path: root/79042-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79042 ***
language: Finnish




OLIVER TWIST

Kirj.

Charles Dickens


Suomennos





Helsingissä,
Kustannustoimisto Union,
1927-1928.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Kertoo paikasta, jossa Oliver Twist syntyi, sekä hänen syntymästään.


Eräässä kaupungissa, jonka nimeä useista syistä ei liene viisasta
mainita ja jolle en halua antaa mitään tekaistua nimeä, on muitten
julkisten rakennusten ohella muuan, mikä on yhteinen sekä suurille että
pienille kaupungeille, nimittäin köyhäintalo. Tässä köyhäintalossa
syntyi eräänä päivänä, jota en tahdo ilmoittaa, koska sillä seikalla
ei voi olla vähintäkään merkitystä lukijalle, ei ainakaan asian
nykyisillään ollessa, se ihmislapsi, jonka nimi tavataan tämän
luvun otsikossa. Vielä kauan senkin jälkeen kuin köyhäinlääkäri
oli opastanut hänet tähän surulliseen ja ahtaaseen maailmaan, oli
pelättävissä, ettei hän eläisi kyllin kauan ehtiäkseen yleensä
saada nimeä, missä tapauksessa on hyvin luultavaa, ettei näitä
muistiinpanoja olisi ilmestynyt ensinkään, tai jos kuitenkin niin
olisi käynyt, olisi niillä, koska ne olisivat hyvin mahtuneet parille
vaivaiselle lehdelle, ollut se verraton ansio, että niitä olisi
voitu pitää keskitetyimpänä ja totuudenmukaisimpana elämäkertana,
mikä koskaan on nähnyt päivänvalon jonkun maan kirjallisuudessa.
Vaikkakaan en tahdo väittää, että olisi onnellisinta ja kadehdittavinta
olla syntynyt köyhäintalossa, on minun kuitenkin myönnettävä, että
tässä erikoistapauksessa se oli parasta, mitä Oliver Twistille
todennäköisesti saattoi tapahtua. Tosiasia on, että oli äärettömän
vaikeata saada Oliveria hyväksymään hengittämistä — tätä arveluttavaa
urheilua, jonka tottumus kuitenkin on tehnyt siedettävän olemassaolon
ehdottomaksi edellytykseksi — ja hän makasi hetkisen henkeään haukkoen
pienellä patjallaan ja häilyi jokseenkin epävarmasti tämän ja toisen
maailman välillä, ylipainon langetessa selvästi viimemainitun eduksi.
Jos Oliverin ympärillä olisi tänä lyhyenä hetkenä ollut turhantarkkoja
isoäitejä, huolestuneita tätejä, kokeneita lapsenhoitajia ja oppineita
tohtoreita, olisi hän varmasti kuollut siihen paikkaan. Mutta
nyt, jolloin lähettyvillä ei ollut ketään muita kuin vanha, köyhä
eukko, jonka mielen tavattoman suuri kaljamäärä oli sumentanut, ja
köyhäinlääkäri, joka suoritti tämänkaltaisia tehtäviä sopimuksesta,
taistelivat Oliver ja luonto taistelun kahden kesken. Loppujen lopuksi
kävi niin, että Oliver jonkun aikaa läähätettyään hengitti, aivasti
ja ryhtyi ilmoittamaan köyhäintalon asukkaille, että kunta oli nyt
saanut uuden taakan kannettavakseen kaikkien muiden lisäksi, tehden sen
siten, että rupesi kirkumaan, niin äänekkäästi kuin saattaa odottaakin
poikalapselta, joka ei ole omannut tätä erinomaisen hyödyllistä
ominaisuutta, ääntä, paljoakaan kauemmin kuin neljänneksen yli kolme
minuuttia.

Kun Oliver antoi tämän ensimmäisen todisteen keuhkojensa vapaasta ja
oikeutetusta toiminnasta, liikahti rautasängyn yli huolimattomasti
heitetty tilkkupeite. Nuoret, kalpeat naisenkasvot kohosivat väsyneesti
pielukselta ja heikko ääni änkytti tuskin kuuluvasti: — Antakaa minun
nähdä lapsi ja sitten kuolla!

Lääkäri oli istunut kaminaan päin kääntyneenä ja vuoroin lämmittänyt
käsiään, vuoroin hieronut niitä vastakkain, mutta nuoren naisen
puhuessa hän nousi ja sanoi lähestyessään vuoteen pääpuolta
ystävällisemmin kuin häneltä olisi odottanut:

— Teidän ei pidä vielä puhua kuolemasta!

— Jumala siunatkoon sitä lapsi parkaa! huudahti hoitajatar
piilottaen nopeasti vihreän pullon, jonka sisältöä hän oli ilmeisellä
mielihyvällä maistellut eräässä nurkassa. — Kun hän on kerran elänyt
yhtä kauan kuin minä ja saanut kolmetoista lasta, jotka ovat kaikki
kuolleet lukuunottamatta niitä kahta, jotka minulla on mukanani
täällä köyhäintalossa, tulee hänellä olemaan enemmän järkeä kuin nyt
noin sanoessaan! Ajatelkaa, mitä merkitsee olla äiti, lapsi kulta,
ajatelkaapa sitä!

Tällä lohdullisella äidin toiveitten tulevaisuudenkuvalla ei nähtävästi
ollut tarkoitettua vaikutusta. Sairas pudisti päätään ja ojensi
kätensä ottaakseen lapsen. Lääkäri pani sen hänen syliinsä. Hän painoi
intohimoisesti kylmät kalpeat huulensa sen otsaan, siveli käsillään sen
kasvoja, vavahti, kaatui taaksepäin ja — kuoli. He hieroivat hänen
rintaansa, käsiään ja ohimoitaan, mutta veri oli jähmettynyt ainiaaksi.
He puhuivat toivosta ja lohdutuksesta, mutta hän oli jo aikoja sitten
unohtanut, mitä ne olivat.

— Se on nyt lopussa, rouva Thingummy, sanoi lääkäri viimein.

— Voi sitä poloista, niinpä on! sanoi sairaanhoitajatar ottaessaan
vihreän pullon korkin, mikä oli pudonnut pielukselle, kun hän kumartui
katsomaan lasta. — Se poloinen!

— Teidän ei tarvitse lähettää hakemaan minua, jos lapsi rupee
itkemään, sanoi lääkäri vetäessään miettiväisenä hansikkaita sormiinsa.
— Se tulee luultavasti olemaan levoton. Antakaa sille silloin vain
hiukan kaurakeittoa. Hän pani hatun päähänsä ja lisäsi pysähtyen ovelle
mennessään vuoteen luo:

— Hän oli hyvännäköinen. Mistä hän tuli?

— Hän tuli tänne eilen illalla toimitsijan käskystä, ja hän oli
kulkenut aika matkan, sillä hänen kenkänsä olivat hyvin pahoin
kuluneet, mutta mistä hän tuli ja mihin aikoi, sitä ei tiedä kukaan.

Lääkäri kumartui kuolleen yli ja tarttui hänen vasempaan käteensä. —
Se on se vanha juttu, sanoi hän päätään pudistellen, hänellä ei ole
vihkisormusta. No, hyvää yötä!

Hän meni syömään päivällistään, ja kun hoitajatar oli vielä kerran
kääntynyt vihreän pullon puoleen, niin hän istuutui matalalle
jakkaralle kaminan eteen ja alkoi pukea lasta.

Ja minkä mainion esimerkin vaatteitten merkityksestä nuori Oliver
Twist tarjosikaan! Siinä peitteessä, mikä tähän asti oli muodostanut
hänen ainoan vaatetuksensa, olisi hän voinut yhtä hyvin olla jonkun
aatelismiehen kuin kerjäläisenkin lapsi. Kopeimmankin muukalaisen olisi
ollut mahdotonta ratkaista, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuului. Mutta
nyt kun hän oli kapaloitu vanhoihin karttuuniriepuihin, jotka jo olivat
palveluksessaan kellastuneet, oli hän yht'äkkiä numeroitu ja merkitty
ja astui sille paikalle, mikä hänelle oli määrätty: köyhäintalolapsi
— orpo olento köyhäintalosta — kurja, puoliksi nälkiintynyt raukka
— jota tyrkittäisiin ja lennätettäisiin maailman läpi, kaikkien
halveksimana, mutta ei kenenkään säälimänä.

Oliver parkui täyttä kurkkua. Jos hän olisi ymmärtänyt, että hän oli
orpo lapsi, joka oli jätetty köyhäinhoitolautakunnan ja sen toimitsijan
säälin ja armeliaisuuden varaan, olisi hän parkunut ehkä vieläkin
pahemmin.




TOINEN LUKU.

Oliver Twistin kasvusta, kasvatuksesta ja ruuasta.


Lähinnä seuraavien kahdeksan, kymmenen kuukauden aikana Oliver
joutui järjestelmällisesti harjoitetun petoksen uhriksi — häntä
ruokittiin pullon avulla. Köyhäintalon viranomaiset tekivät orvon
pienokaisen puutteenalaisesta ja hyljätystä asemasta asianmukaisen
ilmoituksen seurakunnan viranomaisille. Seurakunnan viranomaiset
kyselivät arvokkaasti köyhäintalon viranomaisilta, eikö "talossa" ollut
sattumalta ketään naista, joka kykenisi antamaan Oliver Twistille sitä
hoitoa ja ravintoa, jonka tarpeessa hän oli. Köyhäintalon viranomaiset
vastasivat hyvin sävyisästi ei, jolloin seurakuntaviranomaiset
selittivät jalomielisesti ja ihmisrakkauden valtaamina, että hänestä
pidettäisiin huolta tai toisin sanoen hänet lähetettäisiin erääseen
mailin päässä kaupungista sijaitsevaan köyhäintalon haaraosastoon,
jossa kaksi- tai kolmekymmentä muuta nuorta köyhäinlain rikkojaa
temmelsi päivät pitkät lattialla vailla liikojen vaatteitten ja ylen
runsaan aterian aiheuttamaa kiusaa, jolloin heitä piti äidillisesti
silmällä eräs vanhanpuoleinen rouvashenkilö, jolle maksettiin
rangaistavien puolesta seitsemän ja puoli pennyä viikossa kutakin
pientä päätä kohti. Seitsemän ja puolen pennyn viikkomaksulla voi
hankkia yllin kyllin hyvää ravintoa lapselle; sillä saa koko joukon
enemmänkin kuin tarvitaan kuormittamaan sen vatsa liiaksi ja saattamaan
se levottomaksi. Vanhahko rouvashenkilö oli viisas ja kokenut nainen;
hän tiesi, mikä oli lapselle hyödyksi, ja koska hänellä samalla kertaa
oli erittäin selvä käsitys siitä, mikä oli hyödyksi hänelle itselleen,
käytti hän suurimman osan viikkomaksusta omaan laskuunsa ja pani hänen
huostaansa uskotun kasvavan suvun vielä niukemmille muona-annoksille
kuin alkuaan oli määrätty. Hän keksi siten mahdollisuuden mahdottomaksi
havaitussa ja osoitti siis olevansa suuri kokeilijafyysikko.

Jokainen tuntee kertomuksen eräästä toisesta kokeilijafyysikosta, joka
puolusteli sitä mielenkiintoista teoriaa, että hevonen voi aivan hyvin
elää syömättä ja joka todistikin tämän niin erinomaisesti, että opetti
oman hevosensa syömään ainoastaan pari oljenkortta päivässä ja olisi
epäilemättä myös tehnyt ainoalaatuisen tulisen ja komean eläimen,
joka ei olisi syönyt ollenkaan, ellei se olisi kuollut täsmälleen
kaksikymmentäneljä tuntia ennen kuin olisi saanut ensimmäisen hyvälle
maistuvan ilma-annoksensa. Suureksi haitaksi sille kokeilulle, mitä
tämä nainen, jonka huolehdittavaksi Oliver oli jätetty, harjoitti,
johti hänen järjestelmänsä useimmissa tapauksissa aivan samaan
tulokseen. Sillä samalla hetkellä kuin lapsen onnistui elää pienimmällä
mahdollisella määrällä huonointa ajateltavissa olevaa ravintoa,
tapahtui harmillista kyllä yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, että se
tuli sairaaksi puutteesta ja kylmästä tai pääsi huomaamatta pahoin
polttamaan itsensä tai tukehtui tapaturmaisesti, ja jok'ainoassa
tällaisessa tapauksessa sai onneton pieni olento kutsun toiseen
maailmaan yhtyäkseen siellä niihin isiin, joista se ei ollut täällä
mitään tiennyt.

Kun joskus pidettiin tavallista tarkempi tutkimus, mikä tapahtui,
kun jotakin lasta ei oltu huomattu vuodetta kokoon paiskattaessa
tai oli vahingossa kaltattu kuoliaaksi kylvetettäessä — vaikkakin
viimemainitun kaltaiset tapaturmat olivat sangen harvinaisia, koska
kasvatuslaitoksessa oli ainoastaan poikkeustapauksissa jotain
kylpyä muistuttavia toimituksia — saattoivat valamiehet päättää
tehdä tunkeilevia kysymyksiä, tai seurakuntalaiset ruveta niin
kapinallisiksi, että allekirjoittivat vastalausekirjelmän; mutta
lääkärin ja vahtimestarin todistukset tukahduttivat kyllä nopeasti
nämä hävyttömyydet. Ensinmainittu oli aina avannut ruumiin eikä
ollut huomannut siinä mitään — mikä muuten olikin hyvin uskottavaa
— ja jälkimmäinen vannoi silmää räpäyttämättä kaikki, mitä
köyhäinhoitolautakunta toivoi hänen vannovan, ja se oli kieltämättä
sangen uhrautuvaa. Sitäpaitsi teki köyhäinhoitolautakunta silloin
tällöin tarkastusmatkoja sinne ja lähetti silloin aina tarkastajan
päivää ennen ilmoittamaan, että tarkastus pidettäisiin. Ja kun
lautakunta tuli, olivat lapset siistejä ja eheissä vaatteissa, ja mitä
muuta sitten saattoivat ihmiset vaatia?

Ei voi odottaa, että tämä kasvatusjärjestelmä antaisi mitään loistavia
tuloksia, ja Oliver Twistin yhdeksäs syntymäpäivä huomasi hänet
kalpeaksi, laihaksi ja pienikasvuiseksi lapseksi. Mutta luonto tai
tuntematon suku oli kylvänyt Oliverin rintaan rohkeuden ja uhman
hengen, jolla oli ollut, kiitos niukan ravinnon, mainio tilaisuus
kehittyä, ja tämä ominaisuus oli ehkä syynä siihen, että hän ylipäänsä
näki yhdeksännen syntymäpäivänsä. Oli sen asian laita nyt kuinka
tahansa, niin se oli hänen yhdeksäs syntymäpäivänsä ja hän juhli
sitä hiilikellarissa kahden muun nuoren ihmisen valitussa seurassa.
He olivat kaikki kolme suljetut sinne saatuaan ensin perinpohjaisen
selkäsaunan, koska ovat, häpeä kyllä, väittäneet olevansa nälkäisiä,
kunnes rouva Mann, talon hyvä johtajatar, äkkiä hätkähti nähdessään
vahtimestari Bumblen, joka kaikin voimin koetti avata puutarhaveräjää.

— Voi varjelkoon, tekö se olette, herra Bumble? kysyi hän samalla kun
hyvin näytellen ihastusta pisti päänsä ulos ikkunasta. — Susan, nouda
Oliver ja ne kaksi muuta vintiötä kellarista ja pese ne heti. — Voi
varjelkoon, kuinka olen iloinen nähdessäni teidät, herra Bumble!

Herra Bumble oli kuitenkin lihava ja samalla sangen kuumaverinen mies,
ja sen sijaan että olisi vastannut tähän sydämelliseen tervehdykseen
samassa äänilajissa hän ravisti suuttuneena pientä veräjää ja potkaisi
sitä viimein.

— Ei, mutta siunatkoon, onko se mahdollista, sanoi rouva Mann
kiiruhtaessaan ulos — nuo kolme poikaa oli nimittäin noudettu — onko
se mahdollista! Että minä saatoinkin unohtaa, että veräjä oli lukossa
noiden lapsi kultien vuoksi! Tulkaa sisään, tulkaa kaikin mokomin
sisään, herra Bumble!

Vaikka tätä kutsua seurasi niiaus, mikä olisi voinut pehmittää
kirkonisännän sydämen, ei se hellyttänyt kuitenkaan herra Bumblea.

— Arveletteko että on kaunista ja sopivaa käyttäytymistä, rouva Mann,
kysyi herra Bumble puristellen espanjanruokokeppiään, — antaa kunnan
virkamiesten odottaa teidän puutarhaveräjänne vieressä, kun he tulevat
kunnan asioissa, mitkä koskevat kunnan lastenkotilapsia? Tiedättekö,
rouva Mann, että olette itse niin sanoakseni kunnan palveluksessa ja
palkkaama?

— Vakuutan teille, herra Bumble, että minä vain kerroin parille
lapsikullalle, jotka niin kovin pitävät teistä, että te tulitte,
vastasi hän hyvin nöyrästi.

Bumblella oli sangen suuret ajatukset omista puhujalahjoistaan ja
omasta henkilökohtaisesta arvostaan. Hän oli nyt antanut näytteen
edellisestä ja ylläpitänyt jälkimmäistä ja tuli heti lempeämmälle
tuulelle.

— Hyvä, hyvä, asia on ehkä kuten sanotte; ehkä se on niin. Menkäämme
sisään; sillä tulen viran puolesta ja tärkeissä asioissa.

Rouva Mann meni hänen edellään pieneen vierashuoneeseen, jossa oli
tiilinen permanto, työnsi hänelle tuolin ja pani samalla hänen keppinsä
ja kolmikolkkaisen hattunsa pöydälle hänen eteensä. Herra Bumble
kuivaili kävelyn aikaansaamaa hikeä otsaltaan, katseli hyvillä mielin
kolmikolkkahattua ja hymyili. Niin, hän hymyili, vahtimestaritkin ovat
ihmisiä ja Bumble hymyili.

— Älkää nyt panko pahaksenne, sanoi rouva Mann hurmaavan lempeästi,
olette nähkääs kulkenut aika matkan, muuten en puhuisi siitä. Ettekö
halua hiukan juoda jotakin, herra Bumble?

— Ei tippaakaan — ei tippaakaan, vastasi hän tehden oikealla
kädellään torjuvan, mutta kuitenkin samalla ystävällisen liikkeen.

— Niin mutta, otattehan sentään, intti rouva Mann, joka kädenliikkeen
johdosta oli pannut merkille kiellon sävyn. — Vain yksi tippa kylmään
vesitilkkaseen ja pala sokeria. Bumble yski.

— Vain yksi tippa, sanoi rouva Mann suostutellen.

— Mitä se on?

— Oh, se on ainetta, jota minun täytyy pitää hiukan kotona voidakseni
antaa noille siunatuille lapsille, kun ne eivät ole oikein pirteitä,
herra Bumble, vastasi rouva Mann avaten nurkkakaapin, josta hän otti
esiin pullon ja lasin. — Tämä on katajanmarjaviinaa.

— Annatteko te lapsille katajanmarjaviinaa, rouva Mann? kysyi Bumble
seuraten katseellaan miellyttävää sekoitusmenettelyä.

— Oh, Jumala heitä siunatkoon, annanpa niinkin, vaikka se onkin
kallista, vastasi hän. — En saattaisi nähdä niiden kärsivän, senhän
ymmärrätte, herra.

— Ei, sanoi Bumble, ei, sitä te ette kestäisi. Te olette ihmisystävä,
rouva Mann, — tämä asetti nyt lasin pöydälle. — Sopivassa
tilaisuudessa kerron siitä johtokunnalle. — Hän veti lasin eteensä. —
Teillä on äidin tunteet. — Hän hämmenteli katajanmarjaviinaa. — Juon
kernaasti maljanne, rouva Mann, — ja hän tyhjensi lasin puoliksi.

— Ja nyt asiaan, sanoi vahtimestari vetäen esiin nahkalompakkonsa. —
Lapsi, joka kastettiin Oliver Twistiksi, täyttää tänään yhdeksän vuotta.

— Jumala siunatkoon häntä! huudahti rouva Mann hieroen vasemman
silmänsä punaiseksi esiliinan kulmalla.

— Ja huolimatta luvatusta kymmenen punnan palkkiosta, joka myöhemmin
korotettiin kahdeksikymmeneksi — huolimatta seurakunnan erikoisista,
niin, voinpa sanoa suorastaan yliluonnollisista ponnistuksista emme ole
kumminkaan kyenneet saamaan selville hänen isänsä tai hänen äitinsä
kotipaikkaa, nimeä tai ammattia.

Rouva Mann nosti hämmästyneenä kätensä ilmaan, mutta sanoi hetkisen
mietittyään: — Mutta kuinka hän on sitten voinut saada nimen?

Bumble ojentautui silminnähtävän ylpeänä ja vastasi: — Minä sen
keksin. Me annamme löytölapsillemme nimet aakkosjärjestyksessä.
Edellinen oli S.; hänet nimitin Swubbleksi. Tämä oli T.; hänelle annoin
nimen Twist. Se joka tulee hänen jälkeensä, on oleva Unwin ja seuraava
Wilkins. Minulla on nimet valmiina kirjaimiston loppuun saakka ja taas
alusta alkaen, kunnes tulemme Z:iin.

— Mutta tehän olette oikea kirjanoppinut, herra!

— Niin, niin, sanoi Bumble ilmeisesti hyvillään kohteliaisuudesta. —
Ehkäpä olen, ehkäpä olen, rouva Mann. — Hän joi katajaviinatotinsa
pohjaan saakka ja lisäsi:

— Kun Oliver nyt on liian vanha jäädäkseen tänne, on johtokunta
päättänyt, että hänen on mentävä takaisin köyhäintaloon, ja minä olen
itse tullut noutamaan häntä; sallikaa minun siis nyt puhutella häntä.

— Haen hänet heti, sanoi rouva Mann kiiruhtaen ulos huoneesta. Ja
Oliver, joka sillä välin oli saanut hangatuksi kasvojaan ja käsiään
kuoren tavoin peittävästä likakerroksesta niin paljon, kuin yhden
pesun avulla saattoi poistaa, astui hyväntahtoisen suojelijattarensa
saattamana vierashuoneeseen.

— Kumarra tuolle herralle, Oliver, sanoi rouva Mann. Oliver teki
kumarruksen, joka kohdistui osaksi Bumbleen, osaksi pöydälle olevaan
kolmikolkkahattuun.

— Tahdotko seurata minua, Oliver? kysyi Bumble majesteettisen tyynesti.

Oliver oli juuri sanomaisillaan, että hän seuraisi äärettömän
mielellään ketä tahansa, kun hän sattui katsahtamaan rouva Manniin,
joka oli asettunut vahtimestarin tuolin taakse ja suuttuneen näköisenä
pui hänelle nyrkkiään. Hän ymmärsi heti tämän viittauksen, sillä se
nyrkki oli tullut läheiseen kosketukseen hänen ruumiinsa kanssa liian
usein voidakseen olla tekemättä määrättyä vaikutusta hänen mieleensä.

— Tuleeko hän mukaan? kysyi Oliver raukka.

— Ei, vastasi Bumble, — mutta hän voi tulla joskus tervehtimään sinua.

Tämä ei tosin suuresti lohduttanut poikaa; mutta vaikka hän olikin niin
nuori, oli hänellä kuitenkin kylliksi ymmärrystä teeskennelläkseen
olevansa kovin onneton, kun hänen oli jätettävä tähänastinen kotinsa.
Pojan ei ollut vaikeata saada silmiään kostumaan; nälkä ja juuri koetut
kärsimykset ovat hyviä auttajia, kun tahtoo itkeä, ja Oliver itki
hyvin luonnollisesti. Rouva Mann antoi Oliverille monta suudelmaa ja
— mitä hän paljon paremmin tarvitsi — voileivän, ettei hän näyttäisi
kovin nälkiintyneeltä köyhäintaloon tullessaan. Voileipä kädessään ja
köyhäintalon pieni, ruskea kangaslakki päässään Oliver lähti, sitten
herra Bumblen seurassa siitä kodista, jossa ystävällinen sana tai
hymyily ei ollut milloinkaan valaissut hänen lapsuutensa pimeyttä. Ja
siitä huolimatta hänet valtasi lapsellinen tuska, kun puutarhaveräjä
sulkeutui hänen takanaan. Miten kurjia ne pienet onnettomuustoverit
olivatkin, jotka jäivät sinne hänen jälkeensä, niin olivat ne kumminkin
ainoat ystävät, mitkä hänellä milloinkaan oli ollut, ja tunne, että oli
yksin suuressa, avarassa maailmassa, tunki ensi kerran pojan sydämeen.

Bumble käveli pitkin askelin, ja Oliver, joka piteli kiinni hänen
kullalla reunustetun takkinsa liepeestä, juoksi hänen vierellään
kysellen joka virstan päässä, olivatko he pian perillä, mihin
kysymykseen Bumble vastasi lyhyesti ja tylysti, sillä se tilapäinen
ystävällisyys, jonka katajanmarjaviina ja vesi aikaansaavat muutamiin
sydämiin, oli nyt haihtunut, ja hän oli jälleen vahtimestari.

Oliver oli ollut tuskin neljännestunnin köyhäintalon seinien
sisäpuolella ja ehtinyt nipin napin syödä leipäpalasen, kun herra
Bumble, joka oli jättänyt hänet erään vanhan eukon hoiviin, palasi
takaisin ja sanoi, että oli johtokunnan kokous ja että johtokunta oli
käskenyt hänet heti saapua sen eteen.

Koska Oliver ei ollut oikein selvillä siitä, mitä johtokunta merkitsi,
hämmästyi hän kovin tiedosta eikä tiennyt, pitikö hänen nauraa vai
itkeä. Mutta eipä hän saanut aikaakaan miettiäkseen asiaa, sillä Bumble
naputti häntä päähän espanjanruokokepillään herättääkseen hänet ja
käski häntä mukaansa vieden hänet senjälkeen suureen, valkeaseinäiseen
huoneeseen, jossa oli parisen kymmentä paksua herraa istumassa pöydän
ympärillä, jonka ylimmässä päässä olevaan nojatuoliin, mikä oli muita
hiukan korkeampi, oli sijoittunut eräs erittäin paksu herra, jolla oli
hyvin pyöreät ja punakat kasvot.

— Kumarra pöydälle [Englanninkielinen sana Board merkitsee sekä pöytää
että johtokuntaa.], sanoi Bumble. Oliver kuivasi kyyneleet, joita vielä
kimmelsi hänen silmäripsissään, ja kumarsi.

— Mikä on nimesi, poika? kysyi korkeassa nojatuolissa istuva herra.

Nähdessään noin monta herraa Oliver säikähti niin kovin, että alkoi
vavista, ja Bumble sivalsi häntä taas, mikä sai hänet itkemään.
Hän vastasi senvuoksi hiljaisella ja ujolla äänellä, jolloin eräs
valkoliivinen herra sanoi, että hän oli nauta, mikä oli erinomainen
rohkaisukeino ja siksi heti palauttikin hänen tyyneyttään.

— Kuulehan nyt, poika, sanoi nojatuolissa istuva mies. — Tiedät
varmaankin olevasi lastenkodinlapsi?

— Mikä se on, herra? kysyi Oliver poloinen.

— Se poika on nauta, kuten arvelinkin, sanoi valkoliiviherra hyvin
varmasti.

— Hiljaa! sanoi se herra, joka oli puhunut ensiksi. — Tiedät kai,
ettei sinulla ole isää eikä äitiä, vaan pitäjä huolehtii sinusta, eikö
niin?

— Kyllä, herra, vastasi Oliver itkien katkerasti.

— Miksi sinä jollotat? kysyi valkoliiviherra. Ja se olikin todella
sangen kummallista. Mitä itkemistä pojalla oli?

— Toivon että joka ilta luet iltarukouksesi, sanoi eräs toinen herra
karkealla äänellä, — ja kristityn tavalla rukoilet niiden ihmisten
puolesta, jotka elättävät sinua ja huolehtivat sinusta?

— Kyllä, herra, änkytti poika. Viimeksi puhunut mies oli tietämättään
oikeassa. Olisi ollut hyvin kristillistä, ihmeellisen kristillistä, jos
Oliver olisi rukoillut niiden ihmisten puolesta, jotka elättivät häntä
ja huolehtivat hänestä. Mutta sitä hän ei ollut tehnyt, sillä kukaan ei
ollut milloinkaan opettanut hänelle sellaista.

— No niin, sinä olet tullut tänne kasvatettavaksi ja oppiaksesi jonkun
hyödyllisen ammatin, sanoi nojatuolissa istuva punaposkinen herra.

— Ja siksi pitää sinun huomenaamulla kello kuusi alkaa riipiä
tilkkeitä, lisäsi äreä, valkoliivinen herra.

Bumblen kehoituksesta Oliver kumarsi näiden molempien
sanojen yhdistymiselle yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi
tilkkeittenriipimispuuhaksi, ja sitten hänet työnnettiin suureen
saliin, jossa hän itki itsensä nukuksiin eräällä kovalla ja kuhmuisella
vuoteella. Miten kuvaava esimerkki tämän siunatun maan lempeistä
laeista! Ne sallivat köyhän paran nukkua!

Oliver raukka! Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että sill'aikaa kun
hän uinui onnellisessa tietämättömyydessään, teki johtokunta päätöksen,
joka vaikuttaisi perinpohjaisesti koko hänen tulevaan kohtaloonsa.
Mutta sen se teki. Ja päätöksen sisältö oli seuraava:

Tämän johtokunnan jäsenet olivat sangen järkeviä, syvämietteisiä,
tietoviisaita miehiä, ja kun he kiinnittivät huomionsa köyhäintaloon,
keksivät he heti, mitä tavalliset ihmiset eivät olisi koskaan kyenneet
keksimään — että köyhät pitivät siitä! Se oli aivan yksinkertaisesti
köyhien luokkien huvittelupaikka, majatalo, jossa ei tarvinnut maksaa
— julkisia aamiaisia, päivällisiä ja illallisia koko vuoden umpeensa
— tiilikivinen paratiisi, jossa vain leikittiin tietämättä mitään
työnteosta. "Ahaa!" sanoi johtokunta hyvin ovelan näköisenä. "Mepäs
järjestämme sen asian; siitä on pian tehtävä loppu!" Johtokunta
sääsi senvuoksi, että kaikki köyhät saisivat valita (sillä he eivät
halunneet pakottaa ketään, ei millään muotoa) joko hitaan nälkäkuoleman
köyhäintalossa tai sitten hiukan nopeamman nälkäkuoleman sen
ulkopuolella. Senjälkeen he tekivät vesilaitoksen kanssa sopimuksen
rajattoman vesimäärän hankinnasta ja erään jauhokauppiaan kanssa
vähäisen kaurajauhomäärän hankinnasta, sekä jakoivat kolme kertaa
päivässä vetelää vesivelliä, sitäpaitsi sipulia kaksi kertaa viikossa,
ja lisäksi puoli ranskanleipää joka sunnuntai. Myöskin naisten
suhteen he ryhtyivät samantapaisiin viisaihin ja ihmisystävällisiin
toimenpiteisiin, joita ei kuitenkaan ole tarpeen tässä luetella. He
erottivat hyväntahtoisesti köyhät aviopuolisot toisistaan säästääkseen
näiltä Doctors' Commonsiin [Lontoolainen tuomioistuin, joka ratkaisee
avioerojutut.] maksettavat suuret kulungit, ja sen sijaan että
olisivat, kuten tähänkin asti, pakottaneet miehen elättämään perheensä,
he ottivat perheen häneltä ja tekivät hänestä jälleen poikamiehen!
On mahdotonta ratkaista, kuinka paljon avunhakemuksia sen johdosta
olisi tulvinut kaikista yhteiskuntaluokista, ellei apu olisi lujasti
liittynyt köyhäintaloon; mutta he olivat kaukonäköisiä miehiä ja olivat
sentähden edeltäpäin arvanneet tämän vaikeuden. Apu oli kerta kaikkiaan
sidottu köyhäintaloon ja kaurakeittoon ja se peloitti ihmisiä.

Oliverin muuton jälkeisinä kuutena kuukautena oli järjestelmä täydessä
toiminnassa. Aluksi siitä koitui melkoisia kustannuksia, kun oli
maksettava urakoitsijoiden laskuja ja välttämättä pienennettävä
köyhien vaatteita, koska ne parin viikon kauravellinkäytön jälkeen
lepattivat väljinä laihojen, lopen kuihtuneitten vartaloiden ympärillä.
Köyhäintalon asukasluku pieneni kumminkin kuten köyhät itsekin, ja
johtokunta oli tyytyväinen.

Huone, jossa pojat nauttivat ateriansa, oli avara sali, jonka lattia
oli tehty isoista kivilaatoista. Huoneen toisessa päässä sijaitsi
suuri, seinäänmuurattu pata, mistä johtaja, jolla oli esiliina edessään
ja apunaan kaksi naista, kauhalla ammensi kauravelliä ateria-aikoina.
Tätä erinomaista seosta sai kukin poika kulhollisen, mutta ei enempää,
paitsi juhlatilaisuuksissa, jolloin he sitäpaitsi saivat viisi luotia
[Viisi luotia = 30 grammaa.] leipää. Kulhoja ei tarvinnut koskaan
pestä, sillä pojat kaapivat ne lusikoillaan hohtavan puhtaiksi, ja
lopetettuaan tämän puuhan, mikä ei koskaan vaatinut kovin pitkää
aikaa, varsinkin kun lusikat olivat miltei yhtä suuria kuin kulhot,
he istuivat ja tuijottivat pataa niin himokkain silmäyksin, että
olisi suorastaan saattanut luulla heidän syövän ne tiilikivet, joilla
se oli muurattu, nuoleskellen samalla sormiaan korjatakseen talteen
niihin mahdollisesti joutuneen vellinpisaran. Pojilla on ylipäänsä
erinomainen ruokahalu. Oliver Twist ja hänen toverinsa kärsivät kolme
kuukautta pitkällisen nälänhädän kaikkia tuskia, mutta viimein he
tulivat niin turmeltuneiksi ja nälän hurjistuttamiksi, että eräs poika,
joka oli suurikasvuinen ikäisekseen eikä ollut sitäpaitsi tottunut
sellaiseen elintapaan — hänen isällään oli ollut pieni ruokala —
ilmoitti tovereilleen, että ellei hän saanut yhtä keittokulhosta
lisää päivässä, niin hän pelkäsi jonakin kauniina yönä syövänsä
sen pojan, joka nukkui lähinnä häntä ja joka sattui olemaan heikko
ja pieni poika. Hänen katseensa oli hurjana nälästä ja he uskoivat
häntä. Asiasta keskusteltiin ja lopuksi määrättiin arvalla, kuka
illallisen jälkeen menisi johtajan luo pyytämään lisää. Arpa lankesi
Oliver Twistille. Ilta tuli, pojat sijoittuivat paikoilleen, johtaja
asettui seinäänmuuratun padan ääreen, apulaiset hänen taakseen,
kauravelli katosi, ja pojat kuiskailivat keskenään ja vilkuttivat
silmää Oliverille hänen lähimpien naapuriensa töykkiessä häntä kylkeen.
Vaikka hän olikin vielä lapsi, oli hän epätoivoinen nälästä ja puutteen
kiihdyttämä. Hän nousi pöydästä, lähestyi kulho ja lusikka kädessään
johtajaa ja sanoi puolittain kauhistuneena omasta rohkeudestaan:

— Anteeksi, herra, tahtoisin mielelläni hiukan lisää.

Johtaja oli kookas, voimakas mies, mutta hän tuli aivan kalpeaksi.
Hämmästyksestä mykkänä hän tuijotti hetkisen pientä kapinallista ja
tarttui sitten padan reunaan pysyäkseen pystyssä. Apulaiset olivat
kummastuksen ja pojat pelon lamauttamia.

— Mitä? sanoi johtaja viimein raukealla äänellä.

— Anteeksi, herra, haluaisin mielelläni lisää.

Johtaja suuntasi kauhallaan iskun Oliverin päätä kohti, tarttui häntä
niskaan ja huusi kovalla äänellä vahtimestaria. Köyhäinhoitohallitus
oli juuri syventynyt pohtimaan erästä tärkeätä kysymystä, kun Bumble
syöksyi tavattoman kiihtyneinä saliin sanoen korkeassa nojatuolissa
istuvalle punaposkiselle herralle:

— Anteeksi, herra Limbkins. Mutta Oliver Twist on pyytänyt lisää
keittoa. Kaikki kavahtivat pystyyn kauhun valtaamina.

— Pyytänyt lisää! sanoi Limbkins. — Rauhoittukaa, Bumble, ja
vastatkaa minulle selvästi. Onko tarkoituksenne sanoa, että hän on
pyytänyt lisää saatuaan ohjesäännössä säädetyn annoksensa?

— Kyllä, herra, vastasi Bumble.

— Se poika joutuu hirteen, sanoi valkoliivinen herra; — olen
vakuutettu siitä, että se poika joutuu hirteen.

Kukaan ei vastustanut tätä profeetallista herraa. Vilkas keskustelu
virisi. Oliver pantiin hetipaikalla arestiin, ja seuraavana aamuna
naulattiin portille julistus, jossa luvattiin viisi puntaa sille, joka
vapauttaisi pitäjän Oliver Twististä; toisin sanoen: viisi puntaa
ja Oliver Twist tarjottiin sille miehelle tai naiselle, joka halusi
oppipojan mihin ammattiin, toimeen tai käsityöhön tahansa.

— Koko elämässäni en ole ollut mistään asiasta niin varmasti
vakuutettu, sanoi valkoliivinen mies, kun hän seuraavana aamuna
portille koputtaessaan silmäsi julistusta, — kuin nyt olen siitä, että
tämä poika päättää päivänsä hirsipuussa.

Koska tarkoitukseni on seuraavassa osoittaa, oliko valkoliivinen herra
oikeassa vai ei, niin hävittäisin ehkä tämän kertomuksen viehätyksen,
edellyttäen että se ensinkään viehättää, jos juuri nyt vihjaisisin,
saiko Oliver Twistin elämä tämän väkivaltaisen lopun vai ei.




KOLMAS LUKU.

Kuinka Oliver Twist on vähällä saada paikan, josta ei olisi tullut
mitään laiskanvirkaa.


Tehtyään itsensä syypääksi jumalattomaan ja häpäisevään hairahdukseen
pyytäessään lisää Oliver istui seuraavat kahdeksan päivää arestissa
eräässä pimeässä ja yksinäisessä huoneessa, jonne johtokunta oli
armollisesti viisaudessaan antanut sulkea hänet. Ensi silmäyksellä
tulee mieleen se ajatus, että jos Oliver olisi tuntenut sopivaa
kunnioitusta mainitun herran ennustusta kohtaan, niin olisi hänen
pitänyt kerta kaikkiaan näyttää toteen tämän viisaan henkilön
profeetalliset ominaisuudet sitomalla nenäliinansa toinen pää
seinässä olevaan koukkuun ja itsensä sen toiseen päähän. Tämän teon
suorituksen esti kuitenkin muuan seikka. Koska nenäliinoja on joka
suhteessa pidettävä ylellisyyskapineina, niin olivat ne johtokunnan
nimenomaisesta käskystä ikiajoiksi kielletyt köyhien neniltä. Vielä
suuremman esteen muodosti Oliverin nuoruus ja lapsellisuus. Hän vain
itki katkerasti kaiken päivää, ja pitkän, surullisen yön lähestyessä
hän pani pienet kätensä silmiensä peitteeksi ollakseen näkemättä
pimeyttä ja kyyristyi nurkkaan koettaen nukkua. Tuon tuostakin
hän kuitenkin äkkiä heräsi ja painautui koko ruumiiltaan vavisten
lähemmäksi seinää, ikäänkuin sen kylmä, kova pinta olisi ollut suojana
häntä ympäröivää pimeyttä ja yksinäisyyttä vastaan.

"Järjestelmän" vihollisten ei pidä luulotella, että Oliverin ollessa
arestissa häneltä olisi kielletty liikunto, seuran tuottama huvi tai
uskonnon lohdutus. Oli kaunis kylmä ilma, ja hän sai joka aamu peseytyä
pumpun alla kivetyllä pihamaalla, jolloin Bumble piti häntä silmällä ja
käyttämällä tämän tästä espanjanruokokeppiään esti hänet vilustumasta
ja aikaansai kihelmöivän tunteen koko hänen ruumiiseensa. Mitä seuraan
tulee, niin hänet vietiin joka toinen päivä saliin, jossa pojat söivät,
ja piestiin siellä koko seuran nähden yleiseksi varoitukseksi, ja ettei
uskonnon lohdutusta häneltä suinkaan kielletty, osoittaa se, että
hänet joka ilta potkaistiin samaan huoneeseen viihdyttämään sieluaan
rukouksella, joka sisälsi erikoisen johtokunnan lisäämän pykälän, jossa
pojat rukoilivat, että heistä tulisi hyviä, kunnollisia, tyytyväisiä ja
tottelevaisia ja että he säilyisivät sellaisilta synneiltä ja paheilta
kuin Oliver Twistin, josta rukouskaavake selvästi huomautti, että hän
oli yksinomaan pahojen voimien suojeluksessa ja ylipäänsä kapine, joka
oli saapunut suoraan paholaisen omasta työpajasta.

Oliverin asiain ollessa tällä onnellisella ja lupaavalla kannalla
tapahtui eräänä päivänä, että nuohoojamestari Gamfield taivalsi pitkin
Valtakatua syventyneenä miettimään, millä keinolla maksaisi rästinä
olevan vuokransa, jota hänen isäntänsä oli jokseenkin karskisti
häneltä vaatinut. Gamfieldin erittäin innokas finanssiyleiskatsaus ei
kyennyt hankkimaan puuttuvaa viiden punnan summaa, ja jonkinlaisen
matemaattisen epätoivon vallassa hän hoputti vuorotellen aivojaan
ja aasiaan, kunnes hänen katseensa osui köyhäintalon portille
kiinnitettyyn julistukseen. — Seis! sanoi Gamfield aasille.

Aasi kulki ajatuksiinsa vaipuneena miettien nähtävästi kestittäisiinkö
sitä parilla kaalintyngällä sitten kun se olisi vapautettu niistä
kahdesta säkistä, joilla sen pienet rattaat oli kuormattu;
kiinnittämättä komentosanaan suurempaa huomiota se jatkoi senvuoksi
verkkaista kulkuaan. Gamfield sadatteli aasia yleisesti ja sen
niskoittelua erityisesti ja saatuaan sen kiinni antoi sille päähän
iskun, mikä olisi särkenyt minkä muun pääkallon tahansa paitsi aasin;
sitten hän tarttui ohjaksiin ja tempaisemalla niistä muistutti sille,
ettei se ollut oma herransa, ja saatuaan sen tällä tavalla kääntymään
hän iski sitä vielä kerran päähän tainnuttaakseen sen siksi, kunnes
palaisi, minkä jälkeen hän meni portille lukemaan julistusta.
Valkoliivinen herra seisoi portilla kädet selän takana. Koska hän
oli katsellut Gamfieldin ja aasin välistä pieniä taistelua, niin
hän hymyili iloisesti, kun tämä henkilö lähestyi porttia lukeakseen
julistuksen; sillä hän huomasi hetipaikalla, että Gamfield oli juuri se
isäntä, jonka Oliver Twist tarvitsi. Gamfield hymyili samoin luettuaan
asiapaperin, sillä viisi puntaa oli juuri se summa, jonka hän oli
toivonut saavansa, ja siihen liittyvästä pojasta tiesi Gamfield, joka
varsin hyvin tunsi köyhäintalon ruokajärjestyksen, että hän olisi
mainio kapine, aivan kuin luotu kaakeliuunipiippuja varten. Siksi hän
tarkasti vielä kerran julistuksen alusta loppuun ja puhutteli sitten
valkoliivistä herraa otettuaan nöyryytensä merkiksi karvalakin päästään.

— Kunta haluaa panna tämän pojan oppiin, herra, sanoi Gamfield.

— Niin, hyvä mies, sanoi toinen hymyillen, — entä sitten?

— Jos pitäjä haluaa opettaa hänelle helpon ja miellyttävän käsityön
kunnioitettavalla nuohooja-alalla, niin minä tarvitsen oppipojan ja
olisin halukas ottamaan hänet.

— Astukaa sisään, sanoi toinen.

Gamfield, joka viipyi hetkisen vielä kerran lyödäkseen aasia ja
nykäistäkseen ohjaksista varoittaakseen sitä lähtemästä tiehensä hänen
poissaollessaan, meni senjälkeen valkoliivisen herran perässä sisään.

— Se on likainen ammatti, sanoi Limbkins, kun Gamfield oli esittänyt
asiansa.

— Nuoria poikia on sitäpaitsi tukehtunut savupiippuihin, lisäsi toinen.

— Niin on tapahtunut, kun oljet on kostutettu ennen sytyttämistä,
jotta saataisiin heidät menemään alas piippuun, sanoi Gamfield. —
Märistä oljista lähtee vain savua, mutta ei liekkiä, ja savusta ei ole
mitään hyötyä, kun pitäisi saada poika menemään piippuun. Se saa vain
hänet nukuksiin, mitä hän itsekin kaikkein mieluimmin haluaa. Pojat ovat
perin itsepäisiä ja velttoja, hyvät herrat, eikä mikään muu kuin kuuma
liekki jouduta heitä alas toivottavan nopeasti; ja se on sitäpaitsi
ihmisystävällistä, sillä jos ne ovat sattumalta tarttuneet kiinni
savupiippuun, niin kyllä ne koettavat parhaansa päästäkseen jälleen
irti, kun niiden jalkoja alkaa polttaa.

Valkoliivistä herraa näytti äärettömästi huvittavan tämä selitys;
mutta Limbkinsin luoma silmäys karkoitti äkkiä hänen hilpeytensä.
Tämänjälkeen johtokunta neuvotteli muutamia minuutteja, mutta niin
hillityllä äänellä, että sanat "säästää menoja", "näyttää hyvältä
kirjoissa", "julkaista painettu ilmoitus" olivat ainoat, mitkä saattoi
kuulla, ja nämäkin senvuoksi, että ne lausuttiin hyvin usein ja
suurella painolla.

Lopulta kuiskaukset taukosivat, ja kun kaikki johtokunnan jäsenet
olivat istuutuneet ja ottaneet kasvoilleen juhlalliset ilmeensä, sanoi
Limbkins:

— Olemme harkinneet tarjoustanne, mutta emme voi hyväksyä sitä.

— Emme mitenkään, sanoi valkoliivinen herra.

— Ei millään ehdolla, lisäsivät muut jäsenet.

Koska Gamfield tiesi, että häntä syytettiin semmoisesta joutavasta,
että hän oli ruoskinut kuoliaaksi kolme tai neljä oppipoikaa,
pälkähti hänen päähänsä, että johtokunta oli ehkä jostakin syystä
päättänyt, että tämä asiaan kuulumaton seikka vaikuttaisi sen
toimintatapaan. Tosin se ei ollut sopusoinnussa johtokunnan tavallisten
liikemenetelmien kanssa, jos niin oli laita; mutta kun hänellä ei
missään tapauksessa ollut vähintäkään halua jälleen herättää henkiin
tätä huhua, niin hän rutisti lakkinsa kokoon ja kulki hitaasti ovea
kohti.

— Ette siis halua antaa häntä minulle? kysyi Gamfield jääden seisomaan
ovelle.

— Emme, vastasi Limbkins; — joka tapauksessa tulisi teidän
mielestämme, kun on kyseessä siivoton työ, tyytyä pienempään
hyvitykseen kuin se, mitä olemme tarjonneet.

Gamfieldin kasvot kirkastuivat yht'äkkiä ja hän palasi reippain askelin
pöydän luo sanoen:

— Paljonko sitten annatte, hyvät herrat? Älkää olko liian kovia
köyhälle miehelle. Mitä sitten tahdotte antaa?

— Minun mielestäni kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä olisi kylliksi,
sanoi Limbkins.

— Ei, sanoi Gamfield, sanokaamme neljä puntaa, hyvät herrat, niin
pääsette hänestä hetipaikalla.

— Kolme puntaa ja kymmenen shillingiä, toisti Limbkins varmasti.

— Pankaamme riita puoliksi, ehdotti Gamfield. — Kolme puntaa ja
viisitoista shillinkiä.

— Ei ropoakaan enempää, kuului herra Limbkinsin luja vastaus.

— Te olette sangen kovia minua kohtaan, sanoi Gamfield neuvottomana.

— Oh, pötyä! sanoi Limbkins. — Hän olisi halpa, vaikka ette saisi
yhtään mitään. Ottakaa hänet, mies! Se poika sopii juuri teille. Hän
tarvitsee joskus keppiä; siitä on hänelle vain hyötyä, eikä hänen
ruokansakaan tule teille kalliiksi; hän ei ole tottunut mihinkään
ylellisyyteen sen päivän jälkeen, jolloin syntyi, ha, ha, ha!

Gamfield tarkasteli tutkivasta pöydän ympärillä olevia kasvoja
ja huomattuaan hymyn niillä kaikilla alkoi lopulta itsekin;
hymyillä. Sopimus tehtiin ja Bumblelle ilmoitettiin, että Oliver
Twist ja hänen sopimuksensa piti vielä saman päivän iltapuolella
vietämään rauhantuomarin luo, jälkimmäinen allekirjoitettavaksi ja
vahvistettavaksi.

Pikku Oliver pääsi suureksi hämmästyksekseen vapaaksi ja sai käskyn
muuttaa puhtaan paidan ylleen. Hän oli tuskin saanut tämän harvinaisen
voimisteluliikkeen suoritetuksi, kun Bumble toi hänelle omakätisesti
kulhollisen kaurakeittoa ja sunnuntaiannoksen viisi luotia leipää,
minkä nähdessään Oliver alkoi surkeasti itkeä ollen siinä tuskin aivan
aiheettomassa luulossa, että johtokunta oli päättänyt teurastaa hänet
jotain hyödyllistä tarkoitusta silmälläpitäen, sillä minkä muun vuoksi
se olisi alkanut lihottaa häntä tällä tavalla.

— Älä itke silmiäsi punaisiksi, Oliver, vaan syö ruokasi ja ole
kiitollinen, sanoi Bumble mielistelevällä äänellä. — Sinut pannaan
oppiin, Oliver.

— Oppiin, herra, sanoi poika vavisten.

— Tietysti. Hyvät, siunatut herrat, jotka ovat kuin isiä sinulle,
Oliver, jolla ei itselläsi ole vanhempia, panevat sinut oppiin,
jotta sinusta tulisi jotakin tässä maailmassa, vaikka siitä aiheutuu
kunnalle menoja kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä! — Kolme puntaa
ja kymmenen shillinkiä, Oliver! — Seitsemänkymmentä shillinkiä!
— Sataneljäkymmentä sixpenciä. — Ja kaikki tämä pahantapaisen
lastenkodinlapsen hyväksi, lapsen, josta ei kukaan voi pitää.

Kun Bumble pysähtyi henkeä vetämään pidettyään jymisevällä äänellä
tämän esitelmän, virtasivat kyyneleet poika raukan poskia pitkin, ja
hän nyyhkytti katkerasti.

— No, sanoi Bumble vähemmän tärkeänä, koska hänen mieltään hiveli
nähdessään, miten hänen kaunopuheisuutensa oli vaikuttanut, no, kuivaa
nyt silmäsi hihallasi, Oliver, äläkä itke kaurakeittosi sekaan, sillä
se on kovin tuhmaa, Oliver. — Ja niinhän se olikin, sillä siinähän oli
jo ennestään vettä enemmän kuin tarpeeksi.

Matkalla rauhantuomarin luo Bumble selitti Oliverille kaikki, mitä
hänen tuli tehdä, ja että hänen piti näyttää oikein iloiselta ja
vastata, kun herrat kysyivät häneltä, oliko hänellä halu päästä oppiin,
että hän tahtoi sitä kauhean mielellään. Nämä asiat Oliver lupasi
muistaa, varsinkin kun Bumble vihjasi, että ellei hän käyttäytynyt
aivan oikein, niin oli mahdotonta arvata, mitä hänelle keksittäisiin
tehdä. Kun he olivat tulleet perille, jätettiin Oliver yksikseen
erääseen pieneen huoneeseen, ja Bumble kehoitti häntä pysymään siellä
siksi, kunnes hän tulisi hakemaan häntä.

Sykkivin sydämin poika odotti puolisen tuntia. Sitten pisti Bumble,
jolla ei nyt ollut kolmikolkkaista hattuaan, päänsä ovesta sisään
sanoen äänekkäästi:

— Kas niin, Oliver, tule nyt herrojen luo. Mutta kun hän oli sanonut
nämä sanat, saivat hänen kasvonsa karskin ja uhkaavan ilmeen ja hän
lisäsi matalalla äänellä: — Muista mitä sanoin sinulle, lurjus!

Oliver katseli Bumblea hämmästyneenä tämän lievimmin sanoen
ristiriitaisesta menettelystä, mutta vahtimestari esti hänen
huomautuksensa viemällä hänet heti läheiseen huoneeseen. Tämä
oli suuri ja tilava, ja erään pulpetin takana istui kaksi
puuteritukkaista herraa, joista toinen luki sanomalehteä, toisen
tutkiessa kilpikonnanluusankaisten silmälasiensa avulla vähäistä
pergamenttipalasta. Pulpetin edessä seisoivat toisella puolella
Limbkins ja toisella Gamfield, jonka kasvot olivat osittain pestyt.

Silmälaseilla varustettu vanhus nukahti sitten hiljalleen pergamentin
ääreen, ja syntyi hiljaisuus. Vietyään Oliverin pulpetin luo Bumble
sanoi: — Tässä on poika, teidän ylhäisyytenne.

Sanomalehteä lukeva vanha herra nosti hetkeksi päätään ja nykäisi
toista takinhihasta, jolloin tämä heräsi.

— Vai niin, siinäkö poika on? kysyi hän.

— Niin, hän se on, herra, vastasi Bumble. — Kumarra tuomarille, pikku
ystäväni.

Oliver kokosi rohkeutensa ja suoritti parhaimman kumarruksensa.
Katsellessaan rauhantuomaria hän oli itsekseen tuuminut, että
mahtoikohan kaikilla ylhäisillä herroilla olla syntyessään tämä valkea
aine tukassaan ja tulikohan heistä juuri siitä syystä mahtihenkilöltä.

— No, sanoi vanha herra, hän haluaa siis päästä oppiin?

— Kyllä, mielellään, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble nipistäen
Oliveria, jotta tämä huomaisi, että oli viisainta olla vastustamatta
häntä.

— Ja hän haluaa ruveta nuohoojaksi, vai kuinka? kysyi vanhus.

— Jos panisimme hänet johonkin muuhun oppiin huomenna, niin hän
karkaisi hetipaikalla, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bumble.

— Ja se, joka häntä opettaa — te, herra, te kohtelette häntä
hyvin, annatte hänelle kunnollista ruokaa j.n.e., vai miten? kysyi
rauhantuomari.

— Kun sanon niin tekeväni, tarkoitan myöskin sitä, vastasi Gamfield
lyhyesti.

— Lausutte ajatuksenne hiukan röyhkeästi, ystäväni, mutta näytätte
muuten rehellisenä, avosydämiseltä mieheltä, sanoi vanha herra kääntäen
silmälasinsa Oliverin oppirahojen tavoittelijaan, jonka kasvoille
julmuus ja lurjusmaisuus oli painanut leimansa, mutta tuomari oli
puolisokea ja miltei tullut uudelleen lapseksi, eikä senvuoksi voi
vaatia, että hän olisi nähnyt, mitä muut näkivät.

— Toivonpa olevani sellainen, sanoi Gamfield ilkeän näköisenä.

— En epäilekään sitä, sanoi vanhus oikaisten silmälasinsa paremmin
nenälleen ja etsien katseillaan mustepulloa.

Tämä oli käännekohta Oliverin elämässä. Jos mustepullo olisi ollut
siinä, missä vanha herra luuli sen olevan, niin hän olisi kastanut
kynänsä siihen ja allekirjoittanut oppisopimuksen, ja Oliver olisi
hetipaikalla viety pois. Mutta koska se sattumalta oli aivan hänen
nenänsä edessä, haki hän tarkkaan koko pulpetin voimatta löytää sitä,
ja kun hän etsiskellessään tuli katsoneeksi suoraan eteenpäin, kohtasi
hän Oliver Twistin kalpeat ja kauhistuneet kasvot, jotka Bumblen
varoittavista viittauksista ja nipistyksistä huolimatta katselivat
tulevan mestarin vastenmielistä naamaa inhon ja pelon sekaisin ilmein,
mikä oli niin silmiinpistävää, ettei edes puolisokea tuomari voinut
siitä erehtyä.

Vanha herra lakkasi etsimästä, pani kynän pöydälle ja siirsi
katseensa Oliverista Limbkinsiin, joka yritti nuuskata huvitetun ja
välinpitämättömän näköisenä.

— No, poikaseni, sanoi vanhus kumartuen pulpetin yli. Oliver
hätkähti kuullessaan nämä sanat, mikä olosuhteisiin katsoen oli aivan
anteeksiannettavaa; sillä sanat lausuttiin hyvin ystävällisesti, ja
odottamaton ääni pelästyttää helposti ihmisen. Hän vapisi kovasti
puhjeten itkuun.

— No, poikaseni, näytät niin kalpealta ja levottomalta. Kuinka on
laitasi?

— Astukaahan pois hänen vierestään, Bumble, sanoi toinen tuomari
laskien sanomalehden kädestään ja kumartuen osanottavan näköisenä pojan
puoleen. — Kerrohan nyt meille, mikä sinua vaivaa, poikaseni; älä ole
peloissasi.

Oliver lankesi polvilleen ja rukoili kädet ristissä, että hänet
ennemmin taas suljettaisiin pimeään huoneeseen, annettaisiin nähdä
nälkää, lyötäisiin — vaikkapa kuoliaaksi, jos niin haluttiin, kuin
jätettäisiin tuon hirveän miehen käsiin.

— Ei mutta, sanoi Bumble suunnaten juhlallisin ilmein katseensa
kattoon, ei mutta, kaikista röyhkeistä ja vintiömäisistä
lastenkodinlapsista, jotka eläissäni olen nähnyt, olet sinä, Oliver,
kaikkein häpeämättömin.

— Pitäkää suunne kiinni, sanoi toinen herra, kun Bumble oli tällä
tavoin päästänyt suuttumuksensa valloille.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Bumble, joka ei voinut uskoa
korviaan, minulleko teidän ylhäisyytenne puhui?

— Niin; pitäkää suunne kiinni!

Bumble mykistyi hämmästyksestä. Vahtimestari sai käskyn pitää suunsa
kiinni! Moraalinen vallankumous!

Kilpikonnanluusankaisilla silmälaseilla varustettu vanha herra katsahti
virkaveljeensä, joka vastasi merkitsevästi nyökäten.

— Me kieltäydymme vahvistamasta tätä sopimusta, sanoi vanhus sysäten
puhuessaan pergamentin syrjään.

— Minä toivon, änkytti Limbkins, ettei tuomari saa lapsen sekavan
puheen johdosta sitä käsitystä, että köyhäinhoitoviranomaiset olisivat
menetelleet sopimattomasti.

— Tuomari ei ole velvollinen tekemään teille selkoa käsityksistään,
sanoi vanha herra terävästi. Viekää poika takaisin köyhäintaloon ja
kohdelkaa häntä hyvin. Sitä hän näkyy tarvitsevan.

Samana iltana väitti valkoliivinen herra, ettei Oliveria ainoastaan
hirtettäisi, vaan että hän myös päälle päätteeksi teilattaisiin. Bumble
pudisteli päätään synkän salaperäisesti sanoen toivottavansa hänelle
onnea, mihin Gamfield lisäsi, että Oliverin olisi pitänyt joutua hänen
käsiinsä, mikä toivomus näytti olevan aivan päinvastaista laatua,
vaikka mestari muuten olikin niin yhtä mieltä Bumblen kanssa.

Seuraavana aamuna ilmoitettiin yleisölle jälleen, että Oliver Twist oli
"vuokrattavana" ja että viisi puntaa maksettaisiin sille, joka ottaisi
hänet.




NELJÄS LUKU.

Oliver saa toisen paikan ja astuu ensi kerran julkiseen elämään.


Kun parempien perheiden ei millään keinoilla onnistu toimittaa
nuorelle, toivorikkaalle pojalleen edullista paikkaa, niin on hyvin
yleisesti tapana lähettää hänet merille. Johtokunta neuvotteli, eikö
olisi sopivinta noudattaa tätä viisasta ja hyödyllistä esimerkkiä
toimittamalla Oliver Twist johonkin kauppalaivaan, jonka matkan määränä
oli jokin oikein epäterveellinen satama. Siten hänestä selviydyttäisiin
kaikkein parhaiten, koska todennäköisesti kävisi niin, että laivuri
ollessaan päivällisen jälkeen hyvällä tuulella jonakin kauniina päivänä
ruoskittaisi hänet hengiltä tai sitten löisi hänen päänsä murskaksi
rautakangella, sillä sellainen ajanvietehän on, kuten jokainen tietää,
sangen suosittu ja yleinen sen ihmislajin keskuudessa. Mitä selvemmin
asia näyttäytyi lautakunnalle tässä valossa, sitä enemmän etuja se
keksi tästä menettelystä, ja sen vuoksi oltiin yhtä mieltä siitä, että
ainoa keino, millä Oliverista voitiin kunnolla huolehtia, oli lähettää
hänet merille.

Bumble oli lähetelty tiedustelemaan, eikö joku kapteeni mahdollisesti
tarvitsisi kajuuttavahtia ensi matkalleen; mutta juuri kun hän
palasi köyhäintaloon tekemään selkoa retkensä tuloksesta, kohtasi
hän portilla erään tavallaan tärkeän henkilön, nimittäin kunnan
hautajaisurakoitsijan, herra Sowerberryn.

Sowerberry oli pitkä ja laiha, mutta samalla roteva mies, jolla oli
yllään nukkavieruksi kulunut, musta puku, jaloissaan samanväriset
parsitut pumpulisukat ja niitä vastaavat kengät. Luonto ei ollut luonut
hänen piirteitään hymyileviksi, mutta hänessä oli kuitenkin taipumusta
eräänlaiseen ammattimaiseen hilpeyteen. Hänen käyntinsä oli joustava ja
hänen ulkonäkönsä säteili sisäistä iloa, kun hän lähestyi Bumblea ja
sydämellisesti puristi tämän kättä.

— Kävin ottamassa mittaa niistä kahdesta naisesta, jotka kuolivat
viime yönä, sanoi urakoitsija.

— Teistä tulee vielä rikas mies, herra Sowerberry, vastasi
vahtimestari pistäen peukalonsa ja etusormensa urakoitsijan
nuuskarasiaan, joka oli taitavasti muovaeltu patenttiruumisarkun
näköiseksi. — Väitän, että teistä tulee vielä rikas mies, herra
Sowerberry, toisti Bumble läimäyttäen ystävällisesti Sowerberryä
olkapäähän kävelykepillään.

— Niinkö luulette? kysyi urakoitsija puoliksi myöntävällä, puoliksi
kieltävällä äänellä. — Köyhäinhoitolautakunnan maksamat palkat ovat
perin vähäiset.

— Niinhän arkutkin ovat, vastasi vahtimestari hymyillen juuri sen
verran kuin korkea virkamies uskaltaa arvoaan alentamatta.

Sowerberryä huvitti suuresti tämä lausunto ja hän nauroi kauan
aikaa makeasti. — Niin, niin, herra Bumble, sanoi hän viimein, ei
voi kieltää, että arkut ovat olleet sekä kapeampia että matalampia
senjälkeen kun uusi ruokajärjestys astui voimaan; mutta täytyyhän
minunkin hiukan ansaita, herra Bumble. Hyvä, kuiva puu on kallista
tavaraa, ja kaikki ruuvit ja naulat tulevat kanavaa myöten
Birminghamista saakka.

— Niin, niin, joka ammatilla on haittansa, ja luonnollisesti on lupa
katsoa omaa parastaan.

— Se on selvää, vastasi urakoitsija, ja jos jostakin erikoisesta
esineestä ei tulekaan voittoa, niin kyllä minä korjaan asian ajan
mittaan, — he, he, hee!

— Aivan, aivan, myönsi Bumble.

— Vaikka minun täytyy huomauttaa, jatkoi urakoitsija, että minun on
taisteltava erästä suurta vitsausta vastaan. Nähkääs, kaikki lihavat
ihmiset kuolevat nopeasti — tarkoitan, että ne, jotka ovat nähneet
parempia päiviä ja vuosikausia maksaneet vaivaisrahaa, sortuvat
kaikkein ensiksi jouduttuaan köyhäintaloon; ja saatanpa sanoa teille,
herra Bumble, että kolme neljä tuumaa enemmän kuin on laskenut vie
suuren osan voitosta, varsinkin kun on perhe elätettävänä.

Koska Sowerberry oli lausunut tämän suuttuneesti kuin vääryyttä
kärsinyt mies ainakin ja kun Bumble huomasi, että siitä saattoi
suorastaan langeta varjo pitäjän kunniaan, katsoi hän viisaimmaksi
vaihtaa puheenaihetta, ja koska Oliver Twist sillä hetkellä enimmin
askarrutti hänen ajatuksiaan, niin hän valitsi tämän.

— Niin, sehän on totta, sanoi Bumble, ette suinkaan satu tietämään
ketään, joka tarvitsisi poikaa — kunnan oppipoikaa, joka nykyisin
on meille taakaksi — se on kuin myllynkivi kunnan kaulan ympärillä?
Edulliset ehdot, herra Sowerberry, ja näin sanoessaan Bumble osoitti
kepillään porttiin kiinnitettyä julistusta ja napautti kolme kertaa
sille kohdalle, jossa oli hyvin suurilla kirjaimilla painettuna sanat
"viisi puntaa".

— Juuri siitähän minun piti puhua kanssanne, sanoi urakoitsija
tarttuen Bumblen takin laskokseen. — Tiedättehän — mutta siinäpä on
kauniita nappeja, herra Bumble, enpä ole ennen nähnytkään niitä.

— Niin, ovathan ne aika sieviä, sanoi vahtimestari luoden ylpeän
katseen suuriin messinkinappeihin, jotka koristivat hänen takkiaan. —
Malli on sama kun kunnan sinetissä — laupias samarialainen auttamassa
haavoittunutta. Lautakunta lahjoitti ne minulle uudenvuodenaamuna.
Minulla oli ne ensi kertaa ylläni silloin kun haudattiin köyhää
käsityöläiskisälliä, joka oli kuollut yöllä porttikäytävään.

— Muistan kyllä sen. Valamiehistön päätös kuului: "kuollut kylmyyteen
ja välttämättömien elintarpeitten puutteeseen", eikö totta?

Bumble nyökkäsi.

— Sitten vielä lisättiin, muistaakseni, jatkoi urakoitsija, että jos
köyhäinhoitolautakunta olisi —.

— Oh — pötyä! keskeytti vahtimestari vihastuneena. — Jos lautakunta
välittäisi kaikesta joutavasta, mitä typerät valamiehet lörpöttelevät,
niin kylläpä sillä olisi puuhaa.

— Aivan oikein, myönsi urakoitsija.

— Ne eivät ymmärrä tuon enempää filosofiasta ja kansantaloudesta,
sanoi Bumble napsuttaen halveksivasti sormiaan.

— Eivät niin, todisti urakoitsija.

— Toivosinpa vain, että saisimme tuollaisen riippumattoman
valamiehistön köyhäintaloon pariksi kolmeksi viikoksi.
Köyhäinhoitolautakunnan ohjesääntö kesyttäisi kyllä pian sen.

— Kyllä varmasti, vastasi urakoitsija hymyillen myöntyvästi ja toivoen
siten lauhduttavansa Bumblen yltyvän suuttumuksen.

Bumble otti päästään kolmikolkkaisen hattunsa, veti siitä esiin
nenäliinan, kuivasi kiihtymyksen aikaansaamat hikipisarat otsaltaan,
pani jälleen hatun päähänsä ja virkkoi, kääntyen urakoitsijaan päin,
tyynemmällä äänellä:

— Mutta mitä aioitte sanoa pojasta?

— Niin, sanoi urakoitsija. — Tiedättehän itse, herra Bumble, että
minä maksan koko joukon vaivaisrahaa.

— Hm! hymähti Bumble. — Entä sitten?

— Siitä syystä arvelen, että minulla on oikeus saada siitä korvausta
niin paljon kuin mahdollista, herra Bumble, ja siksi — ja siksi —
haluan pojan itse.

Bumble tarttui urakoitsijan käsivarteen ja veti hänet mukanaan
köyhäintaloon. Sowerberry oli johtokunnan puheilla viisi minuuttia
ja sinä aikana sovittiin, että Oliver vielä samana iltana vietäisiin
hänen luokseen "koetteeksi", mikä merkitsi — kunnan oppipojasta puheen
ollen — että jos mestari huomasi hänestä olevan tuntuvasti hyötyä
tarvitsematta tuhlata häneen kovin paljon ruokaa, saisi hän pitää hänet
määrätyn ajan ja menetellä hänen kanssaan mielensä mukaan.

Pikku Oliver vietiin illalla "herrojen" eteen, jotka ilmoittivat
hänelle, että hänen oli viipymättä mentävä oppiin erään
ruumisarkkujentekijän luo ja että jos hän valittaisi asemaansa tai
koskaan palaisi köyhäintaloon, niin hänet lähetettäisiin muitta
mutkitta merille, jossa saisi hukkua tai iskettäisiin kuoliaaksi,
kuinka vain parhaiten soveltui. Tätä puhetta kuullessaan Oliver ei
osoittanut vähintäkään liikutuksen merkkiä, minkä vuoksi johtokunta
selitti hänet yksimielisesti paatuneeksi nuoreksi lurjukseksi ja käski
Bumblen heti viedä hänet määräpaikkaansa.

Vaikka oli ihan luonnollista, että johtokunta kykeni tuntemaan syvempää
kauhua ja hämmästystä kuin muut ihmiset huomatessaan, että joltakulta
puuttui tunteet, niin olivat herrat tällä kertaa aivan ymmällä. Asian
laita oli kuitenkin niin, että Oliverilla oli päinvastoin liiaksikin
tunteita, jotka tosin olivat tylsistymäisillään ikiajoiksi huonon
kohtelun vaikutuksesta. Hän kuunteli kohtalonsa ratkaisua sanomatta
sanaakaan ja saatuaan tavaransa — joista ei tullut raskasta taakkaa,
ne kun mahtuivat paperimyllyyn, joka oli suunnilleen puoli jalkaa
pitkä ja leveä sekä kolme tuumaa paksu — hän veti lakin silmilleen ja
tarttui vielä kerran Bumblen takinhihaan, minkä jälkeen tämä kunnon
mies lähti viemään häntä uuteen kärsimyspaikkaan.

Bumble laahasi kauan aikaa Oliveria mukanaan piittaamatta hänestä
vähääkään, sillä hän piti päätään hyvin pystyssä, kuten vahtimestarin
aina tuleekin. Kun kävi raju tuuli, peittyi pikku Oliver kokonaan
Bumblen takinliepeisiin, jotka kääntyivät taaksepäin ja paljastivat
mitä edullisimmalla tavalla tämän liivit ja hienot, nukkaverkaiset
polvihousut. Kun he lähestyivät määräpaikkaansa, huomasi Bumble
tarpeelliseksi tarkastaa, oliko poika kylliksi siisti näyttäytyäkseen
uudelle isännälleen. Hän lausui siis alentuvaisen näköisenä:

— Oliver!

— Mitä, herra? kysyi Oliver hiljaa, värähtelevällä äänellä.

— Siirrä lakki pois silmiltäsi ja nosta pääsi pystyyn!

Vaikka Oliver heti totteli käskyä ja kiireesti pyyhkäisi silmiään
vapaan kätensä selkäpuolella, kimalteli hänen silmäripsissään kumminkin
kyynel, kun hän katsahti saattajaansa. Bumblen karskin näköisenä
tähystellessä se alkoi vieriä pitkin hänen poskeaan. Sitä seurasi
heti toinen ja vähitellen yhä useampia. Poika ponnisteli hillitäkseen
itsensä, mutta siitä ei ollut apua, ja lopulta hän irroitti toisen
kätensä Bumblen hihasta, peitti kasvonsa ja itki niin, että kyyneleet
valuivat hänen laihojen, teräväluisten sormiensa lomitse.

— Noo! huudahti Bumble pysähtyen äkkiä ja luoden pieneen holhokkiinsa
ylenkatseellisen silmäyksen. — Noo, kaikista kiittämättömistä ja
pahantapaisista pojista, mitä olen nähnyt, olet sinä, Oliver, kaikk...

— Ei, ei, herra, nyyhkytti Oliver takertuen siihen käteen, joka piteli
tuttua ruokokeppiä. — Ei, ei, herra, minä tahdon olla kiltti, herra!
Minähän olen vain pieni poika, ja tuntuu niin — niin —.

— Niin, mitä niin? kysyi Bumble kummastuneena.

— Niin yksinäiseltä, herra, niin kauhean yksinäiseltä, nyyhkytti
lapsi. — Kaikki vihaavat minua. Voi, älkää olko niin kova minulle!
Poika painoi kätensä sydämelleen ja katsoi tuskaisin katsein
saattajaansa.

Bumble silmäili ikäänkuin ihmeissään Oliverin surkeaa ja avutonta
ilmettä, yskäisi sitten käheästi pari kolme kertaa ja mutistuaan jotain
"kiusallisesta yskästä" hän käski Oliverin pyyhkiä silmänsä. Sitten hän
tarttui pojan käteen ja lähti liikkeelle.

Hautausurakoitsija oli juuri asettanut luukut myymälänsä ikkunoiden
eteen ja kirjoitteli parhaillaan tilikirjoihinsa surumielisessä
kynttilänvalossa, kun Bumble astui sisään.

— Jaha, sanoi urakoitsija silmäten tulijoita ja jääden keskelle sanaa,
tekö se olettekin, herra Bumble?

— Minäpä juuri, herra Sowerberry, vastasi vahtimestari. Tulin tuomaan
poikaa. — Oliver kumarsi.

— Vai niin, siinäkö poika on? sanoi urakoitsija nostaen kynttilän
päänsä päälle voidakseen paremmin tarkastaa Oliveria. — Tulehan tänne
hetkeksi, eukkoseni!

Rouva Sowerberry tuli pienestä myymälän takaisesta kamarista; hän oli
vähäläntä, laiha ja nyrpeän näköinen nainen.

— Tässä on se köyhäintalon poika, josta olen puhunut sinulle,
ystäväiseni, sanoi Sowerberry nöyrästi. Oliver kumarsi jälleen. —
Taivas varjelkoon, huudahti urakoitsijan vaimo, kylläpä se on pieni!

— Niin, pieni se on todellakin, myönsi Bumble katsahtaen äkäisesti
Oliveriin ikäänkuin tämä olisi ollut syypää omaan pienuuteensa. —
Pieni se on, sitä ei voi kieltää. Mutta kasvaahan se, rouva Sowerberry.

— Kyllä varmasti, vastasi tämä pilkallisesti, lihoohan se meidän
rimastamme ja juomastamme. Minä en voi käsittää, mitä hyötyä näistä
köyhäintalon lapsista on, sillä niiden ruokkiminen maksaa aina enemmän
kuin niiden tekemä työ, mutta ainahan miehet väittävät ymmärtävänsä
kaikki parhaiten. No, niin, mene sitten tuonne alas, pikku luuranko. —
Näin sanoen avasi urakoitsijan vaimo erään sivuoven ja työnsi Oliverin
alas portaita pimeään, kosteaan komeroon, joka oli hiilikellarin
eteinen ja nimeltään "keittiö". Siellä istui huolimattoman näköinä
palvelustyttö, jolla oli jaloissaan linttakorkoiset kengät ja
rikkinäiset siniset pumpulisukat.

— Kuulehan, Charlotta, sanoi rouva Sowerberry, joka oli seurannut
Oliveria, anna tälle pojalle vähän niitä ruuanjäännöksiä, jotka
säästimme Tripiä varten. Koska se ei ole tullut koko päivänä kotiin,
niin se saa jäädä ilman. Ei hän ole liian nirsu niitä syömään; vai
oletko ehkä, poika?

Oliver, jonka silmät alkoivat loistaa, kun hän kuuli puhuttavan
ruuasta, ja joka innosta vavisten odotti pääsevänsä syömään, vastasi
ei. Sitten hänen eteensä pantiin lautasellinen erilaisia ruuanjätteitä.

Toivoisinpa, että joku hyvinvoipa filosoofi, jonka sisuksissa ruoka ja
juoma muuttuu sapeksi ja jonka veri on jäätä ja sydän rautaa, olisi
nähnyt Oliver Twistin käyvän käsiksi niihin herkkupaloihin, joita koira
oli hylkinyt, ja pannut merkille, miten hirvittävän ahnaasti hän ne
nälissään repi palasiksi. Mutta vielä mieluummin haluaisin itse nähdä
tuon filosoofin syömässä samanlaista ateriaa yhtä kaunistelemattomalla
tyydytyksellä.

— No, sanoi urakoitsijan vaimo, kun Oliver oli lopettanut syöntinsä,
jota hän oli katsellut väristen ja mielessään pahat aavistukset hänen
vastaisesta ruokahalustaan, — joko olet valmis?

Koska ei enää ollut mitään syötävää, niin Oliver vastasi myöntäen.

— Tule sitten perässäni, sanoi rouva Sowerberry ottaen käteensä
himmeävaloisen, likaisen lampun ja lähtien edellä ylös portaita. —
Sinun vuoteesi tulee olemaan myymäläpöydän alla. Et kai välitä, vaikka
nukutkin ruumisarkkujen joukossa. On muuten yhdentekevää, pidätkö
siitä vai et, sillä missään muuallakaan et saa nukkua. Tule nyt, äläkä
seisota minua tässä koko yötä.

Oliver ei enää hidastellut, vaan seurasi uutta emäntäänsä.




VIIDES LUKU.

Oliver saa uusia tuttavia ja alkaa vieroa isäntänsä elinkeinoa oltuaan
ensi kertaa hautajaisissa.


Kun Oliver oli jäänyt yksikseen hautausurakoitsijan puotiin, pani
hän lampun höyläpenkille ja silmäsi arasti ympärilleen tuntien
kauhua, jonka valtaan monet häntä vanhemmatkin ihmiset saattavat
joutua samanlaisissa oloissa. Puolitekoinen ruumisarkku, joka lepäsi
mustalla jalustalla keskellä puotia, näytti niin uhkaavalta, että
häntä värisytti joka kerta kun hänen katseensa osui tuohon kauheaan
esineeseen, josta hän melkein odotti jonkun kummitusolennon hitaasti
kohottavan päätään ja säikäyttävän hänet mielipuoleksi. Seinää
vasten oli pantu pystyyn joukko samankokoisia leppäisiä lautoja,
jotka hämärässä valossa näyttivät hänestä kookkailta aaveilta, mitkä
seisoivat kädet housuntaskuissa. Pitkin lattiaa oli hajallaan tähden
muotoisia läkkilevyjä, höylänlastuja, kiiltäväkantaisia nauloja ja
mustia verankaistaleita, ja pöydäntakaista seinää koristi taulu, joka
esitti kahta ruumiinsaattajaa vahdissa suuren oven ulkopuolella, neljän
mustan hevosen vetämien ruumisvaunujen lähestyessä etäältä. Puodissa
oli hyvin lämmin, ja tukahduttava ilma oli ikäänkuin ruumisarkkujen
hajun kyllästämää. Se pöydän alainen syvennys, jonne hänen patjansa oli
sijoitettu, muistutti hautaa.

Näiden vastenmielisten havaintojen lisäksi Oliverilla oli muutakin
mielipahaa. Hän oli yksin vieraassa paikassa, ja kaikkihan tiedämme,
kuinka hyljätyksi ja lohduttomaksi rohkeinkin meistä saattaa tuntea
itsensä yksinäisessä paikassa. Pojalla ei ollut ystäviä, joista hän
olisi pitänyt ja jotka olisivat välittäneet hänestä. Mikään äskeinen
ero ei häntä surettanut, hänen sydämensä ei ikävöiden kaivannut
rakkaita, unohtumattomia kasvoja, mutta siitä huolimatta hänen mielensä
oli raskas, ja ryömiessään ahtaalle vuoteelleen hän toivoi, että se
olisi ollut hänen ruumisarkkunsa ja että hänet olisi laskettu lepoon
hautausmaahan, missä ruoho hiljalleen lainehtisi hänen päänsä päällä ja
vanhan kellon syvä ääni lohduttaisi häntä unessa.

Seuraavana aamuna Oliver heräsi siihen, että puodin ovea vimmatusti
potkittiin, ja ennenkuin hän oli ehtinyt pukea ylleen, uudistuivat
potkut parikymmentä kertaa yhtä kiivaina, ja vasta sitten kun hän oli
alkanut irrottaa ketjua, taukosi töminä.

— Avaatko sinä! huusi ääni, joka kuului potkineiden jalkojen
omistajalle.

— Heti, herra, vastasi Oliver, irrotti ketjun ja väänsi avainta.

— Sinä olet kai se uusi poika? kysyi ääni avaimenreiän läpi.

— Niin, herra.

— Kuinka vanha olet? kysyi ääni.

— Kymmenen vuotta.

— Silloin minä pehmitän sinut, kun pääsen sisään, jatkoi ääni, —
totisesti pehmitänkin, senkin penikka! Tämän ystävällisen lupauksen
annettuaan alkoi ääni viheltää.

Oliver oli liian usein ollut sen käsittelyn alaisena, johon mainittu
hyvin kuvaava sana viittaa, ollakseen vähääkään epäilemättä sitä, että
äänen omistaja, olipa hän kuka tahansa, myöskin uskollisesti täyttäisi
lupauksensa. Vapisevin käsin Oliver veti poikkipienan syrjään ja avasi
oven.

Hetkisen Oliver tuijotti kadun kummallekin puolelle varmana siitä,
että tuntematon, joka oli häntä puhutellut, oli lämpimäkseen lähtenyt
vähän matkan päähän jaloittelemaan, sillä hän ei nähnyt ketään
muita kuin paksun pojan, joka istui tienviitan päällä talon lähellä
ahmien voileipää, josta hän linkkuveitsellä leikkasi suunsa kokoisia
kappaleita pistäen ne sitten suuhunsa sangen taitavasti.

— Anteeksi, sanoi Oliver viimein, kun ei ketään muuta näkynyt, tekö
koputitte?

— Minä potkin, vastasi poika, joka näytti köyhäinkoulun oppilaalta.

— Haluatteko ehkä ruumisarkun? kysyi Oliver lapsellisesti.

Pojan kasvot saivat tavattoman tuiman ilmeen ja hän vakuutti, että
Oliver pian tarvitsisi sellaisen kapineen, jos hän uskalsi tehdä pilaa
esimiehestään.

— Sinä penikka, et varmaankaan tiedä, kuka minä olen, jatkoi
köyhäinkoulun oppilas nousten arvokkaasti seisomaan.

— En, vastasi Oliver.

— Minä olen herra Noa Claypole, ja sinun on toteltava minua. Nosta
alas ikkunaluukut, laiskuri! — Näin sanoessaan herra Noa Claypole
potkaisi Oliveria ja astui sitten myymälään kasvoillaan arvokas ilme,
joka on luettava hänelle suureksi kunniaksi. Yleensä ei kömpelön
nuorukaisen, jolla on suuri pää, pienet silmät ja tyhmät kasvot,
ole helppoa näyttää arvokkaalta, mutta vielä vaikeammaksi se käy,
jos näihin henkilökohtaisiin suloihin on liittynyt punainen nenä ja
keltaiset nahkahousut.

Otettuaan luukut ikkunoista ja tällöin särjettyään yhden ruudun Oliver
alkoi raahata niitä pieneen kujaan, jonne ne pantiin aina päiviksi. Noa
alentui armollisesti auttamaan häntä lohdutettuaan ensin häntä sanoen,
että "siitä saat jotakin".

Pian senjälkeen tuli herra Sowerberry, ja hetkeä myöhemmin näyttäytyi
rouva Sowerberry, ja kun Oliver oli, aivankuin Noa oli ennustanutkin,
saanut "jotakin", lähti hän tämän nuoren herran kanssa keittiöön
syömään aamiaista.

— Istu tähän tulen ääreen, Noa, sanoi Charlotte. Säästin sinulle
herkullisen kinkunpalan herran aamiaisesta. Sulje ovi Noa herran
jälkeen, Oliver, ja ota sitten ruuanjätteet tuosta ruukunkannelta.
Tässä on teesi, vie se tuonne laatikon päälle ja juo se siellä, mutta
pidä kiirettä, sillä sinua tarvitaan pian myymälässä. Kuuletko sinä?

— Kuuletkos, penikka! sanoi Noa Claypole.

— Mutta herranen aika, Noa, huudahti Charlotte. Oletpa sinä mahdoton!
Etkö voi antaa pojan olla rauhassa?

— Rauhassa? toisti Noa. — Oh, kyllä ihmiset ovat antaneet hänen olla
rauhassa liiaksikin. Hänellä ei ole milloinkaan ollut vaivaa isästään
eikä äidistään, ja kaikki hänen sukulaisensakin ovat enimmäkseen
antaneet hänen olla rauhassa, vai mitä arvelet, Charlotte? Hah, hah,
haa!

— Kylläpä sinä olet lystikäs! sanoi Charlotte purskahtaen
sydämelliseen nauruun, johon Noakin yhtyi. Sitten he loivat pilkallisia
silmäyksiä Oliver Twist raukkaan, joka istui keittiön pimeimmässä ja
kylmimmässä nurkassa syöden niitä ruuantähteitä, jotka oli säästetty
erikoisesti häntä varten.

Noa oli köyhäinkoulun oppilas, mutta ei sentään vaivaisorpo. Hän
ei ollut myöskään löytölapsi, sillä hän saattoi johtaa sukupuunsa
aina vanhempiinsa asti, jotka asuivat vastapäisessä talossa. Äiti
oli pesijäakka ja isä rapajuoppo sotilas, joka oli puujalkaisena
saanut eron ja eläkettä kaksi ja puoli pennyä päivää kohti. Kaikki
lähistön oppipojat olivat jo kauan aikaa pitäneet tapana pilkata Noaa
halventavilla soimauksilla: "nahkahousu", "armo-oppilas" ja muilla
samantapaisilla, ja Noa oli kärsinyt kaikki mukisematta, mutta kun
kohtalo oli nyt tuonut hänen tielleen nimettömän, orvon pojan, kostaisi
hän tälle kaikki korkoineen.

Kun Oliver oli ollut hautausurakoitsijan luona noin kolme viikkoa,
sanoi viimemainittu eräänä päivänä, kun myymälä oli suljettu ja hän
istui vaimonsa kanssa illallisella pienessä verstaan takaisessa
huoneessa, luotuaan jonkun aikaa kunnioittavia silmäyksiä puolisoonsa:

— Ystäväni —. Hän olisi sanonut enemmän, mutta rouva Sowerberry
keskeytti hänet kasvoillaan pahaenteinen ilme.

— No, sanoi vaimo terävästi.

— Ei mitään, ystäväni, ei mitään, sanoi mies.

— Hyi, senkin peto! huudahti rouva Sowerberry.

— Ei se ole kerrassaan mitään, ystäväni. En tiennyt, ettei sinua
huvittanut kuulla asiaa, ystäväni, olisin muuten vain sanonut —.

— Oh, älä sano minulle, mitä aioit puhua, keskeytti rouva Sowerberry;
minähän olen vain mitätön nolla; älä kysy minulta neuvoa. Minua ei
haluta tunkeutua sinun salaisuuksiisi. — Tämän sanottuaan rouva
Sowerberry purskahti kiihkeään nauruun, josta saattoi odottaa pahoja.

— Mutta, ystäväni, sanoi Sowerberry, halusin vain kysyä sinulta neuvoa.

— Ei, ei, älä kysy minulta, vastasi rouva liikuttavalla äänellä,
kysy joltakin muulta. Tämmöinen menettely on hyvin yleistä ja sangen
suosittua aviollista sodankäyntiä, joka usein johtaa loistaviin
tuloksiin. Se pakotti nytkin Sowerberryn pyytämään erikoisena
armonosoituksena lupaa saada puhua asiansa, joka kiihotti rouva
Sowerberryn uteliaisuutta, ja lyhyen kinastelun jälkeen, joka ei
kestänyt täyttä kolmea neljännestuntia, lupa armollisesti annettiinkin.

— Se koskee vain nuorta Twistiä, ystäväni, sanoi Sowerberry. Hän on
aika hauskan näköinen, kultaseni.

— Niin hänen pitääkin olla; hän syö kovin paljon, vastasi vaimo.

— Hänen kasvoissaan on jonkinlainen raskasmielisyyden piirre, jatkoi
Sowerberry, joka on hyvin vaikuttava. Hänestä tulisi erinomainen
ruumiinsaattaja, ystäväni.

Rouva Sowerberry katsahti häneen hämmästyneenä. Sowerberry pani sen
merkille ja jatkoi antamatta arvoisalle rouvalle tilaisuutta tehdä
muistutuksia:

— En tarkoita tavallista saattajaa, joka seuraa aikaihmisiä, vaan
ainoastaan lapsivainajia. Olisi kerrassaan uutta, jos ruumiinsaattaja
olisi samaa kokoa kuin saatettava. Voit olla varma siitä, että se
tekisi suuremmoisen vaikutuksen.

Rouva Sowerberry, jolla oli melkoiset tiedot miehensä ammattia
koskevissa asioissa, ällistyi tästä uudesta ajatuksesta, mutta
koska hänen ei sopinut myöntää sitä niissä oloissa, niin hän kysyi
ainoastaan, miksi ei niin yksinkertainen ajatus ollut ennemmin
pälkähtänyt hänen päähänsä. Sowerberry tulkitsi tämän aivan oikein
ehdotuksensa hyväksymiseksi, ja senvuoksi päätettiin, että Oliverin
tuli oppia ammatin salaisuudet ja sitten seurata mestariaan
ensimmäiseen tilaisuuteen, jossa hänen palveluksiaan tarvittiin.

Tämä tilaisuus ilmaantuikin odottamattoman pian, sillä seuraavana
aamuna puoli tuntia aamiaisen jälkeen Bumble astui myymälään, sijoitti
espanjaruokokeppinsä pöytää vasten pystyyn ja veti povestaan suuren
nahkalompakkonsa, josta etsi paperin ojentaen sen sitten Sowerberrylle.

— Ahaa! sanoi urakoitsija iloisesti lappusta silmätessään. Ruumisarkun
tilaus, eikö totta?

— Ensiksikin ruumisarkku ja sitten kunnallinen hautaus, vastasi Bumble
kietaisten nyörin lompakkonsa ympärille, joka oli yhtä paksu kuin
omistajansa.

— Bayton, sanoi urakoitsija kohottaen katseensa paperista Bumbleen. —
Sitä nimeä en ole kuullut ennen.

Bumble ravisteli päätään: — Itsepäisiä ihmisiä, herra Sowerberry,
kovin itsepäisiä, ja pelkäänpä pahoin, lisäksi ylpeitä!

— Kuinka, ylpeitäkö? huudahti Sowerberry pilkallisesti. — Ei, mutta
sehän on uskomatonta!

— Uh, se on inhottavaa, sanoi vahtimestari, minua oikein ellottaa,
herra Sowerberry.

— Tottahan toki, vahvisti urakoitsija.

— Kuulimme heistä vasta eilen illalla ja tuskin olisimme milloinkaan
saaneet tietää heistä mitään, ellei eräs samassa talossa asuva eukko
olisi kääntynyt kunnan komitean puoleen anoen, että kunnan lääkäri
lähetettäisiin erään hyvin sairaan naisen luo. Tämä oli kuitenkin
mennyt jonnekin päivälliselle, mutta hänen apulaisensa, joka on
hyvin reipas nuorukainen, lähetti heille heti hiukan lääkettä
kiiltomusterasiassa.

— Sepä oli sukkelasti tehty, virkkoi urakoitsija.

— Niinpä niin! vastasi vahtimestari. Mutta mitä luulette niiden
tehneen? Miten kiittämätön se joukkio osasikaan olla! Mies lähetti
sanan, ettei lääke sopinut hänen vaimonsa sairauteen ja ettei tämä
senvuoksi voisi nauttia sitä! Hyvää, vahvistavaa, terveellistä
lääkettä, joka viikkoa aikaisemmin oli parantanut kaksi irlantilaista
työmiestä — ja joka lähetettiin niille ilmaiseksi kiiltomusterasiassa
— siitä mies sanoi, että vaimo ei huoli sitä!

Kun tämä hävytön kiittämättömyys muistui Bumblen mieleen täydessä
valossaan, iski hän kepillään rajusti pöytään punastuen suuttumuksesta.

— Mutta todellakin, sanoi urakoitsija, en ole sitten koskaan kuullut
mokomaa —.

— Ei koskaan! huudahti Bumble. Mutta kun nainen nyt on kuollut, niin
on meidän haudattava hänet. Tässä on määräys, ja mitä pikemmin se on
tehty, sitä parempi.

Näin sanoessaan Bumble pani kunnallisen vihansa vallassa
kolmikolkkaisen hatun takaperin päähänsä harpaten sitten ulos puodista.

— Hän oli niin kiukkuinen, Oliver, että unohti kokonaan kysyä sinua,
virkkoi Sowerberry.

— Niin, herra, vastasi Oliver, joka oli huolellisesti pysytellyt
piilossa keskustelun aikana ja jonka koko ruumis vieläkin vapisi, kun
hän vain muistelikin Bumblen ääntä. Hänen ei olisi kumminkaan tarvinnut
väistellä Bumblea, sillä tämä virkamies, johon valkoliivisen herran
ennustus oli syvästi vaikuttanut, arveli, että kun urakoitsija oli
ottanut Oliverin vain koetteeksi, niin oli parasta olla puuttumatta
asiaan, ennenkuin hänet oli laillisesti pantu oppiin seitsemäksi
vuodeksi ja siten laillista tietä ikiajoiksi toimitettu pois kunnan
niskoilta.

— No niin, sanoi Sowerberry ottaen hattunsa, mitä pikemmin tämä työ
on tehty, sitä parempi. Pidä silmällä puotia, Noa. Ota sinä, Oliver,
lakkisi ja seuraa minua.

He kulkivat hetken aikaa kaupungin vilkasliikkeisimpien ja tiheimmin
asuttujen osien läpi. Sitten he poikkesivat eräälle kapealle kadulle,
mikä oli vielä likaisempi ja rumempi kuin mikään niistä, mitä he
olivat siihen mennessä kulkeneet, ja etsiskelivät sitä taloa, johon
olivat matkalla. Kadun varrella olevat talot olivat korkeita ja
suuria, mutta hyvin vanhoja ja niiden asukkaat kuuluivat kaikkein
köyhimpiin luokkiin, minkä seikan rakennusten rappeutunut ulkonäkö
selvästi todisti, vaikka ei olisi nähnytkään niitä siivottomia miehiä
ja naisia, jotka käsivarret ristissä laahustivat pitkin jalkakäytäviä.
Useihin taloihin oli järjestetty myymälöitä, mutta nämä olivat tarkoin
suljetut ja luhistuneet; ainoastaan ylemmissä kerroksissa asui ihmisiä.
Toisia, joita vain paksut pönkät estivät romahtamasta maahan, näytti
joku koditon kulkija pitävän yömajanaan, sillä monin paikoin oli ne
höyläämättömät laudat, jotka korvasivat ikkunoita ja ovia, otettu
pois, niin että siten syntynyt aukko oli tarpeeksi suuri päästääkseen
inhimillisen olennon lävitseen. Katuojat olivat täynnä törkyä ja
likavesilätäköitä, ja vieläpä rotatkin, joita siellä täällä roskien
joukossa lojui kuolleina ja jotka levittivät vastenmielistä mädänhajua
ympärilleen, olivat nälän kuihduttamia.

Siinä avoimessa ovessa, jonka eteen Oliver ja hänen mestarinsa
pysähtyivät, ei ollut portinkolkutinta eikä kellonnyöriä, minkävuoksi
urakoitsija astui varovaisesti hapuillen pimeään käytävään käskien
Oliveria seuraamaan aivan hänen kintereillään ja rohkaisemaan mielensä.
Hän kiipesi pitkin portaita, kunnes töksähti erääseen oveen, johon hän
sitten koputti.

Oven avasi nuori, noin kolme- tai neljätoistavuotias tyttö. Huoneen
sisustuksesta urakoitsija näki heti, että he olivat tulleet
määräpaikkaansa. Hän astui sisään Oliver perässään.

Kaminassa ei ollut tulta, mutta siitä huolimatta eräs mies kyyristeli
koneellisesti tyhjän lieden lähettyvillä. Muuan vanha eukko oli myöskin
siirtänyt matalan jakkaran kylmän kaminan ääreen ja istuutunut miehen
viereen. Huoneen eräässä nurkassa kyyhötti muutamia repaleisia lapsia,
ja pienessä komerossa, vastapäätä ovea, lojui vanhaan peitteeseen
kääritty esine. Oliveriä värisytti, kun hän sattui katsahtamaan sille
taholle, ja hän hiipi vaistomaisesti lähemmäksi mestariaan, sillä
vaikka esine oli peitetty, niin poika käsitti, että siinä oli ruumis.

Miehen kasvot olivat kalpeat ja tavattoman laihat. Parta ja hiukset
olivat harmahtavat, ja hänen silmiään varjostivat tummat renkaat.
Vanhan naisen kasvot olivat ryppyiset, ja hänen alahuulestaan pilkisti
esiin kaksi hammasta, mitkä hänellä vielä oli jäljellä, mutta hänen
silmänsä olivat kirkkaat ja läpitunkevat. Oliver ei uskaltanut katsoa
kumpaakaan heistä; he muistuttivat hänen mielestään niitä rottia, joita
hän oli nähnyt ulkona.

— Kukaan ei saa tulla hänen lähelleen! huusi mies kavahtaen rajusti
seisoalleen, kun urakoitsija lähestyi vuodetta. — Takaisin, menkää
takaisin, jos välitätte hengestänne!

— Joutavia, hyvä mies, sanoi urakoitsija, joka oli tottunut näkemään
kaikenlaista kurjuutta, joutavia!

— Minä sanon teille, intti mies puristaen kätensä nyrkkiin ja polkien
raivoissaan lattiaa, sanon teille, että en anna haudata häntä maahan.
Hän ei saisi siellä rauhaa. Madot vain kiusaisivat häntä, mutta eivät
söisi; hän on niin lopen laihtunut.

Urakoitsija ei vastannut mitään näihin mielettömiin sanoihin, vaan veti
mittanauhan taskustaan ja laskeutui polvilleen ruumiin ääreen.

— Niin, sanoi mies puhjeten itkuun ja polvistuen samoin kuolleen
vaimonsa viereen, — langetkaa polvillenne, kaikki polvillenne
hänen ympärilleen ja kuulkaa mitä sanon. Hän kuoli nälkään. Minä en
ymmärtänyt, kuinka sairas hän oli, ennenkuin hän sai kuumetta, ja
silloin pistivät luut esiin hänen nahastaan. Meillä ei ollut puita
eikä kynttilöitä. Hän kuoli pimeässä eikä voinut nähdä edes lastensa
kasvoja. Minä kerjäsin kadulla hänen tähtensä, ja minut pantiin
vankilaan. Kun pääsin pois sieltä, oli hän kuolemaisillaan, ja minun
sydämeni on täynnä epätoivoa, sillä hän kuoli nälkään. Minä vannon,
että hän kuoli nälkään! Mies repi hiuksiaan ja vääntelehti kirkuen ja
silmät jäykkinä lattialla, vaahdon valuessa hänen suustaan.

Säikähtyneet lapset itkivät katkerasti, mutta vanha eukko, joka tähän
asti oli pysynyt tyynenä ikäänkuin hän olisi ollut kuuro kaikelle, mitä
hänen ympärillään tapahtui, käski heitä vaikenemaan. Sitten hän irrotti
miehen kaulaliinan ja lähestyi horjuen urakoitsijaa.

— Hän oli minun tyttäreni, sanoi vaimo nyökäten ruumiiseen päin
ja hymyillen tylsästi, mikä oli vielä hirvittävämpi kuin kuoleman
läheisyys. — Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! — Niin, onpa se
ihmeellistä, että minä, joka kerran synnytin hänet ja olin jo silloin
vanhanpuoleinen nainen, elän vielä ja olen terve, samalla kun hän lepää
tuossa kylmänä ja kankeana! Voi hyvä Jumala! — Ajatellapa sitä — se
on aivan kuin jokin pilanäytelmä — aivan yhtä hauska kuin pilanäytelmä!

Urakoitsija kääntyi mennäkseen.

— Odottakaa, odottakaa! huusi vanha vaimo. — Haudataanko hänet
huomenna — vai ylihuomenna — vai tänä iltana? Olen pukenut hänet
ja aion tulla saattamaan häntä, nähkääs. Lähettäkää minulle pitkä
vaippa, hyvä, lämmin vaippa, sillä on niin kovin kylmä. Meidän pitäisi
saada myös kakkuja ja viiniä, ennenkuin lähdemme! Mutta vähät siitä!
Lähettäkää meille vain pieni leipä, vain yksi pieni leipä ja hiukan
vettä. Saammeko leipää, rakas ystävä? kysyi hän innokkaasti tarttuen
urakoitsijan takkiin, kun tämä aikoi mennä.

— Kyllä, kyllä, vastasi urakoitsija, saatte luonnollisesti! Saatte
kaikki mitä tarvitsette! — Hän riistäytyi sitten irti vanhuksesta ja
kiiruhti ulos Oliver kintereillään.

Seuraavana päivänä — perheelle oli sillä välin lahjoitettu
leivänpuolikas ja palanen juustoa, jotka Bumble oli korkean
omakätisesti vienyt perille — Oliver palasi mestareineen kurjaan
asuntoon, jonne Bumble oli jo saapunut mukanaan neljä köyhäintalon
miestä, joiden tuli kantaa ruumis. Vanhan naisen ja miehen repaleet
verhottiin kuluneilla, mustilla vaipoilla, ja kun maalaamaton kirstu
oli naulattu kiinni, nostivat kantajat sen hartioilleen ja veivät
kadulle.

— Kävelkäähän rivakasti nyt, vanhus, kuiskasi Sowerberry eukon
korvaan, on jo myöhä emmekä saa antaa papin odottaa. Kiiruhtakaahan
parhaanne mukaan, hyvät ihmiset.

Tämän kehoituksen saatuaan kantajat lähtivät ripeästi matkaan keveine
taakkoineen, ja surevat omaiset seurasivat lähellä heitä. Bumble ja
Sowerberry astelivat reippaasti kulkueen etunenässä, ja Oliver, jolla
oli lyhemmät sääret, juoksi heidän rinnallaan.

Heidän ei olisi kuitenkaan tarvinnut pitää niin kiirettä kuin
Sowerberry oli luullut, sillä tultuaan perille syrjäiseen hautausmaan
kolkkaan, jossa kasvoi nokkosia ja johon köyhät haudattiin, he
huomasivat, ettei pappi ollut vielä saapunut, ja haudankaivaja, joka
istui sakaristossa kaminan ääressä, arveli, että saattoi hyvinkin
kestää vielä tunnin tai enemmänkin, ennenkuin hän tulisi. He laskivat
sentähden arkun haudan reunalle, ja sureva pari jäi odottamaan
kärsivällisesti kylmään, sankkaan tihkusateeseen. Tämä toimitus oli
houkutellut hautausmaalle muutamia katupoikia, jotka nyt leikkivät
meluten hautakivien lomassa ja vaihtelun vuoksi huvittelivat
hyppelemällä vuorotellen etu- ja takaperin arkun ylitse. Sowerberry ja
Bumble, jotka olivat kumpikin haudankaivajan läheisiä ystäviä, istuivat
sillä välin sakaristossa kaminan ääressä lukien sanomalehteä.

Tunnin kuluttua kiiruhtivat Bumble, Sowerberry ja haudankaivaja
vihdoinkin haudalle, ja pian senjälkeen tuli pappikin pukien
papinkaapua ylleen kulkiessaan. Bumble antoi sitten arvoaan
ylläpitääkseen selkäsaunan parille pojalle, ja kun kunnianarvoisa herra
oli lukenut hautauskaavakkeesta sen verran kuin neljässä minuutissa
ennätti, luovutti hän kaavun haudankaivajalle kiiruhtaen sitten pois.

— Kas niin, Bill, luo hauta umpeen, sanoi Sowerberry haudankaivajalle.

Se ei ollut raskasta työtä, sillä hauta oli jo niin täynnä kirstuja,
että ylimmäinen oli vain pari jalkaa maanpinnan alapuolella.

— Tulkaahan nyt, ystäväni, lausui Bumble lyöden miestä olkapäälle. —
Hautausmaa suljetaan pian.

Mies, joka oli istunut liikahtamatta koko ajan haudan ääressä, hätkähti
äkkiä, nosti päätään, tuijotti puhuttelijaansa ja astui sitten muutamia
askeleita, mutta vaipui samalla tiedottomana maahan. Tylsämielinen
vanha nainen itki niin katkerasti menetettyään viitan, jonka
urakoitsija oli häneltä ottanut, ettei huomannut koko tapausta. Miehen
päähän kaadettiin pari pannullista kylmää vettä, ja kun hän oli tullut
jälleen tajuihinsa, lähtivät kaikki hautausmaalta, veräjä suljettiin ja
kukin poistui taholleen.

— No, Oliver, sanoi Sowerberry kotimatkalla, mitä pidit siitä?

— Kiitos kysymästä, herra, vastasi Oliver vitkastellen, en pitänyt
siitä erikoisesti.

— Kyllä sinä aikaa myöten totut siihen, Oliver. Se ei ole mitään,
sitten kun siihen on tottunut, poikaseni.

Oliver olisi kovin mielellään halunnut tietää, kauanko oli kestänyt
ennenkuin Sowerberry oli tottunut siihen, mutta hän piti kumminkin
viisaimpana olla kysymättä sitä ja jatkoi matkaansa mietiskellen
kaikkea sitä, mitä oli nähnyt ja kuullut.




KUUDES LUKU.

Oliver kiivastuu Noan ilkeyksistä, asettuu vastarintaan ja hämmästyttää
tätä nuorta herraa.


Kun koekuukausi oli kulunut, kirjoitettiin Oliver juhlallisesti oppiin.
Juuri silloin sattui olemaan ihana tautinen aika. Ruumisarkut olivat
muodissa, ja muutamien viikkojen aikana Oliver oli saanut melkoisen
määrän harjaannusta. Sowerberryn älykkään suunnitelman onnellinen
tulos ylitti hänen rohkeimmatkin toiveensa. Vanhimmatkaan asukkaat
eivät saattaneet muistaa aikaa, jolloin tuhkarokko olisi raivonut niin
yleisesti ja vaatinut niin monta lasta uhrikseen. Senvuoksi Oliver
saikin äitien suureksi tyytyväisyydeksi ja iloksi olla johtajana
useissa surusaatoissa, jolloin hänen hatussaan riippui niin pitkä
suruharso, että se ulottui polviin saakka. Kun Oliver sitäpaitsi
seurasi mestariaan useimpien täyskasvuisten hautajaisiin saavuttaakseen
varman esiintymiskyvyn ja hermojensa herruuden, jotka ovat kelpo
hautausurakoitsijalle äärettömän tärkeät, niin oli hänellä usein
tilaisuus havaita kaunista kohtaloonsa alistumista ja voimaa, jolla
muutamaa lujat luonteet kantavat koettelemuksensa ja tappionsa.

Kun Sowerberryn esimerkiksi piti haudata joku vanha rouva tai
herra, jonka ympärillä oli sairauden aikana häärinyt suuri joukko
sisarenpoikia ja veljentyttäriä, jotka silloin olivat aivan lohduttomia
eivätkä voineet salata suruaan edes vierailta, niin nämä samat
sukulaiset saattoivat kotonaan olla hyvin iloisia, täysin tyytyväisiä
ja iloisia ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään, mikä olisi tuottanut
heille surua. Myöskin aviomiehet kestivät sankarillisen tyynesti
vaimojensa menettämisen, ja samaten vaimot, jotka miestensä kuoleman
jälkeen pukeutuivat surupukuun, näyttivät kiinnittävän kaiken huomionsa
siihen, että puku olisi mahdollisimman sopiva ja viehättävä. Saattoipa
myös huomata, että naiset ja herrat, jotka hautausmaalla olivat olleet
suunniltaan surusta, tointuivat miltei samalla hetkellä kun tulivat
kotiin, ja olivat täysin rauhallisia jo ennenkuin tee oli ehditty
tuoda pöytään. Kaikki tämä oli hyvin huvittavaa katsella, ja Oliver
ihmettelikin sitä suuresti.

Vaikka olen Oliverin elämänkerran kirjoittaja, en uskalla varmasti
väittää, että hän olisi näiden selvien esikuvien avulla oppinut
alistumaan kohtaloonsa; mutta sitävastoin voin ehdottoman varmasti
todistaa, että hän kärsi useita kuukausia vaieten kaikenlaista
pahoinpitelyä Noa Claypolen puolelta, ja vielä ilkeämmäksi oli
Noa muuttunut nyt, kun hän kadehti uutta oppipoikaa siitä, että
tämä sai kantaa mustaa marsalkansauvaa ja suruharsoa samalla kun
hänen, vanhemman, täytyi edelleen käyttää kulunutta lakkiaan ja
nahkahousujaan. Charlotte kohteli häntä pahoin Noan esimerkin
mukaisesti, ja rouva Sowerberry oli hänen verivihollisensa, koska
Sowerberry oli hänelle ystävällinen. Kun siis toisella puolen oli
kolme tällaista ja toisella hautajaistulva, niin ei Oliverilla ollut
juuri yötä hauskaa kuin nälkiintyneellä porsaalla, joka erehdyksessä
suljettiin oluenpanijan vilja-aittaan.

Nyt olen tullut erittäin tärkeän vaiheeseen Oliverin elämässä. Kerron
nimittäin erään tapahtuman, joka saattaa näyttää mitättömältä ja
joutavalta, mutta joka kumminkin välillisesti aikaansai arvaamattoman
muutoksen hänen vastaisiin vaiheisiinsa.

Eräänä päivänä olivat Noa ja Oliver tavanmukaiseen aikaan menneet
keittiöön herkutellakseen lampaanlihalla, jota oli puolitoista naulaa
huonointa kaulapalaa. Charlotte kutsuttiin samalla jollekin asialle, ja
poikien täytyi odottaa hetkinen, jota Noa Claypole, joka oli nälissään
ja huonolla tuulella, ei katsonut voivansa käyttää paremmin kuin
Oliveria kiusaamalla.

Päättäneenä ryhtyä tähän viattomaan pikku ajanvietteeseen Noa nosti
jalkansa pöydälle, kiskaisi Oliveria tukasta, veti häntä korvista ja
haukkui häntä "ketuksi" sekä ilmoitti tulevansa katsomaan mestausta,
kun hänet kerran hirtettiin. Hän keksi sitäpaitsi kaikenlaisia muitakin
ilkeyksiä ollakseen hyvinkasvatettu ja hyvänluontoinen köyhäinkoulun
oppilas. Mutta kun ei mikään näistä johtanut toivottuun tulokseen,
nimittäin saanut Oliveria itkemään, vaivasi Noa päätään keksiäkseen
jotakin parempaa ja teki vihdoin samoin kuin monet häntä kuuluisammat
älyniekat tekevät vielä tänäkin päivänä tahtoessaan olla sukkelia —
hän meni henkilökohtaisuuksiin. —! No, penikka, sanoi Noa, kuinka
äitisi jaksaa?

— Hän on kuollut! Älä sano hänestä mitään pahaa.

Veri karahti Oliverin poskille, kun hän sanoi tämän, hän hengitti
kiivaasti, ja suu ja sieraimet värisivät kummallisesti, niin että Noa
odotti hänen pian purskahtavan kiihkeään itkuun. Senvuoksi hän uudisti
hyökkäyksensä.

— Mihin tautiin hän kuoli, pentu?

— Sydänsuruun, niin minulle on kerrottu, sanoi Oliver puhuen enemmän
itsekseen kuin vastatakseen Noan kysymykseen.

— Luulenpa tietäväni, millaista on kuolla sillä tavalla.

— Ralla laa, ralla laa, vaivainen, huusi Noa huomatessaan kyyneleen
hiipivän pitkin Oliverin poskea. — Mikä kumma sinut pani vetistelemään?

— Et sinä ainakaan, sanoi Oliver kuivaten kiireesti kyyneleen.

— Älä luulekaan niin.

— Vai niin, ettenkö minä? sanoi Noa pilkallisesti.

— Et, et sinä, vastasi Oliver terävästi. Kas niin, siinä olkoon
kylliksi. Älä puhu enää hänestä, sinun on parasta lopettaa se.

— Parasta lopettaa! Ei mutta kuulepas tuota! Parasta lopettaa! Joko
sinä rupeat nenäkkääksi, kerjäläinen? _S i n u n_ äidistäsi! Niin,
hänpä oli vasta hieno ihminen! Niin, niin! Ja näin sanoessaan Noa
nyökäytti päätään merkitsevästi ja nyrpisti nenäänsä sen verran kuin
sen lihakset sallivat.

— Tiedäthän itse, vaivainen, jatkoi Noa Oliverin vaitiolon
kiihdyttämättä pilkallisen säälivällä äänellä — mikä kaikkein eniten
ärsyttää — tiedäthän itse, ettei sitä voi nyt enää auttaa etkä
sinäkään silloin mitään mahtanut. Se on meistä kaikista kovin ikävää
ja me surkuttelemme sinua. Mutta tiedä, että sinun äitisi oli hyvin
huono ihminen.

— Mitä sinä sanoit? kysyi Oliver silmät leimuten.

— Hyvin huono ihminen, toisti Noa kylmäverisesti, ja parempi oli,
että hän kuoli, sillä muuten hänet olisi lähetetty kuritushuoneeseen
tai maanpakoon tai hirtetty, mikä onkin kaikkein todennäköisintä, eikö
olekin?

Oliver kavahti pystyyn tulipunaisena suuttumuksesta, heitti pöydän ja
tuolin kumoon, tarttui Noaa kurkusta ja ravinteli häntä hillittömässä
raivossaan niin, että hampaat kalisivat hänen suussaan. Sitten Oliver
kokosi kaikki voimansa ja paiskasi hänet yhdellä rajulla iskulla maahan.

Minuutti aikaisemmin poika oli vielä ollut hiljainen, lempeä ja
alakuloinen olento, jollaiseksi huono kohtelu oli hänet tehnyt. Mutta
viimein hänen rohkeutensa oli herännyt. Sydämetön pilanteko hänen
äitivainajastaan oli pannut hänen verensä kuohumaan: hänen rintansa
kohoili, ryhti oli suora, silmät kirkkaat ja eloisat ja koko hänen
muotonsa oli muuttunut, kun hän seisoi katsellen pelkurimaista
kiusanhenkeään, joka ryömi hänen jaloissaan ja joka ei ollut
milloinkaan edes uneksinut mistään tällaisesta.

— Hän murhaa minut! ulvoi Noa. — Charlotte! Rouva! Uusi poika tappaa
minut! Apua! Apua! Oliver on tullut hulluksi! Char-lotte!

Noan huutoon vastasi Charlotte kovaäänisesti kirkuen ja vielä kovemmin
kirkui rouva Sowerberry. Edellinen kiiruhti keittiöön sivuovesta ja
jälkimmäinen seisahtui ovelle siksi kunnes oli saanut varmuuden, että
hänen oli pakko auttaa ihmishengen pelastamisessa.

— Uh, sinä senkin pieni hylky! kirkui Charlotte tarttuen Oliveriin
kaikin voiminsa, joita hänellä oli melkein yhtä paljon kuin
täysikasvuisella miehellä. — Uh, sinä kiittä-mätön, verenhimoinen,
in-hot-ta-va lurjus! Joka tavun kohdalla Charlotte läimäytti Oliveria
kirkuen samalla läsnäolevien mielenylennykseksi.

Charlotten käsi ei suinkaan ollut kevyt, mutta sen varalta, ettei se
riittäisi hillitsemään Oliverin suuttumusta, juoksi rouva Sowerberry
keittiöön ja auttoi toisella kädellään pitämään poikaa kiinni kynsien
toisella hänen kasvojaan. Kun tilanne oli täten saanut Noalle suotuisan
käänteen, nousi tämä herrasmies lattialta ja alkoi mukiloida takaapäin.

Tämä ruumiinliikunto oli kumminkin liian väkivaltaista kestääkseen
kauan. Kun kaikki kolme olivat väsyneet eivätkä enää jaksaneet kynsiä
eikä lyödä, laahasivat he potkivan ja kirkuvan, mutta yhä vielä
järkkymättömän urhean Oliverin hiilikellariin sulkien hänet sinne. Kun
tämä oli tehty, vaipui rouva Sowerberry tuolille ja purskahti itkuun.

— Herra siunatkoon, hän pyörtyy! huusi Charlotte. — Lasi vettä, Noa
rakas, kiiruhda!

— Ah, Charlotte, sanoi rouva Sowerberry ähkien, sillä häntä vaivasi
ilmanpuute ja kylmän veden runsaus, jonka Noa oli kaatanut hänen
päähänsä ja hartioihinsa, — voi, mikä Jumalan onni, ettei meitä ole
murhattu vuoteisiimme!

— Niin, sanokaapa muuta, rouva, kuului vastaus. — Minä toivon, että
tämä on herralle opiksi, niin ettei hän enää ota kotiinsa tuollaisia
hirviöitä, jotka jo syntymästään saakka ovat luodut murhaajiksi ja
roistoiksi. Noa raukka! Hän oli puolikuollut, kun minä tulin apuun.

— Poika parka! sanoi rouva Sowerberry katsellen säälivästi
köyhäinkoulun oppilasta.

Noa, jonka ylin liivinnappi oli Oliverin päälaen tasalla, hieroi
silmiään ja sai kun saikin puserretuksi esiin muutamia kyyneleitä ja
nyyhkytyksiä.

— Mitä nyt teemme? huudahti rouva Sowerberry. — Herra ei ole kotona
— talossa ei ole ainoatakaan miestä — ja se potkii oven palasiksi
kymmenessä minuutissa.

Oliverin rajut hyökkäykset mainittua lautakalua vastaan tekivät
sellaisen arvelun hyvin todennäköiseksi.

— Voi Herra nähköön, en minä tiedä, sanoi Charlotte, mutta emmekö
voisi hakea poliisia?

— Tai vartioväkeä, ehdotti Noa.

— Ei, ei, sanoi rouva Sowerberry, jonka mieleen muistui Oliverin
vanha ystävä, juokse Bumblen luo, Noa, ja pyydä häntä tulemaan tänne
hetkeäkään viivyttelemättä. Älä välitä lakista — riennä nyt. Voit
pitää veistä silmäsi päällä, niin se ei turpoa.

Noa ei vastannut, vaan porhalsi matkaan täyttä vauhtia. Vastaantulevat
ihmiset hämmästyivät kovin nähdessään köyhäinkoulun oppilaan juoksevan
pitkin katuja lakitta päin ja pitäen linkkuveistä painettuna silmäänsä
vasten.




SEITSEMÄS LUKU.

Oliver pysyy itsepäisenä.


Noa Claypole juoksi hurjaa vauhtia pitkin kaluja eikä pysähtynyt
kertaakaan hengähtämään, ennenkuin oli köyhäintalon portin edustalla.
Kun hän oli levännyt siinä pari minuuttia valmistuakseen kunnollisesti
nyyhkyttämään ja saadakseen kasvoilleen kyyneleisen ja pelokkaan
ilmeen, niin hän koputti rajusti portille. Vanha vaivaisukko, joka sen
avasi, näki edessään niin surkeat kasvot, että peräytyi hämmästyneenä,
vaikka hän oli tottunut näkemään ympärillään ainoastaan kurjia hahmoja.

— Herra Bumble! Herra Bumble! huusi Noa hyvin teeskennellen surua ja
niin kovalla ja liikuttavalla äänellä, ettei se ainoastaan kuulunut
sattumalta lähellä olevan Bumblen korviin, vaan sai hänet niin
levottomaksi, että hän syöksyi pihalle ilman kolmikolkkaista hattuaan,
mikä on silmiinpistävä ja merkillepantava seikka, koska se osoittaa,
että vahtimestarikin voi joskus äkillisen hämmästyksen vallassa
menettää malttinsa ja unohtaa oman arvonsa.

— Voi herra Bumble! vaikeroi Noa. — Oliver, herra, Oliver on...

— Mitä, mitä? huudahti Bumble lasimaisissa silmissään ilon välkähdys.
Onko hän juossut tiehensä? Eihän hän vaan ole karannut, Noa?

— Ei, herra, ei karannut, mutta tullut hurjaksi, vastasi Noa. Hän
koetti ensin murhata minut ja sitten Charlotten ja itse rouvankin.
Voi, tekee niin kipeää! Näin sanoessaan Noa kiemurteli ja väänteli
ruumistaan kuin ankerias näyttääkseen Bumblelle, että hän oli saanut
Oliverin väkivaltaisessa ja verenhimoisessa hyökkäyksessä vaikean
sisäisen vamman, joka sillä hetkelläkin tuotti hänelle hirveitä tuskia.

Kun Noa näki, että hänen sanomansa oli täydellisesti kivetyttänyt
Bumblen, rupesi hän suurentamaan vaikutusta korottamalla ääntään; ja
huomatessaan erään valkoliivisen herran kulkevan pihan poikki hän
vaikeroi entistä kauheammin, sillä hän piti tarkoituksenmukaisena
kiinnittää tämän herran huomiota ja herättää hänen suuttumuksensa.

