diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 79035-0.txt | 25630 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 25655 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/79035-0.txt b/79035-0.txt new file mode 100644 index 0000000..a28be6a --- /dev/null +++ b/79035-0.txt @@ -0,0 +1,25630 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79035 *** +language: Finnish + + + + +FORSYTEIN TARU II + +Kahleissa; Herääminen; Vuokrattavana + + +Kirj. + +JOHN GALSWORTHY + + + +Englannista suomensi + +Tyyni Haapanen-Tallgren + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1930. + + + + + + +SISÄLLYS. + +TOINEN KIRJA: KAHLEISSA. + +ENSIMMÄINEN OSA. + + 1. Timothyn talossa + 2. Erään maailmanmiehen lähtö + 3. Soames valmistuu toimenpiteisiin + 4. Soho + 5. James näkee näkyjä + 6. Ei-enää-nuori Jolyon + 7. Poika ja tyttö + 8. Jolyon esiintyy holhoojana + 9. Val kuulee uutisen +10. Soames pitää kutsut tulevalleen +11. Ja käy katsomassa entistään +12. Forsyten juorupörssissä +13. Jolyon huomaa mistä on kysymys +14. Soames tietää mitä tahtoo + +TOINEN OSA. + + 1. Kolmas sukupolvi + 2. Soames tunnustelee maata + 3. Ireneä tapaamassa + 4. Paikka jota Forsytet pelkäävät + 5. Jolly tuomarina + 6. Jolyon neuvottomana + 7. Dartie Dartiea vastaan + 8. Taisteluhaaste + 9. Päivälliset Jamesilla +10. Balthasar koiran kuolema +11. Timothy sanoo sanansa +12. Metsästys jatkuu +13. »Tässä sitä ollaan taas!» +14. Ulkomaalainen ilta + +KOLMAS OSA. + + 1. Soames Pariisissa + 2. Verkossa + 3. Richmond Park + 4. Virran poikki + 5. Soames toimii + 6. Kesäpäivä + 7. Kesäilta + 8. James odottaa + 9. Vapaina verkosta +10. Aikakauden loppu +11. Innostus lamassa +12. Erään Forsyten syntymä +13. Jamesille kerrotaan +14. Hänen + +VÄLIKERTOMUS: HERÄÄMINEN. + +KOLMAS KIRJA: VUOKRATTAVA. + +ENSIMMÄINEN OSA. + + 1. Kohtaaminen + 2. Kaunis Fleur Forsyte + 3. Robin Hillissä + 4. Mausoleumissa + 5. Kotoisilla kunnailla + 6. Jon + 7. Fleur + 8. Idylli ruohikolla + 9. Goya +10. Kolmikko +11. Kaksi +12. Oikku + +TOINEN OSA. + + 1. Äiti ja poika + 2. Isiä ja tyttäriä + 3. Kohtaamisia + 4. Green Streetillä + 5. Puhtaasti Forsytelaisia asioita + 6. Soamesin yksityiselämä + 7. June puuttuu asiaan + 8. Kuolaimet suussa + 9. Kaikki hullusti +10. Päätös +11. Timothy ennustaa + +KOLMAS OSA. + + 1. Vanha Jolyon kummittelee + 2. Tunnustus + 3. Irene + 4. Soames harkitsee + 5. Päähänpiintymä + 6. Toivoton + 7. Lähettiläs + 8. Synkkä sävel + 9. Tammen alla +10. Fleurin vihkiäiset +11. Viimeinen vanha Forsyte + + + + + + + + +TOINEN KIRJA: KAHLEISSA. + + + »Kaks perhett', arvoit' yhtä kuuluisaa + Vihasta vanhast' uuteen vimmaan saa.» + + (Romeo ja Julia) + + + + + + +ENSIMMÄINEN OSA + + + + +1. TIMOTHYN TALOSSA + + +Omistamisen vaisto ei koskaan pysy paikallaan. Kautta kukoistuksen ja +vainon, tulen ja pakkasen se seurasi edistyksen lakeja myöskin Forsyten +perheessä, joka oli luullut sitä kerta kaikkiaan muuttumattomaksi. +Eikä sitä voi erottaa ympäristöstään yhtä vähän kuin perunan laatua +maaperästä. + +Englannin kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenlukujen historioitsija +tulee aikanaan kuvailemaan tuota jonkin verran nopeata siirtymistä +itsekylläisestä ja pidättyvästä paikkakunnallisuudesta vieläkin +itsekylläisempään, joskin vähemmän pidättyvään valtakunnallisuuteen — +toisin sanoen kansakunnan omistusvaiston liikehtimistä. Ja sitä mukaa +tapahtui kehitys myös Forsyten perheessä. He eivät levinneet vain +pintaa myöten, vaan myös sisäänpäin. + +Kun Susan Hayman, naimisissaoleva Forsyten sisar, seitsemänkymmenen +neljän vuoden naurettavan alhaisessa iässä vuonna 1895 +seurasi miesvainajaansa ja ruumis poltettiin, järkytti tapaus +omituisen lievästi kuutta jäljelläolevaa vanhaa Forsytea. Tähän +välinpitämättömyyteen oli kolme syytä. Ensiksikin: vanhan Jolyonin +miltei salaiset hautajaiset Robin Hillissä v. 1892 — siinä ensimmäinen +Forsyte, joka hylkäsi perhehaudan Highgatessa. Tämä hautaus, joka +tapahtui vuotta jälkeen Swithinin täysin säädyllisten hautajaisten, +oli aiheuttanut paljon puhetta Forsyten juorupörssissä, toisin sanoen +Timothyn talossa Lontoon Bayswater Roadin varrella, missä yhä edelleen +koottiin ja välitettiin perhejuoruja. Mielipiteet väittelivät Juley +tädin valituksista Francien suorasukaiseen väitteeseen, että oli +»erinomainen asia lopettaa kaikki nuo tympeät Highgate-jutut». Setä +Jolyon myöhäisempinä päivinään — itse asiassa alkaen tuosta omituisesta +ja valitettavasta rakkausjutusta hänen pojantyttärensä Junen sulhasen, +nuoren Bosinneyn, ja hänen veljenpoikansa Soames Forsyten vaimon +välillä — oli koko paljon järkytellyt perheliitoksia, ja tuo hänen +tapansa kulkea aina omia teitään oli alkanut toisista tuntua vähän +arveluttavalta. Hänen filosofisella suonellaan oli tosin aina ollut +liiaksikin taipumusta poiketa pois puhtaan Forsyte-hengen urilta, +joten oltiin tavallaan valmistuneita siihen, että hänet haudattaisiin +outoon paikkaan. Mutta kummallinen koko juttu sittenkin oli, ja +kun hänen testamenttinsa sisällyksestä tuli käypää rahaa Forsyten +juorupörssissä, kävi värähdys läpi koko heimon. Omaisuudestaan (145,304 +puntaa kaiken kaikkiaan, niistä sitoumuksina 35 puntaa, 7 s. 4 p.) hän +oli totta totisesti jättänyt 15,000 puntaa »arvaatko kenelle, rakkaani? +_Irenelle_», tuolle hänen veljenpoikansa Soamesin karanneelle vaimolle, +kenelle, naiselle, joka oli melkein saattanut perheen häpeään ja joka +— vielä ihmeellisempää — ei ollut millään tavoin sukua hänelle. Ei +toki sentään kerta kaikkiaan, elinaikaisena korkona vain, tulot tästä +summasta! Mutta sittenkin! Ja vanhan Jolyonin asema täydellisenä +Forsytenä kukistui siihen paikkaan. Siinä siis ensimmäinen syy, miksi +Susan Haymanin polttohautaus — Wokingissa — herätti niin vähän huomiota. + +Toinen syy oli oikeastaan laajempi ja tärkeämpi. Paitsi Campden +Hillin taloa oli Susanilla Hantsin rajamailla maatalo, jonka Hayman +kuollessaan oli jättänyt hänelle ja jossa Haymanin pojista oli +kehittynyt niin hyviä ampujia ja ratsastajia kuin heidän arveltiin +olevan, mikä tietenkin oli hauskaa heille itselleen ja kunniaksi +jokaiselle, ja se seikka, että Susan oli omistanut jotakin todella +maaseutuun kuuluvaa, ikäänkuin näytti antavan oikeutuksen hänen +maallisten jäännöstensä hajoittamiselle — vaikka sitä he eivät sitten +käsittäneet, mistä hän oli saanut ruumiinpolttoajatuksen päähänsä! +Tavanmukaiset kutsut oli kuitenkin lähetetty ja Soames oli ollut +saapuvilla ja nuori Nicholas, ja testamentti oli omissa rajoissaan +ollut täysin tyydyttävä, sillä Susanilla oli ollut vain elinkorko, ja +omaisuus oli aivan tasaisesti mennyt lapsille yhtä suurina osina. + +Kolmas syy, miksi Susanin hautajaiset olivat herättäneet vähän +huomiota, oli kaikkein kantavin. Euphemia — tuo kalpea ja laiha — +lausui sen rohkeasti julki. »No niin, _minä_ olen sitä mieltä, että +ihmisellä on oikeus omaan ruumiiseensa, sittenkin kun hän on kuollut.» +Nicholasin, tuon vanhan koulun vapaamielisen ja erittäin tyrannimaisen +miehen tyttären suusta tulleena huomautus oli hämmästyttävä — se +osoitti kuin väläyksenä, kuinka paljon vettä oli virrannut siltojen +alitse sitten Ann tädin kuoleman, joka oli sattunut v. 1886, samoihin +aikoihin, jolloin Soamesin omistusoikeus vaimonsa ruumiiseen oli +alkanut horjua, mikä seikka taas johti niin suureen onnettomuuteen. +Euphemia tietenkin puhui kuin lapsi eikä omannut mitään kokemuksia, +sillä vaikka hän kävi neljääkymmentä, oli hänen nimensä yhä Forsyte. +Mutta vaikka ottaakin huomioon tämän kaiken, osoitti Euphemian sana +kuitenkin vapausaatteen laajentumista, keskipakoisuutta ja omistamisen +keskipisteen siirtymistä toisista henkilöistä asianomaiseen itseensä. +Kun Nicholas Hester tädiltä kuuli tyttärensä huomautuksesta, puhkesi +hän sanomaan: »Vaimot ja tyttäret! Heidän vapaudellaan ei ole määrää +tähän maailman aikaan.» Hän ei ollut tietenkään koskaan todella antanut +anteeksi lakia Naidun Naisen Omistusoikeudesta, joka olisi niin +tuntuvasti koskenut hänen omaan elämäänsä, jollei hän onnellisesti +olisi mennyt naimisiin ennenkuin se säädettiin. Mutta itse teossa ei +voinut kieltää nuorempien Forsytein kapinoivan sitä vastaan, että +kukaan muu olisi heidän omistajansa. Tuo siirtomaitten halu olla +oma herransa, mikä paradoksaalisesti edeltää imperialismia, kasvoi +kaiken aikaa. He olivat nyt kaikki naimisissa, paitsi George, joka +edelleen kuului kilpa-ajoradalle ja Iseeum-klubiin, Francie, joka +jatkoi musikaalista uraansa työhuoneessaan Chelseassa, King's Roadin +varrella ja otti »ihailijoita» mukaansa tanssiaisiin, Euphemia, joka +asui kotonaan ja valitti isänsä, Nicholasin, käytöstä, ja nuo kaksi +»dromiota», Giles ja Jesse Hayman. Kolmatta sukupolvea ei ollut +kovinkaan monta — nuorella Jolyonilla oli kolme, Winifred Dartiella +neljä, nuorella Nicholasilla jo kuusi, nuorella Rogerilla yksi, +Marian Tweetymanilla yksi, St. John Haymanilla kaksi. Mutta loput +kuudestatoista naineesta — Jamesin perheestä Soames, Rachel ja Cicely, +Rogerin perheestä Eustace ja Thomas, Nicholasin perheestä Ernest, +Archibald ja Florence ja Haymaneista Augustus ja Annabel Spender — +elivät vuodesta vuoteen jatkamatta sukua. + +Kymmenestä vanhasta Forsytesta oli niin ollen syntynyt kaksikymmentä +yksi nuorta Forsytea, mutta kahdellakymmenellä yhdellä nuorella +Forsytella oli yhteensä vasta seitsemäntoista jälkeläistä, ja näytti jo +todenmukaiselta, että odotettavissa olisi vain aivan vähäinen lisäys. +Tilastotieteilijän on täytynyt huomata, että syntyväisyysprosentti +vaihtelee sen koron mukaan, minkä ihminen saa rahoistaan. Isoisä +»Dosset Forsyte» oli varhain 1800-luvulla saanut kymmenen prosenttia +omastaan, siis kymmenen lasta. Nuo kymmenen, jos jättää laskuista neljä +naimatonta ja Juleyn, jonka mies, Septimus Small oli kuollut melkein +heti, olivat keskimäärin saaneet neljä tai viisi prosenttia omastaan +ja lisääntyneet sitä mukaa. Heidän kaksikymmentäyksi lastaan hyötyivät +vain kolme prosenttia vakautetusta valtiolainasta, johon heidän +isänsä enimmäkseen kiinnittivät omaisuutensa välttääkseen kuolinpesän +verotusta, ja niillä kuudella heistä, jotka olivat jatkaneet sukua, +oli yhteensä seitsemäntoista lasta eli tasan kaksi kokonaista viisi +kuudesosaa perhettä kohti. + +Tähän heikkoon lisääntymiseen oli muitakin syitä. Puuttuva luottamus +omaan ansaitsemiskykyyn, niin luonnollinen siinä, missä riittävä +toimeentulo aina on ollut taattu, ja lisänä tietoisuus siitä, että isä +vain ei kuole, teki nuoret Forsytet varovaisiksi. Jos ihmisellä on +lapsia eikä paljon tuloja, täytyy maun ja mukavuuden tason väkisinkin +mennä alas. Mikä riittää kahdelle, ei riitä neljälle, ja niin edespäin +— oli parempi odottaa ja nähdä, mitä isä tekisi. Sitäpaitsi oli hauska +viettää loma-aikansa häiritsemättä. Sen sijaan, että olisivat omistaneet +lapsia, he itse asiassa keskittyivät oman itsensä omistamiseen ajan +kasvavan taipumuksen mukaan — olihan iskusanana _fin de siècle_! +Tällä tavoin oli vaara hyvin vähäinen ja asianomainen kykeni aikanaan +ostamaan auton. Eustacella jo oli, mutta se oli tärisyttänyt häntä +pahanpäiväisesti ja katkaissut häneltä silmähampaan. Paras kai odottaa, +kunnes nuo vehkeet tulisivat vähän varmemmiksi. Odottaessa ei lisää +lapsia! Nuori Nicholaskin oli malttanut mielensä eikä kokonaiseen +kolmeen vuoteen ollut lisännyt kuuden lapsensa lukua. + +Forsyte-yhteisön heikentyminen tai pikemminkin hajaantuminen, josta +tämä kaikki oli oireena, ei kuitenkaan ollut ehtinyt niin pitkälle, +ettei kokoontuminen olisi ollut mahdollista, kun Roger Forsyte +v. 1899 kuoli. Oli ollut ihana kesä, ja ulkomailla ja rannikolla +vietetyn loma-ajan jälkeen kaikki olivat tulleet takaisin Lontooseen, +kun Roger, teoissaan aina hiven erikoislaatuisuutta, äkkiä veti +viime henkäyksensä talossaan Prince's Gardensissa. Timothyn talossa +kuiskailtiin surumielisesti, että Roger parka oli aina ollut oikullinen +ruuansulatusasioissaan — eikö hän esimerkiksi ollut pitänyt saksalaista +lammasta kaikkia muita laatuja parempana? + +Oli miten oli, hautajaiset Highgatessa olivat olleet täydelliset, +ja palatessaan niistä Soames Forsyte miltei koneellisesti suuntasi +askelensa setänsä Timothyn taloon Bayswater Roadin varrella. Nuo +»vanhat» — täti Juley ja täti Hester — varmaan mielellään kuulisivat +hautajaisista. Hänen isänsä James ei kahdeksankymmenen kahdeksan +vuoden iässä tuntenut kestävänsä hautajaisten vaivoja, Timothy +itse ei tietenkään ollut saapunut, niin että Nicholas oli ollut +ainoa läsnäoleva veli. Oli sittenkin ollut kaunis joukko koolla, ja +vanhoja tätejä ilahuttaisi kuulla tilaisuudesta. Tuo ystävällinen +ajatus ei ollut kokonaan puhdas siitä välttämättömästä halusta saada +joka teostaan jotakin hyötyä, mikä on Forsytein ja itse asiassa +jokaisen kansan terveempien ainesten tärkein ominaisuus. Tavassaan +viedä kaikki perheasiansa Timothyn taloon Bayswater Roadin varrelle +Soames vain seurasi isänsä jälkiä, isänsä, joka oli tottunut ainakin +kerran viikossa käymään sisariansa katsomassa Timothyn luona ja +joka oli luopunut tästä tavastaan vasta kahdeksankymmenen vuoden +iässä, jolloin hän oli menettänyt voimansa eikä enää jaksanut käydä +ulkona ilman Emilyä. Emilyn kanssa ei kannattanut lähteä, sillä kuka +saattoi oikeastaan puhua mitään vaimonsa läsnäollessa? Niinkuin James +ennen vanhaan, niin sai Soameskin aikaa käydä tätien luona melkein +joka sunnuntai ja istua pikku salissa, jossa hänen vääjäämättömän +hyvä aistinsa oli aiheuttanut koko lailla muutoksia sekä tuottanut +joululahjaposliinia, joka ei ihan kokonaan ollut hänen oman nirson +makunsa tasolla, ja ainakin kaksi melko epävarmaa Barbizon-taulua. +Tehtyään erinomaisia kauppoja Barbizoneillaan hän itse oli jokin +vuosi sitten kohdistanut huomionsa Mariseen, Israeliin ja Mauveen +vielä parempien kauppojen toivossa. Siinä jokivarren talossa lähellä +Mapledurhamia, missä hän nyt asui, oli kauniisti järjestetty ja +valaistu taulusali, joka oli harvoille Lontoon taidekauppiaille +tuntematon. Se oli myöskin sunnuntai-iltapäivisin sovelias päämäärä +niille viikonlopun retkille, joita hänen sisarensa Winifred ja +Rachel väliin järjestivät hänen puolestaan. Sillä vaikka Soames oli +vaitelias näyttelijä, oli hänen hiljainen, hillitty varmuutensa +harvoin tekemättä vaikutusta vieraisiin, jotka tiesivät, että hänen +maineensa ei perustunut yksinomaan esteettisiin oikkuihin, vaan hänen +kykyynsä vainuta tulevat kauppahinnat. Tullessaan Timothyn taloon hän +melkein aina saattoi kertoa jostakin pikku voitostaan, jonka hän oli +saanut milloin mistäkin taidekauppiaasta, ja se ylpeyden kukerrus, +jolla tädit tervehtivät hänen juttuaan, oli hänelle herttaisen +mieluinen. Tänä iltapäivänä hän oli kuitenkin toisessa vireessä — +hänhän tuli Rogerin hautajaisista siistiin tummaan pukuun puettuna — +ei ihan mustaan, sillä loppujen lopulta setä on vain setä, ja hänen +sielunsa kauhistui liiallista tunteitten näyttämistä. Hän nojautui +taaksepäin upotuksin koristetussa tuolissa ja katseli erikoisen +vähäpuheisena pystyyn nostetun nenänsä vartta pitkin taivaansinisiä +seiniä, joita kultakehykset koristivat. Johtuiko se siitä, että hän +oli ollut hautajaisissa, mutta hänen kasvojensa erikoislaatuinen +forsytelais-rakenne esiintyi tänä iltapäivänä parhaassa valossaan. +Ne olivat pitkät ja koverot kasvot, joissa leuan lihattomuus näytti +melkein liialliselta, kasvot, joissa leuka vallitsi, mutta jotka eivät +silti olleet epämiellyttävät. Väkevämmin kuin koskaan hän tunsi, että +Timothyn talossa oltiin toivottoman vanhanaikaisia, ja että hänen +tätiensä sielut olivat ikävästi Viktorian ajan keskivaiheilta. Aihe, +josta hän ennen muita olisi tahtonut puhua — hänen oma avioeroton +asemansa — oli täällä mahdoton. Ja kuitenkin se täytti hänen mielensä +sulkien pois kaiken muun. Vasta keväästä saakka oli ollut näin, ja +hänessä oli kasvanut uusi tunne, joka yllytti häntä sellaiseen, minkä +hän tiesi hyvin saattavan olla hullutusta nelikymmentäviisivuotiaassa +Forsytessa. Yhä enemmän ja enemmän hän viime aikoina oli ollut +tietoinen ikänsä kasvamisesta. Varallisuus, joka oli ollut huomattava +jo silloin, kun hän oli keksinyt rakennuttaa tuon Robin Hillin talon, +joka lopullisesti oli ajanut karille hänen avioliittonsa Irenen +kanssa, oli lisääntynyt yllättävän voimakkaasti niinä kahtenatoista +yksinäisenä vuotena, jolloin hän olikin harrastanut hyvin vähän muuta. +Hänellä oli tällä hetkellä hyvästi yli sadantuhannen punnan, eikä ollut +ketään, jolle hän olisi ne jättänyt — ei mitään todellista päämäärää +sille, mikä oli hänen uskontonsa. Ja vaikka hän olisi hellittänytkin +ponnistuksistaan, teki raha rahaa, ja hän tiesi tuossa tuokiossa +omaavansa sataviisikymmentä tuhatta. Soamesissa oli aina ollut vahvasti +kotoinen, sukurakas puoli, joka kesannolle jääneenä ja tuhoutuneena +oli ollut kätkössä, mutta nyt, hänen parhaassa miehuudessaan, noussut +taas pinnalle. Viime aikoina oli erään nuoren tytön kieltämätön kauneus +antanut sille muotoa ja yllykettä ja vihdoin vallannut hänet kokonaan. + +Ja tämä tyttö oli ranskalainen, eikä ollut luultavaa, että hän menisi +päästään pyörälle tai suostuisi laillistamattomaan asemaan. Sitäpaitsi +sellainen ajatus oli Soamesille itselleen vastenmielinen. Hän oli +pakollisen selibaattinsa pitkinä vuosina maistanut sukupuolielämän +sameata puolta, salaisesti, aina vastahakoisesti, sillä hän oli +nirso, ja lain ja järjestyksen vaisto hänessä oli synnynnäinen. Hän +ei halunnut mitään nurkkasuhdetta. Avioliiton solmiaminen Pariisin +lähetystössä, muutaman kuukauden matka, ja hän voisi tuoda Annetten +takaisin kerrassaan vapautuneena menneisyydestä, joka totta puhuen ei +ollut kovinkaan kehuttava, sillä hän oli vain kassanhoitajana äitinsä +ravintolassa Sohossa. Soames voisi tuoda hänet vallan uutena ja hienona +hallitsemaan ranskalaisella maullaan ja itsehillinnällään taloaan +»The Shelter» lähellä Mapledurhamia. Forsyten juorupörssissä ja hänen +jokivarrella asuvien ystäväinsä kesken puhuttaisiin vain, että hän oli +matkoillaan kohdannut viehättävän ranskalaisen tytön ja mennyt hänen +kanssaan naimisiin. Ranskalaisessa vaimossa olisi hiven romantiikkaa ja +pieni hienostuksen leima. Ei! Tätä hän ei pelännyt, oli vain tuo hänen +kirottu avioeroton säätynsä, ja — kysymys, ottaisiko Annette hänet, ja +sitä kysymystä hän ei uskaltanut ottaa päiväjärjestykseen, ennenkuin +hänellä olisi selvä, vieläpä häikäisevä tulevaisuus tarjottavana +tytölle. + +Tätiensä salissa hän kuuli vain verhotuin korvin nuo tavalliset +kysymykset: Kuinka voi rakas isä? Ei suinkaan hän käynyt ulkona nyt, +kun ilma oli muuttumassa noin koleaksi? Muistaisiko Soames varmasti +kertoa hänelle, että Hester oli havainnut keitettyjen rautatammen +lehtien suuresti lieventävän tuota kipua hänen kyljessään. Haude joka +kolmas tunti, sitten punainen flanellilappu päälle. Ja voiko hän +ottaa maistiaisiksi ihan pienen ruukun heidän parasta luumuhilloaan +— se oli niin herkullista tänä vuonna ja teki ihmeen hyvää. Oi, ja +sitten Dartiet — oliko Soames kuullut, että Montaguesta oli kovin +paljon ikävyyksiä. Timothy oli sanonut, että Winifred todella kaipasi +suojelusta. Sanottiin — mutta Soamesin ei pitänyt katsoa asiaa varmaksi +— että Montague oli antanut Winifredin jalokiviä jollekin kauhealle +tanssijattarelle. Sehän oli kovin huono esimerkki rakkaalle Valille, +nyt kun hänen juuri piti mennä yliopistoon. Eikö Soames ollut kuullut? +Oi, mutta hänen piti mennä katsomaan sisartaan ja ottaa asiasta selvä +heti paikalla. Ja luuliko Soames, että nuo buurit todellakin aikoivat +pitää puoliaan? Timothy oli vallan järkytetty. Valtiolainaosakkeet +olivat niin korkealla, ja hänellä oli niin paljon rahaa niissä. +Luuliko Soames, että ne laskisivat, jos tulisi sota? Soames nyökäytti +päätään. Mutta sota kai menisi ohi hyvin pian. Olisi kovin paha +Timothylle, jollei niin kävisi. Ja Soamesin rakas isä korkeassa +iässään ottaisi sen kovin pahakseen. Onneksi rakas Roger parka oli +säästynyt tästä kauheasta levottomuudesta. Ja Juley täti kuivasi +pienellä nenäliinallaan suuren kyynelen, joka yritti kiivetä hänen nyt +kokonaan kuivunutta vasenta poskeaan pitkin siitä kohdasta, mistä se +oli pysyvästi lerpallaan. Hän muisti rakasta Rogeria ja kaikkea hänen +erikoislaatuisuuttaan, ja kuinka hän pisteli sisartaan neuloilla, kun +he olivat pieniä. Täti Hester, jonka vaisto yritti välttää kaikkea +epämieluisaa, yhtyi tässä puheeseen: Luuliko Soames, että herra +Chamberlainista heti voitaisiin tehdä pääministeri? Hän järjestäisi +asian niin nopeasti. Hester täti tahtoisi nähdä, kuinka tuo vanha +Krüger lähetettäisiin St. Helenaan. Hän muisti niin hyvin, kun tuli +uutinen Napoleonin kuolemasta ja kuinka suuri helpotus se oli ollut +Soamesin isoisälle. Hän ja Juley — »meillä oli pitkät housunlahkeet +silloin, kultaseni» — eivät siihen aikaan olleet ymmärtäneet asiasta +paljoakaan. + +Soames otti teekupin hänen kädestään, joi nopeasti ja söi kolme +mantelileivosta, joista Timothyn talo oli kuuluisa. Hänen hieno, +kalpea, ylimielinen hymynsä oli syventynyt hivenen verran. Totisesti +hänen perheensä pysyi toivottoman maalaisena, miten paljon Lontoota +he kaikki sitten yhteensä omistivatkin. Näinä eteenpäinmenon päivinä +heidän maalaisuutensa pisti silmään enemmänkin kuin ennen. Mitä, +vanha Nicholashan oli vielä vapaakaupan puoltaja ja kuului tuohon +vedenpaisumuksenaikaiseen liberalismin pesään, Remove-klubiin — vaikka +kyllä tietysti sen kaikki jäsenet jo olivat hyvinkin vanhoillisia, +muuten ei hän itse olisi voinut liittyä siihen. Ja sanottiin, että +Timothy vielä käytti yömyssyä. Täti Juley puhui taas. Soames kulta +on niin terveen näköinen, tuskin päivääkään vanhempi kuin Ann tädin +kuollessa, jolloin he kaikki olivat koolla, rakas Jolyon ja rakas +Swithin ja rakas Roger. Hän pysähtyi ja sieppasi kiinni kyynelen, +joka kiipesi oikean posken lerpallaan olevaa kohtaa pitkin. Kuuliko +hän — kuuliko hän tähän aikaan koskaan mitään kenestä? Hester täti +tyrkkäsi häntä näkyvästi olallaan. Aina tuon Juleyn pitikin sanoa +jotakin! Hymy katosi Soamesin kasvoilta, ja hän pani kuppinsa pois. Nyt +oli tie raivattu auki hänen aiheelleen, ja niin kovin kuin hän olisi +tahtonutkin, ei hän voinut käyttää sitä hyväkseen. + +Juley täti jatkoi aika kiireisesti: + +»Sanotaan, että rakas Jolyon ensin jätti hänelle nuo viisitoista +tuhatta kerta kaikkiaan, mutta sitten hän tietysti näki, ettei se olisi +oikein, ja määräsi ne vain hänen elinajakseen.» + +Oliko Soames kuullut sitä? + +Soames nyökäytti päätään. + +»Serkkusi Jolyon on nyt leski. Hän on Irenen holhooja, tiesit kai sen?» + +Soames pudisti päätään. Hän tiesi, mutta ei tahtonut osoittaa mitään +mielenkiintoa. Nuori Jolyon ja hän eivät olleet kohdanneet sitten +Bosinneyn kuoleman. + +»Jolyonin täytyy nyt olla ihan keski-ikäinen», jatkoi Juley täti +uneksivasti. »Odotahan, hän syntyi siihen aikaan, jolloin rakas enosi +asui Mount Streetillä, paljon ennen kuin he muuttivat Stanhope Gatelle +— joulukuussa 47, juuri ennen kommuunia. Hän on yli viidenkymmenen +nyt! Ajatella! Hän oli niin kaunis pikkulapsi, ja kaikki olivat +hänestä niin ylpeitä — hänhän oli ensimmäinen teistä kaikista.» Juley +täti huokasi, ja kiehkura hänen ei ihan omaa tukkaansa irtaantui ja +valahti otsalle, niin että Hester tätiä värisytti. Soames nousi, hän +oli tehnyt omituisen keksinnön omasta itsestään. Tuo hänen ylpeytensä +ja itsekunnioituksensa vanha haava ei ollut vielä mennyt umpeen. Hän +oli tullut siinä luulossa, että voisi puhua, hän oli tahtonut puhua +kahlitusta asemastaan, ja — katso! hän pakeni pois, kun kömpelöistä +jutuistaan kuuluisa Juley täti muistutti häntä siitä. + +Oi, eihän Soames vain vielä lähtenyt? + +Soames hymyili vähän kostonhaluisesti ja sanoi: + +»Kyllä. Hyvästi. Terveisiä Timothy sedälle!» Ja painaen kylmän +suudelman molemmille otsille, joiden kurtut näyttivät yrittävän +liimautua hänen huuliinsa ikäänkuin toivoen, että ne suudeltaisiin +pois, hän jätti heidät katsomaan kirkkain silmin hänen jälkeensä — tuon +rakkaan Soamesin, joka oli ollut niin kiltti ja tullut juuri tänään, +kun he eivät tunteneet oloansa kovinkaan —! + +Tunnonvaivoja mielessään Soames laskeutui portaita, joissa aina oli +melkein hauska kamferin ja portviinin ja sellaisen talon tuoksu, +missä ei siedetä vetoa. Nuo vanhat raukat — hän ei ollut aikonut +olla epäystävällinen! Ja kadulla hän unohti heidät heti, sillä hänen +mielensä täytti taaskin Annetten kuva ja omien kirottujen kahleittensa +ajatteleminen. Miksi ei hän ollut ajanut asiaa perille ja ottanut +avioeroa silloin, kun tuo viheliäinen Bosinney joutui raitiovaunun alle +ja kun olisi ollut yllin kyllin todistuksia hänen anomuksensa puolesta! +Ja hän kääntyi sisarensa, Winifred Dartien taloa kohti, joka sijaitsi +Green Streetillä, Mayfairissa. + + + + +2. ERÄÄN MAAILMANMIEHEN LÄHTÖ + + +Että maailmanmies, joka oli niin altis onnen vaihteluille kuin +Montague Dartie, edelleen asui talossa, jossa hän oli asunut ainakin +kaksikymmentä vuotta, olisi ollut merkillisempää, jollei talon +vuokraa, korkoja, veroja ja korjauksia olisi kustantanut hänen +appensa. Tällä yksinkertaisella, joskin summittaisella keinolla James +Forsyte oli taannut edes jonkinlaisen vakiintuneisuuden tyttärensä ja +lastenlastensa elämään. Itse asiassa niin hemaisevalle urheilijalle +kuin Dartielle oli verratonta saada katto päänsä päälle. Viime päivien +tapahtumiin saakka hän oli ollut melkein yliluonnollisen siivo kaiken +vuotta. Asia oli niin, että hän George Forsyten kanssa yhdessä omisti +erään tammavarsan. George oli auttamattomasti kilpa-ajoradan orja, +Rogerin kauhuksi, minkä kauhun hauta nyt vaimensi. Kalvosinnappi, +jonka isä oli Marttyyri ja äiti Tulipaita, Hankkeluksen jälkeläinen, +oli ruskea, kolmivuotias tamma, joka moninaisista syistä ei ollut +vielä koskaan näyttänyt oikeata olemustaan. Koska Dartie omisti +puolet tästä toivorikkaasta eläimestä, oli kaikki se ihanteellisuus, +mikä piili hänessä niinkuin kenessä muussa hyvänsä, nostanut päätään +ja pitänyt häntä hiljaisen intohimon vallassa monta kuukautta. Kun +miehellä on jotakin, minkä hyväksi elää, on aivan ihmeellistä, kuinka +siivo hänestä tulee. Ja tämä Dartien omaisuus oli todella hyvä — kolme +yhtä vastaan, että se voittaisi syyskilpailuissa, julkinen arviointi +oli kaksikymmentäviisi yhtä vastaan. Vanhanaikainen taivas merkitsi +hyvin vähän tämän rinnalla, ja Dartien paita, s.o. viimeinen penni oli +riippuvainen tästä Tulipaidan tyttärestä. Mutta miten paljon enemmän +kuin hänen paitansa riippuikaan Hankkeluksen tyttärentyttärestä! +Neljänkymmenen viiden levottomassa iässä, joka on niin vaarallinen +Forsyteille — ja vaarallinen myös Dartien tapaisille, vaikka se ehkä +vähemmän eroaakin muista oli Montague kiinnittänyt harhailevan mielensä +erääseen tanssijattareen. Se ei ollut mikään alhainen intohimo, mutta +kun puuttui rahaa — ja paljon puuttuikin — tulisi se luultavasti +jäämään yhtä ilmavaksi kuin tanssijattaren hameet. Eikä Dartiella +ollut koskaan rahaa, hän kun viheliäisesti eleli sillä, minkä saattoi +kerjätä tai lainata Winifrediltä, tuolta lujaluonteiselta naiselta, +joka piti häntä luonaan, koska hän oli heidän lastensa isä ja koska +jotakin oli vielä jäljellä hänen ihailustaan tuota nyt niin sammuvaa +Wardour Street-kauneutta kohtaan, joka nuoruudessa oli hurmannut +hänet. Winifred ja joku muu, joka viitsi lainata hänelle, ja tappiot +korttipelissa ja kilparadalla (kummallista, kuinka muutamat miehet +osaavat hyötyä tappioistaan) olivat hänen ainoat elinkeinonsa, sillä +James oli nyttemmin liian vanha ja hermostunut lähestyttäväksi ja +Soames kauhistuttava timantinkovuudessaan. Ei ole liikaa sanottu, että +Dartie oli kuukausia elänyt toivosta. Hän ei ollut koskaan välittänyt +rahasta sen itsensä vuoksi, oli aina halveksinut Forsyteja ja heidän +kiinnityksiään, vaikka olikin tunnontarkasti käyttänyt niitä hyväkseen +parhaansa mukaan. Rahasta hän piti vain kaiken sen vuoksi, mitä sillä +voi ostaa — henkilökohtaisia nautintoja. + +»Kukaan oikea urheilija ei välitä rahasta», sanoi hän lainatessaan +viitosen, jollei kympistä ollut toivoa. Montague Dartiessa oli jotakin +viehättävää. Hän oli, niinkuin George Forsyte sanoi, »tuhatkaunokki». + +Kilpailupäivän aamu koitti kirkkaana ja loistavana. Oli syyskuun +viimeinen päivä, ja Dartie, joka edellisenä iltana oli matkustanut +Newmarketiin, esiintyi virheettömässä, ruutuisessa puvussa ja nousi +kummulle, josta hän saattoi nähdä varsanpuolikkaansa loppukirin. +Jos varsa voittaisi, saisi hän sievoiset kolmetuhatta taskuunsa — +huono palkka sittenkin hänen siivoudestaan ja kärsivällisyydestään +näiden toivon viikkojen aikana, jolloin he olivat valmistaneet +varsaa kilpailuun. Mutta enempää hän ei kyennyt saamaan. Jättäisikö +hän vedonlyöntinsä niihin kahdeksaan yhtä vastaan, missä ne nyt +olivat? Tämä oli hänen ainoa ajatuksensa, kun leivot lauloivat hänen +ympärillään, ruohoiset kukkulat tuoksuivat suloiselta, ja kaunis varsa +kulki hänen ohitseen, päätään keikauttaen, läikkyvänä kuin silkki. +Loppujen lopulta ei hän kuitenkaan itse maksaisi, jos joutuisi häviöön, +ja vedon supistaminen vähentäisi voiton tuhanteen viiteensataan — +hädintuskin sillä saisi tanssijatarta maksetuksi. Vielä valtavampi +oli todellisen jännityksen himo Dartien ja hänenlaistensa veressä. Ja +Georgeen kääntyen hän sanoi: »Se varsa on aika peto. Se voittaa ilman +muuta, minä panen vetoon kaikki tyyni.» George, joka oli pannut vetoon +joka pennin ja vähän enemmänkin ja jonka oli pakko voittaa, irvisti +hänelle jykevästä korkeudestaan ja sanoi: »Vai niin, uljas ystäväni!» +sillä suoritettuaan vastahakoisen oppiaikansa syvästi nurkuvan Rogerin +rahoilla hän alkoi saada hyötyä omistajan ammatissaan forsytelaisesta +verestään. + +Ihmisten elämässä on pettymyksiä, joita tunteellinen kertoja +varoo koskettamasta. Riittäköön mainita, että hyvä asia raukesi. +Kalvosinnappi joutui perimmäisten joukkoon. Dartien paita oli mennyttä. + +Siitä saakka, jolloin nämä kaikki tapahtuivat, siihen päivään, jolloin +Soames käänsi kasvonsa Green Streetille, ehti sattua yhtä ja toista! + +Kun Montague Dartien ruumiinrakenteella varustettu mies on +uskonnollisista syistä viettänyt pidättyväistä elämää kuukausmäärin +eikä saa palkkaansa, ei hän kiroa Jumalaa ja kuole, vaan kiroaa Jumalaa +ja elää, perheensä harmiksi. + +Winifred — rohkea nainen, joskin vähän liian muodinmukainen — +joka tasan kahdenkymmenen vuoden ajan oli kantanut kuormaansa, ei +ollut koskaan tosissaan uskonut, että mies voisi tehdä sitä, minkä +hän nyt teki. Niinkuin monet vaimot, niin luuli hänkin tuntevansa +pahimman, mutta hän ei ollut vielä tuntenut miestään hänen +neljäntenäkymmenentenäviidentenä vuotenaan, jolloin hän muitten miesten +tavoin tunsi, että nyt tai ei koskaan. Tarkastaessaan lokakuun toisena +päivänä jalokivilipastaan Winifred huomasi kauhukseen, että hänen +vaimoutensa kruunu ja kunnia oli poissa — helmet, jotka Montague oli +antanut hänelle 1885, kun Benedict oli syntynyt, ja jotka Jamesin oli +ollut pakko lunastaa keväällä 1887, häväistysjutun välttämiseksi. +Winifred kysyi heti neuvoa mieheltään. Tämä otti asian keveästi. +Tietysti ne saataisiin takaisin. Vasta kun Winifred oli terävästi +sanonut: »Hyvä on, Monty, minä menen sitten Scotland Yardiin itse», +suostui mies ottamaan asian huolekseen. Voi, että tuon lujan ja +määrätietoisen toiminnan, joka on välttämätön karkaamissuunnitelman +toteuttamiseksi, pitikin juopottelun vuoksi keskeytyä! Sinä iltana +Dartie palasi kotiin täysin huolettomana ja ilman vaiteliaisuuden +hiventäkään. Tavallisissa oloissa Winifred olisi vain lukinnut oven +ja antanut hänen nukkua itsensä selväksi, mutta kiduttava jännitys +helmistä oli saanut hänet odottamaan miestään. Dartie otti pienen +revolverin taskustaan, piti sitä ruokapöydällä ja sanoi Winifredille +suoraan, ettei hän välittänyt sen kirotun vertaakaan siitä, elikö +Winifred vai ei niin kauan kuin hän vain pysyi koreasti, mutta itse hän +oli väsynyt elämään. Winifred pysytteli pöydän toisella puolella ja +vastasi: + +»Älä ole sellainen klovni, Monty. Oletko ollut Scotland Yardilla?» + +Revolveri painettuna rintaa vastaan Dartie oli vetänyt liipasinta +monta kertaa. Se ei ollut ladattu. Hän laski sen sadatellen käsistään +ja mutisi: »Lasten tähden», vaipuen sitten tuoliin. Winifred sieppasi +revolverin ja antoi hänelle soodavettä. Juomalla oli taikavoima. Elämä +oli kohdellut häntä pahoin, Winifred ei ollut koskaan »ymmärtänyt» +häntä. Jollei hänellä ollut oikeus ottaa helmiä, jotka hän kerran itse +oli antanut vaimolleen, niin kenellä sitten oli? Tuo espanjalainen +naikkonen oli saanut ne. Jos Winifredillä oli jotakin sitä vastaan, +niin — kaula poikki — vain! Mitä se häneen kuuluu? (Siinä luultavasti +tuon kuuluisan lauseen alkuperäisin käyttö — niin hämäräperäistä on +klassillisimmankin kielen alku!) + +Winifred, joka oli oppinut itsehillintää kovassa koulussa, katsahti +häneen ja sanoi: »Espanjalainen naikkonen? Tarkoitatko tuota tyttöä, +jonka näimme tanssivan Pandemonium baletissa? Vai niin, sinä olet varas +ja roisto.» Tämä oli viimeinen hiukkanen ylikuormitetulle tajunnalle. +Dartie nousi tuolistaan, tarttui vaimonsa käsivarteen ja väänsi sitä +poikaikänsä taitoja muistellen. Winifred kesti kyynelet silmissä +kivun, mutta ei äännähtänytkään. Odottaen heikkouden hetkeä hän väänsi +itsensä irti, asetti ruokapöydän heidän väliinsä ja sanoi hampaittensa +välistä: »Sinä olet viimeinen raja, Monty.» (Siinä epäilemättä taaskin +lauseen alkuperäinen käyttö — sellaisten olosuhteitten pakon alla +syntyy englanninkieli.) Hän jätti Dartien, jonka tummilla viiksillä +oli vaahtoa, ja meni yläkertaan. Lukittuaan ovensa ja haudutettuaan +käsivarttaan kuumalla vedellähän makasi valveilla kaiken yötä +ajatellen, että hänen helmensä nyt koristivat toisen kaulaa, ja +kuvitellen hyvitystä, minkä hänen miehensä oli luultavasti niistä +saanut. + +Maailmanmies heräsi, mielessä tunne, että hän oli kadotettu tältä +maailmalta, ja himmeä muisto, että häntä oli sanottu »viimeiseksi +rajaksi». Hän istui puolen tuntia aamuhämärissä siinä nojatuolissa, +missä oli nukkunut yönsä — se oli kenties hänen elämänsä onnettomin +puolituntinen, sillä Dartiellekin on loppu jollakin tavoin +traagillinen. Ja hän tiesi nyt tulleensa loppuun: Koskaan enää ei +hän nukkuisi tässä ruokasalissa ja heräisi valon tunkeutuessa noiden +verhojen läpi, jotka Winifred oli ostanut Nickensiltä ja Jarveylta +Jamesin rahoilla. Koskaan enää hän ei söisi munuaispaistosta tuolta +ruusupuiselta pöydältä, lepäiltyään lakanain välissä ja saatuaan kuuman +kylvyn. Hän otti lompakkonsa frakkipuvun taskusta. Neljäsataa puntaa, +viitosina ja kymppeinä — siinä loput hänen osuudestaan Kalvosinnappiin, +jonka hän viime yönä oli myynyt käteisellä George Forsytelle. Tämä, +joka oli hyötynyt kilpa-ajoista, ei ollut saanut samaa äkillistä +vastenmielisyyttä eläimeen kuin hän itse. Baletti lähtisi Buenos +Airesiin ylihuomenna, ja hän aikoi lähteä mukaan. Täyttä korvausta +helmistä ei hän ollut vielä saanut, hän oli vasta aterian alussa. + +Hän hiipi yläkertaan. Uskaltamatta ottaa kylpyä tai ajaa partaansa +(sitäpaitsi vesi olisi ollut kylmää) hän muutti vaatteet ja pakkasi +salaa niin paljon kuin voi. Oli vaikeata jättää noin monta paria +kiiltäviä kenkiä, mutta jotakinhan täytyi uhrata. Sitten, matkalaukku +kummassakin kädessä, hän astui pengermälle. Talo oli hyvin hiljainen +— tuo talo, jossa hän oli siittänyt neljä lastaan. Kummallinen +hetki tämä hänen vaimonsa huoneen edustalla, tuon vaimon, jota hän +kerran oli ihaillut, jollei ehkä rakastanutkaan, ja joka oli sanonut +häntä »viimeiseksi rajaksi». Hän terästi itseään tuolla lauseella +ja hiipi eteenpäin, mutta seuraavan oven ohi oli vaikeampi kulkea. +Se vei hänen tytärtensä makuuhuoneeseen. Maud oli koulussa, mutta +Imogen nukkui tuolla, ja Dartien varhaiset aamusilmät kostuivat. +Tyttö muistutti noista neljästä eniten isäänsä — tummatukkainen, +hempeät ruskeat silmät. Juuri tulossa seuraelämään, kaunis otus! +Dartie istahti matkalaukuilleen. Tämä miltei muodollinen luopuminen +isyydestä pahoitti hänen mieltään. Aamun valo lankesi kasvoille, jotka +taistelivat todellista liikutusta vastaan. Ei ollut kysymyksessä +mikään niin valheellinen kuin katumus, todellinen isyydentunne vain ja +tuo haikea »ei koskaan enää». Hän kosketti huuliaan, ja täydellinen +päättämättömyys lamaannutti hetkeksi hänen ruutuisiin housuihin +verhotut jalkansa. Oli kovaa — kun oli tällä tavoin pakko jättää +kotinsa! »Saakeli sentään!» mutisi hän. »En luullut, että se veisi +tähän.» Alhaalta kuuluvat äänet ilmaisivat, että palvelustytöt alkoivat +nousta. Ja tarttuen molempiin matkalaukkuihinsa hän hiipi alakertaan. +Hänen poskensa olivat märät, ja tietoisuus siitä tuntui huojentavalta, +ikäänkuin se olisi taannut hänen uhrinsa aitouden. Alakerran huoneissa +hän viipyi hetkisen ja pisti matkalaukkuihin kaikki sikarinsa, vähän +paperia, pehmeän hatun, hopeisen savukekotelon, Ruffin Kilpailuoppaan. +Sitten, sekoitettuaan itselleen vahvan whiskyn ja soodan ja +sytytettyään savukkeen hän hetkisen seisoi epäröiden hopeakehyksisen +valokuvan edessä, joka esitti hänen molempia tyttäriään. Se oli +Winifredin oma. »Entä sitten», ajatteli hän, »hän voi teettää uuden, +mutta minä en.» Hän pisti kuvan matkalaukkuunsa. Sitten hän pani hatun +ja takin ylleen, otti mukaan toiset kaksi, parhaan malacca-keppinsä, +sateenvarjon, ja avasi ulko-oven. Hän sulki sen hiljaa jälkeensä, +kulki ulos, sälytettynä niinkuin ei koskaan elämässään, ja käveli +kadunkulmauksen taakse odottamaan jonkun varhaisen ajurin tuloa... + +Niin lähti Montague Dartie neljänkymmenen viiden vanhana talosta, jota +oli sanonut omakseen ... + +Kun Winifred tuli alakertaan ja totesi, että mies oli poissa, oli hänen +ensimmäinen tunteensa kumea kiukku siksi, että toinen sillä tavoin +aikoi päästä pakoon syytöksiä, joita hän oli huolellisesti valmistanut +yön pitkinä tunteina. Hän oli kai mennyt Newmarketiin tai Brightoniin, +tuon naisen kanssa tietenkin. Inhoittavaa! Koska Winifredin oli pakko +täydellisesti hillitä itsensä Imogenin ja palvelijain aikana ja kun +hän toisaalta tiesi, että hänen isänsä hermot eivät mitenkään kestäisi +tällaisia paljastuksia, ei hän voinut pidättyä menemästä iltapäivällä +Timothyn taloon ja purkamasta tuota helmijuttua Juley ja Hester +tädeille suurena salaisuutena. Vasta seuraavana aamuna hän huomasi +valokuvan katoamisen. Mitä tämä merkitsi? Miehen jäljellejääneitten +tavarain tarkka tutkiminen herätti hänessä ajatuksen, että tämä oli +tosissaan jättänyt hänet. Kun tämä päätös vakiintui, seisoi hän ihan +hiljaa keskellä miehen pukeutumishuonetta, kaikki laatikot vedettyinä +auki, ja koetti tajuta, miltä hänestä tuntui. Ei millään tavoin +helpolta! Vaikka Monty olikin »viimeinen raja», oli hän kuitenkin +Winifredin omaisuutta, eikä hän nyt mitenkään voinut olla tuntematta +itseään köyhemmäksi. Jäädä leskeksi eikä kuitenkaan olla leski +neljänkymmenen kahden vuoden iässä, neljän lapsen äitinä, ihmisten +silmätikkuna, kaikkien säälimänä! Mies mennyt espanjalaisen porton +syliin! Muistot, tunteet, joita hän oli luullut aivan kuolleiksi, +heräsivät henkiin tuskallisina, synkkinä, itsepintaisina. Hän sulki +koneellisesti laatikon toisensa jälkeen, paneutui vuoteeseensa ja +hautasi pään tyynyihin. Hän ei itkenyt. Mitä se olisi hyödyttänyt? +Noustuaan vuoteesta lounaan aikaan hän tunsi, että vain yksi seikka +voisi tehdä hänelle hyvää, nimittäin se, että Val tulisi kotiin. +Val — hänen vanhin poikansa — jonka piti ensi kuussa mennä Jamesin +kustannuksella Oxfordiin, oli Littlehamptonissa saamassa viimeistä +voitelua treenariltaan ennen sisäänpääsytutkintoa, niinkuin poika olisi +selittänyt asian isän kielellä. Winifred sähkötti hänelle. + +»Minun pitää huolehtia hänen vaatteistaan», sanoi hän Imogenille. +»En voi lähettää häntä Oxfordiin kuinka hyvänsä. Nuo pojat ovat niin +tarkkoja.» + +»Valillahan on vaikka mitä», vastasi Imogen. + +»Minä tiedän, mutta hänen vaatteensa täytyy tarkastaa. Minä toivon, +että hän tulee.» + +»Hän tulee viivana, äiti. Mutta hän kai saa reput tutkinnossa.» + +»Minä en voi sille mitään», sanoi Winifred. »Minä tarvitsen häntä.» + +Imogen loi viattoman, mutta samalla ovelan katseen äitinsä kasvoihin ja +vaikeni. Isä tietysti taaskin! Val tuli »viivana» kuudelta. + +Kuvitelkaa hulttion ja Forsyten ristisiitosta, niin näette nuoren +Publius Valerius Dartien. Sen niminen nuorukainen tuskin voisi muuhun +suuntaan kehittyäkään. Kun hän syntyi, oli Winifred henkevyytensä +keväimessä ja hienostuksen halussaan päättänyt, että hänen lapsillaan +piti olla nimet sellaiset, joita ei kukaan muu ollut keksinyt panna +lapsilleen. (Oli onni — niin hänestä nyt tuntui — että hän sentään +ei ollut antanut Imogenille Thisben nimeä.) Mutta George Forsyteä, +tuota ainaista koiranleukaa, sai Val kiittää nimestään. Oli nimittäin +sattunut niin, että Dartie, syödessään päivällistä hänen kanssaan +viikkoa jälkeen poikansa ja perillisensä syntymän oli tullut +maininneeksi tämän Winifredin pyrkimyksen. + +»Tehkää pojasta Cato», sanoi George, »se olisi hitonmoisen sukkelaa.» +Hän oli juuri voittanut kympin sen nimisellä hevosella. + +»Cato!» oli Dartie vastannut — he olivat vähän »hatussa» niinkuin sana +kuului noihinkin aikoihin — »eihän se ole mikään kristillinen nimi.» + +»Halloo siellä!» huusi George polvihousuiselle tarjoilijalle. +»Tuokaapas tänne kirjastosta _Encyclopedia Britannica_, kirjain C.» + +Tarjoilija toi sen. + +»Kas tässä!» huusi George osoittaen sikarillaan. »Cato Publius +Valerius, isä Vergilius, äiti Lydia. Siinä se, mitä tarvitset. Publius +Valerius on kyllin kristillistä.» + +Dartie oli kotiin tultuaan kertonut Winifredille. Tämä oli ollut +ihastuksissaan. Nimi oli kovin »chic». Ja Publius Valerius tuli lapsen +nimeksi, vaikka perästäpäin kävikin ilmi, että he olivat saaneet +esikuvakseen alemman Caton. Vuonna 1890, kun pikku Publius oli lähes +kymmenvuotias, joutui sana »chic» kuitenkin pois muodista ja terve +järki pääsi pinnalle. Winifred alkoi aavistaa pahaa. Hänen epäilyjään +vahvisti pikku Publius itse, joka palasi kotiin ensimmäiselle +joululomalleen ja valitti elämän olevan taakaksi — toverit sanoivat +häntä Pubbyksi! Winifred, joka oli todella tarmokas nainen, muutti +hänet toiseen kouluun ja antoi hänelle nimen Val. Publius pudotettiin +pois alkukirjaimistakin. + +Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli vikkelä, kesakkoinen pojanhuiskelo, +jolla oli suuri suu, vaaleat silmät, pitkät, tummat ripset, miltei +viehättävä hymy, huomattavat tiedot asioista, joista hänen ei olisi +pitänyt tietää mitään, eikä mitään käsitystä siitä, mitä hänen pitäisi +tehdä. Harvat pojat olivat niin nipin napin välttäneet koulusta +erottamista kuin tuo miellyttävä velikulta. Suudeltuaan äitiään +ja nipistettyään Imogenia hän juoksi yläkertaan kolme porrasta +kerrallaan ja palasi takaisin neljä kerrallaan, iltapuvussa. Hän +oli kauhean pahoillaan, mutta hänen »treenarinsa», joka myöskin +oli tullut kaupunkiin, oli pyytänyt häntä päivälliselle Oxford ja +Cambridge-ravintolaan, eikä sopinut olla menemättä — ukkeli voisi +pahastua. Winifred, ylpeän onnettomana, antoi hänen lähteä. Hän olisi +tahtonut pojan pysyvän kotona, mutta olipa kovin hauska tietää, että +opettaja oli niin mieltynyt häneen. Val lähti vilkuttaen Imogenille ja +sanoen äidilleen: + +»Ai, kuules äiti, voisinko saada pari hyypänmunaa, kun tulen takaisin? +Keittäjä on hankkinut muutaman. Niillä on niin lopettaa. Niin, ja +kuules — onko sinulla rahaa? Minun piti lainata viitonen vanhalta +Snobbylta.» + +Winifred katsoi häneen ovelan hellästi ja vastasi: + +»Rakas poika, sinä _olet_ aika ilkimys raha-asioissa. Mutta sinun +ei pitäisi maksaa hänen puolestaan tänä iltana missään tapauksessa, +sinähän olet hänen vieraansa.» Kuinka hienolta ja hennolta poika +näyttikään valkeassa liivissään, tiheine mustine ripsineen! + +»Oi niin, mutta me voimme mennä teatteriin, katsos, äiti, ja minä +luulen, että minun pitäisi maksaa liput, tiedäthän, että hän on aina +ahtaalla.» + +Winifred otti esille viiden punnan setelin ja sanoi: + +»No niin, on ehkä parempi, että maksat hänen puolestaan, mutta älä +sitten enää osta lippuja.» + +Val pisti viitosen taskuunsa. + +»Jos voin olla ilman, en tee sitä», sanoi hän. »Hyvää yötä, äiti!» + +Hän lähti kulkemaan pää pystyssä, hattu hauskasti vinossa, ja veti +sieraimiinsa Piccadillyn ilmaa kuin nuori, valloilleen laskettu +jahtikoira. Mainio juttu! Tämä oli jotakin tuon homeisen, ikävän kolon +jälkeen! + +Hän kohtasi »opettajansa», ei ihan Oxfordissa ja Cambridgessa, vaan +Goat's-klubissa. Tämä »opettaja» oli vuotta vanhempi kuin hän itse, +hauskannäköinen poika, jolla oli kauniit ruskeat silmät, sileä +musta tukka, pieni suu, soikeat kasvot, väsähtänyt, virheetön, +kylmähkö olemus — noita nuorukaisia, jotka ilman ponnistusta saavat +moraalista vaikutusvaltaa tovereihinsa. Hän oli selviytynyt koulustaan +ilman karkoitusta vuotta ennen Valia ja oli viettänyt tämän vuoden +Oxfordissa. Val näki melkein sädekehän hänen kulmillaan. Hänen nimensä +oli Crum, eikä kukaan saanut rahaa kulumaan nopeammin kuin hän. Se +näytti olevan hänen ainoa päämääränsä elämässä — häikäisevä päämäärä +nuoren Valin silmissä, hänen, jossa Forsyte kuitenkin silloin tällöin +seisoi vähän erillään ja ihmetteli, saatiinko rahasta täysi arvo. + +He söivät päivällistä hiljaisesti, mutta tyylikkäästi ja maulla, +lähtivät klubista sikaria poltellen ja istahtivat Liberty-teatterin +permantotuoleille. Valille leikillisten laulujen sointia ja +ihastuttavien säärten näkemistä sumensi ja häiritsi kaamea pelko, ettei +hän koskaan pääsisi Crumin vertaiseksi tyvenessä keikaruudessa. Hänen +ihanteellisuutensa oli herännyt, ja kun niin on, ei ihminen koskaan ole +oikein levollinen. Ihan varmaan oli hänen suunsa liian suuri, hänen +liivinsä kuosi kaukana parhaasta, housuista puuttui raita, eikä hänen +lavendelihansikkaittensa selässä ollut ohuita mustia juovia. Sitäpaitsi +hän nauroi liian paljon — Crum ei koskaan nauranut, hän vain hymyili, +ja silloin hänen säännönmukaiset tummat kulmakarvansa kohosivat vähän, +niin että ne muodostivat hieman raskaitten luomien ylle kuin päädyn. +Ei, hänestä ei koskaan tulisi Crumin vertaista! Näytäntö oli kuitenkin +hurjan mukava, ja Cynthia Dark suorastaan repäisevä. Näytösten välissä +Crum kestitsi häntä jutuilla Cynthian yksityiselämästä, ja Val otti +vastaan sen kunnioitustaherättävän tiedon, että Crum voisi, jos +tahtoisi, päästä kulissien taakse. Hän olisi yksinkertaisesti tahtonut +sanoa: »Kuule, ota minut mukaasi!» mutta puutteellisuuksiensa tähden +hän ei uskaltanut, ja tämä seikka teki kaksi viimeistä näytöstä melkein +viheliäisiksi. Kun he tulivat ulos, sanoi Crum: »Nyt on vielä puoli +tuntia sulkemiseen, mennäänpäs Pandemoniumiin.» He ottivat ajurin +sadan yardin matkaa varten ja seitsemän shillingin kuuden pencen +istumapaikat, koska aikoivat seisoa, ja astuivat kävelyhalliin. Juuri +nämä pikkuseikat, hänen äärimmäinen huolettomuutensa rahankäsittelyssä, +antoivat Crumin viehätykselle hohteen. Baletti tanssi viimeisiä +askeleitaan viimeisenä iltana, ja kävelyhallissa se kyllä tuntui. +Miehet ja naiset pakkautuivat kolmessa rivissä kaidetta vastaan. +Tanssin pyörteet ja häikäisevät valot näyttämöllä, salin hämäryys, +tupakan savu yhtyneenä naisten hajuvesiin, koko tuo kummallinen +houkutus kevytmielisyyteen, joka on ominaista kävelyhalleille, alkoi +vapauttaa nuorta Valia ihanteellisuudesta. Hän katsoi ihaillen nuoren +naisen kasvoihin, näki, ettei hän ollut nuori, ja katsoi nopeasti +pois. Oi, nuo Cynthia Darkin varjot! Nuoren naisen käsivarsi kosketti +häntä tahattomasti, hän tunsi myskin ja resedan tuoksua. Val katseli +ripsiensä syrjästä. Ehkä nainen sentään oli nuori. Hänen jalkansa astui +Valin jalalle, hän pyysi anteeksi. Val sanoi: + +»Ei mitään. Hauska baletti, eikö totta?» + +»Voi, minä olen väsynyt siihen, ettekö tekin?» + +Nuori Val hymyili — leveätä, melkein miellyttävää hymyään. Sen +pitemmälle hän ei mennyt — ei ollut vielä varma asiastaan. Forsyte +hänessä vaati suurempaa varmuutta. Ja näyttämöllä välkytteli baletin +kaleidoskooppi lumivalkeata, lohenpunaista, smaragdinvihreätä ja +violettia ja näytti äkkiä jähmettyvän hiljaiseksi, läikkyväksi +pyramidiksi. Kättentaputusten myrsky puhkesi, ja esitys oli päättynyt. +Kastanjanruskea esirippu katkaisi sen. Miesten ja naisten puoliympyrä +kaiteen edustalla hajaantui, nuoren naisen käsivarsi painoi hänen +omaansa. Vähän etäämpänä näytti olevan jotakin hälinää erään miehen +ympärillä, jolla oli punainen neilikka napinlävessä. Val vilkaisi +vielä kerran nuoreen naiseen, joka katsoi sinne hänkin. Kolme miestä +erottui joukosta kävellen käsikkäin, horjuvin askelin. Keskimmäisellä +oli punainen neilikka, valkea liivi ja mustat viikset, hän hoiperteli +hiukan kulkiessaan. Crumin ääni sanoi hitaasti ja yksikantaan: »Katsos +tuota tomppelia, hän on hutikassa!» Val kääntyi katsomaan. »Tomppeli» +_oli_ irroittanut käsivartensa ja viittasi suoraan heihin. Crumin ääni +sanoi yhtä yksikantaan: + +»Hän näkyy tuntevan sinut!» »Tomppeli» puhui: + +»Halloo!» sanoi hän. »Katsokaas, miehet! Tuolla on poikani, se nuori +lurjus!» + +Val näki Se oli hänen isänsä. Hän olisi voinut vaipua purppuraiselle +matolle. Syynä ei ollut kohtaaminen tässä paikassa, eikä sekään, että +isä oli hutikassa, Crumin sana »tomppeli» se oli, jonka hän kuin +taivaasta tulleessa väläyksessä sinä hetkenä ymmärsi todeksi. Niin, +hänen isänsä näytti tomppelilta kulkiessaan siinä tummana ja kauniina, +neilikka napinlävessä, rehevänä ja itserakkaana. Ja sanaakaan sanomatta +Val pujahti nuoren naisen selän taakse ja ulos koko kävelyhallista. +Hän kuuli takaa sanan »Val» ja juoksi mattojen pehmentämiä portaita +»ulosheittäjien» ohi puistoon. + +Oman isän häpeäminen on kenties katkerimpia kokemuksia nuorelle +miehelle. Valista tuntui, kun hän riensi poispäin, että hänen uransa +oli päättynyt ennen alkamistaan. Kuinka hän voi tulla Oxfordiin +kaikkien noitten poikain joukkoon, noitten Crumin loistavien ystävien, +kun Crum tiesi, että hänen isänsä oli »tomppeli!» Ja äkkiä hän vihasi +Crumia. Mikä hitossa Crum oli sanoakseen sellaista? Jos Crum olisi +ollut hänen vieressään tällä hetkellä, olisi Val sysännyt hänet alas +katukäytävältä. Hänen oma isänsä — hänen! Pala nousi hänen kurkkuunsa, +ja hän työnsi kätensä syvälle päällystakin taskuihin. Kirottu Crum! +Hänen mieleensä tuli hurja ajatus juosta takaisin, hakea isänsä ja +kävellä hänen käsipuolessaan Crumin nenän edessä, mutta hän hylkäsi +sen heti ja jatkoi matkaansa pitkin Piccadillya. Muuan nuori nainen +asettui hänen eteensä. »Ei niin vihainen saa olla, kultaseni!» Val +tyrkkäsi häntä, väistyi ja kylmeni äkkiä täydellisesti. Jos Crum vain +vielä sanoisi sanankaan, Val ihan yksinkertaisesti antaisi hänelle +korvapuustin, ja sillä hyvä. Hän käveli sata yardia tämän ajatuksen +turvin, mutta menetti sitten senkin lohdutuksen. Asia ei ollut niinkään +yksinkertainen. Hän muisti nyt, minkälaista oli ollut koulussa, kun +jonkun vanhemmat tulivat käynnille eivätkä täyttäneet mittoja, kuinka +pojalla aina oli ollut harmia perästäpäin. Se oli kerta kaikkiaan +niitä seikkoja, joita mikään ei voinut muuttaa. Miksi oli äiti mennyt +naimisiin isän kanssa, jos isä kerran oli »tomppeli»? Oli katkera +vääryys suorastaan katalaa antaa miehelle isäksi »tomppeli». Pahinta +oli, että nyt kun Crum oli lausunut tuon sanan, hän totesi jo kauan +itsetiedottomasti tunteneensa, että isä ei ollut oikea herrasmies. +Tämä oli inhoittavinta, mitä hänelle koskaan oli tapahtunut — +inhoittavinta, mitä pojalle koskaan voi tapahtua! Ja hän tuli Green +Streetille alakuloisempana kuin koskaan ja avasi oven salaa hankitulla +avaimella. Ruokasalin pöydälle oli houkuttelevasti asetettu nuo hänen +hyypänmunansa, vähän leipää ja voita ja pikkuisen whiskyä karahvin +pohjaan — juuri senverran, oli Winifred ajatellut, että hän voisi +tuntea olevansa mies. Häntä ellotti katsella niitä, ja hän meni +yläkertaan. + +Winifred kuuli hänen tulonsa ja ajatteli: »Tuo rakas poika on nyt +kotona. Jumalan kiitos! Jos hän alkaa seurata isänsä jälkiä, en tiedä, +mitä teen! Mutta hän ei ala — hän tulee minuun. Rakas Val!» + + + + +3. SOAMES VALMISTUU TOIMENPITEISIIN + + +Kun Soames astui sisarensa Ludvig XV:n tyyliseen salonkiin, jossa +aina kesäisin oli riippumassa kukkivia kurjenpolvia ja jossa nyt +oli Lilium auratum-ruukkuja, hämmästyi hän inhimillisten seikkojen +muuttumattomuutta. Salonki näytti aivan samanlaiselta kuin +hänen käydessään vastanaineitten Dartien luona ensi vierailulla +kaksikymmentä yksi vuotta sitten. Hän oli valinnut kaluston itse ja +valinnutkin niin täydellisen, ettei mikään myöhäisempi ostos ollut +voinut muuttaa huoneitten ilmakehää. Niin, hän oli pannut hyvän +pohjan sisarensa elämälle, ja sitä tämä oli tarvinnutkin. Merkitsi +totisesti sangen paljon Winifredille, että hän kaikkien näiden Dartien +kanssa vietettyjen vuosien jälkeen edelleen eli hyvällä pohjalla. +Alusta saakka oli Soames vainunnut Dartien todellisen luonteen tuon +miellyttävyyden, hyvän käytöksen ja edullisen ulkomuodon alta, jotka +olivat häikäisseet Winifredin, hänen äitinsä ja vieläpä Jamesin siinä +määrin, että tämä oli sallinut tyttärensä mennä naimisiin tuon miehen +kanssa, joka ei tuonut pesään mitään — kohtalokas juttu kylläkin! + +Winifred, jonka läsnäolon Soames oli todennut lähinnä kaluston jälkeen, +istui Buhl-kirjoituspöytänsä ääressä kädessään kirje. Hän nousi ja tuli +veljeänsä kohti. Hän oli yhtä pitkä kuin tämäkin, poskipäistään lujaa +tekoa, yllä hyvä puku, mutta jokin hänen kasvoissaan teki Soamesin +levottomaksi. Hän rutisti kirjettä, joka oli hänen kädessään, mutta +näytti muuttavan mieltä ja ojensi sen veljelleen. Soames oli sekä hänen +lakimiehensä että veljensä. + +Soames luki seuraavat sanat, jotka olivat kirjoitetut Iseeum-klubin +paperille: + + »Sinä et enää saa tilaisuutta herjata minua omassa kodissani. Minä + lähden maasta huomenna. Peli on päättynyt. Minä olen väsynyt sinun + solvauksiisi. Se on oma syysi. Kukaan itseään kunnioittava mies + ei voisi sietää sitä. Minä en pyydä sinulta enää mitään. Hyvästi. + Otin tyttöjen valokuvan mukaani. Sano heille rakkaat terveiseni. En + välitä hituistakaan siitä, mitä suku sanoo. Kaikki on heidän syytään. + Aloitan uuden elämän. + + M.D.» + +Tässä iltapäiväkirjeessä oli tahra, joka ei ollut vielä ihan kuiva. +Soames katsoi Winifrediä — tahra oli epäilemättä saanut alkunsa hänen +silmistään, ja veli hillitsi sanansa: »Hyvä, että pääsit hänestä!» +Sitten hänen mieleensä johtui, että tämän kirjeen saatuaan sisar +astui samaan säätyyn, josta hän itse niin vakavasti halusi pois — +avioerottoman Forsyten säätyyn. + +Winifred oli kääntynyt pois ja veti sieraimiinsa pitkän henkäyksen +pienen, kultakorkkisen pullon tuoksua. Kumea sääli, johon liittyi +epämääräinen loukkaantumisen tunne, hiipi Soamesin sydämeen. Hän oli +tullut tänne puhumaan omasta asemastaan ja saamaan myötätuntoa, ja +täällä Winifred oli samassa asemassa tahtoen tietysti puhua ja saada +myötätuntoa. Niin kävi aina! Kukaan ei koskaan näyttänyt ajattelevan, +että hänellä voisi olla huolia ja omiakin harrastuksia. Hän taittoi +kirjeen niin, että tahra jäi sisäpuolelle ja sanoi: + +»Mitä tämä kaikki siis merkitsee?» + +Winifred kertoi tyynesti helmijutun. + +»Luuletko, että hän todellakin on lähtenyt, Soames? Näethän, missä +tilassa hän on kirjoittanut tämän.» + +Kun Soames oikein toivoi jotakin, oli hänellä tapana lepytellä +Sallimusta sanomalla, että hän ei pitänyt asiaa todennäköisenä. Hän +vastasi: + +»En luulisi. Voisin kai löytää hänet klubilta.» + +»Jos George on siellä», sanoi Winifred, »tietää hän kyllä.» »George?» +sanoi Soames. »Tapasin hänet isänsä hautajaisissa.» »Sitten hän on +varmasti siellä nyt.» + +Soames, jonka hyvä järki hyväksyi sisaren terävänäköisyyden, sanoi +vastahakoisesti: »No niin, minä menen katsomaan. Oletko puhunut mitään +Park Lanessa?» + +»Minä kerroin Emilylle», vastasi Winifred, joka vielä puhui äidistään +tuohon muodinmukaiseen tapaan. »Isä saisi halvauksen.» + +Kaikki epäedullinen pidettiinkin nyt tarkasti salassa Jamesilta. +Vilkaistuaan vielä kerran kalustoon ikäänkuin arvioidakseen sisaren +todellisen aseman Soames lähti Piccadillyä kohti. Ilta oli tulossa, ja +lokakuun usvassa oli hiven kylmyyttä. Soames käveli nopeasti, suljetun +ja keskitetyn näköisenä kuten ainakin. Hänen piti suorittaa asiat +joutuun, sillä hän aikoi syödä päivällistä Sohossa. Kuultuaan Iseeumin +portinvartijalta, että herra Dartie ei ollut näyttäytynyt tänään, hän +katsahti tuohon luotettavaan mieheen ja päätti vain kysyä, oliko herra +George Forsyte klubilla. Hän oli. Soames, joka aina oli suhtautunut +epäluuloisesti serkkuunsa Georgeen, kuin ihmiseen, joka haluaa +laskea leikkiä hänen kustannuksellaan, seurasi tarjoilijaa lievästi +rauhoittuneena siitä ajatuksesta, että George oli juuri kadottanut +isänsä. Hän oli perinyt kai noin kolmekymmentätuhatta, lukuunottamatta +osuuttaan tuohon Rogerin sijoitukseen, joka jäi kuolinpesän verotuksen +ulkopuolelle. Hän löysi Georgen kaari-ikkunan äärestä, tuijottamasta +puoliksisyötyyn teeleipälautaseen. Georgen kookas, jyhkeä, +mustapukuinen hahmo näytti melkein uhkaavalta, vaikka siinä edelleen +oli urheilijan melkein yliluonnollinen siisteys. Hän sanoi, lihakkailla +kasvoillaan heikko hymy: + +»Halloo, Soames! Ota teeleipä!» + +»Ei, kiitos», mutisi Soames ja siveli hattuaan haluten sanoa jotakin +sopivaa ja myötätuntoista. Sitten hän lisäsi: + +»Kuinka voi äitisi?» + +»Kiitos kysymästä», sanoi George. »Niin ja näin. En ole nähnyt sinua +aikakausiin. Et koskaan käy kilpailuissa. Mitä Cityyn kuuluu?» + +Soames, joka vainusi lähenevää pilapuhetta, meni umpeen ja vastasi: + +»Minä tahtoisin kysyä sinulta Dartiesta. Kuulin, että hän on...» + +»Livistänyt, karannut Buenos Airesiin kauniin Lolan kanssa. Sitä +parempi Winifredille ja pikku Dartie-joukolle. Hän on aika risti.» + +Soames nyökäytti päätään. Niin vihamieliset kuin nämä serkukset +olivatkin toisilleen luonnostaan, yhdisti Dartie heitä. + +»Setä James saa nyt nukkua rauhassa vuoteessaan», jatkoi George. +»Arvaan, että hän on kyninyt sinuakin koko lailla.» Soames hymyili. + +»Ah niin, sinä kehoitit häntä menemään muualle», sanoi George +ystävällisesti. »Hän on oikein pääveijari. Nuori Val kaipaa hieman +silmälläpitoa. Olen aina säälinyt Winifrediä. Hän on urhea nainen.» + +Taaskin Soames nyökäytti päätään. »Minun täytyy mennä takaisin hänen +luokseen nyt», sanoi hän. »Hän vain tahtoi saada varmuuden. Ehkä meidän +on ryhdyttävä toimenpiteisiin. Ei kai tässä siis ole mitään erehdystä.» + +»Se on aivan pikivarmaa», sanoi George — hän se keksi monet noista +sukkelista sanantavoista, joitten on luultu palautuvan muihin +lähteisiin. »Hän oli ruhtinaallisesti juovuksissa eilen illalla, mutta +lähti kun lähtikin aamulla. Hänen laivansa on _Tuscarora_» Ja hän +kaivoi esiin käyntikortin ja luki pilkallisesti: + +»Herra Montague Dartie, Poste Restante, Buenos Aires. Minä kiirehtisin +toimenpiteitä, jos olisin sinun sijassasi. Hän oikein inhoitti minua +viime yönä.» + +»Kyllä», sanoi Soames, »mutta se ei aina ole helppoa.» Sitten +huomatessaan Georgen silmistä, että tämä oli herännyt muistelemaan +hänen omaa asiaansa hän nousi ja ojensi kätensä. George nousi myös. + +»Sano terveisiä Winifredille. Viet hänet suoraan avioero-oikeuteen, jos +minun neuvoani seuraat.» + +Soames kääntyi ovessa vilkaisemaan häneen syrjästä. George oli +istuutunut taas ja tuijotti eteensä. Hän näytti suurelta ja +yksinäiseltä noissa mustissa vaatteissa. Soames ei ollut koskaan +nähnyt häntä noin säyseänä. »Kai se sentään häneen jollakin tavoin +koskee», ajatteli hän. »He tulevat jokainen saamaan noin viisikymmentä +tuhatta, kun kaikki lasketaan mukaan. Heidän pitäisi pysyttää omaisuus +jakamattomana. Jos sota tulee, laskee kiinteimistöjen arvo. Setä Roger +arvioi sentään asiansa hyvin.» Ja Annetten kasvot nousivat hänen +eteensä pimenevällä kadulla, hänen ruskea tukkansa ja siniset silmänsä +tummine ripsineen, hänen raikkaat huulensa ja poskensa, jotka olivat +kasteiset ja tuoreet keskellä Lontoota, hänen virheetön ranskalainen +vartalonsa. »Ryhtyä toimenpiteisiin», ajatteli hän. Palatessaan +Winifredin taloon hän kohtasi Valin, ja he menivät sisään yhdessä. Eräs +ajatus oli juolahtanut Soamesin mieleen. Hänen serkkunsa Jolyon oli +Irenen holhooja, ja ensimmäinen toimenpide olisi mennä tapaamaan häntä +Robin Hilliin. Robin Hill! Kummallinen — hyvin kummallinen oli tunne, +jonka nuo sanat herättivät! Robin Hill — talo, jonka Bosinney oli +rakentanut hänelle ja Irenelle — talo, jossa he eivät olleet koskaan +asuneet — kohtalokas talo! Ja Jolyon asui siinä nyt! Hm! Ja äkkiä hän +ajatteli: »Sanotaan, että hänellä on poika Oxfordissa! Miksi en ottaisi +nuorta Valia mukaan ja esittäisi heitä toisilleen! Se on hyvä tekosyy. +Vähemmän silmäänpistävää — paljon vähemmän silmäänpistävää!» Niinpä hän +yläkertaan noustaessa sanoi Valille: + +»Sinulla on serkku Oxfordissa, et ole koskaan tavannut häntä. Minua +haluttaisi ottaa sinut mukaani huomenna hänen kotiinsa ja esittää +teidät toisillenne. Sinulla tulee olemaan siitä hyötyä.» + +Val suostui ajatukseen vain kohtalaisen innostuneena, ja Soames löi +asian lukkoon. + +»Tulen hakemaan sinua lounaan jälkeen. Se on maalla — ei kaukana, tulet +nauttimaan retkestä. + +Salongin kynnyksellä hän muisti vaivoin, että toimenpiteet, joihin +tällä hetkellä oli ryhdyttävä, koskivat Winifrediä eivätkä häntä +itseään. + +Winifred istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä. + +»Se on aivan totta», sanoi Soames, »hän on matkalla Buenos Airesiin +— lähtenyt tänä aamuna. Paras, että käymme häneen käsiksi heti, kun +hän astuu maihin. Minä sähkötän heti. Muuten voimme joutua suuriin +kuluihin. Mitä pikemmin tällaiset asiat suoritetaan, sitä parempi. +Minä olen aina katunut, että en...» Hän vaikeni ja katsoi syrjästä +Winifrediin. »Voitko muuten», jatkoi hän, »vedota pahoinpitelyyn?» + +Winifred vastasi kumealla äänellä: + +»En tiedä. Mitä on pahoinpitely?» + +»Onko hän lyönyt sinua tai muuta sellaista?» + +Winifred ravisti päätään, ja hänen leukansa kävi nelikulmaiseksi. + +»Hän väänsi käsivarttani. Tai otetaanko revolverilla uhkaaminen lukuun? +Tai että hän on ollut niin juovuksissa, ettei ole kyennyt riisuutumaan, +tai... Ei — minä en voi sekoittaa lapsia asiaan.» + +»Ei», sanoi Soames, »ei. Kuinkahan vain? On tietenkin olemassa +laillinen asunto- ja vuode-ero — sen voimme saada. Sen vain! Hm!» + +»Mitä se tarkoittaa?» kysyi Winifred toivottomana. + +»Sitä, että hän ei voi koskea sinuun etkä sinä häneen, te molemmat sekä +olette naimisissa että ette ole.» Ja taaskin hän oli vastahakoinen. +Mikä se itse asiassa oli muu kuin hänen oma asemansa laillistettuna! +Ei, siihen hän ei tahtonut panna sisartaan! + +»Avioero siitä pitää tulla», sanoi hän päättävästi. »Jollei voi +todistaa pahoinpitelyä, on ainakin karkaaminen. On eräs keino, jolla +nyttemmin voidaan lyhentää tuota kahden vuoden aikaa. Voimme saada +oikeuden haastamaan hänet takaisin. Jos hän silloin ei tottele, voimme +järjestää eron kuudessa kuukaudessa. Tietysti et tahdo häntä takaisin. +Mutta sitä oikeus ei tiedä. On tosin olemassa se vaara, että hän tulee +takaisin. Minä yrittäisin mieluummin pahoinpitelyä.» + +Winifred ravisti päätään. »Se on niin typerää.» + +»No niin», mutisi Soames, »ehkei vaara ole niin suuri, niin kauan +kuin hän vielä on hurmiossaan ja omistaa vähän rahaa. Älä sano mitään +kenellekään äläkä maksa hänen velkojaan.» + +Winifred huokasi. Huolimatta kaikesta, mitä hän oli kokenut, painoi +menetyksen tunne raskaana hänen mieltään. Ja tämän selvitti hänelle +paremmin kuin vielä mikään muu se ajatus, että hän ei enää maksaisi +miehensä velkoja. Jokin rikkaus näytti hävinneen elämästä. Ilman +miestään, ilman helmiään, ilman tuota sisäistä tunnetta, että hän +urheana kohtasi kotielämän pyörteitä — niin oli hänen nyt kohdattava +maailmaa. Hän tunsi todella menettäneensä jotakin. + +Ja Soames pani tavallista enemmän lämpöä siihen viileään suudelmaan, +jonka hän painoi sisarensa otsalle. + +»Minun pitää mennä Robin Hilliin huomenna», sanoi hän, »tapaamaan +nuorta Jolyonia asioissa. Hänellä on poika Oxfordissa. Tahtoisin ottaa +Valin mukaan ja esitellä hänet. Tule 'The Shelteriin' viikonloppua +viettämään ja ota lapset mukaan. Oi niin, eihän se nyt sovikaan, olen +kutsunut muita.» Näin sanoen hän jätti Winifredin ja kääntyi kohti +Sohoa. + + + + +4. SOHO + + +Kaikista tuon Lontooksi sanotun eriskummallisen yhtymän osista +soveltuu Soho kenties vähimmin forsytelaiselle hengelle. »Vai niin, +uljas ystäväni!» olisi George Forsyte sanonut, jos olisi nähnyt +serkkunsa menevän sinne. Epäsiisti Soho, joka on täynnä kreikkalaisia, +muhamettilaisia, kissoja, italialaisia, tomaatteja, ravintoloita, +posetiiveja, kirjavia kankaita, kummallisia nimiä, ihmisiä, jotka +katselevat yläkerran ikkunoista, pysyy kaukana Brittein valtakunnan +kokonaisuudesta. Sillä on kuitenkin oma sattumanvarainen omistamisen +vaistonsa ja eräänlaista omistamisen menestystäkin, joka pitää sen +vuokria korkealla, kun toisten kaupunginosien vuokrat alenevat. Pitkien +vuosien aikana oli Soamesin tuttavuus Sohon kanssa rajoittunut sen +läntiseen rajaan, Wardour Streetille. Hän oli poiminut sieltä monta +hyvää kauppaa. Niittenkin seitsemän vuoden aikana, jotka hän oli asunut +Brightonissa Bosinneyn kuoleman ja Irenen paon jälkeen hän oli väliin +ostanut sieltä aarteita, vaikka hänellä ei ollutkaan paikkaa, minne +panna ne, sillä päästyään vihdoinkin siihen vakaumukseen, että hänen +vaimonsa oli todella mennyt menojaan, hän oli panettanut Montpellier +Squaren taloon näin kuuluvan ilmoitustaulun: + + MYYTÄVÄNÄ + + VUOKRAOIKEUS TÄHÄN ERINOMAISEEN TALOON + + Lähempiä tietoja antavat herrat Lesson ja Tukes, Court Street, + Belgravia. + +Se oli mennyt kaupaksi viikossa — tuo erinomainen talo, jonka +täydellisyydessä eräs mies ja eräs nainen olivat kuluttaneet loppuun +sydämensä. + +Sumuisena tammikuun iltana, juuri ennen ilmoitustaulun poistamista, +Soames oli vielä kerran mennyt paikalle, nojautunut puistikon +kaiteeseen ja katsellut talon pimeitä ikkunoita märehtien niitä +omistamisen muistoja, jotka olivat muuttuneet niin karvaiksi hänen +suussaan. Miksi ei Irene ollut koskaan rakastanut häntä? Miksi? Hän +oli saanut kaiken mitä oli tahtonut, ja korvaukseksi antanut kolmen +pitkän vuoden aikana miehelleen kaiken mitä tämä oli tahtonut — paitsi +juuri sydäntään. Hän oli tahtomattaan vähän voihkaissut, ja ohikulkeva +poliisi oli heittänyt epäluuloisen katseen häneen, jolla ei enää ollut +oikeutta astua sisään tuosta vihreästä ovesta, jossa oli leikkauksilla +koristettu messinkikolkutin heti ilmoituslaudan »Myytävänä» alla. +Tukahduttava tunne oli ahdistanut hänen kurkkuaan, ja hän oli rientänyt +pois sumuun. Sinä iltana hän oli muuttanut Brightoniin... + +Lähestyessään Sohon Malta Streetiä ja ravintola Bretagnea, missä +Annetten kauniit olkapäät olivat kumartuneina tilien yli, Soames +ajatteli ihmetellen noita seitsemää vuotta Brightonissa. Kuinka hän +oli niin kauan tullut toimeen tuossa kaupungissa, josta puuttui +tuoksuherneitten lemu, jossa hänellä ei ollut edes tilaa aarteilleen? +Tosin ei hänellä noina vuosina ollut aikaakaan katsella niitä — ne +olivat miltei intohimoisen rahan teon vuosia, jolloin Forsyte, Bustard +ja Forsyte olivat saaneet asiakkaikseen useampia yhtiöitä kuin mitä +he kunnolla voivat hoitaa. Cityyn joka aamu Pullman-vaunussa, Citystä +kotiin joka ilta Pullman-vaunussa. Lakipapereita taas päivällisen +jälkeen, sitten väsyneen uni, ja seuraavana aamuna sama meno. +Lauantaista maanantaihin hän oli klubillaan kaupungissa yleisen +tavan omituinen nurinkääntäminen, mikä perustui siihen syvään ja +huolelliseen vaistoon, että hän kovan työnsä aikana tarvitsi meri-ilmaa +kahdesti viikossa ajaessaan asemalle ja asemalta kotiin ja että hänen +lepoaikanaan piti hoitaa perhesuhteitaan. Sunnuntaikäynti kotona +Park Lanella, Timothylla ja Green Streetillä, satunnaiset vierailut +muualla olivat tuntuneet yhtä välttämättömiltä hänen terveydelleen +kuin meri-ilma arkipäivisin. Vielä muutettuaan Mapledurhamiin +hän oli noudattanut näitä tapoja kunnes — kunnes hän oli tullut +tuntemaan Annetten. Oliko Annette aiheuttanut tämän muutoksen hänen +suunnitelmissaan vai oliko suunnitelmien tuloksena Annette, sitä +hän ei tietänyt enempää kuin tiedämme, mistä ympyrä alkaa. Asia +oli monisäikeinen ja syvästi kietoutunut kasvavaan tietoisuuteen +siitä, että omaisuus ilman ketään, jolle sen jättää, oli todellisen +forsytelaisuuden kieltämistä. Saada perillinen, joku hänen oman +elämänsä jatkaja, joka saattaisi aloittaa siitä, mihin hän lopetti — +joka itse asiassa antaisi takeet siitä, ettei hän lopettanutkaan — +tämä ajatus oli ihan vaivannut häntä koko viime vuoden ja kauemminkin. +Ostettuaan kappaleen Wedgwoodia eräänä huhtikuun iltana hän oli +pistäytynyt Malta Streetille katsomaan erästä isänsä omistamaa taloa, +josta oli tehty ravintola — vaarallinen teko, joka ei edes oikein ollut +sopusoinnussa vuokrasopimuksen sanamuodon kanssa. Hän oli hetkisen +katsellut taloa ulkopuolelta — se oli maalattu hyvään kermaväriin, +ja ovisyvennyksessä oli kaksi riikinkukonsinistä puuastiaa, joissa +kasvoi pieniä laakeripuita. Niitten yläpuolelle oli kirjoitettu aika +kauniisti kultakirjaimin »Restaurant Bretagne». Astuessaan sisään +hän huomasi, että melko paljon ihmisiä oli jo istumassa pienten, +pyöreitten, vihreitten pöytien ympärillä, joilla oli raikkaita kukkia +maljakoissa ja bretagnelaisia saviastioita, ja hän kysyi sievältä +tarjoilijattarelta, saisiko tavata omistajaa. Hänet oli viety erääseen +takahuoneeseen, missä nuori tyttö istui yksinkertaisen, paperien +peittämän kirjoituspöydän ääressä ja missä pieni pyöreä pöytä oli +katettu kahdelle hengelle. Siisteyden, järjestyksen ja hyvän aistin +vaikutelma vakiintui, kun tyttö nousi sanoen vierasmaalaisesti ääntäen; +»Tahdotteko tavata äitiä, Monsieur?» + +»Niin kyllä», oli Soames vastannut, »tulen isäntänne puolesta, olen +itse asiassa hänen poikansa.» + +Hän totesi hyvillään, että tämä näytti vaikuttavan tyttöön, sehän +osoitti liikevaistoa, ja äkkiä hän pani merkille, että tyttö oli +huomattavan kaunis — niin huomattavan kaunis, että hänen katseensa +oli vaikea erota tytön kasvoista. Kun hän nousi hakemaan Soamesille +tuolin, keinui hänen ruumiinsa omituisella, hienolla tavalla, ikäänkuin +joku olisi liittänyt hänet kokoon erikoisen, salaisen taidokkaasti, +ja hänen kasvonsa ja hieman paljas kaulansa näyttivät niin raikkailta +kuin niille olisi pirskoitettu kastetta. Luultavasti juuri sinä +hetkenä Soames päätti, että vuokrasopimusta ei ollut loukattu, vaikka +hän itselleen ja isälleen perustelikin päätöstään rakennuksen muka +laittomien muutosten kelvollisuudella, havaitsemillaan menestyksen +merkeillä ja rouva Lamotten ilmeisellä liiketottumuksella. Hän piti +kuitenkin viisaimpana jättää muutamia seikkoja myöhemmän harkinnan +varaan, mikä taas vaati uusia käyntejä talossa, niin että tuo +pieni takahuone vallan tottui hänen laihaan, ei epäluotettavaan +ja vaatimattomaan olemukseensa, hänen kalpeihin, lujaleukaisiin +kasvoihinsa, leikattuihin viiksiinsä ja tummaan tukkaan, joka ei vielä +harmaantunut ohimoilta. + +»Un Monsieur tres distingué», oli hän rouva Lamotten mielestä, +sittemmin vielä »très amical, très gentil», kun hänen silmiensä +havaittiin seuraavan talon tytärtä. + +Rouva Lamotte oli noita vereviä, hienokasvoisia, tummatukkaisia +ranskattaria, joitten jokainen teko ja äänen sävy herättää täydellistä +luottamusta heidän kotoisten kykyjensä perinpohjaisuuteen, heidän +keittotaitoonsa ja pankkitalletustensa huolelliseen kasvuun. + +Kun nämä käynnit Restaurant Bretagnessa alkoivat, päättyivät muut +vierailut — kuitenkin ilman mitään nimenomaista päätöstä, sillä Soames, +niinkuin kaikki Forsytet ja heidän maamiestensä suuri enemmistö, +luonnostaan uskoi vain kokemukseen. Mutta tämä muutos elämäntavoissa +oli vähitellen saanut hänet perin tietoiseksi siitä, että hän halusi +siirtyä naimattoman naineen miehen säädystä naineen, mutta toisissa +naimisissa olevan säätyyn. + +Kääntyessään Malta Streetille tänä lokakuunalun iltana 1899 hän +osti sanomalehden nähdäkseen, oliko siinä mitään jälkimaininkeja +Dreyfus-jutusta. Hän oli aina havainnut tämän kysymyksen hyödylliseksi +pyrkiessään lähemmin tutustumaan rouva Lamotteen ja hänen tyttäreensä, +jotka olivat katolilaisia ja Dreyfuksen vastustajia. + +Silmäillessään palstoja Soames ei löytänyt mitään Ranskasta, mutta +huomasi yleistä laskua pörssissä ja pahaenteisen pääkirjoituksen +Transvaalin asiasta. Hän astui sisään ajatellen: »Varmasti tulee +sota. Minä myyn valtiolainaosakkeeni.» Eipä siltä, että hänellä +itsellään olisi ollut monta — korko oli liian viheliäinen — mutta hän +aikoi varoittaa yhtiötoverejaan, valtiolainaosakkeet kun varmasti +laskisivat. Hänen astuessaan ravintolan ovesta sisään riitti yksi +silmäys osoittamaan, että liike sujui niin hyvin kuin konsanaan, ja +tämä seikka, mikä huhtikuussa olisi ollut hänelle mieleen, teki hänet +nyt vähän levottomaksi. Jos toimenpiteet, joihin hän aikoi ryhtyä, +päättyisivät avioliittoon Annetten kanssa, lähettäisi hän mieluimmin +äidin kaikessa rauhassa takaisin Ranskaan, ja tähän siirtoon näytti +Restaurant Bretagnen hyvä menestys olevan esteenä. Hänen pitäisi +tietysti maksaa heille hyvitystä, sillä ranskalaiset tulevat Englantiin +vain tekemään rahaa, ja tämä merkitsisi korkeampaa hintaa. Ja silloin +tuo erikoinen suloisuuden tunne hänen kurkkunsa pohjilla ja lievä +sydämen hypähdys, jota hän aina koki tämän pienen huoneen ovella, +estivät häntä ajattelemasta, mitä se tulisi maksamaan. + +Sisään astuessaan hän tiesi avaran mustan hameen katoavan toisesta +ovesta ravintolan puolelle ja Annetten nostavan kädet hiuksiinsa. Juuri +tässä asennossa hän etenkin oli Soamesin mielestä ihailtava — niin +kauniisti suora ja pyöreä ja notkea. Ja hän sanoi: + +»Tulin puhumaan äitinne kanssa tuon väliseinän poistamisesta. Ei, älkää +kutsuko häntä.» + +»Tuleeko Monsieur syömään illallista kanssamme? Se valmistuu kymmenessä +minuutissa.» Soames, joka vielä piti hänen kättään omassaan, joutui +halun valtaan, joka oli hänelle itselleen yllätys. + +»Te olette niin kaunis tänä iltana», sanoi hän, »niin kaunis. +Tiedättekö, kuinka kaunis olette, Annette?» + +Annette veti kätensä pois ja punastui. »Monsieur on kovin hyvä.» + +»En vähääkään hyvä», sanoi Soames ja istuutui synkkänä. + +Annette teki pienen ilmeikkään liikkeen kädellään. Hymy väreili hänen +punaisilla huulillaan, joita huulivoide ei ollut koskettanut. + +Ja noihin huuliin katsoen Soames sanoi: + +»Viihdyttekö täällä vai tahtoisitteko takaisin Ranskaan?» + +»Oi, minä pidän Lontoosta. Pariisi on tietysti Pariisi. Mutta Lontoo on +parempi kuin Orleans, ja englantilainen maaseutu on niin kaunista. Olin +Richmondissa viime pyhänä.» + +Soames eli pienen hetken harkitsevaa epäilyä. Mapledurham! Uskaltaisiko +hän? Uskaltaisiko hän lopultakaan mennä niin pitkälle ja näyttää +tytölle, mitä hänellä oli odotettavanaan! Kuitenkin! Ulkona kaupungilla +voisi sanoa melkein mitä vain. Tässä huoneessa se oli mahdotonta. + +»Minä tahtoisin, että te ja äitinne», sanoi hän äkkiä, »tulisitte, +luokseni sunnuntaina iltapäivällä. Taloni on joen rannalla, tällä +ilmalla ei vuodenaika ole liian myöhäinen, ja voin näyttää teille +muutamia tauluja. Mitä sanotte?» + +Annette taputti käsiään. + +»Se olisi hurmaavaa. Joki on niin kaunis!» + +»Asia on siis päätetty. Minä kysyn rouvalta.» + +Hänen ei tarvinnut sanoa tytölle enempää tänä iltana ja joutua vaaraan +sanoa liikaa. Mutta eikö hän jo ollut sanonut liikaa? Onko tapana +pyytää ravintolanomistajia, joilla on kauniita tyttäriä, vieraiksi +maataloon, jollei ole aikeita? Rouva Lamotte ainakin ymmärtäisi, jollei +Annette. Niin, ei ollut paljoa, mitä Madame ei olisi nähnyt. Tämä oli +sitäpaitsi toinen kerta, kun hän jäi heidän luokseen illalliselle, hän +oli heille vierasvaraisuutta velkaa... + +Kun hän kulki kotiin Park Lanea kohti — sillä hän asui isänsä +luona — Annetten pehmeän, taitavan käden kosketus vielä omassaan, +hänen ajatuksensa olivat mieluisat, hieman aistilliset, melkein +hämmennyttävät. Nyt toimenpiteisiin? Mihin toimenpiteisiin? Kuinka? +Antaisiko hän pyykkinsä pestäväksi kaiken kansan nähden? Uh! Hän, joka +oli niin kuuluisa terävyydestään, kaukonäköisyydestään ja toisten +pulmain viisaista selvittämisistään, hän, joka puolsi omistajain etua, +hänkö joutuisi leikkipalloksi samalle laille, jonka pylväitä hän oli? +Winifredin asia oli kyllin paha. Ettäkö perhe saisi kaksinkertaisen +annoksen julkisuutta? Eikö salainen suhde olisi parempi — suhde, ja +poika, jonka hän voisi ottaa kasvatiksi? Mutta tumma, luja, valpas +rouva Lamotte sulki tien tältä näköalalta. Ei, se ei kelpaisi. Ei +ollut luultavaa, että Annette voisi todella rakastua häneen — sitä ei +voinut odottaa hänen iällään. Jos hänen äitinsä toivoi, jos maalliset +edut olisivat ilmeisen suuret — ehkä! Jollei, olisi kieltävä vastaus +varma. Sitäpaitsi hän ajatteli: »Minä en ole lurjus. En tahdo tehdä +hänelle pahaa, enkä tahdo mitään salaista. Mutta minä tahdon hänet ja +minä tahdon pojan! Ei ole mitään muuta keinoa kuin avioero — jotenkin +— kuinka vain — avioero.» Vaahterain varjon alla lampunvalossa hän +kulki hitaasti Green Parkin kaiteen sivua. Sumua leijaili puiden +sinertävien hahmojen yllä lamppurivien takana. Kuinka monta sataa +kertaa hän olikaan kulkenut noitten puitten ohi isänsä talosta Park +Lanesta, ollessaan vielä vallan nuori mies, tai omasta talostaan +Montpellier Squaren varrella noina avioliittonsa neljänä vuotena! Ja +tänä iltana, päättäessään vapautua, jos suinkin mahdollista, tuosta +pitkästä, hyödyttömästä aviositeestä hän keksi kävellä eteenpäin, +sisään Hyde Park Cornerin kohdalta, ulos Knightsbridge Gatesta, aivan +samoin kuin ennen vanhaan kulkiessaan kotiin Irenen kanssa. Minkälainen +Irene nyt mahtoi olla? Kuinkahan hän oli viettänyt nämä vuodet sitten +kun he näkivät toisensa? Oli kulunut kaikkiaan kaksitoista vuotta, ja +jo seitsemän siitä, kun Jolyon setä jätti hänelle nuo rahat. Olikohan +Irene vielä kaunis? Tuntisiko Soames hänet, jos näkisi? »Minä en ole +muuttunut paljon», ajatteli hän, »hän kai kyllä on. Hän sai minut +kärsimään.» Hän muisti äkkiä erään illan, ensimmäisen, jolloin hän oli +ollut syömässä päivällistä poissa kotoa — vanhat Malbur-päivälliset +— heidän avioliittonsa ensimmäisenä vuonna. Kuinka innokkaasti hän +olikaan rientänyt kotiin! Astuessaan sisään hiljaa kuin kissa hän kuuli +Irenen soittavan. Hän avasi salin oven ääneti ja seisoi katsellen +Irenen kasvojen ilmettä, erilaista kuin mikään hänen tuntemansa, niin +paljon avoimempaa, luottavampaa, ikäänkuin hän olisi antanut soitolleen +sen sydämen, jota Soames ei ollut koskaan nähnyt. Ja hän muisti, +kuinka Irene oli lakannut soittamasta ja katsonut taakseen ja kuinka +hänen kasvonsa muuttuivat takaisin niiksi, jotka mies tunsi. Jäinen +kylmyys värisytti Soamesia, vaikka hän seuraavana hetkenä hyväilikin +vaimonsa olkapäitä. Niin, Irene oli saanut hänet kärsimään! Avioero! +Se tuntui naurettavalta näin monen ulkonaisen eron vuoden jälkeen! +Mutta sen täytyi tapahtua. Muuta keinoa ei ollut! »Kysymys on vain +siitä», ajatteli hän äkillisen todellisuustajuisena, »kumpi meistä? Hän +vai minä? Hän jätti minut. Hän saa sen maksaa. Kai hänellä on joku, +arvaan.» Tahtomattaan hän vähän voihkaisi, kääntyi ja lähti takaisin +Park Laneen. + + + + +5. JAMES NÄKEE NÄKYJÄ + + +Hovimestari itse avasi oven, sulki sen hiljaa ja pysäytti Soamesin +sisemmälle matolle. + +»Herra on huonossa kunnossa», kuiskasi hän. »Hän ei tahtonut mennä +sänkyyn, ennenkuin te tulette. Hän on vielä ruokasalissa.» + +Soames vastasi hillityllä äänellä, johon talo nyt oli tottunut: + +»Mikä häntä vaivaa, Warmson?» + +»Hermot kai, luulisin. Ehkä on syynä hautajaiset, ehkä rouva Dartien +käynti iltapäivällä. Luulen, että hän kuuli jotakin. Vein hänelle +viinitotia. Rouva meni juuri yläkertaan.» + +Soames ripusti hattunsa mahonkiripustimeen. + +»Hyvä on, Warmson, voitte mennä nukkumaan, saatan hänet ylös itse.» Ja +hän meni ruokasaliin... + +James istui tulen ääressä isossa nojatuolissa, iltapukuisilla +harteillaan, joille pitkä, valkea poskiparta valahti, kameelinkarvainen +huivi, hyvin kevyt ja lämmin. Hänen valkea tukkansa, joka vielä oli +aika tiheä, välkkyi lampunvalossa, tuijottavista, vaaleanharmaista +silmistä oli vuotanut vähän kosteutta poskille, joilla oli vielä aivan +hyvä väri, ja noille pitkille, syville uurteille, jotka ulottuivat +suupieliin saakka. Parrattomat huulet liikkuivat ikäänkuin hän olisi +mutissut itsekseen ajatuksiaan. Hänen pitkät jalkansa, ohuet kuin +variksen, olivat musta- ja valkoruutuisissa housuissaan koukistuneet +muodostaen kulman, joka oli suoraa pienempi, ja hämähäkkimäinen käsi +oli alituisessa liikkeessä toisella polvella, sormet harallaan, suipot +kynnet kiiltävinä. Hänen vieressään matalalla tuolilla oli puoliksi +tyhjennetty totilasi, jonka pinta oli huurussa. Siinä hän oli istunut +kaiken päivää poistuen vain aterian ajoiksi. Kahdeksankymmenen +kahdeksan vuoden iässä hän oli elimellisesti terve, mutta kärsi +kauheasti ajatuksesta, ettei kukaan koskaan kertonut hänelle mitään. +On tosiaankin epätietoista, kuinka hän oli saanut tietoonsa, että +Roger oli haudattu tänään, sillä Emily oli salannut sen häneltä. Aina +Emily salasi häneltä kaikenlaista. Emily oli vain seitsemänkymmenen! +James kantoi kaunaa vaimonsa nuoruutta kohtaan. Väliin hänestä tuntui, +ettei hän koskaan olisi mennyt naimisiin Emilyn kanssa, jos olisi +tietänyt, että tällä oli vielä niin monta vuotta edessään, kun hänellä +oli niin harvoja. Se ei ollut luonnollista. Emily voisi elää vielä +viisitoista tai kaksikymmentä vuotta hänen lähdettyään ja kuluttaa +paljon rahaa, hänellä oli aina ollut taipumusta tuhlailemiseen. Mistä +hän tiesi, vaikka Emily vielä tahtoisi ostaa tuollaisen automobiilin. +Cicely ja Rachel ja Imogen ja kaikki nuo nuoret — he ajoivat nyt +kaikki polkupyörää ja liehuivat taivas tiesi missä. Ja nyt oli Roger +poissa. Hän ei tietänyt — ei osannut sanoa! Perhe oli hajaantumassa. +Soames kyllä tietäisi, paljonko sedältä jäi. Kummallista, hän ajatteli +Rogeria Soamesin setänä eikä omana veljenään. Soames! Soames alkoi yhä +enemmän olla ainoa kiinteä kohta katoavassa maailmassa. Soames oli +varovainen, hän oli hyvissä varoissa, mutta hänellä ei ollut ketään, +jolle jättää rahojaan. Siinä se oli! Hän ei tietänyt! Ja entä tuo +Chamberlain sitten! Sillä Jamesin valtiolliset mielipiteet olivat +vakiintuneet vuosina 1870—1885, jolloin tuo »radikaalinen roisto» oli +ollut pahin pistin omaisuuden lihassa, ja hän epäili Chamberlainia +yhä, tämän kääntymyksestä huolimatta. Se mies vielä saattaisi maan +aika sekasotkuun ja alentaisi rahan arvoa, ennenkuin oli päättänyt +työnsä. Sellainen myrskylintu! Missä Soames oli? Hän oli tietysti +mennyt hautajaisiin, joita isältä oli koetettu pitää salassa. Hän +tiesi kuitenkin erinomaisen hyvin, hän oli nähnyt poikansa housut. +Roger! Roger arkussaan! Hän muisti, kuinka he yhdessä olivat tulleet +kotiin länsienglantilaisesta koulustaan v. 1824 vanhojen neljän +hevosen vedettävien vaunujen kuskinistuimella, ja Roger oli mennyt +istuimen alle »laatikkoon» nukkumaan. Jamesilta pääsi ohut naurahdus. +Lystikäs mies, tuo Roger — originaali. Hän ei tietänyt! Nuorempi +kuin James itse, ja nyt arkussaan! Perhe oli hajaantumassa. Val siis +oli lähdössä yliopistoon — hän ei enää koskaan tullut katsomaan +isoisää. Hänen kouluttamisensa maksaisi sievoiset rahat. Aika oli +tuhlailevaa. Ja kaikki ne sievoiset summat, joita James saisi maksaa +neljän lapsenlapsensa vuoksi, tanssivat nyt hänen silmiensä edessä. +Hän kyllä soi heille rahat, mutta häntä kauhistutti se vaara, johon +tuon rahan kuluttaminen saattaisi heidät, _hän murehti turvallisuuden +vähenemistä_. Ja nyt kun Cicelykin oli mennyt naimisiin, nyt voisi +hänkin saada lapsia! Hän ei tietänyt — ei osannut sanoa! Näihin +aikoihin ei kukaan ajatellut muuta kuin rahan kuluttamista, matkustelua +ja niin sanottua »lystinpitoa». Auto ajoi ikkunan ohi. Suuri, ruma, +kömpelö laitos, josta lähti tuollainen meteli! Sillä tavoin juuri +maa ajaa rämisti kohti perikatoaan! Ihmisillä sellainen kiire, että +he eivät välittäneet edes tyylistä — sellaiset siistit ajoneuvot +kuin hänen vaununsa ruskeine parihevosineen olivat yhtä hyvät kuin +kaikki nuo uudenaikaiset vehkeet yhteensä. Ja valtiolainaosakkeiden +arvo 116! Maassa täytyi olla paljon rahaa. Entäs sitten tuo vanha +Krüger! He olivat koettaneet salata vanhan Krügerin häneltä. Mutta +hän tiesi kyllä, siitäkin asiasta tulisi kaunis kalasoppa! Hän oli +tietänyt silloinkin, kun tuo Gladstone — joka nyt Jumalan kiitos, oli +kuollut! — niin perinpohjin sotki asiat tuon kauhean Majuban jutun +jälkeen. Hän ei ihmettelisi, vaikka koko valtakunta hajoaisi ja menisi +säpäleiksi. Ja tämä ajatus valtakunnan pirstaantumisesta täytti runsaan +neljännestunnin niitä vakavimmilla huolilla. Hän oli syönyt kehnon +lounaan niitten vuoksi. Mutta vasta lounaan jälkeen tapahtui todellinen +tuho hänen hermoilleen. Hän oli torkahtanut, kun hän alkoi tajuta +ääniä — matalia ääniä. Ah, he eivät koskaan sanoneet hänelle mitään! +Ne olivat Winifredin ja hänen äitinsä äänet. »Monty!» Tuo Dartie, aina +tuo Dartie! Äänet olivat vetäytyneet pois, ja James jäi yksin, korvat +höröllä kuin jäniksen, pelko hiipimässä sisuksiin. Miksi he jättivät +hänet yksin? Minkätähden he eivät tulleet kertomaan hänelle? Ja kaamea +ajatus, joka oli vaivannut häntä monet pitkät vuodet, hahmottui taas +nopeasti hänen aivoissaan. Dartie oli tehnyt vararikon — vilpillisen +vararikon, Winifred ja lapset piti pelastaa, ja hän — James — saisi +maksaa! Voisiko hän — voisiko Soames tehdä hänestä yhtiön rajoitetuin +lisämaksuin? Ei, sitä hän ei voinut. Siinä sitä oltiin! Kummitus +muuttui yhä peloittavammaksi hetki hetkeltä ennen Emilyn tuloa. Niin, +voisihan olla kysymys kavalluksestakin! Silmät tuijottaen seinällä +riippuvaan epävarmaan Turneriin James kärsi kidutusta. Hän näki Dartien +syytettyjen penkillä, lapsenlapsensa katuojassa ja itsensä vuoteessa. +Hän näki epävarman Turnerin myytävänä Jobsonilla ja varallisuuden koko +majesteellisen rakennuksen raunioina. Hän näki mielikuvituksessaan +Winifredin muodittomasti puettuna ja oli kuulevinaan Emilyn äänen +sanovan: »Ala hätäile nyt, James!» Aina Emily sanoi: »Älä hätäile!» +Emilyllä ei ollut hermoja ollenkaan, hänen ei ikinä olisi pitänyt mennä +naimisiin naisen kanssa, joka oli kahdeksantoista vuotta nuorempi kuin +hän itse. Sitten Emilyn todellinen ääni sanoi: + +»Oletko nukkunut makeasti, James?» + +Nukkunut? Hän oli tuskan vallassa, ja Emily kysyi tällaista! + +»Mitä tuo puhe Dartiesta oli?» sanoi hän tuijottaen vaimoonsa. + +Emilyn itsehillintä ei koskaan pettänyt. + +»Mitä olet kuullut?» kysyi hän lempeästi. + +»Mitä tuo puhe Dartiesta oli?» kysyi James uudelleen. »Hän on tehnyt +vararikon.» + +»Kaikkea vielä!» + +James teki suuren ponnistuksen ja nousi haikaramaisen vartalonsa koko +pituuteen. + +»Sinä et koskaan kerro minulle mitään», sanoi hän, »hän on tehnyt +vararikon.» + +Tämän päähänpiston hävittäminen näytti Emilystä ainoalta tärkeältä +tällä hetkellä. + +»Hän ei ole tehnyt vararikkoa», vastasi hän lujasti. »Hän on lähtenyt +Buenos Airesiin.» + +Jos hän olisi sanonut: »Hän on lähtenyt Marsiin», ei Jamesin saama isku +olisi ollut huumaavampi. Hänen mielikuvituksensa, joka oli kokonaan +kiinnitetty englantilaisiin arvopapereihin, kykeni yhtä vähän tajuamaan +toista kuin toista paikkaa. + +»Mitä varten hän on mennyt sinne?» kysyi hän. »Hänellä ei ole rahaa. +Mitä hän otti mukaansa?» + +Winifredin uutisen kiihdyttämättä ja tuskastuneena tähän alituiseen +valitusvirteen Emily vastasi tyvenesti: + +»Hän otti Winifredin helmet ja erään tanssijattaren.» + +»Mitä?» sanoi James ja istahti. + +Hänen äkillinen luhistumisensa teki Emilyn levottomaksi. + +Hän silitti Jamesin otsaa ja sanoi: + +»Älä hätäile nyt, James!» + +Tumma puna levisi Jamesin poskille ja otsalle. + +»Minä lunastin ne», sanoi hän väristen. »Hän on varas! Minä — minä +tiesin, kuinka tulisi käymään. Se mies on minun kuolemani, hän —» sanat +puuttuivat ja hän istui aivan hiljaa. Emily, joka luuli tuntevansa +hänet niin hyvin, hälyttyi ja meni ruokakaapille, missä hänellä +oli vähän hajusuoloja. Hän ei voinut nähdä sitkeän Forsyte-hengen +tuossa laihassa, värisevässä olennossa taistelevan sitä suunnatonta +mielenjärkytystä vastaan, minkä tämä Forsytein periaatteitten +polkeminen oli aiheuttanut — hän ei nähnyt Forsyte-henkeä, joka syvällä +Jamesin sisimmässä sanoi: »Sinun ei pidä saada hermokohtausta, se ei +kelpaa. Ethän voisi sulattaa lounastasi. Tulisit sairaaksi!» Emilyn +näkemättä teki tämä henki parempaa työtä Jamesissa kuin hajusuolat. + +»Juo tämä», sanoi Emily. + +James tyrkkäsi sen pois. + +»Mitä Winifred ajatteli», sanoi hän, »kun antoi miehen ottaa helmet?» +Emily totesi, että kohtauksen uhka oli ohi. + +»Hän voi saada minun helmeni», sanoi hän lohduttaen. »Minä en koskaan +käytä niitä. Hänen on paras ottaa avioero.» + +»Ei ikinä!» sanoi James. »Avioero! Ei meillä koskaan ole ollut, +avioeroa perheessä. Missä Soames on?» + +»Hän tulee kyllä kohta.» + +»Eikä tule», sanoi James melkein vihaisesti. »Hän on hautajaisissa. +Sinä luulet, että minä en tiedä mitään.» + +»No niin», sanoi Emily tyvenesti, »sinun ei pitäisi niin hätääntyä, kun +kerromme sinulle asioita.» Ja hän pöyhi tyynyt, pani hajusuolapullon +hänen viereensä ja poistui huoneesta. + +Mutta James istui nähden näkyjä edelleen — näki Winifredin +avioero-oikeudessa ja perheen nimen sanomalehdissä, mullan kumahtavan +Rogerin arkulle, Valin seuraavan isänsä jälkiä, helmet, jotka hän oli +lunastanut ja joita hän ei enää tulisi näkemään, rahat, joista taas +saatiin neljä prosenttia, maan, joka ajoi suoraan perikatoonsa, ja kun +iltapäivä vaihtui illaksi ja teeaika oli ohi ja päivällisaika, nämä +näyt tulivat yhä sekavammaksi ja uhkaavammiksi. Hänelle ei sanottu +mitään, kunnes hänelle ei jäänyt yhtään mitään, eikä sitäkään sanottu. +Missä oli Soames? Miksi hän ei tullut kotiin?... Hänen kätensä hapuili +totilasia, hän nosti sen juodakseen ja näki poikansa seisovan vieressä +katsellen häntä. Pieni helpotuksen huokaus pääsi hänen huuliltaan ja +hän pani lasin pois sanoen: + +»Siinä sinä olet! Dartie on lähtenyt Buenos Airesiin!» + +Soames nyökäytti päätään. »Sitä parempi», sanoi hän. »Sittenpähän +hänestä päästiin.» + +Rauhoittava aalto tulvahti läpi Jamesin aivojen. Soames tiesi. Soames +oli heistä kaikista ainoa, jolla oli järkeä päässä. Miksi hän ei voinut +tulla asumaan kotiinsa? Hänellä ei ollut omaa poikaa. Ja James sanoi +valittavalla äänellä: + +»Minun iässäni hermostuu. Soisin, että olisit enemmän kotona, poikani.» + +Taaskin Soames nyökäytti päätään, hänen kasvojensa naamio ei ilmaissut +mitään ymmärtämystä, mutta hän meni lähemmäksi ja kosketti isänsä +olkapäätä kuin sattumalta. + +»Timothylta lähetettiin terveisiä», sanoi hän. »Kaikki sujui hyvässä +järjestyksessä. Kävin Winifredin luona. Aion ryhtyä toimenpiteisiin.» +Ja hän ajatteli: »Niin, ja niistä sinä et saa tietää.» + +James katsahti ylös, hänen pitkä, valkea poskipartansa värisi, ohut +kaula kauluksen kärkien välissä näytti hyvin kuihtuneelta ja paljaalta. + +»Minä olen ollut hyvin huono kaiken päivää», sanoi hän, »he eivät +koskaan kerro minulle mitään.» + +Soames tunsi piston sydämessään. + +»Kaikkihan on hyvin. Ei ole mitään syytä murehtia. Tuletko yläkertaan +nyt?» ja hän pani kätensä isän käsivarren alle. + +James nousi tottelevaisena ja vapisten, ja yhdessä he hitaasti astuivat +poikki huoneen, joka näytti rikkaalta tulen valossa, ja ulos portaille. +He nousivat hyvin hitaasti. + +»Hyvää yötä, poikani», sanoi James makuuhuoneensa ovella. + +»Hyvää yötä, isä», vastasi Soames. Hänen kätensä hiveli isän +hihaa villahuivin alta. Hiha näytti melkein tyhjältä, niin ohut +oli käsivarsi. Ja kääntyen pois avautuvan oven valosta hän nousi +ylimääräisiä portaita omaan makuuhuoneeseensa. + +»Minä tahdon pojan», ajatteli hän, istahtaen sänkynsä laidalle. »Minä +tahdon pojan.» + + + + +6. EI-ENÄÄ-NUORI JOLYON KOTONAAN + + +Puissa ajan vaikutus tuntuu vähän, ja vanha tammi Robin Hillin +ylemmällä ruohokentällä ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta kuin +silloin, kun Bosinney loikoili sen juurella ja sanoi Soamesille: +»Forsyte, minä olen löytänyt oikean paikan talollenne.» Sen päivän +jälkeen oli Swithin uneksinut ja vanha Jolyon kuollut tammen oksien +alla. Ja ei-enää-nuori Jolyon maalasi nyt usein tällä paikalla, lähellä +keinua. Kaikista paikoista maailmassa tämä kenties oli hänelle pyhin, +sillä hän oli rakastanut isäänsä. + +Hän katseli tammen suurta runkoa — se oli rosoinen ja vähän +sammaltunut, mutta ei vielä ontto — ja mietti menneitä aikoja. Tuo puu +oli kenties nähnyt Englannin koko varsinaisen historian. Luultavasti +se oli syntyisin vähintään Elisabet-kuningattaren ajalta. Hänen omat +viisikymmentä vuottaan eivät merkinneet mitään tuon puun iän rinnalla. +Kun talo, jonka hän nyt omisti, tuon puun takana oli kolmensadan +vuoden ikäinen kahdentoista vuoden asemesta, saattoi puu vieläkin +olla paikallaan, avarana ja onttona — sillä kukapa tekisi sellaisen +pyhäinhäpäisyn, että hakkaisi sen poikki? Talossa asuisi ehkä silloin +vielä joku Forsyte, joka vartioisi sitä kateellisena. Ja Jolyon +tuumaili, miltä talo mahtaisi näyttää niin korkeaan ikään päässeenä. +Vistariaköynnöstä kasvoi jo seinillä — uutuus oli hävinnyt. Pitäisikö +se puoliaan ja säilyttäisi arvokkuutensa, jonka Bosinney oli sille +suonut, vai olisiko jättiläinen Lontoo vallannut sen ympäristöt ja +tehnyt siitä vain keitaan keskellä halpahintaisten asumusten erämaata? +Usein, niin talossa kuin sen ulkopuolella ollessaan, hän tuli siihen +vakaumukseen, että Bosinney oli toiminut hengen johtamana rakentaessaan +tätä taloa. Hän oli pannut sydämensä siihen, tosiaankin! Siitä voisi +suorastaan tulla tuollainen »englantilaisen kodin» esikuva, harvinainen +saavutus näinä rakennustaiteen rappeutumisen aikoina. Ja esteettinen +henki, liittolaisenaan hänen forsytelainen tunteensa omaisuuden +jatkuvaisuudesta, viipyi ylpeänä ja ilomielin siinä tosiseikassa, +että hän oli tämän talon omistaja. Hänen halussaan jättää tämä talo +pojalleen ja poikansa pojalle oli vivahdus esi-isien (joskin vain yhden +esi-isän) kunnioitusta ja palvontaa. Hänen isänsä oli rakastanut tätä +taloa, oli rakastanut näköalaa, maita, tätä puuta, hän oli viettänyt +viimeiset vuotensa täällä onnellisena, eikä kukaan ollut asunut täällä +ennen häntä. Nämä viimeiset yksitoista Robin Hillissä vietettyä +vuotta olivat merkinneet Jolyonin elämässä, mitä hänen maalaamiseensa +tulee, tärkeätä menestyksen kautta. Hän oli nyt eturivin miehiä +vesivärimaalarina, ja hänen taulujaan oli näytteillä kaikkialla. Hänen +maalauksistaan maksettiin hyviä hintoja. Keskittäen itsensä sukunsa +sitkeydellä tähän ainoaan taidelajiin hän oli »lyönyt itsensä läpi», +tosin myöhään, mutta ei liian myöhään sellaisen perheen jäsenelle, +joka piti asianaan elää ikuisesti. Hänen taiteensa oli todella +syventynyt ja parantunut. Nykyisen asemansa turvin hän oli kasvattanut +itselleen lyhyen, vaalean parran, joka juuri alkoi harmaantua ja +peitti hänen forsytelaisen leukansa, hänen ruskeilta kasvoiltaan +oli kadonnut maanpaon vuosien pingoitettu ilme hän näytti kerta +kaikkiaan nuoremmalta. Vaimon kuolema 1894 oli ollut noita kotoisia +murhenäytelmiä, jotka loppujen lopulta kääntyvät kaikkien parhaaksi. +Hän oli itse asiassa rakastanut vaimoaan loppuun saakka, sillä hän +oli luonnostaan kiintyvä, mutta tämä oli tullut yhä vaikeammaksi, oli +mustasukkainen tytärpuolelleen Junelle, mustasukkainen omalle pikku +tyttärelleen Hollylle, ja valitti alituiseen, että mies muka ei voinut +rakastaa häntä, sairasta, että hänestä ei ollut »hyötyä kenellekään», +että »parempi olisi kuolla.» Jolyon oli surrut häntä vilpittömästi, +mutta hänen kasvonsa näyttivät nuoremmilta vaimon kuoltua. Jospa +tämä vain olisi uskonut, että hän teki miehensä onnelliseksi, kuinka +paljon onnellisempi olisikaan heidän kaksikymmentä vuotta kestänyt +yhdyselämänsä ollut! + +June ei ollut koskaan lopullisen hyvin tullut toimeen sen naisen +kanssa, joka moitittavasti oli vallannut hänen oman äitinsä paikan, +ja vanhan Jolyonin kuoltua hän oli asettunut asumaan eräänlaiseen +atelieriin Lontooseen. Mutta hän oli tullut takaisin Robin Hilliin +äitipuolen kuoleman jälkeen ja ottanut ohjakset pieniin päättäväisiin +käsiinsä. Jolly oli silloin Harrowissa, Holly vielä opiskeli +Mademoiselle Beaucen johdolla. Ei ollut mitään, mikä olisi pidättänyt +Jolyonia kotona, ja hän oli siirtänyt surunsa ja maalarinlaatikkonsa +ulkomaille. Siellä hän oli vaellellut, enimmäkseen Bretagnessa, ja +oli vihdoin asettunut Pariisiin. Täällä hän oli viipynyt useita +kuukausia ja tullut kotiin kasvot nuorempina ja leuassa lyhyt, vaalea +parta. Ollen pohjaltaan mies, jolle talo merkitsi vain asuntoa, +hän oli täydellisesti suostunut siihen, että June hallitsi Robin +Hillissä ja että hän itse oli vapaa kulkemaan maalaustelineineen +missä ja milloin halutti. June oli tosin taipuvainen katsomaan +isänsä taloa turvapaikaksi suojateilleen, mutta omat yhteiskunnan +ulkopuolella vietetyt päivät olivat kerta kaikkiaan täyttäneet Jolyonin +myötätunnolla kaikkia hylkiöitä kohtaan, ja Junen »siipirikot» talossa +eivät häirinneet häntä vähääkään. Pitäköön June heitä talossa ja +ruokkikoon heitä kaikella muotoa, ja vaikka hänen lievästi kyynillinen +henkensä tajusikin, että he tyydyttivät hänen tyttärensä vallanhimoa +yhtä paljon kuin liikuttivat hänen lämmintä sydäntään, hän ei koskaan +lakannut ihailemasta Junea kaikkien hänen »siipirikkojensa» vuoksi. +Vuosi vuodelta hän pääsi yhä vapautuneempaan ja veljellisempään +suhteeseen poikaansa ja molempiin tyttäriinsä kohdellen heitä hieman +oikullisesti vertaisinaan. Tullessaan Harrowiin tervehtimään Jollya +hän ei koskaan oikein tietänyt, kumpi heistä oli vanhempi, kun he +istuivat syömässä kirsikoita samasta paperipussista ja hellä, mutta +samalla ironinen hymy sai hänen toisen kulmakarvansa kohoamaan ja +huulensa hienosti kaartumaan. Ja hän katsoi aina, että hänellä oli +rahaa taskuissaan ja että hänen pukunsa oli muodinmukainen, niin +että pojan ei tarvinnut hävetä häntä. He olivat täydellisen hyvät +ystävät keskenään, mutta eivät koskaan näyttäneet saavan tilaisuutta +avomielisiin puheisiin, heillä kun molemmilla oli Forsytein kilpaileva +itsetietoisuus. He tiesivät, että he auttaisivat toinen toisiaan +tarpeen tullen, mutta siitä ei ollut välttämätöntä puhua. Jolyonilla +oli suoranainen kauhu — osittain perisynnistä, osittain hänen +varhaisesta epänormaalisuudestaan johtuva — moralisoivaa asennetta +kohtaan. Enin, mitä hän koskaan olisi voinut sanoa pojalleen, olisi +kuulunut tähän suuntaan: + +»Kuulehan nyt, ukkoseni, älä unohda, että olet gentleman», ja sitten +hän olisi oikullisesti jäänyt pohtimaan, eikö tuo tunne ollut pelkkää +keikarimaisuutta. Koulujenväliset suuret krikettikilpailut olivat +kenties vuoden vaikein ja koettelevin aika heidän keskinäiselle +ystävyydelleen, sillä Jolyon oli käynyt koulua Etonissa. He olivat +erikoisen hienotunteisia tuon kilpailun aikana sanoen alituiseen: +»Eläköön! Oi, olipa huono onni, ukkoseni!» tai »Eläköön! Voi kovaa +onnea, isä!» toisilleen, kun jokin tappio, josta heidän sydämensä +riemuitsi, sattui vastakkaiselle koululle. Ja Jolyon oli pannut +harmaan silinterin päähänsä poikansa tunteita säästääkseen, sillä +hän ei voinut sietää mustaa silinteriä. Kun Jolly lähti Oxfordiin, +oli Jolyon saattamassa häntä, huvitettuna, vaatimattomana ja vähän +huolissaan siitä, olisiko hän huono suositus pojalleen kaikkien +noiden nuorukaisten silmissä, jotka näyttivät niin paljon varmemmilta +ja vanhemmilta kuin hän itse. Hän ajatteli usein: »Hyvä, että olen +maalari» — sillä hän oli jo ammoin jättänyt alikirjurin toimensa +Lloydsilla — »se on niin harmitonta. Maalaria ei voi halveksua — +ei kukaan voi ottaa häntä vakavalta kannalta.» Sillä Jolly, jossa +oli eräänlaista luontaista lordimaisuutta, oli heti liittynyt hyvin +suljettuun ryhmään, mikä salaa huvitti hänen isäänsä. Pojalla oli +vaalea tukka, joka kihartui vähän, ja isoisänsä syvät, raudanharmaat +silmät. Hän oli hyvävartaloinen ja kulki erittäin suorana ollen aina +mieliksi Jolyonin esteettiselle tunteelle, niin että hän hieman +pelkäsikin poikaansa, niinkuin taiteilijat aina pelkäävät niitä oman +sukupuolensa edustajia, joita he fyysillisesti ihailevat. Tässä +tilaisuudessa hän kuitenkin kiristi rohkeuttaan ja antoi pojalleen +neuvon, joka kuului näin: + +»Kuulehan nyt, ukkoseni, sinä joudut väkisinkin velkaantumaan. Muista, +että silloin heti tulet minun luokseni. Minä tietysti aina maksan +velkasi. Mutta muista, että ihminen kunnioittaa itseään enemmän +perästäpäin, jos maksaa itse velkansa. Äläkä koskaan lainaa muilta kuin +minulta, muistatko sen!» + +Ja Jolly oli sanonut: + +»All right, isä, olkoon niin.» Ja hän oli pitänyt sanansa. + +»Ja sitten vielä eräs seikka. Minä en tiedä paljoakaan moraalista ja +sen semmoisesta, mutta sanon vain tämän: kannattaa aina, ennenkuin +tekee jotakin, harkita, tuleeko teko loukkaamaan toista ihmistä enemmän +kuin on ehdottomasti välttämätöntä.» + +Jolly oli näyttänyt miettiväiseltä ja nyökäyttänyt päätään, sitten +hän oli puristanut isänsä kättä. Ja Jolyon oli ajatellut: »Olinkohan +oikeassa, kun sanoin noin?» Hänellä oli aina epämääräinen pelko, että +hän menettäisi sen mykän luottamuksen, joka vallitsi heidän välillään. +Hän muisti, kuinka hän itse oli pitkiksi vuosiksi menettänyt oman +isänsä luottamuksen, niin että heidän välillään ei ollut ollut muuta +kuin rakkaus pitkän välimatkan takaa. Hän aliarvioi epäilemättä sitä +muutosta, mikä oli tapahtunut ajan hengessä sitten vuoden 1866, jolloin +hän itse oli tullut Cambridgeen, ja hän aliarvioi ehkä myös poikansa +kykyä ymmärtää, että isä oli ytimiään myöten suvaitsevainen. Hänen +suvaitsevaisuutensa se oli, ja kenties myös hänen skeptillisyytensä, +jotka tekivät hänen suhteensa Juneen kumman puolustautuvaksi. June oli +niin päättäväinen ihmislapsi, tunsi oman mielensä niin kauhistuttavan +hyvin, tahtoi niin leppymättömästi kunnes sai tahtomansa — ja pudotti +sen sitten kuitenkin usein käsistään kuin kuuman perunan. Hänen äitinsä +oli ollut samanlainen, ja siitä kaikki kyyneleet. Eipä siltä, että +hänen epäsointujaan tyttären kanssa olisi voinut verratakaan hänen +suhteeseensa ensimmäiseen rouva Jolyoniin. Tyttärestään voi olla +huvitettu, vaimon tapaus ei huvita. Oli helppoa nähdä Junen panevan +sydämensä ja leukansa johonkin asiaan kunnes hän sai sen, koska asia +ei milloinkaan koskenut mitään sellaista, mikä oli oleellisesti +yhteydessä isän vapauden kanssa — ainoa seikka, minkä suhteen hänenkin +leukansa oli ehdottoman jäykkä, ja huomattava leuka se olikin, tuon +lyhyen, harmahtavan parran alla. Eikä koskaan tarvittukaan mitään +sydämeenkäypiä kohtauksia. Pikku ivalla voi aina väistää asian — +niinkuin hän usein oli tehnytkin. Mutta todellinen huoli Junen suhteen +oli se, ettei hän koskaan ollut miellyttänyt isänsä esteettistä +tunnetta, vaikka sen ei olisi pitänyt olla mitenkään mahdotonta, +tuollainen punakultainen tukka kun hänellä oli ja viikinkiväriset +silmät ja hiven berserkkiä hengessään. Aivan toisin oli Holly, +pehmeä ja hiljainen, ujo ja hellä, jonka jossakin kohdassa piili +jokin leikillinen pikku paholainen. Hän seurasi nuoremman tyttärensä +kehitystä läpi ankanpoikakauden erikoisen kiinnostuneena. Tulisiko +ankanpojasta joutsen? Noine kellervänkalpeine, soikeine kasvoineen, +harmaine, surullisine silmineen ja pitkine, tummine ripsineen hän +saattoi kehittyä myönteisesti tai kielteisesti. Vasta tänä viimeisenä +vuonna hän oli kyennyt arvaamaan. Tulisi, Hollysta tulisi joutsen — +tumma kylläkin, ujo aina, mutta väärentämätön joutsen. Tyttö oli nyt +kahdeksantoista, ja Mademoiselle Beauce oli mennyt menojaan — tuo +erinomainen nainen, joka yhdentoista vuoden ajan oli vainonnut heitä +»hyvinkasvatettujen pikku Tayleursien» muistolla, oli nyt siirtynyt +toiseen perheeseen, jonka povea kuohuttaisivat »hyvinkasvatettujen +pikku Forsytein» maininnat. Hän oli opettanut Hollyn puhumaan ranskaa +yhtä hyvin kuin hän itse. + +Muotokuvamaalaus ei ollut Jolyonin vahvoja puolia, mutta hän oli jo +kolmasti maalannut nuoremman tyttärensä ja maalasi häntä nyt neljättä +kertaa, kun lokakuun neljännen päivän iltana 1899 hänelle tuotiin +kortti, joka sai hänen kulmakarvansa kohoamaan: + + Soames Forsyte. + The Shelter, Mapledurham + Connoisseurs-klubi, St. James. + +Mutta tässä Forsytein tarun pitää taaskin poiketa syrjään... + +Palata pitkältä Espanjanmatkalta synkentyneeseen taloon, pienen, +kyynelten hämmentämän tyttären luo, nähdä rakastetun isän makaavan +rauhallisena viimeisessä unessaan, siinä elämys, jota niin herkkä +ja lämminsydäminen mies kuin Jolyon ei ollut unohtanut, ei voinut +unohtaa. Jokin salaperäisyyden tunne oli myöskin liittynyt tuohon +surulliseen päivään ja sen henkilön loppuun, joka koko ikänsä oli +ollut niin järjestystä ja tasapainoa rakastava ja niin avoin. Tuntui +uskomattomalta, että isä oli saattanut kadota noin vain, ilmoittamatta +aikeistaan, jättämättä viimeistä sanaa ja asianmukaisia jäähyväisiä +pojalleen. Ja nuo pikku Hollyn sekavat viittaukset »harmaapukuiseen +naiseen», Mademoiselle Beaucen puheet Madame Errant'ista (niin kuului +nimi) kätkivät kaiken sumuun, joka hälveni hieman, kun hän luki isänsä +testamentin ja siihen tehdyn lisäyksen. Hänen tehtävänsä testamentin ja +sen lisäyksen toimeenpanijana oli ollut ilmoittaa Irenelle, Soamesin +serkun vaimolle, tuosta viidentoista tuhannen punnan elinkorosta. Hän +oli käynyt Irenen luona selittämässä hänelle, että Intian varoihin +sijoitettu rahamäärä oli merkitty hänelle ja tuottaisi korkoina +sievoisen summan 430 puntaa vuosittain, vapaana tuloveroista. Tämä oli +kolmas kerta, jolloin hän oli nähnyt serkkunsa Soamesin vaimon — mikäli +hän nyt enää oli Soamesin vaimo, mistä Jolyon ei ollut aivan varma. +Hän muisti nähneensä Irenen istumassa Kasvitieteellisessä puutarhassa +odotellen Bosinneyta — passiivinen, lumoava olento, joka pani hänet +ajattelemaan Tizianin »Taivaallista rakkautta» — ja toisen kerran tuona +iltana, jolloin Bosinneyn kuolema oli tullut tunnetuksi ja hän isänsä +tahdosta oli mennyt Montpellier Squarelle. Hän muisti vielä elävästi +Irenen äkillisen ilmestymisen salin oveen tuossa tilaisuudessa — muisti +hänen kauniit kasvonsa, joitten ilme vaihtui hurjasta kiihkeydestä +kivettyneeseen epätoivoon, muisti tuntemansa säälin, Soamesin vihaisen +hymyn, hänen sanansa: »Me emme ole kotona», ja katuoven paukauksen. + +Tällä kolmannella kertaa hän näki vieläkin kauniimmat kasvot ja muodot +— ne olivat vapautuneet hurjan toivon ja epätoivon pingoituksesta. +Katsellessaan Ireneä hän ajatteli: »Niin, sinä olet juuri sellainen, +jota isä olisi ihaillut.» Ja hänen isänsä intiaanikesän omituinen +tarina alkoi hitaasti valjeta hänelle. Irene puhui vanhasta Jolyonista +kunnioittaen ja kyynelet silmissä. Hän oli niin ihmeellisen +ystävällinen minulle, en tiedä miksi. Hän oli niin kaunis ja +rauhallinen istuessaan tuossa tuolissa tammen alla minähän ensimmäisenä +näin hänet, niin kuin tiedätte. Oli niin ihana päivä. En voi ajatella, +että loppu voisi olla onnellisempi. Me kaikki tahtoisimme eritä +elämästä tuolla tavoin.» + +»Aivan oikein», oli Jolyon ajatellut. »Me kaikki tahtoisimme eritä +kesän ollessa korkeimmillaan ja kauneuden astuessa luoksemme +ruohokentän poikki.» + +Ja katsellen ympärilleen pienessä, melkein tyhjässä salongissa hän oli +kysynyt, mitä Irene nyt aikoi tehdä. »Aion elää taas hiukan, Jolyon +serkku. On ihmeellistä, kun on omaa rahaa. Minulla ei ole koskaan +ollut. Pidän kai kyllä tämän huoneiston, olen tottunut siihen, mutta +nyt voin lähteä Italiaan.» + +»Aivan niin», oli Jolyon mutissut katsellen hänen heikosti hymyileviä +huuliaan, ja paluumatkalla hän oli ajatellut: »Lumoava nainen! +Mikä vahinko! Olipa hyvä, että isä jätti hänelle rahaa.» Hän ei +ollut tämän jälkeen nähnyt Ireneä, mutta oli joka neljännesvuosi +allekirjoittanut pankkiosoituksen, lähettänyt sen Irenen pankkiin ja +lähettänyt samalla tuohon Chelsean pikku huoneistoon kirjelippusen, +jossa ilmoitti toimenpiteestään. Ja aina hän oli saanut pienen +kuittauskirjeen, tavallisimmin Chelseasta, mutta joskus Italiasta, +niin että Irenen persoonallisuus oli ruumistunut heikosti tuoksuvaan +harmaaseen paperiin, hienoon pystykäsialaan ja sanoihin »Paras Jolyon +serkku.» Tuo pienehkö pankkiosoitus, jonka Jolyon — varakas mies — +joutui allekirjoittamaan, herätti hänessä usein ajatuksen: »No niin, +luultavasti hän jotenkuten tulee toimeen», ja tästä hän siirtyi +epämääräisesti pohtimaan, kuinka Irene muuten mahtoi selviytyä tässä +miesten maailmassa, jossa kauneus yleensä ei saa jäädä omistajaa +vaille. Holly oli alussa joskus puhunut hänestä, mutta »harmaapukuiset +naiset» pian hälvenevät lapsen muistista, ja Junen huulten +tiukentuminen näinä ensimmäisinä viikkoina isoisän kuoleman jälkeen, +kun vain hänen entisen ystävänsä nimi mainittiin, ei ollut yllyttänyt +puhumaan hänestä. Kerran kuitenkin oli June lopullisesti lausunut: +»Olen antanut hänelle anteeksi. Olen kauhean iloinen, että hän nyt on +riippumaton...» + +Saadessaan Soamesin kortin Jolyon sanoi palvelustytölle — hän ei voinut +sietää miespalvelijoita — »olkaa hyvä ja saattakaa hänet työhuoneeseen, +minä tulen ihan paikalla.» Sitten hän kääntyi Hollyyn ja kysyi: + +»Muistatko 'harmaapukuisen naisen', joka ennen antoi sinulle +soittotunteja?» + +»Muistan toki, kuinka niin? Onko hän täällä nyt?» + +Jolyon pudisti päätään ja vaihtoi ruskean palttinapuseronsa takkiin +vaieten, sillä hän tajusi äkkiä, että tällainen tarina ei ollut +noita nuoria korvia varten. Hänen kasvonsa olivat kuin oikullisen +neuvottomuuden perikuva, kun hän vaelsi työhuonetta kohti. + +Ranskalaisen ikkunan ääressä seisoi, terassia ja tammea katsellen, +kaksi olentoa, keski-ikäinen ja nuori, ja hän ajatteli: »Kuka tuo poika +on? Ihan varmaan heillä ei koskaan ollut lasta.» + +Vanhempi olento kääntyi. Kun nuo kaksi Forsytea, jotka kuuluivat +toiseen sukupolveen, niin paljon monisäikeisempään kuin ensimmäinen, +nyt kohtasivat toisensa talossa, jonka toinen oli rakennuttanut +itseään varten, ja jonka toinen nyt omisti, piili heidän ilmeisten +ystävällisyyden yritystensä alla hieno puolustusasenne. »Onko hän +tullut puhumaan vaimostaan?» ajatteli Jolyon, ja Soames puolestaan +pohti: »Kuinka aloittaisin?» kun taas Val, joka oli tuotu mukaan +murtamaan jäätä, seisoi huolettomana tarkastellen tuota partaniekkaa +tummien, paksujen ripsien alta. + +»Tämä on Val Dartie», sanoi Soames, »sisareni poika. Hän on juuri +lähdössä Oxfordiin. Ajattelin, että hänen olisi hauska tutustua +poikaasi.» + +»Ahaa! Ikävä kyllä Jolly ei ole kotona. Mikä College?» + +»B.N.C.», vastasi Val. + +»Jolly on 'House'collegessa, mutta hän tulee kernaasti katsomaan sinua.» + +»Suuret kiitokset.» + +»Holly on kotona — jos voitte tyytyä naispuolisen sukulaisen seuraan, +saa hän näyttää teille taloa. Tapaatte hänet hallissa, jos vedätte +verhot syrjään. Olin juuri maalaamassa häntä.» + +Lausuttuaan taaskin »suuret kiitokset» Val katosi jättäen molemmat +serkukset kahden, jään pysyessä murtumattomana. + +»Sinulla on muutamia tauluja akvarellinäyttelyssä», sanoi Soames. + +Jolyon hätkähti. Hän oli ollut poissa Forsyten perheen kosketuksesta +kaikkiaan kaksikymmentä kahdeksan vuotta, mutta hänen mielessään +heidän taideharrastuksensa liittyivät Frith'in »Derby-päivään» ja +Landseerin kuparipiirroksiin. Hän oli kuullut Junelta, että Soames +oli asiantuntija, ja se teki tilanteen vain pahemmaksi. Hän oli myös +havainnut itsessään omituista vastahakoisuuden tunnetta. + +»En ole nähnyt sinua pitkään aikaan», sanoi hän. + +»Ei», vastasi Soames suljetuin huulin, »ei sitten kun — totta puhuen +olen tullut juuri tämän asian vuoksi. Sinä olet hänen holhoojansa, olen +kuullut.» + +Jolyon nyökäytti päätään. + +»Kaksitoista vuotta on pitkä aika», sanoi Soames nopeasti. + +»Olen — olen kyllästynyt.» + +Jolyon ei keksinyt soveliaampaa vastausta kuin: + +»Etkö polta?» + +»En, kiitos.» + +Jolyon itse sytytti savukkeen. + +»Minä tahdon päästä vapaaksi», sanoi Soames äkisti. + +»En minä tapaa häntä», mutisi Jolyon savukkeensa takaa. + +»Mutta tiedät kai, missä hän asuu?» + +Jolyon nyökäytti päätään. Hän ei aikonut ilmaista Irenen osoitetta +ilman lupaa. Soames näytti arvaavan hänen ajatuksensa. + +»Minä en tahdo hänen osoitettaan», sanoi hän. »Minä tiedän sen.» + +»Mitä sinä sitten oikeastaan tahdot?» + +»Hän jätti minut. Minä tahdon avioeron.» + +»Vähän myöhäistä, eikö niin?» + +»Niin», sanoi Soames. Ja sitten seurasi taas hiljaisuus. + +»Minä en tiedä paljoa noista asioista — tai olen ainakin unohtanut», +sanoi Jolyon vinosti hymyillen. Hän itse oli saanut odottaa kuolemaa +antamaan hänelle avioeron ensimmäisestä rouva Jolyonista. »Tahdotko, +että menen tapaamaan häntä?» + +Soames nosti silmänsä serkun kasvoihin. + +»Otaksun, että hänellä on joku», sanoi hän. + +»Minä en tiedä mitään. Kuvittelen, että olette molemmat voineet elää +ikäänkuin toinen olisi kuollut. Se on tavallista asiain näin ollen.» + +Soames kääntyi ikkunaan. Terassia täplitti pari varhain pudonnutta +tammenlehteä, jotka pyörivät tuulessa. Jolyon näki Hollyn ja Val +Dartien hahmojen kulkevan ruohokentän poikki talleja kohti. »Minä en +aio juosta jäniksen kanssa ja metsästää koirain kanssa», ajatteli hän. +»Minun täytyy olla Irenen puolella. Isä olisi niin tahtonut.» Ja lyhyen +hetken ajan hän oli näkevinään isänsä hahmon vanhassa nojatuolissa, +juuri Soamesin takana, polvet ristissä, _Times_ käsissään. Se katosi. + +»Isäni piti hänestä», sanoi Jolyon hiljaa. + +»Miksi hän piti, sitä en käsitä», vastasi Soames katsellen ympärilleen. +»Hän tuotti tuskaa tyttärellesi Junelle, hän tuotti tuskaa jokaiselle. +Minä annoin hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi. Olisin vielä antanut +hänelle — anteeksikin, mutta hän katsoi paremmaksi jättää minut.» + +Jolyonin sääli tyrehtyi tämän tiukan äänen sävyyn. Mikä oli tuossa +miehessä, että häntä oli niin vaikea sääliä? + +»Minä voin mennä tapaamaan häntä, jos tahdot», sanoi hän. »Otaksun, +että hän voi olla iloinen avioerosta, mutta en tiedä mitään.» + +Soames nyökäytti päätään. + +»Niin, ole hyvä ja tee se. Niinkuin jo sanoin, tiedän hänen +osoitteensa, mutta minulla ei ole mitään halua nähdä häntä.» Hän +kosketti huuliaan kielenkärjellä ikäänkuin ne olisivat olleet kuivat. + +»Tahdotko teetä?» kysyi Jolyon ja tukahdutti sanat »ja katsoa taloa.» +Ja hän vei Soamesin halliin. Soitettuaan kelloa ja tilattuaan teetä +hän meni telineensä viereen ja käänsi maalauksen seinään päin. +Jostakin syystä hän ei voinut sietää, että Soames näkisi hänen työnsä +seisoessaan siinä keskellä tuota suurta huonetta, joka oli tarkoitettu +nimenomaan seinäpinnaksi hänen omille tauluilleen. Serkkunsa kasvoissa, +joissa oli tuo epämääräinen perheyhtäläisyys hänen omiensa kanssa, sen +lujaleukaisessa, ahtaassa, keskitetyssä ilmeessä Jolyon näki jotakin, +joka sai hänet ajattelemaan: »Tuo mies ei koskaan tule unohtamaan +mitään — eikä ilmaisemaan itseään. Hän on järkyttävä.» + + + + +7. POIKA JA TYTTÖ + + +Kun nuori Val lähti edellisen sukupolven luota, ajatteli hän: +»Tämäpä tylsää! Soames eno on sitten vihoviimeinen! Minkähänlainen +tuo tytönhuitukka mahtaa olla?» Hän ei odottanut mitään iloa tytön +seurasta, ja äkkiä hän näki Hollyn seisovan edessään katsellen häntä. +Mitä, tyttöhän oli kaunis! Mikä onni! + +»Pelkään, että ette tunne minua», sanoi hän. »Nimeni on Val Dartie — +olen pikkuserkkunne tai jotakin sellaista, tiedättehän. Äitini nimi oli +Forsyte.» + +Holly, jonka kapea, ruskea käsi oli jäänyt hänen käteensä, koska hän +oli liian ujo vetääkseen sen pois, sanoi: + +»Minä en tunne sukulaisiani. Onko heitä paljon?» + +»Määrättömästi. He ovat kaameita — enimmäkseen. Ainakin — en tiedä — +muutamat. Sukulaiset aina ovat, eikö niin?» + +»Kai heidän mielestään sitten me itse olemme kaameita», sanoi Holly. + +»En ymmärrä, miksi heidän pitäisi olla sitä mieltä. _Teitä_ ei tietysti +kukaan voi pitää kaameana.» + +Holly katsoi häneen — noitten harmaitten silmien kirkas totisuus +herätti Valissa äkillisen tunteen, että hänen piti suojella tyttöä. + +»Tarkoitan, että on ihmisiä ja ihmisiä», lisäsi hän ovelasti. »Teidän +isänne esimerkiksi näyttää kauhean kunnialliselta.» + +»Oi niin», sanoi Holly innokkaasti, »niin hän onkin.» + +Puna kohosi Valin poskille — hän muisti tuon kohtauksen Pandemoniumin +kävelyhallissa — tumman miehen, jolla oli punainen neilikka ja joka +osoittautui hänen isäkseen! »Mutta tiedättehän, minkälaisia Forsytet +ovat», sanoi hän melkein pahankurisesti. »Oi, minä unohdin, tehän ette +tiedä.» + +»Minkälaisia he sitten ovat?» + +»Oi, hirvittävän varovaisia, ei vähääkään urheilijoita. Katsokaa +esimerkiksi Soames enoa!» + +»Minä tahtoisin», sanoi Holly. + +Val hillitsi halunsa kietoa käsivartensa hänen ympärilleen. »Ei +toki», sanoi hän, »lähdetään ulos. Ehditte kyllä nähdä hänet vielä. +Minkälainen veljenne on?» + +Holly johti hänet terassin poikki ruohokentälle vastaamatta. Kuinka hän +kuvailisi Jollya, joka siitä saakka, kuin hän jotakin saattoi muistaa, +oli ollut hänen herransa, mestarinsa ja ihanteensa? + +»Sortaako hän teitä?» kysyi Val viekkaasti. »Minä tulen tuntemaan hänet +Oxfordissa. Onko teillä hevosia?» + +Holly nyökäytti päätään. »Tahdotteko tulla katsomaan tallia?» + +»Vai tahdonko?» + +He kulkivat tammen alitse, ohuen pensaikon läpi ja tulivat +tallipihalle. Siellä makasi kellotornin alla pörröinen ruskean ja +valkean kirjava koira, niin vanha, ettei se jaksanut nousta, heilutti +vain hiljalleen häntäänsä, joka käpertyi selän yli. + +»Tämä on Balthasar», sanoi Holly, »se on niin vanha — kauhean vanha, +melkein yhtä vanha kuin minä. Vanha poika ressu! Se on niin kiintynyt +isään.» + +»Balthasar! Onpa sillä kummallinen nimi. Se ei ole puhdasrotuinen, +tiedättehän.» + +»Ei ole, mutta se on niin kultainen», ja hän kumartui hyväilemään +koiraa. Tuo pehmeä, notkea olento, jolla oli tummatukkainen pää ja +hento, ruskea niska ja kädet, oli Valin mielestä outo ja suloinen, ja +tuntui ikäänkuin pujahtavan hänen ja hänen entisen tietonsa väliin. + +»Kun isoisä kuoli», sanoi tyttö, »ei Balthasar tahtonut syödä kahteen +päivään. Se näki hänen kuolevan, tiedättekö.» + +»Oliko hän vanha setä Jolyon? Äiti aina sanoo, että hän oli paras +kaikista.» + +»Niin hän olikin», sanoi Holly koruttomasti ja avasi tallin oven. + +Pilttuussa seisoi irrallaan hopeakiiltoinen päistärikkö, jolla oli +pitkä musta häntä ja harja. »Tämä on minun — Fairy.» + +»Ah», sanoi Val, »kaunis ratsuhevonen. Mutta teidän pitäisi leikata +sen häntä. Se näyttäisi paljon hienommalta.» Sitten hän kohtasi tytön +ihmettelevän katseen ja ajatteli äkkiä: »Minä en tiedä — tehköön hän +kuinka tahtoo!» Ja hän veti keuhkoihinsa syvän siemauksen talli-ilmaa. +»Hevoset ovat ihania, eikö totta? Isäni —» hän vaikeni. + +»Niin?» kysyi Holly. + +Valin melkein valtasi halu keventää hänelle sydäntään — mutta ei +kokonaan. »Niin, minä en tiedä — hän joutuu usein vaikeuksiin hevosten +vuoksi. Minäkin harrastan niitä kovasti — ratsastusta ja metsästystä. +Minä pidän kilpa-ajoista myös ja tahtoisin olla herrasmies-jockey.» ja +unohtaen sen tosiseikan, että hän viipyisi enää päivän kaupungissa ja +että hänellä oli jo kaksi sopimusta, hän puhkesi sanomaan: + +»Kuulkaa, jos minä vuokraan hevosen huomiseksi, tuletteko ratsastamaan +Richmond Parkiin?» + +Holly taputti käsiään. + +»Oi, kyllä! Minä suorastaan rakastan ratsastusta! Mutta tässähän on +Jollyn hevonen, miksi ette ratsastaisi sillä? Tässä se on. Voimme +lähteä teenjuonnin jälkeen.» + +Val katseli epäillen housujaan. Hän oli kuvitellut esiintyvänsä +Hollyn edessä virheettömänä ratsastajana, pitkät ruskeat saappaat ja +bedfordkankaiset housut jalassa. + +»En minä oikein tahtoisi ratsastaa tuolla hevosella», sanoi hän. »Ehkä +veljenne ei pitäisi siitä. Sitäpaitsi Soames eno kai tahtoo palata +kotiin. Eipä siltä, että minun mielestäni tarvitsisi välittää hänestä. +Onko teillä enoa? Tämä on aika hyvä eläin», lisäsi hän tutkien Hollyn +hevosta, tummaa ruskeata, joka näytteli silmänvalkuaistaan. »Ette kai +voi metsästellä täällä, vai kuinka?» + +»Ei, minä en oikein tiedä tahtoisinko metsästää. Se on varmaan kovin +jännittävää, mutta julmaa, eikö olekin? June sanoo niin.» + +»Julmaa!» huudahti Val. »Oi, se puhe on paljasta roskaa. Kuka on June?» + +»Sisareni — sisarpuoleni, tiedättehän — paljon vanhempi kuin minä.» +Hän oli pannut kätensä Jollyn hevosen molemmille poskille ja hankasi +nenäänsä sen turpaan hiljaa hymisten, millä näytti olevan hypnoottinen +vaikutus eläimeen. Val katseli hänen poskeaan, joka nojasi hevosen +turpaa vastaan, ja hänen silmiään, jotka loistivat häntä itseään kohti. +»Tyttö on todella suurenmoinen», ajatteli hän. + +He palasivat taloon vähemmän puheliaina, ja tällä kertaa heitä seurasi +koira Balthasar, joka käveli hitaammin kuin mikään muu maan päällä ja +ilmeisesti odotti, että he eivät ylittäisi sen vauhtimäärää. + +»Tämä on hieno paikka», sanoi Val tammipuun alta, jonne he pysähtyivät +odottamaan Balthasar koiran kiipeämistä. + +»On», sanoi Holly ja huokasi. »Tietysti tahtoisin päästä joka paikkaan. +Soisin, että olisin mustalainen.» + +»Niin, mustalaiset ovat hauskoja», vastasi Val vakaumuksella, jonka hän +juuri sai, »tehän olettekin melkein kuin mustalainen, tiedättekö.» + +Hollyn kasvot loistivat äkisti ja syvään, niinkuin tummat lehdet, joita +aurinko kultaa. + +»Saada harhailla kaikkialla ja nähdä kaikki, ja elää ulkoilmassa — oi, +eikö se olisi hauskaa?» + +»Lähdetään!» sanoi Val. + +»Oi niin, lähdetään!» + +»Siitä tulee mainio seikkailu — te ja minä vain!» + +Sitten Holly huomasi asian tavattomuuden ja punastui. + +»Niin, me teemme sen», sanoi Val itsepäisesti, mutta punastui hänkin. +»Minä olen siinä uskossa, että ihmisen pitää tehdä mitä hän tahtoo. +Mitä tuolla alhaalla on?» + +»Keittiöpuutarha ja lammikko ja viidakko ja naapuritalo.» »Lähdemmekö +katsomaan?» + +Holly katsahti takaisin taloon. + +»Minä luulen, että on teenjuontiaika, isä viittoilee tuolta.» + +Val vähän napisi, mutta seurasi häntä taloon. + +Kun he tulivat takaisin halliin, oli kahden keski-ikäisen Forsyten +yhteisellä teenjuonnilla heihin lumoava vaikutus, ja he hiljenivät +kokonaan. Näky olikin vaikuttava. Nuo kaksi istuivat vierekkäin +eräänlaisella mosaiikkisohvalla, joka oli kuin kolme yhdistettyä +hopeaista ja punaista tuolia, ja edessään heillä oli matala teepöytä. +He näyttivät valinneen tämän paikan — istuen niin kaukana toisistaan +kuin penkki vain myönsi — jotta heidän ei tarvitsisi katsella toisiaan +liian paljon, ja he söivät ja joivat enemmän kuin puhuivat — Soames +tapansa mukaan sen näköisenä kuin halveksuisi teekaakkua sen kadotessa, +Jolyon taas ikäänkuin katsoen olevansa hieman naurettava. Satunnaisen +katsojan mielestä kumpikaan ei olisi näyttänyt ahnaalta, mutta molemmat +pistivät poskeensa kunnioitettavat määrät ravintoa. Kun nuori väki oli +saanut osuutensa, jatkui toimitus hiljaisena ja huomiota kysyvänä, +kunnes sikaareihin päästyä Jolyon sanoi Soamesille: + +»Entä kuinka voi James setä?» + +»Kiitos kysymystä, aika huonosti.» + +»Me olemme ihmeellinen perhe, emmekö ole? Laskin tässä eräänä päivänä +kymmenen vanhan Forsyten keski-iän isäni perhe-Raamatusta. Se oli +jo kahdeksankymmentä neljä, ja viisi elää vielä. He aikovat saada +rekordin.» Ja luoden omituisen katseen Soamesiin hän lisäsi: + +»Me emme ole samanlaisia miehiä kuin he, tiedäthän.» + +Soames hymyili. »Luuletko tosiaankin minun myöntävän, etten muka +olisi heidän vertaisensa», näytti hän tahtovan sanoa, »tai että minä +hellittäisin jostakin, kaikkein vähimmin elämästä?» + +»Me voimme kenties päästä heidän ikäänsä», jatkoi Jolyon, »mutta +itsetuntemus on kilpa-ajoa, niinkuin tiedät, ja siinä on ero +välillämme. Me olemme kadottaneet vakaumuksemme. Kuinka ja koska +itsetuntemus syntyi, sitä en ole koskaan voinut saada selville. +Isälläni oli sitä vähän, mutta minä en usko, että kenelläkään muulla +vanhalla Forsytella on ollut hiventäkään. Olla koskaan näkemättä +itseään toisten silmillä, se on erinomainen varokeino. Koko viime +vuosisadan historia kätkeytyy tuohon erotukseen meidän välillämme. Ja +meidän ja teidän välillänne», lisäsi hän silmäillen savurenkaan välistä +Valia ja Hollya, joita hänen kujeellinen katseensa vaivasi, »tulee +olemaan — toinen erotus. Olisi hauska tietää mikä.» + +Soames katsoi kelloaan. + +»Meidän pitää lähteä», sanoi hän, »jos aiomme ehtiä junaan.» + +»Soames eno ei koskaan myöhästy junasta», mutisi Val suu täynnä. + +»Miksi myöhästyisin?» vastasi Soames yksinkertaisesti. + +»Oi, en tiedä», nurkui Val. »Muut ihmiset myöhästyvät.» + +Ulko-ovella hän antoi Hollyn kapealle, ruskealle kädelle pitkän ja +salaisen puserruksen. + +»Pitäkää minua silmällä huomenna», kuiskasi hän, »kello kolme. Minä +odotan teitä tiellä, se säästää aikaa. Me saamme mainion hauskan +ratsastusretken.» Hän katseli taakseen porttituvalta, ja jollei hänellä +olisi ollut maailmanmiehen tavat, olisi hän vilkuttanut kädellään. Hän +ei mitenkään tuntenut olevansa sillä tuulella, että olisi sietänyt +enonsa keskustelua. Mutta siitä ei ollut pelkoa. Soames pysyi täysin +mykkänä, ajatellen etäisiä asioita. + +Keltaisia lehtiä putoili noiden kahden päälle, jotka kulkivat niitä +puoltatoista mailia, jotka Soames oli niin usein astellut noina +kaukaisina aikoina seuratessaan salaisen ylpeänä talon rakentamista +— tuon talon, josta piti tulla koti hänelle ja sille toiselle, josta +hän nyt aikoi pyrkiä vapautumaan. Hän kääntyi kerran katsomaan tuota +loputonta syksyistä tietä kellastuvain pensasaitojen välissä. Kylläpä +siitä oli jo pitkä! »Minä en tahdo nähdä häntä», oli hän sanonut +Jolyonille. Oliko se totta? »Ehkä minun on pakko», ajatteli hän, ja +hän vavahti tuollaisen omituisen puistatuksen vallassa, jonka sanotaan +merkitsevän sitä, että kulkee jonkun haudalla. Kylmä maailma! Kumma +maailma! Ja katsellen syrjästä sisarenpoikaansa hän ajatteli: »Olisinpa +hänen iässään! Minkähänlainen Irene nyt on?» + + + + +8. JOLYON ESIINTYY HOLHOOJANA + + +Kun nuo kaksi olivat lähteneet, ei Jolyon enää ruvennut maalaamaan, +sillä alkoi jo hämärtää, vaan meni työhuoneeseen vaistomaisesti +haluten uudelleen nähdä saman hetkellisen näyn, isänsä istumassa +vanhassa ruskeassa nahkatuolissa polvi polven päällä ja vilpitön katse +tuijottaen mahtavan otsan kupoolin alta. Tässä pienessä huoneessa, +joka oli koko talon kodikkain, Jolyon usein pääsi hetkelliseen +yhteyteen isänsä kanssa. Eipä siltä, että hän lopullisesti olisi +uskonut ihmishengen haudantakaiseen elämään — hänen tunteensa ei ollut +niin loogillinen — se oli pikemminkin ilmakehällistä vaikutusta, +kuin tuoksu tai kuin jokin tuollainen vahvasti animistinen muoto tai +valovaikutelma, joille taiteilijan silmät ovat erikoisen herkät. Vain +täällä, tässä pienessä, muuttumattomassa huoneessa, jossa hänen isänsä +oli viettänyt enimmät valveillaolon hetkensä, voi päästä tunteeseen, +että isä ei ollut kokonaan poissa, että tämän vanhan hengen luotettavat +neuvot ja hänen voimakkaan hellyytensä lämpö vielä olivat olemassa. + +Mitä olisi isä neuvonut nyt, tuon vanhan murhenäytelmän äkkiä noustessa +pinnalle — mitä hän olisi sanonut tästä uhkauksesta, joka kohdistui +siihen henkilöön, johon hän oli niin kiintynyt elämänsä viimeisinä +viikkoina? »Minun täytyy koettaa parhaani hänen hyväkseen», ajatteli +Jolyon, »isä jätti hänet minulle testamentissaan. Mutta mikä on paras?» + +Ja ikäänkuin yrittäen saavuttaa tuon vanhan Forsyten viisauden, +tasapainon ja ovelan arkijärkevyyden hän istahti vanhaan tuoliin ja +nosti toisen polven toisen päälle. Mutta hän tunsi olevansa pelkkä +varjo istuessaan siinä, eikä mikään innoittava ajatus tullut hänen +mieleensä, kun tuulen sormet koputtelivat ranskalaisen ikkunan +pimeneviin ruutuihin. + +»Lähtisinkö katsomaan Ireneä?» ajatteli hän, »tai pyytäisinkö häntä +tulemaan tänne? Minkälaista on hänen elämänsä ollut? Minkälaista +se on nyt? Typerää kaivaa esiin asioita näin pitkän ajan takaa.» +Taaskin hänen serkkunsa hahmo, seisomassa hienolla oliivinvihreällä +ulko-ovella, toinen käsi ovessa kiinni, hypähti hänen mieleensä +niinkuin vanhanaikaisten kellojen veistoskuvat, jotka astuvat esiin +kellon lyödessä, ja selvemmin kuin minkään kellon äänen kuuli Jolyon +hänen sanansa: »Minä hoidan omat asiani. Olen sanonut sinulle kerran +ja sanon taas: Me emme ole kotona.» Vastenmielisyys, jota hän silloin +oli tuntenut Soamesia kohtaan — hänen litteäposkisia, parrattomia +kasvojaan, jotka olivat tulvillaan henkistä verikoiramaisuutta, hänen +niukkaa, nelikulmaista, laihaa vartaloaan, joka oli hieman köyristynyt +ikäänkuin ei voisi sulattaa jotakin luupalaa — tämä vastenmielisyys +palasi nyt tuoreena kuin konsanaan, vieläpä kummasti yltyneenä. +»Minä en pidä hänestä», ajatteli Jolyon. »Olemukseni juuria myöten +en pidä hänestä. Ja se on onni, sillä se tekee minulle helpommaksi +olla hänen vaimonsa puolella.» Ollen puoliksi taiteilija ja puoliksi +Forsyte Jolyon oli luonnostaan vastahakoinen kaikkiin niin sanottuihin +»selkkauksiin», ja jollei hän ollut suuttunut, soveltui häneen +syvästi tuo klassillinen naaraskoiran määrittely: »Mieluummin pakenee +kuin tappelee.» Pieni hymy asettui hänen partaansa. Kohtalon ivaa, +että Soamesin piti tulla tänne» — tähän taloon, jonka hän itse oli +rakennuttanut! Kuinka hän olikaan tutkinut ja töllistellyt tätä menneen +suunnitelmansa raunioita, nuuskien salaa seiniä ja portaita, arvioiden +kaikkea! Ja vaistomaisesti Jolyon ajatteli: »Minä luulen, että se mies +vieläkin asuisi kernaasti täällä. Hän ei voi koskaan lakata kaipaamasta +sitä, minkä kerran on omistanut! No niin, minun pitää toimia, tavalla +tai toisella, mutta harmillista se on — aika harmillista.» + +Myöhään illalla hän kirjoitti Chelseahin kysyen, ottaisiko Irene hänet +vastaan. + +Vanha vuosisata, joka oli nähnyt individualismin taimen niin kauniisti +kukoistavan, oli laskemassa pilviin, joita lähenevät myrskyt punasivat. +Sotahuhut lisäsivät eloisuutta kaupungissa, joka hälisi lomakauden +päättymistä. Jolyonista, joka harvoin tuli maalta, kadut näyttivät +kuumeisilta, kiitos noitten uusien automobiilien ja moottoripyöräin, +joita hän ei hyväksynyt esteettiseltä näkökannalta. Hän laski vaunuista +näitten ajoneuvojen luvun ja totesi, että joka kahdeskymmenes oli +niitä. »Vuosi sitten oli vain joka kolmaskymmenes», ajatteli hän, »ne +ovat tulleet jäädäkseen. Sitä enemmän vain pyöräin vilinää ja pahaa +hajua» — sillä hän kuului noihin harvinaisiin vapaamielisiin, jotka +vastustavat kaikkea uutta, kun se pukeutuu aineelliseen muotoon, +ja hän käski ajurin kääntää pian alas joelle, pois liikenteestä, +jotta hän saisi katsella vettä vaahterain kypsyvän lehtiverhon läpi. +Pienen taloryhmän kohdalla, joka oli noin viidenkymmenen yardin +päässä Embankmentista, hän käski ajurin odottaa ja meni ensimmäiseen +kerrokseen. + +Kyllä, rouva Heron oli kotona! + +Vakinaisten, joskin hyvin vaatimattomien tulojen vaikutus näkyi heti +Jolyonille, jolla oli mielessä tämän pienen huoneiston nukkavieru +hienostus kahdeksan vuotta sitten, silloin kun hän tuli tuomaan +hyvää uutistaan. Kaikki oli nyt raikasta, somaa ja tuoksui kukilta. +Yleisvaikutelma oli hopeanharmaa mustin, vaaleansinisin ja kultaisin +vivahduksin. »Tällä naisella on kehittynyt maku», ajatteli hän. Aika +oli kohdellut Jolyonia lempeästi, sillä hän oli Forsyte. Mutta Ireneen +aika tuskin näytti koskeneen — sen vaikutelman ainakin Jolyon sai. +Hänen silmissään Irene ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta seisoessaan +siinä myyränvärisessä kuviosamettipuvussaan, silmät tummina, pehmeinä, +tukka kuin tummaa kultaa, käsi ojennettuna ja pieni hymy huulilla. + +»Ettekö tahdo istua?» + +Jolyon ei ollut luultavasti koskaan istunut tuolilla täydellisemmän +hämmennyksen vallassa. + +»Te ette ole muuttunut vähääkään», sanoi hän. + +»Ja te näytätte nuoremmalta, Jolyon serkku.» + +Jolyon haroi sormillaan tukkaansa, jonka tiheys oli vielä hänen ilonaan. + +»Minä olen ikämies, mutta en tunne sitä. Maalaamisessa on jotakin, mikä +pitää ihmisen nuorena. Tizian eli yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta, ja +hänen surmaamiseensa tarvittiin rutto. Tiedättekö, kun ensi kerran näin +teidät, muistin erästä hänen tauluaan.» + +»Koska näitte minut ensi kerran?» + +»Kasvitieteellisessä puutarhassa.» + +»Kuinka tunsitte minut, jos ette ollut koskaan ennen nähnyt minua?» + +»Eräästä, joka tuli teitä tapaamaan?» Hän katsoi Ireneen rohkeasti, +mutta tämän kasvot eivät muuttuneet, ja hän sanoi hiljaa: + +»Niin, monta ihmisikää sitten.» + +»Mikä on teidän nuoruutenne salaisuus, Irene?» + +»Ihmiset, jotka eivät _elä_, säilyvät ihmeellisesti.» + +Hm, vähän katkera pieni sana! Ihmiset, jotka eivät elä! Mutta se avasi +mahdollisuuden, ja hän tarttui siihen. »Muistatteko serkkuni Soamesin?» + +Hän näki Irenen heikosti hymyilevän tuolle kummalliselle kysymykselle +ja jatkoi heti: »Hän kävi minua tapaamassa toissa päivänä. Hän tahtoisi +ottaa avioeron. Tahtoisitteko te?» + +»Minä?» Sana tuli kuin säikähdyksen pakosta. »Kahdentoista vuoden +jälkeen? Se on aika myöhäistä. Eikö se käy vaikeaksi?» + +Jolyon katsoi tiukasti häntä kasvoihin. »Jollei —» sanoi hän. + +»Jollei minulla nyt ole rakastajaa. Mutta minulla ei sen jälkeen ole +ollut ketään.» + +Mitä herättivät nuo yksinkertaiset ja vilpittömät sanat Jolyonissa? +Huojennusta, yllätystä, sääliä? Venus kaksitoista vuotta ilman +rakastajaa! + +»Ja kuitenkin», sanoi hän, »luulen, että tekin antaisitte aika paljon, +jos pääsisitte vapaaksi.» + +»En tiedä. Mitä se nyt merkitsee?» + +»Mutta jos rakastuisitte uudestaan?» + +»Minä rakastaisin.» Tuohon yksinkertaiseen vastaukseen hän näytti +panevan koko filosofiansa — sellaisen ihmisen filosofian, jolle maailma +on kääntänyt selkänsä. + +»No niin! Onko jotakin, jota haluatte minun sanovan hänelle?» + +»Ei muuta kuin että valitan, ettei hän ole vapaa. Hänellä olisi kerran +ollut tilaisuus. En ymmärrä, miksi hän ei käyttänyt sitä hyväkseen.» + +»Siksi, että hän on Forsyte; tiedättehän, että me emme koskaan luovu +mistään, jollemme halua jotakin muuta tilalle, eikä aina edes silloin.» + +Irene hymyili. »Ettekö, Jolyon serkku — te kai sentään.» + +»Minä tietysti olen jonkinlainen sekasikiö — en aivan puhdas Forsyte. +Minä en koskaan poista puolipennisiä pankkiosoituksistani, annan +niitten olla», sanoi Jolyon epävarmana. + +»No niin, mitähän Soames tahtoo minun tilalleni nyt?» + +»En tiedä, ehkä lapsia.» + +Irene oli hetkisen vaiti, katsellen alas. + +»Niin», mutisi hän, »se on kovaa. Minä en voi auttaa häntä vapautumaan +vaikka tahtoisinkin.» + +Jolyon tuijotti hattuunsa, hänen hämmästyksensä kasvoi nopeasti, +niin myös hänen ihailunsa, ihmettelynsä ja säälinsä. Irene oli niin +ihastuttava ja niin yksinäinen, ja koko vyyhti oli niin sekava! + +»No niin», sanoi hän, »minun pitää mennä tapaamaan Soamesia. Jos +voin tehdä jotakin hyväksenne, olen aina käytettävissä. Teidän pitää +ajatella minua isäni viheliäisenä vastikkeena. Joka tapauksessa annan +teidän tietää, mitä tapahtuu, kun olen puhunut Soamesin kanssa. +Hankkikoon hän ainehistoa itse.» + +Irene pudisti päätään. + +»Katsokaa, hänellä on paljon menetettävää, minulla ei ole mitään. +Soisin hänen pääsevän vapaaksi, mutta en ymmärrä mitä voin tehdä.» + +»En minäkään ymmärrä tällä hetkellä», sanoi Jolyon ja lähti ennen +pitkää. Hän meni vaunuihinsa. Puoli neljä! Soames olisi vielä +toimistossaan. + +»Poultryyn», huusi hän luukun läpi. Parlamenttitalon ja Whitehallin +edustalla sanomalehtimyyjät huusivat: »Tilanne vakava Transvaalissa!» +mutta hän tuskin kuuli huutoja, niin syventynyt hän oli muistelemaan +tuota harvinaisen kaunista olentoa, hänen pehmeätä, tummaa katsettaan +ja sanoja: »Minulla ei ole ollut ketään sen jälkeen.» Mitä ihmettä +sellainen nainen teki elämällään jouduttuaan tuolla tavoin seisovaan +veteen? Yksinään, suojattomana, jokainen miehen käsi vastassaan — +tai paremminkin kurkottamassa pienintäkin merkkiä odottaen. Ja vuosi +vuodelta jatkui tällaista elämää! + +Sana »Poultry» ohikulkevain yläpuolella toi hänet takaisin +todellisuuteen. + +»Forsyte, Bustard ja Forsyte» maalattuna mustin kirjaimin +hernesopanväriselle pohjalle kannusti hänet jonkinlaiseen tarmoon, +ja hän nousi kiviportaita mutisten: »Ummehtuneet vanhat omistuksen +edustajat! No niin, emme kai tulisi toimeen ilman niitä!» + +»Mikä nimi?» + +»Jolyon Forsyte.» + +Nuorukainen katsoi häneen uteliaana, hän kun ei ollut koskaan nähnyt +parrakasta Forsytea, ja katosi. + +Toimisto »Forsyte, Bustard ja Forsyte» oli hitaasti niellyt »Tooting +ja Bowlesin» toimiston ja vallannut koko ensimmäisen kerroksen. +Toiminimeen ei nyt kuulunut ketään muuta kuin Soames ja joukko +toimeenpanevia, palkattuja kirjanpitäjiä Jamesin täydellinen +syrjäänvetäytyminen noin kuusi vuotta sitten oli jouduttanut +liiketoimintaa, joka oli saanut lopullisen vauhtinsa, kun Bustard +putosi pois, uupuneena, niinkuin moni luulee, »Fryer-Forsyte»-jutun +vuoksi, joka oli hitaammassa vaiheessa kuin konsanaan ja vähemmän +omiaan hyödyttämään niitä, jotka pitivät sitä elinkeinonaan. Soames, +jolla oli terveempi ote todellisuuteen, ei ollut koskaan antanut tuon +jutun vaivata itseään, päinvastoin hän oli jo aikaa sitten tajunnut, +että Sallimus siinä lahjoitti hänelle 200 puntaa puhdasta voittoa +vuosittain ikuisesti, — — miksikä ei? + +Jolyonin tullessa serkku teki luetteloa valtiolainasijoituksista, +joitten suhteen hän sotahuhujen vuoksi aikoi neuvoa asiakkaitaan heti +ryhtymään toimenpiteisiin ja lähettämään ne markkinoille ennenkuin +toiset yhtiöt tekisivät saman. Hän katseli vinosti ympärilleen ja sanoi: + +»Mitä kuuluu? Minuutti vain. Istu, ole hyvä!» Ja merkittyään kolme +summaa ja pantuaan viivottimen merkiksi hän kääntyi Jolyoniin, +pureskellen litteän etusormensa kylkeä. + +»No?» sanoi hän. + +»Olen tavannut Irenen.» + +Soames rypisti kulmiaan. + +»No niin?» + +»Hän on pysynyt uskollisena muistolle » + +Sanottuaan tämän Jolyonia hävetti. Serkku oli leimahtanut tumman, +kellertävän punaiseksi. Miksi hänen oli pitänyt kiusata tuota +miesparkaa! »Hän pyysi minua sanomaan, että hän on pahoillaan, kun +et ole vapaa. Kaksitoista vuotta on pitkä aika. Sinä tunnet lakisi +paremmin kuin minä ja tiedät, mitä mahdollisuuksia se antaa sinulle.» +Soamesilta pääsi omituinen pieni voihkaisu, ja kumpainenkin oli runsaan +minuutin puhumatta. »Kuin vahaa», ajatteli Jolyon katsellen noita +suljetuita kasvoja, joilta punastus nopeasti hälveni. »Hän ei koskaan +anna minulle merkkiäkään siitä, mitä hän ajattelee tai aikoo tehdä. +Kuin vahaa!» Ja hän siirsi katseensa siihen kukoistavaan kaupunkiin, +»By-Street on Sea», jonka tuleva olemassaolo oli seinällä olevassa +kartassa esitettynä toiminimen asiakkaitten omistusvaistojen varalta. +Hullunkurinen ajatus välähti hänen mieleensä: »Saa nähdä tulenko +saamaan tästä kaikesta laskun — »Käynyt herra Jolyon Forsyten luona +avioeroasiani johdosta, ottanut vastaan hänen selontekonsa käynnistään +vaimoni luona, neuvonut häntä tapaamaan vaimoani uudelleen, lasku +kuusitoista shillingiä kahdeksan penceä.» + +Äkkiä Soames sanoi: »Minä en voi jatkaa näin. Minä sanon sinulle, en +voi jatkaa näin.» Hänen silmänsä pälyilivät puolelta toiseen niinkuin +eläimen, joka etsii pakotietä. »Hän kärsii todella», ajatteli Jolyon. +»Minulla ei ole mitään syytä unohtaa sitä vain siksi, etten pidä +hänestä.» + +»Epäilemättä asia riippuu itsestäsi», sanoi hän ystävällisesti: »Mies +voi aina ajaa tuollaiset asiat läpi ottamalla syyn omille niskoilleen.» + +Soames kääntyi suoraan häneen, ja hänen äänensä tuntui tulevan jostakin +hyvin syvältä. + +»Miksi minun pitäisi kärsiä enemmän kuin olen jo kärsinyt? Miksi?» + +Jolyon saattoi vain kohottaa olkapäitään. Hänen järkensä myönsi, hänen +vaistonsa kapinoi, hän ei voinut sanoa miksi. + +»Isäsi», jatkoi Soames, »oli kiintynyt häneen — minkätähden, sen taivas +tietää! Ja luultavasti sinäkin olet?» Hän katsoi Jolyoniin terävästi. +»Minusta näyttää, ettei tarvitse tehdä muuta kuin vääryyttä toista +henkilöä kohtaan saadakseen kaikkien myötätunnon. Minä en tiedä missä +suhteessa minua voi moittia — en ole koskaan tietänyt. Minä annoin +hänelle kaikki, mitä hän saattoi toivoa. Minä tarvitsin häntä.» + +Taaskin Jolyonin järki nyökäytti, mutta hänen vaistonsa pudisti +päätään. »Mitä tämä on?» ajatteli hän, »minussa täytyy olla jotakin +hullusti. Mutta jos niin on, olkoon mieluummin hullusti kuin oikein.» + +»Hän oli kuitenkin vaimoni», sanoi Soames juron vihaisesti. + +Kuin väläyksessä selvisi kuuntelijalle: »Siinä sitä ollaan! Omistus! Me +kaikki omistamme esineitä. Mutta — ihmisolentoja! Uh!» + +»Sinun pitää katsoa tosiseikkoihin», sanoi hän kuivasti, »tai +pikemminkin niiden puutteeseen.» + +Soames katsoi häneen taaskin epäluuloisesti. + +»Niiden puutteeseen?» sanoi hän. »Niin, mutta minä en ole niinkään +varma.» + +»Pyydän anteeksi», vastasi Jolyon, »olen kertonut sinulle mitä hän +sanoi. Se oli täysin selvää.» + +»Kokemukseni ei ole ollut se, että hänen sanoihinsa saisi sokeasti +luottaa. Saammepa nähdä.» + +Jolyon nousi. + +»Hyvästi», sanoi hän lyhyeen. + +»Hyvästi», vastasi Soames, ja Jolyon lähti ulos koettaen ymmärtää +serkkunsa kasvojen ilmettä, joka oli puoliksi hämmästynyt, puoliksi +uhkaava. Hän tuli Waterloon asemalle häiriintyneessä mielentilassa +ikäänkuin hänen moraalinen olemuksensa olisi saanut naarmun, ja kaiken +aikaa junassa hän ajatteli Ireneä yksinäisessä asunnossaan ja Soamesia +yksinäisessä toimistossaan ja kuinka molempien elämä oli omituisesti +halpautunut. »Kahleissa!» ajatteli hän. »Kummankin kaula on kahleissa +—ja hänen kaulansa on niin kaunis!» + + + + +9. VAL KUULEE UUTISEN + + +Sopimusten täyttäminen ei toistaiseksi ollut mikään silmäänpistävä +piirre nuoren Val Dartien elämässä, niin että jos hän rikkoi kaksi ja +täytti yhden, oli tämä jälkimmäinen seikka, jos mikään, yllättävänä +hänen mielessään, kun hän ajaa hölkytteli kaupunkiin Robin Hillistä +oltuaan ratsastamassa Hollyn kanssa. Tyttö oli ollut sievempi kuin +hän oli luullutkaan hopeakiiltoisen pitkähäntäisen päistärikkönsä +selässä, ja itsekriitillisestä Valista tuntui tuossa lokakuun +hämärässä Lontoon ulkolaidoilla, että vain hänen saappaansa olivat +loistaneet heidän kaksituntisen yhdessäolonsa aikana. Hän otti +taskustaan uuden kultakellonsa — Jamesin lahjan — ja katsoi, ei aikaa, +vaan sitä kasvojensa osaa, jonka hän saattoi nähdä avatun kuoren +kiiltävässä pinnassa. Hänellä sattui olemaan näppylä toisen silmän +yläpuolella, ja se vaivasi häntä, sillä sen oli täytynyt vaivata +Hollya. Crumilla ei ollut koskaan näppylöitä. Crumin mukana tuli +mieleen kohtaus Pandemoniumin kävelyhallissa. Tänään hän ei ollut +tuntenut vähintäkään halua uskoa Hollylle tuota isänsä asiaa. Isältä +puuttui runollisuutta, tuota tunnetta, jonka liikehtimistä hän ensi +kerran tunsi yhdeksäntoista vuoden iässään. Liberty ja Cynthia Dark, +tuo tenhovoiman miltei myytillinen ruumistuma, Pandemonium ja tuo +epämääräisen ikäinen nainen — kaikki näytti Valista täysin mitättömältä +nyt, kun hän tuoreeltaan tuli tuon uuden, ujon ja tummatukkaisen +serkkunsa kohtauksesta. Holly ratsastikin »hurjan hienosti», niin +että oli ollut sitä imartelevampaa, kun hän oli antanut Valin mielin +määrin johtaa itseään Richmond Parkin pitkillä ratsastusteillä, vaikka +hän tunsikin ne paljon paremmin kuin poika konsanaan. Muistellessaan +nyt koko kohtausta hän kauhistui oman puheensa mitättömyyttä. Hän +tunsi, että hän kykenisi puhumaan »hurjan jännittäviä asioita», +jos vain vielä saisi tilaisuuden, ja ajatus, että hänen huomenna +piti palata Littlehamptoniin ja lähteä Oxfordiin kahdestoista päivä +— »tuohon typerään tutkintoon» kaiken lisäksi ilman pienintäkään +mahdollisuutta sitä ennen tavata Hollya, se pimitti hänen sielunsa +vielä nopeammin kuin ilta pimeni. Hän kirjoittaisi kuitenkin Hollylle, +ja tämä oli luvannut vastata. Ehkä myöskin tyttö tulisi Oxfordiin +veljeään katsomaan. Tämä ajatus oli ensimmäinen tähti, joka syttyi +hänen mieleensä hänen ratsastaessaan Padwickin vuokratalliin Sloane +Squaren lähettyvillä. Hän laskeutui hevosen selästä ja venyttelihe +valtavasti, sillä hän oli ratsastanut hyvät kaksikymmentä viisi mailia. +Dartie hänen sielussaan pani hänet viiden minuutin ajaksi pakisemaan +nuoren Padwickin kanssa Cambridgeshiren suosikista, sitten hän marssi +pois sanoen: »Merkitkää lasku tiliini», vähän leveänä polvista ja +napsutellen saappaitaan pienellä nystyräisellä kepillään. »Minulla +ei ole mitään halua lahteä ulos», ajatteli hän. »Mahtaisikohan äiti +pistouvata samppanjaa viimeisenä iltanani?» Samppanjan ja muistojen +ääressä hän voisi hyvin viettää kotoisen illan. + +Kun hän tuli alas, kylvyssä puhdistuneena, tapasi hän äitinsä, joka +tunnollisesti esiintyi avokaulaisessa iltapuvussa, ja harmikseen myös +enonsa Soamesin. He lakkasivat puhumasta kun hän tuli, sitten eno sanoi: + +»Paras kertoa hänelle.» + +Kuultuaan nämä sanat, jotka tietysti jollakin tavoin tarkoittivat isää, +Val ensi työkseen ajatteli Hollya. Tuliko tästä jotakin inhoittavaa? +Äiti alkoi puhua. + +»Isäsi», sanoi hän muodikkaan sivistyneellä äänellään sormien melko +säälittävästi nyppiessä merenvihreätä brokadia, »isäsi, rakas poikani +— ei ole Newmarketissa, hän on matkalla Etelä-Amerikkaan. Hän — hän on +jättänyt meidät.» + +Val katsoi hänestä Soamesiin. Jättänyt heidät? Oliko hän pahoillaan? +Pitikö hän isästään? Hänestä tuntui, että hän ei tietänyt. Sitten, +äkkiä — ikäänkuin gardeniain ja sikarin tuoksun yllättämänä — hänen +sydämensä vavahti ja hän oli pahoillaan. Isä kuului heille, isä +ei saanut lähteä tuolla tavoin — ei niin ole tapa tehdä! Eikä isä +sitäpaitsi aina ollut tuo Pandemoniumin kävelyhallin »tomppeli». Oli +kallisarvoisia muistoja räätälinliikkeistä ja hevosista, käynneistä +koulussa ja anteliaasta ystävällisyydestä ylimalkaan, jos isällä oli +ollut onnea. + +»Mutta minkätähden?» hän kysyi. Sitten, ollen itse urheilija, hän +häpesi. Äidin kasvojen naamio oli niin hämmentynyt, ja hän puhkesi +sanomaan: + +»Hyvä on, äiti, älä kerro! Mutta mitä se merkitsee?» + +»Avioeroa, Val, pelkään.» + +Valilta pääsi omituinen pieni voihkaisu, ja hän katsoi nopeasti enoonsa +— tuohon enoon, jota hänet oli opetettu pitämään kuin vakuutena isän +omistamisen vaaroja vastaan myöskin hänen omissa suonissaan virtailevaa +Dartie-verta vastaan. Litteäposkiset kasvot näyttivät värähtävän, ja +tämä teki hänet levottomaksi. + +»Eihän siitä vain tule julkista, eihän?» + +Hän muisti elävästi omat silmänsä ahmimassa monen avioerojutun +mauttomia yksityiskohtia sanomalehdistä. + +»Eikö sitä jollakin tavoin voi suorittaa kaikessa hiljaisuudessa? Se on +niin vastenmielistä — äidille — ja — ja jokaiselle.» + +»Kaikki tullaan suorittamaan niin hiljaisesti kuin mahdollista, siitä +voit olla varma.» + +»Niin mutta miksi se ollenkaan on välttämätöntä? Eihän äiti tahdo +uusiin naimisiin?» + +Hän itse, tytöt, heidän nimensä tulisi tahratuksi hänen koulutoveriensa +ja Crumin ja noiden Oxfordin miesten ja Hollyn silmien edessä! +Sietämätöntä! Mitä sillä voitettaisiin? + +»Vai tahdotko, äiti?» sanoi hän terävästi. + +Winifred, joka eniten rakastamansa olennon haasteesta näin oli joutunut +katsomaan omia tunteitaan silmästä silmään nousi empiirituolista, jossa +oli istunut. Hän näki että poika olisi häntä vastaan, jollei hänelle +kerrottaisi kaikkea ja kuinka hän voisi kertoa? Yhä nyppien vihreätä +brokaadia hän tuijotti Soamesiin. Val myöskin tuijotti Soamesiin. +Varmaankin tämä säädyllisyyden ja omistamisvaiston ruumistuma ei voisi +tahtoa sellaista häpeää omalle sisarelleen! + +Soames liikutteli pientä, upotuksin koristettua paperiveistä hitaasti +mosaiikkipöydän pinnalla. Sitten katsomatta sisään poikaan, hän aloitti: + +»Sinä et ymmärrä, mitä äidilläsi on ollut kestettävänä näinä +kahtenakymmenenä vuotena. Tämä on vain viimeinen pisara,Val.» Ja +vilkaisten sivusta Winifrediin hän lisäsi: + +»Kerronko hänelle?» + +Winifred oli vaiti. Jos pojalle ei kerrottaisi, olisi hän äitiään +vastaan! Mutta kuinka kauheata on kuulla tuollaisia asioita isästään! +Winifred pusersi huulensa yhteen ja nyökäytti päätään. + +Soames puhui nopealla, tasaisella äänellä: + +»Hän on aina ollut äidillesi taakkana. Äitisi on maksanut hänen +velkansa yhä uudelleen ja uudelleen, hän on usein ollut juovuksissa, +pidellyt äitiäsi pahoin ja uhannutkin, ja nyt hän on lähtenyt Buenos +Airesiin erään tanssijattaren kanssa.» Ja ikäänkuin epäillen näiden +sanain tehoa poikaan hän lisäsi: + +»Hän otti äitisi helmet ja antoi ne tuolle naiselle.» + +Silloin Valin käsi nytkähti. Tämän tuskan merkin nähdessään Winifred +huudahti: + +»Riittää jo, Soames, lakkaa jo!» + +Pojassa Dartie ja Forsyte taistelivat keskenään. Velkoja, juomista, +tanssijattaria kohtaan hänellä oli jonkin verran myötätuntoa, mutta +helmet — ei! Se oli liikaa! Ja äkkiä hän tunsi äidin käden pusertavan +omaansa. + +»Katsohan», kuuli hän Soamesin sanovan, »emme voi antaa tuon kaiken +alkaa uudestaan. Kaikella on rajansa, meidän pitää takoa niin kauan kun +rauta on kuuma.» + +Val vapautti kätensä. + +»Mutta — ettehän — vain päästä julkisuuteen tuota helmiasiaa! Minä en +voisi kestää sitä — en suorastaan voisi!» + +Winifred huudahti: + +»Ei, ei, Val — voi, ei! Kerroimme tämän vain, että näkisit, kuinka +mahdoton isäsi on!» Ja hänen setänsä nyökäytti päätään. Vähän +rauhoittuneena Val otti savukkeen. Isä oli ostanut hänelle tuon ohuen, +leikkauksin koristetun kotelon. Oi, tämä oli sietämätöntä — juuri kun +hänen piti lähteä Oxfordiin. + +»Eikö äitiä voi suojella toisin?» sanoi hän. »Minä voisin olla hänen +suojelijansa. Saattaisi kai sen tehdä sitten myöhemmin, jos se todella +on välttämätöntä.» + +Hymy väreili hetkisen Soamesin huulilla ja muuttui katkeraksi. + +»Sinä et tiedä mitä puhut, ei mikään ole niin kohtalokasta kuin +viivyttely noissa asioissa.» + +»Kuinka niin?» + +»Minä sanon sinulle, poika, ei mikään ole niin kohtalokasta. Minä +tiedän kokemuksesta.» + +Hänen äänessään oli epätoivon sointi. Val katseli häntä silmät +pyöreinä, hän ei ollut koskaan ennen kuullut enonsa ilmaisevan +minkäänlaista tunnetta. Oi niin! Hän muisti nyt — oli ollut eräs +Irene täti ja jotakin oli tapahtunut — jotakin, minkä ihmiset pitivät +salassa. Hän oli kerran kuullut isänsä käyttävän Irene tädistä sanaa, +jota ei voi mainita. + +»Minä en tahdo puhua pahaa isästäsi», jatkoi Soames nyrpeästi, »mutta +minä tunnen