diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 79034-0.txt | 15989 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 16014 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/79034-0.txt b/79034-0.txt new file mode 100644 index 0000000..0d0c5c7 --- /dev/null +++ b/79034-0.txt @@ -0,0 +1,15989 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79034 *** +language: Finnish + + + + +FORSYTEIN TARU I + +Varakas mies; Erään Forsyten intiaanikesä + + +Kirj. + +JOHN GALSWORTHY + + + +Englannista suomensi + +Tyyni Haapanen-Tallgren + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström Osakeyhtiö, +1929. + + + + + + +SISÄLLYS + +ENSIMMÄINEN KIRJA: VARAKAS MIES + +ENSIMMÄINEN OSA. + + 1. Vanhan Jolyonin kutsut + 2. Vanha Jolyon lähtee oopperaan + 3. Päivälliset Swithinillä + 4. Rakennussuunnitelmia + 5. Eräs Forsyte-koti + 6. James valloillaan + 7. Vanhan Jolyonin pikkusyntejä + 8. Talon piirustukset + 9. Ann tädin kuolema + +TOINEN OSA. + + 1. Rakennus edistyy + 2. June huvittelee + 3. Ajelulla Swithinin kanssa + 4. James menee itse katsomaan + 5. Soames ja Bosinney ovat kirjeenvaihdossa + 6. Vanha Jolyon eläintarhassa + 7. Iltapäivä Timothyn talossa + 8. Tanssiaiset Rogerilla + 9. Ilta Richmondissa +10. Nuori Jolyon tekee diagnoosin +11. Bosinneyn kunniaan vedotaan +12. June tekee vierailuja +13. Talo valmistuu +14. Soames istuu portailla + +KOLMAS OSA. + + 1. Rouva MacAnder todistajana + 2. Yö puistossa + 3. Kohtaus Kasvitieteellisessä puutarhassa + 4. Matka infernoon + 5. Oikeudenkäynti + 6. Soames ilmoittaa uutisen + 7. Junen voitto + 8. Bosinneyn lähtö + 9. Irenen paluu + +VÄLIKERTOMUS: ERÄÄN FORSYTEN INTIAANIKESÄ I—V + + + + + + + + +ENSIMMÄINEN KIRJA + +VARAKAS MIES + + + Orjat, vastaatte te, + On meidän omat... + + (Venetsian kauppias) + + + + + + + + +ENSIMMÄINEN OSA. + + + + +1. VANHAN JOLYONIN KUTSUT + + +Ne, joilla on ollut onni päästä perhejuhlaan Forsyteille, ovat +saaneet nähdä tuon viehättävän ja opettavaisen näyn — ylemmän +keskiluokan perheen täysissä höyhenissä. Mutta kuka ikänänsä näistä +etuoikeutetuista on omannut sielullisen erittelyn lahjaa (rahallisesti +arvoton taito, josta Forsytet niinollen eivät mitään tiedä), hän on +saanut olla todistajana näytelmässä, joka ei ainoastaan ole itsessään +ihastuttava, vaan joka antaa valaistusta hämärään inhimilliseen +ongelmaan. Selvemmin sanoen, nähdessään koolla tämän perheen, jonka +haaroista yksikään ei tunne mieltymystä toiseen ja jossa kolmen jäsenen +välillä ei vallitse mitään myötätunnon nimen arvoista, hän on tajunnut +sen salaperäisen konkreettisen sitkeyden, joka tekee perheestä niin +peloittavan ykseyden, niin selvän pienoisjäljennöksen yhteiskunnasta. +Hänen on suotu näkynä havaita yhteiskunnallisen edistyksen himmeät +polut, hän on saanut aavistuksen patriarkaalisesta elämästä, +villiheimojen parveiluista, kansakuntien noususta ja rappeutumisesta. +Hän on kuin ihminen, joka on taimesta saakka nähnyt puun kasvavan — +sitkeyden, riippumattomuuden ja menestyksen perikuvana keskellä satojen +heiveröisempien, mehuttomampien ja voimattomampien puitten kuolemaa — +ja jonakin päivänä näkee sen kukoistavan mairein, täyteläisin lehvin, +miltei vastenmielisen upeana, vehmautensa huipulla. + +Kesäkuun 15 p. 1886 neljän tienoissa iltapäivällä olisi satunnainen +tarkkaaja vanhan Jolyon Forsyten talossa Stanhope Gaten varrella voinut +nähdä Forsyte-perheen ylimmän kukoistuksen. + +Tilaisuus oli perhevastaanotto neiti June Forsyten, vanhan Jolyonin +pojantyttären, ja herra Philip Bosinneyn kihlauksen kunniaksi. +Vaaleitten hansikkaiden, keltaisten liivien, viuhkojen ja +silkkihameitten loistossa oli läsnä koko perhe — vieläpä Ann täti, joka +nyttemmin vain harvoin lähti Timothy-veljensä vihreän salin nurkasta, +missä, taustanaan töyhtö kuivunutta pampas-ruohoa vaaleansinisessä +maljakossa, hän istui kaiken päivää lukien ja kutoen, ympärillään +kolmen Forsyte sukupolven kuvat. Ann tätikin oli läsnä, hänen +taipumaton selkänsä ja tyvenien vanhain kasvojensa arvokkuus olennoivat +perheaatteen jäykkää omistusvaistoa. + +Kun joku Forsyte meni kihloihin, naimisiin tai syntyi, olivat kaikki +Forsytet koolla; kun Forsyte kuoli — mutta kukaan Forsyte ei ollut +vielä kuollut, he eivät kuolleet, sillä kuolema oli vastoin heidän +periaatteitaan ja heillä oli varokeinot sitä vastaan, korkeasti +elinvoimaisten, omaisuutensa anastusta pelkäävien ihmisten varokeinot. + +Forsytein seurustelulla toisten vieraitten kanssa oli tuona päivänä +tavallistakin hiotumpi leima, siinä oli valpasta, tutkivaa varmuutta, +loistavaa arvokkuutta, ikäänkuin jokin olisi herättänyt heissä +epäluuloja. Soames Forsyten kasvojen epäluuloinen nyrpistys oli +levinnyt kautta rivien: he olivat varuillaan. + +Heidän asenteensa alitajuinen hyökkääväisyys teki vanhan Jolyonin +vastaanotosta psykologisen hetken perheen historiaan, heidän draamansa +alkusoiton. + +Forsytet olivat närkästyneet jostakin, ei yksilöllisesti, vaan +perheenä. Tätä närkästystä ilmensi ulkoasun lisätty täydellisyys, +ylitsevuotava perhe-sydämellisyys, liioiteltu perhe-tärkeys ja +— epäluuloinen nyrpistys. Vaaraa he vainusivat, vaaraa, joka on +niin välttämätön yhteiskunnan, ryhmän tai yksilön peruslaadun +ilmisaattamiseksi, vaaran aavistus antoi kiillon heidän haarniskalleen. +He näyttivät ensimmäisen kerran perheenä vaistoavan, että heitä +kosketteli jokin outo ja epäterve. + +Kookas, jyhkeä mies, joka nojautui pianoon, kantoi kaksinkertaista +liiviä leveän rintansa verhona, kaksinkertaista liiviä ja +rubiinirintaneulaa, yksinkertaisen liivin ja timanttineulan +asemesta, jotka kuuluivat tavallisempiin tilaisuuksiin, ja hänen +sileiksiajelluilla, nelikulmaisilla vanhoilla kasvoillaan, joitten +väri oli kuin himmeän nahan ja joilta himmeät silmät katsoivat, oli +kaikkein arvokkain ilmeensä silkkisen kaulahuivin yläpuolella. Tämä +oli Swithin Forsyte. Ikkunnan ääressä, missä voi saada kohtuullistakin +paremman osuuden raitista ilmaa, oli toinen kaksoisveli, James. +»Lihava ja laiha kaksoinen» oli vanhan Jolyonin näille veljille +antama nimi. Kuten jyhkeä Swithin oli Jameskin yli kuusi jalkaa +pitkä, mutta hyvin laiha, ikäänkuin olisi hänet syntymästä saakka +määrätty laskemaan saldoa ja ylläpitämään tasapainoa. Hän vartioi +tilannetta, eteenpäin kallistuneena, kuten aina; hänen harmaat silmänsä +näyttivät kokonaan unohtuneen katselemaan jotakin salaista ikävyyttä +havahtuen sentään aika ajoin luomaan nopean, tutkivan syrjäsilmäyksen +ympäröiviin tosiseikkoihin. Hänen poskiaan, joita ohensi kaksi +yhdensuuntaista vakoa, ja pitkää, parratonta ylähuultaan kehysti ylen +huoliteltu poskiparta. Käsissään hän käänteli ja väänteli kiinalaista +posliiniesinettä. Ei kaukana hänestä, erästä ruskeapukuista naista +kuunnellen, oli hänen ainoa poikansa Soames, kalpea ja hyvinajeltu, +tummatukkainen, vähän kalju mies. Hän oli työntänyt leukansa vinosti +ylöspäin, ja hänen nenällään oli tuo ennenmainittu epäluuloinen +nyrpistys ikäänkuin hän olisi torjunut luotaan munan, jota tiesi +olevansa kykenemätön sulattamaan. Takana oli hänen serkkunsa, pitkä +George, viidennen Forsyten, Rogerin poika, irvokas ilme lihakkailla +kasvoillaan, miettien jotakin ilkamoivaa leikkipuhetta. + +Jokin itse tilanteeseen kuuluva oli järkyttänyt heitä kaikkia. + +Kiinteästi rivissä vierekkäin istui kolme rouvasihmistä — tädit Ann, +Hester (molemmat Forsyten tytöt) ja Juley (oikeammin Julia), joka +ensimmäisen nuoruuden sivuutettuaan oli siinä määrin unohtanut itsensä, +että oli mennyt naimisiin Septimus Smallin, heikkorakenteisen miehen +kanssa. Hän oli elänyt jo monta vuotta kauemmin kuin mies. Hän asui +nyt vanhemman ja nuoremman sisarensa kanssa Timothyn, kuudennen ja +nuorimman veljensä talossa Bayswater Roadin varrella. Jokaisella näillä +naisilla oli viuhkat käsissä ja jokainen oli tehostanut tilaisuuden +juhlallisuutta jollakin väriläikällä, jollakin ponnekkaalla höyhenellä +tai rintaneulalla. + +Keskellä huonetta, kynttiläkruunun alla niinkuin isännän sopiikin, +seisoi perheen pää, vanha Jolyon itse. Kahdeksankymmenen vuoden +ikä, hieno, valkea tukka, kupoolimainen otsa, pienet tummanharmaat +silmät ja valtavat valkeat viikset, jotka lankesivat ja levisivät +alas voimakkaalle leualle asti — kaikki tämä teki hänet patriarkan +näköiseksi, ja huolimatta poskien laihuudesta ja ohimoitten +onttoudesta hän näytti olevan ikuisen nuoruuden valtias. Hän seisoi +äärimmäisen suorana, eivätkä hänen tarkat kiinteät silmänsä olleet +mitään menettäneet kirkkaasta välkkeestään. Niinpä hän näytti olevan +pienempien miesten epäilyjen ja vastahakoisuuksien yläpuolella. +Kuljettuaan luvuttomat vuodet omaa tietään hän oli ansainnut ikäänkuin +vanhaan tapaan nojautuvan oikeuden tähän erikoisuuteen. Vanhan Jolyonin +mieleen ei olisi ikinä tullut, että oli tarpeen joskus näyttää +empivältä tai epäluuloiselta. + +Hän ja neljä muuta läsnäolevaa veljeä. James, Swithin, Nicholas ja +Roger olivat hyvin erilaiset, hyvin samanlaiset. Jokainen näistä +neljästä veljestä oli hyvin erilainen kuin toiset, ja kuitenkin kaikki +olivat samanlaiset. + +Näiden viisien kasvojen piirre ja ilmevaihteluitten läpi voi huomata +eräänlaista leuan lujuutta, joka piili pinnallisten eroavaisuuksien +alla ja antoi rotuun kuuluvan leiman, liian esihistoriallisen +kuvailtavaksi, liian etäisen ja pysyvän kiisteltäväksi — +perhekohtaloitten ammattimerkin ja takeen. + +Nuoremmassa polvessa, johon kuului iso, härkämäinen George, kalpea, +uupumaton Archibald, nuori, lempeän ja houkuttelevan itsepäinen +Nicholas, vakava ja narrimaisen itsetietoinen Eustace, oli tuo sama +leima, kenties vähemmän tarkoittavana, mutta vääjäämättömänä — jotakin +hävittämätöntä perhesielussa. + +Johonkin aikaan iltapäivän kuluessa oli kaikilla näillä niin +erilaisilla ja niin samanlaisilla kasvoilla ollut epäluulon ilme, +jonka aiheuttajana varmaankin oli se mies, jonka tuttavuutta he olivat +kokoontuneet tekemään. + +Philip Bosinney oli tiettävästi varaton nuorimies, mutta Forsyten +tytöt olivat ennenkin menneet kihloihin, vieläpä naimisiin sellaisten +kanssa. Ei oikeastaan siitä johtunut, että Forsytein miehet epäilivät +häntä. He eivät olisi voineet selittää, mistä sai alkunsa eräänlainen +paha aavistus, jota synkensi perhejuorun sumu. Kerrottiinhan tosin, +että nuori mies oli käynyt velvollisuusvierailullaan Ann, Juley ja +Hester tätien luona pehmeä harmaa hattu päässä — pehmeä harmaa hattu, +joka ei ollut edes uusi — likainen, kuosinsa menettänyt kappale. +»Kuinka omituista, kultani — kuinka hullun kurista!» Hester täti oli +kulkenut pienen, pimeän eteisen läpi (hän kyllä on likinäköinen) ja +koettanut hätistää hattua tuolilta pois. Hän luuli sitä vieraaksi, +huonomaineiseksi kissaksi — Tommyllä on niin epämiellyttäviä ystäviä! +Hän hämmentyi kun se ei liikkunut. + +Kuten taiteilija, joka koettaa etsiä merkityksellistä pikkuseikkaa +ilmentämään koko kohtausta, paikan tai henkilön luonnetta, niin nämä +itsetiedottomat taiteilijat, Forsytet, olivat intuitiollaan takertuneet +tähän hattuun, se oli heidän merkityksellinen pikkuseikkansa, +yksityiskohta, johon koko asian sisällys käärittiin, sillä jokainen +heistä oli kysynyt itseltään: »Hm, no, olisinkohan _minä_ tehnyt +vierailun tuo hattu päässä?» ja jokainen oli vastannut »En», ja eräät, +joilla oli enemmän mielikuvitusta kuin toisilla, olivat lisänneet: »Se +hattu ei ikinä olisi tullut minun päähäni!» + +George irvisti kuullessaan jutun. Hatun käyttö oli ilmeisesti ollut +tarkoitettua pilaa! Hän itse oli tuntija sellaisessa. + +»Kovin korskeata», sanoi hän, »herra Merirosvo!» + +Ja tämä sukkeluus, »Merirosvo», linkoutui suusta suuhun, kunnes siitä +tuli suosittu nimitys Bosinneylle. + +Tädit jälestäpäin nuhtelivat Junea hatusta. + +»Meidän mielestämme sinun ei olisi pitänyt sallia, kultani!» olivat he +sanoneet. + +June, tuo pieni ruumistunut tahto, oli vastannut pirteällä, kopealla +tavallaan: + +»Oi, entä sitten? Phil ei koskaan tiedä mitä hänen yllään on.» Kukaan +ei ollut uskonut niin herjaavaa vastausta. Etteikö mies tietäisi, mitä +hänen yllään on? Ei, ei! + +Mikä siis oli tuo nuori mies, joka mennessään kihloihin Junen, vanhan +Jolyonin tunnustetun perijättären kanssa oli järjestänyt asiansa niin +hyvin? Hän oli arkkitehti, mikä ei vielä itsessään ollut riittävä +syy tuollaisen hatun käyttöön. Kukaan Forsyte ei sattunut olemaan +arkkitehti, mutta eräs heistä tunsi kaksi arkkitehtiä, jotka eivät +ikinä olisi panneet tuollaista hattua päähänsä lähtiessään viralliselle +vierailulle Lontoon huvikauden aikana. Vaarallista — ah, vaarallista! + +June ei tietenkään tajunnut tätä, mutta hän olikin maineikas, vaikka +vasta yhdeksäntoista vuoden vanha. Eikö hän ollut sanonut rouva +Soamesille, joka aina kävi niin kauniisti puettuna, että sulat kuuluvat +alhaisolle? Rouva Soames oli tosiaankin lakannut käyttämästä sulkia, +niin peloittavan suorasukainen oli rakas June. + +Nämä aavistukset, tämä paheksuminen ja täysin aito epäluulo eivät +estäneet Forsyteja kokoontumasta vanhan Jolyonin kutsuille. Vastaanotto +Stanhope Gatella oli suuri harvinaisuus, sellaisia ei ollut pidetty +kahteentoista vuoteen, ei tosiaankaan vanhan rouva Jolyonin kuoltua. + +Seura ei ollut koskaan ollut näin täysilukuinen, sillä ollen +salaperäisessä yhteydessä keskenään, kaikista eroavaisuuksista +huolimatta, he olivat tarttuneet aseisiin yhteistä vaaraa vastaan. +Kuin karja koiran saapuessa kentälle he seisoivat päät vierekkäin, +olka olassa, valmiina karkaamaan pystyyn ja tallaamaan tunkeilijan +kuoliaaksi. He olivat saapuneet epäilemättä myöskin hankkimaan +käsitystä siitä, minkälaatuisia lahjoja heidän lopullisesti odotettiin +antavan, sillä vaikka häälahjakysymys tavallisesti järjestettiin +tällä tavoin — »Mitä _sinä_ annat? Nicholas antaa lusikoita!» — niin +paljon riippui sulhasestakin. Jos hän oli sileä, harjattu, hyvinvoivan +näköinen, oli välttämättömämpi antaa kauniita tavaroita: hän odottaisi +sellaisia. Loppujen lopulta jokainen antoi tarkalleen sitä mikä +oli oikein ja sopivaa eräänlaisen perhesovittelun avulla, joka oli +kuin hintojen sovittelua Pörssissä. Lahjatavarain oikea järjestely +määrättiin Timothyn mukavassa, punatiilisessä talossa Bayswater Roadin +varrella ja Puiston lähellä, talossa, missä asuivat tädit Ann, Juley ja +Hester. + +Forsyten perheen epämukavan tunteen oikeutti hatun pelkkä +mainitseminen. Kuinka mahdotonta ja väärin olisi ollut, että yksikään +perhe, joka kiinnittää huomiota noihin suurta ylempää keskiluokkaa +ikuisesti luonnehtiviin esiintymisseikkoihin, olisi voinut tuntea +olonsa muuta kuin epämukavaksi! + +Epämukavuuden syy seisoi takaovella puhellen Junen kanssa. Hänen kihara +tukkansa näytti pörröiseltä, ja oli kuin ympärillä tapahtuva olisi +tuntunut hänestä tavattomalta. Hän näytti myös sellaiselta, jolla on +oma hauskuutensa mielessään. + +George sanoi syrjään Eustace-veljelleen: + +»Ihan kuin aikoisi veistää vitsin tästä kaikesta — tuo hemaiseva +merirosvo». + +Tuo »hyvin ihmeellisennäköinen mies», niinkuin rouva Small perästäpäin +nimitti häntä, oli keskikokoinen ja vankkarakenteinen, hänellä oli +kalpeat, ruskeat kasvot, tuhkanväriset viikset, hyvin ulkonevat +poskipäät ja ontot posket. Hänen otsansa kallistui taaksepäin päälakea +kohti ja ulkoni myhkyröiksi silmien yläpuolelle, mikä muistutti +Eläintarhan leijonatalossa nähtyjä otsia. Hänellä oli sherrynväriset +silmät, jotka väliin olivat hämmästyttävän tarkkaamattomat. Vanhan +Jolyonin kuski oli huomauttanut hovimestarille saatettuaan Junen ja +Bosinneyn teatteriin: + +»En minä pääse hänestä perille. Minun silmissäni hän on kuin puolikesy +leopardi.» + +Tuon tuostakin joku Forsyte läheni, hiiviskeli ympärillä ja tarkasteli +häntä. + +June seisoi hänen edessään torjuen tuota joutavaa uteliaisuutta — pieni +ihmisenkappale, niinkuin joku oli sanonut, »vain tukkaa ja henkeä», +pelottomat siniset silmät, luja leuka ja heleät värit — tyttö, jonka +kasvot ja vartalo näyttivät liian hennoilta punakultaisen tukan +kruunulle. + +Pitkä, kaunisvartaloinen nainen, jota joku perheenjäsen kerran oli +verrannut pakanalliseen jumalattareen, seisoi katsellen noita kahta +hämärä hymy huulillaan. + +Hänen kätensä, joita verhosivat harmaat ranskalaiset käsineet, +olivat ristissä päällekkäin, hänen vakavat, viehättävät kasvonsa +kallistuivat vähän sivulle, ja kaikkien läsnäolevien miesten silmät +olivat kiintyneet häneen. Hänen vartalonsa keinui niin tasaisesti +että itse ilma näytti panneen sen liikkeelle. Hänen poskillaan oli +lämpöä, mutta vain vähän väriä, ja hänen suuret, tummat silmänsä olivat +hyvin pehmeät. Mutta hänen huulensa ne olivat — kysyvät ja vastaavat, +hämärästi hymyilevät — joita miehet katselivat. Ne olivat herkät +huulet, aistilliset ja suloiset, ja niitten läpi näytti tulevan lämpöä +ja tuoksua, joka oli kuin kukan lämpö ja tuoksu. + +Kihlautunut pari, jota näin tarkastettiin, ei ollut tietoinen tästä +passiivisesta jumalattaresta. Bosinney huomasi hänet ensin ja kysyi +hänen nimeään. + +June vei sulhasensa tuon kaunisvartaloisen naisen luo. + +»Irene on ylimmäinen ystäväni», sanoi hän. »Olkaa hyvät ja suostukaa +toisiinne, te kaksi!» + +Kaikki kolme hymyilivät pikku neidin käskyä, ja heidän hymyillessään +ilmestyi Soames Forsyte hiljaa tuon kaunisvartaloisen naisen takaa, +joka oli hänen vaimonsa, ja sanoi: + +»Ahaa, esitä minutkin!» + +Itse asiassa hän julkisissa tilaisuuksissa harvoin loittoni vaimonsa +vierestä, ja silloinkin kun seurustelun vaatimukset erottivat heidät, +hänen saattoi nähdä seuraavan Ireneä silmillään, joissa oli omituisia +valppauden ja kaipuun ilmeitä. + +Hänen isänsä James oli vielä ikkunan ääressä tutkien kiinalaisen +posliiniesineen merkkejä. + +»Minä ihmettelen, että Jolyon antoi suostumuksensa tähän kihlaukseen», +sanoi hän Ann tädille. »Sanotaan, ettei heillä vuosikausiin ole +mahdollisuutta mennä naimisiin. Tuo nuori Bosinney» (hän teki nimestä +daktylin vastoin tavanmukaista lyhyen o:n käyttöä) »ei omista mitään. +Kun Winifred meni naimisiin Dartien kanssa, vaadin häneltä sopimuksen +joka pennistä, ja hyvä olikin, muuten ei heillä nyt olisi mitään». + +Ann täti katsoi ylös samettituolistaan. Harmaat kiharat reunustivat +hänen otsaansa, kiharat, jotka vuosikymmeniä olivat olleet +muuttumattomat ja haihduttaneet perheestä kaiken ajan tajun. Hän ei +vastannut, sillä hän puhui harvoin säästääkseen vanhaa ääntään, mutta +Jamesille, jolla oli paha omatunto, hänen ilmeensä kävi vastauksesta. + +»Niin no», hän sanoi, »minkä minä sille mahdoin, ettei Irenellä ollut +rahaa. Soamesilla oli niin kova kiire, hän juoksi itsensä aivan +laihaksi kosiskellessaan tyttöä.» + +Hän asetti posliinimaljakon kärtyisesti pianolle ja suuntasi katseensa +ovella seisovaan ryhmään. + +»Minun mielipiteeni on», hän sanoi odottamatta, »että näin onkin ihan +yhtä hyvä.» + +Ann täti ei pyytänyt selitystä tuohon omituiseen lausuntoon. Hän tiesi +mitä veli ajatteli. Kun Irenellä ei ollut rahaa, ei hän olisi niin +tyhmä, että tekisi hullutuksia. Sanottiinhan — sanottiin — että hän oli +pyytänyt eri makuuhuonetta, mutta eihän toki Soames — + +James keskeytti hänen unelmansa: + +»Mutta missä», kysyi hän, »on Timothy? Eikö hän tullut heidän kanssaan?» + +Ann tädin tiukkojen huulten takaa pyrki hellä hymy esiin. + +»Ei, Timothyn mielestä ei ollut viisasta tulla, kun on niin paljon +kurkkumätää liikkeellä, ja hän on niin altis tartunnalle.» + +James vastasi: + +»No, hän pitää hyvää huolta itsestään. Minä en sitten osaa huolehtia +niinkuin hän.» + +Eikä ollut helppo sanoa, oliko tuossa huomautuksessa vallitsevana +ihailu, kateus vai ylenkatse. + +Timothyä nähtiin tosiaankin harvoin. Perheen kuopus, ammatiltaan +kustantaja, oli muutamia vuosia sitten, kun liike oli täydessä +käynnissä, vainunnut laskusuuntaa, jota itse asiassa ei ollut +vielä tullut, mutta joka loppujen lopulta, kuten kaikki myönsivät, +oli ehdottomasti tuleva, ja myynyt osuutensa erääseen enimmäkseen +uskonnollisia kirjoja kustantavaan liikkeeseen sijoittaen sangen +huomattavan voittonsa kolmeprosenttiseen vahvistettuun valtiolainaan. +Tämän tekonsa vuoksi hän oli heti joutunut erikoisasemaan, sillä +kukaan muu Forsyte ei tyytynyt vähempään kuin neljään prosenttiin +rahoistaan, ja tämä erikoisasema oli hitaasti, mutta varmasti jäytänyt +henkeä, jolle jo alkujaan ehkä oli lahjoitettu tavallista enemmän +varovaisuutta. Hänestä oli tullut miltei myytti, jonkinlainen varmuuden +ruumistuma, joka kummitteli Forsytein maailmankaikkeuden taustassa. +Hän ei ollut koskaan ollut kyllin varomaton mennäkseen naimisiin tai +rasittaakseen itseään lapsilla. + +James päätteli, kopauttaen posliiniesinettä: + +»Ei se ole oikeata vanhaa Worcesteria. Kyllä kai Jolyon on kertonut +sinulle jotakin tuosta nuoresta miehestä. Mikäli _minä_ olen kuullut, +ei hänellä ole virkaa, ei tuloja, ei mainitsemisen arvoisia suhteita, +mutta enhän minä tiedäkään mitään, ei kukaan kerro minulle.» + +Ann täti pudisti päätään. Nelikulmaisilla vanhoilla kotkankasvoilla +näkyi ohimenevä värähdys, kätten hämähäkkimäiset sormet painautuivat +yhteen ja kietoutuivat toisiinsa ikäänkuin hän olisi salaa ladannut +niihin oman tahtonsa. + +Muutamaa vuotta vanhempana kuin kukaan muu Forsyte hän omasi +erikoisaseman heidän joukossaan. Ollen itsekkäitä etuilijoita joka +ainoa — vaikka ei itse asiassa enemmän kuin heidän naapurinsakaan — he +nolostuivat hänen nuhteettoman hahmonsa edessä, ja jos kysymyksessä oli +liian suuret edut, eivät he voineet muuta kuin välttää häntä! + +James jatkoi, pannen pitkät, ohuet säärensä ristiin: + +»Jolyon, hän kulkee omaa tietään. Hänellä ei ole lapsia —» tässä hän +pysähtyi muistaen, että vanhan Jolyonin poika, nuori Jolyon, Junen +isä, edelleen oli elossa, hän, joka oli niin pahasti sotkenut asiansa +ja tehnyt itsensä mahdottomaksi jättämällä vaimonsa ja lapsensa ja +karkaamalla tuon vieraan kotiopettajattaren kanssa. »No niin», jatkoi +hän nopeasti, »jos Jolyonia haluttaa ryhtyä tällaiseen, otaksun että +hän saa asiat sujumaan. Mitä hän mahtaa antaa tytölle? Luultavasti +tuhannen vuodessa, eipä hänellä ole ketään muutakaan, kelle jättää +rahojaan.» + +Hän ojensi kätensä antaakseen sen ketterälle, parrattomalle miehelle, +jolla oli tuskin hiuskarvaa päässään, pitkä kyömynenä, täyteläiset +huulet ja kylmät harmaat silmät korkeitten kulmakarvojen alla. + +»Kas Nick», mumisi hän »mitä kuuluu?» + +Nicholas Forsyte, joka oli vikkelä kuin lintu ja ulkonäöltään kuin +yliluonnollisen järkevä koulupoika (hän oli koonnut suuren omaisuuden, +täysin laillisesti, niissä yhtiöissä, joitten johtaja hän vieläkin +oli), pani tuohon kylmään kouraan vielä kylmempien sormiensa kärjet ja +veti ne nopeasti takaisin. + +»Pahaa», sanoi hän nyreissään, »olen voinut huonosti koko viikon, en +nuku öisin. Tohtori ei osaa sanoa miksi. Hän on viisas mies, enhän minä +muuten häntä käyttäisi, mutta en saa hänestä muuta irti kuin laskut.» + +»Tohtorit», sanoi James, ja hänen äänensä kuulosti terävältä. »_Minä_ +olen käyttänyt kaikkia Lontoon lääkäreitä aina jotakin perheeni jäsentä +varten. _Heistä_ ei saa irti mitään tyydyttävää, he juttelevat mitä +sattuu. Tuossa on Swithin. Mitä hyvää he ovat tehneet hänelle? Siinä +hän on, hän on suurempi kuin koskaan, hän on ääretön, eivätkä he saa +hänen painoaan alenemaan. Katsokaa häntä!» + +Swithin Forsyte, pitkä, nelikulmainen, leveä mies, rinta kirjavien +liivien alla kuin kupukyyhkysen, käveli pöyhistellen heitä kohti. + +»Hauska tavata», sanoi hän keikaroivalla tavallaan ääntäen vahvasti +h:n (tuo englantilaiselle vaikea äänne pysyi hänen lausumanaan miltei +täydellisenä) — »hauska tavata.» + +Kukin veli otti huolestuneen ilmeen kasvoilleen katsellessaan kahta +muuta, sillä kukin tiesi kokemuksesta, että toiset koettaisivat ylittää +hänen vaivansa. + +»Me juuri sanoimme», sanoi James, »että _sinä_ et laihdu.» + +Swithin työnsi vaaleat pyöreät silmänsä esiin ponnistautuen kuulemaan. + +»Laihdu? Minä olen hyvässä voinnissa», sanoi hän nojautuen vähän +eteenpäin, »enkä tuollainen tyhjä käämi niinkuin te molemmat.» + +Mutta peläten kadottavansa rintansa laajuuden hän kallistui taas +taaksepäin liikkumattomuuden tilaan, sillä hän ei pitänyt mitään niin +suuressa arvossa kuin hienostunutta ulkomuotoa. + +Ann täti käänsi vanhat silmänsä toisesta toiseen. Lempeä ja vakava oli +hänen katseensa. Kolme veljeä katsoi vuorostaan Anniin. Hän oli mennyt +huonoksi. Ihmeellinen nainen! Kahdeksankymmentäkuusi miltei päivälleen, +saattoi elää vielä kymmenen vuotta, eikä ollut koskaan ollut vahva. +Swithin ja James, kaksoiset, olivat vain seitsemänkymmentäviisi, +Nicholas pelkkä vauva siinä seitsemänkymmenen korvissa. He olivat +kaikki vankkoja, ja johtopäätös oli rauhoittava. Kaikista omaisuuden +muodoista itsekunkin terveys tietenkin kiinnosti heitä eniten. + +»Minä olen itse hyvässä kunnossa», jatkoi James, »mutta hermoni eivät +ole. Pieninkin asia kiusaa minut hengiltä. Saan luvan lähteä kylpemään.» + +»Kylpemään!» sanoi Nicholas. »Minä olen koettanut Harrogatea. Se ei +kelpaa. Meri-ilmaa minä tarvitsen. Mikään ei vedä vertoja Yarmouthille. +Kun sinne pääsen, osaan nukkua —» + +»Minun maksani juonittelee kovin», keskeytti Swithin hitaasti. +»Hirveätä kipua tässä», ja hän pani kätensä oikealle sivulleen. + +»Liikunnon puutetta», mutisi James, katse yhä posliinimaljakossa. Hän +lisäsi nopeasti: »On minullakin kipua siinä.» + +Swithin punastui, hänen vanhat kasvonsa alkoivat muistuttaa +kalkkunakukkoa. + +»Liikuntoa», sanoi hän, »sitä minulla on yllinkyllin. En koskaan käytä +hissiä klubiin mennessäni.» + +»Minä en tiennyt», riensi James vastaamaan. »Minä en tiedä mitään +kenestäkään, kukaan ei kerro minulle mitään.» + +Swithin tuijotti häneen hetkisen ja kysyi: + +»Mitä sinä teet tuolle kivullesi?» + +James kirkastui. + +»Minä», alkoi hän, »otan erästä valmistetta —» + +»Mitä kuuluu, setä?» + +Ja June seisoi hänen edessään, pienet päättäväiset kasvot kohotettuina +hennosta varrestaan sedän korkeutta kohti, käsi ojennettuna. + +Loisto haihtui Jamesin kasvoilta. + +»Mitä sinulle kuuluu?» sanoi hän kallistuen tyttöä kohti. »Sinä siis +lähdet huomenna Walesiin tervehtimään nuoren miehesi tätejä. Saat +paljon sadetta sillä matkalla. Tämä ei ole oikeata vanhaa Worcesteria.» +Hän kopautti maljakkoon. »Mutta se kalusto, jonka annoin äidillesi +häälahjaksi, oli oikeata.» + +June puristi vuoronperään kaikkien isosetiensä kättä ja kääntyi Ann +tätiin. Vanhan naisen kasvoille oli tullut hyvin lempeä ilme, hän +suuteli tytön poskea vapisevin innoin. + +»Vai niin, kultaseni», sanoi hän, »lähdet siis pois koko kuukaudeksi!» + +Tyttö kulki edelleen, ja Ann täti katseli hänen hentoa pientä varttaan. +Vanhan naisen pyöreät, teräksenharmaat silmät, joihin alkoi muodostua +linnun silmiä muistuttava kelmu, seurasivat häntä surumielisesti +kautta hälisevän seurueen, sillä ihmiset alkoivat hyvästellä, ja hänen +sormenpäänsä, jotka pusertamistaan pusersivat toisiaan, yrittivät +taaskin ladata hänen tahtonsa vastapanokseksi sille omalle viimeiselle +lähdölle, jota ei voinut välttää. + +»Niin», ajatteli hän, »kaikki olivat olleet kovin ystävällisiä, koko +joukko ihmisiä oli tullut onnittelemaan. Junen pitäisi olla hyvin +onnellinen.» + +Ovella tungeksivassa ihmisjoukossa — ne olivat hyvin puettuja ihmisiä +lakimiesten ja lääkärien, pörssimiesten ja ylemmän keskiluokan +lukemattomien virkamiesten perheistä — oli vain noin parikymmentä +prosenttia Forsyteja, mutta Ann tädin mielestä ne olivat kaikki +Forsyteja — eikä ero tosin ollutkaan suuri — hän näki vain oman lihansa +ja verensä. Se oli hänen maailmansa, tämä perhe, hän ei tuntenut +toista eikä ollut kenties koskaan tuntenutkaan. Kaikki heidän pienet +salaisuutensa, sairautensa, kihloihinmenonsa, naimisensa, kuinka he +menestyivät ja tekivätkö he rahaa — kaikki tämä kuului hänelle, se oli +hänen ilonsa, elämänsä; tämän takana oli vain epämääräinen, hämärä usva +asioita ja ihmisiä, joilla ei ollut mitään todellista merkitystä. Tämä +oli hänen laskettava käsistään, kun tuli hänen vuoronsa kuolla, tämä +antoi hänelle sen merkityksen, sen salaisen oman tärkeyden, jota ilman +kukaan meistä ei jaksa elää, ja tähän hän tarrautui surumielisesti, +päivä päivältä kasvavalla ahneudella. Jos elämä liukui pois hänen +luotaan, piti hän _tästä_ kiinni loppuun saakka. + +Hän ajatteli Junen isää, nuorta Jolyonia, joka oli karannut tuon +vieraan tytön kanssa. Oi, mikä surullinen isku isälle ja heille +kaikille. Niin lupaava nuori mies! Surullinen isku, vaikka julkista +häväistysjuttua ei siitä sentään kaikeksi onneksi tullut, Jo'n vaimo +kun ei ollut hakenut avioeroa! Se oli kauan sitten! Ja kun Junen +äiti kuoli kuusi vuotta sitten, oli Jo mennyt naimisiin tuon naisen +kanssa ja heillä oli kaksi lastakin nyt, niin hän oli kuullut. Hän +oli kuitenkin menettänyt oikeutensa olla mukana, oli petkuttanut +häneltä perheylpeyden eheän täyttymisen, oli riistänyt häneltä +oikeutetun ilon nähdä ja suudella tuota entisen ylpeytensä esinettä, +niin lupaavaa nuorta miestä! Tuo ajatus jäyti hänen sitkeätä vanhaa +sydäntään katkerana kuin kauan sitten tapahtunut vääryys. Vähän +vettä kihosi hänen silmiinsä. Hän kuivasi niitä salaa hienonhienolla +pitsinenäliinalla. + +»Mitä nyt, Ann täti?» sanoi ääni hänen takaansa. + +Soames Forsyte, litteäolkainen, parraton, litteäposkinen, +litteärintainen mies, jonka koko olemuksessa oli kuitenkin jotakin +pyöristettyä ja salaperäistä, katsoi vinosti alaspäin Ann tätiin +ikäänkuin yrittäen nähdä oman nenänsä läpi. + +»Entä mitä _sinä_ ajattelet tästä kihlauksesta?» kysyi hän. + +Ann tädin silmät viipyivät hänessä ylpeinä; hän oli veljenpojista +vanhin nuoren Jolyonin erottua perheen piiristä ja niin ollen suosikki, +sillä täti näki hänessä perhesielun taatun holhoojan, tuon sielun, joka +hänen oli niin pian päästettävä ulottuviltaan. + +»Erittäin sopivaa nuorukaiselle», sanoi hän, »ja hän on mukavan +näköinen nuori mies, mutta epäilen tokko hän on aivan oikea sulhanen +June kullalle.» + +Soames kosketti kullatun kynttiläkruunun reunaa. + +»June kyllä kesyttää hänet», sanoi Soames kostuttaen salavihkaa +sormensa päätä ja hangaten kruunun nystyräisiä ulkonemia. »Tuo on +oikeata vanhaa kultalakkaa, sitä ei enää saa mistään. Se menisi kuin +kuumille kiville Jobsonilla.» Hän puhui hilpeästi ikäänkuin tuntien +piristävänsä vanhaa tätiään. Harvoin hän oli näin tuttavallinen. »Minä +en viitsisi pitää sitä itse», lisäsi hän. »Vanhasta lakasta saa aina +hyvän hinnan.» + +»Sinä olet niin viisas kaikissa noissa asioissa», sanoi Ann täti. »Ja +kuinka jaksaa rakas Irene?» + +Soamesin hymy kuoli. + +»Oikein hyvin», vastasi hän. »Valittaa unettomuutta, mutta nukkuu hyvän +joukon paremmin kuin minä.» Ja hän katsoi vaimoansa, joka puheli ovella +Bosinneyn kanssa. + +Ann täti huokasi. + +»Kenties», sanoi hän, »olisi ihan yhtä hyvä, jos Irene olisi Junen +kanssa vähän vähemmän. Hän on niin päättäväinen luonne, tuo June kulta!» + +Soames punastui, puna katosi nopeasti litteiltä poskilta ja keskittyi +silmien väliin, minne se jäi levottomien ajatusten leimaksi. + +»Minä en ymmärrä, mitä hän näkee tuossa pienessä hepsankeikassa», +puhkesi hän sanomaan, mutta huomasi sitten, että he eivät enää olleet +kahden ja palasi tarkastelemaan kruunua. + +»Sanovat että Jolyon on taas ostanut talon», kuului hänen isänsä ääni +aivan läheltä. »Hänellä täytyy olla paljon rahaa — hänellä täytyy olla +enemmän rahaa kuin mitä hän osaa käyttää! Montpellier Squaren varrella, +sanotaan, lähellä Soamesia! Minulle ei koskaan kerrota mitään — Irene +ei koskaan kerro minulle mitään.» + +»Mainio paikka, ei kahdenkaan minuutin päässä meiltä», sanoi Swithinin +ääni, »ja minä ehdin huoneestani klubiin kahdeksassa.» + +Talojen asema oli Forsyteille oleellisen tärkeä asia, eikä se ollut +ihmekään, koska koko heidän menestyksensä henki ruumistui niissä. + +Heidän isänsä, joka kuului maataviljelevään luokkaan, oli tullut +Dorsetshiresta vuosisadan alussa. + +»Dosset Forsyte», niinkuin tuttavat nimittivät häntä, oli ollut +ammatiltaan muurari ja kohonnut rakennusmestarin asemaan. Elämänsä +loppupuolella hän muutti Lontooseen, missä rakensi kuolemaansa saakka +ja sai hautansa Highgateen. Hän jätti yli kolmekymmentä tuhatta puntaa +tasattavaksi lapsilleen. Vanha Jolyon puhui hänestä, mikäli puhui, +tähän tapaan: »Kovaa, jäntevää lajia mies, ei juuri hienostusta.» +Forsytein toinen polvi itse asiassa tunsi, että hän ei juuri ollut +heille kunniaksi. Ainoa aristokraattinen piirre, minkä he voivat löytää +hänen luonteestaan, oli tapa juoda madeiraa. + +Hester täti, joka oli auktoriteetti perhehistorian alalla, kuvaili +häntä tähän tapaan: + +»En muista että hän koskaan olisi tehnyt mitään, ei ainakaan minun +aikanani. Hän oli — hän omisti taloja, kultaseni. Tukan väri jokseenkin +sama kuin Swithin sedälläsi, vartalo aika jykevä. Pitkä — e-ei, +ei erittäin» (hän oli ollut viisi jalkaa pitkä ja rokonarpinen), +»kasvoilta verevä. Muistan että hän mielellään joi madeiraa, mutta kysy +Ann tädiltäsi. Mikä _hänen_ isänsä oli? Hän — hän kai omisti maata +Dorsetshiressa, meren rannalla.» + +James oli kerran omin silmin lähtenyt katsomaan, minkälaisesta paikasta +he olivat tulleet. Hän löysi kaksi vanhaa taloa, ja punertavaan maahan +painuneet rattaitten jäljet, jotka johtivat rantaan myllylle, pienen +harmaan kirkon, jonka ulkoseinää tukipylväät kannattivat, ja vielä +pienemmän ja harmaamman kappelin. Virta, joka käytti myllyä, hyppelehti +alas useana pikku purona, ja sikoja oli rypemässä joensuussa. +Auringonsavua leijaili yli maiseman. Tässä maailmanloukossa, jalat +painuneena syvälle mutaan ja kasvot käännettyinä merta kohti, olivat +alkuperäiset Forsytet tyytyneet kävelemään sunnuntain toisensa jälkeen +satojen vuosien aikana. + +Oli James sitten hautonut perinnön toiveita tai luullut löytävänsä +jotakin hyvin erikoista, kaupunkiin hän ainakin palasi nolona ja koetti +intomielisesti parannella huonoa asiaa. + +»Siitä saa irti hyvin vähän», sanoi hän, »tavallinen pieni +maalaispaikka, vanha kuin kukkulat.» + +Paikan vanhuus käsitettiin jonkinlaiseksi lohdutukseksi. Vanha Jolyon, +jossa toivoton rehellisyys väliin kumpusi esiin, puhui esi-isistään +tähän tapaan: »Talollisia — luullakseni ihan pientä väkeä.» Hän +kuitenkin toisti sanan »talollisia», ikäänkuin se tuottaisi hänelle +huojennusta. + +He olivat kaikki hoitaneet asiansa niin hyvin, nuo Forsytet, että +heillä kaikilla oli, niinkuin sanotaan, »eräänlainen asema». Heillä +oli osakkeita kaikenlaisissa yrityksissä, ei toistaiseksi — Timothya +lukuunottamatta — valtiolainassa, sillä he eivät mitään maailmassa +niin pelänneet kuin vain kolmea prosenttia rahoistaan. He kokosivat +myös tauluja ja kannattivat sellaisia armeliaisuuslaitoksia, joista +saattoi olla hyötyä heidän sairaille palvelijoilleen. Isältään, +rakennusmestarilta, he perivät harrastuksen tiiliin ja muurisaveen. +Oltuaan kenties alkujaan jonkin yksinkertaisen lahkon jäseniä he nyt +asiain luonnollisesta menosta kuuluivat Englannin kirkkoon ja panivat +vaimonsa ja lapsensa jotakuinkin säännöllisesti käymään pääkaupungin +muodikkaimmissa kirkoissa. Heidän kristillisyytensä epäileminen +olisi tuottanut heille sekä tuskaa että yllätystä. Muutamat heistä +maksoivat kirkonpenkeistä siten käytännöllisimmällä tavalla osoittaen +myötätuntoaan Kristuksen oppia kohtaan. + +Heidän asuntonsa olivat sijoittuneet määrättyjen välimatkojen päähän +puiston ympärille ja vartioivat vahtimiesten tavoin, ettei tuon Lontoon +ihana sydän, johon heidän halunsa olivat kiintyneet, pääsisi irti +heidän kynsistään ja alentaisi heitä omissa silmissään. + +Stanhope Placen varrella asui vanha Jolyon, Jamesin väki Park Lanessa, +Swithin Hyde Park Mansionsin sinisen ja kullanväristen huoneitten +yksinäisessä kunniassa — hän ei ollut mennyt naimisiin — Soameslaisilla +oli pesänsä Knightbridgessä, Rogerin joukko asui Prince's Gardenissa +(Roger oli tuo huomattava Forsyte, joka oli keksinyt ja vienyt +läpi ajatuksen kasvattaa neljä poikaansa uutta ammattia varten. +»Kiinteimistöjen kokoaminen — ei ole mitään sen veroista», sanoi hän. +»Minä en koskaan ole tehnyt muuta!»). + +Haymanit taas — rouva Hayman oli ainoa naimisissa oleva Forsyten sisar +— asuivat ylhäällä Campden Hillillä, talossa, joka oli muodoltaan +kuin kirahvi ja niin korkea, että katsojalta oli mennä niskat nurin, +Nicholas perheineen Ladbroke Grovessa, jossa heillä oli tilava ja +erinomaisen edullisesti hankittu asunto ja vihdoin paras, Timothyn talo +Bayswater Roadin varrella, jossa Ann, Juley ja Hester asuivat hänen +turvissaan. + +Mutta koko tämän ajan James oli mietiskellyt, ja nyt hän kysyi +isännältään ja veljeltään, mitä tämä oli maksanut tuosta Montpellier +Squaren talosta. Hän itse oli parin viime vuoden ajan katsellut erästä +sikäläistä taloa, mutta sille oli pantu niin kova hinta. + +Vanha Jolyon kertoi kauppansa yksityiskohdat. + +»Kahdenkymmenen kahden vuoden kiinnitys?» toisti James. »Sama talo, +jota minä havittelin — sinä maksoit siitä liikoja!» + +Vanha Jolyon rypisti kulmiaan. + +»Ei siltä että minä sitä tahtoisin», sanoi James kiireesti, »ei se +siitä hinnasta sovellu minun tarkoituksiini. Soames tuntee talon, +niin — hän tulee sanomaan sinulle, että se on liian kallis — hänen +mielipiteellään on arvoa.» + +»Minä», vastasi vanha Jolyon, »en välitä hänen mielipiteestään viikunan +vertaa.» + +»No niin», mutisi James, »sinä _tahdot_ kulkea omaa tietäsi — se on +hyvä mielipide. Hyvästi! Me ajamme Hurlinghamiin. Minulle kerrottiin, +että June lähtee Walesiin. Sinä olet yksinäinen huomenna. Kuinka saat +aikasi kulumaan? Tule meille syömään päivällistä.» + +Vanha Jolyon kieltäytyi. Hän meni pääovelle ja katseli heidän +sijoittumistaan vaunuihin ja vilkutti hyvästiksi, unohtaen jo harminsa. +Rouva James istui perällä kookkaana, majesteettisena, ruskeatukkaisena, +hänen vasemmalla puolellaan Irene, ja molemmat miehet istuivat +edessä, vastapäätä vaimojaan, ikäänkuin odottaen jotakin. Huojuen +ja nytkähdellen vieterityynyillään, ääneti, keinahtaen vaunujen +joka liikkeestä — sellaisina näki vanha Jolyon heidän ajavan pois +auringonpaisteessa. + +Ajelun aikana rouva James katkaisi hiljaisuuden. + +»Oletteko koskaan nähneet sellaista kokoelmaa peräti merkillisiä +ihmisiä?» + +Soames vilkaisi häneen silmäluomiensa alta, nyökäytti päätään ja +huomasi Irenen tutkimattoman katseen salaa kohdistuneen itseensä. On +hyvin todennäköistä, että jokainen Forsyten perheen haara teki tuon +saman huomautuksen ajaessaan kotiin vanhan Jolyonin kutsuista. + +Viimeisten lähtevien vieraitten joukossa neljäs ja viides veli, +Nicholas ja Roger, kävelivät yhdessä pois suunnaten askelensa Hyde +Parkin laitaa pitkin Praed Streetin maanalaisen junan asemaa kohti. +Kuten muillakin määrättyyn ikään päässeillä Forsyteillä oli heillä omat +vaunut, eivätkä he koskaan ottaneet vuokra-ajuria, jos suinkin voivat +olla ilman. + +Päivä oli kaunis, puiston puut kesäkuun puolivälin täydessä kauneudessa +ja lehtevyydessä. Veljekset eivät näyttäneet panevan merkille tuota +ilmiötä, joka kuitenkin lisäsi kävelyn ja seurustelun rattoisuutta. + +»Niin», sanoi Roger, »hän on kaunis nainen, tuo Soamesin vaimo. Minulle +on sanottu, että he eivät tule toimeen keskenään.» + +Tällä veljellä oli korkea otsa ja parempi väri kuin kellään muulla +Forsytella. Hänen vilkkaat harmaat silmänsä mittailivat tien +varrella olevien talojen julkisivuja, ja silloin tällöin hän nosti +sateenvarjoaan ja »kiikaroi», kuten hän sanoi, erilaisia korkeuksia. + +»Hänellä ei ollut rahaa», vastasi Nicholas. + +Hän itse oli nainut ison kasan rahaa, jonka hän, koska silloin vielä +oli tuo kulta-aika ennen Naineen Naisen Omaisuuslakia, oli onnellisesti +kyennyt panemaan hyödylliseen käytäntöön. + +»Mikä hänen isänsä oli?» + +»Heron hänen nimensä oli, professori, muistaakseni.» + +Roger ravisti päätään. + +»Siitä ei tule rahaa», sanoi hän. + +»Sanotaan, että hänen äitinsä isä teki sementtiä.» + +Rogerin kasvot kirkastuivat. + +»Mutta hän joutui vararikkoon», jatkoi Nicholas. + +»Ahaa», huudahti Roger, »Soames saa vielä vaikeuksia Irenestä, sano +minun sanakseni, hän saa vaikeuksia — tuo nainen on tullut niin oudon +näköiseksi.» + +Nicholas nuoli huuliaan. + +»Hän on kaunis nainen», ja hän tyrkkäsi syrjään erään kadunlakaisijan. + +»Kuinka Soames sai hänet käsiinsä?» kysyi Roger nyt. »Hänen pukunsa +maksavat miehelle varmaan paljon rahaa!» + +»Ann kertoo», vastasi Nicholas, »että Soames oli puoli hulluna +hänen tähtensä. Irene antoi hänelle viisi kertaa rukkaset. James on +hermostunut, sen näkee.» + +»Ah», sanoi Roger taas, »Jamesia tulee sääli, hänellä oli vaikeuksia jo +Dartiesta.» Liikunto koroitti hänen miellyttävää väriään, hän heilutti +sateenvarjoa silmiensä tasolle tavallista useammin. Myös Nicholasin +kasvoilla oli hilpeä ilme. + +»Liian kalpea minun makuuni», sanoi hän, »mutta vartalo on +suurenmoinen.» + +Roger ei vastannut. + +»Minä sanoisin, että hän on hienostunut», sanoi hän vihdoin — se oli +korkein ylistys Forsyten sanakirjassa. »Tuo nuori Bosinney ei koskaan +tulee kelpaamaan mihinkään. Burkittillä kerrottiin, että hän on noita +taiteilijavekkuleita — aikoo uudistaa englantilaisen arkkitehtuurin. +Siitä ei lähde rahaa! Minä tahtoisin kuulla mitä Timothy sanoo siihen.» + +He tulivat asemalle. + +»Missä luokassa lähdet? Minä toisessa.» + +»Ei toista minulle», sanoi Nicholas, »eihän sitä koskaan voi tietää, +mitä seuraa siellä saa.» + +Hän otti ensi luokan lipun Notting Hill Gateen, Roger toisen luokan +South Kensingtoniin. Kun juna minuuttia myöhemmin tuli, veljet erosivat +ja menivät kumpikin osastoonsa. Kumpikin oli pahoillaan siitä, että +toinen ei ollut voinut muuttaa tapojansa saadakseen vähän kauemmin olla +hänen seurassaan, mutta Rogerin ajatuksissa pettymys sai tämän muodon: + +»Aina sama uppiniskainen sälli, tuo Nick.» + +Ja Nicholas lausui sen itselleen näin: + +»Aina sama riitapussi, tuo Roger.» + +Forsyteissa oli vähän hempeämielisyyttä. Kuinka heillä olisi ollutkaan +aikaa olla hempeämielisiä suuressa Lontoossa, jonka he olivat +valloittaneet ja johon he olivat uponneet? + + + + +2. VANHA JOLYON LÄHTEE OOPPERAAN + + +Kello viiden ajoissa seuraavana päivänä vanha Jolyon istui yksinään, +sikaari huulten välissä, ja viereisellä pöydällä kupillinen teetä. +Hän oli väsynyt, ja uni valtasi hänet ennen sikaarin loppumista. +Kärpänen istahti hänen tukalleen, hänen hengityksensä kuului untelossa +hiljaisuudessa raskaalta, hänen ylähuulensa puhaltui ylös ja alas +valkeitten viiksien alla. Suonikkaan ja kurttuisen käden sormien +välistä sikaari putosi tyhjään lieteen ja paloi loppuun. + +Pimeä pieni työhuone, jonka ikkunoista värilliset ruudut sulkivat +näköalan, oli täynnä tummanvihreätä samettia ja raskasuurteista +mahonkia — tästä kalustosta oli vanhan Jolyonin tapa sanoa: »En +ihmettelisi, vaikka siitä vielä kerran maksettaisiin iso hinta!» + +Oli hauska ajatella, että hän myöhemmin elämässä voisi saada +tavaroistaan enemmän kuin oli maksanut. + +Siinä rikkaassa ruskeassa ilmakehässä, joka oli luonteenomainen +Forsytein talojen perähuoneille, hänen suuri, valkotukkainen, +korkeaselkäisen tuolin pieluksella lepäävä päänsä oli kuin Rembrandtin +maalaus, mutta tätä vaikutelmaa haittasivat viikset, jotka antoivat +sotilaallisen ilmeen hänen kasvoilleen. Vanha kello, joka oli ollut +hänen seurassaan jo ennen viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta +naimisiinmenoa, tikutti edelleen merkiten kateellisena muistiin +sekunnit, jotka iäksi liukuivat pois vanhalta isännältä. + +Hän ei ollut koskaan välittänyt tästä huoneesta, hän tuskin kävi +siinä vuoden mittaan muuten kuin hakemassa sikaareja japanilaisesta +nurkkakaapista, ja nyt huone kosti puolestaan. + +Hänen ohimonsa, jotka katonräystään tavoin erottuivat alapuolella +olevasta ontelosta, poskiluut ja leuka, kaikki tulivat terävämmiksi +hänen nukkuessaan, ja kasvoille oli ilmaantunut tunnustus, että hän on +vanha mies. + +Hän heräsi. June oli poissa! James oli sanonut, että hän tulisi +tuntemaan olonsa yksinäiseksi. James oli aina ollut raukka. Hän muisti +tyydytyksekseen, että oli ostanut tuon talon Jamesin nenän edestä. +Oikein hänelle, miksi oli takertunut hintaan? Se mies ei sitten +ajatellut muuta kuin rahaa. Oliko hän sittenkin maksanut liikoja? Talo +vaati paljon korjauksia. — Hän löi vetoa, että hän tarvitsisi kaikki +rahansa, ennenkuin oli selviytynyt Junen asioista. Hänen ei olisi ikinä +pitänyt suostua tähän kihlaukseen. June oli tavannut tuon Bosinneyn +Baynesilla — Baynes ja Bildeboy, arkkitehdit. Vanha Jolyon luuli +tietävänsä, että Baynes, jonka hän tunsi — akkamainen mies muuten — oli +vaimonsa kautta tuon nuoren miehen setä. Tämän jälkeen June oli aina +juossut mainitun nuoren miehen perässä, ja kun se tyttö sai jotakin +päähänsä, ei mikään pidättänyt häntä. Hän seurusteli nyt alituiseen +kaikenlaisten maksukyvyttömien nuorukaisten kanssa. Miehellä ei ollut +rahaa, mutta kihloihin piti vain mennä hänen kanssaan — tuollaisen +tyhjänpäiväisen, epäkäytännöllisen otuksen, joka tulisi panemaan +itsensä loputtomiin vaikeuksiin. + +June oli kerran huolettomaan tapaansa tullut hänen luokseen ja sanoa +päräyttänyt koko asian. Sitten hän oli vielä lisännyt, ikäänkuin se +olisi jokin lohdutus: + +»Hän on niin mainio, hän on usein elänyt kaakaolla koko viikon.» + +»Paneeko hän sinutkin elämään kaakaolla?» + +»Ei toki, hän pääse vauhtiin nyt.» + +Vanha Jolyon oli ottanut sikaarin vaikeitten viiksiensä alta, joitten +latvoissa oli kahvin jälkiä, ja katsellut häntä, tuota pientä +tytönhiukkasta, joka oli iskenyt niin lujan otteen hänen sydämeensä. +Hän tiesi »vauhdeista» enemmän kuin pojantytär. Mutta tämä oli kietonut +käsivartensa hänen polviensa ympäri ja hankasi leukaansa häntä vasten, +niin että siitä tuli kehräävän kissan ääni. Ja vanha Jolyon oli +kopauttanut tuhan sikaaristaan ja puhjennut hermostuneen epätoivoisena +sanomaan: + +»Sinä olet aina kaltaisesi, sinä et tule tyytymään ennen kuin saat +tahtosi läpi. Jos sinä tahdot joutua vaikeuksiin, ei sille mitään +mahda. _Minä_ pesen käteni tästä asiasta.» + +Ja niin hän oli pessyt kätensä, asettaen vain sen ehdon, että he +eivät menisi naimisiin ennenkuin Bosinneylla olisi ainakin neljäsataa +vuodessa. + +»_Minä_ en kykene antamaan sinulle kovinkaan paljoa», oli hän +sanonut — lausemuoto, johon June ei ollut tottumaton. »Ehkä tuo +Mikä-hänen-nimensä-nyt-oli hankkii kaakaon.» + +Hän oli tuskin nähnyt tyttöä senjälkeen kun tämä alkoi. Ikävä juttu! +Hänellä ei ollut pienintäkään tarkoitusta antaa Junelle paljon rahaa +sitä varten että mies, josta hän ei tietänyt mitään, kykenisi elämään +joutilaana. Sellaista hän oli nähnyt ennenkin, eikä siitä tullut +mitään hyvää. Pahinta kaikesta oli, ettei hän vähääkään voinut toivoa +horjuttavansa tytön päätöstä, sillä June oli itsepäinen kuin muuli, oli +ollut lapsesta saakka. Hän ei käsittänyt, mihin tämä päättyisi. Heidän +pitäisi leikata takki kankaan mukaan. Hän ei taipuisi, ennenkuin näkisi +nuorella Bosinneylla omat tulot. Hänestä oli niin pikivarmaa, että June +joutuisi vaikeuksiin tuon miehen kanssa, joka ei ymmärtänyt rahasta +enempää kuin lehmä. Tuonnekin nyt piti syöksyä Walesiin katsomaan +nuoren miehen tätejä. Vanha Jolyon oli täysin varma siitä, että he +olivat vanhoja kissoja. + +Ja vanha Jolyon tuijotti liikkumattomana seinään. Jolleivät silmät +olisi olleet auki, olisi luullut hänen nukkuvan... Olipa sekin ajatus, +että tuo nuori nulikka Soames voisi antaa hänelle neuvoja! Soames oli +aina ollut nulikka, nenä pystyssä! Hän aikoi kai nyt ruveta esiintymään +varakkaana miehenä, jolla on talo maalla! Varakas mies! Pyh! Niin +kuin isänsä, niin oli hänkin aina nuuskimassa hyviä kauppoja, senkin +kylmäverinen nuori konna! + +Hän nousi, meni kaapille ja alkoi järjestelmällisesti täyttää +sikaarikoteloaan tuoreesta laatikosta. Ne eivät hinnaltaan olleet +huonoja, mutta tähän aikaan ei voinut saada hyvää sikaaria, ei mitään, +mikä olisi likikään vetänyt vertoja noille vanhoille Hansonin ja +Bridgerin Superfinos-sikaareille. _Siinä_ oli sikaari! + +Ajatus kantoi salaisen tuoksun tavoin hänet takaisin noihin +ihmeellisiin Richmondin iltoihin, jolloin hän päivällisen jälkeen istui +polttelemassa »Kruunun ja Valtikan» pengermällä Nicholas Treffryn ja +Traquairin ja Jack Herringin ja Anthony Thornworthyn kanssa. Kuinka +hyviä hänen sikaarinsa olivat silloin! Vanha Nick parka! — kuollut, ja +Jack Herring — kuollut, ja Traquair — kuollut tuon vaimonsa vuoksi, ja +Thornworthy — kovin raihnas (ei ihme, hänen ruokahalullaan). + +Kaikista noitten aikojen tovereista hän yksin näytti olevan jäljellä, +paitsi tietysti Swithin, ja _hän_ taas oli niin vimmatun lihava ettei +hänestä ollut mihinkään. + +Vaikeata uskoa, että siitä oli niin pitkä aika; hän tunsi itsensä +vielä nuoreksi! Kaikista ajatuksista, kun hän seisoi siinä laskemassa +sikaarejaan, tämä oli voimakkain, katkerin. Tuo valkopäinen, +yksinjäänyt mies oli pysynyt nuorena ja vihreänä sydämeltään. Ja +nuo sunnuntai-iltapäivät Hampsteadin nummella, kun nuori Jolyon ja +hän lähtivät verryttelemään itseään Highgaten Spaniard's Roadille, +Child's Hilliin ja takaisin nummelle taas ja sitten päivälliselle Jack +Straw's Castleen — kuinka ihania hänen sikaarinsa olivat silloin! Ja +minkälainen ilma! Nyt ei kannattanut puhua ilmasta. + +Kun June oli viisivuotias tyllerö ja isoisä vei hänet joka toinen +sunnuntai Eläintarhaan, pois noiden kahden hyvän naisen, äidin ja +isoäidin, seurasta, ja karhuhäkin ääressä pisti sateenvarjonsa +kärkeen vehnäkakkuja tytön lempikarhuja varten — kuinka makeita hänen +sikaarinsa olivatkaan silloin! + +Sikaarit! Hän ei ollut edes onnistunut elämään kauemmin kuin +makuaistinsa — tuo kuuluisa kitalaki, jonka kautta miehet +viisikymmenluvulla vannoivat, ja puhuessaan hänestä sanoivat: »Forsyte +— paras kitalaki koko Lontoossa!» Tuo kitalaki, joka tavallaan oli +aiheuttanut hänen varallisuutensa — rikastuttanut kuuluisat teemiehet +Forsyten ja Treffryn, joitten teessä, niinkuin ei kenenkään muun, oli +romanttinen arooma, aivan omituisen aitouden viehätys. Forsyten ja +Treffryn cityläisen liiketalon yllä oli leijaillut yritteliäisyyden +ja salaperäisyyden henki, erikoiskauppojen, jotka solmittiin +erikoislaivoilla erikoisissa satamissa erikoisten itämaalaisten kanssa. + +Hän oli pannut työtä tuohon yritykseen! Siihen aikaan miehet tekivät +työtä — nämä nykyiset kukonpojat tuskin tunsivat tuon sanan merkitystä. +Hän oli perehtynyt joka yksityisseikkaan, ottanut selville kaiken +asiaankuuluvan, istunut työssä väliin koko yön. Ja hän oli aina +valinnut asiamiehensä itse, ylpeillyt siitä. Hänen tarkka silmänsä, +oli hänen tapanaan sanoa, oli hänen menestyksensä salaisuus, ja tämän +mestarillisen valintakyvyn harjoittaminen oli ollut ainoa puoli +työstä, josta hän todella oli pitänyt. Ei tämä muuten ollut mikään +ura niin taitavalle miehelle kuin hän. Nytkin, kun liike oli muutettu +osakeyhtiöksi ja oli menossa alaspäin (hän oli luopunut osakkeistaan +jo kauan sitten), hän tunsi kipeätä ikävää ajatellessaan tuota aikaa. +Kuinka paljon parempaa hän olisi voinut tehdä! Hän olisi menestynyt +loistavasti oikeussalissa. Parlamenttiehdokkuuttakin hän oli ajatellut. +Kuinka usein olikaan Nicholas Treffry sanonut hänelle: »Sinä voisit +tehdä mitä hyvänsä, Jo, jollet olisi niin helkkarin varovainen.» Vanha +kunnon Nick! Niin hyvä mies, mutta hurja luonnoltaan. Kuuluisa Treffry! +Hän ei ollut koskaan varonut itseään. Niinpä hän kuolikin. Vanha Jolyon +laski sikaarejaan käsi varmana, ja hänen mieleensä juolahti ajatus, +olisiko hän kenties pitänyt _liiaksi_ huolta itsestään. + +Hän pani sikaarikotelon povitaskuun, napitti takkinsa ja nousi pitkiä +portaita makuuhuoneeseensa nojaten vuoroin toiseen vuoroin toiseen +jalkaan ja pitäen kiinni kaidepuusta. Talo oli liian suuri. Kun June +menisi naimisiin, mikäli hän nyt tulisi menemään naimisiin tuon miehen +kanssa, niinkuin hän otaksui, antaisi vanha Jolyon talon vuokralle +ja asettuisi itse vuokrahuoneisiin. Kannattiko pitää puolta tusinaa +palvelijoita, jotka söivät pakahtuakseen? + +Hovimestari tuli kellon soidessa — iso, parrakas mies, pehmeä astunta +ja erikoinen taito olla hiljaa. Vanha Jolyon käski häntä ottamaan +iltapuvun esille, hän aikoi mennä päivälliselle klubiin. + +»Kuinka kauan sitten vaunut palasivat kotiin saattamasta June neitiä +asemalle? Kahdeltako? Käske sitten valjastamaan puoli seitsemältä.» + +Klubi, johon vanha Jolyon seitsemän lyönnillä astui, oli noita ylemmän +keskiluokan poliittisia yhtymiä, jotka ovat nähneet parempia päiviä. +Vaikka siitä oli puhuttu paljon, tai kenties siksi että siitä oli +puhuttu, se osoittautui kiusallisen elinvoimaiseksi. Ihmiset olivat +väsyneet sanomaan, että »Erimieliset» veti viimeisiä virsiään. Myöskin +vanhan Jolyonin tapoihin kuului sanoa niin, mutta kuitenkin hän +halveksui tätä tosiseikkaa tavalla, joka todellakin voi ärsyttää jonkun +hyvinvoivan klubin jäseniä. + +»Ettäs viitsitkin pitää nimesi siinä», sanoi Swithin usein syvästi +pahentuneena. »Miksi et liity 'Polyglottiin'? Parempaa viiniä kuin +meidän Heidsieckimme et saa mistään koko Lontoosta kahdellakymmenellä +shillingillä pullo.» Ja alentaen ääntään hän lisäsi: »Sitä on jäljellä +vain viisi tuhatta tusinaa. Minä juon sitä elämäni joka ilta.» + +»Minä ajattelen asiaa», vastasi siihen vanha Jolyon, mutta kun +hän ajatteli asiaa, oli siinä aina tuo viidenkymmenen guinean +sisäänpääsymaksu, ja häneltä menisi neljä tai viisi vuotta ennenkuin +hän pääsisi jäseneksi. Niinpä hän ajatteli asiaa edelleen. + +Hän oli liian vanha ollakseen vapaamielinen, oli aikaa sitten lakannut +uskomasta klubinsa poliittisiin oppeihin, oli vieläpä tiettävästi +sanonut niitä »viheliäiseksi roskaksi», ja kuitenkin häntä huvitti +edelleen pysyä jäsenenä klubissa, jonka periaatteet olivat niin täysin +vastakkaiset hänen omilleen. Hän oli aina halveksinut koko paikkaa, +johon oli liittynyt monta vuotta sitten, kun häneltä kiellettiin +pääsy »Hotch Potch»-klubiin siksi, että hän kuului »liikemaailmaan». +Ikäänkuin hän ei olisi yhtä hyvä kuin kuka tahansa heistä! Hän tietysti +halveksi klubia, joka _otti_ hänet. Jäsenet olivat vaivaista joukkoa, +monet Citymiehiä — kaupanvälittäjiä, asianajajia, vasaramiehiä, tiesi +mitä! Kuten useimmat voimakasluonteiset, mutta ei erittäin omaperäiset +miehet vanha Jolyon piti vähäisessä arvossa sitä luokkaa, johon +hän itse kuului. Hän noudatti uskollisesti heidän tapojaan, niin +seuraelämässä kuin muualla, ja salaisesti hän piti heitä »mitättömänä +joukkona». + +Vuodet ja filosofia, jota hänelläkin oli oma annoksensa, olivat +himmentäneet muiston »Hotch-Potch»-klubissa kärsitystä tappiosta, ja +nyt tämä oli hänen ajatuksissaan saanut klubien kuningattaren aseman. +Hän olisi itse ollut sen jäsenenä kaikki nämä vuodet, mutta hänen +ehdottajansa, Jack Herring, oli suorittanut työnsä niin kömpelösti, +että he eivät tienneet mitä tekivät pysyttäessään hänet ulkopuolella. +Eikös vain hänen poikansa jo ollut heti tullut hyväksytyksi, ja hän +luuli että poika oli vieläkin jäsen, hän oli kahdeksan vuotta sitten +saanut häneltä siellä päivätyn kirjeen. + +Hän ei ollut käynyt »Erimielisissä» kuukausiin, ja talo oli sillävälin +saanut tuollaisen kirjavan koristelun, jonka ihmiset kustantavat +vanhoille taloille ja vanholle laivoille, kun ovat kärkkäät myymään ne. + +»Typerä väri tupakkahuoneessa!» hän ajatteli. »Ruokasali on hyvä.» + +Ruokasalin pimeä suklaanruskea, jota vaaleanvihreä tehosti, pani hänen +mielikuvituksensa liikkeelle. + +Hän tilasi päivällistä ja istahti samaan nurkkaan, ehkä saman pöydänkin +ääreen (asiat eivät paljoa edistyneet »Erimielisissä», vaikka klubi +oli miltei radikaalinen mielipiteiltään), missä hän ja nuori Jolyon +istuivat kaksikymmentä viisi vuotta sitten, kun hän loma-aikoina vei +pojan Drury Laneen. + +Poika oli rakastanut teatteria, ja vanha Jolyon muisteli kuinka +hän istui vastapäätä, peittäen kiihtymyksensä huolelliseen, mutta +läpinäkyvään välinpitämättömyyteen. + +Hän tilasi itselleen vielä saman päivällisen, minkä poika aina oli +valinnut — lientä, pikkusilliä, kyljyksiä, tortun. Ah, jospa hän +istuisi tuossa vastapäätä nyt! + +He kaksi eivät olleet kohdanneet toisiaan neljääntoista vuoteen. Eikä +tämä ollut ensimmäinen kerta noiden neljäntoista vuoden aikana, jolloin +vanha Jolyon tuumaili, olisiko kenties hänessä jotakin moitittavaa +tuon poikansa asian yhteydessä. Onneton rakkausjuttu tuon kauniin +keimailijan Danaë Thornworthyn, nyt Danaë Pellew, Anthony Thornworthyn +tyttären kanssa oli umpimähkään viskannut hänet Junen äidin syliin. +Isän olisi ehkä pitänyt estää heidän avioliittonsa, he olivat liian +nuoria, mutta saatuaan tuon kokemuksen Jo'n herkkätunteisuudesta +hän oli liiankin kärkäs näkemään hänet naimisissa. Ja neljän vuoden +päästä oli romahdus tullut! Oli tietysti mahdotonta hyväksyä pojan +käytöstä tässä romahduksessa; järki ja kasvatus — tuo kahden mahtavan +tekijän yhdistelmä, joka kannatti hänen periaatteitaan — sanoivat +hänelle, että se oli mahdotonta, mutta hänen sydämensä napisi vastaan. +Koko jutun julma tunnottomuus ei ottanut huomioon sydämiä. Siinä +oli June, tuo kultatukkainen pieni hiukkanen, joka oli kiivennyt +kokonaan hänen syliinsä, kietoutunut ja punoutunut hänen olemukseensa +— hänen sydämeensä, joka oli luotu sellaiseksi, että siitä tuli +hentojen ja avuttomien olentojen leikkikalu ja suosittu turvapaikka. +Luonteenomaisella vaistollaan hän tajusi, että hänen oli luovuttava +toisesta tai toisesta, puolinaiset toimenpiteet eivät kelpaisi tässä +tilanteessa. Siinä juuri oli sen traagillisuus. Ja hento, avuton olento +pääsi voitolle. Hän ei tahtonut juosta jäniksen kanssa ja ajaa takaa +koirien kanssa, ja niin hän sanoi pojalleen hyvästit. + +Nuo hyvästit olivat kestäneet tähän asti. + +Hän oli tarjoutunut edelleen maksamaan supistettua elatusrahaa +nuorelle Jolyonille, mutta sitä ei ollut otettu vastaan, ja ehkä +tämä kielto oli pahoittanut hänen mieltään enemmän kuin mikään muu, +sillä se oli vienyt häneltä viimeisenkin keinon osoittaa patoutunutta +hellyyttään, ja heidän epäsovustaan oli olemassa todistus niin vankka +ja käsinkosketeltava kuin minkä vain rahallinen sitoumus, tarjous tai +kielto, voi antaa. + +Päivällisessä ei ollut makua. Samppanja-annos oli kuiva ja karvas, ei +vetänyt vertoja vanhojen aikojen Veuve Clicquot'lle. + +Kahvikupin ääressä hän alkoi miettiä oopperaanmenoa. Niinpä hän luki +_Times'istä_ — hän ei luottanut muihin lehtiin — illan ohjelman. Se oli +»Fidelio». + +Onneksi ei mikään noista uusmuotisista saksalaisista pantomiimeista, +joita tuo mies Wagner teki. + +Hän pani päähänsä vanhan oopperahatun, joka käytöstä litistyneine +lierineen ja laajoine mittasuhteineen oli kuin suurempien päivien +vertauskuva, veti käsiinsä vanhan parin hyvin ohuita lavendelinvärisiä +kauriinnahkakäsineitä, jotka vahvasti tuoksuivat venäläiseltä +nahalta, koska ne tavallisesti olivat hänen päällystakkinsa taskussa +sikaarilaatikon läheisyydessä, ja astui ajurin vaunuihin. + +Vaunut ratisivat iloisesti pitkin katuja, joitten tavatonta vilkkautta +vanha Jolyon hämmästyi. + +»Hotellit mahtavat ansaita hirmuisesti», ajatteli hän. Muutamia vuosia +sitten ei ollut olemassa yhtäkään noista suurista hotelleista. Hän +omisti tyydyttävän ajatuksen parille tontille, jotka hänellä oli +lähistöllä. Niitten arvo mahtoi nousta ihan hyppyaskelin! Tällainen +liike! + +Mutta näistä ajatuksista hän liukui noihin omituisiin +epäpersoonallisiin mietteisiin, jotka eivät olleet vähääkään +luonteenomaisia Forsyteille ja joissa osittain piili hänen vallitsevan +asemansa salaisuus. Mitä atomeja ihmiset ovat, ja kuinka heitä on +paljon! Ja mitä heistä kaikista tulee? + +Hän kompastui astuessaan pois vaunuista, maksoi miehelle tarkasti +taksan mukaan, kulki pilettiluukulle varaamaan permantopaikkansa ja +seisoi siinä kukkaro kädessä — hän piti aina rahojaan kukkarossa +eikä ollut koskaan hyväksynyt tapaa kantaa niitä irrallaan taskussa, +niinkuin monet nykypäivien nuoret miehet tekivät. Lippujenmyyjä +kurkotti ulos niinkuin vanha koira kopistaan. + +»Kas vain», sanoi hämmästynyt ääni, »siellähän on herra Jolyon Forsyte! +Aivan totta. En ole nähnyt teitä, herra, vuosiin. Voi tottakin! Eivät +ole ajat niinkuin ennen. Te ja veljenne ja tuo vasaramies — herra +Traquair, ja herra Nicholas Treffry — teillä oli täältä tilattuina +kuusi tai seitsemän permantopaikkaa säännöllisesti joka huvikausi. Entä +kuinka _te_ voitte, herra? Me emme tule nuoremmiksi.» + +Väri tummeni vanhan Jolyonin silmissä, hän maksoi guineansa. Häntä +ei ollut unohdettu. Hän marssi sisään alkusoiton soidessa kuin vanha +sotaratsu taisteluun. + +Hän pani kokoon oopperahattunsa, istuutui, veti lavendelihansikkaat +käsistään vanhan tavan mukaan ja pani silmälasit silmilleen luoden +pitkän katseen huoneen ympäri. Hän pudotti vihdoin lasit kokoonlyödylle +hatulleen ja kiinnitti katseensa väliverhoon. Kipeämmin kuin koskaan +hän tunsi, että hänen aikansa oli ollut ja mennyt. Missä olivat kaikki +naiset, kauniit naiset, joita sali ennen oli tulvillaan? Missä oli +tuo vanha tunne sydämessä, kun hän odotti jonkun suuren laulajan +esiintymistä? Missä tuo päihdyttävä elämän hurma ja hänen oma kykynsä +nauttia kaikesta? + +Aikansa suurin oopperassakävijä! Nyt ei enää ollut mitään oopperaa! Tuo +viheliäinen Wagner oli pilannut kaikki, ei sävelmiä jäljellä, ei ääniä +laulamassa niitä! Ah, noita ihmeellisiä laulajia! Poissa! Hän istui +katsellen tuttuja kohtauksia, turtumuksen tunne sydämessä. + +Hopeakiharasta korvan takana hamaan pehmeävartisen kiiltonahkakengän +verhoaman jalan asentoon ei vanhassa Jolyonissa ollut mitään kömpelöä +eikä heikkoa. Hän oli yhtä suora — melkein — kuin noina vanhoina +aikoina, jolloin hän tuli oopperaan joka ilta. Hänen näkönsä oli yhtä +hyvä — melkein yhtä hyvä. Mutta mikä väsymyksen ja pettymyksen tunne! + +Hänellä oli kaiken ikänsä ollut tapa nauttia epätäydellisistäkin +seikoista — ja epätäydellistä oli ollut paljon — hän oli nauttinut +kaikesta kohtalaisesti, sen verran että pysyi nuorena. Mutta nyt +oli nauttimiskyky tiessään, filosofia tiessään ja jäljellä vain tuo +kauhea tunne, että kaikki oli mennyttä. Ei edes Vangittujen kuoro, ei +Florianin laulu kyennyt haihduttamaan hänen yksinäisyytensä varjoa. + +Jospa Jo vain olisi hänen kanssaan! Pojan täytyi olla nelikymmenvuotias +nyt. Hän oli kadottanut neljätoista vuotta ainoan poikansa elämästä. +Eikä Jo enää ollut yhteiskunnallinen paaria. Hän oli naimisissa. Vanha +Jolyon ei ollut voinut pidättäytyä ilmaisemasta hyväksymistään, vaan +oli lähettänyt pojalleen 500 punnan pankkiosoituksen naimisiinmenon +kunniaksi. Pankkiosoituksen oli palauttanut »Hotch Potch»-issa päivätty +kirje seuraavin sanoin: + + »Rakkahin Isä! + + Jalomielinen lahjasi oli tervetullut merkki siitä, että pahempaakin + voisit minusta ajatella. Palautan sen, mutta jos mielestäsi olisi + sopivaa asettaa rahat tuon pikku veitikan nimiin (sanomme häntä + Jollyksi), joka kantaa ristimänimeämme ja suosiollisesti myös + sukunimeämme, olisin hyvin iloinen. + + Toivon koko sydämestäni, että terveytesi on yhtä hyvä kuin ennenkin. + + Rakastava poikasi + + Jo.» + +Kirje oli niin pojan tapainen. Hän oli aina ollut ystävällinen sielu. +Vanha Jolyon oli vastannut näin: + + »Rakas Jo! + + Summa (500 puntaa) on pantu kirjoihini poikasi hyväksi, Jolyon + Forsyten nimelle, ja kasvaa se asianmukaista korkoa viiden prosentin + mukaan. Minä toivon, että menestyt. Terveyteni on toistaiseksi + pysynyt hyvänä. + + Rakkain terveisin hellä isäsi + + Jolyon Forsyte.» + +Ja joka vuoden tammikuun ensimmäisenä päivänä hän oli lisännyt summaan +satasen ja korot. Summa oli kohoamassa — ensi uudenvuoden päivänä se +olisi jo tuhatviisisataa ja ylikin! Ja vaikea on sanoa, kuinka paljon +tyydytystä hän oli saanut tuosta vuosittaisesta sijoituksesta. Mutta +kirjeenvaihto oli loppunut. + +Huolimatta rakkaudestaan poikaansa, huolimatta vaistosta, joka osaksi +oli synnynnäinen, osaksi, niinkuin tuhansilla hänen luokkaansa +kuuluvilla, tulos alituisesta liikeasiain hoidosta ja valvomisesta +ja joka sai hänet arvostelemaan ihmisen käytöstä pikemmin tulosten +kuin periaatteitten mukaan, hänen sydämensä pohjalla oli eräänlainen +epämukavuuden tunne. Hänen poikansa olisi näissä olosuhteissa pitänyt +mennä hunningolle, se laki esitettiin kaikissa romaaneissa, saarnoissa +ja näytelmissä mitä hän ikinä oli lukenut, kuullut tai nähnyt. + +Saatuaan pankkiosoituksen takaisin hänestä tuntui, että jotakin oli +hullusti. Miksi hänen poikansa ei ollut mennyt hunningolle? Mutta kuka +osaisi sanoa? + +Hän oli kuullut, tietenkin — itse asiassa hän oli pannut tehtäväkseen +ottaa sen selville— että Jo asui St. John's Woodissa, että hänellä +oli pieni talo ja puutarha Wistaria Avenuen varrella, että hän vei +vaimonsa seurapiireihin — merkillinen seurapiiri, epäilemättä — ja +että heillä oli kaksi lasta tuo pikkumies, jota he sanoivat Jollyksi +(olosuhteisiin katsoen nimi tuntui kyynilliseltä, ja vanha Jolyon +sekä pelkäsi että vieroksui kyynillisyyttä), ja tyttö nimeltä Holly, +joka oli syntynyt heidän naimisiinmenonsa jälkeen. Kuka osaisi sanoa +hänelle, minkälaisissa oloissa hänen poikansa todella eli? Hän oli +sijoittanut edullisesti äidinisältään perimänsä tulot ja ruvennut +alikirjuriksi Lloydiin, hän maalasi myös tauluja — vesiväreillä. Vanha +Jolyon tiesi tämän, sillä hän oli viekkaasti ostellut niitä aika-ajoin, +onnistuttuaan näkemään poikansa nimimerkin erään Thamesjokea esittävän +taulun alakulmassa välityskauppiaan ikkunassa. Hän luuli niitä +huonoiksi eikä nimimerkin vuoksi ripustanut niitä seinälleen, vaan piti +lukittuina piironkilaatikossa. + +Suuressa oopperatalossa hänet valtasi hirvittävä halu nähdä poikansa. +Hän muisti niitä päiviä, jolloin hän oli tottunut keinuttamaan +ruskeapukuista palleroa edestakaisin jalkojensa kaaren alla, aikoja, +jolloin hän juoksi pojan ponihevosen vieressä opettaen häntä +ratsastamaan, sitä päivää, jolloin hän ensi kerran vei hänet kouluun. +Hellä, kultainen pikku veitikka se poika oli ollut! Etoniin jouduttuaan +hän oli ehkä vähän liiaksikin saanut sitä haluttua käyttäytymistaitoa, +jota vanha Jolyon tiesi hankittavan vain sellaisissa paikoissa ja +suurin kustannuksin, mutta mukava toveri hän oli aina ollut. Aina +seurana, vieläpä Cambridgen jälkeen — vähän kaukainen kenties jo +silloin, kiitos saamiensa etujen. Vanhan Jolyonin tunteet julkisia +koulujamme ja opistojamme kohtaan eivät koskaan horjuneet, ja hänessä +säilyi liikuttava ihailun ja epäluulon asenne siihen maamme ylimmille +sovellettuun järjestelmään nähden, johon hänellä itsellään ei ollut +ollut onni osallistua... Nyt kun June oli lähtenyt ja jättänyt tai +melkein jättänyt hänet, olisi ollut suuri lohdutus nähdä taas poika. +Tuntien itsensä vikapääksi kavallukseen perhettään, periaatteitaan, +luokkaansa kohtaan vanha Jolyon kiinnitti katseensa laulajaan. +Vaivainen olento — viheliäinen, vaivainen raukka! Ja Florian kuin +mikäkin tikku! + +Nyt se loppui. Vähästä ne saivat huvia nykyaikana! + +Kadun tungoksessa hän sieppasi ajurin erään lihavan ja paljon nuoremman +herran nenän edestä, vaikka tämä oli jo pitänyt sitä omanaan. Matka +kävi Pall Mallin kautta, ja kulmauksessa, sen sijaan että olisi ajanut +Green Parkin läpi, ajuri kääntyi St. James Streetille. Vanha Jolyon +pisti kätensä luukun läpi (hän ei voinut sietää, että hänet näin +vietiin väärälle tielle), mutta käännyttäessä hän huomasi olevansa +vasta päätä »Hotch Potchia», ja kaipuu, joka oli salaa seurannut häntä +kaiken iltaa, pääsi vallalle. Hän käski ajuria pysähtymään. Hän menisi +sisään ja kysyisi vieläkö Jo kuului klubiin. + +Hän meni sisään. Halli oli tarkalleen saman näköinen kuin niihin +aikoihin, jolloin hän söi täällä päivällistä Jack Herringin kanssa, ja +täällä oli Lontoon paras keittäjä. Ja hän katsoi ympärilleen tuolla +terävällä, suoralla katseella, joka kautta elämän oli saanut aikaan, +että häntä palveltiin paremmin kuin useimpia muita. + +»Vieläkö herra Jolyon Forsyte on klubin jäsen?» + +»Kyllä, herra, hän on klubissa nyt. Mikä nimi?» + +Vanha Jolyon nolostui. + +»Hänen isänsä», sanoi hän. + +Ja sanottuaan tämän hän asettui seisomaan selkä uuniin nojaten. + +Nuori Jolyon oli pannut hatun päähänsä aikoen lähteä klubista ja kulki +juuri eteisen poikki, kun ovenvartija kohtasi hänet. Hän ei ollut enää +nuori, tukka vivahti harmaaseen ja kasvot — kapeampi jäljennös isän +kasvoista, samat isot, riippuvat viikset — olivat ilmeisesti kuluneet. +Hän valahti kalpeaksi. Tämä tapaaminen oli kauhea kaikkien noiden +vuosien jälkeen, sillä mikään maailmassa ei ollut niin kauhea kuin +kohtaus. He tapasivat ja antoivat kättä toisilleen. Sitten isä sanoi, +ääni väristen: + +»Kuinka voit, poikani?» + +Poika vastasi: + +»Kuinka itse voit, isä?» + +Vanhan Jolyonin käsi vapisi ohuessa lavendelihansikkaassa. + +»Jos sinulla on sama matka», sanoi hän, »voit päästä kyydillä.» + +Ja ikäänkuin heillä olisi tapana joka ilta saattaa toisensa kotiin he +lähtivät ulos ja astuivat vaunuihin. + +Vanhan Jolyonin mielestä poika oli kasvanut. »Tullut joka suhteessa +miehekkäämmäksi», oli hänen lausuntonsa. Pojan kasvojen luonnollisen +ystävällisyyden peitoksi oli tullut miltei ivallinen naamio, ikäänkuin +hän elämänsä olosuhteissa olisi havainnut haarniskan tarpeelliseksi. +Piirteet tosin olivat Forsyten, mutta ilme oli pikemminkin sisäänpäin +kääntynyt, niin kuin opiskelijalla tai filosofilla. Hänen oli +epäilemättä ollut pakko katsoa itseensä aika paljon näiden viidentoista +vuoden kuluessa. + +Nuorelle Jolyonille ensi vaikutelma isästä oli epäilemättä järkytys +— isä näytti niin kuluneelta ja vanhalta. Mutta vaunuissa hän tuskin +tuntui muuttuneelta, hänellä oli vielä tuo tuttu levollinen ilmeensä, +suora ryhti ja terävä katse. + +»Sinä näytät reippaalta, isä.» + +»Kohtalaisesti», vastasi vanha Jolyon. + +Häntä kiusasi levottomuus, joka hänen mielestään oli puettava sanoiksi. +Saatuaan poikansa tuollaisena takaisin, hän tunsi että hänen täytyi +saada tietoonsa tämän taloudellinen asema. + +»Jo», hän sanoi, »minä tahtoisin tietää minkälaisissa vesissä sinä uit. +Sinä kai olet velkaantunut?» + +Hän asetti sanansa tähän muotoon, että pojan olisi helpompi tunnustaa. + +Nuori Jolyon vastasi ivallisella äänellään: + +»En, en minä ole velkaantunut.» + +Vanha Jolyon näki, että poika oli suuttunut, ja kosketti hänen kättään. +Hän oli pannut itsensä vaaralle alttiiksi. Se maksoi kuitenkin vaivan, +eikä Jo koskaan ollut murjottanut hänelle. He ajoivat vaieten Stanhope +Gateen asti. Vanha Jolyon kutsui hänet sisään, mutta nuori Jolyon +pudisti päätään. + +»June ei ole täällä», kiiruhti isä sanomaan, »lähti vieraisille tänään. +Tiedät kai, että hän on kihloissa?» + +»Joko nyt?» mumisi nuori Jolyon. + +Vanha Jolyon astui vaunuista ja maksaessaan kyydin hän ensi kerran +elämässään antoi ajurille shillingin asemasta sovereignin. + +Ajuri pisti rahan suuhunsa, löi hevosta salaa vatsan alle ja kiiruhti +tiehensä. + +Vanha Jolyon käänsi avainta hiljaa, työnsi oven auki ja viittasi. Poika +näki hänen vakavana ripustavan takkinsa naulaan, kasvoilla ilme kuin +pikkupojalla, joka aikoo varastaa kirsikoita. + +Ruokasalin ovi oli auki, kaasu paloi pienellä liekillä, +teetarjottimelle oli nostettu väkiviinalamppu ja aivan sen viereen +päivällispöydälle oli nukahtanut kyynillisennäköinen kissa. Vanha +Jolyon hätisti sen heti pois. Tapaus oli huojennukseksi hänen +tunteilleen, hän kopisteli oopperahattuaan elukan takana. + +»Sillä on kirppuja», sanoi hän ja seurasi kissaa toiseen huoneeseen. +Pohjakerrokseen vievän hallin oven luona hän hätisteli »Hsst!» useaan +kertaan ikäänkuin valvoen kissan lähtöä, kunnes jonkin kummallisen +sattuman kautta hovimestari näyttäytyi alhaalla. + +»Voit mennä nukkumaan, Parfitt», sanoi vanha Jolyon. »Minä lukitsen +ovet itse.» + +Kun hän taas palasi ruokasaliin, kulki kissa onnettomuudeksi hänen +edellään, häntä pystyssä, julistaen nähneensä läpi tämän pienen tempun, +jonka tarkoituksena oli alunpitäen estää hovimestari tulemasta. + +Kova kohtalo oli kautta elämän vainonnut vanhan Jolyonin kotoisia +sotajuonia. + +Nuori Jolyon ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli hyvin perehtynyt +pilkantekoon, ja tänä iltana kaikki tuntui pilkalta. Välikohtaus kissan +kanssa, hänen oman tyttärensä kihlauksen ilmoittaminen. Hänellä ei +ollut siis enemmän osuutta tyttäreensä kuin tuohon kissaan! Ja asian +runollinen oikeutus tehosi häneen. + +»Minkälainen June on nyt?» kysyi hän. + +»Tuollainen pieni olento», vastasi vanha Jolyon. »Sanovat häntä minun +näköisekseni, mutta se on heidän hullutustaan. Hän on enemmän äitisi +näköinen — samat silmät ja tukka.» + +»Ahaa, ja onko hän kaunis?» + +Vanha Jolyon oli liiaksi Forsyte ylistääkseen vapaasti mitään, +varsinkaan mitään, jota hän vilpittömästi ihaili. + +»Ei hullumpi — oikea Forsytein leuka. Täällä tulee olemaan yksinäistä +kun hän on mennyt, Jo.» + +Hänen kasvojensa ilme järkytti nuorta Jolyonia samalla tavoin kuin +äsken, hänen ensin nähdessään isänsä. + +»Mitä keksit itsellesi nyt, isä? Tyttö kai ei tiedä muusta kuin +sulhasestaan?» + +»Itselleni?» toisti vanha Jolyon, suuttumuksen sorahdus äänessään. +»Tulee olemaan kurja urakka elää täällä yksin. Minä en tiedä kuinka +se päättyy. Toivoisin helkkariin —» hän hillitsi itsensä ja lisäsi: +»Kysymys on siinä, mitä teen tälle talolle?» + +Nuori Jolyon katseli ympärilleen huoneessa. Se oli erikoisen suuri +ja autio, koristettu noilla äärettömillä hiljaiselotauluilla, jotka +hän muisti poikaiästään — nukkuvia koiria, joitten kuono lepäsi +porkkanakimpuilla, joita, samoinkuin sipuleita ja viinirypäleitä, +oli asetettu sinne tänne lempeäksi yllätykseksi. Talo oli valkoinen +elefantti, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, että isä asuisi +pienemmässä paikassa, ja yhä enemmän alkoi kaikki tuntua ivalta. + +Suuressa nojatuolissaan, jossa oli kirjaa varten tuki, istui vanha +Jolyon, perheensä ja luokkansa ja koulukuntansa päämies, tukka +valkeana, otsa kuin kupooli, maltillisuuden, järjestyksen ja +omaisuusrakkauden edustajana. Yksinäisempää vanhaa miestä ei ollut koko +Lontoossa. + +Täällä hän istui huoneensa kolkossa mukavuudessa, pelkkänä hyppynukkena +suurten voimien käsissä, jotka eivät välittäneet mitään perheestä +eivätkä luokasta eivätkä koulukunnasta, vaan liikkuivat peloittavaa +kulkuaan kohti tutkimattomia päämääriä. Tällaiselta tilanne näytti +nuoresta Jolyonista, jolla oli persoonaton katse. + +Vanha isä parka! Tämäkö oli päämäärä, tarkoitus, jota varten hän oli +elänyt niin loistavan maltillisesti! Jäädä yksin, tulla vanhemmaksi ja +vanhemmaksi ja ikävöidä sielua, jonka kanssa puhua! + +Vanha Jolyon vuorostaan katsoi poikaansa. Hän tahtoi puhua monista +asioista, joista hän ei ollut voinut puhua kaikkina näinä vuosina. +Oli ollut mahdotonta tosissaan uskoa Junelle vakaumustaan siitä, +että Soho-kaupunginosan tontit olivat nousussa, levottomuuttaan +hänen jo kauan johtamansa Uuden Kivihiiliyhtiön päällysmiehen +Pippinin peloittavan hiljaisuuden johdosta, harmiaan amerikkalaisten +Golgotha-paperien alituisesta laskusta, tai myös neuvotella siitä, +kuinka hän jollakin sopivalla sijoittelulla voisi parhaiten +välttää niitä suuria omaisuusveroja, jotka hänen kuolemansa tulisi +aiheuttamaan. Kupillinen teetä, jota hän hämmenteli epämääräisesti, +vaikutti vihdoin sen, että hän alkoi puhua. Uusi näköala elämään +avautui, puhumisen luvattu maa, mistä hän saattoi löytää sataman sekä +aavistusten että kaipuun aaltoja vastaan, missä hän voi rauhoittaa +sieluaan sillä ooppiumilla, että sai pohtia omaisuutensa pyöristämistä +ja ainoan eloonjäävän osuutensa tekemistä ikuiseksi. + +Nuori Jolyon oli hyvä kuuntelija, se oli hänen vahva puolensa. Hän piti +silmänsä kaiken aikaa kiinnitettynä isän kasvoihin ja teki kysymyksen +silloin tällöin. + +Kello löi yksi ennenkuin vanha Jolyon oli lopettanut, ja tämän lyönnin +kaikuessa hänen periaatteensa tulivat takaisin. Hän otti kellon +taskustaan hämmästyneen näköisenä. + +»Minun täytyy mennä levolle, Jo», sanoi hän. + +Nuori Jolyon nousi ja ojensi kätensä auttaakseen isänsä ylös. Vanhat +kasvot näyttivät kuluneilta ja ontoilta taaskin, silmät katsoivat +kiinteästi muualle. + +»Hyvästi, poikani, muista hoitaa itseäsi.» + +Hetkinen kului, ja nuori Jolyon pyörähti kantapäillään ja astui ulos +ovesta. Hän saattoi tuskin nähdä, hänen hymynsä vapisi. Koskaan näinä +viitenätoista vuotena, aina siitä saakka, jolloin hän ensi kerran oli +havainnut, ettei elämä ollut pelkkä liikeasia, hän ei ollut huomannut +sitä niin kumman monimutkaiseksi. + + + + +3. PÄIVÄLLISET SWITHINILLÄ + + +Swithinin oranssinvärisen ja vaaleansinisen Hyde Parkiin antavan +ruokasalin pyöreä pöytä oli katettu kahdelletoista. + +Katon keskeltä riippui jättiläisstalaktiittia muistuttava +kristallikruunu, jossa kynttilät paloivat ja joka loi säteilyään +suurille kultakehyksisille kuvastimille, sivupöytien marmorilevyille +ja raskaille kultatuoleille, joitten istuimet olivat hienoa +villakirjailua. Kaikki osoitti tuota kauneuden rakkautta, joka on niin +syvälle juurtunut jokaiseen perheeseen, jonka on täytynyt raivata oma +tiensä yhteiskuntaan luonnon alhaisemman sydämen läheltä. Swithin +ei tosiaankaan sietänyt yksinkertaisuutta ja rakasti kultalakkaa, +mikä aina oli leimannut hänet tuttavien joukossa mieheksi, jolla on +suurenmoinen, joskin vähän ylellinen maku, ja siitä tietoisuudesta, +ettei kenenkään ollut mahdollista astua hänen huoneisiinsa +havaitsematta häntä varakkaaksi mieheksi, hän oli ammentanut kestävää +ja pitkäaikaista onnea, jonkalaatuista ei kenties mikään muu elämän +seikka olisi voinut hänelle tuottaa. + +Vetäydyttyään syrjään talojenvälityksestä, mikä ammatti hänen +silmissään oli viheliäinen, varsinkin sen huutokaupallinen puoli, hän +oli antautunut luontaisille ylimyksen taipumuksilleen. + +Hänen myöhäisempien päiviensä täydellinen ylellisyys oli ympäröinyt +hänet kuin kärpäsen sokeriin, ja hänen sielussaan, missä hyvin +vähän tapahtui aamusta iltaan, yhtyi kaksi omituisesti vastakkaista +liikutusta, pysyvä ja luja tyydytys siitä, että hän oli itse raivannut +tiensä ja rikastunut, ja tunne siitä, ettei hänen veroisensa miehen +koskaan olisi pitänyt sallia työajatusten tahrivan mieltään. + +Hän seisoi sivupöydän ääressä valkeassa liivissään, jossa oli suuret +kulta- ja onyksinapit, ja katseli palvelijaansa, joka väänsi auki +kolmea jäähaarikkoihin upotettua samppanjapulloa. Pystykauluksen +kärkien välissä — kaulus teki kipeätä, kun hän liikkui, mutta hän +ei olisi mistään hinnasta vaihtanut sitä toisenlaiseen — oli hänen +leukansa kalpea liha liikkumattomana. Katse vaelsi pullosta toiseen. +Hän harkitsi asiaa ja todisteli tähän tapaan: Jolyon juo lasin, ehkä +kaksi, hän on kyllä varovainen. James, hän ei näihin aikoihin voi juoda +viiniään. Nicholas — Fanny ja Nicholas kykenevät latkimaan vettä! +Soamesia ei tarvitse laskea, nuo nuoret veljenpojat — Soames oli +kolmekymmentäyksi — eivät osanneet juoda! mutta Bosinney? Kohdatessaan +tämän muukalaisen nimen, joka jotenkin oli hänen filosofiansa +ulkopuolella, Swithin vaikeni. Hänessä heräsi paha aavistus. Sitä +oli mahdoton tietää. June oli vain tyttö, ja sitäpaitsi rakastunut. +Emily (rouva James) piti hyvästä samppanjalasista. Juleylle, vanhalle +sieluparalle, tämä laji oli liian kuivaa, hänellä ei ollut makua. +Entäs Hatty Chessman! Tämän vanhan ystävän muistaminen sai ajatuksen +pilven pimentämään hänen silmiensä täydellistä lasinkirkkautta. Hän ei +ihmettelisi, vaikka Hatty joisi puoli pulloa! + +Mutta viimeistä vierasta ajatellessaan hänen vanhoille kasvoilleen +häivähti ilme, joka muistutti juuri kehräämään rupeavaa kissaa: rouva +Soames! Tämä ei joisi paljon, mutta panisi arvoa sille mitä joi. Oli +nautinto tarjota hänelle hyvää viiniä! Kaunis nainen — miellytti häntä! + +Rouva Soamesin ajatteleminen oli samppanjaa sinänsä. Oli nautinto +tarjota hyvää viiniä nuorelle naiselle, joka oli niin kaunis, joka +osasi pukeutua, oli viehättävä käytökseltään, kerrassaan hienostunut +— oli nautinto kestitä häntä. Kauluksensa kärkien välistä hän ohjasi +päänsä illan ensimmäiseen, tuskalliseen liikahdukseen. + +»Adolf», sanoi hän. »Tuo vielä yksi pullo.» + +Hän itse voisi juoda aika lailla, sillä, kiitos Blightin +lääkemääräysten, hän oli erinomaisessa kunnossa ja varovaisuuden vuoksi +hän oli jättänyt lounaan syömättä. Hän ei ollut viikkokausiin tuntenut +itseään niin terveeksi. Työntäen alahuulensa eteenpäin hän antoi +viimeiset määräyksensä. + +»Adolf, pieni ryyppy länsi-intialaista, kun päästään liikkiöön.» + +Hän meni etuhuoneeseen ja istahti tuolin reunalle, polvet erillään. Ja +hänen suuri, jyhkeä hahmonsa kääriytyi heti odottavaan, kummalliseen, +alkuaikaiseen liikkumattomuuteen. Hän oli valmis nousemaan heti +tarvittaessa. Hän ei ollut pitänyt päivälliskutsuja kuukausiin. Nämä +päivälliset Junen kihlauksen kunniaksi olivat ensi alussa tuntuneet +rasitukselta (Forsyten perheessä noudatettiin hartaasti tapaa juhlia +kihlauksia), mutta kun kutsujen lähettämisen ja ruokien tilaamisen +vaiva oli ohi, hän tunsi miellyttävästi virkistyneensä. + +Ja istuessaan tässä kello kädessään, lihavana, sileänä ja +kullanvärisenä kuin siloitettu voipallero, hän ei ajatellut mitään. + +Pitkä mies, jolla oli vino poskiparta ja joka kerran oli ollut +Swithinin palveluksessa, mutta nyt omisti vihanneskaupan, tuli sisään +ja ilmoitti: + +»Rouva Chessman, rouva Septimus Small.» + +Kaksi naista astui sisään. Etummaisella, kokonaan punaisiin puetulla, +oli poskillaan isot, säännölliset läikät samaa väriä ja kovat, +terävät silmät. Hän tuli Swithinin luo ojentaen pitkään, keltaiseen +hansikkaaseen verhottua kättään. + +»Hyvää päivää, Swithin», sanoi hän, »en ole nähnyt sinua pitkiin +aikoihin. Kuinka voit? No mutta rakas poika, kuinka sinusta on tullut +lihava!» + +Vain katseen jäykkyys paljasti Swithinissä suuttumusta. Juro ja kumea +kiukku paisutti hänen rintaansa. Oli alhaista olla lihava, tulla +mainituksi lihavaksi. Hänellä oli leveä rinta, siinä kaikki. Hän +kääntyi sisareensa, tarttui tämän käteen ja sanoi käskevällä äänellä: + +»Mitä kuuluu, Juley?» + +Rouva Septimus Small oli pisin neljästä sisaresta. Hänen hyvät, +pyöreät vanhat kasvonsa olivat käyneet vähän happamiksi, ne olivat +lukemattoman monesta kohdasta lerpallaan, ikäänkuin ne olisi tätä +iltaa varten sullottu rautalankanaamariin, joka äkkiä irroitettuna +olisi jättänyt pieniä vastahakoisia laskoksia yli kasvojen. Silmätkin +olivat lerpallaan. Tällä tavalla hän ilmaisi alituista suruaan Septimus +Smallin menetyksestä. + +Hän oli suorastaan siinä maineessa, että hän sanoi aina jotakin +tilanteeseen sopimatonta, ja sukunsa sitkeydellä hän piti kiinni +sanomastaan ja lisäsi siihen toisen väärän sanan ja niin edespäin. +Miehen kuollessa oli perheen sitkeys, perheen asiallisuus jäänyt +hänessä hedelmättömäksi. Hän oli suuri puhuja sallittaessa ja +keskusteli ilman pienintäkään eloisuutta tuntikaupalla kertoen +eepillisen yksitoikkoisesti niistä lukemattomista tilaisuuksista, +jolloin Onnetar oli kohdellut häntä väärin, eikä hän vähääkään +tajunnut, että kuulijat olivat Onnettaren puolella, sillä hänen +sydämensä oli ystävällinen. + +Hän oli saanut tuon tavan, ihmisparka, istuessaan kauan Smallin +(heikkorakenteisen miehen) vuoteen ääressä, ja tämän jälkeen hän oli +lukemattomat kerrat istunut mittaamattomia ajanjaksoja huvittamassa +sairaita, lapsia ja muita avuttomia olentoja, eikä hän koskaan voinut +päästä siitä tunteesta, että maailma oli epäkiitollisin paikka, +missä kukaan voi elää. Sunnuntai sunnuntain jälkeen hän oli istunut +kirkkoherra Thomas Scolesin jalkojen juuressa, tuon erinomaisen +henkevän saarnaajan, jolla oli suuri vaikutus häneen, mutta hän oli +onnistunut vakuuttamaan jokaiselle, että sekin oli onnettomuus. Hän +oli perheessään muuttunut sananparreksi, ja kun jollekin tahdottiin +huomauttaa, että hän oli erikoisen vaivalloinen, sanottiin, että hän +oli »todellinen Juley.» Hänen mielenlaatunsa olisi neljänkymmenen +vuoden iässä tappanut kenen muun tahansa kuin Forsyten, mutta hän oli +seitsemänkymmenen kahden eikä ollut koskaan näyttänyt terveemmältä. +Ja tuntui siltä, että hänessä oli ilon mahdollisuuksia, jotka vielä +voivat puhjeta esiin. Hän omisti kolme kanarialintua, Tommy-kissan +ja puolikkaan papukaijaa — yhteisesti sisarensa Hesterin kanssa. Ja +nämä eläinparat (joita huolellisesti pidettiin loitolla Timothysta — +hän hermostui eläimiin), toisin kuin ihmiset, ymmärsivät, että hän ei +hölmöydelleen mitään voinut, ja kiintyivät häneen intohimoisesti. + +Hän oli synkeän loistava tänä iltana mustassa silkkivillassa, +malvanvärinen rinnus leikattuna kainoksi kolmioksi, kaiken kruununa +musta samettinauha, joka ympäröi ohuen kaulan juurta. Musta ja malva +iltapuvussa oli miltei jokaisen Forsyten mielestä erittäin siveä +väriyhdistelmä. + +Hän sanoi nyrpeänä Swithinille: + +»Ann on kysynyt sinua. Et ole käynyt luonamme pitkiin aikoihin.» + +Swithin pani peukalonsa liivin kainalonaukkoihin ja vastasi: »Ann on +tullut kovin raihnaaksi, hänen pitäisi kutsua lääkäri!» + +»Herra ja rouva Nicholas Forsyte.» + +Nicholas Forsyte nosteli korkeita kulmakarvojaan hymy huulilla. Hän +oli tämän päivän kuluessa onnistunut toteuttamaan suunnitelmansa +erään yläintialaisen heimon käyttämisestä työväkenä Ceylonin +kultakaivoksissa. Sievä suunnitelma toteutui vihdoinkin suurten +vaikeuksien uhalla — hän oli syystä hyvällä tuulella. Se tekisi hänen +kaivostensa tuotannon kaksinkertaiseksi, ja, niinkuin hän usein oli +pontevasti todistellut, kun kerran kaikki kokemus viittaa siihen, +että ihmisen pitää kuolla, merkitsee varmastikin vähän, kuoleeko hän +viheliäisen vanhuuden saavuttaneena omassa maassaan vai ennen aikojaan +vieraan kaivoksen kosteudessa, kunhan vain tämä hänen elintapojensa +muutos on hyödyttänyt Brittein valtakuntaa. + +Hänen todistuskykynsä oli ilmeinen. Kohottaen kyömynenäänsä kuuntelijaa +kohti hän tavallisesti lisäsi: + +»Emme ole vuosikausiin voineet maksaa osinkoa siksi, että meiltä on +puuttunut parisataa tuollaista miestä, ja katsokaapa osakkeitten +hintoja. En voi saada niistä shillinkiäkään.» + +Hän oli myöskin ollut Yarmouthissa ja tullut takaisin tuntien +lisänneensä ainakin kymmenen vuotta omaan elämäänsä. Hän tarttui +Swithinin käteen ja huudahti hilpeästi: + +»Hei, täällä sitä ollaan taas!» + +Rouva Nicholas, kulunut nainen, hymyili säikähtynyttä hymyä hänen +selkänsä takana. + +»Herra ja rouva James Forsyte! Herra ja rouva Soames Forsyte.» + +Swithin veti kantapäänsä yhteen ryhdiltään ihailtavana. + +»Terve, James, terve, Emily! Mitä kuuluu, Soames? Mitä _kuuluu_?» + +Hänen kätensä sulki otteeseen Irenen käden, ja hänen silmänsä +paisuivat. Kaunis nainen — vähän liian kalpea, mutta vartalo, silmät, +hampaat! Liian hyvä tuollaiselle kuin Soames! + +Jumalat olivat antaneet kenelle tummanruskeat silmät ja kultaisen +tukan, tuon omituisen, miesten katseita kiihdyttävän yhdistelmän, +jonka sanotaan merkitsevän heikkoa luonnetta. Ja hänen niskansa +ja olkapäittensä täyteläinen, pehmeä kalpeus kullanvärisen puvun +yläpuolella teki hänen olemuksensa kumman houkuttelevaksi. + +Soames seisoi takana, katse kiinnitettynä vaimonsa niskaan. Näyttäjät +kellossa, joka yhä vielä oli avoimena Swithinin kädessä, olivat jo +jättäneet kahdeksan, oli jo kulunut puolen tuntia yli talon isännän +tavallisen päivällisajan — hän ei ollut syönyt lounasta — ja omituinen +alkuaikainen kärsimättömyys puhkesi hänessä. + +»Ei ole Jolyonin tapaista myöhästyä», Swithin sanoi Irenelle +hillitsemättä harmiansa. »Minä otaksun, että June viivyttää häntä.» + +»Rakastuneet myöhästyvät aina», vastasi Irene. + +Swithin tuijotti häneen, tumma oranssi kohosi hänen poskilleen. + +»Heillä ei ole mitään syytä. Jotakin muodikasta roskaa!» + +Ja tämän purkauksen takana tuntui primitiivisten sukupolvien epäselvä +kiihkeys murisevan ja uhkaavan. + +»Sanohan mitä ajattelet uudesta tähdestäni, setä Swithin», sanoi Irene +pehmeästi. + +Hänen pukunsa pitsireunuksella loisti viisikulmainen, yhdestätoista +timantista tehty tähti. + +Swithin katsoi tähteä. Hänellä oli kehittynyt maku jalokiviasioissa, +eikä olisi voitu keksiä mieluisampaa kysymystä johtamaan hänen +huomiotaan muualle. + +»Kuka on antanut sen sinulle?» kysyi hän. + +»Soames.» + +Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään muutosta, mutta Swithinin vaaleat +silmät pullistuivat ikäänkuin jokin näkemys olisi äkkiä surettanut +hänen mieltään. + +»Minä lyön vetoa että sinun on ikävä kotona», sanoi hän. »Sinä päivänä +kun sinua haluttaa tulla syömään päivällistä kanssani, tarjoan sinulle +niin hyvää viiniä kuin Lontoossa ikinä voi saada.» + +»Neiti June Forsyte — herra Jolyon Forsyte!... Herra Bo-swainey!...» + +Swithin liikutti käsivarttaan ja sanoi jyrisevällä äänellä: + +»Päivälliselle — nyt päivälliselle!» + +Hän vei pöytään Irenen sillä perusteella, ettei ollut saanut häntä +vieraakseen hänen morsiusaikansa jälkeen. Junen osana oli Bosinney, +joka oli sijoitettu Irenen ja morsiamensa väliin. Junen toisella +puolella olivat James ja rouva Nicholas, sitten vanha Jolyon ja rouva +James, Nicholas ja Hatty Chessman, Soames ja rouva Small, jolloin +ympyrä palasi takaisin Swithiniin. + +Forsytein perhepäivälliset noudattavat eräitä perimätapoja. Ei +esimerkiksi ole mitään voileipäruokia. Syy tähän on tuntematon. +Nuorten jäsenten kesken vallitseva teoria panee syyksi simpukkain +häpeämättömän hinnan; luultavammin sen aiheuttaa halu päästä heti +asiaan, hyvä käytännöllinen järki, joka ilman muuta ratkaisee, että +voileipäruuat ovat pelkkää mitättömyyttä. Vain Jamesin perhe, jonka on +vaikea vastustaa Park Lanen suorastaan universaalista tapaa, on silloin +tällöin uskoton. + +Miltei nyreä hiljaisuus, keskinäinen välinpitämättömyys seuraa +istuutumista ja kestää pitkälle ensimmäiseen ruokaan. Silloin tällöin +vain kuuluu tämäntapaisia huomautuksia »Tom voi taas pahoin, en käsitä +mikä häntä vaivaa!» — »Ann kai ei tule alakertaan aamuisin?» — »Mikä +tohtorisi nimi on, Fanny? Stubbs? Hän on puoskari!» — »Winifred? +Hänellä on liian paljon lapsia. Neljä, eikö niin? Hän on laiha kuin +tikku.» — »Mitä olet maksanut tästä sherrystä, Swithin? Se on liian +kuivaa minun makuuni.» + +Toisen samppanjalasin jälkeen alkaa kuulua eräänlaista hyrinää, joka +satunnaisista lisäkkeistä puhdistettuna ja alkutekijäänsä palautettuna +osoittautuu olevan juttua kertovan Jamesin ääni. Tätä kestää kauan, +se ulottuu väliin siihen saakka, mikä yleisesti tunnetaan Forsytein +päivällisen huippukohdaksi — »lampaansatulaan.» + +Kukaan Forsyte ei ole pitänyt päivälliskutsuja hankkimatta +lampaansatulaa. Sen mehukkaassa kiinteydessä on jotakin, mikä tekee sen +sopivaksi ihmisille, joilla »on jonkinlainen asema.» Se on ravitsevaa +ja maukasta, sellaista, jota ihminen tietää syövänsä. Sillä on +menneisyyttä ja tulevaisuutta niinkuin pankkitalletuksella, ja siitä +voi keskustellakin. + +Perheen jokainen haara pitää sitkeästi kiinni omasta erikoisesta +ostopaikastaan — vanha Jolyon vannoo Dortmoorin kautta, James Walesin, +Swithin Southdownin, ja Nicholas väittää, että pilkatkoot ihmiset miten +paljon tahansa, mutta mikään ei vedä vertoja Uudelle Seelannille. +Mitä taas Rogeriin tulee, »originaaliin» veljesten joukossa, hänen +oli täytynyt etsiä oma paikkansa, ja niinkuin mies, joka on keksinyt +uuden ammatin pojalleen, hän oli nerokkaasti oivaltanut kaupan, jossa +myytiin saksalaista tavaraa. Ja kun häntä tästä nuhdeltiin, oli hän +näyttänyt valttinsa, teurastajan laskun, joka osoitti, että hän maksoi +enemmän kuin kukaan muu. Tässä tilaisuudessa vanha Jolyon oli saanut +filosofoimispuuskan ja kääntynyt Juneen sanoen: + +»Sen voit uskoa, he ovat ovelaa joukkoa, nuo Forsytet — ja sen huomaat +kyllä, kun tulet vanhemmaksi.» + +Timothy yksin pysyi erillään, sillä vaikka hän söikin lampaansatulaa +sydämen halusta, sanoi hän pelkäävänsä sitä. + +Jokaiselle, jota Forsyten perhe sielutieteellisesti kiinnostaa, +tämä suuri lampaansatulapiirre on ensiluokkaisen tärkeä. Se ei +ainoastaan luo valaistusta heidän sitkeyteensä, niin kollektiiviseen +kuin yksilölliseen, vaan myös osoittaa heidän kuuluvan tuohon +suureen luokkaan, joka uskoo ravintoon ja makuun eikä väisty minkään +tunteellisen kauneusvaatimuksen edestä. + +Perheen nuoremmat jäsenet olisivat itse asiassa tulleet toimeen ilman +koko lampaansatulaa, he olisivat mieluummin valinneet helmikanaa tai +rapusalaattia — jotakin, joka vetosi mielikuvitukseen ja ravitsi +vähemmän — mutta nämä olivat naisia; miehet taas olivat saaneet +turmelevia vaikutteita vaimoiltaan ja äideiltään, joitten oli ollut +pakko syödä lampaansatulaa kautta avioliittonsa ja jotka olivat +siirtäneet poikiensa sisimpään olemukseen salaisen vihamielisyyden sitä +kohtaan. + +Kun suuri lampaansatulakysymys oli ohi, iskettiin Tewkesburyn +liikkiöön, jota seurasi pieni siemaus länsi-intialaista. Swithin oli +niin hidas toimissaan, että päivällisen kuluessa sattui seisaus. +Antautuakseen työhönsä perusteellisemmin hän keskeytti puhelunsa. + +Paikaltaan rouva Septimus Smallin vierestä Soames piti vahtia. Hänellä +oli omat, erääseen mieluisaan rakennussuunnitelmaan liittyvät syynsä +tehdä havaintoja Bosinneystä. Arkkitehti ehkä kelpasi tarkoitukseensa, +hän näytti älykkäältä siinä nojautuessaan taaksepäin tuolissaan, +oikullisesti rakennellen pieniä muureja leivänmurusista. Soames pani +merkille, että hänen frakkipukunsa oli hyvää kuosia, mutta liian pieni, +ikäänkuin useita vuosia sitten tehty. + +Soames näki hänen kääntyvän keneen ja sanovan jotakin, ja kenen kasvot +sädehtivät niinkuin hän usein oli nähnyt niiden sädehtivän toisille +— ei koskaan hänelle itselleen. Hän koetti kuulla, mitä he sanoivat, +mutta Juley täti puhui. + +Eikö se ollut aina tuntunut hyvin kummalta Soamesista? Juuri viime +sunnuntaina rakas pastori Scoles oli ollut niin henkevä saarnassaan, +niin pilkallinen. »Sillä mitä se auttaisi ihmistä», oli hän +sanonut, »jos hän voittaisi oman sielunsa, mutta menettäisi kaiken +omaisuutensa?» Tämä, oli hän sanonut, oli keskiluokan elämänohje. Mitä +hän oli sillä tarkoittanut? Saattoihan tietenkin keskiluokka uskoa +sellaista — hän ei sitä tietänyt, mutta mitä Soames arveli? + +Soames vastasi epämääräisesti: »Mistä minä tietäisin? Scoles on pelkkää +humpuukia, eikö olekin?» Sillä Bosinney katseli pöytää ikäänkuin +osoittaen pöytävieraitten erikoisuuksia, ja Soames olisi tahtonut +tietää, mitä hän sanoi. Hymyilystä päättäen Irene ilmeisesti yhtyi +hänen huomautuksiinsa. Hän näytti aina olevan yhtä mieltä toisten +ihmisten kanssa. + +Irenen katse oli kääntynyt häneen itseensä, ja Soames katsoi heti +muualle. Hymy oli kuollut Irenen huulilta. + +Humpuukia? Mutta mitä Soames tarkoitti? Jos pastori Scoles — kirkon +mies — oli humpuukia, silloinhan kuka tahansa voi olla — se oli +hirveätä! + +»No niin, ja niin onkin!» sanoi Soames. + +Juley tädin hetkellisen ja kauhistuneen hiljaisuuden aikana hän +tavoitti muutamia Irenen sanoja, jotka kuuluivat näiltä: »Ken tänne +käy, saa kaiken toivon heittää.» + +Mutta Swithin oli lopettanut liikkiönsä. + +»Mistä ostat sienesi?» hän kysyi Ireneltä hovimiehen äänellä. »Ostaisit +Snileybobilta — sieltä saa aina tuoreita. Nuo _pienet_ kauppiaat eivät +viitsi nähdä vaivaa.» + +Irene kääntyi vastaamaan hänelle, ja Soames näki Bosinneyn katsovan +häntä ja hymyilevän itsekseen. Omituinen hymy oli tuolla miehellä. Se +näytti miltei yksinkertaiselta, niinkuin lapsen, joka hymyilee, kun +sitä haluttaa. Georgen keksimää pilkkanimeä — »Merirosvo» — hän ei +pitänyt suuressa arvossa. Ja nähdessään Bosinneyn kääntyvän Juneen +Soameskin hymyili, mutta ivallisesti — hän ei pitänyt Junesta, jolla ei +näyttänyt olevan kovinkaan hauskaa. + +Tämä ei ollut ihmeellistä, sillä hänellä oli juuri ollut seuraava +keskustelu Jamesin kanssa: + +»Minä viivyin jokivarrella kotimatkallani, James setä, ja näin kauniin +talonpaikan.» + +James, hidas ja perinpohjainen syöjä, keskeytti pureskelutoimensa. + +»Vai niin?» sanoi hän. »Missä se oli?» + +»Lähellä Pangbournea.» + +James sijoitti palasen liikkiötä suuhunsa, ja June odotti. + +»Otaksun että _sinä_ et tiedä oliko maa siellä myytävänä», sanoi hän +vihdoin. »_Sinä_ kai et tiedä mitään maan hinnasta sielläpäin.» + +»Tiedän», sanoi June, »minä kyselin.» Hänen pienet päättäväiset +kasvonsa kuparikruunun alla olivat epäilyttävän kiihkeät ja hehkuvat. + +James silmäili häntä inkvisiittorin katsein. + +»Mitä? Et kai ajattele maan ostoa!» hän huudahti pudottaen haarukkansa. + +Hänen mielenkiintonsa rohkaisi Junea suuresti. Oli kauan ollut hänen +lempisuunnitelmansa, että sedät hyödyttäisivät itseään ja Bosinneyta +rakentamalla maataloja. + +»En toki», sanoi hän. »Minä vain ajattelin, että siinä olisi mainio +talonpaikka — sinulle tai — jollekin muulle.» + +James vilkaisi häneen syrjästä ja sijoitti toisen liikkiöpalan suuhunsa. + +»Maa on varmaan hyvin kallista sielläpäin», sanoi hän. + +Mitä June oli luullut persoonalliseksi mielenkiinnoksi olikin ollut +vain sitä persoonatonta kiihtymystä, joka valtaa jokaisen Forsyten, kun +hän kuulee jonkin ostokelpoisen olevan vaarassa joutua toisiin käsiin. +Mutta June kieltäytyi näkemästä hyvän mahdollisuutensa katoamista ja +jatkoi painostustaan. + +»Sinun pitäisi päästä maalle, James setä. Soisinpa että minulla olisi +paljon rahaa, silloin en asuisi päivääkään enää Lontoossa.» + +James oli järkytetty pitkän laihan olemuksensa uumenia myöten. Hän +ei voinut käsittää, että hänen veljenpoikansa tyttärellä olisi niin +suorasukaiset mielipiteet. + +»Miksi et muuta maalle?» toisti June. »Se tekisi sinulle äärettömän +hyvää!» + +»Kuinka niin?» aloitti James kiihtyneenä. »Ostaa maata — mitä sinä +luulet minun hyötyvän maan ostosta, talojen rakentamisesta? Enhän voisi +saada neljää prosenttia rahoistani!» + +»Entäs sitten? Saisit raitista ilmaa.» + +»Raitista ilmaa!» huudahti James. »Mitä minä tekisin raittiilla ilmalla +—» + +»Minä luulin, että jokainen haluaisi raitista ilmaa», sanoi June +halveksivasti. + +James pyyhki perinpohjin suunsa lautasliinaan. + +»Sinä et tunne rahan arvoa», sanoi hän välttäen tytön katsetta. + +»En, ja toivon etten koskaan tule tuntemaan!» Ja purren huuliaan +sanomattoman nöyryytettynä June parka vaikeni. + +Minkätähden hänen omat sukulaisensa olivat niin rikkaita, eikä Phil +koskaan tiennyt, mistä tuli rahaa huomispäivän tupakkaan? Minkätähden +he eivät voineet tehdä mitään hänen hyväkseen? Mutta he olivat niin +itsekkäitä. Miksi he eivät voineet rakentaa maataloja? Junessa oli koko +tuo lapsellinen dogmaattisuus, joka on niin intomielinen ja väliin +saa suuria aikaan. Bosinney, jonka puoleen hän kääntyi tappiossaan, +puheli Irenen kanssa, ja Junen mieltä kylmäsi. Hänen silmänsä +tiukkenivat suuttumuksesta niinkuin vanhan Jolyonin, kun hänen tahtoaan +vastustettiin. + +Jameskin oli häiriintynyt. Hänestä tuntui kuin joku olisi uhannut hänen +oikeuttaan sijoittaa rahansa viittä prosenttia vastaan. Jolyon oli +pilannut tytön. Kukaan hänen tyttäristään ei olisi sanonut tuollaista. +James oli aina ollut tavattoman antelias lapsilleen, ja tietoisuus +tästä sai hänet yhä herkemmäksi Junen syytökselle. Hän käsitteli äreänä +mansikoitaan, upotti ne kermaan ja söi nopeasti. Ne eivät missään +tapauksessa pääsisi hänen käsistään. + +Oliko ihme, että hän oli järkytetty. Neljänkymmenen viiden vuoden ajan +(hänestä oli tullut asianajaja varhaisimmassa lain myöntämässä iässä) +oli hänen toimenaan ollut kiinnitysten järjestäminen, sijoitusten +pysyttäminen korkean ja varman koron muuttumattomalla tasolla, +kauppojen välittäminen sen periaatteen mukaan, että toisista ihmisistä +oli saatava irti mahdollisimman paljon asiakkaitten ja hänen itsensä +eduksi, ja lopulta hän oli tullut siihen, että arvioi kaiken rahassa. +Raha oli nyt hänen valonsa, hänen näkövälineensä, jota ilman hän +todella ei kyennyt näkemään, ei tuntemaan ilmiöitä. Että hänelle +nyt sanottiin vasten silmiä tällaista: »Minä toivon, etten koskaan +opi tuntemaan rahan arvoa», se suretti, se sai hänet suunniltaan. +Hän tiesi, että se oli tyhjää puhetta, muuten se olisi vallan +kauhistuttanut häntä. Mihin maailma oli menossa! Muistaen äkkiä nuoren +Jolyonin tarinan hän tunsi kuitenkin vähän helpotusta, sillä mitä voisi +odottaakaan tuollaisen isän tyttäreltä! Tällöin hänen ajatuksensa +kääntyivät vielä epämieluisampaan uomaan. Mitä oli kaikki tuo puhe +Soamesista ja Irenestä? + +Niinkuin kaikissa itseäänkunnioittavissa perheissä, niin oli +Forsyteillakin paikka, missä perhesalaisuuksia vaihdettiin ja +perhearvoja noteerattiin. Forsyten juorupörssissä tiedettiin, että +Irene katui naimistaan. Hänen katumustaan ei hyväksytty. Hänen olisi +pitänyt ajoissa tuntea oma mielensä, riippuvaisessa asemassa oleva +nainen ei saanut tehdä tuollaisia erehdyksiä. + +James ajatteli yrmeänä, että heillä oli kaunis talo (tosin +pienenpuolinen) erinomaisella paikalla, ei lapsia eikä rahahuolia. +Soames oli pidättyvä liikeasioissaan, mutta hänen täytyi olla jo aika +äveriäs mies. Hänellä oli erinomaiset tulot liikkeestä — sillä Soames, +niinkuin isäkin, oli osakas tuossa tunnetussa asianajotoimistossa +Forsyte, Bustard ja Forsyte — ja hän oli aina ollut hyvin +varovainen. Hän oli myös onnistunut vallan tavattoman hyvin eräissä +kiinnityksissään — vähän valppautta oikeana hetkenä — onnen potkauksia! + +Ei ollut mitään syytä, miksi Irene ei olisi onnellinen, ja kuitenkin +kerrottiin, että hän oli pyytänyt omaa makuuhuonetta. James tiesi mihin +se päättyisi. Olisipa Soames edes juonut! + +James silmäili miniäänsä. Hänen näkymätön katseensa oli kylmä ja +epäilevä. Siinä oli syytöstä ja pelkoa ja persoonallisen loukkautumisen +tuntua. Miksi juuri hänen mieltään pahoitettiin näin? Kaikki oli +luultavasti tyhjää puhetta, naiset ovat niin kummallisia! He +liioittelivat niin, ei tiennyt, mitä piti uskoa. Sitäpaitsi ei kukaan +kertonut hänelle mitään, hänen piti itsensä keksiä kaikki. Taas hän +salaa vilkaisi Ireneen ja hänestä Soamesiin. Jälkimmäinen kuunteli +Juley tätiä ja katseli kulmainsa alta Bosinneyn suuntaan. + +»Soames pitää Irenestä, tiedän sen», ajatteli James. »Minkälaisia +lahjojakin hän antaa aina!» + +Ja Irenen kylmyyden ääretön järjettömyys hämmästytti häntä yhä +valtavammin. Se oli ikävääkin, sillä Irene oli viehättävä pieni +olento, ja hän, James, olisi pitänyt hänestä paljon, jos hän vain +olisi sallinut. Irene oli viime aikoina ruvennut seurustelemaan Junen +kanssa, _siitä_ ei mitään hyvää koitunut, se ei varmaankaan ollut +hänelle hyväksi. Hänellä alkaisi vielä olla omia mielipiteitä. James +ei käsittänyt, mitä Irene sellaisilla tekisi. Hänellä oli hyvä koti ja +kaikki mitä hän saattoi toivoa. Jamesin mielestä toisten pitäisi valita +hänelle ystävät. Tähän suuntaan jatkaminen oli vaarallista. + +June, joka aina oli onnettomien puolustaja, oli tosiaankin houkutellut +Ireneltä tunnustuksen ja puolestaan saarnannut, että oli välttämätöntä +katsoa pahaa silmästä silmään ja ottaa ero. Mutta Irene oli suhtautunut +näihin kehoituksiin miettivän hiljaisena, ikäänkuin häntä olisi +kauhistuttanut ajatus, että tuollainen taistelu olisi kylmäverisesti +vietävä läpi. Soames ei koskaan jättäisi häntä, oli hän sanonut Junelle. + +»Mitäs hänestä?» huusi June. »Tehköön hän mitä tahtoo — pysy sinä vain +lujana!» Ja Junella oli ollut tuntoa sanoa jotakin samansuuntaista +kerran Timothyn luona. James oli tuntenut luonnollista suuttumusta ja +kauhua kuullessaan tästä. + +Entä jos Irene saisi päähänsä — James saattoi tuskin ajatella ajatusta +loppuun — jättää Soamesin. Mutta tämä mahdollisuus oli Jamesista niin +sietämätön, että hän hylkäsi sen heti. Se kutsui esiin hämäriä näkyjä, +perheen kielikellojen ääni hälisi hänen korvissaan, oli kauhistuttavaa +ajatella, että jotakin niin silmiinpistävää tapahtuisi niin lähellä +häntä, eräälle hänen omista lapsistaan! Onneksi Irenellä ei ollut rahaa +— vaivaiset viisikymmentä puntaa vuodessa! Ja hän ajatteli halveksien +Heron-vainajaa, joka ei ollut voinut jättää hänelle mitään. Lasinsa +yli kumartuneena, pitkät jalat kiertyneinä pöydän alle James aivan +unohti nousta, kun naiset lähtivät huoneesta. Hän olisi tahtonut puhua +Soamesille — varoittaa häntä; he eivät saaneet jatkaa tähän suuntaan, +nyt kun sellainen mahdollisuus oli tullut Jamesin mieleen. Ja hän pani +yrmeän vihamielisenä merkille, että June oli jättänyt viinilasinsa +täysinäiseksi. + +»Tuo pieni otus on kaiken takana», mietti hän. »Irene ei ikinä olisi +keksinyt sellaista.» James oli mies, jolla oli mielikuvitusta. + +Swithinin ääni herätti hänet mietteistään. + +»Minä maksoin siitä neljäsataa puntaa», sanoi hän. »Se on toki oikea +taideteos.» + +»Neljäsataa! Hm, se on paljon rahaa», puuttui puheeseen Nicholas. + +Puheenaoleva esine oli taidokas veistoryhmä italialaista marmoria, joka +tilavalta jalustaltaan (sekin marmoria) levitti kulttuurin ilmakehää +kautta huoneen. Sivukuviot, joita oli kuusi, alastomia naisia kaikki ja +hyvin koristeellista tekotapaa, viittasivat keskikuvioon, joka sekin +oli alaston ja nainen ja joka viittasi itseensä. Kaikki tämä antoi +katselijalle mieluisan tunteen keskikuvion äärettömästä merkityksestä. +Juley tädillä, joka istui miltei vastapäätä, oli ollut täysi työ olla +katsomatta siihen kaiken iltaa. + +Vanha Jolyon puhui; hän oli aloittanut keskustelun. + +»Neljäsataa — mitä hullua! Älä uskottele minulle, että maksoit +neljäsataa _tuosta_.» + +Kauluksen kärkien välistä Swithinin leuka teki illan toisen tuskallisen +kallistusliikkeen. »Neljä — sataa — puntaa, Englannin rahaa, ei +penniäkään vähemmän. Minä en kadu. Se ei ole tavallista englantilaista +— se on aitoa nykyitalialaista.» + +Soames kohotti suupieltään hymyyn ja katsoi Bosinneyhin. Arkkitehti +virnisteli savukkeensa tupruttelun takana. Nyt hän tosiaankin vähän +muistutti merirosvoa. + +»Siitä on ollut paljon työtä», huomautti nopeasti James, johon ryhmän +suuruus oli todella tehonnut. »Siitä saisi hyvän hinnan Jobsonilla.» + +»Tuo ulkomaalainen piru parka, joka on tehnyt sen», jatkoi Swithin, +»pyysi viittäsataa — minä annoin neljä. Se on kahdeksansadan arvoinen. +Näytti nälkiintyneeltä, piru parka.» + +»Oi», puuttui Nicholas äkkiä puheeseen, »vaivaista, nukkavierua väkeä, +nuo taiteilijat. En käsitä millä he elävät. Tuokin nuori Flageoletti, +jota Fanny ja tytöt aina kutsuvat soittamaan viulua — jos hän saa sata +vuodessa kokoon, niin siinä se sitten onkin.» + +James ravisti päätään. »Niin», sanoi hän, »minä en tiedä millä he +elävät.» + +Vanha Jolyon oli noussut ja lähti sikaari suussa tarkastelemaan ryhmää +läheltä. + +»Minä en olisi antanut siitä kahtakaansataa», julisti hän vihdoin. + +Soames näki isänsä ja Nicholasin katsovan toisiinsa levottomina, ja +Swithinin toisella puolella Bosinney vielä peittyi savuun. + +»Tahtoisinpa tietää, mitä _hän_ sanoo siitä», ajatteli Soames, joka +liiankin hyvin tiesi, että ryhmä oli toivottomasti _vieux jeu_, +toivottomasti vanhanaikainen. Jobsonilla ei enää maksettu mitään +hintoja tuollaisista taideteoksista. + +Swithinin vastaus tuli viimein. »Sinä et ole koskaan tietänyt +veistoksista mitään. Sinulla on taulusi, ja siinä kaikki!» + +Vanha Jolyon palasi takaisin paikalleen tuprutellen savua sikaaristaan. +Ei ollut luultavaa, että hän suostuisi väittelyyn tuollaisen itsepäisen +lurjuksen kuin tuon Swithinin kanssa, joka oli tyhmä kuin muuli ja joka +ei koskaan ollut erottanut veistosta — olkihatusta. + +»Kipsiä.» Siinä kaikki mitä hän sanoi. + +Swithinin oli kauan ollut ruumiillisesti mahdotonta karata pystyyn, +mutta hänen nyrkkinsä läjähti pöytään. + +»Kipsiä! Minä tahtoisin tietää onko sinun talossasi mitään puoliksikaan +noin hyvää.» + +Ja hänen puheensa takana uhkasi taas tuo primitiivisten sukupolvien +viha. + +James pelasti tilanteen. + +»Entä mitäs te sanotte, herra Bosinney? Te olette arkkitehti ja teidän +pitää ymmärtää veistoksia ja sen semmoisia.» + +Kaikkien silmät kääntyivät Bosinneyhin, kaikki odottivat omituisen +aavistavina hänen vastaustaan. + +Ja Soames puhui ensimmäisen kerran kysyen: + +»Niin, Bosinney, mitä te sanotte?» + +Bosinney vastasi kylmästi: + +»Teos on huomattava.» + +Hänen sanansa kohdistuivat Swithiniin, hänen silmänsä hymyilivät +viekkaasti vanhalle Jolyonille. Soames vain ei ollut tyydytetty. + +»Minkä puolesta huomattava?» + +»Naiivisuutensa.» + +Vastausta seurasi ilmeikäs hiljaisuus. Swithin vain ei ollut varma, +oliko tarkoituksena kohteliaisuus. + + + + +4. RAKENNUSSUUNNITELMIA + + +Soames Forsyte lähti ulos vihreäksimaalatusta päätyovestaan kolme +päivää jälkeen Swithinin päivällisten, katseli taakseen kadun toiselta +puolen ja vahvistui vaikutelmassaan, että talo kaipasi maalausta. + +Hänen vaimonsa oli jäänyt istumaan olohuoneen sohvalle, kädet ristissä +polvillaan, ilmeisesti odottaen hänen lähtöään. Tämä ei ollut +tavatonta. Itse asiassa näin tapahtui joka päivä. + +Hän ei voinut käsittää, mitä vikaa hänessä oli. Jospa hän olisi +edes juonut! Tekikö hän velkoja, pelasiko, kiroiliko, oliko hän +väkivaltainen, olivatko hänen ystävänsä hurjastelijoita, viipyikö hän +öisin ulkona? Päinvastoin. + +Tuo syvä, hillitty vastenmielisyys, jonka hän tunsi vaimossaan, oli +hänelle salaisuus ja mitä hirvittävimmän ärsytyksen lähde. Että Irene +oli erehtynyt eikä rakastanut häntä, oli koettanut rakastaa eikä +voinut, se ei ilmeisesti ollut mikään syy. + +Ei ollut ainakaan Forsyte se, joka olisi niin ulkomaalaisella tavalla +osannut selittää, miksi hänen vaimonsa ei tullut toimeen hänen kanssaan. + +Soamesin oli niin ollen pakko panna koko syy vaimonsa niskoille. Hän ei +ollut koskaan tavannut naista, joka siinä määrin kykenisi herättämään +kiintymystä. He eivät voineet mennä minnekään ilman että hän huomasi, +kuinka suuri vetovoima Irenellä oli kaikkiin miehiin. Heidän katseensa, +käytöksensä, äänensä kavalsivat sen, vaikka Irenen suhtautuminen tähän +huomioon olikin yläpuolella kaiken moitteen. Että Irene oli noita — +anglosaksilaisessa rodussa verraten harvinaista — naisia, jotka ovat +syntyneet olemaan rakastettuina ja rakastamaan ja jotka eivät elä +jolleivät rakasta, se ei kyllä koskaan ollut tullut hänen mieleensä. +Hänen vetovoimaansa Soames katsoi osaksi hänen arvostaan aviomiehen +omaisuutena, mutta se sai hänet kuitenkin epäilemään, että Irene osaisi +antaakin yhtä hyvin kuin ottaa vastaan, eikä hän antanut hänelle, +Soamesille, mitään. »Miksi hän sitten meni naimisiin kanssani?» oli +hänen alituinen ajatuksensa. Hän oli unohtanut kosintansa, unohtanut ne +puolitoista vuotta, jolloin hän oli piirittänyt ja odottanut Ireneä, +keksinyt suunnitelmia hänen huvittamisekseen, antanut hänelle lahjoja, +kosinut aika ajoin ja pitänyt muut kosijat loitolla alituisella +läsnäolollaan. Hän oli unohtanut päivän, jolloin hän oli ovelasti +käyttänyt hyväkseen tytön satunnaista tuskastumista kotioloihinsa ja +kruunannut vaivansa menestyksellä. Jos hän jotakin muisti, oli se vain +tuo viehättävä oikullisuus, millä tuo kultatukkainen, tummasilmäinen +tyttö oli häntä kohdellut. Hän ei ainakaan muistanut tytön kasvojen +ilmettä — omituista, passiivista, vetoavaa — kun tämä äkkiä eräänä +päivänä oli antautunut ja sanonut suostuvansa hänen vaimokseen. + +Hänen kosintansa oli ollut noita todellisen hartaita, joita kirjat +ja ihmiset ylistävät, kun rakastunut mies vihdoin saa palkan siitä, +että on takonut raudan pehmeäksi, ja kaikki on siitä lähtien oleva +onnellista kuin hääkellojen soitto ikään. + +Soames käveli itää kohti pysytellen jurosti varjon puolella. Talo oli +korjattava, mikäli hän ei päättänyt muuttaa maalle ja rakentaa sinne. + +Sadannen kerran siinä kuussa hän pohti tätä ongelmaa. Ei kannattanut +suinpäin syöksyä asioihin. Hän eli sangen mukavissa oloissa, hänen +tulonsa olivat lisääntymässä ja lähentelivät kolmea tuhatta vuodessa, +mutta kiinnitetty pääoma ei kenties ollut niin suuri kuin hänen isänsä +uskoi — Jamesilla oli taipumus otaksua lastensa oloja paremmiksi kuin +ne olivat. »Voin aika helposti panna liikkeelle kahdeksan tuhatta», +ajatteli hän, »tarvitsematta edes kääntyä Robertsonin tai Nichollin +puoleen.» + +Hän oli pysähtynyt erääseen taidekauppaan, sillä Soames oli +»asianharrastaja» taulujen alalla, ja hänen talossaan, Montpellier +Square 62, oli eräs pieni huone täynnä seinää vasten ladottuja +maalauksia, joille ei ollut tilaa näkyvillä. Hän toi niitä kotiin +palatessaan Citystä, tavallisesti pimeän tullen, ja oleskeli tässä +huoneessaan sununtai-iltapäivisin tuntikausia käännellen tauluja valoa +vastaan, tutkien merkintöjä niitten selkämyksissä ja väliin tehden +muistiinpanoja. + +Ne olivat melkein kaikki maisemia, etualalla jokin ihmisolento, ja +todistivat jotakin salaperäistä kapinaa Lontoota, sen suuria taloja ja +loppumattomia katuja vastaan, tuota Lontoota, jossa hänen elämänsä, +hänen sukunsa ja luokkansa elämä kului. Aina silloin tällöin hän otti +taulun tai pari mukaansa vaunuihin ja pysähtyi Jobsonille matkallaan +Cityyn. + +Hän näytti niitä harvoin kenellekään. Irene, jonka mielipidettä +hän kunnioitti ja ehkä juuri siksi ei koskaan kysynyt, oli käynyt +tässä huoneessa vain harvoin, silloinkin vain jotakin naisen työtä +suorittamassa. Hän ei ollut pyytänyt saada katsella tauluja eikä ollut +koskaan nähnyt niitä. Soamesille tämä oli yksi suru lisää. Hän vihasi +tuota Irenen ylpeyttä ja pelkäsi sitä salaa. + +Taulumyymälän peililasi-ikkunassa hänen kuvansa seisoi ja katseli häntä. + +Sileä tukka, joka näkyi korkean hatun reunan alta, oli kiiltävä +niinkuin hattukin. Posket, kalpeat ja litteät, parrattomien huulten +viiva, luja, sileäksiajeltu leuka, joka vivahti harmaalle, mustan, +tiukkaan napitetun takin täsmällisyys, kaikki puhui hillitystä, +umpimielisestä rauhasta, järkkymättömästä lujamielisyydestä, mutta +silmät, hänen harmaat, kylmät, rasittuneilta näyttävät silmänsä, +joitten välissä oli ryppy, tarkastelivat häntä surumielisenä ikäänkuin +salaisesta heikkoudesta tietoisina. + +Hän pani merkille taulujen aiheet, maalarien nimet, arvioi hinnat, +mutta ei tuntenut sitä tyydytystä, jota tämä sisäinen arvostelu +tavallisesti hänelle tuotti, ja kulki edelleen. + +N:o 62 menettelisi hyvinkin vuodeksi eteenpäin, jos hän kerran päätti +rakentaa. Aika oli edullinen rakentamiselle, rahan arvo oli parempi +kuin vuosiin, ja paikka, jonka hän oli nähnyt Robin Hillissä käydessään +keväällä tarkastamassa Nichollin kiinnityksiä — parempaa ei voinut +ajatella! Kahdentoista peninkulman päässä Hyde Park Corneristä, maan +arvo varmasti nousussa, tuottaisi aina enemmän kuin mitä hän nyt +maksoi siitä, niin että todella hyvään tyyliin rakennettu talo olisi +ensiluokkainen sijoitus. + +Tietoisuus siitä, että hän olisi ainoa perheenjäsen, joka omistaa +maatalon, ei painanut paljoa vaa'assa, sillä todelliselle Forsytelle +tunne, myöskin yhteiskunnallisen aseman tunne, oli ylellisyyttä, joka +otettaisiin huomioon vasta sitten, kun aineellisempien nautintojen halu +oli tyydytetty. + +Saada Irene pois Lontoosta, pois seurapiireistä ja ihmisiä näkemästä, +pois ystävien ja niitten luota, jotka panivat kaikenlaisia ajatuksia +hänen päähänsä! Siitä oli kysymys! Irene oli liian hyvää Junen kanssa. +June ei pitänyt Soamesista. Soames maksoi samalla mitalla. He olivat +samaa verta. + +Olisi kaikki kaikessa saada Irene pois kaupungista. Talo olisi hänelle +mieleen, hänen olisi hauska hommata sen koristelutyössä, hän kun nyt +oli niin taiteellinen! + +Talon piti olla hyvää tyyliä, sellaista, joka aina taatusti lisäisi sen +hintaa, jotakin ainutlaatuista, niinkuin Parkesin viime talo, jossa oli +torni. Mutta Parkes itse oli sanonut, että arkkitehti oli viedä hänet +häviöön: Noista miehistä ei koskaan voinut olla varma — jos niillä oli +nimeä, veivät ne asiakkaansa loppumattomiin kustannuksiin ja olivat +itserakkaita kaupan päälle. + +Tavallisesta arkkitehdistä taas ei olisi mitään hyötyä — Parkesin +tornin muisteleminen teki tavallisen arkkitehdin käytön mahdottomaksi. + +Niinpä hän oli tullut ajatelleeksi Bosinneytä. Swithinin päivällisten +jälkeen hän oli tehnyt tiedusteluja, joiden tulos oli ollut laiha, +mutta rohkaiseva: »Uutta koulua.» + +»Etevä?» + +»Kuinka haluatte vain — etevä kai — tai tuulenpieksäjä.» + +Soames ei ollut kyennyt saamaan selville, mitä taloja Bosinney oli +rakentanut tai mitkä hänen toimensa olivat olleet. Mutta hän sai +sen vaikutelman, että Bosinney kykenisi täyttämään juuri hänen +vaatimuksensa. Mitä enemmän hän harkitsi tätä ajatusta, sitä enemmän se +miellytti häntä. Asia pysyisi tällä tavoin perheen keskuudessa, mikä +Forsyteillä oli miltei vaiston vaatimus, ja lisäksi hän saisi työn +teetetyksi alimman taksan mukaan, ellei suorastaan pilkkahintaan, mikä +olisikin kohtuullista, ottaen huomioon, kuinka oivallinen tilaisuus +Bosinneylla tässä olisi osoittaa lahjojaan, sillä talosta ei tulisi +mikään tavallinen rakennus. + +Soames ajatteli suopeana kaikkia niitä muita töitä, mitä talo varmaan +tuottaisi nuorelle miehelle, sillä niinkuin jokainen Forsyte oli hänkin +kauttaaltaan optimisti, kun siitä oli jotakin hyötyä. + +Bosinneyn toimisto oli Sloane Streetillä, aivan lähellä, joten hän +mukavasti voisi pitää silmällä suunnitelmia kaiken aikaa. + +Irene todennäköisesti ei myöskään vastustaisi Lontoosta lähtöä, jos työ +annettaisiin hänen parhaan ystävänsä sulhaselle. Junen naimisiinmeno +voisi riippua siitä. Eihän Irenen sopisi olla esteenä Junen +naimisiinmenolle, eikä hän koskaan olisikaan, sen Soames tiesi liiankin +hyvin. Ja June olisi mielissään, minkä Soames ymmärsi edulliseksi. + +Bosinney näytti älykkäältä, mutta samalla — ja siinä yksi hänen +pääviehätyksiään — mieheltä, joka ei aivan tarkoin tiedä, mille +puolelle leipää voi levitetään. Hänen kanssaan olisi helppo tulla +toimeen raha-asioissa. Soames ajatteli tämän ajatuksen täysin +vilpittömässä hengessä, se oli hänen mielensä luonnollinen asenne — +kenen tahansa hyvän liikemiehen — kaikkien niiden tuhansien hyvien +liikemiesten, joitten keskellä hän kulki tietään Ludgate Hilliä kohti. + +Näin hän noudatti oman suuren ihmisluokkansa — itse ihmisluonnon — +tutkimattomia lakeja, kun hän tyytyväisenä ajatteli, että Bosinneyn +kanssa olisi helppo tulla toimeen raha-asioissa. + +Raivatessaan tietään eteenpäin hän nosti silmänsä, jotka tavallisesti +olivat luodut maahan jalkojen eteen, ylös kohti S:t Paulin katedraalia. +Tuolla vanhalla tuomiokirkolla oli erikoinen vetovoima häneen, eikä +vain kerran, vaan kaksi tai kolme kertaa viikossa hän keskeytti +päivittäisen pyhiinvaellusmatkansa astuakseen sisään ja viipyäkseen +viisi tai kymmenen minuuttia sivukuorissa tutkimassa hautakivien nimiä +ja kirjoituksia. Vanhan kirkon vetovoima oli selittämätön, jollei +kenties se auttanut häntä keskittämään ajatuksiaan päivän tehtäviin. +Jos jokin erikoisen tärkeä, erikoista tarkkuutta vaativa asia painoi +hänen mieltään, poikkesi hän säännöllisesti sisään vaeltamaan +hiirenhiljaisena ja tarkkaavaisena haudalta haudalle. Sitten hän +vetäytyi pois yhtä äänettömänä ja jatkoi säntillisesti matkaansa +Cheapsidea kohti ryhdissään hiven enemmän yrmeätä määrätietoisuutta, +ikäänkuin olisi nähnyt jotakin, minkä oli päättänyt ostaa. + +Hän meni sisään tänä aamuna, mutta sen sijaan että olisi hiipinyt +hautakiveltä toiselle hän käänsi katseensa seinäpintoihin ja pylväisiin +ja jäi liikkumattomana seisomaan. + +Hänen kohotetut kasvonsa, joilla oli tuo kunnioittava ja surullinen +ilme, minkä kasvot pukevat ylleen kirkossa, näyttivät suuressa +rakennuksessa liidunvalkeilta. Hansikoidut kädet olivat ristissä +sateenvarjon kahvalla. Hän nosti ne ylös: Jokin pyhä innoitus oli +kenties vallannut hänen mielensä. + +»Niin», ajatteli hän, »minun täytyy saada tilaa tauluilleni.» + +Sinä iltana, palatessaan Citystä, hän kävi Bosinneyn toimistossa. Hän +tapasi arkkitehdin paitahihasilla, piippua polttelemassa ja vetelemässä +viivoja johonkin pohjakaavaan. Soames kieltäytyi juomasta mitään ja +ryhtyi heti paikalla asiaan. + +»Jollei teillä ole parempaa tehtävää sunnuntaina, tulkaa kanssani Robin +Hilliin ja sanokaa minulle mielipiteenne talon paikasta siellä.» + +»Aiotteko rakentaa?» + +»Ehkä», sanoi Soames, »mutta älkää puhuko kenellekään. Tahdon vain +kuulla mielipiteenne.» + +»Hyvä on», sanoi arkkitehti. + +Soames tarkasteli huonetta. + +»Asutte vähän korkealla täällä», hän huomautti. + +Mikä tahansa tieto, minkä hän voi saada Bosinneyn liikkeen laadusta ja +laajuudesta, olisi vain hyväksi. + +»Se riittää minulle toistaiseksi», vastasi arkkitehti. »Te olette +tottunut suuriin tiloihin.» + +Hän koputti tuhkan piipustaan, mutta asetti sen tyhjänä takaisin +hampaittensa väliin. Kenties se auttoi häntä keskustelemaan. Soames +pani merkille, että kumpikin poski oli ontto, ikäänkuin tyhjäksi imetty. + +»Mitä saatte maksaa tällaisesta toimistosta?» kysyi hän. + +»Viisikymmentä liikaa», vastasi Bosinney. + +Tämä vastaus teki edullisen vaikutuksen Soamesiin. + +»Otaksun, että se on kallis», sanoi hän. »Tulen hakemaan teitä +sunnuntaina yhdeltätoista.» + +Niinpä hän seuraavana sunnuntaina tuli hakemaan Bosinneytä ja vei hänet +ajurilla asemalle. Robin Hilliin tultuaan he eivät saaneet ajuria ja +lähtivät jalan kulkemaan puolentoista peninkulman matkaa paikalle. + +Oli elokuun ensimmäinen päivä, täydellisen kaunis ilma, polttava +aurinko ja pilvetön taivas. Kulkiessaan kukkulalle johtavaa suoraa, +kapeata tietä he nostattivat jaloillaan keltaista pölyä maasta. + +»Hiekkamaata», huomautti Soames ja katseli syrjästä Bosinneyn takkia. +Tämän takin sivutaskuihin oli pistetty paperikääröjä, ja toiselta +käsivarrelta riippui oudonnäköinen keppi. Soames pani merkille tämän ja +muut erikoisuudet. + +Ei kukaan muu kuin älykäs mies tai sitten tosiaan merirosvo olisi +ottanut sellaisia vapauksia ulkoasuunsa nähden. Ja vaikka nämä +erikoisuudet olivat Soamesista vastenmieliset, sai hän niistä +eräänlaista tyydytystä, ikäänkuin ne olisivat ilmaisseet ominaisuuksia, +joista hän ilmeisesti tulisi hyötymään. Mitäs vaatteista, jos mies +kerran osasi rakentaa taloja? + +»Kerroin jo teille», sanoi hän, »että tarkoitan tämän talon +yllätykseksi, niin että älkää puhuko siitä mitään. Minä en koskaan puhu +asioistani ennenkuin ne ovat valmiit.» + +Bosinney nyökkäsi päätään. + +»Päästäkää naiset mukaan suunnitelmiinne», jatkoi Soames, »niin ette +koskaan tiedä mihin ne päättyvät.» + +»Ah», sanoi Bosinney, »naiset ovat niitä paholaisia!» + +Tämä tunne oli kauan ollut Soamesin sydämen pohjalla, mutta hän ei +ollut koskaan pukenut sitä sanoiksi. + +»Oi», mutisi hän, »alatteko te —» Hän keskeytti, mutta lisäsi +harkitsemattoman kiukunpuuskan vallassa: »Junella on kyllä sisunsa — on +aina ollut.» + +»Sisu ei ole pahitteeksi enkelissä.» + +Soames ei ollut koskaan sanonut Ireneä enkeliksi. Hän ei olisi voinut +tehdä sellaista väkivaltaa parhaille vaistoilleen, että olisi antanut +toisten ihmisten tietää hänen arvonsa salaisuuden ja pannut alttiiksi +omat mahdollisuutensa. Hän ei vastannut. + +He olivat tulleet puolitekoiselle tielle, joka kulki metsästyspuiston +läpi. Rattaittenjäljet johtivat suorassa kulmassa hiekkakaivolle, jonka +takaa erään asumuksen savupiiput kohosivat puuryhmästä tiheän metsän +reunasta. Viuhkamaiset ruohomättäät peittivät maan karkean pinnan, ja +kiurut kohosivat niistä lentoon ylös autereiseen päivänpaisteeseen. +Kaukana taivaanrannalla, lukemattomien peräkkäisten peltojen ja +pensasaitojen takana näkyi hiekkasärkkien viiva. + +Soames johti kulkua kunnes he olivat tulleet puiston toiselle puolelle, +ja siinä hän pysähtyi. Hänen katsomansa talon paikka oli tässä, mutta +nyt kun hänen piti ilmaista se toiselle, hänestä tuntui epämukavalta. + +»Välittäjä asuu tuossa tuvassa», sanoi hän, »hän antaa meille lounasta. +Meidän on parempi syödä ennenkuin ryhdymme asiaan.» + +Hän johti heidät nyt tuvalle, missä pitkä mies nimeltä Oliver toivotti +heidät tervetulleiksi. Lounaan aikana, johon Soames tuskin kosketti, +hän yhä piti silmällä Bosinneytä, ja kerran tai kahdesti hän salaa +pyyhki hikeä otsaltaan silkkinenäliinallaan. Ateria päättyi vihdoinkin, +ja Bosinney nousi. + +»Minä lyön vetoa, että teillä on asioita puhuttavana», sanoi hän. »Minä +lähden vähän ulos katselemaan ympärilleni.» Ja hän poistui odottamatta +vastausta. + +Soames oli tilusten välittäjä ja hän vietti lähes tunnin asiamiehen +seurassa katsellen karttoja ja keskustellen Nichollista ja +kiinteimistöstä. Kysymyksen rakennuspaikasta hän tuntui tuovan +epäröiden esiin. + +»Isäntäväkenne», sanoi hän, »pitäisi alentaa hintaa minulle, koska minä +ensimmäisenä rakennan täällä.» + +Oliver pudisti päätään. + +»Valitsemanne paikka on halvin mitä meillä on, herra», sanoi hän. +»Ylemmillä rinteillä olevat tontit ovat paljon kalliimpia.» + +»Muistakaa», sanoi Soames, »en ole vielä päättänyt, on täysin +mahdollista, etten ollenkaan rakenna. Maavero on hyvin korkea.» + +»Olen pahoillani jos lähdette pois, herra Forsyte, ja luulen että se +olisi erehdys, sir. Lontoon lähellä ei ole toista maapaikkaa, josta +olisi tällainen näköala, eikä liioin toista huokeampaa, kun kaikki +seikat otetaan huomioon. Jos vain panisimme ilmoituksen lehtiin, +juoksisi täällä väkeä jos kuinka.» + +He katselivat toisiaan. Heidän kasvonsa sanoivat hyvin selvästi: »Minä +kunnioitan sinua liikemiehenä, etkä toki odota, että uskoisin sanaakaan +puheistasi.» + +»No niin», sanoi Soames, »en ole vielä tehnyt päätöstäni. Asia +luultavasti raukeaa!» Näin sanoen hän otti sateenvarjonsa, pani kylmän +kätensä asianajajan käteen, veti sen takaisin ilman pienintäkään +puserrusta ja lähti ulos päivän paisteeseen. + +Hän käveli hitaasti, syvissä ajauksissa, talonpaikkaansa kohti. Hänen +vaistonsa sanoi hänelle, että välittäjä oli puhunut totta. Halpa +tontti. Ja hienointa oli, että hän tiesi välittäjän todellisuudessa +pitävän sitä kaikkea muuta kuin halpana, niin että hänen oma +intuitiivinen tietonsa vei voiton välittäjän tiedosta. + +»Halpa tai kallis, aion ottaa sen», hän ajatteli. + +Kiurut kirposivat lentoon hänen jaloistaan, ilma oli täynnä perhosia, +suloinen lemu kohosi villistä ruohosta. Saniaisten mehevää tuoksua tuli +metsästä, jonka syvyyksien kätköissä kyyhkyset kuhertelivat, ja kaukaa +lämpimän tuulen mukana kantautui kirkonkellojen rytmillistä soittoa. + +Soames kulki silmät maahan luotuina, huulet avautuen ja sulkeutuen +ikäänkuin herkkupalan toivossa. Mutta kun hän tuli talonpaikalleen, +ei Bosinneytä näkynyt missään. Odotettuaan hetkisen hän kulki +metsästyspuiston poikki rinteen suunnassa. Hän olisi huutanut, mutta +pelkäsi äänensä sointia. + +Metsästyspuisto oli yksinäinen kuin preeria, sen hiljaisuutta keskeytti +vain koloistaan hypähtelevien kaniinien kahahtelu ja leivojen laulu. + +Soames, suuren, tätä erämaata sivistämään tulleen Forsyte-armeijan +johtaja ja esitaistelija, tunsi yksinäisyyden, näkymättömän laulun ja +kuuman, suloisen ilman lannistavan