path: root/79035-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79035 ***
language: Finnish




FORSYTEIN TARU II

Kahleissa; Herääminen; Vuokrattavana


Kirj.

JOHN GALSWORTHY



Englannista suomensi

Tyyni Haapanen-Tallgren





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1930.






SISÄLLYS.

TOINEN KIRJA: KAHLEISSA.

ENSIMMÄINEN OSA.

 1. Timothyn talossa
 2. Erään maailmanmiehen lähtö
 3. Soames valmistuu toimenpiteisiin
 4. Soho
 5. James näkee näkyjä
 6. Ei-enää-nuori Jolyon
 7. Poika ja tyttö
 8. Jolyon esiintyy holhoojana
 9. Val kuulee uutisen
10. Soames pitää kutsut tulevalleen
11. Ja käy katsomassa entistään
12. Forsyten juorupörssissä
13. Jolyon huomaa mistä on kysymys
14. Soames tietää mitä tahtoo

TOINEN OSA.

 1. Kolmas sukupolvi
 2. Soames tunnustelee maata
 3. Ireneä tapaamassa
 4. Paikka jota Forsytet pelkäävät
 5. Jolly tuomarina
 6. Jolyon neuvottomana
 7. Dartie Dartiea vastaan
 8. Taisteluhaaste
 9. Päivälliset Jamesilla
10. Balthasar koiran kuolema
11. Timothy sanoo sanansa
12. Metsästys jatkuu
13. »Tässä sitä ollaan taas!»
14. Ulkomaalainen ilta

KOLMAS OSA.

 1. Soames Pariisissa
 2. Verkossa
 3. Richmond Park
 4. Virran poikki
 5. Soames toimii
 6. Kesäpäivä
 7. Kesäilta
 8. James odottaa
 9. Vapaina verkosta
10. Aikakauden loppu
11. Innostus lamassa
12. Erään Forsyten syntymä
13. Jamesille kerrotaan
14. Hänen

VÄLIKERTOMUS: HERÄÄMINEN.

KOLMAS KIRJA: VUOKRATTAVA.

ENSIMMÄINEN OSA.

 1. Kohtaaminen
 2. Kaunis Fleur Forsyte
 3. Robin Hillissä
 4. Mausoleumissa
 5. Kotoisilla kunnailla
 6. Jon
 7. Fleur
 8. Idylli ruohikolla
 9. Goya
10. Kolmikko
11. Kaksi
12. Oikku

TOINEN OSA.

 1. Äiti ja poika
 2. Isiä ja tyttäriä
 3. Kohtaamisia
 4. Green Streetillä
 5. Puhtaasti Forsytelaisia asioita
 6. Soamesin yksityiselämä
 7. June puuttuu asiaan
 8. Kuolaimet suussa
 9. Kaikki hullusti
10. Päätös
11. Timothy ennustaa

KOLMAS OSA.

 1. Vanha Jolyon kummittelee
 2. Tunnustus
 3. Irene
 4. Soames harkitsee
 5. Päähänpiintymä
 6. Toivoton
 7. Lähettiläs
 8. Synkkä sävel
 9. Tammen alla
10. Fleurin vihkiäiset
11. Viimeinen vanha Forsyte








TOINEN KIRJA: KAHLEISSA.


    »Kaks perhett', arvoit' yhtä kuuluisaa
    Vihasta vanhast' uuteen vimmaan saa.»

                   (Romeo ja Julia)






ENSIMMÄINEN OSA




1. TIMOTHYN TALOSSA


Omistamisen vaisto ei koskaan pysy paikallaan. Kautta kukoistuksen ja
vainon, tulen ja pakkasen se seurasi edistyksen lakeja myöskin Forsyten
perheessä, joka oli luullut sitä kerta kaikkiaan muuttumattomaksi.
Eikä sitä voi erottaa ympäristöstään yhtä vähän kuin perunan laatua
maaperästä.

Englannin kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenlukujen historioitsija
tulee aikanaan kuvailemaan tuota jonkin verran nopeata siirtymistä
itsekylläisestä ja pidättyvästä paikkakunnallisuudesta vieläkin
itsekylläisempään, joskin vähemmän pidättyvään valtakunnallisuuteen —
toisin sanoen kansakunnan omistusvaiston liikehtimistä. Ja sitä mukaa
tapahtui kehitys myös Forsyten perheessä. He eivät levinneet vain
pintaa myöten, vaan myös sisäänpäin.

Kun Susan Hayman, naimisissaoleva Forsyten sisar, seitsemänkymmenen
neljän vuoden naurettavan alhaisessa iässä vuonna 1895
seurasi miesvainajaansa ja ruumis poltettiin, järkytti tapaus
omituisen lievästi kuutta jäljelläolevaa vanhaa Forsytea. Tähän
välinpitämättömyyteen oli kolme syytä. Ensiksikin: vanhan Jolyonin
miltei salaiset hautajaiset Robin Hillissä v. 1892 — siinä ensimmäinen
Forsyte, joka hylkäsi perhehaudan Highgatessa. Tämä hautaus, joka
tapahtui vuotta jälkeen Swithinin täysin säädyllisten hautajaisten,
oli aiheuttanut paljon puhetta Forsyten juorupörssissä, toisin sanoen
Timothyn talossa Lontoon Bayswater Roadin varrella, missä yhä edelleen
koottiin ja välitettiin perhejuoruja. Mielipiteet väittelivät Juley
tädin valituksista Francien suorasukaiseen väitteeseen, että oli
»erinomainen asia lopettaa kaikki nuo tympeät Highgate-jutut». Setä
Jolyon myöhäisempinä päivinään — itse asiassa alkaen tuosta omituisesta
ja valitettavasta rakkausjutusta hänen pojantyttärensä Junen sulhasen,
nuoren Bosinneyn, ja hänen veljenpoikansa Soames Forsyten vaimon
välillä — oli koko paljon järkytellyt perheliitoksia, ja tuo hänen
tapansa kulkea aina omia teitään oli alkanut toisista tuntua vähän
arveluttavalta. Hänen filosofisella suonellaan oli tosin aina ollut
liiaksikin taipumusta poiketa pois puhtaan Forsyte-hengen urilta,
joten oltiin tavallaan valmistuneita siihen, että hänet haudattaisiin
outoon paikkaan. Mutta kummallinen koko juttu sittenkin oli, ja
kun hänen testamenttinsa sisällyksestä tuli käypää rahaa Forsyten
juorupörssissä, kävi värähdys läpi koko heimon. Omaisuudestaan (145,304
puntaa kaiken kaikkiaan, niistä sitoumuksina 35 puntaa, 7 s. 4 p.) hän
oli totta totisesti jättänyt 15,000 puntaa »arvaatko kenelle, rakkaani?
_Irenelle_», tuolle hänen veljenpoikansa Soamesin karanneelle vaimolle,
kenelle, naiselle, joka oli melkein saattanut perheen häpeään ja joka
— vielä ihmeellisempää — ei ollut millään tavoin sukua hänelle. Ei
toki sentään kerta kaikkiaan, elinaikaisena korkona vain, tulot tästä
summasta! Mutta sittenkin! Ja vanhan Jolyonin asema täydellisenä
Forsytenä kukistui siihen paikkaan. Siinä siis ensimmäinen syy, miksi
Susan Haymanin polttohautaus — Wokingissa — herätti niin vähän huomiota.

Toinen syy oli oikeastaan laajempi ja tärkeämpi. Paitsi Campden
Hillin taloa oli Susanilla Hantsin rajamailla maatalo, jonka Hayman
kuollessaan oli jättänyt hänelle ja jossa Haymanin pojista oli
kehittynyt niin hyviä ampujia ja ratsastajia kuin heidän arveltiin
olevan, mikä tietenkin oli hauskaa heille itselleen ja kunniaksi
jokaiselle, ja se seikka, että Susan oli omistanut jotakin todella
maaseutuun kuuluvaa, ikäänkuin näytti antavan oikeutuksen hänen
maallisten jäännöstensä hajoittamiselle — vaikka sitä he eivät sitten
käsittäneet, mistä hän oli saanut ruumiinpolttoajatuksen päähänsä!
Tavanmukaiset kutsut oli kuitenkin lähetetty ja Soames oli ollut
saapuvilla ja nuori Nicholas, ja testamentti oli omissa rajoissaan
ollut täysin tyydyttävä, sillä Susanilla oli ollut vain elinkorko, ja
omaisuus oli aivan tasaisesti mennyt lapsille yhtä suurina osina.

Kolmas syy, miksi Susanin hautajaiset olivat herättäneet vähän
huomiota, oli kaikkein kantavin. Euphemia — tuo kalpea ja laiha —
lausui sen rohkeasti julki. »No niin, _minä_ olen sitä mieltä, että
ihmisellä on oikeus omaan ruumiiseensa, sittenkin kun hän on kuollut.»
Nicholasin, tuon vanhan koulun vapaamielisen ja erittäin tyrannimaisen
miehen tyttären suusta tulleena huomautus oli hämmästyttävä — se
osoitti kuin väläyksenä, kuinka paljon vettä oli virrannut siltojen
alitse sitten Ann tädin kuoleman, joka oli sattunut v. 1886, samoihin
aikoihin, jolloin Soamesin omistusoikeus vaimonsa ruumiiseen oli
alkanut horjua, mikä seikka taas johti niin suureen onnettomuuteen.
Euphemia tietenkin puhui kuin lapsi eikä omannut mitään kokemuksia,
sillä vaikka hän kävi neljääkymmentä, oli hänen nimensä yhä Forsyte.
Mutta vaikka ottaakin huomioon tämän kaiken, osoitti Euphemian sana
kuitenkin vapausaatteen laajentumista, keskipakoisuutta ja omistamisen
keskipisteen siirtymistä toisista henkilöistä asianomaiseen itseensä.
Kun Nicholas Hester tädiltä kuuli tyttärensä huomautuksesta, puhkesi
hän sanomaan: »Vaimot ja tyttäret! Heidän vapaudellaan ei ole määrää
tähän maailman aikaan.» Hän ei ollut tietenkään koskaan todella antanut
anteeksi lakia Naidun Naisen Omistusoikeudesta, joka olisi niin
tuntuvasti koskenut hänen omaan elämäänsä, jollei hän onnellisesti
olisi mennyt naimisiin ennenkuin se säädettiin. Mutta itse teossa ei
voinut kieltää nuorempien Forsytein kapinoivan sitä vastaan, että
kukaan muu olisi heidän omistajansa. Tuo siirtomaitten halu olla
oma herransa, mikä paradoksaalisesti edeltää imperialismia, kasvoi
kaiken aikaa. He olivat nyt kaikki naimisissa, paitsi George, joka
edelleen kuului kilpa-ajoradalle ja Iseeum-klubiin, Francie, joka
jatkoi musikaalista uraansa työhuoneessaan Chelseassa, King's Roadin
varrella ja otti »ihailijoita» mukaansa tanssiaisiin, Euphemia, joka
asui kotonaan ja valitti isänsä, Nicholasin, käytöstä, ja nuo kaksi
»dromiota», Giles ja Jesse Hayman. Kolmatta sukupolvea ei ollut
kovinkaan monta — nuorella Jolyonilla oli kolme, Winifred Dartiella
neljä, nuorella Nicholasilla jo kuusi, nuorella Rogerilla yksi,
Marian Tweetymanilla yksi, St. John Haymanilla kaksi. Mutta loput
kuudestatoista naineesta — Jamesin perheestä Soames, Rachel ja Cicely,
Rogerin perheestä Eustace ja Thomas, Nicholasin perheestä Ernest,
Archibald ja Florence ja Haymaneista Augustus ja Annabel Spender —
elivät vuodesta vuoteen jatkamatta sukua.

Kymmenestä vanhasta Forsytesta oli niin ollen syntynyt kaksikymmentä
yksi nuorta Forsytea, mutta kahdellakymmenellä yhdellä nuorella
Forsytella oli yhteensä vasta seitsemäntoista jälkeläistä, ja näytti jo
todenmukaiselta, että odotettavissa olisi vain aivan vähäinen lisäys.
Tilastotieteilijän on täytynyt huomata, että syntyväisyysprosentti
vaihtelee sen koron mukaan, minkä ihminen saa rahoistaan. Isoisä
»Dosset Forsyte» oli varhain 1800-luvulla saanut kymmenen prosenttia
omastaan, siis kymmenen lasta. Nuo kymmenen, jos jättää laskuista neljä
naimatonta ja Juleyn, jonka mies, Septimus Small oli kuollut melkein
heti, olivat keskimäärin saaneet neljä tai viisi prosenttia omastaan
ja lisääntyneet sitä mukaa. Heidän kaksikymmentäyksi lastaan hyötyivät
vain kolme prosenttia vakautetusta valtiolainasta, johon heidän
isänsä enimmäkseen kiinnittivät omaisuutensa välttääkseen kuolinpesän
verotusta, ja niillä kuudella heistä, jotka olivat jatkaneet sukua,
oli yhteensä seitsemäntoista lasta eli tasan kaksi kokonaista viisi
kuudesosaa perhettä kohti.

Tähän heikkoon lisääntymiseen oli muitakin syitä. Puuttuva luottamus
omaan ansaitsemiskykyyn, niin luonnollinen siinä, missä riittävä
toimeentulo aina on ollut taattu, ja lisänä tietoisuus siitä, että isä
vain ei kuole, teki nuoret Forsytet varovaisiksi. Jos ihmisellä on
lapsia eikä paljon tuloja, täytyy maun ja mukavuuden tason väkisinkin
mennä alas. Mikä riittää kahdelle, ei riitä neljälle, ja niin edespäin
— oli parempi odottaa ja nähdä, mitä isä tekisi. Sitäpaitsi oli hauska
viettää loma-aikansa häiritsemättä. Sen sijaan, että olisivat omistaneet
lapsia, he itse asiassa keskittyivät oman itsensä omistamiseen ajan
kasvavan taipumuksen mukaan — olihan iskusanana _fin de siècle_!
Tällä tavoin oli vaara hyvin vähäinen ja asianomainen kykeni aikanaan
ostamaan auton. Eustacella jo oli, mutta se oli tärisyttänyt häntä
pahanpäiväisesti ja katkaissut häneltä silmähampaan. Paras kai odottaa,
kunnes nuo vehkeet tulisivat vähän varmemmiksi. Odottaessa ei lisää
lapsia! Nuori Nicholaskin oli malttanut mielensä eikä kokonaiseen
kolmeen vuoteen ollut lisännyt kuuden lapsensa lukua.

Forsyte-yhteisön heikentyminen tai pikemminkin hajaantuminen, josta
tämä kaikki oli oireena, ei kuitenkaan ollut ehtinyt niin pitkälle,
ettei kokoontuminen olisi ollut mahdollista, kun Roger Forsyte
v. 1899 kuoli. Oli ollut ihana kesä, ja ulkomailla ja rannikolla
vietetyn loma-ajan jälkeen kaikki olivat tulleet takaisin Lontooseen,
kun Roger, teoissaan aina hiven erikoislaatuisuutta, äkkiä veti
viime henkäyksensä talossaan Prince's Gardensissa. Timothyn talossa
kuiskailtiin surumielisesti, että Roger parka oli aina ollut oikullinen
ruuansulatusasioissaan — eikö hän esimerkiksi ollut pitänyt saksalaista
lammasta kaikkia muita laatuja parempana?

Oli miten oli, hautajaiset Highgatessa olivat olleet täydelliset,
ja palatessaan niistä Soames Forsyte miltei koneellisesti suuntasi
askelensa setänsä Timothyn taloon Bayswater Roadin varrella. Nuo
»vanhat» — täti Juley ja täti Hester — varmaan mielellään kuulisivat
hautajaisista. Hänen isänsä James ei kahdeksankymmenen kahdeksan
vuoden iässä tuntenut kestävänsä hautajaisten vaivoja, Timothy
itse ei tietenkään ollut saapunut, niin että Nicholas oli ollut
ainoa läsnäoleva veli. Oli sittenkin ollut kaunis joukko koolla, ja
vanhoja tätejä ilahuttaisi kuulla tilaisuudesta. Tuo ystävällinen
ajatus ei ollut kokonaan puhdas siitä välttämättömästä halusta saada
joka teostaan jotakin hyötyä, mikä on Forsytein ja itse asiassa
jokaisen kansan terveempien ainesten tärkein ominaisuus. Tavassaan
viedä kaikki perheasiansa Timothyn taloon Bayswater Roadin varrelle
Soames vain seurasi isänsä jälkiä, isänsä, joka oli tottunut ainakin
kerran viikossa käymään sisariansa katsomassa Timothyn luona ja
joka oli luopunut tästä tavastaan vasta kahdeksankymmenen vuoden
iässä, jolloin hän oli menettänyt voimansa eikä enää jaksanut käydä
ulkona ilman Emilyä. Emilyn kanssa ei kannattanut lähteä, sillä kuka
saattoi oikeastaan puhua mitään vaimonsa läsnäollessa? Niinkuin James
ennen vanhaan, niin sai Soameskin aikaa käydä tätien luona melkein
joka sunnuntai ja istua pikku salissa, jossa hänen vääjäämättömän
hyvä aistinsa oli aiheuttanut koko lailla muutoksia sekä tuottanut
joululahjaposliinia, joka ei ihan kokonaan ollut hänen oman nirson
makunsa tasolla, ja ainakin kaksi melko epävarmaa Barbizon-taulua.
Tehtyään erinomaisia kauppoja Barbizoneillaan hän itse oli jokin
vuosi sitten kohdistanut huomionsa Mariseen, Israeliin ja Mauveen
vielä parempien kauppojen toivossa. Siinä jokivarren talossa lähellä
Mapledurhamia, missä hän nyt asui, oli kauniisti järjestetty ja
valaistu taulusali, joka oli harvoille Lontoon taidekauppiaille
tuntematon. Se oli myöskin sunnuntai-iltapäivisin sovelias päämäärä
niille viikonlopun retkille, joita hänen sisarensa Winifred ja
Rachel väliin järjestivät hänen puolestaan. Sillä vaikka Soames oli
vaitelias näyttelijä, oli hänen hiljainen, hillitty varmuutensa
harvoin tekemättä vaikutusta vieraisiin, jotka tiesivät, että hänen
maineensa ei perustunut yksinomaan esteettisiin oikkuihin, vaan hänen
kykyynsä vainuta tulevat kauppahinnat. Tullessaan Timothyn taloon hän
melkein aina saattoi kertoa jostakin pikku voitostaan, jonka hän oli
saanut milloin mistäkin taidekauppiaasta, ja se ylpeyden kukerrus,
jolla tädit tervehtivät hänen juttuaan, oli hänelle herttaisen
mieluinen. Tänä iltapäivänä hän oli kuitenkin toisessa vireessä —
hänhän tuli Rogerin hautajaisista siistiin tummaan pukuun puettuna —
ei ihan mustaan, sillä loppujen lopulta setä on vain setä, ja hänen
sielunsa kauhistui liiallista tunteitten näyttämistä. Hän nojautui
taaksepäin upotuksin koristetussa tuolissa ja katseli erikoisen
vähäpuheisena pystyyn nostetun nenänsä vartta pitkin taivaansinisiä
seiniä, joita kultakehykset koristivat. Johtuiko se siitä, että hän
oli ollut hautajaisissa, mutta hänen kasvojensa erikoislaatuinen
forsytelais-rakenne esiintyi tänä iltapäivänä parhaassa valossaan.
Ne olivat pitkät ja koverot kasvot, joissa leuan lihattomuus näytti
melkein liialliselta, kasvot, joissa leuka vallitsi, mutta jotka eivät
silti olleet epämiellyttävät. Väkevämmin kuin koskaan hän tunsi, että
Timothyn talossa oltiin toivottoman vanhanaikaisia, ja että hänen
tätiensä sielut olivat ikävästi Viktorian ajan keskivaiheilta. Aihe,
josta hän ennen muita olisi tahtonut puhua — hänen oma avioeroton
asemansa — oli täällä mahdoton. Ja kuitenkin se täytti hänen mielensä
sulkien pois kaiken muun. Vasta keväästä saakka oli ollut näin, ja
hänessä oli kasvanut uusi tunne, joka yllytti häntä sellaiseen, minkä
hän tiesi hyvin saattavan olla hullutusta nelikymmentäviisivuotiaassa
Forsytessa. Yhä enemmän ja enemmän hän viime aikoina oli ollut
tietoinen ikänsä kasvamisesta. Varallisuus, joka oli ollut huomattava
jo silloin, kun hän oli keksinyt rakennuttaa tuon Robin Hillin talon,
joka lopullisesti oli ajanut karille hänen avioliittonsa Irenen
kanssa, oli lisääntynyt yllättävän voimakkaasti niinä kahtenatoista
yksinäisenä vuotena, jolloin hän olikin harrastanut hyvin vähän muuta.
Hänellä oli tällä hetkellä hyvästi yli sadantuhannen punnan, eikä ollut
ketään, jolle hän olisi ne jättänyt — ei mitään todellista päämäärää
sille, mikä oli hänen uskontonsa. Ja vaikka hän olisi hellittänytkin
ponnistuksistaan, teki raha rahaa, ja hän tiesi tuossa tuokiossa
omaavansa sataviisikymmentä tuhatta. Soamesissa oli aina ollut vahvasti
kotoinen, sukurakas puoli, joka kesannolle jääneenä ja tuhoutuneena
oli ollut kätkössä, mutta nyt, hänen parhaassa miehuudessaan, noussut
taas pinnalle. Viime aikoina oli erään nuoren tytön kieltämätön kauneus
antanut sille muotoa ja yllykettä ja vihdoin vallannut hänet kokonaan.

Ja tämä tyttö oli ranskalainen, eikä ollut luultavaa, että hän menisi
päästään pyörälle tai suostuisi laillistamattomaan asemaan. Sitäpaitsi
sellainen ajatus oli Soamesille itselleen vastenmielinen. Hän oli
pakollisen selibaattinsa pitkinä vuosina maistanut sukupuolielämän
sameata puolta, salaisesti, aina vastahakoisesti, sillä hän oli
nirso, ja lain ja järjestyksen vaisto hänessä oli synnynnäinen. Hän
ei halunnut mitään nurkkasuhdetta. Avioliiton solmiaminen Pariisin
lähetystössä, muutaman kuukauden matka, ja hän voisi tuoda Annetten
takaisin kerrassaan vapautuneena menneisyydestä, joka totta puhuen ei
ollut kovinkaan kehuttava, sillä hän oli vain kassanhoitajana äitinsä
ravintolassa Sohossa. Soames voisi tuoda hänet vallan uutena ja hienona
hallitsemaan ranskalaisella maullaan ja itsehillinnällään taloaan
»The Shelter» lähellä Mapledurhamia. Forsyten juorupörssissä ja hänen
jokivarrella asuvien ystäväinsä kesken puhuttaisiin vain, että hän oli
matkoillaan kohdannut viehättävän ranskalaisen tytön ja mennyt hänen
kanssaan naimisiin. Ranskalaisessa vaimossa olisi hiven romantiikkaa ja
pieni hienostuksen leima. Ei! Tätä hän ei pelännyt, oli vain tuo hänen
kirottu avioeroton säätynsä, ja — kysymys, ottaisiko Annette hänet, ja
sitä kysymystä hän ei uskaltanut ottaa päiväjärjestykseen, ennenkuin
hänellä olisi selvä, vieläpä häikäisevä tulevaisuus tarjottavana
tytölle.

Tätiensä salissa hän kuuli vain verhotuin korvin nuo tavalliset
kysymykset: Kuinka voi rakas isä? Ei suinkaan hän käynyt ulkona nyt,
kun ilma oli muuttumassa noin koleaksi? Muistaisiko Soames varmasti
kertoa hänelle, että Hester oli havainnut keitettyjen rautatammen
lehtien suuresti lieventävän tuota kipua hänen kyljessään. Haude joka
kolmas tunti, sitten punainen flanellilappu päälle. Ja voiko hän
ottaa maistiaisiksi ihan pienen ruukun heidän parasta luumuhilloaan
— se oli niin herkullista tänä vuonna ja teki ihmeen hyvää. Oi, ja
sitten Dartiet — oliko Soames kuullut, että Montaguesta oli kovin
paljon ikävyyksiä. Timothy oli sanonut, että Winifred todella kaipasi
suojelusta. Sanottiin — mutta Soamesin ei pitänyt katsoa asiaa varmaksi
— että Montague oli antanut Winifredin jalokiviä jollekin kauhealle
tanssijattarelle. Sehän oli kovin huono esimerkki rakkaalle Valille,
nyt kun hänen juuri piti mennä yliopistoon. Eikö Soames ollut kuullut?
Oi, mutta hänen piti mennä katsomaan sisartaan ja ottaa asiasta selvä
heti paikalla. Ja luuliko Soames, että nuo buurit todellakin aikoivat
pitää puoliaan? Timothy oli vallan järkytetty. Valtiolainaosakkeet
olivat niin korkealla, ja hänellä oli niin paljon rahaa niissä.
Luuliko Soames, että ne laskisivat, jos tulisi sota? Soames nyökäytti
päätään. Mutta sota kai menisi ohi hyvin pian. Olisi kovin paha
Timothylle, jollei niin kävisi. Ja Soamesin rakas isä korkeassa
iässään ottaisi sen kovin pahakseen. Onneksi rakas Roger parka oli
säästynyt tästä kauheasta levottomuudesta. Ja Juley täti kuivasi
pienellä nenäliinallaan suuren kyynelen, joka yritti kiivetä hänen nyt
kokonaan kuivunutta vasenta poskeaan pitkin siitä kohdasta, mistä se
oli pysyvästi lerpallaan. Hän muisti rakasta Rogeria ja kaikkea hänen
erikoislaatuisuuttaan, ja kuinka hän pisteli sisartaan neuloilla, kun
he olivat pieniä. Täti Hester, jonka vaisto yritti välttää kaikkea
epämieluisaa, yhtyi tässä puheeseen: Luuliko Soames, että herra
Chamberlainista heti voitaisiin tehdä pääministeri? Hän järjestäisi
asian niin nopeasti. Hester täti tahtoisi nähdä, kuinka tuo vanha
Krüger lähetettäisiin St. Helenaan. Hän muisti niin hyvin, kun tuli
uutinen Napoleonin kuolemasta ja kuinka suuri helpotus se oli ollut
Soamesin isoisälle. Hän ja Juley — »meillä oli pitkät housunlahkeet
silloin, kultaseni» — eivät siihen aikaan olleet ymmärtäneet asiasta
paljoakaan.

Soames otti teekupin hänen kädestään, joi nopeasti ja söi kolme
mantelileivosta, joista Timothyn talo oli kuuluisa. Hänen hieno,
kalpea, ylimielinen hymynsä oli syventynyt hivenen verran. Totisesti
hänen perheensä pysyi toivottoman maalaisena, miten paljon Lontoota
he kaikki sitten yhteensä omistivatkin. Näinä eteenpäinmenon päivinä
heidän maalaisuutensa pisti silmään enemmänkin kuin ennen. Mitä,
vanha Nicholashan oli vielä vapaakaupan puoltaja ja kuului tuohon
vedenpaisumuksenaikaiseen liberalismin pesään, Remove-klubiin — vaikka
kyllä tietysti sen kaikki jäsenet jo olivat hyvinkin vanhoillisia,
muuten ei hän itse olisi voinut liittyä siihen. Ja sanottiin, että
Timothy vielä käytti yömyssyä. Täti Juley puhui taas. Soames kulta
on niin terveen näköinen, tuskin päivääkään vanhempi kuin Ann tädin
kuollessa, jolloin he kaikki olivat koolla, rakas Jolyon ja rakas
Swithin ja rakas Roger. Hän pysähtyi ja sieppasi kiinni kyynelen,
joka kiipesi oikean posken lerpallaan olevaa kohtaa pitkin. Kuuliko
hän — kuuliko hän tähän aikaan koskaan mitään kenestä? Hester täti
tyrkkäsi häntä näkyvästi olallaan. Aina tuon Juleyn pitikin sanoa
jotakin! Hymy katosi Soamesin kasvoilta, ja hän pani kuppinsa pois. Nyt
oli tie raivattu auki hänen aiheelleen, ja niin kovin kuin hän olisi
tahtonutkin, ei hän voinut käyttää sitä hyväkseen.

Juley täti jatkoi aika kiireisesti:

»Sanotaan, että rakas Jolyon ensin jätti hänelle nuo viisitoista
tuhatta kerta kaikkiaan, mutta sitten hän tietysti näki, ettei se olisi
oikein, ja määräsi ne vain hänen elinajakseen.»

Oliko Soames kuullut sitä?

Soames nyökäytti päätään.

»Serkkusi Jolyon on nyt leski. Hän on Irenen holhooja, tiesit kai sen?»

Soames pudisti päätään. Hän tiesi, mutta ei tahtonut osoittaa mitään
mielenkiintoa. Nuori Jolyon ja hän eivät olleet kohdanneet sitten
Bosinneyn kuoleman.

»Jolyonin täytyy nyt olla ihan keski-ikäinen», jatkoi Juley täti
uneksivasti. »Odotahan, hän syntyi siihen aikaan, jolloin rakas enosi
asui Mount Streetillä, paljon ennen kuin he muuttivat Stanhope Gatelle
— joulukuussa 47, juuri ennen kommuunia. Hän on yli viidenkymmenen
nyt! Ajatella! Hän oli niin kaunis pikkulapsi, ja kaikki olivat
hänestä niin ylpeitä — hänhän oli ensimmäinen teistä kaikista.» Juley
täti huokasi, ja kiehkura hänen ei ihan omaa tukkaansa irtaantui ja
valahti otsalle, niin että Hester tätiä värisytti. Soames nousi, hän
oli tehnyt omituisen keksinnön omasta itsestään. Tuo hänen ylpeytensä
ja itsekunnioituksensa vanha haava ei ollut vielä mennyt umpeen. Hän
oli tullut siinä luulossa, että voisi puhua, hän oli tahtonut puhua
kahlitusta asemastaan, ja — katso! hän pakeni pois, kun kömpelöistä
jutuistaan kuuluisa Juley täti muistutti häntä siitä.

Oi, eihän Soames vain vielä lähtenyt?

Soames hymyili vähän kostonhaluisesti ja sanoi:

»Kyllä. Hyvästi. Terveisiä Timothy sedälle!» Ja painaen kylmän
suudelman molemmille otsille, joiden kurtut näyttivät yrittävän
liimautua hänen huuliinsa ikäänkuin toivoen, että ne suudeltaisiin
pois, hän jätti heidät katsomaan kirkkain silmin hänen jälkeensä — tuon
rakkaan Soamesin, joka oli ollut niin kiltti ja tullut juuri tänään,
kun he eivät tunteneet oloansa kovinkaan —!

Tunnonvaivoja mielessään Soames laskeutui portaita, joissa aina oli
melkein hauska kamferin ja portviinin ja sellaisen talon tuoksu,
missä ei siedetä vetoa. Nuo vanhat raukat — hän ei ollut aikonut
olla epäystävällinen! Ja kadulla hän unohti heidät heti, sillä hänen
mielensä täytti taaskin Annetten kuva ja omien kirottujen kahleittensa
ajatteleminen. Miksi ei hän ollut ajanut asiaa perille ja ottanut
avioeroa silloin, kun tuo viheliäinen Bosinney joutui raitiovaunun alle
ja kun olisi ollut yllin kyllin todistuksia hänen anomuksensa puolesta!
Ja hän kääntyi sisarensa, Winifred Dartien taloa kohti, joka sijaitsi
Green Streetillä, Mayfairissa.




2. ERÄÄN MAAILMANMIEHEN LÄHTÖ


Että maailmanmies, joka oli niin altis onnen vaihteluille kuin
Montague Dartie, edelleen asui talossa, jossa hän oli asunut ainakin
kaksikymmentä vuotta, olisi ollut merkillisempää, jollei talon
vuokraa, korkoja, veroja ja korjauksia olisi kustantanut hänen
appensa. Tällä yksinkertaisella, joskin summittaisella keinolla James
Forsyte oli taannut edes jonkinlaisen vakiintuneisuuden tyttärensä ja
lastenlastensa elämään. Itse asiassa niin hemaisevalle urheilijalle
kuin Dartielle oli verratonta saada katto päänsä päälle. Viime päivien
tapahtumiin saakka hän oli ollut melkein yliluonnollisen siivo kaiken
vuotta. Asia oli niin, että hän George Forsyten kanssa yhdessä omisti
erään tammavarsan. George oli auttamattomasti kilpa-ajoradan orja,
Rogerin kauhuksi, minkä kauhun hauta nyt vaimensi. Kalvosinnappi,
jonka isä oli Marttyyri ja äiti Tulipaita, Hankkeluksen jälkeläinen,
oli ruskea, kolmivuotias tamma, joka moninaisista syistä ei ollut
vielä koskaan näyttänyt oikeata olemustaan. Koska Dartie omisti
puolet tästä toivorikkaasta eläimestä, oli kaikki se ihanteellisuus,
mikä piili hänessä niinkuin kenessä muussa hyvänsä, nostanut päätään
ja pitänyt häntä hiljaisen intohimon vallassa monta kuukautta. Kun
miehellä on jotakin, minkä hyväksi elää, on aivan ihmeellistä, kuinka
siivo hänestä tulee. Ja tämä Dartien omaisuus oli todella hyvä — kolme
yhtä vastaan, että se voittaisi syyskilpailuissa, julkinen arviointi
oli kaksikymmentäviisi yhtä vastaan. Vanhanaikainen taivas merkitsi
hyvin vähän tämän rinnalla, ja Dartien paita, s.o. viimeinen penni oli
riippuvainen tästä Tulipaidan tyttärestä. Mutta miten paljon enemmän
kuin hänen paitansa riippuikaan Hankkeluksen tyttärentyttärestä!
Neljänkymmenen viiden levottomassa iässä, joka on niin vaarallinen
Forsyteille — ja vaarallinen myös Dartien tapaisille, vaikka se ehkä
vähemmän eroaakin muista oli Montague kiinnittänyt harhailevan mielensä
erääseen tanssijattareen. Se ei ollut mikään alhainen intohimo, mutta
kun puuttui rahaa — ja paljon puuttuikin — tulisi se luultavasti
jäämään yhtä ilmavaksi kuin tanssijattaren hameet. Eikä Dartiella
ollut koskaan rahaa, hän kun viheliäisesti eleli sillä, minkä saattoi
kerjätä tai lainata Winifrediltä, tuolta lujaluonteiselta naiselta,
joka piti häntä luonaan, koska hän oli heidän lastensa isä ja koska
jotakin oli vielä jäljellä hänen ihailustaan tuota nyt niin sammuvaa
Wardour Street-kauneutta kohtaan, joka nuoruudessa oli hurmannut
hänet. Winifred ja joku muu, joka viitsi lainata hänelle, ja tappiot
korttipelissa ja kilparadalla (kummallista, kuinka muutamat miehet
osaavat hyötyä tappioistaan) olivat hänen ainoat elinkeinonsa, sillä
James oli nyttemmin liian vanha ja hermostunut lähestyttäväksi ja
Soames kauhistuttava timantinkovuudessaan. Ei ole liikaa sanottu, että
Dartie oli kuukausia elänyt toivosta. Hän ei ollut koskaan välittänyt
rahasta sen itsensä vuoksi, oli aina halveksinut Forsyteja ja heidän
kiinnityksiään, vaikka olikin tunnontarkasti käyttänyt niitä hyväkseen
parhaansa mukaan. Rahasta hän piti vain kaiken sen vuoksi, mitä sillä
voi ostaa — henkilökohtaisia nautintoja.

»Kukaan oikea urheilija ei välitä rahasta», sanoi hän lainatessaan
viitosen, jollei kympistä ollut toivoa. Montague Dartiessa oli jotakin
viehättävää. Hän oli, niinkuin George Forsyte sanoi, »tuhatkaunokki».

Kilpailupäivän aamu koitti kirkkaana ja loistavana. Oli syyskuun
viimeinen päivä, ja Dartie, joka edellisenä iltana oli matkustanut
Newmarketiin, esiintyi virheettömässä, ruutuisessa puvussa ja nousi
kummulle, josta hän saattoi nähdä varsanpuolikkaansa loppukirin.
Jos varsa voittaisi, saisi hän sievoiset kolmetuhatta taskuunsa —
huono palkka sittenkin hänen siivoudestaan ja kärsivällisyydestään
näiden toivon viikkojen aikana, jolloin he olivat valmistaneet
varsaa kilpailuun. Mutta enempää hän ei kyennyt saamaan. Jättäisikö
hän vedonlyöntinsä niihin kahdeksaan yhtä vastaan, missä ne nyt
olivat? Tämä oli hänen ainoa ajatuksensa, kun leivot lauloivat hänen
ympärillään, ruohoiset kukkulat tuoksuivat suloiselta, ja kaunis varsa
kulki hänen ohitseen, päätään keikauttaen, läikkyvänä kuin silkki.
Loppujen lopulta ei hän kuitenkaan itse maksaisi, jos joutuisi häviöön,
ja vedon supistaminen vähentäisi voiton tuhanteen viiteensataan —
hädintuskin sillä saisi tanssijatarta maksetuksi. Vielä valtavampi
oli todellisen jännityksen himo Dartien ja hänenlaistensa veressä. Ja
Georgeen kääntyen hän sanoi: »Se varsa on aika peto. Se voittaa ilman
muuta, minä panen vetoon kaikki tyyni.» George, joka oli pannut vetoon
joka pennin ja vähän enemmänkin ja jonka oli pakko voittaa, irvisti
hänelle jykevästä korkeudestaan ja sanoi: »Vai niin, uljas ystäväni!»
sillä suoritettuaan vastahakoisen oppiaikansa syvästi nurkuvan Rogerin
rahoilla hän alkoi saada hyötyä omistajan ammatissaan forsytelaisesta
verestään.

Ihmisten elämässä on pettymyksiä, joita tunteellinen kertoja
varoo koskettamasta. Riittäköön mainita, että hyvä asia raukesi.
Kalvosinnappi joutui perimmäisten joukkoon. Dartien paita oli mennyttä.

Siitä saakka, jolloin nämä kaikki tapahtuivat, siihen päivään, jolloin
Soames käänsi kasvonsa Green Streetille, ehti sattua yhtä ja toista!

Kun Montague Dartien ruumiinrakenteella varustettu mies on
uskonnollisista syistä viettänyt pidättyväistä elämää kuukausmäärin
eikä saa palkkaansa, ei hän kiroa Jumalaa ja kuole, vaan kiroaa Jumalaa
ja elää, perheensä harmiksi.

Winifred — rohkea nainen, joskin vähän liian muodinmukainen —
joka tasan kahdenkymmenen vuoden ajan oli kantanut kuormaansa, ei
ollut koskaan tosissaan uskonut, että mies voisi tehdä sitä, minkä
hän nyt teki. Niinkuin monet vaimot, niin luuli hänkin tuntevansa
pahimman, mutta hän ei ollut vielä tuntenut miestään hänen
neljäntenäkymmenentenäviidentenä vuotenaan, jolloin hän muitten miesten
tavoin tunsi, että nyt tai ei koskaan. Tarkastaessaan lokakuun toisena
päivänä jalokivilipastaan Winifred huomasi kauhukseen, että hänen
vaimoutensa kruunu ja kunnia oli poissa — helmet, jotka Montague oli
antanut hänelle 1885, kun Benedict oli syntynyt, ja jotka Jamesin oli
ollut pakko lunastaa keväällä 1887, häväistysjutun välttämiseksi.
Winifred kysyi heti neuvoa mieheltään. Tämä otti asian keveästi.
Tietysti ne saataisiin takaisin. Vasta kun Winifred oli terävästi
sanonut: »Hyvä on, Monty, minä menen sitten Scotland Yardiin itse»,
suostui mies ottamaan asian huolekseen. Voi, että tuon lujan ja
määrätietoisen toiminnan, joka on välttämätön karkaamissuunnitelman
toteuttamiseksi, pitikin juopottelun vuoksi keskeytyä! Sinä iltana
Dartie palasi kotiin täysin huolettomana ja ilman vaiteliaisuuden
hiventäkään. Tavallisissa oloissa Winifred olisi vain lukinnut oven
ja antanut hänen nukkua itsensä selväksi, mutta kiduttava jännitys
helmistä oli saanut hänet odottamaan miestään. Dartie otti pienen
revolverin taskustaan, piti sitä ruokapöydällä ja sanoi Winifredille
suoraan, ettei hän välittänyt sen kirotun vertaakaan siitä, elikö
Winifred vai ei niin kauan kuin hän vain pysyi koreasti, mutta itse hän
oli väsynyt elämään. Winifred pysytteli pöydän toisella puolella ja
vastasi:

»Älä ole sellainen klovni, Monty. Oletko ollut Scotland Yardilla?»

Revolveri painettuna rintaa vastaan Dartie oli vetänyt liipasinta
monta kertaa. Se ei ollut ladattu. Hän laski sen sadatellen käsistään
ja mutisi: »Lasten tähden», vaipuen sitten tuoliin. Winifred sieppasi
revolverin ja antoi hänelle soodavettä. Juomalla oli taikavoima. Elämä
oli kohdellut häntä pahoin, Winifred ei ollut koskaan »ymmärtänyt»
häntä. Jollei hänellä ollut oikeus ottaa helmiä, jotka hän kerran itse
oli antanut vaimolleen, niin kenellä sitten oli? Tuo espanjalainen
naikkonen oli saanut ne. Jos Winifredillä oli jotakin sitä vastaan,
niin — kaula poikki — vain! Mitä se häneen kuuluu? (Siinä luultavasti
tuon kuuluisan lauseen alkuperäisin käyttö — niin hämäräperäistä on
klassillisimmankin kielen alku!)

Winifred, joka oli oppinut itsehillintää kovassa koulussa, katsahti
häneen ja sanoi: »Espanjalainen naikkonen? Tarkoitatko tuota tyttöä,
jonka näimme tanssivan Pandemonium baletissa? Vai niin, sinä olet varas
ja roisto.» Tämä oli viimeinen hiukkanen ylikuormitetulle tajunnalle.
Dartie nousi tuolistaan, tarttui vaimonsa käsivarteen ja väänsi sitä
poikaikänsä taitoja muistellen. Winifred kesti kyynelet silmissä
kivun, mutta ei äännähtänytkään. Odottaen heikkouden hetkeä hän väänsi
itsensä irti, asetti ruokapöydän heidän väliinsä ja sanoi hampaittensa
välistä: »Sinä olet viimeinen raja, Monty.» (Siinä epäilemättä taaskin
lauseen alkuperäinen käyttö — sellaisten olosuhteitten pakon alla
syntyy englanninkieli.) Hän jätti Dartien, jonka tummilla viiksillä
oli vaahtoa, ja meni yläkertaan. Lukittuaan ovensa ja haudutettuaan
käsivarttaan kuumalla vedellähän makasi valveilla kaiken yötä
ajatellen, että hänen helmensä nyt koristivat toisen kaulaa, ja
kuvitellen hyvitystä, minkä hänen miehensä oli luultavasti niistä
saanut.

Maailmanmies heräsi, mielessä tunne, että hän oli kadotettu tältä
maailmalta, ja himmeä muisto, että häntä oli sanottu »viimeiseksi
rajaksi». Hän istui puolen tuntia aamuhämärissä siinä nojatuolissa,
missä oli nukkunut yönsä — se oli kenties hänen elämänsä onnettomin
puolituntinen, sillä Dartiellekin on loppu jollakin tavoin
traagillinen. Ja hän tiesi nyt tulleensa loppuun: Koskaan enää ei
hän nukkuisi tässä ruokasalissa ja heräisi valon tunkeutuessa noiden
verhojen läpi, jotka Winifred oli ostanut Nickensiltä ja Jarveylta
Jamesin rahoilla. Koskaan enää hän ei söisi munuaispaistosta tuolta
ruusupuiselta pöydältä, lepäiltyään lakanain välissä ja saatuaan kuuman
kylvyn. Hän otti lompakkonsa frakkipuvun taskusta. Neljäsataa puntaa,
viitosina ja kymppeinä — siinä loput hänen osuudestaan Kalvosinnappiin,
jonka hän viime yönä oli myynyt käteisellä George Forsytelle. Tämä,
joka oli hyötynyt kilpa-ajoista, ei ollut saanut samaa äkillistä
vastenmielisyyttä eläimeen kuin hän itse. Baletti lähtisi Buenos
Airesiin ylihuomenna, ja hän aikoi lähteä mukaan. Täyttä korvausta
helmistä ei hän ollut vielä saanut, hän oli vasta aterian alussa.

Hän hiipi yläkertaan. Uskaltamatta ottaa kylpyä tai ajaa partaansa
(sitäpaitsi vesi olisi ollut kylmää) hän muutti vaatteet ja pakkasi
salaa niin paljon kuin voi. Oli vaikeata jättää noin monta paria
kiiltäviä kenkiä, mutta jotakinhan täytyi uhrata. Sitten, matkalaukku
kummassakin kädessä, hän astui pengermälle. Talo oli hyvin hiljainen
— tuo talo, jossa hän oli siittänyt neljä lastaan. Kummallinen
hetki tämä hänen vaimonsa huoneen edustalla, tuon vaimon, jota hän
kerran oli ihaillut, jollei ehkä rakastanutkaan, ja joka oli sanonut
häntä »viimeiseksi rajaksi». Hän terästi itseään tuolla lauseella
ja hiipi eteenpäin, mutta seuraavan oven ohi oli vaikeampi kulkea.
Se vei hänen tytärtensä makuuhuoneeseen. Maud oli koulussa, mutta
Imogen nukkui tuolla, ja Dartien varhaiset aamusilmät kostuivat.
Tyttö muistutti noista neljästä eniten isäänsä — tummatukkainen,
hempeät ruskeat silmät. Juuri tulossa seuraelämään, kaunis otus!
Dartie istahti matkalaukuilleen. Tämä miltei muodollinen luopuminen
isyydestä pahoitti hänen mieltään. Aamun valo lankesi kasvoille, jotka
taistelivat todellista liikutusta vastaan. Ei ollut kysymyksessä
mikään niin valheellinen kuin katumus, todellinen isyydentunne vain ja
tuo haikea »ei koskaan enää». Hän kosketti huuliaan, ja täydellinen
päättämättömyys lamaannutti hetkeksi hänen ruutuisiin housuihin
verhotut jalkansa. Oli kovaa — kun oli tällä tavoin pakko jättää
kotinsa! »Saakeli sentään!» mutisi hän. »En luullut, että se veisi
tähän.» Alhaalta kuuluvat äänet ilmaisivat, että palvelustytöt alkoivat
nousta. Ja tarttuen molempiin matkalaukkuihinsa hän hiipi alakertaan.
Hänen poskensa olivat märät, ja tietoisuus siitä tuntui huojentavalta,
ikäänkuin se olisi taannut hänen uhrinsa aitouden. Alakerran huoneissa
hän viipyi hetkisen ja pisti matkalaukkuihin kaikki sikarinsa, vähän
paperia, pehmeän hatun, hopeisen savukekotelon, Ruffin Kilpailuoppaan.
Sitten, sekoitettuaan itselleen vahvan whiskyn ja soodan ja
sytytettyään savukkeen hän hetkisen seisoi epäröiden hopeakehyksisen
valokuvan edessä, joka esitti hänen molempia tyttäriään. Se oli
Winifredin oma. »Entä sitten», ajatteli hän, »hän voi teettää uuden,
mutta minä en.» Hän pisti kuvan matkalaukkuunsa. Sitten hän pani hatun
ja takin ylleen, otti mukaan toiset kaksi, parhaan malacca-keppinsä,
sateenvarjon, ja avasi ulko-oven. Hän sulki sen hiljaa jälkeensä,
kulki ulos, sälytettynä niinkuin ei koskaan elämässään, ja käveli
kadunkulmauksen taakse odottamaan jonkun varhaisen ajurin tuloa...

Niin lähti Montague Dartie neljänkymmenen viiden vanhana talosta, jota
oli sanonut omakseen ...

Kun Winifred tuli alakertaan ja totesi, että mies oli poissa, oli hänen
ensimmäinen tunteensa kumea kiukku siksi, että toinen sillä tavoin
aikoi päästä pakoon syytöksiä, joita hän oli huolellisesti valmistanut
yön pitkinä tunteina. Hän oli kai mennyt Newmarketiin tai Brightoniin,
tuon naisen kanssa tietenkin. Inhoittavaa! Koska Winifredin oli pakko
täydellisesti hillitä itsensä Imogenin ja palvelijain aikana ja kun
hän toisaalta tiesi, että hänen isänsä hermot eivät mitenkään kestäisi
tällaisia paljastuksia, ei hän voinut pidättyä menemästä iltapäivällä
Timothyn taloon ja purkamasta tuota helmijuttua Juley ja Hester
tädeille suurena salaisuutena. Vasta seuraavana aamuna hän huomasi
valokuvan katoamisen. Mitä tämä merkitsi? Miehen jäljellejääneitten
tavarain tarkka tutkiminen herätti hänessä ajatuksen, että tämä oli
tosissaan jättänyt hänet. Kun tämä päätös vakiintui, seisoi hän ihan
hiljaa keskellä miehen pukeutumishuonetta, kaikki laatikot vedettyinä
auki, ja koetti tajuta, miltä hänestä tuntui. Ei millään tavoin
helpolta! Vaikka Monty olikin »viimeinen raja», oli hän kuitenkin
Winifredin omaisuutta, eikä hän nyt mitenkään voinut olla tuntematta
itseään köyhemmäksi. Jäädä leskeksi eikä kuitenkaan olla leski
neljänkymmenen kahden vuoden iässä, neljän lapsen äitinä, ihmisten
silmätikkuna, kaikkien säälimänä! Mies mennyt espanjalaisen porton
syliin! Muistot, tunteet, joita hän oli luullut aivan kuolleiksi,
heräsivät henkiin tuskallisina, synkkinä, itsepintaisina. Hän sulki
koneellisesti laatikon toisensa jälkeen, paneutui vuoteeseensa ja
hautasi pään tyynyihin. Hän ei itkenyt. Mitä se olisi hyödyttänyt?
Noustuaan vuoteesta lounaan aikaan hän tunsi, että vain yksi seikka
voisi tehdä hänelle hyvää, nimittäin se, että Val tulisi kotiin.
Val — hänen vanhin poikansa — jonka piti ensi kuussa mennä Jamesin
kustannuksella Oxfordiin, oli Littlehamptonissa saamassa viimeistä
voitelua treenariltaan ennen sisäänpääsytutkintoa, niinkuin poika olisi
selittänyt asian isän kielellä. Winifred sähkötti hänelle.

»Minun pitää huolehtia hänen vaatteistaan», sanoi hän Imogenille.
»En voi lähettää häntä Oxfordiin kuinka hyvänsä. Nuo pojat ovat niin
tarkkoja.»

»Valillahan on vaikka mitä», vastasi Imogen.

»Minä tiedän, mutta hänen vaatteensa täytyy tarkastaa. Minä toivon,
että hän tulee.»

»Hän tulee viivana, äiti. Mutta hän kai saa reput tutkinnossa.»

»Minä en voi sille mitään», sanoi Winifred. »Minä tarvitsen häntä.»

Imogen loi viattoman, mutta samalla ovelan katseen äitinsä kasvoihin ja
vaikeni. Isä tietysti taaskin! Val tuli »viivana» kuudelta.

Kuvitelkaa hulttion ja Forsyten ristisiitosta, niin näette nuoren
Publius Valerius Dartien. Sen niminen nuorukainen tuskin voisi muuhun
suuntaan kehittyäkään. Kun hän syntyi, oli Winifred henkevyytensä
keväimessä ja hienostuksen halussaan päättänyt, että hänen lapsillaan
piti olla nimet sellaiset, joita ei kukaan muu ollut keksinyt panna
lapsilleen. (Oli onni — niin hänestä nyt tuntui — että hän sentään
ei ollut antanut Imogenille Thisben nimeä.) Mutta George Forsyteä,
tuota ainaista koiranleukaa, sai Val kiittää nimestään. Oli nimittäin
sattunut niin, että Dartie, syödessään päivällistä hänen kanssaan
viikkoa jälkeen poikansa ja perillisensä syntymän oli tullut
maininneeksi tämän Winifredin pyrkimyksen.

»Tehkää pojasta Cato», sanoi George, »se olisi hitonmoisen sukkelaa.»
Hän oli juuri voittanut kympin sen nimisellä hevosella.

»Cato!» oli Dartie vastannut — he olivat vähän »hatussa» niinkuin sana
kuului noihinkin aikoihin — »eihän se ole mikään kristillinen nimi.»

»Halloo siellä!» huusi George polvihousuiselle tarjoilijalle.
»Tuokaapas tänne kirjastosta _Encyclopedia Britannica_, kirjain C.»

Tarjoilija toi sen.

»Kas tässä!» huusi George osoittaen sikarillaan. »Cato Publius
Valerius, isä Vergilius, äiti Lydia. Siinä se, mitä tarvitset. Publius
Valerius on kyllin kristillistä.»

Dartie oli kotiin tultuaan kertonut Winifredille. Tämä oli ollut
ihastuksissaan. Nimi oli kovin »chic». Ja Publius Valerius tuli lapsen
nimeksi, vaikka perästäpäin kävikin ilmi, että he olivat saaneet
esikuvakseen alemman Caton. Vuonna 1890, kun pikku Publius oli lähes
kymmenvuotias, joutui sana »chic» kuitenkin pois muodista ja terve
järki pääsi pinnalle. Winifred alkoi aavistaa pahaa. Hänen epäilyjään
vahvisti pikku Publius itse, joka palasi kotiin ensimmäiselle
joululomalleen ja valitti elämän olevan taakaksi — toverit sanoivat
häntä Pubbyksi! Winifred, joka oli todella tarmokas nainen, muutti
hänet toiseen kouluun ja antoi hänelle nimen Val. Publius pudotettiin
pois alkukirjaimistakin.

Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli vikkelä, kesakkoinen pojanhuiskelo,
jolla oli suuri suu, vaaleat silmät, pitkät, tummat ripset, miltei
viehättävä hymy, huomattavat tiedot asioista, joista hänen ei olisi
pitänyt tietää mitään, eikä mitään käsitystä siitä, mitä hänen pitäisi
tehdä. Harvat pojat olivat niin nipin napin välttäneet koulusta
erottamista kuin tuo miellyttävä velikulta. Suudeltuaan äitiään
ja nipistettyään Imogenia hän juoksi yläkertaan kolme porrasta
kerrallaan ja palasi takaisin neljä kerrallaan, iltapuvussa. Hän
oli kauhean pahoillaan, mutta hänen »treenarinsa», joka myöskin
oli tullut kaupunkiin, oli pyytänyt häntä päivälliselle Oxford ja
Cambridge-ravintolaan, eikä sopinut olla menemättä — ukkeli voisi
pahastua. Winifred, ylpeän onnettomana, antoi hänen lähteä. Hän olisi
tahtonut pojan pysyvän kotona, mutta olipa kovin hauska tietää, että
opettaja oli niin mieltynyt häneen. Val lähti vilkuttaen Imogenille ja
sanoen äidilleen:

»Ai, kuules äiti, voisinko saada pari hyypänmunaa, kun tulen takaisin?
Keittäjä on hankkinut muutaman. Niillä on niin lopettaa. Niin, ja
kuules — onko sinulla rahaa? Minun piti lainata viitonen vanhalta
Snobbylta.»

Winifred katsoi häneen ovelan hellästi ja vastasi:

»Rakas poika, sinä _olet_ aika ilkimys raha-asioissa. Mutta sinun
ei pitäisi maksaa hänen puolestaan tänä iltana missään tapauksessa,
sinähän olet hänen vieraansa.» Kuinka hienolta ja hennolta poika
näyttikään valkeassa liivissään, tiheine mustine ripsineen!

»Oi niin, mutta me voimme mennä teatteriin, katsos, äiti, ja minä
luulen, että minun pitäisi maksaa liput, tiedäthän, että hän on aina
ahtaalla.»

Winifred otti esille viiden punnan setelin ja sanoi:

»No niin, on ehkä parempi, että maksat hänen puolestaan, mutta älä
sitten enää osta lippuja.»

Val pisti viitosen taskuunsa.

»Jos voin olla ilman, en tee sitä», sanoi hän. »Hyvää yötä, äiti!»

Hän lähti kulkemaan pää pystyssä, hattu hauskasti vinossa, ja veti
sieraimiinsa Piccadillyn ilmaa kuin nuori, valloilleen laskettu
jahtikoira. Mainio juttu! Tämä oli jotakin tuon homeisen, ikävän kolon
jälkeen!

Hän kohtasi »opettajansa», ei ihan Oxfordissa ja Cambridgessa, vaan
Goat's-klubissa. Tämä »opettaja» oli vuotta vanhempi kuin hän itse,
hauskannäköinen poika, jolla oli kauniit ruskeat silmät, sileä
musta tukka, pieni suu, soikeat kasvot, väsähtänyt, virheetön,
kylmähkö olemus — noita nuorukaisia, jotka ilman ponnistusta saavat
moraalista vaikutusvaltaa tovereihinsa. Hän oli selviytynyt koulustaan
ilman karkoitusta vuotta ennen Valia ja oli viettänyt tämän vuoden
Oxfordissa. Val näki melkein sädekehän hänen kulmillaan. Hänen nimensä
oli Crum, eikä kukaan saanut rahaa kulumaan nopeammin kuin hän. Se
näytti olevan hänen ainoa päämääränsä elämässä — häikäisevä päämäärä
nuoren Valin silmissä, hänen, jossa Forsyte kuitenkin silloin tällöin
seisoi vähän erillään ja ihmetteli, saatiinko rahasta täysi arvo.

He söivät päivällistä hiljaisesti, mutta tyylikkäästi ja maulla,
lähtivät klubista sikaria poltellen ja istahtivat Liberty-teatterin
permantotuoleille. Valille leikillisten laulujen sointia ja
ihastuttavien säärten näkemistä sumensi ja häiritsi kaamea pelko, ettei
hän koskaan pääsisi Crumin vertaiseksi tyvenessä keikaruudessa. Hänen
ihanteellisuutensa oli herännyt, ja kun niin on, ei ihminen koskaan ole
oikein levollinen. Ihan varmaan oli hänen suunsa liian suuri, hänen
liivinsä kuosi kaukana parhaasta, housuista puuttui raita, eikä hänen
lavendelihansikkaittensa selässä ollut ohuita mustia juovia. Sitäpaitsi
hän nauroi liian paljon — Crum ei koskaan nauranut, hän vain hymyili,
ja silloin hänen säännönmukaiset tummat kulmakarvansa kohosivat vähän,
niin että ne muodostivat hieman raskaitten luomien ylle kuin päädyn.
Ei, hänestä ei koskaan tulisi Crumin vertaista! Näytäntö oli kuitenkin
hurjan mukava, ja Cynthia Dark suorastaan repäisevä. Näytösten välissä
Crum kestitsi häntä jutuilla Cynthian yksityiselämästä, ja Val otti
vastaan sen kunnioitustaherättävän tiedon, että Crum voisi, jos
tahtoisi, päästä kulissien taakse. Hän olisi yksinkertaisesti tahtonut
sanoa: »Kuule, ota minut mukaasi!» mutta puutteellisuuksiensa tähden
hän ei uskaltanut, ja tämä seikka teki kaksi viimeistä näytöstä melkein
viheliäisiksi. Kun he tulivat ulos, sanoi Crum: »Nyt on vielä puoli
tuntia sulkemiseen, mennäänpäs Pandemoniumiin.» He ottivat ajurin
sadan yardin matkaa varten ja seitsemän shillingin kuuden pencen
istumapaikat, koska aikoivat seisoa, ja astuivat kävelyhalliin. Juuri
nämä pikkuseikat, hänen äärimmäinen huolettomuutensa rahankäsittelyssä,
antoivat Crumin viehätykselle hohteen. Baletti tanssi viimeisiä
askeleitaan viimeisenä iltana, ja kävelyhallissa se kyllä tuntui.
Miehet ja naiset pakkautuivat kolmessa rivissä kaidetta vastaan.
Tanssin pyörteet ja häikäisevät valot näyttämöllä, salin hämäryys,
tupakan savu yhtyneenä naisten hajuvesiin, koko tuo kummallinen
houkutus kevytmielisyyteen, joka on ominaista kävelyhalleille, alkoi
vapauttaa nuorta Valia ihanteellisuudesta. Hän katsoi ihaillen nuoren
naisen kasvoihin, näki, ettei hän ollut nuori, ja katsoi nopeasti
pois. Oi, nuo Cynthia Darkin varjot! Nuoren naisen käsivarsi kosketti
häntä tahattomasti, hän tunsi myskin ja resedan tuoksua. Val katseli
ripsiensä syrjästä. Ehkä nainen sentään oli nuori. Hänen jalkansa astui
Valin jalalle, hän pyysi anteeksi. Val sanoi:

»Ei mitään. Hauska baletti, eikö totta?»

»Voi, minä olen väsynyt siihen, ettekö tekin?»

Nuori Val hymyili — leveätä, melkein miellyttävää hymyään. Sen
pitemmälle hän ei mennyt — ei ollut vielä varma asiastaan. Forsyte
hänessä vaati suurempaa varmuutta. Ja näyttämöllä välkytteli baletin
kaleidoskooppi lumivalkeata, lohenpunaista, smaragdinvihreätä ja
violettia ja näytti äkkiä jähmettyvän hiljaiseksi, läikkyväksi
pyramidiksi. Kättentaputusten myrsky puhkesi, ja esitys oli päättynyt.
Kastanjanruskea esirippu katkaisi sen. Miesten ja naisten puoliympyrä
kaiteen edustalla hajaantui, nuoren naisen käsivarsi painoi hänen
omaansa. Vähän etäämpänä näytti olevan jotakin hälinää erään miehen
ympärillä, jolla oli punainen neilikka napinlävessä. Val vilkaisi
vielä kerran nuoreen naiseen, joka katsoi sinne hänkin. Kolme miestä
erottui joukosta kävellen käsikkäin, horjuvin askelin. Keskimmäisellä
oli punainen neilikka, valkea liivi ja mustat viikset, hän hoiperteli
hiukan kulkiessaan. Crumin ääni sanoi hitaasti ja yksikantaan: »Katsos
tuota tomppelia, hän on hutikassa!» Val kääntyi katsomaan. »Tomppeli»
_oli_ irroittanut käsivartensa ja viittasi suoraan heihin. Crumin ääni
sanoi yhtä yksikantaan:

»Hän näkyy tuntevan sinut!» »Tomppeli» puhui:

»Halloo!» sanoi hän. »Katsokaas, miehet! Tuolla on poikani, se nuori
lurjus!»

Val näki Se oli hänen isänsä. Hän olisi voinut vaipua purppuraiselle
matolle. Syynä ei ollut kohtaaminen tässä paikassa, eikä sekään, että
isä oli hutikassa, Crumin sana »tomppeli» se oli, jonka hän kuin
taivaasta tulleessa väläyksessä sinä hetkenä ymmärsi todeksi. Niin,
hänen isänsä näytti tomppelilta kulkiessaan siinä tummana ja kauniina,
neilikka napinlävessä, rehevänä ja itserakkaana. Ja sanaakaan sanomatta
Val pujahti nuoren naisen selän taakse ja ulos koko kävelyhallista.
Hän kuuli takaa sanan »Val» ja juoksi mattojen pehmentämiä portaita
»ulosheittäjien» ohi puistoon.

Oman isän häpeäminen on kenties katkerimpia kokemuksia nuorelle
miehelle. Valista tuntui, kun hän riensi poispäin, että hänen uransa
oli päättynyt ennen alkamistaan. Kuinka hän voi tulla Oxfordiin
kaikkien noitten poikain joukkoon, noitten Crumin loistavien ystävien,
kun Crum tiesi, että hänen isänsä oli »tomppeli!» Ja äkkiä hän vihasi
Crumia. Mikä hitossa Crum oli sanoakseen sellaista? Jos Crum olisi
ollut hänen vieressään tällä hetkellä, olisi Val sysännyt hänet alas
katukäytävältä. Hänen oma isänsä — hänen! Pala nousi hänen kurkkuunsa,
ja hän työnsi kätensä syvälle päällystakin taskuihin. Kirottu Crum!
Hänen mieleensä tuli hurja ajatus juosta takaisin, hakea isänsä ja
kävellä hänen käsipuolessaan Crumin nenän edessä, mutta hän hylkäsi
sen heti ja jatkoi matkaansa pitkin Piccadillya. Muuan nuori nainen
asettui hänen eteensä. »Ei niin vihainen saa olla, kultaseni!» Val
tyrkkäsi häntä, väistyi ja kylmeni äkkiä täydellisesti. Jos Crum vain
vielä sanoisi sanankaan, Val ihan yksinkertaisesti antaisi hänelle
korvapuustin, ja sillä hyvä. Hän käveli sata yardia tämän ajatuksen
turvin, mutta menetti sitten senkin lohdutuksen. Asia ei ollut niinkään
yksinkertainen. Hän muisti nyt, minkälaista oli ollut koulussa, kun
jonkun vanhemmat tulivat käynnille eivätkä täyttäneet mittoja, kuinka
pojalla aina oli ollut harmia perästäpäin. Se oli kerta kaikkiaan
niitä seikkoja, joita mikään ei voinut muuttaa. Miksi oli äiti mennyt
naimisiin isän kanssa, jos isä kerran oli »tomppeli»? Oli katkera
vääryys suorastaan katalaa antaa miehelle isäksi »tomppeli». Pahinta
oli, että nyt kun Crum oli lausunut tuon sanan, hän totesi jo kauan
itsetiedottomasti tunteneensa, että isä ei ollut oikea herrasmies.
Tämä oli inhoittavinta, mitä hänelle koskaan oli tapahtunut —
inhoittavinta, mitä pojalle koskaan voi tapahtua! Ja hän tuli Green
Streetille alakuloisempana kuin koskaan ja avasi oven salaa hankitulla
avaimella. Ruokasalin pöydälle oli houkuttelevasti asetettu nuo hänen
hyypänmunansa, vähän leipää ja voita ja pikkuisen whiskyä karahvin
pohjaan — juuri senverran, oli Winifred ajatellut, että hän voisi
tuntea olevansa mies. Häntä ellotti katsella niitä, ja hän meni
yläkertaan.

Winifred kuuli hänen tulonsa ja ajatteli: »Tuo rakas poika on nyt
kotona. Jumalan kiitos! Jos hän alkaa seurata isänsä jälkiä, en tiedä,
mitä teen! Mutta hän ei ala — hän tulee minuun. Rakas Val!»




3. SOAMES VALMISTUU TOIMENPITEISIIN


Kun Soames astui sisarensa Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin, jossa
aina kesäisin oli riippumassa kukkivia kurjenpolvia ja jossa nyt
oli Lilium auratum-ruukkuja, hämmästyi hän inhimillisten seikkojen
muuttumattomuutta. Salonki näytti aivan samanlaiselta kuin
hänen käydessään vastanaineitten Dartien luona ensi vierailulla
kaksikymmentä yksi vuotta sitten. Hän oli valinnut kaluston itse ja
valinnutkin niin täydellisen, ettei mikään myöhäisempi ostos ollut
voinut muuttaa huoneitten ilmakehää. Niin, hän oli pannut hyvän
pohjan sisarensa elämälle, ja sitä tämä oli tarvinnutkin. Merkitsi
totisesti sangen paljon Winifredille, että hän kaikkien näiden Dartien
kanssa vietettyjen vuosien jälkeen edelleen eli hyvällä pohjalla.
Alusta saakka oli Soames vainunnut Dartien todellisen luonteen tuon
miellyttävyyden, hyvän käytöksen ja edullisen ulkomuodon alta, jotka
olivat häikäisseet Winifredin, hänen äitinsä ja vieläpä Jamesin siinä
määrin, että tämä oli sallinut tyttärensä mennä naimisiin tuon miehen
kanssa, joka ei tuonut pesään mitään — kohtalokas juttu kylläkin!

Winifred, jonka läsnäolon Soames oli todennut lähinnä kaluston jälkeen,
istui Buhl-kirjoituspöytänsä ääressä kädessään kirje. Hän nousi ja tuli
veljeänsä kohti. Hän oli yhtä pitkä kuin tämäkin, poskipäistään lujaa
tekoa, yllä hyvä puku, mutta jokin hänen kasvoissaan teki Soamesin
levottomaksi. Hän rutisti kirjettä, joka oli hänen kädessään, mutta
näytti muuttavan mieltä ja ojensi sen veljelleen. Soames oli sekä hänen
lakimiehensä että veljensä.

Soames luki seuraavat sanat, jotka olivat kirjoitetut Iseeum-klubin
paperille:

  »Sinä et enää saa tilaisuutta herjata minua omassa kodissani. Minä
  lähden maasta huomenna. Peli on päättynyt. Minä olen väsynyt sinun
  solvauksiisi. Se on oma syysi. Kukaan itseään kunnioittava mies
  ei voisi sietää sitä. Minä en pyydä sinulta enää mitään. Hyvästi.
  Otin tyttöjen valokuvan mukaani. Sano heille rakkaat terveiseni. En
  välitä hituistakaan siitä, mitä suku sanoo. Kaikki on heidän syytään.
  Aloitan uuden elämän.

  M.D.»

Tässä iltapäiväkirjeessä oli tahra, joka ei ollut vielä ihan kuiva.
Soames katsoi Winifrediä — tahra oli epäilemättä saanut alkunsa hänen
silmistään, ja veli hillitsi sanansa: »Hyvä, että pääsit hänestä!»
Sitten hänen mieleensä johtui, että tämän kirjeen saatuaan sisar
astui samaan säätyyn, josta hän itse niin vakavasti halusi pois —
avioerottoman Forsyten säätyyn.

Winifred oli kääntynyt pois ja veti sieraimiinsa pitkän henkäyksen
pienen, kultakorkkisen pullon tuoksua. Kumea sääli, johon liittyi
epämääräinen loukkaantumisen tunne, hiipi Soamesin sydämeen. Hän oli
tullut tänne puhumaan omasta asemastaan ja saamaan myötätuntoa, ja
täällä Winifred oli samassa asemassa tahtoen tietysti puhua ja saada
myötätuntoa. Niin kävi aina! Kukaan ei koskaan näyttänyt ajattelevan,
että hänellä voisi olla huolia ja omiakin harrastuksia. Hän taittoi
kirjeen niin, että tahra jäi sisäpuolelle ja sanoi:

»Mitä tämä kaikki siis merkitsee?»

Winifred kertoi tyynesti helmijutun.

»Luuletko, että hän todellakin on lähtenyt, Soames? Näethän, missä
tilassa hän on kirjoittanut tämän.»

Kun Soames oikein toivoi jotakin, oli hänellä tapana lepytellä
Sallimusta sanomalla, että hän ei pitänyt asiaa todennäköisenä. Hän
vastasi:

»En luulisi. Voisin kai löytää hänet klubilta.»

»Jos George on siellä», sanoi Winifred, »tietää hän kyllä.» »George?»
sanoi Soames. »Tapasin hänet isänsä hautajaisissa.» »Sitten hän on
varmasti siellä nyt.»

Soames, jonka hyvä järki hyväksyi sisaren terävänäköisyyden, sanoi
vastahakoisesti: »No niin, minä menen katsomaan. Oletko puhunut mitään
Park Lanessa?»

»Minä kerroin Emilylle», vastasi Winifred, joka vielä puhui äidistään
tuohon muodinmukaiseen tapaan. »Isä saisi halvauksen.»

Kaikki epäedullinen pidettiinkin nyt tarkasti salassa Jamesilta.
Vilkaistuaan vielä kerran kalustoon ikäänkuin arvioidakseen sisaren
todellisen aseman Soames lähti Piccadillyä kohti. Ilta oli tulossa, ja
lokakuun usvassa oli hiven kylmyyttä. Soames käveli nopeasti, suljetun
ja keskitetyn näköisenä kuten ainakin. Hänen piti suorittaa asiat
joutuun, sillä hän aikoi syödä päivällistä Sohossa. Kuultuaan Iseeumin
portinvartijalta, että herra Dartie ei ollut näyttäytynyt tänään, hän
katsahti tuohon luotettavaan mieheen ja päätti vain kysyä, oliko herra
George Forsyte klubilla. Hän oli. Soames, joka aina oli suhtautunut
epäluuloisesti serkkuunsa Georgeen, kuin ihmiseen, joka haluaa
laskea leikkiä hänen kustannuksellaan, seurasi tarjoilijaa lievästi
rauhoittuneena siitä ajatuksesta, että George oli juuri kadottanut
isänsä. Hän oli perinyt kai noin kolmekymmentätuhatta, lukuunottamatta
osuuttaan tuohon Rogerin sijoitukseen, joka jäi kuolinpesän verotuksen
ulkopuolelle. Hän löysi Georgen kaari-ikkunan äärestä, tuijottamasta
puoliksisyötyyn teeleipälautaseen. Georgen kookas, jyhkeä,
mustapukuinen hahmo näytti melkein uhkaavalta, vaikka siinä edelleen
oli urheilijan melkein yliluonnollinen siisteys. Hän sanoi, lihakkailla
kasvoillaan heikko hymy:

»Halloo, Soames! Ota teeleipä!»

»Ei, kiitos», mutisi Soames ja siveli hattuaan haluten sanoa jotakin
sopivaa ja myötätuntoista. Sitten hän lisäsi:

»Kuinka voi äitisi?»

»Kiitos kysymästä», sanoi George. »Niin ja näin. En ole nähnyt sinua
aikakausiin. Et koskaan käy kilpailuissa. Mitä Cityyn kuuluu?»

Soames, joka vainusi lähenevää pilapuhetta, meni umpeen ja vastasi:

»Minä tahtoisin kysyä sinulta Dartiesta. Kuulin, että hän on...»

»Livistänyt, karannut Buenos Airesiin kauniin Lolan kanssa. Sitä
parempi Winifredille ja pikku Dartie-joukolle. Hän on aika risti.»

Soames nyökäytti päätään. Niin vihamieliset kuin nämä serkukset
olivatkin toisilleen luonnostaan, yhdisti Dartie heitä.

»Setä James saa nyt nukkua rauhassa vuoteessaan», jatkoi George.
»Arvaan, että hän on kyninyt sinuakin koko lailla.» Soames hymyili.

»Ah niin, sinä kehoitit häntä menemään muualle», sanoi George
ystävällisesti. »Hän on oikein pääveijari. Nuori Val kaipaa hieman
silmälläpitoa. Olen aina säälinyt Winifrediä. Hän on urhea nainen.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään. »Minun täytyy mennä takaisin hänen
luokseen nyt», sanoi hän. »Hän vain tahtoi saada varmuuden. Ehkä meidän
on ryhdyttävä toimenpiteisiin. Ei kai tässä siis ole mitään erehdystä.»

»Se on aivan pikivarmaa», sanoi George — hän se keksi monet noista
sukkelista sanantavoista, joitten on luultu palautuvan muihin
lähteisiin. »Hän oli ruhtinaallisesti juovuksissa eilen illalla, mutta
lähti kun lähtikin aamulla. Hänen laivansa on _Tuscarora_» Ja hän
kaivoi esiin käyntikortin ja luki pilkallisesti:

»Herra Montague Dartie, Poste Restante, Buenos Aires. Minä kiirehtisin
toimenpiteitä, jos olisin sinun sijassasi. Hän oikein inhoitti minua
viime yönä.»

»Kyllä», sanoi Soames, »mutta se ei aina ole helppoa.» Sitten
huomatessaan Georgen silmistä, että tämä oli herännyt muistelemaan
hänen omaa asiaansa hän nousi ja ojensi kätensä. George nousi myös.

»Sano terveisiä Winifredille. Viet hänet suoraan avioero-oikeuteen, jos
minun neuvoani seuraat.»

Soames kääntyi ovessa vilkaisemaan häneen syrjästä. George oli
istuutunut taas ja tuijotti eteensä. Hän näytti suurelta ja
yksinäiseltä noissa mustissa vaatteissa. Soames ei ollut koskaan
nähnyt häntä noin säyseänä. »Kai se sentään häneen jollakin tavoin
koskee», ajatteli hän. »He tulevat jokainen saamaan noin viisikymmentä
tuhatta, kun kaikki lasketaan mukaan. Heidän pitäisi pysyttää omaisuus
jakamattomana. Jos sota tulee, laskee kiinteimistöjen arvo. Setä Roger
arvioi sentään asiansa hyvin.» Ja Annetten kasvot nousivat hänen
eteensä pimenevällä kadulla, hänen ruskea tukkansa ja siniset silmänsä
tummine ripsineen, hänen raikkaat huulensa ja poskensa, jotka olivat
kasteiset ja tuoreet keskellä Lontoota, hänen virheetön ranskalainen
vartalonsa. »Ryhtyä toimenpiteisiin», ajatteli hän. Palatessaan
Winifredin taloon hän kohtasi Valin, ja he menivät sisään yhdessä. Eräs
ajatus oli juolahtanut Soamesin mieleen. Hänen serkkunsa Jolyon oli
Irenen holhooja, ja ensimmäinen toimenpide olisi mennä tapaamaan häntä
Robin Hilliin. Robin Hill! Kummallinen — hyvin kummallinen oli tunne,
jonka nuo sanat herättivät! Robin Hill — talo, jonka Bosinney oli
rakentanut hänelle ja Irenelle — talo, jossa he eivät olleet koskaan
asuneet — kohtalokas talo! Ja Jolyon asui siinä nyt! Hm! Ja äkkiä hän
ajatteli: »Sanotaan, että hänellä on poika Oxfordissa! Miksi en ottaisi
nuorta Valia mukaan ja esittäisi heitä toisilleen! Se on hyvä tekosyy.
Vähemmän silmäänpistävää — paljon vähemmän silmäänpistävää!» Niinpä hän
yläkertaan noustaessa sanoi Valille:

»Sinulla on serkku Oxfordissa, et ole koskaan tavannut häntä. Minua
haluttaisi ottaa sinut mukaani huomenna hänen kotiinsa ja esittää
teidät toisillenne. Sinulla tulee olemaan siitä hyötyä.»

Val suostui ajatukseen vain kohtalaisen innostuneena, ja Soames löi
asian lukkoon.

»Tulen hakemaan sinua lounaan jälkeen. Se on maalla — ei kaukana, tulet
nauttimaan retkestä.

Salongin kynnyksellä hän muisti vaivoin, että toimenpiteet, joihin
tällä hetkellä oli ryhdyttävä, koskivat Winifrediä eivätkä häntä
itseään.

Winifred istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä.

»Se on aivan totta», sanoi Soames, »hän on matkalla Buenos Airesiin
— lähtenyt tänä aamuna. Paras, että käymme häneen käsiksi heti, kun
hän astuu maihin. Minä sähkötän heti. Muuten voimme joutua suuriin
kuluihin. Mitä pikemmin tällaiset asiat suoritetaan, sitä parempi.
Minä olen aina katunut, että en...» Hän vaikeni ja katsoi syrjästä
Winifrediin. »Voitko muuten», jatkoi hän, »vedota pahoinpitelyyn?»

Winifred vastasi kumealla äänellä:

»En tiedä. Mitä on pahoinpitely?»

»Onko hän lyönyt sinua tai muuta sellaista?»

Winifred ravisti päätään, ja hänen leukansa kävi nelikulmaiseksi.

»Hän väänsi käsivarttani. Tai otetaanko revolverilla uhkaaminen lukuun?
Tai että hän on ollut niin juovuksissa, ettei ole kyennyt riisuutumaan,
tai... Ei — minä en voi sekoittaa lapsia asiaan.»

»Ei», sanoi Soames, »ei. Kuinkahan vain? On tietenkin olemassa
laillinen asunto- ja vuode-ero — sen voimme saada. Sen vain! Hm!»

»Mitä se tarkoittaa?» kysyi Winifred toivottomana.

»Sitä, että hän ei voi koskea sinuun etkä sinä häneen, te molemmat sekä
olette naimisissa että ette ole.» Ja taaskin hän oli vastahakoinen.
Mikä se itse asiassa oli muu kuin hänen oma asemansa laillistettuna!
Ei, siihen hän ei tahtonut panna sisartaan!

»Avioero siitä pitää tulla», sanoi hän päättävästi. »Jollei voi
todistaa pahoinpitelyä, on ainakin karkaaminen. On eräs keino, jolla
nyttemmin voidaan lyhentää tuota kahden vuoden aikaa. Voimme saada
oikeuden haastamaan hänet takaisin. Jos hän silloin ei tottele, voimme
järjestää eron kuudessa kuukaudessa. Tietysti et tahdo häntä takaisin.
Mutta sitä oikeus ei tiedä. On tosin olemassa se vaara, että hän tulee
takaisin. Minä yrittäisin mieluummin pahoinpitelyä.»

Winifred ravisti päätään. »Se on niin typerää.»

»No niin», mutisi Soames, »ehkei vaara ole niin suuri, niin kauan
kuin hän vielä on hurmiossaan ja omistaa vähän rahaa. Älä sano mitään
kenellekään äläkä maksa hänen velkojaan.»

Winifred huokasi. Huolimatta kaikesta, mitä hän oli kokenut, painoi
menetyksen tunne raskaana hänen mieltään. Ja tämän selvitti hänelle
paremmin kuin vielä mikään muu se ajatus, että hän ei enää maksaisi
miehensä velkoja. Jokin rikkaus näytti hävinneen elämästä. Ilman
miestään, ilman helmiään, ilman tuota sisäistä tunnetta, että hän
urheana kohtasi kotielämän pyörteitä — niin oli hänen nyt kohdattava
maailmaa. Hän tunsi todella menettäneensä jotakin.

Ja Soames pani tavallista enemmän lämpöä siihen viileään suudelmaan,
jonka hän painoi sisarensa otsalle.

»Minun pitää mennä Robin Hilliin huomenna», sanoi hän, »tapaamaan
nuorta Jolyonia asioissa. Hänellä on poika Oxfordissa. Tahtoisin ottaa
Valin mukaan ja esitellä hänet. Tule 'The Shelteriin' viikonloppua
viettämään ja ota lapset mukaan. Oi niin, eihän se nyt sovikaan, olen
kutsunut muita.» Näin sanoen hän jätti Winifredin ja kääntyi kohti
Sohoa.




4. SOHO


Kaikista tuon Lontooksi sanotun eriskummallisen yhtymän osista
soveltuu Soho kenties vähimmin forsytelaiselle hengelle. »Vai niin,
uljas ystäväni!» olisi George Forsyte sanonut, jos olisi nähnyt
serkkunsa menevän sinne. Epäsiisti Soho, joka on täynnä kreikkalaisia,
muhamettilaisia, kissoja, italialaisia, tomaatteja, ravintoloita,
posetiiveja, kirjavia kankaita, kummallisia nimiä, ihmisiä, jotka
katselevat yläkerran ikkunoista, pysyy kaukana Brittein valtakunnan
kokonaisuudesta. Sillä on kuitenkin oma sattumanvarainen omistamisen
vaistonsa ja eräänlaista omistamisen menestystäkin, joka pitää sen
vuokria korkealla, kun toisten kaupunginosien vuokrat alenevat. Pitkien
vuosien aikana oli Soamesin tuttavuus Sohon kanssa rajoittunut sen
läntiseen rajaan, Wardour Streetille. Hän oli poiminut sieltä monta
hyvää kauppaa. Niittenkin seitsemän vuoden aikana, jotka hän oli asunut
Brightonissa Bosinneyn kuoleman ja Irenen paon jälkeen hän oli väliin
ostanut sieltä aarteita, vaikka hänellä ei ollutkaan paikkaa, minne
panna ne, sillä päästyään vihdoinkin siihen vakaumukseen, että hänen
vaimonsa oli todella mennyt menojaan, hän oli panettanut Montpellier
Squaren taloon näin kuuluvan ilmoitustaulun:

  MYYTÄVÄNÄ

  VUOKRAOIKEUS TÄHÄN ERINOMAISEEN TALOON

  Lähempiä tietoja antavat herrat Lesson ja Tukes, Court Street,
  Belgravia.

Se oli mennyt kaupaksi viikossa — tuo erinomainen talo, jonka
täydellisyydessä eräs mies ja eräs nainen olivat kuluttaneet loppuun
sydämensä.

Sumuisena tammikuun iltana, juuri ennen ilmoitustaulun poistamista,
Soames oli vielä kerran mennyt paikalle, nojautunut puistikon
kaiteeseen ja katsellut talon pimeitä ikkunoita märehtien niitä
omistamisen muistoja, jotka olivat muuttuneet niin karvaiksi hänen
suussaan. Miksi ei Irene ollut koskaan rakastanut häntä? Miksi? Hän
oli saanut kaiken mitä oli tahtonut, ja korvaukseksi antanut kolmen
pitkän vuoden aikana miehelleen kaiken mitä tämä oli tahtonut — paitsi
juuri sydäntään. Hän oli tahtomattaan vähän voihkaissut, ja ohikulkeva
poliisi oli heittänyt epäluuloisen katseen häneen, jolla ei enää ollut
oikeutta astua sisään tuosta vihreästä ovesta, jossa oli leikkauksilla
koristettu messinkikolkutin heti ilmoituslaudan »Myytävänä» alla.
Tukahduttava tunne oli ahdistanut hänen kurkkuaan, ja hän oli rientänyt
pois sumuun. Sinä iltana hän oli muuttanut Brightoniin...

Lähestyessään Sohon Malta Streetiä ja ravintola Bretagnea, missä
Annetten kauniit olkapäät olivat kumartuneina tilien yli, Soames
ajatteli ihmetellen noita seitsemää vuotta Brightonissa. Kuinka hän
oli niin kauan tullut toimeen tuossa kaupungissa, josta puuttui
tuoksuherneitten lemu, jossa hänellä ei ollut edes tilaa aarteilleen?
Tosin ei hänellä noina vuosina ollut aikaakaan katsella niitä — ne
olivat miltei intohimoisen rahan teon vuosia, jolloin Forsyte, Bustard
ja Forsyte olivat saaneet asiakkaikseen useampia yhtiöitä kuin mitä
he kunnolla voivat hoitaa. Cityyn joka aamu Pullman-vaunussa, Citystä
kotiin joka ilta Pullman-vaunussa. Lakipapereita taas päivällisen
jälkeen, sitten väsyneen uni, ja seuraavana aamuna sama meno.
Lauantaista maanantaihin hän oli klubillaan kaupungissa yleisen
tavan omituinen nurinkääntäminen, mikä perustui siihen syvään ja
huolelliseen vaistoon, että hän kovan työnsä aikana tarvitsi meri-ilmaa
kahdesti viikossa ajaessaan asemalle ja asemalta kotiin ja että hänen
lepoaikanaan piti hoitaa perhesuhteitaan. Sunnuntaikäynti kotona
Park Lanella, Timothylla ja Green Streetillä, satunnaiset vierailut
muualla olivat tuntuneet yhtä välttämättömiltä hänen terveydelleen
kuin meri-ilma arkipäivisin. Vielä muutettuaan Mapledurhamiin
hän oli noudattanut näitä tapoja kunnes — kunnes hän oli tullut
tuntemaan Annetten. Oliko Annette aiheuttanut tämän muutoksen hänen
suunnitelmissaan vai oliko suunnitelmien tuloksena Annette, sitä
hän ei tietänyt enempää kuin tiedämme, mistä ympyrä alkaa. Asia
oli monisäikeinen ja syvästi kietoutunut kasvavaan tietoisuuteen
siitä, että omaisuus ilman ketään, jolle sen jättää, oli todellisen
forsytelaisuuden kieltämistä. Saada perillinen, joku hänen oman
elämänsä jatkaja, joka saattaisi aloittaa siitä, mihin hän lopetti —
joka itse asiassa antaisi takeet siitä, ettei hän lopettanutkaan —
tämä ajatus oli ihan vaivannut häntä koko viime vuoden ja kauemminkin.
Ostettuaan kappaleen Wedgwoodia eräänä huhtikuun iltana hän oli
pistäytynyt Malta Streetille katsomaan erästä isänsä omistamaa taloa,
josta oli tehty ravintola — vaarallinen teko, joka ei edes oikein ollut
sopusoinnussa vuokrasopimuksen sanamuodon kanssa. Hän oli hetkisen
katsellut taloa ulkopuolelta — se oli maalattu hyvään kermaväriin,
ja ovisyvennyksessä oli kaksi riikinkukonsinistä puuastiaa, joissa
kasvoi pieniä laakeripuita. Niitten yläpuolelle oli kirjoitettu aika
kauniisti kultakirjaimin »Restaurant Bretagne». Astuessaan sisään
hän huomasi, että melko paljon ihmisiä oli jo istumassa pienten,
pyöreitten, vihreitten pöytien ympärillä, joilla oli raikkaita kukkia
maljakoissa ja bretagnelaisia saviastioita, ja hän kysyi sievältä
tarjoilijattarelta, saisiko tavata omistajaa. Hänet oli viety erääseen
takahuoneeseen, missä nuori tyttö istui yksinkertaisen, paperien
peittämän kirjoituspöydän ääressä ja missä pieni pyöreä pöytä oli
katettu kahdelle hengelle. Siisteyden, järjestyksen ja hyvän aistin
vaikutelma vakiintui, kun tyttö nousi sanoen vierasmaalaisesti ääntäen;
»Tahdotteko tavata äitiä, Monsieur?»

»Niin kyllä», oli Soames vastannut, »tulen isäntänne puolesta, olen
itse asiassa hänen poikansa.»

Hän totesi hyvillään, että tämä näytti vaikuttavan tyttöön, sehän
osoitti liikevaistoa, ja äkkiä hän pani merkille, että tyttö oli
huomattavan kaunis — niin huomattavan kaunis, että hänen katseensa
oli vaikea erota tytön kasvoista. Kun hän nousi hakemaan Soamesille
tuolin, keinui hänen ruumiinsa omituisella, hienolla tavalla, ikäänkuin
joku olisi liittänyt hänet kokoon erikoisen, salaisen taidokkaasti,
ja hänen kasvonsa ja hieman paljas kaulansa näyttivät niin raikkailta
kuin niille olisi pirskoitettu kastetta. Luultavasti juuri sinä
hetkenä Soames päätti, että vuokrasopimusta ei ollut loukattu, vaikka
hän itselleen ja isälleen perustelikin päätöstään rakennuksen muka
laittomien muutosten kelvollisuudella, havaitsemillaan menestyksen
merkeillä ja rouva Lamotten ilmeisellä liiketottumuksella. Hän piti
kuitenkin viisaimpana jättää muutamia seikkoja myöhemmän harkinnan
varaan, mikä taas vaati uusia käyntejä talossa, niin että tuo
pieni takahuone vallan tottui hänen laihaan, ei epäluotettavaan
ja vaatimattomaan olemukseensa, hänen kalpeihin, lujaleukaisiin
kasvoihinsa, leikattuihin viiksiinsä ja tummaan tukkaan, joka ei vielä
harmaantunut ohimoilta.

»Un Monsieur tres distingué», oli hän rouva Lamotten mielestä,
sittemmin vielä »très amical, très gentil», kun hänen silmiensä
havaittiin seuraavan talon tytärtä.

Rouva Lamotte oli noita vereviä, hienokasvoisia, tummatukkaisia
ranskattaria, joitten jokainen teko ja äänen sävy herättää täydellistä
luottamusta heidän kotoisten kykyjensä perinpohjaisuuteen, heidän
keittotaitoonsa ja pankkitalletustensa huolelliseen kasvuun.

Kun nämä käynnit Restaurant Bretagnessa alkoivat, päättyivät muut
vierailut — kuitenkin ilman mitään nimenomaista päätöstä, sillä Soames,
niinkuin kaikki Forsytet ja heidän maamiestensä suuri enemmistö,
luonnostaan uskoi vain kokemukseen. Mutta tämä muutos elämäntavoissa
oli vähitellen saanut hänet perin tietoiseksi siitä, että hän halusi
siirtyä naimattoman naineen miehen säädystä naineen, mutta toisissa
naimisissa olevan säätyyn.

Kääntyessään Malta Streetille tänä lokakuunalun iltana 1899 hän
osti sanomalehden nähdäkseen, oliko siinä mitään jälkimaininkeja
Dreyfus-jutusta. Hän oli aina havainnut tämän kysymyksen hyödylliseksi
pyrkiessään lähemmin tutustumaan rouva Lamotteen ja hänen tyttäreensä,
jotka olivat katolilaisia ja Dreyfuksen vastustajia.

Silmäillessään palstoja Soames ei löytänyt mitään Ranskasta, mutta
huomasi yleistä laskua pörssissä ja pahaenteisen pääkirjoituksen
Transvaalin asiasta. Hän astui sisään ajatellen: »Varmasti tulee
sota. Minä myyn valtiolainaosakkeeni.» Eipä siltä, että hänellä
itsellään olisi ollut monta — korko oli liian viheliäinen — mutta hän
aikoi varoittaa yhtiötoverejaan, valtiolainaosakkeet kun varmasti
laskisivat. Hänen astuessaan ravintolan ovesta sisään riitti yksi
silmäys osoittamaan, että liike sujui niin hyvin kuin konsanaan, ja
tämä seikka, mikä huhtikuussa olisi ollut hänelle mieleen, teki hänet
nyt vähän levottomaksi. Jos toimenpiteet, joihin hän aikoi ryhtyä,
päättyisivät avioliittoon Annetten kanssa, lähettäisi hän mieluimmin
äidin kaikessa rauhassa takaisin Ranskaan, ja tähän siirtoon näytti
Restaurant Bretagnen hyvä menestys olevan esteenä. Hänen pitäisi
tietysti maksaa heille hyvitystä, sillä ranskalaiset tulevat Englantiin
vain tekemään rahaa, ja tämä merkitsisi korkeampaa hintaa. Ja silloin
tuo erikoinen suloisuuden tunne hänen kurkkunsa pohjilla ja lievä
sydämen hypähdys, jota hän aina koki tämän pienen huoneen ovella,
estivät häntä ajattelemasta, mitä se tulisi maksamaan.

Sisään astuessaan hän tiesi avaran mustan hameen katoavan toisesta
ovesta ravintolan puolelle ja Annetten nostavan kädet hiuksiinsa. Juuri
tässä asennossa hän etenkin oli Soamesin mielestä ihailtava — niin
kauniisti suora ja pyöreä ja notkea. Ja hän sanoi:

»Tulin puhumaan äitinne kanssa tuon väliseinän poistamisesta. Ei, älkää
kutsuko häntä.»

»Tuleeko Monsieur syömään illallista kanssamme? Se valmistuu kymmenessä
minuutissa.» Soames, joka vielä piti hänen kättään omassaan, joutui
halun valtaan, joka oli hänelle itselleen yllätys.

»Te olette niin kaunis tänä iltana», sanoi hän, »niin kaunis.
Tiedättekö, kuinka kaunis olette, Annette?»

Annette veti kätensä pois ja punastui. »Monsieur on kovin hyvä.»

»En vähääkään hyvä», sanoi Soames ja istuutui synkkänä.

Annette teki pienen ilmeikkään liikkeen kädellään. Hymy väreili hänen
punaisilla huulillaan, joita huulivoide ei ollut koskettanut.

Ja noihin huuliin katsoen Soames sanoi:

»Viihdyttekö täällä vai tahtoisitteko takaisin Ranskaan?»

»Oi, minä pidän Lontoosta. Pariisi on tietysti Pariisi. Mutta Lontoo on
parempi kuin Orleans, ja englantilainen maaseutu on niin kaunista. Olin
Richmondissa viime pyhänä.»

Soames eli pienen hetken harkitsevaa epäilyä. Mapledurham! Uskaltaisiko
hän? Uskaltaisiko hän lopultakaan mennä niin pitkälle ja näyttää
tytölle, mitä hänellä oli odotettavanaan! Kuitenkin! Ulkona kaupungilla
voisi sanoa melkein mitä vain. Tässä huoneessa se oli mahdotonta.

»Minä tahtoisin, että te ja äitinne», sanoi hän äkkiä, »tulisitte,
luokseni sunnuntaina iltapäivällä. Taloni on joen rannalla, tällä
ilmalla ei vuodenaika ole liian myöhäinen, ja voin näyttää teille
muutamia tauluja. Mitä sanotte?»

Annette taputti käsiään.

»Se olisi hurmaavaa. Joki on niin kaunis!»

»Asia on siis päätetty. Minä kysyn rouvalta.»

Hänen ei tarvinnut sanoa tytölle enempää tänä iltana ja joutua vaaraan
sanoa liikaa. Mutta eikö hän jo ollut sanonut liikaa? Onko tapana
pyytää ravintolanomistajia, joilla on kauniita tyttäriä, vieraiksi
maataloon, jollei ole aikeita? Rouva Lamotte ainakin ymmärtäisi, jollei
Annette. Niin, ei ollut paljoa, mitä Madame ei olisi nähnyt. Tämä oli
sitäpaitsi toinen kerta, kun hän jäi heidän luokseen illalliselle, hän
oli heille vierasvaraisuutta velkaa...

Kun hän kulki kotiin Park Lanea kohti — sillä hän asui isänsä
luona — Annetten pehmeän, taitavan käden kosketus vielä omassaan,
hänen ajatuksensa olivat mieluisat, hieman aistilliset, melkein
hämmennyttävät. Nyt toimenpiteisiin? Mihin toimenpiteisiin? Kuinka?
Antaisiko hän pyykkinsä pestäväksi kaiken kansan nähden? Uh! Hän, joka
oli niin kuuluisa terävyydestään, kaukonäköisyydestään ja toisten
pulmain viisaista selvittämisistään, hän, joka puolsi omistajain etua,
hänkö joutuisi leikkipalloksi samalle laille, jonka pylväitä hän oli?
Winifredin asia oli kyllin paha. Ettäkö perhe saisi kaksinkertaisen
annoksen julkisuutta? Eikö salainen suhde olisi parempi — suhde, ja
poika, jonka hän voisi ottaa kasvatiksi? Mutta tumma, luja, valpas
rouva Lamotte sulki tien tältä näköalalta. Ei, se ei kelpaisi. Ei
ollut luultavaa, että Annette voisi todella rakastua häneen — sitä ei
voinut odottaa hänen iällään. Jos hänen äitinsä toivoi, jos maalliset
edut olisivat ilmeisen suuret — ehkä! Jollei, olisi kieltävä vastaus
varma. Sitäpaitsi hän ajatteli: »Minä en ole lurjus. En tahdo tehdä
hänelle pahaa, enkä tahdo mitään salaista. Mutta minä tahdon hänet ja
minä tahdon pojan! Ei ole mitään muuta keinoa kuin avioero — jotenkin
— kuinka vain — avioero.» Vaahterain varjon alla lampunvalossa hän
kulki hitaasti Green Parkin kaiteen sivua. Sumua leijaili puiden
sinertävien hahmojen yllä lamppurivien takana. Kuinka monta sataa
kertaa hän olikaan kulkenut noitten puitten ohi isänsä talosta Park
Lanesta, ollessaan vielä vallan nuori mies, tai omasta talostaan
Montpellier Squaren varrella noina avioliittonsa neljänä vuotena! Ja
tänä iltana, päättäessään vapautua, jos suinkin mahdollista, tuosta
pitkästä, hyödyttömästä aviositeestä hän keksi kävellä eteenpäin,
sisään Hyde Park Cornerin kohdalta, ulos Knightsbridge Gatesta, aivan
samoin kuin ennen vanhaan kulkiessaan kotiin Irenen kanssa. Minkälainen
Irene nyt mahtoi olla? Kuinkahan hän oli viettänyt nämä vuodet sitten
kun he näkivät toisensa? Oli kulunut kaikkiaan kaksitoista vuotta, ja
jo seitsemän siitä, kun Jolyon setä jätti hänelle nuo rahat. Olikohan
Irene vielä kaunis? Tuntisiko Soames hänet, jos näkisi? »Minä en ole
muuttunut paljon», ajatteli hän, »hän kai kyllä on. Hän sai minut
kärsimään.» Hän muisti äkkiä erään illan, ensimmäisen, jolloin hän oli
ollut syömässä päivällistä poissa kotoa — vanhat Malbur-päivälliset
— heidän avioliittonsa ensimmäisenä vuonna. Kuinka innokkaasti hän
olikaan rientänyt kotiin! Astuessaan sisään hiljaa kuin kissa hän kuuli
Irenen soittavan. Hän avasi salin oven ääneti ja seisoi katsellen
Irenen kasvojen ilmettä, erilaista kuin mikään hänen tuntemansa, niin
paljon avoimempaa, luottavampaa, ikäänkuin hän olisi antanut soitolleen
sen sydämen, jota Soames ei ollut koskaan nähnyt. Ja hän muisti,
kuinka Irene oli lakannut soittamasta ja katsonut taakseen ja kuinka
hänen kasvonsa muuttuivat takaisin niiksi, jotka mies tunsi. Jäinen
kylmyys värisytti Soamesia, vaikka hän seuraavana hetkenä hyväilikin
vaimonsa olkapäitä. Niin, Irene oli saanut hänet kärsimään! Avioero!
Se tuntui naurettavalta näin monen ulkonaisen eron vuoden jälkeen!
Mutta sen täytyi tapahtua. Muuta keinoa ei ollut! »Kysymys on vain
siitä», ajatteli hän äkillisen todellisuustajuisena, »kumpi meistä? Hän
vai minä? Hän jätti minut. Hän saa sen maksaa. Kai hänellä on joku,
arvaan.» Tahtomattaan hän vähän voihkaisi, kääntyi ja lähti takaisin
Park Laneen.




5. JAMES NÄKEE NÄKYJÄ


Hovimestari itse avasi oven, sulki sen hiljaa ja pysäytti Soamesin
sisemmälle matolle.

»Herra on huonossa kunnossa», kuiskasi hän. »Hän ei tahtonut mennä
sänkyyn, ennenkuin te tulette. Hän on vielä ruokasalissa.»

Soames vastasi hillityllä äänellä, johon talo nyt oli tottunut:

»Mikä häntä vaivaa, Warmson?»

»Hermot kai, luulisin. Ehkä on syynä hautajaiset, ehkä rouva Dartien
käynti iltapäivällä. Luulen, että hän kuuli jotakin. Vein hänelle
viinitotia. Rouva meni juuri yläkertaan.»

Soames ripusti hattunsa mahonkiripustimeen.

»Hyvä on, Warmson, voitte mennä nukkumaan, saatan hänet ylös itse.» Ja
hän meni ruokasaliin...

James istui tulen ääressä isossa nojatuolissa, iltapukuisilla
harteillaan, joille pitkä, valkea poskiparta valahti, kameelinkarvainen
huivi, hyvin kevyt ja lämmin. Hänen valkea tukkansa, joka vielä oli
aika tiheä, välkkyi lampunvalossa, tuijottavista, vaaleanharmaista
silmistä oli vuotanut vähän kosteutta poskille, joilla oli vielä aivan
hyvä väri, ja noille pitkille, syville uurteille, jotka ulottuivat
suupieliin saakka. Parrattomat huulet liikkuivat ikäänkuin hän olisi
mutissut itsekseen ajatuksiaan. Hänen pitkät jalkansa, ohuet kuin
variksen, olivat musta- ja valkoruutuisissa housuissaan koukistuneet
muodostaen kulman, joka oli suoraa pienempi, ja hämähäkkimäinen käsi
oli alituisessa liikkeessä toisella polvella, sormet harallaan, suipot
kynnet kiiltävinä. Hänen vieressään matalalla tuolilla oli puoliksi
tyhjennetty totilasi, jonka pinta oli huurussa. Siinä hän oli istunut
kaiken päivää poistuen vain aterian ajoiksi. Kahdeksankymmenen
kahdeksan vuoden iässä hän oli elimellisesti terve, mutta kärsi
kauheasti ajatuksesta, ettei kukaan koskaan kertonut hänelle mitään.
On tosiaankin epätietoista, kuinka hän oli saanut tietoonsa, että
Roger oli haudattu tänään, sillä Emily oli salannut sen häneltä. Aina
Emily salasi häneltä kaikenlaista. Emily oli vain seitsemänkymmenen!
James kantoi kaunaa vaimonsa nuoruutta kohtaan. Väliin hänestä tuntui,
ettei hän koskaan olisi mennyt naimisiin Emilyn kanssa, jos olisi
tietänyt, että tällä oli vielä niin monta vuotta edessään, kun hänellä
oli niin harvoja. Se ei ollut luonnollista. Emily voisi elää vielä
viisitoista tai kaksikymmentä vuotta hänen lähdettyään ja kuluttaa
paljon rahaa, hänellä oli aina ollut taipumusta tuhlailemiseen. Mistä
hän tiesi, vaikka Emily vielä tahtoisi ostaa tuollaisen automobiilin.
Cicely ja Rachel ja Imogen ja kaikki nuo nuoret — he ajoivat nyt
kaikki polkupyörää ja liehuivat taivas tiesi missä. Ja nyt oli Roger
poissa. Hän ei tietänyt — ei osannut sanoa! Perhe oli hajaantumassa.
Soames kyllä tietäisi, paljonko sedältä jäi. Kummallista, hän ajatteli
Rogeria Soamesin setänä eikä omana veljenään. Soames! Soames alkoi yhä
enemmän olla ainoa kiinteä kohta katoavassa maailmassa. Soames oli
varovainen, hän oli hyvissä varoissa, mutta hänellä ei ollut ketään,
jolle jättää rahojaan. Siinä se oli! Hän ei tietänyt! Ja entä tuo
Chamberlain sitten! Sillä Jamesin valtiolliset mielipiteet olivat
vakiintuneet vuosina 1870—1885, jolloin tuo »radikaalinen roisto» oli
ollut pahin pistin omaisuuden lihassa, ja hän epäili Chamberlainia
yhä, tämän kääntymyksestä huolimatta. Se mies vielä saattaisi maan
aika sekasotkuun ja alentaisi rahan arvoa, ennenkuin oli päättänyt
työnsä. Sellainen myrskylintu! Missä Soames oli? Hän oli tietysti
mennyt hautajaisiin, joita isältä oli koetettu pitää salassa. Hän
tiesi kuitenkin erinomaisen hyvin, hän oli nähnyt poikansa housut.
Roger! Roger arkussaan! Hän muisti, kuinka he yhdessä olivat tulleet
kotiin länsienglantilaisesta koulustaan v. 1824 vanhojen neljän
hevosen vedettävien vaunujen kuskinistuimella, ja Roger oli mennyt
istuimen alle »laatikkoon» nukkumaan. Jamesilta pääsi ohut naurahdus.
Lystikäs mies, tuo Roger — originaali. Hän ei tietänyt! Nuorempi
kuin James itse, ja nyt arkussaan! Perhe oli hajaantumassa. Val siis
oli lähdössä yliopistoon — hän ei enää koskaan tullut katsomaan
isoisää. Hänen kouluttamisensa maksaisi sievoiset rahat. Aika oli
tuhlailevaa. Ja kaikki ne sievoiset summat, joita James saisi maksaa
neljän lapsenlapsensa vuoksi, tanssivat nyt hänen silmiensä edessä.
Hän kyllä soi heille rahat, mutta häntä kauhistutti se vaara, johon
tuon rahan kuluttaminen saattaisi heidät, _hän murehti turvallisuuden
vähenemistä_. Ja nyt kun Cicelykin oli mennyt naimisiin, nyt voisi
hänkin saada lapsia! Hän ei tietänyt — ei osannut sanoa! Näihin
aikoihin ei kukaan ajatellut muuta kuin rahan kuluttamista, matkustelua
ja niin sanottua »lystinpitoa». Auto ajoi ikkunan ohi. Suuri, ruma,
kömpelö laitos, josta lähti tuollainen meteli! Sillä tavoin juuri
maa ajaa rämisti kohti perikatoaan! Ihmisillä sellainen kiire, että
he eivät välittäneet edes tyylistä — sellaiset siistit ajoneuvot
kuin hänen vaununsa ruskeine parihevosineen olivat yhtä hyvät kuin
kaikki nuo uudenaikaiset vehkeet yhteensä. Ja valtiolainaosakkeiden
arvo 116! Maassa täytyi olla paljon rahaa. Entäs sitten tuo vanha
Krüger! He olivat koettaneet salata vanhan Krügerin häneltä. Mutta
hän tiesi kyllä, siitäkin asiasta tulisi kaunis kalasoppa! Hän oli
tietänyt silloinkin, kun tuo Gladstone — joka nyt Jumalan kiitos, oli
kuollut! — niin perinpohjin sotki asiat tuon kauhean Majuban jutun
jälkeen. Hän ei ihmettelisi, vaikka koko valtakunta hajoaisi ja menisi
säpäleiksi. Ja tämä ajatus valtakunnan pirstaantumisesta täytti runsaan
neljännestunnin niitä vakavimmilla huolilla. Hän oli syönyt kehnon
lounaan niitten vuoksi. Mutta vasta lounaan jälkeen tapahtui todellinen
tuho hänen hermoilleen. Hän oli torkahtanut, kun hän alkoi tajuta
ääniä — matalia ääniä. Ah, he eivät koskaan sanoneet hänelle mitään!
Ne olivat Winifredin ja hänen äitinsä äänet. »Monty!» Tuo Dartie, aina
tuo Dartie! Äänet olivat vetäytyneet pois, ja James jäi yksin, korvat
höröllä kuin jäniksen, pelko hiipimässä sisuksiin. Miksi he jättivät
hänet yksin? Minkätähden he eivät tulleet kertomaan hänelle? Ja kaamea
ajatus, joka oli vaivannut häntä monet pitkät vuodet, hahmottui taas
nopeasti hänen aivoissaan. Dartie oli tehnyt vararikon — vilpillisen
vararikon, Winifred ja lapset piti pelastaa, ja hän — James — saisi
maksaa! Voisiko hän — voisiko Soames tehdä hänestä yhtiön rajoitetuin
lisämaksuin? Ei, sitä hän ei voinut. Siinä sitä oltiin! Kummitus
muuttui yhä peloittavammaksi hetki hetkeltä ennen Emilyn tuloa. Niin,
voisihan olla kysymys kavalluksestakin! Silmät tuijottaen seinällä
riippuvaan epävarmaan Turneriin James kärsi kidutusta. Hän näki Dartien
syytettyjen penkillä, lapsenlapsensa katuojassa ja itsensä vuoteessa.
Hän näki epävarman Turnerin myytävänä Jobsonilla ja varallisuuden koko
majesteellisen rakennuksen raunioina. Hän näki mielikuvituksessaan
Winifredin muodittomasti puettuna ja oli kuulevinaan Emilyn äänen
sanovan: »Ala hätäile nyt, James!» Aina Emily sanoi: »Älä hätäile!»
Emilyllä ei ollut hermoja ollenkaan, hänen ei ikinä olisi pitänyt mennä
naimisiin naisen kanssa, joka oli kahdeksantoista vuotta nuorempi kuin
hän itse. Sitten Emilyn todellinen ääni sanoi:

»Oletko nukkunut makeasti, James?»

Nukkunut? Hän oli tuskan vallassa, ja Emily kysyi tällaista!

»Mitä tuo puhe Dartiesta oli?» sanoi hän tuijottaen vaimoonsa.

Emilyn itsehillintä ei koskaan pettänyt.

»Mitä olet kuullut?» kysyi hän lempeästi.

»Mitä tuo puhe Dartiesta oli?» kysyi James uudelleen. »Hän on tehnyt
vararikon.»

»Kaikkea vielä!»

James teki suuren ponnistuksen ja nousi haikaramaisen vartalonsa koko
pituuteen.

»Sinä et koskaan kerro minulle mitään», sanoi hän, »hän on tehnyt
vararikon.»

Tämän päähänpiston hävittäminen näytti Emilystä ainoalta tärkeältä
tällä hetkellä.

»Hän ei ole tehnyt vararikkoa», vastasi hän lujasti. »Hän on lähtenyt
Buenos Airesiin.»

Jos hän olisi sanonut: »Hän on lähtenyt Marsiin», ei Jamesin saama isku
olisi ollut huumaavampi. Hänen mielikuvituksensa, joka oli kokonaan
kiinnitetty englantilaisiin arvopapereihin, kykeni yhtä vähän tajuamaan
toista kuin toista paikkaa.

»Mitä varten hän on mennyt sinne?» kysyi hän. »Hänellä ei ole rahaa.
Mitä hän otti mukaansa?»

Winifredin uutisen kiihdyttämättä ja tuskastuneena tähän alituiseen
valitusvirteen Emily vastasi tyvenesti:

»Hän otti Winifredin helmet ja erään tanssijattaren.»

»Mitä?» sanoi James ja istahti.

Hänen äkillinen luhistumisensa teki Emilyn levottomaksi.

Hän silitti Jamesin otsaa ja sanoi:

»Älä hätäile nyt, James!»

Tumma puna levisi Jamesin poskille ja otsalle.

»Minä lunastin ne», sanoi hän väristen. »Hän on varas! Minä — minä
tiesin, kuinka tulisi käymään. Se mies on minun kuolemani, hän —» sanat
puuttuivat ja hän istui aivan hiljaa. Emily, joka luuli tuntevansa
hänet niin hyvin, hälyttyi ja meni ruokakaapille, missä hänellä
oli vähän hajusuoloja. Hän ei voinut nähdä sitkeän Forsyte-hengen
tuossa laihassa, värisevässä olennossa taistelevan sitä suunnatonta
mielenjärkytystä vastaan, minkä tämä Forsytein periaatteitten
polkeminen oli aiheuttanut — hän ei nähnyt Forsyte-henkeä, joka syvällä
Jamesin sisimmässä sanoi: »Sinun ei pidä saada hermokohtausta, se ei
kelpaa. Ethän voisi sulattaa lounastasi. Tulisit sairaaksi!» Emilyn
näkemättä teki tämä henki parempaa työtä Jamesissa kuin hajusuolat.

»Juo tämä», sanoi Emily.

James tyrkkäsi sen pois.

»Mitä Winifred ajatteli», sanoi hän, »kun antoi miehen ottaa helmet?»
Emily totesi, että kohtauksen uhka oli ohi.

»Hän voi saada minun helmeni», sanoi hän lohduttaen. »Minä en koskaan
käytä niitä. Hänen on paras ottaa avioero.»

»Ei ikinä!» sanoi James. »Avioero! Ei meillä koskaan ole ollut,
avioeroa perheessä. Missä Soames on?»

»Hän tulee kyllä kohta.»

»Eikä tule», sanoi James melkein vihaisesti. »Hän on hautajaisissa.
Sinä luulet, että minä en tiedä mitään.»

»No niin», sanoi Emily tyvenesti, »sinun ei pitäisi niin hätääntyä, kun
kerromme sinulle asioita.» Ja hän pöyhi tyynyt, pani hajusuolapullon
hänen viereensä ja poistui huoneesta.

Mutta James istui nähden näkyjä edelleen — näki Winifredin
avioero-oikeudessa ja perheen nimen sanomalehdissä, mullan kumahtavan
Rogerin arkulle, Valin seuraavan isänsä jälkiä, helmet, jotka hän oli
lunastanut ja joita hän ei enää tulisi näkemään, rahat, joista taas
saatiin neljä prosenttia, maan, joka ajoi suoraan perikatoonsa, ja kun
iltapäivä vaihtui illaksi ja teeaika oli ohi ja päivällisaika, nämä
näyt tulivat yhä sekavammaksi ja uhkaavammiksi. Hänelle ei sanottu
mitään, kunnes hänelle ei jäänyt yhtään mitään, eikä sitäkään sanottu.
Missä oli Soames? Miksi hän ei tullut kotiin?... Hänen kätensä hapuili
totilasia, hän nosti sen juodakseen ja näki poikansa seisovan vieressä
katsellen häntä. Pieni helpotuksen huokaus pääsi hänen huuliltaan ja
hän pani lasin pois sanoen:

»Siinä sinä olet! Dartie on lähtenyt Buenos Airesiin!»

Soames nyökäytti päätään. »Sitä parempi», sanoi hän. »Sittenpähän
hänestä päästiin.»

Rauhoittava aalto tulvahti läpi Jamesin aivojen. Soames tiesi. Soames
oli heistä kaikista ainoa, jolla oli järkeä päässä. Miksi hän ei voinut
tulla asumaan kotiinsa? Hänellä ei ollut omaa poikaa. Ja James sanoi
valittavalla äänellä:

»Minun iässäni hermostuu. Soisin, että olisit enemmän kotona, poikani.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään, hänen kasvojensa naamio ei ilmaissut
mitään ymmärtämystä, mutta hän meni lähemmäksi ja kosketti isänsä
olkapäätä kuin sattumalta.

»Timothylta lähetettiin terveisiä», sanoi hän. »Kaikki sujui hyvässä
järjestyksessä. Kävin Winifredin luona. Aion ryhtyä toimenpiteisiin.»
Ja hän ajatteli: »Niin, ja niistä sinä et saa tietää.»

James katsahti ylös, hänen pitkä, valkea poskipartansa värisi, ohut
kaula kauluksen kärkien välissä näytti hyvin kuihtuneelta ja paljaalta.

»Minä olen ollut hyvin huono kaiken päivää», sanoi hän, »he eivät
koskaan kerro minulle mitään.»

Soames tunsi piston sydämessään.

»Kaikkihan on hyvin. Ei ole mitään syytä murehtia. Tuletko yläkertaan
nyt?» ja hän pani kätensä isän käsivarren alle.

James nousi tottelevaisena ja vapisten, ja yhdessä he hitaasti astuivat
poikki huoneen, joka näytti rikkaalta tulen valossa, ja ulos portaille.
He nousivat hyvin hitaasti.

»Hyvää yötä, poikani», sanoi James makuuhuoneensa ovella.

»Hyvää yötä, isä», vastasi Soames. Hänen kätensä hiveli isän
hihaa villahuivin alta. Hiha näytti melkein tyhjältä, niin ohut
oli käsivarsi. Ja kääntyen pois avautuvan oven valosta hän nousi
ylimääräisiä portaita omaan makuuhuoneeseensa.

»Minä tahdon pojan», ajatteli hän, istahtaen sänkynsä laidalle. »Minä
tahdon pojan.»




6. EI-ENÄÄ-NUORI JOLYON KOTONAAN


Puissa ajan vaikutus tuntuu vähän, ja vanha tammi Robin Hillin
ylemmällä ruohokentällä ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta kuin
silloin, kun Bosinney loikoili sen juurella ja sanoi Soamesille:
»Forsyte, minä olen löytänyt oikean paikan talollenne.» Sen päivän
jälkeen oli Swithin uneksinut ja vanha Jolyon kuollut tammen oksien
alla. Ja ei-enää-nuori Jolyon maalasi nyt usein tällä paikalla, lähellä
keinua. Kaikista paikoista maailmassa tämä kenties oli hänelle pyhin,
sillä hän oli rakastanut isäänsä.

Hän katseli tammen suurta runkoa — se oli rosoinen ja vähän
sammaltunut, mutta ei vielä ontto — ja mietti menneitä aikoja. Tuo puu
oli kenties nähnyt Englannin koko varsinaisen historian. Luultavasti
se oli syntyisin vähintään Elisabet-kuningattaren ajalta. Hänen omat
viisikymmentä vuottaan eivät merkinneet mitään tuon puun iän rinnalla.
Kun talo, jonka hän nyt omisti, tuon puun takana oli kolmensadan
vuoden ikäinen kahdentoista vuoden asemesta, saattoi puu vieläkin
olla paikallaan, avarana ja onttona — sillä kukapa tekisi sellaisen
pyhäinhäpäisyn, että hakkaisi sen poikki? Talossa asuisi ehkä silloin
vielä joku Forsyte, joka vartioisi sitä kateellisena. Ja Jolyon
tuumaili, miltä talo mahtaisi näyttää niin korkeaan ikään päässeenä.
Vistariaköynnöstä kasvoi jo seinillä — uutuus oli hävinnyt. Pitäisikö
se puoliaan ja säilyttäisi arvokkuutensa, jonka Bosinney oli sille
suonut, vai olisiko jättiläinen Lontoo vallannut sen ympäristöt ja
tehnyt siitä vain keitaan keskellä halpahintaisten asumusten erämaata?
Usein, niin talossa kuin sen ulkopuolella ollessaan, hän tuli siihen
vakaumukseen, että Bosinney oli toiminut hengen johtamana rakentaessaan
tätä taloa. Hän oli pannut sydämensä siihen, tosiaankin! Siitä voisi
suorastaan tulla tuollainen »englantilaisen kodin» esikuva, harvinainen
saavutus näinä rakennustaiteen rappeutumisen aikoina. Ja esteettinen
henki, liittolaisenaan hänen forsytelainen tunteensa omaisuuden
jatkuvaisuudesta, viipyi ylpeänä ja ilomielin siinä tosiseikassa,
että hän oli tämän talon omistaja. Hänen halussaan jättää tämä talo
pojalleen ja poikansa pojalle oli vivahdus esi-isien (joskin vain yhden
esi-isän) kunnioitusta ja palvontaa. Hänen isänsä oli rakastanut tätä
taloa, oli rakastanut näköalaa, maita, tätä puuta, hän oli viettänyt
viimeiset vuotensa täällä onnellisena, eikä kukaan ollut asunut täällä
ennen häntä. Nämä viimeiset yksitoista Robin Hillissä vietettyä
vuotta olivat merkinneet Jolyonin elämässä, mitä hänen maalaamiseensa
tulee, tärkeätä menestyksen kautta. Hän oli nyt eturivin miehiä
vesivärimaalarina, ja hänen taulujaan oli näytteillä kaikkialla. Hänen
maalauksistaan maksettiin hyviä hintoja. Keskittäen itsensä sukunsa
sitkeydellä tähän ainoaan taidelajiin hän oli »lyönyt itsensä läpi»,
tosin myöhään, mutta ei liian myöhään sellaisen perheen jäsenelle,
joka piti asianaan elää ikuisesti. Hänen taiteensa oli todella
syventynyt ja parantunut. Nykyisen asemansa turvin hän oli kasvattanut
itselleen lyhyen, vaalean parran, joka juuri alkoi harmaantua ja
peitti hänen forsytelaisen leukansa, hänen ruskeilta kasvoiltaan
oli kadonnut maanpaon vuosien pingoitettu ilme hän näytti kerta
kaikkiaan nuoremmalta. Vaimon kuolema 1894 oli ollut noita kotoisia
murhenäytelmiä, jotka loppujen lopulta kääntyvät kaikkien parhaaksi.
Hän oli itse asiassa rakastanut vaimoaan loppuun saakka, sillä hän
oli luonnostaan kiintyvä, mutta tämä oli tullut yhä vaikeammaksi, oli
mustasukkainen tytärpuolelleen Junelle, mustasukkainen omalle pikku
tyttärelleen Hollylle, ja valitti alituiseen, että mies muka ei voinut
rakastaa häntä, sairasta, että hänestä ei ollut »hyötyä kenellekään»,
että »parempi olisi kuolla.» Jolyon oli surrut häntä vilpittömästi,
mutta hänen kasvonsa näyttivät nuoremmilta vaimon kuoltua. Jospa
tämä vain olisi uskonut, että hän teki miehensä onnelliseksi, kuinka
paljon onnellisempi olisikaan heidän kaksikymmentä vuotta kestänyt
yhdyselämänsä ollut!

June ei ollut koskaan lopullisen hyvin tullut toimeen sen naisen
kanssa, joka moitittavasti oli vallannut hänen oman äitinsä paikan,
ja vanhan Jolyonin kuoltua hän oli asettunut asumaan eräänlaiseen
atelieriin Lontooseen. Mutta hän oli tullut takaisin Robin Hilliin
äitipuolen kuoleman jälkeen ja ottanut ohjakset pieniin päättäväisiin
käsiinsä. Jolly oli silloin Harrowissa, Holly vielä opiskeli
Mademoiselle Beaucen johdolla. Ei ollut mitään, mikä olisi pidättänyt
Jolyonia kotona, ja hän oli siirtänyt surunsa ja maalarinlaatikkonsa
ulkomaille. Siellä hän oli vaellellut, enimmäkseen Bretagnessa, ja
oli vihdoin asettunut Pariisiin. Täällä hän oli viipynyt useita
kuukausia ja tullut kotiin kasvot nuorempina ja leuassa lyhyt, vaalea
parta. Ollen pohjaltaan mies, jolle talo merkitsi vain asuntoa,
hän oli täydellisesti suostunut siihen, että June hallitsi Robin
Hillissä ja että hän itse oli vapaa kulkemaan maalaustelineineen
missä ja milloin halutti. June oli tosin taipuvainen katsomaan
isänsä taloa turvapaikaksi suojateilleen, mutta omat yhteiskunnan
ulkopuolella vietetyt päivät olivat kerta kaikkiaan täyttäneet Jolyonin
myötätunnolla kaikkia hylkiöitä kohtaan, ja Junen »siipirikot» talossa
eivät häirinneet häntä vähääkään. Pitäköön June heitä talossa ja
ruokkikoon heitä kaikella muotoa, ja vaikka hänen lievästi kyynillinen
henkensä tajusikin, että he tyydyttivät hänen tyttärensä vallanhimoa
yhtä paljon kuin liikuttivat hänen lämmintä sydäntään, hän ei koskaan
lakannut ihailemasta Junea kaikkien hänen »siipirikkojensa» vuoksi.
Vuosi vuodelta hän pääsi yhä vapautuneempaan ja veljellisempään
suhteeseen poikaansa ja molempiin tyttäriinsä kohdellen heitä hieman
oikullisesti vertaisinaan. Tullessaan Harrowiin tervehtimään Jollya
hän ei koskaan oikein tietänyt, kumpi heistä oli vanhempi, kun he
istuivat syömässä kirsikoita samasta paperipussista ja hellä, mutta
samalla ironinen hymy sai hänen toisen kulmakarvansa kohoamaan ja
huulensa hienosti kaartumaan. Ja hän katsoi aina, että hänellä oli
rahaa taskuissaan ja että hänen pukunsa oli muodinmukainen, niin
että pojan ei tarvinnut hävetä häntä. He olivat täydellisen hyvät
ystävät keskenään, mutta eivät koskaan näyttäneet saavan tilaisuutta
avomielisiin puheisiin, heillä kun molemmilla oli Forsytein kilpaileva
itsetietoisuus. He tiesivät, että he auttaisivat toinen toisiaan
tarpeen tullen, mutta siitä ei ollut välttämätöntä puhua. Jolyonilla
oli suoranainen kauhu — osittain perisynnistä, osittain hänen
varhaisesta epänormaalisuudestaan johtuva — moralisoivaa asennetta
kohtaan. Enin, mitä hän koskaan olisi voinut sanoa pojalleen, olisi
kuulunut tähän suuntaan:

»Kuulehan nyt, ukkoseni, älä unohda, että olet gentleman», ja sitten
hän olisi oikullisesti jäänyt pohtimaan, eikö tuo tunne ollut pelkkää
keikarimaisuutta. Koulujenväliset suuret krikettikilpailut olivat
kenties vuoden vaikein ja koettelevin aika heidän keskinäiselle
ystävyydelleen, sillä Jolyon oli käynyt koulua Etonissa. He olivat
erikoisen hienotunteisia tuon kilpailun aikana sanoen alituiseen:
»Eläköön! Oi, olipa huono onni, ukkoseni!» tai »Eläköön! Voi kovaa
onnea, isä!» toisilleen, kun jokin tappio, josta heidän sydämensä
riemuitsi, sattui vastakkaiselle koululle. Ja Jolyon oli pannut
harmaan silinterin päähänsä poikansa tunteita säästääkseen, sillä
hän ei voinut sietää mustaa silinteriä. Kun Jolly lähti Oxfordiin,
oli Jolyon saattamassa häntä, huvitettuna, vaatimattomana ja vähän
huolissaan siitä, olisiko hän huono suositus pojalleen kaikkien
noiden nuorukaisten silmissä, jotka näyttivät niin paljon varmemmilta
ja vanhemmilta kuin hän itse. Hän ajatteli usein: »Hyvä, että olen
maalari» — sillä hän oli jo ammoin jättänyt alikirjurin toimensa
Lloydsilla — »se on niin harmitonta. Maalaria ei voi halveksua —
ei kukaan voi ottaa häntä vakavalta kannalta.» Sillä Jolly, jossa
oli eräänlaista luontaista lordimaisuutta, oli heti liittynyt hyvin
suljettuun ryhmään, mikä salaa huvitti hänen isäänsä. Pojalla oli
vaalea tukka, joka kihartui vähän, ja isoisänsä syvät, raudanharmaat
silmät. Hän oli hyvävartaloinen ja kulki erittäin suorana ollen aina
mieliksi Jolyonin esteettiselle tunteelle, niin että hän hieman
pelkäsikin poikaansa, niinkuin taiteilijat aina pelkäävät niitä oman
sukupuolensa edustajia, joita he fyysillisesti ihailevat. Tässä
tilaisuudessa hän kuitenkin kiristi rohkeuttaan ja antoi pojalleen
neuvon, joka kuului näin:

»Kuulehan nyt, ukkoseni, sinä joudut väkisinkin velkaantumaan. Muista,
että silloin heti tulet minun luokseni. Minä tietysti aina maksan
velkasi. Mutta muista, että ihminen kunnioittaa itseään enemmän
perästäpäin, jos maksaa itse velkansa. Äläkä koskaan lainaa muilta kuin
minulta, muistatko sen!»

Ja Jolly oli sanonut:

»All right, isä, olkoon niin.» Ja hän oli pitänyt sanansa.

»Ja sitten vielä eräs seikka. Minä en tiedä paljoakaan moraalista ja
sen semmoisesta, mutta sanon vain tämän: kannattaa aina, ennenkuin
tekee jotakin, harkita, tuleeko teko loukkaamaan toista ihmistä enemmän
kuin on ehdottomasti välttämätöntä.»

Jolly oli näyttänyt miettiväiseltä ja nyökäyttänyt päätään, sitten
hän oli puristanut isänsä kättä. Ja Jolyon oli ajatellut: »Olinkohan
oikeassa, kun sanoin noin?» Hänellä oli aina epämääräinen pelko, että
hän menettäisi sen mykän luottamuksen, joka vallitsi heidän välillään.
Hän muisti, kuinka hän itse oli pitkiksi vuosiksi menettänyt oman
isänsä luottamuksen, niin että heidän välillään ei ollut ollut muuta
kuin rakkaus pitkän välimatkan takaa. Hän aliarvioi epäilemättä sitä
muutosta, mikä oli tapahtunut ajan hengessä sitten vuoden 1866, jolloin
hän itse oli tullut Cambridgeen, ja hän aliarvioi ehkä myös poikansa
kykyä ymmärtää, että isä oli ytimiään myöten suvaitsevainen. Hänen
suvaitsevaisuutensa se oli, ja kenties myös hänen skeptillisyytensä,
jotka tekivät hänen suhteensa Juneen kumman puolustautuvaksi. June oli
niin päättäväinen ihmislapsi, tunsi oman mielensä niin kauhistuttavan
hyvin, tahtoi niin leppymättömästi kunnes sai tahtomansa — ja pudotti
sen sitten kuitenkin usein käsistään kuin kuuman perunan. Hänen äitinsä
oli ollut samanlainen, ja siitä kaikki kyyneleet. Eipä siltä, että
hänen epäsointujaan tyttären kanssa olisi voinut verratakaan hänen
suhteeseensa ensimmäiseen rouva Jolyoniin. Tyttärestään voi olla
huvitettu, vaimon tapaus ei huvita. Oli helppoa nähdä Junen panevan
sydämensä ja leukansa johonkin asiaan kunnes hän sai sen, koska asia
ei milloinkaan koskenut mitään sellaista, mikä oli oleellisesti
yhteydessä isän vapauden kanssa — ainoa seikka, minkä suhteen hänenkin
leukansa oli ehdottoman jäykkä, ja huomattava leuka se olikin, tuon
lyhyen, harmahtavan parran alla. Eikä koskaan tarvittukaan mitään
sydämeenkäypiä kohtauksia. Pikku ivalla voi aina väistää asian —
niinkuin hän usein oli tehnytkin. Mutta todellinen huoli Junen suhteen
oli se, ettei hän koskaan ollut miellyttänyt isänsä esteettistä
tunnetta, vaikka sen ei olisi pitänyt olla mitenkään mahdotonta,
tuollainen punakultainen tukka kun hänellä oli ja viikinkiväriset
silmät ja hiven berserkkiä hengessään. Aivan toisin oli Holly,
pehmeä ja hiljainen, ujo ja hellä, jonka jossakin kohdassa piili
jokin leikillinen pikku paholainen. Hän seurasi nuoremman tyttärensä
kehitystä läpi ankanpoikakauden erikoisen kiinnostuneena. Tulisiko
ankanpojasta joutsen? Noine kellervänkalpeine, soikeine kasvoineen,
harmaine, surullisine silmineen ja pitkine, tummine ripsineen hän
saattoi kehittyä myönteisesti tai kielteisesti. Vasta tänä viimeisenä
vuonna hän oli kyennyt arvaamaan. Tulisi, Hollysta tulisi joutsen —
tumma kylläkin, ujo aina, mutta väärentämätön joutsen. Tyttö oli nyt
kahdeksantoista, ja Mademoiselle Beauce oli mennyt menojaan — tuo
erinomainen nainen, joka yhdentoista vuoden ajan oli vainonnut heitä
»hyvinkasvatettujen pikku Tayleursien» muistolla, oli nyt siirtynyt
toiseen perheeseen, jonka povea kuohuttaisivat »hyvinkasvatettujen
pikku Forsytein» maininnat. Hän oli opettanut Hollyn puhumaan ranskaa
yhtä hyvin kuin hän itse.

Muotokuvamaalaus ei ollut Jolyonin vahvoja puolia, mutta hän oli jo
kolmasti maalannut nuoremman tyttärensä ja maalasi häntä nyt neljättä
kertaa, kun lokakuun neljännen päivän iltana 1899 hänelle tuotiin
kortti, joka sai hänen kulmakarvansa kohoamaan:

  Soames Forsyte.
  The Shelter, Mapledurham
  Connoisseurs-klubi, St. James.

Mutta tässä Forsytein tarun pitää taaskin poiketa syrjään...

Palata pitkältä Espanjanmatkalta synkentyneeseen taloon, pienen,
kyynelten hämmentämän tyttären luo, nähdä rakastetun isän makaavan
rauhallisena viimeisessä unessaan, siinä elämys, jota niin herkkä
ja lämminsydäminen mies kuin Jolyon ei ollut unohtanut, ei voinut
unohtaa. Jokin salaperäisyyden tunne oli myöskin liittynyt tuohon
surulliseen päivään ja sen henkilön loppuun, joka koko ikänsä oli
ollut niin järjestystä ja tasapainoa rakastava ja niin avoin. Tuntui
uskomattomalta, että isä oli saattanut kadota noin vain, ilmoittamatta
aikeistaan, jättämättä viimeistä sanaa ja asianmukaisia jäähyväisiä
pojalleen. Ja nuo pikku Hollyn sekavat viittaukset »harmaapukuiseen
naiseen», Mademoiselle Beaucen puheet Madame Errant'ista (niin kuului
nimi) kätkivät kaiken sumuun, joka hälveni hieman, kun hän luki isänsä
testamentin ja siihen tehdyn lisäyksen. Hänen tehtävänsä testamentin ja
sen lisäyksen toimeenpanijana oli ollut ilmoittaa Irenelle, Soamesin
serkun vaimolle, tuosta viidentoista tuhannen punnan elinkorosta. Hän
oli käynyt Irenen luona selittämässä hänelle, että Intian varoihin
sijoitettu rahamäärä oli merkitty hänelle ja tuottaisi korkoina
sievoisen summan 430 puntaa vuosittain, vapaana tuloveroista. Tämä oli
kolmas kerta, jolloin hän oli nähnyt serkkunsa Soamesin vaimon — mikäli
hän nyt enää oli Soamesin vaimo, mistä Jolyon ei ollut aivan varma.
Hän muisti nähneensä Irenen istumassa Kasvitieteellisessä puutarhassa
odotellen Bosinneyta — passiivinen, lumoava olento, joka pani hänet
ajattelemaan Tizianin »Taivaallista rakkautta» — ja toisen kerran tuona
iltana, jolloin Bosinneyn kuolema oli tullut tunnetuksi ja hän isänsä
tahdosta oli mennyt Montpellier Squarelle. Hän muisti vielä elävästi
Irenen äkillisen ilmestymisen salin oveen tuossa tilaisuudessa — muisti
hänen kauniit kasvonsa, joitten ilme vaihtui hurjasta kiihkeydestä
kivettyneeseen epätoivoon, muisti tuntemansa säälin, Soamesin vihaisen
hymyn, hänen sanansa: »Me emme ole kotona», ja katuoven paukauksen.

Tällä kolmannella kertaa hän näki vieläkin kauniimmat kasvot ja muodot
— ne olivat vapautuneet hurjan toivon ja epätoivon pingoituksesta.
Katsellessaan Ireneä hän ajatteli: »Niin, sinä olet juuri sellainen,
jota isä olisi ihaillut.» Ja hänen isänsä intiaanikesän omituinen
tarina alkoi hitaasti valjeta hänelle. Irene puhui vanhasta Jolyonista
kunnioittaen ja kyynelet silmissä. Hän oli niin ihmeellisen
ystävällinen minulle, en tiedä miksi. Hän oli niin kaunis ja
rauhallinen istuessaan tuossa tuolissa tammen alla minähän ensimmäisenä
näin hänet, niin kuin tiedätte. Oli niin ihana päivä. En voi ajatella,
että loppu voisi olla onnellisempi. Me kaikki tahtoisimme eritä
elämästä tuolla tavoin.»

»Aivan oikein», oli Jolyon ajatellut. »Me kaikki tahtoisimme eritä
kesän ollessa korkeimmillaan ja kauneuden astuessa luoksemme
ruohokentän poikki.»

Ja katsellen ympärilleen pienessä, melkein tyhjässä salongissa hän oli
kysynyt, mitä Irene nyt aikoi tehdä. »Aion elää taas hiukan, Jolyon
serkku. On ihmeellistä, kun on omaa rahaa. Minulla ei ole koskaan
ollut. Pidän kai kyllä tämän huoneiston, olen tottunut siihen, mutta
nyt voin lähteä Italiaan.»

»Aivan niin», oli Jolyon mutissut katsellen hänen heikosti hymyileviä
huuliaan, ja paluumatkalla hän oli ajatellut: »Lumoava nainen!
Mikä vahinko! Olipa hyvä, että isä jätti hänelle rahaa.» Hän ei
ollut tämän jälkeen nähnyt Ireneä, mutta oli joka neljännesvuosi
allekirjoittanut pankkiosoituksen, lähettänyt sen Irenen pankkiin ja
lähettänyt samalla tuohon Chelsean pikku huoneistoon kirjelippusen,
jossa ilmoitti toimenpiteestään. Ja aina hän oli saanut pienen
kuittauskirjeen, tavallisimmin Chelseasta, mutta joskus Italiasta,
niin että Irenen persoonallisuus oli ruumistunut heikosti tuoksuvaan
harmaaseen paperiin, hienoon pystykäsialaan ja sanoihin »Paras Jolyon
serkku.» Tuo pienehkö pankkiosoitus, jonka Jolyon — varakas mies —
joutui allekirjoittamaan, herätti hänessä usein ajatuksen: »No niin,
luultavasti hän jotenkuten tulee toimeen», ja tästä hän siirtyi
epämääräisesti pohtimaan, kuinka Irene muuten mahtoi selviytyä tässä
miesten maailmassa, jossa kauneus yleensä ei saa jäädä omistajaa
vaille. Holly oli alussa joskus puhunut hänestä, mutta »harmaapukuiset
naiset» pian hälvenevät lapsen muistista, ja Junen huulten
tiukentuminen näinä ensimmäisinä viikkoina isoisän kuoleman jälkeen,
kun vain hänen entisen ystävänsä nimi mainittiin, ei ollut yllyttänyt
puhumaan hänestä. Kerran kuitenkin oli June lopullisesti lausunut:
»Olen antanut hänelle anteeksi. Olen kauhean iloinen, että hän nyt on
riippumaton...»

Saadessaan Soamesin kortin Jolyon sanoi palvelustytölle — hän ei voinut
sietää miespalvelijoita — »olkaa hyvä ja saattakaa hänet työhuoneeseen,
minä tulen ihan paikalla.» Sitten hän kääntyi Hollyyn ja kysyi:

»Muistatko 'harmaapukuisen naisen', joka ennen antoi sinulle
soittotunteja?»

»Muistan toki, kuinka niin? Onko hän täällä nyt?»

Jolyon pudisti päätään ja vaihtoi ruskean palttinapuseronsa takkiin
vaieten, sillä hän tajusi äkkiä, että tällainen tarina ei ollut
noita nuoria korvia varten. Hänen kasvonsa olivat kuin oikullisen
neuvottomuuden perikuva, kun hän vaelsi työhuonetta kohti.

Ranskalaisen ikkunan ääressä seisoi, terassia ja tammea katsellen,
kaksi olentoa, keski-ikäinen ja nuori, ja hän ajatteli: »Kuka tuo poika
on? Ihan varmaan heillä ei koskaan ollut lasta.»

Vanhempi olento kääntyi. Kun nuo kaksi Forsytea, jotka kuuluivat
toiseen sukupolveen, niin paljon monisäikeisempään kuin ensimmäinen,
nyt kohtasivat toisensa talossa, jonka toinen oli rakennuttanut
itseään varten, ja jonka toinen nyt omisti, piili heidän ilmeisten
ystävällisyyden yritystensä alla hieno puolustusasenne. »Onko hän
tullut puhumaan vaimostaan?» ajatteli Jolyon, ja Soames puolestaan
pohti: »Kuinka aloittaisin?» kun taas Val, joka oli tuotu mukaan
murtamaan jäätä, seisoi huolettomana tarkastellen tuota partaniekkaa
tummien, paksujen ripsien alta.

»Tämä on Val Dartie», sanoi Soames, »sisareni poika. Hän on juuri
lähdössä Oxfordiin. Ajattelin, että hänen olisi hauska tutustua
poikaasi.»

»Ahaa! Ikävä kyllä Jolly ei ole kotona. Mikä College?»

»B.N.C.», vastasi Val.

»Jolly on 'House'collegessa, mutta hän tulee kernaasti katsomaan sinua.»

»Suuret kiitokset.»

»Holly on kotona — jos voitte tyytyä naispuolisen sukulaisen seuraan,
saa hän näyttää teille taloa. Tapaatte hänet hallissa, jos vedätte
verhot syrjään. Olin juuri maalaamassa häntä.»

Lausuttuaan taaskin »suuret kiitokset» Val katosi jättäen molemmat
serkukset kahden, jään pysyessä murtumattomana.

»Sinulla on muutamia tauluja akvarellinäyttelyssä», sanoi Soames.

Jolyon hätkähti. Hän oli ollut poissa Forsyten perheen kosketuksesta
kaikkiaan kaksikymmentä kahdeksan vuotta, mutta hänen mielessään
heidän taideharrastuksensa liittyivät Frith'in »Derby-päivään» ja
Landseerin kuparipiirroksiin. Hän oli kuullut Junelta, että Soames
oli asiantuntija, ja se teki tilanteen vain pahemmaksi. Hän oli myös
havainnut itsessään omituista vastahakoisuuden tunnetta.

»En ole nähnyt sinua pitkään aikaan», sanoi hän.

»Ei», vastasi Soames suljetuin huulin, »ei sitten kun — totta puhuen
olen tullut juuri tämän asian vuoksi. Sinä olet hänen holhoojansa, olen
kuullut.»

Jolyon nyökäytti päätään.

»Kaksitoista vuotta on pitkä aika», sanoi Soames nopeasti.

»Olen — olen kyllästynyt.»

Jolyon ei keksinyt soveliaampaa vastausta kuin:

»Etkö polta?»

»En, kiitos.»

Jolyon itse sytytti savukkeen.

»Minä tahdon päästä vapaaksi», sanoi Soames äkisti.

»En minä tapaa häntä», mutisi Jolyon savukkeensa takaa.

»Mutta tiedät kai, missä hän asuu?»

Jolyon nyökäytti päätään. Hän ei aikonut ilmaista Irenen osoitetta
ilman lupaa. Soames näytti arvaavan hänen ajatuksensa.

»Minä en tahdo hänen osoitettaan», sanoi hän. »Minä tiedän sen.»

»Mitä sinä sitten oikeastaan tahdot?»

»Hän jätti minut. Minä tahdon avioeron.»

»Vähän myöhäistä, eikö niin?»

»Niin», sanoi Soames. Ja sitten seurasi taas hiljaisuus.

»Minä en tiedä paljoa noista asioista — tai olen ainakin unohtanut»,
sanoi Jolyon vinosti hymyillen. Hän itse oli saanut odottaa kuolemaa
antamaan hänelle avioeron ensimmäisestä rouva Jolyonista. »Tahdotko,
että menen tapaamaan häntä?»

Soames nosti silmänsä serkun kasvoihin.

»Otaksun, että hänellä on joku», sanoi hän.

»Minä en tiedä mitään. Kuvittelen, että olette molemmat voineet elää
ikäänkuin toinen olisi kuollut. Se on tavallista asiain näin ollen.»

Soames kääntyi ikkunaan. Terassia täplitti pari varhain pudonnutta
tammenlehteä, jotka pyörivät tuulessa. Jolyon näki Hollyn ja Val
Dartien hahmojen kulkevan ruohokentän poikki talleja kohti. »Minä en
aio juosta jäniksen kanssa ja metsästää koirain kanssa», ajatteli hän.
»Minun täytyy olla Irenen puolella. Isä olisi niin tahtonut.» Ja lyhyen
hetken ajan hän oli näkevinään isänsä hahmon vanhassa nojatuolissa,
juuri Soamesin takana, polvet ristissä, _Times_ käsissään. Se katosi.

»Isäni piti hänestä», sanoi Jolyon hiljaa.

»Miksi hän piti, sitä en käsitä», vastasi Soames katsellen ympärilleen.
»Hän tuotti tuskaa tyttärellesi Junelle, hän tuotti tuskaa jokaiselle.
Minä annoin hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi. Olisin vielä antanut
hänelle — anteeksikin, mutta hän katsoi paremmaksi jättää minut.»

Jolyonin sääli tyrehtyi tämän tiukan äänen sävyyn. Mikä oli tuossa
miehessä, että häntä oli niin vaikea sääliä?

»Minä voin mennä tapaamaan häntä, jos tahdot», sanoi hän. »Otaksun,
että hän voi olla iloinen avioerosta, mutta en tiedä mitään.»

Soames nyökäytti päätään.

»Niin, ole hyvä ja tee se. Niinkuin jo sanoin, tiedän hänen
osoitteensa, mutta minulla ei ole mitään halua nähdä häntä.» Hän
kosketti huuliaan kielenkärjellä ikäänkuin ne olisivat olleet kuivat.

»Tahdotko teetä?» kysyi Jolyon ja tukahdutti sanat »ja katsoa taloa.»
Ja hän vei Soamesin halliin. Soitettuaan kelloa ja tilattuaan teetä
hän meni telineensä viereen ja käänsi maalauksen seinään päin.
Jostakin syystä hän ei voinut sietää, että Soames näkisi hänen työnsä
seisoessaan siinä keskellä tuota suurta huonetta, joka oli tarkoitettu
nimenomaan seinäpinnaksi hänen omille tauluilleen. Serkkunsa kasvoissa,
joissa oli tuo epämääräinen perheyhtäläisyys hänen omiensa kanssa, sen
lujaleukaisessa, ahtaassa, keskitetyssä ilmeessä Jolyon näki jotakin,
joka sai hänet ajattelemaan: »Tuo mies ei koskaan tule unohtamaan
mitään — eikä ilmaisemaan itseään. Hän on järkyttävä.»




7. POIKA JA TYTTÖ


Kun nuori Val lähti edellisen sukupolven luota, ajatteli hän:
»Tämäpä tylsää! Soames eno on sitten vihoviimeinen! Minkähänlainen
tuo tytönhuitukka mahtaa olla?» Hän ei odottanut mitään iloa tytön
seurasta, ja äkkiä hän näki Hollyn seisovan edessään katsellen häntä.
Mitä, tyttöhän oli kaunis! Mikä onni!

»Pelkään, että ette tunne minua», sanoi hän. »Nimeni on Val Dartie —
olen pikkuserkkunne tai jotakin sellaista, tiedättehän. Äitini nimi oli
Forsyte.»

Holly, jonka kapea, ruskea käsi oli jäänyt hänen käteensä, koska hän
oli liian ujo vetääkseen sen pois, sanoi:

»Minä en tunne sukulaisiani. Onko heitä paljon?»

»Määrättömästi. He ovat kaameita — enimmäkseen. Ainakin — en tiedä —
muutamat. Sukulaiset aina ovat, eikö niin?»

»Kai heidän mielestään sitten me itse olemme kaameita», sanoi Holly.

»En ymmärrä, miksi heidän pitäisi olla sitä mieltä. _Teitä_ ei tietysti
kukaan voi pitää kaameana.»

Holly katsoi häneen — noitten harmaitten silmien kirkas totisuus
herätti Valissa äkillisen tunteen, että hänen piti suojella tyttöä.

»Tarkoitan, että on ihmisiä ja ihmisiä», lisäsi hän ovelasti. »Teidän
isänne esimerkiksi näyttää kauhean kunnialliselta.»

»Oi niin», sanoi Holly innokkaasti, »niin hän onkin.»

Puna kohosi Valin poskille — hän muisti tuon kohtauksen Pandemoniumin
kävelyhallissa — tumman miehen, jolla oli punainen neilikka ja joka
osoittautui hänen isäkseen! »Mutta tiedättehän, minkälaisia Forsytet
ovat», sanoi hän melkein pahankurisesti. »Oi, minä unohdin, tehän ette
tiedä.»

»Minkälaisia he sitten ovat?»

»Oi, hirvittävän varovaisia, ei vähääkään urheilijoita. Katsokaa
esimerkiksi Soames enoa!»

»Minä tahtoisin», sanoi Holly.

Val hillitsi halunsa kietoa käsivartensa hänen ympärilleen. »Ei
toki», sanoi hän, »lähdetään ulos. Ehditte kyllä nähdä hänet vielä.
Minkälainen veljenne on?»

Holly johti hänet terassin poikki ruohokentälle vastaamatta. Kuinka hän
kuvailisi Jollya, joka siitä saakka, kuin hän jotakin saattoi muistaa,
oli ollut hänen herransa, mestarinsa ja ihanteensa?

»Sortaako hän teitä?» kysyi Val viekkaasti. »Minä tulen tuntemaan hänet
Oxfordissa. Onko teillä hevosia?»

Holly nyökäytti päätään. »Tahdotteko tulla katsomaan tallia?»

»Vai tahdonko?»

He kulkivat tammen alitse, ohuen pensaikon läpi ja tulivat
tallipihalle. Siellä makasi kellotornin alla pörröinen ruskean ja
valkean kirjava koira, niin vanha, ettei se jaksanut nousta, heilutti
vain hiljalleen häntäänsä, joka käpertyi selän yli.

»Tämä on Balthasar», sanoi Holly, »se on niin vanha — kauhean vanha,
melkein yhtä vanha kuin minä. Vanha poika ressu! Se on niin kiintynyt
isään.»

»Balthasar! Onpa sillä kummallinen nimi. Se ei ole puhdasrotuinen,
tiedättehän.»

»Ei ole, mutta se on niin kultainen», ja hän kumartui hyväilemään
koiraa. Tuo pehmeä, notkea olento, jolla oli tummatukkainen pää ja
hento, ruskea niska ja kädet, oli Valin mielestä outo ja suloinen, ja
tuntui ikäänkuin pujahtavan hänen ja hänen entisen tietonsa väliin.

»Kun isoisä kuoli», sanoi tyttö, »ei Balthasar tahtonut syödä kahteen
päivään. Se näki hänen kuolevan, tiedättekö.»

»Oliko hän vanha setä Jolyon? Äiti aina sanoo, että hän oli paras
kaikista.»

»Niin hän olikin», sanoi Holly koruttomasti ja avasi tallin oven.

Pilttuussa seisoi irrallaan hopeakiiltoinen päistärikkö, jolla oli
pitkä musta häntä ja harja. »Tämä on minun — Fairy.»

»Ah», sanoi Val, »kaunis ratsuhevonen. Mutta teidän pitäisi leikata
sen häntä. Se näyttäisi paljon hienommalta.» Sitten hän kohtasi tytön
ihmettelevän katseen ja ajatteli äkkiä: »Minä en tiedä — tehköön hän
kuinka tahtoo!» Ja hän veti keuhkoihinsa syvän siemauksen talli-ilmaa.
»Hevoset ovat ihania, eikö totta? Isäni —» hän vaikeni.

»Niin?» kysyi Holly.

Valin melkein valtasi halu keventää hänelle sydäntään — mutta ei
kokonaan. »Niin, minä en tiedä — hän joutuu usein vaikeuksiin hevosten
vuoksi. Minäkin harrastan niitä kovasti — ratsastusta ja metsästystä.
Minä pidän kilpa-ajoista myös ja tahtoisin olla herrasmies-jockey.» ja
unohtaen sen tosiseikan, että hän viipyisi enää päivän kaupungissa ja
että hänellä oli jo kaksi sopimusta, hän puhkesi sanomaan:

»Kuulkaa, jos minä vuokraan hevosen huomiseksi, tuletteko ratsastamaan
Richmond Parkiin?»

Holly taputti käsiään.

»Oi, kyllä! Minä suorastaan rakastan ratsastusta! Mutta tässähän on
Jollyn hevonen, miksi ette ratsastaisi sillä? Tässä se on. Voimme
lähteä teenjuonnin jälkeen.»

Val katseli epäillen housujaan. Hän oli kuvitellut esiintyvänsä
Hollyn edessä virheettömänä ratsastajana, pitkät ruskeat saappaat ja
bedfordkankaiset housut jalassa.

»En minä oikein tahtoisi ratsastaa tuolla hevosella», sanoi hän. »Ehkä
veljenne ei pitäisi siitä. Sitäpaitsi Soames eno kai tahtoo palata
kotiin. Eipä siltä, että minun mielestäni tarvitsisi välittää hänestä.
Onko teillä enoa? Tämä on aika hyvä eläin», lisäsi hän tutkien Hollyn
hevosta, tummaa ruskeata, joka näytteli silmänvalkuaistaan. »Ette kai
voi metsästellä täällä, vai kuinka?»

»Ei, minä en oikein tiedä tahtoisinko metsästää. Se on varmaan kovin
jännittävää, mutta julmaa, eikö olekin? June sanoo niin.»

»Julmaa!» huudahti Val. »Oi, se puhe on paljasta roskaa. Kuka on June?»

»Sisareni — sisarpuoleni, tiedättehän — paljon vanhempi kuin minä.»
Hän oli pannut kätensä Jollyn hevosen molemmille poskille ja hankasi
nenäänsä sen turpaan hiljaa hymisten, millä näytti olevan hypnoottinen
vaikutus eläimeen. Val katseli hänen poskeaan, joka nojasi hevosen
turpaa vastaan, ja hänen silmiään, jotka loistivat häntä itseään kohti.
»Tyttö on todella suurenmoinen», ajatteli hän.

He palasivat taloon vähemmän puheliaina, ja tällä kertaa heitä seurasi
koira Balthasar, joka käveli hitaammin kuin mikään muu maan päällä ja
ilmeisesti odotti, että he eivät ylittäisi sen vauhtimäärää.

»Tämä on hieno paikka», sanoi Val tammipuun alta, jonne he pysähtyivät
odottamaan Balthasar koiran kiipeämistä.

»On», sanoi Holly ja huokasi. »Tietysti tahtoisin päästä joka paikkaan.
Soisin, että olisin mustalainen.»

»Niin, mustalaiset ovat hauskoja», vastasi Val vakaumuksella, jonka hän
juuri sai, »tehän olettekin melkein kuin mustalainen, tiedättekö.»

Hollyn kasvot loistivat äkisti ja syvään, niinkuin tummat lehdet, joita
aurinko kultaa.

»Saada harhailla kaikkialla ja nähdä kaikki, ja elää ulkoilmassa — oi,
eikö se olisi hauskaa?»

»Lähdetään!» sanoi Val.

»Oi niin, lähdetään!»

»Siitä tulee mainio seikkailu — te ja minä vain!»

Sitten Holly huomasi asian tavattomuuden ja punastui.

»Niin, me teemme sen», sanoi Val itsepäisesti, mutta punastui hänkin.
»Minä olen siinä uskossa, että ihmisen pitää tehdä mitä hän tahtoo.
Mitä tuolla alhaalla on?»

»Keittiöpuutarha ja lammikko ja viidakko ja naapuritalo.» »Lähdemmekö
katsomaan?»

Holly katsahti takaisin taloon.

»Minä luulen, että on teenjuontiaika, isä viittoilee tuolta.»

Val vähän napisi, mutta seurasi häntä taloon.

Kun he tulivat takaisin halliin, oli kahden keski-ikäisen Forsyten
yhteisellä teenjuonnilla heihin lumoava vaikutus, ja he hiljenivät
kokonaan. Näky olikin vaikuttava. Nuo kaksi istuivat vierekkäin
eräänlaisella mosaiikkisohvalla, joka oli kuin kolme yhdistettyä
hopeaista ja punaista tuolia, ja edessään heillä oli matala teepöytä.
He näyttivät valinneen tämän paikan — istuen niin kaukana toisistaan
kuin penkki vain myönsi — jotta heidän ei tarvitsisi katsella toisiaan
liian paljon, ja he söivät ja joivat enemmän kuin puhuivat — Soames
tapansa mukaan sen näköisenä kuin halveksuisi teekaakkua sen kadotessa,
Jolyon taas ikäänkuin katsoen olevansa hieman naurettava. Satunnaisen
katsojan mielestä kumpikaan ei olisi näyttänyt ahnaalta, mutta molemmat
pistivät poskeensa kunnioitettavat määrät ravintoa. Kun nuori väki oli
saanut osuutensa, jatkui toimitus hiljaisena ja huomiota kysyvänä,
kunnes sikaareihin päästyä Jolyon sanoi Soamesille:

»Entä kuinka voi James setä?»

»Kiitos kysymystä, aika huonosti.»

»Me olemme ihmeellinen perhe, emmekö ole? Laskin tässä eräänä päivänä
kymmenen vanhan Forsyten keski-iän isäni perhe-Raamatusta. Se oli
jo kahdeksankymmentä neljä, ja viisi elää vielä. He aikovat saada
rekordin.» Ja luoden omituisen katseen Soamesiin hän lisäsi:

»Me emme ole samanlaisia miehiä kuin he, tiedäthän.»

Soames hymyili. »Luuletko tosiaankin minun myöntävän, etten muka
olisi heidän vertaisensa», näytti hän tahtovan sanoa, »tai että minä
hellittäisin jostakin, kaikkein vähimmin elämästä?»

»Me voimme kenties päästä heidän ikäänsä», jatkoi Jolyon, »mutta
itsetuntemus on kilpa-ajoa, niinkuin tiedät, ja siinä on ero
välillämme. Me olemme kadottaneet vakaumuksemme. Kuinka ja koska
itsetuntemus syntyi, sitä en ole koskaan voinut saada selville.
Isälläni oli sitä vähän, mutta minä en usko, että kenelläkään muulla
vanhalla Forsytella on ollut hiventäkään. Olla koskaan näkemättä
itseään toisten silmillä, se on erinomainen varokeino. Koko viime
vuosisadan historia kätkeytyy tuohon erotukseen meidän välillämme. Ja
meidän ja teidän välillänne», lisäsi hän silmäillen savurenkaan välistä
Valia ja Hollya, joita hänen kujeellinen katseensa vaivasi, »tulee
olemaan — toinen erotus. Olisi hauska tietää mikä.»

Soames katsoi kelloaan.

»Meidän pitää lähteä», sanoi hän, »jos aiomme ehtiä junaan.»

»Soames eno ei koskaan myöhästy junasta», mutisi Val suu täynnä.

»Miksi myöhästyisin?» vastasi Soames yksinkertaisesti.

»Oi, en tiedä», nurkui Val. »Muut ihmiset myöhästyvät.»

Ulko-ovella hän antoi Hollyn kapealle, ruskealle kädelle pitkän ja
salaisen puserruksen.

»Pitäkää minua silmällä huomenna», kuiskasi hän, »kello kolme. Minä
odotan teitä tiellä, se säästää aikaa. Me saamme mainion hauskan
ratsastusretken.» Hän katseli taakseen porttituvalta, ja jollei hänellä
olisi ollut maailmanmiehen tavat, olisi hän vilkuttanut kädellään. Hän
ei mitenkään tuntenut olevansa sillä tuulella, että olisi sietänyt
enonsa keskustelua. Mutta siitä ei ollut pelkoa. Soames pysyi täysin
mykkänä, ajatellen etäisiä asioita.

Keltaisia lehtiä putoili noiden kahden päälle, jotka kulkivat niitä
puoltatoista mailia, jotka Soames oli niin usein astellut noina
kaukaisina aikoina seuratessaan salaisen ylpeänä talon rakentamista
— tuon talon, josta piti tulla koti hänelle ja sille toiselle, josta
hän nyt aikoi pyrkiä vapautumaan. Hän kääntyi kerran katsomaan tuota
loputonta syksyistä tietä kellastuvain pensasaitojen välissä. Kylläpä
siitä oli jo pitkä! »Minä en tahdo nähdä häntä», oli hän sanonut
Jolyonille. Oliko se totta? »Ehkä minun on pakko», ajatteli hän, ja
hän vavahti tuollaisen omituisen puistatuksen vallassa, jonka sanotaan
merkitsevän sitä, että kulkee jonkun haudalla. Kylmä maailma! Kumma
maailma! Ja katsellen syrjästä sisarenpoikaansa hän ajatteli: »Olisinpa
hänen iässään! Minkähänlainen Irene nyt on?»




8. JOLYON ESIINTYY HOLHOOJANA


Kun nuo kaksi olivat lähteneet, ei Jolyon enää ruvennut maalaamaan,
sillä alkoi jo hämärtää, vaan meni työhuoneeseen vaistomaisesti
haluten uudelleen nähdä saman hetkellisen näyn, isänsä istumassa
vanhassa ruskeassa nahkatuolissa polvi polven päällä ja vilpitön katse
tuijottaen mahtavan otsan kupoolin alta. Tässä pienessä huoneessa,
joka oli koko talon kodikkain, Jolyon usein pääsi hetkelliseen
yhteyteen isänsä kanssa. Eipä siltä, että hän lopullisesti olisi
uskonut ihmishengen haudantakaiseen elämään — hänen tunteensa ei ollut
niin loogillinen — se oli pikemminkin ilmakehällistä vaikutusta,
kuin tuoksu tai kuin jokin tuollainen vahvasti animistinen muoto tai
valovaikutelma, joille taiteilijan silmät ovat erikoisen herkät. Vain
täällä, tässä pienessä, muuttumattomassa huoneessa, jossa hänen isänsä
oli viettänyt enimmät valveillaolon hetkensä, voi päästä tunteeseen,
että isä ei ollut kokonaan poissa, että tämän vanhan hengen luotettavat
neuvot ja hänen voimakkaan hellyytensä lämpö vielä olivat olemassa.

Mitä olisi isä neuvonut nyt, tuon vanhan murhenäytelmän äkkiä noustessa
pinnalle — mitä hän olisi sanonut tästä uhkauksesta, joka kohdistui
siihen henkilöön, johon hän oli niin kiintynyt elämänsä viimeisinä
viikkoina? »Minun täytyy koettaa parhaani hänen hyväkseen», ajatteli
Jolyon, »isä jätti hänet minulle testamentissaan. Mutta mikä on paras?»

Ja ikäänkuin yrittäen saavuttaa tuon vanhan Forsyten viisauden,
tasapainon ja ovelan arkijärkevyyden hän istahti vanhaan tuoliin ja
nosti toisen polven toisen päälle. Mutta hän tunsi olevansa pelkkä
varjo istuessaan siinä, eikä mikään innoittava ajatus tullut hänen
mieleensä, kun tuulen sormet koputtelivat ranskalaisen ikkunan
pimeneviin ruutuihin.

»Lähtisinkö katsomaan Ireneä?» ajatteli hän, »tai pyytäisinkö häntä
tulemaan tänne? Minkälaista on hänen elämänsä ollut? Minkälaista
se on nyt? Typerää kaivaa esiin asioita näin pitkän ajan takaa.»
Taaskin hänen serkkunsa hahmo, seisomassa hienolla oliivinvihreällä
ulko-ovella, toinen käsi ovessa kiinni, hypähti hänen mieleensä
niinkuin vanhanaikaisten kellojen veistoskuvat, jotka astuvat esiin
kellon lyödessä, ja selvemmin kuin minkään kellon äänen kuuli Jolyon
hänen sanansa: »Minä hoidan omat asiani. Olen sanonut sinulle kerran
ja sanon taas: Me emme ole kotona.» Vastenmielisyys, jota hän silloin
oli tuntenut Soamesia kohtaan — hänen litteäposkisia, parrattomia
kasvojaan, jotka olivat tulvillaan henkistä verikoiramaisuutta, hänen
niukkaa, nelikulmaista, laihaa vartaloaan, joka oli hieman köyristynyt
ikäänkuin ei voisi sulattaa jotakin luupalaa — tämä vastenmielisyys
palasi nyt tuoreena kuin konsanaan, vieläpä kummasti yltyneenä.
»Minä en pidä hänestä», ajatteli Jolyon. »Olemukseni juuria myöten
en pidä hänestä. Ja se on onni, sillä se tekee minulle helpommaksi
olla hänen vaimonsa puolella.» Ollen puoliksi taiteilija ja puoliksi
Forsyte Jolyon oli luonnostaan vastahakoinen kaikkiin niin sanottuihin
»selkkauksiin», ja jollei hän ollut suuttunut, soveltui häneen
syvästi tuo klassillinen naaraskoiran määrittely: »Mieluummin pakenee
kuin tappelee.» Pieni hymy asettui hänen partaansa. Kohtalon ivaa,
että Soamesin piti tulla tänne» — tähän taloon, jonka hän itse oli
rakennuttanut! Kuinka hän olikaan tutkinut ja töllistellyt tätä menneen
suunnitelmansa raunioita, nuuskien salaa seiniä ja portaita, arvioiden
kaikkea! Ja vaistomaisesti Jolyon ajatteli: »Minä luulen, että se mies
vieläkin asuisi kernaasti täällä. Hän ei voi koskaan lakata kaipaamasta
sitä, minkä kerran on omistanut! No niin, minun pitää toimia, tavalla
tai toisella, mutta harmillista se on — aika harmillista.»

Myöhään illalla hän kirjoitti Chelseahin kysyen, ottaisiko Irene hänet
vastaan.

Vanha vuosisata, joka oli nähnyt individualismin taimen niin kauniisti
kukoistavan, oli laskemassa pilviin, joita lähenevät myrskyt punasivat.
Sotahuhut lisäsivät eloisuutta kaupungissa, joka hälisi lomakauden
päättymistä. Jolyonista, joka harvoin tuli maalta, kadut näyttivät
kuumeisilta, kiitos noitten uusien automobiilien ja moottoripyöräin,
joita hän ei hyväksynyt esteettiseltä näkökannalta. Hän laski vaunuista
näitten ajoneuvojen luvun ja totesi, että joka kahdeskymmenes oli
niitä. »Vuosi sitten oli vain joka kolmaskymmenes», ajatteli hän, »ne
ovat tulleet jäädäkseen. Sitä enemmän vain pyöräin vilinää ja pahaa
hajua» — sillä hän kuului noihin harvinaisiin vapaamielisiin, jotka
vastustavat kaikkea uutta, kun se pukeutuu aineelliseen muotoon,
ja hän käski ajurin kääntää pian alas joelle, pois liikenteestä,
jotta hän saisi katsella vettä vaahterain kypsyvän lehtiverhon läpi.
Pienen taloryhmän kohdalla, joka oli noin viidenkymmenen yardin
päässä Embankmentista, hän käski ajurin odottaa ja meni ensimmäiseen
kerrokseen.

Kyllä, rouva Heron oli kotona!

Vakinaisten, joskin hyvin vaatimattomien tulojen vaikutus näkyi heti
Jolyonille, jolla oli mielessä tämän pienen huoneiston nukkavieru
hienostus kahdeksan vuotta sitten, silloin kun hän tuli tuomaan
hyvää uutistaan. Kaikki oli nyt raikasta, somaa ja tuoksui kukilta.
Yleisvaikutelma oli hopeanharmaa mustin, vaaleansinisin ja kultaisin
vivahduksin. »Tällä naisella on kehittynyt maku», ajatteli hän. Aika
oli kohdellut Jolyonia lempeästi, sillä hän oli Forsyte. Mutta Ireneen
aika tuskin näytti koskeneen — sen vaikutelman ainakin Jolyon sai.
Hänen silmissään Irene ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta seisoessaan
siinä myyränvärisessä kuviosamettipuvussaan, silmät tummina, pehmeinä,
tukka kuin tummaa kultaa, käsi ojennettuna ja pieni hymy huulilla.

»Ettekö tahdo istua?»

Jolyon ei ollut luultavasti koskaan istunut tuolilla täydellisemmän
hämmennyksen vallassa.

»Te ette ole muuttunut vähääkään», sanoi hän.

»Ja te näytätte nuoremmalta, Jolyon serkku.»

Jolyon haroi sormillaan tukkaansa, jonka tiheys oli vielä hänen ilonaan.

»Minä olen ikämies, mutta en tunne sitä. Maalaamisessa on jotakin, mikä
pitää ihmisen nuorena. Tizian eli yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta, ja
hänen surmaamiseensa tarvittiin rutto. Tiedättekö, kun ensi kerran näin
teidät, muistin erästä hänen tauluaan.»

»Koska näitte minut ensi kerran?»

»Kasvitieteellisessä puutarhassa.»

»Kuinka tunsitte minut, jos ette ollut koskaan ennen nähnyt minua?»

»Eräästä, joka tuli teitä tapaamaan?» Hän katsoi Ireneen rohkeasti,
mutta tämän kasvot eivät muuttuneet, ja hän sanoi hiljaa:

»Niin, monta ihmisikää sitten.»

»Mikä on teidän nuoruutenne salaisuus, Irene?»

»Ihmiset, jotka eivät _elä_, säilyvät ihmeellisesti.»

Hm, vähän katkera pieni sana! Ihmiset, jotka eivät elä! Mutta se avasi
mahdollisuuden, ja hän tarttui siihen. »Muistatteko serkkuni Soamesin?»

Hän näki Irenen heikosti hymyilevän tuolle kummalliselle kysymykselle
ja jatkoi heti: »Hän kävi minua tapaamassa toissa päivänä. Hän tahtoisi
ottaa avioeron. Tahtoisitteko te?»

»Minä?» Sana tuli kuin säikähdyksen pakosta. »Kahdentoista vuoden
jälkeen? Se on aika myöhäistä. Eikö se käy vaikeaksi?»

Jolyon katsoi tiukasti häntä kasvoihin. »Jollei —» sanoi hän.

»Jollei minulla nyt ole rakastajaa. Mutta minulla ei sen jälkeen ole
ollut ketään.»

Mitä herättivät nuo yksinkertaiset ja vilpittömät sanat Jolyonissa?
Huojennusta, yllätystä, sääliä? Venus kaksitoista vuotta ilman
rakastajaa!

»Ja kuitenkin», sanoi hän, »luulen, että tekin antaisitte aika paljon,
jos pääsisitte vapaaksi.»

»En tiedä. Mitä se nyt merkitsee?»

»Mutta jos rakastuisitte uudestaan?»

»Minä rakastaisin.» Tuohon yksinkertaiseen vastaukseen hän näytti
panevan koko filosofiansa — sellaisen ihmisen filosofian, jolle maailma
on kääntänyt selkänsä.

»No niin! Onko jotakin, jota haluatte minun sanovan hänelle?»

»Ei muuta kuin että valitan, ettei hän ole vapaa. Hänellä olisi kerran
ollut tilaisuus. En ymmärrä, miksi hän ei käyttänyt sitä hyväkseen.»

»Siksi, että hän on Forsyte; tiedättehän, että me emme koskaan luovu
mistään, jollemme halua jotakin muuta tilalle, eikä aina edes silloin.»

Irene hymyili. »Ettekö, Jolyon serkku — te kai sentään.»

»Minä tietysti olen jonkinlainen sekasikiö — en aivan puhdas Forsyte.
Minä en koskaan poista puolipennisiä pankkiosoituksistani, annan
niitten olla», sanoi Jolyon epävarmana.

»No niin, mitähän Soames tahtoo minun tilalleni nyt?»

»En tiedä, ehkä lapsia.»

Irene oli hetkisen vaiti, katsellen alas.

»Niin», mutisi hän, »se on kovaa. Minä en voi auttaa häntä vapautumaan
vaikka tahtoisinkin.»

Jolyon tuijotti hattuunsa, hänen hämmästyksensä kasvoi nopeasti,
niin myös hänen ihailunsa, ihmettelynsä ja säälinsä. Irene oli niin
ihastuttava ja niin yksinäinen, ja koko vyyhti oli niin sekava!

»No niin», sanoi hän, »minun pitää mennä tapaamaan Soamesia. Jos
voin tehdä jotakin hyväksenne, olen aina käytettävissä. Teidän pitää
ajatella minua isäni viheliäisenä vastikkeena. Joka tapauksessa annan
teidän tietää, mitä tapahtuu, kun olen puhunut Soamesin kanssa.
Hankkikoon hän ainehistoa itse.»

Irene pudisti päätään.

»Katsokaa, hänellä on paljon menetettävää, minulla ei ole mitään.
Soisin hänen pääsevän vapaaksi, mutta en ymmärrä mitä voin tehdä.»

»En minäkään ymmärrä tällä hetkellä», sanoi Jolyon ja lähti ennen
pitkää. Hän meni vaunuihinsa. Puoli neljä! Soames olisi vielä
toimistossaan.

»Poultryyn», huusi hän luukun läpi. Parlamenttitalon ja Whitehallin
edustalla sanomalehtimyyjät huusivat: »Tilanne vakava Transvaalissa!»
mutta hän tuskin kuuli huutoja, niin syventynyt hän oli muistelemaan
tuota harvinaisen kaunista olentoa, hänen pehmeätä, tummaa katsettaan
ja sanoja: »Minulla ei ole ollut ketään sen jälkeen.» Mitä ihmettä
sellainen nainen teki elämällään jouduttuaan tuolla tavoin seisovaan
veteen? Yksinään, suojattomana, jokainen miehen käsi vastassaan —
tai paremminkin kurkottamassa pienintäkin merkkiä odottaen. Ja vuosi
vuodelta jatkui tällaista elämää!

Sana »Poultry» ohikulkevain yläpuolella toi hänet takaisin
todellisuuteen.

»Forsyte, Bustard ja Forsyte» maalattuna mustin kirjaimin
hernesopanväriselle pohjalle kannusti hänet jonkinlaiseen tarmoon,
ja hän nousi kiviportaita mutisten: »Ummehtuneet vanhat omistuksen
edustajat! No niin, emme kai tulisi toimeen ilman niitä!»

»Mikä nimi?»

»Jolyon Forsyte.»

Nuorukainen katsoi häneen uteliaana, hän kun ei ollut koskaan nähnyt
parrakasta Forsytea, ja katosi.

Toimisto »Forsyte, Bustard ja Forsyte» oli hitaasti niellyt »Tooting
ja Bowlesin» toimiston ja vallannut koko ensimmäisen kerroksen.
Toiminimeen ei nyt kuulunut ketään muuta kuin Soames ja joukko
toimeenpanevia, palkattuja kirjanpitäjiä Jamesin täydellinen
syrjäänvetäytyminen noin kuusi vuotta sitten oli jouduttanut
liiketoimintaa, joka oli saanut lopullisen vauhtinsa, kun Bustard
putosi pois, uupuneena, niinkuin moni luulee, »Fryer-Forsyte»-jutun
vuoksi, joka oli hitaammassa vaiheessa kuin konsanaan ja vähemmän
omiaan hyödyttämään niitä, jotka pitivät sitä elinkeinonaan. Soames,
jolla oli terveempi ote todellisuuteen, ei ollut koskaan antanut tuon
jutun vaivata itseään, päinvastoin hän oli jo aikaa sitten tajunnut,
että Sallimus siinä lahjoitti hänelle 200 puntaa puhdasta voittoa
vuosittain ikuisesti, — — miksikä ei?

Jolyonin tullessa serkku teki luetteloa valtiolainasijoituksista,
joitten suhteen hän sotahuhujen vuoksi aikoi neuvoa asiakkaitaan heti
ryhtymään toimenpiteisiin ja lähettämään ne markkinoille ennenkuin
toiset yhtiöt tekisivät saman. Hän katseli vinosti ympärilleen ja sanoi:

»Mitä kuuluu? Minuutti vain. Istu, ole hyvä!» Ja merkittyään kolme
summaa ja pantuaan viivottimen merkiksi hän kääntyi Jolyoniin,
pureskellen litteän etusormensa kylkeä.

»No?» sanoi hän.

»Olen tavannut Irenen.»

Soames rypisti kulmiaan.

»No niin?»

»Hän on pysynyt uskollisena muistolle »

Sanottuaan tämän Jolyonia hävetti. Serkku oli leimahtanut tumman,
kellertävän punaiseksi. Miksi hänen oli pitänyt kiusata tuota
miesparkaa! »Hän pyysi minua sanomaan, että hän on pahoillaan, kun
et ole vapaa. Kaksitoista vuotta on pitkä aika. Sinä tunnet lakisi
paremmin kuin minä ja tiedät, mitä mahdollisuuksia se antaa sinulle.»
Soamesilta pääsi omituinen pieni voihkaisu, ja kumpainenkin oli runsaan
minuutin puhumatta. »Kuin vahaa», ajatteli Jolyon katsellen noita
suljetuita kasvoja, joilta punastus nopeasti hälveni. »Hän ei koskaan
anna minulle merkkiäkään siitä, mitä hän ajattelee tai aikoo tehdä.
Kuin vahaa!» Ja hän siirsi katseensa siihen kukoistavaan kaupunkiin,
»By-Street on Sea», jonka tuleva olemassaolo oli seinällä olevassa
kartassa esitettynä toiminimen asiakkaitten omistusvaistojen varalta.
Hullunkurinen ajatus välähti hänen mieleensä: »Saa nähdä tulenko
saamaan tästä kaikesta laskun — »Käynyt herra Jolyon Forsyten luona
avioeroasiani johdosta, ottanut vastaan hänen selontekonsa käynnistään
vaimoni luona, neuvonut häntä tapaamaan vaimoani uudelleen, lasku
kuusitoista shillingiä kahdeksan penceä.»

Äkkiä Soames sanoi: »Minä en voi jatkaa näin. Minä sanon sinulle, en
voi jatkaa näin.» Hänen silmänsä pälyilivät puolelta toiseen niinkuin
eläimen, joka etsii pakotietä. »Hän kärsii todella», ajatteli Jolyon.
»Minulla ei ole mitään syytä unohtaa sitä vain siksi, etten pidä
hänestä.»

»Epäilemättä asia riippuu itsestäsi», sanoi hän ystävällisesti: »Mies
voi aina ajaa tuollaiset asiat läpi ottamalla syyn omille niskoilleen.»

Soames kääntyi suoraan häneen, ja hänen äänensä tuntui tulevan jostakin
hyvin syvältä.

»Miksi minun pitäisi kärsiä enemmän kuin olen jo kärsinyt? Miksi?»

Jolyon saattoi vain kohottaa olkapäitään. Hänen järkensä myönsi, hänen
vaistonsa kapinoi, hän ei voinut sanoa miksi.

»Isäsi», jatkoi Soames, »oli kiintynyt häneen — minkätähden, sen taivas
tietää! Ja luultavasti sinäkin olet?» Hän katsoi Jolyoniin terävästi.
»Minusta näyttää, ettei tarvitse tehdä muuta kuin vääryyttä toista
henkilöä kohtaan saadakseen kaikkien myötätunnon. Minä en tiedä missä
suhteessa minua voi moittia — en ole koskaan tietänyt. Minä annoin
hänelle kaikki, mitä hän saattoi toivoa. Minä tarvitsin häntä.»

Taaskin Jolyonin järki nyökäytti, mutta hänen vaistonsa pudisti
päätään. »Mitä tämä on?» ajatteli hän, »minussa täytyy olla jotakin
hullusti. Mutta jos niin on, olkoon mieluummin hullusti kuin oikein.»

»Hän oli kuitenkin vaimoni», sanoi Soames juron vihaisesti.

Kuin väläyksessä selvisi kuuntelijalle: »Siinä sitä ollaan! Omistus! Me
kaikki omistamme esineitä. Mutta — ihmisolentoja! Uh!»

»Sinun pitää katsoa tosiseikkoihin», sanoi hän kuivasti, »tai
pikemminkin niiden puutteeseen.»

Soames katsoi häneen taaskin epäluuloisesti.

»Niiden puutteeseen?» sanoi hän. »Niin, mutta minä en ole niinkään
varma.»

»Pyydän anteeksi», vastasi Jolyon, »olen kertonut sinulle mitä hän
sanoi. Se oli täysin selvää.»

»Kokemukseni ei ole ollut se, että hänen sanoihinsa saisi sokeasti
luottaa. Saammepa nähdä.»

Jolyon nousi.

»Hyvästi», sanoi hän lyhyeen.

»Hyvästi», vastasi Soames, ja Jolyon lähti ulos koettaen ymmärtää
serkkunsa kasvojen ilmettä, joka oli puoliksi hämmästynyt, puoliksi
uhkaava. Hän tuli Waterloon asemalle häiriintyneessä mielentilassa
ikäänkuin hänen moraalinen olemuksensa olisi saanut naarmun, ja kaiken
aikaa junassa hän ajatteli Ireneä yksinäisessä asunnossaan ja Soamesia
yksinäisessä toimistossaan ja kuinka molempien elämä oli omituisesti
halpautunut. »Kahleissa!» ajatteli hän. »Kummankin kaula on kahleissa
—ja hänen kaulansa on niin kaunis!»




9. VAL KUULEE UUTISEN


Sopimusten täyttäminen ei toistaiseksi ollut mikään silmäänpistävä
piirre nuoren Val Dartien elämässä, niin että jos hän rikkoi kaksi ja
täytti yhden, oli tämä jälkimmäinen seikka, jos mikään, yllättävänä
hänen mielessään, kun hän ajaa hölkytteli kaupunkiin Robin Hillistä
oltuaan ratsastamassa Hollyn kanssa. Tyttö oli ollut sievempi kuin
hän oli luullutkaan hopeakiiltoisen pitkähäntäisen päistärikkönsä
selässä, ja itsekriitillisestä Valista tuntui tuossa lokakuun
hämärässä Lontoon ulkolaidoilla, että vain hänen saappaansa olivat
loistaneet heidän kaksituntisen yhdessäolonsa aikana. Hän otti
taskustaan uuden kultakellonsa — Jamesin lahjan — ja katsoi, ei aikaa,
vaan sitä kasvojensa osaa, jonka hän saattoi nähdä avatun kuoren
kiiltävässä pinnassa. Hänellä sattui olemaan näppylä toisen silmän
yläpuolella, ja se vaivasi häntä, sillä sen oli täytynyt vaivata
Hollya. Crumilla ei ollut koskaan näppylöitä. Crumin mukana tuli
mieleen kohtaus Pandemoniumin kävelyhallissa. Tänään hän ei ollut
tuntenut vähintäkään halua uskoa Hollylle tuota isänsä asiaa. Isältä
puuttui runollisuutta, tuota tunnetta, jonka liikehtimistä hän ensi
kerran tunsi yhdeksäntoista vuoden iässään. Liberty ja Cynthia Dark,
tuo tenhovoiman miltei myytillinen ruumistuma, Pandemonium ja tuo
epämääräisen ikäinen nainen — kaikki näytti Valista täysin mitättömältä
nyt, kun hän tuoreeltaan tuli tuon uuden, ujon ja tummatukkaisen
serkkunsa kohtauksesta. Holly ratsastikin »hurjan hienosti», niin
että oli ollut sitä imartelevampaa, kun hän oli antanut Valin mielin
määrin johtaa itseään Richmond Parkin pitkillä ratsastusteillä, vaikka
hän tunsikin ne paljon paremmin kuin poika konsanaan. Muistellessaan
nyt koko kohtausta hän kauhistui oman puheensa mitättömyyttä. Hän
tunsi, että hän kykenisi puhumaan »hurjan jännittäviä asioita»,
jos vain vielä saisi tilaisuuden, ja ajatus, että hänen huomenna
piti palata Littlehamptoniin ja lähteä Oxfordiin kahdestoista päivä
— »tuohon typerään tutkintoon» kaiken lisäksi ilman pienintäkään
mahdollisuutta sitä ennen tavata Hollya, se pimitti hänen sielunsa
vielä nopeammin kuin ilta pimeni. Hän kirjoittaisi kuitenkin Hollylle,
ja tämä oli luvannut vastata. Ehkä myöskin tyttö tulisi Oxfordiin
veljeään katsomaan. Tämä ajatus oli ensimmäinen tähti, joka syttyi
hänen mieleensä hänen ratsastaessaan Padwickin vuokratalliin Sloane
Squaren lähettyvillä. Hän laskeutui hevosen selästä ja venyttelihe
valtavasti, sillä hän oli ratsastanut hyvät kaksikymmentä viisi mailia.
Dartie hänen sielussaan pani hänet viiden minuutin ajaksi pakisemaan
nuoren Padwickin kanssa Cambridgeshiren suosikista, sitten hän marssi
pois sanoen: »Merkitkää lasku tiliini», vähän leveänä polvista ja
napsutellen saappaitaan pienellä nystyräisellä kepillään. »Minulla
ei ole mitään halua lahteä ulos», ajatteli hän. »Mahtaisikohan äiti
pistouvata samppanjaa viimeisenä iltanani?» Samppanjan ja muistojen
ääressä hän voisi hyvin viettää kotoisen illan.

Kun hän tuli alas, kylvyssä puhdistuneena, tapasi hän äitinsä, joka
tunnollisesti esiintyi avokaulaisessa iltapuvussa, ja harmikseen myös
enonsa Soamesin. He lakkasivat puhumasta kun hän tuli, sitten eno sanoi:

»Paras kertoa hänelle.»

Kuultuaan nämä sanat, jotka tietysti jollakin tavoin tarkoittivat isää,
Val ensi työkseen ajatteli Hollya. Tuliko tästä jotakin inhoittavaa?
Äiti alkoi puhua.

»Isäsi», sanoi hän muodikkaan sivistyneellä äänellään sormien melko
säälittävästi nyppiessä merenvihreätä brokadia, »isäsi, rakas poikani
— ei ole Newmarketissa, hän on matkalla Etelä-Amerikkaan. Hän — hän on
jättänyt meidät.»

Val katsoi hänestä Soamesiin. Jättänyt heidät? Oliko hän pahoillaan?
Pitikö hän isästään? Hänestä tuntui, että hän ei tietänyt. Sitten,
äkkiä — ikäänkuin gardeniain ja sikarin tuoksun yllättämänä — hänen
sydämensä vavahti ja hän oli pahoillaan. Isä kuului heille, isä
ei saanut lähteä tuolla tavoin — ei niin ole tapa tehdä! Eikä isä
sitäpaitsi aina ollut tuo Pandemoniumin kävelyhallin »tomppeli». Oli
kallisarvoisia muistoja räätälinliikkeistä ja hevosista, käynneistä
koulussa ja anteliaasta ystävällisyydestä ylimalkaan, jos isällä oli
ollut onnea.

»Mutta minkätähden?» hän kysyi. Sitten, ollen itse urheilija, hän
häpesi. Äidin kasvojen naamio oli niin hämmentynyt, ja hän puhkesi
sanomaan:

»Hyvä on, äiti, älä kerro! Mutta mitä se merkitsee?»

»Avioeroa, Val, pelkään.»

Valilta pääsi omituinen pieni voihkaisu, ja hän katsoi nopeasti enoonsa
— tuohon enoon, jota hänet oli opetettu pitämään kuin vakuutena isän
omistamisen vaaroja vastaan myöskin hänen omissa suonissaan virtailevaa
Dartie-verta vastaan. Litteäposkiset kasvot näyttivät värähtävän, ja
tämä teki hänet levottomaksi.

»Eihän siitä vain tule julkista, eihän?»

Hän muisti elävästi omat silmänsä ahmimassa monen avioerojutun
mauttomia yksityiskohtia sanomalehdistä.

»Eikö sitä jollakin tavoin voi suorittaa kaikessa hiljaisuudessa? Se on
niin vastenmielistä — äidille — ja — ja jokaiselle.»

»Kaikki tullaan suorittamaan niin hiljaisesti kuin mahdollista, siitä
voit olla varma.»

»Niin mutta miksi se ollenkaan on välttämätöntä? Eihän äiti tahdo
uusiin naimisiin?»

Hän itse, tytöt, heidän nimensä tulisi tahratuksi hänen koulutoveriensa
ja Crumin ja noiden Oxfordin miesten ja Hollyn silmien edessä!
Sietämätöntä! Mitä sillä voitettaisiin?

»Vai tahdotko, äiti?» sanoi hän terävästi.

Winifred, joka eniten rakastamansa olennon haasteesta näin oli joutunut
katsomaan omia tunteitaan silmästä silmään nousi empiirituolista, jossa
oli istunut. Hän näki että poika olisi häntä vastaan, jollei hänelle
kerrottaisi kaikkea ja kuinka hän voisi kertoa? Yhä nyppien vihreätä
brokaadia hän tuijotti Soamesiin. Val myöskin tuijotti Soamesiin.
Varmaankin tämä säädyllisyyden ja omistamisvaiston ruumistuma ei voisi
tahtoa sellaista häpeää omalle sisarelleen!

Soames liikutteli pientä, upotuksin koristettua paperiveistä hitaasti
mosaiikkipöydän pinnalla. Sitten katsomatta sisään poikaan, hän aloitti:

»Sinä et ymmärrä, mitä äidilläsi on ollut kestettävänä näinä
kahtenakymmenenä vuotena. Tämä on vain viimeinen pisara,Val.» Ja
vilkaisten sivusta Winifrediin hän lisäsi:

»Kerronko hänelle?»

Winifred oli vaiti. Jos pojalle ei kerrottaisi, olisi hän äitiään
vastaan! Mutta kuinka kauheata on kuulla tuollaisia asioita isästään!
Winifred pusersi huulensa yhteen ja nyökäytti päätään.

Soames puhui nopealla, tasaisella äänellä:

»Hän on aina ollut äidillesi taakkana. Äitisi on maksanut hänen
velkansa yhä uudelleen ja uudelleen, hän on usein ollut juovuksissa,
pidellyt äitiäsi pahoin ja uhannutkin, ja nyt hän on lähtenyt Buenos
Airesiin erään tanssijattaren kanssa.» Ja ikäänkuin epäillen näiden
sanain tehoa poikaan hän lisäsi:

»Hän otti äitisi helmet ja antoi ne tuolle naiselle.»

Silloin Valin käsi nytkähti. Tämän tuskan merkin nähdessään Winifred
huudahti:

»Riittää jo, Soames, lakkaa jo!»

Pojassa Dartie ja Forsyte taistelivat keskenään. Velkoja, juomista,
tanssijattaria kohtaan hänellä oli jonkin verran myötätuntoa, mutta
helmet — ei! Se oli liikaa! Ja äkkiä hän tunsi äidin käden pusertavan
omaansa.

»Katsohan», kuuli hän Soamesin sanovan, »emme voi antaa tuon kaiken
alkaa uudestaan. Kaikella on rajansa, meidän pitää takoa niin kauan kun
rauta on kuuma.»

Val vapautti kätensä.

»Mutta — ettehän — vain päästä julkisuuteen tuota helmiasiaa! Minä en
voisi kestää sitä — en suorastaan voisi!»

Winifred huudahti:

»Ei, ei, Val — voi, ei! Kerroimme tämän vain, että näkisit, kuinka
mahdoton isäsi on!» Ja hänen setänsä nyökäytti päätään. Vähän
rauhoittuneena Val otti savukkeen. Isä oli ostanut hänelle tuon ohuen,
leikkauksin koristetun kotelon. Oi, tämä oli sietämätöntä — juuri kun
hänen piti lähteä Oxfordiin.

»Eikö äitiä voi suojella toisin?» sanoi hän. »Minä voisin olla hänen
suojelijansa. Saattaisi kai sen tehdä sitten myöhemmin, jos se todella
on välttämätöntä.»

Hymy väreili hetkisen Soamesin huulilla ja muuttui katkeraksi.

»Sinä et tiedä mitä puhut, ei mikään ole niin kohtalokasta kuin
viivyttely noissa asioissa.»

»Kuinka niin?»

»Minä sanon sinulle, poika, ei mikään ole niin kohtalokasta. Minä
tiedän kokemuksesta.»

Hänen äänessään oli epätoivon sointi. Val katseli häntä silmät
pyöreinä, hän ei ollut koskaan ennen kuullut enonsa ilmaisevan
minkäänlaista tunnetta. Oi niin! Hän muisti nyt — oli ollut eräs
Irene täti ja jotakin oli tapahtunut — jotakin, minkä ihmiset pitivät
salassa. Hän oli kerran kuullut isänsä käyttävän Irene tädistä sanaa,
jota ei voi mainita.

»Minä en tahdo puhua pahaa isästäsi», jatkoi Soames nyrpeästi, »mutta
minä tunnen hänet kyllin hyvin ollakseni varma siitä, että hän palaa
äitisi hoteisiin ennenkuin vuosi on loppunut. Voit kuvitella, mitä se
merkitsisi hänelle ja teille kaikille tämän jälkeen. Ainoa keino on
katkaista solmu kokonaan.»

Puhe tehosi Valiin hänen tahtomattaan, ja sattuessaan katsomaan äitinsä
kasvoihin hän sai kenties ensi kerran elämässään käsityksen siitä, että
hänen omat tunteensa eivät aina olleet tärkeimmät.

»Hyvä on, äiti», sanoi hän, »koetamme auttaa sinua. Tahtoisin vain
tietää, koska se tulee tapahtumaan. Tämähän on ensimmäinen lukukausi.
En tahtoisi olla siellä, kun asia tulee julkisuuteen.»

»Voi, rakas poikani», mumisi Winifred, »se on ikävää sinulle. Näin
tavanomaisen muodon hän antoi sille, mikä hänen omista kasvoistaan
päättäen oli kipein harmi. »Koska se sitten tapahtuu, Soames?»

»En osaa sanoa — ei kuukausiin. Meidän pitää ensin saada paluuhaaste.»