Tämä onnistuikin helposti, sillä herra oli kulkenut tuskin kolmea
askelta, kun hän kääntyi suuttuneena ja kysyi, että miksi se kirottu
pentu ulvoi ja eikö Bumble voinut toimittaa sille jotain sellaista,
mikä tekisi ulvonnan vähemmän vapaaehtoiseksi.

— Se on muuan köyhäinkoulun oppilas parka, herra, vastasi Bumble,
jonka nuori Twist oli vähällä murhata — aivan murhata, herra.

— No voi juutas! huudahti herra pysähtyen. Tiesinhän minä! Minulla
on ollut koko ajan semmoinen kummallinen tunne, että se röyhkeä nuori
raakalainen joutuu vielä hirteen.

— Hän koetti murhata myöskin palvelustytön, sanoi Bumble kasvot
tuhkanharmaina.

— Ja myöskin rouvan, lisäsi Noa.

— Ja herran myöskin, luulin sinun sanoneen, Noa, jatkoi Bumble.

— Ei, hän ei ollut kotona, muuten olisi hänetkin varmasti murhattu.
Oliver sanoi, että hän aikoi...

— Ohhoh, sanoiko hän, että hän aikoi — niinkö se oli, poikaseni?
kysyi herra.

— Niin, herra, ja rouva Sowerberry lähetti minut kysymään, eikö herra
Bumblella olisi aikaa tulla nyt heti meille antamaan sille selkään?

— Kyllä, kyllä, poikaseni, sanoi herra hyväntahtoisesti hymyillen
ja taputti Noaa päähän, joka oli noin kolme tuuma korkeammalla kuin
hänen omansa. — Sinä olet kelpo poika, oikein kelpo poika. Tästä saat
pennyn. Ottakaa keppinne ja kiiruhtakaa Sowerberrylle. Bumble, ja
katsokaa, mitä voisi tehdä. Älkää säästäkö häntä, Bumble.

— En, herra, sitä ei tarvitse pelätä, vastasi vahtimestari siloittaen
vahattua langansiimaa, joka oli kiedottu hänen keppinsä alapään ympäri
julkisia raipparangaistuksia varten.

— Sanokaa Sowerberrylle, ettei hänkään pane sormiaan väliin. Siitä
pojasta ei tule kerrassaan mitään ilman selkäsaunaa.

— Kyllä hoidan asian, herra, vastasi vahtimestari. Kun kolmikolkkainen
hattu ja espanjanruokokeppi nyt olivat omistajaansa tyydyttävässä
kunnossa, lähtivät Bumble ja Noa kiireesti urakoitsijan asunnolle.

Siellä oli tilanne entisellään. Sowerberry ei ollut vielä tullut, ja
Oliver potki yhä vähentymättömin voimin kellarinovea. Rouva Sowerberry
ja Charlotte kuvasivat hänen hurjuuttaan niin vaikuttavasti, että
Bumble piti viisaimpana ryhtyä neuvotteluihin, ennenkuin avasi oven.
Senvuoksi hän ikäänkuin johdannoksi potkaisi oveen ja sanoi sitten
painaen suunsa kiinni avaimenreikään, kovalla ja käskevällä äänellä:

— Oliver!

— Päästäkää minut ulos! huusi Oliver.

— Tunnetko tämän äänen, Oliver? kysyi Bumble.

— Tunnen, vastasi Oliver.

— Etkö sinä pelkää sitä? Etkö sinä vapise, kun kuulet minun puhuvan?
kysyi Bumble.

— En, vastasi Oliver urheasti.

Vastaus, joka oli aivan toisenlainen kuin hän oli odottanut ja
jollaiseen hän ei ollut tottunut, sai Bumblen aika lailla hämilleen.
Hän astui pois avaimenreiän luota, oikaisi vartalonsa täyteen
pituuteensa ja katseli hämmästyksestä mykkänä kolmea läsnäolijaa,
vuoroin kutakin.

— Näettehän nyt, herra Bumble, että hän on varmasti hullu, sanoi rouva
Sowerberry. Ei ainoakaan poika, jolla on vähäkin järkeä jäljellä,
uskaltaisi puhua teille tuolla tavalla.

— Ei se ole hulluutta, rouva, vastasi Bumble jonkun aikaa mietittyään;
se on lihaa!

— Mitä? huudahti rouva Sowerberry.

— Lihaa, lihaa, vastasi Bumble painokkaasti. Olette antanut hänelle
liian paljon syötävää. Olette herättänyt hänessä eloon juonittelevan
sielun ja hengen, jotka eivät sovi hänen asemassaan olevalle
henkilölle, minkä seikan lautakunnan jäsenet ihmistuntijoina voivat
teille lähemmin selittää, rouva Sowerberry. Mitä ihmettä köyhät tekevät
sielulla ja rohkeudella? Siinä on enemmän kuin kylliksi, että annamme
niiden pitää ruumiinsa hengissä. Jos olisitte antanut pojalle vain
kauravelliä, niin ei tätä olisi koskaan tapahtunut.

— Voi hyvä Jumala! huudahti rouva Sowerberry luoden katseensa
hurskaasti keittiön kattoa kohti; siinä nyt on anteliaisuuteni palkka.

Rouva Sowerberryn hyvyys Oliveria kohtaan oli kuitenkin rajoittunut
siihen, että hän oli antanut tämän syötäväksi kaikki likaiset jätteet,
joista kukaan muu ei ollut huolinut. Senvuoksi menettelikin hän sangen
hurskaasti ja uhrautuvaisesti ottaessaan Bumblen syytöksen niskoilleen,
vaikka hän itse asiassa oli aivan viaton sekä ajatuksissa, sanoissa
että töissä.

— No niin, sanoi Bumble, kun rouva jälleen käänsi katseensa maahan.
Minun nähdäkseni ei tässä ole muuta tehtävää kuin pitää häntä
kellarissa pari päivää, kunnes nälkä on hänet hiukan pehmittänyt, ja
sitten päästää hänet ulos ja ruokkia häntä koko oppiaikansa pelkällä
kauravellillä. Hän on syntyisin huonosta perheestä — uppiniskaista
sukua, rouva Sowerberry. Sekä hoitajaeukko että tohtori ovat kertoneet,
että hänen äitinsä kesti sellaisia tuskia ja vaivoja, jotka olisivat jo
aikoja sitten vieneet hengen tavalliselta naisihmiseltä.

Oliver, joka oli kuullut Bumblen puheesta sen verran, että ymmärsi taas
viitattavan hänen äitiinsä, alkoi nyt jälleen rajusti potkia ovea,
niin ettei muuta ääntä saattanut huoneessa kuulla. Samassa saapui
Sowerberrykin kotiin ja kun Oliverin rikkomukset oli kerrottu hänelle
niine lisäyksineen, joilla naiset katsoivat sopivaksi kiihoittaa hänen
suuttumustaan, avasi hän heti kellarin oven ja veti kapinallisen
oppipoikansa huoneeseen. Oliverin vaatteet olivat äskeisessä kahakassa
repeytyneet, hänen kasvonsa olivat mustelmissa ja verille kynsityt, ja
tukkansa riippui otsalle. Mutta suuttumuksen puna oli vielä poskilla ja
päästyään vankilastaan hän loi uhkaavan silmäyksen syrjässä seisovaan
Noaan.

— No, oletpa sinä koko siivo poika, oletpa jo! sanoi Sowerberry
ravistaen Oliveria ja lyöden häntä korvalle.

— Hän puhui pahaa minun äidistäni, selitti Oliver.

— No mitä siitä, vaikka puhuikin, senkin kiittämätön pikku heittiö!
sanoi rouva Sowerberry. Äitisi ansaitsi, mitä Noa sanoi hänestä ja
vielä enemmänkin.

— Sitä hän ei ansainnut, sanoi Oliver.

— Ansaitsi kyllä, sanoi rouva Sowerberry.

— Se on valhe! huusi Oliver. Rouva Sowerberry purskahti kiihkeään
itkuun. Tämä kyyneltulva ei jättänyt Sowerberrylle valikoimisen
varaa. Jokainen kokenut lukija ymmärtää helposti, että jos hän
olisi hetkeäkään empinyt kurittaessaan Oliveria, niin hän olisi,
perheriidoissa vallitsevien sääntöjen mukaisesti, ollut hirviö,
luonnoton aviomies, kurja olio, kehno miehen irvikuva ja niin edespäin,
jota kaikkea on mahdoton sovittaa tämän luvun puitteisiin. Sanoakseni
totuuden hän oli niin pitkälle kuin hänen valtansa riitti — mikä ei
kyllä ollut varsin laaja — jotakuinkin ystävällinen pojalle, ehkä
senvuoksi että siitä oli hänelle itselleen etua, mutta ehkä myöskin
siitä syystä, ettei hänen vaimonsa voinut sietää poikaa. Kyyneltulva
ei kumminkaan suonut hänelle muuta kuin yhden toimintamahdollisuuden,
minkävuoksi hän heti antoi pojalle aika selkäsaunan, johon rouva
Sowerberrykin oli tyytyväinen ja joka teki Bumblen kunnallisen
ruokokepinkäytönkin toistaiseksi tarpeettomaksi. Lopun päivää Oliver
sai istua hiilikellarissa seuranaan ruukullinen vettä ja leivänpala, ja
illalla rouva Sowerberry kurkisti sisään ja käski hänen mennä nukkumaan
lausuttuaan ensin erinäisiä ilkeitä huomautuksia hänen äidistään.

Vasta ollessaan yksin urakoitsijan hiljaisessa, hämärässä työhuoneessa
Oliver antoi vallan niille tunteille, jotka päivällä kärsitty kohtelu
luonnollisesti oli herättänyt niin nuoressa lapsessa. Hän oli
halveksivan näköisenä kuunnellut heidän pilapuheitaan. Hän oli ottanut
vastaan lyönnit vuodattamatta kyyneltäkään. Hän oli tuntenut sydämensä
paisuvan ylpeydestä, mikä olisi tukahduttanut jokaisen valituksen,
vaikka hänet olisi paistettu elävältä. Mutta nyt, kun ei kukaan ollut
näkemässä tai kuulemassa häntä, hän lankesi polvilleen lattialle ja
peittäen kasvonsa käsillään itki katkerasti; suokoon Jumala, ettei
kovin monen niin nuoren ihmisen tarvitsisi vuodattaa sellaisia
kyyneleitä.

Oliver pysyi kauan aikaa hievahtamatta tässä asennossa. Kynttilä oli jo
palanut melkein jalkaan saakka, kun hän nousi seisomaan. Vilkaistuaan
varovasti ympärilleen ja kuunneltuaan tarkkaan hän raotti hiljaa ovea
ja kurkisti ulos.

Oli kolea, synkkä yö. Tähdet tuntuivat pojan mielestä olevan kauempana
maasta kuin milloinkaan ennen. Ei kuulunut tuulenhenkäystäkään,
ja puiden tummat varjot näyttivät niin harmailta ja aavemaisilta
hiljaisessa hämärässä. Hän veti oven jälleen kiinni ja kiedottuaan
sammuavan kynttilän viimeisessä valossa harvat vaatekappaleensa
nenäliinaan hän istuutui penkille odottamaan aamun sarastusta.

Kun ensimmäiset valonsäteet tunkivat sisään ikkunaluukkujen raoista,
nousi Oliver ja avasi taas oven. Arka katse joka taholle — hetken
epäröinti — sitten hän sulki oven jälkeensä ja seisoi pian kadulla.

Hän silmäili oikealle ja vasemmalle tietämättä minne päin lähtisi
pakenemaan. Hän muisti nähneensä, että kuormavaunut nousivat jyrkkää
mäkeä ylös aina kun ajoivat, kaupungista, ja hän valitsi senvuoksi
saman tien. Tultuaan sitten polulle, joka kulki peltojen poikki ja
jonka hän tiesi johtavan takaisin maantielle, hän seurasi tätä ja astui
rivakasti eteenpäin.

Oliver muisti aivan hyvin, että hän oli tepastellut tätä samaa polkua
Bumblen rinnalla silloin kun tämä toi hänet hoitolaitoksesta kaupungin
köyhäintaloon. Hänen tiensä kulki nyt aivan ensinmainitun paikan ohi.
Hänen sydämensä tykytti rajusti, kun hän muisteli tätä ja hän oli jo
vähällä kääntyä takaisin. Mutta hän oli kulkenut jo pitkän matkan
ja arveli menettävänsä liian paljon aikaa, jos palaisi, ja olihan
sitäpaitsi niin aikaista, ettei hänen tarvinnut erikoisemmin pelätä
kenenkään näkevän häntä, ja sentähden hän jatkoi matkaansa.

Hän saapui talon kohdalle. Ketään sen asukkaita ei näkynyt liikkeellä
tänä varhaisena hetkenä. Oliver pysähtyi ja katseli puutarhaan. Siellä
oli muuan lapsi kitkemässä rikkaruohoa. Kun hän jäi seisomaan, käänsi
lapsi kalpeat kasvonsa häneen päin. Silloin Oliver tunsi hänet erääksi
entiseksi toverikseen. Oliver tuli kovin iloiseksi nähdessään pikku
pojan vielä ennen lähtöään, sillä vaikka tämä oli häntä nuorempi,
olivat he aikoinaan olleet hyviä ystäviä. He olivat yhdessä saaneet
selkäänsä, nähneet nälkää ja istuneet arestissa lukemattomia kertoja.

— Hiljaa, Dick! sanoi Oliver, kun poika juoksi aidan luo ja pisti
kätensä sen säleiden läpi tervehtiäkseen häntä. — Onko ketään
valveilla?

— Vain minä yksin, vastasi poika.

— Älä puhu kellekään, että olet nähnyt minut, Dick, sanoi Oliver,
minä olen karannut. Ne löivät ja pitelivät minua pahoin, ja nyt minä
lähden koettamaan onneani jossakin muualla, en tiedä vielä missä. Mutta
kylläpä sinä olet kalpea!

— Kuulin tohtorin sanovan, että minä kuolen pian, vastasi poika
väsyneesti hymyillen. Olen niin iloinen nähdessäni sinut, mutta älä nyt
viivy kauempaa!

— Ei, ei, minä tahdon vain sanoa sinulle jäähyväiset, vastasi Oliver.
Me näemme toisemme vielä, Dick, olen varma siitä, että näemme. Sinusta
tulee vielä terve ja iloinen.

— Sitä minäkin toivon, sanoi poika, sitten kun olen kuollut, mutta
ei ennen. Minä tiedän, että tohtori on oikeassa, sillä minä näen
niin usein unta enkeleistä ja taivaasta ja ystävällisistä kasvoista,
joita en näe koskaan valveilla ollessani. Suutele minua, jatkoi poika
kiiveten matalalle aidalle ja kietoen laihat kätensä Oliverin kaulaan.
— Hyvästi, rakas Oliver, Jumala siunatkoon sinua!

Siunaus tuli pienen lapsen huulilta, mutta se oli ensimmäinen, minkä
Oliver sai, eikä hän unohtanut sitä koskaan elämänsä taisteluissa,
vaihteluissa ja kärsimyksissä.




KAHDEKSAS LUKU.

Oliver lähtee Lontooseen ja tapaa matkalla kummallisen vekkulin.


Oliver seurasi polkua ja tuli vihdoin takaisin maantielle. Kello
oli nyt kahdeksan, ja vaikka hän oli ehtinyt jo yli mailin päähän
kaupungista, jatkoi hän kulkuaan vuoroin juosten, vuoroin piiloutuen
pensasaitojen taakse, koska hän pelkäsi, että häntä ajettiin takaa.
Puolenpäivän aikaan hän viimein istahti erään mailipatsaan juurelle
ja alkoi ensi kerran harkita, mihin hänen tuli lähteä hankkiakseen
toimeentulonsa.

Siinä mailinpatsaassa, jonka juurella hän istui, ilmoitettiin suurilla
kirjaimilla, että siitä paikasta oli täsmälleen seitsemäntoista mailia
Lontooseen. Tämä nimi toi pojan mieleen koko joukon uusia ajatuksia.
Lontoo! Tuo suuri kaupunki! Ei kukaan, ei edes Bumble voisi hakea
häntä sieltä. Hän oli monasti kuullut köyhäintalossa vanhojen miesten
sanovan, ettei reippaan nuorukaisen tarvitse Lontoossa puutetta
kärsiä ja että tuossa suurkaupungissa on sellaisia toimeentulon
mahdollisuuksia, joista maalainen ei voi uneksiakaan. Se olisi siis
sopiva paikka kodittomalle pojalle, jonka täytyi kuolla kadulle, ellei
kukaan häntä auttaisi. Tällaisten ajatusten pyöriessä hänen päässään
hän lähti jälleen liikkeelle juosten ja kävellen vuorotellen.

Lyhennettyään välimatkaa taas noin mailin verran hän tuli ajatelleeksi,
mitä kaikkea hän saisi kestää, ennenkuin tulisi määräpaikkaansa. Tämän
ajatuksen vaikutuksesta hän hiljensi vähitellen kulkuaan ja alkoi
harkita, mitä edellytyksiä hänellä oli päästäkseen sinne saakka.
Hänellä oli mytyssään leivänpala, karkea paita ja kaksi paria sukkia,
sekä taskussaan pennyn raha, minkä Sowerberry oli hänelle lahjoittanut,
kun hän oli eräissä hautajaisissa erikoisesti kunnostautunut. Puhdas
paita, tuumiskeli Oliver, on oivallinen kapine eivätkä kaksi parsittua
sukkaparia ja pennynrahakaan ole hullumpia, mutta vähäisiksipä ne
sentään käyvät kuudentoista mailin matkalla talvisaikaan. Mutta vaikka
Oliver, kuten useimmat muutkin ihmiset, oli hyvin kärkäs ja kekseliäs
huomaamaan vaikeuksia, niin oli hän kumminkin täysin kykenemätön
keksimään mitään tapaa, millä ne voitettaisiin, minkävuoksi hän turhaan
pohdittuaan asiaa siirsi mytyn toiselle olkapäälleen ja tallusti
edelleen.

Oliver kulki sinä päivänä viisi mailia nauttimatta sillä välin muuta
kuin kuivan leipäpalansa ja hiukan vettä, jota hän silloin tällöin
kerjäsi maantien varrella olevista taloista. Yön lähestyessä hän
poikkesi eräälle niitylle ja ryömi heinäsuovan alle, jossa päätti
levätä aamuun asti. Alussa häntä kovin pelotti, sillä tuuli suhahteli
kaihomielisesti aukeilla kentillä, ja hän oli viluinen ja nälkäinen ja
tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Mutta kun hän oli
lisäksi väsynyt, vaipui hän pian uneen unohtaen koettelemuksensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi makuulta, oli hän kylmästä kankea ja
niin nälkäinen, että hänen oli pakko lähimmässä kylässä ostaa ainoalla
rahallaan pieni leivänpala. Hän oli kulkenut ainoastaan kolme mailia,
kun taas tuli ilta, sillä hänen jalkansa olivat käyneet aroiksi ja
säärensä niin voimattomiksi, että vapisivat. Vietettyään vielä toisen
yön kylmässä, kosteassa ulkoilmassa hän oli niin heikko, että töin
tuskin pääsi paikaltaan liikkumaan.

Hän pysähtyi jyrkän mäen juurelle odottamaan, kunnes postivaunut
tulisivat, ja kerjäsi sitten almua ulkosyrjillä istuvilta
matkustajilta, mutta ainoastaan harvat kiinnittivät huomiota häneen,
ja nämäkin käskivät hänen odottaa, kunnes he olivat ehtineet mäen
päälle, ja sitten näyttää heille, miten kauan hän jaksoi juosta
kilpaa postivaunujen kanssa saadakseen pennyn. Oliver raukka koetti
pysytellä kappaleen matkaa postivaunujen rinnalla, mutta jäi pian
jälkeen väsymyksensä ja arkojen jalkojensa vaivaamana. Nähdessään sen
matkustajat pistivät puolen pennyn lanttinsa takaisin taskuihinsa
sanoen, että hän oli laiskuri raukka, jolle ei kannattanut antaa
mitään, ja vaunut vierivät tiehensä jättäen jälkeensä ainoastaan
pölypilven.

Muutamissa kylissä oli pylväihin maalattu suuria, koreavärisiä
julistuksia, joissa ilmoitettiin, että kaikki kerjuusta tavatut
henkilöt pantaisiin vankilaan. Tästä Oliver pelästyi niin pahoin,
että koetti parhaansa mukaan jouduttaa kulkuaan. Toisissa kylissä hän
seisahtui majatalon edustalle ja silmäili rukoilevin katsein jokaista
ohikulkijaa. Tämä menettely päättyi useimmiten siten, että emäntä
käski jonkun saapuvilla olevan renkinsä ajaa pois vieraan pojan, koska
tämä oli varmasti aikeissa varastaa. Jos hän kerjäsi maalaistaloissa,
niin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä uhattiin ärsyttää koirat hänen
kimppuunsa, ja kun hän välistä uskalsi pistää nenänsä puodin ovesta
sisään, niin hänelle puhuttiin köyhäintalon vahtimestarista, mikä
uhkaus sai heti Oliverin sydämen nousemaan kurkkuun.

Lyhyesti sanottuna, ellei olisi ollut muuatta hyväsydämistä
portinvartijaa ja ystävällistä vanhaa eukkoa, niin Oliver olisi päässyt
kärsimyksistään samalla tavalla kuin hänen äitinsä, eli toisin sanoen,
hän olisi aivan varmaan nääntynyt maantielle. Mutta portinvartija antoi
hänelle juustoa ja leipää, ja vanha eukko, jolla oli haaksirikossa
kadoksiin joutunut pojanpoika, joka ehkä vaelteli avojaloin jossain
syrjäisessä maailmankolkassa, rupesi säälimään orpo raukkaa ja antoi
hänelle sen vähän, mitä hänellä oli annettavaa, ja puhui samalla
niin lempeitä ja ystävällisiä sanoja ja vuodatti niin osaaottavia
kyyneleitä, että ne vaikuttivat Oliverin mieleen syvemmin kuin kaikki
hänen kestämänsä kärsimykset.

Varhain seitsemäntenä aamuna Oliver saapui ontuen pieneen Barnetin
kaupunkiin. Ikkunaluukut olivat vielä suljetut, kadut tyhjiä eikä
ristinsieluakaan näkynyt valveilla. Aurinko nousi säteilevän kauniina,
mutta sen kirkkaus osoitti vain pojalle, miten yksinäinen ja hyljätty
hän oli istuessaan jalat verissä ja tomun peittämänä jääkylmillä
kiviportailla.

Sitten alettiin vähitellen ottaa luukkuja ikkunoista, kierrekaihtimia
vedettiin ylös ja ihmisiä alkoi näkyä liikkeellä. Muutamat pysähtyivät
hetkeksi tarkastamaan Oliveria tai kääntyivät vilkaisemaan häneen,
mutta kukaan ei antanut hänelle mitään eikä vaivautunut kysymään, mistä
hän tuli. Hän ei rohjennut kerjätä, ja niin hän vain istui paikallaan.

Hän istui siten kauan aikaa kyyryssä kiviportailla, hämmästeli
anniskelupaikkojen tavatonta runsautta, tuijotteli ohiajavia
postivaunuja ja mietiskeli sitä omituisuutta, että ne muutamassa
tunnissa helposti ja mukavasti suorittivat saman matkan, mihin hän
oli tarvinnut kokonaisen viikon ja lisäksi urheutta ja sitkeyttä,
mitkä ovat harvinaisia hänen ikäiselleen. Näistä mietteistä hänet
herätti muuan poika, joka joitakin minuutteja aikaisemmin oli
välinpitämättömästi kulkenut hänen ohitseen, mutta joka nyt oli tullut
takaisin ja silmäili tutkivasti Oliveria kadun toiselta puolelta.
Alussa hän ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, mutta poika seisoi
niin kauan kiinteästi tuijottaen, että Oliver viimein nosti päänsä
pystyyn ja vastasi katseeseen. Samassa poika astui kadun yli hänen
luokseen ja sanoi:

— Halloo, toveri, miten on laitasi?

Poika oli suunnilleen hänen ikäisensä, mutta ihmeellisimpiä poikia,
mitä Oliver oli milloinkaan nähnyt. Hänellä oli pystynenä, matala otsa,
pienet, tuikeat, pahat silmät ja hyvin jokapäiväiset kasvot. Hän oli
pieni ikäisekseen, hiukan vääräsäärinen ja niin likainen kuin ajatella
saattaa, mutta kaikesta huolimatta hänellä oli aivan täysikasvuisen
miehen ryhti ja olemus. Hattu istui niin kevyesti hänen päässään,
että se uhkasi joka hetki pudota maahan ja epäilemättä olisi usein
pudonnutkin, ellei poika olisi silloin tällöin taitavasti nytkäyttänyt
päätään, jolloin se jälleen siirtyi entiselle paikalleen. Hänen yllään
oli aikamiehen takki, joka ulottui kantapäihin asti. Hihansa hän oli
käärinyt osaksi kaksinkerroin saadakseen kätensä vapaiksi, niin että
voi työntää ne housuntaskuihinsa.

— Halloo, toveri, miten on laitasi? sanoi tämä kummallinen olio
Oliverille.

— Olen kovin nälissäni ja väsynyt, vastasi Oliver kyyneleet silmissä.
Olen kulkenut pitkän matkan — kävellyt seitsemän päivää.

— Kävellyt seitsemän päivää! Vai niin, silloin ymmärrän. Korkeampien
määräyksestä, eikö niin? Mutta, lisäsi hän huomatessaan Oliverin
ihmettelevän katseen, et näytä ymmärtävän minua.

Oliver myönsi, että niin oli laita.

— Kuolema ja kadotus, olepa sinä vihreä! huudahti nuorukainen. Kun
minä sanon, korkeampien määräyksestä, niin tarkoitan, että olet
saanut tuomion, ja kun kuljet saatuasi tuomion, niin et kulje suoraan
eteenpäin, vaan aina ylöspäin etkä ollenkaan alaspäin. Oletko koskaan
ollut myllyssä?

— Missä myllyssä? kysyi Oliver.

— Missä myllyssä? — No niin, siinä myllyssä, joka mahtuu kiviruukkuun
[Poljettava mylly rangaistuslaitoksessa, jota varkaiden kesken
sanottiin kiviruukuksi tai kivinutuksi.] ja joka käy sitä paremmin,
mitä enemmän ihmisiä ruukussa asustaa, sillä silloin ei ole puutetta
työntekijöistä. Mutta tule nyt kanssani, koska kerran tarvitset
syötävää. Rahavarastoni ei ole tosin kehuttava — vain shillinki ja
kuusi pennyä — mutta minä tarjoan niin kauan kuin riittää. Nousehan
nyt pystyyn ja ala liikuttaa koipiasi.

Poika auttoi Oliverin seisaalle ja vei hänet sitten erääseen
ruokatavarakauppaan, josta hän osti kappaleen sianlihaa ja leivän.
Pitääkseen lihan puhtaana pölystä ja muusta liasta hän keksi älykkään
keinon: hän kaivoi leivästä niin paljon sisusta pois, että liha mahtui
leivän sisään. Nuori herrasmies kulki sitten leipä kainalossa erääseen
majataloon ja saattoi Oliverin takarakennuksessa olevaan huoneeseen.
Sinne hän tilasi pullon olutta, ja Oliver, joka uuden ystävänsä
kehoituksesta otti osansa ruokavaroista, söi nyt runsaan ja vahvistavan
aterian vieraan pojan katsellessa häntä vähän väliä tarkkaavaisesti.

— Lontooseenko olet matkalla? kysyi hän, kun Oliver oli lopettanut
syöntinsä.

— Niin.

— Onko sinulla siellä asunto tiedossa?

— Ei...

— Entä rahaa?

— Ei ole.

Poika vihelsi ja työnsi kätensä niin syvälle housuntaskuihin kuin
suuren takin hihat sallivat.

— Asutko sinä Lontoossa? kysyi Oliver.

— Asun kyllä, kun olen kotona, vastasi poika. Sinä haluaisit
varmaankin jonkun makuupaikan yöksi, eikö totta?

— Kyllähän minä haluaisin. Kotoa lähdettyäni en ole nukkunut katon
alla.

— Älä senvuoksi itke silmiäsi pilalle. Minäkin lähden Lontooseen tänä
iltana, ja siellä tunnen erään vanhan kelpo miehen, joka antaa sinulle
asunnon ilmaiseksi koskaan vaatimattakaan maksua, jos nimittäin joku
tuttu herrasmies esittää sinut hänelle. Luuletkos, että hän tuntee
minut? Eihän toki — ei suinkaan — ei millään muotoa — ei missään
olosuhteissa.

Nuorukainen hymyili ikäänkuin osoittaakseen, että hänen viimeiset
sanansa olivat leikillistä ivailua, ja tyhjensi sitten olutpullon.

Tämä odottamaton yösijan tarjous oli niin houkutteleva, ettei Oliver
voinut sitä hylätä, varsinkin kun sitä miltei heti seurasi vakuutus,
että mainittu vanha herra varmasti hankkisi Oliverille pian hyvän
paikan. Tämä johti tuttavallisempaan keskusteluun, jolloin Oliver sai
tietää, että hänen uuden ystävänsä nimi oli Jack Dawkins ja että tämä
oli vanhan herran erikoinen suosikki ja uskottu.

Dawkinsin ulkoasu ei kylläkään ollut todisteena niistä eduista, joita
hänen suosijansa vaikutusvalta hankki niille, jotka asettuivat hänen
siipiensä suojaan, mutta koska hän puhui jokseenkin kevytmieliseen
tapaan ja muun muassa mainitsi, että hänen lähimmät ystävänsä kutsuivat
häntä enimmäkseen liikanimellä "Ovela taskuveijari", niin Oliver tuli
siihen luuloon, että vanhan herran siveelliset varoitukset eivät
olleet tähän mennessä vähääkään vaikuttaneet suosikin huolettomaan
ja häilyväiseen luonteeseen. Tämän vuoksi hän päätti mahdollisimman
pian voittaa vanhan herran luottamuksen puolelleen ja kieltäytyä
Taskuveijarin lähemmästä tuttavuudesta, ellei tämä parantaisi tapojaan.

Kun Jack Dawkins ei tahtonut saapua Lontooseen ennen yön tuloa,
niin kello oli jo lähes yksitoista, kun he tulivat Islingtonin
tullin luo. Angelista he poikkesivat S:t John-tielle ja kulkivat
pitkin köyhäintalon viereistä kapeaa kujaa, sen klassillisen alueen
halki, jonka nimenä oli muinoin Hockley-in-the-Hole, sieltä Pienelle
Saffron-mäelle ja edelleen Suurelle Saffron-mäelle. Taskuveijari riensi
nyt eteenpäin aika kyytiä Oliver kintereillään.

Vaikka Oliverilla oli täysi työ pysyä oppaansa mukana, ei hän
kuitenkaan malttanut olla vilkaisematta sivuilleen kulkiessaan.
Taloissa oli joukko vähäisiä myymälöitä, mutta niiden ainoana
tavaravarastona näytti olevan vain lapsia, jotka näinkin myöhäiseen
vuorokauden aikaan liikuskelivat edestakaisin ovissa tai parkuivat
huoneissa. Tässä yleisessä kurjuudessa kukoistivat nähtävästi
ainoastaan kapakat, joiden suojissa alimpiin luokkiin kuuluvat
irlantilaiset tappelivat sydämensä halusta. Täyteen rakennetuilla
pihoilla ja kujilla, joita siellä täällä erosi pääkadusta, näkyi
pieniä mökkiryhmiä, joissa juopuneet miehet ja naiset kirjaimellisesti
rypivät loassa; ja useista porteista puikahti varovaisesti kadulle
luihukatseisia miehiä kaikesta päättäen pahoissa aikeissa.

Oliver harkitsi juuri, eikö hänen ollut viisainta juosta tiehensä, kun
he saapuivat Suuren Saffron-mäen juurelle, jossa hänen oppaansa tarttui
häntä käsivarteen, työnsi erään Field Lanen lähellä sijaitsevan talon
oven auki ja veti hänet käytävään sulkien sitten oven heidän jälkeensä.

— Kuka siellä on? huusi ääni ylhäältä vastaukseksi Taskuveijarin
vihellykseen.

— Nokkia ja kynsiä! kuului vastaus.

Tämä tuntui olevan jokin tunnussana tai merkki, joka ilmaisi, että
kaikki oli kunnossa, sillä pian heijastui käytävän peräseinästä himmeää
kynttilänvaloa, ja miehen kasvot kurkistivat vanhojen keittiöportaiden
särkyneen kaiteen lomista.

— Teitä on kaksi, sanoi mies kohottaen kynttilää ja varjostaen kädellä
silmiään. Kuka se toinen on?

— Uusi toveri, vastasi Jack työntäen Oliverin esiin.

— Mistäpäin hän on?

— Hän on Grönlannista. Onko Fagin siellä ylhäällä?

— On, hän lajittelee parhaillaan nenäliinoja. Tulkaa nyt ylös!
Kynttilä ja kasvot katosivat.

Oliver, joka toisella kädellään hapuili ympärilleen ja toisella piteli
lujasti kiinni toveristaan, kiipesi vaivalloisesti ränstyneitä portaita
ylös, kun sitävastoin hänen oppaansa astui niin varmasti, että saattoi
huomata hänen varsin hyvin tuntevan paikat. Hän avasi erään sisähuoneen
oven ja veti Oliverin muassaan sisään.

Huoneen katto ja seinät olivat vanhuuttaan mustuneet ja likaiset.
Kaminan edessä oli pöytä, jolla oli olutpullon kaulaan sovitettu
kynttilä, muutamia tinatuoppeja, leipää, hiukan voita ja tyhjä
lautanen. Tulella olevassa paistinpannussa ritisi muutamia makkaroita
ja sen vieressä seisoi, pitkä haarukka kädessä, vanha, ryppyinen
juutalainen, jonka konnamaiselle, vastenmieliselle naamalle valui
takkuinen, punainen tukka. Hänen yllään oli tahrainen, flanellinen
aamunuttu, joka jätti kaulan paljaaksi. Hänen silmänsä vilkuivat
vuoroin paistinpannua, vuoroin vaatenuoraa, johon oli ripustettu joukko
nenäliinoja. Lattialla oli vieri vieressä muutamia järjestämättömiä,
vanhoista säkeistä kyhättyjä vuoteita. Pöydän ympärillä istui neljä,
viisi poikaa, joista ei kukaan ollut Taskuveijaria vanhempi, mutta
kaikki ne polttivat pitkiä liitupiippuja ja joivat paloviinaa yhtä
huolettomasti kuin aikamiehet. He kokoontuivat kaikki toverinsa
ympärille, kun tämä kuiskasi jotain juutalaiselle, ja kääntyivät sitten
katselemaan Oliveria, johon juutalainenkin nyt kiinnitti huomionsa
pitäen yhä haarukkaa kädessään.

— Tässä hän on, Fagin, sanoi Jack Dawkins, ystäväni Oliver Twist.

Juutalainen irvisti, ojensi syvään kumartaen kätensä Oliverille ja
lausui haluavansa tutustua häneen lähemmin. Sitten nuoret tupakoitsijat
ympäröivät hänet ja puristivat hänen käsiään hyvin lujasti, etenkin
sitä kättä, jossa hänen myttynsä oli. Eräs heistä oli niin kohtelias,
että ripusti hänen hattunsa naulaan, ja toinen pisti ystävällisesti
kätensä hänen taskuihinsa, ettei Oliverin tarvitsisi vaivautua
tyhjentämään niitä ennen makuullemenoaan. Tämä avuliaisuus olisi ehkä
mennyt pitemmällekin, ellei juutalainen olisi anteliaasti jaellut
haarukallaan iskuja kohteliaitten nuorukaisten selkiin ja päihin.

— Olemme kovin iloisia saadessamme tutustua sinuun, Oliver, kovin
iloisia, sanoi juutalainen. Ota makkarat tulelta, Taskuveijari, ja tuo
kaminan ääreen tuoli Oliveria varten. Katselet nenäliinoja, vai kuinka,
pikku ystäväiseni? Niitä on aika joukko, eikö totta? Olemme laskeneet
ne, ennenkuin ne lähetetään pestäväksi; siksi ne nyt siinä riippuvat.
Hah, hah, haa! Tämän puheen loppuosa herätti hauskan vanhan herran
oppilaissa aika riemun, jonka vallitessa asetuttiin pöytään. Oliver
söi annoksensa, ja sitten juutalainen sekotti hänelle katajaviinatotia
käskien häntä heti juomaan sen, koska jonkun toisen piti käyttää samaa
lasia. Oliver seurasi kehoitusta ja tunsi miltei heti, että hänet
kanneltiin makaamaan säkkivuoteelle, jossa hän pian vaipui sikeään
uneen.




YHDEKSÄS LUKU.

Kertoo enemmän ystävällisestä herrasta ja hänen lupaavista oppilaistaan.


Oliver heräsi seuraavana aamuna myöhään sikeästä, virkistävästä unesta.
Huoneessa ei ollut ketään muita kuin vanha juutalainen, joka lämmitti
kattilassa kahvia aamiaiseksi ja hiljaa vihelteli hämmentäessään sitä
rautalusikalla. Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan, kun ulkoa
kuului jotain melua, mutta päästyään selville, mistä se johtui, hän
rupesi taas viheltelemään ja hämmentämään.

Vaikka Oliver oli jo oikeastaan lakannut nukkumasta, ei hän ollut
kuitenkaan täysin hereilläkään. Unen ja valvomisen välillä on
jonkinlainen horrostila, jossa ihminen on ainoastaan puolittain
tietoinen siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mutta jossa kumminkin näkee
puoliavoimin silmin viiden minuutin ajalla enemmän unia kuin niissä
viidessä minuutissa, jotka nukkuu silmät aivan ummessa ja kaikki aistit
täydellisessä tiedottomuudessa. Sellaisina hetkinä tietää kuolevainen
olento sielunsa puuhista juuri sen verran, että saa hämärän aavistuksen
siitä, miten se kykenee pakenemaan maasta ja halveksimaan ajan ja
paikan rajoituksia ollessaan vapaana ruumiillisen verhonsa kahleista.

Oliver oli juuri nyt sellaisessa olotilassa. Hän näki juutalaisen
puoleksi ummistuneilla silmillään, kuuli hänen viheltelevän ja tajusi
äänen, jonka lusikka aikaansai raapiessaan kattilan kylkiä ja pohjaa,
ja kuitenkin samat aistit askartelivat samaan aikaan niiden ihmisten
parissa, jotka hän oli joskus tuntenut.

Kun kahvi oli valmista, laski juutalainen kattilan kaminanreunustalle
ja seisottuaan muutamia minuutteja neuvottomana ikäänkuin ei muistaisi
mitä hänen piti tehdä, hän kääntyi Oliveriin päin ja kutsui häntä
nimeltä. Poika ei vastannut, vaan näytti nukkuvan.

Kun juutalainen oli varmistunut tämän asian suhteen, meni hän ovelle
ja lukitsi sen; sitten hän otti jostakin lattianalaisesta komerosta,
kuten Oliverista näytti, pienen laatikon, jonka hän varovasti asetti
pöydälle. Hänen silmänsä leimusivat, kun hän nosti kantta ja katsoi
laatikkoon. Hän siirsi pöydän ääreen tuolin, istuutui ja otti
laatikosta komean, säihkyvillä hohtokivillä koristetun kultakellon.

— Kas niin, sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään ja vääristäen
naamansa inhottavaan irvistykseen. — Kelpo poikia! Uskollisia
viimeiseen saakka! Eivät ilmaisseet vanhalle papille, missä asuivat,
eivätkä lörpötelleet joutavia vanhasta Faginista. Ja miksipä ne muuten
niin olisivat tehneetkään? Silloinpa ei hirttonuora tai pyövelinkirves
olisi ollut kovinkaan kaukana. Ei, ei, eivät ne ole tyhmiä! Kelpo
poikia, kelpo poikia!

Mutisten tuontapaisia mietelmiä juutalainen kätki taas kellon entiseen
paikkaansa. Sitten hän poimi laatikosta vähintäin puoli tusinaa
samanlaisia esineitä, joita hän tarkasteli mielihyvällä; näiden jälkeen
tuli näkyviin sormuksia, rintaneuloja, rannerenkaita ja muita niin
kallisarvoisia ja taidokkaasti valmistettuja koristeita, ettei Oliver
tiennyt edes niiden nimiä.

Pantuaan nämäkin korut jälleen paikoilleen juutalainen veti vielä esiin
erään, joka oli niin pieni, että sitä saattoi tuskin erottaa hänen
kädestään. Siinä näkyi olevan jokin tavattoman hieno kirjoitus, sillä
juutalainen pani sen pöydälle ja tuijotti sitä kauan aikaa varjostaen
kädellä silmiään. Lopulta hän pisti sen takaisin laatikkoon ikäänkuin
olisi luopunut yrityksestään, nojautui tuolin selkää vasten ja mutisi:

— Onpa se kuolemanrangaistus sentään mainio keksintö! Kuolleet eivät
kadu koskaan, kuolleet eivät juorua mitään. Niin, siitä on hyötyä
liikeasioille! Viisi peräkkäin roikkumassa, eikä ketään ole jäänyt
minua pettämään ja ilmiantamaan!

Samassa kun juutalainen lausui nämä sanat, osuivat hänen kirkkaat,
mustat silmänsä, jotka tähän saakka olivat tuijottaneet suoraan
eteenpäin, Oliverin kasvoihin. Pojan silmät olivat suuntautuneet häneen
äärettömän uteliaina, ja vaikka hän oli vasta aivan äsken täydellisesti
herännyt, niin ukko huomasi hetipaikalla, että häntä katseltiin. Hän
paiskasi laatikon kannen kiinni, niin että paukahti, tempasi pöydältä
leipäveitsen käteensä ja kavahti raivoisana seisaalleen. Mutta samalla
hän vapisi aika lailla, sillä suuressa kauhussaankin Oliver huomasi,
että veitsi tutisi hänen kädessään.

— Mitä nyt? sanoi juutalainen. Mitä sinä väijyt? Miksi olet valveilla?
Mitä olet nähnyt? Vastaa, poika! Hetipaikalla, jos tahdot pitää henkesi!

— En voinut enää nukkua, herra, vastasi Oliver hiljaa. Olen
pahoillani, jos häiritsin teitä.

— Olitko valveilla tunti sitten? kysyi juutalainen luoden poikaan
raivoisan silmäyksen.

— En, herra.

— Puhutko totta? ärjäsi juutalainen entistä hurjemman ja uhkaavamman
näköisenä.

— Puhun, en ollut todellakaan valveilla, herra, vastasi Oliver
vakavasti, vakuutan sen teille.

— Hiljaa, hiljaa, ystäväiseni! sanoi juutalainen nyt aivan entisellään
ja leikitteli hiukan veitsellä, ennenkuin pani sen pöydälle, ikäänkuin
uskotellakseen Oliverille, että hän oli tarttunut siihen vain
piloillaan. — Tiesinhän sen, pikku ystäväni. Tahdoin vain pelottaa
sinua. Sinä olet rohkea poika, Oliver! Hah, hah, haa! Olet kuin oletkin
urhea poika! Ja juutalainen hieroi käsiään nauraa hihittäen, mutta
vilkui samalla levottomasti laatikkoon.

— Näitkö näitä koreita kapineita, pikku ystäväni? kysyi juutalainen
hetken kuluttua laskien kätensä laatikolle.

— Näin, herra, vastasi Oliver.

— Vai niin! sanoi juutalainen kalveten. Ne — ne ovat minun pieni
omaisuuteni, Oliver; siinä on kaikki, millä minun on tultava toimeen
vanhoilla päivilläni. Ihmiset sanovat minua saituriksi, ystäväiseni,
niin ne sanovat.

Oliverin mielestä vanhus olikin aika saituri, kun asui niin
siivottomassa paikassa, vaikka hänellä oli niin paljon kelloja. Mutta
sitten hän ajatteli, että ukon hyvyys Taskuveijaria ja muita poikia
kohtaan maksoi hänelle varmasti suuria summia, ja senvuoksi hän loi
kunnioittavan silmäyksen juutalaiseen ja kysyi, saisiko hän nousta
makuulta.

— Saatpa tietysti, poikaseni. Odotahan hiukan. Oven luona on
vesisanko. Tuo se tänne, minä annan sinulle pesuastian, niin saat
peseytyä, ystäväni.

Oliver nousi, kulki lattian poikki ja kumartui ottamaan sankoa. Kun hän
kääntyi, oli laatikko poissa.

Tuskin hän oli ehtinyt peseytyä ja tyhjentää vadin heittämällä
pesuveden ulos ikkunasta, kuten Fagin oli käskenyt, kun Taskuveijari
astui huoneeseen mukanaan pirteä toveri, jonka Oliver oli edellisenä
iltana nähnyt tupakoivien poikien joukossa ja joka nyt esitettiin
hänelle Charley Bates'ina. Kaikki neljä kävivät nyt aamiaiselle,
jonka muodostivat kahvi, kappale liikkiötä ja lämmin leipä, jonka
Taskuveijari oli tuonut kotiin hattunsa kuvussa.

— No, sanoi Fagin katsahtaen merkitsevästi Oliveriin, mutta puhuen
Taskuveijarille, toivon, että olette olleet ahkeria tänään, ystäväni?

— Kovin ahkeria, vastasi Taskuveijari.

— Kuin mehiläiset, lisäsi Charley Bates.

— Kelpo poikia, kelpo poikia! sanoi juutalainen. Mitä sinä olet
saanut, Taskuveijari?

— Pari lompakkoa.

— Lihaviako? kysyi juutalainen innokkaasti.

— Koko lailla, vastasi Taskuveijari ja veti esiin kaksi lompakkoa,
joista toinen oli punainen, toinen vihreä.

— Eivätpä ne ole kovin painavia, sanoi juutalainen tarkastettuaan
huolellisesti niiden sisällön, mutta ovathan ne aika sirotekoisia. Hän
on taitava työntekijä, eikö totta, Oliver?

— Kyllä, sangen taitava, vastasi Oliver. Charley Bates päästi
aikamoisen naurunhohotuksen, mikä kovasti kummastutti Oliveria, koska
hän ei huomannut sanoneensa mitään naurettavaa.

— No, mitä sinä olet saanut, poikaseni? kysyi Fagin Charley Batesilta.

— Tällaisia, vastasi herra Bates näyttäen hänelle neljää nenäliinaa.

— Erinomaista, sanoi juutalainen tutkien niitä hyvin tarkasti. Ne
ovat oikein hyviä, kerrassaan oivallisia. Mutta sinä et ole merkannut
niitä oikein, Charley. Meidän on otettava neulalla nimet irti. Sen työn
opetamme Oliverillekin. Haluatko oppia sen, Oliver, sano? — Hah, hah,
haa!

— Kyllä, kiitos, sanoi Oliver.

— Ehkä sinäkin tahtoisit oppia valmistamaan nenäliinoja yhtä helposti
kuin Charley, vai mitä, pikku ystävä?

— Kyllä, oikein mielelläni, jos te opetatte vain minua, herra, vastasi
Oliver.

Nuori Bates piti syystä tai toisesta tätä vastausta niin naurettavana,
että alkoi jälleen nauraa hohottaa. Mutta hän joi juuri parhaillaan
kahvia, mikä hänen nauraessaan sattui menemään väärään kurkkuun, niin
että tukehtuminen oli vähällä aikaansaada hänen varhaisen poismenonsa.

— Hän on niin naurettavan lapsellinen, sanoi Charley toinnuttuaan
ikäänkuin siten pyytääkseen anteeksi sopimatonta käytöstään.

Taskuveijari ei sanonut mitään, vaan silitti Oliverin hiuksia
vakuuttaen hänen kyllä viisastuvan aikaa myöten, jolloin vanhus, joka
huomasi Oliverin punastuvan, muutti puheenaihetta kysyen, oliko aamulla
ollut paljon ihmisiä mestausta katsomassa. Poikien vastauksista kävi
selville, että he olivat molemmat olleet siellä, ja Oliver ihmetteli
tietysti kovasti, kuinka he siitä huolimatta olivat ehtineet tehdä niin
paljon työtä.

Kun aamiainen oli korjattu pöydältä, leikki vanha herra poikien
kanssa sangen kummallista ja harvinaista leikkiä, mikä tapahtui
seuraavalla tavalla. Hilpeäluontoinen vanhus pisti nuuskarasian toiseen
housuntaskuunsa, rahakukkaron toiseen ja liivintaskuunsa kellon,
jonka vitjat olivat hänen kaulansa ympärillä. Hän kiinnitti vielä
väärennetyn jalokivineulan paitansa rintamukseen, napitti huolellisesti
takkinsa, työnsi silmälasikotelonsa ja nenäliinansa taskuihin ja
alkoi kulkea edestakaisin lattialla keppi kädessä samalla tapaa kuin
pitkin päivää näkee vanhoja herroja kadulla kävelemässä. Välistä hän
pysähtyi kaminan, välistä oven luo seisomaan näyttäen siltä kuin olisi
kokonaan syventynyt tarkastelemaan jotakin puodinikkunaa. Tällöin hän
vilkaisi vähän päästä ympärilleen ikäänkuin olisi pelännyt varkaita
ja tunnusteli taskujaan varmistuakseen, ettei mitään ollut kadonnut,
ja käyttäytyi yleensä niin luonnollisesti ja samalla hullunkurisesti,
että Oliver nauroi silmät kyynelissä. Pojat hiipivät aivan hänen
kintereillään ja kun ukko kääntyi, vetäytyivät he syrjään niin
ketterästi, että oli mahdotonta seurata heidän liikkeitään. Viimein
Taskuveijari oli vahingossa astuvinaan hänen varpailleen Charleyn
törmätessä häneen takaapäin, ja samassa silmänräpäyksessä he riistivät
häneltä erinomaisen näppärästi nuuskarasian, rahakukkaron, kellon
vitjoineen, rintaneulan, nenäliinan ja vieläpä silmälasikotelonkin. Jos
vanhus huomasi käden taskussaan, ilmoitti hän heti, kenen se oli, ja
leikki alkoi uudestaan.

Kun tämä leikki oli toistettu useita kertoja, saapui nuorien herrojen
vieraiksi kaksi nuorta naista; toisen nimi oli Bet, toisen Nancy.
Heillä oli kummallakin hyvin tuuheat hiukset, jotka oli jokseenkin
epäsiististi kammattu, ja pukujensakin suhteen he näyttivät sangen
huolimattomilta. Heitä ei kai oikeastaan voinut kutsua kauniiksi,
mutta he olivat hyvin punakoita ja terveen ja voimakkaan näköisiä, ja
kun he lisäksi käyttäytyivät kovin kursailemattomasti ja reippaasti,
niin Oliver piti heitä perin mukiinmenevinä tyttöinä, jollaisia he
epäilemättä olivatkin. Nämä vieraat viipyivät siellä hyvän aikaa.
Pöytään tuotiin paloviinaa, koska toinen heistä valitti tuntevansa
sisäisiä vilunväristyksiä. Viimein arveli Charley Bates, että oli jo
aika pyyhkiä tomut jaloistaan, mitä Oliver piti uloslähdön hienompana
ilmaisumuotona, sillä pian senjälkeen lähtivät Taskuveijari, Charley
ja molemmat nuoret naiset yhdessä pois, kun juutalainen oli ensin
hyväntahtoisesti varustanut heidät rahoilla.

— No, pikku ystäväni, sanoi Fagin, eikö tämä ole miellyttävää elämää?
He lähtivät nyt ulos huvittelemaan koko loppupäiväksi.

— Joko he ovat lopettaneet työnsä? kysyi Oliver.

— Ovat kyllä, elleivät he aivan äkkiarvaamatta havaitse ulkona
ollessaan mitään ansion mahdollisuutta, sillä silloin he eivät anna
tilaisuuden luisua käsistään, siitä voit olla varma. Ota esimerkkiä
heistä, pikku ystävä, ota esimerkkiä heistä, sanoi juutalainen
koputtaen hiilihangolla kaminan reunaa antaakseen enemmän pontta
sanoilleen. Tee kaikki, mitä he pyytävät sinulta, ja noudata heidän
neuvojaan, etenkin Taskuveijarin. Hänestä tulee vielä suuri mies
ja niin tulee sinustakin, jos seuraat hänen esimerkkiään. Pistääkö
minun taskustani esiin nenäliinan kulma, poikaseni? kysyi juutalainen
pysähtyen äkkiä.

— Pistää kyllä, herra, vastasi Oliver.

— Koeta ottaa se niin, että minä en huomaa, aivan kuin näit poikien
aamulla tekevän...

Oliver kohotti taskun pohjaa toisella kädellään, kuten oli nähnyt
Taskuveijarin tekevän, ja veti nenäliinan esiin toisella.

— Onko se poissa? huudahti juutalainen.

— Tässä se on, herra, sanoi Oliver ojentaen nenäliinan hänelle.

— Sinä olet sukkela poika, pikku ystäväni, sanoi leikillinen vanha
herra taputtaen Oliveria päähän. En ole koskaan nähnyt, kätevämpää
poikaa. Tästä saat shillingin. Jos jatkat samalla tapaa, niin sinusta
tulee vielä nykyajan etevin mies. Mutta tulehan nyt, niin minä opetan
sinua irroittamaan nimiä nenäliinoista.

Oliver ei saattanut ollenkaan käsittää, miksi hänestä tulisi suurmies
senvuoksi, että kykeni ottamaan nenäliinan vanhan herran taskusta,
mutta hän arveli, että juutalainen, joka oli häntä niin paljon
vanhempi, tiesi sen asian parhaiten, ja siksi hän seurasi tätä pöydän
ääreen ja oli pian syventynyt uuteen toimeensa.




KYMMENES LUKU.

Oliver oppii tuntemaan uusien toveriensa luonteen, mutta saa kalliisti
maksaa tämän tiedon. Lyhyt, mutta tärkeä luku.


Oliver jäi useiksi päiviksi juutalaisen huoneeseen, missä hän irroitti
nimikirjaimia nenäliinoista, joita tuotiin sinne suuria määriä ja
välistä hän otti osaa yllämainittuun leikkiin jonka Fagin uudisti
säännöllisesti joka aamu kahden pojan kanssa. Lopulta hän rupesi
ikävöimään raitista ilmaa ja pyysi useita kertoja vanhusta päästämään
hänet ulos työhön muiden mukana.

Oliverin työhalu kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän oli nähnyt
todisteita vanhan herran ankaran siveellisestä luonteesta. Kun
Taskuveijari tai Charley tuli joskus tyhjin käsin kotiin, piti ukko
ankaralla äänellä pitkiä puheita laiskuuden ja velttouden pahetta
vastaan ja terotti heille toimeliaan elämän välttämättömyyttä
käskemällä heidät vuoteeseen ilman illallista. Menipä hän kerran
niinkin pitkälle, että heitti molemmat pojat portaita alas; tämä
osoittaa, miten sitkeästi hän piti kiinni hyveellisistä määräyksistään.

Eräänä aamuna Oliver vihdoin sai ikävöimänsä luvan. Pariin,
kolmeen päivään ei ollut saapunut yhtään nenäliinaa, ja ateriatkin
olivat käyneet jokseenkin niukoiksi. Ehkä tämä oli syynä vanhuksen
suostumukseen, mutta oli sen laita miten hyvänsä, niin joka
tapauksessa hän sanoi Oliverille, että tämä saattoi lähteä kaupungille
Taskuveijarin ja Charley Batesin hoivissa. Nuo kolme poikaa lähtivät
siis matkaan; Taskuveijarilla oli kuten tavallisesti hihat käärittyinä
ja hattu kallellaan, Charley käveli kädet taskuissa, ja Oliver astui
heidän keskellään uteliaana näkemään, mihin he menisivät ja mitä hän
ensiksi saisi oppia.

He kulkivat niin hitaasti ja veltosti, että Oliver alkoi jo luulla,
että hänen toverinsa aikoivat pettää vanhaa herraa jättämällä työnsä
kokonaan tekemättä. Taskuveijarilla oli lisäksi se moitittava
tapa, että sieppasi ohimennessään pieniltä pojilta lakit päästä ja
heitti ne kellarinluukuista sisään, ja Charley osoitti omaavansa
kerrassaan merkillisen käsityksen omistusoikeudesta, sillä hän anasti
katukäytävälle jätetyistä koreista omenoita ja sipuleita pistäen ne
taskuihinsa, jotka olivat niin avarat, että näyttivät ulottuvan joka
suuntaan hänen pukunsa alla. Nämä seikat tuntuivat Oliverista niin
pahoilta, että hän oli jo aikeissa sanoa tovereilleen tahtovansa lähteä
kotiin, mutta samassa hänen ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun
hän huomasi äkillisen ja arvoituksellisen muutoksen Taskuveijarin
käytöksessä.

Juuri kun he astuivat eräästä Clerkenwellin torin läheisestä kapeasta
kujasta kadulle, pysähtyi Taskuveijari yht'äkkiä, painoi sormen
huulilleen ja veti toverinsa hyvin varovasti takaisin kujaan.

— Mikä nyt on? kysyi Oliver.

— Hiljaa, kuiskasi Taskuveijari. Näetkö. Näetkö tuon vanhan murmelin
tuolla kirjalaatikon luona?

— Tuon vanhan herranko kadun toisella puolella? kysyi Oliver. Hänet
näen.

— Häntä voimme käyttää, sanoi Taskuveijari.

— Mainiosti, myönsi Charley.

Oliver katseli aivan ymmällään vuoroin kumpaakin, mutta ei ehtinyt
kysyä mitään, sillä molemmat pojat hiipivät kadun poikki ja pysähtyivät
vanhan herran taakse. Oliver astui muutamia askeleita heidän perässään,
ja kun hän ei tiennyt, oliko hänen mentävä eteenpäin vai vetäydyttävä
takaisin, jäi hän äänettömänä odottamaan, mitä nyt tapahtuisi.

Vanha herra näytti hyvin kunnianarvoisalta. Hänellä oli puuteroitu
tukka ja kultasankaiset silmälasit; hänen yllään oli mustalla
samettikauluksella varustettu tummanvihreä takki ja valkeat housut;
kainalossa oli ohut ruokokeppi. Hän oli ottanut kirjakaupan avonaisesta
näytelaatikosta kirjan käteensä ja seisoi nyt lukien niin innokkaasti,
kuin istuisi nojatuolissa omassa työhuoneessaan. Mahdollisesti
hän luulikin olevansa kotonaan, sillä hän ei näyttänyt huomaavan
lainkaan kirjakauppaa, katua eikä poikia. Lyhyesti sanottuna: hän
näki ainoastaan kirjan, jota hän parhaillaan luki, ja päästyään sivun
loppuun hän käänsi lehteä ja alkoi jälleen seuraavan sivun ensi
riviltä, ja samalla tapaa hän jatkoi sivu sivulta.

Kylläpä Oliver hämmästyi ja kauhistui, kun hän muutaman askeleen
päästä näki, miten Taskuveijari pisti kätensä vanhan herran taskuun ja
veti esiin nenäliinan, jonka ojensi Charleylle; sitten molemmat pojat
puikahtivat kiireesti lähimmän kadunkulman taakse.

Samassa silmänräpäyksessä pojalle selvisi nenäliinojen, kellojen,
koristeiden ja juutalaisen salaisuus. Hän seisoi hetken aikaa kauhun
jäykistämänä tuntien, kuinka veri kuumana virtasi hänen suonissaan,
sitten hän kääntyi hädissään ja säikähtyneenä pakenemaan ja juoksi,
tietämättä itsekään miksi, niin nopeasti kuin sääret kantoivat.

Kaikki tämä tapahtui minuutin kuluessa, ja sillä hetkellä kun Oliver
lähti juoksemaan, pisti vanha herrasmies kätensä taskuun ja kääntyi
kiivaasti ympäri huomatessaan nenäliinansa kadonneen. Kun hän näki
pojan luikkivan tiehensä semmoisella kiireellä, piti hän luonnollisesti
tätä varkaana ja huutaen täyttä kurkkua: — Ottakaa varas kiinni! hän
lähti tämän jälkeen kirja kädessään.

Mutta vanha herra ei ollut ainoa huutaja. Taskuveijari ja Charley,
jotka eivät halunneet vetää yleistä huomiota puoleensa juoksemalla
pitkin avointa katua, olivat ainoastaan puikahtaneet lähimmästä ovesta
sisään toisella puolella katua. Tuskin he olivat kuulleet huudon
ja nähneet Oliverin syöksyvän ohitseen, kun he jo käsittivät asian
oikean laidan, astuivat esiin ja yhtyivät huutoon: Ottakaa varas
kiinni! Sitten he ryhtyivät kunnon kansalaisten tavoin ottamaan osaa
takaa-ajoon.

Vaikka Oliverin kasvattajat olivat olleet viisaita ajattelijoita, ei
hän ollut kuitenkaan tietopuolisesti perehtynyt siihen kauniiseen
periaatteeseen, että itsesäilytysvaisto on luonnon tärkein laki. Jos
hän olisi tiennyt sen, niin ehkä hän olisi ollut paremmin varuillaan.
Mutta nyt hänen kauhunsa vain suureni, ja hän pyyhälsi tiehensä
kuin myrskytuuli vanhan herran ja poikien huutaessa aivan hänen
kintereillään.

Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Näissä sanoissa piilee
jonkinlainen lumoava voima. Kauppias jättää myymälänsä ja ajaja
vaununsa; teurastaja hylkää vasikkansa, leipuri korinsa, maidonkantaja
kannunsa, juoksupoika kantamuksensa, koulupoika marmorikuulansa,
kadunlaskija kuokkansa ja lapsi pallonsa. He juoksevat suin päin
toistensa kintereillä, yli kantojen ja kivien, töykkivät toisiaan,
ulvovat, kirkuvat, kaatavat vastaantulijat nurin kadunkulmissa
kääntyessään, herättävät koirat ja pelottavat kanat. Kadut, pihat ja
torit kaikuvat heidän askeleistaan. Ottakaa varas kiinni! Ottakaa
varas kiinni! Sadat äänet toistavat huutoa, ja joukko kasvaa joka
kadunkulmassa. Edelleen jatkuu ajo, katuloka roiskuu ja kivitys
kumisee. Ikkunoita avataan, ihmisiä rientää taloista, mutta joukko
ryntää yhä eteenpäin. Monet "Punch'in" [Englantilainen pilalehti.]
katselijatkin liittyvät ohikiitävään joukkoon ja vahvistavat tuorein
voimin huutoa: Ottakaa varas kiinni!

Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni! Ihmisrinnassa uinuu
voimakas tarve ahdistaa vainottua. Onneton, hengästynyt lapsi,
läähättäen uupumuksesta, kasvot kauhun vääristäminä ja hiestä märkinä,
ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen pakoon vainoojiltaan, jotka
seuraavat hänen kintereillään, tulevat joka hetki yhä lähemmäksi ja
tervehtivät hänen väheneviä voimiaan yhä hurjemmilla huudoilla ja
ulvovat ilosta: Ottakaa varas kiinni! — Niin, ottakaa Herran tähden
hänet kiinni, jollei muun niin armeliaisuuden vuoksi!

Vihdoinkin saavutettu! Olipa se taitava isku! Hän makaa nyt kadulla
ja joukkoa kerääntyy hänen ympärilleen. Jokainen uusi tulokas tyrkkii
edessäolijoita saadakseen edes vilahdukselta nähdä pahantekijän.
"Väistykää syrjään!" — "Päästäkää hänet hiukan henkäisemään!" —
"Lorua, sitä hän ei ansaitse!" —"Mihin se herra joutui?" — "Tuollahan
se tulee katua pitkin!" — "Tehkää tilaa herralle!" — "Onko se tuo
poika, herra?" — "Se se on."

Oliver makasi pölyn ja loan peittämänä, suusta valui verta ja hän
tuijotti kauhistuneena ympärillään olevia kasvoja, kun etumaiset
vainoojat sysäsivät vanhan herran keskelle piiriä, jossa hän vastasi
heidän kiihkeisiin kysymyksiinsä lempeällä äänellä:

— Niin, sanoi hän, pelkään pahoin, että se oli juuri tuo poika.

— Pelkää! mutisi väkijoukko. Onpas se aika narri!

— Voi raukkaa! sanoi vanha herra. Hän on loukkaantunut.

— Minä sen iskin, herra, selitti pitkä miesroikale astuen joukosta
esiin. Osutin nyrkkini keskelle naamaa. Minä sen pysäytin, herra!

Mies vei kätensä hattunsa reunaan, ikäänkuin olisi odottanut maksua
vaivastaan. Mutta vanha herra loi häneen vain tyytymättömän silmäyksen
ja katsahti levottomasti ympärilleen, ikäänkuin aikoisi itsekin
karata tiehensä. Mahdollisesti hän olisi yrittänytkin, ellei samassa
poliisikonstaapeli — tavallisesti viimeinen henkilö, joka saapuu
paikalle tuollaisissa tilaisuuksissa — olisi tunkeutunut kansanjoukon
lävitse ja tarttunut Oliveria kauluksesta.

— Nouse ylös! sanoi mies karskisti.

— En minä sitä tehnyt, herra. Sen teki kaksi muuta poikaa, sanoi
Oliver katsoen rukoilevasti ympärilleen. Ne ovat kyllä jossakin lähellä.

— Ei tässä ketään muita ole, sanoi konstaapeli. Hän lausui tämän
ivallisesti, mutta oli kuitenkin sattumalta oikeassa, sillä
Taskuveijari ja Charley olivat oikeaan aikaan livahtaneet ensimmäiselle
sopivalle poikkikadulle, minkä tapasivat ajomatkallaan. — No,
nousetkos siitä!

— Älkää tehkö hänelle pahaa, sanoi vanha herra säälivästi.

— Enhän minä sille pahaa tee, vastasi konstaapeli ja kiskaisi
todisteeksi siitä takin puoleksi pojan yltä. — Tule, minä tunnen
sinut, niin että ei sinun kannata teeskennellä. Etkö sinä pääse
jaloillesi, senkin rakkari?

Oliveria, joka töin tuskin pysyi pystyssä, laahattiin nyt pitkin katua.
Vanha herra kulki konstaapelin rinnalla, ja suuri joukko ihmisiä
riensi vähän matkaa edellä kääntyen tuon tuostakin taakseen katsomaan
Oliveria. Pojat huusivat, ja niin jatkettiin kulkua edelleen.




YHDESTOISTA LUKU.

Kertoo poliisituomarista ja antaa pienen näytteen tämän tavasta
harjoittaa oikeutta.


Rikos oli tehty piirissä, jonka poliisikamari oli pääkaupungin
tunnetuimpia. Kun poliisikamari sattui olemaan aivan lähellä, niin
väkijoukon huvista tuli pian loppu. Se saattoi nimittäin seurata
Oliveria ainoastaan paria, kolmea katua pitkin ja Mutton-Hill-mäen
ylitse. Sitten hänet laahattiin matalan porttikäytävän läpi likaiselle
pihalle ja sieltä takaoven kautta pienelle, kivetylle pihamaalle, missä
he tapasivat lihavan miehen, jolla oli avainkimppu kädessä.

— Mistä nyt on kysymys? tiedusteli mies välinpitämättömästi.

— Taskuvarkaasta, vastasi Oliverin saattaja.

— Teiltäkö on varastettu? kysyi avainkimpun kantaja herralta.

— Niin, minulta, vastasi vanha herra, mutta en ole oikein varma,
ottiko juuri tuo poika nenäliinani. Minä — haluaisin mieluimmin jättää
asian sikseen.

— Teidän on astuttava tuomarin eteen, herra, sanoi mies. Hänen
korkeutensa on valmis tutkimaan asiaa puolen minuutin kuluttua. No
niin, hirtehinen!

— Nämä viimeiset sanat lausuttiin Oliverille kehoituksena astua sisään
ovesta, jota mies piti auki ja joka johti pieneen koppiin, jossa oli
kivilattia. Siellä hänet tarkastettiin, ja kun ei mitään löydetty, niin
hänet suljettiin sinne.

Tämä koppi muistutti ulkonäöltään ja suuruudeltaan kellaria, mutta
ei ollut niin valoisa. Se oli tavattoman siivoton, sillä nyt oli
maanantaiaamu, ja siinä oli säilytetty lauantai-illasta saakka kuutta
juopunutta. Meidän poliisiasemillamme suljetaan miehiä ja naisia
_mitättömimpienkin epäluulojen_ perusteella — kannattaa panna merkille
nämä sanat — noihin koppeihin, joihin verrattuna Newgaten vankilan
kopit, joissa säilytetään pahimpia kuolemaantuomittuja rikollisia, ovat
todellisia palatseja. Joka ei usko tätä, käyköön itse vertailemassa.

Vanha herra näytti miltei yhtä onnettomalta kuin Oliver, kun avain
kitisi lukossa, ja hän katsahti huoaten kirjaan, joka oli viattomana
syynä koko tähän kommellukseen.

Sen pojan kasvoissa on jotakin, sanoi vanha herra itsekseen lähtien
hitaasti liikkeelle ja painaen ajatuksissaan kirjan selkää leukaansa
vasten, jotakin, mikä hellyttää ja kiinnostaa minua. Mahtaakohan hän
olla viaton? Hän muistuttaa — Mutta suuri Jumala! huudahti vanha herra
pysähtyen äkkiä ja tuijottaen taivasta kohti. Missä ihmeessä olen ennen
nähnyt samannäköiset kasvot?

Muutamia minuutteja mietiskeltyään vanha herra astui erääseen
odotushuoneeseen, jonka ikkunat olivat kadulle päin. Siellä hän
istuutui nurkkaan nähden ajatuksissaan lukemattomia kasvoja, jotka
olivat vuosikausia olleet ikäänkuin tumman verhon peittäminä. Ei! sanoi
hän viimein, se on varmasti vain kuvittelua.

Hän alkoi muistella niitä uudestaan. Hän oli nyt kerta kaikkiaan
kutsunut ne esiin, eikä niitä ollut suinkaan helppo verhota jälleen
tummalla paarivaatteella, joka niin kauan oli ne kätkenyt. Siinä
johtui hänen mieleensä ystäviä ja vihamiehiä, jopa monia hänelle aivan
vieraitakin; joukossa oli nuoria kukoistavia tyttöjä, jotka nyt olivat
vanhoja eukkoja; toiset lepäsivät jo haudoissaan, mutta sielu, joka vie
voiton kuolemastakin, näytti heidät jälleen yhtä terveinä ja kauniina
kuin he olivat muinaisina aikoina olleet, palautti silmien loisteen,
hymyilyn suloisuuden; sielu säteili salaavan maallisuudenkin läpi
kuiskaillen siitä kauneudesta, joka katoaa täällä uudistuakseen entistä
ihanampana haudan toisella puolella ja joka temmataan pois maasta
vain kynttilän tavoin lempeästi ja ystävällisesti valaisemaan tietä
taivaaseen.

Mutta vanha herra ei löytänyt muististaan sellasia kasvoja, joissa
olisi ollut vähääkään Oliverin näköä. Hän siis vain huokasi heränneille
muistoilleen, ja kun hän oli omaksi onnekseen hajamielinen vanha herra,
syventyi hän pian jälleen tuon kovan onnen kirjan sisältöön.

Hänet keskeytti vanginvartija, joka kosketti häntä olkapäähän ja
kehoitti astumaan oikeuden eteen. Hän sulki kirjan, ja sitten hänet
johdettiin kuuluisan ja mahtavan herra Fangin luo.

Oikeussali oli seinälaudotuksella varustettu, pihanpuoleinen huone.
Herra Fang istui sen yläpäässä aitauksen takana, ja oven suussa oli
jonkinlainen karsina, johon Oliver oli jo suljettu; hän vapisi koko
ruumiiltaan katsellessaan pelottavaa ympäristöään.

Fang oli keskikokoinen, melkein kaljupäinen mies; hänen kasvonsa olivat
tuimissa rypyissä ja hyvin tummanpunaiset. Ellei hän todellakaan
pitänyt tapanaan juoda väkijuomia enemmän kuin kohtuus salli, olisi
hänellä ollut aivan erinomainen aihe nostaa syyte kunnianloukkauksesta
omia kasvojaan vastaan.

Vanha herra kumarsi sirosti, lähestyi tuomarin kirjoituspöytää ja sanoi
ojentaessaan nimikorttinsa: Tässä on nimeni ja osoitteeni. Sitten
hän astui pari askelta taaksepäin ja jäi kohteliaasti kumarrettuaan
odottamaan kuulustelua.

Nyt sattui onnettomuudeksi niin hullusti, että Fang luki juuri eräästä
aamulehdestä artikkelia, joka koski muuatta hänen joku aika sitten
langettamaansa tuomiota ja jossa jo sadannenseitsemännenkymmenennen
kerran kehoitettiin sisäasiainministeriä kiinnittämään erikoisen
huomionsa herra Fangin rikkomuksiin. Hän oli siis suuttunut ja silmäsi
nyt vanhaa herraa äkäisen näköisenä.

— Kuka te olette? kysyi hän.

Vanhus viittasi hiukan kummastuneena nimikorttiinsa.

— Konstaapeli! tiuskasi herra Fang sysäten kortin ja sanomalehden
syrjään. Mikä mies tuo on?

— Minun nimeni, herra, on Brownlow, sanoi vanha herra puhuen
sivistyneen miehen tavalla. Saisinko ehkä tietää sen tuomarin nimen,
joka virka-asemansa suojassa aivan aiheettomasti loukkaa kunniallista
miestä? Tämän sanottuaan Brownlow katsahti ympärilleen ikäänkuin etsisi
jotakuta, joka voisi antaa hänelle pyydetyn tiedon.

— Konstaapeli, sanoi Fang kääntyen ja taittaen sanomalehden, mistä
tuota miestä syytetään?

— Ei häntä syytetä mistään, korkea oikeus, vastasi konstaapeli. Hän on
tuon pojan syyttäjä.

Hänen korkeutensa tiesi sen vallan hyvin, mutta sillä tavalla hän
saattoi rangaistuksetta tehdä kiusaa.

— Onko hän pojan syyttäjä? huudahti Fang silmäillen Brownlowia
kiireestä kantapäähän. Pankaa hänet valalle!

— Ennenkuin teen valan, sallittakoon minun sanoa pari sanaa, virkkoi
Brownlow, nimittäin, että ellen olisi itse nähnyt, niin en olisi
koskaan uskonut...

— Vaietkaa, herra, sanoi Fang käskevällä äänellä.

— En ennenkuin olen lausunut ajatukseni.

— Vaiti hetipaikalla, tai muuten heitätän teidät ulos oikeussalista!
Olette nenäkäs ja hävytön mies. Kuinka uskallatte uhmata tuomaria?

— Mitä sanoitte? huudahti vanhus punastuen suuttumuksesta.

— Pankaa tämä henkilö valalle, sanoi Fang kirjurille. En halua kuulla
enempää. Vannottakaa hänet.

Brownlow oli äärimmäisen kiihtynyt, mutta peläten vahingoittavansa
pojan asiaa, jos nyt purkaisi vihansa, hän hillitsi itsensä ja vannoi
valan.

— No niin, sanoi Fang, mistä syytätte tätä poikaa? Mitä teillä on
sanottavaa, herra?

— Minä seisoin erään kirjakaupan edessä... alkoi Brownlow.

— Vaiti, herra! keskeytti Fang. Konstaapeli! Missä konstaapeli on?
Pankaa hänet valalle. No, konstaapeli, mitä tiedätte asiasta?

Tämä kertoi asiaankuuluvan nöyrästi, että hän oli vanginnut ja
tarkastanut Oliverin, mutta ei ollut löytänyt häneltä mitään; muuta hän
ei tietänyt.

— Onko todistajia? kysyi Fang.

— Ei, korkea oikeus, vastasi konstaapeli.

Fang istui hetken aikaa vaiti, sitten hän kääntyi kantajaan päin ja
sanoi entistä kiivaammin:

— No, mies, joko te selitätte, mitä teidän syytöksenne tätä poikaa
vastaan merkitsee, vai mitä? Nyt olette vannonut valan, ja jos yhä
edelleen kieltäydytte tuomasta esiin todistuksianne, niin rankaisen
teitä tuomioistuimen halveksimisesta, sen teen kuin teenkin, vaikka
minut perisi...

Kukaan ei saanut tietää, mikä hänet perisi, sillä kirjuri ja
vanginvartija alkoivat samassa rajusti yskiä, ja edellinen pudotti
lisäksi painavan kirjan lattiaan estäen siten — tietenkin sattumalta
— viimeisen sanan kuulumasta.

Vaikka häntä välillä usein keskeytettiin ja loukattiin, onnistui
Brownlowin viimein esittää asiansa, minkä ohessa hän huomautti, että
hän oli hetken hämmingissä kiiruhtanut pojan jälestä nähdessään tämän
juoksevan tiehensä, ja lausui toivomuksenaan, että tuomari kohtelisi
häntä niin lempeästi kuin laki suinkin salli, siinä tapauksessa että
hänet havaittiin syyttömäksi varkauteen, vaikka hän näyttäisikin olevan
liitossa varkaiden kanssa.

— Hän on loukkaantunut, sanoi vanha herra lopuksi, ja minä pelkään
pahoin, lisäsi hän äänekkäämmin vilkaisten syytettyyn, pelkään
todellakin, että hän on kovin sairas.

— Kyllä kai, tietysti hän on, vastasi Fang pilkallisesti. Älä yritä
juonitella täällä, senkin kirottu maankiertäjä, siitä ei ole nyt apua.
Mikä on nimesi?

Oliver koetti vastata, mutta ei saanut kieltään liikkumaan. Hän oli
kalmankalpea, ja hänen päätään pyörrytti.

— Mikä sinun nimesi on, sinä paatunut lurjus? ärjyi Fang. Konstaapeli,
mikä hänen nimensä on?

Nämä sanat lausuttiin vanhalle miehelle, jonka yllä oli raitaiset
liivit ja joka seisoi lähellä edellämainittua karsinaa. Hän kumartui
Oliverin puoleen toistaen kysymyksen, mutta huomatessaan, ettei tämä
todellakaan kyennyt vastaamaan, ja tietäen, että pojan vaikeneminen
raivostuttaisi tuomaria vielä enemmän ja siten koventaisi tuomion, hän
rohkeni vastata arviolta.

— Hän sanoo olevansa Tom White, teidän korkeutenne, sanoi
hyväsydäminen konstaapeli.

— Vai niin, hän ei halua itse vastata? sanoi Fang. Sitä parempi. Missä
hän asuu?

— Missä milloinkin sattuu yösijan saamaan, teidän korkeutenne, vastasi
konstaapeli ollen ensin kysyvinään Oliverilta.

— Elävätkö hänen vanhempansa? kysyi Fang.

— Hän sanoo, että ne kuolivat jo hänen pienenä ollessaan, vastasi
konstaapeli entiseen tapaan.

Kun kuulustelu oli ehtinyt näin pitkälle, kohotti Oliver päätään ja
katsahtaen rukoilevasti ympärilleen pyysi heikolla äänellä hiukan vettä.

— Tyhmyyksiä! sanoi Fang. Älä yritä kujeilla minun kanssani.

— Luulen, että hän on todella sairas, teidän korkeutenne, väitti
konstaapeli.

— Minä sen asian paremmin ymmärrän, sanoi Fang.

— Pitäkää kiinni hänestä, konstaapeli, huudahti vanha herra ojentaen
vaistomaisesti käsiään; hän kaatuu.

— Pysykää paikallanne, konstaapeli, huusi Fang kiivaasti. Antakaa
hänen kaatua, jos haluaa.

Oliver käytti heti hyväkseen tätä ystävällistä lupaa vaipuen
hervottomana lattialle. Läsnäolijat katselivat toisiaan, mutta kukaan
ei uskaltanut liikahtaa.

— Tiesinhän minä, että se vain oli teeskentelyä, sanoi Fang ikäänkuin
asia olisi ollut kumoamattomasti todistettu. Antakaa hänen maata, kyllä
hän pian kyllästyy siihen.

— Miten aiotte päättää tämän asian, herra? kysyi kirjuri matalalla
äänellä.

— Ilman mutkia, vastasi Fang. Hänet tuomitaan kolmeksi kuukaudeksi,
kovaan työhön tietenkin. Tyhjentäkää oikeussali.

Ovi avattiin, ja kaksi miestä aikoi juuri kantaa Oliveria takaisin
koppiin, kun saliin syöksyi vanhanpuoleinen, siistin, vaikkakin
varattoman näköinen mies, jonka yllä oli vanha, musta puku.

— Odottakaa, odottakaa! Älkää viekö häntä pois — odottakaa Herran
tähden hetkinen! huudahti tulija hengästyneenä astuessaan tuomarin
pöydän ääreen.

Vaikka näillä tuomioistuinten valtiailla on miltei ehdottomassa
vallassaan hänen majesteettinsa kuningattaren alamaisten vapaus, nimi
ja hyvä maine, melkeinpä henkikin, varsinkin jos he kuuluvat köyhempiin
kansanluokkiin, ja vaikka oikeussalin seinien sisäpuolella joka päivä
suoritetaan joukottain sellaisia tekoja, joiden vuoksi enkelit voisivat
itkeä verikyyneliä, niin pysyvät ne kuitenkin yleisöltä salassa, ellei
sanomalehdistö joskus niihin kajoa. Fang hämmästyi sentähden aika
lailla nähdessään kutsumattoman vieraan ryntäävän saliin sillä tavalla.

— Mitä tämä merkitsee? Kuka se on? Heittäkää mies ulos ja tyhjentäkää
oikeussali! ärjyi hän.

— Minä tahdon puhua! huudahti mies. En mene ulos; minä näin koko
tapauksen. Olen kirjakaupan omistaja. Minä vaadin päästä valalle. En
jätä asiaa sikseen. Teidän on kuultava minua, herra Fang. Ette uskalla
kieltäytyä siitä.

Mies oli oikeassa. Hänen esiintymisensä oli rohkeata ja päättäväistä,
ja asia alkoi käydä niin vakavaksi, ettei sitä voinut ilman muuta
sivuuttaa.

— Vannottakaa tuo mies, murahti Fang äreästi. Mitä teillä on
sanottavaa, hyvä mies?

— Minä näin kolme poikaa — tämän vangin ja kaksi muuta —
hiiviskelevän kadun toisella puolella tuon herran seisoessa lukemassa.
Toinen niistä vieraista pojista varasti nenäliinan. Minä näin omin
silmin, miten se tapahtui ja että tämä poika täydellisesti tyrmistyi
siitä. — Kun kelpo kirjakauppias oli ehtinyt hiukan hengähtää, kertoi
hän tapauksen tarkemmin yhtenäisemmin.

— Miksi ette tullut aikaisemmin? kysyi Fang.

— En löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi jäänyt pitämään
puotia silmällä. Kaikki apulaiseni ottivat osaa takaa-ajoon. Vasta
viisi minuuttia sitten sain erään käsiini, ja sitten lähdinkin heti
juoksemaan tänne niin nopeasti kuin saatoin.

— Kantaja seisoi siis lukemassa? kysyi Fang.

— Niin, vastasi mies, hän luki juuri tuota kirjaa, mikä hänellä on
kädessään.

— Vai niin, vai sitä kirjaa? sanoi Fang. Onko se maksettu?

— Ei kylläkään, vastasi mies hymyillen.

— Herranen aika, sen minä kokonaan unohdin, huudahti hajamielinen
vanha herra viattomasti.

— Onpa siinäkin oikea henkilö poika paran syyttäjänä! sanoi Fang
tehden naurettavan yrityksen näyttää ihmisystävälliseltä. — Minusta
tuntuu, herraseni, että olette saanut tämän kirjan hyvin epäilyttävällä
tavalla, ja voitte kiittää onneanne, ellei sen omistaja halua nostaa
syytettä teitä vastaan. Olkoon tämä teille varoituksena, hyvä mies,
tai muuten joudutte vielä lain kanssa tekemisiin. Poika on vapaa.
Tyhjentäkää oikeussali!

— Mutta kuulkaahan... huudahti vanha herra, jonka kauan pidätetty
suuttumus nyt pääsi valloilleen. — Mutta kuulkaahan... minä...

— Tyhjentäkää sali! karjasi tuomari. Ettekö kuule, mitä sanon,
konstaapeli!

Käskyä toteltiin, ja vimmastunut Brownlow, joka sillä hetkellä aivan
puhkui mielettömästä vihasta, saatettiin ulos salista toisessa kädessä
kirja, toisessa keppi.

Mutta tultuaan kadulle hän pian rauhoittui. Pikku Oliver makasi
käytävällä paita avoinna. Hänen ohimoitaan valeltiin vedellä. Kasvot
olivat, kalmankalpeat, ja vilunväristys vavisutti silloin tällöin hänen
ruumistaan.

— Poika raukka, poika raukka! sanoi Brownlow kumartuen hänen ylitseen.
Voisikohan joku hankkia tänne vaunut?

Vaunut haettiin, ja kun Oliver oli varovasti asetettu toiselle
istuimelle, nousi vanha herra toiselle.

— Saanko tulla mukaan? kysyi kirjakauppias.

— Mitä kernaimmin, hyvä ystävä, vastasi Brownlow. Unohdin teidät
aivan. Voi, tässähän on vielä se onneton kirjakin. Olkaa hyvä! Poika
raukka! Nyt on pidettävä kiirettä.

Kirjakauppias nousi vaunuihin, ja sitten lähdettiin.




KAHDESTOISTA LUKU.

Oliverista pidetään tavattoman hyvää huolta. Erästä muotokuvaa,
koskevia merkillisiä seikkoja.


Vaunut ajoivat melkein samaa tietä, jota Oliver oli astunut tullessaan
Lontooseen Taskuveijarin seurassa. Vihdoin ne pysähtyivät hiljaisella,
puitten varjostamalla kadulla erään siistin näköisen talon eteen.
Oliver pantiin heti vuoteeseen, ja sitten häntä hoidettiin ja
vaalittiin niin hellästi, ettei hoitajien hyvyydellä näyttänyt olevan
mitään rajoja.

Mutta Oliver oli useita päiviä täysin tunnoton uusien ystäviensä
huolenpitoa kohtaan. Aurinko nousi ja laski kerran toisensa jälkeen,
mutta poika makasi yhä sairasvuoteellaan hivuttavan kuumeen vallassa.
Kuolleessa ruumiissa ei mato suorita työlään täsmällisemmin kuin
tuollainen hitaasti hiipivä tuli elävässä ihmisessä.

Raukeana, uupuneena ja kalpeana hän viimein heräsi, kuten hänestä
tuntui, pitkästä ja sekavasta unesta. Hän kohottautui suurella vaivalla
vuoteestaan ja nojaten päätään vapiseviin käsiinsä hän silmäili
uteliaasti ympärilleen.

— Mikä huone tämä on? Missä minä olen? kysyi Oliver. En minä ole
täällä ennen nukkunut.

Kovin voimaton kun oli, hän lausui nämä sanat hiljaisella äänellä,
mutta ne kuultiin heti, sillä vuodeverho vedettiin samassa päänalusen
kohdalta syrjään, ja äidillisen näköinen, hyvin sorea ja siististi
puettu vanha rouva nousi vuoteen ääressä olevasta nojatuolista, jossa
hän oli istunut ommellen.

— Olehan hiljaa, pikku ystäväni, sanoi vanha nainen ystävällisesti.
Sinun on oltava aivan hiljaa, muuten sairastut jälleen. Sinä olet ollut
kovin sairas, melkein kuolemaisillasi. Pane nyt jälleen maata, niin
olet kiltti poika. Näin sanoen vanhus painoi Oliverin pään varovasti
pielukselle. Sitten hän pyyhkäisi hiukset hänen otsaltaan katsellen
häntä samalla niin lempeästi ja hellästi, ettei Oliver voinut olla
laskematta pientä laihtunutta kättään hänen kädelleen, jonka hän sitten
kietoi kaulaansa.

— Hyvänen aika, sanoi vanha rouva kyynelsilmin, miten kiitollinen tuo
lapsonen on! Pieni poika raukka! Miltähän hänen äidistään tuntuisi, jos
istuisi täällä hänen vuoteensa ääressä niinkuin minä ja näkisi hänet.

— Ehkä hän näkee minut, kuiskasi Oliver ristien kätensä. Ehkä hän on
istunut minun vuoteeni vieressä. Minusta tuntuu melkein siltä, että hän
on ollut täällä.

— Se johtuu vain kuumeesta, ystäväiseni, sanoi vanha nainen leppeästi.

— Siitä se kai johtui, vastasi Oliver miettiväisesti, sillä taivas
on niin kaukana, ja siellä ollaan niin onnellisia, ettei enää tulla
kenenkään poika poloisen vuoteen luo. Mutta jos hän tiesi minun olevan
sairaana, niin kyllä hän varmasti taivaassakin sääli minua, sillä hän
oli itsekin hyvin sairas ennen kuolemaansa. Mutta hän ei voi tietää
minusta mitään, lisäsi Oliver hetken vaiti oltuaan, sillä jos hän olisi
nähnyt, miten minua lyötiin, olisi hän ollut kovin onneton, mutta hänen
kasvonsa ovat aina näyttäneet ystävällisiltä ja onnellisilta, kun olen
nähnyt hänet unissani.

Vanha rouva ei vastannut. Vasta kuivattuaan silmänsä ja myöskin
silmälasinsa, ikäänkuin ne olisivat eroamattomasti kuuluneet hänen
silmiinsä, hän ojensi Oliverille virvoittavaa juomaa, taputti häntä
poskelle ja sanoi, että hänen täytyi maata oikein hiljaa, sillä muuten
hän sairastuisi uudelleen.

Oliver makasi siis aivan hiljaa, osaksi senvuoksi, että hän tahtoi
totella vanhaa rouvaa kaikessa, osaksi senvuoksi, että hän oli kovin
uupunut äskeisestä puhumisestaan. Hän vaipui pian rauhalliseen uneen,
josta hänet herätti kynttilän valo. Hänen vuoteensa ääressä seisoi
vieras herra, joka tunnusteli hänen valtimoaan kädessään suuri,
äänekkäästi tikuttava kultakello ja sanoi hänen tulleen jo melkoista
paremmaksi.

— Sinähän tunnet itsesi nyt paljon paremmaksi, eikö niin, pikku
ystäväni? kysyi vieras herra.

— Kyllä, kiitos, paljon paremmaksi, vastasi Oliver.

— Niin, sen minä tiesin, ja nyt sinun on nälkä, eikö olekin?

— Ei, herra, vastasi Oliver.

— Hm! Ei, sitä arvelinkin. Hänen ei ole nälkä, rouva Bedwin, sanoi
vieras herra kasvoillaan syvämietteinen ilme.

Vanha rouva nyökkäsi kunnioittavasti, mikä näytti osoittavan, että hän
piti lääkäriä hyvin taitavana miehenä. Lääkäri tuntui itsekin olevan
samaa mieltä.

— Sinua nukuttaa, eikö totta, ystäväiseni? kysyi lääkäri.

— Ei minua nukuta, vastasi Oliver.

— Ei, vastasi lääkäri perin viisaan ja miettiväisen näköisenä. Sinua
ei nukuta. Eikä sinua luultavasti jano takaan?

— Kyllä, herra, janottaa kovasti, vastasi Oliver.

— Aivan kuin odotinkin, rouva Bedwin, sanoi lääkäri. On luonnollista,
että hänen on jano. Voitte antaa hänelle hiukan teetä ja paahdettua
leipää, mutta ei voita. Älkää pitäkö häntä liian lämpimässä, mutta
varokaa, ettei hän myöskään vilustu maatessaan.

Vanha rouva niiasi, ja kun tohtori oli maistanut sairaan
virkistysjuomaa ja lausunut olevansa siihen tyytyväinen, lähti hän
huoneesta. Kun hän asteli portaita alas, niin hänen saappaansa
narisivat kuin varakkaan ja tärkeän henkilön ainakin.

Hetkeä myöhemmin Oliver taas nukahti, ja kun hän heräsi, oli kello
jo lähes kaksitoista. Vanha rouva sanoi hänelle ystävällisesti hyvää
yötä jättäen hänet erään lihavan vanhan eukon hoiviin. Tämä oli äsken
saapunut mukanaan mytty, jossa oli pieni rukouskirja ja suuri yömyssy.
Pantuaan tämän jälkimmäisen päähänsä ja edellisen pöydälle hän ilmoitti
Oliverille tulleensa valvomaan yöksi hänen luokseen. Sitten hän veti
tuolinsa aivan uunin viereen ja nukahti pian istuessaan. Mutta tuon
tuostakin hän nuokahti nenälleen ja heräsi ähkien ja hengitys puoleksi
salpautuneena, mistä ei kuitenkaan ollut sen vakavampia seurauksia,
kuin että hän hiukan kolautti nenänsä, ja sitten hän jälleen torkahti.

Sillä tapaa kului yö hiljalleen. Oliver makasi hetken valveilla laskien
pieniä valorenkaita, joita lampunvalo muodosti kattoon heijastaessaan
varjostimen läpi, tai seuraten raukein silmin seinäpaperien
monimutkaisia kuvioita. Huoneen pimeydessä ja hiljaisuudessa oli jotain
kovin juhlallista, mikä johti pojan mieleen kuoleman; kun hän ajatteli,
että se oli monta päivää ja yötä väijynyt häntä ja ehkä vieläkin oli
jossain läheltä kauhua herättävänä, kätki hän päänsä pieluksiin ja
rukoili hartaasti Jumalaa.

Sitten hän vähitellen vaipui sikeään, rauhalliseen uneen, jollaista
saa nauttia ainoastaan silloin, kun on juuri vapautunut kovista
kärsimyksistä, ja josta on tuskallista kesken herätä. Jos kuolema
olisi tällainen, niin kuka tahtoisi enää herätä elämän taisteluihin ja
ponnistuksiin, sen nykyisiin huoliin, sen tulevaisuudenpelkoon ja, mikä
on kaikkein raskainta, sen surullisiin menneisyydenmuistoihin?

Oli jo useita tunteja ollut valoisa päivä, kun Oliver viimein avasi
silmänsä tuntien itsensä iloiseksi ja onnelliseksi. Hänen sairautensa
käännekohta oli kestetty, ja elämänhalu alkoi palata.

Kolmea päivää myöhemmin hän saattoi istua nojatuolissa pielusten
varassa, ja kun hän oli yhä vielä liian heikko kävelemään, oli rouva
Bedwin kantanut hänet omaan pieneen huoneeseensa. Kun vanha rouva oli
sijoittanut hänet uunin eteen, istuutui hän itsekin ja alkoi itkeä
ilosta nähdessään Oliverin niin hyvässä parantumisenalussa.

— Älä välitä siitä, pikku ystäväni, sanoi hän, minun täytyy joskus
saada oikein kunnolla itkeä. Kas niin, nyt se on ohitse, ja minun on
taas hyvä olla.

— Te olette niin kovin ystävällinen minulle, sanoi Oliver.

— Älähän huoli, poikaseni, vastasi vanha rouva, sinunhan on jo nyt
kiireesti saatava keittosi, sillä tohtori on sanonut, että herra
Brownlow saa pistäytyä katsomaan sinua tänään, ja silloin on sinun
oltava niin terveen näköinen kuin mahdollista. Mitä paremmalta
näytät, sitä enemmän hän iloitsee. — Näin sanoen vanha rouva ryhtyi
lämmittämään niin suurta liemimäärää, että siitä olisi tullut voimakas
päivällisateria ainakin kolmellesadalle köyhäintalon asukkaalle, jos se
olisi laimennettu niin ohueksi kuin ohjesäännöissä oli määrätty.

— Pidätkö sinä tauluista, pikku ystäväni? kysyi vanha rouva
nähdessään, että Oliver katseli hyvin tarkkaavaisesti erästä muotokuvaa,
joka riippui vastapäisellä seinällä.

— En oikein tiedä, vastasi Oliver kääntämättä silmiään maalauksesta.
Olen nähnyt niitä niin vähän, etten oikeastaan tiedä. Tuolla naisella
on kovin kauniit ja lempeät kasvot!

— Niin, maalarit koettavat aina kuvata naiset kauniimmiksi kuin he
todellisuudessa ovat, sillä muutenhan heidän taulujaan ei tilattaisi,
lapseni. Valokuvauskoneen keksijän olisi pitänyt ymmärtää, ettei hänen
kojeensa saavuta koskaan menestystä. Sehän on aivan liian rehellinen,
sanoi vanha rouva nauraen sydämellisesti omalle teräväjärkisyydelleen.

— Onko... onko tuo jonkun muotokuva, rouva? kysyi Oliver.

— Kyllä, vastasi vanha rouva kääntäen hetkeksi katseensa liemestä, se
on naisen muotokuva.

— Ketä se esittää? kysyi Oliver innokkaasti.

— Sitä en todellakaan tiedä, pikku ystäväni, vastasi vanha rouva
hyväntahtoisesti. Se esittää luultavasti henkilöä, jota me emme
kumpikaan tunne. Se näkyy miellyttävän sinua, poikaseni?

— Se on niin kaunis... niin ihmeellinen, vastasi Oliver.

— Ethän vain pelkää sitä? kysyi vanha rouva, joka suureksi ihmeekseen
pani merkille, miten kunnioittavasti lapsi katseli kuvaa.

— En, en, vastasi Oliver kiireesti, mutta silmät ovat niin surulliset,
ja minusta tuntuu, että ne katselevat minua. Se saa sydämeni
tykyttämään, lisäsi hän sitten hiljaa, ikäänkuin hän eläisi ja tahtoisi
puhua kanssani, mutta ei voisi.

— Jumala varjelkoon! huudahti vanha rouva hätääntyen, älä puhu noin,
rakas lapsi. Sinä olet vielä sairaudestasi heikko ja hermostunut.
Minäpä käännän tuolisi toisaalle, ettet näe sitä. Kas niin, sanoi vanha
rouva, kun siirto oli suoritettu, nyt et ainakaan näe kuvaa.

Mutta Oliver näki sen sielunsa silmillä niin selvästi, kuin ei olisi
ollenkaan muuttanut asentoaan. Hän ei tahtonut kumminkaan huolestuttaa
ystävällistä hoitajaansa, ja siksi hän vain hiljakseen hymyili, kun
tämä katsahti häneen. Varmana siitä, että poika voi nyt taas paremmin,
rouva Bedwin pani suolaa hänen keittoonsa ja murensi siihen paahdettuja
leivänpalasia niin joutuisasti kuin sellainen työ vaatiikin. Oliver
nautti liemen hyvällä halulla ja oli tuskin ehtinyt nielaista viimeisen
lusikallisen, kun ovelle hiljaa koputettiin.

— Tulkaa sisään! sanoi vanha rouva, ja Brownlow astui huoneeseen.

Vanha herra oli tuskin päässyt kunnolla oven sisäpuolelle, työntänyt
silmälasinsa otsalle ja pannut kätensä selän taakse aamutakin alle
voidakseen paremmin tarkastaa Oliveria, kun hänen kasvoissaan alkoi
omituisesti värähdellä. Oliver näytti nyt sairautensa jälkeen kovin
laihalta ja riutuneelta ja koettaessaan kunnioituksesta hyväntekijäänsä
kohtaan nousta seisaalleen hän vaipui voimattomana takaisin tuoliinsa.
Ilmaistaksemme vihdoinkin totuuden oli Brownlowin sydän niin laaja kuin
kuuden tavallisen, ihmisystävällisen vanhan herran sydämet yhteensä,
ja siksi se saikin aikaan jonkinlaisen veden ominaisuuksista johtuvan
ilmiön, jonka selittämiseen tietomme eivät riitä, mutta joka pusersi
joukon kyyneleitä hänen silmiinsä.

— Poika parka, poika parka! sanoi Brownlow yskähdellen. Kurkkuni on
hirveän käheä tänään, rouva Bedwin, pelkään kylmettyneeni.

— Sitä en voi oikein uskoa, vastasi rouva Bedwin. Onhan huoneennekin
aina huolellisesti tuuletettu ja lämmitetty.

— En todellakaan tiedä, rouva Bedwin, sanoi Brownlow, luulen, että
lautasliinani oli hiukan kostea eilen päivällisellä. Mutta vähät siitä.
Kuinka nyt voit, poikaseni?

— Oikein hyvin, herra, vastasi Oliver, ja olen teille sangen
kiitollinen hyvyydestänne.

— Kelpo poika, sanoi Brownlow vakavasti. Oletteko antanut hänelle
mitään vahvistavaa, rouva Bedwin? Esimerkiksi teetä?

— Hän sai juuri äsken lautasellisen hyvää, voimakasta lientä, vastasi
rouva Bedwin erikoisesti painostaen viimeistä sanaansa ikäänkuin
osoittaakseen, ettei teellä ja hyvin valmistetulla liemellä ollut
pienintäkään yhtäläisyyttä keskenään.

— Puh! sanoi Brownlow hiukan väristen, pari lasia portviiniä olisi
vahvistanut häntä vielä enemmän, vai mitä, Tom White?

— Minun nimeni on Oliver, herra, vastasi pieni potilas kummastuneen
näköisenä.

— Oliver, toisti Brownlow. Oliver? Oliver White, vai kuinka?

— Ei, herra, Twist, Oliver Twist.

— Omituinen nimi, sanoi vanha herra. Mutta miksi sanoit tuomarille,
että nimesi oli White?

— Sitä en ole koskaan sanonut, herra, vastasi Oliver ihmeissään.

Tämä tuntui niin selvältä valheelta, että vanha herra silmäili Oliveria
vakavan näköisenä. Oli kuitenkin mahdotonta epäillä poikaa, sillä
totuus kuulsi hänen laihojen, teräväpiirteisten kasvojensa jokaisesta
juonteesta.

— Silloin on tapahtunut erehdys, sanoi Brownlow. Mutta vaikka ei
hänellä enää ollut syytä tarkastaa Oliveria niin tutkivasti, ei hän
kuitenkaan voinut olla katsomatta häneen, sillä hänen mieleensä
juolahti jälleen, että Oliver oli jonkun hänen tuntemansa henkilön
näköinen.

— Ettehän vain ole vihanen minulle, herra, sanoi Oliver katse
rukoilevana.

— Enhän toki, vastasi vanhus. — Mutta hyvänen aika, mitä tämä on?
Rouva Bedwin, katsokaahan!

Näin sanoen hän viittasi muotokuvaan, joka riippui Oliverin pään
yläpuolella, ja sitten pojan kasvoihin. Yhdennäköisyys oli aivan
ilmeinen — silmät, suu, pään muoto ja kaikki piirteet olivat
samat. Sitäpaitsi oli kasvojen ilmekin sillä hetkellä niin peräti
yhdenlainen, että pieninkin juova tuntui miltei yliluonnollisen
tarkasti jäljitellyltä.

Oliver ei saanut tietää syytä tähän hämmästykseen, sillä hän ei
ollut kylliksi vahva kestääkseen äkillisen huudahduksen aikaansaamaa
järkytystä, vaan pyörtyi. Odottaessaan hänen tointumistaan kertoja
päästää lukijan siitä jännityksestä, jota hän on varmaankin tuntenut
hauskan vanhan herran holhokkien vuoksi.

Kun siis Taskuveijari ja hänen paras ystävänsä Charley Bates
ottivat osaa siihen takaa-ajoon, joka pantiin toimeen Oliverin
kiinnisaamiseksi, vaikka he olivat juuri itse laittomasti anastaneet
herra Brownlowin yksityistä omaisuutta, elähdytti heitä kumpaakin
hyvin ymmärrettävä ja kiitettävä huoli omasta turvallisuudestaan. He
luopuivat senvuoksi takaa-ajosta heti kun yleisön huomio oli kiintynyt
Oliveriin ja suuntasivat kulkunsa lyhintä tietä kotia kohti.

Juostuaan hurjaa vauhtia monimutkaisten, kapeitten katujen ja kujien
muodostaman sokkelon halki molemmat pojat pysähtyivät vihdoin kuin
yhteisestä sopimuksesta erääseen matalaan, hämärään porttikäytävään.
Kun he olivat hetken aikaa huoahtaneet, päästi Charley tyytyväisen
huudahduksen ja purskahti äänekkääseen nauruun heittäytyen portaille
kieriskelemään.

— Mikä sinun on? kysyi Taskuveijari.

— Hah, hah, haa! hohotti Charley Bates.

— Pidä suusi kiinni! käski Taskuveijari vilkuillen varovasti
ympärilleen. Tekeekö mielesi kiikkiin, senkin nauta?

— En voi sille mitään, sanoi Charley. Nähdä hänen pötkivän karkuun
semmoista vauhtia, melkein lentämällä sivuuttavan kadunkulmia,
kompastuvan käytävien reunoihin ja taas kiitävän eteenpäin kuin
rautainen kone — ja minä nenäliina taskussa kintereillä kiljuen — voi
turkanen, kuinka se oli hassua! Charleyn vilkas mielikuvitus loihti
kohtauksen jälleen hänen silmiensä eteen entistä elävämpänä. Hän alkoi
uudelleen kieriskellä portailla nauraen vielä hurjemmin.

— Mitähän Fagin sanoo? virkkoi Taskuveijari, kun hänen toverinsa oli
pakko pysähtyä hetkeksi hengähtämään.

— Mitä?

— Niin, mitä? toisti Taskuveijari.

— Mitähän hän voisi sanoa? tuumi Charley muuttuen yht'äkkiä vakavaksi,
sillä Taskuveijarin olemus vaikutti häneen. Mitähän hän sanookaan?

Dawkins vihelteli hetken aikaa, otti sitten hatun päästään, kynsäisi
korvallistaan ja nyökkäsi kolme kertaa.

— Mitä arvelet? kysyi Charley.

— Rallati rallaa, ensin kinkkua, sitten kaljaa, hui hai hei, vastasi
Taskuveijari pilkallisesti hymyillen.

Tällainen oli selitys, mutta se ei tyydyttänyt Charleyta. Hän kysyi
siis uudestaan: — Mitä sinä arvelet?

Dawkins ei vastannut, vaan pani hatun jälleen päähänsä, kokosi takkinsa
pitkät liepeet kainaloihinsa, painoi kieltään poskiluuta vasten ja
näpäytti merkitsevästi nenäänsä muutamia kertoja. Sitten hän pyörähti
kantapäällään ja alkoi tallustaa pitkin katua. Charley seurasi häntä
ajattelevan näköisenä.

Narisevista portaista kuuluvat askeleet herättivät hauskan vanhan
herran huomion, kun hän istui kaminan ääressä vasemmassa kädessään
käristetty makkara ja leivänpala, oikeassa linkkuveitsi ja kolmijalalla
hänen edessään tinatuoppi. Konnamainen hymy levisi hänen naamalleen,
kun hän kääntyi oveen päin, ja hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta
välkähti terävä silmäys, kun hän painoi korvansa ovea vasten ja
kuunteli tarkasti.

— Mutta mitä tämä merkitsee? mutisi juutalainen kalveten. Onko niitä
vain kaksi? Missä kolmas on? Eihän niille vain liene käynyt hullusti!
Hys!

Askeleet lähenivät yhä ennättäen viimein portaitten yläpäähän. Ovi
avautui hitaasti, ja Taskuveijari ja Charley astuivat huoneeseen
sulkien oven perästään.




KOLMASTOISTA LUKU.

Älykkäälle lukijalle esitetään uusia henkilöitä sekä erinäisiä
huvittavia seikkoja, jotka kuuluvat tähän kertomukseen.


— Missä Oliver on? kysyi juutalainen uhkaavana. Mihin hänet jätitte?

Nuoret varkaat tuijottivat mestariinsa ikäänkuin levottomina hänen
kiivaudestaan, ja katsoivat sitten säikähtyneinä toisiinsa, mutta eivät
vastanneet.

— Minne poika on joutunut? tiukkasi juutalainen tarttuen Taskuveijarin
kaulukseen ja kiroillen hirvittävästi. Puhu, tai minä kuristan sinut!

Fagin näytti tarkoittavan täyttä totta; senvuoksi Charley Bates
piti viisaimpana pysytellä turvallisen välimatkan päässä, ja kun
hän ei ensinkään epäillyt, että sitten tulisi hänen vuoronsa joutua
kuristettavaksi, niin hän lankesi polvilleen ja päästi kovan,
pitkäveteisen huudon, jonka aiheuttajaksi olisi voinut luulla hullua
sonnia tai sumutorvea.

— Aiotko sinä puhua? karjaisi juutalainen ravistellen Taskuveijaria
niin rajusti, että oli suorastaan merkillistä, miten hän saattoi pysyä
väljän takkinsa sisällä.

— Äh, pollari sen sieppasi, siinä kaikki, sanoi Taskuveijari äkkiä.
— Kas niin, päästäkäähän minut irti nyt, kuuletteko! ja samassa hän
yhdellä ainoalla nykäyksellä pujahti ulos avarasta takistaan, mikä jäi
tyhjänä roikkumaan juutalaisen käsiin, tempasi hiilihangon ja suuntasi
sillä vanhan herran liivejä kohti iskun, mikä olisi juoksuttanut hänen
hilpeyttään hukkaan niin paljon, että sitä olisi ollut hankala korvata
kuukauteen tai pariin, ellei iskua olisi vältetty.

Juutalainen väisti kuitenkin tämän aavistamattoman vaaran paljon
ketterämmin kuin niin raihnaan näköiseltä mieheltä saattoi odottaa,
tarttui tinatuoppiin ja valmistautui heittämään sen vastustajansa
päähän. Mutta kun Charley Bates veti juuri sillä hetkellä ilkeällä
ulvonnallaan hänen huomionsa puoleensa, niin hän muutti äkkiä suuntaa
ja sinkosi sen sisältöineen päivineen tätä toista herrasmiestä kohti.

— No, helkkarissa, mikä hiton hulina täällä nyt on? murahti samassa
karkea ääni. Kuka lennätti tuon liemen minua kohti? Olipa hyvä, että
minuun sattui vain olut eikä tuoppi, muuten tästä tulisi tupen rapinat.
Olisihan minun pitänyt arvata, ettei kellään muulla kuin helvetin
rikkaalla, ryöstävällä ja nylkevällä juutalaispirulla ole varaa heittää
hukkaan muuta juomaa kuin vettä, eikä edes sitäkään, ellei ole saanut
puijatuksi vesijohtolaitokselta jok'ikistä pisaraa. Mitä tämä oikein
merkitsee, Fagin? Piru minut periköön, ellei kaulaliinaani pärskynyt
olutta. Tule sisään, senkin nuuskija; mitä siellä ulkona kuhnustelet,
aivan kuin herraasi häpeäisit? Tule sisään!

Puhuja oli tanakkarakenteinen, noin kolmekymmentäviisivuotias mies;
hänen yllään oli musta samettitakki, sangen tahriintuneet nahkaiset
housut, nauhakengät ja harmaat pumpulisukat, jotka verhosivat vankkoja,
tavattoman paksupohkeisia sääriä — sääriä, jotka sellaisessa
asussa tuntuvat jollakin tavoin epätäydellisiltä, ellei niissä ole
jalkarautoja koristuksena. Päässä hänellä oli ruskea hattu ja kaulassa
likainen kaulaliina, jonka ripsureunaisilla päillä hän puhuessaan
kuivasi olutta kasvoistaan; ja kun hän oli lopettanut tämän homman,
tuli näkyviin leveä, pöhöttynyt naama, jossa oli monen päivän vanha
parransänki ja kaksi kieroa silmää, joista toisen ympärillä koreili
monivärinen todistus hiljattain saadusta nyrkiniskusta.

— Tule sisään, sanon minä! murisi tämä miellyttävä rosvo. Huoneeseen
hiipi takkuvillainen valkea koira, jonka silmien ympärillä ja kuonossa
oli runsaasti erikokoisia naarmuja.

— Mikset tullut sisään samalla kertaa kuin minäkin? jatkoi mies.
Näyttää siltä kuin olisit tulossa niin kopeaksi, ettet kehtaa esiintyä
minun rinnallani ihmisten joukossa, vai mitä? Mene maata!

Tätä käskyä vahvisti potku, joka lennätti elukan huoneen toiseen
päähän. Koira näytti kuitenkin sellaiseen kohteluun tottuneelta, sillä
se kyyristyi tottelevaisesti nurkkaan päästämättä ääntäkään, ja sieltä
se tuntui luovan yleissilmäyksen huoneeseen räpäyttäen ilkeitä silmiään
noin parikymmentä kertaa minuutissa.

— Niin, mitä hittoa te oikein puuhaatte täällä? Pahoinpitelettekö te
poikia, te vanha itara, täyttymätön verenimijä? jatkoi mies heittäytyen
tyynesti tuolille istumaan. Minua ihmetyttää, etteivät ne nitistä
teitä; sen minä tekisin, jos olisin niitten housuissa. Jos minä
olisin teidän oppipoikanne, olisin jo aikoja sitten tehnyt sen ja —
ei, en olisi sentään voinut myydä teidän ruumistanne, se on totta,
sillä ettehän te kelpaa muuhun kuin mahdollisesti rumuutenne vuoksi
lasipulloon pantavaksi ja näytteille asetettavaksi, mutta pelkään ettei
siihen tarkoitukseen sopivia lasipulloja vielä puhalleta.

— Hiljaa, hiljaa, herra Sikes, sanoi juutalainen vavisten. Älkää
puhuko niin lujaa.

— Älkää haukkuko minua herraksi! vastasi lurjus. Teillä on aina jotain
konnuutta mielessänne, kun puhuttelette minua tuolla tapaa. Käyttäkää
nimeäni, kun kerran tiedätte sen! En minä häpäise sitä, kun se päivä
tulee.

— No, no, kas niin — Bill Sikes, sanoi juutalainen matelevan
nöyrästi. Näytte olevan huonolla tuulella tänään, Bill.

— Ehkäpä olenkin, vastasi Sikes, mutta minusta tuntuu, että teitäkin
vaivasi äsken pikkuinen kiukunpuuska, mikäli ette heittele tinatuoppeja
ihmisten päälle yhtä viattomassa tarkoituksessa kuin lörpöttelette...

Sikes tyyntyi ilmaisemaan ajatuksensa eleitten avulla: hän oli
sitovinaan solmun vasemman korvansa alle ja keikautti sitten päänsä
oikealle olkapäälleen, jonkinlainen pantomiimi siis, jonka juutalainen
näytti kuitenkin täydellisesti käsittävän. Sitten rosvo pyysi
lasillisen paloviinaa varkaitten kielellä, jolla hän tavallisestikin
höysti puheensa, mutta jota lukija ei ensinkään ymmärtäisi, jos sitä
käytettäisiin tässä.

— Muistakin, ettet sekota siihen mitään myrkkyä, lisäsi herra Sikes
pannen hattunsa pöydälle.

Tämä oli tarkoitettu leikiksi, mutta jos puhuja olisi nähnyt, miten
ilkeän näköisenä juutalainen puri ohuita huuliaan kääntyessään kaappia
kohti, niin hän ei olisi ainakaan pitänyt varoitusta tarpeettomana,
vaan uskonut, että vanhalla, leikillisellä miehellä oli hyvinkin halu
parantaa viinatehtailijan jaloa tuotetta.

Kaadettuaan kurkkuunsa kolme, neljä lasillista Sikes suvaitsi
kiinnittää huomionsa myös nuoriin herroihin. Tämä alentuvaisuus johti
keskusteluun, jossa Oliverin kiinnijoutumista ja sen syitä käsiteltiin
perinpohjin; muutamiin kohtiin piti Taskuveijari tarpeellisena tehdä
joitakuita muutoksia ja parannuksia, tietenkin totuuden kustannuksella.

— Minä pelkään, sanoi juutalainen, että hän kertoo jotakin, josta voi
tulla meille pahaa.

— Se on hyvin luultavaa, vastasi Sikes häijysti virnistäen. Kyllä hän
aivan varmaan juoruaa teistä, Fagin.

— Ja minä pelkään, nähkääs, jatkoi juutalainen ikäänkuin ei olisi
kuullut, keskeytystä ja katsahtaen tiukasti toiseen, minä pelkään, että
jos minulle käy huonosti, niin käy monelle muulle aivan samoin, ja että
te joutuisitte kiikkiin paljon pahemmin kuin minä, hyvä ystävä.

Mies hätkähti ja kääntyi kiivaasti juutalaiseen päin, mutta vanha mies
oli vetänyt hartiansa korvien tasalle, ja hänen silmänsä tuijottivat
hajamielisinä vastakkaiseen seinään.

Syntyi pitkällinen hiljaisuus. Kukin tämän arvoisan seuran jäsen
näytti syventyneen omiin ajatuksiinsa, vieläpä koirakin, joka ilkeästi
suupieliään nuoleskellen ilmeisesti kuvitteli käyvänsä sen ihmisen
kimppuun, minkä kadulla ensiksi tapaisi.

— Jonkun täytyy mennä ottamaan selville, mitä poliisikuulustelussa on
tapahtunut, sanoi Sikes paljon hiljaisemmalla äänellä kuin mitä hän
tähän asti oli käyttänyt.

Juutalainen nyökkäsi.

— Ellei hän vain ole juorunnut ja joutuu istumaan, niin ei ole mitään
vaaraa, ennenkuin hän pääsee jälleen pois, sanoi Sikes, ja silloin on
häntä pidettävä silmällä. Teidän on saatava hänet käsiinne tavalla tai
toisella.

Juutalainen nyökkäsi taas.

Tämän menettelytavan järkevyys oli silmiinpistävän ilmeinen, mutta
onnettomuudeksi sen toimeenpanon esti muuan vaikeus, nimittäin se, että
Taskuveijari, Charley Bates, Fagin ja William Sikes tunsivat kaikki
tyyni sattumalta erittäin voimakasta vastenmielisyyttä poliisiasemaa
kohtaan, jota he eivät siis millään ehdolla halunneet lähestyä.

On vaikea päättää, miten kauan he olisivat istuneet ja tuijotelleet
toisiaan tässä hieman harmillisessa neuvottomuudessaan. Ei ole
kumminkaan tarpeen vaivata päätään arvailemalla sitä, sillä ne Kaksi
nuorta naista, jotka Oliver oli kerran aikaisemmin nähnyt astuivat
äkkiarvaamatta huoneeseen saaden keskustelun uudelleen käyntiin.

— Nytpä tiedän! huudahti juutalainen. Bet menee sinne, etkö menekin,
pikku ystävä?

— Minne sitten? kysyi nuori neiti.

— Vain poliisiasemalle, ystäväiseni, vastasi juutalainen
mielistelevästi.

Tämän nuoren naisen kunniaksi on meidän mainittava, ettei hän
jyrkästi kieltäytynyt menemästä, vaan lausui ainoastaan sen hurskaan
toivomuksen, että "piru perisi hänet, jos hän sen tekisi"; tämä
oli kohtelias ja hienotunteinen tapa evätä pyyntö, mikä osoittaa,
että nuori nainen omasi synnynnäisen hyvän sivistyksen, mikä tekee
mahdottomaksi loukata lähimmäistä suoralla ja kaunistelemattomalla
kiellolla.

Juutalaisen naama venyi pitkäksi ja hän kääntyi tästä nuoresta
naisesta, jonka hienon, ellemme sanoisi koreilevan asun muodostivat
punainen puku, vihreät kengät ja hiuksiin kiinnitetyt keltaiset
paperikukat, hänen seuralaisensa puoleen.

— Entä sinä, pikku Nancy, sanoi juutalainen hunajanmakeasti, mitä sinä
sanot asiasta?

— Ettei se käy päinsä eikä sitä siis kannatta yrittääkään, vastasi
Nancy.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Sikes katsahtaen häneen äkäisesti.

— Juuri sitä, mitä sanoinkin, vastasi nuori nainen tyynesti.

— Mutta sinä olet siihen kaikkein sopivin, väitti Sikes, siellä ei
kukaan tunne sinua.

— Eikä minulla ole haluakaan saada sieltä tuttavia, vastasi Nancy
entiseen tyyneen tapaansa, siispä pyydän päästä siitä hommasta.

— Kyllä hän menee sinne, Fagin, vakuutti Sikes.

— Ei, Fagin, hän ei mene, sanoi Nancy.

— Meneepähän, Fagin, intti Sikes.

Tämä olikin oikeassa. Käyttämällä apunaan uhkauksia, lupauksia ja
lahjomista he saivat tytön lopulta suostumaan. Hänellä ei ollutkaan
samoja arkaluontoisia esteitä kuin hänen ystävättärellään, sillä
hän oli vasta aivan äskettäin muuttanut Field Lanen läheisyyteen
kaukaisesta ja arvossa pidetyssä Radcliffen kaupunginosasta, joten
hänen ei tarvinnut pelätä tapaavansa ketään lukuisista tuttavistaan.

Nancy neiti valmistautui siis matkaan sitoen vyötäisilleen puhtaan,
valkean esiliinan ja kätkien hiuskoristeensa olkihatun suojaan —
mainitut kaksi pukukappaletta saatiin juutalaisen tyhjentymättömästä
varastosta.

— Odotahan hetkinen, sanoi juutalainen ottaen esiin pienen kannellisen
kopan. Kanna tätä kädessäsi, ystäväni, se tekee sinut paljon
arvokkaamman näköiseksi.

— Niin, ja antakaa hänelle portinavain toiseen käteen, Fagin, sanoi
Sikes, se näyttää niin kunnialliselta.

— Siinä olet todellakin oikeassa, sanoi juutalainen asettaen ison
avaimen Nancyn toiseen käteen. — Kas niin, siitähän tulee mainiota,
kerrassaan erinomaista! huudahti juutalainen hieroen tyytyväisenä
käsiään.

— Voi, minun pieni veljeni! Herttainen, viaton, rakas veli raukkani!
huudahti Nancy purskahtaen itkuun ja väännellen koppaa ja portinavainta
äärimmäisen epätoivoisena. Mihin hän on joutunut? Minne hänet on viety?
Voi, hyvät ihmiset, olkaa armeliaita ja sanokaa, mitä poika paralle on
tapahtunut! Voi, hyvät herrat, olkaa kilttejä ja sanokaa, missä hän on!