mieltään. Hän oli jo alkanut palata +takaisin, kun hän vihdoinkin sai silmiinsä Bosinneyn. + +Arkkitehti loikoili maassa suuren tammen alla, joka iäkkäänä ja +ryhmyisenä kohosi rinteen reunamalla levitellen laajalle oksiaan ja +lehviään. + +Soamesin piti koskettaa häntä olkapäähän ennenkuin hän katsahti ylös. + +»Halloo, Forsyte», sanoi hän, »minä olen löytänyt teille talonpaikan! +Katsokaa tänne!» + +Soames seisoi ja katsoi ja sanoi sitten kylmästi: + +»Kyllä kai olette hyvin viisas, mutta tämä paikka tulee maksamaan +minulle puolta enemmän.» + +»Viisi maksuista, mies. Katsokaa näköalaa.» + +Melkein heidän jaloissaan lainehti kypsä viljavainio, joka +kauempana yhtyi pieneen tummaan viidakkoon. Tasanko niittyineen ja +pensasaitoineen ulottui etäisille siniharmaille särkille saakka. +Oikealla saattoi nähdä joen hopeaisen juovan. + +Taivas oli niin sininen, aurinko niin loistava, että ikuinen kesä +näytti vallitsevan tätä maisemaa. Ohdakkeenhöytyviä leijaili heidän +ympärillään eetterin rauhan lumoamina. Kuumuus tanssi viljavainiolla, +ja kaiken yli kuului pehmeätä, tuskin huomattavaa hyminää, ikäänkuin +loistavien hetkien kuisketta, jotka viettivät juhlaa taivaan ja maan +välillä. + +Soames katsoi. Vasten hänen tahtoaan jotakin tulvehti hänen rinnassaan. +Saada elää kaiken tämän ääressä, kyetä osoittamaan sitä ystävilleen, +puhua siitä, omistaa se! Hänen poskiinsa tuli väriä. Tämä lämpö, +säteily, hehku meni hänen veriinsä niinkuin Irenen kauneus neljä vuotta +sitten oli mennyt hänen veriinsä ja saanut hänet ikävöimään tuota +naista. Hän katsoi salaa Bosinneytä, jonka silmät, kuskin »puolikesyn +leopardin» silmät, näyttivät hurjina harhailevan maisemassa. Päivänvalo +oli iskenyt tuon miehen kasvojen ulkonemiin, kömpelöihin poskiluihin, +leuan kärkeen, silmäkulmain kohtisuoriin kyhmyihin, ja Soames katseli +näitä kulmikkaita, innostuneita, huolettomia kasvoja epämieluisin +tuntein. + +Pitkä, pehmeä tuulenviri aaltoili vainiolla ja toi henkäyksen lämmintä +ilmaa heidän kasvoihinsa. + +»Voisin rakentaa teille uljaan talon tänne», sanoi vihdoin Bosinney +keskeyttäen hiljaisuuden. + +»Luultavasti», vastasi Soames kuivasti. »Teidän ei tarvitse maksaa +siitä mitään.» + +»Noin kahdeksalla tuhannella voisin rakentaa teille palatsin.» + +Soames oli käynyt hyvin kalpeaksi — hän taisteli sisäistä taistelua. +Hän loi katseensa maahan ja sanoi itsepäisesti: + +»Minä en kykene siihen.» + +Ja hitaasti, hiipivällä käynnillään hän johti heidät takaisin +ensimmäiselle paikalle. + +He viettivät siellä jonkin aikaa keskustellen suunnitellun talon +yksityiskohdista. Sitten Soames palasi välittäjän tupaan. + +Hän tuli takaisin noin puolen tunnin päästä, liittyi Bosinneyhin, ja he +lähtivät asemalle. + +»No niin», sanoi hän tuskin avaten huuliaan, »minä otin sen teidän +paikkanne sittenkin.» + +Ja hän vaikeni taas pohtien epämääräisesti mielessään, kuinka oli +mahdollista, että tuo mies, jota hän oli tottunut halveksimaan, oli +voinut kumota hänen oman päätöksensä. + + + + +5. ERÄS FORSYTE-KOTI + + +Niinkuin luokkansa ja sukupolvensa valistuneet tuhannet tuossa suuressa +Lontoon kaupungissa, kaikki ne, jotka eivät enää uskoneet punaisiin +samettituoleihin ja tiesivät, että nykyisitalialaiset marmoriryhmät +ovat _vieux jeu_, Soames Forsyte asui talossa, joka teki voitavansa. +Siinä oli yksilöllistä makua noudattava kuparinen ovenkolkutin, +ikkunat, jotka oli muutettu avattaviksi ulospäin, riippuvia kukkakoreja +verenpisaroineen ja taustassa (suuri vetonumero) pieni, vihreillä +tiilillä laskettu piha, jonka ympärillä kasvoi punaisia hortensioita +riikinkukonsinisissä ruukuissa. Tänne, pergamentinvärisen japanilaisen +päivänvalon alle, joka peitti pihan koko toisen pään, asukkaat ja +vieraat saattoivat vetäytyä suojaan uteliailta katseilta juomaan teetä +ja rauhassa tarkastamaan Soamesin uusimpia pieniä hopearasioita. + +Sisustuksen koristelu suosi ensimmäistä keisarikuntaa ja William +Morrista. Kooltaan talo oli tilava, siinä oli lukemattomia pieniä +soppia, jotka olivat kuin linnun pesiä, ja niissä munina pieniä +hopeaesineitä. + +Keskellä tätä yleistä täydellisyyttä kaksi lajia nirsoutta kamppaili +keskenään. Talossa oli emäntä, joka olisi elänyt hienostuneesti +autiolla saarella, ja isäntä, jonka hienostus, mikäli sitä oli, oli +kuin määräraha, asetettu omistajan oman etenemisen vuoksi, yleisen +kilpailun lakeja noudattaen. Tämä kilpaileva hienostus oli saanut +Soamesin Marlborough-päivinään ensimmäisenä luokalla käyttämään +valkoista liiviä kesäisin ja samettiliiviä talvisin, estänyt häntä +koskaan julkisesti esiintymästä kravattinauhanpää pilkistämässä +kauluksen alta ja saanut hänet pyyhkimään pölyn kiiltonahkakengistään +ennenkuin tutkintopäivänä astui suuren kuulijakunnan eteen lausumaan +Molièreä. + +Virheettömyyden kalvo oli kasvanut Soamesin ylle niinkuin monen muun +lontoolaisen. Oli mahdotonta keksiä hänestä hiuskarvaakaan, joka olisi +ollut väärällä paikalla, kravattia, joka olisi kahdeksannesosankaan +tuumaa väistynyt kohtisuorasta suunnasta, kiillotonta kaulusta. Hän +ei millään muotoa olisi tullut toimeen ilman kylpyä — kylpeminen +kuului hyvään tapaan, ja hän halveksi katkerasti ihmisiä, jotka eivät +kylpeneet. + +Mutta Irenen olisi hyvin voinut kuvitella vedenneidon tavoin kylpevän +kaukaisessa virrassa vain siksi, että sai nauttia raikkaudesta ja oman +kauniin ruumiinsa näkemisestä. + +Tässä kautta talon tuntuvassa taistelussa vaimo oli jäänyt alakynteen. +Niinkuin saksilaisen ja kelttiläisen kansanaineksen vielä jatkuvassa +taistelussa herkempi ja vastaanottavaisempi temperamentti oli +pakottanut ylleen sovinnaisen pintaverhon. + +Niin tuli talo tarkalleen muistuttamaan satoja toisia taloja, joilla +oli samat korkeat päämäärät. Siitä oli tullut »tuo Soames Forsyten +perin viehättävä pieni talo, täysin persoonallinen, kultaseni, +kerrassaan elegantti.» + +Soames Forsyten talo — lue James Peabodyn, Thomas Atkinsin tai Emmanuel +Spagnolettin, itse asiassa kenen tahansa ylempään keskiluokkaan +kuuluvan lontoolaisen, jolta voi edellyttää makua, ja vaikka +koristeissa olisikin eroa, pitää lause paikkansa. + +Elokuun kahdeksannen päivän iltana, viikkoa jälkeen Robin Hillin retken +istuivat Soames ja Irene päivällisellä tuon »täysin persoonallisen, +kerrassaan elegantin» talonsa ruokasalissa. Kuuma päivällinen +sunnuntaisin oli pieni erikoinen hienostus, joka oli ominainen tälle +ja monelle muulle talolle. Jo avioliittonsa alkuaikoina Soames oli +säätänyt tämän lain: »Palvelijain pitää antaa meille kuuma päivällinen +sunnuntaisin — eihän heillä ole muuta tehtävää kuin soitattaa +pelirasiaa.» + +Säädös ei ollut aiheuttanut mitään vallankumousta. Sillä — Soamesista +miltei huono merkki — palvelijat olivat kiintyneet Ireneen, joka vasten +kaikkia terveitä traditioita näytti myöntävän heillekin oikeuden omaan +osuuteensa ihmisluonnon heikkoudesta. + +Onnellinen pari istui, ei vastakkain, vaan suorakulmaisesti kauniin +ruusupuisen pöydän ääressä. Pöydässä ei ollut liinaa — taaskin +hienostuksen piirre — eikä sanaakaan ollut vielä lausuttu. + +Soames puhui päivällisen aikana mielellään asioistaan tai kertoi +mitä oli ostanut, ja niin kauan kuin hän itse puhui, ei Irenen +hiljaisuus vaivannut häntä. Tänä iltana hänen oli ollut mahdoton puhua. +Rakentamisen päätös oli painanut hänen mieltään kaiken viikkoa, ja nyt +hän oli päättänyt kertoa Irenelle. + +Ilmoituksenteosta johtuva hermostus ärsytti häntä syvästi, Irenellä +ei ollut mitään syytä saada hänet hermostumaan näin — ovathan vaimo +ja mies yksi ja sama henkilö. Irene ei ollut katsahtanutkaan häneen +sitten kun he istuivat pöytään, ja Soames ihmetteli, mitä maailmassa +hän mahtoi miettiä koko tämän ajan. Oli kovaa, kun mies ahersi niinkuin +hän, teki rahaa vaimolleen — niin, ja kipu sydämessä — oli kovaa, +että vaimo istui siinä ja näytti siltä kuin huoneen seinät olisivat +saartaneet häntä. Se olisi jo riittänyt saamaan miehen nousemaan ja +lähtemään pöydästä. + +Valo lankesi vaaleanpunaisen lampunvarjostimen läpi hänen niskalleen ja +käsivarsilleen. Soames piti siitä, että Irene päivällisellä esiintyi +iltapuvussa, se antoi hänelle kuvaamattoman ylemmyyden tunteen enimpiin +tuttaviinsa nähden, joitten vaimot tyytyivät parhaimpiin aamupäivä- +tai teepukuihinsa syödessään päivällistä kotona. Vaaleanpunaisessa +valossa hänen ambranvärinen tukkansa ja vaalea ihonsa olivat omituisena +vastakohtana tummanruskeille silmille. + +Voiko mies omistaa mitään kauniimpaa kuin tämän päivällispöydän +syvine värivivahduksineen, nuo tähtimäiset, pehmeälehtiset ruusut, +punertavat lasit ja hienot hopeakalut, voiko mies omistaa mitään +kauniimpaa kuin naisen, joka istui tämän pöydän ääressä? Kiitollisuus +ei ollut Forsytein hyve, heillä kun kilpailukiihkossaan ja hyvässä +arkijärkevyydessään ei ollut tilaisuutta siihen, ja Soames tunsi vain +tuskaksi yltyvää kiihtymystä siitä, että hän ei omistanut vaimoaan +niinkuin hänellä olisi ollut oikeus omistaa hänet, että hän ei voinut +käden ojentamalla poimia häntä niinkuin ruusua tuosta ja hengittää +hänen sydämensä salaisuuksia. + +Kaikkeen muuhun omaisuuteensa, kokoamiinsa esineihin, hopeaan, +tauluihin, taloihin, kiinnityksiin hän oli saanut kiinteän ja läheisen +suhteen; vaimoonsa hän ei saanut mitään suhdetta. + +Tämän hänen talonsa kaikille seinille oli kirjoitettu jotakin. Hänen +käytännönmiehen temperamenttinsa kapinoi tuota mystillistä varoitusta +vastaan, ettei muka Irene ollut luotu häntä varten. Hän oli nainut +tuon naisen, valloittanut hänet, tehnyt hänet omakseen, ja hänestä +tuntui sotivan kaikkein oleellisinta lakia, omistuksen lakia vastaan, +ettei hän voinut omistaa muuta kuin hänen ruumiinsa — jos sitäkään, +niinkuin hän oli alkanut epäillä. Jos joku olisi kysynyt häneltä, +tahtoiko hän omistaa Irenen sielun, olisi kysymys tuntunut hänestä sekä +naurettavalta että hempeämieliseltä. Mutta sitä hän kuitenkin tahtoi, +ja kirjoitus seinillä sanoi, ettei hän koskaan voisi. + +Irene oli ikuisesti hiljainen, passiivinen, viehkeän vastahakoinen, +ikäänkuin häntä olisi kauhistuttanut ajatus, että hän sanalla, +liikkeellä tai merkillä saisi Soamesin uskomaan, että hän pitäisi +hänestä. Ja mies kysyi itseltään: »Näinkö minun aina pitää jatkaa?» + +Niinkuin useimmat sukupolvensa romaaninlukijat (ja Soames oli +suuri romaaninlukija) hän oli saanut elämännäkemykseensä värin +kirjallisuudesta, ja hän oli imenyt itseensä uskon, että tässä oli +vain kysymys ajasta. Lopussa mies aina voitti vaimonsa kiintymyksen. +Niissäkin tapauksissa, jotka päättyivät traagillisesti (sen luokan +kirjoja hän ei erikoisemmin harrastanut), vaimo aina kuoli kipeä +katumus huulillaan, tai jos mies kuoli — epämieluisa ajatus — vaimo +heittäytyi kuolettavien syytösten vallassa ruumiille. + +Hän vei Irenen usein teatteriin vaistomaisesti valiten nykyaikaisen +seuraelämän kuvauksia nykyaikaisin avioliitto-ongelmin, jotka ovat +niin onnellisesti erilaiset kuin todellisuuden avioliitto-ongelmat. +Hän havaitsi, että nekin aina päättyivät samalla tavalla, silloinkin +kun rakastaja oli kysymyksessä. Näytelmää katsellessaan Soames usein +tunsi sympatiaa rakastajaa kohtaan, mutta jo ennenkuin hän ehti +kotiin, ajaessaan Irenen kanssa vuokravaunuissa, hän ymmärsi, että +se ei kelpaa, ja oli iloinen, että näytelmä oli päättynyt niinkuin +se päättyi. Eräs aviomiestyyppi oli juuri silloin tullut muotiin, +voimakas, vähän karkea, mutta äärimmäisen terve mies, jolla oli +erittäin paljon menestystä näytelmän lopulla. Tätä henkilöä kohtaan +Soamesilla ei tosiaankaan ollut myötätuntoa, ja jollei hän olisi +ajatellut omaa asemaansa, olisi hän ilmaissut vastenmielisyytensä +tuota miestä kohtaan. Mutta hän oli niin tietoinen siitä, kuinka +oleellisen välttämätöntä hänelle itselleen oli olla onnistunut, vieläpä +»voimakas» aviomies, ettei hän koskaan puhunut vastenmielisyydestään, +joka kenties, luonnon nurinkuristen menettelytapojen kautta, oli saanut +alkunsa salaisesta raakuuden varastosta hänessä itsessään. + +Mutta Irenen hiljaisuus tänä iltana oli poikkeuksellinen. — Soames +ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista ilmettä hänen kasvoillaan. +Ja koska aina tavaton on hälyttävää, oli Soames hälyttynyt. Hän +söi herkkupalansa ja kiirehti tyttöä, joka lakaisi murut pöydältä +hopeaharjalla. Kun tyttö oli lähtenyt, hän täytti lasinsa viinillä ja +sanoi: + +»Onko joku käynyt täällä tänä iltapäivänä?» + +»June.» + +»Mitä hän tahtoi?» Forsyten perheessä oli selviö, että ihmiset eivät +lähde minnekään, jolleivät tahdo jotakin. »Tuli puhumaan sulhasestaan, +arvaamma.» + +Irene ei vastannut. + +»Minusta näyttää siltä», jatkoi Soames, »että June on rakastuneempi +poikaan kuin tämä häneen. June on aina hänen kintereillään.» + +Irenen katse teki hänen olonsa epämukavaksi. + +»Sinun asiasi ei ole puhua tuollaisia», huudahti hän. + +»Miksikä ei? Kuka tahansa näkee sen.» + +»Eikä näe. Ja jos näkisikin, on rumaa sanoa niin.» Soames ei jaksanut +hillitä itseään. + +»Olet sinäkin vaimo», sanoi hän. Mutta salaisesti hän ihmetteli Irenen +vastauksen kuumuutta, se ei ollut hänen tapaistaan. »Sinähän olet +hullaantunut Juneen! Minä voin sanoa sinulle jotakin: nyt kun hänellä +on merirosvo hinauksessaan, ei hän välitä sinusta kahdenpennin vertaa. +Sen tulet huomaamaan. Mutta sinä et tule näkemään häntä enää yhtä +paljon; me muutamme maalle.» + +Hän oli iloinen saadessaan uutisensa sanotuksi kiukunpuuskassa. Hän +oli odottanut pettymyksen huutoa; ja hiljaisuus, jolla tieto otettiin +vastaan, hälytti häntä. + +»Asia ei näytä kiinnostavan sinua», oli hänen pakko lisätä. + +»Minä tiesin sen jo.» + +Soames katsoi häneen terävästi. + +»Kuka kertoi?» + +»June.» + +»Kuinka hän tiesi?» + +Irene ei vastannut. Soames sanoi, hämillään ja epävarmana: + +»Siitä tulee hieno juttu Bosinneylle, se merkitsee hänen uransa alkua. +Arvaan, että June on kertonut sinulle kaiken?» + +»On.» + +Oli taaskin hiljaisuus, sitten Soames sanoi: + +»Otaksun, ettet halua lähteä?» + +Irene ei vastannut. + +»Niin no, minä en tiedä mitä sinä tahdot. Täällä et koskaan näytä +tyytyväiseltä.» + +»Onko minun toivomuksillani mitään tekemistä sen asian kanssa?» + +Hän otti ruusumaljakon ja lähti huoneesta. Soames jäi istumaan. +Tätäkö varten hän oli allekirjoittanut sopimuksen? Tätäkö varten hän +aikoi kuluttaa kymmenisentuhatta puntaa? Bosinneyn lause palasi hänen +mieleensä: »Naiset ovat niitä paholaisia.» + +Mutta sitten hän tyyntyi. Pahemminkin olisi voinut käydä. Irene olisi +voinut tulistua. Jotakin enempää hän oli odottanut. Loppujen lopulta +oli onnellista, että June oli murtanut jään hänen puolestaan. Hän oli +lirkutellut asian tietoonsa Bosinneyltä. Soamesin olisi pitänyt tietää +se. + +Hän sytytti savukkeensa. Oli miten oli, Irene ei ollut sentään pannut +toimeen kohtausta! Hän kyllä taipuisi — se oli parasta hänessä, hän +oli kylmä, mutta ei murjottava. Ja puhaltaen savua savukkeestaan +kiiltävällä pöydällä olevan leppäkertun päälle hän vaipui haaveilemaan +uudesta talostaan. Ei auttanut harmitella, hän menisi puhumaan +asiat selviksi. Irene istuisi tuolla ulkona pimeässä, japanilaisen +päivävarjon alla kutimineen. Kaunis, lämmin yö... + +Itse asiassa June oli sinä iltapäivänä tullut silmät loistavina ja +sanonut: »Soames on sitten kelpo mies! Sehän on ihanaa Philille — juuri +sen hän tarvitsi!» + +Kun Irenen kasvot pysyivät tummina ja hämmästyneinä hän jatkoi: + +»Uusi talonne Robin Hillissä, tietysti. Mitä? Etkö tiedä?» + +Irene ei tietänyt. + +»Oi, sitten kai minä en olisi saanut kertoa!» Katsellen kärsimättömänä +ystäväänsä hän huudahti: »Näytät siltä kuin et välittäisi koko asiasta. +Etkö ymmärrä, tätä minä juuri olen rukoillut — tätä onnenpotkua hän on +odottanut kaiken aikaa. Nyt saadaan nähdä mihin hän pystyy.» Ja June +kertoi koko jutun alusta loppuun. + +Oman kihlauksen jälkeen ei ystävättären asema näyttänyt häntä +suurestikaan kiinnostavan, ja ne hetket, jotka hän vietti Irenen +seurassa, kuluivat hänen omien asiainsa uskomiseen. Ja väliin, kaiken +osanottavan säälin ohella, hänen hymyssään väkisinkin näkyi hiven +surkuttelevaa ylenkatsetta naista kohtaan, joka oli tehnyt sellaisen +erehdyksen elämässään, niin suuren, naurettavan erehdyksen. + +»Hän saa myöskin tehtäväkseen kaikki sisustustyöt — vapain käsin. Se +on suurenmoista —» June pyrskähti nauruun, hänen pieni vartalonsa +hytkyi iloisesti. Hän nosti kätensä ja iski sillä musliiniverhoja. +»Tiedätkö, että minä kysyin James sedältäkin —» Mutta äkkiä hänestä +tuntui epämieluisalta mainita tuota hetkeä ja hän pysähtyi. Ja +huomatessaan ystävänsä niin haluttomaksi vastaamaan hän lähti pois. +Kadulla hän katsoi taakseen, ja Irene seisoi vielä ovessa. Vastaukseksi +hänen jäähyväisheilutukseensa Irene nosti käden otsalleen ja hitaasti +kääntyen sulki oven... + +Soames meni nyt arkihuoneeseen ja tarkasteli häntä ikkunan läpi. + +Japanilaisen päivänvarjostimen alla hän istui hyvin hiljaa, ja +pitsiliina olkapäillä liikkui rinnan pehmeitten nousujen ja laskujen +mukana. + +Mutta tuossa hiljaisessa olennossa, joka istui niin liikkumattomana +pimeydessä, näytti olevan lämpöä, salattua kiihkoa, ikäänkuin koko +hänen olemuksensa olisi tullut järkytetyksi ja jokin muutos olisi ollut +tapahtumassa sen kätketyissä syvyyksissä. + +Soames hiipi huomaamatta takaisin ruokasaliin. + + + + +6. JAMES VALLOILLAAN + + +Kauan ei kestänyt, ennenkuin Soamesin rakentamispäätös oli koko perheen +tietona ja aiheutti sen hälinän, minkä jokainen omaisuutta koskeva +hanke Forsyteissä aiheuttaa. + +Se ei ollut Soamesin syy, sillä hän oli päättänyt, ettei kukaan saisi +tietää. June oli sydämensä kyllyydessä kertonut rouva Smallille antaen +hänelle luvan kertoa vain Ann tädille — hän ajatteli, että se ehkä +virkistäisi tuota herttaista vanhusparkaa! Sillä Ann täti oli nyt +pysynyt huoneessaan monta päivää. + +Rouva Small kertoi Ann tädille heti, ja tämä hymyili tyynyiltään sanoen +selvällä, vapisevalla vanhalla äänellään: + +»Se on erinomaista June kullalle, mutta minä toivon, että he ovat +varovaisia — se on aika vaarallista!» + +Kun hän taas jäi yksin, ilmestyi hänen kasvoilleen tuikea kurttu, joka +oli kuin sateista aamua ennustava pilvi. + +Hänen maatessaan täällä niin monta päivää jatkui »tahdon lataamisen» +prosessi kaiken aikaa, se levisi hänen kasvoilleenkin, ja suupielissä +oli tiukkenevia liikkeitä alituiseen. + +Palvelustyttö Smither, joka oli ollut hänen palveluksessaan +tyttöiästään saakka ja jonka mainittiin olevan »Smither, hyvä tyttö, +mutta niin hidas!» — palvelustyttö Smither suoritti joka aamu +äärimmäisen täsmällisenä vanhuksen pukeutumisen kruunausseremonian. +Ottaen puhtaanvalkean korulippaan kätköistä nuo litteät, harmaat +kiharat, persoonallisen arvokkuuden tunnukset, hän asetti ne +turvallisesti emäntänsä käsiin ja käänsi selkänsä. + +Ja joka päivä kutsuttiin tädit Juley ja Hester kertomaan Timothyn +kuulumisia, mitä uutta Nicholasista, oliko June kulta onnistunut +saamaan Jolyonin lyhentämään kihlausaikaa, nyt kun Bosinney rakensi +Soamesille taloa, mahtoiko nuoren Rogerin vaimo todellakin odottaa, +kuinka Archien leikkaus oli onnistunut ja mitä Swithin oli tehnyt +tuolla Wigmore-Streetin tyhjällä talolla, jonka vuokralainen oli +menettänyt kaikki rahansa ja kohdellut häntä niin huonosti, ja +ennen kaikkea Soamesista, vieläköhän — vieläköhän Irene pyysi omaa +makuuhuonetta? Ja joka aamu sanottiin Smitherille: »Tänä iltapäivänä +tulen alakertaan, Smither, kahden ajoissa tarvitsen käsivarttasi +kaikkien näiden vuoteessa vietettyjen päivien jälkeen.» + +Kerrottuaan Ann tädille rouva Small oli uskonut taloasian rouva +Nicholasille, joka vuorostaan oli pyytänyt sille vahvistusta Winifred +Dartielta otaksuen tietysti, että tämä, joka oli Soamesin sisar, +tietäisi asian tarkalleen. Hänen kauttaan se oli asianmukaisella +kiertokulullaan tullut Jamesin korviin. Hän oli ollut aika lailla +järkytetty. + +Kukaan, sanoi hän, ei kertonut hänelle mitään. Ja sen sijaan, että +olisi mennyt suoraan Soamesin itsensä luo, jonka vaiteliaisuutta hän +pelkäsi, hän otti sateenvarjonsa ja lähti Timothyn taloon. + +Hän kohtasi rouva Septimuksen ja Hesterin (jolle oli kerrottu — hän oli +niin luotettava, puhuminen oli hänestä väsyttävää) valmiina, vieläpä +innokkaina keskustelemaan uutisesta. Oli kovin hyvä, he ajattelivat, +että rakas Soames tahtoi käyttää herra Bosinneytä, mutta aika +uskallettua. Kuinkas George nimittääkään häntä? »Merirosvo!» Kuinka +hullunkurista! Mutta George oli sellainen hulluttelija! Asia pysyisi +tällä tavoin kuitenkin perheenkeskeisenä — nähtävästi heidän tosiaankin +piti katsoa herra Bosinneyn kuuluvan perheeseen, vaikka se tuntuikin +oudolta. + +Tässä James keskeytti: + +»Kukaan ei tiedä hänestä mitään. En käsitä mitä Soames tahtoo +tuollaisesta nuoresta miehestä. En ihmettelisi, jos Irene olisi +kuiskannut sen hänen korvaansa. Minä aion puhua...» + +»Soames oli», keskeytti Juley-täti, »sanonut herra Bosinneylle, ettei +hän tahdo asiasta puhuttavan. Hän ei pitäisi siitä, ja olen varma, että +Timothy olisi hyvin pahoillaan, jos hän tietäisi...» + +James pani käden korvansa taakse. + +»Mitä?» sanoi hän. »Olen tullut hyvin kuuroksi. Luultavasti en oikein +kuule, mitä ihmiset sanovat. Emilyn varvasta särkee, emme pääse +lähtemään Walesiin ennen kuun loppua. Aina pitää olla jotakin.» Ja +saatuaan mitä hän tahtoi hän otti hattunsa ja lähti. + +Oli kaunis iltapäivä, ja hän käveli puiston poikki Soamesin luo, missä +aikoi syödä päivällistä, sillä varvas piti Emilyä vuoteessa ja Rachel +ja Cicely olivat lähteneet vieraisille maaseudulle. Hän kulki viettävää +polkua Bayswaterin puolelta Rotten Rowta Knightsbridge Gatelle, niityn +poikki, jonka peitti lyhyt, palanut ruoho ja jolla täplinä oli mustia +lampaita sinne tänne siroteltuina keskelle istuvia pareja ja oudon +näköisiä, suullaan makaavia kulkureita, jotka olivat kuin kaatuneitten +ruumiita sodan aallon huuhtelemalla kentällä. + +Hän kulki nopeasti, pää kumarassa, katselematta oikeaan tai vasempaan. +Tämän puiston, hänen oman taistelukenttänsä keskuksen näkeminen, jolla +hän oli kaiken ikäänsä kamppaillut, ei herättänyt mitään ajatusta tai +mietettä hänen mielessään. Nuo ruumiit, jotka olivat singahtaneet +tänne taistelunsa paineesta ja tuoksinasta, nuo rakastavaiset parit, +jotka poskitusten viettivät elämänsä polkumyllyn yksitoikkoisuudesta +riistettyä joutilasta onnen hetkeä, ne eivät herättäneet mitään +mielikuvaa hänessä, hän oli elänyt yli tuon laatuisen mielikuvituksen, +ja niinkuin lampaitten, niin oli hänenkin turpansa kiintynyt vain +laitumeen, jolta jyrsittiin ruohoa. + +Eräs hänen vuokralaisistaan oli hiljattain osoittanut taipumuksia +myöhästyä maksuissaan, ja nyt oli tullut polttavaksi kysymykseksi, +olisiko paras sanoa hänet irti heti, silläkin uhalla ettei taloa +saataisi uudelleen vuokratuksi ennen joulua. Swithinillä oli juuri +ollut ikävyyksiä vuokralaisistaan, mutta se oli hänelle parhaiksi — +mitä oli odottanut niin kauan? + +Hän pohti tätä kävellessään nopein askelin, pitäen huolellisesti +kiinni sateenvarjon varresta, juuri kädensijan koukun alapuolelta, +niin että kärki ei koskettanut maahan eikä silkki hankaantunut. +Ohuet, korkeat olkapäät olivat kumaraiset, pitkät jalat liikkuivat +nopeina ja täsmällisinä kuin kone, ja tämä kulku läpi puiston, jossa +aurinko kirkkaana loisti yli niin paljon joutilaisuuden — niin monen +inhimillisen todisteen siitä tunnottomasta taistelusta, jota raivoisa +Omistushalu tässäkin piirissä kävi — oli kuin maalinnun lentoa meren +poikki. + +Tullessaan ulos Albert Gatesta hän tunsi jonkun koskettavan +käsivarttaan. + +Se oli Soames, joka äkkiä oli ilmaantunut hänen vierelleen Piccadillyn +varjopuolelta, jota pitkin hän oli kävellyt kotiin toimistostaan. + +»Äitisi on vuoteessa», sanoi James. »Olin tulossa teille, mutta olen +kai tiellä.» + +Jamesin ja hänen poikansa ulkonaista suhdetta luonnehti erikoisesti +forsyteläinen tunteellisuuden puute, mutta he eivät silti suinkaan +olleet pitämättä toisistaan. Ehkä he katsoivat toisiaan sijoituksiksi, +ainakin he huolehtivat toinen toisensa hyvinvoinnista ja nauttivat +toistensa seurasta. He eivät olleet koskaan vaihtaneet kahta sanaa +elämän sisäisemmistä ongelmista eivätkä toinen toisensa aikana +ilmaisseet minkään syvemmän tunteen olemassaoloa. + +Heidät yhdisti toisiinsa jokin, joka on sanaerittelyn ulkopuolella, +jokin, joka kätkeytyy syvälle kansojen ja perheitten syvimpään +olemukseen — sillä sanotaan, että veri on vettä sakeampi — eikä +kumpikaan heistä ollut kylmäverinen mies. Itse asiassa rakkaus omiin +lapsiin oli nyt Jamesin elämän liikkeellepaneva voima. Omata olentoja, +jotka olivat osa hänestä, joille hän saattoi siirtää säästämänsä rahan, +siinä kaiken hänen säästämisensä juuri. Ja mitä muuta iloa olisi +hänellä seitsemänkymmenviiden vuoden iässä ollut kuin — säästäminen? +Elämän ydin oli säästöjen tekemisessä lapsia varten. + +Terveempää miestä kuin James Forsyte, kaikesta hänen ruikuttelustaan +huolimatta, ei ollut (jos terveyden johtava oire, niinkuin meille +sanotaan, on itsesäilytys, vaikka se Timothyssa epäilemättä oli +mennyt liian pitkälle) koko tässä Lontoossa, josta hän omisti niin +paljon ja jota hän niin äänettömällä rakkaudella rakasti, kuin +mahdollisuuksiensa keskusta ikään. Hän omisti keskiluokan ihmeellisen +vaistomaisen terveyden. Hänessä — enemmän kuin Jolyonissa, jolla oli +mestarillinen tahto ja hellyyden ja mietiskelyn hetkensä — enemmän kuin +Swithinissa, joka oli erikoisuutensa marttyyri — Nicholasissa, joka +kärsi taitavuudestaan ja Rogerissa, joka oli yritteliäisyytensä uhri — +sykki oikea kompromissin hermo. Hän oli kaikista veljeksistä vähimmän +huomattava hengeltään ja persoonaltaan, ja siksi hän todennäköisimmin +tulisi elämään ikuisesti. + +Jamesille, enemmän kuin toisille, oli perhe merkitsevä ja rakas. +Hänen suhtautumisessaan elämään oli aina ollut jotakin alkeellisen +herttaista. Hän rakasti kotiliettä, hän rakasti juoruja ja hän +rakasti ruikuttamista. Kaikki hänen päätöksensä muodostuivat siitä +kermasta, minkä hän kuori perhesielun pinnalta, ja tämän perheen kautta +tuhansien muitten samaa kudosta olevien perheitten. Vuosi vuodelta, +viikko viikolta hän teki käyntejään Timothyn talossa, ja veljensä +etusalongissa hän istui — pitkät jalat ristissä, pitkä poskiparta +kehystämässä sileiksiajeltuja kasvoja — seuraten perhekattilan +kiehuntaa, kerman kohoamista pinnalle, ja hän palasi kotiin +turvallisin mielin, virkistyneenä, helpottuneena, tuntien epämääräistä +tyytyväisyyttä. + +Itsesäilytysvaiston timantinkovuuden alla Jamesissa oli paljon +todellista pehmeyttä. Käynti Timothyn talossa oli kuin äidin sylissä +vietetty hetki, ja hänen oma syvä tarpeensa saada olla perhesiiven +suojeluksessa vaikutti vuorostaan hänen tunteisiinsa omia lapsia +kohtaan. Hänelle oli todellinen painajainen ajatella heidän olevan +alttiina maailman kohtelulle asioissa, jotka koskivat rahoja, terveyttä +tai mainetta. Kun hänen vanhan ystävänsä John Streetin poika meni +vapaaehtoiseen sotapalvelukseen, hän pudisti päätään ruikuttavasti ja +ihmetteli, kuinka John Street saattoi suostua siihen, ja kun sitten +nuori Street sai heittokeihään rintaansa, otti James sen niin kovasti +sydämelleen, että sai syyn lukuisiin vieraskäynteihin sanoakseen +kaikkialla, että hän kyllä tiesi juuri niin tulevan käymään ja että hän +oli ollut heille oikein vihainen. + +Kun hänen vävyllään Dartiella oli tuo taloudellinen kriisinsä, joka +aiheutui öljyosakekeinottelusta, otti James sen kovin pahakseen. Oli +kuin kaiken varallisuuden kuolinkellot olisivat soineet. Toipuakseen +hän tarvitsi kolme kuukautta ja matkan Baden-Badeniin — oli jotakin +kauheata siinä ajatuksessa että ilman hänen, Jamesin, rahoja olisi +hänen vävynsä nimi joutunut vararikkoisten luetteloon. + +Omaten niin vankan ruumiinrakenteen, että hän luuli kuolevansa, jos +hänen korvaansa särki, hän katsoi vaimonsa ja lastensa satunnaisia +sairauksia persoonallisiksi suruiksi, Sallimuksen erikoisiksi +toimenpiteiksi hänen mielenrauhansa järkyttämiseksi. Mutta hän ei +vähääkään uskonut oman välittömän perheensä ulkopuolella olevien +ihmisten vaivoihin ja vakuutti niiden joka tapauksessa johtuvan vain +laiminlyödystä maksasta. + +Hänen yleinen selityksensä oli: »Mitä muuta he voivat odottaa? Niin käy +minunkin, jos en ole varovainen.» + +Sinä iltana tullessaan Soamesin luo hän tunsi elämänsä erikoisen +armottomaksi. Tuossa Emily sairasti varvastaan, ja Rachel liehui +maaseudulla, hän ei saanut myötätuntoa keneltäkään. Ja Ann, hän oli +sairas — James ei uskonut, että hän kestäisi yli kesän, hän oli käynyt +talossa kolmasti ilman että Ann oli kyennyt tapaamaan häntä! Entä +sitten tuo Soamesin rakentamishanke, sitä sieti harkita. Ja mitä tuli +tuohon häiriöön Irenen kanssa, ei hän vain tietänyt mitä siitä saattoi +tulla — jotakin siitä voi tulla. + +Hän astui Montpellier Squaren taloon n:o 62 lujasti aikoen olla surkea. + +Kello oli jo puoli seitsemän, ja Irene istui arkihuoneessa +päivällispuvussaan. Hänellä oli yllään kullanvärinen pukunsa — sillä +käytettyään sitä kerran päivälliskutsuissa, kerran iltajuhlassa ja +kerran tanssiaisissa hän piti sen nyt loppuun kotona — ja hän oli +koristanut povensa oikealla pitsiryöpyllä, johon Jamesin silmät kohta +liimautuivat. + +»Mistä saat kaikki tavarasi?» hän kysyi närkästyneellä äänellä. +»Rachel ja Cicely eivät koskaan ole puoliksikaan noin kauniita. Tuokin +ruusunnuppu — ei, eihän se voi olla oikea.» + +Irene tuli lähemmäksi todistaakseen, että hän erehtyi. + +Ja tahtomattaan tunsi James hänen miellyttävyytensä vaikutuksen, +joka henki hänestä kuin heikko, viekoitteleva tuoksu. Kukaan +itseäänkunnioittava Forsyte ei antaudu yhdestä iskusta, ja hän sanoi +vain arvelevansa, että Irene käytti sievoiset summat pukuihinsa. + +Kello soi, Irene pisti valkean käsivartensa hänen käsipuoleensa ja vei +hänet ruokasaliin. Hän istutti Jamesin Soamesin tavalliselle paikalle +pöydänkulman taakse, vasemmalle puolelleen. Valo lankesi siihen +niin pehmeästi, ettei James tuntisi haittaa päivän asteettaisesta +sammumisesta. Ja Irene alkoi puhua Jamesille hänestä itsestään. + +Nyt tapahtui Jamesissa muutos, joka muistutti hedelmän huomaamatonta +kypsymistä auringossa. Häneen tuli tunne, että häntä hyväiltiin ja +kiitettiin ja helliteltiin, ja kaikki ilman että hänen itsensä tarvitsi +kustantaa ainoatakaan hyväilyä tai kiitossanaa. Hän tunsi, että ruoka +oli hänelle sopivaa, sitä tunnetta hän ei voinut saada kotona, hän ei +tietänyt koska hän olisi näin nauttinut samppanjalasista, ja kysyessään +merkkiä ja hintaa hän kuuli yllätyksekseen, että se oli samaa mitä +hänellä itsellään oli suuri varasto kotona. Hän paikalla päätti antaa +viinikauppiaansa tietää, että häntä oli puijattu. + +Katsoen ylös ruuastaan hän huomautti: + +»Teillä on paljon kauniita tavaroita täällä. Mitä olette maksaneet +tuosta sokerisirottimesta? En ihmettelisi, vaikka se olisi maksanut +paljonkin.» + +Hän oli erikoisesti mielissään nähdessään vastakkaisella seinällä +taulun, jonka hän itse oli antanut heille. + +»En muistanutkaan, että se oli niin hyvä.» + +He nousivat mennäkseen arkihuoneeseen, ja James seurasi Ireneä +kiinteästi. + +»Tätä minä sanoisin mainioksi pikku päivälliseksi», mutisi hän +hengittäen viihtyisästi Irenen olkapään yli. »Ei mitään raskasta — eikä +liian ranskalaismallista. Mutta minä en saa sellaista kotona. Minä +maksan keittäjälleni kuusikymmentä puntaa vuodessa, mutta _hän_ ei vain +voisi tarjota minulle tällaista päivällistä.» + +Hän ei ollut vielä tehnyt mitään viittausta talon rakentamiseen eikä +tehnyt silloinkaan, kun Soames, syyttäen liikeasioita, lähti yläkerran +huoneeseen, missä säilytti taulujaan. + +James jäi miniänsä kanssa kahden. Viinin hehku ja oivallinen likööri +vaikuttivat hänessä yhä. Hän oli aivan lämmennyt Ireneä kohtaan. Tämä +oli tosiaankin viehättävä pieni olento, hän osasi kuunnella ja näytti +ymmärtävän mitä toinen sanoi. Ja puhuessaan James kaiken aikaa tutki +hänen vartaloaan, pronssinvärisistä kengistä aina hiuksien aaltoilevaan +kultaan asti. Irene nojautui taaksepäin empiirituolissaan, olkapäät +painautuneina selustaan — hänen notkea, mutta suora ruumiinsa huojui +hänen liikkuessaan ikäänkuin taipuen rakastajan syleilyyn. Hänen +huulensa hymyilivät, hänen silmänsä olivat puoliummessa. + +Kenties jokin vaaran aavistus hänen asentonsa viehättävyydessä, kenties +jokin ruuansulatuksen jälkimaku teki Jamesin äkkiä mykäksi. Hän ei +muistanut ennen olleensa aivan yksin Irenen kanssa. Ja katsellessaan +häntä omituinen tunne valtasi Jamesin ikäänkuin hän olisi kohdannut +jotakin outoa ja vierasta. + +Mitähän tuokin mahtoi ajatella nojautuessaan taaksepäin tuolla tavoin? + +Ja kun James puhui, oli ääni terävämpi, ikäänkuin hänet olisi herätetty +mieluisasta unesta. + +»Millä kulutat aikasi kaiken päivää?» hän sanoi. »Et koskaan tule Park +Laneen!» + +Irene tuntui puolustautuvan hyvin laimeasti, eikä James katsonut +häneen. Hän ei tahtonut uskoa, että Irene todella välttäisi heitä — se +olisi sentään liikaa. + +»Minä otaksun, ettei sinulla ole aikaa», sanoi hän. »Olet aina Junen +kanssa. Otaksun, että olet hänelle hyödyksi nyt kun hänellä on tuo +nuori mies — saat olla kaitsijana ja niin poispäin. Kerrotaan, ettei +June enää ole koskaan kotona, eikä setäsi Jolyon luultavasti ole +hyvillään siitä, että saa niin paljon jäädä yksin. Sanotaan, että June +aina on tuon nuoren Bosinneyn kintereillä, sulhanen kai tulee taloon +joka päivä. No mitä sinä arvelet hänestä? Minusta hän ei ole yhtään +minkään näköinen. Sanoisin, että harmaa tamma on parempi hevonen.» + +Väri tummeni Irenen kasvoilla, ja James katseli häneen epäluuloisena. + +»Ehkä ette aivan ymmärrä herra Bosinneytä», sanoi hän. + +»Ymmärrä häntä», tiuskasi James. »Kuinka niin? Näenhän minä, että hän +on noita taiteellisia ihmisiä. Sanotaan, että hän on etevä — kaikki he +luulevat olevansa eteviä. Sinä tiedät hänestä enemmän kuin minä», hän +lisäsi, ja taas hänen epäluuloinen katseensa viipyi Irenessä. + +»Hän piirtää Soamesille taloa», sanoi Irene pehmeästi koettaen +ilmeisesti tasoittaa asioita. + +»Nyt pääsin siihen mitä minulla oli sanottavaa», jatkoi James. »En +ymmärrä mitä Soames tekee noin nuorella arkkitehdillä, miksi hän ei ota +ensiluokkaista miestä?» + +»Ehkä herra Bosinney on ensiluokkainen.» + +James nousi ja kääntyi, pää kumarassa. + +»Niin se on», sanoi hän, »te nuoret ihmiset olette aina yhtä puolta, te +kaikki luulette tietävänne asiat parhaiten.» + +Hän pysäytti pitkän, hontelon vartalonsa Irenen eteen, nosti sormensa +ja asetti sen hänen povensa tasolle ikäänkuin lausuen haasteen hänen +kauneudelleen. + +»Kaikki mitä voin sanoa, on että nuo taiteilijaihmiset tai miksi +ikinä he sanovat itseään, ovat niin epäluotettavia kuin vain suinkin +saattavat olla, ja neuvoni sinulle on, ettet liikoja antautuisi +tekemisiin heidän kanssaan.» + +Irene hymyili, ja hänen huultensa kaarteessa oli omituista ärsytystä. +Hän näytti menettäneen nöyrän ystävällisyytensä. Hänen rintansa nousi +ja laski kuin salaisessa tuskassa, hän veti kätensä pois levostaan +tuolin käsinojalla kunnes sormien päät yhtyivät, ja hänen tummat +silmänsä katsoivat tutkimattomasti Jamesiin. + +Tämä tarkasti synkeänä lattiaa. + +»Minä sanon sinulle mielipiteeni», sanoi hän, »on sääli, ettet ole +saanut lasta askarruttamaan ajatuksiasi ja itseäsi.» + +Irenen kasvoille tuli heti miettivä ilme, ja Jameskin huomasi +jäykkyyden, joka valtasi koko hänen olemuksensa silkki- ja pitsipuvun +pehmeyden alla. + +James säikähti sanojensa vaikutusta, ja niinkuin useimmat miehet, +joilla on rohkeutta niukalti, hän koetti heti puolustautua rupeamalla +pauhaamaan. + +»Et näytä välittävän liikkumisesta. Miksi et aja Hurlinghamiin +kanssamme? Tai silloin tällöin käy teatterissa? Sinun iässäsi pitäisi +harrastaa kaikenlaista. Olethan nuori nainen.» + +Miettivä ilme tummeni Irenen kasvoilla. James hermostui. + +»No niin, minä en tiedä mistään mitään», sanoi hän, »kukaan ei kerro +minulle mitään. Soamesin pitäisi kyetä huolehtimaan asioistaan. Jollei +hän katso eteensä, älköön luottako minuun — siinä kaikki —» + +Pureskellen etusormensa päätä hän lähetti kylmän, terävän katseen +miniäänsä. + +Hän kohtasi tämän silmät kiintyneinä omiinsa niin tummina ja syvinä, +että hän pysähtyi, ja hänen tuli vähän hiki. + +»No niin, minun täytyy lähteä», sanoi hän pienen hiljaisuuden jälkeen. +Minuuttia myöhemmin hän nousi, näyttäen hieman yllättyneeltä ikäänkuin +olisi odottanut, että häntä olisi pyydetty jäämään. Antaen kätensä +Irenelle hän salli tämän saattaa itsensä ovelle ja päästää ulos +kadulle. Hän ei tahtonut ajuria, hän tahtoi kävellä, Irenen piti sanoa +Soamesille hyvää yötä hänen puolestaan, ja jos Irene tahtoisi vähän +huvitusta, no niin, appi-isä veisi hänet Richmondiin ajelulle jonakin +päivänä. + +Hän tuli kotiin, astui yläkertaan ja herätti Emilyn ensimmäisestä +unesta, johon tämä oli onnistunut pääsemään kahdenkymmenen neljän +tunnin aikana, kertoakseen hänelle saaneensa sen vaikutelman, että +asiat Soamesilla olivat hullusti. Tätä aihetta hän kehitteli puolen +tunnin ajan, kunnes vihdoin ilmoittaen, ettei tulisi nukkumaan +hiventäkään, hän käänsi kylkeä ja alkoi paikalla kuorsata. + +Montpellier Squaren varrella Soames, joka oli tullut tauluhuoneesta, +seisoi näkymättömänä portaitten ylipäässä ja katseli Ireneä, joka +lajitteli viime postin tuomia kirjeitä. Irene kääntyi takaisin +arkihuoneeseen, mutta palasi hetken kuluttua ja seisoi ikäänkuin +kuunnellen jotakin. Sitten hän tuli hiipien portaita ylös, +kissanpoikanen käsivarrellaan. Soames saattoi nähdä, kuinka hänen +kasvonsa kallistuivat tuota pikku eläintä kohti, joka kehräsi hänen +kaulallaan. Miksi ei hän voinut katsoa Soamesiin tuolla tavoin? + +Äkkiä Irene huomasi hänet, ja ilme hänen kasvoillaan muuttui. + +»Onko kirjeitä minulle?» kysyi Soames. + +»Kolme.» + +Soames astui syrjään, ja muuta sanomatta Irene meni makuuhuoneeseen. + + + + +7. VANHAN JOLYONIN PIKKUSYNTEJÄ + + +Vanha Jolyon tuli samana iltapäivänä Lordin krikettikentältä ja aikoi +lähteä kotiin. Jo ennen Hamilton Terracea hän kuitenkin oli muuttanut +mieltään. Hän otti ajurin ja määräsi osoitteeksi Wistaria Avenuen. Hän +oli tehnyt erään päätöksen. + +June oli tuskin ollenkaan ollut kotona sillä viikolla, hän ei ollut +pitkiin aikoihin suonut isoisälle seuraansa, itse asiassa ei senjälkeen +kuin oli mennyt kihloihin Bosinneyn kanssa. Isoisä ei koskaan pyytänyt +Junea seurakseen. Hänen tapansa ei ollut pyytää ihmisiltä mitään. +Junella oli nyt vain yksi ajatus — Bosinney ja hänen hankkeensa — ja +hän jätti isoisän erakoksi suureen taloonsa, palveluskunnan keskelle, +ilman sieluakaan, Irenen kanssa puhua aamusta iltaan. Klubi oli +suljettu puhdistusta varten, virkatoverit lomalla, ei ollut siis +mitään, mikä vetäisi häntä Cityyn. June oli tahtonut häntä lähtemään +maalle; itse hän ei lähtisi, kun kerran Bosinney oli kaupungissa. + +Mutta minnekä hän yksinään lähtisi? Hän ei voinut seuratta matkustaa +ulkomaille, meri myllersi hänen maksansa, hän vihasi hotelleja. +Roger lähti vesiparannuslaitokseen — mutta sellaiseen ei hän vain +elinaikanaan rupeaisi. Tuollaiset uusmuotiset laitokset olivat silkkaa +huijausta! + +Tähän tapaan hän puki sanoiksi sielunsa yksinäisyyttä, uurteet +syvenivät hänen kasvoillaan, silmissä oli päivästä päivään surullinen +katse, joka tuntui niin oudolta noilla kasvoilla, jotka olivat +tottuneet olemaan väkevät ja kirkkaat. + +Ja niinpä hän sinä iltapäivänä lähti retkelle St. John's Woodiin, +siihen kultaiseen valoon, joka täplitti pyöristetyt, vihreät +akasiapensaat pienten talojen edustalla, kesäisessä päivänpaisteessa, +joka näytti viettävän juhlaa pikku puutarhoissa, ja katseli ympärilleen +kiinnostuneena, sillä tämä oli seutua, johon kukaan Forsyte ei astunut +ilman julkista paheksumista ja salaista uteliaisuutta. + +Ajurin vaunut pysähtyivät erään pienen talon eteen, jonka erikoinen +vaaleankeltainen väri osoitti, että se oli kauan ollut vapaana maalarin +kosketuksesta. Siinä oli ulompi portti ja maalaistyylinen sisäänkäytävä. + +Hän astui vaunuista, näköjään hyvin tyvenenä, valtainen pää riippuvine +viiksineen ja valkeine hiustupsuineen hyvin suorana erikoisen +leveälierisen hatun alla, katse lujana, vähän vihaisena. Hänet oli +suorastaan pakotettu tähän. + +»Onko rouva Jolyon Forsyte kotona?» + +»On kyllä, herra — minkä nimen saan ilmoittaa?» + +Vanha Jolyon ei voinut olla vilkaisematta pikku palvelustyttöön +sanoessaan nimensä. Tyttö oli hänen mielestään sellainen lystikäs pikku +tyllerö. + +Ja hän seurasi tyttöä läpi pimeän hallin pieneen kaksiosaiseen +arkihuoneeseen, jonka huonekaluissa oli sitsipäälliset, ja pieni +palvelustyttö istutti hänet nojatuoliin. + +»He ovat kaikki puutarhassa, herra, jos olette hyvä ja odotatte, +ilmoitan heille.» + +Vanha Jolyon istahti sitsipäällyksiseen tuoliin ja katseli ympärilleen. +Koko paikka näytti hänestä tökeröltä, niin hän olisi sanonut, kaikessa +oli jokin — hän ei oikein osannut sanoa mikä — jokin kuluneisuuden +leima tai pikemmin paikkaamalla tehdyn. Niin pitkälle kuin hän +saattoi nähdä ei ainoakaan huonekalu ollut viiden punnan lapun +arvoinen. Seinät, jotka kauan sitten oli maalattu, olivat koristellut +vesiväriluonnoksilla. Katossa oli pitkä, mutkikas halkeama. + +Nämä pienet talot olivat kaikki vanhoja, kehnoa tekoa, hän toivoi että +vuokra oli alle sadan vuodessa. Ajatus, että eräs Forsyte — hänen oma +poikansa — asui tällaisessa paikassa, koski häneen enemmän kuin hän +olisi osannut sanoa. + +Pieni palvelustyttö tuli takaisin. Tahtoisiko hän olla hyvä ja tulla +puutarhaan? + +Vanha Jolyon marssi ulos ranskalaisten ikkunaovien kautta. +Laskeutuessaan portaita hän huomasi, että ne olivat maalauksen +tarpeessa. + +Nuori Jolyon, hänen vaimonsa, hänen kaksi lastaan ja koiransa Balthasar +olivat kaikki ulkona päärynäpuun alla. + +Tämä kävely heitä kohti oli rohkein teko vanhan Jolyonin elämässä, +mutta yksikään hänen kasvolihaksensa ei liikkunut, ei ainoakaan +hermostunut liike kavaltanut häntä. Hän suuntasi syvällepainuneitten +silmiensä katseen suoraan viholliseen. + +Näinä kahtena minuuttina hän osoitti täydellisyyteen saakka sitä +itsetiedotonta terveyttä, tasapainoa ja olemuksen elinvoimaa, joka +oli tehnyt hänestä ja niin monesta muusta hänen luokkaansa kuuluvasta +kansakunnan ytimen. Koreilemattomassa omien asiainsa hoidossa ja kaiken +muun laiminlyömisessä he ilmensivät sitä brittiläisen oleellista +individualismia, joka johtuu hänen maansa elämän luonnollisesta +eristyksestä. + +Koira Balthasar nuuski hänen housujensa lahkeita. Tuo ystävällinen ja +kyynillinen sekasikiö — venäläisen villakoiran ja mäyräkoiran liiton +hedelmä — oli tarkka nuuskimaan kaikkea tavatonta. + +Kun omituiset tervehdykset olivat ohi, istahti vanha Jolyon +pajutuoliin, ja molemmat lapsenlapset, yksi kummallakin puolin hänen +polviaan, katselivat häntä hiljaisina, sillä he eivät koskaan olleet +nähneet niin vanhaa miestä. + +He olivat erilaisia, ikäänkuin olisivat tunnustaneet sen eron, jonka +olosuhteet jo syntymässä olivat panneet heihin. Jolly, synnin lapsi, +oli pulleaposkinen, hänen pellavanvärinen tukkansa oli harjattu otsalta +pois ja hänellä oli kuoppa leuassa, ujon ystävällinen ilme ja Forsyten +silmät. Pikku Holly, avioliiton lapsi, oli tummaihoinen, juhlallinen +sielu, jolla oli äitinsä harmaat ja surumieliset silmät. + +Koira Balthasar, joka oli kävellyt kolmen pienen kukkapenkin ympäri +osoittaakseen äärimmäistä ylenkatsettaan koko maailmaa kohtaan, oli +myöskin istahtanut vanhan Jolyonin eteen, ja huojuttaen luonnonkiharaa +häntäänsä tiheään selkänsä yli se tuijotti silmin, jotka eivät +rävähtäneet. + +Puutarhassakin vaivasi vanhaa Jolyonia kaikkien esineitten kömpelyys. +Pajutuoli ritisi hänen painonsa alla, puutarhapenkit näyttivät +hoidottomilta, ja kauemmaksi, tahraisen seinän vierelle, olivat kissat +tehneet polun. + +Sillä välin kun hän ja hänen lapsenlapsensa alistivat toisensa tuohon +erikoiseen, sekä uteliaaseen että luottavaan tutkimukseen, joka +tapahtuu hyvin nuorten ja hyvin vanhojen välillä, nuori Jolyon katseli +vaimoaan. + +Väri oli tummentunut hänen laihoilla, soikeilla kasvoillaan, joihin +kuului suorat kulmakarvat ja suuret harmaat silmät. Hänen tukkansa, +joka oli harjattu otsalta ylöspäin hienoille, korkeille aalloille, oli +tulossa harmaaksi niinkuin hänen omansakin, ja tuo harmaus teki poskien +äkillisen, vilkkaan värin tuskallisen pateettiseksi. + +Hänen kasvojensa ilme, jonkalaista mies ei ollut koskaan ennen +niillä nähnyt, jonkalaisen vaimo oli aina häneltä kätkenyt, oli +täynnä salaista katkeruutta, kaipausta ja pelkoa. Silmät tuijottivat +tuskallisesti värähtelevien luomien alta. Ja hän oli ääneti. + +Jolly yksin piti yllä keskustelua, hänellä oli paljon omaisuutta, ja +hänelle oli tärkeätä, että tuo tuntematon ystävä, jolla oli äärettömän +isot viikset ja kädet vallan täynnä sinisiä suonia ja joka istui jalat +ristissä aivan kuin isä (tapa, johon Jolly itse pyrki), saisi tietää +siitä, mutta koska hän oli Forsyte, vaikka ei vielä kahdeksaa vuotta +täyttänyt, ei hän maininnut sitä esinettä, mikä tällä hetkellä oli +lähinnä hänen sydäntään — erään kaupan ikkunassa olevaa sotilasleiriä, +jonka isä oli luvannut ostaa hänelle. Se tuntui epäilemättä liian +kallisarvoiselta, sen mainitseminen nyt jo olisi ollut Sallimuksen +kiusaamista. + +Ja auringonvalo leikitteli lehtien lomitse tuolla pienellä, kolmea +sukupolvea edustavalla seurueella, joka oli ryhmittynyt jo ammoin +hedelmättömäksi jääneen päärynäpuun alle. + +Vanhan Jolyonin kasvot alkoivat punottaa paikoittain, niinkuin vanhojen +miesten kasvot punertuvat auringossa. Hän otti Jollyn toisen käden +omaansa, poika kiipesi hänen polvelleen, ja pikku Holly, jota tämä näky +tenhosi, kiipesi syliin hänkin. Balthasar koiran kaappiminen kuului +rytmillisenä. + +Äkkiä nuori rouva Jolyon nousi ja riensi sisään. Minuuttia myöhemmin +hänen miehensä mutisi anteeksipyynnön ja seurasi perässä. Vanha Jolyon +jäi yksin lastenlastensa kanssa. + +Ja hienosti irooninen Luonto alkoi panna toimeen erästä noita omituisia +mullistuksiaan noudattaen kiertokulkunsa lakeja hänen sydämensä +syvyydessä. Ja tuo hellyys pieniä lapsia kohtaan, tuo alkavan elämän +intohimo, joka kerran oli saanut hänet luopumaan pojastaan ja +seuraamaan Junea, pani hänet nyt luopumaan Junesta ja seuraamaan näitä +pieniä olentoja. Nuoruus paloi aina liekkinä, hänen rinnassaan, ja +nuoruuteen hän palasi, pyöreitten pikku jäsenten luo, jotka olivat +niin huolettomat, että vaativat huolenpitoa, pyöreitten pikku kasvojen +luo, jotka olivat niin järjettömän juhlalliset tai kirkkaat, kimeitten +kielten ja heleän, pulppuilevan naurun, itse pintaisina nykivien +käsien ja pienten ruumiitten, jotka painautuivat hänen jalkoihinsa +— kaiken luo, mikä oli nuorta ja nuorta ja vielä kerran nuorta. Ja +hänen silmänsä pehmenivät, hänen äänensä ja laihat, suonikkaat kätensä +pehmenivät, pehmeni sydänkin hänen rinnassaan. Ja näille pienille +olennoille tuli hänestä heti hauskuuden tyyssija, paikka, missä he +olivat turvassa ja saivat puhua ja nauraa ja leikkiä, kunnes vanhan +Jolyonin pajutuolista säteili kolmen sydämen täydellinen ilo. + +Mutta nuoren Jolyonin laita oli toinen, kun hän seurasi vaimoaan tämän +huoneeseen. + +Hän näki vaimonsa istuvan tuolillaan peilipöytänsä edessä, kädet +kasvoille nostettuina. + +Vaimon olkapäät vapisivat nyyhkytyksistä. Tämä hänen kärsimisen +intohimonsa oli miehelle arvoitus. Häh oli kokenut sata tuollaista +purkausta; kuinka hän oli läpäissyt ne, sitä hän ei koskaan voinut +käsittää, sillä hän ei voinut koskaan uskoa, että ne olivat vain +hetkellisiä eivätkä merkinneet heidän yhteiselämänsä viimeistä hetkeä. + +Yöllä vaimo varmaan kietoisi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoisi: +»Oi, Jo, kuinka saat kärsiä minun tähteni», niin kuin sata kertaa +ennenkin. + +Hän ojensi kätensä ja sujautti parranajovehkeet salaa taskuunsa. + +»Minä en voi olla täällä», hän ajatteli, »minun täytyy mennä alas. +Sanaakaan lausumatta hän lähti huoneesta ja palasi takaisin puutarhaan. + +Vanha Jolyon piti Hollya polvillaan ja tämä oli vallannut hänen +kellonsa. Jolly taas, hyvin punaisena kasvoiltaan, yritti näyttää +hänelle, että hän osasi seisoa päällään. Koira Balthasar oli tullut +mahdollisimman lähelle teepöytää ja iskenyt silmänsä kaakkuun. + +Nuori Jolyon tunsi ilkeätä halua lopettaa heidän ilonsa lyhyeen. + +Mitä asiaa oli isällä tulla tänne ja järkyttää hänen vaimoaan noin +kovin? Se oli isku, kaikkien näiden vuosien jälkeen! Isän olisi pitänyt +tietää, hänen olisi pitänyt antaa heille ennakkovaroitus, mutta +oliko kukaan Forsyte koskaan ajatellut, että hänen käytöksensä voisi +järkyttää jotakin? Ja näillä ajatuksilla hän teki vanhalle Jolyonille +vääryyttä. + +Hän puhui kirpeästi lapsilleen ja sanoi, että heidän piti mennä juomaan +teetään. Suuresti yllätettyinä, sillä he eivät koskaan ennen olleet +kuulleet isänsä puhuvan terävällä äänellä, he lähtivät käsi kädessä, +pikku Hollyn katsellessa taakseen olkansa yli. + +Nuori Jolyon kaatoi teetä. + +»Vaimoni ei voi hyvin tänään», sanoi hän, mutta hän tiesi varsin hyvin, +että isä oli selvillä tuon äkillisen poistumisen syystä, ja hän melkein +vihasi vanhaa miestä, joka saattoi istua siinä niin rauhallisena. + +»Sinullahan on sievä pieni talo tässä», sanoi vanha Jolyon ovelan +näköisenä. »Olet kai ottanut sen vuokralle.» + +Nuori Jolyon nyökäytti päätään. + +»Minä en pidä tästä ympäristöstä», sanoi vanha Jolyon, »se on +rappeutunutta ryhmäkuntaa.» + +Nuori Jolyon vastasi: »Niin, me olemme rappeutunutta ryhmäkuntaa.» + +Hiljaisuutta katkaisi enää vain Balthasar-koiran kaappiminen. + +Vanha Jolyon sanoi yksinkertaisesti: »Otaksun, ettei minun olisi +pitänyt tulla tänne, Jo, mutta minä olen niin yksin.» + +Nämä sanat saivat nuoren Jolyonin nousemaan ja panemaan kätensä isän +olalle. + +Viereisessä talossa joku soitti soittamasta päästyään »La donna é +mobile» virittämättömällä pianolla. Pieni puutarha oli joutunut +varjoon, aurinko ylettyi enää takimmaiselle seinälle, jonka vierellä +kyyristyvä kissa lekotteli, keltainen katse unisesti kääntyneenä +Balthasar koiraan. Kuului hyvin kaukaisen liikenteen unteloa huminaa, +köynnöskasvien peittämä ristikkoaita puutarhan ympärillä sulki +näkyvistä kaiken muun paitsi taivaan ja talon ja päärynäpuun, jonka +ylimpiä oksia aurinko vielä kultasi. + +He istuivat siinä hetkisen, puhellen vain vähän. Sitten vanha Jolyon +nousi lähteäkseen, eikä sanaakaan lausuttu hänen tulemisestaan +uudelleen. + +Hän käveli pois hyvin suruissaan. Mikä köyhä, viheliäinen paikka! +Ja hän ajatteli suurta, tyhjää taloaan Stanhope Gaten varrella, +Forsytelle soveliasta asuinpaikkaa, jonka suureen biljaardisaliin ja +arkihuoneeseen kukaan ei astunut viikosta toiseen. + +Tuo nainen, jonka kasvoista hän oli melkein pitänyt, olisi saanut olla +puolta lihavampi. Jo'lla oli hänen kanssaan varmasti ikävä. Ja nuo +suloiset lapset! Oi, kuinka kauhistuttavan mieletöntä kaikki! + +Hän kulki Edgware Roadia kohti, keskeltä pienten talojen rivejä, jotka +kaikki toivat hänen mieleensä (epäilemättä väärin, mutta Forsyten +ennakkoluulot ovat pyhiä) tiesi mitä pimeitä juttuja. + +Yhteiskunta, mukamas, juoruavat ämmät ja kaikenlaiset töllistelijät, +olivat asettuneet tuomitsemaan hänen lihaansa ja vertansa. Joukko +vanhoja naisia! Hän iski sateenvarjonsa maahan, ikäänkuin olisi +tahtonut työntää sen noitten onnettomien sydämiin, jotka olivat +uskaltaneet karkoittaa maanpakoon hänen poikansa ja poikansa pojan, +joissa hän olisi voinut elää uudelleen. + +Hän iski sateen varjoaan vihaisesti, ja hän oli kuitenkin seurannut +yhteiskunnan esimerkkiä viidentoista vuoden ajan, vain tänään hän oli +ollut sille uskoton! + +Hän ajatteli Junea ja tämän äitivainaata ja koko juttua ja vanha +katkeruus täytti mielen. Viheliäinen juttu. + +Kesti kauan, ennenkuin hän ehti Stanhope Gatelle, sillä luonnostaan +itsepintaisena hän käveli kaiken matkaa, koska oli äärimmäisen väsynyt. + +Pestyään kätensä alakerran pesuhuoneessa hän meni ruokasaliin +odottamaan päivällistä. Se oli ainoa huone, jota hän käytti Junen +poissaollessa — tuntui vähemmän yksinäiseltä niin. Iltalehti ei ollut +vielä tullut, hän oli lukenut Timesin, ei ollut mitään tehtävää. + +Huone oli etäällä liikenteestä ja hyvin hiljainen. Hän ei pitänyt +koirista, mutta koirastakin olisi ollut seuraa. Hänen katseensa +harhaili seinillä ja pysähtyi tauluun, jonka nimi oli: _»Hollantilaisia +kalastajaveneitä auringonlaskussa.»_ Se oli hänen kokoelmansa +mestariteos. Se ei tuottanut hänelle iloa. Hän sulki silmänsä. Hän +oli yksin! Hän tiesi, että hänen ei pitäisi valittaa, mutta hän ei +voinut sille mitään. Hän oli raukka — oli aina ollut raukka — ei mikään +onnenpoika. Sellainen oli hänen ajatuksensa. + +Hovimestari tuli kattamaan päivällispöytää ja nähdessään isäntänsä +ilmeisesti nukkuvana oli äärimmäisen varovainen liikkeissään. Tällä +partaniekalla oli myöskin viikset, mitkä olivat aiheuttaneet vakavia +epäilyksiä monien perheenjäsenten mielessä, varsinkin niitten, jotka +Soamesin lailla olivat käyneet julkisia kouluja ja olivat tottuneet +olemaan nirsoja noissa asioissa. Voiko häntä tosiaankin katsoa +hovimestariksi? Leikilliset henget sanoivatkin häntä »Jolyon-sedän +lahkolaiseksi», George, tuo tunnustettu koiranleuka, oli antanut +hänelle nimen »Sankey». + +Hän kulki edestakaisin suuren kiilloitetun sivupöydän ja suuren +kiilloitetun ruokapöydän välillä jäljittelemättömän sujuvasti ja +pehmeästi. + +Vanha Jolyon katseli häntä ja oli nukkuvinaan. Tuo mies oli +viekastelija — sen hän oli aina tietänyt — joka ei huolinut muusta +kuin että pian sai työnsä pois tieltä ja pääsi vedonlyönteihinsä tai +vaimonsa luo tai taivas tiesi mihin. Laiskiainen! Lihava kuin mikäkin! +Eikä välittänyt isännästään vähääkään! + +Mutta sitten, vasten hänen tahtoaan, tuli tuollainen filosofian hetki, +joka erotti vanhan Jolyonin muista Forsyteista. + +Loppujen lopulta, miksi hän välittäisikään? Hän ei saanut palkkaa +välittämisestä, miksi siis odottaisi sitä? Tässä maailmassa ihmisten +ei tarvinnut odottaa kiintymystä, jolleivät maksaneet siitä. Toisessa +maailmassa olisi ehkä toisin — hän ei tietänyt, hän ei osannut sanoa! +Ja hän ummisti taas silmänsä. + +Hovimestari jatkoi työtään tunteettomana ja salavihkaa, ottaen +esineitä sivupöydän eri lokeroista. Hän näytti aina kääntävän selkänsä +vanhaan Jolyoniin ja poisti siten toimistaan sen sopimattomuuden, +että ne suoritettiin isännän aikana. Silloin tällöin hän hengitti +hopeaesineisiin ja kuivasi ne säämiskäkappaleella. Hän näytti tutkivan, +paljonko viiniä oli kannuissa, joita hän kantoi huolellisesti ja melko +korkealla sallien partansa suojelevasti kallistua niiden yli. Tultuaan +valmiiksi hän seisoi hetkisen tarkastamassa isäntäänsä, ja hänen +vihertävissä silmissään oli halveksiva katse. + +Loppujen lopulta hänen isäntänsä oli vanha ukkorahjus, josta ei ollut +enää paljon jäljellä! + +Pehmeästi kuin uroskissa hän astui lattian poikki painaakseen +kellonauhasta. Hänellä oli määräys »päivällinen seitsemältä». Entäs +sitten vaikka isäntä nukkui, pianhan hänet sai hereille. Yö oli +nukkumista varten! Hänen piti ajatella itseään, sillä hänen piti lähteä +klubiinsa puoli kahdeksalta! + +Kellonsoitto kutsui sisään palveluspojan, jolla oli hopeainen +liemimalja käsissään. Hovimestari otti sen häneltä ja asetti pöytään, +sitten, seisoen avonaisella ovella ikäänkuin ilmoittaen saapuvia +vieraita hän sanoi juhlallisella äänellä: + +»Päivällinen on pöydässä, herra.» + +Vanha Jolyon nousi hitaasti tuolistaan ja istahti pöydän ääreen syömään +päivällistään. + + + + +8. TALON PIIRUSTUKSET + + +Kaikilla Forsyteillä, kuten yleisesti tunnustetaan, on kuorensa, +niinkuin tuolla erittäin hyödyllisellä pikku eläimellä, jota herkkusuut +harrastavat. Toisin sanoen, heitä ei koskaan nähdä, tai jos nähdään, +niin ei tunneta oikeiksi ilman oikeata kehystystään, jonka muodostavat +olosuhteet, varallisuus, tuttavat ja puolisot. Nämä kaikki näyttävät +liikkuvan heidän mukanaan heidän kulkiessaan läpi maailman, jonka taas +muodostavat tuhannet muut Forsytet omine ympäristöineen. Ilman oikeata +kuorta on mahdoton kuvitella ketään Forsytea — hän olisi kuin romaani +ilman juonta, ja sellainenhan on tiettävästi luonnottomuus. + +Forsytein silmissä Bosinneyllä ei ollut mitään kuorta, hän näytti +kuuluvan noihin harvinaisiin ja onnettomiin ihmisiin, jotka +kulkevat elämänsä läpi kehystettyinä olosuhteilla, varallisuudella, +tuttavuuksilla ja vaimoilla, jotka eivät ole heidän omiaan. + +Hänen Sloane Streetillä, ylimmässä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa, +jonka ulkopuolella levyssä oli hänen nimensä »Philip Baynes Bosinney, +arkkitehti», ei ollut Forsytein huoneisto. Siihen ei kuulunut mitään +toimistohuoneesta erillistä seurusteluhuonetta, vain avara nurkkaus +oli erotettu kätkemään elämän välttämättömyyksiä — sohvaa, nojatuolia, +hänen piippujaan, väkiviinasäiliöitä, romaaneja ja tohveleita. Huoneen +liikepuolella oli tavanmukainen kalusto, avoin kaappi lokeroineen, +pyöreä tammipöytä, käännettävä pesuteline, muutama kova tuoli, iso +piirustuspulpetti, jolla papereita ja piirustuksia. June oli kahdesti +ollut teetä juomassa täällä tätinsä kaitsemana. + +Uskottiin, että Bosinneyllä oli makuuhuone jossakin taempana. + +Mikäli perhe oli kyennyt pääsemään perille hänen tuloistaan, kuului +niihin kaksi kahdenkymmenen punnan vuotuista palkkiota neuvottelijan +toimesta, lisäksi joskus jokin epämääräinen kertakaikkiaan maksettava +palkkio ja — tämä oli tärkeämpää — hänen isänsä testamentissa määrätty +vuotuinen sadan viidenkymmenen punnan elinkorko. + +Mitä muuten tuosta isästä oli ongittu selville, ei ollut kovinkaan +rauhoittavaa. Hän näytti olleen lincolnshireläinen maalaislääkäri +cornwallilaista alkuperää, ulkomuodoltaan erikoinen, taipumuksiltaan +byronilainen — itse asiassa hyvin tunnettu hahmo paikkakunnallaan. +Bosinneyn setä (avioliiton kautta) Baynes, joka kuului toiminimeen +Baynes ja Bildeboy ja oli täydellinen Forsyte vaistoiltaan, jollei +nimeltään, tiesi kertoa vain vähän arvokasta lankomiehestään. + +»Kummallinen mies», sanoi hän, »puhui kolmesta vanhimmasta pojastaan +aina tähän tapaan: »Kunnon poikia, mutta niin tyhmiä.» Ja nyt he kaikki +menestyvät erinomaisesti Intian virkakunnassa. Philip oli ainoa, josta +hän piti. Kuulin hänen usein puhuvan hyvin merkillisiä — kerrankin hän +sanoi minulle näin: »Veliseni, älä koskaan anna vaimoparkasi tietää, +mitä ajattelet.» Mutta minä en seurannut hänen neuvoaan, en! Omituinen +mies! Philille hänen tapansa oli sanoa: »Joko sitten elät gentlemannina +tai et, Phil poikani, niin muista ainakin kuolla gentlemannina.» Ja +itse hän tahtoi tulla palsamoiduksi hännystakissa, silkkinen kravatti +kaulassa ja siinä timanttinen neula. Täydellinen originaali, minä +vakuutan teille.» + +Bosinneysta Baynes puhui lämpimästi, mutta hieman säälien. »Hänessä on +hitunen isänsä byronilaisuutta. Kuinka hän esimerkiksi heitti sikseen +kaikki mahdollisuutensa, kun erosi toimistostani ja lähti reppu selässä +vaeltamaan kuuden kuukauden ajaksi! Ja miksi? Tutkiakseen ulkomaalaista +arkkitehtuuria — ulkomaalaista! Mitä hän luuli löytävänsä? Ja tässä +hän on nyt — etevä nuori mies — eikä ansaitse sataakaan vuodessa! Tämä +kihlaus on parasta mitä saattoi hänelle tapahtua — se vakaannuttaa +häntä. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka voivat maata kaiken päivää ja +valvoa kaiken yötä vain siksi, ettei heillä ole mitään järjestelmää. +Mutta paheita hänellä ei ole — ei sitten vähääkään. Vanha Forsyte on +rikas mies.» + +Herra Baynes tekeytyi äärettömän rakastettavaksi Junelle, joka tähän +aikaan usein kävi hänen talossaan Lowndes Squaren varrella. + +»Tuo herra Soamesin talo — mainio liikemies, tuo herra Soames! — on +juuri se mitä Philip tarvitsee», sanoi hän Junelle. »Älkää odottako +tapaavanne häntä liian paljon juuri nyt, rakas nuori neitiseni. +Hyvän asian vuoksi — hyvän asian vuoksi! Nuoren miehen pitää raivata +tiensä. Kun minä olin hänen iässään, olin työssä yöt päivät. Rakas +vaimoni sanoi minulle aina: »Bobby, älä tee liiaksi työtä, ajattele +terveyttäsi», mutta minä en koskaan säästänyt itseäni.» + +June oli valittanut, että sulhasella ei enää ollut aikaa tulla Stanhope +Gatelle. + +Kun Bosinney ensi kerran pitkästä aikaa tuli, eivät he olleet ehtineet +olla yhdessä neljännestuntiakaan, kun rouva Septimus Small — sattuman +kautta, joiden laatimisessa hän oli mestari — tuli taloon. Bosinney +nousi ja, kuten ennakolta oli sovittu, piiloutui pieneen työhuoneeseen +odottamaan hänen lähtöään. + +»Rakkaani», sanoi Juley täti, »kuinka sulhasesi on laiha! Olen +usein huomannut, että kihloissaolevat ihmiset laihtuvat, mutta et +saa päästää häntä enää laihemmaksi. Voihan käyttää tuota Barlow'n +vasikanlihaekstraktia, se teki Swithin sedällesi kovin hyvää.» + +June, pieni vartalo suorana takan edessä, pienet kasvot pahasti +väristen, sillä hän katsoi tätinsä sopimattomaan aikaan sattunutta +käyntiä henkilökohtaiseksi vääryydeksi, vastasi halveksien: + +»Se johtuu siitä, että hänellä on työtä. Ihmiset, jotka osaavat tehdä +jotakin tekemisen arvoista, eivät koskaan liho.» + +Täti Juley närkästyi. Hän oli itse aina ollut laiha, mutta ainoa ilo, +jonka hän hyötyi tästä tosiasiasta, oli se, että hän saattoi ikävöidä +lihavuutta. + +»Minun mielestäni», sanoi hän murheellisena, »ei sinun pitäisi +antaa sanoa häntä »merirosvoksi»; se voisi ihmisten mielestä olla +hullunkurista, nyt kun hän ryhtyy rakentamaan taloa Soamesille. +Toivottavasti hän osaa olla huolellinen, se on hänelle nyt niin +tärkeätä, ja Soamesilla on niin hyvä maku.» + +»Maku», huudahti June leimahtaen ilmikiukkuun, »minä en maksaisi tuon +vertaa hänen maustaan enkä kenenkään koko perheen jäsenen.» + +Täti Juley nolostui. + +»Sedälläsi Swithinillä», sanoi hän, »on aina ollut erinomainen maku. +Ja Soamesin pikku talo on viehättävä, ethän voi tarkoittaa, että +ajattelisit toisin.» + +»Hm», sanoi June, »siksi vain, että Irene on siellä.» + +Juley täti yritti sanoa jotakin mieluisaa. + +»Entä kuinkahan rakas Irene tulee viihtymään maalla?» + +June katsoi häneen tiukasti, silmissään ilme sellainen, kuin olisi +omatunto äkisti hypähtänyt niihin. Se katosi, ja tilalle tuli vielä +tiukempi katse, ikäänkuin hän olisi tuijottanut omantunnon tiehensä. +Hän vastasi käskevästi: + +»Tietysti hän tulee viihtymään, miksi hän ei viihtyisi?» + +Rouva Small hermostui. + +»Minä en tiennyt», sanoi hän. »Luulin, että hän ehkä ei tahtoisi +jättää ystäviään. Setäsi James sanoo, että Irenellä ei ole tarpeeksi +harrastuksia. Me olemme — tarkoitan, Timothy on — sitä mieltä, että +hänen pitäisi käydä ulkona enemmän. Arvatenkin tulet kaipaamaan häntä +paljon.» + +June iski kätensä yhteen niskansa takana. + +»Soisin, että Timothy setä ei puhuisi asioista, jotka eivät kuulu +häneen», huusi hän. + +Juley täti nousi pitkän vartalonsa täyteen mittaan. + +»Hän ei koskaan puhu asioista, jotka eivät kuulu häneen», sanoi Juley +täti. + +June oli paikalla katuvainen, hän riensi tätinsä luo ja suuteli häntä. + +»Suo anteeksi, täti pieni, mutta minä tahtoisin, että he jättäisivät +Irenen rauhaan.» + +Juley täti, joka ei enää kyennyt keksimään mitään soveliasta sanottavaa +tästä aiheesta, oli vaiti, hän alkoi tehdä lähtöä, kietoi mustan +silkkivaippansa rinnan ympäri ja otti vihreän verkkopussinsa. + +»Entä kuinka voi rakas isoisäsi?» kysyi hän eteisessä. »Arvaan, että +hän on hyvin yksinäinen nyt, kun sinun kaikki aikasi kuluu herra +Bosinneyn kanssa.» Hän kumartui ja suuteli veljenpojantytärtään +ahnaasti lähtien sitten matkaansa pienin, teeskentelevin askelin. + +Kyynelet syöksähtivät Junen silmiin, hän juoksi pieneen työhuoneeseen, +jossa Bosinney istui pöydän ääressä piirtelemässä lintuja kirjekuoren +selkään, ja vaipui hänen viereensä huudahtaen: + +»Oi, Phil, kaikki on niin kauheata!» Hänen sydämensä oli yhtä lämmin +kuin hänen tukkansa väri. + +Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun Soames ajoi partaansa, tuotiin sana, +että herra Bosinney odotti alhaalla ja tahtoisi tavata häntä. Hän avasi +oven vaimonsa huoneeseen ja sanoi: + +»Bosinney on alakerrassa. Mene pitämään hänelle seuraa, kunnes olen +lopettanut parranajoni. Olen heti valmis. Hän kai tahtoo puhua +suunnitelmista.» + +Irene katsoi häneen vastaamatta, antoi viimeistelevän kosketuksen +puvulleen ja lähti alakertaan. + +Soames ei voinut saada selville hänen mielipidettään tuosta talosta. +Hän ei ollut sanonut mitään sitä vastaan, ja Bosinneytä kohtaan hän +tuntui olevan suopea kylläkin. + +Pukeutumishuoneensa ikkunasta hän saattoi nähdä heidät, kun he +puhelivat keskenään pienellä pihalla. + +Hän kiirehti parranajoaan leikaten leukansa kahdesti. Hän kuuli heidän +nauravan ja ajatteli itsekseen: »No, ainakin he tulevat toimeen +keskenään.» + +Niinkuin hän oli arvannut, oli Bosinney tullut hakemaan häntä katsomaan +piirustuksia. + +Hän otti hattunsa ja lähti mukaan. + +Piirustukset olivat levällään tammipöydällä arkkitehdin huoneessa. +Soames kumartui niitten yli kalpeana, järkähtämättömänä, tutkivana ja +oli pitkän aikaa puhumatta. + +Hän sanoi vihdoin hämmästyneellä äänellä: + +»Onpa se kummallinen talo!» + +Suunnikkaanmuotoinen, kaksikerroksinen talo oli piirretty nelikulmaisen +pihan ympärille. Tämän pihan, jota ylemmässä kerroksessa ympäröi +parveke, peitti lasikatto, jota kannatti kahdeksan maasta kohoavaa +pylvästä. + +Totisesti se oli kummallinen talo Forsyten silmissä. + +»Siinä on paljon turhaa tilaa», jatkoi Soames. + +Bosinney alkoi kävellä edestakaisin, kasvoillaan ilme, josta Soames ei +pitänyt. + +»Tämän talon periaate», sanoi arkkitehti, »on se, että teillä olisi +tilaa hengittää — kuin herrasmies.» + +Soames ojensi etusormensa ja peukalonsa ikäänkuin mitaten sen +hienostuksen laajuutta, jonka hän tulisi saavuttamaan, ja vastasi: + +»Niin, niin, minä ymmärrän.» + +Bosinneyn kasvoille tuli erikoinen ilme, joka osoitti hänen suurta +innostustaan. + +»Olen tässä koettanut suunnitella teille talon, johon sisältyisi vähän +itsekunnioitusta. Jos ette pidä siitä, on paras että sanotte sen heti. +Itsekunnioitus on tosin viimeinen huomioonotettava seikka — kuka kaipaa +sitä talosta, johon on saatu sopimaan ylimääräinen kylpyhuone?» Hän +laski sormensa äkisti keskisuunnikkaan vasempaan puoleen: »Täällä on +tilaa pyörähdellä. Tämä on taulujanne varten, verhot erottavat sen +pihasta. Kun vedätte verhot pois, on tilaa viisikymmentäyksi kertaa +kaksikymmentäkolme. Tämä kaksipuolinen uuni tässä keskellä katsoo +toisaalta pihaan, toisaalta tauluhuoneeseen, tuo takaseinä on kokonaan +ikkunaa, tuosta tulee kaakkoisaurinkoa, pihalta taas pohjoista valoa. +Loput tauluistanne voitte ripustaa yläkerran käytävään tai toisiin +huoneisiin. Arkkitehtuurissa», jatkoi hän, ja vaikka hän katsoi +Soamesiin, ei hän tuntunut näkevän häntä, mikä vaikutti epämieluisasti +Soamesiin, »niinkuin elämässäkin ei ole mitään itsekunnioitusta ilman +säännöllisyyttä. Ihmiset sanovat, että se on vanhanaikaista. Se on +jollakin tavoin omituista: mieleemme ei koskaan juolahda ilmentää +elämämme pääperiaatetta rakennuksissamme, me kasaamme talomme täyteen +koristeita, rihkamaa, nurkkauksia, mitä vain, joka vetää katsetta +puoleensa. Päinvastoin pitäisi silmiemme saada levätä, ja teho olisi +saatava aikaan harvoilla ja voimakkailla viivoilla. Kaikki kaikessa on +säännöllisyys — ilman sitä ei ole itsekunnioitusta.» + +Soames, itsetiedoton ivaaja, kiinnitti katseensa Bosinneyn kravattiin, +joka oli kaikkea muuta kuin suorassa. Partaansakaan hän ei ollut +ajanut, eikä puku suinkaan ollut huomattavan virheetön. Arkkitehtuuri +oli nähtävästi niellyt kaiken hänen säännöllisyytensä. + +»Eikö se tule näyttämään vajalta?» kysyi Soames. + +Hän ei saanut vastausta aivan heti. + +»Minä ymmärrän mistä on kysymys», sanoi Bosinney, »te haluatte +tuollaisen Littlemasterin talon — tuollaisen sievän ja mukavan, jossa +palvelusväki asuu ullakolla ja jossa päätyovi on niin alhaalla, että +siitä on aika kiipeäminen. Kaikella muotoa, koettakaa Littlemasteria, +hän on erinomainen mies, olen tuntenut hänet ikäni kaiken.» + +Soames hätääntyi. Suunnitelma oli itse asiassa häikäissyt hänet, ja +hän oli vain aivan vaistomaisesti salannut tyytyväisyytensä. Hänen oli +vaikea sanoa kohteliaisuutta. Hän halveksi ihmisiä, jotka tuhlailivat +kiitoksiaan. + +Hän huomasi nyt olevansa siinä pulmallisessa tilanteessa, että hänen +joko piti lausua kohteliaisuus tai hän oli vaarassa menettää hyvän +asian. Bosinneyssä olisi miestä repimään rikki piirustukset ja +kieltäytymään koko jutusta. Tuollainen täysikasvuinen lapsi! + +Tuo täysikasvuisen lapsellisuus, jonka rinnalla Soames tunsi niin +suurta ylemmyyttä, vaikutti perin omituisella, miltei magneettisella +tavalla häneen, joka ei koskaan ollut tuntenut mitään samanlaista. + +»No niin», sopersi hän vihdoin, »se on — se on kyllä hyvin erikoinen.» + +Hänellä itsellään oli niin suuri epäluottamus ja suorastaan +vastenmielisyys sanaan »erikoinen», että hän ei tuntenut kokonaan +antautuneensa lausuessaan juuri tämän huomautuksen. + +Bosinney näytti tyytyväiseltä. Talo oli sellainen, että sen _piti_ +huvittaa tuontapaista miestä. Ja menestys rohkaisi Soamesia. + +»Se on — suuri talo», sanoi hän. + +»Tilaa, ilmaa, valoa», hän kuuli Bosinneyn mumisevan. »Littlemasterin +taloissa ei voi asua herrasmiehen tavoin — hän rakentaa tehtailijoita +varten.» + +Soames teki anteeksipyytävän eleen, hänet oli luettu herrasmiehiin, +eikä hän, isosta rahastakaan olisi enää tahtonut tulla luokitetuksi +tehtailijain joukkoon. Mutta sitten hänen synnynnäinen epäluulonsa +yleisiä periaatteita kohtaan heräsi taas henkiin. Mitä hittoa hyödytti +puhua säännöllisyydestä ja itsekunnioituksesta? Hänestä näytti kuin +talosta tulisi kylmä. + +»Irene ei voi kestää kylmää», sanoi hän. + +»Ahaa», sanoi Bosinney ivallisesti. »Vaimonne? Eikö hän pidä kylmästä? +Minäpä autan asiaa: hänen ei pidä paleleman. Katsokaa tänne!» Ja hän +osoitti neljää merkkiä, jotka olivat säännöllisten välimatkojen päässä +toisistaan pihan seinämillä. »Olen pannut teille kuumavesiputkia +aluminiumisuojusten sisään, voitte saada hyvin hyvänmalliset.» + +Soames katseli epäluuloisena näitä merkkejä. + +»Kaikki on erittäin hyvin, kaikki tämä», sanoi hän, »mutta mitä se +tulee maksamaan?» + +Arkkitehti otti paperiliuskan taskustaan. + +»Talo olisi tietenkin rakennettava kokonaan kivestä, mutta kun arvelin, +että ette siihen suostu, olen tyytynyt kivipäällystykseen. Katon +pitäisi olla kuparia, mutta olen ajatellut vihreätä liuskakiveä. +Tällaisena, metallityöt mukaanluettuina, se tulee maksamaan teille +kahdeksantuhatta viisisataa.» + +»Kahdeksantuhatta viisisataa?» sanoi Soames. »Kuinka niin, minähän +määräsin ylärajaksi kahdeksantuhatta.» + +»Tätä ei voi tehdä penniäkään vähemmällä», sanoi Bosinney kylmästi. +»Teidän täytyy ottaa tai jättää se.» + +Tämä oli luultavasti ainoa keino tehdä tällainen ehdotus Soamesille. +Hän oli neuvoton. Omatunto kehoitti häntä heittämään sikseen koko +asian. Mutta piirustukset olivat hyvät, hän tiesi sen — talo oli +täydellinen, arvokas, palvelijain huoneetkin olivat erinomaiset. Hänen +arvonsa nousisi, jos hän asuisi tuollaisessa talossa — joka olisi +piirteiltään niin yksilöllinen, ja kuitenkin täysin hyvin järjestetty. + +Hän mietti asiaa edelleen, ja Bosinney meni sillävälin +makuuhuoneeseensa ajamaan partaansa ja pukeutumaan. + +He kävelivät takaisin Montpellier Squarelle äänettöminä ja Soames +katseli syrjäsilmin toveriaan. + +Merirosvo oli koko hauskannäköinen mies — Soamesin mielestä — kun hän +oli oikein siistittynä. + +Irene oli kumartuneena kukkainsa yli, kun molemmat miehet tulivat +sisään. + +Hän ehdotti, että lähetettäisiin hakemaan Junea puiston toiselta +puolelta. + +»Ei, ei», sanoi Soames, »meidän pitää vielä puhua asioista.» + +Lounaalla hän oli miltei sydämellinen ja tyrkytti ruokaa Bosinneylle. +Hänestä oli hauska nähdä arkkitehti niin hyvällä tuulella, ja aterian +jälkeen hän jätti hänet viettämään iltapäivää Irenen kanssa ja +pujahti itse taulujensa ääreen sunnuntaitapansa mukaan. Teenjuonnin +ajaksi hän tuli takaisin arkihuoneeseen ja tapasi heidät juttelemassa +tyhjänpäiväisiä. + +Huomaamattomana oviaukossa hän onnitteli itseään siitä, että asiat +olivat kääntymässä oikeaan suuntaan. Olipa onni, että Irene ja Bosinney +tulivat toimeen keskenään. Irene näytti jo suostuvan uuden talon +ajatukseen. + +Hiljainen mietiskely taulujen parissa oli saanut hänet päättämään, että +hän tarpeen tullen hyppäisi vielä noiden viiden sadan punnan yli, mutta +hän toivoi, että iltapäivä olisi helpottanut Bosinneyn arviointia. +Asia oli niin ilmeisesti sellainen, että Bosinney voisi sitä auttaa, +jos tahtoisi. Täytyihän olla tusinoittain keinoja halventaa talon +rakentamista ilman että teho siltä menisi pilalle. + +Hän siis odotti sopivaa tilaisuutta, kunnes Irene ojensi arkkitehdille +ensimmäisen teekupin. Pitsiverhojen lomasta tuleva auringon pilkahdus +lämmitti hänen poskeaan, loisti hänen hiustensa kullalle ja hänen +lempeihin silmiinsä. Kenties sama hohde syvensi Bosinneyn väriä ja +antoi miltei säikähtäneen ilmeen hänen kasvoilleen. + +Soames vihasi auringonpaistetta, ja hän meni heti vetämään verhot +eteen. Sitten hän otti oman teekuppinsa vaimonsa kädestä ja sanoi, +kylmemmin kuin oli tarkoittanut: + +»Ettekö keksi keinoja tehdä sitä sittenkin kahdeksalla tuhannella? +Onhan siinä kaikenlaista pientä, jota voisitte muuttaa.» + +Bosinney joi teensä yhdellä siemauksella, pani kupin pöydälle ja +vastasi: + +»Ei mitään.» + +Soames huomasi, että hänen ehdotuksensa oli koskettanut johonkin +käsittämättömään persoonallisen turhamaisuuden kohtaan. + +»No niin», hän sanoi nyreän alistuvasti, »teidän täytyy kai sitten +saada pitää päänne.» + +Pari minuuttia myöhemmin Bosinney nousi lähteäkseen, ja Soames +nousi niinikään saattaakseen hänet ulos. Arkkitehti näytti olevan +hullunkurisen hyvällä tuulella. Nähtyään hänen poistuvan keinuvin +askelin Soames palasi äreänä arkihuoneeseen, missä Irene kokoili +nuotteja. Jonkin hillittömän uteliaisuuden puuskan vallassa hän kysyi: + +»No, mitä sitä pidät 'Merirosvosta'?» + +Hän katsoi mattoon odottaessaan vastausta, ja hän saikin odottaa jonkin +verran. + +»En tiedä», sanoi Irene vihdoin. + +»Onko hän mielestäsi kaunis?» + +Irene hymyili. Ja Soamesista tuntui, että Irene pilkkasi häntä. + +»On», vastasi hän, »kovasti.» + + + + +9. ANN TÄDIN KUOLEMA + + +Syyskuun lopulla tuli aamu, jolloin Ann täti ei kyennyt ottamaan +Smitherin käsistä persoonallisen arvonsa merkkejä. Tohtori, jota +kiireesti lähetettiin hakemaan, vilkaisi vanhoja kasvoja ja ilmoitti, +että neiti Forsyte oli nukkuessaan erinnyt elämästä. + +Tädit Juley ja Hester olivat tupertuneita iskusta. He eivät koskaan +olleet kuvitelleet tällaista loppua. Itse asiassa on epäiltävä, +olivatko he koskaan tosissaan ajatelleet, että loppu oli kerran +tuleva. Sisimmässään heistä tuntui, että Ann oli tehnyt järjettömästi +jättäessään heidät noin vain sanaakaan sanomatta, taistelematta edes +vastaan. Se ei ollut hänen tapaistaan. + +Syvimmin heitä ehkä itse asiassa järkytti ajatus, että erään Forsyten +oli pitänyt hellittää otteensa elämään. Jos kerran yksi, miksikä eivät +siis kaikki? + +Kului runsas tunti ennenkuin he saivat päätetyksi mennä kertomaan +Timothylle. Jospa vain asia voitaisiin salata häneltä! Jospa se +voitaisiin saattaa hänen tietoonsa vähitellen! + +Ja he seisoivat kauan kuiskaillen hänen ovensa takana. Ja kun se oli +tehty, kuiskailivat he taas. + +He pelkäsivät, että hän ajan pitkään tulisi suremaan kipeämmin. Nyt hän +oli kuitenkin ottanut asian paremmin kuin he olivat luulleet. Hän jäi +vuoteeseen, tietenkin! + +He erosivat hiljaa itkien. + +Täti Juley meni huoneeseensa iskun lannistamana. Hänen kasvonsa, joilta +kyyneleet olivat vieneet värin, olivat jakaantuneet ikäänkuin eri +harjanteisiin löyhtynyttä ihoa, joka oli turvonnut liikutuksesta. Oli +mahdotonta kuvitella elämää ilman Ann sisarta, joka oli elänyt hänen +kanssaan seitsemänkymmentäkolme vuotta, lukuunottamatta sitä lyhyttä +väliaikaa, jonka hän oli ollut naimisissa ja joka nyt tuntui niin +epätodelliselta. Määrättyjen hetkien kuluttua hän meni laatikolleen ja +otti lavendelipussin alta puhtaan nenäliinan. Hänen lämmin sydämensä ei +voinut sietää ajatusta, että Ann makasi tuolla noin kylmänä. + +Täti Hester, tuo hiljainen ja kärsivällinen, tuo perhetarmon salainen +säiliö, istui arkihuoneessa, missä verhot oli vedetty ikkunain eteen. +Hänkin oli ensin itkenyt, mutta hiljaa, ilman näkyvää vaikutusta. +Hänen johtava periaatteensa, tarmon säilyttäminen, ei jättänyt häntä +surussakaan. Hän istui siinä hintelänä, liikkumattomana, tulisijan +ristikkoa tutkien, kädet joutilaina sylissä, mustan silkkipuvun päällä. +Ne olisivat epäilemättä tahtoneet nostattaa hänet tekemään jotakin. +Ikäänkuin siitä olisi jotakin hyötyä! Mikään tekeminen ei toisi +takaisin Annia! Miksi häiritä häntä? + +Viiden lyönti toi paikalle kolme veljistä, Jolyonin ja Jamesin +ja Swithinin. Nicholas oli Yarmouthissa ja Rogerilla oli häijy +luuvalokohtaus. Rouva Hayman oli omasta aloitteestaan käynyt +aikaisemmin päivällä ja nähtyään Annin jättänyt Timothylle sanan — jota +tälle ei sanottu — että hänelle olisi pitänyt ilmoittaa aikaisemmin. +Itse asiassa heillä kaikilla oli se tunne, että heille olisi pitänyt +ilmoittaa aikaisemmin, ikäänkuin he olisivat laiminlyöneet jotakin. +James sanoi: + +»Tiesinhän minä kuinka tulisi käymään, sanoinhan teille, että hän ei +kestäisi kesän yli.» + +Hester täti ei vastannut. Oltiin jo melkein lokakuussa, mutta mitä +kannatti väitellä, muutamat ihmiset eivät koskaan olleet tyytyväisiä. + +Hän lähetti sisarelleen sanan, että veljet olivat saapuneet Rouva +Small tuli heti alas. Hän oli huuhtonut kasvojaan, jotka olivat vielä +turvoksissa, ja vaikka hän katsoikin ankarasti Swithinin housuihin, ne +kun olivat vaaleansiniset — hän oli tullut suoraan klubiltaan, jonne +hän oli saanut uutisen — oli hänen kasvoillaan tavallista iloisempi +ilme. Hullusti tekemisen vaisto oli hänessä yhtä voimakkaana kuin +konsanaan. + +Sitten kaikki viisi menivät katsomaan ruumista. Puhtaan valkean +lakanan alle oli asetettu vanutäytteinen peitto, sillä nyt Ann täti +tarvitsi lämmintä enemmän kuin koskaan. Tyynyt oli siirretty pois, +joten vainajan pää ja niska lepäsivät aivan suorina, elinikäisen +taipumattomuuden vertauskuvina. Tukkalaite oli vedetty päälaelta +molemmin puolin korvien tasolle, ja sen ja lakanan välissä olivat +hänen melkein yhtä valkeat kasvonsa, jotka, silmät ummessa, olivat +kääntyneet veljien ja sisarten kasvoja kohti. Tavattomassa rauhassaan +kasvot olivat voimakkaammat kuin koskaan, ne olivat nyt melkein +pelkkää luuta nahan harvaan rypytetyn pergamentin alla — nelikulmainen +leuka, poskipäät, otsa onttoine ohimoineen, hienostiveistetty nenä — +lannistumattoman, nyt kuolemalle antautuneen hengen tyyssija. Ylöspäin +kääntyneessä sokeudessaan ne ikäänkuin vielä yrittivät tavoittaa tuota +henkeä, antaakseen sille takaisin sen vallan, jonka se oli juuri +laskenut luotaan. + +Swithin katsoi vain kerran noihin kasvoihin ja lähti huoneesta. Hän +kertoi perästäpäin, että näky oli vaikuttanut häneen hyvin omituisesti. +Hän meni portaita alas niin että koko talo tutisi, otti hattunsa ja +kiipesi vaunuihin antamatta ajajalle mitään määräyksiä. Tämä vei hänet +kotiin, ja hän istui kaiken iltaa liikkumatta huoneessaan. + +Päivälliseksi hän ei voinut syödä muuta kuin yhden peltokanan, juomana +pieni lasillinen samppanjaa. + +Vanha Jolyon seisoi vuoteen jalkopäässä, kädet ristissä edessään. Hän +yksin huoneessaolijoista muisti äitinsä kuoleman, ja vaikka hän katseli +Annia, ajatteli hän äitiään. Ann oli vanha nainen, mutta kuolema oli +vihdoin tullut hänen luokseen — kuolema tuli kaikkien luokse! Hänen +kasvonsa eivät liikkuneet, hänen katseensa näytti tulevan hyvin kaukaa. + +Täti Hester seisoi hänen vieressään. Hän ei nyt itkenyt, kyyneleet +olivat kuivuneet — hänen luontonsa kielsi häntä sallimasta enempää +voimankulutusta. Hän väänteli käsiään ja katseli — ei Annia, vaan +puolelta toiselle ikäänkuin etsien jotakin pakotietä toteamisen +ponnistuksesta. + +Kaikista veljistä ja sisarista James osoitti eniten liikutusta. +Kyyneleet virtasivat hänen laihojen kasvojensa yhdensuuntaisia vakoja +pitkin. Sitä hän ei vain tiennyt minne hän tämän jälkeen saisi mennä +kertomaan huoliaan. Juleysta ei ollut mihinkään, Hester oli pahempi +kuin hyödytön. Hän suri Annin kuolemaa enemmän kuin ikinä olisi +luullut, se tulisi järkyttämään häntä viikkokausiksi! + +Sitten Hester täti pujahti ulos ja Juley täti alkoi liikkua +edestakaisin toimittaen »välttämättömiä töitä», niin että kahdesti +törmäsi johonkin. Vanha Jolyon, joka heräsi unelmistaan — kaukaisen, +kaukaisen menneisyyden unelmista — katsoi ankarasti häneen ja lähti +pois. James jäi yksin vuoteen viereen. Hän vilkaisi salavihkaa +ympärilleen nähdäkseen, että kukaan ei huomannut, taivutti pitkän +vartalonsa alas ja painoi kuolleelle otsalle suudelman. Sitten hänkin +lähti kiireesti huoneesta. Hallissa hän kohtasi Smitherin ja alkoi +tältä kysyä hautajaisista. Huomatessaan, ettei Smither mitään tietänyt +hän lausui katkeran syytöksen, että jos he eivät pidä hyvää huolta, +käy kaikki hullusti. Smitherin olisi paras lähettää hakemaan herra +Soamesia — tämä tunsi kaikki tuollaiset asiat. Smitherin oma isäntä oli +luultavasti kovin järkytetty — hoidon tarpeessa; mitä taas emäntiin +tuli, ei heistä ollut mihinkään — heillä ei ollut arvostelukykyä! +Sitäpaitsi hän ei vähääkään ihmettelisi, jos he sairastuisivat. +Smitherin olisi viisainta lähettää hakemaan lääkäriä, oli paras ryhtyä +toimenpiteisiin ajoissa. Hänen sisarellaan Annilla ei luultavasti ollut +kovinkaan hyvää käsitystä asioista, jos hän olisi käyttänyt tohtori +Blankia, eläisi hän varmaan tällä hetkellä. Smither saisi lähettää +sanan Park Laneen milloin tahansa tarvitessaan neuvoa. Hänen vaununsa +olisivat tietysti heidän käytettävissään hautajaispäivänä. Ei suinkaan +Smitherillä sattunut olemaan vähän punaviiniä ja pikkuleipää — hän oli +jäänyt ilman lounasta! + +Päivät ennen hautajaisia kuluivat hiljaisesti. Oli kauan tiedetty, +että Ann täti oli jättänyt pienen omaisuutensa Timothylle. Ei siis +ollut syytä pienimpäänkään jännitykseen. Soames, joka oli ainoa +toimeenpanija, piti huolen kaikista järjestelyistä ja lähetti +asianmukaisesti seuraavan kutsun jokaiselle perheen miespuoliselle +jäsenelle: + + »Herra — — — — + + »Pyydetään olemaan läsnä Neiti Ann Forsyten hautajaisissa Highgaten + hautausmaalla lokakuun 1 p. klo 12. Kokoontumispaikka »Te Bower» + Bayswater Roadin varrella, aika 10.45. Mieluimmin ilman kukkia. + + Pyydetään vastausta.» + +Aamu koitti kylmänä, Lontoon taivas oli korkea, harmaa, ja puoli +yhdeltätoista saapuivat ensimmäiset vaunut, Jamesin. Siinä istuivat +James ja hänen vävynsä Dartie, hieno mies, jolla oli nelikulmaiset +olkapäät, hyvin tiukkaan napitettu takki ja kellertävät, lihavahkot +kasvot, joita koristivat tummat, hyvinhoidetut viikset ja tuo +parantumaton poskiparran alku, joka uhmaa huolellisimpiakin +parranajoyrityksiä ja ilmentää jotakin asianomaisen persoonallisuuteen +syvälle juurtunutta ollen huomattava varsinkin miehillä, jotka +keinottelevat. + +Soames toimeenpanijan ominaisuudessaan otti vieraat vastaan, sillä +Timothy oli edelleen vuoteessa, ja tädit Juley ja Hester aikoivat +tulla näkyviin vasta kun kaikki oli ohi. Annettiin ymmärtää, että +silloin olisi tarjolla lounasta jokaiselle, joka halusi tulla takaisin. +Seuraava saapuja oli Roger, vieläkin ontuvana luuvalostaan, kolmen +poikansa, nuoren Rogerin, Eustacen ja Thomasin keskellä. George, neljäs +poika, saapui melkein samassa ajurilla ja pysähtyi halliin kysymään +Soamesilta, oliko toimi tuottoisaa. + +He eivät pitäneet toisistaan. + +Sitten tuli kaksi Haymannia — Giles ja Jesse — täysin hiljaisina +ja erittäin hyvin puettuina, erikoinen prässäys iltahousujensa +lahkeissa. Sitten vanha Jolyon yksin. Seuraava oli Nicholas, terve +väri kasvoillaan ja huolellisesti verhottu vilkkaus jokaisessa pään +ja ruumiin liikkeessä. Eräs hänen pojistaan tuli mukana, nöyränä +ja säyseänä. Swithin Forsyte ja Bosinney saapuivat samana hetkenä +ja kumartelivat toisilleen kursaillen, mutta joutuivat sittenkin +oviaukkoon yhtä aikaa ja uudistivat anteeksipyyntönsä hallissa. Swithin +järjesteli asuaan, joka oli joutunut epäkuntoon yhteentörmäyksessä, ja +nousi portaita hyvin hitaasti. Sitten vielä yksi Hayman, Nicholasin +kaksi naimisissaolevaa poikaa sekä Tweetyman, Spender ja Warry, +naimisissaolevien Forsyten ja Haymannin tytärten miehet. Seura oli +nyt täydellinen, kaikkiaan kaksikymmentäyksi, eikä miespuolisista +perheenjäsenistä puuttunut muita kuin Timothy ja nuori Jolyon. + +He tulivat punavihreään arkihuoneeseen, jonka kalustus oli niin +eloisana taustana heidän oudoille puvuilleen, ja koettivat kukin +hermostuneina etsiä istuinpaikkaa haluten kätkeä housujensa pateettisen +mustuuden. Tuossa mustuudessa ja heidän hansikkaittensa värissä +tuntui olevan jotakin sopimatonta — ikäänkuin heidän tunteitaan olisi +liioiteltu, ja moni iski paheksuvan, mutta salaisesti kadehtivan +katseen »Merirosvoon», joka esiintyi ilman käsineitä ja harmaissa +housuissa. Alkoi hiljainen keskustelun hyminä, mutta kukaan ei puhunut +vainajasta, kyseli vain toinen toisensa vointia ja sillä tavoin +ikäänkuin vuodatti epäsuoran juomauhrin tapahtumalle, jota oli tultu +juhlimaan. + +Ja sitten James sanoi: + +»No niin, meidän kai pitää lähteä.» + +He menivät portaita alas ja istuutuivat vaunuihin kaksittain, +edelläkäyneen tarkan luokituksen mukaan. + +Hevoset lähtivät liikkeelle käymäjalkaa, vaunut seurasivat hitaasti +perässä. Ensimmäisissä ajoivat vanha Jolyon ja Nicholas, toisissa +kaksoset Swithin ja James, kolmansissa Roger ja nuori Roger, +neljänsissä Soames, nuori Nicholas, George ja Bosinney. Seuraavissa +vaunuissa, joita oli luvultaan kahdeksan, oli kolme tai neljä perheen +jäsentä kussakin; sitten tulivat tohtorin vaunut, sitten, soveliaan +välimatkan päässä, vuokravaunuja, joissa ajoi perheen liikeapulaisia +ja palvelijoita, ja viimeisinä ajoivat vaunut, joissa ei ollut +yhtään ketään, mutta jotka korottivat saattavien ajoneuvojen luvun +kolmeentoista. + +Niin kauan kuin saattue viipyi Bayswater Roadin valtaväylällä, ajettiin +hidasta käyntiä, mutta vähemmän tärkeille kulkuteille käännyttäessä +pistettiin piankin juoksuksi. Tämän menon katkaisi vain muodikkaammilla +kaduilla kävely, kunnes tultiin perille. Ensimmäisissä vaunuissa vanha +Jolyon ja Nicholas puhuivat testamenteistaan. Toisessa kaksoset, yhden +ainoan yrityksen jälkeen, olivat vaipuneet täydelliseen hiljaisuuteen. +Molemmat olivat melko kuuroja, ja ponnistus saada puheensa kuulluksi +oli liian suuri. Kerran vain James katkaisi tämän hiljaisuuden: + +»Täytynee tässä ruveta katselemaan jotakin turvetta itselleen jostakin. +Kuinka sinä olet järjestänyt sen asian, Swithin?» + +Ja Swithin, tuijottaen häneen kauhistuneesti, sanoi: + +»Älä puhu minulle sellaisista asioista.» + +Neljänsissä vaunuissa pidettiin yllä hajanaista keskustelua niinä +väliaikoina, jolloin ei katsottu, kuinka pitkälle oli ehditty. George +huomautti, että tuon vanhan mummoparan olikin jo totisesti aika +»lähteä». Hän ei uskonut ihmisiin, jotka elivät yli seitsemänkymmenen. +Nuori Nicholas vastasi lempeästi, että sääntö ei näyttänyt soveltuvan +Forsyteihin. George sanoi, että hän puolestaan aikoi tehdä itsemurhan +kuudenkymmenen vuoden ikäisenä. Nuori Nicholas hymyili ja siveli pitkää +leukaansa arvellen, että hänen isänsä ei hyväksyisi tuota teoriaa, +hän kun oli tehnyt paljon rahaa vielä kuudenkymmenen jälkeen. No +niin, seitsemänkymmentä oli ylin raja, sen jälkeen, sanoi George, oli +vanhempien jo aika lähteä ja jättää rahansa lapsilleen. Soames, joka +tähän asti oli vaiennut, yhtyi nyt keskusteluun. Hän ei ollut unohtanut +huomautusta »toimen tuottoisuudesta», ja hän kohotti kulmakarvojaan +miltei huomaamatta ja sanoi, että tuo kaikki sopi kovin hyvin +ihmisille, jotka eivät koskaan sanottavasti tee rahaa. Hän itse aikoi +elää niin kauan kuin suinkin mahdollista. Tämä oli letkaus Georgelle, +joka oli tunnetusti rahapulassa. Bosinney mutisi epämääräisesti: +»Kuulkaa, kuulkaa», George haukotteli ja keskustelu taukosi. + +Perille tultua kannettiin arkku kappeliin, ja sureva joukko kulki +sisään kaksittain. Tämä miehinen kunniavartiosto, jonka kaikki jäsenet +olivat liittyneet vainajaan sukulaisuuden sitein, oli vaikuttava +ja erikoinen näky tuossa suuressa Lontoon kaupungissa, joka on +niin tulvillaan erimuotoista elämää, lukemattomia kutsumuksia, +huveja, velvollisuuksia, kauheata kovuutta, kauheata vetoumusta +individualismiin. + +Perhe oli kokoontunut juhlimaan voittoaan tästä kaikesta, antamaan +näytteen sitkeästä yhtenäisyydestä, havainnollistamaan loistavasti +sitä omistamisen lakia, joka piili sukupuun kasvussa ja jonka voimasta +puu oli versonut ja menestynyt, kasvanut runkoa ja oksia, tullut +mahlaa tulvilleen ja päässyt ajan tullen täyteen kukoistukseensa. +Viimeistä untaan nukkuvan vanhan naisen henki oli kutsunut heidät +tähän mielenosoitukseen. Se oli hänen viimeinen vetoomuksensa tuohon +yhtenäisyyteen, joka oli ollut heidän voimansa — ja hänen viimeinen +voittonsa oli, että hän sai kuolla puun vielä ollessa eheä. + +Hän säästyi pitämästä silmällä oksia, jotka kasvoivat ohi +tasapainopisteen. Hän ei voinut katsoa saattajiensa sydämiin. +Sama laki, joka oli vaikuttanut hänessä ja tehnyt hänet pitkästä, +jäykkäniskaisesta tytönhuiskaleesta voimakkaaksi ja täysikasvuiseksi +naiseksi, täysikasvuisesta naisesta vanhaksi naiseksi, joka oli +kulmikas, heikko, miltei noitamainen ja jonka yksilöllisyys tuli yhä +terävämmäksi mikäli verho, joka suojeli häntä maailman kosketukselta, +karisi hänen yltään — sama laki vaikuttaisi, vaikutti perheessä, jota +hän valvoi äidin tavoin. + +Hän oli nähnyt sen nuorena ja kasvavana, hän oli nähnyt sen voimakkaana +ja täysikasvuisena, ja hän sai kuolla, ennen kuin hänen vanhat silmänsä +olivat ehtineet tai jaksaneet nähdä enempää. Hän olisi koettanut ja +kukaties osannutkin vanhoilla sormillaan, värisevillä suudelmillaan +pysyttää sen nuorena ja voimakkaana — vähän kauemmin vielä. Oi, +Ann-tätikään ei kyennyt kamppailemaan Luonnon kanssa. + +»Ylpeys käy lankeemuksen edellä.» Tätä luonnon suurinta ivaa noudattaen +Forsyten perhe oli kokoontunut viimeiseen ylpeään juhlakulkueeseensa +ennen kukistumistaan. Heidän kasvonsa kummassakin yksinkertaisessa +rivissä, oikealla ja vasemmalla, olivat enimmäkseen kääntyneet maata +kohti, tunteettomana ja omat ajatuksensa kätkien. Mutta siellä +täällä katseli joku ylöspäin, viiva kulmakarvojen välissä, ja näytti +siltä kuin olisi kappelin seinillä nähnyt näyn, joka oli hänelle +liikaa, kuunnellut jotakin, joka kauhistutti häntä. Ja vuorolaulujen +vastaukset, jotka mumistiin hiljaa, äänillä, joista kohosi sama sävel, +sama epämääräinen perhesoitto, kaikui kaameana, ikäänkuin yksi ainoa +ihminen olisi ne mumissut kiireisesti toistaen. + +Kun menot kappelissa olivat päättyneet, kulki surusaatto taas ulos +viedäkseen ruumiin hautaan. Holvi oli avoimena, ja sen ympärillä odotti +mustapukuisia miehiä. + +Tuolta korkealta ja pyhältä kentältä, jossa tuhansittain ylemmän +keskiluokan jäseniä nukkui viimeistä untaan, Forsytein silmät +harhailivat alas hautarivien poikki. Siellä — kaukaisuuteen ulottuen +— oli Lontoo, vailla aurinkoa, surren tytärtään, surren tämän perheen +kanssa, joka oli sille niin rakas, hänen menetystään, joka oli +ollut perheelle äiti ja suojelushenki. Satatuhatta taloa ja tornia, +takertuneina omaisuuden suureen harmaaseen sumuverhoon, oli tuolla +ikäänkuin rukoilijan lailla polvistuneina tämän haudan, kaikkein +vanhimman Forsyten haudan eteen. + +Muutama sana, kourallinen multaa, arkun siirtäminen paikoilleen, ja Ann +täti oli mennyt viimeiseen lepoonsa. + +Toimituksen uskottuina miehinä seisoivat kaikki viisi veljeä haudan +ympärillä, valkeat päät kumarassa. He tahtoivat nähdä, että Annin oli +hyvä olla siellä minne hän meni. Pieni omaisuutensa piti hänen jättää +tänne, mutta muuten kyllä tehtäisiin kaikki mitä voitiin tehdä. + +Sitten kukin erikseen astui syrjään, pani hatun päähänsä ja kääntyi +takaisin tutkimaan uutta nimikirjoitusta perhehaudan marmorissa: + + TÄSSÄ LEPÄÄ + + ANN FORSYTE + + edellämainittujen Jolyon ja Ann Forsyten tytär, + joka erkani elämästä 27 p. syyskuuta 1886 + kahdeksankymmenenseitsemän vuoden + ja neljän päivän vanhana. + +Pian ehkä tarvitsisi joku muu hautakirjoituksen. Se oli kummallista +ja sietämätöntä, sillä kerta kaikkiaan he eivät olleet ajatelleet, +että Forsytet voivat kuolla. Ja joka ainoa heistä ikävöi pois tästä +piinasta, tästä toimituksesta, joka oli muistuttanut heille asioita, +joita he eivät voineet sietää, ajatella — pian pois, tekemään työtä ja +unohtamaan. + +Kylmäkin oli, tuuli puhalsi kukkuloilta hautojen takaa kuin jokin +hidas, hajoittava voima ja iski heihin hyisen henkäyksensä. He alkoivat +hajaantua ryhmiksi ja mahdollisimman pian asettua odottaviin vaunuihin. + +Swithin sanoi ajavansa takaisin Timothyn luo lounaalle ja tarjosi +jollekin paikan vaunuissaan. Ajelua Swithinin ei ensinkään suurissa +vaunuissa pidettiin arveluttavana etuna; kukaan ei ottanut vastaan +tarjousta, ja hän ajoi yksin. James ja Roger seurasivat heti jäljessä, +hekin pistäytyisivät lounaalle. Muut häipyivät vähitellen pois. Vanha +Jolyon otti kolme veljenpoikaa vaunujensa täytteeksi — hän tarvitsi +noita nuoria kasvoja. + +Soames, jolla oli jotakin järjestettävää hautaustoimistossa, käveli +pois Bosinneyn kanssa. Hänellä oli paljon puhuttavaa tälle, ja +toimitettuaan asiansa he kulkivat yhdessä Hampsteadiin, lounastivat +espanjalaisessa ravintolassa ja viettivät pitkän ajan syventymällä +rakennukseen liittyviin käytännöllisiin yksityiskohtiin. Sitten he +jatkoivat matkaa raitiovaunuilla ja ajoivat yhdessä Marble Arch'ille +asti, jonka luota Bosinney kääntyi Stanhope Gatelle katsomaan Junea. + +Soames oli loistavalla tuulella kotiin tullessaan ja uskoi Irenelle +päivällisellä, että hänellä oli ollut hyvä puhelu Bosinneyn kanssa, +joka todellakin tuntui järkevältä mieheltä. He olivat myöskin saaneet +mainion kävelyn, mikä oli tehnyt hyvää hänen maksalleen — hän oli ollut +ruumiinliikuntoa vailla pitkän aikaa — ja kaiken kaikkiaan päivä oli +ollut hyvin tyydyttävä. Jollei olisi pitänyt ajatella Ann täti parkaa, +olisi hän vienyt Irenen teatteriin; asiain näin ollen heidän piti +koettaa viettää ilta parhaiten kotona. + +»Merirosvo kysyi sinua enemmän kuin yhden kerran», sanoi hän äkkiä. Ja +tuntien selittämätöntä halua saada todistuksen omistusoikeudestaan hän +nousi tuoliltaan ja painoi suudelman vaimonsa olalle. + + + + + + +TOINEN OSA. + + + + +1. RAKENNUS EDISTYY + + +Talvi oli ollut lumeton. Liike-elämä oli hiljaista, ja niin kuin +Soames oli laskenut ennen päätöksensä tekoa, oli ollut edullinen aika +rakentaa. Robin Hillin talo oli niin ollen saatu pystyyn huhtikuun +lopulla. + +Nyt kun Soames voi jo nähdäkin jotakin rahallaan saatua, kävi hän +katsomassa rakennustaan kerran, kahdesti, jopa kolmesti viikossa. Hän +kuljeskeli sorakasojen keskellä tuntikausia varoen vaatteitaan kaiken +aikaa, liikkuen hiljaisena puolivalmiissa oviaukoissa ja kierteli +keskipihan pylväitä. + +Ja hän saattoi seisoa niitten edessä monta minuuttia ikäänkuin tahtoen +tunkeutua niitten todelliseen laatuun. + +Hän oli sopinut Bosinneyn kanssa laskujen tarkastamisesta huhtikuun +kolmantenakymmenentenä päivänä, ja viisi minuuttia ennen määräaikaa +hän astui kojuun, jonka arkkitehti oli pystyttänyt itselleen vanhan +tammipuun juureen. + +Laskut olivat jo valmiina kääntöpöydällä, ja päätään nyökäyttäen Soames +istahti tutkimaan niitä. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin hän taas nosti +päänsä. + +»En minä pääse niistä selville», sanoi hän vihdoin, »ne nousevat lähes +seitsemän sataa yli sovitun määrän.» + +Vilkaistuaan Bosinneyn kasvoihin hän jatkoi nopeasti: + +»Jos vain osaisit pitää ryhtisi noitten rakennusmiesten kanssa, saisit +heidät kyllä mukautumaan. He puijaavat sinua joka suhteessa, jos et +näytä ankaralta. Vähennä kymmenen prosenttia kautta linjan. Sadan +vaiheille yli sovitun se minun puolestani saa nousta.» + +Bosinney ravisti päätään. + +»Olen jo vähentänyt joka pennin minkä voin.» + +Soames sysäsi pöytää suuttunein elein, niin että laskupaperit lensivät +maahan. + +»Sitten en voi muuta sanoa», tuiskahti hän, »kuin että olet saanut +aikaan kauniin sekasotkun.» + +»Olenhan sanonut sinulle kymmenen kertaa», vastasi Bosinney terävästi, +»että ylimääräisiä maksuja tulee. Olen osoittanut niitä sinulle yhä +uudelleen ja uudelleen.» + +»Minä tiedän sen», murisi Soames, »enkä olisi vastustanut kymmenen +punnan laskua siellä täällä. Mistä minä tiesin, että 'ylimääräisesi' +tarkoitti seitsemääsataa puntaa.» + +Molempien miesten laatu oli osaltaan aiheuttanut tämän ei niinkään +vähäpätöisen erimielisyyden. Toisaalla arkkitehdin antaumus +aatteellensa, sille talon kuvalle, jonka hän oli luonut ja johon hän +uskoi, oli saanut hänet hermostumaan, kun häntä jarrutettiin tai +pakotettiin käyttämään hätäkeinoja. Toisaalla Soamesin aivan yhtä +tosi ja eheäsydäminen antaumus sille aatteelle, että hänen piti saada +paras mahdollinen tavara rahallansa, oli tehnyt hänet vastahakoiseksi +uskomaan, että kolmentoista shillingin arvoisia esineitä ei voitaisi +ostaa kahdellatoista. + +»Soisin etten koskaan olisi ottanut tehdäkseni tätä taloa», sanoi +Bosinney äkkiä. »Tänne sinä tulet ja kiusaat minut hengiltä. Tahdot +kaksi kertaa enemmän rahastasi kuin kukaan muu tahtoisi, ja nyt kun +saat talon, jonka suuruista ei ole koko kreivikunnassa, et tahtoisi +maksaa siitä. Jos pelkäät, että et selviä kaupastasi, lyön vetoa että +jaksan maksaa ylimääräisen summan itse, mutta — paha minut periköön jos +vielä sinulle jotakin työtä teen.» + +Soames pääsi taas tasapainoon. Tietäen että Bosinneyllä ei ollut +omaisuutta, katsoi hän äskeistä hurjaksi ehdotukseksi. Hän näki +myöskin, että Bosinney voisi jättää epämääräisesti oman onnensa +nojaan tämän talon, johon hän oli pannut sydämensä, ja juuri siinä +ratkaisevassa kohdassa, jolloin arkkitehdin henkilökohtainen huolenpito +teki koko eron. Oli myös ajateltava Ireneä. Hän oli ollut hyvin +omituinen viime aikoina. Soames luuli tosiaankin, että hän sieti koko +taloa vain siksi, että oli mieltynyt Bosinneyhin. Ei siis sopinut +rikkoa välejä hänen kanssaan kokonaan. + +»Ei sinun kannata raivostua», sanoi hän. »Jos minä olen halukas +suostumaan, ei sinun mielestäni tarvitse nostaa meteliä. Tarkoitin +vain, että kun sanot jonkin asian tulevan maksamaan niin ja niin +paljon, niin tahtoisin — tahtoisin tosiaankin tietää mistä on kysymys.» + +»Kuulehan nyt», sanoi Bosinney, ja Soames oli sekä harmissaan että +yllättynyt huomatessaan hänen katseensa häijyyden. »Sinä olet saanut +minun osuuteni hävyttömän halvalla. Siitä työn laadusta, minkä olen +pannut tähän taloon, siitä ajasta, mikä minulta on siihen mennyt, +olisit saanut maksaa neljä kertaa enemmän Littlemasterille tai jollekin +muulle hullulle. Mitä itse asiassa tahdot, on ensiluokkainen mies +neljännen luokan hinnalla, ja juuri sen olet saanut.» + +Soames näki, että hän todella tarkoitti mitä sanoi, ja vaikka hän +oli suuttunut, näki hän riitaantumisen seuraukset liiankin selvästi. +Hän näki talonsa puolivalmiina, vaimonsa kapinallisena, itsensä +naurunalaisena. + +»Mennään eteenpäin», sanoi hän nyreästi, »ja katsotaan mihin raha on +kulunut.» + +»Hyvä on», suostui Bosinney. »Mutta pidetään kiirettä, jos sallit. +Minun täytyy ehtiä ajoissa takaisin hakeakseni Junen teatteriin.» + +Soames vilkaisi häneen salavihkaa ja sanoi: »Tulet kai meille tapaamaan +häntä?» Hän tuli aina tähän aikaan heille. + +Edellisenä yönä oli satanut — kevätsadetta — ja maa tuoksui mahlalta +ja tuoreelta ruoholta. Lämmin, pehmeä tuuli värisytti vanhan tammipuun +lehtiä ja kultaisia silmuja, ja mustarastaat lauloivat päivänpaisteessa +sydämensä pohjasta. + +Oli tuollainen kevätpäivä, joka hengittää ihmiseen sanomattoman +kaipuun, tuskallisen suloisen tunteen, ikävän, joka saa hänet seisomaan +liikkumattomana, tuijottamaan lehtiin ja ruohoon ja levittämään +käsivartensa syleilläkseen tiesi mitä. Maasta henki riuduttavaa lämpöä, +joka etsi tiensä läpi kylmän talvipuvun, mihin talvi oli sen kietonut. +Se oli maan pitkä, kutsuva hyväily, joka tahtoi vetää ihmiset alas +maan syleilyyn, painamaan ruumiinsa sen pintaan, panemaan huulensa sen +rinnoille. + +Juuri tällaisena päivänä Soames oli saanut Ireneltä sen lupauksen, +jota hän niin usein oli pyytänyt. Istuen kaatuneella puunrungolla hän +oli kahdennenkymmenennen kerran luvannut Irenelle, että jos heidän +avioliittonsa ei onnistuisi, Irene olisi yhtä vapaa kuin jos hän ei +koskaan olisi ollut hänen kanssaan naimisissa. + +»Vannotko sen?» oli Irene kysynyt. Pari päivää sitten hän oli +muistuttanut Soamesia tästä valasta. Soames oli vastannut: »Mitä +hulluja, enhän koskaan ole voinut vannoa mitään sellaista.» Jokin +tahditon sallima sai hänet nyt juuri muistamaan sen. Kaikkea +kummallista miehet voivatkin vannoa naisen vuoksi! Hän olisi vannonut +sen koska tahansa saadakseen hänet! Hän olisi vannonut sen vieläkin, +jos sillä tavoin olisi päässyt käsiksi Ireneen — mutta kukaan ei +päässyt käsiksi häneen, hän oli kylmäsydäminen! + +Ja muistot tulvehtivat hänen mieleensä kevättuulen raikkaan suloisen +tuoksun mukana — muistot kihlausajalta. + +Keväällä vuonna 1881 hän oli ollut käymässä Branksomessa vanhan +koulutoverinsa ja asiakkaansa George Liversedgen luona, joka aikoi +ryhtyä kasvattamaan Bournemouthin lähistöllä olevia mäntymetsiään ja +uskonut sitä varten tarvittavan yhtiön perustamisen Soamesin käsiin. +Rouva Liversedge, joka ymmärsi, mikä kuului asiaan, oli järjestänyt +soitannolliset teekutsut hänen kunniakseen. Loppupuolella näitä +kutsuja, joita epämusikaalinen Soames piti välttämättömänä kiusana, +hänen silmänsä kiintyivät erään surupukuisen, yksinään seisovan tytön +kasvoihin. Hänen pitkän, vielä hennon vartalonsa viivat näkyivät mustan +puvun keveän, kietoutuvan kankaan läpi, mustiin hansikkaisiin verhotut +kädet olivat ristissä hänen edessään, huulet olivat raollaan, ja +suuret, tummat silmät vaelsivat kasvoista toisiin. Hänen tukkansa, joka +oli kiedottu alas niskaan sykerölle, välkkyi mustalla kauluksella kuin +kiiltävä metallilankakäärö. Ja kun Soames seisoi katsellen häntä, hiipi +häneen tunne, jonka useimmat miehet ovat joskus elämässään kokeneet +— omituinen aistien tyydytys, omituinen varmuus, jota kirjailijat +ja vanhat naiset sanovat rakastumiseksi ensi näkemältä. Yhä salaa +katsellen tyttöä hän lähti heti talon emännän luo ja odotti äreänä +soiton taukoamista. + +»Kuka on tuo tyttö, jolla on keltainen tukka ja tummat silmät?» + +»Tuoko — ah, Irene Heron. Hänen isänsä, professori Heron, kuoli tänä +vuonna. Hän asuu äitipuolensa luona. Hän on herttainen ja kaunis tyttö, +mutta aivan varaton.» + +»Esittäkää minut, olkaa hyvä», sanoi Soames. + +Hän keksi hyvin vähän sanottavaa ja huomasi tytön verraten haluttomaksi +vastaamaan tuohonkin vähään. Mutta hän lähti pois päättäen tavata +hänet vielä. Hän saavutti tarkoituksensa sattumalta kohdatessaan tytön +laivalaiturilla äitipuolensa kanssa, jolla oli tapana kävellä täällä +aamupäivisin kahdestatoista yhteen. Soames kiirehti tutustumaan tähän +naiseen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän tässä huomasi toivomansa +liittolaisen. Hänen tarkka vaistonsa perhe-elämän kaupallisessa +puolessa ilmaisi hänelle pian, että Irene maksoi äitipuolelleen enemmän +kuin ne viisikymmentä puntaa, jotka hän tuotti; sitäpaitsi hänelle +kerrottiin, että rouva Heron, joka vielä oli nainen parhaassa iässä, +halusi mennä uusiin naimisiin. Tytärpuolen erikoislaatuinen, kypsyvä +kauneus oli tämän toivottavan päätöksen tiellä. Ja Soames laati +salaisen sitkeänä suunnitelmansa. + +Hän lähti Bournemouthista ilmaisematta aikeitaan, mutta palasi +kuukauden kuluttua takaisin, ja tällä kertaa hän puhui, ei tytölle, +vaan äitipuolelle. Hän sanoi tehneensä päätöksensä ja tahtoi odottaa +jonkin aikaa. Ja hän sai odottaa kauan, nähdä Irenen puhkeavan kukkaan, +hänen nuoren vartalonsa viivojen pehmenevän, vahvemman veren syventävän +hänen silmiensä loistetta, lämmittävän hänen kasvojaan vaaleaan +hehkuun, ja joka käynnillään hän kosi, ja joka käynnin päätyttyä hän +vei rukkaset mukanaan takaisin Lontooseen, sydämessään surullisena, +mutta lujana ja hiljaisena kuin hauta. Hän koetti päästä tytön +vastarinnan salaisten lähteitten perille, mutta vain kerran hänelle +välähti valo. Oli tuollainen tanssi-ilta, noita ainoita tilaisuuksia, +jotka tarjoavat merenrannan kylpyläväestölle tilaisuuden tunteitten +ilmaisemiseen. Hän istui Irenen kanssa ikkunasyvennyksessä ja hänen +aistinsa soivat valssin tahdissa. Irene oli katsonut häneen hitaasti +leyhyttämänsä viuhkan yli, ja hän oli mennyt päästä pyörälle. Hän oli +tarttunut tuohon liikkuvaan ranteeseen ja painanut huulensa hänen +paljaaseen käsivarteensa. Ja tyttö oli värissyt — tähän päivään asti +ei Soames ollut unohtanut tuota väristystä — eikä sitä intohimoisen +vihamielistä katsetta jonka tyttö oli luonut häneen. + +Vuotta myöhemmin hän oli antautunut. Mikä oli saanut hänet antautumaan, +sitä ei Soames koskaan voinut keksiä, eikä rouva Heron, jonkinlaisella +diplomaattisella kyvyllä varustettu nainen, liioin ilmaissut hänelle +mitään. Kerran kun he jo olivat naimisissa, hän oli kysynyt Ireneltä: +»Mikä sai sinut antamaan minulle rukkaset niin monta kertaa?» Hän oli +vastannut omituisesti vaikenemalla. Arvoitus hän oli ollut Soamesille +siitä päivästä saakka, jolloin tämä ensi kerran näki hänet, arvoitus +oli hän hänelle vieläkin... + +Bosinney odotti häntä ovella, ja hänen kulmikkailla, hyväntahtoisilla +kasvoillaan oli omituinen, kaihoava, mutta onnellinen katse, ikäänkuin +olisi hänkin nähnyt onnen lupauksen tällä kevättaivaalla, tuntenut +lähenevän ilon tuoksua kevätilmassa. Soames katsoi häntä, kun hän +odotti. Mikä tuota miestä vaivasi, kun hän näytti niin onnelliselta? +Mitä hän odotti tuo hymy silmissään ja huulillaan? Soames ei +voinut nähdä mitä Bosinney odotti seisoessaan tuossa ja juodessaan +tuoksuvaa ilmaa. Ja taaskin hän tunsi olevansa hämillään tuon miehen +läheisyydessä, jota hän oli tottunut halveksimaan. Hän riensi taloon. + +»Ainoa mahdollinen väri noihin kattotiiliin», kuuli hän Bosinneyn +sanovan, »on kirkkaanpunainen, johon on sekoitettu hiven harmaata, +jotta ne vaikuttaisivat läpikuultavilta. Tahtoisin kuulla, mitä mieltä +Irene on. Olen tilannut pihalle vievään oveen purppuranpunaiset +nahkaverhot, ja jos salin seinäpaperit maalataan vesiväreillä +norsunluun värisiksi, on vaikutus häikäisevä. Läpikäyvänä pyrkimyksenä +sisustuksessa tulee olla sen, mitä minä sanon — viehätykseksi.» + +Soames sanoi: »Tarkoitat, että minun vaimollani on viehätystä!» + +Bosinney väisti tätä kysymystä. + +»Pihan keskelle teidän pitäisi istuttaa ryhmä iriksiä.» + +Soames hymyili kopeasti. + +»Pistäydyn jonakin päivänä Beechille ja katson mikä sopii!» + +He keksivät muuten hyvin vähän sanottavaa toisilleen, mutta matkalla +asemalle Soames kysyi: + +»Irene on kai mielestäsi hyvin taiteellinen?» + +»On.» Lyhyt vastaus oli yhtä selvä nolaus kuin jos hän olisi sanonut: +»Jos haluat keskustella hänestä, saat tehdä sen jonkun toisen kanssa.» + +Ja hidas, juro viha, jota Soames oli tuntenut kaiken iltapäivää, paloi +hänessä sitä kirkkaampana. + +Kumpikaan ei puhunut ennenkuin he olivat aivan lähellä asemaa, sitten +Soames kysyi: + +»Koska luulet tulevasi valmiiksi?» + +»Kesäkuun lopulla, jos tosiaankin tahdot minua tekemään +sisustustyötkin.» + +Soames nyökäytti päätään. »Mutta ymmärrät hyvin», sanoi hän, »että talo +tulee maksamaan minulle paljon enemmän kuin olin laskenut. Voin sanoa +sinulle, että olisin heittänyt sikseen koko asian, mutta minulla vain +ei ole tapana luopua sellaisesta, minkä kerran olen saanut päähäni.» + +Bosinney ei vastannut. Ja Soames katsoi häneen syrjästä juron +vastenmielisesti — sillä huolimatta hienostelevasta ilmeestään ja +tuosta kopeasta, keikaroivasta vaiteliaisuudestaan Soames lujine +huulineen ja leveine leukoineen muistutti jossakin määrin verikoiraa... + +Kun June seitsemältä samana iltana tuli Montpellier Square 62:teen, +sanoi palvelustyttö Bilson hänelle, että herra Bosinney oli +arkihuoneessa, rouva — sanoi hän — vielä pukeutumassa ja ehtisi alas +heti. Hän menisi ilmoittamaan rouvalle, että June neiti oli täällä. + +June seisautti hänet heti. + +»Hyvä on, Bilson», sanoi hän, »minä menen kyllä sisään. Ei tarvitse +kiirehtiä rouvaa.» + +Hän riisui päällystakkinsa, ja Bilson, ymmärtävä ilme silmissään, ei +edes avannut arkihuoneen ovea hänelle, vaan juoksi alakertaan. + +June pysähtyi hetkeksi katsomaan kuvaansa pienestä vanhanaikaisesta +hopeapeilistä, joka riippui tammiarkun yläpuolella. Hento, käskevä +nuori olento, pienet, päättäväiset kasvot, valkoinen puku, leikattu +soikeaksi kaulasta, joka oli liian hoikka kannattamaan kullanpunaisten +palmikkojen kruunua. + +Hän avasi arkihuoneen oven hiljaa aikoen yllättää sulhasensa. Huone oli +tulvillaan kukkivien azaleojen suloista, kuumaa tuoksua. + +Hän hengitti tuoksua syvään ja kuuli Bosinneyn äänen, joka sanoi, ei +huoneessa, vaan aivan sen vieressä: + +»Oi, minulla olisi kasoittain asioita, joista tahtoisin puhua kanssasi, +ja nyt ei ole aikaa.» + +Irenen ääni vastasi: »Miksi ei päivällisellä?» + +»Kuinka siinä voisin puhua —» + +Junen ensimmäinen ajatus oli lähteä pois, mutta hän menikin lattian +poikki leveän ikkunan luo, joka avautui pieneen pihaan. Täältä +tuli azalean tuoksu, ja täällä seisoivat selkä päin häneen, kasvot +upotettuina kullanpunertaviin kukkiin, hänen sulhasensa ja Irene. + +Tyttö katseli ääneti, mutta häpeämättä, posket liekehtivinä ja silmät +vihaisina. + +»Tule sunnuntaina itse — voimme yhdessä käydä rakennuksella —» + +June näki Irenen katsovan häneen kukkaverhon läpi. Se ei ollut +keimailijan katse, vaan — paljon pahempaa vakoilevan tytön silmissä — +naisen, joka pelkää, että katse sanoisi liian paljon. + +»Olen luvannut lähteä ajelulle setä —» + +»Tuon paksunko kanssa! Anna hänen saattaa itsesi sinne, se on vain +kymmenen peninkulmaa — juuri sopiva matka hevosille.» + +»Vanha setä Swithin parka!» + +Jokin aalto azalean tuoksua tulvehti Junen kasvoihin. Hän voi pahoin ja +häntä pyörrytti. + +»Tee niin, oi, tee!» + +»Mutta miksi?» + +»Minun täytyy nähdä sinut siellä — luulin että tahtoisit auttaa minua —» + +Vastaus tuli tytön mielestä pehmeänä, väristen kukkien lomasta: »Niin +minä tahdonkin.» + +Ja June astui ikkuna-aukkoon. + +»Kuinka tukehduttavaa täällä on!» sanoi hän. »Minä en voi kestää tätä +tuoksua!» + +Hänen silmänsä iskivät vihaisina ja suorina heidän kasvoihinsa. + +»Puhuitteko talosta? Minä en ole nähnyt sitä vielä, tiedättehän — +lähdemmekö kaikki katsomaan sunnuntaina?» + +Irenen kasvoilta oli väri paennut. + +»Minä menen sinä päivänä ajelemaan Swithin sedän kanssa», vastasi hän. + +»Setä Swithinin! Entäs sitten? Voithan antaa hänelle matkapassit!» + +»Ei minun tapani ole antaa ihmisille matkapasseja!» + +Kuului askelten ääntä ja June näki Soamesin seisovan aivan takanaan. + +»No hyvä, jos kaikki olemme valmiit», sanoi Irene katsellen oudosti +hymyillen toisesta toiseen, »on päivällinenkin valmis.» + + + + +2. JUNE HUVITTELEE + + +Päivällinen aloitettiin hiljaisuudessa; naiset istuivat vastakkain, +miehet samoin. + +Hiljaisuuden vallitessa syötiin liemi — erinomainen, joskin vähän +sakea, ja kala tuotiin sisään. Hiljaisuuden vallitessa kukin sai +annoksensa. + +Bosinney uskalsi: »Nyt on ensimmäinen kevätpäivä.» + +Irene vastasi pehmeänä kaikuna: »Niin — ensimmäinen kevätpäivä.» + +»Kevätkö?» sanoi June. »Eihän voi edes hengittää!» Ei kukaan vastannut. + +Kala oli jo viety pois — hieno, tuore Doverin kampela. Ja Bilson toi +samppanjapullon, jonka kaulan ympärillä oli valkoinen kääre. + +Soames sanoi: »Huomaatte, että se on kuivaa.» + +Tarjottiin kyljyksiä, jokaisen tyvessä punainen röyhelö. June ei +ottanut, ja taas tuli hiljaista. + +Soames sanoi: »Paras, että otat vain kyljyksen, June, täällä ei tule +muuta.» + +Mutta June kielsi uudelleen, ja ne vietiin pois. Ja sitten Irene kysyi: +»Kuulitko mustarastastani, Phil?» + +Bosinney vastasi: »Tosiaankin — se lauloi metsästyslauluaan. Minä +kuulin sen puistossa, kun tulin tänne.» + +»Se on niin ihastuttava.» + +»Salaattia, herra?» Kananpoika vietiin pois. + +Mutta Soames puhui: »Parsa on hyvin heikkoa. Bosinney, lasi sherryä +jälkiruoan kanssa? June, sinähän et juo mitään!» + +June sanoi: »Tiedäthän, etten juo koskaan. Viini on hirveätä moskaa.» + +Hopeatarjottimella tuotiin omenapaistos. Ja Irene sanoi hymyillen: +»Azaleat ovat niin ihanat tänä vuonna!» + +Tähän Bosinney mumisi: »Ihanat! Tuoksu on ihmeellinen.» + +June sanoi: »Kuinka voit pitää tuosta tuoksusta? Sokeria, Bilson, olkaa +hyvä.» + +Sokeri ojennettiin hänelle, ja Soames huomautti: »Tämä omenapaistos on +hyvä.» + +Omenapaistos vietiin pois. Seurasi pitkä hiljaisuus. Irene viittasi +Bilsonille ja sanoi: »Viekää pois azalea, Bilson. June neiti ei voi +kestää sen tuoksua.» + +»Ei, anna sen olla», sanoi June. + +Ranskalaisia öljymarjoja ja venäläistä kaviaaria oli asetettu +pienille vadeille. Ja Soames huomautti: »Miksi ei meillä voi olla +espanjalaista?» Mutta kukaan ei vastannut. + +Öljymarjat vietiin pois. June nosti lasinsa ja sanoi: »Saanko vähän +vettä.» Hänelle annettiin vettä. Hopeatarjotin tuotiin taas, ja sillä +saksalaisia luumuja. Seurasi pitkähkö vaitiolo. Kaikki söivät niitä +täydellisen sopusoinnun vallitessa. + +Bosinney laski kivet: »Tänä vuonna — ensi vuonna — joskus —» + +Irene lopetti laskun lempeästi: »Ei koskaan. Oli ihana auringonlasku. +Taivas hohtaa vieläkin — kuinka kaunista!» + +Bosinney vastasi: »Mutta ylempänä on pimeätä.» + +Heidän silmänsä olivat kohdanneet, ja June huudahti halveksivasti: +»Lontoolainen auringonlasku!» + +Egyptiläisiä savukkeita ojennettiin hopearasiassa. Soames otti yhden ja +kysyi: »Koska näytäntönne alkaa?» + +Kukaan ei vastannut, ja seurasi turkkilainen kahvi, joka tarjottiin +emaljoiduista kupeista. + +Irene hymyili hiljaisena ja sanoi: »Jospa vain —» + +»Jospa mitä?» kysyi June. + +»Jospa vain aina voisi olla kevät!» + +Tarjottiin konjakkia, se oli vanhaa ja vaaleaa. + +Soames sanoi: »Bosinney, ota konjakkia.» + +Bosinney otti lasin; sitten kaikki nousivat. + +»Tarvitsetteko ajurin?» kysyi Soames. + +June vastasi: »Emme. Saanko takkini, Bilson.» Takki tuotiin. + +Irene kuiskasi ikkunasta: »Mikä ihana ilta! Tähdet alkavat syttyä.» + +Soames lisäsi: »Toivottavasti saatte molemmat hauskan illan.» + +June vastasi ovelta: »Kiitos. Tule, Phil.» + +Bosinney huusi: »Minä tulen.» + +Soames hymyili ivallisesti ja sanoi: »Toivotan onnea.» + +Ja ovella Irene katseli heidän lähtöään. + +Bosinney sanoi: »Hyvää yötä.» + +»Hyvää yötä», vastasi Irene pehmeästi. + +June pani sulhasensa auttamaan itsensä raitiovaunun katolle sanoen +tarvitsevansa ilmaa, ja siinä hän istui hiljaisena, kasvot tuulta +vasten. + +Ajuri kääntyi kerran tai kaksi aikoen sanoa jotakin, mutta katsoi +parhaaksi vaieta. Olipa siinä vilkas pari! Kevät oli mennyt hänenkin +veriinsä, hän tunsi tarvetta laskea ulos liikaa höyryä, maiskutteli +kielellään, läjäytteli piiskaansa, tanssitteli hevosiaan. Ja nämäkin, +eläinparat, olivat tunteneet kevään tuoksun, ja lyhyen puolituntisen ne +karauttivat kivityksellä onnellisin kavioin. + +Koko kaupunki eli, nuorten lehtien peittämät oksat olivat kääntyneet +ylöspäin odotellen jotakin lahjaa tuulenhengeltä. Vastasytytetyt +lamput alkoivat saada valonsa vallitsevaksi, ja ihmisjoukkojen kasvot +näyttivät kalpeilta niitten hohteessa, kun taas ylhäällä kiitivät +suuret valkeat pilvet nopeina, pehmeinä yli purppuraisen taivaan. + +Iltapukuiset herrat olivat riisuneet päällysvaatteensa ja astelivat +hilpeästi klubihuoneistojen portaita, työväki kuljeskeli joutilaana, +ja naiset — ne naiset, jotka tähän aikaan illasta ovat yksin — +yksin ihmisvirrassa kulkeutuen itää kohti — liikkuivat hitaasti +eteenpäin, astunnassaan odotusta, uneksien hyvästä viinistä ja hyvästä +illallisesta tai — jonkun harvinaisen hetken ajan — suudelmista, jotka +annetaan rakkaudesta. + +Nuo lukemattomat hahmot, jotka kulkivat tietään lamppujen ja +liikehtivien pilvien alla, olivat joka ainoa kevään kosketuksesta +saaneet jotakin levotonta siunausta. Ja joka ainoa oli, niinkuin nuo +klubiherrat, jotka olivat heittäneet päällystakit hartioilta, viskannut +yltään jotakin säädystään, uskomuksistaan ja tavoistaan ja ilmaisi +— hattunsa asennossa, astunnassa, naurussaan tai hiljaisuudessaan — +yhteenkuuluvaisuutensa toisten kanssa tämän intohimoisen taivaan alla. + +Bosinney ja June astuivat teatteriin hiljaisina ja nousivat paikoilleen +yläaitioissa. Näytäntö oli juuri alkanut, ja puoli pimeä huone +kaikkialta kurkistelevine olentoineen näytti suurelta puutarhalta, +jonka kukat kääntyvät aurinkoa kohti. + +June ei koskaan ennen ollut ollut yläaitioissa. Viisitoista vuotiaasta +saakka hän säännöllisesti oli seurannut isoisäänsä permannolle, +eikä millekään tavallisille paikoille, vaan koko salin parhaille, +kolmannen tuolirivin keskipaikkeilla, paikoille, jotka vanha Jolyon +oli tilannut Groganin ja Boynesin toimistosta paluumatkallaan Citystä +jo kauan ennen määräpäivää. Liput hän oli pannut päällystakkinsa +taskuun sikaarilaatikkonsa ja vanhojen säämiskähansikkaittensa seuraan +ja antoi ne Junelle säilytettäviksi määräpäivää varten. Ja siellä +permantopaikoilla he istuivat kaikenlaatuisissa näytännöissä — ryhdikäs +vanha mies, jolla oli tyven, valkea tukka, ja pieni, innokas ja kiihkeä +punakultatukkainen olento — ja paluumatkalla vanha Jolyon sanoi pääosan +näyttelijästä: »Kyllä oli vaivainen! Olisitpa nähnyt pikku Bobsonin!» + +June oli ajatellut tätä iltaa kiihkeällä riemulla, se oli varastettu, +kaitsijaton ilta, josta Stanhope Gatella ei uneksittukaan — luultiin +että hän oli Soamesilla. Hän oli odottanut palkkaa sotajuonestaan, +jonka hän oli suunnitellut sulhasensa iloksi, hän oli odottanut, +että se poistaisi tuon paksun, kalsean pilven ja tekisi heidän +keskinäisen suhteensa, joka viime aikoina oli ollut niin kummallinen, +niin kiduttava, yhtä yksinkertaiseksi ja aurinkoiseksi kuin se oli +ollut ennen tätä talvea. Hän oli tullut siinä mielessä, että sanoisi +jotakin ratkaisevaa, ja hän katseli näyttämölle vako silmien välissä, +näkemättä mitään, kädet polvilla likistettyinä yhteen. Mustasukkaisten +epäluulojen parvi pisteli häntä yhtenään. + +Jos Bosinney huomasi hänen tuskansa, ei hän ainakaan ollut huomaavinaan. + +Väliverho laskeutui. Ensimmäinen näytös oli päättynyt. + +»Täällä on kauhean kuuma!» sanoi tyttö. »Minä tahtoisin mennä ulos.» + +Hän oli hyvin kalpea, ja hän tiesi — sillä niin pingottunein hermoin +hän näki kaiken — että mies tunsi olonsa epämukavaksi ja oli masentunut. + +Teatterin taustassa oli avoin parveke, joka antoi kadulle. June otti +sen haltuunsa ja nojautui kaiteeseen sanomatta sanaakaan, odottaen, +että toinen alkaisi. + +Vihdoin hän ei kestänyt enää. + +»Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Phil», sanoi hän. + +»Mitä sitten?» + +Hänen torjuva äänensä lennätti punan Junen poskille, ja sanat kiitivät +hänen huuliltaan: »Sinä et anna minulle mitään tilaisuutta olla kiltti, +et ole antanut aikakausiin!» + +Bosinney tuijotti kadulle. Hän ei vastannut. + +June huudahti kiihkeästi: »Tiedäthän, että minä tekisin mitä tahansa +tähtesi — antaisin sinulle kaikkeni —» + +Kadun humina kuului, ja kellon kimeä ääni katkaisi sen ilmoittaen +väliverhon nousun. June ei liikahtanut. Epätoivoinen taistelu riehui +hänen sielussaan. Panisiko hän kaiken alttiiksi? Haastaisiko hän +suoraan esiin tuon vaikutuksen, tuon vetovoiman, joka loitonsi Philiä +hänestä? Haastaminen oli hänen luonteensa mukaista, ja hän sanoi: +»Phil, vie minut katsomaan tuota taloa sunnuntaina!» + +Hymy värisi ja sammui hänen huulillaan, hän koetti — oi, kuinka hän +koetti — olla näyttämättä epäluuloaan tarkastaessaan Philin kasvoja, +nähdessään niiden vavahtavan ja epäröivän, nähdessään levottoman +rypyn ilmaantuvan silmäkulmain väliin, veren syöksyvän poskille. Phil +vastasi: »Ei sunnuntaina, rakas, jonakin toisena päivänä.» + +»Miksi ei sunnuntaina? En minä olisi tiellä sunnuntaina?» + +Phil teki ilmeisen ponnistuksen ja vastasi: »Minulla on sopimus.» + +»Sinä aiot viedä —». + +Philin silmissä välähti suuttumus, hän kohautti olkapäitään ja sanoi: +»Minulla on sopimus, joka estää minut viemästä sinua katsomaan taloa!» + +June puri huuliaan kunnes niistä tuli veri ja lähti sanaakaan sanomatta +takaisin paikalleen, mutta hän ei voinut estää kyyneleitä virtaamasta +poskilleen. Näytelmässä sattui onneksi olemaan sellainen kohta, että +koko huone oli pimeä, niin että kukaan ei voinut nähdä hänen tuskaansa. + +Mutta tässä Forsytein maailmassa älköön kukaan luulko olevansa turvassa +silmälläpidolta. + +Kolmannella rivillä heidän takanaan istuivat Euphemia, Nicholasin +nuorempi tytär, ja hänen naimisissaoleva sisarensa rouva Tweetyman ja +pitivät vahtia. + +He tiedoittivat Timothyn talossa nähneensä Junen ja hänen sulhasensa +teatterissa. + +»Permannollako?» »Ei, eihän toki —». »Oi, tietysti ensi rivillä. Se +näkyy olevan aivan muodissa nykyjään nuorten kesken!» + +No — eipä juuri. He istuivat — Se kihlaus ei ainakaan tule kestämään +kauan. He eivät olleet koskaan nähneet ketään, joka olisi niin +kauttaaltaan ukkosta ja salamaa kuin tuo pikku June! Heidän täytyi +nauraa niin, että kyynelet tulivat silmiin kun he kertoivat, kuinka +June oli potkaissut erään herran hattua palatessaan paikalleen keskellä +näytöstä ja miltä herra oli näyttänyt. Euphemialla oli tunnettu, +hiljainen nauru, joka päättyi mitä harmillisimpiin tukahtuneisiin +kirkaisuihin, ja kun rouva Small kohotti kätensä ja sanoi: »Hyvät +ihmiset! Potkaisiko hän ha-hattua?» pääsi häneltä näitä kirkaisuja +sellainen määrä, että häntä täytyi toinnuttaa hajusuolalla. Lähtiessään +hän sanoi rouva Tweetymanille: »Potkaisi ha-hattua! Voi, minä kuolen +naurusta.» + +»Tuolle pikku Junelle» ilta, jonka piti olla »hänen hauskuutensa», oli +viheliäisin mitä hänellä koskaan oli ollut. Jumala tietää, että hän +koetti tukahduttaa ylpeyttään, epäluulojaan, mustasukkaisuuttaan! + +Hän erosi Bosinneystä vanhan Jolyonin ovella luhistumatta, sillä tunne +siitä, että sulhanen oli valloitettava, oli kyllin voimakas pitämään +häntä pystyssä kunnes hänen poistuvat askeleensa tekivät hänelle +selväksi onnettomuuden koko laajuuden. + +Äänetön »Sankey» päästi hänet sisään. Hän olisi tahtonut pujahtaa omaan +huoneeseensa, mutta vanha Jolyon, joka oli kuullut hänen tulevan, oli +ruokasalin ovella. + +»Tule juomaan maitosi», sanoi hän. »Sitä on pidetty kuumana. Tulet +hyvin myöhään. Missä olet ollut?» + +June seisoi tulisijan edessä, toinen jalka ristikolla ja toinen +käsivarsi reunuksella, niinkuin isoisä oli seisonut, kun he tuona +iltana olivat tulleet kotiin oopperasta. Hän oli liian lähellä +luhistumista välittääkseen siitä mitä vastasi. + +»Me söimme päivällistä Soamesilla.» + +»Hm, tuon rikkaan miehen luona! Hänen vaimonsa siis — ja Bosinney?» + +»Niin.» + +Vanha Jolyon oli kiinnittänyt häneen tuon läpitunkevan katseensa, jolta +oli niin vaikea salata mitään. Mutta June ei katsonut häneen, ja kun +hän viimein käänsi kasvonsa, lopetti vanhus tutkimuksensa heti. Hän oli +nähnyt tarpeeksi ja liiaksikin. Hän kumartui ottamaan tytön maitokupin +tulisijalta ja mutisi, poispäin kääntyneenä: »Sinun ei pitäisi viipyä +niin kauan, sinähän väsyt aivan pilalle.» + +Hän oli nyt näkymättömänä sanomalehtensä takana, joka rapisi +pahanpäiväisesti, mutta kun June tuli antamaan hänelle iltasuukon, +sanoi hän: »Hyvää yötä, lemmikkini», niin värisevällä ja +odottamattomalla äänellä, että tytöllä oli täysi työ päästä lähtemään +huoneesta ennenkuin puhkesi niihin nyyhkytyksiin, jotka kestivät +myöhälle yöhön. + +Kun ovi oli sulkeutunut, antoi vanha Jolyon lehtensä pudota ja katseli +kauan ja levottomana eteensä. + +»Senkin lurjus», ajatteli hän. »Olen aina tietänyt, että Junelle tulisi +ikävyyksiä hänen kanssaan!» + +Kaikenlaisia ikäviä arveluita ja epäilyksiä, sitä tuskallisempia, kun +hän tunsi olevansa kykenemätön estämään tai johtamaan asiain kulkua, +nousi hänen mieleensä. + +Aikoiko tuo mies jättää hänet? Hänen teki mieli mennä sanomaan +Bosinneylle: »Kuulkaas nyt, hyvä herra! Aiotteko jättää +pojantyttäreni?» Mutta kuinka hän voisi? Vaikka hän tiesikin vähän tai +ei mitään, oli hän kuitenkin varma, erehtymättömän terävänäköinen kun +oli, että jotakin oli tekeillä. Hän epäili, että Bosinney oli liian +paljon Montpellier Squarella. + +»Tuo mies», ajatteli hän, »ei ole mikään konna, hänen kasvonsa eivät +ole pahat, mutta hän on kummallinen otus. En tiedä, mikä tulee neuvoksi +hänen kanssaan. Enkä koskaan tule tietämäänkään, mitä hänelle pitäisi +tehdä. Sanotaan, että hän tekee työtä kuin neekeri, mutta minä en näe +siitä mitään hyvää tulevan. Hän on epäkäytännöllinen, hänellä ei ole +järjestelmää. Kun hän tulee tänne, istuu hän jurona kuin apina. Jos +kysyn, mitä viiniä hän tahtoo, sanoo hän: »Kiitos, mitä vain.» Jos +tarjoan hänelle sikaarin, polttaa hän sitä kuin jos se olisi tuollainen +kahdenpennin saksalainen. En koskaan näe hänen katselevan Junea +niinkuin hänen pitäisi katsella häntä, eikä hän sittenkään tavoittele +tytön rahoja. Jos June vain viittaisi kädellään, olisi hän tiessään +huomispäivänä. Mutta June ei tahdo — kaikkia vielä! Hän pitää kyllä +kiinni! Hän on itsepäinen kuin kohtalo — hän ei hellitä!» + +Syvään huoaten hän käänsi sanomalehtensä, ehkä sen palstoilta löytyisi +lohdutusta. + +Ja yläkerrassa June istui avonaisen ikkunan ääressä, ja kevättuuli, +ilakoituaan puistossa, tuli viilentämään hänen poskiaan ja polttamaan +hänen sydäntään. + + + + +3. AJELULLA SWITHININ KANSSA + + +Erään kuuluisan vanhan laulukirjan jossakin laulussa on kaksi näin +kuuluvaa säettä: + + »Takin napitkin ne kiilsi, hei lalalaa, + Kuin lintu hän liversi ja lauloi.» + +Swithin ei aivan täsmälleen livertänyt ja laulanut kuin lintu, mutta +hänen melkein teki mieli hyräillä laulunpätkä, kun hän astui ulos Hyde +Park Mansions'ista ja katseli oven eteen ajettuja hevosiaan. + +Iltapäivä oli tuoksuva kuin kesäkuussa, ja jotta yhtäläisyys vanhan +laulun kanssa olisi täydellinen, oli hän pannut ylleen sinisen +lievetakkinsa ja jättänyt päällystakin kotiin lähetettyään Adolfin +varmaan kolmasti katsomaan, eikö idässä ollut vähintäkään tuulen +aavistusta. Ja lievetakki oli niin tiukkaan napitettu