»Mitä hittoa se on?» ajatteli Val. »Viheliäisiä otuksia nuo
lakimiehet! Ei kuukausiin! Minä tiedän yhden asian: minä en jää kotiin
päivälliselle!» Ja hän sanoi:

»Kauhean ikävää, äiti, mutta minun pitää nyt lähteä päivällistä
syömään.»

Vaikka tämä olikin hänen viimeinen iltansa kotona, Winifred nyökäytti
päätään melkein kiitollisena. Kumpainenkin tunsi menneensä aivan
tarpeeksi pitkälle tunteen ilmauksessa.

Val lähti Green Streetin sumuiseen vapauteen levottomana ja
masentuneena. Ja vasta ehdittyään Piccadillylle hän huomasi, että
hänellä oli vain kahdeksantoista penceä. Kahdeksallatoista pencellä
ei saisi päivällistä, ja hänen oli kova nälkä. Hän katseli kaivaten
Iseeum-klubin ikkunoita — siellä hän oli usein syönyt päivällistä
isänsä kanssa! Nuo helmet! Niitten yli ei voinut päästä! Mutta mitä
enemmän hän mietti ja mitä pitemmälle hän kulki, sitä kovempi nälkä
hänen luonnollisesti tuli. Paitsi kotiin laahustamista oli vain
kaksi paikkaa, joihin hän olisi voinut mennä — isoisän luo Park
Laneen ja Timothyn taloon Bayswater Roadille. Kumpi oli vähemmän
viheliäinen? Timothyllä annettiin kyllä oikein hyvää ruokaa, jos he
tiesivät odottaa, muuten ei. Hän valitsi Park Lanen, jossakin määrin
senkin ajatuksen johtamana, että lähteä Oxfordiin suomatta isoisälle
tilaisuutta antaa hänelle taskurahoja ei olisi kauniisti tehty heitä
kumpaakaan kohtaan. Äiti saisi tietenkin kuulla, että hän on ollut
siellä, ja se tuntuisi hänestä kummalliselta, mutta sitä ei voinut
auttaa. Hän soitti kelloa.

»Halloo, Warmson, luuletteko, että täällä on minulle asti ruokaa?»

»He menevät juuri ruokasaliin, Master Val. Herra Forsyte tulee hyvin
iloiseksi, kun näkee teidät. Hän sanoi juuri lounaalla, että teitä ei
näe enää koskaan.»

Val irvisti:

»No, tässähän minä olen. Tappakaa syötetty vasikka, Warmson, antakaa
meille samppanjaa.»

Warmson hymyili heikosti — hänen mielestään Val oli nuori veijari.

»Minä kysyn rouva Forsytelta, Master Val.»

»Minä sanon», murisi Val ottaessaan pois päällystakkiaan, »etten ole
enää koululainen, ettäs tiedätte.»

Warmson, jolta ei puuttunut huumorin lahjaa, avasi oven hirvensarvisen
päällystakkitelineen takaa ja ilmoitti:

»Herra Valerus, rouva.»

»Paha hänet periköön», ajatteli Val astuessaan sisään.

Lämmin syleily ja »Kas, Val!» Emilyn taholta ja Jamesin hieman värisevä
»Siinä sinä vihdoinkin olet!» palauttivat hänen arvokkuudentunteensa.

»Miksi et antanut meidän tietää ennakolta? Täällä on vain
lampaansatulaa. Samppanjaa, Warmson», sanoi Emily. Ja he menivät sisään.

Suuressa ruokapöydässä, joka nyt oli lyhennetty äärimmilleen ja jonka
alla niin monet muodikkaat jalat olivat lepäilleet, James istui
toisessa päässä, Emily toisessa ja Val puolitiessä heidän välillään.
Jokin tunne isovanhempain yksinäisyydestä, nyt kun heidän kaikki neljä
lastaan olivat lentäneet pesästä, saavutti pojan mielen. »Toivottavasti
saan oikaista koipeni aikoja ennen kuin pääsen isoisän ikään»,
ajatteli hän. »Vanha ukko ressu, hän on ohut kuin riuku!» Ja isoisän
keskustellessa Warmsonin kanssa sopan makeudesta hän sanoi ääntään
alentaen Emilylle:

»Kotona on sitten kurjaa, mummi. Sinä kai tiedät.»

»Tiedän, rakas poika.»

»Soames eno oli siellä, kun lähdin. Eikö sitten ole mitään keinoa estää
avioeroa? Mitä varten Soames eno niin välttämättä tahtoo sitä?»

»Hiljaa, kultani!» kuiskasi Emily. »Me pidämme sen salassa isoisältäsi.»

Jamesin ääni kuului toisesta päästä.

»Mitä se on? Mistä te puhutte?»

»Valin koulusta», vastasi Emily. »Nuori Pariser oli siellä, James,
muistatko? Hän, joka sitten melkein hävitti Monte Carlon pankin.»

James mutisi, että hän ei tietänyt — Valin tuli pitää huolta itsestään,
muuten hän joutui huonoille teille. Ja hän katsoi tyttärenpoikaansa
synkeänä, mutta samalla kiilsi katseessa epäluuloinen hellyys.

»Minä vain pelkään», sanoi Val lautaselleen, »että joudun vähän
ahtaalle, tiedätkö?»

Hän tunsi vaistomaisesti, että tuon vanhan miehen heikkoja kohtia oli
pelko, että lapsenlapset joutuisivat epävarmaan asemaan.

»No niin», sanoi James, ja soppa läikähti hänen lusikastaan, »sinähän
saat hyvät taskurahat, mutta sinun pitää pysyä niiden rajoissa.»

»Totta kai», mutisi Val, »jos ne ovat hyvät. Kuinkahan paljon tulen
saamaan, isoisä?»

»Kolmesataa viisikymmentä, se on liikaa. Minulla ei ollut juuri mitään
sinun iässäsi.»

Val huokasi. Hän oli toivonut neljää ja pelännyt kolmea. »Minä en
tiedä, mitä nuori serkkusi saa», sanoi James, »hän on siellä myös.
Hänen isänsä on rikas mies.»

»Etkö sinä ole?» kysyi Val rohkeana.

»Minäkö?» huudahti James hämmästyneenä. »Minulla on ollut niin paljon
menoja. Isäsi —» ja hän vaikeni.

»Jolyon serkulla on hurjan hieno talo. Kävin siellä Soames enon kanssa
— suurenmoinen talli.»

»Ah!» mutisi James syvästi. »Tuo talo — minä tiesin mitä siitä tulisi!»
Ja hän vaipui synkkiin mietteisiin kalanruotojensa ääressä. Hänen
poikansa murhenäytelmä ja se syvä halkeama, jonka se oli aiheuttanut
Forsyten perheessä, kykeni vielä vetämään hänet epäilyjen ja pahojen
aavistusten pyörteisiin. Val, joka ikävöi saada puhua Robin Hillistä,
koska Robin Hill oli yhtä kuin Holly, kääntyi Emilyyn ja sanoi:

»Rakennettiinko tuo talo Soames enoa varten?» Ja saatuaan
päännyökkäyksen vastaukseksi hän jatkoi: »Minä tahtoisin, että
kertoisit hänestä minulle, mummi. Mitä Irene tädistä tuli? Elääkö hän
vielä? Eno näytti olevan kovin kiihtynyt jostakin tänä iltana.»

Emily pani sormen huulilleen, mutta Irenen nimi oli ehtinyt Jamesin
korviin.

»Mistä on kysymys?» sanoi hän pysyttäen lampaanlihakappaleen juuri
suunsa eteen. »Kuka on nähnyt hänet? Minä tiesin, ettei asia vielä
siihen päättynyt.»

»Kuulehan, James», sanoi Emily, »syö päivällisesi rauhassa.

Kukaan ei ole nähnyt ketään.»

James laski haarukan kädestään.

»Sellaista se on», sanoi hän. »Sinä et kerro minulle vaikka kuolisin.
Ottaako Soames avioeron?»

»Mitä turhia», sanoi Emily verrattoman painokkaasti, »Soames on vallan
liian järkevä.»

James hapuili kaulaansa ja kokosi pitkän, valkean poskipartansa sen
luulle ja nahalle.

»Irene — hän oli aina —», hän sanoi, ja tähän arvoitukselliseen
huomautukseen keskustelu häipyi, sillä Warmson oli palannut huoneeseen.
Mutta myöhemmin, kun lampaansatulaa olivat seuranneet vihannekset ja
jälkiruoka ja kun Val oli saanut kahdenkymmenen punnan pankkiosoituksen
ja isoisänsä suudelman — joka ei muistuttanut mitään muuta suudelmaa
maailmassa, se kun tuli huulilta säikähtyneen nopeasti, ikään kuin
hetkellisen heikkouden merkkinä — hän palasi urakkaansa hallissa.

»Kerro meille Soames enosta, mummi. Mitä varten hän niin kovin tahtoisi
äitiä ottamaan avioeron?»

»Soames enosi», sanoi Emily liioitellun varmalla äänellä, »on lakimies,
rakas poikani. Hän varmaan ymmärtää asiat parhaiten.»

»Niinköhän vain?» mutisi Val. »Mutta mitä tuli Irene tädistä? Minä
muistan, että hän oli hyvin kaunis.»

»Hän — hm —», sanoi Emily, »käyttäytyi hyvin huonosti. Me emme pidä
siitä.»

»Minä vain en tahtoisi, että kaikki Oxfordissa tietäisivät meidän
asioistamme», huudahti Val, »se on inhoittava ajatus. Miksi ei isää voi
pitää loitolla ilman, että asiasta tulee julkinen?»

Emily huokasi. Hän oli aina elänyt melkein avioeroilmapiirissä,
sillä hänellä oli maailmannaisen taipumuksia — erinäiset jalat,
jotka olivat viipyneet hänen pöytänsä alla, olivat hankkineet
itselleen määrätynlaisen kuuluisuuden. Mutta kun asia koski hänen
omaa perhettään, oli se hänestä yhtä vähän hauska kuin kenestä muusta
hyvänsä. Hän oli kuitenkin huomattavan käytännöllinen ja rohkea nainen,
joka ei koskaan tavoitellut pelkkää varjoa itse esineen asemesta.

»Äitisi», sanoi hän, »tulee onnellisemmaksi, jos hän on kokonaan vapaa,
Val. Hyvää yötä, rakas poikani, älä käytä värillistä liiviä Oxfordissa,
ne eivät ole muodissa juuri nyt. Tässä on pieni lahja.»

Vielä viisi puntaa kädessään ja vähän lämpöä sydämessään, sillä
hän piti isoäidistään, Val lähti ulos Park Lanelle. Tuuli oli
hälventänyt sumun, syksyn lehdet kohisivat ja tähdet tuikkivat. Noin
paljon rahaa taskussaan hän sai halun »nähdä elämää», mutta hän ei
ollut vielä kulkenut neljääkymmentä kyynärää Piccadillyn suuntaan,
kun hänen silmiensä eteen tulivat Hollyn ujot kasvot ja silmät,
joitten vakavuudessa tanssi leikillinen pieni paholainen, ja hän
tunsi kädessään tuon lämpimän, hansikoidun käden puristuksen. »Hitto
soikoon», ajatteli hän, »minä menen kotiin.»




10. SOAMES PITÄÄ KUTSUT TULEVALLEEN


Oli melko myöhäinen vuodenaika jokimatkoja varten, mutta ilma oli
ihana ja kesä viivytteli kellastuvien lehtien alla. Soames tutki tuona
sunnuntaiaamuna toisenkin kerran säätä puutarhastaan joen varrella
lähellä Mapledurhamia. Omin käsin hän pani kuntoon ja koristeli kukilla
pienen veneensä, hän aikoi viedä vieraat soutelemaan lounaan jälkeen.
Asettaessaan nuo kiinalaisilta näyttävät tyynyt paikoilleen hän ei
olisi osannut sanoa, olisiko hän mieluummin vienyt Annetten yksinään
vai eikö. Annette oli niin kaunis — voisiko hän luottaa siihen,
ettei sanoisi peruuttamattomia sanoja, eksyisi tahdikkuuden rajojen
ulkopuolelle? Ruusut verannalla kukkivat vielä, pensasaidat olivat
ikivihreät, niin että tuskin missään näkyi keski-ikäistä syksyä, joka
olisi voinut viilentää tunnelmaa. Ja kuitenkin hän oli hermostunut,
levoton, kumman luottamaton omaan kykyynsä ohjata asioita juuri siihen
suuntaan kuin piti. Tämän käynnin tarkoituksena oli antaa Annettelle
ja hänen äidilleen oikea käsitys hänen omaisuudestaan, niin että he
olisivat valmiit suhtautumaan kunnioittaen siihen tarjoukseen, jonka
hän myöhemmin mahdollisesti tekisi. Hän pukeutui hyvin huolellisesti,
tekeytymättä liian nuoreksi tai liian vanhaksi, ja oli hyvin
kiitollinen siitä, että hänen tukkansa oli vielä tiheä ja sileä ja
ilman mitään harmaita hiuksia. Kolmasti hän kävi taulusalissa. Jos
heillä oli vähääkään käsitystä asioista, piti heidän heti huomata, että
jo tuo hänen kokoelmansa yksin oli ainakin kolmenkymmenen tuhannen
punnan arvoinen. Hän tutki tarkoin myös kaunista, joelle antavaa
makuuhuonetta, jossa he saisivat riisua pois hattunsa. Siitä tulisi
Annetten makuuhuone, jos — jos asia onnistuisi ja hänestä tulisi
Soamesin vaimo. Mennessään pukeutumispöydän ääreen hän kosketteli
kädellään sinipunervaa neulatyynyä, johon oli pistetty kaikenlaisia
neuloja. Potpourri-maljakosta tuli tuoksua, joka sai hänen päänsä
juuri vähän pyörälle. Hänen vaimonsa! Jospa koko asia vain voitaisiin
toteuttaa yhteen menoon, ilman että ensin oli kestettävä tuo avioeron
painajainen! Otsa synkeänä hän katsoi joelle, joka välkkyi ruusujen
ja ruohokentän takana. Madame Lamotte ei ikinä vastustaisi tällaista
tulevaisuutta lapselleen, Annette ei ikinä vastustaisi äitiään.
Jospa hän itse vain olisi vapaa! Hän lähti asemalle heitä vastaan.
Kuinka noilla ranskattarilla on hyvä maku! Madame Lamottella oli
musta puku sinipunervin koristein, Annettella harmaan sinipunertava
pellavapuku, kermanväriset hansikkaat ja hattu. Vähän kalpealta
hän näytti ja lontoolaiselta, ja hänen siniset silmänsä katsoivat
kainosti. Odottaessaan heitä lounaalle Soames seisoi ruokasalin
avonaisen ranskalaisikkunan edessä kokien tuota kiihkeätä nautintoa,
jonka aurinko ja kukat ja puut suovat koko täyteydessään vain, jos
nuoruus ja kauneus ovat mukana jakamassa sitä. Hän oli tilannut
lounaan erikoisen suurella huolella, viini oli valikoitua Sauternea,
ateria kokonaisuudessaan virheetön, verannalla tarjottu kahvi
ensiluokkaistakin parempaa. Rouva Lamotte otti _creme de menthe'a_,
Annette kieltäytyi. Hänen käytöksensä oli viehättävää, siihen oli juuri
pääsemässä pieni aavistus »tietoista kaunotarta». »Niin», ajatteli
Soames, »vielä vuosi Lontoota ja tuollaista elämää, ja hän on pilalla.»

Madame oli hillityn ranskalaisen hurmion vallassa. »Adorable! Le soleil
est si bon! Kuinka kaikki on _chic_, eikö totta, Annette? Monsieur on
todellinen Monte Cristo.» Annette mumisi myönnytyksen ja loi Soamesiin
katseen, jota tämä ei osannut lukea. Soames ehdotti retkeä joelle.
Mutta soutaa kahta olentoa, joista toinen näytti niin ihastuttavalta
noilla kiinalaisilla tyynyillä, oli pelkkää kärsimystä ja menetettyjen
mahdollisuuksien tunnetta, ja niinpä he soutivatkin vain vähän matkaa
Pangbournea kohti ja ajautuivat hitaasti takaisin, syksyn lehtien
silloin tällöin pudotessa Annetten tai hänen äitinsä laajan mustan
olemuksen päälle. Ja Soames ei ollut onnellinen, sillä häntä vaivasi
ajatus: »Kuinka — koska — missä — voinko sanoa — mitä?» He eivät edes
vielä tietäneet, että hän oli naimisissa. Jos hän olisi kertonut
heille olevansa naimisissa, olisi hän voinut panna alttiiksi kaikki
mahdollisuutensa, ja kuitenkin, jos hän ei lopullisesti antaisi heidän
ymmärtää, että hän toivoi Annetten kättä, voisi se joutua jonkun toisen
otteeseen ennenkuin hän olisi vapaa pyytämään sitä.

Juotaessa teetä, jota molemmat vieraat nauttivat sitruunan kera, Soames
puhui Transvaalista.

»Nyt tulee sota», sanoi hän.

Madame Lamotte lausui valituksen.

»Ces pauvres gens bergers!» Eikö heitä voitu jättää rauhaan? Soames
hymyili — kysymys tuntui hänestä niin mielettömältä.

Liikenaisena hän tietenkin ymmärsi, että englantilaiset eivät voineet
jättää laillisia kauppaetujansa valvomatta.

»Ah, niinkö!» Mutta rouva Lamotten mielestä englantilaiset olivat
vähän tekopyhiä. He puhuivat oikeudesta ja »uitlandereista», ei
liikeasioista. Monsieur oli ensimmäinen, joka oli puhunut hänelle siitä.

»Buurit ovat vain puolisivistyneitä», huomautti Soames, »he
ovat kehityksen tiellä. Ei mitenkään käy laatuun, että luovumme
yliherruudestamme.»

»Mitä se merkitsee? Yliherruus? Mikä kummallinen sana!» Soames
kävi kaunopuheiseksi, häntä yllyttivät nämä uhkaukset omistamisen
periaatetta vastaan ja Annetten katse, joka oli kiintynyt häneen. Hän
oli riemuissaan kun tyttö viimein sanoi:

»Minusta Monsieur on oikeassa. Heitä pitää opettaa.» Hän oli järkevä!

»Tietysti», sanoi Soames, »meidän pitää menetellä pidättyvästi. Minä
en ole kiihkokansallinen jingo. Meidän tulee olla lujia, mutta ei
ylimielisiä. Tahdotteko tulla katsomaan taulujani?» Heidän kulkiessaan
aarteelta toiselle hän pian huomasi, että he eivät ymmärtäneet
mitään. He kulkivat ohi uusimman Mauven, tuon huomattavan tutkielman
»Kotiinpalaavia heinäkuormia», ikäänkuin se olisi ollut kivipainos. Hän
odotti melkein hartaana, kuinka he suhtautuisivat hänen kokoelmiensa
helmeen — Israelsiin, jonka hinnannousua hän oli seurannut, kunnes hän
oli melkein varma siitä, että se oli saavuttanut huippunsa ja olisi
paremmin paikallaan taas markkinoilla. He eivät kiinnittäneet siihen
mitään huomiota. Se oli isku, ja kuitenkin oli parempi saada Annetten
maku kehitettäväkseen vielä neitseellisenä kuin joutua tekemisiin
englantilaisen keskiluokan viheliäisen, puolivillaisen makusuunnan
kanssa. Salin päässä oli muuan Meissonier, jota hän melkein häpesi —
Meissonier oli niin tasaisessa laskussa. Madame Lamotte pysähtyi sen
eteen.

»Meissonier! Ah, mikä helmi!» Hän oli joskus kuullut nimen. Soames
käytti hetkeä hyväkseen. Hän kosketti hyvin kauniisti Annetten
käsivartta ja sanoi:

»Mitä pidätte talostani, Annette?»

Annette ei väistänyt, ei vastannut. Hän katsoi Soamesia suoraan
silmiin, loi sitten katseensa maahan ja mutisi:

»Kuka siitä ei pitäisi? Se on niin kaunis!»

»Ehkä jonakin päivänä —», sanoi Soames ja pysähtyi.

Tyttö oli niin kaunis, niin varma itsestään — hän peloitti Soamesia.
Nuo ruiskukansiniset silmät, tuon kermanvalkean kaulan kaari, vartalon
hennot muodot — hän oli alituinen houkutus varomattomuuteen! Ei! Ei!
Täytyi olla varma maaperästään — paljon varmempi! »Jos nyt lakkaan»,
ajatteli hän »herätän hänessä jännitystä.» Ja hän astui rouva Lamotten
luo, joka vielä seisoi Meissonierin edessä.

»Niin, tuo on hyvä kappale hänen myöhempää tuotantoaan. Teidän pitää
tulla taas, madame, ja nähdä ne iltavalossa. Teidän pitää molempain
tulla viettämään ilta täällä.»

»Ihastuttavaa, kukapa ei mielellään näkisi niitä iltavalossa!

Ja joki mahtaa olla viehättävä kuutamolla!»

Annette mutisi:

»Sinä olet hempeämielinen, _Maman_!»

Hempeämielinen! Tuoko mustapukuinen, siisti, aineellinen ranskatar
olisi hempeämielinen! Ja äkkiä Soames tiesi varmasti, että
tunteellisuutta ei heissä kummassakaan ollut. Sitä parempi! Mitä hyötyä
oli tunteesta? Ja kuitenkin — —!

Hän ajoi heidän kanssaan asemalle ja saattoi heidät vaunuun. Hänen
kätensä tiukkenevaan puserrukseen tuntui Annetten käsi juuri hiukan
vastaavan, ja hänen kasvonsa hymyilivät Soamesille pimeyden läpi.

Hän palasi vaunujensa luo miettien. »Ajakaa kotiin, Jordan», sanoi
hän kuskille, »minä kävelen.» Ja hän kulki pitkin pimeneviä teitä, ja
varovaisuus ja omistushalu taistelivat vallasta hänen mielessään. »Bon
soir, monsieur!» Kuinka pehmeästi hän oli sen sanonut. Tiesi mitä hänen
mielessään oli! Nuo ranskalaiset — ne olivat kuin kissoja — niistä
ei tietänyt mitään! Mutta — kuinka kaunis! Mikä täydellinen nuori
olento suljettavaksi syleilyyn! Mikä äiti hänen perilliselleen! Ja hän
ajatteli hymyillen perhettään ja heidän yllätystään hänen ranskalaisen
vaimonsa vuoksi ja heidän uteliaisuuttaan ja kuinka hän leikittäisi
sillä ja antaisi sille korvapuustin — senkin mokoma perhe! Poppelit
huokasivat pimeässä, pöllö huusi jossakin. Varjot vedessä tummuivat.
»Minä tahdon ja minun täytyy päästä vapaaksi», ajatteli hän. »Minä en
enää mieti asiaa. Menen tapaamaan Ireneä. Jos tahtoo jotakin tehdyksi,
on paras toimia itse. Minun täytyy taas elää — elää ja liikkua ja
olla.» Ja tämän omituisen raamatullisen sanonnan kaikuna helähtivät
kirkonkellot kutsuen iltarukoukseen.




11. JA KÄY KATSOMASSA ENTISTÄÄN


Eräänä tiistai-iltana syötyään päivällistä klubillaan Soames
valmistautui suorittamaan sitä, mikä vaati kenties enemmän rohkeutta ja
vähemmän hienotunteisuutta kuin mikään aikaisempi teko hänen elämässään
— lukuunottamatta kenties syntymää ja erästä muuta tekoa. Hän valitsi
illan, osaksi, koska Irene silloin luultavimmin olisi kotona, mutta
pääasiassa siksi, että häneltä päivännäöllä puuttui tarpeellista
päättäväisyyttä ja että viini antoi hänelle ylimääräistä uskallusta.

Hän jätti vaununsa Embankmentille ja käveli Vanhalle Kirkolle
epävarmana taloryhmästä, missä tiesi Irenen asuvan. Hän löysi sen
viimein paljon suuremman talon takaa ja luki nimen »Rouva Irene Heron»
— Heron, jopa nyt jotakin! Hänen tyttönimensä — vai hän käytti siis
sitä taas? Sitten Soames astui takaisin katukäytävälle ja katsoi
ensimmäisen kerroksen ikkunoihin. Kulmahuoneesta näkyi valoa, ja
saattoi kuulla pianonsoittoa. Hän ei ollut koskaan pitänyt soitosta
ja oli kantanut salaista kaunaa sitä kohtaan menneinä aikoina,
jolloin Irene niin usein oli saanut pianon äärestä turvapaikan, jossa
tiesi olevansa rauhassa Soamesilta. Vastahakoisuutta! Pitkällistä
vastahakoisuutta, ensin hillittyä ja salaista, lopuksi avointa!
Katkeria muistoja toi tuo ääni mieleen. Irene siellä tietenkin soitti,
ja kun Soames nyt melkein varmasti tiesi tapaavansa hänet, oli hän
epävarmempi kuin konsanaan. Odotus värisytti hänen ruumistaan, hänen
kielensä tuntui kuivalta, sydämensä jyskytti. »Minulla ei ole mitään
syytä pelätä», ajatteli hän. Sitten lakimies hänessä muistutti
olemassaolostaan. Oliko hän tekemässä jotakin epäviisasta? Eikö
hänen olisi pitänyt järjestää virallista kohtausta Irenen holhoojan
läsnäollessa? Ei! Ei tuon Jolyonin, joka oli Irenen puolella! Ei
ikinä! Hän palasi takaisin porraskäytävään, nousi hitaasti, sydämensä
jyskytystä hilliten, tuon ainoan porrasjakson ja soitti ovikelloa. Kun
ovi avautui, määräsi hänen vaikutelmansa tuoksu — tuo tuoksu, joka tuli
kaukaa menneisyydestä tuoden mukanaan verhottuja muistoja, tuoksua
salista, johon hän ennen usein tuli, talosta, jonka hän ennen omisti —
kuivattujen ruusunlehtien ja hunajan tuoksua!

»Sanokaa, että täällä on herra Forsyte», sanoi hän, »rouva kyllä tahtoo
tavata minut.» Hän oli ajatellut tämän valmiiksi — Irene luulisi, että
tulija on Jolyon!

Kun tyttö oli mennyt ja hän oli yksinään pienessä eteisessä, johon yksi
ainoa helmenvärinen lamppu loi himmeätä valoa ja jossa seinät, matot,
kaikki oli helmenharmaata, kokonaisvaikutukseltaan aavemaista, hänellä
oli mielessä vain tämä naurettava ajatus: »Menenkö sisään päällystakki
yllä vai otanko sen pois?» Soitto taukosi, tyttö sanoi ovelta:

»Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra!»

Soames tuli sisään. Hän totesi koneellisesti, että täälläkin kaikki
oli hopeanharmaata ja että piano oli satiinipuuta. Irene oli noussut
ja seisoi pianoon nojaten, käsi, jonka hän oli laskenut koskettimille
ikäänkuin turvaa etsien, oli lyönyt äkillisen epäsoinnun, pysynyt siinä
hetkisen ja irtaantunut. Varjostetun pianokynttilän valo lankesi hänen
kaulalleen, kasvojen joutuessa melkein pimeyteen. Hänellä oli musta
iltapuku ja jonkinlainen mantilja hartioilla — Soames ei muistanut
koskaan nähneensä häntä mustissa, ja hänen mieleensä välähti ajatus:
»Hän käyttää iltapukua yksinkin ollessaan.»

»Sinä», kuuli Soames hänen kuiskaavan.

Monet kerrat Soames oli harjoitellut tätä kohtausta
mielikuvituksessaan. Harjoituksista ei nyt ollut mitään apua. Hän
yksinkertaisesti ei osannut puhua. Hän ei olisi koskaan voinut
ajatella, että tuon naisen näkeminen, jota hän oli kerran niin
intohimoisesti toivonut omakseen, sitten niin täydellisesti omistanut
ja jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen, olisi voinut
vaikuttaa häneen tällä tavoin. Hän oli kuvitellut puhuvansa ja
toimivansa puolittain liikemiehenä, puolittain tuomarina. Ja nyt tuntui
kuin hänen lähellään ei olisi ollutkaan pelkkä nainen ja harhaileva
aviovaimo, vaan jokin voima, hieno ja käsinkoskematon kuin itse
ilmakehä hänen sisällään ja ulkopuolellaan. Eräänlainen torjuva ironia
nousi hänen mieleensä.

»Niin, kummallinen vierailu! Toivon, että voit hyvin.»

»Kiitos. Tahdotko istua?»

Hän oli siirtynyt pois pianon äärestä ja mennyt ikkunan eteen vaipuen
siihen tuolille, kädet ristissä polvilla. Valo lankesi häneen tässä,
niin että Soames saattoi nähdä hänen kasvonsa, silmänsä, tukkansa
omituisesti samanlaisina kuin miksi hän ne muisti, omituisen kauniina.

Soames istahti satiinipuisen, hopeanharmaalla kankaalla päällystetyn
tuolin reunalle, aivan lähelle sitä paikkaa, missä oli seisonut.

»Sinä et ole muuttunut», sanoi hän.

»Enkö? Miksi tulit?»

»Keskustelemaan asioista.»

»Olen serkultasi kuullut, mitä tahdot.»

»No niin?»

»Minä suostun. Olisin aina suostunut.»

Hänen äänensä pidättyvän ja tiukan soinnun kuuleminen, hänen vartalonsa
valppaasti hillityn puolustusasennon näkeminen auttoi Soamesia nyt.
Tuhat muistoa tästä naisesta, joka aina oli ollut varuillaan häntä
vastaan, heräsi, ja hän sanoi katkerasti:

»Ehkä sitten tahdot olla hyvä ja antaa minulle tietoja, joiden nojalla
voin toimia. Lakia on noudatettava.»

»Minulla ei ole annettavana mitään tietoja, joita et jo tuntisi.»

»Kaksitoista vuotta! Luuletko, että minä uskon tuon?»

»Minä en luule, että uskot mitään, minkä sanon, mutta se on totuus.»

Soames katsoi häneen tiukasti. Hän oli sanonut, että Irene ei ollut
muuttunut, mutta nyt hän huomasi, että Irene oli muuttunut. Ei
kasvoista, paitsi että ne olivat kauniimmat, ei vartalolta, paitsi että
se oli hiukan täyteläisempi — ei! Hän oli muuttunut henkisesti. Hän
oli ikäänkuin kasvanut, häneen oli tullut tarmoa ja uskallusta entisen
passiivisen vastarinnan tilalle. »Ah!» ajatteli hän, »se johtuu hänen
itsenäisistä tuloistaan! Mokomakin Jolyon setä!»

»Sinä elät kai hyvissä oloissa nyt?» sanoi hän.

»Kyllä, kiitos.»

»Miksi et antanut minun pitää huolta itsestäsi? Olisin tehnyt sen,
kaikesta huolimatta.»

Heikko hymy ilmaantui Irenen huulille, mutta hän ei vastannut.

»Sinä olet vieläkin vaimoni», sanoi Soames. Miksi hän sanoi tämän, mitä
hän tarkoitti sillä, sitä hän ei tietänyt puhuessaan eikä perästäpäin.
Se oli melkein mieletön totuus, mutta sen vaikutus oli hämmästyttävä.
Irene nousi tuoliltaan ja seisoi hetkisen aivan liikkumattomana,
katsellen häntä. Sitten hän kääntyi ikkunaan ja heitti sen auki.

»Miksi tämä?» sanoi Soames terävästi. »Sinä vilustut tuossa puvussa.
Minä en ole vaarallinen.» Ja häneltä pääsi surullinen pieni naurahdus.

Irene vastasi hänen nauruunsa — heikosti, katkerasti.

»Se johtui — tavasta.»

»Aika merkillinen tapa», sanoi Soames yhtä katkerasti. »Sulje ikkuna!»

Irene sulki ikkunan ja istahti taas. Hän oli kehittänyt voimaa,
tuo nainen, tuo — hänen vaimonsa! Soames tunsi voimaa säteilevän
hänen olemuksestaan, kun hän istui siinä ikäänkuin jonkinlaisessa
haarniskassa. Miltei vaistomaisesti hän nousi ja siirtyi lähemmäksi;
hän tahtoi nähdä Irenen kasvojen ilmeen. Irene kohtasi hänen katseensa
silmiään räpäyttämättä. Taivas, kuinka kirkkaat ne silmät olivat, ja
kuinka tumman ruskeat tuota valkeata hipiää vastaan, ja tuota hiusten
tummaa ambraa! Ja kuinka hänen olkapäänsä olivat valkoiset! Kummallinen
tunne tämä! Hänenhän pitäisi vihata Ireneä!

»On parempi, että kerrot kaiken», sanoi hän. »Vapautuminen on edullista
itsellesi niinkuin minullekin. Tuo vanha asia on liian vanha.»

»Minä _olen_ kertonut kaiken.»

»Tarkoitatko, ettei sinulla ole ollut mitään — ei ketään?»

»Ei ketään. Sinun pitää hakea omasta elämästäsi.»

Tämän vastasyytöksen satuttamana Soames siirtyi pianon luo ja takaisin
uunin eteen kävellen edestakaisin niinkuin noina menneinä päivinä
heidän salissaan, jos hänen tunteensa olivat nousseet liian kiihkeiksi.

»Se ei kelpaa», sanoi hän. »Sinä jätit minut. Yleinen oikeus vaatii
että sinä —»

Hän näki Irenen kohauttavan noita valkeita olkapäitään ja kuuli hänen
kuiskaavan:

»Niin, miksi et ottanut minusta eroa silloin? Olisinko minä välittänyt?»

Soames pysähtyi ja katseli häntä kiinteästi eräänlaisen uteliaisuuden
vallassa. Mitä maailmassa tuo nainen toimitti, jos kerran eli aivan
yksin? Ja miksi ei hän ollut hakenut eroa? Vanha tunne, että Irene ei
ollut koskaan ymmärtänyt häntä, ei koskaan tehnyt hänelle oikeutta,
iski häneen siinä hänen katsellessaan Ireneä.

»Miksi et voinut olla hyvä vaimo minulle?» sanoi hän.

»Niin, oli rikos mennä kanssasi naimisiin. Olen saanut sen maksaa. Ehkä
keksit jonkin keinon. Sinun ei tarvitse välittää nimestäni, minulla ei
ole nimeä menetettävänä. Nyt luulen, että sinun on parempi lähteä.»

Tappion tunne — tunne siitä, että häneltä oli riistetty oikeus
puolustaa itseään ja vielä jokin muu tunne, jota hän ei kyennyt
selittämään itselleen, täytti Soamesin mielen kuin kylmän sumun
henkäys. Hän nousi koneellisesti, otti uuninhyllyltä pienen
posliinimaljakon, katsoi sen pohjaa ja sanoi:

»Lowestoft. Mistä olet saanut tämän? Minä ostin sen parin Jobsonilta.»
Ja äkkiä muistaen, kuinka Irene ja hän monta vuotta sitten olivat
ostaneet posliinia yhdessä, hän jäi tuijottamaan pieneen maljakkoon
ikäänkuin se olisi sisältänyt koko menneisyyden. Irenen ääni herätti
hänet.

»Ota se. Minä en tarvitse sitä.»

Soames pani sen takaisin hyllylle.

»Annatko minulle kättä?» kysyi hän.

Heikko hymy kaarsi Irenen huulia. Hän ojensi kätensä. Se tuntui
kylmältä Soamesin melkein kuumeisessa kosketuksessa. »Hän on jäätä»,
ajatteli Soames — »on aina ollut jäätä!» Mutta silloinkin, kun tämä
ajatus välähti hänen mielessään, hänen aistinsa valtasi Irenen puvun
ja ruumiin tuoksu, ikäänkuin hänen lämpönsä, joka ei ollut koskaan
ollut Soamesia varten, olisi tahtonut todistaa olemassaolonsa. Ja hän
pyörähti kantapäillään ja lähti ulos ja pois, ikäänkuin joku olisi
ajanut häntä takaa ruoska kädessä. Hän ei välittänyt edes vaunuistaan,
oli vain iloinen rannan tyhjyydestä ja joen kylmyydestä ja vaahteran
lehtien tiheästä varjosta — kulki nolona ja hämmentyneenä, kivistävin
sydämin ja epämääräisen levottomana ikäänkuin olisi tehnyt jonkin
syvän erehdyksen, jonka seurauksia hän ei voinut aavistaa ennakolta.
Ja äkkiä hänen mielensä valtasi mahdoton ajatus: entä jos Irene ei
olisikaan sanonut: »Nyt luulen, että sinun on parempi lähteä», vaan
»Luulen, että sinun on parempi jäädä!» Miltä hänestä olisi tuntunut,
mitä hän olisi tehnyt? Tuo Irenen kirottu vetovoima vaikutti häneen
vieläkin, kaikkien näiden vieraantumisen ja katkerien ajatusten vuosien
jälkeen. Se oli vielä olemassa, valmiina nousemaan hänen päähänsä ensi
merkillä, ensi kosketuksella. »Olin hullu kun lähdin!» ajatteli hän.
»En voittanut mitään. Kuka olisi voinut kuvitella? En ikinä olisi
uskonut!» Muisti, joka lensi takaisin hänen avioliittonsa ensimmäisiin
vuosiin, teki hänelle kiusallisia kepposia. Irene ei ollut ansainnut
pysyä yhtä kauniina — tuon kauneuden hän, Soames oli omistanut ja tunsi
sen niin hyvin. Ja katkeruus kumpusi hänen mieleensä, kun hän huomasi
oman ihailunsa itsepintaisuuden. Enimmät miehet olisivat vihanneet
Irenen näkemistä, ja hän olisi sen ansainnut. Hän oli tärvellyt
miehensä elämän, haavoittanut kuolettavasti hänen ylpeyttään, riistänyt
häneltä pojan. Ja kuitenkin hänen pelkkä näkemisensä — kylmänä ja
vastahakoisena niinkuin aina — kykeni tällä tavoin saattamaan Soamesin
suunniltaan! Hänessä oli jotakin kirottua magneettia! Eikä ihme, jos
hän kerran, niinkuin vakuutti, oli elänyt koskemattomana kaikki nämä
kaksitoista vuotta. Bosinney — kirottu olkoon hänen muistonsa — oli
siis elänyt koko tämän ajan hänen kanssaan! Soames ei osannut sanoa,
oliko hän iloinen tästä tiedosta vai eikö.

Lähestyessään klubiaan hän vihdoin pysähtyi ostamaan sanomalehden. Eräs
otsake kuului näin: »Buurit asettuvat ylivaltaa vastaan!» Ylivaltaa!
»Aivan kuin Irene», ajatteli Soames, »niin hänkin aina teki. Ylivalta!
Lain mukaan se vielä kuuluu minulle. Hän mahtaa olla kauhean yksinäinen
tuossa viheliäisessä pikku huoneustossa!»




12. FORSYTEN JUORUPÖRSSISSÄ


Soames kuului kahteen klubiin, »Connoisseurs», jonka nimen hän
panetti kortteihinsa ja jossa hän harvoin kävi, ja »Remove», jota hän
ei pannut kortteihinsa ja jossa hän kävi. Hän oli liittynyt tähän
vapaamieliseen yhtymään viisi vuotta sitten, saatuaan selville, että
sen jäsenet olivat nyt melkein kaikki terveitä vanhoillisia sydämeltään
ja lompakoltaan, joskaan eivät periaatteiltaan. Setä Nicholas oli
suositellut häntä. Hieno lukuhuone oli sisustettu Adam-tyyliin.

Sinä iltana tullessaan sisään hän heitti silmäyksen uutistaululle
nähdäkseen, oliko tietoja Transvaalista, ja totesi, että
valtiolainaosakkeet olivat laskeneet seitsemän kuudestoistaosaa sitten
aamun. Hän kääntyi mennäkseen lukuhuoneeseen, kun ääni sanoi hänen
takanaan:

»No, Soames, kaikkihan sujui hyvin.»

Se oli Nicholas setä, yllään iltapuku ja erikoinen avokauluksensa sekä
musta kaulanauha, jota rengas piti koossa. Taivas! Kuinka nuorelta ja
pirteältä tuo ukko näytti kahdeksankymmenen kahden vuoden iässään!

»Luulen, että Roger olisi ollut mielissään», jatkoi setä. »Kaikki
suoritettiin erittäin hyvin. Oliko se Blackleyn toimisto? Minä
merkitsen sen muistiin. Buxtonista ei ole mihinkään. Nuo buurit
kiusaavat minua — tuo Chamberlain ajaa maan sotaan. Mitä arvelet?»

»Siitä ei pääse», mutisi Soames.

Nicholas siveli kädellään laihaa, parratonta poskeaan, joka oli hyvin
ruusuinen kesähoidon jälkeen. Hänen huulensa olivat nyrpistyneet
hiukan. Tuo asia oli herättänyt henkiin kaikki hänen vapaamieliset
periaatteensa.

»Minä en luota siihen mieheen, hän on pahanilman lintu. Talojen hinnat
laskevat, jos tulee sota. Sinä tulet saamaan vaikeuksia Rogerin
perinnöstä. Sanoin hänelle usein, että hänen pitäisi myydä pois jokin
taloistaan. Hän oli itsepäinen sälli.»

»Ja sinä toinen hyvä», ajatteli Soames. Mutta hän ei koskaan väitellyt
setien kanssa ja sai sillä tavoin pitää sekä järkimiehen maineensa että
heidän omaisuutensa laillisen hoidon.

»Timothylla kerrottiin», sanoi Nicholas alentaen ääntään, »että Dartie
on vihdoinkin lähtenyt tiehensä. Se tulee olemaan helpotus isällesi.
Dartie oli mätämuna.»

Taaskin Soames nyökäytti päätään. Jos oli jokin asia, josta Forsytet
olivat todella yhtä mieltä, niin se oli Montague Dartien luonne.

»Pidä varasi», sanoi Nicholas, »tai hän palaa takaisin. Winifredin on
parempi, jos hammas kiskotaan pois, sanon minä. Ei kannata säilyttää
sitä, mikä on mennyt pilalle.»

Soames vilkaisi häneen sivusta. Hänen hermonsa, joita äskeinen kohtaus
oli kiihdyttänyt, tekivät hänet kärkkääksi näkemään persoonallisen
viittauksen noissa sanoissa.

»Minä olen neuvonut häntä siihen», sanoi hän lyhyesti.

»Hyvä on», sanoi Nicholas, »vaununi odottavat. Minun pitää lähteä
kotiin. Olen hyvin huonossa kunnossa. Terveisiä isällesi.»

Ja lujitettuaan täten verisiteitä hän astui portaita alas nuorekkaalla
tavallaan. Nuorempi ovenvartija kietoi turkin hänen ylleen.

»En ole koskaan tuntenut Nicholas setää muuten kuin »hyvin huonona»,
tuumi Soames, »enkä koskaan nähnyt häntä muuten kuin ikivihreänä. Mikä
perhe! Hänen mukaansa arvostellen minulla on edessäni kolmekymmentä
kahdeksan vuotta terveyttä. No niin, minä en aio tuhlata niitä.» Ja
astuen peilin eteen hän jäi katselemaan kasvojaan. Lukuunottamatta
uurretta tai paria ja kolmea, neljää harmaata säiettä hänen pienissä,
mustissa viiksissään — oliko hän vanhentunut enempää kuin Irene? Paras
ikä — Irene ja hän olivat molemmat parhaassa iässään! Ja kummallinen
ajatus välähti hänen mieleensä. Mahdotonta! Mieletöntä! Mutta se tuli
taas. Ja vilpittömästi hätääntyneenä tuon ajatuksen palaamisesta
ikäänkuin kuumetta edeltävästä toisesta vilunpuistatuksesta hän istahti
vaakakoneelle. Yksitoista stonea! Hän ei ollut vaihdellut painossa
kahta naulaa kahdenkymmenen vuoden aikana. Kuinka vanha Irene oli?
Lähes kolmekymmentä seitsemän — ei liian vanha saamaan lapsia — ei
mitenkään! Kolmekymmentä seitsemän ensi kuun yhdeksäntenä päivänä.
Hän muisti Irenen syntymäpäivän hyvin — oli aina tunnollisesti
viettänyt sitä, vieläpä tuota viimeistä syntymäpäivää, jonka jälkeen
Irene niin pian jätti hänet ja jolloin hän melkein varmasti tiesi,
että Irene oli uskoton. Neljä syntymäpäivää hänen talossaan. Hän oli
odottanut niitä, koska lahjat aina olivat aiheuttaneet näennäistä
kiitollisuutta, eräänlaista lämmön yritystä. Paitsi tosiaankin tuo
viimeinen syntymäpäivä — joka oli innostuttanut häntä liikaakin. Ja
hänen ajatuksensa kaikkosi pois. Muisto kasaa lakastuneita lehtiä
tekojen päälle, jotka ovat kuin kuolleita ruumiita, ja lehtien alta ne
loukkaavat aisteja vain epämääräisesti. Ja sitten hän äkkiä ajatteli:
»Minä voisin lähettää hänelle lahjan hänen syntymäpäiväkseen. Olemmehan
sentään kristittyjä! Enkö voisi — emmekö voisi yhtyä taas?» Ja hän
huokasi syvään istuessaan siinä. Annette! Ah, mutta hänen ja Annetten
välillä oli tuo viheliäinen avioerojuttu! Ja kuinka?

»Mies voi aina saada nuo asiat sujumaan, jos ottaa syyn päälleen», oli
Jolyon sanonut.

Mutta miksi hän ottaisi häväistysjutun niskoilleen ja panisi alttiiksi
koko uransa lain pylväänä? Se ei ollut oikein eikä kohtuullista.
Se olisi hullun teko! Kahdentoista vuoden ero, jonka aikana hän ei
ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin vapautuakseen, teki tyhjäksi
mahdollisuuden asettaa avioero hakemuksen perusteeksi Irenen ja
Bosinneyn suhdetta. Soames oli mukautunut, koska kerran ei ollut tehnyt
mitään päästäkseen vapaaksi, eikä olisi apua todistuksistakaan, joitten
löytyminen oli enemmän kuin epävarmaa. Sitäpaitsi hänen oma ylpeytensä
ei sallisi hänen käyttää hyväkseen tuota vanhaa tapausta, hän oli
kärsinyt siitä liiaksi. Ei! Ei mikään muu kuin uusi rikkomus Irenen
taholta — mutta hän oli kieltänyt sellaisten olemassaolon, ja Soames
oli — melkein — uskonut häntä. Tie pystyssä! Tie kerrassaan pystyssä!

Hän nousi koverretulta punaiselta samettituoliltaan tuntien elimiensä
ikäänkuin kutistuvan. Ikinä hän ei voisi nukkua tällaisena! Ja hän otti
takkinsa ja hattunsa ja lähti taas ulos kulkien itää kohti. Trafalgar
Squarella hän huomasi jotakin erikoista liikettä, joka Strandin suusta
lähtien läheni häntä. Se osoittautui olevan joukko sanomalehtimyyjiä,
jotka kuuluttivat lehtiään niin suureen ääneen, että mitään sanoja ei
voinut erottaa. Hän pysähtyi kuuntelemaan, ja yksi niistä tuli hänen
lähelleen.

»Lisälehti! Sähkösanoma! Krüger antanut ultimaatumin! Sota julistettu!»
Soames osti lehden. Siinä se sanottiin, välikkeillä painettuna! Hänen
ensimmäinen ajatuksensa oli: »Buurit tekevät itsemurhan.» Hänen toinen
ajatuksensa: »Onko vielä jotakin, jota minun pitäisi myydä?» Jos niin
oli, oli jo myöhäistä — huomenna vallitsisi Cityssä varmasti suuri
hintainlasku. Hän nieli tämän ajatuksen nakaten uhmaavasti niskaansa.
Uhkavaatimus oli hävytön — hän menettäisi rahaakin mieluummin kuin
antaisi sen jäädä rankaisematta. He tarvitsivat opetuksen, ja he
saisivat sen, mutta heidän kurittamiseensa menisi ainakin kolme
kuukautta. Ei ollut joukkoja tuolla ulkona. — Hallitus oli aina
ajastaan jäljessä! Senkin kirotut sanomalehtirotat! Mitä hyödytti
herättää koko maailma? Huomispäivän aamiaiseen oli aivan tarpeeksi
lyhyt aika. Ja hän ajatteli huolestuneena isäänsä. He huutaisivat
uutisensa Park Lanessakin. Hän kutsui ajurin, nousi rattaille ja käski
ajaa Park Laneen.

James ja Emily olivat juuri menneet levolle, ja ilmoitettuaan uutisen
Warmsonille Soames aikoi seurata heitä. Hän pysähtyi kuitenkin kysymään:

»Mitä te ajattelette asiasta, Warmson?»

Hovimestari lakkasi harjaamasta hattuharjalla silinteriä, jonka Soames
juuri oli ottanut päästään, työnsi kasvonsa vähän eteenpäin ja sanoi
matalalla äänellä:

»Niin, herra, ei heillä menestystä tule olemaan, ei tietenkään, mutta
olen kuullut sanottavan, että he ovat hyvin taitavia ampujia. Minulla
on poika Inniskillenin rykmentissä.»

»Teilläkö, Warmson? Mitä, en tietänyt, että olitte naimisissa.»

»Ette, herra. En puhu siitä. Otaksun, että hän joutuu rintamalle.»

Se lievempi järkytys, jonka Soames koki huomatessaan, että hän niin
vähän tiesi ihmisestä, jonka luuli tuntevansa perinpohjin, häipyi
lievään järkytykseen hänen tajutessaan, että sota voisi koskea ihmiseen
henkilökohtaisesti. Krimin sodan vuonna syntyneenä hän oli herännyt
tietoisuuteen vasta kun Intian kapina jo oli ohi. Sitä seuranneet
monet Brittein valtakunnan pikku sodat olivat olleet puhtaasti
ammatillisia eivätkä olleet millään tavoin koskeneet Forsyteihin
eivätkä mihinkään heidän edustamaansa politiikan haaraan. Tämä
sota ei luultavasti tulisi olemaan mikään poikkeus. Mutta hän kävi
ajatuksissaan nopeasti läpi perheensä. Kaksi Haymania, oli hän kuullut,
oli jossakin vapaaehtoisessa komppaniassa — se oli aina ollut mieluisa
ajatus, vapaaehtoisuudessa oli jotakin hienoa; he käyttivät tai olivat
käyttäneet sinistä hopealla kirjailtua univormua ja ratsastaneet. Ja
Archibald, hän muisti, oli joskus liittynyt miliisiin, mutta luopunut
siitä, koska hänen isänsä Nicholas oli pitänyt niin kovaa ääntä
»univormussa koreilemisen ajanhukasta». Hiljattain hän oli jostakin
kuullut, että nuoren Nicholasin vanhin, hyvin nuori Nicholas, oli
liittynyt vapaaehtoisiin. »Ei», ajatteli Soames noustessaan hitaasti
portaita, »ei siinä mitään vaaraa ole.»

Hän seisoi pengermällä vanhempainsa pukeutumis- ja makuuhuoneitten
edustalla ja pohti mielessään, pistäytyisikö sisään sanomaan
rauhoittavan sanan vai eikö. Hän avasi pengermän ikkunan ja kuunteli.
Piccadillyn melu oli ainoa mikä kuului, ja ajatellen: »Jos noitten
autojen luku lisääntyy, vaikuttaa se talojen hintaan», hän oli juuri
menemäisillään huoneeseen, joka oli aina valmiina häntä varten, kun hän
kuuli, vielä kaukaisena, sanomalehtimyyjän käheän huudon. Sieltä ne
tulivat, juuri talon ohi! Hän koputti äitinsä ovelle ja meni sisään.

Isä istui sängyssä, korvat höröllään valkean tukan alla, jonka Emily
piti niin kauniisti leikattuna. Hän näytti rusottavalta ja äärettömän
siistiltä istuessaan siinä vaikeitten lakanain ja tyynyjen keskellä,
mistä hänen korkeat, laihat, yöpukuun verhotut olkapäänsä ulkonivat
terävinä harjanteina. Vain silmät, jotka olivat harmaat ja epäluuloiset
kuivuneitten luomiensa alla, siirtyivät ikkunasta katsomaan Emilyä,
joka kampatakissaan kulki edestakaisin puserrellen hajuvesipulloon
kiinnitettyä palloruiskua. Huoneessa tuntui heikko kölninveden tuoksu.

»Ei mitään hätää», sanoi Soames, »ei ole tulipalo. Buurit vain ovat
julistaneet sodan — siinä kaikki.»

Emily keskeytti ruiskuttamisensa.

»Oh!» oli kaikki, mitä hän sanoi. Sitten hän katsoi Jamesiin.

Soameskin katsoi isäänsä. Hän otti uutisen vastaan toisin kuin
he olivat odottaneet, ikäänkuin jokin heille vieras ajatus olisi
askarruttanut häntä.

»Hm», sanoi hän äkkiä. »Minä en elä niin kauan, että näkisin tämän
asian päätöstä.»

»Mitä tyhjää, James! Se päättyy jouluksi.»

»Mistä sinä sen tiedät», vastasi James katkerasti. »Kaunis soppa
siitä tulikin — ja tähän aikaan vuorokautta kaiken lisäksi!» Hän
palasi hiljaisuuteen, ja hänen vaimonsa ja poikansa odottivat kuin
hypnotisoituina hänen sanovan: »Minä en osaa sanoa — en tiedä — minä
tiesin kuinka tulisi käymään!» Mutta hän ei sanonut. Harmaat silmät
vaihtoivat suuntaa, mutta ilmeisesti eivät nähneet mitään tässä
huoneessa; sitten äkkiä tapahtui liikettä lakanain alla, ja polvet
nousivat äkkiä hyvin korkealle.

»Heidän pitäisi lähettää sinne Roberts. Kaikki johtuu tuosta
Gladstonesta ja hänen Majubastaan.»

Molemmat kuulijat panivat merkille jotakin tavallisuudesta poikkeavaa
hänen äänessään, jotakin todellista levottomuutta. Oli kuin hän
olisi sanonut: »En koskaan enää saa nähdä vanhaa maatani turvassa
ja rauhassa. Minun pitää kuolla ennenkuin tiedän, että Englanti on
voittanut.» Ja huolimatta siitäkin tunteestaan, että Jamesin hätäilyä
ei pitänyt rohkaista, he olivat molemmat liikutettuja. Soames meni
vuoteen viereen ja siveli isänsä kättä, joka oli tullut esiin lakanain
alta pitkänä ja kurttuisena ja suonikkaana.

»Huomatkaa sanani», sanoi James, »valtiolainaosakkeet menevät alle
nimellisarvonsa. Mikäli minä ymmärrän, voi Val lähteä mukaan.»

»Mitä hulluja, James», huusi Emily, »sinähän puhut aivan kuin olisi
vaaraa.»

Hänen rauhallinen äänensä näytti tyynnyttävän Jamesin tällä kertaa.

»No niin», mutisi hän, »sanoinhan teille kuinka tulisi käymään. Minä en
tiedä, olen varma — kukaan ei kerro minulle mitään. Oletko täällä yötä,
poikani?»

Jännitys oli ohi, hän tasaantuisi nyt tavalliseen levottomuuteensa, ja
Soames puristi hänen kättään vakuuttaen, että olisi yötä täällä, ja
meni huoneeseensa.

Seuraavana iltapäivänä oli Timothyn talossa suurin ihmispaljous moneen
vuoteen. Kansallisissa tilaisuuksissa, niinkuin tämä, olikin melkein
mahdotonta olla menemättä sinne. Eipä siltä, että tässä olisi ollut
mitään vaaraa, tai oikeammin, sitä oli juuri sen verran, että oli pakko
vakuuttaa toisilleen, ettei ollut vaaraa.

Nicholas oli ensimmäinen. Hän oli nähnyt Soamesin edellisenä päivänä
— Soames oli sanonut, että sota oli välttämätön. Tuo vanha Krüger oli
tullut lapseksi uudestaan — mitä, hän oli seitsemänkymmentä viisi tai
ei mitään! (Nicholas oli kahdeksankymmentä kaksi.) Mitä Timothy oli
sanonut? Hänhän oli saanut kohtauksen Majuban jälkeen. Nuo buurit
olivat ahnasta joukkoa! Tummatukkainen Francie, joka oli tullut hänen
kintereillään, huudahti vastustushaluisena, niinkuin sopikin Rogerin
tyttären vapaalle hengelle:

»Pata kattilaa soimaa, Nicholas setä! Mitä paljon sitten uitlanderit
ovat?» Mitä paljon, tosiaankin! Uusi lausetapa, luultavasti lähtöisin
hänen veljestään Georgesta.

Juley tädin mielestä Francien ei pitäisi sanoa tuollaista. Rakkaan
rouva MacAnderin poika, Charlie MacAnder, oli uitlander hänkin, eikä
kukaan voinut sanoa häntä ahnaaksi. Ja tähän Francie vastasi erään
sutkauksensa, joka oli hävytön ja kovasti muodissa:

»No hänestä voi sanoa: isä Skotlannissa, äiti vanha kissa.»

Juley täti peitti korvansa liian myöhään, mutta Hester täti hymyili.
Nicholas taas pani huulet lerpalleen — sukkeluus, jota hän itse ei
ollut keksinyt, ei juuri ollut hänen makuunsa. Juuri silloin tuli
Marian Tweetyman ja hänen jälkeensä melkein välittömästi nuori
Nicholas. Nähdessään poikansa Nicholas nousi.

»No niin, minun pitää lähteä», sanoi hän. »Nick tässä kertoo teille,
kuka on voittanut kilpa-ajoissa.» Ja hän lähti, annettuaan tämän
letkauksen vanhimmalleen, joka ollen laskutaidon pylväitä ja erään
henkivakuutusyhtiön pää, oli yhtä haluton urheiluun kuin isä konsanaan.
Tuo rakas Nicholas! Mitkä kilpa-ajot ne olivat? Vai oliko se vain
hänen leikinlaskuaan? Hän oli ihmeellinen mies ikäisekseen! Kuinka
monta sokeripalaa rakas Marian ottaa? Ja kuinka jaksavat Giles ja
Jesse? Juley täti otaksui, että heidän vapaaehtoisella rykmentillään
nyt tulisi täysi työ rannikkojen suojelemisessa, vaikka tietysti
buureilla ei ollut laivoja. Mutta eihän sitä koskaan voinut tietää,
mitä ranskalaiset saattaisivat tehdä, jos heillä oli menestystä,
varsinkaan tuon kauhean Fashodan jutun jälkeen, joka oli säikyttänyt
Timothya siinä määrin, ettei hän ollut kuukausmääriin perästäpäin
tehnyt mitään sijoituksia. Buurien kiittämättömyys oli niin suunnaton,
kaiken jälkeen, mitä heidän hyväkseen oli tehty — tohtori Jamesoninkin
he olivat vanginneet, ja hän oli niin herttainen, oli rouva MacAnder
aina sanonut. Ja Sir Alfred Milner oli lähetetty puhumaan heille — niin
viisas mies! Juley täti ei tietänyt, mitä he vielä tahtoivat.

Mutta tänä hetkenä tapahtui tuollainen sensatsio — niin kallisarvoinen
Timothyn talossa — joita suuret hetket väliin kutsuivat esiin:

»Neiti June Forsyte.»

Tädit Juley ja Hester olivat heti jaloillaan vapisten pidätetystä
kaunasta, mutta vanha kiintymys puhkesi samalla esiin, ja ylpeitäkin he
olivat Junen, tuhlaajalapsen, paluusta! No mutta _tämäpä_ oli yllätys!
Rakas June — kaikkien näiden vuosien jälkeen! Ja kuinka hän oli kaunis!
Ei vähääkään muuttunut! Heidän huulillaan melkein pyöri kysymys: »Ja
kuinka voi rakas isoisä?» sillä tänä pyörryttävänä hetkenä unohtui,
että rakas Jolyon parka oli maannut haudassaan jo seitsemän vuotta.

Uljain ja rehellisin kaikista Forsyteistä, June, jolla oli päättäväinen
leuka ja vilkkaat silmät ja tukka kuin tulenliekkejä, istahti hentona
ja lyhyenä kullatulle tuolille, jossa oli helmillä kirjailtu istuin,
aivan kuin ei olisi kulunut kymmenen vuotta siitä kun hän viimeksi
kävi heitä katsomassa — kymmenen vuotta matkoja ja itsenäisyyttä ja
antaumusta siipirikoille. Nämä siipirikot olivat viime aikoina yhä
nimenomaisemmin olleet maalareita, piirtäjiä ja kuvanveistäjiä, niin
että hänen oli yhä vaikeampi kärsiä Forsyteja ja heidän toivottoman
epätaiteellista suhtautumistaan elämään. Hän oli itse asiassa melkein
lakannut uskomasta, että hänellä sukulaisia olikaan, ja katseli nyt
ympärilleen miltei uhmaavan suorasukaisesti, mikä oli erinomaisen
epämukavaa huoneessaolijoille. Hän ei ollut odottanut näkevänsä
ketään muita kuin »nuo vanhat raukat», ja miksi hän oli tullut heitä
katsomaan, sen hän tuskin tiesi, paitsi että matkallaan Oxford
Streetiltä erääseen Latimer Roadin atelieriin hän oli äkkiä syvän
katumuksen vallassa tullut muistaneeksi nuo kaksi unohtunutta vanhaa
siipirikkoa.

Juley täti katkaisi taas hiljaisuuden: »Olemme juuri sanoneet,
kultaseni, kuinka kauhea se buurien asia on! Ja eikö tuo vanha Krüger
ole julkea!»

»Julkea!» sanoi June. »Minusta hänessä ei ole mitään vikaa. Tarvitseeko
meidän sekaantua heidän asioihinsa? Jos hän ajaa kaikki nuo viheliäiset
uitlanderit tiehensä, on se heille parhaiksi. He kärkkyvät vain rahaa.»

Jännittyneen hiljaisuuden katkaisi Francien ääni:

»Mitä? Oletko buurilaismielinen?» (epäilemättä tuon sanan ensimmäinen
käyttö).

»Niin! Miksi emme voi jättää heitä rauhaan?» sanoi June, juuri kun
palvelustyttö ovenraossa ilmoitti: »Herra Soames Forsyte.» Sensatsio
toisensa jälkeen! Tervehtiminen melkein keskeytyi — niin uteliaita
olivat kaikki näkemään, kuinka June ja Soames suhtautuisivat tähän
kohtaamiseen, sillä jollei suorastaan tiedetty, niin ainakin ovelasti
aavistettiin, että he eivät olleet tavanneet toisiaan tuon vanhan ja
valitettavan jutun jälkeen, joka oli ollut Junen sulhasen Bosinneyn
ja Soamesin vaimon välillä. Heidän nähtiin nyt nipinnapin koskettavan
toistensa kättä ja katsovan toisiaan vain vasempaan silmään. Juley täti
tuli heti avuksi.

»June kulta on niin erikoinen. Kuvittele, Soames, hänen mielestään
buurit eivät ole mitenkään moitittavia.»

»He tahtoivat vain olla itsenäisiä», sanoi June, »ja miksi emme antaisi
heidän olla?»

»Siksi», vastasi Soames vähän vinosti hymyillen, »että he ovat
sattuneet suostumaan meidän ylivaltaamme.»

»Ylivaltaan!» toisti June halveksivasti. »Me emme vain tahtoisi joutua
kenenkään ylivaltaan.»

»He saavat etuja korvaukseksi», vastasi Soames, »sopimus on sopimus.»

»Sopimukset eivät aina ole oikeudenmukaisia», leimahti June, »ja jos ne
eivät ole, pitäisi ne purkaa. Buurit ovat paljon heikommat. Me voisimme
olla jalomielisiä.»

Soames nyrpisti nenäänsä. »Tuo on pelkkää tunnetta», sanoi hän.

Hester täti, jolle mikään ei ollut kauheampaa kuin jonkinlainen
erimielisyys, kurkotti tässä eteenpäin ja huomautti päättävästi:

»Kuinka kaunis ilma on ollutkaan täksi vuodenajaksi.» Mutta Junea ei
voitu viedä harhaan.

»En ymmärrä, miksi tunnetta pitäisi halveksia. Sehän on parasta
maailmassa.» Hän katseli uhmaten ympärilleen, ja Juley tädin piti taas
ehtiä hätään.

»Oletko ostanut tauluja hiljattain, Soames?»

Tädin verraton vaisto väärän asian sanomisessa ei ollut pettänyt häntä
nytkään. Soames punastui. Jos hän mainitsisi viime ostonsa, joutuisi
hän suoraan ylenkatseen kitaan. Sillä jotenkin he kaikki tiesivät Junen
ennakkorakkauden »neroja» kohtaan, jotka eivät olleet vielä päässeet
jaloilleen, ja hänen ylenkatseensa »menestystä» kohtaan, jollei hänen
oma sormensa ollut mukana sen vakiinnuttamisessa.

»Yhden tai pari», mutisi hän.

Mutta Junen kasvot olivat muuttuneet, Forsyte hänessä näki
mahdollisuutensa. Miksi ei Soames ostaisi joitakin tauluja Eric
Cobbleylta — hänen uusimmalta siipirikoltaan? Ja äkkiä hän ryhtyi
hyökkäykseen. Tunsiko Soames Eric Cobbleyn tuotantoa? Se oli niin
ihmeellinen. Hän oli tulevaisuuden mies.

Kyllä vain, Soames tunsi hänen tuotantonsa. Se oli hänen silmissään
»sekasotkua», joka ei koskaan saisi yleisöä puolelleen.

June tulistui.

»Tietysti ei, sehän on vihoviimeistä, mitä ihmiset tahtoisivat
seinälleen. Minä luulin, että olet taiteentuntija etkä taulukauppias.»

»Tietysti Soames on taiteentuntija», kiirehti Juley täti sanomaan.
»Hänellä on ihmeellinen maku — hän osaa aina edeltä käsin sanoa, mikä
tulee menestymään.»

»Oh!» huudahti June hypähtäen pystyyn helmikoristeiselta tuoliltaan.
»Minä vihaan tuota menestyksen mittapuuta. Miksi eivät ihmiset voi
ostaa tavaroita siksi, että pitävät niistä?»

»Tarkoitat», sanoi Francie, »siksi, että sinä pidät niistä.»

Ja lyhyen hiljaisuuden aikana kuultiin nuoren Nicholasin sanovan, että
Violet (hänen neljäntensä) otti tunteja pastellimaalauksessa, hän ei
tietänyt oliko siitä mitään hyötyä.

»Hyvästi sitten, täti pieni», sanoi June, »minun pitää jatkaa
matkaani.» Ja hän suuteli tätejään, katseli uhmaavasti ympäri huonetta,
sanoi vielä kerran »hyvästi» ja lähti. Tuulen henkäys näytti saattavan
hänet ulos, ikäänkuin jokainen olisi huokaissut.

Kolmas yllätys tuli ennenkuin kukaan oli ehtinyt puhua:

»Herra James Forsyte.»

James tuli sisään nojaten keveästi keppiin, yllään turkki, joka teki
hänet näennäisen lihavaksi.

Kaikki nousivat seisomaan. James oli niin vanha, eikä hän ollut käynyt
Timothyllä lähes kahteen vuoteen.

»Täällä on kuuma», sanoi hän.

Soames vapautti hänet turkista eikä sitä tehdessään voinut olla
ihailematta isänsä asun kiiltoa. James istahti — hän oli vain polvia,
kyynärpäitä, lievetakkia ja pitkää valkeata poskipartaa.

»Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän.

Vaikka hänen sanoillaan ei ollut mitään näennäistä tarkoitusta, he
kaikki ymmärsivät, että hän puhui Junesta. Hänen katseensa etsi
Soamesin kasvoja.

»Minusta oli paras tulla itse katsomaan. Mitä he ovat vastanneet
Krügerille?»

Soames otti esille erään iltalehden ja luki tärkeimmät otsakkeet.

»Hallitus ryhtynyt välittömiin toimenpiteisiin, sotatila alkanut.»

»Ah», sanoi James ja huokasi. »Minä pelkäsin, että he pötkisivät pakoon
niinkuin vanha Gladstone. Tällä kertaa teemme heistä lopun.»

Kaikki tuijottivat häneen. James! Aina hätäilevä, hermostunut, levoton!
James alituisine »Minä sanoin kuinka tulisi käymään», pessimismeineen,
varovaisine sijoituksineen. Oli jotakin kaameata tässä vanhimman
elossaolevan Forsyten päättäväisyydessä.

»Missä Timothy on?» sanoi James. »Hänen pitäisi kiinnittää huomiota
tähän.»

Juley täti sanoi, että hän ei tietänyt, Timothy ei ollut puhunut
paljoakaan lounaalla sinä päivänä. Hester täti nousi ja pujahti pois
huoneesta, ja Francie sanoi melkein pahanilkisesti:

»Buurit ovat kova pähkinä purtavaksi, James setä!»

»Hm», mutisi James. »Mistä olet saanut tietosi? Kukaan ei kerro
minulle.»

Nuori Nicholas huomautti lempeällä äänellään, että Nick (hänen
vanhimpansa) alkoi nyt säännöllisesti käydä sotaharjoituksissa.

»Ah», mutisi James ja tuijotti eteensä — hänen ajatuksensa olivat
Valissa. »Hänen pitää huolehtia äidistään», sanoi hän, »hänellä ei ole
aikaa harjoituksiin ja sen semmoisiin, tuollainen isä kun hänellä on.»
Tämä arvoituksellinen sana aiheutti hiljaisuuden, kunnes hän taas puhui.

»Mitä June tahtoi täältä?» Ja hänen katseensa viipyi epäilevänä
heissä jokaisessa vuoronperään. »Hänen isänsä on rikas mies nyt.»
Keskustelu kääntyi Jolyoniin, muistettiin, koska hänet oli viimeksi
nähty. Arveltiin, että hän kävi ulkomailla usein ja tapasi kaikenlaisia
ihmisiä nyt, kun hänen vaimonsa oli kuollut. Hänen akvarellinsa olivat
näytteillä ja hänellä oli menestystä. Francie meni niin pitkälle, että
sanoi:

»Minä tahtoisin nähdä hänet taas, hän oli aika herttainen.» Juley täti
muisteli, kuinka hän kerran oli nukahtanut tuolle sohvalle, jolla James
nyt istui. Hän oli aina ollut hyvin ystävällinen, mitä Soames arveli?

Kaikki tiesivät, että Jolyon oli Irenen holhooja ja tunsivat kysymyksen
arkaluontoisuuden. He katselivat Soamesia kiinnostuneina. Heikko puna
oli noussut hänen poskilleen.

»Hän alkaa harmaantua», sanoi Soames.

Tosiaanko! Oliko Soames tavannut hänet? Soames nyökäytti päätään, ja
puna katosi.

James sanoi äkkiä: »Niin no, minä en tiedä, en osaa sanoa.»

Se ilmaisi niin selvästi jokaisen läsnäolijan ajatuksen, että tässä oli
jotakin takana, ettei kukaan vastannut. Mutta samassa hetkessä Hester
täti palasi.

»Timothy», sanoi hän matalalla äänellä, »Timothy on ostanut kartan ja
kiinnittänyt — kiinnittänyt siihen kolme lippua.»

Timothy oli —! Huokaus kävi kautta koko seurueen.

Jos Timothy tosiaankin jo oli kiinnittänyt kolme lippua — no niin,
se osoitti mihin kansa kykenee, kun se on noussut. Sota oli jo itse
asiassa voitettu.




13. JOLYON HUOMAA, MISTÄ ON KYSYMYS


Jolyon seisoi ikkunan ääressä Hollyn lapsuudenaikaisessa
makuuhuoneessa, joka oli muutettu atelieriksi, ei siksi, että se antoi
pohjoiseen, vaan siksi, että siitä oli laaja näköala yli seudun aina
Epsomin katsomolavaan saakka. Hän siirtyi sivuikkunaan, josta oli
näköala tallipihaan, ja vihelsi Balthasar koiralle, joka alituisesti
makasi kellotornin alla. Vanha koira katsahti ylös ja heilutti
häntäänsä. »Vanha poika parka», ajatteli Jolyon siirtyen takaisin
toisen ikkunan luo.

Hän oli ollut levoton koko tämän viikon, aina siitä saakka, kun
oli koettanut esiintyä holhoojana. Hän oli tuntenut epämukavuutta
omassatunnossaan, joka aina oli kärkäs, häiriötä säälintunteessaan,
joka helposti kiihtyi, ja omituista tietoisuutta siitä, että hänen
kauneudenrakkautensa oli saanut lopullisen kohteen. Syksy oli vallannut
vanhan tammen, sen lehdet olivat tulossa ruskeiksi. Aurinko oli ollut
runsas ja kuuma tänä kesänä. Niinkuin puitten, niin on ihmistenkin
elämä! »Minun pitäisi elää kauan», ajatteli Jolyon, »minä homehdun
lämmön puutteesta. Jollen voi tehdä työtä, lähden Pariisiin.» Mutta
Pariisin muisteleminen ei huvittanut häntä. Sitäpaitsi, kuinka hän
voisi lähteä? Hänen piti viipyä nähdäkseen, mitä Soames aikoi tehdä.
»Olen Irenen holhooja. En voi jättää häntä vaille suojelusta»,
ajatteli hän. Hänestä tuntui omituiselta, että hän saattoi vielä niin
tavattoman selvästi nähdä Irenen tuossa pikku salissaan, johon hän oli
vain kahdesti astunut. Hänen kauneudessaan mahtoi olla eräänlaista
kipeätä sopusointua. Mikään kirjaimellinen muotokuva ei voisi koskaan
tehdä hänelle oikeutta, hänen olemuksensa ydin oli — niin, mikä?...
Kavioitten kapse kutsui hänet takaisin toiseen ikkunaan. Holly ratsasti
pihalla pitkähäntäisellä päistäriköllään. Hän katsahti ikkunaan,
ja isä heilutti hänelle kättään. Tyttö oli ollut melko hiljainen
viime aikoina, alkoi olla täysikasvanut, arveli isä, alkoi kaivata
tulevaansa, niinkuin kaikki muut — nuoret! Aika on totisesti paholaisen
keksintöä! Ja käsittäen anteeksiantamattomaksi hulluudeksi tuon
ohikiitävän mukavuuden tuhlailemisen hän tarttui pensseliinsä. Mutta
siitä ei ollut hyötyä, hän ei osannut keskittää katsettaan — sitäpaitsi
alkoi jo hämärtää. »Minä lähden kaupunkiin», ajatteli hän. Hallissa
palvelustyttö tuli häntä vastaan.

»Eräs rouva kysyy teitä, herra, hän sanoo olevansa rouva Heron.»

Ihmeellinen sattuma! Jolyon meni taulugalleriaan, niinkuin sitä vielä
nimitettiin, ja näki Irenen seisovan ikkunan ääressä.

Irene tuli häntä kohti sanoen:

»Minä olen tullut luvattomia teitä, viidakon ja puutarhan kautta. Tulin
aina sitä tietä katsomaan Jolyon setää.»

»Te ette voi tehdä mitään luvatonta täällä», vastasi Jolyon, »se on
historiallisista syistä mahdotonta. Ajattelin juuri teitä.»

Irene hymyili. Ja oli kuin jokin olisi loistanut läpi — ei se
ollut pelkkää sielukkuutta, se oli kirkkaampaa, täyteläisempää,
houkuttelevampaa.

»Historiallista!» mutisi hän. »Sanoin kerran Jolyon sedälle, että
rakkaus on ikuinen. No niin, sitä se ei ole. Vain vastenmielisyys
kestää.»

Jolyon tuijotti häneen. Oliko hän päässyt Bosinneystä vihdoinkin?

»Niin», sanoi Jolyon, »vastenmielisyys on syvempää kuin rakkaus tai
viha siksi, että se on hermojen luonnollinen tuote, ja niitä emme
muuta.»

»Tulin kertomaan teille, että Soames on käynyt tapaamassa minua. Hän
sanoi jotakin, mikä säikähdytti minua. Hän sanoi: »Sinä olet vaimoni
vieläkin!»

»Mitä!» huudahti Jolyon. »Teidän ei pitäisi asua yksin.» Ja hän
tuijotti Ireneen vieläkin, kiusanaan ajatus, että missä Kauneutta oli,
siinä ei mikään sujunut aivan suorasti — minkä vuoksi epäilemättä monet
ihmiset pitivät Kauneutta epämoraalisena.

»Entä sitten?»

»Hän pyysi minua antamaan kättä.»

»Annoitteko?»

»Annoin. Olen varma, että hän ei olisi tahtonut vielä tullessaan
sisään, mutta hän muutti mieltä ollessaan luonani.»

»Ah, teidän ei varmastikaan pitäisi asua yksin.»

»En tunne ketään naista, jonka voisin pyytää seurakseni, ja enhän voi
tilaamalla saada rakastajaakaan tulemaan, Jolyon serkku.»

»Taivas varjelkoon!» sanoi Jolyon. »Mikä noiduttu tilanne! Ettekö
jää päivälliselle? Eikö? No, antakaa minun saattaa itsenne takaisin
kaupunkiin, olen aikonut käydä siellä tänä iltana.»

»Ihanko totta?»

»Ihan totta. Minä tulen valmiiksi viidessä minuutissa.»

Matkalla asemalle he puhuivat tauluista ja musiikista, englantilaisen
ja ranskalaisen luonteen eroavaisuuksista ja erilaisesta
suhtautumisesta taiteeseen. Mutta pensasaitojen värit pitkän, suoran
tien varsilla, peipposten viserrys heidän ympärillään, poltettujen
rikkaruohojen lemu, Irenen kaulan kaarteet, noitten tummien silmien
tenho, jotka silloin tällöin kääntyivät häneen, kauniin vartalon
viehätys — kaikki tämä teki Jolyoniin paljon syvemmän vaikutuksen
kuin heidän vaihtamansa sanat. Vaistomaisesti hän käveli suorempana,
joustavammin askelin.

Junassa hän kyseli Ireneltä, miten tämä vietti päivänsä.

Ompeli pukujaan, kävi ostoksilla, eräässä sairaalassa, soitti pianoa,
käänsi ranskasta. Hänellä näytti olevan eräältä kustantajalta
säännöllistä työtä, joka vähän lisäsi hänen tulojaan. Hän oli harvoin
ulkona iltaisin. »Olen asunut niin kauan yksinäni, näettekös, että en
välitä vähääkään. Uskon, että olen luonnostani yksineläjä.»

»Sitä minä en usko», sanoi Jolyon. »Onko teillä paljon tuttavia?»

»Hyvin vähän.»

Waterloosta he ottivat ajurin, ja Jolyon saattoi hänet omalle ovelle
saakka. Puristaen hänen kättään erotessa Jolyon sanoi: »Tiedättehän,
että voitte aina tulla meidän luoksemme Robin Hilliin. Antakaa minun
tietää kaikki mitä tapahtuu. Hyvästi Irene.»

»Hyvästi», vastasi Irene pehmeästi.

Jolyon kiipesi takaisin vaunuihinsa ihmetellen itsekseen, miksi hän ei
ollut pyytänyt Ireneä kanssaan päivälliselle ja teatteriin. Yksinäinen,
nälkiintynyt, pysähtynyt oli Irenen elämä! »Hotch Potch-klubi», sanoi
hän ajurille luukun läpi. Kun vaunut kääntyivät Embankmentille, tuli
vastaan eräs mies silinteri päässä ja päällystakki yllä kulkien
nopeasti ja niin läheltä seinää, että hän näytti hipaisevan sitä.

»Kautta Juppiterin!» ajatteli Jolyon. »Soames itse! Mitä hänellä on
mielessä?» Ja hän pysäytti vaununsa kulmauksen taakse, nousi pois
ja palasi kohtaan, mistä saattoi nähdä Irenen asunnon oven. Soames
oli pysähtynyt talon eteen ja katseli Irenen valaistua ikkunaa. »Jos
hän menee sisään», ajatteli Jolyon, »mitä minä silloin teen? Mitä
minulla on oikeus tehdä?» Oli aivan totta, mitä tuo mies oli sanonut.
Irene oli vielä hänen vaimonsa ja täysin turvaton kaikkia ikävyyksiä
vastaan. »Niin, jos hän menee sisään, menen minä perässä», ajatteli
Jolyon. Ja hän alkoi liikkua taloa kohti. Soames eteni myös, nyt hän
oli aivan oven edessä. Mutta äkkiä hän pysähtyi, pyörähti ympäri
kantapäillään ja palasi takaisin jokea kohti. »Mitä nyt?» ajatteli
Jolyon. »Muutama askel vielä, ja hän tuntee minut.» Ja hän kääntyi
ympäri. Serkun askelet pitivät samaa tahtia kuin hänen omansa. Mutta
hän ehti vaunuilleen ja pääsi sisään ennenkuin Soames oli kääntynyt
kadunkulmauksesta. »Ajakaa», sanoi hän luukun läpi. Soamesin hahmo
ilmestyi vaunujen viereen.

»Ajuri!» huusi Soames. »Oletteko vapaa? Halloo!»

»Halloo!» vastasi Jolyon. »Sinäkö?»

Nopea epäluulo serkun kasvoissa, jotka näyttivät valkeilta lampun
valossa, sai hänet tekemään päätöksensä.

»Voit päästä matkassani», sanoi hän, »jos olet menossa Länteen.»

»Kiitos», vastasi Soames ja nousi vaunuihin.

»Olen ollut katsomassa Ireneä», sanoi Jolyon, kun vaunut lähtivät
liikkeelle.

»Tosiaanko?»

»Sinä kävit itse katsomassa häntä eilen, kuulin.»

»Niin kävin», sanoi Soames, »hän on vaimoni, niinkuin tiedät.»
Äänensävy, ylähuulen ylenkatseellinen nirpistys nostattivat Jolyonissa
äkillisen kiukun, mutta hän hillitsi sen.

»Sinun pitäisi tietää asiat parhaiten», sanoi hän, »mutta jos aiot
hakea hänestä eroa, ei ole kovinkaan viisasta käydä katsomassa häntä,
vai kuinka? Ei voi juosta jäniksen kanssa ja ajaa takaa koirain kanssa.»

»Varoituksesi on erittäin ystävällinen», sanoi Soames, »mutta minä en
ole vielä tehnyt päätöstäni.»

»_Hän_ on», sanoi Jolyon katsoen suoraan eteensä. »Sinä et voi
palauttaa oloja sille kannalle, millä ne olivat kaksitoista vuotta
sitten.»

»Sen saamme nähdä.»

»Kuulehan nyt», sanoi Jolyon, »hän on viheliäisessä asemassa, ja
minä olen ainoa ihminen, jolla on jotakin laillista sanomista hänen
asioissaan.»

»Paitsi minä itse», vastasi Soames, »joka myöskin olen viheliäisessä
asemassa. Hänen asemansa on se, minkä hän itse on luonut itselleen,
minun se, minkä hän on luonut minulle. En ole vähääkään varma, enkö
hänen oman etunsa vuoksi vaadi häntä palaamaan luokseni.»

»Mitä!» huudahti Jolyon, ja koko hänen ruumiinsa vavahti.

»En tiedä, mitä tarkoitat tuolla »Mitä»-huudollasi», vastasi Soames
kylmästi. »Sinun sanottavasi hänen asioissaan rajoittuu siihen, että
maksat hänen elinkorkonsa, ole hyvä ja pidä se mielessäsi. Katsoessani
parhaaksi olla häpäisemättä häntä avioerohakemuksella, pidätin samalla
oikeuteni itselläni, ja niinkuin sanottu, en ole ollenkaan varma, enkö
vielä vaadi saada käyttää niitä.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Jolyon ja naurahti.

»Niin», sanoi Soames, ja hänen äänessään oli jotakin leppymätöntä.
»Minä en ole unohtanut pilkkanimeä, jonka isä antoi minulle, 'varakas
mies'. Minä en turhan vuoksi tahdo pilkkanimeä.»

»Tämähän on mieletöntä», mumisi Jolyon. No niin, eihän tuo mies voinut
pakottaa vaimoaan palaamaan luokseen. Ne ajat olivat ainakin ohi! Ja
hän katseli Soamesiin ajatellen. »Onko hän todellinen, tuo mies?»
Mutta Soames näytti hyvin todelliselta istuessaan siinä nelikulmaisena
ja melkein eleganttina, leikatuin viiksin, kasvot kalpeina ja hammas
näkymässä siitä paikasta, missä huuli oli kohonneena pysyvään
hymyilyyn. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Jolyon ajatteli: »Sen
sijaan, että olisin auttanut, olen vain pahentanut hänen asemaansa,»
Äkkiä Soames sanoi:

»Se olisi monessa suhteessa parasta, mitä hänelle voisi tapahtua.»

Nämä sanat kuohuttivat Jolyonin mieltä niin, että hänen oli vaikea
istua hiljaa vaunuissa. Oli kuin hänet olisi suljettu sisään satojen
maanmiestensä kanssa, suljettu sisään tuon erikoisen kansallisluonteen
piirteen kanssa, joka oli aina hänelle vastenmielinen, tuon piirteen,
jonka hän tiesi niin äärimmäisen luonnolliseksi ja joka kuitenkin
tuntui hänestä selittämättömältä — heidän vahva uskonsa sopimuksiin
ja omistusoikeuksiin, heidän hyveellinen itsetyytyväisyytensä
vedotessaan näihin oikeuksiin. Hänen vieressään täällä vaunuissa oli
omistamisvaiston todellinen ruumistuma, lihaksitullut summa — hänen oma
sukulaisensa, sitäpaitsi! Se oli kammottavaa ja sietämätöntä! »Mutta
tässä on kysymys enemmästäkin!» ajatteli hän, ja hänen mieltään etoi.
»Sanotaan, että koira palaa oksennuksensa ääreen! Irenen näkeminen on
herättänyt henkiin jotakin. Kauneus! Paholainen piilee siinä!»

»Niinkuin sanoin», huomautti Soames, »en ole vielä tehnyt päätöstäni.
Olen kiitollinen, jos jätät hänet kokonaan rauhaan.»

Jolyon puri huuliaan. Hän, joka aina oli vihannut riitoja, melkein
toivotti tämän riidanajatuksen tervetulleeksi.

»En voi luvata sinulle mitään sellaista», sanoi hän lyhyesti.

»Hyvä on», sanoi Soames, »sittenpä tiedämme, missä olemme. Minä jään
tähän.» Ja pysähdyttäen vaunut hän poistui ääneti, ilman mitään
hyvästijätön merkkiä. Jolyon jatkoi matkaa klubilleen.

Kaduilla ilmoitettiin ensimmäistä sotauutista, mutta hän ei
kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mitä hän saattoi tehdä
auttaakseen Ireneä? Jospa vain isä olisi elänyt! Hän olisi voinut
tehdä niin paljon! Mutta miksi hän ei voisi tehdä kaikkea sitä, minkä
isä olisi tehnyt? Eikö hän ollut kyllin vanha — viisikymmenvuotias
ja toistamiseen leskenä, täysikasvuisten tytärten ja pojan isä.
»Kummallista», ajatteli hän. »Jos hän olisi ruma, en epäröisi
hetkeäkään. Kauneus on paholaisen keksintöä, jos on sille herkkä!»
Ja hän meni klubin lukuhuoneeseen sydän levottomana. Tuossa samassa
huoneessa Bosinney ja hän olivat puhelleet eräänä kesäiltapäivänä; hän
muisti vielä nytkin sen hienon ja kätketyn saarnan, jonka hän Junen
etuja valvoen oli pitänyt tuolle nuorelle miehelle ja sen Forsytein
diagnoosin, jonka hän oli yrittänyt laatia, sekä kuinka hän itse oli
koettanut arvailla, minkälaatuista naista vastaan hän oli varoittanut
tuota nuorta miestä. Entä nyt? Hän itse melkein oli varoitusten
tarpeessa. »Tämäpä hiton moisen hassua!» ajatteli hän. »Todella
hitonmoisen hassua!»




14. SOAMES TIETÄÄ, MITÄ TAHTOO


On kovin paljon helpompi sanoa: »Sittenpä tiedämme, missä olemme» kuin
tarkoittaa jotakin erikoista näillä sanoilla. Ja lausuessaan ne Soames
vain purki vaistojensa jäytävää mustasukkaisuutta. Hän nousi vaunuista
varovaisen kiukun vallassa — suuttuneena itselleen siitä, ettei ollut
nähnyt Ireneä ja Jolyonille siitä, että tämä oli nähnyt sekä lopuksi
omalle kyvyttömyydelleen tarkalleen sanoa, mitä hän tahtoi.

Hän oli lähtenyt vaunuista, koska ei voinut sietää serkkunsa vieressä
istumista, ja kävellen ripein askelin itää kohti hän ajatteli: »Minä en
luota tuohon Jolyoniin rahtuakaan. Joka kerran on ollut hylkiö, on aina
hylkiö!» Sillä miehellä oli luontainen myötätunto — löyhyyttä kohtaan
(hän karttoi sanaa synti, joka oli liian melodraamallinen Forsyten
käytettäväksi).

Epävarmuus pyyteissä oli hänelle uusi tunne. Hän oli kuin lapsi
uuden, luvatun leikkikalun ja vanhan menetetyn välillä, ja hän
ihmetteli itseään. Vielä viime sunnuntain pyyde oli näyttänyt selvältä
vapaus vain ja Annette. »Minäpä menen syömään päivällistä sinne»,
ajatteli hän. Annetten näkeminen voisi palauttaa hänen aikeittensa
yksinkertaisuuden, tyynnyttää hänen kiihtymyksensä, selvittää hänen
mielensä.

Ravintola oli aika täysi paljon ulkomaalaisia ja väkeä, jotka
ulkonäöstään päättäen hänen silmissään olivat kirjailijoita tai
taiteilijoita. Keskustelun katkelmia tuli hänen korviinsa lautasten ja
lasien kilinän läpi. Hän kuuli selvästi myötätuntoa ilmaistavan buureja
kohtaan, brittiläistä hallitusta moitittavan. »Ei minulla ole suuria
ajatuksia heidän asiakaspiiristään», ajatteli hän. Hän söi päiväiksensä
jämeänä ja joi erikoiskahvinsa ilmaisematta läsnäoloaan, ja vihdoin
lopetettuaan piti varansa, ettei häntä nähty, kun hän kulki rouva
Lamotten pyhäkköä kohti. Niinkuin hän otaksui, olivat he illallisella
— tuo illallinen näytti niin paljon paremmalta kuin se päivällinen,
jonka hän juuri oli nauttinut, että hän tunsi eräänlaista mielipahaa
— ja he tervehtivät häntä niin näennäisen aidosti yllätettyinä, että
hän ajatteli äkillisen epäluulon vallassa: »Luulenpa, että he tiesivät
minun olleen täällä kaiken aikaa.» Hän loi Annetteen salaisen ja
tutkivan katseen. Niin sievä, niin viattoman näköinen — voisiko hän
pyydystellä miestä? Hän kääntyi rouva Lamotteen ja sanoi:

»Olen syönyt päivällistä täällä.»

Todellako! Jospa hän vain olisi tietänyt! Hän olisi voinut suositella
erikoisia ruokalajeja; mikä vahinko! Soames vahvistui epäluulossaan.
»Minun pitää katsoa, mitä teen», ajatteli hän yrmeästi.

»Vielä pieni kuppi hyvin erikoista kahvia, _monsieur_, likööriä, Grand
Marnier?» Ja rouva Lamotte nousi hankkimaan noita herkkuja.

Jäätyään Annetten kanssa yksin Soames sanoi: »No niin, Annette?»
huulillaan pieni, torjuva hymy.

Tyttö punastui. Tämä seikka, joka viime sunnuntaina olisi saanut
hänen hermonsa värisemään, tuntui nyt jokseenkin samalta, kuin jos
hänen omistamansa koira olisi heiluttanut häntäänsä ja katsonut
häneen. Hänellä oli omituinen voiman tunne — oli kuin hänen olisi vain
tarvinnut sanoa: »Tule suutelemaan minua», ja tyttö olisi tullut.
Ja kuitenkin — se oli kummallista — toisetkin kasvot, toiset muodot
tuntuivat olevan huoneessa, ja johtuiko hänen hermojensa kutkutus tästä
— vai tuosta toisesta? Hän noikkasi ravintolaan päin ja sanoi: »Teillä
on aika merkillisiäkin asiakkaita. Pidättekö tästä elämästä?»

Annette katsoi häneen hetkisen, katsoi alas ja leikki haarukallaan.

»En», sanoi hän, »en pidä.»

»Minä saan hänet», ajatteli Soames, »jos tahdon hänet. Mutta tahdonko
hänet?» Annette oli viehättävä, hän oli kaunis — hyvin kaunis, hän oli
raikas, hänellä oli eräänlaista makua. Soamesin silmät tarkastelivat
tätä pientä huonetta, mutta hänen sielunsa silmät ehtivät muualle
— puolihämärään huoneeseen, jossa oli hopeanharmaat seinät ja
satiinipuinen piano, ja nainen seisomassa pianon ääressä peräytyen
ikäänkuin tulijan tieltä — nainen, jolla oli valkeat, hänelle tutut
olkapäät ja tummat silmät, joihin hän oli yrittänyt tutustua, ja
tukka kuin tummaa, himmeätä ambraa. Ja niinkuin taiteilijassa, joka
tavoittelee saavuttamatonta ja on aina janoinen, niin nousi hänessäkin
tänä hetkenä tuon vanhan, ikuisesti tyydyttämättömän intohimon jano.

»No niin», sanoi hän levollisesti, »te olette nuori. Teillä on kaikki
edessänne.»

Annette pudisti päätään.

»Minä luulen väliin, että minulla ei ole edessäni muuta kuin kovaa
työtä. Minä en ole niin ihastunut työhön kuin äiti.»

»Äitinne on ihme», sanoi Soames hienon ivallisesti. »Hän ei koskaan
päästä taloonsa mitään vikaa.»

Annette huokasi. »Mahtaa olla ihmeellistä olla rikas.»

»Oi, teistä kyllä tulee rikas jonakin päivänä», vastasi Soames yhä
hienosti ivaten, »älkää pelätkö!»

Annette kohautti olkapäitään. _Monsieur_ on hyvin ystävällinen.» Ja hän
pisti nyrpistyneitten huultensa väliin suklaapalan.

»Niin, kultaseni», ajatteli Soames, »hyvin sievät huulet.»

Rouva Lamotte, joka toi kahvia ja likööriä, teki lopun tästä
keskustelusta. Soames ei viipynyt kauan.

Päästyään ulos Sohon kaduille, jotka aina vaikuttivat häneen kuin
epäasianmukaisesti omistettu omaisuus, hän mietti. Jos Irene vain olisi
antanut hänelle pojan, ei hän nyt kiertelisi naisten jäljillä! Tuo
ajatus hypähti esiin hänen sisemmän tajuntansa pimeästä vahtikopista.
Poika — jotakin, jonka hän näkisi edessään, jotakin, joka tekisi
jäljelläolevan elämän elämisen arvoiseksi, jotakin, jolle hän voisi
jättäytyä, jokin oman itsen ikuistus. »Jos minulla olisi poika»,
ajatteli hän katkerana, »oikea laillinen poika, voisin suostua elämään
niinkuin tähän asti. Nainen on melkein sama kuin toinenkin, loppujen
lopulta.» Mutta kävellessään hän pudisti päätään. Ei! Nainen ei ollut
sama kuin toinen nainen. Hän oli monesti koettanut vastahakoisen
avioelämänsä aikana ajatella niin ja oli aina epäonnistunut. Hän
epäonnistui nytkin. Hän koetti ajatella, että Annette oli sama kuin
tuo toinen. Mutta hän ei ollut, hänessä ei ollut tuon vanhan intohimon
tenhoa. »Ja Irene on vaimoni», ajatteli hän, »laillinen vaimoni. En
ole tehnyt mitään, joka olisi voinut karkoittaa hänet luotani. Miksi
hän ei voisi tulla takaisin? Se on oikein, lainmukaista? Siitä ei tule
mitään häväistysjuttua, ei mitään häiriötä. Jos se on epämiellyttävää
hänelle — mutta miksi se olisi? Minä en ole spitaalitautinen, ja
hän — hän ei enää ole rakastunut!» Miksi hänen tarvitsi paneutua
alttiiksi avioero-oikeuden viekkaille juonille ja likaiselle häpeälle
ja uhkaavalle tappiolle, kun Irene oli tuossa, valmiina kuin tyhjä
talo, joka odotti vain, että laillinen omistaja ottaisi sen uudelleen
käytäntöön? Niin salamyhkäiselle luonteelle kuin Soamesille ajatus,
että hän hiljaisesti voisi taas ottaa haltuunsa omaisuutensa
tarvitsematta luovuttaa maailmalle mitään, oli kiihkeän houkutteleva.
»Ei», ajatteli hän, »olen iloinen, että kävin katsomassa tuota tyttöä.
Nyt tiedän, mitä eniten tahdon. Jos Irene vain tahtoisi tulla takaisin,
olisin niin hienotunteinen kuin hän ikinä tahtoo, hän saisi elää omaa
elämäänsä, mutta ehkä — ehkä hän vielä voisi kiintyäkin minuun.»
Hänellä oli pala kurkussaan. Ja hän kulki jurosti Green Parkin kaiteen
sivua isänsä taloa kohti yrittäen astua varjolleen, joka kulki hänen
edellään kirkkaassa kuunvalossa.






TOINEN OSA




1. KOLMAS SUKUPOLVI


Jolly Forsyte asteli Oxfordin High Streetiä eräänä marraskuun
iltapäivänä, Val Dartie asteli samaa katua vastakkaiseen suuntaan.
Jolly oli juuri muuttanut pois flanellisen soutupukunsa ja oli
matkalla »Paistinpannu-klubiin» johon hänet äskettäin oli hyväksytty.
Val oli juuri muuttanut pois ratsastuspukunsa ja oli matkalla — ei
»paistinpannuun», vaan »tuleen» — erään vedonlyöjän luo Cornmarketiin.

»Halloo!» sanoi Jolly.

»Halloo!» vastasi Val.

Serkukset olivat kohdanneet vasta kahdesti, Jolly, toisen vuoden
ylioppilas, oli kerran kutsunut keltanokan aamiaiselle, ja edellisenä
iltana he olivat tavanneet toisensa hieman oudoissa olosuhteissa.

Erään Cornmarketin räätälin yläkerroksessa asui tuollainen
etuoikeutettu nuori olento, jota sanotaan alaikäiseksi, jonka perintö
on suuri, vanhemmat kuolleet, holhoojat kaukana ja vaistot paheelliset.
Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli aloittanut viehättävän elämänuran,
tuollaisen, joka on niin käsittämätön tavallisille kuolevaisille,
joille yksikin vararikko riittää. Hän oli jo kuuluisa Oxfordin
ainoan pelipöydän omistajana ja käytti tulevia varojansa huimaavaa
vauhtia. Hän sivuutti itse Crumin, vaikka kuuluikin verevään ja hieman
härkämäiseen tyyppiin, jolta puuttui Crumin lumoava väsähtäneisyys.
Valille oli ollut jonkinlainen kaste päästä hänen pelipöytänsä ääreen
ja kuin kasteenuudistus palata monen tunnin kuluttua takaisin collegeen
ikkunan kautta, jonka ristikot eivät pystyneet esteiksi. Nostaessaan
tuona riemun iltana kerran katseensa pöydän viekoittelevasta vihreästä
hän oli savupilven läpi nähnyt serkkunsa seisovan vastakkaisella
puolella. »Rouge gagne, impair, et manque!» Hän ei ollut silleen nähnyt
Jollya.

»Tule Paistinpannuun teetä juomaan», sanoi Jolly, ja he astuivat sisään.

Nähdessään heidät yhdessä olisi vieras voinut panna merkille
epämääräisen yhtäläisyyden näiden Forsytein kolmanteen polveen
kuuluvien pikkuserkkujen välillä, saman kasvojen muodon, vaikka Jollyn
silmät olivatkin tummempaa harmaata, tukka vaaleampi ja kiharampi.

»Teetä ja voipullia, olkaa hyvä», sanoi Jolly.

»Tahdotko maistaa savukkeitani», sanoi Val. »Näin sinut eilen illalla.
Kuinka menestyit?»

»Minä en pelannut.»

»Minä voitin viisitoista savuketta.»

Vaikka Jollyn tekikin mieli toistaa eräs omalaatuinen selitys pelistä,
jonka hän kerran oli kuullut isältään — »Kun tulet nyljetyksi, sinua
kiukuttaa, kun nyljet muita, sinua ellottaa» — hän tyytyi sanomaan:

»Aika mätää koko peli minun mielestäni. Kävin koulua tuon nuorukaisen
kanssa. Hän on kauhea narri.»

»Oi, ei suinkaan», sanoi Val, niinkuin särjettyä jumalaa puolustetaan,
»hän on hurjan mukava poika.»

He tupruttelivat savujaan hiljaisuudessa.

»Sinä olet tavannut omaiseni, eikö niin?» sanoi Jolly. »He tulevat
tänne huomenna.»

Val punastui vähän.

»Niinkö! Minä voin antaa sinulle mainiot tiedot Manchesterin marraskuun
kilpailuista.»

»Kiitos, minä harrastan vain klassillisia kilpa-ajoja.»

»Niissä ei voi tehdä rahaa», sanoi Val.

»Minä vihaan kilparataa», sanoi Jolly, »siellä on sellainen hälinä ja
paha haju. Hevosia kyllä mielelläni käyn katsomassa.»

»Minusta on hauska saada mielipiteellensä vahvistusta», vastasi Val.

Jolly hymyili, hymy muistutti hänen isäänsä. »Minä en ole koskaan
onnistunut saamaan. Minä menetän aina rahaa, jos lyön vetoa.»

»Täytyyhän toki maksaa oppirahoja.»

»Niin, mutta koko asia on siinä, että osaa vetää ihmisiä nenästä.»

»Totta kai, muuten he vetävät sinua nenästä — siitähän koko jännitys.»

Jolly näytti vähän ylenkatseelliselta.

»Mitä sinä harrastat? Soutuako?»

»En — ratsastusta ja ajelua. Aion ruveta pelaamaan poloa ensi
lukukaudella, jos saan isoisäni suostumaan maksuihin.»

»Hän siis on vanha James setä, eikö niin? Minkälainen hän on?»

»Vanhempi kuin neljäkymmentä kukkulaa», sanoi Val, »ja luulee aina
joutuvansa vararikkoon.»

»Minun isoisäni ja hän kai olivat veljiä.»

»Minä en luule, että noiden vanhojen joukossa oli ketään urheilijaa»,
sanoi Val, »he kai jumaloivat rahaa.»

»Ei ainakaan minun väkeni», sanoi Jolly lämpimästi.

Val karisti tuhan savukkeestaan.

»Raha on luotu kulutettavaksi», sanoi hän. »Toivoisin, hitto vieköön,
että minulla olisi enemmän.»

Jolly katsoi häneen tuolla suoralla ja tuikealla tavalla, jonka hän oli
perinyt vanhalta Jolyonilta: Eihän rahoista puhuta! Ja taaskin seurasi
hiljaisuus, jonka aikana he joivat teetään ja söivät voipullia.

»Missä omaisesi tulevat asumaan?» kysyi Val harkitun välinpitämättömänä.

»Sateenkaaressa. Mitä ajattelet sodasta?»

»Mätää, ainakin toistaiseksi. Buurit eivät sitten ole vähääkään
urheilijoita. Miksi he eivät ryhdy avoimeen taisteluun?»

»Miksi he tekisivät sen? Heillä on kaikki vastassaan, paitsi juuri
heidän sodankäyntitapansa. Minä melkein ihailen heitä.»

»He osaavat ampua ja ratsastaa», myönsi Val, »mutta he ovat kehnoa
joukkoa. Tunnetko Crumin?»

»Mertonista? Ulkomuodolta vain. Hän kuuluu myös tuohon jaloon sakkiin,
eikö niin? Teeskentelyä ja muitten matkimista kaikki tyyni.»

Val sanoi lujasti: »Hän on ystäväni.»

»Ooh, anteeksi.» Ja he istuivat tuijottaen kömpelösti toistensa ohi,
kumpikin satutettuna omassa erikois-snobismissaan. Sillä Jolly kehitti
itseään vaistomaisesti erään piirin mukaan, jonka tunnuslauseena
oli: »Koettakaapas ikävystyttää meitä! Elämä ei ole puoleksikaan
kyllin pitkä, ja me aiomme puhua nopeammin ja kirpeämmin, tehdä
enemmän ja oppia enemmän ja viipyä eri puheenaineissa vähemmän kuin
te osaatte kuvitellakaan. Me olemme »parhaat» — tehdyt teräslangasta
ja ruoskansiimasta.» Ja Val kehitti itseään vaistomaisesti erään
piirin mukaan, jonka tunnuslauseena oli: »Koettakaapas herättää
meissä mielenkiintoa ja saada meitä innostumaan! Meillä on jo ollut
joka ainoa elämys, ja jollei ole, väitämme kuitenkin, että niin on
laita. Me olemme saaneet niin tarpeeksemme elämästä, että mitkään
tunnit eivät ole meille pikkutunteja. Me menetämme viimeiset pennimme
tyvenin mielin. Olemme lentäneet nopeasti ja päässeet kaiken ohi.
Savukkeen savua koko maailma. Bismillah!» Kilpailun henki, joka on
tunkeutunut englantilaisten luihin ja ytimiin asti, pakotti näitä
kahta nuorta Forsytea etsimään ihanteet, ja vuosisadan lopulla
ihanteet ovat sekavat. Ylimyssääty oli jo enimmäkseen omaksunut
»voimaihmis»-periaatteen, vaikka siellä täällä jokin sellainen kuin
Crum joka kuului aateliin — väsähtäneesti liittyi ihannoimaan tuota
pelaajain Nirvanaa, joka oli ollut kahdeksankymmenluvun vanhojen
keikarien ja elostelijain _summum bonum_. Ja Crumin ympärillä oli vielä
jokin ylimyssäädyn harhaantunut vesa ja joukko rikkaitten poikia.

Mutta serkusten välillä oli toinenkin, paljon vähemmän ilmeinen
vastahakoisuuden syy, joka johtui tuosta epämääräisestä
perhe-yhdennäköisyydestä, mikä kenties harmitti heitä kumpaakin, tai
jostakin puolittaisesta tietoisuudesta, että heidän sukuhaarojensa
välillä oli vallinnut ja vallitsi vielä riita, josta perheen vanhemmat
jäsenet joskus olivat vihjaisseet sanan tai pari. Ja Jolly kilisteli
teelusikallaan ja ajatteli: »Hänen kravattineulansa ja liivinsä ja
puheensa ja vedonlyöntinsä — Herra Jumala!»

Ja voipullaansa lopetteleva Val ajatteli: »Siinä on sitten aika karhu!»

»Sinä kai lähdet omaisiasi vastaan», sanoi hän ja nousi. »Tahtoisitko
sanoa heille, että mielelläni näyttäisin heille B.N.C:tä. Eipä siltä,
että siinä olisi paljon nähtävää — mutta jos he tahtoisivat tulla.»

»Kiitos vain, kyllä minä kysyn.»

»Tulisivatkohan he lounaalle? Minulla on aika laatuunkäypä tarjoilija.»

Val epäili, tokko heillä olisi aikaa.

»Kysytkö heiltä sentään?»

»Olet hyvin ystävällinen», sanoi Jolly varmasti ajatellen, että he
eivät tule, mutta lisäsi vaistomaisen kohteliaana. »Eikö sinun paremmin
sopisi syödä meidän kanssamme päivällistä huomenna?»

»No se on varma se. Mihin aikaan?»

»Puoli kahdeksalta.»

»Frakissako?»

»Ei?» Ja he erosivat tuntien hienoa vihamielisyyttä toisiansa kohtaan.

Holly ja hänen isänsä tulivat päiväjunalla. Tämä oli Hollyn ensimmäinen
käynti tässä torninhuippujen ja unelmain kaupungissa, ja hän oli
hyvin hiljainen, katsellen melkein ujosti veljeään, joka kuului tähän
ihmeelliseen paikkaan. Lounaan jälkeen hän kulki ympäri ja tutki
veljen »kotijumalia» kiihkeän uteliaana. Jollyn olohuoneessa oli
laudoitus, ja taidetta edusti sarja Bartolozzin kuparipiirroksia, jotka
olivat kuuluneet vanhalle Jolyonille, ja joukko yliopistossa otettuja
valokuvia — nuoria miehiä, vilkkaita nuoria miehiä, koko sankareita
ja verrattavissa hänen muistoihinsa Valista. Myöskin Jolyon tutki
huolellisesti tätä todistusta poikansa luonteesta ja makusuunnasta.

Jolly tahtoi, että he saisivat nähdä hänen soutavan, ja niinpä he
lähtivät joelle. Isänsä ja veljensä välissä kulkeva Holly tunsi
ylpeyttä, kun päät kääntyivät ja katseet viipyivät hänessä. Jotta
näkisivät Jollyn parhaiten edukseen he jättivät hänet venehuoneeseen
ja kulkivat joen poikki rantapolulle. Hentorakenteinen Jolly —
kaikista Forsyteista vain vanha Swithin ja George olivat härkämäisiä —
souti numero kahtena koekahdeksikossa. Hän näytti hyvin vakavalta ja
innokkaalta. Jolyon ajatteli ylpeänä, että hän oli kaunein poika koko
joukosta, Holly taas, niinkuin sisaren sopii, oli enemmän mieltynyt
pariin muuhun, mutta sitä hän ei olisi mistään hinnasta sanonut. Joki
kimmelsi tuona iltapäivänä, niityt olivat mehevät, puut vielä värikkäät
ja kauniit. Hienostunut rauha vallitsi vanhassa kaupungissa, ja Jolyon
päätti tehdä luonnoksia kokonaisen päivän ajan, jos vain ilma sallisi.
Kahdeksikko kiiti ohi toisen kerran ja liukui kotiin venehuoneeseen —
Jollyn kasvot olivat hyvin järkähtämättömät, ettei hän vain näyttäisi
ylpeältä. He palasivat joen poikki ja odottivat häntä.

»Oi niin», sanoi jolly Christ Church Collegen niityillä, »minun oli
pakko pyytää tuo poika Val Dartie syömään päivällistä kanssamme tänä
iltana. Hän olisi tahtonut tarjota teille lounasta ja näyttää B.N.C:tä,
ja minusta oli parempi, että minä tarjoon, niin teidän ei tarvitse
mennä. Minä en juuri pidä hänestä.»

Hollyn kalpeahkot kasvot olivat lehahtaneet punaisiksi.

»Miksi et?»

»Oi, en tiedä. Minusta hän on keikari ja tyylitön. Minkälaisia hänen
omaisensa ovat, isä? Hän on kai vain pikkuserkku, vai kuinka?»

Jolyon turvautui hymyilyyn.

»Kysy Hollylta», sanoi hän, »Holly näki hänen setänsä.» »Minä pidin
Valista», sanoi Holly tuijottaen eteensä maahan.

»Hänen setänsä taas näytti — kauhean erilaiselta.» Hän vilkaisi Jollyyn
ripsiensä alta.

»Oletteko koskaan», sanoi Jolyon hieman leikilliseen tapaan, »kuulleet
perheemme historiaa, lapsikullat? Se on oikea satu. Ensimmäinen Jolyon
Forsyte — joka tapauksessa ensimmäinen, josta tiedämme mitään, ja
hän on isän-isän-isänisänne — asui Dorsetissa meren rannalla ollen
ammatiltaan maanviljelijä, 'agrikultturalisti' niinkuin isotätinne
sanoi ja maanviljelijän poika — he olivat sanalla sanoen talonpoikia,
'hyvin pientä väkeä', oli isoisällänne tapana sanoa.» Hän katsoi
Jollya nähdäkseen, kuinka hänen jalosyntyisyytensä otti asian, ja pani
toisella silmällä merkille Hollyn pahanilkisen ilon veljen lievästi
nolostuneen ilmeen vuoksi.

»Voimme kuvitella, että hän oli paksu ja lujatekoinen ja edusti
Englantia sellaisena kuin se oli ennen teollisuusaika-kauden alkamista.
Toinen Jolyon Forsyte — isoisäsi isä, Jolly, paremmin tunnettu nimellä
Dosset Forsyte — rakensi taloja, niin kertovat aikakirjat, sai
kymmenen lasta ja muutti Lontoon kaupunkiin. Tiedetään, että hän joi
madeiraa. Voimme otaksua, että hän edusti Napoleonin sotien aikaista
Englantia ja yleistä levottomuutta. Vanhin hänen kuudesta pojastaan
oli kolmas Jolyon, teidän isoisänne, lapsikullat — teekauppias ja
yhtiöitten puheenjohtaja, terveimpiä englantilaisia, mitä koskaan on
elänyt, ja minulle rakkain.» Iva oli kadonnut Jolyonin äänestä, ja
hänen poikansa ja tyttärensä katselivat häntä juhlallisina. »Hän oli
oikeamielinen ja sitkeä, herkkä ja nuori sydämestään. Te muistatte
hänet, ja minä muistan hänet. Siirtykäämme toisiin! Isosedällänne
Jamesilla, tuon nuoren Valin isoisällä, on poika nimeltä Soames —
jonka nimeen liittyy eräs vanha riitajuttu, enkä luule, että kerron
sitä teille. Jamesin ja 'Dossetin' kahdeksan muun lapsen, joista viisi
vielä elää, voi sanoa edustavan kuningatar Viktorian Englantia, sen
kaupallisia ja yksilöllisiä ja viiden prosentin periaatteita ja rahan
takaisin saamista — jos ymmärrätte mitä se merkitsee. Joka tapauksessa
he ovat pitkän elämänsä aikana muuttaneet kolmekymmentä tuhatta puntaa
yhteensä pyöreäksi miljoonaksi. He eivät koskaan tehneet mitään hurjaa
— jollei juuri isosetänne Swithin, jota luullakseni kerran petkutettiin
vedonlyönnissä ja joka sai nimen 'Nelivaljakko Forsyte', koska hän ajoi
parihevosia. Heidän aikansa on päättymässä ja heidän tyyppinsä myös, ei
yksistään eduksi maalle. He olivat maassa kiinni, mutta hekin olivat
terveitä. Minä olen neljäs Jolyon Forsyte — nimen heikko kantaja —»

»Ei, isä», sanoi Jolly, ja Holly puristi hänen kättään.

»Kyllä vain», toisti Jolyon, »heikko yksilö, joka, pelkään pahoin,
en edusta muuta kuin vuosisadan loppua, tuloja, joita en itse ole
ansainnut, harrastelua ja yksilöllistä vapautta — se on toista kuin
yksilöllisyys, Jolly. Sinä olet viides Jolyon Forsyte, ukkoseni, ja
sinä soitat uuden vuosisadan alkusoiton.»

Hänen puhuessaan he kääntyivät sisään collegen porteista, ja Holly
sanoi: »Se on lumoavaa, isä.»

Kukaan heistä ei oikein tietänyt, mitä hän tarkoitti. Jolly oli vakava.

»Sateenkaari», joka oli niin hienostunut ja nykyaikaisuudesta vapaa
kuin vain oxfordilainen hotelli voi olla, omasi pienen, tammella
laudoitetun seurusteluhuoneen, missä Holly istui emäntänä, valkeassa
puvussaan, ujona ja yksin, kun ainoa vieras saapui.

Val tarttui hänen käteensä melkein kuin olisi se ollut perhonen. Ja
eikö Holly tahtoisi ottaa tätä vaivaista kukkaa? Se näyttäisi hurjan
hienolta hänen tukassaan. Hän otti gardenian napinlävestään.

»Oi, ei kiitos — en kai voi!» Mutta hän otti kukan sittenkin ja
kiinnitti sen kaulukseensa, sillä hän muisti äkkiä tuon sanan
»keikari». Valin napinläpikukka herättäisi pahennusta, ja hän niin
kovin tahtoi, että Jolly pitäisi Valista. Mahtoiko tyttö huomata, että
Val oli rauhallisin ja eniten edukseen hänen seurassaan, ja oliko siinä
kenties puolet pojan vetovoiman salaisuudesta?

»Minä en ole kertonut kenellekään ratsastuksestamme, Val.»

»Sitä parempi! Se on vain meidänkeskinen asia.»

Valin käsien ja jalkojen saamaton liikehtiminen antoi Hollylle sen
tunteen, että tuossa pojassa on hyvin suloista voimaa ja toisenkin
mieluisan tunteen — halun tehdä hänet onnelliseksi.

»Kertokaa minulle Oxfordista. Täällä mahtaa olla hurmaavaa.»

Val myönsi, että oli hurjan mukavaa tehdä mitä itse tahtoi, luennot
eivät olleet mitään, ja muutamat pojat olivat hyvin hauskoja. »Mutta
tietysti», lisäsi hän, »tahtoisin olla Lontoossa ja päästä käymään
teitä katsomassa.»

Holly siirsi kättään ujosti polveltaan, ja hänen katseensa painui alas.

»Ettehän ole unohtanut», sanoi Val äkkiä kooten rohkeutensa, »että
meidän piti lähteä seikkailemaan yhdessä?»

Holly hymyili.

»Oi, sehän oli vain kuvittelua. Eihän sellaista voi tehdä enää
täysikasvuisena, tiedättehän.»

»Viis siitä, kyllä serkut voivat», sanoi Val. »Kun tulee ensimmäinen
pitkä loma — se alkaa kesäkuussa, tiedättehän, ja kestää ikuisesti —
silloin me pidämme varamme.»

Mutta Holly pudisti päätään, vaikka salaliittolaisuuden värähdys tuntui
hänen suonissaan. »Ei siitä mitään tule», mumisi hän.

»Miksi ei tulisi?» sanoi Val innokkaasti. »Kuka estäisi? Ei isänne eikä
veljenne.»

Sinä hetkenä Jolyon ja Jolly tulivat sisään ja romantiikka pakeni Valin
kiiltonahkaisiin ja Hollyn valkeihin silkkikenkiin, missä se kutkutti
ja kihelmöi kaiken iltaa, joka ei ollut ainakaan välittömyydestään
huomattava.

Jolyon, joka oli herkkä ilmakehälle, tunsi pian salaista
vihamielisyyttä poikain välillä ja ihmetteli Hollya. Ja hän tuli
vaistomaisen ironiseksi, mikä on tuhoisaa nuoruuden avomielisyydelle.
Muuan kirje, joka ojennettiin hänelle päivällisen jälkeen, pani hänet
vaipumaan hiljaisuuteen, joka tuskin keskeytyi kunnes Jolly ja Val
nousivat lähteäkseen. Hän lähti ulos heidän kanssaan poltellen sikariaan
ja käveli poikansa seurassa Christ Churchin portille. Sitten hän
kääntyi takaisin, otti kirjeen esille ja luki sen uudelleen lampun alla.

  »Paras Jolyon,

  Soames tuli taas tänä iltana — kolmantenakymmenentenä seitsemäntenä
  syntymäpäivänäni. Olitte oikeassa, en voi jäädä tänne. Muutan
  huomenna Piedmont Hotelliin, mutta en tahtoisi lähteä ulkomaille
  tapaamatta teitä. Olen yksin ja masentunut.

  Teidän

  Irene.»

Hän taittoi kirjeen takaisin taskuunsa ja käveli eteenpäin ihmetellen
tunteittensa kiihkeyttä. Mitä tuo mies oli sanonut tai tehnyt?

Hän kääntyi High Streetille, kulki Turlia alas ja ohi noitten
sokkeloisten tornien ja kupoolien ja College-päätyjen ja seinäin, jotka
olivat joko kirkkaat tai syvän varjoisat voimakkaassa kuunvalossa.
Täällä, englantilaisen sivistyksen sydämessä, oli vaikea käsittää,
että yksinäistä naista voitaisiin häiritä tai vainota, mutta mitä
muutakaan hänen kirjeensä voisi merkitä? Soamesin oli täytynyt ahdistaa
häntä saadakseen hänet takaisin luokseen, ja yleinen mielipide ja laki
olivatkin hänen puolellaan! »Kahdeksantoistasataa yhdeksänkymmentä
yhdeksän!» ajatteli hän katsellen särkynyttä lasia, joka kimalteli
erään huvilan puutarhanmuurilla. »Mutta kun kysymyksessä on omaisuus,
olemme vielä pakanakansaa! Minä lähden katsomaan häntä huomenna. Minä
luulen, että hänen on paras matkustaa ulkomaille.» Ajatus oli hänelle
kuitenkin epämieluinen. Miksi Soamesin pitäisi karkoittaa Irene
Englannista? Sitäpaitsi Soames saattaisi lähteä perässä, ja tuolla
ulkona hän olisi vielä avuttomampi oman miehensä lähentelyitä vastaan!
»Minun täytyy toimia varovaisesti», ajatteli hän, »tuo mies voi käydä
hyvin epämiellyttäväksi. Minä en pitänyt hänen käyttäytymisestään
vaunuissa tuona iltana.» Hänen ajatuksensa kääntyivät hänen vanhempaan
tyttäreensä, Juneen. Voisiko June auttaa? Irene oli kerran ollut hänen
paras ystävänsä ja oli nyt »siipirikko», ja sellaiset olivat lähellä
Junen sydäntä! Hän päätti sähköttää tyttärelleen, että tämä tulisi
kohtaamaan häntä Paddingtonin asemalle. Suunnatessaan askeleensa
takaisin Sateenkaareen hän tutkisteli omia tunteitaan. Joutuisiko
hän tällä tavoin kuohuksiin jokaisen samassa asemassa olevan naisen
vuoksi? Ei, ei joutuisi. Tämän johtopäätöksen selkeys teki hänen olonsa
epämukavaksi, ja nähdessään, että Holly oli mennyt levolle hän lähti
omaan huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua, ja hän istui pitkän
aikaa ikkunassa päällystakkiinsa kääriytyneenä ja katseli kuunvaloa
katoilla.

Viereisessä huoneessa valvoi myöskin Holly ajatellen Valin kulmakarvoja
ja silmäripsiä, varsinkin silmäripsiä, ja mitä hänen pitäisi tehdä,
jotta hän saisi Jollyn pitämään enemmän Valista. Gardenian tuoksu oli
voimakas hänen pienessä makuuhuoneessaan ja miellytti häntä.

Ja Val, joka nojautui ensi kerroksen ikkunastaan B.N.C:ssä, tuijotti
kuun valaisemaan alueeseen näkemättä sitä ollenkaan, nähden sensijaan
Hollyn, hennon ja valkopukuisen Hollyn, joka istui takan ääressä kun
hän ensin tuli sisään.

Mutta Jolly nukkui makuuhuoneessaan, joka oli kaita kuin aave, käsi
posken alla, ja näki unta, että hän oli Valin kanssa samassa veneessä
ja souti kilpasoutua häntä vastaan, ja isä huusi rantapolulta:
»Kakkonen! Kädet irti siellä, kuuletko!»




2. SOAMES TUNNUSTELEE MAATA


Kaikista niistä loistavista liikkeistä, joitten ikkunat levittävät
välkettä Lontoon West Endiin, oli Soamesin mielestä Gaves ja Cortegal
»vetävin» — sana oli juuri tulossa muotiin. Soamesilla ei ollut
koskaan ollut setänsä Swithinin harrastusta jalokiviin, ja kun
Irene, jättäessään hänen talonsa v. 1887, oli hyljännyt kaikki ne
välkkyvät esineet, jotka Soames oli hänelle lahjoittanut, oli hän
saanut vastenmielisyyden tuota omaisuuden lajia kohtaan. Mutta hän
tunsi vieläkin timantin, kun näki sellaisen, ja Irenen syntymäpäivän
edellisellä viikolla hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja
matkallaan Poultryyn tai paluumatkalla viivytellyt hetkisen suurten
jalokivikauppojen edustalla, noitten, joista sai, joskaan ei rahansa
arvoista tavaraa, niin ainakin sellaista, missä oli eräänlainen
hienostuksen leima.

Alituinen mietiskely tuon Jolyonin vaunuissa sattuneen ajelun
jälkeen oli yhä enemmän saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että
tämä kohta hänen elämässään oli äärimmäisen tärkeä ja että oli
äärimmäisen välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin eikä suinkaan vääriin
toimenpiteisiin. Ja rinnan tuon kuivan ja järkeilevän vaiston kanssa,
että nyt tai ei koskaan hänen oli taattava oman itsensä säilyminen,
nyt tai ei koskaan hänen oli perustettava perhe, kävi hänen aistiensa
salainen vaatimus, tuon naisen näkemisen herättämä, joka kerran oli
ollut hänen intohimoisesti rakastamansa vaimo, ja vakaumus, että oli
synti tervettä järkeä ja Forsytein vaiteliasta säädyllisyyttä kohtaan
hukata vaimo, joka hänellä oli.

Eräässä lausunnossaan Winifredin tapauksesta Dreamer, Q.C. — Soames
olisi paljon mieluummin turvautunut Waterbuckiin, mutta hänestä
oli tehty tuomari (niin myöhäisenä ajankohtana, että oli herännyt
tavanmukainen epäily valtiollisesta vehkeilystä) — oli kehoittanut
heitä ensi työkseen vaatimaan Dartiea palaamaan kotiin, seikka,
mikä Soamesin mielestä oli aina ollut ilmeinen. Laadittuaan tätä
tarkoittavan asiakirjan heidän piti odottaa nähdäkseen, toteltiinko
sitä. Jollei, katsottaisiin, että Dartie oli virallisesti hylännyt
vaimonsa, ja he saisivat todistuksen huonosta käytöksestä ja voisivat
ryhtyä hakemaan avioeroa. Kaiken tämän Soames tiesi täysin hyvin.
Maksuksi oli merkitty kymmenen guineaa, kirjurille yksi. Tämä sisaren
tapauksen yksinkertaisuus oli vain saanut hänet sitä toivottomammaksi
oman tapauksensa vaikeuksiin nähden. Itse asiassa kaikki kehoitti häntä
siihen yksinkertaiseen ratkaisuun, että Irene palaisi hänen luokseen.
Jos se edelleen oli vasten Irenen mieltä, eikö hänen, Soamesin sitten
pitänyt voittaa tunteitaan, antaa anteeksi vääryyksiä, unohtaa
tuskaansa? Hän ei ainakaan ollut koskaan tehnyt vääryyttä vaimolleen,
ja tämä maailma on kompromissien maailma! Hän voisi tarjota Irenelle
niin paljon enemmän kuin mitä tällä nyt oli. Hän voisi tehdä Irenelle
testamentissaan runsaskätisen lahjoituksen, jota ei voitaisi kumota.
Hän tutki näihin aikoihin usein kasvojaan. Hän ei ollut koskaan ollut
tuollainen riikinkukko kuin tuo Dartie eikä hän suinkaan kuvitellut
olevansa mikään naisten sankari, mutta hänellä oli eräänlaista uskoa
omaan ulkomuotoonsa — eikä suotta, sillä hän oli sopusuhtainen
ja nuorekas, siisti, terve, kalpea, vailla juomisen tai minkään
hurjistelun jälkiä. Forsytelainen leuka ja kasvojen keskittyneisyys
olivat hänen silmissään etuja. Mikäli hän ymmärsi, ei hänessä
pitänyt olla ainoatakaan piirrettä, jonka olisi tarvinnut herättää
vastenmielisyyttä.

Ajatukset ja kaipuu, joitten parissa ihminen elää päivittäin, muuttuvat
luonnollisiksi, vaikka ne syntymisensä hetkellä tuntuvat kaukaisilta.
Jospa hän vain voisi antaa kyllin havainnollisen todistuksen
siitä, että hän aikoi unohtaa menneet, ja tehdä kaiken voitavansa
miellyttääkseen häntä, miksi ei Irene silloin tulisi takaisin hänen
luokseen?

Niinpä hän marraskuun yhdeksännen päivän aamuna astui Gaves ja
Cortegalin myymälään ostaakseen erään timanttirintasoljen. »Neljä sataa
ja kaksikymmentäviisi, se on pilkkahinta, herra. Se on ylimysnaisen
rintasolki.» Hän oli nyt sillä tuulella, että suostui empimättä. Ja
hän meni Poultryyn, povitaskussaan tuo matala, vihreä nahkarasia.
Useat kerrat päivässä hän avasi sen ja katseli seitsemää pehmeästi
kimaltelevaa kiveä soikealla samettialustalla.

»Jollei rouva pidä siitä, herra, olemme valmiit koska tahansa
vaihtamaan sen johonkin toiseen. Mutta siitä ei ole pelkoa.» Jospa
vain ei olisikaan! Hän tarkasti suuren määrän asiapapereita — se oli
ainoa hermojen rauhoittaja, minkä hän tiesi. Hänen vielä viipyessään
toimistossa tuli yksityiskohtainen sähkösanoma hänen asiamieheltään
Buenos Airesista ja erään siivoojattaren nimi ja osoite, joka olisi
valmis vannomaan sitä mikä oli välttämätöntä. Tämä oli oikeaan
aikaan saapunut yllyke Soamesin voimakkaalle ja syvään juurtuneelle
vastenmielisyydelle pyykkinsä julkista pesua kohtaan. Ja maanalaisessa
junassa, matkalla Victoria-asemalle hän sai uuden kehoituksen ryhtyä
jatkamaan avioelämäänsä, lukiessaan iltalehdestään eräästä suuren
maailman avioerojutusta. Se vaisto, joka vetää kaikkia todellisia
Forsyteja kotiin levottomuuden ja huolten hetkinä, se järjestymisen
vietti, joka pitää heidät vahvoina ja lujina, sai hänet valitsemaan
päivällispaikakseen Park Lanen. Hän ei voinut eikä tahtonut henkäistä
sanaakaan tästä uudesta aikeesta omaisilleen, mutta ajatus, että he
ainakin olisivat iloisia, jos tietäisivät, ja toivottaisivat hänelle
onnea, oli rohkaiseva.

James oli synkällä tuulella, sillä viime kuukauden kehno menestys ja
Timesin kehoitukset suurimpiin ponnistuksiin olivat olleet kylmänä
suihkuna sille innostukselle, minkä Krügerin häpeämätön uhkavaatimus
oli hänessä sytyttänyt. Hän ei tietänyt, mihin tämä päättyisi. Soames
koetti virkistää häntä mainitsemalla alituiseen Bullerin nimen. Mutta
James ei osannut sanoa! Olihan siellä Colley — ja hän haavoittui
tuolla kukkulalla, ja tuo Ladysmith ei päässyt pois onkalostaan, ja
koko juttu näytti hänestä »aika sekasotkulta»; hänen mielestään sinne
olisi pitänyt lähettää meriväkeä — he olivat reimoja poikia, ne saivat
paljon hyvää aikaan Krimillä. Soames vaihtoi lohdutuksensa lähtökohtaa.
Winifred oli kuullut Valilta, että heillä oli ollut iloiset juhlat ja
kokkovalkea Oxfordissa Guy Fawkesin päivänä ja että Val oli pelastunut
joutumasta kiinni nokeamalla kasvonsa.

»Ah», mutisi James, »hän on sukkela pikku mies.» Mutta hän pudisti
taas pian päätään ja sanoi, että hän ei tiedä mitä Valista tulisi, ja
katsellen surullisena poikaansa hän huomautti, ettei Soamesilla ollut
koskaan ollut poikaa. Hän olisi tahtonut lapsenlapsen, jolla oli hänen
oma nimensä. Ja nyt — niin, siinä sitä oltiin!

Soames hätkähti. Hän ei ollut odottanut tällaista kehoitusta
ilmaisemaan sydämensä salaisuutta. Ja Emily, joka näki hänen
hätkähtävän, sanoi:

»Mitä tyhjää, James, älä puhu sellaista!»

Mutta James mutisi edelleen katsomatta ketään kasvoihin. Siinä olivat
Roger ja Nicholas ja Jolyon, heillä kaikilla oli pojanpoikia. Ja
Swithin ja Timothy eivät koskaan olleet olleet naimisissa. Hän oli
tehnyt parhaansa, mutta nyt hän pian olisi poissa. Ja ikäänkuin olisi
lausunut syviä lohdutuksen sanoja hän vaikeni, söi aivomuhennosta
haarukalla ja leivänpalasella ja nieleskeli leipäänsä.

Soames pyysi anteeksi ja lähti heti päivällisen jälkeen. Ei oikeastaan
ollut kylmä, mutta hän oli pannut turkin ylleen suojaksi hermostuneita
vilunpuistatuksia vastaan, jotka olivat vaivanneet häntä kaiken
päivää. Alitajunnassaan hän tiesi, että turkki puki paremmin kuin
tavallinen musta päällystakki. Sitten hän lähti matkaan, tuntien
nahkarasian litteänä painavan sydäntään. Hän käveli hitaasti Row'ta
pitkin Knightsbridgeen laskien ehtivänsä Chelseahin neljännestä yli
yhdeksän. Mitä Irene mahtoi ilta illalta toimittaa tuossa pienessä
kolossa? Kuinka käsittämättömiä naiset ovat! Heidän vierellään
eläenkään ei tietänyt heistä mitään. Mitä hän oli voinut nähdä tuossa
Bosinneyssa, mikä hullaannutti hänet kokonaan? Sillä hulluuttahan
hänen tekonsa loppujen lopulta oli ollut — hupsua kuutamohouretta,
missä kaikki arvot olivat menettäneet arvonsa, ja sekä hänen omansa
että Soamesin elämä oli mennyt tärviölle! Ja hän joutui hetkiseksi
eräänlaiseen haltioitumistilaan, ikäänkuin hän olisi tuollainen
kristillisen hengen läpitunkema mies, jonkalaisista kirjoissa luetaan
ja joka oli valmis palauttamaan Irenelle kaikki elämän arvot,
anteeksiannon ja unohduksen ja olemaan hänen tulevaisuutensa hyvä
haltia. Erään puun alla vastapäätä Knightsbndge Barracksia, missä
kuunvalo oli kirkas ja valkea, hän otti vielä kerran taskustaan
tuon nahkarasian ja antoi kuunsäteitten panna kivet kimaltelemaan
väreissä. Niin, ne olivat vesikirkkaita! Mutta rasian napsahtaessa
kiinni kylmä väristys puistat taas hänen hermojaan, ja hän käveli
nopeammin, hansikoidut kädet turkin taskussa, ja toivoi melkein, että
Irene ei olisi kotona. Ajatus kuinka salaperäinen Irene oli, valtasi
hänet taas. Syödä ään päivällistä ilta illalta — vieläpä iltapuvussa,
ikäänkuin kuvittelisi olevansa seurassa! Soittaa itselleen! Ei edes
koiraa eikä kissaa, mikäli hän oli nähnyt! Ja siitä hän äkkiä muisti
tamman, joka hänellä oli Mapledurhamissa asemamatkoja varten. Aina
kun hän kävi tallissa, oli se siellä yksinään, puolinukuksissa, ja
kuitenkin se juoksi halukkaammin kotimatkalla kuin asemalle ajettaessa
ikäänkuin se kaipaisi takaisin tallinsa yksinäisyyteen. »Minä kyllä
kohtelisin häntä hyvin», ajatteli hän ilman yhteyttä. »Olisin oikein
varova.» Ja kaikki taipumukset kotielämään, jonka ivallinen Kohtalo
näytti lopullisesti häneltä riistäneen, tulvehtivat äkkiä Soamesissa,
niin että hän näki unia vastapäätä South Kensingtonin asemaa. King's
Roadilla eräs mies hoiperteli ulos kapakasta hanuria soittaen.
Soames katseli hetkisen, kun mies hupsuna tanssi katukäytävällä oman
vetelän, epätasaisen soittonsa mukaan, sitten hän kulki kadun yli
välttääkseen joutumasta kosketuksiin tuon juopuneen hullun kanssa. Yö
putkassa! Mitä aaseja ihmiset ovat! Mutta mies oli huomannut hänen
pakoliikkeensä, ja sarja hilpeitä kirouksia seurasi häntä kadun
toiselle puolelle. »Toivottavasti he panevat hänet kiinni», ajatteli
Soames pahanilkisesti. »Tuollaisia roikaleita kaduilla, ja naisiakin
vielä yksinään liikkeellä.» Eräs naisen hahmo hänen edessään oli
aiheuttanut tuon ajatuksen. Tuon naisen kävely näytti kumman tutulta,
ja kun hän kääntyi kadunkulmauksen taa, alkoi Soamesin sydän takoa.
Hän kiirehti kulkuaan päästäkseen varmuuteen. Oli! Se oli Irene, hänen
käynnistään ei voinut erehtyä tuolla pienellä, tyhjällä kadulla. Irene
kääntyi vielä kahdesta kadunkulmauksesta, ja viimeisen jälkeen Soames
näki hänen menevän pikku huoneistoonsa. Ollakseen varma hänestä Soames
juoksi jäljelläolevat askeleet, riensi portaita ylös ja sai Irenen
kiinni ovella. Hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja ehti Irenen
viereen juuri kun tämä hämmästyneenä kääntyi oviaukossa.

»Älä säikähdä», sanoi hän henkeä pidättäen, »satuin näkemään sinut.
Anna minun tulla sisään minuutiksi.»

Irene oli pannut käden rinnalleen, hänen kasvonsa olivat värittömät,
hänen silmänsä kauhusta laajentuneet. Sitten hän näytti hillitsevän
itsensä, nyökäytti päätään ja sanoi: »Hyvä on.»

Soames sulki oven. Hänkin tarvitsi aikaa tointuakseen, ja Irenen mentyä
salonkiin hän odotti runsaan minuutin syvään hengittäen ja yrittäen
rauhoittaa takovaa sydäntään. Tänä hetkenä, josta koko tulevaisuus
riippui, tuntui nahkarasian esilleottaminen kömpelöltä. Mutta jos hän
ei tekisi sitä, ei hänellä Irenen silmissä olisi mitään alkupuolustelua
tulolleen. Ja tässä pulmassa häntä alkoivat hermostuttaa kaikki nuo
anteeksipyyntöjen ja puolustusten sokkelot. Tämä oli kohtaus — se ei
voinut olla mitään muuta, ja hänen täytyi uskaltaa! Hän kuuli Irenen
äänen levottomana, pateettisen pehmeänä:

»Miksi tulit taas? Etkö ymmärtänyt, että minä mieluummin olisin
tahtonut sinun pysyvän poissa?»

Soames pani merkille Irenen puvun se oli tummanruskeata kuviosamettia,
kaulus oli näädännahkaa, pieni pyöreä hattu samoin. Ne sopivat hänelle
ihastuttavasti. Hän saattoi ilmeisesti käyttää rahaa vaatteisiinsa!
Soames sanoi jyrkästi:

»Nyt on syntymäpäiväsi. Toin sinulle tämän», ja hän ojensi vihreän
nahkarasian kenelle.

»Oi! Ei, ei!»

Soames painoi lukkoa, nuo seitsemän kiveä kimmelsivät vaaleanharmaalla
sametilla.

»Miksikä ei?» kysyi hän. »Vain merkiksi siitä, että et kanna minulle
enää kaunaa.»

»Minä en voi.»

Soames otti korun esiin.

»Annapas kun koetan, miltä se näyttää.»

Irene vetäytyi taaksepäin.

Soames kulki perässä ja ojensi kätensä, missä solki oli, hänen pukunsa
rinnusta kohti. Irene vetäytyi kauemmaksi.

»Irene», sanoi hän, »antakaamme menneitten olla menneitä. Jos minä
voin, voit varmasti sinäkin. Me aloitamme alusta, ikäänkuin koskaan
ei olisi ollut mitään. Etkö tahdo?» Hänen äänensä oli surullinen, ja
hänen katseensa, joka oli luotu Irenen kasvoihin, sisälsi eräänlaisen
rukouksen.

Irene, joka seisoi kirjaimellisesti seinään nojaten, nielaisi
hermostuneena, ja siinä koko hänen vastauksensa. Soames jatkoi:

»Voitko todellakin tahtoa elää koko elämäsi puolikuolleena tässä
pienessä kolossa? Tule takaisin luokseni, niin minä annan sinulle
kaikki, mitä tahdot. Saat elää omaa elämääsi, minä vannon sen.»

Hän näki Irenen kasvojen värähtävän ivallisesti.

»Niin», sanoi hän, »mutta minä tarkoitan sitä tällä kertaa. Minä
pyydän vain yhtä asiaa. Minä vain tahtoisin — tahtoisin pojan. Älä
ole tuon näköinen! Minä tarvitsen pojan. Se on kovaa.» Hänen äänensä
oli muuttunut niin kiihkeäksi, että hän tuskin tunsi sitä omakseen,
ja kahdesti hän nykäisi päätään taaksepäin ikäänkuin hänen olisi
ollut vaikea hengittää. Irenen silmien näkeminen, joitten katse oli
kiinnitetty häneen jähmettyneestä pelosta tummana, sai hänet kokoamaan
itsensä ja muutti epämääräisen tuskan suuttumukseksi.

»Onko se niin kovin luonnotonta?» sanoi hän hampaittensa välistä. »Onko
luonnotonta tahtoa lasta omasta vaimostaan? Sinä turmelit elämämme ja
pilasit kaiken. Me elämme vain puoliksi, ilman mitään tulevaisuutta.
Eikö sinusta ole vähääkään imartelevaa, että vielä, kaikesta huolimatta
— tahdon sinut vaimokseni? Puhu, Jumalan tähden, puhu!»

Irene näytti yrittävän, mutta ei onnistunut.

»Minä en tahdo peloittaa sinua», sanoi Soames ystävällisemmin. »Taivas
tietää sen. Minä tahdon vain sinun ymmärtävän, etten voi jatkaa tällä
tavoin. Minä tahdon sinut takaisin. Minä tarvitsen sinua.»

Irene nosti kätensä ja peitti kasvojensa alaosan, mutta ei siirtänyt
silmiään hänestä ikäänkuin olisi uskonut niitten voimalla hallitsevansa
häntä. Ja kaikki nuo vuodet, kuivat ja katkerat, siitä asti kun — niin,
mistä asti? — melkein siitä asti kun hän oli oppinut tuntemaan Irenen,
nousivat yhtenä ainoana suurena muiston aaltona Soamesin mieleen, ja
hänen kasvonsa vääristyivät tavalla, jota hän ei kuolemakseen olisi
voinut estää.

»Ei ole liian myöhäistä», sanoi hän, »ei ole, kunhan vain voit sen
uskoa.»

Irene paljasti huulensa ja väänteli käsiään rintansa edessä. Soames
tarttui niihin.

»Et saa!» läähätti Irene. Mutta Soames seisoi pitäen niitä omissaan ja
koetti tuijottaa hänen rävähtämättömiin silmiinsä. Sitten Irene sanoi
hiljaa:

»Minä olen täällä yksin. Et kai aio käyttäytyä niinkuin kerran ennen.»

Soames pudotti hänen kätensä ikäänkuin ne olisivat olleet kuumaa rautaa
ja kääntyi pois. Voiko noin leppymätön pitkävihaisuus olla mahdollista?
Voiko tuo ainoa väkivaltaisen omistuksen teko vielä elää hänen
mielessään? Ja hän sanoi jurosti, katsomatta Ireneen:

»Minä en lähde ennenkuin olet vastannut minulle. Minä tarjoan mitä
harvat miehet voisivat suostua tarjoamaan, ja vaadin — järkevän
vastauksen.»

Ja melkein yllättyneenä hän kuuli Irenen vastaavan.

»Sinä et voi saada järkevää vastausta. Järjellä ei ole mitään tekemistä
tämän kanssa. Voin sanoa sinulle vain julman totuuden: mieluummin
kuolisin.»

Soames tuijotti häneen.

»Oh», sanoi hän. Ja hänessä tapahtui eräänlainen puheen ja liikkeitten
lamaantuminen, häntä puistatti niinkuin miestä, jota on kuolettavasti
loukattu ja joka ei vielä tiedä, kuinka aikoo suhtautua loukkaukseen
tai pikemminkin, mitä se tulee hänessä vaikuttamaan.

»Oh!» sanoi hän taas, »niinkö pahasti? Tosiaanko? Sinä mieluummin
kuolisit. Sepä kaunista!»

»Suo anteeksi. Tahdoit vastauksen. En voi auttaa totuutta, vai voinko?»

Tämä omituinen henkinen vetoomus sai Soamesin etsimään huojennusta
tosiseikoista. Hän pisti rintasoljen takaisin rasiaan ja pani sen
taskuunsa.

»Totuus!» sanoi hän. »Naisilla ei ole mitään sellaista. Kaikki on vain
hermoja — hermoja.»

Hän kuuli Irenen kuiskaavan:

»Niin, hermot eivät valehtele. Etkö ole huomannut sitä?» Soames oli
hiljaa, hautoen ajatusta: »Minä tahdon vihata tätä naista. Minä tahdon
vihata häntä.» Siinäpä huoli! Jospa hän vain osaisi! Hän iski katseensa
Ireneen, joka seisoi seinää vastassa liikkumattomana pää pystyssä ja
kädet ristissä rinnalla aivan kuin hänet aiottaisiin ampua. Ja hän
sanoi nopeasti:

»Minä en usko sanaakaan tuosta. Sinulla on rakastaja. Jollei olisi,
et voisi olla tuollainen — pieni hupsu.» Hän näki Irenen ilmeestä,
että hän oli sanonut jotakin tilaisuuteen sopimatonta ja liian äkkiä
palannut avioliittonsa päivien vapaaseen kielenkäyttöön. Hän kääntyi
takaisin ovelle. Mutta hän ei voinut lähteä. Jokin hänessä itsessään
— syvin ja salaisin Forsyte-ominaisuus, kykenemättömyys antaa asiain
mennä menojaan, kykenemättömyys nähdä oman itsepäisyytensä hullu ja
toivoton luonne — oli esteenä. Hän kääntyi takaisin, ja siinä hän
seisoi, nojaten oveen niinkuin Irene nojasi vastakkaiseen seinään,
tajuamatta mitään naurettavaa siinä, että koko huoneen leveys erotti
heidät toisistaan.

»Ajatteletko koskaan ketään muuta kuin itseäsi?» sanoi hän.

Irenen huulet vapisivat, ja hän vastasi hitaasti:

»Ajatteletko sinä koskaan, että minä huomasin erehdykseni —
toivottoman, kauhean erehdykseni — avioliittomme ensimmäisellä viikolla
ja että koetin kuitenkin jatkaa kolmen vuoden ajan — tiedäthän, että
koetin. Oliko se itseni vuoksi?»

Soames kirskutti hampaitaan. »Jumala tietää, miksi se oli. En ole
koskaan ymmärtänyt sinua, enkä tule ymmärtämään. Sinulla oli kaikki
mitä tarvitsit, ja sinä voit saada sen vielä, ja enemmänkin. Mikä
minua vaivaa? Minä kysyn sinulta selvin sanoin: mikä minussa on?»
Ymmärtämättä kysymyksensä pateettisuutta hän jatkoi intohimoisesti:
»Minä en ole rampa, minä en ole vastenmielinen, en moukkamainen enkä
hullu. Mikä minussa on? Mikä on minun salaisuuteni?»

Irenen vastaus oli pitkä huokaus.

Soames pusersi kätensä yhteen eleellä, mikä hänelle oli oudon ilmeikäs.
»Kun tulin tänne tänä iltana, olin — toivoin — aioin tehdä kaiken
voitavani haihduttaakseni menneisyyden ja aloittaakseni kauniisti
alusta. Ja sinä vastaat vain »hermoilla» ja hiljaisuudella ja
huokauksilla. Siinä ei ole mitään käsin kosketeltavaa. Se on kuin — se
on kuin hämähäkinverkko.»

»Niin.»

Tuo huoneen toisesta päästä tuleva kuiskaus sai Soamesin taas
suunniltaan.

»Mutta minä en tahdo olla hämähäkinverkossa. Minä revin sen rikki.»
Hän marssi suoraan Irenen eteen. »Nyt!» Hän ei itse asiassa tietänyt,
mitä hän oli tullut tekemään Irenelle. Mutta ehdittyään lähelle, tunsi
hän äkisti Irenen vaatteitten tutun tuoksun. Hän pani kätensä Irenen
olkapäille ja kumartui suutelemaan häntä. Hän ei suudellut huulia, vaan
pientä, kovaa viivaa, joka oli huulten tilalla; sitten Irenen kädet
työnsivät pois hänen kasvonsa, ja hän kuuli sanat: »Oi, ei!» Häpeä,
katumus, voimattomuuden tunne täyttivät koko hänen olemuksensa, hän
kääntyi ympäri ja meni suoraan ulos.




3. IRENEÄ TAPAAMASSA


Jolyon tapasi Junen odottamassa Paddingtonin asemalaiturilla. June oli
saanut sähkösanoman aamiaisella ollessaan. Hän oli valinnut asuntonsa —
työhuoneen ja kaksi makuuhuonetta eräästä St. John's Woodin puutarhasta
— silmälläpitäen sitä täydellistä riippumattomuutta, joka hänellä
täällä taatusti olisi. Turvassa Rouva Juorun silmälläpidolta, rauhassa
alituisilta palvelijoilta hän voi ottaa vastaan siipirikkojaan minä
päivän tai yön hetkenä tahansa, ja sangen usein käytti jokin atelieria
vailla oleva »rikko» Junen työhuonetta. Hän nautti vapaudestaan ja
omisti neitseellisen intohimoisesti itse itsensä, ja sen lämmön, minkä
hän olisi tuhlannut Bosinneylle ja mihin tämä — ottaen huomioon Junen
forsytelaisen sitkeyden — olisi varmaankin väsynyt — sen hän nyt
käytti taiteellisen maailman epäonnistuneiden tai sarastavien nerojen
hyväksi. Hänen elämäntehtävänsä itse asiassa oli tehdä siipirikoista
niitä joutsenia, joiksi hän heitä uskoi. Holhouksen tulisuus vei hänen
arvostelukykynsä usein harhaan. Mutta hän oli vilpitön ja antelias,
hänen pieni, innokas kätensä vastusti akateemisen ja kaupallisen
mielipiteen painostusta, ja vaikka hänen tulonsa olivat huomattavan
suuret, osoitti hänen pankkitilinsä usein vajausta.

Hän oli tullut Paddingtonin asemalle sielu kuumentuneena Eric
Cobbleyn käynnin johdosta. Eräs viheliäinen taidesalonki oli
lopullisesti kieltäytynyt ottamasta vastaan tuon vilpittömän neron
yksityisnäyttelyä. Salongin häpeämätön omistaja, käytyään hänen
atelierissaan, oli lausunut mielipiteenään, että näyttelystä myynnin
kannalta tulisi täysi pannukakku. Tämä huippuesimerkki kaupallisesta
halpamaisuudesta hänen suosituinta siipirikkoaan kohtaan — joka
vaimoineen ja kaksine lapsineen olikin joutunut niin suuriin
vaikeuksiin, että Junen oli täytynyt ylittää oma tilinsä — sai
vielä veren hehkumaan hänen pienillä, päättäväisillä kasvoillaan ja
punakultaisen tukan välkkymään tavallista enemmän. Hän syleili isäänsä
ja astui vaunuihin hänen kanssaan, mielessään yhtä paljon puheenaihetta
kuin tälläkin. Nyt tuli kysymys siitä, kumpi ensin saisi esittää omansa.

Jolyon oli tullut sanoihin: »Rakas June, minä tahtoisin, että tulisit
kanssani», kun hän vilkaisi tyttärensä kasvoihin ja näki hänen sinisten
silmiensä liikehtivän puolelta toiselle — ikäänkuin touhuavan kissan
häntä — ja hän ymmärsi, että June ei aikonut odottaa.

»Isä, onko totta, että minä ehdottomasti en voi saada rahojani
haltuuni?»

»Vain korot niistä, kultaseni, kaikeksi onneksi.»

»Kuinka äärettömän typerää! Eikö sitä saa mitenkään järjestetyksi?
Täytyy keksiä keino. Minä tiedän, että voisin ostaa pienen
taidesalongin kymmenellätuhannella punnalla.»

»Pienen taidesalongin», mutisi Jolyon, »sepä vaatimaton toive. Mutta
isoisäsi kyllä sen aavisti.»

»Minusta», sanoi June ponnekkaasti, »kaikki tuo huolenpito rahasta on
kauheata, kun maailmassa on niin äärettömän paljon neroutta, joka menee
tärviölle vain siksi, että vähän rahaa puuttuu. Minä en koskaan mene
naimisiin enkä saa lapsia, miksi en saa tehdä vähän hyvää sensijaan,
että rahat pysyvät kytkettyinä joittenkin tapausten varalta, joista ei
koskaan tule mitään?»

»Nimemme on Forsyte, rakkaani», vastasi Jolyon ivallisella
äänellään, johon hänen kiihkomielinen tyttärensä ei ollut koskaan
oikein tottunut, »ja Forsytet, niinkuin tiedät, ovat ihmisiä, jotka
sijoittavat omaisuutensa niin, että lastenlasten, jos he kuolevat ennen
vanhempiaan, pitää tehdä testamentti omaisuudesta, joka tulee heille
vasta vanhempain kuoltua. Voitko seurata mukana? Minä en voi, niin
se kuitenkin on, me elämme sen periaatteen turvissa, että niin kauan
kuin on jotakin mahdollisuutta pysyttää omaisuus perheessä, sitä ei
saa päästää siitä pois. Jos sinä kuolet naimattomana, menevät rahasi
Hollylle ja Jollylle ja heidän lapsilleen, jos he menevät naimisiin.
Eikö ole hauska tietää, että mitä ikinä teettekään, kukaan teistä ei
koskaan voi jäädä tyhjille.»

»Mutta enkö voi lainata rahaa?»

Jolyon pudisti päätään. »Voit tietysti vuokrata salongin, jos tulosi
riittävät siihen.»

June äännähti ylenkatseellisesti.

»Niin, ettei minulle sitten jäisi mitään, millä auttaisin ihmisiä.»

»Rakas lapseni», mumisi Jolyon, »eikö se mene yksiin?»

»Ei», sanoi June ovelasti. »Minä voisin ostaa kymmenellä tuhannella,
ja siitä olisi vain neljäsataa vuodessa korkoa. Mutta vuokraa minun
pitäisi maksaa tuhannen vuodessa, ja silloin minulle jäisi vain
viisisataa. Jos minulla olisi tuo salonki, isä, ajattele mitä minä
voisin tehdä! Minä voisin lyhyessä ajassa tehdä nimen Eric Cobbleylle
ja monelle muulle.»

»Nimet, jotka ovat jonkin arvoiset, tekevät itse itsensä aikanaan.»

»Asianomaisten kuoltua.»

»Oletko koskaan kuullut kenestäkään elävästä, rakkaani, joka olisi
tullut siitä sen paremmaksi, että on saanut nimen?»

»Olen sinä itse», sanoi June likistäen hänen käsivarttaan.

Jolyon hätkähti. »Minä?» ajatteli hän. »Oi! Ahaa! Nythän aikoo pyytää
minulta jotakin. Me ajamme tahtomme läpi, me Forsytet, kukin omalla
tavallaan.»

June tuli häntä lähemmäksi vaunuissa.

»Kultaseni», sanoi hän, »sinä ostat salongin ja minä maksan siitä
sinulle neljäsataa vuodessa. Silloin ei kumpikaan meistä tule siitä sen
pahemmaksi. Sitäpaitsi se on loistava sijoitus.»

Jolyon kiemurteli. »Etkö luule», sanoi hän, »että näyttää hieman
arveluttavalta, jos taiteilija ostaa taidesalongin? Sitä paitsi
kymmenentuhatta puntaa on aika kasa rahaa, ja minulla ei ole
kaupallisia taipumuksia.»

June katsoi häneen ihailevan hyväksyvästi.

»Tietysti ei ole, mutta sinä olet kauhean asiallinen. Ja olen varma,
että saisimme sen kannattamaan. Se olisi mainio tapa vapautua kaikista
noista vihoviimeisistä välittäjistä ja sen semmoisista.» Ja taaskin hän
likisti isänsä käsivartta.

Jolyonin kasvot kuvastivat hullunkurista epätoivoa.

»Missä tuo erinomainen salonki sitten on? Loistavalla paikalla, arvaan.»

»Heti Cork Streetin takana.»

»Ahaa», ajatteli Jolyon, »minä tiesin, että se olisi heti jonkin
takana. Nyt siihen, mitä minä tahdon häneltä!»

»No niin, minä ajattelen asiaa, mutta en juuri nyt. Muistatko Irenen?
Tahtoisin, että tulisit katsomaan häntä minun kanssani. Soames ajaa
häntä takaa taas. Hän voisi olla turvatumpi, jos voisimme antaa hänelle
suojapaikan jossakin.»

Sana suojapaikka, jota hän sattumalta käytti, oli paras mahdollinen
kiinnostamaan Junea.

»Irene! En ole nähnyt häntä sitten kuin —! Tietysti! Tahtoisin
mielelläni auttaa häntä.»

Nyt oli Jolyonin vuoro likistää hänen käsivarttaan lämpimästi ihaillen
tuota rohkeata, jalomielistä pikku olentoa, joka oli hänen omaa vertaan.

»Irene on ylpeä», sanoi hän katsoen Juneen syrjästä ja epäillen äkkiä
hänen tahdikkuuttaan. »Häntä on vaikea auttaa. Meidän täytyy olla
varovia. Nyt olemme perillä. Sähkötin hänelle, että hän odottaisi
meitä. Lähetämme ensin korttimme.»

»Minä en voi sietää Soamesia», sanoi June noustessaan vaunuista. »Hän
halveksuu kaikkea, millä ei ole menestystä.»

Irene oli Piedmont hotellin niin sanotussa »Naisten salongissa».

June, jolta ei ainakaan puuttunut moraalista rohkeutta, meni suoraan
entisen ystävänsä luo, suuteli hänen poskeaan, ja molemmat istahtivat
sohvalle, jolla kukaan ei ollut koskaan istunut sitten hotellin
perustamisen. Jolyon saattoi nähdä, että Irene oli syvästi liikutettu
tästä yksinkertaisesta anteeksiannosta.

»Soames on siis taas vaivannut teitä?» sanoi Jolyon.

»Hän kävi luonani eilen illalla, hän tahtoo, että palaan takaisin hänen
luokseen.»

»Ethän toki suostu!» huudahti June.

Irene hymyili heikosti ja pudisti päätään. »Mutta hänen asemansa on
kauhea», kuiskasi hän.

»Oma syy, hänen olisi pitänyt ottaa sinusta ero silloin kun olisi
voinut.»

Jolyon muisti, kuinka tulisesti June noina vanhoina aikoina oli
toivonut, ettei mikään avioerojuttu olisi tullut tahrimaan hänen
uskottoman sulhasvainajansa muistoa.

»Kuullaanpas nyt mitä Irene _aikoo_ tehdä», sanoi hän.

Irenen huulet vapisivat, mutta hän puhui tyvenesti.

»Paras olisi, että antaisin hänelle uuden syyn päästä eroon minusta.»

»Kuinka kauheata!» huudahti June.

»Mitä muuta voin tehdä?»

»Ei tule kysymykseen», sanoi Jolyon hyvin levollisesti, »_sans amour_».

Hän luuli, että Irene aikoi ruveta itkemään, mutta hän nousikin
nopeasti, kääntyi heistä puolittain ja seisoi siinä hetkisen koettaen
hillitä itseään.

June sanoi äkisti:

»Minä menen Soamesin luo ja sanon, että hänen pitää jättää sinut
rauhaan. Mitä hän siinä iässä vielä tahtoo?»

»Lapsen. Se ei ole luonnotonta.»

»Lapsen!» huudahti June halveksien. »Tietysti! Kenelle hän muuten
jättäisi rahansa? Jos hän niin kovin kipeästi kaipaa lasta, ottakoon
sitten jonkun toisen ja saakoon hänestä lapsen, silloinhan sinä voit
ottaa eron hänestä ja hän voi mennä naimisiin.»

Jolyon huomasi äkkiä, että hän oli erehtynyt ottaessaan Junen mukaansa
— hänen kiihkeä osanottonsa paransi Soamesin asiaa.

»Olisi parasta, jos Irene voisi kaikessa hiljaisuudessa tulla luoksemme
Robin Hilliin ja nähdä, kuinka asiat kehittyvät.»

»Tietysti», sanoi June, »mutta —»

Irene katsoi lujasti Jolyoniin — hän ei koskaan myöhemmin onnistunut
erittelemään tätä katsetta, niin paljon kuin yrittikin.

»Ei! Joutuisitte kaikki vain vaikeuksiin tähteni. Minä lähden
ulkomaille.»

Jolyon tiesi hänen äänestään, että päätös oli lopullinen. Hänen
mieleensä välähti asiaankuulumaton ajatus: »Hyvä on, voin käydä
katsomassa häntä siellä.» Mutta hän sanoi:

»Ettekö luule, että olette avuttomampi ulkomailla, jos nimittäin hän
lähtee perässä?»

»En tiedä. Voin vain koettaa.»

June hypähti pystyyn ja käveli edestakaisin. »Kaikki on kauheata»,
sanoi hän. »Miksi pitää tuon inhoittavan, ulkokullatun lain saada
kiduttaa ihmisiä ja pitää heitä onnettomina ja avuttomina vuodesta
vuoteen?» Mutta joku oli tullut huoneeseen, ja June vaikeni. Jolyon
meni Irenen luo:

»Tarvitsetteko rahaa?»

»En.»

»Tahdotteko, että vuokraan huoneistonne?»

»Tahdon, Jolyon, olkaa hyvä.»

»Milloin lähdette?»

»Huomenna.»

»Eihän teidän enää tarvitse käydä kotonanne sitä ennen, vai kuinka?»
Tämän hänen kysymyksensä levottomuus ihmetytti häntä itseään.

»Ei, minulla on täällä kaikki mitä tarvitsen.»

»Lähetättekö minulle osoitteenne?»

Irene ojensi hänelle kätensä. »Minä tunnen, että te olette kallio.»

»Hiekalle perustettu», sanoi Jolyon pusertaen hänen kättään lujasti,
»mutta olen iloinen, jos voin tehdä jotakin, milloin tahansa, muistakaa
se. Ja jos muutatte mieltänne —! Tule June, nyt sanomme hyvästi.»

June tuli ikkunan luota ja kiersi käsivartensa Irenen ympäri.

»Älä ajattele häntä», läähätti hän, »nauti kaikesta, Jumala siunatkoon
sinua!»

Mielessään Irenen kyyneleiset silmät ja hymyilevät huulet he lähtivät
pois äärimmäisen hiljaisina, kulkien tuon naisen ohi, joka oli
keskeyttänyt kohtauksen ja selaili pöydällä olevia lehtiä.

National Galleryn kohdalla June huudahti:

»Kaikista pedoista halpamaisin ja laeista kurjin!»

Mutta Jolyon ei vastannut. Hän omasi jonkin verran isänsä tasapainoa
ja kykeni näkemään puolueettomasti silloinkin, kun hänen mielensä oli
järkkynyt. Irene oli oikeassa, Soamesin asema oli yhtä paha tai pahempi
kuin hänen omansa. Mitä taas lakiin tulee se oli laadittu ihmisluontoa
varten, josta sillä tietenkin oli matala käsitys. Ja tuntien, että
jos hän viipyisi tyttärensä seurassa, hän tavalla tai toisella tekisi
jotakin epäviisasta, hän sanoi kiirehtivänsä Oxfordin junalle, otti
ajurin ja jätti Junen katselemaan Turnerin vesivärimaalauksia luvaten
ajatella tuota taidesalonkia.

Mutta hän ajattelikin sensijaan Ireneä. Säälin sanotaan olevan
sukua rakkaudelle! Jos niin oli, oli hän vaarassa rakastua Ireneen,
sillä hän sääli tätä syvästi. Ajatella, että hänen piti harhailla
ympäri Eurooppaa niin vaaranalaisena ja yksin! »Jospa hän vain voisi
säilyttää rohkeutensa!» ajatteli Jolyon. »Hän voisi niin helposti
joutua epätoivoon.» Itse asiassa, nyt kun Irene oli joutunut luopumaan
vaatimattomista toimistaan, Jolyon ei osannut kuvitella, kuinka hän
saisi asiansa sujumaan niin kaunis olento, niin toivoton, ja kaunis
saalis kenelle tahansa! Tässä hänen levottomuudessaan oli hyvä annos
pelkoa ja mustasukkaisuutta. Naiset tekevät ihmeellisiä tekoja, jos
heitä kiusataan äärimmilleen. »Mitähän Soames mahtaa tehdä nyt?»
ajatteli hän. »Viheliäinen, tylsä asiaintila! Ja luultavasti tullaan
sanomaan, että se on ollut Irenen oma syy.» Hyvin huolissaan,
sydän kipeänä hän meni vaunuunsa, hukkasi pilettinsä ja Oxfordin
asemalaiturilla nosti hattua naiselle, jonka kasvot hän luuli
tuntevansa kykenemättä muistamaan hänen nimeään, ei sittenkään, kun
näki hänen juovan teetä Sateenkaaressa.




4. PAIKKA, JOTA FORSYTET PELKÄÄVÄT


Väristen toiveittensa tappiosta, vihreä nahkarasia vieläkin litteänä
povitaskussa, Soames hautoi ajatuksia, katkeria kuin kuolema.
Hämähäkin verkko! Nopeasti kävellen, mitään huomaamatta kuutamossa
hän ajatteli äskeistä kohtausta, muisteli Ireneä, jonka vartalo
oli jäykistynyt hänen käsissään. Ja mitä enemmän hän hautoi, sitä
varmemmalta hänestä tuntui, että Irenellä oli rakastaja — hänen sanansa
»Kuolisin mieluummin» olisivat naurettavat, jollei hänellä ollut.
Vaikka hän ei ollutkaan koskaan rakastanut miestään, ei hän ollut
tehnyt mitään vaikeuksia ennenkuin Bosinney oli tullut näyttämölle.
Ei, hän oli taaskin rakastunut, muuten hän ei olisi antanut tuollaista
melodraamallista vastausta hänen kysymykseensä, joka ainakin oli
järkevä! Hyvä on! Tämä teki asiat yksinkertaisemmiksi.

»Minä ryhdyn toimenpiteisiin nähdäkseni, missä olen», ajatteli hän.
»Minä menen Polteedille heti huomisaamuna.»

Mutta tämänkin päätöksen tehdessään hän tiesi joutuvansa ikävyyksiin.
Hän oli käyttänyt Polteedin toimistoa usein lakimiesuransa aikana,
viimeksi aivan äskettäin Dartien asian yhteydessä, mutta hän ei ollut
koskaan ajatellut mahdolliseksi käyttää heidän apuaan oman vaimonsa
vartioimisessa.

Se oli liian häpeällistä hänelle itselleen!

Hän nukkui tämän asian jatkoksi, ylpeys haavoittuneena — tai oikeammin
valvoi. Vasta ajaessaan partaansa hän äkkiä muisti, että Irene käytti
tyttönimeään Heron. Polteed ei ainakaan kohta saisi tietää, kenen vaino
Irene oli, ei voisi katsoa häneen mielistelevän nöyrästi ja nauraa
hänen selkänsä takana. Irene olisi vain erään hänen asiakkaansa vaimo.
Ja se olisi totta — eikö hän ollut oma asianajajansa?

Hän kirjaimellisesti pelkäsi, että jollei hän toteuttaisi
suunnitelmaansa ensi tilaisuuden sattuessa, siitä loppujen lopulta
ei tulisi mitään. Ja tilattuaan Warmsonilta varhaisen kahvikupin hän
pujahti ulos ennen aamiaista. Hän käveli nopeasti eräälle noita pieniä
West Endin katuja, jolla Polteed ja muut toiminimet pitivät huolta
varakkaampien luokkien hyveellisyydestä. Tähän asti hän oli aina
tarvittaessa kutsunut Polteedin luokseen Poultryyn, mutta hän tiesi
osoitteen ja ehti toimistoon juuri avaamisen hetkeksi. Etuhuoneessa,
joka oli kalustettu niin mukavasti, että se olisi kelvannut vaikka
lainaustoimistoon, hän kohtasi naisen, joka olisi voinut olla
opettajatar.

»Tahtoisin tavata herra Claud Polteedia. Hän tuntee minut — nimeni ei
kuulu asiaan.»

Hänen ylimpänä huolenaan oli estää itsekutakin tietämästä, että hänen,
Soames Forsyten, oli pakko antaa vakoilla vaimoaan.

Herra Claud Polteed — niin erilainen kuin herra Lewis Polteed — oli
tuollainen tummatukkainen, hieman kyömynenäinen mies, jolla oli nopeat
ruskeat silmät ja jonkalaisia voisi luulla juutalaisiksi, vaikka
he itse asiassa ovatkin foinikialaisia. Hän otti Soamesin vastaan
huoneessa, jossa kaikki äänet vaimentuivat mattojen ja verhojen
pehmeyteen. Se oli tosiaan kin kodikkaasti kalustettu huone, jossa ei
näkynyt mitään jälkiä asiakirjoista.

Hän tervehti Soamesia kohteliaasti ja käänsi ainoan oven avainta hieman
tärkeänä.

»Jos asiakas kutsuu minut luokseen», oli hänen tapana sanoa, »hän on
niin varovainen kuin haluaa. Jos hän tulee tänne, takaamme me, että
täältä ei vuoda mitään. Varmaa vaiteliaisuutta voin luvata, jollen
mitään muuta...» »Miten voin palvella teitä, herra?»

Soamesin kurkkua kuristi niin, että hän tuskin saattoi puhua. Oli
ehdottomasti välttämätöntä salata tältä mieheltä, että asia kiinnosti
häntä muutenkin kuin ammatillisesti, ja hänen kasvonsa kääntyivät
koneellisesti vinoon hymyynsä.

»Olen tullut näin varhain siksi, että hetkeäkään ei ole menetettävänä»
— jos hän menettäisi hetkenkin, voisi hän itse vielä muuttaa mieltä!
»Onko teillä joku todella luotettava nainen vapaana?»

Herra Polteed avasi laatikon, otti esiin muistiinpanovihkonsa, silmäili
sitä ja lukitsi laatikon taas.

»On», sanoi hän. »Aivan oikea nainen.»

Soames oli istahtanut ja pannut jalat ristiin — vain heikko punastus,
joka olisi voinut olla hänen tavallinen ihonvärinsä, antoi hänet ilmi.

»Lähettäkää hänet sitten heti pitämään silmällä erästä rouva Irene
Heronia, huoneisto D, Truro Manshons, Chelsea, kunnes toisin määrään.»

»Hyvä», sanoi herra Polteed. »Kysymys avioerosta, arvaan.» Sitten hän
huusi puhetorveen: »Onko rouva Blanch sisällä? Tahdon hänet puheilleni
kymmenen minuutin kuluttua.»

»Ottakaa itse vastaan kaikki tiedonannot», jatkoi Soames, »ja
lähettäkää ne minulle suoraan, henkilökohtaisesti, sinetöityinä ja
kirjoihin pantuina. Asiakkaani vaatii äärimmäistä salaperäisyyttä.»

Herra Polteed hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Te opetatte
isoäitiänne, hyvä herra.» Ja hänen katseensa liukui Soamesin kasvojen
yli lyhyen epäammatillisen hetken ajan.

»Saatte rauhoittaa häntä täydellisesti», sanoi hän. »Poltatteko?»

»En», vastasi Soames. »Ymmärrättekö, tästä ei saa päästä mitään
kuuluviin. Jos yksikin nimi tulee tiedoksi tai vakoilu huomataan,
voivat seuraukset olla hyvin vakavat.»

Herra Polteed nyökäytti päätään. »Voin käyttää numerojärjestelmää.
Silloin ei mitään nimeä koskaan mainitakaan puhumme vain numeroista.»

Hän avasi toisen laatikon ja otti esiin kaksi paperiliuskaa kirjoitti
niille jotakin ja ojensi toisen Soamesille.

»Pitäkää tämä tallessa, se on teidän avaimenne. Minä pidän tämän
kaksoiskappaleen itselläni. Itse tapaus on nimeltään 7 x. Vakoiltava
asianomainen on 17, vakoilija 19, asunto 25 te itse — tarkoitan
liikkeenne — 31, minun liikkeeni 32, minä itse 2. Siltä varalta, että
teidän pitäisi kirjeissänne mainita asiakkaanne, olen merkinnyt hänet
43:ksi, jokin epäiltävä henkilö on 47, jokin toinen 51. Onko vielä
joitakin vihjeitä työmme varalta?»

»Ei», sanoi Soames, »niin, ei muuta kuin — olkaa äärimmäisen
varovaisia.»

Taaskin herra Polteed nyökäytti päätään. »Kulungit?»

Soames kohautti olkapäitään. »Kohtuulliset», vastasi hän lyhyesti ja
nousi. »Pitäkää asia kokonaan omissa käsissänne.»

»Kokonaan», sanoi herra Polteed näyttäytyen äkkiä Soamesin ja oven
välissä. »Tulen ennen pitkää tapaamaan teitä tuon toisen asian
yhteydessä. Hyvää huomenta, herra.» Hänen katseensa liukui vielä kerran
epäammatillisesti Soamesin yli, ja hän avasi oven.

»Hyvää huomenta», sanoi Soames katsomatta oikealle tai vasemmalle.

Ulkona kadulla hän kirosi hiljaa, syvään, itsekseen. Hämähäkinverkko
tämä oli, ja sen repimiseksi tarvittiin tuota hämähäkkimäistä,
salaista, likaista keinoa, joka oli niin äärimmäisen vastenmielinen
jokaiselle, joka piti yksityiselämäänsä pyhimpänä omaisuutenaan. Mutta
arpa oli heitetty, hän ei voinut peräytyä. Ja hän meni Poultryyn ja
lukitsi laatikkoon tuon vihreän nahkarasian ja numerokielen avaimen,
joka oli tekevä hänen kotoisen vararikkonsa niin kristallinkirkkaaksi.

Kummallista, että mies, jonka koko elämä kului toisten ihmisten
yksityisten omaisuusongelmain ja kotoisten häiriöitten saattamisessa
julkisuuteen, niin äärettömästi pelkäsi silmien kääntymistä hänen omiin
asioihinsa! Eikä se itse asiassa ollut kummallista, sillä kuka olisi
paremmin kuin hän tuntenut laillisen järjestelyn kylmyyttä?

Hän oli ahkerassa työssä koko päivän. Winifredin piti tulla neljältä,
he lähtisivät yhdessä Templeen neuvottelemaan Dreamer Q.C:n kanssa,
ja odotellessaan Soames luki uudelleen kirjeen, jonka Winifred hänen
tahdostaan oli kirjoittanut Dartien lähtöpäivänä ja jossa tätä
tahdottiin palaamaan.

  »Rakas Montague,

  Olen saanut kirjeesi, jossa ilmoitat jättäneesi minut ainiaaksi
  ja olevasi matkalla Buenos Airesiin. Se oli tietenkin suuri isku
  minulle. Käytän ensimmäistä tilaisuutta kirjoittaakseni sinulle,
  että tahdon unohtaa menneet, jos palaat luokseni heti. Pyydän sinua
  tekemään sen. Olen hyvin järkytetty, enkä tahdo sanoa enempää nyt.
  Lähetän tämän kirjeen sisäänkirjoitettuna osoitteella, jonka jätit
  klubiisi. Ole hyvä ja sähkötä minulle.

  Vielä rakastava vaimosi

  Winifred Dartie.»

Uh, mitä katkeraa humpuukia! Hän muisti, kuinka hän oli katsellut
Winifredin olan yli, kun tämä oli kirjoittanut puhtaaksi sitä, minkä
hän, Soames, oli kirjoittanut lyijykynällä, ja kuinka sisar oli sanonut
oudolla äänellä, ikäänkuin ei olisi oikein ollut selvillä omasta
mielestään: »Entä jos hän tulee, Soames?» »Ei hän tule», oli Soames
vastannut, »niin kauan kun hänen rahansa riittävät. Juuri siksi meidän
pitää toimia nopeasti.» Tämän kirjeen jäljennökseen oli liitetty
Dartien alkuperäinen Iseeum-klubista lähetetty juopuneen riipustus.
Soames olisi voinut toivoa, ettei se olisi ollut niin ilmeisesti
humalan innoittama. Juuri tuollaiseen voisivat tuomarit takertua. Hän
oli jo kuulevinaan tuomarin äänen: »Otitteko tämän vakavalta kannalta?
Niin vakavalta, että kirjoititte tuollaisen vastauksen? Luuletteko,
että hän tarkoitti sitä?» Entä sitten? Tosiasiana pysyi, että Dartie
oli purjehtinut tiehensä eikä palannut. Kirjeisiin oli myöskin liitetty
Dartien vastaussähkösanoma: »Mahdotonta palata. Dartie.» Soames pudisti
päätään. Jollei koko asiaa saatu järjestetyksi lähikuukausina, mies
palaisi takaisin kuin väärä raha. Vapautuminen hänestä merkitsisi
ainakin tuhatta vuodessa, puhumattakaan kaikesta harmista, mitä hän
tuotti Winifredille ja hänen isälleen. »Minun täytyy antaa vauhtia
Dreamerille», ajatteli hän. »Meidän on syytä pitää kiirettä.»

Winifred, joka oli ruvennut esiintymään jonkinlaisessa
puolisurupuvussa, mikä soveltui hyvin hänen vaaleaan tukkaansa ja
kookkaaseen vartaloonsa, saapui Jamesin vaunuissa, joita Jamesin
parihevoset vetivät. Soames ei ollut nähnyt niitä Cityssä sitten
kun hänen isänsä oli vetäytynyt pois liike-elämästä viisi vuotta
aikaisemmin, ja niitten epäasianmukaisuus hämmästytti häntä. »Ajat
muuttuvat», ajatteli hän, »emme tiedä mikä seuraava muoti tulee
olemaan.» Myöskin silinterit olivat käyneet harvinaisemmiksi. Hän kysyi
Valia. Val kirjoitti, kertoi Winifred, aikovansa ruveta pelaamaan
poloa ensi lukukautena. Hän arveli Valin joutuneen hyvin hyvään
toveripiiriin. Hän lisäsi kätkien levottomuutensa maailmannaisen
tavoin: »Tuleeko asiasta kovin julkinen? _Täytyykö_ sen joutua
sanomalehtiin? Se on niin paha Valille ja tytöille.»

Oma onnettomuutensa vereksenä mielessään Soames vastasi: »Sanomalehdet
ovat tunkeilevia, on vaikeata pidättää asioita niiltä. Ne luulevat
vaalivansa yleisön moraalia, ja ne turmelevat sen typerillä jutuillaan.
Mutta emme vielä ole niin pitkällä. Me menemme vain tapaamaan Dreameriä
tuon takaisin pyyntöasian yhteydessä. Tietenkin hän ymmärtää, että
se tulee johtamaan avioeroon, mutta sinun pitää näyttää vilpittömän
halukkaalta saamaan Dartien takaisin — se asenne sinun on omaksuttava
tänään.»

Winifred huokasi.

»Oi! Minkälainen klovni Monty on ollut!»

Soames katsoi häneen terävästi. Hän näki selvään, että sisar ei
voinut ottaa Dartieaan vakavalta kannalta ja että hän peräytyisi
koko hankkeesta, jos pienikin tilaisuus tarjoutuisi. Hänen oma
vaistonsa oli tässä asiassa ollut ensi hetkestä luja. Pelastuminen
pienestä häväistysjutusta nyt tietäisi vain todellista onnettomuutta
Winifredille ja hänen lapsilleen ja kenties myöhemmin vararikkoa,
jos Dartien sallittaisiin olla heidän taakkanaan, rappeutua
rappeutumistaan ja tuhlata rahoja, jotka James jättäisi tyttärelleen.
Vaikka kaikki raha olisikin lujassa, osaisi tuo mies jotenkuten lypsää
rahastoja ja panna perheensä maksamaan korkeita summia pelastaakseen
hänet vararikosta tai kenties vankilasta! He jättivät kiiltävät
ajoneuvot kiiltävine hevosineen ja kiiltävähattuisine palvelijoineen
Embankmentille ja kävelivät Dreamer Q.C:n toimistoon Crown Office
Row'lle.

»Herra Bellby on tavattavissa», sanoi konttoristi. »Herra Dreamer tulee
kymmenen minuutin kuluttua.»

Herra Bellby nuorempi — ei kuitenkaan niin nuori kuin hän olisi voinut
olla, sillä Soames käytti vain lakimiehiä, joiden maine oli taattu,
ja hänestä olikin melkein käsittämätöntä, kuinka lakimiehet koskaan
onnistuivat pääsemään niin suureen maineeseen, että hän suostui
käyttämään heitä — herra Bellby istui, katsellen papereitaan vielä
kerran. Hän oli tullut oikeussalista ja esiintyi vielä viitta ja
peruukki yllä, mitkä sopivat hyvin hänen nenäänsä, joka oli ulkoneva
kuin pienen pumpun varsi, hänen pieniin viekkaisiin sinisilmiinsä ja
melko mahtavaan alahuuleensa. Parempaa miestä ei Dreamer olisi voinut
saada sijaisekseen ja tuekseen.

Kun Winifredin esittely oli suoritettu, he puhuivat ilmasta ja sodasta.
Soames huudahti äkkiä:

»Jos hän ei suostu, emme saa asioita käyntiin kuuteen kuukauteen. Minä
tahtoisin, että asia menisi eteenpäin, Bellby.»

Herra Bellby, jonka puheessa oli pieni jäännös Irlannin murretta,
hymyili Winifredille ja sanoi: »Laki on hidas, rouva Dartie.»

»Kuusi kuukautta!» toisti Soames. »Sehän lykkäytyy kesäkuuhun asti! Me
emme saa oikeusjuttua käyntiin ennenkuin pitkän loman jälkeen. Meidän
pitää kaikin mokomin jouduttaa asioita, Bellby». — Hänellä olisi täysi
työ pitää Winifred vireessä.

»Herra Dreamer tahtoo tavata teitä nyt.»

He kulkivat sisään, herra Bellby edellä, sitten Soames Winifredin
seurassa odotettuaan ensin minuutin, jonka hän katsoi kellostaan.

Dreamer Q.C., viitta yllä, mutta ilman peruukkia, seisoi tulen edessä
ikäänkuin tämä neuvottelu olisi vierailun luonteinen. Hänellä oli
tuollainen nahkamainen, koko lailla öljyinen iho, joka seuraa suurta
oppia, huomattava nenä, jonka harjalla lasit törröttivät, ja pieni
harmahtava poskiparta. Hän huvittelihe alituiseen sulkemalla toista
silmäänsä ja kätkemällä alahuulen ylähuulen alle, mikä antoi hillityn
sävyn hänen puheelleen. Hänellä oli myöskin tapana tulla äkisti,
ikäänkuin kadunkulman takaa, sen ihmisen eteen, jota hän puhutteli;
tämä ynnä hämäännyttävä äänensävy ja tapa murista ennen kuin alkoi
puhua oli hankkinut hänelle miltei ainutlaatuisen maineen testamentti-
ja avioeroasioissa. Kuunneltuaan toinen silmä ummessa herra Bellbyn
nopeata tosiseikkain toistamista hän murisi ja sanoi:

»Minä tiedän tuon kaiken.» Sitten hän tuli kuin kadunkulman takaa
Winifredin eteen ja sanoi hillityllä äänellään:

»Tahtoisimme hänet takaisin, eikö totta, rouva Dartie?»

Soames puuttui puheeseen terävästi:

»Sisareni asema on tietenkin sietämätön.»

Dreamer murisi. »Totta kai. No niin, voimmeko luottaa tuohon
sähkösanomakieltoon vai pitääkö meidän odottaa yli joulun, niin että
hänellä olisi tilaisuus kirjoittaa — kysymys on siitä, eikö totta?»

»Mitä pikemmin —», alkoi Soames.

»Mitä te sanotte, Bellby?» kysyi Dreamer tullen esiin nurkkansa takaa.

Herra Bellby näytti nuuskivan ilmaa kuin koira.

»Me emme kuitenkaan pääse esiin ennenkuin joulukuun puolivälissä. Ei
meidän tarvitse antaa hänelle tämän pitempää köyttä.»

»Ei», sanoi Soames, »miksi pitäisi sisareni kärsiä siitä, että mies
keksii matkustaa —»

»Jerikoon!» sanoi Dreamer taas yllättävällä tavallaan. »Aivan niin! Ei
ihmisten pidä lähteä Jerikoon, vai kuinka, rouva Dartie?» Ja hän nosti
viittansa jonkinlaiseksi viuhkaksi. »Minä olen samaa mieltä. Voimme
siis aloittaa. Onko vielä jotakin?»

»Ei mitään tällä hetkellä», sanoi Soames tarkoittavasti. »Tahdoin vain
näyttää teille sisareni.»

Dreamer murisi lempeästi: »Hauska tutustua. Hyvää iltaa!» Ja hän antoi
viittansa vaipua kuin suojelevana.

He kulkivat ulos rivissä. Winifred meni portaille. Soames viivytteli.
Vasten tahtoaan hänen täytyi kunnioittaa Dreameria.

»Todistus on kai kunnossa», hän sanoi Bellbylle. »Näin meidän kesken,
jollemme saa asioita läpi pian, voi käydä, että emme saa koskaan.
Luuletteko että _hän_ ymmärtää sen?»

»Minä sanon hänelle», sanoi Bellby. »Mainio mies joka tapauksessa —
mainio mies.»

Soames nyökäytti päätään ja riensi sisarensa jälkeen. Hän tapasi
Winifredin seisomasta vedossa ja pureskelemasta huuliaan harsonsa
takana, ja hän kiirehti sanomaan:

»Siivoojattaren todistus tulee olemaan hyvin täydellinen.»

Winifredin kasvot kovenivat, hän suoristautui, ja he kävelivät
vaunuille. Ja heidän ajaessaan takaisin Green Streetille hiljaisuuden
vallitessa kumpikin hautoi sielussaan yhtä ainoata ajatusta: »Miksi,
oi miksi pitää minun tällä tavoin paljastaa onnettomuuteni yleisölle?
Minkätähden minun on pakko käyttää vakoojia kurkistamaan yksityisiin
suruihini? Eivät ne olleet minun syytäni.»




5. JOLLY TUOMARINA


Se omistamisen vaisto, joka niin nimenomaisesti pettyneenä kannusti
kahta Forsyten perheen jäsentä pyrkimään eroon siitä, mitä eivät
enää voineet omistaa, kiihtyi päivä päivältä brittiläisen valtion
politiikassa. Nicholas, joka alkuaan oli niin epäilevällä kannalla
sotaan nähden, joka tulisi koskemaan omaisuuteen, oli kuuleman mukaan
sanonut, että nuo buurit ovat sitten pölkkypäitä, aiheuttavat suuria
kustannuksia — mitä pikemmin he saavat opetuksensa, sitä parempi. _Hän_
lähettäisi Wolseleyn heitä vastaan! Nähden aina vähän pitemmälle kuin
muut ihmiset — siitä johtui, että hän oli Forsyteistä rikkain — hän oli
jo huomannut, että Buller ei ollut oikea mies — »sellainen härkäpää
miehekseen, ei kelpaa muuta kuin puskemaan, ja jolleivät he pidä
varaansa, joutuisi Ladysmith häviölle.» Tämä tapahtui joulukuun alussa,
niin että kun Musta Viikko tuli, kykeni hän sanomaan jokaiselle:
»Enkös minä sitä sanonut.» Tuon synkeän viikon aikana, jonka vertaista
kukaan Forsyte ei voinut muistaa, hyvin nuori Nicholas otti osaa niin
moneen harjoitukseen rykmentissään, jonka nimi oli »Paholaisen omat»,
että nuori Nicholas kysyi perhelääkäriltä poikansa terveyttä ja kuuli
hälyttävän uutisen, että poika oli täysin terve. Poika oli juuri syönyt
tutkintopäivällisensä ja päässyt melkoisin kustannuksin käräjätupaan
asti, ja tuo leikittely sotaharjoituksilla oli hänen isälleen ja
äidilleen todellinen painajainen aikana, jolloin siviiliväestökin
todennäköisesti tulisi tarvitsemaan sotaharjoituksia. Isoisä tietenkään
ei suuria välittänyt tuosta uutisesta, hän oli liian läpikotaisin
kasvatettu siihen uskoon, ettei mikään brittiläinen sota voinut olla
muuta kuin pieni ja ammattimainen, ja hän suhtautui syvästi epäillen
valtakunnallisiin toimenpiteisiin, joitten johdosta hänkin joutuisi
häviämään, hänellä kun oli De Beers-osakkeita, jotka nyt olivat
nopeassa laskussa, mikä uhraus oli enemmän kuin riittävä pojanpojankin
osalta.

Oxfordissa vallitsi kuitenkin aivan erilaisia tunnelmia.
Nuorisojoukolle ominainen kuohunta oli lukukauden kahtena kuukautena
ennen Mustaa Viikkoa kiteytynyt vilkkaasti vastakkaisiksi
mielipiteiksi. Normaali nuoriso, joka Englannissa aina on
taipumuksiltaan konservatiivista, vaikkakaan ei liian vakavassa
mielessä, intoili sodan saattamista päätökseen ja hyvää selkäsaunaa
buureille. Val Dartie oli luonnollisesti tämän suuremman ryhmäkunnan
jäsen. Toisaalta radikaalinen nuoriso, pienempi, mutta kenties
äänekkäämpi ryhmä, puolsi sodan lopettamista ja autonomian antamista
buureille. Mustaan Viikkoon saakka ryhmät kuitenkin pysyivät
muodottomina, ilman teräviä särmiä, ja väittelyt olivat vain
akateemisia. Jolly kuului niihin, jotka eivät olleet varmat kannastaan.
Hiven vanhan Jolyonin oikeudentuntoa esti häntä näkemästä asioita
vain yhdeltä puolelta. Lisäksi oli hänen »parhaimmisto»-piirissään
muuan »voimaihminen», jolla oli erittäin vasemmistolaiset mielipiteet
ja jonkin verran henkilökohtaista vetovoimaa. Jolly epäröi. Hänen
isänsäkin näytti epäröivän kannanotossaan. Ja vaikka Jolly, niinkuin
kaksikymmenvuotiaan sopiikin piti tarkoin silmällä isäänsä etsien
vikoja, jotka vielä voisi korjata oli isän olemuksessa jotakin,
mikä antoi eräänlaista loistetta hänen ivallisen suvaitsevalle
uskontunnustukselleen. Taiteilijathan ovat tunnetusti Hamletmaisia, ja
niissä rajoissa piti sietää isänsä vikoja, vaikkakin rakasti häntä.
Mutta tuolla Jolyonin erikoislaatuisella mielipiteellä, että »pistää
nenänsä sinne missä sitä ei tarvittu» (niinkuin uitlanderit olivat
tehneet) »ja sitten vehkeillä kunnes pääsee tilanteen herraksi, ei
ole oikein hienoa peliä», perustui se sitten tosiseikkoihin tai ei,
oli hieman tehoa hänen poikaansa, jolle hieno peli merkitsi paljon.
Toisaalta Jolly ei voinut sietää niitä, joita hänen piirinsä sanoi
»oikullisiksi» ja Valin piiri »kaunosieluiksi», niin että hän horjui
vielä kun Mustan Viikon kellot soivat. Yksi — — kaksi kolme — tulivat
nuo kohtalokkaat Stormbergin, Magersfonteinin ja Colenson tappiot.
Jykevä englantilainen sielu huudahti ensimmäisen jälkeen: »Niin, mutta
Methuen!» ja toisen jälkeen: »Niin, mutta Buller!» Sitten se paatui
sankan pimeyden keskellä. Ja Jolly sanoi itsekseen. »Ei, hitto vieköön!
Meidän pitää antaa noille roistoille selkään nyt, olimme sitten
oikeassa tai väärässä.» Ja jos hän olisi tietänyt, ajatteli hänen
isänsä ihan samoin.

Seuraavana sunnuntaina, lukukauden viimeisenä, oli eräs »parhaita»
kutsunut Jollyn juomaan viiniä. Kun toinen malja collegen
burgundilaista oli tyhjennetty — pohjia myöten — »Bullerin kunniaksi ja
buurien kiroukseksi», huomasi hän, että Val Dartie, joka myöskin oli
vieraana, katseli häneen virnistellen ja sanoi jotakin naapurilleen.
Hän oli varma, että se oli jotakin halventavaa. Vaikka Jolly olikin
viimeinen poika maailmassa, joka olisi tahtonut vetää huomion
puoleensa ja aiheuttaa yleistä häiriötä, sävähti hän punaiseksi ja
sulki huulensa. Omituinen vihamielisyys, jota hän aina oli tuntenut
pikkuserkkuaan kohtaan, sai voimakasta ja äkillistä vahvistusta.
»Hyvä on!» sanoi hän itsekseen. »Odotahan, ystäväni!» Suurempi määrä
viiniä kuin oli hänelle hyväksi, niinkuin tapaan kuului, auttoi häntä
muistamaan asian, kun kaikki lähtivät pois erääseen eristettyyn
paikkaan, ja hän kosketti Valia käsivarteen.

»Mitä sanoit minusta tuolla?»

»Enkö saa sanoa mitä tahdon?»

»Et.»

»No niin, mina sanoin, että olet buurilaismielinen, ja niin oletkin.»

»Sinä valehtelet.»

»Tahdotko tapella?»

»Tietysti, mutta ei täällä, mennään puutarhaan.»

»Hyvä. Tule sitten.»

He menivät, katsellen karsaasti toisiinsa, epävarmoina, mutta silmää
räpäyttämättä. He kiipesivät puutarha-aidan yli. Naulat aidassa vähän
repivät Valin hihaa ja täyttivät hänen ajatuksensa. Jollyn mielen
täytti ajatus, että he aikoivat tapella molemmille vieraan collegen
alueella. Se ei ollut luvallista, mutta viis siitä — tuo nuori nulikka!

He kulkivat ruohokentän poikki melkein täydelliseen pimeyteen ja
riisuivat takkinsa.

»Oletko hutikassa, vai kuinka?» kysyi Jolly äkkiä. »En voi tapella
kanssasi, jos olet hutikassa.»

»En enempää kuin sinäkään.»

»Hyvä on sitten.»

Lyömättä kättä he asettuivat heti puolustusasentoon. He olivat juoneet
liikaa noudattaakseen taiteen sääntöjä ja olivat niin ollen erittäin
tarkat pysyttääkseen otteensa asianmukaisina, kunnes Jolly melkein
vahingossa löi Valia nenään. Tämän jälkeen seurasi vain pimeä ja ruma
tappelu vanhojen puitten varjossa, ilman että kukaan oli erotuomarina,
kunnes molemmat rusikoituina ja kirjavina hellittivät otteensa ja
horjuivat erilleen erään äänen lausuessa:

»Nimenne, nuoret herrat?»