Lausuttuaan nämä sanat kuulijainsa rajattomaksi riemuksi mitä
surkeimmalla ja valittavimmalla äänellä Nancy neiti vaikeni, nyökkäsi
hymyillen jäähyväisiksi ja katosi.

— Ohohoh, se on sitten vasta verraton tyttö, hyvät ystävät, virkkoi
juutalainen kääntyen nuoriin oppilaihinsa vakavana päätään ravistellen,
ikäänkuin kehoittaisi heitä seuraamaan äsken näkemäänsä loistavaa
esimerkkiä.

— Hän on todella sukupuolensa kaunistus, sanoi Sikes täyttäen lasinsa
ja lyöden jykevän nyrkkinsä pöytään. Juon hänen maljansa ja toivon,
että kaikki naiset olisivat hänen kaltaisiaan!

Sill'aikaa kun Nancyn täydellisyyttä näin suuresti ylistettiin,
kiiruhti nuori nainen lyhintä tietä poliisikamaria kohti, jonne hän
ennen pitkää saapuikin, vaikka häntä oli koko matkan luonnollisesti
hiukan ujostuttanut kulkiessaan siten yksinään ja suojattomana pitkin
katuja.

Hän astui takaportista pihalle, koputti varovasti erään kopin ovelle
ja kuunteli. Sieltä ei kuulunut mitään ääntä; senvuoksi hän yskäisi
ja kuunteli jälleen. Kun hän ei vieläkään saanut vastausta, niin hän
kuiskasi: — Nolly! — ja sitten vielä lempeämmällä äänellä: Kiltti
Nolly!

Kopissa oli ainoastaan onneton, paljasjalkainen rikollinen, joka
oli vangittu senvuoksi, että oli soittanut huilua talojen pihoilla,
ja jonka Fang oli sopivasti kyllä tuominnut yhden kuukauden
kuritushuonerangaistukseen sillä huvittavalla perusteella, että koska
hänellä oli niin paljon ilmaa keuhkoissaan, niin siitä olisi enemmän
hyötyä vankilan myllyssä kuin soittokoneen puhaltamisessa. Hän ei
vastannut, sillä hän murehti katkerasti menetettyään huilunsa, joka oli
otettu takavarikkoon. Senvuoksi Nancy siirtyi seuraavalle kopille ja
koputti sen oveen.

— Mitä on asiaa? kysyi hiljainen ääni.

— Onko siellä ketään pientä poikaa? kysyi Nancy nyyhkyttäen.

— Ei, vastasi ääni, Jumala varjelkoon!

Tämä ääni kuului kuusikymmentäviisivuotiaalle irtolaiselle, joka oli
joutunut kuritushuoneeseen siitä syystä, että _ei ollut_ soittanut
huilua, eli toisin sanoen, siksi että hän ei ollut tehnyt työtä
elääkseen, vaan kerjännyt kadulla. Viereisessä kopissa istui muuan
mies, jota oli rangaistu siitä, että oli ilman lupaa kaupitellut
peltiastioita, jolloin hän oli tosin tehnyt työtä elääkseen, mutta
rikkonut ammattisääntöjä.

Mutta kun ei yksikään näistä rikollisista tunnustanut nimekseen
Oliver Twistiä eikä liioin tietänyt miltään hänestä, niin Nancy meni
suoraan paksun, raitaliivisen vanginvartijan luo ja kysyi tältä omaa
rakasta pikkuveljeään sydäntäsärkevästi valittaen ja vaikeroiden, mikä
näytti vielä surkeammalta, kun hän osasi sopivalla tavalla käyttää
portinavainta ja koppaa.

— Ei hän ole täällä, rakas lapsi, sanoi vanha mies.

— Missä hän sitten on? kysyi Nancy epätoivoisella äänellä.

— Niin, eräs herra otti hänet mukaansa, kertoi konstaapeli.

— Mikä herra? Voi, hyvä Jumala, mikä herra?

Sitten vanha mies kertoi murheen murtamalle sisarelle, että Oliver oli
sairastunut oikeuden edessä ja senjälkeen vapautettu, kun oli näytetty
toteen, että varkauteen oli syypää eräs toinen poika, joka oli päässyt
karkuun, sekä että kantaja oli vienyt pojan tiedottomana asuntoonsa,
josta hän ei tiennyt muuta kuin että se sijaitsi Pentonvillessä, jonka
nimen hän oli kuullut ilmoitettavan kuskille.

Nuori nainen horjui murtuneena ja epätoivoisena porttia kohti. Mutta
hän oli tuskin ehtinyt kadulle, kun vaihtoi epävarman kulkunsa
reippaaksi rientomarssiksi ja kiiruhti monimutkaisimpia kiertoteitä,
mitä saattoi löytää, takaisin juutalaisen asuntoon.

Heti kun Bill Sikes oli kuullut Nancyn matkan tuloksen, vihelsi hän
valkoista koiraansa, pani hatun päähänsä ja syöksyi ulos sellaisella
kiireellä, ettei muistanut sanoa edes hyvästi, kuten hyvään tapaan
kuuluu.

— Meidän on saatava selville, missä hän oleskelee, hyvät ystävät,
sanoi juutalainen hermostuneesti. Sinun, Charley, on kuljeskeltava
ympäri kaupunkia, kunnes saat kuulla jotain hänestä! Nancy kulta,
meidän on löydettävä hänet. Minä luotan täydellisesti sinuun,
tyttöseni, ja Taskuveijariin myös. Odottakaa hiukan, lisäsi hän avaten
vapisevin käsin erään laatikon, tässä on rahaa, hyvät lapset. Minä
suljen puotini täksi yöksi, mutta kyllähän tiedätte, missä minut
tapaatte. Älkää viivytelkö enää hetkeäkään, hyvät ystävät.

Näin puhuessaan hän sysäsi heidät huoneesta ja lukitsi oven
kaksinkertaiseen lukkoon heidän jälkeensä. Sitten hän otti esiin sen
laatikon, jonka oli kerran vasten tahtoaan näyttänyt Oliverille, ja
alkoi piilottaa kelloja ja koristeita vaatteisiinsa. Ovelta kuuluva
kolkutus häiritsi häntä tässä puuhassa. — Kuka siellä? huusi hän
kimeällä äänellä.

— Minä, vastasi Taskuveijari avaimenreiästä.

— Mikä nyt on? kysyi juutalainen kärsimättömästi.

— Viedäänkö hänet siihen toiseen pesään, niinkuin Nancy sanoo? kysyi
Taskuveijari varovasti.

— Tietysti, vastasi juutalainen, missä vain hänet tapaattekin. Hakekaa
hänet vain käsiinne, se on tärkeintä. Kyllä minä sitten lopun selvitän.

Poika mutisi ymmärtäneensä ja riensi sitten alas portaita toveriensa
jälkeen.

— Vielä hän ei ole kielitellyt mitään, sanoi juutalainen jatkaessaan
työtään, ja jos hän aikoo lörpötellä meistä uusille ystävilleen, niin
ehkä me keksimme keinon tukkia ajoissa hänen suunsa.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Antaa lisätietoja Oliverin oleskelusta herra Brownlowin luona sekä
kertoo merkillisestä ennustuksesta, jonka herra Grimwig lausui, kun
Oliver lähetettiin asialle.


Oliver tointui ennen pitkää siitä pyörtymyksestä, jonka herra
Brownlowin kiivas huudahdus oli aiheuttanut. Tämän jälkeen sekä
vanha herra että rouva Bedwin varoivat huolellisesti viittaamasta
edellämainittuun muotokuvaan ja jutellessaan Oliverin kanssa he
valitsivat sellaisia puheenaiheita, jotka eivät olleet missään
yhteydessä hänen elämänvaiheittensa tai tulevaisuudentoiveittensa
kanssa, vaan ainoastaan huvittivat häntä aiheuttamatta
mielenliikutusta. Hän oli vielä liian heikko voidakseen aterioida
muiden seurassa, mutta kun hän seuraavana päivänä tuli emännöitsijän
huoneeseen, katsahti hän ensimmäiseksi seinälle toivoen jälleen
näkevänsä kauniin naisen kuvan. Hän pettyi kuitenkin, sillä taulu oli
poissa.

— Niin, sanoi emännöitsijä, joka oli huomannut Oliverin katseen, se on
poissa, kuten näet.

— Niin, näen sen, vastasi Oliver huoaten. Miksi se on viety pois?

— Se otettiin seinältä, rakas lapsi, sentähden että herra Brownlow
sanoi sen häiritsevän sinua ja siten vaikeuttavan sinun parantumistasi,
näetkös.

— Voi, se ei ole häirinnyt minua ollenkaan. Minä katselin sitä niin
mielelläni.

— No niin, sanoi vanha emännöitsijä hyväntahtoisesti, koetahan
tulla pian terveeksi, poikaseni, niin kyllä se ripustetaan jälleen
paikalleen, sen lupaan sinulle; mutta puhukaamme nyt jostakin muusta.

Tällä kertaa ei Oliver saanut tietää maalauksesta sen enempää, ja kun
vanha rouva oli ollut hänelle niin ystävällinen hänen sairautensa
aikana, niin hän koetti olla ajattelematta koko asiaa. Sen sijaan
hän kuunteli tarkkaavaisesti kertomuksia hänen kiltistä ja kauniista
tyttärestään, joka oli naimisissa yhtä kiltin ja kauniin miehen kanssa
ja asui maalla, ja pojastaan, jolla oli toimi erään kauppaliikkeen
konttorissa Länsi-Intiassa ja joka oli myöskin siivo nuori mies ja
kirjoitti hänelle niin herttaisia kirjeitä vieläpä monta kertaa
vuodessa, että hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän vain ajattelikin
niitä. Kun vanha rouva oli siten laajasti kuvaillut oivallisia lapsiaan
ja hyvää, rakasta miesvainajaansa, joka oli maannut haudassa, se rakas
sielu, jo kaksikymmentäkuusi vuotta, niin tuli teenjuonnin aika. Kun
se oli ohi, niin hän rupesi opettamaan Oliverille cribbage-peliä,
jonka tämä oppi sitä mukaa kuin toinen ehti opettaa ja johon he olivat
hartaasti syventyneet, kunnes toipilaan tuli aika nauttia hiukan
lämmintä viiniä veteen sekotettuna sekä paahdettua leipää ja sitten
mennä kiltisti nukkumaan.

Nämä toipumispäivät olivat pelkkää onnea Oliverille. Kaikki oli niin
rauhallista, sievää ja siistiä, kaikki ihmiset niin kilttejä, että
hänestä tuntui melkein siltä kuin olisi joutunut taivaaseen siitä
melusta ja hälinästä, missä hän siihen asti oli elänyt. Hän oli tuskin
niin terve, että jaksoi olla jalkeilla, kun herra Brownlow jo teetti
hänelle uuden puvun, lakin ja kengät. Kun Oliver sai luvan menetellä
vanhojen vaatteittensa kanssa mielensä mukaan, niin hän antoi ne
eräälle palvelustytölle, joka oli ollut hänelle ystävällinen, ja pyysi
tätä myymään ne jollekin juutalaiselle ja pitämään itse rahat. Tyttö
teki sen mielellään, ja kun Oliver katseli ikkunasta, miten juutalainen
pisti ne säkkiinsä ja lähti tiehensä, niin hän iloitsi ajatellessaan,
että oli nyt onnellisesti päässyt niistä eroon eikä hänen enää
milloinkaan tarvitsisi pukea niitä ylleen. Ne olivatkin jo kurjia
repaleita, eikä Oliverilla ollut koskaan ennen ollut uutta pukua.

Eräänä iltana, noin viikon kuluttua muotokuvan johdosta sattuneesta
tapauksesta, kun Oliver istui rouva Bedwinin kanssa juttelemassa,
lähetti herra Brownlow sanan, että jos Oliver tunsi itsensä oikein
vahvaksi, niin hän saattoi tulla hänen työhuoneeseensa hetkeksi
puhelemaan.

— No voi minun päiviäni! Pesehän kätesi; minä kampaan hiuksesi oikein
kauniisti jakaukselle, rakas lapsi, huudahti rouva Bedwin. Voi rakas
kultaseni! Jos vain olisimme aavistaneet, että hän lähettää hakemaan
sinua, niin olisimme panneet uuden kauluksen ja laittaneet sinut
hienoksi kuin nukke!

Oliver teki kuin oli käsketty, ja vaikka rouva Bedwin koko ajan kovasti
päivitteli, ettei hän ehtinyt edes röyheltää sitä pikku pitsiä,
mikä reunusti hänen paidankaulustansa, näytti poika kuitenkin niin
sievältä ja siistiltä, että vanha rouva arveli tarkastellessaan häntä
ihastuneena kiireestä kantapäähän, että tuskin suurimmalla vaivallakaan
enää voisi saada sen parempaa aikaan.

Näin rohkaistuna Oliver koputti työhuoneen ovelle ja astui Brownlowin
kehoituksesta pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen, joka oli täynnä
kirjoja ja jonka ainoa ikkuna vietti pieneen puutarhaan päin. Ikkunan
eteen oli siirretty pöytä, jonka ääressä Brownlow istui lukemassa.
Nähdessään Oliverin hän työnsi kirjansa syrjään ja käski häntä
istuutumaan lähelle pöytää. Oliver totteli ihmetellen itsekseen,
mitä ihmisiä ne olivat, jotka lukivat niin paljon kirjoja, mitkä oli
nähtävästi kirjoitettu viisastuttamaan maailmaa — tämä pysyy muuten
arvoituksena Oliveria paljon kokeneemmillekin ihmisille koko heidän
elämänsä ajan.

— Siinä on aika paljon kirjoja, eikö totta, poikaseni? sanoi Brownlow
huomatessaan, miten uteliaasti Oliver silmäili täpö täysiä hyllyjä,
jotka ulottuivat lattiasta kattoon saakka.

— On kyllä, herra, vastasi Oliver, en ole koskaan nähnyt noin paljoa.

— Jos käyttäydyt hyvin, niin saat lukea niitä, sanoi vanha herra
ystävällisesti, ja se on sinusta varmasti hauskempaa kuin nyt niiden
katseleminen — muutamissa tapauksissa tietenkin, sillä on sellaisiakin
kirjoja, joiden ulkoasu on paljon parempi kuin sisällys.

— Nuo suuret kirjat ovat varmaankin sitä lajia, herra? virkkoi Oliver
osoittaen eräitä kokoarkin suuruisia, runsaasti kullattuja teoksia.

— Eivät aina, vastasi vanha herra hymyillen ja taputti Oliveria
päähän. On olemassa toisia ainakin yhtä paksuja kuin nämä, mutta
sisällöltään paljon laihempia. Etkö sinä tahtoisi tulla oppineeksi
mieheksi ja ehkä itse kirjoittaa kirjoja?

— Luulen, että haluaisin mieluummin lukea niitä, herra.

— Mitä! Etkö sinä halua kirjailijaksi? huudahti vanhus. Oliver mietti
hetkisen, ja sanoi sitten, että hänen mielestään oli parempi olla
kirjakauppias, ja vanha herra nauroi sydämellisesti selittäen, että
se oli hyvin sanottu, mikä ilahutti Oliveria, vaikka hän ei ollenkaan
käsittänyt, miten oli niin hyvin osannut vastata.

— No, no, sanoi vanha herra vakavammin, älä ole peloissasi, emme tee
sinusta kirjailijaa niin kauan kuin voi oppia rehellisen ammatin tai
jonkun muun toimen.

— Kiitos, herra, vastasi Oliver. Hänen äänessään oli tällöin niin
vakava sävy, että vanha herra purskahti taas nauruun ja lausui jotakin
merkillisestä vaistosta, mihin Oliver ei kiinnittänyt sen suurempaa
huomiota, koska ei sitä käsittänyt.

— Ja nyt, sanoi Brownlow jos mahdollista vieläkin ystävällisemmällä
äänellä kuin tähän asti, toivon että kuuntelet, mitä nyt sanon,
poikaseni. Puhun sinulle aivan avomielisesti, sillä olen varma siitä,
että ymmärrät minua yhtä hyvin kuin monet vanhemmat ihmiset.

— Voi, älkää vain sanoko, että aiotte lähettää minut pois luotanne,
herra! huudahti Oliver säikähtyneenä vanhan herran äänen vakavasta
soinnusta. Älkää ajako minua taas kuljeskelemaan kaduille. Antakaa
minun jäädä tänne ja ruveta teidän palvelijaksenne. Älkää lähettäkö
minua takaisin siihen kauheaan paikkaan, josta tulin. Säälikää poika
raukkaa!

— Rakas lapsi, vastasi vanha herra Oliverin lämpimän pyynnön
liikuttamana, ei sinun tarvitse pelätä, että minä hylkään sinua, ellet
itse anna siihen aihetta.

— Sitä en tee koskaan, en koskaan, herra, huudahti Oliver.

— Uskon sen mielelläni. Olen usein pettynyt ihmisistä, joita olen
koettanut avustaa, mutta mieleni on taipuvainen luottamaan sinuun, ja
oikeastaan kiinnität mieltäni enemmän kuin voin itsellenikään selittää.
Ne ihmiset, joita olen rakastanut eniten, ovat jo kauan levänneet maan
mullassa, mutta vaikka he ovat vieneet elämäni onnen ja ilon mukanaan
hautaan, en ole kuitenkaan tehnyt sydämestäni ruumisarkkua ja sulkenut
siihen jaloimpia tunteitani. Katkerat surut ovat vain syventäneet
niitä, mikä on mielestäni oikein, sillä surun tulee jalostaa meitä.

Kun vanha mies sanoi tämän matalalla äänellä puhuen enemmän itsekseen
kuin Oliverille ja oli sitten ääneti kauan aikaa, niin Oliverkin istui
aivan hiljaa ja uskalsi tuskin hengittää.

— No niin, jatkoi vanha herra lopulta iloisemmin, sanon tämän vain
senvuoksi, että sinulla on nuori sydän, ja kun tiedät, että olen
jo paljon kärsinyt, niin ehkä varot paremmin haavoittamasta minua
uudelleen. Sanot olevasi orpo, jolla ei ole ainoatakaan ystävää
maailmassa, ja kaikki tiedustelut, mitkä olen voinut panna toimeen,
ovat vahvistaneet puheesi. Kerrohan nyt minulle koko elämäkertasi,
mistä olet kotoisin, kuka on kasvattanut sinut ja miten jouduit siihen
seuraan, josta sinut löysin. Kerro kaikki suoraan, niin sinulta ei
puutu ystäviä niin kauan kuin minä elän.

Nyyhkytykset tukahduttivat Oliverin äänen muutamiksi minuuteiksi,
ja juuri kun hän oli aikeissa kertoa, kuinka hän oli kasvanut
maalla eräässä lastenkodissa, josta Bumble oli sitten vienyt hänet
köyhäintaloon, kuului ulko-ovelta omituinen, kärsimätön kolkutus;
pian senjälkeen palvelustyttö juoksi portaita ylös ja ilmoitti herra
Grimwigin saapuneen.

— Tuleeko hän tänne ylös? kysyi herra Brownlow.

— Tulee, herra, vastasi palvelustyttö. Hän kysyi, oliko talossa
tuoreita teeleipiä, ja kun minä sanoin olevan, niin hän ilmoitti
tulleensa teelle.

Herra Brownlow hymyili ja sanoi Oliverille, että herra Grimwig oli
hänen vanha ystävänsä ja ettei hänen karskista käytöksestään tarvinnut
välittää, sillä hän oli pohjaltaan kunnon mies, minkä seikan hän
varmasti tiesi.

— Menenkö minä alakertaan? kysyi Oliver.

— Ethän toki, vastasi Brownlow, jää vain tänne. Samassa astui
huoneeseen vilkasliikkeinen, vanhahko herra, joka hiukan ontui vasenta
jalkaansa ja nojautui paksuun keppiin. Hänen yllään oli sininen
takki, raitaiset liivit, nankiinihousut ja säärystimet sekä valkea
hattu, jonka leveät lieret oli alapuolelta päällystetty vihreällä.
Sangen hienosti röyhelletty paidanrintaus pistäytyi hyvän matkaa
liivien päälle, ja niiden alareunassa keikkuivat irrallaan hyvin
pitkät, teräksiset kellonperät, päässä kellonavain. Hänen valkea
kaulaliinansa oli sidottu tavallisen appelsiinin kokoiseen solmuun, ja
hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä on mahdoton kuvata. Hänellä oli
puhuessaan tapana kääntää päänsä kokonaan toiselle sivulle ja samalla
katsella silmäkulmainsa alta vastaiselle taholle, mikä sai katselijan
ehdottomasti ajattelemaan papukaijaa. Tämä päänasento hänellä
oli nytkin, kun hän istuutui pitäen ojennetussa kädessään pientä
appelsiininkuorta.

— Katsokaahan! Näettekö tämän? Eikö ole sitten merkillistä, etten minä
voi enää käydä tervehtimässä ystäviäni löytämättä portaista tuollaista
törkyä. Appelsiininkuorta saan kiittää siitä että nyt onnun, ja
tiedän, että se vielä loppujen lopuksi vie minulta hengen. Se on aivan
varmaa, herra; appelsiininkuoresta tulee minun turmani, muuten lupaan
syödä oman pääni, herra! — Tällä kauniilla lupauksella herra Grimwig
aina vahvisti väitteensä. Jos nyt todistelun vuoksi oletettaisiin
mahdolliseksi, että tiede kerran vielä edistyisi niin pitkälle, että
ihminen voisi syödä oman päänsä, jos se häntä huvittaisi, niin kuului
herra Grimwigin lupaus sitäkin kummallisemmalta, kun hänen päänsä oli
niin tavattoman suuri, että tuskinpa maailman toivorikkainkaan ihminen
voisi uskoa kenenkään syövän sitä, ei ainakaan yhdellä kerralla,
vaikkapa siitä erotettaisiinkin sen paksu puuterikerros.

— Oman pääni syön, herra, toisti Grimwig iskien keppinsä lattiaan.
Ohoo! Mitäs tämä on! lisäsi hän sitten huomatessaan Oliverin ja
peräytyi pari askelta.

— Se on pieni Oliver Twist, josta olemme puhuneet, sanoi Brownlow.

Oliver kumarsi.

— Ette suinkaan vain tarkoita, että tuo on se poika, jolla oli
kuumetta? kysyi Grimwig perääntyen vielä pari askelta. Odottakaahan
hetkinen! Seis! Älkää sanoko mitään... jatkoi hän katkonaisesti iloiten
keksinnöstään niin, ettei muistanut pelätä kuumetta, tämä on se poika,
jolla oli appelsiini! Ellei tuo ole se poika, joka heitti kuoren
portaille, niin minä syön pääni ja hänen päänsä myös.

— Ei, ei, hänellä ei ole ollut appelsiinia, sanoi herra Brownlow
hymyillen. Kas niin, pankaahan hattunne jonnekin ja puhelkaa nuoren
ystäväni kanssa.

— Tällainen saa minut aina suunniltani, sanoi ärtyisä vanha herra
vetäessään hansikkaita käsistään. Tällä kadulla on aina enemmän tai
vähemmän appelsiininkuoria, ja minä tiedän, että niitä heittelee sinne
tohtorin poika sieltä kadunkulmasta. Eilen illallakin muuan tyttö
kompastui tuollaiseen kuoreen ja lankesi puutarhani aitaa vasten. Heti
kun hän oli päässyt jälleen jaloilleen, näin hänen katsahtavan lääkärin
kirottuun, punaiseen lyhtyyn. "Älkää menkö hänen luokseen!" huusin minä
ikkunasta. "Hän on murhaaja! Hän virittää ihmisille satiinia!" — ja
se on totta. Ellei hän ole sellainen, niin... Kuumaverinen vanha herra
iski keppinsä taas kiivaasti lattiaan, minkä hänen ystävänsä tiesivät
merkitsevän sitä, että hän lupasi syödä oman päänsä, vaikka sitä ei
sanoin lausuttukaan. Sitten hän istuutui pitäen yhä keppiä kädessään,
pani nenälleen rillit, jotka riippuivat leveässä, mustassa nauhassa ja
rupesi tarkastamaan Oliveria, joka punastui ja kumarsi uudelleen.

— Vai niin, onko tuo nyt se poika? kysyi herra Grimwig viimein.

— Kyllä se on hän, vastasi herra Brownlow.

— Mitä sinulle kuuluu, poika? kysyi Grimwig.

— Kiitos, oikein hyvää, herra, vastasi Oliver. Brownlow, joka
näkyi pelkäävän, että hänen omituinen ystävänsä sanoisi jotain
epämiellyttävää, käski Oliverin alakertaan ilmoittamaan rouva
Bedwinille, että he halusivat teetä. Kun poika ei pitänyt vieraan
käytöstavasta, niin hän riensi hyvillä mielin pois huoneesta.

— Eikö se ole kaunis poika? kysyi Brownlow.

— En tiedä, vastasi herra Grimwig äreästi.

— Ette tiedä?

— En todellakaan tiedä. En ole koskaan huomannut mitään eroa poikien
välillä. Tunnen ainoastaan kahta lajia poikia. Jauhonaamaisia ja
lihanaamaisia.

— Kumpaan lajiin Oliver sitten kuuluu?

— Jauhonaamaisiin. Eräällä ystävälläni on lihanaamainen poika. Kaunis
poika, sanovat ihmiset, kun sillä on pallonpyöreä pää, punaiset posket
ja mulkoilevat silmät; hirveä poika minun mielestäni — ruumis ja
raajat näyttävät pullistuvan pois sinisen puvun sisästä, ääni kuin
luotsilla ja ruokahalu kuin sudella. Kyllä minä tunnen sen venkaleen.

— Mutta, huomautti herra Brownlow, nämä tuntomerkithän eivät sovi
Oliver Twistiin, joten teidän ei tarvitse kiihtyä hänen tähtensä.

— Eivät sovi kylläkään, vastasi Grimwig, mutta ehkä hänellä on vielä
pahempia ominaisuuksia.

Brownlow yskähti kärsimättömästi, mikä näytti suuresti huvittavan herra
Grimwigiä.

— Hänellä on ehkä huonompia ominaisuuksia, sanon minä, toisti Grimwig.
Mistä hän on kotoisin? Kuka hän on? Millainen hän on? Hänellä on ollut
kuume — entä sitten? Eihän kuume ole ominaista kunnon ihmisille!
Huonot ihmisethän voivat joskus saada kuumeen, eikö totta? Tunsin erään
miehen, joka hirtettiin Jamaicassa isäntänsä murhasta, ja hänellä oli
ollut kuumetta kokonaista kuusi kertaa, mutta ei häntä sittenkään
armahdettu, ei. Johan nyt! Lorua!

Oikeastaan oli asia niin, että herra Grimwig oli sydämensä
sisimmässä taipuvainen myöntämään Oliverin ulkomuodon ja käytöksen
sangen miellyttäväksi, mutta hänessä oli kova kiistämishalu, jota
appelsiininkuoren löytö oli vielä kiihoittanut, ja kun hän ei mitenkään
suonut, että kukaan hänelle edeltäpäin määrittelisi, oliko joku poika
hauskannäköinen vai ei, niin hän oli ensi hetkestä päättänyt vastustaa
ystäväänsä kaikessa. Kun herra Brownlow lisäksi myönsi, ettei hän vielä
voinut antaa tyydyttävää vastausta Grimwigin vastauksiin, koska oli
lykännyt tiedustelut Oliverin entisestä elämästä siksi, kunnes poika
oli tullut kyllin vahvaksi, niin herra Grimwig nauroi ärsyttävästi.
Sitten hän kysyi pilkallisesti hymyillen, oliko emännöitsijällä tapana
laskea hopeat iltaisin, sillä ellei tämä jonakin kauniina päivänä
kaipasi paria ruokalusikkaa, niin hän — ja niin edespäin.

Vaikka Brownlow oli itsekin verrattain äkkipikainen herra, suhtautui
hän tähän kaikkeen kuitenkin tyynesti, sillä hän tunsi ystävänsä
omituisuudet. Kun Grimwig teetä juotaessa lausui olevansa täysin
tyytyväinen vehnäleipiin, sujui keskustelu taas rauhallisesti, niin
että Oliverkin, joka myös oli seurassa, tunsi itsensä vapaammaksi jörön
vanhan herran läsnäollessa.

— Ja milloin luulette saavanne kuulla täydellisen ja totuudenmukaisen
kertomuksen Oliver Twistin elämästä ja seikkailuista? kysyi herra
Grimwig aterian loppupuolella luoden syrjäsilmäyksen Oliveriin.

— Huomenna aamupäivällä, vastasi herra Brownlow. Haluan mieluummin
olla silloin kahden kesken hänen kanssaan. Tule huomenaamulla kello
kymmenen aikaan luokseni yläkertaan, poikaseni.

— Kyllä, herra, vastasi Oliver. Hän lausui tämän hiukan epävarmasti,
sillä Grimwigin tutkiva katse sai hänet hämilleen.

— Minäpä sanon teille jotakin, kuiskasi Grimwig Brownlowille. Hän
ei tule teidän luoksenne huomenna kello kymmenen. Minä näin hänen
epäröivän vastatessaan. Hän aikoo puijata teitä, hyvä ystävä.

— Voin vaikka vannoa, ettei hän tee sitä, vastasi herra Brownlow
lämpimästi.

— Jollen ole oikeassa, niin... ja keppi kolahti lattiaan.

— Vastaan hengelläni sen pojan rehellisyydestä, sanoi Brownlow lyöden
kämmenensä pöytään.

— Ja minä panen pääni pantiksi, että hän on petturi, vastasi herra
Grimwig pamauttaen nyrkkinsä pöytään.

— Saammehan nähdä, sanoi Brownlow koettaen hillitä suuttumustaan.

— Niin, kyllä saamme nähdä, myönsi Grimwig ärsyttävästi hymyillen.

Kohtalo oli nyt päättänyt, että rouva Bedwinin piti samassa hetkessä
astua huoneeseen käsivarrellaan pinkka kirjoja, jotka herra Brownlow
oli aamulla ostanut samalta kirjakauppiaalta, joka on jo aikaisemmin
esiintynyt tässä kertomuksessa. Laskettuaan pinkan pöydälle rouva
Bedwin aikoi lähteä.

— Käskekää pojan odottaa hiukan, rouva Bedwin! sanoi Brownlow. Minulla
on vähän asiaa hänelle.

— Hän meni jo, herra, vastasi rouva Bedwin.

— Huutakaa hänet takaisin, sanoi Brownlow. Se on tärkeätä.
Kirjakauppias on köyhä mies ja kirjoja ei ole maksettu. Sitäpaitsi
lähettäisin muutamia kirjoja takaisin.

Ulko-ovi avattiin. Oliver juoksi toiseen suuntaan, palvelustyttö
toiseen ja rouva Bedwin seisoi portailla huudellen, mutta poikaa
ei kuulunut. Hetken kuluttua Oliver ja palvelustyttö palasivat
hengästyneinä ja ilmoittivat, etteivät olleet nähneet häntä enää.

— Sepä on ikävää, sanoi Brownlow. Olisin tahtonut jo tänä iltana
lähettää nämä kirjat.

— Antakaa Oliverin viedä ne, sanoi Grimwig ivallisesti hymyillen,
kyllä hän varmasti toimittaa ne perille asti.

— Niin, antakaa minun viedä ne, herra, juoksen koko matkan, pyysi
Oliver.

Vanha herra oli juuri sanomaisillaan, ettei Oliver saanut millään
ehdolla mennä ulos, kun Grimwigin ilkeä yskähtely ikäänkuin pakotti
hänet muuttamaan mielensä. Hän päätti siis, että Oliver saisi nyt
heti osoittaa hänen vanhan ystävänsä epäluulot ainakin tässä kohden
aiheettomiksi.

— No niin, saat mennä, poikaseni, sanoi vanha herrasmies. Kirjat ovat
tuolilla minun pöytäni vieressä. Juokse yläkertaan hakemaan ne.

Iloisena siitä, että hänestä oli hyötyä, Oliver riensi noutamaan
kirjoja ja odotti sitten lakki kädessä lähempiä määräyksiä.

— Sano kirjakauppiaalle, jatkoi herra Brownlow luoden kiinteän katseen
Grimwigiin, että tuot nämä kirjat takaisin ja haluat maksaa ne neljä
puntaa ja kymmenen shillinkiä, jotka minä olen hänelle velkaa. Tässä on
viiden punnan seteli. Siitä tulee siis kymmenen shillinkiä takaisin.

— En viivy siellä kymmentä minuuttiakaan, herra, sanoi Oliver, ja kun
hän oli pistänyt setelin takkinsa taskuun ja huolellisesti sijoittanut
kirjat kainaloonsa, niin hän kumarsi kunnioittavasti ja lähti
huoneesta. Rouva Bedwin seurasi häntä portille, neuvoi, mitä tietä
hänen oli mentävä ja ilmoitti kirjakauppiaan nimen ja osoitteen, mitkä
kaikki Oliver sanoi hyvin tietävänsä; lopuksi vanha rouva varoitti
häntä kylmettymästä ja päästi hänet sitten lähtemään.

— Jumala siunatkoon hänen lempeitä kasvojaan! sanoi vanha nainen
katsellessaan hänen jälkeensä. Minulla on tuskin sydäntä päästää häntä
näkyvistäni.

Samassa Oliver katsahti iloisesti taakseen ja nyökkäsi, ennenkuin
kääntyi kulmasta. Vanha rouva vastasi hymyillen hänen tervehdykseensä,
sulki oven ja palasi huoneeseensa.

— Saattepa nähdä, hän on täällä jälleen korkeintaan kahdenkymmenen
minuutin kuluttua, virkkoi Brownlow vetäen kellon taskustaan ja
asettaen sen pöydälle. Silloin on jo pimeä.

— Te siis todellakin luulette hänen palaavan? kysyi herra Grimwig.

— Epäilettekö sitä? kysyi herra Brownlow hymyillen. Kiistämishalu
vallitsi voimakkaana herra Grimwigissä, ja ystävän varma hymy oli vain
omiaan yllyttämään häntä.

— Tietysti, vastasi hän iskien nyrkkinsä pöytään, vahvasti epäilenkin.
Pojalla on uusi puku yllään, pinkka arvokkaita kirjoja kainalossa
ja viiden punnan seteli taskussa. Hän palaa vanhojen ystäviensä,
varkaitten, joukkoon ja nauraa teille. Jos se poika vielä joskus tulee
tähän taloon, niin minä lupaan syödä oman pääni.

Näin sanoessaan hän siirsi tuolinsa lähemmäksi pöytää, ja siinä
ystävykset nyt istuivat, kello keskellään, äänettöminä odottaen.
Todistuksena siitä, miten tärkeänä pidämme omaa mielipidettämme
ja miten uljaasti puolustamme hätäisimpiäkin ja mahdottomimpiakin
johtopäätöksiämme, mainittakoon, että vaikka herra Grimwig ei ollut
mikään kovasydäminen mies ja vaikka hän olisi kovasti suuttunut, jos
olisi nähnyt kunnioitettua ystäväänsä petettävän, niin hän kuitenkin
toivoi tällä hetkellä kaikesta sydämestään, ettei Oliver Twist,
palaisi. Niin ristiriitainen on ihmisen luonne!

Vähitellen tuli niin pimeä, että kellontaulun numeroita saattoi tuskin
erottaa, mutta vanhat herrat istuivat yhä ääneti paikoillaan, kello
keskellään.




VIIDESTOISTA LUKU.

Osoittaa, miten hellästi vanha juutalainen ja Nancy neiti rakastivat
Oliver Twistiä.


Pienen Saffron-mäen likaisimmassa osassa sijaitsee eräs kurja kapakka,
jonka hämärässä vierashuoneessa — synkkä ja siivoton pesä, jossa
sihisevä kaasuliekki paloi talvisaikaan kaiken päivää ja jonne ei
kesälläkään päässyt ainoakaan auringonsäde pujahtamaan — istui
mietteissään tinatuopin ja paloviinalle haiskahtavan lasin ääressä
muuan mies, jonka yllä oli samettitakki, polvihousut ja nauhakengät
ja jonka jokainen kokenut poliisimies olisi tässä hämärässäkin
hetipaikalla tuntenut William Sikesiksi. Hänen jalkojensa juuressa
makasi valkea, punasilmäinen koira, joka välistä nuoleskeli suurta,
tuoretta haavaa, jonka oli saanut kuonoonsa nähtävästi jossakin
äskeisessä kahakassa.

— Pysy hiljaa, senkin hylky, kuuletko! karjasi herra Sikes rikkoen
äkkiä hiljaisuuden. Oliko hän niin syventynyt ajatuksiinsa, että koiran
vilkuminen häiritsi häntä, vai oliko mietiskely niin kiihdyttänyt
häntä, että hänen oli pakko keventää mieltään potkaisemalla viatonta
eläintä, sitä on vaikea varmasti ratkaista. Olipa syy muuten mikä
tahansa, seurauksena oli potku ja kirous, mitkä koira samalla hetkellä
sai osakseen.

Koirilla ei yleensä ole tapana kostaa niitä vääryyksiä, joita isännät
niille tekevät, mutta herra Sikesin koiralla oli samanlainen luonne
kuin sen herralla ja ehkä se tällä hetkellä tunsi varmasti kärsineensä
vääryyttä, sillä se iski kursailematta hampaansa toiseen nauhakenkään,
ravisti sitä sydämensä pohjasta ja vetäytyi sitten penkin alle välttäen
samalla tinatuopin, minkä Sikes lennätti sen päätä kohti.

— Vai niin, vai lihaa sinun mielesi tekee! ärisi herra Sikes siepaten
toiseen käteensä hiilihangon ja avaten toisella linkkuveitsen, jonka
oli vetänyt taskustaan. Tulehan tänne, sinä takkukarvainen piru! Tänne
hetipaikalla! Kuuletkos!

Koira kuuli sen epäilemättä, sillä Sikes oli korostanut muutenkin
kovaa ääntään: mutta kun se näytti ehdottomasti kammoavan kurkkunsa
katkaisemista, niin se pysyi turvapaikassaan ja murisi vain entistä
vihaisemmin tarttuen samalla hampaillaan hiilihangon päähän ja purren
sitä kuin raivoava petoeläin.

Tämä vastarinta sai Sikesin suunniltaan; hän laskeutui polvilleen ja
rupesi ahdistamaan koiraa kaikin voiminsa. Koira hyppeli oikealta
vasemmalle ja vasemmalta oikealle; mies sohi hiilihangolla, kiroili,
huitoi ja kiljui, ja taistelu näytti jo kääntyvän hyvin arveluttavaksi
jommallekummalle osanottajalle, kun ovi yhtäkkiä avautui ja koira
livahti tiehensä Sikesin jäädessä seisomaan linkkuveitsineen ja
hiilihankoineen.

Tappeluun tarvitaan aina vähintäin kaksi; kun siis koira oli
peräytynyt, niin Sikes siirsi heti sen rataosuuden uudelle tulokkaalle.

— Mitä hittoa te pistätte nokkanne minun ja koirani väliin? karjaisi
hän kiukkuisesti.

— Minähän en ollenkaan tiennyt, hyvä ystävä, enhän tiennyt, vastasi
Fagin nöyrästi — sillä tulija oli juutalainen.

— Ette tiennyt, senkin jänishousu varas! ärähti Sikes. Ettekö muka
kuullut melua?

— En hiiskaustakaan, niin totta kuin elän, Bill, vastasi juutalainen.

— Ette tietenkään, ettehän te mitään kuule, myönsi Sikes virnistäen.
Tehän hiiviskelette itsekin niin, ettei kukaan kuule, koska tulette tai
menette. Toivonpa, että olisitte ollut koira minuutti sitten, Fagin.

— Kuinka niin? kysyi juutalainen koettaen hymyillä.

— Siksi vain, että laki ei kiellä tappamasta koiraa, mutta suojelee
teidän kaltaistenne miesten henkeä, vaikka ette ole puoliksikaan
koirarakin arvoisia, vastasi Sikes irvistäen kääntäessään veistään
kokoon, niin sen asian laita on.

Juutalainen hieroi käsiään ja istuutui pöydän ääreen ilmeisesti
huonolla tuulella.

— Niin, virnistelkää vain, jatkoi Sikes, asetti hiilihangon
paikalleen ja silmäili juutalaista halveksivan raa'asti. Teillä ei
ole kumminkaan mitään syytä nauraa minulle, ennenkuin minulla on
yömyssy [Kun pahantekijä hirtetään, vedetään hänen silmilleen ensin
yömyssy.] päässä. Te olette minun vallassani, Fagin, ja tulette
pysymään edelleenkin, piru vieköön. Nyt sen kuulitte. Jos minä joudun
kiikkumaan, niin teidät otan seurakseni, olkaa siis varuillanne!

— Niin, niin, ystäväni, sanoi juutalainen, tuon kaikenhan tiedän.
Meillä on yhteiset edut valvottavana, Bill — yhteiset edut.

— Hm! sanoi Sikes ikäänkuin hänen mielestään vain juutalaisella olisi
syytä valvoa etujaan. — No hyvä, mitä asiaa teillä oli?

— Kaikki on nyt onnellisesti sulatettu, vastasi Fagin, ja tässä on
teidän osuutenne. Siinä on hiukan enemmän kuin oikeastaan pitäisi,
ystäväni, mutta kun tiedän, että te sitten taas joskus autatte minua...

— Älkää lörpötelkö joutavia! keskeytti varas. Missä ne ovat? Antakaa
tänne!

— Kyllä, kyllä, aivan heti, älkäähän hätäilkö! vastasi juutalainen
rauhoittaen. Tässä ne ovat — kaikki tyyni! Hyvässä tallessa! Näin
sanoen hän veti povestaan suuren, vanhan pumpulinenäliinan, avasi sen
kulmaan sidotun ison solmun ja sai siten näkyviin pienen, ruskeaan
paperiin käärityn mytyn, jonka Sikes kiireesti sieppasi käteensä alkaen
laskea siinä olevia kultarahoja.

— Onko tässä kaikki? kysyi Sikes.

— Kaikki, vastasi juutalainen.

— Ettekö avannut myttyä tiellä ja nielaissut paria kolikkoa,
häh? kysyi Sikes epäluuloisesti. Niin, niin, älkää ollenkaan olko
närkästyvinänne, olettehan tehnyt sellaista ennenkin. Kiskaiskaa
päristimestä.

Tämä käsky merkitsi samaa kuin kellon soittaminen. Kutsua noudatti
toinen juutalainen, Faginia nuorempi, mutta melkein yhtä ruma ja
likainen.

Bill Sikes osoitti ääneti tyhjää tinatuoppia. Juutalainen käsitti
viittauksen täydellisesti ja lähti täyttämään astiaa vaihdettuaan
ensin Faginin kanssa salamyhkäisen silmäyksen, jota viimemainittu
oli silmäkulmiaan kohauttaen ikäänkuin odottanut ja johon hän oli
vastannut pudistaen päätään niin hiljaa, että sivullisen olisi ollut
miltei mahdoton sitä huomata. Ei sitä äkännyt Sikeskään, joka oli sillä
hetkellä kumartunut solmimaan kenkänsä nauhaa, jonka koira oli repinyt
irti. Jos hän olisi sattunut näkemään tuon kiireisen merkkien vaihdon,
niin tuskinpa hän olisi odottanut siitä itselleen mitään hyvää.

— Onko täällä ketään, Barney? kysyi Fagin, joka ei nyt puhuessaan
nostanut katsettaan lattiasta, kun huomasi Sikesin vilkuilevan heihin.

— Ei diid ristidsieluagaad, vastasi Barney, jonka sanat, tulivatpa
sydämestä tai ei, joka tapauksessa raivasivat tiensä nenän kautta.

— Eikö ketään? kysyi Fagin hämmästyneellä äänellä, minkä tarkoituksena
oli ehkä ilmaista Barneylle, että tällä oli nyt lupa puhua totta.

— Ei getääd buida guid deiti Dadsy, vastasi Barney.

— Nancy! huudahti Sikes. Missä? Tuhat tulimmaista, sitä tyttöä minä
kunnioitan, sillä hänessä on synnynnäisiä kykyjä.

— Häd od tiladdud lautasilled liharuogaa tuodde sisähuodeeseed,
vastasi Barney.

— Käske hänet tänne, sanoi Sikes tyhjentäen lasinsa, käske tänne.

Barney vilkaisi arasti Faginiin ikäänkuin lupaa pyytääkseen, mutta kun
tämä pysyi vaiti silmät yhä suunnattuina lattiaan, niin hän poistui
ja palasi hetken kuluttua seurassaan Nancy, jonka asuun kuului vielä
olkihattu, esiliina, kori ja portinavain.

— Oletko jäljillä, Nancy? kysyi Sikes tarjoten hänelle lasia.

— Olenpa niinkin, Bill, vastasi nuori nainen tyhjentäen lasin, mutta
kylläpä siinä oli vaivaa, olen aivan väsynyt siitä. Mukula on ollut
sairaana ja pysynyt vuoteessa ja...

— Voi, rakas Nancy, sanoi Fagin katsahtaen häneen.

Varoittiko juutalaisen punaisten kulmakarvojen rypistys ja silmien
tuijotus Nancy neitiä liiasta puheliaisuudesta, se on samantekevää.
Pääasia on, että hän äkkiä hillitsi itsensä ja alkoi puhua muista
asioista hymyillen tuon tuostakin ystävällisesti herra Sikesille.
Kymmenen minuutin kuluttua sai Fagin harmillisen yskänpuuskan, jolloin
Nancy veti huivin hartioilleen selittäen, että oli aika lähteä. Kun
herra Sikes huomasi, että hänen sopi kulkea yhtä matkaa Nancyn kanssa,
niin hän lähti saattamaan tyttöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä
koira, joka oli pujahtanut takapihalta kadulle, heti kun sen isäntä oli
kadonnut näkyvistä.

Sikesin mentyä juutalainen pisti päänsä ovesta ja katseli hänen
jälkeensä puiden nyrkkiään ja mutisten vihaisen kirouksen; sitten hän
istuutui taas ilkeästi irvistäen pöydän ääreen ja syventyi erään vanhan
viikkolehden mielenkiintoiseen sisältöön.

Samaan aikaan oli Oliver Twist, joka ei voinut uneksiakaan juutalaisen
olevan niin lähellä häntä, matkalla kirjakauppaan. Clerkenwelliin
saavuttuaan hän poikkesi sattumalta eräälle syrjäkadulle, joka ei
kuulunut hänen matkasuunnitelmaansa. Mutta hän huomasi erehdyksensä
vasta sitten kun oli jo kulkenut sitä puoliväliin, ja kun hän tiesi
senkin vievän perille, niin hän ei arvellut maksavan vaivaa kääntyä,
vaan kiiruhti kirjat kainalossa eteenpäin parhaansa mukaan. Hän
ajatteli juuri kävellessään, miten iloiseksi hän tuntisi itsensä ja
kuinka paljon hän antaisikaan, jos saisi edes vilahdukselta nähdä Dick
raukan, joka ehkä sillä hetkellä katkerasti itki nälissään ja pahoin
kohdeltuna, kun hän äkkiä säpsähti kuullessaan nuoren naisen huudon: —
Voi minun rakas veljeni! ja tuskin hän oli ehtinyt aavistaa, mistä oli
kysymys, kun hän tunsi kaulallaan pari vahvaa käsivartta.

— Päästäkää minut! huusi Oliver ja tempoili vapautuakseen toisen
jäntevästä otteesta. Jättäkää minut rauhaan! Miksi pidätte minusta
kiinni? Mitä tahdotte?

Nuori nainen, joka syleili häntä ja jolla oli kädessään pieni koppa ja
portinavain, ei vastannut näihin kysymyksiin, vaan huudahteli tämän
tästä.

— Voi Jumalani! sanoi hän. Olen löytänyt hänet! Voi Oliver, Oliver!
Sinä paha poika, miten paljon surua oletkaan sisarellesi tuottanut!
Tulehan nyt kotiin, rakkaani! Siten katkonaisesti huudahdellessaan
nuori nainen puhkesi jälleen kyyneliin saaden niin hirveän
hermokohtauksen, että pari paikalle osunutta eukkoa kysyi eräältä
teurastajan oppipojalta, jonka tukka kiilsi rasvasta, eikö tämän
mielestä ollut viisainta hakea lääkäri. Poika, joka tuntui laiskalta,
ellemme sanoisi välinpitämättömältä, vastasi kuitenkin, ettei hän
pitänyt sitä tarpeellisena.

— Voi ei, älkää tehkö sitä, sanoi nuori nainen tarttuen Oliverin
käteen, minä voin nyt jo paremmin. Tule heti kotiin, paha poika!
Tulehan nyt!

— Mitä on tapahtunut? kysyivät akat.

— Voi sentään, hän karkasi noin kuukausi sitten vanhempiensa luota,
jotka ovat uutteraa ja kunniallista väkeä, ja lyöttäytyi varkaitten ja
muitten huonomaineisten ihmisten pariin! Hän on miltei murtanut äitinsä
sydämen.

— No voi sitä lurjusta! päivitteli muuan eukko.

— Mene heti kotiisi, pikku hirviö! sanoi toinen.

— Ei se ole totta, huusi Oliver sangen levottomana. Minä en tunne
häntä. Minulla ei ole sisarta, isää eikä äitiä. Olen orpo ja asun
Pentonvillessä.

— Kuulkaapas, kuinka hän valehtelee! huusi nuori nainen.

— Mutta sehän on Nancy! huudahti Oliver, joka nyt vasta näki hänen
kasvonsa ja perääntyi tavattoman hämmästyneenä.

— Näettehän nyt, että hän tuntee minut! kirkui Nancy vedoten
läsnäolijoihin. Hän ei voi kieltää sitä. Ellei hän nyt palaa hyvien
vanhempiensa luo, niin he kuolevat surusta ja minun sydämeni pakahtuu!

— Mitä hittoa täällä on tekeillä? ärjäsi muuan mies, joka syöksyi ulos
läheisestä oluttuvasta valkea koira kintereillään. Nuori Oliver! Lähde
nyt heti kotiin äiti parkasi luo, senkin vintiö! Hetipaikalla!

— Minä en kuulu heidän joukkoonsa! En tunne heitä! Auttakaa, auttakaa,
kirkui Oliver ja riuhtoili päästäkseen irti miehen lujasta otteesta.

— Auttakaa! matki mies. Niin, kyllä minä sinua autan, kirottu veijari!
Mitä kirjoja sinulla on? Olet kaiketi varastanut ne, vai mitä? Anna ne
tänne! Näin sanoen mies tempasi kirjat käteensä ja iski poikaa päähän.

— Se on oikein! huusi eräs katselija ullakkoakkunasta. Se on ainoa
tapa saada häntä järkiinsä.

— Niin juuri, myönsi unisen näköinen puuseppä luoden hyväksyvän
katseen ullakkoakkunaan.

— Kyllä se hänelle hyvää tekee, sanoivat molemmat eukot.

— Lisää pitää hänen saaman! vastasi mies lyöden Oliveria uudelleen
ja tarttui sitten hänen kaulukseensa. Mars matkaan, lurjus! Tässä on
Bull's-eye koirani, varo suututtamasta sitä! Muista se!

Mitä poika raukan oli tehtävä? Hän oli vielä heikko äskeisestä
taudistaan, huumaantunut äkillisestä hyökkäyksestä, säikähtynyt
koiran vihaisesta murinasta ja ällistynyt läsnäolijoiden varmasta
vakaumuksesta, että hän oli todellakin sellainen paatunut veijari,
joksi häntä oli soimattu. Oli tullut jo pimeä, paikka oli
huonomaineinen, mistään ei ilmestynyt apua eikä vastarinta hyödyttänyt
mitään. Seuraavassa hetkessä häntä jo raahattiin pitkin ahtaita ja
pimeitä kujia niin kovalla kiireellä, ettei niitä harvoja hätähuutoja,
mitkä hän uskalsi päästää, saattanut mitenkään kuulla. Muuten olikin
samantekevää, kuultiinko niitä vai ei, sillä kukaan ei olisi niistä
välittänyt, vaikka hän olisi kirkunut äänensä käheäksi.

<tb>

Kaasulyhdyt oli sytytetty. Rouva Bedwin odotti huolestuneena portilla,
palvelustyttö oli juossut useita kertoja pitkin katua katsomassa,
eikö Oliveria jo kuulu, ja molemmat vanhat herrat istuivat yhä
kärsivällisesti odottaen pimeässä huoneessa, kello keskellään.




KUUDESTOISTA LUKU.

Kertoo, miten Oliver Twistille kävi senjälkeen kun Nancy hänet tapasi.


Ahtaat kadut ja kujat johtivat viimein suurelle, avoimelle alueelle,
jossa oli siellä täällä karsinoita ja muita eläintorin tunnusmerkkejä.
Kun he saapuivat sinne, hiljensi Sikes kulkuaan, sillä tyttö ei enää
jaksanut kävellä niin kiireesti kuin tähän asti. Samalla mies käski
tuimasti Oliverin tarttua Nancyn käteen.

— Etkö sinä kuule? murahti Sikes, kun Oliver katsahti epäröiden
ympärilleen.

He olivat joutuneet etäiseen kolkkaan, joka oli aivan syrjässä
yleisestä kulkutiestä, ja Oliver älysi, ettei nyt ainakaan sopinut
käydä vastarintaan. Hän siis ojensi kätensä, johon Nancy lujasti
tarttui.

— Anna tänne toinen kätesi! sanoi Sikes. Tänne Bull's-eye! Koira nosti
päänsä pystyyn ja murisi.

— Katso tätä poikaa, sanoi Sikes koiralle tarttuen samalla Oliveria
niskasta, jos hän päästää pienimmänkään äänen, niin iske tähän!

Koira murisi taas, nuoleskeli suupieliään ja katseli Oliveria,
ikäänkuin haluaisi heti suurimmalla mielihyvällä tarrata hänen
kurkkuunsa.

— Sieluni kautta, tuo elukkahan on yhtä avulias kuin kristitty
ihminen! huudahti Sikes silmäillen koiraa hyväksyvästi. — Kun nyt
tiedät, arvoisa junkkari, mitä sinulla on odotettavissa, niin saat
kyllä kiljua, jos sinua haluttaa. Koira tekee pian lopun siitä huvista!
Alahan liikutella käpäliäsi, pentu!

Koira heilutti häntäänsä ikäänkuin tunnustukseksi tälle harvinaisen
ystävälliselle puhuttelulle, varoitti vielä kerran Oliveria murinallaan
ja lähti sitten liikkeelle.

He astuivat nyt Smithfieldin poikki, vaikka se olisi voinut yhtä
hyvin olla Grosvenor Square [Smithfield on eläintori ja Grosvenor
Square Lontoon komeimpia toreja.]; Oliver ei ainakaan huomannut mitään
eroa, sillä ilta oli pimeä ja sumuinen. Kauppapuotien valo saattoi
töin tuskin tukeutua paksun usvan läpi, joka hetki hetkeltä tiheni
verhoten kadut ja talot synkkään pimeyteen, mikä sai tämän oudon
seudun tuntumaan Oliverista vielä oudommalta ja hänen tuskansa vielä
ahdistavammalta.

Samassa alkoi muuan kirkonkello lyödä kumeasti tuntimäärää. Heti
ensimmäisen lyönnin kuultuaan hänen saattajansa pysähtyivät ja
käänsivät päänsä sinne päin, mistä ääni tuli.

— Kello on kahdeksan, Bill, virkkoi Nancy, kun kello oli lakannut
lyömästä.

— Sitä ei sinun olisi tarvinnut sanoa. Kuulinhan minä sen itsekin,
vastasi Sikes.

— Mahtoivatko ne toiset kuulla sitä, ihmetteli Nancy.

— Tietysti, vastasi Sikes. Minä jouduin linnaan juuri
Perttulinpäivänä, ja kuulin sinne jok'ikisen lastenrummun pärinänkin
täältä markkinoilta. Kun minut sitten suljettiin yöksi koppiin,
tuntui tuo kirottu vanha vankila melun ja hälinän kuuluessa ulkoa
niin hiljaiselta, että minun teki mieli iskeä pääni murskaksi oven
rautalevyjä vastaan.

— Poika raukat! huoahti Nancy, joka yhä katseli sille taholle, mistä
kellonääni oli kuulunut. Voi, miten muhkeita nuoria poikia siellä on!

— Niin, niin, sehän on naiselle aina pääasia, vastasi Sikes. Muhkeita
poikia! Niinpä niin, mutta nyt ne ovat ikäänkuin kuolleita, niin että
siitä ei kannata puhua.

Täten lohduttaen itseään herra Sikes näytti tukahduttavan yltyvän
mustasukkaisuutensa, ja tarttuen lujemmin Oliverin ranteeseen hän
kehoitti tätä jatkamaan matkaa.

— Odotahan hetkinen! sanoi tyttö. Minä en kiiruhtaisi ohitse, jos
sinut, Bill, vietäisiin hirtettäväksi ensi kerralla, kun kello lyö
kahdeksan. Minä kävelisin tässä edestakaisin, kunnes vaipuisin maahan,
vaikka maa olisi lumessa eikä minulla olisi edes huivia kietoa
suojakseni.

— No, mitä hyötyä siitä olisi? kysyi herra Sikes, joka ei ollut
lainkaan tunteellinen. Ellei sinun sopisi heittää minulle viilaa eikä
pariakymmentä jalkaa vahvaa köyttä, niin voisit puolestani marssia
vaikka viidenkymmenen mailin päähän täältä tai hiiviskellä täällä, kun
et kuitenkaan olisi minulle hyödyksi. Mutta tulehan nyt äläkä siinä
saarnaa.

Tyttö purskahti nauramaan ja kääri huivin tiukemmin ympärilleen; sitten
kuljettiin edelleen. Mutta Oliver tunsi hänen kätensä vapisevan, ja kun
hän erään kaasulyhdyn kohdalla katsahti hänen kasvoihinsa, huomasi hän,
että Nancy oli kalmankalpea.

He kulkivat noin puoli tuntia hiljaisia ja likaisia katuja pitkin
kohdaten ainoastaan muutamia ihmisiä, jotka ulkonäöstä päättäen
kuuluivat samaan yhteiskuntaluokkaan kuin herra Sikeskin. Viimein he
poikkesivat eräälle hyvin kapealle ja siivottomalle kadulle, joka
oli miltei täpö täynnä vanhoja vaatemyymälöitä. Koira juoksi edelle
ikäänkuin tietäen, ettei sen enää tarvinnut pitää vahtia, ja pysähtyi
erään suljetun ja nähtävästi tyhjillään olevan myymälän ovelle.
Rakennus oli sangen rappeutunut, ja porttiin oli naulattu julistus,
jossa ilmoitettiin talon olevan vuokrattavana ja joka näytti riippuneen
siinä jo monta vuotta.

— Selvää on! sanoi Sikes silmäiltyään varovaisesti ympärilleen.

Nancy pysähtyi ikkunaluukkujen eteen, ja Oliver kuuli hiljaista kellon
kilinää. He menivät sitten kadun toiselle puolelle ja seisoivat
muutaman minuutin ajan erään lyhdyn alla. Samassa kuului akkuna
availtavan, ja heti senjälkeen aukeni ovikin. Herra Sikes tarttui
muitta mutkitta säikähtyneen pojan kaulukseen, ja kaikki kolme olivat
pian talossa.

Käytävä oli pilkkosen pimeä. He odottivat siksi, kunnes avaaja oli
jälleen sulkenut ja teljennyt oven.

— Onko täällä ketään? kysyi Sikes.

— Ei, vastasi ääni, jonka Oliver luuli joskus ennen kuulleensa.

— Eikö ukko ole täällä? kysyi rosvo.

— On kyllä, vastasi ääni, mutta hän on ollut hyvin huonolla tuulella.
Tuleekohan hän iloiseksi nähdessään teidät? Kuka tietää!

Tämä vastauksen tyyli samoinkuin äänikin, joka sen lausui, tuntui
Oliverista sangen tutulta, mutta pimeässä oli mahdotonta nähdä edes
puhujan hahmoa.

— Mene hakemaan kynttilä, käski Sikes, muuten taitamme niskamme tai
astumme koiran varpaille, jolloin saamme varoa sääriämme, hyvät ystävät.

— Odottakaa hetkinen, minä hankin valoa, vastasi ääni. Puhujan
askeleet häipyivät kuuluvista, ja vähän ajan päästä ilmestyi herra
Jack Dawkins eli toiselta nimeltään Taskuveijari, joka kantoi oikeassa
kädessään halaistuun puukalikkaan pistettyä talikynttilää. Tämä nuori
herrasmies osoitti hullunkurisesti irvistäen tuntevansa Oliverin, mutta
ei sanonut mitään, vaan viittasi tulijoille, että nämä seuraisivat
häntä portaita pitkin. He astuivat tyhjän keittiön läpi, ja kun he
avasivat oven erääseen matalaan huoneeseen, joka näytti sijaitsevan
ahtaan takapihan puolella ja tuoksui mullalle, niin heitä tervehdittiin
jymisevällä naurunrähäkällä.

— Voi taivahan tasakäpälä, voi kuitenkin, kirkui herra Charley
Bates, jonka kurkusta nauru oli kokoisin, tuossahan hän nyt on, totta
totisesti! Ah, Fagin, katsokaa häntä! Katsokaa häntä, Fagin! Minä en
kestä tätä. Tämä on niin kirotun hassunkurista. En kestä enää! Pitäkää
kiinni minusta, kunnes olen kylliksi nauranut!

Hillittömän ihastuksensa vallassa Charley Bates heittäytyi lattialle
pitkälleen ja sätkytteli siinä kouristuksenomaisesti muutamia
minuutteja. Sitten hän karkasi jälleen seisalleen, sieppasi kynttilän
Taskuveijarin kädestä, lähestyi Oliveria ja tarkasteli tätä joka
puolelta, samalla kun juutalainen otti yömyssyn päästään ja kumarsi
useita kertoja kohteliaasti hämmästyneelle pojalle. Taskuveijari, joka
oli vakavaluontoinen ja joka harvoin antautui tuollaisen riehakkuuden
valtaan, kun siitä oli haittaa ammatille, tutki sillä välin erittäin
huolellisesti Oliverin taskuja.

— Katsokaapa, Fagin, kuinka hieno hän on! sanoi Charley Bates pitäen
kynttilää niin lähellä Oliverin uutta takkia, että se oli vähällä
kärventyä. Näettekö? Noin hienoa kangasta ja keikarimaista kuosia! Ja
kirjoja kaiken kukkuraksi! Kerrassaan herrasmies, Fagin!

— Olen iloinen nähdessäni sinut niin terveenä, hyvä ystävä, sanoi
juutalainen pilkallisesti kumartaen. Taskuveijari antaa sinulle toiset
vaatteet, ettei juhlapukusi mene pilalle täällä. Miksi et kirjoittanut
tulostasi, että olisimme tienneet varata jotain lämmintä illalliseksi?

Tämän kuultuaan Charley Bates purskahti taas niin hillittömään nauruun,
että Faginiakin nauratti ja Taskuveijari veti suunsa irviin, mutta kun
tämä ovela nuori herra samassa löysi viiden punnan setelin Oliverin
taskusta, niin on vaikea sanoa, johtuiko hänen hymyilynsä juutalaisen
sukkeluudesta vai tästä löydöstä.

— Äläpäs! Mikä se on? huudahti Sikes ja astui esiin, kun juutalainen
sieppasi setelin. Se on minun, Fagin!

— Ei ole, ystäväni, väitti juutalainen. Minun se on, Bill! Te saatte
kirjat.

— Ellette anna sitä minulle, sanoi Sikes, ellette anna sitä minulle —
ja Nancylle, tarkoitan, niin minä vien pojan takaisin!

Juutalainen ja Oliver hätkähtivät, vaikkakin eri syistä, sillä
jälkimmäinen toivoi riidan päättyvän siten, että hänet todellakin
vietäisiin Brownlowin luo.

— Kas niin, annatteko sen vai ettekö? kysyi Sikes.

— Se ei ole kohtuullista, Bill, vai mitä arvelette, Nancy? väitti
juutalainen.

— Viis minä siitä veisaan, sanoi Sikes, tänne vain seteli! Luuletteko,
että Nancyllä ja minulla on aikaa vaania ja pyydystellä kaiken maailman
poikia, jotka ovat joutuneet teidän kynsiinne? Antakaa heti tänne se,
senkin vanha ahne luuranko! Tämän kohteliaan vastalauseen lausuttuaan
Sikes sieppasi juutalaisen kädestä setelin, kääri sen kokoon ja solmi
kaulaliinansa kulmaan.

— Se on meidän vaivoistamme, sanoi Sikes, vaikka siinä ei ole
puoliakaan siitä, mitä pitäisi. Te voitte pitää kirjat; ellei teitä
huvita lukea, niin myykää ne.

— Ne ovat sangen tyylikkäitä, sanoi Charley Bates, joka oli
virnistellen lukevinaan yhtä noista kirjoista. Kaunista kieltä, vai
mitä, Oliver? Nähdessään miten onnettoman näköisenä Oliver silmäili
kiusanhenkiään huumorintajuinen Charley purskahti uuteen, entistä
raikuvampaan nauruun.

— Ne ovat sen vanhan herran kirjoja, sanoi Oliver käsiään väännellen,
sen vanhan hyvän herran, joka otti minut luokseen ja hoiti minua,
kun olin vähällä kuolla kuumeeseen. Voi, lähettäkää hänelle kirjat
takaisin ja seteli myös! Pitäkää minut täällä vaikka koko ikäni, kun
vaan toimitatte ne takaisin. Hän luulee muuten, että minä olen ne
varastanut; vanha rouva ja kaikki, jotka olivat hyviä minulle, luulevat
minua varkaaksi. Voi, säälikää minua ja lähettäkää ne takaisin!

Lausuessaan näitä sanoja, joista kuvastui koko hänen kiihkeä surunsa,
Oliver lankesi polvilleen juutalaisen eteen ja pani kätensä ristiin
epätoivoissaan.

— Poika on todellakin oikeassa, sanoi Fagin katsahtaen ovelasti
ympärilleen ja vetäen tuuheat kulmakarvansa yhteen. Olet oikeassa,
Oliver, ne luulevat sinua aivan varmaan varkaaksi. Hah, hah, haa!
nauroi juutalainen ja hykersi tyytyväisenä käsiään. Paremmin ei olisi
voinut käydä, vaikka olisi edeltäkäsin valmistettu.

— Se on totta se, myönsi Sikes. Minä älysin sen heti, kun näin hänen
harppaavan Clerkenwellin poikki kirjat kainalossa. Kaikki on nyt kuten
pitääkin. Ne ovat kaikesta päättäen hempeämielisiä virrenveisaajia,
sillä muuten ne eivät olisi ollenkaan vaivautuneet hänen vuokseen, ja
nyt ne eivät uskalla tiedustella häntä, koska pelkäävät joutuvansa
ilmiantajiksi ja saattavansa hänet lukkojen taakse. Poika on siis nyt
hyvässä tallessa.

Tätä kuunnellessaan Oliver oli tuijottanut hämmentyneenä vuoroin
kutakin läsnäolijaa voimatta oikein käsittää, mistä oli kysymys,
mutta kun Sikes oli lakannut puhumasta, niin hän kavahti yhtäkkiä
seisalleen ja syöksyi ulos huoneesta päästellen samalla niin äänekkäitä
hätähuutoja, että vanha, autio talo kaikui.

— Älä päästä koiraa, Bill! kirkaisi Nancy juosten ovelle ja sulkien
sen, kun juutalainen oli oppilaineen lähtenyt ajamaan Oliveria takaa.
Älä päästä koiraa; se repii pojan palasiksi!

— Se onkin sille oikein! ärjyi Sikes koettaen vapautua tytön otteesta.
Hellitä tai murskaan kallosi seinää vasten!

— Siitä en välitä, Bill, vastasi tyttö painien rajusti miehen kanssa.
Koira ei pääse lapsen kimppuun, ellet tapa ensin minua!

— Eikö muka pääse! puhisi Sikes purren hammasta kiukuissaan. Senhän
saamme pian nähdä, ellet rauhoitu! Murtovaras lennätti tytön toiselle
puolelle huonetta, ja samassa juutalainen palasi poikien kera vetäen
Oliveria mukanaan.

— Mikä nyt on hätänä? kysyi Fagin silmäillen ympärilleen.

— Luulen, että tuo tyttö on tullut hulluksi, selitti Sikes hurjana.

— Eipähän ole, sanoi Nancy kalpeana ja hengästyneenä, älkää uskoko
sitä, Fagin.

— No, pysykää sitten hiljaa, käski juutalainen uhkaavana.

— Sitäkään en halua, vastasi Nancy tiuskaisten. Kas niin, nyt sen
tiedätte!

Herra Fagin tunsi liian hyvin sen naislajin, johon Nancy kuului,
käsittääkseen, ettei sillä hetkellä ollut hyvä jatkaa keskustelua tytön
kanssa, ja sen vuoksi hän johtaakseen seuran huomion toisaalle kääntyi
puhuttelemaan Oliveria.

— Vai niin, sinä aioit livistää tiehesi, vai mitä? sanoi hän ottaen
uunin nurkasta esille tukevan kepin. Mitä?

Oliver ei vastannut, vaan tarkasti juutalaisen liikkeitä kiivaasti
hengittäen.

— Sinä halusit apua ja huusit poliisia, vai mitä? tiuski juutalainen
ja tarttui Oliverin käsivarteen. Mutta me parannamme sinut sellaisista
kujeista, arvoisa junkkari.

Sitten hän löi Oliveria kepillään lujasti selkään ja kohotti sen uuteen
iskuun, mutta samassa tyttö syöksyi väliin ja väänsi kepin hänen
kädestään. Sitten hän heitti sen uuniin sellaisella voimalla, että
hehkuvista hiilistä lenteli kipinöitä ympäri huonetta.

— Minä en tahdo nähdä tuollaista, Fagin, kirkui hän. Olette saanut
pojan kynsiinne, ja se riittäköön. Antakaahan hänen vain olla rauhassa,
muuten merkitsen teistä muutamia, vaikkapa joutuisin hirteen ennen
aikojani.

Tyttö polki kiivaasti lattiaa lausuessaan tämän uhkauksen ja silmäili
huulet yhteenpuristettuina ja kädet nyrkissä vuoron perään juutalaista
ja muita varkaita. Intohimoinen raivo, joka hänet vähitellen oli
vallannut, oli kalventanut hänen kasvonsa aivan värittömiksi.

— Mutta, Nancy, sanoi Fagin hetken kuluttua, jolloin hän ja Sikes
olivat hämillään katselleet toisiaan, te — te olette tänä iltana
tavallista reippaampi käänteissänne. Hah, hah, haa! Näyttelette
erinomaisesti, ystäväiseni!

— Todellako? sanoi tyttö. Varokaa sitten vain, etten rupea liian
hyvin näyttelemään, sillä silloin teille kävisi hullusti. Pysykää siis
asioissa hyvän sään aikana.

Kun kiihtynyt nainen, varsinkin sellainen, jonka intohimoihin on
liittynyt hillitön häikäilemättömyys ja epätoivo, purkaa raivoansa,
niin useimmat miehet katsovat silloin parhaaksi väistyä. Juutalainen
huomasi, ettei enää kannattanut olla ymmärtämättä Nancyn suuttumusta,
ja senvuoksi hän vasten tahtoaan peräydyttyään pari askelia loi
puoliksi pyytävän, puoliksi arkailevan katseen Sikesiin, ikäänkuin
siten osoittaakseen, että tämä oli sopivampi henkilö jatkamaan
keskustelua.

— Mitä sinä oikeastaan tällä tarkoitat? ärjyi Sikes liittäen
kysymykseensä erään hyvin tavallisen kirouksen, joka koskee
ihmiskasvojen kauneinta elintä ja tekisi sokeuden yhtä yleiseksi kuin
tuhkarokko on, jos sitä kuultaisiin taivaassa vaikkapa vain joka
viideskymmenestuhannes kerta, kun se lausutaan täällä maan päällä. —
Mitä sinä tarkoitat? Etkö sinä tiedä, kuka ja mikä sinä olet?

— Kyllä vain, sen tiedän hyvinkin, vastasi tyttö hermostuneesti
nauraen ja käänteli päätään puolelta toiselle yrittäen turhaan näyttää
välinpitämättömältä.

— No, pysy sitten nahoissasi, jatkoi Sikes ärjyen aivan kuin
koiralleen, tai muuten rauhoitan sinut ikiajoiksi!

Tyttö nauroi jälleen, vaikkakin hiukan epävarmemmin kuin äsken; sitten
hän vilkaisi Sikesiin ja kääntyi toisaalle purren huuleensa, niin että
tuli verta.

— Oletpa sinä hieno otus, lisäsi Sikes silmäten häntä halveksivasti
kiireestä kantapäähän, juuri sinunpa sopii ruveta ihmisystävälliseksi
ja siistiksi. Todellakin hieno ystävä lapselle, kuten häntä nimität!

— Niin, Jumala paratkoon, olet oikeassa! huudahti tyttö kiihkeästi.
Soisinpa vain, että olisin kaatunut kuolleena kadulle tai saanut
vaihtaa sijaa niiden kanssa, joiden vankilan ohitse tänä iltana
kuljimme, etten olisi joutunut auttamaan tuon pojan toimittamista
tähän pesään. Tästä päivästä saakka hän on varas, valehtelija, kaikkea
mahdollista pahaa! Eikö se riitä tuolle vanhalle lurjukselle, vai
tarvitseeko hänen vielä lyödä poikaa?

— Kas niin, Sikes, kas niin, sanoi juutalainen sovittavalla äänellä
viitaten samalla poikiin, jotka tarkkaavaisina seurasivat kohtausta,
käyttäkäämme siivoa kieltä, kohteliaita sanoja, Bill!

— Kohteliaita sanoja! huudahti tyttö, jonka raivo oli hirvittävä.
Vai siivoa puhetta, te konna! Sitäkö te odotatte minultakin? Varastin
teille jo lapsena, kun en ollut puoleksikaan niin vanha kuin tuo
poika (viitaten Oliveriin). Tätä samaa ammattia olen harjoittanut jo
kaksitoista vuotta. Tiedättekö ehkä sen? Sanokaahan! Tiedättekö?

— No, no, vastasi juutalainen yrittäen tyynnyttää häntä, mitäpä siitä,
olettehan te sillä elänyt!

— Niinpä kyllä! vastasi tyttö, joka ei puhunut, vaan suorastaan
sinkosi sanat suustaan yhtämittaisena, rajuna huutona. Sillä olen
elänyt, ja kolkot, kylmät kadut ovat minun kotini, ja te olette se
lurjus, joka minut sinne ajoitte kauan sitten ja yhä vielä pakotatte
minut kuljeskelemaan siellä yöt ja päivät, päivät ja yöt siksi, kunnes
heitän henkeni!

— Minä toimitan teille jotain vielä pahempaa, ellette jo pidä suutanne
kiinni! ärjäsi juutalainen suuttuneena hänen soimauksistaan.

Tyttö ei sanonut enää mitään, vaan repi hiuksiaan ja vaatteitaan
suunniltaan raivosta ja syöksyi juutalaisen kimppuun sellaisella
vimmalla, että hänen kostonsa olisi aivan varmaan jättänyt pysyväisiä
jälkiä, ellei Sikes olisi oikealla hetkellä tarttunut hänen
ranteisiinsa. Nancy ponnisteli turhaan vapautuakseen ja pyörtyi lopulta.

— Nyt hän tyyntyi, sanoi Sikes ja asetti hänet pitkälleen nurkkaan.
Hänellä on tavattomasti voimia käsivarsissa, kun hän on tuolla tuulella.

Juutalainen kuivaili otsaansa ja hymyili ikäänkuin keventyneenä
kohtauksen päättymisestä, vaikka sekä hän että Sikes, koira ja pojatkin
näkyivät muuten pitävän sitä perin tavallisena, liikeasioihin kuuluvana
ilmiönä.

— Kovin on tukalaa olla tekemisissä naisväen kanssa, sanoi juutalainen
ja pani kepin taas paikalleen, mutta niistä on niin paljon hyötyä,
ettemme voi mitenkään tulla toimeen ilman niitä. Charley, vie Oliver
nukkumaan!

— Luullakseni on viisainta, ettei hän pue parhaita vaatteita ylleen
huomenna, vai mitä arvelette, Fagin? kysyi Charley Bates virnistäen.

— Niin tietysti, vastasi juutalainen samaan tapaan.

Ilmeisesti sangen mielissään tehtävästään herra Bates otti kynttilän ja
saattoi Oliverin viereiseen keittiöön, jossa oli pari kolme ennestään
tuttua vuodetta. Siellä Charley veti vähän väliä hillittömään nauruun
purskahtaen esille juuri sen vanhan vaatekerran, josta Oliver oli niin
hyvillä mielin luullut päässeensä eroon ikiajoiksi herra Brownlowin
luona. Se juutalainen, joka oli sen ostanut, oli sattumalta näyttänyt
sitä Faginille, joka siten oli saanut ensimmäisen johtolangan pojan
löytämiseksi.

— Riisu nyt päältäsi nuo hienot tamineet, sanoi Charley, minä vien ne
Faginille säilytettäväksi. Onpa tämä sentään huvittavaa!

Oliver raukka totteli sangen vastahakoisesti. Herra Bates kääri uudet
vaatteet kokoon, pisti ne kainaloonsa ja lähti huoneesta jättäen
Oliverin yksikseen pimeään ja sulkien oven jälestään.

Charleyn naurunrähäkkä ja Betsy neidin ääni (viimemainittu oli tullut
juuri sopivaan aikaan virvoittelemaan ystävätärtään vedellä ja muilla
naisten keinoilla) olisivat ehkä suotuisammissa oloissa pitäneet
Oliveria kauan aikaa valveilla, mutta hän oli nyt sairas ja väsynyt ja
vaipui senvuoksi pian sikeään uneen.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Oliverin kohtalo pysyy edelleen epäsuopeana ja tuo suuren miehen
Lontooseen vahingoittamaan hänen mainettaan.


Kaikissa hyvissä melodraamoissa on tapana esittää vakavia ja
naurettavia kohtauksia yhtä säännöllisesti vuorotellen kuin valkeat ja
punaiset kerrokset hyvässä siankinkussa. Sankari vaipuu kahleittensa ja
onnettomuuksiensa painamana olkivuoteelleen, ja seuraavassa näytöksessä
hänen uskollinen, muitta mitään pahaa aavistamaton aseenkantajansa
huvittaa yleisöä hilpeällä laululla. Sykkivin sydämin näemme
sankarittaren jonkun ylpeän ja tunnottoman lääniherran käsivarsilla,
jolloin hänen henkeään ja kunniaansa uhkaa yhtä suuri vaara, muitta
hän tarttuu tikariin ja puolustautuu, ja juuri kun jännityksemme on
kiihtynyt äärimmilleen, kuuluu vihellys, ja meidät siirretään samassa
suureen linnasalon, jossa harmaapäinen ritari laulelee hauskoja
renkutuksia vielä hauskempien vasalliensa kera, joilla on vapaa pääsy
joka paikkaan, olipa kysymys kirkon kuorista tai palatsista, ja jotka
viettävät päivänsä alituisissa juomingeissa ja juhlissa.

Tuollaiset vaihtelut tuntuvat naurettavilta, mutta ne eivät ole
kumminkaan niin luonnottomia kuin ensi silmäyksellä luulisi.
Todellisessa elämässä ei ole ensinkään harvinaista siirtyminen
hyvin katetusta juhlapöydästä kuolinvuoteen ääreen ja surupuvusta
tanssiaishepeniin; erotus on vain siinä, että silloin olemme itse
hääriviä näyttelijöitä emmekä enää arvostelevia katselijoita, mikä
muuttaa asian kokonaan toiseksi. Elämää jäljittelevässä teatterissa
eivät näyttelijät huomaa mitään tavatonta intohimojen ja tunteiden
äkkinäisissä vaihteluissa tai rajuissa purkauksissa, mutta katselijaa
tuomitsevat ne vastenmielisiksi ja liioitelluiksi.

Koska äkilliset muutokset näyttämöön, aikaan ja paikkaan nähden
ovat jo vanhastaan sallittuja, pitävätpä monet niitä suorastaan
kirjailijan pääasioina — tällaiset arvostelijat käyttävät kirjailijan
kelvollisuuden mittapuuna usein niitä vaikeuksia, joihin hän jättää
henkilönsä kunkin luvun lopussa — niin katsottaneen tämä lyhyt
esipuhe ehkä aivan tarpeettomaksi. Pidettäköön sitä siinä tapauksessa
viittauksena siihen, että tämän elämäkerran kirjoittaja on aikeissa
siirtyä Oliver Twistin synnyinkaupunkiin; lukija on huomaava, että
tähän matkaan on pätevät syyt, sillä muuten ei häntä mitenkään
vaivattaisi sinne.

Varhain eräänä aamuna astui herra Bumble köyhäintalon portista ja
lähti mahtavan näköisenä ja arvokkain askelin kulkemaan pitkin
Valtakatua. Hän esiintyi nyt vahtimestarivirkansa täydessä loistossa;
kolmikolkkainen hattu ja kirjailtu takki näyttivät häikäiseviltä
aamuauringon valossa, ja keppiään hän puristi terveen ja vahvan
miehen koko sitkeydellä. Herra Bumble piti aina päänsä pystyssä,
mutta tänä aamuna se oli tavallistakin pystympänä. Hänen kasvoillaan
oli hajamielinen ilme ja koko olennossaan oli jotain ylevää, josta
tarkkaava muukalainen olisi arvannut, että vahtimestarin mielessä
liikkui niin suuria ajatuksia ja suunnitelmia, ettei niitä voinut
muulla tavalla ilmaista.

Herra Bumble ei pysähtynyt juttelemaan kauppiaitten ja muitten
vähäpätöisten ihmisten kanssa, jotka kunnioittavasti puhuttelivat
häntä, kun hän kulki ohi. Hän vastasi ainoastaan kädenliikkeellä heidän
tervehdykseensä eikä hiljentänyt juhlallista käyntiään, ennenkuin
saapui vuokrataloon, jossa rouva Mann vaali köyhäinhoidolle sopivalla
huolella pieniä vaivaislapsia.

— Hitto vieköön tuon vahtimestarin! sanoi rouva Mann kuullessaan
puutarhaveräjältä hänen tutun röykytyksensä. Eikös se jo taas ole
täällä, ja vielä tähän aikaan päivästä! Hyvänen aika, herra Bumble,
tekö siellä olettekin! Voi miten hauskaa onkaan nähdä teitä! Olkaa hyvä
ja astukaa sisään, herra, olkaa niin ystävällinen!

Ensi osa tätä puhetta oli tarkoitettu Susanille, ja ilonhuudahdukset
hyvä rouva lausui herra Bumblelle avatessaan veräjää ja saattaessaan
vierastaan sangen kunnioittavasti taloon.

— Rouva Mann, sanoi herra Bumble, joka ei tavallisen ihmisen tavoin
muitta mutkitta heittäytynyt tuolille, vaan laskeutui istumaan vähä
vähältä, ikäänkuin asteettain, rouva Mann, hyvää huomenta, hyvä rouva!

— Minä toivotan teille samaa, herra, vastasi rouva Mann suloisesti
hymyillen. Toivottavasta olette hyvässä voinnissa, herra?

— No kutakuinkin, rouva Mann, vastasi vahtimestari. Elämä
köyhäintalossa ei ole ruusuilla tanssimista, hyvä rouva.

— Eipä suinkaan, herra Bumble, myönsi rouva Mann. Jos pienet
kunnanhoidokit olisivat kuulleet tämän, niin he olisivat olleet
varmasti samaa mieltä.

— Kun on kunnan palveluksessa, rouvaseni, jatkoi herra Bumble ja
koputti kepillään pöytään, niin elämä on täynnä kiusaa, vaikeuksia ja
kovaa työtä, mutta luulen voivani sanoa, että kaikki julkiset toimet
ovat yhtä vaivalloisia.

Rouva Mann ei tosin oikein ymmärtänyt, mitä vahtimestari tarkoitti,
mutta nosti osaaottavan näköisenä käsiään ja huokasi syvään.

— Niin, te voitte kyllä huokailla, rouva Mann, sanoi vahtimestari.

Kun rouva Mann huomasi menetelleensä oikein, niin hän huokasi vielä
kerran virkamiehen ilmeiseksi mielihyväksi. Tämä tukahutti kuitenkin
kiitollisen hymyilynsä silmäilemällä vakavasti kolmikolkkaista hattua
ja sanoi: — Rouva Mann, minä matkustan Lontooseen.

— Hyvä Jumala, herra Bumble! kirkasi rouva Mann perääntyen.

— Lontooseen, rouvaseni, toisti järkkymätön vahtimestari,
postivaunuissa, minä ja kaksi hoidokkia, rouva Mann! Niiden
kotipaikkaoikeudesta on syntynyt käräjäjuttu, ja johtokunta
on valinnut minut — minut, rouva Mann — selvittämään asian
Clerkenwellin piirioikeudessa, ja pelkäänpä pahoin, lisäsi herra Bumble
suoristautuen, että Clerkenwellin herrat huomaavat menetelleensä
typerästi jo ennenkuin ovat päässeet selville, mikä minä olen miehiäni.

— Voi, teidän ei pidä olla liian ankara heitä kohtaan, herra, sanoi
rouva Mann mielistellen.

— Clerkenwellin oikeus on itse syypää siihen, rouvaseni, vastasi
herra Bumble, ja jos Clerkenwellin oikeus huomaa selvinneensä jutusta
huonommin kuin on odottanut, niin se saa kiittää siitä vain itseään.

Herra Bumblen uhkaavissa sanoissa piili niin paljon varmuutta ja
päättäväisyyttä, että rouva Mann näytti aivan pelon lamauttamalta.
Viimein hän sanoi: — Matkustatte siis postivaunuissa, herra? Minä
luulin, että kunnanvaivaisia kuljetetaan rattailla.

— Vain silloin, kun ne ovat sairaita, rouva Mann, selitti
vahtimestari. Me panemme sairaat hoidokit aina sadeilmalla avonaisille
rattaille, etteivät ne vilustuisi.

— Vai niin! sanoi rouva Mann.

— Eräs postivaunu ottaa kuljettaakseen nämä molemmat vaivaiset hyvin
halvalla, sanoi herra Bumble. Ne ovat kumpikin kovin raihnaisia, ja
olemme laskeneet, että niiden toimittaminen muualle tulee kahta puntaa
halvemmaksi kuin hautauskustannukset — se merkitsee, jos me voimme
keinotella ne jonkin muun seurakunnan niskoille, minkä luulen kyllä
käyvän päinsä, elleivät ne vain kuole matkalla tehdäkseen meille
kiusaa. Hah, hah, haa!

Kun herra Bumble oli nauranut hetken aikaa, osuivat hänen silmänsä taas
kolmikolkkaiseen hattuun, ja hän muuttui heti vakavaksi.

— Mutta mehän unohdamme aivan liikeasiat, rouva Mann, sanoi
vahtimestari. Tässä on teidän kuukausimaksunne köyhäinhoidolta.

Herra Bumble otti taskustaan käärön hopearahoja ja pyysi niistä
kuittia, jonka rouva Mann heti kirjoittikin.

— Se on hiukan tuhruinen, sanoi rouva Mann, mutta muuten oikein,
luulisin. Tuhannet kiitokset, herra Bumble; olen teille sangen
kiitollinen.

Herra Bumble vastasi rouva Mannin niiaukseen lempeästi nyökäten ja
kysyi, kuinka lapset voivat.

— Jumala siunatkoon niitä pieniä kullanmuruja! lausui rouva Mann
liikutettuna. Ne voivat niin hyvin kuin saattaa toivoa, ne pikku
lemmikit. Tietysti lukuunottamatta niitä kahta, jotka kuolivat viime
viikolla, ja pikku Dickiä.

— Eikö hän ole vieläkään parantunut? kysyi herra Bumble. Rouva Mann
pudisti päätään.

— Siinä tapauksessa hän on varmasti erittäin pahantapainen lapsi,
sanoi herra Bumble suuttuneena. Missä hän on?

— Tuon hänet tänne minuutin kuluttua, herra, vastasi rouva Mann.
Tulehan tänne, Dick!

Pian löydettiinkin Dick, ja kun hänen kasvonsa oli pesty pumpun alla ja
kuivattu rouva Mannin hameeseen, viettiin hänet pelätyn vahtimestarin,
herra Bumblen nähtäväksi.

Poika oli kalpea ja laiha; hänen poskensa olivat kuopalla ja silmät
suuret ja loistavat. Kehno köyhäintalonpuku, kurjuuden virkamerkki,
riippui väljänä hänen näivettyneen vartalonsa ympärillä, ja hänen
nuoret jäsenensä olivat kuivuneet kuin vanhan miehen. Tällainen olento
seisoi nyt vavisten herra Bumblen edessä uskaltamatta kohottaa silmiään
lattiasta ja peläten vahtimestarin ääntäkin.

— Etkö sinä voi katsoa herraa kasvoihin, senkin uppiniskainen
veitikka? koveni rouva Mann.

Lapsi nosti nöyrästi silmänsä ja kohtasi herra Bumblen katseen.

— Mitä sinulle kuuluu, vaivais-Dick? kysyi herra Bumble leikillisesti.

— Ei mitään, herra, vastasi lapsi hiljaa.

— Sitä minäkin arvelin, sanoi rouva Mann, joka oli luonnollisesti
makeasti nauranut herra Bumblen sukkeluudelle, luullakseni et tarvitse
mitään.

— Kyllä, minä tahtoisin... sopersi poika.

— Vai niin, keskeytti rouva Mann. Toivoakseni et aio väittää kärsiväsi
jotain puutetta? No, pikku...

— Vaiti, rouva Mann, vaiti! käski vahtimestari kohottaen kättään
pyytävän arvokkaasti. Mitä sinä tahtoisit, no?

— Minä toivoisin, sanoi lapsi vavisten, että joku kirjoittaisi minun
puolestani muutamia sanoja paperille ja sitten käärisi sen kokoon ja
säilyttäisi siksi, kunnes minut viedään hautaan.

— Mitä ihmettä poika mahtaa tarkoittaa? huudahti herra Bumble, johon
lapsen vakava puhetapa oli jonkunverran vaikuttanut, vaikka hän olikin
sellaiseen tottunut. Mitä tarkoitatte, herra?

— Minä haluaisin, sanoi lapsi, kertoa Oliver Twist raukalle, miten
suuresti rakastan häntä ja että olen monta kertaa yksin ollessani
itkenyt ajatellessani hänen kulkuaan pimeinä öinä kenenkään auttamatta
häntä. Tahtoisin sanoa hänelle, jatkoi lapsi ristien pienet kätensä ja
puhuen vielä innokkaammin, että olen iloinen, kun saan kuolla lapsena,
sillä jos kasvaisin ensin aikamieheksi, niin pikku sisareni, joka on
taivaassa, unohtaisi ehkä minut tai ei enää tuntisi minua, ja olisimme
paljon onnellisempia, jos saisimme molemmat olla lapsina yhdessä siellä
ylhäällä.

Herra Bumble silmäili pientä puhujaa kiireestä kantapäähän
kuvaamattoman hämmästyneenä ja sanoi sitten kääntyen emäntään päin:
— Niissä on kaikissa sama villitys, rouva Mann. Se Oliver hylky on
turmellut ne kaikki!

— Tällaista en olisi sitten koskaan voinut edes kuvitella, herra!
vastasi rouva Mann nostaen kätensä ilmaan ja luoden vihaisen katseen
Dickiin. En ole eläissäni nähnyt noin paatunutta pikku lurjusta!

— Viekää hänet pois, rouva Mann! sanoi herra Bumble käskevästi. Tästä
on tehtävä ilmoitus johtokunnalle, hyvä rouva.

— Toivoakseni herrat huomaavat, ettei syy ole minussa, herra? uikutti
rouva Mann surkean näköisenä.

— Tietysti he ymmärtävät sen, hyvä rouva: he saavat tietää asian
oikean laidan, lohdutti herra Bumble. Kas niin, viekäähän nyt pois
hänet, minä en enää siedä nähdä häntä.

Dick vietiin heti huoneesta ja teljettiin hiilivajaan. Bumble lähti
vähän senjälkeen takaisin kaupunkiin valmistuakseen matkalle.

Kello kuusi seuraavana aamuna herra Bumble vaihtoi kolmikolkkaisen
hattunsa pyöreään, kääriytyi siniseen päällystakkiin ja istuutui
postivaunun ulkoreunalle niiden kahden hoidokin kanssa, joiden
kotipaikka oli riidanalainen. Hän saapui oikeaan aikaan Lontooseen
kokien matkallaan ikävyyksiä ainoastaan hoidokkiensa puolelta, jotka
itsepintaisesti värisivät vilusta koko ajan ja valittelivat kylmyyttä
niin uskottavan näköisinä, että herra Bumblenkin hampaat alkoivat
kalista ja hän tunsi olonsa erittäin epämukavaksi, vaikka hänellä oli
yllään lämmin päällystakki.

Hankittuaan ilkeämielisille seuralaisilleen yösijan Bumble sijoittui
kaikessa rauhassa siihen majataloon, jonne postivaunu oli pysähtynyt,
ja tilasi itselleen vaatimattoman päivällisen, mihin kuului paistia,
osterikastiketta ja portteria. Aterian jälkeen, hän sekotti konjakkia
ja vettä lasiin, jonka laski uuninreunustalle, veti tuolinsa
lähemmäksi tulta ja valmistautuessaan mukavasti lukemaan sanomalehteä
hän pohti siveelliseltä kannalta ihmisten yleistä ja yhä enenevää
tyytymättömyyttä kohtaloonsa.

Herra Bumblen silmiin osui ensimmäiseksi seuraava ilmoitus:

  VIIDEN PUNNAN PALKKIO.

  Koska eräs poika, nimeltä Oliver Twist, viime torstai-iltana
  poistui tai houkuteltiin kotoaan Pentonvillestä eikä hänestä ole
  senjälkeen mitään kuultu, niin maksetaan yllämainittu palkkio
  sille, joka voi antaa tietoja mainitun Oliver Twistin löytämiseksi
  tai valaista hänen aikaisempia vaiheitaan, jotka ilmoittaja monesta
  syystä haluaisi erittäin mielellään saada selville.

Sitä seurasi tarkka kuvaus Oliverin vaatetuksesta, ulkomuodosta ja
katoamisesta sekä viimeiseksi herra Brownlowin täydellinen nimi ja
osoite.

Herra Bumblen silmät levisivät selko selälleen; hän luki ilmoituksen
hitaasti ja huolellisesti kolme eri kertaa ja oli jo viittä minuuttia
myöhemmin matkalla Pentonvilleen unohtaen kiihdyksissään lämpimän
totinsakin koskemattomana uuninreunustalle.

— Onko herra Brownlow kotona? kysyi herra Bumble tytöltä, joka avasi
oven.

Tähän kysymykseen hän sai tavallisen kiertelevän vastauksen: — En
tiedä, mistä te olette?

Tuskin herra Bumble oli ehtinyt mainita Oliver Twistin nimen asiansa
selvittämiseksi, kun rouva Bedwin, joka oli kuunnellut salin ovella,
kiiruhti eteiseen henki kurkussa.

— Astukaa sisään, astukaa sisään, sanoi vanha rouva, tiesinhän minä,
että saisimme kuulla hänestä. Pikku raukka! Tiesinhän minä! Olin varma
siitä! Jumala häntä siunatkoon, sitähän minä olen koko ajan sanonut!

Tämän sanottuaan vanha rouva syöksyi takaisin saliin, heittäytyi
sohvalle ja purskahti itkuun. Palvelustyttö, joka ei ollut niin
tunteellinen, oli sillä välin juossut ylös portaita ja palasi nyt
pyytäen vieraan astumaan toiseen kerrokseen, mitä kutsua tämä heti
noudattikin. Hänet opastettiin pieneen työhuoneeseen, jossa Brownlow
ja Grimwig istuivat edessään muutamia pulloja ja laseja. Viimemainittu
herra huudahti heti: — Vahtimestari! Köyhäintalon vahtimestari, tai
muuten lupaan syödä oman pääni!

— Pyydän, älkää nyt keskeyttäkö minua, sanoi herra Brownlow. Olkaa
hyvä ja istukaa!

Herra Bumble istuutui aivan hämmentyneenä herra Grimwigin
omituisesta käytöksestä. Herra Brownlow siirsi lamppua niin, että
saattoi täydellisesti nähdä vahtimestarin kasvot, ja lausui hiukan
kärsimättömästi: — No, hyvä herra, te tulette ilmoitukseni johdosta?

— Aivan niin, herra, vastasi Bumble.

— Ja te olette vahtimestari, vai mitä? kysyi herra Grimwig.

— Minä olen köyhäintalon vahtimestari, hyvät herrat, vastasi Bumble
ylpeästi.

— Tietysti, kuiskasi herra Grimwig ystävälleen. Tiesinhän minä sen.
Vahtimestari sormenpäitään myöten!

Herra Brownlow pudisti hiukkasen päätään saadakseen ystävänsä
vaikenemaan ja jatkoi sitten:

— Tiedättekö, missä se poika rukka nykyään oleskelee?

— En, siitä minulla ei ole aavistustakaan, vastasi herra Bumble.

— No, mitä sitten tiedätte hänestä? kysyi vanha herra. Kertokaa,
ystäväni, jos teillä on jotain kerrottavaa. Mitä tiedätte hänestä?

— Ettehän vain mahdollisesti tiedä mitään hyvää hänestä? kysäisi
herra Grimwig pisteliäästi tutkittuaan huolellisesti Bumblen kasvojen
piirteitä.

Herra Bumble iski heti tähän kysymykseen ja ravisteli päätään
pahaenteisesti.

— Siinä näette! huudahti herra Grimwig luoden voitonriemuisen katseen
ystäväänsä.

Brownlow silmäili levottomana Bumblen pulleita kasvoja ja pyysi häntä
kertomaan niin lyhyesti kuin mahdollista, mitä tiesi Oliverista.

Herra Bumble pani hattunsa syrjään, avasi takkinsa napit, risti
käsivartensa rintansa päälle, taivutteli päätään miettiväisenä ja alkoi
kertomuksensa muisteltuaan ensin tuiman näköisenä jonkun aikaa.

Kävisi väsyttäväksi toistaa tässä vahtimestarin sanoja, etenkin
kun ne veivät aikaa ainakin kaksikymmentä minuuttia. Niiden
pääsisällys oli seuraava: Oliver oli löytölapsi, syntynyt alhaisista
ja paheellisista vanhemmista, pienestä pitäen osoittautunut
petolliseksi, kiittämättömäksi ja ilkeäksi sekä päättänyt lyhyen uransa
synnyinkaupungissaan tekemällä salakavalan ja verenhimoisen hyökkäyksen
erään viattoman pojan kimppuun ja karannut senjälkeen yöllä isäntänsä
luota. Todisteeksi siitä, että hän oli todellakin se henkilö, joksi
itseään sanoi, herra Bumble laski pöydälle ne asiakirjat, jotka oli
tuonut mukanaan pääkaupunkiin, ja odotti sitten käsivarret ristissä
herra Brownlowin huomautuksia.

— Pelkäänpä, että se on liiankin totta, sanoi vanha herra surullisesti
kohottaen katseensa papereista. Tässä on palkkio tiedostanne; olisin
mielelläni maksanut kolme kertaa näin paljon, jos olisitte kertonut
pojasta jotain hyvää.

Jos herra Bumble olisi tiennyt tämän aikaisemmin, niin luultavasti hän
olisi antanut pienelle kertomukselleen aivan toisen värityksen. Nyt se
oli kuitenkin liian myöhäistä; siksi hän vain pudisti päätään hyvin
juhlallisesti, pisti saamansa viisi puntaa taskuunsa ja poistui.

Herra Brownlow käveli muutamia minuutteja edestakaisin huoneessa,
nähtävästi kovin alakuloisena vahtimestarin kertomuksesta, niin että
herra Grimwigilläkään ei ollut, sydäntä kiusata häntä enempää. Viimein
hän pysähtyi ja soitti kelloa kiivaasti.

— Rouva Bedwin, sanoi herra Brownlow, kun emännöitsijä astui
huoneeseen, tuo Oliver on petturi.

— Se on mahdotonta, herra, aivan mahdotonta, vastasi vanha rouva
pontevasti.

— Minä sanon teille, että hän on petturi, toisti Brownlow. Mitä
tarkoitatte sillä, että se on muka mahdotonta? Olemme juuri kuulleet
koko hänen elämäkertansa, ja hän on syntymästään saakka ollut
aikamoinen pieni lurjus!

— Sitä minä en koskaan usko, herra, vastasi vanha nainen lujasti, en
koskaan!

— Ettehän te vanhat naiset usko koskaan muita kuin puoskareita ja
vanhoja valheellisia juttuja, ärähti herra Grimwig. Minä tiesin sen
kaiken aikaa. Miksi ette noudattaneet neuvoani heti alussa? Tai
ehkäpä olisitte niin tehneetkin, ellei hänellä olisi ollut kuumetta?
Luultavasti. Hän oli kovin miellyttävä, vai mitä? Miellyttävä! Puh!
Herra Grimwig kohensi hiiliä kiukkuisesti.

— Hän oli rakastettava, kiitollinen ja lempeä lapsi, hyvä herra,
vastasi rouva Bedwin lämpimästi. Minä tunnen lapset, sillä
neljäkymmentä vuotta olen ollut niiden kanssa tekemisissä, mutta
ihmisten, jotka eivät voi sanoa itsestään samaa, ei pitäisi puhua
lapsista kerrassaan mitään. Se on minun mielipiteeni!

Tämä ankara hyökkäys kohdistui Grimwigiin, joka oli vanhapoika; mutta
kun se ei näyttänyt aikaansaavan muuta kuin pilkallisen hymyn tämän
herrasmiehen huulille, niin vanha rouva keikautti päätään ja silitti
esiliinaansa ikäänkuin valmistukseksi uuteen puheeseen, josta herra
Brownlow kuitenkin esti hänet.

— Vaiti! huudahti vanha herra teeskennellen suuttumusta, joka oli
hänestä kaukana sillä hetkellä. Älkää enää koskaan mainitko sen pojan
nimeä! Senvuoksi soitin teille. Ei koskaan! Muistakaa se — ei millään
verukkeella! Voitte mennä nyt, rouva Bedwin. Muistakaa, mitä sanoin,
tarkoitan täyttä totta!

Brownlowin talossa vallitsi synkkä mieliala sinä iltana. Oliverin
sydäntä ahdisti, kun hän ajatteli hyviä ja jaloja ystäviään. Oli hyvä,
ettei hän saattanut tietää, mitä nämä olivat kuulleet hänestä, sillä
silloin se olisi pakahtunut.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Miten Oliver vietti aikansa arvoisain ystäviensä jalostavassa seurassa.


Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun taskuveijari ja
Charley olivat lähteneet kaupungille tavallisiin puuhiinsa, Fagin
käytti hyväkseen tilaisuutta pitääkseen Oliverille pitkän saarnan
kiittämättömyyden julkeasta synnistä, johon Oliver silminnähtävästi
oli erittäin suuressa määrin langennut poistuessaan huolestuneiden
ystäviensä luota ja yrittäessään vielä kaiken lisäksi karata, kun
hänen etsimiseensä oli uhrattu niin paljon aikaa ja varoja. Fagin
pani suurta painoa siihen seikkaan, että hän oli ottanut Oliverin
hoiviinsa ja ruokkinut häntä, kun tämä olisi ehkä ilman hänen apuaan
nääntynyt nälkään. Sitten hän kertoi sangen surullisen ja liikuttavan
jutun eräästä pojasta, jota hän oli samanlaisissa oloissa avustanut
pelkästä ihmisrakkaudesta, mutta joka rupesi käyttämään väärin hänelle
osoitettua luottamusta asettuen yhteyteen poliisin kanssa ja joka
sitten valitettavasti eräänä kauniina päivänä hirtettiin Old Baileyssä.
Fagin ei ollenkaan salannut, että tämä nuorukainen tuomittiin erään
todistuksen nojalla, joka ei ollut totuudenmukainen, mutta joka Faginin
oli ollut pakko rahalla hankkia pelastaakseen itsensä ja muutamia hyviä
ystäviään. Loppujen lopuksi Fagin kuvaili synkin värein hirttämistempun
vastenmielisiä puolia ja lausui kaikessa ystävyydessä sen toivomuksen,
ettei hänen koskaan tarvitsisi toimittaa Oliveria tämän erittäin
epämiellyttävän käsittelyn alaiseksi.

Pikku Oliverin suonissa veri miltei hyytyi, kun hän kuunteli
juutalaisen sanoja, joiden synkän uhkauksen hän vain puolittain tajusi.
Että yksinpä oikeuskin saattoi pitää viatonta syyllisenä, sen hän
oli jo kokenut; ja että vanha juutalainen oli useammin kuin kerran
suunnitellut ja pannut toimeen juonia raivatakseen tieltään hankaliksi
käyneet rikostoverinsa, sitä hän ei pitänyt lainkaan mahdottomana,
kun muisteli hänen ja Sikesin välisiä riitoja, jolloin usein kuuli
viittauksia tuollaisiin salaliittoihin. Luodessaan arasti silmänsä
ylöspäin ja kohdatessaan juutalaisen tutkivan katseen hän tunsi, että
viekas lurjus pani mielihyvällä merkille hänen kalpeat kasvonsa ja
vapisevat jäsenensä.

Juutalainen taputti Oliverin päätä hymyillen inhottavasti ja sanoi,
että jos hän pitäisi kielensä aisoissa ja ryhtyisi liikeasioihin, niin
heistä tulisi vielä hyvät ystävät. Sitten hän otti hattunsa, kääriytyi
vanhaan, paikattuun päällystakkiin ja lähti lukiten oven jälkeensä.

Siten Oliver sai olla yksinään lopun päivää ja suureksi osaksi myöskin
seuraavinakin päivinä näkemättä aamusta iltaan ainoatakaan ihmistä.
Hänellä oli siis pitkinä tunteina yllin kyllin aikaa syventyä omiin
surullisiin ajatuksiinsa, jotka alituisesti palasivat hänen hyvien
ystäviensä luo ja siihen arvosteluun, jonka he jo kauan sitten olivat
varmasti lausuneet hänestä. Viikon kuluttua juutalainen ei enää
lukinnut ovea, ja Oliver saattoi nyt vapaasti liikkua talossa.

Kaikkialla oli kauhean siivotonta; mutta yläkerran huoneissa oli
puukuvioilla varustetut uuninreunustat, avarat ovet, seinälaudoitukset
ja kattomaalaukset, ja vaikka ne olivat tomun peittämiä ja liasta
mustia, todistivat ne kuitenkin entistä loistoa. Näistä merkeistä
Oliver päätteli, että talo oli kauan sitten, ennen vanhan juutalaisen
syntymää, kuulunut paremmille ihmisille ja ollut ehkä silloin yhtä
kaunis ja hauska kuin se nyt oli synkkä ja ikävä.

Hämähäkit olivat kutoneet verkkojaan joka nurkkaan, ja kun Oliver
välistä astui hiljaa johonkin huoneeseen, juoksivat hiiret arkoina
lattian yli koloihinsa. Paitsi niitä ei koko talossa näkynyt
ainoatakaan elävää olentoa, ja usein, kun tuli pimeä ja hän oli väsynyt
kuljeksimaan huoneesta toiseen, hän kyyristyi käytävän nurkkaan
katuoven viereen ollakseen niin lähellä eläviä ihmisiä kuin mahdollista
ja odotti siinä, kunnes juutalainen tai pojat palasivat.

Kaikissa huoneissa oli lahonneet akkunaluukut lujasti suljettu
rautatangoilla, jotka oli upotettu syvälle ikkunapieliin; ainoastaan
luukkujen yläosaan tehdyistä rei'istä pääsi tunkeutumaan hiukan
valoa, joten huoneet kävivät vieläkin synkemmiksi, kun niissä oli
omituisia varjoja. Pihanpuolella oli eräs ullakonakkuna, jonka edessä
ei ollut luukkua, ja siitä Oliver usein raskain mielin tuijotti ulos
voimatta kuitenkaan nähdä muuta kuin sekavan ryhmän katonharjoja,
mustia savupiippuja ja talojen päätyjä. Välistä näkyi tosin pörröinen,
harmahtava ihmispää kurkistelevan etäisen muurin takaa, mutta se
katosi aina melkein samassa kuin oli ilmestynyt, ja kun Oliverin
havaintoaseman ikkuna oli naulattu kiinni sekä monien vuosien sateesta
ja savusta himmeä, niin hän saattoi ainoastaan hämärästi erottaa
ulkopuoliset esineet. Ulkoa sitävastoin oli yhtä mahdotonta huomata
häntä, kuin jos hän olisi istunut Pyhän Paavalin tuomiokirkon ylimmässä
huipussa.

Eräänä iltapäivänä, kun Taskuveijari ja Charley valmistautuivat
lähtemään illalla kaupungille, pisti edellisen päähän pitää erikoista
huolla ulkoasustaan (rehellisyyden vuoksi mainittakoon, ettei tällainen
huolenpito suinkaan kuulunut hänen tavallisiin heikkouksiinsa) ja
sentähden hän armollisesti käski Oliveria avukseen siihen puuhaan.

Oliver oli hyvillään, kun sai olla hyödyksi, iloinen siitä, että hänen
lähellään oli ihmisiä, vaikkapa kehnojakin, ja että hän saattoi tehdä
näiden mieliksi kunniallisella tavalla. Senvuoksi hän ei vastustanut
toisen ehdotusta, vaan selitti olevansa heti valmis, laskeutui
lattialle polvilleen Taskuveijarin istuutuessa pöydälle, joten Oliver
pääsi paremmin käsiksi hänen jalkoihinsa, ja ryhtyi sitten työhön,
jota Taskuveijari nimitti "juoksuvälineiden siloittelemiseksi", mutta
joka tavalliselle kielelle käännettynä merkitsi samaa kuin kenkien
kiillottaminen.

Johtuiko se nyt vapauden ja riippumattomuuden tunteesta, josta
järjellinen olento nauttii, kun saa mukavasti istua pöydällä, polttaa
piippuaan ja huolettomasti heilutella toista jalkaansa edestakaisin
sill'aikaa kun hänen kenkiään harjataan eikä hänen tarvitse edes
ajatella niiden vaivalloista riisumista tai jalkaan vetämistä, vai
oliko tupakan hyvyys tai oluen suloinen maku pehmittänyt Taskuveijarin
tunteet, kuinka tahansa, mutta lyhyesti sanottuna hän oli sillä
hetkellä haaveilevassa ja hempeässä mielentilassa, mikä oli muuten
vierasta hänen luonteelleen. Hän silmäili vähän aikaa Oliveria
miettivän näköisenä, nosti sitten päätänsä, huoahti keveästi ja virkkoi
puolittain itsekseen, puolittain Batesille:

— Mikä vahinko, ettei hän ole taituri!

— Sanoppas muuta, vastasi Charley, hän ei ymmärrä omaa parastaan.

Taskuveijari huokasi taas ja alkoi uudelleen polttaa. Charley Bates
teki samoin, ja molemmat tupruttelivat hetken aikaa ääneti sauhuja
piipuistaan.

— Et kai edes tiedä, mikä taituri on? kysyi Taskuveijari alakuloisesti.

— Kyllä, luulen melkein tietäväni, vastasi Oliver katsahtaen äkkiä
ylöspäin. Se on var—, sinä olet itse niitä, eikö totta? kysyi Oliver
keskeyttäen ensin aikomansa sanan.

— Aivan niin, vastasi Taskuveijari. Minua hävettäisi, jos olisin jokin
muu. Näin sanoessaan hän tyrkkäsi rajusti hattuaan ja katsahti Charley
Batesiin ikäänkuin kehoittasi tätä välttämään vastaan. — Minä olen
taituri, sanoi Taskuveijari, ja samaa ammattia harjoittavat Charley,
Fagin, Sikes, Nancy, Bet ja vieläpä koirakin, joka onkin paras kaikista.

— Se ei ainakaan koskaan juorua, lisäsi Charley.

— Ei, se ei edes haukahtaisi oikeuden edessä, ettei joutuisi kiikkiin,
ei vaikkapa se sidottaisiin viikoksi todistaja-aitioon eikä annettaisi
sille muruakaan ruokaa, arveli Taskuveijari.

— Ei, sitä se ei tekisi, myönsi Charley.

— Se on ovela koira. Muistatko, miten luihusti se silmäilee jokaista
vierasta, joka nauraa tai laulaa sen läsnäollessa? jatkoi Taskuveijari.
Entäs, kuinka se murisee kuullessaan viulunsoittoa, ja vihaa toisia
koiria, jotka eivät ole samaa rotua kuin se itse?

— Se koira on aivan kuin kristitty ihminen, sanoi Charley.

Nämä sanat oli tarkoitettu koiran kykyjen ylistykseksi; huomautus oli
kuitenkin paikallaan; sillä on olemassa paljon naisia ja herroja,
jotka vaativat itselleen kristityn nimeä, mutta jotka ovat useissa
tilanteissa aivan hämmästyttävästi Sikesin koiran kaltaisia.

— Mutta, sanoi Taskuveijari palaten alkuperäiseen keskusteluaiheeseen,
sillä ei ole mitään tekemistä tämän keltanokan kanssa.

— Eipä kylläkään, vastasi Charley. Miksi et rupea Faginin oppilaaksi,
Oliver?

— Ja luo onneasi kerta kaikkiaan? lisäsi Taskuveijari virnistäen.

— Sitten voisit vetäytyä syrjään rikkauksinesi ja elää herroiksi,
kuten minäkin aion neljän karkausvuoden perästä, kun kolminaisuudesta
on kulunut neljäkymmentäkaksi viikkoa, sanoi Charley Bates.

— Ei minua haluta, vastasi Oliver arasti, kunpa minut vain
päästettäisiin pois täältä. Minä — minä tahtoisin mieluimmin lähteä
tieheni.

— Ja Fagin tahtoo, että jäisit tänne! sanoi Charley. Oliver tiesi sen
varsin hyvin, ja kun hän arveli, että hänen oli vaarallista lausua
toivomuksiaan julki liian avoimesti, niin hän vain huokasi ja jatkoi
kenkien kiillottamista.

— Lähteä! huudahti Taskuveijari. Eikö sinussa ole hitustakaan
ylpeyttä? Tahtoisitko taas mennä ystäviesi taakaksi? Mitä?

— Hyi olkoon! sanoi nuori Bates vetäen taskuistaan muutamia silkkisiä
nenäliinoja ja heittäen ne kaappiin. Sehän on kerrassaan halpamaista.

— Minä en voisi menetellä sillä tapaa, sanoi Taskuveijari ylpeän
paheksuvasti.

— Mutta sinä voit kuitenkin jättää ystäväsi pulaan ja antaa hänen
kärsiä rangaistuksen, jonka itse olet ansainnut, huomautti Oliver
puolittain hymyillen.

— Niin, sanoi Taskuveijari heilauttaen piippuaan, tuo tapahtui Faginin
tähden, sillä nuuskijat tietävät meidän olevan yksissä puuhissa, ja hän
olisi pian joutunut kiipeliin, ellemme me olisi kadonneet paikalta.
Sehän siihen oli syynä, eikö totta, Charley?

Bates nyökkäsi ja aikoi sanoa jotakin, mutta samassa hänen mieleensä
muistui Oliverin pako niin elävästi, että hän purskahti yht'äkkiä
nauramaan, jolloin tupakansavu, jota hän juuri hengitti sisäänsä,
meni väärään kurkkuun aiheuttaen yskänkohtauksen, joka kesti useita
minuutteja.

— Katsohan näitä, sanoi Taskuveijari vetäen esille kourallisen
shillingin ja puolen pennyn rahoja. Tämä elämä on hauskaa! Mitä sillä
on väliä, mistä lantit ovat kotoisin? Kas niin, sinä saat nämä; kyllä
niitä on enemmän siellä, mistä ne kaappasin. Etkö tahdo, mitä? — No,
oletpa sinä sentään aikamoinen paksupää!

— Eikö hän olekin turmeltunut, vai mitä arvelet, Oliver? kysyi Charley
Bates. Hän kuolee ihan varmasti hampputautiin, vai mitä luulet?

— Minä en tiedä, millaista se on, vastasi Oliver katsellen ympärilleen.

— Sen minä näytän pian sinulle, hyvä toveri, sanoi Charley. Näin
sanoen hän tarttui kaulaliinansa toiseen päähän, ojensi sen suoraan
ylöspäin ja antoi päänsä retkahtaa olkapäälle päästäen samalla
omituisen äänen hampaittensa välistä. Tällä vilkkaalla elehtimisellä
hän osoitti, että hampputautiin kuoleminen ja hirsipuuhun joutuminen
olivat sama asia.

— Sitä se vain on, niin, sanoi Charley. Katso, Jack, kuinka hän
mulkoilee! En ole eläissäni nähnyt toista noin mainiota toveria kuin
tuo poika; hän naurahtaa minut vielä ihan varmaan kuoliaaksi. Kun
Charley oli taas nauranut sydämensä pohjasta, ryhtyi hän jälleen
polttamaan kyyneleet silmissä.

— Sinä olet saanut huonon kasvatuksen, sanoi Taskuveijari katsellen
mielihyvällä kenkiään, kun Oliver oli lopettanut niiden kiillottamisen.
Mutta kyllä Fagin sinusta sentään jotakin saa; muutoin hän epäonnistuu
ensimmäisen kerran elämässään. Sinun on siis parasta alkaa heti, sillä
ammattiin sinä kumminkin joudut, ennenkuin osaat aavistaakaan, ja nyt
kulutat vain aikaa hukkaan, Oliver.

Nuori herra Bates liitti tähän neuvoon muutamia omatekoisia siveellisiä
varoituksia, ja kun hän ei enää niitä keksinyt, alkoi hän yhdessä
ystävänsä kanssa laveasti ja värikkäästi kuvailla niitä lukemattomia
riemuja, joita heidän elämänsä tarjosi. He vakuuttivat yhä uudelleen
Oliverille, että tämän oli viisainta voittaa viipymättä Faginin
suosio puolelleen niillä tietyillä keinoilla, joilla hekin olivat sen
saavuttaneet.

— Ja pane tarkoin mieleesi, Nolly, sanoi Taskuveijari, kun kuuli
juutalaisen avaavan ulko-ovea, että ellet rupea puhaltamaan vilkuttimia
ja tikittäjiä —.

— Ei sinun kannata pulma tuolla tapaa, huomautti Charley Bates. Eihän
hän ymmärrä, mitä sinä tarkoitat.

— No niin, ellet ota nenäliinoja ja kelloja, toisti Taskuveijari
oikaisten sanansa Oliverin käsityskyvyn mukaisiksi, niin ne ottaa
joku toinen, ja se on vahingoksi sekä sinulle että niille, jotka ne
menettävät, ja onhan sinulla aivan yhtä suuri oikeus niihin kuin
muillakin.

— Aivan oikein, aivan oikein, sanoi juutalainen, joka oli tullut
sisään Oliverin huomaamatta. Se on selvä kuin päivä, selvä kuin
päivä. Luota vain Taskuveijariin, poikaseni. Hah, hah, haa! Hän osaa
ammattinsa katkismuksen ulkoa!

Vanha mies hieroi tyytyväisenä kämmeniään vahvistaessaan Taskuveijarin
esitystä ja myhäili katsellessaan kelvollista oppipoikaansa.

Keskustelua ei tällä kertaa enää jatkettu, sillä juutalainen oli tuonut
mukanaan Betsy neidin ja erään herran, jota Oliver ei ollut ennen
nähnyt. Tämä vieras, jota Taskuveijari kutsui Tom Chitlingiksi, oli
viipynyt hetken aikaa portailla vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia
neidin kanssa, mutta astui nyt huoneeseen.

Herra Chitling oli Taskuveijaria vanhempi, luultavasti noin
kahdeksantoistavuotias, mutta hän kohteli jälkimmäistä ilmeisen
kunnioittavasti, mikä osoitti, että hän tunsi itsensä huonommaksi
tämän rinnalla, mitä tulee lahjakkuuteen ja ammattitaitoon. Hänellä
oli pienet tihrusilmät ja rokonarpiset kasvot sekä yllään nahkalakki,
tumma takki, tahraiset housut ja nahkaesiliina. Hänen ulkoasunsa
oli oikeastaan sangen puutteellinen, mutta hän selitti ikäänkuin
puolustuksekseen, että hänen "aikansa" oli päättynyt vasta tunti
takaperin eikä hän senvuoksi ollut vielä ehtinyt pitää huolta
puvustaan, kun oli viimeiset kuusi viikkoa käyttänyt univormua. Herra
Chitling lisäsi suuttuneen näköisenä, että siinä laitoksessa, mistä
hän juuri oli tullut, oli alettu puhdistaa vaatteita sauhuttamalla,
mikä oli aivan perustuslain vastaista, sillä liika kuumuus poltti ne
piloille eikä niistä maksettu minkäänlaista korvausta. Yhtä laiton oli
se uusi määräys, että tukka piti leikattaman lyhyeksi. Lopuksi herra
Chitling selitti, ettei ollut neljäänkymmeneenkahteen kuolettavan
pitkään ja rasittavaan työpäivään saanut maistaa pisaraakaan ja "menisi
vaikka roviolle poltettavaksi, ellei hänen kurkkunsa ollut nyt yhtä
kuiva kuin kalkkikori".

— Mistä luulet tämän herran tulevan, Oliver? kysyi juutalainen
virnistäen, kun toiset pojat toivat pöydälle viinapullon ja lasin.