hänet kyllin hyvin ollakseni varma siitä, että hän palaa +äitisi hoteisiin ennenkuin vuosi on loppunut. Voit kuvitella, mitä se +merkitsisi hänelle ja teille kaikille tämän jälkeen. Ainoa keino on +katkaista solmu kokonaan.» + +Puhe tehosi Valiin hänen tahtomattaan, ja sattuessaan katsomaan äitinsä +kasvoihin hän sai kenties ensi kerran elämässään käsityksen siitä, että +hänen omat tunteensa eivät aina olleet tärkeimmät. + +»Hyvä on, äiti», sanoi hän, »koetamme auttaa sinua. Tahtoisin vain +tietää, koska se tulee tapahtumaan. Tämähän on ensimmäinen lukukausi. +En tahtoisi olla siellä, kun asia tulee julkisuuteen.» + +»Voi, rakas poikani», mumisi Winifred, »se on ikävää sinulle. Näin +tavanomaisen muodon hän antoi sille, mikä hänen omista kasvoistaan +päättäen oli kipein harmi. »Koska se sitten tapahtuu, Soames?» + +»En osaa sanoa — ei kuukausiin. Meidän pitää ensin saada paluuhaaste.» + +»Mitä hittoa se on?» ajatteli Val. »Viheliäisiä otuksia nuo +lakimiehet! Ei kuukausiin! Minä tiedän yhden asian: minä en jää kotiin +päivälliselle!» Ja hän sanoi: + +»Kauhean ikävää, äiti, mutta minun pitää nyt lähteä päivällistä +syömään.» + +Vaikka tämä olikin hänen viimeinen iltansa kotona, Winifred nyökäytti +päätään melkein kiitollisena. Kumpainenkin tunsi menneensä aivan +tarpeeksi pitkälle tunteen ilmauksessa. + +Val lähti Green Streetin sumuiseen vapauteen levottomana ja +masentuneena. Ja vasta ehdittyään Piccadillylle hän huomasi, että +hänellä oli vain kahdeksantoista penceä. Kahdeksallatoista pencellä +ei saisi päivällistä, ja hänen oli kova nälkä. Hän katseli kaivaten +Iseeum-klubin ikkunoita — siellä hän oli usein syönyt päivällistä +isänsä kanssa! Nuo helmet! Niitten yli ei voinut päästä! Mutta mitä +enemmän hän mietti ja mitä pitemmälle hän kulki, sitä kovempi nälkä +hänen luonnollisesti tuli. Paitsi kotiin laahustamista oli vain +kaksi paikkaa, joihin hän olisi voinut mennä — isoisän luo Park +Laneen ja Timothyn taloon Bayswater Roadille. Kumpi oli vähemmän +viheliäinen? Timothyllä annettiin kyllä oikein hyvää ruokaa, jos he +tiesivät odottaa, muuten ei. Hän valitsi Park Lanen, jossakin määrin +senkin ajatuksen johtamana, että lähteä Oxfordiin suomatta isoisälle +tilaisuutta antaa hänelle taskurahoja ei olisi kauniisti tehty heitä +kumpaakaan kohtaan. Äiti saisi tietenkin kuulla, että hän on ollut +siellä, ja se tuntuisi hänestä kummalliselta, mutta sitä ei voinut +auttaa. Hän soitti kelloa. + +»Halloo, Warmson, luuletteko, että täällä on minulle asti ruokaa?» + +»He menevät juuri ruokasaliin, Master Val. Herra Forsyte tulee hyvin +iloiseksi, kun näkee teidät. Hän sanoi juuri lounaalla, että teitä ei +näe enää koskaan.» + +Val irvisti: + +»No, tässähän minä olen. Tappakaa syötetty vasikka, Warmson, antakaa +meille samppanjaa.» + +Warmson hymyili heikosti — hänen mielestään Val oli nuori veijari. + +»Minä kysyn rouva Forsytelta, Master Val.» + +»Minä sanon», murisi Val ottaessaan pois päällystakkiaan, »etten ole +enää koululainen, ettäs tiedätte.» + +Warmson, jolta ei puuttunut huumorin lahjaa, avasi oven hirvensarvisen +päällystakkitelineen takaa ja ilmoitti: + +»Herra Valerus, rouva.» + +»Paha hänet periköön», ajatteli Val astuessaan sisään. + +Lämmin syleily ja »Kas, Val!» Emilyn taholta ja Jamesin hieman värisevä +»Siinä sinä vihdoinkin olet!» palauttivat hänen arvokkuudentunteensa. + +»Miksi et antanut meidän tietää ennakolta? Täällä on vain +lampaansatulaa. Samppanjaa, Warmson», sanoi Emily. Ja he menivät sisään. + +Suuressa ruokapöydässä, joka nyt oli lyhennetty äärimmilleen ja jonka +alla niin monet muodikkaat jalat olivat lepäilleet, James istui +toisessa päässä, Emily toisessa ja Val puolitiessä heidän välillään. +Jokin tunne isovanhempain yksinäisyydestä, nyt kun heidän kaikki neljä +lastaan olivat lentäneet pesästä, saavutti pojan mielen. »Toivottavasti +saan oikaista koipeni aikoja ennen kuin pääsen isoisän ikään», +ajatteli hän. »Vanha ukko ressu, hän on ohut kuin riuku!» Ja isoisän +keskustellessa Warmsonin kanssa sopan makeudesta hän sanoi ääntään +alentaen Emilylle: + +»Kotona on sitten kurjaa, mummi. Sinä kai tiedät.» + +»Tiedän, rakas poika.» + +»Soames eno oli siellä, kun lähdin. Eikö sitten ole mitään keinoa estää +avioeroa? Mitä varten Soames eno niin välttämättä tahtoo sitä?» + +»Hiljaa, kultani!» kuiskasi Emily. »Me pidämme sen salassa isoisältäsi.» + +Jamesin ääni kuului toisesta päästä. + +»Mitä se on? Mistä te puhutte?» + +»Valin koulusta», vastasi Emily. »Nuori Pariser oli siellä, James, +muistatko? Hän, joka sitten melkein hävitti Monte Carlon pankin.» + +James mutisi, että hän ei tietänyt — Valin tuli pitää huolta itsestään, +muuten hän joutui huonoille teille. Ja hän katsoi tyttärenpoikaansa +synkeänä, mutta samalla kiilsi katseessa epäluuloinen hellyys. + +»Minä vain pelkään», sanoi Val lautaselleen, »että joudun vähän +ahtaalle, tiedätkö?» + +Hän tunsi vaistomaisesti, että tuon vanhan miehen heikkoja kohtia oli +pelko, että lapsenlapset joutuisivat epävarmaan asemaan. + +»No niin», sanoi James, ja soppa läikähti hänen lusikastaan, »sinähän +saat hyvät taskurahat, mutta sinun pitää pysyä niiden rajoissa.» + +»Totta kai», mutisi Val, »jos ne ovat hyvät. Kuinkahan paljon tulen +saamaan, isoisä?» + +»Kolmesataa viisikymmentä, se on liikaa. Minulla ei ollut juuri mitään +sinun iässäsi.» + +Val huokasi. Hän oli toivonut neljää ja pelännyt kolmea. »Minä en +tiedä, mitä nuori serkkusi saa», sanoi James, »hän on siellä myös. +Hänen isänsä on rikas mies.» + +»Etkö sinä ole?» kysyi Val rohkeana. + +»Minäkö?» huudahti James hämmästyneenä. »Minulla on ollut niin paljon +menoja. Isäsi —» ja hän vaikeni. + +»Jolyon serkulla on hurjan hieno talo. Kävin siellä Soames enon kanssa +— suurenmoinen talli.» + +»Ah!» mutisi James syvästi. »Tuo talo — minä tiesin mitä siitä tulisi!» +Ja hän vaipui synkkiin mietteisiin kalanruotojensa ääressä. Hänen +poikansa murhenäytelmä ja se syvä halkeama, jonka se oli aiheuttanut +Forsyten perheessä, kykeni vielä vetämään hänet epäilyjen ja pahojen +aavistusten pyörteisiin. Val, joka ikävöi saada puhua Robin Hillistä, +koska Robin Hill oli yhtä kuin Holly, kääntyi Emilyyn ja sanoi: + +»Rakennettiinko tuo talo Soames enoa varten?» Ja saatuaan +päännyökkäyksen vastaukseksi hän jatkoi: »Minä tahtoisin, että +kertoisit hänestä minulle, mummi. Mitä Irene tädistä tuli? Elääkö hän +vielä? Eno näytti olevan kovin kiihtynyt jostakin tänä iltana.» + +Emily pani sormen huulilleen, mutta Irenen nimi oli ehtinyt Jamesin +korviin. + +»Mistä on kysymys?» sanoi hän pysyttäen lampaanlihakappaleen juuri +suunsa eteen. »Kuka on nähnyt hänet? Minä tiesin, ettei asia vielä +siihen päättynyt.» + +»Kuulehan, James», sanoi Emily, »syö päivällisesi rauhassa. + +Kukaan ei ole nähnyt ketään.» + +James laski haarukan kädestään. + +»Sellaista se on», sanoi hän. »Sinä et kerro minulle vaikka kuolisin. +Ottaako Soames avioeron?» + +»Mitä turhia», sanoi Emily verrattoman painokkaasti, »Soames on vallan +liian järkevä.» + +James hapuili kaulaansa ja kokosi pitkän, valkean poskipartansa sen +luulle ja nahalle. + +»Irene — hän oli aina —», hän sanoi, ja tähän arvoitukselliseen +huomautukseen keskustelu häipyi, sillä Warmson oli palannut huoneeseen. +Mutta myöhemmin, kun lampaansatulaa olivat seuranneet vihannekset ja +jälkiruoka ja kun Val oli saanut kahdenkymmenen punnan pankkiosoituksen +ja isoisänsä suudelman — joka ei muistuttanut mitään muuta suudelmaa +maailmassa, se kun tuli huulilta säikähtyneen nopeasti, ikään kuin +hetkellisen heikkouden merkkinä — hän palasi urakkaansa hallissa. + +»Kerro meille Soames enosta, mummi. Mitä varten hän niin kovin tahtoisi +äitiä ottamaan avioeron?» + +»Soames enosi», sanoi Emily liioitellun varmalla äänellä, »on lakimies, +rakas poikani. Hän varmaan ymmärtää asiat parhaiten.» + +»Niinköhän vain?» mutisi Val. »Mutta mitä tuli Irene tädistä? Minä +muistan, että hän oli hyvin kaunis.» + +»Hän — hm —», sanoi Emily, »käyttäytyi hyvin huonosti. Me emme pidä +siitä.» + +»Minä vain en tahtoisi, että kaikki Oxfordissa tietäisivät meidän +asioistamme», huudahti Val, »se on inhoittava ajatus. Miksi ei isää voi +pitää loitolla ilman, että asiasta tulee julkinen?» + +Emily huokasi. Hän oli aina elänyt melkein avioeroilmapiirissä, +sillä hänellä oli maailmannaisen taipumuksia — erinäiset jalat, +jotka olivat viipyneet hänen pöytänsä alla, olivat hankkineet +itselleen määrätynlaisen kuuluisuuden. Mutta kun asia koski hänen +omaa perhettään, oli se hänestä yhtä vähän hauska kuin kenestä muusta +hyvänsä. Hän oli kuitenkin huomattavan käytännöllinen ja rohkea nainen, +joka ei koskaan tavoitellut pelkkää varjoa itse esineen asemesta. + +»Äitisi», sanoi hän, »tulee onnellisemmaksi, jos hän on kokonaan vapaa, +Val. Hyvää yötä, rakas poikani, älä käytä värillistä liiviä Oxfordissa, +ne eivät ole muodissa juuri nyt. Tässä on pieni lahja.» + +Vielä viisi puntaa kädessään ja vähän lämpöä sydämessään, sillä +hän piti isoäidistään, Val lähti ulos Park Lanelle. Tuuli oli +hälventänyt sumun, syksyn lehdet kohisivat ja tähdet tuikkivat. Noin +paljon rahaa taskussaan hän sai halun »nähdä elämää», mutta hän ei +ollut vielä kulkenut neljääkymmentä kyynärää Piccadillyn suuntaan, +kun hänen silmiensä eteen tulivat Hollyn ujot kasvot ja silmät, +joitten vakavuudessa tanssi leikillinen pieni paholainen, ja hän +tunsi kädessään tuon lämpimän, hansikoidun käden puristuksen. »Hitto +soikoon», ajatteli hän, »minä menen kotiin.» + + + + +10. SOAMES PITÄÄ KUTSUT TULEVALLEEN + + +Oli melko myöhäinen vuodenaika jokimatkoja varten, mutta ilma oli +ihana ja kesä viivytteli kellastuvien lehtien alla. Soames tutki tuona +sunnuntaiaamuna toisenkin kerran säätä puutarhastaan joen varrella +lähellä Mapledurhamia. Omin käsin hän pani kuntoon ja koristeli kukilla +pienen veneensä, hän aikoi viedä vieraat soutelemaan lounaan jälkeen. +Asettaessaan nuo kiinalaisilta näyttävät tyynyt paikoilleen hän ei +olisi osannut sanoa, olisiko hän mieluummin vienyt Annetten yksinään +vai eikö. Annette oli niin kaunis — voisiko hän luottaa siihen, +ettei sanoisi peruuttamattomia sanoja, eksyisi tahdikkuuden rajojen +ulkopuolelle? Ruusut verannalla kukkivat vielä, pensasaidat olivat +ikivihreät, niin että tuskin missään näkyi keski-ikäistä syksyä, joka +olisi voinut viilentää tunnelmaa. Ja kuitenkin hän oli hermostunut, +levoton, kumman luottamaton omaan kykyynsä ohjata asioita juuri siihen +suuntaan kuin piti. Tämän käynnin tarkoituksena oli antaa Annettelle +ja hänen äidilleen oikea käsitys hänen omaisuudestaan, niin että he +olisivat valmiit suhtautumaan kunnioittaen siihen tarjoukseen, jonka +hän myöhemmin mahdollisesti tekisi. Hän pukeutui hyvin huolellisesti, +tekeytymättä liian nuoreksi tai liian vanhaksi, ja oli hyvin +kiitollinen siitä, että hänen tukkansa oli vielä tiheä ja sileä ja +ilman mitään harmaita hiuksia. Kolmasti hän kävi taulusalissa. Jos +heillä oli vähääkään käsitystä asioista, piti heidän heti huomata, että +jo tuo hänen kokoelmansa yksin oli ainakin kolmenkymmenen tuhannen +punnan arvoinen. Hän tutki tarkoin myös kaunista, joelle antavaa +makuuhuonetta, jossa he saisivat riisua pois hattunsa. Siitä tulisi +Annetten makuuhuone, jos — jos asia onnistuisi ja hänestä tulisi +Soamesin vaimo. Mennessään pukeutumispöydän ääreen hän kosketteli +kädellään sinipunervaa neulatyynyä, johon oli pistetty kaikenlaisia +neuloja. Potpourri-maljakosta tuli tuoksua, joka sai hänen päänsä +juuri vähän pyörälle. Hänen vaimonsa! Jospa koko asia vain voitaisiin +toteuttaa yhteen menoon, ilman että ensin oli kestettävä tuo avioeron +painajainen! Otsa synkeänä hän katsoi joelle, joka välkkyi ruusujen +ja ruohokentän takana. Madame Lamotte ei ikinä vastustaisi tällaista +tulevaisuutta lapselleen, Annette ei ikinä vastustaisi äitiään. +Jospa hän itse vain olisi vapaa! Hän lähti asemalle heitä vastaan. +Kuinka noilla ranskattarilla on hyvä maku! Madame Lamottella oli +musta puku sinipunervin koristein, Annettella harmaan sinipunertava +pellavapuku, kermanväriset hansikkaat ja hattu. Vähän kalpealta +hän näytti ja lontoolaiselta, ja hänen siniset silmänsä katsoivat +kainosti. Odottaessaan heitä lounaalle Soames seisoi ruokasalin +avonaisen ranskalaisikkunan edessä kokien tuota kiihkeätä nautintoa, +jonka aurinko ja kukat ja puut suovat koko täyteydessään vain, jos +nuoruus ja kauneus ovat mukana jakamassa sitä. Hän oli tilannut +lounaan erikoisen suurella huolella, viini oli valikoitua Sauternea, +ateria kokonaisuudessaan virheetön, verannalla tarjottu kahvi +ensiluokkaistakin parempaa. Rouva Lamotte otti _creme de menthe'a_, +Annette kieltäytyi. Hänen käytöksensä oli viehättävää, siihen oli juuri +pääsemässä pieni aavistus »tietoista kaunotarta». »Niin», ajatteli +Soames, »vielä vuosi Lontoota ja tuollaista elämää, ja hän on pilalla.» + +Madame oli hillityn ranskalaisen hurmion vallassa. »Adorable! Le soleil +est si bon! Kuinka kaikki on _chic_, eikö totta, Annette? Monsieur on +todellinen Monte Cristo.» Annette mumisi myönnytyksen ja loi Soamesiin +katseen, jota tämä ei osannut lukea. Soames ehdotti retkeä joelle. +Mutta soutaa kahta olentoa, joista toinen näytti niin ihastuttavalta +noilla kiinalaisilla tyynyillä, oli pelkkää kärsimystä ja menetettyjen +mahdollisuuksien tunnetta, ja niinpä he soutivatkin vain vähän matkaa +Pangbournea kohti ja ajautuivat hitaasti takaisin, syksyn lehtien +silloin tällöin pudotessa Annetten tai hänen äitinsä laajan mustan +olemuksen päälle. Ja Soames ei ollut onnellinen, sillä häntä vaivasi +ajatus: »Kuinka — koska — missä — voinko sanoa — mitä?» He eivät edes +vielä tietäneet, että hän oli naimisissa. Jos hän olisi kertonut +heille olevansa naimisissa, olisi hän voinut panna alttiiksi kaikki +mahdollisuutensa, ja kuitenkin, jos hän ei lopullisesti antaisi heidän +ymmärtää, että hän toivoi Annetten kättä, voisi se joutua jonkun toisen +otteeseen ennenkuin hän olisi vapaa pyytämään sitä. + +Juotaessa teetä, jota molemmat vieraat nauttivat sitruunan kera, Soames +puhui Transvaalista. + +»Nyt tulee sota», sanoi hän. + +Madame Lamotte lausui valituksen. + +»Ces pauvres gens bergers!» Eikö heitä voitu jättää rauhaan? Soames +hymyili — kysymys tuntui hänestä niin mielettömältä. + +Liikenaisena hän tietenkin ymmärsi, että englantilaiset eivät voineet +jättää laillisia kauppaetujansa valvomatta. + +»Ah, niinkö!» Mutta rouva Lamotten mielestä englantilaiset olivat +vähän tekopyhiä. He puhuivat oikeudesta ja »uitlandereista», ei +liikeasioista. Monsieur oli ensimmäinen, joka oli puhunut hänelle siitä. + +»Buurit ovat vain puolisivistyneitä», huomautti Soames, »he +ovat kehityksen tiellä. Ei mitenkään käy laatuun, että luovumme +yliherruudestamme.» + +»Mitä se merkitsee? Yliherruus? Mikä kummallinen sana!» Soames +kävi kaunopuheiseksi, häntä yllyttivät nämä uhkaukset omistamisen +periaatetta vastaan ja Annetten katse, joka oli kiintynyt häneen. Hän +oli riemuissaan kun tyttö viimein sanoi: + +»Minusta Monsieur on oikeassa. Heitä pitää opettaa.» Hän oli järkevä! + +»Tietysti», sanoi Soames, »meidän pitää menetellä pidättyvästi. Minä +en ole kiihkokansallinen jingo. Meidän tulee olla lujia, mutta ei +ylimielisiä. Tahdotteko tulla katsomaan taulujani?» Heidän kulkiessaan +aarteelta toiselle hän pian huomasi, että he eivät ymmärtäneet +mitään. He kulkivat ohi uusimman Mauven, tuon huomattavan tutkielman +»Kotiinpalaavia heinäkuormia», ikäänkuin se olisi ollut kivipainos. Hän +odotti melkein hartaana, kuinka he suhtautuisivat hänen kokoelmiensa +helmeen — Israelsiin, jonka hinnannousua hän oli seurannut, kunnes hän +oli melkein varma siitä, että se oli saavuttanut huippunsa ja olisi +paremmin paikallaan taas markkinoilla. He eivät kiinnittäneet siihen +mitään huomiota. Se oli isku, ja kuitenkin oli parempi saada Annetten +maku kehitettäväkseen vielä neitseellisenä kuin joutua tekemisiin +englantilaisen keskiluokan viheliäisen, puolivillaisen makusuunnan +kanssa. Salin päässä oli muuan Meissonier, jota hän melkein häpesi — +Meissonier oli niin tasaisessa laskussa. Madame Lamotte pysähtyi sen +eteen. + +»Meissonier! Ah, mikä helmi!» Hän oli joskus kuullut nimen. Soames +käytti hetkeä hyväkseen. Hän kosketti hyvin kauniisti Annetten +käsivartta ja sanoi: + +»Mitä pidätte talostani, Annette?» + +Annette ei väistänyt, ei vastannut. Hän katsoi Soamesia suoraan +silmiin, loi sitten katseensa maahan ja mutisi: + +»Kuka siitä ei pitäisi? Se on niin kaunis!» + +»Ehkä jonakin päivänä —», sanoi Soames ja pysähtyi. + +Tyttö oli niin kaunis, niin varma itsestään — hän peloitti Soamesia. +Nuo ruiskukansiniset silmät, tuon kermanvalkean kaulan kaari, vartalon +hennot muodot — hän oli alituinen houkutus varomattomuuteen! Ei! Ei! +Täytyi olla varma maaperästään — paljon varmempi! »Jos nyt lakkaan», +ajatteli hän »herätän hänessä jännitystä.» Ja hän astui rouva Lamotten +luo, joka vielä seisoi Meissonierin edessä. + +»Niin, tuo on hyvä kappale hänen myöhempää tuotantoaan. Teidän pitää +tulla taas, madame, ja nähdä ne iltavalossa. Teidän pitää molempain +tulla viettämään ilta täällä.» + +»Ihastuttavaa, kukapa ei mielellään näkisi niitä iltavalossa! + +Ja joki mahtaa olla viehättävä kuutamolla!» + +Annette mutisi: + +»Sinä olet hempeämielinen, _Maman_!» + +Hempeämielinen! Tuoko mustapukuinen, siisti, aineellinen ranskatar +olisi hempeämielinen! Ja äkkiä Soames tiesi varmasti, että +tunteellisuutta ei heissä kummassakaan ollut. Sitä parempi! Mitä hyötyä +oli tunteesta? Ja kuitenkin — —! + +Hän ajoi heidän kanssaan asemalle ja saattoi heidät vaunuun. Hänen +kätensä tiukkenevaan puserrukseen tuntui Annetten käsi juuri hiukan +vastaavan, ja hänen kasvonsa hymyilivät Soamesille pimeyden läpi. + +Hän palasi vaunujensa luo miettien. »Ajakaa kotiin, Jordan», sanoi +hän kuskille, »minä kävelen.» Ja hän kulki pitkin pimeneviä teitä, ja +varovaisuus ja omistushalu taistelivat vallasta hänen mielessään. »Bon +soir, monsieur!» Kuinka pehmeästi hän oli sen sanonut. Tiesi mitä hänen +mielessään oli! Nuo ranskalaiset — ne olivat kuin kissoja — niistä +ei tietänyt mitään! Mutta — kuinka kaunis! Mikä täydellinen nuori +olento suljettavaksi syleilyyn! Mikä äiti hänen perilliselleen! Ja hän +ajatteli hymyillen perhettään ja heidän yllätystään hänen ranskalaisen +vaimonsa vuoksi ja heidän uteliaisuuttaan ja kuinka hän leikittäisi +sillä ja antaisi sille korvapuustin — senkin mokoma perhe! Poppelit +huokasivat pimeässä, pöllö huusi jossakin. Varjot vedessä tummuivat. +»Minä tahdon ja minun täytyy päästä vapaaksi», ajatteli hän. »Minä en +enää mieti asiaa. Menen tapaamaan Ireneä. Jos tahtoo jotakin tehdyksi, +on paras toimia itse. Minun täytyy taas elää — elää ja liikkua ja +olla.» Ja tämän omituisen raamatullisen sanonnan kaikuna helähtivät +kirkonkellot kutsuen iltarukoukseen. + + + + +11. JA KÄY KATSOMASSA ENTISTÄÄN + + +Eräänä tiistai-iltana syötyään päivällistä klubillaan Soames +valmistautui suorittamaan sitä, mikä vaati kenties enemmän rohkeutta ja +vähemmän hienotunteisuutta kuin mikään aikaisempi teko hänen elämässään +— lukuunottamatta kenties syntymää ja erästä muuta tekoa. Hän valitsi +illan, osaksi, koska Irene silloin luultavimmin olisi kotona, mutta +pääasiassa siksi, että häneltä päivännäöllä puuttui tarpeellista +päättäväisyyttä ja että viini antoi hänelle ylimääräistä uskallusta. + +Hän jätti vaununsa Embankmentille ja käveli Vanhalle Kirkolle +epävarmana taloryhmästä, missä tiesi Irenen asuvan. Hän löysi sen +viimein paljon suuremman talon takaa ja luki nimen »Rouva Irene Heron» +— Heron, jopa nyt jotakin! Hänen tyttönimensä — vai hän käytti siis +sitä taas? Sitten Soames astui takaisin katukäytävälle ja katsoi +ensimmäisen kerroksen ikkunoihin. Kulmahuoneesta näkyi valoa, ja +saattoi kuulla pianonsoittoa. Hän ei ollut koskaan pitänyt soitosta +ja oli kantanut salaista kaunaa sitä kohtaan menneinä aikoina, +jolloin Irene niin usein oli saanut pianon äärestä turvapaikan, jossa +tiesi olevansa rauhassa Soamesilta. Vastahakoisuutta! Pitkällistä +vastahakoisuutta, ensin hillittyä ja salaista, lopuksi avointa! +Katkeria muistoja toi tuo ääni mieleen. Irene siellä tietenkin soitti, +ja kun Soames nyt melkein varmasti tiesi tapaavansa hänet, oli hän +epävarmempi kuin konsanaan. Odotus värisytti hänen ruumistaan, hänen +kielensä tuntui kuivalta, sydämensä jyskytti. »Minulla ei ole mitään +syytä pelätä», ajatteli hän. Sitten lakimies hänessä muistutti +olemassaolostaan. Oliko hän tekemässä jotakin epäviisasta? Eikö +hänen olisi pitänyt järjestää virallista kohtausta Irenen holhoojan +läsnäollessa? Ei! Ei tuon Jolyonin, joka oli Irenen puolella! Ei +ikinä! Hän palasi takaisin porraskäytävään, nousi hitaasti, sydämensä +jyskytystä hilliten, tuon ainoan porrasjakson ja soitti ovikelloa. Kun +ovi avautui, määräsi hänen vaikutelmansa tuoksu — tuo tuoksu, joka tuli +kaukaa menneisyydestä tuoden mukanaan verhottuja muistoja, tuoksua +salista, johon hän ennen usein tuli, talosta, jonka hän ennen omisti — +kuivattujen ruusunlehtien ja hunajan tuoksua! + +»Sanokaa, että täällä on herra Forsyte», sanoi hän, »rouva kyllä tahtoo +tavata minut.» Hän oli ajatellut tämän valmiiksi — Irene luulisi, että +tulija on Jolyon! + +Kun tyttö oli mennyt ja hän oli yksinään pienessä eteisessä, johon yksi +ainoa helmenvärinen lamppu loi himmeätä valoa ja jossa seinät, matot, +kaikki oli helmenharmaata, kokonaisvaikutukseltaan aavemaista, hänellä +oli mielessä vain tämä naurettava ajatus: »Menenkö sisään päällystakki +yllä vai otanko sen pois?» Soitto taukosi, tyttö sanoi ovelta: + +»Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra!» + +Soames tuli sisään. Hän totesi koneellisesti, että täälläkin kaikki +oli hopeanharmaata ja että piano oli satiinipuuta. Irene oli noussut +ja seisoi pianoon nojaten, käsi, jonka hän oli laskenut koskettimille +ikäänkuin turvaa etsien, oli lyönyt äkillisen epäsoinnun, pysynyt siinä +hetkisen ja irtaantunut. Varjostetun pianokynttilän valo lankesi hänen +kaulalleen, kasvojen joutuessa melkein pimeyteen. Hänellä oli musta +iltapuku ja jonkinlainen mantilja hartioilla — Soames ei muistanut +koskaan nähneensä häntä mustissa, ja hänen mieleensä välähti ajatus: +»Hän käyttää iltapukua yksinkin ollessaan.» + +»Sinä», kuuli Soames hänen kuiskaavan. + +Monet kerrat Soames oli harjoitellut tätä kohtausta +mielikuvituksessaan. Harjoituksista ei nyt ollut mitään apua. Hän +yksinkertaisesti ei osannut puhua. Hän ei olisi koskaan voinut +ajatella, että tuon naisen näkeminen, jota hän oli kerran niin +intohimoisesti toivonut omakseen, sitten niin täydellisesti omistanut +ja jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen, olisi voinut +vaikuttaa häneen tällä tavoin. Hän oli kuvitellut puhuvansa ja +toimivansa puolittain liikemiehenä, puolittain tuomarina. Ja nyt tuntui +kuin hänen lähellään ei olisi ollutkaan pelkkä nainen ja harhaileva +aviovaimo, vaan jokin voima, hieno ja käsinkoskematon kuin itse +ilmakehä hänen sisällään ja ulkopuolellaan. Eräänlainen torjuva ironia +nousi hänen mieleensä. + +»Niin, kummallinen vierailu! Toivon, että voit hyvin.» + +»Kiitos. Tahdotko istua?» + +Hän oli siirtynyt pois pianon äärestä ja mennyt ikkunan eteen vaipuen +siihen tuolille, kädet ristissä polvilla. Valo lankesi häneen tässä, +niin että Soames saattoi nähdä hänen kasvonsa, silmänsä, tukkansa +omituisesti samanlaisina kuin miksi hän ne muisti, omituisen kauniina. + +Soames istahti satiinipuisen, hopeanharmaalla kankaalla päällystetyn +tuolin reunalle, aivan lähelle sitä paikkaa, missä oli seisonut. + +»Sinä et ole muuttunut», sanoi hän. + +»Enkö? Miksi tulit?» + +»Keskustelemaan asioista.» + +»Olen serkultasi kuullut, mitä tahdot.» + +»No niin?» + +»Minä suostun. Olisin aina suostunut.» + +Hänen äänensä pidättyvän ja tiukan soinnun kuuleminen, hänen vartalonsa +valppaasti hillityn puolustusasennon näkeminen auttoi Soamesia nyt. +Tuhat muistoa tästä naisesta, joka aina oli ollut varuillaan häntä +vastaan, heräsi, ja hän sanoi katkerasti: + +»Ehkä sitten tahdot olla hyvä ja antaa minulle tietoja, joiden nojalla +voin toimia. Lakia on noudatettava.» + +»Minulla ei ole annettavana mitään tietoja, joita et jo tuntisi.» + +»Kaksitoista vuotta! Luuletko, että minä uskon tuon?» + +»Minä en luule, että uskot mitään, minkä sanon, mutta se on totuus.» + +Soames katsoi häneen tiukasti. Hän oli sanonut, että Irene ei ollut +muuttunut, mutta nyt hän huomasi, että Irene oli muuttunut. Ei +kasvoista, paitsi että ne olivat kauniimmat, ei vartalolta, paitsi että +se oli hiukan täyteläisempi — ei! Hän oli muuttunut henkisesti. Hän +oli ikäänkuin kasvanut, häneen oli tullut tarmoa ja uskallusta entisen +passiivisen vastarinnan tilalle. »Ah!» ajatteli hän, »se johtuu hänen +itsenäisistä tuloistaan! Mokomakin Jolyon setä!» + +»Sinä elät kai hyvissä oloissa nyt?» sanoi hän. + +»Kyllä, kiitos.» + +»Miksi et antanut minun pitää huolta itsestäsi? Olisin tehnyt sen, +kaikesta huolimatta.» + +Heikko hymy ilmaantui Irenen huulille, mutta hän ei vastannut. + +»Sinä olet vieläkin vaimoni», sanoi Soames. Miksi hän sanoi tämän, mitä +hän tarkoitti sillä, sitä hän ei tietänyt puhuessaan eikä perästäpäin. +Se oli melkein mieletön totuus, mutta sen vaikutus oli hämmästyttävä. +Irene nousi tuoliltaan ja seisoi hetkisen aivan liikkumattomana, +katsellen häntä. Sitten hän kääntyi ikkunaan ja heitti sen auki. + +»Miksi tämä?» sanoi Soames terävästi. »Sinä vilustut tuossa puvussa. +Minä en ole vaarallinen.» Ja häneltä pääsi surullinen pieni naurahdus. + +Irene vastasi hänen nauruunsa — heikosti, katkerasti. + +»Se johtui — tavasta.» + +»Aika merkillinen tapa», sanoi Soames yhtä katkerasti. »Sulje ikkuna!» + +Irene sulki ikkunan ja istahti taas. Hän oli kehittänyt voimaa, +tuo nainen, tuo — hänen vaimonsa! Soames tunsi voimaa säteilevän +hänen olemuksestaan, kun hän istui siinä ikäänkuin jonkinlaisessa +haarniskassa. Miltei vaistomaisesti hän nousi ja siirtyi lähemmäksi; +hän tahtoi nähdä Irenen kasvojen ilmeen. Irene kohtasi hänen katseensa +silmiään räpäyttämättä. Taivas, kuinka kirkkaat ne silmät olivat, ja +kuinka tumman ruskeat tuota valkeata hipiää vastaan, ja tuota hiusten +tummaa ambraa! Ja kuinka hänen olkapäänsä olivat valkoiset! Kummallinen +tunne tämä! Hänenhän pitäisi vihata Ireneä! + +»On parempi, että kerrot kaiken», sanoi hän. »Vapautuminen on edullista +itsellesi niinkuin minullekin. Tuo vanha asia on liian vanha.» + +»Minä _olen_ kertonut kaiken.» + +»Tarkoitatko, ettei sinulla ole ollut mitään — ei ketään?» + +»Ei ketään. Sinun pitää hakea omasta elämästäsi.» + +Tämän vastasyytöksen satuttamana Soames siirtyi pianon luo ja takaisin +uunin eteen kävellen edestakaisin niinkuin noina menneinä päivinä +heidän salissaan, jos hänen tunteensa olivat nousseet liian kiihkeiksi. + +»Se ei kelpaa», sanoi hän. »Sinä jätit minut. Yleinen oikeus vaatii +että sinä —» + +Hän näki Irenen kohauttavan noita valkeita olkapäitään ja kuuli hänen +kuiskaavan: + +»Niin, miksi et ottanut minusta eroa silloin? Olisinko minä välittänyt?» + +Soames pysähtyi ja katseli häntä kiinteästi eräänlaisen uteliaisuuden +vallassa. Mitä maailmassa tuo nainen toimitti, jos kerran eli aivan +yksin? Ja miksi ei hän ollut hakenut eroa? Vanha tunne, että Irene ei +ollut koskaan ymmärtänyt häntä, ei koskaan tehnyt hänelle oikeutta, +iski häneen siinä hänen katsellessaan Ireneä. + +»Miksi et voinut olla hyvä vaimo minulle?» sanoi hän. + +»Niin, oli rikos mennä kanssasi naimisiin. Olen saanut sen maksaa. Ehkä +keksit jonkin keinon. Sinun ei tarvitse välittää nimestäni, minulla ei +ole nimeä menetettävänä. Nyt luulen, että sinun on parempi lähteä.» + +Tappion tunne — tunne siitä, että häneltä oli riistetty oikeus +puolustaa itseään ja vielä jokin muu tunne, jota hän ei kyennyt +selittämään itselleen, täytti Soamesin mielen kuin kylmän sumun +henkäys. Hän nousi koneellisesti, otti uuninhyllyltä pienen +posliinimaljakon, katsoi sen pohjaa ja sanoi: + +»Lowestoft. Mistä olet saanut tämän? Minä ostin sen parin Jobsonilta.» +Ja äkkiä muistaen, kuinka Irene ja hän monta vuotta sitten olivat +ostaneet posliinia yhdessä, hän jäi tuijottamaan pieneen maljakkoon +ikäänkuin se olisi sisältänyt koko menneisyyden. Irenen ääni herätti +hänet. + +»Ota se. Minä en tarvitse sitä.» + +Soames pani sen takaisin hyllylle. + +»Annatko minulle kättä?» kysyi hän. + +Heikko hymy kaarsi Irenen huulia. Hän ojensi kätensä. Se tuntui +kylmältä Soamesin melkein kuumeisessa kosketuksessa. »Hän on jäätä», +ajatteli Soames — »on aina ollut jäätä!» Mutta silloinkin, kun tämä +ajatus välähti hänen mielessään, hänen aistinsa valtasi Irenen puvun +ja ruumiin tuoksu, ikäänkuin hänen lämpönsä, joka ei ollut koskaan +ollut Soamesia varten, olisi tahtonut todistaa olemassaolonsa. Ja hän +pyörähti kantapäillään ja lähti ulos ja pois, ikäänkuin joku olisi +ajanut häntä takaa ruoska kädessä. Hän ei välittänyt edes vaunuistaan, +oli vain iloinen rannan tyhjyydestä ja joen kylmyydestä ja vaahteran +lehtien tiheästä varjosta — kulki nolona ja hämmentyneenä, kivistävin +sydämin ja epämääräisen levottomana ikäänkuin olisi tehnyt jonkin +syvän erehdyksen, jonka seurauksia hän ei voinut aavistaa ennakolta. +Ja äkkiä hänen mielensä valtasi mahdoton ajatus: entä jos Irene ei +olisikaan sanonut: »Nyt luulen, että sinun on parempi lähteä», vaan +»Luulen, että sinun on parempi jäädä!» Miltä hänestä olisi tuntunut, +mitä hän olisi tehnyt? Tuo Irenen kirottu vetovoima vaikutti häneen +vieläkin, kaikkien näiden vieraantumisen ja katkerien ajatusten vuosien +jälkeen. Se oli vielä olemassa, valmiina nousemaan hänen päähänsä ensi +merkillä, ensi kosketuksella. »Olin hullu kun lähdin!» ajatteli hän. +»En voittanut mitään. Kuka olisi voinut kuvitella? En ikinä olisi +uskonut!» Muisti, joka lensi takaisin hänen avioliittonsa ensimmäisiin +vuosiin, teki hänelle kiusallisia kepposia. Irene ei ollut ansainnut +pysyä yhtä kauniina — tuon kauneuden hän, Soames oli omistanut ja tunsi +sen niin hyvin. Ja katkeruus kumpusi hänen mieleensä, kun hän huomasi +oman ihailunsa itsepintaisuuden. Enimmät miehet olisivat vihanneet +Irenen näkemistä, ja hän olisi sen ansainnut. Hän oli tärvellyt +miehensä elämän, haavoittanut kuolettavasti hänen ylpeyttään, riistänyt +häneltä pojan. Ja kuitenkin hänen pelkkä näkemisensä — kylmänä ja +vastahakoisena niinkuin aina — kykeni tällä tavoin saattamaan Soamesin +suunniltaan! Hänessä oli jotakin kirottua magneettia! Eikä ihme, jos +hän kerran, niinkuin vakuutti, oli elänyt koskemattomana kaikki nämä +kaksitoista vuotta. Bosinney — kirottu olkoon hänen muistonsa — oli +siis elänyt koko tämän ajan hänen kanssaan! Soames ei osannut sanoa, +oliko hän iloinen tästä tiedosta vai eikö. + +Lähestyessään klubiaan hän vihdoin pysähtyi ostamaan sanomalehden. Eräs +otsake kuului näin: »Buurit asettuvat ylivaltaa vastaan!» Ylivaltaa! +»Aivan kuin Irene», ajatteli Soames, »niin hänkin aina teki. Ylivalta! +Lain mukaan se vielä kuuluu minulle. Hän mahtaa olla kauhean yksinäinen +tuossa viheliäisessä pikku huoneustossa!» + + + + +12. FORSYTEN JUORUPÖRSSISSÄ + + +Soames kuului kahteen klubiin, »Connoisseurs», jonka nimen hän +panetti kortteihinsa ja jossa hän harvoin kävi, ja »Remove», jota hän +ei pannut kortteihinsa ja jossa hän kävi. Hän oli liittynyt tähän +vapaamieliseen yhtymään viisi vuotta sitten, saatuaan selville, että +sen jäsenet olivat nyt melkein kaikki terveitä vanhoillisia sydämeltään +ja lompakoltaan, joskaan eivät periaatteiltaan. Setä Nicholas oli +suositellut häntä. Hieno lukuhuone oli sisustettu Adam-tyyliin. + +Sinä iltana tullessaan sisään hän heitti silmäyksen uutistaululle +nähdäkseen, oliko tietoja Transvaalista, ja totesi, että +valtiolainaosakkeet olivat laskeneet seitsemän kuudestoistaosaa sitten +aamun. Hän kääntyi mennäkseen lukuhuoneeseen, kun ääni sanoi hänen +takanaan: + +»No, Soames, kaikkihan sujui hyvin.» + +Se oli Nicholas setä, yllään iltapuku ja erikoinen avokauluksensa sekä +musta kaulanauha, jota rengas piti koossa. Taivas! Kuinka nuorelta ja +pirteältä tuo ukko näytti kahdeksankymmenen kahden vuoden iässään! + +»Luulen, että Roger olisi ollut mielissään», jatkoi setä. »Kaikki +suoritettiin erittäin hyvin. Oliko se Blackleyn toimisto? Minä +merkitsen sen muistiin. Buxtonista ei ole mihinkään. Nuo buurit +kiusaavat minua — tuo Chamberlain ajaa maan sotaan. Mitä arvelet?» + +»Siitä ei pääse», mutisi Soames. + +Nicholas siveli kädellään laihaa, parratonta poskeaan, joka oli hyvin +ruusuinen kesähoidon jälkeen. Hänen huulensa olivat nyrpistyneet +hiukan. Tuo asia oli herättänyt henkiin kaikki hänen vapaamieliset +periaatteensa. + +»Minä en luota siihen mieheen, hän on pahanilman lintu. Talojen hinnat +laskevat, jos tulee sota. Sinä tulet saamaan vaikeuksia Rogerin +perinnöstä. Sanoin hänelle usein, että hänen pitäisi myydä pois jokin +taloistaan. Hän oli itsepäinen sälli.» + +»Ja sinä toinen hyvä», ajatteli Soames. Mutta hän ei koskaan väitellyt +setien kanssa ja sai sillä tavoin pitää sekä järkimiehen maineensa että +heidän omaisuutensa laillisen hoidon. + +»Timothylla kerrottiin», sanoi Nicholas alentaen ääntään, »että Dartie +on vihdoinkin lähtenyt tiehensä. Se tulee olemaan helpotus isällesi. +Dartie oli mätämuna.» + +Taaskin Soames nyökäytti päätään. Jos oli jokin asia, josta Forsytet +olivat todella yhtä mieltä, niin se oli Montague Dartien luonne. + +»Pidä varasi», sanoi Nicholas, »tai hän palaa takaisin. Winifredin on +parempi, jos hammas kiskotaan pois, sanon minä. Ei kannata säilyttää +sitä, mikä on mennyt pilalle.» + +Soames vilkaisi häneen sivusta. Hänen hermonsa, joita äskeinen kohtaus +oli kiihdyttänyt, tekivät hänet kärkkääksi näkemään persoonallisen +viittauksen noissa sanoissa. + +»Minä olen neuvonut häntä siihen», sanoi hän lyhyesti. + +»Hyvä on», sanoi Nicholas, »vaununi odottavat. Minun pitää lähteä +kotiin. Olen hyvin huonossa kunnossa. Terveisiä isällesi.» + +Ja lujitettuaan täten verisiteitä hän astui portaita alas nuorekkaalla +tavallaan. Nuorempi ovenvartija kietoi turkin hänen ylleen. + +»En ole koskaan tuntenut Nicholas setää muuten kuin »hyvin huonona», +tuumi Soames, »enkä koskaan nähnyt häntä muuten kuin ikivihreänä. Mikä +perhe! Hänen mukaansa arvostellen minulla on edessäni kolmekymmentä +kahdeksan vuotta terveyttä. No niin, minä en aio tuhlata niitä.» Ja +astuen peilin eteen hän jäi katselemaan kasvojaan. Lukuunottamatta +uurretta tai paria ja kolmea, neljää harmaata säiettä hänen pienissä, +mustissa viiksissään — oliko hän vanhentunut enempää kuin Irene? Paras +ikä — Irene ja hän olivat molemmat parhaassa iässään! Ja kummallinen +ajatus välähti hänen mieleensä. Mahdotonta! Mieletöntä! Mutta se tuli +taas. Ja vilpittömästi hätääntyneenä tuon ajatuksen palaamisesta +ikäänkuin kuumetta edeltävästä toisesta vilunpuistatuksesta hän istahti +vaakakoneelle. Yksitoista stonea! Hän ei ollut vaihdellut painossa +kahta naulaa kahdenkymmenen vuoden aikana. Kuinka vanha Irene oli? +Lähes kolmekymmentä seitsemän — ei liian vanha saamaan lapsia — ei +mitenkään! Kolmekymmentä seitsemän ensi kuun yhdeksäntenä päivänä. +Hän muisti Irenen syntymäpäivän hyvin — oli aina tunnollisesti +viettänyt sitä, vieläpä tuota viimeistä syntymäpäivää, jonka jälkeen +Irene niin pian jätti hänet ja jolloin hän melkein varmasti tiesi, +että Irene oli uskoton. Neljä syntymäpäivää hänen talossaan. Hän oli +odottanut niitä, koska lahjat aina olivat aiheuttaneet näennäistä +kiitollisuutta, eräänlaista lämmön yritystä. Paitsi tosiaankin tuo +viimeinen syntymäpäivä — joka oli innostuttanut häntä liikaakin. Ja +hänen ajatuksensa kaikkosi pois. Muisto kasaa lakastuneita lehtiä +tekojen päälle, jotka ovat kuin kuolleita ruumiita, ja lehtien alta ne +loukkaavat aisteja vain epämääräisesti. Ja sitten hän äkkiä ajatteli: +»Minä voisin lähettää hänelle lahjan hänen syntymäpäiväkseen. Olemmehan +sentään kristittyjä! Enkö voisi — emmekö voisi yhtyä taas?» Ja hän +huokasi syvään istuessaan siinä. Annette! Ah, mutta hänen ja Annetten +välillä oli tuo viheliäinen avioerojuttu! Ja kuinka? + +»Mies voi aina saada nuo asiat sujumaan, jos ottaa syyn päälleen», oli +Jolyon sanonut. + +Mutta miksi hän ottaisi häväistysjutun niskoilleen ja panisi alttiiksi +koko uransa lain pylväänä? Se ei ollut oikein eikä kohtuullista. +Se olisi hullun teko! Kahdentoista vuoden ero, jonka aikana hän ei +ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin vapautuakseen, teki tyhjäksi +mahdollisuuden asettaa avioero hakemuksen perusteeksi Irenen ja +Bosinneyn suhdetta. Soames oli mukautunut, koska kerran ei ollut tehnyt +mitään päästäkseen vapaaksi, eikä olisi apua todistuksistakaan, joitten +löytyminen oli enemmän kuin epävarmaa. Sitäpaitsi hänen oma ylpeytensä +ei sallisi hänen käyttää hyväkseen tuota vanhaa tapausta, hän oli +kärsinyt siitä liiaksi. Ei! Ei mikään muu kuin uusi rikkomus Irenen +taholta — mutta hän oli kieltänyt sellaisten olemassaolon, ja Soames +oli — melkein — uskonut häntä. Tie pystyssä! Tie kerrassaan pystyssä! + +Hän nousi koverretulta punaiselta samettituoliltaan tuntien elimiensä +ikäänkuin kutistuvan. Ikinä hän ei voisi nukkua tällaisena! Ja hän otti +takkinsa ja hattunsa ja lähti taas ulos kulkien itää kohti. Trafalgar +Squarella hän huomasi jotakin erikoista liikettä, joka Strandin suusta +lähtien läheni häntä. Se osoittautui olevan joukko sanomalehtimyyjiä, +jotka kuuluttivat lehtiään niin suureen ääneen, että mitään sanoja ei +voinut erottaa. Hän pysähtyi kuuntelemaan, ja yksi niistä tuli hänen +lähelleen. + +»Lisälehti! Sähkösanoma! Krüger antanut ultimaatumin! Sota julistettu!» +Soames osti lehden. Siinä se sanottiin, välikkeillä painettuna! Hänen +ensimmäinen ajatuksensa oli: »Buurit tekevät itsemurhan.» Hänen toinen +ajatuksensa: »Onko vielä jotakin, jota minun pitäisi myydä?» Jos niin +oli, oli jo myöhäistä — huomenna vallitsisi Cityssä varmasti suuri +hintainlasku. Hän nieli tämän ajatuksen nakaten uhmaavasti niskaansa. +Uhkavaatimus oli hävytön — hän menettäisi rahaakin mieluummin kuin +antaisi sen jäädä rankaisematta. He tarvitsivat opetuksen, ja he +saisivat sen, mutta heidän kurittamiseensa menisi ainakin kolme +kuukautta. Ei ollut joukkoja tuolla ulkona. — Hallitus oli aina +ajastaan jäljessä! Senkin kirotut sanomalehtirotat! Mitä hyödytti +herättää koko maailma? Huomispäivän aamiaiseen oli aivan tarpeeksi +lyhyt aika. Ja hän ajatteli huolestuneena isäänsä. He huutaisivat +uutisensa Park Lanessakin. Hän kutsui ajurin, nousi rattaille ja käski +ajaa Park Laneen. + +James ja Emily olivat juuri menneet levolle, ja ilmoitettuaan uutisen +Warmsonille Soames aikoi seurata heitä. Hän pysähtyi kuitenkin kysymään: + +»Mitä te ajattelette asiasta, Warmson?» + +Hovimestari lakkasi harjaamasta hattuharjalla silinteriä, jonka Soames +juuri oli ottanut päästään, työnsi kasvonsa vähän eteenpäin ja sanoi +matalalla äänellä: + +»Niin, herra, ei heillä menestystä tule olemaan, ei tietenkään, mutta +olen kuullut sanottavan, että he ovat hyvin taitavia ampujia. Minulla +on poika Inniskillenin rykmentissä.» + +»Teilläkö, Warmson? Mitä, en tietänyt, että olitte naimisissa.» + +»Ette, herra. En puhu siitä. Otaksun, että hän joutuu rintamalle.» + +Se lievempi järkytys, jonka Soames koki huomatessaan, että hän niin +vähän tiesi ihmisestä, jonka luuli tuntevansa perinpohjin, häipyi +lievään järkytykseen hänen tajutessaan, että sota voisi koskea ihmiseen +henkilökohtaisesti. Krimin sodan vuonna syntyneenä hän oli herännyt +tietoisuuteen vasta kun Intian kapina jo oli ohi. Sitä seuranneet +monet Brittein valtakunnan pikku sodat olivat olleet puhtaasti +ammatillisia eivätkä olleet millään tavoin koskeneet Forsyteihin +eivätkä mihinkään heidän edustamaansa politiikan haaraan. Tämä +sota ei luultavasti tulisi olemaan mikään poikkeus. Mutta hän kävi +ajatuksissaan nopeasti läpi perheensä. Kaksi Haymania, oli hän kuullut, +oli jossakin vapaaehtoisessa komppaniassa — se oli aina ollut mieluisa +ajatus, vapaaehtoisuudessa oli jotakin hienoa; he käyttivät tai olivat +käyttäneet sinistä hopealla kirjailtua univormua ja ratsastaneet. Ja +Archibald, hän muisti, oli joskus liittynyt miliisiin, mutta luopunut +siitä, koska hänen isänsä Nicholas oli pitänyt niin kovaa ääntä +»univormussa koreilemisen ajanhukasta». Hiljattain hän oli jostakin +kuullut, että nuoren Nicholasin vanhin, hyvin nuori Nicholas, oli +liittynyt vapaaehtoisiin. »Ei», ajatteli Soames noustessaan hitaasti +portaita, »ei siinä mitään vaaraa ole.» + +Hän seisoi pengermällä vanhempainsa pukeutumis- ja makuuhuoneitten +edustalla ja pohti mielessään, pistäytyisikö sisään sanomaan +rauhoittavan sanan vai eikö. Hän avasi pengermän ikkunan ja kuunteli. +Piccadillyn melu oli ainoa mikä kuului, ja ajatellen: »Jos noitten +autojen luku lisääntyy, vaikuttaa se talojen hintaan», hän oli juuri +menemäisillään huoneeseen, joka oli aina valmiina häntä varten, kun hän +kuuli, vielä kaukaisena, sanomalehtimyyjän käheän huudon. Sieltä ne +tulivat, juuri talon ohi! Hän koputti äitinsä ovelle ja meni sisään. + +Isä istui sängyssä, korvat höröllään valkean tukan alla, jonka Emily +piti niin kauniisti leikattuna. Hän näytti rusottavalta ja äärettömän +siistiltä istuessaan siinä vaikeitten lakanain ja tyynyjen keskellä, +mistä hänen korkeat, laihat, yöpukuun verhotut olkapäänsä ulkonivat +terävinä harjanteina. Vain silmät, jotka olivat harmaat ja epäluuloiset +kuivuneitten luomiensa alla, siirtyivät ikkunasta katsomaan Emilyä, +joka kampatakissaan kulki edestakaisin puserrellen hajuvesipulloon +kiinnitettyä palloruiskua. Huoneessa tuntui heikko kölninveden tuoksu. + +»Ei mitään hätää», sanoi Soames, »ei ole tulipalo. Buurit vain ovat +julistaneet sodan — siinä kaikki.» + +Emily keskeytti ruiskuttamisensa. + +»Oh!» oli kaikki, mitä hän sanoi. Sitten hän katsoi Jamesiin. + +Soameskin katsoi isäänsä. Hän otti uutisen vastaan toisin kuin +he olivat odottaneet, ikäänkuin jokin heille vieras ajatus olisi +askarruttanut häntä. + +»Hm», sanoi hän äkkiä. »Minä en elä niin kauan, että näkisin tämän +asian päätöstä.» + +»Mitä tyhjää, James! Se päättyy jouluksi.» + +»Mistä sinä sen tiedät», vastasi James katkerasti. »Kaunis soppa +siitä tulikin — ja tähän aikaan vuorokautta kaiken lisäksi!» Hän +palasi hiljaisuuteen, ja hänen vaimonsa ja poikansa odottivat kuin +hypnotisoituina hänen sanovan: »Minä en osaa sanoa — en tiedä — minä +tiesin kuinka tulisi käymään!» Mutta hän ei sanonut. Harmaat silmät +vaihtoivat suuntaa, mutta ilmeisesti eivät nähneet mitään tässä +huoneessa; sitten äkkiä tapahtui liikettä lakanain alla, ja polvet +nousivat äkkiä hyvin korkealle. + +»Heidän pitäisi lähettää sinne Roberts. Kaikki johtuu tuosta +Gladstonesta ja hänen Majubastaan.» + +Molemmat kuulijat panivat merkille jotakin tavallisuudesta poikkeavaa +hänen äänessään, jotakin todellista levottomuutta. Oli kuin hän +olisi sanonut: »En koskaan enää saa nähdä vanhaa maatani turvassa +ja rauhassa. Minun pitää kuolla ennenkuin tiedän, että Englanti on +voittanut.» Ja huolimatta siitäkin tunteestaan, että Jamesin hätäilyä +ei pitänyt rohkaista, he olivat molemmat liikutettuja. Soames meni +vuoteen viereen ja siveli isänsä kättä, joka oli tullut esiin lakanain +alta pitkänä ja kurttuisena ja suonikkaana. + +»Huomatkaa sanani», sanoi James, »valtiolainaosakkeet menevät alle +nimellisarvonsa. Mikäli minä ymmärrän, voi Val lähteä mukaan.» + +»Mitä hulluja, James», huusi Emily, »sinähän puhut aivan kuin olisi +vaaraa.» + +Hänen rauhallinen äänensä näytti tyynnyttävän Jamesin tällä kertaa. + +»No niin», mutisi hän, »sanoinhan teille kuinka tulisi käymään. Minä en +tiedä, olen varma — kukaan ei kerro minulle mitään. Oletko täällä yötä, +poikani?» + +Jännitys oli ohi, hän tasaantuisi nyt tavalliseen levottomuuteensa, ja +Soames puristi hänen kättään vakuuttaen, että olisi yötä täällä, ja +meni huoneeseensa. + +Seuraavana iltapäivänä oli Timothyn talossa suurin ihmispaljous moneen +vuoteen. Kansallisissa tilaisuuksissa, niinkuin tämä, olikin melkein +mahdotonta olla menemättä sinne. Eipä siltä, että tässä olisi ollut +mitään vaaraa, tai oikeammin, sitä oli juuri sen verran, että oli pakko +vakuuttaa toisilleen, ettei ollut vaaraa. + +Nicholas oli ensimmäinen. Hän oli nähnyt Soamesin edellisenä päivänä +— Soames oli sanonut, että sota oli välttämätön. Tuo vanha Krüger oli +tullut lapseksi uudestaan — mitä, hän oli seitsemänkymmentä viisi tai +ei mitään! (Nicholas oli kahdeksankymmentä kaksi.) Mitä Timothy oli +sanonut? Hänhän oli saanut kohtauksen Majuban jälkeen. Nuo buurit +olivat ahnasta joukkoa! Tummatukkainen Francie, joka oli tullut hänen +kintereillään, huudahti vastustushaluisena, niinkuin sopikin Rogerin +tyttären vapaalle hengelle: + +»Pata kattilaa soimaa, Nicholas setä! Mitä paljon sitten uitlanderit +ovat?» Mitä paljon, tosiaankin! Uusi lausetapa, luultavasti lähtöisin +hänen veljestään Georgesta. + +Juley tädin mielestä Francien ei pitäisi sanoa tuollaista. Rakkaan +rouva MacAnderin poika, Charlie MacAnder, oli uitlander hänkin, eikä +kukaan voinut sanoa häntä ahnaaksi. Ja tähän Francie vastasi erään +sutkauksensa, joka oli hävytön ja kovasti muodissa: + +»No hänestä voi sanoa: isä Skotlannissa, äiti vanha kissa.» + +Juley täti peitti korvansa liian myöhään, mutta Hester täti hymyili. +Nicholas taas pani huulet lerpalleen — sukkeluus, jota hän itse ei +ollut keksinyt, ei juuri ollut hänen makuunsa. Juuri silloin tuli +Marian Tweetyman ja hänen jälkeensä melkein välittömästi nuori +Nicholas. Nähdessään poikansa Nicholas nousi. + +»No niin, minun pitää lähteä», sanoi hän. »Nick tässä kertoo teille, +kuka on voittanut kilpa-ajoissa.» Ja hän lähti, annettuaan tämän +letkauksen vanhimmalleen, joka ollen laskutaidon pylväitä ja erään +henkivakuutusyhtiön pää, oli yhtä haluton urheiluun kuin isä konsanaan. +Tuo rakas Nicholas! Mitkä kilpa-ajot ne olivat? Vai oliko se vain +hänen leikinlaskuaan? Hän oli ihmeellinen mies ikäisekseen! Kuinka +monta sokeripalaa rakas Marian ottaa? Ja kuinka jaksavat Giles ja +Jesse? Juley täti otaksui, että heidän vapaaehtoisella rykmentillään +nyt tulisi täysi työ rannikkojen suojelemisessa, vaikka tietysti +buureilla ei ollut laivoja. Mutta eihän sitä koskaan voinut tietää, +mitä ranskalaiset saattaisivat tehdä, jos heillä oli menestystä, +varsinkaan tuon kauhean Fashodan jutun jälkeen, joka oli säikyttänyt +Timothya siinä määrin, ettei hän ollut kuukausmääriin perästäpäin +tehnyt mitään sijoituksia. Buurien kiittämättömyys oli niin suunnaton, +kaiken jälkeen, mitä heidän hyväkseen oli tehty — tohtori Jamesoninkin +he olivat vanginneet, ja hän oli niin herttainen, oli rouva MacAnder +aina sanonut. Ja Sir Alfred Milner oli lähetetty puhumaan heille — niin +viisas mies! Juley täti ei tietänyt, mitä he vielä tahtoivat. + +Mutta tänä hetkenä tapahtui tuollainen sensatsio — niin kallisarvoinen +Timothyn talossa — joita suuret hetket väliin kutsuivat esiin: + +»Neiti June Forsyte.» + +Tädit Juley ja Hester olivat heti jaloillaan vapisten pidätetystä +kaunasta, mutta vanha kiintymys puhkesi samalla esiin, ja ylpeitäkin he +olivat Junen, tuhlaajalapsen, paluusta! No mutta _tämäpä_ oli yllätys! +Rakas June — kaikkien näiden vuosien jälkeen! Ja kuinka hän oli kaunis! +Ei vähääkään muuttunut! Heidän huulillaan melkein pyöri kysymys: »Ja +kuinka voi rakas isoisä?» sillä tänä pyörryttävänä hetkenä unohtui, +että rakas Jolyon parka oli maannut haudassaan jo seitsemän vuotta. + +Uljain ja rehellisin kaikista Forsyteistä, June, jolla oli päättäväinen +leuka ja vilkkaat silmät ja tukka kuin tulenliekkejä, istahti hentona +ja lyhyenä kullatulle tuolille, jossa oli helmillä kirjailtu istuin, +aivan kuin ei olisi kulunut kymmenen vuotta siitä kun hän viimeksi +kävi heitä katsomassa — kymmenen vuotta matkoja ja itsenäisyyttä ja +antaumusta siipirikoille. Nämä siipirikot olivat viime aikoina yhä +nimenomaisemmin olleet maalareita, piirtäjiä ja kuvanveistäjiä, niin +että hänen oli yhä vaikeampi kärsiä Forsyteja ja heidän toivottoman +epätaiteellista suhtautumistaan elämään. Hän oli itse asiassa melkein +lakannut uskomasta, että hänellä sukulaisia olikaan, ja katseli nyt +ympärilleen miltei uhmaavan suorasukaisesti, mikä oli erinomaisen +epämukavaa huoneessaolijoille. Hän ei ollut odottanut näkevänsä +ketään muita kuin »nuo vanhat raukat», ja miksi hän oli tullut heitä +katsomaan, sen hän tuskin tiesi, paitsi että matkallaan Oxford +Streetiltä erääseen Latimer Roadin atelieriin hän oli äkkiä syvän +katumuksen vallassa tullut muistaneeksi nuo kaksi unohtunutta vanhaa +siipirikkoa. + +Juley täti katkaisi taas hiljaisuuden: »Olemme juuri sanoneet, +kultaseni, kuinka kauhea se buurien asia on! Ja eikö tuo vanha Krüger +ole julkea!» + +»Julkea!» sanoi June. »Minusta hänessä ei ole mitään vikaa. Tarvitseeko +meidän sekaantua heidän asioihinsa? Jos hän ajaa kaikki nuo viheliäiset +uitlanderit tiehensä, on se heille parhaiksi. He kärkkyvät vain rahaa.» + +Jännittyneen hiljaisuuden katkaisi Francien ääni: + +»Mitä? Oletko buurilaismielinen?» (epäilemättä tuon sanan ensimmäinen +käyttö). + +»Niin! Miksi emme voi jättää heitä rauhaan?» sanoi June, juuri kun +palvelustyttö ovenraossa ilmoitti: »Herra Soames Forsyte.» Sensatsio +toisensa jälkeen! Tervehtiminen melkein keskeytyi — niin uteliaita +olivat kaikki näkemään, kuinka June ja Soames suhtautuisivat tähän +kohtaamiseen, sillä jollei suorastaan tiedetty, niin ainakin ovelasti +aavistettiin, että he eivät olleet tavanneet toisiaan tuon vanhan ja +valitettavan jutun jälkeen, joka oli ollut Junen sulhasen Bosinneyn +ja Soamesin vaimon välillä. Heidän nähtiin nyt nipinnapin koskettavan +toistensa kättä ja katsovan toisiaan vain vasempaan silmään. Juley täti +tuli heti avuksi. + +»June kulta on niin erikoinen. Kuvittele, Soames, hänen mielestään +buurit eivät ole mitenkään moitittavia.» + +»He tahtoivat vain olla itsenäisiä», sanoi June, »ja miksi emme antaisi +heidän olla?» + +»Siksi», vastasi Soames vähän vinosti hymyillen, »että he ovat +sattuneet suostumaan meidän ylivaltaamme.» + +»Ylivaltaan!» toisti June halveksivasti. »Me emme vain tahtoisi joutua +kenenkään ylivaltaan.» + +»He saavat etuja korvaukseksi», vastasi Soames, »sopimus on sopimus.» + +»Sopimukset eivät aina ole oikeudenmukaisia», leimahti June, »ja jos ne +eivät ole, pitäisi ne purkaa. Buurit ovat paljon heikommat. Me voisimme +olla jalomielisiä.» + +Soames nyrpisti nenäänsä. »Tuo on pelkkää tunnetta», sanoi hän. + +Hester täti, jolle mikään ei ollut kauheampaa kuin jonkinlainen +erimielisyys, kurkotti tässä eteenpäin ja huomautti päättävästi: + +»Kuinka kaunis ilma on ollutkaan täksi vuodenajaksi.» Mutta Junea ei +voitu viedä harhaan. + +»En ymmärrä, miksi tunnetta pitäisi halveksia. Sehän on parasta +maailmassa.» Hän katseli uhmaten ympärilleen, ja Juley tädin piti taas +ehtiä hätään. + +»Oletko ostanut tauluja hiljattain, Soames?» + +Tädin verraton vaisto väärän asian sanomisessa ei ollut pettänyt häntä +nytkään. Soames punastui. Jos hän mainitsisi viime ostonsa, joutuisi +hän suoraan ylenkatseen kitaan. Sillä jotenkin he kaikki tiesivät Junen +ennakkorakkauden »neroja» kohtaan, jotka eivät olleet vielä päässeet +jaloilleen, ja hänen ylenkatseensa »menestystä» kohtaan, jollei hänen +oma sormensa ollut mukana sen vakiinnuttamisessa. + +»Yhden tai pari», mutisi hän. + +Mutta Junen kasvot olivat muuttuneet, Forsyte hänessä näki +mahdollisuutensa. Miksi ei Soames ostaisi joitakin tauluja Eric +Cobbleylta — hänen uusimmalta siipirikoltaan? Ja äkkiä hän ryhtyi +hyökkäykseen. Tunsiko Soames Eric Cobbleyn tuotantoa? Se oli niin +ihmeellinen. Hän oli tulevaisuuden mies. + +Kyllä vain, Soames tunsi hänen tuotantonsa. Se oli hänen silmissään +»sekasotkua», joka ei koskaan saisi yleisöä puolelleen. + +June tulistui. + +»Tietysti ei, sehän on vihoviimeistä, mitä ihmiset tahtoisivat +seinälleen. Minä luulin, että olet taiteentuntija etkä taulukauppias.» + +»Tietysti Soames on taiteentuntija», kiirehti Juley täti sanomaan. +»Hänellä on ihmeellinen maku — hän osaa aina edeltä käsin sanoa, mikä +tulee menestymään.» + +»Oh!» huudahti June hypähtäen pystyyn helmikoristeiselta tuoliltaan. +»Minä vihaan tuota menestyksen mittapuuta. Miksi eivät ihmiset voi +ostaa tavaroita siksi, että pitävät niistä?» + +»Tarkoitat», sanoi Francie, »siksi, että sinä pidät niistä.» + +Ja lyhyen hiljaisuuden aikana kuultiin nuoren Nicholasin sanovan, että +Violet (hänen neljäntensä) otti tunteja pastellimaalauksessa, hän ei +tietänyt oliko siitä mitään hyötyä. + +»Hyvästi sitten, täti pieni», sanoi June, »minun pitää jatkaa +matkaani.» Ja hän suuteli tätejään, katseli uhmaavasti ympäri huonetta, +sanoi vielä kerran »hyvästi» ja lähti. Tuulen henkäys näytti saattavan +hänet ulos, ikäänkuin jokainen olisi huokaissut. + +Kolmas yllätys tuli ennenkuin kukaan oli ehtinyt puhua: + +»Herra James Forsyte.» + +James tuli sisään nojaten keveästi keppiin, yllään turkki, joka teki +hänet näennäisen lihavaksi. + +Kaikki nousivat seisomaan. James oli niin vanha, eikä hän ollut käynyt +Timothyllä lähes kahteen vuoteen. + +»Täällä on kuuma», sanoi hän. + +Soames vapautti hänet turkista eikä sitä tehdessään voinut olla +ihailematta isänsä asun kiiltoa. James istahti — hän oli vain polvia, +kyynärpäitä, lievetakkia ja pitkää valkeata poskipartaa. + +»Mitä tämä merkitsee?» sanoi hän. + +Vaikka hänen sanoillaan ei ollut mitään näennäistä tarkoitusta, he +kaikki ymmärsivät, että hän puhui Junesta. Hänen katseensa etsi +Soamesin kasvoja. + +»Minusta oli paras tulla itse katsomaan. Mitä he ovat vastanneet +Krügerille?» + +Soames otti esille erään iltalehden ja luki tärkeimmät otsakkeet. + +»Hallitus ryhtynyt välittömiin toimenpiteisiin, sotatila alkanut.» + +»Ah», sanoi James ja huokasi. »Minä pelkäsin, että he pötkisivät pakoon +niinkuin vanha Gladstone. Tällä kertaa teemme heistä lopun.» + +Kaikki tuijottivat häneen. James! Aina hätäilevä, hermostunut, levoton! +James alituisine »Minä sanoin kuinka tulisi käymään», pessimismeineen, +varovaisine sijoituksineen. Oli jotakin kaameata tässä vanhimman +elossaolevan Forsyten päättäväisyydessä. + +»Missä Timothy on?» sanoi James. »Hänen pitäisi kiinnittää huomiota +tähän.» + +Juley täti sanoi, että hän ei tietänyt, Timothy ei ollut puhunut +paljoakaan lounaalla sinä päivänä. Hester täti nousi ja pujahti pois +huoneesta, ja Francie sanoi melkein pahanilkisesti: + +»Buurit ovat kova pähkinä purtavaksi, James setä!» + +»Hm», mutisi James. »Mistä olet saanut tietosi? Kukaan ei kerro +minulle.» + +Nuori Nicholas huomautti lempeällä äänellään, että Nick (hänen +vanhimpansa) alkoi nyt säännöllisesti käydä sotaharjoituksissa. + +»Ah», mutisi James ja tuijotti eteensä — hänen ajatuksensa olivat +Valissa. »Hänen pitää huolehtia äidistään», sanoi hän, »hänellä ei ole +aikaa harjoituksiin ja sen semmoisiin, tuollainen isä kun hänellä on.» +Tämä arvoituksellinen sana aiheutti hiljaisuuden, kunnes hän taas puhui. + +»Mitä June tahtoi täältä?» Ja hänen katseensa viipyi epäilevänä +heissä jokaisessa vuoronperään. »Hänen isänsä on rikas mies nyt.» +Keskustelu kääntyi Jolyoniin, muistettiin, koska hänet oli viimeksi +nähty. Arveltiin, että hän kävi ulkomailla usein ja tapasi kaikenlaisia +ihmisiä nyt, kun hänen vaimonsa oli kuollut. Hänen akvarellinsa olivat +näytteillä ja hänellä oli menestystä. Francie meni niin pitkälle, että +sanoi: + +»Minä tahtoisin nähdä hänet taas, hän oli aika herttainen.» Juley täti +muisteli, kuinka hän kerran oli nukahtanut tuolle sohvalle, jolla James +nyt istui. Hän oli aina ollut hyvin ystävällinen, mitä Soames arveli? + +Kaikki tiesivät, että Jolyon oli Irenen holhooja ja tunsivat kysymyksen +arkaluontoisuuden. He katselivat Soamesia kiinnostuneina. Heikko puna +oli noussut hänen poskilleen. + +»Hän alkaa harmaantua», sanoi Soames. + +Tosiaanko! Oliko Soames tavannut hänet? Soames nyökäytti päätään, ja +puna katosi. + +James sanoi äkkiä: »Niin no, minä en tiedä, en osaa sanoa.» + +Se ilmaisi niin selvästi jokaisen läsnäolijan ajatuksen, että tässä oli +jotakin takana, ettei kukaan vastannut. Mutta samassa hetkessä Hester +täti palasi. + +»Timothy», sanoi hän matalalla äänellä, »Timothy on ostanut kartan ja +kiinnittänyt — kiinnittänyt siihen kolme lippua.» + +Timothy oli —! Huokaus kävi kautta koko seurueen. + +Jos Timothy tosiaankin jo oli kiinnittänyt kolme lippua — no niin, +se osoitti mihin kansa kykenee, kun se on noussut. Sota oli jo itse +asiassa voitettu. + + + + +13. JOLYON HUOMAA, MISTÄ ON KYSYMYS + + +Jolyon seisoi ikkunan ääressä Hollyn lapsuudenaikaisessa +makuuhuoneessa, joka oli muutettu atelieriksi, ei siksi, että se antoi +pohjoiseen, vaan siksi, että siitä oli laaja näköala yli seudun aina +Epsomin katsomolavaan saakka. Hän siirtyi sivuikkunaan, josta oli +näköala tallipihaan, ja vihelsi Balthasar koiralle, joka alituisesti +makasi kellotornin alla. Vanha koira katsahti ylös ja heilutti +häntäänsä. »Vanha poika parka», ajatteli Jolyon siirtyen takaisin +toisen ikkunan luo. + +Hän oli ollut levoton koko tämän viikon, aina siitä saakka, kun +oli koettanut esiintyä holhoojana. Hän oli tuntenut epämukavuutta +omassatunnossaan, joka aina oli kärkäs, häiriötä säälintunteessaan, +joka helposti kiihtyi, ja omituista tietoisuutta siitä, että hänen +kauneudenrakkautensa oli saanut lopullisen kohteen. Syksy oli vallannut +vanhan tammen, sen lehdet olivat tulossa ruskeiksi. Aurinko oli ollut +runsas ja kuuma tänä kesänä. Niinkuin puitten, niin on ihmistenkin +elämä! »Minun pitäisi elää kauan», ajatteli Jolyon, »minä homehdun +lämmön puutteesta. Jollen voi tehdä työtä, lähden Pariisiin.» Mutta +Pariisin muisteleminen ei huvittanut häntä. Sitäpaitsi, kuinka hän +voisi lähteä? Hänen piti viipyä nähdäkseen, mitä Soames aikoi tehdä. +»Olen Irenen holhooja. En voi jättää häntä vaille suojelusta», +ajatteli hän. Hänestä tuntui omituiselta, että hän saattoi vielä niin +tavattoman selvästi nähdä Irenen tuossa pikku salissaan, johon hän oli +vain kahdesti astunut. Hänen kauneudessaan mahtoi olla eräänlaista +kipeätä sopusointua. Mikään kirjaimellinen muotokuva ei voisi koskaan +tehdä hänelle oikeutta, hänen olemuksensa ydin oli — niin, mikä?... +Kavioitten kapse kutsui hänet takaisin toiseen ikkunaan. Holly ratsasti +pihalla pitkähäntäisellä päistäriköllään. Hän katsahti ikkunaan, +ja isä heilutti hänelle kättään. Tyttö oli ollut melko hiljainen +viime aikoina, alkoi olla täysikasvanut, arveli isä, alkoi kaivata +tulevaansa, niinkuin kaikki muut — nuoret! Aika on totisesti paholaisen +keksintöä! Ja käsittäen anteeksiantamattomaksi hulluudeksi tuon +ohikiitävän mukavuuden tuhlailemisen hän tarttui pensseliinsä. Mutta +siitä ei ollut hyötyä, hän ei osannut keskittää katsettaan — sitäpaitsi +alkoi jo hämärtää. »Minä lähden kaupunkiin», ajatteli hän. Hallissa +palvelustyttö tuli häntä vastaan. + +»Eräs rouva kysyy teitä, herra, hän sanoo olevansa rouva Heron.» + +Ihmeellinen sattuma! Jolyon meni taulugalleriaan, niinkuin sitä vielä +nimitettiin, ja näki Irenen seisovan ikkunan ääressä. + +Irene tuli häntä kohti sanoen: + +»Minä olen tullut luvattomia teitä, viidakon ja puutarhan kautta. Tulin +aina sitä tietä katsomaan Jolyon setää.» + +»Te ette voi tehdä mitään luvatonta täällä», vastasi Jolyon, »se on +historiallisista syistä mahdotonta. Ajattelin juuri teitä.» + +Irene hymyili. Ja oli kuin jokin olisi loistanut läpi — ei se +ollut pelkkää sielukkuutta, se oli kirkkaampaa, täyteläisempää, +houkuttelevampaa. + +»Historiallista!» mutisi hän. »Sanoin kerran Jolyon sedälle, että +rakkaus on ikuinen. No niin, sitä se ei ole. Vain vastenmielisyys +kestää.» + +Jolyon tuijotti häneen. Oliko hän päässyt Bosinneystä vihdoinkin? + +»Niin», sanoi Jolyon, »vastenmielisyys on syvempää kuin rakkaus tai +viha siksi, että se on hermojen luonnollinen tuote, ja niitä emme +muuta.» + +»Tulin kertomaan teille, että Soames on käynyt tapaamassa minua. Hän +sanoi jotakin, mikä säikähdytti minua. Hän sanoi: »Sinä olet vaimoni +vieläkin!» + +»Mitä!» huudahti Jolyon. »Teidän ei pitäisi asua yksin.» Ja hän +tuijotti Ireneen vieläkin, kiusanaan ajatus, että missä Kauneutta oli, +siinä ei mikään sujunut aivan suorasti — minkä vuoksi epäilemättä monet +ihmiset pitivät Kauneutta epämoraalisena. + +»Entä sitten?» + +»Hän pyysi minua antamaan kättä.» + +»Annoitteko?» + +»Annoin. Olen varma, että hän ei olisi tahtonut vielä tullessaan +sisään, mutta hän muutti mieltä ollessaan luonani.» + +»Ah, teidän ei varmastikaan pitäisi asua yksin.» + +»En tunne ketään naista, jonka voisin pyytää seurakseni, ja enhän voi +tilaamalla saada rakastajaakaan tulemaan, Jolyon serkku.» + +»Taivas varjelkoon!» sanoi Jolyon. »Mikä noiduttu tilanne! Ettekö +jää päivälliselle? Eikö? No, antakaa minun saattaa itsenne takaisin +kaupunkiin, olen aikonut käydä siellä tänä iltana.» + +»Ihanko totta?» + +»Ihan totta. Minä tulen valmiiksi viidessä minuutissa.» + +Matkalla asemalle he puhuivat tauluista ja musiikista, englantilaisen +ja ranskalaisen luonteen eroavaisuuksista ja erilaisesta +suhtautumisesta taiteeseen. Mutta pensasaitojen värit pitkän, suoran +tien varsilla, peipposten viserrys heidän ympärillään, poltettujen +rikkaruohojen lemu, Irenen kaulan kaarteet, noitten tummien silmien +tenho, jotka silloin tällöin kääntyivät häneen, kauniin vartalon +viehätys — kaikki tämä teki Jolyoniin paljon syvemmän vaikutuksen +kuin heidän vaihtamansa sanat. Vaistomaisesti hän käveli suorempana, +joustavammin askelin. + +Junassa hän kyseli Ireneltä, miten tämä vietti päivänsä. + +Ompeli pukujaan, kävi ostoksilla, eräässä sairaalassa, soitti pianoa, +käänsi ranskasta. Hänellä näytti olevan eräältä kustantajalta +säännöllistä työtä, joka vähän lisäsi hänen tulojaan. Hän oli harvoin +ulkona iltaisin. »Olen asunut niin kauan yksinäni, näettekös, että en +välitä vähääkään. Uskon, että olen luonnostani yksineläjä.» + +»Sitä minä en usko», sanoi Jolyon. »Onko teillä paljon tuttavia?» + +»Hyvin vähän.» + +Waterloosta he ottivat ajurin, ja Jolyon saattoi hänet omalle ovelle +saakka. Puristaen hänen kättään erotessa Jolyon sanoi: »Tiedättehän, +että voitte aina tulla meidän luoksemme Robin Hilliin. Antakaa minun +tietää kaikki mitä tapahtuu. Hyvästi Irene.» + +»Hyvästi», vastasi Irene pehmeästi. + +Jolyon kiipesi takaisin vaunuihinsa ihmetellen itsekseen, miksi hän ei +ollut pyytänyt Ireneä kanssaan päivälliselle ja teatteriin. Yksinäinen, +nälkiintynyt, pysähtynyt oli Irenen elämä! »Hotch Potch-klubi», sanoi +hän ajurille luukun läpi. Kun vaunut kääntyivät Embankmentille, tuli +vastaan eräs mies silinteri päässä ja päällystakki yllä kulkien +nopeasti ja niin läheltä seinää, että hän näytti hipaisevan sitä. + +»Kautta Juppiterin!» ajatteli Jolyon. »Soames itse! Mitä hänellä on +mielessä?» Ja hän pysäytti vaununsa kulmauksen taakse, nousi pois +ja palasi kohtaan, mistä saattoi nähdä Irenen asunnon oven. Soames +oli pysähtynyt talon eteen ja katseli Irenen valaistua ikkunaa. »Jos +hän menee sisään», ajatteli Jolyon, »mitä minä silloin teen? Mitä +minulla on oikeus tehdä?» Oli aivan totta, mitä tuo mies oli sanonut. +Irene oli vielä hänen vaimonsa ja täysin turvaton kaikkia ikävyyksiä +vastaan. »Niin, jos hän menee sisään, menen minä perässä», ajatteli +Jolyon. Ja hän alkoi liikkua taloa kohti. Soames eteni myös, nyt hän +oli aivan oven edessä. Mutta äkkiä hän pysähtyi, pyörähti ympäri +kantapäillään ja palasi takaisin jokea kohti. »Mitä nyt?» ajatteli +Jolyon. »Muutama askel vielä, ja hän tuntee minut.» Ja hän kääntyi +ympäri. Serkun askelet pitivät samaa tahtia kuin hänen omansa. Mutta +hän ehti vaunuilleen ja pääsi sisään ennenkuin Soames oli kääntynyt +kadunkulmauksesta. »Ajakaa», sanoi hän luukun läpi. Soamesin hahmo +ilmestyi vaunujen viereen. + +»Ajuri!» huusi Soames. »Oletteko vapaa? Halloo!» + +»Halloo!» vastasi Jolyon. »Sinäkö?» + +Nopea epäluulo serkun kasvoissa, jotka näyttivät valkeilta lampun +valossa, sai hänet tekemään päätöksensä. + +»Voit päästä matkassani», sanoi hän, »jos olet menossa Länteen.» + +»Kiitos», vastasi Soames ja nousi vaunuihin. + +»Olen ollut katsomassa Ireneä», sanoi Jolyon, kun vaunut lähtivät +liikkeelle. + +»Tosiaanko?» + +»Sinä kävit itse katsomassa häntä eilen, kuulin.» + +»Niin kävin», sanoi Soames, »hän on vaimoni, niinkuin tiedät.» +Äänensävy, ylähuulen ylenkatseellinen nirpistys nostattivat Jolyonissa +äkillisen kiukun, mutta hän hillitsi sen. + +»Sinun pitäisi tietää asiat parhaiten», sanoi hän, »mutta jos aiot +hakea hänestä eroa, ei ole kovinkaan viisasta käydä katsomassa häntä, +vai kuinka? Ei voi juosta jäniksen kanssa ja ajaa takaa koirain kanssa.» + +»Varoituksesi on erittäin ystävällinen», sanoi Soames, »mutta minä en +ole vielä tehnyt päätöstäni.» + +»_Hän_ on», sanoi Jolyon katsoen suoraan eteensä. »Sinä et voi +palauttaa oloja sille kannalle, millä ne olivat kaksitoista vuotta +sitten.» + +»Sen saamme nähdä.» + +»Kuulehan nyt», sanoi Jolyon, »hän on viheliäisessä asemassa, ja +minä olen ainoa ihminen, jolla on jotakin laillista sanomista hänen +asioissaan.» + +»Paitsi minä itse», vastasi Soames, »joka myöskin olen viheliäisessä +asemassa. Hänen asemansa on se, minkä hän itse on luonut itselleen, +minun se, minkä hän on luonut minulle. En ole vähääkään varma, enkö +hänen oman etunsa vuoksi vaadi häntä palaamaan luokseni.» + +»Mitä!» huudahti Jolyon, ja koko hänen ruumiinsa vavahti. + +»En tiedä, mitä tarkoitat tuolla »Mitä»-huudollasi», vastasi Soames +kylmästi. »Sinun sanottavasi hänen asioissaan rajoittuu siihen, että +maksat hänen elinkorkonsa, ole hyvä ja pidä se mielessäsi. Katsoessani +parhaaksi olla häpäisemättä häntä avioerohakemuksella, pidätin samalla +oikeuteni itselläni, ja niinkuin sanottu, en ole ollenkaan varma, enkö +vielä vaadi saada käyttää niitä.» + +»Hyvä Jumala!» huudahti Jolyon ja naurahti. + +»Niin», sanoi Soames, ja hänen äänessään oli jotakin leppymätöntä. +»Minä en ole unohtanut pilkkanimeä, jonka isä antoi minulle, 'varakas +mies'. Minä en turhan vuoksi tahdo pilkkanimeä.» + +»Tämähän on mieletöntä», mumisi Jolyon. No niin, eihän tuo mies voinut +pakottaa vaimoaan palaamaan luokseen. Ne ajat olivat ainakin ohi! Ja +hän katseli Soamesiin ajatellen. »Onko hän todellinen, tuo mies?» +Mutta Soames näytti hyvin todelliselta istuessaan siinä nelikulmaisena +ja melkein eleganttina, leikatuin viiksin, kasvot kalpeina ja hammas +näkymässä siitä paikasta, missä huuli oli kohonneena pysyvään +hymyilyyn. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Jolyon ajatteli: »Sen +sijaan, että olisin auttanut, olen vain pahentanut hänen asemaansa,» +Äkkiä Soames sanoi: + +»Se olisi monessa suhteessa parasta, mitä hänelle voisi tapahtua.» + +Nämä sanat kuohuttivat Jolyonin mieltä niin, että hänen oli vaikea +istua hiljaa vaunuissa. Oli kuin hänet olisi suljettu sisään satojen +maanmiestensä kanssa, suljettu sisään tuon erikoisen kansallisluonteen +piirteen kanssa, joka oli aina hänelle vastenmielinen, tuon piirteen, +jonka hän tiesi niin äärimmäisen luonnolliseksi ja joka kuitenkin +tuntui hänestä selittämättömältä — heidän vahva uskonsa sopimuksiin +ja omistusoikeuksiin, heidän hyveellinen itsetyytyväisyytensä +vedotessaan näihin oikeuksiin. Hänen vieressään täällä vaunuissa oli +omistamisvaiston todellinen ruumistuma, lihaksitullut summa — hänen oma +sukulaisensa, sitäpaitsi! Se oli kammottavaa ja sietämätöntä! »Mutta +tässä on kysymys enemmästäkin!» ajatteli hän, ja hänen mieltään etoi. +»Sanotaan, että koira palaa oksennuksensa ääreen! Irenen näkeminen on +herättänyt henkiin jotakin. Kauneus! Paholainen piilee siinä!» + +»Niinkuin sanoin», huomautti Soames, »en ole vielä tehnyt päätöstäni. +Olen kiitollinen, jos jätät hänet kokonaan rauhaan.» + +Jolyon puri huuliaan. Hän, joka aina oli vihannut riitoja, melkein +toivotti tämän riidanajatuksen tervetulleeksi. + +»En voi luvata sinulle mitään sellaista», sanoi hän lyhyesti. + +»Hyvä on», sanoi Soames, »sittenpä tiedämme, missä olemme. Minä jään +tähän.» Ja pysähdyttäen vaunut hän poistui ääneti, ilman mitään +hyvästijätön merkkiä. Jolyon jatkoi matkaa klubilleen. + +Kaduilla ilmoitettiin ensimmäistä sotauutista, mutta hän ei +kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mitä hän saattoi tehdä +auttaakseen Ireneä? Jospa vain isä olisi elänyt! Hän olisi voinut +tehdä niin paljon! Mutta miksi hän ei voisi tehdä kaikkea sitä, minkä +isä olisi tehnyt? Eikö hän ollut kyllin vanha — viisikymmenvuotias +ja toistamiseen leskenä, täysikasvuisten tytärten ja pojan isä. +»Kummallista», ajatteli hän. »Jos hän olisi ruma, en epäröisi +hetkeäkään. Kauneus on paholaisen keksintöä, jos on sille herkkä!» +Ja hän meni klubin lukuhuoneeseen sydän levottomana. Tuossa samassa +huoneessa Bosinney ja hän olivat puhelleet eräänä kesäiltapäivänä; hän +muisti vielä nytkin sen hienon ja kätketyn saarnan, jonka hän Junen +etuja valvoen oli pitänyt tuolle nuorelle miehelle ja sen Forsytein +diagnoosin, jonka hän oli yrittänyt laatia, sekä kuinka hän itse oli +koettanut arvailla, minkälaatuista naista vastaan hän oli varoittanut +tuota nuorta miestä. Entä nyt? Hän itse melkein oli varoitusten +tarpeessa. »Tämäpä hiton moisen hassua!» ajatteli hän. »Todella +hitonmoisen hassua!» + + + + +14. SOAMES TIETÄÄ, MITÄ TAHTOO + + +On kovin paljon helpompi sanoa: »Sittenpä tiedämme, missä olemme» kuin +tarkoittaa jotakin erikoista näillä sanoilla. Ja lausuessaan ne Soames +vain purki vaistojensa jäytävää mustasukkaisuutta. Hän nousi vaunuista +varovaisen kiukun vallassa — suuttuneena itselleen siitä, ettei ollut +nähnyt Ireneä ja Jolyonille siitä, että tämä oli nähnyt sekä lopuksi +omalle kyvyttömyydelleen tarkalleen sanoa, mitä hän tahtoi. + +Hän oli lähtenyt vaunuista, koska ei voinut sietää serkkunsa vieressä +istumista, ja kävellen ripein askelin itää kohti hän ajatteli: »Minä en +luota tuohon Jolyoniin rahtuakaan. Joka kerran on ollut hylkiö, on aina +hylkiö!» Sillä miehellä oli luontainen myötätunto — löyhyyttä kohtaan +(hän karttoi sanaa synti, joka oli liian melodraamallinen Forsyten +käytettäväksi). + +Epävarmuus pyyteissä oli hänelle uusi tunne. Hän oli kuin lapsi +uuden, luvatun leikkikalun ja vanhan menetetyn välillä, ja hän +ihmetteli itseään. Vielä viime sunnuntain pyyde oli näyttänyt selvältä +vapaus vain ja Annette. »Minäpä menen syömään päivällistä sinne», +ajatteli hän. Annetten näkeminen voisi palauttaa hänen aikeittensa +yksinkertaisuuden, tyynnyttää hänen kiihtymyksensä, selvittää hänen +mielensä. + +Ravintola oli aika täysi paljon ulkomaalaisia ja väkeä, jotka +ulkonäöstään päättäen hänen silmissään olivat kirjailijoita tai +taiteilijoita. Keskustelun katkelmia tuli hänen korviinsa lautasten ja +lasien kilinän läpi. Hän kuuli selvästi myötätuntoa ilmaistavan buureja +kohtaan, brittiläistä hallitusta moitittavan. »Ei minulla ole suuria +ajatuksia heidän asiakaspiiristään», ajatteli hän. Hän söi päiväiksensä +jämeänä ja joi erikoiskahvinsa ilmaisematta läsnäoloaan, ja vihdoin +lopetettuaan piti varansa, ettei häntä nähty, kun hän kulki rouva +Lamotten pyhäkköä kohti. Niinkuin hän otaksui, olivat he illallisella +— tuo illallinen näytti niin paljon paremmalta kuin se päivällinen, +jonka hän juuri oli nauttinut, että hän tunsi eräänlaista mielipahaa +— ja he tervehtivät häntä niin näennäisen aidosti yllätettyinä, että +hän ajatteli äkillisen epäluulon vallassa: »Luulenpa, että he tiesivät +minun olleen täällä kaiken aikaa.» Hän loi Annetteen salaisen ja +tutkivan katseen. Niin sievä, niin viattoman näköinen — voisiko hän +pyydystellä miestä? Hän kääntyi rouva Lamotteen ja sanoi: + +»Olen syönyt päivällistä täällä.» + +Todellako! Jospa hän vain olisi tietänyt! Hän olisi voinut suositella +erikoisia ruokalajeja; mikä vahinko! Soames vahvistui epäluulossaan. +»Minun pitää katsoa, mitä teen», ajatteli hän yrmeästi. + +»Vielä pieni kuppi hyvin erikoista kahvia, _monsieur_, likööriä, Grand +Marnier?» Ja rouva Lamotte nousi hankkimaan noita herkkuja. + +Jäätyään Annetten kanssa yksin Soames sanoi: »No niin, Annette?» +huulillaan pieni, torjuva hymy. + +Tyttö punastui. Tämä seikka, joka viime sunnuntaina olisi saanut +hänen hermonsa värisemään, tuntui nyt jokseenkin samalta, kuin jos +hänen omistamansa koira olisi heiluttanut häntäänsä ja katsonut +häneen. Hänellä oli omituinen voiman tunne — oli kuin hänen olisi vain +tarvinnut sanoa: »Tule suutelemaan minua», ja tyttö olisi tullut. +Ja kuitenkin — se oli kummallista — toisetkin kasvot, toiset muodot +tuntuivat olevan huoneessa, ja johtuiko hänen hermojensa kutkutus tästä +— vai tuosta toisesta? Hän noikkasi ravintolaan päin ja sanoi: »Teillä +on aika merkillisiäkin asiakkaita. Pidättekö tästä elämästä?» + +Annette katsoi häneen hetkisen, katsoi alas ja leikki haarukallaan. + +»En», sanoi hän, »en pidä.» + +»Minä saan hänet», ajatteli Soames, »jos tahdon hänet. Mutta tahdonko +hänet?» Annette oli viehättävä, hän oli kaunis — hyvin kaunis, hän oli +raikas, hänellä oli eräänlaista makua. Soamesin silmät tarkastelivat +tätä pientä huonetta, mutta hänen sielunsa silmät ehtivät muualle +— puolihämärään huoneeseen, jossa oli hopeanharmaat seinät ja +satiinipuinen piano, ja nainen seisomassa pianon ääressä peräytyen +ikäänkuin tulijan tieltä — nainen, jolla oli valkeat, hänelle tutut +olkapäät ja tummat silmät, joihin hän oli yrittänyt tutustua, ja +tukka kuin tummaa, himmeätä ambraa. Ja niinkuin taiteilijassa, joka +tavoittelee saavuttamatonta ja on aina janoinen, niin nousi hänessäkin +tänä hetkenä tuon vanhan, ikuisesti tyydyttämättömän intohimon jano. + +»No niin», sanoi hän levollisesti, »te olette nuori. Teillä on kaikki +edessänne.» + +Annette pudisti päätään. + +»Minä luulen väliin, että minulla ei ole edessäni muuta kuin kovaa +työtä. Minä en ole niin ihastunut työhön kuin äiti.» + +»Äitinne on ihme», sanoi Soames hienon ivallisesti. »Hän ei koskaan +päästä taloonsa mitään vikaa.» + +Annette huokasi. »Mahtaa olla ihmeellistä olla rikas.» + +»Oi, teistä kyllä tulee rikas jonakin päivänä», vastasi Soames yhä +hienosti ivaten, »älkää pelätkö!» + +Annette kohautti olkapäitään. _Monsieur_ on hyvin ystävällinen.» Ja hän +pisti nyrpistyneitten huultensa väliin suklaapalan. + +»Niin, kultaseni», ajatteli Soames, »hyvin sievät huulet.» + +Rouva Lamotte, joka toi kahvia ja likööriä, teki lopun tästä +keskustelusta. Soames ei viipynyt kauan. + +Päästyään ulos Sohon kaduille, jotka aina vaikuttivat häneen kuin +epäasianmukaisesti omistettu omaisuus, hän mietti. Jos Irene vain olisi +antanut hänelle pojan, ei hän nyt kiertelisi naisten jäljillä! Tuo +ajatus hypähti esiin hänen sisemmän tajuntansa pimeästä vahtikopista. +Poika — jotakin, jonka hän näkisi edessään, jotakin, joka tekisi +jäljelläolevan elämän elämisen arvoiseksi, jotakin, jolle hän voisi +jättäytyä, jokin oman itsen ikuistus. »Jos minulla olisi poika», +ajatteli hän katkerana, »oikea laillinen poika, voisin suostua elämään +niinkuin tähän asti. Nainen on melkein sama kuin toinenkin, loppujen +lopulta.» Mutta kävellessään hän pudisti päätään. Ei! Nainen ei ollut +sama kuin toinen nainen. Hän oli monesti koettanut vastahakoisen +avioelämänsä aikana ajatella niin ja oli aina epäonnistunut. Hän +epäonnistui nytkin. Hän koetti ajatella, että Annette oli sama kuin +tuo toinen. Mutta hän ei ollut, hänessä ei ollut tuon vanhan intohimon +tenhoa. »Ja Irene on vaimoni», ajatteli hän, »laillinen vaimoni. En +ole tehnyt mitään, joka olisi voinut karkoittaa hänet luotani. Miksi +hän ei voisi tulla takaisin? Se on oikein, lainmukaista? Siitä ei tule +mitään häväistysjuttua, ei mitään häiriötä. Jos se on epämiellyttävää +hänelle — mutta miksi se olisi? Minä en ole spitaalitautinen, ja +hän — hän ei enää ole rakastunut!» Miksi hänen tarvitsi paneutua +alttiiksi avioero-oikeuden viekkaille juonille ja likaiselle häpeälle +ja uhkaavalle tappiolle, kun Irene oli tuossa, valmiina kuin tyhjä +talo, joka odotti vain, että laillinen omistaja ottaisi sen uudelleen +käytäntöön? Niin salamyhkäiselle luonteelle kuin Soamesille ajatus, +että hän hiljaisesti voisi taas ottaa haltuunsa omaisuutensa +tarvitsematta luovuttaa maailmalle mitään, oli kiihkeän houkutteleva. +»Ei», ajatteli hän, »olen iloinen, että kävin katsomassa tuota tyttöä. +Nyt tiedän, mitä eniten tahdon. Jos Irene vain tahtoisi tulla takaisin, +olisin niin hienotunteinen kuin hän ikinä tahtoo, hän saisi elää omaa +elämäänsä, mutta ehkä — ehkä hän vielä voisi kiintyäkin minuun.» +Hänellä oli pala kurkussaan. Ja hän kulki jurosti Green Parkin kaiteen +sivua isänsä taloa kohti yrittäen astua varjolleen, joka kulki hänen +edellään kirkkaassa kuunvalossa. + + + + + + +TOINEN OSA + + + + +1. KOLMAS SUKUPOLVI + + +Jolly Forsyte asteli Oxfordin High Streetiä eräänä marraskuun +iltapäivänä, Val Dartie asteli samaa katua vastakkaiseen suuntaan. +Jolly oli juuri muuttanut pois flanellisen soutupukunsa ja oli +matkalla »Paistinpannu-klubiin» johon hänet äskettäin oli hyväksytty. +Val oli juuri muuttanut pois ratsastuspukunsa ja oli matkalla — ei +»paistinpannuun», vaan »tuleen» — erään vedonlyöjän luo Cornmarketiin. + +»Halloo!» sanoi Jolly. + +»Halloo!» vastasi Val. + +Serkukset olivat kohdanneet vasta kahdesti, Jolly, toisen vuoden +ylioppilas, oli kerran kutsunut keltanokan aamiaiselle, ja edellisenä +iltana he olivat tavanneet toisensa hieman oudoissa olosuhteissa. + +Erään Cornmarketin räätälin yläkerroksessa asui tuollainen +etuoikeutettu nuori olento, jota sanotaan alaikäiseksi, jonka perintö +on suuri, vanhemmat kuolleet, holhoojat kaukana ja vaistot paheelliset. +Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli aloittanut viehättävän elämänuran, +tuollaisen, joka on niin käsittämätön tavallisille kuolevaisille, +joille yksikin vararikko riittää. Hän oli jo kuuluisa Oxfordin +ainoan pelipöydän omistajana ja käytti tulevia varojansa huimaavaa +vauhtia. Hän sivuutti itse Crumin, vaikka kuuluikin verevään ja hieman +härkämäiseen tyyppiin, jolta puuttui Crumin lumoava väsähtäneisyys. +Valille oli ollut jonkinlainen kaste päästä hänen pelipöytänsä ääreen +ja kuin kasteenuudistus palata monen tunnin kuluttua takaisin collegeen +ikkunan kautta, jonka ristikot eivät pystyneet esteiksi. Nostaessaan +tuona riemun iltana kerran katseensa pöydän viekoittelevasta vihreästä +hän oli savupilven läpi nähnyt serkkunsa seisovan vastakkaisella +puolella. »Rouge gagne, impair, et manque!» Hän ei ollut silleen nähnyt +Jollya. + +»Tule Paistinpannuun teetä juomaan», sanoi Jolly, ja he astuivat sisään. + +Nähdessään heidät yhdessä olisi vieras voinut panna merkille +epämääräisen yhtäläisyyden näiden Forsytein kolmanteen polveen +kuuluvien pikkuserkkujen välillä, saman kasvojen muodon, vaikka Jollyn +silmät olivatkin tummempaa harmaata, tukka vaaleampi ja kiharampi. + +»Teetä ja voipullia, olkaa hyvä», sanoi Jolly. + +»Tahdotko maistaa savukkeitani», sanoi Val. »Näin sinut eilen illalla. +Kuinka menestyit?» + +»Minä en pelannut.» + +»Minä voitin viisitoista savuketta.» + +Vaikka Jollyn tekikin mieli toistaa eräs omalaatuinen selitys pelistä, +jonka hän kerran oli kuullut isältään — »Kun tulet nyljetyksi, sinua +kiukuttaa, kun nyljet muita, sinua ellottaa» — hän tyytyi sanomaan: + +»Aika mätää koko peli minun mielestäni. Kävin koulua tuon nuorukaisen +kanssa. Hän on kauhea narri.» + +»Oi, ei suinkaan», sanoi Val, niinkuin särjettyä jumalaa puolustetaan, +»hän on hurjan mukava poika.» + +He tupruttelivat savujaan hiljaisuudessa. + +»Sinä olet tavannut omaiseni, eikö niin?» sanoi Jolly. »He tulevat +tänne huomenna.» + +Val punastui vähän. + +»Niinkö! Minä voin antaa sinulle mainiot tiedot Manchesterin marraskuun +kilpailuista.» + +»Kiitos, minä harrastan vain klassillisia kilpa-ajoja.» + +»Niissä ei voi tehdä rahaa», sanoi Val. + +»Minä vihaan kilparataa», sanoi Jolly, »siellä on sellainen hälinä ja +paha haju. Hevosia kyllä mielelläni käyn katsomassa.» + +»Minusta on hauska saada mielipiteellensä vahvistusta», vastasi Val. + +Jolly hymyili, hymy muistutti hänen isäänsä. »Minä en ole koskaan +onnistunut saamaan. Minä menetän aina rahaa, jos lyön vetoa.» + +»Täytyyhän toki maksaa oppirahoja.» + +»Niin, mutta koko asia on siinä, että osaa vetää ihmisiä nenästä.» + +»Totta kai, muuten he vetävät sinua nenästä — siitähän koko jännitys.» + +Jolly näytti vähän ylenkatseelliselta. + +»Mitä sinä harrastat? Soutuako?» + +»En — ratsastusta ja ajelua. Aion ruveta pelaamaan poloa ensi +lukukaudella, jos saan isoisäni suostumaan maksuihin.» + +»Hän siis on vanha James setä, eikö niin? Minkälainen hän on?» + +»Vanhempi kuin neljäkymmentä kukkulaa», sanoi Val, »ja luulee aina +joutuvansa vararikkoon.» + +»Minun isoisäni ja hän kai olivat veljiä.» + +»Minä en luule, että noiden vanhojen joukossa oli ketään urheilijaa», +sanoi Val, »he kai jumaloivat rahaa.» + +»Ei ainakaan minun väkeni», sanoi Jolly lämpimästi. + +Val karisti tuhan savukkeestaan. + +»Raha on luotu kulutettavaksi», sanoi hän. »Toivoisin, hitto vieköön, +että minulla olisi enemmän.» + +Jolly katsoi häneen tuolla suoralla ja tuikealla tavalla, jonka hän oli +perinyt vanhalta Jolyonilta: Eihän rahoista puhuta! Ja taaskin seurasi +hiljaisuus, jonka aikana he joivat teetään ja söivät voipullia. + +»Missä omaisesi tulevat asumaan?» kysyi Val harkitun välinpitämättömänä. + +»Sateenkaaressa. Mitä ajattelet sodasta?» + +»Mätää, ainakin toistaiseksi. Buurit eivät sitten ole vähääkään +urheilijoita. Miksi he eivät ryhdy avoimeen taisteluun?» + +»Miksi he tekisivät sen? Heillä on kaikki vastassaan, paitsi juuri +heidän sodankäyntitapansa. Minä melkein ihailen heitä.» + +»He osaavat ampua ja ratsastaa», myönsi Val, »mutta he ovat kehnoa +joukkoa. Tunnetko Crumin?» + +»Mertonista? Ulkomuodolta vain. Hän kuuluu myös tuohon jaloon sakkiin, +eikö niin? Teeskentelyä ja muitten matkimista kaikki tyyni.» + +Val sanoi lujasti: »Hän on ystäväni.» + +»Ooh, anteeksi.» Ja he istuivat tuijottaen kömpelösti toistensa ohi, +kumpikin satutettuna omassa erikois-snobismissaan. Sillä Jolly kehitti +itseään vaistomaisesti erään piirin mukaan, jonka tunnuslauseena +oli: »Koettakaapas ikävystyttää meitä! Elämä ei ole puoleksikaan +kyllin pitkä, ja me aiomme puhua nopeammin ja kirpeämmin, tehdä +enemmän ja oppia enemmän ja viipyä eri puheenaineissa vähemmän kuin +te osaatte kuvitellakaan. Me olemme »parhaat» — tehdyt teräslangasta +ja ruoskansiimasta.» Ja Val kehitti itseään vaistomaisesti erään +piirin mukaan, jonka tunnuslauseena oli: »Koettakaapas herättää +meissä mielenkiintoa ja saada meitä innostumaan! Meillä on jo ollut +joka ainoa elämys, ja jollei ole, väitämme kuitenkin, että niin on +laita. Me olemme saaneet niin tarpeeksemme elämästä, että mitkään +tunnit eivät ole meille pikkutunteja. Me menetämme viimeiset pennimme +tyvenin mielin. Olemme lentäneet nopeasti ja päässeet kaiken ohi. +Savukkeen savua koko maailma. Bismillah!» Kilpailun henki, joka on +tunkeutunut englantilaisten luihin ja ytimiin asti, pakotti näitä +kahta nuorta Forsytea etsimään ihanteet, ja vuosisadan lopulla +ihanteet ovat sekavat. Ylimyssääty oli jo enimmäkseen omaksunut +»voimaihmis»-periaatteen, vaikka siellä täällä jokin sellainen kuin +Crum joka kuului aateliin — väsähtäneesti liittyi ihannoimaan tuota +pelaajain Nirvanaa, joka oli ollut kahdeksankymmenluvun vanhojen +keikarien ja elostelijain _summum bonum_. Ja Crumin ympärillä oli vielä +jokin ylimyssäädyn harhaantunut vesa ja joukko rikkaitten poikia. + +Mutta serkusten välillä oli toinenkin, paljon vähemmän ilmeinen +vastahakoisuuden syy, joka johtui tuosta epämääräisestä +perhe-yhdennäköisyydestä, mikä kenties harmitti heitä kumpaakin, tai +jostakin puolittaisesta tietoisuudesta, että heidän sukuhaarojensa +välillä oli vallinnut ja vallitsi vielä riita, josta perheen vanhemmat +jäsenet joskus olivat vihjaisseet sanan tai pari. Ja Jolly kilisteli +teelusikallaan ja ajatteli: »Hänen kravattineulansa ja liivinsä ja +puheensa ja vedonlyöntinsä — Herra Jumala!» + +Ja voipullaansa lopetteleva Val ajatteli: »Siinä on sitten aika karhu!» + +»Sinä kai lähdet omaisiasi vastaan», sanoi hän ja nousi. »Tahtoisitko +sanoa heille, että mielelläni näyttäisin heille B.N.C:tä. Eipä siltä, +että siinä olisi paljon nähtävää — mutta jos he tahtoisivat tulla.» + +»Kiitos vain, kyllä minä kysyn.» + +»Tulisivatkohan he lounaalle? Minulla on aika laatuunkäypä tarjoilija.» + +Val epäili, tokko heillä olisi aikaa. + +»Kysytkö heiltä sentään?» + +»Olet hyvin ystävällinen», sanoi Jolly varmasti ajatellen, että he +eivät tule, mutta lisäsi vaistomaisen kohteliaana. »Eikö sinun paremmin +sopisi syödä meidän kanssamme päivällistä huomenna?» + +»No se on varma se. Mihin aikaan?» + +»Puoli kahdeksalta.» + +»Frakissako?» + +»Ei?» Ja he erosivat tuntien hienoa vihamielisyyttä toisiansa kohtaan. + +Holly ja hänen isänsä tulivat päiväjunalla. Tämä oli Hollyn ensimmäinen +käynti tässä torninhuippujen ja unelmain kaupungissa, ja hän oli +hyvin hiljainen, katsellen melkein ujosti veljeään, joka kuului tähän +ihmeelliseen paikkaan. Lounaan jälkeen hän kulki ympäri ja tutki +veljen »kotijumalia» kiihkeän uteliaana. Jollyn olohuoneessa oli +laudoitus, ja taidetta edusti sarja Bartolozzin kuparipiirroksia, jotka +olivat kuuluneet vanhalle Jolyonille, ja joukko yliopistossa otettuja +valokuvia — nuoria miehiä, vilkkaita nuoria miehiä, koko sankareita +ja verrattavissa hänen muistoihinsa Valista. Myöskin Jolyon tutki +huolellisesti tätä todistusta poikansa luonteesta ja makusuunnasta. + +Jolly tahtoi, että he saisivat nähdä hänen soutavan, ja niinpä he +lähtivät joelle. Isänsä ja veljensä välissä kulkeva Holly tunsi +ylpeyttä, kun päät kääntyivät ja katseet viipyivät hänessä. Jotta +näkisivät Jollyn parhaiten edukseen he jättivät hänet venehuoneeseen +ja kulkivat joen poikki rantapolulle. Hentorakenteinen Jolly — +kaikista Forsyteista vain vanha Swithin ja George olivat härkämäisiä — +souti numero kahtena koekahdeksikossa. Hän näytti hyvin vakavalta ja +innokkaalta. Jolyon ajatteli ylpeänä, että hän oli kaunein poika koko +joukosta, Holly taas, niinkuin sisaren sopii, oli enemmän mieltynyt +pariin muuhun, mutta sitä hän ei olisi mistään hinnasta sanonut. Joki +kimmelsi tuona iltapäivänä, niityt olivat mehevät, puut vielä värikkäät +ja kauniit. Hienostunut rauha vallitsi vanhassa kaupungissa, ja Jolyon +päätti tehdä luonnoksia kokonaisen päivän ajan, jos vain ilma sallisi. +Kahdeksikko kiiti ohi toisen kerran ja liukui kotiin venehuoneeseen — +Jollyn kasvot olivat hyvin järkähtämättömät, ettei hän vain näyttäisi +ylpeältä. He palasivat joen poikki ja odottivat häntä. + +»Oi niin», sanoi jolly Christ Church Collegen niityillä, »minun oli +pakko pyytää tuo poika Val Dartie syömään päivällistä kanssamme tänä +iltana. Hän olisi tahtonut tarjota teille lounasta ja näyttää B.N.C:tä, +ja minusta oli parempi, että minä tarjoon, niin teidän ei tarvitse +mennä. Minä en juuri pidä hänestä.» + +Hollyn kalpeahkot kasvot olivat lehahtaneet punaisiksi. + +»Miksi et?» + +»Oi, en tiedä. Minusta hän on keikari ja tyylitön. Minkälaisia hänen +omaisensa ovat, isä? Hän on kai vain pikkuserkku, vai kuinka?» + +Jolyon turvautui hymyilyyn. + +»Kysy Hollylta», sanoi hän, »Holly näki hänen setänsä.» »Minä pidin +Valista», sanoi Holly tuijottaen eteensä maahan. + +»Hänen setänsä taas näytti — kauhean erilaiselta.» Hän vilkaisi Jollyyn +ripsiensä alta. + +»Oletteko koskaan», sanoi Jolyon hieman leikilliseen tapaan, »kuulleet +perheemme historiaa, lapsikullat? Se on oikea satu. Ensimmäinen Jolyon +Forsyte — joka tapauksessa ensimmäinen, josta tiedämme mitään, ja +hän on isän-isän-isänisänne — asui Dorsetissa meren rannalla ollen +ammatiltaan maanviljelijä, 'agrikultturalisti' niinkuin isotätinne +sanoi ja maanviljelijän poika — he olivat sanalla sanoen talonpoikia, +'hyvin pientä väkeä', oli isoisällänne tapana sanoa.» Hän katsoi +Jollya nähdäkseen, kuinka hänen jalosyntyisyytensä otti asian, ja pani +toisella silmällä merkille Hollyn pahanilkisen ilon veljen lievästi +nolostuneen ilmeen vuoksi. + +»Voimme kuvitella, että hän oli paksu ja lujatekoinen ja edusti +Englantia sellaisena kuin se oli ennen teollisuusaika-kauden alkamista. +Toinen Jolyon Forsyte — isoisäsi isä, Jolly, paremmin tunnettu nimellä +Dosset Forsyte — rakensi taloja, niin kertovat aikakirjat, sai +kymmenen lasta ja muutti Lontoon kaupunkiin. Tiedetään, että hän joi +madeiraa. Voimme otaksua, että hän edusti Napoleonin sotien aikaista +Englantia ja yleistä levottomuutta. Vanhin hänen kuudesta pojastaan +oli kolmas Jolyon, teidän isoisänne, lapsikullat — teekauppias ja +yhtiöitten puheenjohtaja, terveimpiä englantilaisia, mitä koskaan on +elänyt, ja minulle rakkain.» Iva oli kadonnut Jolyonin äänestä, ja +hänen poikansa ja tyttärensä katselivat häntä juhlallisina. »Hän oli +oikeamielinen ja sitkeä, herkkä ja nuori sydämestään. Te muistatte +hänet, ja minä muistan hänet. Siirtykäämme toisiin! Isosedällänne +Jamesilla, tuon nuoren Valin isoisällä, on poika nimeltä Soames — +jonka nimeen liittyy eräs vanha riitajuttu, enkä luule, että kerron +sitä teille. Jamesin ja 'Dossetin' kahdeksan muun lapsen, joista viisi +vielä elää, voi sanoa edustavan kuningatar Viktorian Englantia, sen +kaupallisia ja yksilöllisiä ja viiden prosentin periaatteita ja rahan +takaisin saamista — jos ymmärrätte mitä se merkitsee. Joka tapauksessa +he ovat pitkän elämänsä aikana muuttaneet kolmekymmentä tuhatta puntaa +yhteensä pyöreäksi miljoonaksi. He eivät koskaan tehneet mitään hurjaa +— jollei juuri isosetänne Swithin, jota luullakseni kerran petkutettiin +vedonlyönnissä ja joka sai nimen 'Nelivaljakko Forsyte', koska hän ajoi +parihevosia. Heidän aikansa on päättymässä ja heidän tyyppinsä myös, ei +yksistään eduksi maalle. He olivat maassa kiinni, mutta hekin olivat +terveitä. Minä olen neljäs Jolyon Forsyte — nimen heikko kantaja —» + +»Ei, isä», sanoi Jolly, ja Holly puristi hänen kättään. + +»Kyllä vain», toisti Jolyon, »heikko yksilö, joka, pelkään pahoin, +en edusta muuta kuin vuosisadan loppua, tuloja, joita en itse ole +ansainnut, harrastelua ja yksilöllistä vapautta — se on toista kuin +yksilöllisyys, Jolly. Sinä olet viides Jolyon Forsyte, ukkoseni, ja +sinä soitat uuden vuosisadan alkusoiton.» + +Hänen puhuessaan he kääntyivät sisään collegen porteista, ja Holly +sanoi: »Se on lumoavaa, isä.» + +Kukaan heistä ei oikein tietänyt, mitä hän tarkoitti. Jolly oli vakava. + +»Sateenkaari», joka oli niin hienostunut ja nykyaikaisuudesta vapaa +kuin vain oxfordilainen hotelli voi olla, omasi pienen, tammella +laudoitetun seurusteluhuoneen, missä Holly istui emäntänä, valkeassa +puvussaan, ujona ja yksin, kun ainoa vieras saapui. + +Val tarttui hänen käteensä melkein kuin olisi se ollut perhonen. Ja +eikö Holly tahtoisi ottaa tätä vaivaista kukkaa? Se näyttäisi hurjan +hienolta hänen tukassaan. Hän otti gardenian napinlävestään. + +»Oi, ei kiitos — en kai voi!» Mutta hän otti kukan sittenkin ja +kiinnitti sen kaulukseensa, sillä hän muisti äkkiä tuon sanan +»keikari». Valin napinläpikukka herättäisi pahennusta, ja hän niin +kovin tahtoi, että Jolly pitäisi Valista. Mahtoiko tyttö huomata, että +Val oli rauhallisin ja eniten edukseen hänen seurassaan, ja oliko siinä +kenties puolet pojan vetovoiman salaisuudesta? + +»Minä en ole kertonut kenellekään ratsastuksestamme, Val.» + +»Sitä parempi! Se on vain meidänkeskinen asia.» + +Valin käsien ja jalkojen saamaton liikehtiminen antoi Hollylle sen +tunteen, että tuossa pojassa on hyvin suloista voimaa ja toisenkin +mieluisan tunteen — halun tehdä hänet onnelliseksi. + +»Kertokaa minulle Oxfordista. Täällä mahtaa olla hurmaavaa.» + +Val myönsi, että oli hurjan mukavaa tehdä mitä itse tahtoi, luennot +eivät olleet mitään, ja muutamat pojat olivat hyvin hauskoja. »Mutta +tietysti», lisäsi hän, »tahtoisin olla Lontoossa ja päästä käymään +teitä katsomassa.» + +Holly siirsi kättään ujosti polveltaan, ja hänen katseensa painui alas. + +»Ettehän ole unohtanut», sanoi Val äkkiä kooten rohkeutensa, »että +meidän piti lähteä seikkailemaan yhdessä?» + +Holly hymyili. + +»Oi, sehän oli vain kuvittelua. Eihän sellaista voi tehdä enää +täysikasvuisena, tiedättehän.» + +»Viis siitä, kyllä serkut voivat», sanoi Val. »Kun tulee ensimmäinen +pitkä loma — se alkaa kesäkuussa, tiedättehän, ja kestää ikuisesti — +silloin me pidämme varamme.» + +Mutta Holly pudisti päätään, vaikka salaliittolaisuuden värähdys tuntui +hänen suonissaan. »Ei siitä mitään tule», mumisi hän. + +»Miksi ei tulisi?» sanoi Val innokkaasti. »Kuka estäisi? Ei isänne eikä +veljenne.» + +Sinä hetkenä Jolyon ja Jolly tulivat sisään ja romantiikka pakeni Valin +kiiltonahkaisiin ja Hollyn valkeihin silkkikenkiin, missä se kutkutti +ja kihelmöi kaiken iltaa, joka ei ollut ainakaan välittömyydestään +huomattava. + +Jolyon, joka oli herkkä ilmakehälle, tunsi pian salaista +vihamielisyyttä poikain välillä ja ihmetteli Hollya. Ja hän tuli +vaistomaisen ironiseksi, mikä on tuhoisaa nuoruuden avomielisyydelle. +Muuan kirje, joka ojennettiin hänelle päivällisen jälkeen, pani hänet +vaipumaan hiljaisuuteen, joka tuskin keskeytyi kunnes Jolly ja Val +nousivat lähteäkseen. Hän lähti ulos heidän kanssaan poltellen sikariaan +ja käveli poikansa seurassa Christ Churchin portille. Sitten hän +kääntyi takaisin, otti kirjeen esille ja luki sen uudelleen lampun alla. + + »Paras Jolyon, + + Soames tuli taas tänä iltana — kolmantenakymmenentenä seitsemäntenä + syntymäpäivänäni. Olitte oikeassa, en voi jäädä tänne. Muutan + huomenna Piedmont Hotelliin, mutta en tahtoisi lähteä ulkomaille + tapaamatta teitä. Olen yksin ja masentunut. + + Teidän + + Irene.» + +Hän taittoi kirjeen takaisin taskuunsa ja käveli eteenpäin ihmetellen +tunteittensa kiihkeyttä. Mitä tuo mies oli sanonut tai tehnyt? + +Hän kääntyi High Streetille, kulki Turlia alas ja ohi noitten +sokkeloisten tornien ja kupoolien ja College-päätyjen ja seinäin, jotka +olivat joko kirkkaat tai syvän varjoisat voimakkaassa kuunvalossa. +Täällä, englantilaisen sivistyksen sydämessä, oli vaikea käsittää, +että yksinäistä naista voitaisiin häiritä tai vainota, mutta mitä +muutakaan hänen kirjeensä voisi merkitä? Soamesin oli täytynyt ahdistaa +häntä saadakseen hänet takaisin luokseen, ja yleinen mielipide ja laki +olivatkin hänen puolellaan! »Kahdeksantoistasataa yhdeksänkymmentä +yhdeksän!» ajatteli hän katsellen särkynyttä lasia, joka kimalteli +erään huvilan puutarhanmuurilla. »Mutta kun kysymyksessä on omaisuus, +olemme vielä pakanakansaa! Minä lähden katsomaan häntä huomenna. Minä +luulen, että hänen on paras matkustaa ulkomaille.» Ajatus oli hänelle +kuitenkin epämieluinen. Miksi Soamesin pitäisi karkoittaa Irene +Englannista? Sitäpaitsi Soames saattaisi lähteä perässä, ja tuolla +ulkona hän olisi vielä avuttomampi oman miehensä lähentelyitä vastaan! +»Minun täytyy toimia varovaisesti», ajatteli hän, »tuo mies voi käydä +hyvin epämiellyttäväksi. Minä en pitänyt hänen käyttäytymisestään +vaunuissa tuona iltana.» Hänen ajatuksensa kääntyivät hänen vanhempaan +tyttäreensä, Juneen. Voisiko June auttaa? Irene oli kerran ollut hänen +paras ystävänsä ja oli nyt »siipirikko», ja sellaiset olivat lähellä +Junen sydäntä! Hän päätti sähköttää tyttärelleen, että tämä tulisi +kohtaamaan häntä Paddingtonin asemalle. Suunnatessaan askeleensa +takaisin Sateenkaareen hän tutkisteli omia tunteitaan. Joutuisiko +hän tällä tavoin kuohuksiin jokaisen samassa asemassa olevan naisen +vuoksi? Ei, ei joutuisi. Tämän johtopäätöksen selkeys teki hänen olonsa +epämukavaksi, ja nähdessään, että Holly oli mennyt levolle hän lähti +omaan huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua, ja hän istui pitkän +aikaa ikkunassa päällystakkiinsa kääriytyneenä ja katseli kuunvaloa +katoilla. + +Viereisessä huoneessa valvoi myöskin Holly ajatellen Valin kulmakarvoja +ja silmäripsiä, varsinkin silmäripsiä, ja mitä hänen pitäisi tehdä, +jotta hän saisi Jollyn pitämään enemmän Valista. Gardenian tuoksu oli +voimakas hänen pienessä makuuhuoneessaan ja miellytti häntä. + +Ja Val, joka nojautui ensi kerroksen ikkunastaan B.N.C:ssä, tuijotti +kuun valaisemaan alueeseen näkemättä sitä ollenkaan, nähden sensijaan +Hollyn, hennon ja valkopukuisen Hollyn, joka istui takan ääressä kun +hän ensin tuli sisään. + +Mutta Jolly nukkui makuuhuoneessaan, joka oli kaita kuin aave, käsi +posken alla, ja näki unta, että hän oli Valin kanssa samassa veneessä +ja souti kilpasoutua häntä vastaan, ja isä huusi rantapolulta: +»Kakkonen! Kädet irti siellä, kuuletko!» + + + + +2. SOAMES TUNNUSTELEE MAATA + + +Kaikista niistä loistavista liikkeistä, joitten ikkunat levittävät +välkettä Lontoon West Endiin, oli Soamesin mielestä Gaves ja Cortegal +»vetävin» — sana oli juuri tulossa muotiin. Soamesilla ei ollut +koskaan ollut setänsä Swithinin harrastusta jalokiviin, ja kun +Irene, jättäessään hänen talonsa v. 1887, oli hyljännyt kaikki ne +välkkyvät esineet, jotka Soames oli hänelle lahjoittanut, oli hän +saanut vastenmielisyyden tuota omaisuuden lajia kohtaan. Mutta hän +tunsi vieläkin timantin, kun näki sellaisen, ja Irenen syntymäpäivän +edellisellä viikolla hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja +matkallaan Poultryyn tai paluumatkalla viivytellyt hetkisen suurten +jalokivikauppojen edustalla, noitten, joista sai, joskaan ei rahansa +arvoista tavaraa, niin ainakin sellaista, missä oli eräänlainen +hienostuksen leima. + +Alituinen mietiskely tuon Jolyonin vaunuissa sattuneen ajelun +jälkeen oli yhä enemmän saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että +tämä kohta hänen elämässään oli äärimmäisen tärkeä ja että oli +äärimmäisen välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin eikä suinkaan vääriin +toimenpiteisiin. Ja rinnan tuon kuivan ja järkeilevän vaiston kanssa, +että nyt tai ei koskaan hänen oli taattava oman itsensä säilyminen, +nyt tai ei koskaan hänen oli perustettava perhe, kävi hänen aistiensa +salainen vaatimus, tuon naisen näkemisen herättämä, joka kerran oli +ollut hänen intohimoisesti rakastamansa vaimo, ja vakaumus, että oli +synti tervettä järkeä ja Forsytein vaiteliasta säädyllisyyttä kohtaan +hukata vaimo, joka hänellä oli. + +Eräässä lausunnossaan Winifredin tapauksesta Dreamer, Q.C. — Soames +olisi paljon mieluummin turvautunut Waterbuckiin, mutta hänestä +oli tehty tuomari (niin myöhäisenä ajankohtana, että oli herännyt +tavanmukainen epäily valtiollisesta vehkeilystä) — oli kehoittanut +heitä ensi työkseen vaatimaan Dartiea palaamaan kotiin, seikka, +mikä Soamesin mielestä oli aina ollut ilmeinen. Laadittuaan tätä +tarkoittavan asiakirjan heidän piti odottaa nähdäkseen, toteltiinko +sitä. Jollei, katsottaisiin, että Dartie oli virallisesti hylännyt +vaimonsa, ja he saisivat todistuksen huonosta käytöksestä ja voisivat +ryhtyä hakemaan avioeroa. Kaiken tämän Soames tiesi täysin hyvin. +Maksuksi oli merkitty kymmenen guineaa, kirjurille yksi. Tämä sisaren +tapauksen yksinkertaisuus oli vain saanut hänet sitä toivottomammaksi +oman tapauksensa vaikeuksiin nähden. Itse asiassa kaikki kehoitti häntä +siihen yksinkertaiseen ratkaisuun, että Irene palaisi hänen luokseen. +Jos se edelleen oli vasten Irenen mieltä, eikö hänen, Soamesin sitten +pitänyt voittaa tunteitaan, antaa anteeksi vääryyksiä, unohtaa +tuskaansa? Hän ei ainakaan ollut koskaan tehnyt vääryyttä vaimolleen, +ja tämä maailma on kompromissien maailma! Hän voisi tarjota Irenelle +niin paljon enemmän kuin mitä tällä nyt oli. Hän voisi tehdä Irenelle +testamentissaan runsaskätisen lahjoituksen, jota ei voitaisi kumota. +Hän tutki näihin aikoihin usein kasvojaan. Hän ei ollut koskaan ollut +tuollainen riikinkukko kuin tuo Dartie eikä hän suinkaan kuvitellut +olevansa mikään naisten sankari, mutta hänellä oli eräänlaista uskoa +omaan ulkomuotoonsa — eikä suotta, sillä hän oli sopusuhtainen +ja nuorekas, siisti, terve, kalpea, vailla juomisen tai minkään +hurjistelun jälkiä. Forsytelainen leuka ja kasvojen keskittyneisyys +olivat hänen silmissään etuja. Mikäli hän ymmärsi, ei hänessä +pitänyt olla ainoatakaan piirrettä, jonka olisi tarvinnut herättää +vastenmielisyyttä. + +Ajatukset ja kaipuu, joitten parissa ihminen elää päivittäin, muuttuvat +luonnollisiksi, vaikka ne syntymisensä hetkellä tuntuvat kaukaisilta. +Jospa hän vain voisi antaa kyllin havainnollisen todistuksen +siitä, että hän aikoi unohtaa menneet, ja tehdä kaiken voitavansa +miellyttääkseen häntä, miksi ei Irene silloin tulisi takaisin hänen +luokseen? + +Niinpä hän marraskuun yhdeksännen päivän aamuna astui Gaves ja +Cortegalin myymälään ostaakseen erään timanttirintasoljen. »Neljä sataa +ja kaksikymmentäviisi, se on pilkkahinta, herra. Se on ylimysnaisen +rintasolki.» Hän oli nyt sillä tuulella, että suostui empimättä. Ja +hän meni Poultryyn, povitaskussaan tuo matala, vihreä nahkarasia. +Useat kerrat päivässä hän avasi sen ja katseli seitsemää pehmeästi +kimaltelevaa kiveä soikealla samettialustalla. + +»Jollei rouva pidä siitä, herra, olemme valmiit koska tahansa +vaihtamaan sen johonkin toiseen. Mutta siitä ei ole pelkoa.» Jospa +vain ei olisikaan! Hän tarkasti suuren määrän asiapapereita — se oli +ainoa hermojen rauhoittaja, minkä hän tiesi. Hänen vielä viipyessään +toimistossa tuli yksityiskohtainen sähkösanoma hänen asiamieheltään +Buenos Airesista ja erään siivoojattaren nimi ja osoite, joka olisi +valmis vannomaan sitä mikä oli välttämätöntä. Tämä oli oikeaan +aikaan saapunut yllyke Soamesin voimakkaalle ja syvään juurtuneelle +vastenmielisyydelle pyykkinsä julkista pesua kohtaan. Ja maanalaisessa +junassa, matkalla Victoria-asemalle hän sai uuden kehoituksen ryhtyä +jatkamaan avioelämäänsä, lukiessaan iltalehdestään eräästä suuren +maailman avioerojutusta. Se vaisto, joka vetää kaikkia todellisia +Forsyteja kotiin levottomuuden ja huolten hetkinä, se järjestymisen +vietti, joka pitää heidät vahvoina ja lujina, sai hänet valitsemaan +päivällispaikakseen Park Lanen. Hän ei voinut eikä tahtonut henkäistä +sanaakaan tästä uudesta aikeesta omaisilleen, mutta ajatus, että he +ainakin olisivat iloisia, jos tietäisivät, ja toivottaisivat hänelle +onnea, oli rohkaiseva. + +James oli synkällä tuulella, sillä viime kuukauden kehno menestys ja +Timesin kehoitukset suurimpiin ponnistuksiin olivat olleet kylmänä +suihkuna sille innostukselle, minkä Krügerin häpeämätön uhkavaatimus +oli hänessä sytyttänyt. Hän ei tietänyt, mihin tämä päättyisi. Soames +koetti virkistää häntä mainitsemalla alituiseen Bullerin nimen. Mutta +James ei osannut sanoa! Olihan siellä Colley — ja hän haavoittui +tuolla kukkulalla, ja tuo Ladysmith ei päässyt pois onkalostaan, ja +koko juttu näytti hänestä »aika sekasotkulta»; hänen mielestään sinne +olisi pitänyt lähettää meriväkeä — he olivat reimoja poikia, ne saivat +paljon hyvää aikaan Krimillä. Soames vaihtoi lohdutuksensa lähtökohtaa. +Winifred oli kuullut Valilta, että heillä oli ollut iloiset juhlat ja +kokkovalkea Oxfordissa Guy Fawkesin päivänä ja että Val oli pelastunut +joutumasta kiinni nokeamalla kasvonsa. + +»Ah», mutisi James, »hän on sukkela pikku mies.» Mutta hän pudisti +taas pian päätään ja sanoi, että hän ei tiedä mitä Valista tulisi, ja +katsellen surullisena poikaansa hän huomautti, ettei Soamesilla ollut +koskaan ollut poikaa. Hän olisi tahtonut lapsenlapsen, jolla oli hänen +oma nimensä. Ja nyt — niin, siinä sitä oltiin! + +Soames hätkähti. Hän ei ollut odottanut tällaista kehoitusta +ilmaisemaan sydämensä salaisuutta. Ja Emily, joka näki hänen +hätkähtävän, sanoi: + +»Mitä tyhjää, James, älä puhu sellaista!» + +Mutta James mutisi edelleen katsomatta ketään kasvoihin. Siinä olivat +Roger ja Nicholas ja Jolyon, heillä kaikilla oli pojanpoikia. Ja +Swithin ja Timothy eivät koskaan olleet olleet naimisissa. Hän oli +tehnyt parhaansa, mutta nyt hän pian olisi poissa. Ja ikäänkuin olisi +lausunut syviä lohdutuksen sanoja hän vaikeni, söi aivomuhennosta +haarukalla ja leivänpalasella ja nieleskeli leipäänsä. + +Soames pyysi anteeksi ja lähti heti päivällisen jälkeen. Ei oikeastaan +ollut kylmä, mutta hän oli pannut turkin ylleen suojaksi hermostuneita +vilunpuistatuksia vastaan, jotka olivat vaivanneet häntä kaiken +päivää. Alitajunnassaan hän tiesi, että turkki puki paremmin kuin +tavallinen musta päällystakki. Sitten hän lähti matkaan, tuntien +nahkarasian litteänä painavan sydäntään. Hän käveli hitaasti Row'ta +pitkin Knightsbridgeen laskien ehtivänsä Chelseahin neljännestä yli +yhdeksän. Mitä Irene mahtoi ilta illalta toimittaa tuossa pienessä +kolossa? Kuinka käsittämättömiä naiset ovat! Heidän vierellään +eläenkään ei tietänyt heistä mitään. Mitä hän oli voinut nähdä tuossa +Bosinneyssa, mikä hullaannutti hänet kokonaan? Sillä hulluuttahan +hänen tekonsa loppujen lopulta oli ollut — hupsua kuutamohouretta, +missä kaikki arvot olivat menettäneet arvonsa, ja sekä hänen omansa +että Soamesin elämä oli mennyt tärviölle! Ja hän joutui hetkiseksi +eräänlaiseen haltioitumistilaan, ikäänkuin hän olisi tuollainen +kristillisen hengen läpitunkema mies, jonkalaisista kirjoissa luetaan +ja joka oli valmis palauttamaan Irenelle kaikki elämän arvot, +anteeksiannon ja unohduksen ja olemaan hänen tulevaisuutensa hyvä +haltia. Erään puun alla vastapäätä Knightsbndge Barracksia, missä +kuunvalo oli kirkas ja valkea, hän otti vielä kerran taskustaan +tuon nahkarasian ja antoi kuunsäteitten panna kivet kimaltelemaan +väreissä. Niin, ne olivat vesikirkkaita! Mutta rasian napsahtaessa +kiinni kylmä väristys puistat taas hänen hermojaan, ja hän käveli +nopeammin, hansikoidut kädet turkin taskussa, ja toivoi melkein, että +Irene ei olisi kotona. Ajatus kuinka salaperäinen Irene oli, valtasi +hänet taas. Syödä ään päivällistä ilta illalta — vieläpä iltapuvussa, +ikäänkuin kuvittelisi olevansa seurassa! Soittaa itselleen! Ei edes +koiraa eikä kissaa, mikäli hän oli nähnyt! Ja siitä hän äkkiä muisti +tamman, joka hänellä oli Mapledurhamissa asemamatkoja varten. Aina +kun hän kävi tallissa, oli se siellä yksinään, puolinukuksissa, ja +kuitenkin se juoksi halukkaammin kotimatkalla kuin asemalle ajettaessa +ikäänkuin se kaipaisi takaisin tallinsa yksinäisyyteen. »Minä kyllä +kohtelisin häntä hyvin», ajatteli hän ilman yhteyttä. »Olisin oikein +varova.» Ja kaikki taipumukset kotielämään, jonka ivallinen Kohtalo +näytti lopullisesti häneltä riistäneen, tulvehtivat äkkiä Soamesissa, +niin että hän näki unia vastapäätä South Kensingtonin asemaa. King's +Roadilla eräs mies hoiperteli ulos kapakasta hanuria soittaen. +Soames katseli hetkisen, kun mies hupsuna tanssi katukäytävällä oman +vetelän, epätasaisen soittonsa mukaan, sitten hän kulki kadun yli +välttääkseen joutumasta kosketuksiin tuon juopuneen hullun kanssa. Yö +putkassa! Mitä aaseja ihmiset ovat! Mutta mies oli huomannut hänen +pakoliikkeensä, ja sarja hilpeitä kirouksia seurasi häntä kadun +toiselle puolelle. »Toivottavasti he panevat hänet kiinni», ajatteli +Soames pahanilkisesti. »Tuollaisia roikaleita kaduilla, ja naisiakin +vielä yksinään liikkeellä.» Eräs naisen hahmo hänen edessään oli +aiheuttanut tuon ajatuksen. Tuon naisen kävely näytti kumman tutulta, +ja kun hän kääntyi kadunkulmauksen taa, alkoi Soamesin sydän takoa. +Hän kiirehti kulkuaan päästäkseen varmuuteen. Oli! Se oli Irene, hänen +käynnistään ei voinut erehtyä tuolla pienellä, tyhjällä kadulla. Irene +kääntyi vielä kahdesta kadunkulmauksesta, ja viimeisen jälkeen Soames +näki hänen menevän pikku huoneistoonsa. Ollakseen varma hänestä Soames +juoksi jäljelläolevat askeleet, riensi portaita ylös ja sai Irenen +kiinni ovella. Hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja ehti Irenen +viereen juuri kun tämä hämmästyneenä kääntyi oviaukossa. + +»Älä säikähdä», sanoi hän henkeä pidättäen, »satuin näkemään sinut. +Anna minun tulla sisään minuutiksi.» + +Irene oli pannut käden rinnalleen, hänen kasvonsa olivat värittömät, +hänen silmänsä kauhusta laajentuneet. Sitten hän näytti hillitsevän +itsensä, nyökäytti päätään ja sanoi: »Hyvä on.» + +Soames sulki oven. Hänkin tarvitsi aikaa tointuakseen, ja Irenen mentyä +salonkiin hän odotti runsaan minuutin syvään hengittäen ja yrittäen +rauhoittaa takovaa sydäntään. Tänä hetkenä, josta koko tulevaisuus +riippui, tuntui nahkarasian esilleottaminen kömpelöltä. Mutta jos hän +ei tekisi sitä, ei hänellä Irenen silmissä olisi mitään alkupuolustelua +tulolleen. Ja tässä pulmassa häntä alkoivat hermostuttaa kaikki nuo +anteeksipyyntöjen ja puolustusten sokkelot. Tämä oli kohtaus — se ei +voinut olla mitään muuta, ja hänen täytyi uskaltaa! Hän kuuli Irenen +äänen levottomana, pateettisen pehmeänä: + +»Miksi tulit taas? Etkö ymmärtänyt, että minä mieluummin olisin +tahtonut sinun pysyvän poissa?» + +Soames pani merkille Irenen puvun se oli tummanruskeata kuviosamettia, +kaulus oli näädännahkaa, pieni pyöreä hattu samoin. Ne sopivat hänelle +ihastuttavasti. Hän saattoi ilmeisesti käyttää rahaa vaatteisiinsa! +Soames sanoi jyrkästi: + +»Nyt on syntymäpäiväsi. Toin sinulle tämän», ja hän ojensi vihreän +nahkarasian kenelle. + +»Oi! Ei, ei!» + +Soames painoi lukkoa, nuo seitsemän kiveä kimmelsivät vaaleanharmaalla +sametilla. + +»Miksikä ei?» kysyi hän. »Vain merkiksi siitä, että et kanna minulle +enää kaunaa.» + +»Minä en voi.» + +Soames otti korun esiin. + +»Annapas kun koetan, miltä se näyttää.» + +Irene vetäytyi taaksepäin. + +Soames kulki perässä ja ojensi kätensä, missä solki oli, hänen pukunsa +rinnusta kohti. Irene vetäytyi kauemmaksi. + +»Irene», sanoi hän, »antakaamme menneitten olla menneitä. Jos minä +voin, voit varmasti sinäkin. Me aloitamme alusta, ikäänkuin koskaan +ei olisi ollut mitään. Etkö tahdo?» Hänen äänensä oli surullinen, ja +hänen katseensa, joka oli luotu Irenen kasvoihin, sisälsi eräänlaisen +rukouksen. + +Irene, joka seisoi kirjaimellisesti seinään nojaten, nielaisi +hermostuneena, ja siinä koko hänen vastauksensa. Soames jatkoi: + +»Voitko todellakin tahtoa elää koko elämäsi puolikuolleena tässä +pienessä kolossa? Tule takaisin luokseni, niin minä annan sinulle +kaikki, mitä tahdot. Saat elää omaa elämääsi, minä vannon sen.» + +Hän näki Irenen kasvojen värähtävän ivallisesti. + +»Niin», sanoi hän, »mutta minä tarkoitan sitä tällä kertaa. Minä +pyydän vain yhtä asiaa. Minä vain tahtoisin — tahtoisin pojan. Älä +ole tuon näköinen! Minä tarvitsen pojan. Se on kovaa.» Hänen äänensä +oli muuttunut niin kiihkeäksi, että hän tuskin tunsi sitä omakseen, +ja kahdesti hän nykäisi päätään taaksepäin ikäänkuin hänen olisi +ollut vaikea hengittää. Irenen silmien näkeminen, joitten katse oli +kiinnitetty häneen jähmettyneestä pelosta tummana, sai hänet kokoamaan +itsensä ja muutti epämääräisen tuskan suuttumukseksi. + +»Onko se niin kovin luonnotonta?» sanoi hän hampaittensa välistä. »Onko +luonnotonta tahtoa lasta omasta vaimostaan? Sinä turmelit elämämme ja +pilasit kaiken. Me elämme vain puoliksi, ilman mitään tulevaisuutta. +Eikö sinusta ole vähääkään imartelevaa, että vielä, kaikesta huolimatta +— tahdon sinut vaimokseni? Puhu, Jumalan tähden, puhu!» + +Irene näytti yrittävän, mutta ei onnistunut. + +»Minä en tahdo peloittaa sinua», sanoi Soames ystävällisemmin. »Taivas +tietää sen. Minä tahdon vain sinun ymmärtävän, etten voi jatkaa tällä +tavoin. Minä tahdon sinut takaisin. Minä tarvitsen sinua.» + +Irene nosti kätensä ja peitti kasvojensa alaosan, mutta ei siirtänyt +silmiään hänestä ikäänkuin olisi uskonut niitten voimalla hallitsevansa +häntä. Ja kaikki nuo vuodet, kuivat ja katkerat, siitä asti kun — niin, +mistä asti? — melkein siitä asti kun hän oli oppinut tuntemaan Irenen, +nousivat yhtenä ainoana suurena muiston aaltona Soamesin mieleen, ja +hänen kasvonsa vääristyivät tavalla, jota hän ei kuolemakseen olisi +voinut estää. + +»Ei ole liian myöhäistä», sanoi hän, »ei ole, kunhan vain voit sen +uskoa.» + +Irene paljasti huulensa ja väänteli käsiään rintansa edessä. Soames +tarttui niihin. + +»Et saa!» läähätti Irene. Mutta Soames seisoi pitäen niitä omissaan ja +koetti tuijottaa hänen rävähtämättömiin silmiinsä. Sitten Irene sanoi +hiljaa: + +»Minä olen täällä yksin. Et kai aio käyttäytyä niinkuin kerran ennen.» + +Soames pudotti hänen kätensä ikäänkuin ne olisivat olleet kuumaa rautaa +ja kääntyi pois. Voiko noin leppymätön pitkävihaisuus olla mahdollista? +Voiko tuo ainoa väkivaltaisen omistuksen teko vielä elää hänen +mielessään? Ja hän sanoi jurosti, katsomatta Ireneen: + +»Minä en lähde ennenkuin olet vastannut minulle. Minä tarjoan mitä +harvat miehet voisivat suostua tarjoamaan, ja vaadin — järkevän +vastauksen.» + +Ja melkein yllättyneenä hän kuuli Irenen vastaavan. + +»Sinä et voi saada järkevää vastausta. Järjellä ei ole mitään tekemistä +tämän kanssa. Voin sanoa sinulle vain julman totuuden: mieluummin +kuolisin.» + +Soames tuijotti häneen. + +»Oh», sanoi hän. Ja hänessä tapahtui eräänlainen puheen ja liikkeitten +lamaantuminen, häntä puistatti niinkuin miestä, jota on kuolettavasti +loukattu ja joka ei vielä tiedä, kuinka aikoo suhtautua loukkaukseen +tai pikemminkin, mitä se tulee hänessä vaikuttamaan. + +»Oh!» sanoi hän taas, »niinkö pahasti? Tosiaanko? Sinä mieluummin +kuolisit. Sepä kaunista!» + +»Suo anteeksi. Tahdoit vastauksen. En voi auttaa totuutta, vai voinko?» + +Tämä omituinen henkinen vetoomus sai Soamesin etsimään huojennusta +tosiseikoista. Hän pisti rintasoljen takaisin rasiaan ja pani sen +taskuunsa. + +»Totuus!» sanoi hän. »Naisilla ei ole mitään sellaista. Kaikki on vain +hermoja — hermoja.» + +Hän kuuli Irenen kuiskaavan: + +»Niin, hermot eivät valehtele. Etkö ole huomannut sitä?» Soames oli +hiljaa, hautoen ajatusta: »Minä tahdon vihata tätä naista. Minä tahdon +vihata häntä.» Siinäpä huoli! Jospa hän vain osaisi! Hän iski katseensa +Ireneen, joka seisoi seinää vastassa liikkumattomana pää pystyssä ja +kädet ristissä rinnalla aivan kuin hänet aiottaisiin ampua. Ja hän +sanoi nopeasti: + +»Minä en usko sanaakaan tuosta. Sinulla on rakastaja. Jollei olisi, +et voisi olla tuollainen — pieni hupsu.» Hän näki Irenen ilmeestä, +että hän oli sanonut jotakin tilaisuuteen sopimatonta ja liian äkkiä +palannut avioliittonsa päivien vapaaseen kielenkäyttöön. Hän kääntyi +takaisin ovelle. Mutta hän ei voinut lähteä. Jokin hänessä itsessään +— syvin ja salaisin Forsyte-ominaisuus, kykenemättömyys antaa asiain +mennä menojaan, kykenemättömyys nähdä oman itsepäisyytensä hullu ja +toivoton luonne — oli esteenä. Hän kääntyi takaisin, ja siinä hän +seisoi, nojaten oveen niinkuin Irene nojasi vastakkaiseen seinään, +tajuamatta mitään naurettavaa siinä, että koko huoneen leveys erotti +heidät toisistaan. + +»Ajatteletko koskaan ketään muuta kuin itseäsi?» sanoi hän. + +Irenen huulet vapisivat, ja hän vastasi hitaasti: + +»Ajatteletko sinä koskaan, että minä huomasin erehdykseni — +toivottoman, kauhean erehdykseni — avioliittomme ensimmäisellä viikolla +ja että koetin kuitenkin jatkaa kolmen vuoden ajan — tiedäthän, että +koetin. Oliko se itseni vuoksi?» + +Soames kirskutti hampaitaan. »Jumala tietää, miksi se oli. En ole +koskaan ymmärtänyt sinua, enkä tule ymmärtämään. Sinulla oli kaikki +mitä tarvitsit, ja sinä voit saada sen vielä, ja enemmänkin. Mikä +minua vaivaa? Minä kysyn sinulta selvin sanoin: mikä minussa on?» +Ymmärtämättä kysymyksensä pateettisuutta hän jatkoi intohimoisesti: +»Minä en ole rampa, minä en ole vastenmielinen, en moukkamainen enkä +hullu. Mikä minussa on? Mikä on minun salaisuuteni?» + +Irenen vastaus oli pitkä huokaus. + +Soames pusersi kätensä yhteen eleellä, mikä hänelle oli oudon ilmeikäs. +»Kun tulin tänne tänä iltana, olin — toivoin — aioin tehdä kaiken +voitavani haihduttaakseni menneisyyden ja aloittaakseni kauniisti +alusta. Ja sinä vastaat vain »hermoilla» ja hiljaisuudella ja +huokauksilla. Siinä ei ole mitään käsin kosketeltavaa. Se on kuin — se +on kuin hämähäkinverkko.» + +»Niin.» + +Tuo huoneen toisesta päästä tuleva kuiskaus sai Soamesin taas +suunniltaan. + +»Mutta minä en tahdo olla hämähäkinverkossa. Minä revin sen rikki.» +Hän marssi suoraan Irenen eteen. »Nyt!» Hän ei itse asiassa tietänyt, +mitä hän oli tullut tekemään Irenelle. Mutta ehdittyään lähelle, tunsi +hän äkisti Irenen vaatteitten tutun tuoksun. Hän pani kätensä Irenen +olkapäille ja kumartui suutelemaan häntä. Hän ei suudellut huulia, vaan +pientä, kovaa viivaa, joka oli huulten tilalla; sitten Irenen kädet +työnsivät pois hänen kasvonsa, ja hän kuuli sanat: »Oi, ei!» Häpeä, +katumus, voimattomuuden tunne täyttivät koko hänen olemuksensa, hän +kääntyi ympäri ja meni suoraan ulos. + + + + +3. IRENEÄ TAPAAMASSA + + +Jolyon tapasi Junen odottamassa Paddingtonin asemalaiturilla. June oli +saanut sähkösanoman aamiaisella ollessaan. Hän oli valinnut asuntonsa — +työhuoneen ja kaksi makuuhuonetta eräästä St. John's Woodin puutarhasta +— silmälläpitäen sitä täydellistä riippumattomuutta, joka hänellä +täällä taatusti olisi. Turvassa Rouva Juorun silmälläpidolta, rauhassa +alituisilta palvelijoilta hän voi ottaa vastaan siipirikkojaan minä +päivän tai yön hetkenä tahansa, ja sangen usein käytti jokin atelieria +vailla oleva »rikko» Junen työhuonetta. Hän nautti vapaudestaan ja +omisti neitseellisen intohimoisesti itse itsensä, ja sen lämmön, minkä +hän olisi tuhlannut Bosinneylle ja mihin tämä — ottaen huomioon Junen +forsytelaisen sitkeyden — olisi varmaankin väsynyt — sen hän nyt +käytti taiteellisen maailman epäonnistuneiden tai sarastavien nerojen +hyväksi. Hänen elämäntehtävänsä itse asiassa oli tehdä siipirikoista +niitä joutsenia, joiksi hän heitä uskoi. Holhouksen tulisuus vei hänen +arvostelukykynsä usein harhaan. Mutta hän oli vilpitön ja antelias, +hänen pieni, innokas kätensä vastusti akateemisen ja kaupallisen +mielipiteen painostusta, ja vaikka hänen tulonsa olivat huomattavan +suuret, osoitti hänen pankkitilinsä usein vajausta. + +Hän oli tullut Paddingtonin asemalle sielu kuumentuneena Eric +Cobbleyn käynnin johdosta. Eräs viheliäinen taidesalonki oli +lopullisesti kieltäytynyt ottamasta vastaan tuon vilpittömän neron +yksityisnäyttelyä. Salongin häpeämätön omistaja, käytyään hänen +atelierissaan, oli lausunut mielipiteenään, että näyttelystä myynnin +kannalta tulisi täysi pannukakku. Tämä huippuesimerkki kaupallisesta +halpamaisuudesta hänen suosituinta siipirikkoaan kohtaan — joka +vaimoineen ja kaksine lapsineen olikin joutunut niin suuriin +vaikeuksiin, että Junen oli täytynyt ylittää oma tilinsä — sai +vielä veren hehkumaan hänen pienillä, päättäväisillä kasvoillaan ja +punakultaisen tukan välkkymään tavallista enemmän. Hän syleili isäänsä +ja astui vaunuihin hänen kanssaan, mielessään yhtä paljon puheenaihetta +kuin tälläkin. Nyt tuli kysymys siitä, kumpi ensin saisi esittää omansa. + +Jolyon oli tullut sanoihin: »Rakas June, minä tahtoisin, että tulisit +kanssani», kun hän vilkaisi tyttärensä kasvoihin ja näki hänen sinisten +silmiensä liikehtivän puolelta toiselle — ikäänkuin touhuavan kissan +häntä — ja hän ymmärsi, että June ei aikonut odottaa. + +»Isä, onko totta, että minä ehdottomasti en voi saada rahojani +haltuuni?» + +»Vain korot niistä, kultaseni, kaikeksi onneksi.» + +»Kuinka äärettömän typerää! Eikö sitä saa mitenkään järjestetyksi? +Täytyy keksiä keino. Minä tiedän, että voisin ostaa pienen +taidesalongin kymmenellätuhannella punnalla.» + +»Pienen taidesalongin», mutisi Jolyon, »sepä vaatimaton toive. Mutta +isoisäsi kyllä sen aavisti.» + +»Minusta», sanoi June ponnekkaasti, »kaikki tuo huolenpito rahasta on +kauheata, kun maailmassa on niin äärettömän paljon neroutta, joka menee +tärviölle vain siksi, että vähän rahaa puuttuu. Minä en koskaan mene +naimisiin enkä saa lapsia, miksi en saa tehdä vähän hyvää sensijaan, +että rahat pysyvät kytkettyinä joittenkin tapausten varalta, joista ei +koskaan tule mitään?» + +»Nimemme on Forsyte, rakkaani», vastasi Jolyon ivallisella +äänellään, johon hänen kiihkomielinen tyttärensä ei ollut koskaan +oikein tottunut, »ja Forsytet, niinkuin tiedät, ovat ihmisiä, jotka +sijoittavat omaisuutensa niin, että lastenlasten, jos he kuolevat ennen +vanhempiaan, pitää tehdä testamentti omaisuudesta, joka tulee heille +vasta vanhempain kuoltua. Voitko seurata mukana? Minä en voi, niin +se kuitenkin on, me elämme sen periaatteen turvissa, että niin kauan +kuin on jotakin mahdollisuutta pysyttää omaisuus perheessä, sitä ei +saa päästää siitä pois. Jos sinä kuolet naimattomana, menevät rahasi +Hollylle ja Jollylle ja heidän lapsilleen, jos he menevät naimisiin. +Eikö ole hauska tietää, että mitä ikinä teettekään, kukaan teistä ei +koskaan voi jäädä tyhjille.» + +»Mutta enkö voi lainata rahaa?» + +Jolyon pudisti päätään. »Voit tietysti vuokrata salongin, jos tulosi +riittävät siihen.» + +June äännähti ylenkatseellisesti. + +»Niin, ettei minulle sitten jäisi mitään, millä auttaisin ihmisiä.» + +»Rakas lapseni», mumisi Jolyon, »eikö se mene yksiin?» + +»Ei», sanoi June ovelasti. »Minä voisin ostaa kymmenellä tuhannella, +ja siitä olisi vain neljäsataa vuodessa korkoa. Mutta vuokraa minun +pitäisi maksaa tuhannen vuodessa, ja silloin minulle jäisi vain +viisisataa. Jos minulla olisi tuo salonki, isä, ajattele mitä minä +voisin tehdä! Minä voisin lyhyessä ajassa tehdä nimen Eric Cobbleylle +ja monelle muulle.» + +»Nimet, jotka ovat jonkin arvoiset, tekevät itse itsensä aikanaan.» + +»Asianomaisten kuoltua.» + +»Oletko koskaan kuullut kenestäkään elävästä, rakkaani, joka olisi +tullut siitä sen paremmaksi, että on saanut nimen?» + +»Olen sinä itse», sanoi June likistäen hänen käsivarttaan. + +Jolyon hätkähti. »Minä?» ajatteli hän. »Oi! Ahaa! Nythän aikoo pyytää +minulta jotakin. Me ajamme tahtomme läpi, me Forsytet, kukin omalla +tavallaan.» + +June tuli häntä lähemmäksi vaunuissa. + +»Kultaseni», sanoi hän, »sinä ostat salongin ja minä maksan siitä +sinulle neljäsataa vuodessa. Silloin ei kumpikaan meistä tule siitä sen +pahemmaksi. Sitäpaitsi se on loistava sijoitus.» + +Jolyon kiemurteli. »Etkö luule», sanoi hän, »että näyttää hieman +arveluttavalta, jos taiteilija ostaa taidesalongin? Sitä paitsi +kymmenentuhatta puntaa on aika kasa rahaa, ja minulla ei ole +kaupallisia taipumuksia.» + +June katsoi häneen ihailevan hyväksyvästi. + +»Tietysti ei ole, mutta sinä olet kauhean asiallinen. Ja olen varma, +että saisimme sen kannattamaan. Se olisi mainio tapa vapautua kaikista +noista vihoviimeisistä välittäjistä ja sen semmoisista.» Ja taaskin hän +likisti isänsä käsivartta. + +Jolyonin kasvot kuvastivat hullunkurista epätoivoa. + +»Missä tuo erinomainen salonki sitten on? Loistavalla paikalla, arvaan.» + +»Heti Cork Streetin takana.» + +»Ahaa», ajatteli Jolyon, »minä tiesin, että se olisi heti jonkin +takana. Nyt siihen, mitä minä tahdon häneltä!» + +»No niin, minä ajattelen asiaa, mutta en juuri nyt. Muistatko Irenen? +Tahtoisin, että tulisit katsomaan häntä minun kanssani. Soames ajaa +häntä takaa taas. Hän voisi olla turvatumpi, jos voisimme antaa hänelle +suojapaikan jossakin.» + +Sana suojapaikka, jota hän sattumalta käytti, oli paras mahdollinen +kiinnostamaan Junea. + +»Irene! En ole nähnyt häntä sitten kuin —! Tietysti! Tahtoisin +mielelläni auttaa häntä.» + +Nyt oli Jolyonin vuoro likistää hänen käsivarttaan lämpimästi ihaillen +tuota rohkeata, jalomielistä pikku olentoa, joka oli hänen omaa vertaan. + +»Irene on ylpeä», sanoi hän katsoen Juneen syrjästä ja epäillen äkkiä +hänen tahdikkuuttaan. »Häntä on vaikea auttaa. Meidän täytyy olla +varovia. Nyt olemme perillä. Sähkötin hänelle, että hän odottaisi +meitä. Lähetämme ensin korttimme.» + +»Minä en voi sietää Soamesia», sanoi June noustessaan vaunuista. »Hän +halveksuu kaikkea, millä ei ole menestystä.» + +Irene oli Piedmont hotellin niin sanotussa »Naisten salongissa». + +June, jolta ei ainakaan puuttunut moraalista rohkeutta, meni suoraan +entisen ystävänsä luo, suuteli hänen poskeaan, ja molemmat istahtivat +sohvalle, jolla kukaan ei ollut koskaan istunut sitten hotellin +perustamisen. Jolyon saattoi nähdä, että Irene oli syvästi liikutettu +tästä yksinkertaisesta anteeksiannosta. + +»Soames on siis taas vaivannut teitä?» sanoi Jolyon. + +»Hän kävi luonani eilen illalla, hän tahtoo, että palaan takaisin hänen +luokseen.» + +»Ethän toki suostu!» huudahti June. + +Irene hymyili heikosti ja pudisti päätään. »Mutta hänen asemansa on +kauhea», kuiskasi hän. + +»Oma syy, hänen olisi pitänyt ottaa sinusta ero silloin kun olisi +voinut.» + +Jolyon muisti, kuinka tulisesti June noina vanhoina aikoina oli +toivonut, ettei mikään avioerojuttu olisi tullut tahrimaan hänen +uskottoman sulhasvainajansa muistoa. + +»Kuullaanpas nyt mitä Irene _aikoo_ tehdä», sanoi hän. + +Irenen huulet vapisivat, mutta hän puhui tyvenesti. + +»Paras olisi, että antaisin hänelle uuden syyn päästä eroon minusta.» + +»Kuinka kauheata!» huudahti June. + +»Mitä muuta voin tehdä?» + +»Ei tule kysymykseen», sanoi Jolyon hyvin levollisesti, »_sans amour_». + +Hän luuli, että Irene aikoi ruveta itkemään, mutta hän nousikin +nopeasti, kääntyi heistä puolittain ja seisoi siinä hetkisen koettaen +hillitä itseään. + +June sanoi äkisti: + +»Minä menen Soamesin luo ja sanon, että hänen pitää jättää sinut +rauhaan. Mitä hän siinä iässä vielä tahtoo?» + +»Lapsen. Se ei ole luonnotonta.» + +»Lapsen!» huudahti June halveksien. »Tietysti! Kenelle hän muuten +jättäisi rahansa? Jos hän niin kovin kipeästi kaipaa lasta, ottakoon +sitten jonkun toisen ja saakoon hänestä lapsen, silloinhan sinä voit +ottaa eron hänestä ja hän voi mennä naimisiin.» + +Jolyon huomasi äkkiä, että hän oli erehtynyt ottaessaan Junen mukaansa +— hänen kiihkeä osanottonsa paransi Soamesin asiaa. + +»Olisi parasta, jos Irene voisi kaikessa hiljaisuudessa tulla luoksemme +Robin Hilliin ja nähdä, kuinka asiat kehittyvät.» + +»Tietysti», sanoi June, »mutta —» + +Irene katsoi lujasti Jolyoniin — hän ei koskaan myöhemmin onnistunut +erittelemään tätä katsetta, niin paljon kuin yrittikin. + +»Ei! Joutuisitte kaikki vain vaikeuksiin tähteni. Minä lähden +ulkomaille.» + +Jolyon tiesi hänen äänestään, että päätös oli lopullinen. Hänen +mieleensä välähti asiaankuulumaton ajatus: »Hyvä on, voin käydä +katsomassa häntä siellä.» Mutta hän sanoi: + +»Ettekö luule, että olette avuttomampi ulkomailla, jos nimittäin hän +lähtee perässä?» + +»En tiedä. Voin vain koettaa.» + +June hypähti pystyyn ja käveli edestakaisin. »Kaikki on kauheata», +sanoi hän. »Miksi pitää tuon inhoittavan, ulkokullatun lain saada +kiduttaa ihmisiä ja pitää heitä onnettomina ja avuttomina vuodesta +vuoteen?» Mutta joku oli tullut huoneeseen, ja June vaikeni. Jolyon +meni Irenen luo: + +»Tarvitsetteko rahaa?» + +»En.» + +»Tahdotteko, että vuokraan huoneistonne?» + +»Tahdon, Jolyon, olkaa hyvä.» + +»Milloin lähdette?» + +»Huomenna.» + +»Eihän teidän enää tarvitse käydä kotonanne sitä ennen, vai kuinka?» +Tämän hänen kysymyksensä levottomuus ihmetytti häntä itseään. + +»Ei, minulla on täällä kaikki mitä tarvitsen.» + +»Lähetättekö minulle osoitteenne?» + +Irene ojensi hänelle kätensä. »Minä tunnen, että te olette kallio.» + +»Hiekalle perustettu», sanoi Jolyon pusertaen hänen kättään lujasti, +»mutta olen iloinen, jos voin tehdä jotakin, milloin tahansa, muistakaa +se. Ja jos muutatte mieltänne —! Tule June, nyt sanomme hyvästi.» + +June tuli ikkunan luota ja kiersi käsivartensa Irenen ympäri. + +»Älä ajattele häntä», läähätti hän, »nauti kaikesta, Jumala siunatkoon +sinua!» + +Mielessään Irenen kyyneleiset silmät ja hymyilevät huulet he lähtivät +pois äärimmäisen hiljaisina, kulkien tuon naisen ohi, joka oli +keskeyttänyt kohtauksen ja selaili pöydällä olevia lehtiä. + +National Galleryn kohdalla June huudahti: + +»Kaikista pedoista halpamaisin ja laeista kurjin!» + +Mutta Jolyon ei vastannut. Hän omasi jonkin verran isänsä tasapainoa +ja kykeni näkemään puolueettomasti silloinkin, kun hänen mielensä oli +järkkynyt. Irene oli oikeassa, Soamesin asema oli yhtä paha tai pahempi +kuin hänen omansa. Mitä taas lakiin tulee se oli laadittu ihmisluontoa +varten, josta sillä tietenkin oli matala käsitys. Ja tuntien, että +jos hän viipyisi tyttärensä seurassa, hän tavalla tai toisella tekisi +jotakin epäviisasta, hän sanoi kiirehtivänsä Oxfordin junalle, otti +ajurin ja jätti Junen katselemaan Turnerin vesivärimaalauksia luvaten +ajatella tuota taidesalonkia. + +Mutta hän ajattelikin sensijaan Ireneä. Säälin sanotaan olevan +sukua rakkaudelle! Jos niin oli, oli hän vaarassa rakastua Ireneen, +sillä hän sääli tätä syvästi. Ajatella, että hänen piti harhailla +ympäri Eurooppaa niin vaaranalaisena ja yksin! »Jospa hän vain voisi +säilyttää rohkeutensa!» ajatteli Jolyon. »Hän voisi niin helposti +joutua epätoivoon.» Itse asiassa, nyt kun Irene oli joutunut luopumaan +vaatimattomista toimistaan, Jolyon ei osannut kuvitella, kuinka hän +saisi asiansa sujumaan niin kaunis olento, niin toivoton, ja kaunis +saalis kenelle tahansa! Tässä hänen levottomuudessaan oli hyvä annos +pelkoa ja mustasukkaisuutta. Naiset tekevät ihmeellisiä tekoja, jos +heitä kiusataan äärimmilleen. »Mitähän Soames mahtaa tehdä nyt?» +ajatteli hän. »Viheliäinen, tylsä asiaintila! Ja luultavasti tullaan +sanomaan, että se on ollut Irenen oma syy.» Hyvin huolissaan, +sydän kipeänä hän meni vaunuunsa, hukkasi pilettinsä ja Oxfordin +asemalaiturilla nosti hattua naiselle, jonka kasvot hän luuli +tuntevansa kykenemättä muistamaan hänen nimeään, ei sittenkään, kun +näki hänen juovan teetä Sateenkaaressa. + + + + +4. PAIKKA, JOTA FORSYTET PELKÄÄVÄT + + +Väristen toiveittensa tappiosta, vihreä nahkarasia vieläkin litteänä +povitaskussa, Soames hautoi ajatuksia, katkeria kuin kuolema. +Hämähäkin verkko! Nopeasti kävellen, mitään huomaamatta kuutamossa +hän ajatteli äskeistä kohtausta, muisteli Ireneä, jonka vartalo +oli jäykistynyt hänen käsissään. Ja mitä enemmän hän hautoi, sitä +varmemmalta hänestä tuntui, että Irenellä oli rakastaja — hänen sanansa +»Kuolisin mieluummin» olisivat naurettavat, jollei hänellä ollut. +Vaikka hän ei ollutkaan koskaan rakastanut miestään, ei hän ollut +tehnyt mitään vaikeuksia ennenkuin Bosinney oli tullut näyttämölle. +Ei, hän oli taaskin rakastunut, muuten hän ei olisi antanut tuollaista +melodraamallista vastausta hänen kysymykseensä, joka ainakin oli +järkevä! Hyvä on! Tämä teki asiat yksinkertaisemmiksi. + +»Minä ryhdyn toimenpiteisiin nähdäkseni, missä olen», ajatteli hän. +»Minä menen Polteedille heti huomisaamuna.» + +Mutta tämänkin päätöksen tehdessään hän tiesi joutuvansa ikävyyksiin. +Hän oli käyttänyt Polteedin toimistoa usein lakimiesuransa aikana, +viimeksi aivan äskettäin Dartien asian yhteydessä, mutta hän ei ollut +koskaan ajatellut mahdolliseksi käyttää heidän apuaan oman vaimonsa +vartioimisessa. + +Se oli liian häpeällistä hänelle itselleen! + +Hän nukkui tämän asian jatkoksi, ylpeys haavoittuneena — tai oikeammin +valvoi. Vasta ajaessaan partaansa hän äkkiä muisti, että Irene käytti +tyttönimeään Heron. Polteed ei ainakaan kohta saisi tietää, kenen vaino +Irene oli, ei voisi katsoa häneen mielistelevän nöyrästi ja nauraa +hänen selkänsä takana. Irene olisi vain erään hänen asiakkaansa vaimo. +Ja se olisi totta — eikö hän ollut oma asianajajansa? + +Hän kirjaimellisesti pelkäsi, että jollei hän toteuttaisi +suunnitelmaansa ensi tilaisuuden sattuessa, siitä loppujen lopulta +ei tulisi mitään. Ja tilattuaan Warmsonilta varhaisen kahvikupin hän +pujahti ulos ennen aamiaista. Hän käveli nopeasti eräälle noita pieniä +West Endin katuja, jolla Polteed ja muut toiminimet pitivät huolta +varakkaampien luokkien hyveellisyydestä. Tähän asti hän oli aina +tarvittaessa kutsunut Polteedin luokseen Poultryyn, mutta hän tiesi +osoitteen ja ehti toimistoon juuri avaamisen hetkeksi. Etuhuoneessa, +joka oli kalustettu niin mukavasti, että se olisi kelvannut vaikka +lainaustoimistoon, hän kohtasi naisen, joka olisi voinut olla +opettajatar. + +»Tahtoisin tavata herra Claud Polteedia. Hän tuntee minut — nimeni ei +kuulu asiaan.» + +Hänen ylimpänä huolenaan oli estää itsekutakin tietämästä, että hänen, +Soames Forsyten, oli pakko antaa vakoilla vaimoaan. + +Herra Claud Polteed — niin erilainen kuin herra Lewis Polteed — oli +tuollainen tummatukkainen, hieman kyömynenäinen mies, jolla oli nopeat +ruskeat silmät ja jonkalaisia voisi luulla juutalaisiksi, vaikka +he itse asiassa ovatkin foinikialaisia. Hän otti Soamesin vastaan +huoneessa, jossa kaikki äänet vaimentuivat mattojen ja verhojen +pehmeyteen. Se oli tosiaan kin kodikkaasti kalustettu huone, jossa ei +näkynyt mitään jälkiä asiakirjoista. + +Hän tervehti Soamesia kohteliaasti ja käänsi ainoan oven avainta hieman +tärkeänä. + +»Jos asiakas kutsuu minut luokseen», oli hänen tapana sanoa, »hän on +niin varovainen kuin haluaa. Jos hän tulee tänne, takaamme me, että +täältä ei vuoda mitään. Varmaa vaiteliaisuutta voin luvata, jollen +mitään muuta...» »Miten voin palvella teitä, herra?» + +Soamesin kurkkua kuristi niin, että hän tuskin saattoi puhua. Oli +ehdottomasti välttämätöntä salata tältä mieheltä, että asia kiinnosti +häntä muutenkin kuin ammatillisesti, ja hänen kasvonsa kääntyivät +koneellisesti vinoon hymyynsä. + +»Olen tullut näin varhain siksi, että hetkeäkään ei ole menetettävänä» +— jos hän menettäisi hetkenkin, voisi hän itse vielä muuttaa mieltä! +»Onko teillä joku todella luotettava nainen vapaana?» + +Herra Polteed avasi laatikon, otti esiin muistiinpanovihkonsa, silmäili +sitä ja lukitsi laatikon taas. + +»On», sanoi hän. »Aivan oikea nainen.» + +Soames oli istahtanut ja pannut jalat ristiin — vain heikko punastus, +joka olisi voinut olla hänen tavallinen ihonvärinsä, antoi hänet ilmi. + +»Lähettäkää hänet sitten heti pitämään silmällä erästä rouva Irene +Heronia, huoneisto D, Truro Manshons, Chelsea, kunnes toisin määrään.» + +»Hyvä», sanoi herra Polteed. »Kysymys avioerosta, arvaan.» Sitten hän +huusi puhetorveen: »Onko rouva Blanch sisällä? Tahdon hänet puheilleni +kymmenen minuutin kuluttua.» + +»Ottakaa itse vastaan kaikki tiedonannot», jatkoi Soames, »ja +lähettäkää ne minulle suoraan, henkilökohtaisesti, sinetöityinä ja +kirjoihin pantuina. Asiakkaani vaatii äärimmäistä salaperäisyyttä.» + +Herra Polteed hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Te opetatte +isoäitiänne, hyvä herra.» Ja hänen katseensa liukui Soamesin kasvojen +yli lyhyen epäammatillisen hetken ajan. + +»Saatte rauhoittaa häntä täydellisesti», sanoi hän. »Poltatteko?» + +»En», vastasi Soames. »Ymmärrättekö, tästä ei saa päästä mitään +kuuluviin. Jos yksikin nimi tulee tiedoksi tai vakoilu huomataan, +voivat seuraukset olla hyvin vakavat.» + +Herra Polteed nyökäytti päätään. »Voin käyttää numerojärjestelmää. +Silloin ei mitään nimeä koskaan mainitakaan puhumme vain numeroista.» + +Hän avasi toisen laatikon ja otti esiin kaksi paperiliuskaa kirjoitti +niille jotakin ja ojensi toisen Soamesille. + +»Pitäkää tämä tallessa, se on teidän avaimenne. Minä pidän tämän +kaksoiskappaleen itselläni. Itse tapaus on nimeltään 7 x. Vakoiltava +asianomainen on 17, vakoilija 19, asunto 25 te itse — tarkoitan +liikkeenne — 31, minun liikkeeni 32, minä itse 2. Siltä varalta, että +teidän pitäisi kirjeissänne mainita asiakkaanne, olen merkinnyt hänet +43:ksi, jokin epäiltävä henkilö on 47, jokin toinen 51. Onko vielä +joitakin vihjeitä työmme varalta?» + +»Ei», sanoi Soames, »niin, ei muuta kuin — olkaa äärimmäisen +varovaisia.» + +Taaskin herra Polteed nyökäytti päätään. »Kulungit?» + +Soames kohautti olkapäitään. »Kohtuulliset», vastasi hän lyhyesti ja +nousi. »Pitäkää asia kokonaan omissa käsissänne.» + +»Kokonaan», sanoi herra Polteed näyttäytyen äkkiä Soamesin ja oven +välissä. »Tulen ennen pitkää tapaamaan teitä tuon toisen asian +yhteydessä. Hyvää huomenta, herra.» Hänen katseensa liukui vielä kerran +epäammatillisesti Soamesin yli, ja hän avasi oven. + +»Hyvää huomenta», sanoi Soames katsomatta oikealle tai vasemmalle. + +Ulkona kadulla hän kirosi hiljaa, syvään, itsekseen. Hämähäkinverkko +tämä oli, ja sen repimiseksi tarvittiin tuota hämähäkkimäistä, +salaista, likaista keinoa, joka oli niin äärimmäisen vastenmielinen +jokaiselle, joka piti yksityiselämäänsä pyhimpänä omaisuutenaan. Mutta +arpa oli heitetty, hän ei voinut peräytyä. Ja hän meni Poultryyn ja +lukitsi laatikkoon tuon vihreän nahkarasian ja numerokielen avaimen, +joka oli tekevä hänen kotoisen vararikkonsa niin kristallinkirkkaaksi. + +Kummallista, että mies, jonka koko elämä kului toisten ihmisten +yksityisten omaisuusongelmain ja kotoisten häiriöitten saattamisessa +julkisuuteen, niin äärettömästi pelkäsi silmien kääntymistä hänen omiin +asioihinsa! Eikä se itse asiassa ollut kummallista, sillä kuka olisi +paremmin kuin hän tuntenut laillisen järjestelyn kylmyyttä? + +Hän oli ahkerassa työssä koko päivän. Winifredin piti tulla neljältä, +he lähtisivät yhdessä Templeen neuvottelemaan Dreamer Q.C:n kanssa, +ja odotellessaan Soames luki uudelleen kirjeen, jonka Winifred hänen +tahdostaan oli kirjoittanut Dartien lähtöpäivänä ja jossa tätä +tahdottiin palaamaan. + + »Rakas Montague, + + Olen saanut kirjeesi, jossa ilmoitat jättäneesi minut ainiaaksi + ja olevasi matkalla Buenos Airesiin. Se oli tietenkin suuri isku + minulle. Käytän ensimmäistä tilaisuutta kirjoittaakseni sinulle, + että tahdon unohtaa menneet, jos palaat luokseni heti. Pyydän sinua + tekemään sen. Olen hyvin järkytetty, enkä tahdo sanoa enempää nyt. + Lähetän tämän kirjeen sisäänkirjoitettuna osoitteella, jonka jätit + klubiisi. Ole hyvä ja sähkötä minulle. + + Vielä rakastava vaimosi + + Winifred Dartie.» + +Uh, mitä katkeraa humpuukia! Hän muisti, kuinka hän oli katsellut +Winifredin olan yli, kun tämä oli kirjoittanut puhtaaksi sitä, minkä +hän, Soames, oli kirjoittanut lyijykynällä, ja kuinka sisar oli sanonut +oudolla äänellä, ikäänkuin ei olisi oikein ollut selvillä omasta +mielestään: »Entä jos hän tulee, Soames?» »Ei hän tule», oli Soames +vastannut, »niin kauan kun hänen rahansa riittävät. Juuri siksi meidän +pitää toimia nopeasti.» Tämän kirjeen jäljennökseen oli liitetty +Dartien alkuperäinen Iseeum-klubista lähetetty juopuneen riipustus. +Soames olisi voinut toivoa, ettei se olisi ollut niin ilmeisesti +humalan innoittama. Juuri tuollaiseen voisivat tuomarit takertua. Hän +oli jo kuulevinaan tuomarin äänen: »Otitteko tämän vakavalta kannalta? +Niin vakavalta, että kirjoititte tuollaisen vastauksen? Luuletteko, +että hän tarkoitti sitä?» Entä sitten? Tosiasiana pysyi, että Dartie +oli purjehtinut tiehensä eikä palannut. Kirjeisiin oli myöskin liitetty +Dartien vastaussähkösanoma: »Mahdotonta palata. Dartie.» Soames pudisti +päätään. Jollei koko asiaa saatu järjestetyksi lähikuukausina, mies +palaisi takaisin kuin väärä raha. Vapautuminen hänestä merkitsisi +ainakin tuhatta vuodessa, puhumattakaan kaikesta harmista, mitä hän +tuotti Winifredille ja hänen isälleen. »Minun täytyy antaa vauhtia +Dreamerille», ajatteli hän. »Meidän on syytä pitää kiirettä.» + +Winifred, joka oli ruvennut esiintymään jonkinlaisessa +puolisurupuvussa, mikä soveltui hyvin hänen vaaleaan tukkaansa ja +kookkaaseen vartaloonsa, saapui Jamesin vaunuissa, joita Jamesin +parihevoset vetivät. Soames ei ollut nähnyt niitä Cityssä sitten +kun hänen isänsä oli vetäytynyt pois liike-elämästä viisi vuotta +aikaisemmin, ja niitten epäasianmukaisuus hämmästytti häntä. »Ajat +muuttuvat», ajatteli hän, »emme tiedä mikä seuraava muoti tulee +olemaan.» Myöskin silinterit olivat käyneet harvinaisemmiksi. Hän kysyi +Valia. Val kirjoitti, kertoi Winifred, aikovansa ruveta pelaamaan +poloa ensi lukukautena. Hän arveli Valin joutuneen hyvin hyvään +toveripiiriin. Hän lisäsi kätkien levottomuutensa maailmannaisen +tavoin: »Tuleeko asiasta kovin julkinen? _Täytyykö_ sen joutua +sanomalehtiin? Se on niin paha Valille ja tytöille.» + +Oma onnettomuutensa vereksenä mielessään Soames vastasi: »Sanomalehdet +ovat tunkeilevia, on vaikeata pidättää asioita niiltä. Ne luulevat +vaalivansa yleisön moraalia, ja ne turmelevat sen typerillä jutuillaan. +Mutta emme vielä ole niin pitkällä. Me menemme vain tapaamaan Dreameriä +tuon takaisin pyyntöasian yhteydessä. Tietenkin hän ymmärtää, että +se tulee johtamaan avioeroon, mutta sinun pitää näyttää vilpittömän +halukkaalta saamaan Dartien takaisin — se asenne sinun on omaksuttava +tänään.» + +Winifred huokasi. + +»Oi! Minkälainen klovni Monty on ollut!» + +Soames katsoi häneen terävästi. Hän näki selvään, että sisar ei +voinut ottaa Dartieaan vakavalta kannalta ja että hän peräytyisi +koko hankkeesta, jos pienikin tilaisuus tarjoutuisi. Hänen oma +vaistonsa oli tässä asiassa ollut ensi hetkestä luja. Pelastuminen +pienestä häväistysjutusta nyt tietäisi vain todellista onnettomuutta +Winifredille ja hänen lapsilleen ja kenties myöhemmin vararikkoa, +jos Dartien sallittaisiin olla heidän taakkanaan, rappeutua +rappeutumistaan ja tuhlata rahoja, jotka James jättäisi tyttärelleen. +Vaikka kaikki raha olisikin lujassa, osaisi tuo mies jotenkuten lypsää +rahastoja ja panna perheensä maksamaan korkeita summia pelastaakseen +hänet vararikosta tai kenties vankilasta! He jättivät kiiltävät +ajoneuvot kiiltävine hevosineen ja kiiltävähattuisine palvelijoineen +Embankmentille ja kävelivät Dreamer Q.C:n toimistoon Crown Office +Row'lle. + +»Herra Bellby on tavattavissa», sanoi konttoristi. »Herra Dreamer tulee +kymmenen minuutin kuluttua.» + +Herra Bellby nuorempi — ei kuitenkaan niin nuori kuin hän olisi voinut +olla, sillä Soames käytti vain lakimiehiä, joiden maine oli taattu, +ja hänestä olikin melkein käsittämätöntä, kuinka lakimiehet koskaan +onnistuivat pääsemään niin suureen maineeseen, että hän suostui +käyttämään heitä — herra Bellby istui, katsellen papereitaan vielä +kerran. Hän oli tullut oikeussalista ja esiintyi vielä viitta ja +peruukki yllä, mitkä sopivat hyvin hänen nenäänsä, joka oli ulkoneva +kuin pienen pumpun varsi, hänen pieniin viekkaisiin sinisilmiinsä ja +melko mahtavaan alahuuleensa. Parempaa miestä ei Dreamer olisi voinut +saada sijaisekseen ja tuekseen. + +Kun Winifredin esittely oli suoritettu, he puhuivat ilmasta ja sodasta. +Soames huudahti äkkiä: + +»Jos hän ei suostu, emme saa asioita käyntiin kuuteen kuukauteen. Minä +tahtoisin, että asia menisi eteenpäin, Bellby.» + +Herra Bellby, jonka puheessa oli pieni jäännös Irlannin murretta, +hymyili Winifredille ja sanoi: »Laki on hidas, rouva Dartie.» + +»Kuusi kuukautta!» toisti Soames. »Sehän lykkäytyy kesäkuuhun asti! Me +emme saa oikeusjuttua käyntiin ennenkuin pitkän loman jälkeen. Meidän +pitää kaikin mokomin jouduttaa asioita, Bellby». — Hänellä olisi täysi +työ pitää Winifred vireessä. + +»Herra Dreamer tahtoo tavata teitä nyt.» + +He kulkivat sisään, herra Bellby edellä, sitten Soames Winifredin +seurassa odotettuaan ensin minuutin, jonka hän katsoi kellostaan. + +Dreamer Q.C., viitta yllä, mutta ilman peruukkia, seisoi tulen edessä +ikäänkuin tämä neuvottelu olisi vierailun luonteinen. Hänellä oli +tuollainen nahkamainen, koko lailla öljyinen iho, joka seuraa suurta +oppia, huomattava nenä, jonka harjalla lasit törröttivät, ja pieni +harmahtava poskiparta. Hän huvittelihe alituiseen sulkemalla toista +silmäänsä ja kätkemällä alahuulen ylähuulen alle, mikä antoi hillityn +sävyn hänen puheelleen. Hänellä oli myöskin tapana tulla äkisti, +ikäänkuin kadunkulman takaa, sen ihmisen eteen, jota hän puhutteli; +tämä ynnä hämäännyttävä äänensävy ja tapa murista ennen kuin alkoi +puhua oli hankkinut hänelle miltei ainutlaatuisen maineen testamentti- +ja avioeroasioissa. Kuunneltuaan toinen silmä ummessa herra Bellbyn +nopeata tosiseikkain toistamista hän murisi ja sanoi: + +»Minä tiedän tuon kaiken.» Sitten hän tuli kuin kadunkulman takaa +Winifredin eteen ja sanoi hillityllä äänellään: + +»Tahtoisimme hänet takaisin, eikö totta, rouva Dartie?» + +Soames puuttui puheeseen terävästi: + +»Sisareni asema on tietenkin sietämätön.» + +Dreamer murisi. »Totta kai. No niin, voimmeko luottaa tuohon +sähkösanomakieltoon vai pitääkö meidän odottaa yli joulun, niin että +hänellä olisi tilaisuus kirjoittaa — kysymys on siitä, eikö totta?» + +»Mitä pikemmin —», alkoi Soames. + +»Mitä te sanotte, Bellby?» kysyi Dreamer tullen esiin nurkkansa takaa. + +Herra Bellby näytti nuuskivan ilmaa kuin koira. + +»Me emme kuitenkaan pääse esiin ennenkuin joulukuun puolivälissä. Ei +meidän tarvitse antaa hänelle tämän pitempää köyttä.» + +»Ei», sanoi Soames, »miksi pitäisi sisareni kärsiä siitä, että mies +keksii matkustaa —» + +»Jerikoon!» sanoi Dreamer taas yllättävällä tavallaan. »Aivan niin! Ei +ihmisten pidä lähteä Jerikoon, vai kuinka, rouva Dartie?» Ja hän nosti +viittansa jonkinlaiseksi viuhkaksi. »Minä olen samaa mieltä. Voimme +siis aloittaa. Onko vielä jotakin?» + +»Ei mitään tällä hetkellä», sanoi Soames tarkoittavasti. »Tahdoin vain +näyttää teille sisareni.» + +Dreamer murisi lempeästi: »Hauska tutustua. Hyvää iltaa!» Ja hän antoi +viittansa vaipua kuin suojelevana. + +He kulkivat ulos rivissä. Winifred meni portaille. Soames viivytteli. +Vasten tahtoaan hänen täytyi kunnioittaa Dreameria. + +»Todistus on kai kunnossa», hän sanoi Bellbylle. »Näin meidän kesken, +jollemme saa asioita läpi pian, voi käydä, että emme saa koskaan. +Luuletteko että _hän_ ymmärtää sen?» + +»Minä sanon hänelle», sanoi Bellby. »Mainio mies joka tapauksessa — +mainio mies.» + +Soames nyökäytti päätään ja riensi sisarensa jälkeen. Hän tapasi +Winifredin seisomasta vedossa ja pureskelemasta huuliaan harsonsa +takana, ja hän kiirehti sanomaan: + +»Siivoojattaren todistus tulee olemaan hyvin täydellinen.» + +Winifredin kasvot kovenivat, hän suoristautui, ja he kävelivät +vaunuille. Ja heidän ajaessaan takaisin Green Streetille hiljaisuuden +vallitessa kumpikin hautoi sielussaan yhtä ainoata ajatusta: »Miksi, +oi miksi pitää minun tällä tavoin paljastaa onnettomuuteni yleisölle? +Minkätähden minun on pakko käyttää vakoojia kurkistamaan yksityisiin +suruihini? Eivät ne olleet minun syytäni.» + + + + +5. JOLLY TUOMARINA + + +Se omistamisen vaisto, joka niin nimenomaisesti pettyneenä kannusti +kahta Forsyten perheen jäsentä pyrkimään eroon siitä, mitä eivät +enää voineet omistaa, kiihtyi päivä päivältä brittiläisen valtion +politiikassa. Nicholas, joka alkuaan oli niin epäilevällä kannalla +sotaan nähden, joka tulisi koskemaan omaisuuteen, oli kuuleman mukaan +sanonut, että nuo buurit ovat sitten pölkkypäitä, aiheuttavat suuria +kustannuksia — mitä pikemmin he saavat opetuksensa, sitä parempi. _Hän_ +lähettäisi Wolseleyn heitä vastaan! Nähden aina vähän pitemmälle kuin +muut ihmiset — siitä johtui, että hän oli Forsyteistä rikkain — hän oli +jo huomannut, että Buller ei ollut oikea mies — »sellainen härkäpää +miehekseen, ei kelpaa muuta kuin puskemaan, ja jolleivät he pidä +varaansa, joutuisi Ladysmith häviölle.» Tämä tapahtui joulukuun alussa, +niin että kun Musta Viikko tuli, kykeni hän sanomaan jokaiselle: +»Enkös minä sitä sanonut.» Tuon synkeän viikon aikana, jonka vertaista +kukaan Forsyte ei voinut muistaa, hyvin nuori Nicholas otti osaa niin +moneen harjoitukseen rykmentissään, jonka nimi oli »Paholaisen omat», +että nuori Nicholas kysyi perhelääkäriltä poikansa terveyttä ja kuuli +hälyttävän uutisen, että poika oli täysin terve. Poika oli juuri syönyt +tutkintopäivällisensä ja päässyt melkoisin kustannuksin käräjätupaan +asti, ja tuo leikittely sotaharjoituksilla oli hänen isälleen ja +äidilleen todellinen painajainen aikana, jolloin siviiliväestökin +todennäköisesti tulisi tarvitsemaan sotaharjoituksia. Isoisä tietenkään +ei suuria välittänyt tuosta uutisesta, hän oli liian läpikotaisin +kasvatettu siihen uskoon, ettei mikään brittiläinen sota voinut olla +muuta kuin pieni ja ammattimainen, ja hän suhtautui syvästi epäillen +valtakunnallisiin toimenpiteisiin, joitten johdosta hänkin joutuisi +häviämään, hänellä kun oli De Beers-osakkeita, jotka nyt olivat +nopeassa laskussa, mikä uhraus oli enemmän kuin riittävä pojanpojankin +osalta. + +Oxfordissa vallitsi kuitenkin aivan erilaisia tunnelmia. +Nuorisojoukolle ominainen kuohunta oli lukukauden kahtena kuukautena +ennen Mustaa Viikkoa kiteytynyt vilkkaasti vastakkaisiksi +mielipiteiksi. Normaali nuoriso, joka Englannissa aina on +taipumuksiltaan konservatiivista, vaikkakaan ei liian vakavassa +mielessä, intoili sodan saattamista päätökseen ja hyvää selkäsaunaa +buureille. Val Dartie oli luonnollisesti tämän suuremman ryhmäkunnan +jäsen. Toisaalta radikaalinen nuoriso, pienempi, mutta kenties +äänekkäämpi ryhmä, puolsi sodan lopettamista ja autonomian antamista +buureille. Mustaan Viikkoon saakka ryhmät kuitenkin pysyivät +muodottomina, ilman teräviä särmiä, ja väittelyt olivat vain +akateemisia. Jolly kuului niihin, jotka eivät olleet varmat kannastaan. +Hiven vanhan Jolyonin oikeudentuntoa esti häntä näkemästä asioita +vain yhdeltä puolelta. Lisäksi oli hänen »parhaimmisto»-piirissään +muuan »voimaihminen», jolla oli erittäin vasemmistolaiset mielipiteet +ja jonkin verran henkilökohtaista vetovoimaa. Jolly epäröi. Hänen +isänsäkin näytti epäröivän kannanotossaan. Ja vaikka Jolly, niinkuin +kaksikymmenvuotiaan sopiikin piti tarkoin silmällä isäänsä etsien +vikoja, jotka vielä voisi korjata oli isän olemuksessa jotakin, +mikä antoi eräänlaista loistetta hänen ivallisen suvaitsevalle +uskontunnustukselleen. Taiteilijathan ovat tunnetusti Hamletmaisia, ja +niissä rajoissa piti sietää isänsä vikoja, vaikkakin rakasti häntä. +Mutta tuolla Jolyonin erikoislaatuisella mielipiteellä, että »pistää +nenänsä sinne missä sitä ei tarvittu» (niinkuin uitlanderit olivat +tehneet) »ja sitten vehkeillä kunnes pääsee tilanteen herraksi, ei +ole oikein hienoa peliä», perustui se sitten tosiseikkoihin tai ei, +oli hieman tehoa hänen poikaansa, jolle hieno peli merkitsi paljon. +Toisaalta Jolly ei voinut sietää niitä, joita hänen piirinsä sanoi +»oikullisiksi» ja Valin piiri »kaunosieluiksi», niin että hän horjui +vielä kun Mustan Viikon kellot soivat. Yksi — — kaksi kolme — tulivat +nuo kohtalokkaat Stormbergin, Magersfonteinin ja Colenson tappiot. +Jykevä englantilainen sielu huudahti ensimmäisen jälkeen: »Niin, mutta +Methuen!» ja toisen jälkeen: »Niin, mutta Buller!» Sitten se paatui +sankan pimeyden keskellä. Ja Jolly sanoi itsekseen. »Ei, hitto vieköön! +Meidän pitää antaa noille roistoille selkään nyt, olimme sitten +oikeassa tai väärässä.» Ja jos hän olisi tietänyt, ajatteli hänen +isänsä ihan samoin. + +Seuraavana sunnuntaina, lukukauden viimeisenä, oli eräs »parhaita» +kutsunut Jollyn juomaan viiniä. Kun toinen malja collegen +burgundilaista oli tyhjennetty — pohjia myöten — »Bullerin kunniaksi ja +buurien kiroukseksi», huomasi hän, että Val Dartie, joka myöskin oli +vieraana, katseli häneen virnistellen ja sanoi jotakin naapurilleen. +Hän oli varma, että se oli jotakin halventavaa. Vaikka Jolly olikin +viimeinen poika maailmassa, joka olisi tahtonut vetää huomion +puoleensa ja aiheuttaa yleistä häiriötä, sävähti hän punaiseksi ja +sulki huulensa. Omituinen vihamielisyys, jota hän aina oli tuntenut +pikkuserkkuaan kohtaan, sai voimakasta ja äkillistä vahvistusta. +»Hyvä on!» sanoi hän itsekseen. »Odotahan, ystäväni!» Suurempi määrä +viiniä kuin oli hänelle hyväksi, niinkuin tapaan kuului, auttoi häntä +muistamaan asian, kun kaikki lähtivät pois erääseen eristettyyn +paikkaan, ja hän kosketti Valia käsivarteen. + +»Mitä sanoit minusta tuolla?» + +»Enkö saa sanoa mitä tahdon?» + +»Et.» + +»No niin, mina sanoin, että olet buurilaismielinen, ja niin oletkin.» + +»Sinä valehtelet.» + +»Tahdotko tapella?» + +»Tietysti, mutta ei täällä, mennään puutarhaan.» + +»Hyvä. Tule sitten.» + +He menivät, katsellen karsaasti toisiinsa, epävarmoina, mutta silmää +räpäyttämättä. He kiipesivät puutarha-aidan yli. Naulat aidassa vähän +repivät Valin hihaa ja täyttivät hänen ajatuksensa. Jollyn mielen +täytti ajatus, että he aikoivat tapella molemmille vieraan collegen +alueella. Se ei ollut luvallista, mutta viis siitä — tuo nuori nulikka! + +He kulkivat ruohokentän poikki melkein täydelliseen pimeyteen ja +riisuivat takkinsa. + +»Oletko hutikassa, vai kuinka?» kysyi Jolly äkkiä. »En voi tapella +kanssasi, jos olet hutikassa.» + +»En enempää kuin sinäkään.» + +»Hyvä on sitten.» + +Lyömättä kättä he asettuivat heti puolustusasentoon. He olivat juoneet +liikaa noudattaakseen taiteen sääntöjä ja olivat niin ollen erittäin +tarkat pysyttääkseen otteensa asianmukaisina, kunnes Jolly melkein +vahingossa löi Valia nenään. Tämän jälkeen seurasi vain pimeä ja ruma +tappelu vanhojen puitten varjossa, ilman että kukaan oli erotuomarina, +kunnes molemmat rusikoituina ja kirjavina hellittivät otteensa ja +horjuivat erilleen erään äänen lausuessa: + +»Nimenne, nuoret herrat?» + +Tuo rauhallinen kysymys, joka kuului lampun alta puutarhan portin +luota kuin jonkun jumalan lausumana, sai heidän hermonsa laukeamaan, +ja he sieppasivat takkinsa, juoksivat aidan sivustaa, hyppäsivät yli +ja katosivat samaan eristettyyn paikkaan, josta olivat lähteneet +tappeluunsa. Täällä, himmeässä valaistuksessa, he pyyhkivät kasvonsa +puhtaiksi ja kulkivat sitten, kymmenen askeleen päässä toisistaan, +collegen porttia kohti. He menivät portista ulos hiljaisina, Val +Broadia kohti Breweria pitkin, Jolly puistotietä alas Highia kohti. +Hänen vielä huuruinen päänsä oli täynnä harmia siitä, että hän ei ollut +tapellut taitavammin, ja hän kävi läpi kaikki ne liikkeet ja temput, +joita hän ei ollut suorittanut. Hänen mielensä harhaili kuviteltuun +taisteluun, äärettömästi toisenlaiseen kuin äskeinen oli ollut, +äärettömästi ritarilliseen, johon kuului vyö ja miekka, oikea hyökkäys +ja oikea väistäminen, aivan kuin hänen rakkaan Dumas'nsa sivuilla. +Hän kuvitteli olevansa La Mole, Aramis, Bussy, Chicot ja D'Artagnan, +kaikki yhdistettyinä, mutta hän ei ensinkään kyennyt näkemään Valissa +Coconnasta, Brissacia tai Rochefortia. Poika oli vain viheliäinen +serkku, joka ei voinut tyydyttää tyylin vaatimuksia. Viis siitä! Hän +oli sentään antanut pojalle pari hyvää iskua. »Buurilaismielinen!» +Sana kaiveli häntä vielä, ja hänen pakottavassa päässään pyöri ajatus +liittyä vapaaehtoisiin, ratsastaa yli kentän hienosti ampuen, buurien +kaatuillessa kaniinien lailla. Ja nostaen kirvelevät silmänsä ylös +hän näki tähtien tuikkivan High Streetin talonharjojen lomasta, ja +hän kuvitteli makaavansa Karoon kentällä (vai mikä sen nimi nyt oli) +huopaan käärittynä, pyssy ladattuna ja katse tähdättynä kimaltelevalle +taivaalle. + +Hänellä oli seuraavana aamuna julmettu päänsärky, jota hän paranteli, +niinkuin erään »parhaan» sopikin, hautomalla otsaansa kylmällä vedellä, +keittämällä väkevää kahvia, jota hän ei voinut juoda, ja vain vähän +maistelemalla olutta lounaalla. Sinelmän poskessa selitti legenda, +että »joku hupsu» oli syössyt hänen päälleen kadunkulman takaa. Hän ei +missään nimessä olisi tahtonut mainita taisteluaan, sillä kun tarkemmin +ajatteli asiaa, oli se paljon alapuolella hänen tasoansa. + +Seuraavana päivänä hän lähti pois ja matkusti suoraa päätä Robin +Hilliin. Siellä ei ollut ketään muita kuin June ja Holly, sillä isä +oli Pariisissa. Hän vietti levottoman ja joutilaan loma-ajan vailla +mitään kosketusta kumpaankaan sisareensa. June olikin kokonaan kiinni +siipirikoissaan, joita Jolly säännöllisesti ei voinut sietää, ei +ainakaan tuota Eric Cobbleyta eikä hänen perhettään, toivottoman +»puolivillaisia» ihmisiä, jotka loma-aikoina aina täyttivät talon. Ja +Hollyn ja hänen välillään oli omituinen juopa, ikäänkuin Holly rupeaisi +saamaan omia mielipiteitä, mikä oli niin — tarpeetonta. Hän heitteli +kiukuissaan palloa, ratsasti raivoisasti, mutta yksinään Richmond +Parkissa katsoen asiakseen panna hevosensa hyppäämään korkeitten, +jäykkien ristikkoaitausten yli, joitten tarkoituksena oli eristää +muutamia ruohottuneita käytäviä — pitääkseen hermonsa kurissa, sanoi +hän. Jolly pelkäsi pelkoa enemmän kuin useimmat pojat. Hän osti +myöskin pyssyn ja laittoi ampumaradan kotipellolle ampuen lammikon +poikki keittiöpuutarhan muuriin suureksi vaaraksi puutarhureille, ja +mielessä hänellä oli ajatus, että jonakin päivänähän ehkä liittyisi +vapaaehtoisiin ja pelastaisi etelä-Afrikan maalleen. Poika oli itse +asiassa läpeensä järkytetty nyt, kun vapaaehtoisiin oli kutsuttu +alokkaita. Pitäisikö hänen mennä? Kukaan »parhaista», mikäli hän tiesi +ja hän oli kirjeenvaihdossa monen kanssa — ei aikonut lähteä. Jos +he olisivat tehneet pienenkin eleen siihen suuntaan, olisi hän heti +lähtenyt ollen hyvin kunnianhimoinen ja omaten vahvan tunteen siitä, +mikä sopii, hän ei olisi sietänyt jäljellejäämistä missään mutta omasta +aloitteesta lähteminen saattaisi näyttää keikarimaiselta, välttämätöntä +pakkoa kun ei tietenkään ollut. Sitäpaitsi häntä ei ollenkaan +haluttanut lähteä, sillä tämän nuoren Forsyten toinen puoli varoi +tekemästä mitään harkitsematonta. Hänen tunteensa olivat kauttaaltaan +sekavat, kuumasti, sairaasti sekavat, ja hänen rauhallinen ja hieman +lordimainen olemuksensa muuttui vallan toiseksi. + +Ja sitten eräänä päivänä hän näki jotakin, mikä kiihdytti hänet +levottomaan vihaan — kaksi ratsastajaa eräällä puistotiellä lähellä +Ham Gatea. Vasemmanpuolinen oli ihan varmasti Holly hopeanharmaan +päistärikkönsä selässä, ja oikeanpuolinen yhtä varmasti tuo »sälli» +Val Dartie. Hänen ensi aikeensa oli kannustaa hevostaan ja kysyä tämän +käyttäytymisen syytä, lähettää mies sinne missä pippuri kasvaa ja viedä +Holly kotiin. Toinen ajatus — että hän joutuisi narrin asemaan, jos +he kieltäytyisivät. Eipä siis muuta kuin lähde kotiin ja odota Hollyn +tuloa. Viitsikin pitää tuollaista salapeliä tuon nuoren narrin kanssa! +Hän ei voinut neuvotella Junen kanssa, sillä tämä oli lähtenyt aamulla +kaupunkiin Eric Cobbleyn ja hänen joukkonsa saattueessa. Ja isä oli +edelleen »tuossa viheliäisessä Pariisissa.» Hän tunsi intomielisesti, +että tämä oli niitä hetkiä, joita varten hän oli ahkerasti harjoittanut +itseään koulussa, missä hän ja eräs Brent-niminen poika usein olivat +sytytelleet sanomalehtiä ja panneet ne keskelle työhuonettaan +totuttautuakseen kylmäverisyyteen vaaran hetkenä. Hän ei tuntenut +itseään vähääkään kylmäveriseksi seisoessaan siinä tallipihalla, +hajamielisesti sivellen Balthasar koiraa, joka huohottavana kuin +vanha lihava munkki ja isäntänsä poissaoloa surren käänsi raskaasti +päätään, kiitollisena tästä huomaavaisuudesta. Kesti puolen tuntia +ennenkuin Holly tuli kotiin, punaposkisena ja paljon sievempänä kuin +oli luvallista. Jolly näki hänen nopeasti vilkaisevan veljeensä — paha +omatunto, tietysti sitten hän lähti tytön jäljissä sisään, tarttui +hänen käsivarteensa ja vei hänet siihen huoneeseen, joka oli ollut +isoisän työhuone. Huone, jota tähän aikaan ei paljon käytetty, oli +heille molemmille epämääräisesti tulvillaan erästä olentoa, jonka +muistoon heillä liittyi hellyyttä, suuret, riippuvat, valkeat viikset, +sikarin tuoksua ja naurua. Täällä Jolly vihreässä nuoruudessaan ennen +kouluunmenoa oli tottunut painimaan isoisän kanssa, jolla vielä +kahdeksankymmenenvuotiaana oli vastustamaton halu kampata. Täällä +Holly, korkean nahkatuolin käsinojalle kiivenneenä, oli pyyhkinyt +hopeaiset kiharat korvalta, johon aikoi kuiskata salaisuuksia. Tuosta +ovi-ikkunasta olivat kaikki kolme lukemattomat kerrat lähteneet +ruohokentälle pelaamaan krikettiä, salaperäistä, »Wopsy-doozle» nimistä +peliä, jota siihen perehtymättömät eivät ymmärtäneet ja joka kovasti +innostutti vanhaa Jolyonia. Tähän huoneeseen oli Holly eräänä lämpimänä +iltana ilmestynyt yöpaidassaan, hän oli nähnyt pahaa unta ja tahtoi +päästä sen pauloista. Ja tänne oli kerran isän poissaollessa lähetetty +Jolly, joka oli aloittanut päivänsä huonosti panemalla kuohupulveria +Mademoiselle Beaucen tuoreeseen munaan ja jatkanut vielä huonommin. +Seurasi tällainen keskustelu: + +»Kuulehan, poikaseni, et sinä saa jatkaa tähän suuntaan.» + +»Niin mutta kun hän löi minua korvalle, ukki, niin minä vain löin +takaisin, ja sitten hän löi minua taas.» + +»Löit naista? Se ei sovi! Oletko pyytänyt anteeksi?» + +»En vielä.» + +»Sitten sinun pitää tehdä se heti. Kas niin!» + +»Mutta hän alkoi, ukki, ja hän löi kahdesti, minä vain kerran.» + +»Lapsi kulta, se oli hyvin ruma teko.» + +»Niin mutta hän suuttui, minä en.» + +»Pian matkaan nyt.» + +»Tule sinä mukaan, ukki.» + +»No niin — tämän kerran vain.» + +Ja he lähtivät käsi kädessä. + +Tähän huoneeseen — johon Waverley-romaanit ja Byronin teokset ja +Gibbonin _Rooman valtakunta_ ja Humboldtin _Kosmos_, ja kamiinihyllyn +pronssiveistokset ja tuo öljymaalauksen mestariteos »Hollantilaisia +kalastajaveneitä auringonlaskussa» liittyivät kuin kohtalo ja jossa +vanha Jolyon olisi vielä erittäin hyvin voinut istua nojatuolissaan, +polvet ristissä, kupoolimainen otsa ja syvät silmät vakavasti +vaipuneina _Times-lehden_ tutkimiseen — tänne he tulivat, nuo kaksi +lapsenlasta. Ja Jolly sanoi: + +»Minä näin sinut tuon pojan kanssa puistossa.» + +Hollyn poskille syöksähtävä veri tyydytti Jollya jonkin verran — hänen +_sopikin_ hävetä! + +»Entä sitten?» sanoi Holly. + +Jolly hämmästyi, hän oli odottanut enempää tai vähempää. + +»Tiedätkö», sanoi hän painokkaasti, »että hän sanoi minua +buurilaismieliseksi viime lukukaudella? Ja minun piti tapella hänen +kanssaan.» + +»Kumpi voitti?» + +Jolly olisi tahtonut vastata: »Minä kai», mutta se tuntui olevan hänen +arvonsa alapuolella. + +»Kuulehan nyt!» sanoi hän. »Mitä tämä tarkoittaa? Etkä edes sano +kenellekään!» + +»Miksi sanoisin? Isä ei ole täällä, miksi en saisi ratsastaa hänen +kanssaan?» + +»Voithan ratsastaa minun kanssani. Minun mielestäni hän on +vastenmielinen nuori keikari.» + +Holly kalpeni vihasta. + +»Eikä ole. Oma syysi, jos et pidä hänestä.» + +Ja hän syöksähti veljensä ohi ja lähti pois jättäen hänet tuijottamaan +kilpikonnankuorella istuvaan Venukseen, jonka häneltä tähän asti +oli peittänyt sisaren tumma pää ja pehmeä ratsastushattu. Hän tunsi +olevansa omituisesti järkkynyt, nuoren olemuksensa pohjia myöten. +Koko elinajan kestänyt yliherruus oli murskattuna hänen jaloissaan. +Hän meni Venuksen luo ja tutki koneellisesti kilpikonnaa. Miksi hän +ei pitänyt Val Dartiesta? Hän ei osannut sanoa. Tuntematta perheen +historiaa, aavistaen vain, että jokin epämääräinen sukuviha oli alkanut +kolmetoista vuotta sitten, jolloin Bosinney luopui Junesta Soamesin +vaimon vuoksi, tietämättä tuskin mitään Valista hän tunsi olevansa +täysin neuvoton. Hän vain _ei pitänyt_ Valista. Kysymys oli kuitenkin +siitä, mitä hänen oli tehtävä. Val Dartie tosin oli pikkuserkku, mutta +Hollyn ei ollut sopivaa kuljeskella hänen kanssaan. Ja kuitenkin oli +vasten Jollyn periaatetta mennä kantelemaan, mitä sattumalta oli saanut +selville. Tässä pulmassaan hän istahti vanhaan nahkatuoliin ja pani +polvensa ristiin. Tuli pimeä hänen istuessaan siinä tuijottamassa +pitkän ikkunan läpi vanhaan tammeen, joka oli tuuhea, mutta lehdetön, +ja joka hitaasti muuttui vain tummemmaksi täpläksi keskellä pimeyttä. + +»Isoisä!» ajatteli hän aivan irrallisesti ja otti esiin kellonsa. Hän +ei voinut nähdä osoittajia, mutta hän pani lyömälaitoksen käyntiin. +»Viisi!» Isoisän ensimmäinen kultakello, vanhuuttaan sileä kuin voi +— kaikki uurteet kuluneet pois, kuoressa myhkyröitä monen putoamisen +merkkeinä. Lyönti oli kuin pieni soitto, joka tuli tuolta kulta-ajalta, +jolloin he ensi kerran tulivat Lontoosta, St. John's Woodista, +tähän taloon — tulivat ajaen isoisän kanssa hänen vaunuissaan ja +melkein heti iskivät silmänsä puihin. Puita, joihin sai kiivetä, ja +isoisä kastelemassa kurjenpolvia puitten juurella! Mitä oli tehtävä? +Kirjoitettavako isälle, että hänen on tultava kotiin? Uskottavako +asia Junelle? Mutta June oli niin — niin äkkinäinen! Pysyttäväkö +rauhassa ja luotettava onneensa? Olihan loma-aika kohta lopussa. +Mentäväkö Valin luo ja varoitettava häntä? Mutta kuinka saisi hänen +osoitteensa? Holly ei ilmaisisi sitä! Mikä verkko eri teitä mikä pilvi +eri mahdollisuuksia! Hän sytytti savukkeen. Kun hän oli polttanut sen +puoliväliin, hänen otsansa kuitenkin kirkastui melkein kuin jokin ohut, +vanha käsi olisi sivellyt sitä hiljaa, ja oli kuin hänen korvaansa +olisi kuiskattu: »Älä tee mitään, ole kiltti Hollylle, ole kiltti +Hollylle, kultaseni!» Ja Jolly huokasi tyytyväisyydestä puhaltaen savua +sieraimistaan... + +Mutta ratsastuspukunsa riisunut Holly rypisti vielä otsaansa +huoneessaan. »Eikä ole — eikä ole!» — ne sanat muodostuivat vieläkin +hänen huulillaan. + + + + +6. JOLYON NEUVOTTOMANA + + +Pieni yksityishotelli tunnetun ravintolan yläkerroksessa lähellä +Gare St. Lazarea oli Jolyonin asuinpaikka Pariisissa. Hän vihasi +kanssa-Forsytejaan ulkomailla — he liikkuivat tympeinä kuin kala +kuivalla maalla tallattuja polkujaan oopperaan, Rue de Rivolille ja +Moulin Rougeen. Häntä harmitti heidän esiintymisensä, jonka mukaan +he näyttivät tulleen vain päästäkseen mahdollisimman pian taas +muualle. Mutta kukaan muu Forsyte ei tullut lähellekään tätä paikkaa, +missä hänellä oli puulämmitys makuuhuoneessaan ja missä kahvi oli +mainiota. Pariisi viehätti häntä aina enemmän talvisin. Halkosavun ja +kastanjapaahtimoitten kirpeä savu, talviauringon terävyys kirkkaina +päivinä, katukahvilat, jotka uhmasivat talvi-ilman kylmyyttä, +itsekylläiset, vilkkaat ihmisjoukot bulevardeilla — kaikki osoittivat +hänelle, että talvisella Pariisilla oli sielu, joka muuttolinnun tavoin +pakeni kesäksi. + +Hän puhui ranskaa hyvin, omasi muutamia ystäviä, tunsi pieniä +ravintoloita, joissa voi saada herkullisia ruokia ja huomioida +erikoisia tyyppejä. Hän oli filosofoivalla tuulella Pariisissa, hänen +ivansa kärki terottui, elämä sai hienon, tarkoituksettoman merkityksen, +oli kuin kukkavihko täynnä erilaisia tuoksuja, pimeys, johon erivärisiä +valonsäteitä tunkeutui. + +Kun hän joulukuun ensimmäisellä viikolla oli päättänyt lähteä +Pariisiin, ei hän lähimainkaan myöntänyt, että Irenen oleskelu siellä +vaikutti häneen. Hän ei ollut ehtinyt olla Pariisissa kahta päivää, kun +hän jo myönsi, että halu nähdä Ireneä oli ollut ainakin puolet lähdön +syystä. Englannissa ihminen ei myönnä sitä, mikä on luonnollista. Hän +oli ajatellut, että saattaisi olla hyvä puhella Irenelle huoneiston +vuokraamisesta ja muista asioista, mutta Pariisissa hän heti ymmärsi +asian paremmin. Koko kaupungin yllä oli jonkinlainen hohde. Kolmantena +päivänä hän kirjoitti Irenelle ja sai vastauksen, joka mieluisasti +värisytti hänen hermojaan: + + »Paras Jolyon! + + Tulee olemaan ihanaa tavata teitä. + + Irene.» + +Hän suuntasi kulkunsa Irenen hotelliin eräänä kirkkaana päivänä +mielessä samanlainen tunne, jota hän usein oli kokenut mennessään +katsomaan jotakin ihailemaansa taulua. Ei kukaan nainen, niin pitkälle +kuin hän saattoi muistaa, ollut koskaan herättänyt hänessä tuota +erikoista, sekä aistillista että samalla kuitenkin persoonatonta +tunnetta. Hän oli menossa istumaan ja antamaan silmäinsä nauttia, +ja hän tulisi takaisin tuntematta Ireneä sen paremmin, mutta olisi +valmis taas huomenna menemään ja antamaan silmäinsä nauttia. Sellainen +oli hänen tunteensa, kun Irene tuli hänen luokseen erään jokivarren +hotellin haalistuneessa ja koristellussa pikku salongissa, edellään +asiapoika, joka lausui sanan »Madame» ja katosi. Irenen kasvot, hymy, +ruumiin paino olivat juuri sellaiset kuin hän oli kuvitellut, ja ilme +hänen kasvoillaan sanoi selvästi: »Ystävä!» + +»No niin, mitä uutisia, maanpakolaisraukka?» kysyi Jolyon. + +»Ei mitään.» + +»Eikö Soamesista kuulu mitään?» + +»Ei mitään.» + +»Olen vuokrannut huoneistonne, ja hyvänä isännöitsijänä tuon teille +vähän rahaa. Mitä pidätte Pariisista?» + +Näitten kysymysten aikana hänestä tuntui, ettei hän koskaan ollut +nähnyt niin hienoja ja herkkiä huulia — alahuuli kaartui ihan vähän +ylöspäin, ylähuuli kosketti toisessa suupielessä melkein huomaamatonta +hymykuoppaa. Oli kuin hän olisi huomannut naisen siinä, mikä tähän +asti oli ollut eräänlainen pehmeä ja hengittävä kuvapatsas, jota hän +oli melkein persoonattomasti ihaillut. Irene myönsi, että oli vähän +vaikeata olla yksin Pariisissa, ja kuitenkin Pariisi oli niin täynnä +elämää, että hän usein tunsi sen vaarattomaksi kuin erämaan. Sitäpaitsi +eivät englantilaiset olleet suosiossa juuri nyt. + +»Se tuskin pitää paikkaansa teihin nähden», sanoi Jolyon, »te olette +ranskalaisten makuun.» + +»Sillä on haittansa.» + +Jolyon nyökäytti päätään. + +»Nyt teidän pitää antaa _minun_ saatella teitä niin kauan kuin +olen täällä. Aloitamme huomenna. Tulkaa syömään päivällistä minun +mieliravintolaani, ja sitten lähdemme Opéra-Comiqueen.» + +Se oli jokapäiväisten kohtaamisten alku. + +Jolyon totesi pian, että niille, jotka tahtovat pysyttää tunteensa +tasapainossa, Pariisi on sekä ensimmäinen että viimeinen paikka, missä +voi olla ystävyyssuhteissa kauniin naisen kanssa. Selviytynyt tunne +lähti kuin lintu lentoon hänen sydämestään, laulaen: »_Elle est ton +rêve! Elle est ton rêve!