Tuo rauhallinen kysymys, joka kuului lampun alta puutarhan portin
luota kuin jonkun jumalan lausumana, sai heidän hermonsa laukeamaan,
ja he sieppasivat takkinsa, juoksivat aidan sivustaa, hyppäsivät yli
ja katosivat samaan eristettyyn paikkaan, josta olivat lähteneet
tappeluunsa. Täällä, himmeässä valaistuksessa, he pyyhkivät kasvonsa
puhtaiksi ja kulkivat sitten, kymmenen askeleen päässä toisistaan,
collegen porttia kohti. He menivät portista ulos hiljaisina, Val
Broadia kohti Breweria pitkin, Jolly puistotietä alas Highia kohti.
Hänen vielä huuruinen päänsä oli täynnä harmia siitä, että hän ei ollut
tapellut taitavammin, ja hän kävi läpi kaikki ne liikkeet ja temput,
joita hän ei ollut suorittanut. Hänen mielensä harhaili kuviteltuun
taisteluun, äärettömästi toisenlaiseen kuin äskeinen oli ollut,
äärettömästi ritarilliseen, johon kuului vyö ja miekka, oikea hyökkäys
ja oikea väistäminen, aivan kuin hänen rakkaan Dumas'nsa sivuilla.
Hän kuvitteli olevansa La Mole, Aramis, Bussy, Chicot ja D'Artagnan,
kaikki yhdistettyinä, mutta hän ei ensinkään kyennyt näkemään Valissa
Coconnasta, Brissacia tai Rochefortia. Poika oli vain viheliäinen
serkku, joka ei voinut tyydyttää tyylin vaatimuksia. Viis siitä! Hän
oli sentään antanut pojalle pari hyvää iskua. »Buurilaismielinen!»
Sana kaiveli häntä vielä, ja hänen pakottavassa päässään pyöri ajatus
liittyä vapaaehtoisiin, ratsastaa yli kentän hienosti ampuen, buurien
kaatuillessa kaniinien lailla. Ja nostaen kirvelevät silmänsä ylös
hän näki tähtien tuikkivan High Streetin talonharjojen lomasta, ja
hän kuvitteli makaavansa Karoon kentällä (vai mikä sen nimi nyt oli)
huopaan käärittynä, pyssy ladattuna ja katse tähdättynä kimaltelevalle
taivaalle.

Hänellä oli seuraavana aamuna julmettu päänsärky, jota hän paranteli,
niinkuin erään »parhaan» sopikin, hautomalla otsaansa kylmällä vedellä,
keittämällä väkevää kahvia, jota hän ei voinut juoda, ja vain vähän
maistelemalla olutta lounaalla. Sinelmän poskessa selitti legenda,
että »joku hupsu» oli syössyt hänen päälleen kadunkulman takaa. Hän ei
missään nimessä olisi tahtonut mainita taisteluaan, sillä kun tarkemmin
ajatteli asiaa, oli se paljon alapuolella hänen tasoansa.

Seuraavana päivänä hän lähti pois ja matkusti suoraa päätä Robin
Hilliin. Siellä ei ollut ketään muita kuin June ja Holly, sillä isä
oli Pariisissa. Hän vietti levottoman ja joutilaan loma-ajan vailla
mitään kosketusta kumpaankaan sisareensa. June olikin kokonaan kiinni
siipirikoissaan, joita Jolly säännöllisesti ei voinut sietää, ei
ainakaan tuota Eric Cobbleyta eikä hänen perhettään, toivottoman
»puolivillaisia» ihmisiä, jotka loma-aikoina aina täyttivät talon. Ja
Hollyn ja hänen välillään oli omituinen juopa, ikäänkuin Holly rupeaisi
saamaan omia mielipiteitä, mikä oli niin — tarpeetonta. Hän heitteli
kiukuissaan palloa, ratsasti raivoisasti, mutta yksinään Richmond
Parkissa katsoen asiakseen panna hevosensa hyppäämään korkeitten,
jäykkien ristikkoaitausten yli, joitten tarkoituksena oli eristää
muutamia ruohottuneita käytäviä — pitääkseen hermonsa kurissa, sanoi
hän. Jolly pelkäsi pelkoa enemmän kuin useimmat pojat. Hän osti
myöskin pyssyn ja laittoi ampumaradan kotipellolle ampuen lammikon
poikki keittiöpuutarhan muuriin suureksi vaaraksi puutarhureille, ja
mielessä hänellä oli ajatus, että jonakin päivänähän ehkä liittyisi
vapaaehtoisiin ja pelastaisi etelä-Afrikan maalleen. Poika oli itse
asiassa läpeensä järkytetty nyt, kun vapaaehtoisiin oli kutsuttu
alokkaita. Pitäisikö hänen mennä? Kukaan »parhaista», mikäli hän tiesi
ja hän oli kirjeenvaihdossa monen kanssa — ei aikonut lähteä. Jos
he olisivat tehneet pienenkin eleen siihen suuntaan, olisi hän heti
lähtenyt ollen hyvin kunnianhimoinen ja omaten vahvan tunteen siitä,
mikä sopii, hän ei olisi sietänyt jäljellejäämistä missään mutta omasta
aloitteesta lähteminen saattaisi näyttää keikarimaiselta, välttämätöntä
pakkoa kun ei tietenkään ollut. Sitäpaitsi häntä ei ollenkaan
haluttanut lähteä, sillä tämän nuoren Forsyten toinen puoli varoi
tekemästä mitään harkitsematonta. Hänen tunteensa olivat kauttaaltaan
sekavat, kuumasti, sairaasti sekavat, ja hänen rauhallinen ja hieman
lordimainen olemuksensa muuttui vallan toiseksi.

Ja sitten eräänä päivänä hän näki jotakin, mikä kiihdytti hänet
levottomaan vihaan — kaksi ratsastajaa eräällä puistotiellä lähellä
Ham Gatea. Vasemmanpuolinen oli ihan varmasti Holly hopeanharmaan
päistärikkönsä selässä, ja oikeanpuolinen yhtä varmasti tuo »sälli»
Val Dartie. Hänen ensi aikeensa oli kannustaa hevostaan ja kysyä tämän
käyttäytymisen syytä, lähettää mies sinne missä pippuri kasvaa ja viedä
Holly kotiin. Toinen ajatus — että hän joutuisi narrin asemaan, jos
he kieltäytyisivät. Eipä siis muuta kuin lähde kotiin ja odota Hollyn
tuloa. Viitsikin pitää tuollaista salapeliä tuon nuoren narrin kanssa!
Hän ei voinut neuvotella Junen kanssa, sillä tämä oli lähtenyt aamulla
kaupunkiin Eric Cobbleyn ja hänen joukkonsa saattueessa. Ja isä oli
edelleen »tuossa viheliäisessä Pariisissa.» Hän tunsi intomielisesti,
että tämä oli niitä hetkiä, joita varten hän oli ahkerasti harjoittanut
itseään koulussa, missä hän ja eräs Brent-niminen poika usein olivat
sytytelleet sanomalehtiä ja panneet ne keskelle työhuonettaan
totuttautuakseen kylmäverisyyteen vaaran hetkenä. Hän ei tuntenut
itseään vähääkään kylmäveriseksi seisoessaan siinä tallipihalla,
hajamielisesti sivellen Balthasar koiraa, joka huohottavana kuin
vanha lihava munkki ja isäntänsä poissaoloa surren käänsi raskaasti
päätään, kiitollisena tästä huomaavaisuudesta. Kesti puolen tuntia
ennenkuin Holly tuli kotiin, punaposkisena ja paljon sievempänä kuin
oli luvallista. Jolly näki hänen nopeasti vilkaisevan veljeensä — paha
omatunto, tietysti sitten hän lähti tytön jäljissä sisään, tarttui
hänen käsivarteensa ja vei hänet siihen huoneeseen, joka oli ollut
isoisän työhuone. Huone, jota tähän aikaan ei paljon käytetty, oli
heille molemmille epämääräisesti tulvillaan erästä olentoa, jonka
muistoon heillä liittyi hellyyttä, suuret, riippuvat, valkeat viikset,
sikarin tuoksua ja naurua. Täällä Jolly vihreässä nuoruudessaan ennen
kouluunmenoa oli tottunut painimaan isoisän kanssa, jolla vielä
kahdeksankymmenenvuotiaana oli vastustamaton halu kampata. Täällä
Holly, korkean nahkatuolin käsinojalle kiivenneenä, oli pyyhkinyt
hopeaiset kiharat korvalta, johon aikoi kuiskata salaisuuksia. Tuosta
ovi-ikkunasta olivat kaikki kolme lukemattomat kerrat lähteneet
ruohokentälle pelaamaan krikettiä, salaperäistä, »Wopsy-doozle» nimistä
peliä, jota siihen perehtymättömät eivät ymmärtäneet ja joka kovasti
innostutti vanhaa Jolyonia. Tähän huoneeseen oli Holly eräänä lämpimänä
iltana ilmestynyt yöpaidassaan, hän oli nähnyt pahaa unta ja tahtoi
päästä sen pauloista. Ja tänne oli kerran isän poissaollessa lähetetty
Jolly, joka oli aloittanut päivänsä huonosti panemalla kuohupulveria
Mademoiselle Beaucen tuoreeseen munaan ja jatkanut vielä huonommin.
Seurasi tällainen keskustelu:

»Kuulehan, poikaseni, et sinä saa jatkaa tähän suuntaan.»

»Niin mutta kun hän löi minua korvalle, ukki, niin minä vain löin
takaisin, ja sitten hän löi minua taas.»

»Löit naista? Se ei sovi! Oletko pyytänyt anteeksi?»

»En vielä.»

»Sitten sinun pitää tehdä se heti. Kas niin!»

»Mutta hän alkoi, ukki, ja hän löi kahdesti, minä vain kerran.»

»Lapsi kulta, se oli hyvin ruma teko.»

»Niin mutta hän suuttui, minä en.»

»Pian matkaan nyt.»

»Tule sinä mukaan, ukki.»

»No niin — tämän kerran vain.»

Ja he lähtivät käsi kädessä.

Tähän huoneeseen — johon Waverley-romaanit ja Byronin teokset ja
Gibbonin _Rooman valtakunta_ ja Humboldtin _Kosmos_, ja kamiinihyllyn
pronssiveistokset ja tuo öljymaalauksen mestariteos »Hollantilaisia
kalastajaveneitä auringonlaskussa» liittyivät kuin kohtalo ja jossa
vanha Jolyon olisi vielä erittäin hyvin voinut istua nojatuolissaan,
polvet ristissä, kupoolimainen otsa ja syvät silmät vakavasti
vaipuneina _Times-lehden_ tutkimiseen — tänne he tulivat, nuo kaksi
lapsenlasta. Ja Jolly sanoi:

»Minä näin sinut tuon pojan kanssa puistossa.»

Hollyn poskille syöksähtävä veri tyydytti Jollya jonkin verran — hänen
_sopikin_ hävetä!

»Entä sitten?» sanoi Holly.

Jolly hämmästyi, hän oli odottanut enempää tai vähempää.

»Tiedätkö», sanoi hän painokkaasti, »että hän sanoi minua
buurilaismieliseksi viime lukukaudella? Ja minun piti tapella hänen
kanssaan.»

»Kumpi voitti?»

Jolly olisi tahtonut vastata: »Minä kai», mutta se tuntui olevan hänen
arvonsa alapuolella.

»Kuulehan nyt!» sanoi hän. »Mitä tämä tarkoittaa? Etkä edes sano
kenellekään!»

»Miksi sanoisin? Isä ei ole täällä, miksi en saisi ratsastaa hänen
kanssaan?»

»Voithan ratsastaa minun kanssani. Minun mielestäni hän on
vastenmielinen nuori keikari.»

Holly kalpeni vihasta.

»Eikä ole. Oma syysi, jos et pidä hänestä.»

Ja hän syöksähti veljensä ohi ja lähti pois jättäen hänet tuijottamaan
kilpikonnankuorella istuvaan Venukseen, jonka häneltä tähän asti
oli peittänyt sisaren tumma pää ja pehmeä ratsastushattu. Hän tunsi
olevansa omituisesti järkkynyt, nuoren olemuksensa pohjia myöten.
Koko elinajan kestänyt yliherruus oli murskattuna hänen jaloissaan.
Hän meni Venuksen luo ja tutki koneellisesti kilpikonnaa. Miksi hän
ei pitänyt Val Dartiesta? Hän ei osannut sanoa. Tuntematta perheen
historiaa, aavistaen vain, että jokin epämääräinen sukuviha oli alkanut
kolmetoista vuotta sitten, jolloin Bosinney luopui Junesta Soamesin
vaimon vuoksi, tietämättä tuskin mitään Valista hän tunsi olevansa
täysin neuvoton. Hän vain _ei pitänyt_ Valista. Kysymys oli kuitenkin
siitä, mitä hänen oli tehtävä. Val Dartie tosin oli pikkuserkku, mutta
Hollyn ei ollut sopivaa kuljeskella hänen kanssaan. Ja kuitenkin oli
vasten Jollyn periaatetta mennä kantelemaan, mitä sattumalta oli saanut
selville. Tässä pulmassaan hän istahti vanhaan nahkatuoliin ja pani
polvensa ristiin. Tuli pimeä hänen istuessaan siinä tuijottamassa
pitkän ikkunan läpi vanhaan tammeen, joka oli tuuhea, mutta lehdetön,
ja joka hitaasti muuttui vain tummemmaksi täpläksi keskellä pimeyttä.

»Isoisä!» ajatteli hän aivan irrallisesti ja otti esiin kellonsa. Hän
ei voinut nähdä osoittajia, mutta hän pani lyömälaitoksen käyntiin.
»Viisi!» Isoisän ensimmäinen kultakello, vanhuuttaan sileä kuin voi
— kaikki uurteet kuluneet pois, kuoressa myhkyröitä monen putoamisen
merkkeinä. Lyönti oli kuin pieni soitto, joka tuli tuolta kulta-ajalta,
jolloin he ensi kerran tulivat Lontoosta, St. John's Woodista,
tähän taloon — tulivat ajaen isoisän kanssa hänen vaunuissaan ja
melkein heti iskivät silmänsä puihin. Puita, joihin sai kiivetä, ja
isoisä kastelemassa kurjenpolvia puitten juurella! Mitä oli tehtävä?
Kirjoitettavako isälle, että hänen on tultava kotiin? Uskottavako
asia Junelle? Mutta June oli niin — niin äkkinäinen! Pysyttäväkö
rauhassa ja luotettava onneensa? Olihan loma-aika kohta lopussa.
Mentäväkö Valin luo ja varoitettava häntä? Mutta kuinka saisi hänen
osoitteensa? Holly ei ilmaisisi sitä! Mikä verkko eri teitä mikä pilvi
eri mahdollisuuksia! Hän sytytti savukkeen. Kun hän oli polttanut sen
puoliväliin, hänen otsansa kuitenkin kirkastui melkein kuin jokin ohut,
vanha käsi olisi sivellyt sitä hiljaa, ja oli kuin hänen korvaansa
olisi kuiskattu: »Älä tee mitään, ole kiltti Hollylle, ole kiltti
Hollylle, kultaseni!» Ja Jolly huokasi tyytyväisyydestä puhaltaen savua
sieraimistaan...

Mutta ratsastuspukunsa riisunut Holly rypisti vielä otsaansa
huoneessaan. »Eikä ole — eikä ole!» — ne sanat muodostuivat vieläkin
hänen huulillaan.




6. JOLYON NEUVOTTOMANA


Pieni yksityishotelli tunnetun ravintolan yläkerroksessa lähellä
Gare St. Lazarea oli Jolyonin asuinpaikka Pariisissa. Hän vihasi
kanssa-Forsytejaan ulkomailla — he liikkuivat tympeinä kuin kala
kuivalla maalla tallattuja polkujaan oopperaan, Rue de Rivolille ja
Moulin Rougeen. Häntä harmitti heidän esiintymisensä, jonka mukaan
he näyttivät tulleen vain päästäkseen mahdollisimman pian taas
muualle. Mutta kukaan muu Forsyte ei tullut lähellekään tätä paikkaa,
missä hänellä oli puulämmitys makuuhuoneessaan ja missä kahvi oli
mainiota. Pariisi viehätti häntä aina enemmän talvisin. Halkosavun ja
kastanjapaahtimoitten kirpeä savu, talviauringon terävyys kirkkaina
päivinä, katukahvilat, jotka uhmasivat talvi-ilman kylmyyttä,
itsekylläiset, vilkkaat ihmisjoukot bulevardeilla — kaikki osoittivat
hänelle, että talvisella Pariisilla oli sielu, joka muuttolinnun tavoin
pakeni kesäksi.

Hän puhui ranskaa hyvin, omasi muutamia ystäviä, tunsi pieniä
ravintoloita, joissa voi saada herkullisia ruokia ja huomioida
erikoisia tyyppejä. Hän oli filosofoivalla tuulella Pariisissa, hänen
ivansa kärki terottui, elämä sai hienon, tarkoituksettoman merkityksen,
oli kuin kukkavihko täynnä erilaisia tuoksuja, pimeys, johon erivärisiä
valonsäteitä tunkeutui.

Kun hän joulukuun ensimmäisellä viikolla oli päättänyt lähteä
Pariisiin, ei hän lähimainkaan myöntänyt, että Irenen oleskelu siellä
vaikutti häneen. Hän ei ollut ehtinyt olla Pariisissa kahta päivää, kun
hän jo myönsi, että halu nähdä Ireneä oli ollut ainakin puolet lähdön
syystä. Englannissa ihminen ei myönnä sitä, mikä on luonnollista. Hän
oli ajatellut, että saattaisi olla hyvä puhella Irenelle huoneiston
vuokraamisesta ja muista asioista, mutta Pariisissa hän heti ymmärsi
asian paremmin. Koko kaupungin yllä oli jonkinlainen hohde. Kolmantena
päivänä hän kirjoitti Irenelle ja sai vastauksen, joka mieluisasti
värisytti hänen hermojaan:

  »Paras Jolyon!

  Tulee olemaan ihanaa tavata teitä.

  Irene.»

Hän suuntasi kulkunsa Irenen hotelliin eräänä kirkkaana päivänä
mielessä samanlainen tunne, jota hän usein oli kokenut mennessään
katsomaan jotakin ihailemaansa taulua. Ei kukaan nainen, niin pitkälle
kuin hän saattoi muistaa, ollut koskaan herättänyt hänessä tuota
erikoista, sekä aistillista että samalla kuitenkin persoonatonta
tunnetta. Hän oli menossa istumaan ja antamaan silmäinsä nauttia,
ja hän tulisi takaisin tuntematta Ireneä sen paremmin, mutta olisi
valmis taas huomenna menemään ja antamaan silmäinsä nauttia. Sellainen
oli hänen tunteensa, kun Irene tuli hänen luokseen erään jokivarren
hotellin haalistuneessa ja koristellussa pikku salongissa, edellään
asiapoika, joka lausui sanan »Madame» ja katosi. Irenen kasvot, hymy,
ruumiin paino olivat juuri sellaiset kuin hän oli kuvitellut, ja ilme
hänen kasvoillaan sanoi selvästi: »Ystävä!»

»No niin, mitä uutisia, maanpakolaisraukka?» kysyi Jolyon.

»Ei mitään.»

»Eikö Soamesista kuulu mitään?»

»Ei mitään.»

»Olen vuokrannut huoneistonne, ja hyvänä isännöitsijänä tuon teille
vähän rahaa. Mitä pidätte Pariisista?»

Näitten kysymysten aikana hänestä tuntui, ettei hän koskaan ollut
nähnyt niin hienoja ja herkkiä huulia — alahuuli kaartui ihan vähän
ylöspäin, ylähuuli kosketti toisessa suupielessä melkein huomaamatonta
hymykuoppaa. Oli kuin hän olisi huomannut naisen siinä, mikä tähän
asti oli ollut eräänlainen pehmeä ja hengittävä kuvapatsas, jota hän
oli melkein persoonattomasti ihaillut. Irene myönsi, että oli vähän
vaikeata olla yksin Pariisissa, ja kuitenkin Pariisi oli niin täynnä
elämää, että hän usein tunsi sen vaarattomaksi kuin erämaan. Sitäpaitsi
eivät englantilaiset olleet suosiossa juuri nyt.

»Se tuskin pitää paikkaansa teihin nähden», sanoi Jolyon, »te olette
ranskalaisten makuun.»

»Sillä on haittansa.»

Jolyon nyökäytti päätään.

»Nyt teidän pitää antaa _minun_ saatella teitä niin kauan kuin
olen täällä. Aloitamme huomenna. Tulkaa syömään päivällistä minun
mieliravintolaani, ja sitten lähdemme Opéra-Comiqueen.»

Se oli jokapäiväisten kohtaamisten alku.

Jolyon totesi pian, että niille, jotka tahtovat pysyttää tunteensa
tasapainossa, Pariisi on sekä ensimmäinen että viimeinen paikka, missä
voi olla ystävyyssuhteissa kauniin naisen kanssa. Selviytynyt tunne
lähti kuin lintu lentoon hänen sydämestään, laulaen: »_Elle est ton
rêve! Elle est ton rêve!_ Väliin se tuntui luonnolliselta, väliin
hullunkuriselta — huono tapaus ikämiehen rakastumista! Oltuaan kerran
karkoitettuna yhteiskunnasta hän ei koskaan ollut tosissaan välittänyt
sovinnaisesta moraalista, mutta ajatus rakkaudesta, johon Irene ei
voisi koskaan vastata — kuinka hän voisi, kun otti huomioon Jolyonin
iän — tuskin nousi alitajunnan yläpuolelle. Irenen hukkaan kuluva
ja yksinäinen elämä suretti häntä niinikään suuresti. Huomatessaan
olevansa jokin lohdutus Irenelle ja nähdessään, kuinka tämä nautti
heidän monista pikku retkistään, hän ystävällisesti varoi sanomasta
tai tekemästä mitään, mikä olisi voinut tärvellä tuon ilon. Oli kuin
olisi saanut nähdä kuihtuvan kasvin juovan vettä, kun näki Irenen hänen
seurassaan. Mikäli he tiesivät, ei Irenen osoitetta tuntenut kukaan muu
kuin Jolyon, hän oli outo Pariisissa ja Jolyon vain vähän tunnettu,
niin että kaikkinainen varovaisuus näytti turhalta heidän kävelyillään,
keskusteluissaan, konsertti, teatteri ja museomatkoillaan, pikku
päivällisillään, retkillään, joitten päämääränä oli Versailles, St.
Cloud, vieläpä Fontainebleau. Ja aika kului — tuollainen täyteläinen
kuukausi ilman menneisyyttä tai tulevaisuutta. Mikä hänen nuoruudessaan
olisi ollut mieletön intohimo, oli nyt kenties yhtä syvä tunne,
mutta paljon lempeämpi, ihailun, toivottomuuden ja eräänlaisen
ritarillisuuden lauhduttama suojelevaksi toveruudeksi — tunne, joka
pysyi aisoissa ainakin niin kauan kun Irene oli hänen seurassaan,
hymyilevänä ja onnellisena heidän ystävyydestään ja Jolyonin silmissä
yhä kauniimpana ja henkisesti antavampana. Sillä Irenen elämänfilosofia
näytti käyvän ihailtavan hyvin yhteen hänen omansa kanssa, sitä johti
tunne enemmän kuin järki, se oli ironisen epäilevä, herkkä kauneudelle,
melkein intohimoisen inhimillinen ja suvaitsevainen, kuitenkin valmis
vaistomaiseen kovuuteen, mihin hän miehenä vähemmässä määrin kykeni.
Ja koko tämän toverillisen kuukauden aikana hän ei koskaan ollut
kokonaan kadottanut tuota tunnetta, joka oli ollut hänen mielessään,
kun hän ensimmäisen kerran oli mennyt tapaamaan Ireneä kuin ihailtua
taideteosta, tuota melkein persoonatonta nautintoa. Tulevaisuus —
nykyisyyden leppymätön vastine — sitä hän ei vielä tahtonut kohdata
peläten käytöksensä rauhallisuuden siitä katkeavan, mutta hän
suunnitteli tämän ajan uudistamista vielä ihastuttavammissa paikoissa
missä aurinko on kuuma ja missä on paljon ihmeellistä nähtävänä ja
maalattavana. Loppu tuli äkkiä tammikuun kahdentenakymmenentenä
päivänä, jolloin saapui sähkösanoma:

»Liittynyt vapaaehtoisiin. — Jolly.»

Jolyon sai sen juuri ollessaan lähdössä Louvreen tapaamaan Ireneä.
Se oli hänelle aikamoinen isku. Täällä hän vietti aikaansa lootusta
syöden, ja sillävälin hänen poikansa, jonka filosofi ja johtaja hänen
olisi pitänyt olla, oli ottanut tuon tärkeän askeleen kohti vaaraa
ja vaikeuksia, kenties kuolemaakin. Hän oli sieluaan myöten levoton
huomatessaan äkkiä, kuinka Irene oli kietoutunut hänen olemuksensa
juuriin saakka. Nyt, eron edessä, ei side heidän välillään — sillä
siitä oli tullut side — enää ollut persoonaton luonteeltaan. Jolyon
huomasi, että tyven yhteinen nauttiminen asioista oli ainiaaksi
päättynyt. Hän näki tunteensa sellaisena kuin se oli, ja se häikäisi
häntä. Se oli kenties naurettava, mutta niin todellinen, että sen
ennemmin tai myöhemmin täytyi ilmaista itsensä. Ja nyt hänestä tuntui,
että hän ei voinut, ei saanut tehdä mitään tällaista ilmoitusta. Jollyn
uutinen oli armottomana välissä. Hän oli ylpeä poikansa teosta, ylpeä
siitä, että Jolly aikoi mennä taistelemaan maansa puolesta, sillä
Jolyoninkin buurilaismielisyyteen oli Musta Viikko jättänyt jälkensä.
Ja niin asia päättyi ennenkuin se oli alkanutkaan! No niin, onneksi hän
ei ollut vielä pienimmälläkään eleellä ilmaissut itseään!

Tullessaan Louvreen hän näki Irenen seisovan »Madonna luolassa»taulun
edessä viehättävänä, ajatuksiinsa vaipuneena, hymyilevänä ja
itsetiedottomana. »Enkö enää saa nähdä tätä», ajatteli hän. »Se on
luonnotonta, niin kauan kun hän tahtoo, että saisin nähdä hänet.»
Hän seisoi huomaamattomana katsellen Ireneä, kooten muistiinsa hänen
kuvansa ja kadehtien taulua, jota Irene niin kauan tutki. Kahdesti
Irene käänsi päänsä ovea kohti, ja hän ajatteli: »Se tarkoitti minua.»
Vihdoin hän astui näkyviin.

»Katsokaa!» sanoi hän.

Irene luki sähkösanoman, ja Jolyon kuuli hänen huokaavan.

Tuo huokaus myös tarkoitti häntä! Hänen asemansa oli todellakin julma!
Ollakseen kunniallinen poikaansa kohtaan hänen piti vain pudistaa
Irenen kättä ja lähteä. Ollakseen kunniallinen sydämensä tunnetta
kohtaan hänen piti ainakin ilmaista Irenelle tuo tunne. Voisiko Irene
ymmärtää, ymmärtäisikö hän Jolyonin hiljaisuutta hänen katsellessaan
taulua?

»Minä pelkään, että minun täytyy lähteä heti kotiin», sanoi hän
viimein. »Tulen kaipaamaan tätä kaikkea kauheasti.»

»Niin tulen minäkin, mutta tietysti teidän pitää lähteä.»

»No niin!» sanoi Jolyon ja ojensi kätensä.

Kun hän kohtasi Irenen katseen, valtasi melkein ylivoimainen tunneaalto
hänet.

»Sellaista on elämä!» sanoi hän. »Pitäkää huolta itsestänne, rakas!»

Hän tunsi herpautumista jaloissaan, ikäänkuin aivot olisivat
kieltäytyneet antamasta lähtökäskyä. Ovessa hän näki Irenen kohottavan
kättään ja koskettavan sormenpäitään huulillaan. Hän nosti hattua
juhlallisesti eikä enää katsonut taakseen.




7. DARTIE DARTIEA VASTAAN


Oikeusjuttu Dartie — Dartie, koskeva niitten avio-oikeuksien
palautusta, joiden suhteen Winifred sydämessään oli niin syvästi
päättämätön, oli kieltäytymispykälään nojautuen menossa tuomiopäiväänsä
kohti. Tämä ei tullut ennenkuin oikeus oli lopettanut istuntonsa
ennen joulua, mutta asia oli kolmantena listalla uuden istuntokauden
alkaessa. Winifred vietti joulunsa hiventä suurellisemmin kuin ennen,
erojuttu lukittuna avorintaiseen poveensa. James oli erikoisen
antelias hänelle tänä jouluna osoittaen sillä tavoin myötätuntoaan ja
huojennustaan, kun tyttären avioliitto tuon »kalliin lurjuksen» kanssa
nyt oli purkautumassa, myötätuntoaan, jota hänen vanha sydämensä tunsi,
mutta jota hänen vanhat huulensa eivät voineet ilmaista.

Dartien katoaminen teki valtiolainaosakkeitten laskusta verraten pienen
asian, ja mitä skandaaliin tulee — hänen vilpitön vihamielisyytensä
tuota miestä kohtaan ja se kasvava merkitys, minkä omaisuus valtaa
maineen rinnalla todellisessa Forsytessa, joka on jättämäisillään
tämän maailman, olivat rauhoittavana lääkkeenä mielelle, jolta kaikki
viittaukset asiaan (paitsi hänen omansa) tarkasti pidätettiin.
Lakimiehenä ja isänä hän eniten pelkäsi sitä, että Dartie voisi
äkkiä palata ja totella oikeuden haastetta sitten kun sen aika tuli.
Siitäpä tulisi kaunis sekasotku! Pelko kalvoi hänen mieltään siinä
määrin, että antaessaan Winifredille isonpuoleisen pankkiosoituksen
joululahjaksi hän sanoi: »Se on pääasiassa tuota miestä varten, että
hän vain pysyisi poissa.» Se oli tietysti hyvän rahan heittämistä
hukkaan, mutta samalla jonkinlainen vakuutus sitä vararikkoa vastaan,
joka ei enää uhkaisi häntä, jos vain avioero saataisiin toimeksi. Ja
hän kuulusteli Winifrediä ankarasti, kunnes tämä saattoi vakuuttaa,
että rahat todella oli lähetetty. Poloinen nainen! — ei ollut niinkään
kivutonta lähettää rahoja, jotka kuitenkin löytäisivät tiensä »tuon
olennon» korulippaaseen! Soames pudisti päätään kuullessaan asiasta.
He eivät olleet tekemisissä Forsyten kanssa, joka järkiperäisen
sitkeästi pitäisi kiinni aikeestaan. Teko oli aika vaarallinen, kun ei
ollenkaan voinut tietää, miltä tilanne näytti tuolla ulkona. Oikeudessa
se kuitenkin näyttäisi hyvältä, ja hän kyllä katsoisi, että Dreamer
mainitsisi siitä. »Tahtoisinpa tietää», sanoi hän äkkiä, »minne baletti
lähtee Argentinasta.» Hän tahtoi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa
virkistää Winifredin muistia, sillä hän tiesi, että sisarella vielä oli
heikkoutensa, joskaan ei Dartiea kohtaan, niin ainakin tämän julkinen
häpäiseminen oli hänestä vastenmielistä. Vaikka Soames ei ollutkaan
halukas osoittamaan ihailua, täytyi hänen myöntää, että Winifred
käyttäytyi erinomaisen hyvin noitten kolmen lapsensa keskellä, jotka
linnunpoikien tavoin kärkkyivät uutisia isästään — Imogen oli juuri
astumassa seuraelämään ja Val hyvin haluton koko asiaan. Hän tunsi,
että Val oli koko asian ydin Winifredille, joka epäilemättä rakasti
tätä poikaa enemmän kuin muita lapsiaan. Poika voisi vielä panna esteen
koko avioeroon. Ja Soames huolehti tarkoin, että jutun valmistava
käsittely pysyi veljenpojan korvilta salassa. Hän teki muutakin. Hän
pyysi Valin päivälliselle Remove-klubiin, ja pojan ehdittyä sikariin
asti otti puheeksi asian, jonka tiesi olevan lähinnä hänen sydäntään.

»Olen kuullut», sanoi hän, »että tahtoisit ruveta pelaamaan poloa
Oxfordissa.»

Val hieman kohosi lepoasennostaan.

»Kyllä vain», sanoi hän.

»Niin», sanoi Soames, »se on hyvin kallista lystiä. Isoisäsi ei
luultavasti halua suostua siihen, jollei hän saa takeita siitä, ettei
hänen maksettavikseen tule muita suuria menoja.» Ja hän vaikeni
nähdäkseen, oliko poika ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

Valin paksut mustat ripset peittivät hänen silmänsä, mutta hänen
suureen suuhunsa ilmaantui hieno irvistys, ja hän mutisi:

»Eno kai tarkoittaa isää.»

»Niin», sanoi Soames. »Pelkään, että asia riippuu siitä, saako hän
edelleen olla taakkana vai eikö.» Eikä hän sanonut enempää, vaan jätti
pojan miettimään.

Mutta Valin mietteet näinä päivinä koskivat myöskin hopeanharmaata
päistärikköä ja tyttöä, joka ratsasti sillä. Vaikka Crum oli
kaupungissa ja Val olisi voinut tulla esitetyksi Cynthia Darkille,
jos olisi tahtonut, ei Val välittänyt siitä; itse asiassa hän karttoi
Crumia ja vietti omalle itselleenkin outoa elämää, paitsi mitä räätälin
ja vuokratallin laskuihin tuli. Äitinsä, sisartensa ja nuoren veljensä
silmissä hän vietti tämän lomansa »tapaamalla poikia» ja illat hän
vetelehti kotona. Päivän aikaan he eivät voineet ehdottaa hänelle
mitään, mihin hän ei olisi vastannut: »Ikävä kyllä minun pitää mennä
tapaamaan erästä poikaa», ja hänen täytyi keksiä eriskummallisia
verukkeita päästäkseen talosta ja taloon takaisin ratsastuspuvussa
kenenkään huomaamatta, kunnes, päästyään jäseneksi Goat's-klubiin hän
kykeni muuttamaan vaatteet siellä ja pujahtamaan vuokrahevosellaan
Richmond Parkiin. Hän salasi kasvavan tunteensa hartaasti. Ei mistään
hinnasta hän olisi tahtonut hiiskua »noille pojille», joita hän ei
käynyt »tapaamassa», mitään niin naurettavaa hänen omansa ja poikien
uskontunnustuksen kannalta. Mutta hän ei voinut sille mitään, että se
nieli hänen muut halunsa. Se tuli vapautuneen nuorison luvallisten
ilojen ja hänen itsensä väliin tavalla, joka ehdottomasti oli tekevä
hänestä piimäparran Crumin silmissä. Hänellä ei ollut mitään muuta
harrastusta kuin pukeutua uusimpaan ratsuasuunsa ja pujahtaa Robin
Hillin portille, jolle hopeanharmaa päistärikkö säädyllisesti asteli
ennen pitkää, selässään hoikka ja tummatukkainen ratsastajatar, ja
sitten he ratsastivat rinnakkain lehdettömissä metsiköissä, puhuen
verraten vähän, ratsastaen kilpaa joskus ja joskus pitäen toisiaan
kädestä. Useampana kuin yhtenä iltana, tulvehtivan tunteen hetkenä, oli
hänen tehnyt mieli kertoa äidilleen kuinka tuo ujo, suloinen serkku oli
hiipinyt hänen sydämeensä ja tärvellyt hänen »elämänsä». Mutta katkera
kokemus, että kolmeakymmentä viittä vanhemmat ihmiset pilaavat kaiken
hauskan, esti häntä kuitenkin. Luultavasti hänen kuitenkin piti käydä
collegensa läpi ja Hollyn »astua seuraelämään» ennenkuin he voisivat
mennä naimisiin — miksi siis tehdä asioita mutkikkaammiksi niin kauan
kun hän sentään saattoi tavata Hollya? Sisaret ovat kiusoittelevia ja
epämiellyttäviä olentoja, veli vielä pahempi, ei ollut ketään, jolle
uskoutua. Sitäpaitsi tuo inhoittava avioerojuttu! Voi mikä onnettomuus,
ettei omannut samanlaista nimeä kuin muillakin ihmisillä oli! Olisipa
hänen nimensä vain ollut Gordon tai Scott tai Howard tai jotakin oikein
tavallista! Mutta Dartie — ei koko osoitekalenterissa ollut toista!
Yhtä hyvin olisi nimenä voinut olla Morkin, sen verran suojaa siitä
nimestä oli! Tällä kannalla olivat asiat, kunnes kerran eräänä päivänä
tammikuun puolivälissä hopeanharmaa päistärikkö ja sen ratsastajatar
eivät saapuneetkaan kohtauspaikalle. Val odotti pakkasessa ja pohti,
ratsastaisiko taloon katsomaan. Mutta Jolly saattoi olla kotona, ja
tuon pimeän kohtauksen muisto eli vielä tuoreena hänen mielessään.
Eihän aina voinut tapella Hollyn veljen kanssa! Niinpä hän kääntyi
pettyneenä kaupunkiin ja vietti synkeän illan. Seuraavan päivän
aamiaisella hän huomasi, että äidillä oli harvinainen puku yllään ja
hattu päässä. Puku oli musta, siinä oli pieni pilke riikinkukon sinistä
koristetta, hattu oli suuri ja musta — äiti oli poikkeuksellisen
komean näköinen. Mutta kun äiti aamiaisen jälkeen sanoi hänelle: »Tule
tänne, Val», ja vei hänet salonkiin, alkoi häntä paikalla ahdistaa
levottomuus. Winifred sulki oven huolellisesti ja pyyhki nenäliinalla
huuliaan. Val hengitti Parman orvokkien tuoksua, jolla nenäliina oli
kostutettu, ja ajatteli: »Onkohan äiti saanut selville tuon Hollyn
jutun?»

Äidin ääni keskeytti:

»Aiotko olla minulle kiltti, rakas poikani?»

Val irvisti epäilevästi.

»Tuletko kanssani tänä aamuna —»

»Minun pitää mennä katsomaan —», alkoi Val, mutta jokin äidin kasvoissa
keskeytti hänet. »Niin, mutta et suinkaan tarkoita —», sanoi hän.

»Tarkoitan, minun pitää mennä oikeuteen tänä aamuna.» Nyt jo! — tuo
kirottu juttu, jonka hän oli melkein onnistunut unohtamaan, kun ei
kukaan koskaan puhunut siitä. Hän seisoi itseään säälien ja nyppi
pieniä nahanpaloja sormistaan. Sitten hän huomasi, että äidin huulet
nytkähtelivät luonnottomasti, ja hän sanoi äkkiä: »Hyvä on, äiti,
minä tulen. Senkin riiviöt!» Hän ei tietänyt, mitkä riiviöt, mutta
sana tulkitsi tarkalleen molempien tunteet ja palautti jonkinlaisen
mielenrauhan.

»Minun kai pitää muuttaa takkia», mutisi hän ja pujahti huoneeseensa.
Hän pani »mustan takin» ylleen, valitsi korkeamman kauluksen, pisti
helmineulan kravattiinsa ja hienoimmat harmaat säärykset jalkaansa
tätä hieman herjaavaa tilaisuutta varten. Hän katseli itseään peilistä
ja sanoi: »Paha minut periköön, jos vain näytän jotakin.» Ja hän
lähti. Portaitten edessä olivat isoisän vaunut ja äiti turkissaan sen
näköisenä kuin olisi matkalla Lord Mayorin vastaanottoon. He istahtivat
vierekkäin umpinaisiin vaunuihin, ja koko matkalla Val vain kerran
viittasi käsilläolevaan asiaan. »Ei kai tule mitään puhetta helmistä,
vai tuleeko?»

»Ei toki», vastasi Winifred, »tänään tulee olemaan vallan vaaratonta.
Isoäitisi olisi tahtonut tulla mukaan, mutta minä en antanut.
Ajattelin, että sinä kyllä pidät huolen minusta. Sinä olet niin hauskan
näköinen, Val. Nosta kauluksesi vähän korkeammalle takaa — kas noin.»

»Jos he vain kohtelevat sinua pahoin —», aloitti Val.

»Oi, eivät toki. Aion olla hyvin levollinen. Se on ainoa keino.»

»Ei suinkaan minun vain tarvitse todistaa tai mitään sellaista?»

»Ei, kultaseni, se asia on kyllä selvitetty jo.» Ja hän taputti
Valin kättä. Äidin päättäväinen ilme asetti myrskyn Valin rinnassa,
ja hän veti aikansa kuluksi hansikkaita käteen ja pois. Hän huomasi
nyt ottaneensa parin, joka sääryksien kannalta oli väärä — niitten
olisi pitänyt olla harmaat, mutta ne olivatkin tummanruskeat
hirvennahkakäsineet — eikä hän voinut päättää, pitäisikö ne vai
ottaisiko pois. He tulivat perille pian kymmenen jälkeen. Val näki
oikeussalin ensimmäistä kertaa, ja rakennus tehosi häneen heti.

»Kautta Juppiterin», sanoi hän, kun he astuivat halliin, »tännehän
mahtuisi neljä tai viisi hyvää tenniskenttää.»

Soames odotti heitä joittenkin portaitten juurella.

»Siinähän olette», sanoi hän antamatta kättä, ikäänkuin tapaus olisi
tehnyt heidät liian tutuiksi sellaisia muodollisuuksia varten. »Se on
Happerley Browne, sali I. Meidän vuoromme on ensimmäiseksi.»

Ylinnä Valin mielessä häilähteli samanlainen tunne, jota hän oli
kokenut joutuessaan syöttäjäksi kriketissä, mutta hän seurasi äitiään
ja enoaan uskollisesti katselematta ympärilleen enempää kuin oli
välttämätöntä ja ajatellen, että talo haisi »tunkkaantuneelta». Ihmisiä
näytti kurkistelevan joka paikasta, ja hän kosketti Soamesin hihaa.

»Kuules, eno, et kai päästä noita inhoittavia sanomalehtiä sisään, vai
kuinka?»

Soames vilkaisi häneen sivusta tavalla, joka oli sulkenut monelta suun
oikeaan aikaan.

»Sisään tästä», sanoi hän. »Sinun ei tarvitse ottaa turkkia pois,
Winifred.»

Val astui sisään heidän jäljissään närkästyneenä ja pää pystyssä. Tässä
kirotussa luolassa jokainen — ja niitä oli sangen paljon — näytti
istuvan kaikkien muitten sylissä, vaikka itse asiassa penkkirivit
erottivat heidät toisistaan, ja Valilla oli tunne, että he voisivat
kaikki yhdessä pudota permannolle tuomarien jalkain juureen. Tämä oli
kuitenkin vain hetkellinen näky — mahonkia, mustia viittoja, peruukkien
valkeita läiskiä ja kasvoja ja papereita, kaikki vain salamyhkäisyyttä
ja kuiskailua — ennenkuin hän istahti äitinsä viereen eturiviin,
selkä päin tuota kaikkea, iloisena äidin Parman orvokeista ja ottaen
hansikkaansa lopullisesti pois. Äiti katsoi häneen, ja hän ymmärsi
äkkiä, että äiti todella oli tarvinnut hänet viereensä, ja että hän
merkitsi tässä asiassa jotakin. Hyvä oli! Hän näyttäisi heille! Hän
suoristi selkänsä, pani jalat ristiin ja tuijotti tutkimattomasti
sääryksiinsä. Mutta sitten juuri eräs ukkeli, jolla oli viitta ja
peruukki ja joka kauheasti muistutti hassunkurista vanhaa akkaa, tuli
ovesta ja astui vastapäätä olevaan korkeaan penkkiin, ja Valin piti
nopeasti asettaa jalkansa vierekkäin ja nousta seisomaan kaikkien
muitten mukana.

»Dartie _versus_ Dartie!»

Valista tuntui sanomattoman vastenmieliseltä kuulla nimeään noin
huudettavan julki! Ja huomatessaan äkkiä, että joku lähellä hänen
takanaan alkoi puhua hänen perheestään, hän koetti vääntää kasvonsa
ympäri ja näki vanhan peruukkipäisen otuksen, joka puhui ikäänkuin
nielaisten omat sanansa — hullunkurisen näköinen vanha sälli,
jonkalaisia hän oli nähnyt kerran tai pari syömässä päivällistä Park
Lanessa ja kallistelemassa lasia. Hän tiesi nyt, mistä tuollaisia
ukkoja »kaivettiin esiin». Kaikesta huolimatta tuo vanha sälli tenhosi
hänet kokonaan, ja hän olisi jatkanut tuijotustaan, jollei äiti olisi
koskettanut hänen käsivarteensa. Kun hänen nyt oli pakko tuijottaa vain
eteensä, hän kiinnitti sensijaan katseensa edessään olevaan tuomariin.
Miksi piti tuon vanhan »urheilijan», jolla oli ivallinen suu ja
vikkelästi liikkuvat silmät, saada sekaantua heidän yksityisasioihinsa
— eikö hänellä ollut omia asioita, juuri yhtä paljon ja luultavasti
juuri yhtä ilkeitä? Ja Valissa liikehti sairauden tavoin koko hänen
ihmisluokkansa syvälle juurtunut individualismi. Ääni hänen takanaan
sanoi; »Erimielisyyksiä raha-asioissa — tuhlausta vastaajan taholla»
(Mikä sana! Oliko vastaaja hänen isänsä?) — »tilanne kiristynyt —
herra Dartie paljon poissa. Asiakkaani on kaikin tavoin koettanut — ja
hänellä oli siihen oikeus, kuten teidän ylhäisyytenne tulee myöntämään
— ehkäistä elintapoja, jotka olisivat vieneet vararikkoon — uhkapeliä
ja vedonlyöntejä kilparadalla —» (»Se on oikein», ajatteli Val, »jatka
pois vain!») »Ratkaisu sattui lokakuun alussa, jolloin vastaaja
kirjoitti tämän kirjeen klubistaan.» Val suoristautui tuolissaan ja
hänen korviaan alkoi polttaa. »Tarjoudun lukemaan sen ja tekemään
siihen ne korjaukset, jotka ovat tarpeen, herra kirjoittaja kun on
ollut — sanommeko syömässä päivällistä, teidän armonne?»

»Senkin vanha peto!» ajatteli Val punastuen syvemmin. »Vielä sinä tässä
yrität olla sukkela!»

»'Sinä et enää saa tilaisuutta loukata minua omassa talossani. Minä
lähden maasta huomisaamuna. Peli on päättynyt'» — lausetapa, joka ei
ole tavaton niitten kesken, joilla ei ole ollut huomattavaa menestystä.»

»Senkin ilkeä pöllö!» ajatteli Val ja punastui syvemmin.

»'Olen kyllästynyt sinun solvauksiisi'. Asiakkaani voi kertoa teidän
armollenne, että nämä niin sanotut solvaukset eivät olleet sen
kummempia, kuin että hän oli sanonut miehensä olevan »viimeinen raja» —
hyvin lievä sananmuoto, uskallan väittää, kaikissa tapauksissa.»

Val vilkaisi sivusta äitinsä liikkumattomia kasvoja. Silmissä oli
takaaajetun ilme. »Äiti parka», ajatteli hän ja kosketti äidin
käsivartta omallaan. Ääni heidän takanaan jylisi edelleen.

»'Aion ruveta elämään uutta elämää. — M.D.'»

»Ja seuraavana päivänä, teidän ylhäisyytenne, vastaaja lähti
höyrylaivassa Tuscarora Buenos Airesiin. Sen koommin emme ole saaneet
häneltä muuta kuin sähköteitse kieltävän vastauksen kirjeeseen, jonka
asiakkaani kirjoitti seuraavana päivänä suuren tuskan vallassa pyytäen
häntä palaamaan kotiin. Teidän ylhäisyytenne luvalla kutsun nyt rouva
Dartien todistaja-aitioon.»

Kun äiti nousi, oli Valilla hirvittävä halu nousta myös ja
sanoa: »Kuulkaa nyt! Minä aion katsoa, että kohtelettekin häntä
kunnollisesti.» Hän hillitsi kuitenkin halunsa, kuuli äitinsä aikovan
sanoa »totuuden, koko totuuden, ei mitään muuta kuin totuuden», ja
katsahti ylös. Äiti näytti komealta turkissaan, suuri hattu päässä,
heikko puna poskipäissä, levollisena, asiallisena, ja Val oli ylpeä
nähdessään hänen tuollaisena seisovan kaikkien noitten »kirottujen
lakimiesten» edessä. Kuulustelu alkoi. Val, joka tiesi, että tämä oli
vain avioeron alkuvalmistelua, seurasi melkein hilpeänä kysymyksiä,
jotka olivat niin asetetut, että niistä väkisinkin sai sen käsityksen,
että äiti todella tahtoi isän takaisin. Hänestä tuntui, että he
»hienosti petkuttivat vanhoja peruukkeja». Ja hänelle oli hyvin
epämieluisa yllätys, kun tuomari äkkiä sanoi:

»Minkätähden miehenne jätti teidät — ei sentään siksi, että sanoitte
häntä 'viimeiseksi rajaksi', kyllähän sen tiedätte?»

Val näki enonsa nostavan silmänsä todistaja-aitioon, vaikka hänen
kasvonsa eivät muuten liikkuneet, kuuli paperin kahinaa takanaan, ja
vaisto sanoi hänelle, että tulos oli vaarassa. Olivatko Soames eno ja
tuo vanha sälli tuolla takana pilanneet koko asian? Äiti puhui hieman
venytellen.

»Ei, teidän ylhäisyytenne, mutta sitä oli kestänyt jo kauan.»

»Mitä oli kestänyt?»

»Erimielisyyttämme raha-asioissa.»

»Mutta rahat olivat teidän. Väitättekö, että hän jätti teidät
parantaakseen asemaansa?»

»Peto! Vanha peto, ei mitään muuta kuin peto!» ajatteli Val äkkiä. »Hän
vainuaa, että tässä on koira haudattuna — hän koettaa päästä totuuden
jäljille!» Ja hänen sydämensä seisahtui. Jos — jos hän pääsee, huomaa
hän tietysti, että äiti ei tosissaan tahdo isää takaisin. Äiti puhui
taas, hieman ylhäisempään sävyyn.

»Ei, teidän ylhäisyytenne, mutta ymmärrättehän, että olin kieltäytynyt
antamasta hänelle enemmän rahaa. Kesti kauan ennenkuin hän uskoi, mutta
viimein hän sen teki — ja silloin —»

»Minä ymmärrän, olitte kieltäytynyt. Mutta te olette lähettänyt hänelle
rahaa sittemmin.»

»Teidän ylhäisyytenne, tahdoin hänet kotiin?»

»Ja luulitteko, että sillä saisitte hänet tulemaan?»

»Minä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, tein isäni neuvon mukaan.»

Jokin tuomarin kasvoissa, paperin kahinassa hänen takanaan ja enon
jalkojen äkillisessä asettumisessa päällekkäin ilmaisi Valille, että
äiti oli vastannut aivan kuin pitikin. »Hän osaa!» ajatteli poika.
»Jumaliste, mitä humpuukia tämä kaikki on!»

Tuomari puhui taas:

»Vielä yksi kysymys, rouva Dartie. Pidättekö miehestänne vielä?»

Valin kädet, jotka riippuivat velttoina selässä, puristuivat nyrkkiin.
Mitä syytä tuomarilla oli tehdä asioita äkkiä niin inhimillisiksi?
Panna nyt äiti puhumaan omasta sydämestään ja sanomaan asioita, joita
hän ei kenties itsekään tietänyt, kaikkien näiden ihmisten aikana!
Se ei ollut kunniallista. Äiti vastasi aika hiljaa: »Pidän, teidän
ylhäisyytenne.» Val näki tuomarin nyökäyttävän päätään. »Jospa voisin
takoa päätäsi niin, että tietäisit!» ajatteli hän herjaten, kun äiti
tuli takaisin hänen viereensä. Sitten seurasi todistuksia isän lähdöstä
ja jatkuvasta poissaolosta — eräs heidän omista palvelustytöistään
esiintyi todistajana, mikä Valista oli erikoisen typerää. Puhuttiin
paljon, kaikki pötyä, sitten tuomari julisti paluuhaasteen ja he
nousivat lähteäkseen. Val meni ylös äitinsä jäljissä leuka jämeänä,
katse maassa, tehden kaikkensa halveksiakseen joka-ainoata. Äidin ääni
herätti hänet käytävässä vihaisesta turtumuksesta.

»Sinä käyttäydyit niin hyvin, rakas. Oli sellainen huojennus, kun olit
mukana. Enosi ja minä menemme nyt lounaalle.»

»Hyvä on», sanoi Val, »sittenhän minä ehdin käydä tapaamassa tuota
toveria.» Ja hän erosi äidistään äkisti, juoksi portaita alas ja pääsi
ulkoilmaan. Hän hyppäsi ajurin vaunuihin ja ajoi Goat's-klubiin. Hänen
ajatuksensa olivat Hollyssa ja siinä, mitä hänen piti tehdä, ennenkuin
Jolly ehtisi näyttää tämän kaiken sisarelleen huomispäivän lehdistä.

* * *

Valin lähdettyä Soames ja Winifred suuntasivat kulkunsa Cheshire
Cheeseen. Soames oli ehdottanut, että he siellä kohaisivat herra
Bellbyn. Tänä aikaisena puolipäivän hetkenä he saisivat olla omassa
rauhassaan, ja Winifred oli ajatellut, että olisi »huvittavaa» nähdä
tämä maineikas ravintola. Tilatuaan tarjoilijan hämmästykseksi keveän
lounaan he odottivat sekä sen että herra Bellbyn tuloa hiljaisina ja
uupuneina puolentoista tunnin jännityksestä julkisuudessa. Herra Bellby
saapui sitten nenä edellä, yhtä hilpeänä kuin he olivat synkkiä. No,
hehän olivat saaneet paluuhaasteen, oliko mitään hullusti?

»Niin kyllä», sanoi Soames kohtalaisen hiljaisella äänellä, »mutta
meidän pitää taas ryhtyä hakemaan todistuksia. Sama tuomari kai
tulee kuulustelemaan avioero-oikeudessakin, ja silloin näyttää
epäilyttävältä, jos käy ilmi, että alun pitäen tiesimme huonosta
käyttäytymisestä. Hänen kysymyksensä osoittivat selvään, että hän ei
pidä tästä paluuhaastetempusta.»

»Mitä siitä», sanoi herra Bellby iloisesti, »hän unohtaa! Hyvänen aika,
hän käsittelee sata muuta juttua ennenkuin asia tulee uudestaan esille.
Sitäpaitsi hänen on pakko ennakkotapausten vuoksi myöntää teille
avioero, jos todistukset ovat tyydyttävät. Me emme anna hänen tietää,
että rouva Dartie tunsi tosiseikat alusta alkaen. Dreamer teki asiansa
hyvin sievästi — hänessä oli jotakin isällistä!»

Soames nyökäytti päätään.

»Ja kunnioittava kumarrus teille, rouva Dartie», jatkoi herra Bellby,
»teillä on luontaiset taipumukset todistamiseen. Luja kuin kallio.»

Tässä tarjoilija saapui kantaen kolmea lautasta käsivarrellaan, ja
sanoi: »Minä toin teille vanukkaan, sir. Siinä on paljon leivoja
tänään.»

Herra Bellby ilmaisi hyväksymisensä lähentäen nenäänsä vatiin. Mutta
Soames ja Winifred katselivat pettyneinä kevyttä lounastaan, joka
näytti ruskealta, kastikkeen peittämältä massalta. He koskettelivat
sitä hienosti haarukallaan toivoen löytävänsä maukkaitten pikku
laulajien ruumiit. Alkuun päästyään he kuitenkin huomasivat olevansa
nälkäisempiä kuin olivat luulleet, ja he söivät annoksen nauttien kukin
lasin portviiniä palan paineeksi. Keskustelu kääntyi sotaan. Soames
arveli, että Ladysmith tulisi kukistumaan ja että sota kestäisi vuoden.
Bellby arveli, että se päättyisi kesäksi. Kumpikin oli yhtä mieltä
siitä, että tarvittaisiin lisää miehiä. Muu ei saanut tulla kysymykseen
kuin täydellinen voitto, koska siitä oli nyt tullut kunnia-asia.
Winifred palautti puhelun asiallisemmalle pohjalle sanoen, että hän
ei tahtoisi avioerojutun tulevan uudestaan esille ennen kesäloman
alkamista Oxfordissa, silloin pojat ehtisivät unohtaa asian, ennenkuin
lukukausi taas alkaisi. Lontoonkin huvikausi olisi silloin ohi.
Lakimies rauhoitti häntä, kuuden kuukauden väliaika oli välttämätön —
niitten jälkeen mitä pikemmin, sitä parempi. Nyt alkoi tulla väkeä, ja
he lähtivät — Soames Cityyn, Bellby toimistoonsa, Winifred ajurilla
Park Laneen kertomaan äidilleen, kuinka hän oli menestynyt. Tulos oli
kaiken kaikkiaan ollut niin tyydyttävä, että katsottiin viisaimmaksi
ilmoittaa siitä Jamesille, joka tämän jälkeen ei yhtenäkään päivänä
jättänyt sanomatta, että hän ei tietänyt tuosta Winifredin asiasta,
ei osannut sanoa. Mitä tyhjemmäksi hänen hiekkalasinsa kävi, sitä
painavammaksi tuli hänelle maallisten asiain tärkeys ikäänkuin hän
olisi ajatellut: »Minun täytyy nyt tehdä kaikkeni ja murehtia oikein,
kohta minulla ei ole enää mitään murehdittavaa.»

Hän otti uutisen vastaan nurkuen. Tuo oli uusimuotista asiainmenoa,
eikä hän tietänyt! Mutta hän antoi Winifredille pankkiosoituksen sanoen:

»Arvaan, että sinulla on ollut paljon menoja. Sinulla näkyy olevan uusi
hattu. Miksi ei Val tule katsomaan meitä?»

Winifred lupasi tuoda hänet päivälliselle pian. Ja kotiin tultuaan hän
vetäytyi makuuhuoneeseen, missä sai olla yksinään. Nyt kun mies oli
saanut haasteen palata hänen hoitoonsa, tarkoituksena hänen lopullinen
karkoittamisensa vaimonsa luota, hän koetti vielä kerran etsiä
surullisesta ja yksinäisestä sydämestään selvyyttä siitä, mitä hän itse
todella olisi tahtonut.




8. TAISTELUHAASTE


Aamu oli ollut sumuinen, lähellä pakkasasteita, mutta aurinko tuli
näkyviin, kun Val riensi kohti Roehampton Gatea, josta hän ratsastaisi
tavalliselle kohtauspaikalle. Hänen mielialansa oli nopeassa nousussa.
Aamun tapauksissa ei ollut kuitenkaan ollut mitään niin kovin kauheata,
ei muuta kuin sitä yleistä häpeää, että heidän yksityiselämänsä
rauhaa oli loukattu. »Jos olisimme kihloissa», ajatteli hän, »olisi
yhdentekevää, mitä tapahtuisi.» Hän oli itse asiassa kuin inhimillinen
yhteiskunta, joka riitelee ja rimpuilee avioliiton tuloksia vastaan ja
kiirehtii naimisiin. Ja hän ratsasti poikki Richmond Parkin syksyisen
kulon peläten tulevansa liian myöhään. Mutta taaskin hän oli yksinään
kohtauspaikalla, ja tämä toinen uskottomuus Hollyn taholta järkytti
häntä suunnattomasti. Tänään hän ei voinut lähteä takaisin kohtaamatta
Hollya! Hän ratsasti puistosta pois ja kohti Robin Hilliä. Hän ei
voinut ymmärtää, ketä hän siellä kysyisi. Entä jos Hollyn isä oli
palannut kotiin tai sisar tai veli sattuisi olemaan kotona! Hän päätti
pelata ja kysyä ensin kaikkia muita, niin että jos onni olisi suotuisa
ja he kaikki poissa kotoa, olisi aivan luonnollista lopuksi kysyä
Hollya. Jos taas joku muukin olisi kotona — hän saisi pelastaa nahkansa
sanomalla »olleensa ratsastamassa.»

»Vain Holly neiti kotona, herra.»

»Oi, kiitos. Saanko viedä hevoseni talliin? Ja oletteko hyvä ja
ilmoitatte — hänen serkkunsa, herra Val Dartien.»

Kun hän palasi, oli Holly hallissa, hyvin punastuvana ja ujona.
Hän saattoi Valin kauas toiseen päähän, ja he istahtivat leveälle
ikkunapenkille.

»Olen ollut kauhean levoton», sanoi Val matalalla äänellä. »Mikä on
hätänä?»

»Jolly tietää ratsastuksestamme.»

»Onko hän kotona?»

»Ei, mutta hän kai tulee kohta.»

»Sitten —!» huudahti Val, heittäytyi eteenpäin ja tarttui tytön käteen.
Holly koetti vetää kätensä pois, ei onnistunut, luopui yrityksestä ja
katseli häneen totisena.

»Ensiksikin», sanoi Val, »tahtoisin kertoa teille jotakin perheestäni.
Isäni, tiedättehän, ei ole oikein — minä tarkoitan, hän jätti äitini
ja he koettavat nyt saada hänestä avioeroa ja ovat käskeneet häntä
palaamaan kotiin. Te näette tuon kaiken lehdistä huomisaamuna.»

Hollyn silmiä tummensi kauhu ja mielenkiinto, hän pusersi Valin kättä.
Mutta Valissa oli pelaaja herännyt, ja hän kiirehti jatkamaan:

»Tietysti se ei vielä ole juuri mitään, mutta minä pelkään, että tulee
paljonkin ennenkuin asia on ohi — avioerojutut ovat inhoittavia,
tiedättehän. Tahdoin kertoa tämän teille, koska — koska — teidän
pitäisi tietää — jos —», ja hän alkoi änkyttää, tuijottaen Hollyn
huolestuneisiin silmiin, »jos — jos aiotte olla niin kultainen, että
rakastatte minua, Holly. Minä rakastan teitä — vaikka kuinka paljon,
ja minä tahtoisin mennä kihloihin!» Hän oli esittänyt asiansa niin
mahdottomalla tavalla, että olisi voinut takoa omaa päätänsä, ja sitten
hän vaipui polvilleen ja koetti päästä lähemmäksi noita pehmeitä,
huolestuneita kasvoja. »Te rakastatte minua — ettekö rakastakin?
Jollei, niin minä —». Seurasi hetkinen hiljaisuutta ja jännitystä, niin
kauheata, että Val saattoi kuulla ruohon leikkuukoneen äänen ulkoa
ruohokentältä, jossa muka arveltiin olevan jotakin leikattavaa. Sitten
Holly huojui eteenpäin, hänen vapaa kätensä kosketti Valin tukkaa, ja
Val voihkaisi: »Oi, Holly».

Hollyn vastaus oli hyvin hiljainen: »Oi, Val!»

Val oli nähnyt unta tästä hetkestä, mutta aina käskevässä sävyssä,
voitollisena nuorena rakastajana, ja nyt hän tunsikin olevansa nöyrä,
liikutettu, värisevä. Hän pelkäsi liikahtaa polviltaan, ettei lumous
särkyisi ja ettei Holly säikähtäisi ja peruuttaisi omaa antaumustaan
— niin vapiseva hän oli siinä Valin syleilyssä, silmät ummessa, Valin
huulet lähestymässä omiaan. Hän avasi silmänsä, oli kuin häntä olisi
huimannut vähän, ja Val painoi huulensa hänen huulilleen. Äkkiä Val
hypähti pystyyn, oli kuulunut askeleita, jonkinlaista hämmästyksen
voihkinaa. Hän katsoi ympärilleen. Ei ketään! Mutta pitkät verhot,
jotka erottivat ulkohallin sisemmästä, liikkuivat vielä.

»Hyvä Jumala! Mitä se oli?»

Hollykin oli noussut.

»Jolly kai», kuiskasi hän.

Val pusersi päättäväisenä kätensä nyrkkiin.

»All right!» sanoi hän. »Minä en välitä vähääkään nyt, kun olemme
kihloissa. Ja hän meni verhojen luo ja veti ne syrjään. Tuolla hallin
takan edessä seisoi Jolly, selkä mielenosoituksellisesti käännettynä
heihin. Val kulki eteenpäin. Jolly kääntyi häneen.

»Pyydän anteeksi, että kuulin», sanoi hän.

Vaikka kuinka olisi koettanut, ei Val voinut olla ihailematta häntä
sinä hetkenä. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat, ääni levollinen, hän
näytti hieman ylhäiseltä ikäänkuin olisi toiminut periaatteittensa
mukaan.

»No niin», sanoi Val äkkiä, »eihän tämä koske sinuun.»

»Oi», sanoi Jolly, »tulehan tänne.» Ja hän meni hallin poikki. Val
seurasi. Työhuoneen ovella hän tunsi kosketuksen käsivarrellaan, ja
Hollyn ääni sanoi:

»Minä tulen mukaan.»

»Ei», sanoi Jolly.

»Kyllä», sanoi Holly.

Jolly avasi oven ja kaikki kolme menivät sisään. Päästyään pieneen
huoneeseen he seisoivat jonkinlaisena kolmiona kuluneen turkkilaisen
maton kolmella nurkalla, kömpelön suorina, katsomatta toisiinsa, täysin
kykenemättöminä näkemään tilanteessa mitään naurettavaa.

Val katkaisi hiljaisuuden.

»Holly ja minä olemme kihloissa.»

Jolly astui taaksepäin ja nojasi ikkunakamanaan.

»Tämä on meidän talomme», sanoi hän. »En aio loukata sinua täällä.
Mutta isämme on poissa. Minun on pidettävä huolta sisarestani. Olet
käyttänyt sitä seikkaa hyväksesi.»

»Se ei ollut tarkoitukseni», sanoi Val kuumeten.

»Minä luulen, että oli», sanoi Jolly. »Jos se ei olisi ollut
tarkoituksesi, olisit puhunut minulle tai odottanut kunnes isäni tulee
kotiin.»

»Minulla oli syyni», sanoi Val.

»Mitkä syyt?»

»Ne koskevat perhettäni — olen juuri kertonut ne Hollylle. Tahdon, että
hän tietäisi, ennenkuin mitään tapahtuu.»

Jolly muuttui äkkiä vähemmän arvokkaaksi.

»Te olette lapsinulikoita», sanoi hän, »ja te tiedätte sen itsekin.»

»Minä en ole lapsinulikka», vastasi Val.

»Olet kyllä — et kahtakymmentä.»

»No mitä sinä sitten olet?»

»Minä olen kahdenkymmenen», sanoi Jolly.

»Nipin napin, ja joka tapauksessa minä olen yhtä hyvä mies kuin sinä.»

Jollyn kasvot lehahtivat punaisiksi ja synkkenivät sitten. Jokin
taistelu oli ilmeisesti käynnissä hänen mielessään, ja Val ja Holly
tuijottivat häneen, niin selvästi saattoi tämän taistelun huomata. He
kuulivat hänen hengityksensäkin. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja
kävivät kumman päättäväisiksi.

»Sen saamme nähdä», sanoi hän. »Minä haastan sinua tekemään saman minkä
itse aion tehdä.»

»Haastat?»

Jolly hymyili. »Niin», sanoi hän, »minä haastan, ja tiedän erittäin
hyvin, ettet sitä tee.»

Paha aavistus singahti läpi Valin sielun — tämä oli kuin hyvin pimeässä
ratsastamista.

»Minä en ole unohtanut, että olet tulennielijä», sanoi Jolly hitaasti,
»enkä luule, että juuri muuta oletkaan, enkä ole unohtanut sitä, että
sanoit minua buurilaismieliseksi.»

Val kuuli omaakin kiihkeätä hengitystään kovemman läähätyksen ja näki
Hollyn kasvot kurkoittuneina vähän eteenpäin, hyvin kalpeina, silmät
suurina.

»Niin», sanoi Jolly omituisesti hymyillen, »saammepa pian nähdä. Minä
aion liittyä valtakunnan vapaaehtoisiin ja haastan sinua tekemään
saman, herra Val Dartie.»

Valin pää tärähti. Tämä oli kuin isku silmäin väliin, niin läpeensä
odottamaton, niin äärimmäinen ja ruma kesken hänen unelmiaan, ja hän
katsoi Hollyyn silmin, jotka äkkiä olivat käyneet liikuttavan villin
näköisiksi.

»Istu», sanoi Jolly. »Minä annan sinulle aikaa! Ajattele tarkoin.» Ja
hän itse istahti isoisän tuolin käsinojalle.

Val ei istunut, hän seisoi työntäen kädet syvälle housuntaskuihin
— nyrkkiin puristetut, värisevät kädet. Päätöksen koko kaameus,
kääntyi se sitten suuntaan tai toiseen, kolkutti hänen sydämeensä
kaksinkertaisin lyönnein kuin vihainen kirjeenkantaja. Jollei hän
ottanut vastaan tuota »haastetta», joutui hän häpeään Hollyn ja tuon
nuoren vihamiehensä, hänen petomaisen veljensä silmissä. Jos hän taas
ottaisi sen vastaan, voi, silloinhan kaikki katoaisi. Hollyn kasvot,
silmät, tukka, suudelmat, jotka olivat vasta juuri alkaneet!

»Minä annan sinulle aikaa», sanoi Jolly taas, »en tahdo olla kohtuuton.»

Ja molemmat katsoivat Hollya. Hän oli peräytynyt kirjahyllyjen luo,
jotka ylettyivät kattoon asti, hänen tumma päänsä nojasi Gibbonin
Rooman valtakuntaan, hänen silmänsä olivat kiintyneet Valiin
jonkinlaisen pehmeän, harmaan tuskan vallassa. Ja hän, jonka havainnon
lahja ei ollut kovinkaan suuri, sai äkillisen väläyksen. Holly olisi
ylpeä veljestään — tuosta vihollisesta! Hän saisi hävetä Valin vuoksi!
Kädet nousivat taskuista kuin vieterien voimasta.

»All right!» sanoi hän. »Valmis olen!»

Hollyn kasvot — oi, ne olivat omituiset! Val näki hänen punastuvan,
syöksähtävän eteenpäin. Hän oli tehnyt niinkuin pitikin — Hollyn kasvot
loistivat vakavaa ihailua. Jolly nousi ja teki pienen kumarruksen
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Sinä läpäisit.»

Toipuen innostuksen puuskasta, joka oli saattanut hänet tähän
päätökseen Val katsoi Jollyyn pahanilkisesti ripsiensä takaa. »Hyvä
on», ajatteli hän, »sinulla on nyt yksi piste. Minä saan luvan lähteä
sotaan, mutta kyllä minä vielä jotenkuten saan hyvitystä.» Ja hän sanoi
arvokkaasti: »Olen valmis.»

»Kohtaamme sitten huomenna kello kaksitoista
ilmoittautumistoimistossa», sanoi Jolly. Ja hän avasi ikkunan ja lähti
terassille saman maailmankatsomuksen mukaan, joka oli saanut hänet
vetäytymään pois yllättäessään heidät hallissa.

Valin hämmennys, kun hän nyt jäi yksin tuon olennon kanssa, josta
hän oli maksanut näin odottamattoman hinnan, oli ääretön. Mutta
»esiintymishalu» oli kuitenkin vielä vallitsevana. Tuo viheliäinen asia
piti toki suorittaa tyylikkäästi!

»Saamme ainakin ratsastaa ja ampua tarpeeksemme», sanoi hän, »se
on jokin lohdutus.» Ja huokaus, joka tuntui tulevan Hollyn sydämen
pohjasta, tuotti hänelle julmaa nautintoa.

»Oh, sota päättyy pian», sanoi hän, »kenties emme edes joudu
rintamalle. Minä en välitä, paitsi sinun tähtesi.» Hän olisi poissa
tuon inhoittavan avioerojutun tieltä. Jotakin hyvää kaikesta
pahasta! Hän tunsi Hollyn lämpimän käden hiipivän omaansa. Jolly
luuli estäneensä heitä rakastamasta toisiaan, onnistuiko hän? Val
piti käsivarttaan tiukasti Hollyn vyötäisillä luoden häneen lempeitä
katseita ripsiensä takaa, koettaen ilahduttaa häntä hymyllään, luvaten
tulla katsomaan häntä pian, tuntien olevansa kuusi tuumaa pitempi
ja paljon suuremmassa määrässä hänen herransa kuin mitä aikaisemmin
oli uskaltanut toivoakaan. Monet kerrat hän suuteli Hollya ennenkuin
nousi ratsulleen ja palasi kaupunkiin. Niin nopeasti, vähimmästäkin
yllytyksestä kasvaa ja versoo omistamisen vaisto.




9. PÄIVÄLLISET JAMESILLA


Jamesin talossa Park Lanen varrella ei enää pidetty suuria
päivälliskutsuja — joka talossa tulee aika, jolloin isäntä ja emäntä
eivät enää pysty siihen, jolloin ei enää tarjota yhdeksää lajia
kahteenkymmeneen suuhun kahdenkymmenen hienon, valkean rinnuksen
yläpuolelle ja jolloin kotikissan ei enää tarvitse ihmetellä, miksi
hänet äkkiä suljetaan sisään.

Niinpä Emily — joka seitsenkymmenvuotiaana olisi vielä mielellään
harrastanut vähän juhlaa ja muodikkuutta silloin tällöin — tilasi
hieman kiihtyneenä päivällistä kuudelle kahden asemesta, kirjoitti itse
erinäisiä vieraskielisiä sanoja korteille ja järjesti kukat — mimoosaa
Rivieralta ja valkeita roomalaisia hyasintteja, jotka eivät olleet
Roomasta. Muita ei tietenkään olisi läsnä kuin James ja hän itse,
Soames, Winifred, Val ja Imogen — mutta hänestä oli hauska kuvitella
hieman ja leikkiä mennyttä loistoa. Hän pukeutuikin niin, että James
huomautti:

»Mitä varten panet tuollaista yllesi? Vilustut vain.»

Mutta Emily tiesi, että naisten kaulaa lämmittää kahdeksankymmenen
vuoden ikään asti halu loistaa paljaana, ja hän vastasi vain:

»Annas kun panen sinulle tuollaisen rinnuksen, joita ostin, James,
silloin sinun ei tarvitse vaihtaa muuta kuin housut ja panna
samettitakki yllesi, ja sillä hyvä. Val on mielissään, kun olet siisti.»

»Rinnus!» sanoi James. »Aina sinä tuhlaat rahojasi johonkin.»

Mutta hän salli muuttamisen, kunnes hänenkin kaulansa loisti, ja hän
mumisi epämääräisesti:

»Minä pelkään, että hän on tuhlaavainen poika.»

Vähän kirkkaampana silmistään, vähän enemmän väriä poskillaan kuin
tavallisesti hän istuutui paikalleen saliin odottamaan ovikellon
soittoa.

»Olen tehnyt näistä kunnolliset päivälliskutsut», sanoi Emily
tyytyväisenä, »ajattelin, että se on hyvää harjoitusta Imogenille —
hänen pitää vähän tottua nyt, kun hän astuu seuraelämään.»

James sanoi jotakin epämääräistä ja ajatteli sitä Imogenia, joka
kiipesi hänen polvilleen entisinä jouluina ja veti hänen kanssaan rikki
paukkukaramelleja.

»Hänestä tulee sievä tyttö», mutisi James, »en ihmettelisi.»

»Hän _on_ sievä», sanoi Emily, »hänen pitäisi joutua hyviin naimisiin.»

»Kaikkea vielä», mutisi James, »hänen on paljon parempi pysyä kotona ja
auttaa äitiänsä.» Uusi Dartie viemässä hänen kauniin tyttärentyttärensä
olisi hänen loppunsa! Hän ei ollut koskaan oikein antanut anteeksi
Emilylle, että Montague Dartie oli puijannut tätä yhtä suuressa määrin
kuin häntä itseään.

»Missä Warmson on?» kysyi hän äkkiä. »Tahtoisin lasin madeiraa tänä
iltana.»

»Tulee samppanjaa, James.»

James pudisti päätään. »Ei siitä ole mihinkään», sanoi hän. »En minä
saa siitä mitään irti.»

Emily kurkoitti eteenpäin omalta puoleltaan tulisijaa ja soitti kelloa.

»Herra tahtoo madeirapullon avattavaksi, Warmson.»

»Ei ei!» sanoi James, ja hänen korvanipukkansa värisivät kiivaasti
ja silmät tuijottivat esineeseen, jonka hän yksin näki. »Kuulkaa
nyt, Warmson, menkää sisempään kellariin, ja takimmaisen säiliön
keskihyllyllä vasemmalla puolella näette seitsemän pulloa. Ottakaa
keskimmäinen, mutta älkää ravistako sitä. Se on viimeinen pullo sitä
madeiraa, jota sain herra Jolyonilta, kun muutimme tänne — siihen ei
ole kajottu, sen pitäisi olla parhaassa kunnossa vielä, mutta minä en
tiedä, en osaa sanoa.»

»Hyvä on, sir», sanoi poistuva Warmson.

»Minä säästin sitä kultahäihimme», sanoi James äkkiä, »mutta minun
iässäni ei eletä enää kolmea vuotta.»

»Mitä tyhjää, James», sanoi Emily, »älä puhu sellaista.»

»Minun olisi pitänyt mennä hakemaan se itse», mutisi James, »hän
luultavasti ravistaa sitä.» Ja hän vaipui hiljaisesti muistelemaan
pitkiä hetkiä, jotka hän oli viettänyt avoimien kaasuliekkien,
hämähäkinverkkojen ja viinintahrimien korkkien hyvän tuoksun keskellä,
hetkiä, jotka olivat kiihdyttäneet hänen ruokahaluaan niin monien
juhlien edellä. Tuon kellarin viineihin oli kirjoitettu niiden yli
neljänkymmenen vuoden historia, jotka olivat kuluneet siitä hetkestä,
jolloin hän tuli tähän Park Lanen taloon nuoren vaimonsa kanssa,
ja monien ystävä- ja tuttavasukupolvien, jotka olivat siirtyneet
tuntemattomaan, tyhjentyneet hyllyt säilyttivät perhejuhlien muiston
— häitten, ristiäisten, suvussa sattuneitten kuolemantapausten. Ja
kellari pysyisi siinä vielä hänen mentyään, eikä hän tietänyt, mitä
siitä tulisi. Viini kai juotaisiin tai muuten tärveltäisiin, hän ei
ihmettelisi!

Hänen poikansa tulo herätti hänet näistä syvistä haaveista, ja Winifred
kahden vanhimpansa kanssa seurasi pian mukana.

He menivät pöytään toistensa käsipuolessa — James vei Imogenin,
ensiesiintyjän, koska tämä kaunis lapsenlapsi ilahdutti häntä, Soames
vei Winifredin ja Emily Valin, jonka silmät kirkastuivat huomatessaan
osterit. Tästähän aikoi tulla kunnollinen juhla, samppanjaa ja
portviiniä! Ja sitä hän tunsi tarvitsevansakin senjälkeen, mitä
oli tuona päivänä tehnyt ja mikä ei vielä ollut toisten tietona.
Ensimmäisen tai toisen lasin jälkeen olisi hauska ravistaa hihastaan
tämä pommi, tämä hälyttävä palanen isänmaallisuutta tai pikemminkin
tämä henkilökohtaisen uskalluksen näyte — sillä Valin tyydytys
siitä, mitä hän oli tehnyt kuningattarensa ja maansa puolesta,
oli toistaiseksi kokonaan henkilökohtaista laatua. Hän oli nyt
täysiverinen nuori urheilija, erottamattomasti yhteydessä pyssyjen
ja hevosten kanssa, hänellä oli oikeus kerskua — eipä siltä, että
hän aikoisi tehdä sitä. Hän tekisi ilmoituksensa tyvenesti, kun
sattuisi sopiva hiljaisuus. Ja vilkaisten ruokalistaan hän katsoi
»Bombe aux fraises»-hetken sopivaksi — sitä syötäessä vallitsisi
eräänlainen juhlallisuus. Kerran tai pari ennenkuin päästiin tälle
aterian ruusuiselle huipulle hän sattui muistamaan, että isoisälle ei
koskaan kerrottu mitään! Mutta ukkelihan joi madeiraa ja näytti voivan
mainiosti! Sitäpaitsi hänen pitäisi olla mielissään tästä hyvityksestä
kesken avioerojutun häpeää. Vastapäätä istuvan enon näkeminen oli
myöskin voimakas yllyke. Eno oli niin kaukana urheilijasta, että
maksaisi vaivan nähdä hänen kasvonsa. Sitäpaitsi oli parempi kertoa
äidille näin kuin yksityisesti, mikä saattaisi järkyttää heitä
molempia. Hänen tuli sääli äitiä, mutta itse asiassa ei voinut vaatia,
että hän kovin paljon ajattelisi toisten tunteita, kun hänen itsensä
piti erota Hollysta.

Isoisän ääni ehti hänen korviinsa ohuena:

»Val, koetappas vähän madeiraa jäätelösi kanssa. Sellaista et saa
yliopistossa.»

Val katseli nestettä, joka hitaasti täytti hänen lasinsa vanhan viinin
alkuperäisen öljyn kimallellessa pinnalla, hengitti sen tuoksua ja
ajatteli: »Nyt on aika!» Hetki oli suurenmoinen. Hän maistoi viiniä,
ja mieluisa hehku levisi hänen jo kuumentuneisiin suoniinsa. Katsellen
nopeasti ympärilleen hän sanoi: »Olen tänään liittynyt valtakunnan
vapaaehtoisiin, isoisä», ja tyhjensi lasinsa ikäänkuin juoden oman
tekonsa maljan.

»Mitä?» Se oli hänen äitinsä lohduton pieni sana.

»Nuori Jolly Forsyte ja minä menimme sinne yhdessä.» »Ethän toki
allekirjoittanut?» kuului Soames enon taholta. »Kyllä vain! Me menemme
harjoituksiin maanantaina.» »Minä _sanoin!_» huudahti Imogen.

Kaikki katsoivat Jamesiin. Hän nojautui eteenpäin käsi korvan takana.

»Mitä se on?» sanoi hän. »Mitä Val sanoo? Minä en voi kuulla.»

Emily kumartui eteenpäin ja taputti Valin kättä.

»Sitä vain, että hän on liittynyt vapaaehtoisiin, James, se sopii
hänelle hyvin. Univormu tulee pukemaan häntä erinomaisesti.»

»Liittynyt — roskaa!» kuului Jamesin ääni vapisevan kovana. »Te ette
näe kahta kyynärää nenäänne pitemmälle. Hänenhän pitää lähteä — tuonne
kauas. Mitä, hän joutuu rintamalle ennenkuin tietääkään.»

Val näki Imogenin ihailevat silmät ja äitinsä hiljaisena ja
muodikkaana, nenäliina huulten edessä.

Äkkiä eno puhui.

»Sinä olet alaikäinen.»

»Minä otin sen huomioon», hymyili Val, »ja ilmoitin ikäni
kahdeksikymmeneksiyhdeksi.»

Hän kuuli isoäidin ihailevan: »No mutta Val, sepä oli rohkea teko!»
oli tietoinen siitä, että Warmson kunnioittavasti täytti hänen
samppanjalasinsa, ja että isoisän ääni mumisi: »Minä en tiedä mitä
sinusta tulee, jos jatkat tähän suuntaan.»

Imogen taputti hänen olkapäätään, eno katsoi häneen sivusta, äiti vain
istui liikkumattomana kunnes hänen hiljaisuutensa hellyttämänä Val
sanoi:

»Kaikki on niinkuin olla pitää, ja pian ajamme heidät käpälämäkeen.
Minä vain toivon, että ehdin vähän olla mukana.»

Hän tunsi olevansa ylpeä, surullinen, kauhistuttavan tärkeä samalla
kertaa. Nyt saisi Soames eno ja kaikki Forsytet nähdä, kuinka sitä
ollaan urheilijoita. Hän oli todellakin tehnyt jotakin sankarillista ja
tavatonta ilmoittaessaan iäkseen kaksi kymmentäyksi.

Emilyn ääni palautti hänet maan pinnalle.

»Älä ota toista lasia, James. Warmson!»

»Kylläpä Timothyllä tullaan hämmästymään!» puhkesi Imogen sanomaan.
»Antaisin mitä tahansa, että saisin nähdä heidän kasvonsa. Onko sinulla
miekka, Val, vai pistin vain?»

»Mikä sai sinut tähän?»

Enon ääni aiheutti pienen viluntunteen Valin vatsan pohjassa. Mikä
sai hänet? Kuinka hän vastaisi siihen? Hän oli kiitollinen isoäidin
turvallisesta:

»Minusta se oli hyvin reipas teko. Olen varma, että hänestä tulee komea
sotilas, hänellä on juuri sopiva vartalo. Me saamme kaikki olla ylpeitä
hänestä.»

»Mitä osuutta nuorella Jolly Forsytella on tässä asiassa? Miksi menitte
yhdessä?» kysyi Soames kaamean hellittämättömänä. »En luullut, että
olitte ystävät.»

»Emme olekaan», mutisi Val, »mutta minä en tahtonut olla häntä
huonompi.» Hän näki enon katsovan häneen aivan muuttuneena, kuin
hyväksyen. Isoisäkin nyökäytti päätään, isoäiti samoin. Kaikki
hyväksyivät sen, ettei hän tahtonut olla tätä serkkuaan huonompi.
Siihen täytyi olla syy! Val oli hämärästi tietoinen jostakin
epäselvästä kohdasta näköpiirinsä ulkopuolella, se oli kuin
pyörremyrskyn sijoittumaton keskus. Ja tuijottaen enonsa kasvoihin
hän äkkiä näki kummallisena näkynä edessään naisen, jolla oli tummat
silmät, kultainen tukka, valkoinen kaula, joka tuoksui hyvältä,
ja kauniita silkkipukuja, joita hän hyvin pienenä oli kosketellut
mielellään. Kautta Juppiterin, niin! Irene täti! Irene täti oli antanut
hänelle suukkoja, ja hän oli kerran puraissut hänen käsivarttaan
leikillään, koska hän piti siitä — niin pehmoinen! Isoisä puhui:

»Mitä hänen isänsä tekee?»

»Hän on Pariisissa», sanoi Val huomaten enonsa kasvoilla hyvin
omituisen ilmeen, kuin — kuin koiralla, joka murisee.

»Ne taiteilijat!» sanoi James. Tämä hänen sielunsa pohjasta tuleva sana
päätti päivällisen.

Kotimatkalla, istuessaan vastapäätä äitiään vaunuissa, Val sai tuntea
sankaruuden jälkimakua — se muistutti ylikypsiä hedelmiä.

Äiti sanoi tosin vain, että Valin piti heti mennä räätälilleen ja
tilata kunnollinen univormu eikä ottaa mitä tahansa, mikä hänelle
annettiin. Mutta Val saattoi huomata, että äiti oli hyvin järkytetty.
Hän oli jo aivan vähällä lohduttaa äitiä lausumalla julki ajatuksen,
että hän olisi poissa tuon typerän avioeron tieltä. Mutta Imogenin
läsnäolo ja tietoisuus siitä, että äiti ei olisi poissa tieltä,
hillitsi häntä. Hän oli pahoillaan, kun äiti ei ollut sen ylpeämpi
hänestä. Kun Imogen oli mennyt levolle hän uskalsi näyttää tunteitaan.

»Olen kauhean pahoillani, kun minun pitää jättää sinut, äiti.»

»No niin, minun pitää koettaa kestää se. Meidän pitää yrittää hankkia
sinulle upseerin valtakirja mahdollisimman pian, silloin pääset vähän
helpommille päiville. Onko sinulla mitään tietoa harjoituksista? Val?»

»Ei vähääkään.»

»Minä toivon, että he eivät kiusaa sinua liikaa. Sinun pitää huomenna
tulla kanssani hankkimaan kaikenlaista mitä tarvitset. Hyvää yötä,
suutele minua.»

Tuo pehmeä ja kuuma suudelma silmäinsä välissä ja korvissaan sanat.
»Minä toivon, että he eivät kiusaa sinua liikaa», Val istahti
polttamaan savukettaan sammuvan valkean ääreen. Innostus oli poissa
suuren huomion esineenä olemisen hehku. Koko asia oli kirottu, vihlova
piina. »Siellä on sitten tuo poika Jollykin», ajatteli hän ja laahusti
portaita ylös, ohi sen huoneen, missä hänen äitinsä puri tyynyään
hillitäkseen tuskaansa, joka oli saada hänet nyyhkyttämään.

Ja pian valvoi enää yksi Jamesin päivällisvieraista — Soames,
makuuhuoneessaan isän huoneen yläpuolella.

Vai oli tuo Jolyon siis Pariisissa — mitä hän siellä teki? Kierteli
Irenen lähettyvillä? Viime tiedonannossaan Polteed oli vihjannut, että
pian voisi tapahtua jotakin. Voisiko hän tarkoittaa tätä? Tuo mies —
partoineen ja kirotun huvitettuine puhetapoineen — sen vanhan miehen
poika, joka oli antanut hänelle pilkkanimen »varakas mies» ja ostanut
häneltä tuon onnettoman talon. Soames oli aina ollut katkera siitä,
että hänen oli pitänyt myydä Robin Hillin talo, ei koskaan antanut
anteeksi sedälleen, joka oli ostanut sen, eikä serkulleen, joka asui
siinä.

Välittämättä kylmästä hän heitti ikkunan auki ja tuijotti puistoon.
Kalsea ja pimeä tammikuun yö, vähän liikenteen ääntä, pakkanen
tulossa, paljaat puut, tähti tai pari. »Minä menen tapaamaan Polteedia
huomenna», ajatteli hän. »Hyvä Jumala! Minä kai olen hullu, kun vielä
tahtoisin hänet takaisin. Tuo mies! Jos? Huh! Ei!»




10. BALTHASAR KOIRAN KUOLEMA


Jolyon, joka oli yöllä tullut Calais'sta, saapui Robin Hilliin
sunnuntaiaamuna. Hän ei ollut lähettänyt mitään ilmoitusta
tulostaan ja käveli asemalta astuen omalle alueelleen viidakon
portin kautta. Tullessaan penkille, joka oli tehty vanhasta
kaatuneesta puunrungosta, hän istahti pantuaan ensin
päällystakkinsa penkille. »Reumatismia!» ajatteli hän, »siihen
rakkaus päättyy tällä iällä.» Ja äkkiä Irene näytti olevan hyvin
lähellä, yhtä lähellä kuin tuona päivänä, jolloin he olivat
yhdessä retkeilleet Fontainebleaussa ja istahtaneet rungolle
syömään lounasta. Kummitusmaisen lähellä! Hänen sieraimiinsa
tunkeutui tuoksua, jota kalpea, siivilöity auringonpaiste
houkutteli esiin pudonneista lehdistä. »Olen iloinen, ettei ole
kevät», ajatteli hän. Mahlan tuoksu, lintujen laulu, kukkien
puhkeaminen olisi tehnyt tämän kaiken sietämättömäksi.
»Toivottavasti ehdin voittaa asian ennen kevättä, minä vanha
hupsu!» Ja hän otti takkinsa ja käveli eteenpäin. Hän kulki
lammikon ohi ja nousi hitaasti mäenrinnettä. Lähellä ylintä
kohtaa tervehti häntä käheä haukunta. Ruohokentällä
saniaismetsän lähellä oli hänen vanha koiransa Balthasar. Koira,
jonka himmeät silmät luulivat isäntää vieraaksi, varoitti
maailmaa hänestä. Jolyon vihelsi erikoisella tavallaan. Tältäkin
yli sadan yardin etäisyydeltä hän saattoi nähdä heräävän
tuntemisen merkit lihavassa, ruskean ja valkeankirjavassa
ruumiissa. Vanha koira nousi seisomaan, ja selän yli kiinteästi
käpertynyt häntä alkoi heikosti, mutta kiihkeästi heilua,
sitten Balthasar lähti taapertelemaan eteenpäin, otti vauhtia ja
katosi saniaismetsän reunan taakse. Jolyon luuli kohtaavansa
sen veräjällä, mutta Balthasaria ei näkynyt, ja hän kääntyi
hieman levottomana saniaismetsään. Siellä vanha koira makasi
kyljellään, katsoen häneen silmin, jotka jo olivat lasimaiset.

»Mikä on, ukko ressuni?» huudahti Jolyon. Balthasarin kihara
ja tuuhea häntä pääsi vielä vähän liikkumaan, sen himmenevät
silmät näyttivät sanovan: »Minä en voi nousta, herra, mutta olen
iloinen, kun saan nähdä teidät.»

Jolyon polvistui, hänen kovin sumentuneet silmänsä tuskin
saattoivat nähdä, kuinka koiran kylki hitaasti lakkasi nousemasta ja laskemasta. Hän kohotti koiran päätä vähän — se
oli hyvin raskas.

»Mikä on, hyvä poika? Mihin sinua on sattunut?» Häntä
heilahti vielä kerran, sitten katosi silmistä elämän ilme. Jolyon
siveli kädellään tuota elotonta, lämmintä ruumista. Siinä
ei näkynyt mitään — isännän paluun aiheuttama mielenliikutus
vain oli seisauttanut sydämen tuossa lihavassa ruumiissa.
Jolyon saattoi tuntea kuonon, missä pari vaaleata harjasta kasvoi,
kylmenevän hänen huuliaan vastaan. Hän viipyi muutamia minuutteja
polvillaan, käsi tuon jäykistyvän pään alla.
Ruumis oli hyvin raskas, kun hän kantoi sen toiseen päähän
kenttää, siihen oli ajautunut lehtiä, ja hän peitti Balthasarin
niillä. Oli tuuletonta, ja lehdet suojelisivat ruumista uteliailta
katseilta iltapäivään asti. »Minä hautaan Balthasarin itse»,
ajatteli hän. Oli kulunut kahdeksantoista vuotta siitä, kun
hän toi tuon pienen pennun taskussaan St. John's Woodin
taloon! Omituista, että vanhan koiran piti kuolla juuri nyt!
Oliko se enne? Portilla hän kääntyi katsomaan tuota punaruskeata
kasaa, sitten hän kulki hitaasti taloa kohti, kurkku hyvin paksuna.

June oli kotona, hän oli tullut suoraa päätä saatuaan tiedon
Jollyn ilmoittautumisesta vapaaehtoisiin. Jollyn isänmaallisuus
oli voittanut hänen myötätuntonsa buureja kohtaan.
Talon mieliala oli omituinen ja jakautunut, kun Jolyon tuli
sisään ja kertoi Balthasarin kuolemasta. Uutisella oli yhdistävä
vaikutus. Side menneisyyteen oli katkennut — koira Balthasar!
Kaksi heistä ei voinut muistaa mitään ennen Balthasarin aikoja,
Junelle koira edusti isoisän viimeisiä vuosia, Jolyonille tuota
taloudellisten vaikeuksien ja esteettisen kamppailun aikaa
ennenkuin hän taas oli päässyt isänsä rakkauden
ja varallisuuden valtakuntaan. Ja nyt koira Balthasar oli poissa!

Iltapäivällä hän ja Jolly ottivat kuokan ja lapion ja lähtivät
kentälle. He valitsivat paikan lähellä tuota punaruskeata kasaa,
niin ettei heidän tarvinnut kantaa sitä kauas, leikkasivat
turpeen huolellisesti pois ja alkoivat kaivaa. He kalvoivat hiljaa
kymmenen minuuttia ja lepäsivät sitten.

»No niin, ukkoseni», sanoi Jolyon, »sinusta siis tuntui, että
sinun piti?»

»Niin», vastasi Jolly. »Tietenkään minun ei tee mieli, ei
hiukkaakaan.»

Kuinka tarkalleen nuo sanat kuvastivatkaan Jolyonin omaa
mielentilaa!

»Minä ihailen sinua siitä, poikaseni. En usko, että olisin tehnyt
sitä sinun iälläsi — liiaksi Forsyte, pelkään. Mutta minä
luulen, että laji heikkenee joka sukupolvelta. Sinun poikasi,
jos sellaisen saat, voi olla puhdas altruisti, kuka tietää?»

»Silloin hän ei ainakaan tulisi minuun, isä, minä olen kauhean
itsekäs.»

»Et toki, hyvä mies, tämä osoittaa selvästi, ettet ole.» Jolly
ravisti päätään, ja he kaivoivat taas.

»Kummallinen on koiran elämä», sanoi Jolyon äkkiä. »Ainoa
nelijalkainen, jossa on epäitsekkyyden alkeita ja vähän tietoa
Jumalasta?»

Jolly katsoi isäänsä.

»Uskotko sinä Jumalaan, isä? Sitä en ole koskaan tietänyt.»
Saadessaan niin tutkivan kysymyksen eräältä, jolle ei voinut
vastata keveästi, Jolyon pysähtyi hetkeksi. Kaivaminen tuntui
hänen selässään.

»Mitä tarkoitat Jumalalla?» sanoi hän. »On kaksi yhteensoveltumatonta
käsitystä Jumalasta. Toinen on tuntematon,
luova prinsiippi — siihen uskotaan. Ja toinen on epäitsekkyyden
summa ihmisessä — siihen tietenkin uskotaan.»

»Minä ymmärrän. Kristus jää silloin ulkopuolelle, eikö niin?»

Jolyon tuijotti häneen. Kristus, noiden molempien käsitysten
yhdistäjä! Lasten ja imeväisten suusta! Tässä vihdoinkin
oikeaoppisuuden tieteellinen selitys! Kristuksen elämän ylevä
runo oli ihmisen yritys yhdistää nuo kaksi yhteensoveltumatonta
käsitystä Jumalasta. Ja koska ihmisen epäitsekkyyden
summa oli osa tuntemattomasta luomisprinsiipistä yhtä hyvin kuin
mikä muu tahansa luonnossa ja maailmankaikkeudessa, olisi
loppujen lopulta voitu keksiä huonompikin yhdistäjä! Kummallista
— ihminen kulki elämänsä läpi näkemättä asiaa tällä tavoin!

»Mitä _sinä_ ajattelet, ukkoseni?» sanoi hän.

Jolly rypisti kulmiaan. »Ensimmäisenä ylioppilasvuotenani
puhuimme tietysti paljon kaikesta tuollaisesta. Mutta toisena
vuonna siitä luopuu — en tiedä miksi, se on kauhean mielenkiintoista.»

Jolyon muisti, että hänkin oli puhunut aika paljon kaikesta
tuollaisesta ensimmäisenä Cambridgen-vuotenaan ja lakannut
puhumasta toisena.

»Sinä kai tarkoitat, että vanhalla Balthasarilla oli käsitystä
tuosta toisesta Jumalasta», sanoi Jolly.

»Niin, muuten ei sen vanha sydän parka olisi pakahtunut
jonkin ulkopuolisen seikan vuoksi.»

»Mutta eikö se itse asiassa ollut vain itsekäs mielenliikutus?»

Jolyon pudisti päätään. »Ei, koirat eivät ole puhtaita Forsyteja,
ne rakastavat jotakin, joka on ulkopuolella niitä itseään.»

Jolly hymyili.

»Minä kai ainakin olen», sanoi hän. »Tiedätkö, minä menin
vapaaehtoisiin vain antaakseni Val Dartielle haasteen tehdä
samoin.»

»Mutta minkätähden?»

»Me emme siedä toisiamme», sanoi Jolly lyhyesti.

»Ah», mutisi Jolyon. Sukuviha siis jatkui kolmanteen polveen
— tämä nykyaikainen viha, joka ei avoimesti ilmaissut itseään.

»Kerronkohan pojalle siitä?» ajatteli hän. Mutta minkä
tähden — jos hänen oma osuutensa loppuisi lyhyeen?

Ja Jolly ajatteli: »Hollyn asia on kertoa hänelle tuosta pojasta.
Jollei hän sitä tee, merkitsee se sitä, että hän ei tahdo
kerrottavan isälle, enkä minä tahdo kuljettaa juoruja. Olen
ainakin saanut asian loppumaan. Parempi, että jätän sen sikseen.»

Sitten he kaivoivat hiljaisina, kunnes Jolyon sanoi:

»No nyt, ukkoseni, minä luulen, että riittää.» Ja lapioihinsa
nojautuen he tuijottivat kuoppaan, jonne iltatuuli jo oli
kuljettanut muutamia lehtiä.

»Tätä puolta asiasta minä en kestä», sanoi Jolyon äkkiä.

»Anna minun tehdä se, isä. Balthasar ei koskaan erikoisesti
välittänyt minusta.»

Jolyon pudisti päätään.

»Me nostamme Balthasarin hyvin kauniisti, lehtineen, kaikkineen.
Minä en tahtoisi nähdä sitä. Minä otan pääpuolen. Kas niin!»

He nostivat äärimmäisen huolellisesti vanhan koiran ruumiin, jonka
haalistunut punaruskea ja valkea pilkisti sieltä
tuulen liikuttamien lehtien lomasta. He laskivat sen hautaan
raskaana, kylmänä ja tunteettomana, ja Jolly levitti lisää lehtiä sen
päälle, kun taas Jolyon, joka syvästi pelkäsi osoittaa
mielenliikutusta pojalleen, alkoi nopeasti luoda multaa tuon
hiljaisen hahmon päälle. Siinä meni entisyys! Jospa vain olisi
iloinen tulevaisuus odotettavana! Oli kuin olisi tallannut multaa
oman elämänsä päälle. He panivat turpeen huolellisesti
paikoilleen tuolle tasaiselle pikku kummulle ja palasivat kotiin
käsikkäin, kiitollisina siitä, että olivat säästäneet toistensa
tunteita.




11. TIMOTHY SANOO SANANSA


Uutinen Jollyn ja Valin liittymisestä vapaaehtoisiin levisi
Forsyten juorupörssissä nopeasti, ja jatkoksi tuli tieto, että
June, joka ei tahtonut olla muita huonompi, aikoi ruveta Punaisen
Ristin sairaanhoitajattareksi. Nämä tapaukset olivat
niin äärimmäisiä, niin mullistavia puhtaan forsytelaisuuden
kannalta, että niillä oli yhdistävä vaikutus perheeseen, ja
Timothyn talossa tungeksi seuraavana sunnuntaina perheenjäseniä,
jotka yrittivät saada selville, mitä he kaikki ajattelivat
tästä kaikesta ja vaihtaa keskenään perhearvon tuntoa. Giles
ja Jesse Hayman eivät enää saisi puolustaa rannikkoa, vaan
joutuisivat etelä-Afrikkaan vallan pian, Jolly ja Val lähtisivät
huhtikuussa, ja mitä Juneen tulee — no niin, eihän kukaan
koskaan tietänyt, mitä hän todella tulisi tekemään.

Peräytyminen Spion Kopista ja hyvien uutisten puuttuminen
sotanäyttämöltä antoi todellisuuden tuntua tälle kaikelle,
niinkuin Timothy yllättävällä tavalla vahvisti. Vanhojen Forsytein
nuorin — itse asiassa tuskin kahdeksankymmenvuotias
— jonka yleensä otaksuttiin muistuttavan heidän isäänsä,
»Dosset Forsytea», myöskin hänen parhaiten tunnetussa
luonteenpiirteessään, madeiran juomisessa — oli ollut näkymätön
niin monta vuotta, että hänestä oli tullut melkein myytti.
Kokonainen pitkä sukupolvi oli elänyt senjälkeen kun
kustannusliikkeen vaarat olivat koskeneet hänen hermoihinsa
neljänkymmenen vuoden iässä, niin että hän oli vetäytynyt syrjään
vain kolmenkymmenen viiden tuhannen omistajana ja ryhtynyt
elättämään itseään huolellisilla sijoituksilla. Tehden säästöjä
joka vuosi, korkoa korolle, oli hän kasvattanut omaisuutensa
kaksinkertaiseksi neljässäkymmenessä vuodessa tietämättä
edes minkälaista on tutista kengissään raha-asiain
vuoksi. Hän säästi tätä nykyä noin kaksituhatta vuodessa,
hoiti itseään niin hyvin, että arveli voivansa — sanoi Hester
täti — kaksinkertaistaa omaisuutensa vielä kerran ennen
kuolemaansa. Mitä hän sitten tekisi sillä, kun sisaret olivat
kuolleet ja hän itse kuollut, sitä kysyivät usein pilkallisesti
vapaat henget sellaiset kuin Francie, Euphemia tai nuoren
Nicholasin toinen poika, Christopher, jonka henki oli niin
vapaa, että hän tätä nykyä aikoi teatteriin. Kaikki myönsivät
kuitenkin, että sen tiesi parhaiten Timothy itse ja ehkä myös
Soames, joka ei koskaan ilmaissut salaisuutta.

Ne harvat Forsytet, jotka olivat nähneet hänet, tiesivät, että
hän oli vankkarakenteinen ja tanakka mies, ei erittäin pitkä,
että hänellä oli punaisenruskea ihonväri, harmaa tukka ja hyvin
vähän sitä piirteitten hienostusta, jota useimmat Forsytet
olivat saaneet lahjaksi »Dosset Forsyten» vaimolta, joka oli
ollut kauniinlainen ja lempeäluonteinen nainen. Tiedettiin, että
Timothy oli yllättävän kiinnostunut sodasta, että hän alusta
saakka oli pistellyt lippuja karttaan, ja oltiin levottomia siitä,
mitä tapahtuisi, jos englantilaiset ajettaisiin merenrantaan
asti, jolloin olisi melkein mahdotonta sovittaa lippuja oikeille
paikoilleen. Mitä taas tulee hänen tietoihinsa perheen liikehtimisistä
tai ajatuksiinsa niistä, siitä ei kukaan oikein ollut selvillä,
paitsi että Hester täti aina selitti hänen olevan hyvin
kiihdyksissä. Niinpä tuntui suorastaan enteelliseltä, kun Forsytet,
jotka saapuivat sunnuntaina Spion Kopin tyhjentämisen
jälkeen, vuoron perään huomasivat salissa erään olennon, joka
istui ainoassa todella mukavassa nojatuolissa selkä päin valoa,
peittäen kasvojensa alaosan suurella kädellään, ja heitä
tervehti Hester tädin pyhän kunnioituksen täyttämä ääni:

»Setäsi Timothy, kultaseni.»

Timothyn tervehdys oli jokseenkin samanlainen heille kaikille,
ja hän itse asiassa pikemmin nielaisi sen kuin lausui:

»Iltaa, iltaa! Anteeksi etten nouse.»

Francie oli läsnä, ja Eustace oli tullut vaunuissaan, Winifred
oli tuonut Imogenin, ja avioerohankkeitten aiheuttama jää
murtui siihen lämpöön, jolla perhe antoi siunauksensa Valin
teolle. Marian Tweetyman oli tullut tuomaan tuoreimmat uutiset
Gilesistä ja Jessestä. Nämä kaikki, tädit Juley ja Hester,
nuori Nicholas, Euphemia ja — voi ihmettä! — George, joka
oli tullut Eustacen kanssa vaunuissa, olivat seurue, joka oli
perheen kukoistusaikojen arvoinen. Koko pienessä salissa ei ollut
enää ainoatakaan tuolia vapaana, ja ajatus, että vielä joku
tulisi, oli peloittava.

Kun Timothyn läsnäolon aiheuttama pingoitus oli vähän hellittänyt,
sai keskustelu sotilaallisen käänteen. George kysyi
Juley tädiltä, koska tämä aikoi lähteä Punaisen Ristin matkaan,
ja sai hänet melkein hilpeyden tilaan, minkä jälkeen hän
kääntyi Nicholasiin ja sanoi:

»Nuori Nicholas on soturi pelvoton, eikö niin? Koska hän
aikoo pukeutua villiin khakiin?»

Nuori Nicholas hymyili lempeän anteeksipyytävästi ja kertoi,
että hänen äitinsä tietenkin oli hyvin levoton.

»Dromiot ovat jo sodassa, kuulemma», sanoi George kääntyen
Marian Tweetymaniin. »Kohta olemme kaikki muutkin. _En
avant_, kaikki Forsytet!»

Juley täti nauraa pulputti, George oli _niin_ lystikäs! Menisikö
Hester hakemaan Timothyn kartan? Timothy voisi silloin
näyttää kaikille, missä ollaan.

Timothy äännähti jotakin, joka tulkittiin hyväksymiseksi,
ja Hester täti lähti huoneesta.

George jatkoi mielikuvaansa Forsytein rynnistyksestä tehden
Timothysta sotamarsalkan ja Imogenista, jonka hän heti
oli havainnut »sieväksi tyttölapseksi», Vivandièren, sitten hän
otti silinterinsä polvien väliin ja alkoi takoa sitä kuvitelluilla
rumpupalikoilla. Tämä näytelmä otettiin vastaan sekavin tuntein.
Kaikki nauroivat — Georgelle annettiin vapauksia, mutta
kaikki tunsivat, että hän pilkkasi perhettä, ja se oli heistä
luonnotonta nyt, kun perhe kuitenkin oli antava viisi jäsentään
kuningattaren palvelukseen. George voisi mennä pitkälle, ja
niinpä kaikki helpottuivat, kun hän nousi, tarjosi käsivartensa
Juley tädille, marssi Timothyn luo, teki hänelle kunniaa,
suuteli tätiään hullunkurisen tulisesti, sanoi: »Voi kuinka hauskaa,
pappa kulta! Tule, Eustace!» ja kulki ulos, kintereillään vakava
ja nirso Eustace, joka ei ollut edes hymyillyt. Juley
tädin hämmentynyt »Ajatelkaa, että hän ei odottanut karttaa!
Et saa välittää hänestä, Timothy! Hän on _niin_ hullunkurinen!»
katkaisi hiljaisuuden, ja Timothy otti käden suultaan pois.

»Minä en tiedä, mitä tästä tulee», kuultiin hänen sanovan.
»Mitä on kaikki tuo puhe sotaanlähdöstä? Ei noita buureja
sillä tavalla voiteta.»

Franciella vain oli uskallusta kysyä:

»Millä sitten, Timothy setä?»

»Kaikki tuo uudenaikainen vapaaehtoisuus ja rahanmeno —
rahoja menee maasta pois.»

Juuri silloin Hester täti toi kartan, kantaen sitä kuin pikku
lasta, joka voi pahoin. Euphemian avulla se asetettiin pianolle,
pienelle Colwood-flyygelille, jota arveltiin viimeksi soitetun
kesällä ennen Ann tädin kuolemaa, kolmetoista vuotta
sitten. Timothy nousi. Hän astui pianon ääreen ja seisoi
siinä karttaansa katsellen kaikkien toisten keräytyessä ympärille.

»Tässä ollaan nyt», sanoi hän, »tämä on nykyinen asema, ja
aika huono se on. Hm.»

»Niin», sanoi suuresti uskalias Francie, »mutta kuinka aiot
muuttaa sitä, Timothy setä, jollei ole miehiä?»

»Miehiä», sanoi Timothy, »mitä me teemme miehillä — tuhlaamassa
maan varoja. Me tarvitsemme Napoleonin, hän tekisi
selvää kuukaudessa.»

»Mutta jollei meillä ole sellaista, Timothy setä?»

»Se on heidän asiansa», vastasi Timothy. »Mitä varten me
olemme ylläpitäneet armeijaa — sitäkö varten, että he syövät
päänsä tyhjiksi rauhan aikana! He saisivat hävetä, kun vaativat
nyt tuolla tavoin apua maalta! Hoitakoon joka mies
omat tehtävänsä, niin meidän käy hyvin.»

Ja katsellen ympärilleen hän lisäsi melkein vihaisesti:

»Vapaaehtoiset, kyllä kai! Heitämme hyvät rahat huonon
jälkeen! Meidän pitää säästää! Säästää voimia — se on ainoa
keino.» Ja äännähtäen pitkään, mikä ei kuulunut ihan
niiskutukselta eikä ihan kuorsaukselta, hän astui Euphemian
varpaalle ja lähti pois. Jäljelle jäi vain mielenkuohu ja heikko
rintasokerin tuoksu.

Vakaumusta ilmaisevilla sanoilla, joitten lausuminen selvästi
on maksanut asianomaiselle uhrauksen, on aina huomattava vaikutus.
Ja nuo kahdeksan Forsytea, kaikki naisia, paitsi nuori Nicholas,
olivat hetkisen hiljaa kartan ympärillä. Sitten Francie sanoi:

»Tiedättekö, minä luulen, että hän on oikeassa. Mitä varten
armeija itse asiassa on olemassa? Heidän olisi pitänyt tietää.
Tämä tulee vain yllyttämään heitä.»

»Kultaseni!» huudahti Juley täti. »He ovat myös olleet niin
edistysmielisiä! Ajatella, että he ovat luopuneet purppuranpunaisista
housuistaan! He olivat aina niin ylpeät niistä. Ja
nyt he kaikki näyttävät rangaistusvangeilta. Hester ja minä
sanoimme juuri eilen, että se kai koskee heihin hyvin kovasti.
Mitähän Rautaherttua olisi sanonut?»

»Uusi väri on hyvin hieno», sanoi Winifred. »Val näyttää
oikein hauskalta univormussaan.»

Juley täti huokasi.

»Olisi niin hauska nähdä, miltä Jolyonin poika näyttää.
Ajatelkaa, että emme koskaan ole nähneet häntä! Hänen
isänsä mahtaa olla ylpeä hänestä.»

»Hänen isänsä on Pariisissa», sanoi Winifred.

Hester tädin toisen olkapään nähtiin äkkiä kohoavan ikäänkuin
torjuakseen sisaren seuraavaa huomautusta, sillä Juleyn
kurttuiset posket olivat punastuneet.

»Meillä oli rakas pikku rouva MacAnder luonamme eilen, hän
oli juuri palannut Pariisista. Ja tiedättekö, kenet hän näki
siellä kadulla? Ette ikinä arvaa.»

»Me emme yritäkään, täti pieni», sanoi Euphemia.

»Irenen! Kuvitelkaa! Kaiken tämän ajan jälkeen hän käveli
seuranaan vaalea parta —»

»Täti pieni, sinä otat minut hengiltä! Vaalea parta —»

»Aioin sanoa vaaleapartainen herrasmies», sanoi Juley
ankarasti. »Eikä päivääkään vanhempana — hän olikin aina niin
kaunis», lisäsi hän ikäänkuin epävarmaksi anteeksipyynnöksi.

»Oi, kerro meille hänestä, täti», huusi Imogen. »Minä nipinnapin
saatan muistaa hänet. Hän on luuranko perheen kaapissa, eikö
totta? Ja sellaiset ovat niin hauskoja.»

Hester täti istuutui. Sen oli Juley nyt saanut aikaan!

»Hän ei ollut kovinkaan luurankomainen, mikäli minä muistan»,
mutisi Euphemia, »erinomaisen hyvin puettu.»

»Kultaseni», sanoi Juley täti, »mikä kummallinen sanantapa
se on — ei oikein sievä!»

»Niin, mutta minkälainen hän oli?» kärtti Imogen.

»Minä kerron sinulle, lapseni», sanoi Francie, »eräänlainen
nykyaikainen Venus, erittäin hyvin puettu.»

Euphemia sanoi terävästi: »Venuksella ei ollut koskaan
vaatteita, ja hänen silmänsä olivat siniset kuin sula safiiri.»

Tässä keskustelun kohdassa nuori Nicholas nousi sanomaan
hyvästit.

»Rouva Nick on kauhean periaatteellinen», sanoi Francie nauraen.

»Hänellä on kuusi lasta», sanoi Juley täti. »Hänen täytyykin
olla huolellinen.»

»Oliko Soames eno kauheasti rakastunut häneen?» jatkoi
hellittämätön Imogen katsellen loistavilla tummilla silmillään
toisesta toiseen.

Hester täti teki epätoivon eleen juuri kun Juley täti vastasi:
»Kyllä vain, Soames enosi oli kovin kiintynyt häneen.»

»Hän kai karkasi jonkun kanssa?»

»Ei, ei toki — niin, ei ihan.»

»Mitä hän sitten teki, täti?»

»Tule nyt, Imogen», sanoi Winifred, »meidän pitää lähteä.»

Mutta Juley täti vastasi päättävästi: »Hän — hän ei
käyttäytynyt ensinkään hyvin.»

»Oi kuinka harmillista!» huudahti Imogen. »Niin pitkälle
pääsen aina.»

»No niin, kultaseni», sanoi Francie, »hänellä oli rakkausjuttu,
joka päättyi nuoren miehen kuolemaan, ja senjälkeen
hän lähti enosi luota. Minä aina melkein pidin hänestä.»

»Hän antoi minulle suklaamakeisia», mumisi Imogen, »ja
tuoksui hyvältä.»

»Tietysti», sanoi Euphemia.

»Ei niinkään tietysti», vastusti Francie, joka itse käytti
erikoisen kallista neilikkaa.

»Minä en ymmärrä mikä meihin on mennyt, kun puhumme
tällaisista asioista», sanoi Juley täti kohottaen käsiään.

»Ottiko eno avioeron?» kysyi Imogen ovelta.

»Ei toki», huusi Juley täti, »niin — ei toki!»

Etäisemmältä ovelta kuului ääntä. Timothy oli palannut
takasalonkiin. »Minä tulin hakemaan karttaani», sanoi hän.
»Kuka on ottanut avioeron?»

»Ei kukaan, setä», vastasi Francie totuudenmukaisesti.

Timothy otti karttansa pianolta.

»Älkää antako mitään sellaista tapahtua perheessä», sanoi
hän. »Kaikki tuo vapaaehtoisuus on kyllin pahaa. Maa on
hajoomatilassa, en tiedä mitä meistä tulee.» Hän pui paksua
sormeaan huonetta kohti. »Liian paljon naisia tätä nykyä, he
eivät tiedä, mitä he tahtovat.»

Näin sanoen hän tarttui karttaan lujasti kaksin käsin ja
lähti ulos ikäänkuin peläten saavansa vastauksen.

Nuo seitsemän naista, joille hän oli puhunut, puhkesivat
hiljaiseen muminaan, josta erottui Francien: »Totisesti, nuo
Forsytet —!» ja Juley tädin: »Hänen pitää tänä iltana ottaa
kuuma sinappikylpy jaloilleen, Hester, sanotko Janelle? Minä
pelkään, että hänelle on taas noussut veri päähän...»

Sinä iltana, kun Hester ja hän istuivat päivällisen jälkeen
kahden, hän pudotti silmän kutimestaan ja katsahti ylös:

»Hester, minä en tiedä mistä olen kuullut, että rakas Soames
tahtoisi Irenen palaavan takaisin luokseen. Kuka kertoi meille,
että George oli piirtänyt pilakuvan hänestä ja kirjoittanut alle
sanat: »Hän ei tyydy vähempään.»

»Se oli Eustacella taskussa», vastasi Hester täti _Times-lehtensä_
takaa, »mutta hän ei tahtonut näyttää sitä meille.»

Juley täti oli hiljaa ja hautoi asiaa. Kello tikutti, _Times_
rapisi, tuli humisi ja räiskyi. Juley täti pudotti toisen silmän.

»Hester», sanoi hän, »minulle tuli niin kauhea ajatus.»
»Älä sitten sano sitä minulle», sanoi Hester täti nopeasti.

»Mutta minun täytyy. Sinä et voi ajatella kuinka kauheata!»

Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi:

»Jolyonilla — Jolyonilla — kuuluu nyt olevan — vaalea
parta!»




12. METSÄSTYS JATKUU


Kaksi päivää Jamesin päivällisten jälkeen herra Polteed tarjosi
Soamesille ajattelemisen aihetta.

»Eräs herrasmies», sanoi hän tutkien vasempaan käteensä
kätkettyä avainta, »sanokaamme siis 47, on osoittanut nimenomaista
huomiota 17:lle viime kuun aikana Pariisissa. Mutta
toistaiseksi ei heidän välillään näytä olleen mitään ratkaisevaa.
Heidän kaikki kohtauksensa ovat tapahtuneet julkisilla paikoilla
ilman mitään salailua — sellaisissa kuin ravintolat, ooppera,
Opéra-Comique, Louvre, Luxembourg, puistot, hotellin
halli j.n.e. Naisen ei ole vielä voitu havaita käyneen hänen
huoneessaan eikä päinvastoin. He kävivät Fontainebleaussa
— mutta ei mitään merkitsevää tapahtunut. Lyhyesti sanoen,
tilanne on lupaava, mutta vaatii kärsivällisyyttä.» Ja katsahtaen
äkkiä ylös hän lisäsi:

»Eräs omituinen seikka — 47:llä on sama nimi kuin — hm —
31:llä!»

»Tuo mies tietää, että Irene on vaimoni», ajatteli Soames.

»Ristimänimi — omituinen — Jolyon», jatkoi herra Polteed.
»Me tiedämme hänen osoitteensa Pariisissa ja hänen asuntonsa
täällä. Emme tietenkään tahdo ajaa takaa väärää otusta.»

»Jatkakaa, mutta olkaa varovaisia», sanoi Soames nyreästi.
Vaistomainen varmuus, että tuo salapoliisi oli keksinyt
hänen salaisuutensa, teki hänet vain pidättyvämmäksi.

»Suokaa anteeksi hetkinen», sanoi herra Polteed, »minä vain
käyn katsomassa onko mitään uutta.»

Hän palasi pari kirjettä käsissään. Lukittuaan oven uudelleen
hän vilkaisi koteloihin.

»Niin, tässä on yksityinen kirje 19:lta itselleni.»

»Mitä siinä on?» kysyi Soames.

»Hm», sanoi herra Polteed, »hän sanoo: »47 lähtenyt tänään
Englantiin. Tavaroissa osoite Robin Hill. Erosi 17:sta Louvren
museossa 3.30, ei mitään kovin erikoista. Mielestäni oli
parasta jatkaa 17:n vartioimista. Te voitte tietenkin hoitaa
47:n Englannissa, jos katsotte suotavaksi.» Ja herra Polteed
vilkaisi epäammatillisesti Soamesiin, ikäänkuin kokoaisi aineksia
kirjoittaakseen kirjan ihmisluonnosta sitten kun oli luopunut
toimestaan. »Hyvin älykäs nainen, tuo 19, ja erittäin taitava
ulkomuotonsa muuttamisessa. Ei halpa, mutta ansaitsee
rahansa hyvin. Toistaiseksi ei asianomaisella ole mitään
aavistusta siitä, että häntä vakoillaan. Mutta ennen pitkää, niin
kuin tiedätte, herkät ihmiset alkavat epäillä, vaikka mitään
erikoista ei tapahdukaan. Kehoittaisin melkein jättämään
rauhaan 17:n ja pitämään silmällä 47:ää. Kirjeenvaihtoon emme
pääse käsiksi ilman suurta vaaraa. Tuskin kehoittaisin siihen
tällä asteella. Mutta voitte kertoa asiakkaallenne, että
tilanne näyttää hyvin hyvältä.» Ja taas hänen kapeat silmänsä
tirkistelivät tuohon vaiteliaaseen vieraaseen.

»Ei», sanoi Soames äkisti, »minä pidän parempana, että jatkatte
vakoilua varovasti Pariisissa, ettekä itse puutu tuloksiin.»

»Hyvin hyvä», vastasi herra Polteed, »voimme tehdä niin.»
»Minkälainen — minkälainen on heidän suhteensa?»

»Minä luen teille mitä hän sanoo», vastasi herra Polteed avaten
pöytälaatikon ja ottaen esiin kasan papereita. »Hän asettaa
sanansa jonkin verran tuttavallisesti. Niin, tässä se on! »17
hyvin viehättävä — 47, jolla pitemmät hampaat» (katukielen
sana, merkitsee ikää, tiedättehän) — ilmeisesti pihkassa —
odottaa aikaansa — 17 ehkä harkiten pidättyvä, mahdotonta
sanoa, kun ei tiedä enempää. Mutta haluaisin uskoa, että 17
— en tunne hänen mieltään — jonakin päivänä unohtaa
harkintansa. Molemmissa on tyylikkyyttä.»

»Mitä se tarkoittaa?» sanoi Soames melkein suljetuin huulin.

»No niin», vastasi herra Polteed hymyillen ja näyttäen monta
valkeata hammasta, »se on meidän sanantapojamme. Toisin
sanoen tämä ei näytä pelkältä loppuviikon jutulta — siitä
tulee tosi tai ei mitään.»

»Hm», mutisi Soames. »Siinä kaikki, eikö niin?»

»Niin on», sanoi herra Polteed, »mutta se on hyvin lupaavaa.»

»Senkin hämähäkki!» ajatteli Soames. »Hyvästi!»

Hän meni Green Parkiin oikaistakseen Victorian asemalle ja
lähteäkseen maanalaisella junalla Cityyn. Tammikuunlopun
päiväksi oli ilma lämmin, aurinko paistoi usvan läpi huurteiselle
ruoholle — kimalteleva, yhden päivän kestävä hämähäkinverkko.

Pieniä hämähäkkejä — ja suuria hämähäkkejä! Ja suurin
kaikista, hänen oma sitkeytensä, joka alituisesti kutoi lankojaan
jokaisen avoimen tien eteen. Mitä varten tuo Jolyon parveili
Irenen ympärillä? Oliko tosiaan niinkuin Polteed oli vihjaissut?
Vai säälikö Jolyon vain Irenen yksinäisyyttä, niinkuin
hän kai nimittäisi sitä — tuo mieshän oli aina ollut hempeämielinen
radikaali? Entä jos Polteedin vihjaukset pitäisivät
paikkansa? Soames pysähtyi. Se ei ollut mahdollista! Mies
oli seitsemän vuotta vanhempi kuin hän itse eikä sen kauniimpi!
Eikä rikkaampi! Mitä vetovoimaa hänellä saattoi olla?

»Sitäpaitsi hän on palannut takaisin», ajatteli hän, »ei näytä
siltä kuin — Minäpä menen tapaamaan häntä!» Ja hän kirjoitti
kortille:

»Jos olet vapaa puolen tuntia jonakin iltapäivänä tällä viikolla,
olen Connoisseurs-klubissa joka päivä puoli kuudesta
kuuteen, tai jos haluat, voin minä tulla Hotch Potchiin. Tahtoisin
tavata sinua. — S.F.»

Hän käveli St. James's Streetille ja uskoi kortin Hotch Potchin
ovenvartijalle.

»Antakaa se herra Jolyon Forsytelle heti kun hän tulee klubiin»,
sanoi hän ja otti tuollaisen uudenaikaisen automobiilin
ajaen Cityyn...

Jolyon sai kortin samana iltapäivänä ja suuntasi heti kulkunsa
Connoisseurs-klubia kohti. Mitähän Soames nyt tahtoi?
Oliko hän saanut vihiä Pariisista? Ja astuen St. James's
Streetin poikki hän päätti olla millään tavoin salaamatta käyntiään
Pariisissa. »Mutta se ei käy», ajatteli hän, »että annan hänen
tietää Irenen olevan siellä, jollei hän jo tiedä.» Tässä
sekavassa mielentilassa hänet saatettiin sinne, missä Soames joi
teetään pienen kaari-ikkunan ääressä.

»Kiitos, ei teetä», sanoi Jolyon, »mutta minä jatkan
polttamistani, jos sallit.»

Verhot olivat vielä ylhäällä, vaikka lamput ulkona olivatkin
sytytetyt. Serkukset istuivat odottaen, että toinen alkaisi.

»Kuulin, että olet ollut Pariisissa», sanoi Soames vihdoin.

»Niin olen, palasin äskettäin.»

»Nuori Val kertoi minulle, hän ja sinun poikasi lähtevät siis
sotaan?» Jolyon nyökäytti päätään.

»Et kai sattunut tapaamaan Ireneä. Hän on nähtävästi
jossakin ulkomailla.»

Jolyon kietoutui savuun ennenkuin vastasi: »Kyllä, minä
näin hänet.»

»Kuinka hän jaksoi?»

»Oikein hyvin.»

Seurasi taas hiljaisuus, sitten Soames nousi tuolistaan.

»Kun viimeksi tapasin sinut», sanoi hän, »olin kahden vaiheella.
Me puhuimme, ja sinä ilmaisit mielipiteesi. En halua
aloittaa samaa keskustelua uudelleen. Minä vain tahdon sanoa
tämän: Suhteeni häneen on äärimmäisen vaikea. En halua,
että käytät vaikutusvaltaasi minua vastaan. Mitä tapahtui,
tapahtui hyvin kauan sitten. Minä aion pyytää häntä unohtamaan
menneet.»

»Sinä olet jo pyytänyt, tiedäthän sen», mutisi Jolyon.

»Ajatus oli silloin hänelle uusi, se tuli järkytyksenä. Mutta
mitä enemmän hän ajattelee sitä, sitä selvemmin hänen täytyy
nähdä, että se on ainoa pelastus meille molemmille.»

»Minä en saanut sitä vaikutusta hänen mielialastaan», sanoi
Jolyon erikoisen tyvenesti. »Ja anteeksi, jos sen sanon, mutta
sinä ymmärrät asian väärin, jos luulet järjellä olevan mitään
tekemistä sen kanssa.»

Hän näki serkkunsa kalpeitten kasvojen käyvän vielä kalpeammiksi —
hän oli tietämättään käyttänyt Irenen omia sanoja.
»Kiitos», sanoi Soames, »mutta minä näen asiat ehkä selvemmin
kuin sinä. Minä vain tahtoisin päästä varmuuteen siitä,
ettet käytä vaikutusvaltaasi minua vastaan.»

»Minä en tiedä mikä saa sinut ajattelemaan, että minulla on
mitään vaikutusvaltaa», sanoi Jolyon, »mutta jos minulla on,
on velvollisuuteni käyttää sitä siihen suuntaan, mikä mielestäni
on hänen onnekseen. Olen niin sanottu »feministi», luullakseni.»

»Feministi!» toisti Soames ikäänkuin koettaen voittaa aikaa.
»Merkitseekö se, että olet minua vastaan?»

»Suoraan sanoen», vastasi Jolyon, »olen sitä vastaan, että kukaan
nainen elää miehen kanssa, josta hän kerta kaikkiaan
ei pidä. Se tuntuu minusta häpeälliseltä.»

»Ja minä arvaan, että joka kerta kun näet hänet, istutat
mielipiteitäsi häneen.»

»Minä en luultavasti tule näkemään häntä enää.»

»Etkö palaa Pariisiin?»

»En tällä tiedolla», sanoi Jolyon todeten Soamesin kasvojen
kiihkeän valppauden.

»No niin, siinä kaikki mitä minulla on sanottavana. Jokainen,
joka asettuu miehen ja vaimon väliin, saa raskaan vastuun
kannettavakseen.»

Jolyon nousi ja teki hänelle pienen kumarruksen.

»Hyvästi», sanoi hän ja poistui tarjoamatta kättään jättäen
Soamesin tuijottamaan hänen jälkeensä. »Me Forsytet», ajatteli
Jolyon kutsuessaan ajuria, »olemme hyvin sivistyneitä.
Yksinkertaisempien ihmisten kesken tästä tulisi tappelu. Jollen
ajattelisi poikaani, jonka pitää mennä sotaan —» Sota! Hiven
vanhaa epäilystä nousi hänen mieleensä. Hyväkin sota! Kansojen
ja naisten hallintaa! Yritystä päästä hallitsemaan ja
omistamaan sitä, joka ei sinua kaipaa! Lempeän suvaitsevaisuuden
kielto! Omaisuus, omistusoikeus — kuka ikänänsä
niitä vastustaa, hän on hylkiö! »Taivaan kiitos!» ajatteli hän.
»Minä olen ainakin _aina_ vastustanut niitä!» Niin! Jo ennen
ensimmäistä avioliittoaan hän saattoi muistaa innostuneensa
Irlannin liikehtimisestä ja avioerojutuista, joissa naiset koettavat
päästä eroon inhoamistaan miehistä. Papit väittivät,
että sielun ja ruumiin vapaus oli kaksi aivan eri asiaa! Tuhoisaa
oppia, se! Ruumista ja sielua ei voinut noin vain erottaa.
Vapaaehtoisuus oli jokaisen siteen voima eikä heikkous. »Minun
olisi pitänyt sanoa Soamesille», ajatteli hän, »että hän on
mielestäni koomillinen. Oi, mutta hän on traagillinen myös!»

Oliko tosiaankin maailmassa traagillisempaa kuin mies, joka
oli siinä määrin omistusvaistonsa orja, ettei siltä voinut nähdä
taivasta tai edes täysin käsittää, miltä toisesta ihmisestä tuntui!
»Minun pitää kirjoittaa Irenelle ja varoittaa häntä», ajatteli
hän, »Soames tulee tekemään uuden yrityksen.» Ja matkalla Robin
Hilliin hän kapinoi sitä isän velvollisuutensa ankaruutta
vastaan, joka esti häntä palaamasta Pariisiin ...

Mutta Soames istui kauan tuolissaan, yhtä jäytävän kivun
uhrina — mustasukkaisuuden, ikäänkuin hän olisi saanut tietää,
että tuolla miehellä oli yliote ja että uusia, lujia lankoja oli
kudottu hänen vapautumisensa tielle. »Tarkoittaako se, että
olet minua vastaan?» Hän ei ollut saanut mitään irti tuolla
epäviisaalla kysymyksellään. Feministi! Korupuheita! »Minä
en saa kiirehtiä liikaa», ajatteli hän. »Minulla on nyt aikaa
hengittää, hän ei aio lähteä takaisin Pariisiin, mikäli hän ei
valehdellut. Minä annan kevään tulla!» Vaikka sitä hän ei voinut
sanoa, kuinka kevät häntä auttaisi — pelastaisi vain lisäämällä
hänen kipuaan. Ja tuijottaessaan kadulle, missä ihmishahmot
liikkuivat korkeitten lamppujen valoläikältä toiselle hän ajatteli:
»Mikään ei hyödytä — mikään ei maksa vaivaa. Minä olen yksin
— siinä koko onnettomuus.»

Hän ummisti silmänsä ja oli heti näkevinään Irenen pimeällä
kadulla kirkon edustalla — tämä kulki ohi ja käänsi
kaulaansa sen verran, että Soames ehti nähdä vilauksen hänen
silmistään ja valkeasta otsastaan tumman, pienen hatun alta,
jossa oli kultapaljettia koristeena ja jonka takana riippui harso.
Hän avasi silmänsä — niin elävästi hän oli nähnyt hänet!
Eräs nainen _kulki_ ohi, mutta ei se ollut hän! Oi, ei, siellä ei
ollut mitään!




13. »TÄSSÄ SITÄ OLLAAN TAAS!»


Imogenin puvut tätä ensimmäistä huvikautta varten panivat hänen
äitinsä arvostelukyvyn ja isoisänsä lompakon kovalle koetukselle
koko maaliskuun ajan. Sitkeänä kuin Forsyte ainakin Winifred pyrki
täydellisyyteen. Tämä harrastus piti hänen mielensä poissa siitä
hitaasti lähenevästä toimituksesta, joka oli antava hänelle tuon
vain epävarmasti halutun vapauden,
se piti niinikään hänen mielensä poissa pojasta ja
hänen nopeasti lähenevästä lähdöstään sotaan, josta edelleen
tuli vain huolestuttavia uutisia. Niinkuin ahkerat mehiläiset
kesän kukkasissa tai kiiltävät paarmat syksyn tähtien ympärillä,
niin häärivät hän ja hänen »pikku tyttärensä», joka oli
melkein yhtä pitkä ja rinnan ympärysmitalta ei kovinkaan paljon
pienempi kuin hän itse, Hanover Squaren ja Bond Streetin
liikkeissä syventyneinä tehdastuotteitten tutkimiseen ja
arviointiin. Tusinoittain nuoria naisia, joilla oli loistava
esiintyminen ja erikoinen ryhti, kulki Winifredin ja Imogenin ohi
uusiin »luomuksiin» verhottuina. Mallipuvut »Aivan uusi,
rouva, kaikkein viimeistä muotia» — jotka nämä kaksi vastahakoisesti
jättivät käyttämättä, olisivat täyttäneet museon,
ne puvut, jotka heidän oli pakko hankkia, melkein tyhjensivät
Jamesin pankin. Winifredin mielestä ei kannattanut tyytyä
mihinkään puolinaiseen — oli välttämätöntä, että tästä
ensimmäisestä ja ainoastaan tahrattomasta huvikaudesta tulisi
ehdoton menestys. Kärsivällisyys, millä he koettelivat noitten
edessään parveilevien persoonattomien olentojen kärsivällisyyttä,
oli mahdollinen vain sellaisille, joilla oli usko. Winifredille
tämä oli pitkää hartautta hänen rakkaan jumalattarensa Muodin
edessä, hehkuvaa kuin katolisten Pyhän Neitsyen palvonta,
Imogenille ei mitenkään epämieluisa elämys — hän oli usein
hyvin sievän näköinen, ja imartelua saatiin kaikkialla:
sanalla sanoen, tämä oli hauskaa.

Maaliskuun 20. päivän iltapuolella, tehtyään puhdasta jälkeä
Skywardilla, he olivat hakeneet virvokkeita Caramel ja
Bakerin liikkeestä kadun toiselta puolen ja suklaan ja
kermavaahdon vahvistamina kääntyneet kotia kohti Berkeley
Squaren tietä kautta kevättuntuisen illan. Avattuaan oven, joka
äskettäin oli maalattu vaalean oliivin vihreäksi — mitään ei
laiminlyöty, joka voisi auttaa Imogenia hyvään alkuun —
Winifred meni hopeakorin luo katsomaan, oliko kukaan käynyt
talossa, ja äkkiä hänen sieraimensa värähtivät. Mikä oli
tuo tuoksu?

Imogen oli ottanut romaanin, joka oli lähetetty kirjastosta,
ja seisoi syventyneenä siihen. Omituinen tunne rinnassaan
Winifred sanoi melko terävästi:

»Vie kirja ylös, kultaseni, ja lepää vähän ennen päivällistä.»

Imogen nousi portaita yhä lukien. Winifred kuuli hänen
ovensa paukahtavan kiinni ja hengitti pitkään, nauttien. Kevätkö
sykki hänen vaistoissaan — pakotti hänet ikävöimään
»klovniaan» vastoin kaikkea viisautta ja loukattua hyveellisyyttä?
Miehinen tuoksu! Heikko sikarin ja lavendeliveden
tuoksu, jota ei ollut tuntunut sitten tuon varhaisen syysillan
kuusi kuukautta sitten, jolloin hän oli sanonut miestään »rajaksi».
Mistä se tuli — oliko se vain kummittelevaa tuoksua —
muistin erittämää? Hän katseli ympärilleen. Ei mitään — ei
ainuttakaan seikkaa, ei pienintäkään häiriötä hallissa eikä
ruokasalissa. Pieni päiväunelma tuoksua — kuviteltua, suruisaa,
typerää! Hopeakorissa oli uusia kortteja, kahdessa oli
»herra ja rouva Polegate Thom» ja yhdessä »herra Polegate
Thom», hän haisteli niitä, mutta ne tuoksuivat vakavilta.
»Minä mahdan olla väsynyt», ajatteli hän, »minä menen lepäämään.»
Yläkerran salonki oli pimeä ja odotti, että jonkun käsi
sytyttäisi sen iltavalon. Hän meni omaan makuuhuoneeseensa.
Sekin oli verhojen pimentämä ja hämärä, sillä kello oli kuusi.
Winifred riisui takkinsa — tuoksu tuntui taas! — sitten hän
pysähtyi kuin ammuttuna kiinni sänkynsä laitaan. Jotakin mustaa
oli noussut sohvasta kaukaisessa nurkassa. Häneltä pääsi
sana, joka hänen perheessään ilmaisi kauhua: »Jumala!»

»Se olen minä — Monty», kuului ääni.

Sängyn päätyyn nojaten Winifred kurkotti sytyttämään
sähkölampun, joka riippui hänen pukeutumispöytänsä yläpuolella.
Dartie tuli näkyviin juuri valokehän reunasta, niin
että hän oli valossa siitä kohdasta, missä kellonvitjain olisi
pitänyt olla, aina kenkiin saakka, jotka olivat hienot ja tumman
ruskeat, mutta — niin! — halki varpaan kohdalta! Hänen
rintansa ja kasvonsa jäivät varjoon. Hän oli totisesti laihtunut
— vai oliko se vain valaistuksen kepponen? Hän tuli eteenpäin,
ollen nyt valossa varpaanpäästä tummaan päänlakeen
saakka — totisesti oli tukka vähän harmaantunut! Hänen
ihonsa oli tummunut, käynyt keltaisemmaksi, hänen mustat
viiksensä olivat menettäneet uljautensa, muuttuneet ivallisiksi,
ja kasvoissa oli piirteitä, joita Winifred ei tuntenut.
Kravatissa ei ollut neulaa. Puku — ah, sen Winifred kyllä
tunsi, mutta kuinka silittämätön, kiilloton! Hän tuijotti
taaskin haljenneeseen kengänkärkeen. Jokin suuri ja armoton oli
ollut hänen »kimpussaan», oli käännellyt ja väännellyt, ravistanut
ja raapinut häntä. Ja Winifred seisoi vaiti, liikkumatta,
ja tuijotti halkeamaan varpaan kohdalla.

»Niin», sanoi Dartie, »minä sain kirjeen. Tulin takaisin.»
Winifredin rinta alkoi nousta. Kaipuu, joka oli tulvehtinut
hänen mieleensä tuon tuoksun mukana, taisteli nyt
mustasukkaisuuden kanssa, syvemmän kuin mitä hän koskaan vielä
oli tuntenut. Siinä mies oli — tumma, ikäänkuin takaa-ajettu
varjo omasta kiiltävästä ja julkeasta itsestään! Mikä voima
oli tehnyt tämän hänelle — rutistanut hänet kuivaksi kuin
sitruunan! Tuo nainen!

»Minä tulin takaisin», sanoi Dartie taas. »Minulla on ollut
kurja aika. Herra Jumala! Minä matkustin välikannella! Minulla
ei ole mitään muuta kuin mitä ylläni on ja tämä laukku.»

»Ja kuka sai loput?» kysyi Winifred, joka virkosi äkkiä.
»Kuinka uskalsit tulla kotiin? Tiedäthän, että juuri avioeroa
varten sait tuon paluuhaasteen. Älä koske minuun!»

He tarrautuivat kumpikin tuon suuren sängyn päätyyn,
jossa he olivat viettäneet niin monien vuosien yöt yhdessä.
Monet kerrat, niin — monet kerrat oli Winifred toivonut häntä
takaisin. Mutta nyt kun mies oli tullut, täytti tuo kylmä ja
kuolettava viha hänen mielensä. Dartie pani käden viiksilleen,
mutta ei ruvennut kiertelemään ja vääntelemään niitä vanhaan
tuttuun tapaan, hän vain venytti niitä alaspäin.

»Maankiertäjä!» sanoi Dartie. »Jospa tietäisit, minkälaista
minulla on ollut!»

»Olen iloinen, etten tiedä!»

»Ovatko kaikki lapsukaiset kunnossa?»

Winifred nyökäytti päätään. »Kuinka pääsit sisään?»

»Avaimellani.»

»Palvelustytöt eivät siis tiedä. Sinä et voi jäädä tänne,
Monty.»

Mies naurahti katkerasti.

»Mihin sitten lähden?»

»Minne vain.»

»Kuulehan, katso minua! Tuo — tuo kirottu —»

»Jos mainitset _hänet_», huusi Winifred, »lähden suoraa päätä
Park Laneen enkä tule takaisin.»

Äkkiä mies teki jotakin aivan yksinkertaista, mutta niin vähän
luonteen omaista hänelle, että se liikutti Winifrediä. Hän
sulki silmänsä. Oli kuin hän olisi sanonut: »Hyvä on! Minä
olen kuollut maailmalta.»

»Voit saada huoneen täksi yöksi», sanoi Winifred. »Tavarasi
ovat vielä täällä. Imogen vain on kotona.»

Dartie nojautui sängyn päätyyn. »No niin, asia on sinun
käsissäsi.» Ja hänen oma kätensä teki vääntävän eleen. »Minä
olen käynyt läpi yhtä ja toista. Sinun ei tarvitse lyödä liian
kovasti — ei kannata. Minä olen säikähtänyt, olen säikähtänyt,
Freddie.»

Vanha lempinimi, joka oli jäänyt käytännöstä jo vuosia sitten,
sai Winifredin värähtämään.

»Mitä minun pitää tehdä hänelle?» ajatteli hän. »Mitä Jumalan
nimessä minun pitää tehdä?»

»Onko sinulla savuketta?»

Winifred otti savukkeen pienestä laatikosta, joka hänellä
oli sellaisten öitten varalta, jolloin hän ei voinut nukkua, ja
sytytti sen. Tämä teko herätti taas henkiin asiallisen puolen
hänessä.

»Mene ottamaan kuuma kylpy. Minä panen sinulle vaatteita
pukuhuoneeseen. Voimme puhua myöhemmin.»

Mies nyökäytti päätään ja kiinnitti silmänsä häneen — ne
näyttivät puolikuolleilta, vai johtuiko se vain siitä, että
luomien laskokset olivat tulleet raskaammiksi?

»Hän ei ole sama», ajatteli Winifred. »Hänestä ei koskaan
tulisi ihan samaa. Mutta mitä hänestä tulisi?»

»Hyvä on», sanoi mies ja kulki ovea kohti. Hän liikkuikin
eri tavalla, niinkuin mies, joka on menettänyt kuvitelmansa ja
epäilee, maksaako vaivaa liikkua ollenkaan.

Kun hän oli lähtenyt, ja Winifred kuuli kylpyveden juoksevan,
pani hän täydellisen vaatekerran esille Dartien pukeutumishuoneen
sängylle, meni sitten alakertaan ja haki sieltä
pikkuleipälaatikon ja whiskyä. Sitten hän puki päällystakin
taas ylleen, kuunteli hetkisen kylpyhuoneen oven takana,
meni alakertaan ja ulos. Kadulla hän epäröi. Kello jo yli
seitsemän! Olisiko Soames klubissaan vai Park Lanessa? Hän
kääntyi kohti jälkimmäistä. Takaisin! Soames oli aina pelännyt
sitä — hän itse väliin toivonut. Takaisin! Niin Montyn
tapaista — sellainen klovni hän oli — tuo: »Tässä sitä ollaan
taas!» Sillä tavoin hän piti narreinaan heitä kaikkia. — Lakia,
Soamesia, häntä itseään! Nyt hän kuitenkin pääsisi rauhaan
laista — ei olisi tuota likaista pilveä riippumassa hänen itsensä
ja lasten päällä! Mikä huojennus! Ah, mutta kuinka voi sulattaa
hänen paluunsa? Tuo »nainen» oli ryöstänyt Montyn,
saanut häneltä sellaista intohimoa, mitä hän ei ollut koskaan
suonut vaimolleen, sellaista, johon vaimo ei luullut hänen edes
kykenevän. Siinä pistos! Tuon hänen itsekkään, karkean
»klovninsa», jota hän itse ei oikeastaan koskaan ollut saanut
järkkymään, oli kesyttänyt ja lannistanut toinen nainen!
Loukkaavaa! Liian loukkaavaa! Ei ollut oikein, ei ollut
säädyllistä ottaa häntä takaisin. Ja hän oli kuitenkin pyytänyt
häntä palaamaan, ja laki pakottaisi hänet kenties siihen nyt!
Monty oli hänen miehensä nyt aivan kuin ennenkin — hän itse
oli menettänyt lain suojeluksen! Eikä Monty tietenkään muuta
tahtonut kuin rahaa — saadakseen sikareja ja lavendelivettä!
Tuo tuoksu! »Itse asiassa minä en ole vielä vanha»,
ajatteli Winifred, »en vielä vanha!» Mutta tuo nainen, joka
oli saanut Montyn sanomaan sanat: »Minä olen käynyt läpi yhtä
ja toista. Minä olen säikähtänyt — säikähtänyt, Freddie!»
Hän lähestyi isänsä taloa harhaillen suuntaan ja
toiseen, ja kaiken aikaa forsytelainen pohjavirta hänessä
kuljetti kohti sitä syvää johtopäätöstä, että loppujen
lopulta Monty oli hänen omaisuuttaan, jota hänen piti
suojella ryöstävää maailmaa vastaan. Ja sitten hän tuli Jamesin
taloon.

»Herra Soames? Onko hän huoneessaan? Minä menen ylös,
älkää sanoko, että olen täällä.»

Veli oli pukeutumassa. Winifred tapasi hänet seisomasta
peilin edessä ja sitomasta kravattiaan sen näköisenä kuin
halveksisi koko vehjettä.

»Halloo!» sanoi hän katsellen sisartaan peilistä. »Mikä on
hullusti?»

»Monty!» sanoi Winifred kivettyneenä.

Soames pyörähti ympäri. »Mitä?»

»Palannut!»

»Me olemme lyödyt», mutisi Soames, »omilla aseillamme.
Miksi hemmetissä et antanut minun koettaa pahoinpitelyä?
Minä olen aina tietänyt, että tämä tie on liian vaarallinen.»

»Oi! Älä puhu siitä! Mitä minun pitää tehdä?»

Soamesin vastaus oli syvä, syvä äännähdys.

»Niin, mitä?» sanoi Winifred kärsimättömästi.

»Millä hän on puolustanut itseään?»

»Ei millään. Hänen toinen kenkänsä on halki varpaan kohdalta.»

Soames tuijotti häneen.

»Ah, tietysti!» sanoi hän. »Puilla paljailla. Se alkaa siis taas!
Tämä tulee tekemään lopun isästä.»

»Emmekö voi salata sitä häneltä?»

»Mahdotonta. Hän on kaamean tarkka vaistoamaan kaikkea, mikä
voi huolestuttaa.»

Ja Soames mietti, sormet haroen silkkisiä sinisiä
housunkannattimia. »Laissa pitäisi olla jokin tie sinun
suojaamiseksesi häneltä», mutisi hän.

»Ei», huusi Winifred, »minä en enää rupea narriksi, minä
mieluummin suostun häneen.»

He tuijottivat toisiinsa. Molempien sydän oli tulvillaan,
mutta he eivät millään tavoin osanneet ilmaista tunteitaan
Forsyteja kun olivat.

»Kylpyyn», ja Winifred naurahti katkerasti. »Ainoa mitä
hän toi takaisin, oli pullo lavendelivettä.»

»Pysy lujana!» sanoi Soames. »Sinä olet kokonaan järkytetty.
Minä tulen kanssasi.»

»Mitä se hyödyttää?»

»Meidän pitäisi asettaa hänelle ehtoja.»

»Ehtoja! Asia tulee aina pysymään samana. Kun hän toipuu
— kortteja ja vedonlyöntejä, juopotteluja —!» Winifred
vaikeni muistaen ilmettä miehensä kasvoilla. Palanut lapsi
— palanut lapsi! Kenties —!

»Toipuu?» kysyi Soames. »Onko hän sairas?»

»Ei, loppuun palanut vain, siinä kaikki.»

Soames otti tuolin laidalta liivinsä ja puki sen ylleen, otti
sitten takkinsa ja pukeutui siihen, kostutti nenäliinaansa
kölninvedellä, pani kellonvitjat paikoilleen ja sanoi: »Meillä ei
ole onnea.»

Ja kesken omaa surua Winifredin tuli häntä sääli, ikäänkuin
tämä pieni sana olisi ilmaissut omaa syvää huolta.

»Minä tahtoisin tavata äidin», sanoi hän.

»Hän on isän kanssa heidän huoneessaan. Tule hiljaa
työhuoneeseen. Minä koetan saada hänet tänne.»

Winifred hiipi pieneen pimeään työhuoneeseen, jonka tärkeimmät
huomattavuudet olivat muuan Canaletton taulu, liian
epävarma voidakseen tulla sijoitetuksi muualle, ja hieno kokoelma
_Laki-asioita_, joita ei ollut avattu moneen vuoteen.
Siinä hän seisoi, selkä päin kastanjanruskeita, tiukasti suljetuita
ikkunaverhoja, tuijottaen tyhjään tulisijaan, kunnes äiti
tuli sisään Soamesin seuraamana.

»Voi rakas lapsiraukkani», sanoi Emily. »Kuinka sinä näytät
onnettomalta! Monty on nyt tosiaankin tehnyt liian pahan
teon!»

Heidän perheessään oli siinä määrin varottu kaiken muodittoman
liikutuksen osoittamista, että hänen oli mahdotonta
mennä kunnollisesti syleilemään tytärtään. Mutta oli kuitenkin
jotakin lohdutusta hänen verhotussa äänessään ja hänen
vielä pyöreissä olkapäissään, joita peitti jokin kallisarvoinen,
musta pitsi. Kooten ylpeytensä ja halunsa olla tuottamatta
huolia äidilleen Winifred sanoi kaikkein huolettomimmalla
äänellään:

»Mitäs siitä, äiti, ei kannata nostaa melua.»

»Minä en ymmärrä», sanoi Emily katsoen Soamesiin, »miksi
Winifred ei voisi sanoa nostavansa syytteen häntä vastaan,
jos hän ei pysy poissa talosta. Hän otti Winifredin helmet, ja
jollei hän tuo niitä takaisin, on siinä aivan tarpeeksi.»

Winifred hymyili. Kaikki he nyt tulisivat ehdottelemaan
sitä tai tätä, mutta hän tiesi jo, mitä hän tulisi tekemään, ja
se oli — ei mitään. Hänessä vahvistui hetki hetkeltä tunne,
että hän sittenkin oli saavuttanut eräänlaisen voiton, saanut
takaisin omaisuutensa. Ei, jos hän tahtoi rangaista miestään,
saattoi hän tehdä sen kotona ilman, että maailma tiesi
siitä.

»Tule nyt tänne ruokasaliin kaikessa rauhassa», sanoi Emily,
»sinun pitää jäädä päivälliselle. Jätä minun asiakseni kertoa
isälle.» Ja Winifredin siirtyessä ovea kohti hän väänsi valon
sammuksiin. Vasta silloin he huomasivat, mikä tuho odotti
käytävässä.

Siellä seisoi James, joka oli houkuttunut tulemaan nähdessään
valoa muuten aina pimeästä huoneesta, James, ruskea
kameelinkarvahuivi niin kiedottuna ympärilleen, että
käsivarretkin olivat kiinni ja hopeainen pää oli kuin hiekka-aavikon
erottama muodikkaasti verhotuista sääristä. Hän seisoi siinä
kuvaamattoman haikaramaisena, kasvoilla sellainen ilme, kuin
olisi hän nähnyt edessään sammakon, joka oli liian suuri
nielaistavaksi.

»Mitä tämä kaikki on?» sanoi hän. »Kerro isällesi! Sinä et
koskaan kerro minulle mitään.»

Hetki sai Emilyn sanattomaksi. Winifred meni Jamesin luo,
pani kätensä hänen avuttomille, kapaloiduille käsivarsilleen
ja sanoi:

»Monty ei ole tehnyt vararikkoa, isä. Hän vain on tullut
takaisin.»

Kaikki kolme he odottivat, että tapahtuisi jotakin vakavaa,
ja olivat iloiset siitä, että Winifred oli saanut tuollaisen otteen
hänen käsivarsiinsa, mutta he eivät tunteneet tuon varjomaisen
vanhan Forsyten juuren syvyyttä. Jotakin vääntymistä
näkyi hänen parrattoman suunsa ja leukansa tienoilla, jotakin
hermostunutta liikettä tuon pitkän, hopeaisen poskiparran
välimailla. Sitten hän sanoi lähinnä arvokkaasti: »Se mies
tulee olemaan minun kuolemani. Minä tiesin, kuinka tulisi
käymään.»

»Älä murehdi, isä», sanoi Winifred tyvenesti. »Minä
pitää hänet aisoissa nyt.»

»Ah!» sanoi James. »Ottakaa tämä pois, minun on kuuma.»
He käärivät huivin auki. James kääntyi ja käveli lujin
askelin ruokasaliin.

»Minä en tahdo lientä», sanoi hän Warmsonille ja istahti tuoliinsa.
Toisetkin istuutuivat, Winifred vielä hattu päässä, ja
Warmson kattoi neljännelle. Kun hän poistui huoneesta, sanoi
James: »Mitä hän toi takaisin?»

»Ei mitään, isä.»

James keskitti katseensa omaan kuvaansa, jonka hän näki
lusikassa. »Avioero!» mutisi hän. »Roskaa! Minun olisi pitänyt
maksaa hänelle elatusta, että hän olisi pysynyt poissa
Englannista. Soames, mene sinä ehdottamaan sitä hänelle.»

Se tuntui niin oikealta ja yksinkertaiselta ehdotukselta, että
Winifredkin hämmästyi vastatessaan: »Ei, minä pidän hänet
nyt kotona, kun hän kerran tuli, hänen täytyy vain olla
ihmisiksi, siinä kaikki.»

He kaikki katsoivat häneen. Oli aina tiedetty, että Winifred
oli rohkea nainen.

»Tuolla ulkomailla!» sanoi James arvoituksellisesti. »Tiesi
mitä salamurhaajia! Katso tarkoin, onko hänellä revolveria!
Älä mene sänkyyn ennenkuin olet katsonut. Warmsonin pitäisi
tulla sinne yöksi. Minä tulen itse katsomaan häntä huomenna.»

Tämä ilmoitus liikutti heitä, ja Emily sanoi rehevästi: »Se
on oikein James, emme me viitsi ruveta mihinkään hullutteluihin.»

»Ah», sanoi James synkkänä, »en osaa sanoa.»

Kalalautasta tuovan Warmsonin tulo käänsi keskustelun toisaalle.

Kun Winifred heti päivällisen jälkeen meni antamaan isälleen
lähtösuudelman, katsoi James häneen niin kysyvin ja tuskaisin
silmin, että tytär teki äänensä mahdollisimman lohduttavaksi.

»Kaikki on hyvin, isä kulta, älä murehdi. Minä en tarvitse
ketään — Monty on vallan kesy. Minä vain tulen rauhattomaksi,
jos sinä kovin suret. Hyvää yötä, taivas siunatkoon sinua.»

James toisti sanat »Taivas siunatkoon sinua» ikäänkuin ei
oikein olisi tietänyt, mitä ne merkitsivät, ja hänen katseensa
seurasi Winifrediä ovelle.

Winifred ehti kotiin ennen yhdeksää ja meni suoraan yläkertaan.

Dartie makasi vuoteella pukeutumishuoneessaan, yllään kokonaan
toinen sininen sarkapuku ja matalat kengät. Hänen
kätensä olivat ristissä selän takana, ja suusta putosi sammunut
savuke.

Winifredille tuli naurettavasti mieleen, minkänäköisiä kukkaset
hänen ikkunalaudallaan olivat kuuman kesäpäivän jälkeen,
kuinka ne viruivat — tai pikemminkin seisoivat — kärventyneinä,
mutta kuitenkin levossa auringon poistuttua. Oli
kuin hänen kärventyneen miehensä sieluun olisi jo langennut
vähän kastetta.

Dartie sanoi välinpitämättömänä: »Sinä kai kävit Park
Lanessa. Kuinka vanhus jaksaa?»

Winifred ei voinut olla katkerasti vastaamatta: »Elää vielä.»

Mies hätkähti, hän tosiaankin hätkähti.

»Tiedä se, Monty», sanoi Winifred, »minä en tahdo, että hänen
mieltänsä pahoitetaan. Jos sinä et aio olla ihmisiksi, saat
mennä takaisin, saat mennä mihin ikinä tahdot. Oletko saanut
päivällistä?»

»En.»

»Tahtoisitko?»

Mies kohautti olkapäitään.

»Imogen toi minulle jotakin. Minä en välittänyt päivällisestä.»

Imogen! Suuressa mielenjärkytyksessään Winifred oli unohtanut hänet.

»Olet siis nähnyt hänet? Mitä hän sanoi?»

»Hän suuteli minua.»

Pisto sydämessään Winifred näki miehen tummain, ivallisten
kasvojen heltyvän. »Niin», ajatteli hän: »Tytöstä hän
välittää, minusta ei hiukkaakaan.»

Dartien silmät pälyilivät puolelta toiselle.

»Tietääkö hän minusta?» kysyi hän.

Winifredin mieleen välähti, että tässä oli se ase, jonka hän
tarvitsi. Montylle oli tärkeätä, että he _eivät tietäneet_!

»Ei. Val tietää. Toiset eivät, he tietävät vain, että lähdit
matkalle.»

Hän kuuli miehen huokaavan helpotuksesta.

»Mutta he _tulevat tietämään_», sanoi hän lujasti, »jos annat
aihetta.»

»Hyvä on», mutisi mies. »Lyö minua, minä olen maassa.»

Winifred meni vuoteelle. »Kuule nyt, Monty! En minä
tahdo lyödä sinua. En minä tahdo loukata sinua. En aio
viitata mihinkään. En aio riidellä. Mitä se hyödyttäisi?» Hän
oli hetken vaiti. »Mutta minä en kestä enempää enkä aio
yrittääkään! Parempi että tiedät. Olet pannut minut kärsimään.
Mutta minä pidin sinusta kerran. Sen vuoksi —» Hän vastasi
noiden ruskeitten, raskasluomisten silmäin tuijotukseen
omien vihreänharmaitten silmiensä alaspäin suunnatulla
katseella, kosketti äkisti hänen kättään, käänsi selkänsä ja meni
omaan huoneeseensa.

Hän istui pitkän aikaa peilinsä edessä hypistellen sormuksiaan
ja ajatteli tuota tummaa, nujerrettua miestä, hänelle
melkein vierasta, viereisen huoneen sängyllä. Hän oli päättänyt
olla »riitelemättä», mutta hän hautoi mustasukkaisesti
ajatusta, mitä mies oli mahtanut kokea, ja tunsi silloin tällöin
sääliä.




14. ULKOMAALAINEN ILTA


Soames odotti itsepintaisena kevään tuloa — ei mikään helppo
tehtävä sille, joka tietää, että aika kuluu, että linnut metsässä
eivät tule lähemmäksi hänen pivoaan, että mitään pääsyä
verkosta ei näy millään taholla. Herra Polteed ei tiedottanut
mitään, paitsi että vakoilu jatkui — ja maksoi paljon rahaa.
Val ja hänen serkkunsa olivat lähteneet sotaan, josta nyt kuului
parempia uutisia, Dartie oli toistaiseksi siivolla, James pysyi
terveenä, liiketoimet menestyivät miltei kaamean hyvin —
ei mikään voinut huolestuttaa Soamesia paitsi se, että hän
oli »pysähdyksissä», ei voinut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin.

Hän ei suorastaan karttanut Sohoa, sillä hän ei voinut päästää
heitä siihen uskoon, että hän oli »hälvennyt», niinkuin James
olisi sanonut — hän tahtoi voida sukeltaa näkyviin minä
hetkenä tahansa. Mutta hänen täytyi olla niin hillitty ja
varovainen että hän usein kulki Restaurant Bretagnen oven ohi
astumatta sisään ja harhaili lähellä tätä aluetta, joka aina sai
hänet tuntemaan olleensa omistuksen vaistossaan säännötön.

Hän valeli juuri eräänä toukokuun iltana Regent Streetillä
ja joutui kummallisimpaan ihmisjoukkoon mitä oli milloinkaan
nähnyt — kirkuvaan, viheltelevään, tanssivaan, riehuvaan,
irvokkaaseen ja hirvittävästi ilakoivaan joukkoon.
Näillä ihmisillä oli tekonenät ja huuliharput, vihellyspillit ja
pitkät sulat hatussa, kaikki mahdolliset hulluuden merkit
Soamesin mielestä. Mafeking! Niin, olihan se vallattu! Hyvä!
Mutta antoiko se aihetta tällaiseen? Keitä olivat nämä ihmiset,
mistä olivat ne tulleet West Endiin? Hänen kasvojaan
kutkutettiin, hänen korviinsa vihellettiin. Tytöt kirkuivat:
»Varo hiuksiasi, ukkeli!» Muuan nuorukainen heitti häneltä
silinterin päästä, ja hänen oli vaikea saada se takaisin.
Koirapommeja räjähteli hänen nenänsä alla, hänen jalkainsa
välissä. Hän oli hämmentynyt, vihoissaan, loukkaantunut. Tämä
ihmisvirta tuli kaikkialta, ikäänkuin jokin oikku olisi avannut
padot ja päästänyt liikkeelle vedet, joitten olemassaolosta hän
oli kenties kuullut, mutta ei koskaan uskonut todeksi. Tämä
oli siis roskaväki, hienostuksen ja forsytelaisuuden luvaton,
elävä kielto. Tämä oli — jumaliste — kansanvaltaa! Se haisi
pahalta, kirkui, oli hirmuinen! East Endissä se voisi käydä laatuun,
vieläpä Sohossakin, mutta täällä Regent Streetillä, Piccadillyssa!
Mitä poliisi ajatteli? Vuonna 1900 ei Soames, yhtä
vähän kuin tuhannet muut Forsytet, ollut koskaan nähnyt
kattilaa kannettomana, ja katsoessaan siihen nyt hän tuskin
uskoi korventuvia silmiään. Koko asia oli ennenkuulumaton!
Näillä ihmisillä ei ollut mitään rajoja, he näyttivät pitävän
häntä naurettavana — tuollainen kauhea joukko, raaka, karkea,
naurava — ja minkälaista naurua! Mikään ei ollut heille
pyhää! Hän ei hämmästyisi, vaikka he alkaisivat rikkoa ikkunoita!
Pall Mallissakin, ohi noitten ylväitten talojen, joihin
päästäkseen ihmisten piti maksaa kuusikymmentä puntaa,
kulki tuo kirkuva, viheltävä, tanssiva, mieletön joukko. Klubin
ikkunoista katseli hänen oma lajinsa heitä ilmeisesti huvitettuna.
He eivät ymmärtäneet! Tämähän oli vakavaa —
siitä saattoi tulla jotakin! Lauma oli nyt iloinen, mutta jonakin
päivänä se saattaisi tulla näkyviin toisella tuulella! Hän
muisti erään kansanmellakan kahdeksankymmenluvun lopulta,
jolloin hän asui Brightonissa, silloin oli rikottu esineitä ja
pidetty puheita. Mutta enemmän kuin pelkoa hän tunsi syvää
hämmästystä. He olivat hysteerisiä — se ei ollut englantilaista!
Ja kaikki tämä aiheutui pienen kaupungin vapauttamisesta,
kaupungin, joka ei ollut suurempi kuin — Watford,
ja joka sijaitsi kuuden tuhannen peninkulman päässä. Itsehillintä,
pidättyväisyys! Nämä ominaisuudet, jotka olivat hänelle melkein
kalliimpia kuin elämä, nämä omaisuuden ja
kulttuurin välttämättömät tunnusmerkit, missä ne olivat nyt?
Tämä ei ollut englantilaista! Ei, se ei ollut englantilaista! Niin
Soames mietti kulkiessaan eteenpäin. Oli kuin hän äkkiä olisi
nähnyt jonkun, joka leikkasi hänen laillisista asiapapereistaan
pois kohdan »rauhassa omistaakseen», tai kuin jokin hirviö olisi
vaaninut ja hiiviskellyt jossakin tulevaisuudessa, luoden varjonsa
jo tähän aikaan. He eivät enää olleet luotettavia, he
eivät kunnioittaneet mitään! Oli kuin olisi havainnut, että
yhdeksän kymmenettä osaa Englannin kansasta onkin ulkomaalaisia.
Ja jos niin oli — mitä kaikkea sitten voisikaan tapahtua!

Hyde Park Cornerissä tuli vastaan George Forsyte, hyvin
päivettyneenä monien kilpa-ajojen jäljiltä, tekonenä kädessään.

»Halloo, Soames», sanoi hän, »siitä saat nenän!»

Soames vastasi kalpeasti hymyillen.

»Sain tämän eräältä tuollaiselta urheilumieheltä», jatkoi
George, joka ilmeisesti oli ollut syömässä päivällistä. »Minun
täytyi antaa hänelle kyytiä — hän yritti litistää hattuni. Minä
sanon, että jonakin kauniina päivänä saamme luvan taistella
noita poikia vastaan, he alkavat käydä niin kirotun röyhkeiksi
— radikaaleja ja sosialisteja kaikki tyyni. He tahtovat
omaisuutemme. Kerro tämä James sedälle, niin hän saa unta
paremmin.»

»_In vino veritas_», ajatteli Soames, mutta tyytyi nyökäyttämään
päätään ja tuli Hamilton Placelle. Park Lanella oli
vähemmän räyhääjiä eikä kovin äänekkäitä. Ja katsellen
taloihin hän ajatteli: »Me olemme sentään maan selkäranka.
Ei meitä niin vähällä järkytetä. Yhdeksän kymmenesosaa lakia
koskee omistamista.»

Mutta kun hän sulki isänsä talon oven jälkeensä, hävisi
koko tuo kummallinen ulkomaalainen painajainen hänen
mielestään melkein yhtä täydellisesti kuin jos hän vain olisi
nähnyt siitä unta ja herännyt oman joustinpatjaisen vuoteensa
lämpimässä, siistissä aamu-mukavuudessa.

Hän kulki keskellä suurta, tyhjää salia ja seisahtui.

Vaimo! Joku, jonka kanssa saisi puhua. Siihen oli oikeus!
Jumaliste, siihen oli oikeus!






KOLMAS OSA




1. SOAMES PARIISISSA


Soames oli matkustanut vähän. Yhdeksäntoistavuotiaana hän
oli isänsä, äitinsä ja Winifredin seurassa tehnyt »pienen kierroksen»
— Bryssel, Rein, Sveitsi ja kotiin Pariisin kautta. Kahdenkymmenen
seitsemän vuoden iässä, juuri kun hän oli alkanut
harrastaa tauluja, hän oli viettänyt viisi kuumaa viikkoa
Italiassa katsellen renessanssia — ei siinä niin paljoa ollut kuin
hänet oli saatu odottamaan — ja kaksi viikkoa Pariisissa
paluumatkalla katsellen itseään, niinkuin sopikin Forsytelle
keskellä niin kummallisen itsekylläisiä ja »ulkomaalaisia» ihmisiä
kuin nuo ranskalaiset ovat. Koska hänen ranskantaitonsa palautui
vain kouluun, ei hän ymmärtänyt heidän puhettaan.
Hiljaisuus oli hänen mielestään ollut kaikkien kannalta paras
kuka olisi tahtonut ruveta narriksi! Hän ei ollut pitänyt
miesten pukukuosista, ei umpivaunuista, ei teattereista, jotka
olivat kuin mehiläispesiä, ei taidekokoelmista, jotka tuoksuivat
mehiläisenvahalta. Hän oli liian varovainen ja arka tutkiakseen
sitä puolta Pariisista, jota Forsytet sanovat sen salaiseksi
viehätykseksi, ja mitä tulee kokeilijan kauppoihin — hän
ei tehnyt ainoatakaan! Ahnasta joukkoa, olisi Nicholas sanonut.
Hän tuli kotiin tyytymättömänä ja sanoi, että Pariisin
merkitystä liioitellaan.

Kun hän siis kesäkuussa 1900 lähti Pariisiin, oli se vasta
hänen kolmas yrityksensä lähestyä tätä sivistyksen keskusta.
Tällä kertaa kuitenkin vuori oli menossa Muhammedin luo,
sillä hän tunsi nyt olevansa sivistyneempi kuin Pariisi, ja kenties
hän todella olikin. Sitäpaitsi hänellä oli nimenomainen
päämäärä. Hän ei mennyt notkistamaan polviaan hyvän aistin
ja siveettömyyden alttarin eteen, vaan hoitamaan omia
laillisia asioitaan. Hän meni, koska leikki oli jo kaukana.
Vakoilu jatkui ja jatkui, eikä mitään — ei mitään tapahtunut!
Jolyon ei ollut palannut Pariisiin, eikä ketään muuta »epäiltyä»
ilmaantunut. Saatuaan hoidettavakseen uusia ja erittäin
yksityislaatuisia asioita Soames ymmärsi selvemmin kuin koskaan,
kuinka oleellista asianajajalle on hyvä maine. Mutta öisin ja
vapaahetkinä häntä jäyti ajatus, että aika kului ja kului ja
rahaa virtasi sisään, mutta hänen oma tulevaisuutensa oli
yhtä »kahlittua» kuin konsanaan. Mafekingin illan jälkeen hän
oli huomannut, että eräs »nuori tohtorinulikka» parveili
Annetten ympärillä. Soames oli yllättänyt hänet kahdesti — iloinen
nuori narri, ei yli kolmenkymmenen. Mikään ei harmittanut
Soamesia siinä määrin kuin iloisuus — säädytön, oikullinen
ominaisuus, jolla ei ollut mitään suhdetta tosiasioihin. Hänen
halujensa ja toiveittensa sekavuus alkoi sanalla sanoen olla
sietämätön, ja viime aikoina hän oli tullut ajatelleeksi, että Irene
kenties tiesi olevansa vakoiltuna. Tämä aiheutti lopullisesti
hänen päätöksensä mennä katsomaan omin silmin, yrittää
vielä kerran voittaa Irenen vastahakoisuuden, suostuttaa hänet
taas tekemään sekä omansa että miehensä polun suhteellisen
tasaiseksi. Jos hän epäonnistuisi taas — no niin, hän saisi joka
tapauksessa nähdä, mitä Irenellä oli tekeillä.

Hän asettui asumaan erääseen Rue Caumartinin hotelliin, joka
oli Forsytein suuressa suosiossa ja jossa itse asiassa kukaan ei
puhunut ranskaa. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa. Hän ei
tahtonut säikyttää Ireneä, mutta hänen täytyi kuitenkin katsoa,
ettei tällä olisi mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Ja
seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle kauniin sään vallitessa.

Pariisi näytti hilpeältä, sen tähtimuodon yllä kimalteli ilo,
joka melkein harmitti Soamesia. Hän asteli vakavana, nenä
nostettuna vinosti ylöspäin, todellisen uteliaisuuden vallassa.
Hän halusi nyt ymmärtää ranskalaisuutta. Olihan Annette
ranskalainen. Tästä käynnistä oli saatavana irti paljonkin, jos
hän vain osaisi. Tässä kiitettävässä mielentilassa hän oli
kolmasti joutua auton alle Place de la Concordella. Hän tuli
»Cours la Reineen», missä Irenen hotelli oli, melkein liian äkkiä,
sillä hän ei ollut vielä tehnyt päätöstä menettelytavastaan.
Hän meni rannan puolelle, pani merkille talon, joka oli
valkoinen ja hilpeä, ikkunaluukut vihreät, ja näkyi vaahteran
lehtien verhon lomasta. Soamesin mieleen tuli, että hänen oli
paljon parempi kohdata Irene jollakin julkisella paikalla kuin
uskaltautua hänen asuntoonsa, ja hän istahti penkille, mistä
saattoi nähdä hotellin oven. Kello ei vielä ollut aivan yhtätoista
— ei ollut luultavaa, että Irene jo olisi mennyt ulos.
Pari kyyhkystä pöyhistelihe ja nyppi höyheniään auringonläikissä
vaahterain varjojen lomassa. Sinimekkoinen työmies
kulki ohi ja heitti niille murusia paperikääröstä, joka sisälsi
hänen päivällisensä. Jokin »bonne», jolla oli pitkät nauhat
päähineessään, paimensi kahta pikku tyttöä, joilla oli pienet
lettisaparot ja pitsiröyhelöt housunlahkeissa. Ajurin vaunut
ajoivat ohi ja kuskilla oli sininen takki ja kiiltävän musta
hattu. Soamesin mielestä kaikessa oli jotakin teennäistä,
maalauksellisuutta, joka jo oli poissa muodista. Teatraalista väkeä,
nuo ranskalaiset. Hän sytytti harvinaisen savukkeen, katkerana
siitä että kohtalo oli viskannut hänen elämänsä vieraille
vesille Hän ei ihmettelisi, vaikka Irene suorastaan nauttisi
tästä vierasmaalaisesta elämästä, hän ei ollut koskaan ollut
oikein englantilainen, ei edes ulkomuodoltaan. Ja hän alkoi
miettiä, mikähän noista ikkunoista tuolla vihreitten kaihtimien
takana mahtoi olla hänen. Kuinka hän osaisi sanoa sanottavansa
niin, että se voisi murtaa Irenen ylpeän itsepintaisuuden
vastarinnan? Hän heitti savukkeensa jätteet kyyhkysille
ja ajatteli: »Enhän voi ikuisesti istua tässä pyörittämässä
peukaloitani. Parempi heittää sikseen ja käydä katsomassa
häntä myöhemmin iltapäivällä.» Mutta siinä hän istui sittenkin,
kuuli kellon lyövän kaksitoista ja puoli yksi. »Minä odotan
yhteen», ajatteli hän, »kun kerran tässä olen.» Mutta
juuri samassa hän hypähti pystyyn ja istahti säikähtäneenä
takaisin. Eräs nainen kermanvärisessä puvussa oli tullut ulos
ja käveli poispäin vaaleanruskean päivänvalon alla. Irene
itse! Soames odotti, kunnes Irene oli ehtinyt siksi kauas, ettei
voinut tuntea häntä, ja lähti sitten jäljissä. Irene kuljeskeli
ikäänkuin hänellä ei olisi ollut erikoista päämäärää liikkuen,
mikäli hän ymmärsi, Boulognen metsää kohti. Ainakin puolen
tunnin ajan Soames pysytteli välimatkansa päässä toisella puolen
katua, kunnes Irene oli tullut »metsään». Aikoiko hän
sittenkin mennä tapaamaan jotakuta? Jotakin kirottua ranskalaista,
ehkä tuollaista »Bel Ami»-tyyppiä, jolla ei ollut muuta
tehtävää kuin juosta naisten kintereillä. Hän oli lukenut kirjan
vaivoin ja jonkinlaisen vastahakoisen lumouksen vallassa.
Hän seurasi Ireneä itsepintaisesti varjoisaa käytävää pitkin
kadottaen hänet näkyvistään aina silloin tällöin, kun polku
teki mutkan. Ja hän muisti, kuinka hän eräänä iltana kauan
sitten oli Hyde Parkissa hiiviskellyt puulta puulle, tuolilta
tuolille etsien sokeasti, naurettavasti, polttavan mustasukkaisuuden
vallassa Ireneä ja nuorta Bosinneyta. Polku teki jyrkän käänteen,
ja kiirehtivä Soames yllätti Irenen istumassa
pienen suihkukaivon edessä — siinä oli pieni, vihreän pronssinen
Niobe kietoutuneena hiuksiinsa, jotka ulottuivat hentoon
lantioon saakka, katsellen kyyneltensä muodostamaa lammikkoa.
Soames tuli niin äkisti, että oli ehtinyt jo Irenen ohitse
ennenkuin saattoi kääntyä ja ottaa hatun päästään. Irene ei
hätkähtänyt. Hänellä oli aina ollut suuri taito hillitä itseään
 eräs niitä seikkoja, joita Soames eniten ihaili hänessä, eräs
niitä, joita hän eniten valitti, sillä hän ei koskaan ollut kyennyt
saamaan selville, mitä Irene oikein ajatteli. Oliko hän jo
huomannut, että Soames seurasi häntä? Hänen itsehillintänsä
suututti Soamesia, ja viitsimättä selittää läsnäoloaan hän
osoitti surevaa pientä Niobea ja sanoi:

»Aika hyvä.»

Silloin hän huomasi, että Irenellä oli täysi työ pysyä tyvenenä.
»En tahtonut peloittaa sinua. Onko tämä mielipaikkojasi?»

»On.»

»Vähän yksinäinen.» Hänen puhuessaan pysähtyi eräs ohikulkeva
nainen katsomaan suihkukaivoa ja jatkoi matkaansa.

Irenen silmät seurasivat naista.

»Ei», sanoi hän kaivaen hiekkaa päivänvarjonsa kärjellä, »ei
koskaan yksinäinen. Ihmisellä on aina varjonsa.»

Soames ymmärsi, katsoi häneen tiukasti ja huudahti:

»Niin no, se on oma syysi. Voit päästä vapaaksi minä hetkenä
tahansa. Irene, tule takaisin luokseni ja ole vapaa.»

Irene nauroi.

»Et saa!» huusi Soames ja polki jalkaansa. »Se on epäinhimillistä.
Kuule! Onko _mitään_ ehtoja, joilla voin saada sinut
palaamaan luokseni? Jos lupaan sinulle eri talon — kävisin
katsomassa vain silloin tällöin?»

Irene nousi, hänen kasvoilleen ja olemukseensa oli äkkiä
hullut jotakin hurjaa.

»Ei millään ehdolla! Ei millään! Ei millään! Vaikka ajaisit
minua takaa hautaan asti! Minä en tule.»

Syvästi loukkaantuneena ja ärsytettynä Soames peräytyi.

»Älä pane toimeen kohtausta!» hän sanoi terävästi. Ja molemmat
seisoivat liikkumattomina tuijottaen pientä Niobea,
jonka vihertävää hipiää aurinko kultasi.

»Onko tämä siis viimeinen sanasi», mutisi Soames väännellen
käsiään. »Sinä siis tuomitset meidät molemmat.»

Irene taivutti päätään. »Minä en voi tulla takaisin. Hyvästi.»

Soamesissa leimahti hirvittävän vääryyden tunne.

»Seis!» sanoi hän. »Kuuntele minua hetkinen. Sinä annoit
minulle pyhän lupauksen — sinä tulit talooni ilman penniäkään.
Sinulla oli kaikki, mitä minä voin antaa sinulle. Sinä
rikoit tuon lupauksen syyttä, sinä teit minut naurunalaiseksi,
sinä kielsit minulta lapsen, sinä jätit minut vankeuteen, sinä
— sinä vaikutat minuun vieläkin niin, että tahtoisin sinut — minä
tahtoisin sinut. No niin, mitä sinä arvelet itsestäsi?»

Irene kääntyi, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema,
hänen silmänsä paloivat tummina.

»Jumala teki minut sellaiseksi kuin olen», sanoi hän, »olen
huono jos niin haluat, mutta en niin huono, että uudelleen
antautuisin miehelle, jota vihaan.»

Auringonvalo välkkyi hänen tukallaan, kun hän kulki pois,
ja näytti hyväilevän hänen tiukkaa kermanväristä pukuaan
ylhäältä alas asti.

Soames ei voinut puhua eikä liikkua. Sana »vihata» niin
äärimmäinen, niin alkuaikainen — sai kaiken Forsyten hänessä
vapisemaan. Hän syöksyi vahvasti kiroten siihen suuntaan,
jonne Irene oli kadonnut, ja joutui melkein tuon taempana
vetelehtivän naisen — tuon vakoilevan hupsun — syliin!

Hän syöksyi hiestä märkänä »metsän» syvyyksiin.

»No nyt», ajatteli hän, »minun ei tarvitse olla hivenen vertaa
hienotunteinen häntä kohtaan — hän ei säästä minua vähääkään.
Minä näytän hänelle tänä päivänä vielä, että hän on minun vaimoni.»

Mutta matkalla hotelliin hänen oli pakko myöntää, että hän
ei tietänyt, mitä hän tarkoitti. Julkisia kohtauksia ei voinut
panna toimeen ja mitä muutakaan hän olisi kyennyt tekemään?
Hän melkein kirosi omaa hienotunteisuuttaan. Irene
ei kenties ansainnut mitään säästämistä, mutta hän itse —
voi, hän ansaitsi vähän armoa itseltään. Ja istuessaan lounasta
vailla hotellinsa hallissa, matkustajien kulkiessa ohi joka
hetki, Baedeker käsissään, hän joutui mustan masennuksen
valtaan. Kahleissa! Hänen koko elämänsä, kaikkine luonnollisine
vaistoineen ja luvallisine kaipuineen sidottuna ja kahlittuna,
ja kaikki vain siksi, että Kohtalo seitsemäntoista vuotta
sitten oli saanut hänet kiinnittämään sydämensä tähän naiseen
— niin lopullisesti, ettei hän edes nytkään voinut tosissaan
kiintyä toiseen naiseen! Kirottu oli päivä, jolloin hän oli
kohdannut Irenen, kirotut hänen silmänsä, jotka olivat nähneet
tuossa naisessa mitään muuta kuin sen julman Venuksen, mikä
hän oli! Ja vieläkin, muistellessaan auringon kimallusta hänen
pukunsa pehmeällä silkillä Soames voihkaisi vähän, niin että
ohikulkeva turisti ajatteli: »Sairas mies! Niin, mitä minä
söinkään lounaaksi?»

Myöhemmin, istuessaan eräässä kahvilassa lähellä oopperaa,
edessään kylmää teetä ja sitruunaa ja olkiputki, hän teki
pahanilkisen päätöksen mennä syömään päivällistä Irenen
hotelliin. Jos hän olisi siellä, puhuisi Soames hänelle, jollei, hän
jättäisi kirjelapun. Hän pukeutui huolellisesti ja kirjoitti
seuraavan kirjeen:

  »Idyllisi tuon Jolyon Forsyten kanssa on kyllä tiedossani.
  Jos jatkat sitä, saat ymmärtää, että tulen tekemään kaikkeni,
  jotta hänen asemastaan tulisi sietämätön.»

  S.F.»

Hän pani kirjeen kiinni, mutta ei kirjoittanut osoitetta,
sillä hän ei tahtonut kirjoittaa tuota tyttönimeä, jota Irene,
hävytöntä kyllä, oli ruvennut käyttämään, eikä liioin panna
Forsyten nimeä koteloon, ettei Irene repisi sitä lukemattomana.
Sitten hän lähti ulos ja kulki pitkin hehkuvia katuja,
jotka nyt olivat iltahuvituksiin lähtijäin hallussa. Tultuaan
Irenen hotelliin hän istahti kaukaiseen ruokasalin nurkkaan,
josta saattoi nähdä kaikki tulijat ja menijät. Irene ei ollut
siellä. Hän söi vähän, nopeasti, valppaasti. Irene ei tullut. Hän
viivytteli hallissa kahvinsa ääressä, joi kaksi lasia konjakkia.
Mutta Irene ei tullut vieläkään. Hän meni avainpöydän luo ja
tutki nimiä Numero kaksitoista, ensimmäinen kerros. Ja hän
päätti viedä kirjeen itse. Hän nousi punamattoisia portaita,
kulki ohi pienen salongin, kahdeksan — kymmenen — kaksitoista!
Koputtaisiko hän ovelle, pistäisiko kirjeen oven alle,
vai —? Hän vilkaisi salaa ympärilleen ja tarttui kädensijaan.
Ovi aukeni, mutta vain pieneen eteiseen, jonka takana oli toinen
ovi. Hän koputti tälle ovelle — ei vastausta. Ovi oli
lukossa. Se ulottui hyvin tarkasti lattiaan asti. Kirjelippu ei
tahtonut sopia menemään alitse. Hän pani sen takaisin taskuunsa
ja seisoi hetkisen kuuntelemassa. Hänestä jotenkin
tuntui varmalta, että Irene ei ollut siellä. Ja äkkiä hän lähti
pois, kulkien pienen salongin ohi portaita alas. Hän poikkesi
toimistoon ja sanoi:

»Oletteko ystävällinen ja annatte tämän kirjeen rouva Heronille.»

»Rouva Heron matkusti tänään, Monsieur — aivan äkkiä,
noin kolmen aikaan. Hänen perheessään on joku sairaana.»

Soames pusersi huulensa yhteen. »Oh», sanoi hän, »tiedättekö
hänen osoitettaan?»

»_Non, Monsieur_. Luultavasti Englanti.»

Soames pani kirjeen takaisin taskuunsa ja lähti. Hän pysäytti
ohiajavan ajurin avovaunut.

»Viekää minut minne vain.»

Mies, joka ilmeisesti ei ymmärtänyt, hymyili ja heilautti
piiskaansa. Ja Soames ajeli noilla pienillä keltapyöräisillä
vaunuilla ympäri tähdenmuotoista Pariisia. Silloin tällöin pysähdys
ja kysymys. »_C'est par ici, Monsieur?_» »Ei, jatkakaa vain», kunnes
mies epätoivoissaan luopui asiasta ja keltapyöräiset vaunut
vyöryivät eteenpäin suurten, sileäpäätyisten, suljettujen talojen
välistä — kuin pieni lentävä hollantilainen.

»Niinkuin elämäni», ajatteli Soames, »ilman päämäärää eteenpäin
vain.»




2. VERKOSSA


Soames palasi Englantiin seuraavana päivänä ja sai kolmantena
aamuna vieraakseen herra Polteedin, jolla oli kukka napinlävessä
ja ruskea huopahattu. Soames kehoitti häntä istumaan.

»Sotauutiset eivät ole niin kovin huonoja, vai kuinka?» sanoi
herra Polteed. »Toivottavasti voitte hyvin?»

»Kiitos, oikein hyvin.»

Herra Polteed nojautui eteenpäin, hymyili, avasi kätensä,
katsoi siihen ja sanoi lempeästi:

»Nyt luulen, että asianne on vihdoinkin selvä.»

»Mitä?» huudahti Soames.

»19 tiedoittaa äkkiä sellaista, jota luulen olevamme oikeutetut
katsomaan sitovaksi todistukseksi.» Ja herra Polteed vaikeni.

»No?»

»Kymmenes päivä tätä kuuta, oltuaan todistajana kohtauksessa
17:n ja erään uuden henkilön kanssa aikaisemmin päivällä 19
voi vannoa nähneensä tämän henkilön tulevan 17:n
makuuhuoneesta kello kymmenen aikaan illalla. Jos todistus
annetaan vähänkin huolellisesti, luulen tämän riittävän,
varsinkin kun 17 on lähtenyt Pariisista — epäilemättä kyseessä
olevan henkilön kanssa. Molemmat ovat totta puhuen päässeet
livahtamaan meiltä emmekä ole vielä päässeet heidän jäljilleen,
mutta kyllä me pääsemme — me pääsemme. Hän on
tehnyt uutteraa työtä hyvin vaikeissa olosuhteissa, ja olen
iloinen että hän vihdoinkin on päässyt tuloksiin.» Herra Polteed
otti savukkeen, koputti sen päätä pöytää vastaan, katsoi
Soamesiin ja pani sen takaisin. Ilme hänen asiakkaansa
kasvoilla ei ollut rohkaiseva.

»Kuka on tämä uusi henkilö?» kysyi Soames äkisti.

»Me emme tiedä. 19 on valmis vannomaan, ja hänellä on
miehen tuntomerkit.»

Herra Polteed otti kirjeen taskustaan ja alkoi lukea:

»Keskiikäinen, keskikokoinen, sininen puku aamupäivällä,
iltapuku illalla, kalpea, tukka tumma, pienet tummat viikset,
laihat posket, luja leuka, harmaat silmät, pienet jalat,
ulkonäkö syyllisen —»

Soames nousi ja meni ikkunan eteen. Siinä hän seisoi
pilkallisen raivon vallassa. Senkin idiootti — hämähäkkimäinen,
synnynnäinen idiootti! Viisitoista puntaa viikossa seitsemän
kuukauden aikana — että joutuisi esiintymään oman vaimonsa
rakastajana! Ulkonäkö syyllisen! Hän paiskasi ikkunan auki.

»Täällä on kuuma», sanoi hän ja palasi paikalleen. Hän pani
polvet ristiin ja loi ylimielisen katseen herra Polteediin.

»Minä epäilen, että tämä ei vielä oikein riitä», sanoi hän, »kun
emme tiedä nimeä ja osoitetta. Arvelen, että teidän on paras
jättää tämä nainen nyt joksikin aikaa rauhaan ja kiinnittää
taas huomionne ystäväämme 47.» Hän ei osannut sanoa, oliko
Polteed pitänyt häntä pilkkanaan, mutta hän näki hengessään,
kuinka tämä ystäviensä keskellä nauraisi katketakseen.
»Ulkomuoto syyllisen!» Kirottua!

Herra Polteed sanoi vakuuttavalla, miltei intomielisellä
äänellä: »Minä vakuutan, että olemme väliin saaneet asian
läpi vähemmälläkin. Pariisi nähkääs. Viehättävä nainen
asumassa yksin. Miksi emme yrittäisi? Voimmehan liioitella
vähän.»

Soames tajusi äkkiä. Miehen ammatillinen into oli yltynyt
»Suurin voitto urallani: saanut avioeron miehelle sillä
perusteella, että hän kävi vaimonsa makuuhuoneessa! Siinä
jotakin, mistä voi puhua uran päätyttyä!» Ja erään hurjan hetken
ajan hän ajatteli: »Miksikä ei?» On sadottain keskikokoisia
miehiä, joilla on pienet jalat ja syyllinen ulkonäkö!

»Minulla ei ole lupa ryhtyä mihinkään epävarmaan», sanoi
hän lyhyesti. Herra Polteed katsahti häneen.

»Vahinko», sanoi hän, »sepä vahinko! Tuo toinen juttu
näytti hyvin sitkeältä.»

Soames nousi.

»Älkää välittäkö siitä. Olkaa hyvä ja pitäkää silmällä 47:ää
ja varokaa, että ette ala rakennella tuulentupia. Hyvää huomenta.»

Herra Polteedin silmät välähtivät, kun Soames puhui »tuulentuvista!»

»Hyvä on. Teille ilmoitetaan sitten.»

Ja Soames oli taas yksin. Tuo hämähäkkimäinen, likainen,
naurettava juttu! Hän laski käsivartensa pöydälle ja painoi
otsansa niihin. Siinä asennossa hän oli runsaat kymmenen
minuuttia, kunnes muuan hänen apulaisistaan herätti hänet
katsomaan erästä Manifoldin ja Toppingsin uutta, erittäin
edullista osakkeitten myyntitarjousta. Sinä iltapäivänä
hän lähti työstä varhain ja suuntasi kulkunsa Restaurant
Bretagneen. Vain rouva Lamotte oli kotona. Tahtoiko
Monsieur juoda teetä hänen kanssaan?

Soames kumarsi.

Kun he istuivat pienessä huoneessa kahden puolen pöytää,
hän sanoi äkisti:

»Minä tahtoisin puhua kanssanne, Madame.»

Kirkkaitten ruskeitten silmien nopea nousu sanoi hänelle,
että Madame oli kauan odottanut tällaisia sanoja.

»Minun täytyy ensin kysyä erästä asiaa. Tuo nuori tohtori
— mikä on hänen nimensä? Onko hänen ja Annetten välillä
jotakin?»

Rouvan koko olemus oli kuin kivihiiltä — terävää, mustaa,
kovaa, kiiltävää.

»Annette on nuori», sanoi hän, »niin on myöskin _monsieur
le docteur_. Nuorten ihmisten kesken asiat kehittyvät nopeasti,
mutta Annette on hyvä tytär. Ah, hän on oikea jalokivi!»

Pieni hymy väreili Soamesin huulilla.

»Ei siis mitään ratkaisua vielä?»

»Ratkaisua — ei toki! Nuori mies on hyvin miellyttävä,
mutta — minkä sille mahtaa? Ei mitään rahoja toistaiseksi.»
Hän nosti teekuppiaan, jossa oli pajukuvioita. Soames teki
samoin. Heidän silmänsä kohtasivat.