— Minä — minä en tiedä, herra, vastasi Oliver.

— Kuka tuo on? kysyi Tom Chitling katsahtaen halveksivasti Oliveriin.

— Muuan nuorista ystävistäni, vastasi juutalainen.

— Hän saa kiittää onneaan, sanoi nuori mies luoden merkitsevän katseen
Faginiin. Älä välitä, mistä minä tulen, poikaseni, kyllä sinä pian
löydät tien sinne, siitä lyön vaikka vetoa.

Pojat nauroivat tälle sukkeluudelle, ja kun samasta asiasta oli
laskettu enemmänkin leikkiä, kuiskasivat he muutamia sanoja
juutalaiselle ja lähtivät sitten tiehensä.

Kun uusi tulokas ja Fagin olivat hetken aikaa puhelleet kahden kesken,
siirsivät he tuolinsa uunin ääreen. Juutalainen sijoitti Oliverin
viereensä istumaan ja johti keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden
arveli huvittavan kuulijoita. Hän puhui ammatin suurista eduista,
Taskuveijarin taitavuudesta, Charley Batesin herttaisuudesta ja
omasta anteliaisuudestaan. Viimein nämä puheenaiheet alkoivat tuntua
perinpohjin käsitellyiltä ja samoin näytti olevan herra Chitlingin
laita (sillä kuritushuoneessa vietetyt viikot ovat väsyttäviä) ja
senvuoksi Betsy neitikin poistui, joten seura saattoi käydä levolle.

Tästä päivästä lähtien Oliver jätettiin harvoin yksikseen; sitävastoin
hän sai olla miltei alituisesti molempien poikien seurassa ja katsella
joka päivä vanhaa varkausleikkiä, joka toistettiin säännöllisesti —
osanottajien huviksi vai Oliverin opiksiko, sen tiesi herra Fagin
parhaiten. Välistä vanhus kertoi heille juttuja ryöstöistä, joita hän
oli nuorempana ollessaan suorittanut, esittäen ne niin huvittavalla
tavalla, ettei Oliverkaan voinut olla nauramatta, vaikka hän katsoikin
asiaa toiselta kannalta.

Lyhyesti sanoen, viekas juutalainen oli kietonut Oliverin verkkoonsa,
ja kun hän oli synkän yksinäisyyden avulla saanut pojan pitämään mitä
seuraa tahansa parempana kuin omia surullisia ajatuksiaan ja siten
valmistanut hänen mielensä otolliseksi, alkoi hän vähitellen valaa
lapsen sieluun sitä myrkkyä, jonka oli määrä mustuttaa se ikiajoiksi.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Merkillinen hanke otetaan pohdittavaksi ja hyväksytään.


Oli kylmä, sumuinen ja tuulinen yö, kun juutalainen lähti pesästään
käärittyään ensin huolellisesti päällystakin näivettyneen ruumiinsa
suojaksi ja vedettyään kauluksen korvilleen, niin että hänen kasvojensa
alaosa jäi kokonaan piiloon. Hän pysähtyi porrasaskelmalle siksi,
kunnes ovi oli suljettu ja tarkoin teljetty hänen jälkeensä, ja vasta
sitten kun hän ei enää kuullut poikien etääntyvien askelten ääntä, hän
lähti kulkemaan pitkin katua niin nopeasti kuin pääsi.

Talo, johon Oliver oli viety, sijaitsi lähellä Whitechapelia.
Juutalainen seisahtui hetkeksi kadunkulmaan, silmäili epäluuloisesti
ympärilleen ja astui sitten kadun poikki suunnaten kulkunsa
Spitalfieldiä kohti. Katukivet olivat paksulti loan peitossa, ja
kaupunkia kattoi tiheä sumu. Sade valui hiljalleen, ja koko tienoo
näytti märältä ja tahmaiselta. Yö oli aivan kuin luotu juutalaisen
kaltaisten olentojen toimia varten. Hiipiessään varovasti eteenpäin
seinävieriä myöten vanha mies muistutti jotakin inhottavaa matelijaa,
joka on syntynyt tuollaisessa liejussa ja pimeydessä ja joka ryömii yön
aikaan etsiskellen katuojasta jotain haaskaa ateriakseen.

Hän kulki monen ahtaan ja mutkikkaan sivukadun kautta, kunnes saapui
Bethnal Greeniin; täällä hän äkkiä kääntyi vasemmalle ja syventyi
niiden kurjien ja likaisten katujen sokkeloon, joita on liiemmaksikin
tässä tiheään asutussa kaupunginosassa.

Juutalainen oli kuitenkin hyvin perehtynyt tähän seutuun, niin ettei
yön pimeys eikä tien mutkikkaisuus voinut häntä eksyttää. Viimein hän
joutui ahtaalle kujalle, jonka etäisimmässä päässä paloi vain yksi
lyhty. Hän koputti erään talon ovelle ja lausuttuaan jonkunlaisen
tunnussanan sille, joka oven avasi, hän nousi ylös portaita.

Kun hän koski ovenripaan, kuului koiran murinaa, ja muuan miesääni
kysyi, kuka siellä oli.

— Vain minä, Bill; ei muita kuin minä, sanoi Fagin ja katsahti
huoneeseen ovesta.

— No, laahatkaa sitten luunne sisään, kehoitti Sikes. Pysy hiljaa,
tuhma elukka! Etkö pirua tunne, kun sillä on päällystakki yllä?

Koira oli ilmeisesti erehtynyt Faginin ulkoasun vuoksi, sillä heti
kun juutalainen otti sen yltään ja heitti tuolinselustalle, vetäytyi
eläin takaisin nurkkaansa ja heilutti häntäänsä ikäänkuin osoittaakseen
olevansa tavattoman tyytyväinen.

— No! sanoi Sikes.

— Niin, ystäväni, vastasi juutalainen. Kas, hyvää päivää, Nancy!

Fagin lausui tämän tervehdyksen aika lailla hämillään ikäänkuin
epäilisi, tokko Nancy haluaisi vastata siihen, sillä he eivät olleet
tavanneet toisiaan senjälkeen kun olivat riidelleet Oliverin tähden.
Mutta jos juutalainen tunsi jotain epäilystä tässä suhteessa,
niin nuoren naisen käytös karkoitti sen heti. Tämä laski jalkansa
uuninristikolta lattialle, siirsi tuolinsa syrjemmälle ja kehoitti
Faginia sen pitemmittä puheitta istuutumaan lähemmäksi tulta, sillä
ulkona oli sangen kylmä.

— Siellä on todellakin hyvin kylmä, rakas Nancy, sanoi juutalainen
lämmittäen laihoja käsiään uunin edessä. Tuuli puhaltaa suorastaan
ihmisen lävitse, lisäsi hän hieroen vasenta kylkeään.

— Sen on oltava terävä kuin naskali voidakseen tunkeutua teidän
sydämeen, huomautti Sikes. Anna hänelle jotakin juotavaa, Nancy.
Kiireesti! Tulee aivan sairaaksi, kun näkee hänen kuivan runkonsa siinä
vilusta värisevän; hän on ihan kuin hirveä kummitus, joka juuri on
noussut haudasta.

Nancy otti heti pullon nurkkakaapista, jossa niitä oli koko joukko;
niiden erilaisesta muodosta ja koosta päättäen ne sisälsivät useampia
eri väkijuomalajeja. Sikes kaatoi konjakkia lasiin ja käski juutalaisen
juoda.

— Kiitoksia, Bill, riittää jo, sanoi juutalainen ja laski lasin
pöydälle, kun oli hiukan maistanut siitä.

— Mitä! Pelkäättekö, että me haluamme päästä eroon teistä, vai mitä?
kysyi Sikes tuijottaen häneen. Häh!

Äärettömän halveksivasti murahtaen herra Sikes sieppasi lasin ja heitti
sen sisällyksen hiilien sekaan ikäänkuin juhlallisiksi alkajaisiksi
omaan juomiseensa, johon hän heti ryhtyikin. Juutalainen silmäili
ympärilleen, ei uteliaisuudesta, sillä hän oli nähnyt huoneen useasti
ennenkin, vaan epäluuloisen levottomana, kuten hänen oli tapana. Huone
oli köyhästä sisustettu, ja ainoastaan seinäkaapin pullovarasto saattoi
arvelemaan, ettei asukas ollut tavallinen työmies. Muita epäilyttäviä
esineitä ei ollut näkyvissä kuin kolme lyijypäistä patukkaa, joista
kaksi oli nurkassa ja yksi riippui seinällä.

— Kas niin! sanoi Sikes. Nyt olen valmis.

— Liikeasioihinko? kysyi juutalainen.

— Niin, liikeasioihin, vastasi Sikes, antakaahan siis kuulua, mitä
teillä on mielessänne.

— Miten on Chertseyn talon laita, Bill? kysyi juutalainen siirtäen
tuolinsa lähemmäksi häntä ja puhuen hyvin matalalla äänellä.

— No mitä siitä sitten? kysyi Sikes.

— Kyllähän te tiedätte, mitä tarkoitan, ystäväni, sanoi juutalainen.
Hän tietää, mistä on kysymys, vai mitä luulette, Nancy?

— Eikä tiedä, tiuskaisi Sikes, tai ei tahdo tietää, mikä on aivan sama
asia. Puhukaa suunne puhtaaksi ja nimittäkää asioita oikeilla nimillään
älkääkä siinä vilkuko ja viittoilko, ikäänkuin minun pitäisi merkkejä
käsittää. Itsehän te ensiksi suunnittelitte tätä varkautta. Mitä te
oikein tarkoitatte?

— Hiljaa, Bill, hiljaa! sanoi juutalainen, joka turhaan oli yrittänyt
keskeyttää toisen kiukunpurkausta. Joku voi kuunnella meitä, hyvä
ystävä.

— Kuulkoon vain! ärähti Sikes. Siitä en piittaa! — Mutta kun hän
tarkemmin ajateltuaan sentään välitti siitä, niin hän lausui nämä sanat
hiljemmin ja tyyntyi samalla hiukan.

— Kas niin, kas niin, sanoi juutalainen mielistelevällä äänellä,
minä halusin vain olla varovainen, siinä kaikki. Niin, ystäväni, mitä
siis tulee tuohon Chertseyn taloon, niin milloinka siihen oikein
käytäisiin käsiksi, Bill? Ajatelkaapa niitä hopeita, hyvät ystävät!
Sellaiset hopeat! Juutalainen hieroi käsiään ja kohotti kulmakarvojaan
ihastuneena kuvitellessaan tulevaa saalista.

— Siitä ei tule mitään, vastasi Sikes kylmästi.

— Eikö mitään! huudahti Fagin vaipuen takaisin tuoliinsa.

— Ei kerrassaan mitään, vakuutti Sikes. Ei ainakaan sitä, mitä te
odotitte.

— Silloin ei työtä ole oikein suoritettu, murahti juutalainen kalveten
kiukusta ja pettymyksestä. Älkää yrittäkö uskotellakaan minulle
semmoista.

— Uskottelenpa niinkin! vastusti Sikes. Kuinka uskallatte puhua tuolla
tavoin? Sanon vain teille, että Toby Crackit on oleskellut talon
lähistöllä pari viikkoa, mutta ei ole saanut ketään palvelijoista
puolellemme.

— Ettehän vain aio väittää, Bill, sanoi juutalainen tyynemmin, kun
huomasi toisen kiivastuvan, ettei talon kumpaakaan miespalvelijaa saa
mitenkään suostumaan?

— Kyllä, sitä juuri tarkoitan, vastasi Sikes. Ne ovat olleet vanhan
rouvan palveluksessa kaksikymmentä vuotta, ja vaikka antaisitte niille
viisisataa puntaa, niin ne eivät sittenkään kallistaisi korvaansa
teidän puheillenne.

— Mutta ettehän ainakaan yritä väittää, että palvelustytöt olisivat
yhtä myöntymättömiä? intti juutalainen.

— Aivan samanlaisia, vastasi Sikes.

— Eikö edes muhkea Toby Crackit vaikuta niihin? kysyi juutalainen
epäluuloisesti. Muistakaa, Bill, millaisia naiset ovat.

— Ei edes muhkea Toby Crackit, vastasi Sikes. Hän sanoi käyttäneensä
valepartaa ja keltaisia liivejä koko sen kirotun ajan, minkä siellä
vetelehti, mutta niistä ei ollut apua vähääkään.

— Hänen olisi pitänyt koettaa viiksiä ja sotilashousuja, virkkoi Fagin.

— Hän yritti niitäkin, mutta yhtä turhaan.

Juutalainen näytti sangen nololta; hänen päänsä vaipui rintaa vasten,
ja hän istui hetken aikaa syvissä mietteissä. Sitten hän katsahti äkkiä
ylöspäin ja lausui huoaten, että yrityksestä oli kai luovuttava, jos
Crackitin tiedot olivat oikeita.

— Ja kuitenkin, sanoi hän nojaten käsillään polviinsa, on kovin
surkeata menettää niin paljon, kun on jo ehtinyt kiinnittää toiveensa
siihen.

— Niinhän se on, myönsi Sikes. Kirotun huono onni!

Seurasi pitkä hiljaisuus. Juutalainen oli syventynyt omiin
ajatuksiinsa, ja hänen kasvoillaan oli pirullisen konnamainen ilme.
Sikes vilkaisi häneen vähän väliä salaa, ja Nancy, joka ilmeisesti
varoi suututtamasta murtovarasta, istui tulen ääressä silmät ummessa,
ikäänkuin ei ollenkaan huomaisi, mitä ympärillä tapahtui.

— Fagin, virkkoi Sikes yht'äkkiä keskeyttäen hiljaisuuden,
kannattaisiko teidän maksaa viisikymmentä kultarahaa lisää, jos työ
suoritetaan murtamalla?

— Kyllä, vastasi juutalainen äkkiä vilkastuen.

— Asia on siis päätetty? kysyi Sikes.

— Niin on, ystäväni, vastasi juutalainen tarttuen toisen käteen; hänen
silmänsä kiiluivat, ja kasvojen lihakset värisivät jännityksestä,
jonka Sikesin ehdotus oli hänessä herättänyt.

— Siinä tapauksessa, vastasi Sikes ja sysäsi inhoten juutalaisen
käden syrjään, voidaan ryhtyä toimeen, koska te vain haluatte. Toby
ja minä kiipesimme toissa yönä puutarhamuurin yli ja tutkimme ovia ja
ikkunaluukkuja. Talo on öisin suljettu kuin vankila, mutta eräästä
paikasta voimme tunkeutua sisään helposti ja turvallisesti.

— Mistä paikasta, Bill? kysyi juutalainen innokkaasti.

— Katsokaahan, kuiskasi Sikes, kun mennään ruohokentän yli...

— Niin, entä sitten? kysyi juutalainen ojentaen kaulaansa, niin että
silmät olivat vähällä pullistua kuopistaan.

— Pyh! huudahti Sikes keskeyttäen äkkiä puheensa, sillä tyttö oli
miltei päätään kääntämättä katsahtanut häneen ja kiinnittänyt hänen
huomionsa juutalaisen naamaan. Viis siitä, missä se on! Ettehän te voi
kylläkään ilman minua ryhtyä puuhaan, sen tiedän, mutta on kuitenkin
viisainta olla varuillaan, kun on teidän kanssanne tekemisissä.

— Kuten haluatte, hyvä ystävä, lausui juutalainen. Tarvitaanko ketään
muita kuin teidät ja Toby?

— Ei muita, vastasi Sikes, paitsi sorkkarauta ja poika. Meillä on jo
edellinen, jälkimmäinen on teidän hankittava. — Poikako! huudahti
Fagin. Silloin siellä on mentävä ovilasin läpi, eikö olekin?

— Se ei kuulu teihin, vastasi Sikes. Minä tarvitsen pojan, mutta hän
ei saa olla suuri. Voi hitto! lisäsi hän miettiväisesti, kunpa vain
olisin saanut Nedin, nokikolarin nuoren pojan!

Ukko piti pojan tahallaan laihana ja vuokrasi hänet välistä tällaisiin
pikku puuhiin, mutta pojan isä ajettiin maanpakoon, ja silloin tuli
Juvenile Deliquent Society [Hyväntekeväisyysseura.] ja otti pojan
huostaansa juuri kun tämä oli alkanut kunnolla ansaita. Nyt häntä
opetetaan kirjoittamaan ja laskemaan, ja kaiketi hänestä aikaa myöten
tehdään tavallinen oppipoika. Paha periköön nuo seurat! huudahti herra
Sikes kiivastuen, kun ajatteli viheliäistä asiantilaa. Ne häärivät niin
sisukkaasti, että jos niillä vain olisi kylliksi rahaa, mitä niillä
kaikeksi onneksi ei ole, niin vuoden tai parin perästä meillä ei olisi
puoltakaan tusinaa poikia omiin asioihimme.

— Eipä olisi, se on totta se, myönsi juutalainen, joka oli tämän
puheen aikana istunut mietteissään ja kuullut senvuoksi vain viimeiset
sanat. Bill!

— Mitä? kysyi Sikes.

Juutalainen viittasi Nancyyn, joka yhä istui samassa asennossa tuleen
tuijottaen, ja osoitti erään merkin avulla, että hän toivoi tytön
lähtevän huoneesta. Sikes kohautti hartioitaan, mikä merkitsi, että hän
piti tätä varovaisuutta tarpeettomana, mutta suostui sentään ja käski
Nancyn tuomaan heille olutpullon.

— Sinä et tahdo mitään olutta, sanoi Nancy asettaen käsivartensa
ristiin ja jääden aivan tyynesti paikalleen.

— Mutta minähän sanon, että tahdon, väitti Sikes.

— Älä lorua joutavia! vastasi tyttö kylmästi. — Jatkakaa vain, Fagin!
Minä tiedän, mitä hän aikoo sanoa, Bill, ei hänen tarvitse olla minusta
tietääkseenkään.

Juutalainen näytti yhä epäröivän. Sikes katseli hämmästyneenä vuoroin
kumpaakin.

— No niin, eihän teidän tarvitse pelätä tyttöä, Fagin, sanoi hän
viimein. Olettehan tuntenut hänet jo kyllin kauan voidaksenne luottaa
häneen, ellei itse piru ole sotkeutunut peliin. Hän ei ole mikään
juorukello, vai mitä, Nancy?

— Enpä luulisi olevani! vastasi neitonen, veti tuolinsa pöydän ääreen
ja nojasi siihen kyynärpäänsä.

— Et olekaan, ystäväni, sen tiedän, sanoi juutalainen, mutta...

— Mutta mitä? kysyi Sikes.

— Enhän voi tietää, eikö hän hän taas joudu raivoihinsa, kuten tässä
eräänä iltana tapahtui, hyvä ystävä, vastasi juutalainen.

Tämän tunnustuksen kuultuaan Nancy neiti purskahti kaikuvaan nauruun,
tyhjensi sitten lasillisen konjakkia, ravisti päätään ja päästi
ilmoille muutamia huudahduksia, kuten "aja tuuleen!", "anna kuulua!"
j.n.e. Nämä kehoitukset vaikuttivat heti ilmeisen rauhoittavasti
molempiin herroihin, sillä juutalainen nyökkäsi tyytyväisenä ja
istuutui taas paikalleen, ja herra Sikes teki samoin.

— No, Fagin, sanoi Nancy, puhukaa nyt Billille Oliverista!

— Ah, kuinka te olette älykäs, hyvä ystävä, en ole koskaan nähnyt
tarkkanäköisempää tyttöä! vastasi juutalainen ja taputti häntä päähän.
Oliverista juuri aloinkin puhua! Hah, hah, haa!

— Mitä hänestä sitten? kysyi Sikes.

— Hänhän on juuri sellainen poika, jota te tarvitsette, hyvä ystävä,
vastasi juutalainen käheästi kuiskaten ja pani sormen nenälleen
vääristäen samalla kasvonsa hirvittävään irvistykseen.

— Hänkö! huudahti Sikes.

— Ota vain hänet, Bill! sanoi Nancy. Niin minä tekisin, jos olisin
sinun sijassasi. Tosin hän ei ole yhtä tottunut kuin toiset pojat,
mutta sillähän ei ole väliäkään, kun hänen tarvitsee vain avata eräs
ovi sinulle. Muista, Bill, että häneen voi luottaa.

— Niin, sen tiedän varmasti, sanoi juutalainen. Häntä on hyvin
opetettu viimeisinä viikkoina, ja nyt hänen on jo aika ruveta itse
ansaitsemaan elatustaan. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että toiset
pojat ovat liian suuria.

— Niin, hän on kyllä oikeata kokoa, virkkoi Sikes miettiväisesti.

— Ja tekee varmasti kaikki, mitä käskette, ystäväni. Hän ei uskalla
juonitella, jos nimittäin vain osaatte sopivalla tavalla pelottaa
häntä.

— Vai sitä siinä tarvitaan! huudahti Sikes. Mutta minäpä en pelotakaan
häntä leikilläni, muistakaa se. Jos huomaan hänessä jotain oikkuja,
kun kerran olemme toimessa, niin hän saa vastata puolestaan. Voi käydä
niinkin, ettette enää näe häntä elävänä. Tuumikaahan sitä, Fagin,
ennenkuin lähetätte hänet. — Muistakaa, mitä sanoin! lisäsi hän sitten
punniten kädessään sorkkarautaa, jonka oli ottanut vuoteen alta.

— Kaikki on jo tarkoin harkittu, vastasi juutalainen painokkaasti.
Olen pitänyt häntä silmällä — tarkasti silmällä. Antakaamme häneen
juurtua sen ajatuksen, että hän on varas, silloin hän on meidän.
Ikipäiviksi meidän! Parempaa tilaisuutta ei olisi voinut sattua! —
Vanha mies asetti käsivartensa ristiin rinnalleen ja vetäen päänsä
hartioiden väliin hän kirjaimellisesti syleili itseään ihastukselta.

— Meidän! matki Sikes. Tarkoitatte kai teidän?

— Ehkä niin, ystäväiseni, vastasi juutalainen kimeästi nauraen. Siis
minun, jos niin haluatte, Bill.

— Entä minkätähden, kysyi Sikes katsahtaen uhkaavasti hupaiseen
ystäväänsä, miksi te näette niin paljon vaivaa tuon kelmeäposkisen
penikan vuoksi, kun hyvin tiedätte, että Common Gardenissa kuljeksii
joka ilta viitisenkymmentä poikaa, joista voisitte valita mielenne
mukaan?

— Siksi, että niistä ei olisi mitään hyötyä minulle, hyvä ystävä,
vastasi juutalainen hiukan hämillään. Kun ne joutuvat kiikkiin, niin
niiden naamasta näkee heti, että ne ovat syyllisiä, ja silloinhan minä
menehän ne. Mutta jos tätä poikaa ohjataan oikein, hyvät ystävät, niin
hän saa vielä lopulta aikaan yhtä paljon kuin kaksikymmentä noita
toisia. Sitäpaitsi, lisäsi hän jälleen tyynenä, olemme vielä hänen
vallassaan, jos hän sattuisi pääsemään pakoon, ja siitä syystä meidän
on liitettävä hänet lujasti joukkoomme. Älkää huolehtiko siitä, kuinka
se tapahtuu. Minun vaikutusvaltani on niin suuri, että kun hän vain
kerrankin ottaa osaa johonkin varkauteen, niin lopusta lupaan pitää
huolen. Onhan tämä paljon parempi kuin jos pitäisi toimittaa poika pois
tieltä; se saattaisi käydä meille vaaralliseksi ja tuottaisi sitäpaitsi
tuntuvan tappion.

— Milloin ryhdytte puuhaan? kysyi Nancy estäen siten Sikesin
kiukkuisen huudahduksen, jolla tämä alkoi sättiä Faginin lempeitä
sanoja.

— Niin, se on totta, sanoi juutalainen. Koska siihen ryhdytään?

— Minä olen sopinut Tobyn kanssa ylihuomisyöstä, vastasi Sikes
jurosti, ellen lähetä hänelle toista sanaa.

— Hyvä on, sanoi juutalainen, nyt ei ole kuutamoakaan.

— Ei ole, myönsi Sikes.

— Onko kaikki kunnossa, että saalis voidaan heti kuljettaa turvaan?
kysyi juutalainen.

Sikes nyökkäsi.

— No entä...

— Kaikki on selvää, keskeytti Sikes. Älkää välittäkö
yksityisseikoista. Teidän on parasta lähettää poika tänne
huomenillalla, sillä minä lähden matkalle seuraavana aamuna päivän
koittaessa. Siis teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää suunne
kiinni ja laittaa sulatuspannu kuntoon, siinä kaikki.

Sitten pidettiin neuvottelu, johon kaikki kolme ottivat osaa, ja
päätettiin, että Nancy menisi seuraavana iltana pimeän tultua
juutalaisen luo ja noutaisi Oliverin. Fagin huomautti nimenomaan,
että jos poika osoittaisi vastahakoisuutta, niin hän seuraisi tyttöä
mieluummin kuin ketään muuta, koska Nancy oli äskettäin esiintynyt
hänen puolustajanaan. Sen lisäksi sovittiin juhlallisesti, että Oliver
raukka jätettäisiin puheenaolevaa tarkoitusta varten kokonaan herra
William Sikesin huostaan ja että mainittu herra Sikes saisi menetellä
hänen kanssaan kuten itse parhaaksi näki olematta juutalaiselle
vastuussa tapaturmista tai onnettomuuksista, joita pojalle
mahdollisesti tapahtuisi. Jotta sopimus olisi tässä kohden sitova, tuli
muhkean Toby Crackitin vahvistaa tosiksi ne selitykset, jotka Sikes
palattuaan antaisi työn suorituksesta.

Kun asia oli puhuttu selväksi, alkoi Sikes uutterasti kaataa kurkkuunsa
paloviinaa ja heilutteli murtorautaansa, niin että toisia peloitti.
Samalla hän laulaa hoilotti jotakin vähemmän kaunista laulunpätkää
päästäen tuon tuostakin hurjia kirouksia. Viimein hän sai jonkinlaisen
ammattiylpeyden puuskan ja tahtoi välttämättä näytellä työkalujaan.
Mutta tuskin oli hän haparoiden vetänyt esille laatikon, jossa ne
olivat, ja avannut sen selittääkseen läsnäolijoille eri kapineiden
laatua ja käyttöä ja ylistääkseen niiden omituista kauneutta, kun hän
kellahti lattialle laatikon päälle ja jäi siihen nukkumaan.

— Hyvää yötä, Nancy! sanoi juutalainen.

— Hyvää yötä!

Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja juutalainen tarkkasi tyttöä
tutkivasti, mutta tämän silmät eivät värähtäneetkään.

Juutalainen toivotti hänelle uudelleen hyvää yötä, ja kun tyttö käänsi
selkänsä, potkaisi hän Sikesiä salavihkaa. Sitten hän alkoi haparoida
alas portaita.

— Se on se vanha juttu! mutisi juutalainen itsekseen kulkiessaan kotia
kohti. Pahinta noissa naisissa on se, että mitättöminkin seikka voi
herättää heissä eloon tunteita, joiden luulisi jo aikoja sitten heiltä
unohtuneen, mutta kaikeksi onneksi ne eivät kestä kauan. Hah, hah, haa!
Mies lasta vastassa kultapussin takia!

Lyhentäen matkaa tällaisilla hauskoilla mietelmillä Fagin taivalsi
loan ja pimeyden halki kolkkoon asuntoonsa, jossa Taskuveijari istui
valveilla odottaen kärsimättömästi hänen tuloaan.

— Nukkuuko Oliver? Haluaisin puhua hänen kanssaan, sanoi Fagin heti
sisään tultuaan.

— Hän on nukkunut jo monta tuntia, vastasi Taskuveijari avaten erään
oven. Tuolla hän makaa!

Poika lepäsi syvässä unessa lattialle tehdyllä kovalla vuoteella.
Suru, huoli ja ummehtunut ilma oli niin kalventanut hänen poskensa,
että hän näytti kuolleelta. Mutta tällä kuolemalla ei ollut sellaista
leimaa, minkä näkee ruumiskirstussa ja kääriliinoissa, vaan se herätti
semmoisen tunteen, että henki on juuri paennut, että nuori, lempeä
sielu on vain hetki sitten liitänyt taivaaseen eikä maan raskas ilma
ole vielä ehtinyt muuttaa sitä tomumajaa, jossa sielu asui.

— Ei nyt, sanoi juutalainen vetäytyen varovasti takaisin. Huomenna,
huomenna.




KAHDESKYMMENES LUKU.

Oliver jätetään herra William Sikesin huostaan.


Kun Oliver seuraavana aamuna heräsi, hämmästyi hän kovin huomatessaan,
että hänen vuoteensa viereen oli asetettu pari uusia paksupohjaisia
kenkiä ja vanhat viety pois. Tämä löytö ilahdutti häntä aluksi, sillä
hän toivoi sen ennustavan hänen vapauttamistaan. Mutta nämä luulot
haihtuivat pian, kun hän istuutui syömään aamiaista juutalaisen kanssa
ja tämä ilmoitti hänelle tavalla, joka vielä enemmän kauhistutti häntä,
että hänet vietäisiin illalla herra Sikesin asuntoon.

— Pitääkö... pitääkö minun jäädä sinne, herra? kysyi Oliver
levottomana.

— Ei, ei, hyvä ystävä. Ei sinun tarvitse jäädä sinne, vastasi
juutalainen. Me emme halua menettää sinua. Älä pelkää, Oliver, kyllä
sinä saat tulla sitten taas meidän luoksemme. Hah, hah, haa! Emme ole
niin julmia, että ajaisimme sinut pois. Eipä suinkaan!

Vanha mies, joka seisoi kumartuneena tulen ääressä paahtaen
leipäviipaletta, katsoi taakseen tehdessään täten pilaa Oliverista ja
hihitti ilkeästi ikäänkuin, osoittaakseen tietävänsä, miten mielellään
Oliver juoksisi tiehensä, jos vain pääsisi.

— Sinä haluat varmaankin kernaasti tietää, sanoi juutalainen katsoen
tutkivasti Oliveriin, minkä vuoksi sinun on mentävä Billin luo, vai
mitä, pikku ystävä?

Oliver punastui vasten tahtoaan huomatessaan, että ukko oli arvannut
hänen ajatuksensa, mutta vastasi sitten pelkäämättä, että hän halusi
sen tietää.

— Mitä sinä itse luulet syyksi? kysyi Fagin välttyen siten vastaamasta.

— Sitä en todellakaan tiedä, herra, vastasi Oliver.

— Vai niin! sanoi juutalainen ja kääntyi pettyneenä poispäin
tutkittuaan ensin pojan kasvoja. — Saat odottaa siksi, kunnes Bill
sanoo sen sinulle.

Juutalaista tuntui suututtavan, ettei Oliver osoittanut suurempaa
uteliaisuutta. Itse asiassa pojan mieli oli sangen levoton, mutta
juutalaisen viekkaat silmäykset ja omat aavistukset olivat saattaneet
Oliverin niin hämille, ettei hän huomannut sillä kertaa kysyä enempää.
Myöhemmin hän ei saanut siihen tilaisuuttakaan, sillä juutalainen pysyi
vaiteliaana ja äreänä koko päivän iltaan asti, jolloin hän valmistautui
lähtemään ulos.

— Sytytä tämä palamaan, sanoi Fagin asettaen kynttilän pöydälle.
Tuossa on kirja, jota voit lukea siksi, kunnes sinua tullaan hakemaan.
Hyvää yötä!

— Hyvää yötä! vastasi Oliver hiljaa.

Juutalainen asteli ovelle, mutta vilkaisi samassa olkansa yli poikaan.
Äkkiä hän pysähtyi ja kutsui häntä nimeltä. Oliver nosti silmänsä.
Juutalainen osotti kynttilää ja viittasi häntä sytyttämään sen. Oliver
totteli, ja laskettuaan kynttilänjalan pöydälle hän huomasi juutalaisen
tuijottavan silmäkulmat kurtussa häneen huoneen pimeästä päästä.

— Ole varuillasi, Oliver! Ole varuillasi! sanoi vanhus ja pudisti
varoittavasti oikeata kättään. Hän on raju mies eikä kammoa verta, kun
hänen sisunsa on joutunut kuohuksiin. Mitä hyvänsä tapahtuukin, älä
sano mitään, vaan tee kaikki, mitä hän käskee. Pane se mieleesi! Nämä
viimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla. Sitten hän väänsi
naamansa ilkeään irvistykseen, nyökkäsi ja lähti huoneesta.

Faginin mentyä Oliver nojasi päätään käsiinsä ja mietti sykkivin
sydämin niitä sanoja, jotka juuri oli kuullut. Mitä enemmän hän
ajatteli juutalaisen varoituksia, sitä hämärämmäksi hänelle kävi niiden
todellinen tarkoitus. Vähitellen hän tyyntyi ja rukoili hiljaisella
ja murtuneella äänellä, että hän pelastuisi vaarasta, joka häntä
parhaillaan uhkasi, ja että jos hyljätyn poika raukan, joka ei koskaan
ole saanut tuntea ystävien osanottoa eikä rakkautta, on mahdollista
saada apua, Jumala lähettäisi sitä nyt, jolloin hän oli joutunut yksin
ja neuvotonna keskelle rikoksia ja pahuutta. Hän oli jo lopettanut
rukouksensa, mutta pysyi yhä samassa asennossa, kädet silmillä, kun
kahiseva ääni häiritsi häntä.

— Kuka siellä? huudahti hän, kavahtaen pystyyn ja huomasi jonkun
seisovan ovensuussa. Kuka se on?

— Minä se olen, minä vain, vastasi värisevä ääni, Oliver nosti
kynttilän päänsä tasalle ja katsoi ovelle päin. Siellä seisoi Nancy.

— Pane kynttilä pöydälle, sanoi tyttö kääntäen kasvonsa syrjään. Se
vaivaa minun silmiäni.

Oliver näki, että Nancy oli tavattoman kalpea, ja kysyi ystävällisesti,
oliko hän sairas. Tyttö istuutui tuolille kääntäen selkänsä häneen päin
ja väänteli käsiään vastaamatta sanaakaan.

— Onko tapahtunut, jotakin? kysyi Oliver. Voinko ehkä auttaa teitä?
Teen sen mielelläni, jos vain voin.

Tyttö keinutteli itseään edestakaisin, piti kättään suunsa edessä ja
hengitti raskaasti, läähättäen.

— Nancy! huudahti Oliver. Mikä teidän on?

Tyttö läimäytteli polviaan ja polki lattiaa; sitten hän rauhoittui
yht'äkkiä ja kietoi huivin tiukemmin ympärilleen väristen vilusta.
Oliver kohenteli tulta. Nancy siirsi tuolinsa lähemmäksi uunia, istui
hetken aikaa ääneti, mutta nosti lopulta päätään ja katseli ympärilleen.

— En ymmärrä, mikä minuun menee välistä, sanoi hän ollen
järjestävinään pukuaan. Luultavasti sen saa aikaan tämä likainen ja
kostea huone. Oletko nyt valmis, Nolly kulta?

— Onko minun tultava teidän kanssanne? kysyi Oliver.

— On, minä tulen Billin luota, vastasi tyttö. Vien sinut sinne.

— Minkä vuoksi? kysyi Oliver hätkähtäen.

— Minkäkövuoksi? toisti Nancy katsahtaen häneen, mutta loi silmänsä
maahan kohdatessaan pojan katseen. Ei mihinkään pahaan.

— En usko sitä, vastasi Oliver, joka oli tarkannut hänen kasvojaan.

— No, usko sitten, mitä haluat, vastasi tyttö yrittäen nauraa. Ei
sitten mihinkään hyvään.

Oliver huomasi, että hän saattoi mahdollisesti vaikuttaa tytön
parempiin tunteisiin, ja ajatteli jo hetkisen vedota hänen sääliinsä ja
pyytää häneltä apua. Mutta samassa hänen mieleensä juolahti, että kello
oli vain yksitoista ja että kaduilla vielä liikkui ihmisiä, joista
monet varmasti uskoisivat hänen sanojaan. Senvuoksi hän astui äkkiä
askeleen eteenpäin ja selitti olevansa valmis lähtemään.

Tämä lyhyt mietintöaika ei jäänyt huomaamatta hänen seuralaiseltaan.
Tyttö katseli häntä tutkivasti, kun hän puhui, oli arvannut pojan
aikeet.

— Kuulehan! sanoi tyttö kumartuen hänen puoleensa ja osoittaen
ovea; samalla hän silmäili varovaisesti ympärilleen. Sinä et voi nyt
pelastua. Olen koettanut kaikki keinoni sinun hyväksesi, mutta turhaan.
Sinua vartioidaan joka taholta, ja jos joskus pääsetkin täältä pois,
niin nyt ei ole ainakaan se aika.

Oliver katsoi tyttöön suuresti hämmästyneenä hänen päättäväisistä
sanoistaan. Hän näkyi puhuvan tosissaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat
ja levottomat, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

— Olen pelastanut sinut kerran pahoinpitelystä, ja teen sen vieläkin,
jos tarvitaan, ja niin teen nytkin, jatkoi tyttö lujemmin, sillä
jos joku muu olisi tullut sinua hakemaan, niin sinua olisi kohdeltu
pahemmin. Olen luvannut niille toisille, että sinä pysyt hiljaa ja
ääneti. Jos nostat melun nyt matkalla, niin vahingoitat sillä vain sekä
itseäsi että minua ja aiheutat kenties minun kuolemani. Katsohan! Olen
saanut kaikki nämä jo sinun tähtesi, niin totta kuin Jumala näkee minut
tällä hetkellä!

Hän näytti muutamia tummansinisiä läikkiä kaulassaan ja käsivarsissaan
ja jatkoi sitten kiirehtien: Muista näitä äläkä tuota minulle tällä
kertaa enempää kärsimyksiä! Kyllä minä auttaisin sinua, jos vain
voisin, mutta se ei ole minun vallassani. Ne eivät aio tehdä sinulle
mitään pahaa, ja mihin tahansa ne käskevätkin sinua, niin ei syy ole
tietenkään sinun. Vaikene siis! Jokainen sana suustasi on samaa kuin
isku minulle. Anna nyt kätesi tänne ja kiiruhtakaamme!

Hän tarttui Oliverin käteen, jonka tämä vaistomaisesti ojensi hänelle,
puhalsi kynttilän sammuksiin ja veti pojan mukanaan portaita alas.
Joku näkymätön henkilö avasi pimeässä ulko-oven ja sulki sen jälleen
heti, kun he olivat ehtineet kadulle. Talon edessä odotti heitä ajuri,
tyttö veti Oliverin vaunuihin ja hevonen lähti heti liikkeelle täyttä
ravia. Nancy piti häntä yhä kädestä ja kuiskasi hänen korvaansa samoja
varoituksia ja vakuutuksia kuin ennenkin. Kaikki oli käynyt niin äkkiä,
että poika ehti tuskin ajatella, missä oli ja miten oli sinne joutunut,
kun ajopelit jo pysähtyivät sen talon eteen, jossa juutalainen oli
käynyt edellisenä iltana. Oliver loi pikaisen katseen tyhjälle kadulle
ja oli jo vähällä huutaa apua, mutta samassa tytön ääni kuului hänen
korvissaan niin rukoilevana ja tuskaisena, ettei hänellä ollut sydäntä
täyttää aikomustaan. Hänen epäröidessään meni tilaisuuskin ohitse,
sillä pian hän oli jo talossa ja ovi suljettiin hänen takanaan.

— Tätä tietä, sanoi tyttö ja päästi nyt vasta hänen kätensä irti. Bill!

— Halloo! vastasi Sikes, joka ilmestyi kynttilä kädessä portaitten
yläpäähän. Kas vain, oletpa sinä täsmällinen! Tulehan ylös!

Tämä oli erittäin voimakas hyväksymisen ilmaisu ja sydämellinen
tervehdys herra Sikesin luonteisen henkilön puolelta. Se näyttikin
suuresti ilahduttavan Nancya, joka tervehti häntä iloisesti.

— Lähetin koiran pois Tomin mukana, sanoi Sikes valaistessaan heille
tietä. Siitä olisi ollut vain haittaa.

— Se oli hyvä, sanoi Nancy.

— Vai niin, sinä sait nulikan mukaasi, sanoi Sikes, kun kaikki kolme
olivat tulleet huoneeseen ja ovi oli suljettu.

— Sain, ja tässä hän on, vastasi Nancy.

— Lähtikö hän mukaasi vastustelematta? kysyi Sikes.

— Nöyrästi kuin lammas, vastasi tyttö.

— Sepä on hauskaa kuulla, sanoi Sikes silmäillen Oliveria tuimasti,
muuten olisi hänen nuori ruumiinsa saanut kärsiä siitä. Tulehan tänne,
junkkari, niin minä selitän sinulle erään läksyn, joka sinun on hyvä
oppia.

Näin sanoen Sikes sieppasi uuden holhokkinsa päästä lakin ja heitti
sen nurkkaan; sitten hän tarttui Oliverin hartioihin, istuutui pöydän
ääreen ja pani pojan eteensä seisomaan.

— Ensiksikin, sanoi Sikes vetäen esiin taskupistoolin, jonka asetti
pöydälle, tiedätkö, mikä tämä on?

Oliver vastasi myöntäen.

— Hyvä on, katso nyt, jatkoi Sikes. Tämä on ruutia, tämä on luoti ja
tässä on palanen vanhaa hattua latingiksi.

Oliver selitti mutisten tuntevansa nuo kapineet, ja Sikes ryhtyi
lataamaan pistoolia tarkasti ja taitavasti.

— Se on nyt ladattu, sanoi Sikes lopetettuaan.

— Niin, näen sen, myönsi Oliver.

— Hyvä, sanoi rosvo tarttuen Oliverin ranteeseen ja asettaen
pistoolinsuun hänen ohimoaan vasten, jolloin poika vasten tahtoaan
peräytyi, jos sanot sanankaan ulkona ollessamme, kun sinulta ei mitään
kysytä, niin lasken hetipaikalla tämän panoksen kalloosi. Jos siis aiot
puhua ilman lupaa, niin sinun on parasta lukea rukouksesi ensin.

Tehostaakseen uhkauksensa vaikutusta Sikes loi uhriinsa julman
silmäyksen ja jatkoi sitten:

— Mikäli minä tiedän, ei kukaan välittäisi vähääkään, vaikka sinut
toimitettaisiinkin pois tästä maailmasta. Oikeastaan ei minun siis
ollenkaan tarvitsisi vaivautua selittämään sinulle asiaa, mutta tein
sen nyt kumminkin sinun omaksi hyväksesi. Käsitätkö?

— Tarkoituksesi on kai sanoa, puuttui Nancy puheeseen painokkaasti ja
rypisti hiukan otsaansa Oliverille kehoittaakseen tätä kuuntelemaan,
että jos hän turmelee sen yrityksen, johon aiot ryhtyä, niin sinä estät
hänet kielittelemästä siten, että ammut hänen päänsä puhki. Sinun on
siten pakko huolehtia omasta turvallisuudestasi, kuten aina tapaat
tehdä, kun liikeasiat ovat kysymyksessä.

— Aivan niin, hyväksyi Sikes. Naiset osaavat aina esittää asian
lyhemmin ja selvemmin, paitsi kun ovat äkäisiä, sillä silloin heillä ei
ole aikaa valita sanojaan. Ja koska pojalla nyt on tilanne selvillä,
niin voimme syödä ja nukahtaa hiukan ennen lähtöämme.

Tätä kehoitusta totellen Nancy kattoi pöydän ja katosi hetkeksi, mutta
palasi sitten tuoden mukanaan oluthaarikan ja muuatta liharuokalajia,
joka antoi Sikesille aiheen moniin sukkeluuksiin, sillä tätä
ravintoainetta kutsuttiin varkaitten kesken samalla nimellä kuin erästä
heidän ammatissaan usein käytettyä, näppärää työkalua, nimittäin
murtorautaa. Tämä arvoisa herra, joka ehkä iloitsi pian alotettavasta
työstä, oli nyt erittäin hyvällä tuulella. Se tuli näkyviin siten,
että hän tyhjensi oluthaarikan yhteen menoon eikä koko aterian aikana
päästänyt kuin arviolta noin neljä tusinaa kirousta.

Kun illallinen oli lopetettu — on helppo ymmärtää, ettei Oliverin
ruokahalu ollut kovin kehuttava — kestitsi Sikes itseään parilla
totilasillisella ja heittäytyi vuoteelle käskien Nancyn herättää hänet
täsmälleen kello viisi ja uhaten ankarasti rangaista mahdollisen
laiminlyönnin. Saman komentajan käskystä Oliverkin ojentautui täysissä
pukimissaan patjalle, joka oli sijoitettu lattialle. Tyttö lisäsi
uuniin puita ja istuutui sitten tulen ääreen odottamaan määrättyä
herätysaikaa. Oliver makasi kauan valveilla ajatellen, että Nancy
mahdollisesti kuiskaisi hänelle vielä joitakin neuvoja, mutta tyttö
istui paikallaan liikahtamatta; silloin tällöin hän vain puhdisti
kynttilän. Levottomuuden ja valvonnan väsyttämänä poika vaipui viimein
uneen.

Kun hän heräsi, oli teeastiat tuotu pöydälle, ja Sikes pisteli
parhaillaan joitakin kapineita tuolinselustalle ripustetun
päällystakkinsa taskuihin. Nancy puuhaili ahkerasti aamiaisen
valmistuksessa. Päivänvaloa ei näkynyt vielä, kynttilä paloi edelleen,
ja ulkona oli pilkkosen pimeätä. Raju sade rapisi ikkunaruutuja vasten,
ja taivas oli synkkä ja pilvinen.

— Kas niin, ärähti Sikes, kun Oliver nousi vuoteelta. Puoli kuusi!
Pidähän kiirettä tai muuten jäät ilman aamiaista, kun on jo näin myöhä.

Oliver nautti kaikessa kiireessä hiukan ruokaa ja vastasi sitten
Sikesin yrmeään kysymykseen olevansa jo valmis. Nancy sitoi tuskin
katsoen poikaan hänen kaulaansa liinan, ja Sikes levitti hänen
hartioilleen suuren, karkean puolivaipan. Näin varustettuna hän ojensi
kätensä rosvolle, joka uhkaavin elein näytti, että pistooli oli hänen
taskussaan. Sanottuaan Nancylle jäähyväiset Sikes tarttui lujasti pojan
käteen ja astui ulos.

Ovelle tultuaan Oliver kääntyi vilkaisemaan taakseen toivoen
kohtaavansa tytön katseen, mutta tämä oli jo asettunut entiselle
paikalleen tulen ääreen eikä liikahtanutkaan.




KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Matkalla.


Aamu oli kolea ja myrskyinen. Satoi ja tuuli ankarasti, ja taivaalla
ajelehti synkkiä pilviä. Koko yön kestänyt sade oli kerännyt kaduille
isoja vesilätäköitä, ja katuojat olivat tulvillaan. Alkava päivä
sarasti jo taivaanrannalla, mutta sen kalpea kajastus synkensi vain
ympäristöä heikentämällä kaasulyhtyjen valoa ja antamalla omituisen
kalsean ja ikävän värivivahteen talojen märille katoille ja autioille
kaduille. Tässä kaupunginosassa ei näkynyt liikkeellä ainoatakaan
elävää olentoa. Kaikki ikkunat olivat tarkoin suljetut, ja kadut, joita
he kulkivat, olivat tyhjät ja äänettömät.

Kun he olivat saapuneet tielle, joka johtaa Bethnal Greenistä
maaseudulle, alkoi päivä vihdoinkin tehdä tuloaan. Monet lyhdyt oli
jo sammutettu; muutamia kuormavaunuja laahusti verkalleen Lontoota
kohden, ja niiden ohitse ajoi silloin tällöin umpinainen postivaunu,
jonka ajaja huitaisi sivumennen piiskallaan unisia maalaismiehiä,
jotka väistämällä väärälle puolen tietä estivät mahdollisesti hänet
saapumasta ajoissa perille. Kapakat, joissa kaasulamput vielä
paloivat, olivat jo avoinna. Vähitellen aukenivat kauppapuoditkin,
ja yksinäisiä jalkamiehiä tuli heitä vastaan. Sitten ilmestyi
kokonaisia työmiesjoukkoja, jotka olivat matkalla työpaikkoihinsa;
miehiä ja naisia kantaen kalakoreja päänsä päällä; aasien vetämiä
vihanneskärryjä; maalaisten rattaita, joissa oli kuormana eläviä
eläimiä ja kokonaisia naudanruhoja; maidonmyyjiä sankoilleen sekä
loppumaton jono ihmisiä, jotka kuljettivat erilaisia elintarpeita
itäisiin esikaupunkeihin. Kun he lähestyivät Cityä, kävi melu ja
liikenne yhä vilkkaammaksi, ja heidän saapuessaan Smithfieldin
läheisille kaduille hälinä paisui kiireiseksi, korvia huumaavaksi
kohinaksi. Nyt oli niin valoisa kuin tuollaisena pilvisenä päivänä
saattoi olla, ja puolet Lontoon asukkaista oli jo ryhtynyt puuhiinsa.

Sikes kiiruhti pitkin Sun- ja Crown-katuja, oikaisi Finsburyn puiston
halki ja suuntasi kulkunsa Chiswell-katua myöten Barbicaniin, sieltä
Long Laneen ja vihdoin Smithfieldin torille, josta päin kuului niin
epäsointuisia ääniä, että Oliveria ihmetytti.

Oli toripäivä. Maassa oli lokaa ja liejua nilkkoja myöten, ja tiheä
usva, joka lakkaamatta nousi eläinten höyryävistä ruumiista, sekaantui
sumuun, joka näytti lepäävän kattojen varassa torin yllä. Kaikki
karsinat keskellä suurta karjatoria sekä monet tilapäiset, joita oli
pystytetty sinne tänne, olivat täynnä lampaita, ja vesikaukaloiden
ääreen sidottuina seisoi härkiä ja lehmiä pitkissä riveissä.
Maalaisia, teurastajia, kirjakauppiaita, katukaupustelijoita, poikia,
varkaita, vetelehtijöitä ja irtolaisia liikuskeli kaikkialla tiheänä
ihmisjoukkona. Karjakauppiaitten vihellykset, koirien haukunta, härkien
mylvintä ja ammuminen, lammasten määkyminen ja sikojen röhkinä ja
kiljahdukset, kaupustelijain huudot, hoilaus, kiroukset ja riidanrähinä
joka taholla, kapakoista kuuluva kellojen kilinä ja äänten sorina,
tungos, juokseminen, ajaminen, tappelu ja räikeä meteli, jota kuului
eri puolilta toria, ja likaiset, renttumaiset ja siistimättömät oliot,
jotka lakkaamatta joko tunkivat joukkoon tai työntyivät siitä ulos —
kaikki tämä muodosti näyn, jonka sekasortoisuus vaikutti huumaavasti.

Laahaten Oliveria mukanaan Sikes raivasi kyynärpäillään tietä tiheimmän
tungoksen läpi eikä kiinnittänyt suurtakaan huomiota kirjavaan
näytelmään, joka niin kovin kummastutti poikaa. Pari kolme kertaa hän
nyökkäsi vastaantuleville tutuille, jotka kutsuivat häntä haukkaamaan
hiukan einettä heidän kanssaan, mutta Sikes vastasi kieltävästi ja
jatkoi väsymättä kulkuaan, kunnes he olivat päässeet pois tungoksesta
ja saapuneet Hosier Lanen kautta Holborniin.

— No niin, junkkari! sanoi Sikes vilkaisten Pyhän Andreaksen kirkon
torniin — kello on kohta seitsemän! — Sinun on parannettava vauhtia.
No, älä siinä nahjustele, senkin laiskuri.

Herra Sikes vahvisti sanojaan puristamalla lujasti nuoren seuralaisensa
rannetta, ja Oliver koetti parhaansa mukaan pysytellä herransa rinnalla
rientäen eteenpäin puolittain juosten, puolittain kävellen. Tätä
menoa he jatkoivat, kunnes olivat sivuuttaneet Hyde Parkin kulman
ja saapuneet Kensingtonin tielle, jolloin Sikes hiljensi kulkuaan
odottaakseen erästä tyhjää kuormavaunua, joka oli tulossa heidän
takanaan. Nähdessään siinä nimen "Hounslow" hän kysyi ajomieheltä niin
kohteliaasti kuin osasi, eikö tämä ottaisi heitä mukaansa Isleworthiin
asti.

— Nouskaa vain vaunuihin, vastasi mies. Onko tuo teidän poikanne?

— Kyllä se on minun, vastasi Sikes katsahtaen tuimasti Oliveriin ja
pistäen ikäänkuin huomaamattaan kätensä siihen taskuun, jossa pistooli
oli.

— Isäsi kävelee ehkä liian nopeasti, vai mitä, nuori mies? kysyi
ajuri, joka huomasi, että Oliver oli kovin hengästynyt.

— Eikös mitä! tokaisi Sikes. Hän on tottunut sellaiseen. Kas niin,
annahan kätesi tänne, Ned, ja hyppää ylös!

Näin sanoen hän auttoi Oliverin vaunuihin, ja ajomies osoitti erästä
säkkikasaa ja kehoitti poikaa panemaan siihen levolle. Heidän ajaessaan
useitten mailinpatsaitten ohi Oliver kummasteli yhä enemmän, mihin
he oikeastaan olivat matkalla. Viimein he saapuivat erään pienen
ravintolan kohdalle, jonka nimi oli "Vaunut ja hevoset", ja vähän
matkaa siitä oli tienristeys. Kuormavaunut pysähtyivät tähän. Sikes
astui kiireesti maahan pitäen kaiken aikaa Oliveria kädestä. Sitten
hän nosti pojan alas silmäten tätä vihaisesti ja taputteli toista
sivutaskuaan.

— Hyvästi, poika, sanoi ajomies.

— Hän on semmoinen jurottaja, vastasi Sikes ravistaen Oliveria. Oikea
härkäpää! Älkää välittäkö hänestä!

— Mitäpä minä siitä, vastasi ajomies nousten taas vaunuihinsa. Näkyy
tulevan kaunis päivä. — Sitten hän ajoi tiehensä.

Sikes odotti, kunnes hän oli hävinnyt näkyvistä, ja alkoi sitten
taluttaa Oliveria edelleen. Kuljeskeltuaan pari tuntia sinne tänne
maaseudulla he saapuivat viimein erääseen kaupunkiin. Siellä he menivät
muutamaan tahraisella nimikilvellä varustettuun kapakkaan, jossa Sikes
tilasi päivällistä. Anniskeluhuone oli vanha ja matala, ja sen kattoa
kannatti paksu hirsi. Lieden ääreen oli sijoitettu korkeaselkäisiä
tuoleja, joilla istui muutamia työpukuisia miehiä poltellen ja juoden.
He eivät välittäneet vähääkään Oliverista eivätkä paljoa Sikesistäkään,
ja koska tämä suhtautui samoin heihin, niin hän istuutui nuoren
toverinsa kanssa erääseen nurkkaan, jossa he saivat olla rauhassa.
Päivälliseksi heille tuotiin kylmää liharuokaa, ja sen syötyään he
jäivät paikoilleen istumaan. Kun Sikes poltti piipullisen toisensa
perästä, niin Oliver alkoi jo luulla heidän matkansa päättyneen. Pitkän
kävelyn uuvuttamana ja tupakansavun huumaamana hän viimein nukahti ja
vaipui vähitellen sikeään uneen. Oli jo aivan pimeä, kun Sikes töykkäsi
hänet hereille. Silmäillessään ympärilleen hän havaitsi seuralaisensa
joutuneen olutpullon ääressä vilkkaaseen keskusteluun erään työmiehen
kanssa.

— Olette siis matkalla Lower Hallifordiin, vai kuinka? kysyt Sikes.

— Niin olen, vastasi mies, jossa näkyi jonkunverran väkevien juomien
vaikutusta, enkä siinä kovin kauan siekailekaan. Hevosellani ei ole nyt
kuormaa vedettävänä, niinkuin huomenna tulee olemaan, ja siksi aionkin
ajaa aika vauhtia. Hevoseni malja! Se on komea eläin!

— Voitteko ottaa minut ja poikani mukaanne? kysyi Sikes työntäen
olutpullon uuden ystävänsä eteen.

— Jos heti lähdette, niin voinpa kyllä, vastasi mies. Hallifordiinko
tekin aiotte?

— En, vaan Sheppertoniin, vastasi Sikes.

— Olen käytettävissänne niin pitkälle kuin matkani riittää, sanoi
toinen. Onko kaikki maksettu, Becky?

— On, tuo herra on maksanut, vastasi tyttö.

— Mitä kummaa! huudahti mies juopuneen arvokkuudella. Se ei käy päinsä.

— Miksi ei? kysyi Sikes. Tehän teette meille palveluksen. Enkö minä
saisi vastalahjaksi tarjota teille olutryyppyä?

Vieras harkitsi tätä hetken aikaa syvämietteisen näköisenä ja tarttui
sitten Sikesin käteen vakuuttaen, että tämä oli kunnon mies. Sikes
vastasi tähän, että vieras laski varmaankin leikkiä, kuten olisi ollut
syytä uskoakin, jos mies olisi ollut selvä.

Vaihdettuaan vielä muitakin kohteliaisuuksia keskenään he sanoivat
muulle seuralle hyvästi ja menivät ulos. Palvelustyttö keräsi kätensä
täyteen juoma-astioita ja tuli ovelta katselemaan vieraitten lähtöä.

Hevonen, jonka malja oli äsken juotu, oli jo valjastettu. Oliver
ja Sikes nousivat kursailematta vaunuihin, ja samoin teki mieskin
puheltuaan ensin hetken aikaa hevoselle ja kehoitettuaan tallirenkejä
ja koko maailmaa näyttämään hänelle toinen sen veroinen eläin. Sitten
tallirengit saivat käskyn väistyä sivummalle, ja kun hevonen huomasi
olevansa vapaa, alkoi se käyttäytyä perin ilkeästi. Se ravisti päätään
pilkallisesti ja pisti sen sitten läheisestä akkunasta sisään;
keikuttuaan hetken aikaa takajaloillaan se viimein lähti liikkeelle
vieden heidät pois kaupungista.

Ilta oli hyvin pimeä. Joesta ja suoperäisestä maasta nousi kosteata
usvaa, joka levisi yli autioiden kenttien. Ilma oli tavattoman kylmä,
ja koko ympäristö näytti synkältä ja ikävältä. Kukaan ei puhunut
sanaakaan, sillä ajomiestä nukutti eikä Sikesiäkään haluttanut pitää
keskustelua vireillä. Oliver oli kyyristynyt vaunujen nurkkaan
kauhun ja pelon valtaamana kuvitellen näkevänsä kummallisia olioita
lehdettömissä puissa, joiden oksat keinuivat kammottavasti sinne tänne,
ikäänkuin riemuiten seudun kolkosta autiudesta. Kun he ajoivat Sunburyn
kirkon ohi, löi kello seitsemän. Vastapäisestä lautturin tuvasta loisti
valoa, jonka säteet lankesivat tien poikki ja tummensivat hautausmaan
mahtavien kuusten varjot entistä synkemmiksi. Läheltä kuului kosken
heikkoa kohinaa, ja vanhojen puiden tuuheat oksat humisivat hiljaa
iltatuulessa. Nämä äänet olivat kuin kuolleille omistettua soittoa.

Jätettyään Sunburyn he ajoivat autiota maantietä vielä noin mailin
verran, ja sitten vaunut pysähtyivät. Sikes astui maahan, tarttui
Oliverin käteen, ja matkaa jatkettiin taas jalkaisin. He eivät
poikenneet Sheppertonissa mihinkään taloon, kuten väsynyt poika olisi
toivonut, vaan rämpivät eteenpäin loassa ja pimeässä, pitkin puuttomia,
aukeita kenttiä, kunnes näkivät valonhohdetta eräästä läheisestä
kaupungista. Kun Oliver jännittyneenä silmäili ympärilleen, huomasi
hän, että aivan heidän edessään virtasi joki ja että he lähestyivät
juuri siltaa. Sikes kulki suoraan eteenpäin, mutta ihan lähellä siltaa
hän kääntyi äkkiä vasemmalle ja lähti astumaan pitkin joen rantaa.

— Jokeen! ajatteli Oliver kauhistuneena. Hän on tuonut minut tähän
kolkkoon paikkaan hukuttaakseen minut jokeen! Hän oli vähällä
heittäytyä maahan ja taistella nuoren elämänsä puolesta, mutta samassa
hän huomasi edessään yksinäisen, rappeutuneen rakennuksen. Ulko-oven
kummallakin puolella oli ikkuna, ja rakennus oli kaksikerroksinen,
mutta valoa ei näkynyt missään. Talo oli pimeä ja synkkä ja kaikesta
päättäen asumaton.

Sikes, joka yhä piti Oliverin kädestä, lähestyi hiljaa ovea ja nosti
sen salvan. Ovi painui auki, ja he menivät molemmat sisään.




KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Murto.


— Halloo! huusi luja, karkea ääni heti, kun he olivat astuneet
eteiseen.

— Älä nyt hiidessä nosta sellaista melua! vastasi Sikes ja telkesi
oven. Toimita tänne valoa, Toby.

— Ahaa, toveri! sanoi sama ääni. Kynttilä, Barney, kuuletko? Näytä
herralle tietä, Barney, mutta herää ensin itse, jos niin suvaitset!

Puhuja tuntui heittävän saapaspihdin tai jonkun sentapaisen esineen
sitä henkilöä kohti, jota tahdottiin saada heräämään; sillä joku iso
puukappale kuului putoavan lattiaan, ja sitten seurasi epäselvää
murinaa, ikäänkuin joku juuri heräisi unestaan.

— Etkö sinä vielä kuule? huusi sama ääni. Täällä on Bill Sikes
eteisessä eikä kukaan ole häntä vastaanottamassa, ja sinä vetelet siinä
unta, ikäänkuin olisit hotkaissut ainakin seitsemän annosta ooppiumia
nahkoihisi! Saatko jo silmäsi auki vai tahdotko jotakin kovempaa
kalloosi?

Pari tohvelipohjaista jalkaa sipsutti nyt, kiireesti lattian poikki,
ja oikeanpuoleisesta ovesta ilmestyi ensin heikkoa valoa ja sitten
sama henkilö, joka tässä kertomuksessa jo on esiintynyt Saffron Hillin
kapakan honottavana viinurina.

— Herra Sikes, huudahti Barney iloisesti, mutta ehkä vaan
teeskennellen; tervetuloa, herra, astukaa sisään!

— Kas niin, kömmi nyt sinä ensin, sanoi Sikes sysäten Oliveria
edellään. Lähde vaan liikkeelle, muuten survon kantapääsi mäsäksi!

Kiroten pojan hitaisuutta Sikes sai Oliverin sysätyksi matalaan,
pimeään huoneeseen, jossa oli savuava kamiina, muutamia rikkinäisiä
tuoleja, pöytä sekä hyvin törkeän näköinen vuode. Siinä virui
selällään muuan mies, jalat nostettuina vuoteen alapään laidalle,
niin että ne olivat päätä paljoa ylempänä, ja suussa hänellä oli
pitkä savipiippu. Hänellä oli yllään nuuskanvärinen takki, jossa oli
suuret messinkinapit, sitruunankeltainen kaulaliina, karkeat, kirjavat
liivit sekä keltaiset housut Herra Crackitilla, sillä se hän oli, ei
ollut kovin paljon tukkaa eikä partaa, mutta se vähä, mikä hänellä
oli päässään tai kasvoissaan, oli punertavan väristä ja kierretty
pitkiksi, korkkiruuvin muotoisiksi suortuviksi, joita hän joskus
kaapi likaisilla, vaskisormusten koristamilla sormillaan. Mitaltaan
hän oli hieman yli keskisuuruuden, ja hänen jalkansa olivat ohuet
kuin tulitikut; mutta tämä asianhaara ei häntä estänyt ihailemasta
pitkävartisia saappaitaan, joita hän nyt, niiden ylevässä asemassa,
katseli nähtävällä mielihyvällä.

— Bill poikaseni, sanoi tämä olento, kääntäen päätään ovea kohti,
minua ilahuttaa nähdä sinua. Minä jo pelkäsin, että olet luopunut koko
hommasta, ja siinä tapauksessa minun olisi täytynyt yksinäni panna
alttiiksi oma kallisarvoinen persoonani. Äläppäs!

Tämän viimeisen huudahduksen hän lausui hyvin kummastuneen näköisenä,
kun hänen silmänsä sattuivat Oliveriin, jota Toby Crackit nyt alkoi
tarkastella istualtaan.

— Poika se on — ymmärräthän, se niin! huomautti Sikes ja siirsi
tuolinsa lähemmä tulta.

— Herra Faginin poika, selitti Barney virnistäen.

— Vai niin, vai Faginilta! lausui Toby, katsellen Oliveria kiireestä
kantapäähän. Tuleepa tuosta oikein kullan arvoinen taituri, jos on
tarvis nipistää jotakin ämmien hameensäkeistä kirkonmenojen aikana. Sen
viaton naama on sama kuin pääoma.

— No, anna olla, keskeytti Sikes äreästi, kumartui ystävänsä puoleen
ja kuiskasi hänelle korvaan muutamia sanoja, joista Crackit purskahti
kimeään nauruun ja kunnioitti Oliveria pitkällä, ihmettelevällä
katseella.

— Ja nyt, sanoi Sikes, jälleen istuutuen, jos teillä on mitään
syötävää tai juotavaa, niin älkää kuhnailko! Siitä tulisi lisää ryhtiä,
ainakin minulle. Istu tänne uunin ääreen, poika, ja lepää vähän: sillä
tänä yönä sinun on taas lähdettävä liikkeelle, vaikk'ei kovin kauas.

Oliver katsahti Sikesiin arasti, nosti tuolin lähelle uunia ja nojasi
kivistävää päätänsä käsiään vasten, tuskin tietäen, missä oli tai mitä
hänen ympärillään tapahtui.

— Kas tässä! sanoi Toby, kun nuori juutalainen toi pöydälle ruuan
jäännöksiä ynnä pullon. Juokaamme hyvien markkinain malja! Hän nousi
seisaalle maljan kunniaksi, laski piippunsa varovasti nurkkaan,
lähestyi pöytää, täytti lasin viinalla ja tyhjensi sen. Sikes seurasi
esimerkkiä.

— Tippanen pojallekin, lausui Toby ja kaatoi viinilasiin vähän viinaa.
Kallista kurkkuusi, viaton sielu!

— Oikeastaan minä — vakuutteli Oliver, katsoen Tobyyn rukoilevasti;
minä en oikein —.

— Anna pisara mennä! uudisti Toby. Luuletko, etten ymmärrä, mikä tekee
sinulle hyvää? Bill, käske sitä juomaan.

— Lienee parasta, että tottelet, sanoi Sikes ja taputti toista
laskuaan. Hitto vie, eikö tuosta ole enemmän kiusaa kuin kokonaisesta
komppaniasta Taskuveijareita? Juo, senkin kallittava vintiö, juo, sanon
minä!

Pelästyneenä molempien miesten uhkauksista Oliver tyhjensi äkkiä lasin
sisällyksen ja joutui heti suonenvetoiseen yskänpuuskaan, joka huvitti
suuresti Barneytä ja Crackitia, saaden yrmeän Sikesinkin hymyilemään.

Kun Sikes sitten Oli tyydyttänyt nälkänsä, heittäytyivät molemmat
rosvot pitkälleen parille tuolille nukkuakseen vähän aikaa. Oliver,
joka ei voinut syödä muuta kuin pienen palasen leipää, jäi istumaan
paikalleen tulen ääreen, ja Barney suoristihe lattialle, liki kamiinan
syrjää, käärittynä vuoteenpeitteeseen.

He nukkuivat tai ainakin näyttivät nukkuvan hetken aikaa, sillä kukaan
ei liikkunut paitsi Barney, joka pari kertaa nousi lisäämään hiiliä
kamiinaan. Oliver vaipui raskaaseen uneen, jossa hän oli harhailevinaan
pitkin pimeitä kujia, synkkiä hautuumaita ja muita sinä päivänä
näkemiään paikkoja, mutta äkkiä hänet herätti Toby Crackit, joka nousi
makuulta ja ilmoitti, että kello oli jo puoli kaksi.

Silmänräpäyksessä olivat toisetkin jalkeilla ja ryhtyivät
matkavalmistuksiin. Sikes ja Crackit käärivät kaulansa ja leukansa
suuriin, tummiin liinoihin ja ottivat, ylleen päällystakkinsa, ja
Barney avasi kaapin, josta otti esille kaikenlaisia työkaluja ja pisti
ne kiireesti heidän taskuihinsa.

— Paukkurit tänne, Barney! sanoi Toby.

— Tässä ne ovat, vastasi Barney näyttäen paria pistoolia. Te olette
itse ne ladannut.

— Hyvä, hyvä, sanoi Toby, sujahuttaen ne taskuunsa. Entäs pihdit?

— Ne ovat jo minulla, selitti Sikes.

— Tiirikat, meisselit, salalyhdyt — onko kaikki kunnossa? kysyi
Crackit, kiinnittäen käyräpäisen sorkkaraudan takkinsa sisäpuolelle
ommeltuun nauhaan.

— Kaikki on kuten pitääkin, vastasi hänen toverinsa. Anna tänne
palikat, Barney; nyt on jo aika lähteä.

Barney toi hänelle kaksi tukevaa nuijaa, joista Sikes antoi loisen
Tobylle; sitten hän kääri Oliverin hartioille ennenmainitun vaipan.

— Kas niin! huudahti Sikes ja ojensi kätensä.

Oliver, joka oli aivan pökerryksissä ponnistuksesta, ummehtuneesta
ilmasta ja saamastaan ryypystä, antoi hänelle kätensä vastustelematta.

— Tartu hänen toiseen käteensä, Toby, sanoi Sikes. Barney, mene
tähystämään!

Tämä meni ulos ja palasi pian ilmoittaen, että kaikki oli hiljaa.
Molemmat rosvot lähtivät siis liikkeelle, Oliver keskellään, ja
suljettuaan oven Barney kääriytyi jälleen peittoonsa ja makasi pian
syvässä unessa.

Yö oli sysimusta. Sumu oli yhä tihennyt, ja vaikk'ei satanut, oli
ilma kuitenkin niin kostea, että Oliverin tukka ja kulmakarvat pian
kävivät ihan kankeiksi niistä puoleksi jäätyneistä vesihöyryistä, jotka
täyttivät ilman. He menivät sillan yli sitä valoa kohti, joka oli
näkynyt edellisenä iltana. Matka ei ollut pitkä, ja siten he olivat
pian saapuneet Chertseyhin.

— Mennään vaan läpi kaupungin! kuiskasi Sikes. Tällaisena yönä ei
ketään ole liikkeellä meitä näkemässä.

Toby suostui siihen, ja he kulkivat nopeasti pitkin pienen kaupungin
pääkatua, joka tähän aikaan oli aivan autio. Siellä täällä
välkkyi valoa jostakin sänkykamarista, ja joskus kuului käheätä
koiranhaukuntaa. Mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt, ja kellon
lyödessä kaksi he jo olivat kaupungin ulkopuolella.

Kiireisin askelin ne nyt poikkesivat eräälle ajotielle, joka vei
vasemmalle. Noin neljännesmailin astuttuaan he pysähtyivät yksinäisen
talon eteen, jota ympäröi korkea kiviaita. Toby Crackit kiipesi sen
harjalle suoraa päätä, ennenkuin ehti edes henkeäkään vetää.

— Nyt poika tänne! sanoi Toby. Puske se ylös, kyllä minä sen korjaan.

Ennenkuin Oliver kerkesi ajattelemaankaan, sieppasi Sikes häntä
kainalosta ja samassa makasivat hän ja Toby aidan sisäpuolella
ruohossa. Sikes tuli pian perässä, ja sitten he varovasti hiipivät
rakennusta kohti. Nyt Oliver älysi ensi kerran, että heidän yöllisen
retkensä tarkoituksena oli murtovarkaus ja ehkä murhakin. Kauhun
valtaamana hän pani kätensä ristiin ja päästi vasten tahtoaankin
puolinaisen tuskanhuudon. Hänen silmissään musteni; kylmä hiki peitti
hänen kelmeät kasvonsa; hän oli kuin halvattu ja vaipui polvilleen.

— Nouse pystyyn! puhisi Sikes, joka värisi raivosta ja veti taskustaan
pistoolin; ylös heti, tai muuten ammun aivot kallostasi!

— Jumalan tähden antakaa minun mennä! pyysi Oliver, päästäkää minut
irti, vaikka kuolisin tuolla ulkona! En minä koskaan enää tule
Lontooseen! Armahtakaa minua älkääkä pakottako minua varkaaksi.
Kaikkien niiden hyvien enkelien tähden, jotka asuvat taivaassa,
armahtakaa minua!

Mies, jolle nämä sanat lausuttiin, kirosi kauheasti ja viritti jo
pistoolin, mutta samassa Toby löi sen maahan hänen kädestään, painoi
kätensä Oliverin suuta vasten ja laahasi hänet talon luo.

— Hiljaa! lausui Toby, se tapa ei sovi täällä. Jos vielä kerran avaat
suusi, lyön sinua nuijalla päähän, ja se keino on yhtä varma eikä
suotta herätä melua. Kuules, Bill, riko nyt tuo luukku! Kyllä minä
olen vanhempienkin miesten nähnyt juonittelevan tällä tapaa kylmänä
yönä, mutta tottahan talttuu. Sikes kiroili Faginia, joka oli hänelle
toimittanut tärkeään yritykseen tuollaisen pojan kuin Oliver, ja teki
sorkkaraudalla voimainsa takaa työtä, mutta ilman huomattavaa meteliä;
muutamien ponnistusten jälkeen, joita Tobykin auttoi, kääntyi puheena
oleva luukku auki. Se oli pieni ristikkoakkuna talon takasivulla, noin
viisi jalkaa korkealla maasta, ja kuului vähäiseen pesutupaan eli
panimohuoneeseen, joka oli käytävän päässä. Aukko oli niin pieni ettei
talon puolesta oltu arveltu sen tarvitsevan varmempaa suojaa; mutta se
oli sentään siksi iso, että Oliverin kokoinen poika siitä voi päästä
sisään. Kun Sikes taitavasti käsitteli vehjettänsä, oli ristikkokin
pian irrotettu, niin että aukko oli vapaa.

— Kuule nyt, pikku veijari! kuiskasi Sikes, ottaen esille salalyhdyn,
jonka valon hän käänsi suoraan vasten Oliverin kasvoja. Pistän sinut
tuosta sisään. Ota tämä lyhty, astu hiljaa ylös portaita ja sitten
suoraan käytävän läpi pääovelle. Sen sinä avaat ja päästät meidät
sisään.

— Se on teljetty poikkitangolla, johon et kai ulotu, huomautti Toby.
Nouse siis tuolille; eteisessä niitä on kolme kappaletta, ja kaikissa
on vanhan rouvan komea vaakuna, sininen sarvikuono ja kultainen harava.

— Etkö voi olla vaiti? ärjäsi Sikes uhkaavasti. Onko pesutuvan ovi
auki?

— Ihan ammollaan, vastasi Toby, katsottuaan akkunasta sisään. Onpa
se hassua — ne jättävät oven auki sitä varten, että koira, jonka
makuupaikka on täällä, pääsisi jalottelemaan käytävässä, kun ei
sitä enää nukuta. Hah, haa, Barney sai sen eilisiltana niin somasti
houkutelluksi täältä pois!

Vaikka Crackit puhui niin hiljaa, että hänen sanojaan tuskin kuuli,
ja hihitti melkein äänettömästi, käski Sikes kuitenkin tylysti häntä
vaikenemaan ja ryhtymään työhön. Toby totteli käskyä, otti salalyhtynsä
esille, pani sen maahan, ja nojautui sitten eteenpäin, pää akkunan
alareunaa vasten ja kädet lujasti kiinni polvissa, niin että hänen
selkänsä oli kuin siltana. Sikes nousikin heti hänen selkäänsä ja
sysäsi Oliverin aukosta sisälle jalat edellä eikä päästänyt irti hänen
kaulustaan, ennenkuin Oliver seisoi turvallisesti lattialla.

— Ota tämä lyhty, sanoi Sikes, silmäiltyään huonetta. Näetkö edessäsi
portaat?

— Melkein puolikuolleena vastasi Oliver myöntäen, ja Sikes viittasi
pistoolinpiipulla käytävän toista päätä kohti ja huomautti hänelle
vielä, että hänet saattoi täältä akkunasta ampua käytävän toiseen
päähän asti ja että jos hän vähänkään juonittelisi, niin ammuttaisiin
hänet heti kuoliaaksi.

— Siihen ei kulu minuuttiakaan, sanoi vielä Sikes. Heti kun sinut
päästän kädestäni, toimitat tehtäväsi. Vaiti!

— Mitä se on? kysyi toinen.

He kuuntelivat tarkasti.

— Ei mitään, sanoi Sikes ja päästi Oliverin lähtemään. Eteenpäin mars!

Sillä lyhyellä ajalla, jona Oliverilla oli tilaisuutta malttaa
mieltänsä, hän oli tehnyt lujan päätöksen rientää ylös portaita ja
nostaa melua, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Tässä mielessä hän lähti
astumaan varmoin, tosin äänettömin askelin.

— Tule takaisin! huusi Sikes äkkiä kovaa. Takaisin, kuuletko?
Pelästyneenä tästä odottamattomasta käänteestä ja kovasta huudosta,
joka kuului heti sen jälkeen, Oliver pudotti lyhtynsä eikä tiennyt,
pitikö mennä eteenpäin vai paeta takaisin.

Sama huuto uudistui — kynttilän valoa häämötti — portaitten yläpäässä
näkyi pari pelästynyttä, puoleksi pukeutunutta miestä — välähdys —
pamaus — savua — romahdus, ikäänkuin jotakin olisi särkynyt — ja
sitten hän horjui takaperin.

Sikes oli hetkeksi hävinnyt; mutta pian hän taas ilmestyi akkunaan
ja tarttui Oliverin kaulukseen, ennenkuin savu oli ehtinyt haihtua.
Hän laukaisi oman pistoolinsa miehiä kohti, jotka jo peräytyivät, ja
tempasi pojan ylös akkunasta.

— Pidä paremmin kiinni minusta, sanoi Sikes, vetäessään hänet
akkunasta ulos. Anna tänne kaulaliina! Ne ovat osuneet häneen. Riennä,
Toby! Pojasta juoksee niin kirotusti verta.

Oliver kuuli kimeän kellon soivan, ja siihen liittyi ampuma-aseiden
paukkina ja juoksevain ihmisten kirkuna — sitten hän tunsi itseään
kiireesti kannettavan pitkin epätasaista maata. Vähitellen kuului
meteli yhä kauempaa, kuolettava kylmyys värisytti hänen ruumistaan —
eikä hän enää nähnyt eikä kuullut mitään.




KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Esittää hauskan keskustelun Bumblen ja erään naisen välillä ja näyttää,
että köyhäintalon vahtimestarillakin on hellempiä tunteita.


Ilta oli purevan kylmä. Lumi oli ahtautunut paksuksi, lujaksi kuoreksi
maan yli, niin että vinkuva tuuli saattoi pöyhiä ainoastaan niitä
kasoja, joita oli kerääntynyt kadunkulmiin ja sokkeloihin. Mutta
ikäänkuin tuuli olisi sitä hurjemmaksi raivostunut, mitä vähemmän sille
oli jäänyt vaikutusalaa, ajoi se lumihiutaleita paksuina pyrypilvinä
korkealle ilmaan, levitti niitä tuhansiksi kiemuroiksi ja hajotti
lopulta joka taholle. Kolea, pimeä, jäätävän kylmä ilta oli juuri
sellainen, että se, jolla oli lämmin koti, turvautui leimuavan uunin
suojaan, kiittäen Jumalaa tästä siunauksesta, mutta kodittomalla ja
nälkiintyneellä raukalla ei ole tuommoisena iltana muuta neuvoa kuin
laskeutua maahan ja kuolla. Moni onneton heittää sellaiseen aikaan
henkensä kaduillamme, ja millaiset heidän rikoksensa lienevätkin,
pahempaan maailmaan he eivät ainakaan joutune.

Näin oli ulkonaisten asiain laita, kun rouva Corney, Oliverin
synnyinpaikkana kuvatun köyhäintalon emännöitsijä, istuutui hauskan
uunivalkean ääreen pienessä huoneessaan ja katseli mielihyvällä
pyöreätä pöytää, jolle oli asetettu muutamia astioita kaikkine
tarpeineen vanhanpuoleisen rouvan mielinautinnoksi. Rouva Corney
aikoi todellakin virkistää sieluansa kupposella teetä; ja kun hän
jälleen käänsi silmänsä uunia kohden, jossa kalkkein somin pikku
teekattila hyräili omaa, salaperäistä säveltään, eneni hänen sisällinen
mielihyvänsä, — niin, tosiaankin siihen määrään saakka, että rouva
Corney lopulta hymyili.

— Sanokaas muuta! lausui emäntä itsekseen ja nojautui kyynärpäällään
pöytää vasten, katsellen tulta miettiväisesti. Kyllä meillä kaikilla on
syytä olla kiitollisia, jos vaan tahdomme sen myöntää!

Rouva Corney pudisti synkästi päätään, ikäänkuin surkuttelisi niiden
köyhien henkistä sokeutta, jotka eivät sitä myöntäneet, pisti sitten
hopealusikan, joka oli hänen yksityistä omaisuuttansa, tinapeltisen
teesäiliön syvyyteen ja alkoi valmistaa juomaansa.

Miten pieni aihe kuitenkin voi häiritä heikkojen sielujemme rauhaa!
Mustasta teekannussa, joka oli hyvin pieni ja siis täyttyi pian,
valui rouva Corneyn pohtiessa siveellisiä kysymyksiä kuumaa vettä yli
reunojen, niin että hänen kättään hieman poltti.

— Vietävän kannu! huudahti arvoisa eukko, laskien sen kiireesti
hyppysistään; mokomakin kapine, johon mahtuu vaan pari kuppia! Kellä
voi olla hyötyä tuollaisesta hylystä? — paitsi, lisäsi hän hetken
kuluttua, — paitsi tällaisella yksinäisellä vaimoparalla. Voi sentään,
hyvä Jumala!

Näin voivotellen emäntä vaipui tuolilleen, nojasi kyynärpäänsä jälleen
pöytää vasten ja ajatteli yksinäistä asemaansa. Pieni teekannu ja ainoa
kuppipari olivat hänen sieluunsa herättäneet surullisia muistoja herra
Corneysta, joka ei vielä ollut maannut haudassa kuin viisikolmatta
vuotta, ja syvä liikutus valtasi hänet.

— Minä en saa koskaan enää sellaista! lausui hän synkästi. En koskaan
sen veroista!

Miesvainajaansako vai teekannua hän näillä sanoilla tarkoitti, sitä en
osaa varmaan sanoa. Luultavasti hänellä oli jälkimmäinen mielessään,
sillä puhuessaan hän oli luonnut katseensa teekannuun, johon heti
tarttuikin. Hän oli juuri ehtinyt juoda ensimmäisen kupillisen, kun
huoneen ovelle hiljaa naputettiin.

— No, ettekö pääse sisään? huusi rouva äreästi. Kaiketi taas joku
ämmä on päättänyt kuolla, sillä juuri sen hetkenhän ne valitsevat,
jolloin minä olen ruualla. Älkää sinne ovelle jääkö kaapimaan lattiaa,
sieltähän te päästätte koko talven sisään! Mikä vaivaa nyt — häh?

— Ei mikään, hyvä rouva, ei mikään, vastasi miehen ääni.

— No ihme ja kumma! huudahti emäntä leppeämmin: tekö sieltä tulette,
herra Bumble?

— Teidän palvelijanne, hyvä rouva, lausui tämä kunnon mies, joka oli
jäänyt oven ulkopuolelle, ravistaakseen kenkänsä ja takkinsa puhtaiksi
lumesta ja nyt astui huoneeseen, toisessa kädessä kolmikulmainen hattu
ja toisessa mytty. Saanko sulkea oven, hyvä rouva?

Emännöitsijä oli häpeissään eikä tiennyt, mitä vastata, harkiten
mielessään, oliko oikein sopivaa puhua herra Bumblen kanssa kahden
kesken, suljettujen ovien takana. Bumble käytti hyväkseen tätä
epävarmuutta, ja kun häntä itseäänkin hieman paleli, sulki hän oven,
odottamatta siihen lupaa.

— Ilkeä ilma, herra Bumble, alkoi rouva Corney.

— Todellakin, ihan kelvoton, vastasi vahtimestari. Kerrassaan
sopimaton sää sille, jonka on liikkuminen ulkona. Olemme tänä iltana,
rouva Corney, jakaneet kaksikymmentä, sanoo: _kaksikymmentä_ naulaa
leipää sekä puolitoista juustoa, eivätkä köyhät sittenkään tyydy. Kovat
ajat on kunnallamme!

— Se on tietty se. Milloin he osaisivat tyytyä, herra Bumble? arveli
emäntä hörpäten teetä.

— Niin milloin? uudisti Bumble. Niinpä on täällä esimerkiksi muuan
mies, jolle katsoen hänen suureen perheeseensä annettiin koko naula
leipää ynnä samoin juustoa, runsaasti punnittuna. Mutta luuletteko
hänen olleen siitä kiitollisen? Ei sinnepäinkään! Mitä arvelette hänen
sanoneen? Hän rupesi kerjäämään hiiliä, vaikkapa hänelle annettaisiin
vaan sen verran kuin mahtuu nenäliinaan. Hiiliä! — Mitä hittoa se
hiilillä tekee? — Paistaisi niillä juustoa, luullakseni, sillä
nähkääs, hyvä rouva, kun kerjäläinen saa juustoa, niin se on vielä
paistettava, ennenkuin se oikein maistuu, ja sitten tullaan kerjäämään
lisää. Sellainen on noiden ihmisten tapa: vaikka saisivat esiliinansa
täyteen hiiliä, kyllä ne huomenna taas seisovat odottamassa samaa
eivätkä edes punastu häpeästä.

Rouva Corney lausui täysin yhtyvänsä niihin mielipiteisiin, joita
Bumble oli esittänyt, ja sitten tämä virkamies jatkoi:

— Ne käyvät kimppuun kuin piki ja terva. Toissapäivänä tuli eräs
mies — te olette ollut naimisissa, hyvä rouva, ja senvuoksi uskallan
sen teille kertoa — eräs mies, jolla oli päällään tuskin ainoatakaan
riepua (rouva Corney loi silmänsä alaspäin), tuli meidän ylijohtajamme
ovelle, juuri kun hänellä oli herrasväkeä luonaan päivällisellä, ja
mankui apua, sanokaas muuta, rouva Corney! Kun mies ei tahtonut mennä
tiehensä ja sellaisen läsnäolo tietysti häiritsi vieraita, toimitti
johtaja hänelle puoli kappaa perunoita ja pari korttelia kaurajauhoja.
— Laupias taivas, sanoi tuo kiittämätön heittiö, mitä apua minulla
tästä on? Yhtä hyvin voisitte antaa minulle rautapeltiset silmälasit.
— Hyvä on, sanoi meidän johtajamme, joka otti lahjan takaisin, te ette
täältä saa muuta. — Sitten minä kuolen kadulle, sanoi kerjäläinen. —
Mitä vielä, sen te jätätte tekemättä, sanoi johtaja.

— Ha, ha! Sukkelasti sanottu! Juuri niin onkin herra Grannettin tapa
puhua! huomautti emännöitsijä. No, entä sitten?

— Niin entä sitten! toisti vahtimestari. Hän meni lopulta matkoihinsa
ja kuoli todellakin kadulle. Siinä näkee oikein paatuneen kerjäläisen!

— Kyllä se on ihan uskomatonta! ihmetteli rouva Corney. Mutta
ettekö pidäkin almujen antamista vaivaistalon ulkopuolella oleville
kerjäläisille hyvin vahingollisena, herra Bumble? Te olette kokenut
mies ja tiedätte.

— Rouva Corney, vastasi vahtimestari hymyillen, kuten ainakin mies,
joka tuntee etevämmyytensä, almu köyhäintalon ulkopuolella tai toisin
sanoen, tuollainen avustus kadulla, jos sitä asianmukaisesti käytetään
— huomatkaa, hyvä rouva, asianmukaisesti —, on köyhäinhoidolle
arvaamattomaksi hyödyksi. Siinä kohden noudatetaan sitä kultaista
periaatetta, että köyhille annetaan juuri sitä, mitä ne eivät tarvitse,
ja siten ne väsytetään, jotta kerrankin lakkaavat pyytämästä.

— No ihme ja kumma! huudahti rouva Corney. Sepä vasta on mukava keino!

— Sitähän minäkin. Meidän kesken puhuen, jatkoi Bumble, tämä juuri
on periaatteemme; ja siinä juuri on syy, miksi aina, jos vaan satutte
lukemaan kirottujen sanomalehtien kertomuksia, saatte huomata, että
kaikille sairaille kerjäläisille on syötetty juustoa. Koko maassa
seurataan nykyään tätä tapaa. — Mutta toiselta puolen, lisäsi
vahtimestari, kumartuen avaamaan myttyään, tämä on virkasalaisuus,
josta ei saa puhua kuin viranomaisten kesken, jollaisia mekin olemme,
hyvä rouva. Tässä on viiniä, jota johtokunta on määrännyt sairaille
— oikeata portviiniä, joka on pantu pulloihin vasta tänä iltana —
kirkasta kuin peili, ilman pienintäkään sakkaa.

Bumble piti ensimmäistä pulloa ilmassa valoa vasten, ravisti sitä,
näyttääkseen sen puhtautta, laski sitten molemmat pullot eräälle
arkulle, kääri niiden ympärille nenäliinan, jossa ne oli tuonutkin,
pisti huolellisesti taskuunsa ja tarttui hattuunsa, ikäänkuin
lähteäkseen pois.

— Teille tulee nyt kylmä kävelymatka, herra Bumble, sanoi emännöitsijä.

— Kova tuuli siellä käy, vastasi Bumble ja käänsi takkinsa kauluksen
pystyyn, niin että pian nipistää korvat irti.

Rouva Corney katsahti pieneen teekattilaan ja sitten vahtimestariin,
joka lähestyi ovea, ja kun tämä yskähti, ikäänkuin ryhtyisi lausumaan
tavanmukaista "hyvää yötä", kysyi emännöitsijä, eikö hän olisi niin
hyvä ja joisi kupin teetä?

Bumble painoi heti kauluksen alas, laski hattunsa ja keppinsä tuolille
ja siirsi toisen tuolin pöydän ääreen. Hitaasti istuutuessaan hän
silmäili emäntää arvokkaasti. Tämä taas katseli pientä teekannua.
Vahtimestari yskäisi taas — tällä kertaa kovemmin kuin ennen.

— Makeaako? kysyi rouva Corney, ottaen käteensä sokeriastian.

— Hyvin makeaa, rouvaseni! vastasi Bumble ja kiinnitti katseensa
kysyjään. Jos koskaan köyhäintalon vahtimestari voi näyttää hellältä,
kyllä Bumble nyt oli hellä.

Tee oli valmista ja tarjottiin ääneti. Bumble levitti nenäliinansa
polvilleen, jotteivät vehnäleivän murut tahraisi kiiltäviä
polvihousuja, ja alkoi syödä ja juoda mielin määrin; tätä mieluisaa
toimitusta hän joskus keskeytti syvällä huokauksella, joka ei lainkaan
vahingoittanut hänen ruokahaluaan, vaan näytti helpottavan hänen
ponnistuksiaan syömä- ja juomahommassa.

— Teillä on näen minä kissa, hyvä rouva, lausui Bumble luoden silmänsä
sen sukuiseen eläimeen, joka lämmitteli tulen edessä pienen perheensä
ympäröimänä, ja poikasiakin, kuten huomaan.

— Ette voi uskoa, kuinka rakastan näitä eläimiä, vastasi emäntä. Ne
ovat niin onnellisia, iloisia ja sukkelia, että ovat oikein minun
seuranani.

— Hyvin somia luontokappaleita, myönsi vahtimestari, ja niin
kodikkaita.

— Niin ihan! huudahti rouva Corney innostuneena; niin kiintyneitä
kotiinsa, että on oikein ihanaa niitä katsella.

— Hyvä rouva Corney, lausui nyt Bumble, lyöden ikäänkuin tahtia
teelusikalla, minä vaan lausun sen mielipiteen, että se kissa tai
kissanpoika, jolla on onni asua teidän luonanne, olisi aika aasi, ellei
se osaisi olla kotiinsa mieltynyt.

— No, no, herra Bumble! huomautti emäntä ujosti.

— Miksi ei saisi suoraan sanoa, mitä on mielessä? jatkoi vahtimestari,
heiluttaen lusikkaansa ihastuneen sulavasti, jolloin mies on naisesta
ihan vastustamaton; niin, ellei se elukka olisi kiintynyt kotiinsa,
hukuttaisin itse sen mielelläni.

— Te olette julma mies, sanoi rouva Corney vilkkaasti ja ojensi
kätensä, ottaakseen vahtimestarin kupin, ja päälle päätteeksi
kovasydäminen.

— Vai kovasydäminen! kummeksi Bumble sanomatta muuta, mutta antaessaan
kuppinsa hän puristi rouva Corneyn pikkusormea, taputti kämmenellään
pari kertaa kirjaeltuja liivejään, huokasi syvään ja siirsi vähän
tuoliaan tulen luota.

Lukija huomatkoon, että pöytä oli pyöreä. Koska rouva Corney ja herra
Bumble olivat istuneet jokseenkin lähellä toisiaan, kasvot tuleen päin
niin on helposti ymmärrettävissä, että Bumblen siirtyessä kauemmaksi
tulen luota, mutta kuitenkin pysyessä pöydän ääressä heidän välinsä
suureni. Ymmärtävä lukija kaiketi kummeksii tätä menettelyä ja pitää
sitä suurena itsekieltäymyksenä Bumblen puolelta, varsinkin kun tätä
herrasmiestä, niin sanoakseni, aika, paikka ja tilaisuus houkutteli
lausumaan muutamia helliä, tyhjänpäiväisiä puheenparsia, jotka sopivat
ajattelemattomien, nuorien keikarien sanottaviksi, mutta alentavat
rauhantuomarin, valtiopäivämiehen, valtioministerin, loordimajorin
ja muiden korkeiden virkamiesten arvoa ja kaikkein vähimmän ovat
sopusoinnussa sen mahtipontisuuden ja vakavuuden kanssa, minkä pitää
ilmetä kaikkein ankarimmassa viranomaisessa, nimittäin köyhäintalon
vahtimestarissa.

Mikä tarkoitus Bumblella muuten lie ollutkin — epäilemättä se oli
ylevää laatua — niin, mikä tahansa se lienee ollut, mutta kovaksi
onneksi, kuten jo mainitsin, pöytä oli pyöreä. Kun siis Bumble yhä
siirteli tuoliaan pitkin pöydän reunaa, alkoi hän tietysti uudestaan
lähestyä rouva Corneyta. ja vaeltaessaan siten kaaressa yhä eteenpäin
hän joutui lopulta ihan liki arvoisaa emäntää. Molemmat tuolit
kolahtivat yhteen, ja Bumblen kiertomatka päättyi.

Jos rouva Corney nyt olisi siirtänyt tuolinsa oikealle päin, olisi tuli
häntä korventanut; ja jos hän taas olisi kääntynyt vasemmalle, olisi
hän luiskahtanut suoraa päätä Bumblen syliin. Mutta kun hän oli älykäs
nainen, joka tuollaisessa tilanteessa heti äkkää seuraukset, jäi hän
paikalleen ja tarjosi kunnan virkamiehelle toisen kupin teetä.

— Kovasydäminenkö, vai niin, rouva Corney! lausui Bumble, sekoittaen
teetään ja katsoen emäntää kasvoihin; oletteko te puolestanne
kovasydäminen?

— Voi, voi, sentään! huudahti rouva Corney, kuinka saattaa naimaton
mies niin kysyä! Miksi sitä kysytte, herra Bumble?

Vahtimestari joi teensä viimeiseen tippaan saakka, söi voileipänsä,
ravisti muruset polviltaan, pyyhki suupielensä puhtaiksi ja painoi
rouva Corneyn huulille säädyllisen suudelman.

— Herra Bumble, nuhteli tämä arvokas nainen hiljaa kuiskaten, sillä
kauhusta hän melkein oli menettänyt äänensä, herra Bumble, minä huudan!

Vahtimestari ei vastannut siihen mitään, vaan kiersi käsivartensa
hitaasti ja juhlallisesti mielitiettynsä vartalon ympärille.

Koska rouva Corney oli uhannut huutaa, niin hän kai olisikin
kiljahtanut tämän uuden loukkauksen johdosta, ellei se olisi käynyt
tarpeettomaksi sen kautta, että ovelle äkkiä naputettiin. Heti kun
Bumble tämän kuuli, ponnahti hän sukkelasti tuolilta ja hyökkäsi
viinipullojen ääreen, joita hän sitten oli pyyhkivinään puhtaiksi
tomusta. Rouva Corney huusi sillä välin äreästi: Tulkaa sisään!
Tässä kohden voimme huomata miten merkillinen vaikutus äkillisellä
hämmästyksellä on äskeisen pelon jälkeen: hänen äänensä oli taas saanut
entisen voimansa ja pontensa.

— Pyydän anteeksi, hyvä rouva, sanoi vanha näivettynyt köyhäintalon
eukko ja pisti rumat kasvonsa ovesta sisään; vanha Sally on
kuolemaisillaan.

— Entä sitten, mitä te minua haette? tokaisi emäntä suuttuneena. Enhän
minä voi sitä hengissä pitää, vai mitä?

— Ette tietysti, hyvä rouva, vastasi eukko, ei sitä kukaan voi. Hän
on jo ulkopuolella ihmisapua. Olen nähnyt jo hyvin monen kuolevan,
pienistä lapsista suuriin tukeviin miehiin asti, niin että jotenkin
tarkoin huomaan, milloin kuolema tekee tuloaan. Mutta Sallyn sielu
on levoton ja tuskissa, ja kun hän välistä saa siunaaman aikaa lepoa
kovista vaivoistaan, niin hän sanoo, että tahtoisi ilmoittaa teille
jotakin. Hän ei voi kuolla rauhassa, ennenkuin tulette, hyvä rouva.

Tällaisen kutsun saatuaan rouva Corney alkoi hurjasti manata vanhoja
ämmiä, jotka eivät osanneet edes kuolla vaivaamatta parempia ihmisiä ja
johtajiaan, kääriytyi sitten kiireesti paksuun saaliin, pyysi Bumblea
jäämään odottamaan, kunnes tulisi takaisin, ja käski sanantuojan astua
reippaasti edeltä, jotta vielä tänä yönä päästäisiin perille. Huonoa
tuultansa rouva Corney purki vielä heidän lähdettyäänkin, torumalla
eukkoa juurta jaksain.

Kun Bumble siten oli jäänyt huoneeseen yksin menetteli hän siellä
jotenkin omituisesti. Hän avasi kaapin, laski, montako teelusikkaa oli,
punnitsi kädessään sokeripihtiä ja tarkasteli kaikin puolin erästä
hopeaista maitokannua, päästäkseen selville, oliko se todellakin
hopeata. Tyydytettyään uteliaisuutensa kaikissa näissä kohdissa hän
pani kolmikulmaisen hatun päähänsä kallelleen, kuten on kenraalien
tapa ja tanssi neljään kertaa pöydän ympäri hyvin arvokkaasti. Tämän
harvinaisen ponnistuksen jälkeen hän taas otti hatun päästään, asettui
hajasäärin seisomaan selkä uuniin päin ja näytti hengessään arvioivan
huoneen koko sisustusta.




KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Joka käsittelee pientä ainetta, mutta on lyhyt eikä suinkaan tarpeeton.


Se nainen, joka oli tullut häiritsemään rouva Corneyta, oli
ulkomuodoltaan aivan omansa kuolonsanoman tuojaksi. Hänen ruumiinsa
oli vuosien painosta koukistunut, hänen jäsenensä tutisivat kuin
halvatulla, ja hänen kierokatseinen, vino naamansa näytti ennemmin
olevan koirankurisen kuvanveistäjän leikillinen teos, kuin luonnon
kädestä lähtenyt.

Kuinka harvoin saammekaan nähdä sellaisia vanhoja kasvoja, jotka
ilahduttavat meitä luonnollisella kauneudellaan! Maailman murheet
ja kärsimykset muuttelevat niitä samalla tapaa kuin sydämiämme, ja
ainoastaan silloin, kun intohimot lepäävät tai ikipäiviksi ovat
haihtuneet, kasvot pääsevät osoittamaan sopusointuista, alkuperäistä
ilmettänsä. Niinpä näkyy usein vainajan jäykistyneessä muodossa entisen
lapsuuden rauhallisuus ja viattomuus niin selkeästi, että ne, jotka
ovat hänet tunteneet hänen onnellisen lapsuutensa aikana, hartaasti
polvistuvat ruumisarkun viereen ja ovat jo maan päällä näkevinään hänen
kirkastuksensa.

Vanha eukko hoiperteli käytävien läpi ja portaita ylös, mutisten
itsekseen jotakin vastaukseksi emännöitsijän haukkumisiin; ja kun
hänen lopulta oli pakko pysähtyä henkäisemään, antoi hän kynttilän
rouva Corneylle ja lupasi tulla perästä niin pian kuin pääsisi.
Ollen reippaampi ja nuorempi riensi rouva Corney suoraa päätä siihen
huoneeseen, jossa sairas makasi.

Se oli jotenkin tyhjä ullakkokamari, jonka äärimmäisessä nurkassa paloi
vaivainen kynttilä. Muuan iäkäs eukko istui vuoteen ääressä, ja uunin
edessä seisoi köyhäinhoidon apteekin oppipoika, veistellen itselleen
hanhenkynästä hammastikkua.

— Kylmä ilta, rouva Corney, sanoi tämä nuori herra, kun emännöitsijä
astui huoneeseen.

— On todellakin aika pakkanen, vastasi rouva Corney mitä kohteliaimmin
ja astui kumartaen hänen ohitseen.

— Teidän pitäisi tavaranhankkijaltanne vaatia parempia hiiliä, lausui
apteekkarin lähettiläs ja alkoi ruosteisella hiilihangolla muokata
suurta hiilenlohkaretta palasiksi. Nämä eivät kelpaa näin kylmiksi
illoiksi.

— Se on johtokunnan asia, vastasi emännöitsijä. Kyllä niistä sentään
tuleekin kylliksi lämmintä, ja minun mielestäni on köyhäintalossa
muutenkin niin paljon hommaa, ettei joka paikkaan ehdi nokkaansa pistää.

Tähän keskustelu keskeytyi, kun sairaan puolelta kuului valitusta.

— Jaha! sanoi nuori mies, kääntyen vuoteen puoleen, ikäänkuin nyt
vasta muistaisi sairaan, siinä jo tehdään melkein kuin loppua, rouva
Corney.

— Joko todella ollaan niin pitkällä? kysyi emäntä.

— Jos se vielä elää kaksi tuntia, niin minä jo hämmästyisin aika
lailla, sanoi apteekkioppilas ja teroitti hammastikkuaan. Koko
ruumiinrakennus on hajoamassa. Nukkuuko se siellä vielä, eukko?

Sairaanhoitaja kumartui vuoteen yli ottaakseen asiasta selvän ja
nyökkäsi sitten myöntävästi.

— Kai se sitten niine hyvineen siirtyy toiseen maailmaan, jollette
vaan sitä herätä, sanoi nuorukainen. Pankaa kynttilä lattialle, jottei
sairas sitä näe.

Hoitaja totteli käskyä, mutta pudisti samalla päätään, ikäänkuin
tahtoisi osoittaa, ettei sairas suinkaan niin helposti kuole, ja
istuutui sitten taas paikalleen toisen eukon viereen, joka sillä välin
oli tullut huoneeseen. Rouva Corney kääriytyi kärsimättömän näköisenä
saaliinsa ja asettui istumaan vuoteen alapäähän.

Kun apteekkioppilas oli saanut hammastikkunsa valmiiksi, jäi hän
seisomaan tulen ääreen, lämmitteli siinä itseään joka puolelta noin
kymmenen minuuttia ja lähti sitten unisen näköisenä hiljaa huoneesta,
toivottaen rouva Corneylle hauskaa iltaa.

Kun oli istuttu ääneti jonkun aikaa, nousivat vanhat eukot vuoteen
laidalta, kyykistyivät uunin ääreen ja ojensivat sitä kohden
kuivettuneita käsiään, saadakseen edes hieman lämmintä. Liekki heitti
kamalaa loistetta heidän ryppyisille, kovettuneille kasvoilleen ja
esitti heidän rumuutensa vieläkin ilettävämpänä. Pian he alkoivat
hiljaa kuiskailla toisilleen.

— Kuules, Amy, sanoiko se sitten mitään, kun olin mennyt? kysyi se,
joka oli rouva Corneyn luo tullut sanaa tuomaan.

— Ei yhtään mitään, vastasi toinen. Se vaan nyppi peittoa ja reuhtoili
käsillään vähän aikaa: mutta minä tartuin sen käsiin lujasti kiinni,
niin että siitäkin tuli pian loppu. Ei sillä enää ole paljoa voimia
eikä sitä ollutkaan vaikea hillitä. Vaikka olenkin vanha, kyllä minussa
sentään on vähän voimia jäljellä, niin totta kuin syönkin vaivaisruokaa!

— Joiko hän sitä lämmintä viiniä, jota tohtori määräsi? kysyi taas
ensimmäinen.

— Koetin sitä kaataa hänen suuhunsa, vastasi toinen, mutta se piti
hampaitansa niin lujasti kiinni, ettei sinne mitään mahtunut. Kun ei
viini kelvannut, join sen itse, ja hyvältä se tuntuikin.

Silmäiltyään varovasti ympärilleen, ollakseen varmat, ettei kukaan
kuuntele, molemmat ämmät kumartuivat lähemmä tulta ja nauraa hihittivät
sydämellisesti.

— Muistan minä senkin ajan, sanoi ensiksi puhunut, jolloin hän olisi
samoin menetellyt ja sitten mielissään kelle tahansa puhunut.

— Kyllä niin, myönsi toinen, hän olikin oikein veitikkamainen. Monen
monta ruumista hän on jo ehtinyt sääliä niin koreiksi kuin vahakuvat.
Sen olen näillä vanhoilla silmilläni nähnyt, — olenpa näillä käsilläni
itse niitä hypistellyt, sillä minähän häntä autoin siinä hommassa monet
kerrat!

Näin sanoen hän ojensi vapisevia sormiaan ja ravisti niitä,
ikäänkuin riemuiten, kasvojensa edessä. Sitten hän kaiveli jotakin
hamekasastaan, sai esille kiiltävän kuluneen tinarasian ja kopisti
siitä juorutoverinsa kouraan muutamia jyväsiä sekä vähän useampia omaan
kouraansa. Kun he olivat tässä hommassa, astui rouva Corney, joka
kärsimättömästi oli odotellut kuolevan heräämistä horrostilastaan,
heidän luokseen ja kysyi äreästi, miten kauan hän vielä saisi odottaa.

— Ei juuri kauan, vastasi toinen akka ja loi silmänsä häneen. Meistä
ei kenenkään tarvitse varrota kuolemaa järin kauan. Pitää vaan olla
kärsivällinen! Kyllä kuolema tulee aikanaan meidän kaikkien luo!

— Pidä suusi kiinni, mokoma hupsu! ärjäsi emännöitsijä. Martha,
sano sinä minulle, onko tuolla sairaalla jo ennen ollut samanlaisia
kohtauksia?

— On kyllä, hyvinkin usein, vastasi ensimmäinen eukko.

— Mutta ei niitä nyt enää tämän jälkeen tule, lisäsi toinen eukko;
se merkitsee, että hän herää vain yhden ainoan kerran — ja muistakaa
minun sanoneeni, ei juuri pitkäksi ajaksi.

— Pitkäksi tai lyhyeksi, tiuskasi rouva Corney, mutta minä en jää
tänne enää ja varokaa te molemmat häiritsemästä minua suotta toista
kertaa! En minä siitä palkkaa saa, että katselen, miten vanhat ämmät
heittävät henkensä, eikä minulla muutenkaan ole siihen halua. Pankaa se
muistiinne, hävyttömät noidat! Jos vielä kerran teette minusta pilaa
tällä tapaa, niin lupaan parantaa teidät sellaisesta hullutuksesta.

Hän oli juuri lähtemäisillään huoneesta, kun hänet pysäytti sängyn
puoleen kääntyneiden eukkojen kiljahdus. Sairas oli noussut istumaan ja
ojensi käsiään hoitajiinsa päin.

— Kuka täällä on? huusi hän ontolla äänellä.

— Vaiti! Vaiti! sanoi toinen eukko ja kumartui hänen puoleensa, pane
maata, pane maata!

— En ikinä enää elävänä pane maata, vastasi sairas tempoillen rajusti.
Minä tahdon sen sanoa hänelle! Tulkaa tänne lähemmäksi, että saan
kuiskata korvaanne!

Hän tarttui rouva Corneyn käsivarteen, pakotti hänet istumaan tuolille
sänkynsä viereen ja alkoi juuri ryhtyä puhumaan, mutta samassa hän,
katsahtaessaan syrjään, äkkäsi vanhat sairaanhoitajat, jotka olivat
kumartuneet kuuntelemaan.

— Ajakaa nuo täältä pois! sanoi sairas raukeasti, pois ihan heti!

Molemmat eukot alkoivat yhteisesti purkaa helliä valituksia, koska
sairas parka muka oli joutunut niin suunniltaan, ettei enää tuntenut
paralta ystäviään, ja vakuuttivat, etteivät häntä suinkaan hylkäisi
hänen kuolinhetkellään, mutta emännöitsijä ajoi heidät ulos, sulki
oven ja palasi vuoteen ääreen. Ulkona käytävässä molemmat akat
muuttivat puhetapaansa ja huusivat avaimenreiästä, että vanha Sally
oli juovuksissa, mikä ei ollutkaan ihan mahdotonta, sillä paitsi sitä
lievää ooppiumiannosta, jonka apteekkari oli hänelle määrännyt hän oli
tyhjentänyt myös jonkun määrän katajanmarjaviinaa, jota hänen arvoisat
ystävänsä olivat hänelle sydämensä hyvyydestä salaa toimittaneet.

— Kuulkaa nyt minua tarkasti, sanoi kuoleva niin kovaa kuin hänen
haihtuvaa voimansa vielä sallivat. Juuri tässä huoneessa — tässä
samassa vuoteessa — makasi kerran eräs nuori, kaunis olento, joka
oli tuotu köyhäintaloon jalat kipeinä, matkasta uupuneena ja vaatteet
liassa. Minä olin hänen hoitajanaan. Hän oli kovin sairas. Sitten hän
synnytti pojan ja kuoli. Antakaas, kun vähän muistelen — mikähän vuosi
silloin olikaan?

— Älkää siitä välittäkö, huomautti kärsimätön kuuntelija, mitenkä
sitten kävi?

— Sepä se, mutisi sairas, vaipuen entiseen hervottomuuteensa, mitenkä
sitten kävi? Niin, mitä sitten tapahtui — — kyllä minä tiedän! huusi
hän nousten kiivaasti pystyyn, hehkuvin kasvoin ja tuijottavin silmin
— minä varastin häneltä, niin, se hän se asia onkin! Hän ei ehtinyt
vielä kylmetä, kun minä häneltä varastin.

— Jumalan tähden — mitä te häneltä otitte? huusi rouva Corney,
levittäen kätensä, ikäänkuin kaipasi suojaa.

— Vaiti! vastasi eukko, painaen kättään toisen suuta vasten. Otin sen
ainoan, mitä hänellä oli. Hän tarvitsi vaatteita, pysyäkseen lämpimänä,
ja ruokaa syödäkseen, mutta kuitenkin hän oli sen säilyttänyt
sydämellään. Se oli kultaa, sanon minä, oikeata kultaa, joka olisi
voinut pelastaa hänen henkensä.

— Kultaa! huudahti emännöitsijä ja kumartui innokkaasti eukon puoleen,
kun tämä vaipui makaamaan. Jatkakaa — minnekä se joutui? Kuka oli
pojan äiti? Milloin se tapahtui?

— Hän käski minun säilyttää sitä hyvin, vastasi sairas syvästi
huoaten, ja uskoi minulle asiansa, kun ei saapuvilla ollut muita
naisia. Sydämeni himoitsi sitä jo silloin, kun näin sen hänen
kaulassaan ensi kerran, ja ehkä minä vielä olen lapsen kuolemaan syynä!
Häntä olisi paremmin kohdeltu, jos olisi tiedetty asian oikea laita.

— Mitä tiedetty? kysyi rouva Corney. Sanokaa toki!

— Poika kasvoi niin äitinsä näköiseksi, jatkoi eukko huolimatta toisen
kysymyksestä, että aina muistelin äitiä, kun näin pojan. Tyttö rukka!
— Hän oli vielä niin nuori — ja sitäpaitsi niin lapsellisen hurskas!
Odottakaa! Minulla on vielä joitain kerrottavaa. Enhän vielä ole
kaikkea sanonut, vai kuinka?

— Ette, ette, vastasi rouva Corney ja taivutti päänsä kumaraan, jotta
sitä paremmin tajuaisi kuolevan yhä heikkenevää puhetta. Rientäkää jo,
sillä muuten tulee liian myöhä!

— Äiti, sanoi sairas, kooten viimeiset voimansa, — äiti kuiskasi
minulle kuolonkamppailun alkaessa, että jos hänen lapsensa jäisi
eloon, tulisi kerran se päivä, jolloin sen ei tarvitsisi hävetä nuoren
äitivainajansa nimeä. Ja hyvä Jumala! lisäsi hän, pannen laihat kätensä
ristiin, tulkoon siitä poika tai tyttö, mutta toimita lapselleni joku
ystävä tässä kovassa maailmassa ja armahda yksinäistä, hyljättyä
lapsiraukkaa, joka jää vaan sinun armosi turviin!

— Mikä oli pojan nimi? kysyi emännöitsijä.

— Sille pantiin nimeksi Oliver, vastasi sairas hiljaa. Se mitä
varastin, oli —.

— No, mikä esine se oli? kysyi toinen.

Hän kumartui taas äkkiä sairaan puoleen, kuullakseen vastauksen, mutta
samassa hän ehdottomasti vetäytyi takaisin, sillä kuoleva kohosi vielä
kerran hitaasti ja jäykästi, tarttui peittoon molemmin kourin, päästi
kurkustaan joitakin epäselviä ääniä ja vaipui takaisin vuoteelle
hengetönnä.

<tb>

— Kuollut kuin kivi! sanoi toinen vanhoista ämmistä, jotka olivat
rientäneet huoneeseen heti, kun ovi avattiin.

— Eikä tiennyt sentään kertoa mitään erityistä, lausui rouva Corney,
lähtien tiehensä välinpitämättömän näköisenä.

Molemmat akat olivat nähtävästi niin kiintyneet niihin
valmistushommiin, jotka johtuivat kuolemasta, etteivät mitään
vastanneet, ja he jäivät yksikseen ruumiin luo.




KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Joka taas vie juutalaisen ja hänen joukkonsa luo.


Sillaikaa kun kaikki tämä tapahtui köyhäintalossa, istui Fagin, syviin
mietteisiin vaipuneena, himmeän ja savuavan takkavalkean ääressä
vanhassa pesässään — samassa, josta Nancy oli Oliverin noutanut.
Hänellä oli polvellaan pieni palje, jolla nähtävästi oli koettanut
puhaltaa tulta virkeämpään liekkiin, mutta nyt hän oli syvissä
ajatuksissa, kyynärpäät nojattuina paljetta vasten, leuka painettuna
peukaloiden kärkiin ja silmät hajamielisesti luotuina ruosteiseen
uuninristikkoon.

Pöydän ääressä hänen takanaan istuivat Taskuveijari, Charley Bates ja
Chitling, lyöden innokkaasti korttia. He pelasivat sitä lajia vistiä,
jota sanotaan "puumieheksi", ja Taskuveijari oli puumiehen kanssa
molempia toisia vastaan. Ensinmainitun nuoren gentlemannin naama,
joka tosin aina oli älykkään näköinen, oli nyt vieläkin sukkelampi
sen vuoksi, että hän tarkasti seurasi pelin menoa ja ehtimiseen iski
tutkivan katseen Chitlingin kättä kohti, järjestäen sitten oman
pelinsä niiden huomioiden mukaan, mitä hänen oli onnistunut tehdä.
Koska oli kylmä ilta, piti Taskuveijari hattua päässään; tämä olikin
kotona muuten usein hänen tapansa. Myöskin piti hän hampaissaan
savipiippua, jonka jätti vaan hetkiseksi, kun katsoi tarpeelliseksi
hankkia itselleen virvoitusta pöydällä olevasta ruukusta, joka sisälsi
katajanmarjaviinaa veteen sekoitettuna ja oli koko seuran käytettävänä.

Nuori Bates oli myös hyvin tarkkaavainen korttipelissä, mutta
koska hänellä oli paljon vilkkaampi luonto kuin hänen oivallisella
ystävällään, niin saattoi helposti huomata, että hän mieluummin teki
tuttavuutta viinaruukun kanssa ja sitäpaitsi tavan takaa päästeli
suustaan kokkapuheita ja muita asiaan kuulumattomia sutkauksia, jotka
eivät lainkaan sovi oikealle vistinlyöjälle. Tämän vuoksi Taskuveijari
olikin, luottaen heidän läheiseen ystävyyteensä, monta kertaa
vakavasti nuhdellut toveriansa tuosta sopimattomasta käytöksestä.
Nämä muistutukset otti Bates hyvin herttaisesti vastaan, sillä hän ei
pyytänyt muuta, kuin että Taskuveijari "menisi helvettiin neuvoineen",
"pitäisi kitansa kiinni" tai suorittaisi jonkun muun samansuuntaisen
helpon työn. Mr Chitlingiä näkyi toisten kohteliaisuus huvittavan
ylenmäärin. On muuten huomattava, että viimemainittu ja hänen
vastapelaajansa aina hävisivät, ja että tämä seikka, joka olisi luullut
Batesiakin harmittavan, päinvastoin lisäsi hänen riemuansa, sillä hän
nauroi hurjasti joka pelin lopussa ja vakuutti, ettei koskaan ollut
nähnyt hauskempaa korttipeliä.

— Kas hittoa, kun sai sittenkin ison slammin ja sillä on vielä sarja
kuutoseen saakka! sanoi mr Chitling, naama jotenkin pitkänä, ja veti
liivintaskustaan pari hopearahaa. En ole ikinä nähnyt sellaista
peluria, kuin sinä olet, Jack. Ainahan sinä voitat. Vaikka minulla ja
Charleylla olisi miten hyvät kortit tahansa, emme sinulle saa pietiä.

Joko tämä huomautus tai se surkea ääni, jolla se lausuttiin, pani
Batesin nauruhermot niin värisemään, että hänen räikeä honotuksensa
herätti juutalaisen mietteistänsä ja saattoi hänet kysymään, mikä nyt
oli hätänä.

— Hätäkö tässä, Fagin? vastasi Charley. Mutta olisittepa katsellut
pelin menoa. Chitling ei ole voittanut kertaakaan, vaikka minä itse
olen hänen kanssaan pelannut Taskuveijaria ja puumiestä vastaan.

— Vai niin! sanoi juutalainen naureskellen, ikäänkuin oikein hyvin
käsittäisi asian laidan. Koeta nyt kerta vielä, Tom, älä niin vähällä
hellitä.

— Kiitos vaan, Fagin. Kyllä minä jo olen saanut kylliksi, vastasi
Chitling. Jackilla on sellainen onni, ettei kannata tällä kertaa pelata
häntä vastaan.

— Sepä se, poikaseni! sanoi Fagin. Sinun pitää nousta jalkeille hyvin
varhain, jos aiot Taskuveijarilta mitään voittaa.

— Varhainko? sanoi Charley Bates. Mitä se auttaa, mutta hänen
pitää maata saappaat jalassa ja pitkä kiikari kummassakin silmässä
ja sitäpaitsi oikea kaukosilmä kummallakin olalla, ennenkuin
Taskuveijarista pieti tehdään.

Taskuveijari kuunteli tällaisia kohteliaisuuksia ihan tyynesti ja
tarjoutui lyömään shillingin vetoa siitä, että osaa joka kerta
nostaa korttipakasta kuvallisen kortin. Kun ei kukaan suostunut
vedonlyöntiin ja hänen piippunsa juuri oli loppuun palanut, ryhtyi hän
huvikseen piirtämään pöydälle Newgaten vankilan pohjapiirrosta sillä
liitupalasella, jota äskeisessä vistipelissä oli käytetty numerojen
merkitsemiseen. Siinä työssä hän vihelteli erityisen kimeästi ja kovaa.

— Oletpa sinä vietävän ikävä henkilö, Tommy, sanoi Taskuveijari,
kääntyen pitkän vaitiolon jälkeen Chitlingin puoleen. Voitteko, Fagin,
arvata, mitä se nyt ajattelee?

— Mitenkä minä sitä tietäisin? vastasi juutalainen, katsellen
ympärilleen, samalla kun palkeella puhalsi tulta. Kaiketi tappioitaan
tai sitä lyhyttä huvimatkaa, jolta hiljakkoin palasi. Ha, haa, enkö
arvannut oikein, ystäväiseni?

— Ette sinne päinkään, vastasi Taskuveijari, ennenkuin Chitling oli
ehtinyt saada puheenvuoroa. No, mitä sinä arvelet, Charley?

— Minä luulisin, vastasi tämä tekeytyen vakavaksi, että hän on pahasti
rakastunut Betsyyn. Katsokaa, miten se nytkin punastuu! Onpa se vasta
hullua — Tommy Chitling lemmen pauloissa! Voi, voi, Fagin, minä
pakahdun naurusta!