_ Väliin se tuntui luonnolliselta, väliin +hullunkuriselta — huono tapaus ikämiehen rakastumista! Oltuaan kerran +karkoitettuna yhteiskunnasta hän ei koskaan ollut tosissaan välittänyt +sovinnaisesta moraalista, mutta ajatus rakkaudesta, johon Irene ei +voisi koskaan vastata — kuinka hän voisi, kun otti huomioon Jolyonin +iän — tuskin nousi alitajunnan yläpuolelle. Irenen hukkaan kuluva +ja yksinäinen elämä suretti häntä niinikään suuresti. Huomatessaan +olevansa jokin lohdutus Irenelle ja nähdessään, kuinka tämä nautti +heidän monista pikku retkistään, hän ystävällisesti varoi sanomasta +tai tekemästä mitään, mikä olisi voinut tärvellä tuon ilon. Oli kuin +olisi saanut nähdä kuihtuvan kasvin juovan vettä, kun näki Irenen hänen +seurassaan. Mikäli he tiesivät, ei Irenen osoitetta tuntenut kukaan muu +kuin Jolyon, hän oli outo Pariisissa ja Jolyon vain vähän tunnettu, +niin että kaikkinainen varovaisuus näytti turhalta heidän kävelyillään, +keskusteluissaan, konsertti, teatteri ja museomatkoillaan, pikku +päivällisillään, retkillään, joitten päämääränä oli Versailles, St. +Cloud, vieläpä Fontainebleau. Ja aika kului — tuollainen täyteläinen +kuukausi ilman menneisyyttä tai tulevaisuutta. Mikä hänen nuoruudessaan +olisi ollut mieletön intohimo, oli nyt kenties yhtä syvä tunne, +mutta paljon lempeämpi, ihailun, toivottomuuden ja eräänlaisen +ritarillisuuden lauhduttama suojelevaksi toveruudeksi — tunne, joka +pysyi aisoissa ainakin niin kauan kun Irene oli hänen seurassaan, +hymyilevänä ja onnellisena heidän ystävyydestään ja Jolyonin silmissä +yhä kauniimpana ja henkisesti antavampana. Sillä Irenen elämänfilosofia +näytti käyvän ihailtavan hyvin yhteen hänen omansa kanssa, sitä johti +tunne enemmän kuin järki, se oli ironisen epäilevä, herkkä kauneudelle, +melkein intohimoisen inhimillinen ja suvaitsevainen, kuitenkin valmis +vaistomaiseen kovuuteen, mihin hän miehenä vähemmässä määrin kykeni. +Ja koko tämän toverillisen kuukauden aikana hän ei koskaan ollut +kokonaan kadottanut tuota tunnetta, joka oli ollut hänen mielessään, +kun hän ensimmäisen kerran oli mennyt tapaamaan Ireneä kuin ihailtua +taideteosta, tuota melkein persoonatonta nautintoa. Tulevaisuus — +nykyisyyden leppymätön vastine — sitä hän ei vielä tahtonut kohdata +peläten käytöksensä rauhallisuuden siitä katkeavan, mutta hän +suunnitteli tämän ajan uudistamista vielä ihastuttavammissa paikoissa +missä aurinko on kuuma ja missä on paljon ihmeellistä nähtävänä ja +maalattavana. Loppu tuli äkkiä tammikuun kahdentenakymmenentenä +päivänä, jolloin saapui sähkösanoma: + +»Liittynyt vapaaehtoisiin. — Jolly.» + +Jolyon sai sen juuri ollessaan lähdössä Louvreen tapaamaan Ireneä. +Se oli hänelle aikamoinen isku. Täällä hän vietti aikaansa lootusta +syöden, ja sillävälin hänen poikansa, jonka filosofi ja johtaja hänen +olisi pitänyt olla, oli ottanut tuon tärkeän askeleen kohti vaaraa +ja vaikeuksia, kenties kuolemaakin. Hän oli sieluaan myöten levoton +huomatessaan äkkiä, kuinka Irene oli kietoutunut hänen olemuksensa +juuriin saakka. Nyt, eron edessä, ei side heidän välillään — sillä +siitä oli tullut side — enää ollut persoonaton luonteeltaan. Jolyon +huomasi, että tyven yhteinen nauttiminen asioista oli ainiaaksi +päättynyt. Hän näki tunteensa sellaisena kuin se oli, ja se häikäisi +häntä. Se oli kenties naurettava, mutta niin todellinen, että sen +ennemmin tai myöhemmin täytyi ilmaista itsensä. Ja nyt hänestä tuntui, +että hän ei voinut, ei saanut tehdä mitään tällaista ilmoitusta. Jollyn +uutinen oli armottomana välissä. Hän oli ylpeä poikansa teosta, ylpeä +siitä, että Jolly aikoi mennä taistelemaan maansa puolesta, sillä +Jolyoninkin buurilaismielisyyteen oli Musta Viikko jättänyt jälkensä. +Ja niin asia päättyi ennenkuin se oli alkanutkaan! No niin, onneksi hän +ei ollut vielä pienimmälläkään eleellä ilmaissut itseään! + +Tullessaan Louvreen hän näki Irenen seisovan »Madonna luolassa»taulun +edessä viehättävänä, ajatuksiinsa vaipuneena, hymyilevänä ja +itsetiedottomana. »Enkö enää saa nähdä tätä», ajatteli hän. »Se on +luonnotonta, niin kauan kun hän tahtoo, että saisin nähdä hänet.» +Hän seisoi huomaamattomana katsellen Ireneä, kooten muistiinsa hänen +kuvansa ja kadehtien taulua, jota Irene niin kauan tutki. Kahdesti +Irene käänsi päänsä ovea kohti, ja hän ajatteli: »Se tarkoitti minua.» +Vihdoin hän astui näkyviin. + +»Katsokaa!» sanoi hän. + +Irene luki sähkösanoman, ja Jolyon kuuli hänen huokaavan. + +Tuo huokaus myös tarkoitti häntä! Hänen asemansa oli todellakin julma! +Ollakseen kunniallinen poikaansa kohtaan hänen piti vain pudistaa +Irenen kättä ja lähteä. Ollakseen kunniallinen sydämensä tunnetta +kohtaan hänen piti ainakin ilmaista Irenelle tuo tunne. Voisiko Irene +ymmärtää, ymmärtäisikö hän Jolyonin hiljaisuutta hänen katsellessaan +taulua? + +»Minä pelkään, että minun täytyy lähteä heti kotiin», sanoi hän +viimein. »Tulen kaipaamaan tätä kaikkea kauheasti.» + +»Niin tulen minäkin, mutta tietysti teidän pitää lähteä.» + +»No niin!» sanoi Jolyon ja ojensi kätensä. + +Kun hän kohtasi Irenen katseen, valtasi melkein ylivoimainen tunneaalto +hänet. + +»Sellaista on elämä!» sanoi hän. »Pitäkää huolta itsestänne, rakas!» + +Hän tunsi herpautumista jaloissaan, ikäänkuin aivot olisivat +kieltäytyneet antamasta lähtökäskyä. Ovessa hän näki Irenen kohottavan +kättään ja koskettavan sormenpäitään huulillaan. Hän nosti hattua +juhlallisesti eikä enää katsonut taakseen. + + + + +7. DARTIE DARTIEA VASTAAN + + +Oikeusjuttu Dartie — Dartie, koskeva niitten avio-oikeuksien +palautusta, joiden suhteen Winifred sydämessään oli niin syvästi +päättämätön, oli kieltäytymispykälään nojautuen menossa tuomiopäiväänsä +kohti. Tämä ei tullut ennenkuin oikeus oli lopettanut istuntonsa +ennen joulua, mutta asia oli kolmantena listalla uuden istuntokauden +alkaessa. Winifred vietti joulunsa hiventä suurellisemmin kuin ennen, +erojuttu lukittuna avorintaiseen poveensa. James oli erikoisen +antelias hänelle tänä jouluna osoittaen sillä tavoin myötätuntoaan ja +huojennustaan, kun tyttären avioliitto tuon »kalliin lurjuksen» kanssa +nyt oli purkautumassa, myötätuntoaan, jota hänen vanha sydämensä tunsi, +mutta jota hänen vanhat huulensa eivät voineet ilmaista. + +Dartien katoaminen teki valtiolainaosakkeitten laskusta verraten pienen +asian, ja mitä skandaaliin tulee — hänen vilpitön vihamielisyytensä +tuota miestä kohtaan ja se kasvava merkitys, minkä omaisuus valtaa +maineen rinnalla todellisessa Forsytessa, joka on jättämäisillään +tämän maailman, olivat rauhoittavana lääkkeenä mielelle, jolta kaikki +viittaukset asiaan (paitsi hänen omansa) tarkasti pidätettiin. +Lakimiehenä ja isänä hän eniten pelkäsi sitä, että Dartie voisi +äkkiä palata ja totella oikeuden haastetta sitten kun sen aika tuli. +Siitäpä tulisi kaunis sekasotku! Pelko kalvoi hänen mieltään siinä +määrin, että antaessaan Winifredille isonpuoleisen pankkiosoituksen +joululahjaksi hän sanoi: »Se on pääasiassa tuota miestä varten, että +hän vain pysyisi poissa.» Se oli tietysti hyvän rahan heittämistä +hukkaan, mutta samalla jonkinlainen vakuutus sitä vararikkoa vastaan, +joka ei enää uhkaisi häntä, jos vain avioero saataisiin toimeksi. Ja +hän kuulusteli Winifrediä ankarasti, kunnes tämä saattoi vakuuttaa, +että rahat todella oli lähetetty. Poloinen nainen! — ei ollut niinkään +kivutonta lähettää rahoja, jotka kuitenkin löytäisivät tiensä »tuon +olennon» korulippaaseen! Soames pudisti päätään kuullessaan asiasta. +He eivät olleet tekemisissä Forsyten kanssa, joka järkiperäisen +sitkeästi pitäisi kiinni aikeestaan. Teko oli aika vaarallinen, kun ei +ollenkaan voinut tietää, miltä tilanne näytti tuolla ulkona. Oikeudessa +se kuitenkin näyttäisi hyvältä, ja hän kyllä katsoisi, että Dreamer +mainitsisi siitä. »Tahtoisinpa tietää», sanoi hän äkkiä, »minne baletti +lähtee Argentinasta.» Hän tahtoi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa +virkistää Winifredin muistia, sillä hän tiesi, että sisarella vielä oli +heikkoutensa, joskaan ei Dartiea kohtaan, niin ainakin tämän julkinen +häpäiseminen oli hänestä vastenmielistä. Vaikka Soames ei ollutkaan +halukas osoittamaan ihailua, täytyi hänen myöntää, että Winifred +käyttäytyi erinomaisen hyvin noitten kolmen lapsensa keskellä, jotka +linnunpoikien tavoin kärkkyivät uutisia isästään — Imogen oli juuri +astumassa seuraelämään ja Val hyvin haluton koko asiaan. Hän tunsi, +että Val oli koko asian ydin Winifredille, joka epäilemättä rakasti +tätä poikaa enemmän kuin muita lapsiaan. Poika voisi vielä panna esteen +koko avioeroon. Ja Soames huolehti tarkoin, että jutun valmistava +käsittely pysyi veljenpojan korvilta salassa. Hän teki muutakin. Hän +pyysi Valin päivälliselle Remove-klubiin, ja pojan ehdittyä sikariin +asti otti puheeksi asian, jonka tiesi olevan lähinnä hänen sydäntään. + +»Olen kuullut», sanoi hän, »että tahtoisit ruveta pelaamaan poloa +Oxfordissa.» + +Val hieman kohosi lepoasennostaan. + +»Kyllä vain», sanoi hän. + +»Niin», sanoi Soames, »se on hyvin kallista lystiä. Isoisäsi ei +luultavasti halua suostua siihen, jollei hän saa takeita siitä, ettei +hänen maksettavikseen tule muita suuria menoja.» Ja hän vaikeni +nähdäkseen, oliko poika ymmärtänyt hänen tarkoituksensa. + +Valin paksut mustat ripset peittivät hänen silmänsä, mutta hänen +suureen suuhunsa ilmaantui hieno irvistys, ja hän mutisi: + +»Eno kai tarkoittaa isää.» + +»Niin», sanoi Soames. »Pelkään, että asia riippuu siitä, saako hän +edelleen olla taakkana vai eikö.» Eikä hän sanonut enempää, vaan jätti +pojan miettimään. + +Mutta Valin mietteet näinä päivinä koskivat myöskin hopeanharmaata +päistärikköä ja tyttöä, joka ratsasti sillä. Vaikka Crum oli +kaupungissa ja Val olisi voinut tulla esitetyksi Cynthia Darkille, +jos olisi tahtonut, ei Val välittänyt siitä; itse asiassa hän karttoi +Crumia ja vietti omalle itselleenkin outoa elämää, paitsi mitä räätälin +ja vuokratallin laskuihin tuli. Äitinsä, sisartensa ja nuoren veljensä +silmissä hän vietti tämän lomansa »tapaamalla poikia» ja illat hän +vetelehti kotona. Päivän aikaan he eivät voineet ehdottaa hänelle +mitään, mihin hän ei olisi vastannut: »Ikävä kyllä minun pitää mennä +tapaamaan erästä poikaa», ja hänen täytyi keksiä eriskummallisia +verukkeita päästäkseen talosta ja taloon takaisin ratsastuspuvussa +kenenkään huomaamatta, kunnes, päästyään jäseneksi Goat's-klubiin hän +kykeni muuttamaan vaatteet siellä ja pujahtamaan vuokrahevosellaan +Richmond Parkiin. Hän salasi kasvavan tunteensa hartaasti. Ei mistään +hinnasta hän olisi tahtonut hiiskua »noille pojille», joita hän ei +käynyt »tapaamassa», mitään niin naurettavaa hänen omansa ja poikien +uskontunnustuksen kannalta. Mutta hän ei voinut sille mitään, että se +nieli hänen muut halunsa. Se tuli vapautuneen nuorison luvallisten +ilojen ja hänen itsensä väliin tavalla, joka ehdottomasti oli tekevä +hänestä piimäparran Crumin silmissä. Hänellä ei ollut mitään muuta +harrastusta kuin pukeutua uusimpaan ratsuasuunsa ja pujahtaa Robin +Hillin portille, jolle hopeanharmaa päistärikkö säädyllisesti asteli +ennen pitkää, selässään hoikka ja tummatukkainen ratsastajatar, ja +sitten he ratsastivat rinnakkain lehdettömissä metsiköissä, puhuen +verraten vähän, ratsastaen kilpaa joskus ja joskus pitäen toisiaan +kädestä. Useampana kuin yhtenä iltana, tulvehtivan tunteen hetkenä, oli +hänen tehnyt mieli kertoa äidilleen kuinka tuo ujo, suloinen serkku oli +hiipinyt hänen sydämeensä ja tärvellyt hänen »elämänsä». Mutta katkera +kokemus, että kolmeakymmentä viittä vanhemmat ihmiset pilaavat kaiken +hauskan, esti häntä kuitenkin. Luultavasti hänen kuitenkin piti käydä +collegensa läpi ja Hollyn »astua seuraelämään» ennenkuin he voisivat +mennä naimisiin — miksi siis tehdä asioita mutkikkaammiksi niin kauan +kun hän sentään saattoi tavata Hollya? Sisaret ovat kiusoittelevia ja +epämiellyttäviä olentoja, veli vielä pahempi, ei ollut ketään, jolle +uskoutua. Sitäpaitsi tuo inhoittava avioerojuttu! Voi mikä onnettomuus, +ettei omannut samanlaista nimeä kuin muillakin ihmisillä oli! Olisipa +hänen nimensä vain ollut Gordon tai Scott tai Howard tai jotakin oikein +tavallista! Mutta Dartie — ei koko osoitekalenterissa ollut toista! +Yhtä hyvin olisi nimenä voinut olla Morkin, sen verran suojaa siitä +nimestä oli! Tällä kannalla olivat asiat, kunnes kerran eräänä päivänä +tammikuun puolivälissä hopeanharmaa päistärikkö ja sen ratsastajatar +eivät saapuneetkaan kohtauspaikalle. Val odotti pakkasessa ja pohti, +ratsastaisiko taloon katsomaan. Mutta Jolly saattoi olla kotona, ja +tuon pimeän kohtauksen muisto eli vielä tuoreena hänen mielessään. +Eihän aina voinut tapella Hollyn veljen kanssa! Niinpä hän kääntyi +pettyneenä kaupunkiin ja vietti synkeän illan. Seuraavan päivän +aamiaisella hän huomasi, että äidillä oli harvinainen puku yllään ja +hattu päässä. Puku oli musta, siinä oli pieni pilke riikinkukon sinistä +koristetta, hattu oli suuri ja musta — äiti oli poikkeuksellisen +komean näköinen. Mutta kun äiti aamiaisen jälkeen sanoi hänelle: »Tule +tänne, Val», ja vei hänet salonkiin, alkoi häntä paikalla ahdistaa +levottomuus. Winifred sulki oven huolellisesti ja pyyhki nenäliinalla +huuliaan. Val hengitti Parman orvokkien tuoksua, jolla nenäliina oli +kostutettu, ja ajatteli: »Onkohan äiti saanut selville tuon Hollyn +jutun?» + +Äidin ääni keskeytti: + +»Aiotko olla minulle kiltti, rakas poikani?» + +Val irvisti epäilevästi. + +»Tuletko kanssani tänä aamuna —» + +»Minun pitää mennä katsomaan —», alkoi Val, mutta jokin äidin kasvoissa +keskeytti hänet. »Niin, mutta et suinkaan tarkoita —», sanoi hän. + +»Tarkoitan, minun pitää mennä oikeuteen tänä aamuna.» Nyt jo! — tuo +kirottu juttu, jonka hän oli melkein onnistunut unohtamaan, kun ei +kukaan koskaan puhunut siitä. Hän seisoi itseään säälien ja nyppi +pieniä nahanpaloja sormistaan. Sitten hän huomasi, että äidin huulet +nytkähtelivät luonnottomasti, ja hän sanoi äkkiä: »Hyvä on, äiti, +minä tulen. Senkin riiviöt!» Hän ei tietänyt, mitkä riiviöt, mutta +sana tulkitsi tarkalleen molempien tunteet ja palautti jonkinlaisen +mielenrauhan. + +»Minun kai pitää muuttaa takkia», mutisi hän ja pujahti huoneeseensa. +Hän pani »mustan takin» ylleen, valitsi korkeamman kauluksen, pisti +helmineulan kravattiinsa ja hienoimmat harmaat säärykset jalkaansa +tätä hieman herjaavaa tilaisuutta varten. Hän katseli itseään peilistä +ja sanoi: »Paha minut periköön, jos vain näytän jotakin.» Ja hän +lähti. Portaitten edessä olivat isoisän vaunut ja äiti turkissaan sen +näköisenä kuin olisi matkalla Lord Mayorin vastaanottoon. He istahtivat +vierekkäin umpinaisiin vaunuihin, ja koko matkalla Val vain kerran +viittasi käsilläolevaan asiaan. »Ei kai tule mitään puhetta helmistä, +vai tuleeko?» + +»Ei toki», vastasi Winifred, »tänään tulee olemaan vallan vaaratonta. +Isoäitisi olisi tahtonut tulla mukaan, mutta minä en antanut. +Ajattelin, että sinä kyllä pidät huolen minusta. Sinä olet niin hauskan +näköinen, Val. Nosta kauluksesi vähän korkeammalle takaa — kas noin.» + +»Jos he vain kohtelevat sinua pahoin —», aloitti Val. + +»Oi, eivät toki. Aion olla hyvin levollinen. Se on ainoa keino.» + +»Ei suinkaan minun vain tarvitse todistaa tai mitään sellaista?» + +»Ei, kultaseni, se asia on kyllä selvitetty jo.» Ja hän taputti +Valin kättä. Äidin päättäväinen ilme asetti myrskyn Valin rinnassa, +ja hän veti aikansa kuluksi hansikkaita käteen ja pois. Hän huomasi +nyt ottaneensa parin, joka sääryksien kannalta oli väärä — niitten +olisi pitänyt olla harmaat, mutta ne olivatkin tummanruskeat +hirvennahkakäsineet — eikä hän voinut päättää, pitäisikö ne vai +ottaisiko pois. He tulivat perille pian kymmenen jälkeen. Val näki +oikeussalin ensimmäistä kertaa, ja rakennus tehosi häneen heti. + +»Kautta Juppiterin», sanoi hän, kun he astuivat halliin, »tännehän +mahtuisi neljä tai viisi hyvää tenniskenttää.» + +Soames odotti heitä joittenkin portaitten juurella. + +»Siinähän olette», sanoi hän antamatta kättä, ikäänkuin tapaus olisi +tehnyt heidät liian tutuiksi sellaisia muodollisuuksia varten. »Se on +Happerley Browne, sali I. Meidän vuoromme on ensimmäiseksi.» + +Ylinnä Valin mielessä häilähteli samanlainen tunne, jota hän oli +kokenut joutuessaan syöttäjäksi kriketissä, mutta hän seurasi äitiään +ja enoaan uskollisesti katselematta ympärilleen enempää kuin oli +välttämätöntä ja ajatellen, että talo haisi »tunkkaantuneelta». Ihmisiä +näytti kurkistelevan joka paikasta, ja hän kosketti Soamesin hihaa. + +»Kuules, eno, et kai päästä noita inhoittavia sanomalehtiä sisään, vai +kuinka?» + +Soames vilkaisi häneen sivusta tavalla, joka oli sulkenut monelta suun +oikeaan aikaan. + +»Sisään tästä», sanoi hän. »Sinun ei tarvitse ottaa turkkia pois, +Winifred.» + +Val astui sisään heidän jäljissään närkästyneenä ja pää pystyssä. Tässä +kirotussa luolassa jokainen — ja niitä oli sangen paljon — näytti +istuvan kaikkien muitten sylissä, vaikka itse asiassa penkkirivit +erottivat heidät toisistaan, ja Valilla oli tunne, että he voisivat +kaikki yhdessä pudota permannolle tuomarien jalkain juureen. Tämä oli +kuitenkin vain hetkellinen näky — mahonkia, mustia viittoja, peruukkien +valkeita läiskiä ja kasvoja ja papereita, kaikki vain salamyhkäisyyttä +ja kuiskailua — ennenkuin hän istahti äitinsä viereen eturiviin, +selkä päin tuota kaikkea, iloisena äidin Parman orvokeista ja ottaen +hansikkaansa lopullisesti pois. Äiti katsoi häneen, ja hän ymmärsi +äkkiä, että äiti todella oli tarvinnut hänet viereensä, ja että hän +merkitsi tässä asiassa jotakin. Hyvä oli! Hän näyttäisi heille! Hän +suoristi selkänsä, pani jalat ristiin ja tuijotti tutkimattomasti +sääryksiinsä. Mutta sitten juuri eräs ukkeli, jolla oli viitta ja +peruukki ja joka kauheasti muistutti hassunkurista vanhaa akkaa, tuli +ovesta ja astui vastapäätä olevaan korkeaan penkkiin, ja Valin piti +nopeasti asettaa jalkansa vierekkäin ja nousta seisomaan kaikkien +muitten mukana. + +»Dartie _versus_ Dartie!» + +Valista tuntui sanomattoman vastenmieliseltä kuulla nimeään noin +huudettavan julki! Ja huomatessaan äkkiä, että joku lähellä hänen +takanaan alkoi puhua hänen perheestään, hän koetti vääntää kasvonsa +ympäri ja näki vanhan peruukkipäisen otuksen, joka puhui ikäänkuin +nielaisten omat sanansa — hullunkurisen näköinen vanha sälli, +jonkalaisia hän oli nähnyt kerran tai pari syömässä päivällistä Park +Lanessa ja kallistelemassa lasia. Hän tiesi nyt, mistä tuollaisia +ukkoja »kaivettiin esiin». Kaikesta huolimatta tuo vanha sälli tenhosi +hänet kokonaan, ja hän olisi jatkanut tuijotustaan, jollei äiti olisi +koskettanut hänen käsivarteensa. Kun hänen nyt oli pakko tuijottaa vain +eteensä, hän kiinnitti sensijaan katseensa edessään olevaan tuomariin. +Miksi piti tuon vanhan »urheilijan», jolla oli ivallinen suu ja +vikkelästi liikkuvat silmät, saada sekaantua heidän yksityisasioihinsa +— eikö hänellä ollut omia asioita, juuri yhtä paljon ja luultavasti +juuri yhtä ilkeitä? Ja Valissa liikehti sairauden tavoin koko hänen +ihmisluokkansa syvälle juurtunut individualismi. Ääni hänen takanaan +sanoi; »Erimielisyyksiä raha-asioissa — tuhlausta vastaajan taholla» +(Mikä sana! Oliko vastaaja hänen isänsä?) — »tilanne kiristynyt — +herra Dartie paljon poissa. Asiakkaani on kaikin tavoin koettanut — ja +hänellä oli siihen oikeus, kuten teidän ylhäisyytenne tulee myöntämään +— ehkäistä elintapoja, jotka olisivat vieneet vararikkoon — uhkapeliä +ja vedonlyöntejä kilparadalla —» (»Se on oikein», ajatteli Val, »jatka +pois vain!») »Ratkaisu sattui lokakuun alussa, jolloin vastaaja +kirjoitti tämän kirjeen klubistaan.» Val suoristautui tuolissaan ja +hänen korviaan alkoi polttaa. »Tarjoudun lukemaan sen ja tekemään +siihen ne korjaukset, jotka ovat tarpeen, herra kirjoittaja kun on +ollut — sanommeko syömässä päivällistä, teidän armonne?» + +»Senkin vanha peto!» ajatteli Val punastuen syvemmin. »Vielä sinä tässä +yrität olla sukkela!» + +»'Sinä et enää saa tilaisuutta loukata minua omassa talossani. Minä +lähden maasta huomisaamuna. Peli on päättynyt'» — lausetapa, joka ei +ole tavaton niitten kesken, joilla ei ole ollut huomattavaa menestystä.» + +»Senkin ilkeä pöllö!» ajatteli Val ja punastui syvemmin. + +»'Olen kyllästynyt sinun solvauksiisi'. Asiakkaani voi kertoa teidän +armollenne, että nämä niin sanotut solvaukset eivät olleet sen +kummempia, kuin että hän oli sanonut miehensä olevan »viimeinen raja» — +hyvin lievä sananmuoto, uskallan väittää, kaikissa tapauksissa.» + +Val vilkaisi sivusta äitinsä liikkumattomia kasvoja. Silmissä oli +takaaajetun ilme. »Äiti parka», ajatteli hän ja kosketti äidin +käsivartta omallaan. Ääni heidän takanaan jylisi edelleen. + +»'Aion ruveta elämään uutta elämää. — M.D.'» + +»Ja seuraavana päivänä, teidän ylhäisyytenne, vastaaja lähti +höyrylaivassa Tuscarora Buenos Airesiin. Sen koommin emme ole saaneet +häneltä muuta kuin sähköteitse kieltävän vastauksen kirjeeseen, jonka +asiakkaani kirjoitti seuraavana päivänä suuren tuskan vallassa pyytäen +häntä palaamaan kotiin. Teidän ylhäisyytenne luvalla kutsun nyt rouva +Dartien todistaja-aitioon.» + +Kun äiti nousi, oli Valilla hirvittävä halu nousta myös ja +sanoa: »Kuulkaa nyt! Minä aion katsoa, että kohtelettekin häntä +kunnollisesti.» Hän hillitsi kuitenkin halunsa, kuuli äitinsä aikovan +sanoa »totuuden, koko totuuden, ei mitään muuta kuin totuuden», ja +katsahti ylös. Äiti näytti komealta turkissaan, suuri hattu päässä, +heikko puna poskipäissä, levollisena, asiallisena, ja Val oli ylpeä +nähdessään hänen tuollaisena seisovan kaikkien noitten »kirottujen +lakimiesten» edessä. Kuulustelu alkoi. Val, joka tiesi, että tämä oli +vain avioeron alkuvalmistelua, seurasi melkein hilpeänä kysymyksiä, +jotka olivat niin asetetut, että niistä väkisinkin sai sen käsityksen, +että äiti todella tahtoi isän takaisin. Hänestä tuntui, että he +»hienosti petkuttivat vanhoja peruukkeja». Ja hänelle oli hyvin +epämieluisa yllätys, kun tuomari äkkiä sanoi: + +»Minkätähden miehenne jätti teidät — ei sentään siksi, että sanoitte +häntä 'viimeiseksi rajaksi', kyllähän sen tiedätte?» + +Val näki enonsa nostavan silmänsä todistaja-aitioon, vaikka hänen +kasvonsa eivät muuten liikkuneet, kuuli paperin kahinaa takanaan, ja +vaisto sanoi hänelle, että tulos oli vaarassa. Olivatko Soames eno ja +tuo vanha sälli tuolla takana pilanneet koko asian? Äiti puhui hieman +venytellen. + +»Ei, teidän ylhäisyytenne, mutta sitä oli kestänyt jo kauan.» + +»Mitä oli kestänyt?» + +»Erimielisyyttämme raha-asioissa.» + +»Mutta rahat olivat teidän. Väitättekö, että hän jätti teidät +parantaakseen asemaansa?» + +»Peto! Vanha peto, ei mitään muuta kuin peto!» ajatteli Val äkkiä. »Hän +vainuaa, että tässä on koira haudattuna — hän koettaa päästä totuuden +jäljille!» Ja hänen sydämensä seisahtui. Jos — jos hän pääsee, huomaa +hän tietysti, että äiti ei tosissaan tahdo isää takaisin. Äiti puhui +taas, hieman ylhäisempään sävyyn. + +»Ei, teidän ylhäisyytenne, mutta ymmärrättehän, että olin kieltäytynyt +antamasta hänelle enemmän rahaa. Kesti kauan ennenkuin hän uskoi, mutta +viimein hän sen teki — ja silloin —» + +»Minä ymmärrän, olitte kieltäytynyt. Mutta te olette lähettänyt hänelle +rahaa sittemmin.» + +»Teidän ylhäisyytenne, tahdoin hänet kotiin?» + +»Ja luulitteko, että sillä saisitte hänet tulemaan?» + +»Minä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, tein isäni neuvon mukaan.» + +Jokin tuomarin kasvoissa, paperin kahinassa hänen takanaan ja enon +jalkojen äkillisessä asettumisessa päällekkäin ilmaisi Valille, että +äiti oli vastannut aivan kuin pitikin. »Hän osaa!» ajatteli poika. +»Jumaliste, mitä humpuukia tämä kaikki on!» + +Tuomari puhui taas: + +»Vielä yksi kysymys, rouva Dartie. Pidättekö miehestänne vielä?» + +Valin kädet, jotka riippuivat velttoina selässä, puristuivat nyrkkiin. +Mitä syytä tuomarilla oli tehdä asioita äkkiä niin inhimillisiksi? +Panna nyt äiti puhumaan omasta sydämestään ja sanomaan asioita, joita +hän ei kenties itsekään tietänyt, kaikkien näiden ihmisten aikana! +Se ei ollut kunniallista. Äiti vastasi aika hiljaa: »Pidän, teidän +ylhäisyytenne.» Val näki tuomarin nyökäyttävän päätään. »Jospa voisin +takoa päätäsi niin, että tietäisit!» ajatteli hän herjaten, kun äiti +tuli takaisin hänen viereensä. Sitten seurasi todistuksia isän lähdöstä +ja jatkuvasta poissaolosta — eräs heidän omista palvelustytöistään +esiintyi todistajana, mikä Valista oli erikoisen typerää. Puhuttiin +paljon, kaikki pötyä, sitten tuomari julisti paluuhaasteen ja he +nousivat lähteäkseen. Val meni ylös äitinsä jäljissä leuka jämeänä, +katse maassa, tehden kaikkensa halveksiakseen joka-ainoata. Äidin ääni +herätti hänet käytävässä vihaisesta turtumuksesta. + +»Sinä käyttäydyit niin hyvin, rakas. Oli sellainen huojennus, kun olit +mukana. Enosi ja minä menemme nyt lounaalle.» + +»Hyvä on», sanoi Val, »sittenhän minä ehdin käydä tapaamassa tuota +toveria.» Ja hän erosi äidistään äkisti, juoksi portaita alas ja pääsi +ulkoilmaan. Hän hyppäsi ajurin vaunuihin ja ajoi Goat's-klubiin. Hänen +ajatuksensa olivat Hollyssa ja siinä, mitä hänen piti tehdä, ennenkuin +Jolly ehtisi näyttää tämän kaiken sisarelleen huomispäivän lehdistä. + +* * * + +Valin lähdettyä Soames ja Winifred suuntasivat kulkunsa Cheshire +Cheeseen. Soames oli ehdottanut, että he siellä kohaisivat herra +Bellbyn. Tänä aikaisena puolipäivän hetkenä he saisivat olla omassa +rauhassaan, ja Winifred oli ajatellut, että olisi »huvittavaa» nähdä +tämä maineikas ravintola. Tilatuaan tarjoilijan hämmästykseksi keveän +lounaan he odottivat sekä sen että herra Bellbyn tuloa hiljaisina ja +uupuneina puolentoista tunnin jännityksestä julkisuudessa. Herra Bellby +saapui sitten nenä edellä, yhtä hilpeänä kuin he olivat synkkiä. No, +hehän olivat saaneet paluuhaasteen, oliko mitään hullusti? + +»Niin kyllä», sanoi Soames kohtalaisen hiljaisella äänellä, »mutta +meidän pitää taas ryhtyä hakemaan todistuksia. Sama tuomari kai +tulee kuulustelemaan avioero-oikeudessakin, ja silloin näyttää +epäilyttävältä, jos käy ilmi, että alun pitäen tiesimme huonosta +käyttäytymisestä. Hänen kysymyksensä osoittivat selvään, että hän ei +pidä tästä paluuhaastetempusta.» + +»Mitä siitä», sanoi herra Bellby iloisesti, »hän unohtaa! Hyvänen aika, +hän käsittelee sata muuta juttua ennenkuin asia tulee uudestaan esille. +Sitäpaitsi hänen on pakko ennakkotapausten vuoksi myöntää teille +avioero, jos todistukset ovat tyydyttävät. Me emme anna hänen tietää, +että rouva Dartie tunsi tosiseikat alusta alkaen. Dreamer teki asiansa +hyvin sievästi — hänessä oli jotakin isällistä!» + +Soames nyökäytti päätään. + +»Ja kunnioittava kumarrus teille, rouva Dartie», jatkoi herra Bellby, +»teillä on luontaiset taipumukset todistamiseen. Luja kuin kallio.» + +Tässä tarjoilija saapui kantaen kolmea lautasta käsivarrellaan, ja +sanoi: »Minä toin teille vanukkaan, sir. Siinä on paljon leivoja +tänään.» + +Herra Bellby ilmaisi hyväksymisensä lähentäen nenäänsä vatiin. Mutta +Soames ja Winifred katselivat pettyneinä kevyttä lounastaan, joka +näytti ruskealta, kastikkeen peittämältä massalta. He koskettelivat +sitä hienosti haarukallaan toivoen löytävänsä maukkaitten pikku +laulajien ruumiit. Alkuun päästyään he kuitenkin huomasivat olevansa +nälkäisempiä kuin olivat luulleet, ja he söivät annoksen nauttien kukin +lasin portviiniä palan paineeksi. Keskustelu kääntyi sotaan. Soames +arveli, että Ladysmith tulisi kukistumaan ja että sota kestäisi vuoden. +Bellby arveli, että se päättyisi kesäksi. Kumpikin oli yhtä mieltä +siitä, että tarvittaisiin lisää miehiä. Muu ei saanut tulla kysymykseen +kuin täydellinen voitto, koska siitä oli nyt tullut kunnia-asia. +Winifred palautti puhelun asiallisemmalle pohjalle sanoen, että hän +ei tahtoisi avioerojutun tulevan uudestaan esille ennen kesäloman +alkamista Oxfordissa, silloin pojat ehtisivät unohtaa asian, ennenkuin +lukukausi taas alkaisi. Lontoonkin huvikausi olisi silloin ohi. +Lakimies rauhoitti häntä, kuuden kuukauden väliaika oli välttämätön — +niitten jälkeen mitä pikemmin, sitä parempi. Nyt alkoi tulla väkeä, ja +he lähtivät — Soames Cityyn, Bellby toimistoonsa, Winifred ajurilla +Park Laneen kertomaan äidilleen, kuinka hän oli menestynyt. Tulos oli +kaiken kaikkiaan ollut niin tyydyttävä, että katsottiin viisaimmaksi +ilmoittaa siitä Jamesille, joka tämän jälkeen ei yhtenäkään päivänä +jättänyt sanomatta, että hän ei tietänyt tuosta Winifredin asiasta, +ei osannut sanoa. Mitä tyhjemmäksi hänen hiekkalasinsa kävi, sitä +painavammaksi tuli hänelle maallisten asiain tärkeys ikäänkuin hän +olisi ajatellut: »Minun täytyy nyt tehdä kaikkeni ja murehtia oikein, +kohta minulla ei ole enää mitään murehdittavaa.» + +Hän otti uutisen vastaan nurkuen. Tuo oli uusimuotista asiainmenoa, +eikä hän tietänyt! Mutta hän antoi Winifredille pankkiosoituksen sanoen: + +»Arvaan, että sinulla on ollut paljon menoja. Sinulla näkyy olevan uusi +hattu. Miksi ei Val tule katsomaan meitä?» + +Winifred lupasi tuoda hänet päivälliselle pian. Ja kotiin tultuaan hän +vetäytyi makuuhuoneeseen, missä sai olla yksinään. Nyt kun mies oli +saanut haasteen palata hänen hoitoonsa, tarkoituksena hänen lopullinen +karkoittamisensa vaimonsa luota, hän koetti vielä kerran etsiä +surullisesta ja yksinäisestä sydämestään selvyyttä siitä, mitä hän itse +todella olisi tahtonut. + + + + +8. TAISTELUHAASTE + + +Aamu oli ollut sumuinen, lähellä pakkasasteita, mutta aurinko tuli +näkyviin, kun Val riensi kohti Roehampton Gatea, josta hän ratsastaisi +tavalliselle kohtauspaikalle. Hänen mielialansa oli nopeassa nousussa. +Aamun tapauksissa ei ollut kuitenkaan ollut mitään niin kovin kauheata, +ei muuta kuin sitä yleistä häpeää, että heidän yksityiselämänsä +rauhaa oli loukattu. »Jos olisimme kihloissa», ajatteli hän, »olisi +yhdentekevää, mitä tapahtuisi.» Hän oli itse asiassa kuin inhimillinen +yhteiskunta, joka riitelee ja rimpuilee avioliiton tuloksia vastaan ja +kiirehtii naimisiin. Ja hän ratsasti poikki Richmond Parkin syksyisen +kulon peläten tulevansa liian myöhään. Mutta taaskin hän oli yksinään +kohtauspaikalla, ja tämä toinen uskottomuus Hollyn taholta järkytti +häntä suunnattomasti. Tänään hän ei voinut lähteä takaisin kohtaamatta +Hollya! Hän ratsasti puistosta pois ja kohti Robin Hilliä. Hän ei +voinut ymmärtää, ketä hän siellä kysyisi. Entä jos Hollyn isä oli +palannut kotiin tai sisar tai veli sattuisi olemaan kotona! Hän päätti +pelata ja kysyä ensin kaikkia muita, niin että jos onni olisi suotuisa +ja he kaikki poissa kotoa, olisi aivan luonnollista lopuksi kysyä +Hollya. Jos taas joku muukin olisi kotona — hän saisi pelastaa nahkansa +sanomalla »olleensa ratsastamassa.» + +»Vain Holly neiti kotona, herra.» + +»Oi, kiitos. Saanko viedä hevoseni talliin? Ja oletteko hyvä ja +ilmoitatte — hänen serkkunsa, herra Val Dartien.» + +Kun hän palasi, oli Holly hallissa, hyvin punastuvana ja ujona. +Hän saattoi Valin kauas toiseen päähän, ja he istahtivat leveälle +ikkunapenkille. + +»Olen ollut kauhean levoton», sanoi Val matalalla äänellä. »Mikä on +hätänä?» + +»Jolly tietää ratsastuksestamme.» + +»Onko hän kotona?» + +»Ei, mutta hän kai tulee kohta.» + +»Sitten —!» huudahti Val, heittäytyi eteenpäin ja tarttui tytön käteen. +Holly koetti vetää kätensä pois, ei onnistunut, luopui yrityksestä ja +katseli häneen totisena. + +»Ensiksikin», sanoi Val, »tahtoisin kertoa teille jotakin perheestäni. +Isäni, tiedättehän, ei ole oikein — minä tarkoitan, hän jätti äitini +ja he koettavat nyt saada hänestä avioeroa ja ovat käskeneet häntä +palaamaan kotiin. Te näette tuon kaiken lehdistä huomisaamuna.» + +Hollyn silmiä tummensi kauhu ja mielenkiinto, hän pusersi Valin kättä. +Mutta Valissa oli pelaaja herännyt, ja hän kiirehti jatkamaan: + +»Tietysti se ei vielä ole juuri mitään, mutta minä pelkään, että tulee +paljonkin ennenkuin asia on ohi — avioerojutut ovat inhoittavia, +tiedättehän. Tahdoin kertoa tämän teille, koska — koska — teidän +pitäisi tietää — jos —», ja hän alkoi änkyttää, tuijottaen Hollyn +huolestuneisiin silmiin, »jos — jos aiotte olla niin kultainen, että +rakastatte minua, Holly. Minä rakastan teitä — vaikka kuinka paljon, +ja minä tahtoisin mennä kihloihin!» Hän oli esittänyt asiansa niin +mahdottomalla tavalla, että olisi voinut takoa omaa päätänsä, ja sitten +hän vaipui polvilleen ja koetti päästä lähemmäksi noita pehmeitä, +huolestuneita kasvoja. »Te rakastatte minua — ettekö rakastakin? +Jollei, niin minä —». Seurasi hetkinen hiljaisuutta ja jännitystä, niin +kauheata, että Val saattoi kuulla ruohon leikkuukoneen äänen ulkoa +ruohokentältä, jossa muka arveltiin olevan jotakin leikattavaa. Sitten +Holly huojui eteenpäin, hänen vapaa kätensä kosketti Valin tukkaa, ja +Val voihkaisi: »Oi, Holly». + +Hollyn vastaus oli hyvin hiljainen: »Oi, Val!» + +Val oli nähnyt unta tästä hetkestä, mutta aina käskevässä sävyssä, +voitollisena nuorena rakastajana, ja nyt hän tunsikin olevansa nöyrä, +liikutettu, värisevä. Hän pelkäsi liikahtaa polviltaan, ettei lumous +särkyisi ja ettei Holly säikähtäisi ja peruuttaisi omaa antaumustaan +— niin vapiseva hän oli siinä Valin syleilyssä, silmät ummessa, Valin +huulet lähestymässä omiaan. Hän avasi silmänsä, oli kuin häntä olisi +huimannut vähän, ja Val painoi huulensa hänen huulilleen. Äkkiä Val +hypähti pystyyn, oli kuulunut askeleita, jonkinlaista hämmästyksen +voihkinaa. Hän katsoi ympärilleen. Ei ketään! Mutta pitkät verhot, +jotka erottivat ulkohallin sisemmästä, liikkuivat vielä. + +»Hyvä Jumala! Mitä se oli?» + +Hollykin oli noussut. + +»Jolly kai», kuiskasi hän. + +Val pusersi päättäväisenä kätensä nyrkkiin. + +»All right!» sanoi hän. »Minä en välitä vähääkään nyt, kun olemme +kihloissa. Ja hän meni verhojen luo ja veti ne syrjään. Tuolla hallin +takan edessä seisoi Jolly, selkä mielenosoituksellisesti käännettynä +heihin. Val kulki eteenpäin. Jolly kääntyi häneen. + +»Pyydän anteeksi, että kuulin», sanoi hän. + +Vaikka kuinka olisi koettanut, ei Val voinut olla ihailematta häntä +sinä hetkenä. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat, ääni levollinen, hän +näytti hieman ylhäiseltä ikäänkuin olisi toiminut periaatteittensa +mukaan. + +»No niin», sanoi Val äkkiä, »eihän tämä koske sinuun.» + +»Oi», sanoi Jolly, »tulehan tänne.» Ja hän meni hallin poikki. Val +seurasi. Työhuoneen ovella hän tunsi kosketuksen käsivarrellaan, ja +Hollyn ääni sanoi: + +»Minä tulen mukaan.» + +»Ei», sanoi Jolly. + +»Kyllä», sanoi Holly. + +Jolly avasi oven ja kaikki kolme menivät sisään. Päästyään pieneen +huoneeseen he seisoivat jonkinlaisena kolmiona kuluneen turkkilaisen +maton kolmella nurkalla, kömpelön suorina, katsomatta toisiinsa, täysin +kykenemättöminä näkemään tilanteessa mitään naurettavaa. + +Val katkaisi hiljaisuuden. + +»Holly ja minä olemme kihloissa.» + +Jolly astui taaksepäin ja nojasi ikkunakamanaan. + +»Tämä on meidän talomme», sanoi hän. »En aio loukata sinua täällä. +Mutta isämme on poissa. Minun on pidettävä huolta sisarestani. Olet +käyttänyt sitä seikkaa hyväksesi.» + +»Se ei ollut tarkoitukseni», sanoi Val kuumeten. + +»Minä luulen, että oli», sanoi Jolly. »Jos se ei olisi ollut +tarkoituksesi, olisit puhunut minulle tai odottanut kunnes isäni tulee +kotiin.» + +»Minulla oli syyni», sanoi Val. + +»Mitkä syyt?» + +»Ne koskevat perhettäni — olen juuri kertonut ne Hollylle. Tahdon, että +hän tietäisi, ennenkuin mitään tapahtuu.» + +Jolly muuttui äkkiä vähemmän arvokkaaksi. + +»Te olette lapsinulikoita», sanoi hän, »ja te tiedätte sen itsekin.» + +»Minä en ole lapsinulikka», vastasi Val. + +»Olet kyllä — et kahtakymmentä.» + +»No mitä sinä sitten olet?» + +»Minä olen kahdenkymmenen», sanoi Jolly. + +»Nipin napin, ja joka tapauksessa minä olen yhtä hyvä mies kuin sinä.» + +Jollyn kasvot lehahtivat punaisiksi ja synkkenivät sitten. Jokin +taistelu oli ilmeisesti käynnissä hänen mielessään, ja Val ja Holly +tuijottivat häneen, niin selvästi saattoi tämän taistelun huomata. He +kuulivat hänen hengityksensäkin. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja +kävivät kumman päättäväisiksi. + +»Sen saamme nähdä», sanoi hän. »Minä haastan sinua tekemään saman minkä +itse aion tehdä.» + +»Haastat?» + +Jolly hymyili. »Niin», sanoi hän, »minä haastan, ja tiedän erittäin +hyvin, ettet sitä tee.» + +Paha aavistus singahti läpi Valin sielun — tämä oli kuin hyvin pimeässä +ratsastamista. + +»Minä en ole unohtanut, että olet tulennielijä», sanoi Jolly hitaasti, +»enkä luule, että juuri muuta oletkaan, enkä ole unohtanut sitä, että +sanoit minua buurilaismieliseksi.» + +Val kuuli omaakin kiihkeätä hengitystään kovemman läähätyksen ja näki +Hollyn kasvot kurkoittuneina vähän eteenpäin, hyvin kalpeina, silmät +suurina. + +»Niin», sanoi Jolly omituisesti hymyillen, »saammepa pian nähdä. Minä +aion liittyä valtakunnan vapaaehtoisiin ja haastan sinua tekemään +saman, herra Val Dartie.» + +Valin pää tärähti. Tämä oli kuin isku silmäin väliin, niin läpeensä +odottamaton, niin äärimmäinen ja ruma kesken hänen unelmiaan, ja hän +katsoi Hollyyn silmin, jotka äkkiä olivat käyneet liikuttavan villin +näköisiksi. + +»Istu», sanoi Jolly. »Minä annan sinulle aikaa! Ajattele tarkoin.» Ja +hän itse istahti isoisän tuolin käsinojalle. + +Val ei istunut, hän seisoi työntäen kädet syvälle housuntaskuihin +— nyrkkiin puristetut, värisevät kädet. Päätöksen koko kaameus, +kääntyi se sitten suuntaan tai toiseen, kolkutti hänen sydämeensä +kaksinkertaisin lyönnein kuin vihainen kirjeenkantaja. Jollei hän +ottanut vastaan tuota »haastetta», joutui hän häpeään Hollyn ja tuon +nuoren vihamiehensä, hänen petomaisen veljensä silmissä. Jos hän taas +ottaisi sen vastaan, voi, silloinhan kaikki katoaisi. Hollyn kasvot, +silmät, tukka, suudelmat, jotka olivat vasta juuri alkaneet! + +»Minä annan sinulle aikaa», sanoi Jolly taas, »en tahdo olla kohtuuton.» + +Ja molemmat katsoivat Hollya. Hän oli peräytynyt kirjahyllyjen luo, +jotka ylettyivät kattoon asti, hänen tumma päänsä nojasi Gibbonin +Rooman valtakuntaan, hänen silmänsä olivat kiintyneet Valiin +jonkinlaisen pehmeän, harmaan tuskan vallassa. Ja hän, jonka havainnon +lahja ei ollut kovinkaan suuri, sai äkillisen väläyksen. Holly olisi +ylpeä veljestään — tuosta vihollisesta! Hän saisi hävetä Valin vuoksi! +Kädet nousivat taskuista kuin vieterien voimasta. + +»All right!» sanoi hän. »Valmis olen!» + +Hollyn kasvot — oi, ne olivat omituiset! Val näki hänen punastuvan, +syöksähtävän eteenpäin. Hän oli tehnyt niinkuin pitikin — Hollyn kasvot +loistivat vakavaa ihailua. Jolly nousi ja teki pienen kumarruksen +ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Sinä läpäisit.» + +Toipuen innostuksen puuskasta, joka oli saattanut hänet tähän +päätökseen Val katsoi Jollyyn pahanilkisesti ripsiensä takaa. »Hyvä +on», ajatteli hän, »sinulla on nyt yksi piste. Minä saan luvan lähteä +sotaan, mutta kyllä minä vielä jotenkuten saan hyvitystä.» Ja hän sanoi +arvokkaasti: »Olen valmis.» + +»Kohtaamme sitten huomenna kello kaksitoista +ilmoittautumistoimistossa», sanoi Jolly. Ja hän avasi ikkunan ja lähti +terassille saman maailmankatsomuksen mukaan, joka oli saanut hänet +vetäytymään pois yllättäessään heidät hallissa. + +Valin hämmennys, kun hän nyt jäi yksin tuon olennon kanssa, josta +hän oli maksanut näin odottamattoman hinnan, oli ääretön. Mutta +»esiintymishalu» oli kuitenkin vielä vallitsevana. Tuo viheliäinen asia +piti toki suorittaa tyylikkäästi! + +»Saamme ainakin ratsastaa ja ampua tarpeeksemme», sanoi hän, »se +on jokin lohdutus.» Ja huokaus, joka tuntui tulevan Hollyn sydämen +pohjasta, tuotti hänelle julmaa nautintoa. + +»Oh, sota päättyy pian», sanoi hän, »kenties emme edes joudu +rintamalle. Minä en välitä, paitsi sinun tähtesi.» Hän olisi poissa +tuon inhoittavan avioerojutun tieltä. Jotakin hyvää kaikesta +pahasta! Hän tunsi Hollyn lämpimän käden hiipivän omaansa. Jolly +luuli estäneensä heitä rakastamasta toisiaan, onnistuiko hän? Val +piti käsivarttaan tiukasti Hollyn vyötäisillä luoden häneen lempeitä +katseita ripsiensä takaa, koettaen ilahduttaa häntä hymyllään, luvaten +tulla katsomaan häntä pian, tuntien olevansa kuusi tuumaa pitempi +ja paljon suuremmassa määrässä hänen herransa kuin mitä aikaisemmin +oli uskaltanut toivoakaan. Monet kerrat hän suuteli Hollya ennenkuin +nousi ratsulleen ja palasi kaupunkiin. Niin nopeasti, vähimmästäkin +yllytyksestä kasvaa ja versoo omistamisen vaisto. + + + + +9. PÄIVÄLLISET JAMESILLA + + +Jamesin talossa Park Lanen varrella ei enää pidetty suuria +päivälliskutsuja — joka talossa tulee aika, jolloin isäntä ja emäntä +eivät enää pysty siihen, jolloin ei enää tarjota yhdeksää lajia +kahteenkymmeneen suuhun kahdenkymmenen hienon, valkean rinnuksen +yläpuolelle ja jolloin kotikissan ei enää tarvitse ihmetellä, miksi +hänet äkkiä suljetaan sisään. + +Niinpä Emily — joka seitsenkymmenvuotiaana olisi vielä mielellään +harrastanut vähän juhlaa ja muodikkuutta silloin tällöin — tilasi +hieman kiihtyneenä päivällistä kuudelle kahden asemesta, kirjoitti itse +erinäisiä vieraskielisiä sanoja korteille ja järjesti kukat — mimoosaa +Rivieralta ja valkeita roomalaisia hyasintteja, jotka eivät olleet +Roomasta. Muita ei tietenkään olisi läsnä kuin James ja hän itse, +Soames, Winifred, Val ja Imogen — mutta hänestä oli hauska kuvitella +hieman ja leikkiä mennyttä loistoa. Hän pukeutuikin niin, että James +huomautti: + +»Mitä varten panet tuollaista yllesi? Vilustut vain.» + +Mutta Emily tiesi, että naisten kaulaa lämmittää kahdeksankymmenen +vuoden ikään asti halu loistaa paljaana, ja hän vastasi vain: + +»Annas kun panen sinulle tuollaisen rinnuksen, joita ostin, James, +silloin sinun ei tarvitse vaihtaa muuta kuin housut ja panna +samettitakki yllesi, ja sillä hyvä. Val on mielissään, kun olet siisti.» + +»Rinnus!» sanoi James. »Aina sinä tuhlaat rahojasi johonkin.» + +Mutta hän salli muuttamisen, kunnes hänenkin kaulansa loisti, ja hän +mumisi epämääräisesti: + +»Minä pelkään, että hän on tuhlaavainen poika.» + +Vähän kirkkaampana silmistään, vähän enemmän väriä poskillaan kuin +tavallisesti hän istuutui paikalleen saliin odottamaan ovikellon +soittoa. + +»Olen tehnyt näistä kunnolliset päivälliskutsut», sanoi Emily +tyytyväisenä, »ajattelin, että se on hyvää harjoitusta Imogenille — +hänen pitää vähän tottua nyt, kun hän astuu seuraelämään.» + +James sanoi jotakin epämääräistä ja ajatteli sitä Imogenia, joka +kiipesi hänen polvilleen entisinä jouluina ja veti hänen kanssaan rikki +paukkukaramelleja. + +»Hänestä tulee sievä tyttö», mutisi James, »en ihmettelisi.» + +»Hän _on_ sievä», sanoi Emily, »hänen pitäisi joutua hyviin naimisiin.» + +»Kaikkea vielä», mutisi James, »hänen on paljon parempi pysyä kotona ja +auttaa äitiänsä.» Uusi Dartie viemässä hänen kauniin tyttärentyttärensä +olisi hänen loppunsa! Hän ei ollut koskaan oikein antanut anteeksi +Emilylle, että Montague Dartie oli puijannut tätä yhtä suuressa määrin +kuin häntä itseään. + +»Missä Warmson on?» kysyi hän äkkiä. »Tahtoisin lasin madeiraa tänä +iltana.» + +»Tulee samppanjaa, James.» + +James pudisti päätään. »Ei siitä ole mihinkään», sanoi hän. »En minä +saa siitä mitään irti.» + +Emily kurkoitti eteenpäin omalta puoleltaan tulisijaa ja soitti kelloa. + +»Herra tahtoo madeirapullon avattavaksi, Warmson.» + +»Ei ei!» sanoi James, ja hänen korvanipukkansa värisivät kiivaasti +ja silmät tuijottivat esineeseen, jonka hän yksin näki. »Kuulkaa +nyt, Warmson, menkää sisempään kellariin, ja takimmaisen säiliön +keskihyllyllä vasemmalla puolella näette seitsemän pulloa. Ottakaa +keskimmäinen, mutta älkää ravistako sitä. Se on viimeinen pullo sitä +madeiraa, jota sain herra Jolyonilta, kun muutimme tänne — siihen ei +ole kajottu, sen pitäisi olla parhaassa kunnossa vielä, mutta minä en +tiedä, en osaa sanoa.» + +»Hyvä on, sir», sanoi poistuva Warmson. + +»Minä säästin sitä kultahäihimme», sanoi James äkkiä, »mutta minun +iässäni ei eletä enää kolmea vuotta.» + +»Mitä tyhjää, James», sanoi Emily, »älä puhu sellaista.» + +»Minun olisi pitänyt mennä hakemaan se itse», mutisi James, »hän +luultavasti ravistaa sitä.» Ja hän vaipui hiljaisesti muistelemaan +pitkiä hetkiä, jotka hän oli viettänyt avoimien kaasuliekkien, +hämähäkinverkkojen ja viinintahrimien korkkien hyvän tuoksun keskellä, +hetkiä, jotka olivat kiihdyttäneet hänen ruokahaluaan niin monien +juhlien edellä. Tuon kellarin viineihin oli kirjoitettu niiden yli +neljänkymmenen vuoden historia, jotka olivat kuluneet siitä hetkestä, +jolloin hän tuli tähän Park Lanen taloon nuoren vaimonsa kanssa, +ja monien ystävä- ja tuttavasukupolvien, jotka olivat siirtyneet +tuntemattomaan, tyhjentyneet hyllyt säilyttivät perhejuhlien muiston +— häitten, ristiäisten, suvussa sattuneitten kuolemantapausten. Ja +kellari pysyisi siinä vielä hänen mentyään, eikä hän tietänyt, mitä +siitä tulisi. Viini kai juotaisiin tai muuten tärveltäisiin, hän ei +ihmettelisi! + +Hänen poikansa tulo herätti hänet näistä syvistä haaveista, ja Winifred +kahden vanhimpansa kanssa seurasi pian mukana. + +He menivät pöytään toistensa käsipuolessa — James vei Imogenin, +ensiesiintyjän, koska tämä kaunis lapsenlapsi ilahdutti häntä, Soames +vei Winifredin ja Emily Valin, jonka silmät kirkastuivat huomatessaan +osterit. Tästähän aikoi tulla kunnollinen juhla, samppanjaa ja +portviiniä! Ja sitä hän tunsi tarvitsevansakin senjälkeen, mitä +oli tuona päivänä tehnyt ja mikä ei vielä ollut toisten tietona. +Ensimmäisen tai toisen lasin jälkeen olisi hauska ravistaa hihastaan +tämä pommi, tämä hälyttävä palanen isänmaallisuutta tai pikemminkin +tämä henkilökohtaisen uskalluksen näyte — sillä Valin tyydytys +siitä, mitä hän oli tehnyt kuningattarensa ja maansa puolesta, +oli toistaiseksi kokonaan henkilökohtaista laatua. Hän oli nyt +täysiverinen nuori urheilija, erottamattomasti yhteydessä pyssyjen +ja hevosten kanssa, hänellä oli oikeus kerskua — eipä siltä, että +hän aikoisi tehdä sitä. Hän tekisi ilmoituksensa tyvenesti, kun +sattuisi sopiva hiljaisuus. Ja vilkaisten ruokalistaan hän katsoi +»Bombe aux fraises»-hetken sopivaksi — sitä syötäessä vallitsisi +eräänlainen juhlallisuus. Kerran tai pari ennenkuin päästiin tälle +aterian ruusuiselle huipulle hän sattui muistamaan, että isoisälle ei +koskaan kerrottu mitään! Mutta ukkelihan joi madeiraa ja näytti voivan +mainiosti! Sitäpaitsi hänen pitäisi olla mielissään tästä hyvityksestä +kesken avioerojutun häpeää. Vastapäätä istuvan enon näkeminen oli +myöskin voimakas yllyke. Eno oli niin kaukana urheilijasta, että +maksaisi vaivan nähdä hänen kasvonsa. Sitäpaitsi oli parempi kertoa +äidille näin kuin yksityisesti, mikä saattaisi järkyttää heitä +molempia. Hänen tuli sääli äitiä, mutta itse asiassa ei voinut vaatia, +että hän kovin paljon ajattelisi toisten tunteita, kun hänen itsensä +piti erota Hollysta. + +Isoisän ääni ehti hänen korviinsa ohuena: + +»Val, koetappas vähän madeiraa jäätelösi kanssa. Sellaista et saa +yliopistossa.» + +Val katseli nestettä, joka hitaasti täytti hänen lasinsa vanhan viinin +alkuperäisen öljyn kimallellessa pinnalla, hengitti sen tuoksua ja +ajatteli: »Nyt on aika!» Hetki oli suurenmoinen. Hän maistoi viiniä, +ja mieluisa hehku levisi hänen jo kuumentuneisiin suoniinsa. Katsellen +nopeasti ympärilleen hän sanoi: »Olen tänään liittynyt valtakunnan +vapaaehtoisiin, isoisä», ja tyhjensi lasinsa ikäänkuin juoden oman +tekonsa maljan. + +»Mitä?» Se oli hänen äitinsä lohduton pieni sana. + +»Nuori Jolly Forsyte ja minä menimme sinne yhdessä.» »Ethän toki +allekirjoittanut?» kuului Soames enon taholta. »Kyllä vain! Me menemme +harjoituksiin maanantaina.» »Minä _sanoin!_» huudahti Imogen. + +Kaikki katsoivat Jamesiin. Hän nojautui eteenpäin käsi korvan takana. + +»Mitä se on?» sanoi hän. »Mitä Val sanoo? Minä en voi kuulla.» + +Emily kumartui eteenpäin ja taputti Valin kättä. + +»Sitä vain, että hän on liittynyt vapaaehtoisiin, James, se sopii +hänelle hyvin. Univormu tulee pukemaan häntä erinomaisesti.» + +»Liittynyt — roskaa!» kuului Jamesin ääni vapisevan kovana. »Te ette +näe kahta kyynärää nenäänne pitemmälle. Hänenhän pitää lähteä — tuonne +kauas. Mitä, hän joutuu rintamalle ennenkuin tietääkään.» + +Val näki Imogenin ihailevat silmät ja äitinsä hiljaisena ja +muodikkaana, nenäliina huulten edessä. + +Äkkiä eno puhui. + +»Sinä olet alaikäinen.» + +»Minä otin sen huomioon», hymyili Val, »ja ilmoitin ikäni +kahdeksikymmeneksiyhdeksi.» + +Hän kuuli isoäidin ihailevan: »No mutta Val, sepä oli rohkea teko!» +oli tietoinen siitä, että Warmson kunnioittavasti täytti hänen +samppanjalasinsa, ja että isoisän ääni mumisi: »Minä en tiedä mitä +sinusta tulee, jos jatkat tähän suuntaan.» + +Imogen taputti hänen olkapäätään, eno katsoi häneen sivusta, äiti vain +istui liikkumattomana kunnes hänen hiljaisuutensa hellyttämänä Val +sanoi: + +»Kaikki on niinkuin olla pitää, ja pian ajamme heidät käpälämäkeen. +Minä vain toivon, että ehdin vähän olla mukana.» + +Hän tunsi olevansa ylpeä, surullinen, kauhistuttavan tärkeä samalla +kertaa. Nyt saisi Soames eno ja kaikki Forsytet nähdä, kuinka sitä +ollaan urheilijoita. Hän oli todellakin tehnyt jotakin sankarillista ja +tavatonta ilmoittaessaan iäkseen kaksi kymmentäyksi. + +Emilyn ääni palautti hänet maan pinnalle. + +»Älä ota toista lasia, James. Warmson!» + +»Kylläpä Timothyllä tullaan hämmästymään!» puhkesi Imogen sanomaan. +»Antaisin mitä tahansa, että saisin nähdä heidän kasvonsa. Onko sinulla +miekka, Val, vai pistin vain?» + +»Mikä sai sinut tähän?» + +Enon ääni aiheutti pienen viluntunteen Valin vatsan pohjassa. Mikä +sai hänet? Kuinka hän vastaisi siihen? Hän oli kiitollinen isoäidin +turvallisesta: + +»Minusta se oli hyvin reipas teko. Olen varma, että hänestä tulee komea +sotilas, hänellä on juuri sopiva vartalo. Me saamme kaikki olla ylpeitä +hänestä.» + +»Mitä osuutta nuorella Jolly Forsytella on tässä asiassa? Miksi menitte +yhdessä?» kysyi Soames kaamean hellittämättömänä. »En luullut, että +olitte ystävät.» + +»Emme olekaan», mutisi Val, »mutta minä en tahtonut olla häntä +huonompi.» Hän näki enon katsovan häneen aivan muuttuneena, kuin +hyväksyen. Isoisäkin nyökäytti päätään, isoäiti samoin. Kaikki +hyväksyivät sen, ettei hän tahtonut olla tätä serkkuaan huonompi. +Siihen täytyi olla syy! Val oli hämärästi tietoinen jostakin +epäselvästä kohdasta näköpiirinsä ulkopuolella, se oli kuin +pyörremyrskyn sijoittumaton keskus. Ja tuijottaen enonsa kasvoihin +hän äkkiä näki kummallisena näkynä edessään naisen, jolla oli tummat +silmät, kultainen tukka, valkoinen kaula, joka tuoksui hyvältä, +ja kauniita silkkipukuja, joita hän hyvin pienenä oli kosketellut +mielellään. Kautta Juppiterin, niin! Irene täti! Irene täti oli antanut +hänelle suukkoja, ja hän oli kerran puraissut hänen käsivarttaan +leikillään, koska hän piti siitä — niin pehmoinen! Isoisä puhui: + +»Mitä hänen isänsä tekee?» + +»Hän on Pariisissa», sanoi Val huomaten enonsa kasvoilla hyvin +omituisen ilmeen, kuin — kuin koiralla, joka murisee. + +»Ne taiteilijat!» sanoi James. Tämä hänen sielunsa pohjasta tuleva sana +päätti päivällisen. + +Kotimatkalla, istuessaan vastapäätä äitiään vaunuissa, Val sai tuntea +sankaruuden jälkimakua — se muistutti ylikypsiä hedelmiä. + +Äiti sanoi tosin vain, että Valin piti heti mennä räätälilleen ja +tilata kunnollinen univormu eikä ottaa mitä tahansa, mikä hänelle +annettiin. Mutta Val saattoi huomata, että äiti oli hyvin järkytetty. +Hän oli jo aivan vähällä lohduttaa äitiä lausumalla julki ajatuksen, +että hän olisi poissa tuon typerän avioeron tieltä. Mutta Imogenin +läsnäolo ja tietoisuus siitä, että äiti ei olisi poissa tieltä, +hillitsi häntä. Hän oli pahoillaan, kun äiti ei ollut sen ylpeämpi +hänestä. Kun Imogen oli mennyt levolle hän uskalsi näyttää tunteitaan. + +»Olen kauhean pahoillani, kun minun pitää jättää sinut, äiti.» + +»No niin, minun pitää koettaa kestää se. Meidän pitää yrittää hankkia +sinulle upseerin valtakirja mahdollisimman pian, silloin pääset vähän +helpommille päiville. Onko sinulla mitään tietoa harjoituksista? Val?» + +»Ei vähääkään.» + +»Minä toivon, että he eivät kiusaa sinua liikaa. Sinun pitää huomenna +tulla kanssani hankkimaan kaikenlaista mitä tarvitset. Hyvää yötä, +suutele minua.» + +Tuo pehmeä ja kuuma suudelma silmäinsä välissä ja korvissaan sanat. +»Minä toivon, että he eivät kiusaa sinua liikaa», Val istahti +polttamaan savukettaan sammuvan valkean ääreen. Innostus oli poissa +suuren huomion esineenä olemisen hehku. Koko asia oli kirottu, vihlova +piina. »Siellä on sitten tuo poika Jollykin», ajatteli hän ja laahusti +portaita ylös, ohi sen huoneen, missä hänen äitinsä puri tyynyään +hillitäkseen tuskaansa, joka oli saada hänet nyyhkyttämään. + +Ja pian valvoi enää yksi Jamesin päivällisvieraista — Soames, +makuuhuoneessaan isän huoneen yläpuolella. + +Vai oli tuo Jolyon siis Pariisissa — mitä hän siellä teki? Kierteli +Irenen lähettyvillä? Viime tiedonannossaan Polteed oli vihjannut, että +pian voisi tapahtua jotakin. Voisiko hän tarkoittaa tätä? Tuo mies — +partoineen ja kirotun huvitettuine puhetapoineen — sen vanhan miehen +poika, joka oli antanut hänelle pilkkanimen »varakas mies» ja ostanut +häneltä tuon onnettoman talon. Soames oli aina ollut katkera siitä, +että hänen oli pitänyt myydä Robin Hillin talo, ei koskaan antanut +anteeksi sedälleen, joka oli ostanut sen, eikä serkulleen, joka asui +siinä. + +Välittämättä kylmästä hän heitti ikkunan auki ja tuijotti puistoon. +Kalsea ja pimeä tammikuun yö, vähän liikenteen ääntä, pakkanen +tulossa, paljaat puut, tähti tai pari. »Minä menen tapaamaan Polteedia +huomenna», ajatteli hän. »Hyvä Jumala! Minä kai olen hullu, kun vielä +tahtoisin hänet takaisin. Tuo mies! Jos? Huh! Ei!» + + + + +10. BALTHASAR KOIRAN KUOLEMA + + +Jolyon, joka oli yöllä tullut Calais'sta, saapui Robin Hilliin +sunnuntaiaamuna. Hän ei ollut lähettänyt mitään ilmoitusta +tulostaan ja käveli asemalta astuen omalle alueelleen viidakon +portin kautta. Tullessaan penkille, joka oli tehty vanhasta +kaatuneesta puunrungosta, hän istahti pantuaan ensin +päällystakkinsa penkille. »Reumatismia!» ajatteli hän, »siihen +rakkaus päättyy tällä iällä.» Ja äkkiä Irene näytti olevan hyvin +lähellä, yhtä lähellä kuin tuona päivänä, jolloin he olivat +yhdessä retkeilleet Fontainebleaussa ja istahtaneet rungolle +syömään lounasta. Kummitusmaisen lähellä! Hänen sieraimiinsa +tunkeutui tuoksua, jota kalpea, siivilöity auringonpaiste +houkutteli esiin pudonneista lehdistä. »Olen iloinen, ettei ole +kevät», ajatteli hän. Mahlan tuoksu, lintujen laulu, kukkien +puhkeaminen olisi tehnyt tämän kaiken sietämättömäksi. +»Toivottavasti ehdin voittaa asian ennen kevättä, minä vanha +hupsu!» Ja hän otti takkinsa ja käveli eteenpäin. Hän kulki +lammikon ohi ja nousi hitaasti mäenrinnettä. Lähellä ylintä +kohtaa tervehti häntä käheä haukunta. Ruohokentällä +saniaismetsän lähellä oli hänen vanha koiransa Balthasar. Koira, +jonka himmeät silmät luulivat isäntää vieraaksi, varoitti +maailmaa hänestä. Jolyon vihelsi erikoisella tavallaan. Tältäkin +yli sadan yardin etäisyydeltä hän saattoi nähdä heräävän +tuntemisen merkit lihavassa, ruskean ja valkeankirjavassa +ruumiissa. Vanha koira nousi seisomaan, ja selän yli kiinteästi +käpertynyt häntä alkoi heikosti, mutta kiihkeästi heilua, +sitten Balthasar lähti taapertelemaan eteenpäin, otti vauhtia ja +katosi saniaismetsän reunan taakse. Jolyon luuli kohtaavansa +sen veräjällä, mutta Balthasaria ei näkynyt, ja hän kääntyi +hieman levottomana saniaismetsään. Siellä vanha koira makasi +kyljellään, katsoen häneen silmin, jotka jo olivat lasimaiset. + +»Mikä on, ukko ressuni?» huudahti Jolyon. Balthasarin kihara +ja tuuhea häntä pääsi vielä vähän liikkumaan, sen himmenevät +silmät näyttivät sanovan: »Minä en voi nousta, herra, mutta olen +iloinen, kun saan nähdä teidät.» + +Jolyon polvistui, hänen kovin sumentuneet silmänsä tuskin +saattoivat nähdä, kuinka koiran kylki hitaasti lakkasi nousemasta ja laskemasta. Hän kohotti koiran päätä vähän — se +oli hyvin raskas. + +»Mikä on, hyvä poika? Mihin sinua on sattunut?» Häntä +heilahti vielä kerran, sitten katosi silmistä elämän ilme. Jolyon +siveli kädellään tuota elotonta, lämmintä ruumista. Siinä +ei näkynyt mitään — isännän paluun aiheuttama mielenliikutus +vain oli seisauttanut sydämen tuossa lihavassa ruumiissa. +Jolyon saattoi tuntea kuonon, missä pari vaaleata harjasta kasvoi, +kylmenevän hänen huuliaan vastaan. Hän viipyi muutamia minuutteja +polvillaan, käsi tuon jäykistyvän pään alla. +Ruumis oli hyvin raskas, kun hän kantoi sen toiseen päähän +kenttää, siihen oli ajautunut lehtiä, ja hän peitti Balthasarin +niillä. Oli tuuletonta, ja lehdet suojelisivat ruumista uteliailta +katseilta iltapäivään asti. »Minä hautaan Balthasarin itse», +ajatteli hän. Oli kulunut kahdeksantoista vuotta siitä, kun +hän toi tuon pienen pennun taskussaan St. John's Woodin +taloon! Omituista, että vanhan koiran piti kuolla juuri nyt! +Oliko se enne? Portilla hän kääntyi katsomaan tuota punaruskeata +kasaa, sitten hän kulki hitaasti taloa kohti, kurkku hyvin paksuna. + +June oli kotona, hän oli tullut suoraa päätä saatuaan tiedon +Jollyn ilmoittautumisesta vapaaehtoisiin. Jollyn isänmaallisuus +oli voittanut hänen myötätuntonsa buureja kohtaan. +Talon mieliala oli omituinen ja jakautunut, kun Jolyon tuli +sisään ja kertoi Balthasarin kuolemasta. Uutisella oli yhdistävä +vaikutus. Side menneisyyteen oli katkennut — koira Balthasar! +Kaksi heistä ei voinut muistaa mitään ennen Balthasarin aikoja, +Junelle koira edusti isoisän viimeisiä vuosia, Jolyonille tuota +taloudellisten vaikeuksien ja esteettisen kamppailun aikaa +ennenkuin hän taas oli päässyt isänsä rakkauden +ja varallisuuden valtakuntaan. Ja nyt koira Balthasar oli poissa! + +Iltapäivällä hän ja Jolly ottivat kuokan ja lapion ja lähtivät +kentälle. He valitsivat paikan lähellä tuota punaruskeata kasaa, +niin ettei heidän tarvinnut kantaa sitä kauas, leikkasivat +turpeen huolellisesti pois ja alkoivat kaivaa. He kalvoivat hiljaa +kymmenen minuuttia ja lepäsivät sitten. + +»No niin, ukkoseni», sanoi Jolyon, »sinusta siis tuntui, että +sinun piti?» + +»Niin», vastasi Jolly. »Tietenkään minun ei tee mieli, ei +hiukkaakaan.» + +Kuinka tarkalleen nuo sanat kuvastivatkaan Jolyonin omaa +mielentilaa! + +»Minä ihailen sinua siitä, poikaseni. En usko, että olisin tehnyt +sitä sinun iälläsi — liiaksi Forsyte, pelkään. Mutta minä +luulen, että laji heikkenee joka sukupolvelta. Sinun poikasi, +jos sellaisen saat, voi olla puhdas altruisti, kuka tietää?» + +»Silloin hän ei ainakaan tulisi minuun, isä, minä olen kauhean +itsekäs.» + +»Et toki, hyvä mies, tämä osoittaa selvästi, ettet ole.» Jolly +ravisti päätään, ja he kaivoivat taas. + +»Kummallinen on koiran elämä», sanoi Jolyon äkkiä. »Ainoa +nelijalkainen, jossa on epäitsekkyyden alkeita ja vähän tietoa +Jumalasta?» + +Jolly katsoi isäänsä. + +»Uskotko sinä Jumalaan, isä? Sitä en ole koskaan tietänyt.» +Saadessaan niin tutkivan kysymyksen eräältä, jolle ei voinut +vastata keveästi, Jolyon pysähtyi hetkeksi. Kaivaminen tuntui +hänen selässään. + +»Mitä tarkoitat Jumalalla?» sanoi hän. »On kaksi yhteensoveltumatonta +käsitystä Jumalasta. Toinen on tuntematon, +luova prinsiippi — siihen uskotaan. Ja toinen on epäitsekkyyden +summa ihmisessä — siihen tietenkin uskotaan.» + +»Minä ymmärrän. Kristus jää silloin ulkopuolelle, eikö niin?» + +Jolyon tuijotti häneen. Kristus, noiden molempien käsitysten +yhdistäjä! Lasten ja imeväisten suusta! Tässä vihdoinkin +oikeaoppisuuden tieteellinen selitys! Kristuksen elämän ylevä +runo oli ihmisen yritys yhdistää nuo kaksi yhteensoveltumatonta +käsitystä Jumalasta. Ja koska ihmisen epäitsekkyyden +summa oli osa tuntemattomasta luomisprinsiipistä yhtä hyvin kuin +mikä muu tahansa luonnossa ja maailmankaikkeudessa, olisi +loppujen lopulta voitu keksiä huonompikin yhdistäjä! Kummallista +— ihminen kulki elämänsä läpi näkemättä asiaa tällä tavoin! + +»Mitä _sinä_ ajattelet, ukkoseni?» sanoi hän. + +Jolly rypisti kulmiaan. »Ensimmäisenä ylioppilasvuotenani +puhuimme tietysti paljon kaikesta tuollaisesta. Mutta toisena +vuonna siitä luopuu — en tiedä miksi, se on kauhean mielenkiintoista.» + +Jolyon muisti, että hänkin oli puhunut aika paljon kaikesta +tuollaisesta ensimmäisenä Cambridgen-vuotenaan ja lakannut +puhumasta toisena. + +»Sinä kai tarkoitat, että vanhalla Balthasarilla oli käsitystä +tuosta toisesta Jumalasta», sanoi Jolly. + +»Niin, muuten ei sen vanha sydän parka olisi pakahtunut +jonkin ulkopuolisen seikan vuoksi.» + +»Mutta eikö se itse asiassa ollut vain itsekäs mielenliikutus?» + +Jolyon pudisti päätään. »Ei, koirat eivät ole puhtaita Forsyteja, +ne rakastavat jotakin, joka on ulkopuolella niitä itseään.» + +Jolly hymyili. + +»Minä kai ainakin olen», sanoi hän. »Tiedätkö, minä menin +vapaaehtoisiin vain antaakseni Val Dartielle haasteen tehdä +samoin.» + +»Mutta minkätähden?» + +»Me emme siedä toisiamme», sanoi Jolly lyhyesti. + +»Ah», mutisi Jolyon. Sukuviha siis jatkui kolmanteen polveen +— tämä nykyaikainen viha, joka ei avoimesti ilmaissut itseään. + +»Kerronkohan pojalle siitä?» ajatteli hän. Mutta minkä +tähden — jos hänen oma osuutensa loppuisi lyhyeen? + +Ja Jolly ajatteli: »Hollyn asia on kertoa hänelle tuosta pojasta. +Jollei hän sitä tee, merkitsee se sitä, että hän ei tahdo +kerrottavan isälle, enkä minä tahdo kuljettaa juoruja. Olen +ainakin saanut asian loppumaan. Parempi, että jätän sen sikseen.» + +Sitten he kaivoivat hiljaisina, kunnes Jolyon sanoi: + +»No nyt, ukkoseni, minä luulen, että riittää.» Ja lapioihinsa +nojautuen he tuijottivat kuoppaan, jonne iltatuuli jo oli +kuljettanut muutamia lehtiä. + +»Tätä puolta asiasta minä en kestä», sanoi Jolyon äkkiä. + +»Anna minun tehdä se, isä. Balthasar ei koskaan erikoisesti +välittänyt minusta.» + +Jolyon pudisti päätään. + +»Me nostamme Balthasarin hyvin kauniisti, lehtineen, kaikkineen. +Minä en tahtoisi nähdä sitä. Minä otan pääpuolen. Kas niin!» + +He nostivat äärimmäisen huolellisesti vanhan koiran ruumiin, jonka +haalistunut punaruskea ja valkea pilkisti sieltä +tuulen liikuttamien lehtien lomasta. He laskivat sen hautaan +raskaana, kylmänä ja tunteettomana, ja Jolly levitti lisää lehtiä sen +päälle, kun taas Jolyon, joka syvästi pelkäsi osoittaa +mielenliikutusta pojalleen, alkoi nopeasti luoda multaa tuon +hiljaisen hahmon päälle. Siinä meni entisyys! Jospa vain olisi +iloinen tulevaisuus odotettavana! Oli kuin olisi tallannut multaa +oman elämänsä päälle. He panivat turpeen huolellisesti +paikoilleen tuolle tasaiselle pikku kummulle ja palasivat kotiin +käsikkäin, kiitollisina siitä, että olivat säästäneet toistensa +tunteita. + + + + +11. TIMOTHY SANOO SANANSA + + +Uutinen Jollyn ja Valin liittymisestä vapaaehtoisiin levisi +Forsyten juorupörssissä nopeasti, ja jatkoksi tuli tieto, että +June, joka ei tahtonut olla muita huonompi, aikoi ruveta Punaisen +Ristin sairaanhoitajattareksi. Nämä tapaukset olivat +niin äärimmäisiä, niin mullistavia puhtaan forsytelaisuuden +kannalta, että niillä oli yhdistävä vaikutus perheeseen, ja +Timothyn talossa tungeksi seuraavana sunnuntaina perheenjäseniä, +jotka yrittivät saada selville, mitä he kaikki ajattelivat +tästä kaikesta ja vaihtaa keskenään perhearvon tuntoa. Giles +ja Jesse Hayman eivät enää saisi puolustaa rannikkoa, vaan +joutuisivat etelä-Afrikkaan vallan pian, Jolly ja Val lähtisivät +huhtikuussa, ja mitä Juneen tulee — no niin, eihän kukaan +koskaan tietänyt, mitä hän todella tulisi tekemään. + +Peräytyminen Spion Kopista ja hyvien uutisten puuttuminen +sotanäyttämöltä antoi todellisuuden tuntua tälle kaikelle, +niinkuin Timothy yllättävällä tavalla vahvisti. Vanhojen Forsytein +nuorin — itse asiassa tuskin kahdeksankymmenvuotias +— jonka yleensä otaksuttiin muistuttavan heidän isäänsä, +»Dosset Forsytea», myöskin hänen parhaiten tunnetussa +luonteenpiirteessään, madeiran juomisessa — oli ollut näkymätön +niin monta vuotta, että hänestä oli tullut melkein myytti. +Kokonainen pitkä sukupolvi oli elänyt senjälkeen kun +kustannusliikkeen vaarat olivat koskeneet hänen hermoihinsa +neljänkymmenen vuoden iässä, niin että hän oli vetäytynyt syrjään +vain kolmenkymmenen viiden tuhannen omistajana ja ryhtynyt +elättämään itseään huolellisilla sijoituksilla. Tehden säästöjä +joka vuosi, korkoa korolle, oli hän kasvattanut omaisuutensa +kaksinkertaiseksi neljässäkymmenessä vuodessa tietämättä +edes minkälaista on tutista kengissään raha-asiain +vuoksi. Hän säästi tätä nykyä noin kaksituhatta vuodessa, +hoiti itseään niin hyvin, että arveli voivansa — sanoi Hester +täti — kaksinkertaistaa omaisuutensa vielä kerran ennen +kuolemaansa. Mitä hän sitten tekisi sillä, kun sisaret olivat +kuolleet ja hän itse kuollut, sitä kysyivät usein pilkallisesti +vapaat henget sellaiset kuin Francie, Euphemia tai nuoren +Nicholasin toinen poika, Christopher, jonka henki oli niin +vapaa, että hän tätä nykyä aikoi teatteriin. Kaikki myönsivät +kuitenkin, että sen tiesi parhaiten Timothy itse ja ehkä myös +Soames, joka ei koskaan ilmaissut salaisuutta. + +Ne harvat Forsytet, jotka olivat nähneet hänet, tiesivät, että +hän oli vankkarakenteinen ja tanakka mies, ei erittäin pitkä, +että hänellä oli punaisenruskea ihonväri, harmaa tukka ja hyvin +vähän sitä piirteitten hienostusta, jota useimmat Forsytet +olivat saaneet lahjaksi »Dosset Forsyten» vaimolta, joka oli +ollut kauniinlainen ja lempeäluonteinen nainen. Tiedettiin, että +Timothy oli yllättävän kiinnostunut sodasta, että hän alusta +saakka oli pistellyt lippuja karttaan, ja oltiin levottomia siitä, +mitä tapahtuisi, jos englantilaiset ajettaisiin merenrantaan +asti, jolloin olisi melkein mahdotonta sovittaa lippuja oikeille +paikoilleen. Mitä taas tulee hänen tietoihinsa perheen liikehtimisistä +tai ajatuksiinsa niistä, siitä ei kukaan oikein ollut selvillä, +paitsi että Hester täti aina selitti hänen olevan hyvin +kiihdyksissä. Niinpä tuntui suorastaan enteelliseltä, kun Forsytet, +jotka saapuivat sunnuntaina Spion Kopin tyhjentämisen +jälkeen, vuoron perään huomasivat salissa erään olennon, joka +istui ainoassa todella mukavassa nojatuolissa selkä päin valoa, +peittäen kasvojensa alaosan suurella kädellään, ja heitä +tervehti Hester tädin pyhän kunnioituksen täyttämä ääni: + +»Setäsi Timothy, kultaseni.» + +Timothyn tervehdys oli jokseenkin samanlainen heille kaikille, +ja hän itse asiassa pikemmin nielaisi sen kuin lausui: + +»Iltaa, iltaa! Anteeksi etten nouse.» + +Francie oli läsnä, ja Eustace oli tullut vaunuissaan, Winifred +oli tuonut Imogenin, ja avioerohankkeitten aiheuttama jää +murtui siihen lämpöön, jolla perhe antoi siunauksensa Valin +teolle. Marian Tweetyman oli tullut tuomaan tuoreimmat uutiset +Gilesistä ja Jessestä. Nämä kaikki, tädit Juley ja Hester, +nuori Nicholas, Euphemia ja — voi ihmettä! — George, joka +oli tullut Eustacen kanssa vaunuissa, olivat seurue, joka oli +perheen kukoistusaikojen arvoinen. Koko pienessä salissa ei ollut +enää ainoatakaan tuolia vapaana, ja ajatus, että vielä joku +tulisi, oli peloittava. + +Kun Timothyn läsnäolon aiheuttama pingoitus oli vähän hellittänyt, +sai keskustelu sotilaallisen käänteen. George kysyi +Juley tädiltä, koska tämä aikoi lähteä Punaisen Ristin matkaan, +ja sai hänet melkein hilpeyden tilaan, minkä jälkeen hän +kääntyi Nicholasiin ja sanoi: + +»Nuori Nicholas on soturi pelvoton, eikö niin? Koska hän +aikoo pukeutua villiin khakiin?» + +Nuori Nicholas hymyili lempeän anteeksipyytävästi ja kertoi, +että hänen äitinsä tietenkin oli hyvin levoton. + +»Dromiot ovat jo sodassa, kuulemma», sanoi George kääntyen +Marian Tweetymaniin. »Kohta olemme kaikki muutkin. _En +avant_, kaikki Forsytet!» + +Juley täti nauraa pulputti, George oli _niin_ lystikäs! Menisikö +Hester hakemaan Timothyn kartan? Timothy voisi silloin +näyttää kaikille, missä ollaan. + +Timothy äännähti jotakin, joka tulkittiin hyväksymiseksi, +ja Hester täti lähti huoneesta. + +George jatkoi mielikuvaansa Forsytein rynnistyksestä tehden +Timothysta sotamarsalkan ja Imogenista, jonka hän heti +oli havainnut »sieväksi tyttölapseksi», Vivandièren, sitten hän +otti silinterinsä polvien väliin ja alkoi takoa sitä kuvitelluilla +rumpupalikoilla. Tämä näytelmä otettiin vastaan sekavin tuntein. +Kaikki nauroivat — Georgelle annettiin vapauksia, mutta +kaikki tunsivat, että hän pilkkasi perhettä, ja se oli heistä +luonnotonta nyt, kun perhe kuitenkin oli antava viisi jäsentään +kuningattaren palvelukseen. George voisi mennä pitkälle, ja +niinpä kaikki helpottuivat, kun hän nousi, tarjosi käsivartensa +Juley tädille, marssi Timothyn luo, teki hänelle kunniaa, +suuteli tätiään hullunkurisen tulisesti, sanoi: »Voi kuinka hauskaa, +pappa kulta! Tule, Eustace!» ja kulki ulos, kintereillään vakava +ja nirso Eustace, joka ei ollut edes hymyillyt. Juley +tädin hämmentynyt »Ajatelkaa, että hän ei odottanut karttaa! +Et saa välittää hänestä, Timothy! Hän on _niin_ hullunkurinen!» +katkaisi hiljaisuuden, ja Timothy otti käden suultaan pois. + +»Minä en tiedä, mitä tästä tulee», kuultiin hänen sanovan. +»Mitä on kaikki tuo puhe sotaanlähdöstä? Ei noita buureja +sillä tavalla voiteta.» + +Franciella vain oli uskallusta kysyä: + +»Millä sitten, Timothy setä?» + +»Kaikki tuo uudenaikainen vapaaehtoisuus ja rahanmeno — +rahoja menee maasta pois.» + +Juuri silloin Hester täti toi kartan, kantaen sitä kuin pikku +lasta, joka voi pahoin. Euphemian avulla se asetettiin pianolle, +pienelle Colwood-flyygelille, jota arveltiin viimeksi soitetun +kesällä ennen Ann tädin kuolemaa, kolmetoista vuotta +sitten. Timothy nousi. Hän astui pianon ääreen ja seisoi +siinä karttaansa katsellen kaikkien toisten keräytyessä ympärille. + +»Tässä ollaan nyt», sanoi hän, »tämä on nykyinen asema, ja +aika huono se on. Hm.» + +»Niin», sanoi suuresti uskalias Francie, »mutta kuinka aiot +muuttaa sitä, Timothy setä, jollei ole miehiä?» + +»Miehiä», sanoi Timothy, »mitä me teemme miehillä — tuhlaamassa +maan varoja. Me tarvitsemme Napoleonin, hän tekisi +selvää kuukaudessa.» + +»Mutta jollei meillä ole sellaista, Timothy setä?» + +»Se on heidän asiansa», vastasi Timothy. »Mitä varten me +olemme ylläpitäneet armeijaa — sitäkö varten, että he syövät +päänsä tyhjiksi rauhan aikana! He saisivat hävetä, kun vaativat +nyt tuolla tavoin apua maalta! Hoitakoon joka mies +omat tehtävänsä, niin meidän käy hyvin.» + +Ja katsellen ympärilleen hän lisäsi melkein vihaisesti: + +»Vapaaehtoiset, kyllä kai! Heitämme hyvät rahat huonon +jälkeen! Meidän pitää säästää! Säästää voimia — se on ainoa +keino.» Ja äännähtäen pitkään, mikä ei kuulunut ihan +niiskutukselta eikä ihan kuorsaukselta, hän astui Euphemian +varpaalle ja lähti pois. Jäljelle jäi vain mielenkuohu ja heikko +rintasokerin tuoksu. + +Vakaumusta ilmaisevilla sanoilla, joitten lausuminen selvästi +on maksanut asianomaiselle uhrauksen, on aina huomattava vaikutus. +Ja nuo kahdeksan Forsytea, kaikki naisia, paitsi nuori Nicholas, +olivat hetkisen hiljaa kartan ympärillä. Sitten Francie sanoi: + +»Tiedättekö, minä luulen, että hän on oikeassa. Mitä varten +armeija itse asiassa on olemassa? Heidän olisi pitänyt tietää. +Tämä tulee vain yllyttämään heitä.» + +»Kultaseni!» huudahti Juley täti. »He ovat myös olleet niin +edistysmielisiä! Ajatella, että he ovat luopuneet purppuranpunaisista +housuistaan! He olivat aina niin ylpeät niistä. Ja +nyt he kaikki näyttävät rangaistusvangeilta. Hester ja minä +sanoimme juuri eilen, että se kai koskee heihin hyvin kovasti. +Mitähän Rautaherttua olisi sanonut?» + +»Uusi väri on hyvin hieno», sanoi Winifred. »Val näyttää +oikein hauskalta univormussaan.» + +Juley täti huokasi. + +»Olisi niin hauska nähdä, miltä Jolyonin poika näyttää. +Ajatelkaa, että emme koskaan ole nähneet häntä! Hänen +isänsä mahtaa olla ylpeä hänestä.» + +»Hänen isänsä on Pariisissa», sanoi Winifred. + +Hester tädin toisen olkapään nähtiin äkkiä kohoavan ikäänkuin +torjuakseen sisaren seuraavaa huomautusta, sillä Juleyn +kurttuiset posket olivat punastuneet. + +»Meillä oli rakas pikku rouva MacAnder luonamme eilen, hän +oli juuri palannut Pariisista. Ja tiedättekö, kenet hän näki +siellä kadulla? Ette ikinä arvaa.» + +»Me emme yritäkään, täti pieni», sanoi Euphemia. + +»Irenen! Kuvitelkaa! Kaiken tämän ajan jälkeen hän käveli +seuranaan vaalea parta —» + +»Täti pieni, sinä otat minut hengiltä! Vaalea parta —» + +»Aioin sanoa vaaleapartainen herrasmies», sanoi Juley +ankarasti. »Eikä päivääkään vanhempana — hän olikin aina niin +kaunis», lisäsi hän ikäänkuin epävarmaksi anteeksipyynnöksi. + +»Oi, kerro meille hänestä, täti», huusi Imogen. »Minä nipinnapin +saatan muistaa hänet. Hän on luuranko perheen kaapissa, eikö +totta? Ja sellaiset ovat niin hauskoja.» + +Hester täti istuutui. Sen oli Juley nyt saanut aikaan! + +»Hän ei ollut kovinkaan luurankomainen, mikäli minä muistan», +mutisi Euphemia, »erinomaisen hyvin puettu.» + +»Kultaseni», sanoi Juley täti, »mikä kummallinen sanantapa +se on — ei oikein sievä!» + +»Niin, mutta minkälainen hän oli?» kärtti Imogen. + +»Minä kerron sinulle, lapseni», sanoi Francie, »eräänlainen +nykyaikainen Venus, erittäin hyvin puettu.» + +Euphemia sanoi terävästi: »Venuksella ei ollut koskaan +vaatteita, ja hänen silmänsä olivat siniset kuin sula safiiri.» + +Tässä keskustelun kohdassa nuori Nicholas nousi sanomaan +hyvästit. + +»Rouva Nick on kauhean periaatteellinen», sanoi Francie nauraen. + +»Hänellä on kuusi lasta», sanoi Juley täti. »Hänen täytyykin +olla huolellinen.» + +»Oliko Soames eno kauheasti rakastunut häneen?» jatkoi +hellittämätön Imogen katsellen loistavilla tummilla silmillään +toisesta toiseen. + +Hester täti teki epätoivon eleen juuri kun Juley täti vastasi: +»Kyllä vain, Soames enosi oli kovin kiintynyt häneen.» + +»Hän kai karkasi jonkun kanssa?» + +»Ei, ei toki — niin, ei ihan.» + +»Mitä hän sitten teki, täti?» + +»Tule nyt, Imogen», sanoi Winifred, »meidän pitää lähteä.» + +Mutta Juley täti vastasi päättävästi: »Hän — hän ei +käyttäytynyt ensinkään hyvin.» + +»Oi kuinka harmillista!» huudahti Imogen. »Niin pitkälle +pääsen aina.» + +»No niin, kultaseni», sanoi Francie, »hänellä oli rakkausjuttu, +joka päättyi nuoren miehen kuolemaan, ja senjälkeen +hän lähti enosi luota. Minä aina melkein pidin hänestä.» + +»Hän antoi minulle suklaamakeisia», mumisi Imogen, »ja +tuoksui hyvältä.» + +»Tietysti», sanoi Euphemia. + +»Ei niinkään tietysti», vastusti Francie, joka itse käytti +erikoisen kallista neilikkaa. + +»Minä en ymmärrä mikä meihin on mennyt, kun puhumme +tällaisista asioista», sanoi Juley täti kohottaen käsiään. + +»Ottiko eno avioeron?» kysyi Imogen ovelta. + +»Ei toki», huusi Juley täti, »niin — ei toki!» + +Etäisemmältä ovelta kuului ääntä. Timothy oli palannut +takasalonkiin. »Minä tulin hakemaan karttaani», sanoi hän. +»Kuka on ottanut avioeron?» + +»Ei kukaan, setä», vastasi Francie totuudenmukaisesti. + +Timothy otti karttansa pianolta. + +»Älkää antako mitään sellaista tapahtua perheessä», sanoi +hän. »Kaikki tuo vapaaehtoisuus on kyllin pahaa. Maa on +hajoomatilassa, en tiedä mitä meistä tulee.» Hän pui paksua +sormeaan huonetta kohti. »Liian paljon naisia tätä nykyä, he +eivät tiedä, mitä he tahtovat.» + +Näin sanoen hän tarttui karttaan lujasti kaksin käsin ja +lähti ulos ikäänkuin peläten saavansa vastauksen. + +Nuo seitsemän naista, joille hän oli puhunut, puhkesivat +hiljaiseen muminaan, josta erottui Francien: »Totisesti, nuo +Forsytet —!» ja Juley tädin: »Hänen pitää tänä iltana ottaa +kuuma sinappikylpy jaloilleen, Hester, sanotko Janelle? Minä +pelkään, että hänelle on taas noussut veri päähän...» + +Sinä iltana, kun Hester ja hän istuivat päivällisen jälkeen +kahden, hän pudotti silmän kutimestaan ja katsahti ylös: + +»Hester, minä en tiedä mistä olen kuullut, että rakas Soames +tahtoisi Irenen palaavan takaisin luokseen. Kuka kertoi meille, +että George oli piirtänyt pilakuvan hänestä ja kirjoittanut alle +sanat: »Hän ei tyydy vähempään.» + +»Se oli Eustacella taskussa», vastasi Hester täti _Times-lehtensä_ +takaa, »mutta hän ei tahtonut näyttää sitä meille.» + +Juley täti oli hiljaa ja hautoi asiaa. Kello tikutti, _Times_ +rapisi, tuli humisi ja räiskyi. Juley täti pudotti toisen silmän. + +»Hester», sanoi hän, »minulle tuli niin kauhea ajatus.» +»Älä sitten sano sitä minulle», sanoi Hester täti nopeasti. + +»Mutta minun täytyy. Sinä et voi ajatella kuinka kauheata!» + +Hänen äänensä aleni kuiskaukseksi: + +»Jolyonilla — Jolyonilla — kuuluu nyt olevan — vaalea +parta!» + + + + +12. METSÄSTYS JATKUU + + +Kaksi päivää Jamesin päivällisten jälkeen herra Polteed tarjosi +Soamesille ajattelemisen aihetta. + +»Eräs herrasmies», sanoi hän tutkien vasempaan käteensä +kätkettyä avainta, »sanokaamme siis 47, on osoittanut nimenomaista +huomiota 17:lle viime kuun aikana Pariisissa. Mutta +toistaiseksi ei heidän välillään näytä olleen mitään ratkaisevaa. +Heidän kaikki kohtauksensa ovat tapahtuneet julkisilla paikoilla +ilman mitään salailua — sellaisissa kuin ravintolat, ooppera, +Opéra-Comique, Louvre, Luxembourg, puistot, hotellin +halli j.n.e. Naisen ei ole vielä voitu havaita käyneen hänen +huoneessaan eikä päinvastoin. He kävivät Fontainebleaussa +— mutta ei mitään merkitsevää tapahtunut. Lyhyesti sanoen, +tilanne on lupaava, mutta vaatii kärsivällisyyttä.» Ja katsahtaen +äkkiä ylös hän lisäsi: + +»Eräs omituinen seikka — 47:llä on sama nimi kuin — hm — +31:llä!» + +»Tuo mies tietää, että Irene on vaimoni», ajatteli Soames. + +»Ristimänimi — omituinen — Jolyon», jatkoi herra Polteed. +»Me tiedämme hänen osoitteensa Pariisissa ja hänen asuntonsa +täällä. Emme tietenkään tahdo ajaa takaa väärää otusta.» + +»Jatkakaa, mutta olkaa varovaisia», sanoi Soames nyreästi. +Vaistomainen varmuus, että tuo salapoliisi oli keksinyt +hänen salaisuutensa, teki hänet vain pidättyvämmäksi. + +»Suokaa anteeksi hetkinen», sanoi herra Polteed, »minä vain +käyn katsomassa onko mitään uutta.» + +Hän palasi pari kirjettä käsissään. Lukittuaan oven uudelleen +hän vilkaisi koteloihin. + +»Niin, tässä on yksityinen kirje 19:lta itselleni.» + +»Mitä siinä on?» kysyi Soames. + +»Hm», sanoi herra Polteed, »hän sanoo: »47 lähtenyt tänään +Englantiin. Tavaroissa osoite Robin Hill. Erosi 17:sta Louvren +museossa 3.30, ei mitään kovin erikoista. Mielestäni oli +parasta jatkaa 17:n vartioimista. Te voitte tietenkin hoitaa +47:n Englannissa, jos katsotte suotavaksi.» Ja herra Polteed +vilkaisi epäammatillisesti Soamesiin, ikäänkuin kokoaisi aineksia +kirjoittaakseen kirjan ihmisluonnosta sitten kun oli luopunut +toimestaan. »Hyvin älykäs nainen, tuo 19, ja erittäin taitava +ulkomuotonsa muuttamisessa. Ei halpa, mutta ansaitsee +rahansa hyvin. Toistaiseksi ei asianomaisella ole mitään +aavistusta siitä, että häntä vakoillaan. Mutta ennen pitkää, niin +kuin tiedätte, herkät ihmiset alkavat epäillä, vaikka mitään +erikoista ei tapahdukaan. Kehoittaisin melkein jättämään +rauhaan 17:n ja pitämään silmällä 47:ää. Kirjeenvaihtoon emme +pääse käsiksi ilman suurta vaaraa. Tuskin kehoittaisin siihen +tällä asteella. Mutta voitte kertoa asiakkaallenne, että +tilanne näyttää hyvin hyvältä.» Ja taas hänen kapeat silmänsä +tirkistelivät tuohon vaiteliaaseen vieraaseen. + +»Ei», sanoi Soames äkisti, »minä pidän parempana, että jatkatte +vakoilua varovasti Pariisissa, ettekä itse puutu tuloksiin.» + +»Hyvin hyvä», vastasi herra Polteed, »voimme tehdä niin.» +»Minkälainen — minkälainen on heidän suhteensa?» + +»Minä luen teille mitä hän sanoo», vastasi herra Polteed avaten +pöytälaatikon ja ottaen esiin kasan papereita. »Hän asettaa +sanansa jonkin verran tuttavallisesti. Niin, tässä se on! »17 +hyvin viehättävä — 47, jolla pitemmät hampaat» (katukielen +sana, merkitsee ikää, tiedättehän) — ilmeisesti pihkassa — +odottaa aikaansa — 17 ehkä harkiten pidättyvä, mahdotonta +sanoa, kun ei tiedä enempää. Mutta haluaisin uskoa, että 17 +— en tunne hänen mieltään — jonakin päivänä unohtaa +harkintansa. Molemmissa on tyylikkyyttä.» + +»Mitä se tarkoittaa?» sanoi Soames melkein suljetuin huulin. + +»No niin», vastasi herra Polteed hymyillen ja näyttäen monta +valkeata hammasta, »se on meidän sanantapojamme. Toisin +sanoen tämä ei näytä pelkältä loppuviikon jutulta — siitä +tulee tosi tai ei mitään.» + +»Hm», mutisi Soames. »Siinä kaikki, eikö niin?» + +»Niin on», sanoi herra Polteed, »mutta se on hyvin lupaavaa.» + +»Senkin hämähäkki!» ajatteli Soames. »Hyvästi!» + +Hän meni Green Parkiin oikaistakseen Victorian asemalle ja +lähteäkseen maanalaisella junalla Cityyn. Tammikuunlopun +päiväksi oli ilma lämmin, aurinko paistoi usvan läpi huurteiselle +ruoholle — kimalteleva, yhden päivän kestävä hämähäkinverkko. + +Pieniä hämähäkkejä — ja suuria hämähäkkejä! Ja suurin +kaikista, hänen oma sitkeytensä, joka alituisesti kutoi lankojaan +jokaisen avoimen tien eteen. Mitä varten tuo Jolyon parveili +Irenen ympärillä? Oliko tosiaan niinkuin Polteed oli vihjaissut? +Vai säälikö Jolyon vain Irenen yksinäisyyttä, niinkuin +hän kai nimittäisi sitä — tuo mieshän oli aina ollut hempeämielinen +radikaali? Entä jos Polteedin vihjaukset pitäisivät +paikkansa? Soames pysähtyi. Se ei ollut mahdollista! Mies +oli seitsemän vuotta vanhempi kuin hän itse eikä sen kauniimpi! +Eikä rikkaampi! Mitä vetovoimaa hänellä saattoi olla? + +»Sitäpaitsi hän on palannut takaisin», ajatteli hän, »ei näytä +siltä kuin — Minäpä menen tapaamaan häntä!» Ja hän kirjoitti +kortille: + +»Jos olet vapaa puolen tuntia jonakin iltapäivänä tällä viikolla, +olen Connoisseurs-klubissa joka päivä puoli kuudesta +kuuteen, tai jos haluat, voin minä tulla Hotch Potchiin. Tahtoisin +tavata sinua. — S.F.» + +Hän käveli St. James's Streetille ja uskoi kortin Hotch Potchin +ovenvartijalle. + +»Antakaa se herra Jolyon Forsytelle heti kun hän tulee klubiin», +sanoi hän ja otti tuollaisen uudenaikaisen automobiilin +ajaen Cityyn... + +Jolyon sai kortin samana iltapäivänä ja suuntasi heti kulkunsa +Connoisseurs-klubia kohti. Mitähän Soames nyt tahtoi? +Oliko hän saanut vihiä Pariisista? Ja astuen St. James's +Streetin poikki hän päätti olla millään tavoin salaamatta käyntiään +Pariisissa. »Mutta se ei käy», ajatteli hän, »että annan hänen +tietää Irenen olevan siellä, jollei hän jo tiedä.» Tässä +sekavassa mielentilassa hänet saatettiin sinne, missä Soames joi +teetään pienen kaari-ikkunan ääressä. + +»Kiitos, ei teetä», sanoi Jolyon, »mutta minä jatkan +polttamistani, jos sallit.» + +Verhot olivat vielä ylhäällä, vaikka lamput ulkona olivatkin +sytytetyt. Serkukset istuivat odottaen, että toinen alkaisi. + +»Kuulin, että olet ollut Pariisissa», sanoi Soames vihdoin. + +»Niin olen, palasin äskettäin.» + +»Nuori Val kertoi minulle, hän ja sinun poikasi lähtevät siis +sotaan?» Jolyon nyökäytti päätään. + +»Et kai sattunut tapaamaan Ireneä. Hän on nähtävästi +jossakin ulkomailla.» + +Jolyon kietoutui savuun ennenkuin vastasi: »Kyllä, minä +näin hänet.» + +»Kuinka hän jaksoi?» + +»Oikein hyvin.» + +Seurasi taas hiljaisuus, sitten Soames nousi tuolistaan. + +»Kun viimeksi tapasin sinut», sanoi hän, »olin kahden vaiheella. +Me puhuimme, ja sinä ilmaisit mielipiteesi. En halua +aloittaa samaa keskustelua uudelleen. Minä vain tahdon sanoa +tämän: Suhteeni häneen on äärimmäisen vaikea. En halua, +että käytät vaikutusvaltaasi minua vastaan. Mitä tapahtui, +tapahtui hyvin kauan sitten. Minä aion pyytää häntä unohtamaan +menneet.» + +»Sinä olet jo pyytänyt, tiedäthän sen», mutisi Jolyon. + +»Ajatus oli silloin hänelle uusi, se tuli järkytyksenä. Mutta +mitä enemmän hän ajattelee sitä, sitä selvemmin hänen täytyy +nähdä, että se on ainoa pelastus meille molemmille.» + +»Minä en saanut sitä vaikutusta hänen mielialastaan», sanoi +Jolyon erikoisen tyvenesti. »Ja anteeksi, jos sen sanon, mutta +sinä ymmärrät asian väärin, jos luulet järjellä olevan mitään +tekemistä sen kanssa.» + +Hän näki serkkunsa kalpeitten kasvojen käyvän vielä kalpeammiksi — +hän oli tietämättään käyttänyt Irenen omia sanoja. +»Kiitos», sanoi Soames, »mutta minä näen asiat ehkä selvemmin +kuin sinä. Minä vain tahtoisin päästä varmuuteen siitä, +ettet käytä vaikutusvaltaasi minua vastaan.» + +»Minä en tiedä mikä saa sinut ajattelemaan, että minulla on +mitään vaikutusvaltaa», sanoi Jolyon, »mutta jos minulla on, +on velvollisuuteni käyttää sitä siihen suuntaan, mikä mielestäni +on hänen onnekseen. Olen niin sanottu »feministi», luullakseni.» + +»Feministi!» toisti Soames ikäänkuin koettaen voittaa aikaa. +»Merkitseekö se, että olet minua vastaan?» + +»Suoraan sanoen», vastasi Jolyon, »olen sitä vastaan, että kukaan +nainen elää miehen kanssa, josta hän kerta kaikkiaan +ei pidä. Se tuntuu minusta häpeälliseltä.» + +»Ja minä arvaan, että joka kerta kun näet hänet, istutat +mielipiteitäsi häneen.» + +»Minä en luultavasti tule näkemään häntä enää.» + +»Etkö palaa Pariisiin?» + +»En tällä tiedolla», sanoi Jolyon todeten Soamesin kasvojen +kiihkeän valppauden. + +»No niin, siinä kaikki mitä minulla on sanottavana. Jokainen, +joka asettuu miehen ja vaimon väliin, saa raskaan vastuun +kannettavakseen.» + +Jolyon nousi ja teki hänelle pienen kumarruksen. + +»Hyvästi», sanoi hän ja poistui tarjoamatta kättään jättäen +Soamesin tuijottamaan hänen jälkeensä. »Me Forsytet», ajatteli +Jolyon kutsuessaan ajuria, »olemme hyvin sivistyneitä. +Yksinkertaisempien ihmisten kesken tästä tulisi tappelu. Jollen +ajattelisi poikaani, jonka pitää mennä sotaan —» Sota! Hiven +vanhaa epäilystä nousi hänen mieleensä. Hyväkin sota! Kansojen +ja naisten hallintaa! Yritystä päästä hallitsemaan ja +omistamaan sitä, joka ei sinua kaipaa! Lempeän suvaitsevaisuuden +kielto! Omaisuus, omistusoikeus — kuka ikänänsä +niitä vastustaa, hän on hylkiö! »Taivaan kiitos!» ajatteli hän. +»Minä olen ainakin _aina_ vastustanut niitä!» Niin! Jo ennen +ensimmäistä avioliittoaan hän saattoi muistaa innostuneensa +Irlannin liikehtimisestä ja avioerojutuista, joissa naiset koettavat +päästä eroon inhoamistaan miehistä. Papit väittivät, +että sielun ja ruumiin vapaus oli kaksi aivan eri asiaa! Tuhoisaa +oppia, se! Ruumista ja sielua ei voinut noin vain erottaa. +Vapaaehtoisuus oli jokaisen siteen voima eikä heikkous. »Minun +olisi pitänyt sanoa Soamesille», ajatteli hän, »että hän on +mielestäni koomillinen. Oi, mutta hän on traagillinen myös!» + +Oliko tosiaankin maailmassa traagillisempaa kuin mies, joka +oli siinä määrin omistusvaistonsa orja, ettei siltä voinut nähdä +taivasta tai edes täysin käsittää, miltä toisesta ihmisestä tuntui! +»Minun pitää kirjoittaa Irenelle ja varoittaa häntä», ajatteli +hän, »Soames tulee tekemään uuden yrityksen.» Ja matkalla Robin +Hilliin hän kapinoi sitä isän velvollisuutensa ankaruutta +vastaan, joka esti häntä palaamasta Pariisiin ... + +Mutta Soames istui kauan tuolissaan, yhtä jäytävän kivun +uhrina — mustasukkaisuuden, ikäänkuin hän olisi saanut tietää, +että tuolla miehellä oli yliote ja että uusia, lujia lankoja oli +kudottu hänen vapautumisensa tielle. »Tarkoittaako se, että +olet minua vastaan?» Hän ei ollut saanut mitään irti tuolla +epäviisaalla kysymyksellään. Feministi! Korupuheita! »Minä +en saa kiirehtiä liikaa», ajatteli hän. »Minulla on nyt aikaa +hengittää, hän ei aio lähteä takaisin Pariisiin, mikäli hän ei +valehdellut. Minä annan kevään tulla!» Vaikka sitä hän ei voinut +sanoa, kuinka kevät häntä auttaisi — pelastaisi vain lisäämällä +hänen kipuaan. Ja tuijottaessaan kadulle, missä ihmishahmot +liikkuivat korkeitten lamppujen valoläikältä toiselle hän ajatteli: +»Mikään ei hyödytä — mikään ei maksa vaivaa. Minä olen yksin +— siinä koko onnettomuus.» + +Hän ummisti silmänsä ja oli heti näkevinään Irenen pimeällä +kadulla kirkon edustalla — tämä kulki ohi ja käänsi +kaulaansa sen verran, että Soames ehti nähdä vilauksen hänen +silmistään ja valkeasta otsastaan tumman, pienen hatun alta, +jossa oli kultapaljettia koristeena ja jonka takana riippui harso. +Hän avasi silmänsä — niin elävästi hän oli nähnyt hänet! +Eräs nainen _kulki_ ohi, mutta ei se ollut hän! Oi, ei, siellä ei +ollut mitään! + + + + +13. »TÄSSÄ SITÄ OLLAAN TAAS!» + + +Imogenin puvut tätä ensimmäistä huvikautta varten panivat hänen +äitinsä arvostelukyvyn ja isoisänsä lompakon kovalle koetukselle +koko maaliskuun ajan. Sitkeänä kuin Forsyte ainakin Winifred pyrki +täydellisyyteen. Tämä harrastus piti hänen mielensä poissa siitä +hitaasti lähenevästä toimituksesta, joka oli antava hänelle tuon +vain epävarmasti halutun vapauden, +se piti niinikään hänen mielensä poissa pojasta ja +hänen nopeasti lähenevästä lähdöstään sotaan, josta edelleen +tuli vain huolestuttavia uutisia. Niinkuin ahkerat mehiläiset +kesän kukkasissa tai kiiltävät paarmat syksyn tähtien ympärillä, +niin häärivät hän ja hänen »pikku tyttärensä», joka oli +melkein yhtä pitkä ja rinnan ympärysmitalta ei kovinkaan paljon +pienempi kuin hän itse, Hanover Squaren ja Bond Streetin +liikkeissä syventyneinä tehdastuotteitten tutkimiseen ja +arviointiin. Tusinoittain nuoria naisia, joilla oli loistava +esiintyminen ja erikoinen ryhti, kulki Winifredin ja Imogenin ohi +uusiin »luomuksiin» verhottuina. Mallipuvut »Aivan uusi, +rouva, kaikkein viimeistä muotia» — jotka nämä kaksi vastahakoisesti +jättivät käyttämättä, olisivat täyttäneet museon, +ne puvut, jotka heidän oli pakko hankkia, melkein tyhjensivät +Jamesin pankin. Winifredin mielestä ei kannattanut tyytyä +mihinkään puolinaiseen — oli välttämätöntä, että tästä +ensimmäisestä ja ainoastaan tahrattomasta huvikaudesta tulisi +ehdoton menestys. Kärsivällisyys, millä he koettelivat noitten +edessään parveilevien persoonattomien olentojen kärsivällisyyttä, +oli mahdollinen vain sellaisille, joilla oli usko. Winifredille +tämä oli pitkää hartautta hänen rakkaan jumalattarensa Muodin +edessä, hehkuvaa kuin katolisten Pyhän Neitsyen palvonta, +Imogenille ei mitenkään epämieluisa elämys — hän oli usein +hyvin sievän näköinen, ja imartelua saatiin kaikkialla: +sanalla sanoen, tämä oli hauskaa. + +Maaliskuun 20. päivän iltapuolella, tehtyään puhdasta jälkeä +Skywardilla, he olivat hakeneet virvokkeita Caramel ja +Bakerin liikkeestä kadun toiselta puolen ja suklaan ja +kermavaahdon vahvistamina kääntyneet kotia kohti Berkeley +Squaren tietä kautta kevättuntuisen illan. Avattuaan oven, joka +äskettäin oli maalattu vaalean oliivin vihreäksi — mitään ei +laiminlyöty, joka voisi auttaa Imogenia hyvään alkuun — +Winifred meni hopeakorin luo katsomaan, oliko kukaan käynyt +talossa, ja äkkiä hänen sieraimensa värähtivät. Mikä oli +tuo tuoksu? + +Imogen oli ottanut romaanin, joka oli lähetetty kirjastosta, +ja seisoi syventyneenä siihen. Omituinen tunne rinnassaan +Winifred sanoi melko terävästi: + +»Vie kirja ylös, kultaseni, ja lepää vähän ennen päivällistä.» + +Imogen nousi portaita yhä lukien. Winifred kuuli hänen +ovensa paukahtavan kiinni ja hengitti pitkään, nauttien. Kevätkö +sykki hänen vaistoissaan — pakotti hänet ikävöimään +»klovniaan» vastoin kaikkea viisautta ja loukattua hyveellisyyttä? +Miehinen tuoksu! Heikko sikarin ja lavendeliveden +tuoksu, jota ei ollut tuntunut sitten tuon varhaisen syysillan +kuusi kuukautta sitten, jolloin hän oli sanonut miestään »rajaksi». +Mistä se tuli — oliko se vain kummittelevaa tuoksua — +muistin erittämää? Hän katseli ympärilleen. Ei mitään — ei +ainuttakaan seikkaa, ei pienintäkään häiriötä hallissa eikä +ruokasalissa. Pieni päiväunelma tuoksua — kuviteltua, suruisaa, +typerää! Hopeakorissa oli uusia kortteja, kahdessa oli +»herra ja rouva Polegate Thom» ja yhdessä »herra Polegate +Thom», hän haisteli niitä, mutta ne tuoksuivat vakavilta. +»Minä mahdan olla väsynyt», ajatteli hän, »minä menen lepäämään.» +Yläkerran salonki oli pimeä ja odotti, että jonkun käsi +sytyttäisi sen iltavalon. Hän meni omaan makuuhuoneeseensa. +Sekin oli verhojen pimentämä ja hämärä, sillä kello oli kuusi. +Winifred riisui takkinsa — tuoksu tuntui taas! — sitten hän +pysähtyi kuin ammuttuna kiinni sänkynsä laitaan. Jotakin mustaa +oli noussut sohvasta kaukaisessa nurkassa. Häneltä pääsi +sana, joka hänen perheessään ilmaisi kauhua: »Jumala!» + +»Se olen minä — Monty», kuului ääni. + +Sängyn päätyyn nojaten Winifred kurkotti sytyttämään +sähkölampun, joka riippui hänen pukeutumispöytänsä yläpuolella. +Dartie tuli näkyviin juuri valokehän reunasta, niin +että hän oli valossa siitä kohdasta, missä kellonvitjain olisi +pitänyt olla, aina kenkiin saakka, jotka olivat hienot ja tumman +ruskeat, mutta — niin! — halki varpaan kohdalta! Hänen +rintansa ja kasvonsa jäivät varjoon. Hän oli totisesti laihtunut +— vai oliko se vain valaistuksen kepponen? Hän tuli eteenpäin, +ollen nyt valossa varpaanpäästä tummaan päänlakeen +saakka — totisesti oli tukka vähän harmaantunut! Hänen +ihonsa oli tummunut, käynyt keltaisemmaksi, hänen mustat +viiksensä olivat menettäneet uljautensa, muuttuneet ivallisiksi, +ja kasvoissa oli piirteitä, joita Winifred ei tuntenut. +Kravatissa ei ollut neulaa. Puku — ah, sen Winifred kyllä +tunsi, mutta kuinka silittämätön, kiilloton! Hän tuijotti +taaskin haljenneeseen kengänkärkeen. Jokin suuri ja armoton oli +ollut hänen »kimpussaan», oli käännellyt ja väännellyt, ravistanut +ja raapinut häntä. Ja Winifred seisoi vaiti, liikkumatta, +ja tuijotti halkeamaan varpaan kohdalla. + +»Niin», sanoi Dartie, »minä sain kirjeen. Tulin takaisin.» +Winifredin rinta alkoi nousta. Kaipuu, joka oli tulvehtinut +hänen mieleensä tuon tuoksun mukana, taisteli nyt +mustasukkaisuuden kanssa, syvemmän kuin mitä hän koskaan vielä +oli tuntenut. Siinä mies oli — tumma, ikäänkuin takaa-ajettu +varjo omasta kiiltävästä ja julkeasta itsestään! Mikä voima +oli tehnyt tämän hänelle — rutistanut hänet kuivaksi kuin +sitruunan! Tuo nainen! + +»Minä tulin takaisin», sanoi Dartie taas. »Minulla on ollut +kurja aika. Herra Jumala! Minä matkustin välikannella! Minulla +ei ole mitään muuta kuin mitä ylläni on ja tämä laukku.» + +»Ja kuka sai loput?» kysyi Winifred, joka virkosi äkkiä. +»Kuinka uskalsit tulla kotiin? Tiedäthän, että juuri avioeroa +varten sait tuon paluuhaasteen. Älä koske minuun!» + +He tarrautuivat kumpikin tuon suuren sängyn päätyyn, +jossa he olivat viettäneet niin monien vuosien yöt yhdessä. +Monet kerrat, niin — monet kerrat oli Winifred toivonut häntä +takaisin. Mutta nyt kun mies oli tullut, täytti tuo kylmä ja +kuolettava viha hänen mielensä. Dartie pani käden viiksilleen, +mutta ei ruvennut kiertelemään ja vääntelemään niitä vanhaan +tuttuun tapaan, hän vain venytti niitä alaspäin. + +»Maankiertäjä!» sanoi Dartie. »Jospa tietäisit, minkälaista +minulla on ollut!» + +»Olen iloinen, etten tiedä!» + +»Ovatko kaikki lapsukaiset kunnossa?» + +Winifred nyökäytti päätään. »Kuinka pääsit sisään?» + +»Avaimellani.» + +»Palvelustytöt eivät siis tiedä. Sinä et voi jäädä tänne, +Monty.» + +Mies naurahti katkerasti. + +»Mihin sitten lähden?» + +»Minne vain.» + +»Kuulehan, katso minua! Tuo — tuo kirottu —» + +»Jos mainitset _hänet_», huusi Winifred, »lähden suoraa päätä +Park Laneen enkä tule takaisin.» + +Äkkiä mies teki jotakin aivan yksinkertaista, mutta niin vähän +luonteen omaista hänelle, että se liikutti Winifrediä. Hän +sulki silmänsä. Oli kuin hän olisi sanonut: »Hyvä on! Minä +olen kuollut maailmalta.» + +»Voit saada huoneen täksi yöksi», sanoi Winifred. »Tavarasi +ovat vielä täällä. Imogen vain on kotona.» + +Dartie nojautui sängyn päätyyn. »No niin, asia on sinun +käsissäsi.» Ja hänen oma kätensä teki vääntävän eleen. »Minä +olen käynyt läpi yhtä ja toista. Sinun ei tarvitse lyödä liian +kovasti — ei kannata. Minä olen säikähtänyt, olen säikähtänyt, +Freddie.» + +Vanha lempinimi, joka oli jäänyt käytännöstä jo vuosia sitten, +sai Winifredin värähtämään. + +»Mitä minun pitää tehdä hänelle?» ajatteli hän. »Mitä Jumalan +nimessä minun pitää tehdä?» + +»Onko sinulla savuketta?» + +Winifred otti savukkeen pienestä laatikosta, joka hänellä +oli sellaisten öitten varalta, jolloin hän ei voinut nukkua, ja +sytytti sen. Tämä teko herätti taas henkiin asiallisen puolen +hänessä. + +»Mene ottamaan kuuma kylpy. Minä panen sinulle vaatteita +pukuhuoneeseen. Voimme puhua myöhemmin.» + +Mies nyökäytti päätään ja kiinnitti silmänsä häneen — ne +näyttivät puolikuolleilta, vai johtuiko se vain siitä, että +luomien laskokset olivat tulleet raskaammiksi? + +»Hän ei ole sama», ajatteli Winifred. »Hänestä ei koskaan +tulisi ihan samaa. Mutta mitä hänestä tulisi?» + +»Hyvä on», sanoi mies ja kulki ovea kohti. Hän liikkuikin +eri tavalla, niinkuin mies, joka on menettänyt kuvitelmansa ja +epäilee, maksaako vaivaa liikkua ollenkaan. + +Kun hän oli lähtenyt, ja Winifred kuuli kylpyveden juoksevan, +pani hän täydellisen vaatekerran esille Dartien pukeutumishuoneen +sängylle, meni sitten alakertaan ja haki sieltä +pikkuleipälaatikon ja whiskyä. Sitten hän puki päällystakin +taas ylleen, kuunteli hetkisen kylpyhuoneen oven takana, +meni alakertaan ja ulos. Kadulla hän epäröi. Kello jo yli +seitsemän! Olisiko Soames klubissaan vai Park Lanessa? Hän +kääntyi kohti jälkimmäistä. Takaisin! Soames oli aina pelännyt +sitä — hän itse väliin toivonut. Takaisin! Niin Montyn +tapaista — sellainen klovni hän oli — tuo: »Tässä sitä ollaan +taas!» Sillä tavoin hän piti narreinaan heitä kaikkia. — Lakia, +Soamesia, häntä itseään! Nyt hän kuitenkin pääsisi rauhaan +laista — ei olisi tuota likaista pilveä riippumassa hänen itsensä +ja lasten päällä! Mikä huojennus! Ah, mutta kuinka voi sulattaa +hänen paluunsa? Tuo »nainen» oli ryöstänyt Montyn, +saanut häneltä sellaista intohimoa, mitä hän ei ollut koskaan +suonut vaimolleen, sellaista, johon vaimo ei luullut hänen edes +kykenevän. Siinä pistos! Tuon hänen itsekkään, karkean +»klovninsa», jota hän itse ei oikeastaan koskaan ollut saanut +järkkymään, oli kesyttänyt ja lannistanut toinen nainen! +Loukkaavaa! Liian loukkaavaa! Ei ollut oikein, ei ollut +säädyllistä ottaa häntä takaisin. Ja hän oli kuitenkin pyytänyt +häntä palaamaan, ja laki pakottaisi hänet kenties siihen nyt! +Monty oli hänen miehensä nyt aivan kuin ennenkin — hän itse +oli menettänyt lain suojeluksen! Eikä Monty tietenkään muuta +tahtonut kuin rahaa — saadakseen sikareja ja lavendelivettä! +Tuo tuoksu! »Itse asiassa minä en ole vielä vanha», +ajatteli Winifred, »en vielä vanha!» Mutta tuo nainen, joka +oli saanut Montyn sanomaan sanat: »Minä olen käynyt läpi yhtä +ja toista. Minä olen säikähtänyt — säikähtänyt, Freddie!» +Hän lähestyi isänsä taloa harhaillen suuntaan ja +toiseen, ja kaiken aikaa forsytelainen pohjavirta hänessä +kuljetti kohti sitä syvää johtopäätöstä, että loppujen +lopulta Monty oli hänen omaisuuttaan, jota hänen piti +suojella ryöstävää maailmaa vastaan. Ja sitten hän tuli Jamesin +taloon. + +»Herra Soames? Onko hän huoneessaan? Minä menen ylös, +älkää sanoko, että olen täällä.» + +Veli oli pukeutumassa. Winifred tapasi hänet seisomasta +peilin edessä ja sitomasta kravattiaan sen näköisenä kuin +halveksisi koko vehjettä. + +»Halloo!» sanoi hän katsellen sisartaan peilistä. »Mikä on +hullusti?» + +»Monty!» sanoi Winifred kivettyneenä. + +Soames pyörähti ympäri. »Mitä?» + +»Palannut!» + +»Me olemme lyödyt», mutisi Soames, »omilla aseillamme. +Miksi hemmetissä et antanut minun koettaa pahoinpitelyä? +Minä olen aina tietänyt, että tämä tie on liian vaarallinen.» + +»Oi! Älä puhu siitä! Mitä minun pitää tehdä?» + +Soamesin vastaus oli syvä, syvä äännähdys. + +»Niin, mitä?» sanoi Winifred kärsimättömästi. + +»Millä hän on puolustanut itseään?» + +»Ei millään. Hänen toinen kenkänsä on halki varpaan kohdalta.» + +Soames tuijotti häneen. + +»Ah, tietysti!» sanoi hän. »Puilla paljailla. Se alkaa siis taas! +Tämä tulee tekemään lopun isästä.» + +»Emmekö voi salata sitä häneltä?» + +»Mahdotonta. Hän on kaamean tarkka vaistoamaan kaikkea, mikä +voi huolestuttaa.» + +Ja Soames mietti, sormet haroen silkkisiä sinisiä +housunkannattimia. »Laissa pitäisi olla jokin tie sinun +suojaamiseksesi häneltä», mutisi hän. + +»Ei», huusi Winifred, »minä en enää rupea narriksi, minä +mieluummin suostun häneen.» + +He tuijottivat toisiinsa. Molempien sydän oli tulvillaan, +mutta he eivät millään tavoin osanneet ilmaista tunteitaan +Forsyteja kun olivat. + +»Kylpyyn», ja Winifred naurahti katkerasti. »Ainoa mitä +hän toi takaisin, oli pullo lavendelivettä.» + +»Pysy lujana!» sanoi Soames. »Sinä olet kokonaan järkytetty. +Minä tulen kanssasi.» + +»Mitä se hyödyttää?» + +»Meidän pitäisi asettaa hänelle ehtoja.» + +»Ehtoja! Asia tulee aina pysymään samana. Kun hän toipuu +— kortteja ja vedonlyöntejä, juopotteluja —!» Winifred +vaikeni muistaen ilmettä miehensä kasvoilla. Palanut lapsi +— palanut lapsi! Kenties —! + +»Toipuu?» kysyi Soames. »Onko hän sairas?» + +»Ei, loppuun palanut vain, siinä kaikki.» + +Soames otti tuolin laidalta liivinsä ja puki sen ylleen, otti +sitten takkinsa ja pukeutui siihen, kostutti nenäliinaansa +kölninvedellä, pani kellonvitjat paikoilleen ja sanoi: »Meillä ei +ole onnea.» + +Ja kesken omaa surua Winifredin tuli häntä sääli, ikäänkuin +tämä pieni sana olisi ilmaissut omaa syvää huolta. + +»Minä tahtoisin tavata äidin», sanoi hän. + +»Hän on isän kanssa heidän huoneessaan. Tule hiljaa +työhuoneeseen. Minä koetan saada hänet tänne.» + +Winifred hiipi pieneen pimeään työhuoneeseen, jonka tärkeimmät +huomattavuudet olivat muuan Canaletton taulu, liian +epävarma voidakseen tulla sijoitetuksi muualle, ja hieno kokoelma +_Laki-asioita_, joita ei ollut avattu moneen vuoteen. +Siinä hän seisoi, selkä päin kastanjanruskeita, tiukasti suljetuita +ikkunaverhoja, tuijottaen tyhjään tulisijaan, kunnes äiti +tuli sisään Soamesin seuraamana. + +»Voi rakas lapsiraukkani», sanoi Emily. »Kuinka sinä näytät +onnettomalta! Monty on nyt tosiaankin tehnyt liian pahan +teon!» + +Heidän perheessään oli siinä määrin varottu kaiken muodittoman +liikutuksen osoittamista, että hänen oli mahdotonta +mennä kunnollisesti syleilemään tytärtään. Mutta oli kuitenkin +jotakin lohdutusta hänen verhotussa äänessään ja hänen +vielä pyöreissä olkapäissään, joita peitti jokin kallisarvoinen, +musta pitsi. Kooten ylpeytensä ja halunsa olla tuottamatta +huolia äidilleen Winifred sanoi kaikkein huolettomimmalla +äänellään: + +»Mitäs siitä, äiti, ei kannata nostaa melua.» + +»Minä en ymmärrä», sanoi Emily katsoen Soamesiin, »miksi +Winifred ei voisi sanoa nostavansa syytteen häntä vastaan, +jos hän ei pysy poissa talosta. Hän otti Winifredin helmet, ja +jollei hän tuo niitä takaisin, on siinä aivan tarpeeksi.» + +Winifred hymyili. Kaikki he nyt tulisivat ehdottelemaan +sitä tai tätä, mutta hän tiesi jo, mitä hän tulisi tekemään, ja +se oli — ei mitään. Hänessä vahvistui hetki hetkeltä tunne, +että hän sittenkin oli saavuttanut eräänlaisen voiton, saanut +takaisin omaisuutensa. Ei, jos hän tahtoi rangaista miestään, +saattoi hän tehdä sen kotona ilman, että maailma tiesi +siitä. + +»Tule nyt tänne ruokasaliin kaikessa rauhassa», sanoi Emily, +»sinun pitää jäädä päivälliselle. Jätä minun asiakseni kertoa +isälle.» Ja Winifredin siirtyessä ovea kohti hän väänsi valon +sammuksiin. Vasta silloin he huomasivat, mikä tuho odotti +käytävässä. + +Siellä seisoi James, joka oli houkuttunut tulemaan nähdessään +valoa muuten aina pimeästä huoneesta, James, ruskea +kameelinkarvahuivi niin kiedottuna ympärilleen, että +käsivarretkin olivat kiinni ja hopeainen pää oli kuin hiekka-aavikon +erottama muodikkaasti verhotuista sääristä. Hän seisoi siinä +kuvaamattoman haikaramaisena, kasvoilla sellainen ilme, kuin +olisi hän nähnyt edessään sammakon, joka oli liian suuri +nielaistavaksi. + +»Mitä tämä kaikki on?» sanoi hän. »Kerro isällesi! Sinä et +koskaan kerro minulle mitään.» + +Hetki sai Emilyn sanattomaksi. Winifred meni Jamesin luo, +pani kätensä hänen avuttomille, kapaloiduille käsivarsilleen +ja sanoi: + +»Monty ei ole tehnyt vararikkoa, isä. Hän vain on tullut +takaisin.» + +Kaikki kolme he odottivat, että tapahtuisi jotakin vakavaa, +ja olivat iloiset siitä, että Winifred oli saanut tuollaisen otteen +hänen käsivarsiinsa, mutta he eivät tunteneet tuon varjomaisen +vanhan Forsyten juuren syvyyttä. Jotakin vääntymistä +näkyi hänen parrattoman suunsa ja leukansa tienoilla, jotakin +hermostunutta liikettä tuon pitkän, hopeaisen poskiparran +välimailla. Sitten hän sanoi lähinnä arvokkaasti: »Se mies +tulee olemaan minun kuolemani. Minä tiesin, kuinka tulisi +käymään.» + +»Älä murehdi, isä», sanoi Winifred tyvenesti. »Minä +pitää hänet aisoissa nyt.» + +»Ah!» sanoi James. »Ottakaa tämä pois, minun on kuuma.» +He käärivät huivin auki. James kääntyi ja käveli lujin +askelin ruokasaliin. + +»Minä en tahdo lientä», sanoi hän Warmsonille ja istahti tuoliinsa. +Toisetkin istuutuivat, Winifred vielä hattu päässä, ja +Warmson kattoi neljännelle. Kun hän poistui huoneesta, sanoi +James: »Mitä hän toi takaisin?» + +»Ei mitään, isä.» + +James keskitti katseensa omaan kuvaansa, jonka hän näki +lusikassa. »Avioero!» mutisi hän. »Roskaa! Minun olisi pitänyt +maksaa hänelle elatusta, että hän olisi pysynyt poissa +Englannista. Soames, mene sinä ehdottamaan sitä hänelle.» + +Se tuntui niin oikealta ja yksinkertaiselta ehdotukselta, että +Winifredkin hämmästyi vastatessaan: »Ei, minä pidän hänet +nyt kotona, kun hän kerran tuli, hänen täytyy vain olla +ihmisiksi, siinä kaikki.» + +He kaikki katsoivat häneen. Oli aina tiedetty, että Winifred +oli rohkea nainen. + +»Tuolla ulkomailla!» sanoi James arvoituksellisesti. »Tiesi +mitä salamurhaajia! Katso tarkoin, onko hänellä revolveria! +Älä mene sänkyyn ennenkuin olet katsonut. Warmsonin pitäisi +tulla sinne yöksi. Minä tulen itse katsomaan häntä huomenna.» + +Tämä ilmoitus liikutti heitä, ja Emily sanoi rehevästi: »Se +on oikein James, emme me viitsi ruveta mihinkään hullutteluihin.» + +»Ah», sanoi James synkkänä, »en osaa sanoa.» + +Kalalautasta tuovan Warmsonin tulo käänsi keskustelun toisaalle. + +Kun Winifred heti päivällisen jälkeen meni antamaan isälleen +lähtösuudelman, katsoi James häneen niin kysyvin ja tuskaisin +silmin, että tytär teki äänensä mahdollisimman lohduttavaksi. + +»Kaikki on hyvin, isä kulta, älä murehdi. Minä en tarvitse +ketään — Monty on vallan kesy. Minä vain tulen rauhattomaksi, +jos sinä kovin suret. Hyvää yötä, taivas siunatkoon sinua.» + +James toisti sanat »Taivas siunatkoon sinua» ikäänkuin ei +oikein olisi tietänyt, mitä ne merkitsivät, ja hänen katseensa +seurasi Winifrediä ovelle. + +Winifred ehti kotiin ennen yhdeksää ja meni suoraan yläkertaan. + +Dartie makasi vuoteella pukeutumishuoneessaan, yllään kokonaan +toinen sininen sarkapuku ja matalat kengät. Hänen +kätensä olivat ristissä selän takana, ja suusta putosi sammunut +savuke. + +Winifredille tuli naurettavasti mieleen, minkänäköisiä kukkaset +hänen ikkunalaudallaan olivat kuuman kesäpäivän jälkeen, +kuinka ne viruivat — tai pikemminkin seisoivat — kärventyneinä, +mutta kuitenkin levossa auringon poistuttua. Oli +kuin hänen kärventyneen miehensä sieluun olisi jo langennut +vähän kastetta. + +Dartie sanoi välinpitämättömänä: »Sinä kai kävit Park +Lanessa. Kuinka vanhus jaksaa?» + +Winifred ei voinut olla katkerasti vastaamatta: »Elää vielä.» + +Mies hätkähti, hän tosiaankin hätkähti. + +»Tiedä se, Monty», sanoi Winifred, »minä en tahdo, että hänen +mieltänsä pahoitetaan. Jos sinä et aio olla ihmisiksi, saat +mennä takaisin, saat mennä mihin ikinä tahdot. Oletko saanut +päivällistä?» + +»En.» + +»Tahtoisitko?» + +Mies kohautti olkapäitään. + +»Imogen toi minulle jotakin. Minä en välittänyt päivällisestä.» + +Imogen! Suuressa mielenjärkytyksessään Winifred oli unohtanut hänet. + +»Olet siis nähnyt hänet? Mitä hän sanoi?» + +»Hän suuteli minua.» + +Pisto sydämessään Winifred näki miehen tummain, ivallisten +kasvojen heltyvän. »Niin», ajatteli hän: »Tytöstä hän +välittää, minusta ei hiukkaakaan.» + +Dartien silmät pälyilivät puolelta toiselle. + +»Tietääkö hän minusta?» kysyi hän. + +Winifredin mieleen välähti, että tässä oli se ase, jonka hän +tarvitsi. Montylle oli tärkeätä, että he _eivät tietäneet_! + +»Ei. Val tietää. Toiset eivät, he tietävät vain, että lähdit +matkalle.» + +Hän kuuli miehen huokaavan helpotuksesta. + +»Mutta he _tulevat tietämään_», sanoi hän lujasti, »jos annat +aihetta.» + +»Hyvä on», mutisi mies. »Lyö minua, minä olen maassa.» + +Winifred meni vuoteelle. »Kuule nyt, Monty! En minä +tahdo lyödä sinua. En minä tahdo loukata sinua. En aio +viitata mihinkään. En aio riidellä. Mitä se hyödyttäisi?» Hän +oli hetken vaiti. »Mutta minä en kestä enempää enkä aio +yrittääkään! Parempi että tiedät. Olet pannut minut kärsimään. +Mutta minä pidin sinusta kerran. Sen vuoksi —» Hän vastasi +noiden ruskeitten, raskasluomisten silmäin tuijotukseen +omien vihreänharmaitten silmiensä alaspäin suunnatulla +katseella, kosketti äkisti hänen kättään, käänsi selkänsä ja meni +omaan huoneeseensa. + +Hän istui pitkän aikaa peilinsä edessä hypistellen sormuksiaan +ja ajatteli tuota tummaa, nujerrettua miestä, hänelle +melkein vierasta, viereisen huoneen sängyllä. Hän oli päättänyt +olla »riitelemättä», mutta hän hautoi mustasukkaisesti +ajatusta, mitä mies oli mahtanut kokea, ja tunsi silloin tällöin +sääliä. + + + + +14. ULKOMAALAINEN ILTA + + +Soames odotti itsepintaisena kevään tuloa — ei mikään helppo +tehtävä sille, joka tietää, että aika kuluu, että linnut metsässä +eivät tule lähemmäksi hänen pivoaan, että mitään pääsyä +verkosta ei näy millään taholla. Herra Polteed ei tiedottanut +mitään, paitsi että vakoilu jatkui — ja maksoi paljon rahaa. +Val ja hänen serkkunsa olivat lähteneet sotaan, josta nyt kuului +parempia uutisia, Dartie oli toistaiseksi siivolla, James pysyi +terveenä, liiketoimet menestyivät miltei kaamean hyvin — +ei mikään voinut huolestuttaa Soamesia paitsi se, että hän +oli »pysähdyksissä», ei voinut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. + +Hän ei suorastaan karttanut Sohoa, sillä hän ei voinut päästää +heitä siihen uskoon, että hän oli »hälvennyt», niinkuin James +olisi sanonut — hän tahtoi voida sukeltaa näkyviin minä +hetkenä tahansa. Mutta hänen täytyi olla niin hillitty ja +varovainen että hän usein kulki Restaurant Bretagnen oven ohi +astumatta sisään ja harhaili lähellä tätä aluetta, joka aina sai +hänet tuntemaan olleensa omistuksen vaistossaan säännötön. + +Hän valeli juuri eräänä toukokuun iltana Regent Streetillä +ja joutui kummallisimpaan ihmisjoukkoon mitä oli milloinkaan +nähnyt — kirkuvaan, viheltelevään, tanssivaan, riehuvaan, +irvokkaaseen ja hirvittävästi ilakoivaan joukkoon. +Näillä ihmisillä oli tekonenät ja huuliharput, vihellyspillit ja +pitkät sulat hatussa, kaikki mahdolliset hulluuden merkit +Soamesin mielestä. Mafeking! Niin, olihan se vallattu! Hyvä! +Mutta antoiko se aihetta tällaiseen? Keitä olivat nämä ihmiset, +mistä olivat ne tulleet West Endiin? Hänen kasvojaan +kutkutettiin, hänen korviinsa vihellettiin. Tytöt kirkuivat: +»Varo hiuksiasi, ukkeli!» Muuan nuorukainen heitti häneltä +silinterin päästä, ja hänen oli vaikea saada se takaisin. +Koirapommeja räjähteli hänen nenänsä alla, hänen jalkainsa +välissä. Hän oli hämmentynyt, vihoissaan, loukkaantunut. Tämä +ihmisvirta tuli kaikkialta, ikäänkuin jokin oikku olisi avannut +padot ja päästänyt liikkeelle vedet, joitten olemassaolosta hän +oli kenties kuullut, mutta ei koskaan uskonut todeksi. Tämä +oli siis roskaväki, hienostuksen ja forsytelaisuuden luvaton, +elävä kielto. Tämä oli — jumaliste — kansanvaltaa! Se haisi +pahalta, kirkui, oli hirmuinen! East Endissä se voisi käydä laatuun, +vieläpä Sohossakin, mutta täällä Regent Streetillä, Piccadillyssa! +Mitä poliisi ajatteli? Vuonna 1900 ei Soames, yhtä +vähän kuin tuhannet muut Forsytet, ollut koskaan nähnyt +kattilaa kannettomana, ja katsoessaan siihen nyt hän tuskin +uskoi korventuvia silmiään. Koko asia oli ennenkuulumaton! +Näillä ihmisillä ei ollut mitään rajoja, he näyttivät pitävän +häntä naurettavana — tuollainen kauhea joukko, raaka, karkea, +naurava — ja minkälaista naurua! Mikään ei ollut heille +pyhää! Hän ei hämmästyisi, vaikka he alkaisivat rikkoa ikkunoita! +Pall Mallissakin, ohi noitten ylväitten talojen, joihin +päästäkseen ihmisten piti maksaa kuusikymmentä puntaa, +kulki tuo kirkuva, viheltävä, tanssiva, mieletön joukko. Klubin +ikkunoista katseli hänen oma lajinsa heitä ilmeisesti huvitettuna. +He eivät ymmärtäneet! Tämähän oli vakavaa — +siitä saattoi tulla jotakin! Lauma oli nyt iloinen, mutta jonakin +päivänä se saattaisi tulla näkyviin toisella tuulella! Hän +muisti erään kansanmellakan kahdeksankymmenluvun lopulta, +jolloin hän asui Brightonissa, silloin oli rikottu esineitä ja +pidetty puheita. Mutta enemmän kuin pelkoa hän tunsi syvää +hämmästystä. He olivat hysteerisiä — se ei ollut englantilaista! +Ja kaikki tämä aiheutui pienen kaupungin vapauttamisesta, +kaupungin, joka ei ollut suurempi kuin — Watford, +ja joka sijaitsi kuuden tuhannen peninkulman päässä. Itsehillintä, +pidättyväisyys! Nämä ominaisuudet, jotka olivat hänelle melkein +kalliimpia kuin elämä, nämä omaisuuden ja +kulttuurin välttämättömät tunnusmerkit, missä ne olivat nyt? +Tämä ei ollut englantilaista! Ei, se ei ollut englantilaista! Niin +Soames mietti kulkiessaan eteenpäin. Oli kuin hän äkkiä olisi +nähnyt jonkun, joka leikkasi hänen laillisista asiapapereistaan +pois kohdan »rauhassa omistaakseen», tai kuin jokin hirviö olisi +vaaninut ja hiiviskellyt jossakin tulevaisuudessa, luoden varjonsa +jo tähän aikaan. He eivät enää olleet luotettavia, he +eivät kunnioittaneet mitään! Oli kuin olisi havainnut, että +yhdeksän kymmenettä osaa Englannin kansasta onkin ulkomaalaisia. +Ja jos niin oli — mitä kaikkea sitten voisikaan tapahtua! + +Hyde Park Cornerissä tuli vastaan George Forsyte, hyvin +päivettyneenä monien kilpa-ajojen jäljiltä, tekonenä kädessään. + +»Halloo, Soames», sanoi hän, »siitä saat nenän!» + +Soames vastasi kalpeasti hymyillen. + +»Sain tämän eräältä tuollaiselta urheilumieheltä», jatkoi +George, joka ilmeisesti oli ollut syömässä päivällistä. »Minun +täytyi antaa hänelle kyytiä — hän yritti litistää hattuni. Minä +sanon, että jonakin kauniina päivänä saamme luvan taistella +noita poikia vastaan, he alkavat käydä niin kirotun röyhkeiksi +— radikaaleja ja sosialisteja kaikki tyyni. He tahtovat +omaisuutemme. Kerro tämä James sedälle, niin hän saa unta +paremmin.» + +»_In vino veritas_», ajatteli Soames, mutta tyytyi nyökäyttämään +päätään ja tuli Hamilton Placelle. Park Lanella oli +vähemmän räyhääjiä eikä kovin äänekkäitä. Ja katsellen +taloihin hän ajatteli: »Me olemme sentään maan selkäranka. +Ei meitä niin vähällä järkytetä. Yhdeksän kymmenesosaa lakia +koskee omistamista.» + +Mutta kun hän sulki isänsä talon oven jälkeensä, hävisi +koko tuo kummallinen ulkomaalainen painajainen hänen +mielestään melkein yhtä täydellisesti kuin jos hän vain olisi +nähnyt siitä unta ja herännyt oman joustinpatjaisen vuoteensa +lämpimässä, siistissä aamu-mukavuudessa. + +Hän kulki keskellä suurta, tyhjää salia ja seisahtui. + +Vaimo! Joku, jonka kanssa saisi puhua. Siihen oli oikeus! +Jumaliste, siihen oli oikeus! + + + + + + +KOLMAS OSA + + + + +1. SOAMES PARIISISSA + + +Soames oli matkustanut vähän. Yhdeksäntoistavuotiaana hän +oli isänsä, äitinsä ja Winifredin seurassa tehnyt »pienen kierroksen» +— Bryssel, Rein, Sveitsi ja kotiin Pariisin kautta. Kahdenkymmenen +seitsemän vuoden iässä, juuri kun hän oli alkanut +harrastaa tauluja, hän oli viettänyt viisi kuumaa viikkoa +Italiassa katsellen renessanssia — ei siinä niin paljoa ollut kuin +hänet oli saatu odottamaan — ja kaksi viikkoa Pariisissa +paluumatkalla katsellen itseään, niinkuin sopikin Forsytelle +keskellä niin kummallisen itsekylläisiä ja »ulkomaalaisia» ihmisiä +kuin nuo ranskalaiset ovat. Koska hänen ranskantaitonsa palautui +vain kouluun, ei hän ymmärtänyt heidän puhettaan. +Hiljaisuus oli hänen mielestään ollut kaikkien kannalta paras +kuka olisi tahtonut ruveta narriksi! Hän ei ollut pitänyt +miesten pukukuosista, ei umpivaunuista, ei teattereista, jotka +olivat kuin mehiläispesiä, ei taidekokoelmista, jotka tuoksuivat +mehiläisenvahalta. Hän oli liian varovainen ja arka tutkiakseen +sitä puolta Pariisista, jota Forsytet sanovat sen salaiseksi +viehätykseksi, ja mitä tulee kokeilijan kauppoihin — hän +ei tehnyt ainoatakaan! Ahnasta joukkoa, olisi Nicholas sanonut. +Hän tuli kotiin tyytymättömänä ja sanoi, että Pariisin +merkitystä liioitellaan. + +Kun hän siis kesäkuussa 1900 lähti Pariisiin, oli se vasta +hänen kolmas yrityksensä lähestyä tätä sivistyksen keskusta. +Tällä kertaa kuitenkin vuori oli menossa Muhammedin luo, +sillä hän tunsi nyt olevansa sivistyneempi kuin Pariisi, ja kenties +hän todella olikin. Sitäpaitsi hänellä oli nimenomainen +päämäärä. Hän ei mennyt notkistamaan polviaan hyvän aistin +ja siveettömyyden alttarin eteen, vaan hoitamaan omia +laillisia asioitaan. Hän meni, koska leikki oli jo kaukana. +Vakoilu jatkui ja jatkui, eikä mitään — ei mitään tapahtunut! +Jolyon ei ollut palannut Pariisiin, eikä ketään muuta »epäiltyä» +ilmaantunut. Saatuaan hoidettavakseen uusia ja erittäin +yksityislaatuisia asioita Soames ymmärsi selvemmin kuin koskaan, +kuinka oleellista asianajajalle on hyvä maine. Mutta öisin ja +vapaahetkinä häntä jäyti ajatus, että aika kului ja kului ja +rahaa virtasi sisään, mutta hänen oma tulevaisuutensa oli +yhtä »kahlittua» kuin konsanaan. Mafekingin illan jälkeen hän +oli huomannut, että eräs »nuori tohtorinulikka» parveili +Annetten ympärillä. Soames oli yllättänyt hänet kahdesti — iloinen +nuori narri, ei yli kolmenkymmenen. Mikään ei harmittanut +Soamesia siinä määrin kuin iloisuus — säädytön, oikullinen +ominaisuus, jolla ei ollut mitään suhdetta tosiasioihin. Hänen +halujensa ja toiveittensa sekavuus alkoi sanalla sanoen olla +sietämätön, ja viime aikoina hän oli tullut ajatelleeksi, että Irene +kenties tiesi olevansa vakoiltuna. Tämä aiheutti lopullisesti +hänen päätöksensä mennä katsomaan omin silmin, yrittää +vielä kerran voittaa Irenen vastahakoisuuden, suostuttaa hänet +taas tekemään sekä omansa että miehensä polun suhteellisen +tasaiseksi. Jos hän epäonnistuisi taas — no niin, hän saisi joka +tapauksessa nähdä, mitä Irenellä oli tekeillä. + +Hän asettui asumaan erääseen Rue Caumartinin hotelliin, joka +oli Forsytein suuressa suosiossa ja jossa itse asiassa kukaan ei +puhunut ranskaa. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa. Hän ei +tahtonut säikyttää Ireneä, mutta hänen täytyi kuitenkin katsoa, +ettei tällä olisi mitään mahdollisuutta päästä pakoon. Ja +seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle kauniin sään vallitessa. + +Pariisi näytti hilpeältä, sen tähtimuodon yllä kimalteli ilo, +joka melkein harmitti Soamesia. Hän asteli vakavana, nenä +nostettuna vinosti ylöspäin, todellisen uteliaisuuden vallassa. +Hän halusi nyt ymmärtää ranskalaisuutta. Olihan Annette +ranskalainen. Tästä käynnistä oli saatavana irti paljonkin, jos +hän vain osaisi. Tässä kiitettävässä mielentilassa hän oli +kolmasti joutua auton alle Place de la Concordella. Hän tuli +»Cours la Reineen», missä Irenen hotelli oli, melkein liian äkkiä, +sillä hän ei ollut vielä tehnyt päätöstä menettelytavastaan. +Hän meni rannan puolelle, pani merkille talon, joka oli +valkoinen ja hilpeä, ikkunaluukut vihreät, ja näkyi vaahteran +lehtien verhon lomasta. Soamesin mieleen tuli, että hänen oli +paljon parempi kohdata Irene jollakin julkisella paikalla kuin +uskaltautua hänen asuntoonsa, ja hän istahti penkille, mistä +saattoi nähdä hotellin oven. Kello ei vielä ollut aivan yhtätoista +— ei ollut luultavaa, että Irene jo olisi mennyt ulos. +Pari kyyhkystä pöyhistelihe ja nyppi höyheniään auringonläikissä +vaahterain varjojen lomassa. Sinimekkoinen työmies +kulki ohi ja heitti niille murusia paperikääröstä, joka sisälsi +hänen päivällisensä. Jokin »bonne», jolla oli pitkät nauhat +päähineessään, paimensi kahta pikku tyttöä, joilla oli pienet +lettisaparot ja pitsiröyhelöt housunlahkeissa. Ajurin vaunut +ajoivat ohi ja kuskilla oli sininen takki ja kiiltävän musta +hattu. Soamesin mielestä kaikessa oli jotakin teennäistä, +maalauksellisuutta, joka jo oli poissa muodista. Teatraalista väkeä, +nuo ranskalaiset. Hän sytytti harvinaisen savukkeen, katkerana +siitä että kohtalo oli viskannut hänen elämänsä vieraille +vesille Hän ei ihmettelisi, vaikka Irene suorastaan nauttisi +tästä vierasmaalaisesta elämästä, hän ei ollut koskaan ollut +oikein englantilainen, ei edes ulkomuodoltaan. Ja hän alkoi +miettiä, mikähän noista ikkunoista tuolla vihreitten kaihtimien +takana mahtoi olla hänen. Kuinka hän osaisi sanoa sanottavansa +niin, että se voisi murtaa Irenen ylpeän itsepintaisuuden +vastarinnan? Hän heitti savukkeensa jätteet kyyhkysille +ja ajatteli: »Enhän voi ikuisesti istua tässä pyörittämässä +peukaloitani. Parempi heittää sikseen ja käydä katsomassa +häntä myöhemmin iltapäivällä.» Mutta siinä hän istui sittenkin, +kuuli kellon lyövän kaksitoista ja puoli yksi. »Minä odotan +yhteen», ajatteli hän, »kun kerran tässä olen.» Mutta +juuri samassa hän hypähti pystyyn ja istahti säikähtäneenä +takaisin. Eräs nainen kermanvärisessä puvussa oli tullut ulos +ja käveli poispäin vaaleanruskean päivänvalon alla. Irene +itse! Soames odotti, kunnes Irene oli ehtinyt siksi kauas, ettei +voinut tuntea häntä, ja lähti sitten jäljissä. Irene kuljeskeli +ikäänkuin hänellä ei olisi ollut erikoista päämäärää liikkuen, +mikäli hän ymmärsi, Boulognen metsää kohti. Ainakin puolen +tunnin ajan Soames pysytteli välimatkansa päässä toisella puolen +katua, kunnes Irene oli tullut »metsään». Aikoiko hän +sittenkin mennä tapaamaan jotakuta? Jotakin kirottua ranskalaista, +ehkä tuollaista »Bel Ami»-tyyppiä, jolla ei ollut muuta +tehtävää kuin juosta naisten kintereillä. Hän oli lukenut kirjan +vaivoin ja jonkinlaisen vastahakoisen lumouksen vallassa. +Hän seurasi Ireneä itsepintaisesti varjoisaa käytävää pitkin +kadottaen hänet näkyvistään aina silloin tällöin, kun polku +teki mutkan. Ja hän muisti, kuinka hän eräänä iltana kauan +sitten oli Hyde Parkissa hiiviskellyt puulta puulle, tuolilta +tuolille etsien sokeasti, naurettavasti, polttavan mustasukkaisuuden +vallassa Ireneä ja nuorta Bosinneyta. Polku teki jyrkän käänteen, +ja kiirehtivä Soames yllätti Irenen istumassa +pienen suihkukaivon edessä — siinä oli pieni, vihreän pronssinen +Niobe kietoutuneena hiuksiinsa, jotka ulottuivat hentoon +lantioon saakka, katsellen kyyneltensä muodostamaa lammikkoa. +Soames tuli niin äkisti, että oli ehtinyt jo Irenen ohitse +ennenkuin saattoi kääntyä ja ottaa hatun päästään. Irene ei +hätkähtänyt. Hänellä oli aina ollut suuri taito hillitä itseään + eräs niitä seikkoja, joita Soames eniten ihaili hänessä, eräs +niitä, joita hän eniten valitti, sillä hän ei koskaan ollut kyennyt +saamaan selville, mitä Irene oikein ajatteli. Oliko hän jo +huomannut, että Soames seurasi häntä? Hänen itsehillintänsä +suututti Soamesia, ja viitsimättä selittää läsnäoloaan hän +osoitti surevaa pientä Niobea ja sanoi: + +»Aika hyvä.» + +Silloin hän huomasi, että Irenellä oli täysi työ pysyä tyvenenä. +»En tahtonut peloittaa sinua. Onko tämä mielipaikkojasi?» + +»On.» + +»Vähän yksinäinen.» Hänen puhuessaan pysähtyi eräs ohikulkeva +nainen katsomaan suihkukaivoa ja jatkoi matkaansa. + +Irenen silmät seurasivat naista. + +»Ei», sanoi hän kaivaen hiekkaa päivänvarjonsa kärjellä, »ei +koskaan yksinäinen. Ihmisellä on aina varjonsa.» + +Soames ymmärsi, katsoi häneen tiukasti ja huudahti: + +»Niin no, se on oma syysi. Voit päästä vapaaksi minä hetkenä +tahansa. Irene, tule takaisin luokseni ja ole vapaa.» + +Irene nauroi. + +»Et saa!» huusi Soames ja polki jalkaansa. »Se on epäinhimillistä. +Kuule! Onko _mitään_ ehtoja, joilla voin saada sinut +palaamaan luokseni? Jos lupaan sinulle eri talon — kävisin +katsomassa vain silloin tällöin?» + +Irene nousi, hänen kasvoilleen ja olemukseensa oli äkkiä +hullut jotakin hurjaa. + +»Ei millään ehdolla! Ei millään! Ei millään! Vaikka ajaisit +minua takaa hautaan asti! Minä en tule.» + +Syvästi loukkaantuneena ja ärsytettynä Soames peräytyi. + +»Älä pane toimeen kohtausta!» hän sanoi terävästi. Ja molemmat +seisoivat liikkumattomina tuijottaen pientä Niobea, +jonka vihertävää hipiää aurinko kultasi. + +»Onko tämä siis viimeinen sanasi», mutisi Soames väännellen +käsiään. »Sinä siis tuomitset meidät molemmat.» + +Irene taivutti päätään. »Minä en voi tulla takaisin. Hyvästi.» + +Soamesissa leimahti hirvittävän vääryyden tunne. + +»Seis!» sanoi hän. »Kuuntele minua hetkinen. Sinä annoit +minulle pyhän lupauksen — sinä tulit talooni ilman penniäkään. +Sinulla oli kaikki, mitä minä voin antaa sinulle. Sinä +rikoit tuon lupauksen syyttä, sinä teit minut naurunalaiseksi, +sinä kielsit minulta lapsen, sinä jätit minut vankeuteen, sinä +— sinä vaikutat minuun vieläkin niin, että tahtoisin sinut — minä +tahtoisin sinut. No niin, mitä sinä arvelet itsestäsi?» + +Irene kääntyi, hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, +hänen silmänsä paloivat tummina. + +»Jumala teki minut sellaiseksi kuin olen», sanoi hän, »olen +huono jos niin haluat, mutta en niin huono, että uudelleen +antautuisin miehelle, jota vihaan.» + +Auringonvalo välkkyi hänen tukallaan, kun hän kulki pois, +ja näytti hyväilevän hänen tiukkaa kermanväristä pukuaan +ylhäältä alas asti. + +Soames ei voinut puhua eikä liikkua. Sana »vihata» niin +äärimmäinen, niin alkuaikainen — sai kaiken Forsyten hänessä +vapisemaan. Hän syöksyi vahvasti kiroten siihen suuntaan, +jonne Irene oli kadonnut, ja joutui melkein tuon taempana +vetelehtivän naisen — tuon vakoilevan hupsun — syliin! + +Hän syöksyi hiestä märkänä »metsän» syvyyksiin. + +»No nyt», ajatteli hän, »minun ei tarvitse olla hivenen vertaa +hienotunteinen häntä kohtaan — hän ei säästä minua vähääkään. +Minä näytän hänelle tänä päivänä vielä, että hän on minun vaimoni.» + +Mutta matkalla hotelliin hänen oli pakko myöntää, että hän +ei tietänyt, mitä hän tarkoitti. Julkisia kohtauksia ei voinut +panna toimeen ja mitä muutakaan hän olisi kyennyt tekemään? +Hän melkein kirosi omaa hienotunteisuuttaan. Irene +ei kenties ansainnut mitään säästämistä, mutta hän itse — +voi, hän ansaitsi vähän armoa itseltään. Ja istuessaan lounasta +vailla hotellinsa hallissa, matkustajien kulkiessa ohi joka +hetki, Baedeker käsissään, hän joutui mustan masennuksen +valtaan. Kahleissa! Hänen koko elämänsä, kaikkine luonnollisine +vaistoineen ja luvallisine kaipuineen sidottuna ja kahlittuna, +ja kaikki vain siksi, että Kohtalo seitsemäntoista vuotta +sitten oli saanut hänet kiinnittämään sydämensä tähän naiseen +— niin lopullisesti, ettei hän edes nytkään voinut tosissaan +kiintyä toiseen naiseen! Kirottu oli päivä, jolloin hän oli +kohdannut Irenen, kirotut hänen silmänsä, jotka olivat nähneet +tuossa naisessa mitään muuta kuin sen julman Venuksen, mikä +hän oli! Ja vieläkin, muistellessaan auringon kimallusta hänen +pukunsa pehmeällä silkillä Soames voihkaisi vähän, niin että +ohikulkeva turisti ajatteli: »Sairas mies! Niin, mitä minä +söinkään lounaaksi?» + +Myöhemmin, istuessaan eräässä kahvilassa lähellä oopperaa, +edessään kylmää teetä ja sitruunaa ja olkiputki, hän teki +pahanilkisen päätöksen mennä syömään päivällistä Irenen +hotelliin. Jos hän olisi siellä, puhuisi Soames hänelle, jollei, hän +jättäisi kirjelapun. Hän pukeutui huolellisesti ja kirjoitti +seuraavan kirjeen: + + »Idyllisi tuon Jolyon Forsyten kanssa on kyllä tiedossani. + Jos jatkat sitä, saat ymmärtää, että tulen tekemään kaikkeni, + jotta hänen asemastaan tulisi sietämätön.» + + S.F.» + +Hän pani kirjeen kiinni, mutta ei kirjoittanut osoitetta, +sillä hän ei tahtonut kirjoittaa tuota tyttönimeä, jota Irene, +hävytöntä kyllä, oli ruvennut käyttämään, eikä liioin panna +Forsyten nimeä koteloon, ettei Irene repisi sitä lukemattomana. +Sitten hän lähti ulos ja kulki pitkin hehkuvia katuja, +jotka nyt olivat iltahuvituksiin lähtijäin hallussa. Tultuaan +Irenen hotelliin hän istahti kaukaiseen ruokasalin nurkkaan, +josta saattoi nähdä kaikki tulijat ja menijät. Irene ei ollut +siellä. Hän söi vähän, nopeasti, valppaasti. Irene ei tullut. Hän +viivytteli hallissa kahvinsa ääressä, joi kaksi lasia konjakkia. +Mutta Irene ei tullut vieläkään. Hän meni avainpöydän luo ja +tutki nimiä Numero kaksitoista, ensimmäinen kerros. Ja hän +päätti viedä kirjeen itse. Hän nousi punamattoisia portaita, +kulki ohi pienen salongin, kahdeksan — kymmenen — kaksitoista! +Koputtaisiko hän ovelle, pistäisiko kirjeen oven alle, +vai —? Hän vilkaisi salaa ympärilleen ja tarttui kädensijaan. +Ovi aukeni, mutta vain pieneen eteiseen, jonka takana oli toinen +ovi. Hän koputti tälle ovelle — ei vastausta. Ovi oli +lukossa. Se ulottui hyvin tarkasti lattiaan asti. Kirjelippu ei +tahtonut sopia menemään alitse. Hän pani sen takaisin taskuunsa +ja seisoi hetkisen kuuntelemassa. Hänestä jotenkin +tuntui varmalta, että Irene ei ollut siellä. Ja äkkiä hän lähti +pois, kulkien pienen salongin ohi portaita alas. Hän poikkesi +toimistoon ja sanoi: + +»Oletteko ystävällinen ja annatte tämän kirjeen rouva Heronille.» + +»Rouva Heron matkusti tänään, Monsieur — aivan äkkiä, +noin kolmen aikaan. Hänen perheessään on joku sairaana.» + +Soames pusersi huulensa yhteen. »Oh», sanoi hän, »tiedättekö +hänen osoitettaan?» + +»_Non, Monsieur_. Luultavasti Englanti.» + +Soames pani kirjeen takaisin taskuunsa ja lähti. Hän pysäytti +ohiajavan ajurin avovaunut. + +»Viekää minut minne vain.» + +Mies, joka ilmeisesti ei ymmärtänyt, hymyili ja heilautti +piiskaansa. Ja Soames ajeli noilla pienillä keltapyöräisillä +vaunuilla ympäri tähdenmuotoista Pariisia. Silloin tällöin pysähdys +ja kysymys. »_C'est par ici, Monsieur?_» »Ei, jatkakaa vain», kunnes +mies epätoivoissaan luopui asiasta ja keltapyöräiset vaunut +vyöryivät eteenpäin suurten, sileäpäätyisten, suljettujen talojen +välistä — kuin pieni lentävä hollantilainen. + +»Niinkuin elämäni», ajatteli Soames, »ilman päämäärää eteenpäin +vain.» + + + + +2. VERKOSSA + + +Soames palasi Englantiin seuraavana päivänä ja sai kolmantena +aamuna vieraakseen herra Polteedin, jolla oli kukka napinlävessä +ja ruskea huopahattu. Soames kehoitti häntä istumaan. + +»Sotauutiset eivät ole niin kovin huonoja, vai kuinka?» sanoi +herra Polteed. »Toivottavasti voitte hyvin?» + +»Kiitos, oikein hyvin.» + +Herra Polteed nojautui eteenpäin, hymyili, avasi kätensä, +katsoi siihen ja sanoi lempeästi: + +»Nyt luulen, että asianne on vihdoinkin selvä.» + +»Mitä?» huudahti Soames. + +»19 tiedoittaa äkkiä sellaista, jota luulen olevamme oikeutetut +katsomaan sitovaksi todistukseksi.» Ja herra Polteed vaikeni. + +»No?» + +»Kymmenes päivä tätä kuuta, oltuaan todistajana kohtauksessa +17:n ja erään uuden henkilön kanssa aikaisemmin päivällä 19 +voi vannoa nähneensä tämän henkilön tulevan 17:n +makuuhuoneesta kello kymmenen aikaan illalla. Jos todistus +annetaan vähänkin huolellisesti, luulen tämän riittävän, +varsinkin kun 17 on lähtenyt Pariisista — epäilemättä kyseessä +olevan henkilön kanssa. Molemmat ovat totta puhuen päässeet +livahtamaan meiltä emmekä ole vielä päässeet heidän jäljilleen, +mutta kyllä me pääsemme — me pääsemme. Hän on +tehnyt uutteraa työtä hyvin vaikeissa olosuhteissa, ja olen +iloinen että hän vihdoinkin on päässyt tuloksiin.» Herra Polteed +otti savukkeen, koputti sen päätä pöytää vastaan, katsoi +Soamesiin ja pani sen takaisin. Ilme hänen asiakkaansa +kasvoilla ei ollut rohkaiseva. + +»Kuka on tämä uusi henkilö?» kysyi Soames äkisti. + +»Me emme tiedä. 