»Minä olen nainut mies», sanoi hän, »elänyt erossa vaimostani
monta vuotta. Koetan nyt saada hänestä avioeron.»

Rouva Lamotte laski kuppinsa pöydälle. Niinkö? Kuinka
traagillista elämä voi olla! Hänen täydellinen tunteettomuutensa
herätti omituista ylenkatsetta Soamesissa.

»Minä olen rikas mies», lisäsi hän täysin tietoisena siitä, että
tämä huomautus ei osoittanut hyvää aistia. »On hyödytöntä
sanoa tällä hetkellä enempää, mutta minä luulen, että
ymmärrätte.»

Madamen silmät, jotka olivat niin auki, että valkuaiset
näkyivät silmäterän yläpuolelta, katsoivat häneen hyvin suoraan.

»_Ah! ça — mais nous avons le temps!_» oli kaikki mitä hän sanoi.
»Toinen pieni kuppi?» Soames kieltäytyi, sanoi hyvästi ja
lähti länttä kohti.

Hän oli nyt saanut tämän asian mielestään, hän ei antaisi
Annetten sitoa itseään tuohon iloiseen nuoreen aasiin
ennenkuin —! Mutta mitä mahdollisuuksia hänellä oli koskaan
sanoa: »Olen vapaa?» Mitä mahdollisuuksia? Tulevaisuus oli
menettänyt kaiken todellisuustuntunsa. Hän tunsi olevansa
kuin kärpänen, joka on takertunut hämähäkinverkkoon ja
katselee ilman kaivattua vapautta suruisin silmin.

Hän kaipasi liikuntoa ja käveli Kensingtonin puistoon sitten
Queen's Gaten kautta Chelseahin. Ehkä Irene oli palannut
huoneistoonsa. Sen hän ainakin voisi ottaa selville. Sillä tuosta
viimeisestä ja kaikkein häpeällisimmästä kiellosta saakka hänen
haavoittunut itsekunnioituksensa oli taaskin turvautunut
ajatukseen, että kenellä täytyi olla rakastaja. Hän saapui pikku
talojen edustalle päivällisaikaan. Tarpeetonta kysyä!
Harmaatukkainen rouva kasteli kukkalaatikoita Irenen ikkunassa.
Huoneisto oli ilmeisesti vuokrattu. Ja hän käveli hitaasti
pois jokivartta pitkin. Ilta oli kirkkaan, hiljaisen kaunis,
kaikkialla rauhaa ja sopusointua, paitsi hänen sydämessään.




3. RICHMOND PARK


Samana iltapäivänä, jolloin Soames lähti Ranskaan, tuli
Jolyonille Robin Hilliin sähkösanoma:


  »Pojallanne lavantauti ei vaaraa toistaiseksi sähkötän taas.»
  Tämä uutinen saapui taloon, jota jo kuohutti Junen lähenevä
  lähtö, hänellä kun oli hyttipaikka varattuna seuraavana
  päivänä lähtevässä laivassa. Hän oli juuri uskomassa Eric
  Cobbleyta ja tämän perhettä isänsä hoitoon, kun sähkösanoma
  saapui.


Päätöksensä ruveta Punaisen Ristin hoitajattareksi, jonka
June oli tehnyt Jollyn sotaanlähdön innoittamana, hän oli
uskollisesti täyttänyt, joskin niin ärtyneenä ja katuvaisena kuin
konsanaan Forsyte, jonka yksilöllistä vapautta rajoitetaan.
Oltuaan ensin haltioissaan työn »ihmeellisyydestä» hän alkoi
kuukauden päästä olla sitä mieltä, että hän voisi harjoitella
omin päin paljon paremmin kuin toisten johdolla. Ja jollei
Holly itsepintaisesti olisi tahtonut seurata hänen esimerkkiään,
olisi hän ehdottomasti »livistänyt». Jollyn ja Valin ja
heidän joukkojensa lähtö huhtikuussa edelleen lujitti hänen
horjuvaa päätöstään. Mutta nyt, lähdön aattona, ajatus, että
hänen piti jättää Eric Cobbley vaimoineen ja kaksine lapsineen
ynseän maailman kylmien vesien varaan, painoi vaa'assa siksi
paljon, että hän vieläkin oli vaarassa peräytyä. Sähkösanoman
hälyttävä todellisuus ratkaisi asian. Hän jo näki itsensä
hoitamassa Jollya — totta kai he antaisivat hänen hoitaa omaa
veljeään! Jolyon, joka aina oli laajakatseinen ja epäilevä, ei
voinut toivoa samaa. June parka! Voiko kukaan hänen
sukupolvensa Forsyte tajuta, kuinka karkea ja armoton elämä
on? Aina siitä saakka, kun Jolyon tiesi poikansa saapuneen
Kap-kaupunkiin, hänen ajattelemisensa oli ollut alituisena
kipuna isälle. Hän ei voinut suostua ajatukseen, että Jolly oli
vaarassa kaiken aikaa. Sähkösanoma kaikessa vakavuudessaan oli
melkein helpotus. Poika oli nyt ainakin turvassa ammuksilta.
Ja kuitenkin — tuo lavantauti oli pahanlaatuinen
tauti! _Times_ oli täynnä kuolinuutisia. Miksi _hän_ ei saanut
maata tuossa kaukaisessa maalaissairaalassa ja poika olla
rauhassa kotona? Hänen kolmen lapsensa epäforsytelainen
uhrautuvaisuus oli kuitenkin saanut Jolyonin kokonaan
neuvottomaksi. Hän olisi ilomielin vaihtanut paikkaa Jollyn kanssa
sillä hän rakasti poikaansa, mutta eihän _heillä_ ollut sellaisia
persoonallisia syitä. Hän ei voinut muuta ajatella, kuin että
se osoitti Forsyte-tyypin rappeutumista.

Myöhään iltapäivällä Holly tuli hänen luokseen vanhan tammen
alle. Hän oli hyvin paljon kehittynyt näinä kuukausina
ollessaan harjoittelijana sairaalassa poissa kotoa. Ja nähdessään
hänen lähestyvän Jolyon ajatteli: »Hän on järkevämpi
kuin June, vaikka onkin vain lapsi, viisaampi. Jumalan kiitos
että hän ei lähde mihinkään.» Holly istahti keinuun hyvin
hiljaisena. »Asia koskee häneen yhtä paljon kuin minuunkin»
ajatteli Jolyon. Ja nähdessään, että Holly oli kiinnittänyt
katseensa häneen hän sanoi: »Älä ota sitä liiaksi sydämellesi,
lapseni. Jollei hän olisi sairas, voisi hän olla paljon suuremmassa
vaarassa.»

Holly nousi keinusta.

»Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin, isä. Minun tähteni
Jolly ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja lähti sotaan.»

»Kuinka niin?»

»Kun sinä olit Pariisissa, Val Dartie ja minä rakastuimme
toisiimme. Me ratsastimme yhdessä Richmond Parkissa, me
menimme kihloihin. Jolly sai sen tietoonsa ja luuli, että hänen
oli estettävä se, ja senvuoksi hän vaati Valia lähtemään sotaan.
Se oli minun syyni, isä, ja minä tahdon lähteä mukaan Sillä
minun olisi kauhea olla, jos jommallekummalle heistä tapahtuisi
jotakin. Sitäpaitsi minä olen ihan yhtä harjaantunut kuin June.»

Jolyon tuijotti häneen ivansekaisella hämmästyksellä. Tässä
siis oli vastaus arvoitukseen, jota hän oli pohtinut, ja hänen
kolme lastaan olivat kuin olivatkin Forsyteja. Holly olisi
totisesti voinut kertoa asiasta aikaisemmin! Mutta hän hillitsi
pilkalliset sanat, jotka jo olivat hänen huulillaan. Hellyys
nuoria kohtaan oli kenties hänen pyhin uskonkappaleensa.
Hän oli epäilemättä saanut, mitä oli ansainnutkin.
Kihloissa! Sitäkö varten hän oli niin menettänyt otteensa
tyttöön! Ja nuoren Val Dartien kanssa — Soamesin pojanpojan
— toisesta leiristä! Kaikki oli hirvittävän vastenmielistä.
Hän pani maalaustelineensä kokoon ja asetti taulun puunrunkoa vastaan.

»Oletko kertonut Junelle?»

»Olen, hän lupaa ottaa minut jollakin tavoin hyttiinsä. Se
on kyllä yhden hengen hytti, mutta toinen meistä voi nukkua
lattialla. Jos sinä suostut, lähtee hän nyt hankkimaan lupaa.»

»Suostun?» ajatteli Jolyon. »Vähän myöhäistä kysyä minun
suostumustani!» Mutta taaskin hän hillitsi itsensä.

»Sinä olet liian nuori, rakkaani, eivät he laske sinua.»

»June tietää eräitä ihmisiä, joita hän auttoi pääsemään
Kap-kaupunkiin. Jollei minua vielä päästetä hoitamaan sairaita,
voisin asua heidän luonaan ja jatkaa harjoitteluani siellä. Anna
minun lähteä, isä!»

Jolyon hymyili, koska hänen teki mieli itkeä.

»Minä en koskaan estä ketään tekemästä mitään», sanoi hän.

Holly kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

»Oi, isä, sinä olet paras koko maailmassa.»

»Toisin sanoen huonoin», ajatteli Jolyon. Jos hän koskaan
oli epäillyt suvaitsevaisuus-oppiansa, niin ainakin nyt.

»Minä en ole ystävyyssuhteessa Valin perheeseen», sanoi hän,
»enkä tunne Valia, mutta Jolly ei pitänyt hänestä.»

Holly katseli kauas ja sanoi:

»Minä rakastan häntä.»

»Se ratkaisee asian», sanoi Jolyon kuivasti. Sitten hän huomasi
ilmeen Hollyn kasvoilla ja suuteli häntä ajatellen: »Onko mitään
pateettisempaa kuin nuorten usko?» Jollei hän siis
kieltänyt tytärtään lähtemästä, oli ilmeistä, että hänen piti
koettaa helpottaa matkaa parhaansa mukaan, ja niinpä hän
lähti kaupunkiin Junen mukana. Joko sitten Junen itsepäisyyden
tai sen seikan ansioista, että virkailija, jonka kanssa
he joutuivat tekemisiin, oli Jolyonin vanha koulutoveri, he
saivat Hollylle luvan jakaa yhden hengen hytin Junen kanssa.
Jolyon saattoi heidät Surbitonin asemalle seuraavana iltana,
ja he liukuivat asianmukaisesti pois hänen luotaan, varustettuina
rahalla, sairaanruualla ja niillä suosituskirjeillä, joita
ilman ei kukaan Forsyte matkusta.

Hän ajoi loistavan taivaan alla takaisin Robin Hilliin myöhästyneelle
päivälliselleen, jonka palvelijat tarjosivat erikoisen
huolellisesti osoittaakseen myötätuntoaan ja jonka hän nautti
erikoisen tunnollisesti osoittaakseen, että hän antoi arvoa
tuolle myötätunnolle. Mutta oli todellinen huojennus päästä
sikarinsa ääreen terassille, jonka liuskakivi-peitteen nuori
Bosinney oli niin taitavasti valinnut sekä muotoon että väriin
nähden. Ilta hämärtyi ympärillä, kaunis ilta, jossa
puut tuskin kuiskailivat ja tuoksut olivat niin suloiset, että teki
kipeätä. Ruoho oli kasteesta märkä, ja hän pysytteli terassin
kivillä kävellen edestakaisin siksi kunnes hänestä alkoi
tuntua, että hän oli yksi kolmesta, jotka eivät kiertäneet
edestakaisin, vaan kääntyivät kummassakin päässä, niin että
hänen isänsä oli aina lähinnä taloa ja hänen poikansa aina
lähinnä terassin reunaa. Kummankin käsivarsi piti keveästi
kiinni hänen omastaan, hän ei uskaltanut nostaa kättään sikariin,
ettei häiritsisi heitä, ja sikari paloi loppuun varistaen
tuhkaa hänen puvulleen ja putosi vihdoin hänen huuliltaan,
jotka olivat kuumenneet. Silloin he jättivät hänet, ja hänen
käsivartensa tuntuivat kylmiltä. Kolme Jolyonia oli kävellyt
yhdessä Jolyonissa!

Hän pysähtyi ja kuunteli ääniä — ohikulkevien vaunujen
ratinaa maantieltä, kaukaisen junan ääntä, koiran haukkumista
Gagen farmilta, puitten kuisketta, tallipojan vihellyspillin
soittoa. Tähtien paljous tuolla ylhäällä — loistava ja hiljainen
ja niin kaukainen! Ei kuuta vielä! Juuri tarpeeksi valoa,
jotta hän näki iristen tummat kukat ja miekkalehdet
terassin reunalla — näillä hänen mielikukillaan oli yön oma
väri kaarevissa, korureunaisissa terälehdissään. Hän kääntyi
taloa kohti. Se oli suuri, pimeä, eikä koko tuossa osassa asunut
muuta sielua kuin hän. Täysi yksinäisyys! Hän ei voisi ruveta
asumaan täällä yksin. Ja kuitenkin, niin kauan kun oli
kauneutta — miksi pitäisi ihmisen tuntea itsensä yksinäiseksi?
Vastaus — kuin jonkun tyhmeliinin tekemään kysymykseen
— kuului: siksi, että hän tunsi. Mitä suurempi kauneus, sitä
suurempi yksinäisyys, sillä kauneuden takana on sopusointua
ja sopusoinnun takana — yhteys toisen kanssa. Kauneus ei
voi lohduttaa, jos sielu on ulkopuolella. Yö, hullaannuttavan
ihana yö, jonka tähtivalossa rypäleet kukkivat ja ruoho ja
hunaja tuoksui, ei voinut tuottaa hänelle nautintoa, koska
nainen, joka hänelle oli kauneuden ydin, ruumistuma ja olemus,
oli erotettu hänestä, nyt enemmän kuin koskaan, niin hänestä
tuntui, koska kunniallinen säädyllisyys sitä vaati.

Hänen oli vaikea päästä uneen, sillä hän pyrki liian tuimasti
siihen alistuvaisuuteen, johon Forsytet vaivoin pääsevät,
he kun ovat syntyneet kulkemaan omia teitään ja perineet
niin mukavat olot isiltään. Mutta aamun sarastaessa hän
nukahti ja näki pian kummallista unta.

Hän oli olevinaan näyttämöllä, jonka edessä oli suunnattoman
korkeat, upeat verhot — ne ulottuivat tähtiin saakka —
ja ulkonivat puoliympyrässä parrasvalolta toiselle. Hän itse
oli hyvin pieni, musta, levoton, joka liikkui edestakaisin, ja
hullunkurisinta oli, ettei se ollut kokonaan hän, vaan samalla
myös Soames, niin että hän ei ainoastaan itse kokenut, vaan
samalla huomioi toista. Tämä olento, joka oli hän itse ja Soames,
yritti päästä väliverhon läpi, joka raskaana ja pimeänä
sulki tien. Useita kertoja hän oli kulkenut edestakaisin sen
edestä, kun hän äkkiä riemukseen näki kapean raon — siinä
korkea repeämä kauneutta iriskukkain väreissä, kuin väläys
kaukaista, kuvailematonta Paratiisia. Hän astui nopeasti
eteenpäin mennäkseen siihen, mutta verho sulkeutui hänen
edessään. Katkerasti pettyneenä hän — vai oliko se Soames?
siirtyi kauemmaksi, ja samalla rako taaskin aukeni ja sulkeutui
liian pian. Tätä jatkui, eikä hän koskaan päässyt läpi, kunnes
heräsi sana »Irene» huulillaan. Uni kiusasi häntä, varsinkin
hänen itsensä ja Soamesin sekoittaminen toisiinsa.

Seuraavana aamuna hän havaitsi mahdottomaksi tehdä
työtä ja vietti useita tunteja ratsastamassa Jollyn hevosella
väsyttääkseen itsensä. Ja toisena päivänä hän päätti lähteä
Lontooseen katsomaan, eikö hän voisi saada lupaa lähteä tytärtensä
jäljissä etelä-Afrikkaan. Hän oli juuri alkanut koota
tavaroitaan seuraavana aamuna, kun näin kuuluva kirje tuli.


  »GREEN HOTEL, RICHMOND.

  Kesäkuun 13 p.

  Rakas Jolyon,

  Hämmästytte, kun saatte kuulla, kuinka lähellä teitä olen.
  Pariisi kävi mahdottomaksi — ja olen tullut tänne neuvojenne
  ulottuville. Minusta olisi niin kovin hauskaa tavata teitä taas.
  Teidän lähdettyänne Pariisista en ole tavannut ketään, jonka
  kanssa todella voisin puhella. Onko kaikki hyvin — te itse
  ja poikanne? En luule, että kukaan tietää minun olevan täällä.

  Aina ystävänne

  Irene.»

Irene kolmen peninkulman päässä hänestä! — ja taaskin
pakomatkalla! Hän seisoi siinä, huulillaan hyvin omituinen
hymy. Tämä oli enemmän kuin hän oli osannut odottaa!

Puolenpäivän aikaan hän lähti jalan Richmond Parkin poikki
ja ajatteli kulkiessaan: »Richmond Park! Kautta Juppiterin,
se sopii meille Forsyteille!» Eipä siltä, että siellä olisi asunut
Forsyteja — siellä ei asunut muita kuin kuninkaallisia,
puistonhoitajia ja saksanhirviä — mutta Richmond Parkissa oli
Luonnon lupa kulkea määrättyyn rajaan asti eikä pitemmälle
ja kuitenkin se urheasti koetti näyttää luonnolliselta ja tuntui
sanovan: »Katsokaa minun vaistojani — ne ovat melkein
intohimoja, vallan vähältä pitäen, mutta eivät tietysti sentään
ihan, sillä omistamisen ydin on omistaa itsensä.» Niin! Richmondin
puisto omisti itse itsensä, tänäkin kirkkaana kesäkuun
päivänä, kun käet lentelivät oksalta toiselle kukkumaan ja
metsäkyyhkyset ilmoittivat kesän tulleen.

Green Hotel, johon Jolyon ehti kello yhdeksi, oli melkein
vastapäätä tuota kuuluisampaa hotellia, »Kruunu ja Valtikka»;
se oli vaatimaton, korkeasti säädyllinen, ei koskaan vailla
kylmää pihviä, karviaismarjatorttua ja paria leski-armoa, niin
että vaunut ja parihevoset seisoivat melkein aina oven edessä.

Huoneessa, joka oli verhottu niin hauraalla pitsikankaalla, että
kaikki  mielenliikutus näytti olevan kiellettyä, istui Irene
pianotulilla, joka oli koristeltu villakirjailulla, ja soitti
»Hansel ja Gretel»-musiikkia vanhasta nuottivihosta. Hänen
yläpuolellaan seinällä, jossa ei vielä ollut Morris-papereita, oli
kuva kuningattaresta ponihevosen selässä keskellä metsästyskoiria,
skotlantilaislakkeja ja kaadettuja hirviä. Ruukussa ikkunalaudalla
hänen vieressään oli valkoinen ja punainen verenpisara. Huoneen
Viktorian-aikaisuus melkein puhui, ja Irene joustavassa puvussaan
oli Jolyonin mielestä kuin Venus, joka tulee esiin menneen
vuosisadan kuoresta.

»Jos omistajalla olisi silmää», sanoi hän, »ajaisi hän teidät
ulos, te särjette hänen koristelusuunnitelmansa.» Näin keveästi
hän liukui kiihtymyksen hetken ohi. Syötyään kylmää
pihviä, pähkinäsalaattia, karviaismarjatorttua ja juotuaan
kiviruukullisen inkiväärijuomaa he lähtivät puistoon kävelemään,
ja keveätä puhetta seurasi hiljaisuus, jota Jolyon oli pelännyt.

»Ette ole vielä kertonut Pariisista», sanoi hän vihdoin.

»En. Minua on vakoiltu pitkän aikaa, siihen tottuu. Mutta
sitten tuli Soames. Pienen Nioben luona — sama juttu:
tahtoisinko palata hänen luokseen.»

»Uskomatonta!»

Irene oli puhunut nostamatta silmiään, mutta nyt hän katsoi Jolyoniin.
Nuo tummat silmät, jotka upposivat hänen omiinsa, sanoivat mitä
mitkään sanat eivät olisi voineet ilmaista: »Minä en jaksa enää,
jos tahdot minut, olen tässä.»

Oliko Jolyon koskaan — niin vanha kuin olikin — kokenut
näin voimakkaan ja äkillisen mielenliikutuksen hetkeä?

Sanat: »Irene, minä jumaloin sinua!» melkein pääsivät hänen
huuliltaan. Sitten — hän ei olisi voinut uskoa sielun silmien
kykenevän näkemään niin selvästi — hän näki Jollyn makaavan
kasvot valkeina valkeaa seinää vastaan.

»Poikani on hyvin sairas», sanoi hän hiljaa.

Irene pujotti kätensä hänen käsivartensa alle.

»Kävellään, minä ymmärrän.»

Ei tarvittu mitään viheliäisiä selityksiä! Irene oli ymmärtänyt!
ja he kävelivät keskellä polvenkorkuisia sanajalkoja,
kaniininkolojen ja tammipuitten lomitse, puhellen Jollysta.
Jolyon jätti hänet kaksi tuntia myöhemmin Richmond Hill
Gateen ja kääntyi kotia kohti.

»Hän tietää siis tunteeni», ajatteli Jolyon. »Totta kai! Sitä
tietoa ei voisi salata sellaiselta naiselta!»




4. VIRRAN POIKKI


Jolly oli kuolemaan saakka väsynyt unista. Ne olivat jättäneet
hänet rauhaan nyt, kun hän oli liian uupunut ja heikko
näkemään edes unia, jättäneet hänet makaamaan tylsänä, heikosti
muistellen kaukaisia seikkoja, kyeten hädin tuskin kääntämään
silmiään ja katselemaan makuulavansa vieressä olevasta ikkunasta
jokea, joka kapeana virtasi hiekan keskellä, ja
Karoon hataraa pensaikkoa toisella puolella. Hän tiesi nyt,
mikä Karoo oli, vaikka ei nähnytkään enää buurin kupsahtavan
kumoon kuin kaniinin ja kuullut lentävien ammusten viuhunaa.
Tauti oli hiipinyt häneen, ennenkuin hän oli ehtinyt
haistellakaan ruutia. Janoinen päivä ja nopea juonti tai ehkä
tartuttava hedelmä — kuka sen tiesi? Ei ainakaan hän, jolla
ei ollut edes voimaa napista taudin voittoa vastaan — joka
juuri vain jaksoi tajuta, että huoneessa makasi monta muuta
hänen kanssaan, että hän oli sairas mielettömistä unista, juuri
vain jaksoi katsella tuota jokea ja kyetä heikosti muistelemaan
noita kaukaisia seikkoja...

Aurinko oli melkein laskussaan jo. Kohta tulisi viileämpi.
Hän olisi tahtonut tietää, mitä kello oli — tuntea kädessään
vanhan kellonsa, jonka kuori oli sileä kuin voi, kuulla sen lyönnit.
Hän ei jaksanut edes muistaa, että kello oli viimeksi vedetty
sinä päivänä, jolloin hän joutui makuulle tähän. Elämä
sykki hänen aivoissaan niin heikosti, että hänen oli mahdoton
erottaa toisistaan kasvoja, jotka tulivat ja menivät, hoitajattaren,
tohtorin, käskyläissotilaan, hän näki vain yhdet yhdentekevät
kasvot, ja sanat, joita hänen ympärillään puhuttiin,
tarkoittivat yhtä ja samaa, nimittäin ei juuri mitään. Asiat,
joita hän ennen oli harrastanut, näkyivät selvemmin, vaikkakin
heikkoina ja kaukaisina — hän kulki Harrowin vanhojen
portaitten ohi nimenhuudon aikana — »Täällä, herra! Täällä
herra!» — kääri kenkänsä Westminster Gazetteen, paperi
vihertävää, saappaat kiiltävät — isoisä tuli jostakin pimeästä
— multa tuoksui — herkkusienilava! Robin Hill! Vanha
Balthasar haudattiin lehtiin! Isä! Koti...

Tajunta palasi ja hän huomasi, ettei joessa ollut vettä —
joku myös puhui. Tarvitsiko hän jotakin? Ei. Mitä hän voisi
tarvita? Liian heikko tarvitsemaan — hän olisi vain tahtonut
kuulla kellonsa lyövän...

Holly! Hän ei sitten oppinut heittämään palloa kunnollisesti.
Oh! Ota kiinni! Ei mitään hukkaheittoja!... »Huovatkaa,
kakkonen ja keula!» Hän oli kakkonen!... Tajunta palasi vielä
kerran huomaamaan sinipunervan hämärän ulkona ja
nousevan, veripunaisen kuunsirpin. Hänen silmänsä katsoivat
siihen lumoutuneina, pitkinä aivotyhjyyden hetkinä se liikkui
ylemmäksi ja ylemmäksi...

»Hän kuolee, tohtori!» Eikö enää panna kenkiä pakettiin?
Eikö koskaan? »Pidä varasi, kakkonen!» Ei itkua! Souda hiljaa
— virran poikki — nuku!... Pimeätä? Jospa joku tahtoisi
— panna — hänen kellonsa — lyömään!...




5. SOAMES TOIMII


Sinetöity, herra Polteedin käsialalla kirjoitettu kirje oli
Soamesin taskussa avaamattomana kahden tunnin ajan, jolloin
hänen koko huomionsa oli kiintynyt »Uuden Kivihiiliyhtiön
asioihin». Melkein siitä hetkestä saakka, jolloin vanha Jolyon
vetäytyi pois puheenjohtajan toimesta, olivat yhtiön asiat
alkaneet huonontua ja olivat nyt niin nopeassa laskussa, että
jäljellä ei ollut muuta kuin »selvitys». Hän otti kirjeen esille
ollessaan lounaalla City-klubissa, mikä paikka oli hänelle pyhä
niiden ateriain vuoksi, jotka hän oli täällä nauttinut isänsä kanssa
seitsemänkymmenluvun alussa, jolloin James mielellään vei
hänet näkemään omin silmin tulevan elämänsä laatua.

Täällä, etäisessä nurkassa lampaanpaistin ja perunamuhennoksen
ääressä, hän luki.

  »Paras Herra,

  Ehdotuksenne mukaan olemme taas ryhtyneet asiaan toiselta taholta
  ja päässeet tyydyttäviin tuloksiin. 47:n huomioiminen on auttanut
  meitä sijoittamaan 17:n Green Hotelliin Richmondiin. Noitten kahden
  on todettu kohtaavan toisensa joka päivä viime viikon ajalla
  Richmond Parkissa. Mitään ehdottomasti ratkaisevaa ei ole
  toistaiseksi havaittu. Mutta kun ottaa lukuun kaiken, mitä meillä
  on Pariisista vuoden alusta, luotan, että nyt voimme tyydyttää
  tuomioistuinta. Jatkamme tietenkin vakoilua kunnes saamme
  määräyksenne.

  Kunnioittaen

  Claud Polteed.»

Soames luki kirjeen kahdesti ja viittasi tarjoilijaa.

»Viekää tämä pois, se on kylmää.»

»Tuonko jotakin lisää, herra?»

»Ei. Viekää minulle kahvia toiseen huoneeseen.»

Ja maksaen siitä, mitä ei ollut syönyt hän lähti ulos kulkien
parin tuttavan ohi ilman merkkiäkään tuntemisesta.

»Tyydyttää tuomioistuinta!» ajatteli hän istuen pienen marmoripöydän
ääressä kahviannos edessään. Tuo mies Jolyon!
Hän kaatoi kahvia kuppiin, pani sokeria, joi. Hän tulisi
häpäisemään Jolyonia hänen omien lastensa silmissä! Ja päätös
kuumana mielessään hän huomasi ensimmäisen kerran, että
olisi epämukavaa olla oma asianajajansa. Hän ei voisi käsitellä
tätä häpeällistä juttua omassa toimistossaan. Hänen täytyisi
uskoa yksityisen arvokkuutensa sielu vieraalle, jollekin toiselle
perhehäpeän ammattikäsittelijälle. Kenen puoleen hän
saattaisi kääntyä? Linkman ja Laver Budge Row'lla, ehkä,
luotettavia, ei liian huomattuja, hyvän päivän tuttuja vain.
Mutta sitä ennen hänen olisi vielä puhuteltava Polteedia. Tämä
ajatus aiheutti Soamesille suuren heikkouden hetken. Pitikö
hänen nyt ilmaista salaisuutensa? Kuinka löytää sanat?
Kuinka alistua ylenkatseeseen ja salaiseen nauruun? Kuitenkin,
loppujen lopulta, tuo mies tiesi jo kyllä — oi niin, hän
tiesi! Ja tuntien, että hänen nyt piti saada päätös asiaan hän
otti ajurin ja ajoi West Endiin.

Tällä kuumalla säällä herra Polteedin huoneen ikkuna oli
tosiaankin auki, ja ainoa varokeino oli teräslankaverkko, joka
esti kärpäsiä pääsemästä sisään. Kaksi tai kolme oli pyrkinyt
sisään ja tarttunut kiinni, ja siinä ne istuivat ikäänkuin joku
aikoisi nielaista ne heti. Herra Polteed seurasi asiakkaansa
katseen suuntaa, nousi anteeksi pyytäen ja sulki ikkunan.

»Teeskentelevä aasi!» ajatteli Soames. Niinkuin jokainen,
joka pohjimmaltaan uskoo itseensä, kasvoi hänkin tilanteen
tasalle ja sanoi, huulillaan pieni vino hymy: »Olen saanut
kirjeenne. Aion ryhtyä toimeen. Otaksun teidän tietävän, kuka
tuo vakoilemanne nainen todellisuudessa on?»

Herra Polteedin ilme tuona hetkenä oli mestariteos. Se
sanoi niin selvästi: »No niin, mitä ajattelette? Pelkään
ammatillista tietoa, minä vakuutan — suokaa anteeksi sekin!»
Hän teki pienen epämääräisen eleen kädellään ikäänkuin olisi
sanonut: »Sellaista — sellaista meille voi tapahtua!»

»Hyvä on», sanoi Soames kostuttaen huuliaan: »Sitten minun
ei tarvitse sanoa enempää. Valtuutan Linkmanin ja Laverin
Budge Row'lta toimimaan puolestani. Minä en tahdo kuulla
todistustanne, mutta olkaa hyvä ja viekää tietonne heille kello
viideksi edelleen noudattaen äärimmäistä varovaisuutta.»

Herra Polteed ummisti silmänsä puoliksi ikäänkuin täyttääkseen
pyynnön heti. »Paras herra Forsyte», hän sanoi.

»Oletteko varma siitä», kysyi Soames äkkiä tarmokkaasti,
»että tämä riittää?»

Herra Polteedin olkapäät liikahtivat tuskin huomattavasti.

»Voitte yrittää», mutisi hän, »voitte yrittää tämän varassa,
mitä meillä nyt on, ja ihmisluonnon.»

Soames nousi. »Kysykää herra Linkmania. Kiitos, älkää
nousko.» Hän ei voinut sietää herra Polteedia liukumassa hänen
ja oven väliin. Piccadillyn auringonpaisteessa hän kuivasi
otsaansa. Tämä oli ollut pahinta kaikesta — outoja hän
sietäisi paremmin. Ja hän palasi takaisin Cityyn tekemään sitä,
mikä vielä oli tehtävä.

Sinä iltana Park Lanessa katsellessaan isänsä syöntiä hän
joutui vanhan kaipuunsa valtaan. Hän tahtoi saada pojan —
pojan, joka katselisi hänen syöntiään, kun hän oli ehtinyt
korkeaan ikään, jonka hän ottaisi polvelleen istumaan niinkuin
James aikanaan oli ottanut hänet, pojan, joka olisi hänen
omansa ja joka ymmärtäisi häntä, koska oli samaa lihaa ja
verta — ymmärtäisi ja lohduttaisi häntä ja tulisi rikkaammaksi
ja sivistyneemmäksi kuin hän itse, koska hän pääsisi
vielä parempaan alkuun. Tulla vanhaksi — niinkuin tuo laiha,
vanha, lankamaisen hauras olento tuossa — ja olla vallan
yksin kasaantuvan omaisuutensa keskellä, olla tuntematta
mielenkiintoa siihen, koska sillä ei ollut tulevaisuutta ja koska sen
häneltä täytyisi siirtyä käsiin ja suihin, joista hän ei välittäisi
vähääkään! Ei! Hänen täytyi ajaa asia läpi nyt ja tulla
vapaaksi menemään uusiin naimisiin ja saada poika huolehdittavakseen
ennenkuin hänestä tulisi samanlainen kuin tuo hänen
vanha, vanha isänsä, joka katseli miettivänä milloin
sokerileipäänsä, milloin poikaansa.

Siinä mielessä hän meni levolle. Mutta maatessaan lämpimänä
Emilyn hienojen pellavalakanain välissä hän alkoi kokea
muistojen kidutusta. Hän näki Irenen, melkein tunsi hänen
ruumiinsa kiinteyden käsissään. Miksi hän oli ollut niin hullu
ja mennyt tapaamaan Ireneä noiden vuosien jälkeen, miksi oli
tuo virta taaskin saanut tulvehtia häneen, niin että teki
kipeätä ajatella häntä tuon toisen miehen kanssa — tuon varkaan!




6. KESÄPÄIVÄ


Jolly oli harvoin poissa Jolyonin mielestä noina päivinä,
jotka seurasivat hänen ensimmäistä kävelyään Irenen kanssa
Richmond Parkissa. Enempiä uutisia ei ollut saapunut, kyselyt
sotatoimistossa eivät valaisseet mitään, eikä hän voinut
uskoa kuulevansa Junesta ja Hollysta mitään ainakaan kolmeen
viikkoon. Näinä päivinä hän tunsi, kuinka riittämättömät
hänen muistonsa Jollysta olivat ja mikä amatööri-isä hän
oli ollut. Hänellä ei ollut ainoatakaan muistoa, jossa
suuttumuksella olisi mitään osuutta, ei myöskään sovinnolla, sillä
heidän välinsä eivät olleet koskaan särkyneet, eikä liioin
sydämellisellä luottamuksella, ei edes silloin kun Jollyn äiti kuoli.
Ei muuta kuin puoliksi ironista hellyyttä. Hän oli liiaksi
varonut antautumista mihinkään suuntaan peläten menettävänsä
vapautensa tai rajoittavansa poikansa vapautta.

Vain Irenen seurassa hän tunsi huojennusta, ja hän oli suuresti
hämmentynyt huomatessaan, kuinka hän yhä enemmän
jakautui poikansa ja Irenen kesken. Jollyyn liittyi koko se
jatkuvaisuuden tunne ja yhteiskunnallinen maailmankatsomus,
jota hän oli juonut niin syvälti nuoruudessaan ja uudelleen
poikansa koulu- ja yliopistoaikana — koko tuo tunne,
että isä ja poika eivät saa pettää toistensa odotuksia, keneen
liittyi koko hänen riemunsa kauneudesta ja luonnosta. Ja hän
näytti yhä vähemmän tietävän, kumpi oli hänessä voimakkaampi.
Tästä hentomielisestä herpautumistilasta hänet
kuitenkin karkeasti herätti eräänä iltapäivänä, juuri kun
hän oli lähdössä Richmondiin, muuan polkupyörällä ajava
nuori mies, jolla oli kummallisen tutunnäköiset kasvot ja joka
tuli hänen luokseen heikosti hymyillen.

»Herra Jolyon Forsyte? Kiitos!» Hän pani Jolyonin käteen
kirjekuoren, nousi pyörälleen jo polulla ja ajoi pois.
Hämmästynyt Jolyon avasi kirjeen.

»Testamenttija avioerooikeus, Forsyte Forsytea ja Forsytea
vastaan!» Häpeän ja inhon tunne seurasi ensimmäistä ajatusta,
joka oli ollut: »Mitä, tässähän, on juuri se, mitä sinä tarvitset,
ja sinä et pidä siitä!» Mutta Irene oli tietysti saanut samanlaisen,
ja Jolyonin piti heti mennä hänen luokseen. Matkalla
hän pohti asioita. Tämä oli ironinen juttu, sillä mitä ikinä
onkaan kirjoitettu sydämen aivoituksista, tarvitaan lain
loukkaamiseksi enemmän kuin pelkkää kaipuuta. He voisivat
erittäin hyvin puolustautua, ainakin täysin vilpittömästi yrittää.
Mutta ajatus oli Jolyonille vastenmielinen. Jollei hän ollut
Irenen rakastaja teossa, oli hän ainakin toiveissa, ja hän tiesi,
että Irene olisi valmis tulemaan hänen luokseen. Irenen kasvot
olivat sen sanoneet. Eipä siltä, että hän olisi liioitellut
Irenen tunnetta, kenellä oli ollut suuri intohimonsa, eikä
Jolyon ikämiehenä voinut odottaa häneltä uutta samanlaista.
Mutta Irene luotti häneen, piti hänestä ja varmaan tunsi
voivansa turvautua häneen. Irene ei varmaankaan pyytäisi häntä
puolustautumaan, kun kerran tiesi, että hän jumaloi häntä!
Jumalan kiitos, ettei Irenessä ollut tuota hullaannuttavaa
brittiläistä tunnollisuutta, joka kieltäymyksen vuoksi kieltäytyy
onnesta! Hän varmaan iloitsi tästä vapautumisen mahdollisuudesta
— oltuaan seitsemäntoista vuotta elämästään kuollut! Mitä
julkisuuteen tuli, ei sille enää mitään mahtanut!
Sitä tahraa ei puolustautuminen enää poistaisi. Jolyonilla oli
tuo Forsyteille ominainen tunne, kun heidän yksityiselämäänsä
uhataan: Jos laki oli hirttävä hänet, niin mieluummin toki
sitten lampaan kuin karitsan varastamisesta! Sitäpaitsi ajatus,
että hän seisoisi todistajan aitiossa ja vannoisi todeksi
ettei heidän välillään ollut ollut ainoatakaan rakkauden tekoa
eikä edes sanaa, tuntui hänestä häpeällisemmältä kuin hiljainen
suostuminen avionrikkojan poltinmerkkiin — todella alentavalta,
ottaen huomioon hänen sydämensä tunteet, ja vallan
yhtä kiusalliselta hänen lapsilleen. Häntä pöyristytti ajatus,
että hänen pitäisi, jos suinkin voisi, tuomarin ja kahdentoista
keskitason englantilaisen edessä selittää tyhjiin heidän
kohtauksensa Pariisissa ja kävelynsä Richmond Parkissa. Koko
oikeudenkäynnin raaka ja tekopyhä ankaruus, todennäköisyys,
ettei heitä uskottaisi — paljas ajatuskin, että Irene, joka
hänelle oli Luonnon ja Kauneuden ruumistuma, seisoisi kaikkien
noiden epäluuloisten, tuijottavien silmien edessä, oli hänelle
kauhistus. Ei, Ei! Puolustautuminen olisi vain hauskuudeksi
lontoolaisille, sanomalehdet menisivät kuin kuumille kiville.
Tuhat kertaa parempi ottaa vastaan, mitä Soames ja
jumalat olivat lähettäneet!

»Sitäpaitsi», ajatteli hän rehellisesti, »kuka tietää, olisinko
edes poikani vuoksi kauankaan kestänyt tätä asiaintilaa? Joka
tapauksessa Irenen kaula vapautuu kahleista vihdoinkin!»
Ajatuksiinsa vaipuneena hän tuskin huomasi raskasta kuumuutta.
Taivas oli kauttaaltaan peittynyt punertaviin pilviin,
joissa siellä täällä oli valkeita juovia. Raskas sadepisara teki
pienen tähtikuvion tien tomuun hänen tullessaan puistoon.
»Huh, ukkonen», ajatteli hän. »Toivottavasti Irene ei ole lähtenyt
minua vastaan, kastumme läpimäriksi!» Mutta samassa hetkessä hän
näki Irenen tulevan porttia kohti. »Meidän pitää
kiirehtiä takaisin Robin Hilliin», ajatteli hän.

* * *

Myrsky oli raivonnut Poultryssa neljän aikaan suoden tervetullutta
vaihtelua joka toimiston konttoriapulaisille. Soames
joi teetä, kun hänelle tuotiin seuraava kirjelappu:


  »Paras Herra,

  Forsyte — Forsyte ja Forsyte.

  Saamme ilmoittaa, että olemme määräystenne mukaisesti tänään
  henkilökohtaisesti lähettäneet haasteen vastaajalle ja
  kanssavastaajalle Richmondiin ja Robin Hilliin.

  Kunnioittaen

  Linkman ja Laver.»

Muutamia minuutteja Soames tuijotti tähän kirjeeseen.
Aina siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli antanut nämä
määräykset, hänen oli tehnyt mieli peruuttaa ne. Se oli niin
häpeällistä, sellainen julkinen häväistys! Todistus, mikäli hän
oli siitä kuullut, ei koskaan ollut tuntunut hänestä sitovalta,
ja jostakin syystä hän vähemmän ja vähemmän uskoi, että
nuo kaksi olivat menneet äärimmäisyyksiin. Mutta tämä tietysti
veisi heidät niihin, ja hän kärsi siitä ajatuksesta. Tuoko
mies saisi Irenen rakkauden, jota hän ei ollut onnistunut
voittamaan! Oliko jo liian myöhäistä? Nyt kun haaste oli antanut
heille ankaran varoituksen, oli hänellä kenties hallussaan se
vipusin, joka voisi pakottaa heidät erilleen. »Mutta jollen
toimi heti», ajatteli hän, »on jo liian myöhäistä, nyt kun he
ovat saaneet tämän haasteen. Minä lähden tapaamaan Jolyonia,
minä lähden.»

Ja sairaana hermojännityksestä hän lähetti hakemaan tuollaisen
»uusmuotisen» automobiilin. Voisi kestää kauan, ennenkuin hän
saisi käsiinsä tuon miehen, ja taivas tietää mitä päätöksiä he
saattoivat tehdä tällaisen iskun jälkeen! »Jos olisin
teatraalinen aasi», ajatteli hän, »ottaisin kai nyt mukaan
ratsupiiskan tai pistoolin tai jotakin sellaista!» Hän otti sen
sijaan pakan papereita, jotka koskivat juttua »Magentie — Wake»
aikoen lukea niitä matkalla. Hän ei edes avannut niitä, vaan
istui aivan joutilaana, vauhdin viskelemänä ja ravistamana,
huomaamatta, että hänen niskaansa veti ja että petroli tuoksui.
Hänen piti antaa tuon miehen asenteen olla ohjaajanaan,
pääasia oli pysyä levollisena!

Lontoo oli jo alkanut tyhjentää työväkeään, kun hän tuli
Putneyn sillalle, muurahaisjoukot olivat liikkumassa poispäin.
Mikä määrä muurahaisia, joitten kaikkien täytyi hankkia elatuksensa
ja pitää silmät auki tässä suuressa vilinässä! Kenties
ensimmäisen kerran elämässään Soames ajatteli: »_Minä_ voisin
hellittää, jos tahtoisin! Kukaan ei voisi koskea minuun, minä
napsauttaisin sormiani vain, eläisin niinkuin tahtoisin — nauttisin
elämästä!» Ei! Ihminen ei voinut elää niinkuin hän oli
elänyt ja sitten heittää kaiken sikseen — asettua Capuaan ja
tuhlata ansaitsemansa rahat ja maineen. Miehen elämä oli se
mitä hän omisti ja pyrki omistamaan. Vain hupsut ajattelivat
toisin — hupsut ja sosialistit ja vapaa-ajattelijat!

Auto ajoi jo huvilain ohi ja piti hyvää vauhtia. »Viisitoista
mailia tunnissa, luulisin!» arveli hän. »Tämä saa ihmiset
asumaan kaupungin ulkopuolella!» Ja hän ajatteli, mitä tämä
vaikuttaisi niihin Lontoon osiin, jotka hänen isänsä omisti —
hän itse ei ollut koskaan ryhtynyt tuohon lajiin rahansijoitusta,
pelaaja hänessä oli saanut tyydytyksensä taulukaupoista.
Ja auto kiiti eteenpäin, mäkeä alas Wimbledon Commonin ohi.
Tämä kohtaus! Varmaankaan ei viisikymmentäkaksi-vuotias mies,
jolla oli täysikasvuisia lapsia ja jonka tauluilla oli
ollut menestystä, rupeaisi kevytmieliseksi. »Hän ei tahdo
häväistä perhettä», ajatteli Soames, »hän piti isästään niinkuin
minä pidän omastani, ja he olivat veljekset. Tuo nainen on
tuhontuoja — mikä hänessä on? Minä en ole sitä koskaan
tietänyt.» Auto poikkesi valtatieltä, ajoi metsän reunaa, ja hän
kuuli myöhäisen käen kukkuvan, melkein ensimmäisen, minkä
oli kuullut sinä vuonna. Hän oli nyt melkein vastapäätä sitä
paikkaa, minkä hän alkuaan oli valinnut talolleen ja minkä
Bosinney oli niin muitta mutkitta hyljännyt oman valintansa
eduksi. Hän alkoi kuivata nenäliinalla kasvojaan ja käsiään
ja hengitti syvään pysyäkseen levollisena. »Pää selvänä»,
ajatteli hän, »pää selvänä!»

Auto kääntyi käytävälle, joka olisi voinut olla hänen omansa,
ja soiton ääni kaikui hänen korviinsa. Hän oli unohtanut, että
tuolla miehellä oli tyttäriä.

»Voin palata heti», sanoi hän kuljettajalle, »tai viipyä jonkin
aikaa.» Ja hän soitti kelloa.

Seuratessaan palvelustyttöä verhojen taakse sisempään halliin
hän tunsi helpotuksekseen, että tämän kohtauksen jännitystä
tulisi vähentämään June tai Holly, kumpi heistä nyt
mahtoi soittaa tuolla. Niinpä hän suureksi yllätyksekseen näki
Irenen pianon ääressä ja Jolyonin nojatuolissa kuuntelemassa.
Molemmat nousivat. Veri syöksähti Soamesin aivoihin, ja koko
hänen päätöksensä menetellä niin taikka näin oli tiessään.
Hänen kasvoiltaan irvisti talonpoikaisten esi-isien ilme — jurojen
rannikolla asuvien Forsytein, »Dosset Forsyten», tuolta
puolen.

»Hyvin kaunista!» sanoi hän.

Hän kuuli tuon miehen mutisevan:

»Tämä tuskin on oikea paikka — menemme työhuoneeseen,
jos suvaitset.» Ja he molemmat astuivat hänen edellään verhojen
raosta. Pienessä huoneessa, johon hän seurasi heitä,
Irene seisoi avoimen ikkunan ääressä ja »tuo mies» aivan hänen
lähellään suuren tuolin vieressä. Soames paukautti oven
kiinni jälkeensä — tuo ääni toi hänen mieleensä kaikkien
näiden vuosien takaa sen päivän, jolloin hän oli sulkenut oven
nuoren Jolyonin edessä — sulkenut oven siksi, että mies
sekaantui hänen asioihinsa.

»No niin», sanoi hän, »mitä voitte sanoa puolustukseksenne?»

Miehellä oli julkeatta hymyillä.

»Se, minkä tänään olemme saaneet, on riistänyt sinulta oikeuden
kysyä. Kuvittelen, että olet iloinen saadessasi kaulasi
kahleista vapaaksi.»

»Oh, niinkö luulet», sanoi Soames. »Tulin sanomaan teille
että haen hänestä eron, joka tulee teille molemmille olemaan
mahdollisimman häpeällinen, jollette vanno tästälähin pysyvänne
kokonaan erossa toisistanne.»

Hän ihmetteli puheensa vuolautta, sillä hänen mielensä oli
sekava ja kätensä vapisivat. Kumpikaan heistä ei vastannut,
mutta heidän kasvonsa näyttivät hänen silmissään melkein
ylenkatseellisilta.

»No niin», sanoi hän, »sinä — Irene?»

Irenen huulet liikahtivat, mutta Jolyon pani kätensä hänen
käsivarrelleen.

»Jätä hänet rauhaan!» sanoi Soames raivoissaan. »Irene, vannotko?»

»En.»

»Oh, ja entäs sinä?»

»Vielä vähemmin.»

»Te siis olette syyllisiä, oletteko?»

»Olemme syyllisiä.» Irene sen sanoi tuolla tyvenellä äänellään,
kasvoillaan tuo saavuttamattomuuden ilme, joka oli
niin usein tehnyt Soamesin melkein hulluksi, ja kokonaan
suunniltaan hän huusi:

»Sinä olet paholainen.»

»Mene ulos! Lähde tästä talosta, tai teen sinulle väkivaltaa.»
Tuo mies puhui väkivallasta! Tiesikö hän, kuinka vähältä
piti, ettei hänen omaa kurkkuaan kuristettu?

»Holhooja», sanoi hän, »joka kavaltaa hänelle uskottua
omaisuutta! Varas, joka vie serkkunsa vaimon!»

»Sano minua miksi tahdot. Sinä olet valinnut osuutesi, me
olemme valinneet omamme. Mene ulos!»

Jos Soamesilla olisi ollut ase mukanaan, olisi hän käyttänyt
sitä tänä hetkenä.

»Sinä saat sen vielä maksaa!» sanoi hän.

»Maksan ilomielin.»

Kun sen miehen poika, joka oli antanut hänelle pilkkanimen
»varakas mies» noin kuolettavan hävyttömästi käänsi hänen
puheensa, ei Soames voinut muuta kuin tuijottaa. Se oli
naurettavaa!

Siinä he olivat, jonkin salaperäisen voiman estäminä väkivallasta.
Ei mikään isku ollut mahdollinen, eikä Soames löytänyt
kyllin vahvoja sanoja. Hän ei kuitenkaan voinut, ei
osannut kääntyä ja lähteä pois. Hänen katseensa kiintyi
Irenen kasvoihin — viimeisen kerran hän nyt näki nuo
kohtalokkaat kasvot — viimeisen kerran, epäilemättä!

»Sinä», sanoi hän äkkiä, »minä toivon, että kohtelet häntä
niinkuin olet kohdellut minua — siinä kaikki.»

Hän näki Irenen hätkähtävän, ja mielessään tunne, joka
ei ollut kokonaan voitonriemua eikä kokonaan helpotusta hän
väänsi oven auki, kulki hallin läpi ja meni autoonsa. Hän lojui
tyynyillä silmät ummessa. Koskaan elämässään hän ei ollut
ollut niin lähellä murhaavaa väkivaltaisuutta, ei koskaan niin
kaukana siitä itsehillinnästä, joka oli hänen toinen luontonsa.
Hänellä oli tyhjyyden ja alastomuuden tunne, ikäänkuin
kaikki voima olisi lähtenyt hänestä — elämä olisi tarkoituksetonta,
uuvuttavaa pakkotyötä. Auringonvalo lämmitti häntä,
mutta hänen oli vilu. Äskeinen kohtaus oli jo haihtunut hänestä,
mitä oli tulossa, sitä hän ei voinut käsittää, hän ei voinut
tarttua mihinkään, ja hän oli peloissaan, ikäänkuin olisi käynyt
jyrkänteen reunalla, ikäänkuin yksikin ruuvin kierros
lisää olisi vienyt häneltä järjen. »Minä en sovi tällaiseen»,
ajatteli hän, »minä en saa — minä en sovi.» Auto kiiti eteenpäin,
ja puut, talot, ihmiset kulkivat ohi koneellisena jonona, vailla
mitään merkitystä. »Minun on hyvin kummallinen olla», ajatteli
hän, »minun pitää mennä turkkilaiseen kylpyyn. Minä —
minä olen ollut hyvin lähellä jotakin. Se ei kelpaa.» Auto
ajoi jo sillan yli, Fulham Roadia pitkin, puistoon.

»Hammamiin», sanoi Soames.

Omituista, että kuumuus oli niin virkistävää noin lämpimänä
kesäpäivänä! Kuumaan huoneeseen mennessään hän
tapasi George Forsyten, joka tuli ulos punaisena ja kiiltävänä.

»Halloo!» sanoi George, »mitä varten sinä treenaat? Ei sinussa
ole paljoakaan liikaa.»

Senkin narri! Soames kulki ohi vinosti hymyillen. Maatessaan
selällään ja hieroen ihoansa levottomana nähdäkseen
ensimmäiset hikoilun merkit hän ajatteli: »Naurakoot. Minä en
_tahdo_ tuntea mitään! Minä en voi kestää väkivaltaisia
tunteita! Ne eivät tee minulle hyvää!»




7. KESÄILTA


Soamesin lähdettyä vallitsi pienessä työhuoneessa kuolemanhiljaisuus.

»Kiitos tuosta hyvästä valheesta», sanoi Jolyon äkkiä. »Tulkaa
ulos — ilma täällä sisällä ei ole samanlaista kuin ennen.»

Nuo kaksi kulkivat vaieten pitkän, korkean etelämuurin
sivustaa, jonka suojassa viljeltiin persikkapuita. Vanha Jolyon
oli istuttanut muutamia kypressejä määrättyjen välimatkojen
päähän toisistaan tämän ruohoisen pengermän ja alenevan niityn
väliin, joka oli täynnä voikukkia ja valkeita päivänkakkaroita.
Kaksitoista vuotta ne olivat kasvaneet, kunnes niiden
tummat ääriviivat vaikuttivat kerrassaan italialaisilta. Linnut
rasahtelivat hiljaa märässä pensaikossa, pääskyset kiitivät
ohi, teräksensininen kiilto nopeilla pikku ruumiillaan, ruoho
jalan alla tuntui keväiseltä, sen vihreys uudistuneelta, ja
perhoset ajoivat takaa toinen toisiaan. Tuon kiduttavan
kohtauksen jälkeen tuntui luonnon rauha ihmeellisen vihlovalta.
Päivänpaahtaman muurin juurella oli kapea penkki resedaa ja
orvokkeja, ja mehiläisen ääni kuului matalana hyminänä, joka
säesti kaikkia muita ääniä — vasikastaan erotetun lehmän
ammuminen, käen kukunta jalavapuulta niityn perältä. Kuka
olisi uskonut, että heidän takanaan, kymmenen mailin
päässä, alkoi Lontoo — tuo Forsytein Lontoo, sen rikkaus, sen
kurjuus, sen lika ja melu, sen sinne tänne viskatut kiviset
kauneussaaret, sen harmaa meri tympeätä tiiltä ja sementtiä. Tuo
Lontoo, joka oli nähnyt Irenen varhaisen murhenäytelmän, ja
Jolyonin omat vaikeuksien päivät, tuo verkko, tuo
omistamisvaiston ruhtinaallinen verstas!

Ja heidän kävellessään Jolyon mietti noita sanoja: »Minä
toivon, että kohtelet häntä samoin kuin olet kohdellut minua.»
Se riippuisi hänestä itsestään. Voisiko hän luottaa itseensä?
Salliko luonto erään Forsyten olla tekemättä orjaa siitä mitä
hän jumaloi? Voitaisiinko kauneus uskoa hänelle! Vai saisiko
Irene olla vain vieras, joka tuli, kun tahtoi, oli omana
vain ohimenevät hetket ja palasi takaisin, kun itse halusi? »Me
olemme rosvojen sukukuntaa!» ajatteli Jolyon, »itaria ja ahnaita,
elämän paras kukka ei ole turvassa meidän luonamme.
Tulkoon Irene luokseni niinkuin tahtoo, kun tahtoo, ei
ollenkaan, jos ei tahdo. Minä tahdon olla vain hänen tukensa,
hänen turvapaikkansa, en koskaan — en koskaan hänen vankilansa!»

Irene oli hänen unensa kauneusrako. Pääsisikö hän nyt verhojen
läpi ja saavuttaisiko hänet? Oliko monien omaisuuslaatujen upea
vaate, tuo tiukka kudelma omistusvaistoa, joka
ympäröi pientä mustaa olentoa, joka oli hän ja oli Soames,
oliko se nyt jakautuva, niin että hän pääsisi saavuttamaan
unelmansa, löytäisi sieltä jotakin, joka ei kuulunut vain aisteille?
»Jospa», ajatteli hän, »ah, jospa vain osaisin tarttua kiinni
tuhoamatta!»

Mutta päivällisellä oli laadittava suunnitelmia. Tänä iltana
Irene menisi takaisin hotelliinsa, mutta huomenna Jolyon
veisi hänet mukanaan Lontooseen. Jolyonin piti antaa ohjeita
asianajajalleen — Jack Herringille. Ei sormeakaan kohotettaisi
oikeuden laillista kulkua vastaan. Vahingonkorvaukset,
tuomitsevat lausunnot, kulungit — yhdentekevää — menköön kaikki
läpi ensimmäisessä istunnossa, niin että Irene vihdoinkin
saisi kaulansa vapaaksi kahleista! Huomenna Jolyon
lähtisi tapaamaan Herringiä — he menisivät yhdessä tapaamaan
häntä. Ja sitten — ulkomaille, jotta ei jäisi mitään epäilyksen
sijaa, mitään todistusvaikeuksia, ulkomaille tekemään
Irenen lausumasta valheesta totta. Jolyon katsoi häneen ja
hänen jumaloivat silmänsä olivat näkevittään useampia kuin
yhden naisen istumassa siinä. Kauneuden henki, syvä, mystillinen,
yleismaailmallinen, jonka vanhat maalarit, Tizian,
Giorgione, Botticelli, olivat osanneet vangita ja siirtää
maalaamiensa naisten kasvoihin — tuo kiitävä kauneus näytti
painaneen leimansa Irenen otsaan, hiuksiin, huulille, silmiin.

»Ja tämä tulee olemaan minun!» ajatteli hän. »Se peloittaa
minua!»

Päivällisen jälkeen he menivät terassille juomaan kahvia.
He istuivat siinä kauan, kesäinen ilta oli niin ihana, ja he
katselivat sen hiljaista hämärtymistä. Oli vielä lämmin, ja ilma
tuoksui lehmusten kukilta — ne olivat varhaiset tänä kesänä.
Kaksi yölepakkoa lenteli edestakaisin aiheuttaen salaperäisen
heikkoa ääntä. Hän oli asettanut tuolit työhuoneen ikkunan
eteen, ja yöperhoset kiitivät kohti sieltä tulevaa himmeätä valoa.
Ei tuulenhenkäystäkään, ei kuiskaustakaan vanhassa
tammessa, joka oli kahdenkymmenen yardin päässä heistä.
Kuu nousi viidakon takaa melkein täytenä, ja molemmat valot
taistelivat vallasta, kunnes kuunvalo sai voiton ja muutti
koko puutarhan värityksen ja luonteen, hiipi terassin
laakakivelle, ehti heidän jalkoihinsa, muutti heidän kasvonsa.

»No nyt», sanoi Jolyon vihdoin, »olette kai jo kovin väsynyt,
meidän pitää lähteä. Tyttö saattaa teidät Hollyn huoneeseen.»
Ja hän soitti työhuoneen kelloa. Tyttö, joka tuli, ojensi hänelle
sähkösanoman. Hän katseli poistuvaa Ireneä ja ajatteli: »Tämän
on täytynyt tulla jo yli tunti sitten tai aikaisemmin, eikä
hän tuonut sitä meille! Siitä näkyy! No niin, pian meidät
hirtetään lampaan vuoksi!» Ja hän avasi sähkösanoman
ja luki:

»_Jolyon Forsyte_, Robin Hill. — Poikanne kuoli rauhallisesti
kesäkuun 20 p. Syvä osanottoni» — jokin hänelle tuntematon
nimi.

Hän pudotti sähkösanoman, pyörähti ympäri, seisoi liikkumattomana.
Kuu paistoi huoneeseen, yöperhonen lensi hänen
kasvoihinsa. Tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin hän ei ollut
melkein lakkaamatta ajatellut Jollya. Hän kulki kuin sokeana
ikkunaa kohti, törmäsi vanhaan nojatuoliin — isänsä tuoliin —
ja vaipui sen käsinojalle. Siinä hän istui kyyryssä, tuijottaen
yöhön. Sammua kuin kynttilänliekki, kaukana kotoa,
rakkaudesta, hänestä itsestään, ulkona pimeydessä! Hänen
poikansa! Pienestä piltistä saakka aina niin hyvä isälleen, niin
ystävällinen! Kaksikymmenvuotias ja kaatuu kuin ruoho —
muuttuu elottomaksi! »Minä en todella tuntenut häntä», ajatteli
Jolyon, »eikä hän tuntenut minua, mutta me rakastimme
toisiamme. Rakkaus vain merkitsee jotakin.»

Kuolla tuolla kaukana — yksinään — ikävöiden heitä —
kaivaten kotiin! Tämä tuntui hänen Forsyte-sydämestään
tuskallisemmalta, säälittävämmältä kuin itse kuolema. Ei mitään
turvaa, ei suojelusta, ei rakkautta viime hetkinä! Ja koko
tuo heimoustunne, joka oli juurtunut häneen niin syvälle,
rakkaus perheeseen ja oleellinen kiintymys omaan lihaan ja vereen,
joka vanhassa Jolyonissa oli ollut niin voimakas — joka oli
voimakas kaikissa Forsyteissa — kaikki tuo järkkyi, haavoittui,
syvästi kärsi pojan yksinäisen kuoleman johdosta. Paljon
parempi olisi hänen ollut kaatua taistelussa, ehtimättä
kaivata heitä, ehkä kutsua heitä luokseen kuumehoureissa!

Kuu oli nyt siirtynyt tammen taakse elähdyttäen puuta kummallisesti,
niin että se näytti katselevan häntä — tuo vanha
tammi, johon hänen poikansa oli niin mielellään kiivennyt ja
josta hän kerran oli pudonnut ja loukannut itsensä, mutta ei
itkenyt!

Ovi narisi. Hän näki Irenen tulevan sisään, ottavan sähkösanoman
lattialta ja lukevan sen. Hän kuuli hänen pukunsa
heikkoa kahinaa. Irene vaipui polvilleen hänen viereensä, ja
hän pakotti itsensä hymyilemään. Irene ojensi käsivartensa ja
veti hänen päänsä olkapäälleen. Irenen tuoksu ja lämpö piiritti
Jolyonin, Irenen läsnäolo täytti vähitellen koko hänen
olemuksensa.




8. JAMES ODOTTAA


Hikoiltuaan itsensä rauhalliseksi Soames söi päivällistä
Remove-klubissa ja käänsi sitten kasvonsa Park Lanea kohti.
Hänen isänsä oli viime aikoina voinut huonosti. Tämä oli
pidettävä salassa häneltä! Tähän hetkeen saakka hän ei ollut
koskaan tietänyt, kuinka paljon hänelle oli merkinnyt pelko
saattaa Jamesin harmaat hiukset murheella hautaan, kuinka
läheisessä yhteydessä se oli ollut hänen oman skandaalinpelkonsa
kanssa. Hellyys isää kohtaan, joka aina oli ollut syvä,
oli viime vuosina kasvanut sen tietoisuuden kera, että James
katsoi häntä vanhuutensa todelliseksi tueksi. Hänestä oli
säälittävää, että mies, joka kaiken ikänsä oli ollut niin
varovainen ja tehnyt niin paljon perheen nimen hyväksi — niin
että Forsyten nimi melkein merkitsi samaa kuin luja,
vakavarainen arvokkuus — saisi viime hetkinään nähdä sen kaikissa
sanomalehdissä. Tämä oli samaa kuin käden ojentaminen
Kuolemalle, tuolle Forsytein lopulliselle vihamiehelle. »Minun
pitää kertoa äidille», ajatteli hän, »ja kun asia tulee lehtiin,
täytyy meidän jotenkuten piilottaa ne häneltä. Hän tapaa
tuskin ketään.» Hän avasi oven avaimellaan ja aikoi nousta
portaita, kun kuuli liikettä toisen kerroksen pengermältä.
Äidin ääni sanoi:

»Kuulehan nyt, James, sinä vilustut. Miksi et voi odottaa
rauhassa?»

Isä vastasi:

»Odottaa? Minä odotan aina. Miksi hän ei tule sisään?»

»Voithan puhua hänen kanssaan huomisaamuna. Eihän
sinun tarvitse vakoilla häntä tässä pengermällä.»

»Hän menee omaan huoneeseensa, en ollenkaan sitä ihmettelisi.
Minä en osaa nukkua.»

»Tule nyt takaisin sänkyyn, James.»

»Hm! Minä voin kuolla ennen huomisaamua, ettäs tiedät!»

»Ei sinun tarvitse odottaa aamuun asti, minä tuon hänet
tänne. Älä viitsi hätäillä.»

»Niin sinä sanot — sinä olet aina niin varma asiastasi. Entä,
jos hän ei tule ollenkaan.»

»No niin, jos hän ei tule, et ainakaan saa häntä tulemaan
sillä, että seisot täällä yöpuvussasi odottamassa.»

Soames tuli esiin viimeisen käänteen takaa ja näki isänsä
pitkän hahmon ruskeaan, vanusisusteiseen silkkitakkiin
kietoutuneena nojaavan kaiteeseen. Valo lankesi hänen
hopeaiselle tukalleen ja poskiparralleen ympäröiden pään
jonkinlaisella sädekehällä.

»Tässä hän on», Soames kuuli hänen sanovan äänellä, joka
kuulosti loukkaantuneelta, ja äitinsä rauhoittavan vastauksen
makuuhuoneen ovelta.

»Sittenhän kaikki on hyvin. Tule sisään, minä harjaan tukkaasi.»
James ojensi laihan, koukkuisen sormen, joka kummallisesti
muistutti viittaavaa luurankoa, ja astui sisään makuuhuoneensa
ovesta.

»Mikähän nyt on?» ajatteli Soames. »Mitähän isä on saanut
päähänsä nyt?»

Isä istui pukeutumispöydän ääressä sivuttain peiliin, ja
Emily kuljetti hopeavartista harjaa hitaasti hänen tukkansa
läpi. Hän teki tätä useita kertoja päivässä, sillä se vaikutti
Jamesiin jotenkuten samoin kuin korvainvälin kihnuttaminen
kissaan.

»Siinä sinä olet!» sanoi James. »Minä olen odottanut.»
Soames siveli hänen olkaansa, otti pöydältä hopeaisen
kenkäkoukun ja tutki sen merkkiä.

»Isähän näyttää terveemmältä», sanoi hän.

James ravisti päätään.

»Minä tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Äitisi ei ole vielä
kuullut sitä.» Hän mainitsi Emilyn tietämättömyyden siitä, mitä
hän itse ei ollut kertonut hänelle, ikäänkuin se olisi ollut
loukkaus.

»Isäsi on ollut kovin juhlallinen kaiken iltaa. Minä en vain
tiedä, mistä on kysymys.» Harjojen heikko suihke jatkoi hänen
äänensä tyynnyttävää vaikutusta.

»Ei, _sinä_ et tiedä mitään», sanoi James. »Soames voi sen
sanoa minulle.» Ja luoden Poikaansa harmaat silmänsä, joissa
oli pingoittunut, huolestuttava katse, hän mutisi:

»Minä olen menossa, Soames. Tällä iällä en osaa sanoa.
Minä voin kuolla koska tahansa. Rahaa on paljon. Rachelilla ja
Cicelyllä ei ole lapsia, ja Val on sodassa — tuo hänen isänsä
ottaa irti kaiken mitä vain saa. Ja joku tulee ja sieppaa Imogenin
en ainakaan ihmettelisi.»

Soames kuunteli epämääräisesti — tämän kaiken hän oli
kuullut jo ennenkin. Harjat suihkivat.

»Siinäkö kaikki —!» sanoi Emily.

»Kaikki!» huusi James. »Se ei ole vielä mitään. Minä tulen
nyt pääasiaan.» Ja taaskin hänen silmänsä katsoivat säälittävän
pingoittuneina Soamesiin.

»Sinua se koskee, poikani», sanoi hän äkkiä. »Sinun pitäisi
ottaa avioero.»

Tämä sana juuri noilta huulilta tulleena oli melkein liikaa
Soamesin mielentyyneydelle. Hänen katseensa kiintyi nopeasti
kenkäkoukkuun, ja James kiirehti jatkamaan ikäänkuin
anteeksi pyytäen:

»Minä en tiedä, mitä hänestä on tullut — sanotaan, että hän
on ulkomailla. Setäsi Swithin ihaili häntä aikoinaan — hassu
mies.» (Tällä tavoin hän aina puhui kaksoisvelivainajastaan —
»lihavaksi ja laihaksi kaksoiseksi» oli heitä sanottu). Hän ei
kai kylläkään ole yksin, niin luulisin.» Ja lausuttuaan tämän
yhteenvedon kauneuden vaikutuksesta ihmisluontoon hän oli
vaiti, katsellen poikaansa silmin, jotka olivat epäilevät kuin
linnun. Myöskin Soames oli vaiti. Harja suihki.

»Anna olla, James! Soames tietää parhaiten. Se on hänen
asiansa.»

»Ah», sanoi James, ja sana tuli hyvin syvältä, »mutta
kysymyksessä on kaikki minun rahani ja kaikki hänen — kuka
ne saa? Ja kun hän kuolee, sammuu nimi.»

Soames asetti kenkäkoukun pukeutumispöydän pitseillä
koristetulle punaiselle silkkiliinalle.

»Nimi?» sanoi Emily. »Ovathan kaikki toiset Forsytet olemassa.»

»Ikäänkuin se auttaisi _minua_», mutisi James. »Minä joudun
hautaan eikä tänne jää ketään, jollei hän mene uusiin naimisiin.»

»Isä on aivan oikeassa», sanoi Soames levollisesti. »Minä
juuri haenkin eroa.»

Jamesin silmät melkein lensivät päästä.

»Mitä?» huusi hän. »Siinä sitä ollaan, kukaan ei kerro minulle
mitään.»

»No, mutta kuka olisi uskonut, että sinä haluat erota?» sanoi
Emily. »Rakas poikani, se on yllätys kaikkien näiden vuosien
jälkeen.»

»Siitä tulee skandaali», mutisi James ikäänkuin itsekseen,
»mutta minä en voi sitä auttaa. Älä harjaa niin kovaa. Koska
se tapahtuu?»

»Ennen pitkää lomaa, sitä ei vastusteta.»

Jamesin huulet liikkuivat salaisesti laskien. »Minä en ehdi
nähdä pojanpoikaani», mutisi hän.

Emily lakkasi harjaamasta. »Tietysti ehdit, James. Soames
toimii niin nopeasti kuin suinkin voi.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes James ojensi käsivartensa.

»Annappa kölninvettä», sanoi hän, pani pullon nenälleen ja
kurkotti otsansa siihen suuntaan, missä poika oli. Soames
kumartui suutelemaan otsaa juuri siihen paikkaan, missä tukka
alkoi. Huojennuksen värähdys näkyi Jamesin kasvoilla,
ikäänkuin levottomuuden pyörä hänen sisällään olisi seisahtunut.

»Minä menen vuoteeseen», sanoi hän. »Minä en tahdo nähdä
sanomalehtiä sitten. Ne ovat niin epäterveitä, mutta minä en
voi kiinnittää niihin huomiota, olen liian vanha.»

Kummallisen liikutettuna Soames kulki ovelle ja kuuli isänsä
sanovan:

»Hohhoh, minä olen väsynyt. Minä luen rukoukset sängyssä.»

Ja hänen äitinsä vastasi:

»Se on oikein, James, se onkin paljon mukavampaa.»




9. VAPAINA VERKOSTA


Forsyten juorupörssissä Jollyn kuolinilmoitus, joka oli
luettavana pitkässä sotilasluettelossa, herätti sekavia mielialoja.
Oli kummallista lukea, että Jolyon Forsyte (viides senniminen
suoraan alenevassa polvessa) oli kuollut tautiin ollessaan
palvelemassa maataan, eikä seurauksena ollut persoonallinen suru.
Se herätti vanhan kaunan hänen isäänsä kohtaan, joka oli
vetäytynyt syrjään suvusta. Sillä niin suuri oli vieläkin vanhan
Jolyonin arvo, että toiset Forsytet eivät koskaan oikein osanneet
tajuta, niinkuin olisi voinut luulla, että he itse juuri olivat
epäsäännöllisen elämän vuoksi erottaneet hänen jälkeläisensä
muusta suvusta. Uutinen tietenkin lisäsi mielenkiintoa ja
levottomuutta Valista, mutta Valin nimi oli kerta kaikkiaan
Dartie, niin että jos hän kaatuisi tai saisi Viktorian ristin, ei
se olisi aivan samaa kuin jos hänen nimensä olisi Forsyte.
Ei liioin Haymaneja kohdannut onnettomuus tai kunnia olisi
voinut olla todella tyydyttävää. Perheylpeys oli pettynyt.

Kuinka sitten pääsi liikkeelle huhu, että »jotakin hyvin
kauheata, kultaseni», oli tulossa, sitä ei osannut sanoa kukaan,
kaikkein vähimmin Soames, joka aina piti kaiken salassa.
Ehkä jotkut silmät olivat nähneet jutun »Forsyte — Forsyte ja
Forsyte» oikeusasiain luettelossa ja lisänneet tämän tietonsa
huhuun »Irene Pariisissa vaalean parran seurassa». Kenties
joillakin Park Lanen seinillä oli korvat. Tosiasia oli, että se
oli tiedossa että siitä kuiskailtiin vanhojen kesken,
keskusteltiin nuorten kesken että perheylpeys kohta oli
saava iskun.

Soames, joka tuli sunnuntaikäynnilleen Timothyn taloon
hän tuli siinä mielessä, että oikeusjutun päästyä tunnetuksi
hän ei enää voisi käydä täällä — tunsi tietoa ilmassa astuessaan
sisään. Kukaan ei tietenkään uskaltanut puhua siitä hänelle,
mutta kaikki muut saapuvilla olevat Forsytet pidättivät
henkeään, sillä he tiesivät, ettei mikään voisi estää Juley tätiä
saattamasta heitä kaikkia noloon asemaan. Täti katsoi niin
surkeana Soamesiin, hän katkaisi jo aloittamansa puheen niin
usein, että Hester täti pyysi anteeksi ja sanoi, että hänen piti
mennä hautomaan Timothyn silmää — siihen oli tulossa
naarannappi. Soames pysyi järkähtämättömänä, hieman
ylenkatseellisena, eikä viipynyt kauan. Hän lähti, tukahdutettu
kirous kalpeitten, hienosti hymyilevien huultensa takana.

Onneksi hänen mielenrauhalleen, jota lähenevä skandaali
julmasti jäyti, askarrutti häntä yötä päivää
toimestaluopumissuunnitelma — hän oli tullut tähän ankaraan
päätökseen. Tavata edelleen kaikkia noita ihmisiä, jotka
olivat tunteneet hänet »ovelana miehenä», viisaana
neuvonantajana — tämän jälkeen — ei!
Sitä ajatusta vastaan kapinoivat hänen tahdikkuutensa ja
ylpeytensä, jotka niin omituisesti, niin erottamattomasti
liittyivät hänessä juroon omistusvaistoon. Hän tahtoi
vetäytyä syrjään, elää yksityisihmisenä, jatkaa tauluostojaan,
saavuttaa suuren nimen kokeilijana — loppujen lopulta hänen
sydämensä oli enemmän kiintynyt tähän kuin oli koskaan
ollut lakiin. Tämän uuden päätöksen toteuttamiseksi hänen
oli nyt valmistauduttava sulattamaan liikkeensä johonkin
toiseen toiminimeen, ilman että ihmiset sitä tietäisivät, sillä se
kiihdyttäisi heidän uteliaisuuttaan ja saisi nöyryytyksen
luomaan varjonsa jo etukäteen. Hän oli tullut ajatelleeksi
toiminimeä Cuthcott, Holliday, Kingson, joista kaksi jo oli kuollut.
Koko nimi yhdistämisen jälkeen kuuluisi siis: Cuthcott,
Holliday, Kingson, Forsyte, Bustard ja Forsyte. Mutta kun oli
mietitty, kenellä vainajista vielä oli vaikutusta eläviin,
päätettiin, että toiminimi tulisi kuulumaan Cuthcott, Kingson ja
Forsyte, ja näistä olisi Kingson toimiva ja Soames nimellinen
osakas. Sillä luovuttaessaan nimensä, maineensa ja asiakaspiirinsä
Soames saisi huomattavan korvauksen.

Eräänä yönä, niinkuin sopikin miehelle, joka urassaan on
saapunut niin tärkeään kohtaan, hän teki laskelman omaisuudestaan,
ja otettuaan runsaasti huomioon sodan aiheuttamat
laskut hän havaitsi omistavansa noin sata kolmekymmentä
tuhatta puntaa. Isänsä kuoltua, mihin valitettavasti ei voinut
olla pitkä aika, hän saisi ainakin viisikymmentä tuhatta
lisää, ja hänen vuotuiset menonsa nousivat tätä nykyä tuskin
kahteentuhanteen. Seisoessaan siinä taulujensa keskellä hän
näki edessään tulevaisuuden täynnä kauppavoittoja, jotka
aiheuttaisi hänen harjaantunut kykynsä tietää enemmän kuin
muut ihmiset tiesivät. Myyden sen, mikä pian olisi laskussa,
pitäen sen, mikä vielä oli nousussa, ja viisaasti vaistoten
tulevaa makusuuntaa hän saavuttaisi ainutlaatuisen kokoelman,
joka hänen kuoltuaan siirtyisi valtiolle »Forsyten Säätiön»
nimellä.

Jos avioero menisi läpi, oli hän päättänyt, mihin suuntaan
menettelisi Madame Lamotten suhteen. Tällä oli, mikäli Soames
tiesi, vain yksi todellinen pyrkimys — päästä elämään koroillaan
lastenlastensa läheisyydessä Pariisissa. Soames ostaisi
Restaurant Bretagnen Madamen määräämällä hinnalla. Madame
saisi elää äitikuningattarena Pariisissa koroillaan, ja
pääomansa hän kyllä osaisi sijoittaa. (Ohimennen sanoen Soames
aikoi panna kykenevän ravintolanhoitajan hänen tilalleen
ja saada ravintolan tuottamaan hyvää korkoa rahoilleen. Sohossa
oli suuria mahdollisuuksia.) Annettelle hän lupaisi heti
viisitoista tuhatta, (joko tarkoituksella tai ilman) aivan saman
summan, minkä vanha Jolyon oli määrännyt »tuolle naiselle.»

Kirje Jolyonin asianajajalta hänen omalleen oli paljastanut
sen tosiseikan, että »nuo kaksi» olivat Italiassa. Ja ensin oli
asianmukaisesti annettu tilaisuus todeta, että he olivat ennen
lähtöään oleskelleet eräässä lontoolaisessa hotellissa. Asia oli
selvä kuin päivä ja tulisi ratkaistuksi puolessa tunnissa, mutta
sen puolituntisen aikana hän, Soames, kävisi helvetissä, ja sen
puolituntisen jälkeen kaikki Forsyte-nimiset tietäisivät, että
ruusun paras kukoistus oli mennyttä. Hän ei Shakespearen
tavoin kuvitellut, että muunnimiset ruusut tuoksuvat yhtä
suloisilta. Nimi oli omaisuutta, konkreettinen, tahraton osa
omaisuutta, ja sen arvo vähenisi nyt ainakin parikymmentä
prosenttia. Lukuunottamatta Rogeria, joka kerran oli kieltäytynyt
parlamenttiehdokkuudesta ja — oi, kohtalon ivaa! —
Jolyonia, joka pani taulujaan näytteille, ei Forsytein joukossa
ollut koskaan ollut ketään erikoisemmin huomattua. Mutta
juuri erikoisuuden puute oli nimen paras turva. Se oli yksityisnimi,
vahvasti yksilöllinen ja hänen omaa omaisuuttaan, tunkeilevat
sanomalehtimiehet eivät olleet toitottaneet sen mainetta
hyvässä eikä pahassa. Hän ja jokainen hänen perheensä
jäsen omisti sen kokonaan, terveesti, salaisesti, ilman muuta
sekaantumista julkisuuden taholta kuin minkä syntymä, naiminen
ja kuolema aiheuttavat. Ja näinä odotuksen viikkoina,
joiden aikana hän valmistui jättämään lakitieteen, hän sai
tuota samaista lakitiedettä kohtaan katkeran vastenmielisyyden,
niin syvästi häneen koski se seikka, että laki kohta tulisi
tekemään väkivaltaa hänen nimelleen, mihin tekoon hänen
taas oli pakko suostua siksi, että tahtoi jättää nimensä perinnöksi
laillisella tavalla. Koko jutun suunnaton epäoikeudenmukaisuus
kiihdytti hänet alituiseen, hillittyyn raivoon. Hän
ei ollut parempaa pyytänyt kuin saada viettää nuhteetonta
kotielämää, ja nyt hänen piti mennä todistajain aitioon kaikkien
näiden tyhjien, turhanpäiväisten vuosien jälkeen ja julistaa
kaikille, kuinka huonosti hän oli osannut pitää kiinni vaimostaan
— saada osakseen sääliä, naurua ja ylenkatsetta vertaisiltaan.
Kaikki oli ylösalaisin. Irenen ja tuon miehen olisi
pitänyt kärsiä, ja he — olivat Italiassa! Näinä päivinä laki,
jota hän oli niin uskollisesti palvellut, jota hän oli niin
kunnioittanut kaiken omaisuuden suojelijana, tuo laki näytti hänestä
perin viheliäiseltä. Mikä voi olla epäterveempää kuin se, että
miehen sanottiin omistavan vaimonsa ja kuitenkin häntä rangaistiin,
kun joku lainvastaisesti vei häneltä vaimon? Eikö
laki tietänyt, että nimi oli miehen kallein omaisuus ja että oli
paljon vaikeampaa esiintyä aisankannattajana kuin viettelijänä?
Hän suorastaan kadehti Jolyonilta sitä mainetta, että
tämä oli onnistunut siinä, missä Soames oli epäonnistunut. Vahingonkorvauskysymys niinikään vaivasi häntä. Hän olisi
tahtonut tuottaa tuolle miehelle kärsimystä, mutta hän muisti
serkkunsa sanat: »Maksan ilomielin», ja hänellä oli se epämukava
tunne, että korvausvaatimus tuottaisi kärsimystä hänelle
itselleen eikä Jolyonille. Hän vaistosi harmikseen, että Jolyon
miltei ilomielin maksaisi — tuo mieshän oli niin tuhlaavainen!
Sitäpaitsi ei käynyt vaatiminen korvausta. Vaatimus oli kuitenkin
asetettu melkein koneellisesti, ja mikäli hetki läheni,
alkoi Soames nähdä siinä uuden juonen tuon järjettömän ja
nurinkurisen lain taholta saattaa hänet naurunalaiseksi, niin
että ihmiset voisivat vilkuilla häneen ja sanoa: »Niin, tuo mies
sai hyvän hinnan vaimostaan!» Ja hän antoi asianajajalleen ohjeet
saattaa oikeuden tietoon, että rahat lahjoitettaisiin eräälle
langenneiden naisten kodille. Hän koetti kauan etsiä sopivaa
armeliaisuusmuotoa, mutta keksittyään tämän hän heräsi usein
öisin ja ajatteli: »Ei se käy, se on liian kaameata, se herättää
huomiota. Jotakin hiljaisempaa, aistikkaampaa.» Hän ei välittänyt
koirista, muuten hän olisi lahjoittanut sen niille, ja
epätoivoissaan — sillä hän ei ollut mikään asiantuntija
hyväntekeväisyyden alalla — hän päätti antaa rahat sokeille.
Se ei voisi olla sopimatonta, ja se saisi juryn määräämään
korvauksen korkeaksi.

Useita riitajuttuja oli pudonnut pois luettelosta, joka sattui
sinä kesänä olemaan poikkeuksellisen ohut, niin että hänen juttunsa
ehtisi käsiteltäväksi jo ennen elokuuta. Päivän lähestyessä oli
Winifred hänen ainoa lohdutuksensa. Winifred osoitti
toverillisuutta niinkuin vain se, joka itse on ollut myllyssä, ja
oli Soamesin ainoa »uskottu nainen», hän kun tiesi, ettei Winifred
ainakaan Dartielle uskoisi tällaisia asioita. Tuo lurjus
olisi vain liiankin iloinen! Heinäkuun lopulla, viimeisenä
iltapäivänä ennen jutun käsittelyä Soames meni tapaamaan sisartaan.
He eivät olleet voineet lähteä kaupungista tänä kesänä,
sillä Dartie oli jo tuhlannut kesänviettorahat, eikä Winifred
uskaltanut mennä pyytämään isältään enempää rahaa tänä
aikana, jolloin hän odotti, että hänelle ei kerrottaisi mitään
tuosta Soamesin asiasta.

Soames tapasi Winifredin kirjettä lukemasta.

»Onko se Valilta?» kysyi Soames synkkänä. »Mitä hänelle kuuluu?»

»Hän sanoo menneensä naimisiin», sanoi Winifred.

»Kenen kanssa, taivaan tähden?»

Winifred katsoi häneen.

»Holly Forsyten, Jolyonin tyttären.»

»Mitä?»

»Hän sai erikoisluvan ja he menivät naimisiin. Minä en edes
tietänyt, että he olivat tuttuja. Noloa, eikö totta?»

Soames naurahti kuullessaan tuon luonteenomaisen lievän sanan.

»Noloa tosiaan! No niin, minä en luule, että he kuulevat tästä
ennenkuin palaavat kotiin. Heidän olisi parempi jäädä sinne.
Tuo mies antaa tytölle rahaa.»

»Mutta minä tahdon Valin takaisin», sanoi Winifred melkein
surkeana. »Minä kaipaan häntä, ja hän auttaisi minua kestämään.»

»Minä ymmärrän», mutisi Soames. »Kuinka Dartie nyt käyttäytyy?»

»Pahemminkin voisi olla, mutta rahaa tarvitaan aina. Tahtoisitko
että tulen oikeuteen huomenna, Soames?»

Soames ojensi kätensä hakien hänen kättään. Tuo liike
ilmaisi siinä määrin hänen yksinäisyyttään, että sisar pusersi
kättä molempien omiensa välissä.

»Älä välitä, poikaseni! Sinun on niin paljon parempi olla
sitten, kun se on ohi.»

»Minä en tiedä mitä pahaa olen tehnyt», sanoi Soames käheästi
»En ole koskaan käsittänyt. Kaikki on ylösalaisin.
Minä pidin hänestä, olen aina pitänyt.»

Winifred näki veripisaran ilmaantuvan hänen huulilleen ja
oli syvästi järkytetty.

»Tietysti asia on kaiken aikaa ollut _liian_ paha hänen taholtaan»
sanoi hän. »Mutta kuinka meidän on suhtauduttava tähän Valin
avioliittoon, Soames? Minä en tiedä, mitä kirjoittaisin hänelle
asiain näin ollen. Sinä olet nähnyt tuon lapsen.
Onko hän kaunis?»

»On, hän on kaunis», sanoi Soames. »Tumma — hieno kylläkin»

»Se ei kuulu pahalta», ajatteli Winifred. »Jolyonilla oli tyyliä.»

»On tämäkin vyyhti», sanoi hän. »Mitä isä sanoo?»

»Sitä ei saa sanoa hänelle», sanoi Soames. »Sota päättyy nyt
pian, luulen, että sinun on parempi antaa Valin jäädä sinne
maanviljelijäksi.»

Se merkitsi samaa, kuin että sisarenpoika oli mennyttä.

»Minä en ole sanonut Montylle», mutisi Winifred toivottomana.

Asia tuli esille seuraavana päivänä ennen puoltapaivaa ja oli
ratkaistu vähän yli puolessa tunnissa. Soames, joka esiintyi
todistajain aitiossa kalpeana, hienona, silmät surullisina, oli
kärsinyt etukäteen niin paljon, että hän suhtautui kaikkeen
nyt kuin kuollut. Samana hetkenä, jolloin päätös oli lausuttu,
hän lähti salista.

Vielä neljä tuntia siihen, jolloin hänestä tulisi
sanomalehtiyleisön omaisuutta! »Asianajajan avioerojuttu!» Ynseä, juro
viha tuli nyt tuon kuolleen tunteen tilalle. »Kirottuja olkoot
he kaikki», ajatteli hän. »Minä en pakene. Minä olen aivan
kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja Fleet Streetin ja Ludgate
Hillin menehdyttävässä kuumuudessa hän käveli koko matkan
City Clubiin, lounasti ja palasi toimistoonsa. Siellä hän
työskenteli tylsänä koko iltapäivän.

Lähtiessään toimistosta hän näki, että konttoriapulaiset tiesivät,
ja vastasi heidän vaistomaisiin silmäyksiinsä katseella,
joka oli niin ivallinen, että he viipymättä vetäytyivät pois.
St. Paulin edustalla hän pysähtyi ostamaan kaikkein hienoimman
iltalehden. Oli, siinä se oli! »Tunnetun asianajajan avioerojuttu.
Serkku kanssavastaajana. Vahingonkorvaus lahjoitettu sokeille.»
Niin, nyt he olivat panneet sen lehtiin! Joka
vastaantulijasta hän ajatteli: »Jokohan tiedät?» Ja äkkiä hänen
tuli kummallinen olla, ikäänkuin jokin hänen päässään
menisi ympäri.

Mitä tämä oli? Se oli saamaisillaan voiton hänestä! Mutta
hän ei saanut antautua! Hän tulisi sairaaksi. Hän ei saanut
ajatella! Hän lähtisi joelle soutelemaan ja kalastamaan. »Minä
en aio mennä vuoteeseen», ajatteli hän.

Hänen mieleensä välähti, että hänellä oli jotakin tärkeätä
tehtävää, ennenkuin lähtisi kaupungista. Madame Lamotte!
Hänen piti selittää tälle asiain lainmukainen meno. Kuusi
kuukautta vielä ennenkuin hän olisi todella vapaa! Hän ei
vain olisi tahtonut tavata Annettea! Ja hän kosketti kädellä
päälakeaan — se oli hyvin kuuma.

Hän oikaisi Covent Gardenin kautta. Tänä tukahduttavana
heinäkuun päivänä vaivasi vanhan torin hylkyjäteilma häntä,
ja Soho näytti enemmän kuin koskaan kehnouden epäkauniilta
kodilta. Vain Restaurant Bretagne, joka oli siisti ja
sirosti maalattu sinisine puuastioineen ja pienine laakeripuineen,
omasi eristettyä ja ranskalaistunutta itsekunnioitusta.
Oli hiljainen tunti liikenteessä, ja kalpeat, sievät tarjoilijattaret
kattoivat pieniä päivällispöytiä. Soames meni suoraan
yksityispuolelle. Pettymyksekseen hän kuuli Annetten
vastaavan koputukseen. Hänkin näytti kalpealta ja kuumuuden
uuvuttamalta.

»Te olette käynyt vallan vieraaksi», sanoi hän väsyneesti.
Soames hymyili.

»Sitä en tahtoisi, mutta minulla on ollut kiire. Missä äitinne
on, Annette? Minulla on hänelle uutisia.»

»Äiti ei ole kotona.»

Soamesista näytti, että tyttö katsoi häneen omituisesti. Minkä
verran hän tiesi? Mitä äiti oli kertonut hänelle? Vaivalloinen
yritys saada tuota selville aiheutti hälyttävän tunteen hänen
päässään. Hän tarttui pöydän reunaan ja näki himmeästi
Annetten tulevan luokseen, silmät hämmästyksestä kirkkaina
Hän sulki silmänsä ja sanoi:

»Ei se mitään ole. Olen kai saanut liikaa aurinkoa.» Aurinkoa!
Pimeyttä hän oli saanut liikaa! Kun himmeys silmistä katosi
ja Soames avasi silmänsä, katsoi Annette häneen. Mikä
tutkimaton ja kumma ilme kaksikymmenvuotiaalle tytölle!

»Voitteko jo paremmin?»

»Ei se mitään ollut», sanoi Soames. Vaisto sanoi hänelle
että Annetten edessä hänen ei auttanut esiintyä heikkona —
ikä oli jo ilmankin kyllin suuri haitta. Tahdon voima oli
hänen vahvin puolensa Annetteen nähden, hän oli viime
kuukausina menettänyt maaperää päättämättömyytensä vuoksi —
nyt hänellä ei enää ollut varaa menettää. Hän nousi ja
sanoi:

»Minä kirjoitan äidillenne. Lähden talooni jokivarrelle viettämään
pitkää loma-aikaa. Tahtoisin, että molemmat tulisitte
sinne pitkäksi ajaksi. Siellä on paras aika nyt. Tulettehan,
eikö niin?»

»Siitä tulee hurmaavaa.» Ranskalainen »r» surisi sievästi,
mutta innostus puuttui. Ja Soames lisäsi melkein surullisesti.

»Tekin kärsitte kuumuudesta, Annette, eikö niin? Teidän on
hyvä päästä joelle. Hyvää yötä.» Annette keinahti eteenpäin.
Hänen eleessään oli melkein omantunnon vaivaa.

»Voitteko jo lähteä? Tarjoanko teille kupin kahvia.»

»Ei kiitos», sanoi Soames lujasti. »Antakaa minulle kätenne.»

Hän ojensi kätensä, ja Soames nosti sen huulilleen. Kun hän
katsahti ylös, oli tytön kasvoilla taaskin tuo kummallinen ilme.
»Minä en osaa sanoa», ajatteli hän mennessään ulos, »mutta
paras, että en ajattele — en murehdi.»

Mutta hän murehti kuitenkin kulkiessaan kohti Pall Mallia.
Hän oli englantilainen, eri uskontoa kuin Annette, keski-ikäinen,
kotoisen murhenäytelmän arpeuttama — mitä annettavaa
hänellä oli? Vain rikkautta, yhteiskunnallista asemaa, vapautta
työstä, ihailua! Se oli paljon, mutta oliko se riittävästi
kauniille kaksikymmenvuotiaalle tytölle? Hän tunsi Annettea
niin vähän. Hän sitäpaitsi omituisesti pelkäsi Annetten ja
hänen äitinsä ranskalaista luontoa. He tiesivät niin hyvin, mitä
tahtoivat. He olivat melkein Forsyteja. He eivät koskaan
tarttuisi varjoon ja päästäisi käsistään itse asiaa!

Hirmuinen ponnistus, minkä pienen kirjelipun kirjoittaminen
klubissa maksoi hänelle, oli niinikään varoituksena ja osoitti,
että hän oli tullut mahdollisuuksien rajalle.

  »Paras Rouva, (kirjoitti hän),

  Mukaanliitetystä sanomalehtileikkeestä näette, että olen tänään
  saanut hakemani avioeron. Englannin lain mukaan en kuitenkaan ole
  vapaa menemään uusiin naimisiin ennenkuin kuusi kuukautta
  päätöksen jälkeen. Toistaiseksi voin vain pyytää, että saisin
  kunnian tulla katsotuksi tyttärenne kosijaksi muotojen mukaan.
  Kirjoitan parin päivän päästä uudestaan ja pyydän teitä molempia
  tulemaan talooni joen varrelle.

  Vilpittömästi Teidän

  Soames Forsyte.»

Suljettuaan kirjeen ja pantuaan sen postiin hän meni
ruokahuoneeseen. Kolme lusikallista soppaa sai hänet ymmärtämään,
että hän ei voinut syödä, ja lähetettyään noutamaan ajurin hän
ajoi Paddingtonin asemalle ja lähti ensimmäisellä junalla
Readingiin. Hän ehti kotiinsa juuri kun aurinko laski
ja meni kävelemään tielle. Ilma oli tulvillaan hänen
kukkapenkkiensä neilikantuoksua. Hiipivä kylmyys nousi joelta.

Lepo — rauha! Antakaa poloisen miehen levätä! Älkööt
suru ja häpeä ja suuttumus lepattako ilkeitten yölintujen tavoin
hänen päässään! Kuin kyyhkyt, jotka torkkuvat lakoissaan
kuin metsien turkkieläimet joen toisella rannalla ja yksinkertaiset
ihmiset mökeissään, kuin puut ja joki itse, joka hämärässä
vaaleni nopeasti, kuin tummuva ruiskukanvärinen taivas, jolle
tähdet syttyivät — antakaa hänen vapautua itsestään ja levätä!




10. AIKAKAUDEN LOPPU


Soames ja Annette menivät naimisiin Pariisissa tammikuun
viimeisenä päivänä vuonna 1901, niin täydellisen hiljaisesti,
ettei edes Emilylle puhuttu ennenkuin kaikki oli tapahtunut.
Vihkiäisten jälkeisenä päivänä Soames vei vaimonsa tuollaiseen
hiljaiseen lontoolaishotelliin, missä suuremmilla kustannuksilla
saadaan pienemmät tulokset kuin missään muualla
taivaan alla. Annetten parhaisiin pariisilaispukuihin verhottu
kauneus tuotti Soamesille enemmän tyydytystä kuin jos hän
olisi onnistunut hankkimaan virheettömän posliiniesineen, jalokiven
tai taulun, ja hän odotti hetkeä, jolloin hän voisi esitellä
vaimonsa Park Lanessa, Green Streetillä ja Timothyn talossa.

Jos joku olisi näinä päivinä kysynyt häneltä: »Näin meidän
kesken — oletko rakastunut tuohon tyttöön?» olisi hän vastannut:
»Rakastunut? Rakastunut? Mitä on rakkaus? Jos
tahdot kysyä, onko tunteeni häntä kohtaan sama kuin Ireneä
kohtaan noina vanhoina aikoina, jolloin olin tutustunut häneen
eikä hän aikonut ottaa minua, kun huokailin ja ikävöin
häntä enkä saanut lepoa hetkeksikään ennenkuin hän oli suostunut
— ei! Jos tahdot kysyä, ihailenko hänen nuoruuttaan ja
kauneuttaan, värähtävätkö aistini hiukan, kun näen hänen
liikkuvan lähelläni — kyllä! Luulenko, että hän tulee sopimaan
minulle, olemaan kunniallinen vaimo ja lasteni hyvä äiti —
taaskin: kyllä! Mitä muuta tarvitsen, ja mitä muuta kolme
neljännestä naimisissaolevista naisista saa miehiltään?» Ja
jos kyselijä olisi jatkanut tutkimustaan: »Entä oliko sinusta
oikein houkutella tämä tyttö omaksesi koko eliniäksi, jollet ole
todella koskettanut hänen sydäntään?» niin hän olisi vastannut:
»Ranskalaiset suhtautuvat noihin asioihin toisin kuin me.
Heille avioliitto merkitsee vakiintunutta asemaa ja lapsia, enkä
omien kokemusteni mukaan ollenkaan mene sanomaan, etteikö
heidän kantansa olisi järkevin. Minä en tällä kertaa odota
enempää kuin voin saada tai hän voi antaa. Vuosien jälkeen
en hämmästy, vaikka saisinkin hänestä vaikeuksia, mutta sitten
olen jo vanha ja minulla on lapsia. Minä ummistan silmäni.
Minulla on ollut suuri intohimoni, hänen on kenties tulossa
— en usko, että se tulee kohdistumaan minuun. Tarjoan
hänelle aika paljon enkä pyydä korvaukseksi suuriakaan, paitsi
lapsia tai ainakin yhden pojan. Mutta yhdestä asiasta olen
varma — hän on hyvin järkevä!»

Ja jos kyselijä yhä tyydyttämättömänä olisi jatkanut: »Etkö
siis odota tästä avioliitosta henkistä yhteyttä?» olisi Soames
hymyillyt vinoa hymyään ja vastannut: »Sen asian laita olkoon
miten tahansa. Jos minä saan tyydytystä aisteilleni, jälkeläisiä,
jotka jatkavat omaa itseäni, hyvää aistia ja hyvää mielialaa
talooni, en voi muuta pyytää tällä iällä. Ei ole luultavaa,
että poikkean tieltäni tavoitellakseni jotakin kaukaista tunnehymistystä.» Ja siihen olisi tahdikkaan kyselijän pitänyt
lopettaa tiedustelunsa.

Kuningatar oli kuollut, ja maapallon suurimman kaupungin
ilma oli harmaa vuodattamattomista kyynelistä. Turkkitakissa,
silinteri päässä, turkiksiin puettu Annette vierellään,
Soames kulki Park Lanen poikki hautajaisten aamuna, kohti
Hyde Parkin aitausta. Vaikka yleiset asiat eivät muuten
liikuttaneet häntä paljoakaan, tehosi hänen mielikuvitukseensa
tämä suurenmoisen symbolinen tapaus, tämä pitkän, rikkaan
aikakauden yhteenveto. Vuonna 1837, jolloin kuningatar nousi
valtaistuimelle, rakensi »Dosset Forsyte» vielä taloja Lontoon
rumentamiseksi, ja James, kaksikymmentäkuusivuotias nuorukainen,
oli juuri laskemassa lakimiesuransa perustuksia. Postivaunut
hoitivat vielä liikennettä, miehet käyttivät korkeita
kaularöyhelöitä, ajoivat viiksensä, söivät ostereita pytyistä,
liveripukuiset palvelijat seisoivat vaunujen takaistuimella,
naiset sanoivat: »Kas tässä», eikä heillä ollut omaisuutta, hyvät
tavat vallitsivat maassa, ja köyhät asuivat sikoläteissä,
onnettomia piruparkoja hirtettiin pienistä rikoksista, ja Dickens
oli vasta juuri alkanut kirjoittaa. Melkein kaksi sukupolvea
oli kulkenut ohi sitten sen ajan — tuli höyrylaivoja, raitiovaunuja,
sähkölennätin, polkupyöriä, sähkövalo, puhelin ja nyt
näitä automobiileja — rikkaus oli kasvanut niin suureksi, että
kahdeksan prosenttia oli vaihtunut kolmeksi, ja Forsyteja oli
tuhansittain! Siveyskäsitteet olivat muuttuneet, tavat olivat
muuttuneet, ihmisistä oli tullut apinain jälkeläisiä, Jumalasta
oli tullut Mammona — niin kunnianarvoisa Mammona, että se
kykeni pettämään itsensäkin. Kuusikymmentäneljä vuotta
oli suosinut omaisuutta ja luonut ylemmän keskiluokan, tukenut,
höylännyt, ja kiillottanut sitä kunnes sitä tavoiltaan,
moraaliltaan, puheiltaan, ulkoasultaan, vaateparreltaan, sielultaan
tuskin saattoi erottaa aatelistosta. Aikakausi, joka oli
kullannut yksilöllisen vapauden siinä määrin, että jos miehellä
oli rahaa, hän oli vapaa sekä lain edessä että tosiasiallisesti, ja
jos hänellä ei ollut rahaa, hän oli vapaa lain edessä, mutta ei
tosiasiallisesti. Aikakausi, joka oli kanonisoinut tekopyhyyden,
niin että kunnialliselta näyttäminen oli samaa kuin kunniallisuus.
Suuri aikakausi, jonka muuttava vaikutus ei ollut säästänyt mitään
paitsi ihmisluontoa ja maailmankaikkeutta.

Ja Lontoo, tämän aikakauden lempilapsi, purki asukkaitaan
joka aukosta Hyde Parkiin, tähän viktorialaisuuden sydämeen,
Forsytein onnelliseen metsästyspuistoon, näkemään aikakauden
lähtöä. Harmaan taivaan alla, jonka tihkusade oli
juuri lakannut, tungeksi tumma ihmispaljous katsomassa näytöstä.
»Hyvä vanha kuningatar», rikas vuosista ja hyveistä, oli
viimeisen kerran luopunut eristyksestään ja tarjonnut Lontoolle
vapaapäivän. Hounsditch, Acton, Ealing, Hampstead,
Islington ja Bethnal Green, edelleen Hackney, Hornsey, Leytonstone,
Battersea ja Fulham sekä nuo vihreät laitumet, joilla
Forsytet kukoistavat — Mayfair ja Kensington, St. James ja
Belgravia, Bayswater ja Chelsea ja Regents Park — kaikki
Lontoon osat olivat lähettäneet asukkaansa kaduille, joita
pitkin kuolema kohta tulisi kulkemaan tumman loiston ja
prameuden ympäröimänä. Koskaan enää ei kukaan kuningatar
hallitsisi niin kauan, eivätkä ihmiset rahansa edestä saisi nähdä
niin paljon historiaa haudattavan samalla kertaa. Sääli, että
sota vain jatkui, niin että Voiton seppelettä ei voitu laskea
Viktorian arkulle! Kaikki muu mahdollinen oli saattamassa
häntä ja kunnioittamassa hänen muistoaan — sotilaat, merimiehet,
ulkomaalaiset ruhtinaat, liput puolitangossaan, kirkonkellojen
soitto, ja ennen kaikkea tuo aaltoileva, suuri
tummapukuinen ihmispaljous, jossa siellä täällä säädetyn surupuvun
alla kenties oli vilpitöntä surua sydämen pohjalla. Itse
asiassa enemmän kuin kuningatar oli menossa lepoonsa, nainen,
joka oli uljaasti kantanut surunsa, elänyt hyvin ja viisaasti
oman ymmärryksensä mukaan.

Puiston kaidetta vastassa, keskellä väkijoukkoa, seisoi Soames,
käsi Annetten käsipuolessa. Niin, kokonainen aikakausi
teki lähtöään! Nuo ammattiyhdistykset, työläisedustajat
Alahuoneessa, mannermaalta tuotu kirjallisuus, ja jokin sanoin
selittämätön yleisessä suhtautumisessa kaikkeen — ne olivat
suuresti muuttaneet oloja. Soames muisti väkijoukon Mafekingin
iltana ja Georgen sanat: »He ovat kaikki sosialisteja, he
tahtovat omaisuuttamme.» Kuten James, ei Soameskaan tietänyt
— ei osannut sanoa — kun tuo Edward nyt oli valtaistuimella!
Niin turvallista ei tulisi enää koskaan kuin hyvän
vanhan Viccyn aikana. Hän painoi suonenvedontapaisesti
nuoren vaimonsa käsivartta. Siinä ainakin oli jotakin
kouriintuntuvasti omaa, kotoisesti taattua vihdoin taaskin, jotakin
joka teki omaisuuden omistamisen arvoiseksi — jotakin todellista
taas kerran. Lujasti painautuneena häneen ja koettaen
torjua toisia Soames oli tyytyväinen. Väkijoukko tunkeili heidän
ympärillään, söi voileipiä ja pudotteli murusia, vaahteroihin
kiivenneet pojat elämöivät kuin apinat, heittelivät oksia ja
appelsiininkuoria. Oli jo ohi määräajan, heidän olisi pitänyt
tulla pian! Ja äkkiä, vähän heidän takanaan vasemmalla,
hän näki pitkähkön miehen, jolla oli pehmeä hattu ja lyhyt,
harmahtava parta, ja pitkähkön naisen, jolla oli pyöreä nahkalakki
ja harso. Jolyon ja Irene, puhuen ja hymyillen toisilleen,
lähellä toisiaan niinkuin Annette ja hän itse! He eivät olleet
nähneet häntä, ja Soames katseli noita kahta salaa, hyvin omituinen
tunne rinnassaan. He näyttivät onnellisilta! Mitä varten he
olivat tulleet tänne — nuo pääsemättömän lainvastaiset
oliot, nuo viktorialaisten ihanteitten uhmaajat? Mitä syytä
heillä oli tulla tähän väkijoukkoon? Molemmat kahdesti
yhteiskunnan karkoittamia siveysrikkomuksen vuoksi — kerskuen
luultavasti rakkaudestaan ja kevytmielisyydestään! Hän
katseli heitä kuin lumottuna, vieläpä myönsi vastahakoisesti,
käsi Annetten käsipuolessa, että — että hän — Irene —. Ei,
hän ei tahtonut myöntää sitä, ja hän käänsi katseensa pois.
Hän ei tahtonut nähdä heitä ja antaa vanhan katkeruuden,
vanhan kaipuun herätä rinnassaan! Ja sitten Annette kääntyi
häneen ja sanoi: »Nuo kaksi tuolla varmaan tuntevat sinut,
Soames. Keitä he ovat?»

Soames kääntyi nirpistäen nenäänsä.

»Ketkä kaksi?»

»Nuo tuolla, sinä näet heidät, he lähtevät juuri pois. He
tuntevat sinut.»

»Ei», vastasi Soames, »erehdys, rakkaani!»

»Kauniit kasvot! Ja kuinka hän kävelee! _Elle est très distinguée!_»

Soames kääntyi nyt katsomaan. Hänen elämäänsä, hänen
elämästään oli Irene astunut juuri noin — keinuvana ja suorana,
etäisenä, saavuttamattomana, aina välttäen kaikkea
kosketusta sielunsa kanssa! Soames kääntyi äkkiä pois tuosta
etenevästä menneisyyden näystä.

»Pidä varasi nyt», sanoi hän, »he tulevat!»

Mutta seisoessaan siinä Annetten käsipuolessa, näennäisesti
innostuneena ruumissaaton alkupään katselemisesta, häntä
värisytti tunne, että hän aina kaipasi jotakin, ja hän valitti
vaistomaisesti, ettei voinut saada heitä molempia.

Hitaasti läheni soitto ja askelten kaiku, kunnes pitkä, hiljainen
kulkue oli ehtinyt puiston porttien sisäpuolelle. Hän
kuuli Annetten kuiskaavan: »Kuinka surullista ja kuinka kaunista!»
tunsi hänen kätensä puserruksen, kun hän kurkottautui
varpailleen, ja joukon liikutus tarttui häneen. Siinä se oli
— kuningattaren ruumisvaunu, koko aikakauden kirstu hitaasti
kulkemassa ohi! Ja sen edetessä kuului katselijain pitkästä
rivistä hiljaista voihketta, ääntä sellaista, jota Soames
ei koskaan ollut kuullut, niin itsetiedotonta, alkuperäistä, syvää
ja villiä, ettei hän eivätkä muutkaan tietäneet, olivatko he
yhtyneet siihen. Kummallista ääntä tosiaankin. Aikakauden
kunnianosoitus omalle kuolemalleen... Ah! Ah!... Ote elämään
oli hellinnyt. Se mikä oli näyttänyt ikuiselta, oli poissa!
Kuningatar — Jumala siunatkoon häntä!

Voihke eteni ruumisvaunujen mukana, niinkuin kulovalkea
etenee ruoholla kapeaa viivaa pitkin, se seurasi vaunuja maili
maililta kautta taajan väkijoukon. Se oli inhimillistä ääntä
eikä kuitenkaan inhimillistä, sillä se lähti animaalisesta
alitajunnasta, syvästä kaikkeuden kuoleman ja muuttumisen
tunnosta. Kukaan meistä — kukaan meistä ei voi kestää
ikuisesti!

Sitä seurasi lyhyt — hyvin lyhyt — hiljaisuus, kunnes kielet
joutuivat käyntiin, innokkaina päästäkseen taas näytelmän
juoneen kiinni. Soames viipyi juuri sen verran, että Annette
olisi tyytyväinen, ja vei hänet sitten puistosta pois, lounaalle
isänsä luo Park Laneen...

James oli viettänyt aamun katselemalla ulos makuuhuoneensa
ikkunasta. Viimeinen näytelmä, jonka hän näkisi —
viimeinen niin monista! Kuningatar oli siis poissa! Niinpä niin,
hän olikin jo vanha nainen. Swithin ja hän olivat olleet katsomassa
kruunausta — silloin kuningatar oli tuollainen hento
tytönhuippana, ei Imogeninkaan ikäinen! Hän oli viime aikoina
kovasti lihonnut. Jolyon ja hän olivat nähneet, kun hänet
vihittiin tuon saksalaisen miehen kanssa — josta sitten ennen
kuolemaansa olikin tullut oikein kelvollinen mies ja joka oli
jättänyt jälkeensä tuon pojan. Ja hän muisti, kuinka hänen
veljiensä ja vanhojen ystäviensä seuroissa monena iltana tuon
pojan nuoruusvuosina oli ravistettu päätä viinilasien ja pähkinäin
ääressä. Ja nyt hän oli noussut valtaistuimelle. Sanottiin,
että hän oli vakiintunut nyt — James ei tietänyt — ei osannut
sanoa! Kyllä se mies vieläkin antaisi rahan virrata — hän ei
ihmettelisi. Kylläpä tuolla ulkona oli väkeä! Ei siitä tuntunut
olevan niin kovinkaan pitkä aika, kun Swithin ja hän olivat
seisoneet väkijoukossa Westminster Abbeyn edustalla kruunausta
katsomassa, ja Swithin oli perästäpäin vienyt hänet
Cremorneen — sellainen hurjistelija aina, tuo Swithin! Ei,
siitä ei tuntunut olevan paljon sen pitempi aika kuin Riemuvuodestakaan, jolloin Roger ja hän yksissä tuumin olivat vuokranneet parvekkeen Piccadillyn varrelta. Jolyon, Swithin, Roger,
kaikki poissa, ja hän itse täyttäisi yhdeksänkymmentä
elokuussa! Ja Soames uusissa naimisissa ranskalaisen tytön
kanssa. Ranskalaiset ovat kummallista väkeä, mutta hän oli
kuullut sanottavan, että heistä tulee hyviä äitejä. Asiat muuttuvat!
Sanottiin, että tuo Saksan keisari oli mukana hautajaisissa.
Hänen sähkösanomansa vanhalle Krügerille oli ollut
aika loukkaava. Hän, James, ei ihmettelisi, vaikka tuosta
miehestä vielä joskus tulisi vaikeuksia. Muutoksia! Hm!
Niinpä niin, he saisivat pitää huolen itsestään sitten kun hän
olisi poissa: hän ei tietänyt neuvoa! Ja nyt oli Emily kutsunut
Dartien päivälliselle Winifredin ja Imogenin kanssa, tutustumaan
Soamesin vaimoon — hän sitten aina puuhasi jotakin.
Ja Irene kuului elävän yhdessä tuon Jolyonin kanssa. He kai
menisivät nyt naimisiin, hän otaksui.

»Mitähän veljeni Jolyon olisi sanonut tästä kaikesta?» ajatteli
hän. Ja täydellinen mahdottomuus saada tietää, mitä kerran
niin ihailtu vanhempi veli olisi sanonut, pahoitti Jamesin
mieltä siinä määrin, että hän nousi tuoliltaan ikkunan äärestä
ja alkoi hitaasti, heikosti astella edestakaisin huoneessa.

»Hän oli kaunis nainen kaiken lisäksi», ajatteli James. »Minä
pidin hänestä. Ehkä Soames ei sopinut hänelle — minä en
tiedä — en osaa sanoa. _Meillä_ ei koskaan ollut vaikeuksia
vaimoistamme.» Naiset olivat muuttuneet — kaikki oli muuttunut!
Ja nyt kuningatar oli kuollut — kas niin, siinä se oli!
Väkijoukon liikehtiminen sai hänet pysähtymään ikkunan
ääreen ja painamaan nenänsä ruutuun, niin että se tuli valkeaksi
kylmästä. He olivat tuoneet kuningattaren jo Hyde
Park Corneriin asti — nyt he kulkivat ohi! Miksi ei Emily
tullut tänne, mistä hän saattaisi nähdä, sensijaan että touhusi
tuon lounaan vuoksi? Hän kaipasi vaimoaan tänä hetkenä —
kaipasi häntä! Vaahterain paljaitten oksien läpi hän juuri saattoi
nähdä ruumissaaton, saattoi nähdä, kuinka ihmiset paljastivat
päänsä — hän ei ihmettelisi, vaikka moni heistä vilustuisi!
Ääni hänen takanaan sanoi:

»Sinulla on tästä mainio näköala, James!»

»_Siinä_ sinä olet!» mutisi James, »miksi et tullut aikaisemmin?
Olisit voinut menettää kaiken!»

Ja hän oli vaiti, katsellen kaikin voimin.

»Mitä tuo ääni on?» kysyi hän äkkiä.

»En minä kuule mitään ääntä», vastasi Emily. »Mitä sinä
ajattelet — eiväthän he toki voi hurrata!»

»Minä kuulen.»

»Mitä tyhjää, James.»

Mikään ääni ei päässyt noiden kaksinkertaisten ruutujen
läpi, mutta James oli kuullut oman sydämensä voihkeen, kun
hänen aikakautensa oli matkalla hautaan.

»Älä koskaan sano minulle, mihin minut haudataan», sanoi
hän äkkiä. »Minä en tahdo tietää.» Ja hän kääntyi pois ikkunasta.
Siellä hän meni, vanha kuningatar, hänellä oli ollut
paljon huolia — hän oli varmaan iloinen päästessään rauhaan,
ajatteli James.

Emily otti hiusharjat.

»Minulla on juuri aikaa harjata tukkaasi», sanoi hän, »ennenkuin
he tulevat. Sinun pitää esiintyä eduksesi, James.»

»Ah», mutisi James, »sanotaan, että hän on kaunis.»

Kohtaus uuden miniän kanssa tapahtui ruokasalissa. James
istui takan ääressä, kun hänet tuotiin sisään. Hän pani kätensä
tuolin käsinojille ja nousi hitaasti. Kumaraisena ja
virheettömänä frakissaan, laihana kuin Euklideen viiva hän otti
Annetten käden omaansa, ja uurteisten, nyt kokonaan värittömien
kasvojen huolestuneet silmät mittelivät nuorta miniää.
Vähän lämpöä tuli sitten silmiin ja poskiin, heijastusta tämän
kukoistuksesta.

»Mitä kuuluu?» kysyi hän. »Olet kai ollut katsomassa kuningatarta?
Oliko laivamatka hyvä?» Tällä tavoin hän tervehti
naista, jolta toivoi pojanpoikaa nimensä jatkajaksi.

Nähdessään tuon noin vanhan, laihan, valkean ja virheettömän
miehen Annette mumisi ranskaksi jotakin, jota James ei
ymmärtänyt.

»Niin, niin», sanoi hän, »te kai odotatte lounastanne. Soames,
soita kelloa, me emme odota tuota Dartiea.» Mutta juuri samassa
he saapuivat. Dartie ei ollut tahtonut vaivautua katsomaan
»vanhaa tyttöä». Varhainen cocktail takanaan hän oli
»silmäillyt» Iseeum-klubin ikkunasta, niin että Winifredin ja
Imogenin oli ollut pakko palata puistosta hakemaan häntä
sieltä. Hänen ruskeat silmänsä viipyivät Annettessa melkein
yllättyneen tyytyväisinä. Toinen kaunotar, jonka tuo Soames
oli poiminut! Mitähän oikein naiset näkivät siinä miehessä?
No niin, tämä kyllä tekisi hänelle saman kepposen kuin tuo
toinenkin, mutta siihen mennessä Soames oli onnellinen piru!
Ja hän harjasi pystyyn viiksensä, sillä yhdeksän kuukauden
kotielämä Green Streetillä oli melkein palauttanut ennalleen
hänen kukoistuksensa ja varmuutensa. Huolimatta Emilyn
herttaisista ponnistuksista, Winifredin mielentyyneydestä,
Imogenin kyseliäästä ystävällisyydestä ja Jamesin yrityksistä
huolehtia Annetten ravitsemuksesta Soames tunsi, että lounas ei
ollut hänen nuoren morsiamensa kannalta suotuisa. Hän vei
Annetten pois hyvin pian.

»Tuo Monsieur Dartie», sanoi Annette autossa, »_je n'aime pas
ce type-là_!»

»Ei, varjelkoon», vastasi Soames.

»Sisaresi on hyvin ystävällinen ja tyttö on kaunis. Isäsi on
kovin vanha. Äidilläsi on varmaan vaivaa hänestä, en tahtoisi
olla hänen sijassaan.»

Soames nyökäytti päätään nuoren vaimonsa tarkkanäköisyydelle,
kirkkaalle, kovalle arvostelukyvylle, mutta se teki
hänet vähän levottomaksi. Hänen mieleensä oli kenties myös
singahtanut ajatus: »Kun minä olen kahdeksankymmenvuotias, on
hän vain viisikymmentäviisi ja hänellä on vaivaa minusta!»

»On vielä eräs toinen sukulaistalo, jonne minun pitää viedä
sinut», sanoi hän. »Sinä tulet pitämään sitä hullunkurisena,
mutta meidän täytyy saada asia suoritetuksi, sitten syömme
päivällistä ja menemme teatteriin.»

Tällä tavoin hän valmisti Annettea käyntiin Timothyn talossa.
Mutta siellä otettiin asia toisin. He olivat niin iloisia
nähdessään rakkaan Soamesin näin pitkän ajan päästä, ja
tämä siis oli Annette!

»Sinä olet niin kaunis, rakkaani, melkein liian nuori ja kaunis
rakkaalle Soamesille, eikö niin? Mutta hän on hyvin huomaavainen
ja kohtelias — niin hyvä aviom-». Täti Juley hillitsi kielensä
ja asetti huulensa juuri Annetten molempien silmien alle
— hän kuvaili niitä myöhemmin Francielle, joka tuli
pistäytymään, tällä tavoin: »Ruiskukan siniset, niin kauniit,
minun ihan teki mieli suudella niitä. Minun täytyy sanoa,
että rakas Soames on täydellinen tuntija. Minä luulen, että
Annette ranskalaisella tavallaan — eikä niin kovin
ranskalaisellakaan — on yhtä kaunis kuin Irene, joskaan ei yhtä hieno,
yhtä viehättävä. Sillä Irene oli viehättävä, eikö ollutkin? Tuo
valkoinen hipiä ja nuo tummat silmät ja tuo tukka, _couleur de_
— mitä se nyt taas olikaan? Minä aina unohdan.»

_»Feuille morte»_, kiirehti Francie sanomaan.

»Niin tietysti, rakkaani, kuihtuneitten lehtien väri — kuinka
kummallista. Minä muistan siltä ajalta, kun olin pikku tyttö,
emmekä vielä asuneet Lontoossa, että meillä oli kasvatettavana
mäyräkoiran pentu, jolla oli punaruskea päälaki ja valkea
rinta ja kauniit ruskeat silmät, ja se oli nainen.»

»Niin, täti», sanoi Francie, »mutta minä en näe ajatusyhteyttä.»

»Oi», huudahti Juley täti hieman hämillään, »se oli niin viehättävä,
ja sen silmät ja tukka, tiedätkö —». Hän vaikeni
ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni jostakin tahdittomuudesta.
_»Feuille morte»_, lisäsi hän äkkiä. »Hester, pane mieleesi
se!»...

Sisarusten kesken tapahtui huomattava neuvottelu siitä,
oliko Timothy noudettava katsomaan Annettea vai eikö.

»Oi, älkää vaivautuko», sanoi Soames.

»Mutta ei siitä ole mitään vaivaa, sitä vain, että tietysti
Annetten ranskalaisuus häntä vähän järkyttää. Hän oli niin
kauhuissaan Fashodan vuoksi. Ehkä meidän sentään on parempi
olla antautumatta vaaraan, Hester. On niin hauska saada pitää
hänet kokonaan itsellämme, eikö totta? Ja kuinka voit
nyt, Soames? Oletko kokonaan päässyt tuosta —»

Hester kiirehti väliin.

»Mitä Annette pitää Lontoosta?»

Soames odotti vastausta levottomana. Se tuli järkevänä ja
rauhallisena: »Oi, minä tunnen Lontoon, minä olen ollut täällä
ennen.»

Soames ei ollut koskaan uskaltanut puhua hänelle tuosta
ravintola-asiasta. Ranskalaisilla on erilaiset hienouskäsitteet,
ja Annettesta saattaisi tuntua naurettavalta, jos häntä
varoitettaisiin puhumasta suhteestaan tuohon ravintolaan. Soames
oli tahtonut mennä naimisiin ennenkuin ottaisi asian puheeksi,
ja nyt hän toivoi, että olisi menetellyt toisin.

»Mikä osa sitten on sinulle tutuin?» kysyi Juley täti.

»Soho», vastasi Annette yksinkertaisesti.

»Soho?» toisti Juley täti. »Soho?»

»Tuo tulee kiertämään koko perheen», ajatteli Soames.

»Se on hyvin ranskalainen ja hyvin kiintoisa kaupunginosa»,
sanoi hän.

»Niin», muisteli Juley täti, »sedälläsi Rogerilla oli siellä
kerran muutamia taloja, mutta minä muistan, että hänen piti
aina häätää vuokralaisensa.»

Soames käänsi puheen Mapledurhamiin.

»Tietenkin asetutte pian asumaan sinne», sanoi Juley täti.
»Me kaikki niin odotamme sitä aikaa, jolloin Annettella on
kultainen pieni —»

»Juley!» huusi Hester täti epätoivoissaan, »soita teetä!»

Soames ei uskaltanut odottaa teetä, vaan vei Annetten
pois.

»Minä en sinun sijassasi mainitsisi Sohoa», sanoi hän autossa.
»Se on melko hämäräperäinen Lontoon osa, ja sinähän
olet nyt kokonaan tuon ravintolahomman yläpuolella. Minä
tarkoitan», lisäsi hän, »että tahdon sinun tutustuvan hienoihin
ihmisiin, ja englantilaiset ovat hirveän turhanaikaisia.»

Annetten kirkkaat silmät aukenivat, pieni hymy tuli hänen
huulilleen.

»Niinkö?» sanoi hän.

»Hm», ajatteli Soames, »tuo oli tarkoitettu minulle!» Ja hän
katsoi vaimoonsa kiinteästi. »Hänellä on hyvät liikeihmisen
vaistot», ajatteli hän. »Minun täytyy saada hänet tajuamaan
asia kerta kaikkiaan.»

»Katsos nyt, Annette, se on hyvin yksinkertaista, kunhan
vain ymmärrät. Virkamiehemme ja joutilaisuudessa elävä
yläluokkamme luulevat vielä olevansa yhtä askelmaa ylempänä
kuin liikeihmiset, paitsi tietysti hyvin rikkaat. Se saattaa
tuntua typerältä, mutta niin se vain on, näetkös. Englannissa
ei ole viisasta antaa ihmisten tietää, että on hoitanut
ravintolaa tai omistanut kaupan tai toiminut missään liikkeessä.
Se on saattanut olla äärimmäisen kunniallista, mutta
se panee ihmiseen eräänlaisen leiman. Silloin ei pääse yhtä
hyville päiville eikä joudu yhtä hienoihin seuroihin — siinä
kaikki.»

»Minä ymmärrän», sanoi Annette, »samoin on Ranskassa.»

»Ahaa», mutisi Soames sekä huojentuneena että nolattuna.
»Luokka tietysti on kaikki kaikessa.»

»Niin», sanoi Annette. »Comme vous êtes sage.»

»Hyvä on», ajatteli Soames katsellen hänen huuliaan, »mutta
aika kyynillinen hän on.» Hänen ranskantaitonsa oli vielä siksi
vähäinen, että hän ei ymmärtänyt olla pahoillaan siitä, että
Annette ei ollut sanonut _»tu»_. Hän kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen ja mumisi vaivoin:

»Et vous êtes ma belle femme.»

Annette purskahti nauruun.

_»Oh, non»_, sanoi hän. »_Oh, non, ne parlez pas Français, Soames._
Mitä tuo vanha rouva, tätisi, odottaa?»

Soames puri huuliaan. »Jumala tietää!» sanoi hän, »se täti
puhelee aina jotakin», mutta hän itse tiesi paremmin kuin
Jumala.




11. INNOSTUS LAMASSA


Sota jatkui vain. Nicholas oli kuuleman mukaan sanonut,
että se tulisi maksamaan kolme sataa miljoonaa niinkuin ei
mitään, ennenkuin siitä oli selviydytty! Tulovero uhkasi vakavasti.
Mutta sittenpähän niillä rahoilla saataisiin Etelä-Afrikka
lopullisesti. Ja vaikka omistamisen vaisto tuntui pahasti
järkkyneeltä kello kolmen aikaan aamulla, palasi se aamiaisaikaan
muistuttamaan, että maailmassa ei mitään saa ilmaiseksi.
Niinpä ihmiset kaiken kaikkiaan jatkoivat toimiansa melkein
niinkuin ei olisi ollutkaan mitään sotaa, ei mitään keskitysleirejä,
ei liukasliikkeistä de Wetiä, ei mielialaa mannermaalla,
ei mitään epämiellyttävää. Kansakunnan asennetta ilmensi
tosiaankin Timothyn kartta, jonka innostus oli lamassa — sillä
Timothy ei enää siirrellyt lippujaan eivätkä liput osanneet
siirtyä itsestään, ei edes eteenpäin eikä taaksepäin, niinkuin
olisi pitänyt tehdä.

Innostus oli edelleen lamassa, se valtasi Forsyten juorupörssinkin
ja aiheutti yleistä epätietoisuutta lähiaikojen tapahtumista.
_Times-lehden_ vihittyjen palstalla nähty ilmoitus »Jolyon
Forsyte ja Irene, professori Heron-vainajan ainoa tytär»
oli aiheuttanut keskustelua siitä, oliko Irene esitetty oikealla
tavalla. Ja kuitenkin oltiin huojentuneita, kun hänestä ei
ollut sanottu »Irene, Soames Forsyten entinen vaimo» tai
»eronnut vaimo». Kaiken kaikkiaan oli perheen suhtautumisessa
»asiaan» ollut alun alkaen eräänlaista ylevämielisyyttä. James
oli sanonut vain: »Siinä sitä oltiin!» Ei kannattanut hälistä!
Ei hyödyttänyt edes myöntää, että se oli ollut »ilkeä juttu».

Mutta mitä tapahtuisi nyt, kun sekä Soames että Jolyon
olivat taas naimisissa? Se oli hyvin jännittävää. Tiedettiin,
että George oli lyönyt Eustacen kanssa vetoa kuudesta neljää
vastaan, että pikku Jolyon tulisi ennen pikku Soamesia. George
oli niin hullunkurinen! Kerrottiin niinikään, että Dartie ja
hän olivat lyöneet vetoa siitä, saavuttaisiko James
yhdeksänkymmenen vuoden iän vai eikö, vaikka ei tiedetty, kumpi
heistä oli ollut Jamesin puolesta.

Toukokuun alussa Winifred toi tiedon, että Val oli saanut
jalkaansa haavan harhaanammutusta kuulasta ja vapautuisi
sotapalveluksesta. Hänen vaimonsa hoiti häntä. Hän jäisi
hieman ontuvaksi — aivan vähäpätöinen juttu. Hän tahtoisi
nyt, että isoisä ostaisi hänelle tuolta kaukaa farmin, jossa hän
saisi ruveta kasvattamaan hevosia. Holly sai isältään
kahdeksansataa vuodessa, niin että he tulisivat hyvin toimeen, koska
isoisä oli luvannut antaa Valille viisisataa, mutta mitä farmiin
tulee, James ei tietänyt — ei osannut sanoa: hän ei tahtonut,
että Val menisi heittämään pois rahojaan.

»Mutta täytyyhän Valin toki tehdä jotakin», sanoi Winifred.

Hester täti ajatteli, että ehkä rakas isoisä oli viisas, sillä jos
hän ei ostanut farmia, ei farmi voinut tuottaa tappiotakaan.

»Mutta Val rakastaa hevosia», sanoi Winifred. »Hän saisi
siitä niin hyvää ajankulua.»

Juley tädin mielestä hevoset olivat perin epävarmoja, eikö
se ollut Montaguenkin kokemus?

»Val on toisenlainen», sanoi Winifred. »Hän tulee minuun.»

Juley täti uskoi varmasti, että Val oli hyvin viisas. »Minä
muistan aina», sanoi hän, »kuinka hän antoi väärän rahansa
kerjäläiselle. Se niin huvitti rakasta isoisää. Hänen mielestään
se osoitti niin suurta harkintakykyä. Minä muistan hänen sanoneen,
että Valin pitäisi mennä laivastoon.»

Hester täti yhtyy puheeseen: Eikö Winifredin mielestä nuorten
ihmisten ollut paljon parempi elää turvassa kuin siinä iässä
antautua mihinkään vaaroihin?

»Niin», sanoi Winifred, »ehkä, jos he olisivat Lontoossa.
Lontoossa on hauska olla tekemättä mitään. Mutta tuolla
kaukana Val yksinkertaisesti kuolisi ikävään.»

Hester tädin mielestä Valin olisi mukava tehdä työtä, kunhan
hän vain ihan varmasti tiesi, ettei menettänyt siinä mitään.
Eiväthän he olleet rahattomia. Timothy tietysti oli ansainnut
niin paljon sillä, että oli vetäytynyt syrjään. Juley täti tahtoi
tietää, mitä Montague oli sanonut.

Winifred ei sitä kertonut, sillä Montague oli vain huomauttanut:
»Odota kunnes ukko kuolee.»

Tänä hetkenä ilmoitettiin Francie. Hänen silmänsä olivat
hymyä tulvillaan.

»No, mitä sanotte nyt?» kysyi hän.

»Mistä, kultaseni?»

»Siitä, mikä oli _Timesissa_ tänä aamuna.»

»Emme me ole nähneet, me luemme lehden aina päivällisen
jälkeen. Se on Timothyllä siihen saakka.»

Francie pyöritti silmiään.

»Tuntuuko sinusta, että sinun pitää kertoa se meille?» sanoi
Juley täti. »Mitä se oli?»

»Irene on saanut pojan Robin Hillissä.»

Juley tädin henkeä salpasi. »Mutta he menivät naimisiin
vasta maaliskuussa!» sanoi hän.

»Niin, täti pieni, eikö se ole kiintoisaa?»

»Niin no», sanoi Winifred, »minä olen iloinen. Minun tuli
sääli Jolyonia, joka menetti poikansa. Se olisi voinut olla
Val.»

Juley täti näytti olevan kuin unessa.

»Minä tahtoisin tietää», sanoi hän, »mitä rakas Soames ajattelee.
Hän on niin toivonut poikaa itselleen. Pieni lintu on
aina laulanut minulle sellaista.»

»Kyllä hän saakin — jos kaikki hyvin käy», sanoi Winifred.
Ilo tiukkui Juley tädin silmistä.

»Voi, kuinka hauskaa!» sanoi hän. »Koska?»

»Marraskuussa.»

Mikä onnellinen kuukausi! Mutta Juley täti olisi suonut sen
olevan lähempänä. Se oli pitkä odotusaika Jamesille, hänen
iässään!

Odotusaika! He pelkäsivät sitä Jamesin puolesta, mutta
itse he olivat tottuneet odottamaan. Itse asiassa, odotus oli
heidän suuri ajanvietteensä. He odottivat luettavakseen _Timesia_, odottivat, että joku veljenpoika tai tytär tulisi ilahduttamaan
heitä, odottivat uutisia Nicholasin terveydestä, tuosta
Christopherin aikeesta mennä näyttämölle, he odottivat tietoja
tuosta rouva MacAnderin veljenpojan kaivoksesta, odottivat,
että tohtori tulisi parantamaan tuon Hesterin taipumuksen
herätä varhain aamulla, odottivat kirjastosta kirjoja, jotka
aina olivat lainassa, odottivat, että Timothy vilustuisi, odottivat
kaunista, lämmintä päivää, ei liian kuumaa, jolloin he voisivat
mennä kävelylle Kensington Gardensiin. He odottivat,
istuen molemmin puolin salin tulisijaa, että kello heidän
välillään löisi, laihat, suonikkaat, rystyiset kädet hypistellen sukkapuikkoja ja virkkuuneulaa, hiukset niin valkeina, että niillä
ei enää ollut mahdollisuutta muuttaa väriä. He odottivat mustissa
silkki- tai satiinipuvuissaan, kunnes hovi sanoisi, että
Hester taas saisi luvan ruveta käyttämään tummanvihreäänsä
ja Juley tummempaa ruskeaansa. He odottivat, käännellen
vanhoissa sieluissaan edestakaisin pienen perhemaailmansa
pieniä iloja ja suruja, tapauksia ja toiveita, niinkuin lehmät
kärsivällisinä märehtivät suupalojaan kotoisella niityllä. Ja
tämä uusi tapaus oli niin kovin odottamisen arvoinen. Soames
oli aina ollut heidän suosikkinsa, Soames, jolla oli tapana
lahjoittaa heille tauluja, jonka melkein jokaviikkoisia käyntejä
he kaipasivat niin kovin ja joka ensimmäisen avioliittonsa
jouduttua karille niin tarvitsi heidän myötätuntoaan. Tämä uusi
tapaus — perillisen syntyminen Soamesille — oli niin tärkeä
hänelle ja myös hänen rakkaalle isälleen, jotta ei Jamesin
tarvitsisi kuolla saamatta jotakin varmuutta asioista. James
niin kärsi epävarmuudesta, ja kun Montague oli sellainen kuin
oli, ei hän tietenkään voinut tuntea todellista tyydytystä, jos
hänellä ei ollut muita lapsenlapsia kuin nuoret Dartiet. Oma
nimi sentään merkitsi niin paljon! Ja kun Jamesin yhdeksäskymmenes
syntymäpäivä läheni, he ihmettelivät, mihin varovaisuustoimenpiteisiin
hän mahtaisi ryhtyä. Hän olisi ensimmäinen Forsyte,
joka pääsisi siihenikään, ja saisi niin ollen uuden
ennätyksen elossapysymisessä. He tunsivat sen niin tärkeäksi
omassa kahdeksankymmenen seitsemän ja kahdeksankymmenen viiden
vuoden iässään, vaikka heidän ei tarvinnut ajatella itseäänkään,
kun heillä kerran oli ajateltavanaan Timothy,
joka ei vielä ollut kahdeksankymmenen kahdenkaan. Oli tietysti
toinen, parempi maailma. »Minun isäni huoneessa on
monta asuinsijaa», oli Juley tädin lempilauseita — se lohdutti
häntä aina, se kun viittasi talo-omaisuuteen, josta rakas Roger
oli saanut rikkautensa. Raamattu oli tosiaankin suuri
turva, ja hyvin kauniina sunnuntaiaamuina mentiin kirkkoon,
ja väliin Juley hiipi Timothyn huoneeseen, kun varmasti tiesi
tämän olevan poissa, ja pisti avonaisen Uuden Testamentin
sattumalta toisten kirjojen joukkoon hänen pikku pöydälleen
— Timothy, entinen kustantaja, tietysti luki paljon. Mutta
hän oli huomannut, että Timothy perästäpäin päivällisellä aina
oli huonolla tuulella. Ja Smither oli sanonut hänelle useammin
kuin yhden kerran, että hän oli saanut poimia kirjoja lattialta
siistiessään huonetta. Kaiken tämän ohella heistä kuitenkin
tuntui, että taivas ei voinut olla ihan niin kodikas kuin
ne huoneet, joissa he Timothyn kanssa olivat odottaneet niin
kauan. Hester täti varsinkaan ei jaksanut ajatella mitään
ponnistuksia. Mikä tahansa muutos, tai oikeammin muutoksen
ajatus — sillä muutoksia ei ollut koskaan — järkytti häntä
aina hyvin suuresti. Juley täti, joka oli rohkeampi, ajatteli
väliin, että jokin muutos olisi hyvinkin jännittävä — hän oli
niin iloinnut käynnistään Brightonissa sinä vuonna, jolloin
rakas Susan kuoli. Mutta senhän nyt tiesi, että Brighton oli
hauska paikka, ja oli niin vaikeata tietää, minkälainen taivas
olisi, niin että kaiken kaikkiaan hän oli enemmän kuin onnellinen
saadessaan odottaa.

Jamesin syntymäpäivän aamuna, elokuun viidentenä, he
tunsivat olevansa tavattoman virkeitä, ja pienet kirjeet kulkivat
Smitherin välityksellä toiselta toiselle heidän saadessaan
aamiaista vuoteeseen. Smitherin piti lähteä viemään heidän
rakkaat onnentoivotuksensa ja pikku lahjansa ja kysyä, kuinka
herra James jaksoi ja oliko hän viettänyt hyvän yön kaikesta
jännityksestä huolimatta. Ja paluumatkalla Smither poikkeaisi
Green Streetillä — se oli vähän syrjässä, mutta hän saisi
sitten ajaa raitiovaunussa Bond Streetille, se olisi hänelle
hauska pieni vaihtelu — ja pyytäisi, että rakas rouva Dartie
vain kävisi katsomassa heitä ennenkuin lähtee kaupungista.

Kaiken tämän Smither suoritti — hän oli verraton palvelija,
jonka Ann täti kolmenkymmenen vuoden aikana oli harjoittanut
täydellisyyteen, jonkalaista nykyään ei voi tavata. Herra
James, niin oli rouva James sanonut, oli viettänyt erinomaisen
yön ja lähetti parhaat terveisensä, rouva James oli sanonut,
että herra James oli ollut hyvin lystikäs ja valittanut, ettei
voi ymmärtää, mitä kaikki tämä hälinä kannattaa. Oi niin, ja
rouva Dartie lähetti terveisiä ja lupasi tulla teetä juomaan.

Tädit Juley ja Hester olivat »ihastuksissaan», vaikka heitä
vähän loukkasikin se seikka, että heidän lahjansa eivät olleet
saaneet erikoista mainintaa — he unohtivat joka vuosi, että
James ei voinut sietää lahjojen saantia, »rahojen hukkaan
heittämistä hänen tähtensä», niinkuin hän sanoi — »ihastuksissaan»,
sillä se osoitti Jamesin olevan hyvällä tuulella, ja se
oli hänelle niin tärkeätä. Ja he alkoivat odottaa Winifrediä.
Hän tuli neljältä, mukanaan Imogen ja Maud, joka juuri oli
palannut koulusta ja josta myös alkoi tulla »niin sievä tyttö».
Oli siis äärimmäisen vaikeata kysyä Annetten kuulumisia.
Juley täti kuitenkin kokosi rohkeutensa ja kysyi, oliko
Winifred kuullut mitään ja oliko Soames huolissaan.

»Soames eno on aina huolissaan, täti», keskeytti Imogen. »Hän
ei voi tyytyä nytkään.»

Sanat tuntuivat tutuilta Juley tädin korvissa. Oi niin, sehän
oli tuo Georgen hullunkurinen piirustus, jota ei ollut näytetty
heille. Mutta mitä Imogen tarkoitti? Ettäkö eno aina tahtoi
enemän kuin saattoi saada? Ei ollut ensinkään kilttiä ajatella
noin.

Imogenin ääni kuului kirkkaana ja terävänä:

»Kuvitelkaa! Annette on vain kaksi vuotta vanhempi kuin
minä, hänen mahtaa olla hirveätä olla naimisissa Soames
enon kanssa.»

Juley täti nosti kätensä kauhuissaan.

»Kultaseni», sanoi hän, »sinä et tiedä, mitä puhut. Soames
enosi on hyvä aviomies kenelle tahansa. Hän on erittäin viisas
mies, kaunis ja rikas, ja erittäin huomaavainen ja kohtelias,
eikä loppujen lopulta vähääkään vanha.»

Imogen käänsi loistavan katseensa toisesta »tätikullasta»
toiseen ja hymyili vain.

»Minä toivon», sanoi Juley täti kerrassaan ankarasti, »että
sinä menet naimisiin yhtä hyvän miehen kanssa.»

»Minä en aio mennä naimisiin hyvän miehen kanssa», mutisi
Imogen. »He ovat ikäviä.»

»Jos sinä jatkat tähän suuntaan», vastasi Juley täti vielä
hyvin järkkyneenä, »et mene naimisiin ollenkaan. Parempi,
että jätämme tämän aiheen.» Ja kääntyen Winifrediin hän
sanoi: »Mitä Montaguesta kuuluu?»

Illalla, kun he odottivat päivällistä, hän supisi:

»Minä olen käskenyt Smitheriä ottamaan esille puolen pulloa
makeata samppanjaa, Hester. Minun mielestäni meidän pitää
juoda rakkaan Jamesin malja ja — ja Soamesin vaimon terveydeksi,
mutta pidetään se ihan salassa. Minä sanon vain
näin: »Ja sinä tiedät, Hester!» ja sitten me juomme maljan. Se
voisi järkyttää Timothya.»

»Luultavampaa on, että se järkyttää meitä», sanoi Hester
täti. »Mutta kyllä kai meidän sentään täytyy, kun on tällainen
tilaisuus.»

»Niin», sanoi Juley täti hurmaantuneena, »se on tilaisuus!
Kuvittele nyt, että hän saisi rakkaan pienen pojan jatkamaan
sukua! Minusta se on niin tärkeätä, nyt kun Irene on saanut
pojan. Winifred kertoo, että George sanoo Jolyonia »kolmikanneksi»,
hänen kolmen perheensä vuoksi, tietysti! George on
niin mainio. Ja ajattele! Irene asuu nyt kuitenkin siinä talossa,
minkä Soames rakennutti heille molemmille. Se tuntuu kovalta
rakasta Soamesia kohtaan, ja hän on aina elänyt niin
nuhteettomasti.»

Sinä iltana hän makasi sängyssään vähän kiihtyneenä ja
lämmenneenä vielä viinilasistaan ja toisen maljan salaisuudesta,
rukouskirja avoimena vieressään ja katse kiintyneenä
kattoon, jota lukulampun valo kultasi. Niitä nuoria! Se olisi
niin hauskaa heille kaikille! Ja hän olisi niin onnellinen, jos
näkisi rakkaan Soamesin onnellisena! Mutta tietysti Soames
nyt oli onnellinen, huolimatta siitä, mitä Imogen oli sanonut.
Hänellä olisi sitten kaikki mitä hän tarvitsisi, omaisuutta,
vaimo ja lapsia! Ja hän eläisi vihreään vanhuuteen niinkuin
hänen rakas isänsä ja unohtaisi Irenen ja tuon kauhean oikeusjutun.
Jospa vain hän, Juley täti, voisi olla täällä ostamassa
ensimmäisen keinuhevosen Soamesin lapsille! Smither kyllä
valitsisi sen leikkikalukaupasta, oikein kauniin ja harmaan
täplikkään. Ah, Roger aina keinutti häntä siksi kun hän putosi!
Oi, hyvänen aika, se tapahtui kauan sitten! Nii-in! »Minun isäni
huoneessa on monta asuinsijaa —» Pieni rapina kuului hänen
korviinsa — »mutta eihän täällä ole hiiriä», ajatteli
hän koneellisesti. Ääni yltyi vain. Kas niin, se _oli_ hiiri! Smither
oli ilkeä, kun sanoi, ettei niitä ollut! Se jyrsisi rikki
laudoituksen tuossa tuokiossa, ja heidän pitäisi päästää
rakennusmiehet taloon korjaamaan. Ne olivat sellaisia hävittäjiä! Ja
hän makasi hiljaa, liikuttaen vähän vain silmiään, ja seurasi
mielessään tuota pientä rapisevaa ääntä, kunnes uni vapautti
hänet siitä.




12. ERÄÄN FORSYTEN SYNTYMÄ


Soames tuli ulos puutarhaovesta, kulki ruohokentän poikki,
seisoi polulla jokitöyräällä, kääntyi ja tuli takaisin
puutarhaovelle huomaamatta, että oli liikkunut. Hiekkakäytävällä
narskuvien pyöräin ääni todisti hänelle, että aika oli kulunut
ja tohtori lähtenyt. Mitä tohtori siis oikeastaan oli sanonut?

»Tällainen on tilanne, herra Forsyte. Minä voin olla jokseenkin
varma hänen eloonjäämisestään, jos teen leikkauksen,
mutta lapsi syntyy silloin kuolleena. Jollen tee leikkausta,
syntyy lapsi todennäköisesti elävänä, mutta äiti joutuu suureen
vaaraan — suureen vaaraan. Kummassakaan tapauksessa en
luule, että hän koskaan voi saada toista lasta. Siinä
tilassa, missä hän nyt on, hän ilmeisesti ei kykene itse
päättämään, emmekä voi odottaa äitiä. Teidän on tehtävä ratkaisu
sillä aikaa kun minä käyn hakemassa sitä, mitä tarvitsen.
Palaan takaisin tunnin kuluttua.»

Ratkaisu! Mikä ratkaisu! Eikö ehdittäisi kutsua erikoislääkäriä?
Eikö ehdittäisi mitään?

Pyöräin ratina häipyi, mutta Soames seisoi vielä kuuntelemassa,
sitten hän äkkiä peitti korvansa ja käveli takaisin
joelle. Että lapsen nyt pitikin tulla tällä tavoin ennen aikaansa,
ilman että mitään ehdittiin varustaa, ilman että edes Annetten
äiti ehti paikalle! Äidin olisi ollut tehtävä tällainen päätös,
eikä hän ehtisi Pariisista ennenkuin yöllä! Jospa hän vain olisi
ymmärtänyt tohtorin puhetapaa, noita pieniä lääketieteellisiä
erikoisuuksia, niin että hän olisi tietänyt arvioivansa eri mahdollisuudet oikein, mutta ne olivat hepreaa hänelle — niinkuin
lainopilliset ongelmat maallikolle. Ja kuitenkin hänen täytyi
tehdä ratkaisu! Käsi, jonka hän otti otsaltaan, oli märkä,
vaikka ilma oli kylmä! Voi noita ääniä, joita kuului Annetten
huoneesta! Asia olisi vain pahentunut, jos olisi mennyt sinne
takaisin. Hänen piti olla tyven, selväpäinen. Toisaalla oli hänen
nuoren vaimonsa elämä melkein varmana ja hänen lapsensa aivan
varma kuolema — eikä uusia lapsia enää koskaan!
Toisaalla _ehkä_ hänen vaimonsa kuolema, melkein varma elämä
lapselle — eikä uusia lapsia enää koskaan! Kumpi oli valittava?...
Oli satanut pari viime viikkoa — joki oli hyvin tulvillaan,
ja vedessä, pienen, laituriin kiinnitetyn veneen ympärillä, oli
paljon lehtiä, jotka pakkanen oli pudottanut puista. Lehdet
putoavat, ihmishenget sammuvat! Kuolema! Tehdä ratkaisu
kuolemasta! Eikä kukaan ollut auttanut häntä! Elämä, joka
on mennyt, on mennyt ainiaaksi. Älä anna minkään mennä,
mitä voit pidättää, sillä jos se menee, et ikinä saa sitä takaisin.
Se jättää sinut tyhjäksi, niinkuin nuo lehtensä menettäneet
puut, tyhjemmäksi ja tyhjemmäksi kunnes itsekin kuihdut ja
kaadut. Ja kummallisen ajatushypyn vuoksi hänestä tuntui,
että se ei ollutkaan Annette, joka makasi tuolla tuon auringon
kirkastaman ikkunaruudun takana, vaan hän oli näkevinään
Irenen makaavan heidän makuuhuoneessaan Montpellier Squarella,
niinkuin hänen todennäköisesti olisi pitänyt maata kuusitoista
vuotta sitten. Olisiko hän epäillyt silloin? Ei hetkeäkään!
Tehkää, tehkää leikkaus! Pelastakaa taatusti hänen henkensä!
Ei mitään ratkaisua — pelkkä vaistomainen avunhuuto,
siitäkin huolimatta, että hän silloin jo tiesi, ettei Irene
rakastanut häntä! Mutta tämä toinen! Ah, hänen tunteensa Annettea
kohtaan ei ollut mitään ylivoimaista! Hän oli ihmetellyt Annettea
monta kertaa näinä viime kuukausina, varsinkin siitä
saakka kun tämä oli alkanut olla peloissaan. Annettella oli
oma tahtonsa, hän oli itsekäs ranskalaisella tavallaan. Ja
kuitenkin — niin kaunis! Mitähän Annette tahtoisi? Antautuako
vaaraan? »Minä tiedän, että hän toivoo lasta», ajatteli hän.
»Jos se syntyy kuolleena eikä ole mitään toiveita toisesta, tulee
hän olemaan kauheasti järkytetty. Ei mitään mahdollisuutta
enää! Kaikki tyhjän vuoksi! Avioelämää hänen kanssaan pitkät
vuodet ilman lapsia. Ei mitään, mikä vakiinnuttaisi häntä!
Hän oli liian nuori. Ei mitään, mihin kiinnittää toiveensa, ei
hänelle — ei minulle! Ei minulle!» Hän iski rintaansa käsillään.
Miksi hän ei osannut ajatella ottamatta lukuun itseään
— päästä irti itsestään ja nähdä, mitä hänen olisi tehtävä?
Ajatus loukkasi häntä, kadotti sitten kärkensä ikäänkuin olisi
sattunut haarniskaan. Irti itsestään! Mahdotonta! Ulos äänettömään,
tuoksuttomaan, tunnottomaan, näkemättömään tilaan! Ajatus
sinänsä oli kummitusmainen, järjetön! Ja koskettaen täten
todellisuuden perustuksia, Forsyte-henkensä
pohjaa, Soames pysähtyi hetkeksi. Kun ihminen lakkasi olemasta,
lakkasi kaikki muukin. Se ehkä jatkui, mutta se ei
merkinnyt mitään!

Hän katsoi kelloaan. Puolen tunnin päästä tohtori olisi tullut takaisin. Hänen _täytyi_ päättää! Jos hän vastustaisi leikkausta
ja Annette kuolisi, kuinka hän perästäpäin voisi vastata
hänen äidilleen ja tohtorille? Kuinka hän voisi vastata
omalletunnolleen? Hänen lastaan Annette kantoi. Jos hän
kannattaisi leikkausta — silloin hän tuomitsisi heidät molemmat
lapsettomuuteen. Ja minkä muun vuoksi hän oli nainut
Annetten kuin saadakseen laillisen perillisen? Ja hänen isänsä
— kuoleman kynnyksellä, odottaen uutisia! »Tämä on julmaa!»
ajatteli hän, »minun ei olisi koskaan pitänyt joutua ratkaisemaan
tällaista asiaa! Se on julmaa!» Hän kääntyi taloa kohti.
Jokin hyvä, yksinkertainen ratkaisukeino! Hän otti esille rahan,
mutta pani sen takaisin. Hän tiesi, että jos hän heittäisi
sen, ei hän kuitenkaan välittäisi sen vastauksesta. Hän meni
ruokasaliin, joka oli mahdollisimman etäällä siitä huoneesta,
mistä äänet tulivat. Tohtori oli sanonut, että jokin mahdollisuus
oli. Täällä sisällä mahdollisuus näytti suuremmalta, täällä
ei joki virrannut eivätkä lehdet pudonneet. Tuli paloi. Soames
avasi viinikaapin. Hän tuskin koskaan kajosi väkijuomiin,
mutta nyt hän kaatoi itselleen vähän whiskyä ja joi yhdellä
siemauksella, sillä hänen piti saada verensä virtaamaan nopeammin.
»Tuolla Jolyonilla oli jo lapsia», ajatteli hän. »Hän
omistaa naisen, jota minä todella rakastin, ja nyt on saanut
hänestä pojan! Ja minä — minua pyydetään tuhoamaan ainoa
lapseni! Annette _ei voi_ kuolla, se ei ole mahdollista. Hän on
vahva!»

Hän seisoi vielä synkkänä kaapin ääressä, kun tohtorin vaunujen
ääni kuului. Hän lähti tapaamaan tohtoria, mutta sai
odottaa, kunnes tämä oli käynyt yläkerrassa.

»Mitä kuuluu, tohtori?»

»Tilanne on ennallaan. Oletteko ratkaissut?»

»Olen», sanoi Soames. »Älkää tehkö leikkausta!»

»Eikö? Ettekö ymmärrä vaara on suuri?»

Soamesin kasvoissa ei mikään muu liikkunut kuin huulet.

»Sanoittehan, että on jokin mahdollisuus?»

»Jokin kyllä, mutta se ei ole paljonkaan arvoinen.»

»Sanoitteko, että lapsen _täytyy_ syntyä kuolleena, jos teette
leikkauksen?»

»Sanoin.»

»Luuletteko vieläkin, ettei hän missään tapauksessa voi
saada toista lasta?»

»Eihän siitä voi olla ehdottoman varma, mutta se on erittäin
epätodennäköistä.»

»Hän on vahva», sanoi Soames. »Me uskallamme.»

Tohtori katsoi häneen hyvin vakavasti. »Se on teidän harteillanne»,
sanoi hän. »Jos olisi kyseessä oma vaimoni, en uskaltaisi.»

Soamesin leuka tärähti, kuin joku olisi lyönyt häntä.

»Onko minusta mitään hyötyä siellä?» kysyi hän.

»Ei, pysykää poissa.»

»Minä menen taulusaliin, tiedättehän missä se on.»

Tohtori nyökäytti päätään ja meni yläkertaan.

Soames seisoi edelleen kuuntelemassa. »Tähän aikaan huomenna»,
ajatteli hän, »on minulla ehkä hänen kuolemansa
omallatunnollani.» Ei, oli kohtuutonta — kaameata ajatella
asiaa niin! Synkkyys valtasi hänet taas, ja hän meni
taulukokoelmaansa. Hän seisoi ikkunan ääressä. Tuuli oli
pohjoisessa, oli kylmä ja kirkas, taivas oli hyvin sininen, ja raskaat,
repaleiset, valkeat pilvet ajelivat toisiaan. Joki myös näytti
siniseltä kellastuneitten puitten harson takaa, metsät värikkäät,
hehkuvat, kullatut — varhainen syksy. Jos olisi kyseessä hänen
oma elämänsä, uskaltaisiko hän silloin? »Mutta
hän kyllä panisi minun henkeni alttiiksi», ajatteli Soames,
»mieluummin kuin kadottaisi lapsensa! Hän ei todella rakasta
minua!» Mitä voi odottaa — tytöltä ja ranskalaiselta? Ainoa
todella oleellinen heille molemmille, oleellinen heidän
avioliitolleen ja tulevaisuudelleen, oli lapsi!
»Minä olen kestänyt yhtä
ja toista tämän vuoksi», ajatteli hän, »minä en hellitä — en
hellitä. On mahdollisuus saada pitää molemmat — pieni
mahdollisuus!» Ihminen piti kiinni omastaan kunnes se häneltä
riistettiin — piti kiinni tietenkin! Hän alkoi kävellä edestakaisin
taulusalissaan. Hän oli hiljattain tehnyt oston, jonka
hän tiesi yksistään merkitsevän omaisuutta, ja hän pysähtyi
sen eteen — se esitti tyttöä, jolla oli himmeän kultainen, metallilankasäikeitä muistuttava tukka ja joka katseli pientä
kultaista hirviötä, jota piti kädessään. Tänäkin kidutuksen
hetkenä hän saattoi tajuta tekemänsä kaupan poikkeuksellisen
luonteen — ihailla pöydän laatua, lattiaa, tuolia, tytön vartaloa,
hänen kasvojensa syventynyttä ilmettä, tukan tummia
kultasäikeitä, pienen hirviön kirkasta kultaa. Kokoilla tauluja,
tulla rikkaammaksi ja rikkaammaksi! Mitä se hyödytti,
jos —! Hän käänsi äkkiä selkänsä taululle ja meni ikkunaan.
Muutamat hänen kyyhkysistään olivat lentäneet orsilta kyyhkyslakan
ympäriltä ja ojentelivat siipiään tuulessa. Kirkkaan
terävässä auringonvalossa niiden valkeus melkein säihkyi. Ne
lensivät kauas, piirtäen siivillään kummallisia kuvioita taivaaseen.
Annette ruokki kyyhkysiä — se oli kaunis näky. Ne
söivät hänen käsistään, ne tiesivät, että hän oli käytännöllinen.
Tukehduttava tunne nousi hänen kurkkuunsa. Annette ei
kuole — ei voi kuolla! Hän oli liian — liian järkevä, ja hän oli
vahva, todella vahva niinkuin hänen äitinsäkin, hennosta
kauneudestaan huolimatta!

Alkoi jo hämärtää, kun hän vihdoin avasi oven ja seisoi
kuuntelemassa. Ei ääntäkään! Maidonvalkea hämy hiipi portaisiin
ja peitti alakerran pengermän. Hän oli jo kääntynyt
mennäkseen takaisin, kun jokin ääni kuului hänen korviinsa.
Hän kurkisti alas, näki mustan hahmon liikkuvan ja hänen
sydämensä seisahtui. Mikä se oli? Kuolema? Tuliko Kuolema
Annetten ovelta? Ei, se oli vain palvelustyttö ilman päähinettä
ja esiliinaa. Tyttö tuli portaitten alapäähän ja sanoi
hengästyneenä:

»Tohtori tahtoo tavata teitä, herra!»

Soames juoksi alas. Tyttö painautui seinään päästääkseen
hänet sivuitseen ja sanoi:

»Oi, herra, nyt se on ohi!»

»Ohi?» sanoi Soames uhkaavana. »Mitä tarkoitatte?»

»Lapsi on syntynyt.»

Soames harppasi edessään olevat neljä porrasta ja kohtasi
äkkiä tohtorin himmeässä käytävässä. Mies pyyhki otsaansa.

»No», sanoi Soames, »pian.»

»Molemmat elävät, kaikki hyvin, ymmärtääkseni.»

Soames seisoi ihan hiljaa, peittäen silmänsä.

»Minä onnittelen teitä», kuuli hän tohtorin sanovan, »se oli
hiuskarvan varassa.»

Soames antoi käden vaipua silmiltään.

»Kiitoksia», sanoi hän, »paljon kiitoksia. Mikä se on?»

»Tytär, onneksi, poika olisi vienyt häneltä hengen — pojan
pää.»

Tytär!

»Äärimmäisen tarkka hoito molemmille», kuuli hän tohtorin
sanovan, »niin selviämme kyllä. Koska hänen äitinsä tulee?»

»Tänä iltana yhdeksän ja kymmenen välillä, toivoakseni.»
»Minä viivyn siihen asti. Tahdotteko nähdä heitä?»

»Ei nyt», sanoi Soames, »vasta ennen lähtöänne. Minä käsken
tuomaan teille päivällistä.» Ja hän lähti alakertaan.

Kuvaamaton helpotus, ja kuitenkin — tytär! Se tuntui hänestä
kohtuuttomalta. Koko tämä vaara — koko tämä tuska
— ja minkälainen tuska! — tyttären vuoksi! Hän seisoi hallin
roihuavan halkovalkean ääressä koskettaen puita kenkänsä
kärjellä ja. koettaen saavuttaa tasapainonsa. »Isäni!» ajatteli
hän. Katkera pettymys, sitä ei käynyt kieltäminen! Ihminen
ei koskaan saanut kaikkea, mitä olisi tahtonut tässä elämässä!
Ja toista ei ollut — jos oli, ei siitä ainakaan ollut mitään
hyötyä!

Hänen seisoessaan siinä tuotiin sähkösanoma.

»Tule heti, isän vointi huononee nopeasti. — Äiti.»

Hän luki sen mieli ahdistuneena. Olisi voinut luulla, että
hän ei olisi tuntenut mitään näiden viime tuntien jälkeen,
mutta tämän hän tunsi. Kello oli puoli kahdeksan, juna lähtisi
Readingista yhdeksältä, ja rouva Lamotten juna, mikäli
hän oli ehtinyt siihen, tuli kahdeksan ja neljäkymmentä —
hän ehtisi siihen ja jatkaisi matkaa. Hän käski valjastaa, söi
koneellisesti vähän päivällistä ja meni yläkertaan. Tohtori
tuli tapaamaan häntä.

»He nukkuvat.»

»Minä en sitten mene sisään», sanoi Soames helpottuneena.
»Isäni on kuolemaisillaan, minun täytyy lähteä kaupunkiin.
Onko kaikki hyvin?»

Tohtorin kasvot ilmaisivat eräänlaista epäröivää ihailua.
»Jospa kaikki muut olisivat noin järkkymättömiä», olisi hän
voinut sanoa.

»On, minä luulen, että voitte lähteä turvallisin mielin.
Tuletteko pian takaisin?»

»Huomenna», sanoi Soames. »Tässä on osoite.»

Tohtori näytti häilyvän myötätunnon partaalla.

»Hyvää yötä», sanoi Soames äkkiä ja kääntyi pois. Hän pani
turkin ylleen. Kuolema! Kylmä juttu. Hän poltti savukkeen
vaunuissa — se oli hänen harvoja savukkeitaan. Ilta oli tuulinen
ja kiiti ohi mustin siivin, vaunulyhtyjen piti etsiä tietään.
Isä! Tuo vanha, vanha mies! Epämukava yö — kuolema!

Lontoon juna tuli juuri kun hän ehti asemalle, ja Madame
Lamotte tukevana, mustapukuisena, hyvin keltaisena lampun
valossa, tuli käytävää kohti matkalaukku kädessä.

»Onko tässä kaikki?» kysyi Soames.

»On toki, ei minulla ollut aikaa ottaa enempää. Kuinka
pienokaiseni jaksaa?»

»Hyvin — molemmat. Tyttö tuli!»

»Tyttö — mikä ilo! Minulla oli kauhea laivamatka.»

Hänen musta, luja olemuksensa, jota kauhea laivamatka ei
ollut pienentänyt, asettui vaunuihin.

»Entä sinä, _mon cher_?»

»Isäni on kuolemaisillaan», sanoi Soames hampaittensa välistä.
»Minä menen kaupunkiin. Terveiseni Annettelle.»

_»Tiens!»_ mutisi Madame Lamotte, _»quel malheur!»_

Soames nosti hattua ja meni junaansa. »Nuo ranskalaiset!»
ajatteli hän.




13. JAMESILLE KERROTAAN


Vähäpätöinen vilustuminen huoneessa, jossa oli kaksinkertaiset
ikkunat, jossa ilma ja ihmiset, jotka tulivat häntä katsomaan,
miltei siivilöitiin, huoneessa, josta hän ei ollut lähtenyt
sitten syyskuun puolivälin — ja James oli syvillä vesillä.
Pieni vilustus, joka sivuutti hänen pienet voimansa ja kiiti
keuhkoihin. »Hän ei saa vilustua», oli tohtori selittänyt, ja hän
oli kuitenkin vilustunut. Kun hän ensin tunsi oireet kurkussaan,
oli hän sanonut hoitajalleen — hänellä oli nyt hoitaja —.
»Kas niin, tiesinhän minä, kuinka tässä tulisi käymään, kaiken
tämän tuuletuksen jälkeen!» Kokonaisen päivän hän oli ylen
hermostunut ja ryhtyi jo ennakolta kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin, veti jokaisen henkäyksensä
äärimmäisen huolellisesti ja pani mittaamaan ruumiinlämpönsä
joka tunti. Emily ei ollut huolissaan.

Mutta seuraavana aamuna, kun hän meni sisään, kuiskasi
hoitajatar: »Hän ei anna mitata kuumettaan.»

Emily meni hänen vuoteensa ääreen ja sanoi lempeästi:
»Kuinka tunnet voivasi, James?» Ja hän yritti panna kuumemittarin
hänen huulilleen. James katsoi häneen.

»Mitä se hyödyttää?» hän kuiskasi käheästi. »Minä en tahdo
tietää.»

Silloin Emily hätääntyi. James hengitti vaivoin, näytti
peloittavan hauraalta ja kalpealta, ja hänessä oli himmeitä
punaisia täpliä. Emilyllä oli ollut »vaivaa» hänestä, sen taivas
tiesi, mutta hänhän oli James, oli ollut James lähes viisikymmentä
vuotta, Emily ei voinut muistaa eikä kuvitella elämää ilman
Jamesia — sillä James kaiken vaivalloisuutensa, pessimisminsä,
rosoisen kuorensa alla oli syvällisen hellä, todella
ystävällinen ja jalomielinen heitä kaikkia kohtaan!

Koko sinä päivänä ja seuraavana hän tuskin sanoi sanaakaan,
mutta hän seurasi silmillään kaikkea, mikä tehtiin hänen
hyväkseen, ja kasvojen ilmeestä näkyi, että hän piti puoliaan.
Emily ei menettänyt toivoaan. Juuri tuo hiljaisuus, se tapa,
millä hän otti talteen jokaisen voiman hivenen, osoitti, kuinka
sitkeästi hän taisteli. Se liikutti Emilyä syvästi, ja vaikka hänen
kasvonsa olivat tyvenet ja turvalliset sairashuoneessa,
valuivat kyynelet poskille hänen tultuaan ulos.

Kolmantena päivänä teenjuonnin aikaan — Emily oli juuri
muuttanut pukua, hän pysytti ulkoasunsa ennallaan, ettei tekisi
häntä levottomaksi — näkyi muutos. »Ei kannata, olen
väsynyt», oli selvästi kirjoitettu tuolle valkealle otsalle, ja kun
Emily meni hänen luokseen, mutisi hän: »Lähetä hakemaan
Soames.»

»Kyllä, James, aivan kohta — hyvä on», sanoi Emily turvallisella
tavallaan. Ja hän suuteli Jamesin otsaa. Kyynel
putosi siihen, ja kun Emily pyyhki sen pois, huomasi hän, että
sairaan silmissä oli kiitollinen katse. Hyvin järkkyneenä ja
nyt kokonaan vailla toivoa hän sähkötti Soamesille.

Kun Soames tuli mustasta, tuulisesta yöstä, oli suuri talo
hiljainen kuin hauta. Warmsonin leveät kasvot näyttivät melkein
kapeilta, hän auttoi Soamesilta turkit vielä tavallista
huolellisemmin ja sanoi:

»Tahdotteko lasin viiniä, herra?»

Soames ravisti päätään, ja hänen kulmakarvansa tekivät kysymyksen.

Warmsonin huulet nytkähtivät. »Hän kysyy teitä, herra», ja
äkkiä hän niisti nenänsä. »Minä olen jo kauan ollut herra
Forsyten palveluksessa», sanoi hän, »hyvin kauan.»

Soames jätti hänet käärimään turkkia kokoon ja alkoi nousta
portaita. Tämä talo, jossa hän oli syntynyt ja saanut hoivaa,
ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin lämpimältä, rikkaalta
ja kodikkaalta kuin nyt, hänen tehdessään viimeistä toivioretkeään
isän huoneeseen. Se ei ollut hänen makuunsa, mutta
omassa lujassa, koristeellisessa tyylissään se merkitsi mukavuuden
ja turvallisuuden huippua. Ja yö niin pimeä ja tuulinen,
hauta niin kylmä ja yksinäinen!

Hän pysähtyi oven ulkopuolelle. Sisältä ei kuulunut mitään
ääntä. Hän käänsi kädensijaa hiljaa ja oli huoneessa ennenkuin
kukaan huomasi. Valo oli himmennetty. Äiti ja Winifred istuivat
vuoteen kaukaisemmalla puolella, hoitajatar nousi läheisemmältä
puolelta, jossa oli tyhjä tuoli. »Minua varten», ajatteli
Soames. Kun hän tuli ovesta, hänen äitinsä ja sisarensa
nousivat, mutta hän viittasi kädellään ja he istahtivat taas.
Hän meni tuolin eteen ja seisoi katsellen isäänsä. Jamesin
hengitys oli kuin tukehtuvan, hänen silmänsä olivat ummessa.
Ja kun Soames näki isänsä siinä niin kuluneena ja valkeana ja
runneltuna, kuunteli hänen tukahtunutta hengitystään, nousi
hänessä intohimoisen kiihkeä viha Luontoa kohtaan, julmaa,
leppymätöntä Luontoa, joka oli painanut polvensa tämän särjettyä
ruokoa muistuttavan ruumiin rintaan, pusersi hitaasti
hengityksen sammuksiin, pusersi elämän siitä olennosta, joka
oli hänelle rakkain maan päällä. Hänen isänsä, jos kukaan,
oli viettänyt huolellista, kohtuullista ja pidättyvää elämää, ja
tämä oli hänen palkkansa — että elämä hitaasti, tuskallisesti
kiristettäisiin häneltä pois! Ja tietämättä mitä puhui hän sanoi:
»Se on julmaa.»

Hän näki äitinsä peittävän silmänsä ja Winifredin painavan
kasvonsa vuodetta kohti. Naiset! Ne mukautuivat asioihin
niin paljon helpommin kuin miehet. Hän astui askelen lähemmäksi
isäänsä. Kolmeen päivään ei Jamesin partaa ollut
ajettu, ja hänen huuliaan ja leukaansa peitti haiven, tuskin sen
lumivalkeampi kuin hänen otsansakaan. Hänen silmänsä avautuivat.
Soames meni ihan lähelle ja kumartui hänen puoleensa.
Huulet liikkuivat.

»Tässä olen, isä.»

»Hm — mitä — mitä uutisia? Minulle ei koskaan kerrota —»,
ääni häipyi, ja Soamesin kasvot joutuivat niin ankaran liikutuksen
valtaan, että hän ei voinut puhua. Kertoa hänelle? —
kyllä! Mutta mitä? Hän teki suuren ponnistuksen, sai huulensa
yhtymään ja sanoi:

»Hyviä uutisia, rakas isä, hyviä — Annettella on poika.»

»Ah!» Se oli mitä merkillisin ääni, ruma, huojentunut, säälittävä,
voitonriemuinen — kuin pikkulapsen, joka saa, mitä
on kaivannut. Silmät painuivat kiinni, ja tuo tukehtuva hengitys
alkoi taas. Soames peräytyi tuolin ääreen ja istuutui kivettyneenä.
Hänen lausumansa valhe, joka perustui johonkin
syvään, luontaiseen vaistoon siitä, että James kuoltuaan ei
saisi tietää totuutta, oli hetkeksi riistänyt häneltä kaiken
toimintakyvyn. Hänen käsivartensa kosketti johonkin. Se oli
isän paljas jalka. Hengityskamppailussaan hän oli työntänyt
sen peiton alta pois. Soames otti sen käsiinsä, se oli kylmä
jalka, kevyt ja laiha, valkoinen, hyvin kylmä. Kannattiko
panna takaisin, kääriä peitteisiin sitä, minkä kohta täytyi tulla
vielä kylmemmäksi! Hän lämmitti sitä koneellisesti käsissään,
kuunteli isänsä vaivalloista hengitystä, ja tuntemiskyky
heräsi hänessä taas. Pieni, pian tyyntynyt nyyhkytys kuului
Winifredin taholta, mutta äiti istui liikkumattomana, silmät
tuijottaen Jamesiin. Soames viittasi hoitajatarta luokseen.

»Missä tohtori on?» kuiskasi hän.

»Häntä on lähetetty hakemaan.»

»Ettekö mitenkään voi helpottaa hänen hengitystään?»

»Voin vain antaa ruiskeen, ja sitä hän ei siedä. Tohtori sanoi
hänen kamppaillessaan —»

»Hän ei kamppaile», kuiskasi Soames, »hän tukehtuu hitaasti.
Se on hirveätä.»

James liikahti levottomasti, ikäänkuin olisi tietänyt, mitä
he sanoivat. Soames nousi ja kumartui hänen puoleensa. James
liikutti heikosti käsiään, ja Soames tarttui niihin.

»Hän tahtoo, että hänet nostetaan», kuiskasi hoitajatar.

Soames nosti. Hän luuli nostavansa kauniisti, mutta Jamesin
kasvoilla ilmeni miltei kiukkua. Hoitajatar pöyhi tyynyjä.
Soames laski kädet alas ja kumartui suutelemaan isänsä otsaa.
Kun hän nousi taas, loi James häneen katseen, joka näytti
tulevan hänen jäljelläolevan olemuksensa syvimmistä syvyyksistä.
»Minä olen mennyttä, poikani», se näytti sanovan, »pidä
huolta heistä, pidä huolta itsestäsi — minä jätän kaiken sinulle.»

»Kyllä, kyllä», kuiskasi Soames, »kyllä, kyllä.»

Hänen takanaan hoitajatar teki jotakin, hän ei tietänyt mitä,
sillä isä teki pienen vastahakoisen eleen ikäänkuin närkästyneenä
tuosta väliintulosta, ja melkein heti hänen hengityksensä
helpottui, muuttui rauhalliseksi, hän makasi hyvin hiljaa.
Jännittynyt ilme hänen kasvoiltaan katosi, omituinen, valkea
rauha tuli tilalle. Hänen silmäluomensa värähtivät, hiljenivät,
kasvot hiljenivät, pääsivät lepoon. Vain huulten hiljainen
värähtely ilmaisi heille, että hän hengitti. Soames vaipui takaisin
tuoliinsa ja alkoi taas hyväillä sairaan jalkaa. Hän kuuli
hoitajattaren hiljaa itkevän tulen ääressä — omituista, että hän,
vieras, oli ainoa heistä, joka itki! Hän kuuli tulenliekkien
hiljaista, lepattelevaa ääntä. Taaskin yksi vanha Forsyte lisää
lähti pitkään lepoonsa — ihmeellisiä he olivat, ihmeellistä,
kuinka Jameskin oli jaksanut! Äiti ja Winifred nojautuivat
eteenpäin katse riippuen Jamesin huulissa. Mutta Soames
kumartui sivullepäin ja lämmitti molempia jalkoja, ne tuottivat
hänelle helpotusta, vaikka kylmenivätkin kylmenemistään.
Äkkiä hän hypähti pystyyn. Ääni, kauhea ääni, jonkalaista hän
ei ollut koskaan kuullut, tuli hänen isänsä huulilta, ikäänkuin
loukattu sydän olisi särkynyt voihkaisten pitkään. Mikä voimakas
sydän, jonka jäähyväiset olivat tällaiset! Ääni lakkasi.
Soames katsoi kasvoihin. Ei liikettä, ei henkäystä! Kuollut!
Hän suuteli otsaa, kääntyi ja poistui huoneesta. Hän juoksi
portaita ylös makuuhuoneeseensa, vanhaan makuuhuoneeseensa,
jota vielä pidettiin kunnossa häntä varten, heittäytyi
suulleen vuoteelle ja puhkesi nyyhkytyksiin, jotka hän tukahdutti
tyynyyn...

Vähän myöhemmin hän meni alas ja takaisin huoneeseen.
James makasi yksinään, ihmeellisen tyvenenä, vapaana varjoista
ja tuskasta, runnelluilla kasvoillaan arvokkuus, joka
kuuluu korkeaan ikään, vanhojen rahojen hieno, kulunut
arvokkuus.

Soames katsoi kiinteästi noihin kasvoihin, tuleen, koko huoneeseen,
jonka ikkunat aukenivat Lontoon yöhön.

»Hyvästi!» kuiskasi hän ja meni ulos.




14. HÄNEN


Hänellä oli paljon huolehdittavaa sinä iltana ja koko seuraavan
päivän. Sähkösanoma rauhoitti hänet Annetten voinnin
suhteen aamiaisaikaan, ja hän ehti vasta viimeisellä junalla
takaisin Readingiin, otsallaan Emilyn suudelma ja korvissaan
hänen sanansa:

»Minä en tiedä, mihin olisin joutunut ilman sinua, rakas poikani.»

Hän pääsi taloonsa puolenyön aikaan. Ilma oli muuttunut,
oli taas leuto, ikäänkuin se voisi nyt hellittää päätettyään
työnsä ja lähetettyään erään vanhan Forsyten viimeiseen
tilintekoonsa. Toinen, päivällisaikaan saapunut sähkösanoma oli
varmentanut Annetten hyvät uutiset, ja sensijaan että olisi
mennyt sisään Soames menikin kuutamossa puutarhan poikki
katetun veneensä luo. Hän voisi nukkua siellä ihan hyvin.
Katkeran väsyneenä hän heittäytyi turkissaan sohvalle ja
nukkui. Hän heräsi pian sarastuksen jälkeen ja meni kannelle.
Hän nojautui kaiteeseen, katsoi länttä kohden, missä joki metsän
alapuolella teki leveän mutkan. Soamesissa oli luonnon
kauneuden tajuaminen omituisesti samanlaista kuin hänen
talonpoikaisissa esi-isissään, suuttumuksen tunnetta jollei sitä
ollut, vaikka epäilemättä hänen maisemamaalaustutkimuksensa
olivat kehittäneet ja sivilisoineet tätä tunnetta. Mutta
aamunkoitto kykenee hedelmöittämään asiallisintakin näkemystä,
ja hän tunsi liikutusta. Tämä oli toinen jokimaailma
kuin hänen muuten tuntemansa, tämä, jota kirkasti tuo etäinen,
kylmä valo, maailma, johon ihminen ei ollut astunut, epätodellinen
maailma, ikäänkuin jokin vieras ranta, jonka hän oli
löytänyt. Sen väri ei ollut sovinnaisuuden väri, siinä oli tuskin
mitään väriä, sen muodot olivat unimaiset, mutta kuitenkin
selvät, sen hiljaisuus oli huumaava, tuoksuton. Miksi se niin
liikutti häntä, sitä hän ei osannut sanoa, jollei siksi, että hän
tunsi olevansa siinä niin yksin, vailla kaikkia sukulaisuussuhteita
ja kaikkea omaisuutta. Sellaiseen maailmaan ehkä hänen
isänsä oli matkalla, vaikka se muuten muistuttikin sitä maailmaa,
jonka hän oli jättänyt taakseen. Ja Soames pakeni siitä
ryhtymällä pohtimaan, kuka maalari olisi voinut tehdä tälle
maisemalle oikeutta. Harmaanvalkea vesi oli kuin — kuin
kalan vatsa. Oliko mahdollista, että tämä maailma, jota hän
katseli, oli kokonaan yksityisomaisuutta, jokea lukuunottamatta
— ja sitäkin käytettiin! Ei puuta, ei pensasta, ei ruohonlehteä,
ei lintua eikä eläintä, ei kalaakaan, joka ei olisi ollut
jonkun oma. Ja kerran tämä kaikki oli viidakkoa ja suota ja
vettä, ja tarumaiset eläimet samoilivat ja metsästelivät täällä
tuntematta ihmisolentoa, joka olisi voinut antaa niille nimiä;
lahoava rehevyys oli täyttänyt upeudellaan nuo rannat, joilla
korkeat, huolellisesti hoidetut puut nyt tulivat vedenrajaan
asti, ja vesiperäinen kaislikko oli toisella rannalla peittänyt
kaikki laidunmaat. Niin, he olivat vallanneet kaiken omakseen,
aidanneet, varustaneet nimilapuilla ja sulloneet lakimiesten
toimistoihin. Ja hyvä olikin! Mutta joskus aina, niinkuin nyt,
menneisyyden haamu tuli kummittelemaan ja haaveilemaan
ja kuiskaamaan ihmisolennolle, joka sattui olemaan hereillä:
»Minun omistajattomasta yksinäisyydestäni te kaikki tulitte,
siihen myös jonakin päivänä kaikki palaatte.»

Ja Soames, joka tunsi tämän maailman kylmyyden ja aavemaisuuden
— tämän maailman, joka oli hänelle niin uusi ja
itsessään niin ikivanha: omistajaton maailma, joka käy katsomassa
menneisyytensä näyttämöä — Soames meni sisään ja
keitti itselleen teetä väkiviinalampulla. Juotuaan hän otti kirjoitusvehkeet esiin ja kirjoitti kaksi uutista:

»James Forsyte kuoli t.k. 20. p. talossaan Park Lanen varrella
91:llä ikävuodellaan. Hautajaiset 24. p. Highgatessa.
Mieluimmin ilman kukkia.»

»Annette, Soames Forsyten vaimo, on t.k. 20. p. huvilassa
The Shelter, Mapledurham, synnyttänyt tyttären.» Ja imupaperiin
hän kirjoitti »pojan».

Kello oli kahdeksan tavallisessa syksyn maailmassa, kun
hän meni taloonsa. Pensaat joen varrella erottuivat pyöreinä
ja kirkkaanvärisinä maidonkarvaisesta usvasta, halkotulen
savu nousi sinisenä ja suorana ilmaan, ja hänen kyyhkysensä
kuhertelivat nyppien höyheniään auringonpaisteessa.

Hän pujahti pukeutumishuoneeseensa, otti kylvyn, ajoi
partansa, pani puhtaat liinavaatteet ja tumman puvun ylleen.

Madame Lamotte oli juuri aloittamassa aamiaistaan, kun
hän tuli ruokasaliin.

Hän katsoi vävynsä pukua ja sanoi: »Älä kerro mitään!»
puristaen hänen kättään. »Annette voi oikein hyvin. Mutta
tohtori sanoo, ettei hän voi saada useampia lapsia. Joko tiesit
sen?» Soames nyökäytti päätään. »Se on vahinko. _Mais la
petite est adorable. Du café?_»

Soames jätti hänet niin pian kuin suinkin saattoi. Rouva
Lamotte loukkasi häntä — niin luja, asiallinen, nopea, selvä
— _ranskalainen_. Soames ei voinut sietää hänen vokaalejaan,
hänen »r»äänteitään, ja vihasi hänen äskeistä katsettaan, ikäänkuin
se olisi Soamesin syy, ettei Annette koskaan voinut synnyttää
hänelle poikaa! Hänen syynsä! Hän vihasi myös
tuota halpahintaista ihastusta tyttäreen, jota hän ei vielä
ollut nähnyt.

Omituista, kuinka hän lykkäsi vaimonsa ja lapsensa kohtaamista!

Olisi voinut luulla, että hän syöksyisi sinne ensi hetkenä.
Päinvastoin hän tunsi eräänlaista fyysillistä arkuutta — hän
oli nirso omistaja. Hän pelkäsi sitä, mitä Annette mahtoi
ajatella hänestä, tuskiensa aiheuttajasta, pelkäsi nähdä
pienokaista, pelkäsi osoittavansa pettymystään nykyisestä ja —
tulevasta.

Hän vietti kokonaisen tunnin kävelemällä edestakaisin salissa
ennenkuin saattoi koota rohkeutensa mennäkseen yläkertaan ja
koputtaakseen hänen ovelleen.

Rouva Lamotte avasi oven.

»Ah! Vihdoinkin sinä tulet! _Elle vous attend_!» Hän meni
Soamesin ohitse pois, ja Soames astui sisään hiljaisella tavallaan,
leuka lujana, silmät pelokkaina.

Annette oli hyvin kalpea ja hyvin kaunis maatessaan siinä.
Lapsi oli piilossa jossakin, Soames ei voinut nähdä sitä. Hän
meni vuoteen viereen ja kumartui äkillisen liikutuksen vallassa
suutelemaan Annetten otsaa.

»Siinähän sinä olet, Soames», sanoi hän. »Minä en ole enää
niin huono. Mutta minä olen kärsinyt hirveästi, hirveästi.
Olen iloinen, etten voi saada useampia. Oi, kuinka minä olen
kärsinyt!»

Soames seisoi ääneti, sivellen hänen kättään. Hellyyden,
myötätunnon sanoja ei ehdottomasti vain tahtonut tulla, ja
hänen mieleensä välähti ajatus: »Englantilainen tyttö ei olisi
sanonut noin!» Sinä hetkenä hän tiesi varmasti, että hän ei
koskaan tulisi olemaan vaimoaan lähellä hengessä eikä totuudessa,
eikä Annette häntä. Hän oli liittänyt Annetten kokoelmiinsa
— siinä kaikki! Ja Jolyonin sanat tulivat hänen mieleensä:
»Minä kuvittelen, että olet iloinen saadessasi kaulasi
kahleista vapaaksi.» No niin, hän oli vapautunut! Oliko hän
joutunut kahleisiin taas!

»Meidän pitää ruveta syöttämään sinua», sanoi hän, »niin
vahvistut taas.»

»Etkö tahdo nähdä pienokaista, Soames? Hän nukkuu.»

»Totta kai», sanoi Soames, »hyvin kernaasti.»

Hän meni vuoteen jalkopään ympäri toiselle puolelle ja tuijotti.
Ensi hetkenä hän näki juuri sen mitä luulikin näkevänsä
— pikkulapsen. Mutta hänen tuijottaessaan lapsi hengitti ja
teki pieniä nukkumaeleitä pikku kasvoillaan, ja vähitellen se
alkoi saada yksilöllistä muotoa, tulla jonkin taulun
kaltaiseksi, sellaiseksi, että hän olisi tuntenut sen toisten
joukosta. Se ei ollut vastenmielinen, se oli kummallisen
nuppumainen ja liikuttava. Sillä oli tumma tukka. Soames kosketti
sitä sormellaan, hän tahtoi nähdä sen silmät. Ne avautuivat,
ne olivat tummat — siniset vai ruskeat, sitä hän ei osannut
sanoa. Se räpytti silmiään, tuijotti häneen, silmissä asui
jonkinlainen uninen syvyys. Ja äkkiä Soamesin sydämessä tuntui
niin omituiselta, lämpimältä, ikäänkuin se olisi avartunut.

_»Ma petite fleur!»_ sanoi Annette pehmeästi.

»Fleur», toisti Soames. »Fleur! Pannaan hänen nimekseen
Fleur.»

Voitonriemun ja uudistuneen omistuksen tunne paisui hänen
rinnassaan.

Hyvä Jumala, tuo olento oli _hänen_!






VÄLIKERTOMUS: HERÄÄMINEN.




Heinäkuun auringonpaiste, joka tunkeutui Robin Hillin hallia
valaisevan mahtavan kattoikkunan läpi, lankesi viiden aikaan
iltapäivällä juuri siihen kohtaan, missä leveät portaat
alkoivat, ja tuossa säteilevässä juovassa seisoi pieni Jon Forsyte
sininen pellavapuku yllä. Hänen tukkansa loisti, ja silmät
loistivat rypistettyjen kulmien alta, sillä hän mietti, kuinka
lähtisi alakertaan tämän viimeisen kerran lukemattomista kerroista
ennenkuin auto toisi kotiin hänen isänsä ja äitinsä. Neljä
porrasta kerrallaan, viisi alhaalla? Tylsää! Kaidepuuta alas?
Mutta millä tavalla? Suullaan, jalat edellä? Eri tylsää.
Vatsallaan, sivuttain? Mätää! Selällään, käsivarret riippumassa
molemmin puolin? Kiellettyä! Vai kasvoillaan, pää edellä,
tavalla, jota toistaiseksi ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse?
Siinä syy ryppyihin pikku Jonin kasvoilla, joita aurinko
valaisi...

Tuona kesänä 1909 niillä yksinkertaisilla sieluilla, jotka
silloinkin pyrkivät yksinkertaistamaan englanninkieltä, ei
tietenkään ollut mitään aavistusta pikku Jonista, muuten he
olisivat sanoneet häntä oppilaakseen. Mutta ihminen voi tässä
elämässä olla liian yksinkertainen, sillä pojan oikea nimi oli
Jolyon, ja hänen isänsä ja velipuolivainaansa olivat jo
vanhastaan vallanneet muut lyhennykset, Jo'n ja Jollyn. Itse asiassa
pikku Jon oli parhaansa mukaan koettanut sopeutua hyvään
tapaan ja kirjoittanut nimensä ensin Jhon, sitten John. Vasta
kun isä oli selittänyt, että hänen oli pakko, hän oli alkanut
kirjoittaa Jon.

Tähän mennessä tuo isä oli omistanut kaiken, mitä hänen
sydämestään olivat jättäneet jäljelle tallipoika Bob, joka soitti
posetiivia, ja hänen hoitajansa »Da», joka käytti sinipunervaa
pukua sunnuntaisin ja tunsi nimen Spraggins siinä yksityiselämässä,
jota kotiapulaisetkin silloin tällöin viettävät. Äiti
oli näyttäytynyt hänelle vain ikäänkuin unissa, tuoksuen suloiselta,
silitellen hänen otsaansa juuri ennenkuin hän nukahti ja
väliin tasoittaen hänen tukkaansa, jonka väri oli kullanruskea.
Kun hän löi päänsä puhki lastenkamarin tulenvarjostimeen, oli
äiti ensimmäisenä pyyhkimässä verta pois, ja kun hän näki
painajaisunia, istui äiti vuoteen laidalla ja painoi hänen päänsä
kaulaansa. Äiti oli kallisarvoinen, mutta etäinen, koska »Da»
oli niin läheinen ja koska tuonikäisen miehen sydämessä tuskin
on tilaa useammalle kuin yhdelle naiselle kerrallaan. Isän
kanssa oli tietysti erikoisia yhdyssiteitä, pikku Jon kun myös
aikoi isona maalariksi — sillä pienellä erotuksella vain, että
isä maalasi tauluja, ja pikku Jon aikoi maalata seiniä ja kattoja,
seisoen laudalla kaksien tikapuitten välissä, likaisenvalkea
esiliina edessään, ihana kalkkivärin tuoksu ympärillään.
Isä niinikään vei hänet ratsastamaan Richmond Parkiin ponihevosella
Hiirellä, joka oli saanut nimensä siksi, että oli hiirenvärinen.

Pikku Jon oli syntynyt hopealusikka suussaan, joka oli aika
mutkikas ja iso. Hän ei ollut koskaan kuullut isänsä eikä
äitinsä puhuvan suuttuneella äänellä, ei toisilleen, hänelle
itselleen eikä kenellekään muulle, ja tallipoika Bob, keittäjä,
Jane, Bella ja muut palvelijat, myöskin »Da», joka yksin rajoitti
hänen retkiensä vapautta, käyttivät erikoista ääntä, kun
puhuivat hänelle. Niinpä hän oli saanut mielipiteen, että
maailma on täydellisen ja alituisen lempeyden ja vapauden
tyyssija.

Syntyneenä v. 1901 hän oli herännyt tietoisuuteen juuri kun
hänen maansa, toipuneena tuosta pahasta tulirokkotapauksesta,
buurisodasta, valmisti vapaamielisyyden elpymistä 1906.
Kaikkinainen rajoitus oli poissa muodista, haltioituneet vanhemmat
tahtoivat antaa vesojensa nauttia elämästä. He säästivät ja
hemmottelivat lapsiaan ja odottivat tuloksia innostuneina.
Lisäksi oli pikku Jon tehnyt hyvin ja viisaasti valitessaan
isäkseen ystävällisen viisikymmentäkaksivuotiaan miehen,
joka jo oli menettänyt ainoan poikansa, ja äidikseen kolmekymmentäkahdeksanvuotiaan naisen, jonka ainoa lapsi hän
oli. Mikä pelasti hänet tulemasta sylikoiran ja pienen ilkiön
sekamuodoksi, oli isän suuri ihailu äitiä kohtaan, sillä jo pikku
Jon saattoi tuntea, että äiti ei ollut pelkästään hänen äitinsä
ja että isän sydämessä hän itse soitti toista viulua ja äiti
ensimmäistä. Mitä Jon soitti äitinsä sydämessä, sitä hän ei vielä
tietänyt. »Täti» June, hänen sisarpuolensa (mutta niin vanha,
että oli kasvanut pois tästä sukulaisuussuhteesta) — niin, täti
June rakasti häntä tietysti, mutta oli liian äkkinäinen. Rakas
»Da» niinikään oli vähän sparttalainen taipumuksiltaan. Jonin
kylpy oli kylmä ja polvet paljaat, eikä häntä kehoitettu varomaan
itseään. Mitä tulee tuohon harmilliseen kysymykseen
hänen kasvatuksestaan Jon oli yhtä mieltä niitten kanssa,
joiden teoriojen mukaan lapsia ei saa pakottaa. Hän piti koko
lailla Mademoisellesta, joka tuli joka aamu kahdeksi tunniksi
opettamaan hänelle kieltään, historiaa, maantiedettä ja laskentoa,
eivätkä äidin antamat soittotunnit olleet hänelle epämieluisat,
sillä äiti osasi houkutella häntä sävelestä toiseen pakottamatta
häntä koskaan harjoittamaan sellaista, mikä ei tuottanut
hänelle huvia, ja siksi hän innokkaasti pyrki muuttamaan kymmenen
peukaloa kymmeneksi sormeksi. Isän johdolla hän oppi piirtämään
possuja ja muita eläimiä. Hän ei ollut kovinkaan hyvinkasvatettu
pieni poika. Mutta kaiken kaikkiaan hopealusikka oli edelleen
hänen suussaan pilaamatta
sitä, vaikka »Da» väliin sanoikin, että toisten lasten seura tekisi
hänelle »äärettömän hyvää».