— Älä välitä hänestä, ystäväni, sanoi Fagin vilkuttaen silmää
Chitlingille ja sysäten Batesia palkeella olkapäähän ikäänkuin
varotukseksi. Betsy on sievä tyttö. Pysy sinä vaan hyvissä kirjoissa
hänen luonaan!

— Haluaisin vain huomauttaa, Fagin, vastasi mr Chitling tulipunaisena,
ettei se asia luullakseni koske ketään läsnäolijaa.

— Olet oikeassa, myönsi juutalainen. Mutta näetkös, tuo Charley ei voi
olla lörpöttelemättä. Älä nyt sentään viitsi siitä suuttua. Betsy on
kelpo tyttö; tee, mitä hän sinulta tahtoo, niin löydät onnesi.

— Niinhän teenkin, kuin hän haluaa, vastasi Chitling, enkä olisi
joutunutkaan kuritushuoneeseen, ellen olisi seurannut hänen neuvoaan.
Mutta siitä tuli teille hyvä saalis, vai mitä, Fagin? Ja mitä minä
kuudesta viikosta huolin! Kerranhan sinne on mentävä — miksi ei siis
yhtä hyvin talvella, jolloin ei muutenkaan ole juuri paljon ulkotyötä,
eikö niin, Fagin?

— Aivan niin, kunnon poikani, vastasi juutalainen.

— Silloin sinä kai menisit sinne toisenkin kerran, Tom? kysyi
Taskuveijari, vilkuttaen Faginiin ja Batesiin, jos tekisit sillä Betsyn
mieliksi.

— Menisin kyllä, vastasi Tom äreästi. Siinä sen nyt kuulette.
Tahtoisin nähdä sen, joka saattaa itsestään sanoa samaa.

— Tietysti ei sitä kukaan muu voi, sanoi juutalainen. Minun
tietääkseni ei kukaan sellaiseen sankarityöhön ryhtyisi, paitsi sinä,
Tom. Ei ainakaan näistä kumpikaan.

— Olisin päässyt eroon koko asiasta, jos olisin tahtonut antaa Betsyn
ilmi, eikö asia niin ole, Fagin? jatkoi ivattu tyhmeliini katkerasti.
Yksi ainoakin sana suustani olisi riittänyt, vai mitä?

— Aivan niin, ystäväni, se riippui vain sinusta.

— Mutta enhän minä laverrellut, Fagin, vai kuinka? puhui Tom, joka
keräsi nyt kysymyksiä toistensa jälkeen.

— Et, et, vastasi juutalainen. Sinussa on oikea miehen mieli.

— Sitä minäkin, sanoi Tom, katsellen mahtavasti ympärilleen; mutta kun
asian laita on kerta näin, miksi tässä minulle nauretaan, Fagin?

— Hiljaa! huusi samassa hetkessä Taskuveijari. Kuulin kellon soivan.
Hän sieppasi kynttilän ja hiipi huoneesta.

Sillaikaa, kun toiset olivat pimeässä, soi kello uudestaan. Hetken
kuluttua Taskuveijari ilmestyi takaisin ja kuiskasi salaa jotakin
Faginin korvaan.

— Mitä? huudahti juutalainen, yksinkö?

Taskuveijari nyökkäsi myöntävästi ja antoi, varjostaen kynttilänliekkiä
kädellään, Charleylle salavihkaa merkin pysyä toistaiseksi erossa
kaikesta hullutuksesta ja riemusta. Sitten hän taas loi silmänsä
Faginiin ja odotti tämän ohjeita.

Vanhus puri keltaisia sormiaan ja mietti muutamia sekunteja. Hänen
kasvoissaan värähteli joka lihas, ikäänkuin hän odottaisi jotakin hyvin
pahaa. Viimein hän kohotti päätänsä ja kysyi:

— Missä hän on?

Taskuveijari viittasi eteiseen ja aikoi lähteä sinnepäin.

— Niin, sanoi juutalainen, ikäänkuin vahvistaen Taskuveijarin aikeen,
tuo hänet tänne. Hiljaa, Charley, — rauhotu, Tom! Pois, pois!

Tätä lyhyttä kehotusta lähtemään Charley ja hänen äskeinen vihamiehensä
tottelivat heti, ilman vastaväitteittä. Pieninkään ääni ei osoittanut,
minne he olivat hävinneet, kun Taskuveijari, kynttilä kädessä, astui
portaita ylös mukanaan karkeatakkinen mies, joka kiireesti silmäiltyään
pitkin huonetta tempasi kasvoiltaan suuren kääreliinan ja näytti
läsnäolijoille pulskan Toby Crackitin pesemättömät, jonkun verran
muuttuneet kasvot.

— Mitä kuuluu, Fagin? alkoi tämä kunnon mies, nyökäten juutalaiselle.
Pistä liina vaan hattuuni, Taskuveijari, niin että lähtiessäni sen
löydän ilman muita metkuja, sillä minulle se on nykyään tärkeä kappale.
Sinä kai voit myöskin paksusti ja kehityt vaan yhä eteenpäin, niin että
pääset täysoppineeksi jo ennenkuin ukko ehtii heittää henkensä.

Crackit avasi takkinsa napit, nosti tulen ääreen tuolin, istuutui
lämmittelemään ja nosti jalkansa kamiinan reunalle.

Juutalainen viitasi Taskuveijarille, että tämä toisi pöydälle ne
ruokavarat, mitä heillä sillä hetkellä sattui olemaan, ja istuutui
vastapäätä rosvoa odottamaan, kunnes hän katsoisi sopivaksi ruveta
keskustelemaan oikeista asioista.

— Ensiksi ja ennen kaikkea, Fagin — sanoi Toby.

— Niin, niin, keskeytti juutalainen ja siirsi tuolinsa lähemmäksi.

— Ennen kaikkea, Fagin, mitenkä Bill nyt jaksaa?

— Mitä! huusi juutalainen hypäten tuoliltaan.

— Ettehän vaan tarkoita, että — lausui Toby ihan kalpeana.

— Mitä tarkoittamista tässä olisi? keskeytti Fagin polkien raivoissaan
lattiata. Minne ne ovat joutuneet — Sikes ja poika — sanokaa, jos
tiedätte, missä ne ovat — ovatko ne menneet piiloon — miksi ei niitä
missään näy?

— Yritys meni myttyyn, selitti Toby arasti.

— Sen kyllä tiedän, ärjäsi juutalainen vetäen taskustaan sanomalehden
ja viitaten siihen. No entä sitten?

— Siellä ammuttiin, ja poikaan sattui. Pötkimme tiehemme, poika
mukanamme, — suinpäin, linnuntietä, yli aitojen ja ojien. Meitä
ajettiin takaa. Se oli pirullista leikkiä, koko seutu oli jalkeilla ja
koirat kantapäillämme!

— Entä poika? ähisi juutalainen.

— Bill oli heittänyt hänet selkäänsä ja kiiti tannerta pitkin kuin
myrskytuuli. Sitten taas pysähdyimme, kun Sikes saapui, ja aioimme ottaa
pojan keskellemme ja kiskoa häntä molemmista käsistä perässämme Mutta
poika oli ihan voimaton, ehkä pyörryksissä, ja ruumis oli jo kylmä kuin
kuollut. Viholliset olivat ihan kintereillämme; oma nahka on kullakin
lähinnä, eikä hirsipuu ketään erityisesti houkuttele. Me siis lähdimme
kumpikin tahollemme ja jätimme pojan erään pellon ojaan. Vieläkö hän on
elossa vai kuollut, sitä en sen lähemmin tiedä. Juutalainen ei tahtonut
kuulla lisää; hän päästi kauhean huudon, repi tukkaansa, syöksyi ovesta
ja jätti talon.




KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Esittää salaperäisen henkilön sekä muutamia seikkoja, joita ei voi
tässä kertomuksessa jättää mainitsematta.


Vanhus oli jo ehtinyt kadunkulmaan, ennenkuin rupesi toipumaan siitä
pelästyksestä, joka oli seurauksena Toby Crackitin antamista tiedoista.
Hän ei kuitenkaan hiljentänyt tavattoman kiireistä käyntiään, vaan
riensi yhtä kiivaasti eteenpäin, kunnes eräiden ajoneuvojen äkkinäinen
ratina sekä muutamat jalkamiehet, jotka huomasivat hänen olevan
vaarassa joutua hevosen jalkoihin ja sen vuoksi kovasti huutaen häntä
varottivat, saivat hänet jälleen pysymään käytävällä ja astumaan
tavallista vauhtia. Hän vältti niin tarkoin kuin suinkin kaikkia
pääkatuja, valiten ainoastaan ahtaita kujia ja sivukatuja, ja saapui
lopulta Snow-Hillin kohdalle. Täällä hän taas joudutti kulkuaan, kunnes
oli päässyt vähäiselle torinmuotoiselle paikalle, jolloin hän vihdoin,
ikäänkuin tuntisi olevansa omalla alallaan, alkoi astua tavalliseen,
hiipivään tapaansa näytti vapaammin hengittävän.

Lähellä sitä paikkaa, jossa Snow-Hill ja Holborn-Hill yhtyvät, aukenee
oikealla puolella, Citystä päin tullessa, ahdas törkeän näköinen
kuja, joka vie Saffron-Hillin kadulle. Sen likaisissa puodeissa on
myytävänä suuria kasoja käytettyjä nenäliinoja, kaikenkuosisia ja
-arvoisia — sillä täällä on niiden kaupustelijain tyyssija, jotka
ostavat taskuvarkailta. Sadottain sellaisia nenäliinoja riippuu
akkunoiden ulkopuolella puisten haarukkain varassa tai ovenpielissä,
ja sisällä ovat hyllyt niitä täynnä. Vaikka tämä Field-Lane nimisen
seudun ala onkin niin vähäinen, on siellä sentään oma parturi, kahvila,
oluttupa ja kapakka. Se muodostaa erityisen kauppapiirin, varastetun
tavaran säiliön, jossa käy varhain aamulla ja myöhään illalla
hiljaisia kauppatuttavia, suorittaen asiansa pimeissä takahuoneissa
ja hiipien tiehensä yhtä salaperäisesti kuin ovat tulleetkin. Täällä
panee vaatekauppias, kengänpaikkaaja ja lumppuri esille tavaroitansa
taskuvarkaiden kyltiksi, ja likaisissa kellareissa ruostuu ja mätänee
vanhaa rautaa, luita ja pilaantuneita vaatteita.

Juuri tänne juutalainen poikkesi. Hän oli hyvä tuttu näille
vapaamielisille kauppiaille, sillä monet, jotka seisoivat puotinsa
ovella tähystämässä ostajia tai myyjiä, nyökkäsivät tuttavallisesti,
kun hän astui heidän ohitseen. Hän vastasi samalla tapaa heidän
tervehdykseensä, vaan ei ruvennut mihinkään keskusteluun heidän
kanssaan, kunnes saapui kadun äärimmäiseen päähän, jolloin pysähtyi
puhuttelemaan erästä pienikasvuista kauppiasta, joka oli ahdannut
tavalliseen lapsentuoliin niin suuren osan ruumistaan kuin mahtui ja
poltti piippua ovensa edessä.

— Kas vaan, mr Fagin, tekee oikein hyvää silmille, kun näkee teidätkin
taas pitkistä ajoista, sanoi tämä arvoisa kansalainen vastaukseksi
juutalaisen tiedusteluun, miten hän nykyään jaksoi.

— Kotiseutu alkoi polttamaan jalkapohjiani, Lively, sanoi Fagin,
levittäen kulmakarvojaan ja pannen käsivartensa ristiin selän taakse.

— Tuota valitusvirttä olen jo pari kertaa kuullut ennenkin
viritettävän, vastasi toinen; mutta kai se nytkin pian laimenee,
luullakseni, vai mitä itse arvelette?

Fagin nyökkäsi myöntävästi, viittasi Saffron-Hilliin päin ja kysyi,
oliko siellä ketään tänä iltana.

— Rammoissako? tiedusti kauppias. Juutalainen myönsi.

— Hm, sanoi toinen mietiskellen. Kyllä siellä lienee nyt puoli tusinaa
minun tuttujani, mutta teidän väkeänne en luule olevan ainoatakaan.

— Vai ei siellä ole Sikesiäkään? sanoi juutalainen alakuloisesti.

— Hän ei ole tavattavissa, kuten lakimiehet sanovat, vastasi pieni
mies ja pudisti päätään hyvin ovelan näköisenä. Onko teillä nyt
mukananne mitään, mikä kuuluu minun alaani?

— Tänään ei mitään, vastasi Fagin ja kääntyi lähtemään edelleen.

— Menettekö Rampoihin, Fagin? huusi pieni mies hänen jäljestään.
Odottakaa vähän! Minua haluttaa tulla mukana ja juoda kanssanne pari
lasia.

Mutta kun juutalainen kääntyi ja viittasi kädellään, että hän
mieluummin olisi yksinään, ja kun sitä paitsi pienen miehen oli
jotenkin vaikeata päästä tuolistaan irti, jäi Rammat niminen kapakka
tällä kertaa ilman mr Livelyn arvoisaa käyntiä. Kun kauppias vihdoin
oli päässyt pystyyn, oli juutalainen jo kadonnut näkyvistä; Lively
nousi turhaan varpailleen, nähdäkseen hänet vielä kerran, ja sen vuoksi
hän puristautui uudestaan pieneen tuoliinsa, tarttui vakavan näköisenä
piippuansa ja pudisti eräälle vastapäisessä puodissa tirkistelevälle
naiselle päätään semmoisella tavalla, joka merkitsi epäluuloa ja
levottomuutta.

Kolme Rampaa eli Rammat, kuten lyhyyden vuoksi sanottiin, oli sama
kapakka, jossa Sikes ja hänen koiransa jo kerran ovat esiintyneet.
Fagin antoi tarjoilupöydän luona seisovalle miehelle merkin, astui
suoraan portaita ylös, avasi erään oven ja hiipi hiljaa huoneeseen,
jossa sitten katseli levottomasti ympärilleen ja varjosti silmiään
kädellänsä, ikäänkuin etsisi jotakin henkilöä.

Huonetta valaisi kaksi kaasuliekkiä, joiden valoa suljetuilla
akkunaluukuilla ja tiukasti peittävillä, vaaleanpunaisilla kaihtimilla
estettiin pääsemästä kadulle. Kattolaudoitus oli mustaksi maalattu,
jottei kaasuliekkien savu turmelisi väriä, ja koko huone oli niin
täynnä tupakansavua, ettei aluksi nähnyt juuri mitään.

Vähitellen, kun ilma oli hieman seljennyt ovesta virranneen
tuulahduksen avulla, tuli kuitenkin esille joukko ihmispäitä —
jotenkin yhtä sekavia, kuin ne äänet, joita siellä kaikui; ja
kun silmä oli ehtinyt enemmän tottua tähän sekamelskaan, saattoi
eroittaa lukuisan seuran miehiä ja naisia ahtaasti istumassa
pitkän pöydän ääressä. Yläpäässä istui jonkunlainen puheenjohtaja,
nuija kädessä, ja etäisessä nurkassa rämpytti ränsistynyttä pianoa
muuan soittoniekka, jolla oli sinertävä nenä ja kasvojen ympärillä
nenäliina, kaiketi hammassäryn vuoksi. Juuri kun Fagin hiljaa astui
huoneeseen, oli pianotaiteilija kaiuttanut jonkinmoisia valmistavia
"juoksutuksia" pitkin kaikkia koskettimia, niin että läsnäolijoihin
oli herännyt kiivas halu kuulla joku laulu, jota sitten vaadittiinkin
yksimielisesti. Kun tästä johtunut meteli oli hieman hiljennyt, astui
esille nuori nainen ja huvitti seuraa nelivärsyisellä lemmenlaululla,
jonka lepokohtien aikana säestäjä soitti koko sävelen niin
riivatun vahvasti kuin suinkin jaksoi. Laulun loputtua laulajatar
sai puheenjohtajalta kiitoslauselman. Sitten ryhtyi kaksi n.s.
"taiteensuosijaa", toinen puheenjohtajan vasemmalla, toinen oikealla
puolella, laulamaan vuorolaulua, joka saavutti suurta suosiota.

Joukkio tarjosi nähtäväksi muutamia hyvin merkillisiä kasvoja.
Ensiksikin siinä oli puheenjohtajana itse isäntä — raaka, karkea,
tukeva mies, joka soitan ja laulun aikana muljautti silmiään joka
puolelle näennäisesti hyvin mukana yhteisessä riemussa, mutta itse
asiassa hän piti mitä tarkimmin silmällä vieraittensa liikkeitä ja
kuunteli joka sanaa, mikä siinä lausuttiin.

Faginiin, joka oli vapaa muutamista tuuteista, ei tämä kaikki
vaikuttanut vähääkään, vaan hän tähysteli seuran huvitellessa kasvoista
kasvoihin, löytämättä kuitenkaan sitä, jota etsi. Viimein hänen
onnistui kiinnittää puheenjohtajan huomiota. Tälle hän viittasi melkein
huomaamattomasti ja lähti huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullut.

— Mitä voin tehdä mieliksenne, mr Fagin? kysyi isäntä, joka oli
seurannut häntä portaille. Ettekö tahdo tulla seuraamme? Kyllä ne siitä
ihastuisivat joka sielu.

Juutalainen pudisti päätään ja kysyi kuiskaten: — Onko hän täällä?

— Ei ole, vastasi isäntä.

— Eikö Barneystakaan ole mitään kuulunut? jatkoi Fagin. - Ei mitään.
Hän ei lähde pesästään, ennenkuin kaikki on turvallista. Voitte olla
varma siitä, että niiden jäljillä ollaan, ja jos hän nyt liikahtaisi,
siepattaisiin hänet heti kiinni. Kyllä Barney on jossakin vaarattomassa
paikassa, sillä muuten hänestä jo olisi kuulunut jotakin. Lyön vaikka
vetoa, että hän osaa pelastaa nahkansa. Se mies ei tee tyhmyyksiä.

— Luuletteko hänen tulevan tänne tänä iltana? kysyi taas juutalainen.

— Monksiako tarkotatte? tiedusteli isäntä epäröiden.

— Hiljaa! sanoi Fagin. Niin juuri.

— Tietysti, vastasi toinen, vetäen taskustaan esiin kultakellon.
Olen häntä jo odottanut hetken aikaa. Jos haluatte odottaa kymmenen
minuuttia, niin —.

— En, en, keskeytti juutalainen äkkiä, ikäänkuin hänestä tuntuisi
mukavammalta olla tapaamatta sitä henkilöä, jota oli hakenut. Sanokaa
hänelle, että olen käynyt häntä hakemassa ja että hänen täytyy tulla
minun luokseni tänä yönä — ei, vasta huomenna — sanokaa, että hän
tulee huomenna. Kun hän ei ole täällä, niin ehtiihän tuota huomennakin.

— Hyvä on, sanoi isäntä. Eikö mitään muuta?

— Tällä kertaa ei mitään lisää, vastasi Fagin ja astui portaita alas.

— Kuulkaapas vielä! kuiskasi hänelle isäntä, kumartuen kaidepuun yli,
nyt voisi muuten tehdä erinomaisen kaupan. Olen saanut Phil Barkerin
ihan aikahumalaan; lapsikin voisi häntä nyt petkuttaa.

— Vai niin, mutta minulla ei ole aikaa mihinkään asioimisiin! vastasi
juutalainen, katsahtaen ylöspäin. Mitä Philliin tulee, kyllä häneen
tartumme toisen kerran. Menkää siis takaisin vieraiden luo, hyvä
ystävä, ja käskekää niitä pysymään hyvällä tuulella — niin kauan kuin
sitä kestää. Ha, ha, haa!

Isäntä yhtyi vanhuksen nauruun ja palasi sitten seuransa luo. Niin pian
kuin juutalainen oli jäänyt yksin, tuli hänen kasvoihinsa taas entinen
levottomuuden ja mietiskelyn ilme. Vähän aikaa tuumittuaan hän kutsui
luokseen vuokra-ajurin ja käski ajamaan Bethnal-Greeniin. Hyvän matkan
päässä Sikesin asunnosta hän astui vaunuista kadulle ja kulki loppuosan
tietä jalkaisin.

— No niin, mutisi hän partaansa, kolkuttaessaan ulko-ovelle, jos tässä
on jokin salainen juoni vireillä, niin sen saan tyttöletukalta esille,
vaikka se onkin aika ovela.

Se vanha eukko, joka avasi ulko-oven, ilmoitti Nancyn olevan kotona, ja
sen vuoksi Fagin hiipi portaita ylös ja astui kursailematta huoneeseen.
Tyttö oli yksinään, maaten pää pöydällä ja hiukset hajallaan.

— Hän on kai päissään, ajatteli juutalainen välinpitämättömästi, tai
ehkä hän on vaan murheissaan.

Fagin kääntyi sulkemaan ovea, ja siitä johtunut kolina herätti tytön.
Tämä iski häneen tuikean katseen, tiedustellen, onko hänellä mitään
uutta kerrottavana, ja kuunteli sitten Faginin kertomusta Toby
Crackitin seikkailusta. Kun se oli päättynyt, vaipui Nancy entiseen
asentoonsa, lausumatta sanaakaan. Hän sysäsi kynttilän kiivaasti
syrjään, sovitteli pari kertaa asemaansa mukavammaksi äkkinäisillä
tempauksilla ja kaappi jaloillaan lattiata; mutta siinäpä olikin kaikki.

Tämän vaitiolon aikana juutalainen silmäili levottomasti pitkin
huonetta ikäänkuin saadakseen selville, eikö Sikes sentään ollut
salaa tullut kotiinsa. Nähtävästi tyytyväisenä tähystelyynsä hän yski
pari kertaa ja yritti kerta toisensa jälkeen alottaa keskustelua;
mutta tyttö ei hänestä välittänyt sen enempää, kuin jos hän olisi
ollut kivipatsas. Vihdoin hän ryhtyi kauan vaiti oltuaan viimeiseen
koetukseen, hieroi kämmeniään ja kysyi sulavimmalla äänellään:

— No sanokaa, sydänkäpyseni, missä luulette Billin nykyään
oleskelevan, — häh?

Tyttö mutisi jotakin sinnepäin, ettei hän sitä tiennyt, ja niistä
puoleksi hillityistä äänistä päättäen, joita häneltä kuului, hän tuntui
itkevän.

— No entä poika? sanoi juutalainen, siristäen silmiään, saadakseen
edes vilaukselta nähdä hänen kasvojaan. Pikku poika parka! Ajatelkaa
vaan, ne heittivät hänet ojaan!

— Vaikka sinnekin, vastasi Nancy ja katsahti äkkiä ylös, siellä hän
on onnellisempi kuin täällä meidän joukossamme. Jollei Billille tule
siitä mitään vahinkoa, niin toivon, että poika makaa ojassa kuolleena
ja hänen luut siellä mätänevät.

— Kuinka niin! huudahti juutalainen ihmeissään.

— Niin, sitä juuri tarkotan, vastasi tyttö, katsoen häntä silmiin.
Iloitsen siitä, ettei enää tarvitse häntä nähdä ja että hän nyt
on päässyt pahimmalta kärsimyksestä. Minä en siedä häntä nähdä
joukossamme. Kun hänet näen, alan vihata itseäni ja teitä karkkia.

— Lorua! sanoi juutalainen halveksivasti. Te olette juovuksissa,
tyttöseni!

— Vai juovuksissa! härnäsi Nancy katkerasti. Ei se ole teidän
ansionne, ellen olisikaan juovuksissa! Jos saisitte määrätä, niin
olisin aina juopunut, paitsi tällä hetkellä, sillä nyt ette kai ole
oikein mielissänne puhetavastani, vai mitä?

— En olekaan, vastasi Fagin vihaisena.

— Koettakaa siis saada se muuttumaan, kiusotti tyttö nauraen.

— Vai muuttumaan! huusi juutalainen ihan raivoissaan tytön
odottamattomasta uppiniskaisuudesta sekä tämän illan vastuksista. Kyllä
minä sen muutan! Kuulkaa nyt minua, mokoma letukka! Teidän pitää ottaa
huomioonne, että minun tarvitsee sanoa vain muutama sana saadakseni
Sikes kuristetuksi yhtä varmasti kuin jos sen härän kaula nyt olisi
kynsissäni. Jos hän tulee takaisin eikä tuo poikaa mukanaan — jos hän
on päässyt pakoon, mutta ei toimita Oliveria joko elävänä tai kuolleena
minulle, täytyy sinun itse murhata hänet, jos tahdot hänet pelastaa
hirsipuusta, ja sen lisäksi häneltä on otettava henki heti, kun hän
pistää jalkansa tähän huoneeseen, sillä muuten lienee liian myöhäistä!

— Mitä ihmettä tämä oikeastaan merkitsee? kysyi tyttö kummastuneena.

— Mitä se merkitsee! toisti Fagin vihan vimmassa. Poika on minulle
monen sadan punnan arvoinen. Pitääkö minun se menettää, minkä hyvä
sattuma ilman mitään vaaraa minulle antoi, muutamien juopuneiden
roistojen vuoksi, joiden hengen voisin parilla sanalla nitistää? Ja
pitääkö minun olla sidottuna ihan elävään paholaiseen, jolta vaan
toistaiseksi puuttuu tahtoa, mutta jolla on valta vetää minut — —.

Ihan hengästyneenä vanhus änkytti pari epäselvää sanaa, mutta samassa
hetkessä hän hillitsi vihanpurkauksensa ja muutti koko käytöksensä.
Vähää ennen hän oli vielä mulkoilevin silmin ja kasvot tuhkanharmaina
vimmasta huitonut nyrkkiään, ilmassa, mutta nyt hän vaipui tuolille,
kyyristyi kokoon ja vapisi pelosta, että oli raivoissaan tullut
sanoneeksi jotakin liikaa. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän uskalsi
katsahtaa Nancyyn ja näkyi hieman rauhoittuvan, kun huomasi tytön
taas olevan samassa huolettomassa asennossa, jossa oli hänet ensin
yllyttänyt.

— Nancy kultaseni! liverteli juutalainen taas tavallisella äänellään.
Oletteko minua kuunnellut?

— Älkää minua piinatko, Fagin! vastasi tyttö nostaen päätään
raukeasti. Ellei Bill tällä kertaa ole onnistunut työssään, niin
ehtiihän tuota toistekin. Hän on jo suorittanut teidän hyväksenne monta
hyvää asiaa ja kaiketi vast'edeskin yrittää, jos vaan voi; jollei hän
enää voi, niin minkä sille mahtaa — antakaa siis asian olla.

— Entä mitä poikaan tulee, tyttöseni? sanoi Fagin ja hieroi lujasti
käsiään.

— Poika saa kestää osansa kuin muutkin, vastasi Nancy kiireesti, ja
minä sanon vieläkin, että toivon hänen jo olevan kuolleena, niin että
on päässyt kaikesta pahasta ja varsinkin teidän kynsistänne — kunhan
vaan Bill ei joudu onnettomuuteen. Mutta kai hänkin on pelastunut,
sillä onhan hän kahta vertaa sukkelampi kuin Toby, joka näkyy
suojelleen nahkansa.

— No mutta mitä arvelet äskeisistä sanoistani, hyvä ystäväiseni?
huomautti Fagin ja tähtäsi häneen väijyvän katseen.

— Jos halusitte saada minut tekemään jotakin, niin täytyy teidän
toistaa se vielä kerran, vastasi Nancy; parempi olisi sentään jättää se
huomiseksi, sillä minua nukuttaa aika lailla.

Fagin kyseli vielä yhtä ja toista, päästäkseen oikein selville,
oliko Nancy kuullut hänen varomattomia sanojaan, mutta tyttö vastasi
hänen kysymyksiinsä aivan empimättä ja osoittautui hänen tutkivista
silmäyksistään huolimatta niin tyyneksi, että Fagin alkoi uudestaan
uskoa hänen olevan juovuksissa. Nancy ei ollutkaan vapaa tästä
heikkoudesta, joka oli hyvin tavallinen juutalaisen naisoppilaisten
kesken ja josta heitä jo nuorella iällä enemmän kiitettiin kuin
moitittiin. Hänen pukunsa epäjärjestys ynnä koko huoneen täyttävä
viinantuoksu vahvisti juutalaisen arvelua. Kun Nancy sitäpaitsi sen
kiivastuksen jälkeen, josta äsken oli puhe, vähitellen vaipui raukeaan
tylsyyteen ja sitten eriskummalliseen tunteiden sekamelskaan, jossa hän
välistä purskahti itkuun, välistä päästi sellaisia hirnahduksia, kuin:
"roska tämä on kaikki! pitäkäämme lystiä!" y.m., niin huomasi Fagin,
joka pitkän elämänsä kuluessa oli saanut kokemusta tämäntapaisissa
asioissa, erityisellä mielihyvällä Nancyn olevan ihan päissään.

Fagin siis rauhoittui täydellisesti, ja saavutettuaan nyt molemmat
tarkoituksensa, kun näet oli ilmoittanut tytölle saamansa tiedot ja
omin silmin nähnyt, ettei Sikes ollut palannut, lähti hän kotimatkalle,
jättäen nuoren ystävättärensä makaamaan pöydän ääreen.

Hän oli päässyt oman katunsa kulmaan ja kaiveli jo portinavainta
taskustaan, kun pimeästä porttikäytävästä tuli esille muuan henkilö,
astui suoraan kadun poikki ja hiipi huomaamatta hänen sivulleen.

— Fagin! kuiskasi joku ääni ihan juutalaisen korvaan.

— Häh! huudahti Fagin ja kääntyi äkkiä. Oletteko te —.

— Olen! keskeytti vieras. Kaksi tuntia olen tässä odotellut. Missä
hitossa te olette viipynyt?

— Juossut teidän asioissanne, hyvä ystävä, vastasi juutalainen,
katsahtaen seuralaiseensa levottomasti ja hiljentäen käyntiään. Koko
illan olen toiminut teidän hyväksenne.

— Kai, kai, lausui toinen pilkallisesti. Miten olette onnistunut.

— Eipä erittäin, vastasi Fagin.

— Eihän teillä sentään lie pahoja uutisia? kysyi taas vieras,
pysähtyen ja silmäten Faginia rauhattomana.

Juutalainen pudisti päätään ja aikoi juuri vastata, mutta toinen
keskeytti hänet ja viittasi taloon, jonka kohdalle he nyt olivat
saapuneet, huomauttaen, että hänen sopisi paremmin kertoa uutisensa
seinien ja katon suojassa, sillä pitkästä seisomisesta kylmässä
tuulessa hänen verensä oli melkein hyytynyt.

Fagin ei näkynyt lainkaan haluavan kutsua vierasta kotiinsa näin
sopimattoman aikaan ja mutisi jotakin sinne päin, että hänen huoneensa
oli lämmittämätön; mutta toinen uudisti toivomuksensa niin käskevästi,
että Fagin avasi portin ja pyysi häntä sulkemaan sen hiljaa sillä
välin, kun hän itse toisi valoa.

— Täällä on pimeä kuin haudassa, sanoi vieras, hapuiltuaan muutamia
askella eteenpäin. Rientäkää hiidessä, sillä tällaista en kärsi!

— Sulkekaa ovi, kuiskasi Fagin käytävän päästä. Tuskin oli hän tämän
sanonut, kun ovi paiskattiin kiinni niin, että talo jytisi.

— Ei se ollut minun vikani, selitti vieras, kähmien eteenpäin. Tuuli
sen paiskasi tai se laukesi itsestään, mutta tuokaa pian valoa, sillä
muuten kolhin itseni mäsäksi tässä kirotussa pesässä!

Fagin astui hiljaa keittiön portaita alas ja tuli pian takaisin,
kädessä sytytetty kynttilä, ja ilmoitti, että Toby Crackit nukkui
pihanpuoleisessa ja pojat etumaisessa huoneessa. Sitten hän viittasi
vierasta tulemaan jäljestä ja alkoi astua toisia portaita ylös.

— Nyt voimme rauhassa keskustella, sanoi juutalainen, avaten
yläkerroksessa erään oven, mutta kun akkunaluukuissa on reikiä emmekä
tahdo naapureillemme näyttää, että täällä on valoa, niin panen
kynttilän tähän näin.

Hän laski kynttilän ylimmälle portaalle, ovea vastapäätä, ja astui
vieraansa kanssa huoneeseen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin
rikkinäinen nojatuoli ja vanha päällyksetön sohva, joka oli oven
takana. Tälle heittäytyi vieras väsyneen näköisenä, ja juutalainen
siirsi nojatuolia vähän lähemmä, niin että he istuivat vastakkain.
Huoneessa ei ollut aivan pimeä, sillä ovi oli puoleksi auki, ja
portaalta seisovasta kynttilästä tuli heikko kajastus vastapäiseen
seinään.

He kuiskuttelivat hetken aikaa, ja vaikka heidän keskustelustaan
saattoi kuulla vaan muutaman yksityisen sanan, niin olisi kuuntelija
kuitenkin helposti huomannut, että Fagin koetti puolustaa itseään
joitakin syytöksiä vastaan, joita hyvin kiihtynyt vieras teki. Tällä
tapaa he olivat keskustelleet ehkä noin neljännestunnin, kun Monks —
jonka nimiseksi Fagin puhelun aikana oli vierastaan usein kutsunut —
lausui hieman kovemmalla äänellä:

— Sanon teille vielä kerran, että se oli tyhmä yritys. Miksi ette
pitänyt häntä kotona toisten joukossa ja tehnyt hänestä hiipivää
taskuvarasta muitta mutkitta?

— Hyvä on sanoa! huudahti juutalainen, olkapäitään kohottaen. —
Vai aiotteko uskotella, ettette olisi sitä voinut, jos vaan olisitte
viitsinyt vähän harjoittaa? kysyi Monks äreästi. Olettehan toisiakin
poikia opettanut! Jos teillä vaan olisi riittänyt kärsivällisyyttä
korkeintaan vuodeksi, niin olisitte saanut hänet tuomituksi ja
karkoitetuksi maasta ehkä ikipäiviksi.

— No kenellä olisi siitä ollut hyötyä, ystäväiseni? kysyi juutalainen
nöyrästi.

— Minulla! vastasi Monks.

— Mutta ei minulla, lausui juutalainen sävyisästi. Minulla olisi ehkä
ollut hänestä hyötyä toisella tapaa. Kun kaksi on osallisena samassa
asiassa, niin on kohtuullista, että molempien hyöty otetaan lukuun;
enkö ole oikeassa?

— No, entä sitten? kysyi Monks jyrkästi.

— Huomasin pian, ettei häntä helposti opeta meidän ammattiimme,
selitti juutalainen, hän ei ollut toisten poikien kaltainen samoissa
olosuhteissa.

— Hitto hänet vieköön, mutisi vieras, kai hänestä muuten olisi jo
aikoja sitten tullut varas.

— Minun ei mitenkään onnistunut saada häntä tekemään rahaa, jatkoi
juutalainen tarkastellen vieraansa ulkomuotoa. Minulla ei ollut mitään
keinoa peloittaa häntä, kuten aina alussa on tarpeellista, jotta
opetuksesta jotain valmista tulisi. Mitä on tehtävä? Pitikö taas
lähettää hänet Taskuveijarin ja Batesin kanssa kaupungille? Saimme ensi
kerrasta kylliksemme, ja epäilin meidän kaikkien turvallisuutta.

— Siihen en minä ollut syynä, huomautti Monks.

— Ette tietysti, hyvä ystävä! jatkoi juutalainen; enkä minä siitä enää
olekaan pahoillani, sillä ilman sitä sattumusta ette kai koskaan olisi
huomannut poikaa ja tuntenut häntä siksi, jota niin hartaasti etsitte.
No niin, — teidän tähtenne hankin hänet takaisin tytön avulla, mutta
nyt on tämä alkanut häntä suojella.

— No, kuristakaa tyttö tieltä pois, sanoi Monks kärsimättömästi.

— Ei sekään käy laatuun juuri nykyään, vastasi juutalainen hymyillen;
ja sitä paitsi tuollainen toimenpide ei oikein kuulu ammattiimme,
muuten olisi näinä päivinä ehkä tapahtunut jotakin sen tapaista. Kyllä
minä tunnen tämän tyttölajin. Niin pian kuin poika alkaa paatua, ei
tyttö hänestä välitä sen enempää kuin puukapulasta. Tahdotte saada
hänestä varkaan; no hyvä, jos hän on elossa, lupaan ennen pitkää tehdä
hänet varkaaksi. Ja jos — jos —, jatkoi juutalainen toista lähestyen
— tosin se ei ole luultavaa — mutta jos niin hullusti olisi käynyt,
että hän olisi kuollut —.

— Niin se ei ole minun syyni! keskeytti Monks ja tarttui pelästyneen
näköisenä juutalaisen käsivarteen. Muistakaa se, Fagin! Minulla ei ole
ollut osaa siihen leikkiin. Kaikkea muuta, vaan ei hänen henkeään,
senhän sanoin teille jo alussa. Minä en tahdo vuodattaa verta; se tulee
aina ilmi eikä anna ihmiselle rauhaa. Jos hänet on ammuttu kuoliaaksi,
niin en minä ole syypää — kuuletteko? Kirottu olkoon tämä pesä! Mitä
ihmettä se oli?

— Mikä? huusi juutalainen ja tarttui molemmin käsin arkaan heittiöön,
joka hyppäsi sohvalta seisaalle. Missä?

— Tuolla! vastasi Monks, tuijottaen vastapäiseen seinään. Varjo —
näin naisen varjon, hattu päässä ja vaippa yllä, liitelevän pitkin
seinää!

Fagin päästi vieraansa irti, ja he syöksivät kiivaasti huoneesta.
Kynttilä oli samalla paikalla kuin ennen ja näytti heille vain tyhjät
portaat ja heidän omat kalpeat kasvonsa. He kuuntelivat, mutta koko
talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus.

— Se olikin vain luulottelua, sanoi Fagin ja otti kynttilän käteensä.

— Voin vannoa, että näin sen! vastasi Monks vavisten. Se kumartui
eteenpäin, kun sen ensiksi huomasin, ja hiipi tiehensä, kun puhuin.

Juutalainen katsahti halveksivasti seuralaisensa vaaleisiin kasvoihin,
kehoitti häntä seuraamaan, jos halutti, ja astui portaita ylös.
He tutkivat kaikki huoneet; ne olivat kylmät ja tyhjät. Sitten he
laskeutuivat eteiseen ja kellariin. Viheriää hometta oli matalilla
seinillä ja etanan jäljet loistivat kynttilän valossa; mutta kaikki oli
hiljaa kuin haudassa.

— Mitä nyt arvelette? kysyi Fagin, kun jälleen olivat tulleet
käytävään. Paitsi meitä ei ole koko talossa elävää sielua liikkeellä,
ja Toby ynnä pojat ovat varmasti lukon takana. Katsokaapa näitä!

Väitteensä todistukseksi juutalainen veti taskustaan kaksi avainta ja
selitti, että ensin mennessään keittiöön päin hän oli sulkenut puheena
olevat huoneet, ollakseen varma, ettei kukaan heitä kuuntele.

Kun Monksia vastaan tuli näin paljon todistuksia, alkoi hän itsekin
epäillä. Hänen väitteensä heikkenivät vähitellen, kuta kauemmin he
tutkivat asiaa, mitään löytämättä: lopulta hän purskahti ilkeään
nauruun ja tunnusti, että hänen kiihtynyt mielikuvituksensa kai oli
tehnyt hänelle pienen kepposen. Hän ei kuitenkaan halunnut enää tänä
yönä jatkaa keskustelua, äkkiä muistaen, että kello jo oli yli yksi; ja
siten nämä ystävykset erosivat.




KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Korvaa sen epäkohteliaisuuden, johon kertoja eräässä edellisessä
luvussa tuli syypääksi, kun jätti rouvashenkilön ihan kursailematta
sikseen.


Tavallisen kirjailijan ei mitenkään sopine jättää niin tärkeä
henkilö, kuin vaivaistalon vahtimestari on, odottamaan seisten uunin
edessä, takin liepeet nostettuina käsivarsille, kunnes hän (nimittäin
kirjailija) suvaitsee tulla päästämään hänet pälkähästä; vielä vähemmän
hänen sopii yhtä kömpelösti kohdella naisihmistä, johon vahtimestari
on luonut helliä ja rakastuneita silmäyksiä ja jonka korvaan hän on
kuiskannut niin makeita sanoja, että niistä, varsinkin kun tulevat näin
mahtavalta taholta, helposti rupeaa minkä tytön tai rouvan tahansa
sydän suloisessa pelossa pamppailemaan. Tämän vuoksi rientääkin nyt
se luotettava kertoja, joka tämän hyvin todellisen jutun kirjoittaa,
syvästi kunnioittaen kaikkia maan päällisiä korkeita henkilöitä,
osoittamaan heille sitä huomiota, jota heillä on oikeus vaatia,
ja antamaan heille ne kunnioitukset, jotka ovat erottamattomasti
yhdistetyt heidän arvoonsa ja siis myös heidän ansioihinsa. Siinä
mielessä aioimmekin sovittaa tähän kohtaan kertomustamme jonkunlaisen
tutkimuksen, joka käsittelisi vahtimestarin jumalallisia oikeuksia
ja todistaisi sen väitteen, ettei köyhäintalon vahtimestari koskaan
voi tehdä väärin. Vaikka tällainen tutkimus tuottaisikin vakavalle
lukijalle paljon mielenylennystä ja hyötyä; täytyy meidän kuitenkin,
ajan ja tilan puutteen tähden, lykätä se johonkin sopivampaan
tilaisuuteen. Silloin osoitamme, että oikea vahtimestari — se on:
sellainen, joka toimii kunnallisessa vaivaistalossa ja samalla on
pitäjänsä kirkon palvelija — virkansa nojalla on varustettu kaikilla
hyvillä inhimillisillä ominaisuuksilla ja ettei pelkillä yhdistysten,
virastojen ja kappelien vahtimestareilla ja muilla semmoisilla ole
vähääkään oikeutta lukea näitä ominaisuuksia hyväkseen.

Bumble oli uudestaan laskenut teelusikat, punninnut sokeripihtejä,
tutkinut maitokannua vielä tarkemmin ja muutenkin hankkinut itselleen
täydellisen selvyyden huonekaluston arvosta, ottaen lukuun tuolien
jouhitäytteenkin, sekä uudistanut tämän arvioimisen ainakin puoli
tusinaa kertaa, ennenkuin hänen mieleensä johtui, että rouva Corneyn
olisi jo aika palata. Kun ei tätä kuulunut, päätti Bumble kuluttaa
aikaansa sillä viattomalla ja hauskalla tempulla, että sivumennen
katsahtaisi rouva Corneyn laatikkoihin.

Hän kuunteli siis avaimenreiästä, ollakseen varma, ettei kukaan
ollut tulossa häntä yllyttämään, ja ryhtyi sitten, alkaen alhaalta,
tutkimaan kolmen laatikon sisällystä, joissa oli kaikenlaista arvokasta
vaatetavaraa, järjestettyinä kerroksittain vanhojen sanomalehtien
ja kuivattujen lavendelikukkien väliin. Bumble näkyi olevan hyvin
tyytyväinen. Jatkaessaan tutkimustansa hän lopuksi avasi pienen
sivulaatikon, jossa oli avain suulla, ja äkkäsi siinä suljetun
säästörasian, josta kuului ravistaessa suloinen, kilisevä ääni. Sitten
Bumble astui mahtavin askelin entiselle paikalleen uunin eteen ja sanoi
itsetietoisesti: — Minä teen sen! Tätä merkillistä väitettä seurasi
pitkällinen päänpudistus, ikäänkuin hän moittisi itseään siitä, että
vielä oli niin veitikkamainen, ja sitten hän alkoi mielihyvissään
ihailla jalkojaan, katsellen niitä sivulta päin.

Hän oli vielä tässä hommassa, kun rouva Corney syöksyi huoneeseen,
heittäytyi ihan hengästyneenä tuolille, joka oli lähellä uunia, painoi
toisen käden silmilleen ja toisen sydämelleen ja tavoitteli ilmaa
raskaasti.

— Rouva Corney, sanoi Bumble, kumartuen hänen puoleensa, mitä tämä
merkitsee, mitä on tapahtunut? Minä pyydän, puhukaa! Minä olen ihan
kuin — kuin — hän ei hädissään muistanut "kuumia hiiliä" ja sanoi sen
vuoksi: "rikkinäisillä pulloilla".

— Voi, voi, herra Bumble, huudahti emännöitsijä, minä olen niin
kauheasti pelästynyt!

— Pelästynyt, rouvaseni! toisti Bumble, kuka on rohjennut teitä —?
Vai niin, kyllä ymmärrän, jatkoi hän, hilliten kiihkoansa luontaisella
arvokkaisuudellaan, se on kai noiden kirottujen vaivaisten juonta.

— Hirmuista on sitä ajatella, lausui rouva Corney väristen.

— Koettakaa olla sitä ajattelematta, hyvä rouva! esitti Bumble
hellästi. Entä jos nauttisitte tipan viiniä?

— En millään ehdolla, vastasi emäntä. En minä sitä voisi — oh!
Ylimmällä hyllyllä nurkassa — oh!

Hyvä rouva viittasi tajuttomasti seinäkaappiin ja näytti kärsivän kovia
sisällisiä tuskia. Bumble hyökkäsi osoitettuun paikkaan, sieppasi
vihreän pullon hyllyltä, josta niin merkillisellä tavalla oli saanut
tiedon, kaatoi siitä teekuppiin jonkun verran ja piti kuppia hänen
huuliensa edessä.

— Minä voin paremmin, sanoi rouva Corney nojautuen taaksepäin,
sittenkuin oli juonut kupista puolet.

Bumble loi hurskaassa kiitollisuudessa silmänsä kattoa kohti, laski ne
sitten kupin reunaan ja nosti kupin nenänsä alle.

— Piparimynttiä, selitti emäntä heikolla äänellä, hymyillen lempeästi
vahtimestarille. Maistakaapa sitä; siinä on pikkusen muutakin seassa.

Bumble maistoi lääkettä epäillen, maiskutti huuliaan, otti uuden
kulauksen ja laski kupin tyhjänä pöydälle.

— Onhan se hyvin vahvistavaa, lausui rouva Corney.

— Todellakin, kelpo juomaa, hyvä rouva, myönsi vahtimestari. Sitten
hän siirsi tuolinsa emännöitsijän viereen ja kysyi hellästi, mikä häntä
oli pelästyttänyt.

— Ei mikään, vastasi rouva Corney. Minä olen vaan niin heikko ja
oikullinen.

— Älkää sanoko itseänne heikoksi, väitti Bumble, lähentäen tuoliaan
vieläkin. Olisitteko todellakin heikko?

— Kaikki olemme heikkoja olentoja, vastasi emäntä, turvautuen
tällaiseen yleiseen väitteeseen.

— Siinä olette oikeassa, tunnusti Bumble.

Kumpikaan ei vähän aikaan lausunut mitään, mutta Bumble selitti
äsken mainittua väitettä käytännöllisesti siten, että laski vasemman
käsivartensa liukumaan tuolin selältä rouva Corneyn esiliinan nauhalle,
jonka suuntaa se vähitellen rupesi seuraamaan.

— Te olette seurakunnan jalohelmi, huudahti Bumble. Kai tiedätte, että
herra Sloutin tila on tänään pahentunut.

— Tiedän, vastasi rouva Corney hämillään.

— Hän ei kuulu voivan elää enää viikkoakaan, jatkoi vahtimestari.
Hän on tämän köyhäintalon kaitsija; hänen kuolemansa johdosta tulee
paikka avoimeksi ja on täytettävä. Mikä ihana toive siinä on meillä!
Erinomainen tilaisuus yhdistää sydämet ja taloudet.

Rouva Corney nyyhkytti.

— Pikkuinen sana vaan! sanoi Bumble, kumartuen ujon lemmittynsä
puoleen; antakaa minun kuulla pieni, suloinen sana!

— J-j-jaa! kuiskasi emännöitsijä.

— Vielä yksi asia, jatkoi vahtimestari. Tyynnyttäkää hellät tunteenne
ja kuulkaa minua! Milloin vietämme häät?

Rouva Corney koetti kaksi kertaa puhua, mutta onnistumatta. Vihdoin hän
kokosi kaikki voimansa, kietoi kätensä Bumblen kaulan ympäri ja sanoi,
että se saisi tapahtua milloin tahansa ja että hänen sulhonsa oli niin
"kauhean suloinen".

Kun asia näin oli päätetty, otettiin sen vahvistukseksi kupillinen
piparimynttirohtoa, josta morsiamen kiihtynyt mielentila myös näkyi
tyyntyvän. Rohtoa juodessa emännöitsijä ilmoitti vahtimestarille edellä
mainitun vanhan eukon kuoleman.

— Hyvä on, sanoi Bumble ryypäten. Voinhan kotiin mennessäni poiketa
Sowerberryn luo ja lähettää hänet tänne huomisaamuna. Senjälkeen käänsi
hän kauluksen pystyyn, painoi hatun päähänsä, otti morsiameltaan hellät
jäähyväiset ja lähti taas taistelemaan pakkasta vastaan.

Herra ja rouva Sowerberry olivat menneet vieraisiin täksi iltaa, ja kun
Noa Claypole ei juuri viitsinyt ponnistaa voimiaan enemmän, kuin mitä
tarvittiin kahden tärkeän toimen, syömisen ja juomisen, suorittamiseen,
ei hän ollut vielä sulkenut puotia, vaikka tavallinen sulkemisaika
jo aikoja oli mennyt. Bumble koputti kepillään useita kertoja pöytää
vasten, mutta kun ei ketään kuulunut ja pienen takakamarin lasiovesta
näkyi valoa, rohkeni hän mennä katsomaan, mitä siellä oli tekeillä —
ja näkikin jotakin tavatonta.

Pöytä oli illalliseksi katettu; siinä oli leipää ja voita, lautasia ja
laseja, oluthaarikka ja viinipullo. Pöydän yläpäässä istui herrasmies
Claypole mukavassa nojatuolissa, jonka toiselle käsipuulle hän oli
huolettomasti nostanut säärensä. Toisessa kädessä oli hänellä kääntöpää
veitsi, toisessa iso voileipä. Ihan hänen vieressään seisoi Charlotte
ja aukoili muutamia ostereita, jotka sitten sukevasti valuivat
Claypolen suuhun.

— Kas tässä on oikein lihava kappale, rakas Noa! sanoi Charlotte;
koeta nyt vielä syödä edes tämä ainoa.

— Onpa tuo osteri sentään ihana elävä! huomautti Claypole, kun oli sen
syönyt. Vahinko vaan, ettei niitä voi syödä oikein paljon, sillä niistä
rupeaa pahoin voimaan.

— Niin, onhan se ilkeätä, myönsi Charlotte.

— Sepä se, sanoi Noa. Etkö sinä huoli osterista?

— Enpä erittäin, vastasi Charlotte. Minusta on hauskempi nähdä sinun
niitä syövän kuin syödä itse.

— Ihme ja kumma! lausui Claypole mietiskellen.

— Tahdotko vielä yhden? kysyi tyttö; tässä on, näetkös, niin mehevä ja
tuore.

— En saa enää menemään mahaani, vastasi Claypole. Olen jo ihan täynnä.
Tules tänne, niin saat muiskun.

— Mitä! huudahti Bumble, syösten huoneeseen. Sanoppa se kerta vielä,
sinä vintiö!

Charlotte parkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan; Noa Claypole ei
muuttanut asemaansa sen enempää, kuin että laski säärensä lattialle, ja
tuijotti vahtimestariin juopunein ja kauhistunein silmin.

— Vieläkö sinä uskallat sellaista puhua, pakanallinen hylkiö? kovisti
Bumble. Miten sinä rohkenet sellaista edes mainitakaan! Ja kuinka
sinä, hävytön tyttöletukka, kehtaat häntä yllyttää siihen? Puhua
suutelemisesta! Hyi häpeä!

— En minä sitä aikonut, selitti Noa itkien. Mutta tyttö on aina niin
muiskailemisen vimmassa, etten voi joka kerta vastustaa.

Suus kiinni! ärjyi Bumble. Korjatkaa nyt, mamselli, luunne keittiöön.
Ja sinä Noa suljet nyt heti puodin etkä puhu ainoatakaan sanaa,
kunnes herrasi tulee kotiin, muuten varo nahkaasi. Ja kun hän tulee,
niin sano, että herra Bumble kävi täällä tilaamassa vanhan eukon
ruumisarkun, joka on toimitettava köyhäintaloon huomenna edellä
puolenpäivän. Kuuletko, senkin vietävä lurjus? — Muisku! huudahti
hän taas, kohottaen käsiään. Jopa on alempi kansa meidän piirissämme
todella turmeltunut! Jos parlamentti vitkastelee tällaisen pahennuksen
vastustamisessa millä keinoin tahansa, joutuu tämä piiri perikatoon
ja sen asujanten kunnia on ikipäiviksi pilattu! Tämän lausuttuaan
vahtimestari astui synkkänä ja juhlallisena Sowerberryn talosta.




KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Tiedustelee Oliver Twistiä ja jatkaa kertomusta hänen seikkailuistaan.


— Repikööt sudet kurkkunne! murisi Sikes ja kiristeli raivoissaan
hampaitaan. Toivoisinpa olevani joukossanne, niin ulvoisitte toisella
tavalla!

Lausuessaan tämän uhkauksen kaikella sillä villillä raivolla, mihin
hänen raaka luonteensa pystyi, laski hän haavoitetun polvensa
varaan, käänsi silmänräpäykseksi päätään ja tirkisteli tutkistellen
takaa-ajajiin päin.

Ainoastaan vähän saattoi eroittaa sumun ja pimeyden läpi, mutta
äänekkäitä ihmisten huutoja värähteli läpi ilman, ja myrskykellon
kaiunnan herättämät koirat haukkuivat joka suunnalla.

— Pysähdy, sinä liuhu koira! huusi rosvo, tarkoittaen Toby Crackitia,
joka käytti pitkiä koipiaan parhaan kykynsä mukaan ja jo oli hyvän
matkaa edellä. Pysähdy!

Tämän sanan toistaminen sai Tobyn pysähtymään siihen paikkaan,
sillä hän ei ollut aivan varma, oliko hän ampumamatkan ulkopuolella
Sikesistä, joka ei suinkaan ollut sellaisella tuulella, että hänen
saattoi otaksua laskevan leikkiä.

— Auta minua pojan kantamisessa! karjui Sikes ja viittasi raivoten
toverilleen. Tule tänne!

Toby teki elkeen kääntyäkseen, mutta uskalsi murista vastaan matalalla
ja ilman puutteesta sortuneella äänellä sekä osoitti huomattavaa
vastahakoisuutta lähestyessään.

— Nopeammin, huusi Sikes, asettaen pojan alas erääseen kuivaan ojaan
ja vetäen pistoolin taskustaan. Älä yritä pitää minua pilkkanasi!

Tämän silmänräpäyksen aikana lisääntyi melu, ja Sikes saattoi,
kääntyessään taas ympäri, nähdä henkilöitten, jotka häntä seurasivat,
jo olevan kiipeämässä yli veräjän vainiolle, jolla hän oli, sekä parin
koiran olevan muutamia askeleita heidän edellään.

— Kaikki on mennyttä, Bill! kirkui Toby Crackit. Päästä penikka ja
näytä niille kantapäitäsi! Näillä jäähyväissanoilla teki Crackit, joka
mieluummin tahtoi antautua mahdollisuuteen tulla ystävänsä ampumaksi
kuin varmuuteen joutua vihollisten vangiksi, täyskäännöksen ja lähti
menemään täyttä vauhtia. Sikes puri hampaansa yhteen, katsoi vielä
kerran ympärilleen, heitti vaipan, johon Oliver kiireesti oli kääritty,
hänen maassa makaavan ruumiinsa yli ja juoksi pitkin pensasaidan
etusivua, johtaakseen takaa-ajajien huomion pois siitä paikasta, missä
Oliver makasi, minkä jälkeen hän pysähtyi silmänräpäykseksi erään
toisen pensasaidan eteen, joka suorakulmaisesti yhtyi edelliseen,
käänsi pistoolinsa ylös ilmaan ja laukaisi sen, jonka jälkeen hän
katosi.

— Hoi, hoi, tänne! huusi vapiseva ääni takana päin. Pincher! Neptun!
Tännepäin, tännepäin!

Koirat, joilla ei paremmin kuin herroillaankaan näyttänyt olevan
erikoista taipumusta siihen urheiluun, jossa ne olivat mukana,
vastasivat innokkaasti kutsuun, ja kolme miestä, jotka nyt olivat
tulleet kappaleen matkaa vainiolle, pysähtyi neuvotellakseen toistensa
kanssa.

— Minun neuvoni tai minun käskyni, tahdoin sanoa, sanoi lihavin mies
seurassa, on, että me muitta mutkitta menemme kotia jälleen.

— Tahdon aivan samaa, mitä mr Giles suvaitsee määrätä, sanoi pienempi,
muttei suinkaan sirompi henkilö, joka oli hyvin kalpea kasvoiltaan ja
äärimmäisen kohtelias, kuten arat ihmiset yleensä tapaavat olla.

— En haluaisi vaikuttaa epäkohteliaalta, hyvät herrat, sanoi seuran
kolmas mies, se, joka oli kutsunut koiria. Mr Gilesinhän tulee tietää,
mikä on viisainta.

Tämä keskustelu tapahtui varkaat yllättäneitten kahden miehen sekä
erään kattilanpaikkaajan välillä, joka viimeksimainittu oli nukkunut
eräässä ulkorakennuksessa ja yhdessä molempain koirainsa kanssa
herätetty ottamaan osaa murtovarkaitten takaa-ajoon. Mr Giles palveli
sen vanhan naisen luona, joka omisti talon, hovimestarin ja palvelijan
kaksoisominaisuudessa, ja Brittles oli käskyläinen tai juoksupoika
ja oli jo lapsena tullut hänen palvelukseensa, ja häntä pidettiin
sentähden yhä edelleen lupaavana poikana, vaikka hän jo oli hieman yli
kolmenkymmenen.

Pysytellen tiukasti yhdessä ja tarkkaavasti katsellen ympärilleen,
milloin hyvänsä rajutuulen puuska rapisi puunoksissa, kiiruhtivat nämä
kolme miestä takaisin sen puun luokse, jonka taakse olivat kätkeneet
lyhtynsä, ettei sen valo paljastaisi varkaille, mihin suuntaan näitten
tuli ampua. He nostivat sen ylös ja lähtivät ripeässä tahdissa suoraa
tietä kotiin, ja kauan sen jälkeen kuin heidän usvaiset hahmonsa
olivat lakanneet eroittumasta, voi kynttilänvalon nähdä leiskuvan
ja leijailevan etäällä, ikäänkuin sen hämyisen ja kostean ilman
haihtumaerityksenä, minkä läpi lyhtyä nopeasti kannettiin.

Ilma tuli yhä kylmemmäksi päivän alkaessa hitaasti sarastaa, ja sumu
kietoutui maan pinnalle kuin paksu savupilvi. Ruoho oli märkä, polut ja
alempana sijaitsevat paikat olivat veden vallassa, ja epäterveellinen
tuuli levitti kosteaa henkäystään ontosti, valittavasti ääntäen. Oliver
makasi edelleen liikkumattomana ja tajuttomana sillä paikalla, johon
Sikes oli hänet jättänyt.

Aamu valkeni nyt kiivaammin. Ilma tuli kirpeämmäksi ja
läpitunkevammaksi juuri kun sen ensimmäinen, harmaa väritys, yön
kuolema pikemmin kuin päivän syntymä, kimmelsi taivaalla. Esineet,
jotka olivat näyttäneet niin synkiltä ja kammottavilta pimeässä,
tulivat yhä selvemmiksi ja siten vähitellen luonnolliseen muotoonsa.
Oli alkanut sataa tiheästi ja kiihkeästi ja sadekuurot rapisivat
meluten lehdettömissä pensaissa, mutta Oliver ei tuntenut, kun ne
löivät häntä vasten, sillä hän makasi yhä edelleen avuttomana ja
tiedottomana savisella vuoteellaan. Vihdoin mursi tukahdutettu tuskan
huudahdus vallitsevan hiljaisuuden, ja hän heräsi samassa kun päästi
sen. Hänen vasen käsivartensa, joka oli huolimattomasti sidottu,
riippui liikkumattomana ja raskaana hänen sivullaan ja side oli
läpikotaisin veren tahraama. Hän oli niin väsynyt, että tuskin kykeni
nousemaan istualleen, ja onnistuttuaan sen viimein tekemään katseli hän
tolkuttomana ympärilleen etsien apua ja ähkyen ääneensä kivusta. Hänen
kaikkien jäsentensä vapistessa kylmästä ja äärimmäisestä väsymyksestä,
ponnistausi hän päästäkseen jaloilleen, mutta kaatui pitkin pituuttaan
maahan.

Oltuaan lyhyen hetken sen huumauksen vallassa, jossa hän oli maannut
niin kauan, pakotti hänen sydämessään ryömivä tunne, joka tuntui
sanovan hänelle, että jos hän makaisi edelleen siinä, hän varmastikin
oli kuoleva, hänet uudelleen nousemaan ylös, hänen onnistui päästä
jaloilleen ja hän yritti kävellä. Hän kulki kuin houreessa ja
hoiperteli kuin juopunut, mutta hän kesti kuitenkin, ja kulki
vitkalleen pää hitaasti painuen rintaa vasten horjahdellen eteenpäin,
hän ei tiennyt, minne.

Siten hoippui hän eteenpäin, melkein koneellisesti ryömien läpi
veräjien tai pensasaitojen aukkojen, kunnes tuli maantielle, ja täällä
alkoi sataa niin rankasti, että se herätti hänet.

Hän katsoi ympärilleen ja keksi jotenkin lähellä erään talon, johon hän
ehkä uskaltaisi lähteä. Kun ihmiset näkisivät hänen tilansa, herättäisi
se ehkä myötätuntoa häntä kohtaan, ja ellei, ajatteli hän, niin oli
kuitenkin parempi kuolla ihmisasunnon läheisyydessä kuin kaukana
avoimella vainiolla. Hän kokosi sentähden kaikki voimansa viimeiseen
yritykseen ja käänsi hoippuvat askeleensa kohti taloa.

Kun hän lähestyi sitä, tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt sen ennen.
Hän ei voinut muistella mieleensä mitään sen yksityiskohdista, mutta
hän tunsi joka tapauksessa rakennuksen muodon ja ulkonäön.

Tämä puutarhamuuri! Ruohikossa sen sisäpuolella oli hän edellisenä
iltana langennut polvilleen ja kerjännyt molemmilta miehiltä armoa. Se
oli sama talo, johon he olivat murtautuneet.

Oliver joutui sellaisen pelon valtaan, tuntiessaan paikan, että hän
silmänräpäykseksi unohti haavansa aiheuttaman kivun ja ainoastaan
ajatteli pakoa. Pakoa! Hän kykeni tuskin pysymään pystyssä, ja
vaikkapa hän olisi ollut täysissä voimissaan, minne hän sitten olisi
paennut? Hän nojasi puutarhaveräjään. Se ei ollut lukittu, vaan heilui
haoissaan. Hän hoippui yli ruohokentän, kapusi ylös portaita ja
kolkutti hiljaa ulko-ovelle, jolloin menetti voimansa ja vaipui maahan
erään pilarin juuressa pikku uloskäytävässä.

Sattumalta olivat mr Giles, mr Brittles ja kattilanpaikkaaja paraillaan
virkistämässä itseään teellä ja muilla virvokkeilla yön vaivojen ja
pelästyksen jälkeen. Mr Giles istui jalat ojennettuina keittiötakan
edessä, nojaten vasenta käsivarttaan pöytään, oikealla täydentäen
tyhjentävää ja järjestelmällistä kertomusta sisäänmurrosta, jota hänen
kuulijansa (mutta erityisesti keittäjätär ja palvelustyttö, jotka
olivat myös seurassa) kuuntelivat mielenkiinnosta henkeään pidättäen.

— Kello oli suunnilleen puoli kolme, sanoin Giles, niin, uskallan
melkein väittää, että se oli lähempänä kolmea, kun minä heräsin ja
käännyin sängyssäni (tässä kääntyi mr Giles ympäri tuolillaan ja veti
pöytäliinan kulman päälleen kuin lakanan), silloin olin kuulevinani
melua...

Kertomuksen tässä kohdassa kalpeni keittäjätär ja pyysi palvelustyttöä
työntämään oven kiinni. Palvelustyttö pyysi Brittlesiä tekemään sen,
ja tämä vuorostaan kehoitti kattilanpaikkaajaa tekemään sen, mutta
kattilanpaikkaaja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut.

— ...olin kuulevinani melua, jatkoi Giles. Se on vain kuvittelua,
sanoin ensiksi itsekseni ja olin juuri asettumassa taas levolle, kun
uudestaan kuulin melua oikein selvästi.

— Millaista melua se oli? kysyi keittäjätär.

— Jonkinlaista rämisevää ääntä, vastasi mr Giles ja katsoi ympärilleen.

— Se kuului pikemminkin, kuin olisi raapinut naulalla riivinrautaa,
väitti mr Brittles.

— Se oli sellaista silloin kun sinä sen kuulit, vastasi mr Giles,
mutta minun kuullessani oli se rämisevää ääntä. Kiersin peitteeni auki,
jatkoi mr Giles ja kieputti kokoon pöytäliinan, nousin istualleni
sängyssä ja kuuntelin.

Keittäjätär ja palvelustyttö huudahtivat samaan aikaan "Herranen aika!"
ja vetivät tuolinsa lähemmäksi toisiaan.

— Minä kuulin sen nyt aivan selvästi, toisti mr Giles. Joku, sanon
itsekseni, on par'aikaa murtamassa ovea tai ikkunaa, mitä on tehtävä?
Minun täytyy herättää Brittles parka ja pelastaa hänet tulemasta
murhatuksi sängyssään, muutoin, sanon minä, leikataan hänen kaulansa
poikki vasemmasta korvasta oikeaan asti eikä hän saa sitä koskaan
tietää.

Tässä kääntyivät kaikkien katseet mr Brittlesiin, joka tuijotti
puhujaan suu ammollaan ja kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilme.

— Heitin peiton päältäni, jatkoi mr Giles, heitti luotaan pöytäliinan
ja katsoi terävästi keittäjättäreen ja palvelustyttöön, nousin hiljaa
sängystä ja vedin jalkaani parin...

— Naisväkeä on läsnä, mr Giles, supatti kattilanpaikkaaja.

— ...parin kenkiä, sanoi mr Giles kääntyen häneen päin ja asettaen
suuren painon sanalle kenkiä, tartuin ladattuun pistoolin, joka aina
seuraa hopeakoria ylös, ja menin varpaisillani hänen huoneeseensa.
Brittles, sanoin minä, sittenkuin olin herättänyt hänet. Älkää
pelästykö!

— Niin teitte, sanoi Brittles tukahdutetulla äänellä.

— Me olemme kuoleman omat, luulen minä, sanoin minä, jatkoi Giles,
mutta älkää pelästykö!

— Pelästyikö hän? kysyi keittäjätär.

— Ei, ei vähääkään, vastasi mr Giles. Hän oli yhtä rauhallinen...
melkein yhtä rauhallinen kuin minä.

— Minä olisin kuollut siihen paikkaan, jos se olisin ollut minä, siitä
olen varma, sanoi palvelustyttö.

— Te olette nainen, sanoi Brittles rohkaisten mieltään.

— Brittles on oikeassa, sanoi Giles ja nyökkäsi myöntäen päätään,
naisihmiseltä ei voi odottaa mitään muuta. Mutta me miehet otimme
salalyhdyn, joka oli Brittlesin pöydällä ja hapuilimme pimeään alas
portaita.

Mr Giles oli noussut tuoliltaan ja suljetuin silmin ottanut pari
askelta eteenpäin säestääkseen kertomustaan sopivalla toiminnalla,
kun hän, kuten muukin seura, kiivaasti hätkähti ja kiirehti takaisin
tuolilleen. Keittäjätär ja palvelustyttö kirkaisivat.

— Koputettiin! sanoi mr Giles tekeytyen täysin levolliseksi. Avatkaa
ovi, joku on siellä!

Ei kukaan liikahtanut.

— On todellakin merkillistä, että koputetaan näin varhain aamulla,
sanoi mr Giles tarkastellen kalpeita kasvoja ympäriltään ja itse ollen
hyvin valju. Mutta ovi täytyy avata. Eikö kukaan teistä kuule?

Puhuessaan katsoi mr Giles Brittlesiin, mutta kun tämä nuori mies oli
ylen vaatimaton luonteeltaan, ei hän laskenut itseään miksikään, joten
käsky ei voinut tarkoittaa häntä; ainakaan ei hän mitään vastannut.
Giles loi silloin kattilanpaikkaajaan vetoavan katseen, mutta tämä
oli äkisti vaipunut uneen. Eivätkä naisihmiset voineet edes tulla
kysymykseenkään.

— Jos Brittles mieluummin haluaa avata oven todistajien ollessa läsnä,
olen minä valmis tulemaan yhdeksi, sanoi mr Giles silmänräpäyksen
äänettömyyden jälkeen.

— Minä myöskin, sanoi kattilanpaikkaaja, joka nyt oli herännyt yhtä
äkisti kuin oli nukahtanutkin.

Näillä ehdoilla myöntyi Brittles, ja koska seura oli tullut
levollisemmaksi havaitessaan (avattaessa luukut), että oli jo valoisa
päivä, lähtivät he kaikki tyyni, koirat etunenässä, naisten, jotka
pelkäsivät jäädä yksin jäljelle, muodostaessa jälkijoukon. Gilesin
kehoituksesta puhuivat kaikki hyvin äänekkäästi antaakseen jokaisen
ulkopuolella olevan ilkeämielisen henkilön tiedoksi, että heitä oli
kokonainen joukko, ja kiitos mestarillisen päähänpiston, mikä syntyi
saman miehen älykkäissä aivoissa, nipistivät he koiria hännästä
saadakseen ne haukkumaan.

Kun nämä alkuvalmistelut oli suoritettu, tarttui mr Giles
kattilanpaikkaajan kainaloon (estääkseen häntä juoksemasta tiehensä,
kuten hän leikillisesti sanoi) ja käski avaamaan oven. Brittles
totteli, ja ryhmä, joka tuskallisesti kurkisti yli toistensa
olkapäitten, ei nähnyt peloittavampaa kuin pikku Oliver Twist raukan,
joka upiuuvuksissa ja kykenemättömänä lausumaan sanaakaan kohotti
raskaat silmänsä ja mykästi vetosi heidän myötätuntoonsa.

— Joku poika, puhkesi Giles sanoiksi ja työnsi rohkeasti
kattilanpaikkaajan sivulle. Mistä on kysy— ... mutta — Brittles —
katsohan tänne — näetkös?

Brittles, joka oli mennyt oven taakse avatessaan sen, ei saanut
silmiinsä Oliveria, ennenkuin tämä huudahti äänekkäästi. Mr Giles
tarttui poikaa toiseen jalkaan ja toiseen käsivarteen, onneksi ei
haavoitettuun, laahasi hänet eteiseen ja laski hänet siellä pitkin
pituuttaan lattialle.

— Täällä hän on! huusi Giles äärimmäisen kiihtyneenä ja kääntyi ylös
portaita kohti. Täällä on yksi varkaista! Täällä on varas, — miss —
haavoittunut, miss! Minä ammuin häntä, miss, ja Brittles piti kynttilää.

— Lyhtyä, miss, huudahti Brittles, asettaen toisen kätensä suulleen,
jotta hänen äänensä kuultaisiin kauemmaksi.

Molemmat naispalvelijat juoksivat ylös portaita ilmoittaakseen uutisen,
että mr Giles oli vanginnut yhden varkaista, ja kattilanpaikkaaja
askarteli yrittäen palauttaa Oliveria jälleen tajuihinsa, jottei hän
kuolisi, ennenkuin hänet voitaisiin hirttää. Keskellä tätä melua ja
liikettä kuultiin lempeä naisääni, joka heti tukahutti kiihtyneet äänet.

— Giles! kuiskasi ääni ylhäältä portailta.

— Täällä, miss, vastasi Giles. Älkää pelätkö, en ole vahingoittunut.
Hän teki epätoivoista vastarintaa, mutta pian sain hänet lannistetuksi.

— Hiljaa! vastasi nuori nainen. Te pelästytätte tätiäni yhtä paljon
kuin varkaat tekivät. Onko hän vaikeasti haavoittunut, se raukka?

— Hyvin vakavasti, miss, vastasi Giles kuvaamattoman itsevarmasti.

— Näyttää kuin hän olisi mennyttä kalua, miss, ulvoi Brittles
samalla tavalla kuin äsken. Ettekö halua tulla katsomaan häntä, siinä
tapauksessa että hän kuolee, miss?

— Hiljaa, hiljaa, niin olette kiltti, keskeytti hänet nuori nainen.
Odottakaa rauhallisesti silmänräpäys, kunnes olen puhunut tätini kanssa.

Askelilla yhtä pehmeillä ja lempeillä kuin äänikin oli ollut etääntyi
puhuja ja tuli pian taas takaisin tuoden käskyn, että haavoittunut oli
kannettava ylös Gilesin huoneeseen ja että Brittlesin oli satuloitava
poni ja heti ratsastettava Chertseyhin, josta hänen oli noudettava
poliisikonstaapeli ja tohtori.

— Mutta ettekö ensin tahdo katsoa häntä, miss? kysyi Giles ylpeänä
kuin jos Oliver olisi ollut harvinainen lintu, mikä hänen oli
onnistunut ainutlaatuisella taitavuudella vangita. Ainoastaan pieni
pilkistys, miss?

— Ei, en nyt iki maailmassa! vastasi nuori nainen. Se raukka! Oi,
kohdelkaa häntä hyvin, Giles, minun tähteni.

Puhujan poistuessa vanha palvelija katsoi ylös häneen, katseessa
ylpeyttä ja ihailua, kuin jos hän olisi ollut hänen oma lapsensa.
Sitten kumartui hän Oliverin ylitse ja avusti naisen huolella ja
levottomuudella hänen kantamisessaan ylös portaita.




KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Aloittaa johtavan kuvauksen sen talon asukkaista, jossa Oliver oli
etsinyt turvaa.


Eräässä kauniissa huoneessa, jonka kalustuksella kuitenkin pikemmin oli
menneitten päivien mukavuuden kuin nykyaikaisen loisteliaisuuden leima,
istui kaksi naista kauniin aamiaispöydän ääressä. Heitä palveli Giles,
joka mitä suurimmalla huolella oli pukeutunut mustaan livreehen. Hän
oli asettunut suunnilleen tarjoilupöydän ja aamiaispöydän keskivälille,
ja ruumis ojennettuna koko pituuteensa, pää takakenossa heikosti
toiselle sivulle kallistettuna, vasen jalka hieman ojennettuna eteen ja
oikea käsi työnnettynä liivin sisään, toisen riippuessa hänen sivullaan
pientä tarjotinta pitäen, näytti hän henkilöltä, joka työskentelee oman
arvonsa ja merkityksensä ylen miellyttävässä tunnossa.

Noista kahdesta naisesta oli toinen ennättänyt melko pitkälle iässä,
mutta korkeaselkäinen tammituoli, jolla hän istui, ei ollut häntä
suorempi. Puettuna mitä somimmin ja huolellisimmin mennen ajan muodin
ja muutamien vallitsevalle makusuunnalle tehtyjen pienien myönnytysten
sekoitukseen, mitkä viimeksimainitut pikemminkin olivat omansa
korostamaan vanhan miellyttävyyttä kuin vähentämään sen vaikutusta,
istui hän upean ryhdikkäänä ja kädet edessään olevalla pöydällä
ristissä. Hänen silmänsä — ja vuodet olivat vain hitusen vähentäneet
niitten kirkkautta — olivat tarkkaavasti kiinnitetyt hänen nuoreen
kumppaniinsa.

Nuori nainen oli nuoruutensa rakastettavassa keväässä ja
kukostusajassa, siinä ajankohdassa, jolloin enkelien, jos ne konsanaan
Jumalan hyvästä tarkoituksesta pukeutuvat kuolevaiseen hahmoon,
voi olettaa, meidän sillä mitään jumalatonta sanomatta, valitsevan
sellaisen kuin hänet.

Hän suoritti pieniä velvollisuuksiansa pöydässä, ja kun hän tuli
kohottaneeksi silmänsä, vanhan naisen tarkastellessa häntä, hipaisi
hän leikillisesti taaksepäin tukkaansa, joka oli yksinkertaisesti
kammattu otsalle, ja vastasi toisen katseeseen niin hellällä ja
teeskentelemättömän viehkeällä ilmeellä, että taivaalliset henget
olisivat hymyilleet nähdessään sen.

Vanhempi nainen hymyili, mutta hänen sydämensä oli liian täysi ja hän
kuivasi kyyneleen hymyillessään.

— Ja Brittles on ollut poissa kokonaisen tunnin? kysyi vanha rouva.

— Tunnin ja kaksitoista minuuttia, rouva, vastasi Giles silmäten
hopeakelloon, jonka hän veti esiin mustasta silkkinauhasta.

— Hänhän on aina niin hidas hommissaan, sanoi vanha rouva.

— Brittles on aina ollut hitaanlainen poika, vastasi palvelija, joka
muisteli Brittlesin jo kolmekymmentä vuotta olleen hieman hitaan
olemukseltaan, joten tuskin oli toivoa siitä, että hän koskaan tulisi
ripeämmäksi käänteissään.

— Hän huononee sen sijaan että paranisi, arvelen minä, sanoi vanha
rouva.

— Hän menettelee kovin kelvottomasti, jos jää leikkimään toisten
poikien kanssa, sanoi nuori tyttö hymyillen.

Mr Gilesin ilmeisesti tuumiessa itseksensä, oliko sopivaa, että hän
salli itsensä kunnioittavasti hymyillä, vierivät kiesit sisälle
puutarhanportista ja lihava gentlemanni hyppäsi alas ja juoksi suoraan
ylös ulko-ovelle, jonka hän jollakin salaperäisellä tavalla nopeasti
avasi, minkä jälkeen hän ryntäsi huoneeseen ja melkein kellahti yli
sekä aamiaispöydän että mr Gilesin.

— En ole koskaan kuullut mokomaa! puhkesi hän sanomaan. Rakas mrs
Maylie — Jumala minua varjelkoon! — keskellä rauhallista yötä päälle
päätteeksi — ei, en ole todella koskaan kuullut mokomaa!

Näillä myötätuntoisilla sanoilla puristi hän molempien naisten käsiä ja
kyseli, istuutuen eräälle tuolille, kuinka he jaksoivat.

— Tehän saattaisitte olla kuolleita — tietenkin kuolleita
säikähdyksestä, jatkoi hän. Miksi ette lähettäneet tietoa minulle?
Palvelijani olisi ollut täällä tuossa tuokiossa, ja niin olisin ollut
minäkin, ja apulaiselleni ja kaikille muille olisi ollut erikoinen ilo
saada tulla sellaisissa olosuhteissa. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Niin
odottamatta! Ja keskellä pimeää yötä lisäksi!

Tohtoria tuntui erikoisesti kummastuttavan se seikka, että sisäänmurto
oli odottamaton ja tapahtunut yön hiljaisten tuntien aikana, aivan kuin
jos herrojen murtovarkaitten tapana olisi suorittaa sellaiset asiat
keskipäivän aikaan ja lähettää tieto postissa paria päivää edeltäpäin.

— Ja te, miss Rose, sanoi tohtori nuorelle neidille, minä...

— Niin, aivan varmasti, keskeytti hänet Rose, mutta tuolla ylhäällä on
olentoraukka, jota täti toivoo teidän katsovan.

— Ah, aivan oikein, hän on siellä. Sehän oli teidän työtänne, Giles,
kuulemma.

Mr Giles, joka oli kuumeisesti puuhaillut teekuppien kimpussa, tuli
hehkuvan punaiseksi ja sanoi, että hänellä oli ollut se kunnia.

— Kunnia, häh? sanoi tohtori. Enpä tuota tiedä. Ehkä on aivan yhtä
kunniakasta kohdata varas keittiössä kuin kohdata miehensä kahdentoista
askeleen päässä. Kuvitelkaa, että hän ampui ilmaan, niin olette ollut
kaksintaistelussa, Giles.

Mr Giles, jonka mielestä tämä kevytmielinen tapa käsitellä asiaa oli
kiero yritys vähentää hänen kunniaansa, vastasi kunnioittavasti, ettei
asia ollut hänen tuomittavissaan, mutta että hän melkein uskoi, ettei
se suinkaan ollut pilaa hänen vastustajansa puolelta.

— Ei, se on tosiaankin totta, sanoi tohtori. Missä hän on? Näyttäkää
minulle tietä. Tullessani alas kurkistan sisälle jälleen, mrs Maylie.
Tuosta pienestä ikkunastahan hän ryömi sisälle, vai kuinka? Hyvä, sitä
en todellakaan koskaan olisi voinut uskoa.

Tällä tavalla pakisten seurasi hän Gilesiä ylös, ja hänen mennessään
ylös portaita, ilmoitettakoon lukijalle, että mr Losberne, seudun
lääkäri, joka piirissään usean mailin alueella tunnettiin nimellä
"tohtori", oli tullut lihavaksi pikemminkin hyväntahtoisuutensa kuin
makean elämänsä vuoksi, oli yhtä ystävällinen ja sydämellinen ja
samalla omituinen vanha nuorimies kuin kukaan, jonka joku elossa oleva
etsiskelijä voi vainuta esille viisi kertaa suuremmalla alueella.

Tohtori viipyi paljon kauemmin poissa kuin mitä molemmat naiset ja hän
itse oli odottanut. Suuri, lattea laatikko otettiin esille kieseistä,
kamarinkellon kuultiin sangen usein soivan, ja palvelijat juoksivat
alinomaa ylös ja alas, mistä kaikesta voi tehdä sen johtopäätöksen,
että jotain merkityksellistä tapahtui siellä ylhäällä. Vihdoin tuli hän
taas alas, mutta näytti, sensijaan että olisi vastannut tuskaiseen,
hänen potilastaan koskevaan kysymykseen, hyvin salaperäiseltä ja sulki
oven.

— Tämä on hyvin omituinen juttu, mrs Maylie, sanoi tohtori ja jäi
seisomaan selkä vasten ovea, ikäänkuin pitääkseen sitä kiinni.

— Ei kai se ole vaarallista, toivon ma? sanoi vanha rouva.

— Ei todellakaan olisi ihme näissä olosuhteissa, vaikka olisikin,
vastasi tohtori, minkään varsinaisen vaaran en kuitenkaan usko olevan
kysymyksessä. Oletteko nähnyt varasta?

— En, vastasi vanha rouva.

— Tai kuullut jotakin hänestä?

— En.

— Pyydän anteeksi, rouva, puhkesi Giles sanomaan, minun tarkoitukseni
oli juuri kertoa teille jotain hänestä, kun tohtori Losberne tuli.

Asia oli nimittäin niin, että Giles ei aluksi ollut voinut saada
itseään tunnustamaan, että hän oli ampunut vain pientä poikaa.
Hänen uljuuttaan ja rohkeuttaan oli siihen määrin ylistetty, ettei
hän, vaikkapa se olisi maksanut hänen elämänsä, olisi voinut olla
lykkäämättä selitystä muutamia harvoja kallisarvoisia minuutteja
tuonnemmaksi, jona aikana hän olisi seissyt pelottomana urheuden
lyhytaikaisen mainehikkuuden huipulla.

— Rose haluaisi nähdä miehen, sanoi mrs Maylie, mutta minä en tahtoisi
kuulla puhuttavan siitä.

— Hm, sanoi tohtori, hänen ulkonäössään ei ole mitään erikoista
levottomuutta herättävää. Onko teillä mitään vastaan katsahtaa häntä
minun läsnäollessani?

— Ei suinkaan, jos se on välttämätöntä.

— Silloin luulen sen olevan välttämätöntä, sanoi tohtori, joka
tapauksessa olen minä varma, että olette syvästi katuva, jos
laiminlyötte sen. Hän on täysin hiljainen ja levollinen. Sallikaa minun
— miss Rose, tahdotteko sallia minun? Ei ole pienintäkään aihetta
pelkoon, vakuutan minä!




KOLMASKYMMENES LUKU.

Kertoo mitä Oliverin uudet vieraat ajattelivat hänestä.


Monin kaunopuheisin vakuutteluin, että he tulisivat miellyttävästi
yllätetyiksi nähdessään rikollisen, otti tohtori nuoren naisen
käsivarren kainaloonsa ja johti heidät, tarjoten mrs Maylielle toisen
käsivartensa, hyvin juhlallisesti ja arvokkaasti ylös portaita.

— Kuulkaamme nyt, sanoi tohtori, kiertäen hiljaa avainta erään
makuukamarinoven lukossa, kuulkaamme nyt, mitä hänestä pidätte. Häneltä
ei ihan äsken ole ajettu partaa, mutta siitä huolimatta ei hän näytä
niin kauhealta. Mutta odottakaa vähän — sallikaa minun ensin katsoa,
onko kaikki kunnossa teidän vastaanottamiseksenne.

Hän meni heidän edellään ja kurkisti huoneeseen, ja annettuaan
heille merkin astua sisään, sulki hän oven heidän jälkeensä ja veti
hiljaa sängyn uutimet syrjään. Siellä lepäsi, peloittavan, luihun
rikoksentekijän asemesta, jonka naiset olivat odottaneet näkevänsä,
kärsimysten ja väsymyksen upiuuvuttama lapsi, vaipuneena syvään uneen.
Hänen haavoittunut käsivartensa, joka oli sidottu ja lastoitettu,
oli poikittain hänen rintansa päällä, ja hänen päänsä lepäsi toisen
käsivarren varassa, minkä puolittain kätki hänen pitkä pielukselle
levinnyt tukkansa.

— Mitä voi tämä merkitä? puhkesi vanha rouva puhumaan. Tämä lapsiparka
ei ikinä ole voinut olla varkaitten oppipoika!

— Pahe, huokasi tohtori ja veti jälleen sängyn verhot kiinni, valitsee
usein asuinsijakseen temppelin; ja ken voi väittää, ettei se voi piillä
kauniin kuoren alla?

— Mutta niin nuorella iällä! väitti Rose.

— Nuori neiti kulta, sanoi tohtori ja ravisti surullisena päätään,
rikos kuten kuolemakin ei ole rajoitettu ainoastaan vanhaan ja
kuihtuneeseen. Juuri nuorimmat ja kauneimmat se kovinkin usein valitsee
uhreikseen.

— Mutta voitteko te... voitteko te todellakin uskoa, että tämä poika
on ollut yhteiskunnan huonoimman pohjasakan vapaaehtoinen apulainen?
sanoi Rose tuskallisesti.

Tohtori pudisti päätään, kuin olisi hän pelännyt sen olevan hyvinkin
mahdollista, minkä jälkeen hän, havaitessaan heidän helposti voivan
häiritä potilasta, vei heidät viereiseen huoneeseen.

— Mutta vaikkapa hän olisi huonokin, jatkoi Rose, niin muistakaa
kuinka nuori hän on, muistakaa, ettei hän ehkä milloinkaan ole kokenut
äidin rakkautta tai tuntenut hyvää kotia, tai että pahoinpitely ja
lyönnit tai ruoan puute ovat vetäneet häntä liittymään ihmisiin, jotka
ovat pakottaneet hänet rikoksen tielle. Täti, rakas täti, Jumalan
tähden, ajatelkaa ensin sitä, ennenkuin sallitte heidän laahata tämän
lapsiraukan vankilaan, mikä joka tapauksessa on muodostuva kaikkien
hänen paremmaksi tulemisensa toiveiden haudaksi. Ah, niin totta kuin
minua rakastatte ja tiedätte, ettei rakkautenne milloinkaan ole saanut
minua tuntemaan vanhempieni puutetta, mutta että ilman teitä olisin
voinut tuntea sitä ja tarvinnut apua ja tukea kuten tämä poikaparka,
olkaa armelias häntä kohtaan, ennenkuin on liian myöhäistä!

— Rakas lapseni! sanoi vanha rouva ja painoi itkevän tytön rintaansa
vasten. Luuletko minun tahtovan katkaista hiuskarvaakaan hänen päästään?

— En, vastasi Rose innokkaasti.

— Et varmastikaan, sanoi vanha rouva, minun päiväni lähenevät
loppuaan, ja minä toivon armeliaisuutta itse itselleni, kuten osoitan
sitä toisia kohtaan. Mitä voin minä tehdä pelastaakseni hänet, sir?

— Antakaa minun miettiä asiaa, hyvä rouva, sanoi tohtori, antakaa
minun miettiä asiaa.

Mr Losberne työnsi kätensä taskuihinsa ja asteli useaan kertaan edes
ja takaisin lattialla, usein pysähtyen ja pysytellen tasapainossa
varpaillaan, rypistäen peloittavasti otsaansa. Vaihtelevien
huudahdusten "nyt minä keksin sen" ja "ei, minä en keksinyt sitä"
jälkeen sekä yhtä monesti uudistettuaan kävelynsä ja otsansa
rypistämisen hän yhtäkkiä pysähtyi ja puhui seuraavasti:

— Luulen melkein voivani panna sen täytäntöön, jos te annatte minulle
rajattoman oikeuden pelästyttää Gilesiä ja pikku poika Brittlesiä. Hän
on vanha uskottu palvelija, sen kyllä tiedän, mutta voitte kai helposti
selittää asian hänelle tuhansin eri tavoin ja sitäpaitsi palkita hänet
tavalla tai toisella suuresta ampumataidostaan. Teillä ei kai ole
mitään sitä vastaan?

— Ellei ole olemassa mitään muuta tapaa lapsen pelastamiseksi, vastasi
mrs Maylie.

— Ei, ei ole muuta, sanoi tohtori. Ei muuta, voitte olla varmat siitä.

— Silloin antaa tätini teille rajattoman toimintavallan, sanoi Rose
hymyillen läpi kyyneliensä, mutta älkää missään tapauksessa olko
kovempi niitä raukkoja kohtaan kuin on aivan välttämätöntä.

— Näytte uskovan, sanoi tohtori, että tänään on koko mailma
kovasydäminen, paitsi te itse. Kasvavan miessuvun puolesta minä
vain toivon, että olisitte yhtä tuntehikas ja laupias ensimmäistä
kelvollista nuorta miestä kohtaan, joka sattuu pyytämään suosiotanne;
tahtoisinpa itse nyt olla nuori mies, voidakseni heti paikalla käyttää
hyväkseni näin hyvää tilaisuutta.

— Te olette yhtä poikamainen kuin Brittles raukka itse, sanoi Rose
punastuen.

— Hyvä, sanoi tohtori ja nauroi sydämellisesti, se ei ole niin
vaikeata. Mutta palataksemme tähän poikaan; pääosa selvittelystämme
on vielä jäljellä. Minä olen melkein vakuutettu siitä, että hän herää
tunnin päästä, ja vaikka olen kertonut alhaalla keittiössä olevalle
paksukalloiselle konstaapelille, että voisi olla hengenvaara kyseessä,
jos poika muutettaisiin tai vain puhuttaisiinkin hänen kanssaan,
luulen joka tapauksessa, että sangen hyvin voisimme vähän puhella
hänen kanssaan. Vaadin nyt, että saan kuulustella häntä vähän teidän
ollessanne läsnä ja että hänet, jos meidän hänen puheensa mukaan
täytyy pitää häntä todella kurittomana veitikkana, mikä on enemmän
kuin mahdollista, jätetään kohtalonsa varaan ilman mitään enempiä
sekaantumisia ainakaan minun puoleltani.

— Ah, ei, täti! rukoili Rose.

— Jätetäänpäs, sanoi tohtori. Onko sovittu?

— Hän ei voi olla paatunut, sanoi Rose, se on mahdotonta.

— Hyvä, sanoi tohtori, sitä suurempi syy on silloin hyväksyä
ehdotukseni.

Viimein lopetettiin keskustelu ja asianomaiset istuutuivat jotenkin
kärsimättöminä odottamaan hetkeä, jolloin Oliver heräisi.

Molempien naisten kärsivällisyys oli määrätty kestämään pitemmän
koetuksen kuin mr Losberne oli antanut heidän aavistaakaan, sillä tunti
kului toisensa jälkeen, ja Oliver makasi aina vain vaipuneena syvään
uneen. Tulipa jo ilta, ennenkuin hyväsydäminen tohtori ilmoitti heille,
että potilas nyt oli siksi toipunut, että sieti keskustelua. Poika oli
nyt hyvin sairas, sanoi hän, ja heikko verenvuodon johdosta, mutta
hänen mielensä oli niin kovin levoton huolesta saada selittää tilansa,
että tohtori katsoi paremmaksi antaa hänelle tilaisuuden siihen kuin
kehoittaa häntä olemaan rauhallinen seuraavaan aamuun, minkä hän muussa
tapauksessa olisi tehnyt.

Kohtauksesta tuli pitkäaikainen, sillä Oliver kertoi heille koko
yksinkertaisen tarinansa ja oli usein kivun ja uupumuksen takia
pakotettu keskeyttämään sen. Oli juhlallista kuulla puolihämärässä
huoneessa sairaan lapsen väsyneellä äänellänsä luettelevan koko sen
paljouden pahaa ja onnettomuuksia, mihin ilkeät ihmiset olivat hänet
sekoittaneet.

Tämä keskustelu oli tuskin loppunut ja Oliver taas tullut
rauhalliseksi, ennenkuin tohtori, kuivattuaan kosteat silmänsä ja
kiroiltuaan niitä niiden heikkouden takia, meni alas saadakseen
käsiinsä Gilesin. Kun hän ei kohdannut häntä missään huoneessa, pisti
hänen päähänsä, että ehkä paremmalla tuloksella saattoi suorittaa asian
keittiössä, mistä syystä hän meni alas sinne.

Tässä taloudellisen parlamentin alahuoneessa olivat naispalvelijat,
Giles, Brittles, kattilanpaikkaaja (jota, katsoen hänen suorittamiinsa
palveluksiin, oli pyydetty pitämään loppuosan päivästä hyvänään,
mitä oli tarjolla) sekä konstaapeli kokoontuneina. Viimeksimainittu
gentlemanni oli varustettu suurella kepillä, suurella päällä, suurilla
kasvonpiirteillä ja suurilla puolisaappailla sekä vaikutti ulospäin,
kuin jos hän olisi ottanut sisäänsä niitä vastaavan määrän olutta,
minkä hän itse asiassa oli tehnytkin.

Edellisen yön tapaukset olivat yhä edelleen seuran keskustelunaiheina,
sillä tohtorin astuessa sisään järjesteli mr Giles uudelleen kuntoon
mielenmalttiaan, Brittlesin savinen olutpullo kädessä vahvistaessa
kaiken, ennenkuin hänen esimiehensä vielä edes oli ennättänyt puhua
loppuun.

— Istukaa hiljaa! sanoi tohtori ja ojensi kätensä.

— Paljon kiitoksia, sanoi Giles. Rouva toivoi, että me nauttisimme
vähän olutta, sir, ja koska minua ei lainkaan miellyttänyt istua
yksinäni huoneessani ilman seuraa, niin nautin minä täällä osani
toisten joukossa.

Brittles päästi kuuluviin heikkoa muminaa, mikä ilmaisi sitä
kiitollisuutta, jota naiset ja herrat ylipäänsä tunsivat mr Gilesin
alentuvaisuudesta, ja mr Giles katseli ympärilleen alentuvin ilmein,
kuin sanoakseen, että niin kauan kuin he käyttäytyivät hyvin, ei hän
milloinkaan jättäisi heitä.

— Kuinka on potilaan laita tänä iltana, sir? kysyi mr Giles.

— Tjaa, vastasi tohtori. Pelkään, teidän kaivaneen kuopan itsellenne,
mr Giles.

— Toivoakseni ette tarkoita, sanoi Giles vapisten, että hän tulee
kuolemaan? Jos uskoisin sen, en koskaan enää voisi tulla iloiseksi.
En tahtoisi tappaa poikaa, en edes tätä Brittlesiä, kaikesta maan
hopeastakaan.

— Se ei ole tärkeintä, sanoi tohtori salaperäisesti. Oletteko te
protestantti, mr Giles?

— Olen, sir, toivoakseni, sammalsi Giles ja kävi hyvin kalpeaksi.

— Ja mikä olet sinä, poika? sanoi tohtori, kääntyen äkkiä Brittlesiin
päin.

— Jumala minua varjelkoon, sir! vastasi Brittles kovasti hätkähtäen,
olen samaa kuin mr Giles.

— No, sanokaapa minulle, molemmat kaksi — molemmat kaksi, sanon ma!
Voitteko ottaa valallenne, että poika tuolla ylhäällä on sama poika,
joka työnnettiin yöllä sisään akkunan läpi? Suu puhtaaksi! Kas niin,
älkää antako minun odottaa kovin kauan.

Tohtori, jota yleensä pidettiin yhtenä ystävällisimmistä ihmisistä
maan päällä, teki tämän kysymyksen niin vihastuneella sävyllä, että
Giles ja Brittles, jotka olivat selvästi hölmistyneet sekä oluesta
että levottomuudesta, tarkistelivat toisiaan täydellisen lamaannuksen
tilassa.

— Olkaa hyvä ja kiinnittäkää huomionne vastaukseen, konstaapeli,
sanoi tohtori, ravistaen suurella arvokkuudella etusormeaan ja
sipaisten nenäänsä herättääkseen henkiin arvoisan poliisimiehen koko
terävä-älyisyyden. Jotain tästä seuraa ennen pitkää.

Konstaapeli yritti näyttää niin viisaalta kuin mahdollista ja otti
virkasauvansa, joka siihen asti oli seissyt syrjässä lieden nurkassa.

— Kysymys on aivan yksinkertaisesti identtisyydestä, kuten huomaatte,
sanoi tohtori.

— Niin, juuri siitä, sir, sanoi konstaapeli ja yskäisi kiivaasti,
sillä hän oli siemaissut oluensa kiireesti ja osa siitä oli osunut
väärään kurkkuun.

— Tapahtuu murtautuminen erääseen taloon, sanoi tohtori, ja kaksi
ihmistä näkee ruudin savun muodostamassa pilvessä, pelästyksissään
ja pimeydessä vilahduksen jostakin pojasta. Seuraavana aamuna tulee
muuan poika samaan taloon, ja kun hänellä sattumalta on side toisen
käsivarren ympärillä, käyvät nämä ihmiset väkivaltaisesti häneen
käsiksi, millä saattavat hänen elämänsä suureen vaaraan, sekä vannovat,
että hän on varas. Nyt on kysymys siitä, osoittavatko tosiasiat näitten
miesten olevan oikeassa, ja jolleivät, mihin asemaan he näin ollen ovat
saattaneet itsensä.

Konstaapeli nyökkäsi syvämietteisesti ja sanoi, että ellei tällä
puheella ollut juriidista pohjaa, niin tahtoisi hän tietää, millä sitä
sitten olisi.

— Kysyn teiltä uudelleen, jyrisi tohtori, voitteko ottaa valallanne,
että se on sama poika?

Brittles katsoi epäröiden mr Gilesiin, mr Giles katsoi epäröiden
Brittlesiin, konstaapeli piti kättään korvallaan saalistaakseen
vastauksen, ja molemmat palvelustytöt sekä kattilanpaikkaaja
taivuttautuivat kuuntelemaan, tohtorin silmätessä ympärilleen terävin
katsein, kun veräjältä kuului soittoa ja samaan aikaan pyöräin kolinaa.

— Ne ovat salapoliisit! huusi Brittles, ilmeisesti paljon kevyemmällä
sydämellä.

— Mitä kummaa? pääsi tohtorilta, joka nyt puolestaan tunsi itsensä
pelästyneeksi.

— Salapoliisit Bow Streetiltä, sir, vastasi Brittles ottaen kynttilän.
Minä ja mr Giles lähetimme hakemaan heitä aamusella.

— Mitä! huusi tohtori.

— Niin, vastasi Brittles. Lähetin sanan heille postivaunujen ajajan
mukana, ja kummastelen vain, etteivät he ole tulleet ennemmin.

— Vai niin te teitte. Hitto teidät — teidän hitaat kuskinne periköön;
siinä kaikki, sanoi tohtori ja meni tiehensä.




KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Kriitillinen tilanne.


— Kuka siellä on? kysyi Brittles avaten oven raolleen, mutta antaen
varmuusketjun jäädä paikalleen, ja kurkisti ulos, varjoten kynttilää
kädellään.

— Avatkaa! sanoi mieshenkilö ulkopuolella. Täällä ovat Bow Streetin
salapoliisit, joille tänään lähetettiin sana.

Ylen rauhoittuneena tästä vakuutuksesta avasi Brittles oven selki
selälleen ja näki silloin matkanuttuun puetun komean miehen, joka astui
sisään muitta mutkitta ja kuivasi kenkiään mattoon niin kylmäverisesti
kuin olisi hän asunut talossa.

— Ettekö lähettäisi jotakuta ulos vapauttamaan toveriani, nuori mies?
sanoi salapoliisi. Hän istuu kieseissä ja pitelee hevosta. Eikö täällä
ole mitään ulkorakennusta, johon voisimme panna hevosen viideksi tai
kymmeneksi minuutiksi?

Brittlesin vastattua myöntävästi ja osoitettua tarkoitettua rakennusta
meni mies takaisin ulos puutarhaportille ja auttoi toveriaan työntämään
sisälle kiesejä, Brittlesin valaistessa heille suuren ihailun
valtaamana. Tehtyään tämän palasivat he taloon ja ottivat, kun heidät
oli opastettu erääseen huoneeseen, päältään matkaviitat ja hatut ja
näyttäytyivät sellaisina kuin he todellisuudessa olivat. Mies, joka
oli koputtanut ovelle, oli lihavanpuoleinen, keskipituinen henkilö
sekä suunnilleen viidenkymmenen vuoden ikäinen, kiiltävä, musta
tukka lyhyeksi leikattuna, ja oli hänellä poskiparta, pyöreät kasvot
sekä terävät silmät. Toinen oli punatukkainen, laiha mies, jolla oli
kaulussaappaat, melko ruma ulkomuoto ja pysty, onnettomuutta ennustava
nenä.

— Tahdotteko sanoa talonisännälle, että Blathers ja Duff ovat täällä?
sanoi lihava mies, siveli tukkaansa ja asetti parin käsirautoja
pöydälle. Ah, hyvää iltaa, sir, voinko saada puhua pari sanaa
yksityisesti kanssanne?

Viimeiset sanat koskivat mr Losbernea, joka nyt tuli näkyviin ja
viitattuaan Brittlesiä poistumaan johti sisään molemmat naiset sekä
sulki oven.

— Tämä on talon omistajatar, sanoi mr Losberne ja osoitti mrs Maylieta.

Blathers kumarsi ja asetti hattunsa lattialle, minkä jälkeen hän
istuutui ja kehoitti mr Duffia tekemään samoin. Viimemainittu
gentlemanni, joka ei tuntunut olevan yhtä tottunut parempaan seuraan
eikä myöskään tuntenut itseään siellä niin hyvin kotiutuneeksi,
istuutui suoritettuaan erinäisiä lihasliikkeitä jäsenillään, sekä
pusersi jotenkin hämillään kepinpäätänsä suutaan vasten.

— Mitä tulee tähän murtoon, sanoi mr Blathers, niin millaiset ovat
lähemmät seikat?

Mr Losberne, joka tuntui haluavan voittaa aikaa, kertoi ne heille
erittäin seikkaperäisesti ja monisanaisesti. Herrat Blathers ja Duff
näyttivät kuunnellessaan hyvin varmoilta ja tärkeiltä, tuon tuostakin
nyökkäillen toisilleen.

— Minä en luonnollisestikaan voi sanoa mitään varmaa, ennenkuin olen
nähnyt paikan, sanoi Blathers, mutta jo nyt olen sitä mieltä — enkä
luule erehtyväni — että sitä ei ole suorittanut mikään tallukka, vai
kuinka, Duff?

— Varmastikaan ei, vastasi Duff.

— Ja kääntääkseni sanan "tallukka" arvoisien naisten käsitettäväksi,
otaksun, että tarkoituksenne on, ettei yritystä ole suorittanut mikään
maalainen? sanoi mr Losberne hymyillen.

— Aivan oikein, sir, vastasi mr Blathers. Siinäkö kaikki, mikä koskee
murtautumista?

— Kaikki, vastasi tohtori.

— No, ja mitä on sitten se, mitä palvelusväki puhuu tuosta pojasta?

— Ei yhtään mitään, vastasi tohtori. Muuan pelästyneistä Palvelijoista
sai päähänsä, että hänellä olisi ollut jotain yhteyttä tuon
murtautumisyrityksen kanssa, mutta se on pelkkää juttua — silkkaa
järjettömyyttä.

— Hyvin vapaasti käytettyä, jos se sitä on, huomautti Duff.

— Mitä hän sanoo on aivan oikein, sanoi Blathers, nyökkäsi vahvistaen
päätään ja leikki huolettomasti käsiraudoilla, ikäänkuin ne olisivat
olleet jonkinlaiset kalkuttimet. Kuka on tämä poika? Mitä tietoja hän
antaa itsestään? Hän ei kai sentään ole pudonnut suoraan taivaasta, sir?

— Ei, luonnollisesti ei, vastasi tohtori katsoen tuskaisena molempiin
naisiin. Minä tunnen hänen kohtalonsa — mutta siitä voimme puhua
myöhemmin. Otaksun, että ensinnä haluatte nähdä paikan, missä varkaat
tekivät yrityksensä.

— Aivan niin, vastasi Blathers, parasta on meidän ensinnä tutkia
lähtökohta ja senjälkeen kuulustella palvelusväkeä. Se on tavallinen
menettelytapa.

Kynttilä hankittiin sitä varten ja herrat Blathers ja Duff,
paikallaolevan konstaapelin, Gilesin ja Brittlesin sekä kaikkien
muitten avustamina, lähtivät tuohon pieneen käytävän päässä
sijaitsevaan huoneeseen ja kurkistivat ulos akkunasta. Senjälkeen
kulkivat he ympäriinsä ulkona kentällä ja kurkistivat sisään akkunasta,
saaden sitten itselleen ulos kynttilän tutkiakseen luukun ja senjälkeen
lyhdyn seuratakseen jalanjälkiä pitkin sekä sitten heinähangon
penkoakseen pensaita. Sittenkuin tämä oli tehty, läsnäolijoitten
henkeäpidättävällä mielenkiinnolla seuratessa heidän toimiaan, tulivat
he taas sisälle, ja mr Giles ja Brittles suorittivat melodraamallisen
esityksen osuudestaan menneen yön seikkailussa, mitkä he kävivät läpi
suunnilleen kuusi kertaa, puhuen toisiaan vastaan ei enemmässä kuin
yhdessä tärkeässä suhteessa ensi kerralla eikä enemmässä kuin tusinassa
viimeisellä kerralla. Kun tämä oli tehty, sulkeutuivat Blathers ja
Duff huoneeseen ja pitivät keskenään neuvottelun, joka pituudessaan,
salaperäisyydessään ja juhlallisuudessaan laajalti ylitti suurten
tohtorien neuvottelut mutkallisimmissa lääketieteellisissä tapauksissa.

Sillä aikaa kulki tohtori edestakaisin viereisessä huoneessa hyvin
nyrpeässä mielentilassa, ja mrs Maylie ja Rose katselivat häntä
tuskaisin kasvoin.

— En tiedä muuta, sanoi tohtori vihdoin, istuutuen epätoivoisen
levollisuuden ilmein, kun että meidän täytyy koettaa saada asia
nopeasti selvitetyksi. Tarkoitusperä on hyvä, ja se tuottakoon
meille anteeksiannon. Pojalla on ankaria kuumeenoireita eikä hän ole
sellaisessa tilassa, että häntä enää saa puhutella, se on ainakin hyvä
asia. Meidän täytyy tehdä parhaamme, ja jos pahin tapahtuu, niin se ei
ole meidän vikamme. Astukaa sisään!

— Hyvä sir, sanoi mr Blathers astuen virkaveljensä seuraamana
huoneeseen ja sulkien oven, ennenkuin sanoi mitään muuta. Tämä ei ollut
mikään kokoonkeitetty asia.

— Ja mitä tulimmaista tarkoitetaan kokoonkeitetyllä asialla? kysyi
tohtori kärsimättömänä.

— Me kutsumme murtoa kokoonkeitetyksi, hyvät naiset, sanoi
Blathers ja kääntyi näihin päin kuin jos olisi valittanut heidän
tietämättömyyttään, mutta halveksinut tohtorin, kun palvelijat ovat
siinä mukana.

— Ei kukaan ole epäillyt heitä tässä tapauksessa, sanoi mrs Maylie.

— Ylen otaksuttavaa, rouvaseni, vastasi Blathers, mutta he olisivat
kuitenkin voineet olla mukana pelissä.

— Hyvin luultavaa tässä tapauksessa, sanoi mr Duff.

— Me uskomme jonkun lontoolaisen suorittaneen työn, jatkoi mr Blathers
tiedonantajaan, sillä suoritustapa on ensiluokkaista.

— Todella erittäin kaunista, sanoi Duff vaimennetulla äänellä.

— Heitä oli hommassa kaksi, jatkoi mr Blathers, ja heillä; oli poika
mukanaan, mikä käy ilmi akkunan suuruudesta. Tämä on kaikki, mitä
nykyhetkellä voidaan sanoa. Me tahdomme nähdä tuon pojan, joka on
tuolla ylhäällä, heti, jos suvaitsette.

— Ehkä he haluaisivat jotain virvoketta ensin, mrs Maylie, sanoi
tohtori, jonka kasvot kirkastuivat, ikäänkuin joku ajatus olisi
johtunut hänen mieleensä.

— Niin, aivan varmasti! puhkesi Rose innokkaasti sanomaan. Saatte sitä
aivan heti, jos tahdotte.

— Oh, kiitoksia paljon, miss, sanoi Blathers ja siveli takinhihallaan
suutaan. Kuivaa hommaa, tällaiset oikeusjutut. Jotakin, mitä helposti
käsillä, miss — missään tapauksessa älkää vaivatko itseänne meidän
takiamme.

— Mitä saa luvan olla? kysyi tohtori seuraten Rosea tarjoiluhuoneeseen.

— Pieni pisara spriitä, sir, ellei siitä ole vaivaa, vastasi Blathers.
Lontoosta tänne on aika kylmä matka, hyvä rouva, ja minä olen aina
huomannut spriillä olevan hyvän vaikutuksen.

Tämä kiintoisa uutinen annettiin mrs Maylielle, joka vastaanotti sen
erittäin armollisesti. Hänelle sitä esitettäessä hiipi tohtori ulos
huoneesta.

— Oh, sanoi mr Blathers pitäen viinilasiaan ei sen varresta, vaan itse
jalustasta vasemman kätensä peukalon ja etusormen avulla. Olen nähnyt
koko joukon juttuja, tätä viimeistä muistuttavia, elonpäivinäni, hyvät
naiset.

— Kuten esimerkiksi tuo historia Edmontonin takapihassa, sanoi Duff.

— Niin, siinä oli jotain tähän tyyliin, vai mitä? sanoi mr Blathers.
Conkey Chickweedhän se sillä kerralla näytteli pääosaa.

— Sinä asetat sen aina hänen tililleen, väitti vastaan mr Duff. Sehän
oli Petin perhe, sanon minä sinulle. Conkeyllä ei ollut sen asian
kanssa enempää tekemistä kuin minulla.

— Nyt, jos suvaitsette, sanoi tohtori, voitte nousta yläkertaan.

— Jos suvaitsette, vastasi mr Blathers, jonka jälkeen molemmat herrat
seurasivat aivan mr Losbernen perässä Oliverin huoneeseen, mr Gilesin
kulkiessa edellä kynttilöineen.

Oliver oli nukkunut, mutta näytti huonommalta ja hänellä oli enemmän
kuumetta kuin aikaisemmin. Tohtorin avulla onnistui hänen istua
suorassa pari minuuttia ja hän tarkasteli vieraita käsittämättä, mistä
oli kysymys — itse asiassa muistamatta, missä hän oli tai mitä oli
tapahtunut.

— Tämä, sanoi mr Losberne, puhuen matalalla äänellä, mutta silti
hyvin kiihkeästi, tämä on se poika, joka sattumalta vahingoituttuaan
laukauksesta naapurin maalla, luvattomasti sinne mentyään, tuli tänne
aamupäivällä etsimään apua, mutta joutui samassa silmänräpäyksessä
tuon kynttilää pitävän nerokkaan herran pahoinpideltäväksi, joka siten
saattoi vaaraan hänen henkensä, minkä lääkärinominaisuudessani voin
vakuuttaa.

Herrat Blathers ja Duff katsoivat Gilesiin, tämän siten jouduttua
heidän huomionsa esineeksi, ja hämmentynyt hovimestari katsoa
töllisteli heistä Oliveriin ja hänestä mr Losberneen ollen mitä
naurettavimman, pelon ja hämmästyksen aiheuttaman sekaannuksen
vallassa.

— Toivon, ettette ainakaan aio kieltää sitä? sanoi tohtori ja asetti
Oliverin oikeaan asentoon takaisin.

— Se kaikki tehtiin parhaassa tarkoituksessa, sir, vastasi Giles. Minä
vakuutan teille, että luulin hänen olevan sen pojan, muussa tapauksessa
en olisi koskenutkaan häneen. Minulla ei ole mikään epäinhimillinen
mielenlaatu, sir.

— Luulitte hänen olevan minkä pojan? sanoi vanhempi salapoliisi.

— Murtovarkaitten pojan, sir! vastasi Giles. Niillä oli aivan varmasti
mukanaan poika, sir.

— No, luuletteko sitä yhä edelleen? kysyi Blathers.

— Luulenko mitä? sanoi Giles ja katsoi hajamielisenä kysyjään.

— Luuletteko, että tuo on sama poika, pölkkypää? vastasi Blathers
kärsimättömänä.

— Sitä en tiedä, sitä en todellakaan tiedä, vastasi Giles säälittävän
näköisenä. En voi vannoa sitä.

— No, mitä te sitten luulette? kysyi Blathers.

— Minä en tiedä, mitä minun pitäisi luulla, sanoi Giles rukka. — En
luule, että tämä tässä on sama poika; — olen todellakin melkein varma,
ettei se ole hän. Te tiedätte, ettei se voi olla hän.

— Onko mies taipuvainen väkeviin, sir? kysyi mr Blathers tohtorilta.

— Mikä verraton lampaanpää te olettekaan! sanoi mr Duff syvästi
halveksien Gilesille.

Mr Losberne oli koettanut potilaan valtimoa tämän lyhyen sananvaihdon
aikana, mutta nousi nyt ylös sängyn vieressä olevalta tuolilta ja
sanoi, että jos herroilla vielä oli jotain epäilyksiä asiassa, he ehkä
suvaitsisivat astua viereiseen huoneeseen ja ottaa kuulusteltavakseen
Brittlesin.

Tämän kehoituksen johdosta poistuivat he toiseen huoneeseen, jossa
Brittles, kun hänet oli kutsuttu sisään, sekoitti itsensä ja arvoisan
esimiehensä sellaiseen uusien vastaväitteitten ja mielettömyyksien
verkkoon, ettei se levittänyt valoa mihinkään muuhun kuin hänen omaan
suureen hämminkiinsä, paitsi mitä tulee hänen tunnustukseensa, ettei
olisi voinut tuntea oikeata poikaa, jos tämä olisi asetettu hänen
eteensä, ja että hän oli otaksunut Oliverin tuoksi pojaksi pelkästään
siksi, että mr Giles oli sanonut häntä siksi ja että Giles viisi
minuuttia sitten oli alhaalla keittiössä ilmoittanut alkavansa kovasti
pelätä käyttäytyneensä hieman maltittomasti.

Viimein antoivat molemmat herrat, enää sen enempää vaivaamatta
Oliveria, Chertseyn konstaapelin jäädä taloon ja menivät itse yöksi
kaupunkiin, luvaten tulla seuraavana aamuna takaisin.

Lyhyesti sanottuna, lukuisain uudistettujen kuulustelujen jälkeen
sekä koko joukon pakistua edes ja takaisin suostui lähellä asuva
rauhantuomari ottamaan vastaan mrs Maylien ja mr Losbernen yhteisen
takuun Oliverin saapumisesta tuomioistuimen eteen, siinä tapauksessa,
että se katsottaisiin tarpeelliseksi, ja saatuaan muutaman guinean
vaivoistaan herrat Blathers ja Duff palasivat Lontooseen eriävin
mielipitein asiasta, jälkimmäisen gentlemannin, hänen tarkoin
pohdittuaan kaikkia esiintulleita seikkoja, ollessa taipuvainen
uskomaan murtovarkausyrityksen olevan peräisin Petin perheestä ja
ensinmainitun ollessa yhtä halukas lukemaan sen suuren mr Conkey
Chickweedin tiliin.




KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

Siitä onnellisesta elämästä, jota Oliver alkaa viettää rakastettavien
ystäviensä luona.


Oliverin kärsimykset eivät olleet pieniä eivätkä harvalukuisia. Sen
kivun ja uupumuksen lisäksi, minkä haavoittunut käsivarsi aiheutti,
oli kylmyys ja kosteus saattanut hänet kuumeeseen, mitä kesti useita
viikkoja ja vähensi kovasti hänen voimiansa. Vihdoin alkoi hän
kuitenkin taas hitaasti toipua ja kykeni silloin tällöin änkyttämään
muutamia kyynelten tukahduttamia sanoja, jotka tulkitsivat hänen suurta
kiitollisuuttaan molempien hyväntahtoisten naisten hyvyydestä.

— Pikku raukka, sanoi Rose eräänä päivänä, Oliverin vaivalloisesti
tuotua julki kiitolliset sanat, jotka olivat hänen huulillaan, saat
kyllä tilaisuuden palvella meitä, jos tahdot. Me matkustamme maalle
ja tätini tarkoitus on, että sinä seuraat mukana. Rauhallinen paikka,
puhdas ilma ja kalkki kevään ilot ja ihanuudet tekevät sinut terveeksi
muutamassa päivässä, ja me käytämme sinua sadoin eri tavoin, kunhan
vain olet tullut kyllin terveeksi kestämään ponnistuksia.

— Ponnistuksia! huudahti Oliver. Ah, rakas neiti, jos voin tehdä
teille huvia kastelemalla kukkianne, ruokkimalla lintujanne tai
juoksemalla edestakaisin koko päivän, niin mitä en antaisikaan
voidakseni sen tehdä.

— Sinun ei suinkaan ole tarvis mitään antaa, sanoi miss Maylie
hymyillen, sillä kuten jo sinulle sanoin, käytämme me sinua hyödyksemme
sadoin eri tavoin, ja jos miellyttääksesi vaivaat itseäsi puoltakaan
siitä mitä nyt lupaat, olet todella tekevä minut hyvin iloiseksi.

— Iloiseksi! puhkesi Oliver sanomaan. Oi kuinka kiltisti teettekään
sanoessanne niin.

— Se ilahduttaisi minua enemmän kuin voin sinulle sanoa, vastasi nuori
nainen. Pelkkä ajatus, että rakas, hyvä tätini on ollut avullisena
pelastamassa ihmistä sellaisesta kurjuudesta kuin se, jonka olet
kuvaillut meille, on minulle suuri ilo, mutta tietoisuus siitä,
että hänen hyvyytensä ja myötätuntonsa esine oli kiintynyt häneen
vilpittömän kiitollisuuden siteellä, ilahduttaisi minua enemmän kuin
voit kuvitellakaan. Ymmärrätkö minua? kysyi hän ja tarkasteli Oliverin
miettiviä kasvoja.

— Ymmärrän kyllä, vastasi Oliver innokkaasti. Mutta luulen juuri nyt
olevani kiittämätön.

— Ketä kohtaan? kysyi Rose.

— Sitä hyvää herraa ja sitä rakasta vanhaa taloudenhoitajatarta
kohtaan, jotka aikaisemmin ottivat minut hoiviinsa. Jos he tietäisivät,
kuinka hyvä minua on olla, tulisivat he iloisiksi.

— Siitä olen vakuutettu, sanoi Oliverin hyväntekijätär, ja mr Losberne
on myöskin jo ystävällisesti luvannut, että hän niin pian kuin olet
tullut kyllin terveeksi, ottaa sinut mukaansa käymään heidän luonaan.

— Onko hän? huudahti Oliver ilosta säteilevin kasvoin. En tiedä, mitä
olen tekevä ilosta saada taas nähdä heidän rakkaat kasvonsa.

Pian oli Oliver tullut niin terveeksi, että hän kykeni sietämään
tämän matkan rasitukset, ja eräänä aamuna lähtivät hän ja mr Losberne
sitten taipaleelle mrs Maylielle kuuluvissa vaunuissa. Kun he tulivat
Chertseyn sillan luo, tuli Oliver hyvin kalpeaksi ja päästi kovan
huudon.

— Mikä sinun tuli, poika? puhkesi tohtori tavattoman kiivaasti. —
Näetkö jotain — mitä?

— Tuo tuolla, sir, huusi Oliver ja osoitti sormellaan vaununikkunasta.
Tuo talo tuolla!

— Niin, mitä siitä? Pysäyttäkää, ajuri, pysäyttäkää! Mikä vika tuossa
talossa on, pikkumieheni, mitä?

— Varkaat — se on sama talo, johon he veivät minut, kuiskasi Oliver.

— Sitten hitto periköön! huusi tohtori. Hoi, siellä! Avatkaa!

Mutta ennenkuin ajaja oli ehtinyt tulla alas pukiltaan, oli hän jo
tavalla tai toisella hypännyt vaunuista pois ja juoksi aution talon
luo, alkaen siellä potkia ovea kuin mieletön.