19 on valmis vannomaan, ja hänellä on +miehen tuntomerkit.» + +Herra Polteed otti kirjeen taskustaan ja alkoi lukea: + +»Keskiikäinen, keskikokoinen, sininen puku aamupäivällä, +iltapuku illalla, kalpea, tukka tumma, pienet tummat viikset, +laihat posket, luja leuka, harmaat silmät, pienet jalat, +ulkonäkö syyllisen —» + +Soames nousi ja meni ikkunan eteen. Siinä hän seisoi +pilkallisen raivon vallassa. Senkin idiootti — hämähäkkimäinen, +synnynnäinen idiootti! Viisitoista puntaa viikossa seitsemän +kuukauden aikana — että joutuisi esiintymään oman vaimonsa +rakastajana! Ulkonäkö syyllisen! Hän paiskasi ikkunan auki. + +»Täällä on kuuma», sanoi hän ja palasi paikalleen. Hän pani +polvet ristiin ja loi ylimielisen katseen herra Polteediin. + +»Minä epäilen, että tämä ei vielä oikein riitä», sanoi hän, »kun +emme tiedä nimeä ja osoitetta. Arvelen, että teidän on paras +jättää tämä nainen nyt joksikin aikaa rauhaan ja kiinnittää +taas huomionne ystäväämme 47.» Hän ei osannut sanoa, oliko +Polteed pitänyt häntä pilkkanaan, mutta hän näki hengessään, +kuinka tämä ystäviensä keskellä nauraisi katketakseen. +»Ulkomuoto syyllisen!» Kirottua! + +Herra Polteed sanoi vakuuttavalla, miltei intomielisellä +äänellä: »Minä vakuutan, että olemme väliin saaneet asian +läpi vähemmälläkin. Pariisi nähkääs. Viehättävä nainen +asumassa yksin. Miksi emme yrittäisi? Voimmehan liioitella +vähän.» + +Soames tajusi äkkiä. Miehen ammatillinen into oli yltynyt +»Suurin voitto urallani: saanut avioeron miehelle sillä +perusteella, että hän kävi vaimonsa makuuhuoneessa! Siinä +jotakin, mistä voi puhua uran päätyttyä!» Ja erään hurjan hetken +ajan hän ajatteli: »Miksikä ei?» On sadottain keskikokoisia +miehiä, joilla on pienet jalat ja syyllinen ulkonäkö! + +»Minulla ei ole lupa ryhtyä mihinkään epävarmaan», sanoi +hän lyhyesti. Herra Polteed katsahti häneen. + +»Vahinko», sanoi hän, »sepä vahinko! Tuo toinen juttu +näytti hyvin sitkeältä.» + +Soames nousi. + +»Älkää välittäkö siitä. Olkaa hyvä ja pitäkää silmällä 47:ää +ja varokaa, että ette ala rakennella tuulentupia. Hyvää huomenta.» + +Herra Polteedin silmät välähtivät, kun Soames puhui »tuulentuvista!» + +»Hyvä on. Teille ilmoitetaan sitten.» + +Ja Soames oli taas yksin. Tuo hämähäkkimäinen, likainen, +naurettava juttu! Hän laski käsivartensa pöydälle ja painoi +otsansa niihin. Siinä asennossa hän oli runsaat kymmenen +minuuttia, kunnes muuan hänen apulaisistaan herätti hänet +katsomaan erästä Manifoldin ja Toppingsin uutta, erittäin +edullista osakkeitten myyntitarjousta. Sinä iltapäivänä +hän lähti työstä varhain ja suuntasi kulkunsa Restaurant +Bretagneen. Vain rouva Lamotte oli kotona. Tahtoiko +Monsieur juoda teetä hänen kanssaan? + +Soames kumarsi. + +Kun he istuivat pienessä huoneessa kahden puolen pöytää, +hän sanoi äkisti: + +»Minä tahtoisin puhua kanssanne, Madame.» + +Kirkkaitten ruskeitten silmien nopea nousu sanoi hänelle, +että Madame oli kauan odottanut tällaisia sanoja. + +»Minun täytyy ensin kysyä erästä asiaa. Tuo nuori tohtori +— mikä on hänen nimensä? Onko hänen ja Annetten välillä +jotakin?» + +Rouvan koko olemus oli kuin kivihiiltä — terävää, mustaa, +kovaa, kiiltävää. + +»Annette on nuori», sanoi hän, »niin on myöskin _monsieur +le docteur_. Nuorten ihmisten kesken asiat kehittyvät nopeasti, +mutta Annette on hyvä tytär. Ah, hän on oikea jalokivi!» + +Pieni hymy väreili Soamesin huulilla. + +»Ei siis mitään ratkaisua vielä?» + +»Ratkaisua — ei toki! Nuori mies on hyvin miellyttävä, +mutta — minkä sille mahtaa? Ei mitään rahoja toistaiseksi.» +Hän nosti teekuppiaan, jossa oli pajukuvioita. Soames teki +samoin. Heidän silmänsä kohtasivat. + +»Minä olen nainut mies», sanoi hän, »elänyt erossa vaimostani +monta vuotta. Koetan nyt saada hänestä avioeron.» + +Rouva Lamotte laski kuppinsa pöydälle. Niinkö? Kuinka +traagillista elämä voi olla! Hänen täydellinen tunteettomuutensa +herätti omituista ylenkatsetta Soamesissa. + +»Minä olen rikas mies», lisäsi hän täysin tietoisena siitä, että +tämä huomautus ei osoittanut hyvää aistia. »On hyödytöntä +sanoa tällä hetkellä enempää, mutta minä luulen, että +ymmärrätte.» + +Madamen silmät, jotka olivat niin auki, että valkuaiset +näkyivät silmäterän yläpuolelta, katsoivat häneen hyvin suoraan. + +»_Ah! ça — mais nous avons le temps!_» oli kaikki mitä hän sanoi. +»Toinen pieni kuppi?» Soames kieltäytyi, sanoi hyvästi ja +lähti länttä kohti. + +Hän oli nyt saanut tämän asian mielestään, hän ei antaisi +Annetten sitoa itseään tuohon iloiseen nuoreen aasiin +ennenkuin —! Mutta mitä mahdollisuuksia hänellä oli koskaan +sanoa: »Olen vapaa?» Mitä mahdollisuuksia? Tulevaisuus oli +menettänyt kaiken todellisuustuntunsa. Hän tunsi olevansa +kuin kärpänen, joka on takertunut hämähäkinverkkoon ja +katselee ilman kaivattua vapautta suruisin silmin. + +Hän kaipasi liikuntoa ja käveli Kensingtonin puistoon sitten +Queen's Gaten kautta Chelseahin. Ehkä Irene oli palannut +huoneistoonsa. Sen hän ainakin voisi ottaa selville. Sillä tuosta +viimeisestä ja kaikkein häpeällisimmästä kiellosta saakka hänen +haavoittunut itsekunnioituksensa oli taaskin turvautunut +ajatukseen, että kenellä täytyi olla rakastaja. Hän saapui pikku +talojen edustalle päivällisaikaan. Tarpeetonta kysyä! +Harmaatukkainen rouva kasteli kukkalaatikoita Irenen ikkunassa. +Huoneisto oli ilmeisesti vuokrattu. Ja hän käveli hitaasti +pois jokivartta pitkin. Ilta oli kirkkaan, hiljaisen kaunis, +kaikkialla rauhaa ja sopusointua, paitsi hänen sydämessään. + + + + +3. RICHMOND PARK + + +Samana iltapäivänä, jolloin Soames lähti Ranskaan, tuli +Jolyonille Robin Hilliin sähkösanoma: + + + »Pojallanne lavantauti ei vaaraa toistaiseksi sähkötän taas.» + Tämä uutinen saapui taloon, jota jo kuohutti Junen lähenevä + lähtö, hänellä kun oli hyttipaikka varattuna seuraavana + päivänä lähtevässä laivassa. Hän oli juuri uskomassa Eric + Cobbleyta ja tämän perhettä isänsä hoitoon, kun sähkösanoma + saapui. + + +Päätöksensä ruveta Punaisen Ristin hoitajattareksi, jonka +June oli tehnyt Jollyn sotaanlähdön innoittamana, hän oli +uskollisesti täyttänyt, joskin niin ärtyneenä ja katuvaisena kuin +konsanaan Forsyte, jonka yksilöllistä vapautta rajoitetaan. +Oltuaan ensin haltioissaan työn »ihmeellisyydestä» hän alkoi +kuukauden päästä olla sitä mieltä, että hän voisi harjoitella +omin päin paljon paremmin kuin toisten johdolla. Ja jollei +Holly itsepintaisesti olisi tahtonut seurata hänen esimerkkiään, +olisi hän ehdottomasti »livistänyt». Jollyn ja Valin ja +heidän joukkojensa lähtö huhtikuussa edelleen lujitti hänen +horjuvaa päätöstään. Mutta nyt, lähdön aattona, ajatus, että +hänen piti jättää Eric Cobbley vaimoineen ja kaksine lapsineen +ynseän maailman kylmien vesien varaan, painoi vaa'assa siksi +paljon, että hän vieläkin oli vaarassa peräytyä. Sähkösanoman +hälyttävä todellisuus ratkaisi asian. Hän jo näki itsensä +hoitamassa Jollya — totta kai he antaisivat hänen hoitaa omaa +veljeään! Jolyon, joka aina oli laajakatseinen ja epäilevä, ei +voinut toivoa samaa. June parka! Voiko kukaan hänen +sukupolvensa Forsyte tajuta, kuinka karkea ja armoton elämä +on? Aina siitä saakka, kun Jolyon tiesi poikansa saapuneen +Kap-kaupunkiin, hänen ajattelemisensa oli ollut alituisena +kipuna isälle. Hän ei voinut suostua ajatukseen, että Jolly oli +vaarassa kaiken aikaa. Sähkösanoma kaikessa vakavuudessaan oli +melkein helpotus. Poika oli nyt ainakin turvassa ammuksilta. +Ja kuitenkin — tuo lavantauti oli pahanlaatuinen +tauti! _Times_ oli täynnä kuolinuutisia. Miksi _hän_ ei saanut +maata tuossa kaukaisessa maalaissairaalassa ja poika olla +rauhassa kotona? Hänen kolmen lapsensa epäforsytelainen +uhrautuvaisuus oli kuitenkin saanut Jolyonin kokonaan +neuvottomaksi. Hän olisi ilomielin vaihtanut paikkaa Jollyn kanssa +sillä hän rakasti poikaansa, mutta eihän _heillä_ ollut sellaisia +persoonallisia syitä. Hän ei voinut muuta ajatella, kuin että +se osoitti Forsyte-tyypin rappeutumista. + +Myöhään iltapäivällä Holly tuli hänen luokseen vanhan tammen +alle. Hän oli hyvin paljon kehittynyt näinä kuukausina +ollessaan harjoittelijana sairaalassa poissa kotoa. Ja nähdessään +hänen lähestyvän Jolyon ajatteli: »Hän on järkevämpi +kuin June, vaikka onkin vain lapsi, viisaampi. Jumalan kiitos +että hän ei lähde mihinkään.» Holly istahti keinuun hyvin +hiljaisena. »Asia koskee häneen yhtä paljon kuin minuunkin» +ajatteli Jolyon. Ja nähdessään, että Holly oli kiinnittänyt +katseensa häneen hän sanoi: »Älä ota sitä liiaksi sydämellesi, +lapseni. Jollei hän olisi sairas, voisi hän olla paljon suuremmassa +vaarassa.» + +Holly nousi keinusta. + +»Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin, isä. Minun tähteni +Jolly ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja lähti sotaan.» + +»Kuinka niin?» + +»Kun sinä olit Pariisissa, Val Dartie ja minä rakastuimme +toisiimme. Me ratsastimme yhdessä Richmond Parkissa, me +menimme kihloihin. Jolly sai sen tietoonsa ja luuli, että hänen +oli estettävä se, ja senvuoksi hän vaati Valia lähtemään sotaan. +Se oli minun syyni, isä, ja minä tahdon lähteä mukaan Sillä +minun olisi kauhea olla, jos jommallekummalle heistä tapahtuisi +jotakin. Sitäpaitsi minä olen ihan yhtä harjaantunut kuin June.» + +Jolyon tuijotti häneen ivansekaisella hämmästyksellä. Tässä +siis oli vastaus arvoitukseen, jota hän oli pohtinut, ja hänen +kolme lastaan olivat kuin olivatkin Forsyteja. Holly olisi +totisesti voinut kertoa asiasta aikaisemmin! Mutta hän hillitsi +pilkalliset sanat, jotka jo olivat hänen huulillaan. Hellyys +nuoria kohtaan oli kenties hänen pyhin uskonkappaleensa. +Hän oli epäilemättä saanut, mitä oli ansainnutkin. +Kihloissa! Sitäkö varten hän oli niin menettänyt otteensa +tyttöön! Ja nuoren Val Dartien kanssa — Soamesin pojanpojan +— toisesta leiristä! Kaikki oli hirvittävän vastenmielistä. +Hän pani maalaustelineensä kokoon ja asetti taulun puunrunkoa vastaan. + +»Oletko kertonut Junelle?» + +»Olen, hän lupaa ottaa minut jollakin tavoin hyttiinsä. Se +on kyllä yhden hengen hytti, mutta toinen meistä voi nukkua +lattialla. Jos sinä suostut, lähtee hän nyt hankkimaan lupaa.» + +»Suostun?» ajatteli Jolyon. »Vähän myöhäistä kysyä minun +suostumustani!» Mutta taaskin hän hillitsi itsensä. + +»Sinä olet liian nuori, rakkaani, eivät he laske sinua.» + +»June tietää eräitä ihmisiä, joita hän auttoi pääsemään +Kap-kaupunkiin. Jollei minua vielä päästetä hoitamaan sairaita, +voisin asua heidän luonaan ja jatkaa harjoitteluani siellä. Anna +minun lähteä, isä!» + +Jolyon hymyili, koska hänen teki mieli itkeä. + +»Minä en koskaan estä ketään tekemästä mitään», sanoi hän. + +Holly kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. + +»Oi, isä, sinä olet paras koko maailmassa.» + +»Toisin sanoen huonoin», ajatteli Jolyon. Jos hän koskaan +oli epäillyt suvaitsevaisuus-oppiansa, niin ainakin nyt. + +»Minä en ole ystävyyssuhteessa Valin perheeseen», sanoi hän, +»enkä tunne Valia, mutta Jolly ei pitänyt hänestä.» + +Holly katseli kauas ja sanoi: + +»Minä rakastan häntä.» + +»Se ratkaisee asian», sanoi Jolyon kuivasti. Sitten hän huomasi +ilmeen Hollyn kasvoilla ja suuteli häntä ajatellen: »Onko mitään +pateettisempaa kuin nuorten usko?» Jollei hän siis +kieltänyt tytärtään lähtemästä, oli ilmeistä, että hänen piti +koettaa helpottaa matkaa parhaansa mukaan, ja niinpä hän +lähti kaupunkiin Junen mukana. Joko sitten Junen itsepäisyyden +tai sen seikan ansioista, että virkailija, jonka kanssa +he joutuivat tekemisiin, oli Jolyonin vanha koulutoveri, he +saivat Hollylle luvan jakaa yhden hengen hytin Junen kanssa. +Jolyon saattoi heidät Surbitonin asemalle seuraavana iltana, +ja he liukuivat asianmukaisesti pois hänen luotaan, varustettuina +rahalla, sairaanruualla ja niillä suosituskirjeillä, joita +ilman ei kukaan Forsyte matkusta. + +Hän ajoi loistavan taivaan alla takaisin Robin Hilliin myöhästyneelle +päivälliselleen, jonka palvelijat tarjosivat erikoisen +huolellisesti osoittaakseen myötätuntoaan ja jonka hän nautti +erikoisen tunnollisesti osoittaakseen, että hän antoi arvoa +tuolle myötätunnolle. Mutta oli todellinen huojennus päästä +sikarinsa ääreen terassille, jonka liuskakivi-peitteen nuori +Bosinney oli niin taitavasti valinnut sekä muotoon että väriin +nähden. Ilta hämärtyi ympärillä, kaunis ilta, jossa +puut tuskin kuiskailivat ja tuoksut olivat niin suloiset, että teki +kipeätä. Ruoho oli kasteesta märkä, ja hän pysytteli terassin +kivillä kävellen edestakaisin siksi kunnes hänestä alkoi +tuntua, että hän oli yksi kolmesta, jotka eivät kiertäneet +edestakaisin, vaan kääntyivät kummassakin päässä, niin että +hänen isänsä oli aina lähinnä taloa ja hänen poikansa aina +lähinnä terassin reunaa. Kummankin käsivarsi piti keveästi +kiinni hänen omastaan, hän ei uskaltanut nostaa kättään sikariin, +ettei häiritsisi heitä, ja sikari paloi loppuun varistaen +tuhkaa hänen puvulleen ja putosi vihdoin hänen huuliltaan, +jotka olivat kuumenneet. Silloin he jättivät hänet, ja hänen +käsivartensa tuntuivat kylmiltä. Kolme Jolyonia oli kävellyt +yhdessä Jolyonissa! + +Hän pysähtyi ja kuunteli ääniä — ohikulkevien vaunujen +ratinaa maantieltä, kaukaisen junan ääntä, koiran haukkumista +Gagen farmilta, puitten kuisketta, tallipojan vihellyspillin +soittoa. Tähtien paljous tuolla ylhäällä — loistava ja hiljainen +ja niin kaukainen! Ei kuuta vielä! Juuri tarpeeksi valoa, +jotta hän näki iristen tummat kukat ja miekkalehdet +terassin reunalla — näillä hänen mielikukillaan oli yön oma +väri kaarevissa, korureunaisissa terälehdissään. Hän kääntyi +taloa kohti. Se oli suuri, pimeä, eikä koko tuossa osassa asunut +muuta sielua kuin hän. Täysi yksinäisyys! Hän ei voisi ruveta +asumaan täällä yksin. Ja kuitenkin, niin kauan kun oli +kauneutta — miksi pitäisi ihmisen tuntea itsensä yksinäiseksi? +Vastaus — kuin jonkun tyhmeliinin tekemään kysymykseen +— kuului: siksi, että hän tunsi. Mitä suurempi kauneus, sitä +suurempi yksinäisyys, sillä kauneuden takana on sopusointua +ja sopusoinnun takana — yhteys toisen kanssa. Kauneus ei +voi lohduttaa, jos sielu on ulkopuolella. Yö, hullaannuttavan +ihana yö, jonka tähtivalossa rypäleet kukkivat ja ruoho ja +hunaja tuoksui, ei voinut tuottaa hänelle nautintoa, koska +nainen, joka hänelle oli kauneuden ydin, ruumistuma ja olemus, +oli erotettu hänestä, nyt enemmän kuin koskaan, niin hänestä +tuntui, koska kunniallinen säädyllisyys sitä vaati. + +Hänen oli vaikea päästä uneen, sillä hän pyrki liian tuimasti +siihen alistuvaisuuteen, johon Forsytet vaivoin pääsevät, +he kun ovat syntyneet kulkemaan omia teitään ja perineet +niin mukavat olot isiltään. Mutta aamun sarastaessa hän +nukahti ja näki pian kummallista unta. + +Hän oli olevinaan näyttämöllä, jonka edessä oli suunnattoman +korkeat, upeat verhot — ne ulottuivat tähtiin saakka — +ja ulkonivat puoliympyrässä parrasvalolta toiselle. Hän itse +oli hyvin pieni, musta, levoton, joka liikkui edestakaisin, ja +hullunkurisinta oli, ettei se ollut kokonaan hän, vaan samalla +myös Soames, niin että hän ei ainoastaan itse kokenut, vaan +samalla huomioi toista. Tämä olento, joka oli hän itse ja Soames, +yritti päästä väliverhon läpi, joka raskaana ja pimeänä +sulki tien. Useita kertoja hän oli kulkenut edestakaisin sen +edestä, kun hän äkkiä riemukseen näki kapean raon — siinä +korkea repeämä kauneutta iriskukkain väreissä, kuin väläys +kaukaista, kuvailematonta Paratiisia. Hän astui nopeasti +eteenpäin mennäkseen siihen, mutta verho sulkeutui hänen +edessään. Katkerasti pettyneenä hän — vai oliko se Soames? +siirtyi kauemmaksi, ja samalla rako taaskin aukeni ja sulkeutui +liian pian. Tätä jatkui, eikä hän koskaan päässyt läpi, kunnes +heräsi sana »Irene» huulillaan. Uni kiusasi häntä, varsinkin +hänen itsensä ja Soamesin sekoittaminen toisiinsa. + +Seuraavana aamuna hän havaitsi mahdottomaksi tehdä +työtä ja vietti useita tunteja ratsastamassa Jollyn hevosella +väsyttääkseen itsensä. Ja toisena päivänä hän päätti lähteä +Lontooseen katsomaan, eikö hän voisi saada lupaa lähteä tytärtensä +jäljissä etelä-Afrikkaan. Hän oli juuri alkanut koota +tavaroitaan seuraavana aamuna, kun näin kuuluva kirje tuli. + + + »GREEN HOTEL, RICHMOND. + + Kesäkuun 13 p. + + Rakas Jolyon, + + Hämmästytte, kun saatte kuulla, kuinka lähellä teitä olen. + Pariisi kävi mahdottomaksi — ja olen tullut tänne neuvojenne + ulottuville. Minusta olisi niin kovin hauskaa tavata teitä taas. + Teidän lähdettyänne Pariisista en ole tavannut ketään, jonka + kanssa todella voisin puhella. Onko kaikki hyvin — te itse + ja poikanne? En luule, että kukaan tietää minun olevan täällä. + + Aina ystävänne + + Irene.» + +Irene kolmen peninkulman päässä hänestä! — ja taaskin +pakomatkalla! Hän seisoi siinä, huulillaan hyvin omituinen +hymy. Tämä oli enemmän kuin hän oli osannut odottaa! + +Puolenpäivän aikaan hän lähti jalan Richmond Parkin poikki +ja ajatteli kulkiessaan: »Richmond Park! Kautta Juppiterin, +se sopii meille Forsyteille!» Eipä siltä, että siellä olisi asunut +Forsyteja — siellä ei asunut muita kuin kuninkaallisia, +puistonhoitajia ja saksanhirviä — mutta Richmond Parkissa oli +Luonnon lupa kulkea määrättyyn rajaan asti eikä pitemmälle +ja kuitenkin se urheasti koetti näyttää luonnolliselta ja tuntui +sanovan: »Katsokaa minun vaistojani — ne ovat melkein +intohimoja, vallan vähältä pitäen, mutta eivät tietysti sentään +ihan, sillä omistamisen ydin on omistaa itsensä.» Niin! Richmondin +puisto omisti itse itsensä, tänäkin kirkkaana kesäkuun +päivänä, kun käet lentelivät oksalta toiselle kukkumaan ja +metsäkyyhkyset ilmoittivat kesän tulleen. + +Green Hotel, johon Jolyon ehti kello yhdeksi, oli melkein +vastapäätä tuota kuuluisampaa hotellia, »Kruunu ja Valtikka»; +se oli vaatimaton, korkeasti säädyllinen, ei koskaan vailla +kylmää pihviä, karviaismarjatorttua ja paria leski-armoa, niin +että vaunut ja parihevoset seisoivat melkein aina oven edessä. + +Huoneessa, joka oli verhottu niin hauraalla pitsikankaalla, että +kaikki mielenliikutus näytti olevan kiellettyä, istui Irene +pianotulilla, joka oli koristeltu villakirjailulla, ja soitti +»Hansel ja Gretel»-musiikkia vanhasta nuottivihosta. Hänen +yläpuolellaan seinällä, jossa ei vielä ollut Morris-papereita, oli +kuva kuningattaresta ponihevosen selässä keskellä metsästyskoiria, +skotlantilaislakkeja ja kaadettuja hirviä. Ruukussa ikkunalaudalla +hänen vieressään oli valkoinen ja punainen verenpisara. Huoneen +Viktorian-aikaisuus melkein puhui, ja Irene joustavassa puvussaan +oli Jolyonin mielestä kuin Venus, joka tulee esiin menneen +vuosisadan kuoresta. + +»Jos omistajalla olisi silmää», sanoi hän, »ajaisi hän teidät +ulos, te särjette hänen koristelusuunnitelmansa.» Näin keveästi +hän liukui kiihtymyksen hetken ohi. Syötyään kylmää +pihviä, pähkinäsalaattia, karviaismarjatorttua ja juotuaan +kiviruukullisen inkiväärijuomaa he lähtivät puistoon kävelemään, +ja keveätä puhetta seurasi hiljaisuus, jota Jolyon oli pelännyt. + +»Ette ole vielä kertonut Pariisista», sanoi hän vihdoin. + +»En. Minua on vakoiltu pitkän aikaa, siihen tottuu. Mutta +sitten tuli Soames. Pienen Nioben luona — sama juttu: +tahtoisinko palata hänen luokseen.» + +»Uskomatonta!» + +Irene oli puhunut nostamatta silmiään, mutta nyt hän katsoi Jolyoniin. +Nuo tummat silmät, jotka upposivat hänen omiinsa, sanoivat mitä +mitkään sanat eivät olisi voineet ilmaista: »Minä en jaksa enää, +jos tahdot minut, olen tässä.» + +Oliko Jolyon koskaan — niin vanha kuin olikin — kokenut +näin voimakkaan ja äkillisen mielenliikutuksen hetkeä? + +Sanat: »Irene, minä jumaloin sinua!» melkein pääsivät hänen +huuliltaan. Sitten — hän ei olisi voinut uskoa sielun silmien +kykenevän näkemään niin selvästi — hän näki Jollyn makaavan +kasvot valkeina valkeaa seinää vastaan. + +»Poikani on hyvin sairas», sanoi hän hiljaa. + +Irene pujotti kätensä hänen käsivartensa alle. + +»Kävellään, minä ymmärrän.» + +Ei tarvittu mitään viheliäisiä selityksiä! Irene oli ymmärtänyt! +ja he kävelivät keskellä polvenkorkuisia sanajalkoja, +kaniininkolojen ja tammipuitten lomitse, puhellen Jollysta. +Jolyon jätti hänet kaksi tuntia myöhemmin Richmond Hill +Gateen ja kääntyi kotia kohti. + +»Hän tietää siis tunteeni», ajatteli Jolyon. »Totta kai! Sitä +tietoa ei voisi salata sellaiselta naiselta!» + + + + +4. VIRRAN POIKKI + + +Jolly oli kuolemaan saakka väsynyt unista. Ne olivat jättäneet +hänet rauhaan nyt, kun hän oli liian uupunut ja heikko +näkemään edes unia, jättäneet hänet makaamaan tylsänä, heikosti +muistellen kaukaisia seikkoja, kyeten hädin tuskin kääntämään +silmiään ja katselemaan makuulavansa vieressä olevasta ikkunasta +jokea, joka kapeana virtasi hiekan keskellä, ja +Karoon hataraa pensaikkoa toisella puolella. Hän tiesi nyt, +mikä Karoo oli, vaikka ei nähnytkään enää buurin kupsahtavan +kumoon kuin kaniinin ja kuullut lentävien ammusten viuhunaa. +Tauti oli hiipinyt häneen, ennenkuin hän oli ehtinyt +haistellakaan ruutia. Janoinen päivä ja nopea juonti tai ehkä +tartuttava hedelmä — kuka sen tiesi? Ei ainakaan hän, jolla +ei ollut edes voimaa napista taudin voittoa vastaan — joka +juuri vain jaksoi tajuta, että huoneessa makasi monta muuta +hänen kanssaan, että hän oli sairas mielettömistä unista, juuri +vain jaksoi katsella tuota jokea ja kyetä heikosti muistelemaan +noita kaukaisia seikkoja... + +Aurinko oli melkein laskussaan jo. Kohta tulisi viileämpi. +Hän olisi tahtonut tietää, mitä kello oli — tuntea kädessään +vanhan kellonsa, jonka kuori oli sileä kuin voi, kuulla sen lyönnit. +Hän ei jaksanut edes muistaa, että kello oli viimeksi vedetty +sinä päivänä, jolloin hän joutui makuulle tähän. Elämä +sykki hänen aivoissaan niin heikosti, että hänen oli mahdoton +erottaa toisistaan kasvoja, jotka tulivat ja menivät, hoitajattaren, +tohtorin, käskyläissotilaan, hän näki vain yhdet yhdentekevät +kasvot, ja sanat, joita hänen ympärillään puhuttiin, +tarkoittivat yhtä ja samaa, nimittäin ei juuri mitään. Asiat, +joita hän ennen oli harrastanut, näkyivät selvemmin, vaikkakin +heikkoina ja kaukaisina — hän kulki Harrowin vanhojen +portaitten ohi nimenhuudon aikana — »Täällä, herra! Täällä +herra!» — kääri kenkänsä Westminster Gazetteen, paperi +vihertävää, saappaat kiiltävät — isoisä tuli jostakin pimeästä +— multa tuoksui — herkkusienilava! Robin Hill! Vanha +Balthasar haudattiin lehtiin! Isä! Koti... + +Tajunta palasi ja hän huomasi, ettei joessa ollut vettä — +joku myös puhui. Tarvitsiko hän jotakin? Ei. Mitä hän voisi +tarvita? Liian heikko tarvitsemaan — hän olisi vain tahtonut +kuulla kellonsa lyövän... + +Holly! Hän ei sitten oppinut heittämään palloa kunnollisesti. +Oh! Ota kiinni! Ei mitään hukkaheittoja!... »Huovatkaa, +kakkonen ja keula!» Hän oli kakkonen!... Tajunta palasi vielä +kerran huomaamaan sinipunervan hämärän ulkona ja +nousevan, veripunaisen kuunsirpin. Hänen silmänsä katsoivat +siihen lumoutuneina, pitkinä aivotyhjyyden hetkinä se liikkui +ylemmäksi ja ylemmäksi... + +»Hän kuolee, tohtori!» Eikö enää panna kenkiä pakettiin? +Eikö koskaan? »Pidä varasi, kakkonen!» Ei itkua! Souda hiljaa +— virran poikki — nuku!... Pimeätä? Jospa joku tahtoisi +— panna — hänen kellonsa — lyömään!... + + + + +5. SOAMES TOIMII + + +Sinetöity, herra Polteedin käsialalla kirjoitettu kirje oli +Soamesin taskussa avaamattomana kahden tunnin ajan, jolloin +hänen koko huomionsa oli kiintynyt »Uuden Kivihiiliyhtiön +asioihin». Melkein siitä hetkestä saakka, jolloin vanha Jolyon +vetäytyi pois puheenjohtajan toimesta, olivat yhtiön asiat +alkaneet huonontua ja olivat nyt niin nopeassa laskussa, että +jäljellä ei ollut muuta kuin »selvitys». Hän otti kirjeen esille +ollessaan lounaalla City-klubissa, mikä paikka oli hänelle pyhä +niiden ateriain vuoksi, jotka hän oli täällä nauttinut isänsä kanssa +seitsemänkymmenluvun alussa, jolloin James mielellään vei +hänet näkemään omin silmin tulevan elämänsä laatua. + +Täällä, etäisessä nurkassa lampaanpaistin ja perunamuhennoksen +ääressä, hän luki. + + »Paras Herra, + + Ehdotuksenne mukaan olemme taas ryhtyneet asiaan toiselta taholta + ja päässeet tyydyttäviin tuloksiin. 47:n huomioiminen on auttanut + meitä sijoittamaan 17:n Green Hotelliin Richmondiin. Noitten kahden + on todettu kohtaavan toisensa joka päivä viime viikon ajalla + Richmond Parkissa. Mitään ehdottomasti ratkaisevaa ei ole + toistaiseksi havaittu. Mutta kun ottaa lukuun kaiken, mitä meillä + on Pariisista vuoden alusta, luotan, että nyt voimme tyydyttää + tuomioistuinta. Jatkamme tietenkin vakoilua kunnes saamme + määräyksenne. + + Kunnioittaen + + Claud Polteed.» + +Soames luki kirjeen kahdesti ja viittasi tarjoilijaa. + +»Viekää tämä pois, se on kylmää.» + +»Tuonko jotakin lisää, herra?» + +»Ei. Viekää minulle kahvia toiseen huoneeseen.» + +Ja maksaen siitä, mitä ei ollut syönyt hän lähti ulos kulkien +parin tuttavan ohi ilman merkkiäkään tuntemisesta. + +»Tyydyttää tuomioistuinta!» ajatteli hän istuen pienen marmoripöydän +ääressä kahviannos edessään. Tuo mies Jolyon! +Hän kaatoi kahvia kuppiin, pani sokeria, joi. Hän tulisi +häpäisemään Jolyonia hänen omien lastensa silmissä! Ja päätös +kuumana mielessään hän huomasi ensimmäisen kerran, että +olisi epämukavaa olla oma asianajajansa. Hän ei voisi käsitellä +tätä häpeällistä juttua omassa toimistossaan. Hänen täytyisi +uskoa yksityisen arvokkuutensa sielu vieraalle, jollekin toiselle +perhehäpeän ammattikäsittelijälle. Kenen puoleen hän +saattaisi kääntyä? Linkman ja Laver Budge Row'lla, ehkä, +luotettavia, ei liian huomattuja, hyvän päivän tuttuja vain. +Mutta sitä ennen hänen olisi vielä puhuteltava Polteedia. Tämä +ajatus aiheutti Soamesille suuren heikkouden hetken. Pitikö +hänen nyt ilmaista salaisuutensa? Kuinka löytää sanat? +Kuinka alistua ylenkatseeseen ja salaiseen nauruun? Kuitenkin, +loppujen lopulta, tuo mies tiesi jo kyllä — oi niin, hän +tiesi! Ja tuntien, että hänen nyt piti saada päätös asiaan hän +otti ajurin ja ajoi West Endiin. + +Tällä kuumalla säällä herra Polteedin huoneen ikkuna oli +tosiaankin auki, ja ainoa varokeino oli teräslankaverkko, joka +esti kärpäsiä pääsemästä sisään. Kaksi tai kolme oli pyrkinyt +sisään ja tarttunut kiinni, ja siinä ne istuivat ikäänkuin joku +aikoisi nielaista ne heti. Herra Polteed seurasi asiakkaansa +katseen suuntaa, nousi anteeksi pyytäen ja sulki ikkunan. + +»Teeskentelevä aasi!» ajatteli Soames. Niinkuin jokainen, +joka pohjimmaltaan uskoo itseensä, kasvoi hänkin tilanteen +tasalle ja sanoi, huulillaan pieni vino hymy: »Olen saanut +kirjeenne. Aion ryhtyä toimeen. Otaksun teidän tietävän, kuka +tuo vakoilemanne nainen todellisuudessa on?» + +Herra Polteedin ilme tuona hetkenä oli mestariteos. Se +sanoi niin selvästi: »No niin, mitä ajattelette? Pelkään +ammatillista tietoa, minä vakuutan — suokaa anteeksi sekin!» +Hän teki pienen epämääräisen eleen kädellään ikäänkuin olisi +sanonut: »Sellaista — sellaista meille voi tapahtua!» + +»Hyvä on», sanoi Soames kostuttaen huuliaan: »Sitten minun +ei tarvitse sanoa enempää. Valtuutan Linkmanin ja Laverin +Budge Row'lta toimimaan puolestani. Minä en tahdo kuulla +todistustanne, mutta olkaa hyvä ja viekää tietonne heille kello +viideksi edelleen noudattaen äärimmäistä varovaisuutta.» + +Herra Polteed ummisti silmänsä puoliksi ikäänkuin täyttääkseen +pyynnön heti. »Paras herra Forsyte», hän sanoi. + +»Oletteko varma siitä», kysyi Soames äkkiä tarmokkaasti, +»että tämä riittää?» + +Herra Polteedin olkapäät liikahtivat tuskin huomattavasti. + +»Voitte yrittää», mutisi hän, »voitte yrittää tämän varassa, +mitä meillä nyt on, ja ihmisluonnon.» + +Soames nousi. »Kysykää herra Linkmania. Kiitos, älkää +nousko.» Hän ei voinut sietää herra Polteedia liukumassa hänen +ja oven väliin. Piccadillyn auringonpaisteessa hän kuivasi +otsaansa. Tämä oli ollut pahinta kaikesta — outoja hän +sietäisi paremmin. Ja hän palasi takaisin Cityyn tekemään sitä, +mikä vielä oli tehtävä. + +Sinä iltana Park Lanessa katsellessaan isänsä syöntiä hän +joutui vanhan kaipuunsa valtaan. Hän tahtoi saada pojan — +pojan, joka katselisi hänen syöntiään, kun hän oli ehtinyt +korkeaan ikään, jonka hän ottaisi polvelleen istumaan niinkuin +James aikanaan oli ottanut hänet, pojan, joka olisi hänen +omansa ja joka ymmärtäisi häntä, koska oli samaa lihaa ja +verta — ymmärtäisi ja lohduttaisi häntä ja tulisi rikkaammaksi +ja sivistyneemmäksi kuin hän itse, koska hän pääsisi +vielä parempaan alkuun. Tulla vanhaksi — niinkuin tuo laiha, +vanha, lankamaisen hauras olento tuossa — ja olla vallan +yksin kasaantuvan omaisuutensa keskellä, olla tuntematta +mielenkiintoa siihen, koska sillä ei ollut tulevaisuutta ja koska sen +häneltä täytyisi siirtyä käsiin ja suihin, joista hän ei välittäisi +vähääkään! Ei! Hänen täytyi ajaa asia läpi nyt ja tulla +vapaaksi menemään uusiin naimisiin ja saada poika huolehdittavakseen +ennenkuin hänestä tulisi samanlainen kuin tuo hänen +vanha, vanha isänsä, joka katseli miettivänä milloin +sokerileipäänsä, milloin poikaansa. + +Siinä mielessä hän meni levolle. Mutta maatessaan lämpimänä +Emilyn hienojen pellavalakanain välissä hän alkoi kokea +muistojen kidutusta. Hän näki Irenen, melkein tunsi hänen +ruumiinsa kiinteyden käsissään. Miksi hän oli ollut niin hullu +ja mennyt tapaamaan Ireneä noiden vuosien jälkeen, miksi oli +tuo virta taaskin saanut tulvehtia häneen, niin että teki +kipeätä ajatella häntä tuon toisen miehen kanssa — tuon varkaan! + + + + +6. KESÄPÄIVÄ + + +Jolly oli harvoin poissa Jolyonin mielestä noina päivinä, +jotka seurasivat hänen ensimmäistä kävelyään Irenen kanssa +Richmond Parkissa. Enempiä uutisia ei ollut saapunut, kyselyt +sotatoimistossa eivät valaisseet mitään, eikä hän voinut +uskoa kuulevansa Junesta ja Hollysta mitään ainakaan kolmeen +viikkoon. Näinä päivinä hän tunsi, kuinka riittämättömät +hänen muistonsa Jollysta olivat ja mikä amatööri-isä hän +oli ollut. Hänellä ei ollut ainoatakaan muistoa, jossa +suuttumuksella olisi mitään osuutta, ei myöskään sovinnolla, sillä +heidän välinsä eivät olleet koskaan särkyneet, eikä liioin +sydämellisellä luottamuksella, ei edes silloin kun Jollyn äiti kuoli. +Ei muuta kuin puoliksi ironista hellyyttä. Hän oli liiaksi +varonut antautumista mihinkään suuntaan peläten menettävänsä +vapautensa tai rajoittavansa poikansa vapautta. + +Vain Irenen seurassa hän tunsi huojennusta, ja hän oli suuresti +hämmentynyt huomatessaan, kuinka hän yhä enemmän +jakautui poikansa ja Irenen kesken. Jollyyn liittyi koko se +jatkuvaisuuden tunne ja yhteiskunnallinen maailmankatsomus, +jota hän oli juonut niin syvälti nuoruudessaan ja uudelleen +poikansa koulu- ja yliopistoaikana — koko tuo tunne, +että isä ja poika eivät saa pettää toistensa odotuksia, keneen +liittyi koko hänen riemunsa kauneudesta ja luonnosta. Ja hän +näytti yhä vähemmän tietävän, kumpi oli hänessä voimakkaampi. +Tästä hentomielisestä herpautumistilasta hänet +kuitenkin karkeasti herätti eräänä iltapäivänä, juuri kun +hän oli lähdössä Richmondiin, muuan polkupyörällä ajava +nuori mies, jolla oli kummallisen tutunnäköiset kasvot ja joka +tuli hänen luokseen heikosti hymyillen. + +»Herra Jolyon Forsyte? Kiitos!» Hän pani Jolyonin käteen +kirjekuoren, nousi pyörälleen jo polulla ja ajoi pois. +Hämmästynyt Jolyon avasi kirjeen. + +»Testamenttija avioerooikeus, Forsyte Forsytea ja Forsytea +vastaan!» Häpeän ja inhon tunne seurasi ensimmäistä ajatusta, +joka oli ollut: »Mitä, tässähän, on juuri se, mitä sinä tarvitset, +ja sinä et pidä siitä!» Mutta Irene oli tietysti saanut samanlaisen, +ja Jolyonin piti heti mennä hänen luokseen. Matkalla +hän pohti asioita. Tämä oli ironinen juttu, sillä mitä ikinä +onkaan kirjoitettu sydämen aivoituksista, tarvitaan lain +loukkaamiseksi enemmän kuin pelkkää kaipuuta. He voisivat +erittäin hyvin puolustautua, ainakin täysin vilpittömästi yrittää. +Mutta ajatus oli Jolyonille vastenmielinen. Jollei hän ollut +Irenen rakastaja teossa, oli hän ainakin toiveissa, ja hän tiesi, +että Irene olisi valmis tulemaan hänen luokseen. Irenen kasvot +olivat sen sanoneet. Eipä siltä, että hän olisi liioitellut +Irenen tunnetta, kenellä oli ollut suuri intohimonsa, eikä +Jolyon ikämiehenä voinut odottaa häneltä uutta samanlaista. +Mutta Irene luotti häneen, piti hänestä ja varmaan tunsi +voivansa turvautua häneen. Irene ei varmaankaan pyytäisi häntä +puolustautumaan, kun kerran tiesi, että hän jumaloi häntä! +Jumalan kiitos, ettei Irenessä ollut tuota hullaannuttavaa +brittiläistä tunnollisuutta, joka kieltäymyksen vuoksi kieltäytyy +onnesta! Hän varmaan iloitsi tästä vapautumisen mahdollisuudesta +— oltuaan seitsemäntoista vuotta elämästään kuollut! Mitä +julkisuuteen tuli, ei sille enää mitään mahtanut! +Sitä tahraa ei puolustautuminen enää poistaisi. Jolyonilla oli +tuo Forsyteille ominainen tunne, kun heidän yksityiselämäänsä +uhataan: Jos laki oli hirttävä hänet, niin mieluummin toki +sitten lampaan kuin karitsan varastamisesta! Sitäpaitsi ajatus, +että hän seisoisi todistajan aitiossa ja vannoisi todeksi +ettei heidän välillään ollut ollut ainoatakaan rakkauden tekoa +eikä edes sanaa, tuntui hänestä häpeällisemmältä kuin hiljainen +suostuminen avionrikkojan poltinmerkkiin — todella alentavalta, +ottaen huomioon hänen sydämensä tunteet, ja vallan +yhtä kiusalliselta hänen lapsilleen. Häntä pöyristytti ajatus, +että hänen pitäisi, jos suinkin voisi, tuomarin ja kahdentoista +keskitason englantilaisen edessä selittää tyhjiin heidän +kohtauksensa Pariisissa ja kävelynsä Richmond Parkissa. Koko +oikeudenkäynnin raaka ja tekopyhä ankaruus, todennäköisyys, +ettei heitä uskottaisi — paljas ajatuskin, että Irene, joka +hänelle oli Luonnon ja Kauneuden ruumistuma, seisoisi kaikkien +noiden epäluuloisten, tuijottavien silmien edessä, oli hänelle +kauhistus. Ei, Ei! Puolustautuminen olisi vain hauskuudeksi +lontoolaisille, sanomalehdet menisivät kuin kuumille kiville. +Tuhat kertaa parempi ottaa vastaan, mitä Soames ja +jumalat olivat lähettäneet! + +»Sitäpaitsi», ajatteli hän rehellisesti, »kuka tietää, olisinko +edes poikani vuoksi kauankaan kestänyt tätä asiaintilaa? Joka +tapauksessa Irenen kaula vapautuu kahleista vihdoinkin!» +Ajatuksiinsa vaipuneena hän tuskin huomasi raskasta kuumuutta. +Taivas oli kauttaaltaan peittynyt punertaviin pilviin, +joissa siellä täällä oli valkeita juovia. Raskas sadepisara teki +pienen tähtikuvion tien tomuun hänen tullessaan puistoon. +»Huh, ukkonen», ajatteli hän. »Toivottavasti Irene ei ole lähtenyt +minua vastaan, kastumme läpimäriksi!» Mutta samassa hetkessä hän +näki Irenen tulevan porttia kohti. »Meidän pitää +kiirehtiä takaisin Robin Hilliin», ajatteli hän. + +* * * + +Myrsky oli raivonnut Poultryssa neljän aikaan suoden tervetullutta +vaihtelua joka toimiston konttoriapulaisille. Soames +joi teetä, kun hänelle tuotiin seuraava kirjelappu: + + + »Paras Herra, + + Forsyte — Forsyte ja Forsyte. + + Saamme ilmoittaa, että olemme määräystenne mukaisesti tänään + henkilökohtaisesti lähettäneet haasteen vastaajalle ja + kanssavastaajalle Richmondiin ja Robin Hilliin. + + Kunnioittaen + + Linkman ja Laver.» + +Muutamia minuutteja Soames tuijotti tähän kirjeeseen. +Aina siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli antanut nämä +määräykset, hänen oli tehnyt mieli peruuttaa ne. Se oli niin +häpeällistä, sellainen julkinen häväistys! Todistus, mikäli hän +oli siitä kuullut, ei koskaan ollut tuntunut hänestä sitovalta, +ja jostakin syystä hän vähemmän ja vähemmän uskoi, että +nuo kaksi olivat menneet äärimmäisyyksiin. Mutta tämä tietysti +veisi heidät niihin, ja hän kärsi siitä ajatuksesta. Tuoko +mies saisi Irenen rakkauden, jota hän ei ollut onnistunut +voittamaan! Oliko jo liian myöhäistä? Nyt kun haaste oli antanut +heille ankaran varoituksen, oli hänellä kenties hallussaan se +vipusin, joka voisi pakottaa heidät erilleen. »Mutta jollen +toimi heti», ajatteli hän, »on jo liian myöhäistä, nyt kun he +ovat saaneet tämän haasteen. Minä lähden tapaamaan Jolyonia, +minä lähden.» + +Ja sairaana hermojännityksestä hän lähetti hakemaan tuollaisen +»uusmuotisen» automobiilin. Voisi kestää kauan, ennenkuin hän +saisi käsiinsä tuon miehen, ja taivas tietää mitä päätöksiä he +saattoivat tehdä tällaisen iskun jälkeen! »Jos olisin +teatraalinen aasi», ajatteli hän, »ottaisin kai nyt mukaan +ratsupiiskan tai pistoolin tai jotakin sellaista!» Hän otti sen +sijaan pakan papereita, jotka koskivat juttua »Magentie — Wake» +aikoen lukea niitä matkalla. Hän ei edes avannut niitä, vaan +istui aivan joutilaana, vauhdin viskelemänä ja ravistamana, +huomaamatta, että hänen niskaansa veti ja että petroli tuoksui. +Hänen piti antaa tuon miehen asenteen olla ohjaajanaan, +pääasia oli pysyä levollisena! + +Lontoo oli jo alkanut tyhjentää työväkeään, kun hän tuli +Putneyn sillalle, muurahaisjoukot olivat liikkumassa poispäin. +Mikä määrä muurahaisia, joitten kaikkien täytyi hankkia elatuksensa +ja pitää silmät auki tässä suuressa vilinässä! Kenties +ensimmäisen kerran elämässään Soames ajatteli: »_Minä_ voisin +hellittää, jos tahtoisin! Kukaan ei voisi koskea minuun, minä +napsauttaisin sormiani vain, eläisin niinkuin tahtoisin — nauttisin +elämästä!» Ei! Ihminen ei voinut elää niinkuin hän oli +elänyt ja sitten heittää kaiken sikseen — asettua Capuaan ja +tuhlata ansaitsemansa rahat ja maineen. Miehen elämä oli se +mitä hän omisti ja pyrki omistamaan. Vain hupsut ajattelivat +toisin — hupsut ja sosialistit ja vapaa-ajattelijat! + +Auto ajoi jo huvilain ohi ja piti hyvää vauhtia. »Viisitoista +mailia tunnissa, luulisin!» arveli hän. »Tämä saa ihmiset +asumaan kaupungin ulkopuolella!» Ja hän ajatteli, mitä tämä +vaikuttaisi niihin Lontoon osiin, jotka hänen isänsä omisti — +hän itse ei ollut koskaan ryhtynyt tuohon lajiin rahansijoitusta, +pelaaja hänessä oli saanut tyydytyksensä taulukaupoista. +Ja auto kiiti eteenpäin, mäkeä alas Wimbledon Commonin ohi. +Tämä kohtaus! Varmaankaan ei viisikymmentäkaksi-vuotias mies, +jolla oli täysikasvuisia lapsia ja jonka tauluilla oli +ollut menestystä, rupeaisi kevytmieliseksi. »Hän ei tahdo +häväistä perhettä», ajatteli Soames, »hän piti isästään niinkuin +minä pidän omastani, ja he olivat veljekset. Tuo nainen on +tuhontuoja — mikä hänessä on? Minä en ole sitä koskaan +tietänyt.» Auto poikkesi valtatieltä, ajoi metsän reunaa, ja hän +kuuli myöhäisen käen kukkuvan, melkein ensimmäisen, minkä +oli kuullut sinä vuonna. Hän oli nyt melkein vastapäätä sitä +paikkaa, minkä hän alkuaan oli valinnut talolleen ja minkä +Bosinney oli niin muitta mutkitta hyljännyt oman valintansa +eduksi. Hän alkoi kuivata nenäliinalla kasvojaan ja käsiään +ja hengitti syvään pysyäkseen levollisena. »Pää selvänä», +ajatteli hän, »pää selvänä!» + +Auto kääntyi käytävälle, joka olisi voinut olla hänen omansa, +ja soiton ääni kaikui hänen korviinsa. Hän oli unohtanut, että +tuolla miehellä oli tyttäriä. + +»Voin palata heti», sanoi hän kuljettajalle, »tai viipyä jonkin +aikaa.» Ja hän soitti kelloa. + +Seuratessaan palvelustyttöä verhojen taakse sisempään halliin +hän tunsi helpotuksekseen, että tämän kohtauksen jännitystä +tulisi vähentämään June tai Holly, kumpi heistä nyt +mahtoi soittaa tuolla. Niinpä hän suureksi yllätyksekseen näki +Irenen pianon ääressä ja Jolyonin nojatuolissa kuuntelemassa. +Molemmat nousivat. Veri syöksähti Soamesin aivoihin, ja koko +hänen päätöksensä menetellä niin taikka näin oli tiessään. +Hänen kasvoiltaan irvisti talonpoikaisten esi-isien ilme — jurojen +rannikolla asuvien Forsytein, »Dosset Forsyten», tuolta +puolen. + +»Hyvin kaunista!» sanoi hän. + +Hän kuuli tuon miehen mutisevan: + +»Tämä tuskin on oikea paikka — menemme työhuoneeseen, +jos suvaitset.» Ja he molemmat astuivat hänen edellään verhojen +raosta. Pienessä huoneessa, johon hän seurasi heitä, +Irene seisoi avoimen ikkunan ääressä ja »tuo mies» aivan hänen +lähellään suuren tuolin vieressä. Soames paukautti oven +kiinni jälkeensä — tuo ääni toi hänen mieleensä kaikkien +näiden vuosien takaa sen päivän, jolloin hän oli sulkenut oven +nuoren Jolyonin edessä — sulkenut oven siksi, että mies +sekaantui hänen asioihinsa. + +»No niin», sanoi hän, »mitä voitte sanoa puolustukseksenne?» + +Miehellä oli julkeatta hymyillä. + +»Se, minkä tänään olemme saaneet, on riistänyt sinulta oikeuden +kysyä. Kuvittelen, että olet iloinen saadessasi kaulasi +kahleista vapaaksi.» + +»Oh, niinkö luulet», sanoi Soames. »Tulin sanomaan teille +että haen hänestä eron, joka tulee teille molemmille olemaan +mahdollisimman häpeällinen, jollette vanno tästälähin pysyvänne +kokonaan erossa toisistanne.» + +Hän ihmetteli puheensa vuolautta, sillä hänen mielensä oli +sekava ja kätensä vapisivat. Kumpikaan heistä ei vastannut, +mutta heidän kasvonsa näyttivät hänen silmissään melkein +ylenkatseellisilta. + +»No niin», sanoi hän, »sinä — Irene?» + +Irenen huulet liikahtivat, mutta Jolyon pani kätensä hänen +käsivarrelleen. + +»Jätä hänet rauhaan!» sanoi Soames raivoissaan. »Irene, vannotko?» + +»En.» + +»Oh, ja entäs sinä?» + +»Vielä vähemmin.» + +»Te siis olette syyllisiä, oletteko?» + +»Olemme syyllisiä.» Irene sen sanoi tuolla tyvenellä äänellään, +kasvoillaan tuo saavuttamattomuuden ilme, joka oli +niin usein tehnyt Soamesin melkein hulluksi, ja kokonaan +suunniltaan hän huusi: + +»Sinä olet paholainen.» + +»Mene ulos! Lähde tästä talosta, tai teen sinulle väkivaltaa.» +Tuo mies puhui väkivallasta! Tiesikö hän, kuinka vähältä +piti, ettei hänen omaa kurkkuaan kuristettu? + +»Holhooja», sanoi hän, »joka kavaltaa hänelle uskottua +omaisuutta! Varas, joka vie serkkunsa vaimon!» + +»Sano minua miksi tahdot. Sinä olet valinnut osuutesi, me +olemme valinneet omamme. Mene ulos!» + +Jos Soamesilla olisi ollut ase mukanaan, olisi hän käyttänyt +sitä tänä hetkenä. + +»Sinä saat sen vielä maksaa!» sanoi hän. + +»Maksan ilomielin.» + +Kun sen miehen poika, joka oli antanut hänelle pilkkanimen +»varakas mies» noin kuolettavan hävyttömästi käänsi hänen +puheensa, ei Soames voinut muuta kuin tuijottaa. Se oli +naurettavaa! + +Siinä he olivat, jonkin salaperäisen voiman estäminä väkivallasta. +Ei mikään isku ollut mahdollinen, eikä Soames löytänyt +kyllin vahvoja sanoja. Hän ei kuitenkaan voinut, ei +osannut kääntyä ja lähteä pois. Hänen katseensa kiintyi +Irenen kasvoihin — viimeisen kerran hän nyt näki nuo +kohtalokkaat kasvot — viimeisen kerran, epäilemättä! + +»Sinä», sanoi hän äkkiä, »minä toivon, että kohtelet häntä +niinkuin olet kohdellut minua — siinä kaikki.» + +Hän näki Irenen hätkähtävän, ja mielessään tunne, joka +ei ollut kokonaan voitonriemua eikä kokonaan helpotusta hän +väänsi oven auki, kulki hallin läpi ja meni autoonsa. Hän lojui +tyynyillä silmät ummessa. Koskaan elämässään hän ei ollut +ollut niin lähellä murhaavaa väkivaltaisuutta, ei koskaan niin +kaukana siitä itsehillinnästä, joka oli hänen toinen luontonsa. +Hänellä oli tyhjyyden ja alastomuuden tunne, ikäänkuin +kaikki voima olisi lähtenyt hänestä — elämä olisi tarkoituksetonta, +uuvuttavaa pakkotyötä. Auringonvalo lämmitti häntä, +mutta hänen oli vilu. Äskeinen kohtaus oli jo haihtunut hänestä, +mitä oli tulossa, sitä hän ei voinut käsittää, hän ei voinut +tarttua mihinkään, ja hän oli peloissaan, ikäänkuin olisi käynyt +jyrkänteen reunalla, ikäänkuin yksikin ruuvin kierros +lisää olisi vienyt häneltä järjen. »Minä en sovi tällaiseen», +ajatteli hän, »minä en saa — minä en sovi.» Auto kiiti eteenpäin, +ja puut, talot, ihmiset kulkivat ohi koneellisena jonona, vailla +mitään merkitystä. »Minun on hyvin kummallinen olla», ajatteli +hän, »minun pitää mennä turkkilaiseen kylpyyn. Minä — +minä olen ollut hyvin lähellä jotakin. Se ei kelpaa.» Auto +ajoi jo sillan yli, Fulham Roadia pitkin, puistoon. + +»Hammamiin», sanoi Soames. + +Omituista, että kuumuus oli niin virkistävää noin lämpimänä +kesäpäivänä! Kuumaan huoneeseen mennessään hän +tapasi George Forsyten, joka tuli ulos punaisena ja kiiltävänä. + +»Halloo!» sanoi George, »mitä varten sinä treenaat? Ei sinussa +ole paljoakaan liikaa.» + +Senkin narri! Soames kulki ohi vinosti hymyillen. Maatessaan +selällään ja hieroen ihoansa levottomana nähdäkseen +ensimmäiset hikoilun merkit hän ajatteli: »Naurakoot. Minä en +_tahdo_ tuntea mitään! Minä en voi kestää väkivaltaisia +tunteita! Ne eivät tee minulle hyvää!» + + + + +7. KESÄILTA + + +Soamesin lähdettyä vallitsi pienessä työhuoneessa kuolemanhiljaisuus. + +»Kiitos tuosta hyvästä valheesta», sanoi Jolyon äkkiä. »Tulkaa +ulos — ilma täällä sisällä ei ole samanlaista kuin ennen.» + +Nuo kaksi kulkivat vaieten pitkän, korkean etelämuurin +sivustaa, jonka suojassa viljeltiin persikkapuita. Vanha Jolyon +oli istuttanut muutamia kypressejä määrättyjen välimatkojen +päähän toisistaan tämän ruohoisen pengermän ja alenevan niityn +väliin, joka oli täynnä voikukkia ja valkeita päivänkakkaroita. +Kaksitoista vuotta ne olivat kasvaneet, kunnes niiden +tummat ääriviivat vaikuttivat kerrassaan italialaisilta. Linnut +rasahtelivat hiljaa märässä pensaikossa, pääskyset kiitivät +ohi, teräksensininen kiilto nopeilla pikku ruumiillaan, ruoho +jalan alla tuntui keväiseltä, sen vihreys uudistuneelta, ja +perhoset ajoivat takaa toinen toisiaan. Tuon kiduttavan +kohtauksen jälkeen tuntui luonnon rauha ihmeellisen vihlovalta. +Päivänpaahtaman muurin juurella oli kapea penkki resedaa ja +orvokkeja, ja mehiläisen ääni kuului matalana hyminänä, joka +säesti kaikkia muita ääniä — vasikastaan erotetun lehmän +ammuminen, käen kukunta jalavapuulta niityn perältä. Kuka +olisi uskonut, että heidän takanaan, kymmenen mailin +päässä, alkoi Lontoo — tuo Forsytein Lontoo, sen rikkaus, sen +kurjuus, sen lika ja melu, sen sinne tänne viskatut kiviset +kauneussaaret, sen harmaa meri tympeätä tiiltä ja sementtiä. Tuo +Lontoo, joka oli nähnyt Irenen varhaisen murhenäytelmän, ja +Jolyonin omat vaikeuksien päivät, tuo verkko, tuo +omistamisvaiston ruhtinaallinen verstas! + +Ja heidän kävellessään Jolyon mietti noita sanoja: »Minä +toivon, että kohtelet häntä samoin kuin olet kohdellut minua.» +Se riippuisi hänestä itsestään. Voisiko hän luottaa itseensä? +Salliko luonto erään Forsyten olla tekemättä orjaa siitä mitä +hän jumaloi? Voitaisiinko kauneus uskoa hänelle! Vai saisiko +Irene olla vain vieras, joka tuli, kun tahtoi, oli omana +vain ohimenevät hetket ja palasi takaisin, kun itse halusi? »Me +olemme rosvojen sukukuntaa!» ajatteli Jolyon, »itaria ja ahnaita, +elämän paras kukka ei ole turvassa meidän luonamme. +Tulkoon Irene luokseni niinkuin tahtoo, kun tahtoo, ei +ollenkaan, jos ei tahdo. Minä tahdon olla vain hänen tukensa, +hänen turvapaikkansa, en koskaan — en koskaan hänen vankilansa!» + +Irene oli hänen unensa kauneusrako. Pääsisikö hän nyt verhojen +läpi ja saavuttaisiko hänet? Oliko monien omaisuuslaatujen upea +vaate, tuo tiukka kudelma omistusvaistoa, joka +ympäröi pientä mustaa olentoa, joka oli hän ja oli Soames, +oliko se nyt jakautuva, niin että hän pääsisi saavuttamaan +unelmansa, löytäisi sieltä jotakin, joka ei kuulunut vain aisteille? +»Jospa», ajatteli hän, »ah, jospa vain osaisin tarttua kiinni +tuhoamatta!» + +Mutta päivällisellä oli laadittava suunnitelmia. Tänä iltana +Irene menisi takaisin hotelliinsa, mutta huomenna Jolyon +veisi hänet mukanaan Lontooseen. Jolyonin piti antaa ohjeita +asianajajalleen — Jack Herringille. Ei sormeakaan kohotettaisi +oikeuden laillista kulkua vastaan. Vahingonkorvaukset, +tuomitsevat lausunnot, kulungit — yhdentekevää — menköön kaikki +läpi ensimmäisessä istunnossa, niin että Irene vihdoinkin +saisi kaulansa vapaaksi kahleista! Huomenna Jolyon +lähtisi tapaamaan Herringiä — he menisivät yhdessä tapaamaan +häntä. Ja sitten — ulkomaille, jotta ei jäisi mitään epäilyksen +sijaa, mitään todistusvaikeuksia, ulkomaille tekemään +Irenen lausumasta valheesta totta. Jolyon katsoi häneen ja +hänen jumaloivat silmänsä olivat näkevittään useampia kuin +yhden naisen istumassa siinä. Kauneuden henki, syvä, mystillinen, +yleismaailmallinen, jonka vanhat maalarit, Tizian, +Giorgione, Botticelli, olivat osanneet vangita ja siirtää +maalaamiensa naisten kasvoihin — tuo kiitävä kauneus näytti +painaneen leimansa Irenen otsaan, hiuksiin, huulille, silmiin. + +»Ja tämä tulee olemaan minun!» ajatteli hän. »Se peloittaa +minua!» + +Päivällisen jälkeen he menivät terassille juomaan kahvia. +He istuivat siinä kauan, kesäinen ilta oli niin ihana, ja he +katselivat sen hiljaista hämärtymistä. Oli vielä lämmin, ja ilma +tuoksui lehmusten kukilta — ne olivat varhaiset tänä kesänä. +Kaksi yölepakkoa lenteli edestakaisin aiheuttaen salaperäisen +heikkoa ääntä. Hän oli asettanut tuolit työhuoneen ikkunan +eteen, ja yöperhoset kiitivät kohti sieltä tulevaa himmeätä valoa. +Ei tuulenhenkäystäkään, ei kuiskaustakaan vanhassa +tammessa, joka oli kahdenkymmenen yardin päässä heistä. +Kuu nousi viidakon takaa melkein täytenä, ja molemmat valot +taistelivat vallasta, kunnes kuunvalo sai voiton ja muutti +koko puutarhan värityksen ja luonteen, hiipi terassin +laakakivelle, ehti heidän jalkoihinsa, muutti heidän kasvonsa. + +»No nyt», sanoi Jolyon vihdoin, »olette kai jo kovin väsynyt, +meidän pitää lähteä. Tyttö saattaa teidät Hollyn huoneeseen.» +Ja hän soitti työhuoneen kelloa. Tyttö, joka tuli, ojensi hänelle +sähkösanoman. Hän katseli poistuvaa Ireneä ja ajatteli: »Tämän +on täytynyt tulla jo yli tunti sitten tai aikaisemmin, eikä +hän tuonut sitä meille! Siitä näkyy! No niin, pian meidät +hirtetään lampaan vuoksi!» Ja hän avasi sähkösanoman +ja luki: + +»_Jolyon Forsyte_, Robin Hill. — Poikanne kuoli rauhallisesti +kesäkuun 20 p. Syvä osanottoni» — jokin hänelle tuntematon +nimi. + +Hän pudotti sähkösanoman, pyörähti ympäri, seisoi liikkumattomana. +Kuu paistoi huoneeseen, yöperhonen lensi hänen +kasvoihinsa. Tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin hän ei ollut +melkein lakkaamatta ajatellut Jollya. Hän kulki kuin sokeana +ikkunaa kohti, törmäsi vanhaan nojatuoliin — isänsä tuoliin — +ja vaipui sen käsinojalle. Siinä hän istui kyyryssä, tuijottaen +yöhön. Sammua kuin kynttilänliekki, kaukana kotoa, +rakkaudesta, hänestä itsestään, ulkona pimeydessä! Hänen +poikansa! Pienestä piltistä saakka aina niin hyvä isälleen, niin +ystävällinen! Kaksikymmenvuotias ja kaatuu kuin ruoho — +muuttuu elottomaksi! »Minä en todella tuntenut häntä», ajatteli +Jolyon, »eikä hän tuntenut minua, mutta me rakastimme +toisiamme. Rakkaus vain merkitsee jotakin.» + +Kuolla tuolla kaukana — yksinään — ikävöiden heitä — +kaivaten kotiin! Tämä tuntui hänen Forsyte-sydämestään +tuskallisemmalta, säälittävämmältä kuin itse kuolema. Ei mitään +turvaa, ei suojelusta, ei rakkautta viime hetkinä! Ja koko +tuo heimoustunne, joka oli juurtunut häneen niin syvälle, +rakkaus perheeseen ja oleellinen kiintymys omaan lihaan ja vereen, +joka vanhassa Jolyonissa oli ollut niin voimakas — joka oli +voimakas kaikissa Forsyteissa — kaikki tuo järkkyi, haavoittui, +syvästi kärsi pojan yksinäisen kuoleman johdosta. Paljon +parempi olisi hänen ollut kaatua taistelussa, ehtimättä +kaivata heitä, ehkä kutsua heitä luokseen kuumehoureissa! + +Kuu oli nyt siirtynyt tammen taakse elähdyttäen puuta kummallisesti, +niin että se näytti katselevan häntä — tuo vanha +tammi, johon hänen poikansa oli niin mielellään kiivennyt ja +josta hän kerran oli pudonnut ja loukannut itsensä, mutta ei +itkenyt! + +Ovi narisi. Hän näki Irenen tulevan sisään, ottavan sähkösanoman +lattialta ja lukevan sen. Hän kuuli hänen pukunsa +heikkoa kahinaa. Irene vaipui polvilleen hänen viereensä, ja +hän pakotti itsensä hymyilemään. Irene ojensi käsivartensa ja +veti hänen päänsä olkapäälleen. Irenen tuoksu ja lämpö piiritti +Jolyonin, Irenen läsnäolo täytti vähitellen koko hänen +olemuksensa. + + + + +8. JAMES ODOTTAA + + +Hikoiltuaan itsensä rauhalliseksi Soames söi päivällistä +Remove-klubissa ja käänsi sitten kasvonsa Park Lanea kohti. +Hänen isänsä oli viime aikoina voinut huonosti. Tämä oli +pidettävä salassa häneltä! Tähän hetkeen saakka hän ei ollut +koskaan tietänyt, kuinka paljon hänelle oli merkinnyt pelko +saattaa Jamesin harmaat hiukset murheella hautaan, kuinka +läheisessä yhteydessä se oli ollut hänen oman skandaalinpelkonsa +kanssa. Hellyys isää kohtaan, joka aina oli ollut syvä, +oli viime vuosina kasvanut sen tietoisuuden kera, että James +katsoi häntä vanhuutensa todelliseksi tueksi. Hänestä oli +säälittävää, että mies, joka kaiken ikänsä oli ollut niin +varovainen ja tehnyt niin paljon perheen nimen hyväksi — niin +että Forsyten nimi melkein merkitsi samaa kuin luja, +vakavarainen arvokkuus — saisi viime hetkinään nähdä sen kaikissa +sanomalehdissä. Tämä oli samaa kuin käden ojentaminen +Kuolemalle, tuolle Forsytein lopulliselle vihamiehelle. »Minun +pitää kertoa äidille», ajatteli hän, »ja kun asia tulee lehtiin, +täytyy meidän jotenkuten piilottaa ne häneltä. Hän tapaa +tuskin ketään.» Hän avasi oven avaimellaan ja aikoi nousta +portaita, kun kuuli liikettä toisen kerroksen pengermältä. +Äidin ääni sanoi: + +»Kuulehan nyt, James, sinä vilustut. Miksi et voi odottaa +rauhassa?» + +Isä vastasi: + +»Odottaa? Minä odotan aina. Miksi hän ei tule sisään?» + +»Voithan puhua hänen kanssaan huomisaamuna. Eihän +sinun tarvitse vakoilla häntä tässä pengermällä.» + +»Hän menee omaan huoneeseensa, en ollenkaan sitä ihmettelisi. +Minä en osaa nukkua.» + +»Tule nyt takaisin sänkyyn, James.» + +»Hm! Minä voin kuolla ennen huomisaamua, ettäs tiedät!» + +»Ei sinun tarvitse odottaa aamuun asti, minä tuon hänet +tänne. Älä viitsi hätäillä.» + +»Niin sinä sanot — sinä olet aina niin varma asiastasi. Entä, +jos hän ei tule ollenkaan.» + +»No niin, jos hän ei tule, et ainakaan saa häntä tulemaan +sillä, että seisot täällä yöpuvussasi odottamassa.» + +Soames tuli esiin viimeisen käänteen takaa ja näki isänsä +pitkän hahmon ruskeaan, vanusisusteiseen silkkitakkiin +kietoutuneena nojaavan kaiteeseen. Valo lankesi hänen +hopeaiselle tukalleen ja poskiparralleen ympäröiden pään +jonkinlaisella sädekehällä. + +»Tässä hän on», Soames kuuli hänen sanovan äänellä, joka +kuulosti loukkaantuneelta, ja äitinsä rauhoittavan vastauksen +makuuhuoneen ovelta. + +»Sittenhän kaikki on hyvin. Tule sisään, minä harjaan tukkaasi.» +James ojensi laihan, koukkuisen sormen, joka kummallisesti +muistutti viittaavaa luurankoa, ja astui sisään makuuhuoneensa +ovesta. + +»Mikähän nyt on?» ajatteli Soames. »Mitähän isä on saanut +päähänsä nyt?» + +Isä istui pukeutumispöydän ääressä sivuttain peiliin, ja +Emily kuljetti hopeavartista harjaa hitaasti hänen tukkansa +läpi. Hän teki tätä useita kertoja päivässä, sillä se vaikutti +Jamesiin jotenkuten samoin kuin korvainvälin kihnuttaminen +kissaan. + +»Siinä sinä olet!» sanoi James. »Minä olen odottanut.» +Soames siveli hänen olkaansa, otti pöydältä hopeaisen +kenkäkoukun ja tutki sen merkkiä. + +»Isähän näyttää terveemmältä», sanoi hän. + +James ravisti päätään. + +»Minä tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Äitisi ei ole vielä +kuullut sitä.» Hän mainitsi Emilyn tietämättömyyden siitä, mitä +hän itse ei ollut kertonut hänelle, ikäänkuin se olisi ollut +loukkaus. + +»Isäsi on ollut kovin juhlallinen kaiken iltaa. Minä en vain +tiedä, mistä on kysymys.» Harjojen heikko suihke jatkoi hänen +äänensä tyynnyttävää vaikutusta. + +»Ei, _sinä_ et tiedä mitään», sanoi James. »Soames voi sen +sanoa minulle.» Ja luoden Poikaansa harmaat silmänsä, joissa +oli pingoittunut, huolestuttava katse, hän mutisi: + +»Minä olen menossa, Soames. Tällä iällä en osaa sanoa. +Minä voin kuolla koska tahansa. Rahaa on paljon. Rachelilla ja +Cicelyllä ei ole lapsia, ja Val on sodassa — tuo hänen isänsä +ottaa irti kaiken mitä vain saa. Ja joku tulee ja sieppaa Imogenin +en ainakaan ihmettelisi.» + +Soames kuunteli epämääräisesti — tämän kaiken hän oli +kuullut jo ennenkin. Harjat suihkivat. + +»Siinäkö kaikki —!» sanoi Emily. + +»Kaikki!» huusi James. »Se ei ole vielä mitään. Minä tulen +nyt pääasiaan.» Ja taaskin hänen silmänsä katsoivat säälittävän +pingoittuneina Soamesiin. + +»Sinua se koskee, poikani», sanoi hän äkkiä. »Sinun pitäisi +ottaa avioero.» + +Tämä sana juuri noilta huulilta tulleena oli melkein liikaa +Soamesin mielentyyneydelle. Hänen katseensa kiintyi nopeasti +kenkäkoukkuun, ja James kiirehti jatkamaan ikäänkuin +anteeksi pyytäen: + +»Minä en tiedä, mitä hänestä on tullut — sanotaan, että hän +on ulkomailla. Setäsi Swithin ihaili häntä aikoinaan — hassu +mies.» (Tällä tavoin hän aina puhui kaksoisvelivainajastaan — +»lihavaksi ja laihaksi kaksoiseksi» oli heitä sanottu). Hän ei +kai kylläkään ole yksin, niin luulisin.» Ja lausuttuaan tämän +yhteenvedon kauneuden vaikutuksesta ihmisluontoon hän oli +vaiti, katsellen poikaansa silmin, jotka olivat epäilevät kuin +linnun. Myöskin Soames oli vaiti. Harja suihki. + +»Anna olla, James! Soames tietää parhaiten. Se on hänen +asiansa.» + +»Ah», sanoi James, ja sana tuli hyvin syvältä, »mutta +kysymyksessä on kaikki minun rahani ja kaikki hänen — kuka +ne saa? Ja kun hän kuolee, sammuu nimi.» + +Soames asetti kenkäkoukun pukeutumispöydän pitseillä +koristetulle punaiselle silkkiliinalle. + +»Nimi?» sanoi Emily. »Ovathan kaikki toiset Forsytet olemassa.» + +»Ikäänkuin se auttaisi _minua_», mutisi James. »Minä joudun +hautaan eikä tänne jää ketään, jollei hän mene uusiin naimisiin.» + +»Isä on aivan oikeassa», sanoi Soames levollisesti. »Minä +juuri haenkin eroa.» + +Jamesin silmät melkein lensivät päästä. + +»Mitä?» huusi hän. »Siinä sitä ollaan, kukaan ei kerro minulle +mitään.» + +»No, mutta kuka olisi uskonut, että sinä haluat erota?» sanoi +Emily. »Rakas poikani, se on yllätys kaikkien näiden vuosien +jälkeen.» + +»Siitä tulee skandaali», mutisi James ikäänkuin itsekseen, +»mutta minä en voi sitä auttaa. Älä harjaa niin kovaa. Koska +se tapahtuu?» + +»Ennen pitkää lomaa, sitä ei vastusteta.» + +Jamesin huulet liikkuivat salaisesti laskien. »Minä en ehdi +nähdä pojanpoikaani», mutisi hän. + +Emily lakkasi harjaamasta. »Tietysti ehdit, James. Soames +toimii niin nopeasti kuin suinkin voi.» + +Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes James ojensi käsivartensa. + +»Annappa kölninvettä», sanoi hän, pani pullon nenälleen ja +kurkotti otsansa siihen suuntaan, missä poika oli. Soames +kumartui suutelemaan otsaa juuri siihen paikkaan, missä tukka +alkoi. Huojennuksen värähdys näkyi Jamesin kasvoilla, +ikäänkuin levottomuuden pyörä hänen sisällään olisi seisahtunut. + +»Minä menen vuoteeseen», sanoi hän. »Minä en tahdo nähdä +sanomalehtiä sitten. Ne ovat niin epäterveitä, mutta minä en +voi kiinnittää niihin huomiota, olen liian vanha.» + +Kummallisen liikutettuna Soames kulki ovelle ja kuuli isänsä +sanovan: + +»Hohhoh, minä olen väsynyt. Minä luen rukoukset sängyssä.» + +Ja hänen äitinsä vastasi: + +»Se on oikein, James, se onkin paljon mukavampaa.» + + + + +9. VAPAINA VERKOSTA + + +Forsyten juorupörssissä Jollyn kuolinilmoitus, joka oli +luettavana pitkässä sotilasluettelossa, herätti sekavia mielialoja. +Oli kummallista lukea, että Jolyon Forsyte (viides senniminen +suoraan alenevassa polvessa) oli kuollut tautiin ollessaan +palvelemassa maataan, eikä seurauksena ollut persoonallinen suru. +Se herätti vanhan kaunan hänen isäänsä kohtaan, joka oli +vetäytynyt syrjään suvusta. Sillä niin suuri oli vieläkin vanhan +Jolyonin arvo, että toiset Forsytet eivät koskaan oikein osanneet +tajuta, niinkuin olisi voinut luulla, että he itse juuri olivat +epäsäännöllisen elämän vuoksi erottaneet hänen jälkeläisensä +muusta suvusta. Uutinen tietenkin lisäsi mielenkiintoa ja +levottomuutta Valista, mutta Valin nimi oli kerta kaikkiaan +Dartie, niin että jos hän kaatuisi tai saisi Viktorian ristin, ei +se olisi aivan samaa kuin jos hänen nimensä olisi Forsyte. +Ei liioin Haymaneja kohdannut onnettomuus tai kunnia olisi +voinut olla todella tyydyttävää. Perheylpeys oli pettynyt. + +Kuinka sitten pääsi liikkeelle huhu, että »jotakin hyvin +kauheata, kultaseni», oli tulossa, sitä ei osannut sanoa kukaan, +kaikkein vähimmin Soames, joka aina piti kaiken salassa. +Ehkä jotkut silmät olivat nähneet jutun »Forsyte — Forsyte ja +Forsyte» oikeusasiain luettelossa ja lisänneet tämän tietonsa +huhuun »Irene Pariisissa vaalean parran seurassa». Kenties +joillakin Park Lanen seinillä oli korvat. Tosiasia oli, että se +oli tiedossa että siitä kuiskailtiin vanhojen kesken, +keskusteltiin nuorten kesken että perheylpeys kohta oli +saava iskun. + +Soames, joka tuli sunnuntaikäynnilleen Timothyn taloon +hän tuli siinä mielessä, että oikeusjutun päästyä tunnetuksi +hän ei enää voisi käydä täällä — tunsi tietoa ilmassa astuessaan +sisään. Kukaan ei tietenkään uskaltanut puhua siitä hänelle, +mutta kaikki muut saapuvilla olevat Forsytet pidättivät +henkeään, sillä he tiesivät, ettei mikään voisi estää Juley tätiä +saattamasta heitä kaikkia noloon asemaan. Täti katsoi niin +surkeana Soamesiin, hän katkaisi jo aloittamansa puheen niin +usein, että Hester täti pyysi anteeksi ja sanoi, että hänen piti +mennä hautomaan Timothyn silmää — siihen oli tulossa +naarannappi. Soames pysyi järkähtämättömänä, hieman +ylenkatseellisena, eikä viipynyt kauan. Hän lähti, tukahdutettu +kirous kalpeitten, hienosti hymyilevien huultensa takana. + +Onneksi hänen mielenrauhalleen, jota lähenevä skandaali +julmasti jäyti, askarrutti häntä yötä päivää +toimestaluopumissuunnitelma — hän oli tullut tähän ankaraan +päätökseen. Tavata edelleen kaikkia noita ihmisiä, jotka +olivat tunteneet hänet »ovelana miehenä», viisaana +neuvonantajana — tämän jälkeen — ei! +Sitä ajatusta vastaan kapinoivat hänen tahdikkuutensa ja +ylpeytensä, jotka niin omituisesti, niin erottamattomasti +liittyivät hänessä juroon omistusvaistoon. Hän tahtoi +vetäytyä syrjään, elää yksityisihmisenä, jatkaa tauluostojaan, +saavuttaa suuren nimen kokeilijana — loppujen lopulta hänen +sydämensä oli enemmän kiintynyt tähän kuin oli koskaan +ollut lakiin. Tämän uuden päätöksen toteuttamiseksi hänen +oli nyt valmistauduttava sulattamaan liikkeensä johonkin +toiseen toiminimeen, ilman että ihmiset sitä tietäisivät, sillä se +kiihdyttäisi heidän uteliaisuuttaan ja saisi nöyryytyksen +luomaan varjonsa jo etukäteen. Hän oli tullut ajatelleeksi +toiminimeä Cuthcott, Holliday, Kingson, joista kaksi jo oli kuollut. +Koko nimi yhdistämisen jälkeen kuuluisi siis: Cuthcott, +Holliday, Kingson, Forsyte, Bustard ja Forsyte. Mutta kun oli +mietitty, kenellä vainajista vielä oli vaikutusta eläviin, +päätettiin, että toiminimi tulisi kuulumaan Cuthcott, Kingson ja +Forsyte, ja näistä olisi Kingson toimiva ja Soames nimellinen +osakas. Sillä luovuttaessaan nimensä, maineensa ja asiakaspiirinsä +Soames saisi huomattavan korvauksen. + +Eräänä yönä, niinkuin sopikin miehelle, joka urassaan on +saapunut niin tärkeään kohtaan, hän teki laskelman omaisuudestaan, +ja otettuaan runsaasti huomioon sodan aiheuttamat +laskut hän havaitsi omistavansa noin sata kolmekymmentä +tuhatta puntaa. Isänsä kuoltua, mihin valitettavasti ei voinut +olla pitkä aika, hän saisi ainakin viisikymmentä tuhatta +lisää, ja hänen vuotuiset menonsa nousivat tätä nykyä tuskin +kahteentuhanteen. Seisoessaan siinä taulujensa keskellä hän +näki edessään tulevaisuuden täynnä kauppavoittoja, jotka +aiheuttaisi hänen harjaantunut kykynsä tietää enemmän kuin +muut ihmiset tiesivät. Myyden sen, mikä pian olisi laskussa, +pitäen sen, mikä vielä oli nousussa, ja viisaasti vaistoten +tulevaa makusuuntaa hän saavuttaisi ainutlaatuisen kokoelman, +joka hänen kuoltuaan siirtyisi valtiolle »Forsyten Säätiön» +nimellä. + +Jos avioero menisi läpi, oli hän päättänyt, mihin suuntaan +menettelisi Madame Lamotten suhteen. Tällä oli, mikäli Soames +tiesi, vain yksi todellinen pyrkimys — päästä elämään koroillaan +lastenlastensa läheisyydessä Pariisissa. Soames ostaisi +Restaurant Bretagnen Madamen määräämällä hinnalla. Madame +saisi elää äitikuningattarena Pariisissa koroillaan, ja +pääomansa hän kyllä osaisi sijoittaa. (Ohimennen sanoen Soames +aikoi panna kykenevän ravintolanhoitajan hänen tilalleen +ja saada ravintolan tuottamaan hyvää korkoa rahoilleen. Sohossa +oli suuria mahdollisuuksia.) Annettelle hän lupaisi heti +viisitoista tuhatta, (joko tarkoituksella tai ilman) aivan saman +summan, minkä vanha Jolyon oli määrännyt »tuolle naiselle.» + +Kirje Jolyonin asianajajalta hänen omalleen oli paljastanut +sen tosiseikan, että »nuo kaksi» olivat Italiassa. Ja ensin oli +asianmukaisesti annettu tilaisuus todeta, että he olivat ennen +lähtöään oleskelleet eräässä lontoolaisessa hotellissa. Asia oli +selvä kuin päivä ja tulisi ratkaistuksi puolessa tunnissa, mutta +sen puolituntisen aikana hän, Soames, kävisi helvetissä, ja sen +puolituntisen jälkeen kaikki Forsyte-nimiset tietäisivät, että +ruusun paras kukoistus oli mennyttä. Hän ei Shakespearen +tavoin kuvitellut, että muunnimiset ruusut tuoksuvat yhtä +suloisilta. Nimi oli omaisuutta, konkreettinen, tahraton osa +omaisuutta, ja sen arvo vähenisi nyt ainakin parikymmentä +prosenttia. Lukuunottamatta Rogeria, joka kerran oli kieltäytynyt +parlamenttiehdokkuudesta ja — oi, kohtalon ivaa! — +Jolyonia, joka pani taulujaan näytteille, ei Forsytein joukossa +ollut koskaan ollut ketään erikoisemmin huomattua. Mutta +juuri erikoisuuden puute oli nimen paras turva. Se oli yksityisnimi, +vahvasti yksilöllinen ja hänen omaa omaisuuttaan, tunkeilevat +sanomalehtimiehet eivät olleet toitottaneet sen mainetta +hyvässä eikä pahassa. Hän ja jokainen hänen perheensä +jäsen omisti sen kokonaan, terveesti, salaisesti, ilman muuta +sekaantumista julkisuuden taholta kuin minkä syntymä, naiminen +ja kuolema aiheuttavat. Ja näinä odotuksen viikkoina, +joiden aikana hän valmistui jättämään lakitieteen, hän sai +tuota samaista lakitiedettä kohtaan katkeran vastenmielisyyden, +niin syvästi häneen koski se seikka, että laki kohta tulisi +tekemään väkivaltaa hänen nimelleen, mihin tekoon hänen +taas oli pakko suostua siksi, että tahtoi jättää nimensä perinnöksi +laillisella tavalla. Koko jutun suunnaton epäoikeudenmukaisuus +kiihdytti hänet alituiseen, hillittyyn raivoon. Hän +ei ollut parempaa pyytänyt kuin saada viettää nuhteetonta +kotielämää, ja nyt hänen piti mennä todistajain aitioon kaikkien +näiden tyhjien, turhanpäiväisten vuosien jälkeen ja julistaa +kaikille, kuinka huonosti hän oli osannut pitää kiinni vaimostaan +— saada osakseen sääliä, naurua ja ylenkatsetta vertaisiltaan. +Kaikki oli ylösalaisin. Irenen ja tuon miehen olisi +pitänyt kärsiä, ja he — olivat Italiassa! Näinä päivinä laki, +jota hän oli niin uskollisesti palvellut, jota hän oli niin +kunnioittanut kaiken omaisuuden suojelijana, tuo laki näytti hänestä +perin viheliäiseltä. Mikä voi olla epäterveempää kuin se, että +miehen sanottiin omistavan vaimonsa ja kuitenkin häntä rangaistiin, +kun joku lainvastaisesti vei häneltä vaimon? Eikö +laki tietänyt, että nimi oli miehen kallein omaisuus ja että oli +paljon vaikeampaa esiintyä aisankannattajana kuin viettelijänä? +Hän suorastaan kadehti Jolyonilta sitä mainetta, että +tämä oli onnistunut siinä, missä Soames oli epäonnistunut. Vahingonkorvauskysymys niinikään vaivasi häntä. Hän olisi +tahtonut tuottaa tuolle miehelle kärsimystä, mutta hän muisti +serkkunsa sanat: »Maksan ilomielin», ja hänellä oli se epämukava +tunne, että korvausvaatimus tuottaisi kärsimystä hänelle +itselleen eikä Jolyonille. Hän vaistosi harmikseen, että Jolyon +miltei ilomielin maksaisi — tuo mieshän oli niin tuhlaavainen! +Sitäpaitsi ei käynyt vaatiminen korvausta. Vaatimus oli kuitenkin +asetettu melkein koneellisesti, ja mikäli hetki läheni, +alkoi Soames nähdä siinä uuden juonen tuon järjettömän ja +nurinkurisen lain taholta saattaa hänet naurunalaiseksi, niin +että ihmiset voisivat vilkuilla häneen ja sanoa: »Niin, tuo mies +sai hyvän hinnan vaimostaan!» Ja hän antoi asianajajalleen ohjeet +saattaa oikeuden tietoon, että rahat lahjoitettaisiin eräälle +langenneiden naisten kodille. Hän koetti kauan etsiä sopivaa +armeliaisuusmuotoa, mutta keksittyään tämän hän heräsi usein +öisin ja ajatteli: »Ei se käy, se on liian kaameata, se herättää +huomiota. Jotakin hiljaisempaa, aistikkaampaa.» Hän ei välittänyt +koirista, muuten hän olisi lahjoittanut sen niille, ja +epätoivoissaan — sillä hän ei ollut mikään asiantuntija +hyväntekeväisyyden alalla — hän päätti antaa rahat sokeille. +Se ei voisi olla sopimatonta, ja se saisi juryn määräämään +korvauksen korkeaksi. + +Useita riitajuttuja oli pudonnut pois luettelosta, joka sattui +sinä kesänä olemaan poikkeuksellisen ohut, niin että hänen juttunsa +ehtisi käsiteltäväksi jo ennen elokuuta. Päivän lähestyessä oli +Winifred hänen ainoa lohdutuksensa. Winifred osoitti +toverillisuutta niinkuin vain se, joka itse on ollut myllyssä, ja +oli Soamesin ainoa »uskottu nainen», hän kun tiesi, ettei Winifred +ainakaan Dartielle uskoisi tällaisia asioita. Tuo lurjus +olisi vain liiankin iloinen! Heinäkuun lopulla, viimeisenä +iltapäivänä ennen jutun käsittelyä Soames meni tapaamaan sisartaan. +He eivät olleet voineet lähteä kaupungista tänä kesänä, +sillä Dartie oli jo tuhlannut kesänviettorahat, eikä Winifred +uskaltanut mennä pyytämään isältään enempää rahaa tänä +aikana, jolloin hän odotti, että hänelle ei kerrottaisi mitään +tuosta Soamesin asiasta. + +Soames tapasi Winifredin kirjettä lukemasta. + +»Onko se Valilta?» kysyi Soames synkkänä. »Mitä hänelle kuuluu?» + +»Hän sanoo menneensä naimisiin», sanoi Winifred. + +»Kenen kanssa, taivaan tähden?» + +Winifred katsoi häneen. + +»Holly Forsyten, Jolyonin tyttären.» + +»Mitä?» + +»Hän sai erikoisluvan ja he menivät naimisiin. Minä en edes +tietänyt, että he olivat tuttuja. Noloa, eikö totta?» + +Soames naurahti kuullessaan tuon luonteenomaisen lievän sanan. + +»Noloa tosiaan! No niin, minä en luule, että he kuulevat tästä +ennenkuin palaavat kotiin. Heidän olisi parempi jäädä sinne. +Tuo mies antaa tytölle rahaa.» + +»Mutta minä tahdon Valin takaisin», sanoi Winifred melkein +surkeana. »Minä kaipaan häntä, ja hän auttaisi minua kestämään.» + +»Minä ymmärrän», mutisi Soames. »Kuinka Dartie nyt käyttäytyy?» + +»Pahemminkin voisi olla, mutta rahaa tarvitaan aina. Tahtoisitko +että tulen oikeuteen huomenna, Soames?» + +Soames ojensi kätensä hakien hänen kättään. Tuo liike +ilmaisi siinä määrin hänen yksinäisyyttään, että sisar pusersi +kättä molempien omiensa välissä. + +»Älä välitä, poikaseni! Sinun on niin paljon parempi olla +sitten, kun se on ohi.» + +»Minä en tiedä mitä pahaa olen tehnyt», sanoi Soames käheästi +»En ole koskaan käsittänyt. Kaikki on ylösalaisin. +Minä pidin hänestä, olen aina pitänyt.» + +Winifred näki veripisaran ilmaantuvan hänen huulilleen ja +oli syvästi järkytetty. + +»Tietysti asia on kaiken aikaa ollut _liian_ paha hänen taholtaan» +sanoi hän. »Mutta kuinka meidän on suhtauduttava tähän Valin +avioliittoon, Soames? Minä en tiedä, mitä kirjoittaisin hänelle +asiain näin ollen. Sinä olet nähnyt tuon lapsen. +Onko hän kaunis?» + +»On, hän on kaunis», sanoi Soames. »Tumma — hieno kylläkin» + +»Se ei kuulu pahalta», ajatteli Winifred. »Jolyonilla oli tyyliä.» + +»On tämäkin vyyhti», sanoi hän. »Mitä isä sanoo?» + +»Sitä ei saa sanoa hänelle», sanoi Soames. »Sota päättyy nyt +pian, luulen, että sinun on parempi antaa Valin jäädä sinne +maanviljelijäksi.» + +Se merkitsi samaa, kuin että sisarenpoika oli mennyttä. + +»Minä en ole sanonut Montylle», mutisi Winifred toivottomana. + +Asia tuli esille seuraavana päivänä ennen puoltapaivaa ja oli +ratkaistu vähän yli puolessa tunnissa. Soames, joka esiintyi +todistajain aitiossa kalpeana, hienona, silmät surullisina, oli +kärsinyt etukäteen niin paljon, että hän suhtautui kaikkeen +nyt kuin kuollut. Samana hetkenä, jolloin päätös oli lausuttu, +hän lähti salista. + +Vielä neljä tuntia siihen, jolloin hänestä tulisi +sanomalehtiyleisön omaisuutta! »Asianajajan avioerojuttu!» Ynseä, juro +viha tuli nyt tuon kuolleen tunteen tilalle. »Kirottuja olkoot +he kaikki», ajatteli hän. »Minä en pakene. Minä olen aivan +kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja Fleet Streetin ja Ludgate +Hillin menehdyttävässä kuumuudessa hän käveli koko matkan +City Clubiin, lounasti ja palasi toimistoonsa. Siellä hän +työskenteli tylsänä koko iltapäivän. + +Lähtiessään toimistosta hän näki, että konttoriapulaiset tiesivät, +ja vastasi heidän vaistomaisiin silmäyksiinsä katseella, +joka oli niin ivallinen, että he viipymättä vetäytyivät pois. +St. Paulin edustalla hän pysähtyi ostamaan kaikkein hienoimman +iltalehden. Oli, siinä se oli! »Tunnetun asianajajan avioerojuttu. +Serkku kanssavastaajana. Vahingonkorvaus lahjoitettu sokeille.» +Niin, nyt he olivat panneet sen lehtiin! Joka +vastaantulijasta hän ajatteli: »Jokohan tiedät?» Ja äkkiä hänen +tuli kummallinen olla, ikäänkuin jokin hänen päässään +menisi ympäri. + +Mitä tämä oli? Se oli saamaisillaan voiton hänestä! Mutta +hän ei saanut antautua! Hän tulisi sairaaksi. Hän ei saanut +ajatella! Hän lähtisi joelle soutelemaan ja kalastamaan. »Minä +en aio mennä vuoteeseen», ajatteli hän. + +Hänen mieleensä välähti, että hänellä oli jotakin tärkeätä +tehtävää, ennenkuin lähtisi kaupungista. Madame Lamotte! +Hänen piti selittää tälle asiain lainmukainen meno. Kuusi +kuukautta vielä ennenkuin hän olisi todella vapaa! Hän ei +vain olisi tahtonut tavata Annettea! Ja hän kosketti kädellä +päälakeaan — se oli hyvin kuuma. + +Hän oikaisi Covent Gardenin kautta. Tänä tukahduttavana +heinäkuun päivänä vaivasi vanhan torin hylkyjäteilma häntä, +ja Soho näytti enemmän kuin koskaan kehnouden epäkauniilta +kodilta. Vain Restaurant Bretagne, joka oli siisti ja +sirosti maalattu sinisine puuastioineen ja pienine laakeripuineen, +omasi eristettyä ja ranskalaistunutta itsekunnioitusta. +Oli hiljainen tunti liikenteessä, ja kalpeat, sievät tarjoilijattaret +kattoivat pieniä päivällispöytiä. Soames meni suoraan +yksityispuolelle. Pettymyksekseen hän kuuli Annetten +vastaavan koputukseen. Hänkin näytti kalpealta ja kuumuuden +uuvuttamalta. + +»Te olette käynyt vallan vieraaksi», sanoi hän väsyneesti. +Soames hymyili. + +»Sitä en tahtoisi, mutta minulla on ollut kiire. Missä äitinne +on, Annette? Minulla on hänelle uutisia.» + +»Äiti ei ole kotona.» + +Soamesista näytti, että tyttö katsoi häneen omituisesti. Minkä +verran hän tiesi? Mitä äiti oli kertonut hänelle? Vaivalloinen +yritys saada tuota selville aiheutti hälyttävän tunteen hänen +päässään. Hän tarttui pöydän reunaan ja näki himmeästi +Annetten tulevan luokseen, silmät hämmästyksestä kirkkaina +Hän sulki silmänsä ja sanoi: + +»Ei se mitään ole. Olen kai saanut liikaa aurinkoa.» Aurinkoa! +Pimeyttä hän oli saanut liikaa! Kun himmeys silmistä katosi +ja Soames avasi silmänsä, katsoi Annette häneen. Mikä +tutkimaton ja kumma ilme kaksikymmenvuotiaalle tytölle! + +»Voitteko jo paremmin?» + +»Ei se mitään ollut», sanoi Soames. Vaisto sanoi hänelle +että Annetten edessä hänen ei auttanut esiintyä heikkona — +ikä oli jo ilmankin kyllin suuri haitta. Tahdon voima oli +hänen vahvin puolensa Annetteen nähden, hän oli viime +kuukausina menettänyt maaperää päättämättömyytensä vuoksi — +nyt hänellä ei enää ollut varaa menettää. Hän nousi ja +sanoi: + +»Minä kirjoitan äidillenne. Lähden talooni jokivarrelle viettämään +pitkää loma-aikaa. Tahtoisin, että molemmat tulisitte +sinne pitkäksi ajaksi. Siellä on paras aika nyt. Tulettehan, +eikö niin?» + +»Siitä tulee hurmaavaa.» Ranskalainen »r» surisi sievästi, +mutta innostus puuttui. Ja Soames lisäsi melkein surullisesti. + +»Tekin kärsitte kuumuudesta, Annette, eikö niin? Teidän on +hyvä päästä joelle. Hyvää yötä.» Annette keinahti eteenpäin. +Hänen eleessään oli melkein omantunnon vaivaa. + +»Voitteko jo lähteä? Tarjoanko teille kupin kahvia.» + +»Ei kiitos», sanoi Soames lujasti. »Antakaa minulle kätenne.» + +Hän ojensi kätensä, ja Soames nosti sen huulilleen. Kun hän +katsahti ylös, oli tytön kasvoilla taaskin tuo kummallinen ilme. +»Minä en osaa sanoa», ajatteli hän mennessään ulos, »mutta +paras, että en ajattele — en murehdi.» + +Mutta hän murehti kuitenkin kulkiessaan kohti Pall Mallia. +Hän oli englantilainen, eri uskontoa kuin Annette, keski-ikäinen, +kotoisen murhenäytelmän arpeuttama — mitä annettavaa +hänellä oli? Vain rikkautta, yhteiskunnallista asemaa, vapautta +työstä, ihailua! Se oli paljon, mutta oliko se riittävästi +kauniille kaksikymmenvuotiaalle tytölle? Hän tunsi Annettea +niin vähän. Hän sitäpaitsi omituisesti pelkäsi Annetten ja +hänen äitinsä ranskalaista luontoa. He tiesivät niin hyvin, mitä +tahtoivat. He olivat melkein Forsyteja. He eivät koskaan +tarttuisi varjoon ja päästäisi käsistään itse asiaa! + +Hirmuinen ponnistus, minkä pienen kirjelipun kirjoittaminen +klubissa maksoi hänelle, oli niinikään varoituksena ja osoitti, +että hän oli tullut mahdollisuuksien rajalle. + + »Paras Rouva, (kirjoitti hän), + + Mukaanliitetystä sanomalehtileikkeestä näette, että olen tänään + saanut hakemani avioeron. Englannin lain mukaan en kuitenkaan ole + vapaa menemään uusiin naimisiin ennenkuin kuusi kuukautta + päätöksen jälkeen. Toistaiseksi voin vain pyytää, että saisin + kunnian tulla katsotuksi tyttärenne kosijaksi muotojen mukaan. + Kirjoitan parin päivän päästä uudestaan ja pyydän teitä molempia + tulemaan talooni joen varrelle. + + Vilpittömästi Teidän + + Soames Forsyte.» + +Suljettuaan kirjeen ja pantuaan sen postiin hän meni +ruokahuoneeseen. Kolme lusikallista soppaa sai hänet ymmärtämään, +että hän ei voinut syödä, ja lähetettyään noutamaan ajurin hän +ajoi Paddingtonin asemalle ja lähti ensimmäisellä junalla +Readingiin. Hän ehti kotiinsa juuri kun aurinko laski +ja meni kävelemään tielle. Ilma oli tulvillaan hänen +kukkapenkkiensä neilikantuoksua. Hiipivä kylmyys nousi joelta. + +Lepo — rauha! Antakaa poloisen miehen levätä! Älkööt +suru ja häpeä ja suuttumus lepattako ilkeitten yölintujen tavoin +hänen päässään! Kuin kyyhkyt, jotka torkkuvat lakoissaan +kuin metsien turkkieläimet joen toisella rannalla ja yksinkertaiset +ihmiset mökeissään, kuin puut ja joki itse, joka hämärässä +vaaleni nopeasti, kuin tummuva ruiskukanvärinen taivas, jolle +tähdet syttyivät — antakaa hänen vapautua itsestään ja levätä! + + + + +10. AIKAKAUDEN LOPPU + + +Soames ja Annette menivät naimisiin Pariisissa tammikuun +viimeisenä päivänä vuonna 1901, niin täydellisen hiljaisesti, +ettei edes Emilylle puhuttu ennenkuin kaikki oli tapahtunut. +Vihkiäisten jälkeisenä päivänä Soames vei vaimonsa tuollaiseen +hiljaiseen lontoolaishotelliin, missä suuremmilla kustannuksilla +saadaan pienemmät tulokset kuin missään muualla +taivaan alla. Annetten parhaisiin pariisilaispukuihin verhottu +kauneus tuotti Soamesille enemmän tyydytystä kuin jos hän +olisi onnistunut hankkimaan virheettömän posliiniesineen, jalokiven +tai taulun, ja hän odotti hetkeä, jolloin hän voisi esitellä +vaimonsa Park Lanessa, Green Streetillä ja Timothyn talossa. + +Jos joku olisi näinä päivinä kysynyt häneltä: »Näin meidän +kesken — oletko rakastunut tuohon tyttöön?» olisi hän vastannut: +»Rakastunut? Rakastunut? Mitä on rakkaus? Jos +tahdot kysyä, onko tunteeni häntä kohtaan sama kuin Ireneä +kohtaan noina vanhoina aikoina, jolloin olin tutustunut häneen +eikä hän aikonut ottaa minua, kun huokailin ja ikävöin +häntä enkä saanut lepoa hetkeksikään ennenkuin hän oli suostunut +— ei! Jos tahdot kysyä, ihailenko hänen nuoruuttaan ja +kauneuttaan, värähtävätkö aistini hiukan, kun näen hänen +liikkuvan lähelläni — kyllä! Luulenko, että hän tulee sopimaan +minulle, olemaan kunniallinen vaimo ja lasteni hyvä äiti — +taaskin: kyllä! Mitä muuta tarvitsen, ja mitä muuta kolme +neljännestä naimisissaolevista naisista saa miehiltään?» Ja +jos kyselijä olisi jatkanut tutkimustaan: »Entä oliko sinusta +oikein houkutella tämä tyttö omaksesi koko eliniäksi, jollet ole +todella koskettanut hänen sydäntään?» niin hän olisi vastannut: +»Ranskalaiset suhtautuvat noihin asioihin toisin kuin me. +Heille avioliitto merkitsee vakiintunutta asemaa ja lapsia, enkä +omien kokemusteni mukaan ollenkaan mene sanomaan, etteikö +heidän kantansa olisi järkevin. Minä en tällä kertaa odota +enempää kuin voin saada tai hän voi antaa. Vuosien jälkeen +en hämmästy, vaikka saisinkin hänestä vaikeuksia, mutta sitten +olen jo vanha ja minulla on lapsia. Minä ummistan silmäni. +Minulla on ollut suuri intohimoni, hänen on kenties tulossa +— en usko, että se tulee kohdistumaan minuun. Tarjoan +hänelle aika paljon enkä pyydä korvaukseksi suuriakaan, paitsi +lapsia tai ainakin yhden pojan. Mutta yhdestä asiasta olen +varma — hän on hyvin järkevä!» + +Ja jos kyselijä yhä tyydyttämättömänä olisi jatkanut: »Etkö +siis odota tästä avioliitosta henkistä yhteyttä?» olisi Soames +hymyillyt vinoa hymyään ja vastannut: »Sen asian laita olkoon +miten tahansa. Jos minä saan tyydytystä aisteilleni, jälkeläisiä, +jotka jatkavat omaa itseäni, hyvää aistia ja hyvää mielialaa +talooni, en voi muuta pyytää tällä iällä. Ei ole luultavaa, +että poikkean tieltäni tavoitellakseni jotakin kaukaista tunnehymistystä.» Ja siihen olisi tahdikkaan kyselijän pitänyt +lopettaa tiedustelunsa. + +Kuningatar oli kuollut, ja maapallon suurimman kaupungin +ilma oli harmaa vuodattamattomista kyynelistä. Turkkitakissa, +silinteri päässä, turkiksiin puettu Annette vierellään, +Soames kulki Park Lanen poikki hautajaisten aamuna, kohti +Hyde Parkin aitausta. Vaikka yleiset asiat eivät muuten +liikuttaneet häntä paljoakaan, tehosi hänen mielikuvitukseensa +tämä suurenmoisen symbolinen tapaus, tämä pitkän, rikkaan +aikakauden yhteenveto. Vuonna 1837, jolloin kuningatar nousi +valtaistuimelle, rakensi »Dosset Forsyte» vielä taloja Lontoon +rumentamiseksi, ja James, kaksikymmentäkuusivuotias nuorukainen, +oli juuri laskemassa lakimiesuransa perustuksia. Postivaunut +hoitivat vielä liikennettä, miehet käyttivät korkeita +kaularöyhelöitä, ajoivat viiksensä, söivät ostereita pytyistä, +liveripukuiset palvelijat seisoivat vaunujen takaistuimella, +naiset sanoivat: »Kas tässä», eikä heillä ollut omaisuutta, hyvät +tavat vallitsivat maassa, ja köyhät asuivat sikoläteissä, +onnettomia piruparkoja hirtettiin pienistä rikoksista, ja Dickens +oli vasta juuri alkanut kirjoittaa. Melkein kaksi sukupolvea +oli kulkenut ohi sitten sen ajan — tuli höyrylaivoja, raitiovaunuja, +sähkölennätin, polkupyöriä, sähkövalo, puhelin ja nyt +näitä automobiileja — rikkaus oli kasvanut niin suureksi, että +kahdeksan prosenttia oli vaihtunut kolmeksi, ja Forsyteja oli +tuhansittain! Siveyskäsitteet olivat muuttuneet, tavat olivat +muuttuneet, ihmisistä oli tullut apinain jälkeläisiä, Jumalasta +oli tullut Mammona — niin kunnianarvoisa Mammona, että se +kykeni pettämään itsensäkin. Kuusikymmentäneljä vuotta +oli suosinut omaisuutta ja luonut ylemmän keskiluokan, tukenut, +höylännyt, ja kiillottanut sitä kunnes sitä tavoiltaan, +moraaliltaan, puheiltaan, ulkoasultaan, vaateparreltaan, sielultaan +tuskin saattoi erottaa aatelistosta. Aikakausi, joka oli +kullannut yksilöllisen vapauden siinä määrin, että jos miehellä +oli rahaa, hän oli vapaa sekä lain edessä että tosiasiallisesti, ja +jos hänellä ei ollut rahaa, hän oli vapaa lain edessä, mutta ei +tosiasiallisesti. Aikakausi, joka oli kanonisoinut tekopyhyyden, +niin että kunnialliselta näyttäminen oli samaa kuin kunniallisuus. +Suuri aikakausi, jonka muuttava vaikutus ei ollut säästänyt mitään +paitsi ihmisluontoa ja maailmankaikkeutta. + +Ja Lontoo, tämän aikakauden lempilapsi, purki asukkaitaan +joka aukosta Hyde Parkiin, tähän viktorialaisuuden sydämeen, +Forsytein onnelliseen metsästyspuistoon, näkemään aikakauden +lähtöä. Harmaan taivaan alla, jonka tihkusade oli +juuri lakannut, tungeksi tumma ihmispaljous katsomassa näytöstä. +»Hyvä vanha kuningatar», rikas vuosista ja hyveistä, oli +viimeisen kerran luopunut eristyksestään ja tarjonnut Lontoolle +vapaapäivän. Hounsditch, Acton, Ealing, Hampstead, +Islington ja Bethnal Green, edelleen Hackney, Hornsey, Leytonstone, +Battersea ja Fulham sekä nuo vihreät laitumet, joilla +Forsytet kukoistavat — Mayfair ja Kensington, St. James ja +Belgravia, Bayswater ja Chelsea ja Regents Park — kaikki +Lontoon osat olivat lähettäneet asukkaansa kaduille, joita +pitkin kuolema kohta tulisi kulkemaan tumman loiston ja +prameuden ympäröimänä. Koskaan enää ei kukaan kuningatar +hallitsisi niin kauan, eivätkä ihmiset rahansa edestä saisi nähdä +niin paljon historiaa haudattavan samalla kertaa. Sääli, että +sota vain jatkui, niin että Voiton seppelettä ei voitu laskea +Viktorian arkulle! Kaikki muu mahdollinen oli saattamassa +häntä ja kunnioittamassa hänen muistoaan — sotilaat, merimiehet, +ulkomaalaiset ruhtinaat, liput puolitangossaan, kirkonkellojen +soitto, ja ennen kaikkea tuo aaltoileva, suuri +tummapukuinen ihmispaljous, jossa siellä täällä säädetyn surupuvun +alla kenties oli vilpitöntä surua sydämen pohjalla. Itse +asiassa enemmän kuin kuningatar oli menossa lepoonsa, nainen, +joka oli uljaasti kantanut surunsa, elänyt hyvin ja viisaasti +oman ymmärryksensä mukaan. + +Puiston kaidetta vastassa, keskellä väkijoukkoa, seisoi Soames, +käsi Annetten käsipuolessa. Niin, kokonainen aikakausi +teki lähtöään! Nuo ammattiyhdistykset, työläisedustajat +Alahuoneessa, mannermaalta tuotu kirjallisuus, ja jokin sanoin +selittämätön yleisessä suhtautumisessa kaikkeen — ne olivat +suuresti muuttaneet oloja. Soames muisti väkijoukon Mafekingin +iltana ja Georgen sanat: »He ovat kaikki sosialisteja, he +tahtovat omaisuuttamme.» Kuten James, ei Soameskaan tietänyt +— ei osannut sanoa — kun tuo Edward nyt oli valtaistuimella! +Niin turvallista ei tulisi enää koskaan kuin hyvän +vanhan Viccyn aikana. Hän painoi suonenvedontapaisesti +nuoren vaimonsa käsivartta. Siinä ainakin oli jotakin +kouriintuntuvasti omaa, kotoisesti taattua vihdoin taaskin, jotakin +joka teki omaisuuden omistamisen arvoiseksi — jotakin todellista +taas kerran. Lujasti painautuneena häneen ja koettaen +torjua toisia Soames oli tyytyväinen. Väkijoukko tunkeili heidän +ympärillään, söi voileipiä ja pudotteli murusia, vaahteroihin +kiivenneet pojat elämöivät kuin apinat, heittelivät oksia ja +appelsiininkuoria. Oli jo ohi määräajan, heidän olisi pitänyt +tulla pian! Ja äkkiä, vähän heidän takanaan vasemmalla, +hän näki pitkähkön miehen, jolla oli pehmeä hattu ja lyhyt, +harmahtava parta, ja pitkähkön naisen, jolla oli pyöreä nahkalakki +ja harso. Jolyon ja Irene, puhuen ja hymyillen toisilleen, +lähellä toisiaan niinkuin Annette ja hän itse! He eivät olleet +nähneet häntä, ja Soames katseli noita kahta salaa, hyvin omituinen +tunne rinnassaan. He näyttivät onnellisilta! Mitä varten he +olivat tulleet tänne — nuo pääsemättömän lainvastaiset +oliot, nuo viktorialaisten ihanteitten uhmaajat? Mitä syytä +heillä oli tulla tähän väkijoukkoon? Molemmat kahdesti +yhteiskunnan karkoittamia siveysrikkomuksen vuoksi — kerskuen +luultavasti rakkaudestaan ja kevytmielisyydestään! Hän +katseli heitä kuin lumottuna, vieläpä myönsi vastahakoisesti, +käsi Annetten käsipuolessa, että — että hän — Irene —. Ei, +hän ei tahtonut myöntää sitä, ja hän käänsi katseensa pois. +Hän ei tahtonut nähdä heitä ja antaa vanhan katkeruuden, +vanhan kaipuun herätä rinnassaan! Ja sitten Annette kääntyi +häneen ja sanoi: »Nuo kaksi tuolla varmaan tuntevat sinut, +Soames. Keitä he ovat?» + +Soames kääntyi nirpistäen nenäänsä. + +»Ketkä kaksi?» + +»Nuo tuolla, sinä näet heidät, he lähtevät juuri pois. He +tuntevat sinut.» + +»Ei», vastasi Soames, »erehdys, rakkaani!» + +»Kauniit kasvot! Ja kuinka hän kävelee! _Elle est très distinguée!_» + +Soames kääntyi nyt katsomaan. Hänen elämäänsä, hänen +elämästään oli Irene astunut juuri noin — keinuvana ja suorana, +etäisenä, saavuttamattomana, aina välttäen kaikkea +kosketusta sielunsa kanssa! Soames kääntyi äkkiä pois tuosta +etenevästä menneisyyden näystä. + +»Pidä varasi nyt», sanoi hän, »he tulevat!» + +Mutta seisoessaan siinä Annetten käsipuolessa, näennäisesti +innostuneena ruumissaaton alkupään katselemisesta, häntä +värisytti tunne, että hän aina kaipasi jotakin, ja hän valitti +vaistomaisesti, ettei voinut saada heitä molempia. + +Hitaasti läheni soitto ja askelten kaiku, kunnes pitkä, hiljainen +kulkue oli ehtinyt puiston porttien sisäpuolelle. Hän +kuuli Annetten kuiskaavan: »Kuinka surullista ja kuinka kaunista!» +tunsi hänen kätensä puserruksen, kun hän kurkottautui +varpailleen, ja joukon liikutus tarttui häneen. Siinä se oli +— kuningattaren ruumisvaunu, koko aikakauden kirstu hitaasti +kulkemassa ohi! Ja sen edetessä kuului katselijain pitkästä +rivistä hiljaista voihketta, ääntä sellaista, jota Soames +ei koskaan ollut kuullut, niin itsetiedotonta, alkuperäistä, syvää +ja villiä, ettei hän eivätkä muutkaan tietäneet, olivatko he +yhtyneet siihen. Kummallista ääntä tosiaankin. Aikakauden +kunnianosoitus omalle kuolemalleen... Ah! Ah!... Ote elämään +oli hellinnyt. Se mikä oli näyttänyt ikuiselta, oli poissa! +Kuningatar — Jumala siunatkoon häntä! + +Voihke eteni ruumisvaunujen mukana, niinkuin kulovalkea +etenee ruoholla kapeaa viivaa pitkin, se seurasi vaunuja maili +maililta kautta taajan väkijoukon. Se oli inhimillistä ääntä +eikä kuitenkaan inhimillistä, sillä se lähti animaalisesta +alitajunnasta, syvästä kaikkeuden kuoleman ja muuttumisen +tunnosta. Kukaan meistä — kukaan meistä ei voi kestää +ikuisesti! + +Sitä seurasi lyhyt — hyvin lyhyt — hiljaisuus, kunnes kielet +joutuivat käyntiin, innokkaina päästäkseen taas näytelmän +juoneen kiinni. Soames viipyi juuri sen verran, että Annette +olisi tyytyväinen, ja vei hänet sitten puistosta pois, lounaalle +isänsä luo Park Laneen... + +James oli viettänyt aamun katselemalla ulos makuuhuoneensa +ikkunasta. Viimeinen näytelmä, jonka hän näkisi — +viimeinen niin monista! Kuningatar oli siis poissa! Niinpä niin, +hän olikin jo vanha nainen. Swithin ja hän olivat olleet katsomassa +kruunausta — silloin kuningatar oli tuollainen hento +tytönhuippana, ei Imogeninkaan ikäinen! Hän oli viime aikoina +kovasti lihonnut. Jolyon ja hän olivat nähneet, kun hänet +vihittiin tuon saksalaisen miehen kanssa — josta sitten ennen +kuolemaansa olikin tullut oikein kelvollinen mies ja joka oli +jättänyt jälkeensä tuon pojan. Ja hän muisti, kuinka hänen +veljiensä ja vanhojen ystäviensä seuroissa monena iltana tuon +pojan nuoruusvuosina oli ravistettu päätä viinilasien ja pähkinäin +ääressä. Ja nyt hän oli noussut valtaistuimelle. Sanottiin, +että hän oli vakiintunut nyt — James ei tietänyt — ei osannut +sanoa! Kyllä se mies vieläkin antaisi rahan virrata — hän ei +ihmettelisi. Kylläpä tuolla ulkona oli väkeä! Ei siitä tuntunut +olevan niin kovinkaan pitkä aika, kun Swithin ja hän olivat +seisoneet väkijoukossa Westminster Abbeyn edustalla kruunausta +katsomassa, ja Swithin oli perästäpäin vienyt hänet +Cremorneen — sellainen hurjistelija aina, tuo Swithin! Ei, +siitä ei tuntunut olevan paljon sen pitempi aika kuin Riemuvuodestakaan, jolloin Roger ja hän yksissä tuumin olivat vuokranneet parvekkeen Piccadillyn varrelta. Jolyon, Swithin, Roger, +kaikki poissa, ja hän itse täyttäisi yhdeksänkymmentä +elokuussa! Ja Soames uusissa naimisissa ranskalaisen tytön +kanssa. Ranskalaiset ovat kummallista väkeä, mutta hän oli +kuullut sanottavan, että heistä tulee hyviä äitejä. Asiat muuttuvat! +Sanottiin, että tuo Saksan keisari oli mukana hautajaisissa. +Hänen sähkösanomansa vanhalle Krügerille oli ollut +aika loukkaava. Hän, James, ei ihmettelisi, vaikka tuosta +miehestä vielä joskus tulisi vaikeuksia. Muutoksia! Hm! +Niinpä niin, he saisivat pitää huolen itsestään sitten kun hän +olisi poissa: hän ei tietänyt neuvoa! Ja nyt oli Emily kutsunut +Dartien päivälliselle Winifredin ja Imogenin kanssa, tutustumaan +Soamesin vaimoon — hän sitten aina puuhasi jotakin. +Ja Irene kuului elävän yhdessä tuon Jolyonin kanssa. He kai +menisivät nyt naimisiin, hän otaksui. + +»Mitähän veljeni Jolyon olisi sanonut tästä kaikesta?» ajatteli +hän. Ja täydellinen mahdottomuus saada tietää, mitä kerran +niin ihailtu vanhempi veli olisi sanonut, pahoitti Jamesin +mieltä siinä määrin, että hän nousi tuoliltaan ikkunan äärestä +ja alkoi hitaasti, heikosti astella edestakaisin huoneessa. + +»Hän oli kaunis nainen kaiken lisäksi», ajatteli James. »Minä +pidin hänestä. Ehkä Soames ei sopinut hänelle — minä en +tiedä — en osaa sanoa. _Meillä_ ei koskaan ollut vaikeuksia +vaimoistamme.» Naiset olivat muuttuneet — kaikki oli muuttunut! +Ja nyt kuningatar oli kuollut — kas niin, siinä se oli! +Väkijoukon liikehtiminen sai hänet pysähtymään ikkunan +ääreen ja painamaan nenänsä ruutuun, niin että se tuli valkeaksi +kylmästä. He olivat tuoneet kuningattaren jo Hyde +Park Corneriin asti — nyt he kulkivat ohi! Miksi ei Emily +tullut tänne, mistä hän saattaisi nähdä, sensijaan että touhusi +tuon lounaan vuoksi? Hän kaipasi vaimoaan tänä hetkenä — +kaipasi häntä! Vaahterain paljaitten oksien läpi hän juuri saattoi +nähdä ruumissaaton, saattoi nähdä, kuinka ihmiset paljastivat +päänsä — hän ei ihmettelisi, vaikka moni heistä vilustuisi! +Ääni hänen takanaan sanoi: + +»Sinulla on tästä mainio näköala, James!» + +»_Siinä_ sinä olet!» mutisi James, »miksi et tullut aikaisemmin? +Olisit voinut menettää kaiken!» + +Ja hän oli vaiti, katsellen kaikin voimin. + +»Mitä tuo ääni on?» kysyi hän äkkiä. + +»En minä kuule mitään ääntä», vastasi Emily. »Mitä sinä +ajattelet — eiväthän he toki voi hurrata!» + +»Minä kuulen.» + +»Mitä tyhjää, James.» + +Mikään ääni ei päässyt noiden kaksinkertaisten ruutujen +läpi, mutta James oli kuullut oman sydämensä voihkeen, kun +hänen aikakautensa oli matkalla hautaan. + +»Älä koskaan sano minulle, mihin minut haudataan», sanoi +hän äkkiä. »Minä en tahdo tietää.» Ja hän kääntyi pois ikkunasta. +Siellä hän meni, vanha kuningatar, hänellä oli ollut +paljon huolia — hän oli varmaan iloinen päästessään rauhaan, +ajatteli James. + +Emily otti hiusharjat. + +»Minulla on juuri aikaa harjata tukkaasi», sanoi hän, »ennenkuin +he tulevat. Sinun pitää esiintyä eduksesi, James.» + +»Ah», mutisi James, »sanotaan, että hän on kaunis.» + +Kohtaus uuden miniän kanssa tapahtui ruokasalissa. James +istui takan ääressä, kun hänet tuotiin sisään. Hän pani kätensä +tuolin käsinojille ja nousi hitaasti. Kumaraisena ja +virheettömänä frakissaan, laihana kuin Euklideen viiva hän otti +Annetten käden omaansa, ja uurteisten, nyt kokonaan värittömien +kasvojen huolestuneet silmät mittelivät nuorta miniää. +Vähän lämpöä tuli sitten silmiin ja poskiin, heijastusta tämän +kukoistuksesta. + +»Mitä kuuluu?» kysyi hän. »Olet kai ollut katsomassa kuningatarta? +Oliko laivamatka hyvä?» Tällä tavoin hän tervehti +naista, jolta toivoi pojanpoikaa nimensä jatkajaksi. + +Nähdessään tuon noin vanhan, laihan, valkean ja virheettömän +miehen Annette mumisi ranskaksi jotakin, jota James ei +ymmärtänyt. + +»Niin, niin», sanoi hän, »te kai odotatte lounastanne. Soames, +soita kelloa, me emme odota tuota Dartiea.» Mutta juuri samassa +he saapuivat. Dartie ei ollut tahtonut vaivautua katsomaan +»vanhaa tyttöä». Varhainen cocktail takanaan hän oli +»silmäillyt» Iseeum-klubin ikkunasta, niin että Winifredin ja +Imogenin oli ollut pakko palata puistosta hakemaan häntä +sieltä. Hänen ruskeat silmänsä viipyivät Annettessa melkein +yllättyneen tyytyväisinä. Toinen kaunotar, jonka tuo Soames +oli poiminut! Mitähän oikein naiset näkivät siinä miehessä? +No niin, tämä kyllä tekisi hänelle saman kepposen kuin tuo +toinenkin, mutta siihen mennessä Soames oli onnellinen piru! +Ja hän harjasi pystyyn viiksensä, sillä yhdeksän kuukauden +kotielämä Green Streetillä oli melkein palauttanut ennalleen +hänen kukoistuksensa ja varmuutensa. Huolimatta Emilyn +herttaisista ponnistuksista, Winifredin mielentyyneydestä, +Imogenin kyseliäästä ystävällisyydestä ja Jamesin yrityksistä +huolehtia Annetten ravitsemuksesta Soames tunsi, että lounas ei +ollut hänen nuoren morsiamensa kannalta suotuisa. Hän vei +Annetten pois hyvin pian. + +»Tuo Monsieur Dartie», sanoi Annette autossa, »_je n'aime pas +ce type-là_!» + +»Ei, varjelkoon», vastasi Soames. + +»Sisaresi on hyvin ystävällinen ja tyttö on kaunis. Isäsi on +kovin vanha. Äidilläsi on varmaan vaivaa hänestä, en tahtoisi +olla hänen sijassaan.» + +Soames nyökäytti päätään nuoren vaimonsa tarkkanäköisyydelle, +kirkkaalle, kovalle arvostelukyvylle, mutta se teki +hänet vähän levottomaksi. Hänen mieleensä oli kenties myös +singahtanut ajatus: »Kun minä olen kahdeksankymmenvuotias, on +hän vain viisikymmentäviisi ja hänellä on vaivaa minusta!» + +»On vielä eräs toinen sukulaistalo, jonne minun pitää viedä +sinut», sanoi hän. »Sinä tulet pitämään sitä hullunkurisena, +mutta meidän täytyy saada asia suoritetuksi, sitten syömme +päivällistä ja menemme teatteriin.» + +Tällä tavoin hän valmisti Annettea käyntiin Timothyn talossa. +Mutta siellä otettiin asia toisin. He olivat niin iloisia +nähdessään rakkaan Soamesin näin pitkän ajan päästä, ja +tämä siis oli Annette! + +»Sinä olet niin kaunis, rakkaani, melkein liian nuori ja kaunis +rakkaalle Soamesille, eikö niin? Mutta hän on hyvin huomaavainen +ja kohtelias — niin hyvä aviom-». Täti Juley hillitsi kielensä +ja asetti huulensa juuri Annetten molempien silmien alle +— hän kuvaili niitä myöhemmin Francielle, joka tuli +pistäytymään, tällä tavoin: »Ruiskukan siniset, niin kauniit, +minun ihan teki mieli suudella niitä. Minun täytyy sanoa, +että rakas Soames on täydellinen tuntija. Minä luulen, että +Annette ranskalaisella tavallaan — eikä niin kovin +ranskalaisellakaan — on yhtä kaunis kuin Irene, joskaan ei yhtä hieno, +yhtä viehättävä. Sillä Irene oli viehättävä, eikö ollutkin? Tuo +valkoinen hipiä ja nuo tummat silmät ja tuo tukka, _couleur de_ +— mitä se nyt taas olikaan? Minä aina unohdan.» + +_»Feuille morte»_, kiirehti Francie sanomaan. + +»Niin tietysti, rakkaani, kuihtuneitten lehtien väri — kuinka +kummallista. Minä muistan siltä ajalta, kun olin pikku tyttö, +emmekä vielä asuneet Lontoossa, että meillä oli kasvatettavana +mäyräkoiran pentu, jolla oli punaruskea päälaki ja valkea +rinta ja kauniit ruskeat silmät, ja se oli nainen.» + +»Niin, täti», sanoi Francie, »mutta minä en näe ajatusyhteyttä.» + +»Oi», huudahti Juley täti hieman hämillään, »se oli niin viehättävä, +ja sen silmät ja tukka, tiedätkö —». Hän vaikeni +ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni jostakin tahdittomuudesta. +_»Feuille morte»_, lisäsi hän äkkiä. »Hester, pane mieleesi +se!»... + +Sisarusten kesken tapahtui huomattava neuvottelu siitä, +oliko Timothy noudettava katsomaan Annettea vai eikö. + +»Oi, älkää vaivautuko», sanoi Soames. + +»Mutta ei siitä ole mitään vaivaa, sitä vain, että tietysti +Annetten ranskalaisuus häntä vähän järkyttää. Hän oli niin +kauhuissaan Fashodan vuoksi. Ehkä meidän sentään on parempi +olla antautumatta vaaraan, Hester. On niin hauska saada pitää +hänet kokonaan itsellämme, eikö totta? Ja kuinka voit +nyt, Soames? Oletko kokonaan päässyt tuosta —» + +Hester kiirehti väliin. + +»Mitä Annette pitää Lontoosta?» + +Soames odotti vastausta levottomana. Se tuli järkevänä ja +rauhallisena: »Oi, minä tunnen Lontoon, minä olen ollut täällä +ennen.» + +Soames ei ollut koskaan uskaltanut puhua hänelle tuosta +ravintola-asiasta. Ranskalaisilla on erilaiset hienouskäsitteet, +ja Annettesta saattaisi tuntua naurettavalta, jos häntä +varoitettaisiin puhumasta suhteestaan tuohon ravintolaan. Soames +oli tahtonut mennä naimisiin ennenkuin ottaisi asian puheeksi, +ja nyt hän toivoi, että olisi menetellyt toisin. + +»Mikä osa sitten on sinulle tutuin?» kysyi Juley täti. + +»Soho», vastasi Annette yksinkertaisesti. + +»Soho?» toisti Juley täti. »Soho?» + +»Tuo tulee kiertämään koko perheen», ajatteli Soames. + +»Se on hyvin ranskalainen ja hyvin kiintoisa kaupunginosa», +sanoi hän. + +»Niin», muisteli Juley täti, »sedälläsi Rogerilla oli siellä +kerran muutamia taloja, mutta minä muistan, että hänen piti +aina häätää vuokralaisensa.» + +Soames käänsi puheen Mapledurhamiin. + +»Tietenkin asetutte pian asumaan sinne», sanoi Juley täti. +»Me kaikki niin odotamme sitä aikaa, jolloin Annettella on +kultainen pieni —» + +»Juley!» huusi Hester täti epätoivoissaan, »soita teetä!» + +Soames ei uskaltanut odottaa teetä, vaan vei Annetten +pois. + +»Minä en sinun sijassasi mainitsisi Sohoa», sanoi hän autossa. +»Se on melko hämäräperäinen Lontoon osa, ja sinähän +olet nyt kokonaan tuon ravintolahomman yläpuolella. Minä +tarkoitan», lisäsi hän, »että tahdon sinun tutustuvan hienoihin +ihmisiin, ja englantilaiset ovat hirveän turhanaikaisia.» + +Annetten kirkkaat silmät aukenivat, pieni hymy tuli hänen +huulilleen. + +»Niinkö?» sanoi hän. + +»Hm», ajatteli Soames, »tuo oli tarkoitettu minulle!» Ja hän +katsoi vaimoonsa kiinteästi. »Hänellä on hyvät liikeihmisen +vaistot», ajatteli hän. »Minun täytyy saada hänet tajuamaan +asia kerta kaikkiaan.» + +»Katsos nyt, Annette, se on hyvin yksinkertaista, kunhan +vain ymmärrät. Virkamiehemme ja joutilaisuudessa elävä +yläluokkamme luulevat vielä olevansa yhtä askelmaa ylempänä +kuin liikeihmiset, paitsi tietysti hyvin rikkaat. Se saattaa +tuntua typerältä, mutta niin se vain on, näetkös. Englannissa +ei ole viisasta antaa ihmisten tietää, että on hoitanut +ravintolaa tai omistanut kaupan tai toiminut missään liikkeessä. +Se on saattanut olla äärimmäisen kunniallista, mutta +se panee ihmiseen eräänlaisen leiman. Silloin ei pääse yhtä +hyville päiville eikä joudu yhtä hienoihin seuroihin — siinä +kaikki.» + +»Minä ymmärrän», sanoi Annette, »samoin on Ranskassa.» + +»Ahaa», mutisi Soames sekä huojentuneena että nolattuna. +»Luokka tietysti on kaikki kaikessa.» + +»Niin», sanoi Annette. »Comme vous êtes sage.» + +»Hyvä on», ajatteli Soames katsellen hänen huuliaan, »mutta +aika kyynillinen hän on.» Hänen ranskantaitonsa oli vielä siksi +vähäinen, että hän ei ymmärtänyt olla pahoillaan siitä, että +Annette ei ollut sanonut _»tu»_. Hän kietoi käsivartensa hänen +ympärilleen ja mumisi vaivoin: + +»Et vous êtes ma belle femme.» + +Annette purskahti nauruun. + +_»Oh, non»_, sanoi hän. »_Oh, non, ne parlez pas Français, Soames._ +Mitä tuo vanha rouva, tätisi, odottaa?» + +Soames puri huuliaan. »Jumala tietää!» sanoi hän, »se täti +puhelee aina jotakin», mutta hän itse tiesi paremmin kuin +Jumala. + + + + +11. INNOSTUS LAMASSA + + +Sota jatkui vain. Nicholas oli kuuleman mukaan sanonut, +että se tulisi maksamaan kolme sataa miljoonaa niinkuin ei +mitään, ennenkuin siitä oli selviydytty! Tulovero uhkasi vakavasti. +Mutta sittenpähän niillä rahoilla saataisiin Etelä-Afrikka +lopullisesti. Ja vaikka omistamisen vaisto tuntui pahasti +järkkyneeltä kello kolmen aikaan aamulla, palasi se aamiaisaikaan +muistuttamaan, että maailmassa ei mitään saa ilmaiseksi. +Niinpä ihmiset kaiken kaikkiaan jatkoivat toimiansa melkein +niinkuin ei olisi ollutkaan mitään sotaa, ei mitään keskitysleirejä, +ei liukasliikkeistä de Wetiä, ei mielialaa mannermaalla, +ei mitään epämiellyttävää. Kansakunnan asennetta ilmensi +tosiaankin Timothyn kartta, jonka innostus oli lamassa — sillä +Timothy ei enää siirrellyt lippujaan eivätkä liput osanneet +siirtyä itsestään, ei edes eteenpäin eikä taaksepäin, niinkuin +olisi pitänyt tehdä. + +Innostus oli edelleen lamassa, se valtasi Forsyten juorupörssinkin +ja aiheutti yleistä epätietoisuutta lähiaikojen tapahtumista. +_Times-lehden_ vihittyjen palstalla nähty ilmoitus »Jolyon +Forsyte ja Irene, professori Heron-vainajan ainoa tytär» +oli aiheuttanut keskustelua siitä, oliko Irene esitetty oikealla +tavalla. Ja kuitenkin oltiin huojentuneita, kun hänestä ei +ollut sanottu »Irene, Soames Forsyten entinen vaimo» tai +»eronnut vaimo». Kaiken kaikkiaan oli perheen suhtautumisessa +»asiaan» ollut alun alkaen eräänlaista ylevämielisyyttä. James +oli sanonut vain: »Siinä sitä oltiin!» Ei kannattanut hälistä! +Ei hyödyttänyt edes myöntää, että se oli ollut »ilkeä juttu». + +Mutta mitä tapahtuisi nyt, kun sekä Soames että Jolyon +olivat taas naimisissa? Se oli hyvin jännittävää. Tiedettiin, +että George oli lyönyt Eustacen kanssa vetoa kuudesta neljää +vastaan, että pikku Jolyon tulisi ennen pikku Soamesia. George +oli niin hullunkurinen! Kerrottiin niinikään, että Dartie ja +hän olivat lyöneet vetoa siitä, saavuttaisiko James +yhdeksänkymmenen vuoden iän vai eikö, vaikka ei tiedetty, kumpi +heistä oli ollut Jamesin puolesta. + +Toukokuun alussa Winifred toi tiedon, että Val oli saanut +jalkaansa haavan harhaanammutusta kuulasta ja vapautuisi +sotapalveluksesta. Hänen vaimonsa hoiti häntä. Hän jäisi +hieman ontuvaksi — aivan vähäpätöinen juttu. Hän tahtoisi +nyt, että isoisä ostaisi hänelle tuolta kaukaa farmin, jossa hän +saisi ruveta kasvattamaan hevosia. Holly sai isältään +kahdeksansataa vuodessa, niin että he tulisivat hyvin toimeen, koska +isoisä oli luvannut antaa Valille viisisataa, mutta mitä farmiin +tulee, James ei tietänyt — ei osannut sanoa: hän ei tahtonut, +että Val menisi heittämään pois rahojaan. + +»Mutta täytyyhän Valin toki tehdä jotakin», sanoi Winifred. + +Hester täti ajatteli, että ehkä rakas isoisä oli viisas, sillä jos +hän ei ostanut farmia, ei farmi voinut tuottaa tappiotakaan. + +»Mutta Val rakastaa hevosia», sanoi Winifred. »Hän saisi +siitä niin hyvää ajankulua.» + +Juley tädin mielestä hevoset olivat perin epävarmoja, eikö +se ollut Montaguenkin kokemus? + +»Val on toisenlainen», sanoi Winifred. »Hän tulee minuun.» + +Juley täti uskoi varmasti, että Val oli hyvin viisas. »Minä +muistan aina», sanoi hän, »kuinka hän antoi väärän rahansa +kerjäläiselle. Se niin huvitti rakasta isoisää. Hänen mielestään +se osoitti niin suurta harkintakykyä. Minä muistan hänen sanoneen, +että Valin pitäisi mennä laivastoon.» + +Hester täti yhtyy puheeseen: Eikö Winifredin mielestä nuorten +ihmisten ollut paljon parempi elää turvassa kuin siinä iässä +antautua mihinkään vaaroihin? + +»Niin», sanoi Winifred, »ehkä, jos he olisivat Lontoossa. +Lontoossa on hauska olla tekemättä mitään. Mutta tuolla +kaukana Val yksinkertaisesti kuolisi ikävään.» + +Hester tädin mielestä Valin olisi mukava tehdä työtä, kunhan +hän vain ihan varmasti tiesi, ettei menettänyt siinä mitään. +Eiväthän he olleet rahattomia. Timothy tietysti oli ansainnut +niin paljon sillä, että oli vetäytynyt syrjään. Juley täti tahtoi +tietää, mitä Montague oli sanonut. + +Winifred ei sitä kertonut, sillä Montague oli vain huomauttanut: +»Odota kunnes ukko kuolee.» + +Tänä hetkenä ilmoitettiin Francie. Hänen silmänsä olivat +hymyä tulvillaan. + +»No, mitä sanotte nyt?» kysyi hän. + +»Mistä, kultaseni?» + +»Siitä, mikä oli _Timesissa_ tänä aamuna.» + +»Emme me ole nähneet, me luemme lehden aina päivällisen +jälkeen. Se on Timothyllä siihen saakka.» + +Francie pyöritti silmiään. + +»Tuntuuko sinusta, että sinun pitää kertoa se meille?» sanoi +Juley täti. »Mitä se oli?» + +»Irene on saanut pojan Robin Hillissä.» + +Juley tädin henkeä salpasi. »Mutta he menivät naimisiin +vasta maaliskuussa!» sanoi hän. + +»Niin, täti pieni, eikö se ole kiintoisaa?» + +»Niin no», sanoi Winifred, »minä olen iloinen. Minun tuli +sääli Jolyonia, joka menetti poikansa. Se olisi voinut olla +Val.» + +Juley täti näytti olevan kuin unessa. + +»Minä tahtoisin tietää», sanoi hän, »mitä rakas Soames ajattelee. +Hän on niin toivonut poikaa itselleen. Pieni lintu on +aina laulanut minulle sellaista.» + +»Kyllä hän saakin — jos kaikki hyvin käy», sanoi Winifred. +Ilo tiukkui Juley tädin silmistä. + +»Voi, kuinka hauskaa!» sanoi hän. »Koska?» + +»Marraskuussa.» + +Mikä onnellinen kuukausi! Mutta Juley täti olisi suonut sen +olevan lähempänä. Se oli pitkä odotusaika Jamesille, hänen +iässään! + +Odotusaika! He pelkäsivät sitä Jamesin puolesta, mutta +itse he olivat tottuneet odottamaan. Itse asiassa, odotus oli +heidän suuri ajanvietteensä. He odottivat luettavakseen _Timesia_, odottivat, että joku veljenpoika tai tytär tulisi ilahduttamaan +heitä, odottivat uutisia Nicholasin terveydestä, tuosta +Christopherin aikeesta mennä näyttämölle, he odottivat tietoja +tuosta rouva MacAnderin veljenpojan kaivoksesta, odottivat, +että tohtori tulisi parantamaan tuon Hesterin taipumuksen +herätä varhain aamulla, odottivat kirjastosta kirjoja, jotka +aina olivat lainassa, odottivat, että Timothy vilustuisi, odottivat +kaunista, lämmintä päivää, ei liian kuumaa, jolloin he voisivat +mennä kävelylle Kensington Gardensiin. He odottivat, +istuen molemmin puolin salin tulisijaa, että kello heidän +välillään löisi, laihat, suonikkaat, rystyiset kädet hypistellen sukkapuikkoja ja virkkuuneulaa, hiukset niin valkeina, että niillä +ei enää ollut mahdollisuutta muuttaa väriä. He odottivat mustissa +silkki- tai satiinipuvuissaan, kunnes hovi sanoisi, että +Hester taas saisi luvan ruveta käyttämään tummanvihreäänsä +ja Juley tummempaa ruskeaansa. He odottivat, käännellen +vanhoissa sieluissaan edestakaisin pienen perhemaailmansa +pieniä iloja ja suruja, tapauksia ja toiveita, niinkuin lehmät +kärsivällisinä märehtivät suupalojaan kotoisella niityllä. Ja +tämä uusi tapaus oli niin kovin odottamisen arvoinen. Soames +oli aina ollut heidän suosikkinsa, Soames, jolla oli tapana +lahjoittaa heille tauluja, jonka melkein jokaviikkoisia käyntejä +he kaipasivat niin kovin ja joka ensimmäisen avioliittonsa +jouduttua karille niin tarvitsi heidän myötätuntoaan. Tämä uusi +tapaus — perillisen syntyminen Soamesille — oli niin tärkeä +hänelle ja myös hänen rakkaalle isälleen, jotta ei Jamesin +tarvitsisi kuolla saamatta jotakin varmuutta asioista. James +niin kärsi epävarmuudesta, ja kun Montague oli sellainen kuin +oli, ei hän tietenkään voinut tuntea todellista tyydytystä, jos +hänellä ei ollut muita lapsenlapsia kuin nuoret Dartiet. Oma +nimi sentään merkitsi niin paljon! Ja kun Jamesin yhdeksäskymmenes +syntymäpäivä läheni, he ihmettelivät, mihin varovaisuustoimenpiteisiin +hän mahtaisi ryhtyä. Hän olisi ensimmäinen Forsyte, +joka pääsisi siihenikään, ja saisi niin ollen uuden +ennätyksen elossapysymisessä. He tunsivat sen niin tärkeäksi +omassa kahdeksankymmenen seitsemän ja kahdeksankymmenen viiden +vuoden iässään, vaikka heidän ei tarvinnut ajatella itseäänkään, +kun heillä kerran oli ajateltavanaan Timothy, +joka ei vielä ollut kahdeksankymmenen kahdenkaan. Oli tietysti +toinen, parempi maailma. »Minun isäni huoneessa on +monta asuinsijaa», oli Juley tädin lempilauseita — se lohdutti +häntä aina, se kun viittasi talo-omaisuuteen, josta rakas Roger +oli saanut rikkautensa. Raamattu oli tosiaankin suuri +turva, ja hyvin kauniina sunnuntaiaamuina mentiin kirkkoon, +ja väliin Juley hiipi Timothyn huoneeseen, kun varmasti tiesi +tämän olevan poissa, ja pisti avonaisen Uuden Testamentin +sattumalta toisten kirjojen joukkoon hänen pikku pöydälleen +— Timothy, entinen kustantaja, tietysti luki paljon. Mutta +hän oli huomannut, että Timothy perästäpäin päivällisellä aina +oli huonolla tuulella. Ja Smither oli sanonut hänelle useammin +kuin yhden kerran, että hän oli saanut poimia kirjoja lattialta +siistiessään huonetta. Kaiken tämän ohella heistä kuitenkin +tuntui, että taivas ei voinut olla ihan niin kodikas kuin +ne huoneet, joissa he Timothyn kanssa olivat odottaneet niin +kauan. Hester täti varsinkaan ei jaksanut ajatella mitään +ponnistuksia. Mikä tahansa muutos, tai oikeammin muutoksen +ajatus — sillä muutoksia ei ollut koskaan — järkytti häntä +aina hyvin suuresti. Juley täti, joka oli rohkeampi, ajatteli +väliin, että jokin muutos olisi hyvinkin jännittävä — hän oli +niin iloinnut käynnistään Brightonissa sinä vuonna, jolloin +rakas Susan kuoli. Mutta senhän nyt tiesi, että Brighton oli +hauska paikka, ja oli niin vaikeata tietää, minkälainen taivas +olisi, niin että kaiken kaikkiaan hän oli enemmän kuin onnellinen +saadessaan odottaa. + +Jamesin syntymäpäivän aamuna, elokuun viidentenä, he +tunsivat olevansa tavattoman virkeitä, ja pienet kirjeet kulkivat +Smitherin välityksellä toiselta toiselle heidän saadessaan +aamiaista vuoteeseen. Smitherin piti lähteä viemään heidän +rakkaat onnentoivotuksensa ja pikku lahjansa ja kysyä, kuinka +herra James jaksoi ja oliko hän viettänyt hyvän yön kaikesta +jännityksestä huolimatta. Ja paluumatkalla Smither poikkeaisi +Green Streetillä — se oli vähän syrjässä, mutta hän saisi +sitten ajaa raitiovaunussa Bond Streetille, se olisi hänelle +hauska pieni vaihtelu — ja pyytäisi, että rakas rouva Dartie +vain kävisi katsomassa heitä ennenkuin lähtee kaupungista. + +Kaiken tämän Smither suoritti — hän oli verraton palvelija, +jonka Ann täti kolmenkymmenen vuoden aikana oli harjoittanut +täydellisyyteen, jonkalaista nykyään ei voi tavata. Herra +James, niin oli rouva James sanonut, oli viettänyt erinomaisen +yön ja lähetti parhaat terveisensä, rouva James oli sanonut, +että herra James oli ollut hyvin lystikäs ja valittanut, ettei +voi ymmärtää, mitä kaikki tämä hälinä kannattaa. Oi niin, ja +rouva Dartie lähetti terveisiä ja lupasi tulla teetä juomaan. + +Tädit Juley ja Hester olivat »ihastuksissaan», vaikka heitä +vähän loukkasikin se seikka, että heidän lahjansa eivät olleet +saaneet erikoista mainintaa — he unohtivat joka vuosi, että +James ei voinut sietää lahjojen saantia, »rahojen hukkaan +heittämistä hänen tähtensä», niinkuin hän sanoi — »ihastuksissaan», +sillä se osoitti Jamesin olevan hyvällä tuulella, ja se +oli hänelle niin tärkeätä. Ja he alkoivat odottaa Winifrediä. +Hän tuli neljältä, mukanaan Imogen ja Maud, joka juuri oli +palannut koulusta ja josta myös alkoi tulla »niin sievä tyttö». +Oli siis äärimmäisen vaikeata kysyä Annetten kuulumisia. +Juley täti kuitenkin kokosi rohkeutensa ja kysyi, oliko +Winifred kuullut mitään ja oliko Soames huolissaan. + +»Soames eno on aina huolissaan, täti», keskeytti Imogen. »Hän +ei voi tyytyä nytkään.» + +Sanat tuntuivat tutuilta Juley tädin korvissa. Oi niin, sehän +oli tuo Georgen hullunkurinen piirustus, jota ei ollut näytetty +heille. Mutta mitä Imogen tarkoitti? Ettäkö eno aina tahtoi +enemän kuin saattoi saada? Ei ollut ensinkään kilttiä ajatella +noin. + +Imogenin ääni kuului kirkkaana ja terävänä: + +»Kuvitelkaa! Annette on vain kaksi vuotta vanhempi kuin +minä, hänen mahtaa olla hirveätä olla naimisissa Soames +enon kanssa.» + +Juley täti nosti kätensä kauhuissaan. + +»Kultaseni», sanoi hän, »sinä et tiedä, mitä puhut. Soames +enosi on hyvä aviomies kenelle tahansa. Hän on erittäin viisas +mies, kaunis ja rikas, ja erittäin huomaavainen ja kohtelias, +eikä loppujen lopulta vähääkään vanha.» + +Imogen käänsi loistavan katseensa toisesta »tätikullasta» +toiseen ja hymyili vain. + +»Minä toivon», sanoi Juley täti kerrassaan ankarasti, »että +sinä menet naimisiin yhtä hyvän miehen kanssa.» + +»Minä en aio mennä naimisiin hyvän miehen kanssa», mutisi +Imogen. »He ovat ikäviä.» + +»Jos sinä jatkat tähän suuntaan», vastasi Juley täti vielä +hyvin järkkyneenä, »et mene naimisiin ollenkaan. Parempi, +että jätämme tämän aiheen.» Ja kääntyen Winifrediin hän +sanoi: »Mitä Montaguesta kuuluu?» + +Illalla, kun he odottivat päivällistä, hän supisi: + +»Minä olen käskenyt Smitheriä ottamaan esille puolen pulloa +makeata samppanjaa, Hester. Minun mielestäni meidän pitää +juoda rakkaan Jamesin malja ja — ja Soamesin vaimon terveydeksi, +mutta pidetään se ihan salassa. Minä sanon vain +näin: »Ja sinä tiedät, Hester!» ja sitten me juomme maljan. Se +voisi järkyttää Timothya.» + +»Luultavampaa on, että se järkyttää meitä», sanoi Hester +täti. »Mutta kyllä kai meidän sentään täytyy, kun on tällainen +tilaisuus.» + +»Niin», sanoi Juley täti hurmaantuneena, »se on tilaisuus! +Kuvittele nyt, että hän saisi rakkaan pienen pojan jatkamaan +sukua! Minusta se on niin tärkeätä, nyt kun Irene on saanut +pojan. Winifred kertoo, että George sanoo Jolyonia »kolmikanneksi», +hänen kolmen perheensä vuoksi, tietysti! George on +niin mainio. Ja ajattele! Irene asuu nyt kuitenkin siinä talossa, +minkä Soames rakennutti heille molemmille. Se tuntuu kovalta +rakasta Soamesia kohtaan, ja hän on aina elänyt niin +nuhteettomasti.» + +Sinä iltana hän makasi sängyssään vähän kiihtyneenä ja +lämmenneenä vielä viinilasistaan ja toisen maljan salaisuudesta, +rukouskirja avoimena vieressään ja katse kiintyneenä +kattoon, jota lukulampun valo kultasi. Niitä nuoria! Se olisi +niin hauskaa heille kaikille! Ja hän olisi niin onnellinen, jos +näkisi rakkaan Soamesin onnellisena! Mutta tietysti Soames +nyt oli onnellinen, huolimatta siitä, mitä Imogen oli sanonut. +Hänellä olisi sitten kaikki mitä hän tarvitsisi, omaisuutta, +vaimo ja lapsia! Ja hän eläisi vihreään vanhuuteen niinkuin +hänen rakas isänsä ja unohtaisi Irenen ja tuon kauhean oikeusjutun. +Jospa vain hän, Juley täti, voisi olla täällä ostamassa +ensimmäisen keinuhevosen Soamesin lapsille! Smither kyllä +valitsisi sen leikkikalukaupasta, oikein kauniin ja harmaan +täplikkään. Ah, Roger aina keinutti häntä siksi kun hän putosi! +Oi, hyvänen aika, se tapahtui kauan sitten! Nii-in! »Minun isäni +huoneessa on monta asuinsijaa —» Pieni rapina kuului hänen +korviinsa — »mutta eihän täällä ole hiiriä», ajatteli +hän koneellisesti. Ääni yltyi vain. Kas niin, se _oli_ hiiri! Smither +oli ilkeä, kun sanoi, ettei niitä ollut! Se jyrsisi rikki +laudoituksen tuossa tuokiossa, ja heidän pitäisi päästää +rakennusmiehet taloon korjaamaan. Ne olivat sellaisia hävittäjiä! Ja +hän makasi hiljaa, liikuttaen vähän vain silmiään, ja seurasi +mielessään tuota pientä rapisevaa ääntä, kunnes uni vapautti +hänet siitä. + + + + +12. ERÄÄN FORSYTEN SYNTYMÄ + + +Soames tuli ulos puutarhaovesta, kulki ruohokentän poikki, +seisoi polulla jokitöyräällä, kääntyi ja tuli takaisin +puutarhaovelle huomaamatta, että oli liikkunut. Hiekkakäytävällä +narskuvien pyöräin ääni todisti hänelle, että aika oli kulunut +ja tohtori lähtenyt. Mitä tohtori siis oikeastaan oli sanonut? + +»Tällainen on tilanne, herra Forsyte. Minä voin olla jokseenkin +varma hänen eloonjäämisestään, jos teen leikkauksen, +mutta lapsi syntyy silloin kuolleena. Jollen tee leikkausta, +syntyy lapsi todennäköisesti elävänä, mutta äiti joutuu suureen +vaaraan — suureen vaaraan. Kummassakaan tapauksessa en +luule, että hän koskaan voi saada toista lasta. Siinä +tilassa, missä hän nyt on, hän ilmeisesti ei kykene itse +päättämään, emmekä voi odottaa äitiä. Teidän on tehtävä ratkaisu +sillä aikaa kun minä käyn hakemassa sitä, mitä tarvitsen. +Palaan takaisin tunnin kuluttua.» + +Ratkaisu! Mikä ratkaisu! Eikö ehdittäisi kutsua erikoislääkäriä? +Eikö ehdittäisi mitään? + +Pyöräin ratina häipyi, mutta Soames seisoi vielä kuuntelemassa, +sitten hän äkkiä peitti korvansa ja käveli takaisin +joelle. Että lapsen nyt pitikin tulla tällä tavoin ennen aikaansa, +ilman että mitään ehdittiin varustaa, ilman että edes Annetten +äiti ehti paikalle! Äidin olisi ollut tehtävä tällainen päätös, +eikä hän ehtisi Pariisista ennenkuin yöllä! Jospa hän vain olisi +ymmärtänyt tohtorin puhetapaa, noita pieniä lääketieteellisiä +erikoisuuksia, niin että hän olisi tietänyt arvioivansa eri mahdollisuudet oikein, mutta ne olivat hepreaa hänelle — niinkuin +lainopilliset ongelmat maallikolle. Ja kuitenkin hänen täytyi +tehdä ratkaisu! Käsi, jonka hän otti otsaltaan, oli märkä, +vaikka ilma oli kylmä! Voi noita ääniä, joita kuului Annetten +huoneesta! Asia olisi vain pahentunut, jos olisi mennyt sinne +takaisin. Hänen piti olla tyven, selväpäinen. Toisaalla oli hänen +nuoren vaimonsa elämä melkein varmana ja hänen lapsensa aivan +varma kuolema — eikä uusia lapsia enää koskaan! +Toisaalla _ehkä_ hänen vaimonsa kuolema, melkein varma elämä +lapselle — eikä uusia lapsia enää koskaan! Kumpi oli valittava?... +Oli satanut pari viime viikkoa — joki oli hyvin tulvillaan, +ja vedessä, pienen, laituriin kiinnitetyn veneen ympärillä, oli +paljon lehtiä, jotka pakkanen oli pudottanut puista. Lehdet +putoavat, ihmishenget sammuvat! Kuolema! Tehdä ratkaisu +kuolemasta! Eikä kukaan ollut auttanut häntä! Elämä, joka +on mennyt, on mennyt ainiaaksi. Älä anna minkään mennä, +mitä voit pidättää, sillä jos se menee, et ikinä saa sitä takaisin. +Se jättää sinut tyhjäksi, niinkuin nuo lehtensä menettäneet +puut, tyhjemmäksi ja tyhjemmäksi kunnes itsekin kuihdut ja +kaadut. Ja kummallisen ajatushypyn vuoksi hänestä tuntui, +että se ei ollutkaan Annette, joka makasi tuolla tuon auringon +kirkastaman ikkunaruudun takana, vaan hän oli näkevinään +Irenen makaavan heidän makuuhuoneessaan Montpellier Squarella, +niinkuin hänen todennäköisesti olisi pitänyt maata kuusitoista +vuotta sitten. Olisiko hän epäillyt silloin? Ei hetkeäkään! +Tehkää, tehkää leikkaus! Pelastakaa taatusti hänen henkensä! +Ei mitään ratkaisua — pelkkä vaistomainen avunhuuto, +siitäkin huolimatta, että hän silloin jo tiesi, ettei Irene +rakastanut häntä! Mutta tämä toinen! Ah, hänen tunteensa Annettea +kohtaan ei ollut mitään ylivoimaista! Hän oli ihmetellyt Annettea +monta kertaa näinä viime kuukausina, varsinkin siitä +saakka kun tämä oli alkanut olla peloissaan. Annettella oli +oma tahtonsa, hän oli itsekäs ranskalaisella tavallaan. Ja +kuitenkin — niin kaunis! Mitähän Annette tahtoisi? Antautuako +vaaraan? »Minä tiedän, että hän toivoo lasta», ajatteli hän. +»Jos se syntyy kuolleena eikä ole mitään toiveita toisesta, tulee +hän olemaan kauheasti järkytetty. Ei mitään mahdollisuutta +enää! Kaikki tyhjän vuoksi! Avioelämää hänen kanssaan pitkät +vuodet ilman lapsia. Ei mitään, mikä vakiinnuttaisi häntä! +Hän oli liian nuori. Ei mitään, mihin kiinnittää toiveensa, ei +hänelle — ei minulle! Ei minulle!» Hän iski rintaansa käsillään. +Miksi hän ei osannut ajatella ottamatta lukuun itseään +— päästä irti itsestään ja nähdä, mitä hänen olisi tehtävä? +Ajatus loukkasi häntä, kadotti sitten kärkensä ikäänkuin olisi +sattunut haarniskaan. Irti itsestään! Mahdotonta! Ulos äänettömään, +tuoksuttomaan, tunnottomaan, näkemättömään tilaan! Ajatus +sinänsä oli kummitusmainen, järjetön! Ja koskettaen täten +todellisuuden perustuksia, Forsyte-henkensä +pohjaa, Soames pysähtyi hetkeksi. Kun ihminen lakkasi olemasta, +lakkasi kaikki muukin. Se ehkä jatkui, mutta se ei +merkinnyt mitään! + +Hän katsoi kelloaan. Puolen tunnin päästä tohtori olisi tullut takaisin. Hänen _täytyi_ päättää! Jos hän vastustaisi leikkausta +ja Annette kuolisi, kuinka hän perästäpäin voisi vastata +hänen äidilleen ja tohtorille? Kuinka hän voisi vastata +omalletunnolleen? Hänen lastaan Annette kantoi. Jos hän +kannattaisi leikkausta — silloin hän tuomitsisi heidät molemmat +lapsettomuuteen. Ja minkä muun vuoksi hän oli nainut +Annetten kuin saadakseen laillisen perillisen? Ja hänen isänsä +— kuoleman kynnyksellä, odottaen uutisia! »Tämä on julmaa!» +ajatteli hän, »minun ei olisi koskaan pitänyt joutua ratkaisemaan +tällaista asiaa! Se on julmaa!» Hän kääntyi taloa kohti. +Jokin hyvä, yksinkertainen ratkaisukeino! Hän otti esille rahan, +mutta pani sen takaisin. Hän tiesi, että jos hän heittäisi +sen, ei hän kuitenkaan välittäisi sen vastauksesta. Hän meni +ruokasaliin, joka oli mahdollisimman etäällä siitä huoneesta, +mistä äänet tulivat. Tohtori oli sanonut, että jokin mahdollisuus +oli. Täällä sisällä mahdollisuus näytti suuremmalta, täällä +ei joki virrannut eivätkä lehdet pudonneet. Tuli paloi. Soames +avasi viinikaapin. Hän tuskin koskaan kajosi väkijuomiin, +mutta nyt hän kaatoi itselleen vähän whiskyä ja joi yhdellä +siemauksella, sillä hänen piti saada verensä virtaamaan nopeammin. +»Tuolla Jolyonilla oli jo lapsia», ajatteli hän. »Hän +omistaa naisen, jota minä todella rakastin, ja nyt on saanut +hänestä pojan! Ja minä — minua pyydetään tuhoamaan ainoa +lapseni! Annette _ei voi_ kuolla, se ei ole mahdollista. Hän on +vahva!» + +Hän seisoi vielä synkkänä kaapin ääressä, kun tohtorin vaunujen +ääni kuului. Hän lähti tapaamaan tohtoria, mutta sai +odottaa, kunnes tämä oli käynyt yläkerrassa. + +»Mitä kuuluu, tohtori?» + +»Tilanne on ennallaan. Oletteko ratkaissut?» + +»Olen», sanoi Soames. »Älkää tehkö leikkausta!» + +»Eikö? Ettekö ymmärrä vaara on suuri?» + +Soamesin kasvoissa ei mikään muu liikkunut kuin huulet. + +»Sanoittehan, että on jokin mahdollisuus?» + +»Jokin kyllä, mutta se ei ole paljonkaan arvoinen.» + +»Sanoitteko, että lapsen _täytyy_ syntyä kuolleena, jos teette +leikkauksen?» + +»Sanoin.» + +»Luuletteko vieläkin, ettei hän missään tapauksessa voi +saada toista lasta?» + +»Eihän siitä voi olla ehdottoman varma, mutta se on erittäin +epätodennäköistä.» + +»Hän on vahva», sanoi Soames. »Me uskallamme.» + +Tohtori katsoi häneen hyvin vakavasti. »Se on teidän harteillanne», +sanoi hän. »Jos olisi kyseessä oma vaimoni, en uskaltaisi.» + +Soamesin leuka tärähti, kuin joku olisi lyönyt häntä. + +»Onko minusta mitään hyötyä siellä?» kysyi hän. + +»Ei, pysykää poissa.» + +»Minä menen taulusaliin, tiedättehän missä se on.» + +Tohtori nyökäytti päätään ja meni yläkertaan. + +Soames seisoi edelleen kuuntelemassa. »Tähän aikaan huomenna», +ajatteli hän, »on minulla ehkä hänen kuolemansa +omallatunnollani.» Ei, oli kohtuutonta — kaameata ajatella +asiaa niin! Synkkyys valtasi hänet taas, ja hän meni +taulukokoelmaansa. Hän seisoi ikkunan ääressä. Tuuli oli +pohjoisessa, oli kylmä ja kirkas, taivas oli hyvin sininen, ja raskaat, +repaleiset, valkeat pilvet ajelivat toisiaan. Joki myös näytti +siniseltä kellastuneitten puitten harson takaa, metsät värikkäät, +hehkuvat, kullatut — varhainen syksy. Jos olisi kyseessä hänen +oma elämänsä, uskaltaisiko hän silloin? »Mutta +hän kyllä panisi minun henkeni alttiiksi», ajatteli Soames, +»mieluummin kuin kadottaisi lapsensa! Hän ei todella rakasta +minua!» Mitä voi odottaa — tytöltä ja ranskalaiselta? Ainoa +todella oleellinen heille molemmille, oleellinen heidän +avioliitolleen ja tulevaisuudelleen, oli lapsi! +»Minä olen kestänyt yhtä +ja toista tämän vuoksi», ajatteli hän, »minä en hellitä — en +hellitä. On mahdollisuus saada pitää molemmat — pieni +mahdollisuus!» Ihminen piti kiinni omastaan kunnes se häneltä +riistettiin — piti kiinni tietenkin! Hän alkoi kävellä edestakaisin +taulusalissaan. Hän oli hiljattain tehnyt oston, jonka +hän tiesi yksistään merkitsevän omaisuutta, ja hän pysähtyi +sen eteen — se esitti tyttöä, jolla oli himmeän kultainen, metallilankasäikeitä muistuttava tukka ja joka katseli pientä +kultaista hirviötä, jota piti kädessään. Tänäkin kidutuksen +hetkenä hän saattoi tajuta tekemänsä kaupan poikkeuksellisen +luonteen — ihailla pöydän laatua, lattiaa, tuolia, tytön vartaloa, +hänen kasvojensa syventynyttä ilmettä, tukan tummia +kultasäikeitä, pienen hirviön kirkasta kultaa. Kokoilla tauluja, +tulla rikkaammaksi ja rikkaammaksi! Mitä se hyödytti, +jos —! Hän käänsi äkkiä selkänsä taululle ja meni ikkunaan. +Muutamat hänen kyyhkysistään olivat lentäneet orsilta kyyhkyslakan +ympäriltä ja ojentelivat siipiään tuulessa. Kirkkaan +terävässä auringonvalossa niiden valkeus melkein säihkyi. Ne +lensivät kauas, piirtäen siivillään kummallisia kuvioita taivaaseen. +Annette ruokki kyyhkysiä — se oli kaunis näky. Ne +söivät hänen käsistään, ne tiesivät, että hän oli käytännöllinen. +Tukehduttava tunne nousi hänen kurkkuunsa. Annette ei +kuole — ei voi kuolla! Hän oli liian — liian järkevä, ja hän oli +vahva, todella vahva niinkuin hänen äitinsäkin, hennosta +kauneudestaan huolimatta! + +Alkoi jo hämärtää, kun hän vihdoin avasi oven ja seisoi +kuuntelemassa. Ei ääntäkään! Maidonvalkea hämy hiipi portaisiin +ja peitti alakerran pengermän. Hän oli jo kääntynyt +mennäkseen takaisin, kun jokin ääni kuului hänen korviinsa. +Hän kurkisti alas, näki mustan hahmon liikkuvan ja hänen +sydämensä seisahtui. Mikä se oli? Kuolema? Tuliko Kuolema +Annetten ovelta? Ei, se oli vain palvelustyttö ilman päähinettä +ja esiliinaa. Tyttö tuli portaitten alapäähän ja sanoi +hengästyneenä: + +»Tohtori tahtoo tavata teitä, herra!» + +Soames juoksi alas. Tyttö painautui seinään päästääkseen +hänet sivuitseen ja sanoi: + +»Oi, herra, nyt se on ohi!» + +»Ohi?» sanoi Soames uhkaavana. »Mitä tarkoitatte?» + +»Lapsi on syntynyt.» + +Soames harppasi edessään olevat neljä porrasta ja kohtasi +äkkiä tohtorin himmeässä käytävässä. Mies pyyhki otsaansa. + +»No», sanoi Soames, »pian.» + +»Molemmat elävät, kaikki hyvin, ymmärtääkseni.» + +Soames seisoi ihan hiljaa, peittäen silmänsä. + +»Minä onnittelen teitä», kuuli hän tohtorin sanovan, »se oli +hiuskarvan varassa.» + +Soames antoi käden vaipua silmiltään. + +»Kiitoksia», sanoi hän, »paljon kiitoksia. Mikä se on?» + +»Tytär, onneksi, poika olisi vienyt häneltä hengen — pojan +pää.» + +Tytär! + +»Äärimmäisen tarkka hoito molemmille», kuuli hän tohtorin +sanovan, »niin selviämme kyllä. Koska hänen äitinsä tulee?» + +»Tänä iltana yhdeksän ja kymmenen välillä, toivoakseni.» +»Minä viivyn siihen asti. Tahdotteko nähdä heitä?» + +»Ei nyt», sanoi Soames, »vasta ennen lähtöänne. Minä käsken +tuomaan teille päivällistä.» Ja hän lähti alakertaan. + +Kuvaamaton helpotus, ja kuitenkin — tytär! Se tuntui hänestä +kohtuuttomalta. Koko tämä vaara — koko tämä tuska +— ja minkälainen tuska! — tyttären vuoksi! Hän seisoi hallin +roihuavan halkovalkean ääressä koskettaen puita kenkänsä +kärjellä ja. koettaen saavuttaa tasapainonsa. »Isäni!» ajatteli +hän. Katkera pettymys, sitä ei käynyt kieltäminen! Ihminen +ei koskaan saanut kaikkea, mitä olisi tahtonut tässä elämässä! +Ja toista ei ollut — jos oli, ei siitä ainakaan ollut mitään +hyötyä! + +Hänen seisoessaan siinä tuotiin sähkösanoma. + +»Tule heti, isän vointi huononee nopeasti. — Äiti.» + +Hän luki sen mieli ahdistuneena. Olisi voinut luulla, että +hän ei olisi tuntenut mitään näiden viime tuntien jälkeen, +mutta tämän hän tunsi. Kello oli puoli kahdeksan, juna lähtisi +Readingista yhdeksältä, ja rouva Lamotten juna, mikäli +hän oli ehtinyt siihen, tuli kahdeksan ja neljäkymmentä — +hän ehtisi siihen ja jatkaisi matkaa. Hän käski valjastaa, söi +koneellisesti vähän päivällistä ja meni yläkertaan. Tohtori +tuli tapaamaan häntä. + +»He nukkuvat.» + +»Minä en sitten mene sisään», sanoi Soames helpottuneena. +»Isäni on kuolemaisillaan, minun täytyy lähteä kaupunkiin. +Onko kaikki hyvin?» + +Tohtorin kasvot ilmaisivat eräänlaista epäröivää ihailua. +»Jospa kaikki muut olisivat noin järkkymättömiä», olisi hän +voinut sanoa. + +»On, minä luulen, että voitte lähteä turvallisin mielin. +Tuletteko pian takaisin?» + +»Huomenna», sanoi Soames. »Tässä on osoite.» + +Tohtori näytti häilyvän myötätunnon partaalla. + +»Hyvää yötä», sanoi Soames äkkiä ja kääntyi pois. Hän pani +turkin ylleen. Kuolema! Kylmä juttu. Hän poltti savukkeen +vaunuissa — se oli hänen harvoja savukkeitaan. Ilta oli tuulinen +ja kiiti ohi mustin siivin, vaunulyhtyjen piti etsiä tietään. +Isä! Tuo vanha, vanha mies! Epämukava yö — kuolema! + +Lontoon juna tuli juuri kun hän ehti asemalle, ja Madame +Lamotte tukevana, mustapukuisena, hyvin keltaisena lampun +valossa, tuli käytävää kohti matkalaukku kädessä. + +»Onko tässä kaikki?» kysyi Soames. + +»On toki, ei minulla ollut aikaa ottaa enempää. Kuinka +pienokaiseni jaksaa?» + +»Hyvin — molemmat. Tyttö tuli!» + +»Tyttö — mikä ilo! Minulla oli kauhea laivamatka.» + +Hänen musta, luja olemuksensa, jota kauhea laivamatka ei +ollut pienentänyt, asettui vaunuihin. + +»Entä sinä, _mon cher_?» + +»Isäni on kuolemaisillaan», sanoi Soames hampaittensa välistä. +»Minä menen kaupunkiin. Terveiseni Annettelle.» + +_»Tiens!»_ mutisi Madame Lamotte, _»quel malheur!»_ + +Soames nosti hattua ja meni junaansa. »Nuo ranskalaiset!» +ajatteli hän. + + + + +13. JAMESILLE KERROTAAN + + +Vähäpätöinen vilustuminen huoneessa, jossa oli kaksinkertaiset +ikkunat, jossa ilma ja ihmiset, jotka tulivat häntä katsomaan, +miltei siivilöitiin, huoneessa, josta hän ei ollut lähtenyt +sitten syyskuun puolivälin — ja James oli syvillä vesillä. +Pieni vilustus, joka sivuutti hänen pienet voimansa ja kiiti +keuhkoihin. »Hän ei saa vilustua», oli tohtori selittänyt, ja hän +oli kuitenkin vilustunut. Kun hän ensin tunsi oireet kurkussaan, +oli hän sanonut hoitajalleen — hänellä oli nyt hoitaja —. +»Kas niin, tiesinhän minä, kuinka tässä tulisi käymään, kaiken +tämän tuuletuksen jälkeen!» Kokonaisen päivän hän oli ylen +hermostunut ja ryhtyi jo ennakolta kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin, veti jokaisen henkäyksensä +äärimmäisen huolellisesti ja pani mittaamaan ruumiinlämpönsä +joka tunti. Emily ei ollut huolissaan. + +Mutta seuraavana aamuna, kun hän meni sisään, kuiskasi +hoitajatar: »Hän ei anna mitata kuumettaan.» + +Emily meni hänen vuoteensa ääreen ja sanoi lempeästi: +»Kuinka tunnet voivasi, James?» Ja hän yritti panna kuumemittarin +hänen huulilleen. James katsoi häneen. + +»Mitä se hyödyttää?» hän kuiskasi käheästi. »Minä en tahdo +tietää.» + +Silloin Emily hätääntyi. James hengitti vaivoin, näytti +peloittavan hauraalta ja kalpealta, ja hänessä oli himmeitä +punaisia täpliä. Emilyllä oli ollut »vaivaa» hänestä, sen taivas +tiesi, mutta hänhän oli James, oli ollut James lähes viisikymmentä +vuotta, Emily ei voinut muistaa eikä kuvitella elämää ilman +Jamesia — sillä James kaiken vaivalloisuutensa, pessimisminsä, +rosoisen kuorensa alla oli syvällisen hellä, todella +ystävällinen ja jalomielinen heitä kaikkia kohtaan! + +Koko sinä päivänä ja seuraavana hän tuskin sanoi sanaakaan, +mutta hän seurasi silmillään kaikkea, mikä tehtiin hänen +hyväkseen, ja kasvojen ilmeestä näkyi, että hän piti puoliaan. +Emily ei menettänyt toivoaan. Juuri tuo hiljaisuus, se tapa, +millä hän otti talteen jokaisen voiman hivenen, osoitti, kuinka +sitkeästi hän taisteli. Se liikutti Emilyä syvästi, ja vaikka hänen +kasvonsa olivat tyvenet ja turvalliset sairashuoneessa, +valuivat kyynelet poskille hänen tultuaan ulos. + +Kolmantena päivänä teenjuonnin aikaan — Emily oli juuri +muuttanut pukua, hän pysytti ulkoasunsa ennallaan, ettei tekisi +häntä levottomaksi — näkyi muutos. »Ei kannata, olen +väsynyt», oli selvästi kirjoitettu tuolle valkealle otsalle, ja kun +Emily meni hänen luokseen, mutisi hän: »Lähetä hakemaan +Soames.» + +»Kyllä, James, aivan kohta — hyvä on», sanoi Emily turvallisella +tavallaan. Ja hän suuteli Jamesin otsaa. Kyynel +putosi siihen, ja kun Emily pyyhki sen pois, huomasi hän, että +sairaan silmissä oli kiitollinen katse. Hyvin järkkyneenä ja +nyt kokonaan vailla toivoa hän sähkötti Soamesille. + +Kun Soames tuli mustasta, tuulisesta yöstä, oli suuri talo +hiljainen kuin hauta. Warmsonin leveät kasvot näyttivät melkein +kapeilta, hän auttoi Soamesilta turkit vielä tavallista +huolellisemmin ja sanoi: + +»Tahdotteko lasin viiniä, herra?» + +Soames ravisti päätään, ja hänen kulmakarvansa tekivät kysymyksen. + +Warmsonin huulet nytkähtivät. »Hän kysyy teitä, herra», ja +äkkiä hän niisti nenänsä. »Minä olen jo kauan ollut herra +Forsyten palveluksessa», sanoi hän, »hyvin kauan.» + +Soames jätti hänet käärimään turkkia kokoon ja alkoi nousta +portaita. Tämä talo, jossa hän oli syntynyt ja saanut hoivaa, +ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin lämpimältä, rikkaalta +ja kodikkaalta kuin nyt, hänen tehdessään viimeistä toivioretkeään +isän huoneeseen. Se ei ollut hänen makuunsa, mutta +omassa lujassa, koristeellisessa tyylissään se merkitsi mukavuuden +ja turvallisuuden huippua. Ja yö niin pimeä ja tuulinen, +hauta niin kylmä ja yksinäinen! + +Hän pysähtyi oven ulkopuolelle. Sisältä ei kuulunut mitään +ääntä. Hän käänsi kädensijaa hiljaa ja oli huoneessa ennenkuin +kukaan huomasi. Valo oli himmennetty. Äiti ja Winifred istuivat +vuoteen kaukaisemmalla puolella, hoitajatar nousi läheisemmältä +puolelta, jossa oli tyhjä tuoli. »Minua varten», ajatteli +Soames. Kun hän tuli ovesta, hänen äitinsä ja sisarensa +nousivat, mutta hän viittasi kädellään ja he istahtivat taas. +Hän meni tuolin eteen ja seisoi katsellen isäänsä. Jamesin +hengitys oli kuin tukehtuvan, hänen silmänsä olivat ummessa. +Ja kun Soames näki isänsä siinä niin kuluneena ja valkeana ja +runneltuna, kuunteli hänen tukahtunutta hengitystään, nousi +hänessä intohimoisen kiihkeä viha Luontoa kohtaan, julmaa, +leppymätöntä Luontoa, joka oli painanut polvensa tämän särjettyä +ruokoa muistuttavan ruumiin rintaan, pusersi hitaasti +hengityksen sammuksiin, pusersi elämän siitä olennosta, joka +oli hänelle rakkain maan päällä. Hänen isänsä, jos kukaan, +oli viettänyt huolellista, kohtuullista ja pidättyvää elämää, ja +tämä oli hänen palkkansa — että elämä hitaasti, tuskallisesti +kiristettäisiin häneltä pois! Ja tietämättä mitä puhui hän sanoi: +»Se on julmaa.» + +Hän näki äitinsä peittävän silmänsä ja Winifredin painavan +kasvonsa vuodetta kohti. Naiset! Ne mukautuivat asioihin +niin paljon helpommin kuin miehet. Hän astui askelen lähemmäksi +isäänsä. Kolmeen päivään ei Jamesin partaa ollut +ajettu, ja hänen huuliaan ja leukaansa peitti haiven, tuskin sen +lumivalkeampi kuin hänen otsansakaan. Hänen silmänsä avautuivat. +Soames meni ihan lähelle ja kumartui hänen puoleensa. +Huulet liikkuivat. + +»Tässä olen, isä.» + +»Hm — mitä — mitä uutisia? Minulle ei koskaan kerrota —», +ääni häipyi, ja Soamesin kasvot joutuivat niin ankaran liikutuksen +valtaan, että hän ei voinut puhua. Kertoa hänelle? — +kyllä! Mutta mitä? Hän teki suuren ponnistuksen, sai huulensa +yhtymään ja sanoi: + +»Hyviä uutisia, rakas isä, hyviä — Annettella on poika.» + +»Ah!» Se oli mitä merkillisin ääni, ruma, huojentunut, säälittävä, +voitonriemuinen — kuin pikkulapsen, joka saa, mitä +on kaivannut. Silmät painuivat kiinni, ja tuo tukehtuva hengitys +alkoi taas. Soames peräytyi tuolin ääreen ja istuutui kivettyneenä. +Hänen lausumansa valhe, joka perustui johonkin +syvään, luontaiseen vaistoon siitä, että James kuoltuaan ei +saisi tietää totuutta, oli hetkeksi riistänyt häneltä kaiken +toimintakyvyn. Hänen käsivartensa kosketti johonkin. Se oli +isän paljas jalka. Hengityskamppailussaan hän oli työntänyt +sen peiton alta pois. Soames otti sen käsiinsä, se oli kylmä +jalka, kevyt ja laiha, valkoinen, hyvin kylmä. Kannattiko +panna takaisin, kääriä peitteisiin sitä, minkä kohta täytyi tulla +vielä kylmemmäksi! Hän lämmitti sitä koneellisesti käsissään, +kuunteli isänsä vaivalloista hengitystä, ja tuntemiskyky +heräsi hänessä taas. Pieni, pian tyyntynyt nyyhkytys kuului +Winifredin taholta, mutta äiti istui liikkumattomana, silmät +tuijottaen Jamesiin. Soames viittasi hoitajatarta luokseen. + +»Missä tohtori on?» kuiskasi hän. + +»Häntä on lähetetty hakemaan.» + +»Ettekö mitenkään voi helpottaa hänen hengitystään?» + +»Voin vain antaa ruiskeen, ja sitä hän ei siedä. Tohtori sanoi +hänen kamppaillessaan —» + +»Hän ei kamppaile», kuiskasi Soames, »hän tukehtuu hitaasti. +Se on hirveätä.» + +James liikahti levottomasti, ikäänkuin olisi tietänyt, mitä +he sanoivat. Soames nousi ja kumartui hänen puoleensa. James +liikutti heikosti käsiään, ja Soames tarttui niihin. + +»Hän tahtoo, että hänet nostetaan», kuiskasi hoitajatar. + +Soames nosti. Hän luuli nostavansa kauniisti, mutta Jamesin +kasvoilla ilmeni miltei kiukkua. Hoitajatar pöyhi tyynyjä. +Soames laski kädet alas ja kumartui suutelemaan isänsä otsaa. +Kun hän nousi taas, loi James häneen katseen, joka näytti +tulevan hänen jäljelläolevan olemuksensa syvimmistä syvyyksistä. +»Minä olen mennyttä, poikani», se näytti sanovan, »pidä +huolta heistä, pidä huolta itsestäsi — minä jätän kaiken sinulle.» + +»Kyllä, kyllä», kuiskasi Soames, »kyllä, kyllä.» + +Hänen takanaan hoitajatar teki jotakin, hän ei tietänyt mitä, +sillä isä teki pienen vastahakoisen eleen ikäänkuin närkästyneenä +tuosta väliintulosta, ja melkein heti hänen hengityksensä +helpottui, muuttui rauhalliseksi, hän makasi hyvin hiljaa. +Jännittynyt ilme hänen kasvoiltaan katosi, omituinen, valkea +rauha tuli tilalle. Hänen silmäluomensa värähtivät, hiljenivät, +kasvot hiljenivät, pääsivät lepoon. Vain huulten hiljainen +värähtely ilmaisi heille, että hän hengitti. Soames vaipui takaisin +tuoliinsa ja alkoi taas hyväillä sairaan jalkaa. Hän kuuli +hoitajattaren hiljaa itkevän tulen ääressä — omituista, että hän, +vieras, oli ainoa heistä, joka itki! Hän kuuli tulenliekkien +hiljaista, lepattelevaa ääntä. Taaskin yksi vanha Forsyte lisää +lähti pitkään lepoonsa — ihmeellisiä he olivat, ihmeellistä, +kuinka Jameskin oli jaksanut! Äiti ja Winifred nojautuivat +eteenpäin katse riippuen Jamesin huulissa. Mutta Soames +kumartui sivullepäin ja lämmitti molempia jalkoja, ne tuottivat +hänelle helpotusta, vaikka kylmenivätkin kylmenemistään. +Äkkiä hän hypähti pystyyn. Ääni, kauhea ääni, jonkalaista hän +ei ollut koskaan kuullut, tuli hänen isänsä huulilta, ikäänkuin +loukattu sydän olisi särkynyt voihkaisten pitkään. Mikä voimakas +sydän, jonka jäähyväiset olivat tällaiset! Ääni lakkasi. +Soames katsoi kasvoihin. Ei liikettä, ei henkäystä! Kuollut! +Hän suuteli otsaa, kääntyi ja poistui huoneesta. Hän juoksi +portaita ylös makuuhuoneeseensa, vanhaan makuuhuoneeseensa, +jota vielä pidettiin kunnossa häntä varten, heittäytyi +suulleen vuoteelle ja puhkesi nyyhkytyksiin, jotka hän tukahdutti +tyynyyn... + +Vähän myöhemmin hän meni alas ja takaisin huoneeseen. +James makasi yksinään, ihmeellisen tyvenenä, vapaana varjoista +ja tuskasta, runnelluilla kasvoillaan arvokkuus, joka +kuuluu korkeaan ikään, vanhojen rahojen hieno, kulunut +arvokkuus. + +Soames katsoi kiinteästi noihin kasvoihin, tuleen, koko huoneeseen, +jonka ikkunat aukenivat Lontoon yöhön. + +»Hyvästi!» kuiskasi hän ja meni ulos. + + + + +14. HÄNEN + + +Hänellä oli paljon huolehdittavaa sinä iltana ja koko seuraavan +päivän. Sähkösanoma rauhoitti hänet Annetten voinnin +suhteen aamiaisaikaan, ja hän ehti vasta viimeisellä junalla +takaisin Readingiin, otsallaan Emilyn suudelma ja korvissaan +hänen sanansa: + +»Minä en tiedä, mihin olisin joutunut ilman sinua, rakas poikani.» + +Hän pääsi taloonsa puolenyön aikaan. Ilma oli muuttunut, +oli taas leuto, ikäänkuin se voisi nyt hellittää päätettyään +työnsä ja lähetettyään erään vanhan Forsyten viimeiseen +tilintekoonsa. Toinen, päivällisaikaan saapunut sähkösanoma oli +varmentanut Annetten hyvät uutiset, ja sensijaan että olisi +mennyt sisään Soames menikin kuutamossa puutarhan poikki +katetun veneensä luo. Hän voisi nukkua siellä ihan hyvin. +Katkeran väsyneenä hän heittäytyi turkissaan sohvalle ja +nukkui. Hän heräsi pian sarastuksen jälkeen ja meni kannelle. +Hän nojautui kaiteeseen, katsoi länttä kohden, missä joki metsän +alapuolella teki leveän mutkan. Soamesissa oli luonnon +kauneuden tajuaminen omituisesti samanlaista kuin hänen +talonpoikaisissa esi-isissään, suuttumuksen tunnetta jollei sitä +ollut, vaikka epäilemättä hänen maisemamaalaustutkimuksensa +olivat kehittäneet ja sivilisoineet tätä tunnetta. Mutta +aamunkoitto kykenee hedelmöittämään asiallisintakin näkemystä, +ja hän tunsi liikutusta. Tämä oli toinen jokimaailma +kuin hänen muuten tuntemansa, tämä, jota kirkasti tuo etäinen, +kylmä valo, maailma, johon ihminen ei ollut astunut, epätodellinen +maailma, ikäänkuin jokin vieras ranta, jonka hän oli +löytänyt. Sen väri ei ollut sovinnaisuuden väri, siinä oli tuskin +mitään väriä, sen muodot olivat unimaiset, mutta kuitenkin +selvät, sen hiljaisuus oli huumaava, tuoksuton. Miksi se niin +liikutti häntä, sitä hän ei osannut sanoa, jollei siksi, että hän +tunsi olevansa siinä niin yksin, vailla kaikkia sukulaisuussuhteita +ja kaikkea omaisuutta. Sellaiseen maailmaan ehkä hänen +isänsä oli matkalla, vaikka se muuten muistuttikin sitä maailmaa, +jonka hän oli jättänyt taakseen. Ja Soames pakeni siitä +ryhtymällä pohtimaan, kuka maalari olisi voinut tehdä tälle +maisemalle oikeutta. Harmaanvalkea vesi oli kuin — kuin +kalan vatsa. Oliko mahdollista, että tämä maailma, jota hän +katseli, oli kokonaan yksityisomaisuutta, jokea lukuunottamatta +— ja sitäkin käytettiin! Ei puuta, ei pensasta, ei ruohonlehteä, +ei lintua eikä eläintä, ei kalaakaan, joka ei olisi ollut +jonkun oma. Ja kerran tämä kaikki oli viidakkoa ja suota ja +vettä, ja tarumaiset eläimet samoilivat ja metsästelivät täällä +tuntematta ihmisolentoa, joka olisi voinut antaa niille nimiä; +lahoava rehevyys oli täyttänyt upeudellaan nuo rannat, joilla +korkeat, huolellisesti hoidetut puut nyt tulivat vedenrajaan +asti, ja vesiperäinen kaislikko oli toisella rannalla peittänyt +kaikki laidunmaat. Niin, he olivat vallanneet kaiken omakseen, +aidanneet, varustaneet nimilapuilla ja sulloneet lakimiesten +toimistoihin. Ja hyvä olikin! Mutta joskus aina, niinkuin nyt, +menneisyyden haamu tuli kummittelemaan ja haaveilemaan +ja kuiskaamaan ihmisolennolle, joka sattui olemaan hereillä: +»Minun omistajattomasta yksinäisyydestäni te kaikki tulitte, +siihen myös jonakin päivänä kaikki palaatte.» + +Ja Soames, joka tunsi tämän maailman kylmyyden ja aavemaisuuden +— tämän maailman, joka oli hänelle niin uusi ja +itsessään niin ikivanha: omistajaton maailma, joka käy katsomassa +menneisyytensä näyttämöä — Soames meni sisään ja +keitti itselleen teetä väkiviinalampulla. Juotuaan hän otti kirjoitusvehkeet esiin ja kirjoitti kaksi uutista: + +»James Forsyte kuoli t.k. 20. p. talossaan Park Lanen varrella +91:llä ikävuodellaan. Hautajaiset 24. p. Highgatessa. +Mieluimmin ilman kukkia.» + +»Annette, Soames Forsyten vaimo, on t.k. 20. p. huvilassa +The Shelter, Mapledurham, synnyttänyt tyttären.» Ja imupaperiin +hän kirjoitti »pojan». + +Kello oli kahdeksan tavallisessa syksyn maailmassa, kun +hän meni taloonsa. Pensaat joen varrella erottuivat pyöreinä +ja kirkkaanvärisinä maidonkarvaisesta usvasta, halkotulen +savu nousi sinisenä ja suorana ilmaan, ja hänen kyyhkysensä +kuhertelivat nyppien höyheniään auringonpaisteessa. + +Hän pujahti pukeutumishuoneeseensa, otti kylvyn, ajoi +partansa, pani puhtaat liinavaatteet ja tumman puvun ylleen. + +Madame Lamotte oli juuri aloittamassa aamiaistaan, kun +hän tuli ruokasaliin. + +Hän katsoi vävynsä pukua ja sanoi: »Älä kerro mitään!» +puristaen hänen kättään. »Annette voi oikein hyvin. Mutta +tohtori sanoo, ettei hän voi saada useampia lapsia. Joko tiesit +sen?» Soames nyökäytti päätään. »Se on vahinko. _Mais la +petite est adorable. Du café?_» + +Soames jätti hänet niin pian kuin suinkin saattoi. Rouva +Lamotte loukkasi häntä — niin luja, asiallinen, nopea, selvä +— _ranskalainen_. Soames ei voinut sietää hänen vokaalejaan, +hänen »r»äänteitään, ja vihasi hänen äskeistä katsettaan, ikäänkuin +se olisi Soamesin syy, ettei Annette koskaan voinut synnyttää +hänelle poikaa! Hänen syynsä! Hän vihasi myös +tuota halpahintaista ihastusta tyttäreen, jota hän ei vielä +ollut nähnyt. + +Omituista, kuinka hän lykkäsi vaimonsa ja lapsensa kohtaamista! + +Olisi voinut luulla, että hän syöksyisi sinne ensi hetkenä. +Päinvastoin hän tunsi eräänlaista fyysillistä arkuutta — hän +oli nirso omistaja. Hän pelkäsi sitä, mitä Annette mahtoi +ajatella hänestä, tuskiensa aiheuttajasta, pelkäsi nähdä +pienokaista, pelkäsi osoittavansa pettymystään nykyisestä ja — +tulevasta. + +Hän vietti kokonaisen tunnin kävelemällä edestakaisin salissa +ennenkuin saattoi koota rohkeutensa mennäkseen yläkertaan ja +koputtaakseen hänen ovelleen. + +Rouva Lamotte avasi oven. + +»Ah! Vihdoinkin sinä tulet! _Elle vous attend_!» Hän meni +Soamesin ohitse pois, ja Soames astui sisään hiljaisella tavallaan, +leuka lujana, silmät pelokkaina. + +Annette oli hyvin kalpea ja hyvin kaunis maatessaan siinä. +Lapsi oli piilossa jossakin, Soames ei voinut nähdä sitä. Hän +meni vuoteen viereen ja kumartui äkillisen liikutuksen vallassa +suutelemaan Annetten otsaa. + +»Siinähän sinä olet, Soames», sanoi hän. »Minä en ole enää +niin huono. Mutta minä olen kärsinyt hirveästi, hirveästi. +Olen iloinen, etten voi saada useampia. Oi, kuinka minä olen +kärsinyt!» + +Soames seisoi ääneti, sivellen hänen kättään. Hellyyden, +myötätunnon sanoja ei ehdottomasti vain tahtonut tulla, ja +hänen mieleensä välähti ajatus: »Englantilainen tyttö ei olisi +sanonut noin!» Sinä hetkenä hän tiesi varmasti, että hän ei +koskaan tulisi olemaan vaimoaan lähellä hengessä eikä totuudessa, +eikä Annette häntä. Hän oli liittänyt Annetten kokoelmiinsa +— siinä kaikki! Ja Jolyonin sanat tulivat hänen mieleensä: +»Minä kuvittelen, että olet iloinen saadessasi kaulasi +kahleista vapaaksi.» No niin, hän oli vapautunut! Oliko hän +joutunut kahleisiin taas! + +»Meidän pitää ruveta syöttämään sinua», sanoi hän, »niin +vahvistut taas.» + +»Etkö tahdo nähdä pienokaista, Soames? Hän nukkuu.» + +»Totta kai», sanoi Soames, »hyvin kernaasti.» + +Hän meni vuoteen jalkopään ympäri toiselle puolelle ja tuijotti. +Ensi hetkenä hän näki juuri sen mitä luulikin näkevänsä +— pikkulapsen. Mutta hänen tuijottaessaan lapsi hengitti ja +teki pieniä nukkumaeleitä pikku kasvoillaan, ja vähitellen se +alkoi saada yksilöllistä muotoa, tulla jonkin taulun +kaltaiseksi, sellaiseksi, että hän olisi tuntenut sen toisten +joukosta. Se ei ollut vastenmielinen, se oli kummallisen +nuppumainen ja liikuttava. Sillä oli tumma tukka. Soames kosketti +sitä sormellaan, hän tahtoi nähdä sen silmät. Ne avautuivat, +ne olivat tummat — siniset vai ruskeat, sitä hän ei osannut +sanoa. Se räpytti silmiään, tuijotti häneen, silmissä asui +jonkinlainen uninen syvyys. Ja äkkiä Soamesin sydämessä tuntui +niin omituiselta, lämpimältä, ikäänkuin se olisi avartunut. + +_»Ma petite fleur!»