Oli siis pettymys, kun hänen ollessaan lähes seitsemän vuoden
vanha »Da» kerran pakotti hänet olemaan selällään, kun
hän tahtoi tehdä jotakin, mitä tämä ei hyväksynyt. Ensimmäinen
sekaantuminen erään Forsyten yksilölliseen vapauteen
sai hänet melkein raivoon. Oli jotakin kauhistuttavaa tuon
asennon täydellisessä avuttomuudessa, ja kun ei vielä tietänyt,
kuinka se lopulta päättyisi! Entä jos »Da» ei antaisi hänen
nousta enää koskaan! Hän kärsi kidutusta viidenkymmenen
sekunnin ajan ja ilmaisi sen kimeimmällä äänellään. Pahin
kaikista oli havainto, että »Da» oli tarvinnut niin pitkän ajan
tajutakseen, kuinka hirmuisesti hän pelkäsi. Näin kauheana
paljastui hänelle inhimillisen mielikuvituksen puutteellisuus!
Päästyään vihdoin ylös hän oli vakuuttunut siitä, että »Da»
oli tehnyt hirveän teon. Vaikka Jon ei tahtonutkaan todistaa
häntä vastaan, oli hänellä tarve, estääkseen tapauksen uudistumista,
mennä äitinsä luo ja sanoa: »Äiti, älä anna Da'n pitää
minua selälläni enää.»

Äiti, kädet kohotettuina pään päälle pidellen kahta hiuspalmikkoa
— _»couleur de feuille morte»_, niinkuin pikku Jon ei
ollut vielä oppinut sanomaan — oli katsonut häneen silmin,
jotka olivat kuin kappale hänen ruskeata samettivaippaansa,
ja vastannut:

»En, kultaseni, en anna.»

Koska äiti luonnostaan kuului jumalattariin, saattoi pikku
Jon tyyntyä, varsinkin kun hän sattui aamiaisen aikana istumaan
ruokapöydän alla toivoen sienipiirakkaa, ja sattui kuulemaan
äidin sanat isälle:

»Sanotko sinä sitten Da'lle, kultaseni, vai sanonko minä?
Hän on niin kiintynyt poikaan.» Ja isä vastasi:

»Niin, mutta hän ei saa osoittaa kiintymystään tuolla
tavoin. Minä tiedän tarkalleen, miltä tuntuu olla pidettynä
selällään. Kukaan Forsyte ei voi kestää sitä minuuttiakaan.»

Pikku Jon, joka ymmärsi, että he eivät tietäneet hänen olevan
pöydän alla, koki aivan uutta neuvottomuuden tunnetta
ja jäi paikalleen, niin kovasti kuin hänen tekikin mieli
sienipiirakkaa.

Sellainen oli ollut hänen ensimmäinen sukelluksensa olemassaolon
pimeihin kuiluihin. Sen jälkeen hänelle oli selvinnyt
hyvin vähän, kunnes hän eräänä päivänä oli mennyt navettaan
saadakseen maitonsa lämpimänä heti kun Garratt oli
lopettanut lypsyn, ja nähnyt Kukkasen vasikan kuolleena.
Lohduttomana, hätääntynyt Garratt kintereillään hän oli lähtenyt
hakemaan hoitajaansa, mutta olikin äkkiä huomannut,
ettei »Da» ollut se henkilö, jota hän tällä hetkellä tarvitsi,
juoksi hakemaan isäänsä ja syöksyi äidin syliin.

»Kukkasen vasikka on kuollut! Oi! Oi! Se näytti niin pehmeältä!»

Äiti syleili ja sanoi:

»Niin on, kultaseni, niin, niin!» ja nyyhkytys oli tauonnut.
Mutta jos Kukkasen vasikka voi kuolla, voi mikä muu tahansa
— ei vain mehiläiset, kärpäset, kovakuoriaiset ja kananpojat —
ja olla yhtä pehmeän näköinen! Se oli kauhistuttavaa — ja
unohtui pian!

Seuraava oli ollut istahtaminen hörriäisen päälle — kipeä
elämys, jonka äiti oli ymmärtänyt paljon paremmin kuin »Da»,
minkä jälkeen ei ollut sattunut mitään erikoisen huomattavaa
ennen vuoden loppua. Silloin oli äärimmäisen väsymyksen
päivää seurannut sairaus, jonka iloihin kuului pieniä punaisia
pilkkuja, vuoteessapysyminen, hunajaa lusikassa ja paljon
Tangerin appelsiineja. Silloin oli maailma puhjennut kukkaan.
»Täti» Junea hän sai kiittää tästä kukoistuksesta, sillä heti kun
Jonista oli tullut pieni siipirikko, oli June syöksynyt kotiin
Lontoosta, mukanaan joukko kirjoja, jotka olivat ravinneet
hänen omaa, tuona huomattavana vuonna 1869 syntynyttä
berserkkihenkeään. Kirjat olivat vanhoja, monivärisiä ja tulvillaan
mitä hirveimpiä tapauksia. Näitä hän luki ääneen
pikku Jonille kunnes tämän oli lupa lukea itse, ja silloin June
pyyhkäisi takaisin Lontooseen ja jätti koko kirjaröykkiön hänelle.
Nämä kirjat kuohuttivat pojan mielikuvitusta kunnes
hänen ajatuksissaan ja unissaan ei ollut muuta kuin merikadetteja
ja orjalaivoja, rosvoja, hätälauttoja, santelipuukauppiaita,
rautahevosia, haikaloja, taisteluita, tatarilaisia, punanahkoja,
pohjoisnapoja ja muita haaveenomaisia ihanuuksia.
Sinä hetkenä, jolloin hänen sallittiin nousta, hän takiloi
sänkynsä keulasta ja perästä ja lähti ahtaassa kylpysoikossa
purjehtimaan vihreän mattomeren poikki kalliolle, jolle hän
kiipesi mahonkilaatikkojen kädensijoja pitkin ryhtyen
tähystelemään taivaanrantaa juomalasinsa läpi pelastavan aluksen
toivossa. Hän teki joka päivä hätälautan pyyhinliinatelineestä,
teetarjottimesta ja tyynyistään. Hän säästi mehun ranskalaisista
luumuistaan, pani sen tyhjään lääkepulloon ja sai siitä
rommivaraston lauttaansa, pemmikaania tehtiin pienistä
kananpaistisäästöistä, jotka kuivattiin tulella, ja sitruunamehua
keripukin varalta saatiin appelsiininkuorista ja pienistä
mehujätteistä. Eräänä aamuna hän teki pohjoisnavan kaikista
sänkyvaatteistaan patjaa lukuunottamatta ja pääsi sinne
koivunkaarnakanootissaan (joka yksityiselämässä oli
tulenvarjostin) jouduttuaan sitä ennen ankaraan otteluun jääkarhun
kanssa, jonka muodostivat patja ja neljä keilaa, kaikki tungettuina
»Da'n» yöpukuun. Tämän jälkeen isä koetti vakaannuttaa hänen
mielikuvitustaan ja toi hänelle _Ivanhoen, Bevisin_, erään kirjan
kuningas Arthurista ja _Tom Brownin kouluajan_. Hän luki ensimmäisen
ja rakensi, puolusti ja saartoi kolmen päivän ajan Front de Boeufin
linnaa esittäen kaiken muun paitsi Rebekkaa ja Rowenaa koskevat
kohtaukset vihlovien huutojen: »En avant, de Bracy!» ynnä muitten
samantapaisten kaikuessa. Luettuaan kuningas Arthuria koskevan kirjan hänestä tuli melkein yksinomaan Sir Lamorac de Galis, koska
hänestä tuo nimi oli kaikkien muitten ritarien nimiä hauskempi,
vaikka itse miehestä puhuttiin vähän, ja hän ratsasti vanhan
keinuhevosensa kuoliaaksi, aseenaan pitkä bamburuoko. _Bevis_
oli hänen mielestään liian kesy, sitäpaitsi se olisi vaatinut
metsää ja eläimiä, ja niitä ei hänellä lastenkamarissa ollut, lukuunottamatta hänen kahta kissaansa, Fitz ja Puck Forsytea,
jotka eivät sallineet mitään vapauksia. _Tom Brownia_ lukemaan hän
oli liian nuori. Oli helpotus koko talolle, kun hän neljännen
viikon jälkeen sai mennä alakertaan ja ulos.

Koska oli juuri maaliskuu, muistuttivat puut aivan poikkeuksellisesti
laivan mastoja, ja pikku Jonille tämä oli ihmeellinen kevät,
joka pani hänen polvensa ja pukunsa äärimmäisen
kovalle koetukselle, kuten myöskin »Da'n» kärsivällisyyden,
hoitajan huolena kun oli hänen pukujensa pesu ja korjaus. Joka
aamu aamiaisen jälkeen saattoivat isä ja äiti, joitten ikkunat
antoivat tähän suuntaan, nähdä hänen tulevan kouluhuoneesta,
astuvan terassin poikki ja kiipeävän vanhaan tammeen
kasvot päättäväisinä ja tukka loistaen. Hän aloitti päivänsä
tällä tavoin, koska ei ehtinyt lähteä kauas ennen koulutuntien
alkamista. Vanhan puun vaihteleva viehätys ei koskaan tylsistynyt,
siinä oli isomasto, etumasto ja raakapuu, ja siitä saattoi
aina tulla alas nostoköysiä — keinun nuoria — pitkin.
Koulutuntien jälkeen, jotka päättyivät yhdeltätoista, hän
meni keittiöön hakemaan ohuen palan juustoa, pikkuleivän ja
kaksi ranskalaista luumua — riittävät eväät ainakin veneretkelle
— ja söi ne jollakin eriskummallisella tavalla, sitten,
hampaita myöten asestettuna pyssyin, pistoolein ja miekoin
hän jatkoi aamullista vakavaa kiipeämistään kohdaten matkalla
lukemattomia orjakauppiaita, intiaaneja, merirosvoja,
leopardeja ja karhuja. Tähän aikaan päivästä hänet harvoin
nähtiin muuten kuin miekka hampaissa (niinkuin Dick Needham)
keskellä nallihattujen tiheitä räjähdyksiä. Ja useat kerrat
hän ampui puutarhureita pienen pyssynsä keltaisilla
hernekuulilla. Hänen elämänsä oli täynnä kiihkeätä toimintaa.

»Jon on kauhea», sanoi isä kerran äidille heidän istuessaan
tammen alla. »Minä pelkään, että hänestä tulee merimies tai
jotakin muuta toivotonta. Näetkö hänessä mitään merkkiä
kauneudentajusta?»

»En pienintäkään.»

»No niin, taivaan kiitos, että hän ei harrasta rattaita eikä
koneita. Minä voin sietää kaiken muun, mutta en sitä. Soisin,
että hän innostuisi luonnosta vähän enemmän.»

»Hänellä on mielikuvitusta, Jolyon.»

»On, mutta hyvin verenhimoiseen suuntaan. Pitääkö hän
kenestäkään juuri nyt?»

»Ei — hän pitää vain kaikista. Ei ole koskaan syntynyt
rakastavampaa eikä rakastettavampaa kuin Jon.»

»Koska hän on sinun poikasi, Irene.»

Tällä hetkellä pikku Jon, joka makasi oksalla korkealla heidän
yläpuolellaan, ampui heihin kaksi hernettä, mutta tuo
puheenkatkelma jäi sulamattomana talteen hänen pieniin
aivoihinsa. Rakastava, rakastettava, mielikuvitusrikas,
verenhimoinen!

Lehtien silmut olivat jo paksut, ja hänen syntymäpäivänsä
oli tulossa. Se sattui joka vuosi toukokuun kahdentenatoista
päivänä ja oli ikimuistettava siitä, että hän silloin sai valita
päivälliseksi kateenkorvaa, sieniä, makaronia ja inkivääriolutta.

Tuon kahdeksannen syntymäpäivän ja sen iltapäivän välillä,
jolloin hän seisoi portaitten yläpäässä heinäkuun auringon
säteilyssä, oli kuitenkin tapahtunut paljon tärkeätä.

»Da», väsyneenä pesemään hänen polviansa tai kenties tuon
salaperäisen vaiston johtamana, joka pakottaa hoitajatkin
silloin tällöin hylkäämään hoidokkinsa, lähti talosta päivää
jälkeen syntymäpäivän vuolaitten kyynelten virratessa »mennäkseen
naimisiin» — kaikkea sitä kuuleekin! — »erään miehen
kanssa». Pikku Jon, jolta asia oli pidetty salassa, oli lohduton
kokonaisen iltapäivän. Sitä ei olisi pitänyt salata häneltä!
Kaksi isoa rasiaa tinasotilaita, vähän tykkiväkeä ja »Nuori
torvensoittaja», joka oli ollut syntymäpäivälahjojen joukossa,
aiheuttivat suruun yhtyneinä eräänlaisen kääntymyksen, niin
että hän ei enää etsinyt henkilökohtaisia seikkailuja eikä pannut
omaa henkeänsä alttiiksi, vaan alkoi leikkiä kuviteltuja
leikkejä, joissa hän pani alttiiksi lukemattomien tinasotilaitten,
marmorikuulain, kivien ja papujen henget. Tällaista kanuunanruokaa
hänellä oli kokoelmittain, ja käyttäen niitä vuoronperään hän
suoritti Espanjan perimyssodan, seitsenvuotisen sodan,
kolmikymmenvuotisen sodan ja muita sotia, joista hän
viime aikoina oli lukenut suuresta _Euroopan historiasta_,
joka oli ollut hänen isoisänsä oma. Hän muutti sodat
oman henkensä mukaisiksi ja suoritti ne kaikki päivähuoneensa
lattialla, niin että kukaan ei voinut tulla sisään häiritsemään
Kustaa Aadolfia, Ruotsin kuningasta, tai astumaan
itävaltalaisarmeijan päälle. Sanan kauniin soinnin vuoksi hän intohimoisesti suosi itävaltalaisia, ja koska heillä oli ollut
menestystä niin harvoissa sodissa, hänen täytyi keksiä uusia
leikeissään. Hänen mielikenraalinsa olivat prinssi Eugène,
arkkiherttua Kaarle ja Wallenstein. Tilly ja Mack (»musiikkisalin
sankareiksi» hän kuuli isänsä kerran sanovan heitä, merkitsi se
sitten mitä merkitsi) olivat sellaisia, ettei heistä tosiaankaan
voinut oikein pitää, vaikka he olivatkin itävaltalaisia.
Soinnillisista syistä hän niinikään ihastui Turenneen.

Tämä kausi, joka huolestutti hänen vanhempiaan, se kun
piti hänet huoneessa, vaikka hänen olisi pitänyt olla ulkona,
kesti koko toukokuun ja puoliväliin kesäkuuta, kunnes isä
lopetti sen tuomalla hänelle _Tom Sawyerin_ ja _Huckleberry
Finnin_. Kun hän luki noita kirjoja, tapahtui hänessä jotakin,
ja hän lähti taas ulos etsien intohimoisesti jokea. Koska Robin
Hillin alueella ei ollut sellaista, täytyi hänen tehdä joki
lammikosta, jossa onneksi oli lumpeenkukkia, sudenkorentoja,
sääskiä, kaisloja ja kolme pientä pajua. Kun isä ja Garratt
olivat tutkineet lammikon ja todenneet, että siinä oli luotettava
pohja ja että se ei mistään ollut kahta jalkaa syvempi,
sai hän pienen kokoonkäännettävän kanootin ja vietti lammikolla
tuntikausia meloen ja lymyillen intiaani-Joe'ta ja muita
vihamiehiä. Lammikon rannalle hän myöskin rakensi itselleen
noin neljä jalkaa pitkän ja yhtä leveän wigwamin vanhoista
pikkuleipälaatikoista, kattona oksia. Täällä hän väliin teki
pienen tulen ja keitti linnut, joita hän ei ollut ampunut
pyssyllään metsästellessään viidakossa ja kentillä, ja kalat, joita
hän ei saanut lammikosta, koska siinä ei ollut kaloja. Tähän
kului loppupuoli kesäkuuta ja tuo heinäkuu, jonka isä ja äiti
viettivät Irlannissa. Hän vietti yksinäistä leikkielämää noiden
viiden kesäviikon ajan, leikkikaluinaan pyssy, wigwam, vesi
ja kanootti, ja niin kovasti kuin hänen toimelliset pikku
aivonsa koettivatkin pitää kauneudentajua loitolla, hiipi se
kuitenkin häneen sekunnin ajaksi silloin tällöin, välkkyen sudenkorennon siivillä, loistaen lumpeista tai sivellen sinisellä
hänen silmiään, kun hän makasi selällään väijyksissä.

»Täti» June, jolle hänet oli uskottu, oli saanut taloon erään
aikaihmisen, joka yski ja teki isosta savikappaleesta kasvoja,
niin että June tuskin koskaan tuli katsomaan häntä lammikolle.
Kerran hän kuitenkin toi mukanaan kaksi muuta aikaihmistä.
Pikku Jon, joka oli sattunut maalaamaan oman alastoman itsensä
kirkkaan siniseksi ja keltaiseksi isän vesivärilaatikosta
saaduilla värisuikaleilla ja pannut muutamia ankan sulkia
tukkaansa, näki heidän tulevan ja asettui väijyksiin pajujen
taakse. Niinkuin hän oli aavistanut, tulivat he suoraa päätä
hänen wigwamilleen ja kumartuivat katsomaan sisään, niin
että hän kauhistuttavasti kiljuen onnistui ottamaan päänahan
»täti» Junelta ja tuolta toiselta aikaihmiseltä melkein kokonaan
ennenkuin he suutelivat häntä. Noiden kahden aikaihmisen
nimet olivat »täti» Holly ja »setä» Val, joka oli ruskea kasvoiltaan
ja ontui vähän ja nauroi hänelle hirmuisesti. Jon ihastui
»täti» Hollyyn, joka näytti olevan sisar hänkin, mutta molemmat
lähtivät samana iltapäivänä, eikä hän nähnyt heitä enää.
Kolme päivää ennen isän ja äidin tuloa myöskin »täti» June
lähti kiireen vilkkaa pois, vieden mukanaan tuon aikaihmisen,
joka yski, ja hänen savikappaleensa, ja Mademoiselle sanoi:
»Mies parka, hän oli hyvin sairas. Minä kiellän sinua menemästä
hänen huoneeseensa, Jon!» Pikku Jon, joka harvoin teki
jotakin vain siksi, että häntä oli kielletty tekemästä, hillitsi
halunsa, vaikka olikin kyllästynyt ja yksinäinen. Itse asiassa
lammikon aika oli ohi, ja hänen sielunsa oli äyräitään myöten
täynnä levottomuutta ja kaipuuta johonkin — ei puuhun, ei
pyssyn ääreen — jotakin pehmeätä hän kaipasi. Nuo kaksi viimeistä
päivää olivat olleet pitkiä kuin kuukaudet, vaikka hänellä
olikin seuranaan Meren hylkäämät, josta hän luki Äiti Leestä ja
hänen tuhoisasta kokkovalkeastaan. Hän oli kulkenut portaat
ylös ja alas ehkä sata kertaa näinä kahtena päivänä ja usein
pujahtanut päivähuoneestaan, missä hän nyt nukkuikin, äitinsä
huoneeseen, katsellut kaikkea, mutta ei koskettanut mitään,
ja sieltä äidin pukeutumishuoneeseen. Hän oli seisonut
toinen jalka ammeen laidalla kuin Slingsby ja kuiskannut:

»Ho, ho, ho! Koirat ja kissat!» Tuon salaperäisen sanan piti
tuottaa onnea. Sitten hän oli hiipinyt takaisin, avannut äitinsä
vaatekaapin oven ja vetänyt nenäänsä pitkän siemauksen
sellaista, joka tuntui vievän hänet lähemmäksi — hän ei
tietänyt mitä!

Hän oli tehnyt tämän juuri ennenkuin tuli seisomaan
auringonpaisteeseen ja pohtimaan, millä kaikista monista tavoista
hän liukuisi kaidepuuta alas. Kaikki tavat tuntuivat tylsiltä,
ja äkillisen ikävän vallassa hän alkoi laskeutua portaita yksitellen.
Tämän laskeutumisen aikana hän saattoi muistaa
isänsä aivan selvästi — lyhyt harmaa parta, syvät, tuikkivat
silmät, vako silmien välissä, hauska hymy, laiha vartalo, joka
pikku Jonin mielestä aina oli ollut niin suuri, mutta äitiä hän
ei voinut nähdä. Äitiä edusti vain jokin epämääräinen, joka
kääntyi katsomaan häntä tummin silmin, ja vaatekomeron
tuoksu.

Bella oli hallissa vetämässä suuria verhoja syrjään ja avaamassa
pääovea. Pikku Jon sanoi maanitellen:

»Bella!»

»Mikä on, master Jon?»

»Emmekö saa juoda teetä tammen alla, kun he tulevat, minä
_tiedän_, että he pitäisivät siitä.»

»Tarkoitat, että _sinä_ pitäisit siitä.»

Pikku Jon mietti.

»Ei, _he_ pitäisivät, minun mielikseni.»

Bella hymyili. »Hyvä on, minä tuon teen ulos, jos pysyt
hiljaa täällä etkä keksi mitään kepposia ennenkuin he tulevat.»

Pikku Jon istahti alimmalle portaalle ja nyökäytti päätään.
Bella tuli hänen viereensä ja tutki häntä.

»Nouse!» sanoi hän.

Pikku Jon nousi. Bella tutki hänet takaa, hän ei ollut vihreä,
ja polvet näyttivät puhtailta.

»Hyvä on!» sanoi Bella. »Kylläpä sinä olet ruskea! Anna suukko!»

Ja hän taputti pikku Jonin tukkaa.

»Mitä hyytelöä?» kysyi pikku Jon. »Minä olen _niin_ väsynyt
odottamiseen.»

»Karviaismarjaa ja mansikkaa.»

Eläköön! Ne olivat hänen mielihyytelöitään!

Kun Bella oli lähtenyt, hän istui hiljaa kokonaisen minuutin.
Oli hiljaista suuressa hallissa, joka oli itäpäästään avoin, niin
että hän saattoi nähdä erään korkean puunsa, prikin, joka
purjehti hyvin hitaasti ylemmän ruohokentän poikki. Ulommassa
hallissa pylväitten varjot olivat vinot. Pikku Jon nousi, hyppäsi
varjolle ja käveli irisryhmän ympäri, joka täytti harmaan
valkean marmoriakaan keskustassa. Kukat olivat kauniita,
mutta tuoksuivat kovin vähän. Jon seisoi oviaukossa ja katsoi
ulos. Entä — entä jos he eivät tulisikaan! Hän oli odottanut niin
kauan, että ei tuntenut voivansa kestää sitä, ja hänen
tarkkaavaisuutensa liukui heti sellaisesta mahdollisuudesta
tomuhiukkasiin, joita näkyi huoneeseen tunkeutuvassa sinertävässä
päivänpaisteessa. Hän nosti kätensä ja koetti vangita
muutaman. Bellan olisi pitänyt tomuttaa tuo kohta ilmaa!
Mutta ehkä nuo hiukkaset eivät olleetkaan tomua — sitä ainetta
vain, mistä auringonpaiste on tehty, ja hänen piti mennä
katsomaan, oliko auringonpaiste ulkona samanlaista. Se ei
ollut. Hän oli sanonut pysyvänsä hiljaa hallissa, mutta hän
yksinkertaisesti ei enää voinut, ja hän astui hiekkakäytävän
poikki heittäytyen ruohikolle sen viereen. Hän poimi kuusi
tuhatkaunokkia, nimitti ne huolellisesti, Sir Lamorac, Sir
Tristram, Sir Lancelot, Sir Palimedes, Sir Bors, Sir Gawain,
ja antoi niiden kaksittain taistella kunnes vain Sir Lamoracilla,
jonka hän oli valinnut erikoisen vahvan varren vuoksi, oli
pää jäljellä, ja sekin näytti kolmen taistelun jälkeen kuluneelta
ja horjuvalta. Kovakuoriainen liikkui hitaasti ruohossa, joka
melkein kaipasi leikkaamista. Joka korsi oli pieni puu, jonka
rungon ympäri kovakuoriaisen oli kuljettava. Pikku Jon
ojensi Sir Lamoracin, jalat edellä, ja nosti elukan ylös. Se
hypähti vaivalloisesti. Pikku Jon nauroi, menetti mielenkiintonsa
ja huokasi. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi. Hän
kääntyi ja makasi selällään. Kukkivista lehmuksista tuli
hunajanmakeata tuoksua, ja taivaansini oli kaunis, siinä liikkui
pari valkeata pilveä, jotka olivat kuin sitruunajäätelöä ja
ehkä maistuivatkin siltä. Hän kuuli Bobin soittavan posetiivillaan
»Suwanneen jokea kohti», mikä teki hänet lauhkeaksi
ja surulliseksi. Hän kääntyi taaskin ja painoi korvansa maahan
intiaanit kuulevat tulijain äänet vaikka kuinka kaukaa
— mutta hän ei kuullut mitään, posetiivin vain. Ja melkein
samassa hän kuuli ratisevaa ääntä, heikon törähdyksen. Oli, se
oli auto — he tulevat — tulevat! Hän hypähti pystyyn. Odottaisiko
hän porttikäytävässä vai juoksisiko yläkertaan ja huutaisi
heidän tullessaan: »Katsokaa!» liukuen kaidetta alas pää
edellä. Tekisikö hän niin? Auto kääntyi käytävälle. Oli liian
myöhäistä! Ja hän odotti siinä vain, hyppien jännityksessään
ylös ja alas. Auto ajoi nopeasti, kiersi portaitten eteen ja
pysähtyi. Isä nousi autosta, aivan sellaisena kuin pitikin. Hän
kumartui ja pikku Jon hyppäsi ylös — he törmäsivät yhteen.
Isä sanoi:

»Siunatkoon! No, ukkoseni, kylläpä sinä olet ruskea!» ihan
niinkuin pitikin, ja odotuksen tunne — eräänlainen kaipuu —
poreili tyydyttämättömänä pikku Jonissa. Sitten hän loi
pitkän, ujon katseen äitiinsä, jolla oli sininen puku ja sininen
harsoliina autohattunsa ja tukkansa ympärillä ja joka hymyili.
Jon hyppäsi niin korkealle kuin ikinä taisi, kiersi jalkansa
äidin selän taakse ja rutisti. Hän kuuli äidin läähättävän ja
tunsi hänen rutistavan omasta puolestaan. Jonin silmät, jotka
juuri silloin olivat hyvin tumman siniset, katsoivat äidin silmiin,
jotka olivat hyvin tumman ruskeat, kunnes äidin huulet
painautuivat hänen silmäkulmiinsa, ja rutistaessaan kaikin
voimin hän kuuli äidin voihkivan ja nauravan ja sanovan:

»Sinä _olet_ väkevä, Jon!»

Silloin Jon liukui alas ja ryntäsi halliin vetäen äitiä perässään
kädestä.

Kun Jon söi hyytelöään tammen alla, huomasi hän äidistään
seikkoja, joita hän ei mielestään ollut nähnyt koskaan ennen.
Äidin posket esimerkiksi olivat kermanväriset, tukassa, joka
oli kuin tummaa kultaa, oli hopeasäikeitä, hänen kaulassaan
ei ollut myhkyrää niinkuin Bellalla, ja hän kulki ovissa hiljaa.
Jon pani myöskin merkille pari pientä juovaa, jotka lähtivät
äidin silmänurkista, ja hauskan tummuuden niiden alla. Äiti
oli niin kaunis, kauniimpi kuin »Da» tai »Mademoiselle» tai
»täti» June tai edes »täti» Holly, johon Jon oli mieltynyt,
kauniimpi myöskin kuin Bella, joka oli punaposkinen ja liikkui
liian nopeasti. Tämä äidin uusi kauneus oli jollakin tavoin
erikoisen tärkeä, ja Jon söi vähemmän kuin oli luullut syövänsä.

Kun tee oli juotu, tahtoi isä häntä kävelylle puutarhaan.
Jon keskusteli isänsä kanssa pitkään asioista yleensä välttäen
yksityiselämäänsä — Sir Lamoracia, itävaltalaisia ja sitä tyhjyyttä,
jota hän oli tuntenut näinä viime päivinä ja joka nyt
oli niin äkkiä täyttynyt. Isä kertoi paikasta, jonka nimi oli
Glensofantrim ja jossa hän ja äiti olivat olleet, ja pienistä olennoista, jotka siellä nousivat maasta, kun oli hyvin hiljaista.
Pikku Jon seisahtui, kantapäät erillään.

»Uskotko todella niihin, isä?»

»En, Jon, mutta minä luulin, että sinä olisit uskonut.»

»Minkätähden?»

»Sinä olet nuorempi kuin minä, ja ne ovat keijukaisia.»

Pikku Jon työnsi leukansa eteenpäin, niin että kuoppa katosi.

»Minä en usko keijukaisiin. En ole koskaan nähnyt niitä.»

»Haa!» sanoi isä.

»Uskooko äiti?»

Isä hymyili hauskaa hymyään.

»Ei, hän näkee vain Panin.»

»Mikä Pan on?»

»Pukinjalkainen jumala, joka hyppelee yksinäisillä ja kauniilla
seuduilla.»

»Oliko hän Glensofantrimissa?»

»Äiti sanoi, että hän oli.»

Pikku Jon pani kantapäät yhteen ja jatkoi keskustelua.

»Näitkö _sinä_ hänet?»

»En, minä näin vain Venus Anadyomenen.»

Pikku Jon mietti. Venus oli hänen kirjassaan, jossa puhuttiin
kreikkalaisista ja troijalaisista. Oliko siis Anna ristimänimi
ja Dyomene sukunimi? Mutta kysyttäessä kävi ilmi, että
ne olivat sama sana, joka merkitsi vaahdosta nousevaa.

»Nousiko hän vaahdosta Glensofantrimissakin?»

»Nousi, joka päivä».

»Minkä näköinen hän oli, isä?»

»Äidin näköinen.»

»Oi! Sitten hän mahtoi olla —», mutta siihen hän pysähtyi,
juoksi muurille, kiipesi ylös ja tuli taas nopeasti alas. Keksintö,
että äiti oli kaunis, oli hänen mielestään ehdottomasti
sellainen, joka oli pidettävä omana salaisuutena, isä poltti
kuitenkin niin kauan sikariaan, että hänen oli lopulta pakko
sanoa:

»Minä menen katsomaan mitä äiti on tuonut. Saanko, isä?»
Hän mainitsi näin alhaisen vaikuttimen, jotta ei näyttäisi
miehuuttomalta, ja joutui vähän hämilleen, kun isä katsoi
suoraan hänen lävitseen, huokasi kuuluvasti ja vastasi:

»Hyvä on, ukkeli, mene sinä vain rakastamaan äitiä.»

Jon lähti näköjään hitaasti, mutta juoksi siitä hyvästä loppumatkan.
Hän tuli äidin makuuhuoneeseen omastaan, koska
ovi oli auki. Äiti oli vielä polvillaan matkalaukun ääressä, ja
Jon asettui seisomaan hänen viereensä aivan hiljaa.

Äiti suoristautui ja kysyi:

»Mikä on, Jon?»

»Minä vain ajattelin tulla katsomaan.»

Hän syleili äitiä vielä kerran ja tämä takaisin, sitten hän
kiipesi ikkunalaudalle, istahti siihen jalat ristissä ja katseli,
kun äiti purki matkalaukkua. Hän nautti tästä toimituksesta,
jonkalaista ei ollut ennen nähnyt, osittain siksi, että äiti nosti
laukusta epäilyttävän näköisiä tavaroita, ja osittain siksi, että
hänen oli hauska katsella äitiä. Äiti liikkui eri tavalla kuin
kukaan muu, varsinkin Bella, äiti oli varmasti hienoin ihminen,
mitä hän koskaan oli nähnyt. Äiti sai vihdoinkin matkalaukun
tyhjäksi ja polvistui hänen eteensä.

»Onko sinun ollut ikävä meitä, Jon?»

Pikku Jon nyökäytti päätään, ja ilmaistuaan täten tunteensa hän
nyökäytti edelleen.

»Mutta olihan sinulla »täti» June?»

»Niin mutta hänellä oli mies, jolla oli yskää.»

Äidin kasvot muuttuivat ja näyttivät melkein suuttuneilta.

Hän kiirehti lisäämään:

»Se oli köyhä mies, äiti, hän yski hirveästi, minä — minä
pidin hänestä.»

Äiti pani kätensä hänen vyötäisilleen.

»Sinä pidät kaikista, Jon.»

Pikku Jon mietti asiaa.

»Niin pidänkin», sanoi hän. »Täti June vei minut kirkkoon
kerran sunnuntaina.»

»Kirkkoon? Oh!»

»Hän tahtoi nähdä kuinka se vaikuttaisi minuun.»

»Vaikuttiko se?»

»Kyllä vain. Minä huomasin kaiken mikä oli hauskaa, ja
hän toi minut kotiin hyvin nopeasti. En minä sentään tullut
kipeäksi. Minä menin sänkyyn ja sain kuumaa vettä ja konjakkia
ja luin _Pyökkimetsän poikia_. Se oli eri hauskaa.»

Äiti puri huuliaan.

»Koska tämä tapahtui?»

»Oi — kauan sitten — minä olisin tahtonut, että hän olisi
vienyt minut uudestaan, mutta hän ei tahtonut. Sinä ja isä
ette koskaan käy kirkossa, vai käyttekö?»

»Emme.»

»Miksi ette käy?»

Äiti hymyili.

»No niin, kultaseni, me kävimme molemmat, kun olimme pieniä. Ehkä
olimme liian pieniä.»

»Minä ymmärrän», sanoi pikku Jon, »se on vaarallista.»

»Saat itse päättää noista asioista, kun tulet suureksi.»

Pikku Jon vastasi harkitsevasti:

»Minä en tahdo kasvaa kovin suureksi. Minä en tahdo lähteä
kouluun.» Äkillinen, ylivoimainen halu sanoa enemmän,
sanoa miltä hänestä todella tuntui, sai hänet punastumaan.
»Minä — minä tahdon olla sinun luonasi ja rakastaa sinua,
äiti.»

Sitten hän vaistomaisesti yritti parantaa tilannetta ja kiirehti
lisäämään:

»Minä en tahdo mennä nukkumaankaan tänä iltana. Minä
olen ihan väsynyt menemään joka ilta sänkyyn.»

»Oletko vielä nähnyt painajaisunia?»

»Vain kerran. Saanko jättää oven auki sinun huoneeseesi
tänä iltana, äiti?»

»Saat, hiukkasen.»

Pikku Jon huokasi tyytyväisenä.

»Mitä sinä näit Glensofantrimissa?»

»En mitään muuta kuin kauneutta, kultaseni.»

»Mitä oikeastaan on kauneus?»

»Mitä oikeastaan on — oi, Jon, sinäpä vasta kyselet.»

»Voinko minä esimerkiksi nähdä sen?»

Äiti nousi ja istahti hänen viereensä.

»Voit, joka päivä. Taivas on kaunis, tähdet ja kuutamoyöt
ovat kauniit ja sitten linnut, kukat ja puut — ne kaikki ovat
kauniita. Katso ulos ikkunasta, Jon — siellä on sinulle kauneutta.»

»Niin kyllä, näköala. Onko siinä kaikki?»

»Kaikki? Ei toki. Meri on ihmeellisen kaunis, ja aallot
vaahtoharjoineen».

»Nousitko sinä vaahdosta joka päivä, äiti?»

Äiti hymyili. »Niin, me uimme.»

Pikku Jon pääsi äkkiä perille ja pani kätensä äidin kaulaan.

_»Minä tiedän»_, sanoi hän salaperäisesti, »sinä olet oikea
kauneus ja kaikki muu on leikkikauneutta.»

Äiti huokasi, nauroi ja sanoi:

»Oi, Jon!»

Pikku Jon sanoi arvostellen:

»Onko sinusta esimerkiksi Bella kaunis? Ei minusta.»

»Bella on nuori, se on aina jotakin.»

»Mutta sinä näytät nuoremmalta, äiti. Bella suuttuu, jos
hyppää häntä vastaan. Minä en luule, että »Da» oli kaunis,
kun oikein ajattelen, ja Mademoiselle on melkein ruma.»

»Mademoisellella on hyvin sievät kasvot.»

»On kyllä, sievät. Minä pidän sinun pikku viivoistasi, äiti.»

»Viivoista?»

Pikku Jon pani sormensa hänen silmänsä ulkonurkkaan.

»Oi, niistäkö? Mutta nehän ovat iän merkkejä.»

»Ne tulevat, kun hymyilet.»

»Mutta ne eivät tulleet ennen.»

»Oi, mitä siitä, minä pidän niistä. Rakastatko minua, äiti?»

»Rakastan — kyllä rakastan, kultaseni.»

»Vaikka kuinka paljon?»

»Vaikka kuinka paljon.»

»Enemmän kuin minä luulin?»

»Paljon — paljon enemmän.»

»Hyvä on, niin minäkin, niin että siitä ollaan kuitit.»

Pikku Jon tiesi, ettei hän koskaan elämässään ollut siinä
määrin antanut pois itseään, ja tunsi tarvetta palata Sir Lamoracin,
Dick Needhamin, Huck Finnin ja muitten sankarien miehekkyyteen.

»Näytänkö sinulle pari temppua?» sanoi hän, liukui äitinsä
käsivarsista ja asettui seisomaan päälleen. Sitten hän ilmeisen
ihailun kiihdyttämättä nousi sänkyyn ja heitti kuperkeikan
koskettamatta mihinkään käsillään. Hän suoritti tempun
useita kertoja.

Sinä iltana hän tarkasti tuliaiset ja sai olla mukana päivällisellä
istuen heidän välillään pienen pyöreän pöydän ääressä,
jota käytettiin, kun ei ollut vieraita. Hän oli kovin kiihdyksissään.
Äidillä oli puku ranskalaista harmaata ja kermanvärinen, pienistä
ruusuista tehty pitsikaulus kaulan ympärillä, joka oli ruskeampi
kuin pitsi. Jon katseli äitiä, kunnes vihdoin isän huvitettu hymy
sai hänet äkkiä kiinnittämään huomionsa ananasviipaleeseen. Oli
myöhäisempi kuin koskaan ennen, kun hän meni levolle. Äiti lähti
hänen mukanaan, ja hän riisuutui hitaasti saadakseen äidin pysymään
luonaan. Kun hänellä vihdoin ei ollut muuta yllä kuin pyjamas, sanoi
hän:

»Lupaa, ettet lähde, ennenkuin olen rukoillut.»

»Minä lupaan.»

Pikku Jon polvistui, painoi kasvonsa vuoteeseen ja alkoi lukea
nopeasti ja hiljaisella äänellä avaten silloin tällöin toisen silmänsä
ja nähden äidin seisovan täysin hiljaa, hymyillen. »Isä
meidän» — niin kuului viimeinen rukous — »joka olet taivaassa,
pyhitetty olkoon äiti, tulkoon äiti, niin maassa kuin taivaassa,
anna meille tänäpäivänä äiti ja anna meille anteeksi
meidän syntimme maassa kuin taivaassa, jotka ovat meitä
vastaan rikkoneet, sillä sinun on pahasta ja voima ja kunnia
iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen. Odota!» Hän hypähti
pystyyn ja viipyi pitkän hetken äidin sylissä. Päästyään viimein
sänkyyn hän piti edelleen äidin kädestä kiinni.

»Ethän vain sulje ovea tuon enempää, ethän? Viivytkö kauan, äiti?»

»Minun pitää mennä soittamaan pianoa isälle.»

»Oi, sittenhän minäkin saan kuulla.»

»Toivottavasti et, sinun pitää nukkua.»

»Minähän voin nukkua minä muuna yönä tahansa.»

»Niin mutta onhan tämä niinkuin mikä muu yö tahansa.»

»Ei toki, tämä on aivan erikoinen.»

»Aivan erikoisina öinä aina nukutaan parhaiten.»

»Mutta jos minä nukun, äiti, en kuule kun sinä tulet tänne.»

»Minäpä tulen silloin ja annan sinulle suukon. Jos olet hereillä,
tiedät sen, ja jos et ole, tiedät kuitenkin saaneesi.»

Pikku Jon huokasi. »No niin», sanoi hän, »minun pitää kai
suostua siihen. Äiti?»

»Mitä?»

»Mikä sen nimi oli, johon isä uskoo? Venus Anna Diomedes?»

»Voi kultamuruni! Anadyomene.»

»Niin, mutta minunpas nimeni sinulle on paljon kauniimpi.»

»Mikä se on?»

Pikku Jon vastasi ujosti:

»Guinevere, se on Pyöreän Pöydän saduista — niinä keksin
sen vasta juuri, vaikka tietysti hänen hiuksensa olivat hajalla.»

Äidin silmät katsoivat epämääräisinä hänen ohitseen.

»Ethän unohda tulla, äiti?»

»En, jos nyt alat nukkua.»

»Nukutaan sitten.» Ja pikku Jon pusersi silmänsä kiinni.

Hän tunsi äidin huulet otsallaan, kuuli hänen askeleensa,
avasi silmänsä nähdäkseen hänen liukuvan ovesta ulos ja pusersi
ne taas kiinni huoaten.

Silloin alkoi aika.

Noin kymmenen minuutin ajan hän kaikella kunnialla yritti
nukkua. Hän kuvitteli pitkää riviä ohdakkeita ja laski ne —
»Da'n» vanha keino päästä uneen. Hän oli mielestään laskenut
tuntikausia. Varmaan, ajatteli hän, olisi äidin kohta aika tulla
nukkumaan. Hän heitti peiton yltään. »Tulee niin hiki»,
sanoi hän, ja ääni kuului lystikkäältä pimeydessä, niinkuin jonkun toisen ääni. Miksi ei äiti tullut? Jon nousi istumaan. Hänen piti
katsoa! Hän nousi vuoteesta, meni ikkunalle ja veti verhon vähän
syrjään. Ei ollut pimeä, mutta hän ei osannut
sanoa, johtuiko se päivänvalosta vai kuusta, joka oli hyvin
suuri. Sillä oli kummalliset, pahankuriset kasvot ikäänkuin
se olisi nauranut hänelle, eikä hän tahtonut katsoa sitä. Sitten
hän muisti, että äiti oli sanonut kuutamoöitä kauniiksi, ja hän
katseli ulos ylimalkaan. Puut loivat tiheitä varjoja, ruohokenttä
oli kuin sille olisi kaadettu maitoa, ja hän saattoi nähdä
pitkälle, oi, hyvin pitkälle, yli koko maailman, ja kaikki näytti
erilaiselta ja epämääräiseltä. Avoimesta ikkunasta tuli myös
suloista tuoksua.

»Jospa minulla olisi kyyhkynen niinkuin Noakilla», ajatteli
hän.

    »Kuu kuutamoinen loistelee
    Ja ihanasti valaisee.«

Tuon säkeen jälkeen, joka tuli hänen mieleensä sellaisenaan,
hän huomasi kuulevansa soittoa, hyvin pehmeätä — suloista!
Äiti soitti! Hän tuli ajatelleeksi makaronia, joka hänellä oli
säästössä piironkilaatikossaan, haki sen ja kiipesi ikkunalle.
Hän nojautui ulos, vuoroin mutusteli, vuoroin piti leukansa hiljaa
kuullakseen soittoa paremmin. »Da» oli sanonut, että enkelit
taivaassa soittavat harppua, mutta se ei ollut puoliksikaan
niin suloista kuin äidin soitto kuutamoyönä, hänen syödessään
makaronia. Turilas lentää suristi ohi, yöperhonen lensi hänen
kasvoihinsa, soitto lakkasi ja pikku Jon veti päänsä sisään.
Äiti varmaan kohta tuli! Hän ei tahtonut tulla yllätetyksi hereillä.
Hän meni takaisin sänkyyn ja veti peiton melkein yli
päänsä, mutta hän oli jättänyt verhon raolle, niin että kuun
valon juova pääsi sisään. Se lankesi lattian poikki, lähelle
sängyn jalkopäätä, ja hän katseli, kuinka se hitaasti lähestyi häntä
itseään ikäänkuin olisi ollut elävä olento. Soitto alkoi taas,
mutta hän kuuli sitä vain töintuskin, se oli unista soittoa,
hyvin — unista — soittoa — unista — unis —

Ja aika liukui ohi, soitto nousi, laski, taukosi, kuunsäde
hiipi hänen kasvojaan kohti. Pikku Jon kääntyi unissaan ja
makasi nyt selällään, toinen ruskea nyrkki vielä lakanoissa
kiinni. Hänen silmäkulmansa värähtelivät, hän oli alkanut
nähdä unia. Hän näki unta, että hän joi maitoa maljasta, joka
oli kuu, vastapäätä suurta mustaa kissaa, joka katseli häntä
hauskasti hymyillen, niinkuin isä. Hän kuuli sen kuiskaavan:
»Älä juo liikaa!» Maito kuului tietysti kissalle, ja hän ojensi
kätensä ystävällisesti hyväilläkseen sitä, mutta kissa ei ollut
enää siinä, maljasta oli tullut sänky, jossa hän makasi, ja kun
hän koetti päästä pois siitä, ei hän löytänyt laitaa, hän ei
löytänyt — hän — hän — ei päässyt pois! Se oli kauheata!

Hän uikutti unissaan. Sänkykin oli alkanut keinua, se oli
hänen ulkopuolellaan ja hänen sisällään, se pyöri ja pyöri,
kävi tulikuumaksi, ja Äiti Lee _Meren hylkäämistä_ pyöritti sitä!
Oi, kuinka hän näytti kauhealta! Nopeammin, nopeammin —
kunnes hän ja sänky ja Äiti Lee ja kuu ja kissa olivat yhtä ainoata
pyörää, joka kiersi ympäri ja ylös ja alas — hirveätä
— hirveätä — hirveätä!

Hän huusi.

Pyörimisen läpi kuului ääni: »Kultani, kultani!» ja hän heräsi
seisoen vuoteessaan, silmät selällään.

Siinä oli äiti, hiukset hajallaan kuin Guineveren, ja Jon
tarrautui häneen ja painoi kasvonsa hänen tukkaansa.

»Oi! Oi!»

»Kaikki on hyvin, aarteeni. Sinä olet hereillä nyt. Kas niin!
Kas niin! Eihän se ollut mitään.»

Mutta pikku Jon sanoi vieläkin: »Oi! Oi!»

Äidin ääni kuiskasi samettisena hänen korvaansa:

»Se johtui vain kuunvalosta, kultaseni, kuunvalosta, joka
tuli kasvoillesi.»

Pikku Jon tarrautui hänen yöpukuunsa:

»Sinä sanoit, että kuutamo on kaunista. Oi!»

»Ei siinä ole hyvä nukkua. Kuka päästi sen sisään? Veditkö sinä
verhot syrjään?»

»Minä tahdoin nähdä ajan, minä — minä katsoin ulos, minä
— minä kuulin sinun soittavan, äiti, minä — söin makaronini.»
Mutta hän alkoi vähitellen rauhoittua, ja hänessä heräsi
tarve puolustaa pelkoaan.

»Äiti Lee pyöri minussa ja tuli niin kovin kuuma», mutisi hän.

»No mutta Jon, mitä muuta voit odottaakaan, jos syöt makaronia
mentyäsi vuoteeseen?»

»Yhden vain, äiti, se teki soiton vieläkin kauniimmaksi. Minä
odotin sinua — minä melkein luulin, että oli jo huominen.»

»Pikku lintuni, kello on vasta juuri yksitoista.»

Pikku Jon oli hiljaa, hangaten nenäänsä hänen kaulaansa.

»Äiti, onko isä huoneessasi?»

»Ei tänä iltana.»

»Saanko minä tulla?»

»Jos tahdot, kultamuru.»

Melkein taas omana itsenään pikku Jon vetäytyi taaksepäin.

»Sinä näytät erilaiselta, äiti, paljon nuoremmalta.»

»Se johtuu tukastani, kultani.»

Pikku Jon piteli sitä käsissään, se oli kuin paksua, tummaa
kultaa, seassa muutama hopeasäie.

»Minä pidän siitä», sanoi hän. »Minä pidän sinusta kaikkein
eniten tällaisena.»

Jon oli tarttunut hänen käteensä ja alkanut vetää häntä
ovea kohti. Jon sulki sen jälkeensä helpotuksesta huoaten.

»Kumman puolen sänkyä tahdot, äiti?»

»Vasemman.»

»Hyvä.»

Menettämättä hetkeäkään, antamatta äidille tilaisuutta muuttaa
mieltään pikku Jon meni vuoteeseen, joka tuntui
paljon pehmeämmältä kuin hänen omansa. Hän huoahti
taas, painoi päänsä tyynyyn ja katseli sitä sotavaunujen ja
miekkain ja keihästen taistelua, joka aina oli käynnissä
huopapeitteen päällä, juuri siinä, missä pienet karvat näkyivät
valoa vastaan.

»Eikö se siis _oikeesti_ ollut mitään?» kysyi hän.

Äiti vastasi peilin äärestä:

»Ei muuta kuin kuunvaloa ja kiihtynyttä mielikuvitustasi.
Sinä et saa kiihtyä liikaa, Jon.»

Mutta pikku Jon, joka ei vielä ihan ollut hermojensa herra,
vastasi kerskuen:

»Enhän minä toki tosissani pelännyt!» Ja taas hän katseli
keihästä ja sotavaunuja. Tämä tuntui kestävän kovin kauan.

»Voi, äiti, pidä kiirettä!»

»Kultaseni, minun pitää palmikoida tukkani.»

»Voi, ei tänä iltana. Sinunhan kuitenkin pitää avata se taas
huomenna. Minun on nyt uni, ja jollet tule pian, ei minun ole
uni pitkään aikaan.»

Äiti seisoi valkeana ja pehmeänä kolmiosaisen peilinsä edessä.
Jon saattoi nähdä kolme äitiä, kaula kaartuneena, tukka loistaen
valon alla, tummat silmät hymyillen. Se oli tarpeetonta,
ja hän sanoi:

»Tule nyt jo, äiti, minä odotan.»

»Hyvä on, kultaseni, minä tulen.»

Pikku Jon sulki silmänsä. Asiat olivat kääntymässä perin
tyydyttävään suuntaan, mutta äidin piti vain kiirehtiä. Hän
tunsi vuoteen liikahtavan, äiti tuli siis. Ja silmät vielä ummessa
hän sanoi unisesti:

»Ihanaa, eikös?»

Hän kuuli äidin äänen sanovan jotakin, tunsi hänen huulensa
nenällään ja kyyristyi hänen viereensä, hänen, joka makasi
hereillä ja rakasti häntä kaikilla ajatuksillaan. Ja hän
vaipui unennäöttömään uneen, joka tasoitti entiset.








KOLMAS KIRJA: VUOKRATTAVANA


    »Katala kohtu noiden riitaisten
    Kaks lempivää luo kovan onnen lasta.»

                (Romeo ja Julia).






ENSIMMÄINEN OSA




1. KOHTAAMINEN


Soames Forsyte lähti kaupunkiasunnostaan Knightsbridge
Hotellista toukokuun 12:nnen päivän iltapuolella 1920 käydäkseen katsomassa erästä taulukokoelmaa taidesalongissa
Cork Streetin takana ja saadakseen käsityksen uudesta taiteesta.
Hän käveli. Maailmansodan syttymisestä saakka hän
ei koskaan ollut ottanut ajuria, jos voi olla ottamatta. Ajurit
olivat hänen mielestään roskajoukkoa, vaikka nyt, kun sota
oli ohi ja tarjonta taas alkoi olla kysyntää suurempi, he
vähitellen ihmisluonnon tapojen mukaan sivistyivät. Hän ei ollut
kuitenkaan antanut heille anteeksi, sillä syvällä mielessään hän
liitti heidät synkkiin muistoihin ja nyt epämääräisesti, niinkuin
kaikki heidän luokkansa jäsenet, vallankumoukseen. Se huomattava
levottomuus, jota hän oli kokenut sodan aikana, ja
vielä huomattavampi levottomuus, jonka rauha oli sittemmin
tuonut mukanaan, oli sielullisesti vaikuttanut hänen sitkeään
luontoonsa. Hän oli hengessään niin usein elänyt vararikon,
että hän oli lakannut uskomasta sen aineelliseen mahdollisuuteen.
Kun maksoi neljätuhatta vuodessa tulo- ja omaisuusveroa,
ei juuri voinut pahempaa odottaa! Neljännesmiljoonan
omaisuus, jota jakamassa oli vain vaimo ja tytär ja joka oli
sijoitettu hyvin eri tahoille, oli riittävänä takeena tuotakin
mielettömyyttä — suuren omaisuuden verotusta — vastaan. Ja
mitä tulee sotavoittojen takavarikointiin, kannatti hän sitä
kokonaan, sillä hänellä ei sotavoittoja ollut, ja se olisi »noille
lurjuksille omiaan!» Taulujen hinnat olivat sitäpaitsi nousseet,
jos mitkään, ja hän oli sodan jälkeen hyötynyt kokoelmastaan
enemmän kuin koskaan. Ilmahyökkäykset olivat niinikään
vaikuttaneet suotuisasti henkeen, joka oli jo syntymästään
varovainen, ja karaisseet ennestäänkin juroa luonnetta. Täydellisen hajaantumisen uhka teki ihmisen välinpitämättömäksi sille
osittaiselle hajaantumiselle, mitä verot ja taksoitus
merkitsivät, mutta saksalaisten julkeuden tuomitseminen oli
aivan luontevasti vaihtunut työväen puolueen julkeuden
tuomitsemiseksi, jollei avoimesti, niin ainakin sielun pyhäkössä.

Hän käveli. Oli sitäpaitsi aikaa yllinkyllin, sillä Fleur tulisi
tapaamaan häntä taidesalonkiin kello neljältä, ja kello oli
vasta puoli kolme. Teki hyvää kävellä — maksa oli vähän
epäkunnossa ja hermot kovin jännittyneet. Hänen vaimonsa oli
kaupunkiin tullessaan aina menossa, ja tytär, hän se nyt lenteli
missä milloinkin, niinkuin useimmat nuoret naiset sodan
jälkeen. Hän sai kuitenkin olla kiitollinen siitä, että Fleur
oli ollut liian nuori toimittaakseen mitään itse sodassa. Eipä
siltä, etteikö hän, Soames, olisi tukenut sotaa alusta alkaen,
koko sielullaan, mutta tästä siihen, että olisi tukenut sitä
vaimonsa ja tyttärensä ruumiilla, oli kuilu, jonka aiheutti jokin
vanhanaikainen hänessä, jokin, mikä kammosi tunteen liioittelua.
Hän esimerkiksi oli lujasti pannut vastaan, kun Annette,
joka oli niin viehättävä ja 1914 vasta kolmenkymmenen
neljän, tahtoi lähteä syntymämaahansa Ranskaan, tuohon
»chère patrie'hin», niinkuin hän oli alkanut sanoa sitä sodan
innoittamana, hoitamaan sotilaitaan, »braves poilus», mukamas!
Lähteä sinne tärvelemään terveytensä ja ulkomuotonsa!
Ikäänkuin hänestä olisi hoitajaksi! Soames oli tehnyt tenän.
Ommelkoon Annette heille kotona tai kutokoon! Annette oli
siis jäänyt kotiin, mutta ei ollut senjälkeen koskaan ollut
oikein entisensä kaltainen. Hänen paha tapansa pilkata Soamesia,
ei avoimesti, mutta hienostaan, alituiseen, oli yltynyt.
Mitä Fleuriin tulee, oli sota ratkaissut tuon harmillisen ongelman,
oliko hänen lähdettävä kouluun vai eikö. Hänen oli parempi
olla poissa äitinsä luota, kun tämä oli sotatuulellaan,
poissa ilmahyökkäysten vaaroista, poissa ryhtymästä mihinkään
hullutuksiin, ja niin oli isä vienyt hänet erääseen tyttöopistoon,
joka oli niin kaukana lännestä kuin suinkin saattoi,
pysyäkseen silti oivallisen maineessa, ja oli kaivannut häntä
kauheasti. Fleur! Hän ei ollut koskaan katunut sitä jonkin
verran ulkomaalaista nimeä, jonka hän tytön syntyessä oli
niin äkkiä valinnut — vaikka se olikin ilmeinen myönnytys
ranskalaisuudelle. Fleur! Kaunis nimi — kaunis lapsi! Mutta
levoton — liian levoton, ja itsepäinen myös! Tiesi vaikutusvaltansa
isään! Soames ajatteli usein, että oli erehdys kiintyä
liiaksi tyttäreensä. Vanha hupsu hän oli! Kuusikymmentä
viisi! Hän alkoi tulla vanhaksi, mutta hän ei välittänyt siitä,
sillä — ehkä vain onneksi, kun ottaa huomioon Annetten nuoruuden
ja kauneuden — hänen toinen avioliittonsa oli osoittautunut
aika viileäksi. Hän oli kokenut vain yhden todellisen
intohimon elämässään — tuohon ensimmäiseen vaimoonsa,
Ireneen. Niin, ja tuo mies, hänen serkkunsa Jolyon, joka oli
karannut Irenen kanssa, kuului näyttävän kovin raihnaalta.
Eihän se ollut ihmekään, seitsemänkymmenen kahden vuoden
iässä, kaksikymmentä vuotta kestäneen kolmannen avioliiton
jälkeen!

Soames pysähtyi hetkiseksi ja nojasi Row’n kaidepuuhun.
Sovelias paikka muistoille, puolimatkassa Park Lanen talosta,
joka oli nähnyt hänen syntymänsä ja hänen vanhempainsa kuoleman,
tuohon pieneen Montpellier Squaren taloon, jossa hän
kolmekymmentä viisi vuotta sitten oli nauttinut avioliittonsa
ensimmäisestä painoksesta. Nyt, kun toistakin painosta oli
kestänyt jo kaksikymmentä vuotta, tuntui tuo vanha murhenäytelmä
kuuluvan kuin johonkin aikaisempaan elämään — joka oli
päättynyt silloin kun Fleur syntyi eikä hänen toivomansa poika.
Jo monta vuotta sitten hän oli lakannut edes
epämääräisesti kaipaamasta poikaa, joka ei ollut syntynyt.
Fleur tyydytti hänen sydäntään täydellisesti. Olihan Fleurillä
sentään hänen nimensä, eikä hän vähääkään ajatellut aikaa,
jolloin Fleur muuttaisi nimeä. Itse asiassa, jos hän joskus
ajatteli sellaista onnettomuutta, sen vaimensi epämääräinen
tunne, että hän saattoi, jos niiksi tuli, tehdä Fleurin kyllin
rikkaaksi ostamaan ja sammuttamaan sen miehen nimen, joka
menisi hänen kanssaan naimisiin — miksi se ei olisi mahdollista,
koska kerran naiset nykyaikana ovat miesten vertaisia? Ja
sisimmässään tietäen, etteivät he sentään ole, Soames pyyhkäisi
koukistetuin käsin voimakkaasti kasvojaan, kunnes ne
näyttivät yhtä levollisilta kuin leukakin. Kiitos kohtuullisten
elintapojen hän ei ollut lihonut eikä veltostunut, nenä oli
kalpea ja ohut, harmaat viikset lyhyiksi leikatut, näkö
heikentymätön. Hieman kumarainen asento tasoitti ja oikaisi sen kasvojen suurentumisen, minkä tukan peräytyminen otsalta oli
aiheuttanut. Vähän oli aika muuttanut »äveriäintä» nuorten
Forsytein joukosta, niinkuin olisi sanonut vanhojen Forsytein
viimeinen, Timothy, joka nyt oli sadannella ensimmäisellä
vuodellaan.

Vaahterain varjo lankesi hänen siistille huopahatulleen. Hän
oli lakannut käyttämästä silinteriä — ei kannattanut herättää
huomiota varallisuudellaan tällaisina aikoina. Vaahterat! Hänen
ajatuksensa kiitivät selvinä Madridiin — pääsiäisenä ennen
sotaa, kun hänen oli tehtävä päätöksensä tuon Goya-oston
suhteen, hän oli lähtenyt löytöretkelle tutkiakseen maalaria
tämän kotipaikalla. Mies oli tehonnut häneen — korkea taide-arvo, todellista nerokkuutta! Jos hän nyt oli maineessa, olisi
hän vielä suuremmassa, ennenkuin hänestä oltaisiin selviä. Toinen
Goya-villitys tulisi olemaan vielä suurempi kuin ensimmäinen,
ihan varmasti! Ja hän oli ostanut. Tuolla matkallaan
hän oli — sitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen — tilannut
jäljennöksen freskosta »La Vendimia», jossa esiintyy tyttö toinen
käsi puuskassa, tyttö, joka muistutti hänen tytärtään.
Se oli hänellä nyt Mapledurhamin taulusalissa, ja huono se
oli — eihän Goyaa voi jäljentää. Hän katseli sitä kuitenkin,
jos tytär ei ollut kotona, sillä tuon olennon keveä, suora tasapainoisuus, kaarevien kulmien etäisyys toisistaan, tummain
silmäin kiihkeä haaveellisuus pani vastustamattomasti ajattelemaan
Fleuriä. Kumma, että Fleurillä piti olla tummat silmät, vaikka
hänen omansa olivat harmaat — ei kukaan
Forsyte ollut ruskeasilmäinen — ja äidin silmät siniset! Mutta
tietysti isoäiti Lamotten silmät olivat tummat kuin ruskea
siirappi!

Hän alkoi taas kulkea Hyde Park Corneria kohti. Suurempaa
muutosta kuin Row’lla ei ollut tapahtunut koko Englannissa!
Syntyneenä melkein tämän kadun ulottuvilla hän saattoi muistaa
sen 1860-luvulta saakka. Tänne hänet oli pikkulapsena tuotu
pönkkähameitten välissä tuijottamaan tiukkahousuisia keikareita,
joilla oli poskiparta ja jotka istuivat lujasti satulassa,
katselemaan käyrälierisiä hattuja ja valkeita
silintereitä, yleistä kiireettömyyttä ja pientä vääräsääristä
ukkoa, jolla oli pitkä punainen liivi ja joka tuli hienon väen
joukkoon taluttaen useista ketjuista koiria. Kerran hän oli
koettanut kaupitella äidillekin koiraa — Kaarle kuninkaan
lintukoiraa, italialaista vinttikoiraa, joka innostui äidin pönkkähameeseen — sellaisia koiria ei nähnytkään enää. Nyt ei enää
nähnyt minkäänlaisia arvohenkilöitä, työläisiä vain, jotka istuivat
ikävystyneinä riveissään vailla muuta katseltavaa kuin
joitakin nuoria naisia, jotka pomppivat hajareisin hevostensa
selässä, kupuhattu päässä, tai satunnaisia siirtomaasotilaita,
jotka laahasivat edestakaisin ikävännäköisillä vuokrahevosillaan.
Siellä täällä oli joku pikku tyttö ponihevosen selässä tai
vanha herra, joka paransi maksaansa ruumiinliikunnolla, tai
upseeri, joka koetteli suurta, kömpelöä ratsuhevosta, mutta ei
mitään rotueläimiä, ei tallipoikia, ei tervehdyksiä, ei kumarruksia,
ei keskustelua — ei mitään, puut vain olivat samat — puut, jotka
eivät välitä sukupolvista eikä ihmissuvun rappeutumisesta.
Kansanvaltainen Englanti — rikkinäinen, kiireinen,
hälisevä, ja näköjään vailla huippua. Ja tuo jokin nirso Soamesin
sielussa kapinoi. Ainiaaksi mennyt, tuo arvon ja hienostuksen
kiinteä monopoli! Rikkautta kyllä oli — niin, rikkautta!
— olihan hän itse rikkaampi mies kuin hänen isänsä
konsanaan, mutta tavat, maku, arvo, kaikki oli mennyt,
kaikki uponnut yhteen ainoaan epämääräiseen, rumaan, olkapäitäkohauttavaan, paloöljyntuoksuiseen »heihei»-huutoon.
Sieltä täältä kurkisti jokin pieni, nujerrettu jäte hienostusta
ja säätyarvoa, rikkinäisenä ja hauraana, _chetif_, olisi Annette
sanonut, mutta ei enää koskaan mitään lujaa ja eheää, mihin
voisi katsoa. Ja tähän huonojen tapojen ja löyhtyneen moraalin
sekasortoon oli hänen viskattava tyttärensä — elämänsä
kukkanen! Ja jos nuo työläismiehet pääsevät valtaan — pahin
oli vielä tulematta!

Hän tuli kadulle kaariportista, jota — taivaan kiitos — ei
enää ollut rumentamassa valonheittäjän tykinharmaa väri.
»Parempi olisi, että he näyttäisivät valonheittäjällä omaa
tietään», ajatteli hän, »ja valaisisivat kallisarvoista
kansanvaltaansa!» Ja hän kulki Piccadillyn klubihuoneistojen ohi.
George Forsyte istuisi tietenkin Iseeumin kaari-ikkunassa.
Mies oli nyt niin lihava, että pysyi siellä melkein koko päivän,
kuin jokin liikkumaton, sardoninen, lystikäs silmä, joka huomioi
ihmisten ja asiain rappeutumista. Ja Soames kiirehti,
sillä serkun katse teki hänen olonsa aina epämukavaksi. George
oli kuuleman mukaan ollut se »Isänmaanystävä», joka keskellä
sotaa oli kirjoittanut lehtiin moittien hallitusta hysteeriseksi,
se kun oli vähentänyt rotuhevosten kaura-annoksia. Oli, siellä
hän oli, kookkaana, mahtavana, siistinä, sileäksiajeltuna,
kiiltävänä, tuskin ollenkaan ohentunut tukka epäilemättä
tuoksuen parhaalta hiusvedeltä, punainen paperi kädessä. Ei, se
mies ei muuttunut! Ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään
Soames tunsi liivinsä alla eräänlaisen myötätuntoisen sykkeen
tuota sardonista sukulaista kohtaan. George — hänen painavuutensa,
virheetön jakauksensa, härkämäinen katseensa — oli takeena
siitä, että vanha järjestys vielä keksisi joitakin keinoja.
Hän näki Georgen liikuttavan punaista paperia ikäänkuin
kutsuisi hänet sisään — mies tahtoi varmaan kysyä jotakin
omaisuuteensa kuuluvaa seikkaa. Se oli vielä Soamesin hoidossa,
sillä siirtyessään lakiasiatoimistossaan vain nimelliseen
osuuteen tuona tuskallisena aikana kaksikymmentä vuotta
sitten, jolloin oli eronnut Irenestä, Soames oli melkein
huomaamattaan pidättänyt itsellään kaikkien puhtaasti forsytelaisten
asiain hoidon.

Soames epäröi pienen hetken, nyökäytti sitten päätään ja
meni sisään. Sitten kun hänen lankonsa Montague Dartie oli
kuollut Pariisissa tavalla, josta kukaan ei oikein saanut selkoa,
luultavasti se varmaankaan ei ollut itsemurha — Iseeum-klubi
oli Soamesin mielestä ikäänkuin tuntunut kunniallisemmalta.
Hän tiesi myös, että George oli luopunut hurjistelustaan, ja
lopullisesti antautunut pöydän iloihin syöden vain parasta,
jotta paino pysyisi alhaalla ja omistaen, niinkuin hän sanoi,
»pari vanhaa hevoskonia, jotka antavat mielenkiintoa elämääni.»
Soames meni siis tapaamaan serkkuaan ikkunapöytään ilman sitä
sopimattomuuden tunnetta, johon hän oli täällä tottunut.
George ojensi hyvinhoidetun käden.

»En ole nähnyt sinua sodan jälkeen», sanoi hän. »Kuinka
vaimosi voi?»

»Kiitos», sanoi Soames kylmästi, »hyvin kyllä.»

Jokin kätketty leikinlasku värähdytti hetkeksi Georgen
lihakkaita kasvoja ja tuikki hänen silmistään.

»Tuo belgialainen, Profond», sanoi hän, »on jäsenenä täällä
nyt. Hän on kummallinen otus.»

»On totisesti», mutisi Soames. »Mikä oli asiasi minulle?»

»Vanha Timothy, hän voi pakata matkalaukkunsa minä
hetkenä tahansa. Kai hän jo on tehnyt testamenttinsa?»

»On.»

»No niin, sinun tai jonkun muun pitäisi käydä katsomassa
häntä — hän on vanhan joukon viimeinen, satavuotias, tiedäthän.
Sanotaan, että hän on kuin muumio. Mihin aiot panna
hänet? Hänen pitäisi oikeuden mukaan saada pyramidi.»

Soames pudisti päätään. »Highgateen, perhehautaan.»

»No niin, vanhat tytöt kai kaipaisivat häntä, jos hän joutuisi
muualle. Sanotaan, että hän vielä on huvitettu ruuasta.
Hän kestää, saatpa nähdä. Emmekö me _saa_ mitään noista vanhoista
Forsyteista? Kymmenen kappaletta, keski-ikä kahdeksankymmentä
kahdeksan — olen laskenut. Pitäisihän sen jo vetää vertoja
kolmosille.»

»Siinäkö kaikki?» kysyi Soames. »Minun pitää jatkaa matkaani.»

»Sinä epäkohtelias piru», näytti George vastaavan. »On,
siinä on kaikki: käy tervehtimässä häntä hänen mausoleumissaan
— ukkeli ehkä tahtoo lausua ennustuksia.» Virnistys katosi
hänen kasvojensa monilta uurteilta, ja hän lisäsi: »Ettekö
te asianajajat ole keksineet mitään keinoa päästä vapaaksi
tuosta kirotusta tuloverosta? Se on hitonmoinen isku kiinteille,
perityille tuloille. Minulla oli ennen kaksituhatta viisisataa
vuodessa, nyt minulla on vaivaiset tuhat viisisataa, ja
elinkustannukset ovat nousseet kaksinkertaisiksi.»

»Ahaa», mutisi Soames, »kilparata on vaarassa.»

Georgen kasvoilla välähti ivallinen itsepuolustus.

»No niin», sanoi hän, »minut kasvatettiin olemaan tekemättä
mitään, ja tässä minä istun ja tulen vanhemmaksi ja köyhemmäksi
päivä päivältä. Nuo sosialistit aikovat saada suuria
aikaan ennenkuin pääsevät rauhaan. Millä sinä aiot ansaita
elatuksesi, kun niin pitkälle joudutaan? Minä aion tehdä
kuuden tunnin työpäiviä ja opettaa poliitikkoja ymmärtämään
vitsejä. Ota varteen neuvoni, Soames, mene parlamenttiin,
varaa itsellesi neljäsataa — ja käytä minua hyväksesi.»

Ja Soamesin lähdettyä hän palasi paikalleen kaari-ikkunan
ääreen.

Soames kulki Piccadillya syvissä mietteissä, serkkunsa sanojen
kiihdyttämättä. Hän itse oli aina ollut työntekijä ja säästäjä,
George taas aina tyhjäntoimittaja ja tuhlari, ja kuitenkin,
jos takavarikointi joskus alkaisi, ryöstettäisiin juuri hänet —
työntekijä ja säästäjä! Tämä oli kaiken hyveen kieltämistä,
kaikkien forsytelaisten periaatteitten mullistamista. Voiko
sivistystä rakentaa millekään muille periaatteille? Hän ei
uskonut. No niin, hänen taulujaan he eivät ainakaan takavarikoisi,
sillä he eivät tietäisi niiden arvoa. Mutta mitä arvoa
niillä sitten olisi, jos nuo hullut kerran alkaisivat lypsää
pääomaa? Turhaa tavaraa markkinoilla. »Minä en välitä itsestäni»,
ajatteli hän, »minä voisin elää viidellä sadalla vuodessa
enkä edes huomaisi eroa, minun iässäni.» Mutta Fleur! Tämä
niin viisaasti sijoitettu omaisuus, nämä niin huolellisesti valitut
ja kootut aarteet olivat kaikki tyttöä varten. Ja jos niin
kävisi, että hän ei voisi antaa tai jättää niitä tytölle — no
niin, silloin ei elämällä olisi mitään tarkoitusta, ja mitä
kannatti hänen nytkään mennä katsomaan tuota mieletöntä
futuristista roskaa muka nähdäkseen, olisiko sillä mitään
tulevaisuutta?

Saavuttuaan Cork Streetin taidesalonkiin hän kuitenkin
maksoi shillinkinsä, otti luettelon ja astui sisään. Kymmenkunta
ihmistä kierteli salissa. Soames astui eteenpäin ja meni
katsomaan jotakin, mikä hänen mielestään näytti lyhtypylväältä,
jonka raitiovaunu on törmännyt kallelleen. Se oli
asetettu noin kolmen askelen päähän seinästä ja oli luettelossa
mainittu nimellä »Juppiter». Hän tutki sitä uteliaana, sillä hän
oli hiljattain kohdistanut osan huomiotaan kuvanveistoon.
»Jos tuo on Juppiter», ajatteli hän, »minä tahtoisin tietää,
minkälainen on Juno.» Ja äkkiä hän näki Junon vastapäätä
Juppiteriä. Juno oli hänen silmissään lähinnä kuin kaksivartinen
pumppu, joka on keveästi lumen peitossa. Hän katseli Junoa vielä,
kun kaksi kiertelijää pysähtyi hänen vasemmalle puolelleen.
»Epatant», kuuli hän toisen sanovan.

»Vielä mitä», murisi Soames itsekseen.

Toinen, poikamainen ääni vastasi: »Sinä erehdyt, vanha
veikko, hän vetää sinua nenästä. Kun Juppiteriksi ja Junoksi
loi hän heidät, sanoi hän: »Minäpä katson kuinka paljon nuo
hullut nielevät.» Ja he ovat latkineet kaiken.»

»Sinä nuori veijari», sanoi toinen. »Vospovitch on uudistaja.
Etkö näe, että hän on tuonut satiirin kuvanveistoon? Tulevaisuuden
veistotaide, musiikki, maalaus, vieläpä arkkitehtuuri,
on kääntynyt satiiriin. Sen oli pakko. Ihmiset ovat väsyneet
— tunteelta on kumottu pohja.»

»Minä olen kyllä aivan ennallani siinä, että harrastan vielä
vähän kauneuttakin. Olen läpäissyt sodan. Teiltä putosi nenäliina,
sir.»

Soames näki nenäliinaa pidettävän edessään. Hän otti sen
käteensä luonnostaan epäilevänä ja nosti nenälleen. Siinä oli
oikea tuoksu — heikon kölninveden — ja hänen alkukirjaimensa.
Hieman rauhoittuneena hän katsoi nuorta miestä kasvoihin.
Niihin kuului vähän vasikkamaiset korvat, naurava
suu, lyhyiksileikatut viikset ja pienet, vilkkaat silmät.
Ulkoasu oli tavallista huolitellumpi.

»Kiitos», sanoi hän ja lisäsi hieman ärtyneenä: »Hauska kuulla,
että annatte arvoa kauneudelle, se on harvinaista meidän päivinämme.»

»Minä jumaloin kauneutta», sanoi nuori mies, »mutta te ja
minä olemme vanhan kaartin viimeiset, Sir.»

Soames hymyili.

»Jos todella välitätte tauluista», sanoi hän, »tässä on korttini.
Voin näyttää teille muutamia oikein kauniita jonakin sunnuntaina,
jos satutte olemaan joella ja haluatte tulla katsomaan.»

»Hirveän ystävällistä, sir. Minä tulen kuin lintu. Nimeni
on Mont, Michael Mont.» Ja hän otti hatun päästään.

Soames, joka jo katui äkillistä tekoaan, kohotti hattuaan
keveästi vastaukseksi katsoen halveksuen nuoren miehen seuralaiseen,
jolla oli punainen kravatti, kauheat kierretyt viikset ja
ylimielinen ilme — ikäänkuin hän olisi runoilija!

Tämä oli ensimmäinen varomattomuus, jonka hän oli tehnyt
niin pitkään aikaan, että hänen piti istuutua seinässä olevaan
syvennykseen. Mikä oli saanut hänet antamaan korttinsa
satunnaiselle nuorelle miehelle, joka kulki tuollaisen otuksen
seurassa? Ja Fleur, joka aina oli hänen ajatustensa taka-alalla,
astui esiin kuin jokin satuolento kellosta, kun se lyö
tuntinsa. Irtoseinällä, joka oli syvennyksen edessä, riippui
suuri taulu, jossa oli hyvin monta nelikulmaista tomaatinväristä
maalimöykkyä eikä mitään muuta, mikäli Soames paikaltaan saattoi
nähdä. Hän katsoi luetteloon: »N:o 32 — »Tulevaisuuden kaupunki»
— Paul Post.» »Tuo kai on myös satiirinen», ajatteli hän.
»Kylläpä!» Mutta hänen toinen ajatuksensa oli varovaisempi.
Ei sopinut tuomita liian nopeasti. Olihan Monet'llakin ollut
noita sekavia, raitaisia luomuksia, jotka olivat osoittautuneet sellaisiksi
mestariteoksiksi, ja entä sitten täplämaalaus ja Gauguin. No niin,
olihan myöhäis-impressionisminkin jälkeen ollut yksi tai kaksi
maalaria, joille ei sopinut nyrpistää nenäänsä. Kolmekymmentä
kahdeksan vuotta kestäneen tuntijakautensa aikana hän oli itse
asiassa todennut niin monta »liikettä», nähnyt maun ja tekniikan
vuorovesien nousevan ja laskevan niin monta kertaa, että itse
asiassa ei tuosta kaikesta ollut mitään sanottavaa, paitsi että
rahaa voi tehdä jokaisesta muodin vaihtelusta. Voihan tässäkin
aivan hyvin olla tapaus, jolloin ensimmäinen vaisto oli
tukahdutettava, markkinain menettämisen uhalla. Hän nousi
ja meni taulun eteen koettaen hartaasti katsella sitä toisten
ihmisten silmin. Tomaattimöykkyjen yläpuolella oli jotakin,
jota hän luuli auringonlaskuksi, kunnes jokin ohikulkija sanoi:
»Hän on maalannut lentokoneet suurenmoisesti, eikö totta?»
Tomaattien alapuolella oli valkoinen nauha, jossa oli mustia
poikkijuovia. Näille hän ei saanut mitään merkitystä, kunnes
joku toinen tuli viereen ja sanoi: »Kuinka paljon ilmettä hän
saakaan etualaan!» Ilmettä? Mitä ilmettä? Soames palasi
istuimelleen. Taulu oli »mainio», niinkuin hänen isänsä olisi
sanonut, eikä hän olisi maksanut siitä rahtuistakaan. Ilmettä!
Ah, niin, ekspressionistejahan kaikki nyt olivat mannermaalla,
oli hän kuullut. Se oli siis tulossa tännekin, vai kuinka? Hän
muisti ensimmäisen influenssa-aallon 1887 tai 8 — sanottiin,
että se oli saanut alkunsa Kiinasta. Mistähän tämä — tämä
ekspressionismi — oli saanut alkunsa. Sairautta se ainakin
oli!

Hän oli huomannut erään naisen ja nuorukaisen, jotka seisoivat
hänen ja »Tulevaisuuden kaupungin» välissä. He seisoivat selkä
päin häneen, mutta hyvin äkkiä Soames pani
luettelon kasvojensa eteen, veti hatun alemmaksi ja kurkisti
raosta. Tuosta selästä ei voinut erehtyä, se oli yhtä hieno kuin
konsanaan, vaikka tukka sen yläpuolella oli harmaantunut.
Irene! Hänen eronnut vaimonsa — Irene! Ja tuo oli epäilemättä
hänen poikansa — tuon miehen Jolyon Forsyten poika
— heidän poikansa, kuusi kuukautta vanhempi kuin hänen
oma tyttärensä! Ja hautoen mielessään avioeroajan katkeruutta
hän nousi lähteäkseen näkyvistä, mutta istahti nopeasti
takaisin. Irene oli kääntänyt päänsä puhuakseen pojalleen,
hänen profiilinsa oli vielä niin nuorekas, että harmaa tukka sen
yläpuolella näytti kuin puuteroidulta, ikäänkuin hän olisi
pukeutunut naamiaisiin, ja hänen huulensa hymyilivät niinkuin
Soames, niiden ensimmäinen omistaja, ei ollut koskaan nähnyt
niiden hymyilevän. Hän myönsi vastahakoisesti, että Irene
oli vielä kaunis, ja vartaloltaan melkein yhtä nuori kuin
konsanaan. Ja kuinka tuo poika vastasi hänen hymyilyynsä!
Liikutus pusersi Soamesin sydäntä. Näky loukkasi hänen
oikeudentuntoaan. Hän kadehti Ireneltä tuon pojan hymyilyä
— se oli enemmän kuin mitä hän sai Fleuriltä, se oli ansaitsematonta.
Heidän poikansa olisi voinut olla hänen poikansa,
Fleur olisi voinut olla Irenen tytär, jos Irene olisi pysynyt
oikealla tiellä! Hän pani luettelon alemmaksi. Jos Irene näkisi
hänet, olisi se sitä parempi vain! Tällainen muistutus
hänen käyttäytymisestään tuon pojan aikana, joka luultavasti
ei tietänyt mitään, olisi vain kohtalon sormen terveellinen
hipaisu, tuon sormen, joka varmaan ennemmin tai myöhemmin
tavoittaisi hänet! Sitten, aavistaen, että tuollainen ajatus oli
eriskummallinen hänen ikäiselleen Forsytelle Soames otti esiin
kellonsa. Yli neljän jo! Fleur myöhästyi. Hän oli mennyt
serkkunsa Imogen Cardiganin luo, ja siellä hänen piti viipyä
polttamassa savukkeita ja juttelemassa ja sen semmoista. Hän
kuuli pojan nauravan ja sanovan innokkaasti: »Ei, mutta
kuules, äiti, eikö tämän tekijä ole June tädin siipirikkoja?»

»Paul Post — minä luulen, kultaseni.»

Sana hieman järkytti Soamesia, hän ei ollut koskaan ennen
kuullut Irenen käyttävän sitä. Ja sitten Irene näki hänet.
Soamesin silmien ilme mahtoi olla sukua George Forsyten
sardonisuudelle, sillä Irenen hansikoitu käsi kokosi hameenhelmat,
hänen kulmakarvansa nousivat, kasvot näyttivät kivettyvän.
Hän lähti pois.

»Varoittava esimerkki», sanoi poika ja tarttui hänen käsivarteensa
taas.

Soames tuijotti heidän jälkeensä. Poika oli kaunis, Forsytein
leuka, silmät syvän harmaat ja syvällä päässä, mutta hänessä
oli jotakin aurinkoista, ikäänkuin lasillinen vanhaa
sherryä olisi kaadettu hänen ylleen — se johtui ehkä hymystä,
tai tukasta. Parempi kuin mitä he olisivat ansainneet, nuo
kaksi! He siirtyivät hänen näkyvistään toiseen huoneeseen, ja
Soames jäi katselemaan Tulevaisuuden kaupunkia, mutta ei
nähnyt sitä. Pieni hymy kaarsi hänen huuliaan. Hän halveksui
omien tunteittensa kiihkeyttä näin monen vuoden jälkeen.
Haamuja! Ja kuitenkin, kun ihminen tuli vanhaksi —
jäikö jäljelle muuta kuin haamuja? Jäi, olihan Fleur! Hän
kiinnitti katseensa sisäänkäytävään. Fleur oli tulossa, mutta
antaisi tietysti hänen odottaa! Ja äkkiä hän huomasi ihmisolennon,
joka oli kuin tuulen henkäys — lyhyen, hennon olennon,
joka oli puettu merenvihreään päällysmekkoon, metallinen
vyö uumalla, verkko kokoamassa vallatonta, kullanpunaista
tukkaa, jossa kaikkialla näkyi harmaita suortuvia.
Hän puhutteli ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan salonkia,
ja jokin tuttu pysäytti Soamesin katseen — tuon olennon
silmissä, leuassa, tukassa, mielenlaadussa — jokin, joka
muistutti laihaa mäyräkoiraa juuri ennenkuin se käy aterialleen.
Varmasti June Forsyte! Hänen serkkunsa June — ja tulossa
suoraa päätä hänen piilopaikkaansa kohti! Hän istahti Soamesin
viereen syvissä mietteissä, otti muistikirjan ja merkitsi
siihen jotakin lyijykynällä. Soames istui liikkumattomana.
Viheliäinen juttu tuo sukulaisuus! »Harmillista», hän kuuli
Junen mutisevan, sitten ikäänkuin aavistaen kuuntelevan
vieraan läsnäolon hän katsoi Soamesiin. Pahin oli tapahtunut.

»Soames!»

Soames käänsi päätään hyvin vähän.

»Mitä sinulle kuuluu?» sanoi Soames. »En ole nähnyt sinua
kahteenkymmeneen vuoteen.»

»Et. Mikä toi sinut tänne?»

»Syntini», vastasi Soames. »Tällaista roskaa!»

»Roskaa? Oi niin — tietysti, sen vuoro ei ole vielä tullut.»
»Eikä tulekaan», sanoi Soames, »se on ja pysyy pelkkänä
ajanhukkana.»

»Niinpä tietysti.»

»Mistä tiedät?»

»Tämä on minun salonkini.»

Soames nyrpisti nenäänsä pelkästä hämmästyksestä.

»Sinun? Mikä maailmassa saa sinut panemaan toimeen tällaisen
näyttelyn?»

»Minä en käsittele taidetta pelkkänä kauppatavarana.»

Soames osoitti Tulevaisuuden kaupunkia. »Katso tuotakin!
Kuka voi asua tuollaisessa kaupungissa ja kuka voi pitää sitä
seinällään?»

June katsoi taulua hetkisen. »Se on näky», sanoi hän.

»Hittoa kanssa!»

Tuli hiljaisuus, sitten June nousi. »Hullunkurisen näköinen
otus», ajatteli Soames.

»No niin», sanoi hän, »tulet tapaamaan täällä nuoren velipuolesi
ja erään naisen, jonka minä aikoinani tunsin. Jos seuraat
neuvoani, suljet tämän näyttelyn.»

June katsoi häneen. »Oi, sinä Forsyte!» sanoi hän ja lähti
liikkeelle. Hänen keveässä, hetkellisessä olemuksessaan, joka
niin äkkiä lehahti näkyvistä, oli jotakin vaarallisen päättäväistä.
Forsyte! Tietysti Soames oli Forsyte! Ja niin oli Junekin!
Mutta siitä hetkestä saakka, jolloin June pelkkänä tyttösenä
oli tuonut Philip Bosinneyn tuhoamaan hänen elämänsä,
ei hän ollut voinut oikein sulattaa Junea — eikä sulattaisi
koskaan! Ja siinä June nyt oli, naimattomana vielä tänä päivänä,
taidesalongin omistajana!... Ja äkkiä Soamesin mieleen tuli,
kuinka vähän hän tätä nykyä tiesi omasta perheestään. Vanhat
tädit Timothyn talossa olivat kuolleet jo monta
vuotta sitten, ei ollut enää mitään paikkaa, mistä uutisia
välitettiin. Mitä he kaikki olivat tehneet sota-aikana? Nuoren
Rogerin poika oli haavoittunut, St. John Haymanin toinen
poika kaatunut, nuoren Nicholasin vanhin poika saanut O.B.E.-merkin,
vai mikä se nyt oli. Kaikki olivat kai jollakin tavoin
olleet mukana. Tuo Jolyonin ja Irenen poika oli arvatenkin
ollut liian nuori, hänen oma sukupolvensa tietenkin liian vanhaa,
vaikka Giles Hayman olikin kuljettanut Punaisen Ristin
autoa ja Jesse Hayman ollut erikoispoliisina nuo »Dromiot»
olivat aina kuuluneet urheilevaan tyyppiin! Mitä häneen itseensä
tulee, hän oli varustanut ambulanssiauton, lukenut lehtiä
kunnes oli melkein kipeä, kestänyt paljon jännitystä, ollut
ostamatta vaatteita, vähentynyt seitsemän kiloa painossa —
mitä enempää hän olisi iällään voinut tehdä? Oikeastaan, kun
hän ajatteli asiaa, tuntui hänestä, että hän ja hänen perheensä
olivat ottaneet tämän sodan aivan toisin kuin aikoinaan tuon
buurilaisjutun, jonka kuitenkin oli luultu verottavan kaikkia
valtakunnan varoja. Tuossa vanhassa sodassa tosin hänen
sisarensapoika Val Dartie oli haavoittunut, tuon miehen Jolyon
Forsyten ensimmäinen poika oli kuollut lavantautiin,
»dromiot» olivat olleet ratsuväessä ja June hoitajattarena,
mutta kaikki tuo oli vain jonkinlaista esimakua, kun taas
tässä sodassa jokainen oli »kantanut kortensa», mikäli hän voi
käsittää, itsestään selvänä asiana. Se näytti osoittavan, että
jokin oli kasvanut — tai ehkä jokin muu rappeutunut. Olivatko
Forsytet tulleet vähemmän yksilöllisiksi, tai enemmän
valtakunnallisiksi, tai vähemmän paikkakunnallisiksi? Vai
oliko syynä vain se, että saksalaisia vihattiin? Miksi ei Fleur
tullut, niin että hän voisi lähteä pois? Hän näki noiden kolmen
yhdessä palaavan toisesta huoneesta ja poistuvan irtoseinän
toista puolta. Poika seisoi nyt Junon edessä. Ja äkkiä,
Junon toisella puolella, Soames näki — tyttärensä, jonka
kulmakarvat olivat korkealla niinkuin sopikin. Hän saattoi
nähdä tytön vilkuilevan poikaan ja pojan katsovan taaksensa
häneen. Sitten Irene pisti kätensä pojan käsivarren alle ja veti
hänet pois. Soames näki pojan vilkaisevan taakseen ja Fleurin
katsovan heidän jälkeensä, kun he kaikki kolme lähtivät pois.

Muuan hilpeä ääni sanoi: »Vähän raskaasti sulavaa, eikö
totta?»

Nuori mies, joka oli ojentanut hänelle pudonneen nenäliinan,
kulki taas ohi. Soames nyökäytti päätään.

»Minä en tiedä, mihin olemme menossa.»

»Oi! Aivan niin, sir, eivät he itsekään tiedä.»

Fleurin ääni sanoi: »Halloo, isä! Sielläkö sinä olet!» aivan
kuin hänen olisi pitänyt odottaa isää.

Nuori mies sieppasi hatun päästään ja jatkoi kulkuaan.

»No niin», sanoi Soames katsellen Fleuriä kiireestä kantapäähän,
»sinä olet täsmällinen nuori nainen!»

Tämä hänen elämänsä kallein aarre oli keskikokoinen ja
keskivärinen, hänellä oli lyhyt, tummanruskea tukka, ruskeat
silmät olivat kaukana toisistaan ja silmänvalkuaiset niin kirkkaat,
että ne välähtelivät silmien liikehtiessä, ja levossaan silmät
kuitenkin näyttivät melkein uneksivilta hyvin vaikeitten
mustaripsisten luomien alla, jotka verhosivat niitä ikäänkuin
odottavina. Tytöllä oli viehättävä profiili, eikä mikään
hänen kasvoissaan muistuttanut isää, paitsi päättäväinen
leuka. Tietäen ilmeensä pehmenevän, kun katsoi tytärtään,
Soames rypisti kulmiaan säilyttääkseen Forsyteille ominaisen
tunteettomuutensa. Hän tiesi, että tyttö oli liiankin valmis
käyttämään hyväkseen hänen heikkouttaan.

Fleur pisti kätensä hänen käsivartensa alle ja sanoi:

»Kuka tuo oli?»

»Hän nosti lattialta nenäliinani. Me puhelimme tauluista.»

»Et kai aio ostaa tuota, isä?»

»En», sanoi Soames vihaisena, »enkä tuota Junoa, jota sinä
katselit.»

Fleur veti häntä käsivarresta. »Oi, lähdetään pois! Tämä on
kaamea näyttely.»

Ovessa he kohtasivat tuon Mont-nimisen nuoren miehen ja
hänen seuralaisensa. Mutta Soames oli taas ripustanut kyltikseen
»Pääsy kielletty sakon uhalla» ja tuskin vastasi nuoren
miehen tervehdykseen.

»No niin», sanoi hän kadulla, »keitä tapasit Imogenin luona?»

»Winifred tädin ja tuon Monsieur Profondin.»

»Ohoh!» mutisi Soames. »Tuon miehen! Mitä tätisi näkee hänessä?»

»Minä en tiedä. Hän näyttää aika »syvältä» — äiti sanoo pitävänsä
hänestä.»

Soames ähkyi.

»Val serkku ja hänen vaimonsa olivat siellä myös.»

»Mitä!» sanoi Soames. »Minä luulin, että he olivat lähteneet
takaisin etelä-Afrikkaan.»

»Ei toki! He ovat myyneet farminsa. Val serkku aikoo ruveta
kasvattamaan rotuhevosia Sussexissa. He ovat ostaneet
kauniin vanhan herraskartanon ja kutsuivat minuakin luokseen.»

Soames yskäisi, uutiset olivat hänelle epämieluisia. »Minkälainen
hänen vaimonsa nyt on?»

»Hyvin hiljainen, mutta minusta oikein miellyttävä.»

Soames yskäisi taas. »Hän on aika lurjus, tuo serkkusi Val.»
»Ei toki, isä, he ovat kauhean herttaisia. Minä lupasin tulla
— lauantaista keskiviikkoon olen siellä.»

»Kasvattaa rotuhevosia!» sanoi Soames. Se oli tarpeeksi pahaa,
mutta ei riittänyt syyksi hänen vastenmielisyydelleen.
Miksi hitossa hänen sisarenpoikansa ei ollut voinut pysyä
etelä-Afrikassa? Hänen oma avioeronsa oli ollut kyllin paha
juttu ilmankin, että hänen sisarenpoikansa meni naimisiin
kanssavastaajan tyttären kanssa, joka oli sisarpuoli Junelle ja
tuolle pojalle, jota Fleur oli juuri vilkuillut pumpunvarren
alitse. Jollei hän, Soames, pitänyt varaansa, tulisi Fleur
tietämään koko tuon vanhan onnettomuuden! Epämiellyttävä
juttu! He ahdistivat häntä tänä iltapäivänä kuin mehiläisparvi!

»Minä en pidä siitä!» sanoi hän.

»Minä tahdon nähdä rotuhevosia», sanoi Fleur, »ja he ovat
luvanneet, että minä saan ratsastaa. Val serkku ei voi kävellä
pitkiä matkoja, tiedäthän, mutta hän ratsastaa täydellisen hyvin.
Hän antaa minulle ravinäytöksen.»

»Ravikilpailuja!» sanoi Soames. »Vahinko, ettei sota ottanut
sitä heidän päästään. Hän tulee isäänsä, pelkään.»

»Minä en tiedä mitään hänen isästään.»

»Et», sanoi Soames vihaisena. »Hän harrasti hevosia ja taittoi
niskansa Pariisissa, kulkiessaan portaita alas. Hyvä, että
tätisi pääsi hänestä.» Hän rypisti kulmiaan muistellen noilla
portailla suoritettua kuulustelua, jossa hän oli ollut läsnä, koska
Montague Dartie ei itse voinut olla — aivan tavalliset portaat
talossa, jossa he olivat pelanneet baccaratia. Eivät voitot olleet
menneet lankomiehen päähän eikä liioin tapa, jolla hän oli
juhlinut niitä. Ranskalainen oikeudenkäynti oli ollut hyvin
hataraa, hänellä oli ollut siitä paljon ikävyyksiä.

Fleurin ääni keskeytti hänen ajatuksensa. »Kas! Tuossa
ovat nuo ihmiset, jotka olivat taidesalongissa kanssamme.»

»Mitkä ihmiset?» mutisi Soames, joka tiesi täysin hyvin.

»Tuo nainen on kaunis.»

»Tule tähän konditoriaan», sanoi Soames äkisti, tiukensi
otteensa hänen käsivarrestaan ja kääntyi pieneen kahvilaan.
Se oli — hänen teokseen — aivan tavatonta, ja Soames kysyi
melkein levottomana: »Mitä haluat?»

»Oi, en mitään. Minä sain cocktailin ja kauhean vahvan
lounaan.»

»Meidän _täytyy_ ottaa jotakin nyt kun kerran olemme täällä»,
mutisi Soames pitäen yhä kiinni hänen käsivarrestaan.

»Kaksi teetä», sanoi hän, »ja kaksi tuollaista pähkinäleivosta.»

Mutta tuskin oli hänen ruumiinsa istahtanut, kun hänen
sielunsa hypähti pystyyn. Nuo kolme — nuo kolme tulivat
sisään! Hän kuuli Irenen sanovan jotakin pojalleen ja tämän
vastaavan:

»Ei toki, äiti, paikkahan on vallan hyvä. Nämähän ovat
minun kutsuni.» Ja nuo kolme istuutuivat.

Tuona elämänsä tukalimpana hetkenä, joka oli tulvillaan
haamuja ja varjoja hänen menneisyydestään, noiden kahden
ainoan naisen läheisyydessä, joita hän elämässään oli rakastanut
— eronneen vaimonsa ja tyttärensä, joka oli Irenen seuraajan
tytär — Soames ei niin paljon pelännyt heitä kuin
serkkuaan Junea. June saattaisi panna toimeen kohtauksen —
esittää nuo kaksi lasta toisilleen — hän kykenisi mihin vain.
Soames puraisi pähkinäleivostaan liian nopeasti, ja se mureni
hänen lautaselleen. Tarttuessaan siihen sormin hän vilkaisi
Fleuriin. Tämä söi leivostaan uneksien, mutta hänen katseensa
oli suunnattu poikaan. Forsyte Soamesissa sanoi: »Ajattele,
tunne, ja olet mennyttä!» Ja hän hieroi sormeaan toivottomana.
Sormus! Oliko Jolyonilla sormus? Käyttikö tuo nainen sormusta?
Oli ollut aika, jolloin Soames oli nähnyt hänen
sormensa tyhjinä! Tämä oli sentään jotakin, jota häneltä ei
koskaan voitu riistää. Ja Irene tiesi sen, vaikka istuikin siinä
niin tyvenenä ja hillittynä kuin ei koskaan olisi ollut Soamesin
vaimo. Kirpeä huumori sai hänen Forsyte-verensä liikehtimään,
erikoislaatuinen tuska, joka vain hiuskarvan verran
erosi mielihyvästä. Jospa vain Junen ääni ei äkkiä alkaisi
surista hänen korvissaan. Poika puhui nyt.

»Tietysti on kauhean hyvä, että rohkaiset heitä, June täti»
— sanoiko hän siis sisarpuoltaan tädiksi? — no niin, June oli
totta tosiaankin jo yli viidenkymmenen! — »mutta roskaa se
sentään on kaikki tyyni!» Soames vilkaisi heihin. Irenen
säikähtynyt katse viipyi valppaana pojassa. Hän — hän osasi
kyllä kiintyä — oli kiintynyt Bosinneyhin ja tämän pojan
isään ja tähän poikaan! Soames kosketti Fleurin käsivartta
ja sanoi:

»Joko olet saanut tarpeeksesi?»

»Saanko vielä yhden leivoksen, isä kiltti.»

Fleur tulisi kipeäksi! Soames meni myymäpöydän eteen
maksamaan. Palatessaan hän näki Fleurin seisovan ovella, kädessään
nenäliina, jonka tuo poika oli ilmeisesti juuri ojentanut hänelle.

»F.F.», hän kuuli Fleurin sanovan. »Fleur Forsyte — kyllä
se on minun. Paljon kiitoksia.»

Hyvä Jumala! Tyttöhän oli oppinut kepposen siitä, mitä
isä oli kertonut hänelle taidesalongissa — senkin apina!

»Forsyte? Mitä — sehän on minunkin nimeni. Ehkä olemme serkut.»

»Tosiaanko! Varmasti olemme serkut. Eihän ole muita sennimisiä.
Minä asun Mapledurhamissa, missä te asutte?»

»Robin Hilissä.»

Kysymykset ja vastaukset olivat seuranneet toisiaan niin
nopeasti, että kaikki oli ohi ennenkuin hän oli ehtinyt edes
sormeaan nostaa. Hän näki Irenen ällistyneen ilmeen, pudisti
päätään tuskin huomattavasti ja tarttui Fleurin käsivarteen.

»Tule jo», sanoi hän.

Fleur ei liikahtanut.

»Kuulitko, isä? Eikö se ole omituista — meillä on sama nimi.
Olemmeko serkut?»

»Kuinka niin?» sanoi Soames. »Forsyte? Ehkä kaukaista sukua.»

»Nimeni on Jolyon, sir. Lyhyemmin Jon.»

»Oh! Ah!» sanoi Soames. »Niin kyllä. Kaukaista sukua.
Kuinka voitte? Hyvin ystävällistä. Hyvästi.»

Soames lähti.

»Suuret kiitokset», sanoi Fleur. »Au revoir!»

»Au revoir!» kuuli hän pojan vastaavan.




2. KAUNIS FLEUR FORSYTE


Tullessaan konditoriasta kadulle Soames olisi ensi hetkessä
tahtonut keventää hermojaan sanomalla tyttärelleen: »Kuka
nyt sillä tavoin pudottaa nenäliinansa!» mihin Fleur olisi hyvin
voinut vastata: »Minä seurasin vain sinun esimerkkiäsi!» Hänen
toinen ajatuksensa oli siis antaa nukkuvien koirain maata
rauhassa. Mutta Fleur varmaan tekisi kysymyksiä. Hän loi
syrjäsilmäyksen tyttäreensä ja huomasi, että tämä loi häneen
samanlaisen. Fleur sanoi pehmeästi:

»Miksi et pidä noista sukulaisista, isä?»

Soames kohotti suupieltään.

»Miksi ajattelet sellaista?»

»Cela se voit.»

»Se näkee itsensä!» Oli siinäkin sanantapa.

Vaikka olikin jo kaksikymmentä vuotta ollut naimisissa
ranskalaisen naisen kanssa Soames vieläkään ei ollut juuri suopea
hänen kielelleen. Se oli sellaista teatteria ja liittyi hänen
mielessään kotoisen ivan kaikkiin hienouksiin.

»Kuinka niin?»

»Sinun täytyi tuntea heidät, etkä ollut tietääksesi. Minä
näin heidän katsovan sinua.»

»Poikaa minä en ole nähnyt elämässäni», vastasi Soames
täysin totuudenmukaisesti.

»Et, mutta sinä olet nähnyt nuo toiset, kultaseni.»

Soames katsoi häneen uudestaan. Mitä hän oli voinut saada
selville? Olivatko Winifred täti tai Imogen tai Val Dartie ja
hänen vaimonsa puhuneet jotakin? Pieninkin henkäys tuosta
vanhasta skandaalijutusta oli huolellisesti salattu Fleuriltä
kotona, ja Winifredille oli monet kerrat sanottu, että Soames
ei mistään hinnasta tahtonut vähimmänkään kuiskauksen tulevan
hänen ulottuvilleen. Mikäli Fleurin piti tietää, ei isä
ollut koskaan aikaisemmin ollut naimisissa. Mutta tytön tummat
silmät, joitten etelämainen välke ja kirkkaus usein melkein
peloitti häntä, kohtasivat hänen katseensa täysin viattomina.

»No niin», sanoi Soames, »isoisälläsi ja hänen veljellään oli
riitaa keskenään. Perheet eivät tunne toisiaan.»

»Kuinka romanttista!»

»Mitä hän sillä tarkoittaa?» ajatteli Soames. Sana oli hänen
korvissaan outo ja vaarallinen — aivan kuin hän olisi sanonut:
»Kuinka hauskaa!»

»Ja he aikovat edelleen olla tuntematta toisiaan», lisäsi hän,
mutta katui paikalla noiden sanojen sisältämää haastetta. Fleur
hymyili. Tänä aikana, jolloin nuoret ihmiset pitivät kunnia-asianaan
kulkea omia teitään ja olla kiinnittämättä mitään huomiota
säädyllisiin ennakkoluuloihin, Soames oli sanonut juuri
sen, joka eniten yllyttäisi Fleurin itsepäisyyttä. Sitten hän
muisti ilmeen Irenen kasvoilla ja hengitti taas.

»Minkälainen riita?» hän kuuli Fleurin sanovan.

»Se koski erästä taloa. Se on vanha juttu sinulle. Isoisäsi
kuoli samana päivänä, jolloin sinä synnyit. Hän oli
yhdeksänkymmenen.»

»Yhdeksänkymmenen? Onko paljon muita Forsyteja kuin
Punaisessa Kirjassa mainitut?»

»Minä en tiedä», sanoi Soames. »He ovat nyt kaikki hajallaan.
Vanhukset ovat kuolleet, paitsi Timothy.»

Fleur taputti käsiään.

»Timothy? Eikö se ole herkullista?»

»Ei vähääkään», sanoi Soames. Häntä loukkasi ajatus, että
Fleurin mielestä »Timothy» oli herkullinen se oli jonkinlainen
solvaus hänen suvulleen. Tämä uusi sukupolvi pilkkasi kaikkea
lujaa ja sitkeätä. »Käy tervehtimässä ukkelia. Hän ehkä
tahtoo lausua ennustuksia.» Ah! Jos Timothy voisi nähdä veljen-
ja sisarenlastensa lasten levottoman Englannin, hän varmaan
saisi puhumisen lahjan. Ja vaistomaisesti hän vilkaisi
Iseeumin ikkunaan. Aivan oikein — siellä George vielä istui,
sama punainen paperi kädessään.

»Missä Robin Hill on, isä?»

Robin Hill! Robin Hill, johon koko tuo murhenäytelmä oli
keskittynyt! Miksi Fleur tahtoi tietää?

»Surreyssä», mutisi hän, »ei kaukana Richmondista. Kuinka
niin?»

»Onko talo siellä?»

»Mikä talo?»

»Se talo, josta he riitelivät.»

»On. Mutta mitä tuolla kaikella on tekemistä sinun kanssasi?
Lähdemme kotiin huomenna — sinun on parempi ajatella pukujasi.»

»Siunatkoon! Kyllä niitä jo on ajateltu. Sukuriita? Sehän
on kuin Raamatussa tai Mark Twainin kirjoissa — kauhean
jännittävää. Mikä oli sinun osuutesi sukuriidassa, isä.»

»Älä sinä siitä välitä.»

»Mutta jos minun kerran pitää jatkaa riitaa?»

»Kuka on sanonut, että sinun pitää jatkaa riitaa?»

»Sinä, kultaseni.»

»Minä? Minähän sanoin, ettei sinulla ole mitään tekemistä
sen kanssa.»

»Juuri niinhän minäkin ajattelen, niin että kaikki on siis hyvin.»

Hän oli liian terävä isän makuun, _fine_, niinkuin Annette
väliin sanoi hänestä. Paras koettaa ohjata hänen huomionsa
muualle.

»Täällä kaupassa on kappale vaaleanpunaista pitsiä, josta
ajattelin sinun pitävän», sanoi hän ja pysähtyi erään myymälän
eteen.

Kun hän oli maksanut ja he jatkoivat matkaansa, Fleur sanoi:

»Eikö sinusta tuon pojan äiti ole kaunein senikäinen nainen,
mitä koskaan olet nähnyt?»

Soames värisi. Kuinka vaarallisesti tuo tyttö iski asiaan!

»En minä luule huomanneeni häntä.»

»Rakas, minä näin sinun silmäkulmasi.»

»Sinä näet kaiken — ja vielä paljon enemmän, niin minusta tuntuu.»

»Minkälainen hänen miehensä on? Hänen täytyy olla serkkusi,
koska isänne olivat veljiä.»

»Kuollut, mikäli minä tiedän», vastasi Soames äkillisen kiivaasti.
»Minä en ole nähnyt häntä kahteenkymmeneen vuoteen.»

»Mikä hän oli?»

»Maalari.»

»Sepä hauskaa.»

Sanat: »Jos tahdot olla minulle mieliksi, karkoitat nuo ihmiset
päästäsi», pyöri Soamesin kielellä, mutta hän pysähdytti ne
siihen — hän ei _saanut_ antaa Fleurin nähdä tunteitaan.

»Hän loukkasi minua kerran», sanoi Soames.

Fleurin nopeat silmät viipyivät hänen kasvoillaan.

»Minä ymmärrän! Sinä et kostanut, ja se kirvelee. Isä parka!
Anna minun yrittää!»

Tämä oli tosiaankin kuin makaamista pimeydessä, moskiittihyttysen
suristessa kasvojen yläpuolella. Tällainen itsepintaisuus
Fleurissä oli uutta Soamesille, ja hotelliin tultua hän sanoi
vihaisesti:

»Minä tein parhaani. Ja se riittäköön näistä ihmisistä. Minä
menen syömään päivällistä.»

»Minä istun tässä.»

Soames loi katseen tuolissa lojuvaan Fleuriin — yrmeän,
mutta samalla ihailevan katseen ja meni hissiin, joka vei hänet
neljänteen kerrokseen, missä heidän huoneensa olivat. Hän
seisoi oleskeluhuoneen ikkunan ääressä, josta oli näköala Hyde
Parkiin, ja rummutti ruutua sormillaan. Hänen tunteensa olivat
sekavat, ärtyiset, häiriytyneet. Vanhassa haavassa, jonka
aika ja uudet harrastukset jo olivat arpeuttaneet, tuntui kipua,
johon yhtyi harmistumista ja levottomuutta sekä pientä
ruumiillista häiriötä siinä kohdassa, mihin tuo pähkinätorttu
ei ollut oikein sopinut. Olikohan Annette sisällä? Eipä siltä,
että hänestä olisi apua tällaisissa vaikeuksissa. Aina kun
Annette oli kysynyt jotakin hänen ensimmäisestä avioliitostaan,
Soames oli sulkeutunut kuoreensa. Annette ei tietänyt siitä
mitään, paitsi että se oli ollut Soamesin elämän suuri intohimo
ja että avioliitto hänen kanssaan oli vain kotoinen hätävara.
Hän oli aina kantanut salaista kaunaa tämän johdosta ja suhtautunut
avioliittoonsa kuin liikeasiaan. Soames kuunteli.
Oven takaa kuului ääntä — naisen liikkeitten epämääräistä kahinaa.
Annette _oli_ kotona. Soames koputti.

»Kuka?»

»Minä», sanoi Soames.

Annette muutti pukua ja oli vielä puolipukimissa, seisoen
peilin edessä häikäisevänä. Oli jotakin upeata hänen käsivarsissaan,
olkapäissään, hiuksissaan, jotka olivat tummentuneet
siitä ajasta, jolloin Soames oppi tuntemaan hänet, hänen kaulansa
kaarroksessa, pukunsa kiiltävässä silkissä, tummaripsisissä,
siniharmaissa silmissään — hän oli tosiaan nelikymmenvuotiaana yhtä
kaunis kuin konsanaan. Kaunis omistettava,
oivallinen perheenemäntä, järkevä ja kylläkin hellä äiti. Jospa
hän vain ei aina olisi ollut niin peittelemättömän kyynillinen
heidän keskinäisessä suhteessaan! Soames, joka itse teossa ei
ollut sen kiintyneempi vaimoonsa kuin tämä häneen, kärsi johonkin
englantilaiseen tapaan siitä, että vaimo ei koskaan ollut
verhonnut heidän yhteiselämäänsä ohuimmallakaan tunteen
verholla. Kuten useimmat hänen maansa miehet ja naiset hän
oli sitä mieltä, että avioliiton piti perustua keskinäiseen
rakkauteen, mutta että jos jostakin avioliitosta rakkaus oli
kadonnut tai jos huomattiin, että sitä ei ollut siinä koskaan ollut
kaan — niin että avioliitto ilmeisesti ei perustunut rakkauteen
— ei sitä saanut myöntää! Avioliitto oli olemassa ja rakkautta
ei ollut — mutta kun kerran olit siinä, oli pysyttäväkin siinä!
Sillä tavoin ei tarvinnut luopua katsantokannastaan eikä takertua
kyynillisyyteen, realismiin eikä moraalittomuuteen niinkuin
ranskalaiset. Sitäpaitsi se oli välttämätöntä omaisuuden
etujen kannalta. Soames tiesi että Annette tiesi heidän molempien
tietävän, että rakkautta ei heidän välillään ollut, mutta
hän odotti vieläkin, että Annette ei sanoissaan eikä käytöksessään
ilmaisisi sellaista asiaa eikä koskaan voinut oikein ymmärtää,
mitä Annette tarkoitti puhuessaan englantilaisesta
tekopyhyydestä. Hän sanoi:

»Keitä olet kutsunut ensi viikoksi?»

Annette jatkoi huultensa hienoa hivelemistä voiteella —
Soames aina toivoi, ettei hän olisi tehnyt sitä.

»Sisaresi Winifredin ja Car-r-diganit —» Annette otti pienen
mustan puikon — »ja Prosper Profondin.»

»Tuon belgialaisenko? Miksi hänet?»

Annette käänsi kaulaansa laiskasti, kosketti toista
silmäkulmaansa ja sanoi:

»Hän huvittaa Winifrediä.»

»Minä tahtoisin jonkun, joka huvittaisi Fleuriä, hän on niin
rauhaton.»

»R-rauhaton?» toisti Annette. »Nytkö sinä sen ensi kerran
huomaat, ystäväni? Hän on syntynyt r-rauhattomaksi, niinkuin
sinä sanot.»

Eikö hän koskaan pääsisi tuosta teennäisestä pariisilaisesta
r:stään?

Soames kosketti pukua, jonka Annette oli ottanut yltään, ja
kysyi:

»Mitä olet tehnyt?»

Annette katsoi peilikuvaansa. Hänen vastamaalatut huulensa
hymyilivät aika täyteläisinä, aika ivallisina.

»Huvitellut», sanoi hän.

»Ohoo», vastasi Soames jurosti. »Hepennyshommissa kai.»

Tällä sanalla hän tarkoitti tuota naisväen käsittämätöntä
juoksemista kaupoissa. »Ovatko Fleurin kesäpuvut kunnossa?»

»Sinä et kysy, ovatko minun.»

»Sinä et välitä siitä, kysynkö minä vai en.»

»Aivan niin. Kyllä, hänen pukunsa ovat kunnossa ja minun
myös — hirveän kallis juttu.»

»Hm!» sanoi Soames. »Mitä tuo Profond tekee Englannissa?»

Annette kohotti kulmakarvansa, jotka oli juuri saanut valmiiksi.

»Hän purjehtii.»

»Ahaa», sanoi Soames, »hän on veltto mies.»

»Joskus kyllä», vastasi Annette, ja hänen kasvoillaan tuikki
hiljainen hilpeys. »Mutta väliin taas hän on hyvin huvittava.»

»Hänessä on pisara värillisen verta.»

Annette oikaisihe.

»Värillisen?» sanoi hän. »Mitä se on? Hänen äitinsä oli
armenialainen.»

»Sitä se sitten on», mutisi Soames. »Ymmärtääkö hän mitään
tauluista?»

»Hän ymmärtää kaikkea — maailmanmies.»

»No niin, hanki joku Fleurille. Minä tahdon huvittaa häntä.
Hän lähtee lauantaina Val Dartien ja hänen vaimonsa luo.
Minä en pidä siitä.»

»Miksi et?»

Koska syytä ei voinut selittää kajoamatta perhehistoriaan,
vastasi Soames vain:

»Sellaista lentämistä. Sitä on jo liikaa.»

»Minä pidän pikku rouva Valista, hän on hyvin hiljainen ja
viisas.»

»Minä en tiedä hänestä mitään paitsi — Tämä puku on uusi.»
Ja Soames otti luomuksen, joka oli levitetty sängylle.

Annette otti sen hänen käsistään.

»Panetko hakaset kiinni?» sanoi hän.

Soames teki työtä käskettyä. Hän katseli Annetten olan yli
peiliin ja näki hänen kasvojensa ilmeen, joka oli hieman
huvitettu, hieman halveksiva, ikäänkuin Annette olisi sanonut:
»Paljon kiitoksia. Sinä et sitten ikinä opi!» Ei, Jumalan kiitos,
hän ei ollut ranskalainen! Hän lopetti pieneen sysäykseen ja
sanoihin: »Liiaksi auki tästä.» Ja hän meni ovelle päästäkseen
pois hänen luotaan ja takaisin Fleurin luo.

Annette pysäytti puuteriviuhkansa ja sanoi ällistyttävän
äkisti:

»Que tu es grossier!»

Soames tunsi lausetavan — hänellä oli syytä siihen. Kun
Annette ensimmäisen kerran oli käyttänyt sitä, oli hän luullut
sen tarkoittavan »Mikä kauppias sinä olet!» [Engl. sana grocer
= rihkamakauppias.] eikä ollut tietänyt, huojentuisiko vai ei
saadessaan paremman tiedon asiasta. Hän
vihasi tuota sanaa — hän ei ollut karkea! Jos hän oli karkea,
mikä oli sitten tuo mies tuolla seinän takana, joka piti kauheata
ääntä joka aamu selvitellessään kurkkuaan, tai nuo ihmiset
tuolla seurusteluhuoneessa, joitten mielestä hyvään kasvatukseen
kuului olla puhumatta mitään paitsi mitä koko
maailma saattoi kuulla ja minkä he sanoivat kimeimmällä
äänellään — senkin tyhjänpäiväiset kirkujat! Karkea, koska
hän sanoi vaimonsa pukua liian avonaiseksi! Niin, niin se oli!
Hän lähti ulos vastaamatta.

Tullessaan seurusteluhuoneeseen takaovesta hän heti huomasi
Fleurin samassa paikassa mihin oli jättänyt hänet. Tyttö
istui polvet ristissä, keinuttaen silkkisukkaan ja harmaaseen
kenkään verhottua jalkaansa — varma merkki siitä, että hän
unelmoi. Hänen silmistäänkin se näkyi — ne olivat väliin
juuri tuolla tavoin etäällä. Ja sitten hän silmänräpäyksessä
palaisi elämään ja olisi vilkas ja levoton kuin apina. Ja hän
tiesi niin paljon, oli niin varma itsestään, eikä vielä
yhdeksäätoista. Mikä tuo inhoittava sana olikaan? Jazztyttö!
Kauhistuttavia nuoria otuksia, jotka kirkuivat ja räpättivät ja
näyttelivät sääriään! Pahimmat heistä kuin pahoja unia, parhaat
puuteroituja enkeleitä! Fleur ei ollut jazztyttö, ei tuollainen
katukieltä puhuva, huonosti kasvatettu nuori nainen.
Ja hän oli kuitenkin peloittavan omatahtoinen, täynnä elämää
ja oli päättänyt nauttia elämästä. Nauttia! Nauttia! Sana
ei herättänyt Soamesissa mitään puritaanista kauhua, mutta
se herätti hänen temperamenttiinsa soveltuvaa kauhua. Hän
ei ollut koskaan uskaltanut nauttia tänään siitä pelosta, että
huomenna ei kykenisi nauttimaan yhtä paljon. Ja oli kauheata
tuntea, että tuo turva puuttui hänen tyttäreltään. Sitä osoitti
jo tuo hänen tapansa istua tuolissa — unelmiin vaipuneena.
Soames ei itse ollut koskaan vaipunut unelmiin — eihän siitä
ole mitään hyötyä, eikä hän ymmärtänyt, mistä Fleur oli tuon
perinyt. Ei ainakaan Annettelta! Ja kuitenkin Annettessa,
silloin kun hän oli nuori tyttö ja Soames oleili hänen
lähettyvillään, oli ollut jotakin kukkamaista. No niin,
nyt ei ainakaan ollut!

Fleur nousi tuolistaan — nopeana, levottomana, ja heittäytyi
kirjoituspöydän ääreen. Hän otti mustekynän ja paperia
ja alkoi kirjoittaa ikäänkuin hänellä ei olisi aikaa hengittää
ennenkuin saisi kirjeensä kirjoitetuksi. Tuo toivoton poissaolon
ilme katosi hän hymyili, heitti lentosuukon ja irvisti hieman
ikäänkuin olisi vähän ihmeissään ja vähän kyllästynyt.

»Ah! Se tyttö oli »fine» — »fine!»




3. ROBIN HILLISSÄ


Jolyon Forsyte oli viettänyt poikansa yhdeksännentoista
syntymäpäivän Robin Hillissä, hiljaisesti syventyen asioihinsa.
Hän teki kaiken hiljaisesti nyttemmin, sillä hänen sydämensä
oli huonossa kunnossa ja niinkuin koko hänen perheelleen, niin
oli kuoleman ajatus hänellekin vastenmielinen. Hän ei ollut
koskaan tietänyt missä määrin vastenmielinen, kunnes hän
kerran, kaksi vuotta sitten, oli mennyt puhumaan lääkärille
eräistä oireista ja tämä oli sanonut:

»Minä hetkenä tahansa — liikarasituksen sattuessa.»

Hän oli ottanut uutisen vastaan hymyillen — aito-forsytelainen
suhtautuminen epämieluisaan totuuteen. Mutta kun oireet junassa
paluumatkalla lisääntyivät, tajusi hän kokonaisuudessaan sen
tuomion, joka häntä uhkasi. Jättää Irene,
poika, koti, työ — vaikka työtä hän teki vähän nyt enää!
Jättää heidät ja itse siirtyä tuntemattomaan pimeyteen, tilaan,
jota ei voinut kuvitella, sellaiseen olemattomuuteen, että hän
ei edes olisi tietoinen tuulesta, joka liikuttaisi lehtiä hänen
haudallaan, ei maan eikä ruohon tuoksusta. Sellaiseen olemattomuuteen,
että hän ei voinut käsittää sitä, vaikka kuinka olisi
koettanut, ja hänen yhä täytyi pitää kiinni toivosta, että saisi
uudelleen nähdä ne, joita rakasti! Tämän toteaminen merkitsi
kipeätä henkistä tuskaa. Ennenkuin hän sinä päivänä ehti
kotiin, hän oli päättänyt salata asian Ireneltä. Hänen piti nyt
olla varovaisempi kuin ihminen ikinä on ollut, sillä pieninkin
seikka ilmaisisi totuuden, ja Irene tulisi melkein yhtä
onnettomaksi kuin hän itse. Tohtori oli todennut hänet muissa
suhteissa terveeksi, ja eihän seitsemänkymmentä ollut mikään
ikä — hän kestäisi kauan vielä, jos kykenisi!

Tuollainen päätös, jota hän oli noudattanut jo kahden vuoden
ajan, oli kehittänyt hänen luonteensa ovelamman puolen
täydellisyyteensä. Hän ei luonnostaankaan ollut äkkinäinen,
paitsi hermojen ollessa kiihtyneinä, mutta nyt hänestä oli tullut
itsehillinnän ruumistuma. Ponnistuksiin kykenemättömien
vanhojen ihmisten surullisuutta peitti hymy, joka ei luopunut
hänen huuliltaan hänen yksinkään ollessaan. Hän pohti
alituiseen keinoja pakollisen toimettomuutensa salaamiseksi.

Sisäisesti pilkaten itseään hän teeskenteli kääntymystä
yksinkertaiseen elämään, luopui viineistä ja sikareista, joi
erikoista kahvia, jossa ei ollut kahvia nimeksikään. Lyhyesti
sanoen, hän turvasi elämänsä niinkuin kuka tahansa Forsyte
hänen asemassaan olisi turvannut, uskottuna vain hänen oma
lempeä ironiansa. Tämän kauniin toukokuun päivän, jolloin
hän tiesi olevansa turvassa, koska kerran hänen vaimonsa ja
poikansa olivat matkustaneet kaupunkiin, hän oli viettänyt
järjestämällä papereitaan kaikessa hiljaisuudessa niin, että hän
saattaisi kuolla vaikka huomispäivänä tuottamatta hankaluutta
kenellekään, toisin sanoen, hän oli antanut lopullisen
kiilloituksen maalliselle omaisuudelleen. Allekirjoitettuaan
paperit ja suljettuaan ne isänsä kiinalaiseen kaappiin hän pani
avaimen kirjekuoreen, kirjoitti siihen sanat: »Avain kiinalaiseen
kaappiin, jossa on täydellinen selonteko asioistani. J.F.», ja
pani sen povitaskuunsa, missä se aina olisi hänen lähettyvillään,
jos jotakin sattuisi. Sitten hän soitti teetä ja
meni juomaan sitä vanhan tammen alle.

Kaikki ovat kuolemaan tuomittuja. Jolyon, jonka tuomio oli
vain vähän täsmällisempi ja läheisempi, oli siinä määrin tottunut
siihen, että hän tavallisesti ajatteli muita asioita niinkuin
muutkin ihmiset. Tällä kertaa hän ajatteli poikaansa.

Jon täytti sinä päivänä yhdeksäntoista vuotta, ja Jon oli
äskettäin tullut eräänlaiseen päätökseen. Hän ei ollut saanut
kasvatustaan Etonissa niinkuin isä eikä Harrow'ssa niinkuin
velipuolivainaja, vaan eräässä noita laitoksia, joitten tarkoituksena
on välttää julkisen koulujärjestelmän haitat ja ottaa
talteen hyvät puolet ja jotka ehkä ottavat talteen haitat ja
välttävät hyvät puolet tai kenties päinvastoin. Huhtikuussa
hän oli lopettanut koulunsa täysin tietämättömänä tulevasta
alastaan. Sota, joka oli uhannut jatkua loppumattomiin, olikin
päättynyt juuri kun hänen piti liittyä armeijaan, kuusi
kuukautta ennen hänen ikäluokkansa vuoroa. Aina siitä
saakka hänen oli pitänyt totuttautua ajatukseen, että hän nyt
saikin valita vapaasti. Hän oli isänsä kanssa pitänyt erinäisiä
neuvotteluja, mistä Jolyon, — niin reippaasti kuin poika
selittikin olevansa valmis mihin vain, paitsi tietysti kirkon
tai sotalaitoksen palvelukseen, lakimieheksi, näyttämölle, pörssiin,
lääkäriksi, liikealalle tai insinööriksi — oli saanut melko selvän
käsityksen siitä, että Jon ei halunnut tehdä mitään. Hän itse
oli ollut juuri samanlainen samassa iässä. Hänen elämässään
oli tuon mieluisan tyhjyyden pian täyttänyt varhainen naimisiinmeno
ja sen onnettomat seuraukset. Hänen oli ollut pakko
ruveta alikirjuriksi Lloydille, ja hän oli päässyt takaisin
varallisuuteen, ennenkuin hänen taiteelliset taipumuksensa olivat
kuivuneet. Mutta »opetettuaan» — niinkuin yksinkertaiset
sanovat — poikaansa piirtämään possuja ja muita eläimiä hän
oli ymmärtänyt, ettei Jonista koskaan tulisi maalaria, ja oli
taipuvainen uskomaan, että pojan vastahakoisuus kaikkeen
muuhun merkitsi sitä, että hänestä aikoi tulla kirjailija. Ollen
kuitenkin sitä mieltä, että tähänkin ammattiin tarvitaan kokemusta,
Jolyon ei toistaiseksi nähnyt Jonille muuta mahdollisuutta kuin
opiskella yliopistossa, matkustaa ja kenties syödä
baaripäivällisiä. Sittenpähän nähtäisiin, tai luultavammin ei
nähtäisi. Kaikki nämä houkutukset olivat kuitenkin jättäneet
Jonin epävarmuuteen.

Nämä keskustelut pojan kanssa olivat vahvistaneet Jolyonin
epäilystä, tokko maailma itse asiassa oli vähääkään muuttunut.
Ihmiset sanoivat, että oli tullut uusi aika. Syvällisenä
kuin ihminen, joka ei ole liiaksi kiinni missään aikakaudessa,
Jolyon havaitsi, että lievästi muuttuneen pinnan alla aikakausi
oli tarkalleen samanlainen kuin ennenkin. Ihmiskunta
oli edelleen jaettu kahteen lajiin: niihin harvoihin, joilla oli
»mielikuvitusta» sielussaan, ja niihin moniin, joilla sitä ei ollut,
ja keskivälillä vyöhyke hänenlaisiaan sekasikiöitä. Jonilla
näytti olevan mielikuvitusta; isän mielestä se oli huono enne.

Jokin tavallista hymyä syvällisempi oli siis vallannut hänet,
kun hän pari viikkoa sitten oli kuullut poikansa sanovan: »Minä
tahtoisin yrittää maanviljelystä, isä, jos se ei tule sinulle liian
kalliiksi. Minusta se näyttää olevan miltei ainoa elämisen
muoto, joka ei vahingoita ketään, taidetta lukuunottamatta,
ja se ei tietysti tule minulle kysymykseen.»

Jolyon hillitsi hymynsä ja sanoi:

»Hyvä on, sinä hypähdät takaisin siihen, missä me olimme
ensimmäisen Jolyonin aikana 1760. Se on todistus ympyräteorian
puolesta, ja ehkä sinä sattumalta voit kasvattaa parempia
nauriita kuin hän.»

Jon oli vastannut hieman ällistyneenä:

»Mutta eikö se sinusta ole hyvä suunnitelma, isä?»

»Käy laatuun, ystäväiseni, ja jos tosissasi ryhtyisit siihen,
tekisit enemmän hyvää kuin enimmät ihmiset, mikä on vielä
melko vähän.»

Itselleen hän kuitenkin oli sanonut: »Mutta hän ei ryhdy siihen
tosissaan. Anna hänelle neljä vuotta aikaa. Se on kuitenkin
terveellistä ja harmitonta.»

Pohdittuaan asiaa ja neuvoteltuaan Irenen kanssa hän kirjoitti
tyttärelleen, rouva Val Dartielle, kysyen eivätkö he tietäisi
lähiseudulla ketään maanviljelijää, joka voisi ottaa Jonin
oppilaakseen. Hollyn vastaus oli ollut innostunut. Aivan lähellä
heitä oli erinomainen mies, ja Val ja hän ottaisivat Jonin
luokseen asumaan kovin mielellään.

Pojan piti lähteä huomenna.

Särpien heikkoa teetä, jossa oli sitruunaa, Jolyon katseli
vanhan tammen lehväin läpi näköalaa, joka oli häntä niin
viehättänyt kolmekymmentä kaksi vuotta sitten. Puu, jonka
alla hän istui, ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta! Niin
nuori kullanruskeine pikku lehtineen, niin vanha, jos katsoi
paksun, rosoisen rungon vaaleanharmaata vehreyttä. Muistojen
puu, joka eläisi vielä satoja vuosia, mikäli ei jokin raakalainen
hakkaisi sitä maahan — eläisi kauemmin kuin vanha
Englanti asiain nykyistä menoa tulisi elämään! Hän muisti
erään illan kolme vuotta sitten, jolloin hän, käsivarsi Irenen
ympärillä, oli seisonut ikkunassaan ja katsellut saksalaista
lentokonetta, joka oli näyttänyt leijailevan suoraan vanhan
tammen yläpuolella. Seuraavana päivänä oli löydetty pommin
reikä eräältä Gagen taloon kuuluvalta pellolta. Tämä tapahtui
ennenkuin hän tiesi olevansa kuolemaantuomittu. Hän voi
melkein toivoa, että pommi olisi tehnyt hänestä lopun. Se olisi
säästänyt häneltä paljon joutilasta elämää, monta hetkeä,
jolloin pelko kylmänä tuntui sydänkuopassa. Hän oli laskenut
pääsevänsä normaaliin kahdeksankymmenen viiden vuoden
Forsyte-ikään tai pitemmällekin, jolloin Irene olisi seitsemänkymmenen.
Nyt Irene tulisi kaipaamaan häntä. Hänellä oli
kuitenkin Jon, joka oli äitinsä elämässä tärkeämpi kuin Jolyon
itse, Jon, joka jumaloi äitiänsä.

Tämän puun alla, samassa paikassa, missä vanha Jolyon oli
vetänyt viimeisen hengenvetonsa — odottaen Irenen astuvan
ruohokentän poikki — Jolyonin mieleen tuli omituinen ajatus,
eikö ehkä hänen nyt, kun hän oli asettanut asiansa niin
täydelliseen järjestykseen, olisi parempi ummistaa silmänsä
ja siirtyä pois. Oli jollakin tavoin arvotonta loisen tavoin pitää
kiinni tästä elämän ponnistuksettomasta loppuajasta, elämän, jossa
hän katui vain kahta asiaa — pitkällistä eroa isästään nuoruusvuosina
ja sitä, että hänen liittonsa Irenen kanssa oli ollut niin myöhäinen.

Paikasta, jossa hän istui, hän saattoi nähdä ryhmän kukkivia
omenapuita. Mikään koko luonnossa ei siinä määrin liikuttanut
häntä kuin kukkivat hedelmäpuut, ja hänen sydämeensä
koski äkkiä ajatus, että hän ei ehkä enää koskaan näkisi niiden
kukkivan. Kevät! Totisesti ei ihmisellä pitäisi olla pakko
kuolla niin kauan kuin hänen sydämensä oli kyllin nuori rakastamaan
kauneutta! Mustarastaat lauloivat huolettomina pensaikossa,
pääskyset lensivät korkealla, lehdet hänen yläpuolellaan
kiilsivät, ja niityillä oli kaikki varhaisen vihreyden värit
mitä kuvitella voi, tasaisen päivänpaisteen kultaamina,
häipyen etäiseen autereen sineen taivaanrannalla. Irenen
kukat kapeissa penkeissään näyttivät yllättävän yksilöllisiltä
tänä iltana, elämänilon syviltä pikku ilmaisuilta. Vain kiinalaiset
ja japanilaiset ja ehkä Leonardo olivat osanneet panna
tuon hämmästyttävän pikku minuuden jokaiseen maalattuun
kukkaan ja lintuun ja eläimeen — minuuden, ja samalla kuitenkin
myös lajitunteen, elämän universaalisuuden. He vasta
miehiä olivat! »Minä en ole tehnyt mitään, joka jäisi elämään!»
ajatteli Jolyon, »minä olen ollut amatööri — pelkkä harrastelija,
en luoja. Minä jätän kuitenkin jälkeeni Jonin, kun lähden.»
Mikä onni, että poika oli säästynyt tuolta kaamealta sodalta!
Hän olisi niin helposti voinut saada surmansa niinkuin Jolly
parka kaksikymmentä vuotta sitten Transvaalissa. Jon jonakin
päivänä tekisi jotakin — jollei aikakausi pilaisi häntä — sillä
pojalla oli mielikuvitusta! Tuo maanviljelysjuttu oli nyt
pelkkä tunteen puuska ja kestäisi kai yhtä kauan kuin sekin.
Ja juuri silloin hän näki heidän tulevan pellon poikki, Irenen
ja pojan, kävelevän asemalta käsi kädessä. Ja hän nousi ja
asteli uuden ruusutarhan läpi heitä vastaan...

Irene tuli hänen huoneeseensa sinä iltana ja istui ikkunan
ääressä. Hän istui siinä puhumatta, kunnes Jolyon kysyi:

»Mikä on, rakkaani?»

»Meille sattui eräs kohtaaminen tänään.»

»Kuka sitten?»

»Soames».

Soames! Jolyon oli näiden kahden viime vuoden ajan pitänyt tuon
nimen loitolla ajatuksistaan tietäen, että se ei olisi
hänelle hyväksi. Ja nyt hänen sydämensä liikahti epämukavalla
tavalla, ikäänkuin luiskahtaen vähän sivuun oikealta
paikaltaan.

Irene jatkoi hiljaa:

»Hän oli tyttärensä kanssa taidenäyttelyssä ja sitten
konditoriassa, missä joimme teetä.»

Jolyon meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen.

»Minkälainen hän oli?»

»Harmaa, mutta muuten hyvin ennallaan.»

»Entä tytär?»

»Kaunis. Ainakin Jonin mielestä.»

Jolyonin sydän luiskahti taas. Hänen vaimonsa kasvoilla
oli jännittynyt ja neuvoton ilme.

»Ethän —» alkoi hän.

»En, mutta Jon tietää heidän nimensä. Tyttö pudotti
nenäliinansa ja Jon otti sen ylös.»

Jolyon istahti vuoteelleen. Huono onni!

»June oli kanssasi. Sekaantuiko hän asiaan?»

»Ei, mutta kaikki oli hyvin kummallista ja pingoittunutta,
ja Jon huomasi sen kyllä.»

Jolyon veti syvään henkeään ja sanoi:

»Olen usein ajatellut, onko meillä oikeutta salata asiaa häneltä.
Hän keksii sen jonakin kauniina päivänä.»

»Mitä myöhemmin, sitä parempi, Jolyon, nuorten tuomio on
niin helppohintainen ja kova. Mitähän sinä olisit
yhdeksäntoistavuotiaana ajatellut äidistäsi, jos hän olisi
tehnyt sen mitä minä tein?»

Niin! Siinä sitä oltiin! Jon jumaloi äitiään eikä tietänyt
mitään elämän murhenäytelmistä, armottomasta täytymyksestä,
ei mitään onnettoman avioliiton vankeustuskasta, ei
mitään mustasukkaisuudesta, intohimosta — ei vielä tietänyt
mitään mistään!

»Mitä kerroit hänelle?» sanoi hän vihdoin.

»Että he ovat sukulaisia, mutta että emme tunne heitä, että
sinä et koskaan ole välittänyt suuriakaan suvustasi eivätkä
sukulaiset sinusta. Luultavasti hän tulee kysymään sinulta.»

Jolyon hymyili. »Tämähän lupaa korvata ilmahyökkäykset»,
sanoi hän. »Loppujen lopulta niitä melkein kaipaa.»

Irene katsoi häneen.

»Tiesimmehän, että se tulisi jonakin päivänä.»

Jolyon vastasi äkillisen tarmokkaasti:

»Minä en ikinä voisi sietää sitä, että Jon moittisi sinua. Eikä
hän sitä tule tekemään, ei edes ajatuksissaan. Hänellä on
mielikuvitusta, ja hän ymmärtää, jos asia esitetään hänelle
kauniisti. Minä luulen, että minun on paras kertoa se hänelle,
ennenkuin hän saa tietää sen muulla tavoin.»

»Ei vielä, Jolyon.»

Tuo oli niin hänen tapaistaan — hän ei huolehtinut mistään
ennakolta eikä koskaan mennyt kohtaamaan vaaraa. Kuitenkin
kuka tiesi? ehkä hän oli oikeassa. Olisi paha toimia
äidin vaistoa vastaan. Ehkä oli hyvä antaa pojan olla rauhassa,
jos mahdollista, kunnes kokemus oli antanut hänelle
jonkinlaisen koetinkiven, jonka mukaan hän kykenisi määrittelemään
tämän vanhan murhenäytelmän arvot, kunnes rakkaus,
mustasukkaisuus, kaipuu olisivat syventäneet hänen
armeliaisuuttaan, Oli miten oli, varovainen piti olla, mahdollisimman varovainen! Ja kauan vielä Irenen lähdettyä hän makasi valveilla
harkiten noita varovaisuustoimenpiteitä. Hänen
piti kirjoittaa Hollylle, kertoa että Jon ei vielä mitään tietänyt
perheen historiasta. Holly oli tahdikas, hän varoittaisi miestään,
hän pitäisi huolta asiasta! Jon saisi viedä kirjeen mukanaan
huomenna lähtiessään.

Ja päivä, jolloin hän oli antanut viimeisen kiilloituksen maalliselle
omaisuudelleen, kuoli tallikellon lyöntiin, ja Jolyonille
alkoi uusi päivä henkisen sekasorron varjossa, jota ei niinkään
helpolla voinut pyöristää ja kiilloittaa...

Mutta Jon, jonka huone oli entinen lasten päivähuone, makasi
niinikään hereillä, tuon ihmeellisen tunteen vallassa, johon
kokemattomat eivät usko, ensi näkemältä rakastumisen. Hän
oli tuntenut sen alkavan sinä hetkenä, jolloin hän näki noitten
tummain silmäin väläyksen Junon takaa — häneen oli tullut
vakaumus, että tämä juuri oli hänen »unelmansa», ja kaikki
mitä sittemmin tapahtui, oli tuntunut hänestä sekä luonnolliselta
että ihmeelliseltä. Fleur! Yksin hänen nimensä melkein
riitti pojalle, joka oli äärettömän herkkä sanojen viehätykselle.
Tänä homeopaattisena aikana, jolloin pojat ja tytöt kasvatetaan
yhdessä ja sekoitetaan toisiinsa varhaisesta iästä saakka,
kunnes sukupuoli melkein häviää, Jon oli omituisen vanhanaikainen.
Hänen nykymalliseen kouluunsa pääsi vain poikia,
ja loma-aikansa hän oli viettänyt Robin Hillissä poikaystäviensä
tai vain vanhempainsa seurassa. Hän ei siis koskaan
ollut saanut minkäänlaista pienten annosten rokotusta rakkauden
myrkkyä vastaan. Ja nyt pimeydessä hänen lämpötilansa
kohosi nopeasti. Hän makasi valveilla hahmotellen mielessään
Fleuriä, muistellen hänen sanojaan, varsinkin tuota »Au revoir!»,
joka oli niin pehmeä ja eloisa.

Hän oli niin täysin hereillä vielä aamun sarastaessa, että hän
nousi, pani ylleen tenniskengät, housut ja villapaidan ja hiipi
hiljaa alakertaan ja työhuoneen ikkunasta ulos. Aamu oli juuri
alkanut, ruoho tuoksui. »Fleur», ajatteli hän, »Fleur!» Ulkona
oli salaperäisen valkeata, ei mikään muu hereillä kuin linnut,
jotka juuri alkoivat livertää. »Minä menen viidakkoon», ajatteli
hän. Hän juoksi niittyjen poikki, ehti lammikolle juuri
auringon noustessa ja tuli viidakkoon. Sinikellojen matto
peitti maan, lehtikuusien oksissa oli jotakin mystillistä — itse
ilma oli tuota ihmeellistä tulvillaan. Jon ahmi sen raikkautta
ja tuijotti sinikelloihin selkeytyvässä valossa. Fleur! Se nimi
sopi hänelle! Ja hän asui Mapledurhamissa — kaunis nimi
sekin — jossakin joen varrella. Hän katsoisi paikkaa kartastaan.
Hän kirjoittaisi Fleurille. Mutta vastaisiko tämä? Oi!
Hänen täytyi vastata. Olihan hän sanonut »Au revoir!» Ei
»hyvästi!» Mikä onni, että hän oli pudottanut nenäliinansa!
Jon ei muuten olisi koskaan tullut tuntemaan häntä. Ja mitä
enemmän hän ajatteli tuota nenäliinaa, sitä ihmeellisemmältä
tuntui hänen onnensa. Fleur! Totisesti se nimi sopi hänelle!
Rytmiaallot tulvehtivat hänen aivoihinsa, sanat pyrkivät
liittymään toisiinsa, hän oli runoilemisen partaalla.

Jon viipyi tässä tilassa yli puolen tuntia, palasi sitten kotiin,
haki tikapuut ja kiipesi makuuhuoneensa ikkunasta sisään pelkästä
ilosta. Sitten hän muisti, että työhuoneen ikkuna oli
jäänyt auki, meni sulkemaan sen ja siirsi myös tikapuut pois
hävittääkseen kaikki jäljet mielialastaan. Tämä oli liian syvää
ilmaistavaksi kenellekään kuolevaiselle sielulle — ei edes
äidille.




4. MAUSOLEUMISSA


On taloja, joitten sielut ovat siirtyneet ajan unholaan jättäen
ruumiinsa Lontoon unohdettuihin kätköihin. Näin ei aivan
tarkalleen ollut »Timothyn talon» laita Bayswater Roadin
varrella, sillä Timothyn sielu viipyi vielä toisella jalallaan
Timothy Forsyten ruumiissa, ja Smither piti ennallaan ilmakehän,
joka tuoksui kamferilta ja portviiniltä ja talolta, jonka
ikkunat avataan vain kahdesti päivässä tuuletusta varten.

Forsytein mielikuvitukselle tuo talo oli nykyjään jonkinlainen
kiinalainen pillerirasia, jonka kerrostumista viimeisessä
oli vanha Timothy. Hänen luokseen ei päästy, tai niin ainakin
tiesivät kertoa ne perheen jäsenet, jotka vanhan tavan mukaan
tai hajamielisyyttään ajoivat joskus harvoin katsomaan
ainoaa elossaolevaa setäänsä. Näihin kuului Francie, joka nyt
oli kokonaan vapautunut Jumalasta (hän julkisesti tunnustautui
ateistiksi), Euphemia, joka oli vapautunut vanhasta
Nicholasista, ja Winifred Dartie, joka oli vapautunut
»maailmanmiehestään». Mutta nythän itsekukin oli vapautunut,
tai sanoi olevansa — mikä kenties ei ole ihan samaa!

Kun siis Soames lähti matkaan Paddingtonin asemalta päivää
jälkeen tuon kohtauksen, hän tuskin odotti näkevänsä Timothya
ruumiillisilla silmillään. Hänen sydämensä osoitti
heikosti mieltään, kun hän seisoi täydessä eteläauringossa
vastavalkaistuilla portailla tuon pikku talon edustalla, missä
neljä Forsytea kerran oli asunut ja missä nyt vain yksi asui
talvikärpäsen tavoin, tuon talon, mihin Soames oli tullut ja
mistä lähtenyt lukemattomat kerrat keventyneenä tai raskautettuna
perhejuorujen kuormista, noitten toisen vuosisadan,
toisen aikakauden »vanhusten» talon.

Smitherin näkeminen — tämä käytti vielä vanhanaikaista
korkeata korsettia, sillä uusi muoti, joka karkoitti ne siinä
1903:n tienoissa, ei ollut koskaan ollut »sievä» Juley ja Hester
tätien mielestä — toi Soamesin huulille kalpean ystävällisyyden.
Smither, yksityiskohtaisen uskollisena vanhalle kaavalle
— korvaamaton palvelija, jollaisia ei enää ole hymyili
vuorostaan hänelle ja sanoi: »Kas, herra Soames, pitkästä
aikaa! Mitä kuuluu, sir? Kylläpä herra Timothy tulee iloiseksi,
kun saa kuulla käynnistänne.»

»Kuinka hän jaksaa?»

»Oi, hän on hyvin virkeä ikäisekseen, herra, ja kyllä hän
onkin ihmeellinen mies. Minä juuri sanoin rouva Dartielle, kun
hän viimeksi kävi täällä, että kylläpä neiti Forsyte ja rouva
Juley ja neiti Hester olisivat mielissään, kun tietäisivät hänen
vielä olevan kuin paistettu omena. Mutta hän on aivan kuuro.
Ja onneksi onkin, ajattelen minä aina. Sillä mitä olisimme
tehneet hänelle ilmahyökkäysten aikana, sitä minä en tiedä.»

»Ah niin», sanoi Soames. »Mitä te sitten teitte?»

»Me vain jätimme hänet vuoteeseen ja siirsimme soittojohdon
kellariin, niin että keittäjä ja minä olisimme kuulleet, jos hän
olisi soittanut. Ja minä sanoin aina keittäjälle, että jos herra
Timothy soittaa, menen minä ylös, tuli sitten mitä tuli. Rakkaat
emäntäni saisivat halvauksen, jos he tietäisivät, että hän
soittaa eikä kukaan mene katsomaan. Mutta hän nukkui kauniisti
kaikkien hyökkäysten ajan. Ja kerran päiväsaikaan hän
sattui juuri olemaan kylvyssä. Se oli onni, sillä hän olisi
voinut huomata, että ihmiset kadulla katsoivat ylös — hän usein
katsoo ikkunasta.»

»Aivan niin!» mutisi Soames. Smither alkoi olla kovin puhelias!
»Minä vain tulin katsomaan voisinko tehdä jotakin.»

»Niin. Minä en tiedä, että täällä olisi muuta vikaa kuin tuo
hiirenhaju, josta emme pääse ruokasalissa. Kummallista, että
niitä vielä pitää olla, vaikka siellä ei ole ollut ruuanmuruakaan
siitä saakka, kun herra Timothy lakkasi tulemasta alas, ja se
oli juuri ennen sotaa. Mutta ne ovat sellaisia pikku ilkiöitä,
ei ikinä tiedä, mitä ne ensi kerralla keksivät.»

»Nouseeko hän koskaan vuoteestaan?»

»Nousee toki, herra, hän aina aamuisin terveydekseen kävelee
sänkynsä ja ikkunan väliä — toisen huoneen ilmaan hän ei
uskalla mennä. Ja hän viihtyy hyvin itsekseen, ottaa testamenttinsa
esille joka päivä. Se on hänelle suurena lohdutuksena — se!»

»No niin, Smither, minä tahtoisin nähdä hänet, jos suinkin
mahdollista. Ehkä hänellä on jotakin sanottavaa minulle.»

Smither punastui korsettinsa yläpuolella.

»Sepäs on suuri tapaus!» sanoi hän. »Kuljetanko minä teitä
huoneissa, herra, sillä aikaa kun keittäjä vie hänelle tiedon?»

»Ei, menkää te sanomaan hänelle», vastasi Soames. »Minä
voin käydä katsomassa huoneita yksin.»

Tunteitaan ei ihminen voi näyttää toiselle, ja Soames tiesi
tulevansa tunteelliseksi kulkiessaan noissa huoneissa, jotka
olivat niin kyllästetyt menneisyydellä. Kun kiihtymyksestä
vikisevä Smither oli jättänyt hänet, astui Soames ruokasaliin
ja veti nenäänsä tuoksua. Hänen mielestään se ei ollut hiiren
hajua, vaan alkavaa lahoamista puuosissa, ja hän tutki laudoitusta.
Kannattiko sitä ruveta maalauttamaan Timothyn iällä,
siitä hän ei ollut varma. Huone oli aina ollut uudenaikaisin
koko talossa, ja vain heikko hymy karehti Soamesin huulilla
ja sieraimissa. Seinät tammilaudoituksen yläpuolella olivat
kirkkaan vihreät, raskas metallikruunu riippui katosta, joka
oli jaettu valeorsilla osiin. Taulut oli Timothy ostanut Jobsonilta
hyvällä kaupalla kuusikymmentä vuotta sitten — kolme
Snyderin »hiljaiseloa», kaksi heikosti väritettyä pojan ja tytön
kuvaa, aika kauniita, joissa oli nimikirjaimet »J.R.» Timothy
oli aina uskonut, että ne voisivat osoittautua Joshua Reynoldsiksi,
mutta Soames, joka ihaili niitä, oli keksinyt, että ne
olivat vain John Robinson. Edelleen muuan epävarma Morland,
joka esitti kengitettävänä olevaa valkeata ponihevosta.
Tummanpunaiset plyyshiuutimet, kymmenen korkeaselkäistä,
tummaa mahonkituolia, istuimet tummanpunaista plyyshiä,
turkkilainen matto ja mahonkinen ruokapöytä, joka oli yhtä
iso kuin huone oli pieni — siinä ruokasali, jonka Soames saattoi
muistaa sielultaan ja ruumiiltaan muuttumattomana siitä
ajasta, jolloin hän oli nelivuotias. Hän katseli varsinkin noita
kahta piirrosta ja ajatteli: »Minä ostan ne sitten huutokaupasta.»

Ruokasalista hän siirtyi Timothyn työhuoneeseen. Hän ei
muistanut koskaan ennen käyneensä tässä huoneessa. Sen seinät
olivat katosta lattiaan asti täynnä kirjoja, ja hän katseli
niitä uteliaana. Eräs seinä näytti olevan omistettu hartauskirjoille,
joita Timothyn liike oli kustantanut kaksi sukupolvea
sitten — väliin näkyi kaksikymmentäkin kappaletta samaa
kirjaa. Soames luki nimet, ja häntä värisytti. Keskiseinällä
oli tarkalleen samat kirjat, jotka olivat olleet hänen isänsä
kirjastossa Park Lanessa, mistä Soames sai kuvitelman, että
isä ja hänen nuorin veljensä olivat jonakin päivänä yhdessä
lähteneet ostamaan pienen kirjaston taloonsa. Kolmatta seinää
hän lähestyi jännittyneempänä. Siinä varmaan näkyisi
Timothyn oma maku. Niin näkyikin. Kirjat olivat vain kirjan
kuvia. Neljäntenä seinänä oli raskaitten uutimien verhoama ikkuna.
Vastapäätä sitä oli iso nojatuoli, johon oli kiinnitetty
mahonkinen lukuteline, ja telineellä oli kellastunut,
avaamaton kappale _Times-lehteä_ heinäkuun 6:nnelta päivältä
1914, tuolta päivältä, jolloin Timothy ensimmäisen kerran oli
tulematta alakertaan ikäänkuin valmistautuen sotaa varten,
joka vielä näytti odottavan häntä. Eräässä nurkassa oli suuri
pallokartta tuosta maailmasta, jossa Timothy ei ollut koskaan
käynyt, hän kun oli syvästi vakuuttunut kaiken muun paitsi
Englannin epätodellisuudesta ja aivan mahdoton liikkumaan
merellä, jolla hän oli ollut kovin sairaana eräänä sunnuntai-iltapäivänä
1836 käydessään huvilaivalla katsomassa Brightonin
patoa Juleyn ja Hesterin, Swithinin ja Hatty Chessmanin
kanssa. Kaikki oli ollut Swithinin syytä, hän kun aina sai
kaikenlaisia ajatuksia päähänsä, mutta olipa hän, taivaan
kiitos, itsekin ollut sairaana. Soames tiesi tuon kaiken, sillä
hän oli ainakin viisikymmentä kertaa kuullut retken eri
osanottajien kertovan siitä. Hän meni karttapallon ääreen ja
kiersi sitä; se kääntyi heikosti natisten tuuman verran tuoden
hänen näkyviinsä hapsenkakkiaisen, joka oli kuollut
leveysasteelle 44.

»Mausoleumi», ajatteli hän. »George oli oikeassa!» Ja hän
lähti huoneesta ja nousi portaita. Puolimatkassa yläkertaan
hän pysähtyi pengermälle katsomaan häkkiä, jossa täytetyt
kolibrit, hänen lapsuutensa ihastus, olivat. Ne eivät näyttäneet
päivääkään vanhemmilta siinä langoillaan pampasruohon
yläpuolella. Jos hän avaisi häkin, eivät linnut kylläkään alkaisi
laulaa, mutta hän epäili, että koko laitos luhistuisi. Tuota ei
kannattaisi panna myytäväksi. Ja äkkiä hän muisti Ann tädin
— rakkaan vanhan Ann tädin — joka piti hänen kädestään
kiinni häkin edustalla seisoen ja sanoi: »Katsoppas, Soames!
Eivätkö ne ole värikkäitä ja somia, nuo kultaiset pienet
laululinnut!» Soames muisti oman vastauksensa: »Mutta ne eivät
laula, täti!» Hän oli kai ollut kuusivuotias, hänellä oli musta
samettipuku ja siinä vaaleansininen kaulus — hän muisti tuon
puvun vielä! Ann täti, niin — hänen kiharansa, hänen ystävälliset,
hämähäkkimäiset kätensä, hänen vanha, vakava kotkan hymynsä
— hieno vanha nainen, tuo Ann täti! Soames
jatkoi matkaansa salin ovelle. Siinä, molemmin puolin ovea,
olivat nuo miniatyyriryhmät. Ne hän ainakin ostaisi! Siinä
oli kuvat hänen neljästä tädistään, setä Swithinistä nuorukaisiässä,
setä Nicholasista poikasena. Ne oli kaikki maalannut
eräs nuori nainen, joka siihen aikaan oli ollut perheen hyvä
ystävä, vuonna 1830, jolloin miniatyyrejä pidettiin hyvin hienoina,
ja hyvin ne kestivät, ne kun oli maalattu norsunluulle.
Monet kerrat oli Soames kuullut kerrottavan tuosta nuoresta
naisesta: »Hyvin lahjakas, kultaseni, hän oli suorastaan
kiintynyt Swithiniin, ja hyvin pian jälkeenpäin hän sai
keuhkotaudin ja kuoli, aivan kuin Keats — me usein puhumme siitä.»

Niin, siinä he olivat! Ann, Juley, Hester, Susan — aivan
pieninä lapsina, Swithin, jolla oli taivaansiniset silmät, punaiset
posket, keltaiset kiharat, valkea liivi — mahdollisimman
suuressa koossa, ja Nicholas, kuin pieni taivaaseen tirkistelevä
Cupido. Nyt hän tuli ajatelleeksi, että tuollainen Nick setä oli
aina ollut — ihmeellinen mies loppuun saakka. Niin,
tuon naisen oli täytynyt olla lahjakas, ja miniatyyreillä oli
aina eräänlainen vanhanaikainen arvonsa, joihin esteettisten
markkinain kilpailevat virtaukset eivät paljoakaan koske.
Soames avasi salin oven. Huone oli siistitty, huonekalut
peittämättä, uutimet vedetty syrjään, aivan kuin hänen tätinsä
vielä olisivat asuneet siellä kärsivällisesti odotellen. Ja hänen
mieleensä tuli ajatus: kun Timothy kuolee — miksi ei?
Eikö olisi melkein velvollisuus säilyttää tämä talo — niinkuin
Carlylen talo oli säilytetty — panna oven yläpuolelle ilmoituslevy
ja näyttää sitä yleisölle? »Viktorian aikainen asuintalo
pääsymaksu shillinki, luettelo mukana.» Itse asiassa tämä
oli täydellisin lajissaan ja kenties kuollein koko Lontoossa
tällä hetkellä. Täydellinen omassa makusuunnassaan ja
kulttuurissaan, jos nimittäin hän ottaisi pois ja veisi omaan
kokoelmaansa ne neljä Barbizonia, jotka hän oli lahjoittanut
heille Vielä taivaansiniset seinät, vihreät verhot, joihin oli
painettu punaisia kukkia ja saniaisia, villalangalla kirjailtu
tulenvarjostin valurautaisen ristikon edessä, mahonkinen
ruokakaappi lasi-ikkunoineen, täynnä pikkuesineitä, helmikoristeiset
jalkajakkarat, Keats, Shelley, Southey, Cowper, Coleridge,
Byronin »Merirosvo» (mutta ei mitään muuta), ja Viktorian aikaiset
runoilijat kirjakaapin hyllyillä, tummanpunaisella plyyshillä
sisustettu mosaiikkikaappi, joka oli täynnä perhekalleuksia.
Siellä oli Hesterin ensimmäinen viuhka, heidän äitinsä isän
kenkäsoljet, kolme skorpionia pullossa ja hyvin kellastunut
norsunhammas, jonka oli lähettänyt kotiin Intiasta hamppukaupan
alalla toimiva isosetä Edgar Forsyte, kellastunut paperinpala,
joka oli täynnä hienonhienoa kirjoitusta, taivas
tiesi mitä! Ja taulut seinällä — vesivärimaalauksia kaikki,
lukuunottamatta noita neljää Barbizonia, jotka näyttivät
muukalaisilta niinkuin olivatkin, ja epäilyttäviltä lajissaan
sittenkin — taulut, jotka olivat kirkasvärisiä ja opettavaisia,
niinkuin »Mehiläisiä lasketaan», »Lautta, ohoi!», ja kaksi Frithin
tyyliin, silmänkääntäjätemppuja ja pönkkähameita, — ne
kaikki oli Swithin antanut heille. Oi, monta, monta kuvaa,
joita Soames oli tuhansia kertoja katsellut ylimielisenä, mutta
samalla lumottuna, ihmeellinen kokoelma kirkkaita, sileitä
kultakehyksiä.

Entä soittokone sitten, kauniisti tomutettuna, hermeettisesti
suljettuna niinkuin aina, kannella Juley tädin kokoelma
kuivattuja meriruohoja. Ja tuolit kultaisine jalkoineen, jotka
olivat lujemmat kuin miltä ne näyttivät. Ja toisella puolen
tulisijaa punaisella silkillä päällystetty sohva, jolla Ann täti
ja hänen jälkeensä Juley täti aina istui, kasvot vasten valoa,
selkä suorana. Ja tulisijan toisella puolella ainoa oikea nojatuoli,
selkä vasten valoa, Hester tädin paikka. Soames avasi
silmänsä paremmin, hänestä näytti kuin Hester täti olisi istunut
siinä. Ah, ja ilma sitten — nytkin siinä tuntui liian monien
kankaitten ja pestyjen pitsiverhojen, lavendelipussien ja
kuivattujen mehiläisten siipien tuoksu. »Ei», ajatteli hän,
»mitään tämänlaista ei ole säilynyt muualla, tämän pitäisi
jäädä olemaan.» Ja totta vieköön, naurakoot jos tahtovat
mutta mitä tulee pettämättömään hienostuneen elämän tasoon
ihon ja silmäin ja nenän ja tunteen nirsouteen, vei tämä kaikki
kokonaan voiton nykyhetkestä — nykyhetkestä maanalaisineen ja
autoineen, alituisine tupakanpolttoineen, polvet ristissä
istuvine, paljaskaulaisine tyttöineen, jotka näkyivät polviin
saakka ja vyötäisiin saakka, jos vaivauduit katsomaan
(mieluisaa sille satyyrille, joka asuu jokaisessa Forsytessa,
mutta vähemmän mieluisaa hänen käsitykselleen hienosta
naisesta), ja jotka kiersivät jalkansa tuolin jalkoihin
syödessään ja huusivat »hei hei» ja »vanha kaveri» toisilleen ja
nauroivat — häntä puistatti aina, kun hän ajatteli Fleuriä
tuollaisten tyttöjen seurassa! Entä sitten nuo kovasilmäiset,
kyvykkäät vanhemmat naiset, jotka elättivät itsensä — hekin
värisyttivät häntä! Ei, hänen vanhoilla tädeillään, jotka eivät
koskaan avanneet henkeään eivätkä silmiään ja hyvin vähän
ikkunoitaan, heillä oli ainakin tapoja ja elintasoa ja
kunnioitusta menneisyyttä ja tulevaisuutta kohtaan.

Hän sulki oven melkein pala kurkussa ja nousi varpaillaan
yläkertaan. Matkan varrella hän kurkisti erääseen huoneeseen.
Hm, täydellinen kahdeksankymmenluvun järjestys, jonkinlaista
keltaista öljypaperia seinillä. Portaitten yläpäässä hän
epäröi neljän oven vaiheilla. Mikä niistä oli Timothyn? Ja
hän kuunteli. Hänen korviinsa kuului ääni sellainen, kuin
jokin lapsi jossakin olisi hitaasti ratsastanut keppihevosella.
Sen täytyi olla Timothy! Hän koputti, ja oven avasi Smither,
hyvin punaisena kasvoiltaan.

Herra Timothy oli kävelyllään, eikä Smither ollut saanut
häntä pysähtymään. Jos herra Soames tahtoisi tulla perähuoneeseen,
saattaisi hän nähdä setänsä ovenraosta.

Soames meni perähuoneeseen ja seisoi katselemassa.

Vanhojen Forsytein viimeinen oli jalkeilla, liikkuen äärettömän
hitaasti, omiin asioihinsa täysin keskittyneenä, edestakaisin
sänkynsä jalkopään ja ikkunan väliä, mikä matka oli
noin kaksitoista jalkaa. Hänen nelikulmaisten kasvojensa
alaosaa, jota ei enää ajeltu, peitti lumivalkea parta, joka oli
leikattu niin lyhyeksi kuin saattoi, ja leuka näytti yhtä leveältä
kuin otsa, jolla tukka niinikään oli aivan valkeana, kun taas
nenän ja poskien ja otsan väri oli lähinnä keltainen. Toisessa
kädessä oli paksu keppi, toinen piti kiinni, jääkärimallisen
kotitakin helmasta jonka alta näkyivät yösukkiin ja tohveleihin
puetut jalat. Kasvojen ilme oli kuin nyrpeän lapsen, joka
ajattelee jotakin, mitä ei ole saanut. Joka kerta kääntyessään
hän koputti kepin maahan ja veti sitä sitten perässään ikäänkuin
näyttääkseen, että hän kyllä tuli toimeen ilmankin.

»Hän näyttää vielä voimakkaalta», sanoi Soames henkeään
pidättäen.

»Oi, niin kyllä, herra. Näkisittepä hänet kylvyssä — se on
suurenmoista, hän nauttii siitä niin.»

Nämä aivan ääneen lausutut sanat selvittivät asian Soamesille.
Timothy oli palannut vauvaikään.

»Onko hän yleensä huvitettu jostakin?» kysyi hän niinikään ääneen.

»On kyllä, herra, ruuastaan ja testamentistaan. Kannattaa
nähdä hänen selailevan sitä uudestaan ja uudestaan — ei hän
tietenkään lue sitä, ja aina silloin tällöin hän kysyy minulta
valtiolainaosakkeitten arvoa, ja minä kirjoitan sen hänelle —
hyvin suurilla kirjaimilla. Tietysti minä aina kirjoitan saman
hinnan, sen missä ne olivat, kun hän viimeksi pani ne mieleensä,
1914. Saimme tohtorin kieltämään häneltä sanomalehtien luvun,
kun sota alkoi. Oi, se koski häneen alussa. Mutta
hän tottui siihen pian, sillä hän tiesi, että ne väsyttäisivät häntä,
ja hänellä on ihmeellinen taito säästää tarmoansa, niinkuin
hänen oli tapana sanoa, kun rakkaat emäntävainajani vielä
elivät, Jumala siunatkoon heidän hyviä sydämiään! Että
hän elääkin heidän jälkeensä näin kauan — he olivat aina niin
toimellisia, jos muistatte, herra Soames.»

»Mitä tapahtuisi, jos minä menisin sisään?» kysyi Soames.
»Muistaisiko hän minua!? Minä tein hänen testamenttinsa,
tiedättehän, kun Hester neiti kuoli v. 1907.»

»Niin no herra», vastasi Smither epäilevänä, »minä en osaa
sanoa. Ehkä hän muistaisi, hän on todella merkillinen mies
ikäisekseen.»

Soames astui ovenraosta sisään, odotti Timothyn kääntymistä
ja sanoi kovalla äänellä: »Timothy setä!»

Timothy laahusti puoliväliin takaisin ja pysähtyi.

»Häh?» sanoi hän.

»Soames», huusi Soames kimeimmällä äänellään, kädet torvena.
»Soames Forsyte.»

»Ei!» sanoi Timothy, iski keppinsä lujasti lattiaan ja jatkoi
kävelyään.

»Ei näy tehoavan», sanoi Soames.

»Ei, herra», sanoi Smither pettyneenä, »katsokaas, hän ei ole
vielä lopettanut kävelyään. Hän tekee aina vain yhtä kerrallaan.
Ajattelen, että hän tänä iltapäivänä kysyy, tulitteko kaasua
katsomaan, ja minulla on aika urakka, ennenkuin saan hänet
ymmärtämään.»

»Ettekö luule, että täällä tarvittaisiin mieshoitajaa?»

Smither nosti kätensä ylös. »Miestä! Ei toki! Keittäjä ja
minä tulemme mainiosti toimeen. Vieras mies talossa saisi hänet
vallan suunniltaan. Eivätkä emäntäni pitäisi siitä, että tulisi
mies taloon. Sitäpaitsi me olemme niin ylpeät hänestä.»

»Tohtori kai käy täällä?»

»Joka aamu. Hän antaa koko joukon erikoismääräyksiä, ja
herra Timothy on niin tottunut, hän ei välitä vähääkään,
mutta pistää kyllä kielensä ulos.»

»No niin», sanoi Soames kääntyen pois. »Kaikki tämä on
aika surullista ja tuskallista minulle.»

»Ei toki, herra», vastasi Smither hätääntyneenä, »ei teidän
pidä ajatella sitä. Nyt kun hän ei enää osaa murehtia, hän oikein
nauttii elämästä, ihan totta. Minä aina sanon keittäjälle,
että nyt Timothy herra on enemmän miestä kuin konsanaan.
Katsokaa, kun hän ei kävele tai ole kylvyssä, hän syö, ja kun
hän ei syö, hän nukkuu, ja siinä kaikki. Hänellä ei ole mitään
kipua eikä huolta mistään.»

»No niin», sanoi Soames, »onhan se jotakin. Minä menen.
Asiasta toiseen, voitteko näyttää minulle hänen testamenttiaan.»

»Siihen menee aikaa, herra, hän pitää sitä tyynyn alla ja hän
näkee minut nyt, kun on toimessa.»

»Minä tahtoisin vain nähdä, onko se sama, jonka minä tein»,
sanoi Soames, »vilkaiskaa joskus päiväystä ja antakaa minun
tietää.»

»Kyllä, herra, mutta minä olen varma siitä, että se on sama,
koska keittäjä ja minä olimme todistajina, muistattehan, ja
meidän nimemme ovat siinä vielä, ja me olemme kirjoittaneet
ne vain kertaalleen.»

»Aivan niin», sanoi Soames. Hän muisti. Smither ja Jane
olivat olleet sopivat todistajat, koska heille ei ollut jätetty
mitään tässä testamentissa, jotta Timothyn kuolemasta ei olisi
heille mitään etua. Se oli ollut — hän myönsi sen täydellisesti
— melkein sopimaton varovaisuustoimenpide, mutta Timothy
oli tahtonut niin, ja olihan loppujen lopulta Hester täti
muistanut heitä sitä runsaammin.

»Hyvä on», sanoi hän, »hyvästi, Smither. Pitäkää häntä silmällä,
ja jos hän joskus sanoo jotakin, pankaa se muistiin ja
antakaa minun tietää.»

»Oi, kyllä, herra Soames, varmasti minä sen teen. On ollut
niin hauskaa vaihtelua nähdä teidät. Keittäjä vallan innostuu,
kun kerron hänelle.»

Soames pudisti hänen kättään ja meni alakertaan. Hän seisoi
runsaat pari minuuttia hattutelineen vieressä, johon hän
niin monet kerrat oli ripustanut hattunsa. »Niin kaikki katoaa»,
ajatteli hän, »katoaa ja alkaa uudestaan. Vanha raukka!»
Ja hän kuunteli, eikö keppihevostaan vetävän Timothyn ääni
mahdollisesti kuuluisi yläkerrasta tai joittenkin vanhojen
kasvojen haamu näyttäytyisi kaidepuun takaa ja vanha ääni
sanoisi: »Kas, sehän on rakas Soames, ja me kun juuri sanoimme,
ettemme ole nähneet häntä viikkoon.»

Ei mitään — ei mitään! Kamferin tuoksu vain, ja tomuhiukkasia
auringonsäteessä, joka tuli puoliympyrän muotoisesta ikkunasta
oven päältä. Vanha pieni talo! Mausoleumi!
Ja hän kääntyi kantapäillään, meni ulos ja nousi junaansa.




5. KOTOISILLA KUNNAILLA


Jokin kotoisen riemun tunne oli Val Dartiella mielessä, kun
hän elämänsä neljäntenäkymmenentenä vuotena, tuona samana
torstaiaamuna hyvin varhain, lähti siitä vanhasta
herraskartanosta Sussexin nummien pohjoispuolella, johon oli
asettunut asumaan. Hänen päämääränsä oli Newmarket, jossa hän
ei ollut käynyt sitten kun syksyllä 1899, jolloin hän Oxfordista
karkasi Cambridgeshiren kilpa-ajoihin. Hän pysähtyi ovelle
suutelemaan vaimoaan ja pisti portviinipullon taskuunsa.

»Älä rasita jalkaasi, Val, äläkä lyö liian korkeita vetoja.»

Hollyn rinnan puserrus omallaan, Hollyn silmien katse silmissään
Val tunsi sekä jalkansa että kukkaronsa olevan turvassa.
Hän olisi kohtuullinen, Holly oli aina oikeassa — Hollylla oli
luonnollinen vaisto. Valista itsestään ei tuntunut niinkään
merkilliseltä kuin se kenties saattoi tuntua joistakin toisista,
että hän, vaikka olikin puoliksi Dartie, oli pysynyt täysin
uskollisena nuorelle serkulleen niiden kahdenkymmenen vuoden
aikana, jotka olivat kuluneet heidän romanttisesta naimisiin
menostaan keskellä buurisotaa, ja uskollisena ilman pienintäkään
uhrautumisen tai kyllästymisen tunnetta. Holly oli niin
nopeaälyinen, ehti niin ovelasti aina vähän edelle kaikkia hänen
mielialojaan. Koska he olivat serkut, olivat he päättäneet,
tai paremminkin Holly oli päättänyt, että he eivät saisi lapsia,
ja Holly oli säilyttänyt kauneutensa, joskin ehkä hieman
kalpeampana, vartalonsa hoikkuuden ja tumman tukkansa värin.
Val erikoisesti ihaili sitä omaa elämää, jota Holly eli kaiken
aikaa samalla kuin eli hänen elämäänsä ja ratsasti paremmin
vuosi vuodelta. Holly piti yllä soittotaitoaan, luki hirmuiset
määrät — romaaneja, runoja, kaikenlaista. Heidän farmillaan
etelä-Afrikassa hän oli hoitanut kaikkia »neekeri»-vauvoja ja
vaimoja ihmeellisen taitavasti. Hän oli tosiasiallisesti hyvin
viisas, mutta ei tehnyt siitä mitään numeroa eikä ollut
»ollakseen». Vaikka nöyryys ei ollut Valin huomattavimpia puolia,
hän oli tullut siihen, että Holly on häntä itseään etevämpi,
eikä kuitenkaan kantanut hänelle siitä kaunaa — suuri saavutus.
Huomautettakoon, että hän ei koskaan katsellut Hollya
ilman, että tämä tiesi siitä, mutta että Holly joskus katseli
häntä salaa.

Hän oli suudellut Hollya porttikäytävässä, koska ei aikonut
tehdä sitä asemalla, jonne Holly kuitenkin aikoi tulla saattamaan
häntä tuodakseen auton takaisin. Siirtomaitten ilman ja
hevoselämään liittyvien vaivojen paahtamana ja ahavoittamana,
haittanaan jalka, joka oli saanut vian buurisodassa,
mutta luultavasti pelastanut hänen henkensä äskeisessä sodassa,
Val oli vielä hyvin samanlainen kuin oli ollut rakastumisensa
päivinä, hänen hymynsä oli yhtä avara ja viehättävä,
kulmakarvat ehkä vielä tuuheammat ja mustemmat, silmät katsoivat
niiden alta yhtä loistavan harmaina, kesakot olivat melkein
selvemmät, tukka vähän harmaantunut ohimoilta. Hän
vaikutti mieheltä, joka on viettänyt toimellista elämää
hevosten parissa aurinkoisessa ilmanalassa.

Kääntäen auton jyrkässä kaaressa portista Val kysyi:
»Koska nuori Jon tulee?»

»Tänään.»

»Tarvitsetko jotakin häntä varten? Minä voisin tuoda lauantaina.»

»En, mutta sinä voisit tulla samalla junalla kuin Fleur — yksi
ja neljäkymmentä.»

Val antoi Fordilleen täyden vauhdin, hän ajoi vieläkin kuin
mies, joka on tottunut uuteen maahan ja huonoihin teihin,
ei suostu sovitteluihin ja odottaa taivasta joka kolossa.

»Siinä on nuori nainen, joka tietää, mitä hän tahtoo», sanoi
hän. »Kuule, oletko tullut ajatelleeksi?»

»Olen», sanoi Holly.

»Soames eno ja sinun isäsi — vähän noloa, eikö totta?»

»Fleur ei tiedä ja Jon ei tiedä, eikä tietenkään pidä sanoa
mitään. Se kestää vain viisi päivää, Val.»

»Tallisalaisuus! Hyvä on!» Jos se oli Hollyn mielestä varminta,
niin se olikin varminta. Holly vilkuili häneen ovelasti
ja sanoi: »Huomasitko kuinka kauniisti Fleur itse pyysi?»

»En.»

»Niin, hän pyysi. Mitä ajattelet hänestä, Val?»

»Kaunis ja viisas, mutta voisi kyllä antaa palttua sovinnaisuudelle,
jos pahan pään ottaisi, niin minä luulisin.»

»Minä tahtoisin tietää», mutisi Holly, »onko hän nykyaikainen
nuori nainen. Sitä on vähän neuvoton, kun tulee kotiin
tämän kaiken keskelle.»

»Sinäkö? Sinähän tajuat asiat aina niin nopeasti.»

Holly pisti kätensä hänen takkinsa taskuun.

»Sinähän pidät toistakin asiain tasalla», sanoi Val rohkaistuneena.
»Mitä ajattelet tuosta belgialaisesta, Profondista?»

»Eiköhän se mies ole niin sanottu hyvä piru.»

Val irvisti.

»Minusta hän on vähän kummallinen otus meidän perheemme ystäväksi.
Tosin perhe purjehtii melko kummilla vesillä itsekin, Soames eno
naimisissa ranskattaren kanssa ja sinun isäsi naimisissa Soamesin
ensimmäisen kanssa. Isoisämme saisivat halvauksen!»

»Kenen isoisät tahansa saisivat halvauksen, kultaseni.»

»Tämä auto odottaa, että nousemme ylämäessä», sanoi Val
äkkiä, »se ei saa takajalkojaan alleen. Minun täytyy höllentää
ohjaksia mäessä, jos mielin ehtiä junaan.»

Hevosharrastukset olivat estäneet häntä koskaan oikein
ystävystymästä autoon, ja Fordin juoksu hänen johdollaan
poikkesi aina huomattavasti sen menosta Hollyn ohjatessa. Hän
ehti junaan.

»Ole varovainen paluumatkalla, se heittää sinut selästään,
jos suinkin voi. Hyvästi, rakkaani.»

»Hyvästi», huusi Holly ja heitti hänelle lentosuukon.

Junassa hän neljännestunnin ajan epäröi, ajattelisiko Hollya,
aamulehtiä, tämän kirkkaan päivän näköalaa vai hämäriä
muistojaan Newmarketista ja syventyi vihdoin tutkimaan
pientä nelikulmaista kirjaa, joka oli täynnä nimiä, sukupuita,
syntyperän yksityiskohtia ja muistiinpanoja hevosten kasvusta
ja ruumiinmuodosta. Forsyte hänessä kallistui hankinnoissaan
panemaan painoa syntyperälle, ja toistaiseksi hän päättävästi
piti Dartie-levottomuuttaan aisoissa. Kun hän palasi takaisin
Englantiin myytyään eteläafrikkalaisen farminsa ja hevossiittolansa
edullisesti ja huomasi, että aurinko harvoin paistoi,
Val sanoi itsekseen: »Minun pitää ehdottomasti saada jokin
harrastus, muuten tämä maa tulee painostamaan minua kauheasti.
Metsästys ei riitä, minä alan kasvattaa ja opettaa hevosia.»
Omaten juuri sen erikoisen hivenen oveluutta ja päättäväisyyttä,
joka on tuloksena pitkästä asumisesta uudessa
maassa, Val oli nähnyt nykyaikaisen hevoskasvatuksen heikon
kohdan. Kaikki olivat muodikkuuden ja korkean hinnan lumoissa.
Hän ostaisi ulkonäön mukaan ja antaisi palttua nimille! Ja
tässä hän jo oli, syntyperän arvon häikäisemänä!
Hän ajatteli puoleksi tietoisesti: »Jotakin on tässä kirotussa
ilmastossa, joka panee ihmisen kiertämään ympyrässä. Oli miten oli,
minun pitää saada Mayflyn rotua.»

Tällä mielellä hän saapui toiveittensa Mekkaan. Tilaisuus oli
noita hiljaisia, jotka mieluummin tahtoivat katsella
hevosia, kuin lyödä niistä vetoja, ja Val lähestyi rotuhevosten
aitausta. Kaksikymmentä vuotta siirtomaa-elämää
oli riisunut hänestä sen keikarimaisuuden, johon hänet oli
kasvatettu, mutta jättänyt jälkeen hevosmiehen olennaisen
siisteyden ja kehittänyt hänessä humoristisen ja aika kirpeän silmän
huomaamaan sitä, mitä hän sanoi eräitten englantilaisten
»viheliäiseksi pöyhkeilyksi» ja eräitten englantilaisten naisten
»papukaijamaisuudeksi» — Hollyssa sitä ei ollut ja Holly oli
hänen esikuvansa. Val oli terävä havainnoissaan, nopea, neuvokas
ja meni suoraan ytimeen, oli sitten kysymyksessä kauppa,
hevonen tai juoma, ja nyt hän oli menossa erään Mayfly-varsan
ytimeen, kun hidas ääni hänen vieressään sanoi:

»Herra Val Dartie? Kuinka jaksaa rouva Val Dartie? Toivoakseni
hyvin.» Ja hän näki vieressään belgialaisen, jonka oli
kohdannut sisarensa Imogenin luona.

»Prosper Profond — minä tapasin teidät lounaalla», sanoi ääni.

»Mitä kuuluu?» mutisi Val.

»Erittäin hyvää», vastasi Monsieur Profond, jäljittelemätön
hitaus äänessään. »Hyvä piru», oli Holly sanonut hänestä.
No niin, hän olikin kuin pieni piru tummine, leikattuine
suippopartoineen, uninen piru, hyväntahtoinen, kaunissilmäinen,
odottamattoman älykäs.

»Täällä on eräs herra, joka tahtoo tavata teitä — serkkunne
— herra George Forsyte.»

Val näki jyhkeän hahmon, sileiksiajellut, härkämäiset ja vähän
yrmeät kasvot, joitten harmaitten, täyteläisten silmien
takaa pulppuili sardonista leikinlaskua. Hän muisti tuon hahmon
hämärästi niiltä ajoilta, jolloin hän kävi isänsä kanssa
päivällisellä Iseeum-klubissa.

»Minä otin osaa kilpa-ajoihin isäsi kanssa», sanoi George.
»Mitä kuuluu hevossiittolasta? Haluatko ostaa minulta pari
kaakkia?»

Val irvisti salatakseen äkillistä tunnettaan, että hevosten
kasvatus oli menettänyt kaiken arvonsa Englannissa. Täällä
ei uskottu enää mihinkään, ei edes hevosiin. George Forsyte,
Prosper Profond! Piru itse ei ollut kuvitelmattomampi kuin
nuo kaksi.

»Minä en tietänyt, että olette hevosmies», sanoi hän Prosper
Profondille.

»En minä olekaan. En välitä siitä. Minä purjehdin. En
välitä siitäkään, mutta minusta on hauska tavata ystäviäni.
Minulla on tuolla autossani vähän lounasta, herra Val Dartie,
pikku välipala vain, jos haluatte, ei mitään sen kummempaa,
pikku lounas vain.»

»Kiitos», sanoi Val, »olette hyvin ystävällinen. Minä tulen
neljännestunnin kuluttua.»

»Tätä tietä. Herra Forsyte tulee myös.» Ja Monsieur Profond
viittasi keltahansikkaisella sormellaan. »Tuo pikku auto
tuolla, pikku välipala.» Hän jatkoi matkaansa sileänä, uneliaana
ja etäisenä, ja George Forsyte seurasi häntä virheettömänä,
suurena, naljailevana.

Val jäi katselemaan Mayfly-varsaa. George Forsyte tietysti
oli vanha mies, mutta tuo Profond saattoi olla jokseenkin
samanikäinen kuin hän itse. Ja kuitenkin Val tunsi olevansa
äärimmäisen nuori, ikäänkuin Mayfly-varsa olisi ollut leikkikalu,
jolle nuo molemmat olivat nauraneet. Eläin ei enää tuntunut
todelliselta.

»Tuo 'pikku' varsa» — oli hän kuulevinaan Monsieur Profondin
äänen lausuvan — »mitä te näette siinä? Meidänhän
kaikkien pitää kuolla.»

Ja George Forsyte, hänen isänsä vanha ystävä, oli vielä
kilparadalla! Mayflyn rotu oliko se parempi kuin mikään
muu? Aivan yhtä hyvin hän olisi voinut ruveta vähän keinottelemaan
rahallaan.

»Ei, hitto vieköön!» mutisi hän äkkiä. »Ei kannata kasvattaa
hevosia, ei kannata tehdä mitään. Mitä varten tulin tänne?
Minä ostan varsan.»

Hän peräytyi ja katseli väkijoukkoa, joka virtasi rotuhevosten
aitauksesta katsomolavaa kohti. Vanhoja keikareita,
tarkkasilmäisiä, uhkeita miehiä, juutalaisia, treenareita, jotka
näyttivät siltä, kuin eivät eläessään olisi hevosta nähneet,
pitkiä, untelolta, epämääräisiä naisia tai reippaita, kovaäänisiä
naisia, nuoria miehiä, jotka näköjään yrittivät ottaa asian
vakavalta kannalta — kahdella tai kolmella heistä oli vain
yksi käsivarsi!

»Elämä täällä on pelaamista», ajatteli Val. »Lähtökello soi,
hevoset juoksevat, raha vaihtuu kädestä käteen, kello soi taas,
hevoset juoksevat, ja raha vaihtuu takaisin.»

Mutta oman filosofiansa säikyttämänä hän meni aitauksen
portille katsomaan Mayfly-varsan nelistystä. Varsa juoksi
hyvin, ja Val lähti hakemaan tuota 'pikku' autoa. 'Pikku' lounas
oli sitä laatua, josta mies näkee unta, mutta jollaisen
hän harvoin saa, ja kun se oli päättynyt, lähti Monsieur
Profond hänen kanssaan aitaukselle.

»Vaimonne on kaunis nainen», huomautti hän yllättävästi.

»Kaunein mitä minä tunnen», vastasi Val kuivasti.

»Niin», sanoi Monsieur Profond, »hänellä on kauniit kasvot.
Minä ihailen kauniita naisia.»

Val katsoi häneen epäluuloisesti, mutta jokin ystävällinen
ja suora hänen toverinsa raskaassa pirullisuudessa riisui hänet
toistaiseksi aseista.

»Jos tahdotte joskus tulla kutteriini, vien hänet vesille.»

»Kiitos», sanoi Val, aseistettuna taas, »hän vihaa merta.»

»Niin minäkin», sanoi Monsieur Profond.

»Miksi sitten purjehditte?»

Belgialaisen silmät hymyilivät. »Oh, en tiedä. Minä olen
tehnyt jo kaikkea, tämä on nyt viimeistä.»

»Se on varmaan hitonmoisen kallista. Minusta siihen pitäisi
olla vahvemmat syyt.»

Monsieur Prosper Profond kohotti kulmakarvojaan ja työnsi
paksun alahuulensa eteenpäin.

»Minä olen varakas», sanoi hän.

»Olitteko sodassa?» kysyi Val.

»Olin. Minä olen tehnyt sitäkin. Sain kaasua nenääni, se
oli pikku hiukkasen epämiellyttävää.» Hän hymyili syvää ja
uneliasta rikkauden hymyä, ikäänkuin olisi saanut sen nimestään.
[Profond = syvä.] Val ei voinut ratkaista,
oliko tuo hänen alituinen 'pikku'
sanansa puuttuvaa kielitaitoa vai teeskentelyä. Mies kykeni
ilmeisesti kaikkeen. Ostajien parvessa juoksunsa voittaneen
Mayfly-varsan ympärillä Monsieur Profond sanoi:

»Aiotteko tarjota?»

Val nyökäytti päätään. Tuo uninen piru vieressään hän
tunsi tarvitsevansa uskoa. Vaikka hänet olikin turvannut
Kohtalon pahemmilta iskuilta huolehtiva isoisä, joka oli
määrännyt hänen nimelleen tuhannen vuodessa, lisänä ne toiset
tuhannen vuodessa, jotka Hollyn nimelle oli määrännyt hänen
isoisänsä, ei Valilla ollut liikeneviä varoja tällä hetkellä, sillä
hän oli sijoittanut melkein kaikki eteläafrikkalaisen farmin
myynnistä saamansa varat hevossiittolaansa Sussexissa. Ja
hyvin pian hän ajatteli: »Pahus vieköön, varsa nousee yli
varojeni!» Hänen rajansa — kuusisataa — oli jo ylitetty, hän
lopetti tarjouksensa. Mayfly-varsa joutui vasaran alle
seitsemästäsadasta ja viidestäkymmenestä guineasta. Hän kääntyi
harmistuneena pois, kun Prosper Profondin hidas ääni sanoi
hänen korvaansa:

»Minä ostin tuon pikku varsan, mutta minä en tarvitse sitä,
ottakaa se ja viekää lahjaksi vaimollenne.»

Val katsoi mieheen uudistunein epäluuloin, mutta hyväntuulisuus
toisen silmissä oli siksi ilmeinen, ettei hän tosiaankaan
voinut loukkaantua.

— »Minä voitin pikku summia sodassa», alkoi Monsieur Profond
vastaukseksi tähän katseeseen. »Minulla oli osakkeita
asetehtaissa. Minusta on hauska panna rahani menemään.
Minä voitan aina lisää. Minä tarvitsen hyvin vähän itse. Minä
annan kernaasti ystävilleni.»

»Minä ostan sen teiltä samasta hinnasta minkä itse maksoitte»,
sanoi Val äkillisen päättäväisenä.

»Ei», sanoi Monsieur Profond. »Te saatte sen. Minä en tarvitse
sitä.»

»Mitä hullua, eihän —»

»Miksi ei?» hymyili Monsieur Profond. »Minä olen perheenne
ystävä.»

»Seitsemänsataa ja viisikymmentä guineaa ei ole pelkkä
sikarilaatikko», sanoi Vai kärsimättömänä.

»No niin, te pidätte sen, kunnes minä tarvitsen sitä, ja teette
sillä mitä tahdotte.»

»Niin kauan kuin se on teidän», sanoi Val. »Olkoon menneeksi.»

»Hyvä on», mutisi Monsieur Profond ja lähti pois.

Val katsoi hänen jälkeensä, hän saattoi olla »hyvä piru»,
mutta saattoi olla muutakin. Hän näki miehen liittyvän
George Forsyteen eikä senjälkeen enää tavannut häntä.

Val vietti illat kilpa-ajojen jälkeen äitinsä talossa Green
Streetillä.

Winifred Dartie kuusikymmentäkaksivuotiaana oli ihmeellisen
nuorekas, ottaen huomioon ne kolmekymmentä kolme
vuotta, joitten aikana hän oli saanut tulla toimeen Montague
Dartien kanssa, kunnes tapaus pariisilaisilla portailla melkein
onneksi vapautti hänet. Hänelle tuotti kiihkeätä tyydytystä
saada rakkain poikansa takaisin etelä-Afrikasta kaikkien näiden
vuosien jälkeen, todeta hänet niin vähän muuttuneeksi
ja huomata mieltyvänsä hänen vaimoonsa. Winifred, joka
seitsemänkymmenluvun lopulla, ennen naimisiinmenoaan, oli
ollut vapauden, huvitusten ja muodikkuuden tavoittelijain
eturivissä, myönsi, että tämän ajan neitoset menivät hänen
aikansa nuorison ohi. He esimerkiksi näyttivät pitävän avioliittoa
ohimenevänä tapauksena, ja Winifred väliin katui,
ettei hän itse ollut tehnyt samoin, ehkäpä toinen, kolmas tai
neljäs tapaus olisi taannut hänelle vähemmän häikäisevän
elämäntoverin, vaikka olihan Montague loppujen lopulta
jättänyt hänelle Valin, Imogenin, Maudin ja Benedictin (melkein
eversti, selvisi sodasta eheänä) — joista kukaan ei vielä ollut
ottanut avioeroa. Hänen lastensa vakiintuneisuus usein hämmästytti
niitä, jotka muistivat lasten isän, mutta Winifred uskoi kernaasti,
että he kaikki olivat Forsyteja ja tulivat äitiinsä,
paitsi kenties Imogen. Hänen veljensä pikku tyttö Fleur hämmästytti
häntä. Lapsi oli levoton kuin nykyajan nuoret naiset
konsanaan — »pikku tulenliekki», oli Prosper Profond kerran
päivällisen jälkeen sanonut — mutta hän ei ollut mikään jazztyttö
eikä puhunut kimeällä äänellä. Winifredin oman luonteenluja
forsytelaisuus vastusti vaistomaisesti ilmassa liikkuvaa
tunnelmaa, nykyaikaisen tytön tapoja ja hänen mottoaan:
»Kaikki on ihan yhdentekevää! Nyt tuhlataan, huomenna
ollaan köyhiä!» Hänestä Fleurille oli pelastukseksi, että kun
hän kerran oli kiinnittänyt mielensä johonkin, hän ei muuttanut
mieltä ennenkuin oli sen saanut — vaikka Fleur tietenkin
oli liian nuori ymmärtämään, mitä perästäpäin oli tapahtuva.
Lapsi oli myös »hyvin sievä pieni olento» ja erittäin suositeltava
mukaanotettavaksi, äidillähän oli ranskalainen maku ja tyttö
itse osasi kantaa vaatteensa. Kaikki kääntyivät katsomaan
Fleuriä — se merkitsi paljon Winifredille, joka rakasti tyyliä
ja hienostusta, vaikka ne olivatkin niin julmasti pettäneet hänet
Montague Dartien tapauksessa.

Keskustellessaan hänestä Valin kanssa lauantaina aamiaisella
Winifred kosketteli perheen luurankoa.

»Tuo pieni juttu appesi ja Irene tätisi välillä, Val — se on
tietenkin vanha kuin kukkulat, mutta Fleurin ei tarvitse tietää
siitä mitään — turhaa vaivaa. Soames enosi on hyvin tarkka
siitä asiasta. Osaat siis olla varovainen.»

»Niin! Mutta eräs asia on hurjan nolo — Hollyn nuori velipuoli
tulee asumaan meillä ollessaan maanviljelysharjoittelijana.
Hän on siellä jo.»

»Oi!» sanoi Winifred. »Se oli paha juttu! Minkälainen hän on?»

»Olen nähnyt hänet vain kerran — Robin Hillissä, kun kävimme
kotona 1909. Hän oli alasti ja oli maalannut itseensä
sinisiä ja keltaisia raitoja — hauska pieni poika.»

Winifredin mielestä se oli »herttaista» ja hän lisäsi turvallisesti:
»No niin, Holly on järkevä, kyllä hän tietää, kuinka menetellä.
Minä en kerro asiasta enollesi. Hän vain kiusaantuisi.
Kovin ihanaa oli saada sinut takaisin, rakas poikani, nyt kun
alan tulla vanhaksi.»

»Vanhaksi! Kaikkea vielä, sinä olet yhtä nuori kuin konsanaan.
Tuo mies Prosper Profond, äiti, onko hän ihan niinkuin
olla pitää?»

»Prosper Profond! Oi, hän on hauskin mies, minkä minä
tunnen.»

Val murisi ja kertoi tuon jutun Mayfly-varsasta.