— Halloo! sanoi pieni, ruma, kyttyräselkäinen mies avatessaan oven
niin äkkiä, että tohtori sen vauhdin johdosta, minkä oli saanut
potkaistessaan viime kerran, melkein lensi päälleen käytävään. Mistä on
kysymys?

— Kysymys! kivahti tohtori ja iski siekailematta häntä kaulukseen.
Paljostakin. Kysymys on murrosta.

— Ja murhasta myöskin, vastasi kyttyräselkäinen kylmäverisesti,
jollette laske minua irti! Kuuletteko?

— Kyllä kuulen, sanoi tohtori ravistaen toista aika tavalla. Missä se
kirottu mies on, mikä hänen nimensä nyt olikaan, se ryöväri? — Sikes
—| niin se oli. Missä on Sikes, te varas?

Kyttyräselkäinen tuijotti tolkuttomana eteensä, vääntäysi taitavasti
vapaaksi tohtorin otteesta ja pakeni taloon päästäen kokonaisen tulvan
kauhistuttavia sadatuksia. Mutta ennenkuin hänen onnistui teljetä
ovi, oli tohtori enemmittä neuvotteluitta tunkeutunut eteiseen. Hän
katseli tiukasti ympärilleen, muttei voinut nähdä pienintäkään merkkiä
huonekaluista, ei jälkeäkään elävistä paremmin kuin elottomistakaan, ei
edes niiden nurkkakaappien sijoja, joista, Oliver oli kertonut.

— No, sanoi kyttyräselkäinen, joka oli tarkoin pitänyt häntä silmällä,
mitä tarkoitatte tunkeutuessanne väkisten talooni? Aiotteko ryöstää vai
murhata minut? Häh?

— Oletteko milloinkaan nähnyt kenenkään saapuvan vaunuissa tekemään
kumpaakaan, naurettava vanha vampyyri? kysyi kiivasluontoinen tohtori.

— Mitä siis tahdotte? kysyi kyttyräselkä kuohahtaen. Ettekö tahdo
laittautua pois täältä ennenkuin teen teille jotain pahaa?

— En ennenkuin minua itseäni miellyttää, vastasi mr Losberne
kurkistaen erääseen toiseen huoneeseen, joka ei paremmin kuin
ensinmainittukaan laisinkaan vastannut Oliverin kuvausta siitä. Löydän
teidät kyllä toistekin, ystäväiseni.

— Vai niin? puhkesi iljettävä rumilus. Jos haluatte minusta jotakin,
niin täältä löydyn. En ole asunut täällä yksinäisyydessä ja kurjuudessa
kahtakymmentäviittä vuotta antaakseni teidän rusikoida itseäni. Saatte
maksaa sen; saatte maksaa sen. Ja näin sanoessaan päästi luonnoton
rumilus inhoittavan ulvonnan ja tanssi kuin mielipuoli raivosta ympäri
lattiaa.

— Joka tapauksessa oli tämä tyhmästi, mutisi tohtori. Poika lienee
erehtynyt. Kas niin, työntäkää tämä taskuunne ja salvatkaa sitten
itsenne taas sisään. Näillä sanoilla heitti hän kyttyräselälle lantin
ja palasi vaunuihin.

Mies seurasi häntä aina vaununovelle asti, purkaen mitä raivokkaimpia
uhkauksia ja sadatuksia. Mr Losbernen kääntyessä selin puhuakseen
ajajan kanssa, kurkisti hän sisälle vaunuihin ja tarkasteli Oliveria
niin terävästi ja läpitunkevasti sekä samalla niin raivoisasti, ettei
tämä moneen kuukauteen voinut valveillaan eikä nukkuessaan unohtaa
sitä. Mies jatkoi mitä hirvittävimpien sadatustensa ryöppyä aina kunnes
ajaja oli istuutunut ylös paikalleen, ja päästyään jälleen liikkeelle
voivat ne jonkun matkaa kuljettuaan nähdä hänen seisovan vielä samalla
paikalla polkien maata ja repien tukkaansa silmittömän raivon vallassa.

— Minä olen nauta! sanoi tohtori pitkän äänettömyyden jälkeen. Oletko
tiennyt sitä ennen, Oliver?

— En, sir.

— Muista se sitten toisella kertaa.

Koska Oliver tiesi sen kadun nimen, jonka varrella mr Brownlow asui,
voivat he ajaa sinne suoraan. Vaunujen kääntyessä tälle kadulle
jyskytti hänen sydämensä niin kiivaasti, että hän tuskin kykeni
vetämään henkeä.

— No, poikaseni, mikä talo se on? kysyi mr Losberne.

— Tuo, tuo! vastasi Oliver ja osoitti innokkaasti ulos
vaununikkunasta. Tuo valkoinen talo. Ah, kiiruhtakaamme,
kiiruhtakaamme! Minusta tuntuu kuin kuolisin, vapisen niin.

— No, no, sanoi hyvä tohtori ja taputti häntä olkapäälle. Nythän
sinä pian saat nähdä heidät, ja he tulevat varmaan hyvin iloisiksi
nähdessään sinut terveenä ja turvassa.

— Sitä toivon! puhkesi Oliver puhumaan. He olivat niin hyviä minua
kohtaan, niin äärettömän hyviä minua kohtaan.

Vaunut vierivät edelleen. Nyt ne pysähtyivät. Ei, tämä ei ollut oikea
talo. Viereinen ovi. He ajoivat muutamia askeleita ja pysähtyivät
taasen. Oliver katsoi ylös akkunoihin, ja kyyneleet vierivät hänen
poskilleen.

Ah, valkoinen talo oli tyhjä, ja akkunassa riippui taulu —
"Vuokrattavana".

— Naputa viereiselle ovelle! huusi mr Losberne ja otti Oliverin
käsivarren kainaloonsa. Mihin on joutunut mr Brownlow, joka asui tässä
viereisessä talossa?

Palvelustyttö ei tiennyt siitä mitään, mutta meni sisälle kysymään.
Hän palasi heti takaisin ja kertoi mr Brownlowin myyneen omaisuutensa
ja muuttaneen Länsi-Intiaan kuusi viikkoa sitten. Oliver löi kätensä
yhteen ja vaipui pyörtyneenä maahan.

— Onko hänen taloudenhoitajattarensa myöskin matkustanut? kysyi mr
Losberne silmänräpäyksen väliajan jälkeen.

— On, sir, vastasi palvelustyttö. Vanha herra, taloudenhoitajatar ja
eräs herra, mr Brownlowin ystävä, matkustivat kaikki yhdessä.

— Niinkö, ajakaa kotiin takaisin, sanoi mr Losberne ajajalle, älkääkä
pysähtykö ruokkimaan hevosia, ennenkuin olemme tämän kirotun Lontoon
rajojen ulkopuolella!

— Kirjakauppias, sir! sanoi Oliver. Tunnen tien sinne. Ajakaamme hänen
luokseen.

— Poikaparkani, taitaa olla kyllin pettymyksiä tälle päivälle, sanoi
tohtori, enemmän kuin riittävästi meille molemmille. Jos ajamme
kirjakauppiaan luo, saamme kai kuulla hänen kuolleen tai sytyttäneen
talonsa palamaan ja livistäneen tiehensä. Ei, suoraa tietä takaisin
kotiin! Ja seuraten tohtorin ensimmäistä mielijohdetta ajoivat he
kotiin.

Tämä katkera pettymys tuotti Oliverille paljon surua keskellä hänen
iloaankin, sillä monet kerrat sairautensa aikana oli hän iloinnut
ajatuksesta, mitä mr Brownlow ja mrs Bedwin sanoisivat hänelle ja
kuinka hauskaa olisi kertoa heille, miten monta päivää ja yötä hän oli
viettänyt ajattelemalla, mitä he olivat hänen hyväkseen tehneet, ja
itkemisestään eronsa takia heistä. Toivo kerran voida puhdistaa itsensä
heidän silmissään ja selittää miten hänet oli viety väkisin pois, oli
sitä paitsi antanut hänelle rohkeutta ja ylläpitänyt häntä monissa
hänen myöhemmissä koettelemuksissaan ja sentähden oli hänestä nyt
ajatus, että he olivat matkustaneet niin kauas pois ja jääneet siihen
uskoon, että hän oli varas ja petturi — usko, jota ei ehkä voitaisi
järkyttää niin kauan kuin hän eläisi — melkein raskaampi kuin mitä hän
jaksoi kantaa.

Tapaus ei kuitenkaan aiheuttanut mitään muutosta hänen hyväntekijänsä
suhteeseen häneen. Neljätoista päivää myöhemmin, kauniin, lämpimän
ilman oikein alettua vallita, joka puun ja joka kasvin levittäessä
hentoja lehtiään ja uhkeita kukkiaan, ryhtyivät he tarpeellisiin
valmistuksiin jättääkseen Chertseyssä sijaitsevan talon muutamaksi
kuukaudeksi. Sittenkuin hopeat, jotka olivat herättäneet juutalaisen
ahneutta, oli lähetetty erääseen pankkiin ja Giles ynnä muuan toinen
palvelija jätetty pitämään taloa silmällä, matkustivat he erääseen
mökkiin jonkun matkan päässä maaseudulla ottaen Oliverin mukaansa.

Se oli onnellista aikaa. Päivät olivat hiljaisia ja kirkkaita ja yöt
eivät tuoneet kerallaan ei pelkoa eikä suruja, ei mitään riutumista
kurjassa vankilassa, tai kanssakäymistä huonojen ihmisten parissa,
ei mitään muuta kuin iloisia ja onnellisia ajatuksia. Joka aamu meni
hän erään vanhan, valkohapsisen herran luokse, joka asui aivan vanhan
kirkon vieressä ja joka opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan ja puhui
niin ystävällisesti ja vaivasi itseään niin paljon, että Oliverista
tuntui, ettei hän koskaan voisi olla kyllin ahkera voittaakseen hänen
suosionsa. Senjälkeen seurasi hän mrs Maylieta ja Rosea kävelylle
ja kuuli heidän puhuvan kirjoista tai istui ehkä heidän lähellään
varjoisessa paikassa ja kuunteli, nuoren naisen lukiessa ääneen, ja
sitä hän olisi voinut tehdä aina siksi kunnes tuli liian pimeä neitosen
eroittaa kirjaimia. Sitten oli hänen luettava läksynsä, ja innokkaasti
askarteli hän eräässä pienessä puutarhaan päin olevassa huoneessa,
aina myöhään iltaan saakka, jolloin molemmat naiset uudestaan
menivät ulos ja hän käveli heidän kanssaan, kuunnellen kaikkea, mitä
he sanoivat, niin kovin iloisena ja tuli niin onnelliseksi, kun
he halusivat jotakin kukkaa, jonka hän saattoi löytää, tai olivat
unohtaneet jotakin, jonka hän kykeni noutamaan, ettei hän koskaan
tiennyt, kuinka kiirehtisi kyllin nopeasti. Kun oli tullut pimeä ja
he palanneet takaisin kotiin, istuutui nuori nainen pianon ääreen
ja soitti muutaman sävelen tai lauloi lempeällä äänellään jonkun
pienen laulun, jota hänen tätinsä teki mieli kuulla. He eivät koskaan
sytyttäneet kynttilää näissä tilaisuuksissa, ja Oliver istui akkunan
vieressä ja kuunteli ihastuneena vienoa musiikkia.

Jo kello kuusi oli Oliver jaloillaan ja vaelteli pitkin vainioita
etsien ylt'ympärinsä villejä kukkia kimpuiksi, joitten kera hän
sitten palasi ja mitä suurimmalla huolella toi ne koristukseksi
aamiaispöytään. Ja sitten oli hänellä tuoretta ruohoa, jolla
hän koristi miss Maylien lintujen häkit niin aistikkaasti kuin
mahdollista. Lintujen siten saatua osansa oli tavallisesti jotakin
asiaa toimitettavana kylässä, tai ainakin jotain puutarhassa tai
kukkaruukkujen parissa, joitten kera Oliver — joka oli opetellut tätä
tieteenhaaraa kylän lukkarin luona — askarteli sydämensä halusta,
kunnes miss Rose tuli näkyviin ja piti ylistyspuheen kaikesta, mitä hän
oli tehnyt.

Siten vierivät kolme kaunista keväistä kuukautta, jotka olisivat olleet
todelliseksi iloksi onnellisimmallekin kuolevaisten joukossa, mutta
jotka Oliverille olivat täydellinen autuus.




KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Oliverin ja hänen ystäviensä onni keskeytyy äkkiä.


Kevät kaikkosi nopeasti ja kesä tuli, ja jos oli kylä ollut kaunis
alussa, niin oli se nyt rikkautensa täydessä kukkeudessa.

Eräänä kauniina iltana olivat he tehneet pitemmän kävelymatkan kuin
tavallisesti, sillä oli ollut tavattoman kuuma sinä päivänä, ja kuu
loisti niin kirkkaasti ja ilma tuoksui niin virkistävästi. Rose oli
ollut hilpeimmällä tuulellaan ja Iloisesti keskustellen olivat he
vaeltaneet ympärinsä, kunnes olivat etääntyneet paljon sivu tavallisten
kuljeskelujensa rajan. Mrs Maylie tunsi itsensä väsyneeksi ja he
saapuivat kotiin vähän hitaammassa tahdissa. Nuori nainen otti sitten
koruttoman hattunsa päästään ja istuutui kuten tavallisesti pianon
ääreen, missä hän, muutaman minuutin leikittyään harhailevin ajatuksin
koskettimilla, aloitti vaimennetun ja juhlallisen sävelmän, ja hänen
soittaessaan sitä kuulivat he hänen nyyhkyttävän, kuin jos hän olisi
itkenyt.

— Mikä sinun on, rakas Rose? kysyi vanhempi nainen. Rose ei vastannut,
vaan soitti vain vähän nopeammin, ikäänkuin kysymyksen ääni olisi
herättänyt hänet ajatuksistaan.

— Rakas Roseni! puhkesi mrs Maylie sanomaan, nousten nopeasti ylös
ja mennen hänen luokseen ja kumartuen hänen ylitseen. Miten on laita?
Kasvosihan ovat kosteat kyynelistä. Mikä tekee sinut niin alakuloiseksi?

— Ei mikään, täti, ei mikään, vastasi nuori nainen. En tiedä mitä se
on. En voi kuvailla sitä; olen —.

— Et suinkaan sairas, rakas lapsi? keskeytti mrs Maylie hänet.

— En, en, en sairas! vastasi Rose, mutta vavahti samassa, kuin olisi
jäätävä kylmyys kulkenut hänen lävitsensä hänen puhuessaan.

— Voin pian paremmin. Mutta sulje akkuna!

Oliver kiirehti tekemään sen, ja nuori tyttö, ponnistellessaan
tullakseen jälleen iloiseksi, yritti soittaa vilkkaampaa säveltä, mutta
hänen sormensa putosivat uupuneina koskettimille. Hän kätki kasvonsa
käsiinsä ja vaipui sohvaan antaen nyt vapaasti kyynelten virrata, joita
ei kauempaa jaksanut pidättää.

— Mutta, lapseni, sanoi vanha rouva, kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen, tuollaisena en ole koskaan ennen sinua nähnyt.

— En olisi tahtonut pelästyttää teitä, jos olisin voinut sen välttää,
vastasi Rose, mutta olen turhaan yrittänyt taistella vastaan. Pelkään
sittenkin olevani sairas.

Niin hän olikin, sillä kun kynttilä oli sytytetty, näkivät he hänen
kasvojensa olevan marmorinkalpeat. Ne eivät olleet kadottaneet mitään
kauneudestaan, mutta ne olivat joka tapauksessa muuttuneet ja saaneet
tuskallisen, kärsivän ilmeen, mikä ei koskaan ennen ollut levännyt
niitten lempeillä piirteillä. Seuraavassa minuutissa lehahtivat ne
purppuranpunaisiksi, ja hellät siniset silmät kävivät raukeiksi ja
harhaileviksi, mutta se katosi jälleen ohikiitävän pilven varjon tavoin
ja hän tuli taas kalpeaksi kuin ruumis.

Oliver, joka levottomana oli tarkannut vanhaa rouvaa, havaitsi tämän
kovasti säikähtäneen näitten seikkojen johdosta ja silloin säikähti
hän itsekin; mutta nähdessään hänen yrittävän tekeytyä kuin ei olisi
ottanut asiaa kovin vakavalta kannalta, ponnisteli hän tehdäkseen
samoin, mikä heille onnistuikin sikäli, että Rosen sallittua tätinsä
houkutella hänet menemään vuoteeseen oli hän vilkkaampi ja voi
nähtävästi myöskin paremmin, vakuuttaen heille olevansa varma, että
heräisi täysin toipuneena seuraavana aamuna.

— Toivon, sanoi Oliver, mrs Maylien tullessa takaisin, ettei se ole
mitään vaarallista? Miss Rose ei näyttänyt reippaalta illalla, mutta —.

— Toivon sitä, Oliver. Olen ollut onnellinen omistaessani hänet usean
vuoden, ehkä liian onnellinen, ja on ehkä aika, että yksi tai toinen
suru kohtaa minua, mutta toivon, ettei tämä ole muodostuva sellaiseksi.

— Miksi suruksi? kysyi Oliver.

— Siksi raskaaksi iskuksi, vastasi vanha rouva, että menetän tuon
kallisarvoisen tytön, joka niin kauan on ollut lohdutukseni ja iloni.

— Laupias Jumala estäköön sen! huudahti Oliver.

— Amen, lapseni! sanoi vanha rouva ja väänteli käsiään.

— Ei kai toki ole pelkoa mistään niin kauhistuttavasta? virkkoi
Oliver. Kaksi tuntia sittenhän hän oli aivan terve.

— Hän on hyvin sairas nyt, vastasi mrs Maylie, ja tulee vielä
huonommaksi. Rakas, rakas Roseni! Ah, miten käy minun ilman häntä?

Vanha rouva näytti niin syvästi surulliselta, että Oliver, tukahduttaen
oman mielenliikutuksensa, koetti tyynnyttää häntä ja itsepäisesti
kehoitti häntä nuoren naisen takia olemaan rauhallinen.

— Muistakaa, sanoi Oliver kyynelten kaikista hänen ponnistuksistaan
huolimatta tunkeutuessa hänen silmiinsä, kuinka nuori ja kuinka
hyvä hän on ja miksikä iloksi hän on kaikille niille, jotka tulevat
kosketuksiin hänen kanssaan. Olen varma, aivan varma siitä, ettei hän
teidän tähtenne, joka itse olette niin hyvä, ja oman itsensä tähden
sekä kaikkien niitten tähden, jotka hän tekee onnellisiksi, tule
kuolemaan. Jumala ei voi sallia hänen kuolla vielä.

— Hiljaa, sanoi mrs Maylie, asettaen kätensä Oliverin pään päälle.
Sinä ajattelet kuin lapsi, poikaparkani, ja vaikka se, mitä sanot,
on aivan luonnollista, niin on se kuitenkin väärää. Mutta samalla
kuitenkin opetat minulle velvollisuuteni. Olin unohtanut sen
silmänräpäykseksi, mutta toivon sen annettavan minulle anteeksi.
Ja olen myöskin nähnyt kylliksi tietääkseni, ettei aina säästetä
nuorimpia ja parhaimpia niille, jotka heitä rakastavat, mutta sen
tulisi pikemminkin olla meille lohdutus kuin suru; sillä taivas on
oikeudenmukainen, ja senkaltaiset asiat opettavat meille ilmeisesti,
että on olemassa paljon ihanampi maailma kuin tämä ja että siirtyminen
siihen tapahtuu joutuin. Tapahtukoon Jumalan tahto! Mutta minä rakastan
Rosea ja vain Hän tietää kuinka suuresti!

Yö oli täynnä tuskaa, ja aamun saapuessa vahvistuivat mrs Maylien pahat
aavistukset liiaksikin hyvin. Rosella oli vaarallinen korkeimman asteen
kuume.

— Meidän on toimittava, Oliver, eikä heittäydyttävä hyödyttömään
suruun, sanoi mrs Maylie asettaen sormen huulilleen katsoessaan
häntä tiukasti kasvoihin. Tämä kirje on niin pian kuin mahdollista
lähetettävä mr Losbernelle. Se täytyy viedä kauppalaan, jonne
on vain neljän mailin matka täältä, mentäessä oikotietä yli
vainioitten, ja antaa ratsastavan lähetin viedä se sieltä Chertseyhin.
Kestikievaritalon väki saa ottaa asian huolekseen, ja tiedän voivani
luottaa siihen, että sinä pidät silmällä, että se joutuu matkalle.

Oliver ei voinut vastata, mutta näytti hyvin innokkaalta saadakseen
lähteä paikalla.

— Täällä on sitäpaitsi yksi kirje, virkkoi mrs Maylie mietittyään
hieman, mutta onko se lähetettävä heti vai jätettävä odottamaan, kunnes
näen, kuinka Rosen käy, sitä en oikein tiedä. En lähettäisi sitä,
jollen pelkäisi pahinta.

— Pitääkö senkin mennä Chertseyhin? kysyi Oliver, kärsimättömänä
päästäkseen suorittamaan tehtäväänsä, ja ojensi kätensä kirjettä kohti.

— Ei, sanoi vanha rouva ja ojensi hänelle sen koneellisesti.

Oliver katsahti siihen samassa ja näki sen olevan osoitetun Harry
Maylielle erääseen herraskartanoon, missä, sitä hän ei saanut selvää.

— Tuleeko se mukaan? kysyi Oliver ja katsoi kärsimättömänä ylös.

— Ei, en usko sitä, sanoi mrs Maylie ja otti sen takaisin. Minun pitää
odottaa huomiseen.

Näin sanoessaan antoi hän Oliverille kukkaronsa, ja tämä riensi heti
matkaan niin nopeasti kuin suinkin kykeni.

Nopeasti juoksi hän yli vainion, molemmilla puolillaan kasvavan korkean
viljan melkein piilottaessa hänet, eikä hän pysähtynyt kertaakaan,
lukuunottamatta paria sekuntia silloin tällöin vetääkseen henkeä,
ennenkuin kuumissaan ja pölyisenä saapui pienen kauppalan torille.

Siihen jäi hän seisomaan ja katseli ympärilleen etsien
kestikievaritaloa. Siinä oli valkoinen rakennus, punainen kirjapaino
ja keltainen raatihuone. Ja eräässä kulmauksessa sijaitsi suuri talo,
jonka kaikki puuosat oli maalattu vihreiksi, ja sen ulkopuolella
riippui kyltti, johon oli kirjoitettu "The George". Hän riensi sinne.

Oliver puhutteli postiljoonia, joka istui puolinukuksissa portilla ja
joka, kuultuaan hänen asiansa, lähetti hänet tallimestarin luokse,
joka vuorostaan lähetti hänet isännän luo; tämä oli suuri mies,
sininen kaulaliina kaulassa ja valkoinen hattu päässä, ja hän seisoi
nojaten pumppuun tallinoven vieressä kaivaen hampaitaan hopeisella
hammastikulla.

Mies meni hyvin hitaasti kapakkahuoneeseen kirjoittamaan laskua,
mihin meni aika pitkä aika, ja kun se oli valmis ja maksettu, oli
ensin satuloitava hevonen ja miehen pukeuduttava, mikä kesti hyvinkin
vielä kymmenen minuuttia, Oliverin ollessa niin kärsimätön, että hän
tunsi halua itse hypätä hevosen selkään ja täyttä laukkaa ratsastaa
lähimmälle asemalle. Vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä, ja kun
pieni paketti oli luovutettu monin kehoituksin ja rukouksin sen
nopeasta edelleentoimittamisesta, kannusti mies hevosta, lähti mennä
koluuttamaan poikki torin kivityksen, pääsi ulos kauppalasta ja nelisti
parin minuutin perästä maantiellä.

Olihan kuitenkin jotakin tietää apua lähetetyn hakemaan eikä yhtään
aikaa hukatun. Vähän kevyemmällä sydämellä kiirehti Oliver yli
majatalon pihan, mutta juuri kääntyessään ulos portista tölmäisi hän
pitkään mieheen, joka oli kääriytynyt viittaan ja samalla hetkellä
astui ulos majatalosta.

— Haa! pääsi mieheltä hänen kiinnittäessään silmänsä Oliveriin ja
äkkiä kavahtaessaan takaisin. Mitä hittoa tämä on?

— Pyydän anteeksi, sir, sanoi Oliver, minulla oli kiire kotiin enkä
voinut nähdä, että te tulitte minua vastaan.

— Kirous ja kuolema! mumisi mies itsekseen ja tirkisteli poikaa
suurine, mustine silmineen. Kuka olisi siitä uskonut? Vaikkapa hänet
sitten muserrettaisiin tuhaksi, niin nousisi hän yhtä kaikki ylös
kirstustaan tullakseen minun tielleni.

— Olen hyvin pahoillani, sammalsi Oliver hämmentyneenä vieraan miehen
katseesta. Toivon, etten ole tehnyt teille pahaa.

— Lahotkoon hänen jalkansa! mumisi mies peloittavan kiivauden
puuskassa yhteenpuristettujen hampaittensa välistä. Jospa minulla
vain olisi ollut rohkeutta sanoa yksi ainoa sana, niin olisin päässyt
hänestä eroon ikuisiksi ajoiksi yhtenä ainoana yönä. Kirous pääsi
päälle ja musta kuolema sydämeesi, sinä käärmeen sikiö! Mitä tekemistä
sinulla täällä on?

Mies uhkasi häntä nyrkkiin puristetulla kädellään ja kiristeli
hampaitaan lausuessaan nämä sanat. Hän astui kohti Oliveria, kuin jos
hänen tarkoituksensa olisi ollut antaa tälle isku, mutta kaatua rojahti
samassa maahan kiemurrellen ja pursuen vaahtoa suustaan, ankaran
hermokohtauksen vallassa.

Oliver tuijotti silmänräpäyksen ajan mielenvikaista miestä — sillä
sellaisen otaksui hän hänen olevan — ja juoksi senjälkeen sisälle
taloon hakemaan apua. Nähtyään hänet kannettavan sisälle kestikievariin
kääntyi hän kotia kohti ja juoksi niin nopeasti kuin kykeni saadakseen
siten takaisin menetetyn ajan, samalla suuresti ihmetellen ja vähän
peläten ajatellessaan miehen eriskummallista käytöstä.

Tämä tapaus ei kuitenkaan kauan vaivannut hänen ajatuksiaan, sillä
tullessaan kotiin oli siellä yllin kyllin sellaista, mikä otti hänet
valtaansa ja täydellisesti piti loitolla jokaisen häntä itseään
koskevan ajatuksen.

Rose Maylie oli nopeasti huononnut ja ennen keskiyötä houraili hän
hurjasti. Muuan lähellä asuva lääketieteen opiskelija oli yhtämittaa
saapuvilla ja oli hän ensimmäisen tarkastuksen jälkeen vienyt mrs
Maylien syrjään ja kertonut sairauden olevan mitä vakavinta laatua.
"Olisi", oli hän lisännyt, "melkein ihme, jos hän toipuisi."

Aamu tuli, ja pieni mökki oli synkkä ja äänetön. Ihmiset puhuivat
kuiskaten, tuskaisia kasvoja näyttäytyi silloin tällöin veräjällä ja
naiset ja lapset menivät itkien tiehensä. Niin pitkä kuin päivä oli ja
vielä useita tunteja pimeän tultua kulki Oliver hiljaa edestakaisin
puutarhassa, kerta toisensa perästä kurkistaen ylös sairaan huonetta
kohti ja väristen, nähdessään sen synkkien akkunoitten näyttävän,
ikäänkuin kuolema itse olisi levännyt niitten sisäpuolella. Myöhään
illalla saapui mr Losberne.

— Tämä on kovin ikävää, sanoi hyvä tohtori, niin nuori, niin
rakastettu, mutta paranemisesta on hyvin vähän toivoa.

Uusi aamu. Aurinko paistoi kirkkaasti, ikäänkuin ei koskaan olisi hätä
ja surua ollut olemassakaan; mutta kaiken ympärillä henkiessä elämää
ja iloa makasi nuori olento ja kuihtui pois. Oliver hiipi vanhaan
kirkkotarhaan, istuutui eräälle kunnaalle ja itki häntä.

Kun hän tuli kotiin, istui mrs Maylie pienessä arkihuoneessa. Oliver
tunsi itsensä alakuloiseksi nähdessään hänet, sillä mrs Maylie ei
ollut vielä koko aikana jättänyt Rosen sairasvuodetta, ja hän vapisi
ajatellessaan sitä muutosta, joka oli saanut hänet sieltä poistumaan.
Hän sai tietää, että Rose oli vaipunut syvään uneen, josta hän oli
heräävä joko tullakseen terveeksi tai sanoakseen heille jäähyväiset ja
kuollakseen.

Usean tunnin istuivat he äänettöminä ja kuuntelivat uskaltamatta puhua.
Viimein tajusivat heidän jännitetyt korvansa lähenevien askelten ääntä,
ja he riensivät molemmat tahtomattansa ovelle, kun mr Losberne astui
sisään.

— Kuinka on Rosen laita? puhkesi vanha rouva sanomaan. Minä voin sen
kestää, kaiken, paitsi tämän jännityksen!

— Teidän täytyy tyyntyä, sanoi hyvä tohtori ja tuki häntä.
Rauhoittukaa, hyvä rouva!

— Antakaa minun taivaan tähden mennä! huudahti mrs Maylie. Rakas
lapseni! Hän on kuollut! Hän on kuolemaisillaan!

— Ei, puhkesi tohtori sanomaan lämpöä äänessään. Niin totta kuin
Jumala on hyvä ja armelias, on hän elävä vielä monta vuotta meidän
kaikkien iloksi!

Vanha rouva lankesi polvilleen ja yritti ristiä yhteen kätensä, mutta
voima, joka niin kauan oli ylläpitänyt häntä, petti hänen ensi kertaa
kiittäessään taivasta, ja hän vaipui tajuttomana ystävällisille
käsivarsille, jotka ojennettiin häntä vastaanottamaan.




KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Tutustuttaa erääseen nuoreen mieheen, joka nyt esiintyy näyttämöllä, ja
kertoo eräästä Oliverille tapahtuneesta uudesta seikkailusta.


Oli melkein liian paljon onnea, jotta sitä olisi jaksettu kestää.
Oliver tunsi itsensä tämän odottamattoman tiedonannon huumaamaksi ja
hämmästyttämäksi, hän ei voinut itkeä, ei puhua eikä saada mitään
rauhaa. Hän kykeni tuskin käsittämään mitään tapahtuneesta, ennenkuin
pitkän vaelluksen jälkeen raittiissa iltailmassa kyynelten virta
tuli hänen avuksensa ja ikäänkuin herätti hänet tietoisuuteen siitä
ilahduttavasta muutoksesta, mikä oli tapahtunut, ja siitä, että melkein
sietämätön tuskan taakka oli otettu hänen rinnaltaan.

Yö oli jo tulossa hänen kääntyessään kotiin päin, kuormitettuna
kukkasilla, jotka hän oli poiminut erikoisella huolella sairaan huoneen
koristamista varten. Hänen ripeästi astellessaan pitkin tietä kuuli hän
takaansa raivoisaa vauhtia lähestyvien vaunujen jyrinää ja kääntyessään
ympäri näki hän niitten olevan postivaunut, joita ajettiin suurella
nopeudella, ja hevosten nelistäessä ja tien ollessa kapea pysähtyi
hän ja painautui erästä veräjää vasten, kunnes vaunut olivat menneet
ohitse. Niitten sivuuttaessa hänet näki hän vilahduksen valkeaan
yömyssyyn puetusta miehestä, jonka kasvot tuntuivat hänestä tutuilta,
vaikkakin näky oli niin lyhytaikainen, ettei hän aivan varmasti
voinut niitä tuntea. Seuraavassa sekunnissa pistäytyi yömyssy ulos
vaununikkunasta ja ukkosenääni huusi ajajaa pysähtymään, minkä jälkeen
yömyssy jälleen näyttäytyi ja sama ääni huusi Oliveria nimeltä.

— Tännepäin! kiljui ääni. Master Oliver, kuinka asiat ovat? Miss Rose!
Ma-a-ster Oli-i-ver!

— Tekö se olette, Giles? huusi Oliver ja juoksi vaununovelle.

Giles pisti taas yömyssyn ulos aikeissa vastata, kun hänet äkkiä
töytäisi pois muuan nuori herra, joka piti hallussaan vaunujen toista
nurkkausta, ja innokkaasti tiedusteli uutisia:

— Yhdellä sanalla, huusi gentlemanni, parempi vaiko huonompi?

— Parempi — paljon parempi! vastasi Oliver nopeasti.

— Ylistetty olkoon taivas! puhkesi vieras sanomaan. Oletko varma siitä?

— Olen, aivan varma, sir, vastasi Oliver. Muutos tapahtui vain
muutamia harvoja tunteja sitten ja mr Losberne sanoo, että kaikki vaara
on ohitse.

Gentlemanni ei sanonut enää mitään, mutta aukaisi vaununoven, hyppäsi
ulos, tarttui Oliveria nopeasti käsivarresta ja vei hänet vähän
sivummalle.

— Oletko aivan varma? Eikö ole mitään mahdollisuutta, että erehdyt,
poikani? kysyi hän vapisevalla äänellä. Älä petä minua herättämällä
toivoa, mikä sitten ei toteudukaan.

— Sitä en tekisi mistään hinnasta, sir, vastasi Oliver, teidän täytyy
todellakin uskoa minua. Mr Losbernen omat sanat olivat, että hän on
elävä vielä monta vuotta iloksi meille kaikille. Kuulin itse, kun hän
sanoi niin.

Kyyneleet kohosivat Oliverin silmiin hänen muistellessaan sitä
kohtausta, joka oli alkuna niin paljoon iloon, ja nuori mies kääntyi
poispäin ja oli ääneti muutaman minuutin. Oliverista tuntui, kuin
olisi hän nyyhkyttänyt, mutta hän pelkäsi häiritsevänsä häntä
sanomalla jotain enempää — sillä hän voi aivan hyvin ymmärtää,
millaiset hänen tunteensa olivat — ja seisoi sentähden etäämpänä,
ollen puuhailevinaan kukkiensa kanssa. Koko tämän ajan istui Giles
yömyssy päässään vaunujen astimella, nojaten käsivarsiaan polviinsa
ja kuivaten silmiään sinisellä, valkoraitaisella puuvillanenäliinalla.
Ettei tuo kummallinen sielu teeskennellyt mitään liikutusta, todistivat
kaikella toivottavalla selvyydellä hänen punaiset silmänsä, joilla hän
tarkasteli nuorta herraansa tämän pyörähtäessä ympäri ja puhutellessa
häntä.

— On parasta, että jatkatte yksin matkaa äitini luokse, Giles, sanoi
hän, sillä tahdon mieluummin kulkea hiljaa, saadakseni hiukan aikaa,
ennenkuin kohtaan hänet. Voitte sanoa hänelle, että tulen aivan heti.

— Pyydän anteeksi, mr Harry, sanoi Giles, antaen liikutetuille
piirteilleen lopullisen tasoituksen nenäliinallaan, mutta jos
sallisitte kyytipojan sanoa sen, olisin teille hyvin kiitollinen. Ei
olisi hyvä antaa palvelustyttöjen nähdä minua tässä tilassa, sir, sillä
arvoni heidän silmissään olisi silloin iäksi mennyttä.

— Hyvä, sanoi Harry Maylie hymyillen, voitte tehdä kuten haluatte.
Antakaa hänen mennä edeltä matkatavaroitten kera, ja jos haluatte,
voitte seurata meitä, mutta vaihtakaa ensin tuo yömyssy johonkin
sopivampaan päähineeseen, jotteivät ihmiset saa päähänsä, ettemme ole
oikein viisaita.

Heidän kulkiessaan eteenpäin tarkasteli Oliver vastatullutta aika ajoin
suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla. Hän tuntui olevan noin
kolmekymmentäviisivuotias ja oli hän keskipituinen. Hänen kasvonsa
olivat avoimet ja kauniit ja hänen käytöstapansa miellyttävä ja
puoleensavetävä. Huolimatta iän ja sukupuolen aiheuttamasta erosta
oli hän niin vanhan rouvan näköinen, ettei Oliverille olisi tuottanut
mitään vaikeutta päästä selville heidän sukulaisuussuhteestaan, vaikkei
hän olisikaan puhunut naisesta äitinänsä.

Mrs Maylie odotti kärsimättömänä poikaansa heidän saapuessaan taloon,
ja kumpikin olivat he hyvin liikutetut kohdatessaan toisensa.

— Äiti, kuiskasi nuori mies, miksi et kirjoittanut ennemmin?

— Tein sen, vastasi mrs Maylie, mutta lähemmin mietittyäni päätin olla
lähettämättä kirjettä, ennenkuin olin kuulut mr Losbernen mielipiteen.

— Mutta miksi, sanoi nuori mies, miksi jättää sattuman varaan
sellaista, mikä oli vähällä tapahtua? Jos Rose olisi — en voi lausua
sitä sanaa nyt — jos tämä sairaus olisi päättynyt toisin, kuinka
olisit silloin voinut antaa itsellesi anteeksi? Kuinka olisin minä
silloin voinut enää tuntea mitään onnea!

— Jos _se_ olisi tapahtunut, Harry, vastasi mrs Maylie, pelkään, että
onnesi olisi kokonaan tuhoutunut ja että saapumisesi tänne päivää
ennemmin tai myöhemmin ei olisi paljonkaan merkinnyt.

— Ja ken voisi ihmetellä, jos niin olisi, äiti? lausui nuori mies.
Mutta miksi pitää minun sanoa jos? — se on — se _on_ niin, sen tiedät
sinä, äiti — se sinun täytyy tietää!

— Tiedän hänen ansaitsevan parhaan ja puhtaimman rakkauden, minkä
miehen sydän kykenee tarjoamaan, vastasi mrs Maylie. Tiedän, ettei
hänen luonteensa hyvyys ja hellyys vaadi tavallista vastakaikua, vaan
sellaista, joka on syvää ja muuttumatonta. Ja jos en olisi selvillä
siitä ja tietäisin, että muuttunut kohtelu jonkun puolelta, jota hän
rakastaisi, olisi kylliksi musertamaan hänen sydämensä, en tuntisi
tehtävääni niin vaikeaksi täyttää eikä minulla olisi kestettävänä niin
monia taisteluita itsessäni, noudattaessani sitä, mikä minusta tuntuu
ehdottomalta velvollisuudeltani.

— Tuo on epäystävällistä, äiti, sanoi Harry. Luuletko sinä yhä, että
minä olen sellainen poika, etten tunne omaa tahtoani tai erehdyn oman
sieluni vaikutteista?

— Luulen, rakastettu poikani, lausui mrs Maylie ja asetti kätensä
hänen olkapäälleen, että nuorisolla on monia jaloja vaikutteita,
jotka eivät ole pysyviä, ja että niitten joukossa on muutamia,
jotka sittenkuin ne on tyydytetty, tulevat yhä ohimenevämmiksi. Ja
ennenkaikkea luulen minä, lisäsi hän, kiinnittäen silmänsä pojan
kasvoihin, että jos tunteellinen, tulinen ja kunnianhimoinen mies menee
naimisiin naisen kanssa, jonka nimellä, vaikkei se suinkaan ole hänen
vikansa, on tahra, minkä kunnottomat ihmiset lukevat hänen ja hänen
lapsensa häpeäksi, ja se sitten sikäli kuin miehellä on menestystä
maailmassa, heitetään tämän kasvoille ja aiheuttaa ivaa häntä kohtaan,
hän eräänä päivänä voi — olkoon hän sitten kuinka hyvä ja jalo tahansa
— katua sitä liittoa, jonka nuoruudessaan solmi, ja nainen joutuu
tuskaan, tietäessään hänen niin tekevän.

— Äiti, sanoi nuori mies kärsimättömänä, se olisi itsekäs peto,
arvoton kantamaan miehen nimeä ja olemaan tarkoittamasi naisen miehenä,
joka niin tekisi.

— Niin ajattelet sinä nyt, Harry, virkkoi hänen äitinsä.

— Ja niin olen minä aina tekevä! vastasi nuori mies. Se sieluntuska,
mitä olen kärsinyt viimeisten kahden päivän aikaa, pakottaa minut
julkisesti tunnustamaan mieltymyksen, jota, kuten sangen hyvin
tiedät, ei ole eilispäiväinen eikä kevytmielisesti syntynyt. Roseen,
tuohon suloiseen, rakastettavaan tyttöön, on sydämeni kiintynyt niin
lujasti kuin miehen sydän konsanaan voi naiseen kiintyä. Minulla ei
ole mitään ajatusta, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa elämässä
ilman häntä, ja jos sinä toimit minua vastaan tämän suuren päämäärän
saavuttamisessa, viet minulta rauhan ja onnen käsistäni ja heität ne
tuleen. Äiti, ajattele tätä äläkä halveksi niin sitä onnea, jota tunnut
ajattelevan niin vähän.

— Harry, sanoi mrs Maylie, juuri sentähden että ajattelen niin monia
lämpimiä ja tunteellisia sydämiä, tahdon säästää niitä haavoittumasta.
Mutta olemme puhuneet kylliksi, niin, enemmän kuin kylliksi tästä
asiasta nyt.

— Anna sen sitten riippua Rosesta, huomautti Harry. Et kai kuitenkaan
tahdo sovelluttaa haaveksivia aatteitasi niin pitkälle, että asetat
esteitä tielleni?

— En, sitä en tahdo, vastasi mrs Maylie, mutta tahdon, että sinun
pitää harkita —.

— Minä _olen_ harkinnut asiaa, oli kärsimätön vastaus. Olen harkinnut
sitä aina siitä asti, kun tulin kykeneväksi vakavaan mietiskelyyn.
Minun tunteeni ovat muuttumattomat, jollaiset ne aina tulevat olemaan,
ja miksikä pitäisi minun kärsiä viivyttelyn tuskaa eikä päästää niitä
ilmi, mistä ei voi olla mitään etua? Ei, ennenkuin jätän tämän paikan,
pitää Rosen kuulla minua!

— Hän on kuuleva sinua, vastasi mrs Maylie.

— Tavassasi on jotakin, joka melkein tuntuu tarkoittavan, että hän on
kohtaava minut kylmästi, äiti, sanoi nuorukainen.

— Ei, ei kylmästi, vastasi vanha rouva, kaukana siitä.

— No, miten sitten? kysyi nuori mies. Onko häntä kohdannut joku toinen
mieltymys?

— Ei, ei varmastikaan, vastasi hänen äitinsä, sinulla on jo, ellen
erehdy, liian suuri valta hänen tunteisiinsa nähden. Mitä tahdoin
sanoa, toisti vanha rouva, ehättäen poikansa edelle, joka oli aikeissa
sanoa jotakin, on tämä. Ennenkuin asetat kaiken yhden kortin varaan
tässä asiassa ja ennenkuin antaudut korkeimman toiveen valtaan, niin
punnitse muutama silmänräpäys, rakas lapseni, Rosen kohtaloa, ajattele,
mikä vaikutus tietoisuudella hänen epäilyttävästä synnystään voi olla
hänen päätökseensä, niin kiintynyt kuin hän meihin onkin koko jalon
sydämensä voimalla ja sillä täydellisellä uhrautuvaisuudella, mikä aina
on ollut hänelle ominaista.

— Mitä tarkoitat?

— Sen jätän sinun harkittavaksesi, vastasi mrs Maylie. Nyt täytyy
minun palata hänen luokseen. Jumala siunatkoon sinua!

— Saan kai nähdä sinut taas illalla? kysyi nuorukainen innokkaasti.

— Saat, sittenkuin olen poistunut Rosen luota.

— Sinä kai kerrot hänelle, että olen täällä? sanoi Harry.

— Luonnollisesti, vastasi mrs Maylie.

— Ja kerro hänelle, kuinka levoton minä olen ollut, ja kuinka olen
kärsinyt, ja kuinka ikävöinyt nähdä häntä. Et kai kieltäydy tekemästä
sitä, äiti?

— En, sanoi vanha rouva, olen sanova hänelle sen, ja rakkaasta
puristettuaan poikansa kättä riensi hän huoneesta.

Mr Losberne ja Oliver olivat pysytelleet huoneen toisessa päässä tämän
nopean keskustelun aikana. Edellinen ojensi nyt kätensä Harrylle ja
sydämelliset tervehdykset vaihdettiin heidän välillään. Ikäänkuin
vastauksena nuoren ystävänsä monilukuisiin kysymyksiin antoi tohtori
senjälkeen tarkan selonteon potilaan tilasta, mikä oli niin rauhoittava
ja lupaava kuin Oliverin lausunnot olivat antaneet hänen toivoa, ja
mitä kaikkea mr Giles, joka oli olevinaan kiintynyt matkatavaroihin,
kuunteli halukkain korvin.

— Oletteko nykyään ampunut mitään, Giles? kysäisi tohtori lopetettuaan.

— En, en mitään erikoista, sir, vastasi Giles punastuen korviin saakka.

— Etkä myöskään ottanut kiinni joitakin varkaita? sanoi tohtori
purevasti.

— En, en laisinkaan, vastasi Giles ylen arvokkaasti.

— Se oli todellakin vahinko, sanoi tohtori, olen oikein pahoillani
kuullessani sen, sillä te teette sellaiset asiat ihailtavasti. Kuinka
Brittles jaksaa?

— Poika voi oikein hyvin, sir, vastasi Giles tavalliseen suojelevaan
sävyynsä, ja hän lähettää nöyrimmät tervehdyksensä, sir.

— Hyvä, sanoi tohtori, mutta nähdessäni teidät täällä, Giles,
muistuu mieleeni, että minä, päivää ennenkuin tulin niin nopeasti
poiskutsutuksi hyvän rouvanne kehoituksesta, suoritin erään pienen
tehtävän hyväksenne. Tahdotteko tulla hieman tänne nurkkaan?

Mr Giles meni hyvin arvokkaasti ja vähän ihmetellen nurkkaan, jossa
hänellä oli kunnia suorittaa kuiskaten lyhyt keskustelu tohtorin
kanssa, minkä päätyttyä hän teki koko joukon kumarruksia ja vetäytyi
takaisin majesteetillisemmin askelin kuin tavallisesti. Tämän
neuvottelun aihetta ei salissa keksitty, mutta keittiö sai siitä
nopeasti tiedon, sillä sinne lähti mr Giles oikopäätä, ja pyydettyään
tuopin olutta antoi hän tiedoksi majesteetillisin ilmein, mikä oli
suuressa määrin vaikuttavaa, että hänen emäntänsä oli suvainnut,
ottaen huomioon hänen hyvän käytöksensä ja rohkean esiintymisensä
murtautumisyrityksessä, hänen omaa käyttöänsä ja etuansa varten
sijoittaa säästöpankkiin kahdenkymmenenviiden punnan suuruisen summan.

Oliver nousi seuraavana aamuna ylös kevyemmällä sydämellä ja lähti
tavallisiin askareihinsa toivorikkaampana ja iloisempana kuin mitä oli
ollut moneen päivään. Lintuhäkit ripustettu taas vanhoille paikoilleen
ja kauneimpia villejä kukkia, joita saattoi tavata, poimittiin
taas joukoittain ilahduttamaan Rosea kauneudellaan ja tuoksullaan.
Se raskasmielisyys, joka viimeisten päivien aikana oli pojan
murheellisista silmistä näyttänyt lepäävän kaiken yllä, oli kadonnut
kuin taikavoimalla. Kaste näytti kimaltelevan entistä kirkkaampana
vihreillä lehdillä, tuuli suhisi niitten välissä suloisemmalla äänellä
ja taivas näytti sinisemmältä ja kirkkaammalta.

Meidän on pantava merkille, että Oliver ei enää tehnyt aamuretkiään
ilman seuraa. Harry Maylien valtasi, hänen ensimmäisenä aamuna
kohdatessaan kotiinpalaavan, kukilla kuormatun Oliverin, sellainen
intohimo kasvikunnan tuotteita kohtaan ja hänessä kehittyi sellainen
maku niitten järjestämisessä, että hän jätti nuoren seuralaisensa kauas
jälkeensä. Mutta jos Oliver tässä suhteessa olikin häntä jäljempänä,
niin hän se taas tiesi, missä kauneimmat kukkaset kasvoivat, ja aamu
aamun jälkeen taivalsivat he ympärinsä ja toivat mukanaan kotiin
kauneimmat, mitä kukkasten joukossa oli olemassa. Nuoren tytön
kamarinikkuna avattiin nyt, sillä ihan piti siitä, että lieto kesäilma
virtasi sisään ja virkisti häntä, mutta aina oli siellä ristikkoikkunan
sisäpuolella erikoinen pieni kukkakimppu vedessä, ja Oliver pani
merkille, ettei kuihtuneita kukkia koskaan heitetty pois, vaikka pikku
maljakko säännöllisesti varustettiin tuoreilla, eikä häneltä myöskään
jäänyt huomaamatta, että milloin tahansa tohtori tuli alas puutarhaan,
hän poikkeuksetta loi katseensa tähän nurkkaukseen ja nyökkäsi hyvin
ilmehikkäästi, jatkaessaan kävelyään. Tämänlaatuisia havaintoja
tehdessä kuluivat päivät, ja Rose tervehtyi ripeästi.

Eikä aika tuntunut Oliverista pitkältä, vaikkei nuori nainen vielä
ollut jättänyt kamariaan eikä mitään iltakävelyitä suoritettu,
paitsi muutamia lyhyitä hetkiä mrs Maylien kanssa. Kaksinkertaisella
ahkeruudella antautui Oliver valkohapsisen vanhan herran opetettavaksi
ja työskenteli niin ankarasti, että hänen nopea edistymisensä
hämmästytti häntä itseäänkin. Mutta keskellä tätä ahertelua häiritsi
häntä ja saattoi kovin levottomaksi muuan odottamaton tapaus.

Se pieni huone, missä hänen oli tapana oleskella ollessaan kiintynyt
läksyihinsä, sijaitsi alemmassa kerroksessa talon takaosassa. Se oli
todellinen kesäasunto ristikkoikkunoineen, minkä ympäri jasmiini ja
kurjenjalka kiemurtelivat aina ikkunalautaan asti ja täyttivät paikan
ihanilla tuoksuillaan. Se oli puutarhan puolella, josta veräjä johti
pieneen aitaukseen, ja yltympäri levisi kaunis niittyaukea ja metsä.
Mitään taloa ei ollut läheisyydessä, ja näköala täältä oli hyvin laaja.

Eräänä kauniina iltana, hämärän ensi varjojen alkaessa levitä yli maan,
istui Oliver pienen akkunan ääressä syventyneenä kirjoihinsa. Hän oli
jo omistanut niille hyvän tunnin, ja koska päivä oli ollut tavattoman
lämmin ja hän sen lisäksi oli rasittanut itseään oikein huomattavasti,
ei ole häpeäksi kirjojen tekijöille, jos myönnetään hänen uinahtaneen.

Oliver tiesi sangen hyvin olevansa omassa pienessä huoneessaan ja
kirjojensa lepäävän edessään ja kuuli leudon iltatuulen kahinan
köynnöskasveissa akkunan ulkopuolella — ja kuitenkin hän nukkui.
Yhtäkkiä näyttämö muuttui. Ilma tuli painostavaksi ja ummehtuneeksi ja
kauhistuneena tunsi hän taas olevansa teljettynä juutalaisen talossa.
Siellä istui tuo inhoittava vanha mies nurkassa ja osoitti häntä
kuiskaten eräälle toiselle miehelle, joka kasvot poiskäännettyinä istui
hänen vieressään.

— Hiljaa, ystäväni! oli hän kuulevinaan juutalaisen sanovan. Se on
varmasti hän. Tulkaa pois.

— Hän! tuntui toinen vastaavan. Luuletteko minun voivan erehtyä
hänestä? Jos joukko paholaisia näyttäytyisi hänen hahmossaan ja hän
olisi heidän joukossaan, olisi aina jotakin, mikä sanoisi minulle, kuka
niistä on hän. Jos hautaisitte hänet viisikymmentä jalkaa maan alle ja
veisitte minut haudalle, voisin minä, vaikka mitään merkkiä ei haudalla
olisi, sanoa, että hän lepää siinä.

Mies näytti sanovan tämän niin kauhistuttavan vihaisena, että Oliver
heräsi säikähdyksestä ja syöksyi ylös.

Taivaan Jumala! Mikä se oli, joka ajoi hänen verensä takaisin hänen
sydämeensä ja riisti häneltä hengityskyvyn sekä voiman liikahtaakaan?
Siinä — siinä akkunan vieressä, aivan hänen edessään — niin lähellä,
että hän miltei olisi voinut koskettaa häntä, ennenkuin nousi ylös —
silmät akkunasta sisään tuijottavina — seisoi juutalainen! Ja hänen
vieressään näki hän kasvot, jotka olivat valkoiset raivosta tai pelosta
tai molemmista yht'aikaa. Siinä oli mies, jonka hän oli kohdannut
kestikievaritalossa.

Se oli vain silmänräpäys, pilkahdus, vilahdus hänen silmissään, ja
he olivat poissa. Mutta he olivat tunteneet hänet ja hän heidät,
ja heidän katseensa olivat painuneet niin syvään hänen muistiinsa
kuin jos ne olisivat olleet hakatut kiveen ja olleet hänen edessään
hänen syntymästään asti. Silmänräpäyksen seisoi hän kuin halvauksen
kohtaamana, mutta juoksi sitten huoneesta ulos puutarhaan ja huusi
äänekkäästi apua.




KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Sisältää Oliverin seikkailun epätyydyttävän seurauksen sekä
tärkeänpuolisen keskustelun Harry Maylien ja Rosen välillä.


Kun talon asukkaat Oliverin huutojen kutsumina kiirehtivät paikalle,
mistä ne kuuluivat, löysivät he hänet kalpeana ja kiihtyneenä. Hän
osoitti suoraan kohden talon takaista niittyä ja kykeni tuskin
lausumaan sanat: "Juutalainen! Juutalainen!"

Mr Giles ei voinut älytä, mitä tämä huudahdus saattoi merkitä, mutta
Harry Maylie, jonka käsityskyky oli hieman nopeampi ja joka äidiltään
oli kuullut Oliverin vaiheet, ymmärsi sen heti.

— Mihin suuntaan hän katosi? kysyi hän ottaen paksun kepin, joka oli
eräässä nurkassa.

— Tuonne, vastasi Oliver silmänräpäystäkään viivyttelemättä ja osoitti
suuntaan, johon miehet olivat hävinneet, he katosivat heti näkyvistäni.

— Silloin täytyy heidän olla ojassa! virkkoi Harry Maylie. Tule mukana
ja pysy niin lähellä minua kuin mahdollista. Näin sanoessaan hyppäsi
hän yli pensasaidan ja lähti menemään sellaista vauhtia, että toisten
oli tavattoman vaikea pysytellä hänen kintereillään.

Mr Giles seurasi niin hyvin kuin voi ja Oliver teki samoin, ja pari
minuuttia myöhemmin tulla hupsahti mr Losberne, joka juuri oli ollut
ulkona kävelyllä, yli pensasaidan heidän peräänsä ja kiiti, suuremmalla
nopeudella kuin häneltä saattoi odottaakaan, samaan suuntaan,
huudelleen koko ajan mitä kummallisimmalla tavalla saadakseen tietää,
mistä oikeastaan oli kysymys.

Etsintä oli kuitenkin tuloksetonta, ei niin merkkiäkään tuoreista
jalanjäljistä voitu keksiä. He lähtivät nyt erään pienen kukkulan
huipulle, josta voivat silmäillä yli alavien vainioitten kolmen
tai neljän mailin alalla. Notkossa vasemmalla sijaitsi kylä, mutta
tullakseen sinne oli miesten, jos he olivat menneet siihen suuntaan,
minkä Oliver oli ilmoittanut, täytynyt tehdä kierros yli avoimen
kentän, mikä oli mahdotonta, sillä he eivät olleet voineet kulkea niin
kauas niin vähässä ajassa. Tiheä metsä reunusti niittyaluetta toisella
suunnalla, mutta samasta syystä eivät he olleet voineet ehtiä sinnekään.

— Olet varmastikin uneksinut, sanoi Harry Maylie.

— Ah, ei, sir, vastasi Oliver ja värisi pelkästään muistellessaan
vanhan lurjuksen piirteitä. Näin hänet aivan liian selvästi, jotta se
olisi ollut unta. Näin heidät molemmat yhtä selvästi kuin nyt näen
teidät.

— Kuka oli toinen? kysyivät Harry ja mr Losberne yht'aikaa.

— Sama mies, joka töksähti minuun kestikievarissa, sanoi Oliver. Me
tarkastimme toisiamme terävästi ja voin vannoa, että se oli hän.

— Ja he lähtivät tätä tietä? virkkoi Harry. Oletko varma siitä?

— Olen, yhtä varma kuin siitäkin, että he olivat akkunan ääressä,
vastasi Oliver ja osoitti puhuessaan pensasaitaa, joka eroitti
puutarhan niitystä. Se pitkä mies hyppäsi ylitse juuri tuosta, ja
juutalainen juoksi muutaman askeleen oikealle ja ryömi ulos tuosta
aukosta.

— Tämä on omituista! sanoi Harry Maylie.

— Hyvin omituista! yhtyi tohtori. Eivät edes Blathers ja Duff voisi
tehdä tässä mitään.

Huolimatta etsiskelyjensä ilmeisestä hyödyttömyydestä eivät he
kuitenkaan keskeyttäneet niitä, ennenkuin illan tulo teki ne
täysin toivottomiksi, ja silloinkin lakkasivat he niistä kovin
vastahakoisesti. Giles lähetettiin kylän oluttupiin, varustettuna
Oliverin antamalla kuvauksella outojen miesten ulkonäöstä ja -asusta.
Juutalainen ainakin oli siksi huomiota herättävä, että hänet kyllä
muistettaisiin, jos hän olisi ryypiskellyt tai liikkunut kylässä, mutta
Giles palasi ilman mitään uutisia, jotka olisivat voineet selittää
arvoitusta.

Vähitellen edistyi miss Rosen toipuminen rivakasti. Hän voi jo poistua,
saattoi liikkua ulkona ja seurusteli taas perheen kanssa, säihkyen iloa
koko sydämestään.

Mutta vaikka tällä ilahduttavalla muutoksella oli huomattava vaikutus
pieneen piiriin ja vaikka iloisia ääniä ja leikinlaskua taas kuultiin,
ilmeni kuitenkin hetkittäin jotakin outoa pidättyväisyyttä muutamissa
tuon seuran jäsenissä, myöskin Rosessa, mitä Oliver ei voinut olla
huomaamatta. Mrs Maylie ja hänen poikansa olivat usein sulkeutuneina
yhteen monta tuntia, ja useammin kuin yhden kerran näkyi kyynelten
jälkiä Rosen kasvoilla. Mr Losbernen ilmoitettua päivän, jolloin hän
palaisi Chertseyhin, lisääntyivät oireet, että jotain tapahtuisi, joka
koski nuoren tytön rauhaa ja jonkun toisenkin.

Vihdoin eräänä aamuna, Rosen ollessa yksin aamiaispöydässä, astui Harry
Maylie sisään ja pyysi hieman epäröiden saada puhua hänen kanssaan
muutaman minuutin.

— Muutamat harvat — hyvin harvat — sanat ovat kylliksi, Rose,
sanoi nuori mies ja veti tuolinsa lähemmäksi häntä. Mitä minulla on
sanottavana, on jo sinulla selvillä, eivätkä sydämeni iloisimmat
toiveet ole sinulle tuntemattomat, vaikk'et vielä olekaan kuullut niitä
minun huuliltani.

Kyyneliä piili rakastettavan tytön silmissä Harryn lausuessa nämä
sanat, ja yhden niistä pudotessa kukalle, jonka ylitse hän oli
kumartunut, loistaessa sen maljakossa ja kohottaessa sen kauneutta,
vaikutti se, kuin jos hänen nuoren, terveen sydämensä purkauma olisi
tahtonut lukeutua luonnon suloisimpien tuotteiden sukulaiseksi.

— Enkeli, jatkoi nuori mies hellyyttä äänessään, olento, niin viaton
ja puhdas kuin yksi Jumalan omista enkeleistä, häilyi elämän ja
kuoleman välillä. Ah, ken olisi voinutkaan toivoa, kun se maailma,
jonka kanssa hän oli läheistä sukua, oli puoleksi avoimena hänen
näkyvissään, ken olisi silloin voinut toivoa, että hän tahtoisi palata
tämän maailman surujen ja vaikeuksien luo takaisin! Rose, Rose, tietää,
että sinä olit menossa pois hiljaisen varjon tavoin, kuin valo,
mikä ylhäältä lankee yli maan, olla ilman mitään toivoa, että sinä
säästyisit niille, jotka viipyivät täällä alhaalla, tuntematta mitään
syytä, minkä tähden tekisit niin, tietää, että sinä kuuluit siihen
kirkkaaseen piiriin, jonne niin monet parhaimmista ja puhtaimmista
ovat suunnanneet aikaisen matkansa, ja yhtä kaikki, huolimatta
tästä kaikesta anoa, että sinut säilytettäisiin niille, jotka sinua
rakastivat — kaikki tämä oli melkein liian paljon kestettäväksi.
Sellaisia olivat ajatukseni päivin ja öin ja niitä seurasi niin
kiihkeä virta aavistuksia, levottomuutta ja itsekästä tuskaa, että
sinä kuolisit etkä koskaan tuntisi, kuinka hartaasti sinua rakastan,
että se melkein veti mukanaan järjen ja tietoisuuden. Sinä tulit
terveeksi; päivä päivältä; niin, melkein tunti tunnilta palasi joku
pisara terveyttä takaisin ja sekoittui siihen väsyneeseen ja heikkoon,
puoliksi kuivuneeseen elämänvirtaan, joka vielä oli jäljellä sinun
suonissasi, ja sai sen jälleen kuohumaan korkeaksi ja kohisevaksi
vuoksi. Älä sano toivovasi, että minä en olisi ollut tuota toteamassa,
sillä se on pehmittänyt sydämeni koko maailmaa kohtaan.

— Sitä en tarkoitakaan, vastasi Rose itkien, toivon vain, että olisit
matkustanut ennemmin ja palannut korkeihin ja jaloihin tehtäviisi,
tehtäviisi, jotka ovat niin hyvin sinun arvoisesi.

— Minulla ei ole mitään tehtävää, joka on minulle arvokkaampi kuin
taistella voittaakseni sydämen sellaisen kuin sinun, sanoi nuori mies
ja tarttui hänen käteensä. Rose, oma, rakastettu Roseni, monta vuotta
olen rakastanut sinua, toivonut voivani suunnata tieni maineeseen ja
kunniaan ja senjälkeen saada palata kotiin ja sanoa sinulle, että olen
ponnistanut ainoastaan siksi, että sinä jakaisit kunnian kanssani.
Valveilla ollessani olen uneksinut, kuinka minä tänä onnellisena
hetkenä muistuttaisin sinulle niistä monista mykistä kiintymykseni
todistuksista, joita jo poikana ollessani annoin sinulle, muistuttaisin
sinulle, kuinka punastuen otit ne vastaan, ja senjälkeen pyytäisin
kättäsi kuin lunastuksena vanhasta äänettömästä suostumuksesta, joka
oli sinetöity meidän välillämme. Se aika ei ole vielä tullut, mutta
tässä, ilman mitään mainehikasta nimeä, olematta vielä nähnyt mitään
nuoruuteni unelmista toteutuneina, lahjoitan minä sinulle sydämeni,
joka kuitenkin niin kauan on ollut sinun, ja asetan kaikkeni sen
varaan, millä sinä vastaat anomukseeni.

— Käyttäytymisesi on aina ollut ystävällistä ja jaloa, vastasi Rose,
vaivoin halliten liikutusta, jonka vallassa oli, ja ettet luulisi
minun olevan tunteettoman tai kiittämättömän, niin kuule nyt minun
vastaukseni.

— Aiotko sanoa, että saan koettaa tehdä itseni sinut ansainneeksi,
niinkö aiot sanoa, rakastettu Rose?

— Aion sanoa, vastasi Rose, että sinun täytyy koettaa unohtaa minut,
ei hellästi kiintyneenä toverinasi, sillä se koskisi minuun syvästi,
vaan rakkautesi esineenä. Katsele ympärillesi maailmassa ja ajattele,
kuinka monta sydäntä siellä löytyykään, joitten voittamisesta voisit
olla ylpeä. Säilytä joku muu mieltymys minua varten, jos tahdot, ja
minusta on tuleva uskollisin ja luotettavin kaikista ystävistäsi.

Seurasi äänettömyys, jonka aikana Rose, joka oli peittänyt kasvonsa
toisella kädellään, antoi kyyneltensä vapaasti virralta. Harry piti yhä
toista lujasti omaansa puristettuna.

— Ja syysi, Rose, sanoi hän vihdoin matalalla äänellä, syysi tähän
päätökseen?

— Sinulla on oikeus saada tietää ne, vastasi Rose. Et voi sanoa
mitään, mikä voi muuttaa päätökseni. Minulla on velvollisuus
täytettävänä, ja minun on se tehtävä yhtä paljon muiden kuin itsenikin
vuoksi.

— Itsesi vuoksi?

— Niin, Harry, minä olen velkaa itselleni, etten köyhänä, yksinäisenä
tyttönä, jonka nimellään on tahra, antaisi maailmalle syytä
epäilykseen, että alhaisesta syystä olisin myöntynyt ensi rakkauteesi
ja tullut kaikkien toiveittesi ja suunnitelmiesi esteeksi. Olen velkaa
sinulle ja omaisillesi, etten salli sinun jalon luonteesi lämmössä
asettaa tätä suurta estettä vastaisen menestyksesi tielle maailmassa.

— Jos tunteesi sointuvat yhteen velvollisuudentuntosi kanssa —
aloitti Harry.

— Ei, sitä ne eivät tee, vastasi Rose punastuen.

— Sinä siis vastaat rakkauteeni? sanoi Harry. Sano se, Rose, ja
lievitä tämän ankaran pettymyksen katkeruus.

— Jos olisin voinut sen tehdä tekemättä kovin väärin sitä kohtaan,
jota rakastin, vastasi Rose, niin olisin —.

— Ottanut tämän selityksen vastaan aivan toisella tavalla? virkkoi
Harry. Älä salaa ainakaan sitä minulta, Rose!

— Niin olisin, vastasi neito, mutta, lisäsi hän, irroittaen kätensä,
miksi pitennämme tätä kiusallista keskustelua? Kiusallista minulle
ja kuitenkin omansa antamaan minulle pysyväistä onnea, sillä on toki
onni tietää, että minulla kerran on ollut sellainen korkea paikka
kiintymyksessäsi, mikä minulla nyt on, ja jokainen saavuttamasi
menestys on antava minulle uutta voimaa ja lujuutta. Hyvästi, Harry!
Sillä siten kuin tänään olemme toisemme kohdanneet, emme kohtaa
enää milloinkaan, mutta toisenlaisissa olosuhteissa kuin mihin tämä
keskustelu on tähdännyt, saanemme kauan ja onnellisesti olla toistemme
yhteydessä, ja kaikki se siunaus, minkä uskollinen ja vakava sydän voi
kaiken totuuden ja uskollisuuden alkulähteestä rukoilla, seuratkoon ja
rohkaiskoon sinua!

— Vielä yksi sana, Rose! sanoi Harry. Ilmaise minulle syysi omilla
sanoillasi. Anna minun kuulla ne omasta suustasi.

— Sinun tulevaisuudentoiveesi, vastasi Rose lujasti, ovat loistavat.
Kaikki ne kunnianosoitukset, joihin runsaat lahjat ja hyvät suhteet
voivat auttaa miehen julkisessa elämässä, ovat avoimina edessäsi. Mutta
nämä suhteet ovat ylpeitä, ja minä en tahdo tulla kosketuksiin niitten
kanssa, jotka halveksivat sitä äitiä, joka antoi minulle elämän, enkä
koota häpeää tai onnettomuutta hänen poikansa pään päälle, joka niin
täynnä rakkautta on tullut äitini tilalle. Lyhyesti sanottuna, jatkoi
nuori nainen kääntyen poispäin, hänen lujuutensa alkaessa pettää häntä,
minun nimeni päällä lepää tahra, sellainen, jonka maailma asettaa
viattoman pään päälle. En tahdo siirtää sitä kenellekään toiselle, vaan
levätköön häpeä yksin minun päälläni.

— Ainoastaan yksi sana vielä, Rose! Rakas Rose, vielä yksi sana!
puhkesi Harry sanomaan ja lankesi polvilleen hänen eteensä. Jos olisin
ollut vähemmän onnellinen, kuten maailma sanoisi — jos hiljainen,
rauhallinen elämä olisi ollut osanani, — jos olisin ollut köyhä,
sairas, avuton — olisitko silloinkin kääntynyt pois minusta? Tai
ovatko toiveeni saada rikkautta ja kunniaa aiheuttaneet epäilyksesi?

— Älä vaadi minua vastaamaan, vastasi Rose. Siitä ei koskaan nouse
eikä saa nousta kysymystä. On kohtuutonta, milteipä epäystävällistä
vetää sitä esille.

— Jos vastauksesi tulee olemaan sellainen kuin melkein rohkenen
toivoa, lausui Harry, on se levittävä onnen hohteen yksinäiselle
tielleni ja valaiseva pimeää polkua edessäni. Ei ole turhanpäiväistä
tehdä muutamalla sanalla niin paljon sen hyväksi, joka rakastaa sinua
yli kaiken. Ah, Rose, palavan ja ikuisen rakkauteni nimessä ja kaiken
sen nimessä, mitä olen kärsinyt tähtesi ja mitä tuomitset minut
kärsimään, vastaa tähän ainoaan kysymykseen!

— No hyvä, jos osasi olisi ollut toinen, vastasi Rose, vaikkapa olisit
ollut jonkunverran, mutta ei niin paljon minua ylempänä; jos olisin
voinut olla sinulle lohdutukseksi ja avuksi jollakin rauhallisella,
syrjäisellä paikalla enkä tahrana ja esteenä kunnianhimoisissa ja
loistavissa piireissä, olisin säästynyt tältä surulta. Minulla on
kaikki syy olla onnellinen, hyvin onnellinen nyt, mutta silloin, sen
myönnän, olisin ollut onnellisempi.

Eloisat vanhojen toiveitten muistot, joita Rose kauan sitten oli
vaalinut, tunkeutuivat hänen mieleensä tämän tunnustuksen aikana, mutta
ne toivat kyyneleet mukanaan, kuten vanhat toiveet tekevät, kun ne
heräävät eloon kuihtuneina, ja kyyneleet soivat hänelle helpotusta.

— En voi mitään tälle heikkoudelleni, mutta se vahvistaa päätöstäni,
sanoi hän ja ojensi kätensä. Nyt täytyy minun jättää sinut.

— Pyydän sinulta yhden lupauksen, sanoi Harry. Kerran vain yhden
kerran vielä — sanokaamme vuoden sisällä, mutta ehkä jo paljon
lyhyemmän ajan kuluttua — täytyy minun saada viimeisen kerran puhua
tästä aineesta.

— Ei koettaaksesi saada minut muuttamaan päätökseni, vastasi Rose
surumielisesti hymyillen. Se olisi hyödytöntä.

— Ei, sanoi Harry, kuullakseni sinun todistavan sen, jos tahdot
— todistavan sen viimeisen kerran. Kaikki mitä minulla voi olla
arvonantoa tai rikkautta, olen laskeva jalkojesi juureen, ja jos
edelleenkin pysyt nykyisessä päätöksessäsi, en sanoilla enkä teoilla
ole koettava saada sinua muuttamaan sitä.

— Olkoon sitten niin, sanoi Rose, se on vain yksi kipu enemmän, ja
siihen aikaan pystyn ehkä helpommin sen kantamaan.

Hän ojensi jälleen kätensä, mutta nuori mies veti hänet rintaansa
vasten, painoi suudelman hänen kauniille otsalleen ja riensi ulos
huoneesta.




KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Joka on hyvin lyhyt eikä ehkä tunnu erikoisen tärkeältä, mutta se on
kuitenkin luettava jatkona edelliseen ja avaimena toiseen, joka tulee,
kun sen aika on käsissä.


— On siis päätetty, että teistä tulee matkakumppanini tänään,
vai kuinka? sanoi tohtori kohdatessa Harry Maylien ja Oliverin
aamiaispöydässä. Ette näy pysyvän samassa aikeessa tai päätöksessä
kahta puolituntista yhteen menoon.

— Tulette ennen pitkää puhumaan toiseen tapaan, vastasi Harry ja
punastui ilman näkyvää aihetta.

— Toivon, että olen saava hyvää aihetta siihen, virkkoi mr Losberne,
vaikka myönnän, etten usko sitä. Vielä eilen aamupäivällä olitte niin
rivakasti päättänyt jäädä tänne ja huomaavaisena poikana seurata
äitiänne merenrannalle. Ennen päivällistä ilmoititte minulle, että
tekisitte minulle sen kunnian, että seuraisitte minua niin pitkälle
kuin matkustan teidän reittiänne Lontooseen, ja illalla kehoititte
minua hyvin salaperäisesti matkustamaan, ennenkuin naiset vielä olivat
tulleet jalkeille. Seuraus tästä on, että pikku Oliverin on pakko istua
täällä aamiaispöydässä, sen sijasta että hänen tähän aikaan pitäisi
olla ulkona samoilemassa pitkin kenttiä kaikenlaisia kasvitieteellisiä
harvinaisuuksia etsien. Se on kovin kiusallista, vai mitä, Oliver?

— Olisin ollut hyvin pahoillani, jos en olisi ollut kotona, kun te ja
mr Maylie matkustatte, sir, vastasi Oliver.

— Sinä olet oiva poika, sanoi tohtori, sinun on pistäydyttävä minua
katsomassa, kun olette tulleet kotiin. Mutta vakavasti puhuen, Harry,
onko jokin korkeilta herroilta tullut sanoma aiheuttanut tämän
äkillisen hoppunne päästä lähtemään?

— Korkeat herrat, vastasi Harry, joihin kai luette myöskin mahtavan
enoni, eivät ole edes antaneet kuulla itsestään koko tänä aikana, minkä
täällä olen ollut, eikä ole myöskään luultavaa, että heille tähän
aikaan vuodesta sattuisi mitään, mikä tekisi silmänräpäyksellisen
saapumiseni heidän keskuuteensa välttämättömäksi.

— Hyvä, sanoi tohtori, te olette kummallinen vekkuli. Mutta teidät
tahdotaan kai saada parlamenttiin joulun edellisissä vaaleissa, eikä
tämä äkkinäinen vaihtelevaisuus ole mitään huonoa valmistautumista
valtiolliseen elämään. Siinä piilee todellakin jotakin, hyvä
harjoitus on aina toivottavaa, koskivatpa kilpailut sitten virkaa,
voittomaljakkoa tai rahoja.

Harry Maylie oli sen näköinen kuin olisi hän voinut liittää tähän
vuoropuheluun pari huomautusta, jotka olisivat voineet panna tohtorin
aika lailla hämilleen, mutta hän rajoittui lausumaan: "Saamme nähdä",
eikä jatkanut aihetta. Vähän sen jälkeen ajoivat vaunut esille, ja
Gilesin tultua sisälle noutamaan matkatavaroita kiirehti kelpo tohtori
ulos valvoakseen, että kaikki tuli vaunuihin.

— Oliver, sanoi Harry Maylie matalalla äänellä, minulla on sanottavana
sinulle pari sanaa.

Oliver meni siihen akkunakomeroon, jonne Harry oli häntä viitannut,
ollen hyvin ihmeissään siitä alakuloisuuden ja levottomuuden
sekoituksesta, joka vallitsi hänen koko olemuksessaan.

— Sinähän voit kirjoittaa nyt hyvin? sanoi Harry asettaen kätensä
hänen käsivarrelleen.

— Niin toivon, sir, vastasi Oliver.

— En ehkä tule takaisin pitkään aikaan ja haluan sentähden, että sinä
kirjoitat minulle — sanokaamme joka neljästoista päivä, joka toinen
maanantai, osoitteella Pääpostikonttori, Lontoo. Tahdotko tehdä sen?
sanoi Harry Maylie.

— Suurimmalla ilolla, sir, olen oleva ylpeä saadessani sen tehdä!
vastasi Oliver, ihastuneena tästä tehtävästä.

— Tahtoisin mielelläni tietää — kuinka äitini ja miss Maylie
jaksavat, sanoi nuori mies, ja voit kernaasti täyttää kokonaisen
arkin kertomalla, mitä kävelyretkiä te teette ja mistä te puhutte ja
tokko hän — tarkoitan he — näyttävät onnellisilta ja tyytyväisiltä.
Ymmärrätkö minua?

— Aivan hyvin, sir, aivan hyvin, vastasi Oliver.

— Toivoisin, ettet mainitsisi mitään siitä heille, sanoi Harry
nopeasti, sillä äitini voisi muutoin saada päähänsä kirjoittaa minulle
useammin, ja se vain tuottaisi hänelle vaivaa. Anna sen olla salaisuus
sinun ja minun välillä, äläkä unohda kertoa minulle kaikkea! Minä
luotan sinuun.

Oliver, joka tärkeytensä tunnossa tunsi itsensä ylen ylpeäksi, lupasi
mitä päättäväisimmin säilyttää salaisuuden ja olla seikkaperäinen
tiedonannoissaan, ja Harry Maylie sanoi hyvästi hänelle monin
vakuutuksin suosiollisuudestaan ja ystävyydestään häntä kohtaan.

Tohtori istui vaunuissa. Giles, jonka sopimuksen mukaan piti jäädä
jäljelle, seisoi avoimen vaununoven vieressä, ja palvelustytöt
seisoivat puutarhassa ja katselivat. Harry loi nopean katseen kohti
ristikkoakkunoita ja hyppäsi vaunuihin.

— Ajakaa! huusi hän. Ajakaa kovaa, nopeasti, täyttä laukkaa; tänä
päivänä on mentävä kuin myrskytuuli!

— Halloo! huusi tohtori, laskien nopeasti alas etuikkunan ja kiljuen
postiljoonille. Minä voin tyytyä sentään paljon vähempäänkin kuin
myrskytuulen nopeuteen, kuuletteko?

Hätisten ja ryskyen, kunnes melua ei enää voitu kuulla ja vaunujen
nopeaa vauhtia saattoi seurata vain silmillä, vierivät ne pois
pitkin maantietä, melkein tomupilven peittäminä, toisinaan kadoten
ja toisinaan taas tullen esiin. Vasta sitten, kun tomupilveä ei enää
voinut eroittaa, erkanivat katselijat eri tahoille.

Mutta oli kuitenkin yksi katselija, joka kauan seisoi ja tuijotti pois
kohti pistettä, missä vaunut olivat olleet näkyvissä, niitten jo aikoja
sitten ollessa monen mailin päässä, sillä valkoisten uutimien takana,
jotka olivat kätkeneet hänet sillä hetkellä, kun Harry oli katsonut
ylös hänen akkunaansa, istui Rose itse.

— Hän näytti olevan hyvin iloinen ja onnellinen, sanoi hän viimein.
Pelkäsin hetkisen, että hän olisi toisenlainen. Erehdyin, ja olen nyt
hyvin, hyvin iloinen.




KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Missä lukija voi havaita erään avioliitoissa ei kovinkaan harvinaisen
ristiriidan.


Mr Bumble istui vastaanottohuoneessa silmät happamesti kiinnitettyinä
ilottomaan kamiinaan, josta ei lähtenyt, kesä kun oli, mitään
kirkkaampaa valoa kuin harvalukuisten heikkojen auringon säteitten
heijastus sen kylmästä, kiiltävästä pinnasta.

Mr Bumblen synkkä mieliala ei ollut kuitenkaan ainoa, mikä oli omaansa
kiinnittämään katselijan kaihomielistä huomiota. Oli muita seikkoja
— ja ne olivat mitä läheisimmässä yhteydessä hänen oman persoonansa
kanssa — jotka todistivat, että suuri muutos oli tapahtunut hänen
oloissaan. Kaluunoilla varustettu takki ja kolmikulmainen hattu,
missä olivat ne? Hänellä oli yhä edelleen polvihousut ja mustat
puuvillasukat, mutta ne eivät olleet ne housut. Takissa oli laajat
liepeet ja muistutti se siinä suhteessa muinaista takkia, mutta, ah,
kuinka erilainen muutoin! Ylpeä, kolmikulmainen hattu oli vaihtunut
kainoon, pyöreään hattuun. Bumble ei ollut enää vahtimestari.

Mr Bumble oli mennyt naimisiin mrs Corneyn kanssa ja oli köyhäintalon
esimies. Eräs toinen vahtimestari oli tullut peräsimeen ja hänelle
olivat kolmikulmainen hattu, kultakaluunainen takki ja espanjanruoko,
kaikki kolme, menneet perinnöksi.

— Ja huomenna on kaksi kuukautta siitä, kun se tapahtui! sanoi mr
Bumble huokaisten. Se tuntuu koko vuosisadalta.

Mr Bumble oli voinut tarkoittaa, että hän oli koonnut koko elämän
onnen kahdeksan viikon ahtaissa puitteissa, mutta huokaus — tähän
huokaukseen oli kätkettynä koko joukon.

— Minä myin itseni, virkkoi mr Bumble ja täydensi samaa
ajatuksenjuoksua, kuudesta teelusikasta, sokeripihdeistä ja
kermakannusta, muutamista käytetyistä huonekaluista ynnä
kahdestakymmenestä punnasta rahaa. Olin ylen vähäinen vaatimuksissani
— se oli polkuhinta!

— Polkuhinta! kirkui kimeä ääni hänen korviinsa. Sinä olisit ollut
tyytyväinen mihin hintaan tahansa, ja minä olen maksanut sinulle
kylläkin kalliisti, sen tietää Jumala korkeudessa.

Mr Bumble kääntyi ympäri ja kohtasi rakastettavan vaimonsa kasvot,
joka, vaikka hän vain osittain oli ymmärtänyt harvat kuulemansa sanat
hänen valituksistaan, kuitenkin onneen luottaen sinkautti yllämainitun
huomautuksen.

— Mrs Bumble! sanoi Bumble alakuloisen vakavasti.

— Niin? huusi rouva.

— Ole ystävällinen ja katso minuun, sanoi Bumble kiinnittäen katseensa
häneen.

— Jos hän kestää tämän katseen, sanoi Bumble itsekseen, niin voi hän
vastustaa kaikkea. Se on katse, joka ei koskaan ole ollut tehoamatta
köyhäinhoitolaisiin, ja jos se ei tehoa häneen, on koko valtani lopussa.

Oliko vähäinen silmäin laajentaminen ollut kylliksi köyhäinhoidokkien
musertamiseksi, koska he, ollen vaivaisina syntyneet, eivät olleet
erikoisen voimakkaita tai oliko entinen mrs Corney erikoisen
karaistunut silmäyksiä vastaan, siitä voivat mielipiteet olla
eriäviä. Mutta tosiasia on, että arvon rouva ei laisinkaan tuntenut
itseänsä Bumblen katseen lannistamaksi, vaan päinvastoin kohtasi sen
ylen halveksivasti, niin, vieläpä päästi naurun, mikä soi täysin
luonnolliselta.

Kun Bumble kuuli tämän odottamattoman äänen, näytti hän aluksi
epäröivältä ja senjälkeen hämmästyneeltä. Sitten vajosi
hän aikaisempaan tilaansa eikä liikahtanut ennenkuin hänen
tarkkaavaisuutensa taas herätti hänen puolisonsa ääni.

— Aiotko istua täällä ja torkkua koko päivän? kysyi mrs Bumble.

— Aion istua tässä niin kauan kuin tahdon, vastasi Bumble, ja vaikka
minä _en_ torku, tulen minä kuitenkin torkkumaan, haukottelemaan,
aivastamaan, nauramaan tai itkemään, aivan kuin itse tahdon, sillä se
on erikoisoikeuteni.

— Erikoisoikeutesi! puhisi mrs Bumble kuvaamattoman halveksivasti.

— Niin, juuri niin minä sanoin, vastasi Bumble. Miehen erikoisoikeus
on käskeä.

— Ja mikä Jumalan nimessä on sitten naisen erikoisoikeus? kysyi
autuaan mr Corneyn leski.

— Totella! karjaisi Bumble. Jos sinun onneton miesvainajasi olisi
opettanut sinulle sen, niin hän ehkä eläisi vielä. Soisin, että hän
olisi sen tehnyt, miesparka.

Tuskin oli mrs Bumble kuullut tämän, ennenkuin hän heti älysi, että
ratkaiseva hetki oli nyt tullut ja että päätaistelu herruudesta nyt oli
edessä. Tuskin oli hän siis kuullut tämän vihjauksen poismenneeseen,
ennenkuin hän itkien vaipui alas tuolille ja kirkui, että Bumble oli
kovasydäminen peto.

Kyyneleet eivät olleet kuitenkaan sellainen asia, joka kykeni
raivaamaan tien mr Bumblen sydämeen; hänen sydämensä oli vedenpitävä.

Täten oli entinen mrs Corney tehnyt yrityksen kyynelillä, koska ne
olivat vaivattomammat kuin käsiksikäyminen, mutta hän oli aivan valmis
käyttämään jälkimmäistäkin menettelytapaa, minkä Bumble pian tulisi
kokemaan.

Ensimmäinen todistus tästä oli ontto ääni, joka välittömästi seurasi
mr Bumblen hatun lentoa huoneen vastakkaiseen päähän. Sitten kuin tämä
valmistava toimenpide oli paljastanut hänen päänsä, tarttui neuvokas
rouva toisella kädellä häntä kurkkuun ja jakeli hänelle senjälkeen
kokonaisen ryöpyn iskuja toisella (annettuina huomattavalla voimalla
ja taitavuudella). Kun se oli tehty, aikaansai hän pienen vaihtelun
raapimalla hänen kasvojaan ja repimällä häntä tukasta, ja täten
rangaistuaan häntä niin paljon kuin katsoi loukkauksen vaatineen
töykkäsi hän hänet erään tuolin yli, joka sattumalta oli valmiina
sellaisia tarkoitusta varten, ja kehoitti häntä uudelleen puhumaan
erikoisoikeudestaan.

— Nouse ylös! sanoi hän käskevällä äänellä. Ja korjaa luusi täältä,
jollet tahdo, että teen sinusta kaalia.

Mr Bumble nousi hyvin nöyränä katsannoltaan ja erittäin uteliaana
tietämään, mitä hänen vaimonsa mahtoi tarkoittaa näillä sanoilla, minkä
jälkeen hän otti ylös hattunsa ja kääntyi ovea kohti.

— No, menetkös? kysyi mrs Bumble.

— Menen, ystäväni, menen, vastasi hän ja teki nopean liikkeen oveen
päin. Tarkoitukseni ei ollut — nyt minä menen, ystäväni — sinä olet
niin väkivaltainen, että minä todellakin —.

Tässä silmänräpäyksessä astui mrs Bumble nopeasti askeleen eteenpäin
asettaakseen suoraan maton, joka oli joutunut epäjärjestykseen
taistelun aikana, ja mr Bumble riensi heti ulos huoneesta lopettamatta
alkamaansa lausetta, ja entinen mrs Corney oli yksin herrana
taistelutantereella.

Tämä oli liikaa! Bumble antoi pojalle, joka avasi hänelle portin (sillä
niin pitkälle oli hän ajatuksissaan kulkenut), korvapuustin ja meni
ulos kadulle.

Hän kulki katua ylös ja toista alas ja sitten teki hänen tunteittensa
sekasorto hänet janoiseksi. Hän meni useitten anniskelupaikkojen ohi,
mutta pysähtyi lopulta muutamalla syrjäkadulla erään sellaisen eteen,
jonka tarjoiluhuoneen hän, silmättyään akkunan puoliverhojen yli,
huomasi tyhjäksi. Samaan aikaan alkoi sataa, ja se seikka ratkaisi
asian. Bumble astui sisään ja tilasi jotakin juotavaa.

Mies, joka istui siellä, oli pitkä ja tumma ja oli hänellä yllään avara
viitta. Hän näytti muukalaiselta ja hänen harhailevasta katseestaan ja
vaatteitaan peittävästä pölykerroksesta päättäen oli hän matkustanut
pitkän taipaleen. Hän katsoi syrjäsilmällä mr Bumbleen, mutta alentui
tuskin vastaamaan tämän tervehdykseen nyökkäyksellä.

Mr Bumblella olisi ollut riittävästi arvokkuutta kahdenkin osaksi,
vaikkapa muukalainen olisi osoittautunut kohteliaammaksikin. Hän joi
sentähden äänettömyyden vallitessa geneveläistotinsa tutkimalla hyvin
juhlallisesti muuatta sanomalehteä.

Sattui kuitenkin — kuten usein sattuu ihmisten senkaltaisissa
olosuhteissa osuessa yhteen — että Bumble silloin tällöin tunsi
vastustamatonta halua vilkaista muukalaiseen, mutta että hän joka
kerta käänsi silmänsä pois, ylen hämmentyneenä siitä, että muukalainen
samalla hetkellä kaikessa salaisuudessa loi katseensa häneen. Bumblen
neuvottomuutta vain lisäsi tuntemattoman silmien merkillinen katse.
Nämä silmät olivat terävät ja kirkkaat, mutta epäileväisyyden tai
epäluuloisuuden kaihtamat, jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt
ja joka oli hyvin vastenmielistä katsella.

Heidän tällä tavoin useita kertoja kohdattuaan toistensa katseen
katkaisi muukalainen käreällä, syvällä äänellä hiljaisuuden.

— Minuako te tirkistelitte, virkkoi hän, katsoessanne ikkunasta
sisälle?

— En tietääkseni, sikäli kuin ette ole mr —. Tässä vaikeni mr Bumble,
sillä hän oli kovin utelias saamaan tietoonsa tuntemattoman nimen ja
luuli kärsimättömyydessään tämän mahdollisesti lisäävän puuttuvan sanan.

— Ei, näen, ettette sitä tehnyt, sanoi muukalainen ivallinen hymy
huulillaan, muussa tapauksessa olisitte tietänyt nimeni. Te ette sitä
tiedä, ja neuvon teitä olemaan sitä kysymättä.

— En tarkoittanut sillä mitään pahaa, nuori mies, vastasi Bumble
juhlallisesti.

Tätä lyhyttä vuoropuhelua seurasi uusi vaitiolo, minkä muukalainen
jälleen keskeytti.

— Minusta tuntuu, että olen nähnyt teidät ennen, sanoi hän. Olitte
toisin puettu sillä kertaa, ja minä menin vain ohitsenne kadulla,
mutta minä olen kuitenkin tuntevinani teidät jälleen. Te olitte täällä
vahtimestarina ennen, eikö niin?

— Olin köyhäintalon vahtimestari, vastasi mr Bumble ällistyneenä.

— Aivan niin, virkahti toinen nyökäten. Jonakin sellaisena minä teidät
näin. Mikä nyt olette?

— Köyhäintalon esimies, vastasi Bumble hitaasti ja painokkaasti,
vastustaakseen jokaista sopimatonta tungettelevaisuutta, jota
tuntematon muussa tapauksessa saattaisi yrittää. Köyhäintalon esimies,
nuori mies!

— Osaatte pitää omaa etuanne silmällä, kuten aina ennenkin? jatkoi
muukalainen tarkastaen Bumblen terävin katsein. Älkää pelätkö puhua
suutanne puhtaaksi, ihminen. Tunnen teidät anelko hyvin, kuten näette.

— Otaksun, ettei nainut mies, vastasi Bumble varjostaen silmiään
toisella kädellään ja silminnähtävällä ihailulla silmäten tuntematonta
päästä jalkoihin, ole vastahakoisempi ansaitsemaan kunniallista lanttia
kuin naimatonkaan. Köyhäinhoitovirkamiehet eivät ole niin hyvin
palkatuita, että kieltäytyisivät pienestä ylimääräisestä ansiosta,
voidessaan sen hankkia rehellisellä ja soveliaalla tavalla.

Tuntematon hymyili heikosti, nyökäten taas, kuin jos olisi tahtonut
sanoa huomanneensa, ettei hän ollut erehtynyt miehestä, ja soitti sen
jälkeen kelloa.

— Täyttäkää tämä lasi, virkkoi hän ja ojensi isännälle Bumblen tyhjän
lasin. Saa olla väkevää ja lämmintä. Sellaistahan kai haluatte?

— Ei kovin väkevää, vastasi Bumble miettivästi yskäisten.

— Ymmärrätte tarkoituksen, isäntä! sanoi muukalainen kuivasti.

Isäntä hymähti ja palasi pian senjälkeen, tuoden höyryävän totilasin.
Ensimmäinen kulaus siitä sai Bumblen silmät kyyneltymään.

— Kuulkaahan nyt, mitä tulen teille sanomaan, lausui muukalainen,
ensin suljettuaan oven ja akkunat. Olen tullut tänne tänään etsiäkseni
käsiini teidät, ja erään sellaisen sattuman johdosta, joita paholainen
väliin suo ystävilleen, tulitte te sisälle juuri tähän huoneeseen,
missä minä istuin teitä ajatellen. Tahdon saada teiltä muutamia
tietoja, mutta en vaadi niitä ilmaiseksi, niin merkityksettömiä kuin ne
ovatkin. Ottakaa aluksi tämä.

Puhuessaan työnsi hän pari kultarahaa yli pöydän toiselle niin
varovasti kuin jos olisi tahtonut estää kolikkojen kilinää kuulumasta
ulkopuolelle. Bumblen huolella tutkittua kolikoita, nähdäkseen olivatko
ne oikeita, ja senjälkeen tyytyväisenä työnnettyä ne liivintaskuunsa,
jatkoi hän:

— Koettakaa muistella — odottakaahan — talvea kaksitoista vuotta
takaperin.

— Se on pitkä aika, sanoi Bumble. No hyvä, se on tehty.

— Näyttämönä on köyhäintalo.

— Hyvä.

— Yön aika.

— Niin.

— Ja tapahtumapaikkana se viheliäinen luola, olkoon se nyt missä
tahansa, missä kurjat portot loivat voimaa ja terveyttä, mikä niin
usein oli evätty heiltä itseltään, ja antoivat elämän kirkuville
penikoille, seurakunnan hoivaan otettaville, sekä kätkivät häpeänsä
hautaan.

— Tarkoitatte kai synnytyslaitosta, virkkoi Bumble, joka ei oikein
saanut tolkkua muukalaisen hermostuneesta kuvauksesta.

— Niin, sanoi muukalainen. Siinä huoneessa syntyi muuan poika.

— Kokonainen liuta poikia, virkkoi Bumble ja ravisti epäilevästi
päätänsä.

— Hitto periköön sen käärmeensikiön! puhkesi muukalainen sanomaan
kärsimättömästi, se poika, jota minä tarkoitan, oli kalpea, ujo pieni
penikka, joka pantiin erään ruumisarkuntekijän oppiin (toivoisinpa
tämän tehneen kirstun hänelle ja pistäneen hänen ruumiinsa siihen) ja
sitten juoksi tiehensä Lontooseen, kuten otaksuttiin.

— Mitä, tarkoitatteko nuorta Oliveria — nuorta Twistiä? sanoi Bumble.
Hänet muistan luonnollisesti sangen hyvin. Nenäkkäämpää veitikkaa ei
ikinä ole ollut olemassa.

— En minä hänestä halua mitään tietää. Olen kuullut aivan kylliksi
hänestä, virkkoi muukalainen. Vaan eräästä naisesta — siitä ämmästä,
joka hoiti hänen äitiään. Missä on hän?

— Missä on hän? sanoi Bumble, jota geneveläistoti oli elähdyttänyt.
Sitä on vaikea sanoa. Siellä, missä hän nyt on, ei ainakaan ole mitään
synnytyslaitosta, joten hän otaksuttavasti nyt on ilman paikkaa.

— Mitä tarkoitatte? kysyi muukalainen karskisti.

— Että hän kuoli viime talvena.

Mr Bumble oli kylliksi viekas havaitsemaan, että tilaisuus oli käsillä
käyttää tuottavalla tavalla jotain paremman puoliskonsa hallussa
olevaa salaisuutta. Hän muisti sangen hyvin sen illan, jolloin vanha
Sally kuoli, sillä sen päivän elämykset oli hänellä hyvä syy muistaa,
koska hän juuri silloin oli kosinut mrs Corneyta, ja vaikka tämä
rouva ei milloinkaan ollut uskonut hänelle sitä tunnustusta, jonka
ainoa todistaja hän oli ollut, oli hän kuitenkin kuullut kylliksi
tietääkseen, että oli kysymys jostakin, mikä oli tapahtunut vanhan
mummon hoitaessa Oliver Twistin äitiä. Salaperäisen näköisenä antoi
hän sentähden muukalaisen ymmärtää, että eräs nainen oli ollut kahden
kesken vanhan eukon kanssa vähäistä ennen tämän kuolemaa, ja että hän
luultavasti voisi antaa jotakin valaistusta asiaan.

— Kuinka voin saada tavata häntä? kysyi muukalainen heittäen sikseen
kaiken varovaisuuden ja selvästi osoittaen, että hänen pelkonsa, mikä
sitten lieneekin ollut, oli jälleen saanut virikettä tästä viimeisestä
uutisesta.

— Ainoastaan minun välitykselläni, vastasi Bumble.

— Koska? huudahti muukalainen.

— Huomenna, vastasi mr Bumble.

— Kello yhdeksän huomisiltana, virkkoi muukalainen, otti esiin palasen
paperia ja kirjoitti siihen erään syrjäisen, joen rannalla sijaitsevan
talon osoitteen, käsialalla, mikä paljasti hänen hermostuneisuutensa.
Tuokaa hänet luokseni kello yhdeksän illalla. Minun ei tarvitse pyytää
teitä olemaan varovainen puheissanne, sillä se on oman etunne mukaista.

— Ketä pitää minun kysyä?

— Monksia! vastasi mies lähtien.




KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Kertoo, mitä tapahtui mr ja mrs Bumblen ynnä Monksin välillä heidän
yöllisessä kohtauksessaan.


Oli hiestävä, painostava, pimeä kesäilta. Raskaat pilvet, jotka olivat
näyttäneet uhkaavilta koko päivän, pudottelivat jo suuria sadepisaroita
ja näyttivät ennustavan valtavaa rajuilmaa, kun mr ja mrs Bumble
suuntasivat askelensa kohti pientä, hajanaista rappeutumaisillaan
olevien talopahaisten ryhmää, mikä sijaitsi epäterveellisellä
rämemaalla joen varrella.

Tämän mökkirypään sydämessä, ja niin lähellä virtaa, että sen ylempi
kerros kurottui sen ylle, oli suurehko rakennus, jota aikaisemmin
oli käytetty tehtaana ja joka aikanaan oli tarjonnut ympärillään
sijaitsevien asumusten asukkaille tilaisuuden työansioon, mutta joka
nyt jo pitkät ajat oli ollut käyttämättömänä ja rappiolla. Rotat, madot
ja kosteus olivat turmelleet sen perustuksena olevan paalutuksen, ja
suurin osa tästä paalutuksesta oli jo vajonnut alas veteen, jäännöksen
huojuvana ja yli vuolaan virran kallistuneena, näyttäessä odottavan
sopivaa ajankohtaa seuratakseen esimerkkiä.

Juuri tämän rappeutuneen rakennuksen edessä pysähtyi arvoisa
pariskunta, kaukaisen ukkosen ensi jyräyksen kaikuessa läpi ilman ja
sateen alkaessa virrata alas.

— Sen pitäisi olla näillä main, sanoi Bumble, kysyen neuvoa
paperipalalta, jota piti kädessään.

— Halloo siellä! huusi ääni ylhäältäpäin. Seuraten ääntä katsoi mr
Bumble ylös ja keksi miehen, joka kurkisti ulos ylemmän kerroksen
ovesta.

— Odottakaa silmänräpäys, huusi ääni, niin olen pian luonanne. Samalla
katosi pää ja ovi suljettiin.

— Onko tuo se mies? kysyi mr Bumblen rakastettava puoliso.

Bumble nyökkäsi.

— Muista silloin, mitä olen sinulle sanonut, sanoi rouva, ja katso
että sanot niin vähän kuin voit, tai muutoin paljastat meidät heti.

Mr Bumble, joka levottomana oli silmäillyt rakennusta, oli selvästi
aikeissa lausua jotakin epäilystä siitä, oliko viisasta mennä
pitemmälle yrityksessä, kun Monks avasi aivan lähellä sijaitsevan oven
ja viittaamalla kehoitti heitä astumaan sisään.

— Tulkaa sisään! huusi hän kärsimättömästi ja polki lattiaa. Älkää
viivyttäkö minua täällä.

Rouva, joka aluksi oli näyttänyt vähän epäröivältä, astui nopeasti
sisälle, ja Bumble, joka joko sitten häpesi tai pelkäsi jäädä jäljelle,
seurasi häntä, ilmeisesti hyvin peloissaan ja jokseenkin kuittina siitä
arvokkuudesta, mikä tavallisesti oli hänen huomattavin ominaisuutensa.

— Onko tämä se nainen? kysyi Monks.

— Hm, kyllä hän on, vastasi Bumble muistaen vaimonsa varoituksen.

— Luulette ehkä, ettei nainen koskaan voi säilyttää salaisuutta? sanoi
rouva kohdaten Monksin tutkivan katseen.

— Yhden salaisuuden minä tiedän, jonka he aina säilyttävät siihen
saakka, kunnes se tulee ilmi, sanoi Monks halveksivasti.

— Minkä sitten? kysäisi rouva samanlaisella äänellä.

— Hyvän nimensä ja maineensa menettämisen, vastasi Monks, ja saman
säännön mukaisesti, jos naisella on joku salaisuus, mikä voisi
johtaa hirsipuuhun tai maasta karkoitukseen, niin en ole laisinkaan
peloissani, että hän ilmaisee sitä kellekään. Ymmärrättekö minua?

— En, vastasi rouva punastuen hiukan.

— Ette tietenkään! sanoi Monks. Kuinka sitä voisittekaan?

Silmäten seuralaisiinsa puolittain hymyillen, puolittain katkeroituneen
näköisenä sekä taas viitaten heitä seuraamaan itseään, kiirehti hän
poikki huoneen, joka oli melko suuri, mutta matala, ja oli juuri
menemässä ylös jyrkkiä portaita tai pikemminkin tikkaita, mitkä
johtivat ylempään kerrokseen, kun samassa kirkas salama valaisi aukon
ja sitä seurasi ukkosenjyrinä, mikä sai koko luhistumaisillaan olevan
rakennuksen vavahtelemaan.

— Kuuletteko! huusi hän kavahtaen takaisin. Kuuletteko! Jylisee ja
jyrähtelee, ikäänkuin kaiku kiirisi tuhansista onkaloista, joihin
paholaiset ovat kätkeytyneet sillä. Minä vihaan tuota ääntä!

Hän oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, mutta sitten otti hän äkkiä
kädet kasvoiltaan, jotka Bumblen suureksi kauhuksi olivat vääntyneet ja
melkein kuolonkalpeat.

— Tämä kohtaus vaivaa minua silloin tällöin, sanoi Monks huomatessaan
Bumblen kauhun, ja ukkonen tuo sen toisinaan tullessaan. Mutta älkää
siitä välittäkö, se on nyt ohi.

Sen sanottuaan meni hän ylös portaita, sulki nopeasti sen huoneen
akkunaluukut, johon ne johtivat, ja hapuili alas lyhdyn, mikä riippui
erääseen karkeaan kattohirteen kiinnitetyssä köydessä ja levitti
laimeaa valoa vanhalle pöydälle ja sen ympärillä oleville kolmelle
tuolille.

— No, virkkoi Monks heidän istuuduttuaan, mitä pikemmin käymme asiaan,
sitä parempi. Tietääkö tämä nainen, mistä on kysymys?

Kysymys oli suunnattu Bumblelle, mutta hänen vaimonsa vastasi heti
olevansa selvillä asiasta.

— Onko asianlaita todellakin niin, kuten hän sanoo, että olitte sen
vanhan ämmän luona sinä iltana kun hän kuoli, ja että hän kertoi teille
jotakin —.

— Sen pojan äidistä, jonka mainitsitte? vastasi rouva. On kyllä!

— Ensimmäinen kysymys on, mitä laatua hänen tiedonantonsa oli? sanoi
Monks.

— Se on toinen, virkkoi nainen mitä levollisimmin. Ensimmäinen on,
minkä arvoinen on tämä tiedonanto?

— Kuka hitossa voi sen sanoa tietämättä, mitä se sisältää? kivahti
Monks.

— Ei kukaan paremmin kuin te, siitä olen vakuutettu, vastasi mrs
Bumble, joka ei suinkaan ollut tyhmä, kuten hänen puolisonsa täysin voi
todistaa.

— Hm! sanoi Monks miettivästi ja innokkaan tutkivin katsein. Se voi
ehkä olla rahan arvoinen, vai kuinka?

— Ehkäpä niin, kuului rauhallinen vastaus.

— Jotakin, mikä otettiin häneltä, sanoi Monks innokkaasti, jotakin,
mitä hän kantoi, tai jotakin —.

— Teidän on parasta tarjota, keskeytti hänet mrs Bumble. Olen jo
kuullut riittävästi tullakseni vakuutetuksi siitä, että te olette se
mies, jonka kanssa minun on puhuttava.

Mr Bumble, joka ei paremmalta puoliskoltaan vielä ollut saanut mitään
lisätietoja salaisuudesta, kuunteli keskustelua kurkoitetuin kauloin
ja töllistelevin silmin, jotka hän vuorotellen suuntasi Monksiin ja
vaimoonsa kuvaamattoman hämmästyneenä, ja hänen hämmästyksensä jos
mahdollista vielä suureni, kun Monks vakavasti kysäisi, mitä rouva
vaati tiedonannosta.

— Minkä arvoinen se on teille? kysyi rouva yhtä levollisesti kuin
ennenkin.

— Ehk'ei minkään, ehkä kahdenkymmenen punnan, virkkoi Monks, sanokaa
pois ja antakaa minun tietää kuinka paljon.

— Lisätkää viisi puntaa mainitsemaanne summaan. Antakaa minulle
kaksikymmentäviisi puntaa, sanoi rouva, niin olen puhuva teille kaikki,
mitä tiedän, mutt'en ennemmin.

— Kaksikymmentäviisi puntaa! toisti Monks astuen askeleen taaksepäin.

— Puhuin niin selvästi kuin voin, vastasi mrs Bumble, eikä se mikään
suuri summa olekaan.

— Mikään suuri summa kurjasta salaisuudesta, joka loppujen lopuksi
ehk'ei ole minkään arvoinen, huudahti Monks kärsimättömästi, ja joka on
maannut kuolleena kaksitoista vuotta tai kauemminkin.

— Sellaiset asiat säilyvät hyvin ja saavat, kuten hyvä viini,
usein kaksinkertaisen arvon vuosien kuluessa, vastasi rouva
välinpitämättömästi, mikä kuitenkin oli vain teeskentelyä. Mitä tulee
kuolleena makaamiseen, niin on sellaisiakin, jotka ovat maanneet
kuolleina jo kaksitoista tuhatta vuotta tai kaksitoista miljoonaa,
mistäpä me sen tiedämme, mutta jotka lopuksi kertovat merkillisiä
asioita.

— Mutta jos tulen maksaneeksi tyhjästä? kysyi Monks epäröiden.

— Silloinhan voitte helposti ottaa minulta rahat takaisin, vastasi
rouva, olenhan vain nainen, yksin täällä ja turvaton.

— Et yksin, ystävä kulta, etkä turvatonkaan, virkkoi Bumble vapisevin
äänin, olenhan minä täällä, ystävä kulta. Ja sitäpaitsi, jatkoi hän,
hampaitten kalistessa hänen puhuessaan, on mr Monks liiaksi gentlemanni
käydäkseen käsiksi köyhäinhoitohenkilöihin. Hän tietää, etten enää
ole nuori, mutta hän on kuullut — siitä olen vakuutettu, ystävä
kulta — että olen hyvin urhea mies, jolla suututtuaan on tavattomat
ruumiinvoimat. Jos minut ärsytetään, tulen oikein vaaralliseksi.

Puhuessaan mr Bumble teki surkuteltavan yrityksen tarttua topakasti
kiinni lyhtyynsä ja kaikkien hänen piirteittensä levottomuudesta
näki selvästi, että tarvitsi hyvän joukon ärsytystä, ennenkuin hän
antautui mihinkään sotaisiin toimenpiteisiin, mikäli ei kysymys ollut
köyhäinhoitolaisista tai muista tarkoitukseen sopivista henkilöistä.

— Sinä olet nauta, sanoi mrs Bumble, ja tekisit viisaimmin painamalla
hampaat kieleesi.

— Hän olisi tehnyt viisaimmin leikkaamalla kielensä pois ennen tänne
tuloaan, jollei hän voi puhua matalammalla äänellä, sanoi Monks
tylysti. Vai on hän miehenne?

— Hän mieheni! tirskui rouva väistäen kysymystä.

— Sitä ajattelinkin tullessanne sisään, vastasi Monks pannen merkille
katkeroituneen katseen, jonka rouva sinkautti aviopuolisolleen. Sitä
parempi. Mieluummin olenkin tekemisissä kahden ihmisen kanssa, kun
huomaan, että heillä on vain yksi tahto. Puhun tosissani — katsokaa
tänne!

Hän pisti kätensä taskuun, josta veti esiin purjekankaisen pussin,
lukien sitten kaksikymmentäviisi kultarahaa pöydälle ja työntäen ne mrs
Bumblelle.

— Ottakaa ne, sanoi hän, ja kun tuo kirottu ukkosenjyrinä, jonka
tunnen olevan purkautumaisillaan päämme päällä, on ohi, niin alkakaa
kertomuksenne.

— Kun nainen, jota kutsuimme vanhaksi Sallyksi, kuoli, alkoi rouva,
olimme hän ja minä yksin.

— Eikö ketään muuta ollut läsnä? kysyi Monks samalla ontolla,
kuiskaavalla äänellä. Ei ketään kurjaa sairasta tai tyhmyriä jossakin
toisessa sängyssä — ketään, joka saattoi kuulla ja ymmärtää mitä
sanottiin?

— Ei niin elävää sielua. Olimme yksin, minä yksin olin hänen luonaan
kuoleman tullessa.

— Oivallista, sanoi Monks katsellen häntä tarkkaavasti, jatkakaa!

— Hän kertoi eräästä nuoresta olennosta, jatkoi rouva, joka muutamia
vuosia aikaisemmin oli synnyttänyt lapsen maailmaan, ei vain samassa
huoneessa, vaan vieläpä samassa sängyssä, missä hän nyt itse lepäsi
kamppaillen kuoleman kanssa.

— Mitä? virkkoi Monks vapisevin huulin ja katsahtaen yli olkapäänsä.
Miten ihmeellisesti asiat voivat sattua!

— Lapsi oli se, jonka hänelle tuossa mainitsitte eilen illalla, sanoi
rouva, huolimattomasti nyökäten kohden miestänsä. Tuo hoitajatar
rosvosi äidin.

— Hänen eläessään? kysyi Monks.

— Hänen kuoltuaan, virkkoi rouva väristen. Hän varasti ruumiilta
ennenkuin se vielä oli ehtinyt kylmetä. Hän varasti, mitä kuollut äiti
viimeisenä silmänräpäyksenään oli häntä pyytänyt ottamaan talteen lasta
varten.

— Myikö hän sen? huudahti Monks kiihkoissaan. Myikö hän sen? — Missä?
— Milloin? — Kenelle? — Kuinka kauan siitä on?

— Hyvin vaivalloisesti kerrottuaan minulle tehneensä sen hän kaatui
taaksepäin ja kuoli.

— Sanomatta enempää? kysyi Monks äänellä, joka sen
vaimentamisyrityksen takia vain tuntui sitä raivoisammalta. Se on
valetta! En salli leikitellä kanssani. Hän sanoi jotain enemmän — otan
hengiltä teidät molemmat, ellen saa tietää sitä!

— Ei sanaakaan enempää hän sanonut, vastasi rouva näköjään levollisena
— mitä mr Bumble sitävastoin ei suinkaan ollut — huolimatta
muukalaisen kiivaudesta. Mutta hän tarttui kiinni hameeseeni toisella
kädellään, joka oli puoleksi nyrkissä, ja nähtyäni hänen kuolleen ja
sitten väkisin irroittaessani hänen otteensa huomasin hänen kädessään
jonkun likaisen paperilapun.

— Mikä sisälsi —, keskeytti hänet Monks.

— Ei mitään, vastasi rouva, se oli panttikuitti.

— Millekä? kysyi Monks.

— Sen olen kyllä sanova teille aikanansa, vastasi rouva. Otaksun,
että hän oli kätkenyt koristuksen, toivoen voivansa käyttää sitä
hyödyksensä ja sitten panttanut sen sekä säästänyt tai haalinut kokoon
rahoja voidakseen vuosittain maksaa panttilainaajan korot ja siten
estää sen menetyksen, jotta jos jotakin tapahtuisi, se voitaisiin
jälleen lunastaa. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut ja, kuten teille
sanoin, hän kuoli tuo rutistunut ja likainen paperilappu kädessään.
Aika olisi mennyt umpeen kaksi päivää sen jälkeen, ja koska minäkin
otaksuin asiaa ehkä jäljestäpäin joskus tiedusteltavan, lunastin minä
pantin.

— Missä se on nyt? kysyi Monks kiihkeästi.

— Tässä, vastasi rouva, ja ikäänkuin iloissaan siitä, että pääsi siitä
eroon, heitti hän pöydälle pienen nahkaisen pussin, tuskin kyllin
suuren kätkemään pienen kellon. Monks sieppasi sen ja avasi vapisevin
käsin. Se sisälsi pienen kultamedaljongin, missä oli kaksi hiuskiharaa
sekä sileä kultainen vihkimäsormus.

— Nimi Agnes on kaiverrettuna siihen, sanoi rouva, ja sitten on
jätetty tilaa sukunimelle, minkä jälkeen seuraa päivämäärä, ei täyttä
vuotta ennen lapsen syntymää. Sain sen selville.

— Ja onko tässä kaikki? virkkoi Monks, huolellisesti ja innokkaasti
tutkittuaan pienen pussin sisällystä.

— Siinä on kaikki, vastasi rouva.

Mr Bumble huokaisi syvään, kuin jos hän olisi ollut iloinen siitä,
että juttu nyt oli lopussa eikä mitään kysymystä oltu nostettu niitten
kahdenkymmenenviiden punnan takaisinottamisesta, minkä jälkeen hän
uskalsi kuivata hien, jota runsaasti oli tippunut hänen nenälleen koko
edelläkäyneen keskustelun ajan.

— En tiedä mitään enempää asiasta, paitsi mitä voin arvata, sanoi
rouva lyhyen äänettömyyden jälkeen Monksille, enkä tahdo enempää
tietääkään, sillä se on varmempaa. Mutta ehkä saan tehdä teille pari
kysymystä?

— Saatte kernaasti kysyä, virkkoi Monks hiukan hämmästyneenä, mutta
vastaanko, se on toinen kysymys.

— Mikä tekee kolme, lausui Bumble yrittäen olla sukkela.

— Tätäkö minulta odotitte? kysyi rouva.

— Niin, vastasi Monks. Ja toinen kysymys?

— Mitä aiotte tehdä sillä? Voidaanko sitä käyttää minua vastaan?

— Ei koskaan, vastasi Monks, eikä myöskään minua vastaan. Katsokaa
tänne! Mutta älkää astuko askeltakaan eteenpäin, muutoin ei henkenne
ole mädännyttä puolukkaa arvokkaampi!

Puhuessaan työnsi hän äkkiä pöydän syrjään, tarttui lattiaan
kiinnitettyyn rautarenkaaseen ja avasi suuren laskuluukun, mikä aukeni
aivan mr Bumblen jalkojen edessä ja sai tämän gentlemannin kiireimmän
kaupalla vetäytymään taaksepäin.

— Katsokaa tänne! sanoi Monks ja laski lyhdyn alas syvyyteen.
Älkää pelätkö! Olisin kyllä helposti voinut solahduttaa teidät alas
istuessanne pöydän ääressä, jos olisin halunnut.

Täten rohkaistuna lähestyi, rouva onkaloa ja mr Bumblekin uskalsi,
uteliaisuuden houkuttelemana, tehdä samoin. Vuolas virta, joka oli
kohonnut runsaan sateen vaikutuksesta, kiiti nopeasti eteenpäin siellä
alhaalla, ja kaikki muut äänet vaimenivat sen loiskunnan ja kuohunnan
vihreitä ja niljaisia paaluja vasten. Muinoin oli ollut vesimylly
siellä alhaalla, ja virta, roiskuessaan ja vaahdotessaan niiden
harvojen lahojen hirsien ja pohjaosien ympärillä, mitkä vielä olivat
jäljellä myllynrattaasta, näytti rientävän eteenpäin uudella voimalla,
vapauduttuaan esteistä, jotka turilaan olivat yrittäneet pidättää sen
kiireistä kulkua.

— Jos heitettäisiin täältä tuonne alas ruumis, missä olisikaan se
siinä tapauksessa huomenna? kysyi Monks heilutellen lyhtyä edestakaisin
mustassa syvyydessä.

— Kaksitoista mailia alempana joessa ja sitäpaitsi kappaleiksi
repeytyneenä, vastasi Bumble hätkähtäen jo sitä ajatellessaankin.

Monks otti esiin pienen paketin povestaan, minne sen kiireesti oli
kätkenyt, sitoi sen kiinni lyijynkappaleeseen, joka aikaisemmin oli
kuulunut erääseen pölkkyyn, ja heitti sen alas virtaan. Se putosi
pystysuoraan kuin luoti, halkaisi veden tuskin kuuluvalla läiskäyksellä
ja oli kadonnut.

Kaikki kolme katselivat toisiansa, näyttäen hengittävän vapaammin.

— Kas niin! sanoi Monks paiskaten luukun kiinni, mikä raskaasti putosi
takaisin entiseen asentoonsa. Jos meri konsanaan luovuttaa kuolleensa
— kuten kirjoissa sanotaan sen tekevän — niin se kyllä säilyttää
kultansa ja hopeansa sekä tämän rojun niitten joukossa. Meillä ei ole
mitään enempää puhuttavaa toisillemme ja voimme lopettaa miellyttävän
yhdessäolomme.




KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Esittää muutamia kunnioitettavia henkilöitä, joihin lukija jo on
tutustunut, ja osoittaa, kuinka Monks ja juutalainen löivät viisaat
päänsä yhteen.


Illalla sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin nuo edellisessä luvussa
mainitut kolme arvon henkilöä olivat suorittaneet pienen neuvottelunsa,
mumisi William Sikes, heräten pienestä uinahduksesta, Unisen
kysymyksen, mitä kello mahtoi olla.

Huone, missä hän esitti tämän kysymyksen, ei ollut yksikään niistä,
joissa hän oli oleskellut Chertseyretkeilynsä jälkeen, vaikka se
sijaitsi samassa kaupungin korttelissa eikä kaukana hänen edellisestä
asunnostaan. Huone ei ollut ulkonäöltään niin miellyttävä kuin hänen
entinen oleskelupaikkansa, sillä se oli kehno ja kurjasti kalustettu
sekä hyvin pieni, saaden valoa vain yhdestä viettävässä katossa
sijaitsevasta akkunasta ja ollen ahtaan ja likaisen kujan puolella.
Ei puuttunut muitakaan merkkejä siitä, että tuon hyvän gentlemannin
olosuhteet olivat viime aikoina huonontuneet, sillä kalustuksen
niukkuus ja kaiken mukavuuden puute sekä kaiken irtaimiston, kuten
vaatteitten ja puhtaitten liinasten puuttuminen todisti mitä suurinta
köyhyyttä, samalla kun mr Sikesin laiha ja kuihtunut olemus olisi
antanut lisätukea näille merkeille, jos ne sellaista olisivat
kaivanneet.

Murtovaras makasi sängyssään, kääriytyneenä avaraan viittaansa, mikä
sai toimittaa yönutun virkaa, eikä hänen kasvojaan suinkaan kaunistanut
hänen sairaalloinen valjuutensa tai likainen yömyssy ja kahdeksan
päivää vanha, karkea, musta parransänki. Koira istui sängyn vieressä,
milloin katsellen herraansa miettiväisesti, milloin heristäen korviansa
ja päästäen matalan murahduksen, kun jokin melu kadulla tai talon
alemmissa osissa veti puoleensa sen tarkkaavaisuutta. Akkunan ääressä
istui, innokkaasti syventyneenä korjailemaan vanhoja liivejä, mitkä
muodostivat osan murtovarkaan jokapäiväisestä ulkoasusta, muuan nainen,
niin kalpea ja muuttunut valvomisesta ja liiallisista ponnistuksista,
että vain vaivoin voi tuntea hänet samaksi Nancyksi, joka jo on
esiintynyt tässä kertomuksessa, muusta kuin äänestä, millä hän vastasi
mr Sikesin kysymykseen.

— Ei paljoa yli seitsemän, vastasi tyttö. Millaiseksi tunnet itsesi
nyt illalla, Bill?

— Veltoksi kuin vesi, vastasi mr Sikes mutisten sadatuksen silmilleen
ja jäsenilleen. Tule tänne ja ojenna minulle kätesi, jotta ainakin voin
päästä ylös tästä kirotusta sängystä.

Sairaus ei ollut millään tavalla parantanut mr Sikesin luonnetta,
sillä tytön kohottaessa häntä ylös ja saattaessa tuolin luo purki hän
kaikenlaisia kirouksia tämän kömpelyydestä ja löi häntä.