hänen uljaan +vartalonsa ympäri, että jos napit eivät kiiltäneet, olisivat ne hyvästi +voineet sen tehdä. Majesteettisena hän seisoi katukäytävällä sovitellen +käsiinsä koirannahkakäsineitään. Korkea kellohattu päässään, kookkaana +ja jyhkeänä hän näytti melkein liian alkuvoimaiselta ollakseen Forsyte. +Paksu valkea tukka, jolle Adolf oli sivellyt pienen aavistuksen +hiusöljyä, tuoksui voiteelta ja sikaareilta — noilta kuuluisilta +Swithinin sikaareilta, joista hän maksoi sataneljäkymmentä shillinkiä +sadalta ja joista vanha Jolyon oli epäystävällisesti sanonut, että hän +vain ei tahtoisi polttaa niitä, ne vaativat hevosen vatsaa... + +»Adolf!» + +»Mikä on, herra?» + +»Uusi vaunuhuopa!» + +Hän ei koskaan saisi tuota miestä oppimaan hienoksi, ja rouva +Soamesilla oli varmasti silmää! + +»Laske kuomu alas, minä lähden — ajelulle — erään naisen kanssa!» + +Kaunis nainen tahtoi tietenkin näyttää pukuaan ja — no niin, hän +lähti nyt ajelulle naisen kanssa! Oli kuin vanhat hyvät ajat olisivat +alkaneet uudestaan. + +Siitä oli aikoja kun hän oli vienyt naisen ajelulle! Viimeksi +se luultavasti oli ollut Juley — se vanha sielu parka oli ollut +hermostunut kuin kissa kaiken aikaa ja hän itse oli niin suunniltaan +jättäessään sisarensa Bayswater Roadille, että oli sanonut: »Hitto +soikoon jos toiste vien sinut ajelulle!» Eikä hän ollut vienytkään. + +Hän meni hevosten eteen ja tutki kuolaimet. Eipä siltä, että hän +olisi ymmärtänyt kuolaimista mitään — hän ei maksanut kuskilleen +kuuttakymmentä puntaa vuodessa sitävarten, että olisi itse suorittanut +hänen työnsä, se ei koskaan ollut kuulunut hänen periaatteisiinsa. +Itse asiassa hänen hevosmiehen maineensa perustui pääasiassa siihen +tosiseikkaan, että eräät petkuttajat olivat kerran Derby-päivänä +vetäneet häntä nenästä. Mutta joku klubiherra, joka oli nähnyt hänen +ajavan harmonsa oven eteen — hän ajoi aina harmailla hevosilla, +saihan siinä enemmän tyyliä saman rahan edestä — oli sanonut häntä +»Nelivaljakko-Forsyteksi.» Nimen oli saattanut Swithinin korviin +Nicholas Treffry, vanhan Jolyonin liiketoveri-vainaja, tuo suuri +hevosmies, joka oli tullut kuuluisaksi useammista tapaturmista kuin +kukaan muu koko kuningaskunnassa, — ja Swithin oli siitälähtien +katsonut parhaaksi menetellä nimen mukaan. Nimi oli vallannut +hänen mielikuvituksensa, ei siksi, että hän koskaan olisi ajanut +nelivaljakkoa tai todennäköisesti ajaisi, vaan nimen hienostuneen kaiun +vuoksi. Nelivaljakko-Forsyte! Ei hullumpaa! Liian varhain syntyneenä +Swithin oli joutunut pettämään kutsumuksensa. Jos hän olisi tullut +Lontooseen kaksikymmentä vuotta myöhemmin, olisi hänestä epäilemättä +tullut pörssimies, mutta siihen aikaan, jolloin hänen oli ollut tehtävä +valintansa, ei tuo suuri ammatti ollut vielä päässyt täyteen kunniaansa +ylemmässä keskiluokassa. Hänen oli kirjaimellisesti ollut pakko ryhtyä +talonkauppoihin. + +Päästyään vihdoin ajajan istuimelle ja saatuaan ohjakset käsiinsä hän +vilkuili kalpeitten vanhojen poskiensa yli heleään auringonpaisteeseen +ja katsoi hitaasti ympärilleen. Adolf oli jo kiivennyt taakse, +virkapukuinen tallipoika seisoi hevosten päitten vieressä valmiina +antamaan mennä, kaikki odotti vain lähtömerkkiä ja Swithin antoi sen. +Vaunut syöksyivät eteenpäin, ja ennenkuin olisit ehtinyt sanoa Jack +Robinson, olivat ne ratisten ja hienosti kaartaen ajaneet Soamesin oven +eteen. + +Irene tuli heti ulos ja nousi vaunuihin — niinkuin Swithin myöhemmin +kuvaili tilannetta Timothylla — »keveänä kuin — hm — Taglioni, ilman +muuta, kursailematta sen enempää», ja ennen kaikkea, niinkuin Swithin +erikoisesti tehosti, katsellen rouva Septimukseen tavalla, joka teki +hänen olonsa epämukavaksi »ilman mitään tyhmää hermostusta.» Täti +Hesterille hän kuvaili Irenen hattua. »Ei mikään tuollainen suuri +heiskuva ja leiskuva tomunkokoaja, jollaisiin nykyajan naiset ovat +niin ihastuneita, vaan siisti ja pieni —» hän teki kaartuvan liikkeen +kädellään — »valkea harso, verraton maku!» + +»Mistä se oli tehty?» kysyi Hester täti, joka osoitti hidasta, mutta +varmaa kiihtymystä aina kun tuli puhe puvuista. + +»Tehty?» toisti Swithin. »Mistä _minä_ sen tietäisin?» + +Hän vaipui niin syvään hiljaisuuteen, että Hester täti alkoi +pelätä hänen joutuneen hurmiotilaan. Hän ei koettanut itse ruveta +herättelemään veljeään, se kun ei kuulunut hänen tapoihinsa. + +»Soisin, että joku tulisi», ajatteli Hester täti. »En pidä hänen +näöstään.» + +Mutta äkkiä Swithin palasi elämään. »Tehty?» hän sai sanotuksi +hitaasti. »Mistäpä se olisi tehty?» + +He eivät olleet ajaneet neljää mailiakaan kun Swithin oli saanut sen +tunteen, että Irene mielellään ajeli hänen kanssaan. Hänen kasvonsa +olivat niin pehmeät tuon valkean harson alla, ja hänen tummat silmänsä +loistivat kevään valossa. Ja aina kun Swithin puhui hänelle, nosti hän +silmänsä ja hymyili. + +Lauantaiaamuna Soames oli tavannut Irenen istumassa kirjoituspöydän +ääressä, edessään Swithinille kirjoitettu kirjelippunen, jossa hän +kieltäytyi tämän kutsusta. Miksi hän kieltäytyi, oli Soames kysynyt. +Hän sai lähettää mielin määrin kieltoja omille sukulaisilleen, mutta ei +hänen, sukulaisilleen. + +Irene oli katsonut häneen kiinteästi, repinyt sitten kirjeen ja +sanonut: »Hyvä on!» + +Ja hän alkoi kirjoittaa toista. Soames vilkaisi siihen sattumalta ja +näki, että se oli osoitettu Bosinneylle. + +»Mitä sinä _hänelle_ kirjoitat?» Soames kysyi. + +Irene loi häneen taaskin tuon kiinteän katseensa ja sanoi hiljaa: +»Eräästä asiasta, jota hän tahtoi minua tekemään!» + +»Hm», sanoi Soames. »Asioita! Kyllä sinä sitten työtä saat, jos hänen +asioihinsa rupeat.» Hän ei sanonut muuta. + +Swithin avasi silmänsä kun Robin Hill mainittiin. Se oli pitkä matka +hänen hevosilleen, ja hän söi päivällistä aina puoli kahdeksalta, +ennenkuin suuri ryntäys klubiin alkoi. Uusi klubimestari, se laiska +lurjus, näki enemmän vaivaa aikaisesta päivällisestä. + +Hänen teki kuitenkin mieli nähdä talo. Talo mikä tahansa kiinnitti +jokaisen Forsyten mieltä, varsinkin sellaisen, joka oli ollut +talojenvälittäjä. Loppujen lopulta, eihän tuo nyt niin pitkä matka +ollut. Nuorempana miehenä hän oli monen vuoden ajan asunut vuokralla +Richmondissa, pitänyt vaununsa ja parihevosensa siellä ja ajanut +kaupunkiin asioilleen joka Jumalan päivä. Nelivaljakko-Forsyteksi +häntä sanottiin. Hänen korivaununsa, hänen hevosensa tunnettiin Hyde +Park Cornerista hamaan Star and Carteriin. Herttua Z — olisi tahtonut +saada ne omikseen, olisi maksanut niistä kaksinkertaisen hinnan, mutta +hän piti ne itse, sillä eikö hyvää tavaraa ole paras pitää itse, +vai mitä? Juhlallinen ylpeys levisi mahtipontisena hänen vanhoille, +nelikulmaisille, sileäksiajelluille kasvoilleen, hän keinutteli päätään +korkean pystykauluksen välissä kuin pöyhistelevä kalkkunakukko. + +Irene oli tosiaankin viehättävä nainen! Swithin kuvaili perästäpäin +laajasti hänen pukuaan Juley tädille, joka kädet koholla päivitteli +tätä kuvausta. + +Istui kuin valettu — tiukka kuin hansikas, juuri sellainen piti +naisen puvun ollakin, kuin yhdestä kappaleesta tehty, eikä tuollaisia +hepeneitä ja himphamppuja, jotka tekevät kantajastaan linnunpelättimen. +Swithin tuijotti rouva Septimus Smalliin, joka oli samaa lajia kuin +James, pitkä ja ohut. + +»Hänessä on tyyliä», jatkoi Swithin, »kelpaisi vaikka kuninkaalle! Eikä +hän tee siitä mitään asiaakaan.» + +»Ainakin hän näyttää valloittaneen sinut kokonaan», sanoi Hester täti +nurkastaan venytellen. + +Swithin kuuli aina erikoisen hyvin, kun hänen kimppuunsa hyökättiin. + +»Entä sitten?» sanoi hän. »Minä ymmärrän mikä on — kaunis — nainen, kun +näen sellaisen, enkä muuta voi sanoa kuin että en näe lähimailla nuorta +miestä, joka sopisi hänelle. Mutta ehkä — te — niin, ehkä te näette!» + +»Oh», mutisi Hester täti, »kysy Juleylta.» + +Jo kauan ennen Robin Hilliä oli tuo tavaton määrä ulkoilmaa tehnyt +hänet kauhean uniseksi, hän ajoi ummessa silmin, ja vain koko elinajan +hyvä ryhti esti hänen pitkän ja jyhkeän vartensa menemästä vinoon. + +Bosinney, joka piti vahtia, tuli ulos heitä vastaan, ja kaikki +kolme yhdessä astuivat taloon, Swithin edellä nojautuen paksuun +kultanuppiseen espanjalaiskeppiin, jonka Adolf oli pannut hänen +käteensä, sillä hänen polvensa alkoivat tuntea seurauksia pitkästä +olostaan samassa asennossa. Hän oli pannut turkin ylleen turvaksi vetoa +vastaan puolivalmiissa talossa. + +Porraskäytävä — sanoi hän — oli kaunis! Ylimyksellinen tyyli! +Tarvittaisiin vain vähän kuvapatsaita! Hän pysähtyi sisäpihalle +johtavan oviaukon pylväitten väliin ja kohotti kysyvästi keppiään. + +Mitä tuosta piti tulla — eteinen, vai miksi sitä sanoisi? Mutta +lasikaton nähdessään hän sai äkillisen mielijohteen. + +»Ahaa, biljardisali.» + +Kuultuaan, että siitä tulisi tiilillä päällystetty piha, jonka keskelle +istutettaisiin kukkia, hän kääntyi Ireneen: + +»Kaikki tämä tila kukille? Seuratkaa neuvoani ja pankaa biljardipöytä +tähän.» + +Irene hymyili. Hän oli kohottanut harsoaan ja sitonut sen otsalleen +kuin nunnanpäähineen, ja tummien silmien hymy tämän päähineen +ulkopuolelta näytti Swithinista hurmaavammalta kuin koskaan. Hän +nyökäytti päätään. Swithin näki, että hän aikoi noudattaa neuvoa. + +Swithinillä oli hyvin vähän sanottavaa salista ja ruokasalista, joita +hän mainitsi »tilaviksi», mutta hän oli niin hurmaantunut kuin hänen +arvoisensa mies suinkin voi sallia olevansa, nähdessään viinikellarin, +johon hän laskeutui kiviportaita, Bosinneyn kulkiessa edellä +näyttämässä valoa. + +»Täällä teillä on tilaa», sanoi hän, »kuudelle tai seitsemälle sadalle +tusinalle — oivallinen pieni kellari!» + +Bosinneyn ilmaistua halunsa näyttää talo tuolla alhaalla olevasta +viidakosta Swithin teki tenän. + +»Tästä on hyvä näköala», huomautti hän, »ei suinkaan teillä olisi +mitään sellaista kuin tuoli?» + +Tuoli haettiin Bosinneyn teltasta. + +»Menkää te vain», sanoi hän suopeasti, »te kaksi! Minä istun tässä +katselemassa näköalaa.» + +Hän istahti tammipuun juureen auringonpaisteeseen, istui suorana ja +nelikulmaisena, toinen käsi ojolla nojautuen kepin nuppiin, toinen +asetettuna polvelle, turkki avattuna, tasakupuinen kellohattu kattaen +kasvojen kelmeätä nelikulmiota. Katse tuijotti hyvin tyhjänä maisemaan. + +Hän nyökäytti heille, kun he menivät rinnettä alas. Hän ei tosiaankaan +ollut pahoillaan siitä, että hänet hetkeksi oli jätetty rauhassa +miettimään. Ilma oli lämmin, ei kuitenkaan liian kuuma auringossakaan, +näköala hieno, erikoi —. Hänen päänsä horjahti vähän sivulle, hän +nykäisi sen ylös ja ajatteli: Hullunkurista! Hän — ah! He viittoilivat +hänelle tuolta alhaalta! Hän nosti kätensä ja liikutti sitä enemmän +kuin yhden kerran. He olivat innokkaita — näköala oli eri —. Hänen +päänsä painui vasemmalle, hän nykäisi sen heti ylös, se painui +oikealle. Se pysyi siinä, hän nukkui. + +Ja nukkuvana, kuin vahtisotilas kukkulan huipulta, hän näytti +hallitsevan tätä näköalaa — joka oli erikoinen — ikäänkuin jokin kuva, +jonka alkuperäisten Forsytein erikoistaiteilija oli pakanuuden aikana +pystyttänyt muistuttamaan hengen voittoa aineesta! + +Ja kaikki luvuttomat sukupolvet hänen talonpoikaisia esi-isiään, jotka +olivat tottuneet sunnuntaisin seisomaan kädet puuskassa katselemassa +pieniä maapilkkujaan liikkumattomin harmain silmin, joihin kätkeytyi +heidän vaistonsa, salaisin juurin pohjautuva väkivaltaisuuteen, heidän +omistamisen vaistonsa, jonka ulkopuolella ei ollut mitään — kaikki nämä +luvuttomat sukupolvet näyttivät istuvan hänen kanssaan tuolla rinteen +huipulla. + +Mutta hänen kateellinen Forsyte-henkensä lähti unessa hänen luotaan ja +matkusti kauas, Herra tiesi mihin satujen viidakkoihin, noiden kahden +nuoren ihmisen kanssa, katsomaan, mitä he tekivät tuolla pensaikossa — +pensaikossa, jossa Kevät ilakoi keskellä mahlan ja puhkeavien kukkien +tuoksua, luvuttomien lintujen laulua, sinikelloja ja suloisia kasvavia +kukkia ja jonka latvoissa päivänpaiste kultana kimalteli. Hänen piti +mennä katsomaan mitä he tekivät kulkiessaan niin lähekkäin polulla, +joka oli liian kapea, kulkiessaan niin lähekkäin, että he alituiseen +koskettivat toisiaan. Hänen piti mennä katsomaan Irenen silmiä, noita +mustia varkaita, jotka veivät itse keväältä sydämen. Hänen henkensä +oli läsnä suurena näkymättömänä kaitsijana, pysähtyi heidän kanssaan +katsomaan kuolleen myyrän pientä pehmeätä ruumista, joka ei ollut +ollut kuolleena vielä tuntiakaan ja jonka sienen ja hopeankarvaiselle +turkille ei ollut vielä sade eikä kaste langennut, pani merkille Irenen +taivutetun pään ja hänen säälivien silmiensä pehmeän katseen, mutta +myös nuoren miehen taivutetun pään ja katseen, joka viipyi Irenessä +niin kovana, niin kummallisena. Hänen henkensä kulki heidän kanssaan +myös poikki avoimen paikan, missä puunhakkaaja oli ollut työssä, +missä sinikelloja oli tallattu ja eräs puunrunko oli kallistunut ja +horjahtanut maahan haavoitetusta tyvestään. Hän kiipesi sen yli heidän +kanssaan ja tuli aivan pensaikon reunaan, mistä tuntematon maailma +alkoi, maailma, jonka etäisyyksistä kuului: »Kukkuu, kukkuu!» + +Hiljaisena hän seisoi siinä heidän kanssaan, levottomana heidän +hiljaisuudestaan! Hyvin omituista, hyvin kummallista! + +Sitten takaisin taas, ikäänkuin syyllisinä, metsän poikki, takaisin +aukealle paikalle, yhä vaieten keskellä lakkaamatonta lintujen laulua +ja tuota villiä tuoksua — hm, mikä kukka se nyt olikaan — se, jota +pannaan — takaisin puun rungolle, joka oli kaatunut tien poikki. + +Ja siinä, näkymättömänä, levottomana, yrittäen hälistä, hänen +Forsytelainen henkensä piti silmällä Ireneä, joka seisoi tasapainossa +rungolla keinuttaen kaunista vartaloaan ja hymyillen nuorelle miehelle, +joka katseli häntä niin omituisin, loistavin silmin. Ja nyt — oi, hän +liukastui — oi, liukui — alas nuoren miehen rintaa vasten, ja mies +tempasi syliinsä tuon pehmeän, lämpimän ruumiin, Irenen pää taipui +hänen huuliensa tieltä, hän suutelee, Irene vastustelee, hän huutaa: +»Teidän pitää tietää — minä rakastan teitä!» Pitää tietää — kyllä kai! +Rakkautta sekin! Hahaa! + +Swithin heräsi, lumous oli haihtunut. Hänellä oli paha maku suussa. +Missä hän oli? + +Pahus! Hän oli nukkunut! + +Hän oli nähnyt jotakin unta uudesta liemestä, joka maistui mintulta. + +Nuo nuoret ihmiset — mitä heistä oli tullut? Swithinin vasenta jalkaa +pisteli ja kihelmöi. + +»Adolf!» Se lurjus ei ollut paikalla, se lurjus nukkui jossakin. + +Hän nousi seisomaan pitkänä, nelikulmaisena, kookkaana turkissaan +katsellen levottomana alas notkoon ja pian hän näki heidän tulevan. + +Irene tuli edellä, nuori mies — minkä pilkkanimen he oli vatkaan +antaneet hänelle — oliko se »Merirosvo»? — hänen takanaan näytti aika +nuopealta, oli kai saanut korvilleen, hän arveli. Sepä parhaiksi, +kuka käski kuljettaa Ireneä koko pitkän matkan tuonne alas muka taloa +katsomaan! Oikea paikka mistä taloa oli katseltava oli ruohokenttä. + +He näkivät hänet. Hän ojensi käsivartensa ja liikutti sitä +suonenvedontapaisesti rohkaistakseen heitä. Mutta he olivat +pysähtyneet. Mitä varten he seisoivat siinä — puhumassa, puhumassa? +He kulkivat taas. Irene oli varmasti moittinut häntä, siitä ei ollut +vähintäkään epäilystä, eikä ollut ihmekään, tällaisesta talosta — se +oli suuri ruma laitos, _hän_ ei ainakaan ollut tottunut sellaisiin +taloihin. + +Swithin katseli kiinteästi heidän kasvoihinsa, kalpealla, +liikkumattomalla tuijotuksellaan. Nuori mies oli hyvin kummallisen +näköinen! + +»Ette te tästä ikinä mitään saa», sanoi Swithin happamesti osoittaen +taloa. »Liian uudenaikaista.» + +Bosinney tuijotti häneen ikäänkuin ei olisi kuullut, ja Swithin kuvaili +häntä perästäpäin Hester tädille tähän tapaan: »Eriskummallinen herra — +katsoo toiseen hyvin merkillisesti — kömpelö kerjäläinen!» + +Hän ei maininnut mikä antoi aiheen tähän äkilliseen psykologiseen +erittelyyn. Kenties Bosinneyn ulkoneva otsa ja poskipäät ja leuka, +tai jokin nälkäinen hänen katseessaan, joka oli ristiriidassa sen +tyvenen kylläisyyden kanssa, mikä Swithinin mielestä oli ominaista +täydelliselle gentlemannille. + +Hän kirkastui kun puhuttiin teenjuonnista. Hän halveksui teetä — veli +Jolyon oli toiminut teealalla, tehnyt siinä paljon rahaa — mutta nyt +hänen oli niin jano ja niin paha maku suussa, että hän oli valmis +juomaan jotakin. Hän olisi tahtonut kertoa Irenelle tuosta mausta +suussaan, Irene oli aina niin myötätuntoinen, mutta se ei olisi ollut +hienon miehen teko. Niinpä hän kieritteli kieltään ja maiskutteli sitä +hiljaa kitalakeaan vastaan. + +Eräässä teltan kaukaisessa nurkassa Adolf oli kallistanut +kissanviiksensä kattilaa kohti. Hän jätti kattilan sikseen ja veti +korkin isosta samppanjapullosta. Swithin hymyili, noikkasi Bosinneylle +ja sanoi: »No tehän olette oikea Monte Christo». Tuo kuuluisa romaani +— yksi niistä puolesta tusinasta, jotka hän eläessään oli lukenut, oli +tehnyt erikoisen vaikutuksen hänen mieleensä. + +Hän otti pöydältä lasin ja piti sitä vähän etäämpänä tutkiakseen väriä, +sillä vaikka hänen olikin jano, ei hän aikonut juoda mitä tahansa +rojua. Sitten hän nosti lasin huulilleen ja maistoi. + +»Oikein hyvää viiniä», sanoi hän viimein ja nosti lasin nenälleen, »ei +kuitenkaan minun Heidsieckini veroista!» + +Juuri tänä hetkenä hänen mieleensä tuli ajatus, jonka hän sitten +Timothylle lausui julki tässä muodossa: »En ihmettelisi vähääkään, +vaikka tuo arkkitehtinulikka olisi ihastunut rouva Soamesiin!» + +Ja tämän keksinnön kiintoisuus pullisti siitä hetkestä saakka hänen +kalpeita, pyöreitä silmiään. + +»Tuo mies», sanoi hän rouva Septimukselle, »seuraa häntä silmillään +kuin koira — tuo kömpelö kerjäläinen! Minä en sitä ihmettele — hän +on hyvin viehättävä nainen ja, tahtoisin sanoa, oikea tahdikkuuden +kukkanen.» Epämääräinen tietoisuus tuoksusta, joka liittyi Ireneen +niinkuin kukkaan, jonka terälehdet ovat puoliavoimet ja jonka sydän +hehkuu, sai hänet luomaan tämän kuvan. »Mutta en ollut varma siitä», +sanoi hän, »ennenkuin näin hänen nostavan maasta Irenen nenäliinan.» + +Rouva Smallin silmät kiehuivat jännityksestä. + +»Antoiko hän sen Irenelle takaisin?» + +»Antoiko takaisin?» sanoi Swithin. »Minä näin hänen nuoleskelevan sitä +kun hän ei luullut minun katselevan.» + +Rouva Small huohotti — hän oli liian jännittynyt voidakseen puhua. + +»Mutta _Irene_ ei kylläkään rohkaissut häntä», jatkoi Swithin. Sitten +hän pysähtyi ja tuijotti minuutin tai pari tuolla tavalla, joka niin +huolestutti Hester tätiä — hän oli äkkiä muistanut, että kun he +nousivat takaisin vaunuihin, Irene oli toiseen kertaan antanut kätensä +Bosinneylle eikä pitänyt kiirettä sen vetämisessä pois... Hän oli +antanut hevosille hienon näpäyksen piiskalla, sillä hänellä oli kiire +saada Irene kokonaan itselleen. Mutta Irene oli katsonut taakseen eikä +ollut vastannut hänen ensimmäiseen kysymykseensä, eikä Swithin ollut +voinut nähdä hänen kasvojaankaan, hän kun oli pitänyt ne painuksissa. + +Jossakin on taulu jota Swithin ei ole nähnyt, ja joka esittää kalliolla +istuvaa miestä ja merenneitoa, joka hänen lähellään, hiljaiseen, +vihreään veteen vajonneena, makaa selällään, käsi painettuna paljaalle +rinnalle. Merenneidon kasvoilla on puolittainen hymy — toivottoman +antaumuksen ja salaisen ilon hymy. Swithinin vieressä istuessaan Irene +kenties hymyili noin. + +Kun samppanjan lämmittämä Swithin oli saanut hänet kokonaan itselleen, +purki hän hänelle kaikki kärsimänsä vääryydet, salaisen kaunansa +uutta klubimestaria kohtaan, Wigmore Streetin kadun talon tuottamat +ikävyydet, tuo viheliäinen vuokralainen kun oli joutunut vararikkoon +auttaessaan lankoaan — ikäänkuin ei armeliaisuuden pitäisi alkaa +kotoa, kuuroutensa, ja myös tuon kivun, jota hän väliin tunsi oikealla +puolellaan. Irene kuunteli, hänen silmänsä värähtelivät luomiensa +alla. Swithin luuli, että Irene otti syvästi osaa hänen huoliinsa +ja sääli itseään kovasti. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan tuntenut +itseään hienommaksi kuin nyt, istuessaan siinä turkissaan, kaluunanapit +rinnassa, kello hattu kenossa ja vieressään tämä kaunis nainen. + +Eräällä hedelmäkauppiaalla, joka oli vienyt tyttönsä sunnuntaiajelulle, +näytti kuitenkin olevan sama tunne itsestään. Tuo ihminen oli +piiskannut aasinsa juoksemaan vierellä ja istui hullunkurisilla +rattaillaan suorana kuin vahakuva, leuka mahtavasti upotettuna +punaiseen nenäliinaan, niinkuin Swithinin leuka oli upotettu komeaan +kravattiin. Hänen tyttönsä, jonka niskassa keikkuivat nuhraantuneen +nahkakauluksen päät, leikki vallasnaista. Nuorukainen heilutteli +keppiä, jonka päässä riippui resuinen nuoranpätkä, ja jäljitteli +hämmästyttävän uskollisesti Swithinin piiskan kaartoliikkeitä +pyöritellen päätään ja mulkoillen naiselleen tavalla, joka aivan +kammottavassa määrin muistutti Swithinin esihistoriallista tuijotusta. + +Vaikka Swithin jonkin aikaa olikin tietämätön tuon alhaisen roiston +läsnäolosta, sai hän äkkiä päähänsä, että häntä pilkattiin. Hän +sivalsi piiskallaan tammaa kylkeen. Jonkin onnettoman sattuman vuoksi +ajoivat molemmat vaunut kuitenkin vielä rinnan. Swithinin keltaiset, +pöhöttyneet kasvot punastuivat, hän kohotti piiskansa iskeäkseen +hedelmäkauppiasta, mutta pelastui Sallimuksen erikoisen väliintulon +kautta siinä määrin unohtamasta arvokkuuttaan. Eräästä portista +saapuneet ajoneuvot pakottivat sekä korivaunut että aasinrattaat +aivan lähelle toisiaan, pyörät takertuivat yhteen, keveämmät rattaat +seisahtuivat ja kaatuivat. + +Swithin ei katsonut ympärilleen. Mistään hinnasta hän ei olisi tahtonut +jäädä auttamaan tuota roistoa. Pitäköön hyvänään, jos taittoi niskansa! + +Mutta hän ei olisi voinutkaan, vaikka olisi tahtonut. Harmot olivat +pillastuneet. Korivaunut lensivät puolelta toiselle, ja ihmiset +katselivat säikähtänein kasvoin niitten hurjaa menoa. Swithinin pitkät +käsivarret, jotka nyt olivat ojentuneet täyteen mittaansa, tempoivat +ohjaksia. Hänen kasvonsa pullistuivat, huulet pusertuivat yhteen, +turvonneet kasvot olivat tumman, vihaisen punaiset. + +Irene piti kättään kaiteella ja joka keikauksella tiukensi otettaan. +Swithin kuuli hänen kysyvän: + +»Tuleeko tästä tapaturma, Swithin setä?» + +Swithin sai sanotuksi kesken läähätystään: »Ei tämä mitään ole, vähän — +hurjaa menoa vain.» + +»Minä en koskaan ole ollut mukana onnettomuudessa.» + +»Istu hiljaa vain!» Swithin vilkaisi häneen. Hän hymyili täysin +levollisena. »Istu hiljaa», hän sanoi taas. »Älä pelkää, kyllä minä +toimitan sinut kotiin.» + +Ja kesken kauheita ponnistuksiaan Swithin ihmeekseen kuuli hänen +vastaavan äänellä, joka ei ollut hänen tavallisensa: + +_»Minä en välitä, vaikka en pääsisikään kotiin.»_ + +Vaunut keikahtivat kauheasti, huuto tarttui Swithinin kurkkuun. Mutta +hevoset olivat hengästyneet ylämäessä ja juoksivat nyt tasaista laukkaa +pysähtyen vihdoin omasta halustaan. + +»Kun sain ne talttumaan» — kertoi Swithin Timothylla — »oli hän yhtä +levollinen kuin minäkin. Taivas varjelkoon, mutta hän käyttäytyi +ikäänkuin hänestä olisi aivan yhdentekevää, taittaisiko hän niskansa +vai ei. Mitä hän sanoikaan? »Minä en välitä, vaikka en pääsisikään +kotiin.» Swithin nojautui keppiinsä ja ähkäisi rouva Smallin kauhuksi: +»Enkä minä sitä niin kovin ihmettelekään, kun miehenä on sellainen +hiuksenhalkoja kuin nuori Soames.» + +Hänen mieleensä ei juolahtanut pohtia, mitä Bosinney oli tehnyt sitten +kun he olivat jättäneet hänet yksin, oliko hän kuljeskellut ympäri +kuin koira, johon Swithin oli verrannut häntä, vaeltanut alas notkoon, +missä kevät vieläkin ilakoi ja käki kaukaa kutsui, viipynyt siellä +painaen Irenen nenäliinan huulilleen niin että sen tuoksu yhtyi mintun +ja hajuruohon lemuun. Kulkenut siellä, sydämessään tuska niin raju ja +ihana, että hän olisi voinut huutaa ääneen puitten lomaan. Tai mitä oli +mies mahtanut tehdä. Itse asiassa Swithin oli unohtanut hänet kokonaan +kunnes tuli Timothylle. + + + + +4. JAMES MENEE ITSE KATSOMAAN + + +Ne, jotka eivät tunne »Forsyten Pörssiä», eivät kenties käsitä sitä +hälinää, minkä Irenen käynti uudisrakennuksella aiheutti. + +Kun Swithin Timothylla oli antanut täydellisen kuvauksen tuosta +muistettavasta ajelumatkastaan, toimitettiin sama kertomus, lisänään +pieni aavistus uteliaisuutta, heikko hiven ilkeyttä ja vilpitön halu +tehdä hyvää, Junen tietoon. + +»Ja kuinka _hirmuista_, kultani», lopetti Juley täti, »tuo, mitä hän +sanoi kotiinpääsystä. Mitä hän tarkoitti?» + +Junen korvissa kertomus kuului hyvin omituiselta. Hän kuunteli +tuskallisesti punastuen, antoi kättä hyvin lyhyesti ja lähti. + +»Melkein epäkohtelias», sanoi rouva Small Hester tädille Junen +lähdettyä. + +Varsinaiset päätelmät rakennettiin hänen tavalleen ottaa vastaan +uutinen. June oli järkytetty. Jotakin oli siis hyvin hullusti. +Kummallista! Hän ja Irene olivat aina olleet parhaat ystävät. + +Kaikki tämä soveltui liiankin hyvin yhteen niiden kuiskausten +ja vihjeitten kanssa, joita oli ollut liikkeessä jonkin aikaa. +Muisteltiin, mitä Euphemia oli kertonut teatterimatkastaan — eikö +herra Bosinney sitäpaitsi aina ollut Soamesilla? Tosiaankin! Niin, +tietysti, hänen _pitikin_ olla — talon vuoksi! Mitään ei sanottu +avoimesti. Forsyten Pörssissä puhuttiin avoimesti vain suurimman, +tärkeimmän haasteen sattuessa. Tämä koneisto oli niin perin hieno, +pelkkä viittaus, vähäpätöisin pahoittelun tai epäilyksen ilmaisu riitti +panemaan perhesielun — joka oli niin herkkä — väreilemään. Kukaan +ei tahtonut että tästä väreilystä olisi seurannut mitään ikävyyksiä +— kaukana siitä, se pantiin alulle mitä parhain tarkoituksin, siinä +mielessä, että jokaisella perheen jäsenellä on tukensa perhesielussa. + +Ja juorun pohjalla oli paljon hyväntahtoisuutta, sen tuloksena oli +usein surunvalituskäynti, joka oli täysin sopusoinnussa seuraelämän +lakien kanssa ja josta koitui todellista hyvää kärsivälle ja niinikään +lohtua lohduttajalle, joka sai mielihyväkseen todeta, että toinen +kärsi vaivaa, josta hän oli edes itse vapaa. Pohjalla oli vain halu +pitää asiat hyvässä tuuletuksessa, sama halu, joka elähyttää julkista +sanomalehdistöä, kun esim. James asettui yhteyteen rouva Septimuksen +kanssa, rouva Septimus pikku Nicholaslaisten ja pikku Nicholaslaiset +tiesi Irenen j.n.e. Tuo suuri luokka, johon he olivat kohonneet ja nyt +kuuluivat, vaati eräänlaista selvyyttä ja vielä enemmän eräänlaista +vaiteliaisuutta. Tämä yhdistelmä takasi heidän jäsenyytensä. + +Monet nuoremmat Forsytet tietenkin tunsivat ja avoimesti julistivatkin, +etteivät he tahdo asioihinsa sekaannuttavan, mutta niin voimakas oli +perhejuorun näkymätön, magneettinen virta, että he eivät voineet, +vaikka kuinka olisivat koettaneet, olla tietämättä kaikkea kaikesta. +Asia myönnettiin toivottomaksi. + +Eräs heistä (nuori Roger) oli tehnyt sankarillisen ponnistuksen +nousevan polven vapauttamiseksi ja sanonut Timothya vanhaksi kissaksi. +Ponnistus oli täysin oikeudenmukaisesti kimmahtanut takaisin häneen +itseensä; nuo lentävät sanat olivat hienonhienoja teitä tulleet Juley +tädin korviin, ja hän toisti ne kauhistuneella äänellä rouva Rogerille, +joka taas palautti ne nuorelle Rogerille. + +Loppujen lopulta vain väärintekijät joutuivat kärsimään, niinkuin +esimerkiksi George, joka oli menettänyt paljon rahaa biljardipelissä, +tai nuori Roger itse, hän kun oli niin peloittavan vähällä naida tytön, +jonka kanssa hänen kuiskattiin jo olevan naimisissa luonnon lakien +mukaan, tai nyt Irene, jonka arveltiin pikemmin kuin sanottiin olevan +vaarassa. + +Kaikki tämä ei ollut ainoastaan hauskaa, vaan myös terveellistä. +Ja se kevensi niin monta pitkää tuntia Timothyn talossa Bayswater +Roadin varrella, niin monta tuntia, joitten muuten olisi pitänyt +olla hedelmättömät ja raskaat niille kolmelle, jotka asuivat siellä. +Ja Timothyn koti oli vain yksi satojen samanlaisten joukossa tässä +Lontoon Cityssä — turvatun luokan puolueettomien henkilöitten kotien, +henkilöitten, jotka ovat poissa taistelusta itse ja joitten pitää +löytää olemassaolonsa oikeutus toisten taisteluista. + +Ilman perhejuorun suloisuutta olisi täällä tosiaankin ollut yksinäistä. +Huhut ja jutut, kuulumiset ja johtopäätökset — eivätkö ne olleet +talon lapsia, yhtä rakkaita ja kallisarvoisia kuin ne jokeltelevat +pikkulapset, joita vaille Timothy ja hänen sisarensa olivat jääneet +elämänsä matkalla? Niitten parissa he saivat mahdollisimman suuressa +määrin omikseen ne lapset ja lastenlapset, joita heidän pehmeät +sydämensä ikävöivät. Sillä vaikka voikin epäillä, kaipasiko Timothyn +sydän mitään, on vääjäämätöntä, että jokaisen uuden Forsyte-vauvan tulo +järkytti häntä suuresti. + +Oli siis hyödytöntä nuoren Rogerin sanoa: »Vanha kissa!» ja Euphemian +kohottaa käsiään ja huutaa: »Oi, ne kolme!» puhjeten hiljaiseen +nauruun, joka päättyy kirkaisuihin. Hyödytöntä, eikä juuri ystävällistä. + +Tilanne, joka tällä asteellaan saattoi näyttää, varsinkin Forsytein +silmissä, kummalliselta, ettemme sanoisi »mahdottomalta», ei loppujen +lopulta, jos eräät näkökohdat otetaan huomioon, ollut niinkään mahdoton. + +Muutamat seikat oli kadotettu näkyvistä. + +Ensiksikin oli monien harmittomien avioliittojen turvallisuudessa +unohdettu, että rakkaus ei ole mikään ansarikukka, vaan villi yrtti, +joka syntyy kosteana yönä, syntyy päivänpaisteisena hetkenä puhjeten +villistä siemenestä, jonka villi tuuli on puhaltanut tietä pitkin. +Villi yrtti, jota sanomme kukaksi, jos se sattuu kukoistamaan omien +puutarha-aitojemme sisäpuolella, mutta rikkaruohoksi, jos se kukkii +ulkopuolella. Kukka tai rikkaruoho, tuoksultaan ja väriltään se on aina +villi. + +Ja edelleen — koska heidän oman elämänsä tosiseikat ja kaavat olivat +tämän totuuden tajuamista vastaan — ei Forsyte-piireissä yleensä +myönnetty, että missä tämä villi yrtti puhkeaa, siinä ovat miehet ja +naiset vain kärpäsiä tuon kalpean, liekkimäisen kukan ympärillä. + +Nuoren Jolyonin karkaamisesta oli jo pitkä aika — uhkasi taaskin +syntyä perimätieto, että ihmiset heidän asemassaan eivät kiipeä aidan +yli poimimaan tuota yrttiä ja että rakkauden voi suorittaa niinkuin +tuhkarokonkin kerta kaikkiaan määrätyssä iässä, ja sitten lopullisesti +selviytyä siitä, niinkuin tuhkarokosta selviydytään mieluisalla voi ja +hunajasekoituksella, avioliiton helmassa. + +Kaikista niistä, joitten korviin nuo kummalliset huhut Bosinneysta +ja rouva Soamesista ehtivät, James oli järkytetyimpiä. Hän oli kauan +sitten unohtanut, kuinka hän itse oli parveillut, hontelona ja kalpeana +pähkinänruskeine poskipartoineen, Emilyn ympärillä oman kosintansa +päivinä. Hän oli kauan sitten unohtanut sen pienen talon Mayfairin +liepeillä jossa hän oli viettänyt avioliittonsa varhaisimmat päivät, +tai oikeammin, hän oli unohtanut nuo varhaiset päivät eikä tuota pientä +taloa, sillä Forsyte ei koskaan unohda taloa, ja hän oli myöhemmin +myynyt sen saaden kirkasta voittoa neljäsataa puntaa. + +Hän oli aikoja sitten unohtanut nuo päivät, niiden toiveet ja pelot ja +naimiskaupan järjellisyyttä koskevat epäilykset (sillä Emily, vaikka +olikin kaunis, ei omistanut mitään, ja hän itse niihin aikoihin teki +vain tuhannen vuodessa) sekä sen kummallisen, vastustamattoman voiman, +joka oli häntä vetänyt kunnes hänestä tuntui, että hänen täytyi kuolla, +jollei hän saanut vaimokseen tuota tyttöä, jolla oli niin kaunis, +niin siististi kammattu tukka, kauniit käsivarret, jotka tulivat +näkyviin tiukan röijyn hiha-aukoista, ja jonka viehkeätä vartaloa niin +säädyllisesti suojasi todella hämmästyttävän laaja pönkkähame. + +James oli käynyt tulen läpi, mutta myös sen vuosien virran, joka +huuhtoo tulen sammuksiin. Hän oli saanut surullisimman kaikista +kokemuksista — hän oli unohtanut, minkälaista on olla rakastunut. + +Unohtanut! Unohtanut niin kauan sitten, että oli unohtanut jo oman +unohduksensakin. + +Ja nyt oli tämä huhu tullut hänen korviinsa, tämä huhu hänen poikansa +vaimosta. Se oli hyvin epämääräinen, kuin väikkyvä varjo keskellä asian +selkeätä ja suoraa todellisuutta, epätodellinen, käsittämätön kuin +haamu, mutta haamun tavoin herättäen selittämätöntä kauhua. + +Hän koetti käsittää sitä järjellään, mutta yhtä hyvin olisi voinut +koettaa sovittaa itseensä jotakin noista murhenäytelmistä, joita hän +päivittäin luki sanomalehdistä. Hän yksinkertaisesti ei osannut. Siinä +ei voinut olla perää. Se oli kaikki heidän tyhjää juttuaan. Eihän Irene +tullut toimeen Soamesin kanssa niin hyvin kuin olisi voinut, mutta hän +oli kiltti pieni olento — kiltti pieni olento! + +Niinkuin ihmisten sangen huomattava enemmistö, niin Jameskin nautti +hauskasta pikku skandaalista ja oli tottunut sanomaan asiallisella +äänellä, huuliaan nuoleskellen: »Niin, niin, hän ja nuori Dyson, he +kuuluvat asuvan yhdessä Monte Carlossa!» + +Mutta mitä tämäntapainen juttu merkitsi — mikä oli sen menneisyys, +nykyisyys ja tulevaisuus — se ei ollut ikinä tullut hänen mieleensä. +Mitä siihen kuului, mitä tuskaa ja hurmiota oli tarvittu sen +syntymiseksi, mikä hidas, ylivoimainen kohtalo oli väijynyt niiden +perin alastomien, väliin synkkien, mutta useimmiten hyvinmaustettujen +tosiseikkain alla, jotka näkyivät hänen silmilleen. Hän ei ollut +tottunut moittimaan, kiittämään tai vetämään johtopäätöksiä, hän +vain kuunteli melko haluisesti ja kertoi kuulemansa edelleen, saaden +menettelystään huomattavaa huvia niinkuin sherryn ja kirpeän palan +nauttimisesta ennen ateriaa. + +Mutta kun nyt tällainen asia — tai oikeammin huhu, henkäys, — oli +lähestynyt hänen omaa persoonaansa, tunsi hän olevansa kuin sumussa, +joka täytti hänen suunsa paksulla, pahalla maulla ja teki hengityksen +vaikeaksi. + +Häväistysjuttu! Oliko tulossa häväistysjuttu? + +Sanan toistaminen itsekseen oli ainoa keino, millä hän voi tehdä asian +käsitettäväksi. Hän oli unohtanut ne tunteet, mitkä ovat välttämättömät +tällaisen jutun menon, kohtalokkuuden tai merkityksen käsittämiseksi, +hän yksinkertaisesti ei enää voinut tajuta sitä mahdollisuutta, että +ihmiset panisivat jotakin alttiiksi intohimon vuoksi. + +Kaikkien noitten hänen tuttujensa joukossa, jotka joka päivä tulivat +Cityyn ja toimittivat asiansa, olivat ne mitä olivat, ja joutohetkinään +ostivat osakkeita ja taloja ja söivät päivällisiä ja pelasivat pelejä, +niinkuin kerrottiin, kaikkien niitten joukossa ei ollut ketään, jonka +ei olisi ollut hullunkurista kuvitella panevan jotakin alttiiksi jonkin +niin epäselvän ja kuvitellun kuin intohimon vuoksi. + +Intohimo! Hän muisti kyllä kuulleensa siitä jotakin, ja säännöt +sellaiset kuin: »Nuorta miestä ja nuorta naista ei koskaan saa jättää +kahden», olivat juurtuneet hänen mieleensä niinkuin leveysasteet +karttaan (sillä kaikilla Forsyteillä on hyvin hieno todellisuuden +taju niin pian kuin tullaan rakkauden asiallisempaan puoleen); mutta +mitä tulee kaikkeen muuhun — hän voi arvostella sitä vain iskusanalla +»häväistysjuttu». + +Oi, mutta se ei ollut totta — ei voinut olla. Hän ei pelännyt, +Irene oli tosiaankin hyvä pieni olento. Mutta kun on saanut jotakin +päähänsä, pysyy se siinä. Ja James oli hermostunut luonnoltaan — noita +ihmisiä, joita asiat eivät jätä rauhaan, joita odotus ja epävarmuus +hermostuttavat. Pelosta, että päästäisi käsistään jotakin, jonka muuten +voisi saavuttaa, hän oli fyysillisesti kykenemätön tekemään päätöstä +ennenkuin oli ehdottomasti varma, ettei sen kautta menettänyt mitään. + +Elämässä oli kuitenkin paljon tilaisuuksia, jolloin päätöksen teko ei +edes riippunut itsestä, ja tämä oli yksi niitä. + +Mitä hän voisi tehdä? Puhua asiasta Soamesin kanssa? Se vain pahentaisi +asioita. Ja loppujen lopulta hän oli varma, ettei koko jutussa ollut +mitään perää. + +Tuo talo oli syynä kaikkeen. Hän oli alun pitäen epäillyt koko +hanketta. Mitä Soamesin tarvitsi muuttaa maalle? Ja jos hänen +välttämättä piti kuluttaa paljon rahaa ja rakentaa itsellensä talo, +miksi hän ei sitten käyttänyt ensiluokkaista miestä tuon nuoren +Bosinneyn sijasta, jota ei kukaan tuntenut? Ja hän oli kuullut, että +talo maksaisi Soamesille kauniit rahat yli sen, mitä hän oli arvioinut. + +Tämä seikka enemmän kuin mikään muu sai Jamesin käsittämään tilanteen +todellisen vaarallisuuden. Se oli niin noitten »taiteilijain» tapaista +— järki-ihminen ei saisi sanoa heille mitään. Hän oli varoittanut +Ireneäkin. Ja mitä oli kaikesta tullut? + +Äkkiä välähti Jamesin mieleen, että hänen pitäisi mennä katsomaan itse. +Keskellä tuota epämukavaa sumua, joka oli peittänyt hänen mielensä, +hänelle tuotti selittämätöntä tyydytystä ajatus, että hän voisi mennä +katsomaan taloa. Ehkä vain pelkkä päätös tehdä jotakin — luultavammin +se tosiasia, että hän lähti katsomaan taloa — huojensi häntä. + +Hän tunsi, että katsellessaan tiilistä ja muurisavesta, puusta ja +kivestä tehtyä taloa, jonka oli rakentanut tuo epäilyksenalainen mies +itse, hän katseli suoraan tuon Ireneä koskevan huhun sydämeen. + +Niinpä, hiiskumatta sanaakaan kenellekään, hän otti ajurin asemalle ja +ajoi junalla Robin Hilliin. Sieltä hänen oli pakko jatkaa matkaa jalan, +koska näillä seuduin ei ollut vuokravaunuja saatavissa. + +Hän lähti hitaasti kiipeämään kukkulan rinnettä, kulmikkaat polvet ja +korkeat olkapäät surkeasti notkollaan, katse kiinnitettynä jalkoihin. +Hän näytti kuitenkin hyvin säädylliseltä korkeassa hatussaan ja +lievetakissaan, jonka yllä oli mallikelpoisen järjestyksen virheetön +kiilto. Emily piti kaikesta huolen, nimittäin tietysti ei hän itse — +eihän hyvässä asemassa olevien ihmisten tarvitse välittää toistensa +napeista, ja Emily oli hyvässä asemassa — mutta hän katsoi, että +hovimestari välitti niistä. + +Hän sai kysyä tietä kolmesti. Joka kerta hän toisti määräykset, pani +miehen sanomaan ne uudelleen ja toisti ne vielä kerran, sillä hän oli +luonnostaan puhelias, eikä uudessa ympäristössä voinut olla kyllin +varovainen. + +Hän vakuutti heille alati, että talo, jota hän etsi, oli uusi, mutta +vasta kun talon katto näytettiin hänelle puitten välistä, hän saattoi +tyydytyksekseen todeta, että häntä ei ollut opastettu kokonaan väärään. + +Raskas taivas näytti peittävän maailman ikäänkuin kalkitun katon +harmahtavaan valkeuteen. Ilmassa ei ollut mitään raikkautta eikä +tuoksua. Sellaisina päivinä brittiläisetkin työmiehet tuskin viitsivät +tehdä enemmän kuin on pakko ja liikkuvat työssään ilman sitä +puheensorinaa, joka muuten jouduttaa työn vaivalloisia tunteja. + +Puolivalmiissa talossa siellä täällä oli työmiehiä paitahihasillaan +hitaassa työssä, ja ääniä nousi — suonenvedontapaista vasaroimista, +metallin raaputusta, puun sahausta, työntörattaitten ratinaa tiellä, +ja silloin tällöin päällysmiehen koira, joka oli nuoralla sidottu +tammenrunkoon, vinkui heikosti äänellä, joka muistutti teekattilan +kiehumista. + +Hiljattain paikoilleen asetetut ikkunaruudut, jokaisen keskellä valkea +maaliläiskä, tuijottivat Jamesiin kuin kuolleen koiran silmät. + +Ja rakentamisen äänet jatkuivat, kirskuvina ja ilottomina, harmaan +valkean taivaan alla. Mutta rastaat, jotka etsivät vastakynnetystä +maasta matoja, olivat vallan hiljaa. + +James pujahteli eteenpäin hiekkakasojen lomitse — ajotietä laitettiin +juuri kuntoon — ja pääsi vihdoin porttikäytävän eteen. Siinä hän +pysähtyi ja nosti katseensa. Tältä paikalta oli vain vähän nähtävää, +ja sen vähän hän tajusi heti, mutta hän jäi tähän asentoon moneksi +minuutiksi, ja taivas tietää, mitä hän ajatteli. + +Hänen posliininsiniset silmänsä vaikeitten kulmakarvojen alla, jotka +ulkonivat kuin pienet sarvet, eivät liikahtaneetkaan, leveän suun +pitkä ylähuuli värähti kerran tai pari, oli helppo hänen levottomasta, +poissaolevasta ilmeestään todeta mistä Soames oli perinyt sen +avuttomuuden, joka väliin näkyi hänen kasvoillaan. James olisi voinut +sanoa itsekseen: »Minä en tiedä — elämä on aika vaivalloinen juttu.» + +Tällaisena Bosinney yllätti hänet. + +James käänsi katseensa siitä tiesi mistä linnunpesästä jota hän oli +hakenut taivaalta, ja suuntasi sen Bosinneyn kasvoihin, joilla väikkyi +eräänlaista leikillistä ilkamointia. + +»Mitä kuuluu, herra Forsyte? Oletteko tullut itse katsomaan?» + +James oli tullut, niinkuin tiedämme, juuri sitä varten, ja kysymys niin +ollen teki hänen olonsa epämukavaksi. Hän ojensi kuitenkin kätensä ja +sanoi: + +»Hyvää päivää», mutta katsomatta Bosinneyta. + +Tämä näytti hänelle tietä ivallisesti hymyillen. + +James vainusi jotakin epäilyttävää tuossa kohteliaisuudessa. »Tahtoisin +ensin kävellä ympäri ja katsella päältä päin», sanoi hän, »että +näkisin, mitä olette rakentanut.» + +Talon kaakkois- ja lounaissivulle oli rakennettu pyöreistä kivistä +penger, jossa oli parin, kolmen tuuman levyinen reunus. Toinen sivu +upposi vinosti multaan, johon juuri valmistettiin ruohokenttää. Tälle +pengermälle James ohjasi kulkunsa. + +»No mitä tämä maksoi?» kysyi hän nähdessään pengermän ylettyvän nurkan +toiselle puolelle. + +»Paljonko luulisitte?» kysyi Bosinney. + +»Kuinka minä sen tietäisin?» vastasi James hieman hämillään. »Kaksi tai +kolme sataa, väittäisin.» + +»Tarkalleen!» + +James katsoi häneen terävästi, mutta arkkitehti ei näyttänyt huomaavan +sitä, ja hän luuli kuulleensa väärin. + +Puutarhan portille tultuaan hän pysähtyi katsomaan näköalaa. + +»Tuo pitäisi kaataa», sanoi hän näyttäen tammea. + +»Niinkö teistä? Arveletteko, että jos puu on siinä, ette saa näköalaa +koko rahan edestä?» + +Taaskin James katsahti häneen epäluuloisesti — tuolla nuorella miehellä +oli erikoinen tapa kääntää asiat. »No niin», sanoi hän hämillään, +hermostuneen painokkaasti: »En käsitä, mihin te tarvitsette tuota +puuta.» + +»Kaatukoon se siis huomenna», sanoi Bosinney. + +James hätääntyi. »Oi hyvänen aika», sanoi hän, »älkää vain menkö +sanomaan, että minä käskin kaataa sen! Minä en tiedä siitä mitään.» + +»Ettekö?» + +James jatkoi hädissään: »Mitä, kuinka minä tietäisin siitä mitään? +Minulla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa. Te teette sen omalla +vastuullanne.» + +»Sallitte kai minun sentään mainita nimenne?» + +James hälyttyi yhä enemmän. »Minä en käsitä miksi teidän pitäisi +mainita minun nimeni», mutisi hän. »Paras että jätätte puun +paikoilleen. Se ei ole teidän puunne.» + +Hän otti silkkinenäliinan taskustaan ja kuivasi otsaansa. He astuivat +sisään. Niinkuin Swithin, niin ihmetteli Jameskin sisäpihaa. + +»Te olette sitten mahtanut panna vietävästi rahaa tähän», sanoi hän +tuijotettuaan hetken aikaa pylväisiin ja parvekkeeseen. »Mitä maksoi +esimerkiksi noitten pylväitten pystyttäminen?» + +»En osaa sanoa näin suoralta kädeltä», vastasi Bosinney miettivänä, +»mutta minä tiedän, että vietävän paljon se oli.» + +»Sitä juuri ajattelinkin», sanoi James. »Minä —». Hän kohtasi +arkkitehdin katseen ja keskeytti. Ja tämän jälkeen hän aina, +nähdessään jotakin, jonka hintaa hänen teki mieli kysyä, tukahdutti +uteliaisuutensa. + +Bosinney oli nähtävästi päättänyt, että hänen piti nähdä kaikki, ja +jollei James olisi ollut niin »merkillepaneva» luonteeltaan, olisi +hän varmaan saanut suostua kulkemaan ympäri talon toiseenkin kertaan. +Arkkitehti näytti myös olevan niin kovin kärkäs vastaamaan kysymyksiin, +että Jamesin piti olla varuillaan. Nämä ponnistukset alkoivat koskea +häneen, sillä vaikka James olikin aika sitkeä niin pitkäksi mieheksi, +oli hän sentään seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha. + +Hän masentui, hän ei tuntunut pääsevänkään lähemmäksi, ei hyötynytkään +tarkastusmatkastaan niitä tietoja, joita hän epämääräisesti oli +toivonut. Hän oli saanut vain lisää vastenmielisyyttä ja epäluuloja +tuota nuorta miestä kohtaan, joka oli väsyttänyt hänet piloille +kohteliaisuudellaan ja jonka käytöksessä hän nyt varmasti vainusi +pilkkaa. + +Mies oli terävämpi kuin mitä hän oli luullut ja näytti hauskemmalta +kuin hän olisi suonut. Hänellä oli eräänlainen »hui hai» -ilme, josta +James, jolle kaikkinainen vaara oli sietämättömintä maailmassa, ei +pitänyt, erikoinen hymy myöskin, joka ilmaantui silloin kuin vähimmin +odotti, ja hyvin merkilliset silmät. Hän muistutti, niinkuin James +perästäpäin sanoi, nälkäistä kissaa. Tämän lähemmäksi hän ei päässyt, +kun hän myöhemmin kuvaili Emilylle sitä erikoista katkeruutta, +sametinpehmeyttä ja pilkallisuutta, mitä Bosinneyn käytöksessä oli +ilmennyt. + +Vihdoin, nähtyään kaiken, mikä nähtävä oli, hän tuli takaisin ovelle, +josta oli astuttu sisään. Hän tunsi menettäneensä aikaa jä voimia ja +rahaa aivan tyhjän tähden, ja niinpä hän tarttui molemmin käsin koko +Forsyte-rohkeuteensa, katsoi Bosinneyhin tiukasti ja sanoi: + +»Minä arvelen, että te tapaatte miniäni usein — mitä hän sanoo talosta? +Mutta hän kai ei ole nähnyt sitä?» + +Tämän hän sanoi tietäen Irenen käynnistä kaiken — eipä siltä, että +tuossa käynnissä olisi ollut mitään sen kummempaa, paitsi tuo Irenen +merkillinen sana, että hän muka »ei välittänyt kotiinpääsystä» — ja +Junen tapa suhtautua uutisiin. + +Hän oli päättänyt, asettamalla kysymyksensä tällä tavoin, »antaa +Bosinneylle tilaisuuden», niinkuin hän sanoi itsekseen. + +Bosinney viivytteli vastaustaan, mutta katsoi koko ajan Jamesiin +epämukavan kiinteästi. + +»Hän on nähnyt talon, mutta minä ei voi sanoa teille mitä hän ajattelee +siitä.» + +Niin hermostunut ja nolo kuin James olikin, oli hänen koko +luonnonlaatunsa vuoksi mahdoton jättää asiaa sikseen. + +»Ahaa», sanoi hän, »vai on Irene nähnyt talon. Soames kai toi hänet +tänne, arvaan.» + +Bosinney vastasi hymyillen: »Oi, ei toki.» + +»Mitä, tuliko hän siis yksin?» + +»Ei toki?» + +»No — kuka sitten toi hänet tänne?» + +»Minä en tosiaankaan tiedä, saanko kertoa teille kuka hänet toi.» + +James, joka tiesi, että se oli Swithin, ei voinut käsittää tätä +vastausta. + +»Mitä», sopersi hän, »tehän tiedätte, että —» mutta hän tajusi äkkiä +vaaran ja keskeytti. + +»No niin», sanoi hän, »jollette tahdo kertoa sitä minulle, ette kai +sitten kerro! Kukaan ei koskaan kerro minulle mitään.» + +Bosinney yllätti hänet tekemällä erään kysymyksen. + +»Asiasta toiseen», sanoi hän, »voitteko sanoa onko vielä joku teistä, +tulossa tänne? Minä tahtoisin olla läsnä.» + +»Vielä joku?» sanoi James hämmästyneenä. »Kuka se sitten olisi? En minä +tiedä kenestäkään. Hyvästi!» + +Maahan katsoen hän ojensi kätensä, laski sen poikittain Bosinneyn +käteen, tarttui sateenvarjoonsa aivan kankaan yläpuolelta ja lähti pois +pengertä pitkin. + +Ennenkuin hän kääntyi kulmauksen taakse hän katsoi taakseen ja näki +Bosinneyn tulevan jäljessä hitaasti — »hiipien seinustaa kuin suuri +kissa», sanoi hän itsekseen. Hän ei ollut näkevittään, kun nuori mies +nosti hattua. + +Päästyään pois käytävältä ja näkyvistä hän hidastutti kulkuaan +vieläkin. Hyvin hitaasti, kumarampana kuin tullessaan, nälkäisenä, pää +painuksissa ja mieli painuksissa hän kulki takaisin asemalle. + +Merirosvo näki hänen surullisen paluunsa ja kenties katui käytöstään +vanhaa miestä kohtaan. + + + + +5. SOAMES JA BOSINNEY OVAT KIRJEENVAIHDOSSA + + +James ei puhunut pojalleen tästä käynnistään uudistalossa, mutta kun +hänellä eräänä aamuna oli asiaa Timothyn luo, sen viemärijohdon vuoksi, +jota terveydenhoitoviranomaiset vaativat veljeä laittamaan, mainitsi +hän asian siellä. + +Se ei ollut mikään huono talo, sanoi hän. Hän saattoi kyllä nähdä, että +siitä voi tehdä paljonkin. Mies oli älykäs omalla tavallaan, mutta sitä +hän ei tietänyt, mitä talo tulisi maksamaan Soamesille ennenkuin se +olisi valmis. + +Euphemia Forsyte, joka sattui olemaan huoneessa — hän oli tullut +lainaamaan pastori Scolesin viimeisen romaanin »Kärsimys ja lohtu», +joka oli niin muodissa yhtyi tässä puheeseen. + +»Minä näin Irenen eilen yhtiökaupassa, hänellä oli hauska pieni +juttuhetki herra Bosinneyn kanssa siirtomaatavarapuolella.» + +Näillä yksinkertaisilla sanoilla hän viittasi erääseen kohtaukseen, +joka tosiaankin oli tehnyt syvän ja monisäikeisen vaikutuksen +häneen. Hän oli kiirehtinyt Kirkko ja Kauppa -yhtiön silkkiosastoon +— tuon erinomaisen liikkeen, joka käy kauppaa ainoastaan taattujen +henkilöitten kanssa, se kun vaatii maksun ennen tavaran luovutusta ja +niin ollen nauttii kaikkien Forsytein korkeata suosiota ostaakseen +kappaleen luumunväristä silkkiä äidilleen, joka odotti vaunuissa +ulkopuolella. + +Kun hän kulki siirtomaatavaraosaston läpi, hänen katseensa +harmillisesti kiintyi erääseen hyvin kauniiseen naisvartaloon, jonka +hän näki takaapäin. Se oli niin ihastuttavan sopusuhtainen, joustava +ja hyvin puettu, että Euphemian vaistomainen säädyllisyyden tunne +heti hälyttyi. Hän tiesi, joskin pikemmin sisäisen näkemyksen kuin +kokemuksen tietä, että tuollaisiin vartaloihin harvoin liittyy hyve — +hänen mielessään ei koskaan, sillä hänen omaan selkäänsä oli jonkin +verran vaikea saada vaatteita istumaan. + +Hänen epäluulonsa onneksi saivat tukea. Rohdososastolta tuleva nuori +mies oli siepannut hatun päästään ja meni puhuttelemaan naista, jolla +oli tuo tuntematon selkä. + +Silloin Euphemia näki, kenestä oli kysymys. Nainen oli epäilemättä +rouva Soames, nuori mies herra Bosinney. Euphemia kätkeytyi nopeasti +ostamaan rasiallisen tunisilaisia taateleita, sillä häntä vaivasi +ja nolostutti kohdata ihmisiä näin varhain aamulla ostospaketteja +käsissään, ja niin joutui hän aivan tahtomattaan heidän pienen +kohtauksensa kiinnostuneeksi katselijaksi. + +Rouva Soames, joka tavallisesti oli kalpeanlainen, oli nyt +saanut viehättävän värin poskilleen. Herra Bosinneyn käytös oli +omituista, mutta miellyttävää (Euphemian mielestä hän oli kerrassaan +hienonnäköinen mies, ja Georgen antama nimi »Merirosvo» oli vallan +viehättävä — siinä oli jotakin niin romanttista). Bosinney näytti +pyytävän jotakin. Itse asiassa he puhuivat niin vakavissaan — tai +pikemminkin Bosinney puhui vakavissaan, sillä rouva Soames ei sanonut +paljoa — että he aivan ajattelemattaan häiritsivät liikennettä. Eräskin +herttainen vanha kenraali, joka oli matkalla sikaariosastoon, sai astua +vallan syrjään, ja sitten hän sattui katsomaan rouva Soamesin kasvoihin +ja otti hatun päästään, vanha hupsu! Niin miesten tapaista! + +Mutta rouva Soamesin silmät ne vasta Euphemiaa vaivasivat. Hän ei +kertaakaan katsahtanut Bosinneyhin ennen kuin tämä jo oli jatkanut +matkaansa, ja silloin Irene katsoi hänen jälkeensä. Ja voi sitä +katsetta! + +Sille katseelle Euphemia oli omistanut monta levotonta ajatusta. Ei +ole liikaa sanoa, että se oli loukannut häntä tummalla, viipyvällä +pehmeydellään. Oli kuin tuo nainen olisi antanut koko maailman, jos +vain olisi voinut vetää miehen takaisin ja peruuttaa jotakin siitä mitä +oli sanonut. + +Ah niin, Euphemialla ei ollut aikaa syventyä asioihin juuri silloin, +luumunvärinen silkki käsissään, mutta hän oli »hyvin _intriguée_, +hyvin.» Hän oli vain nyökäyttänyt päätään rouva Soamesille merkiksi +siitä, että oli nähnyt, ja, niinkuin hän myöhemmin uskoi ylimmälle +ystävälleen Francielle (Rogerin tyttärelle). »Eikös vain hän +näyttänytkin oikein yllätetyltä!» + +James, joka ensi hetkessä oli perin vastahakoinen kuulemaan uutisia, +jotka vakiinnuttivat hänen omia karmeita epäluulojaan, vastusti häntä +heti. + +»Oi», hän sanoi, »he tietysti olivat olleet hakemassa seinäpapereita.» + +Euphemia hymyili. »Siirtomaatavaraosastolta?» sanoi hän lempeästi, +otti pöydältä »Kärsimyksen ja lohdun» ja lisäsi: »Lainaatko tämän siis +minulle, täti kulta? Hyvästi!» Ja lähti. + +James lähti myös melkein heti, hän oli jo myöhästynyt. + +Tullessaan Forsyten, Bustardin ja Forsyten toimistoon, hän tapasi +Soamesin istumassa kirjoitustuolillaan valmistellen vastausta erääseen +kanteeseen. Soames tervehti isäänsä lyhyellä »hyvää huomenta», otti +sitten taskustaan kirjekuoren ja sanoi: + +»Sinua ehkä kiinnostaa silmäillä tätä.» + +James luki seuraavan kirjeen: + + »309, Sloane Street, 15 p. toukokuuta. + + Paras Forsyte! + + Talosi nyttemmin valmistuttua on tehtäväni arkkitehtina päättynyt. + Jos vielä otan tehtäväkseni sisustustöitten valvomisen, niinkuin + pyynnöstäsi lupasin, tahtoisin sinun selvästi ymmärtävän, että minun + tulee saada vapaat kädet. + + Et koskaan käy talolla ehdottamatta jotakin, mikä on vasten minun + suunnitelmaani. Minulla on tässä kolme kirjettäsi, joissa kaikissa + suositellaan asioita, jotka eivät unissakaan tulisi mieleeni. Eilen + kävi isäsi, täällä tehden arvokkaita lisäehdotuksia. + + Ole siis hyvä ja ratkaise, tahdotko, että sisustan talosi vai että + vetäydyn pois, mikä itse asiassa olisi enemmän mieleeni. + + Mutta ymmärrä, että jos sisustan talon, teen sen yksinäni, ja ilman + minkäänlaista sekaantumista sinun taholtasi. + + Ja jos sen teen, teen sen kokonaan, mutta minun pitää saada vapaat + kädet. + + Sinun + + Philip Bosinney.» + +Tämän kirjeen tarkkaa ja välitöntä aiheuttajaa ei tietenkään voi mennä +sanomaan, vaikka mahdotonta ei ole, että Bosinneyn oli vallannut +äkillinen kapinanhenki hänen ajatellessaan suhdettaan Soamesiin — tuo +ikuinen taiteen ja pääoman ristiriita. + +»Mitä aiot vastata hänelle?» kysyi James. + +Soames ei edes kääntänyt päätään. »En ole päättänyt», sanoi hän ja +jatkoi vastauskirjelmäänsä. + +Eräs hänen asiakkaansa, joka oli pystyttänyt rakennuksia alueelle, +joka ei kuulunut hänelle, oli äkkiä ja mitä kiusallisimmalla tavalla +saanut käskyn ottaa ne siitä pois. Perehdyttyään huolellisesti +tosiseikkoihin Soames oli kuitenkin onnistunut osoittamaan, että hänen +asiakkaallaan oli erään lainen näennäinen omistusoikeus, ja että +vaikka alue ilmeisesti ei kuulunut hänelle, hänellä oli oikeus pitää +sitä hallussaan ja täysi syy tehdäkin niin. Ja nyt hän oli ryhtynyt +toimenpiteisiin saadakseen, niinkuin merimiehet sanovat, »väylän +selväksi.» + +Hänen terveet neuvonsa olivat tuottaneet hänelle suurta mainetta. +Ihmiset sanoivat: »Kääntykää nuoren Forsyten puoleen — kas siinä ovela +mies!» Hän itse piti tätä mainettaan suuressa arvossa. + +Luontainen vaiteliaisuus oli hänelle eduksi; mikään ei ollut paremmin +omiaan vakuuttamaan ihmisiä, varsinkin varakasta väkeä (muita +asiakkaita Soamesilla ei ollutkaan), hänen luotettavuudestaan. Ja hän +_oli_ luotettava. Perimätapa, tottumukset, kasvatus, peritty kyky, +synnynnäinen varovaisuus, kaikki yhtyivät luomaan lujan ammatillisen +rehellisyyden, joka oli kaikkien kiusausten yläpuolella jo siksikin, +että se perustui vaistomaiseen vaaran pelkoon. Kuinka hän olisi +voinut langeta, kun hänen sielunsa kammosi olosuhteita, jotka tekevät +lankeamisen mahdolliseksi — ihminen ei voi langeta lattialta! + +Ja nuo lukemattomat Forsytet, jotka luvuttomien, kaiken laista +omaisuutta (hamasta vaimoista aina vesioikeuksiin saakka) koskevien +kaupantekojensa yhteydessä tarvitsivat luotettavan miehen palveluksia, +huomasivat, että oli sekä mieluisaa että edullista turvautua Soamesiin. +Tuo hänen hieno ylimielisyytensä, johon liittyi hänen ennakkotapauksia +vainuava ilmeensä, oli niinikään hänen edukseen — mies ei ole +ylimielinen, jollei hän tiedä! + +Hän oli itse asiassa liikkeen johtaja, sillä vaikka James vielä +melkein joka päivä tuli itse katsomaan, ei hän tehnyt muuta kuin istui +tuolissaan, pani jalat ristiin, sekoitti lievästi asioita, jotka jo +olivat ratkaistut, ja lähti pois. Toinen osakas, Bustard, oli raukka, +joka teki paljon työtä, mutta jonka mieltä ei koskaan kysytty. + +Niinpä Soames järkähtämättömänä jatkoi vastauskirjelmäänsä. Olisi +kuitenkin turha sanoa, että hänen mielessään vallitsi rauha. Uhkaavien +ikävyyksien tunne vaivasi häntä, oli vaivannut jo jonkin aikaa. Hän +koetti ajatella että se oli ruumiillista kipua — maksasta johtuvaa — +mutta hän tiesi, että se ei ollut. + +Hän katsoi kelloaan. Neljännestunnin kuluttua hänen piti olla Uuden +Kivihiiliyhtiön yleiskokouksessa — se oli Jolyon sedän hommia, hän +näkisi siellä Jolyon sedän ja sanoisi hänelle jotakin Bosinneysta — +hän ei vielä ollut päättänyt mitä, mutta jotakin hän sanoisi — missään +tapauksessa hän ei vastaisi tuohon kirjeeseen ennenkuin oli tavannut +Jolyon sedän. Hän nousi ja pani tarkasti talteen vastausluonnoksensa. +Sitten hän meni pimeään pieneen pesukomeroon, väänsi valon, pesi +kätensä kappaleella ruskeata Windsor-saippuaa ja kuivasi ne pyöreäksi +torveksi käärittyyn pyyheliinaan. Sitten hän harjasi tukkansa, +kiinnitti tarkan huomion jakaukseen, väänsi valon sammuksiin, otti +hattunsa, sanoi tulevansa takaisin puoli kahdeksi ja astui ulos +Poultryyn. + +Ei ollut pitkä matka Ironmonger Lanelle Uuden Kivihiiliyhtiön +konttoriin, jossa yhtiökokous aina pidettiin — eikä Cannon Street +Hotellissa, jota toiset, kunnianhimoisemmat yhtiöt harrastivat. +Vanha Jolyon oli alun alkaen asettunut sanomalehdistöä vastaan. Mitä +tekemistä — sanoi hän — oli yleisöllä hänen asiainsa kanssa? + +Soames saapui lyönnilleen ja asettui paikalleen johtokunnan jäsenten +joukkoon. Nämä istuivat rivissä, kukin mustepullonsa takana, vastapäätä +osakkaita. + +Keskellä tätä riviä pisti ensimmäisenä silmiin vanha Jolyon, valkeine +viiksineen, tiukasti napitetussa lievetakissaan. Hän nojautui +taaksepäin, sormenpäät ristissä johtokunnan jäsenten tiedonannoilla ja +tilikirjoilla. + +Hänen oikealla puolellaan istui tavallistaankin leveämpänä sihteeri, +»murheellinen Hemmings», jonka kauniista silmistä loisti perin +surullinen surullisuus. Raudanharmaa parta näytti olevan surupuvussa +niinkuin kaikki muukin ja pani ajattelemaan, että sen takana mahtoi +piillä mustan musta kravatti. + +Tilaisuus olikin surullinen, sillä vasta kuusi viikkoa oli kulunut +siitä, kun oli tullut tuo sähkösanoma Scorrierilta, kaivosasiain +tuntijalta, joka yksityisasioissa oli matkustanut kaivoksille. +Sähkösanoma oli ilmoittanut, että Pippin, heidän kaivoksensa +päällysmies, oli tehnyt itsemurhan yritettyään kahden vuoden +kummallisen hiljaisuutensa jälkeen kirjoittaa kirjettä johtokunnalleen. +Tuo kirje oli nyt pöydällä, se luettaisiin julki osakkaille, joille +tietenkin esitettäisiin kaikki yksityiskohdat. + +Hemmings oli usein sanonut Soamesille seisoessaan takan edessä +takinliepeet harallaan: + +»Mitä osakkaamme eivät tiedä asioistamme, ei ole tietämisen arvoista. +Siinä saatte uskoa minua, herra Soames.» + +Kerran, vanhan Jolyonin ollessa saapuvilla, oli tilanne muuttunut +vähän kiusalliseksi, niinkuin Soames muisti. Setä oli katsonut heihin +tuikeasti ja sanonut: »Älkää puhuko pötyä, Hemmings! Tarkoitatte, että +se, minkä he _tietävät_, ei ole tietämisen arvoista!» Vanha Jolyon +vihasi humpuukia. + +Hemmings, silmissä suuttumus, huulilla hyvinkasvatetun villakoiran +hymy, oli vastannut teennäisen ihailun puuskassa: »Kas, sepä oli hyvin +sanottu, herra Forsyte — erittäin hyvin. Setänne on aina niin leikkisä.» + +Seuraavalla kerralla tavatessaan Soamesin hän oli käyttänyt tilaisuutta +hyväkseen ja sanonut hänelle: »Puheenjohtajamme alkaa olla kovin vanha +— en saa häntä enää ymmärtämään asioita, ja hän on niin itsepäinen — +mutta mitä muuta voi odottaa mieheltä, jolla on tuollainen leuka?» + +Soames oli nyökäyttänyt päätään. + +Jokainen tiesi, että vanhan Jolyonin leuka oli varoitusmerkki. Tänään +hän näytti huolestuneelta kesken yhtiökokous-ilmettäänkin. Soames +varmasti puhuisi hänelle Bosinneysta. + +Vanhan Jolyonin vasemmalla puolella oli pikku herra Booker, hänelläkin +yhtiökokousilme kasvoillaan, ikäänkuin hän etsisi silmillään jotakin +erikoisen hempeämielistä osakasta. Ja hänen vieressään oli kuuro +johtaja, otsa rypyssä, ja kuuron johtajan vieressä taas oli vanha herra +Bleedham hyvin lempeänä, tietoinen hyve kasvoillaan — mikäli se oli +mahdollista, hän kun tiesi, että se ruskeapaperinen paketti, jonka +hän aina toi mukanaan johtokunnan huoneeseen, oli piilossa hatun alla +(hattu oli noita vanhanaikaisia tasareunaisia, hyvin korkeita, joihin +kuuluu hyvin suuri solmittava kaulaliina, sileiksiajellut huulet, +raikkaat posket ja sievä pieni valkoinen poskiparta). + +Soames oli aina mukana yhtiökokouksissa, sitä pidettiin varmimpana +siltä varalta »että jotakin sattuisi.» Hän katseli suljetun ja +ylimielisen näköisenä ympäri huonetta, jonka seinillä riippui kaivos +ja satamakarttoja sekä suuri valokuva aukosta, joka johti erinomaisen +epäedulliseen kaivokseen. Tämä valokuva — kaupallisten yritysten +pohjalla piilevän ikuisen ironian todistaja — oli vielä paikallaan +seinällä muistona johtajan kuolleenasyntyneestä lempiajatuksesta. + +Ja nyt vanha Jolyon nousi esittämään vuosikertomuksen ja tilit. + +Verhoten Juppiterin tyyneyteen sen pysyvän vihamielisyyden, joka +kytee syvällä yhtiön johtajan rinnassa osakkaita kohtaan, hän kohtasi +levollisena heidän katseensa. Soames myöskin katseli heitä. Hän tunsi +useimmat ulkonäöltä. Siinä oli vanha Scrubsole, tervakauppias, joka +aina tuli, niinkuin Hemmings sanoi, »puhumaan ilkeyksiä», riitaisen +näköinen vanha mies, jolla oli punaiset kasvot, suuret leukapielet +ja suunnaton matalakekoinen hattu polvellaan. Ja pastori Boms, joka +aina ehdotti kiitoslausuntoa puhemiehelle, niissä hän muuttumattomasti +ilmaisi toiveen, että johtokunta ei unohtaisi virkailijoittensa +ylennyksiä. Hän lausui sanansa anglosaksisen pontevasti ja painokkaasti +(hän omasi virkapukuunsa kuuluvat vahvasti imperialistiset +taipumukset). Hänellä oli terveellinen tapa perästäpäin haastatella +jotakin johtokunnan jäsentä ja kysyä, luuliko tämä, että tuleva vuosi +olisi hyvä vai huono, ja vastauksen suunnan mukaan joko ostaa tai myydä +kolme osaketta kahden seuraavan viikon kuluessa. + +Ja sitten oli tuo sotilashenkilö, majuri O'Bally, joka ei voinut +olla puhumatta, jollei muuta, niin kannattaakseen tilintarkastajien +valitsemista uudelleen, ja joka väliin aiheutti vakavaa kauhua +ottamalla maljat käsistä — tai pikemminkin sanat suusta niiltä +henkilöiltä, joita oli mairiteltu pienillä paperilapuilla, s.o. joitten +toimeksi oli uskottu mainittujen maljojen ehdottaminen. + +Siinä he olivatkin, ja lisäksi tuli vielä neljä tai viisi vahvaa, +hiljaista osakasta, joita kohtaan Soames voi tuntea myötätuntoa — +liikemiehiä, jotka tahtoivat itse pitää silmällä asioitaan, mutta ilman +turhaa hälyä — hyviä, luotettavia miehiä, jotka tulivat Cityyn joka +päivä ja palasivat illalla kotiin hyvien, luotettavien vaimojensa luo. + +Hyvät luotettavat vaimot! Siinä ajatuksessa oli jotakin, joka taas +nostatti tuon nimettömän levottomuuden Soamesin mieleen. + +Mitä hän sanoisi sedälleen? Minkä vastauksen hän antaisi kirjeeseen? + +...»Jos jollakin osakkaalla on jotakin kysyttävää, vastaan mielelläni.» +Kuului pehmeä kopsahdus. Vanha Jolyon oli antanut vuosikertomuksen ja +tilikirjojen pudota pöytään, ja seisoi hypistellen kilpikonnanluisia +silmälasejaan peukalon ja etusormen välissä. + +Hymyn varjo häivähti Soamesin kasvoilla. Parasta pitää kiirettä, jos +mieli kysyä jotakin! Hän tunsi setänsä ihanteellisen tavan heti sanoa: +»Ehdotan sitten, että vuosikertomus ja tilit hyväksytään.» Paras, +ettei koskaan anna heille tuulta purjeisiin — osakkeenomistajat ovat +tunnettuja asiain venyttämisestä! + +Pitkä, valkopartainen mies, jolla oli kuivat, tyytymättömät kasvot, +nousi: + +»Minä katson voivani, herra puhemies, nostaa kysymyksen tuosta 5000 +punnan määrärahasta menoarviossa. 