»Se on niin hänen tapaistaan», mutisi Winifred. »Hän tekee
jos mitä.»

»No niin», sanoi Val ovelasti, »meidän perheellämme ei
tuontapaisista otuksista ole ollut mitään hyvää, he ovat liian
kevytmielisiä meidän makuumme.»

Se oli totta, ja Winifredin hiljainen mietintä kesti kokonaisen
minuutin. Sitten hän vastasi:

»Oi, niin! Mutta hän on ulkomaalainen, Val, ja heidän suhteensa
on tehtävä poikkeuksia.»

»Hyvä on, minä käytän sitten hänen varsaansa ja koetan
jotenkin kasvattaa sen häntä varten.»

Ja pian tämän jälkeen Val heitti hyvästit, sai suudelman ja
jätti äitinsä lähtien kirjanpitäjänsä luo, Iseeum-klubiin ja
Victorian asemalle.




6. JON


Rouva Val Dartie, joka oli viettänyt kaksikymmentä vuotta
etelä-Afrikassa, oli syvästi rakastunut — onneksi johonkin,
joka oli hänen omaansa, sillä hänen intohimonsa kohde oli näköala
hänen ikkunastaan, kylmä, kirkas valaistus vihreillä
harjanteilla. Siinä oli Englanti taas, vihdoinkin! Englanti
kauniimpana kuin hän oli uneksinut. Sattuma oli tosiaankin
johtanut Val Dartien paikalle, jossa eteläiset harjanteet auringonpaisteessa olivat kerrassaan viehättävät. Holly omasi kyllin
suuressa määrin isänsä taiteilijasilmää tajutakseen niiden
ääriviivojen harvinaisen kauneuden ja liitumaisen hohteen, ja
kävely rotkotietä pitkin ja edelleen Chanctonburyä tai Amberleytä
kohti oli toistaiseksi nautinto, jota hän ei oikein yrittänyt jakaa Valin kanssa, tämän luonnonihailuun kun sekaantui
Forsytein vaisto saada jotakin hyötyä, esimerkiksi turvetta
hevostensa harjoituksia varten.

Ajaessaan Fordia kotiin miltei hyväilevän pehmeästi hän
päätti ensi työksensä tuoda Jonin tänne harjanteille ja näyttää
hänelle näköalan tämän toukokuun taivaan alla.

Hän ajatteli nuorta velipuoltaan äidillisyydellä, jota Val ei
ollut käyttänyt kaikkea. Kolmipäiväinen oleskelu Robin Hillissä
pian heidän palattuaan kotiin ei ollut suonut tilaisuutta
Jonin näkemiseen — hän oli vielä koulussa, niin että Hollyn
muistot samoin kuin Valinkin keskittyivät pieneen poikaan,
jolla oli aurinkoinen tukka ja joka oli maalannut itsensä sini-
ja keltaraitaiseksi lammikon rannalla.

Nuo kolme päivää Robin Hillissä olivat olleet kiihdyttävät,
surulliset, hämmennyttävät. Muistot velivainajasta, muistot
Valin kosinnasta, vanhentunut isä, jota hän ei ollut nähnyt
kahteenkymmeneen vuoteen, jotakin kalmantuoksua hänen
ironisessa lempeydessään — se ei jäänyt huomaamatta niin
hienovaistoiselta kuin Holly — ja ennen kaikkea äitipuoli,
jonka hän vielä saattoi epämääräisesti muistaa »harmaapukuisena
naisena» niiltä ajoilta, jolloin hän oli pieni ja isoisä vielä
eli ja Mademoiselle Beauce oli niin loukkaantunut, kun tuo
tunkeilija antoi hänelle soittotunteja — kaikki tämä häiritsi
ja kiusasi hänen sieluaan, joka oli ikävöinyt tavata Robin
Hillin muuttumattomana. Mutta Holly oli tottunut pitämään
asiansa ominaan, ja kaikki oli näyttänyt sujuvan täysin hyvin.

Isä oli suudellut häntä, kun he lähtivät, ja Holly oli varma
siitä, että hänen huulensa olivat värisseet.

»No niin, rakkaani», oli isä sanonut, »sota ei ole muuttanut
Robin Hilliä, vai onko? Jospa vain olisit voinut tuoda Jollyn
takaisin kanssasi! Kuulehan, mitä sinä ajattelet noista
henkimaailman asioista? Kun tammi kuolee — pelkään, että se
kuolee.»

Hollyn syleilyn lämpimyydestä hän luultavasti arvasi, että
kissa oli päässyt hyppäämään korista, sillä hän turvautui heti
ironiaan.

»Spiritualismi — kummallinen sana! Mitä enemmän he todistelevat,
sitä selvemmäksi käy, että he ovat saaneet haltuunsa
ainetta.»

»Kuinka niin?» sanoi Holly.

»Vai kuinka? Katso heidän valokuviaan henkiolennoista.
Jotakin ainetta täytyy olla, jolle valo ja varjo voivat langeta,
ennenkuin valokuvasta tulee mitään. Ei, se päättyy niin, että
saamme sanoa kaikkea ainetta hengeksi tai kaikkea henkeä
aineeksi — minä en tiedä kumpaako.»

»Mutta etkö sinä usko sielun kuolemattomuuteen, isä?»

Jolyon oli katsonut häneen, ja hänen kasvojensa omituinen
surullisuus oli vaikuttanut Hollyyn syvästi.

»No niin, kultaseni, minä kyllä tahtoisin saada jotakin irti
kuolemasta. Minä olen katsellut siihen jo vähäisen. Mutta
vaikka mitä tekisin, en löydä mitään, mitä telepatia, alitajunta,
ja emanatsio tämän maailman suuresta varastohuoneesta ei
aivan yhtä hyvin voisi selittää. Jospa voisinkin uskoa! Toivo
herättää ajatuksia, mutta se ei voi luoda todisteita.»

Holly oli taaskin painanut huulensa hänen otsalleen, ja hän
tunsi ikäänkuin saavansa vahvistusta isän teorialle, että kaikki
aine oli muuttumassa hengeksi — isän otsa oli jotenkin tuntunut
niin aineettomalta.

Mutta voimakkain muisto tuosta lyhyestä käynnistä oli kuitenkin
se hetki, jolloin hän huomaamattomana oli nähnyt äitipuolensa
lukevan Jonilta saamaansa kirjettä. Se oli — Hollyn
mielestä — kaunein näky, mitä hän ikinä oli nähnyt. Irene,
joka kokonaan oli vaipunut poikansa kirjeen lukemiseen, seisoi
ikkunan ääressä, missä valo lankesi hänen kasvoilleen ja kauniille
harmaille hiuksilleen, hänen huulensa liikkuivat, hymyilivät,
hänen tummat silmänsä nauroivat, tanssivat, ja käsi, joka
ei pitänyt kirjettä, oli painettuna hänen rintaansa vastaan.
Holly vetäytyi syrjään kuin täydellisen rakkauden näyn edestä
ja oli tullut siihen vakaumukseen, että Jon mahtoi olla viehättävä.

Kun hän näki Jonin tulevan asemalta matkalaukku kummassakin
kädessä, sai hän vahvistusta ennakkokäsitykselleen.
Poika muistutti vähän Jollya, hänen lapsuutensa kauan sitten
menetettyä epäjumalaa, mutta näytti vilkkaammalta ja vähemmän
sovinnaiselta, hänellä oli syvemmät silmät ja kirkkaammanvärinen
tukka, sillä hän oli avopäin — kaiken kaikkiaan hyvin kiintoisa
»pikku veli»!

Pojan yrittelevä kohteliaisuus viehätti Hollya, joka oli tottunut
liikaankin varmuuteen nuorten ihmisten tavoissa. Jonia
vaivasi, kun Hollyn piti olla ajajana sen sijaan, että hän itse
olisi ohjannut autoa. Eikö hän saisi yrittää? Heillä ei ollut
sodan jälkeen ollut autoa Robin Hillissä, tietenkään, ja hän
oli ohjannut vain kerran ja silloinkin ajanut ojaan, niin että
Hollyn ei pitänyt halveksia hänen yrityksiään. Pojan pehmeä
ja tartuttava nauru oli hyvin viehättävä, vaikka Holly olikin
kuullut, että sana oli nyt täysin vanhanaikainen. Kun he olivat
tulleet kotiin, veti Jon taskustaan rypistyneen kirjeen,
jonka Holly luki hänen peseytyessään. Se oli aivan lyhyt
kirje, jonka kirjoittaminen kuitenkin oli maksanut isälle paljon
kipua.

  »Rakkaani,

  Valin ja sinun tulee muistaa, että Jon ei tiedä perheen historiasta
  mitään. Hänen äitinsä ja minä arvelemme, että hän tällä hetkellä on
  liian nuori. Poika on hyvin kultainen, äitinsä silmäterä. Verbum
  sapientibus.

  Rakastava isäsi

  J.F.»

Siinä kaikki, mutta Holly tunsi taas epämääräistä levottomuutta
Fleurin tulon johdosta.

Teenjuonnin jälkeen hän toteutti tuon itselleen tekemänsä
lupauksen ja vei Jonin ylös harjulle. He puhelivat kauan,
istuen vanhalla liitukaivoksella, jolla kasvoi sinivatukkaa ja
orjantappuroita. Linnunruohoa ja sinivuokkoja näkyi vihreällä
törmällä, leivot lauloivat, rastaat lauloivat saniaisissa,
ja aina silloin tällöin erottui maata kohti lentävä lokki hyvin
valkeana kalpenevaa taivasta vastaan, millä epämääräinen
kuu oli nousemassa. Suloisia tuoksuja kantautui heidän ulottuvilleen
ikäänkuin pienet, näkymättömät olennot olisivat
juosseet puhaltamassa tuoksuja ruohon lehdiltä.

Jon, joka oli vaipunut hiljaisuuteen, sanoi äkisti:

»Minä sanon, että tämä on suurenmoista! Ei mitään raskasta
missään. Lokkien lentoa ja lampaankelloja »

»Lokkien lentoa ja lampaankelloja! Sinä olet runoilija, hyvä
poika!»

Jon huokasi.

»Oi, ei! Ei tule mitään!»

»Koeta! Minä runoilin sinun iässäsi.»

»Runoilitko? Äitikin sanoo »koeta», mutta minä olen niin
mahdoton. Onko sinulla täällä runojasi, joita saisin nähdä?»

»Hyvä ihminen», mutisi Holly, »minä olen ollut naimisissa
jo yhdeksäntoista vuotta. Minä kirjoitin runoja vain kun
tahdoin mennä naimisiin.»

»Oi!» sanoi Jon ja käänsi kasvonsa poispäin: poski, jonka
Holly saattoi nähdä, oli ihastuttavan punainen. Oliko Jonkin
jo »joutunut tuuleen», niinkuin Val olisi sanonut? Nytkö jo?
Mutta jos niin oli, sitä parempi vain, silloinpa hän ei kiinnittäisi
huomiota nuoreen Fleuriin. Sitäpaitsi hän maanantaina
aloittaisi maanviljelystyönsä. Ja hän hymyili. Oliko se Burns,
joka kulki auran kurjessa, vaiko vain Aura-Pietari? Melkein
kaikki nuoret miehet ja enimmät nuoret naiset näyttivät olevan
runoilijoita tähän aikaan, päättäen siitä suuresta määrästä
heidän kirjojaan, jonka hän oli lukenut etelä-Afrikassa,
Hatchardilta ja Bumpusilta tilattuna, ja hyviä runoilijoita olivatkin
— oi, oikein hyviä, paljon parempia kuin hän itse oli ollut!
Mutta niinpä runous olikin todella tullut muotiin sitten hänen
päiviensä samalla kuin autot. Toinen pitkä keskustelu
päivällisen jälkeen alahallin puuvalkean ääressä, ja hän näytti
tuntevan Jonin jo kauttaaltaan, tietämättä kuitenkaan mitään
todella tärkeätä. Holly erosi hänestä makuuhuoneen
ovella käytyään kerran tai kahdesti katsomassa, että hänellä
oli kaikkea mitä hän tarvitsi. Hän tiesi varmaan tulevansa
rakastamaan Jonia ja arveli myös, että Val tulisi pitämään hänestä.
Poika oli vilkas, mutta ei intoillut, hän oli mainio kuuntelija,
sympaattinen, pidättyvä omaan itseensä nähden. Hän
ilmeisesti rakasti heidän isäänsä ja jumaloi äitiään. Hän piti
ratsastuksesta, soutamisesta ja miekkailusta enemmän kuin
peleistä. Hän pelasti yöperhosia kynttilänliekeistä eikä voinut
sietää hämähäkkejä, mutta vei ne mieluummin ulos paperiin
käärittyinä kuin tappoi ne. Sanalla sanoen, hän oli herttainen
poika. Holly meni nukkumaan ajatellen, että Jon kärsisi kauheasti,
jos joku pahoittaisi hänen mielensä, mutta kukapa sen
nyt täällä tekisi?

Jon puolestaan istui valveilla ikkunassaan, edessään paperipala
ja kynä, kirjoittaen ensimmäistä »oikeata runoaan» kynttilänvalossa,
koska kuunvaloa ei ollut siksi paljon, että olisi
nähnyt kirjoittaa, sen verran vain, että yö näytti häilähtelevältä
ja kuin hopeaan piirretyltä. Juuri sellainen yö, jossa
Fleur voisi liikkua, väläytellä silmiään ja viedä hänet
— kukkulain taakse, kauas pois. Ja Jon, syvät uurteet nuoressa
otsassaan, teki merkintöjä paperille ja pyyhki ne pois ja kirjoitti
takaisin ja teki kaiken, mikä tarvitaan taideteoksen syntymiseksi,
ja hänellä oli sama tunne kuin kevättuulilla täytyy olla,
kun ne yrittelevät ensi laulujaan puhkeavien kukkain keskellä.
Jon kuului noihin (harvinaisiin) poikiin, joissa kotoa saatu
kauneuden rakkaus oli säilynyt kautta kouluiän. Hänen oli
tietenkin täytynyt pitää se omana salaisuutenaan, niin että edes
piirustuksen opettaja ei ollut saanut siitä aavistusta, mutta yhä
se eli hänessä, nirsona ja puhtaana. Ja tämä runo tuntui hänestä
yhtä rammalta ja jäykältä kuin yö oli siivekäs. Mutta
hän pani sen kuitenkin talteen. Se oli »susi», mutta parempi
kuin ei mikään ilmaisemattoman ilmaisijana. Ja hän ajatteli
hieman pettyneenä: »Tätä en voi näyttää äidille.» Hän nukkui
hirmuisen hyvin, kun kerran pääsi uneen, kaiken uuden
uuvuttamana.




7. FLEUR


Vaikeasti vastattavien kysymysten välttämiseksi oli Jonille
sanottu vain:

»Eräs tyttö tulee Valin mukana tänne viikonloppua viettämään.»

Samasta syystä oli Fleurille sanottu vain: »Meillä on eräs
nuorukainen asumassa luonamme.»

Nuo kaksi »pikkuvarsaa», niinkuin Val ajatuksissaan nimitti
heitä, kohtasivat siis tavalla, jonka valmistumattomuus ei
jättänyt mitään toivomisen varaa. Holly esitteli heidät toisilleen näin:

»Tässä on Jon, pikku veljeni; Fleur on serkkumme, Jon.»

Jon, joka tuli ranskalaisen ovi-ikkunan kautta voimakkaasta
auringonpaisteesta sisään, oli niin hämmentynyt tämän ihmeen
kohtalokkaasta luonteesta, että hän ehti kuulla Fleurin levollisesti
sanovan: »Oi, hyvää päivää», ikäänkuin ei olisi koskaan
nähnyt tyttöä, ja ehti myös hämärästi ymmärtää hänen päänsä
pikku liikkeestä, joka oli nopein mitä kuvitella voi, että hän ei
ollutkaan koskaan nähnyt Fleuriä. Hän kumarsi siis hurmaantuneena
Fleurin käden ylitse ja tuli vaiteliaammaksi kuin
hauta. Hän ymmärsi viisaammaksi olla puhumatta. Kerran,
varhaisessa nuoruudessa, hänet oli yllätetty lukemasta yövalolla ja
hän oli yrittänyt sanoa: »Minä vain kääntelin lehtiä,
äiti», jolloin äiti oli vastannut: »Jon, älä koskaan kerro valeita
— kun on sellaiset kasvot kuin sinulla, ei kukaan usko niitä.»

Tämä sana oli kerta kaikkiaan hävittänyt hänestä sen luottamuksen, joka
on välttämätön, ennenkuin valheella voi olla
menestystä. Hän siis kuunteli Fleurin nopeita ja viehättyneitä
huomautuksia kaiken hauskuudesta, tarjosi hänelle leipiä ja
hyytelöä ja poistui niin pian kuin saattoi. Sanotaan, että ihminen
juoppohulluuden tilassa näkee kiinteän esineen, mieluummin tumman,
joka äkkiä muuttaa asemaa ja muotoa. Jon näki kiinteän esineen, sillä
oli tummat silmät ja melko tumma
tukka, se muutti asemaa, mutta ei koskaan muotoa. Tietoisuus, että
hänen ja tämän olennon välillä oli jo salaista ymmärtämystä
(niin mahdoton kuin sitä olikin käsittää), järkytti
häntä siinä määrin, että hän odotti kuumeisesti ja alkoi jäljentää
runoaan — mitä hän tietysti ei koskaan uskaltaisi näyttää
Fleurille — kunnes hevosten kavioitten kapse herätti hänet ja
hän nojautuessaan ikkunasta näki Fleurin ratsastavan
pois Valin seurassa. Oli selvä, että Fleur ei tahtonut hukata
aikaa, mutta näky pahoitti hänen mieltään kuitenkin. Hän
itse menetti aikaa. Jollei hän tässä kauheassa hurmiotilassaan
olisi livistänyt tiehensä, olisi hänet ehkä pyydetty mukaan.
Ja ikkunassaan istuen hän näki heidän katoavan näkyvistä,
näyttäytyvän taas korkeimmalla kohdalla tietä, katoavan ja
tulevan vielä kerran minuutin ajaksi selvästi näkyviin harjanteen
ääriviivalla. »Tyhmä aasi», ajatteli hän, »aina minä
hukkaan mahdollisuuteni.»

Miksi hän ei voinut luottaa itseensä ja olla sanavalmis? Ja
leuka käsien varassa hän kuvitteli ratsastusretkeä, jonka hän
olisi voinut tehdä Fleurin seurassa. Viikonloppu on vain viikonloppu,
ja hän oli hukannut siitä kolme tuntia. Tunsiko hän
ketään muuta kuin itsensä, joka olisi voinut olla sellainen
hölmö? Ei totisesti.

Hän pukeutui päivällistä varten hyvissä ajoin ja oli ensimmäisenä
saapuvilla. Hän ei aikonut enää hukata hetkeäkään.
Mutta Fleur tuli vasta viimeisenä. Hän istui vastapäätä
Fleuriä päivällisellä, ja tilanne oli hirmuinen — oli mahdotonta
sanoa mitään siitä pelosta, että sanoisi jotakin hullua, oli
mahdotonta tuijottaa häneen ainoalla luonnollisella tavalla,
sanalla sanoen, oli mahdotonta kohdella normaalisti ihmistä,
jonka kanssa hän kuvitelmissaan jo oli ollut kukkulain takana
ja kaukana. Ja kaiken aikaa hän tiesi, että tytön silmissä ja
kaikkien muitten silmissä hän mahtoi olla aika tomppeli. Niin,
se oli hirveätä! Ja Fleur puhui niin hyvin — kosketti nopein
siivin sitä ja tätä. Ihmeellistä, kuinka hän oli oppinut tuon
taidon, joka Jonin mielestä oli niin harmillisen vaikea. Fleurin
silmissä hän mahtoi olla toivoton!

Sisaren katse, joka viipyi hänessä vähän kummastuneena,
pakotti hänet vihdoin katsomaan Fleuriä, mutta tytön silmät,
jotka olivat hyvin avoimet ja kiihkeät, näyttivät paikalla sanovan:
»Oi, älä Herran nimessä!» ja hänen oli pakko katsoa
Valia, jonka virnistys taas pakotti hänet katsomaan kyljystä
sillä ei ainakaan ollut silmiä eikä irvistystä, ja hän söi sen
nopeasti.

»Jonista tulee maanviljelijä», hän kuuli Hollyn sanovan,
»maanviljelijä ja runoilija.»

Hän vilkaisi moittivasti Hollyyn, tajusi tämän humoristisen
silmäkulman nousun, joka niin muistutti isää, nauroi ja tunsi
olonsa paremmaksi.

Val kertoi Prosper Profondin tapauksen. Mikään ei olisi
voinut olla suotuisampaa, sillä sitä kertoessaan hän katsoi
Hollyyn, joka taas katsoi häneen, kun taas Fleur tuntui hieman
kulmiaan rypistäen katsovan johonkin omaan ajatukseensa ja Jon
viimeinkin oli vapaa katselemaan häntä. Hänellä oli valkoinen puku,
avian yksinkertainen ja hyvin tehty, hänen käsivartensa olivat
paljaat ja hiuksissa oli valkoinen ruusu. Juuri tuollaisena vapaan
näkemyksen nopeana hetkenä, suuren hankaluuden jälkeen, Jon näki
hänet kuin kirkastettuna, sellaisena kuin hento, valkea hedelmäpuu
näkyy pimeässä, tajusi hänet kuin runosäkeen, joka leimahtaa sielun
silmien eteen, tai sävelen, joka häipyy etäisyyteen ja kuolee.

Hän pohti epämääräisesti Fleurin ikää — tyttö tuntui niin
paljon varmemmalta ja kokeneemmalta kuin hän itse. Miksi
hän ei saanut sanoa, että he olivat tavanneet? Hän muisti
äkkiä äitinsä kasvot, kuinka yllättyneeltä ja pahastuneelta hän
oli näyttänyt vastatessaan: »Kyllä, he ovat sukulaisia, mutta
me emme tunne heitä.» Mahdotonta, että hänen äitinsä, joka
rakasti kauneutta, ei ihailisi Fleuriä, jos tapaisi hänet!

Jäätyään päivällisen jälkeen Valin kanssa kahden hän ryyppäsi
portviiniään nöyrästi ja vastasi uuden lankonsa kysymyksiin.
Mitä ratsastamiseen tulee (se oli aina Valin ensimmäinen ajatus)
hän voi saada käytettäväkseen nuoren Ruskean, satuloida
ja riisua satulasta sen itse ja yleensä hoitaa sitä, kun oli tuonut
sen takaisin talliin. Jon sanoi tottuneensa kaikkeen tähän kotona,
ja huomasi nousseensa arvossa isäntänsä silmissä.

»Fleur», sanoi Val, »ei vielä oikein osaa ratsastaa, mutta hän
on reipas. Hänen isänsä ei tietenkään erota hevosta rattaan
pyörästä. Ratsastaako sinun isäsi?»

»Hän ratsasti ennen, mutta nyt hän on tiedäthän, hän
on —» Jon pysähtyi, hän vihasi sanaa »vanha». Isä oli vanha,
eikä kuitenkaan vanha, ei — ei koskaan!

»Aivan niin», mutisi Val. »Minä tutustuin veljeesi Oxfordissa,
aikoja sitten, tuohon veljeen, joka kuoli buurisodassa.
Me tappelimme kerran New Collegen puutarhassa. Se oli omituinen
juttu», lisäsi hän, »sillä oli paljon seurauksia.»

Jonin silmät aukenivat suuriksi, kaikki yllytti häntä historiallisiin
tutkimuksiin, kun sisaren ääni kuului lempeänä ovelta:

»Tulkaa tänne, te kaksi!» Ja hän nousi, sillä sydän vei häntä
kohti jotakin paljon nykyaikaisempaa.

Fleur oli selittänyt, että oli »yksinkertaisesti liian ihanaa,
jotta voitaisiin olla sisällä», ja kaikki menivät ulos. Kuunvalo
sai kasteen kimmeltämään kuin jäätyneenä, ja vanha aurinkokello
heitti pitkän varjon. Kaksi suorakulmaista pensasaitaa,
tummaa ja neliömäistä, sulki sisäänsä hedelmätarhan. Fleur
kääntyi kulmauksen aukosta sisään.

»Tänne!» sanoi hän. Jon vilkaisi toisiin ja seurasi häntä.
Fleur juoksi puitten lomitse kuin aave. Hän oli kauttaaltaan
kaunis ja vaahtomaisen keveä ja ilmassa tuntui vanhojen runkojen
ja nokkosten tuoksu. Fleur katosi näkyvistä. Jon luuli
hukanneensa hänet ja melkein törmäsi häneen, tyttö kun oli
pysähtynyt.

»Eikö ole ihanaa?» huudahti hän, ja Jon vastasi:

»On sitten!»

Fleur tuli hänen luokseen, sieppasi kukan, hypisteli sitä
sormissaan ja sanoi:

»Minä otaksun, että voimme sinutella.»

»Niin minäkin luulisin.»

»Hyvä on. Mutta tiedätkö, että perheittemme välillä on sukuriita.»

Jon änkytti: »Sukuriita? Kuinka niin?»

»Se on niin romanttista ja typerää! Siitä syystä minä esiinnyin
ikäänkuin emme olisi tavanneet. Nousemmeko varhain
huomisaamuna ja lähdemme kävelylle ennen aamiaista saadaksemme
sen selville? Minä en siedä hitautta, siedätkö sinä?»

Jon mutisi hurmautuneen myöntymyksen.

»Kello kuusi sitten. Minusta sinun äitisi on kaunis.»

Jon vastasi tulisesti: »Niin, hän on kaunis.»

»Minä rakastan kaikenlaista kauneutta», jatkoi Fleur», »kun
se on jännittävää samalla. Kreikkalaisista minä en välitä
hituistakaan.»

»Mitä? Eikö Euripideestakaan?»

»Euripides? Oi, en, minä en voi sietää kreikkalaisia näytelmiä,
ne ovat niin pitkäveteisiä. Minusta kauneus on aina nopea.
Minä esimerkiksi katselen mielelläni _yhtä_ maalausta ja
juoksen sitten tieheni. En voi sietää suurta määrää samalla
kertaa. Katso!» Hän nosti kukkasensa nähtäväksi kuutamossa.
»Tämä on parempi kuin koko puutarha.»

Ja äkkiä hän tarttui toisella kädellään Jonin käteen.

»Eikö sinustakin varovaisuus ole vihoviimeinen kaikista
maailman asioista? Tunnetko kuutamon tuoksua?»

Hän viskasi kukkansa Jonin kasvoihin, Jon myönsi epämääräisesti,
että varovaisuus on vihoviimeinen kaikista maailman
asioista, ja kumartui suutelemaan kättä, joka piti hänen kädestään.

»Tuo on kaunista ja vanhanaikaista», sanoi Fleur levollisesti.
»Sinä olet peloittavan hiljainen, Jon. Minä kuitenkin pidän
hiljaisuudesta, kun se on nopeata.» Hän laski irti Jonin käden.
»Luuletko, että pudotin nenäliinani tahallani?»

»En toki!» huusi Jon kauhuissaan.

»No niin, mutta tietysti minä sen tein. Lähdetään takaisin,
muuten he luulevat, että teemme tämänkin tahallamme.» Ja
taas hän juoksi kuin aave puiden lomitse. Jon seurasi, rakkaus
sydämessään, kevät sydämessään, ympärillään kuutamoinen,
valkea, ylimaallinen kukoistus. He tulivat ulos samasta paikasta,
mistä olivat menneet sisään. Fleur käveli rauhallisena.

»Täällä on aivan ihmeellistä», sanoi hän uneksivasti Hollylle.

Jon pysyi hiljaisuudessaan, mielettömästi toivoen, että se
Fleurin mielestä olisi nopeata hiljaisuutta.

Fleur toivotti hänelle hyvää yötä niin ohimennen ja
yksivakaisesti, että Jon luuli nähneensä unta...

Makuuhuoneessaan Fleur oli viskannut pois pukunsa ja istui
sängyssään itämaiseen tapaan jalat ristissä, yllään jokin
muodoton vaatekappale, valkea kukka vielä hiuksissaan, ja kirjoitti
kynttilänvalossa.

  »Rakkahin Cherry,

  »Minä luulen, että olen rakastunut. Se tuli niskaani kuin vihuri,
  mutta itse tunne asuu kyllä syvemmällä. Hän on pikku serkku,
  noin kuusi kuukautta vanhempi ja kymmenen vuotta nuorempi kuin
  minä. Pojat rakastuvat aina itseänsä vanhempiin, tytöt
  nuorempiin tai vanhoihin nelikymmenvuotiaisiin. Älä naura,
  mutta hänen silmänsä ovat rehellisimmät mitä koskaan olen
  nähnyt, ja hän on aivan jumalaisen vaitelias! Meillä oli mitä
  romanttisin ensi kohtaaminen Lontoossa Vospovichin Junon
  suojassa. Ja nyt hän nukkuu viereisessä huoneessa, ja kuu
  paistaa kukkiville hedelmäpuille, ja huomisaamuna, ennenkuin
  kukaan herää, me lähdemme kävelemään harjanteitten satumaahan.
  Perheittemme välillä vallitsee viha, mikä tekee asian todella
  jännittäväksi. Niin, ja ehkä tarvitsen tekosyytä ja tulen muka
  sinun kutsuillesi — jos niin käy, tiedät, miksi. Isäni ei
  tahdo, että me tunnemme toisemme, mutta minä en voi sitä auttaa.
  Elämä on liian lyhyt. Hänellä on hyvin kaunis äiti, jolla on
  suloinen hopeinen tukka ja nuoret kasvot ja tummat silmät.
  Minä olen nyt hänen sisarensa luona, joka on naimisissa minun
  serkkuni kanssa, kaikki on kovin sekavaa, mutta huomenna aion
  lypsää hänen tietonsa. Me olemme usein puhuneet sellaista,
  että rakkaus tärvelee kaiken hauskan, mutta se on kaikki roskaa,
  siitä se hauskuus vasta alkaa, ja mitä pikemmin sen koet,
  rakkaani, sitä parempi sinulle.

  »Jon (ei yksinkertaistettu muoto, vaan lyhennys Jolyonista,
  joka kuuluu olevan nimi suvussani) on sitä lajia, joka leimahtaa
  ja sammuu, noin viisi jalkaa kymmenen tuumaa, kasvaa vielä,
  ja minä luulen, että hänestä tulee runoilija. Jos naurat minulle,
  on ystävyytemme iäksi loppunut. Minä aavistan kaikenlaisia
  vaikeuksia, mutta tiedäthän, että kun minä todella tahdon
  jotakin, saan sen myös. Eräs rakkauden tärkeimpiä seurauksia
  on, että näet ilman ikäänkuin asutettuna ja kasvot kuussa, ja
  olet samalla kertaa tanssinhaluinen ja pehmeä kummallinen
  tunne, kuin alituista oranssinkukkain ensi tuoksua ympärilläsi.
  Tämä on ensimmäinen rakkauteni, ja minusta tuntuu kuin se
  olisi myös viimeiseni, mikä tietysti on mieletöntä kaikkien
  luonnon ja moraalin lakien mukaan. Jos pilkkaat minua, lyön
  sinua, ja jos kerrot jollekin, en ikinä anna sinulle anteeksi.
  Siinä määrin, etten luule lähettävänikään tätä kirjettä. Joka
  tapauksessa menen nyt nukkumaan. Hyvää yötä siis, Cherry
  kulta — oh!

  Sinun

  Fleur.




8. IDYLLI RUOHIKOLLA


Kun nuo kaksi nuorta Forsytea tulivat rotkotieltä ja käänsivät
kasvonsa kohti itää ja aurinkoa, ei taivaalla ollut pilveä,
ja harjanteet olivat kasteiset. He olivat kulkeneet hyvän matkaa
ylämäkeä ja olivat vähän hengästyneitä; jos heillä oli jotakin
sanottavaa toisilleen, eivät he sitä sanoneet, kulkivat vain
aamiaisettoman aamun varhaisessa noloudessa kiurujen laulun
alla. Oli ollut hauskaa livahtaa ulos, mutta kukkulain vapaudessa
salaliittolaisuuden tunne oli kiusallinen ja mykisti kielet.

»Me teimme loistavan erehdyksen», sanoi Fleur, kun he olivat
kulkeneet puoli mailia. »Minun on nälkä.»

Jon löysi taskustaan suklaalaatan. He tasasivat sen, ja heidän
kielensä irtaantuivat. He keskustelivat kotiensa ja varhaisemman
elämänsä luonteesta, mikä täällä yksinäisissä korkeuksissa tuntui
viehättävän epätodelliselta. Jonin menneisyydessä oli vain yksi
kiinteä kohta — hänen äitinsä, ja Fleurillä vain yksi kiinteä
— hänen isänsä, ja näistä olennoista he puhuivat vähän, ikäänkuin
olisivat etäältä nähneet heidän paheksuvat kasvonsa.

Harjanteet alenivat ja nousivat taas Chanctonbury Ringin
suunnalla, välähdys kaukaista merta tuli näkyviin, varpushaukka
liiteli suoraan auringon edessä niin, että sen siipien
verenkarvainen ruskea hehkui melkein punaisena. Jon harrasti
intohimoisesti lintuja ja kykeni istumaan hyvin hiljaa pitäen niitä
silmällä; omaten tarkat silmät ja hyvän muistin, kun kyseessä
oli jokin, mikä kiinnosti häntä, hän osasi olla miltei kaunopuheinen
lintujen suhteen. Mutta Chanctonbury Ringissä ei
ollut lintuja — avara pyökkitemppeli oli eloton ja melkein viluinen
tänä varhaisena hetkenä, ja heidän oli mieluisaa tulla
takaisin päivänpaisteeseen sen toisella puolella. Nyt oli Fleurin
vuoro. Hän puhui koirista ja ihmisten tavasta kohdella niitä.
Oli inhoittavaa pitää koiria kahleissa! Hän tahtoisi antaa selkään
ihmisille, jotka tekivät sellaista. Jon oli hämmästynyt
huomatessaan hänet niin eläinystävälliseksi. Kävi ilmi, että
Fleur tunsi koiran, jota jokin heidän lähellään asuva
maanviljelijä piti kahleissa kanatarhan päädyssä, oli ilma mikä
tahansa, niin että eläinparka loppujen lopulta oli melkein
menettänyt äänensä haukkumisesta!

»Ja viheliäisintä on», sanoi hän kiivaasti, »että jos se raukka
ei haukkuisi jokaista ohikulkijaa, ei sitä pidettäisi siinä. Minusta
ihmiset ovat viekkaita petoja. Minä olen kahdesti salaa
päästänyt sen irti, molemmilla kerroilla se melkein puri minua
ja oli sitten ihan hulluna ilosta, mutta lopulta se aina on
juossut takaisin kotiin ja he ovat taas panneet sen kahleisiin. Jos
minä saisin tehdä niinkuin tahdon, panisin tuon miehen kahleisiin.»
Jon näki hänen hampaittensa ja silmiensä välkkyvän.
»Minä polttaisin hänen otsaansa sanan »peto», ehkä hän sitten
viisastuisi.»

Jon myönsi, että se olisi hyvä keino.

»Se on omistusvaisto», sanoi hän, »joka saa ihmiset pitämään
kahleissa toisia. Edellinen sukupolvi ei ajatellut muuta kuin
omaisuutta, ja siitä syystä tuli sota.»

»Ah niin», sanoi Fleur, »sitä minä en koskaan ole ajatellut.
Sinun sukusi ja minun sukuni riitelivät omaisuudesta. Ja
kaikkihan me kuitenkin olemme saaneet sitä — ainakin minä
otaksun, että sinun väkesi on saanut?»

»Oi, kyllä, onneksi. Minä en luule, että minusta on omaisuuden
kokoojaksi.»

»Jos olisi, en luule, että pitäisinkään sinusta.»

Jon pani vapisten kätensä hänen käsivartensa alle.

Fleur katsoi suoraan eteensä ja lauloi:

    »Jon, Jon vekkuli on,
    Porsaan otti ja juoksi pakohon».

Jonin käsivarsi hiipi hänen vyötäisilleen.

»Vähän liian pian», sanoi Fleur rauhallisesti. »Teetkö usein tällaista?»

Jon pudotti käsivartensa. Mutta Fleurin nauraessa käsivarsi hiipi
takaisin, ja Fleur alkoi laulaa:

    »Ken vapaana kanssani ratsastaa
    kauas harjujen taa?
     Ken kutsuani kuuntelee —»

»Laula, Jon!»

Jon lauloi. Leivot yhtyivät lauluun, lampaankellot säestivät, ja
kaukaa Steyningin puolelta kuului varhaisten kirkonkellojen ääni.
He jatkoivat laulu laululta, kunnes Fleur sanoi:

»Hyvä Jumala! Nyt minun on nälkä!»

»Oi! Minä olen pahoillani!»

Fleur katsoi suoraan hänen kasvoihinsa.

»Jon, sinä olet kultainen.»

Ja hän painoi Jonin kättä vyötäisiinsä. Jon tuskin pysyi
jaloillaan onnesta. Kellan ja valkean kirjava koira, joka ajoi
jänistä, säikytti heidät erilleen. He katselivat molempien katoamista
rinteen taakse, kunnes Fleur huokaisten sanoi: »Ei
se saa jänistä kiinni, taivaan kiitos Mitähän kello on? Minun
kelloni on pysähtynyt. En muistanut vetää sitä.»

Jon katsoi kelloansa. »Kautta Juppiterin», sanoi hän, »minunkin
kelloni on pysähtynyt.»

He kävelivät edelleen, mutta vain käsi kädessä.

»Jos ruoho on kuivaa», sanoi Fleur, »voimme istua puolen minuuttia.»

Jon otti takin yltään, ja molemmat istuivat sen päällä.

»Tunnetko! Villin timjamin tuoksua!»

Jonin käsivarsi taaskin Fleurin vyötäisillä he istuivat muutaman
hetken aivan hiljaa.

»Me olemme sitten hölmöjä!» huudahti Fleur hypäten pystyyn.
»Mehän myöhästymme kauheasti ja näytämme niin typeriltä ja sitten
he taas ovat varuillaan. Kuules nyt, Jon! Me lähdimme vain saamaan
ruokahalua aamiaiseksi ja eksyimme. Ymmärrätkö?»

»Ymmärrän», sanoi Jon.

»Tässä on tosi kysymyksessä, me emme muuten pääse enää minnekään.
Oletko hyvä valehtelija?»

»En juuri luule, mutta voinhan koettaa.»

Fleur rypisti kulmiaan.

»Tiedätkö», sanoi hän, »minä olen huomannut, että he eivät
ole tarkoittaneet meitä ystäviksi.»

»Miksi ei?»

»Sanoinhan sinulle miksi.»

»Mutta sehän on typerää.»

»Niin on, mutta sinä et tunne minun isääni.»

»Hän kai on hirveästi kiintynyt sinuun.»

»Niin, näetkös, minä olen hänen ainoa lapsensa. Ja niin sinäkin olet
— äitisi ainoa lapsi. Eikö se ole harmillista? Ainoasta lapsesta
odotetaan niin paljon. Sitten kun he ovat
lakanneet odottamasta, olemme me jo melkein kuolleita.»

»Niin», mutisi Jon. »Elämä on typerän lyhyt. Tahtoisi elää
aina ja tietää kaiken.»

»Ja rakastaa kaikkia, vai kuinka?»

»Ei», huusi Jon, »minä tahdon rakastaa vain kerran — sinua!»

»Tosiaanko! Sinä edistyt nopeasti! Oi, katsos! Tuolla on
liitukaivos, emme voi olla kovin kaukana kotoa. Nyt juostaan!»

Jon juoksi perässä pohtien ankarasti, oliko hän ehkä loukannut Fleuriä.

Liitukaivos oli tulvillaan päivänpaistetta ja mehiläisten hyminää.
Fleur työnsi hiukset taaksepäin.

»No niin», sanoi hän, »tapaturmain varalta voit suudella minua kerran,
Jon». Ja Fleur ojensi poskensa. Jon suuteli haltioituneena tuota
kuumaa, pehmeätä poskea.

»Muista nyt! Me eksyimme, ja jätä asia minun huolekseni mikäli
mahdollista. Minä aion olla sinua kohtaan inhoittava, se
on turvallisempaa, koeta sinäkin olla minua kohtaan inhoittava!»

Jon pudisti päätään. »Se on mahdotonta.»

»Minun mielikseni vain, kello viiteen asti ainakin.»

»Kuka tahansa näkee lävitseni», sanoi Jon synkästi.

»Koeta parhaasi ainakin. Kas! Tuolla he ovat! Heiluta hattuasi!
Oi, sinullahan ei ole hattua. No, minä huhuilen! Mene vähän
kauemmaksi minusta ja näytä nyrpeältä.»

Viisi minuuttia myöhemmin, tullessaan taloon ja koettaessaan kaikin
voimin näyttää nyrpeältä Jon kuuli ruokasalista Fleurin kirkkaan äänen:

»Oi, minun on suorastaan _tuhoisa_ nälkä! Hän aikoo maanviljelijäksi
— ja eksyy! Poika on idiootti!»




9. GOYA


Lounas oli ohi, ja Soames nousi taulusaliinsa talossaan Mapledurhamin
lähellä. Hänellä oli, niinkuin Annette sanoi, »huolia». Fleur ei
ollut vieläkään kotona. Häntä oli odotettu keskiviikkona, hän
oli sähköttänytkin tulevansa vasta perjantaina
ja perjantaina taas ilmoittanut tulevansa sunnuntai-iltapäivällä,
ja täällä olivat hänen tätinsä, serkkunsa Cardiganit ja
tuo mies Profond, ja kaikesta oli tullut pannukakku, kun
Fleur oli poissa. Hän seisoi Gauguininsä edessä — se oli hänen
kokoelmansa kipein kohta. Hän oli ostanut tuon suuren ruman
taulun samalla kertaa kuin kaksi varhaista Matissea juuri
ennen sotaa, koska siihen aikaan hälistiin niin paljon noista
uusimpressionisteista. Hän tuumaili, eikö Profond ostaisi
niitä häneltä — tuo mies ei näyttänyt tietävän mitä tekisi
rahoillaan — kun hän kuuli sisarensa äänen sanovan: »Minusta
tuo on hirveä, Soames», ja näki Winifredin tulleen hänen perässään.

»Tosiaanko?» sanoi Soames kuivasti. »Minä maksoin siitä
viisisataa.»

»Ajatella! Naiset eivät ole tuollaisia, vaikka olisivat mustiakin.»

Soames nauroi jurosti. »Sinä et tullut tänne sanomaan vain tuota.»

»En. Tiedätkö että Jolyonin poika on Valin ja hänen vaimonsa
luona?»

Soames käännähti ympäri.

»Mitä?»

»Niin», sanoi Winifred venytellen, »hän asuu heillä siellä ja
on maanviljelysharjoittelijana.»

Soames oli kääntynyt, mutta Winifredin ääni seurasi häntä
hänen kävellessään edestakaisin. »Minä varoitin Valia, etteivät
he kumpikaan puhuisi noista vanhoista asioista.»

»Miksi et sanonut minulle aikaisemmin?»

Winifred kohautti tukevia olkapäitään.

»Fleur tekee mitä hän tahtoo. Sinä olet aina hemmoitellut
häntä. Sitäpaitsi, rakas poika, mitä se sitten tekee?»

»Tekee!» mutisi Soames. »Mitä, Fleur —» hän vaikeni. Juno,
nenäliina, Fleurin silmät, hänen kysymyksensä, ja nyt tämä
viipyminen — oireet tuntuivat Soamesista niin synkiltä, että
luonnolleen uskollisena hän ei voinut päästä niistä eroon.

»Minusta sinä huolehdit liikaa», sanoi Winifred. »Jos minä
olisin sinun sijassasi, kertoisin hänelle koko tuon vanhan asian.
Ei kannata ajatella, että tytöt tähän aikaan olisivat samanlaisia
kuin ennen. Minä en osaa sanoa, mistä he onkivat tietonsa, mutta
he näyttävät tietävän kaiken.»

Soamesin tiukasti hillityillä kasvoilla näkyi suonenvedon
tapainen nytkähdys, ja Winifred lisäsi nopeasti:

»Jollet sinä tahdo puhua siitä, voisin minä tehdä sen sinun
puolestasi.»

Soames ravisti päätään. Hänen ylpeyttään loukkasi liiaksi
ajatus, että jumaloitu tytär saisi kuulla tuosta vanhasta
skandaalista — ennenkuin olisi ehdoton pakko.

»Ei», sanoi hän, »ei vielä. Ei koskaan, jos voin estää.»

»Hullutuksia, hyvä poika. Ajattele, minkälaisia ihmiset ovat!»

»Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika», mutisi Soames.
»Kukahan perheen ulkopuolella voisi muistaa?»

Winifred oli saatu vaikenemaan. Hän kallistui yhä enemmän
siihen rauhaan ja tasapainoon, jonka Montague Dartie nuoruudessa
oli riistänyt häneltä. Ja koska taulut aina painostivat
häntä, palasi hän pian alas.

Soames siirtyi nurkkaan, missä vierekkäin riippuivat hänen
alkuperäinen Goyansa ja jäljennös freskosta »La Vendimia.»
Tapa, jolla hän oli saanut omakseen tuon alkuperäisen Goyan,
valaisee melko kauniisti sitä etujen ja intohimojen sijoitusten
hämähäkinverkkoa, johon ihmiselämän välkkyväsiipinen lento
takertuu. Alkuperäisen Goyan jalosyntyisen omistajan esiisä
oli saanut taulun haltuunsa jonkin espanjalaisen sodan aikana
— sanalla sanoen, se oli ryöstettyä omaisuutta. Jalosyntyinen
omistaja ei ollut tuntenut sen arvoa ennenkuin yhdeksänkymmenluvulla
eräs toimellinen kriitikko keksi, että muuan Goya-niminen
espanjalainen maalari on nero. Se oli vain keskinkertainen
Goya, mutta miltei ainutlaatuinen Englannissa, ja jalosyntyisestä
omistajasta tuli huomattava mies. Koska hänellä
oli paljon omaisuutta ja tuo ylimielinen sivistys, joka pelkästä
aistien nautinnosta riippumattomana perustuu sille terveemmälle
mielipiteelle, että ihmisen pitää tietää kaikki ja olla
peloittavan kiinnostunut elämästä, hän oli tosissaan aikonut pitää
itsellään tuon taulun, joka tuotti hänelle mainetta hänen
eläessään, ja lahjoittaa sen valtiolle kuoltuaan. Soamesin
onneksi ylähuonetta ahdistettiin ankarasti v. 1909, ja
jalosyntyinen omistaja hälyttyi ja suuttui. »Jos he luulevat», sanoi
hän itsekseen, »että he voivat saada sen joka tapauksessa,
eretyvät he suuresti. Niin kauan kuin minä saan rauhassa nauttia
omastani, voi valtio saada muutamia taulujani kun kuolen.
Mutta jos valtio aikoo hyökätä kimppuuni ja ryöstää minua
tuolla tavoin, niin paha minut periköön, jos en myy koko —
roskaa. He eivät voi saada yksityisomaisuuttani ja kansalaismieltäni
— molempia.» Tähän tapaan hän hautoi asioita
useita kuukausia, kunnes eräänä aamuna, luettuaan muutaman
valtiomiehen puheen, hän sähkötti asianajajalleen ja
käski tätä tuomaan Bodkinin. Tarkastettuaan kokoelmaa
Bodkin, jonka mielipide markkina-arvoista oli tavoitellumpi
kuin kenenkään muun, lausui käsityksenään, että vapain käsin
myymällä Amerikkaan, Saksaan ja muihin taidetta harrastaviin
maihin saataisiin paljon enemmän rahaa kuin myymällä
vain Englantiin. Jalosyntyisen omistajan kansalaismieli oli
tunnettu — sanoi hän — mutta taulut olivat ainutlaatuisia.
Jalosyntyinen omistaja pani tämän mielipiteen piippuunsa ja
poltti sitä vuoden ajan. Vuoden lopulla hän luki saman valtiomiehen
pitämän toisen puheen ja sähkötti asianajajalleen: »Antakaa
Bodkinille vapaat kädet.» Tässä asian vaiheessa Bodkin
sai ajatuksen, joka pelasti Goyan ja kaksi muuta ainutlaatuista
taulua jalosyntyisen omistajan isien maalle. Toisella kädellään
Bodkin tarjosi taulut ulkomaisille markkinoille, toisella
hän teki luettelon englantilaisia yksityiskokoilijoita varten.
Saatuaan valtameren takaa käsityksensä mukaan korkeimmat
mahdolliset tarjoukset hän alisti taulut ja tarjoukset englantilaisten
yksityiskokoilijain nähtäväksi kehoittaen heitä kansalaismielen
nimessä tarjoamaan enemmän. Kolmessa tapauksessa (Goya
mukaanluettuna) kahdestakymmenestä yhdestä
hän onnistui. Ja miksi? Eräs näistä yksityiskokoilijoista oli
nappitehtailija — hän oli tehnyt jo niin monta nappia, että halusi
rouvalleen Lady »Napin» arvonimen. Tätä tarkoitusta varten hän
osti korkeaan hintaan ainutlaatuisen taulun ja lahjoitti
sen valtiolle. Se oli, sanoivat hänen ystävänsä, osa hänen
pelistään. Toinen yksityiskokoilija oli amerikkalaisvihaaja ja osti
ainutlaatuisen taulun noiden »kirottujen jenkkien kiusalla.»
Kolmas yksityiskokoilija oli Soames, joka — toisia järkevämpänä
— osti käytyään Madridissa ja tultuaan siihen vakaumukseen,
että Goya vielä oli nousussa. Goya ei tällä hetkellä ollut
huudossa, mutta tulisi olemaan taas, ja katsellessaan tuota
muotokuvaa, joka oli suorasukainen kuin jokin Hogarth tai
Manet, mutta omalla erikoisen terävällä tavallaan kauniisti
maalattu, hän oli täysin tyytyväinen eikä uskonut erehtyneensä,
vaikka hinta oli ollut raskas — raskaampi kuin mitä
hän koskaan oli maksanut. Ja sen vieressä riippui jäljennös
freskosta »La Vendimia». Siinä hän oli — tuo pieni velho —
katsellen Soamesiin uneksien, siinä mielialassa, josta tämä
piti eniten, koska hänestä pikku velhon oli turvallisinta olla
juuri tuon näköinen.

Soames katseli vielä, kun sikarin tuoksu tunkeutui hänen
sieraimiinsa ja ääni sanoi:

»No, herra Forsyte, mitä aiotte tehdä tällä pikku kokoelmalla?»

Tuo belgialainen, jonka äiti oli ollut armenialainen — ikäänkuin
ei flaamilainen veri jo riittäisi! Hilliten luontaisen ärtymyksensä
Soames sanoi:

»Oletteko asiantuntija taulujen alalla?»

»No niin, omistan itse muutaman.»

»Onko teillä uusimpressionisteja?»

»O-on, minä melkein pidän heistä.»

»Mitä arvelette tästä?» sanoi Soames osoittaen Gauguinia.

Monsieur Profond työnsi alahuulensa ja lyhyen pujopartansa
eteenpäin.

»Aika kaunis, luulisin», sanoi hän. »Tahtoisitteko myydä
sen?»

Soames tukahdutti vaistomaisen »En erikoisesti» — hän ei
tahtonut tinkiä tältä vierasmaalaiselta.

»Kyllä», vastasi hän.

»Mitä tahdotte siitä?»

»Saman minkä maksoin.»

»Hyvä on», sanoi Monsieur Profond. »Minä otan tuon pikku
taulun ilomielin. Uusimpressionistit — he ovat kauhean kuolleita,
mutta huvittavia. Minä en välitä tauluista paljoakaan,
mutta minulla on muutamia, pikku kokoelma vain.»

»_Mistä_ te sitten välitätte?»

Monsieur Profond kohautti olkapäitään.

»Elämä kovasti muistuttaa apinoita, jotka tavoittelevat tyhjiä
pähkinöitä.»

»Te olette nuori», sanoi Soames. Jos mies tahtoi tehdä
yleistyksiä, ei hänen tarvinnut tulla väittämään, että omaisuuden
muodoilta puuttuu kiinteyttä!

»Minä en välitä», vastasi Monsieur Profond hymyillen. »Me
olemme syntyneet ja me kuolemme. Puolet maailmaa näkee
nälkää. Minä elätän pikku joukon vauvoja äitini maassa,
mutta mitä se kannattaa? Voisin yhtä hyvin heittää rahani
veteen!»

Soames katsoi häneen ja kääntyi takaisin Goyaan. Hän ei
tietänyt, mitä tuo mies tahtoi.

»Mille summalle kirjoitan pankkiosoituksen?» kysyi Monsieur
Profond.

»Viidelle sadalle», sanoi Soames lyhyesti, »mutta minä en
tahdo, että ostatte sen, jos ette välitä siitä tuon enempää.»

»Kaikki hyvin», sanoi Monsieur Profond, »minä olen onnellinen,
jos saan tuon taulun.»

Hän kirjoitti pankkiosoituksen täytekynällä, joka oli runsaasti
koristettu kullalla. Soames katseli toimitusta haluttomana.
Kuinka maailmassa mies tiesi, että hän tahtoi myydä
tuon taulun? Monsieur Profond ojensi pankkiosoituksen.

»Englantilaiset ovat kauhean hullunkurisia tauluasioissa»,
sanoi hän. »Niin ovat ranskalaisetkin, niin on minunkin kanssani.
He ovat kaikki kovin hullunkurisia.»

»En ymmärrä teitä», sanoi Soames jäykästi.

»Aivan kuin hatut», sanoi Monsieur Profond arvoituksellisesti.
»Pienet tai suuret, lieri ylöspäin tai alaspäin kuinka
muoti määrää. Kauhean hullunkurista.»

Soames oli ottanut pankkiosoituksen, mielessä tunne, kuin
jos omistamisen sisäinen arvo olisi pantu kysymyksenalaiseksi.
»Mies on kosmopoliitti», ajatteli hän katsellessaan Profondia,
joka tuli näkyviin parvekkeen alta Annetten seurassa
ja asteli tietä pitkin joelle päin. Mitä hänen vaimonsa näki
tuossa miehessä, sitä hän ei ymmärtänyt, jollei ehkä vain sitä,
että Profond puhui hänen omaa kieltänsä. Ja Soamesissa välähti
— niinkuin Monsieur Profond olisi sanonut — »pikku
epäilys» siitä, eikö ehkä Annette ollut liian kaunis käymään
kävelyllä noin »kosmopoliittisen» miehen kanssa. Näinkin kaukaa
hän saattoi nähdä Profondin sikarin sinisen savun
kiemurtelevan tyvenessä päivänpaisteessa, ja hänen harmaat
pukinnahkakenkänsä, ja hänen harmaan hattunsa — mies oli
keikari! Ja hän saattoi nähdä vaimonsa pään nopeat käänteet
— tuon pään, joka oli niin suorana hänen kauniilla kaulallaan
ja harteillaan. Tuo hänen kaulansa kääntyminen oli
Soamesista aina tuntunut vähän liian teennäiseltä ja
kuningatarmaiselta — ei oikein hienostunutta. Hän katseli heidän
kävelyään polulla puutarhan perällä. Nuori mies flanellipuvussa
yhtyi heihin siellä — jokin sunnuntaivieras varmaan, joka tuli
joelta. Hän palasi takaisin Goyansa luo. Hän katseli vielä
tuota Fleurin vastiketta ja harmitteli Winifredin uutista, kun
hänen vaimonsa ääni sanoi:

»Herra Michael Mont, Soames. Olet kutsunut hänet katsomaan taulujasi.»

Siinä oli siis tuo iloinen nuori mies Cork Streetin taidesalongista!

»Minä tulin, sir, niinkuin näkyy. Asun vain neljän mailin päässä
Pangbournesta. Kaunis ilma, eikö totta?»

Jouduttuaan tällä tavoin puheliaisuutensa tuloksen kanssa
vastakkain Soames tutki vierastaan. Nuoren miehen suu oli
erikoisen suuri ja mutkikas — hän näytti aina virnistelevän.
Miksi hän ei kasvattanut kokonaisiksi noita typeriä pikku
viiksiään, jotka tekivät hänet soittohallin narrin näköiseksi?
Mitä ihmettä nuo nuoret miehet ajattelivat, kun tietoisesti
alensivat luokkansa arvoa tuollaisilla hammasharjoilla tai jäykällä
pienellä poskiparralla? Uh! Teennäisiä nuoria idiootteja! Muuten
vieras oli laatuunkäypä, ja hänen flanellipukunsa
hyvin puhdas.

»Hauska nähdä teitä!» sanoi Soames.

Nuori mies, joka oli kääntänyt päätään puolelta toiselle, jäi
seisomaan kuin naulattuna. »Minä sanon!» huudahti hän. »Vai
'muutamia' tauluja!»

Soames huomasi sekavin tuntein, että huomautuksen oli
aiheuttanut tuo Goya-jäljennös.

»Niin», sanoi hän kuivasti, »se ei ole Goya. Se on jäljennös.
Annoin jäljentää sen, koska se muistutti tytärtäni.»

»Kautta Juppiterin! Minä luulin tuntevani nuo kasvot.
Onko hän täällä?»

Hänen mielenkiintonsa vilpittömyys riisui Soamesin aseista.

»Hän tulee teenjuonnin jälkeen», vastasi Soames. »Katselemmeko
tauluja?»

Ja Soames aloitti tuon kierroksen, joka ei koskaan väsyttänyt
häntä. Hän ei ollut odottanut paljonkaan älyä henkilöltä,
joka oli erehtynyt luulemaan jäljennöstä alkuperäiseksi, mutta
kun he kulkivat osastolta osastolle, aikakaudelta aikakaudelle,
hämmästyi hän nuoren miehen suoria ja asiallisia huomautuksia.
Soames, joka itse oli luonnostaan älykäs, vieläpä
herkkä naamionsa alla, ei ollut viettänyt kolmeakymmentä
kahdeksaa vuotta tämän mieliharrastuksensa parissa saamatta
selville tauluista vähän muutakin kuin niiden markkina-arvon.
Hän oli jonkinlainen puuttuva rengas taiteilijan ja ostavan
yleisön välillä. Taide taiteen vuoksi ja tuo kaikki oli tietenkin
liioittelua. Mutta estetiikkaa ja hyvää aistia tarvittiin välttämättä.
Kiittävä arvostelu kyllin monelta hyvän aistin omaavalta
henkilöltä antoi taideteokselle pysyvän markkina-arvon,
toisin sanoen teki siitä »taideteoksen». Mitään todellista eroa
ei ollut. Ja hän oli kyllin tottunut lammasmaisiin ja
ymmärtämättömiin katselijoihin, jotka nolasivat hänet sanomalla
murheettomasti Mauvesta: »Hyviä vanhoja heinäkekoja!» tai James
Marisista: »Eikö hän ole suurenmoinen! Matthew oli suuri
mies, sir, hänen pintoihinsa voi ihan kaivautua!» Vasta kun
nuori mies oli viheltänyt erään Whistlerin edessä ja sanonut:
»Luuletteko, että hän koskaan oli nähnyt alastonta naista?» —
vasta silloin Soames huomautti:

»Mikä te olette, herra Mont, jos saan kysyä?»

»Minäkö, sir? Minusta _piti_ tulla maalari, mutta sota teki
tenän. Sitten juoksuhaudoissa, tiedättehän, minä haaveilin
pörssistä, joka on mukava ja lämmin ja aivan tarpeeksi meluisa.
Mutta rauha teki tenän, eihän osakkeista ole juuri tietoa.
Olen ollut sotapalveluksesta vapaana vasta noin vuoden. Mitä
te suosittelette, sir?»

»Onko teillä rahaa?»

»No niin», vastasi nuori mies, »minulla on isä, minä pidin
häntä hengissä sota-aikana, niin että hänen asiansa on nyt pitää
minua hengissä. Vaikka tietysti voi kysyä, onko hänen sallittava
pitää kiinni omaisuudestaan. Mitä te ajattelette siitä, herra?»

Soames hymyili kalpeana ja torjuvana.

»Vanhus saa melkein halvauksen, kun sanon hänelle, että hänen
ehkä vielä pitää ruveta tekemään työtä. Hänellä on
maa-alueita, tiedättehän, se on kohtalokasta.»

»Tässä on alkuperäinen Goyani», sanoi Soames kuivasti.

»Kautta kunniani! Hän oli nero. Minä näin kerran Münchenissä
Goyan, joka sai minut vallan sanattomaksi. Maailman
häijyimmännäköinen vanha nainen maailman ylellisimmässä
pitsipuvussa. Se mies ei suostunut mihinkään sovitteluihin
yleisön maun kanssa. Se ukkeli oli kyllä jonkinlainen
räjähdysaine, hän mahtoi aikanaan lennättää ilmaan paljon
sovinnaisuutta. Mutta kuinka hän osasi maalata! Hänen rinnallaan
Velasquez on jäykkä, eikö totta?»

»Minulla ei ole Velasquezta», sanoi Soames.

Nuori mies tuijotti häneen. »Ei», sanoi hän, »valtiot vain
tai keinottelijat voivat ymmärtääkseni hankkia hänen taulujaan.
Minä sanon, miksi eivät kaikki vararikkotilassa olevat
valtiot voisi myydä Velasquezejaan tai Tizianejaan ja muita
pääherrojaan pakkohuutokaupalla keinottelijoille ja sitten
säätää lakia, että jokainen, joka omistaa vanhan mestarin taulun
— katso luetteloa — on velvollinen ripustamaan sen johonkin
yleiseen galleriaan? Se olisi jotakin.»

»Menemmekö teetä juomaan?» sanoi Soames.

Nuori mies näytti nolostuvan. »Hän ei ole paksunahkainen»,
ajatteli Soames ja seurasi häntä alakertaan.

Goya satiirisessa ja saavuttamattomassa täsmällisyydessään,
»viivansa» omaperäisyydessä, uskalletussa valon ja varjon
käytössään, Goya olisi voinut ihailtavasti maalata ryhmän,
joka oli kokoontunut Annetten teepöydän ympärille alakerran
nurkkaukseen. Vain hän kaikista maalareista olisi kenties
voinut tehdä oikeutta auringonvalolle, joka tunkeutui sisään
köynnöskasviverhon läpi, messingin kauniille vaaleudelle, vanhoille
hiotuille laseille, ohuille sitruunaviipaleille ambranvärisessä
teessä, Annetten mustalle pitsipuvulle — hänen kauneudessaan
oli hiven espanjattaren kauneutta, vaikka häneltä
puuttuikin tuon hienon tyypin henkevyys — oikeutta Winifredin
harmaatukkaiselle, korsetin muovailemalle kiinteydelle,
Soamesille, jossa oli eräänlaista harmaata ja litteäposkista
hienostusta, Michael Montin oikulliselle ja sukkelasanaiselle
vilkkaudelle, Imogenille, joka oli tumma, kiiltosilmäinen ja
tulossa vähän lihavaksi, Prosper Profondille, jonka ilme näytti
tahtovan sanoa: »No niin, herra Goya, mitä hyödyttää maalata
tätä pikku seuruetta?» ja lopuksi Jack Cardiganille, jonka
kiiltävä katse ja päivettynyt verevyys ilmaisi hänen johtavan
periaatteensa: »Minä olen englantilainen, ja elän pitääkseni
itseni kunnossa.»

Omituista itse asiassa, että Imogen, joka nuorena tyttönä
Timothyn talossa oli kerran juhlallisesti ilmoittanut, että hän
ei vain ikinä mene naimisiin hyvän miehen kanssa — he kun
ovat niin ikäviä — omituista, että hän oli ottanut Jack Cardiganin,
jossa terveys oli siinä määrin hävittänyt kaikki perisynnin
jäljet, että Imogen olisi yhtä hyvin voinut vetäytyä
lepoon kymmenentuhannen muun englantilaisen kanssa
huomaamatta mitään eroa siitä ainoasta, jonka hän oli valinnut
leponsa toveriksi. »Oi», hän usein sanoi »hauskalla» tavallaan,
»Jack pitää itsensä niin hirvittävän hyvässä kunnossa, hän ei
ole sairastanut päivääkään elämässään. Hän läpäisi sodan
saamatta edes sormeensa haavaa. Te ette tosiaankaan voi kuvitella,
kuinka hirmuisen terve hän on!» Itse asiassa Jack oli
niin »terve», että hän ei nähnyt mitään, kun vaimo flirttasi,
mikä oli suuri huojennus tavallaan. Kaikesta huolimatta Imogen
oli oikein kiintynyt häneen, mikäli voi olla kiintynyt
urheilukoneeseen, ja kahteen pikku Cardiganiin, jotka olivat
laaditut isän mallin mukaan. Imogenin pahanilkiset silmät juuri
vertasivat häntä Prosper Profondiin. Nähtävästi ei ollut sitä
»pikku» urheilua tai peliä, missä Monsieur Profond ei ollut ollut
mukana, keilailusta tarpoonikalastukseen saakka, ja kyllästynyt
hän oli kaikkiin. Imogen väliin toivoi, että ne olisivat
kyllästyttäneet Jackin, joka edelleen harrasti niitä ja puhui
niistä yksinkertaisen innostuneena kuin koulutyttö, joka juuri
opettelee hockeyta. Hän tiesi, että Jack vielä isosetä Timothyn
iässä pelaisi mattogolfia makuuhuoneessaan ja antaisi
selkään vastapelaajalleen.

Jack kertoi nyt parhaillaan, kuinka hän oli tänä aamuna
voittanut ammattimiehen — mukavan miehen, erinomaisen pelaajan,
ja kuinka hän lounaan jälkeen oli käväissyt Cavershamissa.
Nyt hän koetti yllyttää Prosper Profondia tennisotteluun
teenjuonnin jälkeen — se tekisi hänelle hyvää — »pitäisi hänet
kunnossa».

»Mutta mitä hyödyttää pitää itsensä kunnossa?»

»Niin», mutisi Michael Mont, »mitä varten pidätte itsenne
kunnossa?»

»Jack», huusi Imogen ihastuneena, »mitä varten sinä pidät
itsesi kunnossa?»

Jack Cardigan tuijotti heihin koko terveytensä voimalla.
Kysymykset olivat kuin sääskiparvi, ja hän ojensi kätensä
pyyhkäistäkseen ne pois. Sodan aikana hän tietenkin oli pitänyt
itsensä kunnossa voidakseen tappaa saksalaisia, nyt kun
sota oli päättynyt, hän joko ei tietänyt tai pidättyi
hienotunteisesti selittämästä tätä johtavaa periaatettaan.

»Mutta hän on oikeassa», sanoi Monsieur Profond odottamatta,
»ei ole muuta jäljellä kuin pitää itsensä kunnossa.»

Tämä sana, joka oli liian syvämielinen sunnuntai-iltapäiväksi,
olisi jäänyt vastausta vaille ilman nuoren Montin valppautta.

»Hyvä!» huusi hän. »Se on sodan suuri keksintö. Me kaikki
luulimme edistyvämme — nyt me tiedämmekin, että vain
muutumme.»

»Pahempaan päin», sanoi Monsieur Profond nerokkaasti.
»Erittäin hilpeätä, Prosper!» mumisi Annette.

»Tulkaa pelaamaan tennistä!» sanoi Jack Cardigan, »te olette
masennuksen tilassa. Kyllä me sen pian selvitämme. Pelaatteko
te, herra Mont?»

»Iskenhän minä palloon aina joskus.»

Tässä kohdassa Soames nousi, häiriytyneenä siinä syvässä,
tulevaisuutta rakentavassa vaistossaan, joka johti hänen
elämäänsä.

»Kun Fleur tulee —», kuuli hän Jack Cardiganin sanovan.

Ah, miksi Fleur ei tullut? Soames kulki läpi salin, eteishallin
ja porraskäytävän ajotielle saakka ja seisoi siellä kuuntelemassa,
eikö auto jo tulisi. Kaikki oli hiljaista ja sunnuntairauhaisaa,
kukkivat syreenit täyttivät ilman tuoksullaan. Taivaalla oli
valkeita pilviä, valkeita kuin vesilinnun siivet, joita
aurinko kultasi. Soamesin mieleen nousivat terävinä muistot
päivästä, jolloin Fleur syntyi ja hän itse oli odottanut sellaisessa
tuskassa, punniten lapsen elämää ja äidin elämää käsissään.
Hän oli silloin pelastanut Fleurin, pelastanut hänet oman
elämänsä kukkaseksi. Ja nyt! Aikoiko tyttö tuottaa hänelle
huolia — tuskaa — tuottaa huolia? Soames ei pitänyt asian
nykyisestä vaiheesta. Mustarastas keskeytti hänen mietteensä
iltalaulullaan — iso lintu tuolla akasiapuussa. Soames oli
viime vuosina oikein kiinnostunut lintuihinsa, hän kuljeskeli
Fleurin kanssa usein ympäri katselemassa niitä, tytön silmät
olivat terävät kuin neulat ja hän tiesi joka pesän. Soames näki
Fleurin koiran, metsästyskoiran, makaavan ajotiellä auringon
paisteessa ja kutsui sen luokseen. »Halloo, ukkoseni, odotatko
sinäkin?» Koira tuli hitaasti, heiluttaen vastahakoisesti häntäänsä,
ja Soames pani koneellisesti kätensä sen pään päälle.
Koira, lintu, syreenit — kaikki ne olivat hänelle osia Fleuristä,
ei enempää eikä vähempää. »Liiaksi kiintynyt häneen!» ajatteli
Soames. »Liiaksi kiintynyt.» Hän oli kuin mies, jolla ei ole
vakuutusta ja jonka laivat ovat merellä. Vailla vakuutusta
taas — niinkuin eräänä toisena aikana niin kauan sitten, kun
hän käveli mykkänä ja mustasukkaisena Lontoon erämaassa
kaivaten tuota naista — ensimmäistä vaimoaan — tuon pirullisen
pojan äitiä. Ah! Siinähän auto vihdoin oli! Se ajoi käytävälle,
siinä olivat tavarat, mutta ei mitään Fleuriä.

»Fleur neiti kävelee rantapolkua, sir.»

Kävelee kaikki nämä mailit? Soames tuijotti. Miehen
kasvoissa näkyi hymyn alkua. Mitä hän virnisteli? Ja hyvin
pian Soames kääntyi sanomaan: »Hyvä on, Sims!» ja meni
taloon. Hän nousi taulusaliinsa vielä kerran. Hän saattoi
täältä nähdä rannalle, ja hän seisoi vahtimassa unohtaen, että
kuluisi vähintäin tunti ennenkuin Fleurin hahmo voisi tulla
näkyviin. Kävelee! Ja tuon miehen virnistys! Se poika —!
Hän kääntyi äkkiä ikkunasta. Hän ei voinut vakoilla Fleuriä.
Jos Fleur tahtoi salata häneltä jotakin — oli hänen pakko, isä
ei voinut vakoilla häntä. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi, ja
katkeruus nousi sydämestä suuhun asti. Palloaan tavoittelevan
Jack Cardiganin katkonaiset huudot ja nuoren Montin nauru
kohosivat hiljaisuuteen ja kantautuivat sisään. Hän toivoi,
että he oikein juoksuttaisivat tuota Profondia. Ja
»La Vendimia»-taulun tyttö seisoi käsi lanteellaan, uneksivat
silmät katsoen hänen ohitseen. »Minä olen tehnyt sinun hyväksesi
kaiken voitavani», ajatteli hän, »aina siitä saakka kun et ollut
polveani korkeampi. Et kai aio — et kai aio — pahoittaa
mieltäni, mitä?»

Mutta Goya-jäljennös ei vastannut, kirkkaana väreissään,
jotka juuri alkoivat himmentyä. »Ei siinä ole todellista elämää»
ajatteli Soames. »Miksi ei Fleur tule?»




10. KOLMIKKO


Noiden kolmanteen, ettemme sanoisi neljänteen sukupolveen
kuuluvan neljän Forsyten kesken Wansdonin harjuseudulla oli
yhdeksäksi päiväksi pitkittynyt viikonloppu jännittänyt
sitkeyden risteileviä lankoja melkein katkeamispisteeseen
saakka. Koskaan ei Fleur ollut ollut niin »fine», Holly niin
valpas, Val niin täynnänsä tallisalaisuuksia, Jon niin vaitelias
ja levoton. Se maanviljelys, minkä hän tällä viikolla oppi, olisi
mahtunut kynäveitsen terälle. Jon, jonka luonne oli kauttaaltaan
vehkeilyjenvastainen ja jonka ihailu Fleuriä kohtaan
melkein sai hänet ajattelemaan, että kaikki syyt salata tuota
ihailua olivat paljasta »roskaa», joutui kuohuksiin ja kiusaantui,
mutta totteli saaden korvausta niinä harvoina hetkinä,
jolloin he olivat kahden. Torstaina, heidän seisoessaan salin
ikkunakomerossa päivällistä varten pukeutuneina Fleur sanoi:

»Jon, minä lähden kotiin sunnuntaina 3.40 Paddingtonista.
Jos sinä lähdet kotiin _lauantaina_, voisit tulla sunnuntaina
minua vastaan ja ehtiä tänne takaisin viimeisellä junalla.
Sinähän aioit käydä kotona joka tapauksessa, eikö niin?»

Jon nyökäytti päätään.

»Mitä tahansa, kunhan vain saan olla sinun kanssani», sanoi
hän. »Mutta miksi minun pitää olla olevinani —»

Fleur pani pikkusormensa hänen käteensä.

»Sinulla ei ole vaistoa, Jon, sinun pitää jättää asiat minun
haltuuni. Tuo juttu omaistemme välillä on vakava. Meidän
yksinkertaisesti täytyy olla salaperäisiä, jos tahdomme olla
yhdessä.» Ovi aukeni, ja hän lisäsi ääneen. »Sinä olet hölmö,
Jon.»

Jokin kapinoi Jonissa, hän ei voinut sietää näitä verukkeita,
kun kyseessä oli niin luonnollinen, niin valtava ja niin suloinen
tunne.

Perjantai-iltana yhdentoista aikaan Jon oli pakannut matkalaukkunsa
ja nojautui ikkunastaan puoleksi onnettomana, puoleksi
vaipuneena unelmiin Paddingtonin asemasta, kun hän
kuuli heikon äänen, ikäänkuin hänen ovelleen olisi koputettu
kynnenpäällä. Hän hyökkäsi pystyyn ja kuunteli. Taaskin
kuului tuo ääni. Se _oli_ kynnenpää. Hän avasi oven. Oi! Mikä
ihastuttava olento tuli sisään!

»Minä tahdoin näyttää sinulle naamiaispukuni», sanoi olento
ja asettui asentoon hänen vuoteensa jalkopäähän.

Jon veti syvään henkeään ja nojautui ovea vastaan. Tuolla
olennolla oli päähine valkeata musliinia, valkea röyhelö paljaan
kaulan ympärillä ja viininpunainen puku, joka hentojen
vyötäisten alapuolella levisi täyteen runsauteensa. Olento piti
toista kättään lanteilla ja toista kättään suorakulmaisesti
kohotettuna koskettaen päätään viuhkalla.

»Tämän pitäisi olla rypälekori», kuiskasi se, »mutta minulla
ei ole sellaista täällä. Tämä on Goya-pukuni. Ja tämä on
tytön asento taulussa. Pidätkö siitä?»

»Se on unelma.»

Olento otti tanssiaskeleita. »Koske siihen, niin näet.»

Jon polvistui ja tarttui kunnioittavasti hameen liepeeseen.

»Rypäleen väri», kuului kuiskaus, »rypäleitä kaikki —
La Vendimia — viininkorjuu.»

Jonin sormet tuskin koskettivat vyötäisiin kahden puolen.
Hän katsahti ylös ihailevin silmin.

»Oi, Jon», kuiskasi olento, kumartui, suuteli hänen otsaansa,
otti taas tanssiaskeleita, liukui pois ja katosi.

Jon jäi polvilleen, pää vaipuneena vuoteen laitaa vastaan.
Kuinka kauan hän viipyi siinä, sitä hän ei tietänyt. Koputtavan
kynnen pieni ääni, jalkojen kapse, hameitten kahina —
kuin unessa — jatkui hänessä vielä, ja hänen suljettujen silmäinsä
edessä tuo hahmo seisoi vielä ja hymyili ja kuiskasi, ja
ilmassa tuntui heikkoa narsissin tuoksua. Ja hänen otsallaan,
jota oli suudeltu, oli pieni viileä kohta kulmain välissä,
ikäänkuin kukan jälki. Rakkaus täytti hänen sielunsa, pojan
rakkaus tyttöön, tuo rakkaus, joka tietää niin vähän, toivoo niin
paljon, ei mistään hinnasta tahtoisi puhaltaa pois hienoimpia
höytyviä ja josta ajan pitkään täytyy tulla tuoksuva muisto
— polttava intohimo — untelo elämänkumppanuus — tai joskus
harvoin runsas ja suloinen viininkorjuu, rypäleissään
auringonlaskun värit.

Kyllin paljon on sanottu Jon Forsytesta tässä ja toisessa paikassa,
jotta kävisi selväksi, kuinka pitkä matka oli hänestä
hänen isoisänsä isoisään, ensimmäiseen Jolyoniin, joka asui
Dorsetissa meren rannalla. Jon oli herkkä kuin tyttö, herkempi
kuin yhdeksän kymmenestä nykyajan tytöstä, mielikuvitusrikas
kuin kuka tahansa hänen sisarpuolensa Junen
»siipirikko»-maalareista, kiintyvä niinkuin hänen isänsä ja
äitinsä pojan luonnostaan pitikin olla. Ja kuitenkin oli hänen
sisemmissä kudoksissaan vielä jotakin hänen perheensä vanhasta
perustajasta, salaista sielun sitkeyttä, tunteittensa näyttämisen
pelkoa, päätöstä olla hiiskumatta mitään, jos hänet
oli voitettu. Herkät, mielikuvitusrikkaat, helläsydämiset
pojat kärsivät kouluaikanaan, mutta Jon oli vaistomaisesti
pitänyt luontonsa salassa ja ollut vain kohtalaisen onneton. Vain
äitinsä seurassa oli hän tähän mennessä ollut täysin vilpitön ja
luonnollinen, ja kun hän sinä lauantaina tuli kotiin Robin Hilliin,
oli hänen sydämensä raskas, sillä Fleur oli sanonut, että
hän ei saisi olla vilpitön eikä luonnollinen äidilleen, jolta hän ei
ollut vielä koskaan salannut mitään, ei saisi edes kertoa, että
he olivat kohdanneet toisensa taas, jollei hän huomannut,
että äiti jo tiesi. Niin sietämättömältä tämä hänestä tuntui,
että hän oli hyvin vähällä sähköttää jonkin tekosyyn ja jäädä
Lontooseen. Ja ensimmäinen kysymys, minkä äiti teki hänelle, oli:

»Sinä siis olet tavannut siellä tuon pikku ystävämme konditoriasta,
Jon. Minkälainen hän on lähempää katsoen?»

Huojentuneena ja kovin punastuen Jon vastasi:

»Oi, kauhean hauska, äiti.»

Äidin käsivarsi pusersi häntä.

Jon ei ollut koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin
tuona hetkenä, joka näytti tekevän tyhjäksi Fleurin pelon ja
vapauttavan hänen sielunsa. Hän kääntyi katsomaan äitiään,
mutta jokin tämän hymyilevissä kasvoissa — jokin, jonka ehkä
vain hän kykeni näkemään — pysähdytti sanat, jotka olivat
pulppuamassa hänen sielustaan. Sopiko pelko hymyyn? jos
niin oli, oli pelkoa hänen kasvoillaan. Ja Jonin huulilta ryöppysi
aivan toisia sanoja, maanviljelyksestä, Hollysta ja harjumaisemista.
Hän puhui nopeasti ja odotti äidin palaavan
Fleuriin. Mutta äiti ei palannut. Eikä isäkään maininnut häntä,
vaikka tietysti hänenkin piti tietää. Mikä kieltäymys, mikä
todellisuuden surma olikaan tuo vaikeneminen Fleuristä —
kun Jon oli niin tulvillaan häntä, kun äiti oli niin tulvillaan
Jonia ja isä niin tulvillaan äitiä! Ja niin vietti kolmikko sen
lauantai-illan.

Päivällisen jälkeen äiti soitti, hän tuntui soittavan kaikki
Jonin mielikappaleet, ja poika istui kädet toisen polven ympärillä,
tukka pystyssä siitä paikasta, mistä hän oli tunkenut sormensa
sen läpi. Hän katseli soittavaan äitiinsä, mutta hän
näki Fleurin — Fleurin — kuutamoisessa hedelmätarhassa,
Fleurin aurinkoisella liitukaivoksella, Fleurin tuossa
naamiaispuvussa, Fleurin, joka liehui, kuiski ja kumartui suutelemaan
hänen otsaansa. Kerran kuunnellessaan hän unohti itsensä
ja vilkaisi isään, joka istui toisessa nojatuolissa. Miksi isä oli
tuon näköinen? Ilme hänen kasvoillaan oli niin surullinen ja
yllättävä. Se herätti Jonissa eräänlaisia tunnonvaivoja, niin
että hän nousi ja meni istumaan isän tuolin käsinojalle. Siitä
hän ei saattanut nähdä isän kasvoja, ja taaskin hän näki
Fleurin — äitinsä käsissä, jotka liukuivat koskettimilla
hentoina ja valkeina, hänen profiilissaan ja hänen tukassaan, joka
oli kuin puuteroitu, ja pitkän huoneen perällä olevassa
avoimessa ikkunassa, jonka takana toukokuun yö vaelsi.

Kun hän meni makuulle, tuli äiti hänen huoneeseensa. Äiti
seisoi ikkunan ääressä ja sanoi:

»Nuo kypressit, jotka isoisäsi istutti, ovat menestyneet
ihmeellisesti. Minusta ne aina ovat niin kauniit, kun kuu
laskee. Soisin, että olisit tuntenut isoisäsi, Jon.»

»Olitko naimisissa isän kanssa hänen elinaikanaan?» kysyi
Jon äkkiä.

»En, kultaseni, hän kuoli jo 92 — hyvin vanhana — kahdeksankymmenen
viiden, luullakseni.»

»Muistuttaako isä häntä?»

»Kyllä vähän, mutta isä on monisäikeisempi eikä aivan yhtä
luja.»

»Minä tiedän, olen nähnyt sen isoisän kuvasta. Kuka on
maalannut sen?»

»Eräs Junen 'siipirikko'. Mutta se on oikein hyvä.»

Jon pisti kätensä äidin käsivarren alle. »Kerro minulle
perheriidasta, äiti.»

Hän tunsi äidin käsivarren värisevän. »En, kultaseni, sen
saa isä joskus tehdä, jos hän katsoo sen tarpeelliseksi.»

»Sitten se _oli_ vakavaa», sanoi Jon, ja hänen henkeään
salpasi hieman.

»Oli.» Ja tuli hiljaisuus, jonka aikana kumpikaan ei tietänyt,
kumpi värisi enemmän, käsivarsi vai käsi sen alla.

»Muutamien ihmisten mielestä», sanoi Irene, »kuunsirppi
selällään tietää pahaa, minun silmissäni se on aina kaunis. Katso
noitten kypressien varjoja! Jon, isä sanoo, että me voimme
lähteä Italiaan kahdeksi kuukaudeksi, sinä ja minä. Tahtoisitko?»

Jon veti kätensä hänen käsivartensa alta hänen tunteensa
olivat niin kiihkeät ja sekavat. Italia äidin seurassa! Kaksi
viikkoa sitten se olisi ollut täydellisyys, nyt se tuntui
pettymykseltä. Hän vaistosi, että tällä äkillisellä
ehdotuksella oli jotakin tekemistä Fleurin kanssa. Hän sammalsi:

»Oi, kyllä, minä vain — minä en tiedä. Pitäisikö minun —
nyt kun olen juuri alkanut? Minä tahtoisin ajatella asiaa ensin.»

Äidin ääni vastasi viileänä ja ystävällisenä:

»Hyvä on, kultaseni, ajattele asiaa. Mutta mieluummin nyt
kuin sitten kun tosissasi olet aloittanut maanviljelyksen.
Italiaan sinun kanssasi —! Se olisi hauskaa!»

Jon pani käsivartensa hänen vartalolleen, joka vielä oli
hoikka ja kiinteä kuin tytön.

»Luuletko, että sinä voit jättää isän?» sanoi hän heikosti
tuntien itsensä hyvin halpamaiseksi.

»Isä ehdotti tätä, hänen mielestään sinun pitää nähdä
ainakin Italia ennenkuin päätät ryhtyä mihinkään.»

Halpamaisuuden tunne katosi Jonista, sillä hän tiesi — niin,
hän tiesi, että isä ja äiti eivät puhuneet sen vilpittömämmin
kuin hän itsekään. He tahtoivat erottaa hänet Fleuristä.
Hänen sydämensä kovettui. Ja äiti sanoi, ikäänkuin olisi
seurannut asiain menoa:

»Hyvää yötä, kultaseni. Nuku hyvin ja ajattele asiaa. Mutta
se olisi hauskaa!»

Hän syleili poikaa niin nopeasti, että tämä ei nähnyt hänen
kasvojaan. Jon jäi seisomaan, mielessä aivan sama tunne kuin
ennen tuhmana pikku poikana, jolloin hänen oli paha olla,
koska hän ei voinut rakastaa ja koska hän omissa silmissään
kuitenkin oli oikeassa.

Mutta Irene, seisottuaan hetken omassa huoneessaan, meni
pukeutumishuoneen kautta miehensä huoneeseen.

»No?»

»Hän ajattelee asiaa, Jolyon.»

Kostuttaen huuliaan, joilla näkyi pieni, vääntynyt hymy,
Jolyon sanoi hiljaa:

»Olisi parempi, että antaisit minun kertoa hänelle koko asian
ja päättää sen siihen. Jonilla on sentään gentlemannin vaistot.
Hänen täytyy vain ymmärtää —»

»Vain! Hän ei voi ymmärtää, se on mahdotonta.»

»Minä luulen, että minä olisin ymmärtänyt hänen ikäisenään.»

Irene tarttui hänen käteensä. »Sinä oletkin aina ollut
enemmän realisti kuin Jon, etkä koskaan niin viaton.»

»Se on totta», sanoi Jolyon. »Kummallista, eikö olekin?
Sinä ja minä kertoisimme tarinamme maailmalle ilman häpeän
hiventäkään, mutta oma poikamme nujertaa meidät.»

»Me emme ole koskaan välittäneet siitä, hyväksyykö maailma
meidät vai eikö.»

»Jon ei voisi olla hyväksymättä _meitä_!»

»Oi, kyllä, Jolyon. Hän on rakastunut, minä tunnen, että
hän on rakastunut. Ja hän sanoisi: »Äitini on ollut kerran
naimisissa _ilman rakkautta_! Kuinka hän saattoi! Se tulee hänestä
tuntumaan rikokselta! Ja niin se olikin!»

Jolyon tarttui hänen käteensä ja sanoi vääntyneesti hymyillen:

»Ah, miksi ihmeessä meidän pitää syntyä nuorina? Jos syntyisimme
vanhoina ja tulisimme nuoremmiksi vuosi vuodelta,
ymmärtäisimme, kuinka kaikki tapahtuu ja heittäisimme pois
kaiken kirotun suvaitsemattomuutemme. Mutta jos tiedät, että
poika on todella rakastunut, ei hän tule unohtamaan, ei vaikka
hän lähtisi Italiaan. Me olemme itsepintaista sukukuntaa, ja
hän vaistoaa, miksi hänet lähetetään. Mikään muu ei voi todella
parantaa häntä kuin se järkytys, että koko asia kerrotaan
hänelle.»

»Anna minun kuitenkin koettaa.»

Jolyon seisoi hetkisen puhumatta. Kahdesta pahasta — pelätyn
paljastuksen tuskasta ja siitä surusta, että menettäisi
vaimonsa kahdeksi kuukaudeksi — hän toivoi salaisesti edellistä,
mutta jos Irene halusi jälkimmäistä, täytyi hänen suostua. Loppujen
lopulta se olisi harjoittelua sitä lähtöä
varten, jolta ei enää ole paluuta. Ja hän sulki Irenen syliinsä,
suuteli hänen silmiään ja sanoi?

»Niinkuin tahdot, rakkaani.»




11. KAKSI


Tuo »pikku» mielenliikutus, rakkaus, kasvaa hämmästyttävästi,
kun sitä uhataan sammuttaa. Jon ehti Paddingtonin
asemalle puolen tuntia ennen aikaansa, mutta myöhästyi
mielestään runsaan viikon. Hän seisoi sovitun kirjamyymälän
kohdalla, keskellä sunnuntaimatkustajien tungosta, puettuna
tweedpukuunsa, joka uhoili hänen jyskyttävän sydämensä
lämpöä. Hän luki kaikkien esilläolevien romaanien nimet ja
osti vihdoin yhden, jotta myyjä ei katsoisi häneen epäluuloisesti.
Sen nimi oli »Karjapolun sydän!» ja sen täytyi merkitä
jotakin, vaikka siltä ei tuntunut. Hän osti myöskin »Naisten
kuvastimen» ja »Maanviljelijän». Joka minuutti oli pitkä kuin
tunti, ja täynnä kaameita mielikuvia. Kun yhdeksäntoista
minuuttia oli kulunut, näki hän Fleurin tulevan laukku kädessä,
kintereillään kantaja, joka toi muita tavaroita. Fleur
käveli nopeasti, oli täysin kylmä. Hän tervehti Jonia kuin
veljeä.

»Ensimmäinen luokka», sanoi hän kantajalle, »nurkkapaikat,
vastapäätä toisiaan.»

Jon ihaili hänen peloittavaa itsehillintäänsä.

»Emmekö voi saada vaununosastoa itsellemme?» kuiskasi hän.

»Ei kannata, tämä on paikallisjuna. Ehkä Maidenheadin
jälkeen. Näytä luonnolliselta, Jon.»

Jon väänsi kasvonsa juronnäköisiksi. He nousivat vaunuun
— saivat seurakseen kaksi muuta petoa! — voi taivas! Hämmentynyt
Jon antoi luonnottoman juomarahan kantajalle. Se
tyhmyri ei tosiaankaan olisi ansainnut mitään siitä, että oli
sijoittanut heidät tähän, ja päälle päätteeksi näytti siltä kuin
hän olisi tietänyt koko heidän asiansa.

Fleur piiloutui »Naisten kuvastimen» taakse. Jon seurasi
esimerkkiä ja piiloutui »Maanviljelijän» taakse. Juna lähti
liikkeelle. Fleur antoi »Naisten kuvastimen painua ja nojautui
eteenpäin.

»No?» sanoi hän.

»Minusta siitä on jo kaksi viikkoa.»

Fleur nyökäytti päätään, ja Jonin kasvot kirkastuivat heti.

»Näytä luonnolliselta», mutisi Fleur ja puhkesi pulppuilevaan
nauruun. Se loukkasi Jonia. Kuinka hän saattoi näyttää
luonnolliselta, kun Italia uhkasi? Hän oli aikonut ilmoittaa sen
Fleurille hellävaroen, mutta nyt se puhkesi esille heti.

»He tahtoivat, että minä lähden äidin kanssa Italiaan
kahdeksi kuukaudeksi.»

Fleur painoi luomensa alas, kalpeni vähän ja puri huuliaan.

»Oh!» sanoi hän. Siinä kaikki, mutta se oli paljon.

Tuo »Oh!» oli kuin miekkailijan käden nopea perääntyminen
uuden piston edellä. Se tuli.

»Sinun pitää lähteä!»

»Lähteä?» sanoi Jon tukahtuneella äänellä.

»Tietysti.»

»Mutta — kaksi kuukautta — se on kauheata.»

»Ei», sanoi Fleur, »kuusi viikkoa. Silloin olet unohtanut minut.
Me kohtaamme National Galleryssa päivää jälkeen paluusi.»

Jon nauroi.

»Mutta entä jos sinä olet unohtanut minut», mutisi hän junan
meteliin.

Fleur pudisti päätään.

»Joku toinen hölmö —», kuiskasi Jon.

Fleurin jalka kosketti hänen jalkaansa.

»Ei kukaan muu hölmö», sanoi hän nostaen »Naisten kuvastimen»
eteensä.

Juna pysähtyi, kaksi matkustajaa poistui, yksi tuli sisään.

»Minä kuolen», ajatteli Jon, »jollemme saa hetkeäkään olla
kahden.»

Juna jatkoi matkaansa, ja taas Fleur nojautui eteenpäin.

»Minä en aio hellittää», sanoi hän, »aiotko sinä?»

Jon ravisti päätään kiivaasti.

»En koskaan!» sanoi hän. »Kirjoitatko minulle?»

»En, mutta _sinä_ voit kirjoittaa — klubiini.»

Hänellä oli klubi, hän oli suurenmoinen!»

»Kysyitkö Hollylta?» kuiskasi hän.

»Kysyin, mutta en saanut mitään selville. En uskaltanut
kysyä kovin kiihkeästi.»

»Mitä se voi olla?» huudahti Jon.

»Kyllä minä sen otan selville.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes Fleur sanoi: »Nyt tulee
Maidenhead, pidä nyt varasi, Jon.»

Juna pysähtyi. Viimeinenkin matkustaja poistui. Fleur
veti verhon ikkunan eteen.

»Pian nyt!» huusi hän. »Pistä pääsi ulos! Näytä niin
epämiellyttävältä kuin suinkin osaat.»

Jon niisti nenäänsä ja rypisti otsaansa, koskaan elämässään
hän ei ollut rypistänyt otsaansa tuolla tavoin! Muuan vanha
rouvashenkilö peräytyi, eräs nuori yritti kääntää kädensijaa.
Se kääntyi, mutta ovi ei tahtonut aueta. Juna liikahti, ja nuori
nainen syöksyi toiseen vaunuun.

»Mikä onni!» huudahti Jon. »Se ei auennut.»

»Ei», sanoi Fleur. »Minä pidin kiinni siitä.»

Juna lähti liikkeelle, ja Jon vaipui polvilleen.

»Katso käytävään», kuiskasi Fleur, »ja — pian!»

Heidän huulensa kohtasivat. Ja vaikka suudelma kesti
vain ehkä kymmenisen sekuntia, ehti Jonin sielu jättää
ruumiin ja liitää niin kauas pois, että kun hän taas istui
vastapäätä tuota vakavaa olentoa, oli hän kalpea kuin kuolema.
Hän kuuli Fleurin huokaavan, ja tuo ääni tuntui
kallisarvoisimmalta mitä hän koskaan oli kuullut — se oli hienon
hieno ilmaus siitä, että hän merkitsi Fleurille jotakin.

»Kuusi viikkoa ei ole mikään pitkä aika», sanoi Fleur, »ja
sinä voit helposti päästä kuuteen viikkoon, jos pidät pääsi
selvänä etkä koskaan näytä ajattelevan minua.»

Jon huohotti.

»Sitä minä todella tahdon, Jon, että he uskoisivat sinuun,
etkö ymmärrä? Jos olemme ihan yhtä pahoja, kun palaat takaisin,
lakkaavat he naurettavasta vastustelustaan. Minä olen
vain pahoillani, ettei se ole Espanja, Madridissa on tuo Goyan
maalaama taulu, jossa on minun näköiseni tyttö, niin on isä
sanonut.»

Tämä oli Jonille kuin auringonsäde, joka tunkeutui sumun
läpi. »Minä muutan sen Espanjaksi», sanoi hän. »Äiti kyllä
suostuu, hän ei ole koskaan ollut siellä. Ja isä pitää Goyaa
suuressa arvossa.»

»Oi niin, hän on maalari, eikö totta?»

»Vesivärimaalari vain», sanoi Jon rehellisenä.

»Kun tulemme Readingiin, Jon, saat nousta junasta ensin
ja mennä odottamaan minua Cavershamin sululle. Minä lähetän
auton kotiin ja sitten kävelemme rantapolkua.»

Jon tarttui kiitollisena hänen käteensä ja he istuivat hiljaa,
tietämättä maailmasta paljoakaan, toinen silmä vilkuillen
käytävään. Mutta juna näytti nyt kiitävän kaksinkertaisella
vauhdilla, ja sen ääni melkein hukkui Jonin huokauksiin.

»Olemme pian perillä», sanoi Fleur, »rantapolku on kauhean
näkyvä paikka. Vielä yksi! Oi Jon, älä unhoita minua.»

Jonin vastaus oli suudelma. Ja hyvin pian olisi voitu nähdä
punastuva, hajamielisen näköinen nuori mies nousemassa junasta
ja rientämässä asemasiltaa pitkin etsien taskustaan pilettiä.
Kun Fleur vihdoin yhtyi häneen Cavershamin sulun toisella
puolen, oli Jon suurin ponnistuksin päässyt jonkinlaiseen
mielen tasapainoon. Jos heidän piti erota, ei hän ainakaan
tahtonut panna toimeen kohtausta! Välkkyvältä joelta tuleva
tuulenhenki käänsi pajunlehtien vaalean puolen auringonvaloon
ja seurasi noita kahta heikosti kahisten.

»Minä sanoin autonkuljettajallemme, että olen junasairas»,
sanoi Fleur. »Näytitkö oikein luonnolliselta, kun nousit
junasta?»

»Minä en tiedä. Mikä on luonnollista?»

»Sinulle on luonnollista näyttää vakavan onnelliselta. Kun
ensi kerran näin sinut, ajattelin, ettet ole vähääkään niinkuin
muut ihmiset.»

»Aivan samaa minä ajattelin, kun näin sinut. Minä tiesin
heti, etten koskaan rakastaisi ketään muuta.»

Fleur nauroi.

»Me olemme mielettömän nuoria. Ja rakkauden nuori unelma
on vanhanaikaista, Jon. Sitäpaitsi se on kauheata tuhlausta.
Ajattele kaikkea sitä hauskuutta, mikä meillä voisi
olla. Sinä et ole edes alkanut vielä, se on todella häpeällistä.
Entä minä sitten. Kuinkahan vain!»

Jon hämmentyi. Kuinka Fleur saattoi puhua sellaisia nyt
juuri kun heidän piti erota?

»Jos sinusta tuntuu tuollaiselta, en voi lähteä», sanoi hän.
»Minä sanon äidille, että minun pitää koettaa tehdä työtä.
Voihan aina puhua maailman nykyisestä tilanteesta!»

»Maailman nykyisestä tilanteesta?»

Jon pisti kädet syvälle taskuihinsa.

»Niin tietysti», sanoi hän, »ajattele kaikkia ihmisiä, jotka
näkevät nälkää!»

Fleur pudisti päätään. »Ei, ei, minä en koskaan, koskaan aio
tehdä itseäni onnettomaksi tyhjän tähden.»

»Tyhjän! Mutta tilannehan on kauhea, ja tietysti jokaisen
pitäisi auttaa.»

»Oi, niin, kyllä minä tiedän tuon kaiken. Mutta eihän ihmisiä
voi auttaa, Jon, he ovat toivottomia. Jos vedät heidät
ylös, he vain putoavat toiseen kuoppaan. Katso nyt heitä,
kuinka he vielä taistelevat ja vehkeilevät ja riitelevät, vaikka
heitä kuolee kasoittain kaiken aikaa. Idiootit!»

»Etkö sinä sääli heitä?»

»Oi, säälin — tietysti, mutta en minä aio silti ruveta
onnettomaksi, ei se kannata.»

Ja he olivat vaiti, hämmentyneitä tästä ensimmäisestä
pilkahduksesta, jonka näkivät toinen toistensa sieluista.

»Minun mielestäni ihmiset ovat petoja ja idiootteja», sanoi
Fleur itsepäisesti.

»Minusta he ovat säälittäviä raukkoja», sanoi Jon. Oli kuin
he olisivat riidelleet — ja vielä tänä viimeisenä ja kauheana
hetkenä, jolloin eroamispaikka jo näkyi viimeisestä aukosta
pajujen takaa.

»No, mene sitten auttamaan noita säälittäviä raukkoja,
äläkä ajattele minua.»

Jon pysähtyi. Hiki nousi hänen otsalleen ja hänen huulensa
värisivät. Fleurkin oli pysähtynyt ja katseli otsa rypyssä
joelle.

»Minun täytyy saada uskoa asioihin», sanoi Jon kuin tuskan
vallassa, »me olemme kaikki tarkoitetut nauttimaan elämästä.»

Fleur nauroi. »Niin, ja sitä sinä et saa, jollet pidä varaasi.
Mutta ehkä sinun käsityksesi nautinnosta onkin se, että teet
itsesi säälittäväksi. Sellaisia ihmisiä on paljon, tietysti.»

Fleur oli kalpea, hänen silmänsä olivat tummentuneet, hänen
huulensa ohentuneet. Oliko se Fleur, joka noin tuijotti
veteen? Jonilla oli jokin epätodellinen tunne ikäänkuin hän
eläisi jossakin kirjassa olevaa kohtausta, missä rakastajan on
valittava rakkaus tai velvollisuus. Mutta juuri silloin Fleur
katsoi häneen. Koskaan ei ole ollut mitään niin päihdyttävää
kuin tuo eloisa katse. Se vaikutti Joniin aivan kuin kahleitten
tempaisu koiraan — toi hänet valtijattarensa luo häntä heiluen
ja kieli pitkällä.

»Emme saa olla tyhmiä», sanoi Fleur, »aika on niin lyhyt.
Katso, Jon, nyt näet jo aivan, mistä pitää mennä joen poikki.
Tuosta käänteen takaa, mistä metsä alkaa.»

Jon näki päädyn, pari savupiippua, vähän seinää puitten
välistä — ja tunsi sydämensä masentuvan.

»Minä en saa enää viivytellä. Ei kannata mennä seuraavan
pensasaidan taakse, siinä on kaikki avointa. Mennään tähän
ja sanotaan hyvästi.»

He astuivat vierekkäin, käsikkäin, hiljaisina pensasaitaa
kohti, missä orapihlajat kukkivat punaisina ja valkoisina.

»Klubini on 'Talisman', Stratton Street, Piccadilly. Kirjeet
ovat siellä täydessä rauhassa, ja minä käyn melkein joka
viikko kaupungissa.»

Jon nyökäytti päätään. Hänen kasvonsa olivat äärimmäisen
jännittyneet, hänen silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin.

»Tänään on toukokuun kahdeskymmenes kolmas», sanoi
Fleur, »heinäkuun yhdeksäntenä kello kolme olen »Bacchus ja
Ariadne»-taulun edessä. Tuletko silloin?»

»Minä tulen.»

»Jos sinun on yhtä paha olla kuin minun, on kaikki hyvin.
Päästetään nuo ihmiset ohi.»

Mies ja nainen, jotka olivat lastensa kanssa sunnuntaikävelyllä,
kulkivat ohi peräkkäin.

Viimeinen heistä poistui pensasaidan portin läpi.

»Kotielämää!» sanoi Fleur ja painautui orapihlaja-aitaa
vastaan. Kukat heloittivat hänen päänsä päällä, ja muuan
punainen terttu hipoi hänen poskeaan. Jon pani kätensä
mustasukkaisesti eteen.

»Hyvästi, Jon.» Sekunnin verran he seisoivat pitäen kovasti
kiinni toistensa käsistä. Sitten heidän huulensa kohtasivat
kolmannan kerran, ja kun ne erosivat toisistaan, tempautui
Fleur irti ja pakeni pois pensasaidan portin kautta. Jon seisoi
siinä, mihin Fleur oli jättänyt hänet, otsa painettuna tuohon
punaiseen terttuun. Poissa! Ikuisuuden ajaksi kahta päivää
vailla seitsemäksi viikoksi! Ja tässä hän oli ja menetti
viimeisen vilauksen Fleuristä! Hän syöksyi portista. Fleur käveli
nopeasti retkeilevien lasten kintereillä. Hän käänsi päätään,
Jon näki hänen kätensä tekevän pienen viittovan liikkeen,
sitten hän paransi vauhtiaan, ja perässä tuleva perhe peitti
hänet näkyvistä.

Hullunkurinen laulu

    »Paddington-huuto — pahin huuto,
    Kolkko ja kaamea kurkusta pääsi»

tuli Jonin mieleen, ja hän riensi viipymättä takaisin Readingin
asemalle. Koko matkan Lontooseen ja takaisin Wansdoniin
hän istui »Karjapolun sydän» avoinna polvillaan, sepitellen
runoa, joka oli niin täynnä tunnetta, että siihen ei sopinut
loppusointuja.




12. OIKKU


Fleur riensi. Hän kaipasi nopeata liikettä, hän oli myöhästynyt
ja tarvitsi kaiken neuvokkuutensa tullessaan kotiin. Hän
kulki ohi saarten, aseman, hotellin ja aikoi astua lautalle, kun
hän näki pienen veneen ja siinä nuoren miehen, joka piteli
kiinni pensaista.

»Neiti Forsyte», sanoi tämä, »antakaa minun saattaa teidät
toiselle puolelle. Olen täällä sitä varten.»

Fleur katsoi häneen hämmästyksestä mykkänä.

»Kaikki on aivan hyvin, olen juonut teetä omaistenne kanssa.
Ja ajattelin säästää teitä varten viimeisen palan. Tämä oli
matkani varrella, aion juuri palata Pangbourneen. Nimeni on
Mont. Minä näin teidät taidesalongissa — muistatteko — ja
isänne kutsui minut katsomaan taulujansa.»

»Oi niin», sanoi Fleur, »niin — nenäliina.»

Tätä nuorta miestä hän sai kiittää Jonista, ja hän tarttui
ojennettuun käteen ja astui veneeseen. Fleur, joka vielä oli
kiihdyksissä ja vähän hengästynyt, istui vaiti, mutta niin ei
ollut nuori mies. Fleur ei ollut koskaan kuullut kenenkään
sanovan niin paljon niin lyhyessä ajassa. Hän mainitsi ikänsä,
kaksikymmentä neljä, painonsa, kymmenen stonea yksitoista,
asuntopaikkansa, joka ei ollut kaukana, kuvaili mielialansa
kivääritulessa ja miltä tuntui saada kaasua nenäänsä, arvosteli
Junoa, selosti oman käsityksensä tästä jumalattaresta, puhui
Goya-jäljennöksestä, sanoi ettei Fleur ollut kovin äärettömästi
sen näköinen, piirsi nopean kuvan Englannin tilanteesta,
puhui Monsieur Profondista vai mikä hänen nimensä nyt
oli — »kauhean hauskana miehenä», oli sitä mieltä, että Fleurin
isällä oli muutamia »mainioita» tauluja, mutta toisia vähän
»antiikkisia», toivoi saavansa soutaa toistekin hakemaan Fleuriä
joelle, hän kun oli täysin luotettava, kysyi Fleurin mielipidettä
Tshehovista, ilmaisi omansa, toivoi, että he joskus yhdessä
voisivat mennä katsomaan venäläistä balettia oli sitä mieltä,
että nimi Fleur Forsyte on suorastaan loistava, sadatteli
omaisiaan, jotka olivat antaneet hänelle nimen Michael vielä
Montin lisäksi, kuvaili isäänsä ja sanoi, että jos Fleur tahtoi
lukea hyvän kirjan, pitäisi hänen lukea Jobin kirja — hänen
isänsä oli melkein kuin Job siihen aikaan, jolloin Jobilla vielä
oli maata.

»Mutta eihän Jobilla ollut maata», mutisi Fleur, »hänellähän
oli vain lammaslaumoja ja hän vaelsi.»

»Ah, minä soisin, että minunkin isäukkoni vaeltaisi, ainakin
mielipiteissään. Eipä silti, että himoitsisin hänen maitaan.
Maat ovat kauhea risti tähän maailman aikaan, eikö teidänkin
mielestänne?»

»Meidän perheessämme ei sitä ole koskaan ollut», sanoi Fleur.
»Meillä on ollut kaikkea muuta. Minä luulen, että eräällä
isosedälläni kerran oli jokin hempeämielinen farmi Dorsetissa,
koska olemme sieltä lähtöisin, mutta se maksoi hänelle
enemmän kuin mitä se tuotti.»

»Myikö hän sen?»

»Ei, hän piti sen.»

»Minkätähden?»

»Koska kukaan ei tahtonut ostaa sitä.»

»Sitä parempi ukkelille.»

»Ei, se ei ollut hyvä hänelle. Isä sanoo, että se suretti häntä.
Hänen nimensä oli Swithin.»

»Mikä hassunkurinen nimi!»

»Tiedättekö, että me ajaudumme kauemmaksi eikä lähemmäksi?
Joki virtaa.»

»Mainiota!» huudahti Mont kastaen aivojaan epämääräisesti.
»On hauskaa kohdata tyttö, jolla on järkeä.»

»Mutta parempi on tavata nuori mies, joka ei ole järjiltään.»
Nuori Mont nosti kätensä repiäkseen tukkaansa.

»Pitäkää varanne!» huusi Fleur katsoen airoa. »Se lähtee!»
»Eikä lähde! Se on siksi paksu, että kestää pari tuiverrusta»,
sanoi Mont tarkoittaen tukkaansa.

»Tahdotteko _soutaa_?» sanoi Fleur ankarasti. »Minun pitää
päästä maihin.»

»Ah», sanoi Mont, »mutta kun te pääsette maihin, katsokaas,
niin en näe teitä enää tänään. _Fini_, niinkuin ranskalainen
tyttö sanoi, kun hyppäsi sänkyynsä iltarukouksen jälkeen.
Ettekö siunaa päivää, joka antoi teille ranskalaisen äidin ja
tuollaisen nimen?»

»Minä pidän nimestäni, mutta isä antoi sen. Äiti olisi tahtonut
nimekseni Marguerite.»

»Se on mieletöntä. Tahdotteko kutsua minua nimellä
M.M. ja sallia minun käyttää teistä nimeä F.F.? Se sopii
ajan henkeen.»

»Minä en salli mitään ennenkuin pääsen maihin.»

Mont pisti aironsa liian syvälle ja vastasi: »Kas mokomaa!»

»Olkaa hyvä ja soutakaa.»

»Ahkeruus on ilomme.» Ja hän souti useita vetoja katsellen
tyttöön katuvaisen kiihkeänä. »Ymmärrättehän», huudahti
hän, »että minä tietysti tulin katsomaan teitä enkä isänne tauluja.»

Fleur nousi.

»Jos nyt ette souda, hyppään veteen ja uin.»

»Ihanko totta? Sittenhän minä voin tulla perässä.»

»Herra Mont, minä myöhästyn ja olen väsyksissä, olkaa hyvä
ja viekää minut rantaan heti.»

Kun Fleur astui veneestä puutarhalaiturille, nousi nuorukainenkin,
tarttui molemmin käsin tukkaansa ja katsoi häneen.

Fleur hymyili...

»Älkää toki», huusi parantumaton Mont. »Minä tiedän, että
aioitte sanoa: 'Pois, kirottu tukka'.»

Fleur kiepsahti ympäri ja viittasi hänelle kädellään. »Hyvästi,
herra M.M.!» huusi hän ja katosi ruusupensaitten taakse.
Hän katsoi rannekelloaan ja talon ikkunoita. Talo tuntui
hänestä omituisen asumattomalta. Yli kuuden! Kyyhkyset olivat
juuri kokoontumassa yöpuulleen, ja aurinko loi viistoja
säteitään kyyhkyslakalle, lintujen valkeille höyhenille ja
kultasi taustassa olevan metsän latvat. Biljardipallojen ääntä
kuului pelihuoneesta — Jack Cardigan tietysti — ja eucalyptus
puu, tuo odottamaton etelämaalainen tässä vanhassa
englantilaisessa puutarhassa, kahisi hiljaa. Fleur tuli parvekkeelle
asti ja aikoi mennä sisään, mutta pysähtyi kuullessaan ääniä
vasemmalla puolellaan olevasta salista. Äiti! Monsieur Profond!
Väliseinän takaa, joka erotti parvekkeen teenurkkauksesta,
hän kuuli nämä sanat:

»En toki, Annette.»

Tiesikö isä, että tuo mies sanoi äitiä Annetteksi? Fleur, joka
aina oli isänsä puolella — niinkuin lapset aina ovat toisen tai
toisen puolella taloissa, missä vanhempain suhde on vähän
jännittynyt — seisoi epävarmana paikallaan. Hänen äitinsä
puhui matalalla, miellyttävällä, hieman metallisointisella äänellään
— hän erotti yhden sanan: »Demain». Ja Profondin vastauksen:
»All right.» Fleur rypisti kulmiaan. Hiljaisuudessa
kuului eräs pieni ääni. Sitten Profond sanoi: »Minä lähden
pikku kävelylle.»

Fleur hyppäsi ikkunan kautta aamiaishuoneeseen. Sieltä se
mies tuli salista, astui parvekkeen poikki, meni tielle, ja
biljardipallojen ääni, jota Fleur ei ollut kuullut kuunnellessaan
muita ääniä, alkoi taas. Fleur ravisti itseään, meni halliin ja
avasi salin oven. Äiti istui sohvalla ikkunain välissä, polvi
polven päällä, pää nojaamassa tyynyihin, huulet raollaan,
silmät puoliummessa. Hän oli tavattoman kaunis.

»Ah! Siinäkö sinä olet, Fleur! Isäsi alkaa hätäillä.»

»Missä hän on?»

»Taulusalissa. Mene sinne.»

»Mitä sinä aiot tehdä huomenna, äiti?»

»Huomenna? Minä lähden Lontooseen tätisi kanssa.»

»Minä ajattelinkin. Tahtoisitko ostaa minulle aivan
yksinkertaisen päivänvarjon?»

»Minkä värisen?»

»Vihreän. He kai lähtevät kaikki.»

»Niin, kaikki, sinä jäät lohduttamaan isääsi. Suutele minua
sitten.»

Fleur astui huoneen poikki, kumartui, sai suudelman otsalleen ja
totesi ohimennessään ihmisolennon jäljet sohvan toisen
nurkkauksen tyynyissä. Hän juoksi yläkertaan.

Fleur ei suinkaan ollut vanhanaikainen tytär, joka vaatii
vanhempiensa elämältä samaa säännöllisyyttä, mitä häneltä
itseltään odotetaan. Hän vaati saada määrätä oman elämänsä
säännöt, ei toisten. Sitäpaitsi hänessä jo toimi erehtymätön
vaisto tajuamaan, mikä oli eduksi hänen omalle asialleen. Jos
kodin ilmakehä oli häiriintynyt, oli sillä rakkaudella, jonka
Jon oli hänessä herättänyt, paremmat mahdollisuudet. Kuitenkin
hän oli loukkaantunut, niinkuin kukka kirpeässä tuulessa. Jos
tuo mies oli todellakin suudellut hänen äitiään, oli se
— vakavaa, ja isän pitäisi tietää se. »Demain», »All right.» Ja
äiti lähdössä kaupunkiin! Fleur kääntyi makuuhuoneeseensa
ja kurkotti ikkunastaan ulos viilentääkseen kasvojaan, jotka
äkkiä olivat käyneet hyvin kuumiksi. Jon kai oli asemalla
nyt! Mitähän isä tiesi Jonista? Luultavasti kaiken — melkein
kaiken!

Fleur muutti pukua, jotta näyttäisi siltä, että hän oli ollut
kotona jo jonkin aikaa, ja juoksi taulusaliin,

Soames seisoi vielä jurona Alfred Stevensinsä edessä sen
taulun, josta hän piti eniten. Hän ei kääntynyt kuullessaan
oven käyvän, mutta Fleur tiesi, että hän oli kuullut ja tiesi
hänen olevan pahoillaan. Hän hiipi pehmeästi isänsä taakse,
kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kurkotti kasvojaan isän
olan yli kunnes hänen poskensa oli isän poskessa kiinni. Tämä
lähestymistapa ei ollut koskaan pettänyt, mutta nyt se petti,
ja Fleur aavisti pahinta.

»No», sanoi isä kivettyneesti, »sinä tulit.»

»Siinäkö kaikki», kuiskasi Fleur, »häijyn isän taholta?» Ja
hän hankasi poskeaan isän poskea vastaan.

Soames pudisti päätään mikäli se oli mahdollista.

»Miksi kidutat minua tuolla tavoin, kohtelet kuinka vain?»

»Kultaseni, se on hyvin viatonta.»

»Viatonta! Ikäänkuin sinä tietäisit, mikä on viatonta ja mikä ei.»

Fleurin käsivarret vaipuivat.

»Entä jos sitten sanoisit sen minulle, rakas, ja olisit aivan
rehellinen.»

Ja hän meni istumaan ikkunalaudalle.

Isä oli kääntynyt tauluistaan ja tuijotti jalkoihinsa. Hän
näytti hyvin harmaalta. »Hänellä on sievät pienet jalat», ajatteli
Fleur kohdatessaan hänen katseensa, joka paikalla kääntyi hänestä pois.

»Sinä olet minun ainoa iloni», sanoi Soames äkkiä, »ja sinä
käyttäydyt tuolla tavoin.»

Fleurin sydän alkoi jyskyttää.

»Millä tavoin, kultaseni?»

Taaskin Soames loi häneen katseen, jota olisi voinut sanoa
salaiseksi, jollei siinä olisi ilmennyt niin paljon hellyyttä.

»Sinä tiedät mitä sanoin sinulle», vastasi Soames. »Minä en
tahdo olla missään tekemisissä tuon perheen haaran kanssa.»

»Niin kyllä, tipuseni, mutta minä en ymmärrä miksi minä
en saisi olla.»

Soames pyörähti kantapäillään.

»Minä en aio ruveta selittämään syitä», sanoi hän. »Sinun
pitäisi luottaa minuun, Fleur!»

Tapa, millä hän lausui nämä sanat, tehosi Fleuriin, mutta
hän ajatteli Jonia ja oli vaiti koputtaen jalallaan laudoitusta.
Hän oli itsetiedottomasti asettunut muodikkaaseen asentoon,
toinen jalka kiedottuna toiseen, leuka taivutetun ranteen varassa,
toinen käsivarsi ojennettuna rinnan yli ja sen käsi tukemassa toista
kyynärpäätä. Hänessä ei ollut ainoatakaan taivuttamatonta viivaa,
ja kuitenkin — kaiken uhalla — hänessä oli suloa.

»Sinä tiesit toivomukseni», jatkoi Soames, »ja kuitenkin viivyit
siellä neljä päivää yli aikasi. Ja minä arvaan, että tuo
poika tuli kanssasi tänään.»

Fleur ei siirtänyt katsettaan hänestä.

»Minä en kysy mitään», sanoi Soames, »minä en tiedustele
mitään sinua itseäsi koskevaa.»

Fleur nousi äkkiä ja nojautui ikkunasta leuka kätten varassa.
Aurinko oli laskenut puitten taakse, kyyhkyset istuivat
liikkumattomina lakkansa reunalla, kuului biljardipallojen
ääntä, ja heikko valo heijastui alhaalta, missä Jack Cardigan
oli sytyttänyt sähkön.

»Tekeekö se sinut onnellisemmaksi», sanoi hän äkkiä, »jos
lupaan olla tapaamatta häntä — sanokaamme — kuuteen viikkoon?»
Hän ei ollut valmistunut kuulemaan eräänlaista värinää
isän soinnuttomassa äänessä.

»Kuuteen viikkoon? Kuuteen vuoteen — kuuteenkymmeneen vuoteen
mieluimmin. Älä petä itseäsi, Fleur, älä petä itseäsi!»

Fleur hätääntyi.

»Isä, mitä se on?»

Soames tuli siksi lähelle häntä, että Fleur näki hänen kasvonsa.

»Älä sanokaan minulle», sanoi hän, »että olet kyllin hupsu
hellimään tässä jotakin muuta tunnetta kuin oikkua. Se olisi
liikaa.» Ja hän nauroi.

Fleur, joka ei koskaan ollut kuullut hänen nauravan tuolla
tavoin, ajatteli: »Se on siis syvällä! Oi, mitä se on?» Ja hän
pisti kätensä isän käsivarren alle ja sanoi keveästi:

»Ei tietenkään, oikku vain. Mutta minä pidän oikustani
enkä pidä sinun oikuistasi, rakas.»

»Minun!» sanoi Soames katkerasti ja kääntyi pois.

Valaistus ulkona oli muuttunut kylmäksi ja loi kalkkimaista
vaaleutta joelle. Puista oli kaikki väri-ilo hävinnyt. Fleur
tunsi äkkiä isoavansa Jonin kasvoja, hänen käsiään, hänen
huultensa kosketusta omillaan. Ja painaen käsivarsiaan
tiukasti rinnalleen hän nauroi pakotetun pienen naurun.

»O la la! Mikä pikku hälinä, sanoisi Prosper Profond. Isä,
minä en pidä siitä miehestä.»

Fleur näki isän pysähtyvän ja ottavan jotakin takkinsa taskusta.

»Etkö? Miksi et?»

»Muuten vain», vastasi Fleur. »Oikku.»

»Ei», sanoi Soames. »Ei se ole oikku!» Ja hän repi sen mikä
hänellä oli käsissään. »Sinä olet oikeassa. _Minä_ en myöskään
pidä hänestä!»

»Katso nyt», sanoi Fleur hiljaa. »Siinä hän menee! Minä
vihaan hänen kenkiään, niistä ei lähde mitään ääntä.»

Siellä Prosper Profond liikuskeli hämärtyvässä illassa, kädet
sivutaskuissaan, vihellellen hiljaa partaansa ja katsellen
taivaalle ikäänkuin olisi sanonut: »Minä en välitä suuriakaan
tuosta pikku kuusta.»

Fleur vetäytyi pois. »Eikö hän ole kuin suuri kissa?» kuiskasi
hän, ja biljardipallojen terävä kopse kuului pelihuoneesta
ikäänkuin Jack Cardigan olisi lyönyt pöytään kissan, kuun,
oikun ja murhenäytelmän.

Monsieur Profond jatkoi vaelteluaan ärsyttävän pienen hyräilyn
tahdissa. Mikä se oli? Oi niin, »Rigolettosta»: »Donna è mobile».
Sitä juuri hän ajattelikin! Fleur pusersi isänsä käsivartta.

»Hän saalistaa!» mutisi Fleur, kun mies katosi nurkkauksen
taakse. Oli jo päästy ohi tuon kuvitelmattoman hetken, joka
erottaa päivän illasta, ja ilta oli hiljainen, viipyvä ja lämmin;
orapihlajan ja syreenin tuoksu täytti jokivarren ilman. Mustarastas
alkoi äkkiä laulaa. Jon oli nyt Lontoossa, ehkä Puistossa,
kulki Serpentinen poikki ja ajatteli häntä! Viereltä
kuuluva pieni ääni sai Fleurin kääntämään katseensa. Isä
taaskin repi paperia. Fleur näki, että revitty paperi oli
pankkiosoitus.

»Minä en myy hänelle Gauguiniäni», sanoi Soames. »Minä en
tiedä, mitä tätisi ja Imogen näkevät hänessä.»

»Tai äiti.»

»Sinun äitisi!» sanoi Soames.

»Isä parka», ajatteli Fleur. »Hän ei koskaan näytä onnelliselta
— ei todella onnelliselta. Minä en tahtoisi tehdä häntä
vielä onnettomammaksi, mutta tietysti minun täytyy, kun
Jon tulee takaisin. Oi, tämä riittää täksi illaksi.»

»Minä menen pukeutumaan», sanoi hän.

Huoneessaan hän sai päähänpiston pukeutua »oikku»-pukuunsa.
Se oli kultakangasta ja siihen kuului pienet, nilkoista
tiukat housut samasta kankaasta, pienet kultakengät, olkapäille
heitetty paashinviitta ja kultasiipinen Merkuriuksen kypärä.
Ja pitkin pukua oli pieniä kultakelloja, varsinkin kypärässä,
niin että ne helisivät, jos hän pudisti päätänsä. Pukeuduttuaan
valmiiksi hän oli melkein kipeä, kun Jon ei voinut
nähdä häntä, ja hänestä oli niinikään vahinko, ettei tuo
ilakoiva nuori mies Michael Mont saanut vilkaista häneen. Mutta
päivälliskello oli soinut, ja hän meni alas.

Salissa hänellä oli hälymenestys. Winifredin mielestä puku
oli »erittäin hupainen.» Imogen oli haltioissaan. Jack Cardiganin
mielestä se oli »mainio», »suurenmoinen» ja »loistava».
Monsieur Profond hymyili silmillään ja sanoi: »Sepäs on sievä
pikku puku.» Äiti, joka oli hyvin kaunis mustissaan, istui
katsellen häntä eikä sanonut mitään. Isän tehtäväksi jäi edustaa
tervettä järkeä. »Miksi olet pukeutunut tuollaiseksi? Ethän
sinä mene tanssiaisiin.»

Fleur pyörähti ympäri, ja kellot kilisivät.

»Oikku vain!»

Soames tuijotti häneen, kääntyi poispäin ja tarjosi käsivartensa
Winifredille. Jack Cardigan vei Fleurin äidin. Prosper
Profond otti Imogenin. Fleur astui ruokasaliin yksin, kellojen
helistessä...

»Pikku» kuu oli pian laskenut, ja toukokuun yö saapunut
pehmeänä ja lämpimänä kietoen rypäleenkukkaväriinsä miesten
ja naisten biljoonat oikut, juonet, intohimot, kaipuut ja
surut. Onnellinen oli Jack Cardigan, joka kuorsasi Imogenin
valkeaan olkapäähän, kunnossa kuin kirppu, tai Timothy
»mausoleumissaan», liian vanhana muuhun kuin pikkuvauvan uneen
sillä niin monet makasivat valveillaan tai uneksivat, maailman
arpapelin ärsyttäminä.

Kaste lankesi ja kukat sulkeutuivat, lehmät rantaniityillä
hamuilivat kielellään ruohoa, jota eivät voineet nähdä, ja
harjuseutujen lampaat makasivat hiljaisina kuin kivet. Fasaanit
Pangbournen metsien korkeissa puissa, kiurut ruohoisissa
pesissään Wansdonin hiekkakuopan yläreunalla, pääskyset
Robin Hillin räystäskouruissa ja Mayfairin varpuset, kaikki
nukkuivat näkemättä unia, tyvenen ilman rauhoittamina. Mayfly-varsa,
joka ei vielä ollut oikein tottunut uuteen asuntoonsa,
kaaputti olkiaan hieman, ja yön harvat lentäjät, lepakot,
koiperhoset, pöllöt vilistivät lämpimässä pimeydessä, mutta yön
rauha oli vallannut kaiken päivänaikaisen luonnon sydämen,
värittömänä ja hiljaisena. Miehet ja naiset vain jotka
ratsastivat tuskan tai rakkauden keppihevosilla, polttivat unen
tai ajatuksen suitsevia vahakynttilöitä pitkälle yksinäisiin
tunteihin.

Fleur, joka nojautui ikkunastaan ulos, kuuli hallin kellon
kumean kahdentoista lyönnin, kalan heikon loiskahduksen,
haavan lehtien äkillisen värinän joelta nousevassa tuulessa,
yöjunan etäisen kohinan ja aika ajoin noita ääniä, joille kukaan
ei voi antaa nimeä pimeydessä, pehmeitä epämääräisiä ääniä,
jotka kuvastavat luetteloimattomia mielenliikkeitä ihmisien ja
eläinten, lintujen ja koneitten maailmassa tai kenties
edesmenneitten Forsytein, Dartien ja Cardiganien, jotka suorittavat
yökävelyjään maailmassa, joka aikoinaan on sopinut heidän
ruumistuneille hengilleen. Mutta Fleur ei huomannut näitä
ääniä, hänen henkensä, joka ei suinkaan ollut ruumiista vapaa,
lensi nopein siivin rautatievaunusta kukkivan pensasaidan
juureen, tavoitellen Jonia, pitäen sitkeästi kiinni hänen
kielletystä kuvastaan ja hänen äänestään, jota ei ollut lupa
kuunnella. Ja hän veti sieraimiinsa jokirannan yön tuoksuja, jotka
veivät hänet takaisin siihen hetkeen, jolloin Jonin käsi tuli
orapihlajan kukkain ja hänen poskensa väliin. Kauan hän nojasi
ikkunasta ulos fantasiapuvussaan, innokkaana polttamaan
siipensä elämän kynttilään, koiperhosten hipaistessa hänen
poskiaan pyhiinvaelluksellaan pukeutumispöydän lamppua kohti,
ne kun eivät tietäneet, että Forsytein talossa ei ole avointa
liekkiä. Mutta vihdoin Fleurkin tunsi olevansa väsynyt, unohti
tiukunsa ja vetäytyi nopeasti nukkumaan.

Soames, jota liioin ei unettanut, kuuli Annetten huoneen
vieressä olevan makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta tiukujen
pientä, heikkoa ääntä, ikäänkuin sitä olisi satanut tähdistä tai
kuin kastepisaroita olisi pudonnut kukkasesta, jos sellaista
ääntä voisi kuulla.

»Oikku!» ajatteli hän. »Minä en osaa sanoa. Hän on itsepäinen.
Mitä minun pitää tehdä? Fleur!»

Ja hän mietti kauan, »pikku» yön pimeydessä.






TOINEN OSA




1. ÄITI JA POIKA


Olisi tuskin asianmukaista sanoa, että Jon Forsyte vastahakoisesti
seurasi äitiänsä Espanjaan. Hän lähti sinne niinkuin
hyvänluontoinen koira lähtee kävelylle emäntänsä kanssa
jättäen herkullisen lampaanluun kotinurmikolle. Hän matkusti
ikäänkuin katsoen taakseen koko ajan. Forsytet, joilta
viedään lampaanluu, ovat tavallisesti nyrpeitä. Mutta Jonin
luonteessa oli hyvin vähän nyrpeyttä. Hän jumaloi äitiään,
ja tämä oli hänen ensimmäinen matkansa. Italiasta oli tullut
Espanja vain tämän hänen sanansa kautta: »Minä matkustaisin
mieluummin Espanjaan, äiti, sinä olet ollut Italiassa niin
monta kertaa, ja minusta olisi hauskempi, että molemmat
saisimme nähdä uutta.»

Poika oli ovela samalla kuin naiivi. Hän ei koskaan unohtanut,
että hän aikoi lyhentää suunnitellut kaksi kuukautta
kuudeksi viikoksi eikä senvuoksi saanut pienimmälläkään tavalla
osoittaa, että toivoi juuri tätä. Katsoen siihen, että hänellä
oli niin houkutteleva lampaanluu ja niin luja päätös mielessä,
hän oli laatuunkäypä matkatoveri, välinpitämätön siitä,
mihin tai milloin saavuttiin, kokonaan ruokakysymysten
yläpuolella ja valmis antamaan suuren arvon maalle, joka enitenkin
matkustaneille englantilaisille on vieras. Fleur oli ollut
syvällisen viisas kieltäytyessään kirjoittamasta Jonille, sillä
nyt tämä tuli jokaiseen uuteen paikkaan kokonaan ilman toiveita
tai kuumetta ja saattoi viipymättä keskittää huomionsa
aaseihin ja kirkonkelloihin, pappeihin, patioihin, kerjäläisiin,
lapsiin, kiekuviin kukkoihin, sombreroihin, kaktusaitoihin,
vanhoihin valkeihin kyliin korkeilla kukkuloillaan, vuohiin,
öljypuihin, vihertäviin tasankoihin, pienissä häkeissä laulaviin
lintuihin, vesikauppiaisiin, auringonlaskuihin, melooneihin,
muuleihin, suuriin kirkkoihin, tauluihin ja tenhoavan maan
aaltoileviin harmaanruskeihin ylänköihin.

Oli jo kuuma, ja he saivat nauttia siitä, että muita englantilaisia
ei ollut liikkeellä. Jon, jolla, mikäli tiedettiin, ei ollut
suonissaan pisaraakaan muuta kuin englantilaista verta, oli
usein synnynnäisen onneton omien maanmiestensä läsnäolosta.
Hän tunsi, että heissä ei ollut mitään järjettömyyttä ja että he
suhtautuivat asioihin käytännöllisemmin kuin hän itse. Hän
uskoi äidilleen, että hän mahtoi olla epäsosiaalinen hölmö —
oli niin ihanaa olla poissa jokaisen luota, joka puhui asioista
niinkuin ihmiset yleensä puhuvat. Tähän Irene vastasi vain:

»Niin, Jon, minä tiedän.»

Tässä eristyksessä Jonilla oli verrattomia tilaisuuksia panna
arvoa sille, mitä harvat pojat voivat tajuta, äidin rakkauden
eheydelle. Tietoisuus, että hän salasi äidiltä jotakin, teki hänet
ylen herkäksi, ja tämä eteläinen kansa sai hänet vain entistä
enemmän ihailemaan äidin kauneutta, jota hän oli kuullut
sanottavan espanjalaiseksi, mutta jonka hän nyt havaitsikin
joksikin aivan muuksi. Äidin kauneus ei ollut englantilaista,
ranskalaista, espanjalaista eikä italialaista — se oli erikoista!
Hän antoi myöskin enemmän kuin koskaan ennen arvoa äidin
hienovaistoisuudelle. Hän esimerkiksi ei osannut sanoa, oliko
äiti huomannut, kuinka hän oli vajonnut katsomaan tuota
Goyan taulua »La vendimia», ja tiesikö äiti, että hän oli
pujahtanut museoon takaisin lounaan jälkeen ja taas seuraavana
aamuna seisoen taulun edessä runsaan puolituntisen toisella ja
kolmannellakin kerralla. Tuo tyttö ei tietenkään ollut Fleur,
mutta oli siksi paljon hänen näköisensä, että Jonin sydäntä
pakotti tuolla rakastajille niin mieluisalla tavalla ja hän muisti
Fleurin seisomassa hänen vuoteensa jalkopäässä käsi kohotettuna
pään yli. Postikorttijäljennös taulusta taskussaan Jon
sai pahan tavan vetää sen aika ajoin esiin ja katsella sitä,
minkälaiset tavat ennemmin tai myöhemmin antavat itsensä
ilmi rakkauden, pelon tai mustasukkaisuuden teroittamille
silmille. Ja äidin silmiä teroittivat nuo kaikki kolme.
Granadassa Jon joutui kiinni itse teosta istuessaan auringon
kuumentamalla kivipenkillä muurin ympäröimässä pikku puutarhassa
Alhambra-kukkulalla, mistä hänen olisi pitänyt katsella näköalaa.
Hän luuli äidin tarkastavan leukoijaruukkuja oksittujen
akasiapensasten välissä, kunnes kuuli hänen äänensä:

»Pidätkö tuosta Goyasta eniten, Jon?»

Jon hillitsi liian myöhään liikkeen, jollaisen hän olisi
saattanut tehdä koulussa kätkeäkseen jonkin luvattoman
paperin, ja vastasi: »Pidän».

»Se on kyllä hyvin viehättävä, mutta minä luulen pitäväni
vielä enemmän »Quitasolista». Isäsi hullaantuisi Goyaan, minä
en usko, että hän näki Goyan maalauksia Espanjassa 1892.»

Vuonna 1892 — yhdeksän vuotta ennen hänen syntymäänsä!
Minkälainen oli ollut isän ja äidin varhaisempi elämä? Jos
heillä oli oikeus ottaa osaa hänen tulevaisuuteensa, oli hänellä
varmaan oikeus ottaa osaa heidän menneisyyteensä. Hän katsoi
äitiin. Mutta jokin tämän kasvoissa — vaikean elämän ilme,
mielenliikutusten, kokemuksen ja kärsimysten mystillinen
leima — näytti laskemattomassa syvyydessään, kalliisti ostetussa
pyhyydessään tekevän uteliaisuuden nenäkkyydeksi.
Äidillä oli täytynyt olla ihmeellisen mielenkiintoinen elämä,
hän oli niin kaunis ja niin — niin — mutta hän ei osannut antaa
muotoa käsitykselleen äidistä. Jon nousi ja seisoi katsellen
alas kaupunkiin, laaksoon, jossa laihot olivat vihreät, ja
ympäröiviin vuoriin, jotka hohtivat laskevan auringon valossa.
Äidin elämä oli kuin tuon vanhan maurilaiskaupungin
menneisyys, täyteläinen, syvä, etäinen — hänen oma elämänsä
toistaiseksi kuin vastasyntynyt, toivottoman tietämätön ja viaton!
Sanottiin, että noilla läntisillä vuorilla, jotka jyrkkinä
nousivat sinivihreästä tasangosta kuin merestä, oli asunut
foiniikkialaisia — tummaa, vierasta, salaperäistä rotua, muusta
maasta erillään! Äidin elämä oli yhtä tuntematon, yhtä salainen
hänelle kuin tuo foiniikkialainen menneisyys kaupungille
tuolla, kaupungille, jonka kukot kiekuivat ja lapset leikkivät
ja melusivat niin iloisesti aamusta iltaan. Hän oli pahoillaan
siitä, että äiti tiesi hänestä kaiken eikä hän tietänyt äidistä
mitään, paitsi että tämä rakasti isää ja häntä itseään ja oli kaunis.
Hänen nuori tietämättömyytensä — hänellä ei ollut edes sitä
etua, että olisi ollut mukana sodassa niinkuin melkein kaikki
muut — teki hänet pieneksi omissa silmissään.

Sinä iltana hän katseli makuuhuoneensa parvekkeelta kattoja,
jotka olivat kuin upotetut meripihkaan, norsunluuhun ja
kultaan, ja makasi vielä kauan perästäpäin valveilla,
kuunnellen yövartijan huutoa, kun kello löi täydet tunnit,
ja muodostellen mielessään seuraavat säkeet:

    »Ääni kaikuu valkeain tähtein alla
    yössä vanhan maurilaiskaupungin.
    Mikä on tuo viipyvän tuskan huuto?
    Vahtiko kertoo taruaan päättymätöntä?
    Kulkijanko laulelot kuulle soi?
    Ei, sydän ankea, lemmen vanki, itkee,
    »Kuinka kauan?» orpona vaikeroi.

Sana »ankea» tuntui hänestä kylmältä ja tyydyttämättömältä,
mutta »lohduton» oli liian lopullinen, eikä hänen mieleensä
tullut muuta sopivaa kolmitavuista sanaa, joka olisi
sallinut hänen säilyttää »lemmenvankinsa.» Kello oli yli kahden,
kun hän oli saanut runonsa valmiiksi, ja yli kolmen, kun
hän meni nukkumaan lausuttuaan sen itselleen ainakin kaksikymmentä
neljä kertaa. Seuraavana päivänä hän kirjoitti
runon paperille ja pisti sen erääseen noita Fleurille meneviä
kirjeitä, jotka hän aina lopetti, ennenkuin meni aamiaiselle,
jotta mieli pysyisi vapaana ja seurallisena.

Puolenpäivän aikaan istuessaan hotellin tiiliterassilla hän
äkkiä tunsi kumeata kipua takaraivossaan, kummallista kirvelyä
silmissään ja pahoinvointia. Aurinko oli hyväillyt häntä
liian kiihkeästi. Seuraavat kolme päivää vietettiin puolihämärässä,
kipeän tympeässä välinpitämättömyydessä kaikesta
muusta paitsi siitä, että otsalla oli jääpussi ja että äiti hymyili.
Äiti ei väistynyt hänen huoneestaan, ei hetkeksikään hellittänyt
äänettömästä valppaudestaan, joka Jonista tuntui enkelimäiseltä.
Mutta oli hetkiä, jolloin hän sääli itseään kovasti
ja toivoi hirmuisesti, että Fleur voisi nähdä hänet. Useita
kertoja hän mielikuvituksessaan jätti kipeät hyvästit Fleurille ja
koko maailmalle, kyynelten valuessa hänen silmistään. Hän
myöskin valmisteli mielessään niitä terveisiä, jotka hän lähettäisi
Fleurille äitinsä mukana — äiti raukan, joka kuolinpäiväänsä saakka
saisi katua sitä, että koskaan oli yrittänyt erottaa heitä
toisistaan! Hän ei kuitenkaan ollut hidas huomaamaan, että hänellä
nyt oli hyvä syy päästä kotiin.

Puoli seitsemän tienoissa joka ilta kuului »gasgacha» — kokonainen
ryöppy kellopelejä, joka nousi alhaalta kaupungista
ja häipyi lyönti lyönniltä. Kuunneltuaan niitä neljäntenä
päivänä hän sanoi äkkiä:

»Minä tahtoisin olla Englannissa taas, äiti, aurinko on liian
kuuma.»

»Hyvä on, rakkaani. Niin pian kun vain kykenet matkustamaan.»
Ja heti paikalla Jon tunsi olevansa terveempi — ja
viheliäisempi.

He olivat olleet viisi viikkoa poissa, kun he lähtivät
paluumatkalle. Jonin pää oli yhtä selvä kuin ennenkin, mutta
hänen oli pakko käyttää hattua, jonka äiti oli sisustanut
moninkertaisella oranssinvärisellä ja sinipunervalla silkillä,
ja sittenkin hän mieluummin käveli varjossa. Kun pitkä
salaperäisyyden kamppailu heidän välillään nyt läheni loppuaan, pohti
Jon yhä enemmän, mahtoikohan äiti nähdä hänen kiihkeätä
intoaan päästä takaisin siihen, mistä äiti oli vienyt hänet pois.
Koska espanjalainen Sallimus tuomitsi heidät viettämään päivän
Madridissa junain välillä, oli vain luonnollista mennä taas
Pradoon. Jon oli tällä kertaa harkitun välinpitämätön Goya-tytön
edessä. Nyt kun hän oli pääsemässä takaisin Fleurin
luo, riittäisi vähempikin katseleminen. Äiti se tällä kertaa
viipyi kuvan edessä ja sanoi:

»Tytön kasvot ja vartalo ovat viehättävät.»

Jon kuunteli häntä levottomana. Ymmärsikö äiti? Mutta
hän tunsi taas kerran, ettei hän vetänyt äidille vertoja
itsehillinnässä ja oveluudessa. Äiti saattoi jollakin alitajuisella
tavalla, jonka salaisuutta hän ei ymmärtänyt, tuntea hänen
ajatustensa sykkeen, hän tiesi vaistomaisesti, mitä Jon toivoi
ja pelkäsi ja ikävöi. Se teki hänen olonsa kauhean epämukavaksi
ja sai hänet tuntemaan itsensä syylliseksi, sillä hänellä
oli omaatuntoa enemmän kuin useimmilla pojilla. Hän toivoi,
että äiti olisi häntä kohtaan suora, hän melkein toivoi avointa
taistelua. Mutta mitään sellaista ei tullut, ja he matkustivat
pohjoista kohti lujina ja hiljaisina. Näin hän ensi kertaa oppi
näkemään, kuinka paljon paremmin naiset kestävät odotusta
kuin miehet. Pariisissa he taaskin pysähtyivät päiväksi. Jon
oli pahoillaan, kun päivästä tulikin kaksi joittenkin syitten
vuoksi, jotka olivat yhteydessä puvun valmistuksen kanssa.
Ikäänkuin äiti, joka oli kaunis missä puvussa tahansa, tarvitsisi
uusia pukuja! Matkan onnellisin hetki oli se, jolloin he
astuivat Folkestonen laivaan.

He seisoivat käsitysten kaiteeseen nojaten, ja äiti sanoi:
»Minä pelkään, että sinulla ei ole ollut kovinkaan hauskaa,
Jon. Mutta olet ollut hyvin kultainen minulle.»

Jon pusersi hänen käsivarttaan.

»Oi, minullahan on ollut kauhean hauskaa — paitsi viime
aikoina pääni vuoksi.»

Ja nyt kun matka oli päättynyt hänestä todella tuntuikin
siltä, sillä kuluneissa viikoissa oli eräänlaista hohdetta —
tuskallista nautintoa, sitä, jonka hän oli koettanut kiteyttää noihin
säkeisiin huudosta yössä, samanlaista tunnetta, jota hän oli
kokenut pienenä poikana kuunnellessaan kiihkeästi Chopiniä
ja kuitenkin tahtoessaan ruveta itkemään. Ja hän ihmetteli
miksi hän ei voinut sanoa äidille aivan yksinkertaisesti samaa
minkä tämä oli sanonut hänelle:

»Olet ollut hyvin kultainen minulle.» Kummallista — miksi
ei koskaan voinut olla noin herttainen ja luonnollinen? Hän
sanoi vain: »Minä arvaan, että tulemme kipeiksi.»

He tulivatkin kipeiksi ja saapuivat Lontooseen vähän ohentuneina
oltuaan poissa kuusi viikkoa ja kolme päivää viittaamatta
kertaakaan asiaan, joka oli tuskin hetkeksikään lakannut
askarruttamasta heidän mieltään.




2. ISIÄ JA TYTTÄRIÄ


Vaimon ja pojan viipyessä espanjalaisella seikkailulla tuntui
Robin Hillin yksinäisyys Jolyonista sietämättömältä. Filosofi,
jolla on kaikkea, mitä hän tarvitsee, on erilainen kuin
filosofi, jolla ei ole. Tottuneena yksinäisyyden ajatukseen,
joskaan ei todella alistuneena Jolyon olisi kuitenkin kestänyt,
jollei hänen tytärtään Junea olisi ollut. Isä oli »siipirikko» nyt
ja Junen omallatunnolla. June, joka toistaiseksi oli keskeyttänyt
erään niukoissa oloissa elävän syövytystaiteilijan kohentamisen,
mikä hänellä sattui parhaillaan olevan toimena,
ilmaantui Robin Hilliin kaksi viikkoa jälkeen Irenen ja Jonin
lähdön. Tuo pieni nainen asui nyt Chiswickissä, missä hänellä
oli pikku talo ja suuri atelieri. Ollen parhaan kauden Forsyte
mitä vastuuttomuuteen tulee hän oli voittanut supistuneitten
tulojen vaikeudet tavalla, mikä tyydytti sekä häntä että hänen
isäänsä. Vuokra tuosta Cork Streetin takaisesta taidesalongista,
jonka isä oli ostanut hänelle, ja tuloveron lisäys sattuivat
menemään aivan yksiin, joten asia oli ollut aivan yksinkertainen
— hän ei enää maksanut isälle vuokraa. Saattoi odottaa,
että taidesalonki, joka kahdeksantoista vuotta oli ollut täysin
tuottamaton, nyt milloin tahansa voisi ruveta kannattamaan,
niin että isä varmaankaan ei tuntisi tappiotansa. Tällä keinoin
Junelle jäi vielä tuhat kaksisataa vuodessa, ja supistamalla
ravintomenojaan ja elättämällä kahden köyhän belgialaisen
asemesta yhden vielä köyhemmän itävaltalaisen hän tosiasiallisesti
sai pitää saman ylijäämän kuin ennenkin nerojen aseman
huojentamiseksi. Vietettyään kolme päivää Robin Hillissä hän
vei isän mukanaan kaupunkiin. Näinä kolmena päivänä hän
oli keksaissut salaisuuden, jonka isä oli säilyttänyt jo kaksi
vuotta, ja paikalla päättänyt parantaa isän. Hän tiesi itse
asiassa ihan oikean miehen. Tämä oli tehnyt ihmeitä Paul
Postin suhteen — tuon maalarin, joka oli edeltänyt futurismia,
ja hän hermostui isäänsä, jonka kulmakarvat vain kohosivat
ja joka ei ollut kuullut kummastakaan. Tietysti, jos isällä ei
ollut »uskoa», ei hän koskaan tulisi terveeksi! Oli mieletöntä
olla uskomaita mieheen, joka oli siinä määrin parantanut Paul
Postin, että tämä vasta aivan äskettäin oli sairastunut uudelleen
tehtyään liiaksi työtä tai elettyään liikaa. Tuon parantajan
suurin voima oli siinä, että hän luotti luontoon. Hän oli
erikoisesti tutkinut luonnon oireita — jos potilaalta puuttui
jokin luonnon oire, hän määräsi myrkkyä, jossa sitä oli — ja
siinä kaikki! June oli erittäin toivorikas. Isä ei selvästikään
ollut viettänyt luonnollista elämää Robin Hillissä, ja June
aikoi nyt hankkia hänelle oireet. Isä oli — June tunsi sen —
vailla kosketusta aikaansa, mikä ei ollut luonnollista, hänen
sydämensä kaipasi stimulointia. Pienessä Chiswickin talossa
June ja itävaltalainen — kiitollinen sielu, niin kiintynyt
pelastajaansa Juneen, että oli vaarassa kuolla liikarasitukseen
— stimuloivat Jolyonia kaikin tavoin, valmistaen hänen
parantumistaan. Mutta he eivät saaneet hänen kulmakarvojaan
pysymään alhaalla, kun esimerkiksi itävaltalainen herätti hänet
kahdeksalta juuri kun hän aikoi ruveta nukkumaan tai kun
June otti _Times-lehden_ häneltä pois, koska oli luonnotonta
lukea tuota »roskaa», kun hänen juuri piti ruveta harrastamaan
»elämää». Jolyon ei kyllä koskaan lakannut ihmettelemästä
hänen neuvokkuuttaan, varsinkaan iltaisin. Isän hyväksi, selitti
June, vaikka isä epäili, että hän itsekin hyötyi siitä jotakin,
hän kokosi atelieriinsa Nykyajan, mikäli se esiintyi jonkun
neron sivukiertolaisena, ja Nykyaika liikehti hieman juhlallisena
Jolyonin edessä atelierin lattialla foxtrotissa ja tuossa
sielukkaammassa tanssissa, onestepissä, joka siinä määrin riiteli
soittoa vastaan, että Jolyonin kulmakarvat melkein katosivat
hänen tukkaansa, kun hän ihmetteli sitä jännitystä, jonka
alaiseksi tämä tanssi pani tanssijain tahdonvoiman. Huomatessaan,
että Vesivärimaalarien Yhdistykseen kuuluvana hän oli
hyvin vähäpätöinen tekijä niitten silmissä, jotka tahtoivat
kuulua taiteilijain joukkoon, hän istui aina pimeimmässä nurkassa
minkä suinkin löysi ja ihmetteli sitä rytmiä, johon hänet
niin kauan sitten oli kasvatettu. Ja kun June toi jonkun tytön
tai nuoren miehen hänen luokseen, nousi hän nöyrästi heidän
tasolleen mikäli se oli mahdollista ja ajatteli: »Hyvänen aika!
Tämä mahtaa olla ikävää heidän mielestään!» Omaten isänsä
katoamattoman sympatian nuoruutta kohtaan hän tavallisesti
väsyi kovin koettaessaan syventyä heidän näkökantoihinsa.
Mutta tämä kaikki oli virkistävää, eikä hän koskaan lakannut
ihailemasta tyttärensä lannistumatonta henkeä. Nerokin kävi
näissä tilaisuuksissa aina silloin tällöin nenä pystyssä, ja June
aina esitti hänet isälleen. Tämä teki Junen mielestä isälle
erikoisen hyvää, sillä nerokkuus oli luonnollinen oire, jota
hänellä ei ollut koskaan ollut — niin paljon kuin June pitikin
hänestä.

Niin varmaan kuin mies voikin tietää tyttären omakseen ihmetteli
Jolyon usein, mistä June oli lähtöisin — hänen punakultainen
tukkansa, joka nyt oli harmaantunut erikoisen väriseksi, hänen
vilpittömät, uljaat kasvonsa, jotka olivat niin
erilaiset kuin hänen omat melko kurttuiset ja hienostuneet
kasvonsa, hänen pieni keveä vartalonsa, vaikka isä ja enimmät
Forsytet olivat pitkiä. Ja hän pohti lajien syntyä ja arveli,
eikö June voisi olla tanskalainen tai kelttiläinen. Kelttiläiseksi
hän olisi sopinut taistelunhalunsa vuoksi ja siksi, että
harrasti metallikoristeita ja päällysmekkoja. Ei ollut liikaa
sanottu, että Jolyon piti hänestä enemmän kuin Nykyajasta, joka
ympäröi häntä, vaikka se enimmäkseen olikin nuorisoa. June
vain harrasti liiaksi hänen hampaitaan, sillä hänellä oli vielä
jäljellä muutamia tällaisia luonnon oireita. Junen hammaslääkäri
heti löysi vian: »_Staphylococcus aureus_, esiintyvä puhtaassa
kulttuurissa», joka tietenkin saattoi aiheuttaa mätäpaiseita,
ja tahtoi ottaa pois kaikki hänen hampaansa ja laatia
hänelle kaksi täydellistä riviä luonnottomia oireita. Jolyonin
synnynnäinen itsepäisyys heräsi, ja sinä iltana atelierissä hän
ilmaisi vastaväitteitään. Hänellä ei ollut koskaan ollut paiseita,
ja hänen omat hampaansa kestäisivät niin kauan kuin
hän itsekin. Totta kai — myönsi June — ne kestäisivät yhtä
kauan kuin hän itsekin, jollei hän antaisi vetää niitä pois.
Mutta jos hänellä olisi enemmän hampaita, olisi hänen
sydämensä parempi ja hänen aikansa tulisi olemaan pitempi. Tuo
vastahakoisuus — sanoi June — oli oire koko hänen tilastaan,
hän otti kaiken vastaan ikäänkuin makuulta. Hänen pitäisi
taistella vastaan. Koska hän aikoi mennä tapaamaan miestä,
joka oli parantanut Paul Postin? Jolyon oli kovin pahoillaan,
mutta totuus oli, ettei hän aikonut ensinkään mennä tapaamaan
tuota miestä. June kuumeni. Ponridge, sanoi hän,
parantaja, oli niin hieno mies, ja hänen oli niin vaikea saada
tuloja ja menoja käymään yhteen ja tunnustusta teorioilleen.
Juuri tuollainen välinpitämättömyys ja ennakkoluulo, jota isä
nyt ilmaisi, ehkäisi hänen menestystään. Se olisi niin mainiota
heille molemmille!

»Minä huomaan», sanoi Jolyon, »että sinä aiot tappaa kaksi
lintua yhdellä kivellä.»

»Tarkoitat parantaa!» kivahti June.

»Rakkaani, se on sama asia.»

June pani vastalauseen. Oli kohtuutonta sanoa noin tekemättä
ensin koetta.

Jolyon ajatteli, että kokeen jälkeen hänellä ei enää olisi
tilaisuutta sanoa niin.

»Isä!» huudahti June. »Sinä olet toivoton.»

»Se on totta», sanoi Jolyon, »mutta minä haluan pysyä
toivottomana niin kauan kuin mahdollista. Minä annan nukkuvien
koirien maata, lapseni. Ne ovat tällä hetkellä rauhallisia.»

»Mutta silloinhan tiede ei saa mitään mahdollisuuksia», huusi
June. »Sinulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka harras
Ponridge on työssään. Hän panee tieteen kaiken muun edelle.»

»Aivan niin», vastasi Jolyon vetäen haikuja siitä miedosta
savukkeesta, jollaisia hänen nykyjään oli pakko polttaa,
»aivan samoin kuin herra Paul Post panee taiteensa kaiken
muun edelle, eikö niin? Taide taiteen vuoksi — tiede tieteen
vuoksi. Minä tunnen tuon intoilevan, itsekeskeisen herrasväen.
He leikkaavat toisen elävältä silmää räpäyttämättä. Minä
olen tarpeeksi Forsyte pysyäkseni heistä loitolla, June.»

»Isä», sanoi June, »jospa vain tietäisit, kuinka vanhanaikaiselta
tuo kuulostaa! Kenelläkään ei ole varaa olla sydämetön
tähän maailman aikaan.»

»Minä pelkään», sanoi Jolyon, huulillaan tavallinen hymynsä,
»että se on ainoa luonnollinen oire, jota herra Ponridgen ei
tarvitse hankkia minulle. Me olemme syntyneet olemaan äärimmäisiä
tai kohtuullisia, rakkaani, vaikka, jos saan sen sanoa, puolet
nykyajan ihmisistä, jotka luulevat olevansa äärimmäisiä, ovat
itse asiassa hyvin kohtuullisia. Minä elän edelleen niin
hyvin kuin voin odottaa eläväni, ja siinä minun
täytyy pysyä.»

June oli vaiti, sillä hän oli aikanaan oppinut tuntemaan
isänsä rakastettavan itsepäisyyden leppymättömän luonteen,
mikäli kysymyksessä oli oma toimintavapaus.

Jolyon kummasteli itsekin, kuinka hän oli tullut maininneeksi
Junelle syyn miksi Irene oli vienyt Jonin Espanjaan,
sillä hän ei paljonkaan luottanut tämän tahdikkuuteen. Kun
June oli hautonut mielessään uutista, alkoi aika kärkevä
keskustelu, jonka aikana Jolyon pohjia myöten tajusi, mikä
oleellinen ero oli Junen aktiivisen ja hänen vaimonsa passiivisen
temperamentin välillä. Hän huomasi myöskin, että vähän kipeyttä
oli vielä jäljellä tuosta sukupolven ikäisestä kamppailusta
Philip Bosinneyn ruumiin ääressä, missä passiivinen oli
niin ilmeisesti saanut voiton aktiivisesta aineksesta.

Junen mielestä oli hullua, vieläpä raukkamaista salata
menneisyyttä Jonilta. Silkkaa opportunismia, sanoi hän.

»Mikä on todellisen elämän johtava periaate, rakkaani»,
huomautti Jolyon lempeästi.

»Oh», huudahti June, »_sinä_ et tosissasi puolusta Ireneä siitä,
että hän ei kerro Jonille, isä. Jos asia jäisi sinun haltuusi,
sinä kertoisit.»

»Paljon mahdollista, mutta vain siksi, että tietäisin hänen
muuten saavan sen selville, mikä olisi pahempaa kuin jos me
kertoisimme sen hänelle.»

»Miksi sinä sitten _et_ kerro? Siinä on taas nukkuva koira.»

»Rakkaani», sanoi Jolyon, »minä en mistään hinnasta tekisi
vastoin Irenen vaistoa. Jon on hänen poikansa.»

»Sinun myöskin», huudahti June.

»Mitä on miehen vaisto verrattuna äidin vaistoon?»

»No niin, minusta sinä olet tässä asiassa hyvin heikko.»

»Luultavasti», sanoi Jolyon, »luultavasti.»

Ja siinä kaikki, mitä June sai irti hänestä, mutta asia jäi
jäytämään hänen aivojaan. Hän, June, ei sietänyt nukkuvia
koiria. Ja hänessä heräsi epäsuora vaisto saattaa asiat
päätökseen. Jonille piti kertoa, niin että joko hänen tunteensa
tulisi katkaistuksi jo nuppuna tai menneisyyden uhalla
kukoistaen pääsisi kantamaan hedelmää. Ja hän päätti mennä
katsomaan Fleuriä ja muodostaa oman käsityksensä. Kun June
päätti jotakin, oli hienotunteisuus toisarvoisella sijalla.
Loppujen lopulta hän oli Soamesin serkku, ja he molemmat
harrastivat tauluja. Hän menisi sanomaan Soamesille, että tämän
pitäisi ostaa jokin Paul Post tai kenties jokin Boris
Strumolowskin veistos, ja tietenkään hän ei sanoisi mitään isälleen.
Hän lähti seuraavana sunnuntaina näyttäen niin päättäväiseltä,
että hänen oli vähän vaikeata saada ajuria Readingin
asemalta. Jokimaisema oli kaunis noina kesäkuun, hänen oman
kuukautensa päivinä, ja sen kauneus tuotti Junelle melkein
kipua. Hän, joka oli kulkenut tämän elämänsä läpi tietämättä
mitä yhteenliittyminen on, rakasti luonnon kauneutta melkein
mielettömästi. Ja kun hän tuli tuohon valikoituun paikkaan,
mihin Soames oli pystyttänyt telttansa, hän lähetti ajurin
pois, sillä hän tahtoi asiansa toimitettuaan oikein herkutella
kirkkaan veden ja metsien kauneudella. Hän saapui siis
päätyovelle pelkkänä jalankulkijana ja lähetti korttinsa sisään.
Junen luonteeseen kuului tietää, että kun hänen hermonsa
värisivät, hän teki jotakin tekemisen arvoista. Jos hermot eivät
värisseet, hän noudatti heikon vastarinnan ohjesääntöä ja tiesi,
että jalomielisyys ei pakottanut häntä. Hänet saatettiin salonkiin,
joka, vaikka ei ollutkaan hänen tyyliään, kaikin tavoin
osoitti nirsoa hienostusta. Ajatellessaan: »Liian paljon aistia
— liian paljon turhanpäiväisyyttä», hän näki vanhassa
kultakehyksisessä peilissä parvekkeelta tulevan tytön hahmon.
Valkopukuinen tyttö, valkeita ruusuja käsissä, kuvastui tuosta
hopeanharmaasta peililammikosta kuin mikäkin ilmestys,
ikäänkuin kaunis haamu olisi tullut vihreästä puutarhasta.

»Hyvää päivää», sanoi June kääntyen ympäri. »Minä olen
isänne serkku.»

»Oi niin, minä näin teidät konditoriassa.»

»Nuoren velipuoleni kanssa. Onko isänne kotona?»

»Hän tulee kohta. Hän lähti vain vähän kävelemään.»

June siristi sinisiä silmiään hiukan ja nosti päättäväisen
leukansa.

»Nimenne on Fleur, eikö niin? Minä olen kuullut teistä Hollylta.
Mitä pidätte Jonista?»

Tyttö nosti ruusuja käsissään, katsoi niihin ja vastasi
levollisesti:

»Hän on oikein herttainen poika.»

»Ei vähääkään muistuta Hollya tai minua, eikö niin?»

»Ei vähääkään.»

»Hän on kylmä», ajatteli June.

Ja äkkiä tyttö sanoi: »Minä soisin, että kertoisitte minulle,
miksi perheemme eivät tule toimeen keskenään.»

Joutuessaan sen kysymyksen eteen, johon hän oli neuvonut
isäänsä vastaamaan, June oli vaiti, joko siksi, että tuo tyttö
koetti saada hänestä jotakin irti tai yksinkertaisesti vain siksi,
että se mitä ihminen teoriassa tekee, ei ole aina samaa, minkä
ihminen tekee kun tosi on kysymyksessä.

»Te tiedätte», sanoi tyttö, »että varmin keino saada ihmiset
pääsemään perille pahimmastakin, on pitää heitä tietämättömyydessä.
Isäni sanoi, että riita koski omaisuutta. Mutta minä
en usko sitä, onhan molemmilla omaisuutta kasoittain. He
eivät olisi olleet niin _bourgeois_.»

June punastui. Tuo sana sovellettuna hänen isäänsä ja
isoisäänsä loukkasi häntä.

»Isoisäni», sanoi hän, »oli hyvin jalomielinen ja isäni samoin,
kumpikaan heistä ei ole ollut vähimmässäkään määrässä
_bourgeois_.»

»Mitä se sitten oli?» Kysyi tyttö uudestaan. Tietäen, että tuo
nuori Forsyte aikoi saada, mitä hän tahtoi, June päätti heti
estää häntä ja sen sijaan saada jotakin itselleen.

»Miksi tahdotte tietää?»

Tyttö haisteli ruusujaan. »Minä vain tahtoisin tietää, kun
he eivät kerro minulle.»

»No niin, se _koski_ omaisuutta, mutta sitäkin on enemmän
kuin yhtä lajia.»

»Se pahentaa asiaa. Nyt minun todella _täytyy_ tietää.»

Junen pienet, päättäväiset kasvot värisivät. Hänellä oli
pyöreä hattu päässä ja hänen tukkansa oli tunkeutunut esiin
sen alta. Hän näytti oikein nuorelta tällä hetkellä, kohtauksen
nuorentamalla.

»Tiedättekö», sanoi hän, »minä näin teidän pudottavan nenäliinanne.
Onko teidän ja Jonin välillä jotakin? Sillä jos niin
on, on teidän parempi pudottaa sekin.»

Tyttö kalpeni, mutta hymyili.

»Jos olisi», sanoi hän, »ei tuo ole oikea keino saada minua
lakkaamaan.»

Vastauksen uljuus sai Junen ojentamaan kätensä.

»Minä pidän teistä, mutta minä en pidä isästänne, en ole
koskaan pitänyt. Voimme yhtä hyvin olla vilpittömiä.»

»Tulitteko sanomaan sitä hänelle?»

June nauroi. »En, minä tulin katsomaan _teitä_.»

»Sepä viehättävää!»

Se tyttö osasi miekkailla.

»Minä olen kaksi ja puoli kertaa vanhempi kuin te», sanoi
June, »mutta ymmärrän teitä täydellisesti. On kauheata kun
ei saa tehdä niinkuin tahtoo.»

Tyttö hymyili taas. »Minusta te todella _voisitte_ kertoa asian.»
Kuinka tuo lapsi osasi naulan päähän!

»Se ei ole minun salaisuuteni. Mutta minä katson mitä voisin
tehdä, sillä minusta sekä teidän että Jonin pitäisi saada tietää.
Ja nyt sanon hyvästi.»

»Ettekö odota isää?»

June pudisti päätään. »Kuinka voin päästä joen toiselle
puolen?»

»Minä soudan teidät sinne.»

»Kuulkaahan!» sanoi June välittömänä. »Kun ensi kerran
tulette Lontooseen, käykää katsomassa minua. Tässä on
osoitteeni. Minulla on tavallisesti iltaisin luonani nuoria
ihmisiä. Mutta minä en sanoisi isällenne, että tulette.»

Tyttö nyökäytti päätään.

Katsellessaan hänen soutavan venettä toiselle puolen June
ajatteli. »Hän on kauhean sievä ja sorea tyttö. En olisi ikinä
uskonut, että Soames voisi saada noin kauniin tyttären.
Hänestä ja Jonista tulisi kaunis pari.»

Parien järjestämisen vaisto, joka häneen itseensä nähden
oli jäänyt hedelmättömäksi, oli Junessa aina toimimassa.
Hän katseli Fleuriä, joka souti takaisin. Tyttö otti toisen
käden airosta viitatakseen hyvästi, ja June käveli hitaasti
niittyjen ja joen välistä, kipu sydämessään. Nuoruus haki
nuoruutta, niinkuin sudenkorennot ajelivat takaa toisiaan, ja
rakkaus lämmitti heitä kauttaaltaan niinkuin aurinko. Hänen
nuoruutensa! Niin kauan sitten — kun Phil ja hän —. Ja
sitten? Ei mitään, ei kukaan ollut ollut aivan sitä, mitä hän
kaipasi. Ja niin hän oli menettänyt kaiken. Mutta mikä vyyhti
olikaan näiden kahden nuoren ympärillä, jos he todella olivat
rakastuneet toisiinsa, niinkuin Holly väitti niinkuin isä ja
Irene ja Soames itse näyttivät pelkäävän. Mikä vyyhti, ja
mikä erottava muuri! Ja se tulevaisuuden himo, se menneisyyden
ylenkatse, joka on aktiivisen elämän perusaate, eli hänen
sydämessään, joka aina oli siinä uskossa, että enemmän
merkitsee se, mitä itse tahtoo, kuin se, mitä muut eivät tahdo.
Hän istahti aika ajoin penkille ja katseli kesän lämpimässä
hiljaisuudessa lumpeenkukkia ja pajunlehtiä, kalojen elähtelyä,
veti sieraimiinsa ruohon ja mesiangervon tuoksua ja pohti,
kuinka hän voisi pakottaa kaikkia olemaan onnellisia. Jon ja
Fleur! Kaksi pientä siipirikkoa — viehättävää keltauntuvaista
pientä siipirikkoa! Mikä vahinko! Varmaan voitaisiin
jotakin tehdä! Tällaisiin tilanteisiin ei saanut ilman muuta
suostua. Hän käveli eteenpäin ja ehti asemalle kuumissaan ja
harmistuneena.

Sinä iltana, uskollisena sille välittömän toiminnan vaistolleen,
joka sai monet ihmiset karttamaan häntä, hän sanoi isälleen.

»Isä, minä olen ollut katsomassa nuorta Fleuriä. Minusta hän
on hyvin miellyttävä. Ei kannata piilottaa päätämme siipien
alle, vai kannattaako?»

Yllättynyt Jolyon laski kädestään ohrajuomansa ja alkoi
murentaa leipäänsä.

»Senhän sinä juuri näyt tekevän», sanoi hän. »Tiedätkö kenen
tytär hän on?»

»Eikö kuollut menneisyys voi haudata kuolluttaan?»

Jolyon nousi.

»Muutamia asioita ei koskaan voi haudata.»

»Minä olen eri mieltä», sanoi June. »Tuo juuri on kaiken onnen
ja edistyksen tiellä. Sinä et ymmärrä nykyaikaa, isä. Se
ei välitä vanhentuneista asioista. Minkätähden sinusta on niin
kauheata, että Jon saisi tietää äidistään? Kuka sellaisiin
seikkoihin kiinnittää mitään huomiota tähän aikaan? Avioliitto
laki on aivan samanlainen nyt kuin silloin, kun Soames ja
Irene eivät voineet saada eroa toisistaan ja sinun oli tultava
väliin. Me olemme muuttuneet, ne eivät ole. Kukaan ei välitä
niistä. Avioliitto ilman kunniallista vapautumisen mahdollisuutta
on vain eräänlaista orjuutta. Ihmisten ei pitäisi
omistaa toisiaan. Jokainen ymmärtää sen nyt. Jos Irene
rikkoi sellaista lakia vastaan, entä sitten?»

»Minun ei sovi tässä kohdin olla eri mieltä», sanoi Jolyon,
»mutta tuo kaikki ei kuulu tähän. Asia koskee inhimillistä
tunnetta.»

»Aivan niin», huusi June, »noiden kahden nuoren inhimillistä
tunnetta.»

»Rakkaani», sanoi Jolyon lempeästi epätoivoissaan, »sinä
puhut roskaa.»

»Enkä puhu. Jos osoittautuu, että he ovat todella kiintyneitä
toisiinsa, miksi pitäisi menneisyyden tehdä heidät onnettomiksi?»

»Sinä et ole elänyt tuota menneisyyttä. Minä olen — vaimoni
tunteitten, omien hermojeni ja mielikuvitukseni kautta,
niinkuin voi vain se, joka rakastaa.»

June nousi myös ja alkoi levottomana kävellä.

»Jos tyttö», sanoi hän äkkiä, »olisi Phil Bosinneyn tytär,
ymmärtäisin sinua paremmin. Irene rakasti häntä, Soamesia hän
ei koskaan rakastanut.»

Jolyon äännähti syvään — sentapainen ääni, minkä italialaiset
talonpoikaisvaimot sanovat muulilleen. Hänen sydämensä oli
alkanut takoa raivokkaasti, mutta hän ei kiinnittänyt siihen
huomiota, siksi kokonaan hän joutui omien tunteittensa valtaan.

»Tämä osoittaa, kuinka vähän sinä ymmärrät. Ei kumpikaan
meistä, en minä eikä Jon, jos tunnen hänet oikein, välittäisi
menneestä rakkaudesta. Kysymyksessä on rakkaudettoman liiton
raakuus. Tyttö on sen miehen tytär, joka kerran
omisti Jonin äidin niinkuin neekeriorja omistetaan. Sitä aavetta
et voi surmata, älä koetakaan, June! Sinä pyydät meitä näkemään
Jonin yhtyneenä sen miehen lihaan ja vereen, joka omisti
Jonin äidin vasten hänen omaa tahtoaan. Ei kannata kaunistella,
minä tahdon asian selväksi kerta kaikkiaan. Ja nyt minä
en saa enää puhua, muuten tämä valvottaa minua koko yön.»
Ja pannen käden sydämelleen Jolyon käänsi selkänsä
tyttärelleen ja seisoi katsellen Thamesjokea.

June, joka luonnostaan ei koskaan nähnyt ampiaispesää
ennenkuin oli pistänyt päänsä siihen, hälyttyi vakavasti. Hän
pujotti kätensä isän käsivarren alle. Vaikka hän ei voinutkaan
uskoa, että isä oli oikeassa ja hän itse väärässä, se kun ei
kuulunut hänen laatuunsa, häneen teki syvän vaikutuksen tuo
ilmeinen tosiseikka, että aihe oli isälle hyvin kipeä.
Hän hankasi poskeaan isän olkapäähän eikä sanonut mitään.

* * *

Saatettuaan vanhemman serkkunsa joen poikki Fleur ei
heti soutanut maihin, vaan liikuskeli aurinkoisessa kaislikossa.
Iltapäivän rauhallinen kauneus valtasi hetkeksi mielen, joka
ei ollut kovinkaan altis epämääräiselle ja runolliselle. Niityllä,
jonka rantoja hänen veneensä sousi, harmaan hevosen vetämä
kone niitti varhaista heinää. Hän katseli lumoutuneena ruohoa,
joka ryöppysi keveitten pyöräin ylitse se näytti niin
kylmältä ja raikkaalta. Koneen ratina ja suihke sekaantui
pajujen ja poppelien kahinaan ja metsäkyyhkysen kuherteluun
— oikeata jokilaulua. Syvässä, vihreässä vedessä vesiheinät
kiemurtelivat kuin keltaiset käärmeet ajautuen virran
mukana, täplikäs karja seisoi kaukaisemmalla rannalla varjossa
heilutellen laiskasti häntäänsä. Tämä iltapäivä sopi
unelmiin. Ja hän otti esiin Jonin kirjeitä — ne eivät olleet
mitään kukitettuja vuodatuksia, mutta niiden kertomuksissa
nähdyistä ja eletyistä asioista väreili kaipuu, joka oli Fleurille
hyvin mieluinen, ja kaikkien alla oli »omasi J.» Fleur ei
ollut hempeämielinen, hänen toiveensa olivat aina konkreettisia
ja keskitettyjä, mutta mitä runoutta tässä Soamesin ja Annetten
tyttäressä piili, se oli epäilemättä näinä odotuksen viikkoina
keräytynyt Jon-muistojen ympärille. Ne muistot liittyivät kaikki
ruohoon, kukkasiin ja virtaavaan veteen. Fleur nautti Jonista
tuoksuissa, jotka tunkeutuivat hänen laajentuneisiin
sieraimiinsa. Tähdet saattoivat vakuuttaa hänelle, että
hän seisoi Jonin vieressä keskellä Espanjan karttaa, ja varhaisen
aamun kasteiset hämähäkinverkot, usvainen välke ja päivän lupaus
alhaalla puutarhassa olivat hänelle Jonin olemusta.

Kaksi valkeata joutsenta ui majesteetillisina ohi, kun hän
luki Jonin kirjeitä, ja niiden jäljessä ui suorana viivana poikue,
kuusi nuorta joutsenta, kuin harmaitten miinanhävittäjien
laivue, jokaisen pyrstön ja pään välillä juuri yhtä paljon vettä.
Fleur pani kirjeet takaisin, tarttui airoihinsa ja laski laituriin.
Astuessaan ruohokentän poikki hän mietti, kertoisiko isälle
Junen käynnistä. Jos isä kuulisi siitä hovimestarilta, tuntuisi
omituiselta, että Fleur ei kertoisi. Sitäpaitsi hän saisi tästä
yhden tilaisuuden lisää vallata äkkirynnäköllä sukuvihan syyn
isältä. Hän käveli siis tielle isää vastaan.

Soames oli ollut katsomassa erästä tonttia, johon paikalliset
viranomaiset aikoivat rakennuttaa parantolan sellaisille,
joilla on heikot keuhkot. Synnynnäiselle yksilöllisyydelleen
uskollisena Soames ei ottanut osaa paikallisiin asioihin,
tyytyi vain maksamaan veronsa, jotka yhä olivat nousussa. Tämä
uusi ja vaarallinen hanke ei kuitenkaan voinut jättää häntä
välinpitämättömäksi. Paikka ei ollut puolenkaan mailin
päässä hänen omasta talostaan. Hän oli ehdottomasti sitä
mieltä, että keuhkotauti oli hävitettävä maasta, mutta tämä
ei ollut oikea paikka. Se olisi suoritettava kauempana. Hänen
asenteensa oli itse asiassa tuo kaikille todellisille Forsyteille
ominainen, että nimittäin toisten ihmisten kaikkinaiset
sairaalloisuudet eivät olleet hänen asiansa ja että valtion
oli täytettävä tehtävänsä häiritsemättä millään tavoin niitä
luonnollisia etuja, jotka hän oli saavuttanut tai perinyt. Francie,
vapaamielisin Forsyte omassa sukupolvessaan (lukuunottamatta
ehkä tuota Jolyonia), oli kerran kysynyt häneltä pahanilkiseen
tapaansa: »Oletko koskaan nähnyt Forsytein nimeä keräyslistalla,
Soames?» Se asia sai olla miten tahansa, mutta parantola
vähentäisi seudun arvoa, ja hän tulisi varmasti allekirjoittamaan
anomuksen, joka oli tekeillä hankkeen vastustamiseksi.
Palatessaan kotiin tämä päätös tuoreena mielessä hän
näki Fleurin tulevan.

Fleur oli viime aikoina osoittanut enemmän hellyyttä häntä
kohtaan, ja hiljainen aika Fleurin seurassa näillä kesäilmoilla
oli suorastaan nuorentanut häntä. Annette liehui alati kaupungissa
syystä tai toisesta, niin että hänellä oli Fleur itseään varten
melkein niin paljon kuin hän saattoi toivoa. Nuori Mont
oli tosin ottanut tavakseen ilmestyä moottoripyörällään melkein
joka päivä. Taivaan kiitos, tuo nuori mies oli ajanut
pois nuo pienet hammasharjaviiksensä eikä enää näyttänyt
ilveilijältä! Lisänä eräs Fleurin tyttöystävä, joka oli vieraana
talossa, ja joku lähiseudun nuorukainen, oli heitä päivällisen
jälkeen kaksi paria tanssimassa hallissa sähköpianolan mukaan,
joka omin neuvoin, ilmeikäs pinta kummastuneen kiiltävänä,
tarjosi foxtrottejaan. Annettekin liukui silloin tällöin
viehättävästi jommankumman nuorukaisen käsivarsien varassa. Ja
salin ovelle ilmestyvä Soames nosti nenänsä vähän vinoon ja
katseli heitä, koettaen vangita hymyilyn Fleuriltä, meni sitten
takaisin tuoliinsa salin takan ääreen tutkimaan _Times-lehteään_
tai jonkun kokoilijan hintaluetteloa. Hänen jännittyneissä
silmissään Fleur ei millään tavoin osoittanut muistavansa tuota
oikkuaan.

Kun Fleur ehti hänen luokseen tomuisella tiellä, hän pisti
kätensä isän käsivarren alle.

»Kenen luulet käyneen katsomassa sinua, isä? Hän ei voinut
odottaa. Arvaa!»

»Minä en koskaan arvaa», sanoi Soames levottomana. »Kuka se oli?»

»Serkkusi, June Forsyte.»

Aivan itsetiedottomasti Soames tarttui lujasti Fleurin käsivarteen.
»Mitä _hän_ tahtoi?»

»Minä en tiedä. Mutta eikö se melkein ollut lähestymisyritys
riidan jälkeen?»

»Riidan? Minkä riidan?»

»Sen riidan, joka on olemassa sinun mielikuvituksessasi, kultaseni.»

Soamesin käsivarsi putosi. Ilvehtikö tyttö vai tahtoiko hän
viekotella isää puhumaan?

»Minä otaksun, että hän tahtoi minua ostamaan jonkin taulun»,
sanoi hän viimein.

»Sitä minä en luule. Ehkä se oli vain sukurakkautta.»

»Hän on vain serkunlapsi», mutisi Soames.

»Ja vihamiehesi tytär.»

»Mitä tarkoitat sillä?»

»Suo anteeksi, rakas, minä luulin, että tuo serkku on vihamiehesi.»

»Vihamies!» toisti Soames. »Se on vanha juttu. Minä en tiedä,
mista olet saanut käsityksesi.»

»June Forsyteltä.»

Hänen mieleensä oli välähtänyt, että jos isä luuli, että hän
tiesi tai oli saamaisillaan tietää, hän kertoisi itse.

Soames hätkähti, mutta Fleur oli aliarvioinut hänen varovaisuurensa
ja itsepintaisuutensa.

»Jos tiedät», sanoi hän kylmästi, »miksi sitten kiusaat minua?»

Fleur. huomasi vahingoittaneensa vain itseään.

»Enhän minä tahdo kiusata sinua, rakkaani. Niinkuin sanot,
miksi tahtoisin tietää enempää? Miksi tahtoisin tietää mitään
tuosta »pikku» salaisuudesta — _Je m'en fiche_, niinkuin Profond
sanoo.»

»Se mies!» sanoi Soames syvästi.

Tuo mies näytteli itse teossa huomattavaa, joskin näkymätöntä
osaa tänä kesänä — sillä hän ei ollut tullut taloon uudestaan.
Aina siitä sunnuntaista saakka, jolloin Fleur oli kiinnittänyt
huomiota tuohon ruohokentällä vetelehtivään mieheen, oli
Soames ajatellut häntä aika paljon, ja aina Annetten
yhteydessä, tosin ilman muuta syytä, kuin että Annette tähän
aikaan oli kauniimpi kuin vähän aikaisemmin. Soamesin
omistusvaisto, joka sodan jälkeen oli käynyt hienommaksi,
vähemmän muodolliseksi ja joustavammaksi, pysytti kaikki
epäilykset taka-alalla. Samalla tavoin kuin ihminen katsoo jotakin
Amerikan jokea, joka on tyven ja miellyttävä, mutta jonka
mudassa hän varsin hyvin tietää alligaattorin voivan piileksiä
kärsä pystyssä, aivan samannäköisenä kuin jokin vedenalainen
puunrunko — niin katseli Soames tähän aikaan oman elämänsä
virtaa, aavistaen Monsieur Profondin olemassaolon, mutta
kieltäytyen näkemästä enempää kuin vilauksen hänen kärsästään.
Hänellä oli tähän aikaan elämästään käytännöllisesti
katsoen kaikki mitä hän tarvitsi, ja hän oli niin lähellä onnea
kuin hänen luontonsa myönsi. Hänen aistinsa olivat levossa,
hänen tunteilleen oli tytär riittävä varaventtiili, hänen kokoelmansa
oli tunnettu, hänen rahansa hyvin sijoitettu, hänen terveytensä
oivallinen, paitsi että maksa silloin tällöin muistutti
olemassaolostaan, hän ei vielä ollut tosissaan alkanut huolehtia
siitä, mitä tapahtuisi kuoleman jälkeen ja kallistui ajattelemaan,
ettei tapahtuisi mitään. Hän muistutti omia kultareunaisia
arvopapereitaan, ja hän tunsi vaistomaisesti, että olisi
mieletöntä ja nurinkurista raaputtaa kultaus pois ja nähdä jotakin,
jota voi olla näkemättäkin. Nuo kaksi rypistynyttä ruusunlehteä,
Fleurin oikku ja Monsieur Profondin kärsä, kyllä tasaantuisivat
aikoinaan, jos hän peittäisi ne huolellisesti.

Sinä iltana Sattuma, joka silloin tällöin tekee vierailujaan
parhaimminkin sijoitettujen Forsytein elämässä, pani Fleurin
käteen avaimen. Isä tuli päivälliselle ilman nenäliinaa ja sai
syytä niistää nenäänsä.

»Minä haen, kultaseni», oli Fleur sanonut ja juossut yläkertaan.
Rasiassa, josta hän haki nenäliinaa — se oli vanha, hyvin
haalistunut silkkirasia — oli kaksi osastoa: toisessa oli
nenäliinoja, toinen oli napitettu kiinni ja sisälsi jotakin
litteätä ja kovaa. Jokin lapsellinen päähänpisto sai Fleurin
avaamaan sen. Siellä oli kehys ja kehyksessä valokuva hänestä
itsestään pienenä tyttönä. Hän katseli sitä lumoutuneena,
niinkuin ihminen lumoutuu oman itsensä näkemisestä. Kuva
luiskahti hänen levottoman peukalonsa alta pois ja hän näki,
että alla oli toinen valokuva. Hän painoi oman kuvansa vielä
alemmaksi ja näki kasvot, jotka hän luuli tuntevansa, nuoren,
hyvin kauniin naisen, jolla oli perin vanhanaikainen iltapuku
yllä. Hän pani oman kuvansa paikalleen takaisin, otti nenäliinan
ja meni alakertaan. Vasta portaissa hän keksi, kuka
tuo nainen oli. Varmasti — varmasti Jonin äiti! Tämä vakaumus
tuli kuin salaman leimauksena. Ja hän seisoi hiljaa keskellä
ajatusten sekasortoa. Mitä, sehän oli selvää! Jonin isä oli
mennyt naimisiin sen naisen kanssa, jonka isä itse olisi tahtonut,
oli kenties houkutellut hänet isältä. Sitten, peläten käytöksellään
ilmaisevansa, että oli saanut selville isän salaisuuden,
hän kieltäytyi ajattelemasta enempää, heilutti silkkinenäliinaa
ja tuli ruokasaliin.

»Minä valitsin pehmeimmän, isä.»

»Hm», sanoi Soames, »minä käytän niitä vain, jos olen vilustunut.
Mitä siitä!»

Sinä iltana Fleur laski yhteen kaksi ja kaksi, muisteli isänsä
ilmettä konditoriassa — kummallista ja kylmän tuttavallista
katsetta, omituista katsetta. Isän oli täytynyt rakastaa tuota
naista hyvin paljon, koska oli tallettanut valokuvaa koko tämän
ajan, vaikka olikin menettänyt hänet itsensä. Armottomana ja
asiallisena hän siirtyi nyt ajattelemaan isän suhdetta
hänen omaan äitiinsä. Oliko isä koskaan todella rakastanut
_häntä_? Fleur ei uskonut. Jon oli naisen poika, jota isä oli
todella rakastanut. Eipä hänen silloin varmaankaan pitänyt
olla pahoillaan siitä, että hänen tyttärensä rakasti tuon naisen
poikaa, hänen piti vain tottua siihen ajatukseen. Ja suuren
helpotuksen huokaus upposi yöpaidan laskoksiin, kun hän veti
sen päänsä yli.




3. KOHTAAMISIA


Nuoruus toteaa vanhuuden vain sysäyksittäin ja puuskittain.
Jon esimerkiksi ei koskaan ollut todella huomannut
isänsä ikää ennenkuin palattuaan Espanjasta. Neljännen Jolyonin
kasvot, odotuksesta kuluneet, olivat hänelle suoranainen
isku — ne näyttivät niin riutuneilta ja vanhoilta. Kohtaamisen
järkytys oli vääntänyt isän kasvojen naamion vinoon,
niin että poika äkkiä tajusi, kuinka suuresti hänen oli täytynyt
kaivata heitä. Hän kutsui avukseen ajatuksen: »No niin, minä
en halunnut matkaa». Ei ollut ajanmukaista, että nuoruus
mukautui vanhuuden tahtoon. Mutta Jon ei mitenkään ollut
tyypillinen aikansa lapsi. Isä oli aina ollut hänen mielestään
»niin hauska», eikä ollut mieluisaa ajatella, että tarkoitus oli
heti jatkaa samaa käyttäytymistä, josta parantaakseen hänet
isä oli kärsinyt yksinäisyyttä kuusi viikkoa.

Kysymys: »No, ukkoseni, kuinka suuri Goya tehosi sinuun?»
sattui pahasti hänen omaantuntoonsa. Suuri Goya oli olemassa
vain, koska hän oli luonut nuo kasvot, jotka muistuttivat
Fleuriä.

Kotiintulon iltana hän meni vuoteeseen täynnä omantunnonvaivoja,
mutta heräsi aamulla täynnä odotusta. Oli vasta
heinäkuun viides päivä, eikä mistään kohtauksesta ollut sovittu
Fleurin kanssa ennenkuin yhdeksänneksi päiväksi. Hän olisi
kotona kolme päivää ennenkuin palaisi farmille. Jotenkuten
hänen piti päästä tapaamaan Fleuriä!

Ihmiselämässä on muuan järkkymätön rytmi, jolle hellimmätkään
vanhemmat eivät mitään mahda, nimittäin uusien
housujen tarve. Toisena päivänä Jon niin ollen lähti kaupunkiin,
ja tyydytettyään omaatuntoaan tilaamalla mitä tarvittiin hän
käänsi kasvonsa Piccadillya kohti. Stratton Street,
jonka varrella Fleurin klubi oli, alkoi Devonshire Housen
kohdalta. Olisi pelkkä sattuma, jos Fleur olisi klubissaan. Mutta
Jon vetelehti Bond Streetillä sykkivin sydämin, todeten kaikkien
ympäröivien nuorten miesten etevämmyyden. He kantoivat vaatteensa
niin ylväästi, he olivat varmoja itsestään, he olivat vanhoja.
Hänen mieleensä tuli äkkiä valtava vakaumus,
että Fleur oli unohtanut hänet. Hän oli kaikki nämä viikot
ollut niin vajonneena omaan tunteeseensa, ettei ollut ottanut
huomioon tätä mahdollisuutta. Hänen suupielensä painuivat
alemmaksi, kädet tuntuivat tahmeilta. Fleur, jonka hymyn
viittauksessa asui nuoruuden vapaa valinta — verraton Fleur!
Hetki oli häijy. Jonilla oli kuitenkin suuri ajatus, että ihmisen
piti kyetä kohtaamaan mitä vain. Ja hän terästi itseään tällä
karulla ajatuksella erään herrain vaatetusliikkeen edustalla.
Tänä ajankohtana, joka ennen oli Lontoon huvikauden huippu,
ei ikkunassa ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa paitsi pari
harmaata silinteriä ja auringonvalo Jon kuljeskeli eteenpäin,
ja kääntyessään kadunkulmauksessa Piccadillylle törmäsi suoraan
Val Dartieen, joka oli menossa Iseeum-klubiin, johon hänet juuri
oli valittu jäseneksi.

»Halloo, nuori mies! Millä asioilla sinä liikut?»

Jon punastui. »Minä olen juuri ollut räätälillä.»

Val tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. »Hyvä on! Minä
menen tänne tilaamaan vähän savukkeita, tule sitten kanssani
syömään lounasta.»

Jon kiitti. Valilta hän voisi saada uutisia _hänestä_!

Englannin tila, tuo sanomalehdistön ja julkisuuden miesten
painajainen, oli nähtävänä erilaisin perspektiivein
tupakkakaupassa, johon he nyt astuivat.

»Niin, herra, juuri samoja savukkeita, joita aina hankin
isällenne. Siunatkoon! Herra Montague Dartie osti savukkeensa
täältä aina — odottakaas — siitä vuodesta saakka, jolloin
Melton voitti Derbyn. Hän oli kaikkein parhaita asiakkaitani.»
Heikko hymy valaisi tupakkakauppiaan kasvoja.
»Monta kilpailutietoa sain häneltä, se on varma. Minä muistan,
että hän osti pari sataa tällaista joka viikko, vuodesta vuoteen,
eikä koskaan vaihtanut savukkeitaan. Hyvin kohtelias herrasmies,
hankki minulle paljon ostajia. Ikävää oli kuulla, että hän
joutui tapaturman uhriksi. Hänenlaistaan vanhaa asiakasta
kaipaa.»

Val hymyili. Isän kuolema oli lopettanut tilin, joka oli juossut
luultavasti kauemmin kuin kenenkään muun, ja puhaltaessaan
haikuja tästä kunnianarvoisasta savukkeesta hän oli
savurenkaassa näkevinään isänsä kasvot, tummat, kauniit,
viiksekkäät, vähän pöhöttyneet, ympärillään se ainoa sädekehä,
minkä hän oli ansainnut. Isällä oli joka tapauksessa mainetta
täällä — mies, joka poltti kaksisataa savuketta viikossa,
joka osasi antaa kilpailutietoja ja jonka tili juoksi ikuisesti!
Tälle tupakkakauppiaalle isä oli sankari! Olihan siinäkin jokin
maine perittävänä!

»Minä maksan käteisellä», sanoi hän, »paljonko?»

»Hänen pojalleen, herra, ja käteisellä — kymmenen ja kuusi.
Minä en koskaan unohda herra Montague Dartiea. Minä tiedän,
että hän saattoi seistä puhelemassa kanssani puolikin tuntia.
Tähän aikaan emme saa montakaan hänen kaltaistaan, nyt
kun kaikilla on niin kiire. Sota vaikutti pahaa tapoihin, herra
— vaikutti pahaa. Tekin olitte sodassa, minä huomaan.»

»En», sanoi Val taputtaen polveaan, »minä sain tämän jo
edellisessä sodassa. Pelasti henkeni tällä kertaa, otaksun.
Tahdotko savukkeen, Jon?»

Jon mutisi melkein häpeissään: »Minä en polta, tiedäthän»,
ja näki tupakkakauppiaan huulen nytkähtävän ikäänkuin hän
ei tietäisi, sanoako: »Hyvä Jumala!» vai »Nyt teidän sopii alkaa,
herra.»

»Se on oikein», sanoi Val, »ole ilman niin kauan kuin voit.
Sinä tarvitset sitä vielä, kun maailma alkaa nuijia. Onko tämä
sitten todella samaa tupakkaa?»

»Aivan samaa, herra, vähän kalliimpaa vain, siinä kaikki.
Sillä on merkillinen säilymiskyky — niinkuin Brittein
valtakunnalla, sanon aina.»

»Lähettäkää minulle sata viikossa tällä osoitteella ja
laskuttakaa kerran kuussa. Tule, Jon.»

Jon astui Iseeumiin uteliaana. Paitsi niitä kertoja jolloin hän
oli ollut isänsä kanssa lounaalla Hotch Potch klubissa, hän ei
ollut koskaan nähnyt lontoolaista klubia. Iseeum, mukava ja
vaatimaton, ei muuttunut, ei voinut muuttua niin kauan kuin
George Forsyte istui johtokunnassa, missä hänen kulinaarinen
neronsa oli miltei hallitsevana voimana. Klubi oli asettunut
vastustamaan rikastuneita nousukkaita, ja oli tarvittu George
Forsyten koko arvovalta ja suositukset Prosper Profondista
»hyvänä urheilijana», ennenkuin tämä oli valittu jäseneksi.

Nämä kaksi lounastivat yhdessä, kun langokset astuivat
ruokasaliin ja Georgen etusormen viittauksesta istahtivat heidän
pöytäänsä, Val, silmät tarkkoina, hymyillen valloittavaa
hymyään, Jon, huulet juhlallisina, miellyttävä ujous
katseessaan. Tuon nurkkapöydän ympärillä oli etuoikeuksien
tunnelmaa, ikäänkuin vanhat mestarit olisivat aterioineet siinä.
Tuo hypnoottinen ilmakehä tehosi Joniin. Tarjoilija, laihaposkinen
mies, liikkui ympäri arvokkaana kuin vapaamuurari. Hänen
katseensa näytti riippuvan George Forsyten huulissa, seuraavan
hänen silmäinsä mulkoilua eräänlaisella myötätunnolla
ja klubin nimikirjaimilla varustetun raskaan hopealusikan liikkeitä
melkein hellästi. Hänen liveripukuinen käsivartensa ja
tuttavallinen äänensä saivat Jonin hämmentymään, ne
ilmestyivät hänen olkansa takaa niin salaa.