— Vetisteletkö? sanoi Sikes. Älä seiso siinä ulvomassa; ellet voi
tehdä jotakin parempaa, niin voit yhtä hyvin laputtaa tiehesi. Kuuletko?

— Kuulen, vastasi tyttö, kääntäen pois kasvonsa ja pakottaen itsensä
hymyilemään. Mitä nyt olet saanut päähäsi?

— Vai olet sinä siis päässyt parempiin ajatuksiin? kärisi Sikes, joka
huomasi tytön silmäripsissä riippuvan kyyneleen. Sitä parempi itsellesi.

— Et kai aio olla kova minulle tänä iltana, Bill? vastasi tyttö
laskien kätensä hänen olalleen.

— Vai niin, huusi mr Sikes, miksen?

— Kuinka monta yötä, sanoi tyttö, naisellisen hellyyden vivahdus
äänessään, kuinka monta yötä olenkaan kärsivällisesti; hoitanut ja
vaalinut sinua, ikäänkuin olisit ollut pieni lapsi, ja tänä iltana näen
sinut taas ensi kertaa sellaisena kuin tavallisesti. Et kai olisikaan
kohdellut minua siten kuin teit äsken, jos olisit harkinnut asiaa, vai
kuinka? Sano, sano, ettet olisi tehnyt sitä.

— No hyvä, vastasi Sikes, en olisi. Mutta mitä hittoa, nyt alkaa tyttö
itkeä jälleen!

— Se ei ole mitään, virkkoi tyttö heittäytyen tuolille. Älkää olko
näkevinänne minua. Pian se on ohi.

— Mikä on ohi? kysyi Sikes karkealla äänellä. Mitä tyhmyyksiä
nyt taas? Nouse ylös ja tee jotakin sen sijaan että kiusaat minua
akkamaisella päähänpistoilla.

Muulloin olisi tällä kehoituksella ja äänellä, jolla se lausuttiin,
ollut toivottu vaikutus, mutta kun tyttö todellakin oli heikko ja
läpiväsynyt, antoi hän päänsä vaipua alas tuolin selkämystä vasten ja
pyörtyi, ennenkuin mr Sikes oli ehtinyt laskea ilmoille ainoatakaan
niistä kirouksista, joilla hänen tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana
höystää uhkauksiaan. Kun hän ei oikein tiennyt, miten oli meneteltävä
tässä harvinaisessa tapauksessa, sillä miss Nancyn kohtaukset olivat
yleensä rajuja, yritti hän tehdä pientä pilaa, ja kun se osoittautui
tehottomaksi, huusi ihan apua.

— Mistä on kysymys, ystäväni? kysyi juutalainen kurkistaen sisään
ovesta.

— Ettekö voi antaa tytölle apua, vastasi Sikes kärsimättömästi, sen
sijaan että seisotte siinä lörpöttelemässä ja virnistelemässä minulle.

Hämmästyksestä huudahtaen riensi Fagin tytön avuksi, mr Jack Dawkinsin,
tai toisella nimellä Ovelan taskuveijarin, joka viimeksimainittu
oli seurannut kunnianarvoisaa oppimestariansa huoneeseen, nopeasti
heittäessä luotaan nyytin, jolla oli kuormitettu, siepatessa erään
pullon master Charley Batesilta, joka tuli aivan hänen kintereillään,
kiskaistessa silmänräpäyksessä siitä korkin hampaillansa ja kaataessa
vähän sen sisällyksestä potilaan suuhun, ensin itse otettuaan
kulauksen, jottei mitään erehdystä sattuisi.

— Anna hänelle vähän raitista ilmaa palkeilla, Charley, sanoi mr
Dawkins, ja te, Fagin, hierokaa hänen käsiään, sillä aikaa kuin Bill
irroittaa hameen nauhoja.

Nämä yhdistetyt ponnistukset, suoritettuina voimaperäisesti, etenkin
se osa niistä, mikä oli uskottu master Batesille, joka näytti pitävän
toimintaosaansa jonakin äärettömän hauskana, aikaansaivat pian toivotun
vaikutuksen. Tyttö palasi vähitellen tajuihinsa ja horjui eräälle
tuolille sängyn viereen, missä kätki kasvonsa pielukseen, Sikesin
hieman hämmästyneenä kysyessä toisilta syytä heidän odottamattomaan
esiintymiseensä.

— Mitkä pahat tuulet ovat puhaltaneet teidät tänne? kysäisi Sikes
Faginilta.

— Eivät mitkään pahat tuulet, ystäväni, vastasi juutalainen, sillä
pahat tuulet eivät koskaan tuo mukanaan mitään hyvää, ja minulla
on mukanani paljon hyvää, jonka nähdessänne tulette iloiseksi.
Taskuveijari, ystäväni, avaa nyytti ja näytä Billille ne pikkutavarat,
mitkä tänä aamuna ostimme viimeisillä rahoillamme.

Faginin kehoitusta noudattaen aukaisi Ovela taskuveijari solmut
nyytistään, mikä oli muodostettu vanhasta pöytäliinasta, ja ojensi
sen sisältämät tavarat, yhden toisensa jälkeen, Charleylle, joka
sijoitti ne pöydälle, kaikenlaisin ylistyspuhein kiitellen niitten
harvinaisuutta ja erinomaista laatua.

Lopettaessaan ylistyspuheensa otti Bates suuren, huolellisesti
tulpitun viinipullon syvästä taskustaan, Dawkinsin samaan aikaan
täyttäessä mukanaan olevasta pullosta lasin paloviinalla, minkä potilas
vähintäkään epäröimättä nielaisi.

— Ohhoh! sanoi juutalainen, hykerrellen käsiään, tulette kuntoon nyt,
Bill, tulette kuntoon nyt.

— Kuntoon! kivahti Sikes. Olisin voinut mennä helvettiin kaksikymmentä
kertaa, teidän tekemättä mitään auttaaksenne minua. Mitä tarkoitatte
antamalla ihmisen jäädä tähän tilaan enemmäksi kuin kolmeksi viikoksi,
te petollinen tyhjäntoimittaja!

— Ei, kuulkaas sitä, pojat! sanoi juutalainen kohauttaen olkapäitään.
Ja me kun toimme mukanamme kaikki nämä ihanat tavarat!

— Ei tavaroissa ole mitään vikaa, virkkoi Sikes vähän rauhallisemmin,
katsahtaen pöydälle, mutta millä puolustatte itseänne, kun tällä tavoin
jätitte minut pinteeseen, sairaana, ilman rahaa, ilman ruokaa, ilman
kerrassaan mitään, ja piittaamatta koko tänä aikana minusta enemmän
kuin jos olisin ollut tuo koira tuossa? Aja se pois, Charley!

— En eläissäni ole nähnyt viisaampaa koiraa, sanoi nuori Bates
tehden kuten oli käsketty. Se vainuaa paistin käryä, aivan kuin vanha
naisihminen torilla. Se olisi mainio näyttämöllä, se koira, ja samalla
se antaisi eloa näytelmälle.

— Pidä suusi! karjaisi Sikes, koiran vihaisesti muristen ryömiessä
sängyn alle, mitä teillä on sanomista, te käpertynyt vanha
varkaittenpiilottaja, häh?

— Olin kaukana Lontoosta runsaasti viikon ajan, ystäväni,
tutkimusretkellä, vastasi juutalainen.

— Mutta loput neljätoista päivää sitten? kysyi Sikes. Mitä tarkoititte
antaessanne minun niinä loppuina kahtena viikkona lojua täällä kuin
sairas rotta kolossaan?

— En todellakaan voinut sille mitään, Bill, vastasi juutalainen. En
voi ruveta pitkiin selityksiin toisten ollessa läsnä, mutta kautta
kunniani, en voinut auttaa sitä.

— Kautta minkä? mörisi Sikes äärettömällä inholla. Leikatkaa minulle
pala pasteijaa, joku pojista, jotta voin saada tämän maun pois
suustani, muutoin tukehdun.

— Älkää nyt olko pahalla tuulella, ystäväni, pyyteli juutalainen
nöyrästi. En ole unohtanut teitä, Bill, en hetkeäkään!

— Ei, sen kyllä uskon, vastasi Sikes, ivallisesti irvistäen. Te olette
mietiskellyt ja hautonut suunnitelmia koko sen ajan kun olen maannut
täällä kuumeessa ja horkassa, ja Billin on tehtävä se, ja Billin on
tehtävä se, ja Billin on tehtävä kaikki kuin leikkiä laskien, tultuaan
vain terveeksi ja kyllin köyhäksi teidän työhönne! Jollei tyttöä olisi
ollut, voisin aivan hyvin olla kuollut tällä haavaa.

— Niin, näettekös, Bill, vastusti juutalainen. Jollei tyttöä olisi
ollut! Ketä muuta kuin minua luulette voivannekaan kiittää siitä, että
teillä oli niin oiva tyttö läheisyydessänne?

— Siinä hän on oikeassa, virkkoi Nancy, astuen nopeasti esiin. Antakaa
sen nyt olla sinänsä!

Nancyn esiintyminen antoi uuden suunnan keskustelulle, sillä viekkaan
vanhan juutalaisen viittauksesta alkoivat pojat tarjoilla hänelle
paloviinaa, mitä hän kuitenkin nautti hyvin niukasti, sillä aikaa kuin
Fagin, joka oli olevinaan tavattoman hyvällä tuulella, vähitellen sai
Sikesinkin paremmalle päälle, ollen pitävinään hänen uhkauksiaan vain
pienenä pilana ja sitäpaitsi nauraen sydämellisesti parille kömpelölle
sukkeluudelle, jotka viimemainittu, useampia kertoja paloviinapulloa
käsiteltyään, suvaitsi laskea kuuluville.

— Hyvin kaikki, sanoi Sikes, mutta minun täytyy saada teiltä muutama
kolikko tänä iltana.

— Minulla ei ole penniäkään mukanani, virkkoi juutalainen.

— Mutta teillä on enemmän kuin kylliksi kotona, väitti Sikes, ja minun
on saatava vähäisen.

— Enemmän kuin kylliksi! huudahti juutalainen, ojentaen kätensä kohti
korkeutta. Minulla ei ole edes niin paljoa kuin —.

— En tiedä, paljonko teillä on, ettekä tuskin tiedä sitä itsekään,
sillä tarvittaisiinpa oikein pitkä aika sen kaiken laskemiseen, mutta
jotain täytyy minun tänä iltana saada. Se on varma.

— Hyvä, hyvä, sanoi juutalainen huokaisten, lähetän heti Taskuveijarin
hakemaan mitä tarvitaan.

— Sen jätätte aivan kauniisti tekemättä, vastasi Sikes. Ovela
taskuveijari on ehkä hieman liian ovela ja unohtaisi ehkä tulla
takaisin tai eksyisi tiellä tai joutuisi poliisin ahdistamaksi ja
siten estetyksi tai ainakin keksisi kaikki maailman anteeksipyynnöt
kun te vain antaisitte hänelle viittauksenkin. Ei, Nancyn pitää mennä
kanssanne pesäänne noutamaan rahat, jotta voin olla varma asiasta ja
sillä aikaa paneudun sänkyyn ja nukahdan hiukan.

Pitkän tinkimisen ja kinastelun jälkeen onnistui juutalaisen supistaa
haluttu laina viidestä punnasta kolmeen puntaan, neljään shillinkiin ja
kuuteen penceen hänen juhlallisesti vakuuttaessaan, ettei hänelle jäisi
enempää kuin puolitoista shillinkiä jäljelle omaa tarvetta varten.
Sikesin nyrpeästi huomautettua, että täytyy kai hänen tyytyä siihen,
kosk'ei voinut saada enempää valmistautui Nancy lähtemään juutalaisen
kanssa kotiin taskuveijarin ja Batesin asettaessa ruokatavarat
kaappiin. Sitten jätti juutalainen hyvästit kohteliaalle ystävälleen,
lähtien Nancyn ja poikien seurassa kotiin, Sikesin heittäytyessä
sänkyyn ja valmistautuessa nukkumaan siihen saakka kunnes nuori nainen
tulisi takaisin.

Tullessaan juutalaisen asunnolle tapasivat he Toby Crackitin ja
Chitlingin innokkaina pelaamassa viidettätoista cribbage-eräänsä, ja
on tuskin tarpeellista mainita, että Chitling hävisi menettäen siten
viidennentoista eli viimeisen sixpencensä nuorten ystäviensä suureksi
iloksi. Mr Crackit, joka oli hieman hämillään sen johdosta, että hänet
oli tavattu häntä sekä asemansa että sielunominaisuuksiensa puolesta
niin paljon alempana olevan henkilön seurasta, kyseli haukoitellen
Sikesiä, ottaen hattunsa lähteäkseen.

— Onko joku käynyt täällä? tiedusteli juutalainen.

— Ei ainoakaan ihminen, vastasi mr Crackit korjaten
paidanrintamustansa, täällä on ollut rauhallista kuin kirkossa. Teidän
olisi hyvitettävä minua, Fagin, jollain tavoin siitä, että olen
vartioinut taloa niin kauan. Paha minut periköön, ellen ole läpiväsynyt
kuin jurymies, ja kaiketikin olisin nukkunut kuin pölkky, jollen olisi
ollut kyllin ystävällinen viihdyttääkseni tätä nuorukaista. Kirotun
ikävää minulla on ollut!

Näitä ja muita samantapaisia huudahduksia sinkautellen sipaisi
Toby Crackit voittonsa luoksensa, sulloi sen huolimattomasti
liivintaskuunsa, ikäänkuin hänen asemassaan oleva mies ei olisi
arvostellut sellaisia pikkulantteja minkään arvoisiksi, ja vääntäysi
sitten huoneesta niin komeasti ja arvokkaasti, että Chitling, joka loi
taukoamatta ihailevia katseita hänen jalkoihinsa ja kenkiinsä kunnes
ne katosivat, vakuutti seuralle pitävänsä viittätoista sixpenceä
halpana maksuna tämänkaltaisesta tuttavuudesta ja ettei hän välittänyt
häviöstään tuon enempää.

— Ahaa, pääsi Tomilta. Hän on kyllä tyhjentänyt taskuni, mutta voinhan
painua ulos ansaitsemaan lisää kun tahdon, vai mitä, Fagin?

— Voit tietysti, vastasi juutalainen, ja mitä pikemmin menet, sitä
parempi, Tom. Riennä niinollen korvaamaan menetys aikaa hukkaamatta.
Onkin jo teidän aika ryhtyä johonkin, sinun Taskuveijari, ja sinun,
Charley. Kello on kohta kymmenen eikä vielä ole mitään suoritettu.

Nyökäten Nancylle ottivat pojat hattunsa ja lähtivät, Taskuveijarin ja
hänen erikoisystävänsä kujeillessa mr Chitlingin kustannuksella.

— No niin, virkkoi juutalainen heidän mentyään, nyt pitää minun mennä
hakemaan rahoja teille, Nancy. Tämä on vain sen pienen kaapin avain,
minne kätken ne pikkutavarat, mitkä pojat tuovat kerallaan kotiin,
ystäväni. Rahojani en koskaan pidä lukon takana, koska minulla ei ole
mitään rahoja lukittaviksi — ha, ha, ha! Tämä on viheliäistä ammattia,
Nancy. Se ei lyö leiville, mutta minua haluttaa nähdä nuorisoa
ympärilläni ja siksi pidän sen käynnissä. Hiljaa! sanoi hän ja kätki
nopeasti avaimen takkiinsa. Kuka siellä? Hiljaa!

Tyttö, joka käsivarret ristissä oli istunut pöydän ääressä, ei
näyttänyt millään tavoin tuntevan mielenkiintoa saapujaa kohtaan
eikä välittävän menikö hän vai tuli, kunnes miehenääni osui hänen
korviinsa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän äänen tajusi, sieppasi
hän salamannopeasti hattunsa ja shaalinsa sinkauttaen ne pöydän
alle. Juutalaisen pian senjälkeen kääntyessä häneen päin valitti hän
kuumuutta äänellä, minkä raukeus ei lainkaan soveltunut, yhteen hänen
äskeisten vilkkaitten liikkeittänsä kanssa, joita juutalainen ei
kuitenkaan huomannut, koska oli istunut selin häneen.

— No, kuiskasi juutalainen, kuin kiukustuneena keskeytyksestä, se on
vain odottamani henkilö. Hän tulee tänne alas. Ei sanaakaan rahoista
hänen täälläollessaan, Nancy! Hän ei viivy kauan — korkeintaan
kymmenen minuuttia, ystäväni.

Asettaen näivettyneen etusormensa huulilleen läheni juutalainen ovea
kynttilä kädessä, lähestyvän askelten äänen kuuluessa portaissa. Hän
ehti ovelle samaan aikaan kuin tulija, joka nopeasti astui huoneeseen
ja oli aivan tytön lähellä, ennenkuin kiinnitti häneen huomiota. Tulija
oli Monks.

— Vain muuan nuorista ystävistäni, sanoi juutalainen, joka näki
Monksin astahtavan taaksepäin huomatessaan vieraan henkilön. Teidän ei
tarvitse poistua, Nancy.

Tyttö vetäytyi lähemmäksi pöytää luoden alas silmänsä, ensin
tarkastettuaan Monksia välinpitämättömin katsein, mutta tämän
samassa käännähtäessä juutalaista kohti loi hän häneen vielä yhden
huomaamattoman silmäyksen, niin terävästi tutkivan ja merkityksellisen,
että jos joku olisi voinut havaita muutoksen, olisi hän silloin tuskin
voinut luulla molempien näitten katseitten lähteneen samasta henkilöstä.

— Mitä uutta? kysäisi juutalainen.

— Tärkeitä uutisia.

— Ja — ja hyviä uutisia? kysyi juutalainen epäröiden, kuin olisi
pelännyt ärsyttää toista liian valoisilla toiveillaan.

— Ei lainkaan huonoja, vastasi Monks hymyillen. Tällä kertaa olen
ollut kyllin nokkela. Tahtoisin vähän puhua kanssanne.

Tyttö vetäytyi vieläkin lähemmäksi pöytää osoittamatta mitään halua
lähteä, vaikkakin näki Monksin tarkoittavan häntä. Juutalainen,
mahdollisesti peläten tytön sanovan jotakin rahoista, jos hän yrittäisi
päästä hänestä, osoitti kattoon ja johti Monksin ulos huoneesta.

— Ei siihen helvetilliseen luolaan, missä olimme viimeksi, kuuli tyttö
Monksin sanovan heidän mennessään ylös portaita. Juutalainen nauroi
sanoen jotain, mitä tyttö ei voinut käsittää, mutta tuntui portaitten
narinasta päättäen vievän vieraansa ylös toiseen kerrokseen. Ennenkuin
heidän askeleensa vielä olivat häipyneet, oli tyttö vetänyt kengät
jaloistaan, heittänyt hameensa päänsä yli sekä käärinyt käsivartensa
siihen, seisten nyt oven vieressä kuuntelemassa, pidättäen henkeään
jännityksestä. Melun vaimennuttua hiipi hän ulos huoneesta, kulki
ääneti ylös portaita, kadoten ylhäällä vallitsevaan pimeyteen.

Huone oli tyhjä neljännestunnin verran, minkäjälkeen tyttö yhtä
äänettömin askelin hiipi sinne takaisin. Pian senjälkeen kuuli hän
molempien miesten tulevan alas portaita. Monks poistui heti ulos
kadulle, juutalaisen palatessa ylös rahoja noutamaan. Kun hän tuli
takaisin, pukeutui tyttö parhaillaan shaaliinsa ja hattuunsa ollakseen
valmis lähtemään.

— Mutta, Nancy, puhkesi juutalainen säikähtyneenä sanomaan laskiessaan
kynttilän luotaan, kuinka kalpea olettekaan!

— Kalpea! toisti tyttö varjostaen silmiään kuin katsoakseen tarkemmin
häneen.

— Hirveän kalpea, sanoi juutalainen. Mitä teille on tapahtunut?

— Ei mitään, mikäli minä tiedän, paitsi että olen istunut täällä
ahtaassa luolassa kuinka kauan lienenkään, vastasi tyttö huolettomasti.
Mutta antakaa minun nyt mennä kotiin, niin teette kiltisti.

Joka lanttia huoaten laski juutalainen rahasumman hänen käteensä, minkä
jälkeen he erosivat, sanoen toisilleen lyhyesti "hyvää yötä".

Tultuaan ulos kadulle istahti tyttö eräälle porraskivelle näyttäen
aivan hämmentyneeltä ja kykenemättömältä jatkamaan matkaa.

Äkkiä nousi hän ylös ja riensi pois aivan päinvastaiseen suuntaan
kuin missä Sikes odotti häntä, kiiruhtaen kulkuaan ja aikoen lopulta
nopeasti juosta. Vihdoin pysähtyi hän aivan uupuneena vetämään henkeä,
väänteli käsiään ja puhkesi itkuun, kuin olisi äkkiä havainnut
kykenemättömyytensä suorittamaan jotakin asiassa, mikä häntä kiinnosti.

Hänen kyyneleensä antoivat hänelle ehkä lohdutusta, tai ehkä hän
myöskin huomasi, kuinka täysin toivoton hänen asemansa itse asiassa
oli, sillä hän kääntyi ympäri ja kiirehti melkein yhtä nopeasti aivan
vastakkaiseen suuntaan, osaksi ottaakseen takaisin menetetyn ajan,
osaksi pitääkseen askeleensa ajatustensa pyörteisen virran tasalla,
joten hän pian saavutti talon, minne oli jättänyt murtovarkaan.

Oli onni tytölle, että rahojen omistaminen antoi Sikesille niin
paljon tekemistä seuraavana päivänä syömisessä ja juomisessa ja että
sillä sitäpaitsi oli hyväätekevä vaikutus lieventää hänen luonteensa
karkeutta, joten hänellä ei ollut aikaa eikä halua kiinnittää huomiota
tytön käytökseen tai ulkonäköön. Se seikka, että tyttö oli hajamielinen
ja hermostunut kuin henkilö, joka on aikeissa ottaa ratkaisevan
askeleen, ei olisi jäänyt terävänäköiseltä juutalaiselta huomaamatta,
ja hän olisi otaksuttavastikin heti tuntenut itsensä levottomaksi,
mutta mr Sikes, jolta puuttui havaintokyky ja jota myöskään eivät
rasittaneet muut rikkiviisaat epäilykset kuin ne, mitkä tulivat ilmi
hänen ärtyisässä ja raa'assa käyttäytymisessään jokaista kohtaan,
ja joka lisäksi, kuten jo olemme maininneet, oli tavattoman hyvällä
tuulella, ei vainunnut mitään arveluttavaa hänen elkeissään ja välitti
hänestä niin vähän, että vaikkapa tytön kiihtymys olisi ollut paljoa
huomattavampikin kuin se oli, se todennäköisesti ei olisi herättänyt
hänen epäilyksiään. Illan lähetessä lisääntyi tytön hermostuneisuus ja
hänen odottaessaan, että murtovaras joisi itsensä nukuksiin, valahti
sellainen tavaton kalpeus hänen poskilleen ja hehku hänen silmiinsä,
että Sikeskin sen hämmästyen äkkäsi.

Mr Sikes, joka edelleen oli heikkona kuumeesta, makasi sängyssään
laimistaen geneveläistänsä kuumalla vedellä, jotta se juovuttaisi
vähemmän, ja oli työntänyt lasin pöydän yli Nancylle täytettäväksi
kolmannen tai neljännen kerran, kun nämä seikat herättivät hänen
huomiotansa.

— No mutta, hitto minut periköön! sanoi hän nousten kyynärpäittensä
varaan ja katsoen tyttöä kasvoihin. Sinähän näytät aivan ruumiilta,
joka on herännyt henkiin jälleen. Mikä sinua vaivaa?

— Mikäkö minua vaivaa? vastasi tyttö. Ei mikään. Miksi katsot minuun
noin?

Rauhoitettuaan itseään tällä vakuutuksella tyhjensi Sikes lasin
pohjaan, pyytäen sitten monin manauksin lääkettänsä. Tyttö hyppäsi
kiireesti ylös, kaatoi nopeasti selin kääntyneenä lääkeaineen lusikkaan
ja ohjasi sen hänen suuhunsa hänen sitä ottaessaan.

— No, virkkoi varas, tule tänne ja istu viereeni ja ota jälleen
omat kasvosi tai olen muuttava ne niin, ettet tunne niitä, vaikka
tahtoisitkin.

Tyttö totteli, ja Sikes heittäysi takaisin pieluksen varaan hänen
kätensä omassaan ja silmät kiinnitettyinä hänen kasvoihinsa. Ne
sulkeutuivat ja avautuivat jälleen, sulkeutuivat vielä kerran ja
avautuivat taas. Murtovaras muutteli levottomana asentoaan, ja useita
kertoja nukahdettuaan pariksi kolmeksi minuutiksi sekä yhtä usein
havahduttuaan valveille kauhun katsein ja oudoksuen tirkisteltyään
ympärilleen, vaipui hän, juuri kun taas oli kohottautumaisillaan,
syvään ja raskaaseen uneen. Hänen kätensä päästi otteensa, kohotettu
käsivarsi putosi alas hänen sivulleen ja hän nukkui tietämättömänä
mistään.

— Vihdoinkin vaikutti oopiumi, virkkoi tyttö ja nousi sängystä. Mutta
saavun ehkä kuitenkin liian myöhään. Hän asetti nopeasti hatun päähänsä
ja shaalin ylleen, silloin tällöin tuskaisesti katsellen ympärilleen,
ikäänkuin olisi hän, huolimatta unijuomasta, joka silmänräpäys pelännyt
tuntevansa Sikesin raskaan käden olkapäällään, kumartui sitten hiljaa
yli sängyn ja suuteli varkaan huulia, avasi ja sulki äänettömästi
huoneen oven ja kiiruhti pois talosta.

Monet puodeista olivat jo suljetut niillä palokujilla ja syrjäkaduilla,
joitten kautta hänen oli kuljettava Lontoon Westendiin. Kello löi
kymmenen ja hänen kärsimättömyytensä kävi yhä suuremmaksi. Hän tunki
eteenpäin ahtailla jalkakäytävillä, tyrkki ohikulkijoita molemmin
puolin ja kiiruhtaen melkein hevosten päitten alitse kulki hän nopeasti
poikki runsasliikenteisten katujen, missä suuret joukot jalankulkijoita
innokkaasti odottivat voidakseen tehdä samoin.

— Nainen mahtaa olla hullu, sanoivat ihmiset kääntyen katsomaan hänen
jälkeensä hänen ohirientäessään.

Hänen saapuessaan kaupungin parempiin osiin olivat kadut verraten
autiot, ja täällä herätti hänen kiiruhtava kulkunsa vielä suurempaa
ihmettelyä niissä harvoissa kulkijoissa, joita hän sivuutti. Muutamat
riensivät hänen peräänsä saadakseen tietää, minne hän kiirehti niin
tavatonta vauhtia, toiset pysähtyivät töllistelemään hänen jälkeensä,
mutta he jäivät, yksi toisensa perästä, ja lähestyessään päämääräänsä
oli hän aivan yksin.

Se oli suuri perhehotelli erään rauhallisen, kauniin kadun varrella
Hyde Parkin läheisyydessä. Hänen portin ulkopuolella riippuvan lyhdyn
säteilevässä valossa lähestyessään sisäänkäytävää löi kello yksitoista.
Hän näytti muutaman silmänräpäyksen epäröivän, menisikö sisään, mutta
kellonlyönti varmisti häntä, ja hän astui eteishuoneeseen. Porttivahdin
koppi oli tyhjä. Hän katseli neuvotonna ympärilleen ja lähestyi
portaita.

— No, lapseni, virkkoi muuan somasti puettu naishenkilö, joka kurkisti
eräästä ovesta hänen takanaan, ketä etsitte täältä?

— Erästä naista, joka asuu tässä talossa, vastasi tyttö.

— Erästä naista! oli halveksivan katseen seuraama vastaus. Ketä
naista, jos saan luvan kysyä?

— Miss Maylieta, sanoi Nancy.

Nainen, joka nyt oli ennättänyt tarkastella hänen ulkomuotoaan, vastasi
ainoastaan siveellisen mielipahan katseella sekä kutsui paikalle
edeskäyvän, jolle Nancy toisti asiansa.

— Mikä nimi pitää minun sanoa? kysyi edeskäypä.

— Ei ole tarvis sanoa mitään nimeä, vastasi Nancy.

— Eikö asiaannekaan? kysyi mies.

— Ei, ei sitä myöskään, vastasi tyttö, minun täytyy puhua neidin
itsensä kanssa.

— Pois! sanoi mies ja työnsi häntä kohti ovea. Siitä ei tule mitään.
Menkää tiehenne!

— Kantamalla vain voitte saada minut pois, virkkoi tyttö kiihkeästi,
ja siinä on työtä ainakin kahdelle sellaiselle kuin te. Eikö täällä ole
ketään, jatkoi hän katsoen ympärilleen, joka tahtoisi toimittaa perille
pienen viestin minunlaiseltani raukalta?

Tämä vetoomus vaikutti erääseen hyväsydämiseen kokkiin, joka muitten
palvelijain tavoin seisoi katselemassa ja nyt astui esiin välittäjäksi.

— Voit kai toimittaa sen hänelle, Joe? lausui hän.

— Mutta mitä minun on sanottava? kysyi mies pitäen toista jalkaansa
portaalla.

— Että eräs nuori tyttö hartaasti pyytää saada puhua miss Maylien
kanssa kahdenkesken, sanoi Nancy, ja että, jos hän vain haluaa kuulla
ensimmäinen sanan siitä mitä minulla on puhuttavana, hän tietää
haluaako hän enempää kuunnella minua vai antaako ajaa minut ulos
petturina.

— Se ei ollut vähän, se täytyy minun sanoa, virkkoi mies.

— Viekää sana, sanoi tyttö lujasti, ja tuokaa minulle vastaus.

Mies riensi ylös portaita, ja Nancy jäi seisomaan, kalpeana ja
miltei hengittämättä, kuunnellen vapisten niitä selvästi kuuluvia
halveksumisen ilmauksia, joita hyveelliset palvelijattaret tuhlasivat
hänelle ja jotka kävivät entistä myrkyllisemmiksi, kun edeskäypä palasi
sanoen, että hän voisi tulla ylös.




NELJÄSKYMMENES LUKU.

Omituinen tapaaminen, joka on jatkona edelliseen lukuun.


Nancy oli viettänyt elämänsä Lontoon kaduilla sekä sen iljettävimmissä
luolissa ja syrjäpaikoissa, mutta vielä oli hänessä jäljellä jotain
naisen alkuperäisestä luonteesta, ja kun hän kuuli kevyitten askelten
äänen lähestyvän edessään olevaa ovea ja ajatteli sitä ääretöntä
vastakohtaisuutta, minkä pieni huone seuraavassa silmänräpäyksessä
kätkisi, valtasi hänet syvän häpeän tunne ja hän vaipui kokoon,
ikäänkuin hän tuskin olisi voinut kestää sen läsnäoloa, jonka puheille
oli pyrkinyt.

Mutta näitten parempien tunteitten kanssa kamppaili ylpeys, vika,
mikä vaivaa yhtä hyvin alhaisimpia olentoja kuin korkeimpia ja
itsetietoisimpiakin. Hän, varkaitten ja roistojen kurja seuralainen,
pahimpien pesäpaikkojen heittiö, hän, joka oli tekemisissä vankiloitten
ja syrjäkatujen pahimman pohjasakan kanssa ja eli ristikkojen varjossa
— hänkin, tämä turmeltunut olento, tunsi itsensä liian ylpeäksi
paljastaaksensa sitä naisellisen tunteen hiventä, jota hän piti
heikkoutena, mutta joka yksin yhdisti hänet siihen inhimillisyyteen,
josta hänen tuhoissa elämänsä oli hävittänyt niin monta jälkeä hänen
vielä ollessa lapsi.

Hän kohotti katsettaan riittävästi nähdäkseen, että se henkilö, joka
oli tullut sisälle, oli yksinkertainen ja kaunis tyttö, minkä jälkeen
hän taas loi silmänsä kohti lattiaa ja teeskennellyn vaatimattomasti
sanoi:

— On vaikeata saada tavata teitä, neiti. Jos minulta olisi pääsy
evätty ja olisin mennyt tieheni, kuten useimmat olisivat tehneet, niin
olisitte te tullut pahoillenne siitä jonakin päivänä, eikä syyttä.

— Olen kovin pahoillani, jos joku on ollut epäkohtelias teille,
vastasi Rose. Mutta älkää ajatelko enempää sitä, vaan sanokaa minulle,
miksi tahdotte puhua kanssani. Olen se, jota tiedustelitte.

Ystävällinen sävy tässä vastauksessa, lempeä ääni, rakastettava käytös
sekä täydellinen ylpeyden tahi tyytymättömyyden puute yllätti tytön
kokonaan, ja hän purskahti itkuun.

— Oi, neiti, neiti, sanoi hän, lyöden kätensä kiihkeästi yhteen, jos
olisi monta teidän kaltaistanne, niin ei olisi niin monta sellaista
kuin minä — ei olisi — ei olisi —.

— Istukaa, sanoi Rose vakavasti. Jos olette köyhä tai hädänalainen, on
minulle oleva ilo saada auttaa teitä, jos voin. Istukaa.

— Antakaa minun seistä, neiti, virkkoi tyttö yhä itkien, älkää
puhutelko minua niin ystävällisesti, ennenkuin tunnette minut paremmin.
— On myöhä. Onko — onko — tuo ovi lukittu?

— On, vastasi Rose ottaen pari askelta takaisin ollakseen lähempänä
apua, jos sattuisi sitä tarvitsemaan, kuinka niin?

— Koska, sanoi tyttö, olen aikeissa antaa omani ja muiden elämän
teidän käsiinne. Minä olen sama tyttö, joka laahasin pikku Oliverin
takaisin juutalaisen luokse sinä iltana, jolloin hän lähti
Pentonvillessä olevasta talosta.

— Te? huudahti Rose Maylie.

— Niin, minä, neiti, vastasi tyttö. Minä olen viheliäisin olento,
mistä olette kuullut puhuttavan, joka elän varkaitten joukossa ja
joka en koskaan, siitä hetkestä alkain, jolloin avasin silmäni ja
tajusin aistini Lontoon kaduilla, ole tuntenut mitään parempaa elämää
tai ystävällisempää sanaa kuin ne ovat minulle antaneet, niin totta
kuin Jumala minua auttakoon! Vetäytykää kernaasti etäämmäksi minusta.
Olen nuorempi kuin näytän olevan, mutta olen tottunut siihen, sillä
köyhimmätkin naiset väistyvät tieltäni, kun kuljen läpi jalkakäytävien
tungoksen.

— Kuinka kauheata! sanoi Rose peräytyen ehdottomasti askeleen taapäin.

— Kiittäkää taivasta polvillanne, rakas neiti, huudahti tyttö, että
teillä on ollut ystäviä huolehtimassa teistä lapsuudessanne ja ettei
teidän koskaan ole tarvinnut tuntea kylmää eikä nälkää, ei kurjuutta
eikä juoppoutta eikä — eikä sitä, mikä on pahempaa kuin kaikki
tämä, kuten minä olen saanut tehdä jo kehdosta asti. Käytän tätä
sanaa, sillä katu ja katuojat olivat kehtonani, kuten ne ovat olevat
kuolinvuoteenanikin.

— Säälin teitä! virkkoi Rose murtuneella äänellä. Sydämeni on
pakahtumaisillaan.

— Jumala teitä siunatkoon hyvyydestänne! vastasi tyttö. Jospa
tietäisitte, millaiseksi toisinaan tunnen mieleni, niin surkuttelisitte
minua. Mutta olen hiipinyt pois niitten luota, jotka varmastikin
murhaisivat minut, jos tietäisivät minun olevan täällä kertomassa
teille, mitä olen kuullut. Tunnetteko erään miehen, nimeltä Monks?

— En, sanoi Rose.

— Mutta hän tunsi teidät, lausui tyttö, ja hän tiesi, että te olitte
täällä, sillä hänen puheensa perusteella teidät löysin.

— En ole koskaan kuullut sitä nimeä, sanoi Rose.

— Silloin kulkee hän väärällä nimellä joukossamme, mitä monesti
olen epäillytkin, virkkoi tyttö. Joku aika sitten, vähän sen jälkeen
kuin Oliver oli otettu taloonne tuon yöllisen murtautumisen jälkeen,
kuuntelin minä — koska olin alkanut epäillä häntä — erästä
keskustelua hänen ja Faginin välillä. Siitä mitä kuulin, ymmärsin, että
Monks — se mies, jota teiltä kysyin —.

— Niin, sanoi Rose, ymmärrän.

—...että Monks, jatkoi tyttö, sattumalta oli keksinyt hänet kahden
meidän poikamme seurassa sinä päivänä, jona hän ensi kerran hävisi
meiltä, ja että hän pian oli nähnyt pojan olevan juuri sen lapsen, jota
hän etsi, vaikka en voinut ymmärtää, minkätähden. Hän sopi Faginin
kanssa, että jos Oliver löytyisi, saisi Fagin määrätyn rahasumman siitä
ja vielä enemmän, jos hän tekisi pojasta varkaan, mitä Monks syystä
tahi toisesta, jotakin omaa tarkoitusperäänsä silmällä pitäen toivoi.

— Mitä tarkoitusperää? kysyi Rose.

— Hän näki varjoni seinällä juuri kuunnellessani saadakseni tietää
sen, sanoi tyttö, eikä moni ihminen olisi päässyt pakoon tulematta
ilmi, mutta minä pääsin, enkä nähnyt häntä enää ennenkuin eilen illalla.

— Ja mitä tapahtui silloin?

— Sanon sen teille. Eilisiltana tuli hän jälleen. He menivät taas
yläkertaan, ja minä kuuntelin ovella, ensin kääriydyttyäni hameeseeni,
jottei varjoni kavaltaisi minua. Ensimmäiset sanat, mitkä kuulin
Monksin virkkavan, olivat: "Ainoat todistukset siitä, kuka poika on,
lepäävät siis virran pohjassa, ja se vanha ämmä, joka ne sai äidiltä,
lahoo kirstussaan". He nauroivat ja puhuivat hänen menestyksestään
tässä asiassa, ja Monks, joka jatkoi puhettaan pojasta, käyden kovin
kiihkeäksi, sanoi, että vaikka hän nyt olikin niin varma nuoren penikan
rahoista, olisi hän kuitenkin mieluummin nähnyt, että kaikki olisi
käynyt toisella tavalla, sillä mikä ainutlaatuinen pila olisikaan
ollut saada tehdä tyhjäksi isän ylpeys kuljettamalla poikaa vankilasta
toiseen ja senjälkeen saattaa hänet oikeuden eteen jostakin törkeästä
rikoksesta, minkä Fagin helposti olisi voinut järjestää ensin
hyödyttyään hänestä melko lailla.

— Mitä mahtaa kaikki tämä olla? kysyi Rose.

— Totta, neiti, totta, vaikka se tulee minun huuliltani, vastasi
tyttö. Senjälkeen sanoi Monks sadatellen, tavallista kylläkin minun
korvilleni, mutta vierasta teidän, että jos hän voisi tyydyttää vihansa
ottamalla pojan hengiltä saattamatta omaansa vaaraan, niin haluaisi
hän tehdä sen, mutta koska hän ei voinut sitä, olisi hän valmiina
voidakseen tavata hänet hänen elämänsä joka käännekohdassa, ja jos
hän käyttäisi eduksensa syntyperäänsä ja elämäkertaansa, voisi hän
ainakin vahingoittaa häntä. "Lyhyesti sanoen, Fagin", sanoi hän, "niin
juutalainen kuin olettekin, ette kuitenkaan koskaan ole asettanut
sellaisia ansoja; jollaisia minä tulen suunnittelemaan nuorelle
veljelleni Oliverille."

— Hänen veljensä! huudahti Rose lyöden kätensä yhteen.

— Niin kuuluivat hänen omat sanansa, sanoi Nancy katsellen
levottomasti ympärilleen, mitä hän muuten oli tehnyt koko ajan, aina
puhumaan aljettuaan, sillä Sikesin kuva vainosi häntä taukoamatta. Ja
vielä enemmän. Kun hän puhui teistä ja toisesta naisesta, sanoi hän,
että näytti olevan taivaan tai paholaisen vehje häntä vastaan, että
Oliverin piti joutua teidän käsiinne, mutta sitten nauroi hän ja sanoi,
että oli joka tapauksessa jokin lohdutus siinäkin, sillä kuinka monta
tuhatta ja sataa tuhatta puntaa antaisittekaan, jos teillä ne olisi,
saadaksenne tietää, kuka teidän kaksijalkainen sylikoiranne oli.

— Ei kai ole tarkoituksenne sanoa, virkkoi Rose hyvin kalpeana, että
hän oli tosissaan.

— Kyllä hän oli täysin tosissaan, vastasi tyttö ravistaen päätänsä.
Hän on hyvin vakava mies, kun hänen suuttumuksensa on herätetty.
Tiedän monta, joiden teot ovat pahempia, mutta tahdon mieluummin
kuulla kymmenen kertaa heitä kaikkia yhdessä kuin yhden ainoan kerran
Monksia. — Mutta on myöhä, minun täytyy kiirehtiä kotiin, jotta ei
aavistettaisikaan minun olleen ulkona sellaisella asialla kuin tämä.
Minun täytyy heti lähteä.

— Mutta mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. Kuinka voin ilman teitä
käyttää hyödykseni tätä tiedonantoa? Tahdotte palata? Miksi tahdotte
palata takaisin seuraan, jonka olette kuvannut niin kaamein värein? Jos
tahdotte toistaa nämä tiedot eräälle herralle, jonka heti kutsun tänne
tästä viereisestä huoneesta, viedään teidät vähemmässä kuin puolessa
tunnissa paikkaan, missä voitte olla täydessä turvassa.

— Tahdon mennä takaisin, virkkoi tyttö. Minun täytyy mennä takaisin,
koska — kuinka minä voin selittää sen sellaiselle viattomalle naiselle
kuin te? — Koska niitten miesten joukossa, joista olen teille
kertonut, on yksi, hurjin kaikista heistä, jota en voi jättää, en edes
tullakseni pelastetuksi siitä elämästä, jota nyt vietän.

— Se, että kerran ennen olette toiminut tuon rakkaan pojan hyödyksi,
sanoi Rose, että olette tullut tänne, niin suuren vaaran uhatessa teitä
itseänne, kertoaksenne minulle, mitä olette kuullut, käytöksenne, joka
on saanut minut vakuutetuksi sanojenne todenperäisyydestä, kasvonne
ja katumuksenne, kaikki tuo saa minut uskomaan, että teidät vielä
voidaan pelastaa. Ah, lausui nuori tyttö hellästi ja risti kätensä,
kuumien kyynelten vieriessä alas hänen poskiansa pitkin, älkää
sulkeko korvianne erään omaan sukupuoleenne kuuluvan rukouksilta —
ensimmäisen, luulen, joka konsanaan on vedonnut teihin murhemielin ja
osaaottaen. Kuulkaa minua ja sallikaa minun pelastaa teidät!

— Rakas neiti, huudahti tyttö langeten polvilleen, rakas, siunattu
neiti, olette ensimmäinen, joka milloinkaan on ilahduttanut minua
sanoin sellaisin kuin nämä, ja jos olisin kuullut ne muutamia vuosia
sitten, olisivat ne ehkä johtaneet minut pois surun ja synnin elämästä,
mutta nyt on se liian myöhäistä — liian myöhäistä!

— Ei ole koskaan liian myöhäistä katua ja tehdä parannus.

— On, puhkesi tyttö sanomaan ja vääntäen epätoivoisesti käsiään,
en voi jättää häntä nyt — en voi tehdä itseäni syypääksi hänen
kuolemaansa!

— Millä tavoin syypääksi?

— Ei mikään voisi pelastaa häntä, vastasi tyttö. Jos kertoisin
toisille, mitä olen kertonut teille, ja aiheuttaisin heidän
vangitsemisensa, täytyisi hänen kuolla. Hän on mitä häikäilemättömin ja
hän on ollut niin julma.

— Onko mahdollista, että sellaisen miehen tähden voitte luopua
kaikesta tulevaisuuden toivosta ja välittömän pelastuksen varmuudesta?
Se on hulluutta.

— En tiedä, mitä se on, vastasi tyttö, tiedän ainoastaan, että se on
niin, eikä ainoastaan minuun, vaan satoihin muihin nähden, jotka ovat
yhtä kurjia ja syntisiä kuin minä. Minun täytyy palata. Onko se Jumalan
vihaa sen pahan takia, mitä olen tehnyt, sitä en tiedä, mutta minua
vetää hänen luokseen jokainen kärsimys ja pahoinpitely, ja tekisin sen,
vaikkapa tietäisin, että lopuksi kuolisin hänen kätensä kautta.

— Mitä pitää minun tehdä? sanoi Rose. En voi antaa teidän mennä tällä
tavoin.

— Voitte kyllä, neiti, ja tiedän, että sen teette, vastasi tyttö
nousten ylös. Ette tule estämään minua menemästä, koska olen luottanut
teidän hyvyyteenne enkä vaatinut teiltä mitään lupausta, minkä olisin
voinut tehdä.

— Mitä hyötyä on silloin siitä ilmoituksesta, minkä minulle olette
antanut? sanoi Rose. Tämä salaisuus on tutkittava, ja kuinka voi se
tulla hyödyksi Oliverille, jota te olette niin halukas auttamaan?

— Lieneehän olemassa joku mies, joka voi kuulla sen salaisuutena ja
neuvoa teille, mitä teidän on tehtävä, vastasi tyttö.

— Mutta missä voin tavata teidät jälleen, jos se käy välttämättömäksi?
kysyi Rose. En tahdo tietää, missä nuo kauheat ihmiset oleskelevat,
vaan ainoastaan missä voin tavata teidät jonkun määrätyn ajan kuluttua
tästä lukien.

— Tahdotteko luvata minulle, että salaisuuteni säilytetään ja että
tulette yksin tai ainoastaan sen henkilön kera, joka saa sen tietää,
sekä ettei minua seurata? kysyi tyttö.

— Sen lupaan pyhästi, vastasi Rose.

— Joka sunnuntai-ilta, vastasi tyttö, minä, jos elän, kuljen London
Bridgellä kello yhdestätoista lähtien, kunnes kello lyö kaksitoista.

— Odottakaa vielä silmänräpäys, sanoi Rose, kun tyttö riensi ovea
kohti: Harkitkaa vielä kerran asemaanne ja sitä tilaisuutta, mikä
teillä on vapautuaksenne siitä. Teillä on oikeuksia minuun nähden, ei
ainoastaan siksi, että vapaaehtoisesti olette jättänyt minulle tämän
ilmoituksen, vaan myöskin naisena, kadotettuna, melkein ilman toivoa
pelastumisesta. Tahdotteko todella palata tämän varasjoukkueen ja
tämän miehen luo, kun yksi sana voi pelastaa teidät? Mikä taikavoima
vetää teitä takaisin ja saa teidät pysymään synnissä ja kurjuudessa?
Ah, eikö sitten sydämessänne ole ainuttakaan kieltä, mitä minä voisin
koskettaa — eikö sitten ole olemassa enää mitään, mihin voin vedota
tätä kauhistuttavaa lumousta vastaan?

— Suurin palvelus, minkä voisitte minulle tehdä, vastasi tyttö
väännellen käsiään, olisi, että heti ottaisitte minut hengiltä,
sillä olen tuntenut enemmän kuin koskaan ennen surua tänä iltana
ajattelemalla mikä minä olen. Ja olisihan jotain sekin, ettei
tarvitsisi kuolla samassa helvetissä, missä olen elänyt. Jumala teitä
siunatkoon, rakas neiti, ja antakoon teille yhtä paljon onnea kuin
minä olen koonnut päälleni häpeää. Näin sanoen ja selvästi kuuluvalla
nyyhkytyksellä poistui onneton tyttö, Rose Maylien, tämän tavattoman
kohtauksen valtaamana, mikä enemmän oli haihtuvan unelman kuin
todellisen tapahtuman kaltainen, vaipuessa tuolille ja yrittäessä koota
hämmentyneitä ajatuksiaan.




NELJÄSKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Sisältää uusia havaintoja ja osoittaa, että yllätykset, samoinkuin
onnettomuudetkin, harvoin tulevat yksinään.


Rosen asema oli todella melko tukala, sillä samalla kun hän mitä
innokkaimmin ja palavimmin halusi selvittää sen salaperäisyyden,
mikä verhosi Oliverin kohtaloa, ei hän toiselta puolen voinut olla
kunnioittamatta sitä luottamusta, mitä onneton nainen oli hänelle
osoittanut. Hänen sanansa ja käyttäytymisensä oli liikuttanut Rose
Maylien sydäntä, ja Oliveria kohtaan tuntemansa kiintymyksen rinnalla
ylläpiti hän lämmintä toivoa voittaa tämä yhteiskunnan ulkopuolella
vaeltava nuori olento takaisin elämään.

He aikoivat viipyä vain kolme päivää Lontoossa, ennenkuin muutamaksi
viikoksi lähtisivät eräälle etäällä merenrannalla sijaitsevalle
paikalle, ja nyt oli ensimmäisen päivän jälkeinen keskiyö. Mihin
toimenpiteisiin oli hänen ryhdyttävä, mitä voisi hän suorittaa
neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa? Tai kuinka hän epäilyksiä
herättämättä saisi matkan siirretyksi tuonnemmaksi? Mr Losberne oli
heidän mukanaan ja viipyisi vielä kaksi päivää, mutta Rose tunsi
liian hyvin tämän kunnon gentlemannin äkkipikaisen luonteen ja piti
jo ennakolta selvänä, millaisen vihanpurkauksen Oliverin ryöstämisen
välikappale hänessä aiheuttaisi, rohjetakseen uskoa hänelle
salaisuutta, jos hänen välityksensä Nancyn hyväksi ei voisi saada tukea
joltakin toiselta kokeneelta henkilöltä.

Levotonna näistä vaihtuvista ajatuksista ja milloin taipuvaisena
yhteen, milloin toiseen pelastuskeinoon, milloin hyläten ne kaikki,
vietti hän unettoman yön, ja seuraavana aamuna, vielä punnittuaan
asiaa, teki hän epätoivossaan päätöksen neuvotella Harry Maylien kanssa.

— Jos on tuskallista hänelle, ajatteli hän, tulla takaisin tänne,
kuinka paljon tuskallisempaa onkaan se minulle! Mutta ehkei hän tahdo
tulla; hän kenties kirjoittaa, tai jos tulee itse, voi hän tahallaan
välttää minua — kuten teki lähtiessään, vaikka en olisi sitä hänestä
uskonut; mutta se oli parasta meille molemmille — kaikkein parasta! Ja
tässä asetti Rose kynänsä syrjään, ikäänkuin ei edes paperikaan saisi
nähdä hänen itkevän.

Hän oli jälleen tarttunut kynään ja asettanut sen taas pois hyvinkin
viisikymmentä kertaa sekä punninnut ja aprikoinut kirjeensä ensimmäistä
riviä, kykenemättä vielä kirjoittamaan edes yhtä sanaa, kun Oliver,
joka oli ollut ulkona kävelemässä mr Giles henkivartijanaan, tuli
juosten huoneeseen niin hengästyneen kiireisesti, että näytti tulleen
jotakin uutta levottomuuden aihetta.

— Miksi olet noin kiihoittunut? kysyi Rose mennen häntä vastaan.

— En ymmärrä mitä se on, minusta tuntuu kuin tukehtuisin, vastasi
Oliver. Oi, Jumala! Ajatella, että kuitenkin viimein saisin nähdä
hänet, ja te saatte tietää, että kaikki, mitä olen teille sanonut, on
totta!

— En ole koskaan uskonut sinun sanoneen meille muuta kuin totuuden,
rakas Oliver, virkkoi Rose rauhoittaen. Mutta mistä on kysymys? Kenestä
sinä puhut?

— Olen nähnyt sen vanhan herran, vastasi Oliver, tuskin kyeten saamaan
sanaakaan suustaan, sen vanhan herran, joka oli niin hyvä minua kohtaan
— mr Brownlowin, josta niin usein olemme puhuneet.

— Missä? tiedusti Rose.

— Hän astui alas vaunuista, vastasi Oliver vuodattaen ilon kyyneleitä,
ja meni sisälle erääseen taloon. En puhutellut häntä. Muta Giles kysyi,
asuiko hän siellä, ja vastattiin, että niin oli laita. Katsokaahan,
sanoi Oliver näyttäen erästä paperilappua, tässä se on, tähän on
kirjoitettu, missä hän asuu — nyt tahdon heti mennä sinne. Oi,
ajatelkaa! Mitä minä teen, kun tapaan hänet ja taas saan kuulla hänen
puhuvan.

Ajatukset koko lailla hämmentyneinä näistä ja muista toisistaan
riippumattomista ilonhuudahduksista luki Rose osoitteen, mikä oli
Craven Street Strandissa.

— Pian! sanoi hän. Käske heidän noutaa ajuri ja laita itsesi kuntoon
seurataksesi minua. Ajan heti sinne sinun kanssasi kadottamatta
minuuttiakaan ja sanon tädille vain, että menemme tunnin ajaksi ulos.
Laita itsesi kuntoon niin pian kuin mahdollista.

Viittä minuuttia myöhemmin olivat he matkalla Craven Streetille. Kun
he tulivat perille, jätti Rose Oliverin vaunuihin, sanoen syyksi, että
hänen oli valmistettava vanhaa herraa, sekä lähetti kortin palvelijan
mukana ylös pyytämään mr Brownlowilta hetken keskustelua tärkeässä
asiassa. Palvelija palasi ja pyysi häntä astumaan sisään, ja hän
seurasi häntä erääseen kerrosta ylempänä sijaitsevaan huoneeseen, missä
hän joutui vanhahkon herran eteen, jolla oli hyväntahtoinen ulkonäkö
ja joka oli puettu pullonviheriään frakkiin. Hänen lähellään istui
muuan vanha herra nankkiinihousuissa ja damaskeissa, joka ei näyttänyt
erikoisen hyväntahtoiselta, pitäen käsiään puristettuina paksun kepin
nupin ympäri ja nojaten leukaansa niihin.

— Ah, hyvänen aika, sanoi pullonviheriään frakkiin puettu gentlemanni
nousten nopeasti ylös, pyydän anteeksi, nuori neiti — luulin, että oli
kyseessä joku tungetteleva henkilö, joka — pyydän anteeksi. Olkaa hyvä
ja istukaa.

— Mr Brownlow arvatenkin, sir? virkkoi Rose katsoen toisesta vanhasta
herrasta toiseen.

— Se on nimeni, sanoi vanha gentlemanni. Ja tämä on ystäväni, mr
Grimwig. Tahdotteko olla ystävällinen ja jättää meidät muutamiksi
minuutiksi, Grimwig?

— Minä luulen, virkkoi Rose, ettei meidän, keskustelumme ollessa tällä
asteella, tarvitse vaivata tätä gentlemannia menemään pois. Ellei
minulle ole väärin ilmoitettu, tietää hän asiasta, josta haluan puhua
kanssanne.

Mr Brownlow nyökäytti päätään, ja Grimwig, joka oli noussut ylös ja
tehnyt jäykän kumarruksen, teki toisen jäykän kumarruksen ja istuutui
jälleen.

— En epäile, sanoi Rose hämillään, että tulen hämmästyttämään teitä;
mutta te olette kerran osoittanut eräälle nuorelle, sangen hyvälle
ystävälleni suurta hyväntahtoisuutta ja suopeutta ja olen vakuutettu,
että teitä ilahduttaa taas saada kuulla jotakin hänestä.

— Tosia-anko? sanoi Brownlow...

— Oliver Twist nimellä hänet tunnette, vastasi Rose.

Nämä sanat eivät vielä kunnolla olleet tulleet hänen huulillaan, kun
mr Grimwig, joka oli ollut syventyvinään erääseen suureen kirjaan,
mikä lepäsi pöydällä, löi sen kiinni kovalla paukauksella ja asettui
selkäkenoon tuolillaan, samalla karkoittaen kasvonpiirteistään
jokaisen muun ilmeen paitsi mitä rajattomimman ällistyksen ja alkoi
katsoa tuijottaa pitkään ja epämääräisesti. Kuin häpeissään siitä,
että oli päästänyt ilmi niin voimakkaan liikutuksen, palautti hän
kouristuksentapaisella nykäyksellä entisen asentonsa ja tirkistäen
suoraan eteensä päästi pitkän, syvän vihellyksen, mikä lopultakaan
ei tuntunut katoavan ilmaan, vaan häviävän hänen vatsansa sisimpiin
kätköihin.

Mr Brownlow ei ollut vähemmän yllätetty, mutta hänen hämmästyksensä ei
ilmennyt täysin niin eriskummallisella tavalla. Hän muutti tuolinsa
lähemmäksi miss Maylieta ja sanoi:

— Tehkää minulle se palvelus, nuori neiti, että kerrassaan syrjäytätte
sen suopeuden ja hyväntahtoisuuden, mistä mainitsitte ja mistä ei
kukaan muu tiedä mitään, ja jos voitte kertoa jotakin, mikä voi muuttaa
sen epäedullisen käsityksen, minkä kerran olin pakotettu muodostamaan
siitä poikaparasta, niin antakaa minun Jumalan tähden kuulla se.

— Huono poika — tahdonpa syödä pääni, jos hän ei ole huono poika,
mörisi Grimwig.

— Älkää kiinnittäkö huomiotanne ystävääni, miss Maylie, sanoi
Brownlow. Hän ei tarkoita sitä, mitä hän sanoo.

Tultuaan näin pitkälle tyytyivät molemmat gentlemannit osaansa ja
puristivat senjälkeen toistensa käsiä, kuten heillä aina oli tapana.

— Mutta palataksemme asiaan, miss Maylie, lausui Brownlow, johon
ihmisrakkaudessanne tunnette niin suurta mielenkiintoa, pyydän teitä
sanomaan minulle, mitä tiedätte tästä lapsiraukasta, vaikka minun kai
ensinnä täytyy sanoa, että olen käyttänyt kaikkia tarjolla olevia
keinoja löytääkseni hänet ja että aikaisempaa otaksumaani, että
hän olisi pettänyt minut ja antanut toveriensa houkutella itsensä
varastamaan minulta poissaollessani, aikalailla on horjutettu.

Rose, jolla oli ollut aikaa koota ajatuksensa, kertoi nyt muutamin
harvoin sanoin kaiken, mitä Oliverille oli tapahtunut hänen jätettyään
mr Brownlowin talon, pidättäen kuitenkin Nancyn ilmoituksen tämän
herran korvien yksin kuultavaksi, ja lopetti vakuuttaen pojan ainoan
surun kuluneitten kuukausien aikana olleen, ettei hän ollut voinut
löytää aikaisempaa ystäväänsä ja hyväntekijäänsä.

— Jumala olkoon ylistetty! sanoi vanha gentlemanni. Tämä on suuri
ilo minulle, oikein suuri ilo! Mutta ette ole sanonut minulle, missä
hän nyt on, miss Maylie. Teidän on annettava minulle anteeksi, että
nuhtelen teitä — mutta minkätähden ette ole ottanut häntä mukaanne?

— Hän odottaa vaunuissa tuolla oven edessä, vastasi Rose.

— Oven edessä! huudahti vanha gentlemanni, minkä perästä hän sanaakaan
sanomatta riensi ulos huoneesta, alas portaita, yli astuimen ja sisälle
vaunuihin.

Kun huoneen ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, nosti Grimwig
päänsä, ja käyttäen yhtä tuolin takajalkaa kiertotappina muodosti hän
keppinsä avulla kolme ympyrää, koko ajan pysyen istuvassa asennossa.
Suoritettuaan tämän tempun nousi hän ja asteli niin vinhasti kuin voi
edestakaisin huoneessa ainakin kymmenen kertaa, minkäjälkeen hän äkkiä
pysähtyi Rosen eteen ja muitta mutkitta suuteli häntä.

— Hiljaa, sanoi hän, kun nuori nainen, hieman levottomana tästä
oudosta menettelystä, nopeasti nousi ylös. Älkää olko peloissanne. Olen
kyllin vanha voidakseni olla isoisänne. Te olette sievä tyttö — minä
pidän teistä. Siinä he ovat!

Tosiaankin, juuri hänen uudelleen heittäytyessä entiselle paikalleen
palasi Brownlow yhdessä Oliverin kanssa, jonka mr Grimwig vastaanotti
hyvin armollisesti, ja vaikka tämän silmänräpäyksen ilo olisi ollut
Rosen ainoa palkinto kaikesta hänen levottomuudestaan ja tuskastaan
Oliverin vuoksi, olisi hän kuitenkin ollut runsaasti palkittu.

— Mutta on vielä yksi, jota emme saa unohtaa, virkkoi mr Brownlow ja
soitti kelloa. Pyytäkää mrs Bedwiniä tulemaan tänne.

Vanha taloudenhoitajatar ilmaantui niin pian kuin mahdollista ja jäi
niiattuaan seisomaan ovelle, odottaen lähempiä määräyksiä.

— Mutta tehän tulette päivä päivältä yhä likinäköisemmäksi, Bedwin,
sanoi mr Brownlow ilkkuvaisesti.

— Niin teenkin, vastasi vanha rouva. Tultua niin vanhaksi kuin minä
eivät silmät parane vuosien mukana.

— Olisinhan voinut sanoakin sen teille, lausui Brownlow, mutta
asettakaa nyt silmälasinne paikoilleen ja katsokaa, ellette voi arvata,
miksi teidät on kutsuttu.

Vanha rouva alkoi kopeloida taskustaan silmälaseja, mutta Oliverin
kärsivällisyys ei kestänyt tätä uutta lisäkiusausta. Hän antoi myöten
ensimmäiselle mielijohteelleen ja juoksi hänen syliinsä.

— Ah, hyvä Jumala! huudahti vanha rouva syleillen häntä. Sehän on
minun oma, viaton poikani!

— Rakas, vanha hoitajattareni! huudahti Oliver.

— Tiesin hyvin, että hän tulisi takaisin, sanoi vanha nainen pitäen
häntä sylissään. Kuinka terveeltä hän näyttää ja kuinka hienosti
puettu hän on taas! Missä olet ollut koko tämän pitkän, pitkän ajan?
Ah, samat lempeät kasvot, mutta ei niin kalpeat, samat lempeät silmät,
mutta ei niin surulliset! En ole koskaan unohtanut niitä enkä tyyntä
hymyä, vaan joka päivä nähnyt ne samalla kertaa kuin omatkin lapseni,
jotka kuolivat minun vielä ollessani nuori ja iloinen. Hänen puhuessaan
ja milloin pitäessään Oliveria kappaleen matkan päässä itsestään
nähdäkseen, kuinka hän oli kasvanut, milloin vetäessään hänet luoksensa
uusin hyväilyin, itki ja nauroi tuo hyvä sielu vuoronperään ilossaan
hänen paluunsa johdosta. Mr Brownlow jätti hänet ja Oliverin rauhaan
vaihtamaan ajatuksia ja johti Rosen erääseen toiseen huoneeseen, missä
hän sai kuulla täydellisen selonteon Rosen kohtauksesta Nancyn kanssa,
mikä aikalailla hämmästytti häntä. Rose selitti myöskin, miksikä
ei heti ollut kääntynyt ystävänsä mr Losbernen puoleen, ja vanha
gentlemanni huomasi hänen siinä menetelleen aivan oikein ja suostui
mielellään itse neuvottelemaan vakavasti asiasta kunnon tohtorin
kanssa. Jotta hän niin pian kuin mahdollista saisi siihen tilaisuuden,
sovittiin, että hän pistäytyisi hotellissa samana iltana kello
kahdeksan ja että mrs Maylielle sillä välin varovasti ilmoitettaisiin,
mitä oli tapahtunut. Sittenkuin tämä päätös oli tehty, palasivat Rose
ja Oliver kotiin.

Rose ei suinkaan ollut yliarvioinut hyvän tohtorin katkeroitumisen
määrää, sillä tuskin oli hän kuullut Nancyn jutun, ennenkuin hän antoi
todellisen uhkausten ja sadatusten ryöpyn vapaasti virrata, uhkasi
saattaa Nancyn herrojen Blathers & Duffin yhdistetyn taitavuuden
ensi uhriksi sekä asetti todella hatunkin päähänsä kiiruhtaakseen
hakemaan noitten arvon herrojen apua. Epäilemättä olisikin hän,
silmänräpäystäkään seurauksia punnitsematta suuttumuksensa ensi
puuskassa toteuttanut aikomuksensa, jollei häntä olisi pidättänyt
osittain samankaltainen kiihkeys mr Brownlowin puolelta, joka itse oli
kuumaverinen luonne, ja osittain sellaiset syyt ja huomautukset, mitkä
näyttivät parhaiten soveltuvan saamaan hänet luopumaan äkkipikaisesta
aikeestaan.

— No, mitä hittoa sitten on tehtävä? virkkoi kuumaverinen tohtori
heidän jälleen kohdattua molemmat naiset. Laadimmeko kiitoslauselman
kaikille noille niinhyvin mies- kuin naispuolisillekin maankiertäjille
ja pyydämme heitä ottamaan vastaan esimerkiksi sata puntaa miestä kohti
vähäisenä tunnustuksena heidän hyvyydestänsä Oliveria kohtaan?

— Ei juuri niinkään, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta hyvin
varovaisesti on meidän meneteltävä.

— Varovaisesti! huudahti tohtori. Tahdon mieluummin lähettää heidät
joka sorkan —.

— Yhdentekevää minne, keskeytti hänet Brownlow. Mutta ajatelkaa,
missä määrin me, lähettämällä heidät minne tahansa, voimme toivoa
saavuttavamme tähtäimessämme olevan maalin.

— Minkä maalin? kysyi tohtori.

— Aivan yksinkertaisesti Oliverin syntyperän selvittämisen ja sen
perinnön takaisinsaamisen, mikä häneltä, jos kertomus on tosi, on
petollisesti riistetty.

— Ah, sanoi tohtori Losberne leyhyttäen nenäliinallaan, sen olin
melkein unohtanut.

— Nähkääs, jatkoi mr Brownlow, vaikka jättäisimmekin tämän tytön
kerrassaan jutun ulkopuolelle ja meidän onnistuisi saada nämä konnat
tuomioistuimen eteen hänen turvallisuutensa joutumatta vaaraan, mitä
voittaisimme sillä?

— Kaikesta päättäen ainakin tulisi muutamia heistä tuomituksi hirteen,
sanoi tohtori, ja muut lähetetyksi siirtomaavankeuteen.

— Erinomaista, vastasi mr Brownlow hymyillen, mutta siihen he kyllä
itse vievät asiansa kun aika on tullut, ja jos me sekaantuisimme siihen
ja estäisimme sen, niin menettelisimme mielestäni kovin tyhmästi, aivan
vastoin omaa pyrkimystämme tai ainakin Oliverin etua, mikä on sama asia.

— Kuinka niin? kysyi tohtori.

— Onhan selvää, että olisi erittäin vaikeata päästä täysin tämän
arvoituksen perille, ellemme voi saada tätä Monksia näyttämään
korttejaan. Se voi tapahtua ainoastaan viekkaudella ja vangitsemalla
hänet hänen ollessaan näitten henkilöitten parissa. Sillä vaikkapa
hänet pidätettäisiinkin, niin mitä todistuksia on meillä häntä vastaan?
Hän ei ole — sikäli kuin tiedämme ja voimme päätellä — sekaantunut
mihinkään heidän rosvouksiinsa. Ellei häntä täydellisesti vapauteta,
on ainakin hyvin todennäköistä, että hänet tuomitaan vankeuteen vain
irtolaisena, ja siitä lähtien on hänen suunsa luonnollisesti oleva niin
tyystin suljettu, että hän meidän tarkoitusperäämme nähden yhtä hyvin
voisi olla kuollut, mykkä, sokea tai mielipuoli.

— Siinä tapauksessa huomautan teille uudelleen, sanoi tohtori
kärsimättömänä, onko kohtuullista, että tätä tytölle annettua lupausta
on pidettävä sitovana, lupausta, joka tosin annettiin mitä parhaimmassa
ja ystävällisimmässä tarkoituksessa, mutta joka —.

— Antaa sen seikan olla sinään, hyvä nuori neiti, virkkoi mr Brownlow
torjuen Roselle, joka oli aikeissa sanoa jotakin. Lupaus on pidettävä.
En luule sen millään tavoin estävän meitä työssämme, mutta ennenkuin
voimme ratkaista minkä menettelytavan valitsemme, on tarpeen tavata
tyttö ja varmistua siitä, tahtooko hän näyttää meille, kuka tuo Monks
on, edellytettynä, että hän joutuu tekemisiin vain meidän, mutta ei
lain kanssa, tai ellei hän tahdo tai voi sitä tehdä, voimmeko saada
häneltä sellaisen kuvauksen Monksin olinpaikasta ja ulkonäöstä, että
voimme löytää hänet. Emme voi kohdata häntä ennenkuin sunnuntaina, ja
tänään on tiistai. Ehdotan sentähden, että olemme siihen saakka aivan
rauhallisina emmekä edes Oliverille mainitse mitään asiasta.

Vaikka mr Losberne ottikin vastaan tämän ehdotuksen, mikä aiheuttaisi
viiden päivän viivytyksen, monin virnistyksin, täytyi hänen kuitenkin
myöntää, ettei tiennyt mitään parempaa menettelytapaa ja kun niin Rose
kuin mrs Mayliekin täydellisesti asettuivat mr Brownlowin puolelle,
hyväksyttiin ehdotus yksimielisesti.

— Mieleni tekisi, sanoi mr Brownlow, neuvotella ystäväni mr Grimwigin
kanssa. Hän on omituinen, mutta samalla viisas ja kokenut ja voisi
ehkä olla meille hyödyksi. Voin lisätä, että hän on ammatiltaan
juristi, vaikka hän hylkäsi asianajajasäädyn vihoissaan siitä, että hän
kahtenakymmenenä vuotena sai vain yhden asian hoidettavakseen, mutta
onko tämä pidettävä suosituksena vai ei, sen saatte itse ratkaista.

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kutsutte ystävänne, vastasi
tohtori, jos minäkin saan kutsua omani.

— Se asia on ratkaistava äänestyksellä, lausui Brownlow. Kuka se on?

— Tämän rouvan ja tämän nuoren naisen — hyvä ystävä, vastasi tohtori
viitaten mrs Maylien ja luoden nuoreen naiseen paljonpuhuvan katseen.

Rose punastui kovasti, muttei vastustanut ehdotusta — ehkä tunsi hän
olevansa toivottomana vähemmistönä — ja Harry Maylie ynnä mr Grimwig
otettiin näin ollen neuvottelukuntaan lisäksi.

— Jäämme luonnollisesti kaupunkiin, virkkoi mrs Maylie, niin kauaksi
kuin on vähintäkään toivetta voida menestyksellisesti jatkaa tätä
tutkimusta. En ole säästävä vaivoja enkä kustannuksia tässä asiassa,
joka on niin lähellä meidän kaikkien sydäntä, ja viivyn täällä
mielelläni vaikka koko vuoden, jos vain vakuutatte minulle, että vielä
on olemassa jotakin toivoa.




NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.

Eräästä Oliverin vanhasta tuttavasta, jossa ilmeisiä nerouden merkkejä
on havaittavissa, tulee huomattava henkilö pääkaupungissa.


Samana iltana, jona Nancy oli vaivuttanut Sikesin uneen ja rientänyt
Rose Maylien luokse, lähestyi kaksi henkilöä, joihin tämän kertomuksen
on kiinnitettävä jonkunverran huomiota, Lontoota pohjoisesta päin
tulevaa valtatietä pitkin. He olivat mies ja nainen, tai ehkä voisi
heitä paremmin kutsua kukoksi ja kanaksi, sillä ensimainittu oli noita
pitkä- ja pihtijalkaisia, honteloita ja luisevia henkilöitä, joille
on vaikea arvioida mitään varmaa ikää, koska he jo poikina näyttävät
täysikasvuisilta miehiltä ja täysikasvuisina suurikokoisilta pojilta.
Nainen oli nuori, mutta vahvaa ja karkeaa rakennetta, jollaista
tarvittiinkin kantamaan sitä raskasta myttyä, mikä oli kiinnitetty
hänen selkäänsä. Hänen seuralaisensa ei kantanut mitään erikoisen
painavaa taakkaa, sillä kepissä, jota hän piti olallaan, riippui vain
pieni käärö, sidottuna nenäliinaan ja ilmeisesti hyvin kevyt. Tämä
seikka lisättynä hänen tavattoman pitkiin jalkoihinsa teki hänelle
mahdolliseksi helposti pysytellä puoli tusinaa askelta seuralaisensa
edellä, jonka puoleen hän tuon tuostakin kääntyi kärsimättömästi
keikauttaen päätänsä, kuin nuhdellakseen häntä hitaudesta ja
kehoittaakseen häntä kiiruhtamaan.

— Vieläkö on pitkälti jäljellä? kysyi nainen istuutuen eräälle
penkille ja katsoen ylös kasvot hikeä valuen.

— Pitkälti jäljellä! Joutavia! sanoi pitkäkoipinen vaeltaja osoittaen
eteensä. Katso tuonne! Siellä ovat Lontoon valot.

— Sinne on ainakin kaksi mailia, virkkoi nainen masentuneena.

— Älä välitä siitä, onko sinne kaksi tai kaksikymmentä mailia, sanoi
Noa Claypole, sillä hän se oli, vaan nouse ylös ja riennä, sillä
muutoin annan sinulle potkun, ja siinä on sinulle tietoa.

— Missä aiot olla yötä, Noa? kysyi nainen heidän taas kuljettuaan
joitakin satoja metrejä.

— Mistä minä sen tiedän? vastasi Noa, jonka käveleminen oli saattanut
hyvin riitaiselle tuulelle.

— Tässä lähellä toivon, sanoi Charlotte.

— Ei, ei tässä lähellä, vastasi Noa, ei tässä lähellä, älä
kuvittelekaan sellaista.

— Miksi ei?

— Kun minä sanon aikovani jotakin tehdä, niin on se kylliksi ilman
mitään miksi ja siksi, vastasi mies mahtavasti.

— Älähän nyt huoli olla noin äkäinen, sanoi hänen seuralaisensa.

— Olisipa kaunista, jos menisimme ensimmäiseen eteensattuvaan
majataloon kaupungin ulkopuolella, jotta Sowerberry, jos hän ajaa meitä
takaa, voisi pistää sinne vanhan kuononsa ja viedä meidät takaisin
käsiraudoilla varustetuissa vaunuissa, sanoi mr Claypole ilkkuvasti.
Ei, minä menen ja nuuskin selville kapeimmat kujat, mitkä voin löytää,
enkä pysähdy, ennenkuin olen tullut taloon, mikä on niin syrjässä kuin
mahdollista. Voit kiittää luojaasi, että olen saanut päätä, sillä
ellemme olisi alusta alkaen taiallamme menneet harhaan ja tulleet
takaisin yli vainioitten, niin olisit aivan varmasti ollut kiinni jo
viikko sitten. Ja se olisi ollut oikein sinun laisellesi houkkiolle.

— Tiedän, etten ole niin viisas kuin sinä, vastasi Charlotte, mutta
älä soimaa vain minua ja sano, että minut olisi otettu kiinni. Jos
minut olisi otettu, niin olisi sinut myöskin.

— Sinähän otit rahat laatikosta, vai kuinka? sanoi Noa.

— Mutta sinun tähtesi ne otin, kiltti Noa, vastasi Charlotte.

— Mutta pidinkös minä ne? kysyi Noa.

— Et, sinä luotit minuun ja annoit minun kantaa niitä, ja siinä teit
kuin rakastettuni, joka sinä oletkin, sanoi nainen ja taputti häntä
leuan alle sekä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa.

Hänen rakastettunsa hän kyllä olikin, mutta kosk'ei kuulunut mr
Claypolen tapoihin osoittaa sokeaa ja mieletöntä luottamusta
kenellekään, myönnettäköön tehdäksemme tuolle herrasmiehelle oikeutta,
että hän luotti Charlotteen sillä perusteella, että jos heitä
ajettaisiin takaa, niin rahat tavattaisiin tältä, mikä antaisi hänelle
mahdollisuuden vakuuttaa täydellistä tietämättömyyttään ryöstöstä sekä
suuressa määrin lisäsi hänen toiveitaan päästä pakoon. Tällä erää
ei hän luonnollisestikaan ruvennut mihinkään selityksiin, vaan he
taivalsivat hyvin rakastavaisesti edelleen.

Mr Claypole jatkoi matkaa pysähtymättä, kunnes he tulivat Islingtonin
Enkeliin, missä hän, monien jalankulkijoitten ja monien vaunujen
perustuksella otaksui Lontoon toden teolla alkavan. Seistyään hetken
hiljaa tutkiakseen, mitkä kadut olivat vilkasliikkeisimmät ja joita
sentähden ensi sijassa piti karttaa, kulki hän Johns Roadille, ollen
pian hävinnyt niihin kapeisiin ja sotkuisiin syrjäkujiin, mitkä
sijaitsevat Grays Inn Lanen ja Smithfieldin välillä ja tekevät tämän
osan kaupunkia yhdeksi Lontoon huonoimpia ja viheliäisimpiä kortteleja.

Näitten kujien läpi samosi Noa laahaten Charlottea perässään ja välistä
siirtyen katuojaan saadakseen yleissilmäyksen muutamien pienten
majatalojen koko ulkonaisesta laadusta, minkä jälkeen hän kulki
edelleen, koska jokin aavistus sai hänet pitämään niitä liian julkisina
hänen tarkoitukseensa. Viimein pysähtyi hän erään eteen, joka näytti
vielä mitättömämmältä ja likaisemmalta kuin mikään muu hänen tähän asti
näkemänsä, ja mentyään kadun yli sen toiselle puolelle ja tutkittuaan
sitä sieltäkäsin suvaitsi hän ilmoittaa, että tahtoi viettää yönsä
siellä.

— Anna minulle mytty, virkkoi Noa irroittaen sen Charlotten hartioilta
ja heilauttaen sen omilleen, äläkä sano halkaistua sanaa, ellei sinua
puhutella. Mikä on talon nimi — kolme — kolme — mitä?

— Rampaa, sanoi Charlotte.

— Kolme rampaa, toisti Noa, sehän on sangen hyvä nimi. No, pysyttele
nyt kintereilläni ja kiirehdi. Näin kehoittaen työnsi hän olkapäällään
auki narisevan oven ja astui sisään kumppaninsa seuraamana.

Ei ketään muuta ollut tarjoiluhuoneessa kuin muuan nuori juutalainen,
joka kyynärvarret nojattuina tiskiin parhaillaan luki likaista
sanomalehteä. Hän tirkisti terävästi Noaan ja Noa tirkisti terävästi
häneen.

Jos Noa olisi ollut puettuna vapaakoulupukuunsa, olisi juutalaisella
ollut jotakin syytä avata silmänsä ammolleen, mutta koska hän
oli pannut pois oppilaitoksensa takin ja piti lyhyttä puseroa
nahkahousujensa päällä, niin ei näyttänyt olevan mitään syytä
minkävuoksi hänen ulkonainen olemuksensa herättäisi sellaista huomiota
jossakin majatalossa.

— Onko tämä Kolme Rampaa? kysyi Noa.

— Niin on dhalon nhimi, vastasi juutalainen.

— Eräs herra, jonka kohtasimme matkalla, suositteli sitä meille, sanoi
Noa tyrkäten Charlottea kiinnittääkseen ehkä hänen huomiotansa tähän
nerokkaaseen ja kunnioitusta ansaitsevaan keksintöön ja ehkä myös
varoittaakseen häntä ilmaisemasta mitään hämmästystä. Haluamme jäädä
tänne yöksi.

— En dhiedä, voiddheko, sanoi Barney, joka oli paikan passari, käyn
gysymässä.

— Näyttäkää meille joku huone ja antakaa meille vähän kylmää lihaa
sekä pisara olutta, samalla kun kysytte, olkaa niin ystävällinen,
virkkoi Noa.

Barney vei heidät erääseen pieneen pihanpuoleiseen huoneeseen ja toi
pyydettyä ravintoa, minkäjälkeen hän ilmoitti heidän voivan jäädä yöksi
ja poistui tuon rakastettavan parin luota, joka nyt alkoi nauttia
ravintoaan.

Tämä pihanpuoleinen huone sijaitsi välittömästi tarjoiluhuoneen takana
ja muutamaa porrasta sitä alempana, joten kaikki talossa kävijät
voivat, jos vetivät pientä akkunaverhoa vähän syrjään, ei ainoastaan
nähdä tuossa huoneessa majailevat vieraat joutumatta erikoiseen vaaraan
tulla itse huomatuiksi, koska akkunaruutu sijaitsi eräässä huoneen
pimeässä nurkassa, vaan myöskin, asettamalla korvansa ruutua vasten,
melko selvästi kuulla, mitä he puhuivat. Paikan isäntä oli tuskin viisi
minuuttia sitten vetäytynyt pois tästä havaintopaikasta ja Barney
palannut vietyään yllämainitun tiedonannon, kun Fagin, ollen eräällä
tavallisella iltakävelyllään, astui tarjoiluhuoneeseen tiedustelemaan
muutamia nuorista ystävistään.

— Hiljaa, sanoi Barney, vieraidha vierishessä huoneessha.

— Vieraita! toisti vanha mies kuiskaten.

— Niin, ja vielä midhä ihmeellishimbiä, vastasi Barney. Maaldha,
joidhagin teidhän laishianne, luulishin.

Fagin näytti suurella mielenkiinnolla vastaanottavan tämän uutisen.
Nousten eräälle tuolille piti hän varovaisesti silmänsä lasiruudulla
ja saattoi tältä paikalta nähdä mr Claypolen ottavan eteensä lihaa
lautaselta ja olutta ruukusta, jaellen homeopaattisia annoksia
Charlottelle, mutta itse syöden ja juoden mielin määrin.

— Ahaa! kuiskasi juutalainen kääntyen Barneyn puoleen. Minä pidän
tuosta ahmatista. Hänestä voi olla meille hyötyä; hän näyttää jo
osaavan opettaa tyttöä. Ole hiljaa kuin hiiri, ystäväni, jotta kuulen,
mitä he puhuvat.

Juutalainen kääntyi jälleen akkunaan ja kuunteli innokkaasti, asettaen
korvansa seinää vasten, niin luihu ja himokas ilme kasvoillaan, että se
olisi voinut sopia vanhalle peikolle.

— Nyt aion tulla gentlemanniksi, virkkoi mr Claypole ojentaen pitkät
koipensa ja jatkaen keskustelua, jonka alkua Fagin oli tullut liian
myöhään kuulemaan. Ei mitään kirottuja, vanhoja ruumiskirstuja enää,
Charlotte, vaan gentlemannin elämää minulle, ja jos tahdot, voit sinä
tulla hienoksi naiseksi.

— Tahtoisin kernaasti, armaani, vastasi Charlotte, mutta
kassalaatikoita ei ole tarjolla joka päivä, eikä ole aina niin helppoa
päästä pakoon.

— Hitto vieköön kassalaatikot, sanoi mr Claypole, liehän muutakin,
mitä voi tyhjentää.

— Mitä tarkoitat? kysyi hänen seuralaisensa.

— Taskuja, naistenlaukkuja, taloja, postivaunuja, pankkeja, sanoi mr
Claypole oluen lujittamalla varmuudella.

— Mutta et voi yksin tehdä tuota kaikkea, rakas ystävä.

— Pidän kyllä huolen siitä, että joudun sellaisten pariin, jotka
voivat sen tehdä. He kyllä ymmärtävät käyttää meitä tavalla tai
toisella. Sinähän yksin olet yhtä arvokas kuin viisikymmentä muuta
naista. En ole koskaan nähnyt niin nokkelaa ja viekasta olentoa kuin
sinä, kun annan sinulle luvan olla sellainen.

— Kuinka kiltisti sinulta sanoa niin! huudahti Charlotte ja painoi
suudelman hänen rumille kasvoilleen.

— Kas niin, riittää jo. Älä ole liian hyväileväinen, vaikka olen
ollutkin hyvä sinua kohtaan, sanoi Noa, vapauttamalla itsensä hyvin
arvokkaasti. Tahtoisin olla jonkun liiton johtaja ja lannistaa heidät,
vakoilla heitä kaikkialla, heidän sitä tietämättä. Se sopisi minulle,
jos sillä tavoin vain jotakin ansaitsisi, ja jos voisimme päästä
muutamain senlaatuisten herrojen kanssa yhteyteen, ei olisi paljon,
vaikka se maksaisi meille tämän kahdenkymmenenpunnan setelin, jonka
sinä otit — varsinkaan kun emme oikein tiedä, kuinka pääsisimme siitä
eroon.

Tämän puheen jälkeen kurkisti mr Claypole syvämietteisesti
oluttuoppiinsa, ravisti sen sisältöä ja nyökkäsi alentuvasti
Charlottelle, minkä perästä hän joi kulauksen, mikä näytti kovasti
virkistävän häntä. Hän oli juuri ottamaisillaan vielä yhden, kun hänet
keskeytti se, että ovi avattiin ja muuan vieras näyttäytyi.

Vieras oli Fagin, joka näytti hyvin rakastettavalta ja kumarsi ylen
kohteliaasti lähestyessään, ja istuttuaan lähimmän pöydän ääreen tilasi
jotakin juotavaa virnistelevältä Barneyltä.

— Kaunis ilta, hyvä herra, mutta kylmä vuodenaikaan katsoen, virkkoi
Fagin hieroen käsiään toisiaan vasten. Te olette maalta, näen mä.

— Kuinka sen voitte nähdä? kysyi Noa.

— Meillä täällä Lontoossa ei ole tuollaista pölyä, vastasi juutalainen
ja osoitti Noan ja hänen seuralaisensa jalkineisiin ja niistä molempiin
nyytteihin.

— Te olette viisas mies. Kuulitko, Charlotte?

— Niin, täytyykin olla viisas tässä kaupungissa, vastasi juutalainen
tuttavallisesti kuiskaten, se on varma se.

Juutalainen tehosi tätä huomautusta hankaamalla nenänsä sivua oikealla
etusormellaan, liike, jota Noa yritti jäljitellä, vaikkakaan ei samalla
menestyksellä, koska hänen nenänsä ei ollut kyllin suuri siihen
tarkoitukseen. Mr Fagin näytti kuitenkin arvioivan tämän yrityksen
yhtymiseksi hänen mielipiteeseensä ja tarjosi ystävällisesti juotavaa,
kun Barney tuli sisään.

— Hyvää tavaraa tämä! sanoi mr Claypole, maiskutellen huuliaan.

— Mutta kallista, virkahti Fagin. Sen, joka juo sitä arkipäivisin,
täytyy usein tyhjentää joku rahalaatikko, tasku, naisten laukku,
postivaunu tai pankki.

Mr Claypole ei ollut vielä oikein kuullut tätä mietelmiensä katkelmaa,
ennenkuin hervahti taapäin tuolissaan ja katsoi juutalaisesta
Charlotteen kasvoin, mitkä olivat tulleet tuhkanharmaiksi pelosta.

— Älkää välittäkö minusta, ystäväni, sanoi juutalainen ja siirsi
tuolinsa lähemmäksi. Ha, ha, ha! Oli onni, että vain minä kuulin teitä,
se oli hyvin onnellista!

— En minä rahoja ottanut, sammalsi Noa, joka ei enää ojentanut
jalkojaan hienon kavaljeerin tapaan, vaan niin hyvin kuin voi veti
ne kokoon tuolinsa alle. Hän ne otti, ja sinulla on ne vieläkin,
Charlotte. Tiedät itse, että sinulla ne ovat.

— Yhdentekevää, kuka ne otti tahi kellä ne ovat, parahin ystävä,
virkkoi Fagin, joka samalla piti silmällä tyttöä ja molempia nyyttejä
haukankatsettaan. Olen itse sitä lajia ja pidän teistä sen takia.

— Mitä lajia? kysyi Claypole hiukkaisen rauhallisempana.

— Harrastan sen laatuisia liikeyrityksiä, ja niin tekee talon
väki myöskin. Olette osannut naulan kantaan ja olette niin hyvässä
turvassa täällä kuin ikinä olla voitte. Ei ole varmempaa palkkaa koko
kaupungissa kuin Rammat, se tahtoo sanoa, milloin minä tahdon, ja
koska pidän paljon teistä ja tästä nuoresta naisesta, olen antanut
määräyksen, ja voitte olla aivan levollisia.

Noan sielu ehkä oli levollinen tämän vakuutuksen jälkeen, mutta
hänen ruumiinsa ei sitä kuitenkaan ollut, sillä hän kääntelehti ja
vääntelehti monessa kömpelössä asennossa, pitäen silmällä uutta
ystäväänsä puolittain peloissaan ja puolittain epäluuloisena.

— Sanon teille vielä erään asian, jatkoi juutalainen, sittenkuin hänen
oli ystävällisillä hyökkäyksillä ja rohkaisevalla mutinalla onnistunut
rauhoittaa Charlotte. Minulla on eräs ystävä, joka luullakseni voisi
täyttää hartaimman toiveenne ja johtaa teidät oikealle tielle, jotta
voitte valita sen osaston, minkä katsotte itsellenne parhaiten sopivan
aluksi, samalla kun tutustutte muihin.

— Puhutte kuin teillä olisi tosi mielessä, sanoi Noa.

— Mitä hyötyä olisi minulla leikinlaskusta? virkkoi juutalainen
kohauttaen olkapäitään. Mutta kuulkaahan, haluan puhua pari sanaa
kanssanne syrjässä.

— Meidän on tarpeetonta muuttaa paikkaa, sanoi Noa ja ojensi sitten
vähitellen taas jalkansa. Hän tässä voi kantaa ylös nyyttimme
Silläaikaa. Ota nyytit, Charlotte!

Charlotte totteli vähääkään vastustelematta tätä käskyä, joka
lausuttiin hyvin majesteetillisesti, ja riensi niin joutuin kuin kykeni
ulos nyytteineen, Noan pitäessä ovea avoinna ja valaistessa hänelle
tietä.

— Hän tottelee aika hyvin, vai mitä? kysyi hän, istuttuaan jälleen
pöydän ääreen, samalla äänellä kuin eläintenkesyttäjä, joka on
taltuttanut jonkun villin elukan.

— Erinomaisesti! vastasi Fagin ja taputti häntä olalle. Te olette
nero, ystäväni.

— Niin, jollen sellainen olisi, en totisesti nyt olisi täällä, vastasi
Noa. Mutta hän tulee takaisin, jos hukkaatte aikaa.

— No, mitä arvelette? virkkoi juutalainen. Jos pidätte ystävästäni,
ette voisi menetellä paremmin kuin liittyä häneen.

— Onko hänellä hyvä liike, siitä on kysymys? vastasi Noa vilkuttaen
toista pienistä silmistään.

— Hän antaa työtä koko joukolle väkeä ja hänellä on ammatin paras
seurapiiri.

— Aito lontoolaisia? kysyi mr Claypole.

— Niin, ei yksikään heistä ole maalta, ja luulen, ettei hän edes minun
suosituksellani ottaisi teitä vastaan, ellei hänellä juuri nyt olisi
puute apulaisista, vastasi juutalainen.

— Täytyykö minun pulittaa? kysyi Noa taputellen housuntaskujaan.

— Ei auta muu, vastasi Fagin varmasti.

— Mutta kaksikymmentä puntaa — se on joka tapauksessa paljon rahaa.

— Ei silloin, kun kysymyksessä on seteli, josta ei voi päästä eroon,
huomautti Fagin. Numero ja päivämäärä lienevät merkityt muistiin ja
lunastus pankissa kielletty. Se ei ole hänelle paljonkaan arvoinen, kun
se on lähetettävä ulkomaille ja myytävä tappiolla.

— Milloin voin saada puhua hänen kanssaan? kysyi Noa epäröiden.

— Huomenna aamupäivällä.

— Hm! sanoi Noa. Kuinka suuri on palkka?

— Elämä kuin gentlemannilla — ravinto ja asuinhuone, tupakka ja
väkijuomat vapaat — puolet kaikesta, mikä te ansaitsette, ja siitä,
minkä tuo nuori nainen ansaitsee.

— Mutta katsokaas, lausui Noa, koska _hän_ on uuttera nainen, pitäisin
minä jostakin hyvin helposta.

— Hiukkasesta ajanvietetyöstäkö? sanoi Fagin.

— Aivan niin, vastasi Noa. Minkä luulisitte sopivan minulle? Jotakin,
mikä ei ole liian vaivalloista eikä myöskään liian vaarallista,
sellaisesta minä pitäisin.

— Kuulin teidän puhuvan jotain toisten vakoilemisesta, ystäväni,
sanoi juutalainen, ja ystäväni tarvitsee henkilöä, joka voi tehdä sitä
kunnollisesti.

— Niin, puhuin tosin siitä, eikä minulla olisi mitään vastaan silloin
tällöin harrastaa sitäkin, vastasi mr Claypole hitaasti, mutta se ei
kai lyö leiville?

— Ei, se on totta, myönsi juutalainen miettiväisesti ja teeskenteli
punnitsevansa asiaa. Sitä se ei todellakaan tee.

— Mitä sitten ehdottaisitte? kysäisi Noa tarkastellen häntä
jännityksellä. Jotakin, mikä vaatii viekkautta, mutta mikä kuitenkin on
jokseenkin turvallista ja johon ei ole liittynyt sen suurempaa uhkaa
kuin jos istuisi kotona.

— Seis! sanoi juutalainen asettaen kätensä Noan polvelle. Lapsityö.

— Mitä se on? kysyi mr Claypole.

— Kun lapset, ystäväni, juoksevat äitiensä asioilla, kuusi penceä
tai shillinginlantti mukanaan, ja työnä on silloin näitten rahojen
ottaminen heiltä — heillä on ne aina kädessään — ja sitten heidän
kaatamisensa kumoon katuojaan ja senjälkeen täysin rauhallisena
poistuminen, ikäänkuin ei olisi sattunut muuta kuin että joku lapsi
olisi kaatunut ja satuttanut itsensä. Hah, hah, hah!

— Hah, hah, hah! nauroi mr Claypole ja heitti ihastuksissaan sääriään.
Siinäpä on todellakin jotakin minulle.

— Niin luulen minäkin, vastasi Fagin, ja te voitte saada muutamia
oivallisia alueita Camden Townista ja Battle Bridgeltä sekä niitten
ympäristöstä, missä he aina juoksevat asioilla, ja siellä voitte iskeä
kumoon niin monta penikkaa päivässä kuin tahdotte. Hah, hah, hah!

Näin sanoen tyrkkäsi Fagin mr Claypolea kylkeen ja molemmat puhkesivat
äänekkääseen ja pitkäaikaiseen nauruun.

— Kas niin, nyt se on tehty! sanoi Noa naurettuaan tarpeekseen, ja
Charlotte on palannut. Minkä ajan huomenna määräämme?

— Sopiiko kello kymmenen? kysyi juutalainen ja lisäsi mr Claypolen
nyökättyä hyväksyvästi. Minkä nimen saan mainita ystävälleni?

— Mr Bolter, vastasi Noa, joka oli valmistautunut sellaiseen
kysymykseen. Mr Morris Bolterin. Tämä on mrs Bolter.

— Mrs Bolterin nöyrin palvelija, sanoi Fagin kumartaen hirveän
kohteliaasti.

Monin hyvästelyin ja onnentoivotuksin meni mr Fagin tiehensä ja
Noa selitti senjälkeen Charlottelle sopimusta kaikella sillä
mahdikkuudella, mikä on ominaista sille, joka ei ole ainoastaan
vahvemman sukupuolen jäsen, vaan samalla myöskin kavaljeeri, joka
ymmärtää, mikä kunnia on olla määrätty toimimaan lapsialalla Lontoossa
ja sen ympäristössä.




NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

Missä kerrotaan, kuinka ovela Taskuveijari joutuu vastuksiin.


— Olitte siis itse oma ystävänne, sanoi mr Claypole, myös Bolteriksi
kutsuttu, kun hän sopimuksen perusteella seuraavana päivänä majoittui
juutalaisen taloon. Arvasin sen jo melkein eilen illalla.

— Jokainen on oma ystävänsä, hyvä nuori mies, vastasi juutalainen
mielistelevimmällä irvistyksellään. Itsensä veroista ystävää ei ole
olemassa.

— Niin, se on totta, vastasi mr Bolter ajatuksissaan. Te olette
nokkela vanha veitikka.

Fagin näki ilolla, ettei tämä hänen ominaisuuksiensa tunnustaminen
ollut mikään tyhjänpäiväinen imartelu, vaan että hänen tuottoisa
neronsa todellakin oli herättänyt kunnioitusta hänen uudessa
rekryytissään, mikä oli tärkeätä heti alusta alkaen.

Lujittaakseen niin hyödyllistä ja toivottavaa vaikutusta suuntasi hän
iskun itse naulan kantaan juurta jaksain kuvaamalla hänelle toimintansa
suuruutta ja laajuutta, mitä tehdessään hän yhdisti mielikuvituksen ja
todellisuuden miten parhaaksi näki, soveltaen kumpaistakin sellaisella
taidolla, että mr Bolterin kunnioitus silminnähtävästi kasvoi ja vielä
eneni pelosta, minkä herättäminen hänessä oli erittäin tärkeätä.

— Molemmin puolinen luottamuksemme on lohduttajani raskaimpienkin
tappioitten aikana, lausui juutalainen. Menetin parhaan apulaiseni
eilen aamupäivällä.

— Ette kai tarkoita, että hän kuoli?

— Ei, ei, niin pahoin ei käynyt. Ihan niin pahoin ei käynyt.

— Mitä, häntä —.

— Tarvittiin? Niin häntä tarvittiin.

— Tärkeä asia?

— Ei, ei niin erikoisen tärkeä. Häntä syytettiin yrityksestä tyhjentää
muuan tasku ja häneltä tavattiin hopeinen nuuskarasia — hänen omansa,
sillä hän nuuskasi itse ja piti siitä paljon. Tänään pantiin toimeen
tutkimus, sillä he luulivat tuntevansa nuuskarasian omistajan. Ah, hän
oli enemmän kuin viidenkymmenen rasian arvoinen, ja antaisin kernaasti
niitten täyden arvon, jos saisin hänet takaisin. Teidän olisi pitänyt
tuntea Taskuveijari, ystävä kulta, teidän olisi pitänyt tuntea hänet.

— No, mutta tulen kai vielä tuntemaankin hänet. Ettekö luule niin?
sanoi mr Bolter.

— Epäilen sitä, vastasi juutalainen huokaisten. Jollei heillä ole
mitään selviä todistuksia häntä vastaan, tulee tuomiosta summittainen,
ja siinä tapauksessa saamme hänet takaisin kuuden viikon päästä tai
niille main. Mutta päinvastaisessa tapauksessa tulee kysymykseen
pitkä matka. He tietävät, minkälainen viekas vintiö hän on, hän saa
matkustaa; he eivät päästä ovelaa Taskuveijaria vähemmällä.

— Mitä tarkoitatte matkustamisella? kysyi mr Bolter. Mitä hyödyttää
puhua minulle tuolla tavalla? Miksi ette puhu niin, että voin ymmärtää
teitä?

Mr Fagin aikoi juuri selittää tuota hämärää sanontaa, joten mr
Bolterille olisi selvinnyt, että se merkitsi samaa kuin "elinkautinen
maastakarkoitus", kun juttelun keskeytti Charley Bates, joka astui
sisään kädet housuntaskuissa ja kasvot väännettyinä puolittain
koomillista surua ilmaiseviksi.

— Kaikki on mennyttä, Fagin, sanoi Charley, sittenkuin hän ja hänen
uusi toverinsa oli esitetty toisilleen.

— Mitä tarkoitat? kysyi juutalainen vapisevin huulin.

— He ovat löytäneet nuuskarasian omistajan. Kaksi tahi kolme muuta
tulevat todistamaan hänen henkilöllisyytensä ja ovela Taskuveijari
lähetetään pois maasta. Minulla täytyy olla surupuku, Fagin, ja
surunauha hatun ympärillä, kun käyn hänen luonaan jäähyväisillä.
Ajatella, että Dawkins — kuulu Jack — Taskuveijari — ovela
Taskuveijari — matkustaa ulkomaille kurjan nuuskarasian tähden! En
olisi ikinä voinut uskoa, että hänen tarvitsisi tehdä se vähemmän
asian kuin ketjulla ja sinetillä varustetun kultakellon takia.
Miksei hän varastanut joltakin vanhalta gentlemannilta kaikkia hänen
arvoesineitään, jotta voisi lähteä matkalle gentlemannina eikä kuin
tavallinen taskuvaras ilman loistoa ja kunniaa!

Purkaen täten mieltään myötätunnosta onnetonta ystäväänsä kohtaan
istuutui master Bates lähimmälle tuolille surun ja pettymyksen ilmein.

— Mitä lorua tuo on, ettei hänellä ole loistoa eikä kunniaa, puhkesi
Fagin sanomaan katsoen vihaisena oppipoikaansa. Eikö hän aina ole ollut
taitavin teistä kaikista? Voiko ketään verrata häneen?

— Ei! vastasi master Bates surunvoittoisesti, vapisevin huulin.

— No, mitä sitten höpiset? virkkoi juutalainen kärtyisesti. Mihin
lörpöttelylläsi pyrit?

— Siihen, että se ei tule rekisteriin, sanoi Charley, joka surunsa
katkeruudessa ryhtyi vastustamaan mestarinsa, se ei voi tulla
rekisteriin, kosk'ei kukaan koskaan saa tietää puoliakaan siitä, mikä
hän oli. Kuinkahan pitänee hän puoliaan Newgate-kalenterissa? Ehk'ei
hän lainkaan tule siihen. Ah, millainen isku!

— Hah, hah, hah! nauroi juutalainen, ojentaen oikean kätensä ja
kääntyen mr Bolteriin päin koettaen pidättää nauruaan, mikä puistatti
häntä, kuin olisi hän saanut halvauksen. Näettekös, kuinka ylpeitä he
ovat ammatistaan, ystäväni! Eikö se ole kaunista?

Mr Bolter nyökkäsi, ja sittenkuin juutalainen oli muutaman sekunnin
ajan silminnähtävällä tyydytyksellä tarkannut Charley Batesin surua,
meni hän nuoren gentlemannin luokse ja taputti häntä olalle.

— Ole huoleti, Charley, se tulee kyllä päivänvaloon, se tulee aivan
varmasti päivänvaloon. He saavat kaikki tietää, mikä nokkela vintiö
hän oli. Hän tulee itse näyttämään sen heille eikä tule saattamaan
tovereitaan eikä opettajaansa häpeään. Ja muista, miten nuori hän on!
Mikä kunnia, Charley, tulla karkoitetuksi maasta hänen iällään!

— Niin, se on kunnia — se se on! sanoi Charley vähän lohdutettuna.

— Hän saa kaikkea mitä tahtoo, jatkoi juutalainen. Häntä pidetään
kiviruukussa kuin gentlemannia, Charley, olutta joka päivä ja rahoja
taskussa kruunun ja klaavan peluuta varten, jollei hän uskalla käyttää
niitä muuhun.

— Tosiaanko? huudahti Charley.

— Aivan varmasti, ja hän saa asianajajan — yhden niistä, jotka ovat
saaneet liukkaimman kielen — joka puolustaa häntä, ja hän saa itse
pitää puheen, jos haluaa, ja me kaikki luemme sanomalehdistä — "ovela
Taskuveijari — myrskyisiä naurunpuuskia — tässä nauroi oikeus täyttä
kurkkua" — vai kuinka, Charley?

— Hah, hah, hah! nauroi master Bates. Olisi se näytelmää, Fagin! Ja
kuinka se Taskuveijari tulisi nolaamaan heidät!

— Tulisi! huudahti juutalainen. Hän tulee sen tekemään!

— Varmasti hän sen tekee! toisti Charley hieroen käsiänsä.

— Olen näkevinäni hänet nyt, sanoi juutalainen kiinnittäen silmänsä
oppipoikaansa.

— Samoin minä! huudahti Charley. Hah, hah, hah! Samoin minä! Näen
kaiken jo silmäini edessä, enkös, kautta kunniani, näekin! Niin
hauskaa, niin kirotun hauskaa! Kaikki suuret peruukit yrittävät näyttää
juhlallisilta, mutta Jack Dawkins puhuu niille niin tuttavallisesti
ja uuvuttavasti kuin olisi hän tuomarin oma poika, joka puhuisi
päivällispöydässä — hah, hah, hah!

Juutalainen oli todellakin niin taitavasti sovittanut nuoren ystävänsä
haavemielisen luonteen mukaan, että master Bates, joka aluksi oli ollut
taipuvainen pitämään pidätettyä Taskuveijaria uhrina, nyt huomasikin
hänet päähenkilöksi harvinaisen koomillisessa kohtauksessa ja hyvin
kärsimättömänä odotti sitä hetkeä, jolloin hänen vanha kumppaninsa
saisi sellaisen tilaisuuden tuoda päivänvaloon avujansa.

— Meidän täytyy jollakin nokkelalla tavalla saada tietoomme miten hän
tänään suoriutuu, sanoi Fagin. Malttakaahan, kun tuumin.

— Jospa minä menen sinne, sanoi Charley.

— Ei ikinä, vastasi juutalainen. Oletko mieletön, ystäväni, pähkä
hullu, kun ajatteletkaan mennä sinne, missä —? Ei, Charley, ei. Yhden
menettäminen riittää täksi kerraksi.

— Ette kai aio mennä sinne itse? sanoi Charley viekkaasti hymyillen.

— En, se ei kyllä käy päinsä, vastasi Fagin ja ravisti päätänsä.

— No, miksi ette sitten lähetä tätä uutta lurjusta sinne? kysyi
master. Bates ja laski kätensä Noan käsivarrelle. Siellähän ei ole
ketään, joka tuntisi hänet.

— Niin, jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, sanoi juutalainen.

— Mitään sitä vastaan! Mitä hänellä olisi sitä vastaan?

— Ei mitään erikoista, vastasi Fagin kääntyen mr Bolteriin.

— Tässä pitää minullakin olla oikeus sanoa sanani, virkkoi Noa
lähestyen ovea ja vakavan levottomasti päätänsä puistaen. Ei, kiitos,
sen kanssa en halua olla missään tekemisissä. Se ei kuulu minun
osastolleni.

— Minkä osaston hän on saanut, Fagin? kysyi master Bates tarkastellen
kovin tyytymättömän näköisenä Noan romuluista olemusta. Onko hänen
tehtävänään ehkä luikkia pakoon, kun vaara on tarjolla, ja syödä
suuhunsa kaikki ruoka, kun asiat ovat kunnossa?

— Se ei kuulu teihin, vastasi mr Bolter, älkääkä leukailko
päällysmiehiänne vastaan, poikaseni, muutoin voi teille käydä hullusti.

Master Bates nauroi niin määrättömästi tälle uhkaukselle, että
kesti hetkisen, ennenkuin Fagin saattoi mennä väliin ja selittää mr
Bolterille, ettei hän antautunut mihinkään vaaraan laisinkaan menemällä
poliisiasemalle, koska se oli viho viimeinen paikka, minne hänen
voitiin otaksua tulevan vapaasta tahdostaan.

Osaksi näitten huomautusten johdosta, mutta vielä enemmän juutalaista
kohtaan tuntemansa pelon vaikutuksesta, suostui mr Bolter vihdoin,
vaikkakin vastahakoisesti, ottamaan tehtävän suorittaakseen.
Faginin kehoituksesta vaihtoi hän omat vaatteensa ajomiehentakkiin,
manchesterihousuihin ja nahkakalvosimiin, mitkä esineet juutalaisella
oli valmiina odottamassa, samoinkuin hänet myöskin varustettiin
huopahatulla ja pitkällä ruoskalla. Täten vaatetettuna menisi hän
poliisiasemalle, kuten maalaisen aivan hyvin voi otaksua tekevän
tyydyttääksensä uteliaisuuttansa, ja koska hän oli riittävän kömpelö,
moukkamainen ja romuluinen, ei Fagin vähääkään epäillyt, ettei hän
näyttelisi osaansa kunnollisesti.

Näitten valmistelujen jälkeen ilmoitettiin hänelle tarpeelliset
tuntomerkit ovelan Taskuveijarin tuntemiseksi, ja sitten johti master
Bates hänet läpi pimeitten ja mutkikkaitten katujen lähelle Bow
Streetiä. Charleyn neuvottua hänelle missä poliisiasema sijaitsi,
sekä selitettyä, kuinka hänen olisi mentävä suoraan läpi käytävän
ja tultuaan sisäpihalle avattava ovi oikealla puolen sekä otettava
hattu päästänsä tultuaan huoneeseen, pyysi hänen saattajansa häntä
kiiruhtamaan edelleen yksin sekä lupasi odottaa hänen paluutaan
eroamispaikalla.

Noa Claypole seurasi täsmällisesti saamiaan ohjeita, mitkä — koska
master Bates tunsi hyvin tarkasti huoneuston — olivat niin oikeita,
että hän pääsi oikeuden käyttäjäin eteen tarvitsematta kertaakaan kysyä
tai pysähtyä matkallaan. Hän joutui siis puristuksiin ihmisjoukkoon,
johon kuului enimmäkseen naisia ja joka oli kokoontunut pimeään ja
likaiseen huoneeseen, minkä takaosassa kohosi aidattu koroke, jonka
vasemmalla puolella oli väliseinällä eroitettu aitio vankeja varten,
todistajan aitio keskellä ja oikeuden pulpetti oikealla puolen.
Viimeksimainittu osasto oli seinällä, mikä kätki tuomioistuimen
tutkivilta katseilta, eroitettu muista ja jätti yleisön kuviteltavaksi,
jos se voi sen tehdä, oikeuden koko majesteetin.

Vankien osastossa oli vain pari naista, jotka nyökkäilivät ihaileville
ystävättärilleen notaarion lukiessa muutamia todistajain lausuntoja
parille poliisikonstaapelille sekä eräälle yksinkertaisesti puetulle,
pöydän yli kumartuneelle siviilihenkilölle. Muuan vanginvartija
seisoi nojautuneena aitausta vasten ja naputteli välinpitämättömänä
nenäänsä suurella avaimella, paitsi milloin hän tyynnytti muutamien
kuuntelijoitten sopimatonta jutteluhalua vaatimalla hiljaisuutta
tahi ankarasti tuijottaen kehoitti jotakuta naista "menemään ulos
penikoineen", kun oikeuden juhlallisuutta olivat häirinneet jonkun
laihan sylilapsen heikot, puoleksi tukahdutetut kirkaisut.

Noa etsi innokkaasti katseillaan Taskuveijaria, mutta vaikka siellä
oli useita naisia, jotka hyvin olisivat voineet olla tämän huomattavan
henkilön äitejä tai sisaria, ja miehiä, jotka olisivat voineet olla
hyvin hänen isänsä näköisiä, ei ollut kuitenkaan ketään, joka vastasi
sitä selitystä mikä mr Dawkinista oli hänelle annettu. Hän odotti
jännittyneellä mielenkiinnolla, kunnes naiset, joitten asia lykättiin,
olivat poistuneet, ja vapautui senjälkeen äkkiä tietämättömyydestään
erään uuden vangin esiintymisen johdosta, jonka hän heti arvasi
Taskuveijariksi.

Dawkins se todella olikin, joka astui saliin, pitkät takinhihat
käärittyinä ylös kuten tavallisesti, vasen käsi housuntaskussa ja hattu
oikeassa kädessä. Hän kulki vanginvartijan eteen kuvaamattomin huojuvin
askelin, ja kun hän asettui paikalleen aitauksessa, vaati hän korkealla
äänellä saada tietää, miksi hänet oli saatettu tähän epämiellyttävään
asemaan.

— Etkö tahdo pitää suutasi kiinni! sanoi vanginvartija.

— Enkö minä ehkä ole englantilainen? vastasi Taskuveijari. Missä ovat
etuuteni?

— Etuutesi saat kyllä aikanaan, sanoi vanginvartija, ja pippuroituina
kaupan päällisiksi.

— Tuleepa olemaan hauska nähdä, mitä sisäministerillä on sanottavana
peruukkipölkkypäille, jos ne minulta evätään, vastasi mr Dawkins.
No, mitä tämä kaikki merkitsee? Olisin oikeudelle kiitollinen, jos
se jouduttaisi tätä pikku juttua eikä viivyttäisi minua lukiessaan
sanomalehteä, sillä olen sopinut erään herran tapaamisesta Cityssä
määräaikana, ja koska aina pidän sanani sekä olen hyvin täsmällinen
liikeasioihin nähden, menee hän tiehensä, jollen tule määrätyllä
kellonlyömällä, ja silloin voi sattua, että vaaditaan vahingonkorvausta
niiltä, jotka ovat estäneet minua. Äh, varmastikin voi!

Tämän perästä pyysi Taskuveijari, ollen olevinaan erikoisen
kiinnostunut lähestyvistä kuulusteluista, vanginvartijaa sanomaan
hänelle niitten kahden vanhan veijarin nimet, jotka istuivat tuomarin
istuimella, mikä kysymys niin kutkutti kuuntelijoita, että he nauroivat
melkein yhtä sydämellisesti kuin master Bates olisi tehnyt, jos olisi
ollut kuulemassa.

— Hiljaa siellä! huusi vanginvartija.

— Mikä on seuraava juttu? kysyi yksi tuomareista.

— Muuan taskuvarkaus, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Onko poika ollut täällä ennen?

— Hänen olisi pitänyt olla täällä jo monet kerrat, vastasi
vanginvartija. Hän on ollut miltei joka paikassa. Tunnen hänet, teidän
korkea-arvoisuutenne.

— Oho, vai tunnette te minut, todellako? huudahti Taskuveijari,
merkiten ilmoituksen muistiin. Oivallista. Se ainakin on yritys mustata
hyvää nimeäni ja mainettani.

Tälle naurettiin taas, ja vielä kerran huusi vanginvartija: Hiljaa!

— No, missä ovat todistajat? kysyi notaari.

— Aivan oikein, lisäsi Taskuveijari. Missä he ovat? Heitäpä olisin
halukas näkemään.

Tämä toive täyttyi silmänräpäyksessä, sillä eräs poliisikonstaapeli
astui esiin ja selitti, että hän eräässä väkijoukossa oli nähnyt
vangin yrittävän varastaa muutaman tuntemattoman herran taskusta ja
tällöin vetävän siitä esiin nenäliinan, mutta kun se oli ollut hyvin
vanha, oli hän työntänyt sen takaisin, ensin siihen niistettyään.
Tämän perusteella oli hän pidättänyt Taskuveijarin, ja kun samainen
Taskuveijari oli tarkastettu, oli eräästä hänen taskustaan löytynyt
hopeinen nuuskarasia, omistajan nimi kanteen kaiverrettuna.
Osoiteluettelon avulla oli gentlemanni tavattu, ja hän meni nyt valalle
siitä, että rasia oli hänen ja että hän oli kaivannut sitä edellisenä
iltana, juuri tullessaan mainitusta väkijoukosta pois. Hän oli samalla
äkännyt nuoren miehen, jolla oli hyvin kiire raivata itselleen tietä
läpi tungoksen, ja tämä nuori mies oli ollut vanki.

— Onko sinulla mitään kysyttävää tältä todistajalta, poika? sanoi
tuomari.

— Olisi arvolleni alentavaa puhua hänen kanssaan, vastasi Taskuveijari.

— Onko sinulla mitään muuta sanottavaa?

— Etkö kuule, että hänen korkea-arvoisuutensa kysyy, onko sinulla
mitään sanottavaa? kysyi vanginvartija ja tyrkkäsi Taskuveijaria
kyynärpäällään.

— Pyydän anteeksi, vastasi Taskuveijari katsoen ylös hajamielisen
näköisenä. Minulleko puhuitte, hyvä mies?

— En ole koskaan nähnyt niin sietämätöntä nuorta lurjusta, teidän
korkea-arvoisuutenne, virkkoi vanginvartija virnistäen. Aiotko sanoa
jotain, sinä nuori rakkari?

— En, vastasi Taskuveijari, en täällä, sillä tämä ei ole mikään
oikeuspaikka, ja sitäpaitsi syö asianajajani tänään aamiaista
varapresidentin kanssa alahuoneessa. Mutta olen kyllä sanova jotakin
jossakin toisessa paikassa ja samoin hän sekä lukuisa ja arvossapidetty
joukko nuoruudenystäviäni, jotka saattavat nämä herrat toivomaan,
etteivät koskaan olisi syntyneet tai että olisivat antaneet omien
käskyläistensä hirttää heidät hattukoukkuihinsa mieluummin kuin että
tulivat tänne tänä aamuna kuulustelemaan minua. Olen kyllä —.

— Jo riittää! Hänet on täydellisesti todistettu syylliseksi, keskeytti
notaari, viekää hänet pois.

— Tule! sanoi vanginvartija.

— Ah, hah! Kyllä minä tulen, vastasi Taskuveijari parjaten
hattuaan kämmenellään. Ah! (oikeudelle): Turha vaiva näyttää noin
kauhistuneilta. En tule osoittamaan teitä kohtaan sääliväisyyttä, en
hitustakaan. Saatte vielä tuntea tämän nahoissanne, hyvät ystäväni.
En tahtoisi olla teidän sijassanne mistään hinnasta! En salli laskea
itseäni vapaalle jalalle, vaikka polvillanne rukoilisitte sitä minulta.
Tulkaa, viekää minut vankilaan. Olen valmis lähtemään täältä.

Sen sanottuaan antoi Taskuveijari viedä itsensä kauluksesta, aina
pihalle saakka uhaten tehdä asiasta parlamenttijutun ja nauraa virnisti
sitten hilpeästi ja tyytyväisesti vanginvartijaa päin kasvoja.

Nähtyään hänet teljettävän pieneen koppiin yksiksensä riensi Noa
takaisin paikalle, minne oli jättänyt Charley Batesin, ja hänen
odotettuaan siellä hetkisen aikaa, tuli tämä nuori mies, joka,
viisaasti kyllä, ei ollut näyttäytynyt, ennenkuin eräästä varmasta
piilopaikasta oli varmistunut siitä, ettei kukaan nenäkäs henkilö ollut
seurannut hänen uuden ystävänsä kintereillä.




NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.

Koittaa aika, jolloin Nancyn on täytettävä Rose Maylielle antamansa
lupaus. Hän epäonnistuu.


Miten kokenut Nancy olikin kaikenlaisessa viekkaudessa ja
teeskentelyssä, ei hän kuitenkaan kyennyt salaamaan sitä vaikutusta,
mikä hänen teollaan oli ollut hänen mieleensä. Hän tiesi, että
niinhyvin viekas juutalainen kuin raaka Sikeskin olivat täydessä
luottamuksessa uskoneet hänelle suunnitelmia, mitkä oli pidetty salassa
muilta. Niin julkeita kuin nämä suunnitelmat ja niin häikäilemättömiä
kuin niiden suunnittelijat olivatkin, ja niin katkeria kuin hänen
tunteensa olivatkin juutalaista kohtaan, joka askel askeleelta oli
vetänyt häntä alas rikosten ja kurjuuden rotkoon, mistä ei ollut mitään
pelastusta, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän tunsi jonkunlaista
katumusta ajatellessaan, että hänen ilmoituksensa voisi aiheuttaa sen
rautaotteen juutalaisesta, minkä tämä niin kauan oli välttänyt, ja että
juutalainen viimein — niin hyvin kuin hän olikin ansainnut sellaisen
kohtalon — voisi joutua tuhon omaksi hänen myötävaikutuksellaan.

Oli sunnuntai-ilta ja lähin kirkonkello kuului lyövän täyden tunnin.
Sikes ja juutalainen keskustelivat, mutta vaikenivat kuunnellakseen.
Tyttö katsoi ylös matalalta jakkaralta, jolla istui, ja kuunteli
myöskin. Yksitoista!

— Tunti puoleenyöhön, virkkoi Sikes nykäisten rullakaihtimen ylös ja
kurkistaen ulos, minkä jälkeen hän jälleen istuutui. Pimeää ja sumuista
on senlisäksi, oivallinen yö liiketoimia varten.

— Ah! sanoi juutalainen. Ikävä, ettei ole mitään tehtävää juuri nyt.

— Siinä olette oikeassa, vastasi Sikes äreästi. Se on suuri vahinko,
sillä tunnen itseni olevan kunnossa johonkin.

Juutalainen huokaisi ja ravisti myrtyneenä päätänsä.

— Meidän on korjattava laiminlyönnit, kaiken taas jouduttua vanhoille
raiteilleen. Siinä on kaikki, mitä minulla on sanomista, sanoi Sikes.

— Aivan oikein, ystäväni, vastasi juutalainen uskaltaen laskea kätensä
hänen olallensa. Minulle on mieluista kuulla teidän puhuvan niin.

— Vai mieluista? huudahti Sikes. No, olkoon sitten.

— Hah, hah, hah! nauroi juutalainen, kuin olisi tuntenut helpotusta
tästä myönnytyksestä. Tänä iltana olette taas kaltaisenne, Bill, aivan
itsenne kaltainen.

— En mielestäni tunne itseäni omaksi itsekseni, kun te asetatte nuo
vanhat kuivuneet kyntenne olkapäälleni. Ottakaa ne pois, sanoi Sikes ja
ravistautui vapaaksi juutalaisen kädestä.

— Hermostuttaako se teitä? Muistuttaako se teitä ehkä kiinnijoutumisen
vaarasta, Bill? kysyi juutalainen, lujasti päättäneenä olla
loukkaantumatta.