'Eläkettä päällysmiesvainajan +vaimolle ja perheelle', hänen» (puhuja katsoi happamesti ympärilleen) +»joka niin harkitsemattomasti — minä sanon harkitsemattomasti — teki +itsemurhan juuri silloin, kun hänen palveluksensa olisivat merkinneet +yhtiölle kaikkein enimmän. Te sanotte, että sopimus, jonka hän niin +onnettomasti rikkoi omalla kädellään, oli tehty viideksi vuodeksi, +joista vasta yksi on kulunut... Minä —» + +Vanha Jolyon teki kärsimättömän eleen. + +»Minä katson voivani, herra puheenjohtaja, kysyä, onko johtokunta +maksanut tai ehdottanut maksettavaksi tämän summan — hm — vainajalle +palkinnoksi palveluksista, jotka hän olisi voinut suorittaa yhtiölle, +jos hän ei olisi tehnyt itsemurhaa?» + +»Se on tunnustukseksi jo suoritetuista palveluksista, joitten +oleellisen arvon te tiedätte yhtä hyvin kuin kuka tahansa meistä.» + +»Siinä tapauksessa minä vain pyydän sanoa, että koska ne palvelukset +ovat jo olleet ja menneet, on summa liian suuri.» + +Osakkeenomistaja istui. + +Vanha Jolyon odotti sekunnin ja sanoi: »Minä ehdotan nyt, että +vuosikertomus ja —» + +Osakkeenomistaja nousi taas. »Saanko kysyä, onko johtokunta tietoinen +siitä, että rahat eivät ole johtokunnan — en epäröi sanoa, että jos +rahat olisivat johtokunnan —» + +Toinen osakkeenomistaja, jolla oli pyöreät, jurot kasvot ja jossa +Soames tunsi päällysmiesvainajan langon, nousi ja sanoi lämpimästi: +»Minun mielestäni, herra, summa ei ole tarpeeksi suuri.» + +Pastori Boms nousi nyt jaloilleen. »Jos minä uskallan lausua +mielipidettäni», sanoi hän, »tahtoisin huomauttaa, että sen tosiseikan, +että — hm — vainaja teki itsemurhan, pitäisi painaa paljon — _hyvin_ +paljon arvoisan puheenjohtajamme silmissä. Minä en epäile, että se +onkin painanut, sillä — sanon tämän omasta puolestani ja ajattelen +kaikkien läsnäolevien puolesta» (kuulkaa, kuulkaa) — »puheenjohtaja +omaa luottamuksemme mitä suurimmassa määrin. Toivon, että me kaikki +haluaisimme olla armeliaita. Mutta olen varma siitä» (hän katsoi +ankarasti päällysmiesvainajan lankoon) »että puheenjohtajamme tahtoo +jollakin tavoin, joko kirjoitetulla lauseella tai kenties paremmin +summan vähentämisellä, ilmaista syvän paheksumisemme sen johdosta, että +niin lupaava ja arvokas elämä niin jumalattomalla tavalla temmattiin +vaikutuspiiristä, missä sekä sen omat että — jos saan sanoa — _meidän_ +etumme niin määräävästi olisivat vaatineet sitä pysymään. Meidän +ei pitäisi — ei, me emme saa — antaa tukeamme niin vakavalle sekä +inhimillisen että jumalallisen velvollisuuden laiminlyömiselle.» + +Herra pastori istuutui taas paikalleen. Päällysmies-vainajan lanko +nousi uudelleen. »Minä pysyn sanassani», sanoi hän, »summa ei ole +tarpeeksi suuri.» + +Ensimmäinen osakkeenomistaja puuttui puheeseen. »Minä vaadin maksun +laillisuutta tarkistettavaksi. Minun käsitykseni mukaan se ei ole +laillinen. Yhtiön lakimies on läsnä, katson voivani tehdä hänelle tämän +kysymyksen.» + +Kaikkein silmät kääntyivät nyt Soamesiin. Jotakin oli sattunut! + +Hän nousi, kylmänä ja kirein huulin, hänen hermonsa värisivät +sisäisesti, hänen huomionsa vaadittiin siis vihdoinkin muualle, +tuijottamasta tuota pilveä, joka uhkasi hänen oman mielensä +taivaanrannalla. + +»Asia ei ole mitenkään selvä», sanoi hän matalalla, ohuella äänellä. +»Koska ei ole mitään mahdollisuutta tulevasta hyvityksestä, epäilen, +onko maksu täysin laillinen. Jos halutaan, voimme kysyä oikeuden +mielipidettä.» + +Päällysmiehen lanko rypisti kulmiaan ja sanoi tarkoittavalla äänellä: +»Epäilemättä voimme kysyä oikeuden mielipidettä. Saanko kysyä sen +herrasmiehen nimeä, joka on antanut meille tämän hämmästyttävän +tiedon? Herra Soames Forsyte? Tosiaan!» Hän katseli Soamesista vanhaan +Jolyoniin tarkoittavasti. + +Soamesin kalpeat kasvot punastuivat, mutta hänen ylimielisyytensä ei +horjunut. Vanha Jolyon kiinnitti katseensa puhujaan. + +»Jos päällysmiesvainajan _langolla_ ei ole mitään muuta sanottavaa, +ehdotan, että vuosikertomus ja tilit —» + +Tänä hetkenä nousi yksi noista viidestä hiljaisesta, jämeästä +osakkeenomistajasta, jotka olivat saavuttaneet Soamesin myötätunnon. +Hän sanoi: + +»Minä vastustan ehdotusta kokonaan. Meidän odotetaan osoittavan +armeliaisuutta tuon miehen vaimoa ja lapsia kohtaan, joitten sanotte +olleen riippuvaisia hänestä. Olkoot vain, minä en välitä olivatko he +vai eivätkö. Minä vastustan koko asiaa periaatteessa. On korkea aika +asettua vastustamaan tuota hempeätä ihmisystävällisyyttä. Se vie koko +maan rappiolle. Minä vastustan sitä, että rahaani maksettaisiin noille +ihmisille, joista en tiedä mitään, jotka eivät ole tehneet mitään +ansaitakseen sitä. Minä vastustan kerta kaikkiaan. Sellainen ei sovi +liike-elämään. Minä ehdotan, että vuosikertomusta ja menoarviota ei +hyväksytä, ennenkuin niistä on tuo määräraha pyyhitty kokonaan.» + +Vanha Jolyon oli jäänyt seisaalleen tuon vahvan, hiljaisen miehen +puhuessa. Puhe herätti vastakaikua kaikissa sydämissä, se kun edusti +sitä voimakkaitten miesten ihailua, sitä vastavaikutusta kaikkeen +anteliaisuuteen, joka jo näihin aikoihin oli voittanut jalansijaa +yhteiskunnan terveempien jäsenten keskuudessa. + +Sanat »sellainen ei sovi liike-elämään», oli tehonnut johtokuntaankin, +sillä jokainen tunsi sisimmässään, että se ei sopinutkaan. Mutta +johtokunta tunsi myöskin puheenjohtajan vallanhimoisen luonteen ja +itsepäisyyden. Hänenkin täytyi sydämessään tuntea, että se ei sopinut +liike-elämään, mutta ehdotus oli hänen omansa. Peräytyisikö hän? Se ei +tuntunut uskottavalta. + +Kaikki odottivat jännittyneinä. Vanha Jolyon kohotti kätensä, +tummasankaiset lasit peukalon ja etusormen välissä värisivät uhkaavasti. + +Hän kääntyi vahvan, hiljaisen osakkeenomistajan puoleen. + +»Haluatteko tosissanne, hyvin tietäen päällysmiesvainajan ponnistukset +kaivosten räjähtäessä, että poistan määrärahan?» + +»Haluan.» + +Vanha Jolyon lausui muutosehdotuksen. + +»Kannattaako kukaan tätä?» kysyi hän katsellen tyynesti ympärilleen. + +Ja silloin Soames, joka katsoi setäänsä, näki mikä tahdonvoima oli +tuossa vanhassa miehessä. Ei kukaan luiskahtanut. Kohdaten vahvan, +hiljaisen osakkeenomistajan katseen vanha Jolyon sanoi: + +»Ehdotan nyt, että vuosikertomus ja menoarvio vuodelle 1887 +hyväksytään. Kannatetaanko tätä? Ne, jotka hyväksyvät, ilmaiskoot +hyväksymisensä tavan mukaan. Vastustaako kukaan — ei. Päätetty. +Seuraava asia, hyvät herrat —» + +Soames hymyili. Totisesti, setä Jolyon osasi! + +Mutta nyt hänen ajatuksensa taas luisuivat Bosinneyhin. Hullunkurista, +kuinka tuo mies kummitteli hänen ajatuksissaan, liiketunteinakin. + +Irenen käynti talossa — se nyt ei kyllä ollut mitään, paitsi että Irene +olisi voinut kertoa hänelle, mutta eihän Irene koskaan kertonut hänelle +mitään. Hän tuli hiljaisemmaksi, aremmaksi päivä päivältä. Kunpa Herran +nimessä talo jo olisi valmis ja he asuisivat siinä, poissa Lontoosta. +Kaupunki ei sopinut Irenelle, hänen hermonsa eivät olleet kyllin +vahvat. Tuo typerä puhe eri makuuhuoneesta oli taas tullut kuuluviin! + +Kokous päättyi nyt. Epäonnistuneen kaivoksen valokuvan alla pastori +Boms haastatteli Hemmingsiä. Pikku herra Booker, harjasmaiset +kulmakarvat väännettyinä vihaiseen hymyyn, oli joutunut +lähtökahnauksiin vanhan Scrubsolen kanssa. Nuo kaksi vihasivat toisiaan +kuin myrkkyä. Heidän välillään oli jokin tervasopimus, jonka pikku +Booker oli johtokunnan välityksellä napannut veljenpojalleen vanhan +Scrubsolen nenän edestä. Soames oli kuullut sen Hemmingsiltä, joka +juorusi mielellään, varsinkin johtokunnan jäsenistä, lukuunottamatta +tietysti vanhaa Jolyonia, jota hän pelkäsi. + +Soames odotti vuoroaan. Viimeinen osakkeenomistaja katosi juuri ovesta, +kun hän lähestyi setäänsä, joka pani hattua päähänsä. + +»Saanko puhua kanssasi hetkisen, setä Jolyon?» + +On epätietoista, mitä Soames odotti hyötyvänsä tästä keskustelusta. + +Paitsi sitä miltei mystillistä kammoa, mikä Forsyteillä yleensä +oli vanhaa Jolyonia kohtaan ja mikä johtui hänen filosofisista +taipumuksistaan tai kenties — niinkuin Hemmings varmaan olisi sanonut +— hänen leuastaan, vallitsi ja oli aina vallinnut hieno vihamielisyys +Soamesin ja vanhuksen vähillä. Se väijyi heidän kuivassa tavassaan +tervehtiä toisiaan, heidän irrallisissa letkauksissaan toisilleen +ja oli kenties saanut alkunsa siitä, että vanha Jolyon oli tajunnut +nuoremman miehen hiljaisen sitkeyden (»itsepäisyydeksi» hän tietysti +nimitti sitä) ja salaisuudessa epäili, saisiko hän tahtonsa läpi +Soamesin suhteen. + +Molemmat nämä Forsytet, jotka monessa suhteessa olivat toistensa +äärimmäiset vastakohdat, omasivat kukin erikoisella tavallaan — ja +suuremmassa määrässä kuin muu perhe — tuon oleellisen, varovaisen +ja itsepintaisen liikemiesvaiston, joka on heidän suuren luokkansa +todellinen huippusaavutus. Kumpikin olisi, jos onni ja hyvä tilaisuus +olisivat vähän auttaneet, kyennyt tekemään suuren uran, kummastakin +olisi tullut hyvä rahamies, suuri urakoitsija, valtiomies, vaikka vanha +Jolyon eräissä mielialoissaan — hyvän sikaarin tai luonnon vaikutuksen +alaisena — olisi kyennyt, jollei suorastaan halveksimaan omaa korkeata +asemaansa, niin ainakin panemaan sen kysymyksenalaiseksi, mitä taas ei +olisi tehnyt Soames, joka ei koskaan polttanut Sikaareja. + +Sitäpaitsi vanhan Jolyonin mielessä oli aina salaisena kipuna se +seikka, että Jamesin poika — Jamesin, joka hänen mielestään aina oli +ollut vaivainen raukka — sai kulkea menestyksen polkuja, kun taas hänen +oma poikansa —! + +Ja vihdoin, vaan ei vähimmin — sillä hän ei ollut sen paremmin +ulkopuolella perhejuorun säteilyn kuin kukaan muu Forsyte — hän oli nyt +kuullut tuon kolkon, epämääräisen, mutta sitä hämmennyttävämmän huhun +Bosinneysta, ja hänen ylpeytensä oli saanut sydänhaavan. + +Kuvaavaa kyllä hänen kiukkunsa ei suuntautunut Ireneen, vaan Soamesiin. +Ajatus, että hänen veljenpoikansa vaimo (miksi ei mies pitänyt parempaa +huolta vaimostaan — oi julmanhienoa vääryyttä! ikäänkuin Soames olisi +voinut pitää vielä sen parempaa huolta!) veti puoleensa Junen sulhasen, +oli sietämättömän nöyryyttävä. Ja nähdessään vaaran hän ei Jamesin +tavoin peittänyt sitä sulaan hermostukseen, vaan myönsi laajempien +näköalojensa luomalla intohimottomuudella, että se ei ollut mahdotonta, +Irenessä oli jotakin niin perin viehättävää! + +Hän aavisti Soamesin ilmoituksen aiheen, kun he yhdessä lähtivät +kokoushuoneesta ja astuivat ulos Cheapsiden hälyyn ja kiireeseen. He +kävelivät runsaan minuutin puhumatta, Soames hiipivin, teennäisin +askelin, vanha Jolyon suorana ja hitaana, käyttäen sateenvarjoa +kävelykeppinään. + +He kääntyivät nyt verraten hiljaiseen suuntaan, sillä vanhan Jolyonin +oli Moorgate Streetia pitkin kuljettava toiseen johtokunnan kokoukseen. + +Silloin Soames, nostamatta katsettaan, alotti: »Minä olen saanut tämän +kirjeen Bosinneylta. Setä saa nähdä mitä hän sanoo, minusta tuntuu, +että sedän pitää nähdä se. Olen pannut tuohon taloon rahaa paljon +enemmän kuin tarkoitukseni oli, ja tahdon aseman selväksi.» + +Vanha Jolyon silmäili kirjettä haluttomana. »Onhan aivan selvää, mitä +hän sanoo», arveli hän. + +»Hän puhuu 'Vapaista käsistä'», huomautti Soames. + +Vanha Jolyon katsoi häntä. Kauan tukahdutettu harmi ja vihamielisyys +tuota nuorta miestä kohtaan, jonka puuhat alkoivat tunkeutua hänen +omiensa tielle, puhkesi ilmi. + +»No, jollet luota häneen, miksi sitten käytät häntä?» + +Soames vilkaisi häneen syrjästä. »Nyt on kovin myöhäistä ajatella +asiaa siltä kannalta», sanoi hän. »Minä vain tahtoisin tehdä täysin +ymmärrettäväksi, että jos annan hänelle vapaat kädet, hän ei anna minun +sekaantua mihinkään. Ajattelen, että jos setä puhuisi hänelle, sedän +sanat painaisivat enemmän.» + +»Ei», sanoi vanha Jolyon jyrkästi, »minulla ei ole tämän asian kanssa +mitään tekemistä!» + +Niin sedän kuin veljenpojan sanat panivat aavistamaan, että takana +oli lausumattomia ajatuksia, paljon tärkeämpiä. Ja katse, jonka he +vaihtoivat, ikäänkuin ilmaisi tämän tietoisuuden. + +»No niin», sanoi Soames, »minä luulin, että minun Junen tähden piti +sanoa tämä sedälle, siinä kaikki. Minun mielestäni sedän on paras +tietää, että minä en tule suostumaan mihinkään hullutuksiin.» + +»Mitä se minuun kuuluu?» tiuskasi vanha Jolyon. + +»Eihän sitä niin tarkoin tiedä», vastasi Soames eikä tuon terävän +katseen hämäännyttämättä kyennyt sanomaan enempää. »Älä sitten sano, +ettet saanut tietää», lisäsi hän nyreänä päästen taas tasapainoonsa. + +»Saanut tietää», sanoi vanha Jolyon. »Minä en tiedä mitä tarkoitat. +Tuollaisella asialla sinä tulet vaivaamaan minua. _Minä_ en välitä +kuulla asioistasi, saat luvan hoitaa ne itse.» + +»Hyvä», sanoi Soames liikkumattomana, »minä hoidan ne sitten.» + +»Hyvää päivän jatkoa siis», sanoi vanha Jolyon, ja he erosivat. + +Soames palasi takaisin samaa tietä, meni erääseen kuuluisaan +ravintolaan ja tilasi annoksen savustettua lohta ja lasin chablista. +Hän söi harvoin keskipäivällä paljon ja nautti ruokansa yleensä +seisaaltaan, se asento kun tuntui suotuisalta hänen maksalleen, joka +oli hyvin terve, mutta jonka syyksi hän mielellään pani kaikki huolensa. + +Lopetettuaan ateriansa hän kulki hyvin hitaasti takaisin toimistoonsa +kiinnittämättä mitään huomiota katukäytävillä parveileviin tuhansiin, +jotka vuorostaan eivät kiinnittäneet mitään huomiota häneen. + +Iltaposti toi Bosinneylle seuraavan vastauksen: + + »Forsyte, Bustard ja Forsyte. + + Asianajotoimisto. + + 2001, Branch Lane, Poultry, E. C. + + Toukokuun 17 p. 1887. + + Paras Bosinney! + + Olen saanut kirjeesi, jonka sanamuoto hämmästytti minua koko lailla. + Minun käsittääkseni sinulla on ja on kaiken aikaa ollut »vapaat + kädet», sillä minä en muista, että olisit hyväksynyt ainotakaan + niistä ehdotuksista, joita minä onnettomuudekseni olen tehnyt. + Antaessani sinulle pyyntösi mukaan taaskin »vapaat kädet» toivon + sinun selvästi ymmärtävän, että talo kokonaisuudessaan, luovutettuna + minulle täysin valmiina ja sisustettuna, ei saa tulla maksamaan yli + 12000 punnan, sinun palkkiosi mukaan luettuna (niinkuin sovimme). + Tämä summa takaa sinulle tarpeeksi vapautta ja, niinkuin tiedät, on + paljon enemmän kuin alkujaan olin ajatellut. + + Sinun + + Soames Forsyte.» + +Seuraavana päivänä Soames sai kirjeen Bosinneylta. + + »Philip Baynes Bosinney. + + Arkkitehti. + + 309, Sloane Street, S. W. + + Toukokuun 18 p. + + Paras Forsyte! + + Jos luulet, että niin arassa asiassa kuin sisustuksessa voin sitoutua + määrättyihin puntiin, pelkään että olet erehtynyt. Voin ymmärtää, + että olet kyllästynyt näihin sovitteluihin ja minuun ja näen + parhaaksi luopua asiasta. + + Sinun + + Philip Baynes Bosinney.» + +Soames mietti vastaustaan kauan ja tuskaisasti ja vihdoin illalla +ruokasalissa, Irenen mentyä levolle, hän sepitti seuraavan: + + »62, Montpellier Square, S. W. + + Toukokuun 19 p. 1887. + + Paras Bosinney! + + Minä luulen, että meidän molempien etujen kannalta olisi erittäin + haitallista, jos asiat jäisivät tälleen. En tarkoittanut, että + välillemme syntyisi vaikeuksia, jos ylittäisit viime kirjeessä + mainitsemani summan kymmenellä tai kahdella kymmenellä tai + viidelläkymmenelläkin punnalla. Niin ollen soisin sinun tarkistavan + vastausta. Sinulla on »vapaat kädet» näitten kirjeitten sanamuodon + mukaan, ja toivon sinun näkevän mahdolliseksi saattaa päätökseen + sisustustyöt, joitten yhteydessä ymmärrän ehdottoman täsmällisyyden + vaikeaksi. + + Sinun + + Soames Forsyte.» + +Bosinneyn vastaus, joka tuli seuraavan päivän kuluessa, kuului näin: + + »Toukokuun kahdeskymmenes. + + Paras Forsyte! + + Hyvä on. + + Ph. Bosinney.» + + + + +6. VANHA JOLYON ELÄINTARHASSA + + +Vanha Jolyon suoritti toisen kokouksensa — tavallinen johtokunta +vain — hyvin ylimalkaisesti. Hän oli niin diktaattorimainen että +johtokuntatoverit jo alkoivat punoa juonia vanhan Forsyten vallanhimoa +vastaan, jota he eivät suinkaan aikoneet sietää kauan. + +Hän lähti maanalaisella junalla Portland Roadin asemalle, otti sieltä +ajurin ja ajoi Eläintarhaan. + +Hänellä oli siellä kohtaus, eräs noita kohtauksia, jotka viime aikoina +olivat tulleet yhä tavallisemmiksi ja joihin häntä ajoi kasvava +levottomuus Junesta ja tytössä tapahtunut muutos, niinkuin hän sanoi. + +June hautautui pois näkyvistä ja laihtui; kun isoisä puhutteli häntä, +ei hän vastannut tai tiuskaisi tai näytti siltä kuin tahtoisi puhjeta +itkuun. Hän oli niin muuttunut kuin ikinä saattoi, ja kaikki vain tuon +Bosinneyn vuoksi. Ettäkö hän kertoisi jotakin isoisälleen — ei sinne +päinkään! + +Ja vanha Jolyon istui pitkiä rupeamia mietiskelemässä, lehti +lukemattomana edessään, sikaari sammuneena huulten välissä. Tyttö oli +kolmen vanhasta asti ollut hänelle sellainen seura! Ja hän rakasti +Junea niin! + +Voimat, jotka eivät ota huomioon perhettä tai luokkaa tai tapaa, olivat +tekemässä tyhjäksi hänen holhouksensa, uhkaavat tapaukset, joita hän +ei voinut hallita, loivat varjonsa hänen päänsä päälle. Hän, joka aina +oli tottunut kulkemaan omaa tietään, oli harmistunut johonkin, eikä hän +edes tietänyt mihin. + +Vaunujen hitauteen hermostuneena hän vihdoin ehti Eläintarhan portille. +Mutta se aurinkoinen vaisto, joka sai hänet ottamaan parhaan puolen +joka hetkestä, auttoi häntä unohtamaan harminsa, kun hän käveli +kohtauspaikalle. + +Hänen poikansa ja molemmat lapsenlapsensa kiirehtivät alas karhuhäkin +yläpuolella olevalta pengermältä, kun näkivät vanhan Jolyonin tulevan, +ja veivät hänet leijonataloa kohti. Lapset taluttivat häntä molemmin +puolin pitäen kiinni hänen käsistään. Jolly, joka oli kömpelö niinkuin +hänen isänsäkin, kantoi isoisän sateenvarjoa ikäänkuin olisi tahtonut +vangita ohikulkijain jalat kädensijan koukkuun. + +Nuori Jolyon seurasi jäljessä. + +Oli hyvän näytelmän arvoista nähdä isoisän kulkevan tuossa lasten +kanssa, mutta se oli sitä lajia näytelmää, joka hymyilyttää, mutta tuo +myös kyyneleet silmiin. Vanha mies ja kaksi pientä lasta kävelyllä +on näky, jonka voi nähdä minä päivän hetkenä tahansa, mutta vanhan +Jolyonin näkeminen Jollyn ja Hollyn seurassa oli nuoren Jolyonin +mielestä erikoinen tirkistysaukko niihin asioihin, jotka piilevät +sydämemme pohjalla. Tuon vanhan suoran olennon täydellinen antautuminen +noille pienille, jotka taluttivat häntä molemmista käsistä, oli +niin vihlovan liikuttavaa, että nuori Jolyon, joka oli tottunut +itsetutkisteluun, kiroili hiljaa itsekseen. Näky liikutti häntä +tavalla, joka oli sopimaton Forsytelle — he eivät näyttäneet mitään +niin vähän kuin tunteitaan. + +Näin he tulivat leijonan talolle. + +Aamulla oli ollut jokin juhla Kasvitieteellisessä puutarhassa, ja +suuri joukko Forsy — s.o. hyvinpuettuja ihmisiä, joilla on omat vaunut +— oli kuljettautunut Eläintarhan puolelle saadakseen rahallaan vielä +enemmänkin, jos mahdollista, ennenkuin palasivat takaisin Rutland +Gatelle tai Bryanston Squarelle. + +»Lähdetäänpäs Eläintarhaan», olivat he sanoneet toisilleen. »Siitä +tulee mainion hauskaa!» Oli shillingin päivä, joten saisi olla turvassa +tuolta kauhealta rahvaalta. + +He seisoskelivat jonoissa häkkien pitkän rivin edustalla katsellen +noita kellanruskeita, ahnaita petoja, jotka ristikkojensa takana +odottivat ainoata huvitustaan kahdenkymmenen neljän tunnin aikana. Mitä +nälkäisemmät pedot, sitä suurempi tenho. Mutta oliko se siksi, että +katsojat kadehtivat petojen ruokahalua vai — ihmisystävällisemmin — +siksi, että tämä ruokahalu niin pian tulisi saamaan tyydytyksensä, sitä +ei nuori Jolyon voinut ratkaista. Hänen korviinsa osui huomautuksia: +»Tuo tiikeri vasta on ilkeännäköinen peto!» »Oi, kuinka kultainen! +Katso sen pientä suuta!» »On, se on aika sievä eläin! Älä mene liian +lähelle, äiti.» + +Ja silloin tällöin yksi tai toinen hieman kopautti kädellään +takataskuaan ja katsahti ympärilleen ikäänkuin peläten, että nuori +Jolyon tai joku muu välinpitämättömän näköinen henkilö vapauttaisi +heidät taskujen sisällöstä. + +Eräs hyvässä ravitsemistilassa oleva mies, jolla oli valkoiset liivit, +sanoi hitaasti hampaittensa välistä: »Se on pelkkää ahneutta, ei niiden +voi olla nälkä. Eiväthän ne saa mitään ruumiinliikuntoa.» Hänen näin +sanoessaan tiikeri sieppasi kappaleen veristä maksaa, ja lihava mies +nauroi. Hänen vaimonsa, jolla oli parisilaismallinen puku ja kultainen +pincenez, nuhteli häntä: »Kuinka voit nauraa, Harry? Tuollainen kauhea +näky!» + +Nuori Jolyon rypisti kulmiaan. + +Hänen elämänsä olosuhteet, vaikka hän olikin lakannut suhtautumasta +niihin liian henkilökohtaisesti, saivat hänet ajoittain +potemaan ihmisvihaa, ja se luokka, johon hän oli kuulunut — +vaunujenomistajaluokka — varsinkin kiihdytti hänen pilkanhenkeään. + +Leijonan tai tiikerin sulkeminen häkkiin oli varmasti kauhean +barbaarinen teko. Mutta kukaan sivistynyt ihminen ei sitä myöntäisi. + +Petoeläinten häkissäpitämisen barbaarisuus ei luultavasti koskaan ollut +johtunut esimerkiksi hänen isänsä mieleen. Isä oli vanhan koulun mies, +ja hänen käsityksensä mukaan oli sekä sivistävää että kasvattavaa pitää +apinoita ja panttereita häkissä, silmämääränä epäilemättä se, että +aikojen kuluessa näitä eläimiä opittaisiin hoitamaan järkiperäisemmin +eikä niin, että ne kuolevat kurjuuteen ja ikävään häkkiensä ristikkojen +takana ja yhteiskunnan täytyy suurin kustannuksin hankkia uusia. +Hänen silmissään, niinkuin kaikkien Forsytein, ilo nähdä nuo kauniit +eläimet vankeuden tilassa painoi vaa'assa paljon enemmän kuin se +epämukavuus, että oli suljettava häkkeihin eläimiä, jotka Jumala oli +niin varomattomasti luonut elämään vapauden tilassa! Itse asiassa oli +epätietoista, mitä muutakaan varten petoeläimet oli luotu kuin häkissä +pidettäviksi? + +Mutta koska nuoren Jolyonin luonteen rakenteeseen kuului +puolueettomuuden aineksia, oli hänen mielestään sentään väärin leimata +barbaarisuudeksi sitä, mikä oli vain mielikuvituksen puutetta, sillä +kukaan näitten mielipiteitten kannattaja ei ollut koskaan joutunut +samanlaiseen asemaan kuin ne eläimet, joita he pitivät häkissä, eikä +siis voinut odottaa, että he ymmärtäisivät niitten elämyksiä. + +Vasta kun he olivat lähtemässä puutarhasta — Jolly ja Holly +onnellisessa haltioitumisen tilassa — vanha Jolyon sai tilaisuuden +puhua pojalleen siitä asiasta, joka oli lähinnä hänen sydäntään. »Minä +en ymmärrä, mitä on tehtävä», sanoi hän, »jos tyttö jatkaa tähän +suuntaan, en osaa sanoa, mitä siitä tulee. Minä olen tahtonut häntä +lähtemään tohtorille, mutta hän ei suostu. Hän ei ole vähääkään minun +kaltaiseni. Hän on äitisi siinä paikassa. Itsepäinen kuin muuli! Jos +hän ei tahdo tehdä jotakin, ei hän tee, ja sillä hyvä.» + +Nuori Jolyon nauroi, hänen katseensa osui isän leukaan. »Hyvä pari», +ajatteli hän, mutta ei sanonut mitään. + +»Ja sitten tuo Bosinney», jatkoi vanha Jolyon. »Tahtoisin puhkaista sen +miehen pään, mutta arvatenkaan en voi, vaikka — en ymmärrä miksi se +oikeastaan ei ole luvallista», lisäsi hän epäröiden. + +»Mitä hän sitten on tehnyt? Paljon parempi, että kihlaus purkautuu, jos +he eivät sovi toisilleen!» + +Vanha Jolyon katsoi poikaansa. Jouduttuaan nyt puhumaan aiheesta, joka +koski sukupuolien välisiä suhteita, hän tuli epäluuloiseksi. Jo-poika +varmaan kannatti joitakin vapaita mielipiteitä. + +»Niin, minä en tiedä mitä sinä ajattelet», sanoi hän. »Lyönpä vetoa, +että olet miehen puolella — en ihmettelisi. Mutta minä sanon, että hän +on käyttäytynyt aika pahasti, ja jos hän tulee ulottuvilleni, saa hän +kyllä sen tietää.» Hän jätti aiheen sikseen. + +Oli mahdotonta keskustella hänen poikansa kanssa Bosinneyn rikkomuksen +todellisesta luonteesta ja tarkoituksesta. Eikö hänen poikansa ollut +tehnyt juuri samoin (ja vähän pahemmin, jos mahdollista) viisitoista +vuotta sitten? Sen hullun teon seurauksilla ei näyttänyt olevan mitään +loppua! + +Nuori Jolyon oli vaiti hänkin. Hän oli nopeasti tunkeutunut isänsä +ajatuksiin, sillä jouduttuaan alas päivänselvän ja suoraviivaisen +katsantokannan korkealta istuimelta hän oli kehittynyt sekä teräväksi +että herkäksi huomioimaan asioita. + +Se kanta, jonka hän oli ottanut sukupuoliasioihin nähden viisitoista +vuotta sitten, oli kuitenkin liian kaukana isän kannasta. Mikään silta +ei vienyt sen kuilun yli. + +Hän sanoi kylmästi: »Otaksun, että hän on rakastunut johonkin toiseen +naiseen?» + +Vanha Jolyon katsoi häneen epäluuloisesti. »En osaa sanoa», vastasi +hän. »Niin he väittävät.» + +»Sitten se luultavasti on totta», sanoi nuori Jolyon odottamatta. +»Arvaan että _he_ myös ovat sanoneet sinulle kuka hän on.» + +»Ovat», sanoi vanha Jolyon. »Soamesin vaimo.» + +Nuori Jolyon ei viheltänyt. Hänen oman elämänsä tapaukset olivat +tehneet hänet kykenemättömäksi viheltämään tällaiselle asialle, mutta +hän katseli isäänsä, ja hymyn häive väreili hänen kasvoillaan. + +Jos vanha Jolyon huomasi sen, ei hän ainakaan ollut huomaavinaan. + +»Hän ja June olivat sydänystäviä», mutisi hän. + +»Pieni June parka», sanoi nuori Jolyon pehmeästi. Hän ajatteli +tytärtään vielä kolmen vanhana vauvana. + +Vanha Jolyon pysähtyi äkkiä. + +»Minä en usko siitä sanaakaan», sanoi hän. »Se on vanhojen naisten +tyhjää puhetta. Hanki minulle ajuri, jo, olen kuolemaan saakka väsynyt.» + +He seisoivat eräässä kulmauksessa ja katsoivat, sattuisiko joku +vapaa ajuri tulemaan. Vaunut toisensa jälkeen ajoivat ohi vieden +kaikenkaltaisia Forsyteja Eläintarhasta pois. Vaunut, livreat, hevosten +valjaat, kaikki välkkyi ja kiilsi toukokuun auringossa, ja joka +ainoat ajoneuvot, kuomuvaunut, trillat, puolikääsit, Viktoriavaunut, +broughamrattaat, näyttivät ylpeästi laulavan pyöriessään: + + »Minut tunnet ja vaununi tunnet kai, + meistä melkoisen summan maksaa sai, + vaan kylläpä kannatti, kannatti maksaa! + Hei, herra ja rouva nyt ajelee, + mukavuudesta, rauhasta nautitsee!» + +Sellainen, niinkuin kaikki tietävät, on oikein säestys ajeleville +Forsyteille. + +Vaunujen joukossa tulivat eräät puolikääsit, joitten vauhti oli +suurempi kuin toisten ja joita veti vaaleanruskea hevospari. Vaunut +keinuivat korkeilla vietereillä, ja ne neljä ihmistä, jotka istuivat +niissä, näyttivät olevan kuin kehdossa. + +Nämä ajoneuvot kiinnittivät nuoren Jolyonin huomiota, ja äkkiä hän +tunsi takaistuimella istujan sedäkseen Jamesiksi, josta ei voinut +erehtyä, vaikka poskiparta olikin tuullut valkeammaksi. Vastapäätä +istuivat, selät päivänvalojen turvaamina, Rachel Forsyte ja hänen +vanhempi, naimisissaoleva sisarensa Winifred Dartie. Heidän pukunsa +oli virheetön, ja he kantoivat päänsä kenossa niinkuin pari sen lajin +lintua, jota he olivat käyneet katsomassa Eläintarhassa. Jamesin +rinnalla istui takakenossa Dartie, yllään uudenuutukainen lievetakki, +joka oli napitettu kiinni tiukkaan ja nelikulmaiseti ja jonka kummankin +hihan suusta työntyi näkyviin leveä, huolellisesti asetettu kalvosin. + +Ylimääräinen, joskin hillitty kimallus, lisätty kerros parasta +kiiltoväriä tai vernissaa oli ominaista näille vaunuille ja näytti +erottavan ne kaikista muista, ikäänkuin jokin onnellinen liioittelu — +verrattavissa siihen, mikä erottaa todellisen taideteoksen tavallisesta +taulusta — olisi määrännyt ne ajoneuvojen esikuvaksi, Forsyte-tyypin +todelliseksi valtaistuimeksi. + +Vanha Jolyon ei nähnyt heidän ajavan ohi, hän lohdutteli juuri Holly +parkaa, joka oli väsynyt, mutta vaunuissaolijat olivat panneet merkille +tämän pienen ryhmän. Naiset keikauttivat äkkiä päätään, päivänvalot +tekivät suonenvedontapaisen suojaavan liikkeen, Jamesin kasvot +pitenivät naiivisti ikäänkuin pitkän linnun pää, ja hänen suunsa aukeni +hitaasti. Päivänvarjojen suojelevat kilvet pienenivät pienenemistään ja +katosivat. + +Nuori Jolyon näki, että he olivat tunteneet hänet, Winifredkin, joka ei +voinut olla muuta kuin viisitoistavuotias siihen aikaan, jolloin hän +menetti oikeutensa käydä Forsytesta. + +_He_ eivät olleet paljonkaan muuttuneet! Hän muisti tarkalleen, +minkälaista heidän esiintymisensä oli ollut kauan aikaa sitten. +Hevoset, miehet, vaunut olivat nyt luultavasti toiset, mutta niillä +oli täsmälleen sama leima kuin viisitoista vuotta sitten, sama +virheettömyys, sama hienosti laskettu ylimielisyys — mukavaa ja +turvallista kaikki! Vieterien keinunta oli oikea, päivänvarjojen asento +oikea, oikea koko esiintymisen henki. + +Ja vaunut toisensa jälkeen vierivät ohi auringonpaisteessa, +päivänvarjojen ylpeitten kilpien turvaamina. + +»James setä ajoi juuri ohi naisineen», sanoi nuori Jolyon. + +Hänen isänsä katsoi taakseen. »Näkikö setäsi meidät? Näki? Hm. Mitä +_hän_ täältä hakee?» + +Tyhjät vuokravaunut ajoivat samassa hetkessä ohi, ja vanha Jolyon +pysäytti ne. + +»Minä koetan tavata sinut taas pian, poikani», sanoi hän. + +»Älä kiinnitä mitään huomiota siihen, mitä kerroin nuoresta Bosinneysta +— minä en usko siitä sanaakaan!» + +Hän suuteli lapsia, jotka eivät olisi laskeneet häntä menemään, astui +vaunuihin ja ajoi pois. + +Nuori Jolyon, joka oli ottanut Hollyn syliinsä, seisoi nurkkauksella +liikkumattomana ja katseli poistuvia vaunuja. + + + + +7. ILTAPÄIVÄ TIMOTHYN TALOSSA + + +Jos vanha Jolyon, noustessaan vaunuihin, olisi sanonut: »Minä en tahdo +uskoa siitä sanaakaan», olisi hän ilmaissut tunteensa rehellisemmin. + +Tieto siitä, että James naisineen oli nähnyt hänet poikansa seurassa, +ei ollut herättänyt hänessä ainoastaan sitä kärsimättömyyttä, +jota hän aina tunsi, kun jokin meni hullusti, vaan tuon salaisen +vihamielisyyden, joka on luonnollinen veljesten välillä. Sen juuret +— pienet lastenkamarikiistat — voivat väliin kovettua ja tunkeutua +syvemmälle elämän kuluessa ja itse yhä piilossa ollen kannattaa kasvia, +joka ajan tullen voi tuottaa mitä katkerimpia hedelmiä. + +Tähän saakka ei noiden kuuden veljeksen kesken ollut vallinnut sen +epäystävällisempää tunnetta kuin salainen ja luonnollinen epäilys, +että tuo toinen ehkä oli rikkaampi kuin itsekukin itse. Tämän tunteen +oli nostattanut suoranaiseksi uteliaisuudeksi kuoleman, tuon kaikkien +kilpajuoksujen päätöksen, lähestyminen ja heidän yhteisen asianajajansa +suuri umpimielisyys, hän kun oli kyllin ovela sanomaan Nicholasille, +ettei tuntenut Jamesin tuloja, Jamesille, ettei tuntenut Jolyonin ja +Jolyonille, ettei tuntenut Rogerin, Rogerille, ettei tuntenut Swithinin +tuloja. Swithinille hän taas sanoi erittäin ärsyttävästi, että Nicholas +mahtoi olla rikas mies. Timothy yksin oli poissa pelistä — hänen +vakavaraisuutensa oli niin ilmeinen. + +Mutta nyt oli ainakin kahden välille noussut aivan erilainen +loukkaantumisen tunne. Siitä hetkestä saakka, jolloin James oli +ruvennut nuuskimaan hänen asioitaan — niin selitti vanha Jolyon +tilanteen — ei tämän enää tehnyt mieli uskoa tuota juttua Bosinneysta. +Hänenkö pojantyttärensä olisi tullut syrjäytetyksi »tuon miehen» +perheenjäsenen vuoksi! Vanha Jolyon päätti, että Bosinneyta oli +parjattu. Hänen rikkomukseensa täytyi olla jokin muu syy. + +Ehkä June oli suuttunut hänelle, tyttöhän oli niin närkäs kuin ikinä +saattoi. + +Vanha Jolyon tahtoi kuitenkin antaa Timothyn vähän tuntea mielialaansa +— saa nähdä, vieläkö hän sitten jatkaisi vihjailujaan! Eikä hän liioin +antaisi ruohon kasvaa jalkainsa alle, vaan lähtisi heti, saman tien, +Timothyn luo ja katsoisikin, ettei hänen tarvitsisi lähteä samalle +asialle uudestaan. + +Hän näki Jamesin valjakon sulkevan kadun »Bowerin» edustalla. He olivat +siis ehtineet ennen häntä — kaakattamaan siitä, että olivat nähneet +hänet, tietenkin. Ja kauempana Swithinin harmot kääntelivät turpiaan +Jamesin ruskeitten turpia kohti, ikäänkuin nekin pohtisivat perheen +asioita niinkuin isännät tuolla ylhäällä pohtivat. + +Vanha Jolyon pani hattunsa tuolille tuossa ahtaassa eteisessä, missä +Bosinneyn hattua niin kauan sitten oli luultu kissaksi, siveli laihalla +kädellään tuimasti kasvojaan ja riippuvia valkeita viiksiään ikäänkuin +haihduttaakseen kaikki ilmeitten jäljet, ja nousi yläkertaan. + +Sali oli hänen tullessaan täynnä. Se oli muuten täynnä parhaillaankin +ollen — kun ei ollut vieraita sillä Timothy ja hänen sisarensa, +seuraten sukupolvensa tapoja, olivat sitä mieltä, että huone ei ole +»hauska» jollei se ole »kunnollisesti» kalustettu. Siinä oli siis +yksitoista tuolia, sohva, kolme pöytää, kaksi kaappia, lukematon määrä +pikkutavaroita ja osa suurta flyygeliä. Ja nyt, kun tuoleilla istuivat +rouva Small, täti Hester, Swithin, James, Rachel, Winifred, Euphemia, +joka oli tullut tuomaan takaisin »Kärsimyksen ja lohdun», jota hän oli +lukenut aamupäivällä, ja hänen paras ystävänsä Frances, Rogerin tytär +(soitannollinen Forsyte, hän, joka sävelsi lauluja), oli vain yksi +tuoli tyhjänä, lukuunottamatta tietenkään niitä kahta, joilla ei kukaan +koskaan istunut — ja ainoata seisomapaikkaa piti hallussaan kissa, +jonka päälle vanha Jolyon suoraa päätä astui. + +Näinä aikoina ei ollut mitenkään tavatonta, että Timothyn talossa oli +noin paljon kävijöitä. Perhe oli aina, joka jäsentään myöten, tuntenut +todellista kunnioitusta Ann tätiä kohtaan, ja nyt, kun hän oli poissa, +tultiin Boweriin paljon useammin ja viivyttiin kauemmin. + +Swithin oli tullut ensimmäisenä ja istui tympeänä punaisessa +nojatuolissa, jolla oli kullattu selkä, ehdottomasti sen näköisenä, +että hän aikoi istua väsyksiin kaikki toiset. Hänen valtava ruhonsa, +joka antoi täyden oikeutuksen Bosinneyn nimitykselle »tuo iso», paksu +valkea tukka, pöyhkeät, liikkumattomat, parrattomat kasvot tekivät +hänet alkuaikaisemman näköiseksi kuin konsanaan tuossa suuressa, +täyteenahdetussa huoneessa. + +Hänen puheensa, niinkuin viime aikoina usein, oli heti kääntynyt +Ireneen, ja hän ei ollut kadottanut hetkeäkään ilmaistakseen Juley ja +Hester tädeille mielipidettään huhuista, joitten hän oli kuullut olevan +liikkeellä. Ei, sanoi hän, Irene kenties tarvitsi hieman liehittelyä — +pitäähän kauniilla naisella olla vähän huvia — mutta sen enempää hän +ei uskonut asiasta. Ei mitään julkista — Irenellä oli siksi paljon +hyvää järkeä, siksi paljon oikeata tietoa siitä, mitä hän oli velkaa +asemalleen ja perheelleen! Ei mitään sk — hän aikoi sanoa »skandaalia», +mutta pelkkä ajatuskin tuntui niin mahdottomalta, että hän vain +heilautti kättään ikäänkuin sanoakseen »jättäkää nuo puheet sikseen!» + +Myönnettäköön, että Swithin suhtautui asiaan vanhanpojan tavoin — +mutta eikö voinutkin puhua velvollisuuksista tuota perhettä kohtaan, +jonka niin monet jäsenet olivat osanneet järjestää asiansa niin hyvin, +olivat saavuttaneet määrätynlaisen aseman? Jos hän olikin joinakin +pimeinä pessimismin hetkinä kuullut käytettävän sanoja »talonpoika», +»pien'eläjä» esi-isiensä yhteydessä, niin uskoiko hän niihin? + +Ei, hän elätteli intomielisen hartaasti rinnassaan salaista teoriaa, +jonka mukaan jossakin kohdassa hänen esi-isiensä sukupuuta oli jotakin +erikoisen hienoa. + +»Täytyy olla», oli hän kerran sanonut nuorelle Jolyonille ennenkuin +tämä oli kääntynyt pahan puolelle. »Katsohan meitä, me olemme +menestyneet maailmassa! Meissä täytyy olla hyvää verta jossakin kohden.» + +Hän oli pitänyt nuoresta Jolyonista. Poika oli joutunut hyvään seuraan +korkeakoulussa, oli tuntenut tuon vanhan lurjuksen Sir Charles Fisten +pojat — yhdestä olikin tullut aika veijari. Hänessä oli tyyliä — oli +vietävän viheliäistä, että hänen piti karata tuon ulkomaalaisen tytön +kanssa — kotiopettajatar päälle päätteeksi! Jos hänen välttämättä piti +karata, niin miksi hän ei voinut valita jotakin, joka olisi tuottanut +perheelle kunniaa! Ja mikä hän nyt oli? Alempi kirjuri Lloyds'illa. +Kuului maalaavan taulujakin — tauluja! Hitto vieköön, hän olisi voinut +lopettaa Sir Jolyon Forsytena, saada paikan parlamenttiin ja maatilan! + +Swithin se oli, joka seuraten jokaisen suuren perheen jossakin +jäsenessä ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvaa mielijohdetta lähti +sukututkimustoimistoon, missä hänelle sanottiin, että hän epäilemättä +oli samaa perhettä kuin tunnetut Forsitet (i:llä), joiden vaakunassa +oli »kolme oikean saran solkea mustapunaisella pohjalla». Tämä +epäilemättä sanottiin siinä toivossa, että hän ostaisi perheelleen +aatelisarvon. + +Swithin ei kuitenkaan ostanut, mutta saatuaan tietää, että +vaakunakilven kruununa oli »heraldinen fasaani», ja että tunnuslause +oli »Forsiten puolesta», teetti hän »heraldisen fasaanin» kuvan +vaunujensa katolle ja ajajainsa nappeihin ja painatti sekä +tunnuslauseen että fasaanin kirjepapereihinsa. Itse vaakunan hän piti +omana tietonaan, osittain siksi, että hänen mielestään olisi ollut +kerskailua panna vaunuihinsa vaakunaa, kun hän ei kerran ollut maksanut +siitä, ja hän vihasi kerskailua, ja osittain siksi, että hän, niinkuin +kuka tahansa käytännöllinen mies kautta maan, salaa vieroi ja halveksi +asioita, joita ei ymmärtänyt — hänen oli vaikea, niinkuin kenen tahansa +olisi ollut, niellä »kolmea oikean saran solkea mustapunaisella +pohjalla». + +Hän ei koskaan kuitenkaan unohtanut sitä kuulemaansa sanaa, että +jos hän maksaisi vaakunasta, olisi hänellä oikeus käyttää sitä, +ja se lujitti hänen vakaumustaan, että hän oli oikea herrasmies. +Huomaamatta muukin perhe omaksui »heraldisen fasaanin» ja muutamat +toisia vakavammat omaksuivat myös tunnuslauseen. Vanha Jolyon kuitenkin +kieltäytyi jälkimmäisestä sanoen, että se oli humpuukia — vailla mitään +tarkoitusta, mikäli hän saattoi nähdä. + +Vanhempi sukupolvi kenties vielä saattoi muistaa, mistä suuresta +historiallisesta tapauksesta he olivat saaneet tuon vaakunakruununsa. +Jos heiltä tiukattiin tätä tietoa, he välttääkseen valhetta — he eivät +pitäneet valheista, heillä oli se tunne, että vain ranskalaiset ja +ryssät valehtelevat — tunnustivat kiireisesti että Swithin kai oli sen +saanut jollakin tavoin haltuunsa. + +Nuorempi sukupolvi suhtautui asiaan tahdikkaasti, niinkuin sopikin. +He eivät tahtoneet pahoittaa vanhempiensa mieltä eivätkä itse joutua +naurunalaisiksi, he yksinkertaisesti käyttivät vaakunakruunua... + +»Ei», sanoi Swithin, hänellä oli ollut tilaisuus nähdä omin silmin, +ja hän tahtoisi sanoa, että Irene ei ollut käyttäytynyt tuota nuorta +Merirosvoa tai Bosinneyta tai mikä hänen nimensä nyt oli, millään +tavoin toisin kuin Swithiniä itseään kohtaan, itse asiassa hän sanoisi, +että... Mutta tässä Francesin ja Euphemian tulo onnettomuudeksi +katkaisi keskustelun, sillä tämä ei ollut aihe, josta voitaisiin puhua +nuorten ihmisten aikana. + +Ja vaikka Swithin oli vähän kiihtynyt siitä, että hänet tällä tavoin +keskeytettiin juuri, kun hän aikoi sanoa jotakin tärkeätä, hän pian +taas oli ystävällinen kuten aina. Hän oikein piti Francesista — eli +Franciesta, niinkuin häntä kotona sanottiin. Tyttö oli hieno, ja hänen +sanottiin ansaitsevan sievät neularahat lauluillaan, mikä Swithinin +mielestä oli erittäin viisasta. + +Swithin melkein ylpeili vapaamielisestä suhtautumisestaan naisiin, hän +kun ei nähnyt mitään syytä, miksi he eivät voisi maalata tauluja tai +sepittää lauluja tai kirjojakin, varsinkin jos he voivat sillä tavoin +ansaita muutaman hyödyllisen pennin. Kaikkia vielä — se vain piti +heidät poissa pahemmista kolttosista. Ei heistä siltä miehiä tullut! + +»Pikku Francie», joksi häntä yleensä hyväntahtoisesti väheksyen +sanottiin, oli tärkeä henkilö, jollei muuten niin ainakin elävänä +todistuskappaleena Forsytein suhtautumisesta taiteeseen. Hän ei +todellisuudessa ollut »pieni», vaan pikemminkin pitkä, ja hänellä oli +Forsyteksi tumma tukka, joka yhdessä harmaitten silmien kanssa antoi +hänelle, niinkuin sana kuului, »kelttiläisen ulkomuodon». Hän sepitti +lauluja, joilla oli sellaisia nimiä kuin »Huokaellen», tai »Äiti, anna +suutelo», jossa oli virsimäinen kertosäe: + + »Äiti, anna suutelo, + Kuolo luoksein saapuu jo! + Äiti armas, suutelo + Anna, kuolo saapuu jo!» + +Hän kirjoitti laulujen sanat itse ja muitakin runoja. Iloisempina +hetkinään hän sepitti valsseja, joista yksi, »Kensingtonin karkelo», +oli melkein kansallisvalssina Kensingtonissa, siinä kun oli niin +suloinen sävelkulku. Tähän tapaan: + +Se oli hyvin omaperäinen. Sitten oli »Lauluja pikkuväelle», jotka +olivat sekä kasvattavia että hauskoja, varsinkin »Isoäidin kultamuru» +ja tuo reipas »Iske hänet mustelmiin», joka miltei profeetallisesti +kuvasti tulossaolevaa imperialistista henkeä. + +Kuka tahansa kustantaja otti tällaisia vastaan, ja aikakauslehdet +sellaiset kuin »Ylhäismaailma» ja »Hienon naisen opas» olivat +haltioissaan, kun saivat julkaista »taaskin ihastuttavan pikkupalan, +säkenöivän ja harrasmielisen, neiti Francie Forsytelta. Me itse itkimme +ja nauroimme. Neiti Forsyte tulee menemään pitkälle.» + +Heimonsa tarkkavaistoisena tyttärenä Francie oli pannut asiakseen +tutustua oikeihin ihmisiin, sellaisiin, jotka voivat kirjoittaa +hänestä ja puhua hänestä ja jotka liikkuivat seurapiireissä myöskin. +Hän luetteloi hengessään ihmiset ja tiesi tarkoin, milloin hänen oli +käytettävä viehätysvoimaansa. Hän ei myöskään päästänyt näkyvistä +palkkioitten ylenevää asteikkoa, mikä hänen silmissään merkitsi +tulevaisuutta. Tällä tavoin hän hankki itselleen yleistä arvonantoa. + +Kerran, kun hänen mieltään oli järkyttänyt rakastuminen — sillä +Rogerin elämän pääsuunta, joka oli ollut eheäsydämistä kiinteimistöjen +kokoamista, oli aiheuttanut hänen ainoassa tyttäressään taipumuksen +antautua tunteen valtaan — hän oli ryhtynyt suureen ja vilpittömään +työhön ja valinnut muodoksi viulusonaatin. Tämä oli hänen tuotteistaan +ainoa, joka teki Forsytet levottomiksi. He tunsivat heti, että se ei +menisi kaupaksi. + +Roger, joka oli sangen tyytyväinen älykkääseen tyttäreensä ja joka +usein viittasi hänen itse ansaitsemiensa taskurahojen runsauteen, oli +harmissaan viulusonaatista. + +»Sellaista roskaa», sanoi hän. Frances oli lainannut Euphemialta +nuoren Flageolettin soittamaan sitä Prince's Gardensin salongissa. + +Itse asiassa Roger oli oikeassa. Se _oli_ roskaa, mutta — harmillista +kyllä — sellaista roskaa, joka ei mennyt kaupaksi. Niinkuin jokainen +Forsyte tietää, ei kaupaksimenevä roska olekaan roskaa — kaukana siitä! + +Ja kuitenkin, huolimatta siitä terveestä periaatteesta, joka +määrittelee taideteoksen arvon myynnin perustuksella, eräät Forsytet — +täti Hester esimerkiksi, joka oli aina ollut soitannollinen — ei voinut +olla valittamatta sitä, että Francien musiikki ei ollut »klassillista», +ja samaa he sanoivat hänen runoistaan. Mutta Hester täti sanoi myös, +ettei tähän aikaan ilmestynytkään oikeata runoutta, kaikki runot olivat +vain »keveitä pikkunäperryksiä». Kukaan ei voinut kirjoittaa sellaista +kuin »Kadotettu Paratiisi» tai »Childe Harold», mistä molemmista sai +sen tunteen, että todella oli lukenut jotakin. Oli kuitenkin mukavaa, +että Franciella oli jotakin askartelua — toisten tyttöjen hukatessa +rahaa kaupoissa hän istui kotona ja teki rahaa! Ja sekä Hester täti +että Juley täti olivat aina valmiit kuulemaan uusinta kertomusta siitä, +kuinka Francie oli saanut palkkionsa kohoamaan. + +He kuuntelivat nytkin, ja saman teki Swithin, vaikka ei ollut +kuuntelevinaan — nuo nuoret ihmiset puhuivat niin nopeasti ja +epäselvästi, ettei hän koskaan saanut selvää heidän sanoistaan! + +»Minä en sitten käsitä kuinka sinä osaat», sanoi rouva Septimus. »Minä +en ikinä maailmassa uskaltaisi!» + +Francie hymyili keveästi. »Minä olen paljon mieluummin tekemisissä +miesten kuin naisten kanssa. Naiset ovat niin ilkeitä!» + +»Eihän toki, rakkaani», huudahti rouva Small. + +Euphemia puhkesi hiljaiseen nauruun, joka päättyi kirkaisuihin, kuten +aina, ja sanoi ikäänkuin häntä olisi kuristettu: »Oi, sinä otat minut +hengiltä jonakin päivänä, täti pieni.» + +Swithin ei katsonut välttämättömäksi nauraa, hän ei sietänyt +ihmisiä, jotka nauroivat, kun hän itse ei keksinyt mitään naurun +syytä. Itse asiassa hän ei sietänyt koko Euphemiaa, josta hän aina +puhui tähän tapaan »Nickin tytär, mikä hänen nimensä nyt onkaan — +se kalpea?» Hän oli ollut vähällä joutua Euphemian kummiksi — olisi +joutunutkin, jollei olisi niin lujasti asettunut vastustamaan hänen +ulkomaalaista nimeään. Hän vihasi kummiksi joutumista. Swithin sanoi +siis Francielle arvokkaasti: »Kaunis ilma — hm — vuodenaikaan nähden.» +Mutta Euphemia, joka tiesi erittäin h yvin, että Swithin setä oli +kieltäytynyt tulemasta hänen kummikseen, kääntyi Hester tätiin ja alkoi +kertoa, kuinka hän oli nähnyt Irenen — rouva Soamesin — Kirkko- ja +Kauppayhtiössä. + +»Oliko Soames hänen kanssaan?» kysyi Hester täti, jolle rouva Small ei +ollut vielä ehtinyt kertoa tapausta. + +»Soames hänen kanssaan? _Tietysti_ ei.» + +»Oliko hän siis yksin ulkona Lontoossa?» + +»Ei toki, herra Bosinney oli hänen kanssaan. Irene oli _täydellisen_ +hyvin puettu.» + +Mutta Swithin, kuullessaan Irenen nimen, katsoi ankarasti Euphemiaan, +joka totta puhuen ei koskaan näyttänyt miltään puvussaan, oli hänen +yllään sitten mitä hyvänsä, ja sanoi: + +»Puettuna hienon naisen tavoin, otaksun. Häntä on ilo katsella.» + +Sinä hetkenä ilmoitettiin James ja hänen tyttärensä. Dartie, jota +kovin oli alkanut janottaa, oli sanonut saaneensa vastaanoton +hammaslääkäriltä ja noustuaan vaunuista Marble Archin kohdalla +istahtanut ajurinrattaille ja oli jo asettunut ikkunapöytänsä ääreen +klubiinsa Piccadillyllä. + +Hänen vaimonsa — kertoi hän klubiveikoilleen — olisi tahtonut hänet +mukaan joillekin vierailuille. Se ei ollut hänen makuunsa — ei oikein. +Hahahaa! + +Hän huusi tarjoilijaa ja lähetti hänet halliin katsomaan kuka oli +voittanut puoli viiden kilpa-ajot. Hän sanoi olevansa väsynyt kuin +koira, ja se oli totta, hän oli ajellut kaiken iltapäivää vaimonsa +kanssa »näyttelyissä». Oli viimein kuitenkin hypännyt pois. Täytyihän +miehen elää omaa elämäänsä. + +Samana hetkenä, katsellessaan ulos ikkunasta — hän piti tästä pöydästä, +josta saattoi nähdä kaikki ohikulkijat — hän sattui onnettomuudeksi tai +kenties onneksi huomaamaan Soamesin hahmon, joka pyrki hiljalleen kadun +poikki Green Parkin puolelta ilmeisesti aikoen tulla sisään, sillä +myöskin Soames kuului »Iseeum-klubiin.» + +Dartie hyppäsi pystyyn, sieppasi lasinsa, mutisi jotakin »tuosta puoli +viiden kilpailusta» ja poistui nopeasti pelihuoneeseen, johon Soames ei +koskaan tullut. Täällä, himmeässä valossa, täydellisesti eristettynä, +hän eli omaa elämäänsä puoli kahdeksaan, jolloin hän tiesi Soamesin +varmasti lähteneen klubista. + +Ei kävisi laatuun, niin toisti hän itselleen aina, kun kiusaus liittyä +ikkunapöytien äärellä pakinoiviin yltyi liian voimakkaaksi, ei kerta +kaikkiaan kävisi laatuun panna toimeen kohtausta Winifredin kanssa nyt, +kun hänen raha-asiansa olivat niin huonot ja »vanha herra» (James) +pahalla tuulella aina tuosta öljyosake-jutusta saakka. + +Jos Soames näkisi hänet klubilla, tulisi epäilemättä tiedoksi, että +hän ei ollut käynytkään hammaslääkärillä. Hän ei käsittänyt kuinka +perheasiat »tulivat tiedoksi» niin pian. Hän istui levottomana +vihreällä verhottujen pelipöytien keskellä, olivinväriset kasvot +rypyssä, toinen ruutuinen housunpolvi nostettuna toisen päälle, +kiiltonahkakengät loistaen hämärässä, ja mietti etusormeaan +pureskellen mistä hitosta saisi rahaa, jos Erotic ei voitaisikaan +Lancashire-kilpailuissa. + +Hänen ajatuksensa kääntyivät synkeinä Forsyteihin. Oli sekin joukkoa! +Heiltä ei saanut kerrassaan mitään — ei ainakaan ilman suuria +vaikeuksia. He olivat niin s — saamarin pikkumaisia raha-asioissa, ei +ainoatakaan urheilijaa koko joukossa, jollei kenties George. Tuo Soames +esimerkiksi sai melkein kohtauksen, jos pyysi häneltä viheliäistä +vippiä, tai jollei hän saanut kohtausta, katsoi hän toiseen hymyillen +tuota kirottua ylimielistä hymyään ikäänkuin sitä olisi kadotettu sielu +vain siksi, että oli rahapulassa. + +Ja tuo Soamesin vaimo sitten (Dartielle tuli tahtomattaan vesi suuhun), +hänen kanssaan Dartie oli koettanut olla hyvissä väleissä, niinkuin +kauniin kälyn ainakin, mutta paha hänet periköön, jos tuo — (hän käytti +hengessään rumaa sanaa) — koskaan suvaitsi puhua hänelle mitään, ja +hän katsoikin lankoonsa ikäänkuin tämä olisi lokaa — ja kuitenkin sama +nainen saattoi mennä sangen pitkälle, siitä hän löisi korkean vedon. +Hän tunsi naiset, noin lempeitä silmiä ja kaunista vartaloa ei annettu +turhan vuoksi, minkä Soames pian saisi huomata, jos oli mitään perää +siinä, mitä hän oli kuullut tuosta herra Merirosvosta. + +Dartie nousi tuoliltaan, käveli huoneen poikki ja pysähtyi marmorisen +tulisijan yläpuolella olevan peilin eteen. Siinä hän seisoi kauan +katsellen peilistä kasvojensa kuvaa. Vahattuine tummine viiksineen +ja pienine hienostuneille poskiparran alkuineen ne näyttivät kuin +pellavaöljyllä voidelluilta, niinkuin muutamien miesten tyyppiin +kuuluu. Hän huomasi surukseen lupaavan näppylänäkin toisella sivulla +käyrähköä, lihavaa nenäänsä. + +Tällä välin vanha Jolyon oli huomannut tuon ainoan tyhjän tuolin +Timothyn mukavassa salongissa. Hänen tulonsa oli ilmeisesti katkaissut +keskustelun, ja vääjäämätön nolous oli vallalla. Juley täti pyrki +tunnetulla hyväntahtoisuudellaan auttamaan tilanteen ennalleen. + +»Niin, Jolyon», sanoi hän, »me juuri sanomme, että sinä et ole ollut +täällä pitkään aikaan, mutta emmehän me saa sitä ihmetellä. Sinulla +tietysti on työtä? James juuri sanoi, kuinka kiireellinen aika vuodesta +—» + +»Sanoiko hän?» sanoi vanha Jolyon ja katsoi Jamesiin tiukasti. »Ei +olisi puoleksikaan niin paljon kiirettä, jos jokainen hoitaisi omat +asiansa.» + +James torkkui matalalla tuolilla, jolta hänen jalkansa nousivat kuin +ylämäkeen. Hän alkoi muutella niitä levottomana ja polki toisella +niistä kissaa, joka epäviisaasti kyllä oli etsinyt turvaa vanhasta +Jolyonista hänen luonaan. + +»Kas, teillä on täällä kissa», sanoi hän loukkaantuneella äänellä +vetäen hermostuneena pois jalkansa, jonka hän tunsi likistävän tuota +pehmeätä, karvaista ruumista. + +»Montakin», sanoi vanha Jolyon katsellen toisesta toiseen, »minä poljin +juuri yhtä.» + +Hiljaisuus seurasi. + +Sitten rouva Small, väännellen sormiaan ja katsellen ympärilleen +intomielisen tyvenesti, kysyi: »Entä kuinka voi rakas June?» + +Huumorin tuikahdus välähti vanhan Jolyonin totisuudessa. Ihmeellinen +nainen tuo Juley! Ei kukaan vetänyt vertoja hänelle väärän asian +sanomisessa. + +»Huonosti», sanoi hän. »Lontoo ei sovi hänelle — liian paljon väkeä, +liian paljon juorua ja jupinaa.» Hän sanoi sanansa painokkaasti ja +katseli taaskin Jamesia kasvoihin. + +Kukaan ei puhunut. + +Kaikilla oli se tunne, että oli liian vaarallista yrittää mihinkään +suuntaan tai huomauttaa mitään. Jotakin siitä uhkaavan kohtalon +tunteesta, joka valtaa katselijan kreikkalaista draamaa esitettäessä, +oli tullut tuohon täyteenahdettuun huoneeseen, noitten valkotukkaisten, +lievetakkisten vanhojen miesten ja muodikkaasti puettujen naisten +keskuuteen, jotka kaikki olivat samaa verta ja joitten kaikkien välillä +oli epämääräistä yhtäläisyyttä. + +Eipä siltä, että he olisivat olleet siitä tietoisia — sellaisten +kohtalokkaitten, katkerien henkien vierailu vain tunnetaan. + +Sitten Swithin nousi. Hän ei tahtonut jäädä tällaisen mielialan +vallitessa. — Hän ei vain antaisi kenenkään nujertaa itseään! Hän +liikehti huoneen läpi tavallistakin juhlallisempana ja sanoi kädestä +hyvästi jokaiselle erikseen. + +»Sanokaa terveisiä Timothylle, että hän lellittelee itseään liikaa», +sanoi hän. Sitten hän kääntyi Francieen, joka hänen mielestään oli +»tyylikäs», ja lisäsi: »Tule ajelemaan minun kanssani jonakin päivänä.» +Mutta tämä manasi esille muiston tuosta toisesta tapausrikkaasta +ajelusta, josta oli ollut niin paljon puhetta, ja hän seisoi hetkisen +aivan hiljaa, silmät lasimaisina, ikäänkuin tajutakseen omien sanojensa +merkityksen, sitten hän äkkiä muisti, että hän ei välittänyt rahtuakaan +ja kääntyi vanhaan Jolyoniin: »No, hyvästi, Jolyon! Sinun ei pitäisi +lähteä ulos ilman päällystakkia, sinä saat lonkkasärkyä tai jotakin +muuta sellaista!» Ja potkaisten hiljaa kiiltonahkakenkänsä kärjellä +kissaa hän kuljetti valtavan ruhonsa pois. + +Kun hän oli lähtenyt, katsoivat kaikki salaa toisiinsa nähdäkseen, +kuinka muut olivat ottaneet sanan »ajelu» — tuon kuuluisaksi käyneen +sanan, joka oli saanut niin valtavan merkityksen ollen ainoa niin +sanoaksemme virallinen uutinen, joka voitiin asettaa yhteyteen tuon +epämääräisen ja kolkon, perhekielille tarrautuneen huhun kanssa. + +Euphemia antautui mielijohteen valtaan ja sanoi lyhyesti nauraen: »Onpa +hyvä, ettei Swithin setä kutsu minua ajelulle.» + +Rouva Small, rauhoittaakseen häntä ja hälventääkseen mahdollisen +pienen hämmingin, vastasi: »Rakkaani, hän vie kernaasti ajelulle +jonkun, joka on hyvin puettu, josta hänellä on kunniaa. Minä en koskaan +unohda sitä kertaa, jolloin hän kutsui minut. Se oli elämys!» Ja +hänen pöhöttyneille vanhoille kasvoilleen levisi hetkeksi omituinen +tyytyväisyys. Sitten ne hervahtivat, ja hän sai kyyneleet silmiin. +Hän ajatteli sitä ajelua, jonka hän kauan sitten oli tehnyt Septimus +Smallin kanssa. + +James, joka oli vaipunut takaisin hermostuneeseen mietiskelyynsä +matalalla tuolilla, tempautui äkkiä pystyyn: »Lystikäs mies, tuo +Swithin», sanoi hän, mutta ei koko sydämestään. + +Vanhan Jolyonin hiljaisuus, hänen ankarat silmänsä pitivät kaikkia +lamaannuksen vallassa. Hän itse oli levoton omien sanojensa +vaikutuksesta — se näytti syventävän tuon huhun merkitystä, jota hän +oli tullut tekemään tyhjäksi — mutta suuttunut hän oli vieläkin. + +Hän ei ollut vielä selvä heistä. Ei, ei — hän antaisi heille vielä +letkauksen tai pari. + +Hän ei tahtonut letkauttaa veljentyttäriään, hänellä ei ollut mitään +riitaa heidän kanssaan — nuori ja edustavannäköinen nainen aina vetosi +vanhan Jolyonin suopeuteen — mutta tuo James, ja — kenties vähemmässä +määrässä — nuo toiset ansaitsivat kaiken minkä voivat saada. Ja hän +kysyi myöskin Timothya. + +Ikäänkuin aavistaen jonkin vaaran uhkaavan nuorempaa veljeä Juley täti +äkkiä tarjosi Jolyonille teetä. »Tuolla sitä on», sanoi hän, »kylmää +ja pahaa kylläkin, se odottaa sinua ruokasalissa, mutta Smither saa +laittaa sinulle uutta.» + +Vanha Jolyon nousi. »Ei kiitos», sanoi hän katsellen suoraan Jamesiin, +»minulla ei ole aikaa teenjuontiin ja — skandaalijuttuihin ja sen +semmoisiin. Minun on aika lähteä kotiin. Hyvästi, Julia, hyvästi, +Hester, hyvästi, Winifred.» + +Ilman sen juhlallisempaa hyvästiä hän marssi ulos. + +Vuokravaunuissa hänen kiukkunsa haihtui, sillä sellaista hänen +suuttumuksensa aina oli — kun hän oli saanut purkaa sitä, haihtui +se. Hänen mielensä tuli ankeaksi. Hän oli tukkinut heidän suunsa, +mutta millä hinnalla! Sillä, että hän nyt varmaan tiesi tuon huhun, +jota hän oli tullut kumoamaan, olevan totta. June oli hyljätty, tuon +miehen pojan vaimon vuoksi! Hän tunsi, että huhu oli totta, ja koetti +karkaista itsensä käyttäytymään ikäänkuin se ei olisi totta, mutta +kipu, jonka hän kätki tähän päätökseen, alkoi hitaasti, varmasti +muuttua sokeaksi vihamielisyydeksi Jamesia ja hänen poikaansa kohtaan. + +Nuo kuusi naista ja yksi mies, jotka olivat jääneet saliin, alkoivat +puhella niin luontevasti kuin saattoivat tällaisen tapauksen jälkeen, +sillä vaikka jokainen heistä tiesi tosiasiaksi, että hän ei ikinä +puhunut skandaalijuttuja, tiesi joka-ainoa niinikään, että kuusi muuta +kyllä puhui, ja kaikki olivat suuttuneita ja tunsivat kärsineensä +tappion. James yksin vaikeni, järkytettynä sielunsa pohjia myöten. + +Sitten Francie sanoi: »Tiedättekö, minusta Jolyon setä on kauheasti +muuttunut viime vuodesta. Mitä sinä arvelet, Hester täti?» + +Hester täti teki pienen torjuvan liikkeen. »Oi, kysy Juley tädiltä», +sanoi hän. »Minä en tiedä.» + +Kukaan muu ei pelännyt myöntää, ja James mutisi synkeänä lattiaan +tuijottaen: »Hän ei ole puoltakaan siitä mitä hän oli.» + +»Minä olen pannut sen merkille jo pitkän ajan kuluessa», sanoi Francie. +»Hän on peloittavasti vanhentunut.» + +Juley täti pudisti päätään, hänen kasvonsa olivat äkkiä menneet +kokonaan lerpalleen. + +»Rakas Jolyon parka», sanoi hän, »jonkun pitäisi nähdä se hänen +puolestaan.» + +Tuli taaskin hiljaisuus, sitten kaikki viisi vierasta nousi yhtä aikaa +lähteäkseen, ikäänkuin heitä olisi kauhistuttanut jäädä yksin toisten +jälkeen. + +Rouva Small, Hester täti ja kissa jäivät vanhaan rauhaansa, ja kaukaa +kuuluva oven sulkeutuminen ilmaisi Timothyn tulon. + +Samana iltana, kun Hester täti oli juuri mennyt nukkumaan takimmaiseen +makuuhuoneeseen, joka oli ollut Juley tädin, ennenkuin Juley täti otti +haltuunsa Ann tädin huoneen, avautui ovi ja rouva Small astui sisään, +vaaleanpunainen yömyssy päässä, kynttilä kädessä. »Hester», sanoi hän. +»Hester.» + +Hester täti kahisutti hiljaa lakanaansa. + +»Hester», toisti Juley täti ollakseen ihan varma siitä, että oli saanut +toisen hereille, »minä olen niin huolissani rakkaan Jolyon raukan +vuoksi. _Mitä_» — Juley täti viipyi tässä sanansa — »luulet, että +pitäisi tehdä?» + +Hester tädin lakana kahisi taaskin, hänen äänensä kuului heikosti +pyytävältä: »Tehdä? Kuinka minä tietäisin?» + +Juley täti kääntyi tyytyväisenä pois, sulki oven erikoisen hiljaa, +ettei häiritsisi Hester kultaa, mutta kadotti otteensa ja antoikin sen +paukahtaa. + +Tultuaan takaisin omaan huoneeseensa hän seisoi ikkunassaan katsellen +kuuta, joka paistoi yli puiston puitten, musliiniverhon raosta — +verhot olivat muuten tiukasti suljetut, ettei kukaan näkisi. Ja siinä, +kasvot pyöreinä ja lerpallaan vaaleanpunaisen yömyssyn alla, silmät +kosteina, hän ajatteli »rakasta Jolyonia», joka oli niin vanha ja niin +yksinäinen, ja kuinka hän voisi olla hyödyksi veljelleen, ja kuinka +Jolyon rupeaisi pitämään hänestä niinkuin ei kukaan ollut pitänyt sen +jälkeen kuin Septimus parka erkani täältä. + + + + +8. TANSSIAISET ROGERILLA + + +Rogerin talo Prince's Gardenissa oli loistavasti valaistu. Oli +hankittu suuri määrä vahakynttilöitä, jotka oli asetettu kristallisiin +kruunuihin, ja pitkän, kaksiosaisen salongin parkettilattia kuvasti +näitä tähtisikermiä. Huone oli saatu todella tilavannäköiseksi +siirtämällä kaikki huonekalut yläkertaan ja reunustamalla seinät noilla +omituisilla sivistyksen tuotteilla, joita sanotaan tabureteiksi. + +Etäisessä nurkassa palmujen keskellä oli piano, jonka nuottitelineellä +oli avattuna kappale »Kensingtonin karkeloa.» + +Roger oli vastustanut soittokuntaa. Hän ei vähääkään ymmärtänyt, mitä +sillä tehtäisiin. Hän ei aikonut kustantaa sellaista, ja sillä hyvä. +Francien (äiti, jolle Roger jo kauan sitten oli hankkinut kroonillisen +vatsakatarrin, meni vuoteeseen tällaisissa tilaisuuksissa) oli ollut +pakko tyytyä vahvistamaan pianoa nuorella miehellä, joka soitti torvea, +ja hän oli järjestänyt palmut niin, että jokainen, joka ei katsonut +syvälle asioihin, saattoi kuvitella useampien soittajien piilevän +siellä. Hän päätti käskeä heitä soittamaan kovaa — torvesta sai paljon +musiikkia irti, jos soittaja vain pani siihen sielunsa. + +Hän oli vihdoinkin, niinkuin sivistyneemmällä Amerikan kielellä +sanotaan, »selvä» — oli läpäissyt tuon kiusallisen hätäkeinojen +labyrintin, joka on läpäistävä, ennenkuin muodinmukainen esiintyminen +voidaan yhdistää Forsyten terveeseen taloudenhoitoon. Laihana mutta +loistavana maissinvärisessä puvussaan, paljon tylliä olkapäillä, hän +kulki paikasta paikkaan ja silmäili kaikkea. + +Vartavasten hankitulle hovimestarille (Roger piti vain palvelustyttöjä) +hän puhui viineistä. Ymmärsikö hän nyt oikein, että herra Forsyte +tahtoi kaksitoista Whiteleyltä ostettua samppanjapulloa avattaviksi? +Mutta jos samppanja loppui kesken (hän ei kyllä luullut sen loppuvan, +useimmat naiset kuitenkin joivat vettä), mutta jos se loppuisi, saisi +hän turvautua samppanjabooliin ja tulla toimeen parhaansa mukaan. + +Francien mielestä oli sietämätöntä puhua tällaista hovimestarille, +se oli niin alapuolella hänen arvonsa, mutta mitä muutakaan voi +tehdä, kun isä kerran oli sellainen? Roger, tehtyään itsensä kyllin +epämiellyttäväksi tanssin aikana, tulisi sitten punakkana, ulkonevine +otsineen, ikäänkuin hän olisi järjestänyt kaiken, hymyilisi ja +luultavasti veisi kauneimmat naiset illallispöytään, ja kahdelta, juuri +kun tanssi olisi parhaassa vauhdissa, hän menisi salaa soittajien luo, +käskisi heitä soittamaan »God save the Queen» ja lähtemään tiehensä. + +Francie toivoi hurskaasti, että isä pian väsyisi ja painuisi vuoteeseen. + +Hänen kolme tai neljä parasta tyttöystäväänsä, jotka olivat vieraina +talossa näitten tanssiaisten kunniaksi, olivat yhdessä hänen kanssaan +nauttineet eräässä hyljätyssä yläkerran huoneessa teetä ja kylmää +kananpoikaa, jotka tarjottiin kiireisesti. Miehet oli lähetetty +päivälliselle Eustacen klubiin, heidän tiettävästi piti saada +kunnollinen ruokansa. + +Lyönnilleen kello yhdeksän saapui rouva Small yksin. Hän pyysi +kaunopuheisesti anteeksi Timothyn poissaoloa, mutta ei maininnut +sanaakaan Hesteristä, joka viime hetkessä oli ilmoittanut tahtovansa +jäädä rauhaan. Francie otti hänet vastaan vuolaasti ja asetti hänet +tuoliin jättäen hänet siihen istumaan yksinäisenä ja nyrpeänä +lavendelinvärisessä silkissään — ensi kerran Annin kuoleman jälkeen +hänellä oli värillinen puku. + +Parhaat tyttöystävät tulivat nyt huoneistaan, jokaisella kuin +taikajärjestelyn kautta erivärinen puku, mutta kullakin sama tyllin +runsaus olkapäillään ja povellaan — sillä heidän kohtalonaan oli +olla tytöiksi liian laihoja. Heidät saatettiin kaikki rouva Smallin +luo. Kukaan ei viipynyt hänen seurassaan muuta kuin pari sekuntia, +he ryhmittyivät yhteen, juttelivat ja hypistelivät ohjelmiaan ja +vilkuilivat salaa ovelle odotellen ensimmäisen miehen ilmaantumista. + +Sitten saapui ryhmässä joukko Nicholaslaisia, täsmällisinä kuten aina +— se oli Ladbroke Groven korkeinta muotia; ja kohta heidän takanaan +Eustace tovereineen, synkeänä ja tupakantuoksuisena. + +Nyt tuli kolme tai neljä Francien ihailijaa peräkkäin — hän oli ottanut +jokaiselta lupauksen tulla aikaisin. He olivat kaikki sileiksiajeltuja +ja vilkkaita — se oli tuota erikoista nuoren miehen vilkkautta, joka +oli hiljattain vallannut Kensingtonin. He eivät näyttäneet vähääkään +häiriytyvän toinen toistensa läsnäolosta. Jokaisella oli ulkonevat +kravatinpäät, valkoiset liivit ja kirjaillut sukat. Ja jokainen oli +piilottanut nenäliinan kalvosimeen. He liikkuivat hilpeinä, kukin +varustettuna ammattimaisella iloisuudella ikäänkuin olisi tullut +suorittamaan suuria tekoja. Tanssiessa olivat heidän kasvonsa kaukana +tuosta tanssivan englantilaisen perimätavallisesta juhlallisuudesta, +vastuuttomat, hurmaavat, huolettomat; he lennättivät ja pyörittivät +pariaan aika vauhtia pitämättä turhantarkkaa lukua soiton tahdista. + +Toisia tanssittajia he katselivat kepeän ylenkatseellisesti — he, kevyt +prikaati, satojen Kensingtonin »hippojen» sankarit, joilta yksin voi +toivoa oikeata käyttäytymistä ja hymyä ja astuntaa. + +Tämän jälkeen virta taajeni. Kaitsijat asettuivat ovea vastapäätä +olevalle seinustalle, tanssiva aines täytti pian salin pyörteillään. + +Miehiä oli niukasti, ja seinäkoristeilla oli tuo erikoinen, +intomielinen ilmeensä, tuo kärsivällinen, katkerahko hymynsä, joka +näytti sanovan: »Oi, ei, älä narraa minua, kyllä minä tiedän, ettet +aio tulla hakemaan minua. Sitä tuskin voisin odottaa.» Ja Francie +suostutteli jotakin ihailijaansa tai jotakin muuta parratonta +poikaa: »Kas niin, minun mielikseni antakaa minun esittää teidät +neiti Pinkille, hän on oikein herttainen tyttö!» Ja Francie kuljetti +nuorukaisen paikalle ja sanoi: »Neiti Pink — herra Gathercole. Voitko +varata hänelle tanssin?» Silloin neiti Pink hymyili väkinäistä hymyään, +punastui vähän ja vastasi: »Oi, enköhän!» Ja varjostaen tyhjää +korttiaan hän kirjoitti siihen Gathercolen nimen ja luki sen siitä +innokkaasti nuorukaisen ehdottaman tanssin, noin toisen ylimääräisen, +kohdalta. + +Mutta kun nuorukainen oli mumissut, että on kuuma, ja kadonnut, +hän palasi toivottomaan odotukseensa, hymyilemään kärsivällistä, +katkerahkoa hymyään. + +Äidit, leyhytellen hitaasti viuhkojaan, pitivät silmällä tyttäriään, +ja heidän silmistään voi lukea noiden tytärten onnen tarinan. He +itse saivat tunti tunnilta istua kuolemanväsyneinä, hiljaisina