Lukuunottamatta Georgen sanaa: »Isoisäsi antoi minulle hyvät
tiedot kerran, hän oli hitonmoinen sikarien tuntija!» ei
kumpikaan vanha mestari kiinnittänyt häneen huomiota, ja
hän oli siitä kiitollinen. Puhe koski kaiken aikaa hevosten
kasvatusta, tunnusmerkkejä ja hintoja, ja ensin hän kuunteli
epämääräisesti, ihmetellen kuinka oli mahdollista pysyttää niin
paljon tietoa päässään. Hän ei voinut siirtää katsettaan tummasta
mestarista — kaikki mitä tämä sanoi, oli niin harkittua
ja masentavaa — hitaita, kummallisia, ilkamoivia sanoja. Jon
ajatteli perhosia, kun kuuli hänen sanovan:

»Minä tahtoisin nähdä herra Soames Forsyden innostuvan
hevosista.»

»Vanha Soames! Hän on liian kuivakiskoinen!»

Jon koetti kaikin tavoin olla punastumatta, kun tumma
mestari jatkoi:

»Hänen tyttärensä on viehättävä pikku tyttö. Herra Soames
Forsyde on vähän vanhanaikainen. Minä tahtoisin nähdä
hänen huvittelevan jonakin päivänä.»

George Forsyte irvisti.

»Älkää surko, hän ei ole niin vaivainen kuin luulisi. Hän ei
koskaan näytä, että hän pitää jostakin — mutta koettakaapa
ottaa se häneltä. Vanha Soames! Vahingosta viisastuu!»

»Jos olet lopettanut, Jon», sanoi Val kiireesti, »menemme
juomaan kahvia.»

»Keitä nuo olivat?» kysyi Jon portaissa. »Minä en oikein —»

»Vanha George Forsyte on sinun isäsi ja minun Soames enoni
serkku. Hän on aina ollut täällä. Tuo toinen otus, Profond,
on kummallinen mies. Minä luulen, että hän kiertelee Soamesin
vaimon ympärillä, jos minun mieltäni kysyt.»

Jon katsoi häneen säikähtäneenä. »Mutta sehän on kauheaa»,
sanoi hän. »Tarkoitan — Fleurin kannalta.»

»Minä en luule, että Fleur välittää suuriakaan, hän on hyvin
ajanmukainen.»

»Hänen äitinsä!»

»Sinä olet hyvin vihreä, Jon.»

Jon sävähti punaiseksi. »Äidit ovat sentään eri asia», mutisi
hän vihoissaan.

»Sinä olet oikeassa», sanoi Val äkkiä, »mutta olot eivät ole
samat kuin silloin kun minä olin sinun ikäisesi. Nyt on vallalla
»huomenna me kuolemme»-tunnelma. Sitä vanha George tarkoitti
puhuessaan Soames enostani. _Hän_ ei aio kuolla huomenna.»

Jon sanoi nopeasti: »Mitä minun isäni ja hänen välillään on?»
»Tallisalaisuus, Jon. Seuraa neuvoani ja pane korkki päälle.
Sinä et hyödy mitään siitä tiedosta. Otatko likööriä?»

Jon pudisti päätään.

»Minä en siedä sitä, että ihmiset salaavat toiselta asioita»,
mutisi hän, »ja sitten pilkkaavat hänen vihreyttään.»

»No, sinä voit kysyä Hollylta. Jos _hän_ ei tahdo kertoa sinulle,
saat uskoa, että se on omaksi hyväksesi, luulisin.»

Jon nousi. »Minun täytyy lähteä nyt, suuret kiitokset lounaasta.»

Val katsoi häneen puoleksi pahoillaan ja samalla huvitettuna.
Poika näytti niin järkytetyltä.

»Hyvä on! Näkemiin siis perjantaina.»

»Minä en tiedä», mutisi Jon.

Eikä hän tietänytkään. Tämä vaikenemisen salaliitto sai
hänet suunniltaan. Oli nöyryyttävää, että häntä kohdeltiin
kuin lasta. Hän suuntasi alakuloiset askeleensa takaisin Stratton
Streetille. Mutta nyt hän aikoi mennä suoraan Fleurin
klubiin ja kuulla pahimman! Hänen kyselyynsä vastattiin, että
neiti Forsyte ei nyt ollut klubissa. Hän tulisi ehkä myöhemmin.
Hän kävi usein maanantaisin — he eivät osanneet sanoa. Jon
lupasi tulla uudestaan, poikkesi Green Parkiin ja heittäytyi
puun juurelle. Aurinko oli loistava, ja tuuli liikutteli nuoren
lehmuksen lehtiä, jonka alla hän makasi, mutta hänen sydämensä
oli kipeä. Suuri pimeys näytti kasaantuneen hänen onnensa
ympärille. Yli katuliikenteen hälinän hän kuuli Westminsterin
suuren tornikellon lyövän kolme. Ääni pani jotakin
hänessä liikkeelle, hän otti paperipalan ja alkoi kirjoitella sille
lyijykynällä. Hän oli saanut kokoon säkeistön ja etsi ruohikosta
alkua toiseen, kun jokin kova kosketti hänen olkapäätänsä
— vihreä päivänvarjo! Hänen vieressään seisoi Fleur!

»Minulle sanottiin, että sinä olit käynyt ja luvannut tulla
takaisin. Ja minä ajattelin, että voisit olla täällä, ja sinä
olitkin — se on vallan ihmeellistä!»

»Oi, Fleur! Minä luulin, että olit unohtanut minut!»

»Vaikka sanoin, etten unohtaisi!»

Jon tarttui hänen käsivarteensa.

»Tämä on liian onnellista! Tule, mennään tänne päin.» Hän
melkein veti tyttöä tuon liian säännönmukaisen puiston läpi
löytääkseen jonkin piilopaikan, jossa he voisivat istua ja pitää
toisiaan kädestä.

»Onko ketään ilmaantunut näyttämölle?» kysyi hän katsellen
Fleurin ripsiä, jotka varjostivat poskia.

»Onhan siellä eräs nuori hölmö, mutta hän ei tule lukuun.»
Jon värähti säälistä — nuorta hölmöä kohtaan.

»Tiedätkö, että minä sain auringonpiston, en kai kertonut?»

»Todellako? Oliko se jännittävää?»

»Ei. Äiti oli enkeli. Onko mitään tapahtunut sinulle?»

»Ei mitään. Paitsi, että luulen päässeeni perille, mikä on
hullusti perheittemme välillä, Jon.»

Jonin sydän alkoi takoa hyvin kovasti.

»Luulen, että minun isäni tahtoi mennä naimisiin sinun äitisi
kanssa, ja sinun isäsi saikin hänet.»

»Oh!»

»Minä löysin äitisi valokuvan, se oli kehyksissä erään minun
kuvani takana. Tietysti tuollainen on voinut saada hänet
vimmastumaan, jos hän oli hyvin rakastunut, eikö totta?»

Jon mietti hetkisen. »Ei, jos äiti rakasti enemmän minun
isääni.»

»Mutta ajattele, jos he olivat kihloissa?»

»Jos me olisimme kihloissa, ja sinä huomaisit pitäväsi enemmän
jostakin toisesta, voisin minä tulla hulluksi, mutta en
minä sinulle siitä kantaisi kaunaa.»

»Minä kantaisin. Älä koskaan tee sellaista minulle, Jon.»

»Hyvä Jumala! Vai vielä tässä sellaista!»

»Minä en usko, että isä koskaan on todella välittänyt äidistäni.»

Jon oli vaiti. Valin sanat, nuo kaksi vanhaa mestaria klubissa!

»Katsos, emmehän me tiedä», jatkoi Fleur, »se on voinut olla
suuri isku. Hän on voinut kohdella isää pahasti. Niinkin tehdään.»

»Minun äitini ei.»

Fleur kohautti olkapäitään. »Minä en luule, että me tiedämme
paljoakaan isistämme ja äideistämme. Me näemme heidät
vain siinä valossa, kuinka he kohtelevat meitä, mutta he ovat
kohdelleet muitakin ihmisiä, tiedäthän, ennenkuin me olemme
syntyneetkään — monia muita, luulisin. Näetkö, isämme ovat
molemmat vanhoja. Ajattele omaa isääsi, jolla on kolme eri
perhettä!»

»Eikö tässä typerässä Lontoossa ole mitään paikkaa, jossa
saisimme olla rauhassa?» huusi Jon.

»Ei muuta kuin auto.»

»Otetaan sitten auto.»

Kun he olivat asettuneet autoon, kysyi Fleur äkisti: »Palaatko
takaisin Robin Hilliin? Minä tahtoisin nähdä, missä
asut, Jon. Minä olen tätini luona yötä, mutta voisin kyllä
ehtiä ajoissa päivälliselle. En tietenkään tulisi sisään.»

Jon tuijotti häneen ihastuneena.

»Mainiota! Minä voin näyttää sinulle talon viidakosta, silloin
emme tapaa ketään. Juna lähtee neljältä.»

Omaisuuden jumala ja hänen Forsytensa, suuret ja pienet
joutilaat, virkailijat, liikeihmiset, ammattilaiset samoin kuin
työväki tekivät vielä seitsemän tunnin työpäiviään, niin että
nuo kaksi neljännen sukupolven jäsentä saivat matkustaa Robin
Hilliin tuon liian varhaisen junan tyhjässä ensimmäisen
luokan vaunussa, joka oli pölyinen ja aurinkoinen. He matkustivat
autuaassa hiljaisuudessa, pitäen toisiaan käsistä.

Asemalla he eivät tavanneet ketään muuta kuin kantajia ja
pari Jonille outoa maalaista ja lähtivät kävelemään tielle, joka
tuoksui pölyltä ja kuusamalta.

Jonille, joka nyt oli varma Fleuristä ja jonka edessä ei mikään
ero kummitellut, tämä oli ihmeellinen vaellus, ihmeellisempi
kuin nuo kävelyt nummella tai Thamesin rantoja pitkin.
Se oli rakkauden usvaa — tuollainen väritetty Elämän kirjan
sivu, jossa jokainen sana ja hymyily, jokainen pieni kosketus
oli kuin pieniä kultaisia ja punaisia ja sinisiä perhosia, joita on
sijoitettu sinne tänne tekstiin — onnellinen yhdessäolo,
ajatukseton, kolmekymmentäseitsemän minuuttia kestävä. He
ehtivät viidakkoon lypsyajaksi. Jon ei aikonut viedä häntä
karjapihaan asti, siksi pitkälle vain, että hän saattoi nähdä
puutarhaan vievän rinteen ja talon sen takana. He kääntyivät
lehtikuusien lomaan, ja äkkiä, polun käänteessä, tuli näkyviin
Irene, joka istui vanhalla puupenkillä.

On monenlaisia iskuja, sellaisia, jotka sattuvat selkänikamiin,
hermoihin, siveelliseen tuntoon, tai — pahimmat ja pysyvimmät
— persoonalliseen arvokkuuteen. Tätä viimeistä
lajia oli isku, jonka Jon sai yllättäessään tällä tavoin äitinsä.
Hän tajusi äkkiä olevansa tekemässä jotakin epähienoa. Tuoda
Fleur taloon avoimesti — miksi ei? Mutta tuoda hänet tällä
tavoin varkain! Häpeän lannistamana hän koetti esiintyä niin
paatuneena kuin hänen luontonsa suinkin salli.

Fleur hymyili, vähän uhmaavasti, ja äidin hämmästyneet kasvot
muuttuivat äkkiä persoonattomiksi ja kohteliaiksi. Hän
se ensimmäisenä lausui sanat:

»On oikein hauska tavata teidät. Jon oli kiltti, kun toi teidät
tänne meitä katsomaan.»

»Me emme aikoneet tulla taloon», töksäytti Jon. »Minä tahdoin
vain näyttää Fleurille missä minä asun.»

Äiti sanoi levollisesti:

»Ettekö tule sisään juomaan teetä?»

Jon tunsi vain pahentaneensa tahdittomuuttaan ja kuuli
Fleurin vastaavan:

»Kiitoksia paljon, mutta minun pitää ehtiä takaisin päivälliselle.
Minä tapasin Jonin sattumalta, ja meidän mielestämme
minun oli hauska nähdä hänen kotinsa.»

Kuinka hyvin hän hillitsi itsensä!

»Tietysti, mutta nyt teidän pitää tulla juomaan teetä. Me
lähetämme teidät asemalle. Mieheni on iloinen saadessaan
nähdä teidät.»

Ilme äidin silmissä, jotka viipyivät hänessä hetkisen, nujersi
Jonin maan tasalle — oikeaksi maan matoseksi. Sitten
äiti lähti edellä ja Fleur seurasi häntä. Jon tunsi olevansa
kuin lapsi kulkiessaan noiden kahden jäljissä, jotka puhuivat
niin luontevasti Espanjasta ja Wansdonista ja talosta tuolla
puitten takana ja ruohoisesta rinteestä. Hän seurasi heidän
katseittensa miekkailua, kun he tutkivat toisiaan nuo kaksi
olentoa, joita hän rakasti eniten maailmassa.

Hän saattoi nähdä isänsä istuvan tammen alla ja kärsi jo
ennakolta siitä nöyryytyksestä, joka hänen oli kestettävä tuon
hiljaisen olennon silmäin edessä — olennon, joka istui siinä
polvet ristissä, laihana, vanhana ja hienona. Hän saattoi jo
tuntea sen heikon ironian, joka ilmenisi isän äänessä ja
hymyilyssä.

»Tässä on Fleur Forsyte, Jolyon, Jon toi hänet katsomaan
taloa. Nyt juomme heti teetä, hänen pitää ehtiä junaan. Jon,
rakas, mene sanomaan heille ja soita Dragonilta auto.»

Oli omituista jättää Fleur heidän kanssaan kahden, ja kuitenkin
oli se vähin paha tänä hetkenä, niinkuin äiti luultavasti
oli aavistanut. Ja Jon riensi taloon. Nyt hän ei enää saisi
tavata Fleuriä yksin — ei minuuttiakaan, eivätkä he olleet
sopineet seuraavasta kohtaamisesta! Kun hän palasi palvelustytön
ja teekannujen turvin, ei puun alla ollut jälkeäkään noloudesta.
Kaikki nolous oli vain hänessä itsessään, mutta ei
sen vähäisempänä. He puhuivat taidesalongista Cork Streetin
takana.

»Me vanhanaikaiset», sanoi isä, »tahtoisimme kauhean kernaasti
tietää, miksi emme voi antaa arvoa uudelle taiteelle.
Teidän ja Jonin pitää kertoa se meille.»

»Sen oletetaan olevan satiirista, eikö niin?» sanoi Fleur.

Jon näki isänsä hymyilevän.

»Satiirista? Oi, minä luulen, että se on enemmän kuin sitä.
Mitä sinä sanot, Jon?»

»Minä en tiedä mitään», änkytti Jon. Isän kasvot muuttuivat
äkkiä katkeriksi.

»Nuoret ovat väsyneet meihin, meidän jumaliimme ja ihanteisiimme.
Päät poikki heiltä vain, sanovat nuoret, — murskatkaa heidän
epäjumalansa! Ja sitten palatkaamme — ei mihinkään!
Ja kautta Juppiterin, sen he ovat tehneet! Jon on
runoilija. Hänkin yhtyy heihin ja tallaa murskaksi sen, mikä
meistä on jäljellä. Omaisuus, kauneus, tunne — savua kaikki!
Me emme saa omistaa mitään tähän aikaan, emme edes tunteitamme.
Ne ovat — Ei Minkään tiellä.»

Jon kuunteli hämmentyneenä, melkein raivoissaan isänsä
sanoista, joitten takana hän aavisti merkityksen, jota hän ei
voinut tajuta. Hän ei ainakaan tahtonut tallata mitään!

»Ei Mikään on nykyhetken jumala», jatkoi Jolyon, »me olemme
palanneet siihen, missä venäläiset olivat kuusikymmentä
vuotta sitten, kun he aloittivat nihilismin.»

»Ei, isä», huudahti Jon äkkiä, »me tahdomme vain _elää_, emmekä
tiedä millä tavoin — menneisyyden vuoksi — siinä kaikki!»

»Kautta kunniani», sanoi Jolyon, »se oli syvämietteistä Jon.
Onko se omaasi? Menneisyys! Vanhat omistukset, vanhat
intohimot ja niiden jälkimaku. Ottakaamme savukkeet.»

Tietoisena siitä, että äiti oli nopeasti nostanut kätensä huulilleen
ikäänkuin vaimentaakseen jotakin, Jon ojensi savukkeet. H
än sytytti savukkeen isälleen ja Fleurille, sitten itselleen.
Oliko maailma jo nuijinut häntä, niinkuin Val oli sanonut?
Savu oli sininen, jos hän ei ollut vetänyt sitä sieraimiinsa,
harmaa, jos hän oli. Hän piti kutkutuksesta nenässään ja
tasa-arvoisuuden tunteesta, jonka polttaminen antoi hänelle.
Hän oli iloinen, kun kukaan ei sanonut: »Olet siis alkanut?»
Hän tunsi itsensä vähemmän nuoreksi.

Fleur katsoi kelloaan ja nousi. Äiti meni hänen kanssaan
taloon. Jon jäi polttamaan savukettaan isän seurassa.

»Saata hänet autoon, ukkoseni», sanoi Jolyon, »ja kun hän on
lähtenyt, pyydä äitiäsi tulemaan takaisin minun luokseni.»

Jon lähti. Hän odotti hallissa. Hän saattoi Fleurin autoon.
Ei ollut tilaisuutta sanoihin, tuskin kädenpuristukseen. Jon
odotti kaiken iltaa, että hänelle sanottaisiin jotakin. Mitään
ei sanottu. Ehkä ei ollut tapahtunutkaan mitään. Hän meni
vuoteeseen ja kohtasi pukeutumispöytänsä peilissä itsensä. Hän
ei puhunut eikä kuva puhunut, mutta molemmat näyttivät
ajattelevan sitä enemmän.




4. GREEN STREETILLÄ


On epävarmaa, palautuiko Prosper Profondin vaarallisuuden maine hänen
yritykseensä lahjoittaa Valille tuo Mayfly-varsa, Fleurin sanaan:
»Hän on kuin Midianin sotajoukko, hän käy ympäri ja etsii kenen
hän löytäisi», hänen järjettömään, Jack Cardiganille tekemäänsä
kysymykseen: »Mitä hyödyttää pysyä kunnossa?» vai yksinkertaisemmin
siihen tosiasiaan, että hän oli ulkomaalainen eli muukalainen, niinkuin
nyt oli tapa sanoa. Varmaa oli, että Annette esiintyi erikoisen
kauniina ja että Soames oli myynyt Monsieur Profondille Gauguininsä ja
sitten repinyt pankkiosoituksen kappaleiksi, niin että asianomainen
itse oli sanonut: »Minä en saanutkaan sitä pikku taulua, jonka ostin
herra Forsydelta.»

Vaikka häneen suhtauduttiinkin epäluuloisesti, kävi hän edelleen
Winifredin ikivihreässä pikku talossa Green Streetin varrella esiintyen
hyväntahtoisen tyhmänä, mitä kukaan kuitenkaan ei erehtynyt luulemaan
todelliseksi naivisuudeksi — se sana tuskin soveltui Monsieur Prosper
Profondiin. Winifredin mielestä hän edelleen oli »huvittava», ja hän
kirjoitti kirjelippusia, joissa sanottiin: »Tulkaa viettämään pikku
'hippa' kanssamme» — Winifredille oli kuin henkäys elämään pysyä
noitten päivän sanantapojen tasalla.

Salaperäisyys, joka kaikkien silmissä ympäröi häntä, johtui siitä,
että hän oli tehnyt, nähnyt, kuullut ja tuntenut kaiken eikä löytänyt
siinä mitään — se oli luonnotonta. Englantilainen pettyneen tyyppi
oli hyvinkin tuttu Winifredille, joka aina oli liikkunut muodikkaissa
piireissä. Se antoi eräänlaisen hienostuksen leiman, joten siitä
sentään sai irti jotakin. Mutta olla näkemättä mitään missään, ei
asenteen vuoksi, vaan koska missään ei ollut mitään, se ei ollut
englantilaista, ja mikä ei ollut englantilaista, sitä ei voinut
olla salaa tuntematta vähän vaaralliseksi, joskaan ei suorastaan
sopimattomaksi. Oli kuin itse sodanjälkeinen tunnelma — tumma, raskas,
hymyilevä, välinpitämätön — olisi istunut Winifredin empiretuolissa,
oli kuin tämä tunnelma olisi puhunut paksuin punaisin huulin pienen
pirullisen parran yläpuolelta. Se oli, niinkuin Jack Cardigan sanoi —
englantilaiselle luonteelle kokonaisuudessaan — »vähän liian paksu»
— sillä jos mikään ei todella ollut jännityksen arvoista, voi toki
aina turvautua urheiluun ja tehdä asiat jännittäviksi! Winifredkin,
joka oli aina sydämestään Forsyte, tunsi, että tällaisesta pettymyksen
tunnelmasta ei saanut irti mitään, joten oikeastaan sen ei olisi
pitänyt viipyä talossa. Itse asiassa Monsieur teki tunnelman liian
ilmeiseksi maassa, jossa tämäntapaiset totuudet aina säädyllisesti
verhotaan.

Kun Fleur, joka kiireisesti oli palannut Robin Hillistä, tuli
päivälliselle sinä iltana, seisoi »tunnelma» Winifredin pienen salongin
ikkunan ääressä katsellen Green Streetille sen näköisenä kuin ei näkisi
siellä mitään. Ja Fleur alkoi heti tuijottaa tulisijaan ikäänkuin
näkisi tulen, jota siinä ei ollut.

Monsieur Profond tuli ikkunan äärestä pois. Hän oli täydessä
iltapuvussa, valkea liivi yllä, valkea kukka napinlävessä

»Kas, neiti Forsyte», sanoi hän, »onpa kovin hauska tavata teitä. Voiko
herra Forsyte hyvin? Minä sanoin tänään, että tahtoisin nähdä hänen
kerran huvittelevan. Hän murehtii.»

»Niinkö luulette?» sanoi Fleur lyhyesti.

»Murehtii», toisti herra Profond säristäen r-äännettään.

Fleur pyörähti ympäri. »Sanonko teille», kysyi hän, »mikä tuottaisi
hänelle huvia?» Mutta sanat »Kuulla teidän painuneen tiehenne»,
kuolivat hänen huulilleen, kun hän näki ilmeen miehen kasvoilla. Kaikki
Prosperin kauniit valkeat hampaat näkyivät.

»Minä kuulin klubissa tänään tuosta hänen vanhasta surustaan.»

Fleur avasi silmänsä. »Mitä tarkoitatte?»

Herra Profond liikutti sileätä päätään ikäänkuin tehdäkseen lausuntonsa
arvon täysin mitättömäksi.

»Ennenkuin te synnyitte», sanoi hän, »tuo pikku juttu.»

Vaikka Fleur ymmärsikin, että hänen ajatuksensa oli taitavasti johdettu
pois tuon miehen omasta osuudesta hänen isänsä murehtimiseen, hän ei
voinut vastustaa hermostunutta uteliaisuuden puuskaa. »Kertokaa minulle
mitä kuulitte.»

»Mitä», mutisi Monsieur Profond, »te kyllä tiedätte sen kaiken.»

»Luultavasti tiedän. Mutta minä tahtoisin tietää, että te ette ole
kuullut asiaa aivan väärin.»

»Hänen ensimmäinen vaimonsa», mutisi Monsieur Profond.

Hilliten sanansa »Hän ei ole ollut naimisissa tätä ennen», Fleur kysyi:
»Niin, mitä hänestä?»

»Herra George Forsyte kertoi minulle, että isänne ensimmäinen vaimo
meni naimisiin hänen serkkunsa Jolyon Forsyten kanssa sittemmin. Se oli
pikku hiukkaisen epämiellyttävää, minä ajattelisin. Minä näin heidän
poikansa — kaunis poika!»

Fleur katsahti ylös. Monsieur Profond huojui hänen edessään raskaana
ja pirullisena. Siinä — siinä siis syy! Tähänastisen elämänsä
sankarillisimmalla ponnistuksella hän onnistui pysähdyttämään tuon
huojuvan olennon. Hän ei osannut sanoa, oliko Profond huomannut. Ja
juuri silloin Winifred tuli sisään.

»Ahaa, täällä te molemmat jo olette. Imogen ja minä olemme viettäneet
erittäin hauskan iltapäivän lasten myyjäisissä.»

»Lasten?» sanoi Fleur koneellisesti.

»'Lasten avun'. Minä tein niin hyvän kaupan, kultaseni. Vanhaa
armenialaista käsityötä — tehty ennen vedenpaisumusta. Minun täytyy
kuulla teidän mielipiteenne siitä, Prosper.»

»Täti», kuiskasi Fleur äkkiä.

Tytön äänensävy sai Winifredin tulemaan hänen luokseen.

»Mikä on? Etkö voi hyvin?»

Herra Profond oli vetäytynyt ikkunan ääreen, mistä hän kerta kaikkiaan
ei voinut kuulla.

»Täti, hän — hän kertoi minulle, että isä on ollut naimisissa
aikaisemmin. Onko totta, että hän otti eron vaimostaan ja että tämä
meni naimisiin Jon Forsyten isän kanssa?»

Koskaan elämässään ei neljän pienen Dartien äiti ollut joutunut
vakavampaan pulaan. Veljentyttären kasvot olivat niin kalpeat, hänen
silmänsä niin tummat, hänen äänensä niin kuiskaava ja jännittynyt.

»Isäsi ei tahtonut, että kuulisit siitä», sanoi hän niin arvokkaasti
kuin tällä hetkellä oli mahdollista. »Tuollaista tapahtuu. Minä olen
usein sanonut hänelle, että hänen pitäisi antaa sinun tietää.»

»Oh!» sanoi Fleur, ja siinä kaikki, mutta se sai Winifredin taputtamaan
hänen olkapäätään — kiinteätä pientä olkapäätä, kaunista ja valkeata.
Hän ei koskaan voinut olla katsein ja kosketuksin ilmaisematta
ihailuaan veljentytärtä kohtaan, jonka tietysti piti mennä naimisiin —
vaikka ei tuon pojan, Jonin kanssa.

»Me olemme unohtaneet tuon kaiken jo vuosia sitten», sanoi hän
lohduttavasti. »Tule syömään päivällistä!»

»Ei täti. Minä en voi oikein hyvin. Saanko mennä yläkertaan?»

»Rakas tyttö», mutisi Winifred huolissaan »et kai aio ottaa tätä noin
sydämellesi? Mitä, ethän ole vielä kunnialla edes astunut seuraelämään!
Tuo poika on lapsi.»

»Mikä poika? Minulla on vain päänsärkyä. Mutta minä en voi sietää tuota
miestä tänä iltana.»

»Hyvä, hyvä», sanoi Winifred, »mene sinä vain levolle. Minä lähetän
sinulle lääkettä ja puhun kyllä Prosper Profondin kanssa. Mitä hänen
tarvitsi lörpötellä? Vaikka minun täytyy sanoa, että minusta on paljon
parempi, kun tiedät.»

Fleur hymyili. »Niin», sanoi hän ja pujahti pois huoneesta.

Hän meni yläkertaan pää pyörällä, kurkku kuivana, levoton, säikähtänyt
tunne rinnassa. Koskaan elämässään tätä ennen hän ei ollut hetkeäkään
pelännyt, ettei saisi sitä, mihin oli kiinnittänyt sydämensä. Tämän
iltapäivän elämykset olivat olleet rikkaat ja kipeät, ja tämä
hirvittävä tieto vielä niiden lisäksi oli todella tehnyt hänen päänsä
kipeäksi. Eikä ihme, että isä oli kätkenyt tuon valokuvan niin hyvin
hänen oman kuvansa taakse — hän tietysti häpesi, että oli pitänyt sen
tallella! Mutta voiko hän vihata Jonin äitiä ja kuitenkin säilyttää
hänen valokuvansa? Fleur painoi kätensä otsaansa koettaen nähdä
selvästi. Oliko Jonille kerrottu — oliko hänen käyntinsä Robin Hillissä
pakottanut heitä kertomaan Jonille? Kaikki riippui nyt siitä! Hän
tiesi, että he kaikki tiesivät, paitsi — kenties — Jon!

Hän käveli edestakaisin purren huuliaan ja ajatellen toivottoman
ankarasti. Jon rakasti äitiään. Jos hänelle oli kerrottu, mitä hän
silloin tekisi? Fleur ei osannut sanoa. Mutta jos hänelle ei ollut
kerrottu, eikö hän — Fleur — voisi saada Jonia omakseen — mennä
naimisiin hänen kanssaan ennenkuin hän saisi tietää? Hän muistutteli
käyntiään Robin Hillissä. Jonin äidin kasvot, jotka olivat niin
passiiviset — hänen tummat silmänsä ja tukkansa, joka oli kuin
puuteroitu, hänen pidättyväisyytensä, hänen hymyilynsä — saattoivat
hänet ymmälle, niin myös Jonin isän kasvot — ystävälliset, painuneet,
ironiset. Vaistomaisesti hän tunsi, että he varoisivat kertomasta
Jonille, vielä nytkin, varoisivat pahoittamasta hänen mieltään — sillä
tietysti hän olisi kauhean pahoillaan, jos tietäisi! Täti oli saatava
olemaan kertomatta isälle, että hän tiesi. Niin kauan kun ei otaksuttu
hänen eikä Jonin tietävän, oli vähän mahdollisuutta — vapaus peittää
jälkensä ja saada se, mihin hän oli kiinnittänyt sydämensä. Mutta
tämä yksinäisyys oli hänelle melkein ylivoimainen. Jokainen oli häntä
vastaan — jokainen! Oli aivan niinkuin Jon oli sanonut — hän ja Fleur
vain tahtoivat elää ja menneisyys oli heidän tiellään, menneisyys,
johon heillä ei ollut mitään osuutta ja jota he eivät ymmärtäneet.
Oi! Mikä häpeä! Ja äkkiä hän ajatteli Junea. Tahtoisiko June auttaa
häntä? Sillä June oli jotenkuten tehnyt häneen sen vaikutuksen, että
hän tulisi olemaan myötämielinen heidän rakkaudelleen eikä sietämään
esteitä. Sitten hän vaistomaisesti ajatteli: »Minä en sittenkään anna
mitään pois, en edes hänelle uskalla antaa! Minä aion saada Jonin,
heidän kaikkien uhalla.»

Hänelle tuotiin lientä ja Winifredin parasta päänsärkypulveria. Hän
nieli molemmat. Sitten Winifred itse ilmaantui. Fleur avasi tulen
sanoen:

»Tiedätkö, täti, minä en tahtoisi, että ihmiset ajattelisivat minun
olevan rakastuneen tuohon poikaan. Mitä, minähän olen tuskin nähnyt
häntä!»

Winifred oli kokenut, mutta hän ei ollut »fine». Hän otti tiedon
vastaan huomattavasti huojentuneena. Tietenkään ei tytön ollut hauska
kuulla tuosta perheskandaalista, ja Winifred ryhtyi nyt esittämään
asiaa hänelle mahdollisimman lievässä muodossa, mihin tehtävään
hän oli suurenmoisesti omiaan, hänen kasvattajinaan kun oli ollut
turvallinen äiti ja isä, jonka hermoja ei saanut järkyttää, ja hän
kun oli monta vuotta ollut Montague Dartien vaimo. Winifredin kuvaus
oli lieventämisen mestariteos. Fleurin isän ensimmäinen vaimo oli
ollut hyvin mieletön. Mukana pelissä oli eräs nuori mies, joka joutui
raitiovaunun alle, ja hän oli jättänyt Fleurin isän. Sitten, vuosia
myöhemmin, kun kaikki olisi voinut muuttua hyväksi taas, hän oli
antautunut suhteisiin heidän serkkunsa Jolyonin kanssa, ja Fleurin
isän oli tietysti ollut pakko ottaa ero hänestä. Kukaan ei muistanut
enää koko asiaa, paitsi juuri perhe. Ja ehkä oli kaikki kääntynyt
parhaaksi, isällä oli nyt Fleur, ja Irenen ja Jolyonin sanottiin olleen
täysin onnellisia, ja heidän poikansa oli kaunis poika. »Olihan sekin
jonkinlaista voidetta haavaan, että Val sai Hollyn, tiedäthän.» Näin
rauhoittavasti puhellen Winifred taputti veljentyttärensä olkapäätä
ja ajatteli: »Hän on kaunis ja täyteläinen pieni olento!» ja palasi
takaisin Prosper Profondin luo, joka tahdittomuudestaan huolimatta oli
erittäin »huvittava» tänä iltana.

Muutamia minuutteja tädin lähdettyä Fleur oli sekä ruumiillisesti
että henkisesti rauhoittavan lääkkeen vaikutuksen alaisena. Mutta
sitten todellisuus palasi takaisin. Täti oli jättänyt pois kaiken
mikä merkitsi jotakin — intohimoisten sydänten kaiken tunteen, vihan,
rakkauden, leppymättömyyden. Fleur, joka tiesi niin vähän elämästä
ja joka oli koskettanut vasta rakkauden lievettä, tajusi kuitenkin
vaistomaisesti, että sanat ovat yhtä vähän suhteessa asioihin ja
tunteisiin kuin raha leipään, jota sillä ostetaan. »Isä parka!»
ajatteli hän. Minä poloinen! Jon raukka! Mutta minä en välitä, minä
aion saada hänet!» Ikkunastaan pimentyneessä huoneessa hän näki »tuon
miehen» lähtevän ovesta ulos ja vetelehtivän poispäin. Jos Profond ja
äiti — kuinkahan se vaikuttaisi hänen omiin asioihinsa? Varmaan isä
silloin liittyisi häneen vielä lujemmin ja lopulta suostuisi kaikkeen
mitä hän tahtoi, tai helpommin mukautuisi sellaiseen, mitä Fleur teki
hänen tietämättään.

Hän otti vähän multaa ikkunalla olevasta kukkalaatikosta ja heitti sen
kaikin voimin tuon katoavan hahmon jälkeen. Se ei osunut, mutta yritys
teki hänelle hyvää.

Ja Green Streetiltä tuli pieni ilmanhenki, paloöljyltä tuoksuva, ei
miellyttävä.




5. PUHTAASTI FORSYTELAISIA ASIOITA


Soames, joka tuli Cityyn aikoen päivän päätyttyä käydä Green Streetillä
hakemassa Fleurin kotiin, oli mietteitten vallassa. Ollen vain
nimellinen osakas hän nyttemmin harvoin kävi Cityssä, mutta hänellä
oli vielä huoneensa Cuthcott, Kingson ja Forsyten toimistossa ja yksi
kokonainen ja puolikas kirjanpitäjää hoitamassa puhtaasti Forsytelaisia
asioita. Ne olivat vähän liikkuvaisella kannalla juuri nyt —
suotuisa hetki taloomaisuuden rahaksimuuttoa varten. Ja Soames vähän
keventeli isänsä ja Roger sedän, jossakin määrin myös Nicholas sedän
kiinteimistöjä. Hänen ovela ja asiallinen kunniallisuutensa kaikissa
raha-asioissa oli tehnyt hänestä eräänlaisen yksinvaltiaan näissä
luottamustoimissa. Jos Soames ajatteli, että niin tai näin oli tehtävä,
oli paras säästää ajattelemisen vaiva itseltään. Hän takasi eräänlaisen
vastuuttomuuden lukuisille kolmannen ja neljännen polven Forsyteille.
Muut omaisuuden holhoojat, niinkuin serkut Roger ja Nicholas, serkkujen
miehet Tweetyman ja Spender ja hänen sisarensa Cicelyn mies, kaikki
luottivat häneen, hän kirjoitti nimensä ensin, ja mihin hän oli
kirjoittanut nimensä, siihen kirjoittivat muutkin eikä kukaan tullut
siitä penniäkään köyhemmäksi. Nyt juuri he olivat tulleet aika monta
penniä rikkaammiksi, ja Soamesille häämöitti jo eräitten holhoustoimien
päättyminen, lukuunottamatta tulojen jakelua obligatsioneista, jotka
olivat niin kultareunaisia kuin tähän aikaan oli mahdollista.

Kulkiessaan Cityn kuumeisemmista osista Lontoon tyvenempiin
suvantopaikkoihin hän mietti. Raha oli erinomaisen lujassa ja moraali
erinomaisen löyhässä! Sota oli sen tehnyt. Pankit eivät lainanneet,
ihmiset rikkoivat sopimuksia kaikkialla. Ilmassa oli tunne ja kasvoilla
ilme, joista hän ei pitänyt. Koko maa näytti olevan keinottelun
ja vararikkojen lumoissa. Oli tyydyttävää ajatella, ettei hänellä
itsellään eikä hänen holhottavillaan ollut ainoatakaan sijoitusta, jota
olisi voinut horjuttaa millään vähemmän mielettömällä kuin yleisellä
velkojen anteeksiannolla tai pääomain takavarikoinnilla. jos Soames
johonkin uskoi, uskoi hän siihen, mitä hän sanoi »Englannin terveeksi
järjeksi» tai kykyyn omistaa, jollei jollakin tavalla, niin toisella.
Hän saattoi kyllä — niinkuin hänen isänsä James ennen häntä — sanoa,
että hän ei tietänyt mitä kaikesta oli tuleva, mutta sydämessään hän
ei uskonut, että oli tulossa mitään sen kummempaa. Ei ainakaan, jos
se hänestä riippuisi — ja hän oli loppujen lopulta aivan tavallinen
englantilainen, joka hiljaisen sitkeästi piti kiinni siitä, mitä
hänellä oli ja tiesi, ettei koskaan todella luopuisi omastaan, jollei
saisi tilalle jotakin enemmän tai vähemmän samanarvoista. Hänen
sielunsa oli aineellisten asiain suhteen oleellisesti tasapainossa,
ja hänen selitystään maan tilanteesta oli vaikea kumota maailmassa,
jonka ihmisolennot muodostivat. Otettakoon esimerkiksi hänen oma
tapauksensa! Hän oli hyvässä asemassa. Tekikö hän sillä vääryyttä
kenellekään? Hän ei syönyt kymmentä ateriaa päivässä, hän ei syönyt
enempää, tuskin niinkään paljon kuin köyhä mies. Hän ei tuhlannut rahaa
paheisiin, ei hengittänyt enemmän ilmaa eikä kuluttanut sanottavasti
enemmän vettä kuin konetyömies tai kantaja. Tosin hänellä oli kauniita
tavaroita ympärillään, mutta niiden valmistus oli hankkinut ihmisille
työtä, ja jonkun piti käyttää niitä. Hän osti tauluja, mutta taidetta
täytyi kannattaa. Hän oli itse asiassa satunnainen kanava, jota myöten
raha virtasi antaen työtä. Mitä vastustettavaa siinä oli? Hänen
hallussaan raha virtasi nopeammin ja hyödyllisemmin kuin valtion
ja hidasliikkeisen, rahaanielevän virkamiehistön omana. Ja mitä
siihen tulee, minkä hän joka vuosi pani säästöön, oli se liikkeessä
aivan yhtä paljon kuin se, mitä hän ei säästänyt, se kun meni
vesijohto-osakkeisiin tai kunnallisiin obligatsioneihin tai johonkin
muuhun terveeseen ja hyödylliseen. Valtio ei maksanut hänelle mitään
palkkaa siitä, että hän hoiti omiaan ja toisten ihmisten varoja — _hän
teki tämän kaiken ilmaiseksi_. Siinä piili tärkein väite sosialisointia
vastaan — yksityisomaisuuden haltijoille ei maksettu, ja heillä oli
kuitenkin täysi syy jouduttaa rahankiertoa. Sosialisointi kääntäisi
aivan päinvastoin. Hänestä tuntui, että hänellä oli vahva asema maassa,
joka kärsi virkavaltaisuudesta.

Saapuessaan tähän täydellisen rauhan suvantoon häntä erikoisesti
harmitti ajatus, että joukko tunnottomia trusteja ja yhtymiä oli
vallannut kaikenlaisten tavarain markkinat ja pitänyt hintoja
keinotekoisen korkealla. Tuollaiset yksilöllisen systeemin
väärinkäyttäjät olivat rosvoja, joista kaikki paha oli lähtöisin, ja
oli jossakin määrin tyydyttävää nähdä heidän vihdoinkin joutuneen pelon
valtaan, että kaikki romahtaisi alas ja he itse putoaisivat mukana.

Cuthcott, Kingson ja Forsyten toimiston hallussa oli pohjakerros
ja ensimmäinen kerros oikeanpuolisesta talosta, ja noustessaan
huoneeseensa Soames ajatteli: »Olisi jo aika maalauttaa talo.»

Hänen vanha kirjanpitäjänsä Gradman istui tavallisella paikallaan
suuren, luvuttomilla lokeroilla varustetun kirjoituspöydän ääressä.
Kirjanpitäjän puolikas seisoi hänen vieressään, kädessään erään
välittäjän tiedonanto, koskeva Roger Forsytelle kuuluneen Bryanston
Squaren talon myyntivoiton sijoitusta. Soames otti sen ja sanoi:

»Vancouverin kaupunkiobligatsioneja. Laskussa tänään!» Vanha Gradman
vastasi hänelle hieman narisevan nöyränä:

»Nii-in, mutta kaikki on laskussa, herra Soames.» Ja kirjanpitäjän
puolikas poistui.

Soames kiinnitti paperin toisten samanlaisten joukkoon ja
ripusti hattunsa naulaan. »Minä tahdon katsoa testamenttiani ja
avioliittosopimustani, Gradman.»

Vanha Gradman kääntyi pyörivässä tuolissaan niin pitkälle kuin pääsi
ja veti vasemmanpuoleisesta alalaatikosta kaksi asiakirjaa. Sitten
hän suoristihe ja nosti harmaatukkaista päätään, hyvin punaisena
kumartumisesta.

»Jäljennökset, herra.»

Soames otti ne. Hänen mieleensä tuli äkkiä, kuinka suuresti Gradman
muistutti lihavaa täplikästä pihakoiraa, jota he olivat pitäneet
kahleissa hänen maatalossaan, kunnes Fleur eräänä päivänä oli
välttämättä tahtonut, että se päästettäisiin vapaaksi, ja se oli heti
purrut keittäjää ja tullut ammutuksi. Jos Gradman päästettäisiin
kahleistaan, purisiko hänkin keittäjää?

Hilliten mielikuvituksensa sopimatonta lentoa Soames avasi
avioliittosopimuksensa. Hän ei ollut katsellut sitä kahdeksaantoista
vuoteen, ei sitten kun oli tehnyt testamenttinsa uudestaan isänsä
kuollessa ja Fleurin syntyessä. Hän tahtoi nähdä, olivatko sanat
»aviosäädyn aikana» siinä. Olivat, olivat kyllä — hullunkurinen
sanantapa, kun sitä oikein ajatteli. Viidentoista tuhannen punnan
korko (maksettiin ilman tuloveron lyhennystä) niin kauan kuin Annette
oli hänen vaimonsa ja myöhemmin leskeyden aikana »dum casta» —
vanhanaikainen ja melko kärkevä lausemuoto, joka oli pantu mukaan
Fleurin äidin käyttäytymisen turvaamiseksi. Testamentti takasi
Annettelle tuhannen puntaa vuodessa samoilla ehdoilla. Hyvä oli! Hän
antoi jäljennökset takaisin Gradmanille, joka otti ne katsomatta,
pyöräytti tuoliaan, pani paperit takaisin laatikkoon ja jatkoi laskujaan.

»Gradman! Minä en pidä maan tilasta, on niin paljon ihmisiä, joilla ei
ole tervettä järkeä. Minun täytyy keksiä keino, millä voin turvata
Fleur neidin kaikkien mahdollisuuksien varalta.»

Gradman kirjoitti numeron »2» imupaperilleen.

»Nii-in», sanoi hän, »ajan henki on häijy.»

»Tavallinen kielto pääoman ennenaikaista käyttöä vastaan ei riitä.»

»Ei», sanoi Gradman.

»Ajatelkaa, jos nuo sosialistit pääsevät valtaan, tai pahemmat! Nuo
päähänpistoihinsa juuttuneet ihmiset, ne ne ovat vaarallisia. Katsokaa
Irlantia!

»Ah», sanoi Gradman.

»Jos siirtäisin omaisuuteni hänelle jo heti, pysyttäen käyttöoikeuden
itselläni elinajakseni, eivät he voisi ottaa minulta muuta kuin korot,
mikäli eivät muuta lakia.»

Gradman liikutti päätään ja hymyili.

»Ohoh», sanoi hän, »eivät ne toki sitä tee!»

»Minä en tiedä», mutisi Soames, »minä en luota heihin.»

»Siihen menee kaksi vuotta, herra, ennenkuin ollaan selvät pesän
verotuksesta.»

Soames nirpisti nenäänsä. Kaksi vuotta! Hän oli vain kuusikymmentä
viisi!

»Ei siitä ole kysymys. Laatikaa säädöskirja, jossa luovutan
kaiken omaisuuteni neiti Fleurin lapsille yhtä suurina osina
pidättäen käyttöoikeuden ensin itselleni ja sitten hänelle ilman
ennakkolainaoikeutta, ja lisätkää sellainen kohta, että jos jotakin
tapahtuu, mikä voisi horjuttaa hänen käyttöoikeuttaan, siirtyvät korot
holhoojille käytettäviksi hänen hyväkseen heidän harkintansa mukaan.»

Gradman naurahti: »Aika tavatonta teidän iällänne, herra, tehän
menetätte hallintaoikeuden.»

»Se on minun asiani», sanoi Soames terävästi.

Gradman kirjoitti paperipalalle: »Elinaikainen käyttöoikeus —
ennakkolaina — horjuttaa käyttöoikeutta — harkinnan mukaan...» Sitten
hän sanoi:

»Ketkä holhoojiksi? Onhan tässä nuori Kingson, hän on mukava ja
vakiintunut nuori mies.»

»Niin, hän voi sopia yhdeksi. Minulla pitää olla kolme. Ei ole tällä
hetkellä ketään Forsytea, jota voisin ajatella.»

»Eikö nuori herra Nicholas? Hän on lakimies. Olemmehan jättäneet
hänelle kanteita.»

»Hän ei ole mikään ruudinkeksijä», sanoi Soames.

Hymy tihkui Gradmanin kasvoille, jotka olivat tulleet rasvaisiksi
lukemattomista lampaankyljyksistä — kaiken päivää istuvan miehen hymy.

»Ettehän voi odottaa sitä hänen iällään, herra Soames.»

»Mitä? Kuinka vanha hän on? Neljäkymmentä?»

»Nii-in, vallan nuori mies.»

»No hyvä, pannaan hänet mukaan, mutta minä tarvitsen vielä jonkun,
jolla on henkilökohtainen harrastus asiaan. En voi keksiä ketään.»

»Kuinka olisi herra Valerius nyt kun hän on tullut kotiin?»

»Val Dartie? Sellaisen isän poika!»

»No nii-in», mutisi Gradman, »onhan isä ollut kuolleena jo seitsemän
vuotta — eihän hänen velkojaan enää tarvitse maksaa.»

»Ei», sanoi Soames, »minä en pidä siitä yhdistelmästä.» Hän nousi.
Gradman sanoi äkkiä:

»Jos he panisivat toimeksi pääomain takavarikoinnin, pääsisivät he
holhoojain kimppuun yhtä hyvin. Asia olisi aivan sama. Minä ajattelisin
vielä asiaa, jos olisin teidän sijassanne.»

»Se on totta», sanoi Soames, »minä ajattelen. Mitä olette tehnyt Vere
Streetin häätökäskylle?»

»En ole lähettänyt sitä vielä. Asianomainen on hyvin vanha. Hän ei
tahtoisi muuttaa siinä iässä enää.»

»Minä en tiedä. Levottomuuden henki tarttuu jokaiseen.»

»Minä katson kuitenkin asioita laajemmin, herra. Tuo nainen on
kahdeksankymmenen yhden.»

»Paras lähettää kuitenkin», sanoi Soames, »ja katsoa mitä hän tekee.
Niin, ja herra Timothy? Onko kaikki valmiina siltä varalta, että —»

»Olen saanut valmiiksi luettelon hänen omaisuudestaan, taulut ja
huonekalut arvioituina, niin että tiedämme mitä pidätyksiä voimme
tehdä. Minun tulee kuitenkin ikävä, kun hän lähtee. Hyvänen aika! Siitä
on pitkä aika, kun ensi kerran näin herra Timothyn!»

»Emme voi elää ikuisesti», sanoi Soames ottaen hattunsa.

»Ei», sanoi Gradman, »mutta ikävää se sittenkin on — viimeinen vanhasta
perheestä! Rupeanko ajamaan tuota Old Crompton Streetin asiaa? Nuo
posetiivit — ne ovat ilkeitä kapineita.»

»Ruvetkaa vain. Minun pitää mennä hakemaan Fleur neiti ja ehtiä neljän
junaan. Hyvästi, Gradman.»

»Hyvästi, herra Soames. Toivon, että Fleur neiti —»

»Kyllä hän hyvin voi, mutta liehuu liikaa.»

»Nii-in», narisi Gradman, »hän on nuori.»

Soames lähti ulos ja mietti: »Vanha Gradman! Jos hän olisi nuorempi,
panisin hänet holhoojaksi. Ei ole ketään, jonka todella voisin uskoa
välittävän asiasta.»

Jättäessään taakseen tuon suvantopaikan sapekkaan ja matemaattisen
täsmällisyyden, takaperoisen rauhan, hän ajatteli äkkiä: »Aviosäädyn
aikana! Miksi ei voida kieltää oleskelulupaa tuollaisilta miehiltä
kuin Profond sen sijaan, että se kielletään monilta työtätekeviltä
saksalaisilta?» Ja hän hämmästyi sen vastenmielisyyden syvyyttä, joka
voi herättää noin epäisänmaallisen ajatuksen. Mutta siinä sitä oltiin!
Ihminen ei saanut hetkeäkään nauttia täydellistä rauhaa. Oli aina
jotakin kaiken muun takana! Ja hän kulki kohti Green Streetiä.

Kaksi tuntia myöhemmin Thomas Gradmanin kellon mukaan kellon omistaja
liikahti pyörivässä tuolissaan, sulki kirjoituspöytänsä viimeisen
laatikon, pani liivintaskuun avainkimpun, joka oli niin suuri, että
se aiheutti kuin kasvannaisen hänen maksansa kohdalla, harjasi vanhan
silinterinsä takin hihalla, otti sateenvarjonsa ja lähti pois. Lyhyenä,
paksuna, vanha lievetakki tiukkaan napitettuna hän kulki Covent
Gardenin toria kohti. Hän ei koskaan laiminlyönyt tätä päivittäistä
kävelyä ennenkuin lähti maanalaisella junalla Highgatea kohti, ja
harvoin hän tällä matkalla jätti tekemättä jonkin harkitun vihannes-
tai hedelmäostoksen. Sukupolvia saattoi syntyä, hatut vaihtuivat,
sotia käytiin, Forsytet vanhentuivat, mutta Thomas Gradman suoritti
jokapäiväisen kävelynsä ja osti jokapäiväiset vihanneksensa. Ajat
eivät olleet niinkuin ennen, hänen poikansa oli menettänyt jalkansa,
eikä hänelle enää koskaan annettu noita pieniä sieviä palmikoituja
koreja, joissa sai kantaa ostoksensa, ja nuo maanalaiset olivat mukavia
kylläkin — mutta hän ei saanut valittaa, hänellä oli hyvä terveys
ikäänsä nähden, ja oltuaan viisikymmentäneljä vuotta lakimiehenä hän
ansaitsi keskimäärin kahdeksansataa vuodessa. Viime aikoina oli ollut
vähän ikävyyksiä, sillä hänen toimensa koskivat etupäässä tallettajain
korkoasioita, ja kaikkien näitten forsytelaisessa omaisuudessa
tehtävien siirtojen ohella alkoi näyttää siltä kuin hänelle olisi
tulossa vähän tiukempaa, ja elinkustannukset olivat kuitenkin niin
korkeat, mutta ei kannattanut murehtia — »hyvä Jumala loi meidät
kaikki» — niin oli hänellä tapana sanoa. Mutta talo-omaisuus Lontoossa
— hän ei tietänyt, mitä herra Roger ja herra James sanoisivat, jos he
näkisivät, että sitä myydään tällä tavoin — se näytti osoittavan uskon
puutetta. Mutta herra Soames, hän murehti. Elämä ja syntymättömien
elämä ja kaksikymmentä yksi vuotta kuoleman jälkeen — senhän pitemmälle
ei voinut säätää, mutta herra Soames oli kuitenkin ihmeellisen
terve — ja Fleur neiti oli kaunis pieni olento — oli totisesti,
tietenkin hän menisi naimisiin, mutta tähän aikaan oli niin paljon
lapsettomia ihmisiä — hän itse oli saanut ensimmäisen lapsensa
kaksikymmentäkaksivuotiaana, ja herra Jolyon, joka Cambridge-aikanaan
jo oli naimisissa, oli saanut lapsensa samana vuonna — hyvänen aika! Se
oli jo vuonna 1869, kauan ennenkuin vanha Jolyon — tuo ovela rahamies
— oli ottanut testamenttinsa Jamesin hallusta pois. — Hyvät ihmiset,
niin. Ne olivat niitä aikoja, jolloin kiinteistöjä ostettiin oikealta
ja vasemmalta ja jolloin ei ollut noita khakihattuja eikä hyökätty
toistensa kimppuun päästäkseen eroon tavaroistaan, jolloin kurkut
maksoivat kaksi penniä ja melonit — nuo vanhat hyvät melonit, joita
katsellessa vesi tuli suuhun! Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä,
kun hän tuli, herra Jamesin toimistoon, ja herra James oli sanonut
hänelle: »Te olette poikanen vielä, Gradman, mutta pitäkää varanne,
niin saatte viisisataa vuodessa ennenkuin lopetatte.» Ja hän oli
pitänyt varansa ja palvellut Jumalaa ja palvellut Forsyteja ja ollut
kasviravinnolla iltaisin. Ja ostaen _John Bullin_ — eipä siltä, että
hän olisi hyväksynyt tuota lehteä, se oli niin kummallinen — hän astui
maanalaiseen hissiin ruskeapaperiin kääritty paketti kädessään ja
laskeutui maan uumeniin.




6. SOAMESIN YKSITYISELÄMÄ


Matkalla Green Streetille Soamesin mieleen juolahti, että hänen pitäisi
pistäytyä Dumetriuksella Suffolk Streetin varrella nähdäkseen, mitä
mahdollisuuksia hänellä oli saada Bolderbyn vanha Crome itselleen.
Sodastakin olisi hyötyä, jos nyt saisi ostetuksi Bolderbyn vanhan
Cromen! Vanha Bolderby oli kuollut, hänen poikansa ja pojanpoikansa
olivat kaatuneet — tilukset peri serkku, joka aikoi myydä tuon
taulun, Englannin aseman vuoksi, sanoivat toiset, koska hänellä oli
hengenahdistus, sanoivat toiset.

Jos Dumetrius kerran sai sen haltuunsa, tulisi hinnasta mahdoton. Oli
siis välttämätöntä tietää, joko se oli Dumetriuksella, ennenkuin Soames
yrittäisi sitä itselleen. Hän siis rajoittui pohtimaan Dumetriuksen
kanssa, tulisiko Monticelli taas muotiin, nyt kun muotina oli, että
taulu oli kaikkea muuta, vaan ei taulu, keskustelemaan John Bullin
tulevaisuudesta ja välillä vähän Buxton Knightista. Vasta lähtiessään
Soames sanoi: »Bolderbyn vanhaa Cromea ei siis myytykään?» Puhtaan
rotuylemmyyden tunnossa Dumetrius huudahti, aivan kuin Soames oli
laskenutkin:

»Oi, kyllä minä sen vielä saan, herra Forsyte!»

Hänen silmäluomensa värähtely vahvisti Soamesia päätöksessään
kirjoittaa suoraa päätä uudelle Bolderbylle ja huomauttaa, että ainoa
arvokas tapa myydä vanha Crome oli välittäjien karttaminen. Hän
sanoi siis: »Hyvä on, hyvästi!» ja lähti pois jättäen Dumetriuksen
viisautensa valtaan.

Green Streetillä hän kuuli, että Fleur oli poissa ja viipyisi
kaiken iltaa; hän aikoi olla vielä yhden yön Lontoossa. Soames otti
alakuloisena ajurin ja ehti junaansa.

Hän pääsi kotiin kuudeksi. Ilma oli raskas, sääsket purivat, oli
ukkosta. Ottaen kirjeensä hän meni pukeutumishuoneeseen siistiytymään
Lontoon tomusta.

Vähäpätöinen posti. Muuan kuitti, lasku Fleurin ostamista tavaroista.
Kiertokirje erään syövytysnäyttelyn johdosta. Kirje, joka alkoi:

  »Hyvä herra,

  Tunnen velvollisuudekseni —»

Se oli kai jokin vetoomus tai muuta harmillista. Hän katsoi heti
allekirjoitusta. Sellaista ei ollut! Hän käänteli epäuskoisena kirjeen
sivuja ja tutki joka nurkkaa. Soames, joka ei ollut julkisuuden mies,
ei ollut vielä koskaan saanut nimetöntä kirjettä, ja hänen ensimmäinen
vaistonsa oli repiä se kappaleiksi, se kun oli vaarallinen, toinen
vaistonsa lukea se, juuri koska se oli vaarallinen.

  »Hyvä herra,

  Tunnen velvollisuudekseni ilmoittaa teille, vaikka asia ei koskekaan
  minua, että vaimonne on suhteissa erääseen muukalaiseen —»

Tuohon sanaan päästyään Soames keskeytti lukunsa koneellisesti ja
tutki postileimaa. Mikäli hän saattoi tunkeutua sen läpipääsemättömän
verhon taakse, johon postitoimisto oli kätkenyt sen, oli paikka jokin
»sea»-loppuinen ja »t» oli siinä myös. Chelsea? Ei! Battersea? Ehkä!
Hän luki eteenpäin.

  »Nuo ulkomaalaiset ovat kaikki samanlaisia. Paha heidät periköön.
  Tämä kohtaa vaimonne kahdesti viikossa. Minä tiedän sen omana
  tietonani — ja sisulleni ottaa nähdä englantilaista petettävän.
  Pitäkää silmällä niin näette, enkö puhu totta. Minä en sekaantuisi
  asiaan, jollei kyseessä olisi tuollainen likainen ulkomaalainen.

  Teidän.»

Soamesin mielessä, kun hän pudotti tämän kirjeen käsistään oli melkein
samanlainen tunne, kuin jos hän olisi tullut makuuhuoneeseensa ja
huomannut sen olevan täynnä kovakuoriaisia. Nimettömyyden halpamaisuus
teki asiasta pöyristyttävän likaisen. Ja pahinta oli, että tämä
varjo oli ollut hänen mielensä syvyyksissä siitä sunnuntai-illasta
saakka, jolloin Fleur oli osoittanut hänelle ruohokentällä maleksivaa
Profondia ja sanonut: »Saalistava kissa!» Eikö hän ollut juuri tämän
asian yhteydessä tänä samana päivänä tutkinut testamenttiaan ja
avioliittosopimustaan? Ja nyt tuo nimetön lurjus, joka ilmeisesti
ei hyötynyt asiasta muuta kuin sen, että sai purkaa kiukkuaan
ulkomaalaisia kohtaan, oli vetänyt jutun esiin siitä pimeydestä,
missä hän oli uskonut ja toivonut voivansa sen pysyttää. Että hänelle
tähän elämän aikaan tyrkytettiin tällainen tieto Fleurin äidistä! Hän
otti kirjeen matolta, repi sen kahtia, ja sitten, kun sitä kannatti
enää takasivun taitekohta, lakkasi repimästä ja luki sen uudelleen.
Sinä hetkenä hän teki erään elämänsä ratkaisevan päätöksen. Hän ei
antaisi pakottaa itseään uuteen häväistysjuttuun. Ei! Miten ikinä hän
päättikin suhtautua asiaan, — ja se vaati mitä kaukonäköisintä ja
huolellisinta huomioonottamista — hän ei tekisi mitään, joka voisi
vahingoittaa Fleuriä. Tämä päätös palautti hänen mielensä tasapainon,
ja hän alkoi peseytyä. Hänen kätensä vapisivat, kun hän kuivasi ne.
Skandaalia hän ei tahtonut, mutta jotakin oli tehtävä tämän asiaintilan
lopettamiseksi. Hän meni vaimonsa huoneeseen ja seisoi katsellen
ympärilleen. Hänen ei edes juolahtanut mieleensä etsiä jotakin, joka
todistaisi Annetten syyllisyyden ja antaisi hänelle oikeuden esiintyä
uhkaavasti. Todistuksia ei löytyisi — siihen oli Annette liian
käytännöllinen. Hän oli hylännyt ajatuksen antaa vakoilla vaimoaan
jo ennenkuin se oli syntynytkään — hän muisti liian hyvin edellisen
kerran kokemukset. Ei! Hänellä ei ollut muuta kuin tämä revitty kirje,
jonkun nimettömän lurjuksen lähettämä, jonka hävytön sekaantuminen
hänen yksityiselämäänsä raivostutti häntä. Oli vastenmielistä käyttää
sitä hyväkseen, mutta se voisi käydä välttämättömäksi. Mikä onni,
ettei Fleur ollut kotona tänä iltana! Koputus ovelle keskeytti hänen
tuskalliset mietteensä.

»Herra Michael Mont on salissa, herra. Tahdotteko tavata häntä?»

»En», sanoi Soames, »tai kyllä. Minä tulen.»

Oli mitä oli, kunhan se vain saattoi täyttää hänen mielensä muutamankin
minuutin ajaksi!

Michael Mont flanellipuvussaan seisoi parvekkeella polttaen
savukettaan. Soamesin tullessa hän viskasi sen pois ja haroi tukkaansa
kädellään.

Soamesin tunteet tuota nuorta miestä kohtaan olivat omituiset. Vanhojen
mittapuitten mukaan hän epäilemättä oli huikentelevainen, vastuuton
nuori veitikka, ja kuitenkin hänestä jotenkin täytyi pitää, niin
äärettömän pirteällä tavalla hän sanoa päräytteli mielipiteitään.

»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Oletteko saanut teetä?»

Mont tuli sisään.

»Minä luulin, että Fleur olisi jo palannut, mutta olen iloinen, että
hän ei ole. Itse asiassa minä — minä olen kauheasti hullaantunut
häneen, niin kauheasti, että mielestäni teidän on parempi tietää. On
tietysti vanhanaikaista tulla ensin puhumaan isälle, mutta kyllä kai
te sen annatte anteeksi. Minä puhuin omalle isälleni, ja hän lupaa
auttaa minua, jos perustan kodin. Oikeastaan ajatus miellyttää häntä
suurestikin. Minä kerroin hänelle Goyastanne.»

»Oh», sanoi Soames kuvaamattoman kuivasti. »Vai miellyttää se häntä?»

»Miellyttää, entä teitä?»

Soames hymyili heikosti.

»Katsokaas», jatkoi Mont hypistellen olkihattuaan, ja hänen hiuksensa,
korvansa, kulmakarvansa, kaikki näytti nousevan pystyyn jännityksestä,
»se, joka on läpäissyt sodan, ei voi olla pitämättä vähän kiirettä.»

»Päästäkseen naimisiin ensin ja sitten eroon», sanoi Soames hitaasti.

»Ei Fleuristä eroon. Kuvitelkaa, jos itse olisitte minun asemessani!»

Soames karisti kurkkuaan. Tuo tapa esittää asioita oli tehokas kylläkin.

»Fleur on liian nuori», sanoi hän.

»Oi, ei ole. Me olemme kauhean vanhoja tähän maailman aikaan. Isäni
tuntuu minusta aivan pikkulapselta, hänen ajatuskoneistonsa ei ole
koskaan ponnistanut hiuskarvan vertaa. Mutta hän onkin paroni, ja se
tietysti estää hänen kehitystään.»

»Paroni», toisti Soames. »Mitä se merkitsee?»

»Niin, paroni. Minustakin tulee paroni aikoinani. Mutta minä koetan
kestää sen.»

»Menkää pois ja kestäkää tämä», sanoi Soames.

Nuori Mont sanoi rukoilevasti: »Oi, ei toki. Minun yksinkertaisesti
täytyy parveilla näillä mailla, muuten ei minulla olisi koirankaan
mahdollisuuksia. Annattehan te sentään Fleurin tehdä mitä hän tahtoo.
Madame hyväksyy minut.»

»Tosiaanko!» sanoi Soames kylmästi.

»Ettehän tosissanne hylkää minua, ettehän?» Ja nuori mies näytti niin
murheelliselta, että Soames hymyili.

»Te voitte mielestänne olla kovin vanha», sanoi Soames, »mutta minun
silmissäni olette äärettömän nuori. Tuollainen rynnistäminen ei ole
mikään kypsyyden merkki.»

»Hyvä on, minä myönnän, että olemme nuoria. Mutta osoittaakseni teille,
että tarkoitan totta — minä olen ottanut toimen.»

»Hauska kuulla.»

»Olen liittynyt erääseen kustannusliikkeeseen, isäukko maksaa takuut.»

Soames pani käden suulleen, hän oli ollut sanomaisillaan: »Herra
auttakoon sitä kustannusliikettä!» Hänen harmaat silmänsä tutkivat
kiihtynyttä nuorta miestä.

»Minä kyllä pidän teistä, herra Mont, mutta Fleur on minulle kaikki
kaikessa. Kaikkeni — ymmärrättekö?»

»Ymmärrän, mutta niin hän on minullekin.»

»Olkoon vain. Olen kuitenkin iloinen, että kerroitte minulle.

Ja nyt ei mielestäni ole enää mitään sanottavaa.»

»Minä tiedän, että asia riippuu hänestä.»

»Minä toivon, että se riippuu hänestä vielä kauan.»

»Te ette juuri anna toiveita», sanoi Mont äkkiä.

»En», sanoi Soames, »minun elämänkokemukseni eivät yllytä minua
liittämään ihmisiä yhteen liian äkisti. Hyvää iltaa, herra Mont. Minä
en kerro Fleurille mitä olette sanonut.»

»Oi», sanoi Mont nolona, »minä voisin todella ampua kuulan otsaani
hänen tähtensä. Hän tietää sen varsin hyvin.»

»Luultavasti.» Ja Soames ojensi kätensä. Hajamielinen puserrus, raskas
huokaus, ja pian senjälkeen nuoren miehen moottoripyörän ääni kutsui
esiin lentävän pölyn ja katkeavien luitten näkyjä.

»Nuorempi sukupolvi!» hän ajatteli raskaasti ja meni ulos
ruohokentälle. Puutarhassa oli niitetty, ja ilmassa tuntui vielä
tuoreen heinän tuoksua — ukkossää pysytti tuoksut lähellä maata. Taivas
oli punertava — poppelit mustat. Joella oli pari kolme venettä, jotka
näyttivät kiirehtivän suojaan ennen myrskyä. »Kolme päivää kaunista
ilmaa», ajatteli Soames, »ja sitten myrsky!» Missä oli Annette? Tuon
miehen kanssa, luultavasti — hän oli nuori nainen! Ajatuksen outo
armeliaisuus ihmetytti häntä, ja hän vetäytyi huvihuoneeseen ja
istahti. Totuus oli — hän myönsi sen — että Fleur merkitsi hänelle
siksi paljon, että vaimo merkitsi hyvin vähän. Ranskalainen — ei
koskaan paljonkaan enempää kuin rakastajatar, ja tuo puoli asioista
alkoi olla hänelle yhdentekevä! Kummallista, että Soames, joka oli
piintyneen varovainen ja varma sijoituksissaan, tunneasioissa aina pani
yhden kortin varaan kaikki. Ensin Irene — nyt Fleur! Istuessaan siinä
hän oli himmeästi tietoinen asiasta ja tietoinen tällaisen menettelyn
vaarallisuudesta. Se oli kerran tuottanut hänelle onnettomuutta ja
häpeää — nyt se pelastaisi hänet! Hän välitti Fleuristä siksi paljon,
ettei tahtonut uutta skandaalia. Jospa hän vain saisi käsiinsä tuon
nimettömän kirjeen kirjoittajan, hän opettaisi sitä miestä sekaantumaan
hänen asioihinsa ja liikuttamaan pohjamutaa vedestä, jonka hän tahtoi
pysyvän liikuttamattomana!... Etäinen salama, hiljainen jyräys, ja
suuria sadepisaroita putosi olkikatolle hänen yläpuolellaan. Hän pysyi
välinpitämättömänä piirrellen sormellaan kuvioita pienen maalaisen
pöydän pölyiselle pinnalle. Fleurin tulevaisuus! »Minä tahdon hänelle
hyvän purjetuulen», ajatteli hän. »Mikään muu ei merkitse mitään minun
iässäni.» Yksinäinen juttu koko elämä! Et koskaan voi pitää itselläsi
sitä, minkä olet saanut! Kun yhdestä selviät, tulee toinen tilalle.
Mistään ei voi olla varma! Hän ojensi kätensä ja poimi punaisen
köynnösruusun kimpusta, joka riippui ikkunan edessä. Kukat kasvoivat ja
putosivat — luonto oli kummallinen sekin! Ukkonen jyrisi ja paukahteli
siirtyen itää kohti jokea pitkin, kalpeat salamat välähtivät hänen
silmissään, poppelien latvat erottuivat terävinä ja tuuheina taivaasta,
raskaat sadekuurot pieksivät kohisten ja pauhaten pientä taloa, missä
hän istui välinpitämättömänä, ajatellen.

Kun myrsky oli ohi, hän jätti turvapaikkansa ja lähti astelemaan märkää
polkua joen rannalle.

Kaksi joutsenta oli etsinyt suojaa rantakaislikosta. Hän tunsi linnut
hyvin ja jäi katselemaan noitten vaikeitten, kaartuvien kaulojen ja
suurten, käärmemäisten päitten arvokkuutta. »Ei ole arvokasta se, mitä
minun nyt on tehtävä!» ajatteli hän. Ja kuitenkin se oli tehtävä,
jotta ei pahempaa tapahtuisi. Annetten oli nyt täytynyt palata kotiin,
missä hän sitten oli ollutkin, sillä oli jo melkein päivällisaika, ja
mitä lähemmäksi hänen kohtaamisensa hetki tuli, sitä vaikeampi oli
tietää, mitä oli sanottava ja kuinka sanottava. Uusi, peloittava ajatus
tuli hänen mieleensä. Entä jos Annette tahtoisi vapautensa mennäkseen
naimisiin tuon miehen kanssa! No niin, jos hän tahtoi, ei hän sitä
voinut saada. Soames ei ollut mennyt naimisiin hänen kanssaan sitä
varten. Prosper Profondin kuva viipyi rauhoittavana hänen edessään. Se
mies ei menisi naimisiin! Ei, ei! Suuttumus tuli tuon hetkellisen pelon
tilalle. »Sen miehen ei tarvitse tulla minun tielleni», ajatteli hän.
Tuo sekasikiö — edusti — niin, mitä Prosper Profond edusti? Ei varmaan
mitään kovinkaan merkillistä. Ja kuitenkin jotakin kyllin todellista
tässä maailmassa — kahleistaan vapautunutta moraalittomuutta,
saalistamisen pettymystä! Tuo lause, jonka Annette oli oppinut häneltä:
»Je m'en fiche!» Fatalisti! Mannermaalainen — kosmopoliitti — ajan
tuote! Jos tuomitsevampaa lausuntoa voi antaa toisesta, tunsi Soames,
että sellaista ei ollut ainakaan hänen tiedossaan.

Joutsenet olivat kääntäneet päätään ja katselivat hänen ohitseen
johonkin omaan etäisyyteensä. Toinen niistä sihisi hiukan, pyristi
pyrstöään, kääntyi ikäänkuin peräsimen voimasta ja ui pois. Toinen
seurasi mukana. Niitten valkeat ruumiit ja uljaat kaulat katosivat
näkyvistä, ja hän meni taloa kohti.

Annette oli salissa pukeutuneena päivällistä varten, ja Soames ajatteli
mennessään yläkertaan: »Kaunis on se, joka käyttäytyy kauniisti.»
Kaunis! Paitsi huomautuksia salin ikkunaverhoista ja myrskystä ei
itse teossa puhuttu mitään koko aterian aikana, jonka erikoisuuksina
olivat ruuan oikea määrä ja erinomainen laatu. Soames ei juonut
mitään. Aterian jälkeen hän seurasi Annettea saliin ja tapasi hänet
polttamasta savuketta kahden ranskalaisikkunan välisessä sohvassa.
Hän nojautui taaksepäin melkein suorana, yllään avokaulainen musta
puku, polvi polven päällä ja siniset silmät puoliummessa. Siniharmaa
savu suikerteli hänen punaisilta, melko täyteläisiltä huuliltaan,
verkko sitoi kastanjanruskean tukan, hänellä oli ohuimmat silkkisukat
jalassaan ja kengissä hyvin korkeat korot, jotka tehostivat jalan
rintavuutta. Kaunis kappale mihin huoneeseen tahansa! Soames, joka piti
tuota revittyä kirjettä kädessään syvällä päivällistakin sivutaskussa,
sanoi:

»Minä menen sulkemaan ikkunan, ulkona on niin kosteata.» Hän sulki
ikkunan ja seisoi katselemassa David Coxia, joka koristi viereisen
seinän kermanväristä laudoitusta.

Mitä Annette mahtoi ajatella? Soames ei ollut elämässään ymmärtänyt
naista — lukuunottamatta Fleuriä — eikä Fleuriäkään aina! Hänen
sydämensä löi nopeasti. Mutta jos hän aikoi tehdä sen, oli hetki
tullut. Hän kääntyi David Coxista ja otti revityn kirjeen esiin.

»Olen saanut tämän.»

Annetten silmät avautuivat, tuijottivat häneen ja kovenivat.

Soames ojensi hänelle kirjeen.

»Se on revitty, mutta voit lukea sen.» Ja hän kääntyi takaisin David
Coxiin — meritaulu, väritys hyvä — mutta liikettä liian vähän.
»Tahtoisin tietää, mitä tuo mies tekee tällä hetkellä!» hän ajatteli.
»Minä vielä aion hämmästyttää häntä.» Silmäinsä nurkasta hän näki
Annetten istuvan jäykkänä, kirje kädessään, hänen silmänsä siirtyivät
puolelta toiselle tummenneitten luomien ja rypistyväin, tummenneitten
kulmain alla. Hän pudotti kirjeen käsistään, vavahti hieman, hymyili ja
sanoi:

»R-rumaa!»

»Olen aivan samaa mieltä», sanoi Soames, »häpeällistä. Onko se totta?»

Hammas tarttui Annetten punaiseen alahuuleen. »Ja entä jos olisi?»

Hän oli paatunut!

»Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa?»

»Ei.»

»Puhu sitten!»

»Mitä hyödyttää puhua?»

Soames sanoi jäisesti: »Sinä siis myönnät sen?»

»Minä en myönnä mitään. Sinä olet hullu, kun kysyt. Sinunlaisesi mies
ei saisi kysyä. Se on vaarallista.»

Soames teki kierroksen huoneessa hillitäkseen nousevaa kiukkuaan.

»Muistatko», sanoi hän pysähtyen Annetten eteen, »mikä olit, ennenkuin
menin naimisiin kanssasi? Ravintolan kassanhoitaja.»

»Muistatko, ettei minulla ollut edes puolta sinun iästäsi?»

Soames keskeytti heidän silmiensä tuiman yhteenoton ja palasi David
Coxin luo.

»Minä en aio ryhtyä sanasotaan. Minä vaadin sinua luopumaan tästä —
ystävyydestä. Ajattelen asiaa yksinomaan Fleurin kannalta.»

»Ah, Fleur!»

»Niin», sanoi Soames itsepintaisesti, »Fleur. Hän on sinun lapsesi yhtä
paljon kuin minun.»

»On ystävällistä myöntää se.»

»Aiotko tehdä mitä minä käsken?»

»Minäpä en sano.»

»Sitten minun täytyy pakottaa sinut.»

Annette hymyili.

»Ei, Soames», sanoi hän. »Sinä olet avuton. Älä sano mitään sellaista,
mitä tulet katumaan.»

Viha paisutti hänen otsansa suonia. Hän avasi suunsa purkaakseen
mielenliikutustaan — mutta ei voinut. Annette jatkoi:

»Minä lupaan, että tällaisia kirjeitä ei enää tule. Se riittää.» Soames
väänteli itseään. Hänellä oli se tunne, että tuo nainen, joka olisi
ansainnut hän ei tietänyt mitä, kohteli häntä kuin lasta.

»Kun kaksi ihmistä on naimisissa ja he elävät niinkuin me, Soames,
on parempi, että he ovat aivan rauhallisia toistensa suhteen. On
asioita, joita ei vedetä päivänvaloon ihmisten naurettaviksi. Ole sinä
siis rauhallinen, ei minun tähteni, vaan itsesi tähden. Sinä olet
tulossa vanhaksi — minä en vielä. Sinä olet opettanut minut hyvin
käytännölliseksi.»

Soames, joka oli kokenut kaikki tukehtumisen tunteet, toisti jurosti:

»Minä vaadin sinua luopumaan tuosta ystävyydestä.»

»Entä jos en luovu?»

»Silloin — silloin jätän sinut pois testamentistani.»

Jostakin syystä tämä ei näyttänyt tehoavan. Annette nauroi.

»Sinä elät kauan, Soames.»

»Sinä — sinä olet huono nainen», sanoi Soames äkkiä.

Annette kohautti olkapäitään.

»Sitä en luule. Elämä sinun kanssasi on tosin tappanut minussa jotakin,
mutta minä en ole huono nainen. Minä olen järkevä — siinä kaikki. Ja
niin sinäkin olet, kun olet ajatellut asiaa.»

»Minä menen tapaamaan tuota miestä», sanoi Soames nyreästi, »ja
karkoitan hänet tiehensä.»

»Mon cher, sinä olet hupsu. Sinä et välitä minusta, sinä saat minusta
juuri sen mitä tahdotkin ja soisit, että kaikki muu minussa olisi
kuollutta. Minä en myönnä mitään, mutta minä en aio kuolla tässä iässä,
Soames, ja minä sanon, että sinun on paras olla rauhassa vain. Minä
itse en pane toimeen mitään skandaalia, en mitään. Nyt en sano enää
mitään, teetpä sitten mitä tahansa.»

Hän ojensi kätensä, otti ranskalaisen romaanin pieneltä pöydältä ja
avasi sen. Soames katseli häntä tunteittensa kuohun vaientamana. Tuon
miehen ajatteleminen sai hänet melkein tahtomaan Annettea itselleen, ja
tämä oli jotakin uutta heidän suhteessaan, yllättävää ihmiselle, joka
oli niin vähän taipuvainen filosofiseen erittelyyn. Sanaakaan sanomatta
hän meni ulos ja tauluhuoneeseen. Tämä oli seuraus ranskattaren
naimisesta! Ja kuitenkin, ilman Annettea ei olisi ollut Fleuriä! Hän
oli täyttänyt tarkoituksensa.

»Hän on oikeassa», ajatteli Soames, »minä en voi tehdä mitään. Minä en
edes _tiedä_, onko siinä ollut mitään.» Itsesäilytysvaisto kehoitti
häntä sulkemaan luukut, sammuttamaan tulen ilman puutteella. Jollei hän
uskonut, että jossakin asiassa oli jotakin, ei siinä ollutkaan mitään.

Sinä iltana hän meni vaimonsa huoneeseen. Annette otti hänet vastaan
ikäänkuin asia olisi ollut täysin selvä eikä mitään kohtausta olisi
ollut heidän välillään. Ja Soames palasi omaan huoneeseensa omituinen
rauha mielessään. Jos ei tahtonut nähdä, ei tarvinnut. Ja hän ei
tahtonut — tästälähin hän ei tahtoisi nähdä. Sillä ei voittanut mitään
— ei mitään! Hän avasi lipastonlaatikon ja otti rasiasta nenäliinan ja
Fleurin kehystetyn valokuvan. Katseltuaan sitä hetkisen hän työnsi sen
syrjään, ja alla oli tuo toinen — tuo vanha kuva Irenestä. Pöllö huusi,
kun hän seisoi ikkunan ääressä katsomassa kuvaa. Pöllö huusi, punaisten
köynnösruusujen väri syveni, lehmuksen tuoksu tuli sisään. Hyvä Jumala!
Se oli ollut toista! Intohimo — muisto! Tomua ja tuhkaa!




7. JUNE PUUTTUU ASIAAN


Muuan slaavilainen kuvanveistäjä, joka aikaisemmin oli asunut New
Yorkissa, itsekäs ja rahaton mies, istui eräänä iltana June Forsyten
atelierissa Chiswickissä Thamesin rannalla. Heinäkuun kuudennen päivän
iltana Boris Strumolowski — jonka töistä usea oli näytteillä täällä,
koska ne toistaiseksi olivat liiaksi aikaansa edellä voidakseen päästä
näytteille minnekään muualle — oli alussa menestynyt hyvin, harrastaen
tuota erillistä, melkein kristusmaista hiljaisuutta, joka niin
ihastuttavan hyvin sopi hänen nuorekkaille, pyöreille leveäposkisille
kasvoilleen, joita kehysti loistava, tyttömäisesti »bobbattu» tukka.
June oli tuntenut hänet neljä viikkoa, ja mies oli hänen silmissään
vielä neron tärkein ruumistuma tulevaisuuden toivo, jonkinlainen
idän tähti, joka oli eksynyt epäkiitolliseen länteen. Tähän iltaan
saakka mies oli keskustelussa rajoittunut muistelemaan vaikutelmiaan
Yhdysvalloista, joitten tomun hän juuri oli ravistanut jaloistaan. Se
maa oli hänen mielestään niin kaikin tavoin barbaarinen, että hän ei
ollut myynyt siellä suorastaan mitään, vieläpä oli joutunut poliisin
epäluulon alaiseksi— maa, jossa hänen sanojensa mukaan ei ollut omaa
rotua, ei vapautta, tasa-arvoa eikä veljeyttä, ei periaatteita,
perimätapoja, makua, sanalla sanoen ei sielua. Hän oli jättänyt tuon
maan itsensä vuoksi ja tullut siihen ainoaan muuhun maahan, jossa hän
saattoi elää hyvin June oli onnettomana ajatellut häntä yksinäisinä
hetkinä seisoessaan hänen luomuksiensa edessä — ne olivat peloittavia
mutta väkeviä ja vertauskuvallisia, kun vain oli kuullut selitettävän
niitä. Että tuo mies, jolla oli loistavan tukan sädekehä niinkuin
jollakin varhaisitalialaisella maalauksella ja joka oli vaipunut
neroonsa unohtaen kaiken muun — mikä muuten oli todellisen neron
ainoa tunnusmerkki — että hän oli yhä vielä siipirikko, kiihdytti
Junen lämmintä sydäntä melkein Paul Postin kustannuksella. Ja hän
oli ryhtynyt toimenpiteisiin tyhjentääkseen taidesalonkinsa ja
täyttääkseen sen Strumolowskin mestariteoksilla. Hän oli heti kohdannut
vaikeuksia. Paul Post oli noussut takajaloilleen, Vospovitch esiintynyt
loukkaavasti. Kaikella neron paatoksella — ja heidän nerokkuuttaan ei
June vielä kieltänyt — he olivat pyytäneet näyttelylleen pitennystä
ainakin toiset kuusi viikkoa. Amerikkalainen virta, jota vielä tulvi
maahan, vetäytyisi pian takaisin. Amerikkalainen virta oli heidän
oikeutensa, heidän pelastuksensa — koska kukaan tässä typerässä maassa
ei välittänyt taiteesta. June oli mukautunut heidän todisteluunsa.
Eihän Boris toki voinut pahastua siitä, että he tahtoivat saada täyden
hyödyn amerikkalaisesta virrasta, jota hän itse niin kiihkeästi
halveksi.

Sinä iltana hän oli selittänyt tämän Borikselle, ilman että kukaan
muu oli läsnä, paitsi Hannah Hobdey, keskiaikaisaiheinen syövyttäjä
ja Jimmy Portugal, _Neo-Artistin_ toimittaja. June oli esittänyt
asian hänelle sillä äkillisellä tuttavallisuudellaan, mitä alituinen
kosketus uustaiteellisen maailman kanssa ei ollut koskaan kyennyt
kuivettamaan hänen lämpimästä ja jalomielisestä luonteestaan. Mutta
jo kaksi minuuttia senjälkeen, kun Boris oli katkaissut kristusmaisen
hiljaisuutensa, alkoi June liikutella sinisiä silmiään puolelta
toiselle niinkuin kissa heiluttaa häntäänsä. Tämä — niin sanoi
Strumolowski — oli tyypillistä Englannille, maailman itsekkäimmälle
maalle, valtakunnalle, joka imee toisten maitten verta, tuhoaa aivot
ja sydämet irlantilaisilta, hinduilta, egyptiläisiltä, buureilta,
burmalaisilta, maailman hienoimmilta roduilta — kerskaileva, tekopyhä
Englanti! Tätä hän oli odottanutkin tullessaan maahan, missä ilma on
pelkkää sumua ja kaikki ihmiset taiteelle umpisokeita kauppiaita,
keinotteluun ja karkeimpaan materialismiin vajonneita! Tietoisena
siitä, että Hannah Hobdey mumisi: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja että Jimmy
Portugal virnaili, June sävähti purppuranpunaiseksi ja tiuskasi:

»Miksi sitten tulitte? Emme me pyytäneet teitä tulemaan.» Tämä
huomautus poikkesi niin omituisesti kaikesta, mitä hänellä tähän saakka
oli ollut aihetta odottaa Junen taholta, että Strumolowski ojensi
kätensä ja otti savukkeen.

»Englanti ei koskaan kaipaa idealistia», sanoi hän.

Mutta Junessa oli jokin alkuperäisen englantilainen joutunut
kuohuksiin, vanhan Jolyonin oikeudentunto oli ikäänkuin noussut
vuoteestaan. »Tänne te tulette elämään meidän loisenamme», sanoi hän,
»ja sitten solvaatte meitä. Jos se teidän mielestänne on selvää peliä,
niin minun mielestäni ei.»

June huomasi nyt seikan, minkä muut olivat huomanneet ennen häntä — sen
paksunahkaisuuden, joka väliin verhoaa neron herkkyyttä. Strumolowskin
nuoret ja avoimet kasvot muuttuivat ylenkatseen tyyssijaksi.

»Loisena, eihän tässä eletä loisena, otetaan vain minkä muut ovat
velkaa — kymmenesosa velasta. Te kadutte vielä noita sanojanne, neiti
Forsyte.»

»Enkä kadu», sanoi June.

»Ah! Kyllä me tiedämme, me taiteilijat — te suositte meitä saadaksenne
meistä irti minkä vain voitte. Minä en tarvitse teiltä mitään» — ja hän
tuprutti savuja Junen savukkeesta.

Päätös nousi jäätävänä henkäyksenä Junen herjatun ja häpeävän sielun
pyörteistä. »Hyvä on, voitte viedä tavaranne pois.»

Ja melkein samana hetkenä hän ajatteli: »Poika parka! Hänellä on vain
ullakkokamari eikä luultavasti edes autorahaa. Näitten ihmisten aikana
vielä — hyvin vastenmielistä!»

Nuori Strumolowski ravisti kiihkeästi päätään. Hänen tukkansa, joka oli
paksu, sileä ja tiukka kuin kultakypäri, ei joutunut epäkuntoon.

»Minä voin elää tyhjästä», sanoi hän kimeästi, »olen sen usein tehnyt
taiteeni vuoksi. Te porvarit vain pakotatte meitä kuluttamaan rahaa.»

Sanat sattuivat Juneen kuin piikivi kylkiluitten väliin. Niin paljon
kuin hän oli tehnyt taiteen hyväksi, niin yhtä kuin hän oli ollut sen
vaivojen ja siipirikkojen kanssa! Hän hapuili sopivia sanoja, kun ovi
aukeni, ja hänen itävaltalaisensa tuli kuiskaamaan:

»Nuori neiti, _gnädiges Fräulein_.»

»Missä?»

»Pienessä ruokasalissa.»

Luoden silmäyksen Boris Strumolowskiin, Hannah Hobdeyhin ja Jimmy
Portugaliin June sanaakaan sanomatta lähti ulos tasapainoa vailla.
Tullessaan »pieneen ruokasaliin» hän totesi, että nuori neiti oli Fleur
— hyvin kauniina, mutta kalpeana. Tänä pettymyksen hetkenä oli omaan
heimoon kuuluva pieni siipirikko tervetullut Junelle, joka vaistoiltaan
oli niin homeopaattinen.

Tyttö oli tietenkin tullut Jonin vuoksi tai ainakin saadakseen Junelta
joitakin tietoja. Ja Junesta tuntui juuri silloin, että ainoa, mitä hän
voisi sietää, olisi jonkun auttaminen.

»Muistitte siis tulla», sanoi hän.

»Muistin. Mikä hauska pieni talo! Mutta älkää antako minun häiritä, jos
teillä on vieraita.»

»Siitä ei pelkoa», sanoi June. »Hautukoot nyt omassa liemessään
hetkisen. Oletteko tullut Jonin vuoksi?»

»Te sanoitte, että teidän mielestänne meille pitäisi kertoa. No niin,
minä olen saanut kaiken selville.»

»Oh», sanoi June hämillään. »Ei kaunista, vai kuinka?»

He seisoivat molemmin puolin pientä liinatonta pöytää, jonka ääressä
June nautti ateriansa. Pöydällä oli maljakko täynnä Islannin unikoita,
tyttö ojensi kätensä ja kosketti niitä hansikoiduilla sormillaan. June
mieltyi nopeasti hänen uusmuotiseen pukuunsa, joka oli leveä lantiosta
ja tiukka alapuolelta — viehättävä väri, pellavan sininen.

»Hän on kuin kuva», ajatteli June. Hänen pieni huoneensa, sen valkeaksi
sivellyt seinät, lattia ja liesi, jotka olivat vanhoista punaisista
tiilistä, sen musta maali- ja ristikkoikkunat, joitten läpi viimeinen
auringonvalo loisti, eivät koskaan olleet näyttäneet niin viehättäviltä
kuin taustana tuolle nuorelle olennolle, hänen kermanvalkeille,
hieman huolestuneille kasvoilleen. June muisti äkillisen elävästi,
kuinka sievä hän itse oli ollut noina vanhoina aikoina, jolloin hänen
sydämensä oli kiinni Philip Bosinneyssa, sulhasvainajassa, joka oli
jättänyt hänet tuhotakseen ikipäiviksi Irenen liiton tämän tytön isän
kanssa. Tiesiköhän Fleur siitäkin?

»No niin», sanoi hän, »mitä aiotte tehdä?»

Kesti muutamia sekunteja ennenkuin Fleur vastasi.

»Minä en tahdo Jonin kärsivän. Minun täytyy nähdä hänet vielä kerran ja
tehdä loppu tästä kaikesta.»

»Te aiotte tehdä lopun?»

»Mitä muuta voi?»

Tyttö näytti Junen silmissä äkkiä sietämättömän hengettömältä.

»Otaksun, että olette oikeassa», mutisi hän. »Tiedän, että isäni
ajattelee samoin, mutta — minä en itse olisi koskaan tehnyt niin. Minä
en voi suostua asioihin ilman taistelua.»

Kuinka harkitsevalta ja valppaalta tuo tyttö näyttikään, kuinka hänen
äänensä kuului kylmältä!

»Ihmiset tulevat luulemaan, että olen rakastunut.»

»Ettekö sitten ole?»

Fleur kohautti olkapäitään. »Minun olisi pitänyt tietää se», ajatteli
June. »Hän on Soamesin tytär — senkin kala! Ja kuitenkin — Jon!»

»Mitä tahdotte minun sitten tekevän?» kysyi hän vähän vastahakoisesti.

»Voisinko tavata Jonin täällä huomenna, kun hän on matkalla Hollyn luo?
Hän tulee, jos kirjoitatte hänelle rivin tänään. Ja ehkä myöhemmin
tahtoisitte kaikessa hiljaisuudessa antaa heidän Robin Hillissä tietää,
että kaikki on lopussa ja että heidän ei tarvitse kertoa Jonille hänen
äidistään.»

»Hyvä!» sanoi June töykeästi. »Minä kirjoitan nyt, ja voitte itse panna
postiin. Puoli kolme huomenna. Minä en itse ole kotona.»

Hän istahti pienen kirjoituspöydän ääreen, joka täytti erään nurkan.
Kun hän lopetettuaan katsoi ympärilleen, kosketteli Fleur vielä
unikkoja hansikoidulla sormellaan.

June kostutti postimerkkiä. »No niin, tässä se on. Jos ette ole
rakastunut, ei asiasta tietysti ole enempää sanottavaa. Jon on
onnellinen.»

Fleur otti kirjeen. »Suuret kiitokset.»

»Kylmäverinen pieni otus!» ajatteli June. Jon, hänen isänsä poika,
rakastuneena eikä saanut vastarakkautta tuolta — Soamesin tyttäreltä!
Se oli nöyryyttävää!

»Siinäkö kaikki?»

Fleur nyökäytti päätään, hänen hameensa liehureunukset hulmusivat ja
värähtelivät, kun hän liukui ovea kohti.

»Hyvästi!»

»Hyvästi!... Senkin pieni muotinukke», mutisi June sulkiessaan oven.
»Se perhe!» Ja hän marssi takaisin atelieriinsa. Boris Strumolowski oli
palannut kristusmaiseen hiljaisuuteensa, ja Jimmy Portugal sadatteli
jokaista, lukuunottamatta sitä ryhmää, jonka puolesta hän toimitti
_Neo-Artistia_. Tuomittujen joukossa oli Eric Cobbley ja monta muuta
»siipirikko»- neroa, jotka kukin aikanaan olivat olleet ensi sijalla
Junen holhokkien ja ihailun esineitten valikoimassa. Junea heikotti
ja tympäisi, ja hän meni ikkunaan antaakseen jokituulen puhaltaa nuo
räikeät sanat pois.

Mutta kun Jimmy Portugal vihdoin oli lopettanut ja lähtenyt Hannah
Hobdeyn seurassa pois, istui June hoivaamassa nuorta Strumolowskia
puolen tunnin ajan luvaten hänelle ainakin kuukauden amerikkalaista
virtaa, niin että nuori nero poistui sädekehä täysin hyvässä kunnossa.
»Kaikesta huolimatta», ajatteli June, »Boris on ihmeellinen.»




8. KUOLAIMET SUUSSA


Eräille luonteille tuottaa moraalista huojennusta tieto, että
heidän kätensä on kaikkia muita vastassa. Fleur lähti Junen talosta
ilman omantunnon vaivoja. Lukiessaan vihastusta ja tuomiota pienen
sukulaisensa sinisistä silmistä Fleur oli vain iloinen, kun oli osannut
puijata häntä ja halveksi Junea, koska tuo vanhempi idealisti ei ollut
nähnyt, mitä hänellä oli mielessä.

Lopettaa, kyllä kai! Hän näyttäisi heille kohta, että hän oli juuri
vasta alussa. Ja hän hymyili itsekseen istuessaan raitiovaunun katolla,
joka vei hänet takaisin Mayfairiin. Mutta hymy kuoli, häipyi odotuksen
ja tuskan värähtelyihin. Kykenisikö hän voittamaan Jonin puolelleen?
Hän oli ottanut kuolaimet suuhun, saisiko hän Jonin tekemään samoin?
Hän, Fleur, tiesi totuuden ja ymmärsi viivyttelyn todellisen vaaran,
Jon ei tuntenut kumpaakaan, siinä ääretön ero.

»Entä jos kertoisin hänelle», ajatteli Fleur, »eikö se tosiaankin olisi
turvallisempaa?» Tuolla kaamealla sattumalla ei ollut oikeutta tärvellä
heidän rakkauttaan, pitihän Jonin se ymmärtää! He eivät voineet alistua
siihen! Ihmiset aina suostuvat peruuttamattomaan tosiasiaan aikanaan!
Tuosta filosofisesta päätelmästä, joka oli kylläkin syvällinen hänen
iällään, hän siirtyi toiseen, vähemmän filosofiseen mietiskelyyn.
Jos hän suostuttaisi Jonin äkilliseen ja salaiseen avioliittoon ja
tämä perästäpäin saisi selville, että Fleur onkin tietänyt totuuden?
Mitä siitä tulisi? Jon vihasi verukkeita. Eikö tosiaankin hänen ollut
parempi kertoa Jonille? Mutta Jonin äidin muisto tuli häiritsemään
tätä aietta. Fleur pelkäsi. Äidillä oli valtaa Joniin ehkä enemmän
kuin hänellä itsellään. Kuka osasi sanoa? Vaara oli liian suuri. Ollen
syvään vaipuneena näihin vaistomaisiin laskelmiin hän ajautui ohi Green
Streetin aina Ritz hotelliin asti. Siinä hän astui pois ja käveli
takaisin Green Parkin puolta. Myrsky oli pessyt joka puun, niistä
tihkui vettä vielä. Raskaita pisaroita putosi hänen liehureunuksilleen,
ja niitä välttääkseen hän kulki kadun poikki Iseeum-klubin katseen
alla. Katsahtaessaan sattumalta ylös hän näki Prosper Profondin erään
suuren, lihavan miehen kanssa kaari-ikkunassa. Green Streetille
kääntyessään hän kuuli nimeään mainittavan ja näki »tuon saalistajan»
tulevan perässään. Profond otti hatun päästään — se oli kiiltävä
»knalli», jollaisia Fleur erikoisesti vihasi.

»Hyvää iltaa, neiti Forsyde! Onko jokin pikku asia, jonka voisin tehdä
hyväksenne?»

»On kyllä, että menette kadun toiselle puolelle.»

»Kuulkaahan! Miksi ette pidä minusta?»

»Enkö pidä?»

»Siltä näyttää.»

»No niin, siksi, että saatte minut uskomaan, että elämä ei ole elämisen
arvoinen.»

Monsieur Profond hymyili.

»Kuulkaahan nyt, neiti Forsyde, älkää murehtiko. Kaikki muuttuu
hyväksi. Mikään ei kestä.»

»Kestääpä», huusi Fleur, »ainakin minulla — varsinkin mieltymykset ja
vastenmielisyydet.»

»No niin, se tekee minut pikku hiukkasen onnettomaksi.» »Minä olisin
luullut, ettei mikään maailmassa voisi tehdä teitä onnelliseksi eikä
onnettomaksi.»

»Minä en halua tuottaa ikävyyksiä toisille ihmisille. Minä lähden
purjehtimaan.»

Fleur katseli häneen yllättyneenä.

»Minne?»

»Pikku matka vain Etelämerelle tai jonnekin», sanoi Monsieur Profond.

Fleur sekä huojentui että tunsi olevansa loukkaantunut. Selvästi tuo
mies tahtoi saattaa tietoon, että hän aikoi rikkoa välinsä Fleurin
äidin kanssa. Kuinka hän uskalsi olla väleissä ja kuinka hän uskalsi
rikkoa välinsä?

»Hyvää iltaa, neiti Forsyde! Sanokaa terveisiä rouva Dartielle. Minä en
todellakaan ole niin huono. Hyvää iltaa!» Fleur jätti hänet seisomaan
siinä hattu kädessä. Vilkaistessaan taakseen hän näki miehen vaeltavan
takaisin klubiinsa — virheettömänä ja raskain askelin.

»Hän ei voi edes rakastaa vakaumuksella», ajatteli Fleur. »Mitähän äiti
tekee?»

Hänen unensa sinä yönä olivat loppumattomat ja epämukavat, hän nousi
untelona ja levähtämättömänä ja rupesi heti tutkimaan Whitakerin
tietokalenteria. Forsyte huomaa vaistollaan, että tosiasioissa
piilee jokaisen tilanteen pahin vaikeus. Hän saattoi voittaa
Jonin ennakkoluulot, mutta ilman täsmällistä koneistoa heidän
epätoivoisen päätöksensä toteuttamiseksi ei mitään tapahtuisi.
Tästä korvaamattomasta niteestä hän sai selville, että heidän piti
kumpaisenkin olla kaksikymmentä yksi, muuten olisi jonkun toisen
suostumus välttämätön, ja sellaista ei tietenkään saataisi. Sitten hän
eksyi lukemaan erivapauksista, todistuksista, tiedonannoista, alueista
ja tuli viimein sanaan »väärä vala». Mutta se oli hölynpölyä! Kuka
siitä itse asiassa välittäisi, vaikka he ilmoittasivatkin väärän iän
mennäkseen rakkaudesta naimisiin! Hän tuskin söi aamiaista ja palasi
tutkimaan Whitakeria. Mitä enemmän hän tutki, sitä epävarmemmaksi
hän tuli, kunnes vihdoin, käännellen sivuja välinpitämättömänä, tuli
Skotlantiin. Siellä ihmiset voivat mennä naimisiin ilman kaikkea
tuota jonnin joutavaa. Hänen piti vain mennä Skotlantiin ja viipyä
siellä kaksikymmentä yksi päivää, sitten Jon saisi tulla, ja kahden
henkilön läsnäollessa he voisivat julistaa olevansa naimisissa. Ja
mikä merkitsee enemmän — he olisivat naimisissa! Edinburghissa asui
Mary Lambe, »reilu tyttö». Hänellä oli velikin. Fleur voisi asua Mary
Lamben luona, joka veljensä kanssa sopisi todistajaksi. Fleur tiesi
hyvin, että muutamien tyttöjen mielestä tämä kaikki oli tarpeetonta,
ja että hänen ja Jonin ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin lähteä
yhdessä pienelle viikonlopun matkalle ja sitten sanoa omaisilleen: »Me
olemme naimisissa Luonnon edessä, nyt meidän pitää mennä naimisiin myös
Lain edessä.» Mutta Fleur oli kylliksi Forsyte pitääkseen tuollaista
menettelyä epäilyttävänä ja pelätäkseen isänsä kasvoja, kun tämä saisi
sen tietää. Sitäpaitsi hän ei uskonut, että Jon suostuisi siihen,
hänellä oli Fleuristä käsitys, jonka tämä ei voinut sietää huonontuvan.
Ei! Mary Lambe oli parempi, ja nyt oli juuri se vuodenaika, jolloin
oli tapana lähteä Skotlantiin. Vähän rauhoittuneena Fleur kokosi
tavaransa, karttoi tätiään ja lähti autobussilla Chiswickiin. Hän
tuli liian aikaisin ja pistäytyi Kew Gardensiin. Hänellä ei ollut
mitään rauhaa puiston kukkapenkkien, nimilipuilla varustettujen
puitten ja leveitten ruohokenttien keskellä, ja syötyään lounaakseen
anjovisvoileipiä ja juotuaan kahvia hän palasi Chiswickiin ja soitti
Junen kelloa. Itävaltalainen päästi hänet »pieneen ruokasaliin». Nyt
kun hän tiesi, mitä vastaan Jonin ja hänen oli taisteltava, hänen
kaipuunsa oli yltynyt kymmenkertaiseksi, ikäänkuin Jon olisi tuollainen
teräväreunainen, vaarallisen värinen leikkikalu, joka häneltä oli
yritetty ottaa pois, kun hän oli lapsi. Jos hän ei pääsisi tahtonsa
perille ja saisi Jonia ikiomakseen, olisi se kuolettava pettymys.
Keinoilla millä tahansa hänen täytyi saada ja hän saisi hänet! Himmeä,
pyöreä peili, joka oli hyvin vanhaa lasia, riippui punaisen tiilitakan
yläpuolella. Fleur katseli kuvaansa siinä, hän oli kalpea, vähän tumma
silmäin alta, hänen hermoissaan tuntui alituiseen pieniä väristyksiä.
Sitten hän kuuli kellon soivan, hiipi ikkunaan ja näki Jonin seisovan
portailla silitellen tukkaansa ja huuliaan ikäänkuin hänkin koettaisi
taltuttaa hermojensa kiihtymystä.

Fleur istui toisella kaislapunostuolilla selkä päin ovea, kun Jon tuli
sisään, ja hän sanoi heti:

»Istu, Jon, minun pitää puhua vakavasti.»

Jon istahti pöydälle hänen viereensä, ja katsomatta häneen Fleur jatkoi:

»Jollet tahdo menettää minua, meidän pitää mennä naimisiin.» Jon
huohotti.

»Minkätähden? Onko jotakin uutta?»

»Ei, mutta minä tunsin sen Robin Hillissä ja omaisteni joukossa myös.»

»Mutta —» änkytti Jon, »Robin Hillissä — kaikkihan kävi rauhallisesti —
eikä minulle ole sanottu mitään.»

»Mutta he aikovat estää meitä. Äitisi kasvot olivat kylliksi.

Ja minun isäni.»

»Oletko nähnyt hänet senjälkeen?»

Fleur nyökäytti päätään. Mitä merkitsi pari valhetta lisää?

»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Jon innokkaasti, »kuinka heistä voi
tuntua sellaiselta kaikkien näiden vuosien jälkeen.»

Fleur katsoi häneen.

»Ehkä et rakasta minua tarpeeksi.»

»En rakasta sinua tarpeeksi! Mitä — minähän — — —»

»Hanki sitten varmuus minusta.»

»Kertomattako heille?»

»Vasta perästäpäin.»

Jon oli vaiti. Kuinka paljon vanhemmalta hän jo näyttikään kuin tuona
päivänä vain kaksi kuukautta sitten, jolloin Fleur oli nähnyt hänet
ensimmäisen kerran — ihan kaksi vuotta vanhemmalta!

»Se loukkaisi äitiä kauheasti», sanoi hän.

Fleur veti kätensä pois.

»Sinä saat valita.»

Jon liukui pöydältä alas ja vaipui polvilleen.

»Mutta miksi ei saisi kertoa heille? He eivät todella voi pidättää
meitä, Fleur!»

»He voivat. Minä sanon sinulle että he voivat.»

»Kuinka niin?»

»Me olemme äärimmäisen riippuvaisia — he voivat painostaa meitä
rahallisesti ja kaikella muulla tavoin. Minä en ole kärsivällinen, Jon.»

»Mutta se olisi heidän pettämistään.»

Fleur nousi.

»Sinä et voi todella rakastaa minua, muuten sinä et epäröisi. »'Hän
liiaks' kohtaloaan pelkää — —!'»

Jon nosti kätensä hänen vyötäisilleen ja pakotti hänet istumaan. Fleur
kiirehti jatkamaan:

»Minä olen suunnitellut kaiken. Me lähdemme vain Skotlantiin.
Kun olemme naimisissa, he pian suostuvat. Ihmiset aina suostuvat
tosiseikkoihin. Etkö _ymmärrä_, Jon?»

»Mutta kuinka voisi loukata heitä niin kauheasti?»

Hän siis loukkasi Fleuriä mieluummin kuin noita omaisiaan! »Hyvä on,
anna minun mennä sitten!»

Jon nousi ja pani selkänsä ovea vastaan.

»Minä otaksun, että olet oikeassa», sanoi hän hitaasti, »mutta minä
tahdon miettiä asiaa.»

Fleur saattoi nähdä, että Jonia kuohuttivat tunteet, jotka hän tahtoi
ilmaista, mutta Fleur ei aikonut auttaa häntä. Hän vihasi itseään tänä
hetkenä ja melkein vihasi Jonia. Minkä tähden hänen, Fleurin, piti
tehdä kaikki työ heidän rakkautensa turvaamiseksi? Se ei ollut oikeus
ja kohtuus. Ja sitten hän näki Jonin silmät, niin rakastuneet ja niin
murheelliset.

»Älä ole tuon näköinen! Minä vain en tahdo menettää sinua, Jon!»

»Sinä et voi menettää minua niin kauan kun välität minusta.»

»Oi, kyllä vain!»

Jon pani kätensä hänen harteilleen.

»Fleur, tiedätkö sinä jotakin, jota et ole kertonut minulle?»

Siinä oli se suora kysymys, jota Fleur oli pelännyt. Hän katsoi Joniin
häikäilemättä ja vastasi: »En.» Hän oli polttanut laivansa, mutta mitä
se merkitsi, kunhan hän vain saisi Jonin? Jon antaisi anteeksi. Ja hän
kiersi käsivartensa Jonin kaulaan ja suuteli häntä huulille. Hän oli
voittamaisillaan! Hän tunsi sen Jonin sydämen sykkeestä hänen rintaansa
vastaan, hänen silmäinsä ummistumisesta. »Minun täytyy saada varmuus!
Minun täytyy saada varmuus!» kuiskasi Fleur. »Lupaa!»

Jon ei vastannut. Hänen kasvoillaan oli hiljaisuus, joka tietää
äärimmäistä huolestumista. Vihdoin hän sanoi:

»Se on kuin isku vasten heidän kasvojaan. Minun täytyy ajatella vähän,
Fleur. Minun todella täytyy.»

Fleur pujahti pois hänen syleilystään.

»Oh! Hyvä on!» Ja äkkiä Fleur puhkesi kyyneliin, pettymyksen, häpeän
ja ylenmääräisen jännityksen kyyneliin. Seurasi viisi minuuttia
kiihkeätä tuskaa. Jonin itsesyytöksillä ja hellyydellä ei ollut rajoja,
mutta hän ei antanut lupausta. Ja vaikka Fleur olisi tahtonut huutaa:
»Hyvä on sitten, jollet rakasta minua tarpeeksi — hyvästi vain!» —
hän ei uskaltanut. Syntymästään saakka tottuneena saamaan tahtonsa
perille Fleur nolostui ja hämmästyi tätä vastarintaa niin nuoren, niin
herkän ja niin rakastuneen taholta. Hän olisi tahtonut työntää Jonin
luotaan, koettaa, mitä kylmyys ja viha vaikuttaisivat, ja taaskaan
hän ei uskaltanut. Tietoisuus siitä, että hän yritti houkutella
Jonin sokeasti syöksymään peruuttamattomaan, heikensi kaikkea —
heikensi loukkautumisen vilpittömyyttä, ja intohimon vilpittömyyttä.
Suudelmissakaan ei ollut sitä houkutusta, minkä Fleur olisi toivonut
niihin. Myrskyinen pieni kohtaus päättyi ilman ratkaisua.

»Tahdotteko teetä, _gnädiges Fräulein?_»

Hän työnsi Jonin luotaan ja vastasi:

»En, ei kiitos! Olen juuri lähdössä.»

Ja ennenkuin Jon osasi estää, hän oli poissa.

Fleur pujahti salaa ulos kuivaten hehkuvia, kyynelten tahrimia poskiaan
peloissaan, suuttuneena, hyvin onnettomana. Hän oli järkyttänyt Jonia
niin peloittavasti, eikä kuitenkaan mitään lopullista ollut päätetty
eikä sovittu. Mutta mitä epävarmempi ja sattumanvaraisempi oli
tulevaisuus, sitä syvemmälle painoi »omistamisen tahto» tuntosarvensa
hänen sydämeensä — kuin jokin jäytävä hyönteinen!

Green Streetillä ei ollut ketään. Winifred oli mennyt Imogenin kanssa
katsomaan näytelmää, jota muutamat sanoivat allegoriseksi ja toiset
»hyvin jännittäväksi, ettekö ymmärrä?» Jälkimmäisten sana oli pannut
Winifredin ja Imogenin liikkeelle. Fleur lähti Paddingtoniin. West
Draytonin tiilitehtaitten ja myöhäisten heinäniittyjen ilma leyhytteli
junaikkunan läpi hänen vielä kuumia poskiaan. Ennen oli näyttänyt
olevan kukkia poimittaviksi, nyt olivat kaikki täynnä okaita ja
piikkejä. Mutta tuo kultainen kukka, jota orjantappuraköynnös ympäröi,
näytti hänen sitkeälle hengelleen yhä kauniimmalta ja toivottavammalta.




9. KAIKKI HULLUSTI


Kotiin tullessaan Fleur havaitsi ilmakehän niin erikoiseksi, että
se tunkeutui hänenkin yksityisen elämänsä hämmentyneeseen piiriin.
Äiti oli pääsemättömästi sulkeutunut työhuoneeseen, isä murjotti
viinitarhassa. Kumpainenkaan ei olisi viskannut sanaa koirallekaan.
»Onko se minun tähteni?» ajatteli Fleur. »Vai Profondin tähden?»
Äidilleen hän sanoi:

»Mikä isää vaivaa?»

Äiti vastasi kohauttamalla olkapäitään.

Isälleen:

»Mikä äitiä vaivaa?»

Isä vastasi:

»Vaivaa? Mikä häntä vaivaisi?» Ja isä katsoi häneen terävästi.

»Tiedätkö muuten», kuiskasi Fleur, »että Monsieur Profond on lähdössä
'pikku' matkalle Etelämerelle.»

Soames tutki oksaa, millä ei mitään rypäleitä kasvanut.

»Tämä viinitarha on erehdys», sanoi hän. »Nuori Mont kävi täällä. Hän
kysyi minulta jotakin sinua koskevaa.»

»Oi! Mitä pidät hänestä, isä?»

»Hän — hän on eräänlainen tuote — niinkuin kaikki nämä nuoret ihmiset.»

»Mikä sinä olit hänen iällään, rakas?»

Soames hymyili vihaisesti.

»Me teimme työtä emmekä leikkineet — liehuneet ja ajaneet autoilla ja
rakastelleet.»

»Etkö sinä koskaan rakastellut?»

Fleur ei tahtonut katsoa isään sanoessaan tämän, mutta näki hänet aivan
hyvin. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punastuneet, hänen kulmakarvansa,
joissa tumma vielä yhtyi harmaaseen, olivat vetäytyneet lähekkäin.

»Minulla ei ollut aikaa eikä halua hakkailuun.»

»Ehkä sinulla oli suuri intohimo.»

Soames katsoi häneen kiinteästi.

»Oli — jos tahdot tietää — ja paljon hyötyä minulla siitä oli.» Hän
siirtyi kuumavesiputkien sivustaa pois. Fleur hiipi hiljaa hänen
jäljessään.

»Kerro minulle siitä, isä!»

Soames kävi hyvin hiljaiseksi.

»Mitä tahtoisit tietää sellaisista asioista sinun iälläsi?»

»Elääkö hän?»

Soames nyökäytti päätään.

»Ja naimisissa?»

»On.»

»Se on Jon Forsyten äiti, eikö niin? Ja hän oli ensimmäinen vaimosi.»

Se oli sanottu intuitsionin väläyksessä. Varmasti isän vastustus
johtui hänen kiihkeästä halustaan salata tuo ylpeytensä vanha haava
tyttäreltään. Mutta Fleur säikähti. Nähdä noin vanhan ja tyvenen
hätkähtävän kuin iskun saaneena, kuulla noin kipeää tuskan ääntä hänen
puheessaan!

»Kuka kertoi sinulle? Jos tätisi —! Minä en voi sietää, että siitä
asiasta puhutaan.»

»Mutta, kultaseni», sanoi Fleur pehmeästi, »siitähän on niin pitkä
aika.»

»Pitkä aika tai ei, minä —»

Fleur seisoi hivellen hänen käsivarttaan.

»Minä olen koettanut unohtaa», sanoi Soames äkkiä, »minä en tahdo, että
minua muistutetaan.» Ja sitten, ikäänkuin purkaen vanhaa ja salaista
ärtymystä, hän lisäsi: »Näinä aikoina ihmiset eivät ymmärrä. Suuri
intohimo, kyllä kai! Kukaan ei tiedä mikä se on.»

»Minä tiedän», sanoi Fleur melkein kuiskaten.

Soames, joka oli kääntänyt selkänsä hänelle, pyörähti ympäri.

»Mitä sinä puhut — sinunlaisesi lapsi!»

»Ehkä minä olen perinyt sen, isä.»

»Mitä?»

»Hänen poikaansa, ymmärräthän.»

Soames oli valkea kuin lakana ja Fleur tiesi olevansa samanlainen. He
seisoivat tuijottaen toisiinsa höyryisessä kuumuudessa, joka tuoksui
tympeältä mullalta, ruukkukasveilta ja viiniköynnökseltä, joka kasvoi
nopeasti.

»Tämä on mieletöntä», sanoi Soames vihdoin, kuivin huulin.

Tuskin liikuttaen omia huuliaan Fleur mumisi:

»Älä ole vihainen, isä. Minä en voi sille mitään.»

Mutta hän saattoi nähdä, ettei isä ollut vihainen, pahoillaan vain,
syvästi pahoillaan.

»Minä luulin, että tuo hulluus oli jo unohtunut», änkytti hän.

»Oi, ei! Se on kymmenen kertaa pahempaa.»

Soames potkaisi kuumavesitorvea. Tuo avuton liike järkytti Fleuriä,
joka ei koskaan ollut pelännyt isäänsä, ei koskaan.

»Voi rakkaani», sanoi Fleur. »Minkä täytyy tapahtua, sen täytyy,
tiedäthän.»

»Täytyy!» toisti Soames. »Sinä et tiedä, mitä puhut. Onko pojalle
kerrottu?»

Veri syöksyi Fleurin poskiin.

»Ei vielä.»

Soames oli kääntynyt hänestä taaskin ja toinen olkapää vähän kohollaan
tuijotti kiinteästi torvien yhtymäkohtaan.

»Tämä on kovin epämiellyttävää minulle», hän sanoi äkisti.

»Mikään ei voisi olla sen epämiellyttävämpää. Tuon miehen poika! Se on
— se on — luonnonvastaista!»

Fleur pani melkein huomaamattaan merkille, että isä ei sanonut »tuon
naisen poika», ja taaskin hänen intuitsionsa alkoi toimia.

Viipyikö tuon suuren intohimon haamu vielä jossakin hänen sydämensä
nurkassa?

Hän pani kätensä isän käsivarren alle.

»Jonin isä on ihan sairas ja vanha, minä näin hänet.»

»Sinä —?»

»Niin, minä kävin siellä Jonin kanssa, näin heidät molemmat.»

»No, ja mitä he sanoivat sinulle?»

»Ei mitään. He olivat hyvin kohteliaita.»

»Sen he kyllä osaavat.» Hän palasi katselemaan putkien yhtymäkohtaa ja
sanoi sitten äkisti:

»Minun täytyy ajatella tätä kaikkea — puhun sinulle taas illalla.»

Fleur tiesi, että keskustelu tältä hetkeltä oli päättynyt ja hiipi
pois jättäen isän vieläkin katselemaan torvien yhtymäpaikkaa. Hän
lähti kävelemään hedelmätarhaan, vadelma- ja viinimarjapensaitten
keskelle, ilman pienintäkään halua poimia ja syödä. Kaksi kuukautta
sitten — hänen sydämensä oli kevyt! Niin, vielä kaksi päivää sitten,
ennenkuin Prosper Profond kertoi. Nyt hän tunsi joutuneensa verkkoon
— keskelle intohimoja, vaatimuksia, sortoa ja kapinaa, rakkauden ja
vihan siteitä. Kuinka selviytyä — kuinka kääntää ja taivuttaa asiat
oman tahtonsa mukaan ja saada sydämen halu toteutetuksi? Ja äkkiä,
korkean puksipuuaidan kulmauksessa, hän törmäsi suoraan äitiinsä,
joka käveli nopeasti, avoin kirje kädessään. Hänen rintansa kohoili,
silmänsä olivat avautuneet suuriksi, poskensa hehkuivat. Fleur ajatteli
paikalla: »Huvilaiva! Äiti parka!»

Annette loi häneen avaran, säikähtyneen katseen ja sanoi:

»J'ai la migraine.»

»Olen kauhean pahoillani, äiti.»

»Kyllä kai, sinä ja isäsi — pahoillanne!»

»Mutta, äiti, minä olen. Minä tiedän, miltä se tuntuu.»

Annetten hämmästyneet silmät kävivät vielä suuremmiksi, kunnes
valkuaiset näkyivät silmäterän yläpuolella. »Viaton raukka», sanoi hän.

Että äiti, tuo hillitty ja järkevä äiti, olisi tuon näköinen ja puhuisi
tuolla tavoin! Sehän oli peloittavaa! Isä, äiti, hän itse! Ja vain
kaksi kuukautta sitten heillä oli näyttänyt olevan kaikki, mitä he
tässä maailmassa tarvitsivat.

Annette rutisti kirjeen käsissään. Fleur tiesi, että tuo näky hänen
piti jättää huomaamatta.

»Voinko auttaa päänsärkyäsi jotenkin, äiti?»

Annette pudisti päätään ja käveli pois huojuttaen lanteitaan.

»Sehän on julmaa», ajatteli Fleur, »ja minä olin iloinen! Tuo mies!
Mitävarten miehet tulevat saalistamaan ja pilaavat kaiken! Hän
luultavasti on kyllästynyt äitiin. Mitä syytä hänellä oli kyllästyä
minun äitiini? Mitä syytä!» Ja tuo ajatus, joka oli niin luonnollinen
ja niin erikoinen, houkutteli häneltä tukahtuneen pikku naurun.

Hänen olisi tietysti pitänyt olla mielissään, mutta mitä syytä oli
siihen? Isä ei tosissaan välittänyt! Äiti ehkä välitti? Hän tuli
hedelmätarhaan ja istahti kirsikkapuun alle. Tuulen leyhkä huokaili
korkeammissa oksissa, vihreän läpi nähtynä oli taivas hyvin sininen ja
pilvet hyvin valkeat — nuo raskaat, valkeat pilvet, jotka melkein aina
kuuluvat jokimaisemaan. Mehiläiset hyrisivät hiljaa tuulensuojassa, ja
mehevälle ruoholle lankesi syvä varjo hedelmäpuista, jotka hänen isänsä
oli istuttanut kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Linnut olivat melkein
vaiti, käet lakanneet kukkumasta, mutta metsäkyyhkyset kuhertelivat.
Keskikesän hengitys ja hyminä ja kuherrus ei pitkäksi aikaa kyennyt
tyynnyttämään hänen kiihoittuneita hermojaan. Kyykistyneenä polvilleen
hän alkoi laatia suunnitelmia. Hänen täytyi saada isä puolelleen. Mitä
isä muusta välittäisi niin kauan kuin hän, Fleur, vain on onnellinen?
Hän ei ollut elänyt lähes yhdeksäätoista vuotta saamatta tietoonsa,
että hänen tulevaisuutensa oli ainoa, mistä isä todella välitti.
Hänen oli siis vain saatava isä uskomaan, että hänen tulevaisuutensa
ei voinut olla onnellinen ilman Jonia. Isä luuli sitä mielettömäksi
oikuksi. Kuinka vanhat ihmiset olivatkaan hupsuja, kun luulivat
voivansa ymmärtää, miltä nuorista tuntuu! Eikö isä ollut tunnustanut,
että hänelläkin — nuorena — oli ollut suuri intohimo? Hänen pitäisi
ymmärtää! »Hän kasaa rikkauksiaan minulle», ajatteli Fleur, »mutta mitä
hyötyä niistä on, jos en ole onnellinen?» Raha ja kaikki mitä sillä voi
ostaa ei tuo onnea. Rakkaus vain. Valkeat päivänkukat, jotka väliin
saivat hedelmätarhan näyttämään niin uneksivalta, kasvoivat villeinä
ja onnellisina ja niillä oli hetkensä. »Heidän ei olisi pitänyt panna
nimekseni Fleur, jolleivät aio myöntää minulle hetkeäni ja antaa
minun olla onnellinen niin kauan kuin se kestää.» Mitään todellista
ei ollut esteenä, ei köyhyyttä eikä tautia — tunne vain, onnettoman
menneisyyden kummitus! Jon oli oikeassa. He eivät antaisi toisten elää,
nuo vanhat ihmiset! He erehtyivät, tekivät rikoksia ja tahtoivat, että
vielä lapsetkin saisivat maksaa niistä! Tuulenhenki raukesi, hyttyset
alkoivat purra. Hän nousi, poimi kuusaman oksan ja meni sisään.

Sinä iltana oli kuuma. Sekä äiti että hän esiintyivät ohuissa,
vaaleissa, avokaulaisissa puvuissa. Kukat päivällispöydässä olivat
vaaleita. Fleur hämmästyi kaiken kalpeutta, isän kasvojen, äidin
olkapäiden, seinän vaalean laudoituksen, vaaleanharmaan samettimaton,
lampunvarjostimen — vieläpä liemikin oli vaaleata. Koko huoneessa ei
ollut väriläikkää, ei edes viiniä vaaleissa laseissa, sillä kukaan
ei juonut. Mikä ei ollut kalpeata, oli mustaa — isän vaatteet,
hovimestarin vaatteet, Fleurin lintukoira, joka väsyneenä lojui
ikkunan ääressä, verhot, jotka olivat mustat, kermanvärillä kirjotut.
Koiperhonen lensi sisään ja se oli vaalea. Ja hiljainen oli tuo
puolisurussa vietetty päivällinen kuumuuden keskellä.

Isä kutsui Fleurin takaisin, kun hän lähti äidin jäljissä ulos.

Fleur istahti pöytään hänen viereensä, irroitti kalpean
kuusamankukkasen ja nosti sen nenälleen.

»Minä olen ajatellut», sanoi Soames.

»No niin, rakas?»

»Minun on äärimmäisen tuskallista puhua, mutta eihän sitä voi
auttaa. Minä en tiedä, ymmärrätkö, kuinka paljon sinä olet minulle
— en ole koskaan puhunut siitä, en pitänyt sitä tarpeellisena,
mutta — mutta sinä olet kaikkeni. Äitisi —» hän vaikeni, tuijottaen
kättenpesumaljaansa, joka oli venetsialaista lasia.

»Niin?»

»Minulla on vain sinut. Ei ole koskaan ollut — en ole kaivannut mitään
muuta senjälkeen kun sinä synnyit.»

»Minä tiedän», kuiskasi Fleur.

Soames kostutti huuliaan.

»Sinä ehkä luulet, että tämä on asia, jonka voin selvittää ja järjestää
sinulle. Olet erehtynyt. Minä — minä olen avuton.»

Fleur ei puhunut.

»Kokonaan syrjäyttäen omat tunteeni», jatkoi Soames varmemmin, »tiedän,
että nuo kaksi eivät mukaudu mihinkään mitä minä voin sanoa. He —
he vihaavat minua, niinkuin ihmiset aina vihaavat niitä, joita ovat
loukanneet.»

»Mutta hän — Jon —»

»Hän on heidän lihaansa ja vertansa, äitinsä ainoa lapsi. Luultavasti
hän merkitsee äidilleen samaa mitä sinä merkitset minulle. Olemme
umpikujassa.»

»Ei», huusi Fleur, »ei, isä!»

Soames nojautui taaksepäin, kalpean kärsivällisyyden perikuvana,
ikäänkuin olisi päättänyt olla osoittamatta mitään mielenliikutusta.

»Kuule nyt», sanoi hän. »Sinä asetat kahden kuukauden — kahden
kuukauden— tunteet kolmenkymmenenviiden vuoden tunteita vastaan! Mitä
mahdollisuuksia luulet itselläsi olevan? Kaksi kuukautta — kaikkein
ensimmäinen rakkausjuttusi, puolen tusinaa kohtauksia, muutamia
kävelyretkiä ja keskusteluja, muutamia suudelmia — toisaalla, toisaalla
sellaista, mitä et voi kuvitellakaan, mitä ei voi kuvitella kukaan,
joka ei ole kokenut. Ole toki järkevä, Fleur! Se on keskikesän
hulluutta.»

Fleur repi kuusaman pieniin palasiin.

»Hulluus on siinä, että antaa menneisyyden pilata kaikki. Mitä me
välitämme menneistä? Tässä on kysymys meidän elämästämme eikä teidän.»

Soames nosti käden otsalleen, jolla Fleur äkkiä näki hien kiiltävän.

»Kenen lapsi sinä olet?» sanoi Soames. »Kenen lapsi hän on? Nykyisyys
on kytketty menneisyyteen, tulevaisuus molempiin. Siitä ei pääse
mihinkään.»

Fleur ei ollut koskaan kuullut filosofiaa noilta huulilta. Kesken
kiihtymystään liikutettuna hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja leuan
käsiinsä.

»Mutta isä, katso asiaa käytännöllisesti. Me tahdomme toisemme. Rahaa
on vaikka kuinka paljon, eikä esteenä mitään muuta kuin tunnetta.
Haudatkaamme menneisyys, isä.»

Isän vastauksena oli huokaus.

»Sitäpaitsi», sanoi Fleur lempeästi, »et voi estää meitä.»

»Minä en luule», sanoi Soames, että koettaisin »estää sinua, jos asia
riippuisi yksin minusta. Minä tiedän, että saan mukautua yhteen ja
toiseen, jos tahdon säilyttää kiintymyksesi. Mutta tämä asia ei ole
minun määrättävissäni. Tahdon, että ymmärrät sen, ennenkuin on liian
myöhäistä. Jos edelleen olet siinä uskossa, että saat tahtosi perille,
ja rohkaiset tunteitasi, tulee isku olemaan sitä raskaampi, kun
huomaatkin, ettet voi.»

»Oi», huusi Fleur, »auta minua, isä, sinä voit auttaa minua, tiedäthän.»

Soames teki hämmästyneen, kieltävän eleen.

»Minä!» sanoi hän katkerasti. »Auttaa? Minähän juuri olen este —
alkusyy ja este — eikö niin ole tapana sanoa? Sinulla on minun vertani
suonissasi.»

Hän nousi.

»Niin, kaikki on hullusti. Jos pysyt itsepäisyydessäsi, saat syyttää
itseäsi. Kas niin, älä ole mieletön, lapseni — ainoa lapseni!»

Fleur painoi otsansa hänen olkapäähänsä.

Hänen mielensä oli kokonaan sekasorron vallassa. Mutta ei kannattanut
näyttää sitä! Ei vähääkään kannattanut! Hän erosi isästään ja lähti
ulos hämärään, neuvottomana, mutta ei vakuutettuna. Kaikki oli
epävarmaa ja epämääräistä hänen sielussaan, niinkuin puutarhan varjot
ja muodot, paitsi — hänen halunsa omistaa. Poppeli kohosi tummansinistä
taivasta vastaan ja kosketti valkeata tähteä. Kaste teki hänen kenkänsä
kosteiksi ja paljaat olkapäänsä viileiksi. Äkkiä hän tunsi tupakan
tuoksua, ja valkoinen haamu tuli näkyviin ikäänkuin kuutamon luomana.
Se oli nuori Mont flanellivaatteissa, seisomassa veneessään. Fleur
kuuli veteen viskatun savukkeen sihinän.

»Fleur», kuului hänen äänensä, »älkää olko armoton piruparalle! Olen
odottanut tuntikausia.»

»Mitä sitten?»

»Tulkaa veneeseeni!»

»Enkä tule.»

»Miksi ette?»

»En ole vedenneito.»

»Eikö teissä ole yhtään romantiikkaa? Älkää olko nykyaikainen, Fleur!»

Hän ilmestyi polulle kyynärän päähän Fleuristä.

»Menkää pois!»

»Fleur, minä rakastan teitä. Fleur!»

Fleur naurahti lyhyeen.

»Tulkaa uudelleen», sanoi hän, »sitten kun toiveeni ei ole täyttynyt.»

»Mikä sitten on toiveenne?»

»Kysykää toiselta.»

»Fleur», sanoi Mont, ja hänen äänensä sointu oli outo, »älkää pilkatko
minua! Koiratkin ansaitsevat säädyllistä kohtelua ennenkuin joutuvat
vivisektion uhreiksi.»

Fleur pudisti päätään, mutta hänen huulensa värisivät.

»No niin, teidän ei pitäisi kiusata minua. Antakaa minulle savuke.»

Mont antoi hänelle savukkeen, sytytti sen ja itselleen toisen.

»Minä en tahdo puhua roskaa», sanoi hän, »mutta olkaa hyvä ja
kuvitelkaa kaikkea sitä roskaa mitä kaikkien aikojen rakastuneet
konsanaan ovat puhuneet, ja viskatkaa mukaan minun erikoinen roskani.»

»Kiitos vain, minä olen kuvitellut. Hyvää yötä!»

He seisoivat hetkisen vastakkain akasiapuun varjossa, jonka kukat
loistivat hyvin kirkkaina kuutamossa, ja heidän savukkeittensa savu
sekaantui ilmaan heidän välillään.

»Sen pituinenko siis, Michael Mont?» sanoi nuorukainen. Fleur kääntyi
äkisti taloa kohti. Ruohokentällä hän kääntyi katsomaan taakseen.
Michael Mont huojutti käsivarsiaan päänsä päällitse, Fleur saattoi
nähdä niiden lyövän hänen päähänsä ja sitten huojuttavan kuutamoisia
akasiapuun kukkia. Hänen äänensä erottui juuri ja juuri. »Hauskaa,
hauskaa!» Fleur ravisti itseään. Hän ei voinut auttaa Montia, hänellä
oli liiaksi jo omasta surustaan! Parvekkeella hän pysähtyi hyvin
äkkiä. Äiti istui salissa kirjoituspöytänsä ääressä, aivan yksin.
Hänen ilmeessään ei ollut muuta merkillistä kuin kasvojen tavaton
liikkumattomuus. Mutta hän näytti toivottomalta! Fleur meni yläkertaan.
Huoneensa ovella hän pysähtyi. Hän saattoi kuulla isänsä kulkevan
edestakaisin, edestakaisin taulusalissa.

»Niin», ajatteli hän. »Hauskaa tosiaan! Oi, Jon!»




10. PÄÄTÖS


Kun Fleur lähti, jäi Jon tuijottamaan itävaltalaiseen. Tämä oli laiha
nainen, jolla oli tummat kasvot ja levoton ilme niin kuin ihmisellä,
joka on nähnyt jokaisen pienen elämältä saamansa lahjan vuoron perään
liukuvan pois.

»Eikö teetä?» kysyi hän.

Jon tajusi pettymyksen hänen äänessään ja mumisi:

»Ei, kiitoksia paljon?»

»Pieni kuppi — valmis jo. Pieni kuppi ja savuke.»

Fleur oli mennyt! Itsesyytösten ja epävarmuuden tunteja oli hänen
edessään. Ja raskaasti tuntien epäsuhdan hän hymyili ja sanoi:

»No niin, kiitos!»

Itävaltalainen toi pienen teekannun ja kaksi pientä kuppia sekä
hopeaisen savukekotelon pienellä tarjottimella.

»Sokeria? Neiti Forsytella on paljon sokeria — hän ostaa, minun
sokerini, ystävieni sokerin myös. Neiti Forsyte on hyvin ystävällinen.
Palvelen häntä mielelläni. Oletteko hänen veljensä?»

»Olen», sanoi Jon alkaen polttaa elämänsä toista savuketta.

»Hyvin nuori veli», sanoi itävaltalainen hymyillen vähän
huolestuneesti, mikä Jonin mielestä muistutti koiran hännän heilumista.

»Saanko tarjota teillekin?» kysyi Jon. »Ja ettekö tahdo istua?»

Itävaltalainen pudisti päätään.

»Isänne on hyvin herttainen vanhus — herttaisin vanhus, minkä koskaan
olen nähnyt. Neiti Forsyte kertoi kaiken hänestä. Onko hän parempi?»

Hänen sanansa koskivat Joniin kuin syytös. »Oi, kyllä minä luulen hänen
voivan täysin hyvin.»

»Minä tahtoisin nähdä hänet uudestaan», sanoi itävaltalainen pannen
käden sydämelleen. »Hänellä on hyvin hyvä sydän.»

»Niin», sanoi Jon. Ja taaskin hänen sanansa tuntuivat Jonista
syytökseltä.

»Hän ei koskaan tuota ikävyyksiä kenellekään ja hymyilee niin
lempeästi.»

»Niin, eikö totta?»

»Hän katselee neiti Forsytea väliin niin lystikkäästi. Minä kerroin
hänelle koko tarinani, hän on niin sympaattinen. Äitinne — kaunis ja
tervekö yhä?»

»On, oikein.»

»Isällänne oli hänen valokuvansa pukupöydällä. Hyvin kaunis.»

Jon nielaisi teensä. Tämä nainen huolestuneine kasvoineen ja
muistuttavine sanoineen oli kuin ensimmäinen ja toinen murhaaja
»Macbethissa».

»Kiitos», sanoi hän, »minun täytyy mennä nyt. Saanko — saanko jättää
teille tämän?»

Hän pani kymmenen shillingin setelin tarjottimelle epävarmoin käsin
ja riensi ovelle. Hän kuuli itävaltalaisen huudahtavan hämmästyksestä
ja kiiruhti ulos. Hänellä oli juuri aikaa ehtiä junaansa, ja koko
matkan Victoriaan hän katseli kaikkien ohikulkijain kasvoja toivoen
rakastajain tapaan vasten kaikkia toiveita. Worthingiin tultuaan hän
pani tavaransa paikallisjunaan ja lähti nummien poikki kävelemään
Wansdoniin koettaen liikunnolla parantaa kipeän päättämättömyytensä.
Niin kauan kuin hän kulki nopeinta vauhtiaan, hän saattoi nauttia
noitten viheriäin rinteitten kauneudesta pysähtyen aika ajoin
loikoilemaan hetkisen maassa, ihailemaan metsäruusun täydellisyyttä
tai kuuntelemaan kiurun laulua. Mutta kahden tunteen sota hänen
sielussaan oli vain lykkäytynyt — kahden tunteen, jotka olivat hänen
Fleur-kaipuunsa ja hänen vastenmielisyytensä petosta kohtaan. Hän tuli
Wansdonin vanhalle liitukaivokselle yhtä päättämättömänä kuin oli ollut
lähtiessään. Asian molempien puolien selvä näkeminen oli samalla kertaa
Jonin voima ja heikkous. Hän ehti taloon juuri kun päivälliskello soi
ensimmäistä kertaa. Hänen tavaransa oli jo tuotu sisään. Hän otti
nopean kylvyn ja tuli ruokasaliin, jossa tapasi Hollyn yksin — Val oli
lähtenyt kaupunkiin eikä tulisi kotiin ennenkuin viimeisellä junalla.

Senjälkeen kun Val oli kehoittanut häntä kysymään sisareltaan, mitä
molempien perheitten välillä oli, oli niin paljon tapahtunut —
Fleurin selitys Green Parkissa, hänen käyntinsä Robin Hillissä, tämän
päivän kohtaus — ettei tuntunut olevan mitään kysyttävää. Hän kertoi
Espanjasta, auringonpistostaan, puhui Valin hevosista, heidän isänsä
terveydestä. Holly yllätti häntä sanomalla luulevansa, ettei isä ollut
ollenkaan terve. Hän oli kahdesti ollut Robin Hillissä viikonloppua
viettämässä. Isä oli näyttänyt peloittavan väsyneeltä, väliin
suorastaan sairaalta, mutta oli aina kieltäytynyt puhumasta itsestään.

»Hän on äärettömän kultainen ja epäitsekäs — eikö sinustakin, Jon?»

Tuntien itsensä kaikkea muuta kuin kultaiseksi ja epäitsekkääksi Jon
vastasi: »Se on varma!»

»Minusta hän on ollut yksinkertaisesti täydellinen isä, niin pitkälle
kuin minä muistan.»

»Niin on», vastasi Jon hyvin nöyränä.

»Hän ei koskaan ole sekaantunut mihinkään ja on aina näyttänyt
ymmärtävän. Minä en koskaan unohda, että hän antoi minun mennä
Etelä-Afrikkaan buurisodan aikana, kun olin rakastunut Valiin.»

»Se oli ennen kuin hän meni naimisiin äidin kanssa, eikö niin?» kysyi
Jon äkkiä.

»Oli. Kuinka niin?»

»Oi, muuten vain. Mutta oliko äiti sitä ennen ollut kihloissa Fleurin
isän kanssa?»

Holly laski kädestään lusikan, jota hän juuri oli käyttämässä, ja
nosti katseensa. Katse oli varovainen ja tutkiva. Minkä verran tuo
poika tiesi? Siksikö paljon, että oli parempi kertoa kaikki? Hän ei
osannut ratkaista. Jon näytti jännittyneeltä ja huolestuneelta, melkein
vanhemmalta, mutta se voi johtua auringonpistoksesta.

»Siinä oli jotakin», sanoi hän. »Me olimme tietysti tuolla kaukana
emmekä kuulleet mitään.» Hän ei voinut ottaa asiaa vastuulleen.
Salaisuus ei ollut hänen. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä pojan
tunteista tällä hetkellä. Ennen Espanjaa hän oli varmaan uskonut,
että Jon oli rakastunut, mutta pojat ovat poikia, siitä oli seitsemän
viikkoa jo, ja koko Espanja välissä.

Hän näki että Jon tiesi saaneensa torjuvan vastauksen ja lisäsi:

»Oletko kuullut mitään Fleuristä?»

»Olen.»

Jonin kasvot sanoivat hänelle enemmän kuin huolellisimmat selitykset.
Poika ei siis ollut unohtanut!

Holly sanoi hiljaa: »Fleur on kovin viehättävä, Jon, mutta tiedätkö, —
Val ja minä emme sentään oikein pidä hänestä.»

»Miksi?»

»Meidän mielestämme hänellä on aika 'omistava' luonne.»

»Omistava? Minä en tiedä, mitä tarkoitat. Hän — hän —» Jon työnsi
jälkiruokalautasensa syrjään, nousi ja meni ikkunaan.

»Älä suutu, rakas Jon. Me emme kaikki voi nähdä ihmisiä samassa
valossa, vai voimmeko? Tiedätkö, minä luulen, että meillä jokaisella on
vain yksi tai kaksi ihmistä, jotka voivat nähdä parhaan meissä ja tuoda
sen esille. Sinulla se luullakseni on äitisi. Minä näin hänen kerran
lukevan kirjettäsi, oli ihmeellistä nähdä hänen kasvonsa. Minusta hän
on kaunein nainen, minkä koskaan olen nähnyt — ikä ei näytä hipaisevan
häneen.»

Jonin kasvot lauhtuivat, sitten kävivät taas kireiksi. Jokainen —
jokainen oli häntä ja Fleuriä vastaan! Se kaikki vahvisti Fleurin
sanojen vetoomusta: »Hanki varmuus minusta — mene naimisiin kanssani,
Jon!»

Täällä, missä hän oli viettänyt tuon ihmeellisen viikon Fleurin
kanssa — tytön lumouksen voima, hänen oman sydämensä kipu kasvoi joka
minuutti, jolloin Fleur ei ollut läsnä lumoamassa huonetta, puutarhaa,
itse ilmaa. Kykenisikö hän koskaan elämään täällä näkemättä Fleuriä? Ja
hän vetäytyi yksinäisyyteen ja meni varhain levolle. Se ei tehnyt häntä
»terveeksi, varakkaaksi ja viisaaksi», niinkuin sananlasku sanoo, mutta
se antoi hänelle tilaisuuden sulkeutua fantasiapukuisen Fleurin muiston
seuraan. Hän kuuli Valin saapuvan — Fordin purkavan lastiaan, sitten
palasi kesäisen yön hiljaisuus — kuului vain hyvin kaukaisten lammasten
määkinää ja yökehrääjän käheätä kuhertelua. Hän nojautui kauas ulos.
Kylmä kuu — lämmin ilma — nummet kuin hopeata! Pieniä siipiä, puron
pulppuilua, köynnösruusuja! Hyvä Jumala — kuinka kaikki oli tyhjää
ilman häntä! Raamatussa sanottiin: Sinun pitää luopuman isästäsi ja
äidistäsi ja — Fleuriin sidottu oleman!

Mutta hänpä rohkaisisi mielensä ja kertoisi heille! He eivät voineet
estää häntä menemästä Fleurin kanssa naimisiin — he eivät voineet estää
häntä, kun he tiesivät, miltä hänestä tuntui.

Niin! Hän menisi! Rohkeasti ja avoimesti — Fleur oli väärässä!

Yökehrääjä vaikeni, lampaat olivat hiljaa, ainoa ääni pimeydessä oli
puron solina. Ja Jon vuoteessaan nukkui, vapautuneena pahimmasta elämän
vaivasta — epävarmuudesta.




11. TIMOTHY ENNUSTAA


Sinä päivänä, jolloin kohtaamisen National Galleryssa olisi pitänyt
tapahtua, vietettiin Englannin kunnian ja ylpeyden — lyhyemmin
sanoen silinterihatun — ylösnousemuksen toista vuosipäivää. Suuri
krikettikilpailu »Lordin» kentällä — tuo juhla, jonka vieton sota
oli lakkauttanut — oli taas toista kertaa tapahtumassa vaalean ja
tummansinisten lippujen hulmutessa, kunniakkaan menneisyyden melkein
kaikki piirteet huomioon otettuina. Täällä, lounastunnilla, olivat
edustettuina naishattujen kaikki lajit ja miehisen hatun yksi ainoa
laji suojellen »säätyläis»-luokkaan kuuluvien kasvojen moninaisia
tyyppejä. Huomioiva Forsyte saattoi erottaa vaatimattomammilla
paikoilla pienen määrän pehmeitäkin hattuja, mutta ruohokentälle ne
tuskin uskaltautuivat. Vanha koulu — tai koulut — saivat iloita siitä,
että proletariaatti ei sentään vielä ruvennut maksamaan tarvittavaa
puolta kruunua. Tässä oli vielä luja linnoitus, ainoa jäljelläoleva
suuresta asteikosta — sillä sanomalehdet arvioivat yleisön lukumäärän
kymmeneksituhanneksi. Ja nuo kymmenen tuhatta, kaikki saman toivon
elähdyttäminä, tekivät toisilleen tuon ainoan kysymyksen: »Missä
aiotte lounastaa?» Jotakin ihmeen ylentävää ja rauhoittavaa oli tuossa
kysymyksessä ja kysyjäin suuren, yhdenvertaisen joukon näkemisessä.
Mitä voimavarastoja vielä olikaan Brittein valtakunnassa — tarpeeksi
kyyhkysiä, rapuja, karitsanlihaa, lohimajonneesia, mansikoita ja
samppanjapulloja koko tuon joukon ravitsemiseksi! Ei mitään ihmettä
odotettavissa — seitsemän leivän ja viiden kalan tapausta — uskon
perustukset olivat varmemmat. Kuusituhatta silinteriä ja neljätuhatta
päivänvarjoa laskettaisiin kokoon, kymmenentuhatta tuota samaa
englantia puhuvaa suuta täyttyisi. Vanhassa koirassa oli vielä elämää!
Perimätapa! Perimätapa taaskin! Kuinka voimakas ja kuinka joustava!
Sodat voivat raivota, verotus saalistaa, ammattiyhdistykset ottaa
tullia, ja Eurooppa tuhoutua nälkään, mutta nämä kymmenentuhatta
tulevat ravituiksi ja saavat omassa piirissään otella, kävellä
vihreällä kentällä, kulkea silinteri päässä ja kohdata — itsensä. Sydän
oli terve, valtimo vielä säännöllinen. E-ton! Harro-o-ow!

Niitten monien Forsytein joukossa, jotka olivat läsnä tällä
metsästysmaallaan vanhaan tapaan perustuvan oikeuden tai valtuuskirjan
nojalla, oli Soames vaimoineen ja tyttärineen. Hän ei ollut käynyt
kumpaakaan koulua, hän ei harrastanut krikettiä, mutta hän tahtoi,
että Fleur saisi näyttää pukuaan, ja hän tahtoi itse esiintyä
silinteri päässä — loistaa taaskin rauhassa ja upeudessa vertaistensa
joukossa. Hän asteli säädyllisenä, Fleur Annetten ja hänen välissään.
Kukaan nainen ei vetänyt heille vertoja, mikäli hän saattoi nähdä.
He osasivat kävellä ja pitää ryhtinsä, heidän kauneudessaan oli
kiinteyttä, kun taas modernilla naisella yleensä ei ollut mitään
vartaloa, ei rintoja, ei mitään! Hän muisti äkkiä, kuinka humaltuneena
ylpeydestä hän oli kävellyt Irenen rinnalla ensimmäisen avioliittonsa
ensimmäisinä vuosina. Ja kuinka he olivat lounastaneet vaunuissa,
jotka hänen äitinsä pani isän hankkimaan, ne kun olivat niin »chic» —
siihen aikaan oli vain vaunuja ja muita ajoneuvoja, ei noita suuria
raskaita katsomolavoja! Ja kuinka johdonmukaisesti Montague Dartie
oli juonut liikaa. Soames otaksui, että ihmiset vieläkin joivat
liikaa, mutta ei ollut enää samaa tilaa juomiselle kuin ennen. Hän
muisti George Forsyten — jonka veljet Roger ja Eustace olivat olleet
Harrowissa ja Etonissa — istuvan koko suuruudessaan ylinnä vaunuissa
heiluttaen vaaleansinistä lippua toisessa kädessä ja tummansinistä
toisessa ja huutavan: »Etroow—Harrton!» juuri kun kaikki muut olivat
hiljaa — niinkuin hänenlaiselleen narrille sopikin, ja Eustace istui
alempana äärimmäisen muodinmukaisessa puvussa, liian keikarimaisena
kantamaan mitään värejä tai kiinnittääkseen huomiota mihinkään. Hm!
Se oli silloin, ja Irenellä oli harmaa, kalpeanvihreälle vivahtava
silkkipuku. Hän katsoi sivusta Fleurin kasvoja. Aika värittömät — ei
valoa, ei innostusta! Tuo rakkausjuttu kalvoi häntä — paha juttu! Hän
katseli taakseen, vaimonsa kasvoja, jotka olivat vähän hoidetummat kuin
tavallisesti, vähän halveksivat — eipä silti, että Annettella olisi
ollut mitään syytä halveksimiseen, mikäli hän ymmärsi. Hän suhtautui
Profondin uskottomuuteen melko tyvenesti, vai oliko tuo »pikku» matka
vain petosta? Siinä tapauksessa hän kieltäytyisi huomaamasta mitään!
Käveltyään kentän ympäri ja paviljongin edestä he hakivat Winifredin
pöydän Beduiini-klubin teltasta. Tämän uuden »kukko ja kana»-klubin
oli perustanut matkaharrastusten merkeissä muuan herrasmies, jolla oli
vanha skotlantilainen nimi ja jonka isä oli hieman omituisesti saanut
nimekseen Levi. Winifred oli liittynyt klubiin, ei siksi, että hän
oli matkustanut, vaan siksi, että vaisto sanoi hänelle klubin, jolla
oli sellainen nimi ja sellainen perustaja, vielä menevän pitkälle, ja
jollei liittynyt siihen heti, ei ehkä enää olisi mahdollisuuksiakaan.
Se teltta, jonka sisäänkäytävän yläpuolelle oranssinväriselle pohjalle
oli kirjaeltu Koraanin lause ja pieni vihreä kameeli, oli häikäisevin
koko kentällä. Teltan ulkopuolella he tapasivat Jack Cardiganin,
jolla oli tummansininen kaulanauha (hän oli kerran pelannut Harrowin
puolesta) ja joka huitoi keppiään osoittaakseen, kuinka tuon pojan
olisi pitänyt lyödä tuota palloa. Hän ohjasi heidät sisään. Winifredin
nurkkaan kokoontuneina olivat Imogen, Benedict nuoren vaimonsa kanssa,
ValDartie ilman Hollya, Maud ja hänen miehensä, ja kun Soames kahden
naisensa kanssa istui pöytään, oli vielä yksi paikka tyhjänä.

»Minä odotan Prosperia», sanoi Winifred, »mutta hänellä on niin paljon
puuhaa huvilaivastaan.»

Soames vilkaisi salaa. Ei mitään liikahdusta hänen vaimonsa kasvoilla!
Joko tuo mies sitten aikoi tulla tai ei, hän ilmeisesti sen tiesi.
Soamesilta ei jäänyt huomaamatta, että myöskin Fleur katsahti äitiinsä.
Jollei Annette kunnioittanut miehensä tunteita, voisi hän ajatella
Fleuriä! Keskustelun, joka oli hyvin hajanainen, kokosi Jack Cardiganin
puhe »porttivahdeista». Hän mainitsi kaikki »suuret porttivahdit»
aikojen alusta asti ikäänkuin he olisivat määrätty rodullinen ykseys
brittiläisen kansan kokoonpanossa. Soames oli lopettanut ja aloitti
kyyhkyspaistia, kun hän kuuli sanat: »Minä myöhästyn pikku hiukkasen,
rouva Dartie», ja näki, että tyhjää paikkaa ei ollut enää. _Tuo mies_
istui Annetten ja Imogenin välissä. Soames jatkoi järkähtämättömänä
syöntiään sanoen silloin tällöin jotakin Maudille ja Winifredille.
Keskustelu surisi hänen ympärillään. Hän kuuli Profondin äänen sanovan:

»Minä luulen että erehdytte, rouva Forsyde, minä — minä lyön vetoa,
että neiti Forsyde on yhtä mieltä kanssani.»

»Mistä sitten?» kuului Fleurin kirkas ääni pöydän takaa.

»Minä sanoin, että nuoret tytöt ovat hyvin samanlaisia kuin ennenkin —
ero on aivan pikkuinen.»

»Tiedättekö heistä niin paljon?»

Tuo terävä vastaus ehti kaikkien korviin, ja Soames liikahti
levottomana ohuessa vihreässä tuolissaan.

»No niin, minä en tiedä, minä luulen, että he ajavat perille oman pikku
tahtonsa, ja luulen, että he ovat sen tehneet aina.»

»Tosiaankin!»

»Niin, mutta Prosper», keskeytti Winifred hyväntuulisesti, »nuo tytöt
kaduilla — tytöt, jotka ovat työskennelleet sotatarvetehteissa,
myymäläin pikku keimailijat — kyllähän heidän tapansa oikein iskevät
silmään.»

Sanan »iskevät» kuullessaan Jack Cardigan keskeytti tutkimuksensa, ja
hiljaisuuden vallitessa Monsieur Profond sanoi:

»Ennen se oli sisäpuolella, nyt se on ulkopuolella, siinä kaikki.»

»Mutta heidän moraalinsa!» huusi Imogen.

»He ovat aivan yhtä moraalisia kuin konsanaan, rouva Cardigan, mutta
nyt heillä on enemmän tilaisuutta.»

Tämä salatun kyynillinen lausunto nauratti Imogenia hiukan, sai Jack
Cardiganin suun vähän aukeamaan ja Soamesin tuolin natisemaan.

Winifred sanoi: »Tuo on liian ilkeätä, Prosper.»

»Mitä te luulette, rouva Forsyde, eikö teidänkin mielestänne
ihmisluonto ole aina sama?»

Soames hillitsi äkillisen halunsa mennä potkimaan tuota miestä. Hän
kuuli vaimonsa vastaavan:

»Ihmisluonto ei ole sama Englannissa kuin joka paikassa muualla.» Tuo
oli sitä Annetten kirottua ivallisuutta!

»No niin, minä en tunne paljonkaan tätä pikku maata.» — »Et, Jumalan
kiitos», ajatteli Soames — »mutta minä sanoisin, että pata kiehuu
kannen alla joka paikassa. Me kaikki tarvitsemme huvitusta, ja olemme
aina tarvinneet.»

Kirottu mies! Hänen kyynillisyytensä oli — raivostuttavaa!

Lounaan päätyttyä he kaikki lähtivät parittain ruuansulatuskävelylle.
Liian ylpeänä huomaamaan mitään Soames tiesi hyvin, että Annette ja
tuo mies olivat lähteneet kuljeksimaan ympäri yhdessä. Fleur kulki
Valin kanssa, hän oli epäilemättä valinnut tämän serkkunsa siksi, että
hän tunsi tuon pojan. Hänen omana parinaan oli Winifred. He kulkivat
loistavassa, kiertelevässä ihmisvirrassa ensin vähän kuumissaan ja
kylläisinä, kunnes Winifred huokasi:

»Soisinpa, että pääsisimme neljäkymmentä vuotta taaksepäin ajassa,
vanha poika!»

Hänen henkensä silmäin edessä kulki loputon saattue hänen omia
»Lordi»-pukujaan, jotka alituisesti palautuvan rahapulan välttämiseksi
oli maksettu isän rahoilla. »Hauskaa on sentään ollut. Väliin
suorastaan toivon, että Monty voisi tulla takaisin. Mitä ajattelet
tämän ajan ihmisistä, Soames?»

»Suurenmoisen vähän tyyliä. Polkupyörät ja autot panivat tyylin
rappeutumisen alulle, sota teki loput.»

»Minä tahtoisin tietää, mitä on tulossa», sanoi Winifred äänellä, jonka
kyyhkyspasteija teki uneksivaksi. »En ollenkaan ole varma, vaikka
palaisimme pönkkähameisiin ja roimahousuihin. Katso tuotakin pukua!»

Soames pudisti päätänsä.

»Rahaa on, mutta ei uskoa asioihin. Me emme pane säästöön tulevaisuutta
varten. Nuo nuoret — he puhuvat vain lyhyestä ja iloisesta elämästä.»

»Onpa tuossakin hattu!» sanoi Winifred. »Minä en tiedä — kun tulee
ajatelleeksi niitä, jotka kaatuivat ja kaikkea mikä tapahtui sodassa
— minusta tämä on melkein ihmeellistä. Ei missään muussa maassa ole
tällaista — Prosper sanoo, että kaikki muut ovat vararikkotilassa
paitsi Amerikka, ja sen maan miehet tietysti aina ovat ottaneet
pukumuotinsa meiltä.»

»Aikooko tuo mies todella lähteä Etelämerelle?» kysyi Soames.

»Oi, eihän sitä koskaan tiedä, mihin Prosper lähtee!»

»_Hän_ on ajan merkki», mutisi Soames, »jos niin haluat.» Winifredin
käsi tarttui hänen käsivarteensa.

»Älä käännä päätäsi», sanoi hän matalalla äänellä, »mutta katso
oikealle katsomolavan eturiviin.»

Soames katsoi mikäli noilla rajoituksilla saattoi. Harmaapartainen
mies, jolla oli harmaa silinteri, laihat, ruskeat, uurteiset kasvot
ja ryhdissä eräänlaista eleganssia, istui siinä luonnonväriseen
pellavapukuun puetun naisen vieressä, jonka tummat silmät katsoivat
suoraan häneen. Soames katsoi nopeasti jalkoihinsa. Kuinka
kummallisesti jalat liikkuivat, tuolla tavoin toinen toisensa jälkeen!
Winifredin ääni sanoi hänen korvaansa:

»Jolyon näyttää hyvin sairaalta, mutta hänessä on aina ollut tyyliä.
_Hän_ taas ei muutu — tukkaa lukuunottamatta.»

»Miksi kerroit Fleurille tuon jutun?»

»Minä en kertonut, hän sai sen itse selville. Minä olen aina tietänyt,
että niin kävisi.»

»Niin, siitä tuli kaunis soppa. Hän on kiinnittänyt sydämensä heidän
poikaansa.»

»Se pieni velho», mutisi Winifred. »Hän yritti petkuttaa minua siinä
asiassa. Mitä aiot tehdä, Soames?»

»Antaa tapausten johtaa.»

He liikkuivat hiljaisina eteenpäin melkein sakeassa ihmisjoukossa.

»Tosiaankin», sanoi Winifred äkkiä, »se näyttää melkein Kohtalolta.
Mutta se on niin vanhanaikaista. Katso! Tuolla ovat George ja Eustace!»

George Forsyten jyhkeä vartalo oli pysähtynyt heidän eteensä.

»Halloo, Soames», sanoi hän. »Tapasin juuri Prosperin ja vaimosi. Saat
heidät kiinni, jos lisäät vauhtia. Kävitkö katsomassa vanhaa Timothya?»

Soames nyökäytti päätään, ja virta pakotti heidät erilleen.

»Minä olen aina pitänyt vanhasta Georgesta», sanoi Winifred. »Hän on
niin lystikäs.»

»Minä en koskaan», sanoi Soames. »Missä on paikkasi? Minä menen
omalleni. Fleur on voinut tulla takaisin.»

Saatettuaan Winifredin hänen paikalleen Soames palasi omalleen
tietoisena pienten, vaikeitten, etäisten olentojen juoksusta, mailojen
paukkeesta, kehoitus- ja yllytyshuudoista.

Ei Fleuriä, ei Annettea! Tämän ajan naisilta ei tarvinnut odottaa
mitään! Heillä oli äänioikeus. He olivat »vapautuneita», ja paljon
hyvää heillä siitä oli! Vai Winifred tahtoisi palata takaisin,
todellakin, ja aloittaa koko Dartie-jutun uudestaan! Saada menneisyys
vielä takaisin — istua täällä niinkuin hän oli istunut vuosina 83
ja 84, ennenkuin hän oli varma siitä, että avioliitto Irenen kanssa
oli väärällä tolalla, ennenkuin Irenen vastarinta oli käynyt niin
ilmeiseksi, ettei hän maailman parhaalla tahdollakaan voinut olla
huomaamatta sitä! Hänen näkemisensä tuon toisen miehen kanssa oli
tuonut kaikki muistot takaisin. Vieläkään hän ei voinut ymmärtää, miksi
Irene oli ollut niin heltymätön. Hän osasi rakastaa toisia miehiä,
se kyky oli hänessä! Häneltä, ainoalta ihmiseltä, jota hänen olisi
pitänyt rakastaa, hän oli suvainnut kieltää sydämensä. Soamesista
tuntui, kummallista kyllä, kun hän katsoi taakseen, että kaikki tuo
nykyaikainen avioliiton löyhtyminen — vaikka muodot ja lait olivat
samat kuin hänen mennessään naimisiin Irenen kanssa — että kaikki tämä
nykyinen löyhtyminen oli saanut alkunsa Irenen kapinasta, hänestä
tuntui, kummallista kyllä, että Irene oli aloittanut sen, kunnes kaikki
säädyllinen omistaminen oli mennyttä tai oli vähällä mennä. Kaikki
johtui Irenestä! Ja nyt — kaunis asiaintila! Kodit! Kuinka koteja voisi
olla ilman keskinäistä omistamista! Eipä siltä, että hänellä koskaan
olisi ollut todellista kotia! Mutta oliko se ollut hänen syynsä?
Hän oli tehnyt parhaansa. Ja hänen palkkansa oli — nuo kaksi tuolla
katsomolavalla ja tuo Fleurin juttu!

Ja yksinäisyyden valtaamana hän ajatteli: »En odota enää kauempaa! He
saavat luvan osata takaisin hotelliin — jos aikovat tulla!» Kutsuen
ajuria kentän ulkopuolelta hän sanoi:

»Ajakaa Bayswater Roadille.» Hänen vanhat tätinsä eivät olleet koskaan
pettäneet häntä. Heille hän oli ollut aina tervetullut vieras. Vaikka
he olivatkin poissa, oli siellä vielä Timothy!

Smither seisoi avoimessa ovessa.

»Herra Soames! Minä olin juuri hengittämässä raitista ilmaa.

Keittäjä tulee olemaan niin mielissään.»

»Kuinka herra Timothy jaksaa?»

»Hän ei vähääkään ole ollut oma itsensä parina viime päivänä,
herra, hän on puhunut paljon. Juuri tänä aamuna hän sanoi: »James
veljeni alkaa olla vanha.» Hänen henkensä vaeltelee, herra Soames,
ja silloin hän aina puhuu noista toisista. Hän on huolissaan heidän
sijoituksistaan. Toissa päivänä hän sanoi: »Veljeni Jolyon ei välitä
vähäänkään valtiolainasta» — hän näytti olevan siitä oikein pahoillaan.
Tulkaa sisään, herra Soames, tulkaa sisään! Tämä on hauskaa vaihtelua!»

»No niin», sanoi Soames, »muutamaksi minuutiksi sitten.»

»Ei», kuiskasi Smither hallissa, missä vallitsi ulkoilman ihmeellinen
raikkaus, »me emme ole olleet oikein tyytyväisiä häneen, emme koko
tällä viikolla. Hän on aina jättänyt syödessään parhaan palan
viimeiseksi, mutta maanantaista saakka hän on syönyt sen ensimmäiseksi.
Jos pidätte silmällä koiraa, joka syö päivällistään, herra Soames, syö
se lihan ensimmäiseksi. Meidän mielestämme on aina ollut niin hyvä
merkki, että herra Timothy hänen iällään jättää makupalan viimeiseksi,
mutta nyt hän näyttää menettäneen kaiken itsehillintänsä, ja tietysti
hän jättää sen muussakin. Tohtori ei kiinnitä huomiota asiaan, mutta»
— Smither pudisti päätään — »herra Timothy näyttää ajattelevan, että
hänen on parempi syödä se ensiksi, siltä varalta, että hän ei saisikaan
sitä. Tämä seikka ja hänen puheensa tekevät meidät levottomiksi.»

»Onko hän sanonut jotakin tärkeätä?»

»Minä en tahtoisi sanoa sitä, herra Soames, mutta hän on kiukustunut
testamenttiinsa. Hän on käynyt oikein äreäksi — ja se tuntuu
merkilliseltä, kun ajattelee, että hän on katsellut testamenttiaan
joka aamu näinä vuosina. Hän sanoi tässä eräänä päivänä; »He tahtovat
rahani.» Minä niin hämmästyin, sillä eihän kukaan tahdo hänen rahojaan,
siitä olen varma, ja sanoinkin sen hänelle. Ja minusta on sääli, että
hän ajattelee rahoja tähän aikaan elämästään. Minä rohkaisin mieleni.
»Tiedättehän, herra Timothy», sanoin hänelle, »rakas emäntäni» —
tarkoitan neiti Forsytea, herra Soames, Ann neitiä, joka opetti minut —
»hän ei koskaan ajatellut rahoja», sanoin, »hän oli vain kauttaaltaan
luonnetta.» Hän katsoi minuun, en osaa sanoakaan kuinka kummallisesti,
ja sanoi ihan kuivasti: »Kukaan ei tahdo minun luonnettani.» Ajatelkaa,
että hän sanoi tuollaisen asian! Mutta väliin hän sanoo jotakin yhtä
terävää ja järkevää kuin kuka muu tahansa.»

Soames, joka oli katsellut vanhaa piirrosta hattunaulakon vieressä
ajatellen: »Tuolla on arvoa!» mutisi: »Minä menen katsomaan häntä,
Smither.»

»Keittäjä on nyt hänen luonaan», sanoi Smither korsettinsa päällitse,
»hän tulee iloiseksi, kun saa nähdä teidät.»

Soames nousi hitaasti, mielessä ajatus: »En välitä elää tuohon ikään
asti.»

Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja koputti ovelle. Ovi aukeni, ja hän
näki noin kuusikymmenvuotiaan naisen pyöreät, hyväntahtoiset kasvot.

»Herra Soames!» sanoi nainen. »Tosiaankin, herra Soames!» Soames
nyökäytti päätään. »Hyvä on, keittäjä!» sanoi hän ja meni sisään.

Timothy istui vuoteessa tyynyjen varassa, kädet ristissä rinnalla,
katse suunnattuna kattoon, missä kärpänen käveli ylösalaisin. Soames
pysähtyi jalkopäähän ja katsoi häneen.

»Timothy setä», sanoi hän koroittaen ääntään, »Timothy setä!»

Timothyn katse irtaantui kärpäsestä ja laskeutui tulijan tasolle.
Soames sattoi nähdä hänen kelmeän kielensä kostuttavan tummahkoja
huulia.

»Timothy setä», sanoi hän taas, »onko jotakin, minkä voin tehdä sedän
hyväksi?»

»Häh», sanoi Timothy.

»Olen tullut tervehtimään setää ja katsomaan, että kaikki on kunnossa.»

Timothy nyökäytti päätään. Hän näytti koettavan tottua edessään olevaan
ilmestykseen.

»Onko sedällä kaikki mitä setä tarvitsee?»

»Ei», sanoi Timothy.

»Voinko toimittaa sedälle jotakin?»

»Ei», sanoi Timothy.

»Minähän olen Soames, tiedäthän, sedän veljenpoika Soames Forsyte.
Sedän veljen Jamesin poika.»

Timothy nyökäytti päätään.

»Minä olen iloinen, jos saan tehdä sedän puolesta mitä vain voin.»

Timothy viittasi. Soames meni hänen viereensä.

»Sinä —», sanoi Timothy äänellä, joka tuntui eläneen kauemmin kuin
kaikki sointu, »sano heille kaikille —» ja hänen sormensa taputti
Soamesin käsivartta, »että he pitäisivät kiinni — pitäisivät kiinni —
valtiolainaosakkeet ovat nousussa», ja hän nyökäytti päätään kolmesti.

»Hyvä on», sanoi Soames, »minä sanon.»

»Niin», sanoi Timothy kiinnittäen katseensa takaisin kattoon ja sanoi:
»Tuo kärpänen.»

Omituisesti liikutettuna Soames tarkkasi keittäjän hauskoja lihavahkoja
kasvoja, jotka olivat täynnä pieniä kurttuja lieden katselemisesta.

»Tämä tulee tekemään hänelle äärettömästi hyvää», sanoi keittäjä.

Timothy kuului mutisevan jotakin, mutta hän puhui ilmeisesti itsekseen,
ja Soames lähti keittäjän kanssa ulos.

»Minä niin tahtoisin tarjota teille punaista hyytelöä niin kuin
vanhoina aikoina, herra Soames, te niin piditte siitä. Hyvästi, herra,
tämä _oli_ hauskaa.»

»Hoitakaa häntä hyvin, hän on vanha.»

Ja puristettuaan keittäjän kurttuista kättä hän meni alakertaan.
Smither vielä hengitti raitista ilmaa ovenraossa.

»Mitä ajattelette hänestä, herra Soames?»

»Hm», sanoi Soames, »hän on menettänyt kosketuksensa ulkomaailmaan.»

»Niin», sanoi Smither, »minä pelkäsin, että sanoisitte noin, kun
tulette suoraan maailmalta katsomaan häntä.»

»Smither», sanoi Soames, »me olemme kaikki velkaa teille.» »Oi, ei,
herra Soames, älkää sanoko niin! Tämä on hauskaa vain — hän on niin
ihmeellinen mies.»

»No niin, hyvästi», sanoi Soames ja nousi autoonsa.

»Nousussa», ajatteli hän, »nousussa!»

Päästyään hotelliinsa Knightsbridgessä hän meni heidän
seurusteluhuoneeseensa ja soitti teetä. Kumpainenkaan ei ollut kotona.
Ja taaskin yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Nämä hotellit! Mitä
hirvittävän suuria laitoksia ne olivatkaan tähän aikaan! Hän saattoi
muistaa ajan, jolloin ei ollut suurempia kuin Long tai Brown, Morley
tai Tavistock, ja kuinka ihmiset olivat pudistaneet päätään Langhamille
ja Grandille. Hotellit ja klubit — klubit ja hotellit, niillä ei ollut
loppua nykyaikana! Ja Soames, joka juuri oli Lordin krikettikentällä
katsellut perimätavan ja jatkuvaisuuden ihmettä, jäi haaveilemaan
muutoksista, joita oli tapahtunut tässä Lontoossa, missä hän oli
syntynyt kuusikymmentä viisi vuotta sitten. Olivat valtio lainaosakkeet
sitten nousussa tai laskussa, Lontoosta oli tullut peloittavan rikas.
Ei toista sen vertaista koko maailmassa, jollei juuri New York!
Sanomalehdissä oli tähän aikaan paljon hysteriaa, mutta jokainen, joka,
niinkuin hän, saattoi muistaa Lontoon kuusikymmentä vuotta sitten
ja näki sen nyt, totesi rikkauden hedelmällisyyden ja joustavuuden.
Heidän tarvitsi vain pitää päänsä selvänä ja järkähtämättöminä
kulkea eteenpäin. Mitä, hänhän muisti vielä mukulakivet ja haisevat
oljet ajurinvaunujen pohjalla. Ja vanha Timothy — mitä hän voisikaan
kertoa, jos hänellä olisi muistinsa jäljellä! Olot olivat epävakaiset,
ihmiset elivät mässäyksessä tai kiireessä, mutta tässä oli Lontoo
ja Thames ja tuolla ulkona Brittein valtakunta ja maailman loppu.
»Valtiolainaosakkeet nousussa!» Hän ei ihmettelisi vähääkään. Rotu
se oli, joka merkitsi. Ja kaikki itsepintainen Soamesissa tuijotti
hetkisen hänen harmaista silmistään, kunnes hänen huomionsa kiintyi
erään Viktorian aikaisen taulun jäljennökseen, joka riippui seinällä.
Hotelli oli ostanut kolme tusinaa tuota pientä laatua! Vanhat
metsästyskuvat tai Hogarthin kuuluisat sarjat vanhojen majatalojen
seinillä olivat katsomisen arvoisia, mutta tämä hempeämielinen
hölynpöly — no niin, viktorialaisuus oli ohi! »Sano heille, että he
pitäisivät kiinni!» oli vanha Timothy sanonut. Mutta mistä heidän
tuli pitää kiinni tässä »demokraattisen periaatteen» nykyaikaisessa
liejussa? Mitä, olihan itse yksityiselämäkin uhattu! Ja ajatellessaan,
että yksityiselämä voisi hävitä, Soames työnsi kahvikuppinsa pois ja
meni ikkunan ääreen. Ajatella, ettei omistaisi luontoa sen enemmän kuin
tuo joukko tuolla ulkona omisti Hyde Parkin kukkia ja puita ja vesiä!
Ei, ei! Yksityisomaisuus oli kaiken omistamisen arvoisen pohjana.
Maailma oli vähän menettänyt tervettä järkeään niin kuin koirat silloin
tällöin täysikuulla hullaantuvat ja lähtevät yölliselle seikkailulle,
mutta maailma, niinkuin koirakin, tietää, missä saa voita leivälleen
ja missä on lämmin vuode, ja palaisi varmastikin ennen pitkää ainoaan
omistamisen arvoiseen kotiinsa — yksityisomaisuuteen. Maailma eli
tällä hetkellä toisessa lapsuudessaan niinkuin vanha Timothy — söi
makupalansa ensimmäiseksi!

Hän kuuli ääntä takanaan ja näki, että hänen vaimonsa ja tyttärensä
olivat tulleet sisään.

»Olette siis tulleet?» sanoi hän.

Fleur ei vastannut, hän seisoi hetkisen katselemassa häntä ja äitiään
ja meni sitten makuuhuoneeseen. Annette kaatoi itselleen kupillisen
teetä.

»Minä lähden Pariisiin, äitini luo, Soames.»

»Oh! Äitisi luo?»

»Niin.»

»Kuinka pitkäksi aikaa?»

»En tiedä.»

»Ja koska lähdet?»

»Maanantaina.»

Lähtisikö hän tosiaankin äitinsä luo? Kummallista, kuinka
välinpitämätön Soames tunsi olevansa! Kummallista, kuinka selvästi hän
tajusi olevansa välinpitämätön niin kauan kuin ei mitään skandaalia
tapahtuisi. Ja äkkiä hän näki selvästi Annetten ja itsensä välissä
kasvot, jotka hän oli nähnyt sinä iltapäivänä — Irenen.

»Tahdotko rahaa?»

»Kiitos, minulla on tarpeeksi.»

»Hyvä on. Ilmoita meille sitten, kun tulet takaisin.»

Annette pani pois kaakun, joka hänellä oli hyppysissään, katsoi
Soamesiin tummennettujen ripsiensä alta ja sanoi:

»Onko sinulla jotakin sanottavaa äidille?»

»Terveiseni.»

Annette venyttelihe, kädet uumillaan, ja sanoi ranskaksi:

»Mikä onni, ettet ole koskaan rakastanut minua, Soames.» Sitten hän
nousi ja lähti huoneesta. Soames oli iloinen, että hän oli sanonut tuon
ranskaksi — se ei tuntunut vaativan mitään huomiota. Taaskin nuo toiset
kasvot — kalpeat, tummasilmäiset, vielä kauniit! Ja kaukana hänen
sielunsa syvyydessä liikahti lämmön aave, ikäänkuin tuhkakasan alla
vielä olisi ollut kipinöitä. Ja Fleur hullaantuneena hänen poikaansa!
Kummallinen sattuma! Mutta oliko mitään sellaista kuin sattuma? Mies
kulki katua, tiilikivi putosi hänen päähänsä. Niin, se varmaankin oli
sattuma. Mutta tämä! »Perinyt», oli tyttö sanonut. Hän — hän »piti
kiinni!»






KOLMAS OSA.




1. VANHA JOLYON KUMMITTELEE


Kaksinkertainen syy oli saanut Jolyonin sanomaan vaimolleen
aamiaispöydässä: »Lähdetäänpäs Lordille.»

Hän tarvitsi jotakin, millä lieventää jännitystä, jossa he kaksi olivat
eläneet nämä kuusikymmentä tuntia senjälkeen kun Jon toi Fleurin
taloon. Hän tarvitsi myöskin jotakin, millä lauhduttaa muistojen kipua
sydämessä, joka tiesi voivansa menettää muistot minä päivänä tahansa!

Viisikymmentäkahdeksan vuotta sitten Jolyonista oli tullut Etonin
poika, sillä vanha Jolyon oli saanut päähänsä, että hänet oli
kanonisoitava mahdollisimman suurilla kustannuksilla. Vuosi
vuodelta hän oli lähtenyt Lordille Stanhope Gatelta seuranaan
isä, jonka nuoruus 1820 -luvulla oli kulunut ilman krikettipelin
kiillotusta. Vanha Jolyon puhui aivan avoimesti ja murheettomasti
krikettiasioista, ja nuori Jolyon, jossa asui nuoruuden vilpitön
keikarimaisuus, vapisi pelosta, että joku kuulisi isäukon puheita.
Vain tässä erikoisessa krikettipeliasiassa hän oli ollut hermostunut
isänsä puolesta, muuten oli isä, jolla tähän aikaan oli krimiläinen
poskiparta, hänen ehdoton ihanteensa. Vaikka vanha Jolyon itse ei
ollut saanut yliopistokasvatuksen kanonisointia, pelasti hänen
luontoinen nirsoutensa ja tasapainonsa hänet alhaison erehdyksistä.
Kuinka viehättävää olikaan, kun ensin oli kiljuttu ja huudettu
silinteri päässä, uuvuttavassa kuumuudessa, ajaa kotiin isän kanssa
ajurin vaunuissa, ottaa kylpy, pukeutua ja ajaa »Erimielisiin»
syömään pikkusiiliä, kyljyksiä ja torttua ja sitten lähteä — kaksi
keikaria, vanha ja nuori — lavendelinväriset kauriinnahkahansikkaat
kädessä, oopperaan tai teatteriin. Ja sunnuntaisin, kun kilpailut
olivat päättyneet ja silinterihattu oli asianmukaisesti lyöty kokoon,
hän lähti isän kanssa erikoisvaunuilla »Kruunuun ja valtikkaan» ja
terassille joen yläpuolella. Se oli tuo kultainen kuusikymmenluku,
jolloin maailma oli yksinkertainen, keikarit loistavia, kansanvalta ei
vielä syntynyt, ja Whyte Melvillen kirjoja ilmestyi tiheään.

Sukupolvea myöhemmin Jolyon oli oman poikansa Jollyn kanssa,
jolla oli Harrowin ruiskukka napinlävessään — vanha Jolyon oli
saanut päähänsä, että pojanpoika oli kanonisoitava hieman vähemmin
kustannuksin — taaskin kokenut tuon päivän kuumuutta ja vastakkaisia
intohimoja ja palannut Robin Hillin viileyteen ja mansikkamaitten
ääreen ja päivällisen jälkeen biljardin peluuseen — hänen poikansa
oli tehnyt mitä sydäntävihlovimpia onnenheittoja ja koettanut näyttää
ikävystyneeltä ja täysikasvuiselta. Noina kahtena päivänä vuodessa
hänen poikansa ja hän olivat olleet kahden maailmassa, eri puolilla, —
ja kansanvalta oli juuri syntynyt!

Ja niinpä hän oli kaivanut esiin harmaan silinterin, lainannut
kappaleen vaaleansinistä nauhaa Ireneltä ja varovasti, hikeä karttaen,
käyttäen autoa ja junaa ja ajuria, saapunut Lordin kentälle. Siellä,
vieressään luonnonväriseen, kapeilla mustilla terillä koristettuun
pellavapukuun puettu Irene, hän oli katsellut peliä ja tuntenut vanhan
innostuksen heräävän sielussaan.

Kun Soames oli kulkenut ohi, oli päivä pilalla. Irene pusersi huulensa
yhteen niin, että kasvot vääntyivät. Ei kannattanut istua täällä, missä
Soames tai ehkä hänen tyttärensä saattoi milloin tahansa ilmestyä
heidän eteensä niinkuin desimaalit. Ja hän sanoi:

»No niin, rakas, jos olet jo saanut tarpeeksesi, voimme lähteä!»

Sinä iltana Jolyon tunsi itsensä uupuneeksi. Koska hän ei tahtonut,
että Irene näkisi hänet sellaisena, odotti hän kunnes tämä oli
ruvennut soittamaan ja pujahti pieneen työhuoneeseen. Hän avasi pitkän
ikkunan saadakseen ilmaa ja oven voidakseen vielä kuulla Irenen
soiton kantautuvan sisään, asettui isänsä vanhaan nojatuoliin, ja
sulki silmänsä, pää painettuna kuluneeseen ruskeaan nahkaan. Niinkuin
tuo César Franckin sonaatti — niin oli ollut hänen elämänsä Irenen
kanssa — jumalallinen kolmas osa. Ja nyt tuo Jonin juttu — tuo paha
juttu! Tajuntansa rajoille joutuneena hän tuskin tiesi, oliko se unta,
kun hän tunsi sikarin tuoksua ja oli näkevinään isänsä pimeydessä
suljettujen silmiensä edessä. Tuo hahmo sai muodon, poistui ja tuli
näkyviin taas, istuen ikäänkuin tässä samassa tuolissa, missä hän
itse istui, mustapukuisena, polvet ristissä, pidellen silmälaseja
sormiensa välissä. Hän näki suuret valkeat viikset ja syvät silmät,
jotka katsoivat otsan kupolin alta ja näyttivät etsivän hänen omiaan,
näyttivät puhuvan.» »Ymmärrätkö, Jo? Sinun on ratkaistava. Hän on vain
nainen! Ah, kuinka hyvin hän tunsi isänsä noissa sanoissa, kuinka koko
Viktorian aika tuli takaisin niiden kanssa! Ja hänen oma vastauksensa
oli: »Ei, minä olen pelännyt sitä — pelännyt haavoittaa häntä ja Jonia
ja itseäni. Minulla on sydän, minä olen pelännyt.» Mutta nuo vanhat
silmät, jotka olivat niin paljon vanhemmat, niin paljon nuoremmat
kuin hänen omansa, jatkoivat: »Tässä on kysymys sinun vaimostasi,
sinun pojastasi, sinun menneisyydestäsi. Käy käsiksi, poikani!» Oliko
se sanoma kummittelevalta hengeltä vai vain hänen isänsä vaisto,
joka eli hänessä? Ja taaskin tuli tuo sikarintuoksu — vanhasta
kyllästetystä nahasta. No niin, hän kävisi käsiksi asiaan, kirjoittaisi
Jonille ja esittäisi hänelle koko asian kirjallisesti. Ja äkkiä hän
hengitti vaivalloisesti, oli tukehtua ikäänkuin hänen sydämensä
olisi laajentunut. Hän nousi ja meni ulkoilmaan. Tähdet olivat hyvin
kirkkaat. Hän kulki terassia pitkin talon nurkkauksen ympäri kunnes
saattoi musiikkihuoneen ikkunan läpi nähdä Irenen pianonsa ääressä,
lampun valon langetessa hänen tukalleen, joka oli kuin puuteroitu.
Irene näytti omiin ajatuksiinsa vaipuneelta, hänen tummat silmänsä
tuijottivat suoraan eteen, hänen kätensä olivat joutilaina. Jolyon näki
hänen nostavan nuo kädet ja painavan ne rintaansa. »Jon hänellä on
mielessä», ajatteli Jolyon, »Jon vain! Minä kuolen pois häneltä — se on
luonnollista!»

Ja katsoen tarkkaan, ettei häntä nähtäisi, hän hiipi takaisin.

Seuraavana päivänä, huonon yön jälkeen, hän istuutui tehtävänsä ääreen.
Hän kirjoitti vaivoin ja pyyhkien paljon pois.

  »Rakkahin poikani,

  Olet kyllin vanha ymmärtämään, kuinka äärettömän vaikea vanhempien
  on uskoutua nuorilleen. Varsinkin jos — niinkuin äitisi ja minun,
  vaikka en voi koskaan ajatella häntä muuten kuin nuorena — heidän
  sydämensä ovat kokonaan kiintyneet häneen, jolle heidän pitää tehdä
  tunnustuksensa. Minä en voi sanoa, että tietäisimme suorastaan
  tehneemme syntiä — todellisessa elämässä kai harvoin ollaan
  sellaisesta tietoisia — mutta enimmät ihmiset sanoisivat meidän
  tehneen, ja joka tapauksessa tekomme, oli se sitten oikea tai väärä,
  on vainonnut meitä. Totuus on, rakkaani, että meillä molemmilla on
  entisyytemme, joitten selvitteleminen sinulle on nyt tehtäväni, koska
  ne niin tuskallisesti ja syvästi koskevat sinun tulevaisuuteesi.
  Monta, hyvin monta vuotta sitten, niin kaukana taaksepäin ajassa kuin
  1883, jolloin äitisi oli vain kaksikymmenvuotias, kohtasi häntä suuri
  se ja kantava onnettomuus, että hän solmi onnettoman avioliiton —
  ei, ei minun kanssani, Jon. Vailla omaa rahaa ja ainoana turvanaan
  äitipuoli — joka oli läheistä sukua Isebelille — hän oli hyvin
  onneton kodissaan. Hän meni naimisiin Fleurin isän, serkkuni Soames
  Forsyten kanssa. Tämä oli ajanut häntä takaa hyvin itsepintaisesti
  ja — tehdäkseni hänelle oikeutta — oli syvästi rakastunut äitiisi.
  Viikon kuluttua jo äitisi ymmärsi tehneensä peloittavan erehdyksen.
  Se ei ollut miehen syy, se oli hänen oman arvostelukykynsä erehdys —
  hänen onnettomuutensa.»

  Näin pitkälle Jolyon oli pysytellyt jonkinlaisen ironian asteella,
  mutta nyt aihe vei hänet mukanaan.

  »Jon, minä tahdon selittää sinulle, jos voin — ja se on hyvin
  vaikeata — kuinka tämäntapainen onneton avioliitto niin helposti voi
  syntyä. Sinä tietysti sanot: »Jos hän ei todella rakastanut tuota
  miestä, kuinka hän koskaan saattoi mennä hänen kanssaan naimisiin?»
  Olisit oikeassa, jollei yksi tai kaksi kauheata seikkaa olisi
  otettava huomioon. Tuosta hänen alkuperäisestä erehdyksestään ovat
  johtuneet kaikki myöhemmät selkkaukset, surut ja murhenäytelmät, ja
  siksi minun pitää koettaa selvittää sitä sinulle, jos voin. Noina
  aikoina ja vielä tähän aikaan — itse asiassa minä en ymmärrä, kuinka
  toisin voisi olla, puhuttakoon miten paljon tahansa valistuksesta —
  enimmät tytöt menevät naimisiin tuntematta sukupuolielämän osuutta
  elämässä. Vaikka he tietäisivätkin, mitä se merkitsee he eivät ole
  kokeneet sitä. Siinä pulma. Tuo tosiasiallinen kokemuksen puute,
  oli heillä sitten sanallista tietoa miten paljon tahansa, aiheuttaa
  koko eron ja koko vaikeuden. Lukuisissa avioliitoissa — ja niihin
  kuului äitisikin avioliitto — tytöt eivät ole eivätkä voi olla
  varmoja siitä, rakastavatko he tuota miestä vai eivätkö, he eivät
  tiedä sitä ennenkuin tuon yhtymisen jälkeen, joka tekee avioliitosta
  todellisuuden. Kuitenkin monissa, ehkä useimmissa epäilyttävissä
  tapauksissa tämä toimitus lujittaa ja vahvistaa kiintymyksen, mutta
  toisissa, ja niihin kuului äitisi tapaus, se osoittaa erehdyksen,
  hävittää senkin vähän kiintymyksen, mitä oli. Mitään traagillisempaa
  ei ole naisen elämässä kuin tuollainen huomio, joka päivä päivältä,
  yö yöltä käy selvemmäksi. Karkeasyiset ja ajattelemattomat ihmiset
  kykenevät nauramaan tuollaista erehdystä ja sanovat: »Sellaista melua
  tyhjästä!» Ahtaat ja omahyväiset ihmiset, sellaiset, jotka osaavat
  arvostella toisten ihmisten elämää vain omansa mukaan, kykenevät
  tuomitsemaan niitä, jotka ovat tehneet tämän traagillisen erehdyksen,
  tuomitsemaan heidät koko elinajaksi vankilaan, jonka ovat luoneet
  itselleen. Tunnethan lausetavan: »Hän on tehnyt vuoteensa, hän saa
  maata siinä!» Se on kova sanonta, kokonaan arvoton gentlemannille tai
  sivistyneelle naiselle sanan parhaassa merkityksessä, enkä ankarampaa
  tuomiota voi käyttää. Minä en ole ollut niin sanottu moraalinen
  mies, mutta en tahdo käyttää mitään sellaisia sanoja, rakkaani,
  jotka saisivat sinut ajattelemaan keveästi siteistä ja sopimuksista,
  joihin joudut. Taivas varjelkoon! Mutta koko elämän kokemus takanani
  minä sanon, että ne, jotka tuomitsevat tällaisten traagillisten
  erehdysten uhreja, tuomitsevat eivätkä ojenna kättään avuksi, ovat
  epäinhimillisiä, tai paremminkin, he olisivat epäinhimillisiä, jos
  he ymmärtäisivät, mitä ovat tehneet. Mutta he eivät ymmärrä! Olkoot!
  He ovat minulle yhtä suureksi pahennukseksi kuin minä epäilemättä
  olen heille. Minun on täytynyt sanoa sinulle tämä kaikki, koska aion
  saattaa sinut sellaiseen asemaan, että sinun on lausuttava tuomio
  äidistäsi, ja sinä olet hyvin nuori, ilman kokemusta siitä, mitä
  elämä todella on. Jatkakaamme kertomusta. Koetettuaan kolme vuotta
  hillitä vastahakoisuuttaan — aioin sanoa inhoaan, eikä se olisi liian
  voimakas sana, sillä vastahakoisuus muuttuu pian inhoksi noissa
  olosuhteissa — ja nämä kolme vuotta olivat kidutusta sellaiselle
  herkälle, kauneutta rakastavalle luonteelle kuin äitisi — hän kohtasi
  erään nuoren miehen, joka rakastui häneen. Mies oli tämän saman
  talon arkkitehti, missä nyt asumme, hän rakensi sen äidillesi ja
  Fleurin isälle kodiksi, uudeksi vankilaksi sen sijasta, jossa he
  asuivat Lontoossa. Kenties tälläkin seikalla oli jokin osuus siinä,
  mitä sitten tapahtui. Mutta joka tapauksessa hänkin rakastui. Minä
  tiedän, että sinulle ei ole tarpeellista selittää, että ihminen ei
  oikeastaan valitse, keneen hän rakastuu. Se tulee. No niin! Se tuli.
  Minä voin kuvitella — vaikka äitisi ei ole koskaan paljon kertonut
  siitä — mikä taistelu silloin oli käynnissä hänen sielussaan, sillä,
  Jon, hän oli saanut hyvin täsmällisen kasvatuksen eikä ollut kevyt
  mielipiteissään — ei vähääkään. Tunne oli kuitenkin ylivoimainen, ja
  niin kävi, että he rakastivat myöskin teoissa eikä vain ajatuksissa.
  Sitten seurasi kauhea murhenäytelmä. Minun täytyy kertoa se sinulle,
  sillä jollen sitä tee, et koskaan voi todella ymmärtää sitä
  tilannetta, joka sinulla nyt on edessäsi. Mies, jonka kanssa hän
  oli mennyt naimisiin — Soames Forsyte, Fleurin isä — tuli eräänä
  yönä, jolloin hänen intohimonsa tuota nuorta miestä kohtaan oli
  ylimmillään, ja käytti väkivalloin oikeuksiaan. Seuraavana päivänä
  äitisi kohtasi rakastettunsa ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut.
  Emme koskaan saaneet tietää, tekikö tuo nuori mies itsemurhan, vai
  joutuiko hän tuskissaan tapaturmaisesti raitiovaunun alle, mutta niin
  tapahtui. Ajattele äitiäsi tuona iltana, jolloin hän oli kuullut
  rakastettunsa kuolemasta. Minä satuin näkemään hänet. Isoisäsi
  lähetti minut auttamaan häntä, jos kykenisin. Ehdin näkemään hänet
  vain vilaukselta, ennenkuin hänen miehensä sulki oven edestäni. Mutta
  en ole koskaan unohtanut hänen kasvojaan, voin nähdä ne vieläkin.
  En ollut rakastunut häneen silloin, ei ennenkuin kaksitoista vuotta
  myöhemmin, mutta minä en ole unohtanut. Rakas poikani — ei ole
  helppoa kirjoittaa sinulle näitä. Mutta ymmärräthän, että minun
  täytyy. Äitisi on eläytynyt sinuun, kokonaan, antautuvasti. Minä en
  tahdo kirjoittaa kovia sanoja Soames Forsytesta. Minä en ajattele
  hänestä ankarasti. Olen kauan säälinyt häntä, säälin ehkä silloinkin.
  Maailman tuomion mukaan äitisi oli väärässä, hän oikeassa. Hän
  rakasti äitiäsi — omalla tavallaan. _Äitisi oli hänen omaisuuttaan_.
  Se on hänen kantansa elämään — inhimillisiin tunteisiin ja sydämiin
  — omistaminen. Se ei ole hänen vikansa — hän syntyi sellaiseksi.
  Minulle tuo näkökanta on aina ollut kauhistuttava — minä synnyin
  sellaiseksi! Tuntien sinut niinkuin minä tunnen, tiedän, että se
  ei voi olla muuta kuin kauhistuttavaa sinullekaan. Mutta minä
  jatkan kertomusta. Äitisi pakeni hänen talostaan sinä yönä ja
  eli kahdentoista vuoden ajan aivan yksinään ilman minkäänlaista
  seuraa, kunnes 1899 hänen miehensä — Soames Forsyte oli vielä hänen
  miehensä, sillä hän ei ollut yrittänyt hakea avioeroa, eikä äidilläsi
  tietysti ollut oikeutta hakea eroa hänestä — luultavasti huomasi
  kaipaavansa lapsia ja aloitti pitkän yritysten sarjan saadakseen
  äitisi palaamaan luoksensa ja lahjoittamaan hänelle lapsen. Minä olin
  silloin hänen holhoojansa isoisäsi testamentin mukaan ja jouduin
  seuraamaan tapauksia. Seuratessani kiinnyin häneen, rakastuin. Miehen
  painostus kasvoi, kunnes äitisi kerran tuli tänne minun luokseni ja
  suorastaan antautui suojelukseeni. Hänen miehensä, joka oli selvillä
  kaikista hänen liikkeistään, koetti erottaa meitä lähettämällä
  meille avioerohaasteen tai kenties hän todella tarkoitti sitä, en
  tiedä, mutta joka tapauksessa meidän nimemme liitettiin toisiinsa
  julkisuudessa. Tämä sai meidät tekemään ratkaisumme, ja me liityimme
  yhteen todellisuudessa. Äitisi sai eron, meni naimisiin kanssani, ja
  sinä synnyit. Olemme eläneet täydellisessä onnessa, ainakin minä,
  ja luultavasti äitisikin. Soames meni pian avioeron jälkeen Fleurin
  äidin kanssa naimisiin, ja Fleur syntyi. Siinä koko tarina, Jon.
  Olen kertonut sen sinulle, koska se rakkaus, jonka näemme sinussa
  heränneen tuon miehen tytärtä kohtaan, vie sinut sokeasti sellaiseen,
  joka tulee kokonaan tuhoamaan äitisi onnen, jollei omaasi. Minä en
  huoli puhua itsestäni, sillä minun iässäni ei kannata kuvitella
  olevansa painamassa maanpintaa kovinkaan kauan, sitäpaitsi, minun
  kärsimyksen! johtuisi etupäässä äitisi ja sinun kärsimyksestäsi.
  Mutta minä tahdon vain sinun huomaavan, että tuollaisia kauhun ja
  vastenmielisyyden tunteita ei koskaan voi haudata eikä unhoittaa. Ne
  elävät hänessä vielä tänä päivänä. Viimeksi eilen Lordin kentällä
  satuimme näkemään Soames Forsyten. Hänen kasvonsa, jos olisit nähnyt
  ne, olisivat saaneet sinut uskomaan. Ajatus, että sinä menisit
  naimisiin tuon miehen tyttären kanssa, on painajainen hänelle,
  Jon. Minulla ei ole Fleuriä vastaan mitään muuta, kuin että hän on
  Soamesin tytär. Mutta teidän lapsenne, jos menisit hänen kanssaan
  naimisiin, olisivat Soamesin lapsenlapsia yhtä paljon kuin äitisi
  lapsenlapsia, miehen, joka kerran omisti äitisi niinkuin orja
  omistetaan. Ajattele, mitä se merkitsisi. Tällainen avioliitto
  saisi sinut astumaan leiriin, joka piti äitiäsi vankina ja jossa
  hänen sydämensä nääntyi. Sinä olet juuri elämän kynnyksellä, olet
  tuntenut tuon tytön vain kaksi kuukautta ja niin syvästi kuin
  luuletkin rakastavasi häntä, pyydän sinua rikkomaan välisi häneen
  heti. Älä anna äidillesi tuota jäytävää tuskaa ja nöyryytystä hänen
  loppuiäkseen. Vaikka hän aina onkin minun silmissäni nuori, on hän
  viisikymmentäseitsemänvuotias. Lukuunottamatta meitä ei hänellä ole
  ketään koko maailmassa. Pian hänellä on vain sinut. Rohkaise mielesi,
  Jon, ja tee loppu tästä. Älä pane tätä pilveä, tätä erottavaa muuria
  välillenne. Älä särje hänen sydäntään! Ole siunattu, rakas poikani,
  ja anna minulle vielä kerran anteeksi kaikki se tuska, minkä tämä
  kirje tulee tuottamaan sinulle. Koetimme säästää sinua siitä, mutta
  nähtävästi ei Espanjasta ollut apua.