— Se muistuttaa minulle vaarasta joutua paholaisen pidättämäksi,
vastasi Sikes, eikä poliisin. Ei kellään ihmisellä ole koskaan ollut
sellaisia kasvoja kuin teillä, isäänne ehkä lukuunottamatta, ja hän
repii luultavasti nyt tuuheaa punaista partaansa, mikäli ette polveudu
suoraan hitosta itsestään ilman mitään isää välillänne, mikä muuten ei
laisinkaan hämmästyttäisi minua.

Juutalainen ei vastannut tähän ylistyspuheeseen, vaan nykäisi
Sikesiä käsivarresta ja osoitti Nancya, joka oli käyttänyt hyväkseen
edellämainittua keskustelua asettamalla yllensä hatun ja shaalin ja oli
nyt aikeissa jättää huoneen.

— Halloo! huudahti Sikes. Minne olet aikeissa lähteä tähän aikaan
yöstä, Nancy?

— En voi hyvin, olenhan sen sinulle sanonut, vastasi tyttö. Tarvitsen
vähän raitista ilmaa.

— Pistä pääsi akkunasta ulos, niin saat raitista ilmaa!

— Se ei riitä. Minun täytyy päästä ulos kadulle.

— Siihen et saa lupaa, vastasi Sikes, nousten pystyyn, lukiten oven,
kiskaisten hatun hänen päästään ja sinkauttaen sen erään vanhan kaapin
päälle. Kas niin, sanoi varas, pysy nyt levollisesti siellä missä olet.

— Sellainen kapine kuin hattu ei voi minua pidättää, puhkesi tyttö
sanomaan, käyden hyvin kalpeaksi. Mitä sinä tarkoitat, Bill? Tiedätkö,
mitä sinä teet?

— Tiedänkö —! huudahti Sikes kääntyen päin Faginia. Hän lienee
menettänyt järkensä, muutoin ei hän rohkenisi puhua minulle tuolla
tavalla.

— Saat minut tekemään jotain epätoivoista, mutisi tyttö pusertaen
molempia käsiään rintaansa vasten. Anna minun mennä — tällä minuutilla
— nyt heti —.

— En! karjaisi Sikes.

— Käskekää hänen antaa minun mennä, Fagin. Se on parasta hänelle
itselleen. Kuuletteko?

— Kuulenko? toisti Sikes kääntyen tuolillaan katsoakseen häntä.
Kyllä kuulen, ja jos kuulen sinua vielä minuutin, niin iskeköön koira
kurkkuusi. Mikä sinua vaivaa? Mitä se on?

Juutalainen nyökkäsi hänelle merkiksi olla välittämättä tytöstä
ja muutaman minuutin jälkeen oli tyttö herpautunut tavalliseen
olotilaansa. Fagin kuiskasi Sikesille, ettei ollut pelkoa kohtauksen
uudistamisesta, otti hattunsa ja sanoi hyvää yötä.

Tultuaan ovelle hän pysähtyi kysymään, eikö kukaan tahtoisi valaista
hänelle portaita.

— Valaise hänelle, sanoi Sikes, joka paraillaan täytti piippuansa.
Olisi sääli, jos hän taittaisi niskansa ja houkuttelisi uteliaita
katselijoita mestaukseensa. Näytä hänelle tietä.

Nancy seurasi vanhaa miestä alas portaita.




NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.

Fagin käyttää Noa Claypolea salaisena lähettinä.


Seuraavana aamuna nousi Fagin aikaisin ylös ja odotti kärsimätönnä
uutta apulaistansa, joka iankaikkisuudelta tuntuvan odotuksen jälkeen
vihdoin saapui ja alkoi syödä ahmia aamiaista.

— Bolter, sanoi juutalainen vetäen esille tuolin ja istuutuen aivan
häntä vastapäätä.

— Niin, mikä hätänä? Älkää kysykö minulta mitään, ennenkuin olen
lakannut syömästä. Tällä paikalla on se huono puoli, ettei täällä
koskaan saa syödä rauhassa.

— Ettekö voi puhua syödessänne? virkkoi Fagin kiroillen itsekseen
nuoren ystävänsä ahnautta.

— Oh, miksei, voin kyllä. Vieläpä käy syöminen paremminkin puhuessani,
sanoi Noa leikaten itselleen suunnattoman viipaleen leipää. Missä on
Charlotte?

— Ulkona, vastasi Fagin. Lähetin hänet tänä aamuna ulos erään
toisen nuoren naishenkilön kanssa, sillä tahtoisin puhua kanssanne
kahdenkesken.

— Vai niin! Silloin olisin toivonut, että olisitte antanut hänen ensin
levittää vähän voita leivälle. No niin, jutelkaa pois vain. Se ei
häiritse minua.

— Hoiditte asianne eilen oivallisesti, ystäväni, sanoi juutalainen,
oivallisesti! Kuusi shillinkiä ja yhdeksän ja puoli penceä heti
ensimmäisenä päivänä!

— Niin, luulisin, ettei se ollut niin huonosti vasta-alkajalta,
virkkoi Bolter itsetyytyväisesti.

— Kuulkaahan minua, Bolter, sanoi Fagin kumartuen yli pöydän. Teidän
täytyy suorittaa minulle eräs tehtävä, ystäväni, mikä vaatii suurinta
huolellisuutta ja varovaisuutta.

— Sanon teille, vastasi Bolter, ettette saa panna minua alttiiksi
vaaralle tai useammin lähettää minua poliisiasemalle. En pidä
sellaisesta.

— Ei ole mitään vaaraa tämän asian yhteydessä ainakaan, sanoi
juutalainen. On kysymys ainoastaan erään naisen vakoilemisesta.

— Vanhanko naisen? kysyi mr Bolter.

— Ei, vaan nuoren, vastasi Fagin.

— Silloin luulen voivani ottaa tehtävän huolekseni. Koulussa olin minä
oikea vainukoira, Minkätähden minun on vakoiltava häntä? Ei kai —.

— Ei tehdäksenne mitään, keskeytti hänet juutalainen, vaan
kertoaksenne minulle, minne hän menee, kenen kanssa puhuu ja, jos
mahdollista, mitä hän sanoo pannaksenne merkille kadun ja talon, jos
kyseessä on katu ja talo, ja jättääksenne minulle kaikki saamanne
tiedot.

— Mitä annatte minulle? kysyi Noa asettaen kuppinsa luotaan ja
tarkastellen päällikköänsä innokkain katsein.

— Jos suoriudutte oikein hyvin, yhden punnan, ystäväni — kokonaisen
punnan, sanoi juutalainen, joka halusi herättää hänen ahneuttaan. Niin
paljon en ole koskaan maksanut mistään työstä, josta ei kuitenkaan
koidu mitään ansiota.

— Kuka hän on?

— Muuan omistamme. Hän on hankkinut itselleen joitakin uusia ystäviä,
ja minun täytyy tietää, keitä ne ovat, vastasi juutalainen.

— Ymmärrän, sanoi Noa. Vain voidaksenne tehdä tuttavuutta heidän
kanssaan, jos he ovat kunnioitettavaa väkeä, mitä? Hah, hah, hah! Minä
suostun.

— Saatoinpa kuvitellakin sitä, puhkesi Fagin sanoinaan, tyytyväisenä
ehdotustaan kohdanneesta menestyksestä.

— Luonnollisesti, luonnollisesti, vastasi Noa. Missä hän on? Missä
minun pitää häntä odottaa? Milloin minun on mentävä?

— Kaiken sen, ystäväni, olen sanova teille, kun aika on käsillä. Olkaa
vain valmiina ja jättäkää kaikki muu minun huolekseni.

Sen illan sekä seuraavan ynnä sen jälkeisen istui vakooja kengät
jalassa sekä ajomieheksi puettuna, valmiina Faginin ensi viittauksesta
lähtemään ulos. Kuusi iltaa — kuusi pitkää, ikävää iltaa — kului,
ja yhä tuli Fagin kotiin tyytymättömyyden ilme kasvoillaan sanoen
ainoastaan, ettei vielä ollut aika. Seitsemäntenä iltana palasi hän
aikaisemmin kotiin ja kiihtyneessä mielentilassa, mitä hän ei kyennyt
salaamaan. Se oli sunnuntai.

— Tänä iltana menee hän ulos, sanoi Fagin, ja oikealle asialle, siitä
olen varma, sillä hän on ollut yksin koko päivän, eikä mies, jota hän
pelkää, tule kotiin ennenkuin päivän sarastaessa. Tule mukaan! Pian!

He hiipivät huomaamatta ulos talosta ja riensivät läpi katujen
labyrintin, kunnes vihdoin saapuivat erään majataloon luo, minkä Noa
tunsi samaksi, missä oli viettänyt ensimmäisen yönsä Lontoossa.

Merkeillä sanojen asemasta osoittivat Fagin ja nuori juutalainen,
joka oli päästänyt heidät sisään, Noalle ruutua ja kehoittivat häntä
kapuamaan ylös ja tarkastamaan sitä henkilöä, joka oleskeli viereisessä
huoneessa.

— Onko se hän? kysyi hän tuskin kuuluvasti. Juutalainen nyökkäsi.

— En voi nähdä hänen kasvojaan, kuiskasi Noa. Hän katsoo alaspäin ja
kynttilä on hänen takanaan.

— Pysykää siellä, missä olette, kuiskasi Fagin tehden merkin
Barneylle, joka poistui. Vähän sen jälkeen astui nuori juutalainen
viereiseen huoneeseen ja ollen puhdistavinaan kynttilää siirsi sen
toiseen paikkaan samalla puhutellen tyttöä saadakseen hänet katsomaan
ylös.

— Nyt näen hänet, puhkesi vakooja sanomaan. — Selvästikö? kysyi
juutalainen.

— Tuntisin hänet tuhansien joukosta.

Hän laskeutui nopeasti alas, kuin samassa ovi aukeni ja tyttö tuli
ulos. Fagin veti Noan erääseen pieneen sänkykomeroon, minkä edessä
riippuivat verhot, ja he pidättivät henkeä tytön kulkiessa heidän
ohitsensa vain muutaman jalan päässä heidän piilopaikastaan ja mennessä
ulos siitä ovesta, mistä he itse olivat tulleet sisään.

— Vaiti! virkkoi nuori juutalainen ovelta. Nyt!

Noa vaihtoi silmäyksen Faginin kanssa ja riensi ulos.

— Vashembaan, kuiskasi Barney, ja byshydegää gadun dhoishella buolen.

Noa teki niin, ja lyhtyjen valossa näki hän tytön kappaleen matkaa
edellään.




NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.

Välipuhe pidetään.


Kello löi neljännestä yli yhdentoista, kun kaksi henkilöä astui London
Bridgelle. Toinen, nopein askelin kulkeva nainen, katseli innokkaasti
ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain henkilöä, jonka toivoi tapaavansa.
Toinen oli mies, joka hiipi eteenpäin pitkin varjoisimpia paikkoja ja
sovitti askeleensa naisen kulun mukaan, pysähtyen, kun tämä pysähtyi,
ja jatkaen matkaa, kun tämä teki niin, muttei kuitenkaan koskaan
antanut välimatkan heidän välillään pienetä. Siten menivät he yli
sillan Middlesexistä Surreyhin, kun nainen, ilmeisesti pettyneenä
ohikulkijoitten tarkastelussa, kääntyi ympäri. Liike oli äkkinäinen,
mutta mies, joka vakoili häntä, livahti erääseen syvennykseen ja
kumartui yli kaiteen voidakseen paremmin kätkeä itsensä, antoi naisen
kulkea ohitse vastapuoleista jalkakäytävää myöten ja kun tämä taas
oli tullut suunnilleen saman matkan päähän hänestä kuin ennen, hiipi
hän esille ja seurasi häntä. Melkein sillan keskivaiheilla jäi nainen
seisomaan ja mies pysähtyi myöskin.

Tyttö oli levottomasti astunut muutamia askeleita edestakaisin —
kätkeytyneen tarkkaajansa visusti vartioimana — S:t Paulin suren
kellon jälleen soittaessa yhtä päivää lepoon. Keskiyö oli saapunut
väkirikkaan kaupungin ylle.

Kahta minuuttia ei ollut kulunut kellon lyönneistä, kun muuan
nuori nainen, erään harmaahapsisen gentlemannin saattamana, astui
ajurinvaunuista vähän matkan päässä sillasta ja lähti, vaunujen ajettua
pois, astumaan suoraan sitä kohti. Tuskin olivat he ennättäneet laskea
jalkansa sillalle, ennenkuin tyttö säpsähti ja riensi heitä vastaan.

He kulkivat katsellen ympärilleen sellaisin ilmein, kuin olisivat
he vain vähän tai ei laisinkaan odottaneet saavansa nähdä toiveensa
toteutuvan, kun tyttö äkkiä tuli heidän eteensä. He pysähtyivät
hämmästyksestä huudahtaen, mutta tukahduttivat sen heti, sillä joku
talonpojanpuvussa oleva mies moni juuri samassa silmänräpäyksessä niin
lähellä heidän ohitsensa, että hän miltei hipaisi heitä.

— Ei täällä, sanoi Nancy nopeasti. Pelkään puhua teidän kanssanne
täällä. Tulkaa — alas noita portaita!

Juuri hänen lausuessaan nämä sanat ja kädellään ilmaistessaan suuntaa,
minne halusi heidän menevän, katsoi talonpoika taakseen ja kysyi
epäkohteliaasti, minkätähden he seisoivat siinä ja pitivät hallussaan
koko jalkakäytävän, minkä jälkeen hän jatkoi matkaansa.

Portaat, jotka tyttö oli osoittanut, olivat eräät maihinnousuportaat
virran rannalla. Tälle paikalle kiirehti maalaispukuinen mies
huomaamattomasti ja meni, silmättyään ympärilleen, alas rappusia.

Portaat ovat osa sillasta ja niissä on kolme tasannetta. Juuri toisen
loppupäässä päättyy kivimuuri vasemmalla kädellä koristeelliseen,
Thamesiin päin kääntyneeseen pilasteriin, ja tällä paikalla leviää
kolmas tasanne, joten henkilöä, joka kääntyy tuon muurin kulmauksen
ympäri, on mahdoton nähdä portailta edes yhtä ainoaa porrasaskelmaa
ylempää. Maalaispukuinen mies silmäsi ympärilleen, tultuaan tälle
paikalle, ja kosk'ei hän voinut keksiä mitään sopivampaa piilopaikkaa
ja koska siinä, pakoveden ajan parsillaan ollessa käsillä, oli kylliksi
tilaa, niin hiipi hän sivulle ja odotti selkä vasten pilasteria ja
varmana siitä, etteivät he tulisi pitemmälle alas ja että, vaikk'ei
hän voisi kuullakaan, mitä he tulisivat sanomaan, hän jälleen voisi
varmasti seurata heitä.

Niin hitaasti kului aika tällä yksinäisellä paikalla ja niin innokas
oli vakooja saamaan tietää syyn tähän kohtaukseen, mikä oli niin
erilainen, kuin mitä hän oli odottanut, että hän jo moneen kertaan
ehti pitää asiaa menetettynä ja päätellä, että he otaksuttavasti
olivat pysähtyneet kauas ylhäälle tai valinneet aivan toisen paikan
salaperäistä keskusteluaan varten. Mutta juuri kun hän oli aikeissa
jättää piilopaikkansa mennäkseen taas ylös sillalle, kuuli hän askelten
ääntä sekä pian senjälkeen myöskin ihmisääniä aivan läheltä.

Hän painautui muuria vasten ja kuunteli tarkkaavasti, tuskin uskaltaen
hengittääkään.

— Tämä on kyllin pitkällä, sanoi muuan ääni, mikä ilmeisesti oli
yllämainitun gentlemannin. En salli tämän nuoren neidin mennä
kauemmaksi alas.

— Sanoinhan jo, vastasi Nancy, että pelkäsin puhua kanssanne siellä.
En tiedä, mitä se on, lisäsi hän väristen, mutta minulla on sellainen
pelko ja tuska tänä yönä, että tuskin kykenen pysymään jaloillani.

— Mitä te pelkäätte? kysyi gentlemanni, jolla näytti olevan
myötätuntoa häntä kohtaan.

— En tiedä sitä itsekään, vastasi tyttö. Kunpa tietäisinkin!
Kauhistuttavat ajatukset kuolemasta ja veriset vaatteet ja kauhu, joka
on polttanut minua kuin tuli, ovat vainonneet minua koko päivän.

Hänen käyttäytymisessään oli jotakin niin merkillistä, että
kätkeytynyt kuuntelija värisi, kun kuuli tytön lausuvan nämä sanat,
ja veri jähmettyi hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan kokenut
niin suurta helpotusta kuin kuullessaan nuoren naisen miellyttävällä
äänellä pyytävän tyttöä olemaan levollinen eikä heittäytymään niin
kauhistuttavien kuvittelujen valtaan.

— Ette ollut täällä viime sunnuntaina, sanoi sitten gentlemanni.

— En voinut tulla, vastasi Nancy. Minut pidätettiin väkisin.

— Teidän ei kai epäilty ilmaisseen jotakin asiasta, joka on tuonut
meidät tänne tänä yönä? kysyi vanha herra tuskaisesti.

— Ei, vastasi tyttö ravistaen päätänsä. Mutta minun on vaikea poistua
hänen luotaan, ellei hän tiedä syytä. En olisi voinut käydä neidin
luona, ellen olisi antanut hänelle oopiumia, ennenkuin lähdin.

— Heräsikö hän, ennenkuin palasitte? kysyi gentlemanni.

— Ei, eikä hän eikä kukaan niistä muistakaan epäile minua.

— Hyvä. Kuulkaa nyt mitä sanon.

— Olen valmis, sanoi tyttö, kun toinen teki pienen pysähdyksen.

— Tämä nuori nainen, alkoi hän, on ilmoittanut minulle ja muutamille
luotettaville ystäville, mitä te uskoitte hänelle pari viikkoa sitten.
Myönnän ensin tunteneeni jonkunverran epäilystä, voiko teihin luottaa,
mutta nyt uskon varmasti, että olette luotettava.

— Niin, olen kyllä, vastasi tyttö vakavasti.

— Toistan, että varmasti uskon sen. Osoittaakseni teille olevani
halukas luottamaan teihin tahdon avoimesti sanoa teille aikovamme
pusertaa tältä Monksilta, kuka hän sitten liekin, esiin salaisuuden
peloittamalla häntä. Mutta — mutta, jatkoi hän, ellemme voi päästä
häneen käsiksi tai ellemme kykene vaikuttamaan häneen siten kuin
haluamme, on teidän luovuteltava juutalainen.

— Fagin! huudahti tyttö peräytyen.

— Niin, se mies täytyy teidän luovuttaa, vastasi gentlemanni.

— Sitä en tee — sitä en tee koskaan!

— Mutta miksi ette?

— Erästä syystä, vastasi tyttö lujasti, syystä, minkä neiti tuntee ja
mistä hän on pitävä kiinni minun kanssani, tiedän hänen sen tekevän,
sillä minulla on hänen lupauksensa, ja sitäpaitsi eräästä toisesta
syystä, nimittäin siitä, että miten huonoa elämää hän onkin viettänyt,
niin olen minä viettänyt yhtä huonoa elämää myöskin. On monta
joukossamme, jotka ovat vaeltaneet samoja teitä, enkä minä tahdo antaa
ilmi ketään heistä, jotka kaikki olisivat voineet antaa ilmi minut,
mutt'eivät ole sitä tehneet, niin huonoja kuin he ovatkin olleet.

— No, sanoi vanha gentlemanni nopeasti, kuin olisi tämä ollut juuri se
kohta, johon hän oli halunnut tulla, niinpä jättäkää siis Monks minun
käsiini ja antakaa minun tehdä hänelle, mitä tahdon.

— Mutta, jos hän antaa ilmi toiset?

— Lupaan teille, että jos totuus voidaan pusertaa hänestä esiin, ei
asiaa tulla viemään sen pitemmälle. Oliverin pienessä elämäntarinassa
on varmaankin seikkoja, joita olisi kiusallista vetää julki, ja jos
vain pääsemme totuuden perille, saavat nuo toiset jäädä rauhaan.

— Mutta ellette pääse? huomautti tyttö.

— Silloin, jatkoi gentlemanni, ei juutalaisen ole tarvis joutua
oikeuden eteen ilman teidän suostumustanne, ja siinä tapauksessa luulen
voivani esittää teille sellaista, mikä saa teidät suostumaan.

— Takaako neiti sen minulle? kysyi tyttö innokkaasti.

— Takaan, vastasi Rose, annan rehellisen ja lujan sanani siitä.

— Eikä Monks saa koskaan tietää, mistä olette saanut tietoonne? kysyi
tyttö hetken vaitiolon jälkeen.

— Ei koskaan, vastasi gentlemanni.

— Olen ollut valehtelija ja elänyt valehtelijoitten joukossa aina
pienestä lapsesta pitäen, sanoi tyttö, mutta minä luotan teidän
sanoihinne.

Heidän molempien vakuutettua hänelle, että hän turvallisesti voi
sen tehdä, alkoi hän niin hiljaisella äänellä, että kuuntelijan oli
vaikeata saada selvää hänen sanoistaan kuvata majatalosta, mistä häntä
tänä iltana oli seurattu. Täydellisesti selitettyään paikan aseman,
sen kohdan, mistä sitä huomiota herättämättä parhaiten voisi pitää
silmällä, ja ne illat ja tunnit, jolloin Monks tavallisesti kävi
siellä, tuntui tyttö tuumivan muutaman silmänräpäyksen palauttaakseen
muistiinsa hänen kasvonpiirteensä ja käytöstapansa.

— Hän on pitkä, sanoi tyttö, ja vahvarakenteinen, mutta ei pönäkkä;
hänellä on hiipivä käynti ja kulkiessaan katsahtaa hän alinomaa olkansa
yli, ensin toiselle, sitten toiselle puolen. Älkää unohtako sitä.
Hänen silmänsä ovat syvemmällä kuin kellään muulla ihmisellä, niin
että melkein voisitte tuntea hänet yksinomaan siitä. Hänen ihonsa on
tumma kuten hänen tukkansa ja silmänsäkin, ja vaikkakaan hän ei voi
olla enemmän kuin kaksikymmentäviisi tai -kuusi vuotta vanha, ovat
hänen kasvonpiirteensä kuihtuneet ja terävät. Hänen huulensa ovat usein
kalpeat ja niissä on merkkejä hänen hampaistansa, sillä hänellä on
välistä ankaria kohtauksia ja hän puree toisinaan kätensäkin verille.
— Mutta miksi säpsähditte? kysyi tyttö keskeyttäen äkkiä.

Vanha gentlemanni vastasi hiukan hämillään, ettei hän niin tehneensä,
ja pyysi häntä jatkamaan.

— Osan tästä olen saanut tietää toisilta sen talon asukkailta, josta
olen kertonut, sanoi tyttö, sillä itse olen nähnyt hänet vain kaksi
kertaa ja molemmilla kerroilla oli hän verhoutunut avaraan viittaan.
Luulen melkein tämän olevan kaiken, mitä voin teille hänestä sanoa.
Odottakaapa hieman, lisäsi hän, kaulassa, niin korkealla, että osan
siitä voi nähdä hänen kaulaliinansa yläpuolella, kun hän kääntää
päätään, on hänellä —.

— Leveä, punainen arpi palohaavasta, puhkesi vanha gentlemanni
sanomaan.

— Mitä sanotte? Tunnetteko hänet?

— Luulen melkein tuntevani, vastasi gentlemanni. Luulen tekeväni sen
teidän kuvauksenne perusteella. Mutta saammepa nähdä. Monet ihmiset
ovat niin omituisesti toistensa kaltaisia. Tuskinpa hän kuitenkaan on
sama mies.

Sanoessaan tämän teeskennellyn välinpitämättömästi astui hän pari
askelta lähemmäksi kätkeytynyttä vakoojaa, minkä tämä saattoi päättää
siitä, että niin selvästi kuuli hänen mutisevan: — Sen täytyy joka
tapauksessa olla hän!

— Nuori ystäväni, virkkoi hän sitten ja ääni tuntui ilmaisevan
hänen palanneen entiselle paikalleen, olette nyt antanut meille
mitä arvokkainta apua, ja minä haluan kernaasti tehdä teille
vastapalveluksen. Sanokaa, mitä voin tehdä hyväksenne?

— Ette mitään, vastasi Nancy.

— Niin ette saa sanoa, virkkoi vanha gentlemanni äänellä ja sävyllä,
minkä olisi pitänyt voida liikuttaa paljoa kovettuneempaakin sydäntä.
Ajatelkaa ja vastatkaa minulle.

— Ei mitään, sir, vastasi tyttö itkien. Ette voi tehdä mitään
auttaaksenne minua. Olen menettänyt kaiken toivon.

— Riistätte itse itseltänne toivon. Menneisyys on ollut teille
surullista erämaata, täynnä väärinkäytettyä nuoruudenvoimaa ja
tuhlattuja, verrattomia aarteita, mitkä luoja ainoastaan kerran
lahjoittaa meille, mutta tulevaisuuteen voitte luottaa. En tahdo sanoa,
että me voisimme auttaa teitä sielun ja sydämen rauhaan; sen saavutatte
vasta kun itse olette sitä etsinyt; mutta hiljainen turvapaikka joko
Englannissa tahi, jos pelkäätte jäädä tänne, jossakin vieraassa maassa,
on meidän ei ainoastaan mahdollista vaan todella mieluistakin hankkia
teille. Ennenkuin päivä sarastaa, ennenkuin tämä virta herää aamun ensi
hämyssä, olette oleva kaukana poissa tähänastisten ystävienne seurasta
jättämättä enempää jälkeä kuin jos tässä silmänräpäyksessä olisitte
hävinnyt maan pinnalta. Tulkaa!

— Hän taipuu, puhkesi nuori nainen sanomaan, hän miettii asiaa, siitä
olen varma.

— Pelkään, ettei hän tee sitä, virkkoi gentlemanni.

— Ei, sir, sitä en tee, vastasi tyttö oltuaan silmänräpäyksen kahden
vaiheella. Olen kytketty vanhaan elämääni. Olen jo mennyt liian
pitkälle voidakseni kääntyä takaisin — ja kuitenkaan en tiedä, mistä
se johtuu, mutta jos olisitte puhunut minulle noin joku aika sitten,
olisin nauranut teille. Mutta, lisäsi hän katsoen ympärilleen, tuo
pelko valtaa minut jälleen. Minun täytyy lähteä kotiin.

— Kotiin! toisti nuori nainen korostaen sanaa voimakkaasti.

— Kotiin, neiti, vastasi tyttö. Sellaiseen kotiin, jonka olen
valmistanut itselleni koko elämäni työllä. Erotkaamme. Minut voitaisiin
muutoin nähdä tai keksiä. Menkää, menkää! Jos olen tehnyt teille jonkun
palveluksen, pyydän teiltä ainoastaan, että jätätte minut yksin ja
annatte minun mennä.

— Ponnistelemme turhaan, virkkoi gentlemanni huoaten. Saatamme ehkä
vain hänen turvallisuutensa vaaraan viipymällä täällä. Olemme ehkä jo
pidättäneet häntä kauemmin kuin hänen tarkoituksensa oli.

— Olette, olette, sanoi tyttö innokkaasti, niin olette tehneet. Vanha
gentlemanni kääntyi poispäin.

— Ottakaa tämä kukkaro, puhkesi nuori nainen sanomaan. Ottakaa se
minun tähteni, jotta teillä ainakin olisi jotain apua hädän ja surun
hetkellä.

— Ei, ei, vastasi tyttö. En ole tehnyt tätä rahojen tähden. Antakaa
minun säilyttää ilo siitä, etten ole sitä tehnyt. Mutta kuitenkin —
antakaa minulle jotain, mitä olette kantanut. Haluaisin niin mielelläni
saada omakseni jotain — ei, ei, ei mitään sormusta — käsineenne tai
nenäliinanne — jotain, minkä voin piilottaa tietäen sen kuuluneen
teille. Kiitos! Jumala siunatkoon teitä! Hyvää yötä, hyvää yötä!

Tytön ankara mielenliikutus ja pelko, että ilmitulo voisi saattaa
hänet väkivallan ja pahoinpitelyn alaiseksi, tuntuivat ratkaisevasti
vaikuttaneen gentlemannin päätökseen jättää hänet. Poistuvien askelten
ääni kuului, ja äänet vaikenivat.




NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Kohtalokkaat seuraukset.


Parin tunnin ajan ennen päivänsarastusta, ajan, jota syksyllä syystä
kutsutaan yön kuolemaksi, kun kadut ovat äänettömät ja autiot, kun
irstailu ja pahe on hoiperrellut kotiin lepäämään — nuo äänettömät ja
hiljaiset tunnit istui juutalainen valveilla vanhassa luolassaan kasvot
niin vääntyneinä ja kalpeina ja silmät niin punaisina ja verestävinä,
että hän muistutti vähemmän ihmistä kuin jotakin inhoittavaa aavetta,
joka vielä löyhkäsi haudan kosteutta ja jota jokin paha henki kiusasi.

Hän istui köyristyneenä yli kylmän kamiinan, kääriytyneenä vanhaan
repaleiseen peitteeseen ja kasvot kääntyneinä kohti melkein
loppuunpalanutta kynttilää, mikä oli pöydällä hänen vieressään.

Pitkänään lattialla olevalla patjalla makasi Noa Claypole vaipuneena
sikeään uneen. Häneen suuntasi vanha mies silloin tällöin katseensa,
mutta muutti sen taas takaisin kohti kynttilää.

Hän istui asentoaan vähääkään muuttamatta tai kiinnittämättä huomiota
ajan kulumiseen, kunnes hänen tarkka korvansa näytti tajuavan askelten
ääntä ulkoa kadulta.

— Vihdoinkin, mumisi juutalainen sivellen kädellään kuivaa, kuumeista
suutaan. Vihdoinkin!

Kello soi hiljaa hänen puhuessaan. Hän hiipi ovelle ja palasi heti
miehen kanssa, joka oli leukaa myöten vaippaan kääriytynyt ja kantoi
myttyä kainalossaan. Miehen istuuduttua ja avattua vaippansa napit tuli
mr Sikesin hartehikas olemus näkyviin.

— Kas tuossa! virkkoi hän asettaen mytyn pöydälle. Pitäkää siitä
tarkkaa vaaria ja tehkää siitä mitä voitte. On ollut kylliksi vaivaa
päästä siihen kiinni. Luulin voivani olla täällä jo kolme tuntia sitten.

Fagin otti mytyn ja lukitsi sen erääseen kaappiin, minkäjälkeen hän
jälleen istuutui sanomatta sanaakaan. Ei silmänräpäykseksikään hän
kuitenkaan ollut irroittanut katsettaan murtovarkaasta, ja heidän
siinä nyt istuessaan aivan toisiaan vastapäätä, kasvot vasten kasvoja,
tarkasteli hän häntä niin kiinteästi, huulet vapisevina ja kasvot hänet
vallanneen kiihkon muuttamina, että murtovaras tahtomattaan työnsi
tuolinsa taapäin ja katseli häntä teeskentelemättömän kauhun ilmein.

— Mitä nyt? puhkesi Sikes sanomaan. Minkätähden murjotatte minuun
tuolla tavalla? — Ettekö voi puhua?

Fagin kohotti oikean kätensä ja ravisti vapisevaa etusormeaan ilmassa,
mutta hänen kiintymyksensä oli niin suuri, että hän silmänräpäyksen
ajan oli kykenemätön puhumaan mitään. — Kautta paholaisen! sanoi Sikes
ja kopeloi levottomana rintataskuansa. Hän on menettänyt järkensä.
Minun on oltava varuillani.

— Ei, ei, virkkoi Fagin, joka nyt taas voi puhua. Te ette ole — te
ette ole se henkilö, Bill. Minulla ei ole mitään — ei mitään teitä
vastaan.

— Oh, vai ei teillä ole? sanoi Sikes katkerin katsein, muuttaen
pistoolin mukavampaan taskuun. Se oli onneksi toiselle meistä —
kummallekaan, se voi olla yhdentekevää —.

— Minulla on jotain sanottavana teille, Bill, virkkoi juutalainen
muuttaen tuolinsa lähemmäksi häntä, mikä on tekevä teidät vielä
hämmentyneemmäksi kuin mitä minä olen.

— Mitä? sanoi Sikes epäluuloisen näköisenä. Puhukaa suunne puhtaaksi,
kiirehtikää, muussa tapauksessa voisi Nancy helposti saada päähänsä,
että olen joutunut hukkaan.

— Joutunut hukkaan! huudahti Fagin. Sen asian on hän jo itse omin päin
järjestänyt.

Täydellisen hämmennyksen ilmein katseli Sikes juutalaista, ja koska
hän ei voinut hänen kasvoistaan lukea mitään tyydyttävää selitystä
arvoitukseen, iski hän suurella kädellään kiinni tämän takinkaulukseen
ja ravisti häntä rajusti.

— Ettekö voi puhua? Jollette pian sitä tee, käy se teille
mahdottomaksi ilman puutteesta! Avatkaa suunne ja sanokaa suoraan, mitä
teillä on sanottavana. Antakaa kuulua, te kirottu vanha koira, antakaa
kuulua!

— Otaksukaa, että tuo poika, joka makaa tuossa — alkoi Fagin.

Sikes kääntyi sinnepäin missä Noa nukkui, ikäänkuin ei hän aikaisemmin
olisi häntä huomannut. — No? sanoi hän asettuen entiseen asentoonsa.

— Otaksukaa, että tämä poika, jatkoi juutalainen, tahtoisi kieliä
— pettää meidät kaikki — ensin etsittyään oikeat henkilöt
tarkoitukseensa ja sitten sovittuaan heidän kanssaan kohtauksesta
kadulla ja ilmaistuaan heille kaikki meidän tuntomerkkimme sekä
neuvottuaan ne paikat, missä meidät helpoimmin voitaisiin pidättää.
Otaksukaa, suunnitelman, mihin me kaikki olisimme sekoitetut — omasta
vapaasta tahdostaan, tyydyttääkseen omaa mielihaluaan, hiipien varkain
ulos öisin löytääkseen ne, jotka tuntevat suurinta mielenkiintoa meitä
kohtaan, ja kielien heille. Kuuletteko? karjui juutalainen, jonka
silmät leimusivat raivosta. Otaksukaa, että hän olisi tehnyt tämän
kaiken, mitä sitten?

— Mitä sitten? vastasi Sikes hirvittävästi kiroten. Jos hänen myöskin
olisi onnistunut säilyttää henkensä, olisin minä murskannut hänen
kallonsa rauta-anturaisella saappaankorollani yhtä moneksi mureneeksi
kuin hänen päässään on hiuksia.

— Mutta jos sen olisi tehnyt, minä! huusi juutalainen. Minä, joka
tiedän niin paljon ja voisin saada hirteen niin monta itseni lisäksi?

— Sitä en tiedä, vastasi Sikes, joka kiristeli hampaitaan ja
kalpeni pelkästään sitä ajatellessaan. Minä tekisin vankilassa
yhtä ja toista, niin että minut lyötäisiin rautoihin, ja kun minua
tutkittaisiin yhdessä teidän kanssanne, hyökkäisin teidän päällenne
oikeussalissa ja murskaisin päänne kahleilla kaikkien ihmisten silmäin
edessä. Minä saisin sellaisen väkevyyden, mumisi varas heilauttaen
jäntevää käsivarttansa, että musertaisin päänne yhtä mäsäksi kuin jos
täysinäinen tavaravaunu olisi kulkenut sen ylitse.

— Musertaisitteko?

— Musertaisinko? sanoi murtovaras. Koettakaa!

— Tai jos se olisi ollut Charley tai Taskuveijari tai Bet tai —

— Yhdentekevää, kuka se olisi ollut, vastasi Sikes kärsimättömästi.
Ken tahansa se olisi ollutkin, käsittelisin häntä samalla tavalla.

Juutalainen silmäsi häntä taas terävästi ja antoi hänelle merkin olla
vaiti, minkä jälkeen hän kumartui alas lattialla olevan vuoteen yli ja
ravisteli nukkuvaa herättääkseen hänet. Sikes kumartui eteenpäin ja
katseli, kädet tuettuina polviin, kuin ei olisi kyennyt käsittämään,
mihin kaikki nämä kysymykset ja valmistelut tähtäsivät.

— Bolter, Bolter! — Poika parka! virkkoi Fagin katsoen ylös
helvetillisen odotuksen ilme kasvoillaan ja puhuen hitaasti sekä
painokkaasti: — Hän on väsynyt — väsynyt vakoiltuaan niin kauan sitä
_naista_ — vakoiltuaan _häntä_, Bill!

— Mitä tarkoitatte? kysyi Sikes hätkähtäen.

Juutalainen ei vastannut, vaan kumartui alas yli nukkuvan ja nosti
hänet istuvaan asentoon. Juutalaisen useaan kertaan toistettua hänen
nimensä alkoi Noa hieroa silmiään ja katseli unisesti ympärilleen.

— Kertokaa minulle se vielä kerran, vielä kerran, jotta hän saa sen
kuulla, sanoi juutalainen osoittaen Sikesiä.

— Mitä minun on kerrottava? kysyi uninen Noa kiukkuisesti.

— Se — _Nancystä_, virkkoi juutalainen tarttuen Sikesiä ranteeseen,
kuin estääkseen häntä lähtemästä tiehensä, ennenkuin oli kuullut
riittävästi. — Te seurasitte hänen jäljessään?

— Niin.

— London Bridgelle?

— Niin.

— Missä hän kohtasi kaksi henkilöä?

— Niin, sen hän teki.

— Erään herran ja naisen, joitten luona hän aikaisemmin oli käynyt
omasta vapaasta tahdostaan ja jotka vaativat häntä antamaan ilmi
kaikki hänen toverinsa ja ennen kaikkea Monksin, minkä hän teki —
ja sanomaan, missä se talo sijaitsi, jossa meillä on tapana kohdata
ja jonne tapanamme on mennä, minkä hän teki — ja niihin aikaan
tavallisesti olemme siellä, minkä hän teki. Kaiken tämän hän teki. Hän
kertoi sen kaiken, ilman että häntä pakotettiin — sen hän teki — eikö
niin? kirkui juutalainen aivan suunniltaan raivosta.

— Juuri niin hän teki, vastasi Noa raapien päätänsä.

— Mitä te sanoittekaan edellisestä sunnuntaista?

— Edellisestä sunnuntaista? vastasi Noa miettien. Senhän olen teille
jo kerran sanonut.

— Sanokaa se vielä kerran — kerran vielä! kirkui juutalainen tarttuen
lujemmin Sikesin käsivarteen ja heilauttaen toista kättään ilmassa,
vaahdon pursuessa hänen suustaan.

— He kysyivät häneltä, sanoi Noa, joka sitä mukaa kuin valveutui
näytti alkavan älytä, kuka Sikes oli, he kysyivät häneltä, miksei hän
ollut tullut edellisenä sunnuntaina, kuten oli luvannut. Hän vastasi,
ettei hän ollut voinut.

— Ja mitä sanoi hän Billistä? huudahti juutalainen. Mitä sanoi hän
siitä miehestä, josta aikaisemmin oli kertonut? Sanokaa se hänelle.

— Niin, hän sanoi, että hänen oli vaikea lähteä kotoa, ellei tuo
mies tiennyt, minne hän oli matkalla, sanoi Noa, ja sentähden oli hän
ensimmäisellä kerralla, kun oli mennyt käymään naisen luona — hah,
hah, hah, en voinut olla nauramatta, kun hän sen sanoi — antanut
hänelle oopiumia.

— Kuolema ja helvetti! ulvoi Sikes riistäytyen vapaaksi juutalaisesta.
Antakaa minun mennä!

Hän sinkautti vanhan miehen syrjään, ryntäsi ulos huoneesta ja juoksi
vihan vimmassa ylös portaita.

— Bill, Bill! kirkui juutalainen seuraten häntä nopeasti, sana, vain
yksi sana.

Tämä sana olisi kuitenkin jäänyt lausumatta, ellei varas olisi ollut
kykenemätön saamaan auki ovea, jota hän kiroillen ryskytti juutalaisen
läähättäen ehättäessä hänet.

— Päästä minut ulos, sanoi Sikes. Älä puhu minulle, se on vaarallista.
Päästä minut ulos, sanon minä!

— Anna minun sanoa yksi sana, vastasi juutalainen asettaen kätensä
lukonrivalle. Ette saa olla —.

— No? sanoi toinen.

— Ette saa olla — liian — raju, Bill, kähisi juutalainen.

Päivä oli koittamaisillaan, ja oli kylliksi valoisaa heidän nähdä
toistensa kasvot. He vaihtoivat nopean katseen; molempien silmissä
hehkui tuli, jota ei voinut käsittää väärin.

— Tarkoitan, sanoi Fagin, joka näki kaikkien huomautusten nyt olevan
hyödyttömiä, älkää olko liian raju oman turvallisuutemme tähden. Olkaa
nokkela, Bill, älkääkä ylimielinen.

Sikes ei vastannut, vaan paiskasi auki oven, jonka juutalainen sillä
välin oli avannut, ja ryntäsi ulos äänettömälle kadulle.

Pysähtymättä tai antamatta itselleen aikaa silmänräpäyksenkään
miettimiseen, kääntämättä edes päätään oikeaan tai vasempaan tai
kohottamatta silmiään ylöspäin tahi laskematta niitä kohden maata,
vaan katsoen suoraan eteensä villillä päättäväisyydellä ja hampaat
niin lujaan yhteenpuristettuina, että nahka kureutui leukapielten
ympärille, kulki roisto ripeästi eteenpäin, lausumatta sanaakaan tai
värähdyttämättä lihastakaan, kunnes saapui omalle portilleen. Hän avasi
sen hiljaa ja nousi ääneti ylös portaita ja meni huoneeseensa, minkä
jälkeen salpasi oven, siirsi raskaan pöydän sitä vasten ja veti syrjään
sängynkaihtimet.

Tyttö makasi puoliksi riisuutuneena sängyssä. Mies oli herättänyt hänet
unestaan, sillä hän katseli ympärilleen hämmentynein ja ihmettelevin
katsein.

— Nouse ylös! sanoi mies.

— Oletko se sinä, Bill? virkkoi tyttö iloisin ilmein hänen paluunsa
johdosta.

— Olen! Nouse ylös!

Pieni kynttilä oli palamassa, mutta mies otti sen nopeasti jalustasta
ja heitti sen kamiinaan. Kun tyttö keksi häivähdyksen sarastavasta
päivästä, nousi hän vetääkseen ylös kierrekaihtimen.

— Anna sen olla, sanoi Sikes työntäen kätensä hänen eteensä, on kyllin
valoisaa sitä varten, mitä minulla on suoritettavana.

— Bill, sanoi tyttö levottomalla, hiljaisella äänellä, miksi tuijotat
minuun noin?

Varas tarkasteli häntä muutaman minuutin laajentunein sieraimin ja
jyskyttävin sydämin, minkäjälkeen hän tarttui häntä päähän ja kaulaan,
laahasi hänet keskelle huonetta, katsoi vielä kerran ovea kohti ja
laski raskaan kätensä hänen suulleen.

— Bill, Bill, läähätti tyttö painiskellen kuolettavan epätoivon koko
voimalla, minä — minä en huuda — en yhtä ainoata kertaa — kuule
minua — puhu minulle — sano minulle, mitä minä olen tehnyt.

— Sen tiedät parhaiten itse, sinä paholainen! vastasi varas pidättäen
hengitystään. Sinua pidettiin yöllä silmällä. Joka sana, minkä lausuit,
kuultiin.

— Säästä silloin henkeni taivaan tähden, kuten minä säästin sinun,
vastasi tyttö, kietoutuen kiinteästi häneen. Bill, rakas Bill, sinulla
ei toki ole sydäntä tappaa minua. Ajattele kaikkea, mistä tänä yönä
luovuin sinun tähtesi! Sinun täytyy antaa itsellesi aikaa ajatella
ensin ja välttää tämä rikos. Minä en päästä sinua, sinä et voi heittää
minua maahan! Bill, Bill, hyvän Jumalan tähden, itsesi tähden ja minun
tähteni, hillitse itsesi, ennenkuin vuodatat vereni. Olen ollut sinulle
uskollinen, kautta syntisen sieluni, sitä olen ollut!

Mies ponnisteli ankarasti saadakseen käsivartensa vapaiksi, mutta tyttö
piti niin lujasti niistä kiinni, että kiskoi hän miten tahansa, niin ei
hän voinut vapautua hänestä.

— Bill, huusi tyttö yrittäen painaa päänsä hänen rintaansa vasten,
se vanha gentlemanni ja se hyvä nainen puhuivat tänä yönä minulle
kodista vieraassa maassa, missä voisin päättää päiväni rauhallisessa
yksinäisyydessä. Laske minut heidän luokseen uudestaan, jotta
polvilleni langeten voin rukoilla heitä osoittamaan myös sinulle samaa
hyvyyttä ja armeliaisuutta, ja jättäkäämme molemmat tämä kauhea paikka
ja viettäkäämme kaukana täältä parempaa elämää ja unohtakaamme, paitsi
rukouksissamme, kuinka olemme eläneet, älkäämmekä koskaan enää nähkö
toisiamme. Ei ole koskaan liian myöhäistä katua. Niin sanoivat he
minulle — ja nyt minä tunnen sen — mutta meidän täytyy saada aikaa —
vain hiukkasen aikaa!

Murtovarkaan onnistui viimeinkin saada toinen käsivartensa vapaaksi ja
tarttua pistooliinsa. Varmuus siitä, että jos hän ampuisi, hän samalla
paljastaisi itsensä, välähti kuin salama hänen tietoisuuteensa hänen
valtavassa raivossaankin, ja koko jättiläismäisellä voimallaan antoi
hän ylöspäinkääntyneisiin kasvoihin, jotka melkein koskettivat hänen
omiaan, kaksi iskua pistoolilla.

Tyttö horjui ja kaatui, melkein sokaistuna verestä, mikä virtasi esiin
syvästä haavasta hänen otsallaan, mutta vaivalloisesti kohottautuessaan
polvilleen veti hän esille valkean nenäliinan — Rose Maylien —
rinnaltaan ja pitäen sitä ristiinliitetyissä käsissään niin korkealla
kohti taivasta kuin hänen voimansa sallivat, sammalsi hän rukouksen
armahtavaisuudesta luojalleen.

Hän oli kauhistuttava nähdä ja murhaaja horjui takaperin vasten seinää,
varjostaen silmiään kädellään, mutta sieppasi senjälkeen käteensä
raskaan kartun ja löi tytön lattiaan.




NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Sikesin pako.


Kaikista niistä pahoista teoista, joita pimeyden suojissa oli suuren
Lontoon rajojen sisäpuolella yön äänettöminä tunteina suoritettu, oli
tämä hirvittävin. Kaikista kauhuista, mitkä sarastava päivä kohtasi,
oli tämä inhoittavin ja julmin.

Mies sytytti kynttilän, teki tulen kamiinaan ja työnsi kartun sinne.
Sen päässä riippui muutamia ihmisen hiuskarvoja, mitkä leimahtivat
ja muuttuivat hienoksi tuhaksi ja ilmanvedosta pyörsivät ylös läpi
kamiinantorven. Sekin pelästytti häntä, niin kova kuin hän olikin,
mutta hän piti karttua tulessa, kunnes se oli hiiltynyt, ja kohensi
sitten hiillosta. Hän peseytyi ja harjasi vaatteitaan. Niissä oli
tahroja, mitkä eivät lähteneet, mutta hän leikkasi paloja pois ja
poltti ne. Kuinka niitä tahroja olikin ympäri koko huoneen! Vieläpä
koiran jalatkin olivat veriset.

Koko tänä aikana ei hän ollut kertaakaan kääntänyt selkäänsä ruumiille,
ei silmänräpäykseksikään. Viimein meni hän takaperin ovea kohti ja
laahasi koiran mukanaan, jotten se uudestaan ryvettäisi jalkojaan ja
veisi uusia todistuksia rikoksesta mukanaan ulos kadulle. Hän sulki
varovasti oven, otti avaimen mukaansa ja poistui talosta.

Hän meni kadun yli toiselle puolen ja silmäsi ylös akkunaan
varmistuakseen, ettei mitään näkyisi ulkoapäin. Verho, minkä tyttö
olisi tahtonut vetää ylös päästääkseen sisään sitä valoa, mitä ei
koskaan enää saisi nähdä, oli yhä alhaalla. Ruumis makasi melkein aivan
sen alapuolella. Hän tiesi sen. Hirmuista, kuinka auringonvalo virtasi
alas juuri sille kohdalle! Vain silmänräpäyksen hän sitä katseli. Oli
helpoitus, että hän oli tullut ulos huoneesta. Hän vihelsi koiraa ja
kulki nopeasti edelleen.

Hän meni läpi Islingtonin, nousi Highgaten varrella olevalle
kukkulalle, kääntyi alas Highgate Hilliin, pyörrähti oikealle taas
melkein samassa kuin oli alkanut laskeutua mäkeä sekä tuli senjälkeen.
Hampstead Heathiin. Mentyään viistoon yli Terveyden laakson notkelman
taivalsi hän ylös vastakkaista puolta, meni yli tien, joka yhdistää
Hampsteadin ja Highgaten kylät, sekä edelleen yli jäljelläolevan
osan nummea North Endin vainioille, missä paneutui nukkumaan erään
pensasaidan alle. Hän oli kuitenkin pian taas jaloillaan ja kulki
edelleen, ei kauemmaksi ulos maaseudulle, vaan sisälle Lontooseen
taasen pitkin maantietä — sitten takaisin taas — senperästä yli erään
saman alueen toisen osan, mistä jo oli kulkenut — ja siten vaelsi
hän sinne tänne yli vainioitten, laskeutuen lepäämään ojanreunoille,
sekä ryntäsi ylös valitakseen toisen paikan ja tehdäkseen samoin sekä
uudestaan kuljeksiakseen ympäriinsä. Mihin oli hänen suunnattava
matkansa sellaiseen paikkaan, mikä ei ollut liian kaukana eikä liian
julkinen, saadakseen ruokaa ja juomaa? Hendoniin, se oli hyvä paikka
eikä kaukana sieltä sekä ainoastaan vähän käytetty. Sinne lähti
hän, välin juosten ja välin, omituisesti kyllä, laahustaen etanan
hitaudella tai aivan kokonaan pysähtyen, ajattelematta lyöden kepillään
pensasaitoja. Mutta hänen tultuaan perille näyttivät kaikki, vieläpä
lapsetkin ovilla, katselevan häntä epäluuloisina. Taas kääntyi hän
ympäri rohkenematta ostaa itselleen syötävää tai juotavaa, vaikkei hän
ollut moneen tuntiin nauttinut mitään, ja taas viipyi hän nummella
tietämättä, minne suuntaisi askeleensa.

Hän samosi mailin mailin jälkeen, mutta palasi aina samalle paikalle.
Aamu ja keskipäivä olivat ohi ja päivä lähestyi loppuaan, mutta yhä
kuljeksi hän edestakaisin, ylös ja alas, ympäriinsä, ja tuli täsmälleen
samaan kohtaan. Vihdoin poistui hän sieltä ja lähti kohti Hatfieldiä.

Kello oli yhdeksän illalla, kun hän, aivan läpiväsyneenä, ja koira,
rampana ja nilkuttaen tavattomista ponnistuksista, kääntyivät alas
mäkeä tuohon rauhalliseen kylään ja laahustivat läpi pienen kadun
kurjaan kapakkaan, minkä niukka valo oli ollut heidän oppaanaan.
Kapakkahuoneessa paloi takkavalkea ja muutamia päivätyöläisiä istui
sen ääressä juomassa. He tekivät tilaa vieraalle, mutta hän asettui
kaukaisimpaan nurkkaan syöden ja juoden yksin tai oikeammin sanoen
koiransa seurassa, mille hän silloin tällöin antoi suupalan. Miesten
keskustelu koski ympärilläsijaitsevaa seutua ja sen vuokraajia ja, kun
nämä aiheet olivat ammennetut loppuun, erään vanhan miehen ikää, joka
oli haudattu edellisenä sunnuntaina. Läsnäolevat nuoret miehet pitivät
häntä hyvin vanhana, jotavastoin vanhat väittivät hänen olleen aivan
nuoren — ei vanhempi, sanoi muuan valkohapsinen, vanha vaari, kuin
mitä hän itse oli — ja aivan hyvin olisi voinut elää kymmenen tai
viisitoista vuotta vielä, jos hän olisi vain ollut varovainen, vain
ollut varovainen.

Tässä keskustelussa ei ollut mitään, mikä saattoi herättää huomiota tai
levottomuutta, ja kun varas oli maksanut ravintonsa jäi hän istumaan
äänettömänä ja huomaamattomana nurkkaansa ja oli juuri vaipumaisillaan
uneen, kun hänet puolittain herätti uuden kestiystävän meluava
astuminen huoneeseen.

Hän oli omituinen olento, puoliksi kulkukauppias, puoliksi puoskari,
joka vaelsi ympäri maata myyden kovasimia, hiomahihnoja, partaveitsiä,
saippuoita, kengänkiilloketta, lääkkeitä koiria ja hevosia varten,
hyvätuoksuisia aineita halpaan hintaan, kauneustarpeita ja muita
senkaltaisia tavaroita, joita kantoi selässään laatikossa. Hänen
sisäänastumisensa oli päivätyöläisille merkkinä törkeään pilantekoon,
eivätkä he lakanneet siitä, ennenkuin viimeksimainittu oli syönyt
iltaruokansa ja avannut aarrelaatikkonsa, nerokkaalla tavalla
yhdistääkseen hyödyn huviin.

— Ja mitä tuo on — maistuuko se hyvälle, Harry? kysyi eräs
irvistelevä päivätyöläinen osoittaen jonkinlaisia kakkuja, joita oli
eräässä laatikon kulmassa.

— Tämä, virkkoi liikemies ottaen esille yhden kakun, tämä on
pettämätön ja verraton keksintö poistamaan kaikenlaiset tahrat,
ruosteen, lian, homeen, rasvan, uudet ja vanhat, silkistä, atlaksesta,
pellavasta, kamritsista, liinakankaasta, suruharsosta, matoista,
merinosta, musliinista, bomibasinista tai villasta, viinitahrat,
hedelmätahrat, oluttahrat, vesitahrat, väritahrat, tervatahrat,
kaikenlaiset tahrat katoavat hangatessa tällä pettämättömällä ja
verrattomalla keksinnöllä. Jos nainen tahraa kunniansa, niin tarvitsee
hänen vain niellä tämä kakku, ja hän on heti puhdistunut, sillä se on
myrkkyä. Jos jollakin gentlemannilla on halua ylläpitää mainettaan,
tarvitsee hänen vain niellä pieni kakku, ja hän on koroitettu
jokaisen epäilyksen yläpuolelle, sillä se on täysin yhtä tehokas kuin
pistoolinkuula ja maistuu paljoa pahemmalle ja tietenkin on paljon
kunniakkaampaa ottaa se sisäänsä. Ja vain penny kakusta. Kaikkine naine
ominaisuuksineen vain penny kakusta.

Kaksi ostajaa ilmoittautui paikalla ja useitten kuuntelijoitten oli
vaikea pidättyä ostamasta. Kun myyjä huomasi sen, lisääntyi hänen
puheliaisuutensa.

— Ne menevät kaupaksi yhtä joutuin kuin niitä ennätetään valmistaa,
sanoi hän. Neljätoista vesimyllyä, kuusi höyrykonetta ja yksi
galvaaminen patteristo ovat aina käynnissä valmistuksessa. Mutta se
ei kuitenkaan riitä, vaikka väki työskentelee niin kovasti, että
heitä kuolee kuin kärpäsiä, ja lesket heti saavat kahdenkymmenen
punnan eläkkeen vuodessa jokaisesta lapsesta, sitäpaitsi ylimääräiset
viisi puntaa kaksoisista. Yksi penny kakusta — kaksi puolipennyä käy
myöskin päinsä. Penny kakusta. Viinitahrat, hedelmätahrat, oluttahrat,
vesitahrat, öljytahrat, veritahrat — erään läsnäolevan herran hatussa
on tahra, joka minun on poistettava, ennenkuin hän ehtii tilata minulle
tuopin olutta.

— Haa! kiljaisi Sikes, antakaa se tänne.

— Otan pois tahran, sir, vastasi mies vilkuttaen silmää seuralle,
ennenkuin ehditte kulkea lattian poikki ottamaan sen. Ottakaa
huomioon tuo musta täplä tämän herran hatussa. Se ei ole suurempi
shillinkiä, mutta paksumpi puolikruunusta, olkoon se sitten viinitahra,
hedelmätahra, oluttahra, tervatahra tai veritahra —.

Mies ei ehtinyt pitemmälle, sillä kauhistuttavalla kirouksella kaasi
Sikes kumoon pöydän, sieppasi hattunsa ja ryntäsi ulos huoneesta.

Tunteet yhtä hämmentyneinä ja yhtä neuvottomana kuin hän oli ollut
koko päivän, palasi murhaaja, kun hän ei huomannut itseään ajettavan
takaa ja he luultavasti pitivät häntä humaltuneena kolhona, takaisin
ylös katua. Viimein meni hän taas takaisin ja kulki tietä, joka vie
Hatfieldista S:t Albansiin. Hän kulki ripeästi, mutta kun kaupunki
oli hänen takanaan ja hän tuli kauemmaksi ja kauemmaksi yksinäisellä,
pimeällä maantiellä, valtasi hänet kauhu, joka kulki läpi luitten
ja ytimien. Kaikki hänen edessään, esine tahi varjo, paikallaan tai
liikkuva, omasi jonkin kauhistuttavan hahmon, mutta tämä kauhu ei
ollut mitään verrattuna tunteeseen, että tuo aamuinen peloittava
hahmo seurasi hänen kintereillään. Hän saattoi nähdä sen varjon
pimeydessä pienimpiä ääriviivojaan myöten ja nähdä, kuinka jäykkänä
ja juhlallisena se tuntui liukuvan eteenpäin. Hän voi kuulla sen
vaatteitta rapisevan lehvistöissä, ja jokainen tuulenpuuska toi
mukanaan sen viimeisen, pitkän kirkauksen hänen korviinsa. Jos hän
pysähtyi, seisoi se hiljaa. Jos hän juoksi, seurasi se häntä — mutta
ei juosten, se olisi ollut helpotus — vaan kuin ruumis, joka oli
saanut täysin koneellisen elämän ja jota kantoi eteenpäin hidas ja
surunvoittoinen tuuli, mikä ei koskaan voimistunut eikä heikonnut.
Väliin kääntyi hän epätoivoisen päättävästi ympäri karkoittaakseen
aaveen pois, vaikkapa se toisi hänelle kuoleman, mutta hiukset nousivat
pystyyn hänen päässään, ja hänen verensä jähmettyi, sillä se oli
kääntynyt hänen mukanaan ja oli yhä hänen takanaan.

Eräällä vainiolla, mikä sijaitsi hänen tiensä sivulla, oli pieni
vaja, josta hän sai suojaa yöksi. Oven edustalla kasvoi kolme pitkää
poppelia, jotka tekivät vajan sisustan hyvin pimeäksi, ja tuuli suhisi
niitten läpi synkän valittavasti. Hän ei voinut mennä kauemmaksi,
ennenkuin taas tulisi päivä ja hän ojensihe itsensä sentähden niin
lähelle seinää kuin mahdollista — joutuakseen kärsimään uusia tuskia.

Äkkiä teki hän epätoivoisen päätöksen palata Lontooseen.
Viivyttelemättä alkoi hän toteuttaa tätä mielijohdetta ja, valiten
vähänliikenteisimmät tiet, suuntasi kulkunsa kohti Lontoota,
päättäneenä piilottautua jonnekin vähän matkan päästä pääkaupungista ja
illalla kiertoteitse mennä sinne sisälle ja sitten lähteä suoraan sitä
paikkaa kohti, mihin oli päättänyt piiloutua.

— Mutta koira? — Jos hänen tuntomerkkinsä oli tiedotettu, ei
varmaankaan oltu jätetty huomioonottamatta, että koira puuttui
ja luultavasti oli seurannut häntä. Tämä voisi johtaa hänen
vangitsemiseensa hänen kulkiessaan läpi katujen. Hän päätti sentähden
hukuttaa sen ja jatkoi matkaansa katselleen sopivaa lammikkoa ja ottaen
suuren kiven, minkä hän sitoi nenäliinaansa.

Eläin katsoi ylös herraansa näitten valmistelujen tapahtuessa ja, joko
sitten sen vaisto sanoi sille niitten tarkoituksen tai murhaajan katse
oli kovempi kuin tavallisesti, pysytteli etäällä, lähestyen hitaasti ja
lyyhistellen. Kun sen herra pysähtyi erään allikon partaalla ja kääntyi
ympäri houkutellen sitä, pysähtyi se siihen paikkaan.

— Etkö kuule, että kutsun? virkkoi Sikes ja vihelsi.

Eläin lähestyi, tottumuksen voiman vetämänä, mutta kun Sikes kumartui
sitoakseen nenäliinan sen kaulan ympäri, murisi se hieman ja vetäytyi
pois.

— Tule tänne, sanoi varas polkien maata. Koira heilutti häntäänsä,
mutt'ei liikahtanut. Sikes teki nyt nenäliinasta juoksusilmukan ja
yritti taas houkutella sitä luokseen.

Koira lähestyi, kääntyi ympäri, seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja juoksi
sitten tiehensä niin nopeasti kuin voi. Mies vihelsi ja vihelsi ja
istuutui odottamaan sen paluuta. Mutta mitään koiraa ei tullut, ja
vihdoin lähti hän jatkamaan vaellustaan.




NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Monks ja mr Brownlow kohtaavat vihdoinkin toisensa. Heidän
keskustelunsa sekä ilmoitus, joka keskeyttää sen.


Oli alkanut hämärtää, kun mr Brownlow nousi vaunuista oman porttinsa
edustalla ja kolkutti hiljaa. Kun ovi oli avattu astui muuan voimakas
mies ulos vaunuista ja asettui astuimen toiselle puolen, toisen miehen,
joka oli istunut ajajanpukilla asettuessa toiselle puolen. Mr Brownlowin
annettua merkin auttoivat he erään kolmannen miehen ulos ja ottivat
hänet väliinsä, minkäjälkeen he kiiruhtivat taloon hänen kanssaan. Tämä
mies oli Monks.

He menivät vaieten ylös portaita, ja mr Brownlow, joka meni edellä
Ohjasi heidät erääseen pieneen pihahuoneeseen. Monks pysähtyi tämän
huoneen ovella. Hänelle oli silminnähtävästi hyvin vastenmielistä astua
sisään. Molemmat miehet katsoivat vanhaan gentlemanniin, kuin olisivat
he odottaneet toimiohjeita.

— Hän tietää, mitä hänellä on valittavana, sanoi mr Brownlow Jos hän
epäröi tai liikuttaa sormeakaan toisin kuin te sallitte, niin saatte
viedä hänet kadulle, kutsua poliisin ja minun nimessäni antaa hänet
ilmi pahantekijänä.

Monks mutisi muutamia kärsimättömiä sanoja, mutta epäröi yhä.

— Tehkää päätöksenne pian, virkkoi mr Brownlow. Sana vain suustani, ja
teillä ei enää ole valinnan varaa.

Yhä epäröi mies.

— Minulla ei ole halua sovitteluun, sanoi mr Brownlow, ja koska valvon
toisten kalleimpia etuja, ei minulla ole siihen oikeuttakaan.

— Eikö ole, kysyi Monks sammaltaen, eikö ole — mitään keskitietä?

— Ei!

Monks piti silmällä vanhaa gentlemannia tuskaisin katsein, mutta kun
hän luki hänen kasvonpiirteistään ainoastaan vakavaa päättäväisyyttä,
kohautti hän olkapäitään, astui huoneeseen ja istuutui.

— Sulkekaa ovi ulkoapäin, virkkoi mr Brownlow apulaisilleen, ja tulkaa
sisään, jos soitan.

Miehet tottelivat jättäen heidät kahden.

— Tämä on kaunista kohtelua, sir, sanoi Monks heittäen hattunsa ja
viittansa luotaan, isäni vanhimmalta ystäviltä.

— Juuri sen takia, että minä olen isänne vanhin ystävä, nuori mies,
vastasi mr Brownlow, sen takia, että nuoruuden ja onnellisten vuosien
toiveet ja unelmat olivat liittyneet häneen ja siihen rakastettavaan
olentoon hänen vertansa ja sukuansa, joka yhtyi Jumalaan elämänsä
kukoistuksessa ja jätti minut yksin ja hyljätyksi, sen takia, että hän
minun kanssani polvistui ainoan sisarensa kuolinvuoteen ääreen, vielä
ollessaan poika, juuri samana aamuna, joka — jos taivas ei olisi
tahtonut toisin — olisi tehnyt hänen sisarensa minun vaimokseni; sen
takia, että raadeltu sydämeni siitä silmänräpäyksestä lähtien riippui
kiinni hänessä kaikkina hänen koettelemuksissaan ja hairahduksissaan,
kunnes hän kuoli, sen takia, että vanhat muistot ja kuvittelut
täyttävät sydämeni, ja vieläpä teidän näkemisennekin herättää ajatuksia
hänestä; kaikkien näiden seikkain takia minä nyt osoitan teille
sääliväisyyttä — niin, Edward Leeford, vielä nytkin, ja punastun
arvottomuutenne takia kantaa tätä nimeä.

— Mitä on nimellä sen kanssa tekemistä? kysyi toinen, äänetönnä ja
vihaisen hämmästyneenä tarkattuaan vanhan gentlemannin liikutusta. Mitä
nimi minuun kuuluu?

— Ei mitään, vastasi mr Brownlow, ei mitään teihin. Mutta se oli
hänen _sisarensa_ nimi, ja vielä nyt, näitten monien vuosien kuluttua,
saa sen paljas mainitseminen minussa, vanhassa miehessä, aikaan saman
hehkun ja värinän, mitä kerran tunsin. Olen hyvin iloinen, että olette
vaihtanut sen — hyvin — hyvin iloinen.

— Kaikki tuo on kovin kaunista, sanoi Monks pitkän hiljaisuuden
jälkeen, minkä aikana hän itsepintaisen uhmaavasti oli heilutellut
itseään edestakaisin ja mr Brownlow istunut peittäen kasvonsa
kädellään. Mutta mitä tahdotte minusta?

— Teillä on veli, sanoi mr Brownlow ravistautuen irti surullisista
ajatuksistaan, veli, jonka nimi, vain korvaanne kuiskattuna
kävellessäni takananne kadulla, oli kylliksi saamaan teidät seuraamaan
minua tänne ihmeissänne ja levottomana.

— Minulla ei ole mitään veljeä, vastasi Monks. Tiedätte, että olin
ainoa lapsi. Minkätähden puhutte minulle veljestä? Tiedätte sen yhtä
hyvin kuin minäkin.

— Kuulkaa mitä minä tiedän, mutta te ehkä ette, sanoi mr Brownlow.
Olen kyllä herättävä mielenkiintonne. Tiedän teidän olleen tuon
onnettoman avioliiton ainoan ja luonnottoman hedelmän, avioliiton,
johon perhesuhteet ja mitä likaisin ja ahdasmielisin kunnianhimo
pakotti onnettoman isänne menemään aivan nuorena.

— En välitä tavastanne puhua, keskeytti hänet Monks ivallisesti
nauraen, tunnette tosiasiat, ja se on kylliksi minulle.

— Mutta tunnen myöskin, jatkoi vanha gentlemanni, sen kurjuuden,
ne hitaat tuskat, sen taukoamattoman piinan, mikä oli yksi tämän
onnettoman liiton seuraus. Tiedän, kuinka välinpitämättöminä toisistaan
tämä onneton pari laahasi raskaita kahleitaan läpi maailman, joka oli
heille myrkytettyä. Tiedän, kuinka kylmää kohteliaisuutta seurasivat
solvaukset, kuinka välinpitämättömyys vaihtui vastenmielisyydeksi,
vastenmielisyys vihaksi, viha halveksumiseksi, kunnes he viimein
repäsivät rikki kahleet, joista he kuitenkin kumpikin tahollaan
kantoivat tuskaisaa sirpaletta, minkä ainoastaan kuolema saattoi
irroittaa ja mitä he uusissa piireissä koettivat kätkeä mahdollisimman
iloisten ilmeitten alle. Äidillenne se onnistui, mutta isänne sydäntä
hivutti ja kalvoi se monta vuotta.

— Hyvä, he erosivat, virkkoi Monks, mitä sitten?

— Kun he olivat olleet erossa jonkun aikaa, jatkoi mr Brownlow,
ja äitinne, kokonaan mannermaan kevytmielisen elämän vangitsemana,
täydellisesti oli unohtanut runsaasti kymmenen vuotta nuoremman
miehensä, joka pettävin toivein oli laahustanut elämäänsä täällä
kotona, sai hän uusia ystäviä. Sen asian ainakin tunnette.

— En, sanoi Monks kääntäen pois katseensa ja takoen jalallaan lattiaa
kuin mies, joka on päättänyt kieltää kaiken. Ei, sitä asiaa minä en
tunne.

— Käytöksenne kuten tekonnekin todistavat, ettette koskaan ole
unohtanut sitä tai lakannut katkeruudella sitä ajattelemasta, sanoi mr
Brownlow. Puhun eräästä ajasta, viisitoista vuotta takaperin, jolloin
te vielä olitte vain yksitoistavuotias poika ja isänne ainoastaan
kolmekymmentäyksi — sillä hän oli, toistan sen, hyvin nuori, kun
hänen isänsä pakotti hänet tuohon avioliittoon. Onko minun palattava
niihin tapauksiin, jotka luovat varjon isänne muistolle, vai tahdotteko
säästyä siitä ja sanoa totuuden?

— Minulla ei ole mitään sanottavaa, virkkoi Monks. Mutta puhukaa te
vain edelleen, jos tahdotte.

— Näitten uusien ystävien joukossa, sanoi mr Brownlow, oli myöskin
eräs eläkettänauttiva meriupseeri, jonka vaimo oli kuollut puoli vuotta
aikaisemmin ja jättänyt hänet jälkeensä kahden lapsen kanssa — niitä
oli ollut useampia, mutta onneksi oli koko perheestä jäljellä vain nämä
kaksi. He olivat molemmat tyttöjä, toinen kaunis, yhdeksäntoistavuotias
tyttö, toinen pieni kaksi- tai kolmevuotias lapsi.

— Mitä se minua liikuttaa? kysyi Monks.

— He oleskelivat, sanoi mr Brownlow, nähtävästi kiinnittämättä
huomiota tähän keskeytykseen, seudulla, jonne isänne kiertelevän
elämänsä aikana oli tullut ja asettunut asumaan. Tuttavuus, yhdessäolo
ja ystävyys seurasivat nopeasti. Isänne oli lahjakkaampi kuin useimmat
muut. Hän muistutti sisartaan niin mielenlaatuun kuin ulkonäköönkin
nähden. Mitä enemmän vanha upseeri oppi tuntemaan häntä, sitä enemmän
kiintyi hän häneen. Kunpa se olisi jäänyt siihen. Mutta hänen
tyttärensä teki samoin.

Vanha gentlemanni vaikeni, Monks puri huultaan ja katsoi lattiaan, ja
kun mr Brownlow huomasi sen, jatkoi hän heti: — Vuoden kuluttua oli
hän sidottu, juhlallisesti sidottu tähän tyttäreen. Hän oli viattoman,
kokemattoman tytön ensimmäinen, uskollinen, palava, ainoa mieltymys.

— Kertomuksenne alkaa käydä pitkäksi, virkkoi Monks siirtäen itsensä
levottomasti tuolillaan.

— Se on tosi kertomus suruista ja koettelemuksista, nuori mies,
vastasi mr Brownlow, ja senkaltaiset kertomukset ovat tavallisesti
pitkiä. Jos se olisi kertomus häiritystä onnesta, olisi se ollut
hyvin lyhyt. Vihdoin kuoli eräs niistä rikkaista sukulaisista, joiden
takia isänne, kuten niin usein tapahtuu, oli uhrattu, jotta toisen
vaikutusvalta ja merkitys tulisi sitä suuremmaksi. Hyvittääkseen
sen onnettomuuden, mihin oli ollut aiheena, jätti hän isällenne
yleislääkkeensä kaikkia suruja vastaan — rahansa. Isänne oli suoraa
päätä matkustettava Roomaan, jonne toinen oli mennyt terveytensä
takia, ja jossa hän oli kuollut ja jättänyt liikeasiansa jälkeensä
mitä suurimpaan epäjärjestykseen. Isänne saapui sinne kuolettavan
taudin tartuttamana, ja uutinen siitä oli tuskin ehtinyt Pariisiin,
niin äitinne seurasi häntä ottaen teidät mukaansa. Päivä sen jälkeen
kuin hän oli sinne ehtinyt kuoli isänne jättämättä jälkeensä mitään
testamenttia — _jättämättä jälkeensä mitään testamenttia_ — ja
niinollen joutui koko omaisuus äidillenne ja teille.

Kertomuksen tämän osan aikana oli Monks pidättänyt henkeä ja kuunnellut
mitä suurimmalla mielenkiinnolla, vaikkakaan hänen katseensa ei ollut
suunnattu puhujaan. Kun mr Brownlow vaikeni, muutti hän asentoa
ilmeellä, kuin olisi hän äkkiä tuntenut itsensä keventyneeksi, ja
kuivasi kasvojaan ja polttavat käsiään.

— Ennenkuin isänne matkusti ulkomaille ollessaan vielä täällä
Lontoossa, virkkoi mr Brownlow hitaasti ja kiinnitti katseensa toisen
kasvoihin, tuli hän minun luokseni.

— Siitä en ole koskaan kuullut puhuttavan, keskeytti hänet Monks
äänellä, minkä piti esittää epäilystä, mutta mikä enemmän ilmaisi
suurta yllätystä.

— Hän tuli luokseni ja jätti minulle paljon muun ohessa erään
maalauksen — muotokuvan, minkä hän itse oli maalannut — tuon
tyttöparan muotokuvan — jota hän ei tahtonut jättää jäljelle, mutta
jota hän ei voinut ottaa mukaansakaan kiireelliselle matkalleen. Häntä
vaivasivat tuska ja omantunnonsoimaukset, niin että hän oli miltei
varjon kaltainen. Hän puhui hurjalla, sekavalla tavalla perikadosta ja
hänen aiheuttamastaan häpeästä, ilmaisi minulle aikomuksensa olevan,
vaikkapa siinä häviäisikin, muuttaa kaiken omaisuutensa puhtaaksi
rahaksi ja talletettuaan vaimoansa ja teitä varten osan perinnöstä
pankkiin paeta maasta — arvasin liiankin hyvin, ettei hän tekisi sitä
yksin — eikä koskaan enää palata. Minullekaan, vanhalle ystävälleen,
jonka sydän oli kiintynyt siihen maahan, joka kätki meille kummallekin
niin kalliin olennon — minullekaan ei hän tehnyt yksityiskohtaista
tunnustusta, vaan lupasi kirjoittaa ja ilmoittaa minulle kaiken ja
käydä tervehtimässä minua viimeisen kerran täällä maan päällä. Ah! Tämä
oli viimeinen kerta. En saanut kirjettä enkä nähnyt häntä enää.

— Kun kaikki oli ohi, virkkoi mr Brownlow tuokion vaiettuaan,
matkustin minä hänen — tahdon käyttää sitä ilmaistustapaa, mitä
maailma käyttäisi, sillä kovuus tai lempeys ovat nyt hänelle
yhdentekevät — hänen rikollisen rakkautensa näyttämöpaikalle, lujasti
päättäneenä, jos pelkoni osoittautuisi perustelluksi, tarjota tälle
harhaanjohdetulle lapselle sydämen ja kodin. Perhe oli muuttanut
paikalta kahdeksan päivää aikaisemmin, maksanut pienet velkansa ja
poistunut yöllä. Miksi tai minne, sitä ei kukaan voinut sanoa.

Monks hengitti jälleen vapaammin, katsellen ympärilleen riemuitsevasti
hymyillen.

— Kun veljenne, sanoi mr Brownlow siirtäen tuolinsa lähemmäksi toista,
kun veljenne, heikko, ryysyinen, laiminlyöty lapsi voimakkaamman
käden kuin sattuman avulla osui tielleni ja minä hänet pelastin
rikoksellisesta ja häpeällisestä elämästä —.

— Mitä! huudahti Monks säpsähtäen.

— Niin, minä, vastasi mr Brownlow. Sanoinhan teille, että pian
herättäisin mielenkiintonne. Sanon, että minä hänet pelastin — näen,
että viekas kumppaninne on laiminlyönyt mainita nimeäni teille, vaikka
sen, kuten hän olisi pitänyt tietää, täytyi olla teille täysin outo.
Kun poika siis pelastui minun avullani ja minun talossani toipui
vaikean sairauden jälkeen, hämmästyin hänen suuresta yhtäläisyydestään
sen muotokuvan kanssa, mistä jo olen maininnut, ja jo ensi kertaa
hänet nähdessäni kaikessa hänen liassaan ja surkeudessaan näytti hän
muistuttavan jotakin vanhaa ystävää. Minun ei tarvitse teille kertoa,
että hänet ryöstettiin minulta, ennenkuin vielä olin ehtinyt saada
tietooni hänen vaiheitansa —.

— Te — te — ette voi mitään todistaa minua vastaan, änkytti Monks.
Kehoitan teitä koettamaan.

— Saammepa nähdä, vastasi vanha gentlemanni tutkivin katsein. Kadotin
pojan enkä voinut, kaikista ponnistuksistani huolimatta, saada häntä
enää käsiini. Koska äitinne oli kuollut, tiesin minä teidän yksin
kykenevän ratkaisemaan tämän arvoituksen, jos sitä voisi ratkaista,
ja että te, kun viimeksi olin kuullut puhuttavan teistä, oleskelitte
plantaashilanne Länsi-Intiassa — jonne, kuten itse tiedätte, olitte
lähtenyt äitinne kuoleman jälkeen, paetaksenne rikollisten tekojenne
täällä. Olitte lähtenyt sieltä useita kuukausia aikaisemmin, ja
luultiin teidän olevan Lontoossa. Kukaan ei kuitenkaan voinut
sanoa, missä. Matkustin takaisin. Asiamiehillänne ei ollut mitään
tietoa olinpaikastanne. Te tulitte ja menitte, sanoivat he, yhtä
säännöttömästi kuin aina olitte tehnyt, näyttäytyen välistä useina
päivinä perätysten, välistä ei useaan kuukauteen, sekä kaikesta
päättäen oleksien samoissa viheliäisissä paikoissa ja seurustellen
samoissa huonomaineisissa piireissä kuin ollessanne uppiniskainen,
huimapää poika. Vaivasin heitä tiedusteluillani ja samosin katuja yöt
ja päivät, mutta aina hetkeen paria tuntia sitten olivat ja pysyivät
ponnistukseni tuloksettomina, enkä nähnyt teitä kertaakaan.

— Mutta nyt te näette minut, sanoi Monks nousten korskeasti ylös, ja
mitä tahdotte te nyt? Ryöstö ja petos ovat kovia sanoja, oikeutettuja,
luulette te, kuvitellun yhtäläisyyden nojalla jonkin poikanulikan ja
kuollutta henkilöä esittävän viheliäisen töherryksen välillä. Ette edes
tiedä, että tuo kaunis pari jätti jälkeensä lapsen; ette tiedä edes
sitä.

— Minä en tiennyt sitä, vastasi mr Brownlow nousten hänkin ylös,
mutta tuskin neljätoista päivää sitten sain tietää kaiken. Teillä
on veli; te tiedätte sen, ja te tunnette hänet. Testamentti oli, ja
äitinne hävitti sen, ja kuolemaisillaan ollessaan ilmaisi hän teille
salaisuuden antaen teidän päästä nauttimaan sen etuja. Siinä mainittiin
lapsesta, joka otaksuttavasti oli oleva tuon surullisen liiton
seuraus, mikä lapsi syntyikin ja sattumalta joutui teidän tiellenne,
herättäen epäilyksiänne suuren yhdennäköisyytensä takia isänne kanssa.
Lähditte hänen syntymäseudulleen. Siellä olivat todistukset — kauan
salatut todistukset — hänen synnystään ja sukuperästään. Nämä
todistukset hävititte te, ja nyt käyttääkseni teidän omia sanojanne
kanssarikollisellenne, juutalaiselle, _lepäävät ainoat todistukset
siitä, kuka poika on, virran pohjalla ja se vanha ämmä, joka otti ne
vastaan hänen äidiltään, lahoo kirstussaan._ Arvoton poika, pelkuri,
valehtelija — te, Edvard Leeford, tahdotteko vielä uhmata minua?

— En, en, en! vastasi pelkurimainen Monks, näitten yhteenkasattujen
syytösten lannistamana.

— Tiedän joka sanan, virkkoi vanha gentlemanni, joka sanan, mikä on
vaihdettu teidän ja tuon iljettävän lurjuksen välillä, varjot seinillä
ovat saaneet kuuluviinsa teidän kuiskauksenne ja tuoneet ne korviini,
tuon vainotun lapsen katse on muuttanut itse paheen ja antanut sille
hyveen rohkeuden ja melkein kaikki sen ominaisuudet. On tehty murha,
mihin te olette moraalisesti, joskaan ette juriidisesti syypää.

— Ei — ei, keskeytti hänet Monks. Minä — minä — en tiedä siitä
mitään. Olin juuri matkalla tutkimaan, paljonko jutussa oli totta, kun
te yllätitte minut. En tiennyt syytä. Luulin sen olleen tavallisen
riidan.

— Siinä oli osa salaisuuksianne. Tahdotteko nyt paljastaa ne kaikki?

— Suostun paljastamaan.

— Allekirjoittaa totuudenmukaisen selityksen kaikista seikoista ja
toistaa ne todistajan läsnäollessa?

— Lupaan senkin.

— Pysyä rauhallisesti täällä, kunnes sellainen asiakirja on laadittu
sekä seurata minua sille paikalle, minkä sen vahvistamista varten
valitsen?

— Jos vaaditte sitä, olen tekevä senkin.

— Teidän on tehtävä vielä enemmän, vastasi mr Brownlow. Annettava
eräälle viattomalle lapselle, sillä sellainen hän on, vaikka on
rikollisen ja onnettoman rakkauden seuraus, hyvitys. Ette ole unohtanut
testamentin määräyksiä. Täyttäkää ne veljeenne nähden ja matkustakaa
sitten minne itse tahdotte. Tässä maailmassa ei meidän enää tarvitse
kohdata toisiamme.

Monksin kulkiessa edestakaisin synkkä, onnettomuutta ennustava ilme
kasvoillaan, aprikoiden tätä ehdotusta ja mahdollisuuksia välttää sitä
— pelkonsa ahdistamana toisaalta ja vihansa toisaalta — aukaistiin
ovi äkisti ja mr Losberne kiirehti huoneeseen hyvin kiihdyksissä.

— Mies joutuu kiinni! kirkui hän. Hän joutuu kiinni tänä iltana!

— Murhaajako? kysyi mr Brownlow.

— Niin, niin. Hänen koiransa on nähty hiipivän jonkun vanhan hökkelin
luona eikä ole epäilystäkään, että hänen herransa on siellä tai tulee
ilmestymään sinne pimeän suojassa. Salapoliisit ovat liikkeellä
joka suunnalla. Olen puhutellut muutamia niistä, jotka ovat saaneet
tehtäväkseen pidättää hänet, ja he sanoivat minulle, ettei hän voi
päästä pakoon. Ja hallitus on tänä iltana luvannut sadan punnan
palkinnon.

— Minä panen lisää viisikymmentä, virkkoi mr Brownlow, ja olen
kuuluttava sen omalla suullani itse paikalla, jos voin päästä sinne.
Missä on mr Maylie?

— Harry? — Niin pian kuin hän näki tämän ystävänne turvassa vaunuissa
teidän kanssanne, riensi hän takaisin paikalle, missä hän on kuullut
tämän, vastasi tohtori, sekä nousi hevosen selkään liittyäkseen toisiin
eräällä lähellä olevalle paikalla, missä olivat aikoneet yhtyä.

— Mutta juutalainen? sanoi mr Brownlow. Mitä hänestä tiedetään?

— Kun viimeksi kuulin puhuttavan hänestä, oli hän vielä vapaalla
jalalla, mutta hänen pitäisi jo olla kiinni tai ainakin pian tulla
pidätetyksi. He ovat melko varmoja hänestä.




VIIDESKYMMENES LUKU.

Takaa-ajo ja pako.


Niillä paikoin Thamesin rannalla, missä Rotherhiten kirkko sijaitsee
ja missä talot ovat likaisimmat ja alukset mustimmat hiilen
pölystä ja yhteenkasautuneitten talojen savusta, on vielä tänäkin
päivänä likaisin, omituisin ja merkillisin kaikista niistä Lontoon
kortteleista, jotka nimeltäänkin ovat tuntemattomia useimmille sen
asukkaista.

Sinne päästäkseen täytyy hapuilla läpi ahtaitten ja likaisten katujen,
joitten runsaan asujaimiston muodostavat mitä raaimmat ja köyhimmät
ihmiset, joiden toimeentulona ovat satunnaiset ansiot liikenteestä
virralla. Halvimpia ja vähimmin houkuttelevia ravintoaineita on koottu
puoteihin, karkeimpia ja halvimpia vaatekappaleita riippuu kauppiaitten
ovien ulkopuolella ja lepattaa talojen kaidepuilla ja ikkunoissa.
Alimman luokan työläisten, merimiesten, hiilenkantajien, julkeitten
naisten, ryysyisten lasten ja virran pahimman pohjasakan ja roistoväen
välitse pääsee vain vaivoin kulkemaan vastenmielisten nähtävyyksien ja
yhtä vastenmielisten hajujen vaivaamana, mitkä viimeksimainitut tulevat
oikealle ja vasemmalle aukenevista ahtaista kujista, ja kuurona suurten
vaunujen melusta, mitkä kuljettavat suunnattomia kauppatavarakuormia
siellä täällä sijaitsevista makasiineista.

Sellaisella tienoolla toisella puolen Southwarkia sijaitsee Jacobs
Island, jota vuoksen aikaan ympäröi kuudesta kahdeksaan jalkaan syvä
ja viidestätoista kahteenkymmeneen jalkaan leveä oja ja jota ennen
kutsuttiin Mill Pondiksi, mutta jonka nimenä nykyisin on Folly Ditch.

Jacobs Islandilla ovat katottomat makasiinit tyhjinä, muurit luhistuvat
vähitellen kasaan, ikkunat eivät enää ole ikkunoita, ovet ovat
putoamaisillaan kadulle, savupiiput ovat nokisia, mutteivät suitse enää
mitään savua. Kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, ennenkuin häviöt
ja ulosotot kohtasivat omistajia, oli seutu kukoistavaa ja varakasta,
mutta nyt on se todellinen lohduttomuuden saari. Taloilla ei ole
omistajia, mutta niihin ovat tunkeutuneet ja ottaneet ne haltuunsa
sellaiset, joilla siihen on ollut rohkeutta ja jotka elävät ja kuolevat
siellä. Sen, ken etsii itselleen turvapaikkaa Jacobs Islandista,
täytyy olla kovassa piilopaikan tarpeessa tai myöskin äärimmäisessä
avuttomuuden tilassa.

Ylemmässä huoneessa eräässä näistä taloista — talossa, mikä sijaitsi
muista erillään ja oli melko suurenpuoleinen, rappeutunut tosin,
mutta ehjin ovin ja akkunoin, ja jonka takaseinä kohosi ojan puolella
ylläkuvatulla tavalla, istui kolme ihmistä, jotka äänettöminä
katselivat toisiaan tuskaa ja suurta jännitystä kuvastavin katsein.
Yksi heistä oli Toby Crackit, toinen Chitling ja kolmas eräs
viisikymmenenvuotias varas, jonka nenä oli lyöty melkein lyttyyn
jossakin tappelussa ja jonka kasvoja koristi joukko kauhistuttavia
arpia, mitkä luultavasti juontuivat samalta ajankohdalta. Tämä mies oli
muuan takaisinpalannut maastakarkoitettu nimeltä Kags.

— Olisin suonut, virkkoi Toby Crackit Chitlingille, että olisitte
valinnut jonkun toisen piilopaikan, kun ne kaksi vanhaa kävivät liian
epävarmoiksi, ettekä tullut tänne, hyvä ystävä.

— Niin, miksette tehnyt sitä, lampaanpää? kysyi Kags.

— Luulin teidän ilahtuvan vähän enemmän nähdessänne minut, vastasi mr
Chitling alakuloisesti.

— Niin, mutta nähkääs, nuori mies, sanoi Toby, kun mies pitää itsensä
niin eristettynä kuin minä olen tehnyt ja hänellä siten on mukava
asunto, kenenkään voimatta nuuskia sitä selville, niin on teidän
asemassanne olevan nuoren gentlemannin vierailu melko suuri yllätys,
niin kunnioitettava ja hauska kuin tämä henkilö korttipelissä onkin.

— Ja varsinkin kun tuo nuori mies, joka siten on pitänyt itsensä
eristettynä, on ottanut luokseen erään vanhan ystävän, joka on palannut
takaisin vieraasta maasta aikaisemmin kuin oli odotettu ja on liian
kaino halutakseen tulla esitellyksi tuomarille heti kotiintultuaan,
lisäsi Kags.

Seurasi hetken äänettömyys, minkä lopulta keskeytti Toby Crackit, joka
nähtävästi oli päättänyt jättää sikseen tavallisen huolettoman pilansa,
kääntyi Chitlingin puoleen ja sanoi:

— Milloin joutui Fagin kiinni?

— Juuri päivällisaikaan — kello kaksi tänään. Charley ja minä
pelastimme onnellista kyllä nahkamme ryömimällä ylös pesuhuoneen
savupiippua, ja Bolter syöksyi suinpäin tyhjään vesitynnyriin, mutta
hänen jalkansa olivat niin onnettoman pitkät, että ne pistivät näkyviin
yli reunojen ja niin ottivat he hänetkin.

— Ja Bet?

— Bet raukka! Tyttö meni pois katsomaan ruumista selittääkseen, kuka
se oli, vastasi mr Chitling, jonka kasvot kävivät yhä pitemmiksi
ja pitemmiksi, mutta hän tuli hulluksi sen nähdessään ja kirkui ja
raivosi ja puski päänsä seinään, niin että heidän täytyi panna hänet
pakkopaitaan ja viedä hänet parantolaan, ja siellä hän nyt on.

— Miten kävi nuoren Batesin? kysyi Kags.

— Hän hiipi tiehensä saapuakseen tänne vasta pimeän tultua, mutta
hänen pitäisi olla täällä pian, vastasi Chitling. Ei ole mitään muuta
paikkaa mihin mennä, sillä kaikki "Rammoissa" on otettu kiinni ja
kapakkahuone siellä — kävin itse siellä ja näin sen omilla silmilläni
— on täynnä etsiviä.

— Kaikki menee päin helvettiä! virkkoi Toby Crackit, purren huultaan.
Useampia kuin yksi joutuu nyt kiikkiin.

— Tutkinta alkaa pian, virkkoi Kags. Kun he vain saavat kuulustelun
pidetyksi ja Bolter pelastetuksi oman nahkansa todistamalla, minkä
hän luonnollisestikin tulee tekemään siitä päättäen mitä hän jo on
sanonut, niin voivat he todistaa Faginin murhan alkuunpanijaksi. Asia
tulee silloin esille perjantaina ja hän riippuu hirsipuussa ennenkuin
kahdeksan päivää on kulunut.

Hänen siten koettaessa tointua ja molempien toisten miesten istuessa
äänettöminä katseet suunnattuina lattiaan kuului rapsuttavaa ääntä
ulkoa portaista, ja Sikesin koira tuli juosten huoneeseen. He
ryntäsivät akkunaan, juoksivat alas portaita ja ulos kadulle. Koira oli
hypännyt sisään eräästä avonaisesta akkunasta, mutt'ei yrittänytkään
seurata heitä, eikä sen herraakaan näkynyt.

— Mitä tämä merkitsee? virkkoi Toby heidän palattuaan takaisin. Ei kai
hän toki liene saanut päähänsä tulla tänne. Sitä — sitä — en toivoisi!

— Hän — ei kukaan heistä maininnut murhaajaa nimeltä — hän ei kai
toki liene tehnyt loppua itsestään? Mitä luulette? kysyi Chitling.

Toby ravisti päätänsä.

Koska oli tullut pimeä, sulkivat he akkunaluukut ja sytyttivät
kynttilän asettaen sen pöydälle. Kahden viimeisen päivän hirveät
tapaukset olivat koskeneet kovasti kaikkiin kolmeen, ja heidän oman
asemansa epävarmuus oli omansa lisäämään niiden tekemää vaikutusta. He
muuttivat tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja säpsähtelivät joka äänestä.
He puhuivat vain vähän ja kuiskaavalla äänellä ja olivat arkoja ja
äänettömiä, kuin olisi murhatun naisen ruumis levännyt viereisessä
huoneessa.

Heidän siten hetken aikaa istuttuaan kuului äkkiä nopeaa koputusta
alemman kerroksen ovelle.

— Se on nuori Bates, virkkoi Kags katsoen tuikeasti ympärilleen
salatakseen pelästyksen, mikä valtasi hänet itsensä.

Koputus toistui. Ei, se ei ollut hän. Hänellä ei ollut tapana koputtaa
sillä tavalla.

Toby Crackit meni akkunaan, mutta vetäytyi heti takaisin väristen koko
ruumiiltaan. Hänen ei tarvinnut kertoa, kuka koputtaja oli. Hänen
kalpeat kasvonsa sanoivat sen kyllin selvästi. Koira hypähti nopeasti
pystyyn ja juoksi vinkuen ovelle.

— Meidän täytyy avata hänelle, sanoi Crackit ottaen kynttilän.

Crackit meni alas portille ja palasi miehen seurassa, jonka kasvojen
alaosa oli kiedottu nenäliinaan, toisen ollessa sidottu hänen päänsä
ympäri hatun alle. Hän aukaisi hitaasti nenäliinat — kasvot olivat
kalpeat kuin ruumiilla, silmät syvään vajonneet, posket painuksissa,
parransänki kolme päivää vanha, ruumis riutunut, hengitys lyhyt ja
raskas; tuntui kuin olisi hän ollut entisen Bill Sikesin haamu.

Hän laski kätensä keskellä huonetta olevalle tuolille, mutta juuri
kun hän oli istuutumaisillaan, puistatti häntä ja hän näytti katsovan
taakseen olkapäänsä ylitse, minkä jälkeen hän siirsi tuolin aivan
seinää vasten — niin lähelle sitä kuin voi sen saada — painoi sen
siihen kiinni ja istuutui.

Ei sanaakaan vaihdettu. Hän katsoi toisia miehestä mieheen. Jos joku
varkain katsoi ylös ja sattui kohtamaan hänen katseensa loi hän sen
heti alas. Kun hänen kumea äänensä viimein keskeytti äänettömyyden,
säpsähtivät he kaikki. He eivät olleet koskaan ennen kuulleet sillä
olevan sellaista sointua.

— Onko — onko ruumis haudattu? He ravistivat päitänsä.

— Minkätähden ei sitä ole haudattu? kysyi mies katsahtaen uudelleen
taaksensa. Minkätähden annetaan sellaisen kauheuden jäädä maan päälle?
— Mitä koputusta tuo on?

Crackit viittasi mennessään ulos, ettei siinä ollut mitään pelättävää,
ja palaisi heti takaisin Charley Bates perässään. Sikes istui aivan
ovea vastapäätä, joten poika sai nähdä hänet samalla hetkellä kuin
astui sisään.

— Toby, sanoi poika vetäytyen takaisin Sikesin kääntäessä katseensa
häntä kohti, miksi ette puhunut tuosta minulle siellä alhaalla. Laske
minut johonkin toiseen huoneeseen.

— Mutta Charley, sanoi Sikes astuen eteenpäin, etkö — etkö tunne
minua?

— Älä tule lähelleni, vastasi poika yhä vetäytyen taaksepäin ja
kauhulla tarkastellen murhaajan kasvoja. Peto!

Mies pysähtyi puolitiehen, ja he tuijottivat toisiansa, mutta Sikes
laski sitten vähitellen katseensa lattiaa kohti.

— Otan teidät kaikki todistajiksi, kirkaisi poika, ravistaen
nyrkkiänsä ja tullen yhä kiihtyneemmäksi puhuessaan, otan teidät kaikki
todistajiksi — en pelkää häntä — jos häntä etsitään täältä, annan
minä hänet ilmi, niin, sen teen. Sanon sen teille etukäteen. Hän voi
tappaa minut, jos hänellä on halua tai rohkeutta siihen, mutta jos
olen täällä, niin annan minä hänet ilmi. Antaisin hänet ilmi, vaikka
hänet tultaisiin keitettämään elävältä. Murhaaja, apua! Jos teissä
on vähintäkään rohkeutta tahi miehen sydäntä, niin auttakaa minua.
Murhaaja, apua! Turma hänet periköön!

Sellaisin huudoin ja niihin liittyvin väkivaltaisiin liikkein syöksyi
poika todellakin yksin tuon vahvan miehen päälle ja kaikki voimansa
jännittäen ja yllättämällä hänet paiskasi hänet lattiaan.

Taistelu oli kuitenkin aivan liian epätasainen voidakseen kestää kauan.
Sikes oli saanut hänet alleen ja asettanut polvensa hänen kurkkunsa
päälle, kun Crackit levottomin katsein veti hänet takaisin ja viittasi
akkunaan. Valoa kimalteli alhaalta, kuului kovaäänistä ja kiihkeä
puhetta sekä kiireisiä askeleita — ne tuntuivat tulevan lukemattomista
jaloista — lähimmältä puusillalta. Joukossa tuntui olevan mies
hevosen selässä, sillä kavionkapsetta epätasaista kivitystä vasten
saattoi eroittaa. Valonvälkähdykset lisääntyivät, askeleet lähestyivät
lukuisampina ja selvempinä. Sitten kuului kiivasta jyskytystä portille
ja sitten niin monien kiihtyneitten äänten kumeaa muminaa, että
urheinkin voi tuntea rohkeutensa lannistuvan.

— Apua! kirkui poika äänellä, mikä kajahti läpi ilman. Hän on täällä,
hän on täällä! Lyökää ovi sisään!

Tiheitä ja raskaita iskuja jymisi porttiin ja alempiin akkunaluukkuihin
hänen vaietessaan, ja ihmisjoukko päästi kaikuvan hurraa-huudon ja
antoi siten kuuntelijoille oikean käsityksen tavattomasta suuruudestaan.

— Avatkaa ovi johonkin huoneeseen, minne voin sinkauttaa tämän
pirunpenikan, huusi Sikes hurjasti, juosten sinne tänne ja laahaten
poikaa mukanaan kevyesti kun tyhjää säkkiä. Tuo ovi tuolla, pian! Hän
sinkosi pojan sisälle, sulki oven ja väänsi avainta. Onko alakerran ovi
varma?

— Se on lukittu ja ketjutettu, vastasi Crackit.

— Menkää helvettiin! kirkui epätoivoinen murhaaja, avaten akkunan
ja puiden nyrkkiä joukolle. Tehkää mitä pahinta osaatte! Vedän teitä
kuitenkin nenästä.

Kauheampaa ulvontaa kuin se, minkä raivoisa ihmisjoukko nyt päästi,
ei ihmiskorva ikinä ole kuullut. Mutta kukaan ei osoittanut sellaista
katkeruutta kuin mies hevosen selässä, joka, kohottautuen satulassa
ja tunkien läpi tungoksen, kuin olisi hän halkonut vettä, huusi kohti
akkunaa äänellä, joka kuului yli kaikkien muitten: — Kaksikymmentä
guineaa sille, joka hankkii tikapuut.

Lähinnäseisovat yhtyivät huutoon ja useat sadat äänet toistivat sen.
Eräät rohkeimmista yrittivät kiivetä ylös pitkin vesirännejä ja seinän
halkeamia, koko joukon alhaalla huojuessa sinne tänne kuin viljavainio
kovassa tuulessa.

— Oli luode, kuin tulin, huusi murhaaja hoippuen takaisin huoneeseen
ja sulkien akkunan. Antakaa minulle köysi, pitkä köysi. He ovat kaikki
kokoontuneet etupuolelle. Voin laskeutua Folly Ditchiin ja päästä
pakoon sillä tavalla.

Kauhun vallassa olevat miehet osoittivat kohti paikkaa, niissä
senkaltaisia esineitä oli, ja murhaaja riensi ylös ullakolle, ensin
kaikessa kiireessä tutkittuaan pisintä ja vahvinta köyttä.

Kaikki akkunat talon takasivulla olivat jo aikoja sitten muuratut
umpeen, lukuunottamatta erästä pientä luukkua huoneessa, jossa poika
istui teljettynä, ja se oli liian pieni hänenkin vähäisen ruumiinsa
tunkea sen lävitse. Tästä aukosta oli hän kuitenkin koko ajan huutanut
ulkopuolella olijoille, että heidän oli pyrittävä talon takapuolelle,
ja kun murhaaja viimein tuli ylös katonharjalle luukun kautta, tiedotti
sentähden äänekäs huuto sen niille, jotka olivat talon etupuolella
ja jotka nyt paikalla alkoivat kulkea ympäri talon keskeytymättömänä
virtana.

Puupalan, jonka Sikes oli ottanut mukaansa juuri sitä tarkoitusta
varten, asetti hän niin lujasti vasten luukkua, ettei sitä mitenkään
voisi avata alhaaltapäin. Ryömiessään sitten eteenpäin katon yli katsoi
hän alapuolelleen.

Vesi oli virrannut pois ojasta, joka nyt oli pelkkänä liejuna.

Joukko ilmaisi ilonsa heiluttamalla hattujaan ja sitten alkoivat huudot
taas kajahdella.

— Viisikymmentä puntaa sille, joka ottaa hänet elävänä! huusi muuan
vanha mies. Pysyn tässä, kunnes ne tullaan noutamaan.

Mies oli miltei pökerryksissä joukon raivosta ja oli kyyristynyt
kokoon, mutta pian hän ponnahti uudelleen ylös, lujasti päättäneenä
tehdä viimeisen yrityksen pelastaa elämänsä laskemalla itsensä ojaan ja
sitten pimeän ja hämmingin turvissa pyrkimällä pakoon.

Talon sisästä kuuluvan melun yllyttämänä, mikä selvästi todisti, että
todellakin oli onnistuttu tunkeutumaan sisään, asetti hän jalkansa
vasten savupiippua, sitoi köyden toisen pään lujasti sen ympäri ja teki
vähemmässä kuin minuutissa käsiensä ja hampaittensa avulla juoksusolmun
sen toiseen päähän. Hän voi laskea itsensä alas, kunnes ei ollut
kauempana maasta kuin mitä itse oli pitkä, ja piti veistänsä valmiina
leikatakseen köyden poikki ja antaakseen itsensä pudota.

Samassa silmänräpäyksessä kun hän pujotti juoksusilmukan päänsä
yli antaakseen sen luistaa kainaloittensa alapuolelle, juuri siinä
silmänräpäyksessä katsahtaen taakseen, lähelle sillankaidetta, löi
murhaaja kätensä yhteen päänsä yläpuolelle ja päästi kauhun huudon.

— Siellä ovat silmät taas! kirkaisi hän ja horjui kuin salaman
iskemänä, menetti tasapainonsa ja putosi yli räystään. Köysi oli hänen
kaulansa ympärillä, hänen painonsa jännitti sen kuin jousenjänteen.
Hän putosi kolmenkymmenenviiden jalan korkeudelta. Äkillinen nykäys,
kaamea jäsenten sätkyttely, ja siinä riippui hän, aukaistu veitsi
jäykkenevässä kädessään.




VIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.


Sisältää selityksen useampaan kuin yhteen salaisuuteen sekä erään
naimatarjouksen, missä ei puhuta myötäjäisistä eikä neularahoista.


Edellisessä luvussa kerrotuista tapahtumista ei ollut kulunut enempää
kuin kaksi päivää, kun Oliver kello kolme iltapäivällä ripeää vauhtia
ajoi kohti synnyinkaupunkiansa. Mrs Maylie, Rose, mrs Bedwin ja hyvä
tohtori olivat mukana samoissa vaunuissa, mr Brownlowin seuratessa
jäljessä ylimääräisissä postivaunuissa erään toisen henkilön seurassa,
jonka nimeä ei ole mainittu.

He eivät olleet puhuneet paljoa matkan aikana, sillä Oliver oli ollut
niin jännittyneessä mielentilassa, että oli menettänyt kykynsä koota
ajatuksiansa, niin, melkeinpä kykynsä puhua. He jatkoivat siis matkaa
äänettöminä, vaipuneina ajattelemaan sitä päämäärää, joka oli johtanut
heidät kaikki yhteen, ja kenenkään tuntematta halua lausua julki näitä
ajatuksia, jotka painoivat heitä kaikkia.

Mutta jos Oliver olikin näissä oloissa pysynyt ääneti heidän
lähestyessään hänen synnyinkaupunkiansa tietä myöten, jota hän ei
koskaan ennen ollut nähnyt, niin mikä muistojen tulva virtasikaan
häneen heidän kääntyessään sille tielle, jota hän kerran oli
taivaltanut jalkaisin, kodittomana poikana, ilman ainoatakaan ystävä,
joka olisi tukenut häntä.

Kun he lähestyivät kaupunkia ja sitten vähitellen ajoivat läpi sen
kapeitten katujen, ei ollut enää helppoa pitää poikaa järkevyyden
rajoissa. He ajoivat parhaimman hotellin eteen, ja tuossa seisoi
Grimwig ottamassa heidät vastaan. Hän suuteli nuorta naista, ja vanhaa
myös, samalla kun he astuivat ulos vaunuista, aivan kuin hän olisi
ollut koko seurueen isoisä. Ruoka oli pöydässä ja makuuhuoneet oli
järjestetty, kaikki kuin taikavoimalla.

Viimein kellon jo lyötyä yhdeksän ja heidän alettua luulla etteivät
saisi tietää mitään sinä iltana, tulivat mr Losberne ja mr Grimwig
huoneeseen mr Brownlowin ja erään miehen seurassa, jonka nähdessään
Oliver oli kirkaista hämmästyksestä. He sanoivat hänelle, että se
oli hänen veljensä, ja se oli sama mies, jonka hän oli kohdannut
pikkukaupungin kestikievarin pihalla. Hän loi hämmästyneeseen poikaan
vihaisen katseen, mitä hän ei edes nyt voinut salata, ja istuutui
eräälle tuolille. Mr Brownlow, jolla oli jotakin papereita kädessään
meni pöydän ääreen, minkä lähelle Rose ja Oliver olivat istuutuneet.

— Tämä poika, lausui mr Brownlow vetäen Oliverin luokseen ja asettaen
kätensä hänen päänsä päälle, on teidän velipuolenne, isänne, kalliin
ystäväni Edvard Leefordin, ja onnettoman Agnes Flemingin, joka kuoli,
antaessaan hänelle elämän, poika.

— Niin, vastasi Monks luoden syrjäkatseen vapisevaan poikaan.

— Hän syntyi tässä kaupungissa?

— Tämän kaupungin köyhäintalossa, oli ynseä vastaus. Tuossahan se on
kerrottu. Hän viittasi kärsimättömästi papereihin.

— Minun on saatava se kuulla myöskin täällä, vastasi mr Brownlow
katsahtaen kuulijoihin.

— No, kuulkaa sitten, sanoi Monks. Kun hänen isänsä, kuten tiedätte,
sairastui Roomassa, matkusti hänen vaimonsa, minun äitini, josta hän
jo kauan oli elänyt erossa, hänen luokseen Pariisista ottaen minut
mukaansa — huolehtiakseen isäni omaisuudesta, sillä, mikäli tiedän, ei
äitini ollut erikoisemmin kiintynyt häneen eikä hänkään äitiini. Hän
ei tuntenut meitä, sillä hän oli tajuttomana ja makasi kuin houreessa
aina kuolemansa edelliseen päivään saakka. Hänen kirjoituspöytänsä
laatikossa olevien paperien joukossa oli kaksi, jotka oli päivätty
samana iltana kuin tauti oli häneen iskenyt. Ne oli osoitettu teille
ja liittyi niihin lyhyt kirje teille. Kuoreen oli merkitty huomautus,
ettei sitä ollut lähetettävä ennenkuin hän oli kuollut. Toinen noista
papereista oli kirje tuolle Agnes-tytölle ja toinen testamentti.

— Millainen oli tuo kirje? kysyi mr Brownlow.

— Kirje? Paperiarkki, kirjoitettu täyteen pitkin ja poikin katuvaisin
tunnustuksin ja rukouksin Jumalalle, että hän auttaisi tyttöä.

— Ja testamentti? virkkoi mr Brownlow kyynelten vieriessä pitkin
Oliverin poskia.

Monks oli vaiti.

— Testamentti, lausui mr Brownlow, oli laadittu samaan henkeen kuin
kirjekin. Hän puhui siitä surusta, minkä hänen vaimonsa oli hänelle
aiheuttanut, teidän, hänen ainoan poikansa itsepäisyydestä ja huonoista
taipumuksista ja kuinka teidät oli kasvatettu vihaamaan häntä sekä
jätti teille ja äidillenne kahdeksan sadan punnan elinkoron. Suurimman
osan omaisuuttaan jakoi hän kahteen yhtä suureen osaan, toisen
luovutettavaksi Agnesille, toisen heidän lapselleen, jos hän syntyisi
elävänä ja koskaan saavuttaisi laillisen iän. Jos lapsesta tulisi
tyttö, saisi hän perintönsä ilman minkäänlaista ehtoa; jos hänestä
sitävastoin tulisi poika, vain sillä ehdolla, ettei hän alaikäisyytensä
aikana olisi tahrannut nimeänsä millään häpeällisellä, huonolla,
pelkurimaisella tai halpamaisella teolla. Hän teki näin, sanoi hän,
osoittaakseen luottamustaan äidille ja vakaumuksensa olevan, että lapsi
perisi äidin rakastettavan sydämen ja jalon luonteen.

— Äitini, virkkoi Monks ääntään koroittaen, teki mitä jokainen nainen
olisi tehnyt; hän poltti testamentin.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen mr Brownlow tarttui jälleen
kertomuksen lankaan.

Useita vuosia myöhemmin tuli tämän miehen äiti luokseni. Poika oli
jättänyt hänet vain kahdeksantoista vanhana, varastanut häneltä
jalokiviä ja rahoja, pelannut, tuhlannut ja väärentänyt sekä paennut
Lontooseen. Äitiä kulutti tuskallinen, parantumaton tauti, ja hän
halusi nähdä pojan jälleen, Mitä tarkimpia etsiskelyjä ja tiedusteluja
toimitettiin, kauan tuloksetta, mutta viimein menestyksellä, ja hän
palasi äitinsä kanssa Ranskaan.

— Siellä kuoli äitini, sanoi Monks, ja jätti kuolinvuoteellaan minulle
perinnöksi nämä salaisuudet sekä lisäksi sammumattoman vihansa kaikkia
niitä kohtaan, joita ne koskevat. Hän ei voinut uskoa, että tyttö oli
ottanut itseltään ja lapselta hengen, vaan oli varmasti vakuutettu,
että maailmaan oli tullut poikalapsi ja että se oli elossa. Vannoin
hänelle, että jos se koskaan osuisi tielleni, minä vainoaisin sitä
taukoamatta mitä katkerimmin ja armottomimmin. Hän oli oikeassa.
Vihdoin kohtasin minä hänet.

Mr Brownlow nyökkäsi mr Grimwigille, joka nopeasti katosi ja
palasi pian takaisin työntäen mrs Bumblea edellään ja vetäen tämän
vastahakoista puolisoa perässään huoneeseen.

— Näenkö oikein? puhkesi mr Bumble sanomaan. Onko se todella pikku
Oliver?

— Pidä suusi, sinä nauta, mutisi mrs Bumble, katsoen Monksia.

— Ei, vastasi mrs Bumble lyhyesti.

— Ehkä _te_ tunnette hänet? kysyi mr Brownlow Bumblelta.

— En, en ole koskaan ennen nähnyt häntä.

— Ettekä myöskään myynyt hänelle mitään?

— En, vastasi mrs Bumble.

Mr Brownlow viittasi uudestaan mr Grimwigille, joka liikkasi jälleen
nopeasti ulos. Mutta nyt ei hän tuonut pönäkkää miestä ja vaimoa, vaan
kaksi rampaa mummoa, jotka vapisivat ja tutisivat kulkiessaan.

— Te suljitte tosin oven sinä iltana, jolloin vanha Sally kuoli,
sanoi ensimmäinen, nostaen kurttuista kättään, mutta ette voinut estää
kuulumasta ääntä tai tukkia rakoja.

— Ei, ei, sanoi toinen katsoen ympärilleen, vatkuttaen hampaattomia
leukojaan, ei, ei!

— Tahdotteko ehkä nähdä myöskin panttilainaajan? kysyi mr Grimwig
lähtien ovelle päin.

— Ei, virkkoi mrs Bumble, jos hän — tässä osoitti hän Monksia — on
ollut kyllin raukkamainen tunnustaakseen, kuten huomaan hänen olleen,
ja te olette urkkineet kaikilta noilta noita-akoilta, kunnes olette
löytäneet oikeat, niin ei minulla ole enää mitään sanomista. Minä olen
myynyt ne, ja ne ovat paikassa, mistä ette koskaan voi saada niitä
takaisin. Entäs sitten?

- Ei mitään vastasi, mr Brownlow, paitsi että me kyllä tulemme
huolehtimaan siitä, ettei kumpikaan teistä enää saa mitään
luottamustointa. Nyt voitte lähteä.

— Nuori nainen, lausui mr Brownlow Roselle, ojentakaa minulle kätenne.
Älkää vapisko; teidän ei tarvitse olla peloissanne niitten harvojen
sanojen takia, mitä meillä vielä on puhuttavana. — Tunnetteko tämän
naisen, sir?

— Tunnen, vastasi Monks.

— Onnettoman Agnesin isällä oli kaksi tytärtä, sanoi mr Brownlow.
Kuinka kävi nuoremman — sen lapsen?

— Te ette voinut löytää sitä paikkaa, jonne nämä ihmiset olivat
vetäytyneet, sanoi Monks, mutta äitini löysi heidät monen vuoden
innokkaan etsinnän jälkeen. Niin, hän löysi myöskin lapsen.

— Näettekö hänet nyt?

— Näen, nojautuneena käsivarttanne vasten.

— Mutta silti ei hän ole vähemmin lapseni, puhkesi mrs Maylie puhumaan
ottaen liikutetun tytön syliinsä. Rakastettu ystäväni, oma, kallis
tyttöni —.

— Ainoa ystävätär, mikä minulla koskaan on ollut, huudahti
Rose kietoutuen suonenvedontapaisesti häneen, rakkain, parhain
ystävättäreni. Sydämeni on pakahtumaisillaan. En voi — en voi kestää
tätä kaikkea!

— Sinä voit kestää enemmänkin ja olet aina ollut parhain ja jaloin
olento tuottaen onnea ja iloa kaikille, jotka ovat sinut tunteneet,
lausui mrs Maylie syleillen häntä rakkaasti. Tule — tule! Muista, kuka
ikävöi saada pusertaa sinut syliinsä, se poika rukka — katso tänne,
katso, katso, lapseni!

— Ei täti, huudahti Oliver kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympäri.
En tule koskaan kutsumaan häntä tädiksi — oma, rakastettu sisareni,
jota vaisto pakotti minut rakastamaan niin lämpimästi heti ensi
hetkestä — Rose, rakkahin, Rose!

Pitkän, pitkän hetken olivat he yksin, kunnes viimein hiljainen naputus
ovelle ilmoitti jonkun olevan siellä ulkopuolella. Oliver avasi ja
hiipi ulos jättäen paikkansa Harry Maylielle.

— Rakas Rose, kun sinut viimeksi jätin, tein sen lujasti päättäen
tasoittaa kaikki esteet väliltämme, päättäneenä, että jos minun
maailmastani ei tulisi sinun, tekisin sinun maailmastasi omani, että
mikään sukuylpeys ei tulisi nyrpistämään nenäänsä sinulle, sillä minä
kääntyisin pois siitä. Sen olen tehnyt. Ne, jotka tämän perusteella
ovat kääntyneet pois minusta ovat kääntyneet pois sinustakin ja
siten todistaneet, että sinä sikäli olet ollut oikeassa. Se mahti ja
se suoja, ne arvovaltaiset ja vaikutusvaltaiset tuttavuudet, jotka
hymyilivät minulle silloin, silmäilevät minua nyt kylmästi, mutta on
olemassa hymyileviä vainioita ja huojuvia puita Englannin rikkaimmissa
kreivikunnissa, ja erään kyläkirkon lähettyvillä — Roseni, oma Roseni
— on maalaisasunto, josta sinä voit tehdä minut ylpeämmäksi kuin
kaikki toiveeni, vaikka ne olisivat tuhannesti toteutuneet. Siinä ovat
nyt arvoni ja asemani ja tässä tarjon ne sinulle.




VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Juutalaisen viimeinen yö.


Oikeussali oli lattiasta kattoon ahdettu täyteen ihmiskasvoja.
Vankien karsinan aidasta aina parvekkeitten etäisimpiin nurkkauksiin
asti olivat kaikki katseet kiinnitetyt yhteen ainoaan esineeseen
— juutalaiseen. Hän seisoi siinä kaikkien näitten elävien valojen
loisteessa, käsi edessään olevalla puupöydällä ja toinen korvan
takana sekä pää eteenpäintyöntyneenä, niin selvästi kuin mahdollista
kuullakseen jokaisen tuomarin sanan, tämän lukiessa syytekirjelmää
jurylle. Hän oli tuskin liikahtanut tutkinnon aljettua, ja nyt,
tuomarin lakattua puhumasta, pysyi hän samassa tarkkaavaisen
odottavassa asennossa ja tuijottava katseensa häneen kiinnitettynä,
kuin jos yhä olisi kuunnellut.

Hiljainen melu salissa herätti hänen huomionsa. Kääntyessään ympäri
näki hän jurymiesten kokoontuneen harkitsemaan päätöstään.

Vihdoin vaadittiin hiljaisuutta. Jury tuli sisään kulkien aivan hänen
vieritsensä. Hän ei kyennyt lukemaan mitään heidän kasvoistaan, ne
olisivat yhtä hyvin voineet olla kivestä. Täydellinen äänettömyys
vallitsi — ei hiiskahdustakaan — ei henkäystä — syyllinen!

He veivät hänet läpi oikeussalin alapuolelle olevan kivilattiaisen
huoneen. Siellä hänet tarkastettiin, jottei hänellä olisi mukanaan
mitään, minkä avulla hän voisi ehättää lain edelle, ja kun tämä
toimitus oli sivuutettu, veivät he hänet muutamaan kuolemantuomituille
varattuun tyrmään jättäen hänet sinne — yksin.

Hän istuutui kivipenkille aivan ovea vastapäätä, yrittäen koota
ajatuksiansa ja kiinnittäen verestävät silmänsä lattiaan. Pimeän
tullessa alkoi hän ajatella kaikkia niitä tuntemiaan ihmisiä, jotka
olivat kuolleet mestauslavalla. — Jotkut hänen toimestaan.

Niin tuli yö. Muut jotka valvovat, ovat iloisia kuullessaan
tornikellojen lyövän, sillä ne puhuvat elämästä ja tulevasta päivästä.
Juutalaiselle aiheuttivat ne vain epätoivoa. Mitä merkitsi hänelle
iloisen aamun melu ja liike, joka tunkeutui tännekin? Se oli vain
toinen kuolinkellojen soiton muoto, jossa iva liittyi tiedotukseen. —
Päivä kului — päiväkö? Eihän se ollut mikään päivä, se oli mennyt yhtä
pian kuin oli tullutkin — ja yö tuli taasen. Milloin raivosi hän ja
herjasi Jumalaa, milloin ulvoi ja repi hiuksia päästään. Lauvantai-ilta
tuli. Nyt oli hänellä vain yksi yö tämän jälkeen jäljellä elääkseen, ja
hänen miettiessään sitä koitti päivä — sunnuntai. Vasta tämän hänen
viimeisen, hirvittävän päivänsä iltana tunne hänen epätoivoisesta
tilastaan selvisi hänen turmeltuneelle sielulleen. Hän oli istunut
siinä valveilla, mutta uneksien. Nyt hyppäsi hän ylös joka minuutti ja
riensi läähättäen ja polttavin ihoin edestakaisin sellaisessa pelon
ja vihan tilassa, että vahditkin — niin tottuneita kuin sellaisiin
näkyihin olivatkin — kauhulla kavahtivat taapäin.

Newgaten kolkot muurit, jotka ovat kätkeneet niin paljon kurjuutta ja
niin paljon vaikerrusta, ei vain ihmisten silmiltä, vaan myöskin aivan
liian usein ja aivan liian kauan heidän ajatuksiltaankin, eivät olleet
koskaan nähneet niin kammottavaa näytelmää kuin tämä.

Alkuillasta aina keskiyöhön saakka saapui pieniä kahden tai kolmen
hengen ryhmiä portinvartijan asunnolle tiedustelemaan, kasvoillaan
jännittynyt ilme, oliko mitään määräystä vastauksen lykkäämisestä
annettu, ja saatuaan kieltävän vastauksen levittivät he tätä
ilahduttavaa tietoa suuriin väkijoukkoihin kaduilla sekä huomauttivat
toisilleen mistä ovesta hän tulisi ulos.

Aukeama vankilan edustalla oli tyhjennetty, ja mustiksimaalattuja
tankoja oli jo pystytetty suluksi poikki kadun, odottamassa olevan
väkijoukon pidättämiseksi. Päivä alkoi sarastaa, ihmisjoukko tyrkki,
toraili ja laski pilaa.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79042 ***