tai +suonenvedontapaisesti puhellen, mutta mitä siitä niinkauan kuin +tytöillä oli hauskaa! Mutta nähdä heidät laiminlyötyinä ja syrjässä! +Oi, he hymyilivät, mutta heidän silmänsä surmasivat kuin haavoitetun +joutsenen silmät, he olisivat tahtoneet iskeä nuoren Gathercolen +keikarimaisten housujen höllään paikkaan ja vetää hänet tytärtensä luo +— senkin marakatin! + +Ja kaikki elämän julmuudet ja kovuudet, sen paatos ja sen +mahdollisuuksien epätasaisuus, sen turhamaisuus, epäitsekkyys ja +kärsivällisyys, kaikki oli edustettuna tämän Kensingtonin tanssisalin +taistelukentällä. + +Siellä täällä oli myöskin rakastavaisia — ei ihailijoita sellaisia +kuin Francien, jotka ovat oma luokkansa — vaan yksinkertaisesti +rakastuneita, jotka vavisten, punastuvina ja hiljaisina etsivät +toisiaan ohimenevin silmäyksin, koettivat kohdata ja koskettaa +toisiaan tanssin pyörteissä ja silloin tällöin tanssiessaan yhdessä +hämmästyttivät satunnaista katselijaa silmiensä kirkkaudella. + +Ei sekuntiakaan ennen kymmentä saapui James, saatossaan Emily, Rachel, +Winifred (Dartie oli jätetty kotiin, koska hän edellisellä kerralla +oli juonut liian paljon samppanjaa Rogerilla), ja nuorin, Cicely, joka +esiintyi ensi kerran seuraelämässä. Heidän jälkeensä tulivat ajurilla +Soames ja Irene, jotka olivat syöneet päivällistä isänkodissa. + +Kaikilla näillä naisilla oli olkanauhat eikä mitään tylliä — ihon +rohkeammasta paljastamisesta näki heti, että he tulivat muodikkaammalta +puolelta puistoa. + +Soames vetäytyi syrjään tanssivien kosketuksesta ja asettui +seinustalle. Kalpea hymy huulillaan hän seisoi ja katseli. Valssi +toisensa jälkeen alkoi ja päättyi, pari toisensa jälkeen liukui ohi +hymyillen, nauraen ja puhellen katkonaisesti tai taas suljetuin huulin, +silmät etsien joukosta jotakin, tai hiljaisina, puoliavoimin huulin, +katse vajonneena toisen katseeseen. Ja juhlan lemu, kukkien, hiusten ja +naisten haju vesien tuoksu nousi tukahduttavana kesäyön kuumuudesta. + +Hiljainen, hieman ylenkatseellinen Soames ei näyttänyt panevan merkille +mitään, mutta silloin tällöin, hänen silmiensä löytäessä etsimänsä, ne +kiintyivät johonkin kohtaan tuossa liikkuvassa ihmisjoukossa, ja hymy +kuoli hänen huuliltaan. + +Hän ei tanssinut kenenkään kanssa. Muutamat miehet tanssivat vaimojensa +kanssa; hänen sopivaisuuden tajunsa ei ollut sallinut hänen tanssia +Irenen kanssa heidän mentyään naimisiin, ja Forsytein Jumala tietänee, +oliko se hänelle huojennus vai eikö. + +Irene kulki ohi tanssien toisten miesten kanssa, hänen iriksensininen +pukunsa liukui Soamesin jalkojen edestä. Hän tanssi hyvin, ja Soames +oli väsynyt kuulemaan naisten sanovan happamasti hymyillen: »Kuinka +kauniisti vaimonne tanssii, herra Forsyte — on oikein ilo katsella +häntä!» Väsynyt vastaamaan heille syrjäsilmäyksin: »Niinkö arvelette?» + +Eräs nuori pari leyhytteli viuhkaa vallan lähellä, ja siitä tuli +epämiellyttävää vetoa. Francie ja eräs hänen ihailijansa seisoivat +lähellä. He puhuivat rakkaudesta. + +Hän kuuli takaa Rogerin äänen, joka antoi palvelijalle määräyksen +illallisesta. Kaikki oli erittäin toisluokkaista! Hän toivoi, ettei +olisi tullut ollenkaan! Hän oli kysynyt Ireneltä tahtoiko tämä, että +hän tulisi, ja Irene oli vastannut hymyillen tuota hymyään, joka voi +tehdä toisen hulluksi: »En toki.» + +Minkätähden hän _oli_ tullut? Viimeisenä neljännestuntina hän ei ollut +edes nähnyt Ireneä. Tuossa tuli George klovninnaamoineen häntä kohti. +Oli liian myöhäistä päästä pakoon. + +»Oletko nähnyt Merirosvoa?» kysyi tuo julkea narri. »Hän on +sotapoluilla — tukka leikattu ja vaikka mitä.» + +Soames sanoi, että hän ei ollut nähnyt, kulki huoneen poikki, joka +tanssien lomassa sattui olemaan melkein tyhjänä, meni parvekkeelle ja +katsoi alas kadulle. + +Eräät vaunut olivat tuoneet myöhäisiä juhlavieraita, ja oven +ulkopuolella vetelehti noita Lontoon katujen kärsivällisiä +katselijoita, joita valot ja musiikki vetävät puoleensa. Heidän +ylöspäinkääntyneet kasvonsa, jotka näyttivät kalpeilta mustia ja +likaisia pukuja vastaan, näyttivät tylsän odottavilta, ja Soamesia +suututti. Minkätähden heidän sallittiin seisoa siinä, miksi ei poliisi +ajanut heitä pois? + +Mutta poliisi ei näyttänyt huomaavan heitä; hän seisoi hajareisin +kivitykselle levitetyn punaisen maton syrjällä ja hänen kasvoillaan, +joita kypärä kehysti, oli sama töllistävä odotus kuin heilläkin. + +Parvekkeen ristikkojen läpi Soames näki kadun toisella puolella olevien +oksien kiiltävän katulyhdyn valossa ja hiljaa liikkuvan iltatuulessa. +Taampaa näkyi talojen yläkertojen valot, jotka olivat kuin silmiä +puutarhan tummassa hiljaisuudessa, ja kaiken yläpuolella oli tuo +ihmeellinen Lontoon taivas, johon lukemattomien lamppujen valot +heijastuivat, holvi, jonka tähtivaloon ihmisten tarpeet ja kuvitelmat +taittuvat — loiston ja kurjuuden kuvastin, joka ilta illalta levittää +ystävällistä ivaansa penikulmamääriin taloja ja puutarhoja, linnoja +ja hökkeleitä, yli Forsytein, poliisien ja kadun kärsivällisten +katselijain. + +Soames kääntyi pois ja katsoi piilopaikastaan valaistuun huoneeseen. +Ulkona oli viileämpi. Hän näki viimeisten tulokkaitten, Junen ja hänen +isoisänsä, astuvan sisään. Mikä oli saanut heidät myöhästymään näin? He +seisoivat oviaukossa. He näyttivät uupuneilta. Että setä Jolyon olikin +ulkona tähän aikaan yöstä! Miksi ei June ollut tullut hakemaan Ireneä, +niinkuin tavallisesti? Ja hänen mieleensä tuli äkkiä, ettei hän ollut +nähnyt jälkiäkään Junesta pitkiin aikoihin. + +Hän katseli tytön kasvoja välinpitämättömänä ja häijysti, hän näki +niitten muuttavan väriä, käyvän niin kalpeiksi, että hän luuli tytön +kaatuvan, sitten leimahtavan purppuranpunaisiksi. Kääntyessään +katsomaan mitä June oli nähnyt, hän huomasi vaimonsa, joka Bosinneyn +käsipuolessa tuli salin toisessa päässä olevasta talvipuutarhasta. +Hänen silmänsä olivat kiintyneet Bosinneyn silmiin ikäänkuin hän +juuri vastaisi tämän tekemään kysymykseen, ja Bosinney katsoi häneen +innokkaasti. + +Soames katsoi taaskin Junea. Hänen kätensä oli vielä vanhan Jolyonin +käsivarrella, hän näytti pyytävän jotakin. Soames näki yllättyneen +ilmeen setänsä kasvoilla, sitten he kääntyivät ja lähtivät ovesta ulos +kadoten hänen näkyvistään. + +Soitto alkoi taas — valssi — ja Soames odotti ikkunakomerossaan +hiljaisena kuin patsas, liikkumattomin kasvoin, mutta hymy huulilta oli +kadonnut. Nyt hänen vaimonsa ja Bosinney tanssivat ohi tuskin kyynärän +päässä pimeästä ikkunakomerosta. Hän tunsi sen gardenian tuoksun, jota +Irene käytti, näki hänen povensa nousun ja laskun, hänen silmiensä +ikävän, hänen raollaanolevat huulensa ja ilmeen, joka oli hänelle outo. +He tanssivat ohi hitaasti, keinuvassa tahdissa, ja Soamesista näytti, +että he painautuivat toisiinsa. Hän näki Irenen nostavan katseensa, +pehmeän ja tumman, Bosinneyhin ja painavan sen taas alas. + +Soames palasi hyvin kalpeana parvekkeelle, nojautui kaiteeseen ja +katsoi alas puistoon. Samat olennot töllistelivät vielä tympeän +itsepintaisina valoihin, poliisin kasvot olivat myöskin kääntyneet +ylöspäin ja tuijottivat, mutta hän ei nähnyt niistä mitään. Alhaalla +eräät vaunut ajoivat esiin, kaksi olentoa nousi niihin ja lähti pois... + +Sinä iltana June ja vanha Jolyon olivat syöneet päivällistä tavalliseen +aikaan. Tyttö oli korkeakauluksisessa arkipuvussaan, vanha Jolyon ei +ollut muuttanut pukua. + +Aamiaisilla hän oli puhunut tanssiaisista setä Rogerilla, hän olisi +tahtonut mennä, hän ei tyhmää kyllä ollut pyytänyt päästä kenenkään +seurassa. Nyt oli liian myöhäistä. + +Vanha Jolyon nosti terävät silmänsä. Oli aina ollut itsestään selvää, +että June oli mennyt tanssiaisiin Irenen kanssa! Ja hän kiinnitti +tyttöön tarkkaavaisen katseen ja kysyi: »Miksi et lähde Irenen kanssa?» + +Ei! June ei tahtonut pyytää Ireneä, hän lähtisi nyt vain jos — jos +isoisä tahtoisi kerran tulla — pieneksi aikaa! + +Hänen katseensa oli ollut niin kiihkeä ja niin nääntynyt, että vanha +Jolyon oli nuristen suostunut. Hän ei vain tietänyt, sanoi hän, mitä +Irene tekisi tuollaisissa tanssiaisissa. Tilaisuus ei olisi paljonkaan +arvoinen, siitä hän löisi vaikka vetoa, ja June ei sopinut sellaisiin +paremmin kuin kissa! Meri-ilmaa June tarvitsi, ja kun Kansainvälisen +Kultayhtiön yleiskokous vain oli ohi, olisikin isoisä valmis viemään +hänet rannikolle. Eikö June tahtonut? Voi, hän vallan lopettaa itsensä! +Vanha Jolyon vilkaisi häneen surullisesti ja jatkoi aamiaistaan. + +June lähti ulos aikaisin ja käveli levottomana kuumuudessa. Hänen pieni +keveä olemuksensa, joka viime aikoina oli liikkunut niin hitaasti +toimissaan, oli pelkkää tulta. Hän osti itselleen kukkia. Hän tahtoi +— hän aikoi olla niin kaunis kuin suinkin mahdollista. Hän tulisi +sinne! June tiesi varsin hyvin, että Bosinney oli saanut kutsukortin. +Hän tahtoisi nyt näyttää sulhaselleen, että hän ei välittänyt. Mutta +syvällä sydämessään hän päätti sinä iltana voittaa hänet takaisin. Hän +tuli kotiin touhuissaan ja puhui iloisesti koko lounaan ajan. Vanha +Jolyon oli saapuvilla ja meni ansaan. + +Iltapäivällä June sai epätoivoisen itkukohtauksen. Hän tukahdutti +nyyhkytykset vuoteensa tyynyihin, mutta kun hän vihdoin lakkasi +itkemästä, hän näki peilissä turvonneet kasvot ja punaiset silmät, +joiden ympärillä oli sinertävät renkaat. Hän viipyi hämärtyvässä +huoneessa päivälliseen asti. + +Taistelu jatkui hänessä koko tuon hiljaisen aterian ajan. Hän näytti +niin varjomaiselta ja uupuneelta, että vanha Jolyon käski »Sankeyta» +toimittamaan vastasanan kuskille, hän ei veisi Junea ulos tänä iltana. +Junen piti mennä sänkyyn! Tyttö ei vastustellut. Hän meni huoneeseensa +ja istui pimeässä. Kello kymmeneltä hän soitti palvelustyttöä. + +»Tuo vähän kuumaa vettä ja sano herra Forsytelle, että tunnen itseni +täysin levänneeksi nyt. Sano, että jos hän on liian väsynyt, voin aivan +hyvin mennä tanssiaisiin yksinkin.» + +Tanssiaispuku oli vielä levitettynä sohvalla, ja June pukeutui vihaisen +huolellisesti, otti kukat käteensä ja lähti alas, kantaen pientä +päätään pystyssä tukkataakan alla. Hän saattoi ohikulkiessaan kuulla +vanhan Jolyonin liikkuvan huoneessaan. + +Vanha Jolyon pukeutui, hämmästyneenä ja vihaisena. Kello oli yli +kymmenen, he eivät ehtisi perille ennen yhtätoista, tyttö oli hullu. +Mutta isoisä ei uskaltanut pahoittaa hänen mieltään — tytön ilme +päivällisellä vaivasi häntä vielä. + +Hän harjasi tukkaansa suurella mustapuisella harjalla kunnes se loisti +kuin hopea lampun alla; sitten hänkin astui pimeään rappukäytävään. + +June kohtasi hänet siellä, ja sanaakaan sanomatta he astuivat vaunuihin. + +Kun ajelun jälkeen, joka tuntui kestävän ikuisuuden, he vihdoin +astuivat Rogerin salonkiin, June kätki päättäväisen naamion alle +hermostuksensa ja mielenliikutuksensa tuskan. Häpeän tunteen siitä, +mitä voisi sanoa »miehen perässä juoksemiseksi» tasoitti pelko, että +Phil ei olisikaan mukana, että June ei saisikaan nähdä häntä ja, +niinkuin hän itsepintaisesti oli päättänyt, vaikka ei tietänytkään, +kuinka se tapahtuisi, voittaa hänet takaisin. + +Tanssisalin, sen kiiltävän lattian näkeminen herätti hänessä ilon +tunteen, voitonriemun, sillä hän tanssi hyvin ja liiteli tanssiessaan, +kevyt kun oli, kuin levoton, kiihkeä pieni henkiolento. Bosinney +tietysti pyytäisi hänet tanssiin, ja jos he vain saisivat tanssia +yhdessä, tulisi kaikki ennalleen. Hän katseli innokkaasti ympärilleen. + +Bosinneyn näkeminen, kun hän Irenen kanssa tuli kukkahuoneesta, +kasvoillaan tuo täydellisen poissaoleva, omituinen ilme, iski häneen +liian äkisti. He eivät olleet nähneet — kukaan ei saisi nähdä hänen +tuskaansa, ei edes isoisä. + +Hän pani kätensä vanhan Jolyonin käsivarrelle ja sanoi hyvin hiljaa: + +»Minun pitää mennä kotiin, isoisä, minä olen sairas.» + +Isoisä lennätti hänet pois muristen itsekseen, että hän kyllä tiesi, +kuinka tulisi käymään. + +Hänelle vanha Jolyon ei sanonut mitään, mutta kun he taas istuivat +vaunuihin, jotka onnellisen sattuman kautta olivat lähellä ovea, hän +kysyi: »Mikä on, rakkaani?» + +Huomatessaan nyyhkytysten ravistavan koko tuota hentoa ruumista hän +hätääntyi hirveästi. Junen piti mennä tohtori Blankille huomispäivänä. +Isoisä ajaisi tahtonsa läpi. Hän ei voinut nähdä Junea tällaisena... +No, no! + +June hillitsi nyyhkytyksensä, pusersi isoisän kättä kuumeisesti ja +painui nurkkaansa, kasvot huiviin kätkettyinä. + +Vanha Jolyon näki vain hänen silmänsä, jotka tuijottivat +liikkumattomina pimeyteen, mutta ei lakannut sivelemästä hänen kättään +laihoilla sormillaan. + + + + +9. ILTA RICHMONDISSA + + +Muidenkin kuin Junen ja Soamesin silmät olivat nähneet »noiden +kahden» (niinkuin Euphemia jo oli alkanut nimittää heitä) tulevan +talvipuutarhasta, toisetkin silmät olivat panneet merkille Bosinneyn +kasvojen ilmeen. + +On hetkiä, jolloin Luonto paljastaa intohimon, joka kätkeytyy +tavallisten ilmeitten huolettoman rauhan alle — kiihkeä kevät, joka +valkeana leimahtaa mantelikukille purppurapilvien läpi, luminen, kuun +valaisema vuorenharjanne, jonka yllä loistaa yksinäinen tähti ja joka +kohoaa ylös intohimoiseen sineen, tai vanha marjakuusi, joka seisoo +mustana, jotakin ylpeätä salaisuutta vartioiden, iltaruskon paloa +vastaan. + +On myöskin hetkiä, jolloin taulugalleriassa jokin teos, joka +satunnaisen katselijan tajunnassa on »***Tizian — huomattavan kaunis», +nujertaa jonkin vastustelevan Forsyten, joka kenties on syönyt paremman +lounaan kuin hänen toverinsa, ja pakottaa hänet seisomaan lumottuna, +haltioitumisen tilassa. On jotakin, tuntee hän, on jotakin tässä, mikä +— niin, on jotakin. Jokin järkeilemätön, järjetön valtaa hänet; kun hän +koettaa määritellä sitä käytännöllisen ihmisen täsmällisyydellä, se +liukuu pois, kaikkoaa hänen käsistään niinkuin hänen nauttimansa viinin +hehku kaikkoaa jättäen hänet tympeyteen ja tietoisuuteen maksastaan. +Hän tuntee haihatelleensa, tuhlanneensa jotakin, voimaa on lähtenyt +hänestä. Ei hän halunnut väläystä siitä, mikä piili noiden luettelon +kolmen tähden alla. Jumala varjelkoon häntä tietämästä mitään luonnon +voimista! Jumala varjelkoon häntä hetkeksikään myöntämästä, että +sellaisia onkaan! Mihin joudut, jos sen kerran myönnät? Sisäänpääsy +maksoi shillingin, luettelo toisen. + +Ilme, jonka June oli nähnyt, jonka toiset Forsytet olivat nähneet, oli +kuin kynttilän valo olisi äkkiä leimahtanut jonkin kuvitellun kankaan +reiän läpi — kankaan, jonka takana kynttilää kuljetetaan. Oli kuin +himmeä, epävakainen, häilähtelevä ja houkutteleva tuli äkkiä olisi +leimahtanut ilmiliekkiin. Katsojiin tuli tietoisuus, että vaarallisia +voimia oli liikkeellä. Hetken aikaa he huomioivat sitä mielihyvin, +kiinnostuneina, sitten he tunsivat, että heidän ei pitänyt olla +tietääkseen. + +Siitä kuitenkin saatiin syy, miksi June tuli niin myöhään ja katosi +heti, tanssimatta, pudistamatta edes kättä sulhasensa kanssa. Hän oli +sairas, sanottiin, eikä ihmekään. + +Mutta he katselivat toisiinsa syyllisinä. Heillä ei ollut mitään halua +levittää häväistysjuttua, ei mitään halua olla ilkeämielisiä. Kuka sitä +tahtoisi? Ja ulkopuolisille ei hiiskuttu sanaakaan, kirjoittamaton laki +piti heidät hiljaisina. + +Sitten tuli uutinen, että June oli lähtenyt rannikolle vanhan Jolyonin +kanssa. + +Vanha Jolyon oli vienyt hänet Broadstairsiin, mikä paikka juuri silloin +oli suosittu, Yarmouthin menettäessä arvoaan Nicholasista huolimatta. +Kukaan Forsyte ei lähde rannikolle aikomatta rahallaan saada ilmaa, +joka viikossa tekisi hänet vaikka sappitautiseksi. Ensimmäisen Forsyten +kohtalokas aristokraattinen taipumus juoda madeiraa oli tehnyt hänen +jälkeläisensä kieltämättömän vastaanottavaisiksi. + +Niin June lähti rannikolle. Perhe odotti asiain kehitystä, ei voinut +tehdä muutakaan. + +Mutta kuinka pitkälle — kuinka pitkälle olivat »nuo kaksi» menneet? +Kuinka pitkälle he aikoivat mennä? Voivatko he yleensä ollenkaan mennä +pitkälle? Siitä ei varmaankaan voinut tulla mitään, sillä kummallakaan +ei ollut rahaa. Enintään hakkailua, joka päättyi sopivaan aikaan, +niinkuin tuollaisissa suhteissa ainakin. + +Soamesin sisar Winifred Dartie, joka Mayfairin tuulen mukana — hän asui +Green Streetillä — oli hengittänyt sieluunsa muodikkaampia mielipiteitä +aviolliseen käyttäytymiseen nähden kuin mitkä olivat vallalla +esimerkiksi Ladbroke Grovessa, nauroi ajatusta, että siinä jotakin +olisi. »Pikku rouva» — Irene oli pitempi kuin hän itse, ja se seikka, +että hän aina sai kantaa »pikku rouvan» nimeä, oli vain todistus +Forsytein järkkymättömästä arvosta — pikku rouva oli ikävystynyt. Miksi +ei hän saisi huvitella? Soames oli melko väsyttävä, ja mitä herra +Bosinneyhin tulee, saattoi vain tuo hulluttelija George sanoa häntä +Merirosvoksi — Winifredin mielestä hän oli kerrassaan _chic_. + +Tämä lausunto — että Bosinney oli chic — aiheutti todellisen hälyn. +Se ei vakuuttanut ketään. Että hän oli »hauskan näköinen omalla +tavallaan», se oltiin valmiit myöntämään, mutta että joku voi käyttää +sanaa _chic_ miehestä, jolla oli hänen ulkonevat poskipäänsä, +kummalliset silmänsä ja pehmeät huopahattunsa, oli vain osoitus +Winifredin käsittämättömästä tavasta juosta kaiken uuden jäljissä. + +Oli tuo kuuluisa kesä, jolloin vallattomuus oli muodissa, jolloin +itse maa oli vallaton, pähkinäpuut kukkia tulvillaan, yrtit täynnänsä +tuoksua niinkuin ei koskaan ennen, jolloin ruusut puhkesivat joka +puutarhaan ja yötaivaalla oli tuskin tilaa tähtiparvilleen, kun +joka päivä ja kaiken päivää aurinko täydessä haarniskassa käänsi +hehkuvan kilpensä puistoon, ja ihmiset tekivät kummia asioita, söivät +lounasta ja päivällistä ulkoilmassa. Ennennäkemätön oli se vaunujen +ja ajoneuvojen määrä, joka virtasi pitkin välkkyvän joen siltoja +vieden ylempää keskiluokkaa tuhatluvuin Busheyn, Richmondin, Kew'n ja +Hampton Courtin vihreään ihanuuteen. Melkein joka perhe, joka vähänkin +katsoi kuuluvansa vaunuluokkaan, kävi sinä vuonna katsomassa Busheyn +hevoskastanjoita tai ajeli Richmond Parkin espanjankastanjain lomassa. +Ajaen pehmeästi, joskin hieman tomuisesti eteenpäin omien vaunujensa +luomassa pilvessä he muodinmukaisesti ällistelivät sarvekkaita päitä, +joita suuret, hitaat saksanhirvet kohottivat saniaismetsiköistä, jotka +lupasivat syksyn ystäville ennennäkemättömiä löytöjä. Ja aina silloin +tällöin, kun kastanjankukkain ja saniaisten lemmentäysi tuoksu ajautui +liian likelle, he sanoivat toinen toisilleen: »Voi, kultaseni, mikä +erikoinen tuoksu!» + +Ja lehmuksenkukat olivat sinä vuonna ihmeen ihanat, miltei +hunajanväriset. Lontoon puistojen nurkkauksista ne auringon laskettua +levittivät tuoksua suloisempaa kuin hunajan, jota mehiläiset olivat +koonneet — tuoksua, joka herätti nimettömän kaipuun Forsytein ja heidän +vertaistensa sydämissä, kun he päivällisen jälkeen vilvoittelivat +noissa pienissä yksityispuutarhoissa, joihin vain heillä oli avain. + +Ja tuo kaipuu sai heidät viipymään kukkapenkkien himmeitten muotojen +keskellä pakenevassa päivänvalossa, sai heidät kääntymään, kääntymään +ja taas kääntymään ikäänkuin rakastaja odottaisi jossakin — odottaisi +viimeisen valonsäteen katoamista oksien varjon alla. + +Jokin epämääräinen, lehmuksenkukkien tuoksun herättämä myötätunto, +jokin sisarellinen halu nähdä omin silmin, jokin ajatus osoittaa, +kuinka terve oli hänen lausuntonsa, että »siinä ei ollut mitään» tai +vain sen kesän vastustamaton tarve ajella Richmondiin sai pienten +Dartien (he olivat pikku Publius, Imogen, Maud ja Benedict) äidin +kirjoittamaan seuraavan kirjeen kälylleen: + + »Kesäkuun 30 p. + + Rakas Irene, + + Kuulin, että Soames aikoo lähteä Henleyhin huomisillaksi. Ajattelin, + että olisi hyvin hauskaa, jos tekisimme pienen huviretken ja + ajaisimme Richmondiin. Tahdotko sinä pyytää herra Bosinneytä, minä + pyydän nuoren Flippardin. + + Emily (he sanoivat äitiänsä Emilyksi — tapa oli niin _chic_) lainaa + meille vaunut. Tulen hakemaan sinua ja nuorta miestä seitsemältä. + + Hellä sisaresi + + Winifred Dartie.» + +Montaguen mielestä päivällinen Kruunun ja Valtikan ravintolassa on +täysin syötäväksi kelpaavaa. + +Montague oli Dartien toinen ja tunnetumpi nimi — ensimmäinen oli Moses. +Hän oli ennen kaikkea maailmanmies. + +Winifredin suunnitelma kohtasi enemmän vastustusta Salliman taholta +kuin mitä niin hyväntahtoinen hanke olisi ansainnut. Nuori Flippard +vastasi ensi tilassa: + + »Paras rouva Dartie, + + Kauhean pahoillani. Kiinni korvia myöten. + + Teidän + + Augustus Flippard.» + +Oli myöhäistä lähettää etsimään kaduilta ja kujilta tämän +vastoinkäymisen korvaajaa. Nopeana ja täsmällisenä kuin äiti ainakin +Winifred päätyi ajattelemaan miestään. Hänellä oli itse asiassa tuo +päättäväinen, mutta suvaitseva mielen laatu, joka kuuluu yhteen +hyvänpuoleisen profiilin, vaalean tukan ja vihertävien silmien kanssa. +Hän joutui tappiolle harvoin tai ei koskaan, ja jos hän joutui, kykeni +hän aina kääntämään tappion voitoksi. + +Dartiekin oli hyvällä tuulella. Erotic ei ollut voittanut Lancashiren +kilpailuissa. Tuo kuuluisa eläin, jonka omisti muuan kilpa-ajoradan +pylväs, joka oli salaa lyönyt monta tuhatta vetoa hevostaan vastaan, +ei ollut edes lähtenyt liikkeelle. Tätä tulemusta seuraavat +neljäkymmentäkahdeksan tuntia olivat pimeimpiä Dartien elämässä. + +Jamesin hahmo kummitteli hänen mielessään yötä ja päivää. Mustat +ajatukset Soamesista sekaantuivat ylen heikkoihin toiveisiin. +Perjantai-iltana hän joi itsensä juovuksiin, niin syvästi hän oli +järkytetty. Mutta lauantaiaamuna todellinen pörssimiehen vaisto sai +hänessä voiton. Omistaen muutamia satoja, joita hän ei missään nimessä +olisi voinut maksaa, hän meni kaupungille ja pani ne kaikki vetoon +Concertinan puolesta Saltown Borough-kilpailuissa. + +Pieni juutalaispoika Nathan oli antanut hänelle tiedot, kertoi hän +majuri Scrottonille, jonka kanssa hän lounasti Iseeumissa. Hän ei +välittänyt rahtuakaan. Hän oli — kuitti. Jos kävi hullusti, no, hitto +vieköön, vanha herra saa maksaa. + +Hän voitti. Concertina hätyytettiin voittoon — hirveä loppukiri. Mutta, +niinkuin Dartie sanoi: »Rohkea rokan syö.» + +Hänellä ei ollut kerrassaan mitään Richmondin retkeä vastaan. +Hän tahtoi itse »pistouvata.» Hän ihaili Ireneä ja halusi päästä +tuttavallisemmalle kannalle hänen kanssaan. + +Puoli kuudelta Park Lanen palvelija tuli sanomaan, että rouva Forsyte +on kovin pahoillaan, mutta toinen hevosista yskii! + +Tämäkään isku ei lannistanut Winifrediä, joka viipymättä lähetti (nyt +seitsenvuotiaan) pikku Publiuksen lastenhoitajan kanssa Montpellier +Squarelle. + +He ottaisivat ajurin ja tapaisivat Kruunussa ja Valtikassa 7.45. + +Dartie oli mielissään kuullessaan tästä. Se olikin hauskempaa kuin +istua selkä päin hevosia. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että +saisi ajaa Irenen kanssa. He kai menisivät hakemaan toisia Montpellier +Squarelta ja ottaisivat sieltä yhdessä ajurit? + +Kuullessaan, että kohtaus olikin määrätty Kruunuun ja Valtikkaan ja +että hänen pitäisi ajaa vaimonsa kanssa hän tuli huonolle tuulelle ja +sanoi, että sepäs oli vietävän hidasta komentoa! + +Seitsemältä he lähtivät, ja Dartie tarjoutui lyömään puolesta +kruunusta vetoa ajurin kanssa, että hän ei ajaisi Richmondiin kolmessa +neljännestunnissa. + +Vain kahdesti matkan varrella mies ja vaimo vaihtoivat huomautuksia. + +Dartie sanoi: »Soames-herran nenä menee sijoiltaan, kun hän kuulee, +että hänen vaimonsa on ollut ajelulla Bosinney-herran kanssa.» + +Winifred vastasi: »Älä puhu sellaista roskaa, Monty!» + +»Roskaa!» kertasi Dartie. »Sinä et tunne naisia, kaunis rouvaseni.» + +Toisella kertaa hän vain kysyi: »Miltä näytän? Heltta vähän punaisena? +Tuo vanha vekkuli George on niin mieltynyt vahvoihin viineihin!» + +Hän oli syönyt lounasta George Forsyten kanssa Haversnakessa. + +Bosinney ja Irene olivat saapuneet ennen heitä. He seisoivat pitkän +ranskalaisikkunan luona katsellen jokea. + +Ikkunat olivat sinä kesänä auki kaiken päivää ja kaiken yötä myös, ja +öin päivin tuli sisään kukkien ja puitten tuoksua, kärventyneen ruohon +kuumaa tuoksua ja raskaan kasteen kylmää tuoksua. + +Huomioivan Dartien silmissä nämä kaksi vierasta eivät näyttäneet +pitävän kiirettä, seisoivat vain siinä liki toisiaan, sanaakaan +sanomatta. Bosinney oli nälkäisen näköinen otus — hänessä ei ollut +paljon vauhtia! + +Hän jätti heidät kuitenkin Winifredin haltuun ja ryhtyi tilaamaan +päivällistä. + +Forsyte vaatii hyvää, joskaan ei hienoa ruokaa, mutta Dartie panee +Kruunun ja Valtikan mahdollisuudet koetukselle. Ihmiselle, joka elää +kädestä suuhun niinkuin hän, ei mikään ole liian hyvää syötäväksi, ja +hän syö sitä. Hänen juomansa ovat myöskin tarkoin valittavat; maassa +on paljon juomia, jotka eivät ole kyllin hyviä Dartielle, hän tahtoo +parasta. Koska hän maksaa kaikesta toisen välityksellä, ei hänellä ole +mitään syytä kitsastella. Kitsasteleminen on hullun merkki, ei Dartien. + +Parasta kaikesta! Terveemmälle mielipiteelle ei voi perustaa elämäänsä +mies, jonka apella on sangen huomattavat tulot ja puolueellinen +kiintymys lapsenlapsiinsa. + +Dartie oli silmillään, jotka eivät olleet kykyä vailla, pannut +merkille tuon heikkouden Jamesissa jo ensimmäisenä pikku +Publiuksen syntymän jälkeen (erehdys); hän oli käyttänyt hyväkseen +tarkkanäköisyyttään. Neljä pientä Dartie-vesaa oli jo jonkinlainen +elinkorko. + +Punakala oli kieltämättä juhlan runko. Tuo herkullinen kala, joka +tuotiin melko kaukaa miltei säilykkeenä, paistettiin ensin, perattiin +sitten ja tarjottiin jäässä, kastikkeena madeirapunssia, jonka +valmistusohjeen tiesivät vain harvat miehet maailmassa. + +Mikään muu ei vaadi huomiota, kuin että laskun maksoi Dartie. + +Hän oli tekeytynyt äärimmäisen hauskaksi koko aterian ajan. Hänen +rohkea, ihaileva katseensa luopui tuskin hetkeksikään Irenen kasvoista +ja vartalosta. Hänen oli kuitenkin pakko tunnustaa itselleen, että hän +ei hyötynyt siitä paljoakaan — Irene oli totisesti kylmä, yhtä kylmä +kuin miltä hänen olkapäänsä näyttivät kermanvärisen pitsiverhonsa alla. +Dartie toivoi saavansa hänet kiinni jostakin pikku pelistä Bosinneyn +kanssa, mutta ei sinne päinkään, hän näytteli osaansa huomattavan +hyvin. Mitä tuohon arkkitehtipoikaan tulee, oli hän juro kuin karhu, +jolla on päänsärkyä — Winifred sai hädintuskin hänestä irti sanaakaan. +Hän ei syönyt mitään, mutta otti kyllä liköörinsä, ja hänen kasvonsa +kävivät yhä kalpeammiksi, ja hänen silmiinsä tuli omituinen katse. + +Kaikki oli hyvin huvittavaa. + +Dartie itse oli loistavalla tuulella ja puhui vapaasti, vieläpä +vähän terävästi, sillä hän ei ollut mikään hölmö. Hän kertoi pari +kolme juttua, jotka kallistuivat sopimattomaan, mikä oli myönnytys +seurueelle, sillä hänen juttunsa eivät tavallisesti vain kallistuneet. +Hän ehdotti Irenen maljan pilapuheessa. Kukaan ei juonut sitä, ja +Winifred sanoi: »Älä ole sellainen klovni, Monty.» + +Winifredin ehdotuksesta he menivät päivällisen jälkeen yleiselle +pengermälle katselemaan jokea. + +»Minusta olisi hauska nähdä yhteisen kansan rakastelevan», sanoi hän, +»se on niin mukavaa.» + +Heitä oli joukottain kävelemässä illan viileydessä, päivän helteen +jälkeen, ja ilma oli täynnä ääniä, karkeita ja kovia, tai pehmeitä kuin +kuiskisivat ne salaisuuksia. + +Ei kestänyt kauan ennenkuin Winifredin parempi järki — hän oli ainoa +Forsyte joukossa — oli varannut heille tyhjän penkin. He istuivat +rivissä. Raskas puu levitti tiheän katoksen heidän päittensä päälle, ja +sumu joella tummeni hitaasti. + +Dartie istui päässä, hänen vieressään Irene, sitten Bosinney, sitten +Winifred. Penkillä oli vaivoin tilaa neljälle ja maailmanmies saattoi +tuntea Irenen käsivarren likistyvän omaansa vastaan. Hän tiesi, ettei +Irene voinut vetää sitä pois tuntumatta epäkohteliaalta, ja se huvitti +häntä. Silloin tällöin hän suunnitteli liikkeen, joka toi hänet vielä +lähemmäksi. Hän ajatteli: »Tuon Merirosvo-Johnnyn ei pidä saada häntä +kokonaan itselleen! Tiukka ote, totisesti!» + +Kaukaa pimeältä joelta ajautui mandoliinin helinää, ja äänet lauloivat +vanhaa piirilaulua: + + »Lautturi, lautturi, venhosi tuo, + toiselle rannalle lähteä suo + tanssin ja viinin ja tyttöjen luo.» + +Ja äkkiä kuu tuli näkyviin, nuorena ja hienona, purjehtien selällään +puitten takaa, ja samassa ilma viileni ikäänkuin kuu olisi hengittänyt +siihen, mutta viileämmän ilman alta tuntui aina lehmusten lämmin tuoksu. + +Dartie kurkisti sikaarinsa yli Bosinneyhin, joka istui käsivarret +ristissä, tuijottaen suoraan eteensä, kasvoilla kidutettavan ilme. + +Ja Dartie vilkaisi heidän välillään oleviin kasvoihin, jotka olivat +niin kokonaan varjossa, että ne olivat vain kuin pimeämpi kohta +pimeyttä, joka oli saanut muodon ja hengitti, pehmeät, salaperäiset, +houkuttelevat. + +Hälisevällä pengermällä oli tullut hiljaista, ikäänkuin kaikilla +kävelijöillä olisi ollut mielessä salaisuuksia, jotka olivat liian +kallisarvoiset lausuttaviksi julki. + +Ja Dartie ajatteli: »Ne naiset!» + +Ruskotus oli sammunut joelta, laulu lakkasi, nuori kuu piiloutui puun +taakse, oli pimeätä. Dartie painautui Ireneä vastaan. + +Hän ei säikähtänyt väristystä, joka kävi läpi hänen koskettamiensa +jäsenten, eikä silmien häiriintynyttä, halveksivaa katsetta. Hän tunsi, +että Irene yritti vetäytyä pois, ja hymyili. + +Täytyy tunnustaa, että maailmanmies oli juonut viiniä juuri niin paljon +kuin hänelle oli hyväksi. + +Paksut huulet raollaan ylöspäin kiverrettyjen viiksien alla, rohkeat +silmät tuijottaen suoraan Ireneen hän oli ilkeän näköinen kuin satyyri. + +Taivaan poluilla, puitten latvojen aitaamilla alueilla kulkivat tähdet +kulkuaan; nekin näyttivät hyörivän ja parveilevan ja kuiskailevan +keskenään. Sitten hälinä pengermällä taaskin alkoi, ja Dartie ajatteli: +»Ah, hän on nälkäisen näköinen piruparka, tuo Bosinney!» Ja taas hän +painautui Ireneen. + +Tällä liikkeellä oli parempi menestys. Irene nousi, ja he kaikki +seurasivat mukana. + +Maailmanmies oli lujemmin kuin koskaan päättänyt nähdä, mikä +Irene oikein oli naisiaan. Pengermällä hän pysytteli kiinni tämän +käsivarressa. Hänellä oli paljon hyvää viiniä sisässään. Oli edessä +pitkä ajelu kotiin, pitkä ajelu ja lämmin pimeys ja vuokravaunujen +mieluisa umpinaisuus — tuo täydellinen eristys, jonka joku hyvä ja +suuri mies on keksinyt. Nälkäinen arkkitehtipoika saisi ajaa hänen +vaimonsa kanssa — onnea matkalle vain! Ja hyvin tietäen, että hänen +ääneensä ei tällä hetkellä voinut liikoja luottaa, Dartie piti varansa +eikä puhunut, mutta hymy oli vakiintunut hänen paksuille huulilleen. + +He kulkivat eteenpäin ajurin vaunuja kohti, jotka odottivat kauempana. +Hänen suunnitelmallaan oli kaikkien suurten suunnitelmain ansio, miltei +karkea yksinkertaisuus — hän pysyttelisi vain Irenen vieressä kunnes +tämä nousisi vaunuihin, ja hyppäisi äkkiä perässä. + +Mutta kun Irene tuli vaunujen luo, ei hän noussutkaan niihin, vaan +meni hevosen pään viereen. Dartie ei sinä hetkenä kylliksi hallinnut +jalkojaan voidakseen seurata. Irene siveli hevosen turpaa, ja Dartien +harmiksi Bosinney ehti hänen viereensä. Irene kääntyi ja puhui +Bosinneylle nopeasti, matalalla äänellä. Dartie kuuli sanat »tuo mies.» +Hän seisoi itsepintaisesti vaunujen askelman luona ja odotti Irenen +tuloa. Hän ymmärsi asian paremmin! + +Siinä lampunvalossa, nelikulmainen, ei keskimittaa pitempi vartalo +hyvään iltapukuun puettuna, vaalea päällystakki käsivarrella, neilikka +napinlävessä ja tummilla kasvoilla tuttavallinen, hyväntuulinen +hävyttömyys, siinä hän oli koko loistossaan — maailmanmies sormenpäitä +myöten. + +Winifred istui jo vaunuissaan. Dartie kuvitteli, että Bosinneylle +tulisi viheliäinen ajo niissä vaunuissa, jollei hän pitäisi kiirettä! +Äkkiä hän sai sysäyksen, joka miltei keikautti hänet katuun. Bosinneyn +ääni sähisi hänen korvissaan: »Minä saatan Irenen kotiin, ymmärrätkö?» +Dartie näki hänen vihasta valkeat kasvonsa ja silmät, jotka tuijottivat +häneen kuin villikissan. + +»Mitä?» änkytti hän. »Häh? Ei sinne päinkään! Sinä ajat vaimoni kanssa!» + +»Mene pois», sähisi Bosinney, »tai heitän sinut katuun!» + +Dartie peräytyi, hän näki mahdollisimman selvästi, että mies puhui +tosissaan. Hänen väistäessään Irene pujahti vaunuihin, hänen pukunsa +viisti Dartien jalkoja. Bosinney hyppäsi vaunuihin hänen perässään. + +»Ajakaa», hän kuuli Merirosvon huutavan. Ajuri sivalsi hevosta. Se +lähti juoksemaan. + +Dartie seisoi hetken hölmistyneenä, sitten hän syöksyi vaunuille, +joissa hänen vaimonsa istui, ja kömpi sisään. + +»Ajakaa», sanoi hän ajajalle, »älkää päästäkö näkyvistä tuota edellä +ajavaa herraa.» + +Vaimonsa vieressä istuen hän puhkesi sadatteluihin. Tyynnyttäen itsensä +äärimmäisin ponnistuksin hän lisäsi: »Kyllä sinäkin keitit kauniin +sopan, kun annoit Merirosvon saattaa hänet kotiin! Miksi maailmassa et +voinut pidättää häntä itsellesi? Mies on mielettömästi rakastunut, sen +näkee hullukin.» + +Hän hukutti Winifredin vastauksen uusiin vetoomuksiin +Kaikkivaltiaaseen, ja vasta Barnesiin ehdittäessä hän lopetti +valitusvirtensä, jonka aikana hän oli herjannut Winifrediä, hänen +isäänsä, hänen veljeään, Ireneä, Bosinneyta, Forsyten nimeä, omia +lapsiaan ja kironnut päivää, jolloin meni naimisiin. + +Winifred, lujaluontoinen nainen, antoi hänen sanoa sanottavansa, minkä +jälkeen mies vaipui juroon hiljaisuuteen. Hänen vihaiset silmänsä eivät +hetkeksikään lakanneet seuraamasta noita vaunuja, jotka häilyivät +edellä pimeässä kuin menetetty tilaisuus. + +Onneksi hän ei voinut kuulla Bosinneyn intohimoista puhetta — tuota +puhetta, jonka maailmanmiehen käytös oli päästänyt valloilleen kuin +virran; hän ei voinut nähdä Irenen värisevän ikäänkuin hänen yltään +olisi riistetty jokin vaatekappale, ei nähdä hänen silmiään, jotka +olivat mustat ja surulliset kuin lapsen, jota lyödään. Hän ei voinut +kuulla Bosinneyn pyytävän, hartaasti, itsepintaisesti, lakkaamatta, +ei voinut kuulla Irenen äkillistä, pehmeätä itkua eikä nähdä tuon +nälkäisen piruparan kauhistuneena ja vapisten koskettavan hänen kättään +nöyrästi. + +Montpellier Squarella ajuri, joka seurasi saamiansa ohjeita +kirjaimellisesti, pysähtyi uskollisena edellisten vaunujen taakse. +Dartiet näkivät Bosinneyn hyppäävän vaunuista ja Irenen seuraavan +häntä rientäen eteenpäin pää kumarassa. Hänellä ilmeisesti oli avain +kädessään, sillä hän katosi näkyvistä heti. Oli mahdotonta sanoa, oliko +hän kääntynyt puhumaan Bosinneylle. + +Tämä kulki heidän vaunujensa ohi, ja sekä miehellä että vaimolla oli +erinomainen näköala hänen kasvoihinsa katulampun valossa. Niillä +kuvastui mielenliikutus. + +»Hyvää yötä, herra Bosinney», huusi Winifred. + +Bosinney hätkähti, sieppasi hatun päästään ja riensi pois. Hän oli +ilmeisesti unohtanut heidän olemassaolonsa. + +»Kas siinä!» sanoi Dartie. »Näitkö sen elukan kasvoja? Mitä minä +sanoin? Kaunis juttu!» Hän vielä paransi tilannetta. + +Noissa vaunuissa oli niin selvästi tapahtunut jotakin ratkaisevaa, että +Winifred oli kykenemätön puolustamaan teoriaansa. + +Hän sanoi: »Minä en aio puhua siitä mitään. En ymmärrä mitä hyödyttää +nostaa meteli!» + +Tämän näkökohdan Dartie heti hyväksyi. Koska hän katsoi Jamesin +yksityiseksi hätävarakseen, oli hänestä turhaa häiritä häntä toisten +huolilla. + +»Aivan niin», sanoi hän. »Hoitakoon Soames asian itse. Siihen hän totta +vieköön kyllä pystyy!» + +Näin puhuen Dartiet astuivat Green Streetin varrella olevaan +asuntoonsa, jonka vuokran James maksoi, ja etsivät hyvinansaittua +lepoa. Oli keskiyön hetki, eikä kukaan Forsyte viipynyt kaduilla +vakoilemassa Bosinneyn vaelluksia. Kukaan ei nähnyt hänen palaavan +ja seisoskelevan puistikon kaiteeseen nojaten, suojassa katulampun +valosta, nähnyt hänen seisovan siinä puitten varjossa katsellen taloa, +jonka pimeyteen kätkeytyi tuo, jonka näkemisestä minuutinkin ajan hän +olisi antanut maailman — tuo, joka nyt oli hänelle lehmusten leyhkä, +valon ja pimeyden tarkoitus, hänen oman, sydämensä syke. + + + + +10. NUORI JOLYON TEKEE DIAGNOOSIN + + +Tavallisen Forsyten luontoon kuuluu, että hän ei tiedä olevansa +Forsyte, mutta nuori Jolyon hyvin tiesi olevansa. Hän ei ollut tietänyt +ennen tuota ratkaisevaa askelta, joka teki hänestä hylkiön, mutta +siitä saakka oli tämä tietoisuus seurannut häntä aina. Hän tunsi sen +liitostaan ja kaikista edesottamuksistaan toisen vaimonsa kanssa, joka +intohimoisesti ei ollut Forsyte. + +Hän tiesi, että jollei hänellä suuressa määrin olisi ollut silmää +sille mitä hän tarvitsi, sitkeyttä pitämään siitä kiinni, ja jollei +hän olisi ymmärtänyt hulluudeksi hukata sitä, mistä oli maksanut niin +suuren hinnan — toisin sanoen, jollei hänellä olisi ollut »omistamisen +vaistoa» — ei hän koskaan olisi voinut (kenties ei olisi tahtonutkaan) +viedä tuota naista mukanaan läpi kaikkien näiden viidentoista vuoden +rahahuolien, ylenkatseen ja väärinkäsitysten, ei olisi voinut +suostuttaa häntä avioliittoon ensimmäisen vaimon kuoltua, ei itse +olisi läpäissyt tätä kaikkea ja selviytynyt kaikesta — laihana, mutta +hymyilevänä. + +Hän oli noita ihmisiä, jotka pienoiskokoisten kiinalaisten +epäjumalankuvien tavoin istuvat jalat ristissä oman sydämensä häkissä +ja ikuisesti hymyilevät itselleen epäilevää hymyä. Eipä siltä, että +tämä hymy, joka oli niin sisäinen ja niin ikuinen, olisi millään +tavoin vaikuttanut hänen tekoihinsa, jotka, samoin kuin hänen leukansa +ja temperamenttinsa, olivat aivan erikoinen sekoitus pehmeyttä ja +päättäväisyyttä. + +Hän tiesi olevansa Forsyte myöskin työssään, tuossa +vesivärimaalailuissa, johon hän uhrasi niin paljon tarmoa, kuitenkin +aina pitäen silmällä itseään, ikäänkuin hän ei voisi ottaa niin +epäkäytännöllistä hommaa aivan vakavasti, ja aina jokin omituinen +levottomuus mielessään siksi, ettei kyennyt tekemään enemmän rahaa +työllään. + +Tämä tietoisuus siitä, mitä merkitsi olla Forsyte, sai hänet ottamaan +vastaan seuraavan kirjeen vanhalta Jolyonilta sekä myötätuntoisesti +että vastahakoisesti. + + »Sheldrake House, + + Broadstairs, + + 1 p. heinäkuuta. + + Rakas Jo. + + (Isän käsiala oli muuttunut hyvin vähän niinä vähän yli + kolmenakymmenenä vuotena, joitten ajalta hän saattoi muistaa sen.) + + Olemme olleet täällä nyt kaksi viikkoa, ja sää on kaiken kaikkiaan + ollut hyvä. Ilma on vahvistavaa, mutta maksani on epäkunnossa, joten + olen iloinen päästessäni takaisin kaupunkiin. Junesta en voi sanoa + paljoakaan, hänen terveytensä ja mielialansa on hyvin niin ja näin, + enkä minä käsitä, mitä kaikesta tulee. Hän ei puhu mitään, mutta + ilmeisesti hän hautoo tuota kihlausta, joka ei ole mikään kihlaus + ja — taivas tiesi mitä. Minä epäilen vakavasti, pitäisikö minun + sallia hänen palata Lontooseen asiain näin ollen, mutta hän on niin + itsepäinen, että hän minä hetkenä tahansa voi saada päähänsä lähteä + täältä. Asia on nyt niin, että jonkun pitäisi puhua Bosinneyn kanssa + ja ottaa selville, mitä hän tarkoittaa. Minä itse pelkään ryhtyä + siihen, sillä minä varmasti antaisin hänelle kyytiä, mutta ajattelin + että sinä, joka tunnet hänet klubista, voisit sanoa sanasen ja ottaa + selville, mikä sillä miehellä on mielessä. Tietysti tarkoin varot + pahentamasta Junen asiaa. Odotan hartaasti lähipäivinä sinulta + tietoa, oletko saanut mitään selville. Asiaintila vaivaa minua + suuresti, murehdin sitä öisinkin. Rakkaat terveiseni Jollylle + ja Hollylle. + + Isäsi + + Jolyon Forsyte.» + +Nuori Jolyon pohti tätä kirjettä niin kauan ja niin vakavasti, että +hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mistä hän oli huolissaan. Hän +vastasi: »En mistään.» + +Hänellä oli luja periaate olla koskaan viittaamatta Juneen. Vaimo +voisi hätäytyä, ei tiedä, mitä hän voisi ajatella. Mies koetti siis +karkoittaa käytöksestään kaikki hajamielisyyden jäljet, mutta siinä hän +onnistui suunnilleen yhtä hyvin kuin hänen isänsä olisi onnistunut, +sillä hän oli perinyt vanhan Jolyonin koko »läpinäkyväisyyden» +kotoisessa oveluudessa. Ja nuori rouva Jolyon, joka hoiti talon +asioita, kulki ympäri huulet tiukkoina, luoden mieheen tutkimattomia +katseita. + +Mies lähti iltapäivällä klubiin kirje taskussaan, päättämättä mitään. + +Tutkistella jonkun miehen »aikeita» oli hänestä erikoisen +epämiellyttävää, eikä hänen oma epänormaali asemansa vähentänyt tätä +epämiellyttävyyttä. Oli niin hänen perheensä tapaista, niin kaikkien +niitten ihmisten tapaista, jotka he tunsivat ja joitten kanssa he +joutuivat tekemisiin, vedota niin sanottuihin oikeuksiinsa johonkin +ihmiseen nähden, asettaa hänet oikealle paikalleen, niin heidän +tapaistaan sovelluttaa liikeperiaatteitaan yksityisasioihinsa! + +Eikö tuokin lause kirjeessä: »Tietysti tarkoin varot pahentamasta Junen +asiaa» ollut kuvaava? + +Kuitenkin tuo kirje, siinä ilmenevä henkilökohtainen mielipaha, Junen +varominen, »kyydin antaminen», oli kaiken kaikkiaan niin luonnollinen. +Ei ihme, että hänen isänsä tahtoi tietää, mitä Bosinney tarkoitti, ei +ihme että hän oli suuttunut. + +Oli vaikea kieltäytyä! Mutta miksi pantiin asia hänen tehtäväkseen? Se +oli totisesti vallan sopimatonta, mutta siihen asti kunnes Forsyte sai +mitä tavoitteli, ei hän ollut erikoisen tarkka keinoista, kunhan vain +ulkonainen näkö pelastui. + +Kuinka hän voisi sen suorittaa, kuinka kieltäytyä? Kumpikin näytti +mahdottomalta. Niin, nuori Jolyon! + +Hän tuli klubiin kolmelta, ja ensimmäinen ihminen, jonka hän näki, oli +Bosinney itse, joka istui nurkassa tuijottaen ulos ikkunasta. + +Nuori Jolyon istahti lähitienoille ja alkoi hermostuneesti tutkia +asemaansa. Hän katseli salaa Bosinneyta, joka istui siinä tietämättä +mistään. Hän ei tuntenut miestä hyvin, ja tutki häntä tarkkaavaisesti +kenties ensimmäisen kerran. Mies oli tavallisuudesta poikkeava +näöltään, erilainen puvultaan, kasvoiltaan ja tavoiltaan kuin +useimmat muut klubin jäsenet — nuori Jolyon itse, joka ulkoasultaan +edelleen oli siisti Forsyte, niin paljon kuin hän oli muuttunutkin +luonteeltaan ja mieleltään. Hän oli ainoa Forsyte, joka ei tuntenut +Bosinneyn pilkkanimeä. Mies oli tavaton, ei mitenkään liioiteltu, mutta +tavallisuudesta poikkeava, hän näytti myöskin kuluneelta, laihtuneelta, +posket olivat ontot noitten leveitten, korkeitten poskipäitten alla. +Sairaalta hän ei silti näyttänyt, sillä hän oli vahvarakenteinen, ja +kihara tukka näytti osoittavan hyvän elimistön voimaa. + +Jokin hänen kasvoissaan ja asennossaan liikutti nuorta Jolyonia. Hän +tiesi, miltä kärsimys tuntuu, ja tuo mies näytti kärsivän. + +Hän nousi ja kosketti Bosinneyn käsivartta. + +Bosinney hätkähti, mutta ei joutunut millään tavoin hämilleen +nähdessään kuka se oli. + +Nuori Jolyon istahti. + +»En ole nähnyt teitä pitkiin aikoihin», sanoi hän. »Kuinka serkkuni +talo edistyy?» + +»Se valmistuu noin viikon kuluessa.» + +»Minä onnittelen teitä.» + +»Kiitos — minä en tiedä, kannattaako juuri onnitella.» + +»Eikö?» kysyi nuori Jolyon. »Minä luulin, että olisitte iloinen +saadessanne niin suuren työn käsistänne, mutta otaksun, että teistä +tuntuu hyvin samalta kuin minusta, kun eroan jostakin taulustani — se +on eräänlainen lapsi.» + +Hän katseli Bosinneyhin ystävällisesti. + +»Niin», sanoi tämä sydämellisemmin, »se on jotakin, minkä antaa +itsestään, ja sillä hyvä. En tiennyt, että te maalaatte.» + +»Vesiväreillä vain, enkä voi sanoa, että uskoisin työhöni.» + +»Ette usko työhönne? Kuinka voitte sitten tehdä sitä? Työstä ei ole +mihinkään, jollei siihen usko.» + +»Hyvä», sanoi nuori Jolyon, »juuri samaa olen minä aina sanonut. +Oletteko muuten huomannut, että aina kun joku sanoo »hyvä», jatko +kuuluu: »juuri samaa minä olen aina sanonut.» Mutta jos kysytte +minulta, kuinka minä voin tehdä työtä, vastaan: koska olen Forsyte.» + +»Forsyte! en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että olette Forsyte.» + +»Forsyte», jatkoi nuori Jolyon, »ei ole mikään tavaton eläin. Tämän +klubin jäsenten joukossa on niitä sadottain. Sadottain kulkee ulkona +kaduilla, niitä kohtaa, minne ikinä menee.» + +»Ja saanko kysyä, mistä tunnette heidät?» sanoi Bosinney. + +»Heidän omistamisvaistostaan. Forsyte suhtautuu asioihin +käytännöllisesti — voisi sanoa terveen järjen kannalta — ja +käytännöllinen näkökanta pohjautuu etupäässä omistamisvaistoon. +Forsyte, niinkuin tulette huomaamaan, ei koskaan anna mitään itsestään.» + +»Onko tuo leikkipuhetta?» + +Nuoren Jolyonin silmät välähtivät. + +»Ei paljonkaan. Koska itse olen Forsyte, ei minulla ole mitään syytä +puhua. Mutta minä olen eräänlainen puhdasverinen sekasikiö; teitä +taas ei kukaan voisi erehtyä luulemaan Forsyteksi. Te eroatte minusta +yhtä paljon kuin minä sedästäni Jamesista, joka on Forsyte-tyypin +täydellinen edustaja. Hänen omistamisvaistonsa on ääretön, kun +taas teillä itse asiassa ei ole sitä ollenkaan. Jollen minä olisi +välillänne, näyttäisitte eri lajiin kuuluvilta olennoilta. Minä olen +puuttuva rengas. Me olemme tietysti kaikki omistamisen orjia, ja minä +myönnän, että on kysymys vain aste-erosta, mutta Forsyteksi minä sanon +ihmistä, joka on ratkaisevan suuressa määrin omaisuuden orja. Hän +tietää, mikä tavara on hyvä, tuntee, mikä on pilaantumaton, ja hänen +otteensa omaisuuteen — oli sitten kysymys hänen vaimostaan, talostaan +tai maineestaan — on hänen tunnusmerkkinsä.» + +»Ah», mutisi Bosinney, »teidän pitäisi hakea patentti tuolle sanalle.» + +»Tahtoisin», jatkoi nuori Jolyon, »luennoida aiheesta: Forsyten +omaisuudet ja laatu. Tämä pieni eläin, jota samaa lajia olevan pilkka +vaivaa, on täysin välinpitämätön vieraitten olioitten (teidän tai +minun) naurulle. Omaten synnynnäiset taipumukset likinäköisyyteen hän +erottaa vain omaan lajiinsa kuuluvain persoonat ja asuinpaikat, ja +lajinsa keskuudessa hän viettää kadehdittavan rauhallista elämää.» + +»Te puhutte heistä», sanoi Bosinney, »ikäänkuin puolet Englantia +kuuluisi heihin.» + +»Niin kuuluukin», vastasi nuori Jolyon, »puolet Englantia, parempi +puoli sittenkin, terveempi puoli, kolmen prosentin puoli, se puoli, +joka jotakin merkitsee. Heidän rikkautensa ja turvallisuutensa tekee +kaiken mahdolliseksi, tekee teidän taiteenne mahdolliseksi, tekee +kirjallisuuden, tieteen, vieläpä uskonnon mahdolliseksi. Ilman +Forsyteja, jotka eivät usko mihinkään näistä kaikista, mutta kääntävät +ne kaikki hyödykseen — missä me olisimme? Hyvä herra, Forsytet +ovat välittäjiä, kauppiaita, yhteiskunnan pylväitä, sovinnaisuuden +kulmakiviä, kaikkea mikä on ihailtavaa.» + +»En tiedä saanko kiinni ajatuksistanne», sanoi Bosinney, »mutta minä +kuvittelen, että omassa ammattikunnassani on yllin kyllin, niinkuin +sanotte, Forsyteja.» + +»Varmasti», vastasi nuori Jolyon. »Suuri enemmistö arkkitehtejä, +maalareita tai kirjailijoita on vailla periaatteita niinkuin kuka +tahansa muu Forsyte. Taide, kirjallisuus, uskonto elää niitten +harvojen voimasta, jotka todella uskovat niihin, ja niitten +monien Forsytein, jotka tekevät niistä kauppatavaraa. Matalasti +arvioiden kolme neljännestä Kuninkaallisen Akatemiamme jäsenistä on +Forsyteja, kahdeksan yhdeksäsosaa romaanikirjailijoistamme, suuri +osa sanomalehtimiehiä. Tieteestä en osaa puhua, uskonnon alalla he +ovat loistavasti edustettuina, Alahuoneessa heitä kenties on enemmän +kuin missään muualla, ylimyssääty puhuu itse puolestaan. Mutta minä +en naura. On vaarallista vastustaa enemmistöä — ja minkälaista +enemmistöä!» Hän kiinnitti katseensa Bosinneyhin. »On vaarallista antaa +minkään viedä itseään harhateille — talon, maalauksen, — naisen!» + +He katsoivat toisiaan. Ja ikääkuin olisi tehnyt sen mitä kukaan +Forsyte ei tehnyt — antanut jotakin itsestään — nuori Jolyon vetäytyi +kuoreensa. Bosinney katkaisi hiljaisuuden. + +»Miksi otatte omaisenne tyypeiksi?» sanoi hän. + +»Omaiseni», vastasi nuori Jolyon, »eivät ole kovin äärimmäisiä +tyyppejä ja heillä on omat yksityiset erikoisuutensa, mutta heillä +on huomattavassa määrin nuo kaksi ominaisuutta, jotka ovat Forsyten +todelliset tunnusmerkit — kyky olla koskaan antautumatta mihinkään +sieluineen, ruumiineen ja 'omistamisen vaisto'.» + +Bosinney hymyili. »Minkälainen on esimerkiksi tuo iso?» + +»Tarkoitatteko Swithiniä?» kysyi nuori Jolyon. »Oi, Swithinissä +on vielä jotakin alkuaikaista. Kaupunki ja keskiluokka eivät ole +sulattaneet häntä vielä. Kaikki vanhat maanviljelyksen ja raa'an voiman +vuosisadat ovat asettuneet häneen, ja siinä ne pysyvät, oli hän sitten +miten hienostunut tahansa.» + +Bosinney näytti miettivän. »Ainakin serkkuunne Soamesiin nähden sananne +sattuu paikalleen», sanoi hän äkkiä. »_Hän_ ei koskaan tule ampumaan +kuulaa otsaansa.» + +Nuori Jolyon katsoi häneen läpitunkevasti. + +»Ei», sanoi hän, »sitä Soames ei tee. Sitä varten hänet pitääkin ottaa +lukuun. Pankaa merkille hänen otteensa. On helppo nauraa, mutta älkää +ymmärtäkö minua väärin. Forsyteja ei käy halveksuminen, heitä ei voi +sivuuttaa.» + +»Te itse olette sen tehnyt.» + +Nuori Jolyon osoitti sanan sattuneen menettämällä hymynsä. + +»Te unohdatte», sanoi hän omituisen ylpeästi, »minä kestänkin — minä +itse olen Forsyte. Me olemme kaikki suurten voimien käsissä. Ihminen, +joka jättää seinän tuen — no niin — te ymmärrätte mitä tarkoitan. Minä +en», lopetti hän puheensa hyvin hiljaa, »suosittele kenellekään — minun +polkujani. Se riippuu ihmisestä.» + +Veri syöksyi Bosinneyn kasvoihin, mutta pakeni taas kohta jättäen ne +yhtä kellanruskeiksi kuin ennenkin. Hän nauroi lyhyen naurun, jonka +jälkeen hänen huulensa jäivät omituiseen, ylpeään hymyyn. Hänen +silmänsä pilkkasivat nuorta Jolyonia. + +»Kiitoksia», sanoi hän. »Olette helkkarin ystävällinen. Mutta ette te +ole ainoita miehiä, jotka kestävät.» Hän nousi. + +Nuori Jolyon katsoi hänen jälkeensä, painoi pään käsiinsä ja huokasi. + +Uneliaassa, melkein tyhjässä huoneessa ei kuulunut muuta kuin +sanomalehtien rapinaa, sytytettävän tulitikun ääntä. Nuori Jolyon +oli pitkän aikaa liikkumatta, eläen uudelleen niitä aikoja, jolloin +hänkin oli istunut pitkiä tunteja katsellen kelloa, odottaen minuuttien +kuluvan — pitkiä tunteja täynnä epävarmuuden kidutusta ja ankaraa, +suloista polttoa. Ja noitten aikojen hidas, suloinen tuska palasi hänen +mieleensä kipeänä kuten ennenkin. Bosinneyn näkeminen, hänen laihtuneet +kasvonsa, hänen levottomat silmänsä, jotka aina pälyilivät kelloon, +herätti hänessä sääliä, johon yhtyi omituinen, vastustamaton kateus. + +Hän tunsi nuo merkit niin hyvin. Minne oli hän menossa — minkälaista +kohtaloa kohti? Minkälainen oli se nainen joka veti häntä puoleensa +tuolla magneettisella voimalla, jota ei mikään kunnia, periaate tai +etunäkökohta voinut vastustaa, josta ainoa pelastus oli pako. + +Pako! Mutta minkätähden Bosinney pakenisi? Mies pakeni, kun hän oli +vaarassa tuhota kotilietensä, kun oli lapsia, kun hän tunsi polkevansa +ihanteita, särkevänsä jotakin Mutta hän oli kuullut sanottavan, että +tässä oli kaikki jo valmiiksi särjetty. + +Hän itse ei ollut paennut eikä pakenisi, jos kaikki tulisi elettäväksi +uudestaan. Hän oli kuitenkin mennyt pitemmälle kuin Bosinney, oli +rikkonut oman onnettoman kotinsa ei kenenkään muun. Ja hän muisti +vanhan sananlaskun: »Ihmisen kohtalo on hänen omassa sydämessään.» + +Hänen omassa sydämessään! Maun tuntee vasta syödessä — Bosinneyn +putinki oli vielä syömättä. + +Hänen ajatuksensa siirtyivät tuohon naiseen, naiseen, jota hän ei +tuntenut, mutta jonka tarinan ääriviivat hän oli kuullut. + +Onneton avioliitto! Ei mitään pahoinpitelyä — vain tuota epämääräistä +pahantunnetta, tuota kauheata ruostetta, joka tappaa kaiken suloisuuden +taivaan alla, päivästä päivään, yöstä yöhön, viikosta viikkoon, +vuodesta vuoteen, kunnes kuolema tekee lopun! + +Mutta nuori Jolyon, jonka omien tunteitten katkeruutta aika oli +lievittänyt, näki myös Soamesin puolen asiasta. Mistä voisi hänen +serkkunsa kaltainen mies, joka oli kyllästetty kaikilla luokkansa +ennakkoluuloilla ja uskomuksilla, saada sen ymmärryksen tai +innoituksen, mikä tarvittaisiin tuollaisen elämän katkaisemiseen? Siinä +vaadittiin mielikuvitusta, oli asetuttava kaikkien niitten puheitten, +pilkallisten katseitten ja juorujen yläpuolelle, jotka aina seuraavat +tällaisia eroja, oli asetuttava yläpuolelle sen ohimenevän tuskan, mitä +vaimon häviäminen näköpiiristä merkitsisi, yläpuolelle kaikkien kunnon +ihmisten vakavan paheksumisen. Mutta harvoilla miehillä, erikoisen +harvoilla Soamesin luokasta, oli siihen tarvittava mielikuvitus. Paljon +on kuolevaisia tässä maailmassa, eikä tarpeeksi mielikuvitusta! Ja +laupias taivas, mikä ero sitäpaitsi teorialla ja käytännöllä! Monella +miehellä, kenties myös Soamesilla, oli ritarillinen suhtautuminen +näihin asioihin, ja kun kenkä puristi, löytyi aina jokin erikoinen +tekijä, jonka vuoksi hänen tapauksestaan tuli poikkeus. + +Sitten nuori Jolyon alkoi myös epäillä omaa arvostelukykyään. Hän oli +kokenut tuon kaiken itse, oli sakkaa myöten saanut maistaa onnettoman +avioliiton katkeruutta — kuinka hänellä siis voisi olla niiden ihmisten +laaja ja intohimoton näkökanta, jotka eivät koskaan olleet käyneet +taistelun ulottuvilla? Hänen todistuksensa perustuivat liiaksi ensi +käden kokemuksiin, niinkuin aktiivisessa sotapalveluksessa olleen +sotilaan kanta on toinen kuin siviili-ihmisten, jotka eivät ole +tunteneet sitä haittaa, että ovat nähneet asiat liian läheltä. Enimpäin +ihmisten mielestä avioliitto sellainen kuin Soamesin ja Irenen oli +erinomaisen onnistunut, miehellä oli rahaa, naisella kauneutta, se +ratkaisi asian. Ei ollut mitään syytä, miksi he eivät nuhjuttaisi +eteenpäin, vaikka vihaisivatkin toisiaan. Ei merkinnyt mitään, vaikka +he vähän kulkisivatkin omia teitään, mikäli vain sopivaisuuden +vaatimukset otettaisiin huomioon — aviositeen, yhteisen kodin pyhyys +pidettäisiin kunniassa. Puolet yläluokan avioliitoista perustuivat +näille suuntaviivoille: Älä loukkaa yhteiskunnan herkkätuntoisuutta, +älä loukkaa kirkon herkkätuntoisuutta! Jotta näitä ei loukattaisi, +kannattaa uhrata yksityiset tunteet. Kiinteän kodin edut ovat silmin +nähtävät, käsin kosketeltavat — niin paljon omaisuutta, ei mitään +vaaraa tasapainolle. Kodin purkaminen on parhaassakin tapauksessa +vaarallinen koe, ja lisäksi itsekästä. + +Tämä oli vastustajien kanta, ja nuori Jolyon huokasi. + +»Kaiken ydin», ajatteli hän, »on omistaminen, mutta on paljon ihmisiä, +jotka eivät tahtoisi esittää sitä siinä muodossa. Heille se on +»aviositeen pyhyys», mutta aviositeen pyhyys on riippuvainen perheen +pyhyydestä, ja perheen pyhyys on riippuvainen omaisuuden pyhyydestä. +Ja ajatella sitten, että kaikki nämä ihmiset seuraavat Erästä, joka ei +omistanut mitään. Se on omituista!» + +Ja taas nuori Jolyon huokasi. + +»Pyydänkö minä kotimatkalla ketään kohtaamiani piruparkoja jakamaan +päivälliseni, joka siinä tapauksessa ei riittäisi minulle eikä ainakaan +vaimolleni, joka on välttämätön onnelleni ja terveydelleni? Ehkä +Soames loppujen lopulta tekee oikein pitäessään kiinni oikeuksistaan +ja tukiessaan menettelyllään sitä pyhää omistamisen periaatetta, joka +hyödyttää meitä kaikkia, paitsi niitä, jotka — kärsivät siitä.» + +Ja niin hän nousi tuolistaan, puikkelehti ohi monien istuinten, otti +hattunsa ja kulki hitaasti kuumia katuja, jotka olivat täynnä vaunuja +ja tomuhuurujen tuoksuja, kohti kotiansa. + +Ennenkuin hän ehti Wistaria Avenuelle hän otti vanhan Jolyonin kirjeen +taskustaan, repi sen huolellisesti pieniksi kappaleiksi ja sirotti +kappaleet kadun tomuun. + +Hän avasi oven avaimella ja kutsui vaimoaan. Mutta tämä oli lähtenyt +ulos ottaen Hollyn ja Jollyn mukanaan, ja talo oli tyhjä. Koira +Balthasar vain makasi puutarhan varjossa siepaten kärpäsiä suuhunsa. + +Nuori Jolyonkin istuutui sinne, päärynäpuun alle, joka ei kantanut +hedelmää. + + + + +11. BOSINNEYN KUNNIAAN VEDOTAAN + + +Richmondin illan jälkeen Soames palasi Henleystä aamujunalla. Koska hän +luonnostaan ei harrastanut vesiurheilua, oli hänen vierailunsa pikemmin +ollut liikematka kuin huvimatka, eräs jonkin verran huomattava asiakas +kun oli kutsunut hänet. + +Hän meni suoraan Cityyn, mutta huomasi asiain olevan lamassa ja lähti +kolmelta, iloisena päästessään rauhassa kotiin. Irene ei odottanut +häntä. Eipä siltä, että Soamesilla olisi ollut mitään halua vakoilla +hänen edesottamuksiaan, mutta eihän siinä mitään pahaa ollut, jos +kerran astui näyttämölle odottamatta. + +Muutettuaan pukua hän meni saliin. Irene istui sohvan nurkassa, joka +oli hänen lempipaikkansa, ja hänen silmiensä ympärillä oli renkaat +ikäänkuin hän ei olisi nukkunut. + +Soames kysyi: »Kuinka olet sisällä? Odotatko jotakin?» + +»Odotan — tahi en erikoisesti.» + +»Ketä?» + +»Herra Bosinney sanoi kenties tulevansa.» + +»Bosinney. Hänen pitäisi olla työssä.» + +Tähän Irene ei vastannut. + +»No niin», sanoi Soames, »minä tahdon, että tulet kanssani ostoksille +ja sitten lähdemme Puistoon.» + +»Minä en tahdo lähteä ulos, minulla on päänsärkyä.» + +Soames vastasi: »Aina sinulla on päänsärkyä, kun minä tahdon sinua +jonnekin. Sinulle tekee vain hyvää tulla istumaan sinne puitten +varjoon.» + +Irene ei vastannut. + +Soames oli hiljaa muutamia minuutteja ja sanoi vihdoin: »Minä en tiedä, +mikä on sinun käsityksesi vaimon velvollisuuksista. En ole koskaan +tietänyt.» + +Hän ei odottanut vastausta, mutta Irene vastasi. + +»Minä olen koettanut tehdä, mitä tahdot, eikä ole minun vikani, jollen +ole kyennyt panemaan siihen sydäntäni.» + +»Kenen syy se sitten on?» Soames katseli häneen syrjästä. + +»Ennenkuin menimme naimisiin, lupasit antaa minun lähteä, jos +avioliittomme ei ole onnellinen. Onko se onnellinen?» + +Soames rypisti kulmiaan. + +»Onnellinen», änkytti hän — »se olisi onnellinen, jos sinä +käyttäytyisit kunnollisesti.» + +»Minä olen koettanut», sanoi Irene. »Annatko minun lähteä?» + +Soames kääntyi. Hän oli salaa hälyttynyt ja turvautui kiukkuun. + +»Annanko sinun lähteä? Sinä et tiedä mitä puhut. Antaisin sinun lähteä? +Kuinka minä voisin antaa sinun lähteä? Mehän olemme naimisissa, emmekö +ole? Mistä sinä sitten puhut? Jumalan tähden, säästä meitä tuollaisesta +roskasta! Hae hattusi ja tule istumaan puistoon.» + +»Sinä et siis anna minun lähteä?» + +Hän tunsi Irenen silmien viipyvän hänessä omituisin, liikuttavin +katsein. + +»Anna sinun lähteä!» hän sanoi. »Ja mihin maailmassa sinä joutuisit, +jos minä antaisin? Sinullahan ei ole rahaa!» + +»Kyllä minä jotenkuten tulisin toimeen.» + +Soames käveli nopeasti huoneen päästä päähän ja pysähtyi sitten hänen +eteensä. + +»Ymmärrä nyt», sanoi hän, »kerta kaikkiaan minä en tahdo kuulla sinun +puhuvan tuollaisia. Mene hakemaan hattusi!» + +Irene ei liikahtanut. + +»Minä otaksun», sanoi Soames, »että et tahdo menettää herra Bosinneyn +mahdollista vierailua.» + +Irene nousi hitaasti ja lähti huoneesta. Hän palasi takaisin hattu +päässä. + +He lähtivät ulos. + +Oli jo ohi tuo kirjava varhaisen iltapäivän tunti, jolloin +ulkomaalaiset ja muut intoilijat parveilevat puistossa, luullen +olevansa muodikkaita. Oikea, varsinainen hetki oli myös jo melkein ohi, +kun Soames ja Irene ehtivät istahtaa Akilleus-patsaan juureen. + +Oli jo kulunut jonkin aikaa siitä, kun Soames viimeksi oli saanut +nauttia hänen seurastaan Puistossa. Hänen avioelämänsä kahden +ensimmäisen huvikauden menneitä iloja oli ollut, kun hän täällä, +koko Lontoon edessä, suureksi, mutta salaiseksi ylpeydekseen, sai +tuntea omistavansa tuon viehättävän olennon. Miten monta iltapäivää +hän olikaan istunut siinä Irenen vieressä äärimmäisen siistinä, +vaaleanharmaat hansikkaat käsissä, huulilla hieno, ylimielinen hymy, +nyökäten päätään tuttaville ja aina silloin tällöin nostaen hattua. + +Vaaleanharmaat hansikkaat olivat vielä hänen käsissään, hienon +ivallinen hymy huulilla, mutta mihin oli joutunut tuo tunne hänen +sydämestään? + +Tuolit tyhjenivät nopeasti, mutta vieläkin hän pidätti Ireneä täällä, +hiljaisena ja kalpeana, ikäänkuin suorittamassa salaista rangaistusta. +Kerran pari Soames huomautti jotakin, ja Irene taivutti päätään tai +sanoi: »Niin», väsyneesti hymyillen. + +Aitauksen sivustaa kulki eräs mies niin nopeasti, että ihmiset +katselivat hänen jälkeensä. + +»Katsos tuota aasia!» sanoi Soames. »Hän mahtaa olla hullu, kun kävelee +tuota vauhtia näin kuumalla!» + +Hän kääntyi, Irene oli tehnyt nopean liikkeen. + +»Halloo!» sanoi hän. »Sehän on ystävämme Merirosvo.» + +Ja hän istui hiljaa, ylenkatseellinen hymynsä huulillaan, tietoisena +siitä, että Irenekin istui hiljaa ja hymyili. + +»Tervehtiiköhän Irene häntä?» ajatteli Soames. + +Mutta Irene ei tehnyt mitään merkkiä. + +Bosinney ehti kaiteen päähän ja käveli takaisin portaita hoippuen kuin +lintukoira. Nähdessään heidät hän seisahtui kuin kivettyneenä ja nosti +hattua. + +Hymy ei luopunut Soamesin kasvoilta. Hänkin nosti hattua. + +Bosinney tuli heidän luokseen näyttäen uupuneelta kuin kovan +ruumiillisen ponnistuksen jälkeen. Hiki pisaroi hänen otsallaan, +ja Soamesin hymy näytti sanovan: »Sinulla on ollut vaikea aika, +ystäväni...!» »Mitä _sinä_ teet Puistossa?» hän kysyi. »Me luulimme, +että halveksit sellaista haihattelua!» + +Bosinney ei näyttänyt kuulevan. Hän vastasi Irenelle: »Kävin teillä, +toivoin tapaavani teidät kotona.» + +Joku taputti Soamesia selkään ja puhutteli häntä, ja vaihtaessaan pari +tyhjänpäiväistä sanaa olkansa yli hän menetti Irenen vastauksen. Hän +teki päätöksensä. + +»Me lähdemme juuri sisään», hän sanoi Bosinneylle. »Paras, että tulet +syömään päivällistä kanssamme.» Tähän kutsuun hän pani omituista +kerskailua ja vielä omituisempaa paatosta. »Sinä et voi pettää minua», +tuntuivat hänen katseensa ja äänensä sanovan, »mutta katsos, minä +luotan sinuun, minä en pelkää sinua!» + +He lähtivät Montpellier Squarelle yhdessä, Irene heidän keskellään. +Ahtailla kaduilla Soames kulki edellä. Hän ei kuunnellut heidän +keskusteluaan; tuo omituinen päätös luottaa heihin, jonka hän äsken +oli tehnyt, näytti elähyttävän hänen salaistakin käytöstään. Hän sanoi +itselleen kuin pelaaja: »Se on kortti, jota en uskalla heittää pois +— minun täytyy pelata sen koko arvolla. Minulla ei ole liian paljon +mahdollisuuksia.» + +Hän pukeutui hitaasti, kuuli Irenen lähtevän huoneestaan ja menevän +alakertaan, mutta viivytteli itse pukeutumishuonessaan vielä runsaat +viisi minuuttia. Sitten hän lähti alas ja sulki vartavasten kuuluvasti +oven osoittaakseen tulevansa. Hän tapasi heidät seisomasta tulisijan +luota, kenties puhellen, kenties ei, hän ei osannut sanoa. + +Hän näytteli osaansa ilveilyssä illan pitkän — hänen käytöksensä +vierasta kohtaan oli ystävällisempää kuin koskaan ennen, ja kun +Bosinney vihdoin lähti, hän sanoi: »Sinun pitää tulla pian taas, +Irene mielellään puhuu kanssasi talosta!» Taaskin hänen äänessään oli +omituista pöyhkeyttä ja omituisempaa paatosta, mutta hänen kätensä oli +kylmä kuin jää. + +Uskollisena päätökselleen hän kääntyi pois kun he sanoivat hyvästi +toisillen, kääntyi pois vaimostaan, kun tämä seisoi riippuvan lampun +alla sanomassa hyvää yötä — kääntyi pois näkemästä hänen kultaisen +päänsä loistavan lampun valossa, hänen hymyileviä, surullisia huuliaan, +näkemästä Bosinneyn silmien katsetta, joka oli kuin koiran, joka katsoo +isäntänsä silmiin. + +Ja hän meni vuoteeseen varmana siitä, että Bosinney rakasti hänen +vaimoaan. + +Kesäyö oli kuuma, niin kuuma ja tyven, että jokaisesta avoimesta +ikkunasta tuli vain kuumempaa ilmaa sisään. Kauan hän kuunteli Irenen +hengitystä. + +Irene saattoi nukkua, mutta hänen piti valvoa. Ja valveilla maatessaan +hän paadutti itsensä näyttelemään tyvenen ja luottavaisen aviomiehen +osaa. + +Pikkutunneilla hän nousi vuoteesta, meni pukeutumishuoneeseensa ja +nojautui