  Aina hellä isäsi

  Jolyon Forsyte.»

Päätettyään tunnustuksensa Jolyon istui laiha leuka käden varassa
lukien uudelleen. Kirjeessä oli asioita, jotka loukkasivat häntä
siinä määrin, kun hän kuvitteli Jonia lukemassa niitä, että hän oli
vähällä repiä koko kirjeen. Puhua sellaisista asioista pojalle — omalle
pojalleen — puhua niistä oman vaimonsa ja pojan äidin yhteydessä —
se tuntui hirvittävältä hänen forsytelaiselle pidättyväisyydelleen.
Ja kuitenkin, jollei puhuisi niistä — kuinka saisi Jonin ymmärtämään
asiain todellista laitaa, juovan syvyyttä, arven haihtumattomuutta?
Kuinka voisi ilman niitä puolustaa pojan rakkauden tukehduttamista?
Yhtä hyvin hän voisi olla kokonaan kirjoittamatta!

Hän taittoi kirjeen ja pani sen taskuunsa. Oli — Jumalan kiitos!
— lauantai, hän sai ajatella asiaa sunnuntai-iltaan asti, sillä
vaikka kirje nyt pantaisiinkin postiin, ei Jon saisi sitä ennenkuin
maanantaina. Tämä viivytys tuotti hänelle omituista helpotusta, samoin
se tosiseikka, että kirje nyt oli kirjoitettu, lähetettiin se sitten
tai ei.

Ruusutarhassa, joka nyt oli vanhan saniaismetsän tilalla, hän saattoi
nähdä Irenen leikkaavan ja karsivan, pieni kori käsivarrellaan. Irene
ei koskaan näyttänyt olevan joutilaana, ja Jolyon kadehti häntä nyt
kun itse oli laiskana melkein kaiken aikaa. Hän meni Irenen luo. Tämä
ojensi hänelle tahriintuneen hansikkaan ja hymyili. Leuan alitse
sidottu pitsin kappale peitti hänen hiuksensa, ja hänen soikeat
kasvonsa vielä tummine kulmakarvoineen näyttivät hyvin nuorilta.

»Vihreät kärpäset ovat kauheita tänä vuonna, ja kuitenkin on kylmä.
Sinä näytät väsyneeltä, Jolyon.»

Jolyon veti tunnustuksen taskustaan. »Olen kirjoittanut tätä. Minusta
sinun pitää nähdä se.»

»Jonille?» Irenen kasvot muuttuivat sinä hetkenä kokonaan, näyttivät
melkein vääntyneiltä.

»Niin, murha on tullut ilmi.»

Jolyon antoi kirjeen hänelle ja kulki pois ruusujen lomitse. Sitten,
nähdessään, että Irene oli lukenut loppuun ja seisoi liikkumattomana,
kirjeen sivut kädessään, hän tuli takaisin.

»No niin?»

»Se on ihmeellisen hyvin esitetty. Minä en ymmärrä, kuinka sitä voisi
sen paremmin esittää. Kiitos, rakas.»

»Onko jotakin, jonka tahtoisit jätettäväksi pois?»

Irene pudisti päätään.

»Ei, hänen pitää tietää kaikki, jos tahdomme, että hän ymmärtää.»

»Sitä minäkin ajattelin, mutta — minä vihaan sitä!»

Hänestä tuntui, että hän vihasi sitä vielä enemmän kuin Irene — hänestä
oli paljon helpompi puhua sukupuoliasioista miehen ja naisen kuin
miehen ja miehen kesken, ja Irene oli aina ollut luonnollisempi ja
suorempi, ei syvästi suljettu niinkuin hän itse, joka oli Forsyte.

»Mahtaako hän nytkään ymmärtää, Jolyon? Hän on niin nuori, ja kaikki
ruumiillinen kauhistuttaa häntä.»

»Sen hän on perinyt isältäni, joka kaikissa noissa asioissa oli nirso
kuin tyttö. Olisiko parempi kirjoittaa koko juttu uudestaan ja sanoa
vain, että sinä vihasit Soamesia?»

Irene pudisti päätään.

»Viha on vain sana. Se ei ilmaise mitään. Ei, parempi niin kuin on.»

»Hyvä on. Kirje lähtee huomenna.»

Irene ojensi hänelle kasvonsa, ja suuren rakennuksen monien
köynnöskasvien peittämien ikkunain edessä Jolyon suuteli häntä.




2. TUNNUSTUS


Myöhään samana iltapäivänä Jolyon nukahti vanhassa nojatuolissa. Hänen
polvillaan, selkä ylöspäin, oli _La Rotisserie de la Reine Pedauque_,
ja juuri ennen nukahtamistaan hän oli ajatellut: »Pidämmekö koskaan
ranskalaisista kansana? Tulevatko he koskaan todella pitämään meistä?»
Hän itse oli aina pitänyt ranskalaisista, oli ollut kuin kotonaan
heidän henkevyytensä, aistinsa ja keittotaitonsa keskellä. Irenen
kanssa hän oli käynyt Ranskassa monta kertaa ennen sotaa, kun Jon oli
ollut yksityiskoulussaan. Hänen romaaninsa Irenen kanssa oli alkanut
Pariisissa — hänen viimeinen ja kestävin romaaninsa. Mutta ranskalaiset
— kukaan englantilainen, joka ei kyennyt katselemaan heitä ikäänkuin
pelkästään esteetikon silmin, ei voinut pitää heistä! Ja tuohon
surumieliseen päätökseen hän oli nukahtanut.

Kun hän heräsi, seisoi Jon hänen ja ikkunan välissä. Poika oli
ilmeisesti tullut sisään puutarhasta ja odotti hänen heräämistään.
Jolyon hymyili, vielä puoliunessa. Kuinka hauskalta tuo poika näytti
— herkkä, sydämellinen, rehellinen! Sitten hänen sydämensä hypähti
ilkeästi, ja häntä alkoi puistattaa. Jon! Tuo tunnustus! Hän hillitsi
itsensä vaivoin. »Kas, Jon, mistä sinä lensit tänne?»

Jon kumartui suutelemaan hänen otsaansa.

Vasta silloin hän huomasi ilmeen pojan kasvoilla.

»Minä tulin kertomaan sinulle jotakin, isä.»

Jolyon koetti kaikin voimin saada tuota hyppivää, pulppuilevaa tunnetta
rinnassaan asettumaan.

»Hyvä on, istu, ukkoseni. Oletko nähnyt äitiäsi?»

»En.» Pojan punastus vaihtui kalpeudeksi, hän istahti vanhan tuolin
käsinojalle niinkuin Jolyon itse vanhoina aikoina oli istunut siinä
isän ollessa vaipuneena tuolin syvyyksiin. Aina siihen saakka, kun
heidän välinsä olivat menneet rikki, hän oli tottunut istumaan siinä —
oliko hän nyt ehtinyt samanlaiseen ajankohtaan oman poikansa kanssa?
Ikänsä kaiken hän oli vihannut kohtauksia kuin myrkkyä, karttanut
riitoja, kulkenut omaa tietään hiljaisesti ja antanut toisten kulkea
omaansa. Mutta nyt — siltä näytti — loppujen lopuksi hänellä oli
edessään tuskallisempi kohtaus kuin mikään niistä, joita hän oli
karttanut. Hän veti naamarin oman mielenliikutuksensa eteen ja odotti,
että poika alkaisi puhua.

»Isä», sanoi Jon hitaasti, »Fleur ja minä olemme kihloissa.»

»Juuri niin!» ajatteli Jolyon hengittäen vaivoin.

»Minä tiedän, että äiti ja sinä ette pidä siitä. Fleur sanoo, että äiti
oli kihloissa hänen isänsä kanssa, ennenkuin sinä menit hänen kanssaan
naimisiin. Minä tietenkään en tiedä, mitä on tapahtunut, mutta sen on
täytynyt olla aikakausia sitten. Minä rakastan häntä, isä, ja hän sanoo
rakastavansa minua.»

Jolyon päästi omituisen äänen, joka oli puoleksi nauru, puoleksi
voihkaisu.

»Sinä olet yhdeksäntoista, Jon, ja minä seitsemänkymmentä kaksi. Kuinka
voimme ymmärtää toisiamme tällaisessa asiassa, mitä?»

»Sinä rakastat äitiä, isä, sinun pitää tietää, miltä meistä tuntuu. Ei
ole oikein meitä kohtaan antaa vanhojen asiain tärvellä onnemme, vai
onko?»

Jolyon, joka nyt joutui katsomaan tunnustustaan silmästä silmään,
päätti tulla toimeen ilman sitä, jos suinkin voisi. Hän laski kätensä
pojan käsivarrelle.

»Katso nyt, Jon! Minä voisin torjua sinut puhumalla sellaista, että
molemmat olette liian nuoria ja että ette tunne omaa mieltänne, mutta
sinä et kuuntelisi eikä se sitäpaitsi sattuisi paikalleen — nuoruus,
paha kyllä, parantaa itse itsensä. Sinä puhut keveästi »tuollaisista
vanhoista asioista» ilman että tiedät — niinkuin oikein sanotkin —
mitä on tapahtunut. Sano, olenko koskaan antanut sinulle syytä epäillä
sanaani tai rakkauttani sinuun?»

Vähemmän jännittävänä hetkenä olisi näiden sanojen ristiriitainen
vaikutus voinut huvittaa häntä — pojan kiihkeä kädenpuserrus, jonka
tarkoituksena oli vakuuttaa häntä, ja hänen kasvoillaan ilmenevä pelko
siitä, mitä tuo vakuutus tulisi tuomaan mukanaan. Mutta Jolyon oli vain
kiitollinen puserruksesta.

»Hyvä on, sitten voit uskoa, mitä sanon sinulle. Jos et luovu tästä
rakkausjutusta, teet äitisi onnettomaksi hänen loppuiäkseen. Usko
minua, rakkaani, menneisyyttä, oli se sitten mikä oli, ei voi haudata —
sitä ei voi.»

Jon nousi tuolin käsinojalta.

»Tyttö», ajatteli Jolyon, »tyttö kulkee hänen edellään — kuin elämä
itse — kiihkeänä, kauniina, rakastavana!»

»Minä en voi, isä, kuinka minä voisin — vain siksi, että sinä sanot
niin? Tietysti minä en voi!»

»Jon, jos sinä tuntisit koko tarinan, luopuisit empimättä, sinun olisi
pakko! Etkö voi uskoa minua?»

»Kuinka voisin tietää mitä minun pitää ajatella? Isä, minä rakastan
häntä enemmän kuin mitään maailmassa.»

Jolyonin kasvot nytkähtivät ja hän sanoi tuskallisen hitaasti:
»Enemmänkö kuin äitiäsi, Jon?»

Pojan kasvoista ja hänen nyrkkiensä puserruksesta Jolyon saattoi nähdä,
mikä jännitys ja taistelu vallitsi hänen sielussaan.

»Minä en tiedä», puhkesi hän sanomaan, »minä en tiedä! Mutta että minun
pitäisi jättää Fleur ilman muuta — jonkin vuoksi, jota en ymmärrä,
jonkin vuoksi, jonka en todella voi ymmärtää merkitsevän puoliksikaan
niin paljon, se saisi minut — saisi minut —»

»Saisi sinut tuntemaan meidät epäoikeudenmukaisiksi, panisi erottavan
muurin välillemme. Mutta sekin on parempi kuin tämä.»

»Minä en voi. Fleur rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Sinä tahdot,
että minä luottaisin sinuun, miksi et sinä voi luottaa _minuun_, isä?
Me emme tahtoisi tietää mitään — me emme voisi antaa sen muuttaa asiaa
millään tavoin. Me molemmat vain rakastamme sinua ja äitiäsi sitä
enemmän.»

Jolyon pani kätensä povitaskuun, mutta veti sen tyhjänä takaisin, ja
istui, kieli väristen hampaita vastaan.

»Ajattele, mitä äitisi on ollut sinulle, Jon! Hänellä ei ole ketään
muuta kuin sinut, minä en kestä enää kovinkaan kauan.»

»Miksi et? Ei ole kaunista — Miksi et?»

»No niin», sanoi Jolyon melkein kylmästi, »siksi, että lääkäri on
sanonut etten kestä, siinä kaikki.»

»Oi, isä!» huusi Jon ja puhkesi kyyneliin.

Tämä hänen poikansa luhistuminen, pojan, jonka hän ei ollut nähnyt
itkevän sitten kuin kymmenvuotiaana, liikutti Jolyonia kauheasti.
Hän tajusi täydelleen, kuinka peloittavan pehmeä tuon pojan sydän
oli, kuinka paljon hän tulisi kärsimään tästä asiasta ja elämästä
yleensä. Ja hän ojensi kätensä avuttomana — haluamatta, suoraan sanoen
uskaltamatta nousta.

»Älä hyvä mies», sanoi hän, »älä toki — tai saat minutkin itkemään.»

Jon tyynnytti itkunpuuskansa ja seisoi kasvot poispäin, hyvin hiljaa.

»Mitä nyt?» ajatteli Jolyon. »Mitä voin nyt sanoa, joka voisi tehota
häneen?»

»Älä viitsi puhua tästä äidille», sanoi hän, »hän on tarpeeksi
säikähtänyt tuosta sinun asiastasi. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu.
Mutta, Jon, sinä tunnet hänet ja minut kyllin hyvin tietääksesi, että
emme keveästi tahdo tärvellä onneasi. Rakas poikani, emmehän välitä
mistään muusta kuin sinun onnestasi — minä ainakaan en välitä muusta
kuin äidin ja sinun, äiti vain sinun onnestasi. Teidän molempien koko
tulevaisuudesta on kysymys.»

Jon kääntyi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, hänen
silmänsä, jotka olivat syvällä päässä, näyttivät palavan.

»Mitä se on? _Mitä se on?_ Älkää kiusatko minua tällä tavoin!»

Jolyon, joka tiesi olevansa voitettu, pisti kätensä taaskin povitaskuun
ja istui sillä tavoin runsaan minuutin, hengittäen vaivalloisesti,
silmät ummessa. Hänen mieleensä välähti ajatus: »Minä olen pelannut
hyvän, pitkän pelin — minulla on ollut muutamia oikein katkeria hetkiä
— tämä on pahin!» Sitten hän veti esiin kätensä ja kirjeen ja sanoi
kuin väsyneesti: »No niin, Jon, jollet olisi tullut tänään, olisin
lähettänyt sinulle tämän. Tahdoin säästää sinua — tahdoin säästää
äitiäsi ja itseäni, mutta minä näen, että siitä ei ole hyötyä. Lue se,
ja minä luulen, että lähden puutarhaan.» Hän nousi lähteäkseen.

Jon, joka oli ottanut kirjeen, sanoi nopeasti: »Ei, minä lähden», ja
oli kadonnut.

Jolyon vaipui takaisin tuoliinsa. Sininen kärpänen valitsi tämän
hetken tullakseen surisemaan raivoisasti hänen ympärilleen. Ääni oli
kodikas, parempi kuin ei mitään... Mihin oli poika mennyt lukemaan
kirjettään? Tuo viheliäinen kirje — tuo viheliäinen juttu! Julma asia
— julma Irenelle — Soamesille — noille molemmille lapsille — hänelle
itselleen!... Hänen sydämensä jyskytti ja oli kipeä. Elämä — sen
rakkaus — sen työ — sen kauneus — sen kipu ja — sen loppu! Hyvä, ihana
aika kaikesta huolimatta, kunnes — kaduit, että olit syntynyt. Elämä —
se kuluttaa murskaksi, ja kuitenkaan et tahtoisi kuolla — siinä ovela
ilkeys! Erehdys omata sydän! Taaskin tuli sininen kärpänen suristen —
tuoden mukanaan kesän kuumuutta ja hyminää ja tuoksuja — niin, myöskin
tuoksuja — kypsän hedelmän, kuivan heinän, mehevien pensaitten lemua
ja lehmäin vaniljatuoksua. Ja jossakin keskellä näitä tuoksuja Jon
luki tuota kirjettä, käänteli ja hypisteli sen sivuja tuskassaan,
hämmennyksessään ja tuskassaan — hänen sydämensä murtui sitä lukiessa!
Tuo ajatus teki Jolyonin kipeän onnettomaksi. Jon oli niin herkkä
poika, helläsydäminen ytimiään myöten ja tunnollinen myöskin — se
oli niin kohtuutonta, niin kirotun kohtuutonta! Hän muisti Irenen
sanoneen kerran: »Ei koskaan ole syntynyt toista niin rakastavaa ja
rakastettavaa kuin Jon.» Pieni Jon parka! Hänen maailmansa menisi
säpäleiksi kesäiltapäivänä! Nuoruus ottaa kaiken niin raskaasti!
Ja tuon raskaasti suhtautuvan nuoruuden näkemyksen kiusaamana ja
järkyttämättä Jolyon nousi tuolistaan ja meni ikkunaan. Poikaa ei
näkynyt missään. Ja hän lähti ulos. Jos joku voi auttaa poikaa nyt, oli
häntä autettava!

Hän kulki pensaikon läpi, kurkisti aidattuun puutarhaan — ei Jonia!
Ei sielläkään, missä persikat ja aprikoosit alkoivat paisua ja saada
väriä. Hän kulki tummien, kartiomaisten kypressien ohi niitylle.
Mihin poika oli mennyt? Oliko hän juossut viidakkoon, vanhaan
leikkipaikkaansa? Jolyon kulki heinäluokojen ohi. Maanantaina heinä
koottaisiin rukoihin ja vietäisiin latoon seuraavana päivänä, jollei
sadetta tullut. Usein he olivat kulkeneet tämän niityn poikki käsi
kädessä, kun Jon oli pieni poika. Oi hitto vieköön! Kulta-aika oli ohi,
kun asianomainen täytti kymmenen vuotta! Hän tuli lammikolle, missä
kärpäset ja hyttyset tanssivat kirkkaalla, kaislaisella pinnalla, ja
viidakkoon. Täällä oli viileätä, lehtikuuset tuoksuivat. Ei vieläkään
Jonia! Hän huusi. Ei vastausta! Hän istahti penkille hermostuneena,
jännittyneenä, unohtaen oman fyysillisen tuntemuksensa. Hän oli
tehnyt väärin antaessaan pojan lähteä pois lukemaan tuota kirjettä,
hänen olisi pitänyt alusta saakka pysyttää hänet näkyvissään. Kovin
levottomana hän palasi takaisin. Karjarakennusten kohdalla hän huusi
taas, ja kurkisti pimeään navettaan. Täällä viileydessä, vaniljan
ja ammoniakin tuoksussa, turvassa kärpäsiltä, kolme Alderney-lehmää
märehti hiljaa, juuri lypsettyinä, odotellen iltaa, jolloin ne taas
päästettäisiin alaniitylle. Yksi niistä käänsi laiskaa päätään, silmä
kiilsi, Jolyon saattoi nähdä kuolan sen harmaalla alahuulella. Hän
näki kaiken intohimoisen selvästi, hermojensa kiihoituksessa — kaiken,
mitä hän aikoinaan oli ihaillut ja yrittänyt maalata — valon ja varjon
ja värien ihmeet. Ei vähääkään ihmeellistä, että legenda sijoitti
Kristuksen seimeen — mikä on sen hartaampaa kuin märehtivän lehmän
silmät ja kuutamonvalkeat sarvet lämpimässä pimeydessä! Hän huusi
taas. Ei vastausta! Ja hän kiirehti takaisin viidakkoon, lammikon ohi,
mäkeä ylös. Kumman ironista — hän tuli nyt ajatelleeksi sitä — jos Jon
oli nauttinut selvittävän lääkkeensä tuossa viidakossa, missä hänen
äitinsä ja Bosinney noina vanhoina aikoina olivat tehneet sen uskaliaan
teon, että olivat tunnustaneet rakkautensa toisilleen. Missä hän itse,
runkopenkillä istuen tuona sunnuntaiaamuna palatessaan Pariisista, oli
lopullisesti todennut, että Irenestä oli tullut koko maailma hänelle.
Tämäkö olisi paikka, jossa elämän ironia tahtoi repiä verhon Irenen
pojan silmiltä! Mutta hän ei ollut täälläkään! Minne hän oli mennyt?
Tuo poika parka piti löytää!

Oli tullut auringon pilkahdus, joka tehosti hänen kiirehtiville
vaistoilleen iltapäivän koko kauneuden, korkeat puut ja pitenevät
varjot, sinisyyden ja valkeat pilvet, heinän tuoksun ja kyyhkysten
kuherruksen ja kukkien suorina seisovat muodot. Hän tuli ruusutarhaan,
ja ruusujen kauneus tuossa äkillisessä auringonvalossa tuntui hänestä
ylimaalliselta. »Ruusu, sinä espanjalainen!» Ihmeelliset nuo kolme
sanaa! Täällä oli Irene seisonut, tuon pensaan vieressä, jossa oli
tummanpunaisia ruusuja, oli seisonut lukemassa ja päättänyt, että Jonin
piti tietää kaikki! Hän tiesi kaiken nyt! Oliko Irene valinnut väärin?
Jolyon kumartui kohti tuoksuvaa ruusua, sen terälehdet hipoivat hänen
nenäänsä ja vapisevia huuliaan — mikään ei ole niin pehmeätä kuin
ruusunlehtien sametti — ei muu kuin hänen kaulansa, Irenen! Hän kulki
ruohokentän poikki, rinnettä ylös, tammen juurelle. Vain tammen latva
loisti, sillä äkillinen aurinko oli nyt talon takana, varjo alempana
oli tiheä, oli siunatun viileä — hän oli kovasti kuumissaan. Hän
pysähtyi hetkiseksi pitäen kädellään keinun nuorasta — Jolly, Holly —
Jon! Vanha keinu! Ja äkkiä hän tunsi olevansa kauhean — kuolettavan
sairas. »Olen sittenkin rasittunut liikaa!» ajatteli hän, »kautta
Juppiterin!» Hän hoiperteli terassia kohti, laahusti portaita ylös
ja kaatui talon seinää vastaan. Siinä hän seisoi huohottaen, kasvot
haudattuina kuusamaan, josta Irene ja hän olivat nähneet niin paljon
vaivaa, jotta se antaisi hyvää tuoksua sisään tunkeutuvalle ilmalle.
Sen lemu sekaantui kauheaan kipuun. »Rakkaani!» ajatteli hän, »poika!»
Ja suurin ponnistuksin hän hoiperteli sisään pitkästä ikkunaovesta ja
vaipui vanhan Jolyonin tuoliin. Kirja oli siinä, kynä välissä, hän otti
kynän, riipusti sanan avoimelle sivulle... Hänen kätensä vaipui...
Tällaistako se siis oli — tällaistako?...

Ankara väännähdys — sitten pimeys...




3. IRENE


Rynnätessään pois kirje kädessä Jon juoksi terassia pitkin ja talon
nurkkauksen ympäri peloissaan ja hämmentyneenä. Nojaten köynnösten
peittämään seinään hän repi kirjeen auki. Se oli pitkä — hyvin pitkä!
Hänen pelkonsa yltyi, ja hän alkoi lukea. Kun hän ehti sanoihin
»hän meni naimisiin Fleurin isän kanssa», alkoi kaikki pyöriä
hänen silmissään. Hän oli lähellä ikkunaa ja meni sisään, kulki
musiikkihuoneen ja hallin läpi ylös makuuhuoneeseensa. Hän kastoi
kasvonsa kylmään veteen, istahti vuoteelleen ja jatkoi lukemistaan,
pudottaen jokaisen luetun lehden vuoteelle viereensä. Isän käsialaa
oli helppo lukea — hän tunsi sen niin hyvin, vaikka hän ei ollut
koskaan saanut isältä neljänneksikään osaksi niin pitkää kirjettä.
Hän luki tympeänä — mielikuvitus vain puoliksi työssä. Ensi lukemalla
hän parhaiten tajusi, kuinka vaikeaa isän oli ollut kirjoittaa
sellaista kirjettä. Hän antoi viimeisen lehden pudota ja jonkinlaisen
sielullisen, moraalisen avuttomuuden vallassa alkoi lukea ensimmäistä
uudelleen. Kaikki tuo tuntui hänestä vastenmieliseltä — kuolleelta ja
vastenmieliseltä. Sitten äkkiä kuuma kauhun aalto värisytti häntä. Hän
kätki kasvot käsiinsä. Hänen äitinsä! Fleurin isä! Hän otti kirjeen
ja jatkoi koneellisesti lukemistaan. Ja taaskin hänestä tuntui, että
tuo kaikki oli kuollutta ja vastenmielistä, hänen oma rakkautensa
niin erilaista! Tämä kirje sanoi, että hänen äitinsä — ja Fleurin isä!
Kammottava kirje!

Omaisuutta! Voiko olla miehiä, jotka katsovat vaimojaan omaisuudekseen?
Hänen eteensä tungeksi kasvoja, joita hän oli nähnyt kaduilla ja
maaseudulla, punaisia, kalamaisia kasvoja, kovia, tympeitä kasvoja,
teeskenteleviä, kuivia kasvoja, väkivaltaisia kasvoja, sadottain,
tuhansittain! Kuinka hän saattoi tietää, mitä miehet, joilla oli
tuollaiset kasvot, ajattelivat tai tekivät? Hän painoi päänsä käsiinsä
ja ähkyi. Hänen äitinsä! Hän otti kirjeen taas käteensä ja luki
uudelleen: »kauhu ja vastenmielisyys — elää hänessä vielä tänä päivänä
... sinun lapsesi... sen miehen lapsenlapsia, joka kerran omisti
äitisi niinkuin neekeriorja omistetaan...» Hän nousi vuoteeltaan.
Tuo julma, pimeä menneisyys, joka väijyi uhaten murhata heidän
rakkautensa, Fleurin ja hänen, oli totta, muuten ei isä olisi voinut
sitä kirjoittaa. »Miksi he eivät sanoneet sitä minulle sinä päivänä»,
ajatteli hän, »kun näin Fleurin ensimmäistä kertaa? He tiesivät, että
olin nähnyt hänet. He pelkäsivät, ja — nyt — tässä olen nyt!» Kärsimys,
liian kipeä ajatukselle tai järjelle, valtasi hänet, hän hiipi huoneen
pimeään nurkkaan ja istahti lattialle. Siinä hän istui kuin jokin
onneton pieni eläin. Pimeys lohdutti, lattia samoin — ikäänkuin hän
olisi joutunut takaisin siihen aikaan, jolloin hän makasi pitkin
pituuttaan lattialla ja leikki siinä sotiaan. Hän istui kyyristyneenä,
tukka pörröllään, kädet kiedottuina polvien ympäri — miten kauan,
sitä hän ei tietänyt. Tästä tyhjästä epätoivosta hänet herätti äidin
huoneen avautuvan oven ääni. Sälekaihtimet olivat lasketut alas hänen
huoneensa ikkunoissa hänen poissaollessaan, ja siitä paikasta, missä
hän istui, hän saattoi vain kuulla kahinaa, äidin askeleet, kunnes hän
vuoteen takaa näki äidin seisovan hänen pukeutumispöytänsä edessä.
Äidillä oli kädessä jotakin. Jon tuskin hengitti, hän toivoi, ettei
äiti näkisi häntä ja menisi pois. Hän näki äidin koskettelevan esineitä
pöydällä ikäänkuin niissä olisi ollut jotakin taikaa, menevän sitten
ikkunan eteen — harmaana kuin haamu kiireestä kantapäähän. Jos äiti
vähänkin kääntäisi päätänsä, pitäisi hänen nähdä Jon! Hänen huulensa
liikkuivat: »Oi, Jon!» Hän puhui itsekseen, hänen äänensä sävy liikutti
Jonin sydäntä. Hän näki äidin kädessä pienen valokuvan. Äiti piti
sitä valoa vastaan, katsoi sitä — se oli hyvin pieni. Jon tunsi sen —
se oli kuva hänestä itsestään pienenä poikana, kuva, jota äiti aina
piti laukussaan. Jonin sydän sykki kovasti. Ja äkkiä, ikäänkuin olisi
kuullut, äiti käänsi katseensa ja näki hänet. Äidin voihkaisu, hänen
kättensä liike, kun hän painoi valokuvaa rintaansa vastaan, sai Jonin
sanomaan:

»Niin, se olen minä.»

Äiti tuli vuoteelle ja istahti sille, aivan Jonin viereen, kädet
vieläkin painettuina sydäntä vastaan, jalat lattialle pudonneitten
kirjeen lehtien keskellä. Hän näki ne, ja hänen kätensä tarrautuivat
vuoteen laitoihin. Vihdoin hän puhui.

»No niin, Jon, minä näen, että sinä tiedät.»

»Tiedän.»

»Oletko nähnyt isän?»

»Olen.»

Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes äiti sanoi:

»Voi, kultaseni!»

»Hyvä on.» Jonin mielenjärkytykset olivat niin väkivaltaiset ja niin
sekavat, että hän ei uskaltanut liikahtaa — katkeruutta, epätoivoa, ja
kuitenkin voimakas kaipuu tuntea äidin käden lohduttavana otsallaan.

»Mitä aiot tehdä?»

»En tiedä.»

Seurasi toinen pitkä hiljaisuus, sitten äiti nousi. Hän seisoi hetkisen
hyvin hiljaa, teki pienen eleen kädellään ja sanoi: »Poikani, rakkahin
poikani, älä ajattele minua — ajattele itseäsi», ja kiertäen sängyn
päädyn hän meni takaisin omaan huoneeseensa.

Jon kääntyi — hän oli kääriytynyt pyöreäksi kuin pallo, kuin siili —
kääntyi kahden seinän väliseen nurkkaan.

Hänen oli täytynyt olla siinä parikymmentä minuuttia, ennenkuin
muuan huuto nostatti hänet pystyyn. Se tuli terassilta. Hän nousi
pelästyneenä. Taaskin kuului huuto: »Jon!» Äiti kutsui häntä! Hän
juoksi portaita alas, tyhjän ruokasalin läpi työhuoneeseen. Äiti oli
polvistunut vanhan nojatuolin viereen, ja tuolissa makasi isä aivan
valkeana, pää painuneena rinnalle, toinen käsi avoimella kirjalla,
puristaen lyijykynää — oudomman hiljaisena kuin mikään, mitä hän
koskaan oli nähnyt. Äiti katseli hurjana ympärilleen ja sanoi:

»Oi, Jon — hän on kuollut — hän on kuollut!»

Jon heittäytyi alas, kurkotti yli tuolin käsinojan, jolla hän niin
äsken oli istunut, ja painoi huulensa isän otsalle. Jääkylmä!
Kuinka voi — kuinka voi isä olla kuollut, kun vasta tunti sitten —!
Äidin käsivarret olivat kiedotut isän polvien ympäri, hän painoi
rintaansa niihin. »Miksi — miksi en ollut hänen luonaan?» kuuli Jon
äidin kuiskaavan. Sitten hän näki sanan »Irene», joka oli hatarasti
riipustettu avoimelle sivulle, ja puhkesi itkuun. Tämä oli hänen
ensimmäinen kokemuksensa ihmisen kuolemasta, ja sen kuvaamaton
hiljaisuus haihdutti hänestä kaikki muut tunteet. Kaikki muu oli
siis vain valmistusta tähän! Kaikki rakkaus ja elämä, ilo, jännitys
ja suru, kaikki liike, valo ja kauneus oli vain alkua tähän kauheaan
hiljaisuuteen. Se teki peloittavan vaikutuksen häneen, kaikki tuntui
äkkiä pieneltä, turhalta, lyhyeltä. Hän hillitsi itsensä vihdoin, nousi
ja nosti äitinsä pystyyn.

»Äiti, älä itke — äiti!»

Muutamia tunteja myöhemmin, kun kaikki oli tehty, mikä piti tehtämän,
ja äiti oli mennyt levolle, näki hän isänsä yksinään, makaamassa
vuoteella valkean lakanan alla. Hän seisoi kauan katselemassa noita
kasvoja, jotka eivät koskaan olleet näyttäneet suuttuneilta, oikullisen
ironisilta vain ja ystävällisiltä aina. »Olla ystävällinen ja pitää
ryhtinsä loppuun asti — siinä kaikki», oli hän kerran kuullut isänsä
sanovan. Kuinka ihmeellisesti isä oli noudattanut tätä filosofiaansa!
Jon ymmärsi nyt, että isä oli jo kauan tietänyt, että tämä tulisi
äkkiä, tietänyt, eikä hiiskunut sanaakaan. Hän katseli isäänsä hartaana
ja kiihkeän kunnioittavasti. Tuo yksinäisyys — jotta äiti ja hän itse
säästyisivät! Hänen oma tuskansa näytti pieneltä, kun hän katseli noita
kasvoja. Tuo sana, joka oli kirjoitettu kirjan sivulle! Jäähyväissana!
Nyt ei äidillä ollut ketään muuta kuin hän itse! Hän meni kuolleen
kasvojen viereen — ne olivat niin muuttumattomat, ja kuitenkin kokonaan
muuttuneet. Hän oli kuullut isän kerran sanovan, että hän ei uskonut
kuolemanjälkeiseen tietoisuuteen, tai jos sitä olisi, riittäisi sitä
vain siihen asti kunnes ruumiin luonnollinen ikäraja oli saavutettu
— sisäisen elinvoiman luonnollinen päätekohta, niin että jos ruumiin
mursi tapaturma, liikarasitus, ankara tauti, saattoi minuus säilyä,
kunnes se luonnon lakien mukaan, ilman mitään häiriötä, olisi rauennut.
Sana oli jäänyt Jonin mieleen, koska hän ei ollut koskaan kuullut
kenenkään muun lausuvan tällaista ajatusta. Kun sydän petti tällä
tavoin — ei se varmaankaan ollut oikein luonnollista! Ehkä isän minuus
oli huoneessa hänen kanssaan. Vuoteen yläpuolella riippui kuva hänen
isänsä isästä. Kenties _hänenkin_ tietoisuutensa vielä oli elossa, ja
hänen veljensä — velipuolensa, joka oli kuollut Transvaalissa. Olivatko
he kaikki kokoontuneet tämän vuoteen ympärille? Jon suuteli isänsä
otsaa ja hiipi takaisin omaan huoneeseensa. Ovi hänen huoneensa ja
äidin huoneen välillä oli raollaan, äiti oli ilmeisesti ollut täällä
— kaikki oli valmiina häntä varten, oli pikkuleipiäkin ja kuumaa
maitoa, eikä kirje enää ollut lattialla. Jon söi ja joi katsellen
viimeisen valon sammumista. Hän ei koettanut katsella tulevaisuuteen —
tuijotti vain tammen tummiin oksiin, jotka olivat ikkunan tasalla, ja
hänestä tuntui kuin elämä olisi pysähtynyt. Kerran yöllä, kääntyessään
raskaassa unessaan, hän huomasi jotakin valkeata ja hiljaista vuoteensa
vieressä ja hypähti pystyyn.

Hänen äitinsä ääni sanoi:

»Minä se vain olen, Jon rakas!» Äidin käsi painoi hänen otsaansa
lempeästi takaisin, valkea olento poistui.

Yksinään! Hän vaipui raskaasti uneen taas ja näki unta, että äidin nimi
kiemurteli vuoteella.




4. SOAMES HARKITSEE


_Timesin_ ilmoitus Jolyon serkun kuolemasta vaikutti Soamesiin aivan
yksinkertaisesti. Vai oli tuo mies nyt poissa! Näiden kahden elämässä
ei ollut koskaan ollut aikaa, jolloin he olisivat pitäneet toisistaan.
Tuo kuumaverinen tunne viha oli jo kauan sitten juossut loppuun
Soamesin sydämessä eikä hän ollut sallinut mitään uusiutumista, mutta
hänen mielestään tämä varhainen kuolema oli runollisen oikeuden tulos.
Kahdenkymmenen vuoden ajan oli tuo mies saanut nauttia hänen vaimostaan
ja talostaan ja — oli nyt kuollut! Muistosanat, jotka seurasivat
vähän myöhemmin, osoittivat — hänen mielestään — Jolyonille liikaa
huomiota. Niitten mukaan hän oli tuo »ahkera ja miellyttävä maalari,
jonka tuotteita olemme tottuneet pitämään tyypillisinä parhaalle
myöhäisviktorialaiselle vesiväritaiteelle.» Soames, joka miltei
koneellisesti oli asettanut korkeammalle Molen, Morpinin ja Caswell
Bayen ja oli aina osoittanut ylenkatsettaan melkein kuuluvasti, kun
sattui näyttelyssä näkemään serkkunsa taulun, käänsi _Times-lehden_
kovalla rapinalla.

Hän oli sinä aamuna tullut kaupunkiin Forsyte-asioissa ja oli täysin
tietoinen Gradmanin vinosta katseesta silmälasien takaa. Vanhan
kirjanpitäjän yllä oli valittavien onnittelujen ilmakehä. Hän ikäänkuin
tuoksui vanhoilta ajoilta. Melkein kuuli hänen ajattelevan: »Herra
Jolyon, nii-in, juuri minun ikäiseni ja nyt poissa — voi hyvänen aika!
Rouvalle se on varmasti ikävää. Hän oli kaunis nainen. Liha on lihaa!
He ovat kirjoittaneet hänestä muistosanat lehtiin. Ajatella!» Hänen
ilmakehänsä sai itse asiassa Soamesin suorittamaan muutamia välikirjoja
ja osakkeensiirtoja poikkeuksellisen nopeasti.

»Entä tuo Fleur neitiä koskeva säädös, herra Soames?»

»Olen muuttanut ajatusta», vastasi Soames lyhyesti.

»Ahaa! Sepä hyvä! Minusta te pidittekin liiaksi kiirettä.

Ajat muuttuvat.»

Soames oli alkanut pohtia, kuinka tämä kuolemantapaus vaikuttaisi
Fleuriin. Hän ei ollut varma, että Fleur tiesi siitä — tyttö luki
harvoin sanomalehtiä eikä koskaan katsellut syntymä-, vihkiäis- eikä
kuolinilmoituksia.

Hän joudutti asioitaan ja ehti Green Streetille lounaalle. Winifred oli
melkein murheissaan. Jack Cardigan oli rikkonut vaunujensa etupyörän,
mikäli saattoi ymmärtää, eikä vähään aikaan nyt voisi olla »kunnossa».
Winifred ei voinut tottua tuohon ajatukseen.

»Lähtikö Profond sitten?» kysyi Soames äkkiä.

»Hän lähti», vastasi Winifred, »mutta minne, sitä en tiedä.»

Niin, siinä sitä oltiin — mahdotonta sanoa mitään! Eipä siltä, että hän
olisi halunnut tietää. Annettelta tuli kirjeitä Dieppestä, missä hän
äitinsä kanssa oli.

»Näit kai, että tuo mies on kuollut?»

»Näin», sanoi Winifred. »Sääli hänen — hänen lapsiaan. Hän oli hyvin
ystävällinen.» Soames äännähti omituisesti. Aavistus vanhasta, syvästä
totuudesta — että ihmisiä arvostellaan tässä maailmassa pikemminkin sen
mukaan mitä he ovat kuin sen mitä he _tekevät_ — hiipi kostonhimoisena
koputtamaan hänen mielensä takaovelle.

»Minä tiedän, että on ollut jotakin taikauskoa siihen suuntaan», mutisi
hän.

»Hänelle pitää tehdä oikeutta nyt, kun hän on kuollut.» »Minä olisin
tahtonut tehdä hänelle oikeutta jo aikaisemmin», sanoi Soames, »mutta
en koskaan saanut tilaisuutta. Onko sinulla aateliskalenteria?»

»On, alahyllyllä.»

Soames otti hyllyltä paksun punaisen kirjan ja alkoi selailla sitä.

»Mont — Sir Lawrence, 9:s paroni, aateloitu 1620, vanhin poika, vht.
Geoffrey, 8:s paroni, ja Lavinia, Sir Charles Muskhamin, (par.)
tytär Muskham Hallista, Shropshire; nainut v. 1890 Emilyn, Conway
Charwellin, Esq., tytär Condaford Grangesta, Oxfordshiren kreivikuntaa;
poika, perillinen Michael Conway, s. 1895, ja kaksi tytärtä. Asunto:
Lippinghall Manor, Folwell, Bucks. Klubeja: Snooks, Coffee House,
Aeroplane.»

»Hm», sanoi Soames. »Oletko koskaan tuntenut ketään kustantajaa?»

»Timothy sedän.»

»Tarkoitan elossaolevaa.»

»Montyn klubiin kuului eräs. Monty toi hänet kerran tänne
päivälliselle. Tiedät kai, että hän aina aikoi kirjoittaa kirjan siitä,
kuinka kilparadalla voi ansaita rahaa. Hän koetti saada tuon miehen
innostumaan asiasta.»

»Kuinka kävi?»

»Hän sai miehen lyömään vetoa eräästä hevosesta — kaksi tuhatta. Emme
nähneet häntä sen koommin. Hän oli aika tyylikäs, jos oikein muistan.»

»Voittiko hevonen?»

»Ei, se tuli muistaakseni viimeisenä. Tiedäthän, että Monty omalla
alallaan oli aika sukkela.»

»Oliko?» sanoi Soames. »Voitko nähdä mitään yhteyttä tulevan paronin ja
kustannusliikkeen kanssa?»

»Ihmiset tekevät kaikenlaista tähän maailman aikaan», vastasi Winifred.
»Ajan suuri ajatus näyttää olevan, ettei saa olla jouten — niin toisin
kuin meidän aikanamme. Silloin oli hienoa olla tekemättä mitään. Mutta
minä otaksun, että siihen palataan taas.»

»Tuo nuori Mont, josta puhun, on hyvin rakastunut Fleuriin. Jos se
lopettaisi tuon toisen jutun, voisin rohkaista häntä.»

»Onko hänessä tyyliä?» kysyi Winifred.

»Hän ei ole kaunis, mutta hauskannäköinen kyllä, aivot vähän hatarat.
Aika paljon tiluksia, luulisin. Hän näyttää olevan vakavasti kiintynyt.
Mutta minä en tiedä.»

»Ei», sanoi Winifred, »se on hyvin vaikeata. Minä olen aina huomannut
parhaaksi olla tekemättä mitään. Kauhean harmillinen tuo Jackin juttu,
nyt emme pääse lähtemään ennen kuin Bank Holidayn jälkeen. No niin,
ihmiset ovat aina huvittavia, minä menen Puistoon katselemaan heitä.»

»Jos minä olisin sinun sijassasi», sanoi Soames, »hankkisin pienen
huvilan maalla ja lähtisin sinne vapaapäiviä ja lakkoja pakoon, kun
haluttaa.»

»Maalla on minusta niin ikävä», vastasi Winifred, »ja rautatielakko on
minusta aina ollut oikein jännittävä.»

Winifred oli aina ollut tunnettu kylmäverisyydestään.

Soames lähti. Koko matkan Readingiin hän pohti, kertoisiko Fleurille
tuon pojan isän kuolemasta. Se ei muuttanut tilannetta paitsi että
poika oli riippumaton nyt ja joutuisi kohtaamaan vastarintaa vain
äitinsä taholta. Hän tulisi epäilemättä myöskin saamaan paljon rahaa
ja ehkä talon — tuon talon, joka oli rakennettu Ireneä ja häntä
itseään varten — tuon talon, jonka arkkitehti oli aiheuttanut hänen
kotielämänsä tuhon. Hänen tyttärensä — tuon talon rouva! Se olisi
runollista oikeutta. Soames naurahti lyhyeen, ilottomasti. Hän oli
tarkoittanut tuon talon palauttamaan avioliittonsa rauhan, tarkoittanut
sen asuinpaikaksi jälkeläisilleen, jos hän saisi Irenen lahjoittamaan
hänelle yhdenkin! Irenen poika ja Fleur! Heidän lapsensa olisivat
jollakin tavoin hänen ja Irenen liiton jälkeläisiä!

Tuon ajatuksen teatraalisuus oli hänen terveelle vaistolleen
vastenmielinen. Ja kuitenkin — se olisi helpoin ja tuottavin tie tuosta
umpikujasta, nyt kun Jolyon oli poissa. Kahden forsytelaisen omaisuuden
yhdistämisessä oli eräänlaista vanhoillista viehätystä. Ja hän — Irene
— tulisi vielä kerran liittymään Soamesiin. Hullutusta! Mieletöntä! Hän
karkoitti tuon ajatuksen luotaan.

Tullessaan kotiin hän kuuli biljardipallojen pauketta ja näki ikkunasta
nuoren Montin lojuvan pöydällä. Fleur seisoi biljardikeppiä pitelevä
käsi puuskassa, ja katseli häntä hymyillen. Kuinka tuo tyttö oli
kaunis! Ei mikään ihme, että tuo nuori mies oli hullaantunut häneen.
Arvonimi — tiluksia! Tilukset eivät merkinneet paljoakaan näinä
aikoina, arvonimi ehkä vielä vähemmän. Vanhat Forsytet olivat aina
jollakin tavoin halveksineet arvonimiä, ne tuntuivat niin kaukaisilta
ja teennäisiltä, — eivät olleet sen rahan arvoisia, mikä niistä oli
maksettava, ja velvoittivat vielä esiintymään hovissa. Soames muisti,
että heillä kaikilla oli ollut tuo tunne eri asteissa. Swithin tosin
oli loistavimpina päivinään kerran käynyt hovivastaanotossa. Hän oli
tullut takaisin sanoen, ettei hän toista kertaa lähtisi »noitten
pien'eläjien» joukkoon. Epäiltiin, että hän oli näyttänyt liian
paksulta polvihousuissa. Soames muisti kuinka hänen oma äitinsä oli
halunnut tulla esitellyksi tilaisuuden muodikkaan luonteen vuoksi, ja
kuinka hänen isänsä oli pannut tavattoman jyrkästi vastaan. Mitä Emily
tekisi siellä keekoilemassa — tuhlaamassa aikaa ja rahaa, eihän se
kannattanut!

Se vaisto, joka oli tehnyt brittiläisestä Alahuoneesta valtion
suurimman mahdin ja pysyttänyt sen sellaisena, tietoisuus siitä, että
oma maailma oli yhtä hyvä ja vähän parempikin kuin mikä muu tahansa,
koska se kerran oli _oma_, oli pitänyt vanhat Forsytet omituisen
vapaina »pöyhkeilystä», niinkuin Nicholas luuvalon puuskissaan sitä
sanoi. Soamesin sukupolven, joka oli itsetietoisempi ja ironisempi, oli
pelastanut ajatus Swithinistä polvihousuissa. Kun taas kolmas ja neljäs
sukupolvi Soamesin mielestä nauroi kaikelle.

Ei se kuitenkaan ollut haitaksi, että tuo nuori mies joutuisi perimään
arvonimen ja tiluksia — eihän sitä voinut auttaakaan. Hän astui hiljaa
huoneeseen juuri kun Mont teki heittonsa. Hän pani merkille nuoren
miehen katseen, joka oli kiintynyt vuoroaan odottavaan Fleuriin.
Ihailu, jota se ilmaisi, melkein liikutti häntä.

Fleur pysähtyi kannattaen biljardisauvaa kätensä kapealla sillalla ja
ravisti lyhyttä, tummanruskeata tukkaansa.

»Sitä minä en koskaan tee.»

»Vannomatta paras.»

»Hyvä on.» Sauva iski, pallo lähti vierimään. »Kas niin!»

»Huono onni! Älkää välittäkö!»

Sitten he näkivät hänet, ja Soames sanoi:

»Minä merkitsen pisteet.»

Hän istahti korkealle tuolille taulun alapuolelle hienona ja väsyneenä,
tutkien salaa noita nuoria kasvoja. Pelin päätyttyä Mont tuli hänen
luokseen.

»Minä olen nyt ryhtynyt työhön. Mukavaa peliä tuo liike-elämä eikö
totta? Minä arvaan, että asianajajana näitte ihmisluontoa koko paljon.»

»Niin kyllä.»

»Kerronko teille minkä huomion minä olen tehnyt: ihmiset ovat väärillä
jäljillä, kun tarjoavat vähemmän kuin minkä voivat antaa. Heidän
pitäisi tarjota enemmän ja sitten peräytyä.»

Soames kohotti kulmakarvojaan.

»Entä jos korkeampi tarjous tulee hyväksytyksi?»

»Se ei merkitse mitään», sanoi Mont. »Kannattaa paljon paremmin alentaa
hintoja kuin koroittaa niitä. Me esimerkiksi tarjoamme kirjailijalle
hyvät ehdot — hän tietenkin suostuu niihin. Sitten ryhdymme toimeen,
huomaamme, että emme voikaan saada säädyllistä voittoa ja sanomme
hänelle sen. Hän on saanut luottamusta meihin, koska olemme olleet
jalomielisiä häntä kohtaan, ja hän on mukautuva kuin karitsa eikä kanna
meille kaunaa. Mutta jos alun pitäen tarjoomme hänelle huonot ehdot, ei
hän suostu niihin, ja meidän täytyy koroittaa saadaksemme hänet, ja hän
ajattelee kaupan päälle, että me olemme viheliäisiä nylkyreitä.»

»Koettakaa ostaa tauluja tuon systeemin mukaan», sanoi Soames.
»Hyväksytty tarjous on sopimus — ettekö ole oppinut sitä?»

Nuori Mont käänsi päänsä ikkunaan päin, jonka ääressä Fleur seisoi.

»En», sanoi hän, »soisin että olisin. Sitten on toinen asia. Ihminen,
joka tahtoo irti jostakin kaupasta, on päästettävä irti.»

»Onko se reklaamia?» kysyi Soames kuivasti.

»Tietysti se _on_, mutta minä tarkoitan periaatteessa.»

»Toimiiko liikkeenne noitten suuntaviivojen mukaan?»

»Ei vielä», sanoi Mont, »mutta se alkaa.»

»Ja niistä ei tule mitään.»

»Tulee, ihan varmasti. Minä olen tehnyt vaikka kuinka paljon
havaintoja, ja ne kaikki tukevat teoriaani. Ihmisluonnolle annetaan
kauttaaltaan liian vähän arvoa liike-elämässä, ja ihmiset menettävät
äärettömän paljon hyötyä ja huvia sen vuoksi. Tietysti täytyy
esiintyä täysin rehellisenä ja avomielisenä, mutta se on helppoa, jos
tuntee olevansa rehellinen ja avomielinen. Mitä inhimillisempi ja
mahdollisempi on, sitä paremmat mahdollisuudet saa liike-elämässä.»

Soames nousi.

»Oletteko osakas?»

»En vielä kuuteen kuukauteen.»

»Liikkeen muitten osakasten olisi parempi kiireimmän kautta vetäytyä
syrjään.»

Mont nauroi.

»Saattepa nähdä», sanoi hän. »Tulee tapahtumaan suuri muutos.
Omistuksen periaate on sulkenut ikkunaluukkunsa. Talo on vuokrattavana.»

»Mitä?» sanoi Soames.

»Talo on vuokrattavana! Hyvästi, minä lähden nyt.»

Soames katseli tytärtään, joka antoi hänelle kätensä, näki Fleurin
peräytyvän sitä puserrusta, minkä käsi sai, ja kuuli selvään, kuinka
nuori mies huokasi lähtiessään ulos. Sitten Fleur tuli ikkunan äärestä
vetäen sormeaan biljardipöydän mahonkireunaa pitkin. Soames katseli
häntä ja tiesi, että hän aikoi kysyä isältään jotakin. Hänen sormensa
haparoi viimeistä reikää, ja hän katsoi isään.

»Oletko tehnyt jotakin estääksesi Jonia kirjoittamasta minulle, isä?»

Soames ravisti päätään.

»Etkö sitten ole nähnyt?» sanoi hän. »Hänen isänsä kuoli tasan viikko
sitten.»

»Oh!»

Fleurin säikähtäneillä, totisilla kasvoilla näkyi heti samalla
ponnistus tajuta, mitä tämä tulisi merkitsemään.

»Jon parka! Miksi et kertonut minulle, isä?»

»Mistä minä tiedän!» sanoi Soames hitaasti. »Ethän sinä koskaan luota
minuun.»

»Minä luottaisin, jos auttaisit minua, rakas.»

»Ehkä autan.»

Fleur pani kätensä ristiin. »Oi, kultaseni — kun tahtoo jotakin asiaa
oikein hirmuisesti, ei ajattele toisia ihmisiä. Älä ole vihainen
minulle.»

Soames ojensi kätensä ikäänkuin torjuen panettelua.

»Minä harkitsen», sanoi hän. Mikä maailmassa sai hänet käyttämään
tuollaista sanaa? »Onko nuori Mont vaivannut sinua taas?»

Fleur hymyili. »Oi, Michael! Hän vaivaa aina, mutta hän on niin hauska
poika — minä en suutu häneen.»

»No niin», sanoi Soames. »Minä olen väsynyt, minä menen vähän levolle
ennen päivällistä.»

Hän meni taulusaliinsa, heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja sulki
silmänsä. Kauhea vastuu tuosta hänen tytöstään — jonka äiti oli — ah,
mitä hän oli? Kauhea vastuu! Auttaa häntä — kuinka hän voisi auttaa
Fieuriä? Hän ei voinut muuttaa sitä tosiseikkaa, että oli hänen isänsä.
Eikä sitä että Irene —! Mitä tuo nuori Mont oli sanonut — jotakin
roskaa omistamisen vaiston — ikkunaluukuista — Vuokrattavana? Typerää!

Raskas ilma, joka oli täynnä mesiangervojen, joen ja ruusujen tuoksua,
tuuditti hänen vaistonsa uneen.




5. PÄÄHÄNPIINTYMÄ


»Päähänpiintymä», joka on juoksuttanut uuvuksiin useampia poliiseja
kuin mikään muu inhimillisen epäjärjestyksen muoto, ei koskaan
ole niin nopea ja sitkeä kuin ottaessaan rakkauden ahnaan verhon
ylleen. Aitoihin ja ojiin, oviin, ihmisolentoihin, joilla joko on
oma »päähänpiintymä» tai ei ole, lastenvaunuihin ja niiden omaa
»piintymäänsä» imevään sisältöön, ei edes toisiin samaa kiitävää tautia
poteviin — ei mihinkään kiinnitä rakkauden »piintymä» huomiota. Se
rientää tietään, katse kääntyneenä sisäänpäin, omaa valoaan kohti,
unohtaen kaikki muut tähdet. Ne, joitten päähänpiintymänä on se usko,
että ihmiskunnan onnen määrää heidän taiteensa, koirien vivisektio,
muukalaisten vihaaminen, ylimääräiset verot, ministerinä pysyminen,
pyörien pyörittäminen, naapurien avioerojen estäminen, omantunnon
vastaväitteet, kreikkalaiset sanajuuret, kirkon opinkappaleet,
paradoksit tai etevämmyys kaikkien muitten rinnalla ynnä muut
egomanian muodot — he ovat kaikki epävakaisia verrattuna siihen,
jonka päähänpiintymänä on saada omistaa Hänet. Ja vaikka Fleur näinä
viileinä kesäpäivinä viettikin haihattelevaa elämää niinkuin ainakin
pieni Forsyte, jonka puvut maksetaan ja jonka työnä on huvittelu,
oli hän — niinkuin Winifred olisi sanonut viimeisen muotisanonnan
mukaan — »jumalallisen» välinpitämätön kaikesta. Hän tahtoi ja tahtoi
kuuta, joka purjehti kylmien pilvien keskellä joen tai Green Parkin
yläpuolella, kun hän lähti kaupunkiin. Jonin kirjeetkin hän säilytti
vaaleanpunaiseen silkkiin käärittyinä sydämellään, ja sen suurempaa
todistusta hänen ajatuksensa piintyneisyydestä tuskin saattoi olla tänä
aikana, jolloin korsetit olivat niin matalat, tunteet niin halveksitut
ja povi poissa muodista.

Kuultuaan Jonin isän kuolemasta hän kirjoitti Jonille ja sai hänen
vastauksensa kolme päivää myöhemmin palatessaan jokiretkeltä. Tämä oli
Jonin ensimmäinen kirje heidän kohtaamisensa jälkeen Junen luona. Fleur
avasi sen aavistaen pahaa ja luki sen pettymyksekseen.

»Viimeksi tavattuamme olen kuullut koko menneisyyden. En aio kertoa
sitä sinulle — luullakseni tiesit, kun tapasimme Junen luona. Hän
sanoo, että tiesit. Jos se on totta, Fleur, olisi sinun pitänyt kertoa
minulle. Minä otaksun, että kuulit vain isäsi osuuden. Minä olen
kuullut äitini osuuden. Se on hirveä. Nyt kun hän on niin suruissaan,
en voi tehdä mitään, mikä surettaisi häntä vielä enemmän. Tietysti
kaipaan sinua kaiken päivää, mutta minä en nyt usko, että koskaan
pääsemme yhteen — jokin liian vahva työntää meidät erilleen.»

Sillä tavalla! Hänen petoksensa oli siis tullut ilmi. Mutta Jon — hän
tunsi sen — oli antanut anteeksi. Tuo, mitä hän sanoi äidistään, sai
Fleurin sydämen vapisemaan ja polvet horjumaan.

Hänen ensimmäinen aikeensa oli vastata — toinen olla vastaamatta.
Nuo aikeet uudistuivat seuraavina päivinä alituisesti, ja epätoivo
yltyi. Hän ei suotta ollut isänsä lapsi. Sitkeys, joka oli samalla
kertaa ollut Soamesin onni ja onnettomuus, oli hänenkin selkärankansa,
vaikka sitä koristelikin ranskalainen sulo ja nopeus. Vaistomaisesti
hän taivutti »omistaa»-verbin aina yksikön ensimmäisessä persoonassa.
Hän salasi kuitenkin kaikki yltyvän epätoivonsa merkit ja jatkoi
huviretkiään joella mikäli ikävän heinäkuun tuulet ja sateet
myönsivät, ikäänkuin hänellä ei olisi mitään huolia maailmassa,
eikä kukaan »tuleva paroni» niin alituiseen laiminlyönyt työtänsä
kustannustoimistossa kuin hänen palveleva henkensä Michael Mont.

Soamesille hän oli arvoitus. Tämä huoleton iloisuus oli hänelle melkein
pettymys. Melkein — sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tytön
silmät usein olivat kiintyneet tyhjyyteen ja että hänen makuuhuoneensa
ikkunasta usein näkyi valojuova myöhään yöhön. Mitä hän ajatteli ja
mietti noina pikku tunteina, jolloin hänen olisi pitänyt nukkua? Mutta
Soames ei uskaltanut kysyä, mitä hänellä oli mielessä, ja tuon pienen,
biljardihuoneessa tapahtuneen puhelun jälkeen Fleur ei ollut sanonut
hänelle mitään.

Tilanteen ollessa näin vaiteliaana sattui, että Winifred kutsui
heidät lounaalle, jonka jälkeen mentäisiin katsomaan erittäin hauskaa
pikku kappaletta, »Kerjäläisoopperaa», ja tahtoisivatko he tuoda
jonkun miehen mukanaan, joten heitä tulisi neljä? Soames, jonka suhde
teattereihin oli se, että hän ei käynyt missään, suostui, koska Fleurin
suhde oli se, että hän kävi kaikissa teattereissa. He lähtivät autolla
kaupunkiin ottaen mukaansa Michael Montin, joka oli seitsemännessä
taivaassa ja Winifredin mielestä »hyvin huvittava». »Kerjäläisooppera»
kummastutti Soamesia. Ihmiset olivat hyvin epämiellyttäviä, koko juttu
perin kyynillinen. Winifred oli »ihmeissään» — puvuista. Musiikki
niinikään oli hänestä hauskaa. Hän oli edellisenä iltana tullut liian
aikaisin oopperaan katsomaan venäläistä balettia ja nähnyt näyttämön
täynnä laulajia, jotka koko tunnin olivat kalpeina tai melkein
halvaantuneina pelosta, että jonkin kauhean huomaamattomuuden vuoksi
eivät muistaisi vuorojaan. Michael Mont oli ihastunut kaikkeen. Ja
kaikki kolme ihmettelivät, mitä Fleur mahtoi arvella. Mutta Fleur ei
arvellut mitään. Hänen päähänpiintymänsä seisoi näyttämöllä ja lauloi
Polly Peachumin, näytteli Filchin, tanssi Lucy Lockitin, suuteli,
kehitteli ja kuherteli Macheathin kanssa. Hänen huulensa saattoivat
hymyillä, hänen kätensä osoittaa hyväksymistä, mutta koko tuo vanha
koomillinen mestariteos ei tehnyt häneen suurempaa vaikutusta kuin jos
se olisi ollut pateettinen kuin nykyaikainen revyy. Kun he istuivat
autoon palatakseen takaisin, oli hän ihan kipeä siksi, että Jon
ei istunut hänen vieressään Michael Montin asemesta. Kun jossakin
tienkäänteessä nuoren miehen käsivarsi kosketti häntä ikäänkuin
vahingossa, ajatteli hän vain: »Jospa se olisi Jonin käsivarsi!» Kun
hänen iloinen äänensä, jota Fleurin läheisyys vaimensi, kuului auton
äänen yli, hymyili tyttö ja vastasi, mutta ajatteli: »Jospa se olisi
Jonin ääni!» Ja kun Michael Mont kerran sanoi: »Fleur, te olette
oikea enkeli tuossa puvussa!» vastasi hän: »Oi, pidättekö siitä?» ja
ajatteli: »Jospa vain Jon voisi nähdä sen!»

Tämän ajelun aikana hän teki päätöksensä. Hän lähtisi Robin Hilliin
katsomaan Jonia — yksinään, hän ottaisi auton eikä ennakolta
ilmoittaisi mitään Jonille eikä isälleen. Kirjeen saapumisesta oli
jo yhdeksän päivää, eikä hän voinut odottaa kauempaa. Maanantaina
hän lähtisi! Päätös teki hänet suopeaksi nuorta Montia kohtaan. Kun
hänellä näin oli jotakin tiedossa, saattoi hän suvaita poikaa ja
vastata hänelle. Michael sai jäädä päivälliselle, kosia niinkuin
tavallisesti, tanssia hänen kanssaan, puristaa hänen kättään,
huokailla — tehdä mitä tahtoi. Hän oli vaivaksi vain silloin, jos esti
Fleurin päähänpiintymää. Fleur vieläpä sääli häntä sen verran kuin
kykeni säälimään ketään muuta kuin itseään juuri nyt. Päivällisellä
Michael näytti puhuvan tavallista villimmin niin sanotun »suljetun
linnoituksen» häviöstä — Fleur kiinnitti siihen hyvin vähän huomiota,
mutta isä näytti kiinnittävän sitä enemmän, kasvoillaan tuo hymy, joka
merkitsi vastustusta, jollei suuttumusta.

»Nuorempi sukupolvi ei ajattele niinkuin te, eikö totta, Fleur?»

Fleur kohautti olkapäitään — nuorempi sukupolvi oli vain Jon, ja hän ei
tietänyt, mitä Jon ajatteli.

»Nuoret ihmiset ajattelevat samoin kuin minä minun iässäni, herra Mont.
Ihmisluonto ei muutu.»

»Minä myönnän sen, sir, mutta ajatusten muodot muuttuvat aikojen
mukana. Omien etujen tavoittelu on ajatusmuoto, joka on häviämässä.»

»Tosiaanko! Omista asioistaan huolehtiminen ei ole ajatusmuoto, herra
Mont, se on vaisto.»

Kyllä, kun »asia» oli Jon!

»Mutta mikä on ihmisen oma asia, sir? Siinä kysymys. _Jokaisen_ asiasta
tulee ihmisen oma asia. Eikö niin, Fleur?»

Fleur vain hymyili.

»Jollei tule», lisäsi nuori Mont, »vuotaa vielä verta.» »Ihmiset ovat
puhuneet tuolla tavoin ikimuistettavista ajoista saakka.»

»Mutta myönnättehän, sir, että omistuksen vaisto on kuolemassa?»

»Minä sanoisin, että se lisääntyy niissä, joissa sitä aikaisemmin ei
ole ollut.»

»No, katsokaa minua! Minä olen sukukartanon perillinen. Minä en välitä
siitä vähääkään, luopuisin perinnöstäni huomispäivänä.»

»Te ette ole naimisissa, ettekä tiedä mitä puhutte.»

Fleur näki, että nuoren miehen silmät kääntyivät melko surkeina häneen.

»Tarkoitatteko todellakin, että avioliitto —?» alkoi hän.

»Yhteiskunta perustuu avioliitolle», tuli Fleurin isän tiukkojen
huulten takaa, »avioliitolle ja sen seurauksille. Tahdotteko poistaa
sen?»

Nuori Mont teki epämääräisen liikkeen. Hiljaisuus vallitsi
päivällispöydässä, jonka pinnalla kiilsi Forsyten vaakunalla —
heraldisella fasaanilla — varustettuja lusikoita alabasteripallossa
olevan sähkölampun alla. Ja ulkona joella tummeni ilta, joka oli raskas
kosteudesta ja suloisista tuoksuista.

»Maanantaina», ajatteli Fleur, »maanantaina!»




6. TOIVOTON


Isän kuolemaa seuranneet viikot olivat surulliset ja tyhjät ainoalle
eloonjääneelle Jolyon Forsytelle. Välttämättömät muodollisuudet ja
toimenpiteet — testamentin lukeminen, tilan arviointi, säädösten
toimeenpano — tapahtuivat ikäänkuin hänen päänsä päällitse, alaikäinen
kun hän vielä oli. Jolyonin ruumis poltettiin. Hänen erikoisen
toivomuksensa mukaan ei kukaan ollut läsnä tässä toimituksessa eikä
esiintynyt mustissa hänen tähtensä. Hänen omaisuutensa säädäntä,
joka jossakin määrin oli riippuvainen vanhan Jolyonin testamentista,
jätti hänen leskelleen Robin Hillin ja kaksituhatta viisisataa puntaa
vuosittain elinkautisesti. Tämän ohella molemmat testamentit hieman
monimutkaisella tavalla yrittivät taata Jolyonin kolmelle lapselle
yhtä suuren osan isän ja isoisän omaisuutta niin nykyisyydessä kuin
tulevaisuudessa, sillä erotuksella vain, että Jon sukupuolensa vuoksi
saisi omaisuutensa hallittavakseen kaksikymmentäyksivuotiaana, kun
taas June ja Holly saisivat vain korkotulot, niin että heidän lapsensa
heidän kuoltuaan saisivat itse pääoman. Jos heillä ei olisi lapsia,
tulisi kaikki Jonille, mikäli hän eläisi kauemmin kuin he, ja, koska
June oli viisikymmentä ja Holly lähes neljänkymmenen, oltiin Lincoln's
Inn Fieldsissä sitä mieltä, että ilman tuota julmettua tuloveroa nuori
Jon olisi ollut yhtä äveriäs mies kuin hänen isoisänsä kuollessaan.
Kaikki tämä ei merkinnyt mitään Jonille ja hyvin vähän hänen äidilleen.
June se oli, joka teki kaiken mitä tarvittiin asiain jäädessä niin
täydellisen hyvään järjestykseen. Kun June oli lähtenyt, ja nuo kaksi
olivat taaskin kahden tuossa suuressa talossa, kuoleman kanssa,
joka yhdisti heitä, rakkauden kanssa, joka veti heitä erilleen, Jon
vietti hyvin tuskallisia päiviä salaa tyytymättömänä ja kyllästyneenä
itseensä. Äiti katseli häntä niin kärsivällisen surullisena, mutta
samalla kuitenkin vaistomaisen ylpeänä, ikäänkuin tahtoen pysyä
puolustusasenteessaan. Jos äiti hymyili, suututti Jonia, kun hänen oma
vastaushymynsä oli niin jäykkä ja luonnoton. Hän ei tuominnut eikä
arvostellut äitiä, se kaikki oli liian kaukaista — itse asiassa tuo
ajatus ei ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Ei, hän oli jäykkä ja
luonnoton siksi, että ei voinut saada sitä, mitä tahtoi äidin vuoksi.
Oli eräs huojennus — oli paljon tehtävää isän taiteilijauran hyväksi,
ja sitä ei turvallisesti voitu uskoa Junelle, vaikka hän olikin
tarjoutunut ottamaan sen huolekseen. Mutta Jonista ja hänen äidistään
tuntui, että jos June ottaisi haltuunsa isän salkut, piirustukset,
jotka eivät olleet vielä olleet näytteillä, ja keskeneräiset työt,
saisi koko tuotanto osakseen niin jäätäviä tuulia Paul Postin ja
toisten hänen atelierinsa vieraitten taholta, että se pian jäätyisi
pois hänen omasta lämpimästä sydämestäänkin. Vanhanaikaisella tasollaan
ja omassa lajissaan Jolyonin tuotanto oli hyvä, eivätkä he voineet
sietää ajatusta, että se joutuisi naurunalaiseksi. Yhden miehen
näyttely hänen teoksistaan oli pienin rakkaudenosoitus hänelle, jota
he olivat rakastaneet, ja tämän valmistelemisessa he kuluttivat monta
tuntia yhdessä. Jonin kunnioitus isää kohtaan kasvoi omituisesti.
Nämä tutkimukset näyttivät hänelle sen hiljaisen sitkeyden, millä
isä oli tehnyt keskinkertaisesta lahjakkuudestaan jotakin todella
yksilöllistä. Täällä oli suuret määrät teoksia, jotka osoittivat
lakkaamatonta syventymistä ja näkövoiman kantavuuden kasvua. Tosin ei
mitään oikein syvää ja hyvin kantavaa — mutta sellaisenaan oli tuotanto
selvä, tunnollinen ja täydellinen. Ja muistaessaan kuinka kokonaan isä
oli vapaa ylimielisyydestä tai itsetietoisuudesta, kuinka ivallisen
nöyrästi hän aina oli puhunut omista ponnistuksistaan sanoen itseään
aina vain »amatööriksi», ei Jon voinut olla ajattelematta, että hän
ei ollut todella tuntenut isäänsä. Ottaa itsensä vakavasti, mutta ei
koskaan väsyttää toisia antamalla heidän huomata, että hän teki niin,
näytti olleen hänen vallitseva periaatteensa. Siinä oli jotakin, mikä
vetosi poikaan ja sai hänet sydämestään yhtymään äidin vakuutukseen:
»Hänessä oli todellista hienostusta, hän ei voinut olla ajattelematta
toisia, mitä ikinä tekikään. Ja kun hän teki päätöksen, joka oli
vastoin toisten ajatusta, teki hän sen mahdollisimman vähän uhmaten —
niin toisin kuin nykyaika, eikö totta? Kahdesti elämässään hänen piti
asettua vastustamaan kaikkia, eikä se kuitenkaan koskaan tehnyt häntä
katkeraksi.» Jon näki kyynelten vuotavan hänen kasvoilleen, jotka
hän heti käänsi poispäin. Äiti oli niin hiljainen surussaan, että
väliin Jon oli arvellut, että tapaus ei ollut koskenutkaan häneen niin
kovasti. Nyt, katsoessaan äitiään hän ymmärsi, kuinka kaukana sekä
isästään että äidistään hän vielä oli itsehillinnässä ja arvokkuudessa.
Ja hän hiipi äitinsä luo pannen kätensä hänen vyötäisilleen. Äiti
suuteli häntä nopeasti, mutta melkein intohimoisesti, ja poistui
huoneesta.

Atelieri, jossa he olivat lajitelleet tauluja ja kirjoittaneet
allekirjoituksia, oli aikoinaan ollut Hollyn kouluhuone, hänen
silkkimatojensa, kuivatun lavendelinsa, soittoläksyjensä ja muitten
opetusmuotojensa hallussa. Nyt, heinäkuun lopulla, ja vaikka huone
antoikin pohjoiseen ja itään, tuli lämmin, unelias ilma sisään
haalistuneitten sinipunervain pellavaverhojen välistä. Pelastaakseen
vähän mennyttä loistoa, joka kultaisen, niitetyn sängen tavoin
liittyy huoneeseen, jonka omistaja on lähtenyt, oli Irene pannut
maalintahrimalle pöydälle maljakollisen punaisia ruusuja. Tämä maljakko
ja Jolyonin lempikissa, joka vielä pysytteli autioksi jääneessä
huoneessa, olivat tämän hajoitetun, surullisen työhuoneen hauskat
kohdat. Jon seisoi pohjoisikkunan ääressä vetäen sieraimiinsa ilmaa,
johon salaperäisesti yhtyi mansikkain lämmintä tuoksua. Hän kuuli auton
ajavan pihaan. Lakimiehiä taaskin jonkin joutavan asian vuoksi! Miksi
tuo tuoksu teki niin kipeätä? Ja mistä se tuli — tällä puolen taloa ei
ollut mansikkamaita. Vaistomaisesti hän otti rypistyneen paperipalan
taskustaan ja kirjoitti muutamia katkonaisia sanoja. Hänen rintansa
alkoi lämmetä, hän hieroi kämmeniään yhteen. Pian hän oli saanut kokoon
seuraavaa:

    »Jos laulun loisin ma pienoisen,
     Mi rauhaan tuutisi sydämen,
    tulis lauluuni pieniä seikkoja vain,
    tulis tuoksua kukkain puhkeevain,
    veden loisketta, siipien havinaa,
    kotikissan kehruuta leppoisaa
     ja kuisketta kaikkein hiljaisinta,
    mitä tuulessa huokaa ruohikon pinta.
    Olis laulu niin kirkas ja hentoinen
    kuin kukka tai kiitävä perhonen,
    ja kun umpustaan se aukeais,
     se kauas lentää sais.»

Hän kertaili vielä säkeitä itsekseen ikkunan luona, kun hän kuuli
nimeään mainittavan ja kääntyessään ympäri näki Fleurin. Tämän
hämmästyttävän näyn edessä hän ei ensin liikahtanut eikä lausunut
sanaakaan, mutta Fleurin kirkas, eloisa katse vangitsi taas hänen
sydämensä kokonaan. Sitten hän meni pöydän eteen ja sanoi: »Kuinka
ystävällistä, että tulit!» ja näki Fleurin rävähtävän taaksepäin kuin
jos Jon olisi heittänyt jotakin hänen päälleen.

»Minä kysyin sinua», sanoi Fleur, »ja he ohjasivat minut tänne. Mutta
minä voin lähteä pois taas.»

Jon tarrautui maalin tahriman pöydän reunaan. Fleurin kasvot ja vartalo
ilmavassa puvussaan piirtyivät niin hämmästyttävän elävinä hänen
näkökalvoonsa, että jos tyttö olisi painunut lattian alle, olisi Jonin
vielä täytynyt nähdä hänet.

»Minä tiedän, että valehtelin sinulle, Jon. Mutta tein sen rakkaudesta.»

»Niin, oi, niin! Ei se merkitse mitään.»

»Minä en vastannut kirjeeseesi. Mitä se olisi hyödyttänyt — ei ollut
mitään vastattavaa. Minä tahdoin sen sijaan nähdä sinut.» Hän ojensi
molemmat kätensä, ja Jon tarttui niihin pöydän yli. Hän yritti sanoa
jotakin, mutta koko hänen huomionsa kiintyi siihen, että hän ei vain
loukkaisi Fleurin käsiä. Hänen omat kätensä tuntuivat niin kovilta ja
Fleurin niin pehmeiltä. Tyttö sanoi melkein uhmaten:

»Tuo vanha tarina — oliko se niin kovin hirmuinen?»

»Oli.» Hänenkin äänessään kuului uhmaa.

Fleur veti kätensä pois. »Minä en luullut, että pojat meidän päivinämme
olisivat sidotut äitinsä esiliinan nauhoihin.»

Jonin leuka nousi pystyyn kuin jos sitä olisi lyöty.

»Oi, minä en tarkoittanut sitä, Jon. Oli kauheata sanoa niin!» Hän tuli
Jonin viereen. »Jon, rakas, minä en tarkoittanut sitä.»

»Hyvä on.»

Hän oli pannut molemmat käsivartensa Jonin hartioille ja painanut
otsansa niihin, hänen hattunsa reuna oli koskettanut Jonin kaulaa ja
Jon tunsi sen värisevän. Mutta hän oli kuin lamaantunut eikä osannut
vastata. Fleur hellitti hänen olkapäistään ja vetäytyi pois.

»No niin, minä menen, jos et tarvitse minua. Mutta en minä sentään
luullut, että olisit hylännyt minut.»

»Minä en _olekaan_», huusi Jon heräten äkkiä eloon. »Minä en voi. Minä
koetan taas.»

Fleurin silmät välkkyivät, hän nojautui Joniin. »Jon — minä rakastan
sinua! Älä jätä minua! Jos sen teet, en tiedä mitä — minä olen niin
epätoivoissani. Mitä se merkitsee — koko tuo menneisyys — verrattuna
_tähän_?»

Fleur riippui hänen kaulassaan. Jon suuteli hänen silmiään, poskiaan,
huuliaan. Mutta suudellessaan häntä Jon näki tuon kirjeen lehdet, jotka
olivat pudonneet hänen makuuhuoneensa lattialle — isänsä valkeat,
kuolleet kasvot — äitinsä polvillaan isän edessä. Fleurin kuiskaus:
»Suostuta hänet! Lupaa! Oi, Jon, koeta!» tuntuivat hänen korvissaan
lapsellisilta. Hän tunsi itsensä kummallisen vanhaksi.

»Minä lupaan!» mumisi hän. »Mutta sinä et ymmärrä.»

»Hän tahtoo tärvellä meidän elämämme vain siksi, että —»

»Niin, miksi?»

Taaskin hänen äänessään oli haaste, ja Fleur ei vastannut. Fleurin
käsivarret tiukkenivat hänen ympärillään ja hän vastasi tytön
suudelmiin, mutta kesken antaumustakin myrkky vaikutti hänessä, tuon
kirjeen myrkky. Fleur ei tietänyt — ei ymmärtänyt — hän tuomitsi väärin
Jonin äitiä, hän tuli vihollisen leiristä! Niin rakastettava, ja Jon
rakasti häntä niin — kuitenkin, kesken syleilyä hän ei voinut olla
muistamatta Hollyn sanoja: »Minä luulen, että hänellä on 'omistava'
luonne», ja äitinsä sanoja: »Rakkahin poikani, älä ajattele minua —
ajattele itseäsi!»

Kun Fleur oli lähtenyt kuin intohimoinen uni jättäen kuvansa hänen
silmiinsä, suudelmansa hänen huulilleen, ankaran kivun hänen
sydämeensä, nojautui Jon ikkunasta kuunnellen auton ääntä hänen
ajaessaan pois. Vieläkin mansikan tuoksua, vieläkin noita pieniä kesän
ääniä, joista hän tahtoi tehdä laulunsa, vieläkin tuo nuoruuden ja
onnen lupaus huokaavassa, häilyvässä, lepattavassa heinäkuussa — ja
hänen sydämensä revittynä! Kaipuu oli väkevänä hänessä, toivo korkeana,
mutta katse painuneena, häpeissään. Mikä viheliäinen tehtävä oli hänen
edessään! Jos Fleur oli onneton, oli hän myös — katsellessaan huojuvia
poppeleita, vaikeitten pilvien kulkua, auringonvaloa ruoholla.

Hän odotti iltaa, kunnes heidän melkein äänetön päivällisensä oli
ohi, kunnes äiti oli soittanut hänelle — ja vieläkin hän odotti,
tuntien, että äiti tiesi, mitä hän aikoi sanoa. Äiti suuteli häntä
ja meni yläkertaan, ja hän jäi katsomaan kuutamoa ja koiperhosia ja
sitä värityksen epätodellisuutta, joka hiipii maisemaan kesäyönä.
Ja hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut palata takaisin
menneisyyteen — vain kolme kuukautta taaksepäin, tai vuosia eteenpäin
tulevaisuuteen. Nykyisyys pimeine, julmine päätöksineen suuntaan tai
toiseen tuntui mahdottomalta. Hän ymmärsi nyt paljon selvemmin kuin
alussa, miltä äidistä tuntui, ikäänkuin tuon kirjeen kertoma tarina
olisi ollut myrkkyitu, joka aiheutti hänessä jonkinlaisen puoluehengen
kuumeen, niin että hän todella oli tietoinen kahdesta leiristä, äidin
ja hänen — Fleurin ja hänen isänsä. Olkoon vain kuollut, tuo vanha
omistuksen ja vihollisuuden murhenäytelmä, mutta kuolleetkin seikat
ovat myrkkyä kunnes aika puhdistaa ne pois. Hänen rakkautensakin
tuntui tahriintuneelta, maallisemmalta, siinä väijyi katala epäilys,
mahtaisiko Fleur, niinkuin hänen isänsä, tahtoa _omistaa_. Se ei
ollut sanoiksipuettu, aivan salainen epäilys vain, kauhean arvoton,
joka hiipi hänen muistojensa kiihkeyteen, kosketti himmentävällä
henkäyksellään noitten ihastuttavain kasvojen ja vartalon vilkkautta
ja suloa — epäilys, joka ei ollut kyllin todellinen vakuuttamaan
häntä läheisyydestään, mutta juuri tarpeeksi todellinen tärvelemään
täydellisen luottamuksen. Ja täydellinen luottamus oli oleellista
Jonille, joka ei vielä ollut kahtakymmentä. Hänellä oli nuoruuden
kiihkeä halu antaa molemmin käsin eikä ottaa kummallakaan — antaa
rakastaen jollekin, joka oli yhtä välittömän jalomielinen kuin hän
itse. Varmasti Fleur oli! Jon nousi istuimeltaan ikkunan vieressä
ja kulki edestakaisin suuressa, harmaassa, aavemaisessa huoneessa,
jonka seinät olivat hopeakankaan verhoamat. Tämä talo — niin isä oli
sanonut tuossa kuolinvuoteen kirjeessä — tämä talo oli rakennettu
äitiä varten, että hän asuisi siinä Fleurin isän kanssa. Hän ojensi
kätensä hämärässä ikäänkuin tarttuakseen vainajan haamumaiseen käteen.
Hän sulki kätensä koettaen tuntea siinä isänsä laihojen, kadonneitten
sormien kosketuksen, puristaakseen niitä ja rauhoittaakseen häntä — hän
oli isän puolella. Vangitut kyynelet saivat hänen silmänsä tuntumaan
kuivilta ja kuumilta. Hän palasi ikkunan ääreen. Ulkona oli lämpimämpi,
ei niin haaveenomaista, turvallisempaa, ulkona loisti kultainen kuu,
joka vasta kolme päivää sitten oli ollut täysi. Yön vapaus teki hyvää.
Jospa Fleur ja hän olisivat saaneet kohdata autiolla saarella ilman
menneisyyttä — Luonto vain talonaan! Jonilla oli vielä suuri kunnioitus
autioita saaria kohtaan, missä kasvoi leipäpuita ja vesi oli sininen
korallirannoilla. Yö oli syvä, yö oli vapaa — siinä oli houkutusta,
viekoittelua, lupausta, selvyyttä vaikeuksista, rakkautta! Mammanpoika,
sidottu äidin—! Hänen poskiaan poltti. Hän sulki ikkunan, veti verhot
eteen, sammutti lampetin ja meni yläkertaan.

Ovi hänen huoneeseensa oli auki, valo sytytetty. Äiti, vielä
iltapuvussa, seisoi ikkunan edessä. Äiti kääntyi ja sanoi:

»Istu, Jon, nyt puhelemme.» Hän istahti ikkunalaudalle, Jon
vuoteelleen. Äiti oli kääntänyt profiilinsa häneen, hänen vartalonsa
kauneus ja sulo, otsan, nenän ja kaulan hieno viiva, koko tuo äidin
outo ja ikäänkuin etäinen hienostus liikutti Jonia. Äiti ei koskaan
kuulunut ympäristöihinsä. Hän ikäänkuin tuli niihin jostakin! Mitä äiti
aikoi sanoa hänelle, jolla oli sellaisia asioita sydämellään?

»Minä tiedän, että Fleur oli täällä tänään. En ihmettele.» Oli kuin hän
olisi sanonut: »Hän on isänsä tytär!» Ja Jonin sydän kovettui. Irene
jatkoi hiljaa:

»Isän kirje on minulla. Otin sen talteen tuona yönä. Tahdotko sen
takaisin, kultaseni?»

Jon pudisti päätään.

»Olin tietysti lukenut sen ennenkuin hän antoi sen sinulle. Se ei
oikein antanut tarkkaa kuvaa rikollisuudestani.»

»Äiti!» puhkesi Jonin huulilta.

»Hän esitti asiat hyvin kauniisti, mutta minä tiedän, että mennessäni
ilman rakkautta naimisiin Fleurin isän kanssa tein kauhean teon.
Onneton avioliitto, Jon, voi tuhota toistenkin elämän, ei vain omaamme.
Sinä olet peloittavan nuori, rakkaani, ja peloittavan rakastunut.
Luuletko, että ehkä voisit tulla onnelliseksi tuon tytön kanssa?»

Tuijottaen hänen tummiin silmiinsä, joita tuska vielä tummensi, Jon
vastasi:

»Voisin — oi, voisin toki, jos _sinä_ vain voisit olla onnellinen.»

Irene hymyili.

»Kauneuden ihailu ja omistamisen halu ei ole rakkautta. Entä jos sinun
tapauksestasi tulisi samanlainen kuin minun — sellainen, jossa kaikki
syvin tukehtuu, liha yhtyy, ja henki on sodassa!»

»Miksi siitä tulisi niin, äiti? Sinä ajattelet, että hänen täytyy tulla
isäänsä, mutta hän ei tule. Minä olen nähnyt isän.»

Taaskin oli Irenen huulilla hymy, ja Jonissa jokin horjui. Tuossa
hymyssä oli niin paljon ironiaa ja kokemusta.

»Sinä olet antaja, Jon, hän on ottaja.»

Tuo arvoton epäily, tuo kummitteleva epävarmuus taaskin!

Hän sanoi kiivaasti:

»Hän ei ole sellainen — hän ei ole. Mutta minä vain siksi, että en voi
tehdä sinua onnettomaksi, äiti, nyt kun isä —» Hän iski nyrkit otsaansa.

Irene nousi.

»Minähän sanoin sinulle tuona yönä, rakkaani, että et välittäisi
minusta. Minä tarkoitin sitä. Ajattele itseäsi ja omaa onneasi! Minä
voin kestää kaiken — sehän on omaa syytäni.»

Taaskin sana »Äiti!» puhkesi Jonin huulilta.

Irene tuli hänen luokseen ja pani kätensä hänen käsilleen.

»Onko pääsi kipeä, kultaseni?»

Jon pudisti päätään. Kipu ei ollut päässä, vaan rinnassa — oli kuin nuo
kaksi rakkautta olisivat repineet rikki hänen rintansa kudoksen.

»Minä tulen aina rakastamaan sinua yhtä paljon, Jon, mitä ikinä
teetkin. Sinä et menetä mitään.» Hän hiveli Jonin tukkaa lempeästi ja
meni pois.

Jon kuuli oven sulkeutuvan ja heittäytyi vuoteelleen maaten siinä
hengitystään pidättäen, mielessä kauhea, jännittynyt tunne.




7. LÄHETTILÄS


Soames kysyi tytärtään teenjuonnin aikana ja sai kuulla, että Fleur
oli ollut autolla ulkona kahdesta saakka. Kolme tuntia! Minne hän oli
lähtenyt? Lontooseenko sanomatta sanaakaan hänelle? Soames ei ollut
koskaan oikein suostunut autoihin. Hän oli omaksunut ne periaatteessa
— niinkuin ainakin synnynnäinen empiristi tai Forsyte, joka hyväksyi
jokaisen uuden edistysoireen sanomalla: »No niin, emme enää voi
tulla toimeen ilmankaan.» Mutta itse asiassa autot hänen mielestään
olivat väsyttäviä, suuria, pahanhajuisia laitoksia. Annette pakotti
häntä omistamaan auton — se oli Rollhard, jossa oli helmenharmaat
tyynyt, sähkövalo, pienet peilit, tupakkakupit, kukkamaljat — jotka
kaikki haisivat paloöljyltä ja bensiiniltä — mutta Soames katseli
autoa melkein samoin silmin kuin hän aikoinaan oli katsellut lankoaan
Montague Dartiea. Auto edusti kaikkea, mikä oli nopeata, epävarmaa ja
pinnan alta öljyistä nykyajan elämässä. Mikäli nykyajan elämä kävi
yhä nopeammaksi, irrallisemmaksi, nuoremmaksi, sitä mukaa Soames itse
tuli vanhemmaksi, hitaammaksi, tiukemmaksi, ajatuksissa ja puheissa
yhä enemmän samanlaiseksi kuin hänen isänsä James oli ollut aikoinaan.
Hän melkein huomasi sen itse. Vauhti ja edistys miellyttivät häntä yhä
vähemmän, ja auto itsessään tiesi eräänlaista pöyhkeilyä, joka hänen
mielestään saattoi ärsyttää työväen nykyistä mielialaa. Kerran oli tuo
Sims, autonkuljettaja, ajanut erään työmiehen ainoan rahasijoituksen
päälle. Soames ei ollut unohtanut koiran isännän käyttäytymistä,
vaikka moni ei olisi pysähtynyt kuuntelemaan sitä. Hän sääli koiraa ja
olisi ollut täysin valmis ajamaan sen asiaa autoa vastaan, jollei tuo
lurjus olisi ollut niin raivoissaan. Kun neljästä tunnista pian oli
tullut viisi eikä Fleuriä vain kuulunut, alkoivat kaikki autovastaiset
mielteet, jotka perustuivat omiin kokemuksiin tai kuulopuheisiin,
kasautua hänen mieleensä ja jäytävä tunne kaivoi hänen vatsanpohjaansa.
Seitsemältä hän pyysi pikapuhelun Winifredille. Ei! Fleur ei ollut
käynyt Green Streetillä. Missä hän sitten oli? Soamesin mielessä alkoi
kummitella kuvia jostakin kauheasta onnettomuudesta, rakastettu tytär
makasi maassa, kauniit liehureunukkeet veren ja pölyn tahrimina. Soames
meni hänen huoneeseensa ja alkoi tutkia hänen tavaroitaan. Hän ei
ollut ottanut mitään mukaansa — ei pukeutumistarpeita, ei jalokiviä.
Ja tämä seikka, joka tavallaan oli huojennus, sai hänet vielä enemmän
pelkäämään tapaturmaa. Kauheata olla avuton, kun rakkain olento
oli poissa, varsinkin kun ei voinut sietää minkäänlaista hälyä tai
julkisuutta! Mitä hän tekisi, jos Fleur ei tulisi takaisin yöksi?

Neljännestä yli seitsemän hän kuuli auton tulevan. Suuri paino putosi
hänen sydämeltään, hän kiirehti alas. Fleur nousi autosta — kalpeana ja
väsyneen näköisenä, mutta muuten aivan kunnossa. Soames kohtasi hänet
hallissa.

»Sinä olet säikyttänyt minut. Missä olet ollut?»

»Robin Hillissä. Anna anteeksi, rakas. Minun oli mentävä, kerron
sinulle sitten.» Ja suudellen isää ohimennen hän juoksi portaita ylös.

Soames odotti salissa. Robin Hillissä? Mitä se merkitsi?

Tästä aiheesta he eivät voineet keskustella päivällisellä — ateria oli
pyhitetty hovimestarin herkkätunteisuudelle. Hermojen tuska, jonka
Soames oli kokenut, huojennus, jota hän oli tuntenut tietäessään
tytön olevan turvassa, heikensi hänen kykyään tuomita Fleurin tekoa
tai asettua vastustamaan hänen aikeitaan. Hän odotti helpottuneen
tympeänä tytön ilmoitusta. Elämä oli kummallinen juttu. Tässä hän
oli kuudenkymmenen viiden vuoden vanhana eikä voinut tapauksille sen
enempää kuin jos hän ei olisikaan neljänkymmenen vuoden ajan koettanut
rakentaa taattua oloa — aina jotakin, jolle ei voinut mitään! Hänen
päivällispukunsa taskussa oli kirje Annettelta. Tämä tulisi takaisin
kahden viikon päästä. Soames ei vähääkään tietänyt, mitä Annette
oli ollut tekemässä. Ja hän oli iloinen, kun ei tietänyt. Annetten
poissaolo oli ollut huojennus. Poissa silmistä, poissa mielestä! Ja
nyt hän tulisi takaisin. Uusi huoli! Ja Bolderbyn vanha Crome oli
mennyt — Dumetrius oli saanut sen — kaikki vain siksi, että tuo nimetön
kirje oli saanut hänet unohtamaan koko asian. Hän pani salaa merkille
jännittyneen ilmeen tyttärensä kasvoilla, ikäänkuin tämäkin katselisi
taulua, jota ei voinut ostaa. Soames melkein toivoi sotaa takaisin.
Huolet eivät silloin tuntuneet aivan yhtä huolestuttavilta. Fleurin
hyväilevästä äänestä, hänen kasvojensa ilmeestä Soames päätti, että
tyttö tahtoi häneltä jotakin, mutta hän ei tietänyt, olisiko viisasta
suostua. Hän työnsi juuston pois koskematta siihen ja otti Fleurin
seuraksi savukkeen.

Päivällisen jälkeen Fleur pani sähköpianon käyntiin. Ja Soames aavisti
pahinta, kun tyttö istahti jalkatyynylle hänen polviensa eteen ja pani
kätensä hänen käteensä.

»Kultaseni, ole kiltti minulle. Minun täytyi tavata Jon — hän kirjoitti
minulle. Hän koettaa tehdä voitavansa äitiinsä nähden. Mutta minä
olen ajatellut asiaa. Sinun käsissäsi asia oikeastaan on, isä. Jospa
vain voisit vakuuttaa Jonin äidille, ettei tämä mitenkään merkitse
menneisyyden uudistamista! Että minä pysyn sinun omanasi ja Jon
hänen omanaan, että sinun ei tarvitse koskaan nähdä Jonia tai häntä
eikä hänen tarvitse koskaan nähdä sinua tai minua. Sinä vain voisit
vakuuttaa sen hänelle, rakas, koska sinä vain voit luvata. Toisten
ihmisten puolesta ei voi mennä lupaamaan. Varmaankaan sinun ei olisi
liian vaikeata tavata häntä tämän ainoan kerran — nyt kun Jonin isäkin
on kuollut.»

»Liian vaikeata?» toisti Soames. »Koko asia on järjetön.» »Sinä
tiedät», sanoi Fleur katsomatta ylös, »itse asiassa sinulla ei ole
mitään sitä vastaan, että näkisit hänet.»

Soames oli vaiti. Fleurin sanat olivat ilmaisseet totuuden, joka oli
liian syvä hänen myönnettäväkseen. Fleur pujotteli sormensa hänen
sormiensa väliin — ne pitivät kiinni kuumina, hentoina, kiihkeinä. Tämä
hänen lapsensa kiertäisi itselleen tien vaikka kivimuuriin!

»Mitä minun pitää tehdä, jollet suostu, isä?» hän sanoi hyvin pehmeästi.

»Minä teen mitä hyvänsä sinun onnesi tähden», sanoi Soames, »mutta tämä
asia ei ole onneksesi.»

»Oi, se on, se on!»

»Se kaivaa vain esille vanhoja asioita», sanoi Soames katkerana.

»Mutta ne ovat jo esillä. Nyt ne on vain saatava asettumaan. On saatava
Jonin äiti tuntemaan, että kysymyksessä on vain _meidän elämämme_, ei
sinun eikä hänen. Sinä voit sen tehdä, isä, minä tiedän että voit.»

»Paljon sinä sitten tiedätkin», vastasi Soames jurosti.

»Jos tahdot, Jon ja minä kyllä odotamme vuoden — kaksi vuotta, jos niin
haluat.»

»Minusta näyttää», mutisi Soames, »että et välitä vähääkään siitä,
miltä minusta tuntuu.»

Fleur painoi isän käden poskeaan vastaan.

»Välitänpäs, kultani. Mutta sinä et tahtoisi nähdä minua kauhean
onnettomana.» Kuinka tuo tyttö kiemurteli tahtonsa perille! Ja vaikka
Soames kaikin voimin koettikin uskoa, että Fleur välitti hänestä — hän
ei ollut varma — ei varma! Ainoa, josta hän välitti, oli tuo poika!
Miksi hän auttaisi Fleuriä saamaan tuon pojan, joka tappaisi hänen
rakkautensa isää kohtaan? Minkätähden? Kaikkien Forsyten lakien mukaan
se oli mieletöntä. Eihän siitä hyötynyt mitään — ei mitään! Antaa
hänet tuolle pojalle! Päästää hänet vihollisen leiriin, tuon naisen
vaikutuksen alaiseksi, joka oli loukannut häntä niin syvästi! Hitaasti
— välttämättä — hän menettäisi tämän elämänsä kukkasen! Ja äkkiä
hän huomasi, että hänen kätensä oli märkä. Hänen sydämensä hypähti
tuskallisesti. Hän ei voinut sietää kuulla Fleurin itkevän. Hän pani
toisen kätensä nopeasti Fleurin kädelle, ja kyynel putosi siihenkin.
Hän ei voinut jatkaa tällä tavoin! »No, no», sanoi hän, »minä ajattelen
asiaa ja teen minkä voin. Kas niin, kas niin!» Jos Fleurin piti saada
onnensa — ei sille mitään voinut, hän ei voinut kieltäytyä auttamasta
häntä. Ja jotta Fleur ei rupeaisi kiittämään häntä Soames nousi
tuoliltaan ja meni sähköpianon luo — joka piti sellaista meteliä!
Se lopetti juuri soittonsa heikosti suristen, kun hän ehti viereen.
Hänen oman lapsuutensa pelirasia, jonka äiti sunnuntai-iltapäivisin
oli pannut soittamaan »Iloista seppää» tai »Kaunoista satamaa», oli
aina tehnyt hänet surulliseksi. Tässä se oli taaskin — sama juttu,
suurempana ja kalliimpana vain, ja nyt se soitti »Villejä, villejä
naisia» ja »Poliisin lupapäivää», eikä hänellä itsellään enää ollut
samettipukua eikä taivaansinistä kaulusta. »Profond on oikeassa»,
ajatteli hän, »ei tästä kaikesta ole mihinkään! Me kuljemme kaikki
hautaa kohden!» Ja tämä hämmästyttävän sielullinen ajatus mielessään
hän lähti ulos.

Hän ei nähnyt Fleuriä enää sinä iltana. Mutta aamiaisella hänen
silmänsä seurasivat isää pyytävinä, eikä Soames voinut paeta niiden
vetoomusta — eipä siltä, että hän olisi aikonut yrittääkään. Ei!
Hän oli päättänyt ryhtyä tuohon hermoja raatelevaan toimeen. Hän
lähtisi Robin Hilliin — tuohon muistojen taloon. Hauska muisto —
tuo viimeinenkin! Koettaa erottaa tuon pojan isä ja äiti toisistaan
avioeron uhalla! Hän oli usein myöhemmin ajatellut, että juuri tuo teko
oli ratkaissut heidän liittonsa. Ja nyt hän oli matkalla ratkaisemaan
tuon pojan ja tyttärensä liiton. »Minä en tiedä, mitä olen tehnyt,
että minulle tällaisia tehtäviä pannaan», ajatteli hän. Hän meni
junalla kaupunkiin ja kaupungista edelleen Robin Hilliin ja käveli
asemalta pitkää loivaa tietä, joka oli vielä hyvin samanlainen kuin
hän muisti sen olleen kolmekymmentä vuotta sitten. Kummallista — niin
lähellä Lontoota! Täällä oli ilmeisesti joku, joka piti kiinni maasta.
Tämä miete rauhoitti häntä, kun hän käveli korkeitten pensasaitojen
välitse, hitaasti, että ei kuumenisi liikaa, vaikka päivä olikin
melko viileä. Loppujen lopulta on maa sentään jotakin todellista, se
ei muutu. Maa ja hyvät taulut! Arvot voivat hieman vaihdella, mutta
kaiken kaikkiaan ne olivat aina nousussa — niistä kannatti pitää kiinni
maailmassa, jossa oli niin paljon epätodellista, halpaa rakennustapaa,
muuttuvia muoteja, tuollaista »Tänään täällä ja huomenna poissa»henkeä.
Ranskalaiset olivat ehkä oikeassa talonpoikaisomistuksessaan, vaikka
hänellä ei ollut suurtakaan ajatusta ranskalaisista. Oma maapala.
Siinä oli jotakin lujaa! Hän oli kuullut talonpoikaisia maanomistajia
kuvattavan härkäpäiseksi joukoksi, oli kuullut nuoren Montin sanovan
isäänsä härkäpäiseksi Morning Postilaiseksi — tuo herjaava nuori
lurjus. No niin, oli pahempaa kuin härkäpäisyys tai Morning Postin
lukeminen. Oli Profond ja hänen heimonsa ja kaikki nuo sosialistit ja
suuriääniset poliitikot ja »villit, villit naiset!» Pahempia asioita
oli paljon! Ja äkkiä Soames tunsi olevansa heikko, kuumissaan ja
horjuva. Pelkkää hermostusta edessäolevan kohtauksen johdosta! Niin
kuin Juley täti olisi voinut sanoa Dosset Forsyten sanoilla, hänen
hermonsa olivat »kurilliset». Hän saattoi nyt puitten lomasta nähdä
talon, tuon talon, jonka rakentamista hän oli seurannut tarkoittaen
sen itselleen ja tuolle naiselle, joka kummallisen kohtalonkäänteen
vuoksi oli joutunutkin asumaan siinä toisen kanssa! Hän alkoi ajatella
Dumetriusta, kunnan lainoja ja muita rahansijoitusten muotoja. Hän ei
voinut suostua kohtaamaan tuota naista hermot värisevinä, hän, joka
merkitsi tuomiopäivää Irenelle niin taivaassa kuin maan päällä, hän,
laillisen omistuksen henkilöitymä, kohtaamassa laeista riippumattoman
kauneuden ruumistumaa. Hänen arvonsa vaati tunteettomuutta tämän
lähetintoimen aikana, jonka tarkoituksena oli liittää yhteen heidän
jälkeläisensä, jotka olisivat olleet veli ja sisar, jos tuo nainen
olisi käyttäytynyt oikein. Tuo viheliäinen sävel »Villejä, villejä
naisia» pyöri hänen päässään, hullunkurista kyllä, sillä säveliä ei
siinä tavallisesti kuulunut. Kulkiessaan talon edustalla olevien
poppelien ohi hän ajatteli: »Kylläpä ne ovat kasvaneet! Minä annoin
istuttaa ne.»

Palvelustyttö tuli avaamaan.

»Tahdotteko ilmoittaa — herra Forsyte, hyvin erikoisissa asioissa.»

Jos Irene ymmärsi kuka hän oli, hän luultavasti ei tahtoisi ottaa
vastaan. »Kautta kunniani», ajatteli hän paatuen sitä mukaa kuin ottelu
läheni, »tämä on nurinkurinen asia!»

Tyttö tuli takaisin. »Tahtoisiko herra ilmoittaa asiansa?»

»Sanokaa, että se koskee herra Jonia», sanoi Soames.

Ja taas kerran hän oli yksin tuossa hallissa, jonka harmaan valkean
marmorialtaan Irenen ensimmäinen rakastaja oli piirtänyt. Ah, Irene
oli ollut huono nainen — rakastanut kahta miestä eikä häntä itseään!
Hänen piti muistaa se joutuessaan vielä kerran kasvoista kasvoihin
hänen kanssaan. Ja äkkiä hän näki Irenen noitten pitkien, raskaitten
purppuraverhojen raossa, huojuvana, ikäänkuin epäröiden. Siinä oli taas
tuo vanha täydellinen tasapaino ja viivakauneus, vanha, yllättynyt,
tummasilmäinen totisuus, vanha, tyven, torjuva ääni: »Ole hyvä ja tule
sisään.»

Soames astui raosta sisään, Niinkuin taidesalongissa ja konditoriassa,
niin näytti Irene hänestä vieläkin kauniilta. Ja tämä oli ensimmäinen
kerta — ensimmäinen — siitä saakka kuin Soames oli mennyt hänen
kanssaan naimisiin kolmekymmentäkuusi vuotta sitten, kun Soames
puhutteli häntä ilman laillista oikeutta sanoa häntä omakseen. Irene ei
ollut mustissa — tuon miehen radikaalisia ajatuksia, luultavasti.

»Pyydän anteeksi, että tulen», sanoi hän jurosti, »mutta tuo asia pitää
järjestää tavalla tai toisella.»

»Etkö tahdo istua?»

»En, kiitos.»

Suuttumus hänen oman väärän asemansa, kärsimättömyys
kohteliaisuusmuotojen johdosta heidän välillään valtasi hänet, ja sanat
ryöppysivät kiivaina:

»Se on helvetillinen onnettomuus, minä olen tehnyt parhaani estääkseni
sitä. Tyttäreni on mielestäni hullu, mutta olen tottunut sietämään
hänen oikkujaan, sitävarten olen nyt täällä. Otaksun, että olet
kiintynyt poikaasi.»

»Koko sydämestäni.»

»No niin?»

»Hän saa itse ratkaista.»

Soamesilla oli tunne, että hänet oli nolattu. Aina — aina Irene oli
nolannut häntä, noinakin avioliiton vanhoina alkuaikoina.

»Se on hullu ajatus», sanoi hän.

»Niin on.»

»Jos sinä vain olisit —! Niin, he voisivat olla —», hän ei päättänyt
lausettaan »veli ja sisar, ja kaikesta tästä olisi säästytty», mutta
hän näki Irenen värähtävän ikäänkuin hän olisi sanonut sen, ja tämän
näyn pistämänä hän meni ikkunan ääreen. _Siellä_ eivät puut olleet
kasvaneet — ne eivät voineet, ne olivat vanhoja!

»Mitä minuun tulee», sanoi Soames, »voin rauhoittaa mieltäsi. Minä en
halua nähdä sinua enkä sinun poikaasi, jos tästä avioliitosta tulee
tosi. Nuoret ihmiset tähän aikaan ovat — ovat arvaamattomia. Mutta minä
en voi sietää nähdä tytärtäni onnettomana. Mitä saan sanoa hänelle, kun
lähden takaisin?»

»Ole hyvä ja sano sama, minkä sanoin sinulle, että Jon saa itse
päättää.»

»Etkö sinä siis vastusta?»

»Koko sydämestäni, mutta en huulillani.»

Soames seisoi sormeaan purren.

»Minä muistan erään illan —», sanoi hän äkkiä, ja vaikeni sitten. Mikä
siinä oli — mikä tässä naisessa oli, joka ei mahtunut hänen vihansa ja
tuomionsa neljän seinän sisään? »Missä hän on — poikasi?»

»Isänsä atelierissä, luulisin.»

»Ehkä kutsut hänet tänne.»

Soames katseli, kun hän soitti kelloa, hän katseli tyttöä, joka tuli
sisään.

»Olkaa hyvä ja sanokaa Jon herralle, että tarvitsen häntä.» »Jos
hän saa ratkaista», kiirehti Soames sanomaan, kun tyttö oli mennyt,
»voi luullakseni pitää varmana, että tämä luonnoton avioliitto tulee
solmittavaksi, ja siinä tapauksessa on suoritettava koko joukko
muodollisuuksia. Kenen kanssa joudun tekemisiin — Herringsinkö?»

Irene nyökäytti päätään.

»Mitä tälle talolle tullaan tekemään?»

»Mitä Jon haluaa.»

»Tämä talo», sanoi Soames äkisti. »Minulla oli toiveita, kun aloitin
sitä. Jos he tulevat asumaan siinä — heidän lapsensa! Sanotaan että on
jokin sellainen kuin Nemesis. Uskotko sinä siihen?»

»Uskon.»

»Oh! Todellako!»

Hän oli tullut ikkunan luota ja seisoi aivan Irenen vieressä, joka
suuren pianon nurkkauksessa oli kuin saarrettuna.

»Minä en luultavasti tule näkemään sinua enää», sanoi hän hitaasti.
»Etkö tahdo puristaa kättäni» — hänen huulensa värisivät — »ja
antaa menneisyyden kuolla.» Hän ojensi kätensä. Irenen kasvot
kävivät kalpeammiksi, hänen silmänsä yhä tummenivat ja katsoivat
liikkumattomina Soamesin silmiin, hänen kätensä olivat ristissä hänen
edessään. Soames kuuli ääntä ja kääntyi. Tuo poika seisoi verhojen
raossa. Hyvin kummalliselta hän näytti, tuskin hänet tunsi samaksi
nuoreksi mieheksi, jonka hän oli nähnyt Cork Streetin taidesalongissa —
hyvin kummalliselta, paljon vanhemmalta, kasvoissa ei ollut vähääkään
nuoruutta — ne olivat kuluneet, jäykät, tukka oli pörröllään, silmät
syvällä päässä. Soames teki ponnistuksen ja sanoi kohottaen ylähuultaan
tavalla, joka ei ollut oikein hymyä eikä oikein ylenkatsetta:

»No, nuori mies! Olen täällä tyttäreni tähden. Te saatte ratkaista —
nähtävästi — tuon asian. Äitinne jättää sen teidän käsiinne.»

Poika tuijotti yhä äitinsä kasvoihin eikä vastannut.

»Tyttäreni tähden olen pakottanut itseni tulemaan», sanoi Soames. »Mitä
saan sanoa hänelle, kun tulen takaisin?»

Yhä katsoen äitiinsä poika sanoi hiljaa:

»Sanokaa Fleurille, olkaa hyvä, että siitä ei ole hyötyä, minun täytyy
tehdä niinkuin isäni toivoi ennen kuolemaansa.»

»Jon!»

»Niin se on, äiti.»

Eräänlaisen hämmästyksen vallassa Soames katsoi toisesta toiseen,
otti sitten sateenvarjon, jonka hän oli pannut tuolille, ja kulki
verhoja kohti. Poika väistyi päästäen hänet menemään. Soames poistui
verhojen raosta ja kuuli rengasten äänen, kun verhot sulkeutuivat hänen
jälkeensä. Tuo ääni vapautti jotakin hänen rinnassaan.




8. SYNKKÄ SÄVEL


Kun Soames käveli pois Robin Hillin talosta, puhkesi aurinko usvaisen
säteilevänä näkyviin tuon kolean iltapäivän harmaudesta. Soames,
joka oli niin syventynyt maisemamaalauksiin, että harvoin tosissaan
etsi luonnon vaikutelmia ulkoilmasta, joutui tuon oikullisen
loiston lumoihin — siinä oli voitonriemuista surua, joka sopi hänen
omaan tunteeseensa. Voitto tappiossa! Hänen lähetintoimensa oli
epäonnistunut. Mutta hän oli päässyt vapaaksi noista ihmisistä, oli
saanut tyttärensä takaisin — hänen onnensa kustannuksella. Mitä Fleur
sanoisi? Uskoisiko hän, että isä oli koettanut parhaansa? Ja tuon
auringon valossa, joka kimmelsi tienvarren jalavilla, pähkinäpuilla
ja rautatammilla ja noilla viljelemättömillä pelloilla, Soames tunsi
pelkoa. Fleur joutuisi kauheasti kuohuksiin! Isän pitäisi vedota
ylpeyteensä. Tuo poika oli hylännyt hänet, ilmoittanut olevansa yhtä
puolta sen naisen kanssa, joka niin kauan sitten oli hylännyt hänen
isänsä! Soames pusersi kätensä yhteen. Hylännyt hänet, ja miksi?
Mikä hänessä oli ollut hullusti? Ja taas kerran hänen oli epämukava
olla niinkuin sen, joka katselee itseään ikäänkuin toisten silmillä
— niinkuin koiran, joka sattuu näkemään peilikuvansa ja hämmästyy ja
pelkää tuota käsittämätöntä ilmiötä.

Hänellä ei ollut kiirettä kotiin, ja hän söi päivällistä kaupungissa
Connoisseurs-klubissa. Syödessään päärynää hän äkkiä tuli ajatelleeksi,
että jollei hän olisi mennyt Robin Hilliin, ei poika ehkä olisikaan
päättänyt näin. Hän muisti ilmeen pojan kasvoilla, kun äiti kieltäytyi
tarttumasta hänen ojennettuun käteensä. Kummallinen, hullunkurinen
ajatus! Oliko Fleur pilannut oman asiansa pyrkiessään liikaan
varmuuteen?

Hän tuli kotiin puoli kymmeneltä. Auton ajaessa portista sisään
hän kuuli lähtevän moottoripyörän ääntä toiselta portilta. Nuori
Mont epäilemättä, joten Fleur ei ollut ainakaan ollut yksinään.
Mutta Soames meni sisään masentunein mielin. Salissa, jossa oli
kermanvärinen laudoitus, Fleur istui nojaten kyynärpäät polviinsa ja
leuan ristiinliitettyihin käsiinsä, istui valkean kamelian edessä, joka
täytti tulisijan. Tämä välähdys Fleuristä, ennenkuin hän oli nähnyt
isän, uudisti pelon. Mitä tyttö näki noitten vaikeitten kameliain
keskellä?

»No, isä?»

Soames pudisti päätään. Hänen kielensä petti. Tämä oli murhatyötä! Hän
näki Fleurin silmien laajenevan, hänen huultensa vapisevan.

»Mitä? Mitä? Pian, isä!»

»Rakkaani», sanoi Soames, »minä tein parhaani, mutta —» Ja taaskin hän
pudisti päätään.

»Äitikö?»

»Ei», mutisi Soames, »poika. Minun tuli sanoa sinulle, että siitä
ei ole hyötyä, hänen pitää tehdä niinkuin hänen isänsä toivoi ennen
kuolemaansa.» Hän tarttui Fleuriä vyötäisiin. »Kas niin, lapsi, älä
anna heidän loukata itseäsi. He eivät ole pikkusormesi arvoisia.»

Fleur repi itsensä irti hänen otteestaan.

»Sinä et — sinä et voinut panna parastasi. Sinä olet pettänyt minut,
isä!»

Katkerasti haavoittuneena Soames katseli tuota kiihkeätä olentoa
edessään.

»Sinä et koettanut — sinä et — minä olin hullu — minä en usko, että hän
voisi — ei ikinä! Vasta eilen hän —! Oi, miksi pyysin sinua!»

»Niin», sanoi Soames hiljaa, »miksi pyysit? Minä nielin omat tunteeni,
tein parhaani sinun tähtesi, vasten parempaa tietoani — ja tämä on
palkkani. Hyvää yötä!»

Joka hermo väristen hän meni ovea kohti.

Fleur syöksyi hänen jälkeensä.

»Hän hylkää minut? Tarkoitatko sitä? Isä!»

Soames kääntyi ja pakotti itsensä vastaamaan:

»Niin.»

»Oi», huusi Fleur. »Mitä sinä teit — mitä sinä saatoit tehdä noina
vanhoina aikoina?»

Todella hirvittävän vääryyden henkeäsalpaava tunne tyrehdytti puhekyvyn
Soamesin kurkussa. Mitä _hän_ oli tehnyt! Mitä he olivat tehneet
hänelle! Ja aivan itsetiedottoman arvokkaasti hän pani käden rinnalleen
ja katsoi Fleuriin.

»Se on häpeä», huusi Fleur intohimoisesti.

Soames meni ulos. Hän nousi hitaasti ja jäisenä taulusaliin ja käveli
aarteittensa keskellä. Raivostuttavaa! Oi! Raivostuttavaa! Tyttö oli
hemmoiteltu! Ah, ja kuka oli hemmoitellut häntä? Hän seisoi hiljaa
Goya-jäljennöksen edessä. Tottunut saamaan tahtonsa läpi kaikessa.
Hänen elämänsä kukkanen! Ja nyt kerran hän ei voinut saada mitä tahtoi!
Soames kääntyi ikkunaan hengittämään ilmaa. Päivänvalo oli katoamassa,
kuu nousi, poppelien takana oli kultaa. Mikä ääni se oli? Mitä! Tuo
pianontapainen! Synkkä sävel, joka pauhasi ja sykki hurjana! Fleur oli
pannut koneen käyntiin — mitä lohdutusta hän siitä sai? Soamesin silmät
huomasivat liikettä alhaalla ruohokentän takana, köynnösruusupergolan
ja nuorten akasiapuitten alta, mihin kuu paistoi. Siellä hän oli,
kävellen edestakaisin. Soamesin sydän hypähti tuskallisesti. Mitä
Fleur tekisi tällaisen iskun saatuaan? Kuinka hän, isä, tietäisi? Mitä
hän tiesi Fleuristä — hän oli vain rakastanut tyttöä kaiken ikänsä
— pitänyt häntä silmäteränään! Hän ei tietänyt mitään — ei voinut
aavistaa. Siellä hän oli — ja tuo synkkä sävel soi — ja joki kimmelsi
kuutamossa!

»Minun täytyy mennä ulos», ajatteli Soames.

Hän kiirehti saliin, jossa oli aivan sama valaistus kuin hänen
lähtiessäänkin sieltä ja jossa piano rimputti tuota valssia tai
foxtrotia tai miksi sitä näihin aikoihin sanottiin, ja meni ulos
parvekkeelle.

Mistä hän voisi pitää silmällä, ilman että Fleur näkisi häntä? Ja
hän hiipi hedelmätarhan kautta venehuoneeseen. Hän oli nyt tytön
ja joen välissä, ja hänen sydämensä tuntui kevyemmältä. Fleur oli
hänen tyttärensä ja Annetten myös — hän ei tekisi mitään mieletöntä,
mutta siinä sitä oltiin — hän ei tietänyt! Venehuoneen ikkunasta
hän saattoi nähdä viimeisen akasian ja Fleurin hameen pyöräyksen,
kun hän levottomalla kävelyllään kääntyi. Tuo sävel oli vihdoinkin
soinut loppuun — taivaan kiitos! Hän kulki lattian poikki ja katsoi
kaukaisimmasta ikkunasta vettä, joka hitaasti virtasi lumpeitten ohi.
Se särkyi kukkain kohdalla pieniksi rakkuloiksi, jotka kimaltelivat,
jos kuun säde sattui niihin. Hän muisti äkkiä tuon aikaisen aamun,
jolloin hän oli nukkunut veneessä, kun isä oli kuollut ja Fleur
juuri syntynyt — lähes yhdeksäntoista vuotta sitten! Vielä nyt hän
muisti, kuinka oudolta maailma oli näyttänyt hänen herätessään ja
kuinka kummallisesti se oli vaikuttanut häneen. Tuona päivänä oli
hänen elämänsä toinen intohimo alkanut — tätä hänen tyttöään kohtaan,
joka nyt kulki edestakaisin akasiain alla. Mikä lohdutus hän oli
ollutkaan isälleen! Ja kaikki loukkaantumisen ja raivostumisen tunne
hälveni hänestä. Jos vain hän voisi tehdä Fleurin taas onnelliseksi,
ei hän välittäisi muusta! Pöllö lensi ulisten, lepakko suhahti ohi,
kuunvalo kirkastui ja leveni joella. Kuinka kauan Fleur aikoi kulkea
edestakaisin tuolla tavoin? Soames meni takaisin ikkunaan ja näki äkkiä
Fleurin tulevan alas rantaan. Tyttö seisoi ihan likellä, laiturilla. Ja
Soames katseli, kädet puserrettuina yhteen. Puhuisiko Fleur hänelle?
Hänen jännityksensä oli suuri. Kuinka tuo olento oli hiljainen, kuinka
nuori, kuinka vajonnut epätoivoon, kaipaukseen — itseensä. Aina Soames
tulisi muistamaan tuon kuun valaiseman olennon ja heikon, suloisen
huurun joella ja pajunlehtien kahinan. Fleurillä oli kaikki minkä isä
voi antaa hänelle, paitsi tuota ainoaa, jota hän isän vuoksi ei voinut
saada! Asiain nurinkurisuus teki hänelle kipeätä tänä hetkenä ikäänkuin
kalanruoto olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.

Sitten hän rajattomaksi huojennuksekseen näki Fleurin palaavan taloa
kohti. Mitä hän saattoi antaa tytölle korvaukseksi? Helmiä, matkoja,
hevosia, toisia nuoria miehiä — mitä hän tahtoisi vain — että isä
voisi unohtaa hänen nuoren, yksinäisen hahmonsa veden partaalla! Kas
noin! Nyt hän oli pannut tuon sävelen soimaan taas! Mitä — sehän oli
hullutusta! Synkkä, kumajava ääni, joka heikkona kantautui talosta.
Oli kuin Fleur olisi sanonut: »Jollen keksi jotakin, joka pitää minua
menossa, vie tämä juttu minulta hengen!» Soames ymmärsi himmeästi. No
niin, jos se auttoi häntä, sai hän rummuttaa vaikka kaiken yötä! Ja hän
hiipi hedelmätarhan kautta takaisin parvekkeelle. Vaikka hän aikoikin
mennä sisään ja puhua hänelle nyt, epäröi hän vieläkin eikä tietänyt
mitä sanoisi, koettaen kovasti muistella, miltä tuntui kokea vastuksia
rakkaudessa. Hänen olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt muistaa — eikä
hän voinut! Tässä neuvottomuudessaan hän seisoi pyyhkien nenäliinalla
käsiä ja huulia, jotka olivat hyvin kuivat. Jos hän kurkotti päätään,
saattoi hän juuri nähdä Fleurin, joka seisoi selin yhä rummuttavaan
pianoon, käsivarret tiukasti ristissä rinnalla, sytytetty savuke
huulilla, kasvot puoliksi savun peitossa. Kasvojen ilme oli Soamesille
outo, silmät loistivat ja tuijottivat ja joka piirrettä elähytti
eräänlainen hurja ylenkatse ja kiukku. Kerran tai kahdesti hän oli
nähnyt Annetten tuon näköisenä — kasvot olivat liian eloisat, liian
alastomat — ei hänen tyttärensä kasvot tällä hetkellä. Ja Soames
ei uskaltanut mennä sisään, tietäen, kuinka turha olisi jokainen
lohdutuksen yritys. Hän istahti parvekkeen kulmauksen varjoon.

Julman kepposen oli Kohtalo hänelle tehnyt! Nemesis! Tuo vanha onneton
avioliitto! Ja Jumalan tähden — miksi? Kuinka hänen piti tietämän,
kun hän niin kiihkeästi tahtoi Ireneä omakseen ja tämä suostui, että
Irene ei koskaan tulisi rakastamaan häntä? Sävel kuoli ja pantiin
soimaan uudestaan, ja yhä Soames istui varjossa odottaen tiesi mitä.
Fleurin savukkeenpätkä putosi ikkunasta lennätettynä ruoholle; Soames
katseli kuinka se hehkui ja paloi sammuksiin. Kuu oli vapautunut
poppelien takaa ja valoi epätodellisuuttaan puutarhaan. Lohduton
valo, salaperäinen, etäinen — niinkuin tuon naisen kauneus, joka ei
ollut koskaan rakastanut häntä — se verhosi nemesiat ja leukoijat
täplikkääseen pukuun, joka ei ollut tästä maailmasta. Kukkia! Ja hänen
oma kukkansa niin onnettomana! Ah! Miksi ihminen ei voi sijoittaa
onnea kunnallisiin lainoihin, kullata sen reunoja, vakuuttaa sitä
hinnanlaskujen varalta?

Valo oli nyt lakannut näkymästä salin ikkunasta. Kaikki tuolla
sisällä oli hiljaista ja pimeätä. Oliko Fleur mennyt sisään? Soames
nousi, käveli varpaillaan, kurkisti sisään. Siltä näytti! Hän astui
huoneeseen. Parveke esti kuunvaloa pääsemästä sisään, ja ensin hän ei
voinut nähdä muuta kuin huonekalujen ääriviivat, jotka olivat mustemmat
kuin pimeys. Soames hapuili etäisempää ikkunaa kohti sulkeakseen sen.
Hänen jalkansa sattui nojatuoliin ja hän kuuli huohotuksen. Siinä Fleur
oli, kyyristyneenä ja vajonneena sohvan nurkkaan. Soamesin käsi epäröi.
Tarvitsiko tyttö hänen lohdutustaan? Hän katseli tuota kerää, joka
oli kauttaaltaan rypistyneitä liehureunukkeita ja tukkaa ja viehkeätä
nuoruutta ja joka koetti kaivaa itselleen pääsyn surusta. Kuinka voisi
jättää hänet tähän? Vihdoin Soames kosketti hänen tukkaansa ja sanoi:

»Tule, kultaseni, parempi mennä vuoteeseen. Minä järjestän asiasi
jotenkuten.» Kuinka tyhjää puhetta! Mutta mitä muutakaan hän olisi
voinut sanoa?




9. TAMMEN ALLA


Kun vieras oli poistunut, Jon ja hänen äitinsä seisoivat ääneti, kunnes
Jon äkkiä sanoi:

»Minun olisi pitänyt saattaa hänet ulos.»

Mutta Soames käveli jo käytävällä, ja Jon lähti yläkertaan isänsä
atelieriin, sillä hän ei rohjennut mennä takaisin äidin luo.

Ilme äidin kasvoilla, kun hän seisoi tuon miehen edessä, jonka
kanssa hän kerran oli ollut naimisissa, oli sinetöinyt päätöksen,
joka oli ollut muodostumassa siitä saakka kuin Fleur lähti hänen
luotaan edellisenä iltana. Se oli antanut päätökselle lopullisen
todellisuusleiman. Mennä naimisiin Fleurin kanssa olisi ollut isku
vasten äidin kasvoja, petos kuollutta isää kohtaan! Siitä ei ollut
hyötyä! Jon oli mahdollisimman vähän kostonhimoinen luonteeltaan.
Hän ei kantanut kaunaa vanhemmilleen tänä tuskan hetkenä. Vaikka
olikin nuori, hänellä oli harvinainen kyky nähdä asiat jonkinlaisessa
suhteessa toisiinsa. Pahempi oli Fleurin, pahempi hänen äitinsäkin,
kuin hänen. Kovempaa kuin hylkääminen oli hylätyksi tuleminen, tai
syyllisyys siihen, että joku, jota rakasti, joutui hylkäämään toisen.
Hän ei saanut, ei tahtonut kantaa kaunaa! Ja siinä seisoessaan
katsomassa myöhäistä auringonvaloa hän sai taas tuon äkillisen
näkemyksen maailmasta, joka oli tullut hänen silmiinsä edellisenä
iltana. Meri mereltä, maa maalta, miljoona miljoonalta ihmisiä,
jokaisella oma elämänsä, tarmonsa, ilonsa, surunsa ja kärsimyksensä
— jokaisella jotakin, josta piti luopua, jokaisella oma taistelunsa
olemassaolosta. Vaikka hän olisikin ollut valmis antamaan kaiken tuosta
ainoasta, jota hän ei voinut saada, hän ei tahtonut olla siksi hullu,
että olisi luullut omien tunteittensa merkitsevän paljoakaan niin
suuressa maailmassa ja käyttäytynyt kuin kapalovauva tai tomppeli. Hän
kuvitteli ihmisiä, joilla ei ollut mitään — miljoonia, jotka olivat
saaneet antaa henkensä sodassa, miljoonia, joille sota oli jättänyt
hengen ja hyvin vähän muuta, nälkäisiä lapsia, joista hän oli lukenut,
silvottuja miehiä, ihmisiä, jotka olivat vankilassa, kaikenlaatuisia
onnettomia. Ja — he eivät auttaneet häntä paljoakaan! Jos ihmisen
pitää luopua ateriasta, mitä lohdutusta hänellä on siitä tiedosta,
että monien toistenkin pitää luopua siitä? Enemmän huojennusta oli
siitä ajatuksesta, että hän lähtisi pois tuohon suureen maailmaan,
josta hän ei vielä tietänyt mitään. Hän ei voinut jatkaa oloaan täällä,
muurien sisällä ja suojattuna, kaikki ympärillään niin tasaisena ja
mukavana, että hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin hautoa ja ajatella
kuinka olisi voinut olla. Hän ei voinut lähteä takaisin Wansdoniin
Fleur-muistojen pariin. Jos hän näkisi Fleurin, hän ei voisi luottaa
itseensä, ja jos hän jäisi tänne tai menisi Wansdoniin, he varmaan
joutuisivat tapaamaan toisensa. Sen täytyisi tapahtua niin kauan kuin
he olisivat toistensa saavutettavissa. Ainoa keino oli lähteä kauas
ja pian pois. Mutta niin paljon kuin hän rakastikin äitiään, hän ei
tahtonut lähteä hänen kanssaan. Sitten hän tunsi olevansa raaka ja
päätti epätoivoissaan ehdottaa, että he lähtisivät Italiaan. Kahden
tunnin ajan tuossa surumielisessä huoneessa hän koetti päästä voitolle
itsestään ja pukeutui sitten juhlallisesti päivällistä varten.

Äiti oli tehnyt samoin. He söivät vähän, hitaanlaisesti ja
keskustelivat isän luettelosta. Näyttely oli järjestetty lokakuuksi, ja
paitsi kirjanpidollisia yksityiskohtia ei ollut enää mitään tehtävää.

Päivällisen jälkeen äiti pani takin hartioilleen, ja he lähtivät ulos,
kävelivät vähän, puhuivat vähän, kunnes seisoivat vihdoin hiljaisina
tammen alla. Määrääjänään ajatus: »Jos näytän jotakin, näytän kaikki»,
Jon pani käsivartensa äidin käsivarren alitse ja sanoi täysin keveästi:

»Äiti, lähtisimmekö Italiaan?»

Irene puristi hänen käsivarttaan ja sanoi yhtä keveästi:

»Se olisi hyvin hauskaa, mutta minä olen ajatellut, että sinun pitäisi
nähdä ja tehdä enemmän kuin jos minä olisin kanssasi.»

»Mutta sitten sinä olet yksin.»

»Olin kerran yksin yli kaksitoista vuotta. Sitäpaitsi minä tahtoisin
olla täällä, kun isän näyttely avataan.»

Jonin ote tiukkeni hänen käsivarrellaan, hän ei ollut pettynyt.

»Sinä et voi olla täällä yksinäsi, tämä talo on liian suuri.»

»Ehkä ei täällä. Lontoossa, ja näyttelyn jälkeen voisin lähteä
Pariisiin. Sinun pitää saada ainakin vuosi aikaa, Jon, nähdäksesi
maailmaa.»

»Niin, minä tahtoisin nähdä maailmaa ja ponnistella. Mutta minä en
tahtoisi jättää sinua aivan yksin.»

»Rakkaani, sen ainakin olen sinulle velkaa. Jos se on hyväksi sinulle,
on se hyväksi minullekin. Miksi et lähtisi huomispäivänä? Passisi on
kunnossa.»

»Niin, jos lähden, on paras lähteä heti. Mutta — äiti — jos — jos
tahtoisin jäädä jonnekin — Amerikkaan tai mihin vain, lähtisitkö
luokseni sitten?»

»Milloin tahansa ja mihin tahansa pyydät minut. Mutta älä pyydä,
ennenkuin todella tarvitset minua.»

Jon veti syvään henkeään.

»Minusta Englanti tuntuu tukehduttavalta.»

He seisoivat vielä muutamia minuutteja tammen alla — katsoen siihen
suuntaan, missä Epsomin katsomolava oli illan usvassa. Oksat estivät
heiltä kuunvalon, niin että sitä lankesi vain kaikkialle muualle
— niityille ja kauas pois ja tuon köynnöskasvien peittämän talon
ikkunoihin, joka pian olisi vuokrattavana.




10. FLEURIN VIHKIÄISET


Lokakuun sanomalehtipalstat, jotka kuvailivat Fleur Forsyten ja
Michael Montin vihkiäisiä, tuskin tulkitsivat tapauksen symbolista
merkitystä. »Dosset Forsyten» lapsenlapsen lapsen ja yhdeksännen
paronin perijän liitto oli ulkonainen ja näkyvä merkki tuosta eri
luokkain sekaantumisesta toisiinsa, joka on valtakunnan poliittisen
tasapainon tukipylväs. Aika oli tullut, jolloin Forsytet voivat
luopua luonnollisesta ennakkoluulostaan »pöyhkeilijää» kohtaan, joka
ei syntyperältään kuulunut heihin ja hyväksyä hänet omistusvaistonsa
vielä luonnollisempana saatavana. Sitäpaitsi heidän täytyi yletä
arvossa valmistaakseen tilaa kaikille myöhemmin rikastuneille.
Tuossa hiljaisessa, mutta aistikkaassa toimituksessa Hanover Squaren
kirkossa ja sitten Green Streetin huonekalujen keskellä olisi asiaa
tuntemattomien ollut mahdoton erottaa Forsytein joukkoa Montin
heimosta — niin kaukana oli »Dosset Forsyte» nyt. Oliko — housujen
prässäyksessä, viiksien suunnassa, puhetavassa tai silkkihatun
kiillossa hiuskarvankaan verran eroa Soamesin ja itse yhdeksännen
paronin välillä? Eikö Fleur ollut yhtä varma itsestään, yhtä nopea,
kimalteleva, kaunis ja kova kuin paraskin läsnäoleva Muskham-, Mont-
tai Charwell-sukuinen neito? Jos ketkään, olivat Forsytet edellä
puvuissa, ulkonäössä ja tavoissa. Heistä oli tullut »yläluokkaa» ja
nyt heidän nimensä liitettäisiin »Kantakirjaan», heidän omaisuutensa
kiintyisi maahan. Oliko tämä vähän myöhäistä perheen historiassa ja
olivatko nuo omistusvaiston palkinnot, tilukset ja raha, tarkoitetut
demokratian sulatusuuniin — se oli vielä niin kysymyksenalaista,
että sitä ei edes kysytty. Timothy ainakin oli sanonut, että
valtiolainanosakkeet olivat nousussa. Timothy, viimeinen, puuttuva
rengas, Timothy veti nyt viime hengenvetojaan Bayswater Roadilla —
niin oli Francie kertonut. Kuiskailtiin myöskin, että tuo nuori Mont
oli jonkinlainen sosialisti — omituisen viisasta häneltä, aivan takuun
arvoista, kun otti huomioon ajan, jossa elettiin. Siltä taholta ei
ollut syytä levottomuuteen. Maanomistajaluokat harrastivat ajoittain
tuota rakastettavaa hulluutta, joka kääntyi varmaksi hyödyksi ja
rajoittui teoriaan. Niinkuin George huomautti sisarelleen Francielle:
»He saavat pian perillisiä — kyllä hän sitten rauhoittuu.»

Valkeilla kukilla koristettu kirkko, jonka itäisen ikkunan keskiosassa
oli jotakin sinistä, näytti äärimmäisen siveältä, ikäänkuin koettaen
olla vastapainona itse toimituksen hieman karkeille lausemuodoille,
joiden tarkoituksena oli pysyttää kaikkien ajatukset juuri
perillisissä. Forsytet, Haymanit, Tweetymanit istuivat vasemmalla
puolella, Montit, Charwellit ja Muskhamit oikealla, kun taas molemmin
puolin oli sinne tänne siroiteltu Fleurin kärsimystovereita koulusta
ja Montin kärsimystovereita sodasta, ja kolme ikäneitoa, jotka olivat
pistäytyneet kirkkoon matkallaan Skywardilta, muodosti jälkijoukon
yhdessä Montin kahden palvelijan ja Fleurin vanhan hoitajan kanssa.
Huone oli niin täysi kuin odottaa voi, ottaen huomioon maan epävakaisen
tilan.

Rouva Val Dartie, joka istui miehensä kanssa kolmannella rivillä,
nipisti tämän kättä useammin kuin kerran toimituksen aikana. Hänelle,
joka tunsi koko tämän tragikomedian juonen, sen draamallisin momentti
oli melkein kiusallinen. »Tahtoisin tietää, tunteeko Jon tämän kaiken
vaistoissaan», ajatteli hän — Jon, joka oli brittiläisessä Kolumbiassa.
Hän oli juuri samana aamuna saanut Jonilta kirjeen, joka oli saanut
hänet hymyilemään ja sanomaan:

»Jon on brittiläisessä Kolumbiassa, Val, koska hän tahtoisi olla
Kaliforniassa. Hänen mielestään siellä on liian kaunista.»

»Oh», sanoi Val, »hän alkaa siis tajuta huumoria taas.»

»Hän on ostanut maata ja kutsunut äitinsä sinne.»

»Mitä ihmettä äiti tekee siellä?»

»Eihän hän välitä muusta kuin Jonista. Vieläkö pidät tätä onnellisena
ratkaisuna?»

Valin ovelat silmät kapenivat harmaiksi nuppineulanpäiksi tummien
ripsien välissä.

»Fleur ei olisi sopinut hänelle vähääkään. Hän ei ole oikein
kasvatettu.»

»Pieni Fleur parka!» huokasi Holly. Oi, tämä oli omituinen — tämä
avioliitto. Tuo nuori mies, Mont, oli tietysti siepannut tytön kuin
lennosta, kesken laivansa menettäneen levotonta mielialaa. Tuollainen
sukellus ei tietenkään voinut olla — niinkuin Val sanoi — muuta
kuin ulkopuolinen sattuma, Nuoren serkun hunnusta ei näin takaa
katsoen ollut paljoakaan sanottavaa, ja Hollyn silmät tarkastelivat
tämän kristillisen vihkimyksen yleistä näköä. Hän, joka oli mennyt
naimisiin rakkaudesta ja onnistunut, tunsi kauhua onnettomia
avioliittoja kohtaan. Ehkä tästä loppujen lopulta ei tulisi onnetonta
— mutta uhkapeliä se joka tapauksessa oli, ja uhkapelin pyhittäminen
keinotekoisella hartaudella muodikkaitten vapaa-ajattelijain joukon
edessä — sillä kuka ajatteli muuten kuin vapaasti tai ei ajatellut
mitään ollessaan tuolla tavoin pyntättynä — oli Hollyn mielestä niin
lähellä syntiä kuin ajatella saattoi aikana, joka oli pyyhkinyt pois
synnin. Hänen katseensa vaelsi messupukuisesta prelaatista (hän
oli Charwell — Forsytet eivät olleet vielä tuottaneet prelaattia)
Valiin, joka istui hänen vieressään ja ajatteli — siitä Holly oli
varma — Mayfly-varsaa, josta hän oli lyönyt vetoa viisitoista
yhtä vastaan Cambridgeshiren kilpailuissa. Hänen katseensa vaelsi
eteenpäin ja tajusi yhdeksännen paronin profiilin, kun tämä yritti
polvistumistoimitusta. Holly saattoi juuri nähdä siistin laskoksen
hänen polviensa yläpuolella siinä kohden, mistä hän oli vetänyt
housunsa ylös, ja ajatteli: »Val on unohtanut vetää ylös omansa?»
Hänen katseensa siirtyi penkkiin heidän edessään, missä oli Winifredin
upea, intohimoisesti juhlapukuinen hahmo, sitten taas Soamesiin ja
Annetteen, jotka polvistuivat vierekkäin. Pieni hymy tuli hänen
huulilleen — Prosper Profond, joka oli palannut Etelämerenmatkaltaan
Kanaalin takaa, polvistui kai myöskin, kuusi riviä taampana. Niin! Tämä
oli lystikäs »pikku» juttu, kääntyi se sitten mihin suuntaan tahansa,
mutta kunniallisessa kirkossa se kuitenkin tapahtui ja kerrottaisiin
kunniallisissa lehdissä huomenna.

Oli aloitettu virsi, ja Holly saattoi kuulla yhdeksännen paronin
kuorikäytävän toisella puolella laulavan Midianin sotajoukoista. Hollyn
pikkusormi kosketti Valin peukaloa — he katsoivat samaa virsikirjaa —
ja pieni värähdys kahdenkymmenen vuoden takaa tuntui hänen ruumiissaan.
Val kumartui ja kuiskasi:

»Kuules, muistatko rottaa?» Rottaa, joka heidän vihkiäisissään
Kapkaupungissa oli puhdistanut viiksiään toimitusmiehen pöydän takana!
Ja Holly nipisti hänen peukaloaan kovasti pikkusormensa ja peukalonsa
välissä.

Virsi oli ohi, prelaatti oli alkanut pitää puhetta. Hän sanoi heille,
kuinka vaarallisia aikoja he elivät ja kuinka hirmuisesti Ylähuonekin
oli käyttäytynyt avioeroasiassa. He olivat kaikki sotilaita — sanoi
hän — juoksuhaudoissa alttiina Pimeyden Ruhtinaan myrkkykaasuille, ja
heidän piti olla miehekkäitä. Avioliiton tarkoitus oli lapset, eikä
pelkkä synnillinen onni.

Pieni paholainen tanssi Hollyn silmissä — Valin silmäripset olivat
kohdanneet toisensa. Mitä ikinä tapahtuikin, Val ei saanut ruveta
kuorsaamaan. Hollyn peukalo ja etusormi nipistivät hänen reittään
kunnes hän liikahti levottomana.

Puhe päättyi, vaara oli ohi. He kirjoittivat nyt nimensä sakastissa, ja
yleinen hajaantuminen alkoi.

Eräs ääni hänen takanaan sanoi:

»Jaksaako tyttö juosta loppuun asti?»

»Kuka se oli?» kysyi Holly.

»Vanha George Forsyte!»

Holly tutki vakavana miestä, josta hän usein oli kuullut puhuttavan.
Tuoreeltaan palanneena Afrikasta ja suvulleen outona hän ei koskaan
tavannut ketään ilman melkein lapsellista uteliaisuutta. George oli
hyvin suuri ja hyvin vikkelä, ja hänen silmänsä herättivät Hollyssa sen
omituisen tunteen, ettei hänellä itsellään ollut juuri sanottavasti
vaatteita yllään.

»Nyt on selvä!» hän kuuli Georgen sanovan.

Morsiuspari tuli sakastista. Holly katsoi ensin nuoren Montin kasvoja.
Tämän huulet ja korvat värähtelivät, silmät, jotka katsoivat hänen
omista jaloistaan käteen, joka oli hänen käsivarrellaan, tuijottivat
äkkiä eteensä ikäänkuin kohdaten kuulasadetta. Holly sai hänestä
vaikutelman, että hän oli henkisesti humalassa. Mutta Fleur! Ah!
Se oli toista. Tyttö oli täysin tyven, kauniimpi kuin konsanaan
valkeassa puvussaan, huntu tummalla kastanjanruskealla polkkatukallaan,
silmäluomet vakavina viipyen tummanruskeitten silmien yllä.
Ulkonaisesti hän näytti olevan kokonaan tässä. Mutta sisällisesti —
missä hän oli? Kun nuo kaksi kulkivat ohi, kohotti Fleur silmäluomiaan
— levoton välähdys noilla kirkkailla silmänvalkuaisilla jäi Hollyn
mieleen kuin häkkilinnun siiven räpytys.

Green Streetillä Winifred seisoi ottamassa vastaan vieraita, vähän
vähemmän rauhallisena kuin tavallisesti. Soamesin pyyntö saada käyttää
hänen taloaan oli tullut syvästi psykologisena hetkenä. Erään Prosper
Profondin huomautuksen johdosta hän oli alkanut vaihtaa empiirityyliään
ekspressionistiseen. Täällä oli nyt mitä huvittavimpia yhdistelmiä,
sinipunervia, vihreitä ja oranssinvärisiä läikkiä ja juovia, parasta,
mitä Mealardilla oli saatavilla. Kuukausi lisää, ja muutos olisi
täydellinen. Nyt juuri nuo jännittävimmät alokkaat, joita hän oli
pestannut, eivät oikein sopineet yhteen vanhan kaartin kanssa. Oli kuin
hänen huonekalurykmenttinsä olisi ollut puoleksi khakipuvussa, puoleksi
purppurassa ja karhuntaljoissa. Mutta Winifredin vahva ja kodikas
luonne pelasti tilanteen salissa, joka edusti kenties paremmin kuin
hän kuvittelikaan hänen isänmaansa puoli-bolshevistista imperialismia.
Olihan tämä joka tapauksessa sulautumisen päivä, eikä sitä koskaan
voinut olla liikaa! Winifredin katse liukui hyväntahtoisena vierasten
parvessa. Soames oli tarttunut vanhan nojatuolin selkänojaan, nuori
Mont oli piiloutunut tuon »kauhean lystikkään» verhon taakse, jonka
tarkoitusta kukaan ei vielä ollut kyennyt selittämään hänelle. Yhdeksäs
paroni oli kiivaasti väistänyt pyöreätä tulipunaista pöytää, jonka
levyssä lasin alla oli sinisiä australialaisia perhosen siipiä, ja
tarrautui Winifredin Ludvig XV:n tyyliseen piironkiin, Francie Forsyte
oli tarttunut uuteen kamiinihyllyyn, johon oli hienosti kaiverrettu
pieniä purppuranpunaisia hirviöitä mustapuiselle pohjalle, George,
joka nojautui vanhaan spinettiin, piti kädessään pientä taivaansinistä
kirjaa ikäänkuin aikoen ryhtyä vedonlyönteihin, Prosper Profond
hypisteli avonaisen oven kädensijaa, ja Annetten kädet, jotka olivat
lähellä häntä, pitivät kiinni kauniin rouvan omista vyötäisistä,
kaksi Muskhamia pysytteli parvekkeella kukkien keskellä ikäänkuin
voiden pahoin, Lady Mont, laiha ja urhoollisen näköinen, oli ottanut
pitkävartisen lornettinsa ja katseli kattolampun varjostinta, joka oli
norsunluuta ja oranssia täplitettynä syvällä magentasinellä ikäänkuin
taivaat olisivat auenneet. Jokainen näytti itse asiassa nojautuvan
johonkin. Vain Fleur, joka vielä oli morsiuspuvussaan, oli kaikesta
tuesta irrallaan ja sinkautteli sanojaan ja katseitaan oikealle ja
vasemmalle.

Huone oli täynnä keskustelun poreilua ja kimeyttä. Kukaan ei voinut
kuulla mitään kenenkään sanoista, mikä näytti merkitsevän vähän,
koska kukaan ei odottanut mitään niin hidasta kuin vastausta. Moderni
keskustelu tuntui Winifredistä niin erilaiselta kuin hänen nuoruutensa
aikainen — silloin oli venyttely ollut korkeinta muotia. Tämä oli
kuitenkin »huvittavaa», ja sehän tietysti oli pääasia. Forsytetkin
puhuivat äärimmäisen nopeasti — Fleur ja Christopher ja Imogen ja
nuoren Nicholasin nuorin, Patrick. Soames tietenkin oli vaiti,
mutta George spinetin vieressä puhui lakkaamatta, samoin Francie
kamiinihyllynsä luona. Winifred lähestyi yhdeksättä paronia. Tämä
näytti lupaavan eräänlaista lepoa, hänen nenänsä oli hieno ja kaartui
hiukan alaspäin, hänen harmaat viiksensä niinikään, ja Winifred sanoi
venyttäen hymynsä läpi:

»Aika hauskaa, eikö totta?»

Vastaus laukesi paronin hymystä kuin näpäytetty leipäkuula:

»Muistatteko Frazerin kirjasta tuota heimoa, jonka keskuudessa morsian
haudataan vyötäisiä myöten?»

Hän puhui yhtä nopeasti kuin kuka muu tahansa! Hänellä oli tummat,
vilkkaat, pienet silmät, ympärillä ryppyjä kuin katolisella papilla.
Winifred tunsi äkisti, että paroni voisi sanoa jotakin, josta hän olisi
pahoillaan.

»Vihkiäiset ovat aina niin hauskat», mumisi hän ja siirtyi Soamesin
luo. Tämä oli kumman hiljainen, ja Winifred näki heti, mikä oli syynä
hänen liikkumattomuuteensa. Hänen oikealla puolellaan oli George
Forsyte, vasemmalla Annette ja Prosper Profond. Hän ei voinut liikahtaa
näkemättä joko noita kahta yhdessä tai heidän heijastustaan George
Forsyten ilkamoivista silmistä. Soames oli aivan oikeassa, kun ei ollut
huomaavinaan.

»Sanotaan että Timothy huononee», sanoi hän jurosti.

»Mihin aiot haudata hänet, Soames?»

»Highgateen.» Hän laski sormillaan. »Heitä on siellä sitten
kaksitoista, vaimot mukaan luettuina. Miltä sinusta Fleur näyttää?»

»Hän on erittäin kaunis.»

Soames nyökäytti päätään. Hän ei ollut koskaan nähnyt Fleuriä
kauniimpana, eikä hän kuitenkaan voinut vapautua vaikutelmasta,
että tämä koko asia oli luonnoton — hän muisti vielä tuon murtuneen
olennon, joka oli kaivautunut sohvan nurkkaan. Siitä illasta tähän
päivään saakka ei Fleur ollut uskonut hänelle mitään. Hän oli
autonkuljettajaltaan kuullut, että Fleur oli vielä kerran yrittänyt
käydä Robin Hillissä ja palannut tyhjin toimin — talo oli tyhjänä,
ei ketään kotona. Hän tiesi, että Fleur oli saanut kirjeen, mutta
ei tietänyt, mitä se sisälsi, paitsi että se oli pannut Fleurin
piiloutumaan ja itkemään. Soames oli huomannut, että tyttö katseli
häntä väliin, kun ei luullut hänen huomaavan, ikäänkuin vieläkin
pohtien, mitä hän oli mahtanut tehdä — mukamas — kun nuo ihmiset
vihasivat häntä niin. Niin, siinä sitä oltiin! Annette oli tullut
takaisin, ja jotenkuten oli päästy kesän läpi, hyvin kurjasti
kylläkin, kunnes Fleur äkkiä oli sanonut menevänsä naimisiin nuoren
Montin kanssa. Hän oli osoittanut isälle vähän enemmän hellyyttä
ilmoittaessaan tämän. Ja isä oli antautunut — mitä hyödytti vastustaa?
Jumala tiesi, että hän ei koskaan ollut tahtonut vastustaa häntä
missään! Ja nuori mies näytti olevan aivan hullaantunut tyttöön.
Epäilemättä Fleur oli hui-hai-tuulella, ja nuori hän oli, mielettömän
nuori. Mutta jos isä vastustaisi häntä, ei tietänyt, mitä hän olisi
voinut tehdä, olisi vaikka voinut tulla sanomaan, että hän tahtoo
toimialan, rupeaa lääkäriksi tai asianajajaksi, tiesi mitä hullutusta.
Fleurillä ei ollut taipumusta maalaamiseen, kirjoitteluun eikä
musiikkiin, mitkä Soamesin mielestä olivat naimattomien naisten
lailliset askartelut, jos heidän tähän aikaan nyt kerran piti tehdä
jotakin. Kaiken kaikkiaan hän oli paremmassa turvassa naituna, sillä
isä näki liiankin hyvin, kuinka kuumeinen ja levoton hän oli kotona.
Annette myöskin oli ollut asian puolesta — Annette, jonka omista
edesottamuksista hän ei tahtonut tietää, mikäli niitä oli. Annette
oli sanonut: »Anna hänen ottaa tuo nuori mies. Hän on mukava poika
— ei niin höpelö kuin miltä hän näyttää.» Mistä Annette oli saanut
tuonkin sanan, sitä ei Soames tietänyt — mutta mielipide itsessään
rauhoitti häntä. Hänen vaimollaan, oli hänen käyttäytymisensä millaista
tahansa, oli tarkat silmät ja melkein masentava annos tervettä järkeä.
Soames oli määrännyt Fleurille viisikymmentä tuhatta ja järjestänyt
sijoituksen niin, että mitään ei menetettäisi, jos avioliitto
epäonnistuisi. Voisiko se onnistua? Fleur ei vielä ollut vapautunut
tuosta toisesta pojasta — hän tiesi sen. He lähtisivät Espanjaan
häämatkalle. Soames olisi entistä yksinäisempi, kun hän olisi poissa.
Mutta myöhemmin Fleur ehkä unohtaisi ja palaisi takaisin isän luo!

Winifredin ääni katkaisi hänen mietteensä.

»Mitä! Mitä ihmettä — June!»

Siinä hän tuli päällysmekossaan — minkälaisia vaatteita hän käytti!
— tukka pyrkien pois verkon alta. Soames näki serkkunsa ja Fleurin,
joka meni tervehtimään tulijaa. Nuo kaksi poistuivat hänen näkyvistään
porraskäytävään.

»Tosiaankin», sanoi Winifred, »hän sitten osaa olla mahdoton! Ajatella,
että _hän_ tuli!»

»Miksi kutsuit hänet?» mutisi Soames.

»Siksi tietenkin, että en luullut hänen tulevan.»

Winifred oli unohtanut, että tekojen takana piilee luonteen pääsuunta,
toisin sanoen hän ei ollut muistanut, että Fleur oli nyt »siipirikko».

Saadessaan kutsun June oli ensiksi ajatellut: »En mistään hinnasta
tahdo mennä heidän lähelleen!» ja sitten, eräänä aamuna, hän oli
herännyt unesta, jossa Fleur oli viittonut hänelle veneestä hurjin,
epätoivoisin elein. Ja hän oli muuttanut mieltä.

Kun Fleur oli tullut sanomaan hänelle: »Tulkaa yläkertaan, kun muutan
pukua», hän oli lähtenyt mukana portaita ylös. Tyttö johti hänet
Imogenin vanhaan huoneeseen, joka oli valmiina hänen pukeutumistaan
varten.

June istahti vuoteelle hentona ja suorana kuin pieni henkiolento
syksynsä väriloistossa. Fleur sulki oven.

Tyttö seisoi hänen edessään riisuutuneena morsiuspuvustaan. Mikä kaunis
olento hän oli!

»Luultavasti pidätte minua hulluna», sanoi hän värisevin huulin, »kun
sen olisi pitänyt olla Jon. Mutta entä sitten? Michael tahtoo minut, ja
minä en välitä. Pääsen ainakin pois kotoa.» Hän pisti kätensä povensa
röyhelöihin ja veti esiin kirjeen. »Jon kirjoitti minulle tämän.»

June luki: »Lake Okanagen, Brittiläinen Kolumbia. Minä en tule takaisin
Englantiin. Ole siunattu aina. — Jon.»

»Tuo nainen saa nyt olla rauhassa, ymmärrättekö?» sanoi Fleur.

June ojensi kirjeen takaisin.

»Se ei ole oikein Ireneä kohtaan», sanoi hän, »Irene aina sanoi, että
Jon sai tehdä niinkuin tahtoi.»

Fleur hymyili katkerasti. »Sanokaa, eikö hän tärvellyt teidänkin
elämäänne?»

June katsahti häneen. »Kukaan ei voi tärvellä elämää, rakkaani. Se on
lorua. Yhtä ja toista tapahtuu, mutta me ponnahdamme pystyyn taas.»

Hieman kauhuissaan hän näki tytön vaipuvan polvilleen ja hautaavan
kasvonsa päällysmekkoon. Tukahdutettu nyyhkytys kuului Junen korviin.

»Kas niin — kas niin», mutisi hän. »Älkää toki! Kaikki hyvin!»

Mutta tytön leuan kärki painui vielä lujemmin hänen reiteensä, ja
nyyhkytyksen ääni oli hirmuinen.

»No niin, no niin!» Sen piti tulla. Hänen olisi parempi olla
perästäpäin. June siveli tuon kaunismuotoisen pään ruskeata tukkaa, ja
koko hänen pirstoutunut äidillisyytensä keskittyi hänen sormenpäihinsä
ja siirtyi niistä tytön aivoihin.

»Älkää antako sen lannistaa itseänne, lapsikulta», sanoi hän vihdoin.
»Me emme voi vallita elämää, mutta me voimme pitää puoliamme. Tehkää
niin hyvää kuin voitte kaikesta. Niin minunkin on täytynyt. Minä pidin
puoliani niinkuin tekin, ja minä itkin, niinkuin te itkette nyt. Ja
katsokaa minua nyt!»

Fleur nosti päätään, nyyhkytys muuttui äkkiä pieneksi tukahtuneeksi
nauruksi. Itse asiassa hän näki edessään laihan ja aika hurjan ja
kuluneen olennon, mutta sillä oli urheat silmät.

»Hyvä on!» sanoi hän. »Suokaa anteeksi. Minä kai unohdan hänet, jos
lennän nopeasti ja kyllin kauas.»

Ja Fleur nousi ja meni pesutelineen ääreen.

June näki hänen huuhtelevan kylmällä vedellä itkun jäljet pois. Paitsi
pientä pukevaa punerrusta ei mitään ollut jäljellä, kun hän seisoi
peilinsä edessä. June nousi vuoteelta ja otti neulatyynyn käteensä. Hän
ei voinut muulla tavoin ilmaista myötätuntoaan kuin että pani kaksi
neulaa väärään paikkaan.

»Suudelkaa minua», sanoi hän, kun Fleur oli valmis, ja upotti leukansa
tytön lämpimään poskeen.

»Minä tarvitsen savukkeen», sanoi Fleur, »älkää odottako.»

June jätti hänet istumaan vuoteelle savuke huulilla, silmät puoliksi
kiinni, ja lähti alakertaan. Salin ovella seisoi Soames ikäänkuin
levottomana tyttärensä viipymisestä. June pudisti päätään ja meni
alemmalle pengermälle. Hänen serkkunsa Francie oli siellä.

»Katso!» sanoi June osoittaen leuallaan Soamesia. »Tuo mies on
kohtalokas.»

»Mitä tarkoitat», sanoi Francie. »Kohtalokas?»

June ei vastannut. »Minä en jää katsomaan heidän lähtöään», sanoi hän.
»Hyvästi!»

»Hyvästi», sanoi Francie, ja hänen kelttiläisen harmaat silmänsä olivat
pystyssä. Tuo vanha riita! Tosiaankin, se oli vallan romanttista!

Soames siirtyi portaille, näki Junen lähtevän ja veti helpotuksesta
henkeään. Miksi ei Fleur tullut? He myöhästyisivät junasta. Tuo juna
veisi Fleurin pois hänen luotaan, eikä hän kuitenkaan voinut olla
pelkäämättä, että he myöhästyisivät siitä. Ja sitten Fleur tuli, juoksi
portaita alas ruskeassa puvussaan, musta samettilakki päässä, ja meni
saliin. Soames näki hänen suutelevan äitiään, tätiään, Valin vaimoa,
Imogenia ja sitten tulevan ulos, nopeana ja kauniina kuten aina. Kuinka
hän kohtelisi isäänsä tänä tyttöytensä viimeisenä hetkenä? Paljon hän
ei voinut odottaa!

Fleur painoi huulensa keskelle hänen poskeaan.

»Isi!» sanoi hän ja oli poissa ja mennyt. Isi! Niin ei Fleur ollut
nimittänyt häntä vuosiin. Soames veti syvän hengähdyksen ja seurasi
hitaasti alas. Siellä oli vielä kestettävänä koko tuo konfettihullutus
ja kaikki muu. Mutta hän tahtoi tavoittaa Fleurin hymyn, jos tyttö
nojautuisi autosta ulos, vaikka he silloin voisivatkin heittää kengän
hänen silmäänsä, jos eivät pitäneet varaansa. Nuoren Montin ääni
kuiskasi tulisesti hänen korvaansa:

»Hyvästi nyt ja kiitoksia! Minä olen niin kauhean onnellinen.»

»Hyvästi», sanoi Soames, »älkää myöhästykö junasta.»

Hän seisoi kolmannella portaalla, mistä hän saattoi nähdä heidän
päittensä yli — noiden typeräin hattujen ja päitten. Nuori pari oli nyt
autossa, ja konfetteja satoi ja kenkä viskattiin. Jokin virta tulvahti
Soamesissa, ja — hän ei tietänyt — hän ei voinut nähdä!




11. VIIMEINEN VANHA FORSYTE


Kun he tulivat tekemään viimeistä palvelusta tuolle kaamealle
symbolille Timothy Forsytelle — ainoalle puhtaalle individualistille,
ainoalle miehelle, joka ei ollut kuullut maailmansodasta — löysivät
he hänet ihmeen säilyneenä. Ei kuolemakaan ollut murtanut hänen
terveyttään.

Smitherille ja keittäjälle tämä viimeinen palvelus tuli lopullisena
todistuksena siitä, mitä he koskaan eivät olleet uskoneet mahdolliseksi
— vanhan Forsyte-perheen katoamisesta maan päältä. Herra Timothy
raukan piti nyt ottaa harppu ja laulaa neiti Forsyten, rouva Julian,
neiti Hesterin kanssa. Samaan seuraan kuuluisivat herra Jolyon, herra
Swithin, herra James, herra Roger ja herra Nicholas. Epäilyttävämpää
oli, olisiko rouva Hayman siellä, hänet kun poltettiin. Salaisesti
keittäjä arveli herra Timothyn olevan suunniltaan — hän ei ollut
koskaan sietänyt posetiiveja. Kuinka monta kertaa hän olikaan sanonut
»Hitto soikoon! Siellä se taas on! Smither, paras että juokset
katsomaan, mitä voit tehdä.» Ja sydämessään hän olisi niin iloinnut
posetiivista, jollei olisi tietänyt, että herra Timothy soittaisi
kelloa seuraavana hetkenä ja sanoisi: »Kas tässä, viekää hänelle
puoli penniä ja käskekää hänet pois.» Usein heidän oli ollut pakko
lisätä kolme penniä omastaan ennenkuin mies lähti. Timothy oli aina
aliarvioinut mielenliikutuksia. Onneksi hän viime aikoina oli luullut
posetiivejä paarmoiksi, mikä oli ollut huojennus, ja he olivat saaneet
nauttia sävelistä. Mutta harppu! Keittäjä ihmetteli. Tämä _oli_ muutos!
Eikä Timothy herra ollut koskaan pitänyt muutoksista. Mutta hän ei
puhunut tästä Smitherille, jolla oli niin oma käsityksensä taivaasta,
että toinen väliin vallan hermostui.

Keittäjä itki, kun Timothyä vaatetettiin, ja he kaikki saivat sitten
sherryä vuotuisesta joulupullosta, jota nyt ei enää tarvittaisi. Ah,
hyvät ihmiset! Hän oli ollut talossa neljäkymmentä viisi vuotta ja
Smither neljäkymmentä kolme! Ja nyt he muuttaisivat tuohon pieneen
taloon Tootingissa ja eläisivät säästöillään ja sillä mitä neiti Hester
oli niin ystävällisesti jättänyt heille — sillä uuden palveluspaikan
ottaminen näin kunniakkaan menneisyyden jälkeen — Ei! Mutta he
tahtoisivat vielä joskus nähdä herra Soamesin ja rouva Dartien ja neiti
Francien ja neiti Euphemian. Ja vaikka heidän itsensä pitäisi ottaa
ajuri, he tunsivat, että heidän piti mennä hautajaisiin. Sillä Timothy
herra oli kuusi vuotta ollut heidän pikkuvauvansa ja tullut nuoremmaksi
päivä päivältä, kunnes hän lopulta oli liian nuori voidakseen elää.

He viettivät tavalliset palvelustunnit kiilloittaen ja siistien,
ottivat kiinni viimeisen hiiren ja tappoivat viimeisen kovakuoriaisen,
niin että kaikki jäisi hyvään kuntoon, ja puhelivat keskenään, mitä
he ostaisivat huutokaupasta. Ann neidin ompelulippaan, Juley neidin
(s.o. rouva Juleyn) meriheinäalbumin, Hester neidin kirjaileman
tulenvarjostimen ja Timothy herran kiharan — pienen kultaisen kiharan,
joka oli liimattu mustalle pohjalle. Oi, nämä heidän ainakin piti saada
— hinnat vain olivat niin nousseet!

Soamesin tehtäväksi jäi hautajaiskutsujen lähettäminen. Hän kirjoitutti
ne Gradmanilla toimistossaan — sukulaisia vain, ei kukkia. Kuudet
vaunut tilattiin. Testamentti luettaisiin kotona perästäpäin.

Hän tuli yhdeltätoista katsomaan, että kaikki oli valmiina. Neljännestä
yli vanha Gradman saapui mustat hansikkaat kädessä, suruharsoa hatussa.
Hän ja Soames seisoivat salissa odottamassa. Puoli kahdeltatoista
vaunut ajoivat pitkässä rivissä talon eteen. Mutta ketään muuta ei
näkynyt. Gradman sanoi:

»Se kummastuttaa minua, herra Soames. Minä itse panin kutsut postiin.»

»Minä en tiedä», sanoi Soames, »hän ei enää ollut kosketuksissa perheen
kanssa.»

Soames oli vanhoina aikoina usein huomannut, kuinka paljon tuttavampi
hänen perheensä oli vainajien kuin elävien kanssa. Mutta nyt
heidän keräytymisensä Fleurin vihkiäisiin ja poissaolonsa Timothyn
hautajaisista näytti merkitsevän jotakin oleellista muutosta. Voihan
tietysti olla toinenkin syy, sillä Soames tiesi, että jos hän ei
olisi tuntenut Timothyn testamentin sisällystä, hän olisi itse voinut
hienotunteisuussyistä olla tulematta. Timothyltä oli jäänyt paljon
rahaa, eikä hänellä ollut ketään erikoista, jolle jättää rahansa. Voisi
näyttää siltä, että he odottivat jotakin.

Kahdeltatoista saattue lähti liikkeelle, Timothy ensimmäisissä
vaunuissa lasin alla. Sitten Soames yksinään, sitten Gradman yksinään,
sitten keittäjä ja Smither yhdessä. He lähtivät käymäjalkaa, mutta
panivat pian juoksuksi loistavan taivaan alla. Highgaten kirkkomaalle
tullessa heitä viivytti jumalanpalvelus kappelissa. Soames olisi
tahtonut jäädä ulos auringonpaisteeseen. Hän ei uskonut sanaakaan
siitä, mutta toisaalta se oli eräänlainen vakuutus, jota ei ollut hyvä
laiminlyödä siltä varalta, että siinä sittenkin jotakin olisi.

He kulkivat kaksittain — hän ja Gradman, keittäjä ja Smither —
perheholviin. Ei tämä ollut kovinkaan hienoa viimeisen vanhan Forsyten
hautajaisiksi.

Hän otti Gradmanin vaunuihinsa paluumatkalla Bayswater Roadille,
sydämessä eräänlaista lämpöä. Hänellä oli tiedossaan yllätys tuon
ukkelin varalle, joka oli palvellut Forsyteja neljäkymmentä viisi
vuotta — hyvitys, joka oli kokonaan hänen ansiotaan. Kuinka hyvin
hän muistikaan sanoneensa Timothylle päivää jälkeen Hester tädin
hautajaisten: »Ja sitten, Timothy setä, on tuo Gradman. Hän on
nähnyt paljon vaivaa perheen hyväksi. Mitä setä sanoisi, jos hänelle
määrättäisiin viisi tuhatta?» Ja hän oli hämmästynyt, kun Timothy
oli nyökäyttänyt päätään — Timothya oli muuten ollut vaikea saada
määräämään mitään kenellekään. Ja nyt ukkeli tulisi iloiseksi kuin
lintunen, sillä Soames tiesi, että rouva Gradmanilla oli heikko sydän
ja että heidän poikansa oli menettänyt jalkansa sodassa. Soamesille
tuotti erinomaista tyydytystä saada annetuksi hänelle viisituhatta
puntaa Timothyn rahoista. He istuutuivat yhdessä pieneen saliin,
jonka seinät olivat kuin taivasnäky, heleänsinistä ja kultaa,
taulujenkehykset loistivat luonnottoman kirkkaina ja jokainen
tomuhiukkanen oli poistettu jokaiselta huonekalulta, istuutuivat
lukemaan tuota pientä mestariteosta — Timothyn testamenttia. Soames
istui Hester tädin tuolissa selkä valoa kohti vastapäätä Gradmania,
joka istui kasvot kohti valoa Ann tädin sohvassa, pani polvensa ristiin
ja alkoi:

»Tämä on viimeinen tahtoni ja testamenttini, minun Timothy Forsyten,
Bower, Bayswater Road, Lontoo. Määrään veljenpojan Soames Forsyten, The
Shelter, Mapledurham, ja Thomas Gradmanin, 159 Folly Road Highgate,
uskotuiksi miehiksi ja testamenttini toimeenpanijoiksi. Mainitulle
Soames Forsytelle jätän summan tuhannen puntaa perintöverosta vapaana
ja mainitulle Thomas Gradmanille jätän summan viisituhatta puntaa
vapaana perintöverosta.»

Soames pysähtyi. Vanha Gradman nojautui eteenpäin tarttuen
suonenvedontapaisesti paksuun mustaan polveensa molemmilla lihavilla
käsillään. Hänen suunsa oli auennut niin, että kolmen hampaan
kultatäytteet näkyivät, hän räpytteli silmiään, kaksi kyyneltä vieri
hitaasti niistä. Soames luki nopeasti eteenpäin:

»Kaiken muun omaisuuteni, oli se sitten mitä laatua tahansa, jätän
uskottujen miesteni haltuun hoidettavaksi ja talletettavaksi seuraavien
määräysten mukaan: Siitä on maksettava kaikki velkani, hautajaiskuluni
sekä kaikenlaiset menot, joita tämä testamentti aiheuttaa, ja loput
on talletettava sille isäni Jolyon Forsyten ja hänen vaimonsa Ann
Piercen miespuoliselle jälkeläiselle suoraan alenevassa polvessa, joka,
sitten kun kaikki ne sekä mies- että naispuoliset sanotun avioliiton
jälkeläiset suoraan alenevassa polvessa, jotka ovat elossa minun
kuollessani, ovat kuolleet, on viimeiseksi saavuttanut kahdenkymmenen
yhden vuoden iän. Ehdoton toivomukseni on, että omaisuuttani koko
laajuudessaan hoidetaan Englannin lakien mukaan edellämainitun
miespuolisen jälkeläisen hyväksi.»

Soames luki sijoitusmääräykset ja todistuskaavakkeet ja katsoi
lopetettuaan Gradmaniin. Vanhus kuivasi otsaansa suurella nenäliinalla,
jonka kirkas väri antoi toimituksille äkillisen juhlaleiman.

»Kautta kunniani, herra Soames!» hän sanoi, ja oli selvää, että
lakimies hänessä oli täydellisesti pyyhkinyt pois ihmisen. »Kautta
kunniani! Mitä, nythän on kaksi pikkuvauvaa ja muutamia hyvin nuoria
lapsia — jos joku heistä elää kahdeksankymmenen vuoden ikäiseksi — ei
se ole mikään suuri ikä — ja lisäksi kaksikymmentä yksi vuotta — siitä
tulee sata vuotta, ja herra Timothy on sadan viidenkymmenentuhannen
punnan arvoinen, jos penninkään. Viisi prosenttia korkoa korolle tekee
omaisuuden kaksinkertaiseksi neljässätoista vuodessa. Neljässätoista
vuodessa kolmesataa tuhatta — kuusisataa tuhatta neljässäkymmenessä
kahdessa — kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta viidessäkymmenessä
kuudessa — neljä miljoonaa kahdeksansataa tuhatta seitsemässäkymmenessä
— yhdeksän miljoonaa kuusisataa tuhatta kahdeksassakymmenessä neljässä
— Mitä, sadassa vuodessa siitä tulee kaksikymmentä miljoonaa! Emmekä me
saa olla näkemässä sitä! Se _on_ testamentti!»

Soames sanoi kuivasti: »Jotakin voi tapahtua. Valtio voi ottaa kaiken,
he kykenevät mihin tahansa näinä aikoina.»

»Ja se on viiden prosentin mukaan», sanoi Gradman itsekseen. »Minä
unohdin — herra Timothyn omaisuus on valtiolainaosakkeissa, siitä emme
saa enempää kuin kaksi prosenttia tämän tuloveron aikana. Ollaksemme
varmemmalla puolella sanokaamme kahdeksan miljoonaa. On sekin sievä
raha.»

Soames nousi ja ojensi hänelle testamentin. »Tehän menette Cityyn.
Ottakaa tämä ja tehkää, mitä tarvitaan. Pankaa ilmoitus, vaikka velkoja
ei kyllä ole. Koska huutokauppa tulee?»

»Tiistaista viikko», sanoi Gradman. »Nyt elävät tai syntyvät ja
kaksikymmentä yksi vuotta lisää — se on pitkä aika. Mutta olen iloinen,
että hän jätti sen perheeseen...»

Huutokaupassa, jota ei pidetty Jobsonilla tavarain viktorialaisen
laadun vuoksi, oli paljon runsaammin väkeä kuin hautajaisissa,
vaikka keittäjä ja Smither eivät olleetkaan siellä, sillä Soames oli
lupautunut täyttämään heidän sydämensä toiveet. Winifred oli läsnä,
Euphemia ja Francie, ja Eustace oli tullut autossaan. Miniatyyrit,
Barbizonit ja J.R. piirustukset osti Soames, ja myyntiarvoltaan
vähäiset muistoesineet pantiin syrjään niitä perheen jäseniä varten,
jotka välittivät muistosta. Nämä olivat ainoat rajoitukset myynnissä,
jolle ominaista oli melkein traagillinen pitkäveteisyys. Ei yksikään
huonekalu, ei taulu eikä posliiniesine miellyttänyt nykyistä makua.
Laululinnut olivat pudonneet kuin syksyn lehdet, kun ne oli otettu
pois siitä, missä ne olivat laulamatta viettäneet kuusikymmentä
vuotta. Soamesin oli tuskallista nähdä, kuinka tuolit, joilla hänen
tätinsä olivat istuneet, pieni soittokone, jota he tosiasiallisesti
eivät olleet koskaan soittaneet, kirjat, joitten kansia he olivat
katselleet, posliiniesineet joilta he olivat pyyhkineet pölyä,
verhot, joita he olivat vedelleet, takkamatto, joka oli lämmittänyt
heidän jalkojaan, ennen kaikkea sängyt, joissa he olivat maanneet
ja joihin kuolleet — kaikki myytiin pienille välityskauppiaille ja
Fulhamin perheenemännille. Ja kuitenkin — mitä saattoi tehdä? Ei,
niiden piti mennä kaiken lihan ja kaikkien huonekalujen tietä ja kulua
loppuun. Mutta kun Ann tädin sohva tuotiin esille ja aiottiin myydä
kolmellakymmenellä shillingillä, silloin hän äkkiä huusi: »Viisi
puntaa!» Hämmästys oli melkoinen, ja sohva hänen.

Kun pieni huutokauppa ummehtuneessa myyntihuoneistossa oli ohi ja nuo
Viktorian ajan tuhat hajaantuneet, lähti hän ulos lokakuun sumuiseen
auringonpaisteeseen, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki kodikkuus
olisi kuollut maailmasta, ja ilmoitustaulu »Vuokrattavana» olisi
pantu tilalle. Vallankumouksia näköpiirissä, Fleur Espanjassa, ei
mitään iloa Annettesta, ei mitään Timothya Bayswater Roadilla. Tässä
sielunsa ärtyneessä autiudessa hän meni Goupenor Galleryyn. Tuon
miehen Jolyonin vesivärimaalaukset olivat vielä näytteillä siellä. Hän
meni sisään katselemaan niitä nenänvartensa yli — ehkä se tuottaisi
hänelle jotakin heikkoa tyydytystä. Uutinen oli vuotanut Junelta Valin
vaimolle, tältä Valille, Valilta hänen äidilleen, tältä Soamesille,
että talo — tuo kohtalokas Robin Hillin talo — oli myytävänä ja että
Irene lähtisi poikansa luo brittiläiseen Kolumbiaan tai johonkin muuhun
sellaiseen paikkaan. Pienen hetken ajaksi oli hurja ajatus tullut
Soamesin mieleen: »Miksi en ostaisi sitä takaisin? Tarkoitin sen minun
—!» Mutta ajatus oli jo samassa mennyt. Liian kolkko voitto, liian
paljon nöyryyttäviä muistoja hänelle itselleen ja Fleurille. Fleur ei
koskaan suostuisi asumaan siellä sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Ei,
talon piti mennä menojaan jollekin lordille tai nousukkaalle. Se oli
alunpitäen ollut riitakapula, sukuvihan kuori, ja nyt, kun tuo nainen
oli poissa, se oli vain tyhjä kuori. »Myytävänä tai vuokrattavana». Hän
saattoi sielunsa silmillä nähdä nuo sanat korkealla tuon rakentamansa
talon muratinpeittämällä seinällä.

Hän kulki gallerian kahden ensimmäisen huoneen läpi. Olihan siinä
koko tuotanto! Ja nyt kun mies oli kuollut, ei se näyttänytkään
hänestä enää niin vähäpätöiseltä. Taulut olivat hyvinkin miellyttäviä,
niissä oli ilman tuntua ja jotakin yksilöllistä siveltimenkäytössä.
»Hänen isänsä ja minun isäni, hän ja minä, hänen lapsensa ja minun
lapseni!» ajatteli Soames. Niin se oli jatkunut! Ja kaikki tuon
naisen tähden! Edellisen viikon tapausten pehmentämänä, syyspäivän
surumielisen kauneuden herkistämänä Soames pääsi lähemmäksi totuuden
tajuamista kuin milloinkaan ennen — sen totuuden, joka käy yli puhtaan
Forsyte-ymmärryksen — että Kauneuden ruumiilla on sielullinen olemus,
jota ei tavoita muu kuin itsensä unohtava rakkaus. Rakkaudessaan
tyttäreensä hän oli jo lähellä tätä totuutta, ehkä se sai hänet hiukan
ymmärtämään, miksi hän ei ollut saavuttanut voittopalkintoa. Ja täällä,
sukulaisensa piirustusten keskellä, tuon serkun, joka oli saavuttanut
sen, mikä ei ollut tullut hänen ulottuvilleen, hän ajatteli sekä häntä
että Ireneä niin suvaitsevasti, että se oli hänelle yllätys. Mutta hän
ei ostanut taulua.

Juuri kulkiessaan myyntipöydän ohi matkallaan ulkoilmaan takaisin
hänelle sattui jotakin, mikä ei ollut kokonaan ollut poissa hänen
mielestään, kun hän tuli galleriaan — Irene itse tuli sisään. Hän
ei siis ollut vielä lähtenyt ja tuli sanomaan hyvästit tuon miehen
jäännöksille! Soames hillitsi alitajuntansa pienen tahattoman
hypähdyksen, vaistojensa koneellisen värähdyksen tämän kerranomistetun
naisen viehätyksen edessä, ja kulki ohi katsoen muualle. Mutta ohi
päästyään hän ei mitenkään voinut olla katsomatta taakseen. Tämä siis
oli loppu — hänen elämänsä kuumuus ja taistelu, hulluus ja kaipuu,
ainoa tappio, minkä hän oli kärsinyt — kaikki olisi ohi, kun tuo nainen
tällä kertaa haihtuisi hänen näkyvistään. Tällaisillakin muistoilla
oli oma omituinen, kirvelevä arvonsa. Irenekin katsoi taakseen. Äkkiä
hän nosti hansikoidun kätensä, hänen huulensa hymyilivät heikosti,
hänen tummat silmänsä näyttivät puhuvan. Soamesin vuoro oli nyt olla
vastaamatta tuohon hymyilyyn ja tuohon pieneen jäähyväiseleeseen. Hän
astui ulos muodikkaalle kadulle vapisten kiireestä kantapäähän. Hän
tiesi, mitä Irene oli tahtonut sanoa: »Nyt kun iäksi poistun sinun ja
omiesi ulottuvilta — anna minulle anteeksi, minä toivon sinulle hyvää.»
Sitä hän oli tarkoittanut, se oli viimeinen merkki tuosta kauheasta
totuudesta — joka oli tuolla puolen moraalin, velvollisuuden, terveen
järjen — Irenen vastenmielisyydestä häntä kohtaan, joka oli omistanut
hänen ruumiinsa, mutta ei milloinkaan hipaissut hänen sieluaan eikä
sydäntään. Se koski, niin, se koski enemmän kuin jos Irene olisi
pitänyt naamionsa muuttumattomana, kätensä alhaalla.

Kolme päivää myöhemmin, nopeasti kellastuvassa lokakuussa, Soames
lähti vuokra-autolla Highgaten hautausmaalle ja nousi sen valkean
metsän läpi Forsytein holviin. Seetripuun vieressä, katakombien ja
kolumbaarioitten yläpuolella se kohosi suurena, rumana ja yksilöllisenä
ollen kuin kilpailusysteemin huippu. Soames muisti keskustelun, jossa
Swithin oli puoltanut heraldisen fasaanin maalaamista päätyyn. Ehdotus
oli hylätty ja tilalle hyväksytty kiviseppele noiden jäykkien sanojen:
»Jolyon Forsyten perhehauta 1850» yläpuolelle. Hauta oli hyvässä
järjestyksessä. Kaikki jäljet äskeisestä hautauksesta oli poistettu,
ja holvin siisti harmaus jurotti rauhallisena auringonpaisteessa.
Koko perhe lepäsi täällä nyt, paitsi vanhan Jolyonin vaimo, joka oli
erityisen sopimuksen kautta joutunut oman perheensä hautaan Suffolkiin,
vanha Jolyon itse, joka lepäsi Robin Hillissä ja Susan Hayman, joka
oli poltettu, niin että kukaan ei voinut tietää, missä hän oli. Soames
katseli hautaa tyytyväisenä — se oli jyhkeä ja kaipasi vähän hoitoa ja
se olikin tärkeätä, sillä Soames tiesi hyvin, että hänen mentyään ei
kukaan välittäisi siitä, ja hän saisi pian ruveta katselemaan sijaa
itselleen. Hänellä voi vielä olla kaksikymmentä vuotta edessään, mutta
kukaan ei tietänyt. Kaksikymmentä vuotta ilman tätiä tai setää, vaimo
sellainen, josta oli parempi olla tietämättä mitään, tytär lähtenyt
talosta. Soamesin mieli kallistui alakuloisuuteen ja muistoihin.

Tämän hautausmaan sanottiin olevan täynnä nimeltään erikoisia ihmisiä,
jotka oli haudattu erikoisen aistikkaasti. Niinpä heillä olikin
kaunis näköala täältä suoraan yli Lontoon. Annette oli kerran antanut
hänen luettavakseen kirjan, jonka oli kirjoittanut tuo ranskalainen,
Maupassant — hirveän kolkon jutun, jossa kaikki luurangot nousivat
haudoistaan eräänä yönä ja kivien hurskaat kirjoitukset muuttuivat
luetteloksi heidän synneistään. Ei vähääkään tosi kertomus. Soames
ei tietänyt ranskalaisista, mutta englantilaisissa ei vain ollut
paljonkaan todellista vikaa, ei muussa kuin hampaissa ja maussa, mitkä
tosin olivat viheliäiset. »Jolyon Forsyten perhehauta 1850.» Paljon
ihmisiä oli haudattu tänne tuon ajan jälkeen — paljon englantilaista
elämää muuttunut tomuksi ja tuhaksi! Kultareunaisten pilvien alitse
kulkevan lentokoneen ääni sai hänet nostamaan silmänsä. Hitonmoisesti
oli maailma laajentunut. Mutta kaikki palasi takaisin hautausmaahan —
oli jäljellä vain nimi ja vuosiluku kivessä. Ja hän ajatteli omituisen
ylpeänä, että hän ja hänen perheensä olivat tehneet hyvin vähän
tai ei mitään tämän kuumeisen laajentumisen hyväksi. Kunnollisina,
lujina keskitason ihmisinä he olivat käyneet työhönsä, hoitaneet ja
omistaneet arvokkaasti. »Dosset Forsyte» tosin oli rakentanut talojaan
kauheana ja Jolyon maalannut taulujaan epäilyttävänä aikakautena,
mutta niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa ei kukaan muu heistä
kaikista ollut tahrinut käsiään luomalla mitään — jollei laskenut
mukaan Val Dartiea ja hänen hevoshoitoaan. Kokeilijoita, asian ajajia,
lakimiehiä, kauppiaita, kustantajia, kirjanpitäjiä, johtajia, maan
välittäjiä, vieläpä sotilaita — sitä he olivat olleet! Laajentuminen
oli tapahtunut ikäänkuin heistä huolimatta. He olivat ehkäisseet,
säännöstäneet, puolustaneet ja hyötyneet asiain menosta — ja kun
ajatteli, että »Dosset Forsyte» oli alkanut elämänsä melkein tyhjin
käsin ja hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa jo omistivat
vanhan Gradmanin arvioinnin mukaan miljoonan ja puolentoista väliltä,
ei se ollut niinkään huonoa! Ja kuitenkin hänestä väliin tuntui, että
perheliitokset olivat heltiämässä, omistuksen vaisto kuolemassa pois.
He näyttivät kykenemättömiltä tekemään rahaa — nämä neljännen polven
ihmiset, he antautuivat taiteelle, kirjallisuudelle, viljelivät maata,
menivät armeijaan tai elivät vain sillä mitä heille oli jätetty —
heillä ei ollut sisua eikä sitkeyttä. He kuolisivat sukupuuttoon,
jolleivät olisi varuillaan.

Soames kääntyi holvista pois ja käänsi kasvonsa tuulta kohti. Ilma
täällä ylhäällä olisi ollut ihana, jos hän vain olisi voinut vapauttaa
hermonsa siitä tunteesta, että siinä oli niin paljon kuolemaa. Hän
katseli levottomana ristejä ja uurnia, enkeleitä, eternellejä, kukkia,
jotka olivat liian koreita tai lakastuneita, ja äkkiä hän huomasi
paikan, joka näytti niin erilaiselta kuin mikään muu täällä ylhäällä,
että hänen oli pakko kävellä nuo muutamat tarvittavat kyynärät ja
mennä katsomaan sitä. Siisti nurkkaus, raskas, omituisen muotoinen
kivi karkeapintaista graniittia, vartijoina neljä tummaa marjakuusta.
Tämä paikka oli vapaa muitten hautojen painostuksesta, sen takana kun
oli pieni puksipuuaitainen puutarha ja edessä kellastuva koivu. Tämä
keidas sovinnaisten hautojen erämaassa miellytti Soamesin esteettistä
vaistoa, ja hän istahti tänne auringonpaisteeseen. Kultaisten,
värisevien koivunlehtien läpi hän katsoi Lontoota ja antautui muistojen
aalloille. Hän ajatteli Ireneä Montpellier Squarella, kun hänen
hiuksensa olivat kuin ruosteista kultaa ja hänen valkeat olkapäänsä
Soamesin omat — Ireneä, hänen intohimoisen rakkautensa palkintoa, joka
kapinoi hänen omistustaan vastaan. Hän näki Bosinneyn ruumiin makaavan
tuossa valkeassa ruumishuoneessa ja Irenen istuvan sohvassa katsoen
eteensä kuolevan linnun silmin. Taaskin hän ajatteli Ireneä Bois de
Boulognen pienen vihreän Nioben ääressä, vielä kerran torjumassa hänet.
Mielikuvitus vei hänet virtaavan joen partaalle tuona marraskuun
päivänä, jolloin Fleurin piti syntyä, näytti hänelle lakastuneet
lehdet, jotka uiskentelivat vihreäpintaisessa vedessä, ja käärmemäiset
kaislat, jotka huojuivat ja kärkkyivät alituiseen, mutkittelevina,
sokeina, kahlittuina. Ja sitten taas ikkunan, joka avautui kylmään,
tähtikirkkaaseen Hyde Parkin yöhön hänen isänsä maatessa kuolleena.
Hänen mielikuvituksensa kiiti tuohon tauluun »Tulevaisuuden kaupunki»,
tuon pojan ja Fleurin ensimmäiseen kohtaukseen, Prosper Profondin
sikarin sinertävään savuun ja Fleuriin, joka ikkunasta osoitti tuon
miehen saalistamista. Ireneen ja tuohon vainajaan, jotka istuivat
rinnan Lordin katsomolavalla. Ireneen ja tuohon poikaan Robin Hillissä.
Sohvaan, jonka nurkassa Fleur murtuneena makasi, huuliin, jotka olivat
painuneet hänen poskeensa ja jäähyväissanaan »isi». Ja äkkiä hän taas
näki Irenen hansikoidun käden viittovan viimeistä vapautumisen elettään.

Hän istui siinä kauan miettien elämäänsä uskollisena
omistusvaistolleen, lämmitellen pettymyksissäänkin.

»Vuokrattavana» — Forsytein aika ja elämäntapa, jolloin mies omisti
sielunsa, sijoituksensa ja naisensa ilman estettä tai kysymyksiä.
Ja nyt omisti valtio tai tahtoi omistaa hänen sijoituksensa, hänen
naisensa omisti itse itsensä ja Jumala tiesi kuka omisti hänen oman
sielunsa. »Vuokrattavana» — tuo terve ja yksinkertainen usko!

Muutoksen vedet tulvehtivat sisään tuoden mukanaan lupauksen uusista
muodoista vasta silloin, kun tuhoava virta oli täyttänyt tehtävänsä.
Hän istui siinä hämärästi tietoisena niistä, mutta ajatukset
päättäväisesti menneisyyden puolella — niinkuin miehellä, joka
ratsastaisi hurjassa yössä kasvot kääntyneinä laukkaavan hevosensa
häntää kohti. Viktorialaisten sulkujen yli vyöryivät vedet peittäen
omaisuudet, tavat ja siveyskäsitteet, melodiat ja vanhat taidemuodot —
vedet, jotka toivat hänen suuhunsa suolaista veren makua, vedet, jotka
huuhtoivat tätä vanhaa Highgaten kukkulaa, johon Viktorian aika oli
haudattu. Ja istuessaan täällä, korkealla Highgaten yksilöllisimmällä
paikalla, Soames — ikäänkuin sijoitusten henkilöitymä — kieltäytyi
kuulemasta niitten levotonta ääntä. Vaistomaisesti hän ei tahtonut
kamppailla niitä vastaan — hänessä oli liian paljon alkuaikaista
viisautta, omistavan eläimen, Ihmisen viisautta. Ne kyllä asettuisivat
täytettyään hajoittavan ja hävittävän vuoroveden tehtävänsä, kun
toisten luomukset ja omaisuudet olisivat riittävästi tuhotut ja
murskatut — ne vetäytyisivät luoteen lailla takaisin, ja uudet muodot
nousisivat tilalle perustuen vaistoon, joka on vanhempi kuin muutosten
kuume — kodin vaistoon.

»Je m'en fiche», sanoi Prosper Profond. Soames ei sanonut »Je m'en
fiche» — se oli ranskaa, ja tuo mies oli pistin hänen lihassaan — mutta
syvällä mielessään hän tunsi, että muutos oli vain kuoleman kausi
kahden elämän muodon välillä, välttämätön hävitys, jotta saataisiin
tilaa uudemmalle omaisuudelle. Entä sitten, vaikka ilmoitustaulu olikin
naulattu ja kodikkuus vuokrattavana? Jonakin päivänä joku tulisi ja
ottaisi talon taas haltuunsa.

Ja yksi asia vain todella suretti häntä, kun hän istui siinä —
alakuloinen polte sydämessään, koska aurinko paistoi niin lumoavasti
hänen kasvoilleen ja pilviin ja kultaisille koivunlehdille, ja tuulen
suhina oli niin lempeätä, ja marjakuusen vihreys niin tummaa, ja kalpea
kuunsirppi näkyi taivaalla.

Hän saisi toivoa ja toivoa eikä koskaan saavuttaisi sitä — maailman
kauneutta ja rakkautta!




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79035 ***