_ sanoi Annette pehmeästi. + +»Fleur», toisti Soames. »Fleur! Pannaan hänen nimekseen +Fleur.» + +Voitonriemun ja uudistuneen omistuksen tunne paisui hänen +rinnassaan. + +Hyvä Jumala, tuo olento oli _hänen_! + + + + + + +VÄLIKERTOMUS: HERÄÄMINEN. + + + + +Heinäkuun auringonpaiste, joka tunkeutui Robin Hillin hallia +valaisevan mahtavan kattoikkunan läpi, lankesi viiden aikaan +iltapäivällä juuri siihen kohtaan, missä leveät portaat +alkoivat, ja tuossa säteilevässä juovassa seisoi pieni Jon Forsyte +sininen pellavapuku yllä. Hänen tukkansa loisti, ja silmät +loistivat rypistettyjen kulmien alta, sillä hän mietti, kuinka +lähtisi alakertaan tämän viimeisen kerran lukemattomista kerroista +ennenkuin auto toisi kotiin hänen isänsä ja äitinsä. Neljä +porrasta kerrallaan, viisi alhaalla? Tylsää! Kaidepuuta alas? +Mutta millä tavalla? Suullaan, jalat edellä? Eri tylsää. +Vatsallaan, sivuttain? Mätää! Selällään, käsivarret riippumassa +molemmin puolin? Kiellettyä! Vai kasvoillaan, pää edellä, +tavalla, jota toistaiseksi ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse? +Siinä syy ryppyihin pikku Jonin kasvoilla, joita aurinko +valaisi... + +Tuona kesänä 1909 niillä yksinkertaisilla sieluilla, jotka +silloinkin pyrkivät yksinkertaistamaan englanninkieltä, ei +tietenkään ollut mitään aavistusta pikku Jonista, muuten he +olisivat sanoneet häntä oppilaakseen. Mutta ihminen voi tässä +elämässä olla liian yksinkertainen, sillä pojan oikea nimi oli +Jolyon, ja hänen isänsä ja velipuolivainaansa olivat jo +vanhastaan vallanneet muut lyhennykset, Jo'n ja Jollyn. Itse asiassa +pikku Jon oli parhaansa mukaan koettanut sopeutua hyvään +tapaan ja kirjoittanut nimensä ensin Jhon, sitten John. Vasta +kun isä oli selittänyt, että hänen oli pakko, hän oli alkanut +kirjoittaa Jon. + +Tähän mennessä tuo isä oli omistanut kaiken, mitä hänen +sydämestään olivat jättäneet jäljelle tallipoika Bob, joka soitti +posetiivia, ja hänen hoitajansa »Da», joka käytti sinipunervaa +pukua sunnuntaisin ja tunsi nimen Spraggins siinä yksityiselämässä, +jota kotiapulaisetkin silloin tällöin viettävät. Äiti +oli näyttäytynyt hänelle vain ikäänkuin unissa, tuoksuen suloiselta, +silitellen hänen otsaansa juuri ennenkuin hän nukahti ja +väliin tasoittaen hänen tukkaansa, jonka väri oli kullanruskea. +Kun hän löi päänsä puhki lastenkamarin tulenvarjostimeen, oli +äiti ensimmäisenä pyyhkimässä verta pois, ja kun hän näki +painajaisunia, istui äiti vuoteen laidalla ja painoi hänen päänsä +kaulaansa. Äiti oli kallisarvoinen, mutta etäinen, koska »Da» +oli niin läheinen ja koska tuonikäisen miehen sydämessä tuskin +on tilaa useammalle kuin yhdelle naiselle kerrallaan. Isän +kanssa oli tietysti erikoisia yhdyssiteitä, pikku Jon kun myös +aikoi isona maalariksi — sillä pienellä erotuksella vain, että +isä maalasi tauluja, ja pikku Jon aikoi maalata seiniä ja kattoja, +seisoen laudalla kaksien tikapuitten välissä, likaisenvalkea +esiliina edessään, ihana kalkkivärin tuoksu ympärillään. +Isä niinikään vei hänet ratsastamaan Richmond Parkiin ponihevosella +Hiirellä, joka oli saanut nimensä siksi, että oli hiirenvärinen. + +Pikku Jon oli syntynyt hopealusikka suussaan, joka oli aika +mutkikas ja iso. Hän ei ollut koskaan kuullut isänsä eikä +äitinsä puhuvan suuttuneella äänellä, ei toisilleen, hänelle +itselleen eikä kenellekään muulle, ja tallipoika Bob, keittäjä, +Jane, Bella ja muut palvelijat, myöskin »Da», joka yksin rajoitti +hänen retkiensä vapautta, käyttivät erikoista ääntä, kun +puhuivat hänelle. Niinpä hän oli saanut mielipiteen, että +maailma on täydellisen ja alituisen lempeyden ja vapauden +tyyssija. + +Syntyneenä v. 1901 hän oli herännyt tietoisuuteen juuri kun +hänen maansa, toipuneena tuosta pahasta tulirokkotapauksesta, +buurisodasta, valmisti vapaamielisyyden elpymistä 1906. +Kaikkinainen rajoitus oli poissa muodista, haltioituneet vanhemmat +tahtoivat antaa vesojensa nauttia elämästä. He säästivät ja +hemmottelivat lapsiaan ja odottivat tuloksia innostuneina. +Lisäksi oli pikku Jon tehnyt hyvin ja viisaasti valitessaan +isäkseen ystävällisen viisikymmentäkaksivuotiaan miehen, +joka jo oli menettänyt ainoan poikansa, ja äidikseen kolmekymmentäkahdeksanvuotiaan naisen, jonka ainoa lapsi hän +oli. Mikä pelasti hänet tulemasta sylikoiran ja pienen ilkiön +sekamuodoksi, oli isän suuri ihailu äitiä kohtaan, sillä jo pikku +Jon saattoi tuntea, että äiti ei ollut pelkästään hänen äitinsä +ja että isän sydämessä hän itse soitti toista viulua ja äiti +ensimmäistä. Mitä Jon soitti äitinsä sydämessä, sitä hän ei vielä +tietänyt. »Täti» June, hänen sisarpuolensa (mutta niin vanha, +että oli kasvanut pois tästä sukulaisuussuhteesta) — niin, täti +June rakasti häntä tietysti, mutta oli liian äkkinäinen. Rakas +»Da» niinikään oli vähän sparttalainen taipumuksiltaan. Jonin +kylpy oli kylmä ja polvet paljaat, eikä häntä kehoitettu varomaan +itseään. Mitä tulee tuohon harmilliseen kysymykseen +hänen kasvatuksestaan Jon oli yhtä mieltä niitten kanssa, +joiden teoriojen mukaan lapsia ei saa pakottaa. Hän piti koko +lailla Mademoisellesta, joka tuli joka aamu kahdeksi tunniksi +opettamaan hänelle kieltään, historiaa, maantiedettä ja laskentoa, +eivätkä äidin antamat soittotunnit olleet hänelle epämieluisat, +sillä äiti osasi houkutella häntä sävelestä toiseen pakottamatta +häntä koskaan harjoittamaan sellaista, mikä ei tuottanut +hänelle huvia, ja siksi hän innokkaasti pyrki muuttamaan kymmenen +peukaloa kymmeneksi sormeksi. Isän johdolla hän oppi piirtämään +possuja ja muita eläimiä. Hän ei ollut kovinkaan hyvinkasvatettu +pieni poika. Mutta kaiken kaikkiaan hopealusikka oli edelleen +hänen suussaan pilaamatta +sitä, vaikka »Da» väliin sanoikin, että toisten lasten seura tekisi +hänelle »äärettömän hyvää». + +Oli siis pettymys, kun hänen ollessaan lähes seitsemän vuoden +vanha »Da» kerran pakotti hänet olemaan selällään, kun +hän tahtoi tehdä jotakin, mitä tämä ei hyväksynyt. Ensimmäinen +sekaantuminen erään Forsyten yksilölliseen vapauteen +sai hänet melkein raivoon. Oli jotakin kauhistuttavaa tuon +asennon täydellisessä avuttomuudessa, ja kun ei vielä tietänyt, +kuinka se lopulta päättyisi! Entä jos »Da» ei antaisi hänen +nousta enää koskaan! Hän kärsi kidutusta viidenkymmenen +sekunnin ajan ja ilmaisi sen kimeimmällä äänellään. Pahin +kaikista oli havainto, että »Da» oli tarvinnut niin pitkän ajan +tajutakseen, kuinka hirmuisesti hän pelkäsi. Näin kauheana +paljastui hänelle inhimillisen mielikuvituksen puutteellisuus! +Päästyään vihdoin ylös hän oli vakuuttunut siitä, että »Da» +oli tehnyt hirveän teon. Vaikka Jon ei tahtonutkaan todistaa +häntä vastaan, oli hänellä tarve, estääkseen tapauksen uudistumista, +mennä äitinsä luo ja sanoa: »Äiti, älä anna Da'n pitää +minua selälläni enää.» + +Äiti, kädet kohotettuina pään päälle pidellen kahta hiuspalmikkoa +— _»couleur de feuille morte»_, niinkuin pikku Jon ei +ollut vielä oppinut sanomaan — oli katsonut häneen silmin, +jotka olivat kuin kappale hänen ruskeata samettivaippaansa, +ja vastannut: + +»En, kultaseni, en anna.» + +Koska äiti luonnostaan kuului jumalattariin, saattoi pikku +Jon tyyntyä, varsinkin kun hän sattui aamiaisen aikana istumaan +ruokapöydän alla toivoen sienipiirakkaa, ja sattui kuulemaan +äidin sanat isälle: + +»Sanotko sinä sitten Da'lle, kultaseni, vai sanonko minä? +Hän on niin kiintynyt poikaan.» Ja isä vastasi: + +»Niin, mutta hän ei saa osoittaa kiintymystään tuolla +tavoin. Minä tiedän tarkalleen, miltä tuntuu olla pidettynä +selällään. Kukaan Forsyte ei voi kestää sitä minuuttiakaan.» + +Pikku Jon, joka ymmärsi, että he eivät tietäneet hänen olevan +pöydän alla, koki aivan uutta neuvottomuuden tunnetta +ja jäi paikalleen, niin kovasti kuin hänen tekikin mieli +sienipiirakkaa. + +Sellainen oli ollut hänen ensimmäinen sukelluksensa olemassaolon +pimeihin kuiluihin. Sen jälkeen hänelle oli selvinnyt +hyvin vähän, kunnes hän eräänä päivänä oli mennyt navettaan +saadakseen maitonsa lämpimänä heti kun Garratt oli +lopettanut lypsyn, ja nähnyt Kukkasen vasikan kuolleena. +Lohduttomana, hätääntynyt Garratt kintereillään hän oli lähtenyt +hakemaan hoitajaansa, mutta olikin äkkiä huomannut, +ettei »Da» ollut se henkilö, jota hän tällä hetkellä tarvitsi, +juoksi hakemaan isäänsä ja syöksyi äidin syliin. + +»Kukkasen vasikka on kuollut! Oi! Oi! Se näytti niin pehmeältä!» + +Äiti syleili ja sanoi: + +»Niin on, kultaseni, niin, niin!» ja nyyhkytys oli tauonnut. +Mutta jos Kukkasen vasikka voi kuolla, voi mikä muu tahansa +— ei vain mehiläiset, kärpäset, kovakuoriaiset ja kananpojat — +ja olla yhtä pehmeän näköinen! Se oli kauhistuttavaa — ja +unohtui pian! + +Seuraava oli ollut istahtaminen hörriäisen päälle — kipeä +elämys, jonka äiti oli ymmärtänyt paljon paremmin kuin »Da», +minkä jälkeen ei ollut sattunut mitään erikoisen huomattavaa +ennen vuoden loppua. Silloin oli äärimmäisen väsymyksen +päivää seurannut sairaus, jonka iloihin kuului pieniä punaisia +pilkkuja, vuoteessapysyminen, hunajaa lusikassa ja paljon +Tangerin appelsiineja. Silloin oli maailma puhjennut kukkaan. +»Täti» Junea hän sai kiittää tästä kukoistuksesta, sillä heti kun +Jonista oli tullut pieni siipirikko, oli June syöksynyt kotiin +Lontoosta, mukanaan joukko kirjoja, jotka olivat ravinneet +hänen omaa, tuona huomattavana vuonna 1869 syntynyttä +berserkkihenkeään. Kirjat olivat vanhoja, monivärisiä ja tulvillaan +mitä hirveimpiä tapauksia. Näitä hän luki ääneen +pikku Jonille kunnes tämän oli lupa lukea itse, ja silloin June +pyyhkäisi takaisin Lontooseen ja jätti koko kirjaröykkiön hänelle. +Nämä kirjat kuohuttivat pojan mielikuvitusta kunnes +hänen ajatuksissaan ja unissaan ei ollut muuta kuin merikadetteja +ja orjalaivoja, rosvoja, hätälauttoja, santelipuukauppiaita, +rautahevosia, haikaloja, taisteluita, tatarilaisia, punanahkoja, +pohjoisnapoja ja muita haaveenomaisia ihanuuksia. +Sinä hetkenä, jolloin hänen sallittiin nousta, hän takiloi +sänkynsä keulasta ja perästä ja lähti ahtaassa kylpysoikossa +purjehtimaan vihreän mattomeren poikki kalliolle, jolle hän +kiipesi mahonkilaatikkojen kädensijoja pitkin ryhtyen +tähystelemään taivaanrantaa juomalasinsa läpi pelastavan aluksen +toivossa. Hän teki joka päivä hätälautan pyyhinliinatelineestä, +teetarjottimesta ja tyynyistään. Hän säästi mehun ranskalaisista +luumuistaan, pani sen tyhjään lääkepulloon ja sai siitä +rommivaraston lauttaansa, pemmikaania tehtiin pienistä +kananpaistisäästöistä, jotka kuivattiin tulella, ja sitruunamehua +keripukin varalta saatiin appelsiininkuorista ja pienistä +mehujätteistä. Eräänä aamuna hän teki pohjoisnavan kaikista +sänkyvaatteistaan patjaa lukuunottamatta ja pääsi sinne +koivunkaarnakanootissaan (joka yksityiselämässä oli +tulenvarjostin) jouduttuaan sitä ennen ankaraan otteluun jääkarhun +kanssa, jonka muodostivat patja ja neljä keilaa, kaikki tungettuina +»Da'n» yöpukuun. Tämän jälkeen isä koetti vakaannuttaa hänen +mielikuvitustaan ja toi hänelle _Ivanhoen, Bevisin_, erään kirjan +kuningas Arthurista ja _Tom Brownin kouluajan_. Hän luki ensimmäisen +ja rakensi, puolusti ja saartoi kolmen päivän ajan Front de Boeufin +linnaa esittäen kaiken muun paitsi Rebekkaa ja Rowenaa koskevat +kohtaukset vihlovien huutojen: »En avant, de Bracy!» ynnä muitten +samantapaisten kaikuessa. Luettuaan kuningas Arthuria koskevan kirjan hänestä tuli melkein yksinomaan Sir Lamorac de Galis, koska +hänestä tuo nimi oli kaikkien muitten ritarien nimiä hauskempi, +vaikka itse miehestä puhuttiin vähän, ja hän ratsasti vanhan +keinuhevosensa kuoliaaksi, aseenaan pitkä bamburuoko. _Bevis_ +oli hänen mielestään liian kesy, sitäpaitsi se olisi vaatinut +metsää ja eläimiä, ja niitä ei hänellä lastenkamarissa ollut, lukuunottamatta hänen kahta kissaansa, Fitz ja Puck Forsytea, +jotka eivät sallineet mitään vapauksia. _Tom Brownia_ lukemaan hän +oli liian nuori. Oli helpotus koko talolle, kun hän neljännen +viikon jälkeen sai mennä alakertaan ja ulos. + +Koska oli juuri maaliskuu, muistuttivat puut aivan poikkeuksellisesti +laivan mastoja, ja pikku Jonille tämä oli ihmeellinen kevät, +joka pani hänen polvensa ja pukunsa äärimmäisen +kovalle koetukselle, kuten myöskin »Da'n» kärsivällisyyden, +hoitajan huolena kun oli hänen pukujensa pesu ja korjaus. Joka +aamu aamiaisen jälkeen saattoivat isä ja äiti, joitten ikkunat +antoivat tähän suuntaan, nähdä hänen tulevan kouluhuoneesta, +astuvan terassin poikki ja kiipeävän vanhaan tammeen +kasvot päättäväisinä ja tukka loistaen. Hän aloitti päivänsä +tällä tavoin, koska ei ehtinyt lähteä kauas ennen koulutuntien +alkamista. Vanhan puun vaihteleva viehätys ei koskaan tylsistynyt, +siinä oli isomasto, etumasto ja raakapuu, ja siitä saattoi +aina tulla alas nostoköysiä — keinun nuoria — pitkin. +Koulutuntien jälkeen, jotka päättyivät yhdeltätoista, hän +meni keittiöön hakemaan ohuen palan juustoa, pikkuleivän ja +kaksi ranskalaista luumua — riittävät eväät ainakin veneretkelle +— ja söi ne jollakin eriskummallisella tavalla, sitten, +hampaita myöten asestettuna pyssyin, pistoolein ja miekoin +hän jatkoi aamullista vakavaa kiipeämistään kohdaten matkalla +lukemattomia orjakauppiaita, intiaaneja, merirosvoja, +leopardeja ja karhuja. Tähän aikaan päivästä hänet harvoin +nähtiin muuten kuin miekka hampaissa (niinkuin Dick Needham) +keskellä nallihattujen tiheitä räjähdyksiä. Ja useat kerrat +hän ampui puutarhureita pienen pyssynsä keltaisilla +hernekuulilla. Hänen elämänsä oli täynnä kiihkeätä toimintaa. + +»Jon on kauhea», sanoi isä kerran äidille heidän istuessaan +tammen alla. »Minä pelkään, että hänestä tulee merimies tai +jotakin muuta toivotonta. Näetkö hänessä mitään merkkiä +kauneudentajusta?» + +»En pienintäkään.» + +»No niin, taivaan kiitos, että hän ei harrasta rattaita eikä +koneita. Minä voin sietää kaiken muun, mutta en sitä. Soisin, +että hän innostuisi luonnosta vähän enemmän.» + +»Hänellä on mielikuvitusta, Jolyon.» + +»On, mutta hyvin verenhimoiseen suuntaan. Pitääkö hän +kenestäkään juuri nyt?» + +»Ei — hän pitää vain kaikista. Ei ole koskaan syntynyt +rakastavampaa eikä rakastettavampaa kuin Jon.» + +»Koska hän on sinun poikasi, Irene.» + +Tällä hetkellä pikku Jon, joka makasi oksalla korkealla heidän +yläpuolellaan, ampui heihin kaksi hernettä, mutta tuo +puheenkatkelma jäi sulamattomana talteen hänen pieniin +aivoihinsa. Rakastava, rakastettava, mielikuvitusrikas, +verenhimoinen! + +Lehtien silmut olivat jo paksut, ja hänen syntymäpäivänsä +oli tulossa. Se sattui joka vuosi toukokuun kahdentenatoista +päivänä ja oli ikimuistettava siitä, että hän silloin sai valita +päivälliseksi kateenkorvaa, sieniä, makaronia ja inkivääriolutta. + +Tuon kahdeksannen syntymäpäivän ja sen iltapäivän välillä, +jolloin hän seisoi portaitten yläpäässä heinäkuun auringon +säteilyssä, oli kuitenkin tapahtunut paljon tärkeätä. + +»Da», väsyneenä pesemään hänen polviansa tai kenties tuon +salaperäisen vaiston johtamana, joka pakottaa hoitajatkin +silloin tällöin hylkäämään hoidokkinsa, lähti talosta päivää +jälkeen syntymäpäivän vuolaitten kyynelten virratessa »mennäkseen +naimisiin» — kaikkea sitä kuuleekin! — »erään miehen +kanssa». Pikku Jon, jolta asia oli pidetty salassa, oli lohduton +kokonaisen iltapäivän. Sitä ei olisi pitänyt salata häneltä! +Kaksi isoa rasiaa tinasotilaita, vähän tykkiväkeä ja »Nuori +torvensoittaja», joka oli ollut syntymäpäivälahjojen joukossa, +aiheuttivat suruun yhtyneinä eräänlaisen kääntymyksen, niin +että hän ei enää etsinyt henkilökohtaisia seikkailuja eikä pannut +omaa henkeänsä alttiiksi, vaan alkoi leikkiä kuviteltuja +leikkejä, joissa hän pani alttiiksi lukemattomien tinasotilaitten, +marmorikuulain, kivien ja papujen henget. Tällaista kanuunanruokaa +hänellä oli kokoelmittain, ja käyttäen niitä vuoronperään hän +suoritti Espanjan perimyssodan, seitsenvuotisen sodan, +kolmikymmenvuotisen sodan ja muita sotia, joista hän +viime aikoina oli lukenut suuresta _Euroopan historiasta_, +joka oli ollut hänen isoisänsä oma. Hän muutti sodat +oman henkensä mukaisiksi ja suoritti ne kaikki päivähuoneensa +lattialla, niin että kukaan ei voinut tulla sisään häiritsemään +Kustaa Aadolfia, Ruotsin kuningasta, tai astumaan +itävaltalaisarmeijan päälle. Sanan kauniin soinnin vuoksi hän intohimoisesti suosi itävaltalaisia, ja koska heillä oli ollut +menestystä niin harvoissa sodissa, hänen täytyi keksiä uusia +leikeissään. Hänen mielikenraalinsa olivat prinssi Eugène, +arkkiherttua Kaarle ja Wallenstein. Tilly ja Mack (»musiikkisalin +sankareiksi» hän kuuli isänsä kerran sanovan heitä, merkitsi se +sitten mitä merkitsi) olivat sellaisia, ettei heistä tosiaankaan +voinut oikein pitää, vaikka he olivatkin itävaltalaisia. +Soinnillisista syistä hän niinikään ihastui Turenneen. + +Tämä kausi, joka huolestutti hänen vanhempiaan, se kun +piti hänet huoneessa, vaikka hänen olisi pitänyt olla ulkona, +kesti koko toukokuun ja puoliväliin kesäkuuta, kunnes isä +lopetti sen tuomalla hänelle _Tom Sawyerin_ ja _Huckleberry +Finnin_. Kun hän luki noita kirjoja, tapahtui hänessä jotakin, +ja hän lähti taas ulos etsien intohimoisesti jokea. Koska Robin +Hillin alueella ei ollut sellaista, täytyi hänen tehdä joki +lammikosta, jossa onneksi oli lumpeenkukkia, sudenkorentoja, +sääskiä, kaisloja ja kolme pientä pajua. Kun isä ja Garratt +olivat tutkineet lammikon ja todenneet, että siinä oli luotettava +pohja ja että se ei mistään ollut kahta jalkaa syvempi, +sai hän pienen kokoonkäännettävän kanootin ja vietti lammikolla +tuntikausia meloen ja lymyillen intiaani-Joe'ta ja muita +vihamiehiä. Lammikon rannalle hän myöskin rakensi itselleen +noin neljä jalkaa pitkän ja yhtä leveän wigwamin vanhoista +pikkuleipälaatikoista, kattona oksia. Täällä hän väliin teki +pienen tulen ja keitti linnut, joita hän ei ollut ampunut +pyssyllään metsästellessään viidakossa ja kentillä, ja kalat, joita +hän ei saanut lammikosta, koska siinä ei ollut kaloja. Tähän +kului loppupuoli kesäkuuta ja tuo heinäkuu, jonka isä ja äiti +viettivät Irlannissa. Hän vietti yksinäistä leikkielämää noiden +viiden kesäviikon ajan, leikkikaluinaan pyssy, wigwam, vesi +ja kanootti, ja niin kovasti kuin hänen toimelliset pikku +aivonsa koettivatkin pitää kauneudentajua loitolla, hiipi se +kuitenkin häneen sekunnin ajaksi silloin tällöin, välkkyen sudenkorennon siivillä, loistaen lumpeista tai sivellen sinisellä +hänen silmiään, kun hän makasi selällään väijyksissä. + +»Täti» June, jolle hänet oli uskottu, oli saanut taloon erään +aikaihmisen, joka yski ja teki isosta savikappaleesta kasvoja, +niin että June tuskin koskaan tuli katsomaan häntä lammikolle. +Kerran hän kuitenkin toi mukanaan kaksi muuta aikaihmistä. +Pikku Jon, joka oli sattunut maalaamaan oman alastoman itsensä +kirkkaan siniseksi ja keltaiseksi isän vesivärilaatikosta +saaduilla värisuikaleilla ja pannut muutamia ankan sulkia +tukkaansa, näki heidän tulevan ja asettui väijyksiin pajujen +taakse. Niinkuin hän oli aavistanut, tulivat he suoraa päätä +hänen wigwamilleen ja kumartuivat katsomaan sisään, niin +että hän kauhistuttavasti kiljuen onnistui ottamaan päänahan +»täti» Junelta ja tuolta toiselta aikaihmiseltä melkein kokonaan +ennenkuin he suutelivat häntä. Noiden kahden aikaihmisen +nimet olivat »täti» Holly ja »setä» Val, joka oli ruskea kasvoiltaan +ja ontui vähän ja nauroi hänelle hirmuisesti. Jon ihastui +»täti» Hollyyn, joka näytti olevan sisar hänkin, mutta molemmat +lähtivät samana iltapäivänä, eikä hän nähnyt heitä enää. +Kolme päivää ennen isän ja äidin tuloa myöskin »täti» June +lähti kiireen vilkkaa pois, vieden mukanaan tuon aikaihmisen, +joka yski, ja hänen savikappaleensa, ja Mademoiselle sanoi: +»Mies parka, hän oli hyvin sairas. Minä kiellän sinua menemästä +hänen huoneeseensa, Jon!» Pikku Jon, joka harvoin teki +jotakin vain siksi, että häntä oli kielletty tekemästä, hillitsi +halunsa, vaikka olikin kyllästynyt ja yksinäinen. Itse asiassa +lammikon aika oli ohi, ja hänen sielunsa oli äyräitään myöten +täynnä levottomuutta ja kaipuuta johonkin — ei puuhun, ei +pyssyn ääreen — jotakin pehmeätä hän kaipasi. Nuo kaksi viimeistä +päivää olivat olleet pitkiä kuin kuukaudet, vaikka hänellä +olikin seuranaan Meren hylkäämät, josta hän luki Äiti Leestä ja +hänen tuhoisasta kokkovalkeastaan. Hän oli kulkenut portaat +ylös ja alas ehkä sata kertaa näinä kahtena päivänä ja usein +pujahtanut päivähuoneestaan, missä hän nyt nukkuikin, äitinsä +huoneeseen, katsellut kaikkea, mutta ei koskettanut mitään, +ja sieltä äidin pukeutumishuoneeseen. Hän oli seisonut +toinen jalka ammeen laidalla kuin Slingsby ja kuiskannut: + +»Ho, ho, ho! Koirat ja kissat!» Tuon salaperäisen sanan piti +tuottaa onnea. Sitten hän oli hiipinyt takaisin, avannut äitinsä +vaatekaapin oven ja vetänyt nenäänsä pitkän siemauksen +sellaista, joka tuntui vievän hänet lähemmäksi — hän ei +tietänyt mitä! + +Hän oli tehnyt tämän juuri ennenkuin tuli seisomaan +auringonpaisteeseen ja pohtimaan, millä kaikista monista tavoista +hän liukuisi kaidepuuta alas. Kaikki tavat tuntuivat tylsiltä, +ja äkillisen ikävän vallassa hän alkoi laskeutua portaita yksitellen. +Tämän laskeutumisen aikana hän saattoi muistaa +isänsä aivan selvästi — lyhyt harmaa parta, syvät, tuikkivat +silmät, vako silmien välissä, hauska hymy, laiha vartalo, joka +pikku Jonin mielestä aina oli ollut niin suuri, mutta äitiä hän +ei voinut nähdä. Äitiä edusti vain jokin epämääräinen, joka +kääntyi katsomaan häntä tummin silmin, ja vaatekomeron +tuoksu. + +Bella oli hallissa vetämässä suuria verhoja syrjään ja avaamassa +pääovea. Pikku Jon sanoi maanitellen: + +»Bella!» + +»Mikä on, master Jon?» + +»Emmekö saa juoda teetä tammen alla, kun he tulevat, minä +_tiedän_, että he pitäisivät siitä.» + +»Tarkoitat, että _sinä_ pitäisit siitä.» + +Pikku Jon mietti. + +»Ei, _he_ pitäisivät, minun mielikseni.» + +Bella hymyili. »Hyvä on, minä tuon teen ulos, jos pysyt +hiljaa täällä etkä keksi mitään kepposia ennenkuin he tulevat.» + +Pikku Jon istahti alimmalle portaalle ja nyökäytti päätään. +Bella tuli hänen viereensä ja tutki häntä. + +»Nouse!» sanoi hän. + +Pikku Jon nousi. Bella tutki hänet takaa, hän ei ollut vihreä, +ja polvet näyttivät puhtailta. + +»Hyvä on!» sanoi Bella. »Kylläpä sinä olet ruskea! Anna suukko!» + +Ja hän taputti pikku Jonin tukkaa. + +»Mitä hyytelöä?» kysyi pikku Jon. »Minä olen _niin_ väsynyt +odottamiseen.» + +»Karviaismarjaa ja mansikkaa.» + +Eläköön! Ne olivat hänen mielihyytelöitään! + +Kun Bella oli lähtenyt, hän istui hiljaa kokonaisen minuutin. +Oli hiljaista suuressa hallissa, joka oli itäpäästään avoin, niin +että hän saattoi nähdä erään korkean puunsa, prikin, joka +purjehti hyvin hitaasti ylemmän ruohokentän poikki. Ulommassa +hallissa pylväitten varjot olivat vinot. Pikku Jon nousi, hyppäsi +varjolle ja käveli irisryhmän ympäri, joka täytti harmaan +valkean marmoriakaan keskustassa. Kukat olivat kauniita, +mutta tuoksuivat kovin vähän. Jon seisoi oviaukossa ja katsoi +ulos. Entä — entä jos he eivät tulisikaan! Hän oli odottanut niin +kauan, että ei tuntenut voivansa kestää sitä, ja hänen +tarkkaavaisuutensa liukui heti sellaisesta mahdollisuudesta +tomuhiukkasiin, joita näkyi huoneeseen tunkeutuvassa sinertävässä +päivänpaisteessa. Hän nosti kätensä ja koetti vangita +muutaman. Bellan olisi pitänyt tomuttaa tuo kohta ilmaa! +Mutta ehkä nuo hiukkaset eivät olleetkaan tomua — sitä ainetta +vain, mistä auringonpaiste on tehty, ja hänen piti mennä +katsomaan, oliko auringonpaiste ulkona samanlaista. Se ei +ollut. Hän oli sanonut pysyvänsä hiljaa hallissa, mutta hän +yksinkertaisesti ei enää voinut, ja hän astui hiekkakäytävän +poikki heittäytyen ruohikolle sen viereen. Hän poimi kuusi +tuhatkaunokkia, nimitti ne huolellisesti, Sir Lamorac, Sir +Tristram, Sir Lancelot, Sir Palimedes, Sir Bors, Sir Gawain, +ja antoi niiden kaksittain taistella kunnes vain Sir Lamoracilla, +jonka hän oli valinnut erikoisen vahvan varren vuoksi, oli +pää jäljellä, ja sekin näytti kolmen taistelun jälkeen kuluneelta +ja horjuvalta. Kovakuoriainen liikkui hitaasti ruohossa, joka +melkein kaipasi leikkaamista. Joka korsi oli pieni puu, jonka +rungon ympäri kovakuoriaisen oli kuljettava. Pikku Jon +ojensi Sir Lamoracin, jalat edellä, ja nosti elukan ylös. Se +hypähti vaivalloisesti. Pikku Jon nauroi, menetti mielenkiintonsa +ja huokasi. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi. Hän +kääntyi ja makasi selällään. Kukkivista lehmuksista tuli +hunajanmakeata tuoksua, ja taivaansini oli kaunis, siinä liikkui +pari valkeata pilveä, jotka olivat kuin sitruunajäätelöä ja +ehkä maistuivatkin siltä. Hän kuuli Bobin soittavan posetiivillaan +»Suwanneen jokea kohti», mikä teki hänet lauhkeaksi +ja surulliseksi. Hän kääntyi taaskin ja painoi korvansa maahan +intiaanit kuulevat tulijain äänet vaikka kuinka kaukaa +— mutta hän ei kuullut mitään, posetiivin vain. Ja melkein +samassa hän kuuli ratisevaa ääntä, heikon törähdyksen. Oli, se +oli auto — he tulevat — tulevat! Hän hypähti pystyyn. Odottaisiko +hän porttikäytävässä vai juoksisiko yläkertaan ja huutaisi +heidän tullessaan: »Katsokaa!» liukuen kaidetta alas pää +edellä. Tekisikö hän niin? Auto kääntyi käytävälle. Oli liian +myöhäistä! Ja hän odotti siinä vain, hyppien jännityksessään +ylös ja alas. Auto ajoi nopeasti, kiersi portaitten eteen ja +pysähtyi. Isä nousi autosta, aivan sellaisena kuin pitikin. Hän +kumartui ja pikku Jon hyppäsi ylös — he törmäsivät yhteen. +Isä sanoi: + +»Siunatkoon! No, ukkoseni, kylläpä sinä olet ruskea!» ihan +niinkuin pitikin, ja odotuksen tunne — eräänlainen kaipuu — +poreili tyydyttämättömänä pikku Jonissa. Sitten hän loi +pitkän, ujon katseen äitiinsä, jolla oli sininen puku ja sininen +harsoliina autohattunsa ja tukkansa ympärillä ja joka hymyili. +Jon hyppäsi niin korkealle kuin ikinä taisi, kiersi jalkansa +äidin selän taakse ja rutisti. Hän kuuli äidin läähättävän ja +tunsi hänen rutistavan omasta puolestaan. Jonin silmät, jotka +juuri silloin olivat hyvin tumman siniset, katsoivat äidin silmiin, +jotka olivat hyvin tumman ruskeat, kunnes äidin huulet +painautuivat hänen silmäkulmiinsa, ja rutistaessaan kaikin +voimin hän kuuli äidin voihkivan ja nauravan ja sanovan: + +»Sinä _olet_ väkevä, Jon!» + +Silloin Jon liukui alas ja ryntäsi halliin vetäen äitiä perässään +kädestä. + +Kun Jon söi hyytelöään tammen alla, huomasi hän äidistään +seikkoja, joita hän ei mielestään ollut nähnyt koskaan ennen. +Äidin posket esimerkiksi olivat kermanväriset, tukassa, joka +oli kuin tummaa kultaa, oli hopeasäikeitä, hänen kaulassaan +ei ollut myhkyrää niinkuin Bellalla, ja hän kulki ovissa hiljaa. +Jon pani myöskin merkille pari pientä juovaa, jotka lähtivät +äidin silmänurkista, ja hauskan tummuuden niiden alla. Äiti +oli niin kaunis, kauniimpi kuin »Da» tai »Mademoiselle» tai +»täti» June tai edes »täti» Holly, johon Jon oli mieltynyt, +kauniimpi myöskin kuin Bella, joka oli punaposkinen ja liikkui +liian nopeasti. Tämä äidin uusi kauneus oli jollakin tavoin +erikoisen tärkeä, ja Jon söi vähemmän kuin oli luullut syövänsä. + +Kun tee oli juotu, tahtoi isä häntä kävelylle puutarhaan. +Jon keskusteli isänsä kanssa pitkään asioista yleensä välttäen +yksityiselämäänsä — Sir Lamoracia, itävaltalaisia ja sitä tyhjyyttä, +jota hän oli tuntenut näinä viime päivinä ja joka nyt +oli niin äkkiä täyttynyt. Isä kertoi paikasta, jonka nimi oli +Glensofantrim ja jossa hän ja äiti olivat olleet, ja pienistä olennoista, jotka siellä nousivat maasta, kun oli hyvin hiljaista. +Pikku Jon seisahtui, kantapäät erillään. + +»Uskotko todella niihin, isä?» + +»En, Jon, mutta minä luulin, että sinä olisit uskonut.» + +»Minkätähden?» + +»Sinä olet nuorempi kuin minä, ja ne ovat keijukaisia.» + +Pikku Jon työnsi leukansa eteenpäin, niin että kuoppa katosi. + +»Minä en usko keijukaisiin. En ole koskaan nähnyt niitä.» + +»Haa!» sanoi isä. + +»Uskooko äiti?» + +Isä hymyili hauskaa hymyään. + +»Ei, hän näkee vain Panin.» + +»Mikä Pan on?» + +»Pukinjalkainen jumala, joka hyppelee yksinäisillä ja kauniilla +seuduilla.» + +»Oliko hän Glensofantrimissa?» + +»Äiti sanoi, että hän oli.» + +Pikku Jon pani kantapäät yhteen ja jatkoi keskustelua. + +»Näitkö _sinä_ hänet?» + +»En, minä näin vain Venus Anadyomenen.» + +Pikku Jon mietti. Venus oli hänen kirjassaan, jossa puhuttiin +kreikkalaisista ja troijalaisista. Oliko siis Anna ristimänimi +ja Dyomene sukunimi? Mutta kysyttäessä kävi ilmi, että +ne olivat sama sana, joka merkitsi vaahdosta nousevaa. + +»Nousiko hän vaahdosta Glensofantrimissakin?» + +»Nousi, joka päivä». + +»Minkä näköinen hän oli, isä?» + +»Äidin näköinen.» + +»Oi! Sitten hän mahtoi olla —», mutta siihen hän pysähtyi, +juoksi muurille, kiipesi ylös ja tuli taas nopeasti alas. Keksintö, +että äiti oli kaunis, oli hänen mielestään ehdottomasti +sellainen, joka oli pidettävä omana salaisuutena, isä poltti +kuitenkin niin kauan sikariaan, että hänen oli lopulta pakko +sanoa: + +»Minä menen katsomaan mitä äiti on tuonut. Saanko, isä?» +Hän mainitsi näin alhaisen vaikuttimen, jotta ei näyttäisi +miehuuttomalta, ja joutui vähän hämilleen, kun isä katsoi +suoraan hänen lävitseen, huokasi kuuluvasti ja vastasi: + +»Hyvä on, ukkeli, mene sinä vain rakastamaan äitiä.» + +Jon lähti näköjään hitaasti, mutta juoksi siitä hyvästä loppumatkan. +Hän tuli äidin makuuhuoneeseen omastaan, koska +ovi oli auki. Äiti oli vielä polvillaan matkalaukun ääressä, ja +Jon asettui seisomaan hänen viereensä aivan hiljaa. + +Äiti suoristautui ja kysyi: + +»Mikä on, Jon?» + +»Minä vain ajattelin tulla katsomaan.» + +Hän syleili äitiä vielä kerran ja tämä takaisin, sitten hän +kiipesi ikkunalaudalle, istahti siihen jalat ristissä ja katseli, +kun äiti purki matkalaukkua. Hän nautti tästä toimituksesta, +jonkalaista ei ollut ennen nähnyt, osittain siksi, että äiti nosti +laukusta epäilyttävän näköisiä tavaroita, ja osittain siksi, että +hänen oli hauska katsella äitiä. Äiti liikkui eri tavalla kuin +kukaan muu, varsinkin Bella, äiti oli varmasti hienoin ihminen, +mitä hän koskaan oli nähnyt. Äiti sai vihdoinkin matkalaukun +tyhjäksi ja polvistui hänen eteensä. + +»Onko sinun ollut ikävä meitä, Jon?» + +Pikku Jon nyökäytti päätään, ja ilmaistuaan täten tunteensa hän +nyökäytti edelleen. + +»Mutta olihan sinulla »täti» June?» + +»Niin mutta hänellä oli mies, jolla oli yskää.» + +Äidin kasvot muuttuivat ja näyttivät melkein suuttuneilta. + +Hän kiirehti lisäämään: + +»Se oli köyhä mies, äiti, hän yski hirveästi, minä — minä +pidin hänestä.» + +Äiti pani kätensä hänen vyötäisilleen. + +»Sinä pidät kaikista, Jon.» + +Pikku Jon mietti asiaa. + +»Niin pidänkin», sanoi hän. »Täti June vei minut kirkkoon +kerran sunnuntaina.» + +»Kirkkoon? Oh!» + +»Hän tahtoi nähdä kuinka se vaikuttaisi minuun.» + +»Vaikuttiko se?» + +»Kyllä vain. Minä huomasin kaiken mikä oli hauskaa, ja +hän toi minut kotiin hyvin nopeasti. En minä sentään tullut +kipeäksi. Minä menin sänkyyn ja sain kuumaa vettä ja konjakkia +ja luin _Pyökkimetsän poikia_. Se oli eri hauskaa.» + +Äiti puri huuliaan. + +»Koska tämä tapahtui?» + +»Oi — kauan sitten — minä olisin tahtonut, että hän olisi +vienyt minut uudestaan, mutta hän ei tahtonut. Sinä ja isä +ette koskaan käy kirkossa, vai käyttekö?» + +»Emme.» + +»Miksi ette käy?» + +Äiti hymyili. + +»No niin, kultaseni, me kävimme molemmat, kun olimme pieniä. Ehkä +olimme liian pieniä.» + +»Minä ymmärrän», sanoi pikku Jon, »se on vaarallista.» + +»Saat itse päättää noista asioista, kun tulet suureksi.» + +Pikku Jon vastasi harkitsevasti: + +»Minä en tahdo kasvaa kovin suureksi. Minä en tahdo lähteä +kouluun.» Äkillinen, ylivoimainen halu sanoa enemmän, +sanoa miltä hänestä todella tuntui, sai hänet punastumaan. +»Minä — minä tahdon olla sinun luonasi ja rakastaa sinua, +äiti.» + +Sitten hän vaistomaisesti yritti parantaa tilannetta ja kiirehti +lisäämään: + +»Minä en tahdo mennä nukkumaankaan tänä iltana. Minä +olen ihan väsynyt menemään joka ilta sänkyyn.» + +»Oletko vielä nähnyt painajaisunia?» + +»Vain kerran. Saanko jättää oven auki sinun huoneeseesi +tänä iltana, äiti?» + +»Saat, hiukkasen.» + +Pikku Jon huokasi tyytyväisenä. + +»Mitä sinä näit Glensofantrimissa?» + +»En mitään muuta kuin kauneutta, kultaseni.» + +»Mitä oikeastaan on kauneus?» + +»Mitä oikeastaan on — oi, Jon, sinäpä vasta kyselet.» + +»Voinko minä esimerkiksi nähdä sen?» + +Äiti nousi ja istahti hänen viereensä. + +»Voit, joka päivä. Taivas on kaunis, tähdet ja kuutamoyöt +ovat kauniit ja sitten linnut, kukat ja puut — ne kaikki ovat +kauniita. Katso ulos ikkunasta, Jon — siellä on sinulle kauneutta.» + +»Niin kyllä, näköala. Onko siinä kaikki?» + +»Kaikki? Ei toki. Meri on ihmeellisen kaunis, ja aallot +vaahtoharjoineen». + +»Nousitko sinä vaahdosta joka päivä, äiti?» + +Äiti hymyili. »Niin, me uimme.» + +Pikku Jon pääsi äkkiä perille ja pani kätensä äidin kaulaan. + +_»Minä tiedän»_, sanoi hän salaperäisesti, »sinä olet oikea +kauneus ja kaikki muu on leikkikauneutta.» + +Äiti huokasi, nauroi ja sanoi: + +»Oi, Jon!» + +Pikku Jon sanoi arvostellen: + +»Onko sinusta esimerkiksi Bella kaunis? Ei minusta.» + +»Bella on nuori, se on aina jotakin.» + +»Mutta sinä näytät nuoremmalta, äiti. Bella suuttuu, jos +hyppää häntä vastaan. Minä en luule, että »Da» oli kaunis, +kun oikein ajattelen, ja Mademoiselle on melkein ruma.» + +»Mademoisellella on hyvin sievät kasvot.» + +»On kyllä, sievät. Minä pidän sinun pikku viivoistasi, äiti.» + +»Viivoista?» + +Pikku Jon pani sormensa hänen silmänsä ulkonurkkaan. + +»Oi, niistäkö? Mutta nehän ovat iän merkkejä.» + +»Ne tulevat, kun hymyilet.» + +»Mutta ne eivät tulleet ennen.» + +»Oi, mitä siitä, minä pidän niistä. Rakastatko minua, äiti?» + +»Rakastan — kyllä rakastan, kultaseni.» + +»Vaikka kuinka paljon?» + +»Vaikka kuinka paljon.» + +»Enemmän kuin minä luulin?» + +»Paljon — paljon enemmän.» + +»Hyvä on, niin minäkin, niin että siitä ollaan kuitit.» + +Pikku Jon tiesi, ettei hän koskaan elämässään ollut siinä +määrin antanut pois itseään, ja tunsi tarvetta palata Sir Lamoracin, +Dick Needhamin, Huck Finnin ja muitten sankarien miehekkyyteen. + +»Näytänkö sinulle pari temppua?» sanoi hän, liukui äitinsä +käsivarsista ja asettui seisomaan päälleen. Sitten hän ilmeisen +ihailun kiihdyttämättä nousi sänkyyn ja heitti kuperkeikan +koskettamatta mihinkään käsillään. Hän suoritti tempun +useita kertoja. + +Sinä iltana hän tarkasti tuliaiset ja sai olla mukana päivällisellä +istuen heidän välillään pienen pyöreän pöydän ääressä, +jota käytettiin, kun ei ollut vieraita. Hän oli kovin kiihdyksissään. +Äidillä oli puku ranskalaista harmaata ja kermanvärinen, pienistä +ruusuista tehty pitsikaulus kaulan ympärillä, joka oli ruskeampi +kuin pitsi. Jon katseli äitiä, kunnes vihdoin isän huvitettu hymy +sai hänet äkkiä kiinnittämään huomionsa ananasviipaleeseen. Oli +myöhäisempi kuin koskaan ennen, kun hän meni levolle. Äiti lähti +hänen mukanaan, ja hän riisuutui hitaasti saadakseen äidin pysymään +luonaan. Kun hänellä vihdoin ei ollut muuta yllä kuin pyjamas, sanoi +hän: + +»Lupaa, ettet lähde, ennenkuin olen rukoillut.» + +»Minä lupaan.» + +Pikku Jon polvistui, painoi kasvonsa vuoteeseen ja alkoi lukea +nopeasti ja hiljaisella äänellä avaten silloin tällöin toisen silmänsä +ja nähden äidin seisovan täysin hiljaa, hymyillen. »Isä +meidän» — niin kuului viimeinen rukous — »joka olet taivaassa, +pyhitetty olkoon äiti, tulkoon äiti, niin maassa kuin taivaassa, +anna meille tänäpäivänä äiti ja anna meille anteeksi +meidän syntimme maassa kuin taivaassa, jotka ovat meitä +vastaan rikkoneet, sillä sinun on pahasta ja voima ja kunnia +iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen. Odota!» Hän hypähti +pystyyn ja viipyi pitkän hetken äidin sylissä. Päästyään viimein +sänkyyn hän piti edelleen äidin kädestä kiinni. + +»Ethän vain sulje ovea tuon enempää, ethän? Viivytkö kauan, äiti?» + +»Minun pitää mennä soittamaan pianoa isälle.» + +»Oi, sittenhän minäkin saan kuulla.» + +»Toivottavasti et, sinun pitää nukkua.» + +»Minähän voin nukkua minä muuna yönä tahansa.» + +»Niin mutta onhan tämä niinkuin mikä muu yö tahansa.» + +»Ei toki, tämä on aivan erikoinen.» + +»Aivan erikoisina öinä aina nukutaan parhaiten.» + +»Mutta jos minä nukun, äiti, en kuule kun sinä tulet tänne.» + +»Minäpä tulen silloin ja annan sinulle suukon. Jos olet hereillä, +tiedät sen, ja jos et ole, tiedät kuitenkin saaneesi.» + +Pikku Jon huokasi. »No niin», sanoi hän, »minun pitää kai +suostua siihen. Äiti?» + +»Mitä?» + +»Mikä sen nimi oli, johon isä uskoo? Venus Anna Diomedes?» + +»Voi kultamuruni! Anadyomene.» + +»Niin, mutta minunpas nimeni sinulle on paljon kauniimpi.» + +»Mikä se on?» + +Pikku Jon vastasi ujosti: + +»Guinevere, se on Pyöreän Pöydän saduista — niinä keksin +sen vasta juuri, vaikka tietysti hänen hiuksensa olivat hajalla.» + +Äidin silmät katsoivat epämääräisinä hänen ohitseen. + +»Ethän unohda tulla, äiti?» + +»En, jos nyt alat nukkua.» + +»Nukutaan sitten.» Ja pikku Jon pusersi silmänsä kiinni. + +Hän tunsi äidin huulet otsallaan, kuuli hänen askeleensa, +avasi silmänsä nähdäkseen hänen liukuvan ovesta ulos ja pusersi +ne taas kiinni huoaten. + +Silloin alkoi aika. + +Noin kymmenen minuutin ajan hän kaikella kunnialla yritti +nukkua. Hän kuvitteli pitkää riviä ohdakkeita ja laski ne — +»Da'n» vanha keino päästä uneen. Hän oli mielestään laskenut +tuntikausia. Varmaan, ajatteli hän, olisi äidin kohta aika tulla +nukkumaan. Hän heitti peiton yltään. »Tulee niin hiki», +sanoi hän, ja ääni kuului lystikkäältä pimeydessä, niinkuin jonkun toisen ääni. Miksi ei äiti tullut? Jon nousi istumaan. Hänen piti +katsoa! Hän nousi vuoteesta, meni ikkunalle ja veti verhon vähän +syrjään. Ei ollut pimeä, mutta hän ei osannut +sanoa, johtuiko se päivänvalosta vai kuusta, joka oli hyvin +suuri. Sillä oli kummalliset, pahankuriset kasvot ikäänkuin +se olisi nauranut hänelle, eikä hän tahtonut katsoa sitä. Sitten +hän muisti, että äiti oli sanonut kuutamoöitä kauniiksi, ja hän +katseli ulos ylimalkaan. Puut loivat tiheitä varjoja, ruohokenttä +oli kuin sille olisi kaadettu maitoa, ja hän saattoi nähdä +pitkälle, oi, hyvin pitkälle, yli koko maailman, ja kaikki näytti +erilaiselta ja epämääräiseltä. Avoimesta ikkunasta tuli myös +suloista tuoksua. + +»Jospa minulla olisi kyyhkynen niinkuin Noakilla», ajatteli +hän. + + »Kuu kuutamoinen loistelee + Ja ihanasti valaisee.« + +Tuon säkeen jälkeen, joka tuli hänen mieleensä sellaisenaan, +hän huomasi kuulevansa soittoa, hyvin pehmeätä — suloista! +Äiti soitti! Hän tuli ajatelleeksi makaronia, joka hänellä oli +säästössä piironkilaatikossaan, haki sen ja kiipesi ikkunalle. +Hän nojautui ulos, vuoroin mutusteli, vuoroin piti leukansa hiljaa +kuullakseen soittoa paremmin. »Da» oli sanonut, että enkelit +taivaassa soittavat harppua, mutta se ei ollut puoliksikaan +niin suloista kuin äidin soitto kuutamoyönä, hänen syödessään +makaronia. Turilas lentää suristi ohi, yöperhonen lensi hänen +kasvoihinsa, soitto lakkasi ja pikku Jon veti päänsä sisään. +Äiti varmaan kohta tuli! Hän ei tahtonut tulla yllätetyksi hereillä. +Hän meni takaisin sänkyyn ja veti peiton melkein yli +päänsä, mutta hän oli jättänyt verhon raolle, niin että kuun +valon juova pääsi sisään. Se lankesi lattian poikki, lähelle +sängyn jalkopäätä, ja hän katseli, kuinka se hitaasti lähestyi häntä +itseään ikäänkuin olisi ollut elävä olento. Soitto alkoi taas, +mutta hän kuuli sitä vain töintuskin, se oli unista soittoa, +hyvin — unista — soittoa — unista — unis — + +Ja aika liukui ohi, soitto nousi, laski, taukosi, kuunsäde +hiipi hänen kasvojaan kohti. Pikku Jon kääntyi unissaan ja +makasi nyt selällään, toinen ruskea nyrkki vielä lakanoissa +kiinni. Hänen silmäkulmansa värähtelivät, hän oli alkanut +nähdä unia. Hän näki unta, että hän joi maitoa maljasta, joka +oli kuu, vastapäätä suurta mustaa kissaa, joka katseli häntä +hauskasti hymyillen, niinkuin isä. Hän kuuli sen kuiskaavan: +»Älä juo liikaa!» Maito kuului tietysti kissalle, ja hän ojensi +kätensä ystävällisesti hyväilläkseen sitä, mutta kissa ei ollut +enää siinä, maljasta oli tullut sänky, jossa hän makasi, ja kun +hän koetti päästä pois siitä, ei hän löytänyt laitaa, hän ei +löytänyt — hän — hän — ei päässyt pois! Se oli kauheata! + +Hän uikutti unissaan. Sänkykin oli alkanut keinua, se oli +hänen ulkopuolellaan ja hänen sisällään, se pyöri ja pyöri, +kävi tulikuumaksi, ja Äiti Lee _Meren hylkäämistä_ pyöritti sitä! +Oi, kuinka hän näytti kauhealta! Nopeammin, nopeammin — +kunnes hän ja sänky ja Äiti Lee ja kuu ja kissa olivat yhtä ainoata +pyörää, joka kiersi ympäri ja ylös ja alas — hirveätä +— hirveätä — hirveätä! + +Hän huusi. + +Pyörimisen läpi kuului ääni: »Kultani, kultani!» ja hän heräsi +seisoen vuoteessaan, silmät selällään. + +Siinä oli äiti, hiukset hajallaan kuin Guineveren, ja Jon +tarrautui häneen ja painoi kasvonsa hänen tukkaansa. + +»Oi! Oi!» + +»Kaikki on hyvin, aarteeni. Sinä olet hereillä nyt. Kas niin! +Kas niin! Eihän se ollut mitään.» + +Mutta pikku Jon sanoi vieläkin: »Oi! Oi!» + +Äidin ääni kuiskasi samettisena hänen korvaansa: + +»Se johtui vain kuunvalosta, kultaseni, kuunvalosta, joka +tuli kasvoillesi.» + +Pikku Jon tarrautui hänen yöpukuunsa: + +»Sinä sanoit, että kuutamo on kaunista. Oi!» + +»Ei siinä ole hyvä nukkua. Kuka päästi sen sisään? Veditkö sinä +verhot syrjään?» + +»Minä tahdoin nähdä ajan, minä — minä katsoin ulos, minä +— minä kuulin sinun soittavan, äiti, minä — söin makaronini.» +Mutta hän alkoi vähitellen rauhoittua, ja hänessä heräsi +tarve puolustaa pelkoaan. + +»Äiti Lee pyöri minussa ja tuli niin kovin kuuma», mutisi hän. + +»No mutta Jon, mitä muuta voit odottaakaan, jos syöt makaronia +mentyäsi vuoteeseen?» + +»Yhden vain, äiti, se teki soiton vieläkin kauniimmaksi. Minä +odotin sinua — minä melkein luulin, että oli jo huominen.» + +»Pikku lintuni, kello on vasta juuri yksitoista.» + +Pikku Jon oli hiljaa, hangaten nenäänsä hänen kaulaansa. + +»Äiti, onko isä huoneessasi?» + +»Ei tänä iltana.» + +»Saanko minä tulla?» + +»Jos tahdot, kultamuru.» + +Melkein taas omana itsenään pikku Jon vetäytyi taaksepäin. + +»Sinä näytät erilaiselta, äiti, paljon nuoremmalta.» + +»Se johtuu tukastani, kultani.» + +Pikku Jon piteli sitä käsissään, se oli kuin paksua, tummaa +kultaa, seassa muutama hopeasäie. + +»Minä pidän siitä», sanoi hän. »Minä pidän sinusta kaikkein +eniten tällaisena.» + +Jon oli tarttunut hänen käteensä ja alkanut vetää häntä +ovea kohti. Jon sulki sen jälkeensä helpotuksesta huoaten. + +»Kumman puolen sänkyä tahdot, äiti?» + +»Vasemman.» + +»Hyvä.» + +Menettämättä hetkeäkään, antamatta äidille tilaisuutta muuttaa +mieltään pikku Jon meni vuoteeseen, joka tuntui +paljon pehmeämmältä kuin hänen omansa. Hän huoahti +taas, painoi päänsä tyynyyn ja katseli sitä sotavaunujen ja +miekkain ja keihästen taistelua, joka aina oli käynnissä +huopapeitteen päällä, juuri siinä, missä pienet karvat näkyivät +valoa vastaan. + +»Eikö se siis _oikeesti_ ollut mitään?» kysyi hän. + +Äiti vastasi peilin äärestä: + +»Ei muuta kuin kuunvaloa ja kiihtynyttä mielikuvitustasi. +Sinä et saa kiihtyä liikaa, Jon.» + +Mutta pikku Jon, joka ei vielä ihan ollut hermojensa herra, +vastasi kerskuen: + +»Enhän minä toki tosissani pelännyt!» Ja taas hän katseli +keihästä ja sotavaunuja. Tämä tuntui kestävän kovin kauan. + +»Voi, äiti, pidä kiirettä!» + +»Kultaseni, minun pitää palmikoida tukkani.» + +»Voi, ei tänä iltana. Sinunhan kuitenkin pitää avata se taas +huomenna. Minun on nyt uni, ja jollet tule pian, ei minun ole +uni pitkään aikaan.» + +Äiti seisoi valkeana ja pehmeänä kolmiosaisen peilinsä edessä. +Jon saattoi nähdä kolme äitiä, kaula kaartuneena, tukka loistaen +valon alla, tummat silmät hymyillen. Se oli tarpeetonta, +ja hän sanoi: + +»Tule nyt jo, äiti, minä odotan.» + +»Hyvä on, kultaseni, minä tulen.» + +Pikku Jon sulki silmänsä. Asiat olivat kääntymässä perin +tyydyttävään suuntaan, mutta äidin piti vain kiirehtiä. Hän +tunsi vuoteen liikahtavan, äiti tuli siis. Ja silmät vielä ummessa +hän sanoi unisesti: + +»Ihanaa, eikös?» + +Hän kuuli äidin äänen sanovan jotakin, tunsi hänen huulensa +nenällään ja kyyristyi hänen viereensä, hänen, joka makasi +hereillä ja rakasti häntä kaikilla ajatuksillaan. Ja hän +vaipui unennäöttömään uneen, joka tasoitti entiset. + + + + + + + + +KOLMAS KIRJA: VUOKRATTAVANA + + + »Katala kohtu noiden riitaisten + Kaks lempivää luo kovan onnen lasta.» + + (Romeo ja Julia). + + + + + + +ENSIMMÄINEN OSA + + + + +1. KOHTAAMINEN + + +Soames Forsyte lähti kaupunkiasunnostaan Knightsbridge +Hotellista toukokuun 12:nnen päivän iltapuolella 1920 käydäkseen katsomassa erästä taulukokoelmaa taidesalongissa +Cork Streetin takana ja saadakseen käsityksen uudesta taiteesta. +Hän käveli. Maailmansodan syttymisestä saakka hän +ei koskaan ollut ottanut ajuria, jos voi olla ottamatta. Ajurit +olivat hänen mielestään roskajoukkoa, vaikka nyt, kun sota +oli ohi ja tarjonta taas alkoi olla kysyntää suurempi, he +vähitellen ihmisluonnon tapojen mukaan sivistyivät. Hän ei ollut +kuitenkaan antanut heille anteeksi, sillä syvällä mielessään hän +liitti heidät synkkiin muistoihin ja nyt epämääräisesti, niinkuin +kaikki heidän luokkansa jäsenet, vallankumoukseen. Se huomattava +levottomuus, jota hän oli kokenut sodan aikana, ja +vielä huomattavampi levottomuus, jonka rauha oli sittemmin +tuonut mukanaan, oli sielullisesti vaikuttanut hänen sitkeään +luontoonsa. Hän oli hengessään niin usein elänyt vararikon, +että hän oli lakannut uskomasta sen aineelliseen mahdollisuuteen. +Kun maksoi neljätuhatta vuodessa tulo- ja omaisuusveroa, +ei juuri voinut pahempaa odottaa! Neljännesmiljoonan +omaisuus, jota jakamassa oli vain vaimo ja tytär ja joka oli +sijoitettu hyvin eri tahoille, oli riittävänä takeena tuotakin +mielettömyyttä — suuren omaisuuden verotusta — vastaan. Ja +mitä tulee sotavoittojen takavarikointiin, kannatti hän sitä +kokonaan, sillä hänellä ei sotavoittoja ollut, ja se olisi »noille +lurjuksille omiaan!» Taulujen hinnat olivat sitäpaitsi nousseet, +jos mitkään, ja hän oli sodan jälkeen hyötynyt kokoelmastaan +enemmän kuin koskaan. Ilmahyökkäykset olivat niinikään +vaikuttaneet suotuisasti henkeen, joka oli jo syntymästään +varovainen, ja karaisseet ennestäänkin juroa luonnetta. Täydellisen hajaantumisen uhka teki ihmisen välinpitämättömäksi sille +osittaiselle hajaantumiselle, mitä verot ja taksoitus +merkitsivät, mutta saksalaisten julkeuden tuomitseminen oli +aivan luontevasti vaihtunut työväen puolueen julkeuden +tuomitsemiseksi, jollei avoimesti, niin ainakin sielun pyhäkössä. + +Hän käveli. Oli sitäpaitsi aikaa yllinkyllin, sillä Fleur tulisi +tapaamaan häntä taidesalonkiin kello neljältä, ja kello oli +vasta puoli kolme. Teki hyvää kävellä — maksa oli vähän +epäkunnossa ja hermot kovin jännittyneet. Hänen vaimonsa oli +kaupunkiin tullessaan aina menossa, ja tytär, hän se nyt lenteli +missä milloinkin, niinkuin useimmat nuoret naiset sodan +jälkeen. Hän sai kuitenkin olla kiitollinen siitä, että Fleur +oli ollut liian nuori toimittaakseen mitään itse sodassa. Eipä +siltä, etteikö hän, Soames, olisi tukenut sotaa alusta alkaen, +koko sielullaan, mutta tästä siihen, että olisi tukenut sitä +vaimonsa ja tyttärensä ruumiilla, oli kuilu, jonka aiheutti jokin +vanhanaikainen hänessä, jokin, mikä kammosi tunteen liioittelua. +Hän esimerkiksi oli lujasti pannut vastaan, kun Annette, +joka oli niin viehättävä ja 1914 vasta kolmenkymmenen +neljän, tahtoi lähteä syntymämaahansa Ranskaan, tuohon +»chère patrie'hin», niinkuin hän oli alkanut sanoa sitä sodan +innoittamana, hoitamaan sotilaitaan, »braves poilus», mukamas! +Lähteä sinne tärvelemään terveytensä ja ulkomuotonsa! +Ikäänkuin hänestä olisi hoitajaksi! Soames oli tehnyt tenän. +Ommelkoon Annette heille kotona tai kutokoon! Annette oli +siis jäänyt kotiin, mutta ei ollut senjälkeen koskaan ollut +oikein entisensä kaltainen. Hänen paha tapansa pilkata Soamesia, +ei avoimesti, mutta hienostaan, alituiseen, oli yltynyt. +Mitä Fleuriin tulee, oli sota ratkaissut tuon harmillisen ongelman, +oliko hänen lähdettävä kouluun vai eikö. Hänen oli parempi +olla poissa äitinsä luota, kun tämä oli sotatuulellaan, +poissa ilmahyökkäysten vaaroista, poissa ryhtymästä mihinkään +hullutuksiin, ja niin oli isä vienyt hänet erääseen tyttöopistoon, +joka oli niin kaukana lännestä kuin suinkin saattoi, +pysyäkseen silti oivallisen maineessa, ja oli kaivannut häntä +kauheasti. Fleur! Hän ei ollut koskaan katunut sitä jonkin +verran ulkomaalaista nimeä, jonka hän tytön syntyessä oli +niin äkkiä valinnut — vaikka se olikin ilmeinen myönnytys +ranskalaisuudelle. Fleur! Kaunis nimi — kaunis lapsi! Mutta +levoton — liian levoton, ja itsepäinen myös! Tiesi vaikutusvaltansa +isään! Soames ajatteli usein, että oli erehdys kiintyä +liiaksi tyttäreensä. Vanha hupsu hän oli! Kuusikymmentä +viisi! Hän alkoi tulla vanhaksi, mutta hän ei välittänyt siitä, +sillä — ehkä vain onneksi, kun ottaa huomioon Annetten nuoruuden +ja kauneuden — hänen toinen avioliittonsa oli osoittautunut +aika viileäksi. Hän oli kokenut vain yhden todellisen +intohimon elämässään — tuohon ensimmäiseen vaimoonsa, +Ireneen. Niin, ja tuo mies, hänen serkkunsa Jolyon, joka oli +karannut Irenen kanssa, kuului näyttävän kovin raihnaalta. +Eihän se ollut ihmekään, seitsemänkymmenen kahden vuoden +iässä, kaksikymmentä vuotta kestäneen kolmannen avioliiton +jälkeen! + +Soames pysähtyi hetkiseksi ja nojasi Row’n kaidepuuhun. +Sovelias paikka muistoille, puolimatkassa Park Lanen talosta, +joka oli nähnyt hänen syntymänsä ja hänen vanhempainsa kuoleman, +tuohon pieneen Montpellier Squaren taloon, jossa hän +kolmekymmentä viisi vuotta sitten oli nauttinut avioliittonsa +ensimmäisestä painoksesta. Nyt, kun toistakin painosta oli +kestänyt jo kaksikymmentä vuotta, tuntui tuo vanha murhenäytelmä +kuuluvan kuin johonkin aikaisempaan elämään — joka oli +päättynyt silloin kun Fleur syntyi eikä hänen toivomansa poika. +Jo monta vuotta sitten hän oli lakannut edes +epämääräisesti kaipaamasta poikaa, joka ei ollut syntynyt. +Fleur tyydytti hänen sydäntään täydellisesti. Olihan Fleurillä +sentään hänen nimensä, eikä hän vähääkään ajatellut aikaa, +jolloin Fleur muuttaisi nimeä. Itse asiassa, jos hän joskus +ajatteli sellaista onnettomuutta, sen vaimensi epämääräinen +tunne, että hän saattoi, jos niiksi tuli, tehdä Fleurin kyllin +rikkaaksi ostamaan ja sammuttamaan sen miehen nimen, joka +menisi hänen kanssaan naimisiin — miksi se ei olisi mahdollista, +koska kerran naiset nykyaikana ovat miesten vertaisia? Ja +sisimmässään tietäen, etteivät he sentään ole, Soames pyyhkäisi +koukistetuin käsin voimakkaasti kasvojaan, kunnes ne +näyttivät yhtä levollisilta kuin leukakin. Kiitos kohtuullisten +elintapojen hän ei ollut lihonut eikä veltostunut, nenä oli +kalpea ja ohut, harmaat viikset lyhyiksi leikatut, näkö +heikentymätön. Hieman kumarainen asento tasoitti ja oikaisi sen kasvojen suurentumisen, minkä tukan peräytyminen otsalta oli +aiheuttanut. Vähän oli aika muuttanut »äveriäintä» nuorten +Forsytein joukosta, niinkuin olisi sanonut vanhojen Forsytein +viimeinen, Timothy, joka nyt oli sadannella ensimmäisellä +vuodellaan. + +Vaahterain varjo lankesi hänen siistille huopahatulleen. Hän +oli lakannut käyttämästä silinteriä — ei kannattanut herättää +huomiota varallisuudellaan tällaisina aikoina. Vaahterat! Hänen +ajatuksensa kiitivät selvinä Madridiin — pääsiäisenä ennen +sotaa, kun hänen oli tehtävä päätöksensä tuon Goya-oston +suhteen, hän oli lähtenyt löytöretkelle tutkiakseen maalaria +tämän kotipaikalla. Mies oli tehonnut häneen — korkea taide-arvo, todellista nerokkuutta! Jos hän nyt oli maineessa, olisi +hän vielä suuremmassa, ennenkuin hänestä oltaisiin selviä. Toinen +Goya-villitys tulisi olemaan vielä suurempi kuin ensimmäinen, +ihan varmasti! Ja hän oli ostanut. Tuolla matkallaan +hän oli — sitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen — tilannut +jäljennöksen freskosta »La Vendimia», jossa esiintyy tyttö toinen +käsi puuskassa, tyttö, joka muistutti hänen tytärtään. +Se oli hänellä nyt Mapledurhamin taulusalissa, ja huono se +oli — eihän Goyaa voi jäljentää. Hän katseli sitä kuitenkin, +jos tytär ei ollut kotona, sillä tuon olennon keveä, suora tasapainoisuus, kaarevien kulmien etäisyys toisistaan, tummain +silmäin kiihkeä haaveellisuus pani vastustamattomasti ajattelemaan +Fleuriä. Kumma, että Fleurillä piti olla tummat silmät, vaikka +hänen omansa olivat harmaat — ei kukaan +Forsyte ollut ruskeasilmäinen — ja äidin silmät siniset! Mutta +tietysti isoäiti Lamotten silmät olivat tummat kuin ruskea +siirappi! + +Hän alkoi taas kulkea Hyde Park Corneria kohti. Suurempaa +muutosta kuin Row’lla ei ollut tapahtunut koko Englannissa! +Syntyneenä melkein tämän kadun ulottuvilla hän saattoi muistaa +sen 1860-luvulta saakka. Tänne hänet oli pikkulapsena tuotu +pönkkähameitten välissä tuijottamaan tiukkahousuisia keikareita, +joilla oli poskiparta ja jotka istuivat lujasti satulassa, +katselemaan käyrälierisiä hattuja ja valkeita +silintereitä, yleistä kiireettömyyttä ja pientä vääräsääristä +ukkoa, jolla oli pitkä punainen liivi ja joka tuli hienon väen +joukkoon taluttaen useista ketjuista koiria. Kerran hän oli +koettanut kaupitella äidillekin koiraa — Kaarle kuninkaan +lintukoiraa, italialaista vinttikoiraa, joka innostui äidin pönkkähameeseen — sellaisia koiria ei nähnytkään enää. Nyt ei enää +nähnyt minkäänlaisia arvohenkilöitä, työläisiä vain, jotka istuivat +ikävystyneinä riveissään vailla muuta katseltavaa kuin +joitakin nuoria naisia, jotka pomppivat hajareisin hevostensa +selässä, kupuhattu päässä, tai satunnaisia siirtomaasotilaita, +jotka laahasivat edestakaisin ikävännäköisillä vuokrahevosillaan. +Siellä täällä oli joku pikku tyttö ponihevosen selässä tai +vanha herra, joka paransi maksaansa ruumiinliikunnolla, tai +upseeri, joka koetteli suurta, kömpelöä ratsuhevosta, mutta ei +mitään rotueläimiä, ei tallipoikia, ei tervehdyksiä, ei kumarruksia, +ei keskustelua — ei mitään, puut vain olivat samat — puut, jotka +eivät välitä sukupolvista eikä ihmissuvun rappeutumisesta. +Kansanvaltainen Englanti — rikkinäinen, kiireinen, +hälisevä, ja näköjään vailla huippua. Ja tuo jokin nirso Soamesin +sielussa kapinoi. Ainiaaksi mennyt, tuo arvon ja hienostuksen +kiinteä monopoli! Rikkautta kyllä oli — niin, rikkautta! +— olihan hän itse rikkaampi mies kuin hänen isänsä +konsanaan, mutta tavat, maku, arvo, kaikki oli mennyt, +kaikki uponnut yhteen ainoaan epämääräiseen, rumaan, olkapäitäkohauttavaan, paloöljyntuoksuiseen »heihei»-huutoon. +Sieltä täältä kurkisti jokin pieni, nujerrettu jäte hienostusta +ja säätyarvoa, rikkinäisenä ja hauraana, _chetif_, olisi Annette +sanonut, mutta ei enää koskaan mitään lujaa ja eheää, mihin +voisi katsoa. Ja tähän huonojen tapojen ja löyhtyneen moraalin +sekasortoon oli hänen viskattava tyttärensä — elämänsä +kukkanen! Ja jos nuo työläismiehet pääsevät valtaan — pahin +oli vielä tulematta! + +Hän tuli kadulle kaariportista, jota — taivaan kiitos — ei +enää ollut rumentamassa valonheittäjän tykinharmaa väri. +»Parempi olisi, että he näyttäisivät valonheittäjällä omaa +tietään», ajatteli hän, »ja valaisisivat kallisarvoista +kansanvaltaansa!» Ja hän kulki Piccadillyn klubihuoneistojen ohi. +George Forsyte istuisi tietenkin Iseeumin kaari-ikkunassa. +Mies oli nyt niin lihava, että pysyi siellä melkein koko päivän, +kuin jokin liikkumaton, sardoninen, lystikäs silmä, joka huomioi +ihmisten ja asiain rappeutumista. Ja Soames kiirehti, +sillä serkun katse teki hänen olonsa aina epämukavaksi. George +oli kuuleman mukaan ollut se »Isänmaanystävä», joka keskellä +sotaa oli kirjoittanut lehtiin moittien hallitusta hysteeriseksi, +se kun oli vähentänyt rotuhevosten kaura-annoksia. Oli, siellä +hän oli, kookkaana, mahtavana, siistinä, sileäksiajeltuna, +kiiltävänä, tuskin ollenkaan ohentunut tukka epäilemättä +tuoksuen parhaalta hiusvedeltä, punainen paperi kädessä. Ei, se +mies ei muuttunut! Ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään +Soames tunsi liivinsä alla eräänlaisen myötätuntoisen sykkeen +tuota sardonista sukulaista kohtaan. George — hänen painavuutensa, +virheetön jakauksensa, härkämäinen katseensa — oli takeena +siitä, että vanha järjestys vielä keksisi joitakin keinoja. +Hän näki Georgen liikuttavan punaista paperia ikäänkuin +kutsuisi hänet sisään — mies tahtoi varmaan kysyä jotakin +omaisuuteensa kuuluvaa seikkaa. Se oli vielä Soamesin hoidossa, +sillä siirtyessään lakiasiatoimistossaan vain nimelliseen +osuuteen tuona tuskallisena aikana kaksikymmentä vuotta +sitten, jolloin oli eronnut Irenestä, Soames oli melkein +huomaamattaan pidättänyt itsellään kaikkien puhtaasti forsytelaisten +asiain hoidon. + +Soames epäröi pienen hetken, nyökäytti sitten päätään ja +meni sisään. Sitten kun hänen lankonsa Montague Dartie oli +kuollut Pariisissa tavalla, josta kukaan ei oikein saanut selkoa, +luultavasti se varmaankaan ei ollut itsemurha — Iseeum-klubi +oli Soamesin mielestä ikäänkuin tuntunut kunniallisemmalta. +Hän tiesi myös, että George oli luopunut hurjistelustaan, ja +lopullisesti antautunut pöydän iloihin syöden vain parasta, +jotta paino pysyisi alhaalla ja omistaen, niinkuin hän sanoi, +»pari vanhaa hevoskonia, jotka antavat mielenkiintoa elämääni.» +Soames meni siis tapaamaan serkkuaan ikkunapöytään ilman sitä +sopimattomuuden tunnetta, johon hän oli täällä tottunut. +George ojensi hyvinhoidetun käden. + +»En ole nähnyt sinua sodan jälkeen», sanoi hän. »Kuinka +vaimosi voi?» + +»Kiitos», sanoi Soames kylmästi, »hyvin kyllä.» + +Jokin kätketty leikinlasku värähdytti hetkeksi Georgen +lihakkaita kasvoja ja tuikki hänen silmistään. + +»Tuo belgialainen, Profond», sanoi hän, »on jäsenenä täällä +nyt. Hän on kummallinen otus.» + +»On totisesti», mutisi Soames. »Mikä oli asiasi minulle?» + +»Vanha Timothy, hän voi pakata matkalaukkunsa minä +hetkenä tahansa. Kai hän jo on tehnyt testamenttinsa?» + +»On.» + +»No niin, sinun tai jonkun muun pitäisi käydä katsomassa +häntä — hän on vanhan joukon viimeinen, satavuotias, tiedäthän. +Sanotaan, että hän on kuin muumio. Mihin aiot panna +hänet? Hänen pitäisi oikeuden mukaan saada pyramidi.» + +Soames pudisti päätään. »Highgateen, perhehautaan.» + +»No niin, vanhat tytöt kai kaipaisivat häntä, jos hän joutuisi +muualle. Sanotaan, että hän vielä on huvitettu ruuasta. +Hän kestää, saatpa nähdä. Emmekö me _saa_ mitään noista vanhoista +Forsyteista? Kymmenen kappaletta, keski-ikä kahdeksankymmentä +kahdeksan — olen laskenut. Pitäisihän sen jo vetää vertoja +kolmosille.» + +»Siinäkö kaikki?» kysyi Soames. »Minun pitää jatkaa matkaani.» + +»Sinä epäkohtelias piru», näytti George vastaavan. »On, +siinä on kaikki: käy tervehtimässä häntä hänen mausoleumissaan +— ukkeli ehkä tahtoo lausua ennustuksia.» Virnistys katosi +hänen kasvojensa monilta uurteilta, ja hän lisäsi: »Ettekö +te asianajajat ole keksineet mitään keinoa päästä vapaaksi +tuosta kirotusta tuloverosta? Se on hitonmoinen isku kiinteille, +perityille tuloille. Minulla oli ennen kaksituhatta viisisataa +vuodessa, nyt minulla on vaivaiset tuhat viisisataa, ja +elinkustannukset ovat nousseet kaksinkertaisiksi.» + +»Ahaa», mutisi Soames, »kilparata on vaarassa.» + +Georgen kasvoilla välähti ivallinen itsepuolustus. + +»No niin», sanoi hän, »minut kasvatettiin olemaan tekemättä +mitään, ja tässä minä istun ja tulen vanhemmaksi ja köyhemmäksi +päivä päivältä. Nuo sosialistit aikovat saada suuria +aikaan ennenkuin pääsevät rauhaan. Millä sinä aiot ansaita +elatuksesi, kun niin pitkälle joudutaan? Minä aion tehdä +kuuden tunnin työpäiviä ja opettaa poliitikkoja ymmärtämään +vitsejä. Ota varteen neuvoni, Soames, mene parlamenttiin, +varaa itsellesi neljäsataa — ja käytä minua hyväksesi.» + +Ja Soamesin lähdettyä hän palasi paikalleen kaari-ikkunan +ääreen. + +Soames kulki Piccadillya syvissä mietteissä, serkkunsa sanojen +kiihdyttämättä. Hän itse oli aina ollut työntekijä ja säästäjä, +George taas aina tyhjäntoimittaja ja tuhlari, ja kuitenkin, +jos takavarikointi joskus alkaisi, ryöstettäisiin juuri hänet — +työntekijä ja säästäjä! Tämä oli kaiken hyveen kieltämistä, +kaikkien forsytelaisten periaatteitten mullistamista. Voiko +sivistystä rakentaa millekään muille periaatteille? Hän ei +uskonut. No niin, hänen taulujaan he eivät ainakaan takavarikoisi, +sillä he eivät tietäisi niiden arvoa. Mutta mitä arvoa +niillä sitten olisi, jos nuo hullut kerran alkaisivat lypsää +pääomaa? Turhaa tavaraa markkinoilla. »Minä en välitä itsestäni», +ajatteli hän, »minä voisin elää viidellä sadalla vuodessa +enkä edes huomaisi eroa, minun iässäni.» Mutta Fleur! Tämä +niin viisaasti sijoitettu omaisuus, nämä niin huolellisesti valitut +ja kootut aarteet olivat kaikki tyttöä varten. Ja jos niin +kävisi, että hän ei voisi antaa tai jättää niitä tytölle — no +niin, silloin ei elämällä olisi mitään tarkoitusta, ja mitä +kannatti hänen nytkään mennä katsomaan tuota mieletöntä +futuristista roskaa muka nähdäkseen, olisiko sillä mitään +tulevaisuutta? + +Saavuttuaan Cork Streetin taidesalonkiin hän kuitenkin +maksoi shillinkinsä, otti luettelon ja astui sisään. Kymmenkunta +ihmistä kierteli salissa. Soames astui eteenpäin ja meni +katsomaan jotakin, mikä hänen mielestään näytti lyhtypylväältä, +jonka raitiovaunu on törmännyt kallelleen. Se oli +asetettu noin kolmen askelen päähän seinästä ja oli luettelossa +mainittu nimellä »Juppiter». Hän tutki sitä uteliaana, sillä hän +oli hiljattain kohdistanut osan huomiotaan kuvanveistoon. +»Jos tuo on Juppiter», ajatteli hän, »minä tahtoisin tietää, +minkälainen on Juno.» Ja äkkiä hän näki Junon vastapäätä +Juppiteriä. Juno oli hänen silmissään lähinnä kuin kaksivartinen +pumppu, joka on keveästi lumen peitossa. Hän katseli Junoa vielä, +kun kaksi kiertelijää pysähtyi hänen vasemmalle puolelleen. +»Epatant», kuuli hän toisen sanovan. + +»Vielä mitä», murisi Soames itsekseen. + +Toinen, poikamainen ääni vastasi: »Sinä erehdyt, vanha +veikko, hän vetää sinua nenästä. Kun Juppiteriksi ja Junoksi +loi hän heidät, sanoi hän: »Minäpä katson kuinka paljon nuo +hullut nielevät.» Ja he ovat latkineet kaiken.» + +»Sinä nuori veijari», sanoi toinen. »Vospovitch on uudistaja. +Etkö näe, että hän on tuonut satiirin kuvanveistoon? Tulevaisuuden +veistotaide, musiikki, maalaus, vieläpä arkkitehtuuri, +on kääntynyt satiiriin. Sen oli pakko. Ihmiset ovat väsyneet +— tunteelta on kumottu pohja.» + +»Minä olen kyllä aivan ennallani siinä, että harrastan vielä +vähän kauneuttakin. Olen läpäissyt sodan. Teiltä putosi nenäliina, +sir.» + +Soames näki nenäliinaa pidettävän edessään. Hän otti sen +käteensä luonnostaan epäilevänä ja nosti nenälleen. Siinä oli +oikea tuoksu — heikon kölninveden — ja hänen alkukirjaimensa. +Hieman rauhoittuneena hän katsoi nuorta miestä kasvoihin. +Niihin kuului vähän vasikkamaiset korvat, naurava +suu, lyhyiksileikatut viikset ja pienet, vilkkaat silmät. +Ulkoasu oli tavallista huolitellumpi. + +»Kiitos», sanoi hän ja lisäsi hieman ärtyneenä: »Hauska kuulla, +että annatte arvoa kauneudelle, se on harvinaista meidän päivinämme.» + +»Minä jumaloin kauneutta», sanoi nuori mies, »mutta te ja +minä olemme vanhan kaartin viimeiset, Sir.» + +Soames hymyili. + +»Jos todella välitätte tauluista», sanoi hän, »tässä on korttini. +Voin näyttää teille muutamia oikein kauniita jonakin sunnuntaina, +jos satutte olemaan joella ja haluatte tulla katsomaan.» + +»Hirveän ystävällistä, sir. Minä tulen kuin lintu. Nimeni +on Mont, Michael Mont.» Ja hän otti hatun päästään. + +Soames, joka jo katui äkillistä tekoaan, kohotti hattuaan +keveästi vastaukseksi katsoen halveksuen nuoren miehen seuralaiseen, +jolla oli punainen kravatti, kauheat kierretyt viikset ja +ylimielinen ilme — ikäänkuin hän olisi runoilija! + +Tämä oli ensimmäinen varomattomuus, jonka hän oli tehnyt +niin pitkään aikaan, että hänen piti istuutua seinässä olevaan +syvennykseen. Mikä oli saanut hänet antamaan korttinsa +satunnaiselle nuorelle miehelle, joka kulki tuollaisen otuksen +seurassa? Ja Fleur, joka aina oli hänen ajatustensa taka-alalla, +astui esiin kuin jokin satuolento kellosta, kun se lyö +tuntinsa. Irtoseinällä, joka oli syvennyksen edessä, riippui +suuri taulu, jossa oli hyvin monta nelikulmaista tomaatinväristä +maalimöykkyä eikä mitään muuta, mikäli Soames paikaltaan saattoi +nähdä. Hän katsoi luetteloon: »N:o 32 — »Tulevaisuuden kaupunki» +— Paul Post.» »Tuo kai on myös satiirinen», ajatteli hän. +»Kylläpä!» Mutta hänen toinen ajatuksensa oli varovaisempi. +Ei sopinut tuomita liian nopeasti. Olihan Monet'llakin ollut +noita sekavia, raitaisia luomuksia, jotka olivat osoittautuneet sellaisiksi +mestariteoksiksi, ja entä sitten täplämaalaus ja Gauguin. No niin, +olihan myöhäis-impressionisminkin jälkeen ollut yksi tai kaksi +maalaria, joille ei sopinut nyrpistää nenäänsä. Kolmekymmentä +kahdeksan vuotta kestäneen tuntijakautensa aikana hän oli itse +asiassa todennut niin monta »liikettä», nähnyt maun ja tekniikan +vuorovesien nousevan ja laskevan niin monta kertaa, että itse +asiassa ei tuosta kaikesta ollut mitään sanottavaa, paitsi että +rahaa voi tehdä jokaisesta muodin vaihtelusta. Voihan tässäkin +aivan hyvin olla tapaus, jolloin ensimmäinen vaisto oli +tukahdutettava, markkinain menettämisen uhalla. Hän nousi +ja meni taulun eteen koettaen hartaasti katsella sitä toisten +ihmisten silmin. Tomaattimöykkyjen yläpuolella oli jotakin, +jota hän luuli auringonlaskuksi, kunnes jokin ohikulkija sanoi: +»Hän on maalannut lentokoneet suurenmoisesti, eikö totta?» +Tomaattien alapuolella oli valkoinen nauha, jossa oli mustia +poikkijuovia. Näille hän ei saanut mitään merkitystä, kunnes +joku toinen tuli viereen ja sanoi: »Kuinka paljon ilmettä hän +saakaan etualaan!» Ilmettä? Mitä ilmettä? Soames palasi +istuimelleen. Taulu oli »mainio», niinkuin hänen isänsä olisi +sanonut, eikä hän olisi maksanut siitä rahtuistakaan. Ilmettä! +Ah, niin, ekspressionistejahan kaikki nyt olivat mannermaalla, +oli hän kuullut. Se oli siis tulossa tännekin, vai kuinka? Hän +muisti ensimmäisen influenssa-aallon 1887 tai 8 — sanottiin, +että se oli saanut alkunsa Kiinasta. Mistähän tämä — tämä +ekspressionismi — oli saanut alkunsa. Sairautta se ainakin +oli! + +Hän oli huomannut erään naisen ja nuorukaisen, jotka seisoivat +hänen ja »Tulevaisuuden kaupungin» välissä. He seisoivat selkä +päin häneen, mutta hyvin äkkiä Soames pani +luettelon kasvojensa eteen, veti hatun alemmaksi ja kurkisti +raosta. Tuosta selästä ei voinut erehtyä, se oli yhtä hieno kuin +konsanaan, vaikka tukka sen yläpuolella oli harmaantunut. +Irene! Hänen eronnut vaimonsa — Irene! Ja tuo oli epäilemättä +hänen poikansa — tuon miehen Jolyon Forsyten poika +— heidän poikansa, kuusi kuukautta vanhempi kuin hänen +oma tyttärensä! Ja hautoen mielessään avioeroajan katkeruutta +hän nousi lähteäkseen näkyvistä, mutta istahti nopeasti +takaisin. Irene oli kääntänyt päänsä puhuakseen pojalleen, +hänen profiilinsa oli vielä niin nuorekas, että harmaa tukka sen +yläpuolella näytti kuin puuteroidulta, ikäänkuin hän olisi +pukeutunut naamiaisiin, ja hänen huulensa hymyilivät niinkuin +Soames, niiden ensimmäinen omistaja, ei ollut koskaan nähnyt +niiden hymyilevän. Hän myönsi vastahakoisesti, että Irene +oli vielä kaunis, ja vartaloltaan melkein yhtä nuori kuin +konsanaan. Ja kuinka tuo poika vastasi hänen hymyilyynsä! +Liikutus pusersi Soamesin sydäntä. Näky loukkasi hänen +oikeudentuntoaan. Hän kadehti Ireneltä tuon pojan hymyilyä +— se oli enemmän kuin mitä hän sai Fleuriltä, se oli ansaitsematonta. +Heidän poikansa olisi voinut olla hänen poikansa, +Fleur olisi voinut olla Irenen tytär, jos Irene olisi pysynyt +oikealla tiellä! Hän pani luettelon alemmaksi. Jos Irene näkisi +hänet, olisi se sitä parempi vain! Tällainen muistutus +hänen käyttäytymisestään tuon pojan aikana, joka luultavasti +ei tietänyt mitään, olisi vain kohtalon sormen terveellinen +hipaisu, tuon sormen, joka varmaan ennemmin tai myöhemmin +tavoittaisi hänet! Sitten, aavistaen, että tuollainen ajatus oli +eriskummallinen hänen ikäiselleen Forsytelle Soames otti esiin +kellonsa. Yli neljän jo! Fleur myöhästyi. Hän oli mennyt +serkkunsa Imogen Cardiganin luo, ja siellä hänen piti viipyä +polttamassa savukkeita ja juttelemassa ja sen semmoista. Hän +kuuli pojan nauravan ja sanovan innokkaasti: »Ei, mutta +kuules, äiti, eikö tämän tekijä ole June tädin siipirikkoja?» + +»Paul Post — minä luulen, kultaseni.» + +Sana hieman järkytti Soamesia, hän ei ollut koskaan ennen +kuullut Irenen käyttävän sitä. Ja sitten Irene näki hänet. +Soamesin silmien ilme mahtoi olla sukua George Forsyten +sardonisuudelle, sillä Irenen hansikoitu käsi kokosi hameenhelmat, +hänen kulmakarvansa nousivat, kasvot näyttivät kivettyvän. +Hän lähti pois. + +»Varoittava esimerkki», sanoi poika ja tarttui hänen käsivarteensa +taas. + +Soames tuijotti heidän jälkeensä. Poika oli kaunis, Forsytein +leuka, silmät syvän harmaat ja syvällä päässä, mutta hänessä +oli jotakin aurinkoista, ikäänkuin lasillinen vanhaa +sherryä olisi kaadettu hänen ylleen — se johtui ehkä hymystä, +tai tukasta. Parempi kuin mitä he olisivat ansainneet, nuo +kaksi! He siirtyivät hänen näkyvistään toiseen huoneeseen, ja +Soames jäi katselemaan Tulevaisuuden kaupunkia, mutta ei +nähnyt sitä. Pieni hymy kaarsi hänen huuliaan. Hän halveksui +omien tunteittensa kiihkeyttä näin monen vuoden jälkeen. +Haamuja! Ja kuitenkin, kun ihminen tuli vanhaksi — +jäikö jäljelle muuta kuin haamuja? Jäi, olihan Fleur! Hän +kiinnitti katseensa sisäänkäytävään. Fleur oli tulossa, mutta +antaisi tietysti hänen odottaa! Ja äkkiä hän huomasi ihmisolennon, +joka oli kuin tuulen henkäys — lyhyen, hennon olennon, +joka oli puettu merenvihreään päällysmekkoon, metallinen +vyö uumalla, verkko kokoamassa vallatonta, kullanpunaista +tukkaa, jossa kaikkialla näkyi harmaita suortuvia. +Hän puhutteli ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan salonkia, +ja jokin tuttu pysäytti Soamesin katseen — tuon olennon +silmissä, leuassa, tukassa, mielenlaadussa — jokin, joka +muistutti laihaa mäyräkoiraa juuri ennenkuin se käy aterialleen. +Varmasti June Forsyte! Hänen serkkunsa June — ja tulossa +suoraa päätä hänen piilopaikkaansa kohti! Hän istahti Soamesin +viereen syvissä mietteissä, otti muistikirjan ja merkitsi +siihen jotakin lyijykynällä. Soames istui liikkumattomana. +Viheliäinen juttu tuo sukulaisuus! »Harmillista», hän kuuli +Junen mutisevan, sitten ikäänkuin aavistaen kuuntelevan +vieraan läsnäolon hän katsoi Soamesiin. Pahin oli tapahtunut. + +»Soames!» + +Soames käänsi päätään hyvin vähän. + +»Mitä sinulle kuuluu?» sanoi Soames. »En ole nähnyt sinua +kahteenkymmeneen vuoteen.» + +»Et. Mikä toi sinut tänne?» + +»Syntini», vastasi Soames. »Tällaista roskaa!» + +»Roskaa? Oi niin — tietysti, sen vuoro ei ole vielä tullut.» +»Eikä tulekaan», sanoi Soames, »se on ja pysyy pelkkänä +ajanhukkana.» + +»Niinpä tietysti.» + +»Mistä tiedät?» + +»Tämä on minun salonkini.» + +Soames nyrpisti nenäänsä pelkästä hämmästyksestä. + +»Sinun? Mikä maailmassa saa sinut panemaan toimeen tällaisen +näyttelyn?» + +»Minä en käsittele taidetta pelkkänä kauppatavarana.» + +Soames osoitti Tulevaisuuden kaupunkia. »Katso tuotakin! +Kuka voi asua tuollaisessa kaupungissa ja kuka voi pitää sitä +seinällään?» + +June katsoi taulua hetkisen. »Se on näky», sanoi hän. + +»Hittoa kanssa!» + +Tuli hiljaisuus, sitten June nousi. »Hullunkurisen näköinen +otus», ajatteli Soames. + +»No niin», sanoi hän, »tulet tapaamaan täällä nuoren velipuolesi +ja erään naisen, jonka minä aikoinani tunsin. Jos seuraat +neuvoani, suljet tämän näyttelyn.» + +June katsoi häneen. »Oi, sinä Forsyte!» sanoi hän ja lähti +liikkeelle. Hänen keveässä, hetkellisessä olemuksessaan, joka +niin äkkiä lehahti näkyvistä, oli jotakin vaarallisen päättäväistä. +Forsyte! Tietysti Soames oli Forsyte! Ja niin oli Junekin! +Mutta siitä hetkestä saakka, jolloin June pelkkänä tyttösenä +oli tuonut Philip Bosinneyn tuhoamaan hänen elämänsä, +ei hän ollut voinut oikein sulattaa Junea — eikä sulattaisi +koskaan! Ja siinä June nyt oli, naimattomana vielä tänä päivänä, +taidesalongin omistajana!... Ja äkkiä Soamesin mieleen tuli, +kuinka vähän hän tätä nykyä tiesi omasta perheestään. Vanhat +tädit Timothyn talossa olivat kuolleet jo monta +vuotta sitten, ei ollut enää mitään paikkaa, mistä uutisia +välitettiin. Mitä he kaikki olivat tehneet sota-aikana? Nuoren +Rogerin poika oli haavoittunut, St. John Haymanin toinen +poika kaatunut, nuoren Nicholasin vanhin poika saanut O.B.E.-merkin, +vai mikä se nyt oli. Kaikki olivat kai jollakin tavoin +olleet mukana. Tuo Jolyonin ja Irenen poika oli arvatenkin +ollut liian nuori, hänen oma sukupolvensa tietenkin liian vanhaa, +vaikka Giles Hayman olikin kuljettanut Punaisen Ristin +autoa ja Jesse Hayman ollut erikoispoliisina nuo »Dromiot» +olivat aina kuuluneet urheilevaan tyyppiin! Mitä häneen itseensä +tulee, hän oli varustanut ambulanssiauton, lukenut lehtiä +kunnes oli melkein kipeä, kestänyt paljon jännitystä, ollut +ostamatta vaatteita, vähentynyt seitsemän kiloa painossa — +mitä enempää hän olisi iällään voinut tehdä? Oikeastaan, kun +hän ajatteli asiaa, tuntui hänestä, että hän ja hänen perheensä +olivat ottaneet tämän sodan aivan toisin kuin aikoinaan tuon +buurilaisjutun, jonka kuitenkin oli luultu verottavan kaikkia +valtakunnan varoja. Tuossa vanhassa sodassa tosin hänen +sisarensapoika Val Dartie oli haavoittunut, tuon miehen Jolyon +Forsyten ensimmäinen poika oli kuollut lavantautiin, +»dromiot» olivat olleet ratsuväessä ja June hoitajattarena, +mutta kaikki tuo oli vain jonkinlaista esimakua, kun taas +tässä sodassa jokainen oli »kantanut kortensa», mikäli hän voi +käsittää, itsestään selvänä asiana. Se näytti osoittavan, että +jokin oli kasvanut — tai ehkä jokin muu rappeutunut. Olivatko +Forsytet tulleet vähemmän yksilöllisiksi, tai enemmän +valtakunnallisiksi, tai vähemmän paikkakunnallisiksi? Vai +oliko syynä vain se, että saksalaisia vihattiin? Miksi ei Fleur +tullut, niin että hän voisi lähteä pois? Hän näki noiden kolmen +yhdessä palaavan toisesta huoneesta ja poistuvan irtoseinän +toista puolta. Poika seisoi nyt Junon edessä. Ja äkkiä, +Junon toisella puolella, Soames näki — tyttärensä, jonka +kulmakarvat olivat korkealla niinkuin sopikin. Hän saattoi +nähdä tytön vilkuilevan poikaan ja pojan katsovan taaksensa +häneen. Sitten Irene pisti kätensä pojan käsivarren alle ja veti +hänet pois. Soames näki pojan vilkaisevan taakseen ja Fleurin +katsovan heidän jälkeensä, kun he kaikki kolme lähtivät pois. + +Muuan hilpeä ääni sanoi: »Vähän raskaasti sulavaa, eikö +totta?» + +Nuori mies, joka oli ojentanut hänelle pudonneen nenäliinan, +kulki taas ohi. Soames nyökäytti päätään. + +»Minä en tiedä, mihin olemme menossa.» + +»Oi! Aivan niin, sir, eivät he itsekään tiedä.» + +Fleurin ääni sanoi: »Halloo, isä! Sielläkö sinä olet!» aivan +kuin hänen olisi pitänyt odottaa isää. + +Nuori mies sieppasi hatun päästään ja jatkoi kulkuaan. + +»No niin», sanoi Soames katsellen Fleuriä kiireestä kantapäähän, +»sinä olet täsmällinen nuori nainen!» + +Tämä hänen elämänsä kallein aarre oli keskikokoinen ja +keskivärinen, hänellä oli lyhyt, tummanruskea tukka, ruskeat +silmät olivat kaukana toisistaan ja silmänvalkuaiset niin kirkkaat, +että ne välähtelivät silmien liikehtiessä, ja levossaan silmät +kuitenkin näyttivät melkein uneksivilta hyvin vaikeitten +mustaripsisten luomien alla, jotka verhosivat niitä ikäänkuin +odottavina. Tytöllä oli viehättävä profiili, eikä mikään +hänen kasvoissaan muistuttanut isää, paitsi päättäväinen +leuka. Tietäen ilmeensä pehmenevän, kun katsoi tytärtään, +Soames rypisti kulmiaan säilyttääkseen Forsyteille ominaisen +tunteettomuutensa. Hän tiesi, että tyttö oli liiankin valmis +käyttämään hyväkseen hänen heikkouttaan. + +Fleur pisti kätensä hänen käsivartensa alle ja sanoi: + +»Kuka tuo oli?» + +»Hän nosti lattialta nenäliinani. Me puhelimme tauluista.» + +»Et kai aio ostaa tuota, isä?» + +»En», sanoi Soames vihaisena, »enkä tuota Junoa, jota sinä +katselit.» + +Fleur veti häntä käsivarresta. »Oi, lähdetään pois! Tämä on +kaamea näyttely.» + +Ovessa he kohtasivat tuon Mont-nimisen nuoren miehen ja +hänen seuralaisensa. Mutta Soames oli taas ripustanut kyltikseen +»Pääsy kielletty sakon uhalla» ja tuskin vastasi nuoren +miehen tervehdykseen. + +»No niin», sanoi hän kadulla, »keitä tapasit Imogenin luona?» + +»Winifred tädin ja tuon Monsieur Profondin.» + +»Ohoh!» mutisi Soames. »Tuon miehen! Mitä tätisi näkee hänessä?» + +»Minä en tiedä. Hän näyttää aika »syvältä» — äiti sanoo pitävänsä +hänestä.» + +Soames ähkyi. + +»Val serkku ja hänen vaimonsa olivat siellä myös.» + +»Mitä!» sanoi Soames. »Minä luulin, että he olivat lähteneet +takaisin etelä-Afrikkaan.» + +»Ei toki! He ovat myyneet farminsa. Val serkku aikoo ruveta +kasvattamaan rotuhevosia Sussexissa. He ovat ostaneet +kauniin vanhan herraskartanon ja kutsuivat minuakin luokseen.» + +Soames yskäisi, uutiset olivat hänelle epämieluisia. »Minkälainen +hänen vaimonsa nyt on?» + +»Hyvin hiljainen, mutta minusta oikein miellyttävä.» + +Soames yskäisi taas. »Hän on aika lurjus, tuo serkkusi Val.» +»Ei toki, isä, he ovat kauhean herttaisia. Minä lupasin tulla +— lauantaista keskiviikkoon olen siellä.» + +»Kasvattaa rotuhevosia!» sanoi Soames. Se oli tarpeeksi pahaa, +mutta ei riittänyt syyksi hänen vastenmielisyydelleen. +Miksi hitossa hänen sisarenpoikansa ei ollut voinut pysyä +etelä-Afrikassa? Hänen oma avioeronsa oli ollut kyllin paha +juttu ilmankin, että hänen sisarenpoikansa meni naimisiin +kanssavastaajan tyttären kanssa, joka oli sisarpuoli Junelle ja +tuolle pojalle, jota Fleur oli juuri vilkuillut pumpunvarren +alitse. Jollei hän, Soames, pitänyt varaansa, tulisi Fleur +tietämään koko tuon vanhan onnettomuuden! Epämiellyttävä +juttu! He ahdistivat häntä tänä iltapäivänä kuin mehiläisparvi! + +»Minä en pidä siitä!» sanoi hän. + +»Minä tahdon nähdä rotuhevosia», sanoi Fleur, »ja he ovat +luvanneet, että minä saan ratsastaa. Val serkku ei voi kävellä +pitkiä matkoja, tiedäthän, mutta hän ratsastaa täydellisen hyvin. +Hän antaa minulle ravinäytöksen.» + +»Ravikilpailuja!» sanoi Soames. »Vahinko, ettei sota ottanut +sitä heidän päästään. Hän tulee isäänsä, pelkään.» + +»Minä en tiedä mitään hänen isästään.» + +»Et», sanoi Soames vihaisena. »Hän harrasti hevosia ja taittoi +niskansa Pariisissa, kulkiessaan portaita alas. Hyvä, että +tätisi pääsi hänestä.» Hän rypisti kulmiaan muistellen noilla +portailla suoritettua kuulustelua, jossa hän oli ollut läsnä, koska +Montague Dartie ei itse voinut olla — aivan tavalliset portaat +talossa, jossa he olivat pelanneet baccaratia. Eivät voitot olleet +menneet lankomiehen päähän eikä liioin tapa, jolla hän oli +juhlinut niitä. Ranskalainen oikeudenkäynti oli ollut hyvin +hataraa, hänellä oli ollut siitä paljon ikävyyksiä. + +Fleurin ääni keskeytti hänen ajatuksensa. »Kas! Tuossa +ovat nuo ihmiset, jotka olivat taidesalongissa kanssamme.» + +»Mitkä ihmiset?» mutisi Soames, joka tiesi täysin hyvin. + +»Tuo nainen on kaunis.» + +»Tule tähän konditoriaan», sanoi Soames äkisti, tiukensi +otteensa hänen käsivarrestaan ja kääntyi pieneen kahvilaan. +Se oli — hänen teokseen — aivan tavatonta, ja Soames kysyi +melkein levottomana: »Mitä haluat?» + +»Oi, en mitään. Minä sain cocktailin ja kauhean vahvan +lounaan.» + +»Meidän _täytyy_ ottaa jotakin nyt kun kerran olemme täällä», +mutisi Soames pitäen yhä kiinni hänen käsivarrestaan. + +»Kaksi teetä», sanoi hän, »ja kaksi tuollaista pähkinäleivosta.» + +Mutta tuskin oli hänen ruumiinsa istahtanut, kun hänen +sielunsa hypähti pystyyn. Nuo kolme — nuo kolme tulivat +sisään! Hän kuuli Irenen sanovan jotakin pojalleen ja tämän +vastaavan: + +»Ei toki, äiti, paikkahan on vallan hyvä. Nämähän ovat +minun kutsuni.» Ja nuo kolme istuutuivat. + +Tuona elämänsä tukalimpana hetkenä, joka oli tulvillaan +haamuja ja varjoja hänen menneisyydestään, noiden kahden +ainoan naisen läheisyydessä, joita hän elämässään oli rakastanut +— eronneen vaimonsa ja tyttärensä, joka oli Irenen seuraajan +tytär — Soames ei niin paljon pelännyt heitä kuin +serkkuaan Junea. June saattaisi panna toimeen kohtauksen — +esittää nuo kaksi lasta toisilleen — hän kykenisi mihin vain. +Soames puraisi pähkinäleivostaan liian nopeasti, ja se mureni +hänen lautaselleen. Tarttuessaan siihen sormin hän vilkaisi +Fleuriin. Tämä söi leivostaan uneksien, mutta hänen katseensa +oli suunnattu poikaan. Forsyte Soamesissa sanoi: »Ajattele, +tunne, ja olet mennyttä!» Ja hän hieroi sormeaan toivottomana. +Sormus! Oliko Jolyonilla sormus? Käyttikö tuo nainen sormusta? +Oli ollut aika, jolloin Soames oli nähnyt hänen +sormensa tyhjinä! Tämä oli sentään jotakin, jota häneltä ei +koskaan voitu riistää. Ja Irene tiesi sen, vaikka istuikin siinä +niin tyvenenä ja hillittynä kuin ei koskaan olisi ollut Soamesin +vaimo. Kirpeä huumori sai hänen Forsyte-verensä liikehtimään, +erikoislaatuinen tuska, joka vain hiuskarvan verran +erosi mielihyvästä. Jospa vain Junen ääni ei äkkiä alkaisi +surista hänen korvissaan. Poika puhui nyt. + +»Tietysti on kauhean hyvä, että rohkaiset heitä, June täti» +— sanoiko hän siis sisarpuoltaan tädiksi? — no niin, June oli +totta tosiaankin jo yli viidenkymmenen! — »mutta roskaa se +sentään on kaikki tyyni!» Soames vilkaisi heihin. Irenen +säikähtynyt katse viipyi valppaana pojassa. Hän — hän osasi +kyllä kiintyä — oli kiintynyt Bosinneyhin ja tämän pojan +isään ja tähän poikaan! Soames kosketti Fleurin käsivartta +ja sanoi: + +»Joko olet saanut tarpeeksesi?» + +»Saanko vielä yhden leivoksen, isä kiltti.» + +Fleur tulisi kipeäksi! Soames meni myymäpöydän eteen +maksamaan. Palatessaan hän näki Fleurin seisovan ovella, kädessään +nenäliina, jonka tuo poika oli ilmeisesti juuri ojentanut hänelle. + +»F.F.», hän kuuli Fleurin sanovan. »Fleur Forsyte — kyllä +se on minun. Paljon kiitoksia.» + +Hyvä Jumala! Tyttöhän oli oppinut kepposen siitä, mitä +isä oli kertonut hänelle taidesalongissa — senkin apina! + +»Forsyte? Mitä — sehän on minunkin nimeni. Ehkä olemme serkut.» + +»Tosiaanko! Varmasti olemme serkut. Eihän ole muita sennimisiä. +Minä asun Mapledurhamissa, missä te asutte?» + +»Robin Hilissä.» + +Kysymykset ja vastaukset olivat seuranneet toisiaan niin +nopeasti, että kaikki oli ohi ennenkuin hän oli ehtinyt edes +sormeaan nostaa. Hän näki Irenen ällistyneen ilmeen, pudisti +päätään tuskin huomattavasti ja tarttui Fleurin käsivarteen. + +»Tule jo», sanoi hän. + +Fleur ei liikahtanut. + +»Kuulitko, isä? Eikö se ole omituista — meillä on sama nimi. +Olemmeko serkut?» + +»Kuinka niin?» sanoi Soames. »Forsyte? Ehkä kaukaista sukua.» + +»Nimeni on Jolyon, sir. Lyhyemmin Jon.» + +»Oh! Ah!» sanoi Soames. »Niin kyllä. Kaukaista sukua. +Kuinka voitte? Hyvin ystävällistä. Hyvästi.» + +Soames lähti. + +»Suuret kiitokset», sanoi Fleur. »Au revoir!» + +»Au revoir!» kuuli hän pojan vastaavan. + + + + +2. KAUNIS FLEUR FORSYTE + + +Tullessaan konditoriasta kadulle Soames olisi ensi hetkessä +tahtonut keventää hermojaan sanomalla tyttärelleen: »Kuka +nyt sillä tavoin pudottaa nenäliinansa!» mihin Fleur olisi hyvin +voinut vastata: »Minä seurasin vain sinun esimerkkiäsi!» Hänen +toinen ajatuksensa oli siis antaa nukkuvien koirain maata +rauhassa. Mutta Fleur varmaan tekisi kysymyksiä. Hän loi +syrjäsilmäyksen tyttäreensä ja huomasi, että tämä loi häneen +samanlaisen. Fleur sanoi pehmeästi: + +»Miksi et pidä noista sukulaisista, isä?» + +Soames kohotti suupieltään. + +»Miksi ajattelet sellaista?» + +»Cela se voit.» + +»Se näkee itsensä!» Oli siinäkin sanantapa. + +Vaikka olikin jo kaksikymmentä vuotta ollut naimisissa +ranskalaisen naisen kanssa Soames vieläkään ei ollut juuri suopea +hänen kielelleen. Se oli sellaista teatteria ja liittyi hänen +mielessään kotoisen ivan kaikkiin hienouksiin. + +»Kuinka niin?» + +»Sinun täytyi tuntea heidät, etkä ollut tietääksesi. Minä +näin heidän katsovan sinua.» + +»Poikaa minä en ole nähnyt elämässäni», vastasi Soames +täysin totuudenmukaisesti. + +»Et, mutta sinä olet nähnyt nuo toiset, kultaseni.» + +Soames katsoi häneen uudestaan. Mitä hän oli voinut saada +selville? Olivatko Winifred täti tai Imogen tai Val Dartie ja +hänen vaimonsa puhuneet jotakin? Pieninkin henkäys tuosta +vanhasta skandaalijutusta oli huolellisesti salattu Fleuriltä +kotona, ja Winifredille oli monet kerrat sanottu, että Soames +ei mistään hinnasta tahtonut vähimmänkään kuiskauksen tulevan +hänen ulottuvilleen. Mikäli Fleurin piti tietää, ei isä +ollut koskaan aikaisemmin ollut naimisissa. Mutta tytön tummat +silmät, joitten etelämainen välke ja kirkkaus usein melkein +peloitti häntä, kohtasivat hänen katseensa täysin viattomina. + +»No niin», sanoi Soames, »isoisälläsi ja hänen veljellään oli +riitaa keskenään. Perheet eivät tunne toisiaan.» + +»Kuinka romanttista!» + +»Mitä hän sillä tarkoittaa?» ajatteli Soames. Sana oli hänen +korvissaan outo ja vaarallinen — aivan kuin hän olisi sanonut: +»Kuinka hauskaa!» + +»Ja he aikovat edelleen olla tuntematta toisiaan», lisäsi hän, +mutta katui paikalla noiden sanojen sisältämää haastetta. Fleur +hymyili. Tänä aikana, jolloin nuoret ihmiset pitivät kunnia-asianaan +kulkea omia teitään ja olla kiinnittämättä mitään huomiota +säädyllisiin ennakkoluuloihin, Soames oli sanonut juuri +sen, joka eniten yllyttäisi Fleurin itsepäisyyttä. Sitten hän +muisti ilmeen Irenen kasvoilla ja hengitti taas. + +»Minkälainen riita?» hän kuuli Fleurin sanovan. + +»Se koski erästä taloa. Se on vanha juttu sinulle. Isoisäsi +kuoli samana päivänä, jolloin sinä synnyit. Hän oli +yhdeksänkymmenen.» + +»Yhdeksänkymmenen? Onko paljon muita Forsyteja kuin +Punaisessa Kirjassa mainitut?» + +»Minä en tiedä», sanoi Soames. »He ovat nyt kaikki hajallaan. +Vanhukset ovat kuolleet, paitsi Timothy.» + +Fleur taputti käsiään. + +»Timothy? Eikö se ole herkullista?» + +»Ei vähääkään», sanoi Soames. Häntä loukkasi ajatus, että +Fleurin mielestä »Timothy» oli herkullinen se oli jonkinlainen +solvaus hänen suvulleen. Tämä uusi sukupolvi pilkkasi kaikkea +lujaa ja sitkeätä. »Käy tervehtimässä ukkelia. Hän ehkä +tahtoo lausua ennustuksia.» Ah! Jos Timothy voisi nähdä veljen- +ja sisarenlastensa lasten levottoman Englannin, hän varmaan +saisi puhumisen lahjan. Ja vaistomaisesti hän vilkaisi +Iseeumin ikkunaan. Aivan oikein — siellä George vielä istui, +sama punainen paperi kädessään. + +»Missä Robin Hill on, isä?» + +Robin Hill! Robin Hill, johon koko tuo murhenäytelmä oli +keskittynyt! Miksi Fleur tahtoi tietää? + +»Surreyssä», mutisi hän, »ei kaukana Richmondista. Kuinka +niin?» + +»Onko talo siellä?» + +»Mikä talo?» + +»Se talo, josta he riitelivät.» + +»On. Mutta mitä tuolla kaikella on tekemistä sinun kanssasi? +Lähdemme kotiin huomenna — sinun on parempi ajatella pukujasi.» + +»Siunatkoon! Kyllä niitä jo on ajateltu. Sukuriita? Sehän +on kuin Raamatussa tai Mark Twainin kirjoissa — kauhean +jännittävää. Mikä oli sinun osuutesi sukuriidassa, isä.» + +»Älä sinä siitä välitä.» + +»Mutta jos minun kerran pitää jatkaa riitaa?» + +»Kuka on sanonut, että sinun pitää jatkaa riitaa?» + +»Sinä, kultaseni.» + +»Minä? Minähän sanoin, ettei sinulla ole mitään tekemistä +sen kanssa.» + +»Juuri niinhän minäkin ajattelen, niin että kaikki on siis hyvin.» + +Hän oli liian terävä isän makuun, _fine_, niinkuin Annette +väliin sanoi hänestä. Paras koettaa ohjata hänen huomionsa +muualle. + +»Täällä kaupassa on kappale vaaleanpunaista pitsiä, josta +ajattelin sinun pitävän», sanoi hän ja pysähtyi erään myymälän +eteen. + +Kun hän oli maksanut ja he jatkoivat matkaansa, Fleur sanoi: + +»Eikö sinusta tuon pojan äiti ole kaunein senikäinen nainen, +mitä koskaan olet nähnyt?» + +Soames värisi. Kuinka vaarallisesti tuo tyttö iski asiaan! + +»En minä luule huomanneeni häntä.» + +»Rakas, minä näin sinun silmäkulmasi.» + +»Sinä näet kaiken — ja vielä paljon enemmän, niin minusta tuntuu.» + +»Minkälainen hänen miehensä on? Hänen täytyy olla serkkusi, +koska isänne olivat veljiä.» + +»Kuollut, mikäli minä tiedän», vastasi Soames äkillisen kiivaasti. +»Minä en ole nähnyt häntä kahteenkymmeneen vuoteen.» + +»Mikä hän oli?» + +»Maalari.» + +»Sepä hauskaa.» + +Sanat: »Jos tahdot olla minulle mieliksi, karkoitat nuo ihmiset +päästäsi», pyöri Soamesin kielellä, mutta hän pysähdytti ne +siihen — hän ei _saanut_ antaa Fleurin nähdä tunteitaan. + +»Hän loukkasi minua kerran», sanoi Soames. + +Fleurin nopeat silmät viipyivät hänen kasvoillaan. + +»Minä ymmärrän! Sinä et kostanut, ja se kirvelee. Isä parka! +Anna minun yrittää!» + +Tämä oli tosiaankin kuin makaamista pimeydessä, moskiittihyttysen +suristessa kasvojen yläpuolella. Tällainen itsepintaisuus +Fleurissä oli uutta Soamesille, ja hotelliin tultua hän sanoi +vihaisesti: + +»Minä tein parhaani. Ja se riittäköön näistä ihmisistä. Minä +menen syömään päivällistä.» + +»Minä istun tässä.» + +Soames loi katseen tuolissa lojuvaan Fleuriin — yrmeän, +mutta samalla ihailevan katseen ja meni hissiin, joka vei hänet +neljänteen kerrokseen, missä heidän huoneensa olivat. Hän +seisoi oleskeluhuoneen ikkunan ääressä, josta oli näköala Hyde +Parkiin, ja rummutti ruutua sormillaan. Hänen tunteensa olivat +sekavat, ärtyiset, häiriytyneet. Vanhassa haavassa, jonka +aika ja uudet harrastukset jo olivat arpeuttaneet, tuntui kipua, +johon yhtyi harmistumista ja levottomuutta sekä pientä +ruumiillista häiriötä siinä kohdassa, mihin tuo pähkinätorttu +ei ollut oikein sopinut. Olikohan Annette sisällä? Eipä siltä, +että hänestä olisi apua tällaisissa vaikeuksissa. Aina kun +Annette oli kysynyt jotakin hänen ensimmäisestä avioliitostaan, +Soames oli sulkeutunut kuoreensa. Annette ei tietänyt siitä +mitään, paitsi että se oli ollut Soamesin elämän suuri intohimo +ja että avioliitto hänen kanssaan oli vain kotoinen hätävara. +Hän oli aina kantanut salaista kaunaa tämän johdosta ja suhtautunut +avioliittoonsa kuin liikeasiaan. Soames kuunteli. +Oven takaa kuului ääntä — naisen liikkeitten epämääräistä kahinaa. +Annette _oli_ kotona. Soames koputti. + +»Kuka?» + +»Minä», sanoi Soames. + +Annette muutti pukua ja oli vielä puolipukimissa, seisoen +peilin edessä häikäisevänä. Oli jotakin upeata hänen käsivarsissaan, +olkapäissään, hiuksissaan, jotka olivat tummentuneet +siitä ajasta, jolloin Soames oppi tuntemaan hänet, hänen kaulansa +kaarroksessa, pukunsa kiiltävässä silkissä, tummaripsisissä, +siniharmaissa silmissään — hän oli tosiaan nelikymmenvuotiaana yhtä +kaunis kuin konsanaan. Kaunis omistettava, +oivallinen perheenemäntä, järkevä ja kylläkin hellä äiti. Jospa +hän vain ei aina olisi ollut niin peittelemättömän kyynillinen +heidän keskinäisessä suhteessaan! Soames, joka itse teossa ei +ollut sen kiintyneempi vaimoonsa kuin tämä häneen, kärsi johonkin +englantilaiseen tapaan siitä, että vaimo ei koskaan ollut +verhonnut heidän yhteiselämäänsä ohuimmallakaan tunteen +verholla. Kuten useimmat hänen maansa miehet ja naiset hän +oli sitä mieltä, että avioliiton piti perustua keskinäiseen +rakkauteen, mutta että jos jostakin avioliitosta rakkaus oli +kadonnut tai jos huomattiin, että sitä ei ollut siinä koskaan ollut +kaan — niin että avioliitto ilmeisesti ei perustunut rakkauteen +— ei sitä saanut myöntää! Avioliitto oli olemassa ja rakkautta +ei ollut — mutta kun kerran olit siinä, oli pysyttäväkin siinä! +Sillä tavoin ei tarvinnut luopua katsantokannastaan eikä takertua +kyynillisyyteen, realismiin eikä moraalittomuuteen niinkuin +ranskalaiset. Sitäpaitsi se oli välttämätöntä omaisuuden +etujen kannalta. Soames tiesi että Annette tiesi heidän molempien +tietävän, että rakkautta ei heidän välillään ollut, mutta +hän odotti vieläkin, että Annette ei sanoissaan eikä käytöksessään +ilmaisisi sellaista asiaa eikä koskaan voinut oikein ymmärtää, +mitä Annette tarkoitti puhuessaan englantilaisesta +tekopyhyydestä. Hän sanoi: + +»Keitä olet kutsunut ensi viikoksi?» + +Annette jatkoi huultensa hienoa hivelemistä voiteella — +Soames aina toivoi, ettei hän olisi tehnyt sitä. + +»Sisaresi Winifredin ja Car-r-diganit —» Annette otti pienen +mustan puikon — »ja Prosper Profondin.» + +»Tuon belgialaisenko? Miksi hänet?» + +Annette käänsi kaulaansa laiskasti, kosketti toista +silmäkulmaansa ja sanoi: + +»Hän huvittaa Winifrediä.» + +»Minä tahtoisin jonkun, joka huvittaisi Fleuriä, hän on niin +rauhaton.» + +»R-rauhaton?» toisti Annette. »Nytkö sinä sen ensi kerran +huomaat, ystäväni? Hän on syntynyt r-rauhattomaksi, niinkuin +sinä sanot.» + +Eikö hän koskaan pääsisi tuosta teennäisestä pariisilaisesta +r:stään? + +Soames kosketti pukua, jonka Annette oli ottanut yltään, ja +kysyi: + +»Mitä olet tehnyt?» + +Annette katsoi peilikuvaansa. Hänen vastamaalatut huulensa +hymyilivät aika täyteläisinä, aika ivallisina. + +»Huvitellut», sanoi hän. + +»Ohoo», vastasi Soames jurosti. »Hepennyshommissa kai.» + +Tällä sanalla hän tarkoitti tuota naisväen käsittämätöntä +juoksemista kaupoissa. »Ovatko Fleurin kesäpuvut kunnossa?» + +»Sinä et kysy, ovatko minun.» + +»Sinä et välitä siitä, kysynkö minä vai en.» + +»Aivan niin. Kyllä, hänen pukunsa ovat kunnossa ja minun +myös — hirveän kallis juttu.» + +»Hm!» sanoi Soames. »Mitä tuo Profond tekee Englannissa?» + +Annette kohotti kulmakarvansa, jotka oli juuri saanut valmiiksi. + +»Hän purjehtii.» + +»Ahaa», sanoi Soames, »hän on veltto mies.» + +»Joskus kyllä», vastasi Annette, ja hänen kasvoillaan tuikki +hiljainen hilpeys. »Mutta väliin taas hän on hyvin huvittava.» + +»Hänessä on pisara värillisen verta.» + +Annette oikaisihe. + +»Värillisen?» sanoi hän. »Mitä se on? Hänen äitinsä oli +armenialainen.» + +»Sitä se sitten on», mutisi Soames. »Ymmärtääkö hän mitään +tauluista?» + +»Hän ymmärtää kaikkea — maailmanmies.» + +»No niin, hanki joku Fleurille. Minä tahdon huvittaa häntä. +Hän lähtee lauantaina Val Dartien ja hänen vaimonsa luo. +Minä en pidä siitä.» + +»Miksi et?» + +Koska syytä ei voinut selittää kajoamatta perhehistoriaan, +vastasi Soames vain: + +»Sellaista lentämistä. Sitä on jo liikaa.» + +»Minä pidän pikku rouva Valista, hän on hyvin hiljainen ja +viisas.» + +»Minä en tiedä hänestä mitään paitsi — Tämä puku on uusi.» +Ja Soames otti luomuksen, joka oli levitetty sängylle. + +Annette otti sen hänen käsistään. + +»Panetko hakaset kiinni?» sanoi hän. + +Soames teki työtä käskettyä. Hän katseli Annetten olan yli +peiliin ja näki hänen kasvojensa ilmeen, joka oli hieman +huvitettu, hieman halveksiva, ikäänkuin Annette olisi sanonut: +»Paljon kiitoksia. Sinä et sitten ikinä opi!» Ei, Jumalan kiitos, +hän ei ollut ranskalainen! Hän lopetti pieneen sysäykseen ja +sanoihin: »Liiaksi auki tästä.» Ja hän meni ovelle päästäkseen +pois hänen luotaan ja takaisin Fleurin luo. + +Annette pysäytti puuteriviuhkansa ja sanoi ällistyttävän +äkisti: + +»Que tu es grossier!» + +Soames tunsi lausetavan — hänellä oli syytä siihen. Kun +Annette ensimmäisen kerran oli käyttänyt sitä, oli hän luullut +sen tarkoittavan »Mikä kauppias sinä olet!» [Engl. sana grocer += rihkamakauppias.] eikä ollut tietänyt, huojentuisiko vai ei +saadessaan paremman tiedon asiasta. Hän +vihasi tuota sanaa — hän ei ollut karkea! Jos hän oli karkea, +mikä oli sitten tuo mies tuolla seinän takana, joka piti kauheata +ääntä joka aamu selvitellessään kurkkuaan, tai nuo ihmiset +tuolla seurusteluhuoneessa, joitten mielestä hyvään kasvatukseen +kuului olla puhumatta mitään paitsi mitä koko +maailma saattoi kuulla ja minkä he sanoivat kimeimmällä +äänellään — senkin tyhjänpäiväiset kirkujat! Karkea, koska +hän sanoi vaimonsa pukua liian avonaiseksi! Niin, niin se oli! +Hän lähti ulos vastaamatta. + +Tullessaan seurusteluhuoneeseen takaovesta hän heti huomasi +Fleurin samassa paikassa mihin oli jättänyt hänet. Tyttö +istui polvet ristissä, keinuttaen silkkisukkaan ja harmaaseen +kenkään verhottua jalkaansa — varma merkki siitä, että hän +unelmoi. Hänen silmistäänkin se näkyi — ne olivat väliin +juuri tuolla tavoin etäällä. Ja sitten hän silmänräpäyksessä +palaisi elämään ja olisi vilkas ja levoton kuin apina. Ja hän +tiesi niin paljon, oli niin varma itsestään, eikä vielä +yhdeksäätoista. Mikä tuo inhoittava sana olikaan? Jazztyttö! +Kauhistuttavia nuoria otuksia, jotka kirkuivat ja räpättivät ja +näyttelivät sääriään! Pahimmat heistä kuin pahoja unia, parhaat +puuteroituja enkeleitä! Fleur ei ollut jazztyttö, ei tuollainen +katukieltä puhuva, huonosti kasvatettu nuori nainen. +Ja hän oli kuitenkin peloittavan omatahtoinen, täynnä elämää +ja oli päättänyt nauttia elämästä. Nauttia! Nauttia! Sana +ei herättänyt Soamesissa mitään puritaanista kauhua, mutta +se herätti hänen temperamenttiinsa soveltuvaa kauhua. Hän +ei ollut koskaan uskaltanut nauttia tänään siitä pelosta, että +huomenna ei kykenisi nauttimaan yhtä paljon. Ja oli kauheata +tuntea, että tuo turva puuttui hänen tyttäreltään. Sitä osoitti +jo tuo hänen tapansa istua tuolissa — unelmiin vaipuneena. +Soames ei itse ollut koskaan vaipunut unelmiin — eihän siitä +ole mitään hyötyä, eikä hän ymmärtänyt, mistä Fleur oli tuon +perinyt. Ei ainakaan Annettelta! Ja kuitenkin Annettessa, +silloin kun hän oli nuori tyttö ja Soames oleili hänen +lähettyvillään, oli ollut jotakin kukkamaista. No niin, +nyt ei ainakaan ollut! + +Fleur nousi tuolistaan — nopeana, levottomana, ja heittäytyi +kirjoituspöydän ääreen. Hän otti mustekynän ja paperia +ja alkoi kirjoittaa ikäänkuin hänellä ei olisi aikaa hengittää +ennenkuin saisi kirjeensä kirjoitetuksi. Tuo toivoton poissaolon +ilme katosi hän hymyili, heitti lentosuukon ja irvisti hieman +ikäänkuin olisi vähän ihmeissään ja vähän kyllästynyt. + +»Ah! Se tyttö oli »fine» — »fine!» + + + + +3. ROBIN HILLISSÄ + + +Jolyon Forsyte oli viettänyt poikansa yhdeksännentoista +syntymäpäivän Robin Hillissä, hiljaisesti syventyen asioihinsa. +Hän teki kaiken hiljaisesti nyttemmin, sillä hänen sydämensä +oli huonossa kunnossa ja niinkuin koko hänen perheelleen, niin +oli kuoleman ajatus hänellekin vastenmielinen. Hän ei ollut +koskaan tietänyt missä määrin vastenmielinen, kunnes hän +kerran, kaksi vuotta sitten, oli mennyt puhumaan lääkärille +eräistä oireista ja tämä oli sanonut: + +»Minä hetkenä tahansa — liikarasituksen sattuessa.» + +Hän oli ottanut uutisen vastaan hymyillen — aito-forsytelainen +suhtautuminen epämieluisaan totuuteen. Mutta kun oireet junassa +paluumatkalla lisääntyivät, tajusi hän kokonaisuudessaan sen +tuomion, joka häntä uhkasi. Jättää Irene, +poika, koti, työ — vaikka työtä hän teki vähän nyt enää! +Jättää heidät ja itse siirtyä tuntemattomaan pimeyteen, tilaan, +jota ei voinut kuvitella, sellaiseen olemattomuuteen, että hän +ei edes olisi tietoinen tuulesta, joka liikuttaisi lehtiä hänen +haudallaan, ei maan eikä ruohon tuoksusta. Sellaiseen olemattomuuteen, +että hän ei voinut käsittää sitä, vaikka kuinka olisi +koettanut, ja hänen yhä täytyi pitää kiinni toivosta, että saisi +uudelleen nähdä ne, joita rakasti! Tämän toteaminen merkitsi +kipeätä henkistä tuskaa. Ennenkuin hän sinä päivänä ehti +kotiin, hän oli päättänyt salata asian Ireneltä. Hänen piti nyt +olla varovaisempi kuin ihminen ikinä on ollut, sillä pieninkin +seikka ilmaisisi totuuden, ja Irene tulisi melkein yhtä +onnettomaksi kuin hän itse. Tohtori oli todennut hänet muissa +suhteissa terveeksi, ja eihän seitsemänkymmentä ollut mikään +ikä — hän kestäisi kauan vielä, jos kykenisi! + +Tuollainen päätös, jota hän oli noudattanut jo kahden vuoden +ajan, oli kehittänyt hänen luonteensa ovelamman puolen +täydellisyyteensä. Hän ei luonnostaankaan ollut äkkinäinen, +paitsi hermojen ollessa kiihtyneinä, mutta nyt hänestä oli tullut +itsehillinnän ruumistuma. Ponnistuksiin kykenemättömien +vanhojen ihmisten surullisuutta peitti hymy, joka ei luopunut +hänen huuliltaan hänen yksinkään ollessaan. Hän pohti +alituiseen keinoja pakollisen toimettomuutensa salaamiseksi. + +Sisäisesti pilkaten itseään hän teeskenteli kääntymystä +yksinkertaiseen elämään, luopui viineistä ja sikareista, joi +erikoista kahvia, jossa ei ollut kahvia nimeksikään. Lyhyesti +sanoen, hän turvasi elämänsä niinkuin kuka tahansa Forsyte +hänen asemassaan olisi turvannut, uskottuna vain hänen oma +lempeä ironiansa. Tämän kauniin toukokuun päivän, jolloin +hän tiesi olevansa turvassa, koska kerran hänen vaimonsa ja +poikansa olivat matkustaneet kaupunkiin, hän oli viettänyt +järjestämällä papereitaan kaikessa hiljaisuudessa niin, että hän +saattaisi kuolla vaikka huomispäivänä tuottamatta hankaluutta +kenellekään, toisin sanoen, hän oli antanut lopullisen +kiilloituksen maalliselle omaisuudelleen. Allekirjoitettuaan +paperit ja suljettuaan ne isänsä kiinalaiseen kaappiin hän pani +avaimen kirjekuoreen, kirjoitti siihen sanat: »Avain kiinalaiseen +kaappiin, jossa on täydellinen selonteko asioistani. J.F.», ja +pani sen povitaskuunsa, missä se aina olisi hänen lähettyvillään, +jos jotakin sattuisi. Sitten hän soitti teetä ja +meni juomaan sitä vanhan tammen alle. + +Kaikki ovat kuolemaan tuomittuja. Jolyon, jonka tuomio oli +vain vähän täsmällisempi ja läheisempi, oli siinä määrin tottunut +siihen, että hän tavallisesti ajatteli muita asioita niinkuin +muutkin ihmiset. Tällä kertaa hän ajatteli poikaansa. + +Jon täytti sinä päivänä yhdeksäntoista vuotta, ja Jon oli +äskettäin tullut eräänlaiseen päätökseen. Hän ei ollut saanut +kasvatustaan Etonissa niinkuin isä eikä Harrow'ssa niinkuin +velipuolivainaja, vaan eräässä noita laitoksia, joitten tarkoituksena +on välttää julkisen koulujärjestelmän haitat ja ottaa +talteen hyvät puolet ja jotka ehkä ottavat talteen haitat ja +välttävät hyvät puolet tai kenties päinvastoin. Huhtikuussa +hän oli lopettanut koulunsa täysin tietämättömänä tulevasta +alastaan. Sota, joka oli uhannut jatkua loppumattomiin, olikin +päättynyt juuri kun hänen piti liittyä armeijaan, kuusi +kuukautta ennen hänen ikäluokkansa vuoroa. Aina siitä +saakka hänen oli pitänyt totuttautua ajatukseen, että hän nyt +saikin valita vapaasti. Hän oli isänsä kanssa pitänyt erinäisiä +neuvotteluja, mistä Jolyon, — niin reippaasti kuin poika +selittikin olevansa valmis mihin vain, paitsi tietysti kirkon +tai sotalaitoksen palvelukseen, lakimieheksi, näyttämölle, pörssiin, +lääkäriksi, liikealalle tai insinööriksi — oli saanut melko selvän +käsityksen siitä, että Jon ei halunnut tehdä mitään. Hän itse +oli ollut juuri samanlainen samassa iässä. Hänen elämässään +oli tuon mieluisan tyhjyyden pian täyttänyt varhainen naimisiinmeno +ja sen onnettomat seuraukset. Hänen oli ollut pakko +ruveta alikirjuriksi Lloydille, ja hän oli päässyt takaisin +varallisuuteen, ennenkuin hänen taiteelliset taipumuksensa olivat +kuivuneet. Mutta »opetettuaan» — niinkuin yksinkertaiset +sanovat — poikaansa piirtämään possuja ja muita eläimiä hän +oli ymmärtänyt, ettei Jonista koskaan tulisi maalaria, ja oli +taipuvainen uskomaan, että pojan vastahakoisuus kaikkeen +muuhun merkitsi sitä, että hänestä aikoi tulla kirjailija. Ollen +kuitenkin sitä mieltä, että tähänkin ammattiin tarvitaan kokemusta, +Jolyon ei toistaiseksi nähnyt Jonille muuta mahdollisuutta kuin +opiskella yliopistossa, matkustaa ja kenties syödä +baaripäivällisiä. Sittenpähän nähtäisiin, tai luultavammin ei +nähtäisi. Kaikki nämä houkutukset olivat kuitenkin jättäneet +Jonin epävarmuuteen. + +Nämä keskustelut pojan kanssa olivat vahvistaneet Jolyonin +epäilystä, tokko maailma itse asiassa oli vähääkään muuttunut. +Ihmiset sanoivat, että oli tullut uusi aika. Syvällisenä +kuin ihminen, joka ei ole liiaksi kiinni missään aikakaudessa, +Jolyon havaitsi, että lievästi muuttuneen pinnan alla aikakausi +oli tarkalleen samanlainen kuin ennenkin. Ihmiskunta +oli edelleen jaettu kahteen lajiin: niihin harvoihin, joilla oli +»mielikuvitusta» sielussaan, ja niihin moniin, joilla sitä ei ollut, +ja keskivälillä vyöhyke hänenlaisiaan sekasikiöitä. Jonilla +näytti olevan mielikuvitusta; isän mielestä se oli huono enne. + +Jokin tavallista hymyä syvällisempi oli siis vallannut hänet, +kun hän pari viikkoa sitten oli kuullut poikansa sanovan: »Minä +tahtoisin yrittää maanviljelystä, isä, jos se ei tule sinulle liian +kalliiksi. Minusta se näyttää olevan miltei ainoa elämisen +muoto, joka ei vahingoita ketään, taidetta lukuunottamatta, +ja se ei tietysti tule minulle kysymykseen.» + +Jolyon hillitsi hymynsä ja sanoi: + +»Hyvä on, sinä hypähdät takaisin siihen, missä me olimme +ensimmäisen Jolyonin aikana 1760. Se on todistus ympyräteorian +puolesta, ja ehkä sinä sattumalta voit kasvattaa parempia +nauriita kuin hän.» + +Jon oli vastannut hieman ällistyneenä: + +»Mutta eikö se sinusta ole hyvä suunnitelma, isä?» + +»Käy laatuun, ystäväiseni, ja jos tosissasi ryhtyisit siihen, +tekisit enemmän hyvää kuin enimmät ihmiset, mikä on vielä +melko vähän.» + +Itselleen hän kuitenkin oli sanonut: »Mutta hän ei ryhdy siihen +tosissaan. Anna hänelle neljä vuotta aikaa. Se on kuitenkin +terveellistä ja harmitonta.» + +Pohdittuaan asiaa ja neuvoteltuaan Irenen kanssa hän kirjoitti +tyttärelleen, rouva Val Dartielle, kysyen eivätkö he tietäisi +lähiseudulla ketään maanviljelijää, joka voisi ottaa Jonin +oppilaakseen. Hollyn vastaus oli ollut innostunut. Aivan lähellä +heitä oli erinomainen mies, ja Val ja hän ottaisivat Jonin +luokseen asumaan kovin mielellään. + +Pojan piti lähteä huomenna. + +Särpien heikkoa teetä, jossa oli sitruunaa, Jolyon katseli +vanhan tammen lehväin läpi näköalaa, joka oli häntä niin +viehättänyt kolmekymmentä kaksi vuotta sitten. Puu, jonka +alla hän istui, ei näyttänyt päivääkään vanhemmalta! Niin +nuori kullanruskeine pikku lehtineen, niin vanha, jos katsoi +paksun, rosoisen rungon vaaleanharmaata vehreyttä. Muistojen +puu, joka eläisi vielä satoja vuosia, mikäli ei jokin raakalainen +hakkaisi sitä maahan — eläisi kauemmin kuin vanha +Englanti asiain nykyistä menoa tulisi elämään! Hän muisti +erään illan kolme vuotta sitten, jolloin hän, käsivarsi Irenen +ympärillä, oli seisonut ikkunassaan ja katsellut saksalaista +lentokonetta, joka oli näyttänyt leijailevan suoraan vanhan +tammen yläpuolella. Seuraavana päivänä oli löydetty pommin +reikä eräältä Gagen taloon kuuluvalta pellolta. Tämä tapahtui +ennenkuin hän tiesi olevansa kuolemaantuomittu. Hän voi +melkein toivoa, että pommi olisi tehnyt hänestä lopun. Se olisi +säästänyt häneltä paljon joutilasta elämää, monta hetkeä, +jolloin pelko kylmänä tuntui sydänkuopassa. Hän oli laskenut +pääsevänsä normaaliin kahdeksankymmenen viiden vuoden +Forsyte-ikään tai pitemmällekin, jolloin Irene olisi seitsemänkymmenen. +Nyt Irene tulisi kaipaamaan häntä. Hänellä oli +kuitenkin Jon, joka oli äitinsä elämässä tärkeämpi kuin Jolyon +itse, Jon, joka jumaloi äitiänsä. + +Tämän puun alla, samassa paikassa, missä vanha Jolyon oli +vetänyt viimeisen hengenvetonsa — odottaen Irenen astuvan +ruohokentän poikki — Jolyonin mieleen tuli omituinen ajatus, +eikö ehkä hänen nyt, kun hän oli asettanut asiansa niin +täydelliseen järjestykseen, olisi parempi ummistaa silmänsä +ja siirtyä pois. Oli jollakin tavoin arvotonta loisen tavoin pitää +kiinni tästä elämän ponnistuksettomasta loppuajasta, elämän, jossa +hän katui vain kahta asiaa — pitkällistä eroa isästään nuoruusvuosina +ja sitä, että hänen liittonsa Irenen kanssa oli ollut niin myöhäinen. + +Paikasta, jossa hän istui, hän saattoi nähdä ryhmän kukkivia +omenapuita. Mikään koko luonnossa ei siinä määrin liikuttanut +häntä kuin kukkivat hedelmäpuut, ja hänen sydämeensä +koski äkkiä ajatus, että hän ei ehkä enää koskaan näkisi niiden +kukkivan. Kevät! Totisesti ei ihmisellä pitäisi olla pakko +kuolla niin kauan kuin hänen sydämensä oli kyllin nuori rakastamaan +kauneutta! Mustarastaat lauloivat huolettomina pensaikossa, +pääskyset lensivät korkealla, lehdet hänen yläpuolellaan +kiilsivät, ja niityillä oli kaikki varhaisen vihreyden värit +mitä kuvitella voi, tasaisen päivänpaisteen kultaamina, +häipyen etäiseen autereen sineen taivaanrannalla. Irenen +kukat kapeissa penkeissään näyttivät yllättävän yksilöllisiltä +tänä iltana, elämänilon syviltä pikku ilmaisuilta. Vain kiinalaiset +ja japanilaiset ja ehkä Leonardo olivat osanneet panna +tuon hämmästyttävän pikku minuuden jokaiseen maalattuun +kukkaan ja lintuun ja eläimeen — minuuden, ja samalla kuitenkin +myös lajitunteen, elämän universaalisuuden. He vasta +miehiä olivat! »Minä en ole tehnyt mitään, joka jäisi elämään!» +ajatteli Jolyon, »minä olen ollut amatööri — pelkkä harrastelija, +en luoja. Minä jätän kuitenkin jälkeeni Jonin, kun lähden.» +Mikä onni, että poika oli säästynyt tuolta kaamealta sodalta! +Hän olisi niin helposti voinut saada surmansa niinkuin Jolly +parka kaksikymmentä vuotta sitten Transvaalissa. Jon jonakin +päivänä tekisi jotakin — jollei aikakausi pilaisi häntä — sillä +pojalla oli mielikuvitusta! Tuo maanviljelysjuttu oli nyt +pelkkä tunteen puuska ja kestäisi kai yhtä kauan kuin sekin. +Ja juuri silloin hän näki heidän tulevan pellon poikki, Irenen +ja pojan, kävelevän asemalta käsi kädessä. Ja hän nousi ja +asteli uuden ruusutarhan läpi heitä vastaan... + +Irene tuli hänen huoneeseensa sinä iltana ja istui ikkunan +ääressä. Hän istui siinä puhumatta, kunnes Jolyon kysyi: + +»Mikä on, rakkaani?» + +»Meille sattui eräs kohtaaminen tänään.» + +»Kuka sitten?» + +»Soames». + +Soames! Jolyon oli näiden kahden viime vuoden ajan pitänyt tuon +nimen loitolla ajatuksistaan tietäen, että se ei olisi +hänelle hyväksi. Ja nyt hänen sydämensä liikahti epämukavalla +tavalla, ikäänkuin luiskahtaen vähän sivuun oikealta +paikaltaan. + +Irene jatkoi hiljaa: + +»Hän oli tyttärensä kanssa taidenäyttelyssä ja sitten +konditoriassa, missä joimme teetä.» + +Jolyon meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen. + +»Minkälainen hän oli?» + +»Harmaa, mutta muuten hyvin ennallaan.» + +»Entä tytär?» + +»Kaunis. Ainakin Jonin mielestä.» + +Jolyonin sydän luiskahti taas. Hänen vaimonsa kasvoilla +oli jännittynyt ja neuvoton ilme. + +»Ethän —» alkoi hän. + +»En, mutta Jon tietää heidän nimensä. Tyttö pudotti +nenäliinansa ja Jon otti sen ylös.» + +Jolyon istahti vuoteelleen. Huono onni! + +»June oli kanssasi. Sekaantuiko hän asiaan?» + +»Ei, mutta kaikki oli hyvin kummallista ja pingoittunutta, +ja Jon huomasi sen kyllä.» + +Jolyon veti syvään henkeään ja sanoi: + +»Olen usein ajatellut, onko meillä oikeutta salata asiaa häneltä. +Hän keksii sen jonakin kauniina päivänä.» + +»Mitä myöhemmin, sitä parempi, Jolyon, nuorten tuomio on +niin helppohintainen ja kova. Mitähän sinä olisit +yhdeksäntoistavuotiaana ajatellut äidistäsi, jos hän olisi +tehnyt sen mitä minä tein?» + +Niin! Siinä sitä oltiin! Jon jumaloi äitiään eikä tietänyt +mitään elämän murhenäytelmistä, armottomasta täytymyksestä, +ei mitään onnettoman avioliiton vankeustuskasta, ei +mitään mustasukkaisuudesta, intohimosta — ei vielä tietänyt +mitään mistään! + +»Mitä kerroit hänelle?» sanoi hän vihdoin. + +»Että he ovat sukulaisia, mutta että emme tunne heitä, että +sinä et koskaan ole välittänyt suuriakaan suvustasi eivätkä +sukulaiset sinusta. Luultavasti hän tulee kysymään sinulta.» + +Jolyon hymyili. »Tämähän lupaa korvata ilmahyökkäykset», +sanoi hän. »Loppujen lopulta niitä melkein kaipaa.» + +Irene katsoi häneen. + +»Tiesimmehän, että se tulisi jonakin päivänä.» + +Jolyon vastasi äkillisen tarmokkaasti: + +»Minä en ikinä voisi sietää sitä, että Jon moittisi sinua. Eikä +hän sitä tule tekemään, ei edes ajatuksissaan. Hänellä on +mielikuvitusta, ja hän ymmärtää, jos asia esitetään hänelle +kauniisti. Minä luulen, että minun on paras kertoa se hänelle, +ennenkuin hän saa tietää sen muulla tavoin.» + +»Ei vielä, Jolyon.» + +Tuo oli niin hänen tapaistaan — hän ei huolehtinut mistään +ennakolta eikä koskaan mennyt kohtaamaan vaaraa. Kuitenkin +kuka tiesi? ehkä hän oli oikeassa. Olisi paha toimia +äidin vaistoa vastaan. Ehkä oli hyvä antaa pojan olla rauhassa, +jos mahdollista, kunnes kokemus oli antanut hänelle +jonkinlaisen koetinkiven, jonka mukaan hän kykenisi määrittelemään +tämän vanhan murhenäytelmän arvot, kunnes rakkaus, +mustasukkaisuus, kaipuu olisivat syventäneet hänen +armeliaisuuttaan, Oli miten oli, varovainen piti olla, mahdollisimman varovainen! Ja kauan vielä Irenen lähdettyä hän makasi valveilla +harkiten noita varovaisuustoimenpiteitä. Hänen +piti kirjoittaa Hollylle, kertoa että Jon ei vielä mitään tietänyt +perheen historiasta. Holly oli tahdikas, hän varoittaisi miestään, +hän pitäisi huolta asiasta! Jon saisi viedä kirjeen mukanaan +huomenna lähtiessään. + +Ja päivä, jolloin hän oli antanut viimeisen kiilloituksen maalliselle +omaisuudelleen, kuoli tallikellon lyöntiin, ja Jolyonille +alkoi uusi päivä henkisen sekasorron varjossa, jota ei niinkään +helpolla voinut pyöristää ja kiilloittaa... + +Mutta Jon, jonka huone oli entinen lasten päivähuone, makasi +niinikään hereillä, tuon ihmeellisen tunteen vallassa, johon +kokemattomat eivät usko, ensi näkemältä rakastumisen. Hän +oli tuntenut sen alkavan sinä hetkenä, jolloin hän näki noitten +tummain silmäin väläyksen Junon takaa — häneen oli tullut +vakaumus, että tämä juuri oli hänen »unelmansa», ja kaikki +mitä sittemmin tapahtui, oli tuntunut hänestä sekä luonnolliselta +että ihmeelliseltä. Fleur! Yksin hänen nimensä melkein +riitti pojalle, joka oli äärettömän herkkä sanojen viehätykselle. +Tänä homeopaattisena aikana, jolloin pojat ja tytöt kasvatetaan +yhdessä ja sekoitetaan toisiinsa varhaisesta iästä saakka, +kunnes sukupuoli melkein häviää, Jon oli omituisen vanhanaikainen. +Hänen nykymalliseen kouluunsa pääsi vain poikia, +ja loma-aikansa hän oli viettänyt Robin Hillissä poikaystäviensä +tai vain vanhempainsa seurassa. Hän ei siis koskaan +ollut saanut minkäänlaista pienten annosten rokotusta rakkauden +myrkkyä vastaan. Ja nyt pimeydessä hänen lämpötilansa +kohosi nopeasti. Hän makasi valveilla hahmotellen mielessään +Fleuriä, muistellen hänen sanojaan, varsinkin tuota »Au revoir!», +joka oli niin pehmeä ja eloisa. + +Hän oli niin täysin hereillä vielä aamun sarastaessa, että hän +nousi, pani ylleen tenniskengät, housut ja villapaidan ja hiipi +hiljaa alakertaan ja työhuoneen ikkunasta ulos. Aamu oli juuri +alkanut, ruoho tuoksui. »Fleur», ajatteli hän, »Fleur!» Ulkona +oli salaperäisen valkeata, ei mikään muu hereillä kuin linnut, +jotka juuri alkoivat livertää. »Minä menen viidakkoon», ajatteli +hän. Hän juoksi niittyjen poikki, ehti lammikolle juuri +auringon noustessa ja tuli viidakkoon. Sinikellojen matto +peitti maan, lehtikuusien oksissa oli jotakin mystillistä — itse +ilma oli tuota ihmeellistä tulvillaan. Jon ahmi sen raikkautta +ja tuijotti sinikelloihin selkeytyvässä valossa. Fleur! Se nimi +sopi hänelle! Ja hän asui Mapledurhamissa — kaunis nimi +sekin — jossakin joen varrella. Hän katsoisi paikkaa kartastaan. +Hän kirjoittaisi Fleurille. Mutta vastaisiko tämä? Oi! +Hänen täytyi vastata. Olihan hän sanonut »Au revoir!» Ei +»hyvästi!» Mikä onni, että hän oli pudottanut nenäliinansa! +Jon ei muuten olisi koskaan tullut tuntemaan häntä. Ja mitä +enemmän hän ajatteli tuota nenäliinaa, sitä ihmeellisemmältä +tuntui hänen onnensa. Fleur! Totisesti se nimi sopi hänelle! +Rytmiaallot tulvehtivat hänen aivoihinsa, sanat pyrkivät +liittymään toisiinsa, hän oli runoilemisen partaalla. + +Jon viipyi tässä tilassa yli puolen tuntia, palasi sitten kotiin, +haki tikapuut ja kiipesi makuuhuoneensa ikkunasta sisään pelkästä +ilosta. Sitten hän muisti, että työhuoneen ikkuna oli +jäänyt auki, meni sulkemaan sen ja siirsi myös tikapuut pois +hävittääkseen kaikki jäljet mielialastaan. Tämä oli liian syvää +ilmaistavaksi kenellekään kuolevaiselle sielulle — ei edes +äidille. + + + + +4. MAUSOLEUMISSA + + +On taloja, joitten sielut ovat siirtyneet ajan unholaan jättäen +ruumiinsa Lontoon unohdettuihin kätköihin. Näin ei aivan +tarkalleen ollut »Timothyn talon» laita Bayswater Roadin +varrella, sillä Timothyn sielu viipyi vielä toisella jalallaan +Timothy Forsyten ruumiissa, ja Smither piti ennallaan ilmakehän, +joka tuoksui kamferilta ja portviiniltä ja talolta, jonka +ikkunat avataan vain kahdesti päivässä tuuletusta varten. + +Forsytein mielikuvitukselle tuo talo oli nykyjään jonkinlainen +kiinalainen pillerirasia, jonka kerrostumista viimeisessä +oli vanha Timothy. Hänen luokseen ei päästy, tai niin ainakin +tiesivät kertoa ne perheen jäsenet, jotka vanhan tavan mukaan +tai hajamielisyyttään ajoivat joskus harvoin katsomaan +ainoaa elossaolevaa setäänsä. Näihin kuului Francie, joka nyt +oli kokonaan vapautunut Jumalasta (hän julkisesti tunnustautui +ateistiksi), Euphemia, joka oli vapautunut vanhasta +Nicholasista, ja Winifred Dartie, joka oli vapautunut +»maailmanmiehestään». Mutta nythän itsekukin oli vapautunut, +tai sanoi olevansa — mikä kenties ei ole ihan samaa! + +Kun siis Soames lähti matkaan Paddingtonin asemalta päivää +jälkeen tuon kohtauksen, hän tuskin odotti näkevänsä Timothya +ruumiillisilla silmillään. Hänen sydämensä osoitti +heikosti mieltään, kun hän seisoi täydessä eteläauringossa +vastavalkaistuilla portailla tuon pikku talon edustalla, missä +neljä Forsytea kerran oli asunut ja missä nyt vain yksi asui +talvikärpäsen tavoin, tuon talon, mihin Soames oli tullut ja +mistä lähtenyt lukemattomat kerrat keventyneenä tai raskautettuna +perhejuorujen kuormista, noitten toisen vuosisadan, +toisen aikakauden »vanhusten» talon. + +Smitherin näkeminen — tämä käytti vielä vanhanaikaista +korkeata korsettia, sillä uusi muoti, joka karkoitti ne siinä +1903:n tienoissa, ei ollut koskaan ollut »sievä» Juley ja Hester +tätien mielestä — toi Soamesin huulille kalpean ystävällisyyden. +Smither, yksityiskohtaisen uskollisena vanhalle kaavalle +— korvaamaton palvelija, jollaisia ei enää ole hymyili +vuorostaan hänelle ja sanoi: »Kas, herra Soames, pitkästä +aikaa! Mitä kuuluu, sir? Kylläpä herra Timothy tulee iloiseksi, +kun saa kuulla käynnistänne.» + +»Kuinka hän jaksaa?» + +»Oi, hän on hyvin virkeä ikäisekseen, herra, ja kyllä hän +onkin ihmeellinen mies. Minä juuri sanoin rouva Dartielle, kun +hän viimeksi kävi täällä, että kylläpä neiti Forsyte ja rouva +Juley ja neiti Hester olisivat mielissään, kun tietäisivät hänen +vielä olevan kuin paistettu omena. Mutta hän on aivan kuuro. +Ja onneksi onkin, ajattelen minä aina. Sillä mitä olisimme +tehneet hänelle ilmahyökkäysten aikana, sitä minä en tiedä.» + +»Ah niin», sanoi Soames. »Mitä te sitten teitte?» + +»Me vain jätimme hänet vuoteeseen ja siirsimme soittojohdon +kellariin, niin että keittäjä ja minä olisimme kuulleet, jos hän +olisi soittanut. Ja minä sanoin aina keittäjälle, että jos herra +Timothy soittaa, menen minä ylös, tuli sitten mitä tuli. Rakkaat +emäntäni saisivat halvauksen, jos he tietäisivät, että hän +soittaa eikä kukaan mene katsomaan. Mutta hän nukkui kauniisti +kaikkien hyökkäysten ajan. Ja kerran päiväsaikaan hän +sattui juuri olemaan kylvyssä. Se oli onni, sillä hän olisi +voinut huomata, että ihmiset kadulla katsoivat ylös — hän usein +katsoo ikkunasta.» + +»Aivan niin!» mutisi Soames. Smither alkoi olla kovin puhelias! +»Minä vain tulin katsomaan voisinko tehdä jotakin.» + +»Niin. Minä en tiedä, että täällä olisi muuta vikaa kuin tuo +hiirenhaju, josta emme pääse ruokasalissa. Kummallista, että +niitä vielä pitää olla, vaikka siellä ei ole ollut ruuanmuruakaan +siitä saakka, kun herra Timothy lakkasi tulemasta alas, ja se +oli juuri ennen sotaa. Mutta ne ovat sellaisia pikku ilkiöitä, +ei ikinä tiedä, mitä ne ensi kerralla keksivät.» + +»Nouseeko hän koskaan vuoteestaan?» + +»Nousee toki, herra, hän aina aamuisin terveydekseen kävelee +sänkynsä ja ikkunan väliä — toisen huoneen ilmaan hän ei +uskalla mennä. Ja hän viihtyy hyvin itsekseen, ottaa testamenttinsa +esille joka päivä. Se on hänelle suurena lohdutuksena — se!» + +»No niin, Smither, minä tahtoisin nähdä hänet, jos suinkin +mahdollista. Ehkä hänellä on jotakin sanottavaa minulle.» + +Smither punastui korsettinsa yläpuolella. + +»Sepäs on suuri tapaus!» sanoi hän. »Kuljetanko minä teitä +huoneissa, herra, sillä aikaa kun keittäjä vie hänelle tiedon?» + +»Ei, menkää te sanomaan hänelle», vastasi Soames. »Minä +voin käydä katsomassa huoneita yksin.» + +Tunteitaan ei ihminen voi näyttää toiselle, ja Soames tiesi +tulevansa tunteelliseksi kulkiessaan noissa huoneissa, jotka +olivat niin kyllästetyt menneisyydellä. Kun kiihtymyksestä +vikisevä Smither oli jättänyt hänet, astui Soames ruokasaliin +ja veti nenäänsä tuoksua. Hänen mielestään se ei ollut hiiren +hajua, vaan alkavaa lahoamista puuosissa, ja hän tutki laudoitusta. +Kannattiko sitä ruveta maalauttamaan Timothyn iällä, +siitä hän ei ollut varma. Huone oli aina ollut uudenaikaisin +koko talossa, ja vain heikko hymy karehti Soamesin huulilla +ja sieraimissa. Seinät tammilaudoituksen yläpuolella olivat +kirkkaan vihreät, raskas metallikruunu riippui katosta, joka +oli jaettu valeorsilla osiin. Taulut oli Timothy ostanut Jobsonilta +hyvällä kaupalla kuusikymmentä vuotta sitten — kolme +Snyderin »hiljaiseloa», kaksi heikosti väritettyä pojan ja tytön +kuvaa, aika kauniita, joissa oli nimikirjaimet »J.R.» Timothy +oli aina uskonut, että ne voisivat osoittautua Joshua Reynoldsiksi, +mutta Soames, joka ihaili niitä, oli keksinyt, että ne +olivat vain John Robinson. Edelleen muuan epävarma Morland, +joka esitti kengitettävänä olevaa valkeata ponihevosta. +Tummanpunaiset plyyshiuutimet, kymmenen korkeaselkäistä, +tummaa mahonkituolia, istuimet tummanpunaista plyyshiä, +turkkilainen matto ja mahonkinen ruokapöytä, joka oli yhtä +iso kuin huone oli pieni — siinä ruokasali, jonka Soames saattoi +muistaa sielultaan ja ruumiiltaan muuttumattomana siitä +ajasta, jolloin hän oli nelivuotias. Hän katseli varsinkin noita +kahta piirrosta ja ajatteli: »Minä ostan ne sitten huutokaupasta.» + +Ruokasalista hän siirtyi Timothyn työhuoneeseen. Hän ei +muistanut koskaan ennen käyneensä tässä huoneessa. Sen seinät +olivat katosta lattiaan asti täynnä kirjoja, ja hän katseli +niitä uteliaana. Eräs seinä näytti olevan omistettu hartauskirjoille, +joita Timothyn liike oli kustantanut kaksi sukupolvea +sitten — väliin näkyi kaksikymmentäkin kappaletta samaa +kirjaa. Soames luki nimet, ja häntä värisytti. Keskiseinällä +oli tarkalleen samat kirjat, jotka olivat olleet hänen isänsä +kirjastossa Park Lanessa, mistä Soames sai kuvitelman, että +isä ja hänen nuorin veljensä olivat jonakin päivänä yhdessä +lähteneet ostamaan pienen kirjaston taloonsa. Kolmatta seinää +hän lähestyi jännittyneempänä. Siinä varmaan näkyisi +Timothyn oma maku. Niin näkyikin. Kirjat olivat vain kirjan +kuvia. Neljäntenä seinänä oli raskaitten uutimien verhoama ikkuna. +Vastapäätä sitä oli iso nojatuoli, johon oli kiinnitetty +mahonkinen lukuteline, ja telineellä oli kellastunut, +avaamaton kappale _Times-lehteä_ heinäkuun 6:nnelta päivältä +1914, tuolta päivältä, jolloin Timothy ensimmäisen kerran oli +tulematta alakertaan ikäänkuin valmistautuen sotaa varten, +joka vielä näytti odottavan häntä. Eräässä nurkassa oli suuri +pallokartta tuosta maailmasta, jossa Timothy ei ollut koskaan +käynyt, hän kun oli syvästi vakuuttunut kaiken muun paitsi +Englannin epätodellisuudesta ja aivan mahdoton liikkumaan +merellä, jolla hän oli ollut kovin sairaana eräänä sunnuntai-iltapäivänä +1836 käydessään huvilaivalla katsomassa Brightonin +patoa Juleyn ja Hesterin, Swithinin ja Hatty Chessmanin +kanssa. Kaikki oli ollut Swithinin syytä, hän kun aina sai +kaikenlaisia ajatuksia päähänsä, mutta olipa hän, taivaan +kiitos, itsekin ollut sairaana. Soames tiesi tuon kaiken, sillä +hän oli ainakin viisikymmentä kertaa kuullut retken eri +osanottajien kertovan siitä. Hän meni karttapallon ääreen ja +kiersi sitä; se kääntyi heikosti natisten tuuman verran tuoden +hänen näkyviinsä hapsenkakkiaisen, joka oli kuollut +leveysasteelle 44. + +»Mausoleumi», ajatteli hän. »George oli oikeassa!» Ja hän +lähti huoneesta ja nousi portaita. Puolimatkassa yläkertaan +hän pysähtyi pengermälle katsomaan häkkiä, jossa täytetyt +kolibrit, hänen lapsuutensa ihastus, olivat. Ne eivät näyttäneet +päivääkään vanhemmilta siinä langoillaan pampasruohon +yläpuolella. Jos hän avaisi häkin, eivät linnut kylläkään alkaisi +laulaa, mutta hän epäili, että koko laitos luhistuisi. Tuota ei +kannattaisi panna myytäväksi. Ja äkkiä hän muisti Ann tädin +— rakkaan vanhan Ann tädin — joka piti hänen kädestään +kiinni häkin edustalla seisoen ja sanoi: »Katsoppas, Soames! +Eivätkö ne ole värikkäitä ja somia, nuo kultaiset pienet +laululinnut!» Soames muisti oman vastauksensa: »Mutta ne eivät +laula, täti!» Hän oli kai ollut kuusivuotias, hänellä oli musta +samettipuku ja siinä vaaleansininen kaulus — hän muisti tuon +puvun vielä! Ann täti, niin — hänen kiharansa, hänen ystävälliset, +hämähäkkimäiset kätensä, hänen vanha, vakava kotkan hymynsä +— hieno vanha nainen, tuo Ann täti! Soames +jatkoi matkaansa salin ovelle. Siinä, molemmin puolin ovea, +olivat nuo miniatyyriryhmät. Ne hän ainakin ostaisi! Siinä +oli kuvat hänen neljästä tädistään, setä Swithinistä nuorukaisiässä, +setä Nicholasista poikasena. Ne oli kaikki maalannut +eräs nuori nainen, joka siihen aikaan oli ollut perheen hyvä +ystävä, vuonna 1830, jolloin miniatyyrejä pidettiin hyvin hienoina, +ja hyvin ne kestivät, ne kun oli maalattu norsunluulle. +Monet kerrat oli Soames kuullut kerrottavan tuosta nuoresta +naisesta: »Hyvin lahjakas, kultaseni, hän oli suorastaan +kiintynyt Swithiniin, ja hyvin pian jälkeenpäin hän sai +keuhkotaudin ja kuoli, aivan kuin Keats — me usein puhumme siitä.» + +Niin, siinä he olivat! Ann, Juley, Hester, Susan — aivan +pieninä lapsina, Swithin, jolla oli taivaansiniset silmät, punaiset +posket, keltaiset kiharat, valkea liivi — mahdollisimman +suuressa koossa, ja Nicholas, kuin pieni taivaaseen tirkistelevä +Cupido. Nyt hän tuli ajatelleeksi, että tuollainen Nick setä oli +aina ollut — ihmeellinen mies loppuun saakka. Niin, +tuon naisen oli täytynyt olla lahjakas, ja miniatyyreillä oli +aina eräänlainen vanhanaikainen arvonsa, joihin esteettisten +markkinain kilpailevat virtaukset eivät paljoakaan koske. +Soames avasi salin oven. Huone oli siistitty, huonekalut +peittämättä, uutimet vedetty syrjään, aivan kuin hänen tätinsä +vielä olisivat asuneet siellä kärsivällisesti odotellen. Ja hänen +mieleensä tuli ajatus: kun Timothy kuolee — miksi ei? +Eikö olisi melkein velvollisuus säilyttää tämä talo — niinkuin +Carlylen talo oli säilytetty — panna oven yläpuolelle ilmoituslevy +ja näyttää sitä yleisölle? »Viktorian aikainen asuintalo +pääsymaksu shillinki, luettelo mukana.» Itse asiassa tämä +oli täydellisin lajissaan ja kenties kuollein koko Lontoossa +tällä hetkellä. Täydellinen omassa makusuunnassaan ja +kulttuurissaan, jos nimittäin hän ottaisi pois ja veisi omaan +kokoelmaansa ne neljä Barbizonia, jotka hän oli lahjoittanut +heille Vielä taivaansiniset seinät, vihreät verhot, joihin oli +painettu punaisia kukkia ja saniaisia, villalangalla kirjailtu +tulenvarjostin valurautaisen ristikon edessä, mahonkinen +ruokakaappi lasi-ikkunoineen, täynnä pikkuesineitä, helmikoristeiset +jalkajakkarat, Keats, Shelley, Southey, Cowper, Coleridge, +Byronin »Merirosvo» (mutta ei mitään muuta), ja Viktorian aikaiset +runoilijat kirjakaapin hyllyillä, tummanpunaisella plyyshillä +sisustettu mosaiikkikaappi, joka oli täynnä perhekalleuksia. +Siellä oli Hesterin ensimmäinen viuhka, heidän äitinsä isän +kenkäsoljet, kolme skorpionia pullossa ja hyvin kellastunut +norsunhammas, jonka oli lähettänyt kotiin Intiasta hamppukaupan +alalla toimiva isosetä Edgar Forsyte, kellastunut paperinpala, +joka oli täynnä hienonhienoa kirjoitusta, taivas +tiesi mitä! Ja taulut seinällä — vesivärimaalauksia kaikki, +lukuunottamatta noita neljää Barbizonia, jotka näyttivät +muukalaisilta niinkuin olivatkin, ja epäilyttäviltä lajissaan +sittenkin — taulut, jotka olivat kirkasvärisiä ja opettavaisia, +niinkuin »Mehiläisiä lasketaan», »Lautta, ohoi!», ja kaksi Frithin +tyyliin, silmänkääntäjätemppuja ja pönkkähameita, — ne +kaikki oli Swithin antanut heille. Oi, monta, monta kuvaa, +joita Soames oli tuhansia kertoja katsellut ylimielisenä, mutta +samalla lumottuna, ihmeellinen kokoelma kirkkaita, sileitä +kultakehyksiä. + +Entä soittokone sitten, kauniisti tomutettuna, hermeettisesti +suljettuna niinkuin aina, kannella Juley tädin kokoelma +kuivattuja meriruohoja. Ja tuolit kultaisine jalkoineen, jotka +olivat lujemmat kuin miltä ne näyttivät. Ja toisella puolen +tulisijaa punaisella silkillä päällystetty sohva, jolla Ann täti +ja hänen jälkeensä Juley täti aina istui, kasvot vasten valoa, +selkä suorana. Ja tulisijan toisella puolella ainoa oikea nojatuoli, +selkä vasten valoa, Hester tädin paikka. Soames avasi +silmänsä paremmin, hänestä näytti kuin Hester täti olisi istunut +siinä. Ah, ja ilma sitten — nytkin siinä tuntui liian monien +kankaitten ja pestyjen pitsiverhojen, lavendelipussien ja +kuivattujen mehiläisten siipien tuoksu. »Ei», ajatteli hän, +»mitään tämänlaista ei ole säilynyt muualla, tämän pitäisi +jäädä olemaan.» Ja totta vieköön, naurakoot jos tahtovat +mutta mitä tulee pettämättömään hienostuneen elämän tasoon +ihon ja silmäin ja nenän ja tunteen nirsouteen, vei tämä kaikki +kokonaan voiton nykyhetkestä — nykyhetkestä maanalaisineen ja +autoineen, alituisine tupakanpolttoineen, polvet ristissä +istuvine, paljaskaulaisine tyttöineen, jotka näkyivät polviin +saakka ja vyötäisiin saakka, jos vaivauduit katsomaan +(mieluisaa sille satyyrille, joka asuu jokaisessa Forsytessa, +mutta vähemmän mieluisaa hänen käsitykselleen hienosta +naisesta), ja jotka kiersivät jalkansa tuolin jalkoihin +syödessään ja huusivat »hei hei» ja »vanha kaveri» toisilleen ja +nauroivat — häntä puistatti aina, kun hän ajatteli Fleuriä +tuollaisten tyttöjen seurassa! Entä sitten nuo kovasilmäiset, +kyvykkäät vanhemmat naiset, jotka elättivät itsensä — hekin +värisyttivät häntä! Ei, hänen vanhoilla tädeillään, jotka eivät +koskaan avanneet henkeään eivätkä silmiään ja hyvin vähän +ikkunoitaan, heillä oli ainakin tapoja ja elintasoa ja +kunnioitusta menneisyyttä ja tulevaisuutta kohtaan. + +Hän sulki oven melkein pala kurkussa ja nousi varpaillaan +yläkertaan. Matkan varrella hän kurkisti erääseen huoneeseen. +Hm, täydellinen kahdeksankymmenluvun järjestys, jonkinlaista +keltaista öljypaperia seinillä. Portaitten yläpäässä hän +epäröi neljän oven vaiheilla. Mikä niistä oli Timothyn? Ja +hän kuunteli. Hänen korviinsa kuului ääni sellainen, kuin +jokin lapsi jossakin olisi hitaasti ratsastanut keppihevosella. +Sen täytyi olla Timothy! Hän koputti, ja oven avasi Smither, +hyvin punaisena kasvoiltaan. + +Herra Timothy oli kävelyllään, eikä Smither ollut saanut +häntä pysähtymään. Jos herra Soames tahtoisi tulla perähuoneeseen, +saattaisi hän nähdä setänsä ovenraosta. + +Soames meni perähuoneeseen ja seisoi katselemassa. + +Vanhojen Forsytein viimeinen oli jalkeilla, liikkuen äärettömän +hitaasti, omiin asioihinsa täysin keskittyneenä, edestakaisin +sänkynsä jalkopään ja ikkunan väliä, mikä matka oli +noin kaksitoista jalkaa. Hänen nelikulmaisten kasvojensa +alaosaa, jota ei enää ajeltu, peitti lumivalkea parta, joka oli +leikattu niin lyhyeksi kuin saattoi, ja leuka näytti yhtä leveältä +kuin otsa, jolla tukka niinikään oli aivan valkeana, kun taas +nenän ja poskien ja otsan väri oli lähinnä keltainen. Toisessa +kädessä oli paksu keppi, toinen piti kiinni, jääkärimallisen +kotitakin helmasta jonka alta näkyivät yösukkiin ja tohveleihin +puetut jalat. Kasvojen ilme oli kuin nyrpeän lapsen, joka +ajattelee jotakin, mitä ei ole saanut. Joka kerta kääntyessään +hän koputti kepin maahan ja veti sitä sitten perässään ikäänkuin +näyttääkseen, että hän kyllä tuli toimeen ilmankin. + +»Hän näyttää vielä voimakkaalta», sanoi Soames henkeään +pidättäen. + +»Oi, niin kyllä, herra. Näkisittepä hänet kylvyssä — se on +suurenmoista, hän nauttii siitä niin.» + +Nämä aivan ääneen lausutut sanat selvittivät asian Soamesille. +Timothy oli palannut vauvaikään. + +»Onko hän yleensä huvitettu jostakin?» kysyi hän niinikään ääneen. + +»On kyllä, herra, ruuastaan ja testamentistaan. Kannattaa +nähdä hänen selailevan sitä uudestaan ja uudestaan — ei hän +tietenkään lue sitä, ja aina silloin tällöin hän kysyy minulta +valtiolainaosakkeitten arvoa, ja minä kirjoitan sen hänelle — +hyvin suurilla kirjaimilla. Tietysti minä aina kirjoitan saman +hinnan, sen missä ne olivat, kun hän viimeksi pani ne mieleensä, +1914. Saimme tohtorin kieltämään häneltä sanomalehtien luvun, +kun sota alkoi. Oi, se koski häneen alussa. Mutta +hän tottui siihen pian, sillä hän tiesi, että ne väsyttäisivät häntä, +ja hänellä on ihmeellinen taito säästää tarmoansa, niinkuin +hänen oli tapana sanoa, kun rakkaat emäntävainajani vielä +elivät, Jumala siunatkoon heidän hyviä sydämiään! Että +hän elääkin heidän jälkeensä näin kauan — he olivat aina niin +toimellisia, jos muistatte, herra Soames.» + +»Mitä tapahtuisi, jos minä menisin sisään?» kysyi Soames. +»Muistaisiko hän minua!? Minä tein hänen testamenttinsa, +tiedättehän, kun Hester neiti kuoli v. 1907.» + +»Niin no herra», vastasi Smither epäilevänä, »minä en osaa +sanoa. Ehkä hän muistaisi, hän on todella merkillinen mies +ikäisekseen.» + +Soames astui ovenraosta sisään, odotti Timothyn kääntymistä +ja sanoi kovalla äänellä: »Timothy setä!» + +Timothy laahusti puoliväliin takaisin ja pysähtyi. + +»Häh?» sanoi hän. + +»Soames», huusi Soames kimeimmällä äänellään, kädet torvena. +»Soames Forsyte.» + +»Ei!» sanoi Timothy, iski keppinsä lujasti lattiaan ja jatkoi +kävelyään. + +»Ei näy tehoavan», sanoi Soames. + +»Ei, herra», sanoi Smither pettyneenä, »katsokaas, hän ei ole +vielä lopettanut kävelyään. Hän tekee aina vain yhtä kerrallaan. +Ajattelen, että hän tänä iltapäivänä kysyy, tulitteko kaasua +katsomaan, ja minulla on aika urakka, ennenkuin saan hänet +ymmärtämään.» + +»Ettekö luule, että täällä tarvittaisiin mieshoitajaa?» + +Smither nosti kätensä ylös. »Miestä! Ei toki! Keittäjä ja +minä tulemme mainiosti toimeen. Vieras mies talossa saisi hänet +vallan suunniltaan. Eivätkä emäntäni pitäisi siitä, että tulisi +mies taloon. Sitäpaitsi me olemme niin ylpeät hänestä.» + +»Tohtori kai käy täällä?» + +»Joka aamu. Hän antaa koko joukon erikoismääräyksiä, ja +herra Timothy on niin tottunut, hän ei välitä vähääkään, +mutta pistää kyllä kielensä ulos.» + +»No niin», sanoi Soames kääntyen pois. »Kaikki tämä on +aika surullista ja tuskallista minulle.» + +»Ei toki, herra», vastasi Smither hätääntyneenä, »ei teidän +pidä ajatella sitä. Nyt kun hän ei enää osaa murehtia, hän oikein +nauttii elämästä, ihan totta. Minä aina sanon keittäjälle, +että nyt Timothy herra on enemmän miestä kuin konsanaan. +Katsokaa, kun hän ei kävele tai ole kylvyssä, hän syö, ja kun +hän ei syö, hän nukkuu, ja siinä kaikki. Hänellä ei ole mitään +kipua eikä huolta mistään.» + +»No niin», sanoi Soames, »onhan se jotakin. Minä menen. +Asiasta toiseen, voitteko näyttää minulle hänen testamenttiaan.» + +»Siihen menee aikaa, herra, hän pitää sitä tyynyn alla ja hän +näkee minut nyt, kun on toimessa.» + +»Minä tahtoisin vain nähdä, onko se sama, jonka minä tein», +sanoi Soames, »vilkaiskaa joskus päiväystä ja antakaa minun +tietää.» + +»Kyllä, herra, mutta minä olen varma siitä, että se on sama, +koska keittäjä ja minä olimme todistajina, muistattehan, ja +meidän nimemme ovat siinä vielä, ja me olemme kirjoittaneet +ne vain kertaalleen.» + +»Aivan niin», sanoi Soames. Hän muisti. Smither ja Jane +olivat olleet sopivat todistajat, koska heille ei ollut jätetty +mitään tässä testamentissa, jotta Timothyn kuolemasta ei olisi +heille mitään etua. Se oli ollut — hän myönsi sen täydellisesti +— melkein sopimaton varovaisuustoimenpide, mutta Timothy +oli tahtonut niin, ja olihan loppujen lopulta Hester täti +muistanut heitä sitä runsaammin. + +»Hyvä on», sanoi hän, »hyvästi, Smither. Pitäkää häntä silmällä, +ja jos hän joskus sanoo jotakin, pankaa se muistiin ja +antakaa minun tietää.» + +»Oi, kyllä, herra Soames, varmasti minä sen teen. On ollut +niin hauskaa vaihtelua nähdä teidät. Keittäjä vallan innostuu, +kun kerron hänelle.» + +Soames pudisti hänen kättään ja meni alakertaan. Hän seisoi +runsaat pari minuuttia hattutelineen vieressä, johon hän +niin monet kerrat oli ripustanut hattunsa. »Niin kaikki katoaa», +ajatteli hän, »katoaa ja alkaa uudestaan. Vanha raukka!» +Ja hän kuunteli, eikö keppihevostaan vetävän Timothyn ääni +mahdollisesti kuuluisi yläkerrasta tai joittenkin vanhojen +kasvojen haamu näyttäytyisi kaidepuun takaa ja vanha ääni +sanoisi: »Kas, sehän on rakas Soames, ja me kun juuri sanoimme, +ettemme ole nähneet häntä viikkoon.» + +Ei mitään — ei mitään! Kamferin tuoksu vain, ja tomuhiukkasia +auringonsäteessä, joka tuli puoliympyrän muotoisesta ikkunasta +oven päältä. Vanha pieni talo! Mausoleumi! +Ja hän kääntyi kantapäillään, meni ulos ja nousi junaansa. + + + + +5. KOTOISILLA KUNNAILLA + + +Jokin kotoisen riemun tunne oli Val Dartiella mielessä, kun +hän elämänsä neljäntenäkymmenentenä vuotena, tuona samana +torstaiaamuna hyvin varhain, lähti siitä vanhasta +herraskartanosta Sussexin nummien pohjoispuolella, johon oli +asettunut asumaan. Hänen päämääränsä oli Newmarket, jossa hän +ei ollut käynyt sitten kun syksyllä 1899, jolloin hän Oxfordista +karkasi Cambridgeshiren kilpa-ajoihin. Hän pysähtyi ovelle +suutelemaan vaimoaan ja pisti portviinipullon taskuunsa. + +»Älä rasita jalkaasi, Val, äläkä lyö liian korkeita vetoja.» + +Hollyn rinnan puserrus omallaan, Hollyn silmien katse silmissään +Val tunsi sekä jalkansa että kukkaronsa olevan turvassa. +Hän olisi kohtuullinen, Holly oli aina oikeassa — Hollylla oli +luonnollinen vaisto. Valista itsestään ei tuntunut niinkään +merkilliseltä kuin se kenties saattoi tuntua joistakin toisista, +että hän, vaikka olikin puoliksi Dartie, oli pysynyt täysin +uskollisena nuorelle serkulleen niiden kahdenkymmenen vuoden +aikana, jotka olivat kuluneet heidän romanttisesta naimisiin +menostaan keskellä buurisotaa, ja uskollisena ilman pienintäkään +uhrautumisen tai kyllästymisen tunnetta. Holly oli niin +nopeaälyinen, ehti niin ovelasti aina vähän edelle kaikkia hänen +mielialojaan. Koska he olivat serkut, olivat he päättäneet, +tai paremminkin Holly oli päättänyt, että he eivät saisi lapsia, +ja Holly oli säilyttänyt kauneutensa, joskin ehkä hieman +kalpeampana, vartalonsa hoikkuuden ja tumman tukkansa värin. +Val erikoisesti ihaili sitä omaa elämää, jota Holly eli kaiken +aikaa samalla kuin eli hänen elämäänsä ja ratsasti paremmin +vuosi vuodelta. Holly piti yllä soittotaitoaan, luki hirmuiset +määrät — romaaneja, runoja, kaikenlaista. Heidän farmillaan +etelä-Afrikassa hän oli hoitanut kaikkia »neekeri»-vauvoja ja +vaimoja ihmeellisen taitavasti. Hän oli tosiasiallisesti hyvin +viisas, mutta ei tehnyt siitä mitään numeroa eikä ollut +»ollakseen». Vaikka nöyryys ei ollut Valin huomattavimpia puolia, +hän oli tullut siihen, että Holly on häntä itseään etevämpi, +eikä kuitenkaan kantanut hänelle siitä kaunaa — suuri saavutus. +Huomautettakoon, että hän ei koskaan katsellut Hollya +ilman, että tämä tiesi siitä, mutta että Holly joskus katseli +häntä salaa. + +Hän oli suudellut Hollya porttikäytävässä, koska ei aikonut +tehdä sitä asemalla, jonne Holly kuitenkin aikoi tulla saattamaan +häntä tuodakseen auton takaisin. Siirtomaitten ilman ja +hevoselämään liittyvien vaivojen paahtamana ja ahavoittamana, +haittanaan jalka, joka oli saanut vian buurisodassa, +mutta luultavasti pelastanut hänen henkensä äskeisessä sodassa, +Val oli vielä hyvin samanlainen kuin oli ollut rakastumisensa +päivinä, hänen hymynsä oli yhtä avara ja viehättävä, +kulmakarvat ehkä vielä tuuheammat ja mustemmat, silmät katsoivat +niiden alta yhtä loistavan harmaina, kesakot olivat melkein +selvemmät, tukka vähän harmaantunut ohimoilta. Hän +vaikutti mieheltä, joka on viettänyt toimellista elämää +hevosten parissa aurinkoisessa ilmanalassa. + +Kääntäen auton jyrkässä kaaressa portista Val kysyi: +»Koska nuori Jon tulee?» + +»Tänään.» + +»Tarvitsetko jotakin häntä varten? Minä voisin tuoda lauantaina.» + +»En, mutta sinä voisit tulla samalla junalla kuin Fleur — yksi +ja neljäkymmentä.» + +Val antoi Fordilleen täyden vauhdin, hän ajoi vieläkin kuin +mies, joka on tottunut uuteen maahan ja huonoihin teihin, +ei suostu sovitteluihin ja odottaa taivasta joka kolossa. + +»Siinä on nuori nainen, joka tietää, mitä hän tahtoo», sanoi +hän. »Kuule, oletko tullut ajatelleeksi?» + +»Olen», sanoi Holly. + +»Soames eno ja sinun isäsi — vähän noloa, eikö totta?» + +»Fleur ei tiedä ja Jon ei tiedä, eikä tietenkään pidä sanoa +mitään. Se kestää vain viisi päivää, Val.» + +»Tallisalaisuus! Hyvä on!» Jos se oli Hollyn mielestä varminta, +niin se olikin varminta. Holly vilkuili häneen ovelasti +ja sanoi: »Huomasitko kuinka kauniisti Fleur itse pyysi?» + +»En.» + +»Niin, hän pyysi. Mitä ajattelet hänestä, Val?» + +»Kaunis ja viisas, mutta voisi kyllä antaa palttua sovinnaisuudelle, +jos pahan pään ottaisi, niin minä luulisin.» + +»Minä tahtoisin tietää», mutisi Holly, »onko hän nykyaikainen +nuori nainen. Sitä on vähän neuvoton, kun tulee kotiin +tämän kaiken keskelle.» + +»Sinäkö? Sinähän tajuat asiat aina niin nopeasti.» + +Holly pisti kätensä hänen takkinsa taskuun. + +»Sinähän pidät toistakin asiain tasalla», sanoi Val rohkaistuneena. +»Mitä ajattelet tuosta belgialaisesta, Profondista?» + +»Eiköhän se mies ole niin sanottu hyvä piru.» + +Val irvisti. + +»Minusta hän on vähän kummallinen otus meidän perheemme ystäväksi. +Tosin perhe purjehtii melko kummilla vesillä itsekin, Soames eno +naimisissa ranskattaren kanssa ja sinun isäsi naimisissa Soamesin +ensimmäisen kanssa. Isoisämme saisivat halvauksen!» + +»Kenen isoisät tahansa saisivat halvauksen, kultaseni.» + +»Tämä auto odottaa, että nousemme ylämäessä», sanoi Val +äkkiä, »se ei saa takajalkojaan alleen. Minun täytyy höllentää +ohjaksia mäessä, jos mielin ehtiä junaan.» + +Hevosharrastukset olivat estäneet häntä koskaan oikein +ystävystymästä autoon, ja Fordin juoksu hänen johdollaan +poikkesi aina huomattavasti sen menosta Hollyn ohjatessa. Hän +ehti junaan. + +»Ole varovainen paluumatkalla, se heittää sinut selästään, +jos suinkin voi. Hyvästi, rakkaani.» + +»Hyvästi», huusi Holly ja heitti hänelle lentosuukon. + +Junassa hän neljännestunnin ajan epäröi, ajattelisiko Hollya, +aamulehtiä, tämän kirkkaan päivän näköalaa vai hämäriä +muistojaan Newmarketista ja syventyi vihdoin tutkimaan +pientä nelikulmaista kirjaa, joka oli täynnä nimiä, sukupuita, +syntyperän yksityiskohtia ja muistiinpanoja hevosten kasvusta +ja ruumiinmuodosta. Forsyte hänessä kallistui hankinnoissaan +panemaan painoa syntyperälle, ja toistaiseksi hän päättävästi +piti Dartie-levottomuuttaan aisoissa. Kun hän palasi takaisin +Englantiin myytyään eteläafrikkalaisen farminsa ja hevossiittolansa +edullisesti ja huomasi, että aurinko harvoin paistoi, +Val sanoi itsekseen: »Minun pitää ehdottomasti saada jokin +harrastus, muuten tämä maa tulee painostamaan minua kauheasti. +Metsästys ei riitä, minä alan kasvattaa ja opettaa hevosia.» +Omaten juuri sen erikoisen hivenen oveluutta ja päättäväisyyttä, +joka on tuloksena pitkästä asumisesta uudessa +maassa, Val oli nähnyt nykyaikaisen hevoskasvatuksen heikon +kohdan. Kaikki olivat muodikkuuden ja korkean hinnan lumoissa. +Hän ostaisi ulkonäön mukaan ja antaisi palttua nimille! Ja +tässä hän jo oli, syntyperän arvon häikäisemänä! +Hän ajatteli puoleksi tietoisesti: »Jotakin on tässä kirotussa +ilmastossa, joka panee ihmisen kiertämään ympyrässä. Oli miten oli, +minun pitää saada Mayflyn rotua.» + +Tällä mielellä hän saapui toiveittensa Mekkaan. Tilaisuus oli +noita hiljaisia, jotka mieluummin tahtoivat katsella +hevosia, kuin lyödä niistä vetoja, ja Val lähestyi rotuhevosten +aitausta. Kaksikymmentä vuotta siirtomaa-elämää +oli riisunut hänestä sen keikarimaisuuden, johon hänet oli +kasvatettu, mutta jättänyt jälkeen hevosmiehen olennaisen +siisteyden ja kehittänyt hänessä humoristisen ja aika kirpeän silmän +huomaamaan sitä, mitä hän sanoi eräitten englantilaisten +»viheliäiseksi pöyhkeilyksi» ja eräitten englantilaisten naisten +»papukaijamaisuudeksi» — Hollyssa sitä ei ollut ja Holly oli +hänen esikuvansa. Val oli terävä havainnoissaan, nopea, neuvokas +ja meni suoraan ytimeen, oli sitten kysymyksessä kauppa, +hevonen tai juoma, ja nyt hän oli menossa erään Mayfly-varsan +ytimeen, kun hidas ääni hänen vieressään sanoi: + +»Herra Val Dartie? Kuinka jaksaa rouva Val Dartie? Toivoakseni +hyvin.» Ja hän näki vieressään belgialaisen, jonka oli +kohdannut sisarensa Imogenin luona. + +»Prosper Profond — minä tapasin teidät lounaalla», sanoi ääni. + +»Mitä kuuluu?» mutisi Val. + +»Erittäin hyvää», vastasi Monsieur Profond, jäljittelemätön +hitaus äänessään. »Hyvä piru», oli Holly sanonut hänestä. +No niin, hän olikin kuin pieni piru tummine, leikattuine +suippopartoineen, uninen piru, hyväntahtoinen, kaunissilmäinen, +odottamattoman älykäs. + +»Täällä on eräs herra, joka tahtoo tavata teitä — serkkunne +— herra George Forsyte.» + +Val näki jyhkeän hahmon, sileiksiajellut, härkämäiset ja vähän +yrmeät kasvot, joitten harmaitten, täyteläisten silmien +takaa pulppuili sardonista leikinlaskua. Hän muisti tuon hahmon +hämärästi niiltä ajoilta, jolloin hän kävi isänsä kanssa +päivällisellä Iseeum-klubissa. + +»Minä otin osaa kilpa-ajoihin isäsi kanssa», sanoi George. +»Mitä kuuluu hevossiittolasta? Haluatko ostaa minulta pari +kaakkia?» + +Val irvisti salatakseen äkillistä tunnettaan, että hevosten +kasvatus oli menettänyt kaiken arvonsa Englannissa. Täällä +ei uskottu enää mihinkään, ei edes hevosiin. George Forsyte, +Prosper Profond! Piru itse ei ollut kuvitelmattomampi kuin +nuo kaksi. + +»Minä en tietänyt, että olette hevosmies», sanoi hän Prosper +Profondille. + +»En minä olekaan. En välitä siitä. Minä purjehdin. En +välitä siitäkään, mutta minusta on hauska tavata ystäviäni. +Minulla on tuolla autossani vähän lounasta, herra Val Dartie, +pikku välipala vain, jos haluatte, ei mitään sen kummempaa, +pikku lounas vain.» + +»Kiitos», sanoi Val, »olette hyvin ystävällinen. Minä tulen +neljännestunnin kuluttua.» + +»Tätä tietä. Herra Forsyte tulee myös.» Ja Monsieur Profond +viittasi keltahansikkaisella sormellaan. »Tuo pikku auto +tuolla, pikku välipala.» Hän jatkoi matkaansa sileänä, uneliaana +ja etäisenä, ja George Forsyte seurasi häntä virheettömänä, +suurena, naljailevana. + +Val jäi katselemaan Mayfly-varsaa. George Forsyte tietysti +oli vanha mies, mutta tuo Profond saattoi olla jokseenkin +samanikäinen kuin hän itse. Ja kuitenkin Val tunsi olevansa +äärimmäisen nuori, ikäänkuin Mayfly-varsa olisi ollut leikkikalu, +jolle nuo molemmat olivat nauraneet. Eläin ei enää tuntunut +todelliselta. + +»Tuo 'pikku' varsa» — oli hän kuulevinaan Monsieur Profondin +äänen lausuvan — »mitä te näette siinä? Meidänhän +kaikkien pitää kuolla.» + +Ja George Forsyte, hänen isänsä vanha ystävä, oli vielä +kilparadalla! Mayflyn rotu oliko se parempi kuin mikään +muu? Aivan yhtä hyvin hän olisi voinut ruveta vähän keinottelemaan +rahallaan. + +»Ei, hitto vieköön!» mutisi hän äkkiä. »Ei kannata kasvattaa +hevosia, ei kannata tehdä mitään. Mitä varten tulin tänne? +Minä ostan varsan.» + +Hän peräytyi ja katseli väkijoukkoa, joka virtasi rotuhevosten +aitauksesta katsomolavaa kohti. Vanhoja keikareita, +tarkkasilmäisiä, uhkeita miehiä, juutalaisia, treenareita, jotka +näyttivät siltä, kuin eivät eläessään olisi hevosta nähneet, +pitkiä, untelolta, epämääräisiä naisia tai reippaita, kovaäänisiä +naisia, nuoria miehiä, jotka näköjään yrittivät ottaa asian +vakavalta kannalta — kahdella tai kolmella heistä oli vain +yksi käsivarsi! + +»Elämä täällä on pelaamista», ajatteli Val. »Lähtökello soi, +hevoset juoksevat, raha vaihtuu kädestä käteen, kello soi taas, +hevoset juoksevat, ja raha vaihtuu takaisin.» + +Mutta oman filosofiansa säikyttämänä hän meni aitauksen +portille katsomaan Mayfly-varsan nelistystä. Varsa juoksi +hyvin, ja Val lähti hakemaan tuota 'pikku' autoa. 'Pikku' lounas +oli sitä laatua, josta mies näkee unta, mutta jollaisen +hän harvoin saa, ja kun se oli päättynyt, lähti Monsieur +Profond hänen kanssaan aitaukselle. + +»Vaimonne on kaunis nainen», huomautti hän yllättävästi. + +»Kaunein mitä minä tunnen», vastasi Val kuivasti. + +»Niin», sanoi Monsieur Profond, »hänellä on kauniit kasvot. +Minä ihailen kauniita naisia.» + +Val katsoi häneen epäluuloisesti, mutta jokin ystävällinen +ja suora hänen toverinsa raskaassa pirullisuudessa riisui hänet +toistaiseksi aseista. + +»Jos tahdotte joskus tulla kutteriini, vien hänet vesille.» + +»Kiitos», sanoi Val, aseistettuna taas, »hän vihaa merta.» + +»Niin minäkin», sanoi Monsieur Profond. + +»Miksi sitten purjehditte?» + +Belgialaisen silmät hymyilivät. »Oh, en tiedä. Minä olen +tehnyt jo kaikkea, tämä on nyt viimeistä.» + +»Se on varmaan hitonmoisen kallista. Minusta siihen pitäisi +olla vahvemmat syyt.» + +Monsieur Prosper Profond kohotti kulmakarvojaan ja työnsi +paksun alahuulensa eteenpäin. + +»Minä olen varakas», sanoi hän. + +»Olitteko sodassa?» kysyi Val. + +»Olin. Minä olen tehnyt sitäkin. Sain kaasua nenääni, se +oli pikku hiukkasen epämiellyttävää.» Hän hymyili syvää ja +uneliasta rikkauden hymyä, ikäänkuin olisi saanut sen nimestään. +[Profond = syvä.] Val ei voinut ratkaista, +oliko tuo hänen alituinen 'pikku' +sanansa puuttuvaa kielitaitoa vai teeskentelyä. Mies kykeni +ilmeisesti kaikkeen. Ostajien parvessa juoksunsa voittaneen +Mayfly-varsan ympärillä Monsieur Profond sanoi: + +»Aiotteko tarjota?» + +Val nyökäytti päätään. Tuo uninen piru vieressään hän +tunsi tarvitsevansa uskoa. Vaikka hänet olikin turvannut +Kohtalon pahemmilta iskuilta huolehtiva isoisä, joka oli +määrännyt hänen nimelleen tuhannen vuodessa, lisänä ne toiset +tuhannen vuodessa, jotka Hollyn nimelle oli määrännyt hänen +isoisänsä, ei Valilla ollut liikeneviä varoja tällä hetkellä, sillä +hän oli sijoittanut melkein kaikki eteläafrikkalaisen farmin +myynnistä saamansa varat hevossiittolaansa Sussexissa. Ja +hyvin pian hän ajatteli: »Pahus vieköön, varsa nousee yli +varojeni!» Hänen rajansa — kuusisataa — oli jo ylitetty, hän +lopetti tarjouksensa. Mayfly-varsa joutui vasaran alle +seitsemästäsadasta ja viidestäkymmenestä guineasta. Hän kääntyi +harmistuneena pois, kun Prosper Profondin hidas ääni sanoi +hänen korvaansa: + +»Minä ostin tuon pikku varsan, mutta minä en tarvitse sitä, +ottakaa se ja viekää lahjaksi vaimollenne.» + +Val katsoi mieheen uudistunein epäluuloin, mutta hyväntuulisuus +toisen silmissä oli siksi ilmeinen, ettei hän tosiaankaan +voinut loukkaantua. + +— »Minä voitin pikku summia sodassa», alkoi Monsieur Profond +vastaukseksi tähän katseeseen. »Minulla oli osakkeita +asetehtaissa. Minusta on hauska panna rahani menemään. +Minä voitan aina lisää. Minä tarvitsen hyvin vähän itse. Minä +annan kernaasti ystävilleni.» + +»Minä ostan sen teiltä samasta hinnasta minkä itse maksoitte», +sanoi Val äkillisen päättäväisenä. + +»Ei», sanoi Monsieur Profond. »Te saatte sen. Minä en tarvitse +sitä.» + +»Mitä hullua, eihän —» + +»Miksi ei?» hymyili Monsieur Profond. »Minä olen perheenne +ystävä.» + +»Seitsemänsataa ja viisikymmentä guineaa ei ole pelkkä +sikarilaatikko», sanoi Vai kärsimättömänä. + +»No niin, te pidätte sen, kunnes minä tarvitsen sitä, ja teette +sillä mitä tahdotte.» + +»Niin kauan kuin se on teidän», sanoi Val. »Olkoon menneeksi.» + +»Hyvä on», mutisi Monsieur Profond ja lähti pois. + +Val katsoi hänen jälkeensä, hän saattoi olla »hyvä piru», +mutta saattoi olla muutakin. Hän näki miehen liittyvän +George Forsyteen eikä senjälkeen enää tavannut häntä. + +Val vietti illat kilpa-ajojen jälkeen äitinsä talossa Green +Streetillä. + +Winifred Dartie kuusikymmentäkaksivuotiaana oli ihmeellisen +nuorekas, ottaen huomioon ne kolmekymmentä kolme +vuotta, joitten aikana hän oli saanut tulla toimeen Montague +Dartien kanssa, kunnes tapaus pariisilaisilla portailla melkein +onneksi vapautti hänet. Hänelle tuotti kiihkeätä tyydytystä +saada rakkain poikansa takaisin etelä-Afrikasta kaikkien näiden +vuosien jälkeen, todeta hänet niin vähän muuttuneeksi +ja huomata mieltyvänsä hänen vaimoonsa. Winifred, joka +seitsemänkymmenluvun lopulla, ennen naimisiinmenoaan, oli +ollut vapauden, huvitusten ja muodikkuuden tavoittelijain +eturivissä, myönsi, että tämän ajan neitoset menivät hänen +aikansa nuorison ohi. He esimerkiksi näyttivät pitävän avioliittoa +ohimenevänä tapauksena, ja Winifred väliin katui, +ettei hän itse ollut tehnyt samoin, ehkäpä toinen, kolmas tai +neljäs tapaus olisi taannut hänelle vähemmän häikäisevän +elämäntoverin, vaikka olihan Montague loppujen lopulta +jättänyt hänelle Valin, Imogenin, Maudin ja Benedictin (melkein +eversti, selvisi sodasta eheänä) — joista kukaan ei vielä ollut +ottanut avioeroa. Hänen lastensa vakiintuneisuus usein hämmästytti +niitä, jotka muistivat lasten isän, mutta Winifred uskoi kernaasti, +että he kaikki olivat Forsyteja ja tulivat äitiinsä, +paitsi kenties Imogen. Hänen veljensä pikku tyttö Fleur hämmästytti +häntä. Lapsi oli levoton kuin nykyajan nuoret naiset +konsanaan — »pikku tulenliekki», oli Prosper Profond kerran +päivällisen jälkeen sanonut — mutta hän ei ollut mikään jazztyttö +eikä puhunut kimeällä äänellä. Winifredin oman luonteenluja +forsytelaisuus vastusti vaistomaisesti ilmassa liikkuvaa +tunnelmaa, nykyaikaisen tytön tapoja ja hänen mottoaan: +»Kaikki on ihan yhdentekevää! Nyt tuhlataan, huomenna +ollaan köyhiä!» Hänestä Fleurille oli pelastukseksi, että kun +hän kerran oli kiinnittänyt mielensä johonkin, hän ei muuttanut +mieltä ennenkuin oli sen saanut — vaikka Fleur tietenkin +oli liian nuori ymmärtämään, mitä perästäpäin oli tapahtuva. +Lapsi oli myös »hyvin sievä pieni olento» ja erittäin suositeltava +mukaanotettavaksi, äidillähän oli ranskalainen maku ja tyttö +itse osasi kantaa vaatteensa. Kaikki kääntyivät katsomaan +Fleuriä — se merkitsi paljon Winifredille, joka rakasti tyyliä +ja hienostusta, vaikka ne olivatkin niin julmasti pettäneet hänet +Montague Dartien tapauksessa. + +Keskustellessaan hänestä Valin kanssa lauantaina aamiaisella +Winifred kosketteli perheen luurankoa. + +»Tuo pieni juttu appesi ja Irene tätisi välillä, Val — se on +tietenkin vanha kuin kukkulat, mutta Fleurin ei tarvitse tietää +siitä mitään — turhaa vaivaa. Soames enosi on hyvin tarkka +siitä asiasta. Osaat siis olla varovainen.» + +»Niin! Mutta eräs asia on hurjan nolo — Hollyn nuori velipuoli +tulee asumaan meillä ollessaan maanviljelysharjoittelijana. +Hän on siellä jo.» + +»Oi!» sanoi Winifred. »Se oli paha juttu! Minkälainen hän on?» + +»Olen nähnyt hänet vain kerran — Robin Hillissä, kun kävimme +kotona 1909. Hän oli alasti ja oli maalannut itseensä +sinisiä ja keltaisia raitoja — hauska pieni poika.» + +Winifredin mielestä se oli »herttaista» ja hän lisäsi turvallisesti: +»No niin, Holly on järkevä, kyllä hän tietää, kuinka menetellä. +Minä en kerro asiasta enollesi. Hän vain kiusaantuisi. +Kovin ihanaa oli saada sinut takaisin, rakas poikani, nyt kun +alan tulla vanhaksi.» + +»Vanhaksi! Kaikkea vielä, sinä olet yhtä nuori kuin konsanaan. +Tuo mies Prosper Profond, äiti, onko hän ihan niinkuin +olla pitää?» + +»Prosper Profond! Oi, hän on hauskin mies, minkä minä +tunnen.» + +Val murisi ja kertoi tuon jutun Mayfly-varsasta. + +»Se on niin hänen tapaistaan», mutisi Winifred. »Hän tekee +jos mitä.» + +»No niin», sanoi Val ovelasti, »meidän perheellämme ei +tuontapaisista otuksista ole ollut mitään hyvää, he ovat liian +kevytmielisiä meidän makuumme.» + +Se oli totta, ja Winifredin hiljainen mietintä kesti kokonaisen +minuutin. Sitten hän vastasi: + +»Oi, niin! Mutta hän on ulkomaalainen, Val, ja heidän suhteensa +on tehtävä poikkeuksia.» + +»Hyvä on, minä käytän sitten hänen varsaansa ja koetan +jotenkin kasvattaa sen häntä varten.» + +Ja pian tämän jälkeen Val heitti hyvästit, sai suudelman ja +jätti äitinsä lähtien kirjanpitäjänsä luo, Iseeum-klubiin ja +Victorian asemalle. + + + + +6. JON + + +Rouva Val Dartie, joka oli viettänyt kaksikymmentä vuotta +etelä-Afrikassa, oli syvästi rakastunut — onneksi johonkin, +joka oli hänen omaansa, sillä hänen intohimonsa kohde oli näköala +hänen ikkunastaan, kylmä, kirkas valaistus vihreillä +harjanteilla. Siinä oli Englanti taas, vihdoinkin! Englanti +kauniimpana kuin hän oli uneksinut. Sattuma oli tosiaankin +johtanut Val Dartien paikalle, jossa eteläiset harjanteet auringonpaisteessa olivat kerrassaan viehättävät. Holly omasi kyllin +suuressa määrin isänsä taiteilijasilmää tajutakseen niiden +ääriviivojen harvinaisen kauneuden ja liitumaisen hohteen, ja +kävely rotkotietä pitkin ja edelleen Chanctonburyä tai Amberleytä +kohti oli toistaiseksi nautinto, jota hän ei oikein yrittänyt jakaa Valin kanssa, tämän luonnonihailuun kun sekaantui +Forsytein vaisto saada jotakin hyötyä, esimerkiksi turvetta +hevostensa harjoituksia varten. + +Ajaessaan Fordia kotiin miltei hyväilevän pehmeästi hän +päätti ensi työksensä tuoda Jonin tänne harjanteille ja näyttää +hänelle näköalan tämän toukokuun taivaan alla. + +Hän ajatteli nuorta velipuoltaan äidillisyydellä, jota Val ei +ollut käyttänyt kaikkea. Kolmipäiväinen oleskelu Robin Hillissä +pian heidän palattuaan kotiin ei ollut suonut tilaisuutta +Jonin näkemiseen — hän oli vielä koulussa, niin että Hollyn +muistot samoin kuin Valinkin keskittyivät pieneen poikaan, +jolla oli aurinkoinen tukka ja joka oli maalannut itsensä sini- +ja keltaraitaiseksi lammikon rannalla. + +Nuo kolme päivää Robin Hillissä olivat olleet kiihdyttävät, +surulliset, hämmennyttävät. Muistot velivainajasta, muistot +Valin kosinnasta, vanhentunut isä, jota hän ei ollut nähnyt +kahteenkymmeneen vuoteen, jotakin kalmantuoksua hänen +ironisessa lempeydessään — se ei jäänyt huomaamatta niin +hienovaistoiselta kuin Holly — ja ennen kaikkea äitipuoli, +jonka hän vielä saattoi epämääräisesti muistaa »harmaapukuisena +naisena» niiltä ajoilta, jolloin hän oli pieni ja isoisä vielä +eli ja Mademoiselle Beauce oli niin loukkaantunut, kun tuo +tunkeilija antoi hänelle soittotunteja — kaikki tämä häiritsi +ja kiusasi hänen sieluaan, joka oli ikävöinyt tavata Robin +Hillin muuttumattomana. Mutta Holly oli tottunut pitämään +asiansa ominaan, ja kaikki oli näyttänyt sujuvan täysin hyvin. + +Isä oli suudellut häntä, kun he lähtivät, ja Holly oli varma +siitä, että hänen huulensa olivat värisseet. + +»No niin, rakkaani», oli isä sanonut, »sota ei ole muuttanut +Robin Hilliä, vai onko? Jospa vain olisit voinut tuoda Jollyn +takaisin kanssasi! Kuulehan, mitä sinä ajattelet noista +henkimaailman asioista? Kun tammi kuolee — pelkään, että se +kuolee.» + +Hollyn syleilyn lämpimyydestä hän luultavasti arvasi, että +kissa oli päässyt hyppäämään korista, sillä hän turvautui heti +ironiaan. + +»Spiritualismi — kummallinen sana! Mitä enemmän he todistelevat, +sitä selvemmäksi käy, että he ovat saaneet haltuunsa +ainetta.» + +»Kuinka niin?» sanoi Holly. + +»Vai kuinka? Katso heidän valokuviaan henkiolennoista. +Jotakin ainetta täytyy olla, jolle valo ja varjo voivat langeta, +ennenkuin valokuvasta tulee mitään. Ei, se päättyy niin, että +saamme sanoa kaikkea ainetta hengeksi tai kaikkea henkeä +aineeksi — minä en tiedä kumpaako.» + +»Mutta etkö sinä usko sielun kuolemattomuuteen, isä?» + +Jolyon oli katsonut häneen, ja hänen kasvojensa omituinen +surullisuus oli vaikuttanut Hollyyn syvästi. + +»No niin, kultaseni, minä kyllä tahtoisin saada jotakin irti +kuolemasta. Minä olen katsellut siihen jo vähäisen. Mutta +vaikka mitä tekisin, en löydä mitään, mitä telepatia, alitajunta, +ja emanatsio tämän maailman suuresta varastohuoneesta ei +aivan yhtä hyvin voisi selittää. Jospa voisinkin uskoa! Toivo +herättää ajatuksia, mutta se ei voi luoda todisteita.» + +Holly oli taaskin painanut huulensa hänen otsalleen, ja hän +tunsi ikäänkuin saavansa vahvistusta isän teorialle, että kaikki +aine oli muuttumassa hengeksi — isän otsa oli jotenkin tuntunut +niin aineettomalta. + +Mutta voimakkain muisto tuosta lyhyestä käynnistä oli kuitenkin +se hetki, jolloin hän huomaamattomana oli nähnyt äitipuolensa +lukevan Jonilta saamaansa kirjettä. Se oli — Hollyn +mielestä — kaunein näky, mitä hän ikinä oli nähnyt. Irene, +joka kokonaan oli vaipunut poikansa kirjeen lukemiseen, seisoi +ikkunan ääressä, missä valo lankesi hänen kasvoilleen ja kauniille +harmaille hiuksilleen, hänen huulensa liikkuivat, hymyilivät, +hänen tummat silmänsä nauroivat, tanssivat, ja käsi, joka +ei pitänyt kirjettä, oli painettuna hänen rintaansa vastaan. +Holly vetäytyi syrjään kuin täydellisen rakkauden näyn edestä +ja oli tullut siihen vakaumukseen, että Jon mahtoi olla viehättävä. + +Kun hän näki Jonin tulevan asemalta matkalaukku kummassakin +kädessä, sai hän vahvistusta ennakkokäsitykselleen. +Poika muistutti vähän Jollya, hänen lapsuutensa kauan sitten +menetettyä epäjumalaa, mutta näytti vilkkaammalta ja vähemmän +sovinnaiselta, hänellä oli syvemmät silmät ja kirkkaammanvärinen +tukka, sillä hän oli avopäin — kaiken kaikkiaan hyvin kiintoisa +»pikku veli»! + +Pojan yrittelevä kohteliaisuus viehätti Hollya, joka oli tottunut +liikaankin varmuuteen nuorten ihmisten tavoissa. Jonia +vaivasi, kun Hollyn piti olla ajajana sen sijaan, että hän itse +olisi ohjannut autoa. Eikö hän saisi yrittää? Heillä ei ollut +sodan jälkeen ollut autoa Robin Hillissä, tietenkään, ja hän +oli ohjannut vain kerran ja silloinkin ajanut ojaan, niin että +Hollyn ei pitänyt halveksia hänen yrityksiään. Pojan pehmeä +ja tartuttava nauru oli hyvin viehättävä, vaikka Holly olikin +kuullut, että sana oli nyt täysin vanhanaikainen. Kun he olivat +tulleet kotiin, veti Jon taskustaan rypistyneen kirjeen, +jonka Holly luki hänen peseytyessään. Se oli aivan lyhyt +kirje, jonka kirjoittaminen kuitenkin oli maksanut isälle paljon +kipua. + + »Rakkaani, + + Valin ja sinun tulee muistaa, että Jon ei tiedä perheen historiasta + mitään. Hänen äitinsä ja minä arvelemme, että hän tällä hetkellä on + liian nuori. Poika on hyvin kultainen, äitinsä silmäterä. Verbum + sapientibus. + + Rakastava isäsi + + J.F.» + +Siinä kaikki, mutta Holly tunsi taas epämääräistä levottomuutta +Fleurin tulon johdosta. + +Teenjuonnin jälkeen hän toteutti tuon itselleen tekemänsä +lupauksen ja vei Jonin ylös harjulle. He puhelivat kauan, +istuen vanhalla liitukaivoksella, jolla kasvoi sinivatukkaa ja +orjantappuroita. Linnunruohoa ja sinivuokkoja näkyi vihreällä +törmällä, leivot lauloivat, rastaat lauloivat saniaisissa, +ja aina silloin tällöin erottui maata kohti lentävä lokki hyvin +valkeana kalpenevaa taivasta vastaan, millä epämääräinen +kuu oli nousemassa. Suloisia tuoksuja kantautui heidän ulottuvilleen +ikäänkuin pienet, näkymättömät olennot olisivat +juosseet puhaltamassa tuoksuja ruohon lehdiltä. + +Jon, joka oli vaipunut hiljaisuuteen, sanoi äkisti: + +»Minä sanon, että tämä on suurenmoista! Ei mitään raskasta +missään. Lokkien lentoa ja lampaankelloja » + +»Lokkien lentoa ja lampaankelloja! Sinä olet runoilija, hyvä +poika!» + +Jon huokasi. + +»Oi, ei! Ei tule mitään!» + +»Koeta! Minä runoilin sinun iässäsi.» + +»Runoilitko? Äitikin sanoo »koeta», mutta minä olen niin +mahdoton. Onko sinulla täällä runojasi, joita saisin nähdä?» + +»Hyvä ihminen», mutisi Holly, »minä olen ollut naimisissa +jo yhdeksäntoista vuotta. Minä kirjoitin runoja vain kun +tahdoin mennä naimisiin.» + +»Oi!» sanoi Jon ja käänsi kasvonsa poispäin: poski, jonka +Holly saattoi nähdä, oli ihastuttavan punainen. Oliko Jonkin +jo »joutunut tuuleen», niinkuin Val olisi sanonut? Nytkö jo? +Mutta jos niin oli, sitä parempi vain, silloinpa hän ei kiinnittäisi +huomiota nuoreen Fleuriin. Sitäpaitsi hän maanantaina +aloittaisi maanviljelystyönsä. Ja hän hymyili. Oliko se Burns, +joka kulki auran kurjessa, vaiko vain Aura-Pietari? Melkein +kaikki nuoret miehet ja enimmät nuoret naiset näyttivät olevan +runoilijoita tähän aikaan, päättäen siitä suuresta määrästä +heidän kirjojaan, jonka hän oli lukenut etelä-Afrikassa, +Hatchardilta ja Bumpusilta tilattuna, ja hyviä runoilijoita olivatkin +— oi, oikein hyviä, paljon parempia kuin hän itse oli ollut! +Mutta niinpä runous olikin todella tullut muotiin sitten hänen +päiviensä samalla kuin autot. Toinen pitkä keskustelu +päivällisen jälkeen alahallin puuvalkean ääressä, ja hän näytti +tuntevan Jonin jo kauttaaltaan, tietämättä kuitenkaan mitään +todella tärkeätä. Holly erosi hänestä makuuhuoneen +ovella käytyään kerran tai kahdesti katsomassa, että hänellä +oli kaikkea mitä hän tarvitsi. Hän tiesi varmaan tulevansa +rakastamaan Jonia ja arveli myös, että Val tulisi pitämään hänestä. +Poika oli vilkas, mutta ei intoillut, hän oli mainio kuuntelija, +sympaattinen, pidättyvä omaan itseensä nähden. Hän +ilmeisesti rakasti heidän isäänsä ja jumaloi äitiään. Hän piti +ratsastuksesta, soutamisesta ja miekkailusta enemmän kuin +peleistä. Hän pelasti yöperhosia kynttilänliekeistä eikä voinut +sietää hämähäkkejä, mutta vei ne mieluummin ulos paperiin +käärittyinä kuin tappoi ne. Sanalla sanoen, hän oli herttainen +poika. Holly meni nukkumaan ajatellen, että Jon kärsisi kauheasti, +jos joku pahoittaisi hänen mielensä, mutta kukapa sen +nyt täällä tekisi? + +Jon puolestaan istui valveilla ikkunassaan, edessään paperipala +ja kynä, kirjoittaen ensimmäistä »oikeata runoaan» kynttilänvalossa, +koska kuunvaloa ei ollut siksi paljon, että olisi +nähnyt kirjoittaa, sen verran vain, että yö näytti häilähtelevältä +ja kuin hopeaan piirretyltä. Juuri sellainen yö, jossa +Fleur voisi liikkua, väläytellä silmiään ja viedä hänet +— kukkulain taakse, kauas pois. Ja Jon, syvät uurteet nuoressa +otsassaan, teki merkintöjä paperille ja pyyhki ne pois ja kirjoitti +takaisin ja teki kaiken, mikä tarvitaan taideteoksen syntymiseksi, +ja hänellä oli sama tunne kuin kevättuulilla täytyy olla, +kun ne yrittelevät ensi laulujaan puhkeavien kukkain keskellä. +Jon kuului noihin (harvinaisiin) poikiin, joissa kotoa saatu +kauneuden rakkaus oli säilynyt kautta kouluiän. Hänen oli +tietenkin täytynyt pitää se omana salaisuutenaan, niin että edes +piirustuksen opettaja ei ollut saanut siitä aavistusta, mutta yhä +se eli hänessä, nirsona ja puhtaana. Ja tämä runo tuntui hänestä +yhtä rammalta ja jäykältä kuin yö oli siivekäs. Mutta +hän pani sen kuitenkin talteen. Se oli »susi», mutta parempi +kuin ei mikään ilmaisemattoman ilmaisijana. Ja hän ajatteli +hieman pettyneenä: »Tätä en voi näyttää äidille.» Hän nukkui +hirmuisen hyvin, kun kerran pääsi uneen, kaiken uuden +uuvuttamana. + + + + +7. FLEUR + + +Vaikeasti vastattavien kysymysten välttämiseksi oli Jonille +sanottu vain: + +»Eräs tyttö tulee Valin mukana tänne viikonloppua viettämään.» + +Samasta syystä oli Fleurille sanottu vain: »Meillä on eräs +nuorukainen asumassa luonamme.» + +Nuo kaksi »pikkuvarsaa», niinkuin Val ajatuksissaan nimitti +heitä, kohtasivat siis tavalla, jonka valmistumattomuus ei +jättänyt mitään toivomisen varaa. Holly esitteli heidät toisilleen näin: + +»Tässä on Jon, pikku veljeni; Fleur on serkkumme, Jon.» + +Jon, joka tuli ranskalaisen ovi-ikkunan kautta voimakkaasta +auringonpaisteesta sisään, oli niin hämmentynyt tämän ihmeen +kohtalokkaasta luonteesta, että hän ehti kuulla Fleurin levollisesti +sanovan: »Oi, hyvää päivää», ikäänkuin ei olisi koskaan +nähnyt tyttöä, ja ehti myös hämärästi ymmärtää hänen päänsä +pikku liikkeestä, joka oli nopein mitä kuvitella voi, että hän ei +ollutkaan koskaan nähnyt Fleuriä. Hän kumarsi siis hurmaantuneena +Fleurin käden ylitse ja tuli vaiteliaammaksi kuin +hauta. Hän ymmärsi viisaammaksi olla puhumatta. Kerran, +varhaisessa nuoruudessa, hänet oli yllätetty lukemasta yövalolla ja +hän oli yrittänyt sanoa: »Minä vain kääntelin lehtiä, +äiti», jolloin äiti oli vastannut: »Jon, älä koskaan kerro valeita +— kun on sellaiset kasvot kuin sinulla, ei kukaan usko niitä.» + +Tämä sana oli kerta kaikkiaan hävittänyt hänestä sen luottamuksen, joka +on välttämätön, ennenkuin valheella voi olla +menestystä. Hän siis kuunteli Fleurin nopeita ja viehättyneitä +huomautuksia kaiken hauskuudesta, tarjosi hänelle leipiä ja +hyytelöä ja poistui niin pian kuin saattoi. Sanotaan, että ihminen +juoppohulluuden tilassa näkee kiinteän esineen, mieluummin tumman, +joka äkkiä muuttaa asemaa ja muotoa. Jon näki kiinteän esineen, sillä +oli tummat silmät ja melko tumma +tukka, se muutti asemaa, mutta ei koskaan muotoa. Tietoisuus, että +hänen ja tämän olennon välillä oli jo salaista ymmärtämystä +(niin mahdoton kuin sitä olikin käsittää), järkytti +häntä siinä määrin, että hän odotti kuumeisesti ja alkoi jäljentää +runoaan — mitä hän tietysti ei koskaan uskaltaisi näyttää +Fleurille — kunnes hevosten kavioitten kapse herätti hänet ja +hän nojautuessaan ikkunasta näki Fleurin ratsastavan +pois Valin seurassa. Oli selvä, että Fleur ei tahtonut hukata +aikaa, mutta näky pahoitti hänen mieltään kuitenkin. Hän +itse menetti aikaa. Jollei hän tässä kauheassa hurmiotilassaan +olisi livistänyt tiehensä, olisi hänet ehkä pyydetty mukaan. +Ja ikkunassaan istuen hän näki heidän katoavan näkyvistä, +näyttäytyvän taas korkeimmalla kohdalla tietä, katoavan ja +tulevan vielä kerran minuutin ajaksi selvästi näkyviin harjanteen +ääriviivalla. »Tyhmä aasi», ajatteli hän, »aina minä +hukkaan mahdollisuuteni.» + +Miksi hän ei voinut luottaa itseensä ja olla sanavalmis? Ja +leuka käsien varassa hän kuvitteli ratsastusretkeä, jonka hän +olisi voinut tehdä Fleurin seurassa. Viikonloppu on vain viikonloppu, +ja hän oli hukannut siitä kolme tuntia. Tunsiko hän +ketään muuta kuin itsensä, joka olisi voinut olla sellainen +hölmö? Ei totisesti. + +Hän pukeutui päivällistä varten hyvissä ajoin ja oli ensimmäisenä +saapuvilla. Hän ei aikonut enää hukata hetkeäkään. +Mutta Fleur tuli vasta viimeisenä. Hän istui vastapäätä +Fleuriä päivällisellä, ja tilanne oli hirmuinen — oli mahdotonta +sanoa mitään siitä pelosta, että sanoisi jotakin hullua, oli +mahdotonta tuijottaa häneen ainoalla luonnollisella tavalla, +sanalla sanoen, oli mahdotonta kohdella normaalisti ihmistä, +jonka kanssa hän kuvitelmissaan jo oli ollut kukkulain takana +ja kaukana. Ja kaiken aikaa hän tiesi, että tytön silmissä ja +kaikkien muitten silmissä hän mahtoi olla aika tomppeli. Niin, +se oli hirveätä! Ja Fleur puhui niin hyvin — kosketti nopein +siivin sitä ja tätä. Ihmeellistä, kuinka hän oli oppinut tuon +taidon, joka Jonin mielestä oli niin harmillisen vaikea. Fleurin +silmissä hän mahtoi olla toivoton! + +Sisaren katse, joka viipyi hänessä vähän kummastuneena, +pakotti hänet vihdoin katsomaan Fleuriä, mutta tytön silmät, +jotka olivat hyvin avoimet ja kiihkeät, näyttivät paikalla sanovan: +»Oi, älä Herran nimessä!» ja hänen oli pakko katsoa +Valia, jonka virnistys taas pakotti hänet katsomaan kyljystä +sillä ei ainakaan ollut silmiä eikä irvistystä, ja hän söi sen +nopeasti. + +»Jonista tulee maanviljelijä», hän kuuli Hollyn sanovan, +»maanviljelijä ja runoilija.» + +Hän vilkaisi moittivasti Hollyyn, tajusi tämän humoristisen +silmäkulman nousun, joka niin muistutti isää, nauroi ja tunsi +olonsa paremmaksi. + +Val kertoi Prosper Profondin tapauksen. Mikään ei olisi +voinut olla suotuisampaa, sillä sitä kertoessaan hän katsoi +Hollyyn, joka taas katsoi häneen, kun taas Fleur tuntui hieman +kulmiaan rypistäen katsovan johonkin omaan ajatukseensa ja Jon +viimeinkin oli vapaa katselemaan häntä. Hänellä oli valkoinen puku, +avian yksinkertainen ja hyvin tehty, hänen käsivartensa olivat +paljaat ja hiuksissa oli valkoinen ruusu. Juuri tuollaisena vapaan +näkemyksen nopeana hetkenä, suuren hankaluuden jälkeen, Jon näki +hänet kuin kirkastettuna, sellaisena kuin hento, valkea hedelmäpuu +näkyy pimeässä, tajusi hänet kuin runosäkeen, joka leimahtaa sielun +silmien eteen, tai sävelen, joka häipyy etäisyyteen ja kuolee. + +Hän pohti epämääräisesti Fleurin ikää — tyttö tuntui niin +paljon varmemmalta ja kokeneemmalta kuin hän itse. Miksi +hän ei saanut sanoa, että he olivat tavanneet? Hän muisti +äkkiä äitinsä kasvot, kuinka yllättyneeltä ja pahastuneelta hän +oli näyttänyt vastatessaan: »Kyllä, he ovat sukulaisia, mutta +me emme tunne heitä.» Mahdotonta, että hänen äitinsä, joka +rakasti kauneutta, ei ihailisi Fleuriä, jos tapaisi hänet! + +Jäätyään päivällisen jälkeen Valin kanssa kahden hän ryyppäsi +portviiniään nöyrästi ja vastasi uuden lankonsa kysymyksiin. +Mitä ratsastamiseen tulee (se oli aina Valin ensimmäinen ajatus) +hän voi saada käytettäväkseen nuoren Ruskean, satuloida +ja riisua satulasta sen itse ja yleensä hoitaa sitä, kun oli tuonut +sen takaisin talliin. Jon sanoi tottuneensa kaikkeen tähän kotona, +ja huomasi nousseensa arvossa isäntänsä silmissä. + +»Fleur», sanoi Val, »ei vielä oikein osaa ratsastaa, mutta hän +on reipas. Hänen isänsä ei tietenkään erota hevosta rattaan +pyörästä. Ratsastaako sinun isäsi?» + +»Hän ratsasti ennen, mutta nyt hän on tiedäthän, hän +on —» Jon pysähtyi, hän vihasi sanaa »vanha». Isä oli vanha, +eikä kuitenkaan vanha, ei — ei koskaan! + +»Aivan niin», mutisi Val. »Minä tutustuin veljeesi Oxfordissa, +aikoja sitten, tuohon veljeen, joka kuoli buurisodassa. +Me tappelimme kerran New Collegen puutarhassa. Se oli omituinen +juttu», lisäsi hän, »sillä oli paljon seurauksia.» + +Jonin silmät aukenivat suuriksi, kaikki yllytti häntä historiallisiin +tutkimuksiin, kun sisaren ääni kuului lempeänä ovelta: + +»Tulkaa tänne, te kaksi!» Ja hän nousi, sillä sydän vei häntä +kohti jotakin paljon nykyaikaisempaa. + +Fleur oli selittänyt, että oli »yksinkertaisesti liian ihanaa, +jotta voitaisiin olla sisällä», ja kaikki menivät ulos. Kuunvalo +sai kasteen kimmeltämään kuin jäätyneenä, ja vanha aurinkokello +heitti pitkän varjon. Kaksi suorakulmaista pensasaitaa, +tummaa ja neliömäistä, sulki sisäänsä hedelmätarhan. Fleur +kääntyi kulmauksen aukosta sisään. + +»Tänne!» sanoi hän. Jon vilkaisi toisiin ja seurasi häntä. +Fleur juoksi puitten lomitse kuin aave. Hän oli kauttaaltaan +kaunis ja vaahtomaisen keveä ja ilmassa tuntui vanhojen runkojen +ja nokkosten tuoksu. Fleur katosi näkyvistä. Jon luuli +hukanneensa hänet ja melkein törmäsi häneen, tyttö kun oli +pysähtynyt. + +»Eikö ole ihanaa?» huudahti hän, ja Jon vastasi: + +»On sitten!» + +Fleur tuli hänen luokseen, sieppasi kukan, hypisteli sitä +sormissaan ja sanoi: + +»Minä otaksun, että voimme sinutella.» + +»Niin minäkin luulisin.» + +»Hyvä on. Mutta tiedätkö, että perheittemme välillä on sukuriita.» + +Jon änkytti: »Sukuriita? Kuinka niin?» + +»Se on niin romanttista ja typerää! Siitä syystä minä esiinnyin +ikäänkuin emme olisi tavanneet. Nousemmeko varhain +huomisaamuna ja lähdemme kävelylle ennen aamiaista saadaksemme +sen selville? Minä en siedä hitautta, siedätkö sinä?» + +Jon mutisi hurmautuneen myöntymyksen. + +»Kello kuusi sitten. Minusta sinun äitisi on kaunis.» + +Jon vastasi tulisesti: »Niin, hän on kaunis.» + +»Minä rakastan kaikenlaista kauneutta», jatkoi Fleur», »kun +se on jännittävää samalla. Kreikkalaisista minä en välitä +hituistakaan.» + +»Mitä? Eikö Euripideestakaan?» + +»Euripides? Oi, en, minä en voi sietää kreikkalaisia näytelmiä, +ne ovat niin pitkäveteisiä. Minusta kauneus on aina nopea. +Minä esimerkiksi katselen mielelläni _yhtä_ maalausta ja +juoksen sitten tieheni. En voi sietää suurta määrää samalla +kertaa. Katso!» Hän nosti kukkasensa nähtäväksi kuutamossa. +»Tämä on parempi kuin koko puutarha.» + +Ja äkkiä hän tarttui toisella kädellään Jonin käteen. + +»Eikö sinustakin varovaisuus ole vihoviimeinen kaikista +maailman asioista? Tunnetko kuutamon tuoksua?» + +Hän viskasi kukkansa Jonin kasvoihin, Jon myönsi epämääräisesti, +että varovaisuus on vihoviimeinen kaikista maailman +asioista, ja kumartui suutelemaan kättä, joka piti hänen kädestään. + +»Tuo on kaunista ja vanhanaikaista», sanoi Fleur levollisesti. +»Sinä olet peloittavan hiljainen, Jon. Minä kuitenkin pidän +hiljaisuudesta, kun se on nopeata.» Hän laski irti Jonin käden. +»Luuletko, että pudotin nenäliinani tahallani?» + +»En toki!» huusi Jon kauhuissaan. + +»No niin, mutta tietysti minä sen tein. Lähdetään takaisin, +muuten he luulevat, että teemme tämänkin tahallamme.» Ja +taas hän juoksi kuin aave puiden lomitse. Jon seurasi, rakkaus +sydämessään, kevät sydämessään, ympärillään kuutamoinen, +valkea, ylimaallinen kukoistus. He tulivat ulos samasta paikasta, +mistä olivat menneet sisään. Fleur käveli rauhallisena. + +»Täällä on aivan ihmeellistä», sanoi hän uneksivasti Hollylle. + +Jon pysyi hiljaisuudessaan, mielettömästi toivoen, että se +Fleurin mielestä olisi nopeata hiljaisuutta. + +Fleur toivotti hänelle hyvää yötä niin ohimennen ja +yksivakaisesti, että Jon luuli nähneensä unta... + +Makuuhuoneessaan Fleur oli viskannut pois pukunsa ja istui +sängyssään itämaiseen tapaan jalat ristissä, yllään jokin +muodoton vaatekappale, valkea kukka vielä hiuksissaan, ja kirjoitti +kynttilänvalossa. + + »Rakkahin Cherry, + + »Minä luulen, että olen rakastunut. Se tuli niskaani kuin vihuri, + mutta itse tunne asuu kyllä syvemmällä. Hän on pikku serkku, + noin kuusi kuukautta vanhempi ja kymmenen vuotta nuorempi kuin + minä. Pojat rakastuvat aina itseänsä vanhempiin, tytöt + nuorempiin tai vanhoihin nelikymmenvuotiaisiin. Älä naura, + mutta hänen silmänsä ovat rehellisimmät mitä koskaan olen + nähnyt, ja hän on aivan jumalaisen vaitelias! Meillä oli mitä + romanttisin ensi kohtaaminen Lontoossa Vospovichin Junon + suojassa. Ja nyt hän nukkuu viereisessä huoneessa, ja kuu + paistaa kukkiville hedelmäpuille, ja huomisaamuna, ennenkuin + kukaan herää, me lähdemme kävelemään harjanteitten satumaahan. + Perheittemme välillä vallitsee viha, mikä tekee asian todella + jännittäväksi. Niin, ja ehkä tarvitsen tekosyytä ja tulen muka + sinun kutsuillesi — jos niin käy, tiedät, miksi. Isäni ei + tahdo, että me tunnemme toisemme, mutta minä en voi sitä auttaa. + Elämä on liian lyhyt. Hänellä on hyvin kaunis äiti, jolla on + suloinen hopeinen tukka ja nuoret kasvot ja tummat silmät. + Minä olen nyt hänen sisarensa luona, joka on naimisissa minun + serkkuni kanssa, kaikki on kovin sekavaa, mutta huomenna aion + lypsää hänen tietonsa. Me olemme usein puhuneet sellaista, + että rakkaus tärvelee kaiken hauskan, mutta se on kaikki roskaa, + siitä se hauskuus vasta alkaa, ja mitä pikemmin sen koet, + rakkaani, sitä parempi sinulle. + + »Jon (ei yksinkertaistettu muoto, vaan lyhennys Jolyonista, + joka kuuluu olevan nimi suvussani) on sitä lajia, joka leimahtaa + ja sammuu, noin viisi jalkaa kymmenen tuumaa, kasvaa vielä, + ja minä luulen, että hänestä tulee runoilija. Jos naurat minulle, + on ystävyytemme iäksi loppunut. Minä aavistan kaikenlaisia + vaikeuksia, mutta tiedäthän, että kun minä todella tahdon + jotakin, saan sen myös. Eräs rakkauden tärkeimpiä seurauksia + on, että näet ilman ikäänkuin asutettuna ja kasvot kuussa, ja + olet samalla kertaa tanssinhaluinen ja pehmeä kummallinen + tunne, kuin alituista oranssinkukkain ensi tuoksua ympärilläsi. + Tämä on ensimmäinen rakkauteni, ja minusta tuntuu kuin se + olisi myös viimeiseni, mikä tietysti on mieletöntä kaikkien + luonnon ja moraalin lakien mukaan. Jos pilkkaat minua, lyön + sinua, ja jos kerrot jollekin, en ikinä anna sinulle anteeksi. + Siinä määrin, etten luule lähettävänikään tätä kirjettä. Joka + tapauksessa menen nyt nukkumaan. Hyvää yötä siis, Cherry + kulta — oh! + + Sinun + + Fleur. + + + + +8. IDYLLI RUOHIKOLLA + + +Kun nuo kaksi nuorta Forsytea tulivat rotkotieltä ja käänsivät +kasvonsa kohti itää ja aurinkoa, ei taivaalla ollut pilveä, +ja harjanteet olivat kasteiset. He olivat kulkeneet hyvän matkaa +ylämäkeä ja olivat vähän hengästyneitä; jos heillä oli jotakin +sanottavaa toisilleen, eivät he sitä sanoneet, kulkivat vain +aamiaisettoman aamun varhaisessa noloudessa kiurujen laulun +alla. Oli ollut hauskaa livahtaa ulos, mutta kukkulain vapaudessa +salaliittolaisuuden tunne oli kiusallinen ja mykisti kielet. + +»Me teimme loistavan erehdyksen», sanoi Fleur, kun he olivat +kulkeneet puoli mailia. »Minun on nälkä.» + +Jon löysi taskustaan suklaalaatan. He tasasivat sen, ja heidän +kielensä irtaantuivat. He keskustelivat kotiensa ja varhaisemman +elämänsä luonteesta, mikä täällä yksinäisissä korkeuksissa tuntui +viehättävän epätodelliselta. Jonin menneisyydessä oli vain yksi +kiinteä kohta — hänen äitinsä, ja Fleurillä vain yksi kiinteä +— hänen isänsä, ja näistä olennoista he puhuivat vähän, ikäänkuin +olisivat etäältä nähneet heidän paheksuvat kasvonsa. + +Harjanteet alenivat ja nousivat taas Chanctonbury Ringin +suunnalla, välähdys kaukaista merta tuli näkyviin, varpushaukka +liiteli suoraan auringon edessä niin, että sen siipien +verenkarvainen ruskea hehkui melkein punaisena. Jon harrasti +intohimoisesti lintuja ja kykeni istumaan hyvin hiljaa pitäen niitä +silmällä; omaten tarkat silmät ja hyvän muistin, kun kyseessä +oli jokin, mikä kiinnosti häntä, hän osasi olla miltei kaunopuheinen +lintujen suhteen. Mutta Chanctonbury Ringissä ei +ollut lintuja — avara pyökkitemppeli oli eloton ja melkein viluinen +tänä varhaisena hetkenä, ja heidän oli mieluisaa tulla +takaisin päivänpaisteeseen sen toisella puolella. Nyt oli Fleurin +vuoro. Hän puhui koirista ja ihmisten tavasta kohdella niitä. +Oli inhoittavaa pitää koiria kahleissa! Hän tahtoisi antaa selkään +ihmisille, jotka tekivät sellaista. Jon oli hämmästynyt +huomatessaan hänet niin eläinystävälliseksi. Kävi ilmi, että +Fleur tunsi koiran, jota jokin heidän lähellään asuva +maanviljelijä piti kahleissa kanatarhan päädyssä, oli ilma mikä +tahansa, niin että eläinparka loppujen lopulta oli melkein +menettänyt äänensä haukkumisesta! + +»Ja viheliäisintä on», sanoi hän kiivaasti, »että jos se raukka +ei haukkuisi jokaista ohikulkijaa, ei sitä pidettäisi siinä. Minusta +ihmiset ovat viekkaita petoja. Minä olen kahdesti salaa +päästänyt sen irti, molemmilla kerroilla se melkein puri minua +ja oli sitten ihan hulluna ilosta, mutta lopulta se aina on +juossut takaisin kotiin ja he ovat taas panneet sen kahleisiin. Jos +minä saisin tehdä niinkuin tahdon, panisin tuon miehen kahleisiin.» +Jon näki hänen hampaittensa ja silmiensä välkkyvän. +»Minä polttaisin hänen otsaansa sanan »peto», ehkä hän sitten +viisastuisi.» + +Jon myönsi, että se olisi hyvä keino. + +»Se on omistusvaisto», sanoi hän, »joka saa ihmiset pitämään +kahleissa toisia. Edellinen sukupolvi ei ajatellut muuta kuin +omaisuutta, ja siitä syystä tuli sota.» + +»Ah niin», sanoi Fleur, »sitä minä en koskaan ole ajatellut. +Sinun sukusi ja minun sukuni riitelivät omaisuudesta. Ja +kaikkihan me kuitenkin olemme saaneet sitä — ainakin minä +otaksun, että sinun väkesi on saanut?» + +»Oi, kyllä, onneksi. Minä en luule, että minusta on omaisuuden +kokoojaksi.» + +»Jos olisi, en luule, että pitäisinkään sinusta.» + +Jon pani vapisten kätensä hänen käsivartensa alle. + +Fleur katsoi suoraan eteensä ja lauloi: + + »Jon, Jon vekkuli on, + Porsaan otti ja juoksi pakohon». + +Jonin käsivarsi hiipi hänen vyötäisilleen. + +»Vähän liian pian», sanoi Fleur rauhallisesti. »Teetkö usein tällaista?» + +Jon pudotti käsivartensa. Mutta Fleurin nauraessa käsivarsi hiipi +takaisin, ja Fleur alkoi laulaa: + + »Ken vapaana kanssani ratsastaa + kauas harjujen taa? + Ken kutsuani kuuntelee —» + +»Laula, Jon!» + +Jon lauloi. Leivot yhtyivät lauluun, lampaankellot säestivät, ja +kaukaa Steyningin puolelta kuului varhaisten kirkonkellojen ääni. +He jatkoivat laulu laululta, kunnes Fleur sanoi: + +»Hyvä Jumala! Nyt minun on nälkä!» + +»Oi! Minä olen pahoillani!» + +Fleur katsoi suoraan hänen kasvoihinsa. + +»Jon, sinä olet kultainen.» + +Ja hän painoi Jonin kättä vyötäisiinsä. Jon tuskin pysyi +jaloillaan onnesta. Kellan ja valkean kirjava koira, joka ajoi +jänistä, säikytti heidät erilleen. He katselivat molempien katoamista +rinteen taakse, kunnes Fleur huokaisten sanoi: »Ei +se saa jänistä kiinni, taivaan kiitos Mitähän kello on? Minun +kelloni on pysähtynyt. En muistanut vetää sitä.» + +Jon katsoi kelloansa. »Kautta Juppiterin», sanoi hän, »minunkin +kelloni on pysähtynyt.» + +He kävelivät edelleen, mutta vain käsi kädessä. + +»Jos ruoho on kuivaa», sanoi Fleur, »voimme istua puolen minuuttia.» + +Jon otti takin yltään, ja molemmat istuivat sen päällä. + +»Tunnetko! Villin timjamin tuoksua!» + +Jonin käsivarsi taaskin Fleurin vyötäisillä he istuivat muutaman +hetken aivan hiljaa. + +»Me olemme sitten hölmöjä!» huudahti Fleur hypäten pystyyn. +»Mehän myöhästymme kauheasti ja näytämme niin typeriltä ja sitten +he taas ovat varuillaan. Kuules nyt, Jon! Me lähdimme vain saamaan +ruokahalua aamiaiseksi ja eksyimme. Ymmärrätkö?» + +»Ymmärrän», sanoi Jon. + +»Tässä on tosi kysymyksessä, me emme muuten pääse enää minnekään. +Oletko hyvä valehtelija?» + +»En juuri luule, mutta voinhan koettaa.» + +Fleur rypisti kulmiaan. + +»Tiedätkö», sanoi hän, »minä olen huomannut, että he eivät +ole tarkoittaneet meitä ystäviksi.» + +»Miksi ei?» + +»Sanoinhan sinulle miksi.» + +»Mutta sehän on typerää.» + +»Niin on, mutta sinä et tunne minun isääni.» + +»Hän kai on hirveästi kiintynyt sinuun.» + +»Niin, näetkös, minä olen hänen ainoa lapsensa. Ja niin sinäkin olet +— äitisi ainoa lapsi. Eikö se ole harmillista? Ainoasta lapsesta +odotetaan niin paljon. Sitten kun he ovat +lakanneet odottamasta, olemme me jo melkein kuolleita.» + +»Niin», mutisi Jon. »Elämä on typerän lyhyt. Tahtoisi elää +aina ja tietää kaiken.» + +»Ja rakastaa kaikkia, vai kuinka?» + +»Ei», huusi Jon, »minä tahdon rakastaa vain kerran — sinua!» + +»Tosiaanko! Sinä edistyt nopeasti! Oi, katsos! Tuolla on +liitukaivos, emme voi olla kovin kaukana kotoa. Nyt juostaan!» + +Jon juoksi perässä pohtien ankarasti, oliko hän ehkä loukannut Fleuriä. + +Liitukaivos oli tulvillaan päivänpaistetta ja mehiläisten hyminää. +Fleur työnsi hiukset taaksepäin. + +»No niin», sanoi hän, »tapaturmain varalta voit suudella minua kerran, +Jon». Ja Fleur ojensi poskensa. Jon suuteli haltioituneena tuota +kuumaa, pehmeätä poskea. + +»Muista nyt! Me eksyimme, ja jätä asia minun huolekseni mikäli +mahdollista. Minä aion olla sinua kohtaan inhoittava, se +on turvallisempaa, koeta sinäkin olla minua kohtaan inhoittava!» + +Jon pudisti päätään. »Se on mahdotonta.» + +»Minun mielikseni vain, kello viiteen asti ainakin.» + +»Kuka tahansa näkee lävitseni», sanoi Jon synkästi. + +»Koeta parhaasi ainakin. Kas! Tuolla he ovat! Heiluta hattuasi! +Oi, sinullahan ei ole hattua. No, minä huhuilen! Mene vähän +kauemmaksi minusta ja näytä nyrpeältä.» + +Viisi minuuttia myöhemmin, tullessaan taloon ja koettaessaan kaikin +voimin näyttää nyrpeältä Jon kuuli ruokasalista Fleurin kirkkaan äänen: + +»Oi, minun on suorastaan _tuhoisa_ nälkä! Hän aikoo maanviljelijäksi +— ja eksyy! Poika on idiootti!» + + + + +9. GOYA + + +Lounas oli ohi, ja Soames nousi taulusaliinsa talossaan Mapledurhamin +lähellä. Hänellä oli, niinkuin Annette sanoi, »huolia». Fleur ei +ollut vieläkään kotona. Häntä oli odotettu keskiviikkona, hän +oli sähköttänytkin tulevansa vasta perjantaina +ja perjantaina taas ilmoittanut tulevansa sunnuntai-iltapäivällä, +ja täällä olivat hänen tätinsä, serkkunsa Cardiganit ja +tuo mies Profond, ja kaikesta oli tullut pannukakku, kun +Fleur oli poissa. Hän seisoi Gauguininsä edessä — se oli hänen +kokoelmansa kipein kohta. Hän oli ostanut tuon suuren ruman +taulun samalla kertaa kuin kaksi varhaista Matissea juuri +ennen sotaa, koska siihen aikaan hälistiin niin paljon noista +uusimpressionisteista. Hän tuumaili, eikö Profond ostaisi +niitä häneltä — tuo mies ei näyttänyt tietävän mitä tekisi +rahoillaan — kun hän kuuli sisarensa äänen sanovan: »Minusta +tuo on hirveä, Soames», ja näki Winifredin tulleen hänen perässään. + +»Tosiaanko?» sanoi Soames kuivasti. »Minä maksoin siitä +viisisataa.» + +»Ajatella! Naiset eivät ole tuollaisia, vaikka olisivat mustiakin.» + +Soames nauroi jurosti. »Sinä et tullut tänne sanomaan vain tuota.» + +»En. Tiedätkö että Jolyonin poika on Valin ja hänen vaimonsa +luona?» + +Soames käännähti ympäri. + +»Mitä?» + +»Niin», sanoi Winifred venytellen, »hän asuu heillä siellä ja +on maanviljelysharjoittelijana.» + +Soames oli kääntynyt, mutta Winifredin ääni seurasi häntä +hänen kävellessään edestakaisin. »Minä varoitin Valia, etteivät +he kumpikaan puhuisi noista vanhoista asioista.» + +»Miksi et sanonut minulle aikaisemmin?» + +Winifred kohautti tukevia olkapäitään. + +»Fleur tekee mitä hän tahtoo. Sinä olet aina hemmoitellut +häntä. Sitäpaitsi, rakas poika, mitä se sitten tekee?» + +»Tekee!» mutisi Soames. »Mitä, Fleur —» hän vaikeni. Juno, +nenäliina, Fleurin silmät, hänen kysymyksensä, ja nyt tämä +viipyminen — oireet tuntuivat Soamesista niin synkiltä, että +luonnolleen uskollisena hän ei voinut päästä niistä eroon. + +»Minusta sinä huolehdit liikaa», sanoi Winifred. »Jos minä +olisin sinun sijassasi, kertoisin hänelle koko tuon vanhan asian. +Ei kannata ajatella, että tytöt tähän aikaan olisivat samanlaisia +kuin ennen. Minä en osaa sanoa, mistä he onkivat tietonsa, mutta +he näyttävät tietävän kaiken.» + +Soamesin tiukasti hillityillä kasvoilla näkyi suonenvedon +tapainen nytkähdys, ja Winifred lisäsi nopeasti: + +»Jollet sinä tahdo puhua siitä, voisin minä tehdä sen sinun +puolestasi.» + +Soames ravisti päätään. Hänen ylpeyttään loukkasi liiaksi +ajatus, että jumaloitu tytär saisi kuulla tuosta vanhasta +skandaalista — ennenkuin olisi ehdoton pakko. + +»Ei», sanoi hän, »ei vielä. Ei koskaan, jos voin estää.» + +»Hullutuksia, hyvä poika. Ajattele, minkälaisia ihmiset ovat!» + +»Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika», mutisi Soames. +»Kukahan perheen ulkopuolella voisi muistaa?» + +Winifred oli saatu vaikenemaan. Hän kallistui yhä enemmän +siihen rauhaan ja tasapainoon, jonka Montague Dartie nuoruudessa +oli riistänyt häneltä. Ja koska taulut aina painostivat +häntä, palasi hän pian alas. + +Soames siirtyi nurkkaan, missä vierekkäin riippuivat hänen +alkuperäinen Goyansa ja jäljennös freskosta »La Vendimia.» +Tapa, jolla hän oli saanut omakseen tuon alkuperäisen Goyan, +valaisee melko kauniisti sitä etujen ja intohimojen sijoitusten +hämähäkinverkkoa, johon ihmiselämän välkkyväsiipinen lento +takertuu. Alkuperäisen Goyan jalosyntyisen omistajan esiisä +oli saanut taulun haltuunsa jonkin espanjalaisen sodan aikana +— sanalla sanoen, se oli ryöstettyä omaisuutta. Jalosyntyinen +omistaja ei ollut tuntenut sen arvoa ennenkuin yhdeksänkymmenluvulla +eräs toimellinen kriitikko keksi, että muuan Goya-niminen +espanjalainen maalari on nero. Se oli vain keskinkertainen +Goya, mutta miltei ainutlaatuinen Englannissa, ja jalosyntyisestä +omistajasta tuli huomattava mies. Koska hänellä +oli paljon omaisuutta ja tuo ylimielinen sivistys, joka pelkästä +aistien nautinnosta riippumattomana perustuu sille terveemmälle +mielipiteelle, että ihmisen pitää tietää kaikki ja olla +peloittavan kiinnostunut elämästä, hän oli tosissaan aikonut pitää +itsellään tuon taulun, joka tuotti hänelle mainetta hänen +eläessään, ja lahjoittaa sen valtiolle kuoltuaan. Soamesin +onneksi ylähuonetta ahdistettiin ankarasti v. 1909, ja +jalosyntyinen omistaja hälyttyi ja suuttui. »Jos he luulevat», sanoi +hän itsekseen, »että he voivat saada sen joka tapauksessa, +eretyvät he suuresti. Niin kauan kuin minä saan rauhassa nauttia +omastani, voi valtio saada muutamia taulujani kun kuolen. +Mutta jos valtio aikoo hyökätä kimppuuni ja ryöstää minua +tuolla tavoin, niin paha minut periköön, jos en myy koko — +roskaa. He eivät voi saada yksityisomaisuuttani ja kansalaismieltäni +— molempia.» Tähän tapaan hän hautoi asioita +useita kuukausia, kunnes eräänä aamuna, luettuaan muutaman +valtiomiehen puheen, hän sähkötti asianajajalleen ja +käski tätä tuomaan Bodkinin. Tarkastettuaan kokoelmaa +Bodkin, jonka mielipide markkina-arvoista oli tavoitellumpi +kuin kenenkään muun, lausui käsityksenään, että vapain käsin +myymällä Amerikkaan, Saksaan ja muihin taidetta harrastaviin +maihin saataisiin paljon enemmän rahaa kuin myymällä +vain Englantiin. Jalosyntyisen omistajan kansalaismieli oli +tunnettu — sanoi hän — mutta taulut olivat ainutlaatuisia. +Jalosyntyinen omistaja pani tämän mielipiteen piippuunsa ja +poltti sitä vuoden ajan. Vuoden lopulla hän luki saman valtiomiehen +pitämän toisen puheen ja sähkötti asianajajalleen: »Antakaa +Bodkinille vapaat kädet.» Tässä asian vaiheessa Bodkin +sai ajatuksen, joka pelasti Goyan ja kaksi muuta ainutlaatuista +taulua jalosyntyisen omistajan isien maalle. Toisella kädellään +Bodkin tarjosi taulut ulkomaisille markkinoille, toisella +hän teki luettelon englantilaisia yksityiskokoilijoita varten. +Saatuaan valtameren takaa käsityksensä mukaan korkeimmat +mahdolliset tarjoukset hän alisti taulut ja tarjoukset englantilaisten +yksityiskokoilijain nähtäväksi kehoittaen heitä kansalaismielen +nimessä tarjoamaan enemmän. Kolmessa tapauksessa (Goya +mukaanluettuna) kahdestakymmenestä yhdestä +hän onnistui. Ja miksi? Eräs näistä yksityiskokoilijoista oli +nappitehtailija — hän oli tehnyt jo niin monta nappia, että halusi +rouvalleen Lady »Napin» arvonimen. Tätä tarkoitusta varten hän +osti korkeaan hintaan ainutlaatuisen taulun ja lahjoitti +sen valtiolle. Se oli, sanoivat hänen ystävänsä, osa hänen +pelistään. Toinen yksityiskokoilija oli amerikkalaisvihaaja ja osti +ainutlaatuisen taulun noiden »kirottujen jenkkien kiusalla.» +Kolmas yksityiskokoilija oli Soames, joka — toisia järkevämpänä +— osti käytyään Madridissa ja tultuaan siihen vakaumukseen, +että Goya vielä oli nousussa. Goya ei tällä hetkellä ollut +huudossa, mutta tulisi olemaan taas, ja katsellessaan tuota +muotokuvaa, joka oli suorasukainen kuin jokin Hogarth tai +Manet, mutta omalla erikoisen terävällä tavallaan kauniisti +maalattu, hän oli täysin tyytyväinen eikä uskonut erehtyneensä, +vaikka hinta oli ollut raskas — raskaampi kuin mitä +hän koskaan oli maksanut. Ja sen vieressä riippui jäljennös +freskosta »La Vendimia». Siinä hän oli — tuo pieni velho — +katsellen Soamesiin uneksien, siinä mielialassa, josta tämä +piti eniten, koska hänestä pikku velhon oli turvallisinta olla +juuri tuon näköinen. + +Soames katseli vielä, kun sikarin tuoksu tunkeutui hänen +sieraimiinsa ja ääni sanoi: + +»No, herra Forsyte, mitä aiotte tehdä tällä pikku kokoelmalla?» + +Tuo belgialainen, jonka äiti oli ollut armenialainen — ikäänkuin +ei flaamilainen veri jo riittäisi! Hilliten luontaisen ärtymyksensä +Soames sanoi: + +»Oletteko asiantuntija taulujen alalla?» + +»No niin, omistan itse muutaman.» + +»Onko teillä uusimpressionisteja?» + +»O-on, minä melkein pidän heistä.» + +»Mitä arvelette tästä?» sanoi Soames osoittaen Gauguinia. + +Monsieur Profond työnsi alahuulensa ja lyhyen pujopartansa +eteenpäin. + +»Aika kaunis, luulisin», sanoi hän. »Tahtoisitteko myydä +sen?» + +Soames tukahdutti vaistomaisen »En erikoisesti» — hän ei +tahtonut tinkiä tältä vierasmaalaiselta. + +»Kyllä», vastasi hän. + +»Mitä tahdotte siitä?» + +»Saman minkä maksoin.» + +»Hyvä on», sanoi Monsieur Profond. »Minä otan tuon pikku +taulun ilomielin. Uusimpressionistit — he ovat kauhean kuolleita, +mutta huvittavia. Minä en välitä tauluista paljoakaan, +mutta minulla on muutamia, pikku kokoelma vain.» + +»_Mistä_ te sitten välitätte?» + +Monsieur Profond kohautti olkapäitään. + +»Elämä kovasti muistuttaa apinoita, jotka tavoittelevat tyhjiä +pähkinöitä.» + +»Te olette nuori», sanoi Soames. Jos mies tahtoi tehdä +yleistyksiä, ei hänen tarvinnut tulla väittämään, että omaisuuden +muodoilta puuttuu kiinteyttä! + +»Minä en välitä», vastasi Monsieur Profond hymyillen. »Me +olemme syntyneet ja me kuolemme. Puolet maailmaa näkee +nälkää. Minä elätän pikku joukon vauvoja äitini maassa, +mutta mitä se kannattaa? Voisin yhtä hyvin heittää rahani +veteen!» + +Soames katsoi häneen ja kääntyi takaisin Goyaan. Hän ei +tietänyt, mitä tuo mies tahtoi. + +»Mille summalle kirjoitan pankkiosoituksen?» kysyi Monsieur +Profond. + +»Viidelle sadalle», sanoi Soames lyhyesti, »mutta minä en +tahdo, että ostatte sen, jos ette välitä siitä tuon enempää.» + +»Kaikki hyvin», sanoi Monsieur Profond, »minä olen onnellinen, +jos saan tuon taulun.» + +Hän kirjoitti pankkiosoituksen täytekynällä, joka oli runsaasti +koristettu kullalla. Soames katseli toimitusta haluttomana. +Kuinka maailmassa mies tiesi, että hän tahtoi myydä +tuon taulun? Monsieur Profond ojensi pankkiosoituksen. + +»Englantilaiset ovat kauhean hullunkurisia tauluasioissa», +sanoi hän. »Niin ovat ranskalaisetkin, niin on minunkin kanssani. +He ovat kaikki kovin hullunkurisia.» + +»En ymmärrä teitä», sanoi Soames jäykästi. + +»Aivan kuin hatut», sanoi Monsieur Profond arvoituksellisesti. +»Pienet tai suuret, lieri ylöspäin tai alaspäin kuinka +muoti määrää. Kauhean hullunkurista.» + +Soames oli ottanut pankkiosoituksen, mielessä tunne, kuin +jos omistamisen sisäinen arvo olisi pantu kysymyksenalaiseksi. +»Mies on kosmopoliitti», ajatteli hän katsellessaan Profondia, +joka tuli näkyviin parvekkeen alta Annetten seurassa +ja asteli tietä pitkin joelle päin. Mitä hänen vaimonsa näki +tuossa miehessä, sitä hän ei ymmärtänyt, jollei ehkä vain sitä, +että Profond puhui hänen omaa kieltänsä. Ja Soamesissa välähti +— niinkuin Monsieur Profond olisi sanonut — »pikku +epäilys» siitä, eikö ehkä Annette ollut liian kaunis käymään +kävelyllä noin »kosmopoliittisen» miehen kanssa. Näinkin kaukaa +hän saattoi nähdä Profondin sikarin sinisen savun +kiemurtelevan tyvenessä päivänpaisteessa, ja hänen harmaat +pukinnahkakenkänsä, ja hänen harmaan hattunsa — mies oli +keikari! Ja hän saattoi nähdä vaimonsa pään nopeat käänteet +— tuon pään, joka oli niin suorana hänen kauniilla kaulallaan +ja harteillaan. Tuo hänen kaulansa kääntyminen oli +Soamesista aina tuntunut vähän liian teennäiseltä ja +kuningatarmaiselta — ei oikein hienostunutta. Hän katseli heidän +kävelyään polulla puutarhan perällä. Nuori mies flanellipuvussa +yhtyi heihin siellä — jokin sunnuntaivieras varmaan, joka tuli +joelta. Hän palasi takaisin Goyansa luo. Hän katseli vielä +tuota Fleurin vastiketta ja harmitteli Winifredin uutista, kun +hänen vaimonsa ääni sanoi: + +»Herra Michael Mont, Soames. Olet kutsunut hänet katsomaan taulujasi.» + +Siinä oli siis tuo iloinen nuori mies Cork Streetin taidesalongista! + +»Minä tulin, sir, niinkuin näkyy. Asun vain neljän mailin päässä +Pangbournesta. Kaunis ilma, eikö totta?» + +Jouduttuaan tällä tavoin puheliaisuutensa tuloksen kanssa +vastakkain Soames tutki vierastaan. Nuoren miehen suu oli +erikoisen suuri ja mutkikas — hän näytti aina virnistelevän. +Miksi hän ei kasvattanut kokonaisiksi noita typeriä pikku +viiksiään, jotka tekivät hänet soittohallin narrin näköiseksi? +Mitä ihmettä nuo nuoret miehet ajattelivat, kun tietoisesti +alensivat luokkansa arvoa tuollaisilla hammasharjoilla tai jäykällä +pienellä poskiparralla? Uh! Teennäisiä nuoria idiootteja! Muuten +vieras oli laatuunkäypä, ja hänen flanellipukunsa +hyvin puhdas. + +»Hauska nähdä teitä!» sanoi Soames. + +Nuori mies, joka oli kääntänyt päätään puolelta toiselle, jäi +seisomaan kuin naulattuna. »Minä sanon!» huudahti hän. »Vai +'muutamia' tauluja!» + +Soames huomasi sekavin tuntein, että huomautuksen oli +aiheuttanut tuo Goya-jäljennös. + +»Niin», sanoi hän kuivasti, »se ei ole Goya. Se on jäljennös. +Annoin jäljentää sen, koska se muistutti tytärtäni.» + +»Kautta Juppiterin! Minä luulin tuntevani nuo kasvot. +Onko hän täällä?» + +Hänen mielenkiintonsa vilpittömyys riisui Soamesin aseista. + +»Hän tulee teenjuonnin jälkeen», vastasi Soames. »Katselemmeko +tauluja?» + +Ja Soames aloitti tuon kierroksen, joka ei koskaan väsyttänyt +häntä. Hän ei ollut odottanut paljonkaan älyä henkilöltä, +joka oli erehtynyt luulemaan jäljennöstä alkuperäiseksi, mutta +kun he kulkivat osastolta osastolle, aikakaudelta aikakaudelle, +hämmästyi hän nuoren miehen suoria ja asiallisia huomautuksia. +Soames, joka itse oli luonnostaan älykäs, vieläpä +herkkä naamionsa alla, ei ollut viettänyt kolmeakymmentä +kahdeksaa vuotta tämän mieliharrastuksensa parissa saamatta +selville tauluista vähän muutakin kuin niiden markkina-arvon. +Hän oli jonkinlainen puuttuva rengas taiteilijan ja ostavan +yleisön välillä. Taide taiteen vuoksi ja tuo kaikki oli tietenkin +liioittelua. Mutta estetiikkaa ja hyvää aistia tarvittiin välttämättä. +Kiittävä arvostelu kyllin monelta hyvän aistin omaavalta +henkilöltä antoi taideteokselle pysyvän markkina-arvon, +toisin sanoen teki siitä »taideteoksen». Mitään todellista eroa +ei ollut. Ja hän oli kyllin tottunut lammasmaisiin ja +ymmärtämättömiin katselijoihin, jotka nolasivat hänet sanomalla +murheettomasti Mauvesta: »Hyviä vanhoja heinäkekoja!» tai James +Marisista: »Eikö hän ole suurenmoinen! Matthew oli suuri +mies, sir, hänen pintoihinsa voi ihan kaivautua!» Vasta kun +nuori mies oli viheltänyt erään Whistlerin edessä ja sanonut: +»Luuletteko, että hän koskaan oli nähnyt alastonta naista?» — +vasta silloin Soames huomautti: + +»Mikä te olette, herra Mont, jos saan kysyä?» + +»Minäkö, sir? Minusta _piti_ tulla maalari, mutta sota teki +tenän. Sitten juoksuhaudoissa, tiedättehän, minä haaveilin +pörssistä, joka on mukava ja lämmin ja aivan tarpeeksi meluisa. +Mutta rauha teki tenän, eihän osakkeista ole juuri tietoa. +Olen ollut sotapalveluksesta vapaana vasta noin vuoden. Mitä +te suosittelette, sir?» + +»Onko teillä rahaa?» + +»No niin», vastasi nuori mies, »minulla on isä, minä pidin +häntä hengissä sota-aikana, niin että hänen asiansa on nyt pitää +minua hengissä. Vaikka tietysti voi kysyä, onko hänen sallittava +pitää kiinni omaisuudestaan. Mitä te ajattelette siitä, herra?» + +Soames hymyili kalpeana ja torjuvana. + +»Vanhus saa melkein halvauksen, kun sanon hänelle, että hänen +ehkä vielä pitää ruveta tekemään työtä. Hänellä on +maa-alueita, tiedättehän, se on kohtalokasta.» + +»Tässä on alkuperäinen Goyani», sanoi Soames kuivasti. + +»Kautta kunniani! Hän oli nero. Minä näin kerran Münchenissä +Goyan, joka sai minut vallan sanattomaksi. Maailman +häijyimmännäköinen vanha nainen maailman ylellisimmässä +pitsipuvussa. Se mies ei suostunut mihinkään sovitteluihin +yleisön maun kanssa. Se ukkeli oli kyllä jonkinlainen +räjähdysaine, hän mahtoi aikanaan lennättää ilmaan paljon +sovinnaisuutta. Mutta kuinka hän osasi maalata! Hänen rinnallaan +Velasquez on jäykkä, eikö totta?» + +»Minulla ei ole Velasquezta», sanoi Soames. + +Nuori mies tuijotti häneen. »Ei», sanoi hän, »valtiot vain +tai keinottelijat voivat ymmärtääkseni hankkia hänen taulujaan. +Minä sanon, miksi eivät kaikki vararikkotilassa olevat +valtiot voisi myydä Velasquezejaan tai Tizianejaan ja muita +pääherrojaan pakkohuutokaupalla keinottelijoille ja sitten +säätää lakia, että jokainen, joka omistaa vanhan mestarin taulun +— katso luetteloa — on velvollinen ripustamaan sen johonkin +yleiseen galleriaan? Se olisi jotakin.» + +»Menemmekö teetä juomaan?» sanoi Soames. + +Nuori mies näytti nolostuvan. »Hän ei ole paksunahkainen», +ajatteli Soames ja seurasi häntä alakertaan. + +Goya satiirisessa ja saavuttamattomassa täsmällisyydessään, +»viivansa» omaperäisyydessä, uskalletussa valon ja varjon +käytössään, Goya olisi voinut ihailtavasti maalata ryhmän, +joka oli kokoontunut Annetten teepöydän ympärille alakerran +nurkkaukseen. Vain hän kaikista maalareista olisi kenties +voinut tehdä oikeutta auringonvalolle, joka tunkeutui sisään +köynnöskasviverhon läpi, messingin kauniille vaaleudelle, vanhoille +hiotuille laseille, ohuille sitruunaviipaleille ambranvärisessä +teessä, Annetten mustalle pitsipuvulle — hänen kauneudessaan +oli hiven espanjattaren kauneutta, vaikka häneltä +puuttuikin tuon hienon tyypin henkevyys — oikeutta Winifredin +harmaatukkaiselle, korsetin muovailemalle kiinteydelle, +Soamesille, jossa oli eräänlaista harmaata ja litteäposkista +hienostusta, Michael Montin oikulliselle ja sukkelasanaiselle +vilkkaudelle, Imogenille, joka oli tumma, kiiltosilmäinen ja +tulossa vähän lihavaksi, Prosper Profondille, jonka ilme näytti +tahtovan sanoa: »No niin, herra Goya, mitä hyödyttää maalata +tätä pikku seuruetta?» ja lopuksi Jack Cardiganille, jonka +kiiltävä katse ja päivettynyt verevyys ilmaisi hänen johtavan +periaatteensa: »Minä olen englantilainen, ja elän pitääkseni +itseni kunnossa.» + +Omituista itse asiassa, että Imogen, joka nuorena tyttönä +Timothyn talossa oli kerran juhlallisesti ilmoittanut, että hän +ei vain ikinä mene naimisiin hyvän miehen kanssa — he kun +ovat niin ikäviä — omituista, että hän oli ottanut Jack Cardiganin, +jossa terveys oli siinä määrin hävittänyt kaikki perisynnin +jäljet, että Imogen olisi yhtä hyvin voinut vetäytyä +lepoon kymmenentuhannen muun englantilaisen kanssa +huomaamatta mitään eroa siitä ainoasta, jonka hän oli valinnut +leponsa toveriksi. »Oi», hän usein sanoi »hauskalla» tavallaan, +»Jack pitää itsensä niin hirvittävän hyvässä kunnossa, hän ei +ole sairastanut päivääkään elämässään. Hän läpäisi sodan +saamatta edes sormeensa haavaa. Te ette tosiaankaan voi kuvitella, +kuinka hirmuisen terve hän on!» Itse asiassa Jack oli +niin »terve», että hän ei nähnyt mitään, kun vaimo flirttasi, +mikä oli suuri huojennus tavallaan. Kaikesta huolimatta Imogen +oli oikein kiintynyt häneen, mikäli voi olla kiintynyt +urheilukoneeseen, ja kahteen pikku Cardiganiin, jotka olivat +laaditut isän mallin mukaan. Imogenin pahanilkiset silmät juuri +vertasivat häntä Prosper Profondiin. Nähtävästi ei ollut sitä +»pikku» urheilua tai peliä, missä Monsieur Profond ei ollut ollut +mukana, keilailusta tarpoonikalastukseen saakka, ja kyllästynyt +hän oli kaikkiin. Imogen väliin toivoi, että ne olisivat +kyllästyttäneet Jackin, joka edelleen harrasti niitä ja puhui +niistä yksinkertaisen innostuneena kuin koulutyttö, joka juuri +opettelee hockeyta. Hän tiesi, että Jack vielä isosetä Timothyn +iässä pelaisi mattogolfia makuuhuoneessaan ja antaisi +selkään vastapelaajalleen. + +Jack kertoi nyt parhaillaan, kuinka hän oli tänä aamuna +voittanut ammattimiehen — mukavan miehen, erinomaisen pelaajan, +ja kuinka hän lounaan jälkeen oli käväissyt Cavershamissa. +Nyt hän koetti yllyttää Prosper Profondia tennisotteluun +teenjuonnin jälkeen — se tekisi hänelle hyvää — »pitäisi hänet +kunnossa». + +»Mutta mitä hyödyttää pitää itsensä kunnossa?» + +»Niin», mutisi Michael Mont, »mitä varten pidätte itsenne +kunnossa?» + +»Jack», huusi Imogen ihastuneena, »mitä varten sinä pidät +itsesi kunnossa?» + +Jack Cardigan tuijotti heihin koko terveytensä voimalla. +Kysymykset olivat kuin sääskiparvi, ja hän ojensi kätensä +pyyhkäistäkseen ne pois. Sodan aikana hän tietenkin oli pitänyt +itsensä kunnossa voidakseen tappaa saksalaisia, nyt kun +sota oli päättynyt, hän joko ei tietänyt tai pidättyi +hienotunteisesti selittämästä tätä johtavaa periaatettaan. + +»Mutta hän on oikeassa», sanoi Monsieur Profond odottamatta, +»ei ole muuta jäljellä kuin pitää itsensä kunnossa.» + +Tämä sana, joka oli liian syvämielinen sunnuntai-iltapäiväksi, +olisi jäänyt vastausta vaille ilman nuoren Montin valppautta. + +»Hyvä!» huusi hän. »Se on sodan suuri keksintö. Me kaikki +luulimme edistyvämme — nyt me tiedämmekin, että vain +muutumme.» + +»Pahempaan päin», sanoi Monsieur Profond nerokkaasti. +»Erittäin hilpeätä, Prosper!» mumisi Annette. + +»Tulkaa pelaamaan tennistä!» sanoi Jack Cardigan, »te olette +masennuksen tilassa. Kyllä me sen pian selvitämme. Pelaatteko +te, herra Mont?» + +»Iskenhän minä palloon aina joskus.» + +Tässä kohdassa Soames nousi, häiriytyneenä siinä syvässä, +tulevaisuutta rakentavassa vaistossaan, joka johti hänen +elämäänsä. + +»Kun Fleur tulee —», kuuli hän Jack Cardiganin sanovan. + +Ah, miksi Fleur ei tullut? Soames kulki läpi salin, eteishallin +ja porraskäytävän ajotielle saakka ja seisoi siellä kuuntelemassa, +eikö auto jo tulisi. Kaikki oli hiljaista ja sunnuntairauhaisaa, +kukkivat syreenit täyttivät ilman tuoksullaan. Taivaalla oli +valkeita pilviä, valkeita kuin vesilinnun siivet, joita +aurinko kultasi. Soamesin mieleen nousivat terävinä muistot +päivästä, jolloin Fleur syntyi ja hän itse oli odottanut sellaisessa +tuskassa, punniten lapsen elämää ja äidin elämää käsissään. +Hän oli silloin pelastanut Fleurin, pelastanut hänet oman +elämänsä kukkaseksi. Ja nyt! Aikoiko tyttö tuottaa hänelle +huolia — tuskaa — tuottaa huolia? Soames ei pitänyt asian +nykyisestä vaiheesta. Mustarastas keskeytti hänen mietteensä +iltalaulullaan — iso lintu tuolla akasiapuussa. Soames oli +viime vuosina oikein kiinnostunut lintuihinsa, hän kuljeskeli +Fleurin kanssa usein ympäri katselemassa niitä, tytön silmät +olivat terävät kuin neulat ja hän tiesi joka pesän. Soames näki +Fleurin koiran, metsästyskoiran, makaavan ajotiellä auringon +paisteessa ja kutsui sen luokseen. »Halloo, ukkoseni, odotatko +sinäkin?» Koira tuli hitaasti, heiluttaen vastahakoisesti häntäänsä, +ja Soames pani koneellisesti kätensä sen pään päälle. +Koira, lintu, syreenit — kaikki ne olivat hänelle osia Fleuristä, +ei enempää eikä vähempää. »Liiaksi kiintynyt häneen!» ajatteli +Soames. »Liiaksi kiintynyt.» Hän oli kuin mies, jolla ei ole +vakuutusta ja jonka laivat ovat merellä. Vailla vakuutusta +taas — niinkuin eräänä toisena aikana niin kauan sitten, kun +hän käveli mykkänä ja mustasukkaisena Lontoon erämaassa +kaivaten tuota naista — ensimmäistä vaimoaan — tuon pirullisen +pojan äitiä. Ah! Siinähän auto vihdoin oli! Se ajoi käytävälle, +siinä olivat tavarat, mutta ei mitään Fleuriä. + +»Fleur neiti kävelee rantapolkua, sir.» + +Kävelee kaikki nämä mailit? Soames tuijotti. Miehen +kasvoissa näkyi hymyn alkua. Mitä hän virnisteli? Ja hyvin +pian Soames kääntyi sanomaan: »Hyvä on, Sims!» ja meni +taloon. Hän nousi taulusaliinsa vielä kerran. Hän saattoi +täältä nähdä rannalle, ja hän seisoi vahtimassa unohtaen, että +kuluisi vähintäin tunti ennenkuin Fleurin hahmo voisi tulla +näkyviin. Kävelee! Ja tuon miehen virnistys! Se poika —! +Hän kääntyi äkkiä ikkunasta. Hän ei voinut vakoilla Fleuriä. +Jos Fleur tahtoi salata häneltä jotakin — oli hänen pakko, isä +ei voinut vakoilla häntä. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi, ja +katkeruus nousi sydämestä suuhun asti. Palloaan tavoittelevan +Jack Cardiganin katkonaiset huudot ja nuoren Montin nauru +kohosivat hiljaisuuteen ja kantautuivat sisään. Hän toivoi, +että he oikein juoksuttaisivat tuota Profondia. Ja +»La Vendimia»-taulun tyttö seisoi käsi lanteellaan, uneksivat +silmät katsoen hänen ohitseen. »Minä olen tehnyt sinun hyväksesi +kaiken voitavani», ajatteli hän, »aina siitä saakka kun et ollut +polveani korkeampi. Et kai aio — et kai aio — pahoittaa +mieltäni, mitä?» + +Mutta Goya-jäljennös ei vastannut, kirkkaana väreissään, +jotka juuri alkoivat himmentyä. »Ei siinä ole todellista elämää» +ajatteli Soames. »Miksi ei Fleur tule?» + + + + +10. KOLMIKKO + + +Noiden kolmanteen, ettemme sanoisi neljänteen sukupolveen +kuuluvan neljän Forsyten kesken Wansdonin harjuseudulla oli +yhdeksäksi päiväksi pitkittynyt viikonloppu jännittänyt +sitkeyden risteileviä lankoja melkein katkeamispisteeseen +saakka. Koskaan ei Fleur ollut ollut niin »fine», Holly niin +valpas, Val niin täynnänsä tallisalaisuuksia, Jon niin vaitelias +ja levoton. Se maanviljelys, minkä hän tällä viikolla oppi, olisi +mahtunut kynäveitsen terälle. Jon, jonka luonne oli kauttaaltaan +vehkeilyjenvastainen ja jonka ihailu Fleuriä kohtaan +melkein sai hänet ajattelemaan, että kaikki syyt salata tuota +ihailua olivat paljasta »roskaa», joutui kuohuksiin ja kiusaantui, +mutta totteli saaden korvausta niinä harvoina hetkinä, +jolloin he olivat kahden. Torstaina, heidän seisoessaan salin +ikkunakomerossa päivällistä varten pukeutuneina Fleur sanoi: + +»Jon, minä lähden kotiin sunnuntaina 3.40 Paddingtonista. +Jos sinä lähdet kotiin _lauantaina_, voisit tulla sunnuntaina +minua vastaan ja ehtiä tänne takaisin viimeisellä junalla. +Sinähän aioit käydä kotona joka tapauksessa, eikö niin?» + +Jon nyökäytti päätään. + +»Mitä tahansa, kunhan vain saan olla sinun kanssani», sanoi +hän. »Mutta miksi minun pitää olla olevinani —» + +Fleur pani pikkusormensa hänen käteensä. + +»Sinulla ei ole vaistoa, Jon, sinun pitää jättää asiat minun +haltuuni. Tuo juttu omaistemme välillä on vakava. Meidän +yksinkertaisesti täytyy olla salaperäisiä, jos tahdomme olla +yhdessä.» Ovi aukeni, ja hän lisäsi ääneen. »Sinä olet hölmö, +Jon.» + +Jokin kapinoi Jonissa, hän ei voinut sietää näitä verukkeita, +kun kyseessä oli niin luonnollinen, niin valtava ja niin suloinen +tunne. + +Perjantai-iltana yhdentoista aikaan Jon oli pakannut matkalaukkunsa +ja nojautui ikkunastaan puoleksi onnettomana, puoleksi +vaipuneena unelmiin Paddingtonin asemasta, kun hän +kuuli heikon äänen, ikäänkuin hänen ovelleen olisi koputettu +kynnenpäällä. Hän hyökkäsi pystyyn ja kuunteli. Taaskin +kuului tuo ääni. Se _oli_ kynnenpää. Hän avasi oven. Oi! Mikä +ihastuttava olento tuli sisään! + +»Minä tahdoin näyttää sinulle naamiaispukuni», sanoi olento +ja asettui asentoon hänen vuoteensa jalkopäähän. + +Jon veti syvään henkeään ja nojautui ovea vastaan. Tuolla +olennolla oli päähine valkeata musliinia, valkea röyhelö paljaan +kaulan ympärillä ja viininpunainen puku, joka hentojen +vyötäisten alapuolella levisi täyteen runsauteensa. Olento piti +toista kättään lanteilla ja toista kättään suorakulmaisesti +kohotettuna koskettaen päätään viuhkalla. + +»Tämän pitäisi olla rypälekori», kuiskasi se, »mutta minulla +ei ole sellaista täällä. Tämä on Goya-pukuni. Ja tämä on +tytön asento taulussa. Pidätkö siitä?» + +»Se on unelma.» + +Olento otti tanssiaskeleita. »Koske siihen, niin näet.» + +Jon polvistui ja tarttui kunnioittavasti hameen liepeeseen. + +»Rypäleen väri», kuului kuiskaus, »rypäleitä kaikki — +La Vendimia — viininkorjuu.» + +Jonin sormet tuskin koskettivat vyötäisiin kahden puolen. +Hän katsahti ylös ihailevin silmin. + +»Oi, Jon», kuiskasi olento, kumartui, suuteli hänen otsaansa, +otti taas tanssiaskeleita, liukui pois ja katosi. + +Jon jäi polvilleen, pää vaipuneena vuoteen laitaa vastaan. +Kuinka kauan hän viipyi siinä, sitä hän ei tietänyt. Koputtavan +kynnen pieni ääni, jalkojen kapse, hameitten kahina — +kuin unessa — jatkui hänessä vielä, ja hänen suljettujen silmäinsä +edessä tuo hahmo seisoi vielä ja hymyili ja kuiskasi, ja +ilmassa tuntui heikkoa narsissin tuoksua. Ja hänen otsallaan, +jota oli suudeltu, oli pieni viileä kohta kulmain välissä, +ikäänkuin kukan jälki. Rakkaus täytti hänen sielunsa, pojan +rakkaus tyttöön, tuo rakkaus, joka tietää niin vähän, toivoo niin +paljon, ei mistään hinnasta tahtoisi puhaltaa pois hienoimpia +höytyviä ja josta ajan pitkään täytyy tulla tuoksuva muisto +— polttava intohimo — untelo elämänkumppanuus — tai joskus +harvoin runsas ja suloinen viininkorjuu, rypäleissään +auringonlaskun värit. + +Kyllin paljon on sanottu Jon Forsytesta tässä ja toisessa paikassa, +jotta kävisi selväksi, kuinka pitkä matka oli hänestä +hänen isoisänsä isoisään, ensimmäiseen Jolyoniin, joka asui +Dorsetissa meren rannalla. Jon oli herkkä kuin tyttö, herkempi +kuin yhdeksän kymmenestä nykyajan tytöstä, mielikuvitusrikas +kuin kuka tahansa hänen sisarpuolensa Junen +»siipirikko»-maalareista, kiintyvä niinkuin hänen isänsä ja +äitinsä pojan luonnostaan pitikin olla. Ja kuitenkin oli hänen +sisemmissä kudoksissaan vielä jotakin hänen perheensä vanhasta +perustajasta, salaista sielun sitkeyttä, tunteittensa näyttämisen +pelkoa, päätöstä olla hiiskumatta mitään, jos hänet +oli voitettu. Herkät, mielikuvitusrikkaat, helläsydämiset +pojat kärsivät kouluaikanaan, mutta Jon oli vaistomaisesti +pitänyt luontonsa salassa ja ollut vain kohtalaisen onneton. Vain +äitinsä seurassa oli hän tähän mennessä ollut täysin vilpitön ja +luonnollinen, ja kun hän sinä lauantaina tuli kotiin Robin Hilliin, +oli hänen sydämensä raskas, sillä Fleur oli sanonut, että +hän ei saisi olla vilpitön eikä luonnollinen äidilleen, jolta hän ei +ollut vielä koskaan salannut mitään, ei saisi edes kertoa, että +he olivat kohdanneet toisensa taas, jollei hän huomannut, +että äiti jo tiesi. Niin sietämättömältä tämä hänestä tuntui, +että hän oli hyvin vähällä sähköttää jonkin tekosyyn ja jäädä +Lontooseen. Ja ensimmäinen kysymys, minkä äiti teki hänelle, oli: + +»Sinä siis olet tavannut siellä tuon pikku ystävämme konditoriasta, +Jon. Minkälainen hän on lähempää katsoen?» + +Huojentuneena ja kovin punastuen Jon vastasi: + +»Oi, kauhean hauska, äiti.» + +Äidin käsivarsi pusersi häntä. + +Jon ei ollut koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin +tuona hetkenä, joka näytti tekevän tyhjäksi Fleurin pelon ja +vapauttavan hänen sielunsa. Hän kääntyi katsomaan äitiään, +mutta jokin tämän hymyilevissä kasvoissa — jokin, jonka ehkä +vain hän kykeni näkemään — pysähdytti sanat, jotka olivat +pulppuamassa hänen sielustaan. Sopiko pelko hymyyn? jos +niin oli, oli pelkoa hänen kasvoillaan. Ja Jonin huulilta ryöppysi +aivan toisia sanoja, maanviljelyksestä, Hollysta ja harjumaisemista. +Hän puhui nopeasti ja odotti äidin palaavan +Fleuriin. Mutta äiti ei palannut. Eikä isäkään maininnut häntä, +vaikka tietysti hänenkin piti tietää. Mikä kieltäymys, mikä +todellisuuden surma olikaan tuo vaikeneminen Fleuristä — +kun Jon oli niin tulvillaan häntä, kun äiti oli niin tulvillaan +Jonia ja isä niin tulvillaan äitiä! Ja niin vietti kolmikko sen +lauantai-illan. + +Päivällisen jälkeen äiti soitti, hän tuntui soittavan kaikki +Jonin mielikappaleet, ja poika istui kädet toisen polven ympärillä, +tukka pystyssä siitä paikasta, mistä hän oli tunkenut sormensa +sen läpi. Hän katseli soittavaan äitiinsä, mutta hän +näki Fleurin — Fleurin — kuutamoisessa hedelmätarhassa, +Fleurin aurinkoisella liitukaivoksella, Fleurin tuossa +naamiaispuvussa, Fleurin, joka liehui, kuiski ja kumartui suutelemaan +hänen otsaansa. Kerran kuunnellessaan hän unohti itsensä +ja vilkaisi isään, joka istui toisessa nojatuolissa. Miksi isä oli +tuon näköinen? Ilme hänen kasvoillaan oli niin surullinen ja +yllättävä. Se herätti Jonissa eräänlaisia tunnonvaivoja, niin +että hän nousi ja meni istumaan isän tuolin käsinojalle. Siitä +hän ei saattanut nähdä isän kasvoja, ja taaskin hän näki +Fleurin — äitinsä käsissä, jotka liukuivat koskettimilla +hentoina ja valkeina, hänen profiilissaan ja hänen tukassaan, joka +oli kuin puuteroitu, ja pitkän huoneen perällä olevassa +avoimessa ikkunassa, jonka takana toukokuun yö vaelsi. + +Kun hän meni makuulle, tuli äiti hänen huoneeseensa. Äiti +seisoi ikkunan ääressä ja sanoi: + +»Nuo kypressit, jotka isoisäsi istutti, ovat menestyneet +ihmeellisesti. Minusta ne aina ovat niin kauniit, kun kuu +laskee. Soisin, että olisit tuntenut isoisäsi, Jon.» + +»Olitko naimisissa isän kanssa hänen elinaikanaan?» kysyi +Jon äkkiä. + +»En, kultaseni, hän kuoli jo 92 — hyvin vanhana — kahdeksankymmenen +viiden, luullakseni.» + +»Muistuttaako isä häntä?» + +»Kyllä vähän, mutta isä on monisäikeisempi eikä aivan yhtä +luja.» + +»Minä tiedän, olen nähnyt sen isoisän kuvasta. Kuka on +maalannut sen?» + +»Eräs Junen 'siipirikko'. Mutta se on oikein hyvä.» + +Jon pisti kätensä äidin käsivarren alle. »Kerro minulle +perheriidasta, äiti.» + +Hän tunsi äidin käsivarren värisevän. »En, kultaseni, sen +saa isä joskus tehdä, jos hän katsoo sen tarpeelliseksi.» + +»Sitten se _oli_ vakavaa», sanoi Jon, ja hänen henkeään +salpasi hieman. + +»Oli.» Ja tuli hiljaisuus, jonka aikana kumpikaan ei tietänyt, +kumpi värisi enemmän, käsivarsi vai käsi sen alla. + +»Muutamien ihmisten mielestä», sanoi Irene, »kuunsirppi +selällään tietää pahaa, minun silmissäni se on aina kaunis. Katso +noitten kypressien varjoja! Jon, isä sanoo, että me voimme +lähteä Italiaan kahdeksi kuukaudeksi, sinä ja minä. Tahtoisitko?» + +Jon veti kätensä hänen käsivartensa alta hänen tunteensa +olivat niin kiihkeät ja sekavat. Italia äidin seurassa! Kaksi +viikkoa sitten se olisi ollut täydellisyys, nyt se tuntui +pettymykseltä. Hän vaistosi, että tällä äkillisellä +ehdotuksella oli jotakin tekemistä Fleurin kanssa. Hän sammalsi: + +»Oi, kyllä, minä vain — minä en tiedä. Pitäisikö minun — +nyt kun olen juuri alkanut? Minä tahtoisin ajatella asiaa ensin.» + +Äidin ääni vastasi viileänä ja ystävällisenä: + +»Hyvä on, kultaseni, ajattele asiaa. Mutta mieluummin nyt +kuin sitten kun tosissasi olet aloittanut maanviljelyksen. +Italiaan sinun kanssasi —! Se olisi hauskaa!» + +Jon pani käsivartensa hänen vartalolleen, joka vielä oli +hoikka ja kiinteä kuin tytön. + +»Luuletko, että sinä voit jättää isän?» sanoi hän heikosti +tuntien itsensä hyvin halpamaiseksi. + +»Isä ehdotti tätä, hänen mielestään sinun pitää nähdä +ainakin Italia ennenkuin päätät ryhtyä mihinkään.» + +Halpamaisuuden tunne katosi Jonista, sillä hän tiesi — niin, +hän tiesi, että isä ja äiti eivät puhuneet sen vilpittömämmin +kuin hän itsekään. He tahtoivat erottaa hänet Fleuristä. +Hänen sydämensä kovettui. Ja äiti sanoi, ikäänkuin olisi +seurannut asiain menoa: + +»Hyvää yötä, kultaseni. Nuku hyvin ja ajattele asiaa. Mutta +se olisi hauskaa!» + +Hän syleili poikaa niin nopeasti, että tämä ei nähnyt hänen +kasvojaan. Jon jäi seisomaan, mielessä aivan sama tunne kuin +ennen tuhmana pikku poikana, jolloin hänen oli paha olla, +koska hän ei voinut rakastaa ja koska hän omissa silmissään +kuitenkin oli oikeassa. + +Mutta Irene, seisottuaan hetken omassa huoneessaan, meni +pukeutumishuoneen kautta miehensä huoneeseen. + +»No?» + +»Hän ajattelee asiaa, Jolyon.» + +Kostuttaen huuliaan, joilla näkyi pieni, vääntynyt hymy, +Jolyon sanoi hiljaa: + +»Olisi parempi, että antaisit minun kertoa hänelle koko asian +ja päättää sen siihen. Jonilla on sentään gentlemannin vaistot. +Hänen täytyy vain ymmärtää —» + +»Vain! Hän ei voi ymmärtää, se on mahdotonta.» + +»Minä luulen, että minä olisin ymmärtänyt hänen ikäisenään.» + +Irene tarttui hänen käteensä. »Sinä oletkin aina ollut +enemmän realisti kuin Jon, etkä koskaan niin viaton.» + +»Se on totta», sanoi Jolyon. »Kummallista, eikö olekin? +Sinä ja minä kertoisimme tarinamme maailmalle ilman häpeän +hiventäkään, mutta oma poikamme nujertaa meidät.» + +»Me emme ole koskaan välittäneet siitä, hyväksyykö maailma +meidät vai eikö.» + +»Jon ei voisi olla hyväksymättä _meitä_!» + +»Oi, kyllä, Jolyon. Hän on rakastunut, minä tunnen, että +hän on rakastunut. Ja hän sanoisi: »Äitini on ollut kerran +naimisissa _ilman rakkautta_! Kuinka hän saattoi! Se tulee hänestä +tuntumaan rikokselta! Ja niin se olikin!» + +Jolyon tarttui hänen käteensä ja sanoi vääntyneesti hymyillen: + +»Ah, miksi ihmeessä meidän pitää syntyä nuorina? Jos syntyisimme +vanhoina ja tulisimme nuoremmiksi vuosi vuodelta, +ymmärtäisimme, kuinka kaikki tapahtuu ja heittäisimme pois +kaiken kirotun suvaitsemattomuutemme. Mutta jos tiedät, että +poika on todella rakastunut, ei hän tule unohtamaan, ei vaikka +hän lähtisi Italiaan. Me olemme itsepintaista sukukuntaa, ja +hän vaistoaa, miksi hänet lähetetään. Mikään muu ei voi todella +parantaa häntä kuin se järkytys, että koko asia kerrotaan +hänelle.» + +»Anna minun kuitenkin koettaa.» + +Jolyon seisoi hetkisen puhumatta. Kahdesta pahasta — pelätyn +paljastuksen tuskasta ja siitä surusta, että menettäisi +vaimonsa kahdeksi kuukaudeksi — hän toivoi salaisesti edellistä, +mutta jos Irene halusi jälkimmäistä, täytyi hänen suostua. Loppujen +lopulta se olisi harjoittelua sitä lähtöä +varten, jolta ei enää ole paluuta. Ja hän sulki Irenen syliinsä, +suuteli hänen silmiään ja sanoi? + +»Niinkuin tahdot, rakkaani.» + + + + +11. KAKSI + + +Tuo »pikku» mielenliikutus, rakkaus, kasvaa hämmästyttävästi, +kun sitä uhataan sammuttaa. Jon ehti Paddingtonin +asemalle puolen tuntia ennen aikaansa, mutta myöhästyi +mielestään runsaan viikon. Hän seisoi sovitun kirjamyymälän +kohdalla, keskellä sunnuntaimatkustajien tungosta, puettuna +tweedpukuunsa, joka uhoili hänen jyskyttävän sydämensä +lämpöä. Hän luki kaikkien esilläolevien romaanien nimet ja +osti vihdoin yhden, jotta myyjä ei katsoisi häneen epäluuloisesti. +Sen nimi oli »Karjapolun sydän!» ja sen täytyi merkitä +jotakin, vaikka siltä ei tuntunut. Hän osti myöskin »Naisten +kuvastimen» ja »Maanviljelijän». Joka minuutti oli pitkä kuin +tunti, ja täynnä kaameita mielikuvia. Kun yhdeksäntoista +minuuttia oli kulunut, näki hän Fleurin tulevan laukku kädessä, +kintereillään kantaja, joka toi muita tavaroita. Fleur +käveli nopeasti, oli täysin kylmä. Hän tervehti Jonia kuin +veljeä. + +»Ensimmäinen luokka», sanoi hän kantajalle, »nurkkapaikat, +vastapäätä toisiaan.» + +Jon ihaili hänen peloittavaa itsehillintäänsä. + +»Emmekö voi saada vaununosastoa itsellemme?» kuiskasi hän. + +»Ei kannata, tämä on paikallisjuna. Ehkä Maidenheadin +jälkeen. Näytä luonnolliselta, Jon.» + +Jon väänsi kasvonsa juronnäköisiksi. He nousivat vaunuun +— saivat seurakseen kaksi muuta petoa! — voi taivas! Hämmentynyt +Jon antoi luonnottoman juomarahan kantajalle. Se +tyhmyri ei tosiaankaan olisi ansainnut mitään siitä, että oli +sijoittanut heidät tähän, ja päälle päätteeksi näytti siltä kuin +hän olisi tietänyt koko heidän asiansa. + +Fleur piiloutui »Naisten kuvastimen» taakse. Jon seurasi +esimerkkiä ja piiloutui »Maanviljelijän» taakse. Juna lähti +liikkeelle. Fleur antoi »Naisten kuvastimen painua ja nojautui +eteenpäin. + +»No?» sanoi hän. + +»Minusta siitä on jo kaksi viikkoa.» + +Fleur nyökäytti päätään, ja Jonin kasvot kirkastuivat heti. + +»Näytä luonnolliselta», mutisi Fleur ja puhkesi pulppuilevaan +nauruun. Se loukkasi Jonia. Kuinka hän saattoi näyttää +luonnolliselta, kun Italia uhkasi? Hän oli aikonut ilmoittaa sen +Fleurille hellävaroen, mutta nyt se puhkesi esille heti. + +»He tahtoivat, että minä lähden äidin kanssa Italiaan +kahdeksi kuukaudeksi.» + +Fleur painoi luomensa alas, kalpeni vähän ja puri huuliaan. + +»Oh!» sanoi hän. Siinä kaikki, mutta se oli paljon. + +Tuo »Oh!» oli kuin miekkailijan käden nopea perääntyminen +uuden piston edellä. Se tuli. + +»Sinun pitää lähteä!» + +»Lähteä?» sanoi Jon tukahtuneella äänellä. + +»Tietysti.» + +»Mutta — kaksi kuukautta — se on kauheata.» + +»Ei», sanoi Fleur, »kuusi viikkoa. Silloin olet unohtanut minut. +Me kohtaamme National Galleryssa päivää jälkeen paluusi.» + +Jon nauroi. + +»Mutta entä jos sinä olet unohtanut minut», mutisi hän junan +meteliin. + +Fleur pudisti päätään. + +»Joku toinen hölmö —», kuiskasi Jon. + +Fleurin jalka kosketti hänen jalkaansa. + +»Ei kukaan muu hölmö», sanoi hän nostaen »Naisten kuvastimen» +eteensä. + +Juna pysähtyi, kaksi matkustajaa poistui, yksi tuli sisään. + +»Minä kuolen», ajatteli Jon, »jollemme saa hetkeäkään olla +kahden.» + +Juna jatkoi matkaansa, ja taas Fleur nojautui eteenpäin. + +»Minä en aio hellittää», sanoi hän, »aiotko sinä?» + +Jon ravisti päätään kiivaasti. + +»En koskaan!» sanoi hän. »Kirjoitatko minulle?» + +»En, mutta _sinä_ voit kirjoittaa — klubiini.» + +Hänellä oli klubi, hän oli suurenmoinen!» + +»Kysyitkö Hollylta?» kuiskasi hän. + +»Kysyin, mutta en saanut mitään selville. En uskaltanut +kysyä kovin kiihkeästi.» + +»Mitä se voi olla?» huudahti Jon. + +»Kyllä minä sen otan selville.» + +Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes Fleur sanoi: »Nyt tulee +Maidenhead, pidä nyt varasi, Jon.» + +Juna pysähtyi. Viimeinenkin matkustaja poistui. Fleur +veti verhon ikkunan eteen. + +»Pian nyt!» huusi hän. »Pistä pääsi ulos! Näytä niin +epämiellyttävältä kuin suinkin osaat.» + +Jon niisti nenäänsä ja rypisti otsaansa, koskaan elämässään +hän ei ollut rypistänyt otsaansa tuolla tavoin! Muuan vanha +rouvashenkilö peräytyi, eräs nuori yritti kääntää kädensijaa. +Se kääntyi, mutta ovi ei tahtonut aueta. Juna liikahti, ja nuori +nainen syöksyi toiseen vaunuun. + +»Mikä onni!» huudahti Jon. »Se ei auennut.» + +»Ei», sanoi Fleur. »Minä pidin kiinni siitä.» + +Juna lähti liikkeelle, ja Jon vaipui polvilleen. + +»Katso käytävään», kuiskasi Fleur, »ja — pian!» + +Heidän huulensa kohtasivat. Ja vaikka suudelma kesti +vain ehkä kymmenisen sekuntia, ehti Jonin sielu jättää +ruumiin ja liitää niin kauas pois, että kun hän taas istui +vastapäätä tuota vakavaa olentoa, oli hän kalpea kuin kuolema. +Hän kuuli Fleurin huokaavan, ja tuo ääni tuntui +kallisarvoisimmalta mitä hän koskaan oli kuullut — se oli hienon +hieno ilmaus siitä, että hän merkitsi Fleurille jotakin. + +»Kuusi viikkoa ei ole mikään pitkä aika», sanoi Fleur, »ja +sinä voit helposti päästä kuuteen viikkoon, jos pidät pääsi +selvänä etkä koskaan näytä ajattelevan minua.» + +Jon huohotti. + +»Sitä minä todella tahdon, Jon, että he uskoisivat sinuun, +etkö ymmärrä? Jos olemme ihan yhtä pahoja, kun palaat takaisin, +lakkaavat he naurettavasta vastustelustaan. Minä olen +vain pahoillani, ettei se ole Espanja, Madridissa on tuo Goyan +maalaama taulu, jossa on minun näköiseni tyttö, niin on isä +sanonut.» + +Tämä oli Jonille kuin auringonsäde, joka tunkeutui sumun +läpi. »Minä muutan sen Espanjaksi», sanoi hän. »Äiti kyllä +suostuu, hän ei ole koskaan ollut siellä. Ja isä pitää Goyaa +suuressa arvossa.» + +»Oi niin, hän on maalari, eikö totta?» + +»Vesivärimaalari vain», sanoi Jon rehellisenä. + +»Kun tulemme Readingiin, Jon, saat nousta junasta ensin +ja mennä odottamaan minua Cavershamin sululle. Minä lähetän +auton kotiin ja sitten kävelemme rantapolkua.» + +Jon tarttui kiitollisena hänen käteensä ja he istuivat hiljaa, +tietämättä maailmasta paljoakaan, toinen silmä vilkuillen +käytävään. Mutta juna näytti nyt kiitävän kaksinkertaisella +vauhdilla, ja sen ääni melkein hukkui Jonin huokauksiin. + +»Olemme pian perillä», sanoi Fleur, »rantapolku on kauhean +näkyvä paikka. Vielä yksi! Oi Jon, älä unhoita minua.» + +Jonin vastaus oli suudelma. Ja hyvin pian olisi voitu nähdä +punastuva, hajamielisen näköinen nuori mies nousemassa junasta +ja rientämässä asemasiltaa pitkin etsien taskustaan pilettiä. +Kun Fleur vihdoin yhtyi häneen Cavershamin sulun toisella +puolen, oli Jon suurin ponnistuksin päässyt jonkinlaiseen +mielen tasapainoon. Jos heidän piti erota, ei hän ainakaan +tahtonut panna toimeen kohtausta! Välkkyvältä joelta tuleva +tuulenhenki käänsi pajunlehtien vaalean puolen auringonvaloon +ja seurasi noita kahta heikosti kahisten. + +»Minä sanoin autonkuljettajallemme, että olen junasairas», +sanoi Fleur. »Näytitkö oikein luonnolliselta, kun nousit +junasta?» + +»Minä en tiedä. Mikä on luonnollista?» + +»Sinulle on luonnollista näyttää vakavan onnelliselta. Kun +ensi kerran näin sinut, ajattelin, ettet ole vähääkään niinkuin +muut ihmiset.» + +»Aivan samaa minä ajattelin, kun näin sinut. Minä tiesin +heti, etten koskaan rakastaisi ketään muuta.» + +Fleur nauroi. + +»Me olemme mielettömän nuoria. Ja rakkauden nuori unelma +on vanhanaikaista, Jon. Sitäpaitsi se on kauheata tuhlausta. +Ajattele kaikkea sitä hauskuutta, mikä meillä voisi +olla. Sinä et ole edes alkanut vielä, se on todella häpeällistä. +Entä minä sitten. Kuinkahan vain!» + +Jon hämmentyi. Kuinka Fleur saattoi puhua sellaisia nyt +juuri kun heidän piti erota? + +»Jos sinusta tuntuu tuollaiselta, en voi lähteä», sanoi hän. +»Minä sanon äidille, että minun pitää koettaa tehdä työtä. +Voihan aina puhua maailman nykyisestä tilanteesta!» + +»Maailman nykyisestä tilanteesta?» + +Jon pisti kädet syvälle taskuihinsa. + +»Niin tietysti», sanoi hän, »ajattele kaikkia ihmisiä, jotka +näkevät nälkää!» + +Fleur pudisti päätään. »Ei, ei, minä en koskaan, koskaan aio +tehdä itseäni onnettomaksi tyhjän tähden.» + +»Tyhjän! Mutta tilannehan on kauhea, ja tietysti jokaisen +pitäisi auttaa.» + +»Oi, niin, kyllä minä tiedän tuon kaiken. Mutta eihän ihmisiä +voi auttaa, Jon, he ovat toivottomia. Jos vedät heidät +ylös, he vain putoavat toiseen kuoppaan. Katso nyt heitä, +kuinka he vielä taistelevat ja vehkeilevät ja riitelevät, vaikka +heitä kuolee kasoittain kaiken aikaa. Idiootit!» + +»Etkö sinä sääli heitä?» + +»Oi, säälin — tietysti, mutta en minä aio silti ruveta +onnettomaksi, ei se kannata.» + +Ja he olivat vaiti, hämmentyneitä tästä ensimmäisestä +pilkahduksesta, jonka näkivät toinen toistensa sieluista. + +»Minun mielestäni ihmiset ovat petoja ja idiootteja», sanoi +Fleur itsepäisesti. + +»Minusta he ovat säälittäviä raukkoja», sanoi Jon. Oli kuin +he olisivat riidelleet — ja vielä tänä viimeisenä ja kauheana +hetkenä, jolloin eroamispaikka jo näkyi viimeisestä aukosta +pajujen takaa. + +»No, mene sitten auttamaan noita säälittäviä raukkoja, +äläkä ajattele minua.» + +Jon pysähtyi. Hiki nousi hänen otsalleen ja hänen huulensa +värisivät. Fleurkin oli pysähtynyt ja katseli otsa rypyssä +joelle. + +»Minun täytyy saada uskoa asioihin», sanoi Jon kuin tuskan +vallassa, »me olemme kaikki tarkoitetut nauttimaan elämästä.» + +Fleur nauroi. »Niin, ja sitä sinä et saa, jollet pidä varaasi. +Mutta ehkä sinun käsityksesi nautinnosta onkin se, että teet +itsesi säälittäväksi. Sellaisia ihmisiä on paljon, tietysti.» + +Fleur oli kalpea, hänen silmänsä olivat tummentuneet, hänen +huulensa ohentuneet. Oliko se Fleur, joka noin tuijotti +veteen? Jonilla oli jokin epätodellinen tunne ikäänkuin hän +eläisi jossakin kirjassa olevaa kohtausta, missä rakastajan on +valittava rakkaus tai velvollisuus. Mutta juuri silloin Fleur +katsoi häneen. Koskaan ei ole ollut mitään niin päihdyttävää +kuin tuo eloisa katse. Se vaikutti Joniin aivan kuin kahleitten +tempaisu koiraan — toi hänet valtijattarensa luo häntä heiluen +ja kieli pitkällä. + +»Emme saa olla tyhmiä», sanoi Fleur, »aika on niin lyhyt. +Katso, Jon, nyt näet jo aivan, mistä pitää mennä joen poikki. +Tuosta käänteen takaa, mistä metsä alkaa.» + +Jon näki päädyn, pari savupiippua, vähän seinää puitten +välistä — ja tunsi sydämensä masentuvan. + +»Minä en saa enää viivytellä. Ei kannata mennä seuraavan +pensasaidan taakse, siinä on kaikki avointa. Mennään tähän +ja sanotaan hyvästi.» + +He astuivat vierekkäin, käsikkäin, hiljaisina pensasaitaa +kohti, missä orapihlajat kukkivat punaisina ja valkoisina. + +»Klubini on 'Talisman', Stratton Street, Piccadilly. Kirjeet +ovat siellä täydessä rauhassa, ja minä käyn melkein joka +viikko kaupungissa.» + +Jon nyökäytti päätään. Hänen kasvonsa olivat äärimmäisen +jännittyneet, hänen silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin. + +»Tänään on toukokuun kahdeskymmenes kolmas», sanoi +Fleur, »heinäkuun yhdeksäntenä kello kolme olen »Bacchus ja +Ariadne»-taulun edessä. Tuletko silloin?» + +»Minä tulen.» + +»Jos sinun on yhtä paha olla kuin minun, on kaikki hyvin. +Päästetään nuo ihmiset ohi.» + +Mies ja nainen, jotka olivat lastensa kanssa sunnuntaikävelyllä, +kulkivat ohi peräkkäin. + +Viimeinen heistä poistui pensasaidan portin läpi. + +»Kotielämää!» sanoi Fleur ja painautui orapihlaja-aitaa +vastaan. Kukat heloittivat hänen päänsä päällä, ja muuan +punainen terttu hipoi hänen poskeaan. Jon pani kätensä +mustasukkaisesti eteen. + +»Hyvästi, Jon.» Sekunnin verran he seisoivat pitäen kovasti +kiinni toistensa käsistä. Sitten heidän huulensa kohtasivat +kolmannan kerran, ja kun ne erosivat toisistaan, tempautui +Fleur irti ja pakeni pois pensasaidan portin kautta. Jon seisoi +siinä, mihin Fleur oli jättänyt hänet, otsa painettuna tuohon +punaiseen terttuun. Poissa! Ikuisuuden ajaksi kahta päivää +vailla seitsemäksi viikoksi! Ja tässä hän oli ja menetti +viimeisen vilauksen Fleuristä! Hän syöksyi portista. Fleur käveli +nopeasti retkeilevien lasten kintereillä. Hän käänsi päätään, +Jon näki hänen kätensä tekevän pienen viittovan liikkeen, +sitten hän paransi vauhtiaan, ja perässä tuleva perhe peitti +hänet näkyvistä. + +Hullunkurinen laulu + + »Paddington-huuto — pahin huuto, + Kolkko ja kaamea kurkusta pääsi» + +tuli Jonin mieleen, ja hän riensi viipymättä takaisin Readingin +asemalle. Koko matkan Lontooseen ja takaisin Wansdoniin +hän istui »Karjapolun sydän» avoinna polvillaan, sepitellen +runoa, joka oli niin täynnä tunnetta, että siihen ei sopinut +loppusointuja. + + + + +12. OIKKU + + +Fleur riensi. Hän kaipasi nopeata liikettä, hän oli myöhästynyt +ja tarvitsi kaiken neuvokkuutensa tullessaan kotiin. Hän +kulki ohi saarten, aseman, hotellin ja aikoi astua lautalle, kun +hän näki pienen veneen ja siinä nuoren miehen, joka piteli +kiinni pensaista. + +»Neiti Forsyte», sanoi tämä, »antakaa minun saattaa teidät +toiselle puolelle. Olen täällä sitä varten.» + +Fleur katsoi häneen hämmästyksestä mykkänä. + +»Kaikki on aivan hyvin, olen juonut teetä omaistenne kanssa. +Ja ajattelin säästää teitä varten viimeisen palan. Tämä oli +matkani varrella, aion juuri palata Pangbourneen. Nimeni on +Mont. Minä näin teidät taidesalongissa — muistatteko — ja +isänne kutsui minut katsomaan taulujansa.» + +»Oi niin», sanoi Fleur, »niin — nenäliina.» + +Tätä nuorta miestä hän sai kiittää Jonista, ja hän tarttui +ojennettuun käteen ja astui veneeseen. Fleur, joka vielä oli +kiihdyksissä ja vähän hengästynyt, istui vaiti, mutta niin ei +ollut nuori mies. Fleur ei ollut koskaan kuullut kenenkään +sanovan niin paljon niin lyhyessä ajassa. Hän mainitsi ikänsä, +kaksikymmentä neljä, painonsa, kymmenen stonea yksitoista, +asuntopaikkansa, joka ei ollut kaukana, kuvaili mielialansa +kivääritulessa ja miltä tuntui saada kaasua nenäänsä, arvosteli +Junoa, selosti oman käsityksensä tästä jumalattaresta, puhui +Goya-jäljennöksestä, sanoi ettei Fleur ollut kovin äärettömästi +sen näköinen, piirsi nopean kuvan Englannin tilanteesta, +puhui Monsieur Profondista vai mikä hänen nimensä nyt +oli — »kauhean hauskana miehenä», oli sitä mieltä, että Fleurin +isällä oli muutamia »mainioita» tauluja, mutta toisia vähän +»antiikkisia», toivoi saavansa soutaa toistekin hakemaan Fleuriä +joelle, hän kun oli täysin luotettava, kysyi Fleurin mielipidettä +Tshehovista, ilmaisi omansa, toivoi, että he joskus yhdessä +voisivat mennä katsomaan venäläistä balettia oli sitä mieltä, +että nimi Fleur Forsyte on suorastaan loistava, sadatteli +omaisiaan, jotka olivat antaneet hänelle nimen Michael vielä +Montin lisäksi, kuvaili isäänsä ja sanoi, että jos Fleur tahtoi +lukea hyvän kirjan, pitäisi hänen lukea Jobin kirja — hänen +isänsä oli melkein kuin Job siihen aikaan, jolloin Jobilla vielä +oli maata. + +»Mutta eihän Jobilla ollut maata», mutisi Fleur, »hänellähän +oli vain lammaslaumoja ja hän vaelsi.» + +»Ah, minä soisin, että minunkin isäukkoni vaeltaisi, ainakin +mielipiteissään. Eipä silti, että himoitsisin hänen maitaan. +Maat ovat kauhea risti tähän maailman aikaan, eikö teidänkin +mielestänne?» + +»Meidän perheessämme ei sitä ole koskaan ollut», sanoi Fleur. +»Meillä on ollut kaikkea muuta. Minä luulen, että eräällä +isosedälläni kerran oli jokin hempeämielinen farmi Dorsetissa, +koska olemme sieltä lähtöisin, mutta se maksoi hänelle +enemmän kuin mitä se tuotti.» + +»Myikö hän sen?» + +»Ei, hän piti sen.» + +»Minkätähden?» + +»Koska kukaan ei tahtonut ostaa sitä.» + +»Sitä parempi ukkelille.» + +»Ei, se ei ollut hyvä hänelle. Isä sanoo, että se suretti häntä. +Hänen nimensä oli Swithin.» + +»Mikä hassunkurinen nimi!» + +»Tiedättekö, että me ajaudumme kauemmaksi eikä lähemmäksi? +Joki virtaa.» + +»Mainiota!» huudahti Mont kastaen aivojaan epämääräisesti. +»On hauskaa kohdata tyttö, jolla on järkeä.» + +»Mutta parempi on tavata nuori mies, joka ei ole järjiltään.» +Nuori Mont nosti kätensä repiäkseen tukkaansa. + +»Pitäkää varanne!» huusi Fleur katsoen airoa. »Se lähtee!» +»Eikä lähde! Se on siksi paksu, että kestää pari tuiverrusta», +sanoi Mont tarkoittaen tukkaansa. + +»Tahdotteko _soutaa_?» sanoi Fleur ankarasti. »Minun pitää +päästä maihin.» + +»Ah», sanoi Mont, »mutta kun te pääsette maihin, katsokaas, +niin en näe teitä enää tänään. _Fini_, niinkuin ranskalainen +tyttö sanoi, kun hyppäsi sänkyynsä iltarukouksen jälkeen. +Ettekö siunaa päivää, joka antoi teille ranskalaisen äidin ja +tuollaisen nimen?» + +»Minä pidän nimestäni, mutta isä antoi sen. Äiti olisi tahtonut +nimekseni Marguerite.» + +»Se on mieletöntä. Tahdotteko kutsua minua nimellä +M.M. ja sallia minun käyttää teistä nimeä F.F.? Se sopii +ajan henkeen.» + +»Minä en salli mitään ennenkuin pääsen maihin.» + +Mont pisti aironsa liian syvälle ja vastasi: »Kas mokomaa!» + +»Olkaa hyvä ja soutakaa.» + +»Ahkeruus on ilomme.» Ja hän souti useita vetoja katsellen +tyttöön katuvaisen kiihkeänä. »Ymmärrättehän», huudahti +hän, »että minä tietysti tulin katsomaan teitä enkä isänne tauluja.» + +Fleur nousi. + +»Jos nyt ette souda, hyppään veteen ja uin.» + +»Ihanko totta? Sittenhän minä voin tulla perässä.» + +»Herra Mont, minä myöhästyn ja olen väsyksissä, olkaa hyvä +ja viekää minut rantaan heti.» + +Kun Fleur astui veneestä puutarhalaiturille, nousi nuorukainenkin, +tarttui molemmin käsin tukkaansa ja katsoi häneen. + +Fleur hymyili... + +»Älkää toki», huusi parantumaton Mont. »Minä tiedän, että +aioitte sanoa: 'Pois, kirottu tukka'.» + +Fleur kiepsahti ympäri ja viittasi hänelle kädellään. »Hyvästi, +herra M.M.!» huusi hän ja katosi ruusupensaitten taakse. +Hän katsoi rannekelloaan ja talon ikkunoita. Talo tuntui +hänestä omituisen asumattomalta. Yli kuuden! Kyyhkyset olivat +juuri kokoontumassa yöpuulleen, ja aurinko loi viistoja +säteitään kyyhkyslakalle, lintujen valkeille höyhenille ja +kultasi taustassa olevan metsän latvat. Biljardipallojen ääntä +kuului pelihuoneesta — Jack Cardigan tietysti — ja eucalyptus +puu, tuo odottamaton etelämaalainen tässä vanhassa +englantilaisessa puutarhassa, kahisi hiljaa. Fleur tuli parvekkeelle +asti ja aikoi mennä sisään, mutta pysähtyi kuullessaan ääniä +vasemmalla puolellaan olevasta salista. Äiti! Monsieur Profond! +Väliseinän takaa, joka erotti parvekkeen teenurkkauksesta, +hän kuuli nämä sanat: + +»En toki, Annette.» + +Tiesikö isä, että tuo mies sanoi äitiä Annetteksi? Fleur, joka +aina oli isänsä puolella — niinkuin lapset aina ovat toisen tai +toisen puolella taloissa, missä vanhempain suhde on vähän +jännittynyt — seisoi epävarmana paikallaan. Hänen äitinsä +puhui matalalla, miellyttävällä, hieman metallisointisella äänellään +— hän erotti yhden sanan: »Demain». Ja Profondin vastauksen: +»All right.» Fleur rypisti kulmiaan. Hiljaisuudessa +kuului eräs pieni ääni. Sitten Profond sanoi: »Minä lähden +pikku kävelylle.» + +Fleur hyppäsi ikkunan kautta aamiaishuoneeseen. Sieltä se +mies tuli salista, astui parvekkeen poikki, meni tielle, ja +biljardipallojen ääni, jota Fleur ei ollut kuullut kuunnellessaan +muita ääniä, alkoi taas. Fleur ravisti itseään, meni halliin ja +avasi salin oven. Äiti istui sohvalla ikkunain välissä, polvi +polven päällä, pää nojaamassa tyynyihin, huulet raollaan, +silmät puoliummessa. Hän oli tavattoman kaunis. + +»Ah! Siinäkö sinä olet, Fleur! Isäsi alkaa hätäillä.» + +»Missä hän on?» + +»Taulusalissa. Mene sinne.» + +»Mitä sinä aiot tehdä huomenna, äiti?» + +»Huomenna? Minä lähden Lontooseen tätisi kanssa.» + +»Minä ajattelinkin. Tahtoisitko ostaa minulle aivan +yksinkertaisen päivänvarjon?» + +»Minkä värisen?» + +»Vihreän. He kai lähtevät kaikki.» + +»Niin, kaikki, sinä jäät lohduttamaan isääsi. Suutele minua +sitten.» + +Fleur astui huoneen poikki, kumartui, sai suudelman otsalleen ja +totesi ohimennessään ihmisolennon jäljet sohvan toisen +nurkkauksen tyynyissä. Hän juoksi yläkertaan. + +Fleur ei suinkaan ollut vanhanaikainen tytär, joka vaatii +vanhempiensa elämältä samaa säännöllisyyttä, mitä häneltä +itseltään odotetaan. Hän vaati saada määrätä oman elämänsä +säännöt, ei toisten. Sitäpaitsi hänessä jo toimi erehtymätön +vaisto tajuamaan, mikä oli eduksi hänen omalle asialleen. Jos +kodin ilmakehä oli häiriintynyt, oli sillä rakkaudella, jonka +Jon oli hänessä herättänyt, paremmat mahdollisuudet. Kuitenkin +hän oli loukkaantunut, niinkuin kukka kirpeässä tuulessa. Jos +tuo mies oli todellakin suudellut hänen äitiään, oli se +— vakavaa, ja isän pitäisi tietää se. »Demain», »All right.» Ja +äiti lähdössä kaupunkiin! Fleur kääntyi makuuhuoneeseensa +ja kurkotti ikkunastaan ulos viilentääkseen kasvojaan, jotka +äkkiä olivat käyneet hyvin kuumiksi. Jon kai oli asemalla +nyt! Mitähän isä tiesi Jonista? Luultavasti kaiken — melkein +kaiken! + +Fleur muutti pukua, jotta näyttäisi siltä, että hän oli ollut +kotona jo jonkin aikaa, ja juoksi taulusaliin, + +Soames seisoi vielä jurona Alfred Stevensinsä edessä sen +taulun, josta hän piti eniten. Hän ei kääntynyt kuullessaan +oven käyvän, mutta Fleur tiesi, että hän oli kuullut ja tiesi +hänen olevan pahoillaan. Hän hiipi pehmeästi isänsä taakse, +kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja kurkotti kasvojaan isän +olan yli kunnes hänen poskensa oli isän poskessa kiinni. Tämä +lähestymistapa ei ollut koskaan pettänyt, mutta nyt se petti, +ja Fleur aavisti pahinta. + +»No», sanoi isä kivettyneesti, »sinä tulit.» + +»Siinäkö kaikki», kuiskasi Fleur, »häijyn isän taholta?» Ja +hän hankasi poskeaan isän poskea vastaan. + +Soames pudisti päätään mikäli se oli mahdollista. + +»Miksi kidutat minua tuolla tavoin, kohtelet kuinka vain?» + +»Kultaseni, se on hyvin viatonta.» + +»Viatonta! Ikäänkuin sinä tietäisit, mikä on viatonta ja mikä ei.» + +Fleurin käsivarret vaipuivat. + +»Entä jos sitten sanoisit sen minulle, rakas, ja olisit aivan +rehellinen.» + +Ja hän meni istumaan ikkunalaudalle. + +Isä oli kääntynyt tauluistaan ja tuijotti jalkoihinsa. Hän +näytti hyvin harmaalta. »Hänellä on sievät pienet jalat», ajatteli +Fleur kohdatessaan hänen katseensa, joka paikalla kääntyi hänestä pois. + +»Sinä olet minun ainoa iloni», sanoi Soames äkkiä, »ja sinä +käyttäydyt tuolla tavoin.» + +Fleurin sydän alkoi jyskyttää. + +»Millä tavoin, kultaseni?» + +Taaskin Soames loi häneen katseen, jota olisi voinut sanoa +salaiseksi, jollei siinä olisi ilmennyt niin paljon hellyyttä. + +»Sinä tiedät mitä sanoin sinulle», vastasi Soames. »Minä en +tahdo olla missään tekemisissä tuon perheen haaran kanssa.» + +»Niin kyllä, tipuseni, mutta minä en ymmärrä miksi minä +en saisi olla.» + +Soames pyörähti kantapäillään. + +»Minä en aio ruveta selittämään syitä», sanoi hän. »Sinun +pitäisi luottaa minuun, Fleur!» + +Tapa, millä hän lausui nämä sanat, tehosi Fleuriin, mutta +hän ajatteli Jonia ja oli vaiti koputtaen jalallaan laudoitusta. +Hän oli itsetiedottomasti asettunut muodikkaaseen asentoon, +toinen jalka kiedottuna toiseen, leuka taivutetun ranteen varassa, +toinen käsivarsi ojennettuna rinnan yli ja sen käsi tukemassa toista +kyynärpäätä. Hänessä ei ollut ainoatakaan taivuttamatonta viivaa, +ja kuitenkin — kaiken uhalla — hänessä oli suloa. + +»Sinä tiesit toivomukseni», jatkoi Soames, »ja kuitenkin viivyit +siellä neljä päivää yli aikasi. Ja minä arvaan, että tuo +poika tuli kanssasi tänään.» + +Fleur ei siirtänyt katsettaan hänestä. + +»Minä en kysy mitään», sanoi Soames, »minä en tiedustele +mitään sinua itseäsi koskevaa.» + +Fleur nousi äkkiä ja nojautui ikkunasta leuka kätten varassa. +Aurinko oli laskenut puitten taakse, kyyhkyset istuivat +liikkumattomina lakkansa reunalla, kuului biljardipallojen +ääntä, ja heikko valo heijastui alhaalta, missä Jack Cardigan +oli sytyttänyt sähkön. + +»Tekeekö se sinut onnellisemmaksi», sanoi hän äkkiä, »jos +lupaan olla tapaamatta häntä — sanokaamme — kuuteen viikkoon?» +Hän ei ollut valmistunut kuulemaan eräänlaista värinää +isän soinnuttomassa äänessä. + +»Kuuteen viikkoon? Kuuteen vuoteen — kuuteenkymmeneen vuoteen +mieluimmin. Älä petä itseäsi, Fleur, älä petä itseäsi!» + +Fleur hätääntyi. + +»Isä, mitä se on?» + +Soames tuli siksi lähelle häntä, että Fleur näki hänen kasvonsa. + +»Älä sanokaan minulle», sanoi hän, »että olet kyllin hupsu +hellimään tässä jotakin muuta tunnetta kuin oikkua. Se olisi +liikaa.» Ja hän nauroi. + +Fleur, joka ei koskaan ollut kuullut hänen nauravan tuolla +tavoin, ajatteli: »Se on siis syvällä! Oi, mitä se on?» Ja hän +pisti kätensä isän käsivarren alle ja sanoi keveästi: + +»Ei tietenkään, oikku vain. Mutta minä pidän oikustani +enkä pidä sinun oikuistasi, rakas.» + +»Minun!» sanoi Soames katkerasti ja kääntyi pois. + +Valaistus ulkona oli muuttunut kylmäksi ja loi kalkkimaista +vaaleutta joelle. Puista oli kaikki väri-ilo hävinnyt. Fleur +tunsi äkkiä isoavansa Jonin kasvoja, hänen käsiään, hänen +huultensa kosketusta omillaan. Ja painaen käsivarsiaan +tiukasti rinnalleen hän nauroi pakotetun pienen naurun. + +»O la la! Mikä pikku hälinä, sanoisi Prosper Profond. Isä, +minä en pidä siitä miehestä.» + +Fleur näki isän pysähtyvän ja ottavan jotakin takkinsa taskusta. + +»Etkö? Miksi et?» + +»Muuten vain», vastasi Fleur. »Oikku.» + +»Ei», sanoi Soames. »Ei se ole oikku!» Ja hän repi sen mikä +hänellä oli käsissään. »Sinä olet oikeassa. _Minä_ en myöskään +pidä hänestä!» + +»Katso nyt», sanoi Fleur hiljaa. »Siinä hän menee! Minä +vihaan hänen kenkiään, niistä ei lähde mitään ääntä.» + +Siellä Prosper Profond liikuskeli hämärtyvässä illassa, kädet +sivutaskuissaan, vihellellen hiljaa partaansa ja katsellen +taivaalle ikäänkuin olisi sanonut: »Minä en välitä suuriakaan +tuosta pikku kuusta.» + +Fleur vetäytyi pois. »Eikö hän ole kuin suuri kissa?» kuiskasi +hän, ja biljardipallojen terävä kopse kuului pelihuoneesta +ikäänkuin Jack Cardigan olisi lyönyt pöytään kissan, kuun, +oikun ja murhenäytelmän. + +Monsieur Profond jatkoi vaelteluaan ärsyttävän pienen hyräilyn +tahdissa. Mikä se oli? Oi niin, »Rigolettosta»: »Donna è mobile». +Sitä juuri hän ajattelikin! Fleur pusersi isänsä käsivartta. + +»Hän saalistaa!» mutisi Fleur, kun mies katosi nurkkauksen +taakse. Oli jo päästy ohi tuon kuvitelmattoman hetken, joka +erottaa päivän illasta, ja ilta oli hiljainen, viipyvä ja lämmin; +orapihlajan ja syreenin tuoksu täytti jokivarren ilman. Mustarastas +alkoi äkkiä laulaa. Jon oli nyt Lontoossa, ehkä Puistossa, +kulki Serpentinen poikki ja ajatteli häntä! Viereltä +kuuluva pieni ääni sai Fleurin kääntämään katseensa. Isä +taaskin repi paperia. Fleur näki, että revitty paperi oli +pankkiosoitus. + +»Minä en myy hänelle Gauguiniäni», sanoi Soames. »Minä en +tiedä, mitä tätisi ja Imogen näkevät hänessä.» + +»Tai äiti.» + +»Sinun äitisi!» sanoi Soames. + +»Isä parka», ajatteli Fleur. »Hän ei koskaan näytä onnelliselta +— ei todella onnelliselta. Minä en tahtoisi tehdä häntä +vielä onnettomammaksi, mutta tietysti minun täytyy, kun +Jon tulee takaisin. Oi, tämä riittää täksi illaksi.» + +»Minä menen pukeutumaan», sanoi hän. + +Huoneessaan hän sai päähänpiston pukeutua »oikku»-pukuunsa. +Se oli kultakangasta ja siihen kuului pienet, nilkoista +tiukat housut samasta kankaasta, pienet kultakengät, olkapäille +heitetty paashinviitta ja kultasiipinen Merkuriuksen kypärä. +Ja pitkin pukua oli pieniä kultakelloja, varsinkin kypärässä, +niin että ne helisivät, jos hän pudisti päätänsä. Pukeuduttuaan +valmiiksi hän oli melkein kipeä, kun Jon ei voinut +nähdä häntä, ja hänestä oli niinikään vahinko, ettei tuo +ilakoiva nuori mies Michael Mont saanut vilkaista häneen. Mutta +päivälliskello oli soinut, ja hän meni alas. + +Salissa hänellä oli hälymenestys. Winifredin mielestä puku +oli »erittäin hupainen.» Imogen oli haltioissaan. Jack Cardiganin +mielestä se oli »mainio», »suurenmoinen» ja »loistava». +Monsieur Profond hymyili silmillään ja sanoi: »Sepäs on sievä +pikku puku.» Äiti, joka oli hyvin kaunis mustissaan, istui +katsellen häntä eikä sanonut mitään. Isän tehtäväksi jäi edustaa +tervettä järkeä. »Miksi olet pukeutunut tuollaiseksi? Ethän +sinä mene tanssiaisiin.» + +Fleur pyörähti ympäri, ja kellot kilisivät. + +»Oikku vain!» + +Soames tuijotti häneen, kääntyi poispäin ja tarjosi käsivartensa +Winifredille. Jack Cardigan vei Fleurin äidin. Prosper +Profond otti Imogenin. Fleur astui ruokasaliin yksin, kellojen +helistessä... + +»Pikku» kuu oli pian laskenut, ja toukokuun yö saapunut +pehmeänä ja lämpimänä kietoen rypäleenkukkaväriinsä miesten +ja naisten biljoonat oikut, juonet, intohimot, kaipuut ja +surut. Onnellinen oli Jack Cardigan, joka kuorsasi Imogenin +valkeaan olkapäähän, kunnossa kuin kirppu, tai Timothy +»mausoleumissaan», liian vanhana muuhun kuin pikkuvauvan uneen +sillä niin monet makasivat valveillaan tai uneksivat, maailman +arpapelin ärsyttäminä. + +Kaste lankesi ja kukat sulkeutuivat, lehmät rantaniityillä +hamuilivat kielellään ruohoa, jota eivät voineet nähdä, ja +harjuseutujen lampaat makasivat hiljaisina kuin kivet. Fasaanit +Pangbournen metsien korkeissa puissa, kiurut ruohoisissa +pesissään Wansdonin hiekkakuopan yläreunalla, pääskyset +Robin Hillin räystäskouruissa ja Mayfairin varpuset, kaikki +nukkuivat näkemättä unia, tyvenen ilman rauhoittamina. Mayfly-varsa, +joka ei vielä ollut oikein tottunut uuteen asuntoonsa, +kaaputti olkiaan hieman, ja yön harvat lentäjät, lepakot, +koiperhoset, pöllöt vilistivät lämpimässä pimeydessä, mutta yön +rauha oli vallannut kaiken päivänaikaisen luonnon sydämen, +värittömänä ja hiljaisena. Miehet ja naiset vain jotka +ratsastivat tuskan tai rakkauden keppihevosilla, polttivat unen +tai ajatuksen suitsevia vahakynttilöitä pitkälle yksinäisiin +tunteihin. + +Fleur, joka nojautui ikkunastaan ulos, kuuli hallin kellon +kumean kahdentoista lyönnin, kalan heikon loiskahduksen, +haavan lehtien äkillisen värinän joelta nousevassa tuulessa, +yöjunan etäisen kohinan ja aika ajoin noita ääniä, joille kukaan +ei voi antaa nimeä pimeydessä, pehmeitä epämääräisiä ääniä, +jotka kuvastavat luetteloimattomia mielenliikkeitä ihmisien ja +eläinten, lintujen ja koneitten maailmassa tai kenties +edesmenneitten Forsytein, Dartien ja Cardiganien, jotka suorittavat +yökävelyjään maailmassa, joka aikoinaan on sopinut heidän +ruumistuneille hengilleen. Mutta Fleur ei huomannut näitä +ääniä, hänen henkensä, joka ei suinkaan ollut ruumiista vapaa, +lensi nopein siivin rautatievaunusta kukkivan pensasaidan +juureen, tavoitellen Jonia, pitäen sitkeästi kiinni hänen +kielletystä kuvastaan ja hänen äänestään, jota ei ollut lupa +kuunnella. Ja hän veti sieraimiinsa jokirannan yön tuoksuja, jotka +veivät hänet takaisin siihen hetkeen, jolloin Jonin käsi tuli +orapihlajan kukkain ja hänen poskensa väliin. Kauan hän nojasi +ikkunasta ulos fantasiapuvussaan, innokkaana polttamaan +siipensä elämän kynttilään, koiperhosten hipaistessa hänen +poskiaan pyhiinvaelluksellaan pukeutumispöydän lamppua kohti, +ne kun eivät tietäneet, että Forsytein talossa ei ole avointa +liekkiä. Mutta vihdoin Fleurkin tunsi olevansa väsynyt, unohti +tiukunsa ja vetäytyi nopeasti nukkumaan. + +Soames, jota liioin ei unettanut, kuuli Annetten huoneen +vieressä olevan makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta tiukujen +pientä, heikkoa ääntä, ikäänkuin sitä olisi satanut tähdistä tai +kuin kastepisaroita olisi pudonnut kukkasesta, jos sellaista +ääntä voisi kuulla. + +»Oikku!» ajatteli hän. »Minä en osaa sanoa. Hän on itsepäinen. +Mitä minun pitää tehdä? Fleur!» + +Ja hän mietti kauan, »pikku» yön pimeydessä. + + + + + + +TOINEN OSA + + + + +1. ÄITI JA POIKA + + +Olisi tuskin asianmukaista sanoa, että Jon Forsyte vastahakoisesti +seurasi äitiänsä Espanjaan. Hän lähti sinne niinkuin +hyvänluontoinen koira lähtee kävelylle emäntänsä kanssa +jättäen herkullisen lampaanluun kotinurmikolle. Hän matkusti +ikäänkuin katsoen taakseen koko ajan. Forsytet, joilta +viedään lampaanluu, ovat tavallisesti nyrpeitä. Mutta Jonin +luonteessa oli hyvin vähän nyrpeyttä. Hän jumaloi äitiään, +ja tämä oli hänen ensimmäinen matkansa. Italiasta oli tullut +Espanja vain tämän hänen sanansa kautta: »Minä matkustaisin +mieluummin Espanjaan, äiti, sinä olet ollut Italiassa niin +monta kertaa, ja minusta olisi hauskempi, että molemmat +saisimme nähdä uutta.» + +Poika oli ovela samalla kuin naiivi. Hän ei koskaan unohtanut, +että hän aikoi lyhentää suunnitellut kaksi kuukautta +kuudeksi viikoksi eikä senvuoksi saanut pienimmälläkään tavalla +osoittaa, että toivoi juuri tätä. Katsoen siihen, että hänellä +oli niin houkutteleva lampaanluu ja niin luja päätös mielessä, +hän oli laatuunkäypä matkatoveri, välinpitämätön siitä, +mihin tai milloin saavuttiin, kokonaan ruokakysymysten +yläpuolella ja valmis antamaan suuren arvon maalle, joka enitenkin +matkustaneille englantilaisille on vieras. Fleur oli ollut +syvällisen viisas kieltäytyessään kirjoittamasta Jonille, sillä +nyt tämä tuli jokaiseen uuteen paikkaan kokonaan ilman toiveita +tai kuumetta ja saattoi viipymättä keskittää huomionsa +aaseihin ja kirkonkelloihin, pappeihin, patioihin, kerjäläisiin, +lapsiin, kiekuviin kukkoihin, sombreroihin, kaktusaitoihin, +vanhoihin valkeihin kyliin korkeilla kukkuloillaan, vuohiin, +öljypuihin, vihertäviin tasankoihin, pienissä häkeissä laulaviin +lintuihin, vesikauppiaisiin, auringonlaskuihin, melooneihin, +muuleihin, suuriin kirkkoihin, tauluihin ja tenhoavan maan +aaltoileviin harmaanruskeihin ylänköihin. + +Oli jo kuuma, ja he saivat nauttia siitä, että muita englantilaisia +ei ollut liikkeellä. Jon, jolla, mikäli tiedettiin, ei ollut +suonissaan pisaraakaan muuta kuin englantilaista verta, oli +usein synnynnäisen onneton omien maanmiestensä läsnäolosta. +Hän tunsi, että heissä ei ollut mitään järjettömyyttä ja että he +suhtautuivat asioihin käytännöllisemmin kuin hän itse. Hän +uskoi äidilleen, että hän mahtoi olla epäsosiaalinen hölmö — +oli niin ihanaa olla poissa jokaisen luota, joka puhui asioista +niinkuin ihmiset yleensä puhuvat. Tähän Irene vastasi vain: + +»Niin, Jon, minä tiedän.» + +Tässä eristyksessä Jonilla oli verrattomia tilaisuuksia panna +arvoa sille, mitä harvat pojat voivat tajuta, äidin rakkauden +eheydelle. Tietoisuus, että hän salasi äidiltä jotakin, teki hänet +ylen herkäksi, ja tämä eteläinen kansa sai hänet vain entistä +enemmän ihailemaan äidin kauneutta, jota hän oli kuullut +sanottavan espanjalaiseksi, mutta jonka hän nyt havaitsikin +joksikin aivan muuksi. Äidin kauneus ei ollut englantilaista, +ranskalaista, espanjalaista eikä italialaista — se oli erikoista! +Hän antoi myöskin enemmän kuin koskaan ennen arvoa äidin +hienovaistoisuudelle. Hän esimerkiksi ei osannut sanoa, oliko +äiti huomannut, kuinka hän oli vajonnut katsomaan tuota +Goyan taulua »La vendimia», ja tiesikö äiti, että hän oli +pujahtanut museoon takaisin lounaan jälkeen ja taas seuraavana +aamuna seisoen taulun edessä runsaan puolituntisen toisella ja +kolmannellakin kerralla. Tuo tyttö ei tietenkään ollut Fleur, +mutta oli siksi paljon hänen näköisensä, että Jonin sydäntä +pakotti tuolla rakastajille niin mieluisalla tavalla ja hän muisti +Fleurin seisomassa hänen vuoteensa jalkopäässä käsi kohotettuna +pään yli. Postikorttijäljennös taulusta taskussaan Jon +sai pahan tavan vetää sen aika ajoin esiin ja katsella sitä, +minkälaiset tavat ennemmin tai myöhemmin antavat itsensä +ilmi rakkauden, pelon tai mustasukkaisuuden teroittamille +silmille. Ja äidin silmiä teroittivat nuo kaikki kolme. +Granadassa Jon joutui kiinni itse teosta istuessaan auringon +kuumentamalla kivipenkillä muurin ympäröimässä pikku puutarhassa +Alhambra-kukkulalla, mistä hänen olisi pitänyt katsella näköalaa. +Hän luuli äidin tarkastavan leukoijaruukkuja oksittujen +akasiapensasten välissä, kunnes kuuli hänen äänensä: + +»Pidätkö tuosta Goyasta eniten, Jon?» + +Jon hillitsi liian myöhään liikkeen, jollaisen hän olisi +saattanut tehdä koulussa kätkeäkseen jonkin luvattoman +paperin, ja vastasi: »Pidän». + +»Se on kyllä hyvin viehättävä, mutta minä luulen pitäväni +vielä enemmän »Quitasolista». Isäsi hullaantuisi Goyaan, minä +en usko, että hän näki Goyan maalauksia Espanjassa 1892.» + +Vuonna 1892 — yhdeksän vuotta ennen hänen syntymäänsä! +Minkälainen oli ollut isän ja äidin varhaisempi elämä? Jos +heillä oli oikeus ottaa osaa hänen tulevaisuuteensa, oli hänellä +varmaan oikeus ottaa osaa heidän menneisyyteensä. Hän katsoi +äitiin. Mutta jokin tämän kasvoissa — vaikean elämän ilme, +mielenliikutusten, kokemuksen ja kärsimysten mystillinen +leima — näytti laskemattomassa syvyydessään, kalliisti ostetussa +pyhyydessään tekevän uteliaisuuden nenäkkyydeksi. +Äidillä oli täytynyt olla ihmeellisen mielenkiintoinen elämä, +hän oli niin kaunis ja niin — niin — mutta hän ei osannut antaa +muotoa käsitykselleen äidistä. Jon nousi ja seisoi katsellen +alas kaupunkiin, laaksoon, jossa laihot olivat vihreät, ja +ympäröiviin vuoriin, jotka hohtivat laskevan auringon valossa. +Äidin elämä oli kuin tuon vanhan maurilaiskaupungin +menneisyys, täyteläinen, syvä, etäinen — hänen oma elämänsä +toistaiseksi kuin vastasyntynyt, toivottoman tietämätön ja viaton! +Sanottiin, että noilla läntisillä vuorilla, jotka jyrkkinä +nousivat sinivihreästä tasangosta kuin merestä, oli asunut +foiniikkialaisia — tummaa, vierasta, salaperäistä rotua, muusta +maasta erillään! Äidin elämä oli yhtä tuntematon, yhtä salainen +hänelle kuin tuo foiniikkialainen menneisyys kaupungille +tuolla, kaupungille, jonka kukot kiekuivat ja lapset leikkivät +ja melusivat niin iloisesti aamusta iltaan. Hän oli pahoillaan +siitä, että äiti tiesi hänestä kaiken eikä hän tietänyt äidistä +mitään, paitsi että tämä rakasti isää ja häntä itseään ja oli kaunis. +Hänen nuori tietämättömyytensä — hänellä ei ollut edes sitä +etua, että olisi ollut mukana sodassa niinkuin melkein kaikki +muut — teki hänet pieneksi omissa silmissään. + +Sinä iltana hän katseli makuuhuoneensa parvekkeelta kattoja, +jotka olivat kuin upotetut meripihkaan, norsunluuhun ja +kultaan, ja makasi vielä kauan perästäpäin valveilla, +kuunnellen yövartijan huutoa, kun kello löi täydet tunnit, +ja muodostellen mielessään seuraavat säkeet: + + »Ääni kaikuu valkeain tähtein alla + yössä vanhan maurilaiskaupungin. + Mikä on tuo viipyvän tuskan huuto? + Vahtiko kertoo taruaan päättymätöntä? + Kulkijanko laulelot kuulle soi? + Ei, sydän ankea, lemmen vanki, itkee, + »Kuinka kauan?» orpona vaikeroi. + +Sana »ankea» tuntui hänestä kylmältä ja tyydyttämättömältä, +mutta »lohduton» oli liian lopullinen, eikä hänen mieleensä +tullut muuta sopivaa kolmitavuista sanaa, joka olisi +sallinut hänen säilyttää »lemmenvankinsa.» Kello oli yli kahden, +kun hän oli saanut runonsa valmiiksi, ja yli kolmen, kun +hän meni nukkumaan lausuttuaan sen itselleen ainakin kaksikymmentä +neljä kertaa. Seuraavana päivänä hän kirjoitti +runon paperille ja pisti sen erääseen noita Fleurille meneviä +kirjeitä, jotka hän aina lopetti, ennenkuin meni aamiaiselle, +jotta mieli pysyisi vapaana ja seurallisena. + +Puolenpäivän aikaan istuessaan hotellin tiiliterassilla hän +äkkiä tunsi kumeata kipua takaraivossaan, kummallista kirvelyä +silmissään ja pahoinvointia. Aurinko oli hyväillyt häntä +liian kiihkeästi. Seuraavat kolme päivää vietettiin puolihämärässä, +kipeän tympeässä välinpitämättömyydessä kaikesta +muusta paitsi siitä, että otsalla oli jääpussi ja että äiti hymyili. +Äiti ei väistynyt hänen huoneestaan, ei hetkeksikään hellittänyt +äänettömästä valppaudestaan, joka Jonista tuntui enkelimäiseltä. +Mutta oli hetkiä, jolloin hän sääli itseään kovasti +ja toivoi hirmuisesti, että Fleur voisi nähdä hänet. Useita +kertoja hän mielikuvituksessaan jätti kipeät hyvästit Fleurille ja +koko maailmalle, kyynelten valuessa hänen silmistään. Hän +myöskin valmisteli mielessään niitä terveisiä, jotka hän lähettäisi +Fleurille äitinsä mukana — äiti raukan, joka kuolinpäiväänsä saakka +saisi katua sitä, että koskaan oli yrittänyt erottaa heitä +toisistaan! Hän ei kuitenkaan ollut hidas huomaamaan, että hänellä +nyt oli hyvä syy päästä kotiin. + +Puoli seitsemän tienoissa joka ilta kuului »gasgacha» — kokonainen +ryöppy kellopelejä, joka nousi alhaalta kaupungista +ja häipyi lyönti lyönniltä. Kuunneltuaan niitä neljäntenä +päivänä hän sanoi äkkiä: + +»Minä tahtoisin olla Englannissa taas, äiti, aurinko on liian +kuuma.» + +»Hyvä on, rakkaani. Niin pian kun vain kykenet matkustamaan.» +Ja heti paikalla Jon tunsi olevansa terveempi — ja +viheliäisempi. + +He olivat olleet viisi viikkoa poissa, kun he lähtivät +paluumatkalle. Jonin pää oli yhtä selvä kuin ennenkin, mutta +hänen oli pakko käyttää hattua, jonka äiti oli sisustanut +moninkertaisella oranssinvärisellä ja sinipunervalla silkillä, +ja sittenkin hän mieluummin käveli varjossa. Kun pitkä +salaperäisyyden kamppailu heidän välillään nyt läheni loppuaan, pohti +Jon yhä enemmän, mahtoikohan äiti nähdä hänen kiihkeätä +intoaan päästä takaisin siihen, mistä äiti oli vienyt hänet pois. +Koska espanjalainen Sallimus tuomitsi heidät viettämään päivän +Madridissa junain välillä, oli vain luonnollista mennä taas +Pradoon. Jon oli tällä kertaa harkitun välinpitämätön Goya-tytön +edessä. Nyt kun hän oli pääsemässä takaisin Fleurin +luo, riittäisi vähempikin katseleminen. Äiti se tällä kertaa +viipyi kuvan edessä ja sanoi: + +»Tytön kasvot ja vartalo ovat viehättävät.» + +Jon kuunteli häntä levottomana. Ymmärsikö äiti? Mutta +hän tunsi taas kerran, ettei hän vetänyt äidille vertoja +itsehillinnässä ja oveluudessa. Äiti saattoi jollakin alitajuisella +tavalla, jonka salaisuutta hän ei ymmärtänyt, tuntea hänen +ajatustensa sykkeen, hän tiesi vaistomaisesti, mitä Jon toivoi +ja pelkäsi ja ikävöi. Se teki hänen olonsa kauhean epämukavaksi +ja sai hänet tuntemaan itsensä syylliseksi, sillä hänellä +oli omaatuntoa enemmän kuin useimmilla pojilla. Hän toivoi, +että äiti olisi häntä kohtaan suora, hän melkein toivoi avointa +taistelua. Mutta mitään sellaista ei tullut, ja he matkustivat +pohjoista kohti lujina ja hiljaisina. Näin hän ensi kertaa oppi +näkemään, kuinka paljon paremmin naiset kestävät odotusta +kuin miehet. Pariisissa he taaskin pysähtyivät päiväksi. Jon +oli pahoillaan, kun päivästä tulikin kaksi joittenkin syitten +vuoksi, jotka olivat yhteydessä puvun valmistuksen kanssa. +Ikäänkuin äiti, joka oli kaunis missä puvussa tahansa, tarvitsisi +uusia pukuja! Matkan onnellisin hetki oli se, jolloin he +astuivat Folkestonen laivaan. + +He seisoivat käsitysten kaiteeseen nojaten, ja äiti sanoi: +»Minä pelkään, että sinulla ei ole ollut kovinkaan hauskaa, +Jon. Mutta olet ollut hyvin kultainen minulle.» + +Jon pusersi hänen käsivarttaan. + +»Oi, minullahan on ollut kauhean hauskaa — paitsi viime +aikoina pääni vuoksi.» + +Ja nyt kun matka oli päättynyt hänestä todella tuntuikin +siltä, sillä kuluneissa viikoissa oli eräänlaista hohdetta — +tuskallista nautintoa, sitä, jonka hän oli koettanut kiteyttää noihin +säkeisiin huudosta yössä, samanlaista tunnetta, jota hän oli +kokenut pienenä poikana kuunnellessaan kiihkeästi Chopiniä +ja kuitenkin tahtoessaan ruveta itkemään. Ja hän ihmetteli +miksi hän ei voinut sanoa äidille aivan yksinkertaisesti samaa +minkä tämä oli sanonut hänelle: + +»Olet ollut hyvin kultainen minulle.» Kummallista — miksi +ei koskaan voinut olla noin herttainen ja luonnollinen? Hän +sanoi vain: »Minä arvaan, että tulemme kipeiksi.» + +He tulivatkin kipeiksi ja saapuivat Lontooseen vähän ohentuneina +oltuaan poissa kuusi viikkoa ja kolme päivää viittaamatta +kertaakaan asiaan, joka oli tuskin hetkeksikään lakannut +askarruttamasta heidän mieltään. + + + + +2. ISIÄ JA TYTTÄRIÄ + + +Vaimon ja pojan viipyessä espanjalaisella seikkailulla tuntui +Robin Hillin yksinäisyys Jolyonista sietämättömältä. Filosofi, +jolla on kaikkea, mitä hän tarvitsee, on erilainen kuin +filosofi, jolla ei ole. Tottuneena yksinäisyyden ajatukseen, +joskaan ei todella alistuneena Jolyon olisi kuitenkin kestänyt, +jollei hänen tytärtään Junea olisi ollut. Isä oli »siipirikko» nyt +ja Junen omallatunnolla. June, joka toistaiseksi oli keskeyttänyt +erään niukoissa oloissa elävän syövytystaiteilijan kohentamisen, +mikä hänellä sattui parhaillaan olevan toimena, +ilmaantui Robin Hilliin kaksi viikkoa jälkeen Irenen ja Jonin +lähdön. Tuo pieni nainen asui nyt Chiswickissä, missä hänellä +oli pikku talo ja suuri atelieri. Ollen parhaan kauden Forsyte +mitä vastuuttomuuteen tulee hän oli voittanut supistuneitten +tulojen vaikeudet tavalla, mikä tyydytti sekä häntä että hänen +isäänsä. Vuokra tuosta Cork Streetin takaisesta taidesalongista, +jonka isä oli ostanut hänelle, ja tuloveron lisäys sattuivat +menemään aivan yksiin, joten asia oli ollut aivan yksinkertainen +— hän ei enää maksanut isälle vuokraa. Saattoi odottaa, +että taidesalonki, joka kahdeksantoista vuotta oli ollut täysin +tuottamaton, nyt milloin tahansa voisi ruveta kannattamaan, +niin että isä varmaankaan ei tuntisi tappiotansa. Tällä keinoin +Junelle jäi vielä tuhat kaksisataa vuodessa, ja supistamalla +ravintomenojaan ja elättämällä kahden köyhän belgialaisen +asemesta yhden vielä köyhemmän itävaltalaisen hän tosiasiallisesti +sai pitää saman ylijäämän kuin ennenkin nerojen aseman +huojentamiseksi. Vietettyään kolme päivää Robin Hillissä hän +vei isän mukanaan kaupunkiin. Näinä kolmena päivänä hän +oli keksaissut salaisuuden, jonka isä oli säilyttänyt jo kaksi +vuotta, ja paikalla päättänyt parantaa isän. Hän tiesi itse +asiassa ihan oikean miehen. Tämä oli tehnyt ihmeitä Paul +Postin suhteen — tuon maalarin, joka oli edeltänyt futurismia, +ja hän hermostui isäänsä, jonka kulmakarvat vain kohosivat +ja joka ei ollut kuullut kummastakaan. Tietysti, jos isällä ei +ollut »uskoa», ei hän koskaan tulisi terveeksi! Oli mieletöntä +olla uskomaita mieheen, joka oli siinä määrin parantanut Paul +Postin, että tämä vasta aivan äskettäin oli sairastunut uudelleen +tehtyään liiaksi työtä tai elettyään liikaa. Tuon parantajan +suurin voima oli siinä, että hän luotti luontoon. Hän oli +erikoisesti tutkinut luonnon oireita — jos potilaalta puuttui +jokin luonnon oire, hän määräsi myrkkyä, jossa sitä oli — ja +siinä kaikki! June oli erittäin toivorikas. Isä ei selvästikään +ollut viettänyt luonnollista elämää Robin Hillissä, ja June +aikoi nyt hankkia hänelle oireet. Isä oli — June tunsi sen — +vailla kosketusta aikaansa, mikä ei ollut luonnollista, hänen +sydämensä kaipasi stimulointia. Pienessä Chiswickin talossa +June ja itävaltalainen — kiitollinen sielu, niin kiintynyt +pelastajaansa Juneen, että oli vaarassa kuolla liikarasitukseen +— stimuloivat Jolyonia kaikin tavoin, valmistaen hänen +parantumistaan. Mutta he eivät saaneet hänen kulmakarvojaan +pysymään alhaalla, kun esimerkiksi itävaltalainen herätti hänet +kahdeksalta juuri kun hän aikoi ruveta nukkumaan tai kun +June otti _Times-lehden_ häneltä pois, koska oli luonnotonta +lukea tuota »roskaa», kun hänen juuri piti ruveta harrastamaan +»elämää». Jolyon ei kyllä koskaan lakannut ihmettelemästä +hänen neuvokkuuttaan, varsinkaan iltaisin. Isän hyväksi, selitti +June, vaikka isä epäili, että hän itsekin hyötyi siitä jotakin, +hän kokosi atelieriinsa Nykyajan, mikäli se esiintyi jonkun +neron sivukiertolaisena, ja Nykyaika liikehti hieman juhlallisena +Jolyonin edessä atelierin lattialla foxtrotissa ja tuossa +sielukkaammassa tanssissa, onestepissä, joka siinä määrin riiteli +soittoa vastaan, että Jolyonin kulmakarvat melkein katosivat +hänen tukkaansa, kun hän ihmetteli sitä jännitystä, jonka +alaiseksi tämä tanssi pani tanssijain tahdonvoiman. Huomatessaan, +että Vesivärimaalarien Yhdistykseen kuuluvana hän oli +hyvin vähäpätöinen tekijä niitten silmissä, jotka tahtoivat +kuulua taiteilijain joukkoon, hän istui aina pimeimmässä nurkassa +minkä suinkin löysi ja ihmetteli sitä rytmiä, johon hänet +niin kauan sitten oli kasvatettu. Ja kun June toi jonkun tytön +tai nuoren miehen hänen luokseen, nousi hän nöyrästi heidän +tasolleen mikäli se oli mahdollista ja ajatteli: »Hyvänen aika! +Tämä mahtaa olla ikävää heidän mielestään!» Omaten isänsä +katoamattoman sympatian nuoruutta kohtaan hän tavallisesti +väsyi kovin koettaessaan syventyä heidän näkökantoihinsa. +Mutta tämä kaikki oli virkistävää, eikä hän koskaan lakannut +ihailemasta tyttärensä lannistumatonta henkeä. Nerokin kävi +näissä tilaisuuksissa aina silloin tällöin nenä pystyssä, ja June +aina esitti hänet isälleen. Tämä teki Junen mielestä isälle +erikoisen hyvää, sillä nerokkuus oli luonnollinen oire, jota +hänellä ei ollut koskaan ollut — niin paljon kuin June pitikin +hänestä. + +Niin varmaan kuin mies voikin tietää tyttären omakseen ihmetteli +Jolyon usein, mistä June oli lähtöisin — hänen punakultainen +tukkansa, joka nyt oli harmaantunut erikoisen väriseksi, hänen +vilpittömät, uljaat kasvonsa, jotka olivat niin +erilaiset kuin hänen omat melko kurttuiset ja hienostuneet +kasvonsa, hänen pieni keveä vartalonsa, vaikka isä ja enimmät +Forsytet olivat pitkiä. Ja hän pohti lajien syntyä ja arveli, +eikö June voisi olla tanskalainen tai kelttiläinen. Kelttiläiseksi +hän olisi sopinut taistelunhalunsa vuoksi ja siksi, että +harrasti metallikoristeita ja päällysmekkoja. Ei ollut liikaa +sanottu, että Jolyon piti hänestä enemmän kuin Nykyajasta, joka +ympäröi häntä, vaikka se enimmäkseen olikin nuorisoa. June +vain harrasti liiaksi hänen hampaitaan, sillä hänellä oli vielä +jäljellä muutamia tällaisia luonnon oireita. Junen hammaslääkäri +heti löysi vian: »_Staphylococcus aureus_, esiintyvä puhtaassa +kulttuurissa», joka tietenkin saattoi aiheuttaa mätäpaiseita, +ja tahtoi ottaa pois kaikki hänen hampaansa ja laatia +hänelle kaksi täydellistä riviä luonnottomia oireita. Jolyonin +synnynnäinen itsepäisyys heräsi, ja sinä iltana atelierissä hän +ilmaisi vastaväitteitään. Hänellä ei ollut koskaan ollut paiseita, +ja hänen omat hampaansa kestäisivät niin kauan kuin +hän itsekin. Totta kai — myönsi June — ne kestäisivät yhtä +kauan kuin hän itsekin, jollei hän antaisi vetää niitä pois. +Mutta jos hänellä olisi enemmän hampaita, olisi hänen +sydämensä parempi ja hänen aikansa tulisi olemaan pitempi. Tuo +vastahakoisuus — sanoi June — oli oire koko hänen tilastaan, +hän otti kaiken vastaan ikäänkuin makuulta. Hänen pitäisi +taistella vastaan. Koska hän aikoi mennä tapaamaan miestä, +joka oli parantanut Paul Postin? Jolyon oli kovin pahoillaan, +mutta totuus oli, ettei hän aikonut ensinkään mennä tapaamaan +tuota miestä. June kuumeni. Ponridge, sanoi hän, +parantaja, oli niin hieno mies, ja hänen oli niin vaikea saada +tuloja ja menoja käymään yhteen ja tunnustusta teorioilleen. +Juuri tuollainen välinpitämättömyys ja ennakkoluulo, jota isä +nyt ilmaisi, ehkäisi hänen menestystään. Se olisi niin mainiota +heille molemmille! + +»Minä huomaan», sanoi Jolyon, »että sinä aiot tappaa kaksi +lintua yhdellä kivellä.» + +»Tarkoitat parantaa!» kivahti June. + +»Rakkaani, se on sama asia.» + +June pani vastalauseen. Oli kohtuutonta sanoa noin tekemättä +ensin koetta. + +Jolyon ajatteli, että kokeen jälkeen hänellä ei enää olisi +tilaisuutta sanoa niin. + +»Isä!» huudahti June. »Sinä olet toivoton.» + +»Se on totta», sanoi Jolyon, »mutta minä haluan pysyä +toivottomana niin kauan kuin mahdollista. Minä annan nukkuvien +koirien maata, lapseni. Ne ovat tällä hetkellä rauhallisia.» + +»Mutta silloinhan tiede ei saa mitään mahdollisuuksia», huusi +June. »Sinulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka harras +Ponridge on työssään. Hän panee tieteen kaiken muun edelle.» + +»Aivan niin», vastasi Jolyon vetäen haikuja siitä miedosta +savukkeesta, jollaisia hänen nykyjään oli pakko polttaa, +»aivan samoin kuin herra Paul Post panee taiteensa kaiken +muun edelle, eikö niin? Taide taiteen vuoksi — tiede tieteen +vuoksi. Minä tunnen tuon intoilevan, itsekeskeisen herrasväen. +He leikkaavat toisen elävältä silmää räpäyttämättä. Minä +olen tarpeeksi Forsyte pysyäkseni heistä loitolla, June.» + +»Isä», sanoi June, »jospa vain tietäisit, kuinka vanhanaikaiselta +tuo kuulostaa! Kenelläkään ei ole varaa olla sydämetön +tähän maailman aikaan.» + +»Minä pelkään», sanoi Jolyon, huulillaan tavallinen hymynsä, +»että se on ainoa luonnollinen oire, jota herra Ponridgen ei +tarvitse hankkia minulle. Me olemme syntyneet olemaan äärimmäisiä +tai kohtuullisia, rakkaani, vaikka, jos saan sen sanoa, puolet +nykyajan ihmisistä, jotka luulevat olevansa äärimmäisiä, ovat +itse asiassa hyvin kohtuullisia. Minä elän edelleen niin +hyvin kuin voin odottaa eläväni, ja siinä minun +täytyy pysyä.» + +June oli vaiti, sillä hän oli aikanaan oppinut tuntemaan +isänsä rakastettavan itsepäisyyden leppymättömän luonteen, +mikäli kysymyksessä oli oma toimintavapaus. + +Jolyon kummasteli itsekin, kuinka hän oli tullut maininneeksi +Junelle syyn miksi Irene oli vienyt Jonin Espanjaan, +sillä hän ei paljonkaan luottanut tämän tahdikkuuteen. Kun +June oli hautonut mielessään uutista, alkoi aika kärkevä +keskustelu, jonka aikana Jolyon pohjia myöten tajusi, mikä +oleellinen ero oli Junen aktiivisen ja hänen vaimonsa passiivisen +temperamentin välillä. Hän huomasi myöskin, että vähän kipeyttä +oli vielä jäljellä tuosta sukupolven ikäisestä kamppailusta +Philip Bosinneyn ruumiin ääressä, missä passiivinen oli +niin ilmeisesti saanut voiton aktiivisesta aineksesta. + +Junen mielestä oli hullua, vieläpä raukkamaista salata +menneisyyttä Jonilta. Silkkaa opportunismia, sanoi hän. + +»Mikä on todellisen elämän johtava periaate, rakkaani», +huomautti Jolyon lempeästi. + +»Oh», huudahti June, »_sinä_ et tosissasi puolusta Ireneä siitä, +että hän ei kerro Jonille, isä. Jos asia jäisi sinun haltuusi, +sinä kertoisit.» + +»Paljon mahdollista, mutta vain siksi, että tietäisin hänen +muuten saavan sen selville, mikä olisi pahempaa kuin jos me +kertoisimme sen hänelle.» + +»Miksi sinä sitten _et_ kerro? Siinä on taas nukkuva koira.» + +»Rakkaani», sanoi Jolyon, »minä en mistään hinnasta tekisi +vastoin Irenen vaistoa. Jon on hänen poikansa.» + +»Sinun myöskin», huudahti June. + +»Mitä on miehen vaisto verrattuna äidin vaistoon?» + +»No niin, minusta sinä olet tässä asiassa hyvin heikko.» + +»Luultavasti», sanoi Jolyon, »luultavasti.» + +Ja siinä kaikki, mitä June sai irti hänestä, mutta asia jäi +jäytämään hänen aivojaan. Hän, June, ei sietänyt nukkuvia +koiria. Ja hänessä heräsi epäsuora vaisto saattaa asiat +päätökseen. Jonille piti kertoa, niin että joko hänen tunteensa +tulisi katkaistuksi jo nuppuna tai menneisyyden uhalla +kukoistaen pääsisi kantamaan hedelmää. Ja hän päätti mennä +katsomaan Fleuriä ja muodostaa oman käsityksensä. Kun June +päätti jotakin, oli hienotunteisuus toisarvoisella sijalla. +Loppujen lopulta hän oli Soamesin serkku, ja he molemmat +harrastivat tauluja. Hän menisi sanomaan Soamesille, että tämän +pitäisi ostaa jokin Paul Post tai kenties jokin Boris +Strumolowskin veistos, ja tietenkään hän ei sanoisi mitään isälleen. +Hän lähti seuraavana sunnuntaina näyttäen niin päättäväiseltä, +että hänen oli vähän vaikeata saada ajuria Readingin +asemalta. Jokimaisema oli kaunis noina kesäkuun, hänen oman +kuukautensa päivinä, ja sen kauneus tuotti Junelle melkein +kipua. Hän, joka oli kulkenut tämän elämänsä läpi tietämättä +mitä yhteenliittyminen on, rakasti luonnon kauneutta melkein +mielettömästi. Ja kun hän tuli tuohon valikoituun paikkaan, +mihin Soames oli pystyttänyt telttansa, hän lähetti ajurin +pois, sillä hän tahtoi asiansa toimitettuaan oikein herkutella +kirkkaan veden ja metsien kauneudella. Hän saapui siis +päätyovelle pelkkänä jalankulkijana ja lähetti korttinsa sisään. +Junen luonteeseen kuului tietää, että kun hänen hermonsa +värisivät, hän teki jotakin tekemisen arvoista. Jos hermot eivät +värisseet, hän noudatti heikon vastarinnan ohjesääntöä ja tiesi, +että jalomielisyys ei pakottanut häntä. Hänet saatettiin salonkiin, +joka, vaikka ei ollutkaan hänen tyyliään, kaikin tavoin +osoitti nirsoa hienostusta. Ajatellessaan: »Liian paljon aistia +— liian paljon turhanpäiväisyyttä», hän näki vanhassa +kultakehyksisessä peilissä parvekkeelta tulevan tytön hahmon. +Valkopukuinen tyttö, valkeita ruusuja käsissä, kuvastui tuosta +hopeanharmaasta peililammikosta kuin mikäkin ilmestys, +ikäänkuin kaunis haamu olisi tullut vihreästä puutarhasta. + +»Hyvää päivää», sanoi June kääntyen ympäri. »Minä olen +isänne serkku.» + +»Oi niin, minä näin teidät konditoriassa.» + +»Nuoren velipuoleni kanssa. Onko isänne kotona?» + +»Hän tulee kohta. Hän lähti vain vähän kävelemään.» + +June siristi sinisiä silmiään hiukan ja nosti päättäväisen +leukansa. + +»Nimenne on Fleur, eikö niin? Minä olen kuullut teistä Hollylta. +Mitä pidätte Jonista?» + +Tyttö nosti ruusuja käsissään, katsoi niihin ja vastasi +levollisesti: + +»Hän on oikein herttainen poika.» + +»Ei vähääkään muistuta Hollya tai minua, eikö niin?» + +»Ei vähääkään.» + +»Hän on kylmä», ajatteli June. + +Ja äkkiä tyttö sanoi: »Minä soisin, että kertoisitte minulle, +miksi perheemme eivät tule toimeen keskenään.» + +Joutuessaan sen kysymyksen eteen, johon hän oli neuvonut +isäänsä vastaamaan, June oli vaiti, joko siksi, että tuo tyttö +koetti saada hänestä jotakin irti tai yksinkertaisesti vain siksi, +että se mitä ihminen teoriassa tekee, ei ole aina samaa, minkä +ihminen tekee kun tosi on kysymyksessä. + +»Te tiedätte», sanoi tyttö, »että varmin keino saada ihmiset +pääsemään perille pahimmastakin, on pitää heitä tietämättömyydessä. +Isäni sanoi, että riita koski omaisuutta. Mutta minä +en usko sitä, onhan molemmilla omaisuutta kasoittain. He +eivät olisi olleet niin _bourgeois_.» + +June punastui. Tuo sana sovellettuna hänen isäänsä ja +isoisäänsä loukkasi häntä. + +»Isoisäni», sanoi hän, »oli hyvin jalomielinen ja isäni samoin, +kumpikaan heistä ei ole ollut vähimmässäkään määrässä +_bourgeois_.» + +»Mitä se sitten oli?» Kysyi tyttö uudestaan. Tietäen, että tuo +nuori Forsyte aikoi saada, mitä hän tahtoi, June päätti heti +estää häntä ja sen sijaan saada jotakin itselleen. + +»Miksi tahdotte tietää?» + +Tyttö haisteli ruusujaan. »Minä vain tahtoisin tietää, kun +he eivät kerro minulle.» + +»No niin, se _koski_ omaisuutta, mutta sitäkin on enemmän +kuin yhtä lajia.» + +»Se pahentaa asiaa. Nyt minun todella _täytyy_ tietää.» + +Junen pienet, päättäväiset kasvot värisivät. Hänellä oli +pyöreä hattu päässä ja hänen tukkansa oli tunkeutunut esiin +sen alta. Hän näytti oikein nuorelta tällä hetkellä, kohtauksen +nuorentamalla. + +»Tiedättekö», sanoi hän, »minä näin teidän pudottavan nenäliinanne. +Onko teidän ja Jonin välillä jotakin? Sillä jos niin +on, on teidän parempi pudottaa sekin.» + +Tyttö kalpeni, mutta hymyili. + +»Jos olisi», sanoi hän, »ei tuo ole oikea keino saada minua +lakkaamaan.» + +Vastauksen uljuus sai Junen ojentamaan kätensä. + +»Minä pidän teistä, mutta minä en pidä isästänne, en ole +koskaan pitänyt. Voimme yhtä hyvin olla vilpittömiä.» + +»Tulitteko sanomaan sitä hänelle?» + +June nauroi. »En, minä tulin katsomaan _teitä_.» + +»Sepä viehättävää!» + +Se tyttö osasi miekkailla. + +»Minä olen kaksi ja puoli kertaa vanhempi kuin te», sanoi +June, »mutta ymmärrän teitä täydellisesti. On kauheata kun +ei saa tehdä niinkuin tahtoo.» + +Tyttö hymyili taas. »Minusta te todella _voisitte_ kertoa asian.» +Kuinka tuo lapsi osasi naulan päähän! + +»Se ei ole minun salaisuuteni. Mutta minä katson mitä voisin +tehdä, sillä minusta sekä teidän että Jonin pitäisi saada tietää. +Ja nyt sanon hyvästi.» + +»Ettekö odota isää?» + +June pudisti päätään. »Kuinka voin päästä joen toiselle +puolen?» + +»Minä soudan teidät sinne.» + +»Kuulkaahan!» sanoi June välittömänä. »Kun ensi kerran +tulette Lontooseen, käykää katsomassa minua. Tässä on +osoitteeni. Minulla on tavallisesti iltaisin luonani nuoria +ihmisiä. Mutta minä en sanoisi isällenne, että tulette.» + +Tyttö nyökäytti päätään. + +Katsellessaan hänen soutavan venettä toiselle puolen June +ajatteli. »Hän on kauhean sievä ja sorea tyttö. En olisi ikinä +uskonut, että Soames voisi saada noin kauniin tyttären. +Hänestä ja Jonista tulisi kaunis pari.» + +Parien järjestämisen vaisto, joka häneen itseensä nähden +oli jäänyt hedelmättömäksi, oli Junessa aina toimimassa. +Hän katseli Fleuriä, joka souti takaisin. Tyttö otti toisen +käden airosta viitatakseen hyvästi, ja June käveli hitaasti +niittyjen ja joen välistä, kipu sydämessään. Nuoruus haki +nuoruutta, niinkuin sudenkorennot ajelivat takaa toisiaan, ja +rakkaus lämmitti heitä kauttaaltaan niinkuin aurinko. Hänen +nuoruutensa! Niin kauan sitten — kun Phil ja hän —. Ja +sitten? Ei mitään, ei kukaan ollut ollut aivan sitä, mitä hän +kaipasi. Ja niin hän oli menettänyt kaiken. Mutta mikä vyyhti +olikaan näiden kahden nuoren ympärillä, jos he todella olivat +rakastuneet toisiinsa, niinkuin Holly väitti niinkuin isä ja +Irene ja Soames itse näyttivät pelkäävän. Mikä vyyhti, ja +mikä erottava muuri! Ja se tulevaisuuden himo, se menneisyyden +ylenkatse, joka on aktiivisen elämän perusaate, eli hänen +sydämessään, joka aina oli siinä uskossa, että enemmän +merkitsee se, mitä itse tahtoo, kuin se, mitä muut eivät tahdo. +Hän istahti aika ajoin penkille ja katseli kesän lämpimässä +hiljaisuudessa lumpeenkukkia ja pajunlehtiä, kalojen elähtelyä, +veti sieraimiinsa ruohon ja mesiangervon tuoksua ja pohti, +kuinka hän voisi pakottaa kaikkia olemaan onnellisia. Jon ja +Fleur! Kaksi pientä siipirikkoa — viehättävää keltauntuvaista +pientä siipirikkoa! Mikä vahinko! Varmaan voitaisiin +jotakin tehdä! Tällaisiin tilanteisiin ei saanut ilman muuta +suostua. Hän käveli eteenpäin ja ehti asemalle kuumissaan ja +harmistuneena. + +Sinä iltana, uskollisena sille välittömän toiminnan vaistolleen, +joka sai monet ihmiset karttamaan häntä, hän sanoi isälleen. + +»Isä, minä olen ollut katsomassa nuorta Fleuriä. Minusta hän +on hyvin miellyttävä. Ei kannata piilottaa päätämme siipien +alle, vai kannattaako?» + +Yllättynyt Jolyon laski kädestään ohrajuomansa ja alkoi +murentaa leipäänsä. + +»Senhän sinä juuri näyt tekevän», sanoi hän. »Tiedätkö kenen +tytär hän on?» + +»Eikö kuollut menneisyys voi haudata kuolluttaan?» + +Jolyon nousi. + +»Muutamia asioita ei koskaan voi haudata.» + +»Minä olen eri mieltä», sanoi June. »Tuo juuri on kaiken onnen +ja edistyksen tiellä. Sinä et ymmärrä nykyaikaa, isä. Se +ei välitä vanhentuneista asioista. Minkätähden sinusta on niin +kauheata, että Jon saisi tietää äidistään? Kuka sellaisiin +seikkoihin kiinnittää mitään huomiota tähän aikaan? Avioliitto +laki on aivan samanlainen nyt kuin silloin, kun Soames ja +Irene eivät voineet saada eroa toisistaan ja sinun oli tultava +väliin. Me olemme muuttuneet, ne eivät ole. Kukaan ei välitä +niistä. Avioliitto ilman kunniallista vapautumisen mahdollisuutta +on vain eräänlaista orjuutta. Ihmisten ei pitäisi +omistaa toisiaan. Jokainen ymmärtää sen nyt. Jos Irene +rikkoi sellaista lakia vastaan, entä sitten?» + +»Minun ei sovi tässä kohdin olla eri mieltä», sanoi Jolyon, +»mutta tuo kaikki ei kuulu tähän. Asia koskee inhimillistä +tunnetta.» + +»Aivan niin», huusi June, »noiden kahden nuoren inhimillistä +tunnetta.» + +»Rakkaani», sanoi Jolyon lempeästi epätoivoissaan, »sinä +puhut roskaa.» + +»Enkä puhu. Jos osoittautuu, että he ovat todella kiintyneitä +toisiinsa, miksi pitäisi menneisyyden tehdä heidät onnettomiksi?» + +»Sinä et ole elänyt tuota menneisyyttä. Minä olen — vaimoni +tunteitten, omien hermojeni ja mielikuvitukseni kautta, +niinkuin voi vain se, joka rakastaa.» + +June nousi myös ja alkoi levottomana kävellä. + +»Jos tyttö», sanoi hän äkkiä, »olisi Phil Bosinneyn tytär, +ymmärtäisin sinua paremmin. Irene rakasti häntä, Soamesia hän +ei koskaan rakastanut.» + +Jolyon äännähti syvään — sentapainen ääni, minkä italialaiset +talonpoikaisvaimot sanovat muulilleen. Hänen sydämensä oli +alkanut takoa raivokkaasti, mutta hän ei kiinnittänyt siihen +huomiota, siksi kokonaan hän joutui omien tunteittensa valtaan. + +»Tämä osoittaa, kuinka vähän sinä ymmärrät. Ei kumpikaan +meistä, en minä eikä Jon, jos tunnen hänet oikein, välittäisi +menneestä rakkaudesta. Kysymyksessä on rakkaudettoman liiton +raakuus. Tyttö on sen miehen tytär, joka kerran +omisti Jonin äidin niinkuin neekeriorja omistetaan. Sitä aavetta +et voi surmata, älä koetakaan, June! Sinä pyydät meitä näkemään +Jonin yhtyneenä sen miehen lihaan ja vereen, joka omisti +Jonin äidin vasten hänen omaa tahtoaan. Ei kannata kaunistella, +minä tahdon asian selväksi kerta kaikkiaan. Ja nyt minä +en saa enää puhua, muuten tämä valvottaa minua koko yön.» +Ja pannen käden sydämelleen Jolyon käänsi selkänsä +tyttärelleen ja seisoi katsellen Thamesjokea. + +June, joka luonnostaan ei koskaan nähnyt ampiaispesää +ennenkuin oli pistänyt päänsä siihen, hälyttyi vakavasti. Hän +pujotti kätensä isän käsivarren alle. Vaikka hän ei voinutkaan +uskoa, että isä oli oikeassa ja hän itse väärässä, se kun ei +kuulunut hänen laatuunsa, häneen teki syvän vaikutuksen tuo +ilmeinen tosiseikka, että aihe oli isälle hyvin kipeä. +Hän hankasi poskeaan isän olkapäähän eikä sanonut mitään. + +* * * + +Saatettuaan vanhemman serkkunsa joen poikki Fleur ei +heti soutanut maihin, vaan liikuskeli aurinkoisessa kaislikossa. +Iltapäivän rauhallinen kauneus valtasi hetkeksi mielen, joka +ei ollut kovinkaan altis epämääräiselle ja runolliselle. Niityllä, +jonka rantoja hänen veneensä sousi, harmaan hevosen vetämä +kone niitti varhaista heinää. Hän katseli lumoutuneena ruohoa, +joka ryöppysi keveitten pyöräin ylitse se näytti niin +kylmältä ja raikkaalta. Koneen ratina ja suihke sekaantui +pajujen ja poppelien kahinaan ja metsäkyyhkysen kuherteluun +— oikeata jokilaulua. Syvässä, vihreässä vedessä vesiheinät +kiemurtelivat kuin keltaiset käärmeet ajautuen virran +mukana, täplikäs karja seisoi kaukaisemmalla rannalla varjossa +heilutellen laiskasti häntäänsä. Tämä iltapäivä sopi +unelmiin. Ja hän otti esiin Jonin kirjeitä — ne eivät olleet +mitään kukitettuja vuodatuksia, mutta niiden kertomuksissa +nähdyistä ja eletyistä asioista väreili kaipuu, joka oli Fleurille +hyvin mieluinen, ja kaikkien alla oli »omasi J.» Fleur ei +ollut hempeämielinen, hänen toiveensa olivat aina konkreettisia +ja keskitettyjä, mutta mitä runoutta tässä Soamesin ja Annetten +tyttäressä piili, se oli epäilemättä näinä odotuksen viikkoina +keräytynyt Jon-muistojen ympärille. Ne muistot liittyivät kaikki +ruohoon, kukkasiin ja virtaavaan veteen. Fleur nautti Jonista +tuoksuissa, jotka tunkeutuivat hänen laajentuneisiin +sieraimiinsa. Tähdet saattoivat vakuuttaa hänelle, että +hän seisoi Jonin vieressä keskellä Espanjan karttaa, ja varhaisen +aamun kasteiset hämähäkinverkot, usvainen välke ja päivän lupaus +alhaalla puutarhassa olivat hänelle Jonin olemusta. + +Kaksi valkeata joutsenta ui majesteetillisina ohi, kun hän +luki Jonin kirjeitä, ja niiden jäljessä ui suorana viivana poikue, +kuusi nuorta joutsenta, kuin harmaitten miinanhävittäjien +laivue, jokaisen pyrstön ja pään välillä juuri yhtä paljon vettä. +Fleur pani kirjeet takaisin, tarttui airoihinsa ja laski laituriin. +Astuessaan ruohokentän poikki hän mietti, kertoisiko isälle +Junen käynnistä. Jos isä kuulisi siitä hovimestarilta, tuntuisi +omituiselta, että Fleur ei kertoisi. Sitäpaitsi hän saisi tästä +yhden tilaisuuden lisää vallata äkkirynnäköllä sukuvihan syyn +isältä. Hän käveli siis tielle isää vastaan. + +Soames oli ollut katsomassa erästä tonttia, johon paikalliset +viranomaiset aikoivat rakennuttaa parantolan sellaisille, +joilla on heikot keuhkot. Synnynnäiselle yksilöllisyydelleen +uskollisena Soames ei ottanut osaa paikallisiin asioihin, +tyytyi vain maksamaan veronsa, jotka yhä olivat nousussa. Tämä +uusi ja vaarallinen hanke ei kuitenkaan voinut jättää häntä +välinpitämättömäksi. Paikka ei ollut puolenkaan mailin +päässä hänen omasta talostaan. Hän oli ehdottomasti sitä +mieltä, että keuhkotauti oli hävitettävä maasta, mutta tämä +ei ollut oikea paikka. Se olisi suoritettava kauempana. Hänen +asenteensa oli itse asiassa tuo kaikille todellisille Forsyteille +ominainen, että nimittäin toisten ihmisten kaikkinaiset +sairaalloisuudet eivät olleet hänen asiansa ja että valtion +oli täytettävä tehtävänsä häiritsemättä millään tavoin niitä +luonnollisia etuja, jotka hän oli saavuttanut tai perinyt. Francie, +vapaamielisin Forsyte omassa sukupolvessaan (lukuunottamatta +ehkä tuota Jolyonia), oli kerran kysynyt häneltä pahanilkiseen +tapaansa: »Oletko koskaan nähnyt Forsytein nimeä keräyslistalla, +Soames?» Se asia sai olla miten tahansa, mutta parantola +vähentäisi seudun arvoa, ja hän tulisi varmasti allekirjoittamaan +anomuksen, joka oli tekeillä hankkeen vastustamiseksi. +Palatessaan kotiin tämä päätös tuoreena mielessä hän +näki Fleurin tulevan. + +Fleur oli viime aikoina osoittanut enemmän hellyyttä häntä +kohtaan, ja hiljainen aika Fleurin seurassa näillä kesäilmoilla +oli suorastaan nuorentanut häntä. Annette liehui alati kaupungissa +syystä tai toisesta, niin että hänellä oli Fleur itseään varten +melkein niin paljon kuin hän saattoi toivoa. Nuori Mont +oli tosin ottanut tavakseen ilmestyä moottoripyörällään melkein +joka päivä. Taivaan kiitos, tuo nuori mies oli ajanut +pois nuo pienet hammasharjaviiksensä eikä enää näyttänyt +ilveilijältä! Lisänä eräs Fleurin tyttöystävä, joka oli vieraana +talossa, ja joku lähiseudun nuorukainen, oli heitä päivällisen +jälkeen kaksi paria tanssimassa hallissa sähköpianolan mukaan, +joka omin neuvoin, ilmeikäs pinta kummastuneen kiiltävänä, +tarjosi foxtrottejaan. Annettekin liukui silloin tällöin +viehättävästi jommankumman nuorukaisen käsivarsien varassa. Ja +salin ovelle ilmestyvä Soames nosti nenänsä vähän vinoon ja +katseli heitä, koettaen vangita hymyilyn Fleuriltä, meni sitten +takaisin tuoliinsa salin takan ääreen tutkimaan _Times-lehteään_ +tai jonkun kokoilijan hintaluetteloa. Hänen jännittyneissä +silmissään Fleur ei millään tavoin osoittanut muistavansa tuota +oikkuaan. + +Kun Fleur ehti hänen luokseen tomuisella tiellä, hän pisti +kätensä isän käsivarren alle. + +»Kenen luulet käyneen katsomassa sinua, isä? Hän ei voinut +odottaa. Arvaa!» + +»Minä en koskaan arvaa», sanoi Soames levottomana. »Kuka se oli?» + +»Serkkusi, June Forsyte.» + +Aivan itsetiedottomasti Soames tarttui lujasti Fleurin käsivarteen. +»Mitä _hän_ tahtoi?» + +»Minä en tiedä. Mutta eikö se melkein ollut lähestymisyritys +riidan jälkeen?» + +»Riidan? Minkä riidan?» + +»Sen riidan, joka on olemassa sinun mielikuvituksessasi, kultaseni.» + +Soamesin käsivarsi putosi. Ilvehtikö tyttö vai tahtoiko hän +viekotella isää puhumaan? + +»Minä otaksun, että hän tahtoi minua ostamaan jonkin taulun», +sanoi hän viimein. + +»Sitä minä en luule. Ehkä se oli vain sukurakkautta.» + +»Hän on vain serkunlapsi», mutisi Soames. + +»Ja vihamiehesi tytär.» + +»Mitä tarkoitat sillä?» + +»Suo anteeksi, rakas, minä luulin, että tuo serkku on vihamiehesi.» + +»Vihamies!» toisti Soames. »Se on vanha juttu. Minä en tiedä, +mista olet saanut käsityksesi.» + +»June Forsyteltä.» + +Hänen mieleensä oli välähtänyt, että jos isä luuli, että hän +tiesi tai oli saamaisillaan tietää, hän kertoisi itse. + +Soames hätkähti, mutta Fleur oli aliarvioinut hänen varovaisuurensa +ja itsepintaisuutensa. + +»Jos tiedät», sanoi hän kylmästi, »miksi sitten kiusaat minua?» + +Fleur. huomasi vahingoittaneensa vain itseään. + +»Enhän minä tahdo kiusata sinua, rakkaani. Niinkuin sanot, +miksi tahtoisin tietää enempää? Miksi tahtoisin tietää mitään +tuosta »pikku» salaisuudesta — _Je m'en fiche_, niinkuin Profond +sanoo.» + +»Se mies!» sanoi Soames syvästi. + +Tuo mies näytteli itse teossa huomattavaa, joskin näkymätöntä +osaa tänä kesänä — sillä hän ei ollut tullut taloon uudestaan. +Aina siitä sunnuntaista saakka, jolloin Fleur oli kiinnittänyt +huomiota tuohon ruohokentällä vetelehtivään mieheen, oli +Soames ajatellut häntä aika paljon, ja aina Annetten +yhteydessä, tosin ilman muuta syytä, kuin että Annette tähän +aikaan oli kauniimpi kuin vähän aikaisemmin. Soamesin +omistusvaisto, joka sodan jälkeen oli käynyt hienommaksi, +vähemmän muodolliseksi ja joustavammaksi, pysytti kaikki +epäilykset taka-alalla. Samalla tavoin kuin ihminen katsoo jotakin +Amerikan jokea, joka on tyven ja miellyttävä, mutta jonka +mudassa hän varsin hyvin tietää alligaattorin voivan piileksiä +kärsä pystyssä, aivan samannäköisenä kuin jokin vedenalainen +puunrunko — niin katseli Soames tähän aikaan oman elämänsä +virtaa, aavistaen Monsieur Profondin olemassaolon, mutta +kieltäytyen näkemästä enempää kuin vilauksen hänen kärsästään. +Hänellä oli tähän aikaan elämästään käytännöllisesti +katsoen kaikki mitä hän tarvitsi, ja hän oli niin lähellä onnea +kuin hänen luontonsa myönsi. Hänen aistinsa olivat levossa, +hänen tunteilleen oli tytär riittävä varaventtiili, hänen kokoelmansa +oli tunnettu, hänen rahansa hyvin sijoitettu, hänen terveytensä +oivallinen, paitsi että maksa silloin tällöin muistutti +olemassaolostaan, hän ei vielä ollut tosissaan alkanut huolehtia +siitä, mitä tapahtuisi kuoleman jälkeen ja kallistui ajattelemaan, +ettei tapahtuisi mitään. Hän muistutti omia kultareunaisia +arvopapereitaan, ja hän tunsi vaistomaisesti, että olisi +mieletöntä ja nurinkurista raaputtaa kultaus pois ja nähdä jotakin, +jota voi olla näkemättäkin. Nuo kaksi rypistynyttä ruusunlehteä, +Fleurin oikku ja Monsieur Profondin kärsä, kyllä tasaantuisivat +aikoinaan, jos hän peittäisi ne huolellisesti. + +Sinä iltana Sattuma, joka silloin tällöin tekee vierailujaan +parhaimminkin sijoitettujen Forsytein elämässä, pani Fleurin +käteen avaimen. Isä tuli päivälliselle ilman nenäliinaa ja sai +syytä niistää nenäänsä. + +»Minä haen, kultaseni», oli Fleur sanonut ja juossut yläkertaan. +Rasiassa, josta hän haki nenäliinaa — se oli vanha, hyvin +haalistunut silkkirasia — oli kaksi osastoa: toisessa oli +nenäliinoja, toinen oli napitettu kiinni ja sisälsi jotakin +litteätä ja kovaa. Jokin lapsellinen päähänpisto sai Fleurin +avaamaan sen. Siellä oli kehys ja kehyksessä valokuva hänestä +itsestään pienenä tyttönä. Hän katseli sitä lumoutuneena, +niinkuin ihminen lumoutuu oman itsensä näkemisestä. Kuva +luiskahti hänen levottoman peukalonsa alta pois ja hän näki, +että alla oli toinen valokuva. Hän painoi oman kuvansa vielä +alemmaksi ja näki kasvot, jotka hän luuli tuntevansa, nuoren, +hyvin kauniin naisen, jolla oli perin vanhanaikainen iltapuku +yllä. Hän pani oman kuvansa paikalleen takaisin, otti nenäliinan +ja meni alakertaan. Vasta portaissa hän keksi, kuka +tuo nainen oli. Varmasti — varmasti Jonin äiti! Tämä vakaumus +tuli kuin salaman leimauksena. Ja hän seisoi hiljaa keskellä +ajatusten sekasortoa. Mitä, sehän oli selvää! Jonin isä oli +mennyt naimisiin sen naisen kanssa, jonka isä itse olisi tahtonut, +oli kenties houkutellut hänet isältä. Sitten, peläten käytöksellään +ilmaisevansa, että oli saanut selville isän salaisuuden, +hän kieltäytyi ajattelemasta enempää, heilutti silkkinenäliinaa +ja tuli ruokasaliin. + +»Minä valitsin pehmeimmän, isä.» + +»Hm», sanoi Soames, »minä käytän niitä vain, jos olen vilustunut. +Mitä siitä!» + +Sinä iltana Fleur laski yhteen kaksi ja kaksi, muisteli isänsä +ilmettä konditoriassa — kummallista ja kylmän tuttavallista +katsetta, omituista katsetta. Isän oli täytynyt rakastaa tuota +naista hyvin paljon, koska oli tallettanut valokuvaa koko tämän +ajan, vaikka olikin menettänyt hänet itsensä. Armottomana ja +asiallisena hän siirtyi nyt ajattelemaan isän suhdetta +hänen omaan äitiinsä. Oliko isä koskaan todella rakastanut +_häntä_? Fleur ei uskonut. Jon oli naisen poika, jota isä oli +todella rakastanut. Eipä hänen silloin varmaankaan pitänyt +olla pahoillaan siitä, että hänen tyttärensä rakasti tuon naisen +poikaa, hänen piti vain tottua siihen ajatukseen. Ja suuren +helpotuksen huokaus upposi yöpaidan laskoksiin, kun hän veti +sen päänsä yli. + + + + +3. KOHTAAMISIA + + +Nuoruus toteaa vanhuuden vain sysäyksittäin ja puuskittain. +Jon esimerkiksi ei koskaan ollut todella huomannut +isänsä ikää ennenkuin palattuaan Espanjasta. Neljännen Jolyonin +kasvot, odotuksesta kuluneet, olivat hänelle suoranainen +isku — ne näyttivät niin riutuneilta ja vanhoilta. Kohtaamisen +järkytys oli vääntänyt isän kasvojen naamion vinoon, +niin että poika äkkiä tajusi, kuinka suuresti hänen oli täytynyt +kaivata heitä. Hän kutsui avukseen ajatuksen: »No niin, minä +en halunnut matkaa». Ei ollut ajanmukaista, että nuoruus +mukautui vanhuuden tahtoon. Mutta Jon ei mitenkään ollut +tyypillinen aikansa lapsi. Isä oli aina ollut hänen mielestään +»niin hauska», eikä ollut mieluisaa ajatella, että tarkoitus oli +heti jatkaa samaa käyttäytymistä, josta parantaakseen hänet +isä oli kärsinyt yksinäisyyttä kuusi viikkoa. + +Kysymys: »No, ukkoseni, kuinka suuri Goya tehosi sinuun?» +sattui pahasti hänen omaantuntoonsa. Suuri Goya oli olemassa +vain, koska hän oli luonut nuo kasvot, jotka muistuttivat +Fleuriä. + +Kotiintulon iltana hän meni vuoteeseen täynnä omantunnonvaivoja, +mutta heräsi aamulla täynnä odotusta. Oli vasta +heinäkuun viides päivä, eikä mistään kohtauksesta ollut sovittu +Fleurin kanssa ennenkuin yhdeksänneksi päiväksi. Hän olisi +kotona kolme päivää ennenkuin palaisi farmille. Jotenkuten +hänen piti päästä tapaamaan Fleuriä! + +Ihmiselämässä on muuan järkkymätön rytmi, jolle hellimmätkään +vanhemmat eivät mitään mahda, nimittäin uusien +housujen tarve. Toisena päivänä Jon niin ollen lähti kaupunkiin, +ja tyydytettyään omaatuntoaan tilaamalla mitä tarvittiin hän +käänsi kasvonsa Piccadillya kohti. Stratton Street, +jonka varrella Fleurin klubi oli, alkoi Devonshire Housen +kohdalta. Olisi pelkkä sattuma, jos Fleur olisi klubissaan. Mutta +Jon vetelehti Bond Streetillä sykkivin sydämin, todeten kaikkien +ympäröivien nuorten miesten etevämmyyden. He kantoivat vaatteensa +niin ylväästi, he olivat varmoja itsestään, he olivat vanhoja. +Hänen mieleensä tuli äkkiä valtava vakaumus, +että Fleur oli unohtanut hänet. Hän oli kaikki nämä viikot +ollut niin vajonneena omaan tunteeseensa, ettei ollut ottanut +huomioon tätä mahdollisuutta. Hänen suupielensä painuivat +alemmaksi, kädet tuntuivat tahmeilta. Fleur, jonka hymyn +viittauksessa asui nuoruuden vapaa valinta — verraton Fleur! +Hetki oli häijy. Jonilla oli kuitenkin suuri ajatus, että ihmisen +piti kyetä kohtaamaan mitä vain. Ja hän terästi itseään tällä +karulla ajatuksella erään herrain vaatetusliikkeen edustalla. +Tänä ajankohtana, joka ennen oli Lontoon huvikauden huippu, +ei ikkunassa ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa paitsi pari +harmaata silinteriä ja auringonvalo Jon kuljeskeli eteenpäin, +ja kääntyessään kadunkulmauksessa Piccadillylle törmäsi suoraan +Val Dartieen, joka oli menossa Iseeum-klubiin, johon hänet juuri +oli valittu jäseneksi. + +»Halloo, nuori mies! Millä asioilla sinä liikut?» + +Jon punastui. »Minä olen juuri ollut räätälillä.» + +Val tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. »Hyvä on! Minä +menen tänne tilaamaan vähän savukkeita, tule sitten kanssani +syömään lounasta.» + +Jon kiitti. Valilta hän voisi saada uutisia _hänestä_! + +Englannin tila, tuo sanomalehdistön ja julkisuuden miesten +painajainen, oli nähtävänä erilaisin perspektiivein +tupakkakaupassa, johon he nyt astuivat. + +»Niin, herra, juuri samoja savukkeita, joita aina hankin +isällenne. Siunatkoon! Herra Montague Dartie osti savukkeensa +täältä aina — odottakaas — siitä vuodesta saakka, jolloin +Melton voitti Derbyn. Hän oli kaikkein parhaita asiakkaitani.» +Heikko hymy valaisi tupakkakauppiaan kasvoja. +»Monta kilpailutietoa sain häneltä, se on varma. Minä muistan, +että hän osti pari sataa tällaista joka viikko, vuodesta vuoteen, +eikä koskaan vaihtanut savukkeitaan. Hyvin kohtelias herrasmies, +hankki minulle paljon ostajia. Ikävää oli kuulla, että hän +joutui tapaturman uhriksi. Hänenlaistaan vanhaa asiakasta +kaipaa.» + +Val hymyili. Isän kuolema oli lopettanut tilin, joka oli juossut +luultavasti kauemmin kuin kenenkään muun, ja puhaltaessaan +haikuja tästä kunnianarvoisasta savukkeesta hän oli +savurenkaassa näkevinään isänsä kasvot, tummat, kauniit, +viiksekkäät, vähän pöhöttyneet, ympärillään se ainoa sädekehä, +minkä hän oli ansainnut. Isällä oli joka tapauksessa mainetta +täällä — mies, joka poltti kaksisataa savuketta viikossa, +joka osasi antaa kilpailutietoja ja jonka tili juoksi ikuisesti! +Tälle tupakkakauppiaalle isä oli sankari! Olihan siinäkin jokin +maine perittävänä! + +»Minä maksan käteisellä», sanoi hän, »paljonko?» + +»Hänen pojalleen, herra, ja käteisellä — kymmenen ja kuusi. +Minä en koskaan unohda herra Montague Dartiea. Minä tiedän, +että hän saattoi seistä puhelemassa kanssani puolikin tuntia. +Tähän aikaan emme saa montakaan hänen kaltaistaan, nyt +kun kaikilla on niin kiire. Sota vaikutti pahaa tapoihin, herra +— vaikutti pahaa. Tekin olitte sodassa, minä huomaan.» + +»En», sanoi Val taputtaen polveaan, »minä sain tämän jo +edellisessä sodassa. Pelasti henkeni tällä kertaa, otaksun. +Tahdotko savukkeen, Jon?» + +Jon mutisi melkein häpeissään: »Minä en polta, tiedäthän», +ja näki tupakkakauppiaan huulen nytkähtävän ikäänkuin hän +ei tietäisi, sanoako: »Hyvä Jumala!» vai »Nyt teidän sopii alkaa, +herra.» + +»Se on oikein», sanoi Val, »ole ilman niin kauan kuin voit. +Sinä tarvitset sitä vielä, kun maailma alkaa nuijia. Onko tämä +sitten todella samaa tupakkaa?» + +»Aivan samaa, herra, vähän kalliimpaa vain, siinä kaikki. +Sillä on merkillinen säilymiskyky — niinkuin Brittein +valtakunnalla, sanon aina.» + +»Lähettäkää minulle sata viikossa tällä osoitteella ja +laskuttakaa kerran kuussa. Tule, Jon.» + +Jon astui Iseeumiin uteliaana. Paitsi niitä kertoja jolloin hän +oli ollut isänsä kanssa lounaalla Hotch Potch klubissa, hän ei +ollut koskaan nähnyt lontoolaista klubia. Iseeum, mukava ja +vaatimaton, ei muuttunut, ei voinut muuttua niin kauan kuin +George Forsyte istui johtokunnassa, missä hänen kulinaarinen +neronsa oli miltei hallitsevana voimana. Klubi oli asettunut +vastustamaan rikastuneita nousukkaita, ja oli tarvittu George +Forsyten koko arvovalta ja suositukset Prosper Profondista +»hyvänä urheilijana», ennenkuin tämä oli valittu jäseneksi. + +Nämä kaksi lounastivat yhdessä, kun langokset astuivat +ruokasaliin ja Georgen etusormen viittauksesta istahtivat heidän +pöytäänsä, Val, silmät tarkkoina, hymyillen valloittavaa +hymyään, Jon, huulet juhlallisina, miellyttävä ujous +katseessaan. Tuon nurkkapöydän ympärillä oli etuoikeuksien +tunnelmaa, ikäänkuin vanhat mestarit olisivat aterioineet siinä. +Tuo hypnoottinen ilmakehä tehosi Joniin. Tarjoilija, laihaposkinen +mies, liikkui ympäri arvokkaana kuin vapaamuurari. Hänen +katseensa näytti riippuvan George Forsyten huulissa, seuraavan +hänen silmäinsä mulkoilua eräänlaisella myötätunnolla +ja klubin nimikirjaimilla varustetun raskaan hopealusikan liikkeitä +melkein hellästi. Hänen liveripukuinen käsivartensa ja +tuttavallinen äänensä saivat Jonin hämmentymään, ne +ilmestyivät hänen olkansa takaa niin salaa. + +Lukuunottamatta Georgen sanaa: »Isoisäsi antoi minulle hyvät +tiedot kerran, hän oli hitonmoinen sikarien tuntija!» ei +kumpikaan vanha mestari kiinnittänyt häneen huomiota, ja +hän oli siitä kiitollinen. Puhe koski kaiken aikaa hevosten +kasvatusta, tunnusmerkkejä ja hintoja, ja ensin hän kuunteli +epämääräisesti, ihmetellen kuinka oli mahdollista pysyttää niin +paljon tietoa päässään. Hän ei voinut siirtää katsettaan tummasta +mestarista — kaikki mitä tämä sanoi, oli niin harkittua +ja masentavaa — hitaita, kummallisia, ilkamoivia sanoja. Jon +ajatteli perhosia, kun kuuli hänen sanovan: + +»Minä tahtoisin nähdä herra Soames Forsyden innostuvan +hevosista.» + +»Vanha Soames! Hän on liian kuivakiskoinen!» + +Jon koetti kaikin tavoin olla punastumatta, kun tumma +mestari jatkoi: + +»Hänen tyttärensä on viehättävä pikku tyttö. Herra Soames +Forsyde on vähän vanhanaikainen. Minä tahtoisin nähdä +hänen huvittelevan jonakin päivänä.» + +George Forsyte irvisti. + +»Älkää surko, hän ei ole niin vaivainen kuin luulisi. Hän ei +koskaan näytä, että hän pitää jostakin — mutta koettakaapa +ottaa se häneltä. Vanha Soames! Vahingosta viisastuu!» + +»Jos olet lopettanut, Jon», sanoi Val kiireesti, »menemme +juomaan kahvia.» + +»Keitä nuo olivat?» kysyi Jon portaissa. »Minä en oikein —» + +»Vanha George Forsyte on sinun isäsi ja minun Soames enoni +serkku. Hän on aina ollut täällä. Tuo toinen otus, Profond, +on kummallinen mies. Minä luulen, että hän kiertelee Soamesin +vaimon ympärillä, jos minun mieltäni kysyt.» + +Jon katsoi häneen säikähtäneenä. »Mutta sehän on kauheaa», +sanoi hän. »Tarkoitan — Fleurin kannalta.» + +»Minä en luule, että Fleur välittää suuriakaan, hän on hyvin +ajanmukainen.» + +»Hänen äitinsä!» + +»Sinä olet hyvin vihreä, Jon.» + +Jon sävähti punaiseksi. »Äidit ovat sentään eri asia», mutisi +hän vihoissaan. + +»Sinä olet oikeassa», sanoi Val äkkiä, »mutta olot eivät ole +samat kuin silloin kun minä olin sinun ikäisesi. Nyt on vallalla +»huomenna me kuolemme»-tunnelma. Sitä vanha George tarkoitti +puhuessaan Soames enostani. _Hän_ ei aio kuolla huomenna.» + +Jon sanoi nopeasti: »Mitä minun isäni ja hänen välillään on?» +»Tallisalaisuus, Jon. Seuraa neuvoani ja pane korkki päälle. +Sinä et hyödy mitään siitä tiedosta. Otatko likööriä?» + +Jon pudisti päätään. + +»Minä en siedä sitä, että ihmiset salaavat toiselta asioita», +mutisi hän, »ja sitten pilkkaavat hänen vihreyttään.» + +»No, sinä voit kysyä Hollylta. Jos _hän_ ei tahdo kertoa sinulle, +saat uskoa, että se on omaksi hyväksesi, luulisin.» + +Jon nousi. »Minun täytyy lähteä nyt, suuret kiitokset lounaasta.» + +Val katsoi häneen puoleksi pahoillaan ja samalla huvitettuna. +Poika näytti niin järkytetyltä. + +»Hyvä on! Näkemiin siis perjantaina.» + +»Minä en tiedä», mutisi Jon. + +Eikä hän tietänytkään. Tämä vaikenemisen salaliitto sai +hänet suunniltaan. Oli nöyryyttävää, että häntä kohdeltiin +kuin lasta. Hän suuntasi alakuloiset askeleensa takaisin Stratton +Streetille. Mutta nyt hän aikoi mennä suoraan Fleurin +klubiin ja kuulla pahimman! Hänen kyselyynsä vastattiin, että +neiti Forsyte ei nyt ollut klubissa. Hän tulisi ehkä myöhemmin. +Hän kävi usein maanantaisin — he eivät osanneet sanoa. Jon +lupasi tulla uudestaan, poikkesi Green Parkiin ja heittäytyi +puun juurelle. Aurinko oli loistava, ja tuuli liikutteli nuoren +lehmuksen lehtiä, jonka alla hän makasi, mutta hänen sydämensä +oli kipeä. Suuri pimeys näytti kasaantuneen hänen onnensa +ympärille. Yli katuliikenteen hälinän hän kuuli Westminsterin +suuren tornikellon lyövän kolme. Ääni pani jotakin +hänessä liikkeelle, hän otti paperipalan ja alkoi kirjoitella sille +lyijykynällä. Hän oli saanut kokoon säkeistön ja etsi ruohikosta +alkua toiseen, kun jokin kova kosketti hänen olkapäätänsä +— vihreä päivänvarjo! Hänen vieressään seisoi Fleur! + +»Minulle sanottiin, että sinä olit käynyt ja luvannut tulla +takaisin. Ja minä ajattelin, että voisit olla täällä, ja sinä +olitkin — se on vallan ihmeellistä!» + +»Oi, Fleur! Minä luulin, että olit unohtanut minut!» + +»Vaikka sanoin, etten unohtaisi!» + +Jon tarttui hänen käsivarteensa. + +»Tämä on liian onnellista! Tule, mennään tänne päin.» Hän +melkein veti tyttöä tuon liian säännönmukaisen puiston läpi +löytääkseen jonkin piilopaikan, jossa he voisivat istua ja pitää +toisiaan kädestä. + +»Onko ketään ilmaantunut näyttämölle?» kysyi hän katsellen +Fleurin ripsiä, jotka varjostivat poskia. + +»Onhan siellä eräs nuori hölmö, mutta hän ei tule lukuun.» +Jon värähti säälistä — nuorta hölmöä kohtaan. + +»Tiedätkö, että minä sain auringonpiston, en kai kertonut?» + +»Todellako? Oliko se jännittävää?» + +»Ei. Äiti oli enkeli. Onko mitään tapahtunut sinulle?» + +»Ei mitään. Paitsi, että luulen päässeeni perille, mikä on +hullusti perheittemme välillä, Jon.» + +Jonin sydän alkoi takoa hyvin kovasti. + +»Luulen, että minun isäni tahtoi mennä naimisiin sinun äitisi +kanssa, ja sinun isäsi saikin hänet.» + +»Oh!» + +»Minä löysin äitisi valokuvan, se oli kehyksissä erään minun +kuvani takana. Tietysti tuollainen on voinut saada hänet +vimmastumaan, jos hän oli hyvin rakastunut, eikö totta?» + +Jon mietti hetkisen. »Ei, jos äiti rakasti enemmän minun +isääni.» + +»Mutta ajattele, jos he olivat kihloissa?» + +»Jos me olisimme kihloissa, ja sinä huomaisit pitäväsi enemmän +jostakin toisesta, voisin minä tulla hulluksi, mutta en +minä sinulle siitä kantaisi kaunaa.» + +»Minä kantaisin. Älä koskaan tee sellaista minulle, Jon.» + +»Hyvä Jumala! Vai vielä tässä sellaista!» + +»Minä en usko, että isä koskaan on todella välittänyt äidistäni.» + +Jon oli vaiti. Valin sanat, nuo kaksi vanhaa mestaria klubissa! + +»Katsos, emmehän me tiedä», jatkoi Fleur, »se on voinut olla +suuri isku. Hän on voinut kohdella isää pahasti. Niinkin tehdään.» + +»Minun äitini ei.» + +Fleur kohautti olkapäitään. »Minä en luule, että me tiedämme +paljoakaan isistämme ja äideistämme. Me näemme heidät +vain siinä valossa, kuinka he kohtelevat meitä, mutta he ovat +kohdelleet muitakin ihmisiä, tiedäthän, ennenkuin me olemme +syntyneetkään — monia muita, luulisin. Näetkö, isämme ovat +molemmat vanhoja. Ajattele omaa isääsi, jolla on kolme eri +perhettä!» + +»Eikö tässä typerässä Lontoossa ole mitään paikkaa, jossa +saisimme olla rauhassa?» huusi Jon. + +»Ei muuta kuin auto.» + +»Otetaan sitten auto.» + +Kun he olivat asettuneet autoon, kysyi Fleur äkisti: »Palaatko +takaisin Robin Hilliin? Minä tahtoisin nähdä, missä +asut, Jon. Minä olen tätini luona yötä, mutta voisin kyllä +ehtiä ajoissa päivälliselle. En tietenkään tulisi sisään.» + +Jon tuijotti häneen ihastuneena. + +»Mainiota! Minä voin näyttää sinulle talon viidakosta, silloin +emme tapaa ketään. Juna lähtee neljältä.» + +Omaisuuden jumala ja hänen Forsytensa, suuret ja pienet +joutilaat, virkailijat, liikeihmiset, ammattilaiset samoin kuin +työväki tekivät vielä seitsemän tunnin työpäiviään, niin että +nuo kaksi neljännen sukupolven jäsentä saivat matkustaa Robin +Hilliin tuon liian varhaisen junan tyhjässä ensimmäisen +luokan vaunussa, joka oli pölyinen ja aurinkoinen. He matkustivat +autuaassa hiljaisuudessa, pitäen toisiaan käsistä. + +Asemalla he eivät tavanneet ketään muuta kuin kantajia ja +pari Jonille outoa maalaista ja lähtivät kävelemään tielle, joka +tuoksui pölyltä ja kuusamalta. + +Jonille, joka nyt oli varma Fleuristä ja jonka edessä ei mikään +ero kummitellut, tämä oli ihmeellinen vaellus, ihmeellisempi +kuin nuo kävelyt nummella tai Thamesin rantoja pitkin. +Se oli rakkauden usvaa — tuollainen väritetty Elämän kirjan +sivu, jossa jokainen sana ja hymyily, jokainen pieni kosketus +oli kuin pieniä kultaisia ja punaisia ja sinisiä perhosia, joita on +sijoitettu sinne tänne tekstiin — onnellinen yhdessäolo, +ajatukseton, kolmekymmentäseitsemän minuuttia kestävä. He +ehtivät viidakkoon lypsyajaksi. Jon ei aikonut viedä häntä +karjapihaan asti, siksi pitkälle vain, että hän saattoi nähdä +puutarhaan vievän rinteen ja talon sen takana. He kääntyivät +lehtikuusien lomaan, ja äkkiä, polun käänteessä, tuli näkyviin +Irene, joka istui vanhalla puupenkillä. + +On monenlaisia iskuja, sellaisia, jotka sattuvat selkänikamiin, +hermoihin, siveelliseen tuntoon, tai — pahimmat ja pysyvimmät +— persoonalliseen arvokkuuteen. Tätä viimeistä +lajia oli isku, jonka Jon sai yllättäessään tällä tavoin äitinsä. +Hän tajusi äkkiä olevansa tekemässä jotakin epähienoa. Tuoda +Fleur taloon avoimesti — miksi ei? Mutta tuoda hänet tällä +tavoin varkain! Häpeän lannistamana hän koetti esiintyä niin +paatuneena kuin hänen luontonsa suinkin salli. + +Fleur hymyili, vähän uhmaavasti, ja äidin hämmästyneet kasvot +muuttuivat äkkiä persoonattomiksi ja kohteliaiksi. Hän +se ensimmäisenä lausui sanat: + +»On oikein hauska tavata teidät. Jon oli kiltti, kun toi teidät +tänne meitä katsomaan.» + +»Me emme aikoneet tulla taloon», töksäytti Jon. »Minä tahdoin +vain näyttää Fleurille missä minä asun.» + +Äiti sanoi levollisesti: + +»Ettekö tule sisään juomaan teetä?» + +Jon tunsi vain pahentaneensa tahdittomuuttaan ja kuuli +Fleurin vastaavan: + +»Kiitoksia paljon, mutta minun pitää ehtiä takaisin päivälliselle. +Minä tapasin Jonin sattumalta, ja meidän mielestämme +minun oli hauska nähdä hänen kotinsa.» + +Kuinka hyvin hän hillitsi itsensä! + +»Tietysti, mutta nyt teidän pitää tulla juomaan teetä. Me +lähetämme teidät asemalle. Mieheni on iloinen saadessaan +nähdä teidät.» + +Ilme äidin silmissä, jotka viipyivät hänessä hetkisen, nujersi +Jonin maan tasalle — oikeaksi maan matoseksi. Sitten +äiti lähti edellä ja Fleur seurasi häntä. Jon tunsi olevansa +kuin lapsi kulkiessaan noiden kahden jäljissä, jotka puhuivat +niin luontevasti Espanjasta ja Wansdonista ja talosta tuolla +puitten takana ja ruohoisesta rinteestä. Hän seurasi heidän +katseittensa miekkailua, kun he tutkivat toisiaan nuo kaksi +olentoa, joita hän rakasti eniten maailmassa. + +Hän saattoi nähdä isänsä istuvan tammen alla ja kärsi jo +ennakolta siitä nöyryytyksestä, joka hänen oli kestettävä tuon +hiljaisen olennon silmäin edessä — olennon, joka istui siinä +polvet ristissä, laihana, vanhana ja hienona. Hän saattoi jo +tuntea sen heikon ironian, joka ilmenisi isän äänessä ja +hymyilyssä. + +»Tässä on Fleur Forsyte, Jolyon, Jon toi hänet katsomaan +taloa. Nyt juomme heti teetä, hänen pitää ehtiä junaan. Jon, +rakas, mene sanomaan heille ja soita Dragonilta auto.» + +Oli omituista jättää Fleur heidän kanssaan kahden, ja kuitenkin +oli se vähin paha tänä hetkenä, niinkuin äiti luultavasti +oli aavistanut. Ja Jon riensi taloon. Nyt hän ei enää saisi +tavata Fleuriä yksin — ei minuuttiakaan, eivätkä he olleet +sopineet seuraavasta kohtaamisesta! Kun hän palasi palvelustytön +ja teekannujen turvin, ei puun alla ollut jälkeäkään noloudesta. +Kaikki nolous oli vain hänessä itsessään, mutta ei +sen vähäisempänä. He puhuivat taidesalongista Cork Streetin +takana. + +»Me vanhanaikaiset», sanoi isä, »tahtoisimme kauhean kernaasti +tietää, miksi emme voi antaa arvoa uudelle taiteelle. +Teidän ja Jonin pitää kertoa se meille.» + +»Sen oletetaan olevan satiirista, eikö niin?» sanoi Fleur. + +Jon näki isänsä hymyilevän. + +»Satiirista? Oi, minä luulen, että se on enemmän kuin sitä. +Mitä sinä sanot, Jon?» + +»Minä en tiedä mitään», änkytti Jon. Isän kasvot muuttuivat +äkkiä katkeriksi. + +»Nuoret ovat väsyneet meihin, meidän jumaliimme ja ihanteisiimme. +Päät poikki heiltä vain, sanovat nuoret, — murskatkaa heidän +epäjumalansa! Ja sitten palatkaamme — ei mihinkään! +Ja kautta Juppiterin, sen he ovat tehneet! Jon on +runoilija. Hänkin yhtyy heihin ja tallaa murskaksi sen, mikä +meistä on jäljellä. Omaisuus, kauneus, tunne — savua kaikki! +Me emme saa omistaa mitään tähän aikaan, emme edes tunteitamme. +Ne ovat — Ei Minkään tiellä.» + +Jon kuunteli hämmentyneenä, melkein raivoissaan isänsä +sanoista, joitten takana hän aavisti merkityksen, jota hän ei +voinut tajuta. Hän ei ainakaan tahtonut tallata mitään! + +»Ei Mikään on nykyhetken jumala», jatkoi Jolyon, »me olemme +palanneet siihen, missä venäläiset olivat kuusikymmentä +vuotta sitten, kun he aloittivat nihilismin.» + +»Ei, isä», huudahti Jon äkkiä, »me tahdomme vain _elää_, emmekä +tiedä millä tavoin — menneisyyden vuoksi — siinä kaikki!» + +»Kautta kunniani», sanoi Jolyon, »se oli syvämietteistä Jon. +Onko se omaasi? Menneisyys! Vanhat omistukset, vanhat +intohimot ja niiden jälkimaku. Ottakaamme savukkeet.» + +Tietoisena siitä, että äiti oli nopeasti nostanut kätensä huulilleen +ikäänkuin vaimentaakseen jotakin, Jon ojensi savukkeet. H +än sytytti savukkeen isälleen ja Fleurille, sitten itselleen. +Oliko maailma jo nuijinut häntä, niinkuin Val oli sanonut? +Savu oli sininen, jos hän ei ollut vetänyt sitä sieraimiinsa, +harmaa, jos hän oli. Hän piti kutkutuksesta nenässään ja +tasa-arvoisuuden tunteesta, jonka polttaminen antoi hänelle. +Hän oli iloinen, kun kukaan ei sanonut: »Olet siis alkanut?» +Hän tunsi itsensä vähemmän nuoreksi. + +Fleur katsoi kelloaan ja nousi. Äiti meni hänen kanssaan +taloon. Jon jäi polttamaan savukettaan isän seurassa. + +»Saata hänet autoon, ukkoseni», sanoi Jolyon, »ja kun hän on +lähtenyt, pyydä äitiäsi tulemaan takaisin minun luokseni.» + +Jon lähti. Hän odotti hallissa. Hän saattoi Fleurin autoon. +Ei ollut tilaisuutta sanoihin, tuskin kädenpuristukseen. Jon +odotti kaiken iltaa, että hänelle sanottaisiin jotakin. Mitään +ei sanottu. Ehkä ei ollut tapahtunutkaan mitään. Hän meni +vuoteeseen ja kohtasi pukeutumispöytänsä peilissä itsensä. Hän +ei puhunut eikä kuva puhunut, mutta molemmat näyttivät +ajattelevan sitä enemmän. + + + + +4. GREEN STREETILLÄ + + +On epävarmaa, palautuiko Prosper Profondin vaarallisuuden maine hänen +yritykseensä lahjoittaa Valille tuo Mayfly-varsa, Fleurin sanaan: +»Hän on kuin Midianin sotajoukko, hän käy ympäri ja etsii kenen +hän löytäisi», hänen järjettömään, Jack Cardiganille tekemäänsä +kysymykseen: »Mitä hyödyttää pysyä kunnossa?» vai yksinkertaisemmin +siihen tosiasiaan, että hän oli ulkomaalainen eli muukalainen, niinkuin +nyt oli tapa sanoa. Varmaa oli, että Annette esiintyi erikoisen +kauniina ja että Soames oli myynyt Monsieur Profondille Gauguininsä ja +sitten repinyt pankkiosoituksen kappaleiksi, niin että asianomainen +itse oli sanonut: »Minä en saanutkaan sitä pikku taulua, jonka ostin +herra Forsydelta.» + +Vaikka häneen suhtauduttiinkin epäluuloisesti, kävi hän edelleen +Winifredin ikivihreässä pikku talossa Green Streetin varrella esiintyen +hyväntahtoisen tyhmänä, mitä kukaan kuitenkaan ei erehtynyt luulemaan +todelliseksi naivisuudeksi — se sana tuskin soveltui Monsieur Prosper +Profondiin. Winifredin mielestä hän edelleen oli »huvittava», ja hän +kirjoitti kirjelippusia, joissa sanottiin: »Tulkaa viettämään pikku +'hippa' kanssamme» — Winifredille oli kuin henkäys elämään pysyä +noitten päivän sanantapojen tasalla. + +Salaperäisyys, joka kaikkien silmissä ympäröi häntä, johtui siitä, +että hän oli tehnyt, nähnyt, kuullut ja tuntenut kaiken eikä löytänyt +siinä mitään — se oli luonnotonta. Englantilainen pettyneen tyyppi +oli hyvinkin tuttu Winifredille, joka aina oli liikkunut muodikkaissa +piireissä. Se antoi eräänlaisen hienostuksen leiman, joten siitä +sentään sai irti jotakin. Mutta olla näkemättä mitään missään, ei +asenteen vuoksi, vaan koska missään ei ollut mitään, se ei ollut +englantilaista, ja mikä ei ollut englantilaista, sitä ei voinut +olla salaa tuntematta vähän vaaralliseksi, joskaan ei suorastaan +sopimattomaksi. Oli kuin itse sodanjälkeinen tunnelma — tumma, raskas, +hymyilevä, välinpitämätön — olisi istunut Winifredin empiretuolissa, +oli kuin tämä tunnelma olisi puhunut paksuin punaisin huulin pienen +pirullisen parran yläpuolelta. Se oli, niinkuin Jack Cardigan sanoi — +englantilaiselle luonteelle kokonaisuudessaan — »vähän liian paksu» +— sillä jos mikään ei todella ollut jännityksen arvoista, voi toki +aina turvautua urheiluun ja tehdä asiat jännittäviksi! Winifredkin, +joka oli aina sydämestään Forsyte, tunsi, että tällaisesta pettymyksen +tunnelmasta ei saanut irti mitään, joten oikeastaan sen ei olisi +pitänyt viipyä talossa. Itse asiassa Monsieur teki tunnelman liian +ilmeiseksi maassa, jossa tämäntapaiset totuudet aina säädyllisesti +verhotaan. + +Kun Fleur, joka kiireisesti oli palannut Robin Hillistä, tuli +päivälliselle sinä iltana, seisoi »tunnelma» Winifredin pienen salongin +ikkunan ääressä katsellen Green Streetille sen näköisenä kuin ei näkisi +siellä mitään. Ja Fleur alkoi heti tuijottaa tulisijaan ikäänkuin +näkisi tulen, jota siinä ei ollut. + +Monsieur Profond tuli ikkunan äärestä pois. Hän oli täydessä +iltapuvussa, valkea liivi yllä, valkea kukka napinlävessä + +»Kas, neiti Forsyte», sanoi hän, »onpa kovin hauska tavata teitä. Voiko +herra Forsyte hyvin? Minä sanoin tänään, että tahtoisin nähdä hänen +kerran huvittelevan. Hän murehtii.» + +»Niinkö luulette?» sanoi Fleur lyhyesti. + +»Murehtii», toisti herra Profond säristäen r-äännettään. + +Fleur pyörähti ympäri. »Sanonko teille», kysyi hän, »mikä tuottaisi +hänelle huvia?» Mutta sanat »Kuulla teidän painuneen tiehenne», +kuolivat hänen huulilleen, kun hän näki ilmeen miehen kasvoilla. Kaikki +Prosperin kauniit valkeat hampaat näkyivät. + +»Minä kuulin klubissa tänään tuosta hänen vanhasta surustaan.» + +Fleur avasi silmänsä. »Mitä tarkoitatte?» + +Herra Profond liikutti sileätä päätään ikäänkuin tehdäkseen lausuntonsa +arvon täysin mitättömäksi. + +»Ennenkuin te synnyitte», sanoi hän, »tuo pikku juttu.» + +Vaikka Fleur ymmärsikin, että hänen ajatuksensa oli taitavasti johdettu +pois tuon miehen omasta osuudesta hänen isänsä murehtimiseen, hän ei +voinut vastustaa hermostunutta uteliaisuuden puuskaa. »Kertokaa minulle +mitä kuulitte.» + +»Mitä», mutisi Monsieur Profond, »te kyllä tiedätte sen kaiken.» + +»Luultavasti tiedän. Mutta minä tahtoisin tietää, että te ette ole +kuullut asiaa aivan väärin.» + +»Hänen ensimmäinen vaimonsa», mutisi Monsieur Profond. + +Hilliten sanansa »Hän ei ole ollut naimisissa tätä ennen», Fleur kysyi: +»Niin, mitä hänestä?» + +»Herra George Forsyte kertoi minulle, että isänne ensimmäinen vaimo +meni naimisiin hänen serkkunsa Jolyon Forsyten kanssa sittemmin. Se oli +pikku hiukkaisen epämiellyttävää, minä ajattelisin. Minä näin heidän +poikansa — kaunis poika!» + +Fleur katsahti ylös. Monsieur Profond huojui hänen edessään raskaana +ja pirullisena. Siinä — siinä siis syy! Tähänastisen elämänsä +sankarillisimmalla ponnistuksella hän onnistui pysähdyttämään tuon +huojuvan olennon. Hän ei osannut sanoa, oliko Profond huomannut. Ja +juuri silloin Winifred tuli sisään. + +»Ahaa, täällä te molemmat jo olette. Imogen ja minä olemme viettäneet +erittäin hauskan iltapäivän lasten myyjäisissä.» + +»Lasten?» sanoi Fleur koneellisesti. + +»'Lasten avun'. Minä tein niin hyvän kaupan, kultaseni. Vanhaa +armenialaista käsityötä — tehty ennen vedenpaisumusta. Minun täytyy +kuulla teidän mielipiteenne siitä, Prosper.» + +»Täti», kuiskasi Fleur äkkiä. + +Tytön äänensävy sai Winifredin tulemaan hänen luokseen. + +»Mikä on? Etkö voi hyvin?» + +Herra Profond oli vetäytynyt ikkunan ääreen, mistä hän kerta kaikkiaan +ei voinut kuulla. + +»Täti, hän — hän kertoi minulle, että isä on ollut naimisissa +aikaisemmin. Onko totta, että hän otti eron vaimostaan ja että tämä +meni naimisiin Jon Forsyten isän kanssa?» + +Koskaan elämässään ei neljän pienen Dartien äiti ollut joutunut +vakavampaan pulaan. Veljentyttären kasvot olivat niin kalpeat, hänen +silmänsä niin tummat, hänen äänensä niin kuiskaava ja jännittynyt. + +»Isäsi ei tahtonut, että kuulisit siitä», sanoi hän niin arvokkaasti +kuin tällä hetkellä oli mahdollista. »Tuollaista tapahtuu. Minä olen +usein sanonut hänelle, että hänen pitäisi antaa sinun tietää.» + +»Oh!» sanoi Fleur, ja siinä kaikki, mutta se sai Winifredin taputtamaan +hänen olkapäätään — kiinteätä pientä olkapäätä, kaunista ja valkeata. +Hän ei koskaan voinut olla katsein ja kosketuksin ilmaisematta +ihailuaan veljentytärtä kohtaan, jonka tietysti piti mennä naimisiin — +vaikka ei tuon pojan, Jonin kanssa. + +»Me olemme unohtaneet tuon kaiken jo vuosia sitten», sanoi hän +lohduttavasti. »Tule syömään päivällistä!» + +»Ei täti. Minä en voi oikein hyvin. Saanko mennä yläkertaan?» + +»Rakas tyttö», mutisi Winifred huolissaan »et kai aio ottaa tätä noin +sydämellesi? Mitä, ethän ole vielä kunnialla edes astunut seuraelämään! +Tuo poika on lapsi.» + +»Mikä poika? Minulla on vain päänsärkyä. Mutta minä en voi sietää tuota +miestä tänä iltana.» + +»Hyvä, hyvä», sanoi Winifred, »mene sinä vain levolle. Minä lähetän +sinulle lääkettä ja puhun kyllä Prosper Profondin kanssa. Mitä hänen +tarvitsi lörpötellä? Vaikka minun täytyy sanoa, että minusta on paljon +parempi, kun tiedät.» + +Fleur hymyili. »Niin», sanoi hän ja pujahti pois huoneesta. + +Hän meni yläkertaan pää pyörällä, kurkku kuivana, levoton, säikähtänyt +tunne rinnassa. Koskaan elämässään tätä ennen hän ei ollut hetkeäkään +pelännyt, ettei saisi sitä, mihin oli kiinnittänyt sydämensä. Tämän +iltapäivän elämykset olivat olleet rikkaat ja kipeät, ja tämä +hirvittävä tieto vielä niiden lisäksi oli todella tehnyt hänen päänsä +kipeäksi. Eikä ihme, että isä oli kätkenyt tuon valokuvan niin hyvin +hänen oman kuvansa taakse — hän tietysti häpesi, että oli pitänyt sen +tallella! Mutta voiko hän vihata Jonin äitiä ja kuitenkin säilyttää +hänen valokuvansa? Fleur painoi kätensä otsaansa koettaen nähdä +selvästi. Oliko Jonille kerrottu — oliko hänen käyntinsä Robin Hillissä +pakottanut heitä kertomaan Jonille? Kaikki riippui nyt siitä! Hän +tiesi, että he kaikki tiesivät, paitsi — kenties — Jon! + +Hän käveli edestakaisin purren huuliaan ja ajatellen toivottoman +ankarasti. Jon rakasti äitiään. Jos hänelle oli kerrottu, mitä hän +silloin tekisi? Fleur ei osannut sanoa. Mutta jos hänelle ei ollut +kerrottu, eikö hän — Fleur — voisi saada Jonia omakseen — mennä +naimisiin hänen kanssaan ennenkuin hän saisi tietää? Hän muistutteli +käyntiään Robin Hillissä. Jonin äidin kasvot, jotka olivat niin +passiiviset — hänen tummat silmänsä ja tukkansa, joka oli kuin +puuteroitu, hänen pidättyväisyytensä, hänen hymyilynsä — saattoivat +hänet ymmälle, niin myös Jonin isän kasvot — ystävälliset, painuneet, +ironiset. Vaistomaisesti hän tunsi, että he varoisivat kertomasta +Jonille, vielä nytkin, varoisivat pahoittamasta hänen mieltään — sillä +tietysti hän olisi kauhean pahoillaan, jos tietäisi! Täti oli saatava +olemaan kertomatta isälle, että hän tiesi. Niin kauan kun ei otaksuttu +hänen eikä Jonin tietävän, oli vähän mahdollisuutta — vapaus peittää +jälkensä ja saada se, mihin hän oli kiinnittänyt sydämensä. Mutta +tämä yksinäisyys oli hänelle melkein ylivoimainen. Jokainen oli häntä +vastaan — jokainen! Oli aivan niinkuin Jon oli sanonut — hän ja Fleur +vain tahtoivat elää ja menneisyys oli heidän tiellään, menneisyys, +johon heillä ei ollut mitään osuutta ja jota he eivät ymmärtäneet. +Oi! Mikä häpeä! Ja äkkiä hän ajatteli Junea. Tahtoisiko June auttaa +häntä? Sillä June oli jotenkuten tehnyt häneen sen vaikutuksen, että +hän tulisi olemaan myötämielinen heidän rakkaudelleen eikä sietämään +esteitä. Sitten hän vaistomaisesti ajatteli: »Minä en sittenkään anna +mitään pois, en edes hänelle uskalla antaa! Minä aion saada Jonin, +heidän kaikkien uhalla.» + +Hänelle tuotiin lientä ja Winifredin parasta päänsärkypulveria. Hän +nieli molemmat. Sitten Winifred itse ilmaantui. Fleur avasi tulen +sanoen: + +»Tiedätkö, täti, minä en tahtoisi, että ihmiset ajattelisivat minun +olevan rakastuneen tuohon poikaan. Mitä, minähän olen tuskin nähnyt +häntä!» + +Winifred oli kokenut, mutta hän ei ollut »fine». Hän otti tiedon +vastaan huomattavasti huojentuneena. Tietenkään ei tytön ollut hauska +kuulla tuosta perheskandaalista, ja Winifred ryhtyi nyt esittämään +asiaa hänelle mahdollisimman lievässä muodossa, mihin tehtävään +hän oli suurenmoisesti omiaan, hänen kasvattajinaan kun oli ollut +turvallinen äiti ja isä, jonka hermoja ei saanut järkyttää, ja hän +kun oli monta vuotta ollut Montague Dartien vaimo. Winifredin kuvaus +oli lieventämisen mestariteos. Fleurin isän ensimmäinen vaimo oli +ollut hyvin mieletön. Mukana pelissä oli eräs nuori mies, joka joutui +raitiovaunun alle, ja hän oli jättänyt Fleurin isän. Sitten, vuosia +myöhemmin, kun kaikki olisi voinut muuttua hyväksi taas, hän oli +antautunut suhteisiin heidän serkkunsa Jolyonin kanssa, ja Fleurin +isän oli tietysti ollut pakko ottaa ero hänestä. Kukaan ei muistanut +enää koko asiaa, paitsi juuri perhe. Ja ehkä oli kaikki kääntynyt +parhaaksi, isällä oli nyt Fleur, ja Irenen ja Jolyonin sanottiin olleen +täysin onnellisia, ja heidän poikansa oli kaunis poika. »Olihan sekin +jonkinlaista voidetta haavaan, että Val sai Hollyn, tiedäthän.» Näin +rauhoittavasti puhellen Winifred taputti veljentyttärensä olkapäätä +ja ajatteli: »Hän on kaunis ja täyteläinen pieni olento!» ja palasi +takaisin Prosper Profondin luo, joka tahdittomuudestaan huolimatta oli +erittäin »huvittava» tänä iltana. + +Muutamia minuutteja tädin lähdettyä Fleur oli sekä ruumiillisesti +että henkisesti rauhoittavan lääkkeen vaikutuksen alaisena. Mutta +sitten todellisuus palasi takaisin. Täti oli jättänyt pois kaiken +mikä merkitsi jotakin — intohimoisten sydänten kaiken tunteen, vihan, +rakkauden, leppymättömyyden. Fleur, joka tiesi niin vähän elämästä +ja joka oli koskettanut vasta rakkauden lievettä, tajusi kuitenkin +vaistomaisesti, että sanat ovat yhtä vähän suhteessa asioihin ja +tunteisiin kuin raha leipään, jota sillä ostetaan. »Isä parka!» +ajatteli hän. Minä poloinen! Jon raukka! Mutta minä en välitä, minä +aion saada hänet!» Ikkunastaan pimentyneessä huoneessa hän näki »tuon +miehen» lähtevän ovesta ulos ja vetelehtivän poispäin. Jos Profond ja +äiti — kuinkahan se vaikuttaisi hänen omiin asioihinsa? Varmaan isä +silloin liittyisi häneen vielä lujemmin ja lopulta suostuisi kaikkeen +mitä hän tahtoi, tai helpommin mukautuisi sellaiseen, mitä Fleur teki +hänen tietämättään. + +Hän otti vähän multaa ikkunalla olevasta kukkalaatikosta ja heitti sen +kaikin voimin tuon katoavan hahmon jälkeen. Se ei osunut, mutta yritys +teki hänelle hyvää. + +Ja Green Streetiltä tuli pieni ilmanhenki, paloöljyltä tuoksuva, ei +miellyttävä. + + + + +5. PUHTAASTI FORSYTELAISIA ASIOITA + + +Soames, joka tuli Cityyn aikoen päivän päätyttyä käydä Green Streetillä +hakemassa Fleurin kotiin, oli mietteitten vallassa. Ollen vain +nimellinen osakas hän nyttemmin harvoin kävi Cityssä, mutta hänellä +oli vielä huoneensa Cuthcott, Kingson ja Forsyten toimistossa ja yksi +kokonainen ja puolikas kirjanpitäjää hoitamassa puhtaasti Forsytelaisia +asioita. Ne olivat vähän liikkuvaisella kannalla juuri nyt — +suotuisa hetki taloomaisuuden rahaksimuuttoa varten. Ja Soames vähän +keventeli isänsä ja Roger sedän, jossakin määrin myös Nicholas sedän +kiinteimistöjä. Hänen ovela ja asiallinen kunniallisuutensa kaikissa +raha-asioissa oli tehnyt hänestä eräänlaisen yksinvaltiaan näissä +luottamustoimissa. Jos Soames ajatteli, että niin tai näin oli tehtävä, +oli paras säästää ajattelemisen vaiva itseltään. Hän takasi eräänlaisen +vastuuttomuuden lukuisille kolmannen ja neljännen polven Forsyteille. +Muut omaisuuden holhoojat, niinkuin serkut Roger ja Nicholas, serkkujen +miehet Tweetyman ja Spender ja hänen sisarensa Cicelyn mies, kaikki +luottivat häneen, hän kirjoitti nimensä ensin, ja mihin hän oli +kirjoittanut nimensä, siihen kirjoittivat muutkin eikä kukaan tullut +siitä penniäkään köyhemmäksi. Nyt juuri he olivat tulleet aika monta +penniä rikkaammiksi, ja Soamesille häämöitti jo eräitten holhoustoimien +päättyminen, lukuunottamatta tulojen jakelua obligatsioneista, jotka +olivat niin kultareunaisia kuin tähän aikaan oli mahdollista. + +Kulkiessaan Cityn kuumeisemmista osista Lontoon tyvenempiin +suvantopaikkoihin hän mietti. Raha oli erinomaisen lujassa ja moraali +erinomaisen löyhässä! Sota oli sen tehnyt. Pankit eivät lainanneet, +ihmiset rikkoivat sopimuksia kaikkialla. Ilmassa oli tunne ja kasvoilla +ilme, joista hän ei pitänyt. Koko maa näytti olevan keinottelun +ja vararikkojen lumoissa. Oli tyydyttävää ajatella, ettei hänellä +itsellään eikä hänen holhottavillaan ollut ainoatakaan sijoitusta, jota +olisi voinut horjuttaa millään vähemmän mielettömällä kuin yleisellä +velkojen anteeksiannolla tai pääomain takavarikoinnilla. jos Soames +johonkin uskoi, uskoi hän siihen, mitä hän sanoi »Englannin terveeksi +järjeksi» tai kykyyn omistaa, jollei jollakin tavalla, niin toisella. +Hän saattoi kyllä — niinkuin hänen isänsä James ennen häntä — sanoa, +että hän ei tietänyt mitä kaikesta oli tuleva, mutta sydämessään hän +ei uskonut, että oli tulossa mitään sen kummempaa. Ei ainakaan, jos +se hänestä riippuisi — ja hän oli loppujen lopulta aivan tavallinen +englantilainen, joka hiljaisen sitkeästi piti kiinni siitä, mitä +hänellä oli ja tiesi, ettei koskaan todella luopuisi omastaan, jollei +saisi tilalle jotakin enemmän tai vähemmän samanarvoista. Hänen +sielunsa oli aineellisten asiain suhteen oleellisesti tasapainossa, +ja hänen selitystään maan tilanteesta oli vaikea kumota maailmassa, +jonka ihmisolennot muodostivat. Otettakoon esimerkiksi hänen oma +tapauksensa! Hän oli hyvässä asemassa. Tekikö hän sillä vääryyttä +kenellekään? Hän ei syönyt kymmentä ateriaa päivässä, hän ei syönyt +enempää, tuskin niinkään paljon kuin köyhä mies. Hän ei tuhlannut rahaa +paheisiin, ei hengittänyt enemmän ilmaa eikä kuluttanut sanottavasti +enemmän vettä kuin konetyömies tai kantaja. Tosin hänellä oli kauniita +tavaroita ympärillään, mutta niiden valmistus oli hankkinut ihmisille +työtä, ja jonkun piti käyttää niitä. Hän osti tauluja, mutta taidetta +täytyi kannattaa. Hän oli itse asiassa satunnainen kanava, jota myöten +raha virtasi antaen työtä. Mitä vastustettavaa siinä oli? Hänen +hallussaan raha virtasi nopeammin ja hyödyllisemmin kuin valtion +ja hidasliikkeisen, rahaanielevän virkamiehistön omana. Ja mitä +siihen tulee, minkä hän joka vuosi pani säästöön, oli se liikkeessä +aivan yhtä paljon kuin se, mitä hän ei säästänyt, se kun meni +vesijohto-osakkeisiin tai kunnallisiin obligatsioneihin tai johonkin +muuhun terveeseen ja hyödylliseen. Valtio ei maksanut hänelle mitään +palkkaa siitä, että hän hoiti omiaan ja toisten ihmisten varoja — _hän +teki tämän kaiken ilmaiseksi_. Siinä piili tärkein väite sosialisointia +vastaan — yksityisomaisuuden haltijoille ei maksettu, ja heillä oli +kuitenkin täysi syy jouduttaa rahankiertoa. Sosialisointi kääntäisi +aivan päinvastoin. Hänestä tuntui, että hänellä oli vahva asema maassa, +joka kärsi virkavaltaisuudesta. + +Saapuessaan tähän täydellisen rauhan suvantoon häntä erikoisesti +harmitti ajatus, että joukko tunnottomia trusteja ja yhtymiä oli +vallannut kaikenlaisten tavarain markkinat ja pitänyt hintoja +keinotekoisen korkealla. Tuollaiset yksilöllisen systeemin +väärinkäyttäjät olivat rosvoja, joista kaikki paha oli lähtöisin, ja +oli jossakin määrin tyydyttävää nähdä heidän vihdoinkin joutuneen pelon +valtaan, että kaikki romahtaisi alas ja he itse putoaisivat mukana. + +Cuthcott, Kingson ja Forsyten toimiston hallussa oli pohjakerros +ja ensimmäinen kerros oikeanpuolisesta talosta, ja noustessaan +huoneeseensa Soames ajatteli: »Olisi jo aika maalauttaa talo.» + +Hänen vanha kirjanpitäjänsä Gradman istui tavallisella paikallaan +suuren, luvuttomilla lokeroilla varustetun kirjoituspöydän ääressä. +Kirjanpitäjän puolikas seisoi hänen vieressään, kädessään erään +välittäjän tiedonanto, koskeva Roger Forsytelle kuuluneen Bryanston +Squaren talon myyntivoiton sijoitusta. Soames otti sen ja sanoi: + +»Vancouverin kaupunkiobligatsioneja. Laskussa tänään!» Vanha Gradman +vastasi hänelle hieman narisevan nöyränä: + +»Nii-in, mutta kaikki on laskussa, herra Soames.» Ja kirjanpitäjän +puolikas poistui. + +Soames kiinnitti paperin toisten samanlaisten joukkoon ja +ripusti hattunsa naulaan. »Minä tahdon katsoa testamenttiani ja +avioliittosopimustani, Gradman.» + +Vanha Gradman kääntyi pyörivässä tuolissaan niin pitkälle kuin pääsi +ja veti vasemmanpuoleisesta alalaatikosta kaksi asiakirjaa. Sitten +hän suoristihe ja nosti harmaatukkaista päätään, hyvin punaisena +kumartumisesta. + +»Jäljennökset, herra.» + +Soames otti ne. Hänen mieleensä tuli äkkiä, kuinka suuresti Gradman +muistutti lihavaa täplikästä pihakoiraa, jota he olivat pitäneet +kahleissa hänen maatalossaan, kunnes Fleur eräänä päivänä oli +välttämättä tahtonut, että se päästettäisiin vapaaksi, ja se oli heti +purrut keittäjää ja tullut ammutuksi. Jos Gradman päästettäisiin +kahleistaan, purisiko hänkin keittäjää? + +Hilliten mielikuvituksensa sopimatonta lentoa Soames avasi +avioliittosopimuksensa. Hän ei ollut katsellut sitä kahdeksaantoista +vuoteen, ei sitten kun oli tehnyt testamenttinsa uudestaan isänsä +kuollessa ja Fleurin syntyessä. Hän tahtoi nähdä, olivatko sanat +»aviosäädyn aikana» siinä. Olivat, olivat kyllä — hullunkurinen +sanantapa, kun sitä oikein ajatteli. Viidentoista tuhannen punnan +korko (maksettiin ilman tuloveron lyhennystä) niin kauan kuin Annette +oli hänen vaimonsa ja myöhemmin leskeyden aikana »dum casta» — +vanhanaikainen ja melko kärkevä lausemuoto, joka oli pantu mukaan +Fleurin äidin käyttäytymisen turvaamiseksi. Testamentti takasi +Annettelle tuhannen puntaa vuodessa samoilla ehdoilla. Hyvä oli! Hän +antoi jäljennökset takaisin Gradmanille, joka otti ne katsomatta, +pyöräytti tuoliaan, pani paperit takaisin laatikkoon ja jatkoi laskujaan. + +»Gradman! Minä en pidä maan tilasta, on niin paljon ihmisiä, joilla ei +ole tervettä järkeä. Minun täytyy keksiä keino, millä voin turvata +Fleur neidin kaikkien mahdollisuuksien varalta.» + +Gradman kirjoitti numeron »2» imupaperilleen. + +»Nii-in», sanoi hän, »ajan henki on häijy.» + +»Tavallinen kielto pääoman ennenaikaista käyttöä vastaan ei riitä.» + +»Ei», sanoi Gradman. + +»Ajatelkaa, jos nuo sosialistit pääsevät valtaan, tai pahemmat! Nuo +päähänpistoihinsa juuttuneet ihmiset, ne ne ovat vaarallisia. Katsokaa +Irlantia! + +»Ah», sanoi Gradman. + +»Jos siirtäisin omaisuuteni hänelle jo heti, pysyttäen käyttöoikeuden +itselläni elinajakseni, eivät he voisi ottaa minulta muuta kuin korot, +mikäli eivät muuta lakia.» + +Gradman liikutti päätään ja hymyili. + +»Ohoh», sanoi hän, »eivät ne toki sitä tee!» + +»Minä en tiedä», mutisi Soames, »minä en luota heihin.» + +»Siihen menee kaksi vuotta, herra, ennenkuin ollaan selvät pesän +verotuksesta.» + +Soames nirpisti nenäänsä. Kaksi vuotta! Hän oli vain kuusikymmentä +viisi! + +»Ei siitä ole kysymys. Laatikaa säädöskirja, jossa luovutan +kaiken omaisuuteni neiti Fleurin lapsille yhtä suurina osina +pidättäen käyttöoikeuden ensin itselleni ja sitten hänelle ilman +ennakkolainaoikeutta, ja lisätkää sellainen kohta, että jos jotakin +tapahtuu, mikä voisi horjuttaa hänen käyttöoikeuttaan, siirtyvät korot +holhoojille käytettäviksi hänen hyväkseen heidän harkintansa mukaan.» + +Gradman naurahti: »Aika tavatonta teidän iällänne, herra, tehän +menetätte hallintaoikeuden.» + +»Se on minun asiani», sanoi Soames terävästi. + +Gradman kirjoitti paperipalalle: »Elinaikainen käyttöoikeus — +ennakkolaina — horjuttaa käyttöoikeutta — harkinnan mukaan...» Sitten +hän sanoi: + +»Ketkä holhoojiksi? Onhan tässä nuori Kingson, hän on mukava ja +vakiintunut nuori mies.» + +»Niin, hän voi sopia yhdeksi. Minulla pitää olla kolme. Ei ole tällä +hetkellä ketään Forsytea, jota voisin ajatella.» + +»Eikö nuori herra Nicholas? Hän on lakimies. Olemmehan jättäneet +hänelle kanteita.» + +»Hän ei ole mikään ruudinkeksijä», sanoi Soames. + +Hymy tihkui Gradmanin kasvoille, jotka olivat tulleet rasvaisiksi +lukemattomista lampaankyljyksistä — kaiken päivää istuvan miehen hymy. + +»Ettehän voi odottaa sitä hänen iällään, herra Soames.» + +»Mitä? Kuinka vanha hän on? Neljäkymmentä?» + +»Nii-in, vallan nuori mies.» + +»No hyvä, pannaan hänet mukaan, mutta minä tarvitsen vielä jonkun, +jolla on henkilökohtainen harrastus asiaan. En voi keksiä ketään.» + +»Kuinka olisi herra Valerius nyt kun hän on tullut kotiin?» + +»Val Dartie? Sellaisen isän poika!» + +»No nii-in», mutisi Gradman, »onhan isä ollut kuolleena jo seitsemän +vuotta — eihän hänen velkojaan enää tarvitse maksaa.» + +»Ei», sanoi Soames, »minä en pidä siitä yhdistelmästä.» Hän nousi. +Gradman sanoi äkkiä: + +»Jos he panisivat toimeksi pääomain takavarikoinnin, pääsisivät he +holhoojain kimppuun yhtä hyvin. Asia olisi aivan sama. Minä ajattelisin +vielä asiaa, jos olisin teidän sijassanne.» + +»Se on totta», sanoi Soames, »minä ajattelen. Mitä olette tehnyt Vere +Streetin häätökäskylle?» + +»En ole lähettänyt sitä vielä. Asianomainen on hyvin vanha. Hän ei +tahtoisi muuttaa siinä iässä enää.» + +»Minä en tiedä. Levottomuuden henki tarttuu jokaiseen.» + +»Minä katson kuitenkin asioita laajemmin, herra. Tuo nainen on +kahdeksankymmenen yhden.» + +»Paras lähettää kuitenkin», sanoi Soames, »ja katsoa mitä hän tekee. +Niin, ja herra Timothy? Onko kaikki valmiina siltä varalta, että —» + +»Olen saanut valmiiksi luettelon hänen omaisuudestaan, taulut ja +huonekalut arvioituina, niin että tiedämme mitä pidätyksiä voimme +tehdä. Minun tulee kuitenkin ikävä, kun hän lähtee. Hyvänen aika! Siitä +on pitkä aika, kun ensi kerran näin herra Timothyn!» + +»Emme voi elää ikuisesti», sanoi Soames ottaen hattunsa. + +»Ei», sanoi Gradman, »mutta ikävää se sittenkin on — viimeinen vanhasta +perheestä! Rupeanko ajamaan tuota Old Crompton Streetin asiaa? Nuo +posetiivit — ne ovat ilkeitä kapineita.» + +»Ruvetkaa vain. Minun pitää mennä hakemaan Fleur neiti ja ehtiä neljän +junaan. Hyvästi, Gradman.» + +»Hyvästi, herra Soames. Toivon, että Fleur neiti —» + +»Kyllä hän hyvin voi, mutta liehuu liikaa.» + +»Nii-in», narisi Gradman, »hän on nuori.» + +Soames lähti ulos ja mietti: »Vanha Gradman! Jos hän olisi nuorempi, +panisin hänet holhoojaksi. Ei ole ketään, jonka todella voisin uskoa +välittävän asiasta.» + +Jättäessään taakseen tuon suvantopaikan sapekkaan ja matemaattisen +täsmällisyyden, takaperoisen rauhan, hän ajatteli äkkiä: »Aviosäädyn +aikana! Miksi ei voida kieltää oleskelulupaa tuollaisilta miehiltä +kuin Profond sen sijaan, että se kielletään monilta työtätekeviltä +saksalaisilta?» Ja hän hämmästyi sen vastenmielisyyden syvyyttä, joka +voi herättää noin epäisänmaallisen ajatuksen. Mutta siinä sitä oltiin! +Ihminen ei saanut hetkeäkään nauttia täydellistä rauhaa. Oli aina +jotakin kaiken muun takana! Ja hän kulki kohti Green Streetiä. + +Kaksi tuntia myöhemmin Thomas Gradmanin kellon mukaan kellon omistaja +liikahti pyörivässä tuolissaan, sulki kirjoituspöytänsä viimeisen +laatikon, pani liivintaskuun avainkimpun, joka oli niin suuri, että +se aiheutti kuin kasvannaisen hänen maksansa kohdalla, harjasi vanhan +silinterinsä takin hihalla, otti sateenvarjonsa ja lähti pois. Lyhyenä, +paksuna, vanha lievetakki tiukkaan napitettuna hän kulki Covent +Gardenin toria kohti. Hän ei koskaan laiminlyönyt tätä päivittäistä +kävelyä ennenkuin lähti maanalaisella junalla Highgatea kohti, ja +harvoin hän tällä matkalla jätti tekemättä jonkin harkitun vihannes- +tai hedelmäostoksen. Sukupolvia saattoi syntyä, hatut vaihtuivat, +sotia käytiin, Forsytet vanhentuivat, mutta Thomas Gradman suoritti +jokapäiväisen kävelynsä ja osti jokapäiväiset vihanneksensa. Ajat +eivät olleet niinkuin ennen, hänen poikansa oli menettänyt jalkansa, +eikä hänelle enää koskaan annettu noita pieniä sieviä palmikoituja +koreja, joissa sai kantaa ostoksensa, ja nuo maanalaiset olivat mukavia +kylläkin — mutta hän ei saanut valittaa, hänellä oli hyvä terveys +ikäänsä nähden, ja oltuaan viisikymmentäneljä vuotta lakimiehenä hän +ansaitsi keskimäärin kahdeksansataa vuodessa. Viime aikoina oli ollut +vähän ikävyyksiä, sillä hänen toimensa koskivat etupäässä tallettajain +korkoasioita, ja kaikkien näitten forsytelaisessa omaisuudessa +tehtävien siirtojen ohella alkoi näyttää siltä kuin hänelle olisi +tulossa vähän tiukempaa, ja elinkustannukset olivat kuitenkin niin +korkeat, mutta ei kannattanut murehtia — »hyvä Jumala loi meidät +kaikki» — niin oli hänellä tapana sanoa. Mutta talo-omaisuus Lontoossa +— hän ei tietänyt, mitä herra Roger ja herra James sanoisivat, jos he +näkisivät, että sitä myydään tällä tavoin — se näytti osoittavan uskon +puutetta. Mutta herra Soames, hän murehti. Elämä ja syntymättömien +elämä ja kaksikymmentä yksi vuotta kuoleman jälkeen — senhän pitemmälle +ei voinut säätää, mutta herra Soames oli kuitenkin ihmeellisen +terve — ja Fleur neiti oli kaunis pieni olento — oli totisesti, +tietenkin hän menisi naimisiin, mutta tähän aikaan oli niin paljon +lapsettomia ihmisiä — hän itse oli saanut ensimmäisen lapsensa +kaksikymmentäkaksivuotiaana, ja herra Jolyon, joka Cambridge-aikanaan +jo oli naimisissa, oli saanut lapsensa samana vuonna — hyvänen aika! Se +oli jo vuonna 1869, kauan ennenkuin vanha Jolyon — tuo ovela rahamies +— oli ottanut testamenttinsa Jamesin hallusta pois. — Hyvät ihmiset, +niin. Ne olivat niitä aikoja, jolloin kiinteistöjä ostettiin oikealta +ja vasemmalta ja jolloin ei ollut noita khakihattuja eikä hyökätty +toistensa kimppuun päästäkseen eroon tavaroistaan, jolloin kurkut +maksoivat kaksi penniä ja melonit — nuo vanhat hyvät melonit, joita +katsellessa vesi tuli suuhun! Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, +kun hän tuli, herra Jamesin toimistoon, ja herra James oli sanonut +hänelle: »Te olette poikanen vielä, Gradman, mutta pitäkää varanne, +niin saatte viisisataa vuodessa ennenkuin lopetatte.» Ja hän oli +pitänyt varansa ja palvellut Jumalaa ja palvellut Forsyteja ja ollut +kasviravinnolla iltaisin. Ja ostaen _John Bullin_ — eipä siltä, että +hän olisi hyväksynyt tuota lehteä, se oli niin kummallinen — hän astui +maanalaiseen hissiin ruskeapaperiin kääritty paketti kädessään ja +laskeutui maan uumeniin. + + + + +6. SOAMESIN YKSITYISELÄMÄ + + +Matkalla Green Streetille Soamesin mieleen juolahti, että hänen pitäisi +pistäytyä Dumetriuksella Suffolk Streetin varrella nähdäkseen, mitä +mahdollisuuksia hänellä oli saada Bolderbyn vanha Crome itselleen. +Sodastakin olisi hyötyä, jos nyt saisi ostetuksi Bolderbyn vanhan +Cromen! Vanha Bolderby oli kuollut, hänen poikansa ja pojanpoikansa +olivat kaatuneet — tilukset peri serkku, joka aikoi myydä tuon +taulun, Englannin aseman vuoksi, sanoivat toiset, koska hänellä oli +hengenahdistus, sanoivat toiset. + +Jos Dumetrius kerran sai sen haltuunsa, tulisi hinnasta mahdoton. Oli +siis välttämätöntä tietää, joko se oli Dumetriuksella, ennenkuin Soames +yrittäisi sitä itselleen. Hän siis rajoittui pohtimaan Dumetriuksen +kanssa, tulisiko Monticelli taas muotiin, nyt kun muotina oli, että +taulu oli kaikkea muuta, vaan ei taulu, keskustelemaan John Bullin +tulevaisuudesta ja välillä vähän Buxton Knightista. Vasta lähtiessään +Soames sanoi: »Bolderbyn vanhaa Cromea ei siis myytykään?» Puhtaan +rotuylemmyyden tunnossa Dumetrius huudahti, aivan kuin Soames oli +laskenutkin: + +»Oi, kyllä minä sen vielä saan, herra Forsyte!» + +Hänen silmäluomensa värähtely vahvisti Soamesia päätöksessään +kirjoittaa suoraa päätä uudelle Bolderbylle ja huomauttaa, että ainoa +arvokas tapa myydä vanha Crome oli välittäjien karttaminen. Hän +sanoi siis: »Hyvä on, hyvästi!» ja lähti pois jättäen Dumetriuksen +viisautensa valtaan. + +Green Streetillä hän kuuli, että Fleur oli poissa ja viipyisi +kaiken iltaa; hän aikoi olla vielä yhden yön Lontoossa. Soames otti +alakuloisena ajurin ja ehti junaansa. + +Hän pääsi kotiin kuudeksi. Ilma oli raskas, sääsket purivat, oli +ukkosta. Ottaen kirjeensä hän meni pukeutumishuoneeseen siistiytymään +Lontoon tomusta. + +Vähäpätöinen posti. Muuan kuitti, lasku Fleurin ostamista tavaroista. +Kiertokirje erään syövytysnäyttelyn johdosta. Kirje, joka alkoi: + + »Hyvä herra, + + Tunnen velvollisuudekseni —» + +Se oli kai jokin vetoomus tai muuta harmillista. Hän katsoi heti +allekirjoitusta. Sellaista ei ollut! Hän käänteli epäuskoisena kirjeen +sivuja ja tutki joka nurkkaa. Soames, joka ei ollut julkisuuden mies, +ei ollut vielä koskaan saanut nimetöntä kirjettä, ja hänen ensimmäinen +vaistonsa oli repiä se kappaleiksi, se kun oli vaarallinen, toinen +vaistonsa lukea se, juuri koska se oli vaarallinen. + + »Hyvä herra, + + Tunnen velvollisuudekseni ilmoittaa teille, vaikka asia ei koskekaan + minua, että vaimonne on suhteissa erääseen muukalaiseen —» + +Tuohon sanaan päästyään Soames keskeytti lukunsa koneellisesti ja +tutki postileimaa. Mikäli hän saattoi tunkeutua sen läpipääsemättömän +verhon taakse, johon postitoimisto oli kätkenyt sen, oli paikka jokin +»sea»-loppuinen ja »t» oli siinä myös. Chelsea? Ei! Battersea? Ehkä! +Hän luki eteenpäin. + + »Nuo ulkomaalaiset ovat kaikki samanlaisia. Paha heidät periköön. + Tämä kohtaa vaimonne kahdesti viikossa. Minä tiedän sen omana + tietonani — ja sisulleni ottaa nähdä englantilaista petettävän. + Pitäkää silmällä niin näette, enkö puhu totta. Minä en sekaantuisi + asiaan, jollei kyseessä olisi tuollainen likainen ulkomaalainen. + + Teidän.» + +Soamesin mielessä, kun hän pudotti tämän kirjeen käsistään oli melkein +samanlainen tunne, kuin jos hän olisi tullut makuuhuoneeseensa ja +huomannut sen olevan täynnä kovakuoriaisia. Nimettömyyden halpamaisuus +teki asiasta pöyristyttävän likaisen. Ja pahinta oli, että tämä +varjo oli ollut hänen mielensä syvyyksissä siitä sunnuntai-illasta +saakka, jolloin Fleur oli osoittanut hänelle ruohokentällä maleksivaa +Profondia ja sanonut: »Saalistava kissa!» Eikö hän ollut juuri tämän +asian yhteydessä tänä samana päivänä tutkinut testamenttiaan ja +avioliittosopimustaan? Ja nyt tuo nimetön lurjus, joka ilmeisesti +ei hyötynyt asiasta muuta kuin sen, että sai purkaa kiukkuaan +ulkomaalaisia kohtaan, oli vetänyt jutun esiin siitä pimeydestä, +missä hän oli uskonut ja toivonut voivansa sen pysyttää. Että hänelle +tähän elämän aikaan tyrkytettiin tällainen tieto Fleurin äidistä! Hän +otti kirjeen matolta, repi sen kahtia, ja sitten, kun sitä kannatti +enää takasivun taitekohta, lakkasi repimästä ja luki sen uudelleen. +Sinä hetkenä hän teki erään elämänsä ratkaisevan päätöksen. Hän ei +antaisi pakottaa itseään uuteen häväistysjuttuun. Ei! Miten ikinä hän +päättikin suhtautua asiaan, — ja se vaati mitä kaukonäköisintä ja +huolellisinta huomioonottamista — hän ei tekisi mitään, joka voisi +vahingoittaa Fleuriä. Tämä päätös palautti hänen mielensä tasapainon, +ja hän alkoi peseytyä. Hänen kätensä vapisivat, kun hän kuivasi ne. +Skandaalia hän ei tahtonut, mutta jotakin oli tehtävä tämän asiaintilan +lopettamiseksi. Hän meni vaimonsa huoneeseen ja seisoi katsellen +ympärilleen. Hänen ei edes juolahtanut mieleensä etsiä jotakin, joka +todistaisi Annetten syyllisyyden ja antaisi hänelle oikeuden esiintyä +uhkaavasti. Todistuksia ei löytyisi — siihen oli Annette liian +käytännöllinen. Hän oli hylännyt ajatuksen antaa vakoilla vaimoaan +jo ennenkuin se oli syntynytkään — hän muisti liian hyvin edellisen +kerran kokemukset. Ei! Hänellä ei ollut muuta kuin tämä revitty kirje, +jonkun nimettömän lurjuksen lähettämä, jonka hävytön sekaantuminen +hänen yksityiselämäänsä raivostutti häntä. Oli vastenmielistä käyttää +sitä hyväkseen, mutta se voisi käydä välttämättömäksi. Mikä onni, +ettei Fleur ollut kotona tänä iltana! Koputus ovelle keskeytti hänen +tuskalliset mietteensä. + +»Herra Michael Mont on salissa, herra. Tahdotteko tavata häntä?» + +»En», sanoi Soames, »tai kyllä. Minä tulen.» + +Oli mitä oli, kunhan se vain saattoi täyttää hänen mielensä muutamankin +minuutin ajaksi! + +Michael Mont flanellipuvussaan seisoi parvekkeella polttaen +savukettaan. Soamesin tullessa hän viskasi sen pois ja haroi tukkaansa +kädellään. + +Soamesin tunteet tuota nuorta miestä kohtaan olivat omituiset. Vanhojen +mittapuitten mukaan hän epäilemättä oli huikentelevainen, vastuuton +nuori veitikka, ja kuitenkin hänestä jotenkin täytyi pitää, niin +äärettömän pirteällä tavalla hän sanoa päräytteli mielipiteitään. + +»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Oletteko saanut teetä?» + +Mont tuli sisään. + +»Minä luulin, että Fleur olisi jo palannut, mutta olen iloinen, että +hän ei ole. Itse asiassa minä — minä olen kauheasti hullaantunut +häneen, niin kauheasti, että mielestäni teidän on parempi tietää. On +tietysti vanhanaikaista tulla ensin puhumaan isälle, mutta kyllä kai +te sen annatte anteeksi. Minä puhuin omalle isälleni, ja hän lupaa +auttaa minua, jos perustan kodin. Oikeastaan ajatus miellyttää häntä +suurestikin. Minä kerroin hänelle Goyastanne.» + +»Oh», sanoi Soames kuvaamattoman kuivasti. »Vai miellyttää se häntä?» + +»Miellyttää, entä teitä?» + +Soames hymyili heikosti. + +»Katsokaas», jatkoi Mont hypistellen olkihattuaan, ja hänen hiuksensa, +korvansa, kulmakarvansa, kaikki näytti nousevan pystyyn jännityksestä, +»se, joka on läpäissyt sodan, ei voi olla pitämättä vähän kiirettä.» + +»Päästäkseen naimisiin ensin ja sitten eroon», sanoi Soames hitaasti. + +»Ei Fleuristä eroon. Kuvitelkaa, jos itse olisitte minun asemessani!» + +Soames karisti kurkkuaan. Tuo tapa esittää asioita oli tehokas kylläkin. + +»Fleur on liian nuori», sanoi hän. + +»Oi, ei ole. Me olemme kauhean vanhoja tähän maailman aikaan. Isäni +tuntuu minusta aivan pikkulapselta, hänen ajatuskoneistonsa ei ole +koskaan ponnistanut hiuskarvan vertaa. Mutta hän onkin paroni, ja se +tietysti estää hänen kehitystään.» + +»Paroni», toisti Soames. »Mitä se merkitsee?» + +»Niin, paroni. Minustakin tulee paroni aikoinani. Mutta minä koetan +kestää sen.» + +»Menkää pois ja kestäkää tämä», sanoi Soames. + +Nuori Mont sanoi rukoilevasti: »Oi, ei toki. Minun yksinkertaisesti +täytyy parveilla näillä mailla, muuten ei minulla olisi koirankaan +mahdollisuuksia. Annattehan te sentään Fleurin tehdä mitä hän tahtoo. +Madame hyväksyy minut.» + +»Tosiaanko!» sanoi Soames kylmästi. + +»Ettehän tosissanne hylkää minua, ettehän?» Ja nuori mies näytti niin +murheelliselta, että Soames hymyili. + +»Te voitte mielestänne olla kovin vanha», sanoi Soames, »mutta minun +silmissäni olette äärettömän nuori. Tuollainen rynnistäminen ei ole +mikään kypsyyden merkki.» + +»Hyvä on, minä myönnän, että olemme nuoria. Mutta osoittaakseni teille, +että tarkoitan totta — minä olen ottanut toimen.» + +»Hauska kuulla.» + +»Olen liittynyt erääseen kustannusliikkeeseen, isäukko maksaa takuut.» + +Soames pani käden suulleen, hän oli ollut sanomaisillaan: »Herra +auttakoon sitä kustannusliikettä!» Hänen harmaat silmänsä tutkivat +kiihtynyttä nuorta miestä. + +»Minä kyllä pidän teistä, herra Mont, mutta Fleur on minulle kaikki +kaikessa. Kaikkeni — ymmärrättekö?» + +»Ymmärrän, mutta niin hän on minullekin.» + +»Olkoon vain. Olen kuitenkin iloinen, että kerroitte minulle. + +Ja nyt ei mielestäni ole enää mitään sanottavaa.» + +»Minä tiedän, että asia riippuu hänestä.» + +»Minä toivon, että se riippuu hänestä vielä kauan.» + +»Te ette juuri anna toiveita», sanoi Mont äkkiä. + +»En», sanoi Soames, »minun elämänkokemukseni eivät yllytä minua +liittämään ihmisiä yhteen liian äkisti. Hyvää iltaa, herra Mont. Minä +en kerro Fleurille mitä olette sanonut.» + +»Oi», sanoi Mont nolona, »minä voisin todella ampua kuulan otsaani +hänen tähtensä. Hän tietää sen varsin hyvin.» + +»Luultavasti.» Ja Soames ojensi kätensä. Hajamielinen puserrus, raskas +huokaus, ja pian senjälkeen nuoren miehen moottoripyörän ääni kutsui +esiin lentävän pölyn ja katkeavien luitten näkyjä. + +»Nuorempi sukupolvi!» hän ajatteli raskaasti ja meni ulos +ruohokentälle. Puutarhassa oli niitetty, ja ilmassa tuntui vielä +tuoreen heinän tuoksua — ukkossää pysytti tuoksut lähellä maata. Taivas +oli punertava — poppelit mustat. Joella oli pari kolme venettä, jotka +näyttivät kiirehtivän suojaan ennen myrskyä. »Kolme päivää kaunista +ilmaa», ajatteli Soames, »ja sitten myrsky!» Missä oli Annette? Tuon +miehen kanssa, luultavasti — hän oli nuori nainen! Ajatuksen outo +armeliaisuus ihmetytti häntä, ja hän vetäytyi huvihuoneeseen ja +istahti. Totuus oli — hän myönsi sen — että Fleur merkitsi hänelle +siksi paljon, että vaimo merkitsi hyvin vähän. Ranskalainen — ei +koskaan paljonkaan enempää kuin rakastajatar, ja tuo puoli asioista +alkoi olla hänelle yhdentekevä! Kummallista, että Soames, joka oli +piintyneen varovainen ja varma sijoituksissaan, tunneasioissa aina pani +yhden kortin varaan kaikki. Ensin Irene — nyt Fleur! Istuessaan siinä +hän oli himmeästi tietoinen asiasta ja tietoinen tällaisen menettelyn +vaarallisuudesta. Se oli kerran tuottanut hänelle onnettomuutta ja +häpeää — nyt se pelastaisi hänet! Hän välitti Fleuristä siksi paljon, +ettei tahtonut uutta skandaalia. Jospa hän vain saisi käsiinsä tuon +nimettömän kirjeen kirjoittajan, hän opettaisi sitä miestä sekaantumaan +hänen asioihinsa ja liikuttamaan pohjamutaa vedestä, jonka hän tahtoi +pysyvän liikuttamattomana!... Etäinen salama, hiljainen jyräys, ja +suuria sadepisaroita putosi olkikatolle hänen yläpuolellaan. Hän pysyi +välinpitämättömänä piirrellen sormellaan kuvioita pienen maalaisen +pöydän pölyiselle pinnalle. Fleurin tulevaisuus! »Minä tahdon hänelle +hyvän purjetuulen», ajatteli hän. »Mikään muu ei merkitse mitään minun +iässäni.» Yksinäinen juttu koko elämä! Et koskaan voi pitää itselläsi +sitä, minkä olet saanut! Kun yhdestä selviät, tulee toinen tilalle. +Mistään ei voi olla varma! Hän ojensi kätensä ja poimi punaisen +köynnösruusun kimpusta, joka riippui ikkunan edessä. Kukat kasvoivat ja +putosivat — luonto oli kummallinen sekin! Ukkonen jyrisi ja paukahteli +siirtyen itää kohti jokea pitkin, kalpeat salamat välähtivät hänen +silmissään, poppelien latvat erottuivat terävinä ja tuuheina taivaasta, +raskaat sadekuurot pieksivät kohisten ja pauhaten pientä taloa, missä +hän istui välinpitämättömänä, ajatellen. + +Kun myrsky oli ohi, hän jätti turvapaikkansa ja lähti astelemaan märkää +polkua joen rannalle. + +Kaksi joutsenta oli etsinyt suojaa rantakaislikosta. Hän tunsi linnut +hyvin ja jäi katselemaan noitten vaikeitten, kaartuvien kaulojen ja +suurten, käärmemäisten päitten arvokkuutta. »Ei ole arvokasta se, mitä +minun nyt on tehtävä!» ajatteli hän. Ja kuitenkin se oli tehtävä, +jotta ei pahempaa tapahtuisi. Annetten oli nyt täytynyt palata kotiin, +missä hän sitten oli ollutkin, sillä oli jo melkein päivällisaika, ja +mitä lähemmäksi hänen kohtaamisensa hetki tuli, sitä vaikeampi oli +tietää, mitä oli sanottava ja kuinka sanottava. Uusi, peloittava ajatus +tuli hänen mieleensä. Entä jos Annette tahtoisi vapautensa mennäkseen +naimisiin tuon miehen kanssa! No niin, jos hän tahtoi, ei hän sitä +voinut saada. Soames ei ollut mennyt naimisiin hänen kanssaan sitä +varten. Prosper Profondin kuva viipyi rauhoittavana hänen edessään. Se +mies ei menisi naimisiin! Ei, ei! Suuttumus tuli tuon hetkellisen pelon +tilalle. »Sen miehen ei tarvitse tulla minun tielleni», ajatteli hän. +Tuo sekasikiö — edusti — niin, mitä Prosper Profond edusti? Ei varmaan +mitään kovinkaan merkillistä. Ja kuitenkin jotakin kyllin todellista +tässä maailmassa — kahleistaan vapautunutta moraalittomuutta, +saalistamisen pettymystä! Tuo lause, jonka Annette oli oppinut häneltä: +»Je m'en fiche!» Fatalisti! Mannermaalainen — kosmopoliitti — ajan +tuote! Jos tuomitsevampaa lausuntoa voi antaa toisesta, tunsi Soames, +että sellaista ei ollut ainakaan hänen tiedossaan. + +Joutsenet olivat kääntäneet päätään ja katselivat hänen ohitseen +johonkin omaan etäisyyteensä. Toinen niistä sihisi hiukan, pyristi +pyrstöään, kääntyi ikäänkuin peräsimen voimasta ja ui pois. Toinen +seurasi mukana. Niitten valkeat ruumiit ja uljaat kaulat katosivat +näkyvistä, ja hän meni taloa kohti. + +Annette oli salissa pukeutuneena päivällistä varten, ja Soames ajatteli +mennessään yläkertaan: »Kaunis on se, joka käyttäytyy kauniisti.» +Kaunis! Paitsi huomautuksia salin ikkunaverhoista ja myrskystä ei +itse teossa puhuttu mitään koko aterian aikana, jonka erikoisuuksina +olivat ruuan oikea määrä ja erinomainen laatu. Soames ei juonut +mitään. Aterian jälkeen hän seurasi Annettea saliin ja tapasi hänet +polttamasta savuketta kahden ranskalaisikkunan välisessä sohvassa. +Hän nojautui taaksepäin melkein suorana, yllään avokaulainen musta +puku, polvi polven päällä ja siniset silmät puoliummessa. Siniharmaa +savu suikerteli hänen punaisilta, melko täyteläisiltä huuliltaan, +verkko sitoi kastanjanruskean tukan, hänellä oli ohuimmat silkkisukat +jalassaan ja kengissä hyvin korkeat korot, jotka tehostivat jalan +rintavuutta. Kaunis kappale mihin huoneeseen tahansa! Soames, joka piti +tuota revittyä kirjettä kädessään syvällä päivällistakin sivutaskussa, +sanoi: + +»Minä menen sulkemaan ikkunan, ulkona on niin kosteata.» Hän sulki +ikkunan ja seisoi katselemassa David Coxia, joka koristi viereisen +seinän kermanväristä laudoitusta. + +Mitä Annette mahtoi ajatella? Soames ei ollut elämässään ymmärtänyt +naista — lukuunottamatta Fleuriä — eikä Fleuriäkään aina! Hänen +sydämensä löi nopeasti. Mutta jos hän aikoi tehdä sen, oli hetki +tullut. Hän kääntyi David Coxista ja otti revityn kirjeen esiin. + +»Olen saanut tämän.» + +Annetten silmät avautuivat, tuijottivat häneen ja kovenivat. + +Soames ojensi hänelle kirjeen. + +»Se on revitty, mutta voit lukea sen.» Ja hän kääntyi takaisin David +Coxiin — meritaulu, väritys hyvä — mutta liikettä liian vähän. +»Tahtoisin tietää, mitä tuo mies tekee tällä hetkellä!» hän ajatteli. +»Minä vielä aion hämmästyttää häntä.» Silmäinsä nurkasta hän näki +Annetten istuvan jäykkänä, kirje kädessään, hänen silmänsä siirtyivät +puolelta toiselle tummenneitten luomien ja rypistyväin, tummenneitten +kulmain alla. Hän pudotti kirjeen käsistään, vavahti hieman, hymyili ja +sanoi: + +»R-rumaa!» + +»Olen aivan samaa mieltä», sanoi Soames, »häpeällistä. Onko se totta?» + +Hammas tarttui Annetten punaiseen alahuuleen. »Ja entä jos olisi?» + +Hän oli paatunut! + +»Onko siinä kaikki, mitä sinulla on sanottavaa?» + +»Ei.» + +»Puhu sitten!» + +»Mitä hyödyttää puhua?» + +Soames sanoi jäisesti: »Sinä siis myönnät sen?» + +»Minä en myönnä mitään. Sinä olet hullu, kun kysyt. Sinunlaisesi mies +ei saisi kysyä. Se on vaarallista.» + +Soames teki kierroksen huoneessa hillitäkseen nousevaa kiukkuaan. + +»Muistatko», sanoi hän pysähtyen Annetten eteen, »mikä olit, ennenkuin +menin naimisiin kanssasi? Ravintolan kassanhoitaja.» + +»Muistatko, ettei minulla ollut edes puolta sinun iästäsi?» + +Soames keskeytti heidän silmiensä tuiman yhteenoton ja palasi David +Coxin luo. + +»Minä en aio ryhtyä sanasotaan. Minä vaadin sinua luopumaan tästä — +ystävyydestä. Ajattelen asiaa yksinomaan Fleurin kannalta.» + +»Ah, Fleur!» + +»Niin», sanoi Soames itsepintaisesti, »Fleur. Hän on sinun lapsesi yhtä +paljon kuin minun.» + +»On ystävällistä myöntää se.» + +»Aiotko tehdä mitä minä käsken?» + +»Minäpä en sano.» + +»Sitten minun täytyy pakottaa sinut.» + +Annette hymyili. + +»Ei, Soames», sanoi hän. »Sinä olet avuton. Älä sano mitään sellaista, +mitä tulet katumaan.» + +Viha paisutti hänen otsansa suonia. Hän avasi suunsa purkaakseen +mielenliikutustaan — mutta ei voinut. Annette jatkoi: + +»Minä lupaan, että tällaisia kirjeitä ei enää tule. Se riittää.» Soames +väänteli itseään. Hänellä oli se tunne, että tuo nainen, joka olisi +ansainnut hän ei tietänyt mitä, kohteli häntä kuin lasta. + +»Kun kaksi ihmistä on naimisissa ja he elävät niinkuin me, Soames, +on parempi, että he ovat aivan rauhallisia toistensa suhteen. On +asioita, joita ei vedetä päivänvaloon ihmisten naurettaviksi. Ole sinä +siis rauhallinen, ei minun tähteni, vaan itsesi tähden. Sinä olet +tulossa vanhaksi — minä en vielä. Sinä olet opettanut minut hyvin +käytännölliseksi.» + +Soames, joka oli kokenut kaikki tukehtumisen tunteet, toisti jurosti: + +»Minä vaadin sinua luopumaan tuosta ystävyydestä.» + +»Entä jos en luovu?» + +»Silloin — silloin jätän sinut pois testamentistani.» + +Jostakin syystä tämä ei näyttänyt tehoavan. Annette nauroi. + +»Sinä elät kauan, Soames.» + +»Sinä — sinä olet huono nainen», sanoi Soames äkkiä. + +Annette kohautti olkapäitään. + +»Sitä en luule. Elämä sinun kanssasi on tosin tappanut minussa jotakin, +mutta minä en ole huono nainen. Minä olen järkevä — siinä kaikki. Ja +niin sinäkin olet, kun olet ajatellut asiaa.» + +»Minä menen tapaamaan tuota miestä», sanoi Soames nyreästi, »ja +karkoitan hänet tiehensä.» + +»Mon cher, sinä olet hupsu. Sinä et välitä minusta, sinä saat minusta +juuri sen mitä tahdotkin ja soisit, että kaikki muu minussa olisi +kuollutta. Minä en myönnä mitään, mutta minä en aio kuolla tässä iässä, +Soames, ja minä sanon, että sinun on paras olla rauhassa vain. Minä +itse en pane toimeen mitään skandaalia, en mitään. Nyt en sano enää +mitään, teetpä sitten mitä tahansa.» + +Hän ojensi kätensä, otti ranskalaisen romaanin pieneltä pöydältä ja +avasi sen. Soames katseli häntä tunteittensa kuohun vaientamana. Tuon +miehen ajatteleminen sai hänet melkein tahtomaan Annettea itselleen, ja +tämä oli jotakin uutta heidän suhteessaan, yllättävää ihmiselle, joka +oli niin vähän taipuvainen filosofiseen erittelyyn. Sanaakaan sanomatta +hän meni ulos ja tauluhuoneeseen. Tämä oli seuraus ranskattaren +naimisesta! Ja kuitenkin, ilman Annettea ei olisi ollut Fleuriä! Hän +oli täyttänyt tarkoituksensa. + +»Hän on oikeassa», ajatteli Soames, »minä en voi tehdä mitään. Minä en +edes _tiedä_, onko siinä ollut mitään.» Itsesäilytysvaisto kehoitti +häntä sulkemaan luukut, sammuttamaan tulen ilman puutteella. Jollei hän +uskonut, että jossakin asiassa oli jotakin, ei siinä ollutkaan mitään. + +Sinä iltana hän meni vaimonsa huoneeseen. Annette otti hänet vastaan +ikäänkuin asia olisi ollut täysin selvä eikä mitään kohtausta olisi +ollut heidän välillään. Ja Soames palasi omaan huoneeseensa omituinen +rauha mielessään. Jos ei tahtonut nähdä, ei tarvinnut. Ja hän ei +tahtonut — tästälähin hän ei tahtoisi nähdä. Sillä ei voittanut mitään +— ei mitään! Hän avasi lipastonlaatikon ja otti rasiasta nenäliinan ja +Fleurin kehystetyn valokuvan. Katseltuaan sitä hetkisen hän työnsi sen +syrjään, ja alla oli tuo toinen — tuo vanha kuva Irenestä. Pöllö huusi, +kun hän seisoi ikkunan ääressä katsomassa kuvaa. Pöllö huusi, punaisten +köynnösruusujen väri syveni, lehmuksen tuoksu tuli sisään. Hyvä Jumala! +Se oli ollut toista! Intohimo — muisto! Tomua ja tuhkaa! + + + + +7. JUNE PUUTTUU ASIAAN + + +Muuan slaavilainen kuvanveistäjä, joka aikaisemmin oli asunut New +Yorkissa, itsekäs ja rahaton mies, istui eräänä iltana June Forsyten +atelierissa Chiswickissä Thamesin rannalla. Heinäkuun kuudennen päivän +iltana Boris Strumolowski — jonka töistä usea oli näytteillä täällä, +koska ne toistaiseksi olivat liiaksi aikaansa edellä voidakseen päästä +näytteille minnekään muualle — oli alussa menestynyt hyvin, harrastaen +tuota erillistä, melkein kristusmaista hiljaisuutta, joka niin +ihastuttavan hyvin sopi hänen nuorekkaille, pyöreille leveäposkisille +kasvoilleen, joita kehysti loistava, tyttömäisesti »bobbattu» tukka. +June oli tuntenut hänet neljä viikkoa, ja mies oli hänen silmissään +vielä neron tärkein ruumistuma tulevaisuuden toivo, jonkinlainen +idän tähti, joka oli eksynyt epäkiitolliseen länteen. Tähän iltaan +saakka mies oli keskustelussa rajoittunut muistelemaan vaikutelmiaan +Yhdysvalloista, joitten tomun hän juuri oli ravistanut jaloistaan. Se +maa oli hänen mielestään niin kaikin tavoin barbaarinen, että hän ei +ollut myynyt siellä suorastaan mitään, vieläpä oli joutunut poliisin +epäluulon alaiseksi— maa, jossa hänen sanojensa mukaan ei ollut omaa +rotua, ei vapautta, tasa-arvoa eikä veljeyttä, ei periaatteita, +perimätapoja, makua, sanalla sanoen ei sielua. Hän oli jättänyt tuon +maan itsensä vuoksi ja tullut siihen ainoaan muuhun maahan, jossa hän +saattoi elää hyvin June oli onnettomana ajatellut häntä yksinäisinä +hetkinä seisoessaan hänen luomuksiensa edessä — ne olivat peloittavia +mutta väkeviä ja vertauskuvallisia, kun vain oli kuullut selitettävän +niitä. Että tuo mies, jolla oli loistavan tukan sädekehä niinkuin +jollakin varhaisitalialaisella maalauksella ja joka oli vaipunut +neroonsa unohtaen kaiken muun — mikä muuten oli todellisen neron +ainoa tunnusmerkki — että hän oli yhä vielä siipirikko, kiihdytti +Junen lämmintä sydäntä melkein Paul Postin kustannuksella. Ja hän +oli ryhtynyt toimenpiteisiin tyhjentääkseen taidesalonkinsa ja +täyttääkseen sen Strumolowskin mestariteoksilla. Hän oli heti kohdannut +vaikeuksia. Paul Post oli noussut takajaloilleen, Vospovitch esiintynyt +loukkaavasti. Kaikella neron paatoksella — ja heidän nerokkuuttaan ei +June vielä kieltänyt — he olivat pyytäneet näyttelylleen pitennystä +ainakin toiset kuusi viikkoa. Amerikkalainen virta, jota vielä tulvi +maahan, vetäytyisi pian takaisin. Amerikkalainen virta oli heidän +oikeutensa, heidän pelastuksensa — koska kukaan tässä typerässä maassa +ei välittänyt taiteesta. June oli mukautunut heidän todisteluunsa. +Eihän Boris toki voinut pahastua siitä, että he tahtoivat saada täyden +hyödyn amerikkalaisesta virrasta, jota hän itse niin kiihkeästi +halveksi. + +Sinä iltana hän oli selittänyt tämän Borikselle, ilman että kukaan +muu oli läsnä, paitsi Hannah Hobdey, keskiaikaisaiheinen syövyttäjä +ja Jimmy Portugal, _Neo-Artistin_ toimittaja. June oli esittänyt +asian hänelle sillä äkillisellä tuttavallisuudellaan, mitä alituinen +kosketus uustaiteellisen maailman kanssa ei ollut koskaan kyennyt +kuivettamaan hänen lämpimästä ja jalomielisestä luonteestaan. Mutta +jo kaksi minuuttia senjälkeen, kun Boris oli katkaissut kristusmaisen +hiljaisuutensa, alkoi June liikutella sinisiä silmiään puolelta +toiselle niinkuin kissa heiluttaa häntäänsä. Tämä — niin sanoi +Strumolowski — oli tyypillistä Englannille, maailman itsekkäimmälle +maalle, valtakunnalle, joka imee toisten maitten verta, tuhoaa aivot +ja sydämet irlantilaisilta, hinduilta, egyptiläisiltä, buureilta, +burmalaisilta, maailman hienoimmilta roduilta — kerskaileva, tekopyhä +Englanti! Tätä hän oli odottanutkin tullessaan maahan, missä ilma on +pelkkää sumua ja kaikki ihmiset taiteelle umpisokeita kauppiaita, +keinotteluun ja karkeimpaan materialismiin vajonneita! Tietoisena +siitä, että Hannah Hobdey mumisi: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja että Jimmy +Portugal virnaili, June sävähti purppuranpunaiseksi ja tiuskasi: + +»Miksi sitten tulitte? Emme me pyytäneet teitä tulemaan.» Tämä +huomautus poikkesi niin omituisesti kaikesta, mitä hänellä tähän saakka +oli ollut aihetta odottaa Junen taholta, että Strumolowski ojensi +kätensä ja otti savukkeen. + +»Englanti ei koskaan kaipaa idealistia», sanoi hän. + +Mutta Junessa oli jokin alkuperäisen englantilainen joutunut +kuohuksiin, vanhan Jolyonin oikeudentunto oli ikäänkuin noussut +vuoteestaan. »Tänne te tulette elämään meidän loisenamme», sanoi hän, +»ja sitten solvaatte meitä. Jos se teidän mielestänne on selvää peliä, +niin minun mielestäni ei.» + +June huomasi nyt seikan, minkä muut olivat huomanneet ennen häntä — sen +paksunahkaisuuden, joka väliin verhoaa neron herkkyyttä. Strumolowskin +nuoret ja avoimet kasvot muuttuivat ylenkatseen tyyssijaksi. + +»Loisena, eihän tässä eletä loisena, otetaan vain minkä muut ovat +velkaa — kymmenesosa velasta. Te kadutte vielä noita sanojanne, neiti +Forsyte.» + +»Enkä kadu», sanoi June. + +»Ah! Kyllä me tiedämme, me taiteilijat — te suositte meitä saadaksenne +meistä irti minkä vain voitte. Minä en tarvitse teiltä mitään» — ja hän +tuprutti savuja Junen savukkeesta. + +Päätös nousi jäätävänä henkäyksenä Junen herjatun ja häpeävän sielun +pyörteistä. »Hyvä on, voitte viedä tavaranne pois.» + +Ja melkein samana hetkenä hän ajatteli: »Poika parka! Hänellä on vain +ullakkokamari eikä luultavasti edes autorahaa. Näitten ihmisten aikana +vielä — hyvin vastenmielistä!» + +Nuori Strumolowski ravisti kiihkeästi päätään. Hänen tukkansa, joka oli +paksu, sileä ja tiukka kuin kultakypäri, ei joutunut epäkuntoon. + +»Minä voin elää tyhjästä», sanoi hän kimeästi, »olen sen usein tehnyt +taiteeni vuoksi. Te porvarit vain pakotatte meitä kuluttamaan rahaa.» + +Sanat sattuivat Juneen kuin piikivi kylkiluitten väliin. Niin paljon +kuin hän oli tehnyt taiteen hyväksi, niin yhtä kuin hän oli ollut sen +vaivojen ja siipirikkojen kanssa! Hän hapuili sopivia sanoja, kun ovi +aukeni, ja hänen itävaltalaisensa tuli kuiskaamaan: + +»Nuori neiti, _gnädiges Fräulein_.» + +»Missä?» + +»Pienessä ruokasalissa.» + +Luoden silmäyksen Boris Strumolowskiin, Hannah Hobdeyhin ja Jimmy +Portugaliin June sanaakaan sanomatta lähti ulos tasapainoa vailla. +Tullessaan »pieneen ruokasaliin» hän totesi, että nuori neiti oli Fleur +— hyvin kauniina, mutta kalpeana. Tänä pettymyksen hetkenä oli omaan +heimoon kuuluva pieni siipirikko tervetullut Junelle, joka vaistoiltaan +oli niin homeopaattinen. + +Tyttö oli tietenkin tullut Jonin vuoksi tai ainakin saadakseen Junelta +joitakin tietoja. Ja Junesta tuntui juuri silloin, että ainoa, mitä hän +voisi sietää, olisi jonkun auttaminen. + +»Muistitte siis tulla», sanoi hän. + +»Muistin. Mikä hauska pieni talo! Mutta älkää antako minun häiritä, jos +teillä on vieraita.» + +»Siitä ei pelkoa», sanoi June. »Hautukoot nyt omassa liemessään +hetkisen. Oletteko tullut Jonin vuoksi?» + +»Te sanoitte, että teidän mielestänne meille pitäisi kertoa. No niin, +minä olen saanut kaiken selville.» + +»Oh», sanoi June hämillään. »Ei kaunista, vai kuinka?» + +He seisoivat molemmin puolin pientä liinatonta pöytää, jonka ääressä +June nautti ateriansa. Pöydällä oli maljakko täynnä Islannin unikoita, +tyttö ojensi kätensä ja kosketti niitä hansikoiduilla sormillaan. June +mieltyi nopeasti hänen uusmuotiseen pukuunsa, joka oli leveä lantiosta +ja tiukka alapuolelta — viehättävä väri, pellavan sininen. + +»Hän on kuin kuva», ajatteli June. Hänen pieni huoneensa, sen valkeaksi +sivellyt seinät, lattia ja liesi, jotka olivat vanhoista punaisista +tiilistä, sen musta maali- ja ristikkoikkunat, joitten läpi viimeinen +auringonvalo loisti, eivät koskaan olleet näyttäneet niin viehättäviltä +kuin taustana tuolle nuorelle olennolle, hänen kermanvalkeille, +hieman huolestuneille kasvoilleen. June muisti äkillisen elävästi, +kuinka sievä hän itse oli ollut noina vanhoina aikoina, jolloin hänen +sydämensä oli kiinni Philip Bosinneyssa, sulhasvainajassa, joka oli +jättänyt hänet tuhotakseen ikipäiviksi Irenen liiton tämän tytön isän +kanssa. Tiesiköhän Fleur siitäkin? + +»No niin», sanoi hän, »mitä aiotte tehdä?» + +Kesti muutamia sekunteja ennenkuin Fleur vastasi. + +»Minä en tahdo Jonin kärsivän. Minun täytyy nähdä hänet vielä kerran ja +tehdä loppu tästä kaikesta.» + +»Te aiotte tehdä lopun?» + +»Mitä muuta voi?» + +Tyttö näytti Junen silmissä äkkiä sietämättömän hengettömältä. + +»Otaksun, että olette oikeassa», mutisi hän. »Tiedän, että isäni +ajattelee samoin, mutta — minä en itse olisi koskaan tehnyt niin. Minä +en voi suostua asioihin ilman taistelua.» + +Kuinka harkitsevalta ja valppaalta tuo tyttö näyttikään, kuinka hänen +äänensä kuului kylmältä! + +»Ihmiset tulevat luulemaan, että olen rakastunut.» + +»Ettekö sitten ole?» + +Fleur kohautti olkapäitään. »Minun olisi pitänyt tietää se», ajatteli +June. »Hän on Soamesin tytär — senkin kala! Ja kuitenkin — Jon!» + +»Mitä tahdotte minun sitten tekevän?» kysyi hän vähän vastahakoisesti. + +»Voisinko tavata Jonin täällä huomenna, kun hän on matkalla Hollyn luo? +Hän tulee, jos kirjoitatte hänelle rivin tänään. Ja ehkä myöhemmin +tahtoisitte kaikessa hiljaisuudessa antaa heidän Robin Hillissä tietää, +että kaikki on lopussa ja että heidän ei tarvitse kertoa Jonille hänen +äidistään.» + +»Hyvä!» sanoi June töykeästi. »Minä kirjoitan nyt, ja voitte itse panna +postiin. Puoli kolme huomenna. Minä en itse ole kotona.» + +Hän istahti pienen kirjoituspöydän ääreen, joka täytti erään nurkan. +Kun hän lopetettuaan katsoi ympärilleen, kosketteli Fleur vielä +unikkoja hansikoidulla sormellaan. + +June kostutti postimerkkiä. »No niin, tässä se on. Jos ette ole +rakastunut, ei asiasta tietysti ole enempää sanottavaa. Jon on +onnellinen.» + +Fleur otti kirjeen. »Suuret kiitokset.» + +»Kylmäverinen pieni otus!» ajatteli June. Jon, hänen isänsä poika, +rakastuneena eikä saanut vastarakkautta tuolta — Soamesin tyttäreltä! +Se oli nöyryyttävää! + +»Siinäkö kaikki?» + +Fleur nyökäytti päätään, hänen hameensa liehureunukset hulmusivat ja +värähtelivät, kun hän liukui ovea kohti. + +»Hyvästi!» + +»Hyvästi!... Senkin pieni muotinukke», mutisi June sulkiessaan oven. +»Se perhe!» Ja hän marssi takaisin atelieriinsa. Boris Strumolowski oli +palannut kristusmaiseen hiljaisuuteensa, ja Jimmy Portugal sadatteli +jokaista, lukuunottamatta sitä ryhmää, jonka puolesta hän toimitti +_Neo-Artistia_. Tuomittujen joukossa oli Eric Cobbley ja monta muuta +»siipirikko»- neroa, jotka kukin aikanaan olivat olleet ensi sijalla +Junen holhokkien ja ihailun esineitten valikoimassa. Junea heikotti +ja tympäisi, ja hän meni ikkunaan antaakseen jokituulen puhaltaa nuo +räikeät sanat pois. + +Mutta kun Jimmy Portugal vihdoin oli lopettanut ja lähtenyt Hannah +Hobdeyn seurassa pois, istui June hoivaamassa nuorta Strumolowskia +puolen tunnin ajan luvaten hänelle ainakin kuukauden amerikkalaista +virtaa, niin että nuori nero poistui sädekehä täysin hyvässä kunnossa. +»Kaikesta huolimatta», ajatteli June, »Boris on ihmeellinen.» + + + + +8. KUOLAIMET SUUSSA + + +Eräille luonteille tuottaa moraalista huojennusta tieto, että +heidän kätensä on kaikkia muita vastassa. Fleur lähti Junen talosta +ilman omantunnon vaivoja. Lukiessaan vihastusta ja tuomiota pienen +sukulaisensa sinisistä silmistä Fleur oli vain iloinen, kun oli osannut +puijata häntä ja halveksi Junea, koska tuo vanhempi idealisti ei ollut +nähnyt, mitä hänellä oli mielessä. + +Lopettaa, kyllä kai! Hän näyttäisi heille kohta, että hän oli juuri +vasta alussa. Ja hän hymyili itsekseen istuessaan raitiovaunun katolla, +joka vei hänet takaisin Mayfairiin. Mutta hymy kuoli, häipyi odotuksen +ja tuskan värähtelyihin. Kykenisikö hän voittamaan Jonin puolelleen? +Hän oli ottanut kuolaimet suuhun, saisiko hän Jonin tekemään samoin? +Hän, Fleur, tiesi totuuden ja ymmärsi viivyttelyn todellisen vaaran, +Jon ei tuntenut kumpaakaan, siinä ääretön ero. + +»Entä jos kertoisin hänelle», ajatteli Fleur, »eikö se tosiaankin olisi +turvallisempaa?» Tuolla kaamealla sattumalla ei ollut oikeutta tärvellä +heidän rakkauttaan, pitihän Jonin se ymmärtää! He eivät voineet alistua +siihen! Ihmiset aina suostuvat peruuttamattomaan tosiasiaan aikanaan! +Tuosta filosofisesta päätelmästä, joka oli kylläkin syvällinen hänen +iällään, hän siirtyi toiseen, vähemmän filosofiseen mietiskelyyn. +Jos hän suostuttaisi Jonin äkilliseen ja salaiseen avioliittoon ja +tämä perästäpäin saisi selville, että Fleur onkin tietänyt totuuden? +Mitä siitä tulisi? Jon vihasi verukkeita. Eikö tosiaankin hänen ollut +parempi kertoa Jonille? Mutta Jonin äidin muisto tuli häiritsemään +tätä aietta. Fleur pelkäsi. Äidillä oli valtaa Joniin ehkä enemmän +kuin hänellä itsellään. Kuka osasi sanoa? Vaara oli liian suuri. Ollen +syvään vaipuneena näihin vaistomaisiin laskelmiin hän ajautui ohi Green +Streetin aina Ritz hotelliin asti. Siinä hän astui pois ja käveli +takaisin Green Parkin puolta. Myrsky oli pessyt joka puun, niistä +tihkui vettä vielä. Raskaita pisaroita putosi hänen liehureunuksilleen, +ja niitä välttääkseen hän kulki kadun poikki Iseeum-klubin katseen +alla. Katsahtaessaan sattumalta ylös hän näki Prosper Profondin erään +suuren, lihavan miehen kanssa kaari-ikkunassa. Green Streetille +kääntyessään hän kuuli nimeään mainittavan ja näki »tuon saalistajan» +tulevan perässään. Profond otti hatun päästään — se oli kiiltävä +»knalli», jollaisia Fleur erikoisesti vihasi. + +»Hyvää iltaa, neiti Forsyde! Onko jokin pikku asia, jonka voisin tehdä +hyväksenne?» + +»On kyllä, että menette kadun toiselle puolelle.» + +»Kuulkaahan! Miksi ette pidä minusta?» + +»Enkö pidä?» + +»Siltä näyttää.» + +»No niin, siksi, että saatte minut uskomaan, että elämä ei ole elämisen +arvoinen.» + +Monsieur Profond hymyili. + +»Kuulkaahan nyt, neiti Forsyde, älkää murehtiko. Kaikki muuttuu +hyväksi. Mikään ei kestä.» + +»Kestääpä», huusi Fleur, »ainakin minulla — varsinkin mieltymykset ja +vastenmielisyydet.» + +»No niin, se tekee minut pikku hiukkasen onnettomaksi.» »Minä olisin +luullut, ettei mikään maailmassa voisi tehdä teitä onnelliseksi eikä +onnettomaksi.» + +»Minä en halua tuottaa ikävyyksiä toisille ihmisille. Minä lähden +purjehtimaan.» + +Fleur katseli häneen yllättyneenä. + +»Minne?» + +»Pikku matka vain Etelämerelle tai jonnekin», sanoi Monsieur Profond. + +Fleur sekä huojentui että tunsi olevansa loukkaantunut. Selvästi tuo +mies tahtoi saattaa tietoon, että hän aikoi rikkoa välinsä Fleurin +äidin kanssa. Kuinka hän uskalsi olla väleissä ja kuinka hän uskalsi +rikkoa välinsä? + +»Hyvää iltaa, neiti Forsyde! Sanokaa terveisiä rouva Dartielle. Minä en +todellakaan ole niin huono. Hyvää iltaa!» Fleur jätti hänet seisomaan +siinä hattu kädessä. Vilkaistessaan taakseen hän näki miehen vaeltavan +takaisin klubiinsa — virheettömänä ja raskain askelin. + +»Hän ei voi edes rakastaa vakaumuksella», ajatteli Fleur. »Mitähän äiti +tekee?» + +Hänen unensa sinä yönä olivat loppumattomat ja epämukavat, hän nousi +untelona ja levähtämättömänä ja rupesi heti tutkimaan Whitakerin +tietokalenteria. Forsyte huomaa vaistollaan, että tosiasioissa +piilee jokaisen tilanteen pahin vaikeus. Hän saattoi voittaa +Jonin ennakkoluulot, mutta ilman täsmällistä koneistoa heidän +epätoivoisen päätöksensä toteuttamiseksi ei mitään tapahtuisi. +Tästä korvaamattomasta niteestä hän sai selville, että heidän piti +kumpaisenkin olla kaksikymmentä yksi, muuten olisi jonkun toisen +suostumus välttämätön, ja sellaista ei tietenkään saataisi. Sitten hän +eksyi lukemaan erivapauksista, todistuksista, tiedonannoista, alueista +ja tuli viimein sanaan »väärä vala». Mutta se oli hölynpölyä! Kuka +siitä itse asiassa välittäisi, vaikka he ilmoittasivatkin väärän iän +mennäkseen rakkaudesta naimisiin! Hän tuskin söi aamiaista ja palasi +tutkimaan Whitakeria. Mitä enemmän hän tutki, sitä epävarmemmaksi +hän tuli, kunnes vihdoin, käännellen sivuja välinpitämättömänä, tuli +Skotlantiin. Siellä ihmiset voivat mennä naimisiin ilman kaikkea +tuota jonnin joutavaa. Hänen piti vain mennä Skotlantiin ja viipyä +siellä kaksikymmentä yksi päivää, sitten Jon saisi tulla, ja kahden +henkilön läsnäollessa he voisivat julistaa olevansa naimisissa. Ja +mikä merkitsee enemmän — he olisivat naimisissa! Edinburghissa asui +Mary Lambe, »reilu tyttö». Hänellä oli velikin. Fleur voisi asua Mary +Lamben luona, joka veljensä kanssa sopisi todistajaksi. Fleur tiesi +hyvin, että muutamien tyttöjen mielestä tämä kaikki oli tarpeetonta, +ja että hänen ja Jonin ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin lähteä +yhdessä pienelle viikonlopun matkalle ja sitten sanoa omaisilleen: »Me +olemme naimisissa Luonnon edessä, nyt meidän pitää mennä naimisiin myös +Lain edessä.» Mutta Fleur oli kylliksi Forsyte pitääkseen tuollaista +menettelyä epäilyttävänä ja pelätäkseen isänsä kasvoja, kun tämä saisi +sen tietää. Sitäpaitsi hän ei uskonut, että Jon suostuisi siihen, +hänellä oli Fleuristä käsitys, jonka tämä ei voinut sietää huonontuvan. +Ei! Mary Lambe oli parempi, ja nyt oli juuri se vuodenaika, jolloin +oli tapana lähteä Skotlantiin. Vähän rauhoittuneena Fleur kokosi +tavaransa, karttoi tätiään ja lähti autobussilla Chiswickiin. Hän +tuli liian aikaisin ja pistäytyi Kew Gardensiin. Hänellä ei ollut +mitään rauhaa puiston kukkapenkkien, nimilipuilla varustettujen +puitten ja leveitten ruohokenttien keskellä, ja syötyään lounaakseen +anjovisvoileipiä ja juotuaan kahvia hän palasi Chiswickiin ja soitti +Junen kelloa. Itävaltalainen päästi hänet »pieneen ruokasaliin». Nyt +kun hän tiesi, mitä vastaan Jonin ja hänen oli taisteltava, hänen +kaipuunsa oli yltynyt kymmenkertaiseksi, ikäänkuin Jon olisi tuollainen +teräväreunainen, vaarallisen värinen leikkikalu, joka häneltä oli +yritetty ottaa pois, kun hän oli lapsi. Jos hän ei pääsisi tahtonsa +perille ja saisi Jonia ikiomakseen, olisi se kuolettava pettymys. +Keinoilla millä tahansa hänen täytyi saada ja hän saisi hänet! Himmeä, +pyöreä peili, joka oli hyvin vanhaa lasia, riippui punaisen tiilitakan +yläpuolella. Fleur katseli kuvaansa siinä, hän oli kalpea, vähän tumma +silmäin alta, hänen hermoissaan tuntui alituiseen pieniä väristyksiä. +Sitten hän kuuli kellon soivan, hiipi ikkunaan ja näki Jonin seisovan +portailla silitellen tukkaansa ja huuliaan ikäänkuin hänkin koettaisi +taltuttaa hermojensa kiihtymystä. + +Fleur istui toisella kaislapunostuolilla selkä päin ovea, kun Jon tuli +sisään, ja hän sanoi heti: + +»Istu, Jon, minun pitää puhua vakavasti.» + +Jon istahti pöydälle hänen viereensä, ja katsomatta häneen Fleur jatkoi: + +»Jollet tahdo menettää minua, meidän pitää mennä naimisiin.» Jon +huohotti. + +»Minkätähden? Onko jotakin uutta?» + +»Ei, mutta minä tunsin sen Robin Hillissä ja omaisteni joukossa myös.» + +»Mutta —» änkytti Jon, »Robin Hillissä — kaikkihan kävi rauhallisesti — +eikä minulle ole sanottu mitään.» + +»Mutta he aikovat estää meitä. Äitisi kasvot olivat kylliksi. + +Ja minun isäni.» + +»Oletko nähnyt hänet senjälkeen?» + +Fleur nyökäytti päätään. Mitä merkitsi pari valhetta lisää? + +»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Jon innokkaasti, »kuinka heistä voi +tuntua sellaiselta kaikkien näiden vuosien jälkeen.» + +Fleur katsoi häneen. + +»Ehkä et rakasta minua tarpeeksi.» + +»En rakasta sinua tarpeeksi! Mitä — minähän — — —» + +»Hanki sitten varmuus minusta.» + +»Kertomattako heille?» + +»Vasta perästäpäin.» + +Jon oli vaiti. Kuinka paljon vanhemmalta hän jo näyttikään kuin tuona +päivänä vain kaksi kuukautta sitten, jolloin Fleur oli nähnyt hänet +ensimmäisen kerran — ihan kaksi vuotta vanhemmalta! + +»Se loukkaisi äitiä kauheasti», sanoi hän. + +Fleur veti kätensä pois. + +»Sinä saat valita.» + +Jon liukui pöydältä alas ja vaipui polvilleen. + +»Mutta miksi ei saisi kertoa heille? He eivät todella voi pidättää +meitä, Fleur!» + +»He voivat. Minä sanon sinulle että he voivat.» + +»Kuinka niin?» + +»Me olemme äärimmäisen riippuvaisia — he voivat painostaa meitä +rahallisesti ja kaikella muulla tavoin. Minä en ole kärsivällinen, Jon.» + +»Mutta se olisi heidän pettämistään.» + +Fleur nousi. + +»Sinä et voi todella rakastaa minua, muuten sinä et epäröisi. »'Hän +liiaks' kohtaloaan pelkää — —!'» + +Jon nosti kätensä hänen vyötäisilleen ja pakotti hänet istumaan. Fleur +kiirehti jatkamaan: + +»Minä olen suunnitellut kaiken. Me lähdemme vain Skotlantiin. +Kun olemme naimisissa, he pian suostuvat. Ihmiset aina suostuvat +tosiseikkoihin. Etkö _ymmärrä_, Jon?» + +»Mutta kuinka voisi loukata heitä niin kauheasti?» + +Hän siis loukkasi Fleuriä mieluummin kuin noita omaisiaan! »Hyvä on, +anna minun mennä sitten!» + +Jon nousi ja pani selkänsä ovea vastaan. + +»Minä otaksun, että olet oikeassa», sanoi hän hitaasti, »mutta minä +tahdon miettiä asiaa.» + +Fleur saattoi nähdä, että Jonia kuohuttivat tunteet, jotka hän tahtoi +ilmaista, mutta Fleur ei aikonut auttaa häntä. Hän vihasi itseään tänä +hetkenä ja melkein vihasi Jonia. Minkä tähden hänen, Fleurin, piti +tehdä kaikki työ heidän rakkautensa turvaamiseksi? Se ei ollut oikeus +ja kohtuus. Ja sitten hän näki Jonin silmät, niin rakastuneet ja niin +murheelliset. + +»Älä ole tuon näköinen! Minä vain en tahdo menettää sinua, Jon!» + +»Sinä et voi menettää minua niin kauan kun välität minusta.» + +»Oi, kyllä vain!» + +Jon pani kätensä hänen harteilleen. + +»Fleur, tiedätkö sinä jotakin, jota et ole kertonut minulle?» + +Siinä oli se suora kysymys, jota Fleur oli pelännyt. Hän katsoi Joniin +häikäilemättä ja vastasi: »En.» Hän oli polttanut laivansa, mutta mitä +se merkitsi, kunhan hän vain saisi Jonin? Jon antaisi anteeksi. Ja hän +kiersi käsivartensa Jonin kaulaan ja suuteli häntä huulille. Hän oli +voittamaisillaan! Hän tunsi sen Jonin sydämen sykkeestä hänen rintaansa +vastaan, hänen silmäinsä ummistumisesta. »Minun täytyy saada varmuus! +Minun täytyy saada varmuus!» kuiskasi Fleur. »Lupaa!» + +Jon ei vastannut. Hänen kasvoillaan oli hiljaisuus, joka tietää +äärimmäistä huolestumista. Vihdoin hän sanoi: + +»Se on kuin isku vasten heidän kasvojaan. Minun täytyy ajatella vähän, +Fleur. Minun todella täytyy.» + +Fleur pujahti pois hänen syleilystään. + +»Oh! Hyvä on!» Ja äkkiä Fleur puhkesi kyyneliin, pettymyksen, häpeän +ja ylenmääräisen jännityksen kyyneliin. Seurasi viisi minuuttia +kiihkeätä tuskaa. Jonin itsesyytöksillä ja hellyydellä ei ollut rajoja, +mutta hän ei antanut lupausta. Ja vaikka Fleur olisi tahtonut huutaa: +»Hyvä on sitten, jollet rakasta minua tarpeeksi — hyvästi vain!» — +hän ei uskaltanut. Syntymästään saakka tottuneena saamaan tahtonsa +perille Fleur nolostui ja hämmästyi tätä vastarintaa niin nuoren, niin +herkän ja niin rakastuneen taholta. Hän olisi tahtonut työntää Jonin +luotaan, koettaa, mitä kylmyys ja viha vaikuttaisivat, ja taaskaan +hän ei uskaltanut. Tietoisuus siitä, että hän yritti houkutella +Jonin sokeasti syöksymään peruuttamattomaan, heikensi kaikkea — +heikensi loukkautumisen vilpittömyyttä, ja intohimon vilpittömyyttä. +Suudelmissakaan ei ollut sitä houkutusta, minkä Fleur olisi toivonut +niihin. Myrskyinen pieni kohtaus päättyi ilman ratkaisua. + +»Tahdotteko teetä, _gnädiges Fräulein?_» + +Hän työnsi Jonin luotaan ja vastasi: + +»En, ei kiitos! Olen juuri lähdössä.» + +Ja ennenkuin Jon osasi estää, hän oli poissa. + +Fleur pujahti salaa ulos kuivaten hehkuvia, kyynelten tahrimia poskiaan +peloissaan, suuttuneena, hyvin onnettomana. Hän oli järkyttänyt Jonia +niin peloittavasti, eikä kuitenkaan mitään lopullista ollut päätetty +eikä sovittu. Mutta mitä epävarmempi ja sattumanvaraisempi oli +tulevaisuus, sitä syvemmälle painoi »omistamisen tahto» tuntosarvensa +hänen sydämeensä — kuin jokin jäytävä hyönteinen! + +Green Streetillä ei ollut ketään. Winifred oli mennyt Imogenin kanssa +katsomaan näytelmää, jota muutamat sanoivat allegoriseksi ja toiset +»hyvin jännittäväksi, ettekö ymmärrä?» Jälkimmäisten sana oli pannut +Winifredin ja Imogenin liikkeelle. Fleur lähti Paddingtoniin. West +Draytonin tiilitehtaitten ja myöhäisten heinäniittyjen ilma leyhytteli +junaikkunan läpi hänen vielä kuumia poskiaan. Ennen oli näyttänyt +olevan kukkia poimittaviksi, nyt olivat kaikki täynnä okaita ja +piikkejä. Mutta tuo kultainen kukka, jota orjantappuraköynnös ympäröi, +näytti hänen sitkeälle hengelleen yhä kauniimmalta ja toivottavammalta. + + + + +9. KAIKKI HULLUSTI + + +Kotiin tullessaan Fleur havaitsi ilmakehän niin erikoiseksi, että +se tunkeutui hänenkin yksityisen elämänsä hämmentyneeseen piiriin. +Äiti oli pääsemättömästi sulkeutunut työhuoneeseen, isä murjotti +viinitarhassa. Kumpainenkaan ei olisi viskannut sanaa koirallekaan. +»Onko se minun tähteni?» ajatteli Fleur. »Vai Profondin tähden?» +Äidilleen hän sanoi: + +»Mikä isää vaivaa?» + +Äiti vastasi kohauttamalla olkapäitään. + +Isälleen: + +»Mikä äitiä vaivaa?» + +Isä vastasi: + +»Vaivaa? Mikä häntä vaivaisi?» Ja isä katsoi häneen terävästi. + +»Tiedätkö muuten», kuiskasi Fleur, »että Monsieur Profond on lähdössä +'pikku' matkalle Etelämerelle.» + +Soames tutki oksaa, millä ei mitään rypäleitä kasvanut. + +»Tämä viinitarha on erehdys», sanoi hän. »Nuori Mont kävi täällä. Hän +kysyi minulta jotakin sinua koskevaa.» + +»Oi! Mitä pidät hänestä, isä?» + +»Hän — hän on eräänlainen tuote — niinkuin kaikki nämä nuoret ihmiset.» + +»Mikä sinä olit hänen iällään, rakas?» + +Soames hymyili vihaisesti. + +»Me teimme työtä emmekä leikkineet — liehuneet ja ajaneet autoilla ja +rakastelleet.» + +»Etkö sinä koskaan rakastellut?» + +Fleur ei tahtonut katsoa isään sanoessaan tämän, mutta näki hänet aivan +hyvin. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punastuneet, hänen kulmakarvansa, +joissa tumma vielä yhtyi harmaaseen, olivat vetäytyneet lähekkäin. + +»Minulla ei ollut aikaa eikä halua hakkailuun.» + +»Ehkä sinulla oli suuri intohimo.» + +Soames katsoi häneen kiinteästi. + +»Oli — jos tahdot tietää — ja paljon hyötyä minulla siitä oli.» Hän +siirtyi kuumavesiputkien sivustaa pois. Fleur hiipi hiljaa hänen +jäljessään. + +»Kerro minulle siitä, isä!» + +Soames kävi hyvin hiljaiseksi. + +»Mitä tahtoisit tietää sellaisista asioista sinun iälläsi?» + +»Elääkö hän?» + +Soames nyökäytti päätään. + +»Ja naimisissa?» + +»On.» + +»Se on Jon Forsyten äiti, eikö niin? Ja hän oli ensimmäinen vaimosi.» + +Se oli sanottu intuitsionin väläyksessä. Varmasti isän vastustus +johtui hänen kiihkeästä halustaan salata tuo ylpeytensä vanha haava +tyttäreltään. Mutta Fleur säikähti. Nähdä noin vanhan ja tyvenen +hätkähtävän kuin iskun saaneena, kuulla noin kipeää tuskan ääntä hänen +puheessaan! + +»Kuka kertoi sinulle? Jos tätisi —! Minä en voi sietää, että siitä +asiasta puhutaan.» + +»Mutta, kultaseni», sanoi Fleur pehmeästi, »siitähän on niin pitkä +aika.» + +»Pitkä aika tai ei, minä —» + +Fleur seisoi hivellen hänen käsivarttaan. + +»Minä olen koettanut unohtaa», sanoi Soames äkkiä, »minä en tahdo, että +minua muistutetaan.» Ja sitten, ikäänkuin purkaen vanhaa ja salaista +ärtymystä, hän lisäsi: »Näinä aikoina ihmiset eivät ymmärrä. Suuri +intohimo, kyllä kai! Kukaan ei tiedä mikä se on.» + +»Minä tiedän», sanoi Fleur melkein kuiskaten. + +Soames, joka oli kääntänyt selkänsä hänelle, pyörähti ympäri. + +»Mitä sinä puhut — sinunlaisesi lapsi!» + +»Ehkä minä olen perinyt sen, isä.» + +»Mitä?» + +»Hänen poikaansa, ymmärräthän.» + +Soames oli valkea kuin lakana ja Fleur tiesi olevansa samanlainen. He +seisoivat tuijottaen toisiinsa höyryisessä kuumuudessa, joka tuoksui +tympeältä mullalta, ruukkukasveilta ja viiniköynnökseltä, joka kasvoi +nopeasti. + +»Tämä on mieletöntä», sanoi Soames vihdoin, kuivin huulin. + +Tuskin liikuttaen omia huuliaan Fleur mumisi: + +»Älä ole vihainen, isä. Minä en voi sille mitään.» + +Mutta hän saattoi nähdä, ettei isä ollut vihainen, pahoillaan vain, +syvästi pahoillaan. + +»Minä luulin, että tuo hulluus oli jo unohtunut», änkytti hän. + +»Oi, ei! Se on kymmenen kertaa pahempaa.» + +Soames potkaisi kuumavesitorvea. Tuo avuton liike järkytti Fleuriä, +joka ei koskaan ollut pelännyt isäänsä, ei koskaan. + +»Voi rakkaani», sanoi Fleur. »Minkä täytyy tapahtua, sen täytyy, +tiedäthän.» + +»Täytyy!» toisti Soames. »Sinä et tiedä, mitä puhut. Onko pojalle +kerrottu?» + +Veri syöksyi Fleurin poskiin. + +»Ei vielä.» + +Soames oli kääntynyt hänestä taaskin ja toinen olkapää vähän kohollaan +tuijotti kiinteästi torvien yhtymäkohtaan. + +»Tämä on kovin epämiellyttävää minulle», hän sanoi äkisti. + +»Mikään ei voisi olla sen epämiellyttävämpää. Tuon miehen poika! Se on +— se on — luonnonvastaista!» + +Fleur pani melkein huomaamattaan merkille, että isä ei sanonut »tuon +naisen poika», ja taaskin hänen intuitsionsa alkoi toimia. + +Viipyikö tuon suuren intohimon haamu vielä jossakin hänen sydämensä +nurkassa? + +Hän pani kätensä isän käsivarren alle. + +»Jonin isä on ihan sairas ja vanha, minä näin hänet.» + +»Sinä —?» + +»Niin, minä kävin siellä Jonin kanssa, näin heidät molemmat.» + +»No, ja mitä he sanoivat sinulle?» + +»Ei mitään. He olivat hyvin kohteliaita.» + +»Sen he kyllä osaavat.» Hän palasi katselemaan putkien yhtymäkohtaa ja +sanoi sitten äkisti: + +»Minun täytyy ajatella tätä kaikkea — puhun sinulle taas illalla.» + +Fleur tiesi, että keskustelu tältä hetkeltä oli päättynyt ja hiipi +pois jättäen isän vieläkin katselemaan torvien yhtymäpaikkaa. Hän +lähti kävelemään hedelmätarhaan, vadelma- ja viinimarjapensaitten +keskelle, ilman pienintäkään halua poimia ja syödä. Kaksi kuukautta +sitten — hänen sydämensä oli kevyt! Niin, vielä kaksi päivää sitten, +ennenkuin Prosper Profond kertoi. Nyt hän tunsi joutuneensa verkkoon +— keskelle intohimoja, vaatimuksia, sortoa ja kapinaa, rakkauden ja +vihan siteitä. Kuinka selviytyä — kuinka kääntää ja taivuttaa asiat +oman tahtonsa mukaan ja saada sydämen halu toteutetuksi? Ja äkkiä, +korkean puksipuuaidan kulmauksessa, hän törmäsi suoraan äitiinsä, +joka käveli nopeasti, avoin kirje kädessään. Hänen rintansa kohoili, +silmänsä olivat avautuneet suuriksi, poskensa hehkuivat. Fleur ajatteli +paikalla: »Huvilaiva! Äiti parka!» + +Annette loi häneen avaran, säikähtyneen katseen ja sanoi: + +»J'ai la migraine.» + +»Olen kauhean pahoillani, äiti.» + +»Kyllä kai, sinä ja isäsi — pahoillanne!» + +»Mutta, äiti, minä olen. Minä tiedän, miltä se tuntuu.» + +Annetten hämmästyneet silmät kävivät vielä suuremmiksi, kunnes +valkuaiset näkyivät silmäterän yläpuolella. »Viaton raukka», sanoi hän. + +Että äiti, tuo hillitty ja järkevä äiti, olisi tuon näköinen ja puhuisi +tuolla tavoin! Sehän oli peloittavaa! Isä, äiti, hän itse! Ja vain +kaksi kuukautta sitten heillä oli näyttänyt olevan kaikki, mitä he +tässä maailmassa tarvitsivat. + +Annette rutisti kirjeen käsissään. Fleur tiesi, että tuo näky hänen +piti jättää huomaamatta. + +»Voinko auttaa päänsärkyäsi jotenkin, äiti?» + +Annette pudisti päätään ja käveli pois huojuttaen lanteitaan. + +»Sehän on julmaa», ajatteli Fleur, »ja minä olin iloinen! Tuo mies! +Mitävarten miehet tulevat saalistamaan ja pilaavat kaiken! Hän +luultavasti on kyllästynyt äitiin. Mitä syytä hänellä oli kyllästyä +minun äitiini? Mitä syytä!» Ja tuo ajatus, joka oli niin luonnollinen +ja niin erikoinen, houkutteli häneltä tukahtuneen pikku naurun. + +Hänen olisi tietysti pitänyt olla mielissään, mutta mitä syytä oli +siihen? Isä ei tosissaan välittänyt! Äiti ehkä välitti? Hän tuli +hedelmätarhaan ja istahti kirsikkapuun alle. Tuulen leyhkä huokaili +korkeammissa oksissa, vihreän läpi nähtynä oli taivas hyvin sininen ja +pilvet hyvin valkeat — nuo raskaat, valkeat pilvet, jotka melkein aina +kuuluvat jokimaisemaan. Mehiläiset hyrisivät hiljaa tuulensuojassa, ja +mehevälle ruoholle lankesi syvä varjo hedelmäpuista, jotka hänen isänsä +oli istuttanut kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Linnut olivat melkein +vaiti, käet lakanneet kukkumasta, mutta metsäkyyhkyset kuhertelivat. +Keskikesän hengitys ja hyminä ja kuherrus ei pitkäksi aikaa kyennyt +tyynnyttämään hänen kiihoittuneita hermojaan. Kyykistyneenä polvilleen +hän alkoi laatia suunnitelmia. Hänen täytyi saada isä puolelleen. Mitä +isä muusta välittäisi niin kauan kuin hän, Fleur, vain on onnellinen? +Hän ei ollut elänyt lähes yhdeksäätoista vuotta saamatta tietoonsa, +että hänen tulevaisuutensa oli ainoa, mistä isä todella välitti. +Hänen oli siis vain saatava isä uskomaan, että hänen tulevaisuutensa +ei voinut olla onnellinen ilman Jonia. Isä luuli sitä mielettömäksi +oikuksi. Kuinka vanhat ihmiset olivatkaan hupsuja, kun luulivat +voivansa ymmärtää, miltä nuorista tuntuu! Eikö isä ollut tunnustanut, +että hänelläkin — nuorena — oli ollut suuri intohimo? Hänen pitäisi +ymmärtää! »Hän kasaa rikkauksiaan minulle», ajatteli Fleur, »mutta mitä +hyötyä niistä on, jos en ole onnellinen?» Raha ja kaikki mitä sillä voi +ostaa ei tuo onnea. Rakkaus vain. Valkeat päivänkukat, jotka väliin +saivat hedelmätarhan näyttämään niin uneksivalta, kasvoivat villeinä +ja onnellisina ja niillä oli hetkensä. »Heidän ei olisi pitänyt panna +nimekseni Fleur, jolleivät aio myöntää minulle hetkeäni ja antaa +minun olla onnellinen niin kauan kuin se kestää.» Mitään todellista +ei ollut esteenä, ei köyhyyttä eikä tautia — tunne vain, onnettoman +menneisyyden kummitus! Jon oli oikeassa. He eivät antaisi toisten elää, +nuo vanhat ihmiset! He erehtyivät, tekivät rikoksia ja tahtoivat, että +vielä lapsetkin saisivat maksaa niistä! Tuulenhenki raukesi, hyttyset +alkoivat purra. Hän nousi, poimi kuusaman oksan ja meni sisään. + +Sinä iltana oli kuuma. Sekä äiti että hän esiintyivät ohuissa, +vaaleissa, avokaulaisissa puvuissa. Kukat päivällispöydässä olivat +vaaleita. Fleur hämmästyi kaiken kalpeutta, isän kasvojen, äidin +olkapäiden, seinän vaalean laudoituksen, vaaleanharmaan samettimaton, +lampunvarjostimen — vieläpä liemikin oli vaaleata. Koko huoneessa ei +ollut väriläikkää, ei edes viiniä vaaleissa laseissa, sillä kukaan +ei juonut. Mikä ei ollut kalpeata, oli mustaa — isän vaatteet, +hovimestarin vaatteet, Fleurin lintukoira, joka väsyneenä lojui +ikkunan ääressä, verhot, jotka olivat mustat, kermanvärillä kirjotut. +Koiperhonen lensi sisään ja se oli vaalea. Ja hiljainen oli tuo +puolisurussa vietetty päivällinen kuumuuden keskellä. + +Isä kutsui Fleurin takaisin, kun hän lähti äidin jäljissä ulos. + +Fleur istahti pöytään hänen viereensä, irroitti kalpean +kuusamankukkasen ja nosti sen nenälleen. + +»Minä olen ajatellut», sanoi Soames. + +»No niin, rakas?» + +»Minun on äärimmäisen tuskallista puhua, mutta eihän sitä voi +auttaa. Minä en tiedä, ymmärrätkö, kuinka paljon sinä olet minulle +— en ole koskaan puhunut siitä, en pitänyt sitä tarpeellisena, +mutta — mutta sinä olet kaikkeni. Äitisi —» hän vaikeni, tuijottaen +kättenpesumaljaansa, joka oli venetsialaista lasia. + +»Niin?» + +»Minulla on vain sinut. Ei ole koskaan ollut — en ole kaivannut mitään +muuta senjälkeen kun sinä synnyit.» + +»Minä tiedän», kuiskasi Fleur. + +Soames kostutti huuliaan. + +»Sinä ehkä luulet, että tämä on asia, jonka voin selvittää ja järjestää +sinulle. Olet erehtynyt. Minä — minä olen avuton.» + +Fleur ei puhunut. + +»Kokonaan syrjäyttäen omat tunteeni», jatkoi Soames varmemmin, »tiedän, +että nuo kaksi eivät mukaudu mihinkään mitä minä voin sanoa. He — +he vihaavat minua, niinkuin ihmiset aina vihaavat niitä, joita ovat +loukanneet.» + +»Mutta hän — Jon —» + +»Hän on heidän lihaansa ja vertansa, äitinsä ainoa lapsi. Luultavasti +hän merkitsee äidilleen samaa mitä sinä merkitset minulle. Olemme +umpikujassa.» + +»Ei», huusi Fleur, »ei, isä!» + +Soames nojautui taaksepäin, kalpean kärsivällisyyden perikuvana, +ikäänkuin olisi päättänyt olla osoittamatta mitään mielenliikutusta. + +»Kuule nyt», sanoi hän. »Sinä asetat kahden kuukauden — kahden +kuukauden— tunteet kolmenkymmenenviiden vuoden tunteita vastaan! Mitä +mahdollisuuksia luulet itselläsi olevan? Kaksi kuukautta — kaikkein +ensimmäinen rakkausjuttusi, puolen tusinaa kohtauksia, muutamia +kävelyretkiä ja keskusteluja, muutamia suudelmia — toisaalla, toisaalla +sellaista, mitä et voi kuvitellakaan, mitä ei voi kuvitella kukaan, +joka ei ole kokenut. Ole toki järkevä, Fleur! Se on keskikesän +hulluutta.» + +Fleur repi kuusaman pieniin palasiin. + +»Hulluus on siinä, että antaa menneisyyden pilata kaikki. Mitä me +välitämme menneistä? Tässä on kysymys meidän elämästämme eikä teidän.» + +Soames nosti käden otsalleen, jolla Fleur äkkiä näki hien kiiltävän. + +»Kenen lapsi sinä olet?» sanoi Soames. »Kenen lapsi hän on? Nykyisyys +on kytketty menneisyyteen, tulevaisuus molempiin. Siitä ei pääse +mihinkään.» + +Fleur ei ollut koskaan kuullut filosofiaa noilta huulilta. Kesken +kiihtymystään liikutettuna hän nojasi kyynärpäänsä pöytään ja leuan +käsiinsä. + +»Mutta isä, katso asiaa käytännöllisesti. Me tahdomme toisemme. Rahaa +on vaikka kuinka paljon, eikä esteenä mitään muuta kuin tunnetta. +Haudatkaamme menneisyys, isä.» + +Isän vastauksena oli huokaus. + +»Sitäpaitsi», sanoi Fleur lempeästi, »et voi estää meitä.» + +»Minä en luule», sanoi Soames, että koettaisin »estää sinua, jos asia +riippuisi yksin minusta. Minä tiedän, että saan mukautua yhteen ja +toiseen, jos tahdon säilyttää kiintymyksesi. Mutta tämä asia ei ole +minun määrättävissäni. Tahdon, että ymmärrät sen, ennenkuin on liian +myöhäistä. Jos edelleen olet siinä uskossa, että saat tahtosi perille, +ja rohkaiset tunteitasi, tulee isku olemaan sitä raskaampi, kun +huomaatkin, ettet voi.» + +»Oi», huusi Fleur, »auta minua, isä, sinä voit auttaa minua, tiedäthän.» + +Soames teki hämmästyneen, kieltävän eleen. + +»Minä!» sanoi hän katkerasti. »Auttaa? Minähän juuri olen este — +alkusyy ja este — eikö niin ole tapana sanoa? Sinulla on minun vertani +suonissasi.» + +Hän nousi. + +»Niin, kaikki on hullusti. Jos pysyt itsepäisyydessäsi, saat syyttää +itseäsi. Kas niin, älä ole mieletön, lapseni — ainoa lapseni!» + +Fleur painoi otsansa hänen olkapäähänsä. + +Hänen mielensä oli kokonaan sekasorron vallassa. Mutta ei kannattanut +näyttää sitä! Ei vähääkään kannattanut! Hän erosi isästään ja lähti +ulos hämärään, neuvottomana, mutta ei vakuutettuna. Kaikki oli +epävarmaa ja epämääräistä hänen sielussaan, niinkuin puutarhan varjot +ja muodot, paitsi — hänen halunsa omistaa. Poppeli kohosi tummansinistä +taivasta vastaan ja kosketti valkeata tähteä. Kaste teki hänen kenkänsä +kosteiksi ja paljaat olkapäänsä viileiksi. Äkkiä hän tunsi tupakan +tuoksua, ja valkoinen haamu tuli näkyviin ikäänkuin kuutamon luomana. +Se oli nuori Mont flanellivaatteissa, seisomassa veneessään. Fleur +kuuli veteen viskatun savukkeen sihinän. + +»Fleur», kuului hänen äänensä, »älkää olko armoton piruparalle! Olen +odottanut tuntikausia.» + +»Mitä sitten?» + +»Tulkaa veneeseeni!» + +»Enkä tule.» + +»Miksi ette?» + +»En ole vedenneito.» + +»Eikö teissä ole yhtään romantiikkaa? Älkää olko nykyaikainen, Fleur!» + +Hän ilmestyi polulle kyynärän päähän Fleuristä. + +»Menkää pois!» + +»Fleur, minä rakastan teitä. Fleur!» + +Fleur naurahti lyhyeen. + +»Tulkaa uudelleen», sanoi hän, »sitten kun toiveeni ei ole täyttynyt.» + +»Mikä sitten on toiveenne?» + +»Kysykää toiselta.» + +»Fleur», sanoi Mont, ja hänen äänensä sointu oli outo, »älkää pilkatko +minua! Koiratkin ansaitsevat säädyllistä kohtelua ennenkuin joutuvat +vivisektion uhreiksi.» + +Fleur pudisti päätään, mutta hänen huulensa värisivät. + +»No niin, teidän ei pitäisi kiusata minua. Antakaa minulle savuke.» + +Mont antoi hänelle savukkeen, sytytti sen ja itselleen toisen. + +»Minä en tahdo puhua roskaa», sanoi hän, »mutta olkaa hyvä ja +kuvitelkaa kaikkea sitä roskaa mitä kaikkien aikojen rakastuneet +konsanaan ovat puhuneet, ja viskatkaa mukaan minun erikoinen roskani.» + +»Kiitos vain, minä olen kuvitellut. Hyvää yötä!» + +He seisoivat hetkisen vastakkain akasiapuun varjossa, jonka kukat +loistivat hyvin kirkkaina kuutamossa, ja heidän savukkeittensa savu +sekaantui ilmaan heidän välillään. + +»Sen pituinenko siis, Michael Mont?» sanoi nuorukainen. Fleur kääntyi +äkisti taloa kohti. Ruohokentällä hän kääntyi katsomaan taakseen. +Michael Mont huojutti käsivarsiaan päänsä päällitse, Fleur saattoi +nähdä niiden lyövän hänen päähänsä ja sitten huojuttavan kuutamoisia +akasiapuun kukkia. Hänen äänensä erottui juuri ja juuri. »Hauskaa, +hauskaa!» Fleur ravisti itseään. Hän ei voinut auttaa Montia, hänellä +oli liiaksi jo omasta surustaan! Parvekkeella hän pysähtyi hyvin +äkkiä. Äiti istui salissa kirjoituspöytänsä ääressä, aivan yksin. +Hänen ilmeessään ei ollut muuta merkillistä kuin kasvojen tavaton +liikkumattomuus. Mutta hän näytti toivottomalta! Fleur meni yläkertaan. +Huoneensa ovella hän pysähtyi. Hän saattoi kuulla isänsä kulkevan +edestakaisin, edestakaisin taulusalissa. + +»Niin», ajatteli hän. »Hauskaa tosiaan! Oi, Jon!» + + + + +10. PÄÄTÖS + + +Kun Fleur lähti, jäi Jon tuijottamaan itävaltalaiseen. Tämä oli laiha +nainen, jolla oli tummat kasvot ja levoton ilme niin kuin ihmisellä, +joka on nähnyt jokaisen pienen elämältä saamansa lahjan vuoron perään +liukuvan pois. + +»Eikö teetä?» kysyi hän. + +Jon tajusi pettymyksen hänen äänessään ja mumisi: + +»Ei, kiitoksia paljon?» + +»Pieni kuppi — valmis jo. Pieni kuppi ja savuke.» + +Fleur oli mennyt! Itsesyytösten ja epävarmuuden tunteja oli hänen +edessään. Ja raskaasti tuntien epäsuhdan hän hymyili ja sanoi: + +»No niin, kiitos!» + +Itävaltalainen toi pienen teekannun ja kaksi pientä kuppia sekä +hopeaisen savukekotelon pienellä tarjottimella. + +»Sokeria? Neiti Forsytella on paljon sokeria — hän ostaa, minun +sokerini, ystävieni sokerin myös. Neiti Forsyte on hyvin ystävällinen. +Palvelen häntä mielelläni. Oletteko hänen veljensä?» + +»Olen», sanoi Jon alkaen polttaa elämänsä toista savuketta. + +»Hyvin nuori veli», sanoi itävaltalainen hymyillen vähän +huolestuneesti, mikä Jonin mielestä muistutti koiran hännän heilumista. + +»Saanko tarjota teillekin?» kysyi Jon. »Ja ettekö tahdo istua?» + +Itävaltalainen pudisti päätään. + +»Isänne on hyvin herttainen vanhus — herttaisin vanhus, minkä koskaan +olen nähnyt. Neiti Forsyte kertoi kaiken hänestä. Onko hän parempi?» + +Hänen sanansa koskivat Joniin kuin syytös. »Oi, kyllä minä luulen hänen +voivan täysin hyvin.» + +»Minä tahtoisin nähdä hänet uudestaan», sanoi itävaltalainen pannen +käden sydämelleen. »Hänellä on hyvin hyvä sydän.» + +»Niin», sanoi Jon. Ja taaskin hänen sanansa tuntuivat Jonista +syytökseltä. + +»Hän ei koskaan tuota ikävyyksiä kenellekään ja hymyilee niin +lempeästi.» + +»Niin, eikö totta?» + +»Hän katselee neiti Forsytea väliin niin lystikkäästi. Minä kerroin +hänelle koko tarinani, hän on niin sympaattinen. Äitinne — kaunis ja +tervekö yhä?» + +»On, oikein.» + +»Isällänne oli hänen valokuvansa pukupöydällä. Hyvin kaunis.» + +Jon nielaisi teensä. Tämä nainen huolestuneine kasvoineen ja +muistuttavine sanoineen oli kuin ensimmäinen ja toinen murhaaja +»Macbethissa». + +»Kiitos», sanoi hän, »minun täytyy mennä nyt. Saanko — saanko jättää +teille tämän?» + +Hän pani kymmenen shillingin setelin tarjottimelle epävarmoin käsin +ja riensi ovelle. Hän kuuli itävaltalaisen huudahtavan hämmästyksestä +ja kiiruhti ulos. Hänellä oli juuri aikaa ehtiä junaansa, ja koko +matkan Victoriaan hän katseli kaikkien ohikulkijain kasvoja toivoen +rakastajain tapaan vasten kaikkia toiveita. Worthingiin tultuaan hän +pani tavaransa paikallisjunaan ja lähti nummien poikki kävelemään +Wansdoniin koettaen liikunnolla parantaa kipeän päättämättömyytensä. +Niin kauan kuin hän kulki nopeinta vauhtiaan, hän saattoi nauttia +noitten viheriäin rinteitten kauneudesta pysähtyen aika ajoin +loikoilemaan hetkisen maassa, ihailemaan metsäruusun täydellisyyttä +tai kuuntelemaan kiurun laulua. Mutta kahden tunteen sota hänen +sielussaan oli vain lykkäytynyt — kahden tunteen, jotka olivat hänen +Fleur-kaipuunsa ja hänen vastenmielisyytensä petosta kohtaan. Hän tuli +Wansdonin vanhalle liitukaivokselle yhtä päättämättömänä kuin oli ollut +lähtiessään. Asian molempien puolien selvä näkeminen oli samalla kertaa +Jonin voima ja heikkous. Hän ehti taloon juuri kun päivälliskello soi +ensimmäistä kertaa. Hänen tavaransa oli jo tuotu sisään. Hän otti +nopean kylvyn ja tuli ruokasaliin, jossa tapasi Hollyn yksin — Val oli +lähtenyt kaupunkiin eikä tulisi kotiin ennenkuin viimeisellä junalla. + +Senjälkeen kun Val oli kehoittanut häntä kysymään sisareltaan, mitä +molempien perheitten välillä oli, oli niin paljon tapahtunut — +Fleurin selitys Green Parkissa, hänen käyntinsä Robin Hillissä, tämän +päivän kohtaus — ettei tuntunut olevan mitään kysyttävää. Hän kertoi +Espanjasta, auringonpistostaan, puhui Valin hevosista, heidän isänsä +terveydestä. Holly yllätti häntä sanomalla luulevansa, ettei isä ollut +ollenkaan terve. Hän oli kahdesti ollut Robin Hillissä viikonloppua +viettämässä. Isä oli näyttänyt peloittavan väsyneeltä, väliin +suorastaan sairaalta, mutta oli aina kieltäytynyt puhumasta itsestään. + +»Hän on äärettömän kultainen ja epäitsekäs — eikö sinustakin, Jon?» + +Tuntien itsensä kaikkea muuta kuin kultaiseksi ja epäitsekkääksi Jon +vastasi: »Se on varma!» + +»Minusta hän on ollut yksinkertaisesti täydellinen isä, niin pitkälle +kuin minä muistan.» + +»Niin on», vastasi Jon hyvin nöyränä. + +»Hän ei koskaan ole sekaantunut mihinkään ja on aina näyttänyt +ymmärtävän. Minä en koskaan unohda, että hän antoi minun mennä +Etelä-Afrikkaan buurisodan aikana, kun olin rakastunut Valiin.» + +»Se oli ennen kuin hän meni naimisiin äidin kanssa, eikö niin?» kysyi +Jon äkkiä. + +»Oli. Kuinka niin?» + +»Oi, muuten vain. Mutta oliko äiti sitä ennen ollut kihloissa Fleurin +isän kanssa?» + +Holly laski kädestään lusikan, jota hän juuri oli käyttämässä, ja +nosti katseensa. Katse oli varovainen ja tutkiva. Minkä verran tuo +poika tiesi? Siksikö paljon, että oli parempi kertoa kaikki? Hän ei +osannut ratkaista. Jon näytti jännittyneeltä ja huolestuneelta, melkein +vanhemmalta, mutta se voi johtua auringonpistoksesta. + +»Siinä oli jotakin», sanoi hän. »Me olimme tietysti tuolla kaukana +emmekä kuulleet mitään.» Hän ei voinut ottaa asiaa vastuulleen. +Salaisuus ei ollut hänen. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä pojan +tunteista tällä hetkellä. Ennen Espanjaa hän oli varmaan uskonut, +että Jon oli rakastunut, mutta pojat ovat poikia, siitä oli seitsemän +viikkoa jo, ja koko Espanja välissä. + +Hän näki että Jon tiesi saaneensa torjuvan vastauksen ja lisäsi: + +»Oletko kuullut mitään Fleuristä?» + +»Olen.» + +Jonin kasvot sanoivat hänelle enemmän kuin huolellisimmat selitykset. +Poika ei siis ollut unohtanut! + +Holly sanoi hiljaa: »Fleur on kovin viehättävä, Jon, mutta tiedätkö, — +Val ja minä emme sentään oikein pidä hänestä.» + +»Miksi?» + +»Meidän mielestämme hänellä on aika 'omistava' luonne.» + +»Omistava? Minä en tiedä, mitä tarkoitat. Hän — hän —» Jon työnsi +jälkiruokalautasensa syrjään, nousi ja meni ikkunaan. + +»Älä suutu, rakas Jon. Me emme kaikki voi nähdä ihmisiä samassa +valossa, vai voimmeko? Tiedätkö, minä luulen, että meillä jokaisella on +vain yksi tai kaksi ihmistä, jotka voivat nähdä parhaan meissä ja tuoda +sen esille. Sinulla se luullakseni on äitisi. Minä näin hänen kerran +lukevan kirjettäsi, oli ihmeellistä nähdä hänen kasvonsa. Minusta hän +on kaunein nainen, minkä koskaan olen nähnyt — ikä ei näytä hipaisevan +häneen.» + +Jonin kasvot lauhtuivat, sitten kävivät taas kireiksi. Jokainen — +jokainen oli häntä ja Fleuriä vastaan! Se kaikki vahvisti Fleurin +sanojen vetoomusta: »Hanki varmuus minusta — mene naimisiin kanssani, +Jon!» + +Täällä, missä hän oli viettänyt tuon ihmeellisen viikon Fleurin +kanssa — tytön lumouksen voima, hänen oman sydämensä kipu kasvoi joka +minuutti, jolloin Fleur ei ollut läsnä lumoamassa huonetta, puutarhaa, +itse ilmaa. Kykenisikö hän koskaan elämään täällä näkemättä Fleuriä? Ja +hän vetäytyi yksinäisyyteen ja meni varhain levolle. Se ei tehnyt häntä +»terveeksi, varakkaaksi ja viisaaksi», niinkuin sananlasku sanoo, mutta +se antoi hänelle tilaisuuden sulkeutua fantasiapukuisen Fleurin muiston +seuraan. Hän kuuli Valin saapuvan — Fordin purkavan lastiaan, sitten +palasi kesäisen yön hiljaisuus — kuului vain hyvin kaukaisten lammasten +määkinää ja yökehrääjän käheätä kuhertelua. Hän nojautui kauas ulos. +Kylmä kuu — lämmin ilma — nummet kuin hopeata! Pieniä siipiä, puron +pulppuilua, köynnösruusuja! Hyvä Jumala — kuinka kaikki oli tyhjää +ilman häntä! Raamatussa sanottiin: Sinun pitää luopuman isästäsi ja +äidistäsi ja — Fleuriin sidottu oleman! + +Mutta hänpä rohkaisisi mielensä ja kertoisi heille! He eivät voineet +estää häntä menemästä Fleurin kanssa naimisiin — he eivät voineet estää +häntä, kun he tiesivät, miltä hänestä tuntui. + +Niin! Hän menisi! Rohkeasti ja avoimesti — Fleur oli väärässä! + +Yökehrääjä vaikeni, lampaat olivat hiljaa, ainoa ääni pimeydessä oli +puron solina. Ja Jon vuoteessaan nukkui, vapautuneena pahimmasta elämän +vaivasta — epävarmuudesta. + + + + +11. TIMOTHY ENNUSTAA + + +Sinä päivänä, jolloin kohtaamisen National Galleryssa olisi pitänyt +tapahtua, vietettiin Englannin kunnian ja ylpeyden — lyhyemmin +sanoen silinterihatun — ylösnousemuksen toista vuosipäivää. Suuri +krikettikilpailu »Lordin» kentällä — tuo juhla, jonka vieton sota +oli lakkauttanut — oli taas toista kertaa tapahtumassa vaalean ja +tummansinisten lippujen hulmutessa, kunniakkaan menneisyyden melkein +kaikki piirteet huomioon otettuina. Täällä, lounastunnilla, olivat +edustettuina naishattujen kaikki lajit ja miehisen hatun yksi ainoa +laji suojellen »säätyläis»-luokkaan kuuluvien kasvojen moninaisia +tyyppejä. Huomioiva Forsyte saattoi erottaa vaatimattomammilla +paikoilla pienen määrän pehmeitäkin hattuja, mutta ruohokentälle ne +tuskin uskaltautuivat. Vanha koulu — tai koulut — saivat iloita siitä, +että proletariaatti ei sentään vielä ruvennut maksamaan tarvittavaa +puolta kruunua. Tässä oli vielä luja linnoitus, ainoa jäljelläoleva +suuresta asteikosta — sillä sanomalehdet arvioivat yleisön lukumäärän +kymmeneksituhanneksi. Ja nuo kymmenen tuhatta, kaikki saman toivon +elähdyttäminä, tekivät toisilleen tuon ainoan kysymyksen: »Missä +aiotte lounastaa?» Jotakin ihmeen ylentävää ja rauhoittavaa oli tuossa +kysymyksessä ja kysyjäin suuren, yhdenvertaisen joukon näkemisessä. +Mitä voimavarastoja vielä olikaan Brittein valtakunnassa — tarpeeksi +kyyhkysiä, rapuja, karitsanlihaa, lohimajonneesia, mansikoita ja +samppanjapulloja koko tuon joukon ravitsemiseksi! Ei mitään ihmettä +odotettavissa — seitsemän leivän ja viiden kalan tapausta — uskon +perustukset olivat varmemmat. Kuusituhatta silinteriä ja neljätuhatta +päivänvarjoa laskettaisiin kokoon, kymmenentuhatta tuota samaa +englantia puhuvaa suuta täyttyisi. Vanhassa koirassa oli vielä elämää! +Perimätapa! Perimätapa taaskin! Kuinka voimakas ja kuinka joustava! +Sodat voivat raivota, verotus saalistaa, ammattiyhdistykset ottaa +tullia, ja Eurooppa tuhoutua nälkään, mutta nämä kymmenentuhatta +tulevat ravituiksi ja saavat omassa piirissään otella, kävellä +vihreällä kentällä, kulkea silinteri päässä ja kohdata — itsensä. Sydän +oli terve, valtimo vielä säännöllinen. E-ton! Harro-o-ow! + +Niitten monien Forsytein joukossa, jotka olivat läsnä tällä +metsästysmaallaan vanhaan tapaan perustuvan oikeuden tai valtuuskirjan +nojalla, oli Soames vaimoineen ja tyttärineen. Hän ei ollut käynyt +kumpaakaan koulua, hän ei harrastanut krikettiä, mutta hän tahtoi, +että Fleur saisi näyttää pukuaan, ja hän tahtoi itse esiintyä +silinteri päässä — loistaa taaskin rauhassa ja upeudessa vertaistensa +joukossa. Hän asteli säädyllisenä, Fleur Annetten ja hänen välissään. +Kukaan nainen ei vetänyt heille vertoja, mikäli hän saattoi nähdä. +He osasivat kävellä ja pitää ryhtinsä, heidän kauneudessaan oli +kiinteyttä, kun taas modernilla naisella yleensä ei ollut mitään +vartaloa, ei rintoja, ei mitään! Hän muisti äkkiä, kuinka humaltuneena +ylpeydestä hän oli kävellyt Irenen rinnalla ensimmäisen avioliittonsa +ensimmäisinä vuosina. Ja kuinka he olivat lounastaneet vaunuissa, +jotka hänen äitinsä pani isän hankkimaan, ne kun olivat niin »chic» — +siihen aikaan oli vain vaunuja ja muita ajoneuvoja, ei noita suuria +raskaita katsomolavoja! Ja kuinka johdonmukaisesti Montague Dartie +oli juonut liikaa. Soames otaksui, että ihmiset vieläkin joivat +liikaa, mutta ei ollut enää samaa tilaa juomiselle kuin ennen. Hän +muisti George Forsyten — jonka veljet Roger ja Eustace olivat olleet +Harrowissa ja Etonissa — istuvan koko suuruudessaan ylinnä vaunuissa +heiluttaen vaaleansinistä lippua toisessa kädessä ja tummansinistä +toisessa ja huutavan: »Etroow—Harrton!» juuri kun kaikki muut olivat +hiljaa — niinkuin hänenlaiselleen narrille sopikin, ja Eustace istui +alempana äärimmäisen muodinmukaisessa puvussa, liian keikarimaisena +kantamaan mitään värejä tai kiinnittääkseen huomiota mihinkään. Hm! +Se oli silloin, ja Irenellä oli harmaa, kalpeanvihreälle vivahtava +silkkipuku. Hän katsoi sivusta Fleurin kasvoja. Aika värittömät — ei +valoa, ei innostusta! Tuo rakkausjuttu kalvoi häntä — paha juttu! Hän +katseli taakseen, vaimonsa kasvoja, jotka olivat vähän hoidetummat kuin +tavallisesti, vähän halveksivat — eipä silti, että Annettella olisi +ollut mitään syytä halveksimiseen, mikäli hän ymmärsi. Hän suhtautui +Profondin uskottomuuteen melko tyvenesti, vai oliko tuo »pikku» matka +vain petosta? Siinä tapauksessa hän kieltäytyisi huomaamasta mitään! +Käveltyään kentän ympäri ja paviljongin edestä he hakivat Winifredin +pöydän Beduiini-klubin teltasta. Tämän uuden »kukko ja kana»-klubin +oli perustanut matkaharrastusten merkeissä muuan herrasmies, jolla oli +vanha skotlantilainen nimi ja jonka isä oli hieman omituisesti saanut +nimekseen Levi. Winifred oli liittynyt klubiin, ei siksi, että hän +oli matkustanut, vaan siksi, että vaisto sanoi hänelle klubin, jolla +oli sellainen nimi ja sellainen perustaja, vielä menevän pitkälle, ja +jollei liittynyt siihen heti, ei ehkä enää olisi mahdollisuuksiakaan. +Se teltta, jonka sisäänkäytävän yläpuolelle oranssinväriselle pohjalle +oli kirjaeltu Koraanin lause ja pieni vihreä kameeli, oli häikäisevin +koko kentällä. Teltan ulkopuolella he tapasivat Jack Cardiganin, +jolla oli tummansininen kaulanauha (hän oli kerran pelannut Harrowin +puolesta) ja joka huitoi keppiään osoittaakseen, kuinka tuon pojan +olisi pitänyt lyödä tuota palloa. Hän ohjasi heidät sisään. Winifredin +nurkkaan kokoontuneina olivat Imogen, Benedict nuoren vaimonsa kanssa, +ValDartie ilman Hollya, Maud ja hänen miehensä, ja kun Soames kahden +naisensa kanssa istui pöytään, oli vielä yksi paikka tyhjänä. + +»Minä odotan Prosperia», sanoi Winifred, »mutta hänellä on niin paljon +puuhaa huvilaivastaan.» + +Soames vilkaisi salaa. Ei mitään liikahdusta hänen vaimonsa kasvoilla! +Joko tuo mies sitten aikoi tulla tai ei, hän ilmeisesti sen tiesi. +Soamesilta ei jäänyt huomaamatta, että myöskin Fleur katsahti äitiinsä. +Jollei Annette kunnioittanut miehensä tunteita, voisi hän ajatella +Fleuriä! Keskustelun, joka oli hyvin hajanainen, kokosi Jack Cardiganin +puhe »porttivahdeista». Hän mainitsi kaikki »suuret porttivahdit» +aikojen alusta asti ikäänkuin he olisivat määrätty rodullinen ykseys +brittiläisen kansan kokoonpanossa. Soames oli lopettanut ja aloitti +kyyhkyspaistia, kun hän kuuli sanat: »Minä myöhästyn pikku hiukkasen, +rouva Dartie», ja näki, että tyhjää paikkaa ei ollut enää. _Tuo mies_ +istui Annetten ja Imogenin välissä. Soames jatkoi järkähtämättömänä +syöntiään sanoen silloin tällöin jotakin Maudille ja Winifredille. +Keskustelu surisi hänen ympärillään. Hän kuuli Profondin äänen sanovan: + +»Minä luulen että erehdytte, rouva Forsyde, minä — minä lyön vetoa, +että neiti Forsyde on yhtä mieltä kanssani.» + +»Mistä sitten?» kuului Fleurin kirkas ääni pöydän takaa. + +»Minä sanoin, että nuoret tytöt ovat hyvin samanlaisia kuin ennenkin — +ero on aivan pikkuinen.» + +»Tiedättekö heistä niin paljon?» + +Tuo terävä vastaus ehti kaikkien korviin, ja Soames liikahti +levottomana ohuessa vihreässä tuolissaan. + +»No niin, minä en tiedä, minä luulen, että he ajavat perille oman pikku +tahtonsa, ja luulen, että he ovat sen tehneet aina.» + +»Tosiaankin!» + +»Niin, mutta Prosper», keskeytti Winifred hyväntuulisesti, »nuo tytöt +kaduilla — tytöt, jotka ovat työskennelleet sotatarvetehteissa, +myymäläin pikku keimailijat — kyllähän heidän tapansa oikein iskevät +silmään.» + +Sanan »iskevät» kuullessaan Jack Cardigan keskeytti tutkimuksensa, ja +hiljaisuuden vallitessa Monsieur Profond sanoi: + +»Ennen se oli sisäpuolella, nyt se on ulkopuolella, siinä kaikki.» + +»Mutta heidän moraalinsa!» huusi Imogen. + +»He ovat aivan yhtä moraalisia kuin konsanaan, rouva Cardigan, mutta +nyt heillä on enemmän tilaisuutta.» + +Tämä salatun kyynillinen lausunto nauratti Imogenia hiukan, sai Jack +Cardiganin suun vähän aukeamaan ja Soamesin tuolin natisemaan. + +Winifred sanoi: »Tuo on liian ilkeätä, Prosper.» + +»Mitä te luulette, rouva Forsyde, eikö teidänkin mielestänne +ihmisluonto ole aina sama?» + +Soames hillitsi äkillisen halunsa mennä potkimaan tuota miestä. Hän +kuuli vaimonsa vastaavan: + +»Ihmisluonto ei ole sama Englannissa kuin joka paikassa muualla.» Tuo +oli sitä Annetten kirottua ivallisuutta! + +»No niin, minä en tunne paljonkaan tätä pikku maata.» — »Et, Jumalan +kiitos», ajatteli Soames — »mutta minä sanoisin, että pata kiehuu +kannen alla joka paikassa. Me kaikki tarvitsemme huvitusta, ja olemme +aina tarvinneet.» + +Kirottu mies! Hänen kyynillisyytensä oli — raivostuttavaa! + +Lounaan päätyttyä he kaikki lähtivät parittain ruuansulatuskävelylle. +Liian ylpeänä huomaamaan mitään Soames tiesi hyvin, että Annette ja +tuo mies olivat lähteneet kuljeksimaan ympäri yhdessä. Fleur kulki +Valin kanssa, hän oli epäilemättä valinnut tämän serkkunsa siksi, että +hän tunsi tuon pojan. Hänen omana parinaan oli Winifred. He kulkivat +loistavassa, kiertelevässä ihmisvirrassa ensin vähän kuumissaan ja +kylläisinä, kunnes Winifred huokasi: + +»Soisinpa, että pääsisimme neljäkymmentä vuotta taaksepäin ajassa, +vanha poika!» + +Hänen henkensä silmäin edessä kulki loputon saattue hänen omia +»Lordi»-pukujaan, jotka alituisesti palautuvan rahapulan välttämiseksi +oli maksettu isän rahoilla. »Hauskaa on sentään ollut. Väliin +suorastaan toivon, että Monty voisi tulla takaisin. Mitä ajattelet +tämän ajan ihmisistä, Soames?» + +»Suurenmoisen vähän tyyliä. Polkupyörät ja autot panivat tyylin +rappeutumisen alulle, sota teki loput.» + +»Minä tahtoisin tietää, mitä on tulossa», sanoi Winifred äänellä, jonka +kyyhkyspasteija teki uneksivaksi. »En ollenkaan ole varma, vaikka +palaisimme pönkkähameisiin ja roimahousuihin. Katso tuotakin pukua!» + +Soames pudisti päätänsä. + +»Rahaa on, mutta ei uskoa asioihin. Me emme pane säästöön tulevaisuutta +varten. Nuo nuoret — he puhuvat vain lyhyestä ja iloisesta elämästä.» + +»Onpa tuossakin hattu!» sanoi Winifred. »Minä en tiedä — kun tulee +ajatelleeksi niitä, jotka kaatuivat ja kaikkea mikä tapahtui sodassa +— minusta tämä on melkein ihmeellistä. Ei missään muussa maassa ole +tällaista — Prosper sanoo, että kaikki muut ovat vararikkotilassa +paitsi Amerikka, ja sen maan miehet tietysti aina ovat ottaneet +pukumuotinsa meiltä.» + +»Aikooko tuo mies todella lähteä Etelämerelle?» kysyi Soames. + +»Oi, eihän sitä koskaan tiedä, mihin Prosper lähtee!» + +»_Hän_ on ajan merkki», mutisi Soames, »jos niin haluat.» Winifredin +käsi tarttui hänen käsivarteensa. + +»Älä käännä päätäsi», sanoi hän matalalla äänellä, »mutta katso +oikealle katsomolavan eturiviin.» + +Soames katsoi mikäli noilla rajoituksilla saattoi. Harmaapartainen +mies, jolla oli harmaa silinteri, laihat, ruskeat, uurteiset kasvot +ja ryhdissä eräänlaista eleganssia, istui siinä luonnonväriseen +pellavapukuun puetun naisen vieressä, jonka tummat silmät katsoivat +suoraan häneen. Soames katsoi nopeasti jalkoihinsa. Kuinka +kummallisesti jalat liikkuivat, tuolla tavoin toinen toisensa jälkeen! +Winifredin ääni sanoi hänen korvaansa: + +»Jolyon näyttää hyvin sairaalta, mutta hänessä on aina ollut tyyliä. +_Hän_ taas ei muutu — tukkaa lukuunottamatta.» + +»Miksi kerroit Fleurille tuon jutun?» + +»Minä en kertonut, hän sai sen itse selville. Minä olen aina tietänyt, +että niin kävisi.» + +»Niin, siitä tuli kaunis soppa. Hän on kiinnittänyt sydämensä heidän +poikaansa.» + +»Se pieni velho», mutisi Winifred. »Hän yritti petkuttaa minua siinä +asiassa. Mitä aiot tehdä, Soames?» + +»Antaa tapausten johtaa.» + +He liikkuivat hiljaisina eteenpäin melkein sakeassa ihmisjoukossa. + +»Tosiaankin», sanoi Winifred äkkiä, »se näyttää melkein Kohtalolta. +Mutta se on niin vanhanaikaista. Katso! Tuolla ovat George ja Eustace!» + +George Forsyten jyhkeä vartalo oli pysähtynyt heidän eteensä. + +»Halloo, Soames», sanoi hän. »Tapasin juuri Prosperin ja vaimosi. Saat +heidät kiinni, jos lisäät vauhtia. Kävitkö katsomassa vanhaa Timothya?» + +Soames nyökäytti päätään, ja virta pakotti heidät erilleen. + +»Minä olen aina pitänyt vanhasta Georgesta», sanoi Winifred. »Hän on +niin lystikäs.» + +»Minä en koskaan», sanoi Soames. »Missä on paikkasi? Minä menen +omalleni. Fleur on voinut tulla takaisin.» + +Saatettuaan Winifredin hänen paikalleen Soames palasi omalleen +tietoisena pienten, vaikeitten, etäisten olentojen juoksusta, mailojen +paukkeesta, kehoitus- ja yllytyshuudoista. + +Ei Fleuriä, ei Annettea! Tämän ajan naisilta ei tarvinnut odottaa +mitään! Heillä oli äänioikeus. He olivat »vapautuneita», ja paljon +hyvää heillä siitä oli! Vai Winifred tahtoisi palata takaisin, +todellakin, ja aloittaa koko Dartie-jutun uudestaan! Saada menneisyys +vielä takaisin — istua täällä niinkuin hän oli istunut vuosina 83 +ja 84, ennenkuin hän oli varma siitä, että avioliitto Irenen kanssa +oli väärällä tolalla, ennenkuin Irenen vastarinta oli käynyt niin +ilmeiseksi, ettei hän maailman parhaalla tahdollakaan voinut olla +huomaamatta sitä! Hänen näkemisensä tuon toisen miehen kanssa oli +tuonut kaikki muistot takaisin. Vieläkään hän ei voinut ymmärtää, miksi +Irene oli ollut niin heltymätön. Hän osasi rakastaa toisia miehiä, +se kyky oli hänessä! Häneltä, ainoalta ihmiseltä, jota hänen olisi +pitänyt rakastaa, hän oli suvainnut kieltää sydämensä. Soamesista +tuntui, kummallista kyllä, kun hän katsoi taakseen, että kaikki tuo +nykyaikainen avioliiton löyhtyminen — vaikka muodot ja lait olivat +samat kuin hänen mennessään naimisiin Irenen kanssa — että kaikki tämä +nykyinen löyhtyminen oli saanut alkunsa Irenen kapinasta, hänestä +tuntui, kummallista kyllä, että Irene oli aloittanut sen, kunnes kaikki +säädyllinen omistaminen oli mennyttä tai oli vähällä mennä. Kaikki +johtui Irenestä! Ja nyt — kaunis asiaintila! Kodit! Kuinka koteja voisi +olla ilman keskinäistä omistamista! Eipä siltä, että hänellä koskaan +olisi ollut todellista kotia! Mutta oliko se ollut hänen syynsä? +Hän oli tehnyt parhaansa. Ja hänen palkkansa oli — nuo kaksi tuolla +katsomolavalla ja tuo Fleurin juttu! + +Ja yksinäisyyden valtaamana hän ajatteli: »En odota enää kauempaa! He +saavat luvan osata takaisin hotelliin — jos aikovat tulla!» Kutsuen +ajuria kentän ulkopuolelta hän sanoi: + +»Ajakaa Bayswater Roadille.» Hänen vanhat tätinsä eivät olleet koskaan +pettäneet häntä. Heille hän oli ollut aina tervetullut vieras. Vaikka +he olivatkin poissa, oli siellä vielä Timothy! + +Smither seisoi avoimessa ovessa. + +»Herra Soames! Minä olin juuri hengittämässä raitista ilmaa. + +Keittäjä tulee olemaan niin mielissään.» + +»Kuinka herra Timothy jaksaa?» + +»Hän ei vähääkään ole ollut oma itsensä parina viime päivänä, +herra, hän on puhunut paljon. Juuri tänä aamuna hän sanoi: »James +veljeni alkaa olla vanha.» Hänen henkensä vaeltelee, herra Soames, +ja silloin hän aina puhuu noista toisista. Hän on huolissaan heidän +sijoituksistaan. Toissa päivänä hän sanoi: »Veljeni Jolyon ei välitä +vähäänkään valtiolainasta» — hän näytti olevan siitä oikein pahoillaan. +Tulkaa sisään, herra Soames, tulkaa sisään! Tämä on hauskaa vaihtelua!» + +»No niin», sanoi Soames, »muutamaksi minuutiksi sitten.» + +»Ei», kuiskasi Smither hallissa, missä vallitsi ulkoilman ihmeellinen +raikkaus, »me emme ole olleet oikein tyytyväisiä häneen, emme koko +tällä viikolla. Hän on aina jättänyt syödessään parhaan palan +viimeiseksi, mutta maanantaista saakka hän on syönyt sen ensimmäiseksi. +Jos pidätte silmällä koiraa, joka syö päivällistään, herra Soames, syö +se lihan ensimmäiseksi. Meidän mielestämme on aina ollut niin hyvä +merkki, että herra Timothy hänen iällään jättää makupalan viimeiseksi, +mutta nyt hän näyttää menettäneen kaiken itsehillintänsä, ja tietysti +hän jättää sen muussakin. Tohtori ei kiinnitä huomiota asiaan, mutta» +— Smither pudisti päätään — »herra Timothy näyttää ajattelevan, että +hänen on parempi syödä se ensiksi, siltä varalta, että hän ei saisikaan +sitä. Tämä seikka ja hänen puheensa tekevät meidät levottomiksi.» + +»Onko hän sanonut jotakin tärkeätä?» + +»Minä en tahtoisi sanoa sitä, herra Soames, mutta hän on kiukustunut +testamenttiinsa. Hän on käynyt oikein äreäksi — ja se tuntuu +merkilliseltä, kun ajattelee, että hän on katsellut testamenttiaan +joka aamu näinä vuosina. Hän sanoi tässä eräänä päivänä; »He tahtovat +rahani.» Minä niin hämmästyin, sillä eihän kukaan tahdo hänen rahojaan, +siitä olen varma, ja sanoinkin sen hänelle. Ja minusta on sääli, että +hän ajattelee rahoja tähän aikaan elämästään. Minä rohkaisin mieleni. +»Tiedättehän, herra Timothy», sanoin hänelle, »rakas emäntäni» — +tarkoitan neiti Forsytea, herra Soames, Ann neitiä, joka opetti minut — +»hän ei koskaan ajatellut rahoja», sanoin, »hän oli vain kauttaaltaan +luonnetta.» Hän katsoi minuun, en osaa sanoakaan kuinka kummallisesti, +ja sanoi ihan kuivasti: »Kukaan ei tahdo minun luonnettani.» Ajatelkaa, +että hän sanoi tuollaisen asian! Mutta väliin hän sanoo jotakin yhtä +terävää ja järkevää kuin kuka muu tahansa.» + +Soames, joka oli katsellut vanhaa piirrosta hattunaulakon vieressä +ajatellen: »Tuolla on arvoa!» mutisi: »Minä menen katsomaan häntä, +Smither.» + +»Keittäjä on nyt hänen luonaan», sanoi Smither korsettinsa päällitse, +»hän tulee iloiseksi, kun saa nähdä teidät.» + +Soames nousi hitaasti, mielessä ajatus: »En välitä elää tuohon ikään +asti.» + +Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja koputti ovelle. Ovi aukeni, ja hän +näki noin kuusikymmenvuotiaan naisen pyöreät, hyväntahtoiset kasvot. + +»Herra Soames!» sanoi nainen. »Tosiaankin, herra Soames!» Soames +nyökäytti päätään. »Hyvä on, keittäjä!» sanoi hän ja meni sisään. + +Timothy istui vuoteessa tyynyjen varassa, kädet ristissä rinnalla, +katse suunnattuna kattoon, missä kärpänen käveli ylösalaisin. Soames +pysähtyi jalkopäähän ja katsoi häneen. + +»Timothy setä», sanoi hän koroittaen ääntään, »Timothy setä!» + +Timothyn katse irtaantui kärpäsestä ja laskeutui tulijan tasolle. +Soames sattoi nähdä hänen kelmeän kielensä kostuttavan tummahkoja +huulia. + +»Timothy setä», sanoi hän taas, »onko jotakin, minkä voin tehdä sedän +hyväksi?» + +»Häh», sanoi Timothy. + +»Olen tullut tervehtimään setää ja katsomaan, että kaikki on kunnossa.» + +Timothy nyökäytti päätään. Hän näytti koettavan tottua edessään olevaan +ilmestykseen. + +»Onko sedällä kaikki mitä setä tarvitsee?» + +»Ei», sanoi Timothy. + +»Voinko toimittaa sedälle jotakin?» + +»Ei», sanoi Timothy. + +»Minähän olen Soames, tiedäthän, sedän veljenpoika Soames Forsyte. +Sedän veljen Jamesin poika.» + +Timothy nyökäytti päätään. + +»Minä olen iloinen, jos saan tehdä sedän puolesta mitä vain voin.» + +Timothy viittasi. Soames meni hänen viereensä. + +»Sinä —», sanoi Timothy äänellä, joka tuntui eläneen kauemmin kuin +kaikki sointu, »sano heille kaikille —» ja hänen sormensa taputti +Soamesin käsivartta, »että he pitäisivät kiinni — pitäisivät kiinni — +valtiolainaosakkeet ovat nousussa», ja hän nyökäytti päätään kolmesti. + +»Hyvä on», sanoi Soames, »minä sanon.» + +»Niin», sanoi Timothy kiinnittäen katseensa takaisin kattoon ja sanoi: +»Tuo kärpänen.» + +Omituisesti liikutettuna Soames tarkkasi keittäjän hauskoja lihavahkoja +kasvoja, jotka olivat täynnä pieniä kurttuja lieden katselemisesta. + +»Tämä tulee tekemään hänelle äärettömästi hyvää», sanoi keittäjä. + +Timothy kuului mutisevan jotakin, mutta hän puhui ilmeisesti itsekseen, +ja Soames lähti keittäjän kanssa ulos. + +»Minä niin tahtoisin tarjota teille punaista hyytelöä niin kuin +vanhoina aikoina, herra Soames, te niin piditte siitä. Hyvästi, herra, +tämä _oli_ hauskaa.» + +»Hoitakaa häntä hyvin, hän on vanha.» + +Ja puristettuaan keittäjän kurttuista kättä hän meni alakertaan. +Smither vielä hengitti raitista ilmaa ovenraossa. + +»Mitä ajattelette hänestä, herra Soames?» + +»Hm», sanoi Soames, »hän on menettänyt kosketuksensa ulkomaailmaan.» + +»Niin», sanoi Smither, »minä pelkäsin, että sanoisitte noin, kun +tulette suoraan maailmalta katsomaan häntä.» + +»Smither», sanoi Soames, »me olemme kaikki velkaa teille.» »Oi, ei, +herra Soames, älkää sanoko niin! Tämä on hauskaa vain — hän on niin +ihmeellinen mies.» + +»No niin, hyvästi», sanoi Soames ja nousi autoonsa. + +»Nousussa», ajatteli hän, »nousussa!» + +Päästyään hotelliinsa Knightsbridgessä hän meni heidän +seurusteluhuoneeseensa ja soitti teetä. Kumpainenkaan ei ollut kotona. +Ja taaskin yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Nämä hotellit! Mitä +hirvittävän suuria laitoksia ne olivatkaan tähän aikaan! Hän saattoi +muistaa ajan, jolloin ei ollut suurempia kuin Long tai Brown, Morley +tai Tavistock, ja kuinka ihmiset olivat pudistaneet päätään Langhamille +ja Grandille. Hotellit ja klubit — klubit ja hotellit, niillä ei ollut +loppua nykyaikana! Ja Soames, joka juuri oli Lordin krikettikentällä +katsellut perimätavan ja jatkuvaisuuden ihmettä, jäi haaveilemaan +muutoksista, joita oli tapahtunut tässä Lontoossa, missä hän oli +syntynyt kuusikymmentä viisi vuotta sitten. Olivat valtio lainaosakkeet +sitten nousussa tai laskussa, Lontoosta oli tullut peloittavan rikas. +Ei toista sen vertaista koko maailmassa, jollei juuri New York! +Sanomalehdissä oli tähän aikaan paljon hysteriaa, mutta jokainen, joka, +niinkuin hän, saattoi muistaa Lontoon kuusikymmentä vuotta sitten +ja näki sen nyt, totesi rikkauden hedelmällisyyden ja joustavuuden. +Heidän tarvitsi vain pitää päänsä selvänä ja järkähtämättöminä +kulkea eteenpäin. Mitä, hänhän muisti vielä mukulakivet ja haisevat +oljet ajurinvaunujen pohjalla. Ja vanha Timothy — mitä hän voisikaan +kertoa, jos hänellä olisi muistinsa jäljellä! Olot olivat epävakaiset, +ihmiset elivät mässäyksessä tai kiireessä, mutta tässä oli Lontoo +ja Thames ja tuolla ulkona Brittein valtakunta ja maailman loppu. +»Valtiolainaosakkeet nousussa!» Hän ei ihmettelisi vähääkään. Rotu +se oli, joka merkitsi. Ja kaikki itsepintainen Soamesissa tuijotti +hetkisen hänen harmaista silmistään, kunnes hänen huomionsa kiintyi +erään Viktorian aikaisen taulun jäljennökseen, joka riippui seinällä. +Hotelli oli ostanut kolme tusinaa tuota pientä laatua! Vanhat +metsästyskuvat tai Hogarthin kuuluisat sarjat vanhojen majatalojen +seinillä olivat katsomisen arvoisia, mutta tämä hempeämielinen +hölynpöly — no niin, viktorialaisuus oli ohi! »Sano heille, että he +pitäisivät kiinni!» oli vanha Timothy sanonut. Mutta mistä heidän +tuli pitää kiinni tässä »demokraattisen periaatteen» nykyaikaisessa +liejussa? Mitä, olihan itse yksityiselämäkin uhattu! Ja ajatellessaan, +että yksityiselämä voisi hävitä, Soames työnsi kahvikuppinsa pois ja +meni ikkunan ääreen. Ajatella, ettei omistaisi luontoa sen enemmän kuin +tuo joukko tuolla ulkona omisti Hyde Parkin kukkia ja puita ja vesiä! +Ei, ei! Yksityisomaisuus oli kaiken omistamisen arvoisen pohjana. +Maailma oli vähän menettänyt tervettä järkeään niin kuin koirat silloin +tällöin täysikuulla hullaantuvat ja lähtevät yölliselle seikkailulle, +mutta maailma, niinkuin koirakin, tietää, missä saa voita leivälleen +ja missä on lämmin vuode, ja palaisi varmastikin ennen pitkää ainoaan +omistamisen arvoiseen kotiinsa — yksityisomaisuuteen. Maailma eli +tällä hetkellä toisessa lapsuudessaan niinkuin vanha Timothy — söi +makupalansa ensimmäiseksi! + +Hän kuuli ääntä takanaan ja näki, että hänen vaimonsa ja tyttärensä +olivat tulleet sisään. + +»Olette siis tulleet?» sanoi hän. + +Fleur ei vastannut, hän seisoi hetkisen katselemassa häntä ja äitiään +ja meni sitten makuuhuoneeseen. Annette kaatoi itselleen kupillisen +teetä. + +»Minä lähden Pariisiin, äitini luo, Soames.» + +»Oh! Äitisi luo?» + +»Niin.» + +»Kuinka pitkäksi aikaa?» + +»En tiedä.» + +»Ja koska lähdet?» + +»Maanantaina.» + +Lähtisikö hän tosiaankin äitinsä luo? Kummallista, kuinka +välinpitämätön Soames tunsi olevansa! Kummallista, kuinka selvästi hän +tajusi olevansa välinpitämätön niin kauan kuin ei mitään skandaalia +tapahtuisi. Ja äkkiä hän näki selvästi Annetten ja itsensä välissä +kasvot, jotka hän oli nähnyt sinä iltapäivänä — Irenen. + +»Tahdotko rahaa?» + +»Kiitos, minulla on tarpeeksi.» + +»Hyvä on. Ilmoita meille sitten, kun tulet takaisin.» + +Annette pani pois kaakun, joka hänellä oli hyppysissään, katsoi +Soamesiin tummennettujen ripsiensä alta ja sanoi: + +»Onko sinulla jotakin sanottavaa äidille?» + +»Terveiseni.» + +Annette venyttelihe, kädet uumillaan, ja sanoi ranskaksi: + +»Mikä onni, ettet ole koskaan rakastanut minua, Soames.» Sitten hän +nousi ja lähti huoneesta. Soames oli iloinen, että hän oli sanonut tuon +ranskaksi — se ei tuntunut vaativan mitään huomiota. Taaskin nuo toiset +kasvot — kalpeat, tummasilmäiset, vielä kauniit! Ja kaukana hänen +sielunsa syvyydessä liikahti lämmön aave, ikäänkuin tuhkakasan alla +vielä olisi ollut kipinöitä. Ja Fleur hullaantuneena hänen poikaansa! +Kummallinen sattuma! Mutta oliko mitään sellaista kuin sattuma? Mies +kulki katua, tiilikivi putosi hänen päähänsä. Niin, se varmaankin oli +sattuma. Mutta tämä! »Perinyt», oli tyttö sanonut. Hän — hän »piti +kiinni!» + + + + + + +KOLMAS OSA. + + + + +1. VANHA JOLYON KUMMITTELEE + + +Kaksinkertainen syy oli saanut Jolyonin sanomaan vaimolleen +aamiaispöydässä: »Lähdetäänpäs Lordille.» + +Hän tarvitsi jotakin, millä lieventää jännitystä, jossa he kaksi olivat +eläneet nämä kuusikymmentä tuntia senjälkeen kun Jon toi Fleurin +taloon. Hän tarvitsi myöskin jotakin, millä lauhduttaa muistojen kipua +sydämessä, joka tiesi voivansa menettää muistot minä päivänä tahansa! + +Viisikymmentäkahdeksan vuotta sitten Jolyonista oli tullut Etonin +poika, sillä vanha Jolyon oli saanut päähänsä, että hänet oli +kanonisoitava mahdollisimman suurilla kustannuksilla. Vuosi +vuodelta hän oli lähtenyt Lordille Stanhope Gatelta seuranaan +isä, jonka nuoruus 1820 -luvulla oli kulunut ilman krikettipelin +kiillotusta. Vanha Jolyon puhui aivan avoimesti ja murheettomasti +krikettiasioista, ja nuori Jolyon, jossa asui nuoruuden vilpitön +keikarimaisuus, vapisi pelosta, että joku kuulisi isäukon puheita. +Vain tässä erikoisessa krikettipeliasiassa hän oli ollut hermostunut +isänsä puolesta, muuten oli isä, jolla tähän aikaan oli krimiläinen +poskiparta, hänen ehdoton ihanteensa. Vaikka vanha Jolyon itse ei +ollut saanut yliopistokasvatuksen kanonisointia, pelasti hänen +luontoinen nirsoutensa ja tasapainonsa hänet alhaison erehdyksistä. +Kuinka viehättävää olikaan, kun ensin oli kiljuttu ja huudettu +silinteri päässä, uuvuttavassa kuumuudessa, ajaa kotiin isän kanssa +ajurin vaunuissa, ottaa kylpy, pukeutua ja ajaa »Erimielisiin» +syömään pikkusiiliä, kyljyksiä ja torttua ja sitten lähteä — kaksi +keikaria, vanha ja nuori — lavendelinväriset kauriinnahkahansikkaat +kädessä, oopperaan tai teatteriin. Ja sunnuntaisin, kun kilpailut +olivat päättyneet ja silinterihattu oli asianmukaisesti lyöty kokoon, +hän lähti isän kanssa erikoisvaunuilla »Kruunuun ja valtikkaan» ja +terassille joen yläpuolella. Se oli tuo kultainen kuusikymmenluku, +jolloin maailma oli yksinkertainen, keikarit loistavia, kansanvalta ei +vielä syntynyt, ja Whyte Melvillen kirjoja ilmestyi tiheään. + +Sukupolvea myöhemmin Jolyon oli oman poikansa Jollyn kanssa, +jolla oli Harrowin ruiskukka napinlävessään — vanha Jolyon oli +saanut päähänsä, että pojanpoika oli kanonisoitava hieman vähemmin +kustannuksin — taaskin kokenut tuon päivän kuumuutta ja vastakkaisia +intohimoja ja palannut Robin Hillin viileyteen ja mansikkamaitten +ääreen ja päivällisen jälkeen biljardin peluuseen — hänen poikansa +oli tehnyt mitä sydäntävihlovimpia onnenheittoja ja koettanut näyttää +ikävystyneeltä ja täysikasvuiselta. Noina kahtena päivänä vuodessa +hänen poikansa ja hän olivat olleet kahden maailmassa, eri puolilla, — +ja kansanvalta oli juuri syntynyt! + +Ja niinpä hän oli kaivanut esiin harmaan silinterin, lainannut +kappaleen vaaleansinistä nauhaa Ireneltä ja varovasti, hikeä karttaen, +käyttäen autoa ja junaa ja ajuria, saapunut Lordin kentälle. Siellä, +vieressään luonnonväriseen, kapeilla mustilla terillä koristettuun +pellavapukuun puettu Irene, hän oli katsellut peliä ja tuntenut vanhan +innostuksen heräävän sielussaan. + +Kun Soames oli kulkenut ohi, oli päivä pilalla. Irene pusersi huulensa +yhteen niin, että kasvot vääntyivät. Ei kannattanut istua täällä, missä +Soames tai ehkä hänen tyttärensä saattoi milloin tahansa ilmestyä +heidän eteensä niinkuin desimaalit. Ja hän sanoi: + +»No niin, rakas, jos olet jo saanut tarpeeksesi, voimme lähteä!» + +Sinä iltana Jolyon tunsi itsensä uupuneeksi. Koska hän ei tahtonut, +että Irene näkisi hänet sellaisena, odotti hän kunnes tämä oli +ruvennut soittamaan ja pujahti pieneen työhuoneeseen. Hän avasi pitkän +ikkunan saadakseen ilmaa ja oven voidakseen vielä kuulla Irenen +soiton kantautuvan sisään, asettui isänsä vanhaan nojatuoliin, ja +sulki silmänsä, pää painettuna kuluneeseen ruskeaan nahkaan. Niinkuin +tuo César Franckin sonaatti — niin oli ollut hänen elämänsä Irenen +kanssa — jumalallinen kolmas osa. Ja nyt tuo Jonin juttu — tuo paha +juttu! Tajuntansa rajoille joutuneena hän tuskin tiesi, oliko se unta, +kun hän tunsi sikarin tuoksua ja oli näkevinään isänsä pimeydessä +suljettujen silmiensä edessä. Tuo hahmo sai muodon, poistui ja tuli +näkyviin taas, istuen ikäänkuin tässä samassa tuolissa, missä hän +itse istui, mustapukuisena, polvet ristissä, pidellen silmälaseja +sormiensa välissä. Hän näki suuret valkeat viikset ja syvät silmät, +jotka katsoivat otsan kupolin alta ja näyttivät etsivän hänen omiaan, +näyttivät puhuvan.» »Ymmärrätkö, Jo? Sinun on ratkaistava. Hän on vain +nainen! Ah, kuinka hyvin hän tunsi isänsä noissa sanoissa, kuinka koko +Viktorian aika tuli takaisin niiden kanssa! Ja hänen oma vastauksensa +oli: »Ei, minä olen pelännyt sitä — pelännyt haavoittaa häntä ja Jonia +ja itseäni. Minulla on sydän, minä olen pelännyt.» Mutta nuo vanhat +silmät, jotka olivat niin paljon vanhemmat, niin paljon nuoremmat +kuin hänen omansa, jatkoivat: »Tässä on kysymys sinun vaimostasi, +sinun pojastasi, sinun menneisyydestäsi. Käy käsiksi, poikani!» Oliko +se sanoma kummittelevalta hengeltä vai vain hänen isänsä vaisto, +joka eli hänessä? Ja taaskin tuli tuo sikarintuoksu — vanhasta +kyllästetystä nahasta. No niin, hän kävisi käsiksi asiaan, kirjoittaisi +Jonille ja esittäisi hänelle koko asian kirjallisesti. Ja äkkiä hän +hengitti vaivalloisesti, oli tukehtua ikäänkuin hänen sydämensä +olisi laajentunut. Hän nousi ja meni ulkoilmaan. Tähdet olivat hyvin +kirkkaat. Hän kulki terassia pitkin talon nurkkauksen ympäri kunnes +saattoi musiikkihuoneen ikkunan läpi nähdä Irenen pianonsa ääressä, +lampun valon langetessa hänen tukalleen, joka oli kuin puuteroitu. +Irene näytti omiin ajatuksiinsa vaipuneelta, hänen tummat silmänsä +tuijottivat suoraan eteen, hänen kätensä olivat joutilaina. Jolyon näki +hänen nostavan nuo kädet ja painavan ne rintaansa. »Jon hänellä on +mielessä», ajatteli Jolyon, »Jon vain! Minä kuolen pois häneltä — se on +luonnollista!» + +Ja katsoen tarkkaan, ettei häntä nähtäisi, hän hiipi takaisin. + +Seuraavana päivänä, huonon yön jälkeen, hän istuutui tehtävänsä ääreen. +Hän kirjoitti vaivoin ja pyyhkien paljon pois. + + »Rakkahin poikani, + + Olet kyllin vanha ymmärtämään, kuinka äärettömän vaikea vanhempien + on uskoutua nuorilleen. Varsinkin jos — niinkuin äitisi ja minun, + vaikka en voi koskaan ajatella häntä muuten kuin nuorena — heidän + sydämensä ovat kokonaan kiintyneet häneen, jolle heidän pitää tehdä + tunnustuksensa. Minä en voi sanoa, että tietäisimme suorastaan + tehneemme syntiä — todellisessa elämässä kai harvoin ollaan + sellaisesta tietoisia — mutta enimmät ihmiset sanoisivat meidän + tehneen, ja joka tapauksessa tekomme, oli se sitten oikea tai väärä, + on vainonnut meitä. Totuus on, rakkaani, että meillä molemmilla on + entisyytemme, joitten selvitteleminen sinulle on nyt tehtäväni, koska + ne niin tuskallisesti ja syvästi koskevat sinun tulevaisuuteesi. + Monta, hyvin monta vuotta sitten, niin kaukana taaksepäin ajassa kuin + 1883, jolloin äitisi oli vain kaksikymmenvuotias, kohtasi häntä suuri + se ja kantava onnettomuus, että hän solmi onnettoman avioliiton — + ei, ei minun kanssani, Jon. Vailla omaa rahaa ja ainoana turvanaan + äitipuoli — joka oli läheistä sukua Isebelille — hän oli hyvin + onneton kodissaan. Hän meni naimisiin Fleurin isän, serkkuni Soames + Forsyten kanssa. Tämä oli ajanut häntä takaa hyvin itsepintaisesti + ja — tehdäkseni hänelle oikeutta — oli syvästi rakastunut äitiisi. + Viikon kuluttua jo äitisi ymmärsi tehneensä peloittavan erehdyksen. + Se ei ollut miehen syy, se oli hänen oman arvostelukykynsä erehdys — + hänen onnettomuutensa.» + + Näin pitkälle Jolyon oli pysytellyt jonkinlaisen ironian asteella, + mutta nyt aihe vei hänet mukanaan. + + »Jon, minä tahdon selittää sinulle, jos voin — ja se on hyvin + vaikeata — kuinka tämäntapainen onneton avioliitto niin helposti voi + syntyä. Sinä tietysti sanot: »Jos hän ei todella rakastanut tuota + miestä, kuinka hän koskaan saattoi mennä hänen kanssaan naimisiin?» + Olisit oikeassa, jollei yksi tai kaksi kauheata seikkaa olisi + otettava huomioon. Tuosta hänen alkuperäisestä erehdyksestään ovat + johtuneet kaikki myöhemmät selkkaukset, surut ja murhenäytelmät, ja + siksi minun pitää koettaa selvittää sitä sinulle, jos voin. Noina + aikoina ja vielä tähän aikaan — itse asiassa minä en ymmärrä, kuinka + toisin voisi olla, puhuttakoon miten paljon tahansa valistuksesta — + enimmät tytöt menevät naimisiin tuntematta sukupuolielämän osuutta + elämässä. Vaikka he tietäisivätkin, mitä se merkitsee he eivät ole + kokeneet sitä. Siinä pulma. Tuo tosiasiallinen kokemuksen puute, + oli heillä sitten sanallista tietoa miten paljon tahansa, aiheuttaa + koko eron ja koko vaikeuden. Lukuisissa avioliitoissa — ja niihin + kuului äitisikin avioliitto — tytöt eivät ole eivätkä voi olla + varmoja siitä, rakastavatko he tuota miestä vai eivätkö, he eivät + tiedä sitä ennenkuin tuon yhtymisen jälkeen, joka tekee avioliitosta + todellisuuden. Kuitenkin monissa, ehkä useimmissa epäilyttävissä + tapauksissa tämä toimitus lujittaa ja vahvistaa kiintymyksen, mutta + toisissa, ja niihin kuului äitisi tapaus, se osoittaa erehdyksen, + hävittää senkin vähän kiintymyksen, mitä oli. Mitään traagillisempaa + ei ole naisen elämässä kuin tuollainen huomio, joka päivä päivältä, + yö yöltä käy selvemmäksi. Karkeasyiset ja ajattelemattomat ihmiset + kykenevät nauramaan tuollaista erehdystä ja sanovat: »Sellaista melua + tyhjästä!» Ahtaat ja omahyväiset ihmiset, sellaiset, jotka osaavat + arvostella toisten ihmisten elämää vain omansa mukaan, kykenevät + tuomitsemaan niitä, jotka ovat tehneet tämän traagillisen erehdyksen, + tuomitsemaan heidät koko elinajaksi vankilaan, jonka ovat luoneet + itselleen. Tunnethan lausetavan: »Hän on tehnyt vuoteensa, hän saa + maata siinä!» Se on kova sanonta, kokonaan arvoton gentlemannille tai + sivistyneelle naiselle sanan parhaassa merkityksessä, enkä ankarampaa + tuomiota voi käyttää. Minä en ole ollut niin sanottu moraalinen + mies, mutta en tahdo käyttää mitään sellaisia sanoja, rakkaani, + jotka saisivat sinut ajattelemaan keveästi siteistä ja sopimuksista, + joihin joudut. Taivas varjelkoon! Mutta koko elämän kokemus takanani + minä sanon, että ne, jotka tuomitsevat tällaisten traagillisten + erehdysten uhreja, tuomitsevat eivätkä ojenna kättään avuksi, ovat + epäinhimillisiä, tai paremminkin, he olisivat epäinhimillisiä, jos + he ymmärtäisivät, mitä ovat tehneet. Mutta he eivät ymmärrä! Olkoot! + He ovat minulle yhtä suureksi pahennukseksi kuin minä epäilemättä + olen heille. Minun on täytynyt sanoa sinulle tämä kaikki, koska aion + saattaa sinut sellaiseen asemaan, että sinun on lausuttava tuomio + äidistäsi, ja sinä olet hyvin nuori, ilman kokemusta siitä, mitä + elämä todella on. Jatkakaamme kertomusta. Koetettuaan kolme vuotta + hillitä vastahakoisuuttaan — aioin sanoa inhoaan, eikä se olisi liian + voimakas sana, sillä vastahakoisuus muuttuu pian inhoksi noissa + olosuhteissa — ja nämä kolme vuotta olivat kidutusta sellaiselle + herkälle, kauneutta rakastavalle luonteelle kuin äitisi — hän kohtasi + erään nuoren miehen, joka rakastui häneen. Mies oli tämän saman + talon arkkitehti, missä nyt asumme, hän rakensi sen äidillesi ja + Fleurin isälle kodiksi, uudeksi vankilaksi sen sijasta, jossa he + asuivat Lontoossa. Kenties tälläkin seikalla oli jokin osuus siinä, + mitä sitten tapahtui. Mutta joka tapauksessa hänkin rakastui. Minä + tiedän, että sinulle ei ole tarpeellista selittää, että ihminen ei + oikeastaan valitse, keneen hän rakastuu. Se tulee. No niin! Se tuli. + Minä voin kuvitella — vaikka äitisi ei ole koskaan paljon kertonut + siitä — mikä taistelu silloin oli käynnissä hänen sielussaan, sillä, + Jon, hän oli saanut hyvin täsmällisen kasvatuksen eikä ollut kevyt + mielipiteissään — ei vähääkään. Tunne oli kuitenkin ylivoimainen, ja + niin kävi, että he rakastivat myöskin teoissa eikä vain ajatuksissa. + Sitten seurasi kauhea murhenäytelmä. Minun täytyy kertoa se sinulle, + sillä jollen sitä tee, et koskaan voi todella ymmärtää sitä + tilannetta, joka sinulla nyt on edessäsi. Mies, jonka kanssa hän + oli mennyt naimisiin — Soames Forsyte, Fleurin isä — tuli eräänä + yönä, jolloin hänen intohimonsa tuota nuorta miestä kohtaan oli + ylimmillään, ja käytti väkivalloin oikeuksiaan. Seuraavana päivänä + äitisi kohtasi rakastettunsa ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut. + Emme koskaan saaneet tietää, tekikö tuo nuori mies itsemurhan, vai + joutuiko hän tuskissaan tapaturmaisesti raitiovaunun alle, mutta niin + tapahtui. Ajattele äitiäsi tuona iltana, jolloin hän oli kuullut + rakastettunsa kuolemasta. Minä satuin näkemään hänet. Isoisäsi + lähetti minut auttamaan häntä, jos kykenisin. Ehdin näkemään hänet + vain vilaukselta, ennenkuin hänen miehensä sulki oven edestäni. Mutta + en ole koskaan unohtanut hänen kasvojaan, voin nähdä ne vieläkin. + En ollut rakastunut häneen silloin, ei ennenkuin kaksitoista vuotta + myöhemmin, mutta minä en ole unohtanut. Rakas poikani — ei ole + helppoa kirjoittaa sinulle näitä. Mutta ymmärräthän, että minun + täytyy. Äitisi on eläytynyt sinuun, kokonaan, antautuvasti. Minä en + tahdo kirjoittaa kovia sanoja Soames Forsytesta. Minä en ajattele + hänestä ankarasti. Olen kauan säälinyt häntä, säälin ehkä silloinkin. + Maailman tuomion mukaan äitisi oli väärässä, hän oikeassa. Hän + rakasti äitiäsi — omalla tavallaan. _Äitisi oli hänen omaisuuttaan_. + Se on hänen kantansa elämään — inhimillisiin tunteisiin ja sydämiin + — omistaminen. Se ei ole hänen vikansa — hän syntyi sellaiseksi. + Minulle tuo näkökanta on aina ollut kauhistuttava — minä synnyin + sellaiseksi! Tuntien sinut niinkuin minä tunnen, tiedän, että se + ei voi olla muuta kuin kauhistuttavaa sinullekaan. Mutta minä + jatkan kertomusta. Äitisi pakeni hänen talostaan sinä yönä ja + eli kahdentoista vuoden ajan aivan yksinään ilman minkäänlaista + seuraa, kunnes 1899 hänen miehensä — Soames Forsyte oli vielä hänen + miehensä, sillä hän ei ollut yrittänyt hakea avioeroa, eikä äidilläsi + tietysti ollut oikeutta hakea eroa hänestä — luultavasti huomasi + kaipaavansa lapsia ja aloitti pitkän yritysten sarjan saadakseen + äitisi palaamaan luoksensa ja lahjoittamaan hänelle lapsen. Minä olin + silloin hänen holhoojansa isoisäsi testamentin mukaan ja jouduin + seuraamaan tapauksia. Seuratessani kiinnyin häneen, rakastuin. Miehen + painostus kasvoi, kunnes äitisi kerran tuli tänne minun luokseni ja + suorastaan antautui suojelukseeni. Hänen miehensä, joka oli selvillä + kaikista hänen liikkeistään, koetti erottaa meitä lähettämällä + meille avioerohaasteen tai kenties hän todella tarkoitti sitä, en + tiedä, mutta joka tapauksessa meidän nimemme liitettiin toisiinsa + julkisuudessa. Tämä sai meidät tekemään ratkaisumme, ja me liityimme + yhteen todellisuudessa. Äitisi sai eron, meni naimisiin kanssani, ja + sinä synnyit. Olemme eläneet täydellisessä onnessa, ainakin minä, + ja luultavasti äitisikin. Soames meni pian avioeron jälkeen Fleurin + äidin kanssa naimisiin, ja Fleur syntyi. Siinä koko tarina, Jon. + Olen kertonut sen sinulle, koska se rakkaus, jonka näemme sinussa + heränneen tuon miehen tytärtä kohtaan, vie sinut sokeasti sellaiseen, + joka tulee kokonaan tuhoamaan äitisi onnen, jollei omaasi. Minä en + huoli puhua itsestäni, sillä minun iässäni ei kannata kuvitella + olevansa painamassa maanpintaa kovinkaan kauan, sitäpaitsi, minun + kärsimyksen! johtuisi etupäässä äitisi ja sinun kärsimyksestäsi. + Mutta minä tahdon vain sinun huomaavan, että tuollaisia kauhun ja + vastenmielisyyden tunteita ei koskaan voi haudata eikä unhoittaa. Ne + elävät hänessä vielä tänä päivänä. Viimeksi eilen Lordin kentällä + satuimme näkemään Soames Forsyten. Hänen kasvonsa, jos olisit nähnyt + ne, olisivat saaneet sinut uskomaan. Ajatus, että sinä menisit + naimisiin tuon miehen tyttären kanssa, on painajainen hänelle, + Jon. Minulla ei ole Fleuriä vastaan mitään muuta, kuin että hän on + Soamesin tytär. Mutta teidän lapsenne, jos menisit hänen kanssaan + naimisiin, olisivat Soamesin lapsenlapsia yhtä paljon kuin äitisi + lapsenlapsia, miehen, joka kerran omisti äitisi niinkuin orja + omistetaan. Ajattele, mitä se merkitsisi. Tällainen avioliitto + saisi sinut astumaan leiriin, joka piti äitiäsi vankina ja jossa + hänen sydämensä nääntyi. Sinä olet juuri elämän kynnyksellä, olet + tuntenut tuon tytön vain kaksi kuukautta ja niin syvästi kuin + luuletkin rakastavasi häntä, pyydän sinua rikkomaan välisi häneen + heti. Älä anna äidillesi tuota jäytävää tuskaa ja nöyryytystä hänen + loppuiäkseen. Vaikka hän aina onkin minun silmissäni nuori, on hän + viisikymmentäseitsemänvuotias. Lukuunottamatta meitä ei hänellä ole + ketään koko maailmassa. Pian hänellä on vain sinut. Rohkaise mielesi, + Jon, ja tee loppu tästä. Älä pane tätä pilveä, tätä erottavaa muuria + välillenne. Älä särje hänen sydäntään! Ole siunattu, rakas poikani, + ja anna minulle vielä kerran anteeksi kaikki se tuska, minkä tämä + kirje tulee tuottamaan sinulle. Koetimme säästää sinua siitä, mutta + nähtävästi ei Espanjasta ollut apua. + + Aina hellä isäsi + + Jolyon Forsyte.» + +Päätettyään tunnustuksensa Jolyon istui laiha leuka käden varassa +lukien uudelleen. Kirjeessä oli asioita, jotka loukkasivat häntä +siinä määrin, kun hän kuvitteli Jonia lukemassa niitä, että hän oli +vähällä repiä koko kirjeen. Puhua sellaisista asioista pojalle — omalle +pojalleen — puhua niistä oman vaimonsa ja pojan äidin yhteydessä — +se tuntui hirvittävältä hänen forsytelaiselle pidättyväisyydelleen. +Ja kuitenkin, jollei puhuisi niistä — kuinka saisi Jonin ymmärtämään +asiain todellista laitaa, juovan syvyyttä, arven haihtumattomuutta? +Kuinka voisi ilman niitä puolustaa pojan rakkauden tukehduttamista? +Yhtä hyvin hän voisi olla kokonaan kirjoittamatta! + +Hän taittoi kirjeen ja pani sen taskuunsa. Oli — Jumalan kiitos! +— lauantai, hän sai ajatella asiaa sunnuntai-iltaan asti, sillä +vaikka kirje nyt pantaisiinkin postiin, ei Jon saisi sitä ennenkuin +maanantaina. Tämä viivytys tuotti hänelle omituista helpotusta, samoin +se tosiseikka, että kirje nyt oli kirjoitettu, lähetettiin se sitten +tai ei. + +Ruusutarhassa, joka nyt oli vanhan saniaismetsän tilalla, hän saattoi +nähdä Irenen leikkaavan ja karsivan, pieni kori käsivarrellaan. Irene +ei koskaan näyttänyt olevan joutilaana, ja Jolyon kadehti häntä nyt +kun itse oli laiskana melkein kaiken aikaa. Hän meni Irenen luo. Tämä +ojensi hänelle tahriintuneen hansikkaan ja hymyili. Leuan alitse +sidottu pitsin kappale peitti hänen hiuksensa, ja hänen soikeat +kasvonsa vielä tummine kulmakarvoineen näyttivät hyvin nuorilta. + +»Vihreät kärpäset ovat kauheita tänä vuonna, ja kuitenkin on kylmä. +Sinä näytät väsyneeltä, Jolyon.» + +Jolyon veti tunnustuksen taskustaan. »Olen kirjoittanut tätä. Minusta +sinun pitää nähdä se.» + +»Jonille?» Irenen kasvot muuttuivat sinä hetkenä kokonaan, näyttivät +melkein vääntyneiltä. + +»Niin, murha on tullut ilmi.» + +Jolyon antoi kirjeen hänelle ja kulki pois ruusujen lomitse. Sitten, +nähdessään, että Irene oli lukenut loppuun ja seisoi liikkumattomana, +kirjeen sivut kädessään, hän tuli takaisin. + +»No niin?» + +»Se on ihmeellisen hyvin esitetty. Minä en ymmärrä, kuinka sitä voisi +sen paremmin esittää. Kiitos, rakas.» + +»Onko jotakin, jonka tahtoisit jätettäväksi pois?» + +Irene pudisti päätään. + +»Ei, hänen pitää tietää kaikki, jos tahdomme, että hän ymmärtää.» + +»Sitä minäkin ajattelin, mutta — minä vihaan sitä!» + +Hänestä tuntui, että hän vihasi sitä vielä enemmän kuin Irene — hänestä +oli paljon helpompi puhua sukupuoliasioista miehen ja naisen kuin +miehen ja miehen kesken, ja Irene oli aina ollut luonnollisempi ja +suorempi, ei syvästi suljettu niinkuin hän itse, joka oli Forsyte. + +»Mahtaako hän nytkään ymmärtää, Jolyon? Hän on niin nuori, ja kaikki +ruumiillinen kauhistuttaa häntä.» + +»Sen hän on perinyt isältäni, joka kaikissa noissa asioissa oli nirso +kuin tyttö. Olisiko parempi kirjoittaa koko juttu uudestaan ja sanoa +vain, että sinä vihasit Soamesia?» + +Irene pudisti päätään. + +»Viha on vain sana. Se ei ilmaise mitään. Ei, parempi niin kuin on.» + +»Hyvä on. Kirje lähtee huomenna.» + +Irene ojensi hänelle kasvonsa, ja suuren rakennuksen monien +köynnöskasvien peittämien ikkunain edessä Jolyon suuteli häntä. + + + + +2. TUNNUSTUS + + +Myöhään samana iltapäivänä Jolyon nukahti vanhassa nojatuolissa. Hänen +polvillaan, selkä ylöspäin, oli _La Rotisserie de la Reine Pedauque_, +ja juuri ennen nukahtamistaan hän oli ajatellut: »Pidämmekö koskaan +ranskalaisista kansana? Tulevatko he koskaan todella pitämään meistä?» +Hän itse oli aina pitänyt ranskalaisista, oli ollut kuin kotonaan +heidän henkevyytensä, aistinsa ja keittotaitonsa keskellä. Irenen +kanssa hän oli käynyt Ranskassa monta kertaa ennen sotaa, kun Jon oli +ollut yksityiskoulussaan. Hänen romaaninsa Irenen kanssa oli alkanut +Pariisissa — hänen viimeinen ja kestävin romaaninsa. Mutta ranskalaiset +— kukaan englantilainen, joka ei kyennyt katselemaan heitä ikäänkuin +pelkästään esteetikon silmin, ei voinut pitää heistä! Ja tuohon +surumieliseen päätökseen hän oli nukahtanut. + +Kun hän heräsi, seisoi Jon hänen ja ikkunan välissä. Poika oli +ilmeisesti tullut sisään puutarhasta ja odotti hänen heräämistään. +Jolyon hymyili, vielä puoliunessa. Kuinka hauskalta tuo poika näytti +— herkkä, sydämellinen, rehellinen! Sitten hänen sydämensä hypähti +ilkeästi, ja häntä alkoi puistattaa. Jon! Tuo tunnustus! Hän hillitsi +itsensä vaivoin. »Kas, Jon, mistä sinä lensit tänne?» + +Jon kumartui suutelemaan hänen otsaansa. + +Vasta silloin hän huomasi ilmeen pojan kasvoilla. + +»Minä tulin kertomaan sinulle jotakin, isä.» + +Jolyon koetti kaikin voimin saada tuota hyppivää, pulppuilevaa tunnetta +rinnassaan asettumaan. + +»Hyvä on, istu, ukkoseni. Oletko nähnyt äitiäsi?» + +»En.» Pojan punastus vaihtui kalpeudeksi, hän istahti vanhan tuolin +käsinojalle niinkuin Jolyon itse vanhoina aikoina oli istunut siinä +isän ollessa vaipuneena tuolin syvyyksiin. Aina siihen saakka, kun +heidän välinsä olivat menneet rikki, hän oli tottunut istumaan siinä — +oliko hän nyt ehtinyt samanlaiseen ajankohtaan oman poikansa kanssa? +Ikänsä kaiken hän oli vihannut kohtauksia kuin myrkkyä, karttanut +riitoja, kulkenut omaa tietään hiljaisesti ja antanut toisten kulkea +omaansa. Mutta nyt — siltä näytti — loppujen lopuksi hänellä oli +edessään tuskallisempi kohtaus kuin mikään niistä, joita hän oli +karttanut. Hän veti naamarin oman mielenliikutuksensa eteen ja odotti, +että poika alkaisi puhua. + +»Isä», sanoi Jon hitaasti, »Fleur ja minä olemme kihloissa.» + +»Juuri niin!» ajatteli Jolyon hengittäen vaivoin. + +»Minä tiedän, että äiti ja sinä ette pidä siitä. Fleur sanoo, että äiti +oli kihloissa hänen isänsä kanssa, ennenkuin sinä menit hänen kanssaan +naimisiin. Minä tietenkään en tiedä, mitä on tapahtunut, mutta sen on +täytynyt olla aikakausia sitten. Minä rakastan häntä, isä, ja hän sanoo +rakastavansa minua.» + +Jolyon päästi omituisen äänen, joka oli puoleksi nauru, puoleksi +voihkaisu. + +»Sinä olet yhdeksäntoista, Jon, ja minä seitsemänkymmentä kaksi. Kuinka +voimme ymmärtää toisiamme tällaisessa asiassa, mitä?» + +»Sinä rakastat äitiä, isä, sinun pitää tietää, miltä meistä tuntuu. Ei +ole oikein meitä kohtaan antaa vanhojen asiain tärvellä onnemme, vai +onko?» + +Jolyon, joka nyt joutui katsomaan tunnustustaan silmästä silmään, +päätti tulla toimeen ilman sitä, jos suinkin voisi. Hän laski kätensä +pojan käsivarrelle. + +»Katso nyt, Jon! Minä voisin torjua sinut puhumalla sellaista, että +molemmat olette liian nuoria ja että ette tunne omaa mieltänne, mutta +sinä et kuuntelisi eikä se sitäpaitsi sattuisi paikalleen — nuoruus, +paha kyllä, parantaa itse itsensä. Sinä puhut keveästi »tuollaisista +vanhoista asioista» ilman että tiedät — niinkuin oikein sanotkin — +mitä on tapahtunut. Sano, olenko koskaan antanut sinulle syytä epäillä +sanaani tai rakkauttani sinuun?» + +Vähemmän jännittävänä hetkenä olisi näiden sanojen ristiriitainen +vaikutus voinut huvittaa häntä — pojan kiihkeä kädenpuserrus, jonka +tarkoituksena oli vakuuttaa häntä, ja hänen kasvoillaan ilmenevä pelko +siitä, mitä tuo vakuutus tulisi tuomaan mukanaan. Mutta Jolyon oli vain +kiitollinen puserruksesta. + +»Hyvä on, sitten voit uskoa, mitä sanon sinulle. Jos et luovu tästä +rakkausjutusta, teet äitisi onnettomaksi hänen loppuiäkseen. Usko +minua, rakkaani, menneisyyttä, oli se sitten mikä oli, ei voi haudata — +sitä ei voi.» + +Jon nousi tuolin käsinojalta. + +»Tyttö», ajatteli Jolyon, »tyttö kulkee hänen edellään — kuin elämä +itse — kiihkeänä, kauniina, rakastavana!» + +»Minä en voi, isä, kuinka minä voisin — vain siksi, että sinä sanot +niin? Tietysti minä en voi!» + +»Jon, jos sinä tuntisit koko tarinan, luopuisit empimättä, sinun olisi +pakko! Etkö voi uskoa minua?» + +»Kuinka voisin tietää mitä minun pitää ajatella? Isä, minä rakastan +häntä enemmän kuin mitään maailmassa.» + +Jolyonin kasvot nytkähtivät ja hän sanoi tuskallisen hitaasti: +»Enemmänkö kuin äitiäsi, Jon?» + +Pojan kasvoista ja hänen nyrkkiensä puserruksesta Jolyon saattoi nähdä, +mikä jännitys ja taistelu vallitsi hänen sielussaan. + +»Minä en tiedä», puhkesi hän sanomaan, »minä en tiedä! Mutta että minun +pitäisi jättää Fleur ilman muuta — jonkin vuoksi, jota en ymmärrä, +jonkin vuoksi, jonka en todella voi ymmärtää merkitsevän puoliksikaan +niin paljon, se saisi minut — saisi minut —» + +»Saisi sinut tuntemaan meidät epäoikeudenmukaisiksi, panisi erottavan +muurin välillemme. Mutta sekin on parempi kuin tämä.» + +»Minä en voi. Fleur rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Sinä tahdot, +että minä luottaisin sinuun, miksi et sinä voi luottaa _minuun_, isä? +Me emme tahtoisi tietää mitään — me emme voisi antaa sen muuttaa asiaa +millään tavoin. Me molemmat vain rakastamme sinua ja äitiäsi sitä +enemmän.» + +Jolyon pani kätensä povitaskuun, mutta veti sen tyhjänä takaisin, ja +istui, kieli väristen hampaita vastaan. + +»Ajattele, mitä äitisi on ollut sinulle, Jon! Hänellä ei ole ketään +muuta kuin sinut, minä en kestä enää kovinkaan kauan.» + +»Miksi et? Ei ole kaunista — Miksi et?» + +»No niin», sanoi Jolyon melkein kylmästi, »siksi, että lääkäri on +sanonut etten kestä, siinä kaikki.» + +»Oi, isä!» huusi Jon ja puhkesi kyyneliin. + +Tämä hänen poikansa luhistuminen, pojan, jonka hän ei ollut nähnyt +itkevän sitten kuin kymmenvuotiaana, liikutti Jolyonia kauheasti. +Hän tajusi täydelleen, kuinka peloittavan pehmeä tuon pojan sydän +oli, kuinka paljon hän tulisi kärsimään tästä asiasta ja elämästä +yleensä. Ja hän ojensi kätensä avuttomana — haluamatta, suoraan sanoen +uskaltamatta nousta. + +»Älä hyvä mies», sanoi hän, »älä toki — tai saat minutkin itkemään.» + +Jon tyynnytti itkunpuuskansa ja seisoi kasvot poispäin, hyvin hiljaa. + +»Mitä nyt?» ajatteli Jolyon. »Mitä voin nyt sanoa, joka voisi tehota +häneen?» + +»Älä viitsi puhua tästä äidille», sanoi hän, »hän on tarpeeksi +säikähtänyt tuosta sinun asiastasi. Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu. +Mutta, Jon, sinä tunnet hänet ja minut kyllin hyvin tietääksesi, että +emme keveästi tahdo tärvellä onneasi. Rakas poikani, emmehän välitä +mistään muusta kuin sinun onnestasi — minä ainakaan en välitä muusta +kuin äidin ja sinun, äiti vain sinun onnestasi. Teidän molempien koko +tulevaisuudesta on kysymys.» + +Jon kääntyi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolema, hänen +silmänsä, jotka olivat syvällä päässä, näyttivät palavan. + +»Mitä se on? _Mitä se on?_ Älkää kiusatko minua tällä tavoin!» + +Jolyon, joka tiesi olevansa voitettu, pisti kätensä taaskin povitaskuun +ja istui sillä tavoin runsaan minuutin, hengittäen vaivalloisesti, +silmät ummessa. Hänen mieleensä välähti ajatus: »Minä olen pelannut +hyvän, pitkän pelin — minulla on ollut muutamia oikein katkeria hetkiä +— tämä on pahin!» Sitten hän veti esiin kätensä ja kirjeen ja sanoi +kuin väsyneesti: »No niin, Jon, jollet olisi tullut tänään, olisin +lähettänyt sinulle tämän. Tahdoin säästää sinua — tahdoin säästää +äitiäsi ja itseäni, mutta minä näen, että siitä ei ole hyötyä. Lue se, +ja minä luulen, että lähden puutarhaan.» Hän nousi lähteäkseen. + +Jon, joka oli ottanut kirjeen, sanoi nopeasti: »Ei, minä lähden», ja +oli kadonnut. + +Jolyon vaipui takaisin tuoliinsa. Sininen kärpänen valitsi tämän +hetken tullakseen surisemaan raivoisasti hänen ympärilleen. Ääni oli +kodikas, parempi kuin ei mitään... Mihin oli poika mennyt lukemaan +kirjettään? Tuo viheliäinen kirje — tuo viheliäinen juttu! Julma asia +— julma Irenelle — Soamesille — noille molemmille lapsille — hänelle +itselleen!... Hänen sydämensä jyskytti ja oli kipeä. Elämä — sen +rakkaus — sen työ — sen kauneus — sen kipu ja — sen loppu! Hyvä, ihana +aika kaikesta huolimatta, kunnes — kaduit, että olit syntynyt. Elämä — +se kuluttaa murskaksi, ja kuitenkaan et tahtoisi kuolla — siinä ovela +ilkeys! Erehdys omata sydän! Taaskin tuli sininen kärpänen suristen — +tuoden mukanaan kesän kuumuutta ja hyminää ja tuoksuja — niin, myöskin +tuoksuja — kypsän hedelmän, kuivan heinän, mehevien pensaitten lemua +ja lehmäin vaniljatuoksua. Ja jossakin keskellä näitä tuoksuja Jon +luki tuota kirjettä, käänteli ja hypisteli sen sivuja tuskassaan, +hämmennyksessään ja tuskassaan — hänen sydämensä murtui sitä lukiessa! +Tuo ajatus teki Jolyonin kipeän onnettomaksi. Jon oli niin herkkä +poika, helläsydäminen ytimiään myöten ja tunnollinen myöskin — se +oli niin kohtuutonta, niin kirotun kohtuutonta! Hän muisti Irenen +sanoneen kerran: »Ei koskaan ole syntynyt toista niin rakastavaa ja +rakastettavaa kuin Jon.» Pieni Jon parka! Hänen maailmansa menisi +säpäleiksi kesäiltapäivänä! Nuoruus ottaa kaiken niin raskaasti! +Ja tuon raskaasti suhtautuvan nuoruuden näkemyksen kiusaamana ja +järkyttämättä Jolyon nousi tuolistaan ja meni ikkunaan. Poikaa ei +näkynyt missään. Ja hän lähti ulos. Jos joku voi auttaa poikaa nyt, oli +häntä autettava! + +Hän kulki pensaikon läpi, kurkisti aidattuun puutarhaan — ei Jonia! +Ei sielläkään, missä persikat ja aprikoosit alkoivat paisua ja saada +väriä. Hän kulki tummien, kartiomaisten kypressien ohi niitylle. +Mihin poika oli mennyt? Oliko hän juossut viidakkoon, vanhaan +leikkipaikkaansa? Jolyon kulki heinäluokojen ohi. Maanantaina heinä +koottaisiin rukoihin ja vietäisiin latoon seuraavana päivänä, jollei +sadetta tullut. Usein he olivat kulkeneet tämän niityn poikki käsi +kädessä, kun Jon oli pieni poika. Oi hitto vieköön! Kulta-aika oli ohi, +kun asianomainen täytti kymmenen vuotta! Hän tuli lammikolle, missä +kärpäset ja hyttyset tanssivat kirkkaalla, kaislaisella pinnalla, ja +viidakkoon. Täällä oli viileätä, lehtikuuset tuoksuivat. Ei vieläkään +Jonia! Hän huusi. Ei vastausta! Hän istahti penkille hermostuneena, +jännittyneenä, unohtaen oman fyysillisen tuntemuksensa. Hän oli +tehnyt väärin antaessaan pojan lähteä pois lukemaan tuota kirjettä, +hänen olisi pitänyt alusta saakka pysyttää hänet näkyvissään. Kovin +levottomana hän palasi takaisin. Karjarakennusten kohdalla hän huusi +taas, ja kurkisti pimeään navettaan. Täällä viileydessä, vaniljan +ja ammoniakin tuoksussa, turvassa kärpäsiltä, kolme Alderney-lehmää +märehti hiljaa, juuri lypsettyinä, odotellen iltaa, jolloin ne taas +päästettäisiin alaniitylle. Yksi niistä käänsi laiskaa päätään, silmä +kiilsi, Jolyon saattoi nähdä kuolan sen harmaalla alahuulella. Hän +näki kaiken intohimoisen selvästi, hermojensa kiihoituksessa — kaiken, +mitä hän aikoinaan oli ihaillut ja yrittänyt maalata — valon ja varjon +ja värien ihmeet. Ei vähääkään ihmeellistä, että legenda sijoitti +Kristuksen seimeen — mikä on sen hartaampaa kuin märehtivän lehmän +silmät ja kuutamonvalkeat sarvet lämpimässä pimeydessä! Hän huusi +taas. Ei vastausta! Ja hän kiirehti takaisin viidakkoon, lammikon ohi, +mäkeä ylös. Kumman ironista — hän tuli nyt ajatelleeksi sitä — jos Jon +oli nauttinut selvittävän lääkkeensä tuossa viidakossa, missä hänen +äitinsä ja Bosinney noina vanhoina aikoina olivat tehneet sen uskaliaan +teon, että olivat tunnustaneet rakkautensa toisilleen. Missä hän itse, +runkopenkillä istuen tuona sunnuntaiaamuna palatessaan Pariisista, oli +lopullisesti todennut, että Irenestä oli tullut koko maailma hänelle. +Tämäkö olisi paikka, jossa elämän ironia tahtoi repiä verhon Irenen +pojan silmiltä! Mutta hän ei ollut täälläkään! Minne hän oli mennyt? +Tuo poika parka piti löytää! + +Oli tullut auringon pilkahdus, joka tehosti hänen kiirehtiville +vaistoilleen iltapäivän koko kauneuden, korkeat puut ja pitenevät +varjot, sinisyyden ja valkeat pilvet, heinän tuoksun ja kyyhkysten +kuherruksen ja kukkien suorina seisovat muodot. Hän tuli ruusutarhaan, +ja ruusujen kauneus tuossa äkillisessä auringonvalossa tuntui hänestä +ylimaalliselta. »Ruusu, sinä espanjalainen!» Ihmeelliset nuo kolme +sanaa! Täällä oli Irene seisonut, tuon pensaan vieressä, jossa oli +tummanpunaisia ruusuja, oli seisonut lukemassa ja päättänyt, että Jonin +piti tietää kaikki! Hän tiesi kaiken nyt! Oliko Irene valinnut väärin? +Jolyon kumartui kohti tuoksuvaa ruusua, sen terälehdet hipoivat hänen +nenäänsä ja vapisevia huuliaan — mikään ei ole niin pehmeätä kuin +ruusunlehtien sametti — ei muu kuin hänen kaulansa, Irenen! Hän kulki +ruohokentän poikki, rinnettä ylös, tammen juurelle. Vain tammen latva +loisti, sillä äkillinen aurinko oli nyt talon takana, varjo alempana +oli tiheä, oli siunatun viileä — hän oli kovasti kuumissaan. Hän +pysähtyi hetkiseksi pitäen kädellään keinun nuorasta — Jolly, Holly — +Jon! Vanha keinu! Ja äkkiä hän tunsi olevansa kauhean — kuolettavan +sairas. »Olen sittenkin rasittunut liikaa!» ajatteli hän, »kautta +Juppiterin!» Hän hoiperteli terassia kohti, laahusti portaita ylös +ja kaatui talon seinää vastaan. Siinä hän seisoi huohottaen, kasvot +haudattuina kuusamaan, josta Irene ja hän olivat nähneet niin paljon +vaivaa, jotta se antaisi hyvää tuoksua sisään tunkeutuvalle ilmalle. +Sen lemu sekaantui kauheaan kipuun. »Rakkaani!» ajatteli hän, »poika!» +Ja suurin ponnistuksin hän hoiperteli sisään pitkästä ikkunaovesta ja +vaipui vanhan Jolyonin tuoliin. Kirja oli siinä, kynä välissä, hän otti +kynän, riipusti sanan avoimelle sivulle... Hänen kätensä vaipui... +Tällaistako se siis oli — tällaistako?... + +Ankara väännähdys — sitten pimeys... + + + + +3. IRENE + + +Rynnätessään pois kirje kädessä Jon juoksi terassia pitkin ja talon +nurkkauksen ympäri peloissaan ja hämmentyneenä. Nojaten köynnösten +peittämään seinään hän repi kirjeen auki. Se oli pitkä — hyvin pitkä! +Hänen pelkonsa yltyi, ja hän alkoi lukea. Kun hän ehti sanoihin +»hän meni naimisiin Fleurin isän kanssa», alkoi kaikki pyöriä +hänen silmissään. Hän oli lähellä ikkunaa ja meni sisään, kulki +musiikkihuoneen ja hallin läpi ylös makuuhuoneeseensa. Hän kastoi +kasvonsa kylmään veteen, istahti vuoteelleen ja jatkoi lukemistaan, +pudottaen jokaisen luetun lehden vuoteelle viereensä. Isän käsialaa +oli helppo lukea — hän tunsi sen niin hyvin, vaikka hän ei ollut +koskaan saanut isältä neljänneksikään osaksi niin pitkää kirjettä. +Hän luki tympeänä — mielikuvitus vain puoliksi työssä. Ensi lukemalla +hän parhaiten tajusi, kuinka vaikeaa isän oli ollut kirjoittaa +sellaista kirjettä. Hän antoi viimeisen lehden pudota ja jonkinlaisen +sielullisen, moraalisen avuttomuuden vallassa alkoi lukea ensimmäistä +uudelleen. Kaikki tuo tuntui hänestä vastenmieliseltä — kuolleelta ja +vastenmieliseltä. Sitten äkkiä kuuma kauhun aalto värisytti häntä. Hän +kätki kasvot käsiinsä. Hänen äitinsä! Fleurin isä! Hän otti kirjeen +ja jatkoi koneellisesti lukemistaan. Ja taaskin hänestä tuntui, että +tuo kaikki oli kuollutta ja vastenmielistä, hänen oma rakkautensa +niin erilaista! Tämä kirje sanoi, että hänen äitinsä — ja Fleurin isä! +Kammottava kirje! + +Omaisuutta! Voiko olla miehiä, jotka katsovat vaimojaan omaisuudekseen? +Hänen eteensä tungeksi kasvoja, joita hän oli nähnyt kaduilla ja +maaseudulla, punaisia, kalamaisia kasvoja, kovia, tympeitä kasvoja, +teeskenteleviä, kuivia kasvoja, väkivaltaisia kasvoja, sadottain, +tuhansittain! Kuinka hän saattoi tietää, mitä miehet, joilla oli +tuollaiset kasvot, ajattelivat tai tekivät? Hän painoi päänsä käsiinsä +ja ähkyi. Hänen äitinsä! Hän otti kirjeen taas käteensä ja luki +uudelleen: »kauhu ja vastenmielisyys — elää hänessä vielä tänä päivänä +... sinun lapsesi... sen miehen lapsenlapsia, joka kerran omisti +äitisi niinkuin neekeriorja omistetaan...» Hän nousi vuoteeltaan. +Tuo julma, pimeä menneisyys, joka väijyi uhaten murhata heidän +rakkautensa, Fleurin ja hänen, oli totta, muuten ei isä olisi voinut +sitä kirjoittaa. »Miksi he eivät sanoneet sitä minulle sinä päivänä», +ajatteli hän, »kun näin Fleurin ensimmäistä kertaa? He tiesivät, että +olin nähnyt hänet. He pelkäsivät, ja — nyt — tässä olen nyt!» Kärsimys, +liian kipeä ajatukselle tai järjelle, valtasi hänet, hän hiipi huoneen +pimeään nurkkaan ja istahti lattialle. Siinä hän istui kuin jokin +onneton pieni eläin. Pimeys lohdutti, lattia samoin — ikäänkuin hän +olisi joutunut takaisin siihen aikaan, jolloin hän makasi pitkin +pituuttaan lattialla ja leikki siinä sotiaan. Hän istui kyyristyneenä, +tukka pörröllään, kädet kiedottuina polvien ympäri — miten kauan, +sitä hän ei tietänyt. Tästä tyhjästä epätoivosta hänet herätti äidin +huoneen avautuvan oven ääni. Sälekaihtimet olivat lasketut alas hänen +huoneensa ikkunoissa hänen poissaollessaan, ja siitä paikasta, missä +hän istui, hän saattoi vain kuulla kahinaa, äidin askeleet, kunnes hän +vuoteen takaa näki äidin seisovan hänen pukeutumispöytänsä edessä. +Äidillä oli kädessä jotakin. Jon tuskin hengitti, hän toivoi, ettei +äiti näkisi häntä ja menisi pois. Hän näki äidin koskettelevan esineitä +pöydällä ikäänkuin niissä olisi ollut jotakin taikaa, menevän sitten +ikkunan eteen — harmaana kuin haamu kiireestä kantapäähän. Jos äiti +vähänkin kääntäisi päätänsä, pitäisi hänen nähdä Jon! Hänen huulensa +liikkuivat: »Oi, Jon!» Hän puhui itsekseen, hänen äänensä sävy liikutti +Jonin sydäntä. Hän näki äidin kädessä pienen valokuvan. Äiti piti +sitä valoa vastaan, katsoi sitä — se oli hyvin pieni. Jon tunsi sen — +se oli kuva hänestä itsestään pienenä poikana, kuva, jota äiti aina +piti laukussaan. Jonin sydän sykki kovasti. Ja äkkiä, ikäänkuin olisi +kuullut, äiti käänsi katseensa ja näki hänet. Äidin voihkaisu, hänen +kättensä liike, kun hän painoi valokuvaa rintaansa vastaan, sai Jonin +sanomaan: + +»Niin, se olen minä.» + +Äiti tuli vuoteelle ja istahti sille, aivan Jonin viereen, kädet +vieläkin painettuina sydäntä vastaan, jalat lattialle pudonneitten +kirjeen lehtien keskellä. Hän näki ne, ja hänen kätensä tarrautuivat +vuoteen laitoihin. Vihdoin hän puhui. + +»No niin, Jon, minä näen, että sinä tiedät.» + +»Tiedän.» + +»Oletko nähnyt isän?» + +»Olen.» + +Seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes äiti sanoi: + +»Voi, kultaseni!» + +»Hyvä on.» Jonin mielenjärkytykset olivat niin väkivaltaiset ja niin +sekavat, että hän ei uskaltanut liikahtaa — katkeruutta, epätoivoa, ja +kuitenkin voimakas kaipuu tuntea äidin käden lohduttavana otsallaan. + +»Mitä aiot tehdä?» + +»En tiedä.» + +Seurasi toinen pitkä hiljaisuus, sitten äiti nousi. Hän seisoi hetkisen +hyvin hiljaa, teki pienen eleen kädellään ja sanoi: »Poikani, rakkahin +poikani, älä ajattele minua — ajattele itseäsi», ja kiertäen sängyn +päädyn hän meni takaisin omaan huoneeseensa. + +Jon kääntyi — hän oli kääriytynyt pyöreäksi kuin pallo, kuin siili — +kääntyi kahden seinän väliseen nurkkaan. + +Hänen oli täytynyt olla siinä parikymmentä minuuttia, ennenkuin +muuan huuto nostatti hänet pystyyn. Se tuli terassilta. Hän nousi +pelästyneenä. Taaskin kuului huuto: »Jon!» Äiti kutsui häntä! Hän +juoksi portaita alas, tyhjän ruokasalin läpi työhuoneeseen. Äiti oli +polvistunut vanhan nojatuolin viereen, ja tuolissa makasi isä aivan +valkeana, pää painuneena rinnalle, toinen käsi avoimella kirjalla, +puristaen lyijykynää — oudomman hiljaisena kuin mikään, mitä hän +koskaan oli nähnyt. Äiti katseli hurjana ympärilleen ja sanoi: + +»Oi, Jon — hän on kuollut — hän on kuollut!» + +Jon heittäytyi alas, kurkotti yli tuolin käsinojan, jolla hän niin +äsken oli istunut, ja painoi huulensa isän otsalle. Jääkylmä! +Kuinka voi — kuinka voi isä olla kuollut, kun vasta tunti sitten —! +Äidin käsivarret olivat kiedotut isän polvien ympäri, hän painoi +rintaansa niihin. »Miksi — miksi en ollut hänen luonaan?» kuuli Jon +äidin kuiskaavan. Sitten hän näki sanan »Irene», joka oli hatarasti +riipustettu avoimelle sivulle, ja puhkesi itkuun. Tämä oli hänen +ensimmäinen kokemuksensa ihmisen kuolemasta, ja sen kuvaamaton +hiljaisuus haihdutti hänestä kaikki muut tunteet. Kaikki muu oli +siis vain valmistusta tähän! Kaikki rakkaus ja elämä, ilo, jännitys +ja suru, kaikki liike, valo ja kauneus oli vain alkua tähän kauheaan +hiljaisuuteen. Se teki peloittavan vaikutuksen häneen, kaikki tuntui +äkkiä pieneltä, turhalta, lyhyeltä. Hän hillitsi itsensä vihdoin, nousi +ja nosti äitinsä pystyyn. + +»Äiti, älä itke — äiti!» + +Muutamia tunteja myöhemmin, kun kaikki oli tehty, mikä piti tehtämän, +ja äiti oli mennyt levolle, näki hän isänsä yksinään, makaamassa +vuoteella valkean lakanan alla. Hän seisoi kauan katselemassa noita +kasvoja, jotka eivät koskaan olleet näyttäneet suuttuneilta, oikullisen +ironisilta vain ja ystävällisiltä aina. »Olla ystävällinen ja pitää +ryhtinsä loppuun asti — siinä kaikki», oli hän kerran kuullut isänsä +sanovan. Kuinka ihmeellisesti isä oli noudattanut tätä filosofiaansa! +Jon ymmärsi nyt, että isä oli jo kauan tietänyt, että tämä tulisi +äkkiä, tietänyt, eikä hiiskunut sanaakaan. Hän katseli isäänsä hartaana +ja kiihkeän kunnioittavasti. Tuo yksinäisyys — jotta äiti ja hän itse +säästyisivät! Hänen oma tuskansa näytti pieneltä, kun hän katseli noita +kasvoja. Tuo sana, joka oli kirjoitettu kirjan sivulle! Jäähyväissana! +Nyt ei äidillä ollut ketään muuta kuin hän itse! Hän meni kuolleen +kasvojen viereen — ne olivat niin muuttumattomat, ja kuitenkin kokonaan +muuttuneet. Hän oli kuullut isän kerran sanovan, että hän ei uskonut +kuolemanjälkeiseen tietoisuuteen, tai jos sitä olisi, riittäisi sitä +vain siihen asti kunnes ruumiin luonnollinen ikäraja oli saavutettu +— sisäisen elinvoiman luonnollinen päätekohta, niin että jos ruumiin +mursi tapaturma, liikarasitus, ankara tauti, saattoi minuus säilyä, +kunnes se luonnon lakien mukaan, ilman mitään häiriötä, olisi rauennut. +Sana oli jäänyt Jonin mieleen, koska hän ei ollut koskaan kuullut +kenenkään muun lausuvan tällaista ajatusta. Kun sydän petti tällä +tavoin — ei se varmaankaan ollut oikein luonnollista! Ehkä isän minuus +oli huoneessa hänen kanssaan. Vuoteen yläpuolella riippui kuva hänen +isänsä isästä. Kenties _hänenkin_ tietoisuutensa vielä oli elossa, ja +hänen veljensä — velipuolensa, joka oli kuollut Transvaalissa. Olivatko +he kaikki kokoontuneet tämän vuoteen ympärille? Jon suuteli isänsä +otsaa ja hiipi takaisin omaan huoneeseensa. Ovi hänen huoneensa ja +äidin huoneen välillä oli raollaan, äiti oli ilmeisesti ollut täällä +— kaikki oli valmiina häntä varten, oli pikkuleipiäkin ja kuumaa +maitoa, eikä kirje enää ollut lattialla. Jon söi ja joi katsellen +viimeisen valon sammumista. Hän ei koettanut katsella tulevaisuuteen — +tuijotti vain tammen tummiin oksiin, jotka olivat ikkunan tasalla, ja +hänestä tuntui kuin elämä olisi pysähtynyt. Kerran yöllä, kääntyessään +raskaassa unessaan, hän huomasi jotakin valkeata ja hiljaista vuoteensa +vieressä ja hypähti pystyyn. + +Hänen äitinsä ääni sanoi: + +»Minä se vain olen, Jon rakas!» Äidin käsi painoi hänen otsaansa +lempeästi takaisin, valkea olento poistui. + +Yksinään! Hän vaipui raskaasti uneen taas ja näki unta, että äidin nimi +kiemurteli vuoteella. + + + + +4. SOAMES HARKITSEE + + +_Timesin_ ilmoitus Jolyon serkun kuolemasta vaikutti Soamesiin aivan +yksinkertaisesti. Vai oli tuo mies nyt poissa! Näiden kahden elämässä +ei ollut koskaan ollut aikaa, jolloin he olisivat pitäneet toisistaan. +Tuo kuumaverinen tunne viha oli jo kauan sitten juossut loppuun +Soamesin sydämessä eikä hän ollut sallinut mitään uusiutumista, mutta +hänen mielestään tämä varhainen kuolema oli runollisen oikeuden tulos. +Kahdenkymmenen vuoden ajan oli tuo mies saanut nauttia hänen vaimostaan +ja talostaan ja — oli nyt kuollut! Muistosanat, jotka seurasivat +vähän myöhemmin, osoittivat — hänen mielestään — Jolyonille liikaa +huomiota. Niitten mukaan hän oli tuo »ahkera ja miellyttävä maalari, +jonka tuotteita olemme tottuneet pitämään tyypillisinä parhaalle +myöhäisviktorialaiselle vesiväritaiteelle.» Soames, joka miltei +koneellisesti oli asettanut korkeammalle Molen, Morpinin ja Caswell +Bayen ja oli aina osoittanut ylenkatsettaan melkein kuuluvasti, kun +sattui näyttelyssä näkemään serkkunsa taulun, käänsi _Times-lehden_ +kovalla rapinalla. + +Hän oli sinä aamuna tullut kaupunkiin Forsyte-asioissa ja oli täysin +tietoinen Gradmanin vinosta katseesta silmälasien takaa. Vanhan +kirjanpitäjän yllä oli valittavien onnittelujen ilmakehä. Hän ikäänkuin +tuoksui vanhoilta ajoilta. Melkein kuuli hänen ajattelevan: »Herra +Jolyon, nii-in, juuri minun ikäiseni ja nyt poissa — voi hyvänen aika! +Rouvalle se on varmasti ikävää. Hän oli kaunis nainen. Liha on lihaa! +He ovat kirjoittaneet hänestä muistosanat lehtiin. Ajatella!» Hänen +ilmakehänsä sai itse asiassa Soamesin suorittamaan muutamia välikirjoja +ja osakkeensiirtoja poikkeuksellisen nopeasti. + +»Entä tuo Fleur neitiä koskeva säädös, herra Soames?» + +»Olen muuttanut ajatusta», vastasi Soames lyhyesti. + +»Ahaa! Sepä hyvä! Minusta te pidittekin liiaksi kiirettä. + +Ajat muuttuvat.» + +Soames oli alkanut pohtia, kuinka tämä kuolemantapaus vaikuttaisi +Fleuriin. Hän ei ollut varma, että Fleur tiesi siitä — tyttö luki +harvoin sanomalehtiä eikä koskaan katsellut syntymä-, vihkiäis- eikä +kuolinilmoituksia. + +Hän joudutti asioitaan ja ehti Green Streetille lounaalle. Winifred oli +melkein murheissaan. Jack Cardigan oli rikkonut vaunujensa etupyörän, +mikäli saattoi ymmärtää, eikä vähään aikaan nyt voisi olla »kunnossa». +Winifred ei voinut tottua tuohon ajatukseen. + +»Lähtikö Profond sitten?» kysyi Soames äkkiä. + +»Hän lähti», vastasi Winifred, »mutta minne, sitä en tiedä.» + +Niin, siinä sitä oltiin — mahdotonta sanoa mitään! Eipä siltä, että hän +olisi halunnut tietää. Annettelta tuli kirjeitä Dieppestä, missä hän +äitinsä kanssa oli. + +»Näit kai, että tuo mies on kuollut?» + +»Näin», sanoi Winifred. »Sääli hänen — hänen lapsiaan. Hän oli hyvin +ystävällinen.» Soames äännähti omituisesti. Aavistus vanhasta, syvästä +totuudesta — että ihmisiä arvostellaan tässä maailmassa pikemminkin sen +mukaan mitä he ovat kuin sen mitä he _tekevät_ — hiipi kostonhimoisena +koputtamaan hänen mielensä takaovelle. + +»Minä tiedän, että on ollut jotakin taikauskoa siihen suuntaan», mutisi +hän. + +»Hänelle pitää tehdä oikeutta nyt, kun hän on kuollut.» »Minä olisin +tahtonut tehdä hänelle oikeutta jo aikaisemmin», sanoi Soames, »mutta +en koskaan saanut tilaisuutta. Onko sinulla aateliskalenteria?» + +»On, alahyllyllä.» + +Soames otti hyllyltä paksun punaisen kirjan ja alkoi selailla sitä. + +»Mont — Sir Lawrence, 9:s paroni, aateloitu 1620, vanhin poika, vht. +Geoffrey, 8:s paroni, ja Lavinia, Sir Charles Muskhamin, (par.) +tytär Muskham Hallista, Shropshire; nainut v. 1890 Emilyn, Conway +Charwellin, Esq., tytär Condaford Grangesta, Oxfordshiren kreivikuntaa; +poika, perillinen Michael Conway, s. 1895, ja kaksi tytärtä. Asunto: +Lippinghall Manor, Folwell, Bucks. Klubeja: Snooks, Coffee House, +Aeroplane.» + +»Hm», sanoi Soames. »Oletko koskaan tuntenut ketään kustantajaa?» + +»Timothy sedän.» + +»Tarkoitan elossaolevaa.» + +»Montyn klubiin kuului eräs. Monty toi hänet kerran tänne +päivälliselle. Tiedät kai, että hän aina aikoi kirjoittaa kirjan siitä, +kuinka kilparadalla voi ansaita rahaa. Hän koetti saada tuon miehen +innostumaan asiasta.» + +»Kuinka kävi?» + +»Hän sai miehen lyömään vetoa eräästä hevosesta — kaksi tuhatta. Emme +nähneet häntä sen koommin. Hän oli aika tyylikäs, jos oikein muistan.» + +»Voittiko hevonen?» + +»Ei, se tuli muistaakseni viimeisenä. Tiedäthän, että Monty omalla +alallaan oli aika sukkela.» + +»Oliko?» sanoi Soames. »Voitko nähdä mitään yhteyttä tulevan paronin ja +kustannusliikkeen kanssa?» + +»Ihmiset tekevät kaikenlaista tähän maailman aikaan», vastasi Winifred. +»Ajan suuri ajatus näyttää olevan, ettei saa olla jouten — niin toisin +kuin meidän aikanamme. Silloin oli hienoa olla tekemättä mitään. Mutta +minä otaksun, että siihen palataan taas.» + +»Tuo nuori Mont, josta puhun, on hyvin rakastunut Fleuriin. Jos se +lopettaisi tuon toisen jutun, voisin rohkaista häntä.» + +»Onko hänessä tyyliä?» kysyi Winifred. + +»Hän ei ole kaunis, mutta hauskannäköinen kyllä, aivot vähän hatarat. +Aika paljon tiluksia, luulisin. Hän näyttää olevan vakavasti kiintynyt. +Mutta minä en tiedä.» + +»Ei», sanoi Winifred, »se on hyvin vaikeata. Minä olen aina huomannut +parhaaksi olla tekemättä mitään. Kauhean harmillinen tuo Jackin juttu, +nyt emme pääse lähtemään ennen kuin Bank Holidayn jälkeen. No niin, +ihmiset ovat aina huvittavia, minä menen Puistoon katselemaan heitä.» + +»Jos minä olisin sinun sijassasi», sanoi Soames, »hankkisin pienen +huvilan maalla ja lähtisin sinne vapaapäiviä ja lakkoja pakoon, kun +haluttaa.» + +»Maalla on minusta niin ikävä», vastasi Winifred, »ja rautatielakko on +minusta aina ollut oikein jännittävä.» + +Winifred oli aina ollut tunnettu kylmäverisyydestään. + +Soames lähti. Koko matkan Readingiin hän pohti, kertoisiko Fleurille +tuon pojan isän kuolemasta. Se ei muuttanut tilannetta paitsi että +poika oli riippumaton nyt ja joutuisi kohtaamaan vastarintaa vain +äitinsä taholta. Hän tulisi epäilemättä myöskin saamaan paljon rahaa +ja ehkä talon — tuon talon, joka oli rakennettu Ireneä ja häntä +itseään varten — tuon talon, jonka arkkitehti oli aiheuttanut hänen +kotielämänsä tuhon. Hänen tyttärensä — tuon talon rouva! Se olisi +runollista oikeutta. Soames naurahti lyhyeen, ilottomasti. Hän oli +tarkoittanut tuon talon palauttamaan avioliittonsa rauhan, tarkoittanut +sen asuinpaikaksi jälkeläisilleen, jos hän saisi Irenen lahjoittamaan +hänelle yhdenkin! Irenen poika ja Fleur! Heidän lapsensa olisivat +jollakin tavoin hänen ja Irenen liiton jälkeläisiä! + +Tuon ajatuksen teatraalisuus oli hänen terveelle vaistolleen +vastenmielinen. Ja kuitenkin — se olisi helpoin ja tuottavin tie tuosta +umpikujasta, nyt kun Jolyon oli poissa. Kahden forsytelaisen omaisuuden +yhdistämisessä oli eräänlaista vanhoillista viehätystä. Ja hän — Irene +— tulisi vielä kerran liittymään Soamesiin. Hullutusta! Mieletöntä! Hän +karkoitti tuon ajatuksen luotaan. + +Tullessaan kotiin hän kuuli biljardipallojen pauketta ja näki ikkunasta +nuoren Montin lojuvan pöydällä. Fleur seisoi biljardikeppiä pitelevä +käsi puuskassa, ja katseli häntä hymyillen. Kuinka tuo tyttö oli +kaunis! Ei mikään ihme, että tuo nuori mies oli hullaantunut häneen. +Arvonimi — tiluksia! Tilukset eivät merkinneet paljoakaan näinä +aikoina, arvonimi ehkä vielä vähemmän. Vanhat Forsytet olivat aina +jollakin tavoin halveksineet arvonimiä, ne tuntuivat niin kaukaisilta +ja teennäisiltä, — eivät olleet sen rahan arvoisia, mikä niistä oli +maksettava, ja velvoittivat vielä esiintymään hovissa. Soames muisti, +että heillä kaikilla oli ollut tuo tunne eri asteissa. Swithin tosin +oli loistavimpina päivinään kerran käynyt hovivastaanotossa. Hän oli +tullut takaisin sanoen, ettei hän toista kertaa lähtisi »noitten +pien'eläjien» joukkoon. Epäiltiin, että hän oli näyttänyt liian +paksulta polvihousuissa. Soames muisti kuinka hänen oma äitinsä oli +halunnut tulla esitellyksi tilaisuuden muodikkaan luonteen vuoksi, ja +kuinka hänen isänsä oli pannut tavattoman jyrkästi vastaan. Mitä Emily +tekisi siellä keekoilemassa — tuhlaamassa aikaa ja rahaa, eihän se +kannattanut! + +Se vaisto, joka oli tehnyt brittiläisestä Alahuoneesta valtion +suurimman mahdin ja pysyttänyt sen sellaisena, tietoisuus siitä, että +oma maailma oli yhtä hyvä ja vähän parempikin kuin mikä muu tahansa, +koska se kerran oli _oma_, oli pitänyt vanhat Forsytet omituisen +vapaina »pöyhkeilystä», niinkuin Nicholas luuvalon puuskissaan sitä +sanoi. Soamesin sukupolven, joka oli itsetietoisempi ja ironisempi, oli +pelastanut ajatus Swithinistä polvihousuissa. Kun taas kolmas ja neljäs +sukupolvi Soamesin mielestä nauroi kaikelle. + +Ei se kuitenkaan ollut haitaksi, että tuo nuori mies joutuisi perimään +arvonimen ja tiluksia — eihän sitä voinut auttaakaan. Hän astui hiljaa +huoneeseen juuri kun Mont teki heittonsa. Hän pani merkille nuoren +miehen katseen, joka oli kiintynyt vuoroaan odottavaan Fleuriin. +Ihailu, jota se ilmaisi, melkein liikutti häntä. + +Fleur pysähtyi kannattaen biljardisauvaa kätensä kapealla sillalla ja +ravisti lyhyttä, tummanruskeata tukkaansa. + +»Sitä minä en koskaan tee.» + +»Vannomatta paras.» + +»Hyvä on.» Sauva iski, pallo lähti vierimään. »Kas niin!» + +»Huono onni! Älkää välittäkö!» + +Sitten he näkivät hänet, ja Soames sanoi: + +»Minä merkitsen pisteet.» + +Hän istahti korkealle tuolille taulun alapuolelle hienona ja väsyneenä, +tutkien salaa noita nuoria kasvoja. Pelin päätyttyä Mont tuli hänen +luokseen. + +»Minä olen nyt ryhtynyt työhön. Mukavaa peliä tuo liike-elämä eikö +totta? Minä arvaan, että asianajajana näitte ihmisluontoa koko paljon.» + +»Niin kyllä.» + +»Kerronko teille minkä huomion minä olen tehnyt: ihmiset ovat väärillä +jäljillä, kun tarjoavat vähemmän kuin minkä voivat antaa. Heidän +pitäisi tarjota enemmän ja sitten peräytyä.» + +Soames kohotti kulmakarvojaan. + +»Entä jos korkeampi tarjous tulee hyväksytyksi?» + +»Se ei merkitse mitään», sanoi Mont. »Kannattaa paljon paremmin alentaa +hintoja kuin koroittaa niitä. Me esimerkiksi tarjoamme kirjailijalle +hyvät ehdot — hän tietenkin suostuu niihin. Sitten ryhdymme toimeen, +huomaamme, että emme voikaan saada säädyllistä voittoa ja sanomme +hänelle sen. Hän on saanut luottamusta meihin, koska olemme olleet +jalomielisiä häntä kohtaan, ja hän on mukautuva kuin karitsa eikä kanna +meille kaunaa. Mutta jos alun pitäen tarjoomme hänelle huonot ehdot, ei +hän suostu niihin, ja meidän täytyy koroittaa saadaksemme hänet, ja hän +ajattelee kaupan päälle, että me olemme viheliäisiä nylkyreitä.» + +»Koettakaa ostaa tauluja tuon systeemin mukaan», sanoi Soames. +»Hyväksytty tarjous on sopimus — ettekö ole oppinut sitä?» + +Nuori Mont käänsi päänsä ikkunaan päin, jonka ääressä Fleur seisoi. + +»En», sanoi hän, »soisin että olisin. Sitten on toinen asia. Ihminen, +joka tahtoo irti jostakin kaupasta, on päästettävä irti.» + +»Onko se reklaamia?» kysyi Soames kuivasti. + +»Tietysti se _on_, mutta minä tarkoitan periaatteessa.» + +»Toimiiko liikkeenne noitten suuntaviivojen mukaan?» + +»Ei vielä», sanoi Mont, »mutta se alkaa.» + +»Ja niistä ei tule mitään.» + +»Tulee, ihan varmasti. Minä olen tehnyt vaikka kuinka paljon +havaintoja, ja ne kaikki tukevat teoriaani. Ihmisluonnolle annetaan +kauttaaltaan liian vähän arvoa liike-elämässä, ja ihmiset menettävät +äärettömän paljon hyötyä ja huvia sen vuoksi. Tietysti täytyy +esiintyä täysin rehellisenä ja avomielisenä, mutta se on helppoa, jos +tuntee olevansa rehellinen ja avomielinen. Mitä inhimillisempi ja +mahdollisempi on, sitä paremmat mahdollisuudet saa liike-elämässä.» + +Soames nousi. + +»Oletteko osakas?» + +»En vielä kuuteen kuukauteen.» + +»Liikkeen muitten osakasten olisi parempi kiireimmän kautta vetäytyä +syrjään.» + +Mont nauroi. + +»Saattepa nähdä», sanoi hän. »Tulee tapahtumaan suuri muutos. +Omistuksen periaate on sulkenut ikkunaluukkunsa. Talo on vuokrattavana.» + +»Mitä?» sanoi Soames. + +»Talo on vuokrattavana! Hyvästi, minä lähden nyt.» + +Soames katseli tytärtään, joka antoi hänelle kätensä, näki Fleurin +peräytyvän sitä puserrusta, minkä käsi sai, ja kuuli selvään, kuinka +nuori mies huokasi lähtiessään ulos. Sitten Fleur tuli ikkunan äärestä +vetäen sormeaan biljardipöydän mahonkireunaa pitkin. Soames katseli +häntä ja tiesi, että hän aikoi kysyä isältään jotakin. Hänen sormensa +haparoi viimeistä reikää, ja hän katsoi isään. + +»Oletko tehnyt jotakin estääksesi Jonia kirjoittamasta minulle, isä?» + +Soames ravisti päätään. + +»Etkö sitten ole nähnyt?» sanoi hän. »Hänen isänsä kuoli tasan viikko +sitten.» + +»Oh!» + +Fleurin säikähtäneillä, totisilla kasvoilla näkyi heti samalla +ponnistus tajuta, mitä tämä tulisi merkitsemään. + +»Jon parka! Miksi et kertonut minulle, isä?» + +»Mistä minä tiedän!» sanoi Soames hitaasti. »Ethän sinä koskaan luota +minuun.» + +»Minä luottaisin, jos auttaisit minua, rakas.» + +»Ehkä autan.» + +Fleur pani kätensä ristiin. »Oi, kultaseni — kun tahtoo jotakin asiaa +oikein hirmuisesti, ei ajattele toisia ihmisiä. Älä ole vihainen +minulle.» + +Soames ojensi kätensä ikäänkuin torjuen panettelua. + +»Minä harkitsen», sanoi hän. Mikä maailmassa sai hänet käyttämään +tuollaista sanaa? »Onko nuori Mont vaivannut sinua taas?» + +Fleur hymyili. »Oi, Michael! Hän vaivaa aina, mutta hän on niin hauska +poika — minä en suutu häneen.» + +»No niin», sanoi Soames. »Minä olen väsynyt, minä menen vähän levolle +ennen päivällistä.» + +Hän meni taulusaliinsa, heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja sulki +silmänsä. Kauhea vastuu tuosta hänen tytöstään — jonka äiti oli — ah, +mitä hän oli? Kauhea vastuu! Auttaa häntä — kuinka hän voisi auttaa +Fieuriä? Hän ei voinut muuttaa sitä tosiseikkaa, että oli hänen isänsä. +Eikä sitä että Irene —! Mitä tuo nuori Mont oli sanonut — jotakin +roskaa omistamisen vaiston — ikkunaluukuista — Vuokrattavana? Typerää! + +Raskas ilma, joka oli täynnä mesiangervojen, joen ja ruusujen tuoksua, +tuuditti hänen vaistonsa uneen. + + + + +5. PÄÄHÄNPIINTYMÄ + + +»Päähänpiintymä», joka on juoksuttanut uuvuksiin useampia poliiseja +kuin mikään muu inhimillisen epäjärjestyksen muoto, ei koskaan +ole niin nopea ja sitkeä kuin ottaessaan rakkauden ahnaan verhon +ylleen. Aitoihin ja ojiin, oviin, ihmisolentoihin, joilla joko on +oma »päähänpiintymä» tai ei ole, lastenvaunuihin ja niiden omaa +»piintymäänsä» imevään sisältöön, ei edes toisiin samaa kiitävää tautia +poteviin — ei mihinkään kiinnitä rakkauden »piintymä» huomiota. Se +rientää tietään, katse kääntyneenä sisäänpäin, omaa valoaan kohti, +unohtaen kaikki muut tähdet. Ne, joitten päähänpiintymänä on se usko, +että ihmiskunnan onnen määrää heidän taiteensa, koirien vivisektio, +muukalaisten vihaaminen, ylimääräiset verot, ministerinä pysyminen, +pyörien pyörittäminen, naapurien avioerojen estäminen, omantunnon +vastaväitteet, kreikkalaiset sanajuuret, kirkon opinkappaleet, +paradoksit tai etevämmyys kaikkien muitten rinnalla ynnä muut +egomanian muodot — he ovat kaikki epävakaisia verrattuna siihen, +jonka päähänpiintymänä on saada omistaa Hänet. Ja vaikka Fleur näinä +viileinä kesäpäivinä viettikin haihattelevaa elämää niinkuin ainakin +pieni Forsyte, jonka puvut maksetaan ja jonka työnä on huvittelu, +oli hän — niinkuin Winifred olisi sanonut viimeisen muotisanonnan +mukaan — »jumalallisen» välinpitämätön kaikesta. Hän tahtoi ja tahtoi +kuuta, joka purjehti kylmien pilvien keskellä joen tai Green Parkin +yläpuolella, kun hän lähti kaupunkiin. Jonin kirjeetkin hän säilytti +vaaleanpunaiseen silkkiin käärittyinä sydämellään, ja sen suurempaa +todistusta hänen ajatuksensa piintyneisyydestä tuskin saattoi olla tänä +aikana, jolloin korsetit olivat niin matalat, tunteet niin halveksitut +ja povi poissa muodista. + +Kuultuaan Jonin isän kuolemasta hän kirjoitti Jonille ja sai hänen +vastauksensa kolme päivää myöhemmin palatessaan jokiretkeltä. Tämä oli +Jonin ensimmäinen kirje heidän kohtaamisensa jälkeen Junen luona. Fleur +avasi sen aavistaen pahaa ja luki sen pettymyksekseen. + +»Viimeksi tavattuamme olen kuullut koko menneisyyden. En aio kertoa +sitä sinulle — luullakseni tiesit, kun tapasimme Junen luona. Hän +sanoo, että tiesit. Jos se on totta, Fleur, olisi sinun pitänyt kertoa +minulle. Minä otaksun, että kuulit vain isäsi osuuden. Minä olen +kuullut äitini osuuden. Se on hirveä. Nyt kun hän on niin suruissaan, +en voi tehdä mitään, mikä surettaisi häntä vielä enemmän. Tietysti +kaipaan sinua kaiken päivää, mutta minä en nyt usko, että koskaan +pääsemme yhteen — jokin liian vahva työntää meidät erilleen.» + +Sillä tavalla! Hänen petoksensa oli siis tullut ilmi. Mutta Jon — hän +tunsi sen — oli antanut anteeksi. Tuo, mitä hän sanoi äidistään, sai +Fleurin sydämen vapisemaan ja polvet horjumaan. + +Hänen ensimmäinen aikeensa oli vastata — toinen olla vastaamatta. +Nuo aikeet uudistuivat seuraavina päivinä alituisesti, ja epätoivo +yltyi. Hän ei suotta ollut isänsä lapsi. Sitkeys, joka oli samalla +kertaa ollut Soamesin onni ja onnettomuus, oli hänenkin selkärankansa, +vaikka sitä koristelikin ranskalainen sulo ja nopeus. Vaistomaisesti +hän taivutti »omistaa»-verbin aina yksikön ensimmäisessä persoonassa. +Hän salasi kuitenkin kaikki yltyvän epätoivonsa merkit ja jatkoi +huviretkiään joella mikäli ikävän heinäkuun tuulet ja sateet +myönsivät, ikäänkuin hänellä ei olisi mitään huolia maailmassa, +eikä kukaan »tuleva paroni» niin alituiseen laiminlyönyt työtänsä +kustannustoimistossa kuin hänen palveleva henkensä Michael Mont. + +Soamesille hän oli arvoitus. Tämä huoleton iloisuus oli hänelle melkein +pettymys. Melkein — sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tytön +silmät usein olivat kiintyneet tyhjyyteen ja että hänen makuuhuoneensa +ikkunasta usein näkyi valojuova myöhään yöhön. Mitä hän ajatteli ja +mietti noina pikku tunteina, jolloin hänen olisi pitänyt nukkua? Mutta +Soames ei uskaltanut kysyä, mitä hänellä oli mielessä, ja tuon pienen, +biljardihuoneessa tapahtuneen puhelun jälkeen Fleur ei ollut sanonut +hänelle mitään. + +Tilanteen ollessa näin vaiteliaana sattui, että Winifred kutsui +heidät lounaalle, jonka jälkeen mentäisiin katsomaan erittäin hauskaa +pikku kappaletta, »Kerjäläisoopperaa», ja tahtoisivatko he tuoda +jonkun miehen mukanaan, joten heitä tulisi neljä? Soames, jonka suhde +teattereihin oli se, että hän ei käynyt missään, suostui, koska Fleurin +suhde oli se, että hän kävi kaikissa teattereissa. He lähtivät autolla +kaupunkiin ottaen mukaansa Michael Montin, joka oli seitsemännessä +taivaassa ja Winifredin mielestä »hyvin huvittava». »Kerjäläisooppera» +kummastutti Soamesia. Ihmiset olivat hyvin epämiellyttäviä, koko juttu +perin kyynillinen. Winifred oli »ihmeissään» — puvuista. Musiikki +niinikään oli hänestä hauskaa. Hän oli edellisenä iltana tullut liian +aikaisin oopperaan katsomaan venäläistä balettia ja nähnyt näyttämön +täynnä laulajia, jotka koko tunnin olivat kalpeina tai melkein +halvaantuneina pelosta, että jonkin kauhean huomaamattomuuden vuoksi +eivät muistaisi vuorojaan. Michael Mont oli ihastunut kaikkeen. Ja +kaikki kolme ihmettelivät, mitä Fleur mahtoi arvella. Mutta Fleur ei +arvellut mitään. Hänen päähänpiintymänsä seisoi näyttämöllä ja lauloi +Polly Peachumin, näytteli Filchin, tanssi Lucy Lockitin, suuteli, +kehitteli ja kuherteli Macheathin kanssa. Hänen huulensa saattoivat +hymyillä, hänen kätensä osoittaa hyväksymistä, mutta koko tuo vanha +koomillinen mestariteos ei tehnyt häneen suurempaa vaikutusta kuin jos +se olisi ollut pateettinen kuin nykyaikainen revyy. Kun he istuivat +autoon palatakseen takaisin, oli hän ihan kipeä siksi, että Jon +ei istunut hänen vieressään Michael Montin asemesta. Kun jossakin +tienkäänteessä nuoren miehen käsivarsi kosketti häntä ikäänkuin +vahingossa, ajatteli hän vain: »Jospa se olisi Jonin käsivarsi!» Kun +hänen iloinen äänensä, jota Fleurin läheisyys vaimensi, kuului auton +äänen yli, hymyili tyttö ja vastasi, mutta ajatteli: »Jospa se olisi +Jonin ääni!» Ja kun Michael Mont kerran sanoi: »Fleur, te olette +oikea enkeli tuossa puvussa!» vastasi hän: »Oi, pidättekö siitä?» ja +ajatteli: »Jospa vain Jon voisi nähdä sen!» + +Tämän ajelun aikana hän teki päätöksensä. Hän lähtisi Robin Hilliin +katsomaan Jonia — yksinään, hän ottaisi auton eikä ennakolta +ilmoittaisi mitään Jonille eikä isälleen. Kirjeen saapumisesta oli +jo yhdeksän päivää, eikä hän voinut odottaa kauempaa. Maanantaina +hän lähtisi! Päätös teki hänet suopeaksi nuorta Montia kohtaan. Kun +hänellä näin oli jotakin tiedossa, saattoi hän suvaita poikaa ja +vastata hänelle. Michael sai jäädä päivälliselle, kosia niinkuin +tavallisesti, tanssia hänen kanssaan, puristaa hänen kättään, +huokailla — tehdä mitä tahtoi. Hän oli vaivaksi vain silloin, jos esti +Fleurin päähänpiintymää. Fleur vieläpä sääli häntä sen verran kuin +kykeni säälimään ketään muuta kuin itseään juuri nyt. Päivällisellä +Michael näytti puhuvan tavallista villimmin niin sanotun »suljetun +linnoituksen» häviöstä — Fleur kiinnitti siihen hyvin vähän huomiota, +mutta isä näytti kiinnittävän sitä enemmän, kasvoillaan tuo hymy, joka +merkitsi vastustusta, jollei suuttumusta. + +»Nuorempi sukupolvi ei ajattele niinkuin te, eikö totta, Fleur?» + +Fleur kohautti olkapäitään — nuorempi sukupolvi oli vain Jon, ja hän ei +tietänyt, mitä Jon ajatteli. + +»Nuoret ihmiset ajattelevat samoin kuin minä minun iässäni, herra Mont. +Ihmisluonto ei muutu.» + +»Minä myönnän sen, sir, mutta ajatusten muodot muuttuvat aikojen +mukana. Omien etujen tavoittelu on ajatusmuoto, joka on häviämässä.» + +»Tosiaanko! Omista asioistaan huolehtiminen ei ole ajatusmuoto, herra +Mont, se on vaisto.» + +Kyllä, kun »asia» oli Jon! + +»Mutta mikä on ihmisen oma asia, sir? Siinä kysymys. _Jokaisen_ asiasta +tulee ihmisen oma asia. Eikö niin, Fleur?» + +Fleur vain hymyili. + +»Jollei tule», lisäsi nuori Mont, »vuotaa vielä verta.» »Ihmiset ovat +puhuneet tuolla tavoin ikimuistettavista ajoista saakka.» + +»Mutta myönnättehän, sir, että omistuksen vaisto on kuolemassa?» + +»Minä sanoisin, että se lisääntyy niissä, joissa sitä aikaisemmin ei +ole ollut.» + +»No, katsokaa minua! Minä olen sukukartanon perillinen. Minä en välitä +siitä vähääkään, luopuisin perinnöstäni huomispäivänä.» + +»Te ette ole naimisissa, ettekä tiedä mitä puhutte.» + +Fleur näki, että nuoren miehen silmät kääntyivät melko surkeina häneen. + +»Tarkoitatteko todellakin, että avioliitto —?» alkoi hän. + +»Yhteiskunta perustuu avioliitolle», tuli Fleurin isän tiukkojen +huulten takaa, »avioliitolle ja sen seurauksille. Tahdotteko poistaa +sen?» + +Nuori Mont teki epämääräisen liikkeen. Hiljaisuus vallitsi +päivällispöydässä, jonka pinnalla kiilsi Forsyten vaakunalla — +heraldisella fasaanilla — varustettuja lusikoita alabasteripallossa +olevan sähkölampun alla. Ja ulkona joella tummeni ilta, joka oli raskas +kosteudesta ja suloisista tuoksuista. + +»Maanantaina», ajatteli Fleur, »maanantaina!» + + + + +6. TOIVOTON + + +Isän kuolemaa seuranneet viikot olivat surulliset ja tyhjät ainoalle +eloonjääneelle Jolyon Forsytelle. Välttämättömät muodollisuudet ja +toimenpiteet — testamentin lukeminen, tilan arviointi, säädösten +toimeenpano — tapahtuivat ikäänkuin hänen päänsä päällitse, alaikäinen +kun hän vielä oli. Jolyonin ruumis poltettiin. Hänen erikoisen +toivomuksensa mukaan ei kukaan ollut läsnä tässä toimituksessa eikä +esiintynyt mustissa hänen tähtensä. Hänen omaisuutensa säädäntä, +joka jossakin määrin oli riippuvainen vanhan Jolyonin testamentista, +jätti hänen leskelleen Robin Hillin ja kaksituhatta viisisataa puntaa +vuosittain elinkautisesti. Tämän ohella molemmat testamentit hieman +monimutkaisella tavalla yrittivät taata Jolyonin kolmelle lapselle +yhtä suuren osan isän ja isoisän omaisuutta niin nykyisyydessä kuin +tulevaisuudessa, sillä erotuksella vain, että Jon sukupuolensa vuoksi +saisi omaisuutensa hallittavakseen kaksikymmentäyksivuotiaana, kun +taas June ja Holly saisivat vain korkotulot, niin että heidän lapsensa +heidän kuoltuaan saisivat itse pääoman. Jos heillä ei olisi lapsia, +tulisi kaikki Jonille, mikäli hän eläisi kauemmin kuin he, ja, koska +June oli viisikymmentä ja Holly lähes neljänkymmenen, oltiin Lincoln's +Inn Fieldsissä sitä mieltä, että ilman tuota julmettua tuloveroa nuori +Jon olisi ollut yhtä äveriäs mies kuin hänen isoisänsä kuollessaan. +Kaikki tämä ei merkinnyt mitään Jonille ja hyvin vähän hänen äidilleen. +June se oli, joka teki kaiken mitä tarvittiin asiain jäädessä niin +täydellisen hyvään järjestykseen. Kun June oli lähtenyt, ja nuo kaksi +olivat taaskin kahden tuossa suuressa talossa, kuoleman kanssa, +joka yhdisti heitä, rakkauden kanssa, joka veti heitä erilleen, Jon +vietti hyvin tuskallisia päiviä salaa tyytymättömänä ja kyllästyneenä +itseensä. Äiti katseli häntä niin kärsivällisen surullisena, mutta +samalla kuitenkin vaistomaisen ylpeänä, ikäänkuin tahtoen pysyä +puolustusasenteessaan. Jos äiti hymyili, suututti Jonia, kun hänen oma +vastaushymynsä oli niin jäykkä ja luonnoton. Hän ei tuominnut eikä +arvostellut äitiä, se kaikki oli liian kaukaista — itse asiassa tuo +ajatus ei ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Ei, hän oli jäykkä ja +luonnoton siksi, että ei voinut saada sitä, mitä tahtoi äidin vuoksi. +Oli eräs huojennus — oli paljon tehtävää isän taiteilijauran hyväksi, +ja sitä ei turvallisesti voitu uskoa Junelle, vaikka hän olikin +tarjoutunut ottamaan sen huolekseen. Mutta Jonista ja hänen äidistään +tuntui, että jos June ottaisi haltuunsa isän salkut, piirustukset, +jotka eivät olleet vielä olleet näytteillä, ja keskeneräiset työt, +saisi koko tuotanto osakseen niin jäätäviä tuulia Paul Postin ja +toisten hänen atelierinsa vieraitten taholta, että se pian jäätyisi +pois hänen omasta lämpimästä sydämestäänkin. Vanhanaikaisella tasollaan +ja omassa lajissaan Jolyonin tuotanto oli hyvä, eivätkä he voineet +sietää ajatusta, että se joutuisi naurunalaiseksi. Yhden miehen +näyttely hänen teoksistaan oli pienin rakkaudenosoitus hänelle, jota +he olivat rakastaneet, ja tämän valmistelemisessa he kuluttivat monta +tuntia yhdessä. Jonin kunnioitus isää kohtaan kasvoi omituisesti. +Nämä tutkimukset näyttivät hänelle sen hiljaisen sitkeyden, millä +isä oli tehnyt keskinkertaisesta lahjakkuudestaan jotakin todella +yksilöllistä. Täällä oli suuret määrät teoksia, jotka osoittivat +lakkaamatonta syventymistä ja näkövoiman kantavuuden kasvua. Tosin ei +mitään oikein syvää ja hyvin kantavaa — mutta sellaisenaan oli tuotanto +selvä, tunnollinen ja täydellinen. Ja muistaessaan kuinka kokonaan isä +oli vapaa ylimielisyydestä tai itsetietoisuudesta, kuinka ivallisen +nöyrästi hän aina oli puhunut omista ponnistuksistaan sanoen itseään +aina vain »amatööriksi», ei Jon voinut olla ajattelematta, että hän +ei ollut todella tuntenut isäänsä. Ottaa itsensä vakavasti, mutta ei +koskaan väsyttää toisia antamalla heidän huomata, että hän teki niin, +näytti olleen hänen vallitseva periaatteensa. Siinä oli jotakin, mikä +vetosi poikaan ja sai hänet sydämestään yhtymään äidin vakuutukseen: +»Hänessä oli todellista hienostusta, hän ei voinut olla ajattelematta +toisia, mitä ikinä tekikään. Ja kun hän teki päätöksen, joka oli +vastoin toisten ajatusta, teki hän sen mahdollisimman vähän uhmaten — +niin toisin kuin nykyaika, eikö totta? Kahdesti elämässään hänen piti +asettua vastustamaan kaikkia, eikä se kuitenkaan koskaan tehnyt häntä +katkeraksi.» Jon näki kyynelten vuotavan hänen kasvoilleen, jotka +hän heti käänsi poispäin. Äiti oli niin hiljainen surussaan, että +väliin Jon oli arvellut, että tapaus ei ollut koskenutkaan häneen niin +kovasti. Nyt, katsoessaan äitiään hän ymmärsi, kuinka kaukana sekä +isästään että äidistään hän vielä oli itsehillinnässä ja arvokkuudessa. +Ja hän hiipi äitinsä luo pannen kätensä hänen vyötäisilleen. Äiti +suuteli häntä nopeasti, mutta melkein intohimoisesti, ja poistui +huoneesta. + +Atelieri, jossa he olivat lajitelleet tauluja ja kirjoittaneet +allekirjoituksia, oli aikoinaan ollut Hollyn kouluhuone, hänen +silkkimatojensa, kuivatun lavendelinsa, soittoläksyjensä ja muitten +opetusmuotojensa hallussa. Nyt, heinäkuun lopulla, ja vaikka huone +antoikin pohjoiseen ja itään, tuli lämmin, unelias ilma sisään +haalistuneitten sinipunervain pellavaverhojen välistä. Pelastaakseen +vähän mennyttä loistoa, joka kultaisen, niitetyn sängen tavoin +liittyy huoneeseen, jonka omistaja on lähtenyt, oli Irene pannut +maalintahrimalle pöydälle maljakollisen punaisia ruusuja. Tämä maljakko +ja Jolyonin lempikissa, joka vielä pysytteli autioksi jääneessä +huoneessa, olivat tämän hajoitetun, surullisen työhuoneen hauskat +kohdat. Jon seisoi pohjoisikkunan ääressä vetäen sieraimiinsa ilmaa, +johon salaperäisesti yhtyi mansikkain lämmintä tuoksua. Hän kuuli auton +ajavan pihaan. Lakimiehiä taaskin jonkin joutavan asian vuoksi! Miksi +tuo tuoksu teki niin kipeätä? Ja mistä se tuli — tällä puolen taloa ei +ollut mansikkamaita. Vaistomaisesti hän otti rypistyneen paperipalan +taskustaan ja kirjoitti muutamia katkonaisia sanoja. Hänen rintansa +alkoi lämmetä, hän hieroi kämmeniään yhteen. Pian hän oli saanut kokoon +seuraavaa: + + »Jos laulun loisin ma pienoisen, + Mi rauhaan tuutisi sydämen, + tulis lauluuni pieniä seikkoja vain, + tulis tuoksua kukkain puhkeevain, + veden loisketta, siipien havinaa, + kotikissan kehruuta leppoisaa + ja kuisketta kaikkein hiljaisinta, + mitä tuulessa huokaa ruohikon pinta. + Olis laulu niin kirkas ja hentoinen + kuin kukka tai kiitävä perhonen, + ja kun umpustaan se aukeais, + se kauas lentää sais.» + +Hän kertaili vielä säkeitä itsekseen ikkunan luona, kun hän kuuli +nimeään mainittavan ja kääntyessään ympäri näki Fleurin. Tämän +hämmästyttävän näyn edessä hän ei ensin liikahtanut eikä lausunut +sanaakaan, mutta Fleurin kirkas, eloisa katse vangitsi taas hänen +sydämensä kokonaan. Sitten hän meni pöydän eteen ja sanoi: »Kuinka +ystävällistä, että tulit!» ja näki Fleurin rävähtävän taaksepäin kuin +jos Jon olisi heittänyt jotakin hänen päälleen. + +»Minä kysyin sinua», sanoi Fleur, »ja he ohjasivat minut tänne. Mutta +minä voin lähteä pois taas.» + +Jon tarrautui maalin tahriman pöydän reunaan. Fleurin kasvot ja vartalo +ilmavassa puvussaan piirtyivät niin hämmästyttävän elävinä hänen +näkökalvoonsa, että jos tyttö olisi painunut lattian alle, olisi Jonin +vielä täytynyt nähdä hänet. + +»Minä tiedän, että valehtelin sinulle, Jon. Mutta tein sen rakkaudesta.» + +»Niin, oi, niin! Ei se merkitse mitään.» + +»Minä en vastannut kirjeeseesi. Mitä se olisi hyödyttänyt — ei ollut +mitään vastattavaa. Minä tahdoin sen sijaan nähdä sinut.» Hän ojensi +molemmat kätensä, ja Jon tarttui niihin pöydän yli. Hän yritti sanoa +jotakin, mutta koko hänen huomionsa kiintyi siihen, että hän ei vain +loukkaisi Fleurin käsiä. Hänen omat kätensä tuntuivat niin kovilta ja +Fleurin niin pehmeiltä. Tyttö sanoi melkein uhmaten: + +»Tuo vanha tarina — oliko se niin kovin hirmuinen?» + +»Oli.» Hänenkin äänessään kuului uhmaa. + +Fleur veti kätensä pois. »Minä en luullut, että pojat meidän päivinämme +olisivat sidotut äitinsä esiliinan nauhoihin.» + +Jonin leuka nousi pystyyn kuin jos sitä olisi lyöty. + +»Oi, minä en tarkoittanut sitä, Jon. Oli kauheata sanoa niin!» Hän tuli +Jonin viereen. »Jon, rakas, minä en tarkoittanut sitä.» + +»Hyvä on.» + +Hän oli pannut molemmat käsivartensa Jonin hartioille ja painanut +otsansa niihin, hänen hattunsa reuna oli koskettanut Jonin kaulaa ja +Jon tunsi sen värisevän. Mutta hän oli kuin lamaantunut eikä osannut +vastata. Fleur hellitti hänen olkapäistään ja vetäytyi pois. + +»No niin, minä menen, jos et tarvitse minua. Mutta en minä sentään +luullut, että olisit hylännyt minut.» + +»Minä en _olekaan_», huusi Jon heräten äkkiä eloon. »Minä en voi. Minä +koetan taas.» + +Fleurin silmät välkkyivät, hän nojautui Joniin. »Jon — minä rakastan +sinua! Älä jätä minua! Jos sen teet, en tiedä mitä — minä olen niin +epätoivoissani. Mitä se merkitsee — koko tuo menneisyys — verrattuna +_tähän_?» + +Fleur riippui hänen kaulassaan. Jon suuteli hänen silmiään, poskiaan, +huuliaan. Mutta suudellessaan häntä Jon näki tuon kirjeen lehdet, jotka +olivat pudonneet hänen makuuhuoneensa lattialle — isänsä valkeat, +kuolleet kasvot — äitinsä polvillaan isän edessä. Fleurin kuiskaus: +»Suostuta hänet! Lupaa! Oi, Jon, koeta!» tuntuivat hänen korvissaan +lapsellisilta. Hän tunsi itsensä kummallisen vanhaksi. + +»Minä lupaan!» mumisi hän. »Mutta sinä et ymmärrä.» + +»Hän tahtoo tärvellä meidän elämämme vain siksi, että —» + +»Niin, miksi?» + +Taaskin hänen äänessään oli haaste, ja Fleur ei vastannut. Fleurin +käsivarret tiukkenivat hänen ympärillään ja hän vastasi tytön +suudelmiin, mutta kesken antaumustakin myrkky vaikutti hänessä, tuon +kirjeen myrkky. Fleur ei tietänyt — ei ymmärtänyt — hän tuomitsi väärin +Jonin äitiä, hän tuli vihollisen leiristä! Niin rakastettava, ja Jon +rakasti häntä niin — kuitenkin, kesken syleilyä hän ei voinut olla +muistamatta Hollyn sanoja: »Minä luulen, että hänellä on 'omistava' +luonne», ja äitinsä sanoja: »Rakkahin poikani, älä ajattele minua — +ajattele itseäsi!» + +Kun Fleur oli lähtenyt kuin intohimoinen uni jättäen kuvansa hänen +silmiinsä, suudelmansa hänen huulilleen, ankaran kivun hänen +sydämeensä, nojautui Jon ikkunasta kuunnellen auton ääntä hänen +ajaessaan pois. Vieläkin mansikan tuoksua, vieläkin noita pieniä kesän +ääniä, joista hän tahtoi tehdä laulunsa, vieläkin tuo nuoruuden ja +onnen lupaus huokaavassa, häilyvässä, lepattavassa heinäkuussa — ja +hänen sydämensä revittynä! Kaipuu oli väkevänä hänessä, toivo korkeana, +mutta katse painuneena, häpeissään. Mikä viheliäinen tehtävä oli hänen +edessään! Jos Fleur oli onneton, oli hän myös — katsellessaan huojuvia +poppeleita, vaikeitten pilvien kulkua, auringonvaloa ruoholla. + +Hän odotti iltaa, kunnes heidän melkein äänetön päivällisensä oli +ohi, kunnes äiti oli soittanut hänelle — ja vieläkin hän odotti, +tuntien, että äiti tiesi, mitä hän aikoi sanoa. Äiti suuteli häntä +ja meni yläkertaan, ja hän jäi katsomaan kuutamoa ja koiperhosia ja +sitä värityksen epätodellisuutta, joka hiipii maisemaan kesäyönä. +Ja hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut palata takaisin +menneisyyteen — vain kolme kuukautta taaksepäin, tai vuosia eteenpäin +tulevaisuuteen. Nykyisyys pimeine, julmine päätöksineen suuntaan tai +toiseen tuntui mahdottomalta. Hän ymmärsi nyt paljon selvemmin kuin +alussa, miltä äidistä tuntui, ikäänkuin tuon kirjeen kertoma tarina +olisi ollut myrkkyitu, joka aiheutti hänessä jonkinlaisen puoluehengen +kuumeen, niin että hän todella oli tietoinen kahdesta leiristä, äidin +ja hänen — Fleurin ja hänen isänsä. Olkoon vain kuollut, tuo vanha +omistuksen ja vihollisuuden murhenäytelmä, mutta kuolleetkin seikat +ovat myrkkyä kunnes aika puhdistaa ne pois. Hänen rakkautensakin +tuntui tahriintuneelta, maallisemmalta, siinä väijyi katala epäilys, +mahtaisiko Fleur, niinkuin hänen isänsä, tahtoa _omistaa_. Se ei +ollut sanoiksipuettu, aivan salainen epäilys vain, kauhean arvoton, +joka hiipi hänen muistojensa kiihkeyteen, kosketti himmentävällä +henkäyksellään noitten ihastuttavain kasvojen ja vartalon vilkkautta +ja suloa — epäilys, joka ei ollut kyllin todellinen vakuuttamaan +häntä läheisyydestään, mutta juuri tarpeeksi todellinen tärvelemään +täydellisen luottamuksen. Ja täydellinen luottamus oli oleellista +Jonille, joka ei vielä ollut kahtakymmentä. Hänellä oli nuoruuden +kiihkeä halu antaa molemmin käsin eikä ottaa kummallakaan — antaa +rakastaen jollekin, joka oli yhtä välittömän jalomielinen kuin hän +itse. Varmasti Fleur oli! Jon nousi istuimeltaan ikkunan vieressä +ja kulki edestakaisin suuressa, harmaassa, aavemaisessa huoneessa, +jonka seinät olivat hopeakankaan verhoamat. Tämä talo — niin isä oli +sanonut tuossa kuolinvuoteen kirjeessä — tämä talo oli rakennettu +äitiä varten, että hän asuisi siinä Fleurin isän kanssa. Hän ojensi +kätensä hämärässä ikäänkuin tarttuakseen vainajan haamumaiseen käteen. +Hän sulki kätensä koettaen tuntea siinä isänsä laihojen, kadonneitten +sormien kosketuksen, puristaakseen niitä ja rauhoittaakseen häntä — hän +oli isän puolella. Vangitut kyynelet saivat hänen silmänsä tuntumaan +kuivilta ja kuumilta. Hän palasi ikkunan ääreen. Ulkona oli lämpimämpi, +ei niin haaveenomaista, turvallisempaa, ulkona loisti kultainen kuu, +joka vasta kolme päivää sitten oli ollut täysi. Yön vapaus teki hyvää. +Jospa Fleur ja hän olisivat saaneet kohdata autiolla saarella ilman +menneisyyttä — Luonto vain talonaan! Jonilla oli vielä suuri kunnioitus +autioita saaria kohtaan, missä kasvoi leipäpuita ja vesi oli sininen +korallirannoilla. Yö oli syvä, yö oli vapaa — siinä oli houkutusta, +viekoittelua, lupausta, selvyyttä vaikeuksista, rakkautta! Mammanpoika, +sidottu äidin—! Hänen poskiaan poltti. Hän sulki ikkunan, veti verhot +eteen, sammutti lampetin ja meni yläkertaan. + +Ovi hänen huoneeseensa oli auki, valo sytytetty. Äiti, vielä +iltapuvussa, seisoi ikkunan edessä. Äiti kääntyi ja sanoi: + +»Istu, Jon, nyt puhelemme.» Hän istahti ikkunalaudalle, Jon +vuoteelleen. Äiti oli kääntänyt profiilinsa häneen, hänen vartalonsa +kauneus ja sulo, otsan, nenän ja kaulan hieno viiva, koko tuo äidin +outo ja ikäänkuin etäinen hienostus liikutti Jonia. Äiti ei koskaan +kuulunut ympäristöihinsä. Hän ikäänkuin tuli niihin jostakin! Mitä äiti +aikoi sanoa hänelle, jolla oli sellaisia asioita sydämellään? + +»Minä tiedän, että Fleur oli täällä tänään. En ihmettele.» Oli kuin hän +olisi sanonut: »Hän on isänsä tytär!» Ja Jonin sydän kovettui. Irene +jatkoi hiljaa: + +»Isän kirje on minulla. Otin sen talteen tuona yönä. Tahdotko sen +takaisin, kultaseni?» + +Jon pudisti päätään. + +»Olin tietysti lukenut sen ennenkuin hän antoi sen sinulle. Se ei +oikein antanut tarkkaa kuvaa rikollisuudestani.» + +»Äiti!» puhkesi Jonin huulilta. + +»Hän esitti asiat hyvin kauniisti, mutta minä tiedän, että mennessäni +ilman rakkautta naimisiin Fleurin isän kanssa tein kauhean teon. +Onneton avioliitto, Jon, voi tuhota toistenkin elämän, ei vain omaamme. +Sinä olet peloittavan nuori, rakkaani, ja peloittavan rakastunut. +Luuletko, että ehkä voisit tulla onnelliseksi tuon tytön kanssa?» + +Tuijottaen hänen tummiin silmiinsä, joita tuska vielä tummensi, Jon +vastasi: + +»Voisin — oi, voisin toki, jos _sinä_ vain voisit olla onnellinen.» + +Irene hymyili. + +»Kauneuden ihailu ja omistamisen halu ei ole rakkautta. Entä jos sinun +tapauksestasi tulisi samanlainen kuin minun — sellainen, jossa kaikki +syvin tukehtuu, liha yhtyy, ja henki on sodassa!» + +»Miksi siitä tulisi niin, äiti? Sinä ajattelet, että hänen täytyy tulla +isäänsä, mutta hän ei tule. Minä olen nähnyt isän.» + +Taaskin oli Irenen huulilla hymy, ja Jonissa jokin horjui. Tuossa +hymyssä oli niin paljon ironiaa ja kokemusta. + +»Sinä olet antaja, Jon, hän on ottaja.» + +Tuo arvoton epäily, tuo kummitteleva epävarmuus taaskin! + +Hän sanoi kiivaasti: + +»Hän ei ole sellainen — hän ei ole. Mutta minä vain siksi, että en voi +tehdä sinua onnettomaksi, äiti, nyt kun isä —» Hän iski nyrkit otsaansa. + +Irene nousi. + +»Minähän sanoin sinulle tuona yönä, rakkaani, että et välittäisi +minusta. Minä tarkoitin sitä. Ajattele itseäsi ja omaa onneasi! Minä +voin kestää kaiken — sehän on omaa syytäni.» + +Taaskin sana »Äiti!» puhkesi Jonin huulilta. + +Irene tuli hänen luokseen ja pani kätensä hänen käsilleen. + +»Onko pääsi kipeä, kultaseni?» + +Jon pudisti päätään. Kipu ei ollut päässä, vaan rinnassa — oli kuin nuo +kaksi rakkautta olisivat repineet rikki hänen rintansa kudoksen. + +»Minä tulen aina rakastamaan sinua yhtä paljon, Jon, mitä ikinä +teetkin. Sinä et menetä mitään.» Hän hiveli Jonin tukkaa lempeästi ja +meni pois. + +Jon kuuli oven sulkeutuvan ja heittäytyi vuoteelleen maaten siinä +hengitystään pidättäen, mielessä kauhea, jännittynyt tunne. + + + + +7. LÄHETTILÄS + + +Soames kysyi tytärtään teenjuonnin aikana ja sai kuulla, että Fleur +oli ollut autolla ulkona kahdesta saakka. Kolme tuntia! Minne hän oli +lähtenyt? Lontooseenko sanomatta sanaakaan hänelle? Soames ei ollut +koskaan oikein suostunut autoihin. Hän oli omaksunut ne periaatteessa +— niinkuin ainakin synnynnäinen empiristi tai Forsyte, joka hyväksyi +jokaisen uuden edistysoireen sanomalla: »No niin, emme enää voi +tulla toimeen ilmankaan.» Mutta itse asiassa autot hänen mielestään +olivat väsyttäviä, suuria, pahanhajuisia laitoksia. Annette pakotti +häntä omistamaan auton — se oli Rollhard, jossa oli helmenharmaat +tyynyt, sähkövalo, pienet peilit, tupakkakupit, kukkamaljat — jotka +kaikki haisivat paloöljyltä ja bensiiniltä — mutta Soames katseli +autoa melkein samoin silmin kuin hän aikoinaan oli katsellut lankoaan +Montague Dartiea. Auto edusti kaikkea, mikä oli nopeata, epävarmaa ja +pinnan alta öljyistä nykyajan elämässä. Mikäli nykyajan elämä kävi +yhä nopeammaksi, irrallisemmaksi, nuoremmaksi, sitä mukaa Soames itse +tuli vanhemmaksi, hitaammaksi, tiukemmaksi, ajatuksissa ja puheissa +yhä enemmän samanlaiseksi kuin hänen isänsä James oli ollut aikoinaan. +Hän melkein huomasi sen itse. Vauhti ja edistys miellyttivät häntä yhä +vähemmän, ja auto itsessään tiesi eräänlaista pöyhkeilyä, joka hänen +mielestään saattoi ärsyttää työväen nykyistä mielialaa. Kerran oli tuo +Sims, autonkuljettaja, ajanut erään työmiehen ainoan rahasijoituksen +päälle. Soames ei ollut unohtanut koiran isännän käyttäytymistä, +vaikka moni ei olisi pysähtynyt kuuntelemaan sitä. Hän sääli koiraa ja +olisi ollut täysin valmis ajamaan sen asiaa autoa vastaan, jollei tuo +lurjus olisi ollut niin raivoissaan. Kun neljästä tunnista pian oli +tullut viisi eikä Fleuriä vain kuulunut, alkoivat kaikki autovastaiset +mielteet, jotka perustuivat omiin kokemuksiin tai kuulopuheisiin, +kasautua hänen mieleensä ja jäytävä tunne kaivoi hänen vatsanpohjaansa. +Seitsemältä hän pyysi pikapuhelun Winifredille. Ei! Fleur ei ollut +käynyt Green Streetillä. Missä hän sitten oli? Soamesin mielessä alkoi +kummitella kuvia jostakin kauheasta onnettomuudesta, rakastettu tytär +makasi maassa, kauniit liehureunukkeet veren ja pölyn tahrimina. Soames +meni hänen huoneeseensa ja alkoi tutkia hänen tavaroitaan. Hän ei +ollut ottanut mitään mukaansa — ei pukeutumistarpeita, ei jalokiviä. +Ja tämä seikka, joka tavallaan oli huojennus, sai hänet vielä enemmän +pelkäämään tapaturmaa. Kauheata olla avuton, kun rakkain olento +oli poissa, varsinkin kun ei voinut sietää minkäänlaista hälyä tai +julkisuutta! Mitä hän tekisi, jos Fleur ei tulisi takaisin yöksi? + +Neljännestä yli seitsemän hän kuuli auton tulevan. Suuri paino putosi +hänen sydämeltään, hän kiirehti alas. Fleur nousi autosta — kalpeana ja +väsyneen näköisenä, mutta muuten aivan kunnossa. Soames kohtasi hänet +hallissa. + +»Sinä olet säikyttänyt minut. Missä olet ollut?» + +»Robin Hillissä. Anna anteeksi, rakas. Minun oli mentävä, kerron +sinulle sitten.» Ja suudellen isää ohimennen hän juoksi portaita ylös. + +Soames odotti salissa. Robin Hillissä? Mitä se merkitsi? + +Tästä aiheesta he eivät voineet keskustella päivällisellä — ateria oli +pyhitetty hovimestarin herkkätunteisuudelle. Hermojen tuska, jonka +Soames oli kokenut, huojennus, jota hän oli tuntenut tietäessään +tytön olevan turvassa, heikensi hänen kykyään tuomita Fleurin tekoa +tai asettua vastustamaan hänen aikeitaan. Hän odotti helpottuneen +tympeänä tytön ilmoitusta. Elämä oli kummallinen juttu. Tässä hän +oli kuudenkymmenen viiden vuoden vanhana eikä voinut tapauksille sen +enempää kuin jos hän ei olisikaan neljänkymmenen vuoden ajan koettanut +rakentaa taattua oloa — aina jotakin, jolle ei voinut mitään! Hänen +päivällispukunsa taskussa oli kirje Annettelta. Tämä tulisi takaisin +kahden viikon päästä. Soames ei vähääkään tietänyt, mitä Annette +oli ollut tekemässä. Ja hän oli iloinen, kun ei tietänyt. Annetten +poissaolo oli ollut huojennus. Poissa silmistä, poissa mielestä! Ja +nyt hän tulisi takaisin. Uusi huoli! Ja Bolderbyn vanha Crome oli +mennyt — Dumetrius oli saanut sen — kaikki vain siksi, että tuo nimetön +kirje oli saanut hänet unohtamaan koko asian. Hän pani salaa merkille +jännittyneen ilmeen tyttärensä kasvoilla, ikäänkuin tämäkin katselisi +taulua, jota ei voinut ostaa. Soames melkein toivoi sotaa takaisin. +Huolet eivät silloin tuntuneet aivan yhtä huolestuttavilta. Fleurin +hyväilevästä äänestä, hänen kasvojensa ilmeestä Soames päätti, että +tyttö tahtoi häneltä jotakin, mutta hän ei tietänyt, olisiko viisasta +suostua. Hän työnsi juuston pois koskematta siihen ja otti Fleurin +seuraksi savukkeen. + +Päivällisen jälkeen Fleur pani sähköpianon käyntiin. Ja Soames aavisti +pahinta, kun tyttö istahti jalkatyynylle hänen polviensa eteen ja pani +kätensä hänen käteensä. + +»Kultaseni, ole kiltti minulle. Minun täytyi tavata Jon — hän kirjoitti +minulle. Hän koettaa tehdä voitavansa äitiinsä nähden. Mutta minä +olen ajatellut asiaa. Sinun käsissäsi asia oikeastaan on, isä. Jospa +vain voisit vakuuttaa Jonin äidille, ettei tämä mitenkään merkitse +menneisyyden uudistamista! Että minä pysyn sinun omanasi ja Jon +hänen omanaan, että sinun ei tarvitse koskaan nähdä Jonia tai häntä +eikä hänen tarvitse koskaan nähdä sinua tai minua. Sinä vain voisit +vakuuttaa sen hänelle, rakas, koska sinä vain voit luvata. Toisten +ihmisten puolesta ei voi mennä lupaamaan. Varmaankaan sinun ei olisi +liian vaikeata tavata häntä tämän ainoan kerran — nyt kun Jonin isäkin +on kuollut.» + +»Liian vaikeata?» toisti Soames. »Koko asia on järjetön.» »Sinä +tiedät», sanoi Fleur katsomatta ylös, »itse asiassa sinulla ei ole +mitään sitä vastaan, että näkisit hänet.» + +Soames oli vaiti. Fleurin sanat olivat ilmaisseet totuuden, joka oli +liian syvä hänen myönnettäväkseen. Fleur pujotteli sormensa hänen +sormiensa väliin — ne pitivät kiinni kuumina, hentoina, kiihkeinä. Tämä +hänen lapsensa kiertäisi itselleen tien vaikka kivimuuriin! + +»Mitä minun pitää tehdä, jollet suostu, isä?» hän sanoi hyvin pehmeästi. + +»Minä teen mitä hyvänsä sinun onnesi tähden», sanoi Soames, »mutta tämä +asia ei ole onneksesi.» + +»Oi, se on, se on!» + +»Se kaivaa vain esille vanhoja asioita», sanoi Soames katkerana. + +»Mutta ne ovat jo esillä. Nyt ne on vain saatava asettumaan. On saatava +Jonin äiti tuntemaan, että kysymyksessä on vain _meidän elämämme_, ei +sinun eikä hänen. Sinä voit sen tehdä, isä, minä tiedän että voit.» + +»Paljon sinä sitten tiedätkin», vastasi Soames jurosti. + +»Jos tahdot, Jon ja minä kyllä odotamme vuoden — kaksi vuotta, jos niin +haluat.» + +»Minusta näyttää», mutisi Soames, »että et välitä vähääkään siitä, +miltä minusta tuntuu.» + +Fleur painoi isän käden poskeaan vastaan. + +»Välitänpäs, kultani. Mutta sinä et tahtoisi nähdä minua kauhean +onnettomana.» Kuinka tuo tyttö kiemurteli tahtonsa perille! Ja vaikka +Soames kaikin voimin koettikin uskoa, että Fleur välitti hänestä — hän +ei ollut varma — ei varma! Ainoa, josta hän välitti, oli tuo poika! +Miksi hän auttaisi Fleuriä saamaan tuon pojan, joka tappaisi hänen +rakkautensa isää kohtaan? Minkätähden? Kaikkien Forsyten lakien mukaan +se oli mieletöntä. Eihän siitä hyötynyt mitään — ei mitään! Antaa +hänet tuolle pojalle! Päästää hänet vihollisen leiriin, tuon naisen +vaikutuksen alaiseksi, joka oli loukannut häntä niin syvästi! Hitaasti +— välttämättä — hän menettäisi tämän elämänsä kukkasen! Ja äkkiä +hän huomasi, että hänen kätensä oli märkä. Hänen sydämensä hypähti +tuskallisesti. Hän ei voinut sietää kuulla Fleurin itkevän. Hän pani +toisen kätensä nopeasti Fleurin kädelle, ja kyynel putosi siihenkin. +Hän ei voinut jatkaa tällä tavoin! »No, no», sanoi hän, »minä ajattelen +asiaa ja teen minkä voin. Kas niin, kas niin!» Jos Fleurin piti saada +onnensa — ei sille mitään voinut, hän ei voinut kieltäytyä auttamasta +häntä. Ja jotta Fleur ei rupeaisi kiittämään häntä Soames nousi +tuoliltaan ja meni sähköpianon luo — joka piti sellaista meteliä! +Se lopetti juuri soittonsa heikosti suristen, kun hän ehti viereen. +Hänen oman lapsuutensa pelirasia, jonka äiti sunnuntai-iltapäivisin +oli pannut soittamaan »Iloista seppää» tai »Kaunoista satamaa», oli +aina tehnyt hänet surulliseksi. Tässä se oli taaskin — sama juttu, +suurempana ja kalliimpana vain, ja nyt se soitti »Villejä, villejä +naisia» ja »Poliisin lupapäivää», eikä hänellä itsellään enää ollut +samettipukua eikä taivaansinistä kaulusta. »Profond on oikeassa», +ajatteli hän, »ei tästä kaikesta ole mihinkään! Me kuljemme kaikki +hautaa kohden!» Ja tämä hämmästyttävän sielullinen ajatus mielessään +hän lähti ulos. + +Hän ei nähnyt Fleuriä enää sinä iltana. Mutta aamiaisella hänen +silmänsä seurasivat isää pyytävinä, eikä Soames voinut paeta niiden +vetoomusta — eipä siltä, että hän olisi aikonut yrittääkään. Ei! +Hän oli päättänyt ryhtyä tuohon hermoja raatelevaan toimeen. Hän +lähtisi Robin Hilliin — tuohon muistojen taloon. Hauska muisto — +tuo viimeinenkin! Koettaa erottaa tuon pojan isä ja äiti toisistaan +avioeron uhalla! Hän oli usein myöhemmin ajatellut, että juuri tuo teko +oli ratkaissut heidän liittonsa. Ja nyt hän oli matkalla ratkaisemaan +tuon pojan ja tyttärensä liiton. »Minä en tiedä, mitä olen tehnyt, +että minulle tällaisia tehtäviä pannaan», ajatteli hän. Hän meni +junalla kaupunkiin ja kaupungista edelleen Robin Hilliin ja käveli +asemalta pitkää loivaa tietä, joka oli vielä hyvin samanlainen kuin +hän muisti sen olleen kolmekymmentä vuotta sitten. Kummallista — niin +lähellä Lontoota! Täällä oli ilmeisesti joku, joka piti kiinni maasta. +Tämä miete rauhoitti häntä, kun hän käveli korkeitten pensasaitojen +välitse, hitaasti, että ei kuumenisi liikaa, vaikka päivä olikin +melko viileä. Loppujen lopulta on maa sentään jotakin todellista, se +ei muutu. Maa ja hyvät taulut! Arvot voivat hieman vaihdella, mutta +kaiken kaikkiaan ne olivat aina nousussa — niistä kannatti pitää kiinni +maailmassa, jossa oli niin paljon epätodellista, halpaa rakennustapaa, +muuttuvia muoteja, tuollaista »Tänään täällä ja huomenna poissa»henkeä. +Ranskalaiset olivat ehkä oikeassa talonpoikaisomistuksessaan, vaikka +hänellä ei ollut suurtakaan ajatusta ranskalaisista. Oma maapala. +Siinä oli jotakin lujaa! Hän oli kuullut talonpoikaisia maanomistajia +kuvattavan härkäpäiseksi joukoksi, oli kuullut nuoren Montin sanovan +isäänsä härkäpäiseksi Morning Postilaiseksi — tuo herjaava nuori +lurjus. No niin, oli pahempaa kuin härkäpäisyys tai Morning Postin +lukeminen. Oli Profond ja hänen heimonsa ja kaikki nuo sosialistit ja +suuriääniset poliitikot ja »villit, villit naiset!» Pahempia asioita +oli paljon! Ja äkkiä Soames tunsi olevansa heikko, kuumissaan ja +horjuva. Pelkkää hermostusta edessäolevan kohtauksen johdosta! Niin +kuin Juley täti olisi voinut sanoa Dosset Forsyten sanoilla, hänen +hermonsa olivat »kurilliset». Hän saattoi nyt puitten lomasta nähdä +talon, tuon talon, jonka rakentamista hän oli seurannut tarkoittaen +sen itselleen ja tuolle naiselle, joka kummallisen kohtalonkäänteen +vuoksi oli joutunutkin asumaan siinä toisen kanssa! Hän alkoi ajatella +Dumetriusta, kunnan lainoja ja muita rahansijoitusten muotoja. Hän ei +voinut suostua kohtaamaan tuota naista hermot värisevinä, hän, joka +merkitsi tuomiopäivää Irenelle niin taivaassa kuin maan päällä, hän, +laillisen omistuksen henkilöitymä, kohtaamassa laeista riippumattoman +kauneuden ruumistumaa. Hänen arvonsa vaati tunteettomuutta tämän +lähetintoimen aikana, jonka tarkoituksena oli liittää yhteen heidän +jälkeläisensä, jotka olisivat olleet veli ja sisar, jos tuo nainen +olisi käyttäytynyt oikein. Tuo viheliäinen sävel »Villejä, villejä +naisia» pyöri hänen päässään, hullunkurista kyllä, sillä säveliä ei +siinä tavallisesti kuulunut. Kulkiessaan talon edustalla olevien +poppelien ohi hän ajatteli: »Kylläpä ne ovat kasvaneet! Minä annoin +istuttaa ne.» + +Palvelustyttö tuli avaamaan. + +»Tahdotteko ilmoittaa — herra Forsyte, hyvin erikoisissa asioissa.» + +Jos Irene ymmärsi kuka hän oli, hän luultavasti ei tahtoisi ottaa +vastaan. »Kautta kunniani», ajatteli hän paatuen sitä mukaa kuin ottelu +läheni, »tämä on nurinkurinen asia!» + +Tyttö tuli takaisin. »Tahtoisiko herra ilmoittaa asiansa?» + +»Sanokaa, että se koskee herra Jonia», sanoi Soames. + +Ja taas kerran hän oli yksin tuossa hallissa, jonka harmaan valkean +marmorialtaan Irenen ensimmäinen rakastaja oli piirtänyt. Ah, Irene +oli ollut huono nainen — rakastanut kahta miestä eikä häntä itseään! +Hänen piti muistaa se joutuessaan vielä kerran kasvoista kasvoihin +hänen kanssaan. Ja äkkiä hän näki Irenen noitten pitkien, raskaitten +purppuraverhojen raossa, huojuvana, ikäänkuin epäröiden. Siinä oli taas +tuo vanha täydellinen tasapaino ja viivakauneus, vanha, yllättynyt, +tummasilmäinen totisuus, vanha, tyven, torjuva ääni: »Ole hyvä ja tule +sisään.» + +Soames astui raosta sisään, Niinkuin taidesalongissa ja konditoriassa, +niin näytti Irene hänestä vieläkin kauniilta. Ja tämä oli ensimmäinen +kerta — ensimmäinen — siitä saakka kuin Soames oli mennyt hänen +kanssaan naimisiin kolmekymmentäkuusi vuotta sitten, kun Soames +puhutteli häntä ilman laillista oikeutta sanoa häntä omakseen. Irene ei +ollut mustissa — tuon miehen radikaalisia ajatuksia, luultavasti. + +»Pyydän anteeksi, että tulen», sanoi hän jurosti, »mutta tuo asia pitää +järjestää tavalla tai toisella.» + +»Etkö tahdo istua?» + +»En, kiitos.» + +Suuttumus hänen oman väärän asemansa, kärsimättömyys +kohteliaisuusmuotojen johdosta heidän välillään valtasi hänet, ja sanat +ryöppysivät kiivaina: + +»Se on helvetillinen onnettomuus, minä olen tehnyt parhaani estääkseni +sitä. Tyttäreni on mielestäni hullu, mutta olen tottunut sietämään +hänen oikkujaan, sitävarten olen nyt täällä. Otaksun, että olet +kiintynyt poikaasi.» + +»Koko sydämestäni.» + +»No niin?» + +»Hän saa itse ratkaista.» + +Soamesilla oli tunne, että hänet oli nolattu. Aina — aina Irene oli +nolannut häntä, noinakin avioliiton vanhoina alkuaikoina. + +»Se on hullu ajatus», sanoi hän. + +»Niin on.» + +»Jos sinä vain olisit —! Niin, he voisivat olla —», hän ei päättänyt +lausettaan »veli ja sisar, ja kaikesta tästä olisi säästytty», mutta +hän näki Irenen värähtävän ikäänkuin hän olisi sanonut sen, ja tämän +näyn pistämänä hän meni ikkunan ääreen. _Siellä_ eivät puut olleet +kasvaneet — ne eivät voineet, ne olivat vanhoja! + +»Mitä minuun tulee», sanoi Soames, »voin rauhoittaa mieltäsi. Minä en +halua nähdä sinua enkä sinun poikaasi, jos tästä avioliitosta tulee +tosi. Nuoret ihmiset tähän aikaan ovat — ovat arvaamattomia. Mutta minä +en voi sietää nähdä tytärtäni onnettomana. Mitä saan sanoa hänelle, kun +lähden takaisin?» + +»Ole hyvä ja sano sama, minkä sanoin sinulle, että Jon saa itse +päättää.» + +»Etkö sinä siis vastusta?» + +»Koko sydämestäni, mutta en huulillani.» + +Soames seisoi sormeaan purren. + +»Minä muistan erään illan —», sanoi hän äkkiä, ja vaikeni sitten. Mikä +siinä oli — mikä tässä naisessa oli, joka ei mahtunut hänen vihansa ja +tuomionsa neljän seinän sisään? »Missä hän on — poikasi?» + +»Isänsä atelierissä, luulisin.» + +»Ehkä kutsut hänet tänne.» + +Soames katseli, kun hän soitti kelloa, hän katseli tyttöä, joka tuli +sisään. + +»Olkaa hyvä ja sanokaa Jon herralle, että tarvitsen häntä.» »Jos +hän saa ratkaista», kiirehti Soames sanomaan, kun tyttö oli mennyt, +»voi luullakseni pitää varmana, että tämä luonnoton avioliitto tulee +solmittavaksi, ja siinä tapauksessa on suoritettava koko joukko +muodollisuuksia. Kenen kanssa joudun tekemisiin — Herringsinkö?» + +Irene nyökäytti päätään. + +»Mitä tälle talolle tullaan tekemään?» + +»Mitä Jon haluaa.» + +»Tämä talo», sanoi Soames äkisti. »Minulla oli toiveita, kun aloitin +sitä. Jos he tulevat asumaan siinä — heidän lapsensa! Sanotaan että on +jokin sellainen kuin Nemesis. Uskotko sinä siihen?» + +»Uskon.» + +»Oh! Todellako!» + +Hän oli tullut ikkunan luota ja seisoi aivan Irenen vieressä, joka +suuren pianon nurkkauksessa oli kuin saarrettuna. + +»Minä en luultavasti tule näkemään sinua enää», sanoi hän hitaasti. +»Etkö tahdo puristaa kättäni» — hänen huulensa värisivät — »ja +antaa menneisyyden kuolla.» Hän ojensi kätensä. Irenen kasvot +kävivät kalpeammiksi, hänen silmänsä yhä tummenivat ja katsoivat +liikkumattomina Soamesin silmiin, hänen kätensä olivat ristissä hänen +edessään. Soames kuuli ääntä ja kääntyi. Tuo poika seisoi verhojen +raossa. Hyvin kummalliselta hän näytti, tuskin hänet tunsi samaksi +nuoreksi mieheksi, jonka hän oli nähnyt Cork Streetin taidesalongissa — +hyvin kummalliselta, paljon vanhemmalta, kasvoissa ei ollut vähääkään +nuoruutta — ne olivat kuluneet, jäykät, tukka oli pörröllään, silmät +syvällä päässä. Soames teki ponnistuksen ja sanoi kohottaen ylähuultaan +tavalla, joka ei ollut oikein hymyä eikä oikein ylenkatsetta: + +»No, nuori mies! Olen täällä tyttäreni tähden. Te saatte ratkaista — +nähtävästi — tuon asian. Äitinne jättää sen teidän käsiinne.» + +Poika tuijotti yhä äitinsä kasvoihin eikä vastannut. + +»Tyttäreni tähden olen pakottanut itseni tulemaan», sanoi Soames. »Mitä +saan sanoa hänelle, kun tulen takaisin?» + +Yhä katsoen äitiinsä poika sanoi hiljaa: + +»Sanokaa Fleurille, olkaa hyvä, että siitä ei ole hyötyä, minun täytyy +tehdä niinkuin isäni toivoi ennen kuolemaansa.» + +»Jon!» + +»Niin se on, äiti.» + +Eräänlaisen hämmästyksen vallassa Soames katsoi toisesta toiseen, +otti sitten sateenvarjon, jonka hän oli pannut tuolille, ja kulki +verhoja kohti. Poika väistyi päästäen hänet menemään. Soames poistui +verhojen raosta ja kuuli rengasten äänen, kun verhot sulkeutuivat hänen +jälkeensä. Tuo ääni vapautti jotakin hänen rinnassaan. + + + + +8. SYNKKÄ SÄVEL + + +Kun Soames käveli pois Robin Hillin talosta, puhkesi aurinko usvaisen +säteilevänä näkyviin tuon kolean iltapäivän harmaudesta. Soames, +joka oli niin syventynyt maisemamaalauksiin, että harvoin tosissaan +etsi luonnon vaikutelmia ulkoilmasta, joutui tuon oikullisen +loiston lumoihin — siinä oli voitonriemuista surua, joka sopi hänen +omaan tunteeseensa. Voitto tappiossa! Hänen lähetintoimensa oli +epäonnistunut. Mutta hän oli päässyt vapaaksi noista ihmisistä, oli +saanut tyttärensä takaisin — hänen onnensa kustannuksella. Mitä Fleur +sanoisi? Uskoisiko hän, että isä oli koettanut parhaansa? Ja tuon +auringon valossa, joka kimmelsi tienvarren jalavilla, pähkinäpuilla +ja rautatammilla ja noilla viljelemättömillä pelloilla, Soames tunsi +pelkoa. Fleur joutuisi kauheasti kuohuksiin! Isän pitäisi vedota +ylpeyteensä. Tuo poika oli hylännyt hänet, ilmoittanut olevansa yhtä +puolta sen naisen kanssa, joka niin kauan sitten oli hylännyt hänen +isänsä! Soames pusersi kätensä yhteen. Hylännyt hänet, ja miksi? +Mikä hänessä oli ollut hullusti? Ja taas kerran hänen oli epämukava +olla niinkuin sen, joka katselee itseään ikäänkuin toisten silmillä +— niinkuin koiran, joka sattuu näkemään peilikuvansa ja hämmästyy ja +pelkää tuota käsittämätöntä ilmiötä. + +Hänellä ei ollut kiirettä kotiin, ja hän söi päivällistä kaupungissa +Connoisseurs-klubissa. Syödessään päärynää hän äkkiä tuli ajatelleeksi, +että jollei hän olisi mennyt Robin Hilliin, ei poika ehkä olisikaan +päättänyt näin. Hän muisti ilmeen pojan kasvoilla, kun äiti kieltäytyi +tarttumasta hänen ojennettuun käteensä. Kummallinen, hullunkurinen +ajatus! Oliko Fleur pilannut oman asiansa pyrkiessään liikaan +varmuuteen? + +Hän tuli kotiin puoli kymmeneltä. Auton ajaessa portista sisään +hän kuuli lähtevän moottoripyörän ääntä toiselta portilta. Nuori +Mont epäilemättä, joten Fleur ei ollut ainakaan ollut yksinään. +Mutta Soames meni sisään masentunein mielin. Salissa, jossa oli +kermanvärinen laudoitus, Fleur istui nojaten kyynärpäät polviinsa ja +leuan ristiinliitettyihin käsiinsä, istui valkean kamelian edessä, joka +täytti tulisijan. Tämä välähdys Fleuristä, ennenkuin hän oli nähnyt +isän, uudisti pelon. Mitä tyttö näki noitten vaikeitten kameliain +keskellä? + +»No, isä?» + +Soames pudisti päätään. Hänen kielensä petti. Tämä oli murhatyötä! Hän +näki Fleurin silmien laajenevan, hänen huultensa vapisevan. + +»Mitä? Mitä? Pian, isä!» + +»Rakkaani», sanoi Soames, »minä tein parhaani, mutta —» Ja taaskin hän +pudisti päätään. + +»Äitikö?» + +»Ei», mutisi Soames, »poika. Minun tuli sanoa sinulle, että siitä +ei ole hyötyä, hänen pitää tehdä niinkuin hänen isänsä toivoi ennen +kuolemaansa.» Hän tarttui Fleuriä vyötäisiin. »Kas niin, lapsi, älä +anna heidän loukata itseäsi. He eivät ole pikkusormesi arvoisia.» + +Fleur repi itsensä irti hänen otteestaan. + +»Sinä et — sinä et voinut panna parastasi. Sinä olet pettänyt minut, +isä!» + +Katkerasti haavoittuneena Soames katseli tuota kiihkeätä olentoa +edessään. + +»Sinä et koettanut — sinä et — minä olin hullu — minä en usko, että hän +voisi — ei ikinä! Vasta eilen hän —! Oi, miksi pyysin sinua!» + +»Niin», sanoi Soames hiljaa, »miksi pyysit? Minä nielin omat tunteeni, +tein parhaani sinun tähtesi, vasten parempaa tietoani — ja tämä on +palkkani. Hyvää yötä!» + +Joka hermo väristen hän meni ovea kohti. + +Fleur syöksyi hänen jälkeensä. + +»Hän hylkää minut? Tarkoitatko sitä? Isä!» + +Soames kääntyi ja pakotti itsensä vastaamaan: + +»Niin.» + +»Oi», huusi Fleur. »Mitä sinä teit — mitä sinä saatoit tehdä noina +vanhoina aikoina?» + +Todella hirvittävän vääryyden henkeäsalpaava tunne tyrehdytti puhekyvyn +Soamesin kurkussa. Mitä _hän_ oli tehnyt! Mitä he olivat tehneet +hänelle! Ja aivan itsetiedottoman arvokkaasti hän pani käden rinnalleen +ja katsoi Fleuriin. + +»Se on häpeä», huusi Fleur intohimoisesti. + +Soames meni ulos. Hän nousi hitaasti ja jäisenä taulusaliin ja käveli +aarteittensa keskellä. Raivostuttavaa! Oi! Raivostuttavaa! Tyttö oli +hemmoiteltu! Ah, ja kuka oli hemmoitellut häntä? Hän seisoi hiljaa +Goya-jäljennöksen edessä. Tottunut saamaan tahtonsa läpi kaikessa. +Hänen elämänsä kukkanen! Ja nyt kerran hän ei voinut saada mitä tahtoi! +Soames kääntyi ikkunaan hengittämään ilmaa. Päivänvalo oli katoamassa, +kuu nousi, poppelien takana oli kultaa. Mikä ääni se oli? Mitä! Tuo +pianontapainen! Synkkä sävel, joka pauhasi ja sykki hurjana! Fleur oli +pannut koneen käyntiin — mitä lohdutusta hän siitä sai? Soamesin silmät +huomasivat liikettä alhaalla ruohokentän takana, köynnösruusupergolan +ja nuorten akasiapuitten alta, mihin kuu paistoi. Siellä hän oli, +kävellen edestakaisin. Soamesin sydän hypähti tuskallisesti. Mitä +Fleur tekisi tällaisen iskun saatuaan? Kuinka hän, isä, tietäisi? Mitä +hän tiesi Fleuristä — hän oli vain rakastanut tyttöä kaiken ikänsä +— pitänyt häntä silmäteränään! Hän ei tietänyt mitään — ei voinut +aavistaa. Siellä hän oli — ja tuo synkkä sävel soi — ja joki kimmelsi +kuutamossa! + +»Minun täytyy mennä ulos», ajatteli Soames. + +Hän kiirehti saliin, jossa oli aivan sama valaistus kuin hänen +lähtiessäänkin sieltä ja jossa piano rimputti tuota valssia tai +foxtrotia tai miksi sitä näihin aikoihin sanottiin, ja meni ulos +parvekkeelle. + +Mistä hän voisi pitää silmällä, ilman että Fleur näkisi häntä? Ja +hän hiipi hedelmätarhan kautta venehuoneeseen. Hän oli nyt tytön +ja joen välissä, ja hänen sydämensä tuntui kevyemmältä. Fleur oli +hänen tyttärensä ja Annetten myös — hän ei tekisi mitään mieletöntä, +mutta siinä sitä oltiin — hän ei tietänyt! Venehuoneen ikkunasta +hän saattoi nähdä viimeisen akasian ja Fleurin hameen pyöräyksen, +kun hän levottomalla kävelyllään kääntyi. Tuo sävel oli vihdoinkin +soinut loppuun — taivaan kiitos! Hän kulki lattian poikki ja katsoi +kaukaisimmasta ikkunasta vettä, joka hitaasti virtasi lumpeitten ohi. +Se särkyi kukkain kohdalla pieniksi rakkuloiksi, jotka kimaltelivat, +jos kuun säde sattui niihin. Hän muisti äkkiä tuon aikaisen aamun, +jolloin hän oli nukkunut veneessä, kun isä oli kuollut ja Fleur +juuri syntynyt — lähes yhdeksäntoista vuotta sitten! Vielä nyt hän +muisti, kuinka oudolta maailma oli näyttänyt hänen herätessään ja +kuinka kummallisesti se oli vaikuttanut häneen. Tuona päivänä oli +hänen elämänsä toinen intohimo alkanut — tätä hänen tyttöään kohtaan, +joka nyt kulki edestakaisin akasiain alla. Mikä lohdutus hän oli +ollutkaan isälleen! Ja kaikki loukkaantumisen ja raivostumisen tunne +hälveni hänestä. Jos vain hän voisi tehdä Fleurin taas onnelliseksi, +ei hän välittäisi muusta! Pöllö lensi ulisten, lepakko suhahti ohi, +kuunvalo kirkastui ja leveni joella. Kuinka kauan Fleur aikoi kulkea +edestakaisin tuolla tavoin? Soames meni takaisin ikkunaan ja näki äkkiä +Fleurin tulevan alas rantaan. Tyttö seisoi ihan likellä, laiturilla. Ja +Soames katseli, kädet puserrettuina yhteen. Puhuisiko Fleur hänelle? +Hänen jännityksensä oli suuri. Kuinka tuo olento oli hiljainen, kuinka +nuori, kuinka vajonnut epätoivoon, kaipaukseen — itseensä. Aina Soames +tulisi muistamaan tuon kuun valaiseman olennon ja heikon, suloisen +huurun joella ja pajunlehtien kahinan. Fleurillä oli kaikki minkä isä +voi antaa hänelle, paitsi tuota ainoaa, jota hän isän vuoksi ei voinut +saada! Asiain nurinkurisuus teki hänelle kipeätä tänä hetkenä ikäänkuin +kalanruoto olisi tarttunut hänen kurkkuunsa. + +Sitten hän rajattomaksi huojennuksekseen näki Fleurin palaavan taloa +kohti. Mitä hän saattoi antaa tytölle korvaukseksi? Helmiä, matkoja, +hevosia, toisia nuoria miehiä — mitä hän tahtoisi vain — että isä +voisi unohtaa hänen nuoren, yksinäisen hahmonsa veden partaalla! Kas +noin! Nyt hän oli pannut tuon sävelen soimaan taas! Mitä — sehän oli +hullutusta! Synkkä, kumajava ääni, joka heikkona kantautui talosta. +Oli kuin Fleur olisi sanonut: »Jollen keksi jotakin, joka pitää minua +menossa, vie tämä juttu minulta hengen!» Soames ymmärsi himmeästi. No +niin, jos se auttoi häntä, sai hän rummuttaa vaikka kaiken yötä! Ja hän +hiipi hedelmätarhan kautta takaisin parvekkeelle. Vaikka hän aikoikin +mennä sisään ja puhua hänelle nyt, epäröi hän vieläkin eikä tietänyt +mitä sanoisi, koettaen kovasti muistella, miltä tuntui kokea vastuksia +rakkaudessa. Hänen olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt muistaa — eikä +hän voinut! Tässä neuvottomuudessaan hän seisoi pyyhkien nenäliinalla +käsiä ja huulia, jotka olivat hyvin kuivat. Jos hän kurkotti päätään, +saattoi hän juuri nähdä Fleurin, joka seisoi selin yhä rummuttavaan +pianoon, käsivarret tiukasti ristissä rinnalla, sytytetty savuke +huulilla, kasvot puoliksi savun peitossa. Kasvojen ilme oli Soamesille +outo, silmät loistivat ja tuijottivat ja joka piirrettä elähytti +eräänlainen hurja ylenkatse ja kiukku. Kerran tai kahdesti hän oli +nähnyt Annetten tuon näköisenä — kasvot olivat liian eloisat, liian +alastomat — ei hänen tyttärensä kasvot tällä hetkellä. Ja Soames +ei uskaltanut mennä sisään, tietäen, kuinka turha olisi jokainen +lohdutuksen yritys. Hän istahti parvekkeen kulmauksen varjoon. + +Julman kepposen oli Kohtalo hänelle tehnyt! Nemesis! Tuo vanha onneton +avioliitto! Ja Jumalan tähden — miksi? Kuinka hänen piti tietämän, +kun hän niin kiihkeästi tahtoi Ireneä omakseen ja tämä suostui, että +Irene ei koskaan tulisi rakastamaan häntä? Sävel kuoli ja pantiin +soimaan uudestaan, ja yhä Soames istui varjossa odottaen tiesi mitä. +Fleurin savukkeenpätkä putosi ikkunasta lennätettynä ruoholle; Soames +katseli kuinka se hehkui ja paloi sammuksiin. Kuu oli vapautunut +poppelien takaa ja valoi epätodellisuuttaan puutarhaan. Lohduton +valo, salaperäinen, etäinen — niinkuin tuon naisen kauneus, joka ei +ollut koskaan rakastanut häntä — se verhosi nemesiat ja leukoijat +täplikkääseen pukuun, joka ei ollut tästä maailmasta. Kukkia! Ja hänen +oma kukkansa niin onnettomana! Ah! Miksi ihminen ei voi sijoittaa +onnea kunnallisiin lainoihin, kullata sen reunoja, vakuuttaa sitä +hinnanlaskujen varalta? + +Valo oli nyt lakannut näkymästä salin ikkunasta. Kaikki tuolla +sisällä oli hiljaista ja pimeätä. Oliko Fleur mennyt sisään? Soames +nousi, käveli varpaillaan, kurkisti sisään. Siltä näytti! Hän astui +huoneeseen. Parveke esti kuunvaloa pääsemästä sisään, ja ensin hän ei +voinut nähdä muuta kuin huonekalujen ääriviivat, jotka olivat mustemmat +kuin pimeys. Soames hapuili etäisempää ikkunaa kohti sulkeakseen sen. +Hänen jalkansa sattui nojatuoliin ja hän kuuli huohotuksen. Siinä Fleur +oli, kyyristyneenä ja vajonneena sohvan nurkkaan. Soamesin käsi epäröi. +Tarvitsiko tyttö hänen lohdutustaan? Hän katseli tuota kerää, joka +oli kauttaaltaan rypistyneitä liehureunukkeita ja tukkaa ja viehkeätä +nuoruutta ja joka koetti kaivaa itselleen pääsyn surusta. Kuinka voisi +jättää hänet tähän? Vihdoin Soames kosketti hänen tukkaansa ja sanoi: + +»Tule, kultaseni, parempi mennä vuoteeseen. Minä järjestän asiasi +jotenkuten.» Kuinka tyhjää puhetta! Mutta mitä muutakaan hän olisi +voinut sanoa? + + + + +9. TAMMEN ALLA + + +Kun vieras oli poistunut, Jon ja hänen äitinsä seisoivat ääneti, kunnes +Jon äkkiä sanoi: + +»Minun olisi pitänyt saattaa hänet ulos.» + +Mutta Soames käveli jo käytävällä, ja Jon lähti yläkertaan isänsä +atelieriin, sillä hän ei rohjennut mennä takaisin äidin luo. + +Ilme äidin kasvoilla, kun hän seisoi tuon miehen edessä, jonka +kanssa hän kerran oli ollut naimisissa, oli sinetöinyt päätöksen, +joka oli ollut muodostumassa siitä saakka kuin Fleur lähti hänen +luotaan edellisenä iltana. Se oli antanut päätökselle lopullisen +todellisuusleiman. Mennä naimisiin Fleurin kanssa olisi ollut isku +vasten äidin kasvoja, petos kuollutta isää kohtaan! Siitä ei ollut +hyötyä! Jon oli mahdollisimman vähän kostonhimoinen luonteeltaan. +Hän ei kantanut kaunaa vanhemmilleen tänä tuskan hetkenä. Vaikka +olikin nuori, hänellä oli harvinainen kyky nähdä asiat jonkinlaisessa +suhteessa toisiinsa. Pahempi oli Fleurin, pahempi hänen äitinsäkin, +kuin hänen. Kovempaa kuin hylkääminen oli hylätyksi tuleminen, tai +syyllisyys siihen, että joku, jota rakasti, joutui hylkäämään toisen. +Hän ei saanut, ei tahtonut kantaa kaunaa! Ja siinä seisoessaan +katsomassa myöhäistä auringonvaloa hän sai taas tuon äkillisen +näkemyksen maailmasta, joka oli tullut hänen silmiinsä edellisenä +iltana. Meri mereltä, maa maalta, miljoona miljoonalta ihmisiä, +jokaisella oma elämänsä, tarmonsa, ilonsa, surunsa ja kärsimyksensä +— jokaisella jotakin, josta piti luopua, jokaisella oma taistelunsa +olemassaolosta. Vaikka hän olisikin ollut valmis antamaan kaiken tuosta +ainoasta, jota hän ei voinut saada, hän ei tahtonut olla siksi hullu, +että olisi luullut omien tunteittensa merkitsevän paljoakaan niin +suuressa maailmassa ja käyttäytynyt kuin kapalovauva tai tomppeli. Hän +kuvitteli ihmisiä, joilla ei ollut mitään — miljoonia, jotka olivat +saaneet antaa henkensä sodassa, miljoonia, joille sota oli jättänyt +hengen ja hyvin vähän muuta, nälkäisiä lapsia, joista hän oli lukenut, +silvottuja miehiä, ihmisiä, jotka olivat vankilassa, kaikenlaatuisia +onnettomia. Ja — he eivät auttaneet häntä paljoakaan! Jos ihmisen +pitää luopua ateriasta, mitä lohdutusta hänellä on siitä tiedosta, +että monien toistenkin pitää luopua siitä? Enemmän huojennusta oli +siitä ajatuksesta, että hän lähtisi pois tuohon suureen maailmaan, +josta hän ei vielä tietänyt mitään. Hän ei voinut jatkaa oloaan täällä, +muurien sisällä ja suojattuna, kaikki ympärillään niin tasaisena ja +mukavana, että hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin hautoa ja ajatella +kuinka olisi voinut olla. Hän ei voinut lähteä takaisin Wansdoniin +Fleur-muistojen pariin. Jos hän näkisi Fleurin, hän ei voisi luottaa +itseensä, ja jos hän jäisi tänne tai menisi Wansdoniin, he varmaan +joutuisivat tapaamaan toisensa. Sen täytyisi tapahtua niin kauan kuin +he olisivat toistensa saavutettavissa. Ainoa keino oli lähteä kauas +ja pian pois. Mutta niin paljon kuin hän rakastikin äitiään, hän ei +tahtonut lähteä hänen kanssaan. Sitten hän tunsi olevansa raaka ja +päätti epätoivoissaan ehdottaa, että he lähtisivät Italiaan. Kahden +tunnin ajan tuossa surumielisessä huoneessa hän koetti päästä voitolle +itsestään ja pukeutui sitten juhlallisesti päivällistä varten. + +Äiti oli tehnyt samoin. He söivät vähän, hitaanlaisesti ja +keskustelivat isän luettelosta. Näyttely oli järjestetty lokakuuksi, ja +paitsi kirjanpidollisia yksityiskohtia ei ollut enää mitään tehtävää. + +Päivällisen jälkeen äiti pani takin hartioilleen, ja he lähtivät ulos, +kävelivät vähän, puhuivat vähän, kunnes seisoivat vihdoin hiljaisina +tammen alla. Määrääjänään ajatus: »Jos näytän jotakin, näytän kaikki», +Jon pani käsivartensa äidin käsivarren alitse ja sanoi täysin keveästi: + +»Äiti, lähtisimmekö Italiaan?» + +Irene puristi hänen käsivarttaan ja sanoi yhtä keveästi: + +»Se olisi hyvin hauskaa, mutta minä olen ajatellut, että sinun pitäisi +nähdä ja tehdä enemmän kuin jos minä olisin kanssasi.» + +»Mutta sitten sinä olet yksin.» + +»Olin kerran yksin yli kaksitoista vuotta. Sitäpaitsi minä tahtoisin +olla täällä, kun isän näyttely avataan.» + +Jonin ote tiukkeni hänen käsivarrellaan, hän ei ollut pettynyt. + +»Sinä et voi olla täällä yksinäsi, tämä talo on liian suuri.» + +»Ehkä ei täällä. Lontoossa, ja näyttelyn jälkeen voisin lähteä +Pariisiin. Sinun pitää saada ainakin vuosi aikaa, Jon, nähdäksesi +maailmaa.» + +»Niin, minä tahtoisin nähdä maailmaa ja ponnistella. Mutta minä en +tahtoisi jättää sinua aivan yksin.» + +»Rakkaani, sen ainakin olen sinulle velkaa. Jos se on hyväksi sinulle, +on se hyväksi minullekin. Miksi et lähtisi huomispäivänä? Passisi on +kunnossa.» + +»Niin, jos lähden, on paras lähteä heti. Mutta — äiti — jos — jos +tahtoisin jäädä jonnekin — Amerikkaan tai mihin vain, lähtisitkö +luokseni sitten?» + +»Milloin tahansa ja mihin tahansa pyydät minut. Mutta älä pyydä, +ennenkuin todella tarvitset minua.» + +Jon veti syvään henkeään. + +»Minusta Englanti tuntuu tukehduttavalta.» + +He seisoivat vielä muutamia minuutteja tammen alla — katsoen siihen +suuntaan, missä Epsomin katsomolava oli illan usvassa. Oksat estivät +heiltä kuunvalon, niin että sitä lankesi vain kaikkialle muualle +— niityille ja kauas pois ja tuon köynnöskasvien peittämän talon +ikkunoihin, joka pian olisi vuokrattavana. + + + + +10. FLEURIN VIHKIÄISET + + +Lokakuun sanomalehtipalstat, jotka kuvailivat Fleur Forsyten ja +Michael Montin vihkiäisiä, tuskin tulkitsivat tapauksen symbolista +merkitystä. »Dosset Forsyten» lapsenlapsen lapsen ja yhdeksännen +paronin perijän liitto oli ulkonainen ja näkyvä merkki tuosta eri +luokkain sekaantumisesta toisiinsa, joka on valtakunnan poliittisen +tasapainon tukipylväs. Aika oli tullut, jolloin Forsytet voivat +luopua luonnollisesta ennakkoluulostaan »pöyhkeilijää» kohtaan, joka +ei syntyperältään kuulunut heihin ja hyväksyä hänet omistusvaistonsa +vielä luonnollisempana saatavana. Sitäpaitsi heidän täytyi yletä +arvossa valmistaakseen tilaa kaikille myöhemmin rikastuneille. +Tuossa hiljaisessa, mutta aistikkaassa toimituksessa Hanover Squaren +kirkossa ja sitten Green Streetin huonekalujen keskellä olisi asiaa +tuntemattomien ollut mahdoton erottaa Forsytein joukkoa Montin +heimosta — niin kaukana oli »Dosset Forsyte» nyt. Oliko — housujen +prässäyksessä, viiksien suunnassa, puhetavassa tai silkkihatun +kiillossa hiuskarvankaan verran eroa Soamesin ja itse yhdeksännen +paronin välillä? Eikö Fleur ollut yhtä varma itsestään, yhtä nopea, +kimalteleva, kaunis ja kova kuin paraskin läsnäoleva Muskham-, Mont- +tai Charwell-sukuinen neito? Jos ketkään, olivat Forsytet edellä +puvuissa, ulkonäössä ja tavoissa. Heistä oli tullut »yläluokkaa» ja +nyt heidän nimensä liitettäisiin »Kantakirjaan», heidän omaisuutensa +kiintyisi maahan. Oliko tämä vähän myöhäistä perheen historiassa ja +olivatko nuo omistusvaiston palkinnot, tilukset ja raha, tarkoitetut +demokratian sulatusuuniin — se oli vielä niin kysymyksenalaista, +että sitä ei edes kysytty. Timothy ainakin oli sanonut, että +valtiolainanosakkeet olivat nousussa. Timothy, viimeinen, puuttuva +rengas, Timothy veti nyt viime hengenvetojaan Bayswater Roadilla — +niin oli Francie kertonut. Kuiskailtiin myöskin, että tuo nuori Mont +oli jonkinlainen sosialisti — omituisen viisasta häneltä, aivan takuun +arvoista, kun otti huomioon ajan, jossa elettiin. Siltä taholta ei +ollut syytä levottomuuteen. Maanomistajaluokat harrastivat ajoittain +tuota rakastettavaa hulluutta, joka kääntyi varmaksi hyödyksi ja +rajoittui teoriaan. Niinkuin George huomautti sisarelleen Francielle: +»He saavat pian perillisiä — kyllä hän sitten rauhoittuu.» + +Valkeilla kukilla koristettu kirkko, jonka itäisen ikkunan keskiosassa +oli jotakin sinistä, näytti äärimmäisen siveältä, ikäänkuin koettaen +olla vastapainona itse toimituksen hieman karkeille lausemuodoille, +joiden tarkoituksena oli pysyttää kaikkien ajatukset juuri +perillisissä. Forsytet, Haymanit, Tweetymanit istuivat vasemmalla +puolella, Montit, Charwellit ja Muskhamit oikealla, kun taas molemmin +puolin oli sinne tänne siroiteltu Fleurin kärsimystovereita koulusta +ja Montin kärsimystovereita sodasta, ja kolme ikäneitoa, jotka olivat +pistäytyneet kirkkoon matkallaan Skywardilta, muodosti jälkijoukon +yhdessä Montin kahden palvelijan ja Fleurin vanhan hoitajan kanssa. +Huone oli niin täysi kuin odottaa voi, ottaen huomioon maan epävakaisen +tilan. + +Rouva Val Dartie, joka istui miehensä kanssa kolmannella rivillä, +nipisti tämän kättä useammin kuin kerran toimituksen aikana. Hänelle, +joka tunsi koko tämän tragikomedian juonen, sen draamallisin momentti +oli melkein kiusallinen. »Tahtoisin tietää, tunteeko Jon tämän kaiken +vaistoissaan», ajatteli hän — Jon, joka oli brittiläisessä Kolumbiassa. +Hän oli juuri samana aamuna saanut Jonilta kirjeen, joka oli saanut +hänet hymyilemään ja sanomaan: + +»Jon on brittiläisessä Kolumbiassa, Val, koska hän tahtoisi olla +Kaliforniassa. Hänen mielestään siellä on liian kaunista.» + +»Oh», sanoi Val, »hän alkaa siis tajuta huumoria taas.» + +»Hän on ostanut maata ja kutsunut äitinsä sinne.» + +»Mitä ihmettä äiti tekee siellä?» + +»Eihän hän välitä muusta kuin Jonista. Vieläkö pidät tätä onnellisena +ratkaisuna?» + +Valin ovelat silmät kapenivat harmaiksi nuppineulanpäiksi tummien +ripsien välissä. + +»Fleur ei olisi sopinut hänelle vähääkään. Hän ei ole oikein +kasvatettu.» + +»Pieni Fleur parka!» huokasi Holly. Oi, tämä oli omituinen — tämä +avioliitto. Tuo nuori mies, Mont, oli tietysti siepannut tytön kuin +lennosta, kesken laivansa menettäneen levotonta mielialaa. Tuollainen +sukellus ei tietenkään voinut olla — niinkuin Val sanoi — muuta +kuin ulkopuolinen sattuma, Nuoren serkun hunnusta ei näin takaa +katsoen ollut paljoakaan sanottavaa, ja Hollyn silmät tarkastelivat +tämän kristillisen vihkimyksen yleistä näköä. Hän, joka oli mennyt +naimisiin rakkaudesta ja onnistunut, tunsi kauhua onnettomia +avioliittoja kohtaan. Ehkä tästä loppujen lopulta ei tulisi onnetonta +— mutta uhkapeliä se joka tapauksessa oli, ja uhkapelin pyhittäminen +keinotekoisella hartaudella muodikkaitten vapaa-ajattelijain joukon +edessä — sillä kuka ajatteli muuten kuin vapaasti tai ei ajatellut +mitään ollessaan tuolla tavoin pyntättynä — oli Hollyn mielestä niin +lähellä syntiä kuin ajatella saattoi aikana, joka oli pyyhkinyt pois +synnin. Hänen katseensa vaelsi messupukuisesta prelaatista (hän +oli Charwell — Forsytet eivät olleet vielä tuottaneet prelaattia) +Valiin, joka istui hänen vieressään ja ajatteli — siitä Holly oli +varma — Mayfly-varsaa, josta hän oli lyönyt vetoa viisitoista +yhtä vastaan Cambridgeshiren kilpailuissa. Hänen katseensa vaelsi +eteenpäin ja tajusi yhdeksännen paronin profiilin, kun tämä yritti +polvistumistoimitusta. Holly saattoi juuri nähdä siistin laskoksen +hänen polviensa yläpuolella siinä kohden, mistä hän oli vetänyt +housunsa ylös, ja ajatteli: »Val on unohtanut vetää ylös omansa?» +Hänen katseensa siirtyi penkkiin heidän edessään, missä oli Winifredin +upea, intohimoisesti juhlapukuinen hahmo, sitten taas Soamesiin ja +Annetteen, jotka polvistuivat vierekkäin. Pieni hymy tuli hänen +huulilleen — Prosper Profond, joka oli palannut Etelämerenmatkaltaan +Kanaalin takaa, polvistui kai myöskin, kuusi riviä taampana. Niin! Tämä +oli lystikäs »pikku» juttu, kääntyi se sitten mihin suuntaan tahansa, +mutta kunniallisessa kirkossa se kuitenkin tapahtui ja kerrottaisiin +kunniallisissa lehdissä huomenna. + +Oli aloitettu virsi, ja Holly saattoi kuulla yhdeksännen paronin +kuorikäytävän toisella puolella laulavan Midianin sotajoukoista. Hollyn +pikkusormi kosketti Valin peukaloa — he katsoivat samaa virsikirjaa — +ja pieni värähdys kahdenkymmenen vuoden takaa tuntui hänen ruumiissaan. +Val kumartui ja kuiskasi: + +»Kuules, muistatko rottaa?» Rottaa, joka heidän vihkiäisissään +Kapkaupungissa oli puhdistanut viiksiään toimitusmiehen pöydän takana! +Ja Holly nipisti hänen peukaloaan kovasti pikkusormensa ja peukalonsa +välissä. + +Virsi oli ohi, prelaatti oli alkanut pitää puhetta. Hän sanoi heille, +kuinka vaarallisia aikoja he elivät ja kuinka hirmuisesti Ylähuonekin +oli käyttäytynyt avioeroasiassa. He olivat kaikki sotilaita — sanoi +hän — juoksuhaudoissa alttiina Pimeyden Ruhtinaan myrkkykaasuille, ja +heidän piti olla miehekkäitä. Avioliiton tarkoitus oli lapset, eikä +pelkkä synnillinen onni. + +Pieni paholainen tanssi Hollyn silmissä — Valin silmäripset olivat +kohdanneet toisensa. Mitä ikinä tapahtuikin, Val ei saanut ruveta +kuorsaamaan. Hollyn peukalo ja etusormi nipistivät hänen reittään +kunnes hän liikahti levottomana. + +Puhe päättyi, vaara oli ohi. He kirjoittivat nyt nimensä sakastissa, ja +yleinen hajaantuminen alkoi. + +Eräs ääni hänen takanaan sanoi: + +»Jaksaako tyttö juosta loppuun asti?» + +»Kuka se oli?» kysyi Holly. + +»Vanha George Forsyte!» + +Holly tutki vakavana miestä, josta hän usein oli kuullut puhuttavan. +Tuoreeltaan palanneena Afrikasta ja suvulleen outona hän ei koskaan +tavannut ketään ilman melkein lapsellista uteliaisuutta. George oli +hyvin suuri ja hyvin vikkelä, ja hänen silmänsä herättivät Hollyssa sen +omituisen tunteen, ettei hänellä itsellään ollut juuri sanottavasti +vaatteita yllään. + +»Nyt on selvä!» hän kuuli Georgen sanovan. + +Morsiuspari tuli sakastista. Holly katsoi ensin nuoren Montin kasvoja. +Tämän huulet ja korvat värähtelivät, silmät, jotka katsoivat hänen +omista jaloistaan käteen, joka oli hänen käsivarrellaan, tuijottivat +äkkiä eteensä ikäänkuin kohdaten kuulasadetta. Holly sai hänestä +vaikutelman, että hän oli henkisesti humalassa. Mutta Fleur! Ah! +Se oli toista. Tyttö oli täysin tyven, kauniimpi kuin konsanaan +valkeassa puvussaan, huntu tummalla kastanjanruskealla polkkatukallaan, +silmäluomet vakavina viipyen tummanruskeitten silmien yllä. +Ulkonaisesti hän näytti olevan kokonaan tässä. Mutta sisällisesti — +missä hän oli? Kun nuo kaksi kulkivat ohi, kohotti Fleur silmäluomiaan +— levoton välähdys noilla kirkkailla silmänvalkuaisilla jäi Hollyn +mieleen kuin häkkilinnun siiven räpytys. + +Green Streetillä Winifred seisoi ottamassa vastaan vieraita, vähän +vähemmän rauhallisena kuin tavallisesti. Soamesin pyyntö saada käyttää +hänen taloaan oli tullut syvästi psykologisena hetkenä. Erään Prosper +Profondin huomautuksen johdosta hän oli alkanut vaihtaa empiirityyliään +ekspressionistiseen. Täällä oli nyt mitä huvittavimpia yhdistelmiä, +sinipunervia, vihreitä ja oranssinvärisiä läikkiä ja juovia, parasta, +mitä Mealardilla oli saatavilla. Kuukausi lisää, ja muutos olisi +täydellinen. Nyt juuri nuo jännittävimmät alokkaat, joita hän oli +pestannut, eivät oikein sopineet yhteen vanhan kaartin kanssa. Oli kuin +hänen huonekalurykmenttinsä olisi ollut puoleksi khakipuvussa, puoleksi +purppurassa ja karhuntaljoissa. Mutta Winifredin vahva ja kodikas +luonne pelasti tilanteen salissa, joka edusti kenties paremmin kuin +hän kuvittelikaan hänen isänmaansa puoli-bolshevistista imperialismia. +Olihan tämä joka tapauksessa sulautumisen päivä, eikä sitä koskaan +voinut olla liikaa! Winifredin katse liukui hyväntahtoisena vierasten +parvessa. Soames oli tarttunut vanhan nojatuolin selkänojaan, nuori +Mont oli piiloutunut tuon »kauhean lystikkään» verhon taakse, jonka +tarkoitusta kukaan ei vielä ollut kyennyt selittämään hänelle. Yhdeksäs +paroni oli kiivaasti väistänyt pyöreätä tulipunaista pöytää, jonka +levyssä lasin alla oli sinisiä australialaisia perhosen siipiä, ja +tarrautui Winifredin Ludvig XV:n tyyliseen piironkiin, Francie Forsyte +oli tarttunut uuteen kamiinihyllyyn, johon oli hienosti kaiverrettu +pieniä purppuranpunaisia hirviöitä mustapuiselle pohjalle, George, +joka nojautui vanhaan spinettiin, piti kädessään pientä taivaansinistä +kirjaa ikäänkuin aikoen ryhtyä vedonlyönteihin, Prosper Profond +hypisteli avonaisen oven kädensijaa, ja Annetten kädet, jotka olivat +lähellä häntä, pitivät kiinni kauniin rouvan omista vyötäisistä, +kaksi Muskhamia pysytteli parvekkeella kukkien keskellä ikäänkuin +voiden pahoin, Lady Mont, laiha ja urhoollisen näköinen, oli ottanut +pitkävartisen lornettinsa ja katseli kattolampun varjostinta, joka oli +norsunluuta ja oranssia täplitettynä syvällä magentasinellä ikäänkuin +taivaat olisivat auenneet. Jokainen näytti itse asiassa nojautuvan +johonkin. Vain Fleur, joka vielä oli morsiuspuvussaan, oli kaikesta +tuesta irrallaan ja sinkautteli sanojaan ja katseitaan oikealle ja +vasemmalle. + +Huone oli täynnä keskustelun poreilua ja kimeyttä. Kukaan ei voinut +kuulla mitään kenenkään sanoista, mikä näytti merkitsevän vähän, +koska kukaan ei odottanut mitään niin hidasta kuin vastausta. Moderni +keskustelu tuntui Winifredistä niin erilaiselta kuin hänen nuoruutensa +aikainen — silloin oli venyttely ollut korkeinta muotia. Tämä oli +kuitenkin »huvittavaa», ja sehän tietysti oli pääasia. Forsytetkin +puhuivat äärimmäisen nopeasti — Fleur ja Christopher ja Imogen ja +nuoren Nicholasin nuorin, Patrick. Soames tietenkin oli vaiti, +mutta George spinetin vieressä puhui lakkaamatta, samoin Francie +kamiinihyllynsä luona. Winifred lähestyi yhdeksättä paronia. Tämä +näytti lupaavan eräänlaista lepoa, hänen nenänsä oli hieno ja kaartui +hiukan alaspäin, hänen harmaat viiksensä niinikään, ja Winifred sanoi +venyttäen hymynsä läpi: + +»Aika hauskaa, eikö totta?» + +Vastaus laukesi paronin hymystä kuin näpäytetty leipäkuula: + +»Muistatteko Frazerin kirjasta tuota heimoa, jonka keskuudessa morsian +haudataan vyötäisiä myöten?» + +Hän puhui yhtä nopeasti kuin kuka muu tahansa! Hänellä oli tummat, +vilkkaat, pienet silmät, ympärillä ryppyjä kuin katolisella papilla. +Winifred tunsi äkisti, että paroni voisi sanoa jotakin, josta hän olisi +pahoillaan. + +»Vihkiäiset ovat aina niin hauskat», mumisi hän ja siirtyi Soamesin +luo. Tämä oli kumman hiljainen, ja Winifred näki heti, mikä oli syynä +hänen liikkumattomuuteensa. Hänen oikealla puolellaan oli George +Forsyte, vasemmalla Annette ja Prosper Profond. Hän ei voinut liikahtaa +näkemättä joko noita kahta yhdessä tai heidän heijastustaan George +Forsyten ilkamoivista silmistä. Soames oli aivan oikeassa, kun ei ollut +huomaavinaan. + +»Sanotaan että Timothy huononee», sanoi hän jurosti. + +»Mihin aiot haudata hänet, Soames?» + +»Highgateen.» Hän laski sormillaan. »Heitä on siellä sitten +kaksitoista, vaimot mukaan luettuina. Miltä sinusta Fleur näyttää?» + +»Hän on erittäin kaunis.» + +Soames nyökäytti päätään. Hän ei ollut koskaan nähnyt Fleuriä +kauniimpana, eikä hän kuitenkaan voinut vapautua vaikutelmasta, +että tämä koko asia oli luonnoton — hän muisti vielä tuon murtuneen +olennon, joka oli kaivautunut sohvan nurkkaan. Siitä illasta tähän +päivään saakka ei Fleur ollut uskonut hänelle mitään. Hän oli +autonkuljettajaltaan kuullut, että Fleur oli vielä kerran yrittänyt +käydä Robin Hillissä ja palannut tyhjin toimin — talo oli tyhjänä, +ei ketään kotona. Hän tiesi, että Fleur oli saanut kirjeen, mutta +ei tietänyt, mitä se sisälsi, paitsi että se oli pannut Fleurin +piiloutumaan ja itkemään. Soames oli huomannut, että tyttö katseli +häntä väliin, kun ei luullut hänen huomaavan, ikäänkuin vieläkin +pohtien, mitä hän oli mahtanut tehdä — mukamas — kun nuo ihmiset +vihasivat häntä niin. Niin, siinä sitä oltiin! Annette oli tullut +takaisin, ja jotenkuten oli päästy kesän läpi, hyvin kurjasti +kylläkin, kunnes Fleur äkkiä oli sanonut menevänsä naimisiin nuoren +Montin kanssa. Hän oli osoittanut isälle vähän enemmän hellyyttä +ilmoittaessaan tämän. Ja isä oli antautunut — mitä hyödytti vastustaa? +Jumala tiesi, että hän ei koskaan ollut tahtonut vastustaa häntä +missään! Ja nuori mies näytti olevan aivan hullaantunut tyttöön. +Epäilemättä Fleur oli hui-hai-tuulella, ja nuori hän oli, mielettömän +nuori. Mutta jos isä vastustaisi häntä, ei tietänyt, mitä hän olisi +voinut tehdä, olisi vaikka voinut tulla sanomaan, että hän tahtoo +toimialan, rupeaa lääkäriksi tai asianajajaksi, tiesi mitä hullutusta. +Fleurillä ei ollut taipumusta maalaamiseen, kirjoitteluun eikä +musiikkiin, mitkä Soamesin mielestä olivat naimattomien naisten +lailliset askartelut, jos heidän tähän aikaan nyt kerran piti tehdä +jotakin. Kaiken kaikkiaan hän oli paremmassa turvassa naituna, sillä +isä näki liiankin hyvin, kuinka kuumeinen ja levoton hän oli kotona. +Annette myöskin oli ollut asian puolesta — Annette, jonka omista +edesottamuksista hän ei tahtonut tietää, mikäli niitä oli. Annette +oli sanonut: »Anna hänen ottaa tuo nuori mies. Hän on mukava poika +— ei niin höpelö kuin miltä hän näyttää.» Mistä Annette oli saanut +tuonkin sanan, sitä ei Soames tietänyt — mutta mielipide itsessään +rauhoitti häntä. Hänen vaimollaan, oli hänen käyttäytymisensä millaista +tahansa, oli tarkat silmät ja melkein masentava annos tervettä järkeä. +Soames oli määrännyt Fleurille viisikymmentä tuhatta ja järjestänyt +sijoituksen niin, että mitään ei menetettäisi, jos avioliitto +epäonnistuisi. Voisiko se onnistua? Fleur ei vielä ollut vapautunut +tuosta toisesta pojasta — hän tiesi sen. He lähtisivät Espanjaan +häämatkalle. Soames olisi entistä yksinäisempi, kun hän olisi poissa. +Mutta myöhemmin Fleur ehkä unohtaisi ja palaisi takaisin isän luo! + +Winifredin ääni katkaisi hänen mietteensä. + +»Mitä! Mitä ihmettä — June!» + +Siinä hän tuli päällysmekossaan — minkälaisia vaatteita hän käytti! +— tukka pyrkien pois verkon alta. Soames näki serkkunsa ja Fleurin, +joka meni tervehtimään tulijaa. Nuo kaksi poistuivat hänen näkyvistään +porraskäytävään. + +»Tosiaankin», sanoi Winifred, »hän sitten osaa olla mahdoton! Ajatella, +että _hän_ tuli!» + +»Miksi kutsuit hänet?» mutisi Soames. + +»Siksi tietenkin, että en luullut hänen tulevan.» + +Winifred oli unohtanut, että tekojen takana piilee luonteen pääsuunta, +toisin sanoen hän ei ollut muistanut, että Fleur oli nyt »siipirikko». + +Saadessaan kutsun June oli ensiksi ajatellut: »En mistään hinnasta +tahdo mennä heidän lähelleen!» ja sitten, eräänä aamuna, hän oli +herännyt unesta, jossa Fleur oli viittonut hänelle veneestä hurjin, +epätoivoisin elein. Ja hän oli muuttanut mieltä. + +Kun Fleur oli tullut sanomaan hänelle: »Tulkaa yläkertaan, kun muutan +pukua», hän oli lähtenyt mukana portaita ylös. Tyttö johti hänet +Imogenin vanhaan huoneeseen, joka oli valmiina hänen pukeutumistaan +varten. + +June istahti vuoteelle hentona ja suorana kuin pieni henkiolento +syksynsä väriloistossa. Fleur sulki oven. + +Tyttö seisoi hänen edessään riisuutuneena morsiuspuvustaan. Mikä kaunis +olento hän oli! + +»Luultavasti pidätte minua hulluna», sanoi hän värisevin huulin, »kun +sen olisi pitänyt olla Jon. Mutta entä sitten? Michael tahtoo minut, ja +minä en välitä. Pääsen ainakin pois kotoa.» Hän pisti kätensä povensa +röyhelöihin ja veti esiin kirjeen. »Jon kirjoitti minulle tämän.» + +June luki: »Lake Okanagen, Brittiläinen Kolumbia. Minä en tule takaisin +Englantiin. Ole siunattu aina. — Jon.» + +»Tuo nainen saa nyt olla rauhassa, ymmärrättekö?» sanoi Fleur. + +June ojensi kirjeen takaisin. + +»Se ei ole oikein Ireneä kohtaan», sanoi hän, »Irene aina sanoi, että +Jon sai tehdä niinkuin tahtoi.» + +Fleur hymyili katkerasti. »Sanokaa, eikö hän tärvellyt teidänkin +elämäänne?» + +June katsahti häneen. »Kukaan ei voi tärvellä elämää, rakkaani. Se on +lorua. Yhtä ja toista tapahtuu, mutta me ponnahdamme pystyyn taas.» + +Hieman kauhuissaan hän näki tytön vaipuvan polvilleen ja hautaavan +kasvonsa päällysmekkoon. Tukahdutettu nyyhkytys kuului Junen korviin. + +»Kas niin — kas niin», mutisi hän. »Älkää toki! Kaikki hyvin!» + +Mutta tytön leuan kärki painui vielä lujemmin hänen reiteensä, ja +nyyhkytyksen ääni oli hirmuinen. + +»No niin, no niin!» Sen piti tulla. Hänen olisi parempi olla +perästäpäin. June siveli tuon kaunismuotoisen pään ruskeata tukkaa, ja +koko hänen pirstoutunut äidillisyytensä keskittyi hänen sormenpäihinsä +ja siirtyi niistä tytön aivoihin. + +»Älkää antako sen lannistaa itseänne, lapsikulta», sanoi hän vihdoin. +»Me emme voi vallita elämää, mutta me voimme pitää puoliamme. Tehkää +niin hyvää kuin voitte kaikesta. Niin minunkin on täytynyt. Minä pidin +puoliani niinkuin tekin, ja minä itkin, niinkuin te itkette nyt. Ja +katsokaa minua nyt!» + +Fleur nosti päätään, nyyhkytys muuttui äkkiä pieneksi tukahtuneeksi +nauruksi. Itse asiassa hän näki edessään laihan ja aika hurjan ja +kuluneen olennon, mutta sillä oli urheat silmät. + +»Hyvä on!» sanoi hän. »Suokaa anteeksi. Minä kai unohdan hänet, jos +lennän nopeasti ja kyllin kauas.» + +Ja Fleur nousi ja meni pesutelineen ääreen. + +June näki hänen huuhtelevan kylmällä vedellä itkun jäljet pois. Paitsi +pientä pukevaa punerrusta ei mitään ollut jäljellä, kun hän seisoi +peilinsä edessä. June nousi vuoteelta ja otti neulatyynyn käteensä. Hän +ei voinut muulla tavoin ilmaista myötätuntoaan kuin että pani kaksi +neulaa väärään paikkaan. + +»Suudelkaa minua», sanoi hän, kun Fleur oli valmis, ja upotti leukansa +tytön lämpimään poskeen. + +»Minä tarvitsen savukkeen», sanoi Fleur, »älkää odottako.» + +June jätti hänet istumaan vuoteelle savuke huulilla, silmät puoliksi +kiinni, ja lähti alakertaan. Salin ovella seisoi Soames ikäänkuin +levottomana tyttärensä viipymisestä. June pudisti päätään ja meni +alemmalle pengermälle. Hänen serkkunsa Francie oli siellä. + +»Katso!» sanoi June osoittaen leuallaan Soamesia. »Tuo mies on +kohtalokas.» + +»Mitä tarkoitat», sanoi Francie. »Kohtalokas?» + +June ei vastannut. »Minä en jää katsomaan heidän lähtöään», sanoi hän. +»Hyvästi!» + +»Hyvästi», sanoi Francie, ja hänen kelttiläisen harmaat silmänsä olivat +pystyssä. Tuo vanha riita! Tosiaankin, se oli vallan romanttista! + +Soames siirtyi portaille, näki Junen lähtevän ja veti helpotuksesta +henkeään. Miksi ei Fleur tullut? He myöhästyisivät junasta. Tuo juna +veisi Fleurin pois hänen luotaan, eikä hän kuitenkaan voinut olla +pelkäämättä, että he myöhästyisivät siitä. Ja sitten Fleur tuli, juoksi +portaita alas ruskeassa puvussaan, musta samettilakki päässä, ja meni +saliin. Soames näki hänen suutelevan äitiään, tätiään, Valin vaimoa, +Imogenia ja sitten tulevan ulos, nopeana ja kauniina kuten aina. Kuinka +hän kohtelisi isäänsä tänä tyttöytensä viimeisenä hetkenä? Paljon hän +ei voinut odottaa! + +Fleur painoi huulensa keskelle hänen poskeaan. + +»Isi!» sanoi hän ja oli poissa ja mennyt. Isi! Niin ei Fleur ollut +nimittänyt häntä vuosiin. Soames veti syvän hengähdyksen ja seurasi +hitaasti alas. Siellä oli vielä kestettävänä koko tuo konfettihullutus +ja kaikki muu. Mutta hän tahtoi tavoittaa Fleurin hymyn, jos tyttö +nojautuisi autosta ulos, vaikka he silloin voisivatkin heittää kengän +hänen silmäänsä, jos eivät pitäneet varaansa. Nuoren Montin ääni +kuiskasi tulisesti hänen korvaansa: + +»Hyvästi nyt ja kiitoksia! Minä olen niin kauhean onnellinen.» + +»Hyvästi», sanoi Soames, »älkää myöhästykö junasta.» + +Hän seisoi kolmannella portaalla, mistä hän saattoi nähdä heidän +päittensä yli — noiden typeräin hattujen ja päitten. Nuori pari oli nyt +autossa, ja konfetteja satoi ja kenkä viskattiin. Jokin virta tulvahti +Soamesissa, ja — hän ei tietänyt — hän ei voinut nähdä! + + + + +11. VIIMEINEN VANHA FORSYTE + + +Kun he tulivat tekemään viimeistä palvelusta tuolle kaamealle +symbolille Timothy Forsytelle — ainoalle puhtaalle individualistille, +ainoalle miehelle, joka ei ollut kuullut maailmansodasta — löysivät +he hänet ihmeen säilyneenä. Ei kuolemakaan ollut murtanut hänen +terveyttään. + +Smitherille ja keittäjälle tämä viimeinen palvelus tuli lopullisena +todistuksena siitä, mitä he koskaan eivät olleet uskoneet mahdolliseksi +— vanhan Forsyte-perheen katoamisesta maan päältä. Herra Timothy +raukan piti nyt ottaa harppu ja laulaa neiti Forsyten, rouva Julian, +neiti Hesterin kanssa. Samaan seuraan kuuluisivat herra Jolyon, herra +Swithin, herra James, herra Roger ja herra Nicholas. Epäilyttävämpää +oli, olisiko rouva Hayman siellä, hänet kun poltettiin. Salaisesti +keittäjä arveli herra Timothyn olevan suunniltaan — hän ei ollut +koskaan sietänyt posetiiveja. Kuinka monta kertaa hän olikaan sanonut +»Hitto soikoon! Siellä se taas on! Smither, paras että juokset +katsomaan, mitä voit tehdä.» Ja sydämessään hän olisi niin iloinnut +posetiivista, jollei olisi tietänyt, että herra Timothy soittaisi +kelloa seuraavana hetkenä ja sanoisi: »Kas tässä, viekää hänelle +puoli penniä ja käskekää hänet pois.» Usein heidän oli ollut pakko +lisätä kolme penniä omastaan ennenkuin mies lähti. Timothy oli aina +aliarvioinut mielenliikutuksia. Onneksi hän viime aikoina oli luullut +posetiivejä paarmoiksi, mikä oli ollut huojennus, ja he olivat saaneet +nauttia sävelistä. Mutta harppu! Keittäjä ihmetteli. Tämä _oli_ muutos! +Eikä Timothy herra ollut koskaan pitänyt muutoksista. Mutta hän ei +puhunut tästä Smitherille, jolla oli niin oma käsityksensä taivaasta, +että toinen väliin vallan hermostui. + +Keittäjä itki, kun Timothyä vaatetettiin, ja he kaikki saivat sitten +sherryä vuotuisesta joulupullosta, jota nyt ei enää tarvittaisi. Ah, +hyvät ihmiset! Hän oli ollut talossa neljäkymmentä viisi vuotta ja +Smither neljäkymmentä kolme! Ja nyt he muuttaisivat tuohon pieneen +taloon Tootingissa ja eläisivät säästöillään ja sillä mitä neiti Hester +oli niin ystävällisesti jättänyt heille — sillä uuden palveluspaikan +ottaminen näin kunniakkaan menneisyyden jälkeen — Ei! Mutta he +tahtoisivat vielä joskus nähdä herra Soamesin ja rouva Dartien ja neiti +Francien ja neiti Euphemian. Ja vaikka heidän itsensä pitäisi ottaa +ajuri, he tunsivat, että heidän piti mennä hautajaisiin. Sillä Timothy +herra oli kuusi vuotta ollut heidän pikkuvauvansa ja tullut nuoremmaksi +päivä päivältä, kunnes hän lopulta oli liian nuori voidakseen elää. + +He viettivät tavalliset palvelustunnit kiilloittaen ja siistien, +ottivat kiinni viimeisen hiiren ja tappoivat viimeisen kovakuoriaisen, +niin että kaikki jäisi hyvään kuntoon, ja puhelivat keskenään, mitä +he ostaisivat huutokaupasta. Ann neidin ompelulippaan, Juley neidin +(s.o. rouva Juleyn) meriheinäalbumin, Hester neidin kirjaileman +tulenvarjostimen ja Timothy herran kiharan — pienen kultaisen kiharan, +joka oli liimattu mustalle pohjalle. Oi, nämä heidän ainakin piti saada +— hinnat vain olivat niin nousseet! + +Soamesin tehtäväksi jäi hautajaiskutsujen lähettäminen. Hän kirjoitutti +ne Gradmanilla toimistossaan — sukulaisia vain, ei kukkia. Kuudet +vaunut tilattiin. Testamentti luettaisiin kotona perästäpäin. + +Hän tuli yhdeltätoista katsomaan, että kaikki oli valmiina. Neljännestä +yli vanha Gradman saapui mustat hansikkaat kädessä, suruharsoa hatussa. +Hän ja Soames seisoivat salissa odottamassa. Puoli kahdeltatoista +vaunut ajoivat pitkässä rivissä talon eteen. Mutta ketään muuta ei +näkynyt. Gradman sanoi: + +»Se kummastuttaa minua, herra Soames. Minä itse panin kutsut postiin.» + +»Minä en tiedä», sanoi Soames, »hän ei enää ollut kosketuksissa perheen +kanssa.» + +Soames oli vanhoina aikoina usein huomannut, kuinka paljon tuttavampi +hänen perheensä oli vainajien kuin elävien kanssa. Mutta nyt +heidän keräytymisensä Fleurin vihkiäisiin ja poissaolonsa Timothyn +hautajaisista näytti merkitsevän jotakin oleellista muutosta. Voihan +tietysti olla toinenkin syy, sillä Soames tiesi, että jos hän ei +olisi tuntenut Timothyn testamentin sisällystä, hän olisi itse voinut +hienotunteisuussyistä olla tulematta. Timothyltä oli jäänyt paljon +rahaa, eikä hänellä ollut ketään erikoista, jolle jättää rahansa. Voisi +näyttää siltä, että he odottivat jotakin. + +Kahdeltatoista saattue lähti liikkeelle, Timothy ensimmäisissä +vaunuissa lasin alla. Sitten Soames yksinään, sitten Gradman yksinään, +sitten keittäjä ja Smither yhdessä. He lähtivät käymäjalkaa, mutta +panivat pian juoksuksi loistavan taivaan alla. Highgaten kirkkomaalle +tullessa heitä viivytti jumalanpalvelus kappelissa. Soames olisi +tahtonut jäädä ulos auringonpaisteeseen. Hän ei uskonut sanaakaan +siitä, mutta toisaalta se oli eräänlainen vakuutus, jota ei ollut hyvä +laiminlyödä siltä varalta, että siinä sittenkin jotakin olisi. + +He kulkivat kaksittain — hän ja Gradman, keittäjä ja Smither — +perheholviin. Ei tämä ollut kovinkaan hienoa viimeisen vanhan Forsyten +hautajaisiksi. + +Hän otti Gradmanin vaunuihinsa paluumatkalla Bayswater Roadille, +sydämessä eräänlaista lämpöä. Hänellä oli tiedossaan yllätys tuon +ukkelin varalle, joka oli palvellut Forsyteja neljäkymmentä viisi +vuotta — hyvitys, joka oli kokonaan hänen ansiotaan. Kuinka hyvin +hän muistikaan sanoneensa Timothylle päivää jälkeen Hester tädin +hautajaisten: »Ja sitten, Timothy setä, on tuo Gradman. Hän on +nähnyt paljon vaivaa perheen hyväksi. Mitä setä sanoisi, jos hänelle +määrättäisiin viisi tuhatta?» Ja hän oli hämmästynyt, kun Timothy +oli nyökäyttänyt päätään — Timothya oli muuten ollut vaikea saada +määräämään mitään kenellekään. Ja nyt ukkeli tulisi iloiseksi kuin +lintunen, sillä Soames tiesi, että rouva Gradmanilla oli heikko sydän +ja että heidän poikansa oli menettänyt jalkansa sodassa. Soamesille +tuotti erinomaista tyydytystä saada annetuksi hänelle viisituhatta +puntaa Timothyn rahoista. He istuutuivat yhdessä pieneen saliin, +jonka seinät olivat kuin taivasnäky, heleänsinistä ja kultaa, +taulujenkehykset loistivat luonnottoman kirkkaina ja jokainen +tomuhiukkanen oli poistettu jokaiselta huonekalulta, istuutuivat +lukemaan tuota pientä mestariteosta — Timothyn testamenttia. Soames +istui Hester tädin tuolissa selkä valoa kohti vastapäätä Gradmania, +joka istui kasvot kohti valoa Ann tädin sohvassa, pani polvensa ristiin +ja alkoi: + +»Tämä on viimeinen tahtoni ja testamenttini, minun Timothy Forsyten, +Bower, Bayswater Road, Lontoo. Määrään veljenpojan Soames Forsyten, The +Shelter, Mapledurham, ja Thomas Gradmanin, 159 Folly Road Highgate, +uskotuiksi miehiksi ja testamenttini toimeenpanijoiksi. Mainitulle +Soames Forsytelle jätän summan tuhannen puntaa perintöverosta vapaana +ja mainitulle Thomas Gradmanille jätän summan viisituhatta puntaa +vapaana perintöverosta.» + +Soames pysähtyi. Vanha Gradman nojautui eteenpäin tarttuen +suonenvedontapaisesti paksuun mustaan polveensa molemmilla lihavilla +käsillään. Hänen suunsa oli auennut niin, että kolmen hampaan +kultatäytteet näkyivät, hän räpytteli silmiään, kaksi kyyneltä vieri +hitaasti niistä. Soames luki nopeasti eteenpäin: + +»Kaiken muun omaisuuteni, oli se sitten mitä laatua tahansa, jätän +uskottujen miesteni haltuun hoidettavaksi ja talletettavaksi seuraavien +määräysten mukaan: Siitä on maksettava kaikki velkani, hautajaiskuluni +sekä kaikenlaiset menot, joita tämä testamentti aiheuttaa, ja loput +on talletettava sille isäni Jolyon Forsyten ja hänen vaimonsa Ann +Piercen miespuoliselle jälkeläiselle suoraan alenevassa polvessa, joka, +sitten kun kaikki ne sekä mies- että naispuoliset sanotun avioliiton +jälkeläiset suoraan alenevassa polvessa, jotka ovat elossa minun +kuollessani, ovat kuolleet, on viimeiseksi saavuttanut kahdenkymmenen +yhden vuoden iän. Ehdoton toivomukseni on, että omaisuuttani koko +laajuudessaan hoidetaan Englannin lakien mukaan edellämainitun +miespuolisen jälkeläisen hyväksi.» + +Soames luki sijoitusmääräykset ja todistuskaavakkeet ja katsoi +lopetettuaan Gradmaniin. Vanhus kuivasi otsaansa suurella nenäliinalla, +jonka kirkas väri antoi toimituksille äkillisen juhlaleiman. + +»Kautta kunniani, herra Soames!» hän sanoi, ja oli selvää, että +lakimies hänessä oli täydellisesti pyyhkinyt pois ihmisen. »Kautta +kunniani! Mitä, nythän on kaksi pikkuvauvaa ja muutamia hyvin nuoria +lapsia — jos joku heistä elää kahdeksankymmenen vuoden ikäiseksi — ei +se ole mikään suuri ikä — ja lisäksi kaksikymmentä yksi vuotta — siitä +tulee sata vuotta, ja herra Timothy on sadan viidenkymmenentuhannen +punnan arvoinen, jos penninkään. Viisi prosenttia korkoa korolle tekee +omaisuuden kaksinkertaiseksi neljässätoista vuodessa. Neljässätoista +vuodessa kolmesataa tuhatta — kuusisataa tuhatta neljässäkymmenessä +kahdessa — kaksi miljoonaa neljäsataa tuhatta viidessäkymmenessä +kuudessa — neljä miljoonaa kahdeksansataa tuhatta seitsemässäkymmenessä +— yhdeksän miljoonaa kuusisataa tuhatta kahdeksassakymmenessä neljässä +— Mitä, sadassa vuodessa siitä tulee kaksikymmentä miljoonaa! Emmekä me +saa olla näkemässä sitä! Se _on_ testamentti!» + +Soames sanoi kuivasti: »Jotakin voi tapahtua. Valtio voi ottaa kaiken, +he kykenevät mihin tahansa näinä aikoina.» + +»Ja se on viiden prosentin mukaan», sanoi Gradman itsekseen. »Minä +unohdin — herra Timothyn omaisuus on valtiolainaosakkeissa, siitä emme +saa enempää kuin kaksi prosenttia tämän tuloveron aikana. Ollaksemme +varmemmalla puolella sanokaamme kahdeksan miljoonaa. On sekin sievä +raha.» + +Soames nousi ja ojensi hänelle testamentin. »Tehän menette Cityyn. +Ottakaa tämä ja tehkää, mitä tarvitaan. Pankaa ilmoitus, vaikka velkoja +ei kyllä ole. Koska huutokauppa tulee?» + +»Tiistaista viikko», sanoi Gradman. »Nyt elävät tai syntyvät ja +kaksikymmentä yksi vuotta lisää — se on pitkä aika. Mutta olen iloinen, +että hän jätti sen perheeseen...» + +Huutokaupassa, jota ei pidetty Jobsonilla tavarain viktorialaisen +laadun vuoksi, oli paljon runsaammin väkeä kuin hautajaisissa, +vaikka keittäjä ja Smither eivät olleetkaan siellä, sillä Soames oli +lupautunut täyttämään heidän sydämensä toiveet. Winifred oli läsnä, +Euphemia ja Francie, ja Eustace oli tullut autossaan. Miniatyyrit, +Barbizonit ja J.R. piirustukset osti Soames, ja myyntiarvoltaan +vähäiset muistoesineet pantiin syrjään niitä perheen jäseniä varten, +jotka välittivät muistosta. Nämä olivat ainoat rajoitukset myynnissä, +jolle ominaista oli melkein traagillinen pitkäveteisyys. Ei yksikään +huonekalu, ei taulu eikä posliiniesine miellyttänyt nykyistä makua. +Laululinnut olivat pudonneet kuin syksyn lehdet, kun ne oli otettu +pois siitä, missä ne olivat laulamatta viettäneet kuusikymmentä +vuotta. Soamesin oli tuskallista nähdä, kuinka tuolit, joilla hänen +tätinsä olivat istuneet, pieni soittokone, jota he tosiasiallisesti +eivät olleet koskaan soittaneet, kirjat, joitten kansia he olivat +katselleet, posliiniesineet joilta he olivat pyyhkineet pölyä, +verhot, joita he olivat vedelleet, takkamatto, joka oli lämmittänyt +heidän jalkojaan, ennen kaikkea sängyt, joissa he olivat maanneet +ja joihin kuolleet — kaikki myytiin pienille välityskauppiaille ja +Fulhamin perheenemännille. Ja kuitenkin — mitä saattoi tehdä? Ei, +niiden piti mennä kaiken lihan ja kaikkien huonekalujen tietä ja kulua +loppuun. Mutta kun Ann tädin sohva tuotiin esille ja aiottiin myydä +kolmellakymmenellä shillingillä, silloin hän äkkiä huusi: »Viisi +puntaa!» Hämmästys oli melkoinen, ja sohva hänen. + +Kun pieni huutokauppa ummehtuneessa myyntihuoneistossa oli ohi ja nuo +Viktorian ajan tuhat hajaantuneet, lähti hän ulos lokakuun sumuiseen +auringonpaisteeseen, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki kodikkuus +olisi kuollut maailmasta, ja ilmoitustaulu »Vuokrattavana» olisi +pantu tilalle. Vallankumouksia näköpiirissä, Fleur Espanjassa, ei +mitään iloa Annettesta, ei mitään Timothya Bayswater Roadilla. Tässä +sielunsa ärtyneessä autiudessa hän meni Goupenor Galleryyn. Tuon +miehen Jolyonin vesivärimaalaukset olivat vielä näytteillä siellä. Hän +meni sisään katselemaan niitä nenänvartensa yli — ehkä se tuottaisi +hänelle jotakin heikkoa tyydytystä. Uutinen oli vuotanut Junelta Valin +vaimolle, tältä Valille, Valilta hänen äidilleen, tältä Soamesille, +että talo — tuo kohtalokas Robin Hillin talo — oli myytävänä ja että +Irene lähtisi poikansa luo brittiläiseen Kolumbiaan tai johonkin muuhun +sellaiseen paikkaan. Pienen hetken ajaksi oli hurja ajatus tullut +Soamesin mieleen: »Miksi en ostaisi sitä takaisin? Tarkoitin sen minun +—!» Mutta ajatus oli jo samassa mennyt. Liian kolkko voitto, liian +paljon nöyryyttäviä muistoja hänelle itselleen ja Fleurille. Fleur ei +koskaan suostuisi asumaan siellä sen jälkeen mitä oli tapahtunut. Ei, +talon piti mennä menojaan jollekin lordille tai nousukkaalle. Se oli +alunpitäen ollut riitakapula, sukuvihan kuori, ja nyt, kun tuo nainen +oli poissa, se oli vain tyhjä kuori. »Myytävänä tai vuokrattavana». Hän +saattoi sielunsa silmillä nähdä nuo sanat korkealla tuon rakentamansa +talon muratinpeittämällä seinällä. + +Hän kulki gallerian kahden ensimmäisen huoneen läpi. Olihan siinä +koko tuotanto! Ja nyt kun mies oli kuollut, ei se näyttänytkään +hänestä enää niin vähäpätöiseltä. Taulut olivat hyvinkin miellyttäviä, +niissä oli ilman tuntua ja jotakin yksilöllistä siveltimenkäytössä. +»Hänen isänsä ja minun isäni, hän ja minä, hänen lapsensa ja minun +lapseni!» ajatteli Soames. Niin se oli jatkunut! Ja kaikki tuon +naisen tähden! Edellisen viikon tapausten pehmentämänä, syyspäivän +surumielisen kauneuden herkistämänä Soames pääsi lähemmäksi totuuden +tajuamista kuin milloinkaan ennen — sen totuuden, joka käy yli puhtaan +Forsyte-ymmärryksen — että Kauneuden ruumiilla on sielullinen olemus, +jota ei tavoita muu kuin itsensä unohtava rakkaus. Rakkaudessaan +tyttäreensä hän oli jo lähellä tätä totuutta, ehkä se sai hänet hiukan +ymmärtämään, miksi hän ei ollut saavuttanut voittopalkintoa. Ja täällä, +sukulaisensa piirustusten keskellä, tuon serkun, joka oli saavuttanut +sen, mikä ei ollut tullut hänen ulottuvilleen, hän ajatteli sekä häntä +että Ireneä niin suvaitsevasti, että se oli hänelle yllätys. Mutta hän +ei ostanut taulua. + +Juuri kulkiessaan myyntipöydän ohi matkallaan ulkoilmaan takaisin +hänelle sattui jotakin, mikä ei ollut kokonaan ollut poissa hänen +mielestään, kun hän tuli galleriaan — Irene itse tuli sisään. Hän +ei siis ollut vielä lähtenyt ja tuli sanomaan hyvästit tuon miehen +jäännöksille! Soames hillitsi alitajuntansa pienen tahattoman +hypähdyksen, vaistojensa koneellisen värähdyksen tämän kerranomistetun +naisen viehätyksen edessä, ja kulki ohi katsoen muualle. Mutta ohi +päästyään hän ei mitenkään voinut olla katsomatta taakseen. Tämä siis +oli loppu — hänen elämänsä kuumuus ja taistelu, hulluus ja kaipuu, +ainoa tappio, minkä hän oli kärsinyt — kaikki olisi ohi, kun tuo nainen +tällä kertaa haihtuisi hänen näkyvistään. Tällaisillakin muistoilla +oli oma omituinen, kirvelevä arvonsa. Irenekin katsoi taakseen. Äkkiä +hän nosti hansikoidun kätensä, hänen huulensa hymyilivät heikosti, +hänen tummat silmänsä näyttivät puhuvan. Soamesin vuoro oli nyt olla +vastaamatta tuohon hymyilyyn ja tuohon pieneen jäähyväiseleeseen. Hän +astui ulos muodikkaalle kadulle vapisten kiireestä kantapäähän. Hän +tiesi, mitä Irene oli tahtonut sanoa: »Nyt kun iäksi poistun sinun ja +omiesi ulottuvilta — anna minulle anteeksi, minä toivon sinulle hyvää.» +Sitä hän oli tarkoittanut, se oli viimeinen merkki tuosta kauheasta +totuudesta — joka oli tuolla puolen moraalin, velvollisuuden, terveen +järjen — Irenen vastenmielisyydestä häntä kohtaan, joka oli omistanut +hänen ruumiinsa, mutta ei milloinkaan hipaissut hänen sieluaan eikä +sydäntään. Se koski, niin, se koski enemmän kuin jos Irene olisi +pitänyt naamionsa muuttumattomana, kätensä alhaalla. + +Kolme päivää myöhemmin, nopeasti kellastuvassa lokakuussa, Soames +lähti vuokra-autolla Highgaten hautausmaalle ja nousi sen valkean +metsän läpi Forsytein holviin. Seetripuun vieressä, katakombien ja +kolumbaarioitten yläpuolella se kohosi suurena, rumana ja yksilöllisenä +ollen kuin kilpailusysteemin huippu. Soames muisti keskustelun, jossa +Swithin oli puoltanut heraldisen fasaanin maalaamista päätyyn. Ehdotus +oli hylätty ja tilalle hyväksytty kiviseppele noiden jäykkien sanojen: +»Jolyon Forsyten perhehauta 1850» yläpuolelle. Hauta oli hyvässä +järjestyksessä. Kaikki jäljet äskeisestä hautauksesta oli poistettu, +ja holvin siisti harmaus jurotti rauhallisena auringonpaisteessa. +Koko perhe lepäsi täällä nyt, paitsi vanhan Jolyonin vaimo, joka oli +erityisen sopimuksen kautta joutunut oman perheensä hautaan Suffolkiin, +vanha Jolyon itse, joka lepäsi Robin Hillissä ja Susan Hayman, joka +oli poltettu, niin että kukaan ei voinut tietää, missä hän oli. Soames +katseli hautaa tyytyväisenä — se oli jyhkeä ja kaipasi vähän hoitoa ja +se olikin tärkeätä, sillä Soames tiesi hyvin, että hänen mentyään ei +kukaan välittäisi siitä, ja hän saisi pian ruveta katselemaan sijaa +itselleen. Hänellä voi vielä olla kaksikymmentä vuotta edessään, mutta +kukaan ei tietänyt. Kaksikymmentä vuotta ilman tätiä tai setää, vaimo +sellainen, josta oli parempi olla tietämättä mitään, tytär lähtenyt +talosta. Soamesin mieli kallistui alakuloisuuteen ja muistoihin. + +Tämän hautausmaan sanottiin olevan täynnä nimeltään erikoisia ihmisiä, +jotka oli haudattu erikoisen aistikkaasti. Niinpä heillä olikin +kaunis näköala täältä suoraan yli Lontoon. Annette oli kerran antanut +hänen luettavakseen kirjan, jonka oli kirjoittanut tuo ranskalainen, +Maupassant — hirveän kolkon jutun, jossa kaikki luurangot nousivat +haudoistaan eräänä yönä ja kivien hurskaat kirjoitukset muuttuivat +luetteloksi heidän synneistään. Ei vähääkään tosi kertomus. Soames +ei tietänyt ranskalaisista, mutta englantilaisissa ei vain ollut +paljonkaan todellista vikaa, ei muussa kuin hampaissa ja maussa, mitkä +tosin olivat viheliäiset. »Jolyon Forsyten perhehauta 1850.» Paljon +ihmisiä oli haudattu tänne tuon ajan jälkeen — paljon englantilaista +elämää muuttunut tomuksi ja tuhaksi! Kultareunaisten pilvien alitse +kulkevan lentokoneen ääni sai hänet nostamaan silmänsä. Hitonmoisesti +oli maailma laajentunut. Mutta kaikki palasi takaisin hautausmaahan — +oli jäljellä vain nimi ja vuosiluku kivessä. Ja hän ajatteli omituisen +ylpeänä, että hän ja hänen perheensä olivat tehneet hyvin vähän +tai ei mitään tämän kuumeisen laajentumisen hyväksi. Kunnollisina, +lujina keskitason ihmisinä he olivat käyneet työhönsä, hoitaneet ja +omistaneet arvokkaasti. »Dosset Forsyte» tosin oli rakentanut talojaan +kauheana ja Jolyon maalannut taulujaan epäilyttävänä aikakautena, +mutta niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa ei kukaan muu heistä +kaikista ollut tahrinut käsiään luomalla mitään — jollei laskenut +mukaan Val Dartiea ja hänen hevoshoitoaan. Kokeilijoita, asian ajajia, +lakimiehiä, kauppiaita, kustantajia, kirjanpitäjiä, johtajia, maan +välittäjiä, vieläpä sotilaita — sitä he olivat olleet! Laajentuminen +oli tapahtunut ikäänkuin heistä huolimatta. He olivat ehkäisseet, +säännöstäneet, puolustaneet ja hyötyneet asiain menosta — ja kun +ajatteli, että »Dosset Forsyte» oli alkanut elämänsä melkein tyhjin +käsin ja hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa jo omistivat +vanhan Gradmanin arvioinnin mukaan miljoonan ja puolentoista väliltä, +ei se ollut niinkään huonoa! Ja kuitenkin hänestä väliin tuntui, että +perheliitokset olivat heltiämässä, omistuksen vaisto kuolemassa pois. +He näyttivät kykenemättömiltä tekemään rahaa — nämä neljännen polven +ihmiset, he antautuivat taiteelle, kirjallisuudelle, viljelivät maata, +menivät armeijaan tai elivät vain sillä mitä heille oli jätetty — +heillä ei ollut sisua eikä sitkeyttä. He kuolisivat sukupuuttoon, +jolleivät olisi varuillaan. + +Soames kääntyi holvista pois ja käänsi kasvonsa tuulta kohti. Ilma +täällä ylhäällä olisi ollut ihana, jos hän vain olisi voinut vapauttaa +hermonsa siitä tunteesta, että siinä oli niin paljon kuolemaa. Hän +katseli levottomana ristejä ja uurnia, enkeleitä, eternellejä, kukkia, +jotka olivat liian koreita tai lakastuneita, ja äkkiä hän huomasi +paikan, joka näytti niin erilaiselta kuin mikään muu täällä ylhäällä, +että hänen oli pakko kävellä nuo muutamat tarvittavat kyynärät ja +mennä katsomaan sitä. Siisti nurkkaus, raskas, omituisen muotoinen +kivi karkeapintaista graniittia, vartijoina neljä tummaa marjakuusta. +Tämä paikka oli vapaa muitten hautojen painostuksesta, sen takana kun +oli pieni puksipuuaitainen puutarha ja edessä kellastuva koivu. Tämä +keidas sovinnaisten hautojen erämaassa miellytti Soamesin esteettistä +vaistoa, ja hän istahti tänne auringonpaisteeseen. Kultaisten, +värisevien koivunlehtien läpi hän katsoi Lontoota ja antautui muistojen +aalloille. Hän ajatteli Ireneä Montpellier Squarella, kun hänen +hiuksensa olivat kuin ruosteista kultaa ja hänen valkeat olkapäänsä +Soamesin omat — Ireneä, hänen intohimoisen rakkautensa palkintoa, joka +kapinoi hänen omistustaan vastaan. Hän näki Bosinneyn ruumiin makaavan +tuossa valkeassa ruumishuoneessa ja Irenen istuvan sohvassa katsoen +eteensä kuolevan linnun silmin. Taaskin hän ajatteli Ireneä Bois de +Boulognen pienen vihreän Nioben ääressä, vielä kerran torjumassa hänet. +Mielikuvitus vei hänet virtaavan joen partaalle tuona marraskuun +päivänä, jolloin Fleurin piti syntyä, näytti hänelle lakastuneet +lehdet, jotka uiskentelivat vihreäpintaisessa vedessä, ja käärmemäiset +kaislat, jotka huojuivat ja kärkkyivät alituiseen, mutkittelevina, +sokeina, kahlittuina. Ja sitten taas ikkunan, joka avautui kylmään, +tähtikirkkaaseen Hyde Parkin yöhön hänen isänsä maatessa kuolleena. +Hänen mielikuvituksensa kiiti tuohon tauluun »Tulevaisuuden kaupunki», +tuon pojan ja Fleurin ensimmäiseen kohtaukseen, Prosper Profondin +sikarin sinertävään savuun ja Fleuriin, joka ikkunasta osoitti tuon +miehen saalistamista. Ireneen ja tuohon vainajaan, jotka istuivat +rinnan Lordin katsomolavalla. Ireneen ja tuohon poikaan Robin Hillissä. +Sohvaan, jonka nurkassa Fleur murtuneena makasi, huuliin, jotka olivat +painuneet hänen poskeensa ja jäähyväissanaan »isi». Ja äkkiä hän taas +näki Irenen hansikoidun käden viittovan viimeistä vapautumisen elettään. + +Hän istui siinä kauan miettien elämäänsä uskollisena +omistusvaistolleen, lämmitellen pettymyksissäänkin. + +»Vuokrattavana» — Forsytein aika ja elämäntapa, jolloin mies omisti +sielunsa, sijoituksensa ja naisensa ilman estettä tai kysymyksiä. +Ja nyt omisti valtio tai tahtoi omistaa hänen sijoituksensa, hänen +naisensa omisti itse itsensä ja Jumala tiesi kuka omisti hänen oman +sielunsa. »Vuokrattavana» — tuo terve ja yksinkertainen usko! + +Muutoksen vedet tulvehtivat sisään tuoden mukanaan lupauksen uusista +muodoista vasta silloin, kun tuhoava virta oli täyttänyt tehtävänsä. +Hän istui siinä hämärästi tietoisena niistä, mutta ajatukset +päättäväisesti menneisyyden puolella — niinkuin miehellä, joka +ratsastaisi hurjassa yössä kasvot kääntyneinä laukkaavan hevosensa +häntää kohti. Viktorialaisten sulkujen yli vyöryivät vedet peittäen +omaisuudet, tavat ja siveyskäsitteet, melodiat ja vanhat taidemuodot — +vedet, jotka toivat hänen suuhunsa suolaista veren makua, vedet, jotka +huuhtoivat tätä vanhaa Highgaten kukkulaa, johon Viktorian aika oli +haudattu. Ja istuessaan täällä, korkealla Highgaten yksilöllisimmällä +paikalla, Soames — ikäänkuin sijoitusten henkilöitymä — kieltäytyi +kuulemasta niitten levotonta ääntä. Vaistomaisesti hän ei tahtonut +kamppailla niitä vastaan — hänessä oli liian paljon alkuaikaista +viisautta, omistavan eläimen, Ihmisen viisautta. Ne kyllä asettuisivat +täytettyään hajoittavan ja hävittävän vuoroveden tehtävänsä, kun +toisten luomukset ja omaisuudet olisivat riittävästi tuhotut ja +murskatut — ne vetäytyisivät luoteen lailla takaisin, ja uudet muodot +nousisivat tilalle perustuen vaistoon, joka on vanhempi kuin muutosten +kuume — kodin vaistoon. + +»Je m'en fiche», sanoi Prosper Profond. Soames ei sanonut »Je m'en +fiche» — se oli ranskaa, ja tuo mies oli pistin hänen lihassaan — mutta +syvällä mielessään hän tunsi, että muutos oli vain kuoleman kausi +kahden elämän muodon välillä, välttämätön hävitys, jotta saataisiin +tilaa uudemmalle omaisuudelle. Entä sitten, vaikka ilmoitustaulu olikin +naulattu ja kodikkuus vuokrattavana? Jonakin päivänä joku tulisi ja +ottaisi talon taas haltuunsa. + +Ja yksi asia vain todella suretti häntä, kun hän istui siinä — +alakuloinen polte sydämessään, koska aurinko paistoi niin lumoavasti +hänen kasvoilleen ja pilviin ja kultaisille koivunlehdille, ja tuulen +suhina oli niin lempeätä, ja marjakuusen vihreys niin tummaa, ja kalpea +kuunsirppi näkyi taivaalla. + +Hän saisi toivoa ja toivoa eikä koskaan saavuttaisi sitä — maailman +kauneutta ja rakkautta! + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79035 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..cf283ea --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79035](https://www.gutenberg.org/ebooks/79035) |