avonaisesta ikkunasta ulos. + +Hän saattoi tuskin hengittää. + +Eräs yö neljä vuotta sitten tuli hänen mieleensä — viimeinen yö ennen +hänen häitään, kuuma ja tukahduttava kuin tämäkin. + +Hän muisti, kuinka hän oli loikoillut pitkässä korituolissa +olohuoneensa ikkunan ääressä Victoria Streetin varrella. Alhaalla +sivukadulla joku mies oli paiskannut oven kiinni, nainen oli parkaissut +— hän muisti ikäänkuin aivan äsken tapahtuneina tuon kahakan äänen, +oven paukauksen ja sitä seuranneen kuolemanhiljaisuuden. Ja sitten oli +varhainen vesivaunu, joka puhdisti noen kaduilta, lähestynyt oudossa, +hyödyttömässä lampunvalossa — hän oli vielä kuulevinaan sen kolinan +lähempää ja lähempää, kunnes se ajoi ohi ja lakkasi kuulumasta. + +Hän nojasi kauas ulos pukeutumishuoneen ikkunasta, alhaallaolevaa +pientä pihaa kohti, ja näki aamun ensimmäisen valon. Pimeitten seinien +ja kattojen ääriviivat sumenivat hetkeksi ja tulivat sitten näkyviin +entistä terävämpinä. + +Hän muisti, kuinka hän tuona toisena yönä oli katsellut lamppujen +kalpenemista pitkin Victoria Streetin pituutta, kuinka hän oli +viskannut vaatteet ylleen ja lähtenyt kadulle, kulkenut ohi talojen +ja puistikkojen sille kadulle, jolla Irene asui, ja seisonut siinä +katselemassa tuon pienen talon päätyä, joka oli hiljainen ja harmaa +kuin kuolleen miehen kasvot. + +Ja äkkiä hänen mieleensä sinkosi sairas kuvitelma: Mitä hän tekee? +— tuo mies, joka vainoaa minua, joka oli täällä tänä iltana, joka +rakastaa vaimoani — kulkeeko hän ehkä tuolla nuuskimassa ja etsimässä +häntä niinkuin tiedän hänen kulkeneen ja etsineen tänä iltapäivänä? +Katseleeko hän taloani parastaikaa, vai mitä? + +Hän hiipi porraskäytävän kautta talon etuosaan, veti salaa syrjään +kaihtimet ja avasi erään ikkunan. + +Harmaa valo viipyi puistikon puissa ikäänkuin yö suuren koiperhosen +tavoin olisi sivellyt niitä siivillään. Lamput paloivat vielä, vallan +kalpeina, mutta yksikään sielu ei hiiskahtanut — ei elävää olentoa +näkyvissä! + +Äkkiä kuitenkin kuului kaukaa kuoleman hiljaisuudesta hyvin heikkona +kummallinen huuto, joka oli kuin jonkun taivaasta suljetun, autuuttansa +itkevän harhailevan sielun ääni. Nyt se kuului taas — taas! Soames +sulki ikkunan hytisten. + +Sitten hän ajatteli: »Ah, ne ovat vain riikinkukot joen toisella +puolella.» + + + + +12. JUNE TEKEE VIERAILUJA + + +Vanha Jolyon seisoi Broadstairsin ahtaassa eteisessä ja hengitti tuota +öljykankaan ja sillin tuoksua, joka vallitsee kaikissa kunniallisissa +täyshoitoloissa meren rannalla. Tuolilla — se oli kiiltävä +nahkanojatuoli, jonka jouhitäyte pisti esiin reiästä vasemmassa +yläkulmassa — oli musta salkku. Siihen hän pani papereita, Times-lehden +ja Eau-de-Cologne-pullon. Hänellä piti tänään olla Kansainvälisen +Kultayhtiön ja Uuden Kivihiiliyhtiön kokous, joita varten hän matkusti +kaupunkiin, sillä hän ei koskaan laiminlyönyt ainoatakaan johtokuntaa. +»Johtokunnan laiminlyöminen» olisi ollut uusi todistus hänen +vanhenemisestaan, ja sitä ei hänen kade Forsyte-henkensä voinut sietää. + +Kun hän täytti tuota mustaa salkkua, näyttivät hänen silmänsä +sellaisilta kuin saattaisivat ne minä hetkenä tahansa leimahtaa +kiukkuun. Sillä tavoin kiiltävät koulupojan silmät, kun joukko +tovereita härnää häntä, mutta hän hillitsee itsensä, koska taistelu +on niin peloittavan epätasainen. Ja vanha Jolyon hillitsi itsensä, +tukahdutti mestarillisella tahdonvoimallaan, joka nyt hitaasti alkoi +kulua, sen suuttumuksen, jonka hänen nykyisen elämänsä olosuhteet +olivat nostattaneet. + +Hän oli saanut pojaltaan epäkäytännöllisen kirjeen, jossa tämä, eksyen +kaikenlaisiin yleisiin juttuihin, näytti koettavan päästä vastaamasta +selvään kysymykseen. »Olen nähnyt Bosinneyn». sanoi poika. »Hän ei +ole mikään rikollinen. Mitä enemmän näen ihmisiä, sitä enemmän tulen +vakuutetuksi, että he eivät ole hyviä eivätkä, pahoja — naurettavia tai +pateettisia vain. Sinä et luultavasti ole yhtä mieltä kanssani.» + +Vanha Jolyon ei ollutkaan yhtä mieltä, hänestä oli kyynillistä puhella +tuollaisia, hän ei ollut vielä ehtinyt siihen vanhuuden asteeseen, +jolloin kaikki, Forsytetkin, menetettyään ne illusionit ja periaatteet, +joita he ovat huolellisesti hellineet käytännöllisiä tarkoituksiaan +varten, mutta joihin he eivät koskaan ole uskoneet, menetettyään kaiken +ruumiillisen nautinnon, saatuaan sydämeensä isketyksi sen vakaumuksen, +että heillä ei ole enää mitään toivottavaa — murtavat itsehillinnän +sulut ja sanovat asioita, joita he eivät ikinä olisi luulleet +kykenevänsä sanomaan. + +Kenties hän ei uskonut »hyvyyteen» eikä »pahuuteen» sen enempää kuin +hänen poikansakaan, mutta hän olisi sanonut: »Minä en tiedä — en osaa +sanoa». Siinä oli ehkä sentään jotakin, ja miksi turhaan ilmaisisi +epäilystään ja riistäisi itseltään mahdollisen edun? + +Hän oli tottunut viettämään loma-aikansa vuoristossa, vaikka +(todellisena Forsytena) hän ei ollut koskaan yrittänyt mitään +liian seikkailurikasta tai tyhmänrohkeata, ja piti vuoristosta +intohimoisesti. Ja kun tuo ihmeellinen näköala (»väsyttävä, mutta +maksaa vaivan», sanoo Baedeker) oli viimeisen kiipeämisyntyksen jälkeen +häneltä kielletty, oli hän epäilemättä tuntenut, että on olemassa jokin +suuri, arvokas prinsiippi, joka kruunaa elämän kaoottiset pyrkimykset, +pienet jyrkänteet ja pilkalliset, pimeät kuilut. Tämä oli kenties +lähempänä uskontoa kuin mihin hänen käytännöllinen henkensä koskaan oli +päässyt. + +Mutta siitä oli jo monta vuotta kun hän viimeksi oli ollut vuoristossa. +Hän oli vienyt Junen sinne kahtena vuonna peräkkäin vainionsa kuoleman +jälkeen ja todennut katkerana, että hänen kiipeämisvuotensa olivat ohi. + +Tuolle vanhalle, vuoriston suomalle luottamukselle asiain korkeampaan +järjestykseen hän oli jo kauan ollut vieras. + +Hän tiesi olevansa vanha, mutta tunsi itsensä nuoreksi, ja tämä +teki hänet levottomaksi. Hän ajatteli levottomana ja ihmeissään +sitäkin seikkaa, että hän, joka aina oli ollut niin varovainen, oli +joutunut isäksi ja isoisäksi olennoille, jotka näyttivät syntyneiltä +onnettomuuteen. Hän ei voinut sanoa mitään pahaa Jo'sta — kuka voisi +sanoa mitään sitä poikaa vastaan, niin mukavaa miestä — mutta Jo'n +asema oli surkea, ja tämä Junen juttu oli melkein yhtä paha. Se oli +kuin kohtalo, ja kohtalo oli niitä asioita, joita hänenluonteisensa +mies ei voinut ymmärtää eikä sulattaa. + +Kirjoittaessaan pojalleen hän ei tosissaan toivonut, että siitä olisi +mitään hyötyä. Noitten Rogerin tanssiaisten jälkeen hän oli liiankin +selvästi nähnyt, missä sitä oltiin — hän osasi laskea kaksi ja kaksi +yhteen vikkelämmin kuin moni muu — ja poikansa esimerkki silmäinsä +edessä hän tiesi paremmin kuin kukaan muu Forsyte, että tuo kalpea +liekki kärventää ihmisen siivet, tahtoi hän sitten tai ei. + +Noina aikoina ennen Junen kihlausta, jolloin tämä ja rouva Soames aina +olivat olleet yhdessä, vanha Jolyon oli nähnyt Ireneä siksi paljon, +että tunsi hänen taikavoimansa miehiin. Irene ei ollut hakkailija +eikä koketti — nuo sanat olivat rakkaita hänen sukupolvelleen, joka +mielellään määritteli asioita hyvällä, leveällä, epätäsmällisellä +sanalla — mutta hän oli vaarallinen. Vanha Jolyon ei osannut sanoa +miksi. Jos hänelle olisi puhuttu muutamien naisten myötäsyntyisestä +ominaisuudesta — viettelyvoimasta, jota he eivät itse hallinneet — +hän olisi sanonut: »Humpuukia!» Irene oli vaarallinen, ja sillä hyvä. +Vanha Jolyon tahtoi ummistaa silmänsä koko jutulta. Tuli mitä tuli, +hän ei tahtonut kuulla siitä sen enempää — hän tahtoi vain pelastaa +Junen aseman ja mielenrauhan. Hän toivoi vielä, että Junesta voisi taas +kerran tulla iloa hänelle itselleen. + +Ja niin hän oli kirjoittanut. Vastuksesta oli ollut hyvin vähän hyötyä. +Mitä nuori Jolyon oli saanut irti haastattelustaan, siitä kertoi +tosiasiallisesti vain tämä omituinen lause: »Minä ymmärsin, että hän on +virrassa.» Virrassa! Missä virrassa? Mikä uudenaikainen sanantapa se +oli? + +Hän huokasi ja pisti viimeiset paperit salkun sivutaskuun. Hän tiesi +aivan hyvin mitä tarkoitettiin. + +June tuli ruokasalista ja auttoi kesätakkia hänen ylleen. Tytön +puvusta, hänen pienten päättäväisten kasvojensa ilmeestä isoisä heti +näki, mitä oli tulossa. + +»Minä lähden mukaan», sanoi June. + +»Mitä hullua, kultaseni, minä lähden suoraan Cityyn. En voi antaa sinun +ajelehtia yksinäsi.» + +»Minun pitää mennä tervehtimään vanhaa rouva Smeechiä.» + +»Voi noita sinun ainaisia 'siipirikkojasi'», murisi vanha Jolyon. +Hän ei uskonut tytön selitykseen, mutta lopetti vastarintansa. Junen +itsepäisyydelle ei mahtanut mitään. + +Victorian asemalla hän pani tytön vaunuihin, jotka oli tilattu häntä +itseään varten — luonteenomainen teko, sillä hänessä ei ollut halpaa +itsekkyyttä vähääkään. + +»Älä nyt väsytä itseäsi, kultaseni», sanoi hän, otti ajurin ja lähti +Cityyn. + +June ajoi ensin eräälle Paddingtonin syrjäkadulle, jolla asui rouva +Smeech, hänen »siipirikkonsa» — vanha ihminen, jolla oli ollut +tekemistä talon siivoustöitten kanssa — mutta kuunneltuaan puolen +tunnin ajan hänen tavallisia valituksiaan ja tyrkytettyään hänelle +tilapäistä apua tyttö jatkoi matkaansa Stanhope Gatelle. Suuri talo oli +suljettu ja pimeä. + +Hän oli päättänyt ottaa jotakin selville, maksoi mitä maksoi. Oli +parasta kohdata pahin, ja päästä siitä sitten. Ja tämä oli hänen +suunnitelmansa: hän menisi ensin Philin tädin, rouva Baynesin luo, ja +jollei sieltä lähtisi mitään tietoa, Irenen itsensä luo. Hänellä ei +ollut selvää käsitystä siitä, mitä hän voittaisi näillä käynneillä. + +Kello kolmelta hän oli Lowndes Squarella. Niinkuin ainakin nainen, kun +edessä on vaikeuksia, hän oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa ja lähti +taisteluun yhtä uljain katsein kuin vanha Jolyon konsanaan. Hänen +pelkonsa oli muuttunut kiihkeydeksi. + +Kun June ilmoitettiin, oli rouva Baynes, Bosinneyn täti (Louisa oli +hänen nimensä), keittiössään, ohjaamassa keittäjää, sillä hän oli +erinomainen perheenemäntä, ja, niinkuin Baynes aina sanoi, »hyvä +päivällinen merkitsi paljon.» Hän työskenteli parhaiten päivällisen +jälkeen. Baynes se oli, joka rakensi Kensingtoniin tuon huomattavan +hienon rivin suuria punaisia taloja, jotka monien muitten kanssa +kilpailevat nimestä »Lontoon rumimmat». + +Kuullessaan Junen nimen hän lähti kiireesti makuuhuoneeseensa, otti +kaksi leveätä rannerengasta sahvianirasiasta ja pani ne valkeihin +ranteisiinsa — sillä hän omasi huomattavassa määrin tuota »omistamisen +vaistoa», joka, niinkuin tiedämme, on Forsytelaisuuden koetinkivi ja +hyvän moraalin perusta. + +Hänen vartalonsa, joka oli keskikokoinen ja leveärakenteinen omaten +taipumusta lihavuuteen, kuvastui valkopuisen vaatekaapin peilistä. +Puku oli tehty hänen omien ohjeittensa mukaan — se oli taitettua +väriä ja muistutti suurten hotellien käytävien himmeitä seiniä. Hän +kohotti kätensä tukkalaitteeseensa, joka oli Walesin prinsessan muotia, +kosketti sitä sieltä täältä, kiinnitti sen lujemmalle, ja hänen +silmänsä olivat tulvillaan itsetiedotonta realismia, ikäänkuin hän +katsoisi silmästä silmään jotakin elämän synkkää tosiseikkaa, jonka +hän koetti kääntää mahdollisimman hyväksi. Nuoruudessa hänen poskensa +olivat olleet kuin kermaa ja ruusuja, mutta keski-ikä täplitti niitä +nyt, ja tuo kova, ruma suorasukaisuus tuli taaskin hänen silmiinsä, kun +hän huiskutti puuteriviuhkaa otsallaan. Sitten hän pani viuhkan pois ja +seisoi peilin edessä ihan hiljaa järjestäen hymyä korkealle, mahtavalle +nenälleen, leualleen, joka ei koskaan ollut ollut suuri ja joka nyt +pieneni sitä mukaa kuin »toinen leuka» kasvoi, ja ohuthuuliselle, +alaspäin kääntyneelle suulleen. Ja nopeasti, jotta vaikutus ei menisi +hukkaan, hän kokosi hameensa lujalla otteella molempiin käsiin ja meni +portaita alas. + +Hän oli jo jonkin aikaa toivonut tätä vierailua. Hänellekin oli jo +ehditty kuiskata, että kaikki ei ollut niinkuin olla piti hänen +veljenpoikansa ja tämän morsiamen välillä. Kumpikaan ei ollut +lähestynyt häntä viikkokausiin. Hän oli pyytänyt Philiä päivälliselle +monet kerrat, ja hänen muuttumaton vastauksensa oli ollut: »Ei ole +aikaa.» + +Hänen vaistonsa oli hälyttynyt, ja tuollaisissa asioissa tämän +oivallisen naisen vaisto oli tarkka. Hänen olisi pitänyt olla Forsyte; +nuoren Jolyonin määritelmän mukaan hän totisesti olisi voinut olla, ja +ansaitsee sellaisena kuvauksensa. + +Hän oli naittanut kolme tytärtään tavalla, jonka ihmiset sanoivat +ylittävän heidän ansionsa, sillä heitä haittasi tuo ammattiin +kuuluva rumuus, joka säännöllisesti tavataan korkeampien +virkamiesten naisväen keskuudessa. Hänen nimensä oli lukemattomissa +hyväntekeväisyyskomiteoissa, jotka olivat yhteydessä Kirkon kanssa — +teatterinäytäntöjä, tanssiaisia, myyjäisiä — eikä hän koskaan lainannut +nimeään, jollei ennakolta tietänyt, että kaikki oli järjestetty +läpeensä hyvin. + +Hän uskoi — niin sanoi hän usein — asiain järjestämiseen kaupalliselle +pohjalle; Kirkon, armeliaisuuden, itse asiassa kaiken varsinainen +tehtävä on lujittaa Yhteiskunnan rakennusta. Yksilöllinen toiminta +oli niin ollen hänen mielestään epämoraalista. Järjestyminen oli +kaikki kaikessa, sillä vain järjestymisen kautta tiesi saavansa täyden +arvon rahastaan. Järjestyminen — ja taas järjestyminen! Eikä ole +epäilystäkään siitä, että hän oli, niinkuin vanha Jolyon häntä nimitti, +»touhuttaja» — vanha Jolyon meni pitemmälle ja sanoi »humpuuki». + +Ne armeliaisuusyritykset, joihin hän lainasi nimensä, olivat +niin ihailtavan hyvin järjestettyjä, että kun tulokset aikoinaan +luovutettiin asianomaisille, olivat ne totisesti kuorittua maitoa, +josta kaikki inhimillisen ystävyyden kerma on poistettu. Mutta, +niinkuin hän usein huomautti, tunteellisuudesta olikin koetettava +päästä. Hän oli itse asiassa pikku akateemikko. + +Tämä suuri ja hyvä nainen, joka nautti niin korkeata arvoa +kirkollisissa piireissä, oli forsyteismin temppelin pääpapittaria, +joka yöt päivät ylläpiti pyhää liekkiä Omistamisen Jumalan alttarilla, +johon on kirjoitettu nämä innoittavat sanat: »Ei mitään ilmaiseksi, ja +mahdollisimman vähän kuudella pennillä.» + +Kun hän astui huoneeseen, tiesi, että jotakin todella tukevaa +oli tullut sisään. Siksi kai hän olikin niin suosittu johtajana. +Ihmiset pitivät kaikesta tukevasta, kun oli maksettava rahaa, +ja he katsoivat häneen — kun näkivät hänet esikuntansa keskellä +hyväntekeväisyystanssiaisissa korkeine nenineen ja leveine, +nelikulmaisine vartaloineen, paljettien peittämässä univormussaan — +kuin kenraaliin ikään. + +Ainoa mikä heillä oli häntä vastaan, oli se, että hänellä ei ollut +kaksoisnimeä. Hän oli voima ylemmän keskiluokan seurapiireissä, +sen sadoissa seuroissa ja yhdyskunnissa, jotka kaikki jollakin +tavoin leikkaavat hyväntekeväisyyden taistelukenttää, ja tällä +taistelukentällä hän sai niin hauskasti veljeillä Seurapiirien +(isolla alkukirjaimella kirjoitettavan) jäsenten kanssa. Hän oli +voima seurapiireissä (pienellä alkukirjaimella), tuossa suuremmassa, +tärkeämmässä ja voimakkaammassa yhteisössä, jossa kaupalliskristilliset +laitokset, elämänohjeet ja periaatteet, joiden ruumistuma rouva +Baynes oli, olivat todellista, elävää, vapaasti ja asiallisesti +virtaavaa verta eikä vain tuota hedelmätöntä veren mukailua, joka +virtaa pienemmän, mutta suuremmalla alku kirjaimella kirjoitettavan +Seurapiirin suonissa. Ihmiset, jotka tunsivat rouva Baynesin, tiesivät, +että hän oli tervehenkinen — tervehenkinen nainen, joka ei koskaan +antanut itseään, eikä mitään muutakaan, jos suinkin voi olla antamatta. + +Hän oli ollut mitä pahimmissa väleissä Bosinneyn isän kanssa, joka +melko usein oli tehnyt hänet anteeksiantamattoman pilkan kohteeksi. +Nyt, kun veli oli poissa, oli hän sisaren puheissa »rakas, herjaava +veliparkani.» + +Hän tervehti Junea huolellisen vuolaasti, niinkuin vain hän osasi. Hän +hieman pelkäsi Junea, mikäli nainen, jolla on niin huomattava asema +kaupallisessa ja kristillisessä maailmassa voi pelätä — noin hennoksi +tytöksi Junessa oli paljon arvokkuutta, hänen silmiensä pelottomuus +aiheutti sen. Ja rouva Baynes myös vaistosi ovelasti, että Junen +käytöksen suorasukaisuuden takana oli paljon Forsytea. Jos tyttö +olisi ollut vain suora ja peloton, rouva Baynes olisi pitänyt häntä +»särmikkäänä» ja halveksinut häntä, jos hän taas olisi ollut pelkästään +Forsyte, niinkuin esimerkiksi Francie, hän olisi holhonnut häntä +pelkällä painavammuudellaan, mutta June kaikessa pienuudessaan — rouva +Baynes tavallisesti ihaili paljoutta — teki hänen olonsa epämukavaksi, +ja hän istutti tytön tuoliin valoa vastaan. + +Kunnioitukseen oli toinenkin syy, vaikka rouva Baynes, joka oli liian +hyvä kristitty ollakseen maailmallismielinen, ei olisi sitä ikinä +myöntänyt — hän oli usein kuullut miehensä mainitsevan vanhaa Jolyonia +erittäin varakkaaksi mieheksi, ja oli kiintynyt hänen pojantyttäreensä +maailman terveimmästä syystä. Tänään hän tunsi samaa jännitystä, jota +koemme lukiessamme romaania, jossa puhutaan sankarista ja perinnöstä, +kun pelkäämme, että kirjailija saa jonkin kauhean mielijohteen ja +jättääkin nuoren miehen perinnöttömäksi kirjan lopulla. + +Hänen käytöksensä oli lämmin, hän ei ollut koskaan niin selvästi +nähnyt, kuinka hieno ja kaikin puolin toivottava tuo tyttö oli. Hän +kysyi vanhan Jolyonin vointia. Ihmeellinen mies ikäänsä nähden, +niin ryhdikäs, niin nuoren näköinen — kuinka vanha hän olikaan? +Kahdeksankymmentäyksi! Sitä hän ei koskaan olisi uskonut! He olivat +siis rannikolla! Sehän oli kovin hauskaa heille; June kai sai kirjeitä +Phililtä, joka päivä? Hänen vaaleanharmaat silmänsä työntäytyivät +esiin, kun hän teki tämän kysymyksen, mutta tyttö kohtasi katseen +silmää räpäyttämättä. + +»En», sanoi hän, »Phil ei kirjoita koskaan!» + +Rouva Baynesin katse painui, se ei ollut hänen tarkoituksensa, mutta +niin kävi kuitenkin. Hän tointui heti. + +»Tietysti ei. Se on niin Philin tapaista — sellainen hän on ollut aina!» + +»Niinkö?» sanoi June. + +Vastauksen lyhyys hämäännytti hetkiseksi rouva Baynesin valoisaa hymyä, +mutta hän kätki hämminkinsä nopealla liikkeellä, silitti hamettaan ja +sanoi: »Niin, rakkaani — hän on mahdollisimman ajattelematon ihminen, +ei kukaan kiinnitä huomiota _hänen_ tekoihinsa!» + +Junelle tuli äkkiä vakaumus, että hän hukkasi aikaa vain; vaikka hän +olisi kysynyt suoraan, ei tältä naiselta olisi saanut mitään tietoja. + +»Tapaako täti häntä?» kysyi hän, ja hänen kasvonsa lehahtivat +punaisiksi. + +Hiki kihosi rouva Baynesin otsalle puuterin alle. + +»Oi kyllä! En muista, koska hän viimeksi oli täällä — tosiaankin, viime +aikoina emme ole nähneet häntä usein. Hänellä on paljon työtä serkkusi +talosta — olen kuullut, että se on valmistumaisillaan. Meidän pitää +järjestää pienet päivälliset sen asian kunniaksi. Tulethan viettämään +iltaa kanssamme!» + +»Kiitos», sanoi June. Taaskin hän ajatteli: »Minä vain kadotan aikaa +täällä. Tuo nainen ei tule kertomaan mitään.» + +Hän nousi lähteäkseen. Rouva Baynesissa tapahtui muutos. Hänkin nousi, +hänen huulensa värähtivät, hänen kätensä liikahtivat. Oli selvää, että +jotakin oli hyvin hullusti, eikä hän uskaltanut kysyä tuolta tytöltä, +joka seisoi siinä hentona ja suorana päättäväisin kasvoin leuka lujana +ja silmät vihaisina. Rouva Baynes ei muuten ollut arka tekemään +kysymyksiä — koko järjestyminenhän perustuu kysymysten tekoon! + +Mutta tämä lähtö oli niin vakava, että hänen muuten niin vahvat +hermonsa olivat todella järkkyneet. Vastahan tänä aamuna hänen +miehensä oli sanonut: »Vanha herra Jolyon on varmaan hyvän joukon yli +sadantuhannen punnan arvoinen.» + +Ja tuossa tyttö seisoi ojentaen kättään — ojentaen kättään hyvästiksi! + +Onni saattoi liukua pois — hän ei osannut sanoa — se onni, että saisi +pitää hänet perheessä, eikä rouva Baynes kuitenkaan uskaltanut puhua! + +Hänen silmänsä seurasivat Junea ovelle. + +Se sulkeutui. + +Silloin rouva Baynes huudahti ja lähti juoksemaan, tukeva vartalo +huojuen puolelta toiselle, ja avasi oven taas. + +Myöhäistä! Hän kuuli ulko-oven kilahtavan ja seisoi liikkumattomana, +todellisen suuttumuksen ja mielipahan ilme kasvoillaan. + +June kulki katua nopeana kuin lintu. Hän vihasi nyt tuota naista — jota +hän onnellisempina päivinä oli tottunut ajattelemaan ystävällisesti. +Näinkö hänet aina lähetettäisiin pois, pitikö hänen aina kestää tätä +kiduttavaa epätietoisuutta? + +Hän lähtisi Philin itsensä luo ja kysyisi mitä tämä tarkoitti. Hänellä +oli oikeus saada tietää. Hän kiirehti eteenpäin Sloane Streetiä kunnes +tuli Philin numeron kohdalle. Avattuaan kääntöoven alakerrassa hän +juoksi portaita ylös, sydän tuskaisesti takoen. + +Kolmannen kerroksen pengermällä hän pysähtyi hengittämään, piti kiinni +kaidepuusta ja kuunteli. Ei mitään kuulunut. + +Kasvot hyvin kalpeina hän nousi neljänteen kerrokseen. Hän näki oven, +nimikilvessä Philin nimen. Ja päättäväisyys, joka oli tuonut hänet +tänne asti, haihtui. + +Hän näki menettelynsä koko merkityksen. Hänen tuli kauttaaltaan kuuma, +ja kämmenet kostuivat käsineitten silkin alla. + +Hän vetäytyi takaisin portaisiin, mutta ei mennyt alas. Kaiteeseen +nojaten hän koetti vapautua tukehtumisen tunteesta, ja hän tuijotti +oveen kauhun rohkaisemana. Ei, hän ei tahtonut mennä pois. Välittikö +hän siitä, mitä ihmiset ajattelivat? Eivät he sitä saisi tietää! Kukaan +ei auttanut häntä, jollei hän itse auttanut itseään! Hän panisi sen +toimeksi. + +Niinpä hän pakottautui jättämään seinän tuen ja soitti kelloa. Ovi +ei auennut, koko häpeä ja pelko oli äkkiä tiessään, hän soitti ja +soitti taas, ikäänkuin hän voisi saada jonkin vastauksen tuolta +tyhjältä, suljetulta huoneelta, jonkin korvauksen siitä pelosta ja +häpeästä, minkä tämä käynti hänelle maksoi. Ovi ei auennut, hän lakkasi +soittamasta, istahti portaitten yläpäähän ja kätki kasvot käsiinsä. + +Sitten hän hiipi alas, lähti ulkoilmaan. Hänestä tuntui kuin olisi +hän läpäissyt vaikean sairauden eikä tällä hetkellä toivonut muuta +kuin päästä kotiin mahdollisimman pian. Ihmiset, joita hän kohtasi, +näyttivät tietävän missä hän oli ollut, mitä hän oli tehnyt, ja äkkiä — +vastakkaisella puolella, kulkemassa asuntoaan kohti Montpellier Squaren +suunnalta — hän näki Bosinneyn itsensä. + +June teki eleen ikäänkuin olisi yrittänyt kadun yli. Heidän katseensa +kohtasivat, ja Bosinney nosti hattua. Raitiovaunu tuli eteen ja sulki +näköalan, sitten, katukivityksen reunalta, liikenteeseen sattuneen raon +kautta June näki hänen jatkavan matkaansa. + +Ja June seisoi liikkumattomana, katsellen hänen jälkeensä. + + + + +13. TALO VALMISTUU + + +»Yksi kilpikonnaliemi, kirkas, yksi häränhäntä, kaksi lasia portviiniä.» + +Frenchin yläsalissa, missä Forsyte vielä voi saada tukevaa +englantilaista ruokaa, James ja hänen poikansa istuivat syömässä +lounasta. + +Kaikista ruokapaikoista James tuli mieluimmin tänne, tässä oli +jotakin vaatimatonta, hyvinmaustettua ja täyttävää, ja vaikka +muodikkuuden pakko oli jo jossakin määrin turmellut häntä ja vaikka +elintaso oli noussut yhtä matkaa tulojen kanssa, jotka _tavallisesti_ +nousivat, hän vielä hiljaisina City hetkinään ikävöi varhaisempien +vuosiensa maukkaitten lihapatojen ääreen. Täällä kantoivat parrakkaat +englantilaiset tarjoilijat ruuan pöytään, täällä oli sahajauhoja +lattialla, ja kolme pyöreätä, kultakehyksistä peiliä riippui juuri +sopivan korkealla. Täältä oli vasta hiljattain poistettu »pilttuut», +joiden suojassa saattoi syödä kyljyksensä tai pihvipaistinsa jauhoisen +perunan kera naapurien häiritsemättä, niinkuin herrasmies ainakin. + +Hän pisti ruokaliinansa kulman liivin kolmanteen napin läpeen — tapa, +josta hänen jo vuosia sitten oli pitänyt luopua West Endissä. Hän tunsi +tulevansa nauttimaan sopastaan — koko aamu oli mennyt erään vanhan +ystävän maatilan hinnan kiristämisessä korkeammaksi. + +Pantuaan suunsa täyteen ravitsevaa eikä liian tuoretta leipää hän alkoi +suoraan: »Kuinka aiot mennä Robin Hilliin? Menetkö hakemaan Irenen +mukaan? Se olisi kyllä viisainta. Siellä on kai paljon sellaista, mitä +hän tahtoo nähdä.» + +Soames vastasi katsomatta ylös: »Hän ei tahdo lähteä.» + +»Ei tahdo? Mitä se merkitsee? Hänhän tulee asumaan talossa, +tietääkseni?» + +Soames ei vastannut. + +»Minä en tiedä, mitä tämän ajan naisista tulee», murisi James. »Minulla +ei koskaan ole ollut vaikeuksia naisten kanssa. Hänellä on liian paljon +vapautta. Hän on hemmoteltu —» + +Soames nosti katseensa. »Minä en tahdo, että häntä moititaan», sanoi +hän odottamatta. + +Hiljaisuutta häiritsi enää vain Jamesin hörppiminen, kun hän söi +soppaansa. + +Tarjoilija toi kaksi lasia portviiniä, mutta Soames pysäytti hänet. + +»Ei portviiniä tuolla tavalla tarjota», sanoi hän, »viekää ne pois ja +tuokaa pullo.» + +Heräten soppaunelmistaan James loi tavanmukaisen nopean, ovelan +katsauksensa ympäröiviin tosiseikkoihin. + +»Äitisi on vuoteessa», sanoi hän, »voit saada vaunut matkallesi. +Luulisin, että Irene pitää ajelusta. Tuo nuori Bosinney on kai siellä +näyttämässä teille taloa.» + +Soames nyökäytti päätään. + +»Lähtisin mielelläni omin silmin katsomaan, minkälaista hänen +loppuhommansa siellä nyt on ollut», jatkoi James. »Minä tulen hakemaan +teidät sieltä pois.» + +»Minä matkustan junassa», vastasi Soames. »Jos tahdot ajaa katsomaan, +lähtee Irene ehkä kanssasi, en tiedä varmaan.» + +Hän viittasi tarjoilijalle ja pyysi laskua, jonka James maksoi. + +He erosivat Pyhän Paavalin katedraalin kohdalla, Soames lähti asemalle, +James raitiovaunulla länttä kohti. + +Hän oli varannut itselleen nurkkapaikan lähinnä kuljettajaa, ja hänen +pitkät jalkansa vaikeuttivat kaikkien muitten sisäänpääsyä. Kaikkiin +tulijoihin hän katsoi vihaisesti ikäänkuin ei heillä olisi mitään +oikeutta hengittää hänen ilmaansa. + +Hän ajatteli tänä iltapäivänä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja puhua +Irenen kanssa. Oikeaan aikaan sanottu sana voi saada suuria aikaan, ja +nyt kun Irene joutuisi asumaan maalla, hänellä olisi hyvä tilaisuus +kääntää lehteä elämässään! Hän saattoi nähdä, että Soames ei enää kovin +kauan kestäisi vaimonsa hommia. + +Hänen mieleensä ei juolahtanut määritellä, mitä hän tarkoitti Irenen +»hommilla»; sanantapa oli laaja, epämääräinen, ja soveltui Forsytelle. +Ja Jamesilla oli näin lounaan jälkeen tavallista suurempi annos +rohkeutta. + +Kotiin tultuaan hän käski ajaa esiin puolikääsit ja antoi tallipojalle +erikoisen määräyksen lähteä mukaan. Hän tahtoi olla ystävällinen +Irenelle ja tarjota hänelle kaikki mahdollisuudet. + +Kun numero 62:n ovi avattiin, saattoi hän selvästi kuulla Irenen +laulavan. Hän huomautti tästä heti avaajalle, jotta ei olisi mitään +mahdollisuutta kieltää häneltä sisäänpääsyä. + +Kyllä, rouva Soames oli kotona, mutta tyttö ei tietänyt tahtoiko hän +tavata ketään. + +James, liikkuen sillä ketteryydellä, joka aina ihmetytti hänen pitkien +jalkojensa ja hajamielisen ilmeensä tarkkaajia, meni suoraa päätä +saliin odottamatta sen parempaa tietoa. Hän tapasi Irenen istumassa +pianon ääressä, kädet koskettimilla, ilmeisesti kuunnellen ääniä +eteisestä. Irene tervehti häntä hymyilemättä. + +»Anoppisi on vuoteessa», aloitti James toivoen heti voittavansa hänen +myötätuntonsa. »Minulla on vaunut täällä. Oleppas nyt hyvä tyttö, pane +hattu päähäsi ja lähde kanssani ajelulle. Se tekee sinulle hyvää.» + +Irene katsoi häneen ikäänkuin aikoisi kieltäytyä, mutta näytti sitten +muuttavan mieltään, meni yläkertaan ja tuli takaisin hattu päässä. + +»Minne aiotte viedä minut?» hän kysyi. + +»Käväisemme vain Robin Hillissä», sanoi James supisten nuo sanat hyvin +äkkiä. »Hevoset tarvitsevat liikuntoa, ja minusta olisi hauska nähdä, +mitä siellä on tehty.» + +Irene peräytyi, mutta muutti taas mielensä ja nousi vaunuihin. James +seurasi tarkoin hänen kintereillään ollakseen oikein varma. + +Vasta kun he olivat ehtineet puolitiehen James aloitti: »Soames on +kovin kiintynyt sinuun — hän ei anna moittiakaan sinua. Miksi et osoita +enemmän hellyyttä häntä kohtaan?» + +Irene punastui ja sanoi hiljaa: »En voi osoittaa sitä, mitä minulla ei +ole.» + +James katsoi häneen terävästi. Hän tunsi, että kun hän nyt kerran oli +saanut Irenen omiin vaunuihinsa ja hänellä sitäpaitsi oli omat hevoset +ja omat palvelijat mukana, hän todellakin oli tilanteen herra. Irene +ei voinut ajaa häntä pois, ja julkista kohtausta hän ei panisi toimeen +missään tapauksessa. + +»Minä en voi ymmärtää mitä tarkoitat», sanoi hän. »Soames on hyvin hyvä +aviomies.» + +Irenen vastaus oli niin hiljainen, että sitä tuskin kuului keskellä +liikenteen hälinää. James erotti sanat: »Te ette ole naimisissa hänen +kanssaan.» + +»Mitä se siihen kuuluu? Hän on antanut sinulle kaikki mitä tarvitset. +Hän on aina valmis viemään sinut minne vain, ja nyt hän on rakentanut +tuon maatalonkin sinulle. Eihän sinulla itselläsi mitään olisi.» + +»Ei.» + +Taaskin James katsoi häntä, mutta ei voinut tajuta hänen kasvojensa +ilmettä. Näytti melkein siltä kuin hän aikoisi ruveta itkemään, ja +kuitenkin — + +»Minä olen varma siitä», mutisi hän kiireesti, »että olemme kaikki +koettaneet olla ystävällisiä sinulle.» + +Irenen huulet värisivät, ja mielipahakseen James näki kyynelen +vierähtävän hänen poskelleen. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa. + +»Me pidämme kaikki sinusta», sanoi hän. »Jospa vain» — hän aikoi sanoa +»käyttäytyisit hyvin», mutta sanoikin — »jospa vain olisit enemmän +vaimo hänelle.» + +Irene ei vastannut, ja Jameskin lakkasi puhumasta. Irenen +hiljaisuudessa oli jotakin, joka teki hänet neuvottomaksi. Se ei ollut +itsepäistä hiljaisuutta, vaan pikemminkin kuin myöntymistä kaikkeen +mitä hän saattoi sanoa. Ja kuitenkaan ei hän mielestään ollut saanut +viimeistä sanaa. Hän ei voinut ymmärtää tätä. + +Hän ei liioin kyennyt kauan olemaan vaiti. + +»Minä otaksun, että tuo nuori Bosinney», sanoi hän, »nyt pian menee +naimisiin Junen kanssa?» + +Irenen kasvot muuttuivat. »Minä en tiedä», sanoi hän. »Kysyisitte +Junelta.» + +»Kirjoittaako June sinulle?» + +»Ei.» + +»Kuinka se on mahdollista?» sanoi James. »Minä luulin, että June ja +sinä olitte niin hyvät ystävät.» + +Irene kääntyi häneen. »Taaskin», sanoi hän, »saisitte kysyä Junelta.» + +»No niin», murahti James hänen ilmeensä peloittamana, »on se sitten +merkillistä, että minä en voi saada selvää vastausta selvään +kysymykseen, mutta niin se vain aina on.» + +Hän hautoi jonkin aikaa huonoa onneaan ja puhkesi viimein sanomaan: + +»No niin, minä olen varoittanut sinua. Sinä et tahdo kuulla järkeä. +Soames, hän ei puhu paljoa, mutta minä näen, että hän ei kauan jaksa +kestää tätä menoa. Sinä et voi syyttää ketään muuta kuin itseäsi, ja +mikä pahempi, et saa myötätuntoa keneltäkään.» + +Irene taivutti päätään pieneen hymyilevään kumarrukseen. »Olen hyvin +kiitollinen.» + +James ei tietänyt mitä maailmassa siihen voisi vastata. + +Kirkas, kuuma aamu oli hitaasti muuttunut harmaaksi, painostavaksi +iltapäiväksi. Raskas pilvipengermä, jonka kellertävä väri ennusti +ukkosta, oli ilmaantunut etelään ja kohosi kohoamistaan. Puitten oksat +riippuivat liikkumattomina tien yläpuolella, eikä ainoakaan lehti +värähtänyt. Kuumentuneiden hevosten haju tuntui heikkona sakeassa +ilmassa. Kuski ja tallipoika istuivat jäykkinä ja liikkumattomina +istuimellaan kuiskutellen salavihkaa keskenään kääntämättä edes päätään. + +Jamesin suureksi helpotukseksi he ehtivät taloon viimein. Hän +oli hätääntynyt tuon vieressään olevan naisen hiljaisuudesta ja +umpimielisyydestä — naisen, jota hän aina oli luullut niin lempeäksi ja +taipuvaiseksi. + +Vanut jättivät heidät ovelle, ja he astuivat sisään. + +Halli oli kylmä ja niin hiljainen, että oli kuin olisi astuttu +hautaan. James tunsi väristystä selkäpiissään. Hän kohotti nopeasti +nahkaverhoja, jotka riippuivat pylväiden välissä sisäpihan edessä. + +Hän ei voinut pidättää hyväksymisen huudahdusta. + +Sisustustyöt edustivat tosiaankin oivallista makua. Himmeänpunaiset +tiilet, jotka peittivät lattian seinien kohdalta aina pyöreään +irisryhmään, joka taas ympäröi lattiaan upotettua, veden täyttämää +marmoriallasta, olivat ilmeisesti parasta laatua. James ihaili +suunnattomasti purppuranpunaisia nahkaverhoja, jotka kokonaan peittivät +yhden seinän ja kehystivät suurta valkotiilistä tehtyä uunia. Lasikaton +keskiosat oli avattu, ja lämmin ulkoilma tunkeutui talon sisimpään +saakka. + +James seisoi kädet selän takana, pää taivutettuna taaksepäin +korkeita, kapeita olkapäitä kohti ja tutki pylväiden koristuksia ja +kuvioita friisissä, joka reunusti norsunluunvärisiä seiniä parvekkeen +alapuolella. Ilmeisesti ei ollut säästetty mitään vaivoja. Tämä oli +oikea herrasmiehen talo. Hän meni verhojen luo, ja keksittyään niiden +koneiston veti ne auki ja näki taulugallerian, joka päättyi suureen, +kokoseinän täyttävään ikkunaan. Siinä oli musta tammilattia, ja seinät +olivat taaskin norsunluunväriset. Hän kulki eteenpäin, heitteli auki +ovia ja kurkisti sisään. Kaikki oli täydellisen valmista, ei muuta kuin +tulla asumaan vain heti. + +Hän kääntyi vihdoin puhuttelemaan Ireneä ja näki tämän seisovan +puutarhan ovella miehensä ja Bosinneyn kanssa. + +Vaikka herkkyys ei ollutkaan Jamesin vahvimpia puolia, tunsi hän heti, +että jotakin oli hullusti. Hän meni heidän luokseen epämääräisen +levottomana, tuntematta häiriön syytä, ja teki yrityksen auttaa asioita. + +»Hyvää päivää, herra Bosinney», sanoi hän ojentaen kätensä. »Olette +pannut rahaa menemään aika reimasti, arvaamma.» + +Soames käänsi selkänsä ja marssi pois. James katsoi Bosinneyn +uhkaavista kasvoista Ireneen ja kiihdyksissään sanoi ajatuksensa +ääneen: »Niin, minä en tiedä mikä on hätänä. Kukaan ei kerro minulle +mitään!» Ja lähtiessään poikansa jälkeen hän kuuli Bosinneyn lyhyen +naurun ja hänen sanansa: »No, Jumalan kiitos! Te näytätte niin —» +Valitettavasti hän ei kuullut enempää. + +Mitä oli tapahtunut? Hän katsoi taakseen. Irene oli hyvin lähellä +arkkitehtiä, ja hänen kasvonsa eivät olleet ne, jotka hän tunsi. Hän +kiirehti poikansa luo. + +Soames käveli taulugalleriassa. + +»Mikä on hätänä?» sanoi James. »Mitä tämä kaikki merkitsee?» + +Soames katsoi häneen ylimielisen, järkkymättömän tyvenenä kuten +ainakin, mutta James tiesi vallan hyvin, että hän oli kiihkeän +suuttunut. + +»Ystävämme», sanoi hän, »on taaskin ylittänyt valtuuksiaan, siinä +kaikki. Sitä pahempi hänelle tällä kertaa.» + +Hän kääntyi ja kulki taas ovea kohti. James seurasi häntä nopeasti ja +työntäytyi eteen. Hän näki Irenen ottavan sormen huuliltaan, kuuli +hänen sanovan jotakin tavallisella äänellään ja alkoi puhua ennenkuin +ehti heidän luokseen: + +»Nyt tulee myrsky. Meidän on paras lähteä kotiin. Emme kai voi saada +teitä mukaan, herra Bosinney? Niin, minä arvasin sen. Hyvästi sitten!» +Hän ojensi kätensä. Bosinney ei tarttunut siihen, kääntyi vain nauraen +ja sanoi: + +»Hyvästi, herra Forsyte. Varokaa myrskyä!» Sitten hän lähti pois. + +»No niin», alkoi James, »minä en tiedä —» + +Mutta Irenen kasvojen näkeminen pysäytti hänet. Hän tarttui miniäänsä +käsipuoleen ja saattoi hänet vaunuihin. Hän oli varma, aivan varma +siitä, että he olivat sopineet jotakin keskenään... + +Mikään tässä maailmassa ei siinä määrin saa Forsytea suunniltaan kuin +huomio, että jokin asia, josta hän on sitoutunut suorittamaan määrätyn +summan, tuleekin maksamaan enemmän. Ja tämä on täysin ymmärrettävää, +sillä koko hänen elämänjärjestyksensä perustuu arviointien +täsmällisyyteen. Jollei hän voi luottaa määrättyihin omaisuuden +arviointeihin, on hänen kompassissaan vika, ja hän joutuu ajelemaan +vihaisilla vesillä ilman peräsintä. + +Kirjoitettuaan Bosinneylle sanamuodossa, joka jo on mainittu, +Soames oli jättänyt talon hintakysymyksen mielestään. Hän uskoi +tehneensä lopullisen maksukysymyksen niin selväksi, että mikään +ylittämisen mahdollisuus ei tosiaankaan ollut tullut hänen mieleensä. +Kuullessaan Bosinneylta, että hänen asettamansa kahdentoista tuhannen +punnan raja tulisi ylitetyksi noin neljälläsadalla, hän oli käynyt +valkeaksi vihasta. Hänen alkuperäinen arvionsa koko talosta oli ollut +kymmenentuhatta puntaa, ja hän oli usein moittinut itseään ankarasti +siitä, että oli suostunut yhä uusiutuviin ylittämisiin. Tällä +viimeisellä kerralla Bosinney oli kuitenkin täydellisesti erehtynyt. +Soames ei voinut käsittää, kuinka maailmassa mies voi käyttäytyä +noin aasimaisesti, mutta se oli nyt kuitenkin tapahtunut, ja kaikki +kauna ja kauan kytenyt, salainen mustasukkaisuus Bosinneyta kohtaan +leimahti tämän tuhlauksen huippusaavutuksen johdosta ilmiraivoksi. +Luottavaisen ja ystävällisen aviomiehen asenne oli mennyt. Hän oli +omaksunut sen turvatakseen omaisuuttaan — vaimoaan — nyt hän jätti sen +toisenlaatuisen omaisuuden turvaamiseksi. + +»Ah», oli hän sanonut Bosinneylle voidessaan taas puhua, »ja sinä +olet kaiketi täysin tyytyväinen itseesi. Mutta minä voin kohta sanoa +sinulle, että olet kokonaan erehtynyt ihmisestä!» + +Mitä hän tarkoitti noilla sanoilla, sitä ei hän sillä hetkellä itsekään +tarkoin tiennyt, mutta päivällisen jälkeen hän kävi läpi kirjevaihtonsa +Bosinneyn kanssa saadakseen täyden varmuuden. Asiasta ei voinut olla +kahta mielipidettä — mies oli tehnyt itsensä syypääksi ylimääräisen +neljänsadan punnan tai ainakin kolmensadan viidenkymmenen kulutukseen, +ja hän aikoi vaatia niistä hyvityksen. + +Hän katseli vaimonsa kasvoja tultuaan tähän päätökseen. Irene istui +tavallisella paikallaan sohvassa ja muutti pitsiä erääseen kaulukseen. +Hän ei ollut kertaakaan puhunut miehelleen koko iltana. + +Soames meni takan eteen, katseli kuvaansa peilissä ja sanoi: »Ystäväsi +Merirosvo on käyttäytynyt kuin hullu, mutta hän saa sen maksaa.» + +Irene katsoi häneen halveksien ja vastasi: »En tiedä mistä sinä puhut.» + +»Kyllä kohta tiedät. Pikkuseikka vain, joka on täysin alapuolella +ylenkatseesi — neljäsataa puntaa.» + +»Tarkoitatko, että aiot panna hänet maksamaan ne tuon vihattavan talon +vuoksi?» + +»Tarkoitan.» + +»Ja tiedät, että hänellä ei ole mitään?» + +»Tiedän.» + +»Sitten olet halpamaisempi kuin luulin.» + +Soames kääntyi pois peilistä, otti vaistomaisesti kiinan posliinimaljan +kamiinihyllyltä ja risti kätensä sen ympäri kuin rukoillen. Hän +näki Irenen poven nousevan ja laskevan, hänen silmiensä tummenevan +suuttumuksesta, ja kiinnittämättä mitään huomiota saamaansa moitteeseen +hän kysyi hiljaa: + +»Onko sinulla käynnissä jonkinlainen flirtti Bosinneyn kanssa?» + +»Ei, ei ole.» + +Heidän silmänsä kohtasivat, ja Soames katsoi pois. Hän ei uskonut eikä +ollut uskomatta Irenen sanoihin, mutta hän tiesi tehneensä erehdyksen, +kun oli kysynyt — hän ei ollut koskaan tietänyt eikä tulisi tietämään, +mitä Irene ajatteli. Hänen tutkimattomien kasvojensa näkeminen, +kaikkien niiden satojen iltojen muistaminen, jolloin hän oli nähnyt +vaimonsa istuvan tuossa yhtä pehmeänä ja passiivisena, mutta niin +selittämättömänä, tuntemattomana, raivostutti häntä yli määrän. + +»Minä luulen, että sinä olet kivestä tehty», sanoi hän puristaen +käsiään niin kovaa, että hauras malja särkyi. Kappaleet putosivat +ristikolle. Ja Irene hymyili. + +»Sinä näytät unohtavan», sanoi hän, »että malja ei ole —» + +Soames tarttui hänen käsivarteensa. »Hyvä kuritus», sanoi hän, +»on ainoa, mikä voisi saada sinut järkiisi.» Mutta hän pyörähti +kantapäillään ja lähti huoneesta. + + + + +14. SOAMES ISTUU PORTAILLA + + +Soames lähti sinä iltana yläkertaan mielessä tunne, että hän oli mennyt +liian pitkälle. Hän oli valmis pyytämään anteeksi sanojaan. + +Hän sammutti kaasun, joka vielä paloi käytävässä heidän huoneensa +edustalla. Käsi ovenrivalla hän pysähtyi ja koetti hahmotella +anteeksipyyntöään, sillä hän ei suinkaan aikonut antaa Irenen huomata, +että hän oli hermostunut. + +Mutta ovi ei auennut, ei sittenkään, vaikka hän työnsi sitä ja käänsi +ripaa lujasti. Irene oli varmaan jostakin syystä pannut sen lukkoon ja +unohtanut sen. + +Hän meni pukuhuoneeseensa, jossa kaasu myöskin paloi, vaikka matalalla +liekillä, ja meni nopeasti toiselle ovelle. Sekin oli lukossa. Sitten +hän huomasi, että telttasänky, jota hän joskus tilapäisesti käytti, oli +pantu kuntoon hänelle ja hänen yöpukunsa laskettu sen päälle. Hän pani +käden otsalleen — kun hän otti sen pois, oli se märkä. Hänelle valkeni, +että hänet oli suljettu ulos. + +Hän meni takaisin ovelle, käänteli ripaa hiljaa ja sanoi: »Avaa ovi, +kuuletko. Avaa ovi!» + +Kuului heikkoa rapinaa, mutta ei vastausta. + +»Kuuletko? Päästä minut heti sisään — minä vaadin päästä sisään!» + +Hän saattoi kuulla Irenen hengityksen oven läheltä — se oli kuin +eläimen, jota vaara uhkaa. + +Oli jotakin kauhistuttavaa tuossa heltymättömässä hiljaisuudessa, +tuossa mahdottomuudessa päästä hänen luokseen. Soames meni takaisin +toiselle ovelle, työnsi sitä koko painollaan ja koetti saada sitä +auki. Ovi oli uusi, hän oli itse teettänyt sen, ja se oli ollut valmis +heidän tullessaan kotiin häämatkaltaan. Hän nosti raivoissaan jalkansa +potkaistakseen sitä, mutta palvelijain ajatteleminen pidätti häntä, ja +hän tunsi äkkiä olevansa lyöty. + +Hän retkahti takaisin pukuhuoneeseensa ja otti käteensä kirjan. + +Mutta kirjainten sijasta hän näki vain vaimonsa — hänen keltaiset +hiuksensa, jotka valuivat paljaille olkapäille, hänen tummat silmänsä, +jotka olivat kuin ahdistetun eläimen. Ja hänen kapinallisen tekonsa +koko merkitys selvisi Soamesille. Irene luuli, että se onnistuisi +hyvällä. + +Hän ei voinut istua hiljaa, vaan meni taas ovelle. Hän voi vieläkin +kuulla Irenen hengityksen, ja hän kutsui: »Irene, Irene!» + +Hän ei aikonut tehdä ääntään pateettiseksi. Pahaenteisenä vastauksena +nuo heikot äänet lakkasivat. Hän seisoi kädet nyrkissä ja ajatteli. + +Sitten hän hiipi äkkiä varpaillaan toiselle ovelle ja koetti +äärimmäisin ponnistuksin saada sen aukeamaan. Ovi narisi, mutta ei +auennut. Soames istui portaille ja kätki kasvot käsiinsä. + +Hän istui siinä kauan pimeässä, kuun luodessa yläpuolella olevasta +kattoikkunasta portaisiin kalpean valoläikän, joka piteni ja lähestyi +häntä. Hän koetti olla filosofinen. + +Koska Irene oli lukinnut ovensa, ei hänellä voinut olla enää mitään +vaimon vaatimuksia, ja Soames saisi lohduttautua toisilla naisilla! + +Tuollaisten ilojen ajatteleminen huvitti häntä hyvin vähän — hänellä +ei ollut halua noihin urotöihin. Oli tuskin koskaan ollut, ja nyt hän +oli kokonaan vieraantunut niistä. Hän tunsi, että hän ei koskaan voisi +päästä makuun. Hänen nälkäänsä saattoi tyydyttää vain hänen vaimonsa, +heltymätön ja säikähtänyt vaimonsa, noiden lukittujen ovien takana. +Kukaan toinen nainen ei voisi auttaa häntä. + +Tämä vakaumus valtasi hänen mielensä hirvittävällä voimalla pimeydessä. + +Hänen filosofiansa oli tiessään, ja nyrpeä suuttumus valtasi sen +paikan. Irenen käytös oli epämoraalista, anteeksiantamatonta, kaikkien +hänen vallassaan olevien rangaistusten arvoista. Hän ei kaivannut +ketään muuta kuin Ireneä, ja Irene ei tahtonut! + +Irene mahtoi sitten todellakin vihata häntä. Hän ei ollut koskaan +ennen sitä uskonut. Hän ei uskonut sitä nytkään. Se tuntui hänestä +uskomattomalta. Hänestä tuntui, että hän oli kerta kaikkiaan menettänyt +arvostelukykynsä. Jos Irene, jota hän aina oli tottunut pitämään niin +pehmeänä ja antautuvana, kykeni tällaiseen päättäväiseen tekoon — mitä +voisikaan vielä tapahtua? + +Sitten hän kysyi itseltään taaskin, oliko Irenellä ja Bosinneylla +suhde. Hän ei uskonut, että niin oli, hän ei voinut suostua uskomaan, +että se olisi syynä hänen käyttäytymiseensä — sitä ajatusta ei voinut +hyväksyä. + +Oli sietämätöntä ajatella, että hänen olisi pakko antaa aviosuhteensa +yleisön haltuun. Ilman kaikkein sitovimpia todistuksia hänen täytyi +vielä kieltäytyä uskomasta, sillä hän ei tahtonut rangaista itseään. Ja +kaiken aikaa sydämessään — hän _uskoi_. + +Kuu loi harmahtavaa valoa hänen vartalolleen, joka oli kyyristyneenä +porraskäytävän seinää vastaan. + +Bosinney rakasti Ireneä! Hän vihasi tuota miestä eikä tahtonut säästää +häntä nyt. Hän saattoi ja voi kieltäytyä maksamasta penniäkään yli +kahdentoistatuhannen ja viidenkymmenen punnan — sehän oli viimeinen +raja, minkä hän oli asettanut kirjeessään, tai pikemminkin hän maksaisi +ja haastaisi hänet oikeuteen. Hän menisi Joblingille ja Boulterille +ja jättäisi asian heidän haltuunsa. Hän saattaisi tuon rahattoman +kerjäläisen vararikkoon! Ja äkkiä — minkähän ajatusyhtymän kautta? +— hän tuli ajatelleeksi, ettei Irenelläkään ollut rahaa. He olivat +molemmat kerjäläisiä. Se tuotti hänelle omituista tyydytystä. + +Hiljaisuuden keskeytti seinän takaa kuuluva heikko rapina. Irene meni +vihdoin vuoteeseen. Vai niin! Iloa vain ja mieluisia unia! Vaikka hän +nyt heittäisi oven selkoselälleen, ei Soames menisi sisään! + +Mutta hänen huulensa, jotka olivat vääntyneet katkeraan hymyyn, +värähtivät, hän peitti silmät käsillään... + +* * * + +Myöhään seuraavana iltapäivänä Soames seisoi ruokasalin ikkunassa +tuijottaen synkästi kadulle. + +Aurinko tuhlaili vielä valoaan vaahteroihin, joiden leveät lehdet +välkkyivät ja värisivät nurkalla olevan posetiivin tahdissa. Se soitti +valssia, vanhaa valssia, joka jo oli poissa muodista ja jonka sävelillä +oli kohtalokas poljento. Se soitti soittamistaan, vaikka tosiaankin +vain lehdet olivat tanssimassa. + +Nainen, joka soitti, ei näyttänyt iloiselta, sillä hän oli väsynyt, +eikä suurista taloista kukaan heittänyt hänelle kuparilantteja. Hän +siirsi posetiivin kauemmaksi ja alkoi kolmannella ovella uudelleen. + +Se oli sama valssi, jota oli soitettu Rogerin luona, kun Irene tanssi +Bosinneyn kanssa. Soames tunsi taas hänen gardeniainsa tuoksun, tuo +ilkeä soitto toi sitä mukanaan niinkuin silloinkin, kun Irene välkkyvin +hiuksin, katse niin pehmeänä oli liukunut hänen ohitseen Bosinneyn +kanssa edestakaisin avarassa tanssisalissa. + +Soittajavaimo väänsi kampia hitaasti. Noin hän tietysti oli vääntänyt +kampiaan kaiken päivää — vääntänyt tuolla läheisellä Sloane +Streetilläkin, vääntänyt ehkä Bosinneylle itselleen. + +Soames kääntyi, otti leikellystä rasiasta savukkeen ja palasi +takaisin ikkunan luo. Sävel veti häntä vastustamattomasti puoleensa, +ja siinä tulikin Irene hänen näkyviinsä, päivänvarjo laskettuna +kokoon, kiirehtien kotiin Montpellier Squarea pitkin, yllä pehmeä, +vaaleanpunainen, avohihainen pusero, jota Soames ei tuntenut. Irene +pysähtyi posetiivin kohdalle, otti rahaa kukkarostaan ja antoi vaimolle. + +Soames peräytyi ja seisahtui paikkaan, josta saattoi nähdä halliin. + +Irene avasi oven omalla avaimellaan, laski kädestään päivänvarjon ja +seisoi katsellen itseään peilistä. Hänen poskensa punersivat ikäänkuin +aurinko olisi polttanut niitä, hänen huulensa avautuivat hymyyn. Hän +ojensi käsivarsiaan ikäänkuin syleilläkseen itseään ja nauroi naurua, +joka eniten muistutti nyyhkytystä. + +Soames astui eteenpäin. + +»Hyvin — sievää»! sanoi hän. + +Mutta Irene kääntyi kuin ammuttuna ja aikoi rientää hänen ohitseen +yläkertaan. Soames sulki tien. + +»Miksi niin kova kiire?» kysyi hän, ja hänen silmänsä kiintyivät +irralleen päässeeseen kiharaan Irenen korvan juuressa. + +Hän tuskin tunsi Ireneä. Tämä oli kuin tulessa, niin syvä ja rikas oli +väri hänen poskillaan, silmissään, huulillaan, ja tuo puserokin oli +tavaton. + +Irene nosti kätensä ja pyyhkäisi kiharan pois. Hän hengitti nopeasti +ja syvään, ikäänkuin olisi juossut, ja oli kuin joka henkäys olisi +kantanut tuoksua hänen hiuksistaan, ruumiistaan, kuin aukeavasta +kukasta. + +»Minä en pidä tuosta puserosta», sanoi Soames hitaasti. »Se on pehmeä, +muodoton kappale.» + +Hän nosti sormensa Irenen rintaa kohti, mutta Irene työnsi hänen +kätensä syrjään. + +»Älä koske minuun!» huusi hän. + +Soames tarttui hänen ranteeseensa, hän väänsi sen irti. + +»Ja missä olet mahtanut olla?» kysyi mies. + +»Taivaassa — poissa tästä talosta!» Näin sanoen Irene juoksi portaita +ylös. + +Ulkona, ihan ovella, posetiivinsoittaja väänsi valssiaan — kiitokseksi. + +Ja Soames seisoi liikkumattomana. Mikä esti häntä juoksemasta perässä? + +Sekö, että hän uskon silmillä näki Bosinneyn katsovan alas korkeasta +ikkunastaan Sloane Streetin varrella, pinnistelevän katsettaan +nähdäkseen vielä vilauksen Irenen katoavasta hahmosta, vilvoittelevan +kuumenneita kasvojaan ja nähden vielä unta hetkestä, jolloin tuo nainen +oli heittäytynyt hänen syliinsä — koko huone oli vielä täynnä hänen +tuoksuaan ja hänen naurunsa sointia, joka oli kuin nyyhkytys. + + + + + + +KOLMAS OSA. + + + + +1. ROUVA MacANDER TODISTAJANA + + +Epäilemättä monet ihmiset, muiden muassa nuoruutensa parhaassa +kukoistuksessa olevan »Vivisektion puoltaja» lehden toimittaja, +olisivat sanoneet, että Soames ei ollut mies eikä mikään, kun ei +murtanut lukkoa vaimonsa huoneen ovelta, antanut hänelle ensin tukevaa +selkäsaunaa ja palannut sitten aviolliseen onneensa. + +Inhimillisyys ei ole niin surkeasti huuhtonut pois kaikkea raakaa +voimaa kuin ennen vanhaan. Hempeämielinen kansanaines kuulkoon +kuitenkin huojennuksekseen, että Soames ei tehnyt mitään tällaista. +Toimiva raakuus ei ole yleistä Forsyteissa, he ovat liian harkitsevia +ja kaiken kaikkiaan liian pehmeäsydämisiä. Ja Soamesissa oli jotakin +ylimalkaista ylpeyttä, ei siksi paljon, että hän olisi kyennyt todella +jalomieliseen tekoon, mutta kyllä riittävästi, jotta hän ei sortunut +peräti halpaan tekoon, paitsi jos hän oli tavattomasti kiihtynyt. +Ennen kaikkea tämä todellinen Forsyte ei tahtonut tuntea olevansa +naurunalainen. Koska hän ei voinut antaa selkään vaimolleen, ei hänen +mielestään voinut tehdä mitään, ja niinpä hän hyväksyi tilanteen +pitemmittä puheitta. + +Niinpä hän kaiken kesää ja syksyä edelleen kävi toimistossaan, +lajitteli taulujaan ja pyysi ystäviään päivällisille. + +Hän ei lähtenyt kaupungista, sillä Irene ei tahtonut. Robin Hillin talo +pysyi tyhjänä ja vailla omistajaa, vaikka se nyt olikin valmis. Soames +oli nostanut Merirosvoa vastaan kanteen, vaatien häneltä kolmensadan +viidenkymmenen punnan summaa. + +Asianajotoimisto Freak ja Able oli ryhtynyt puolustamaan Bosinneyn +asiaa. Myöntäen kaikki tosiseikat he pysähtyivät erääseen kohtaan +kirjevaihdossa ja päätyivät siihen — sanottuna ilman lainopillisia +lausetapoja — että puhe »vapaista käsistä tämän kirjevaihdon +sanamuodossa» sisälsi kielivirheen. + +Onnellisen sattuman kautta, jonkalaiset eivät ole mahdottomia +lakimiespiirien suljetussa linnassa, Soames sai korviinsa hyvän joukon +tietoja asiain kulusta, hänen toimistonsa nimellinen osakas Bustard kun +kerran päivällisillä Walmisleyn, taksoituspäällikön, luona oli sattunut +istumaan nuoren Chankeryn vieressä. + +Se ammattiasioista puhumisen vaatimus, joka valtaa kaikki lakimiehet +naisten poistuttua, sai Chankeryn, nuoren ja lupaavan asianajajan, +esittämään persoonattoman pulmakysymyksen naapurilleen, jonka nimeä +hän ei tuntenut, sillä Bustard, jonka paikka aina oli taka-alalla, ei +käytännössä omannut mitään nimeä. + +Hänellä oli, sanoi Chankery, tekeillä asia, jonka ydinkohta oli »perin +juonikas». Sitten hän selitti, kaikkea ammatillista vaiteliaisuutta +noudattaen, Soamesin asian ongelman. Jokainen, jolle hän oli puhunut +siitä, oli sanonut, että se oli »perin juonikas». Valitettavasti asia +kai menisi myttyyn, hiton suureksi harmiksi varmaan hänen asiakkaalleen +— Walmisleyn samppanja oli huonoa, mutta tehokasta — tuomari kai löisi +asian lukkoon äkkiä, pelkäsi hän. Hän aikoi tehdä suuren ponnistuksen — +juttu oli niin juonikas. Mitä naapuri arveli siitä? + +Bustard, vaiteliaisuuden perikuva, ei sanonut mitään. Hän kertoi +asian Soamesille, vaikkakin hieman pahanilkisesti, sillä tällä +hiljaisella miehellä oli inhimillisiä tunteita, ja liitti loppuun oman +mielipiteensä, että juttu oli »perin juonikas.» + +Päätöksensä mukaisesti Forsytemme oli uskonut asiansa Joblingin ja +Boulterin käsiin. Kohta tämän tehtyään hän katui, ettei hoitanut asiaa +itse. Saatuaan jäljennöksen Bosinneyn puolustuskirjelmästä hän meni +heidän toimistoonsa. + +Boulter, joka hoiti asiaa — Jobling oli kuollut pari vuotta aikaisemmin +— sanoi, että hänen mielestään juttu oli aika juonikas ja että hän +kernaasti kysyisi neuvonantajan mielipidettä siitä. + +Soames käski häntä kääntymään jonkun hyvän miehen puoleen, ja he +menivät Waterbuckin luo, joka oli Q.C:n (Kuningattaren Neuvoston) jäsen +ja siis etevin. Hän piti papereita takanaan kuusi viikkoa ja kirjoitti +sitten seuraavalla tavalla: + +»Minun mielestäni kirjevaihdon todellinen tulkinta riippuu hyvin paljon +siitä, mitä asianosaiset ovat tarkoittaneet, ja tulee oikeudessa +ratkeamaan annettujen todistusten mukaisesti. Minun mielipiteeni +mukaan olisi arkkitehti koetettava saada myöntämään ymmärtäneensä, +että hänellä ei ollut lupa kuluttaa enempää kuin korkeintaan +kaksitoistatuhatta viisikymmentä puntaa. Mitä tulee tuohon kohtaan +»vapaat kädet näitten kirjeitten sanamuodon mukaan», johon huomioni +on kiintynyt, on juttu aika juonikas, mutta olen kaiken kaikkiaan +sitä mieltä, että asiaan voidaan sovelluttaa »Boileau-Sementtiyhtiö» +-jutun ennakkotapausta.» + +He menettelivät neuvon mukaan ja lähettivät kyselyn, mutta heidän +harmikseen herrat Freak ja Able vastasivat niin mestarillisella +tavalla, että mitään ei myönnetty eikä mitään ennakkotapausta syntynyt. + +Soames luki Waterbuckin vastauksen ruokasalissaan lokakuun ensimmäisenä +päivänä ennen päivällistä. Se hermostutti häntä, ei niinkään paljon +»Boileau-Sementtiyhtiö» -jutun vuoksi kuin siksi, että ongelma oli +hänestäkin viime aikoina alkanut tuntua juonikkaalta. Siinä oli +juuri tuo mieluisa oveluuden sivumaku, joka teki sen houkuttelevaksi +parhaille lakimiesvaistoille. Ketä hyvänsä olisi hermostuttanut se +seikka, että Waterbuck, Q.C., vahvisti asianomaisen omaa mielipidettä. + +Hän istui pohtien asiaa ja tuijotti tyhjään tulisijaan, sillä vaikka +syksy oli jo tullut, oli ilma sinä vuonna vielä yhtä loistavan kaunis +kuin elokuussa konsanaan. Ei ollut hauska hermostua — hän halusi liian +kiihkeästi panna jalkansa Bosinneyn niskaan. + +Vaikka hän ei ollutkaan nähnyt arkkitehtiä tuon viime iltapäivän +jälkeen Robin Hillissä, ei hän koskaan päässyt vapaaksi siitä +tunteesta, että tämä oli alituisesti läsnä — ei koskaan vapaaksi hänen +kuluneitten kasvojensa, korkeitten poskipäittensä ja intomielisten +silmiensä muistosta. Ei olisi liikaa sanoa, ettei hän koskaan +vapautunut sen yön tunteesta, jolloin hän aamun sarastaessa kuuli +riikinkukkojen huudon — tunteesta, että Bosinney kummitteli talossa. +Ja jokainen miehen hahmo, jonka hän pimeinä iltoina näki kulkevan +ohi, muistutti tuota, jolle George oli antanut niin sopivan nimen +»Merirosvo». + +Irene tapasi hänet vielä, siitä Soames oli varma. Missä, kuinka, sitä +hän ei tietänyt eikä kysynyt, sillä hän tunsi epämääräistä ja salaista +kauhua liikaa tietoa kohtaan. Kaikki tuntui tähän aikaan tapahtuvan +maan alla. + +Väliin, kun hän kysyi vaimoltaan, missä tämä oli ollut, minkä hän yhä +vielä aitoforsytelaiseen tapaan teki, Irene näytti hyvin omituiselta. +Hänen itsehillintänsä oli ihmeellinen, mutta oli hetkiä, jolloin hänen +kasvojensa naamion takana, noitten kasvojen, jotka Soamesille aina +olivat olleet tutkimattomat, väijyi ilme, jota hän ei ollut koskaan +tottunut näkemään niissä. + +Irenekin oli ottanut tavakseen lounastaa ulkona. Kun Soames kysyi +Bilsonilta, oliko hänen emäntänsä ollut kotona lounaalla, oli vastaus +yhtenään: »Ei, herra.» + +Soames paheksui syvästi hänen juoksentelemistaan yksinään ja sanoikin +sen hänelle. Mutta Irene ei ollut tietääkseen. Hänen tyvenessä +tavassaan halveksia miehensä toivomuksia oli jotakin, joka suututti, +kummastutti ja samalla melkein huvitti Soamesia. Oli suorastaan kuin +Irene olisi elätellyt itsessään uskoa, että hän on voittanut Soamesin. + +Soames jätti Waterbuckin, Q.C., mielipiteen tutkimisen sikseen, +meni yläkertaan ja astui Irenen huoneeseen, sillä tämä ei lukinnut +oviaan ennen maatapanon aikaa — Soames totesi, että hänellä toki oli +ymmärrystä ottaa huomioon palvelijain tunteet. Irene harjasi tukkaansa +ja kääntyi häneen omituisen kiihkeänä. + +»Mitä tahdot?» sanoi hän. »Ole hyvä ja poistu huoneestani!» + +Hän vastasi: »Minä tahdon tietää, kuinka kauan tämä asiaintila +välillämme tulee kestämään. Minä olen sietänyt sitä kyllin kauan.» + +»Tahdotko olla hyvä ja lähteä huoneestani?» + +»Tahdotko kohdella minua kuin miestäsi?» + +»En.» + +»Sitten minä ryhdyn toimenpiteisiin ja pakotan sinut.» + +»Tee se!» + +Soames jäi tuijottamaan, hämmästyen hänen vastauksensa levollisuutta. +Irenen huulet olivat puristetut ohueksi viivaksi, hiukset valuivat +kuohkeina massoina paljaille olkapäille ollen omituisena, kultaisena +vastakohtana tummille silmille — noille silmille, joita elähyttivät +pelko, ylenkatse, viha ja kummallinen, kaamea voitonriemu. + +»Tahdotko nyt lähteä huoneestani?» + +Soames kääntyi ympäri ja astui nyrpeänä ulos. + +Hän tiesi varsin hyvin, ettei hänellä ollut mitään aikomusta ryhtyä +toimenpiteisiin, ja hän näki, että Irenekin tiesi sen — tiesi, että hän +ei uskaltanut. + +Hänellä oli tapana kertoa Irenelle päivänsä töistä, kuinka ne tai ne +asiakkaat olivat käyneet hänen luonaan, kuinka hän oli järjestänyt +vakuuskirjan Parkesille, kuinka eräs pitkäaikainen oikeusjuttu Fryerin +ja Forsyten välillä edistyi — tuo juttu, jonka pohjana oli hänen +isosetänsä Nicholasin yliluonnollinen huolehtivaisuus omaisuudestaan, +hän kun oli sijoittanut sen niin hyvin, ettei kukaan tahtonut +päästä käsiksi perintöön, ja joka näytti tuomiopäivään asti pysyvän +tulolähteenä useille asianajajille. + +Ja kuinka hän oli pistäytynyt Jobsonille ja nähnyt myytynä erään +Boucher'n taulun, jonka hän oli ollut ostamaisillaan Talleyrandilta ja +Pojilta Pall Mallista. + +Hän ihaili Boucher'ta, Watteauta ja koko tuota koulua. Hänellä oli +tapana kertoa Irenelle kaikkea tällaista, ja hän teki sen nytkin, +puhuen päivällisellä pitkät jutut ikäänkuin voisi sanarunsaudellaan +peittää itseltään sydämensä kivun. + +Usein, kun he olivat kahden, hän yritti suudella Ireneä, kun tämä sanoi +hyvää yötä. Hänellä kai oli jokin epämääräinen ajatus, että jonakin +iltana Irene sallisi sen, tai ehkä vain se tunne, että miehen pitää +suudella vaimoansa. Vaikka Irene vihaisikin häntä, ei hänen missään +tapauksessa pitäisi erehtyä laiminlyömään tätä vanhaa tapaa. + +Ja miksi Irene vihasi häntä? Nytkään hän ei oikein voinut uskoa sitä. +Oli omituista olla vihattu — tuo tunne oli liian jyrkkä, ja kuitenkin +hän itse vihasi Bosinneyta, tuota Merirosvoa, tuota saalistavaa +kulkuria, tuota yövaeltajaa. Sillä ajatuksissaan Soames aina näki hänen +makaavan väijyksissä, harhailevan. Oi, mutta se mies mahtoi uida hyvin +mataloissa vesissä! Nuori Burkitt, arkkitehti, oli nähnyt hänen tulevan +kolmannen luokan ravintolasta kovin alakuloisen näköisenä. + +Yön tunnit hän makasi valveillaan, miettien tilannetta, johon ei +näyttänyt tulevan mitään päätöstä — mikäli ei Irene äkkiä tulisi +järkiinsä — kertaakaan hän ei vakavasti ajatellut vaimostaan eroamisen +mahdollisuutta... + +Entä Forsytet? Mitä osaa he esittivät tässä Soamesin maanalaisessa +murhenäytelmässä? + +Totta puhuen hyvin pientä tai ei mitään, sillä he olivat rannikolla. + +Hotelleissaan, vesiparannuslaitoksissaan ja täysihoitoloissaan he +ottivat kylpyjä joka päivä kooten happea, jonka piti auttaa heitä +talven yli. + +Joka ryhmäkunta omassa valitsemassaan viinitarhassa kasvatti ja kokosi +ja pusersi ja pani pulloihin mieluisan meri-ilman rypäleitä. + +Syyskuun loppu alkoi olla heidän paluunsa todistajana. + +Vahvassa terveydentilassa, huomattavasti väriä poskilla heitä saapui +päivittäin pienissä omnibusseissa eri kylpypaikoista. Seuraava aamu +näki heidät taas kutsumustaan suorittamassa. + +Ensimmäisenä sunnuntaina oli Timothylla tungosta lounaasta päivälliseen +asti. + +Muun pakinan ohella, joka oli liian runsasta ja kiintoisaa +selostettavaksi, rouva Septimus Small mainitsi, että Soames ja Irene +olivat olleet kaupungissa koko ajan. + +Seuraavan kiintoisan todistuksen antaminen jäi suhteellisesti vieraan +henkilön tehtäväksi. + +Sattui nimittäin, että eräänä syyskuunlopun iltana rouva MacAnder, +Winifred Dartien paras ystävä, oli polkupyörällään ajellut Richmond +Parkissa nuoren Augustus Flippardin kanssa ja ajanut Irenen ja +Bosinneyn ohi, jotka kävelivät sanajalkametsästä Sheen Gatea kohti. + +Kenties pikku naisen oli jano, sillä hän oli ajanut kauan kovalla, +kuivalla tiellä, ja niinkuin koko Lontoo tietää, polkupyörällä +ajaminen ja puheleminen nuoren Flippardin kanssa koskee sitkeimpäänkin +ruumiinrakenteeseen, tai kenties vain tuo viileä sanajalkametsä, josta +»nuo kaksi» tulivat, kiihdytti hänen haluaan. Viileä sanajalkametsä +mäen huipulla, missä tammi taivuttaa oksansa katoksi, missä kyyhkyset +laulavat ikuista häähymniä ja humiseva syksy kuiskii rakastavaisten +korvaan sanajalkain keskellä, saksanhirven hiipiessä viereen. +Sanajalkametsä, jossa elettyjä iloja ei mikään voi riistää, kultaisia +hetkiä, jolloin taivas ja maa ovat vaipuneet pitkään hääsyleilyyn. +Sanajalkametsä, joka on omistettu saksanhirville, omituisille +kanto-fauneille, jotka kesäyön hämärässä juoksevat hopeanvalkeitten +koivu-nymfien ympäri. + +Tämä rouva tunsi kaikki Forsytet ja koska hän oli ollut mukana Junen +kihlajaiskutsuissa, tiesi hän varsin hyvin, kenestä oli kysymys. Tuon +ihmisparan oma avioliitto ei ollut onnistunut, mutta koska hänellä oli +ollut kylliksi järkeä ja taitavuutta työntämään miehensä ilmeiseen +rikkomukseen, oli hän itse läpäissyt välttämättömät avioerotoimenpiteet +joutumatta alttiiksi ihmisten tuomiolle. + +Hän oli niin ollen kaikkien tämänlaatuisten asiain tuntija, ja hän +asui eräässä noita suuria rakennuksia, joitten monissa pienissä +huoneistoissa asuu uskomattomat määrät Forsyteja, joitten tärkeimpänä +virkistyksenä työtuntien jälkeen on toisten ihmisten asiain pohtiminen. + +Pieni naisparka, ehkä hänen oli jano, ainakin hän oli väsynyt, sillä +Flippard oli älyniekka. »Noiden kahden» näkeminen noin tavattomalla +paikalla oli todellinen onnen potku. + +MacAnder, hän tuntee ajan ja koko Lontoon seisovan. + +Tämä pieni, mutta huomattava nainen ansaitsee mielenkiintomme. +Hänen kaikkinäkevä silmänsä ja ovela kielensä olivat tutkimattomia +välikappaleita Sallimuksen päämäärien jouduttamiseksi. + +Vaikka aina näyttikin kuolevalta, omasi hän miltei tuskastuttavan +kyvyn pitää huolta itsestään. Hän oli omalta kohdaltaan tehnyt +enemmän kuin kenties kukaan nainen koko kaupungissa hävittääkseen sen +ritarillisuuden tunteen, joka vielä on takertunut sivistyksen pyöriin. +Hän oli hyvin pirteä, ja hänestä sanottiin hellien »pikku MacAnder». + +Hän pukeutui piukeasti ja hyvin ja kuului erääseen naisten klubiin, +mutta ei suinkaan ollut tuota hermostunutta ja epämiellyttävää tyyppiä, +joka aina ajattelee oikeuksiaan. Hän otti oikeutensa itsetiedottomasti, +ne tulivat hänelle luonnostaan, ja hän tiesi tarkoin, kuinka niitä +oli käytettävä, jotta ei herättäisi mitään muuta kuin ihailua siinä +suuressa luokassa, johon hän liittyi, jollei juuri tapojensa, niin +syntyperän, kasvatuksen ja tuon oikean, salaisen mittakaavan, +omistamisvaistonsa kautta. + +Ollen bedfordshireläisen asianajajan ja papintyttären tytär, hän +ei koskaan, kautta koko surullisen avioliittonsa — hän oli ollut +naimisissa hyvin lempeän maalarin kanssa, jolla oli ollut sairaalloinen +rakkaus luontoon ja joka oli jättänyt hänet erään näyttelijättären +vuoksi — ollut menettänyt kosketustaan Seurapiirien vaatimuksiin, +uskomuksiin ja sisäiseen tunteeseen, ja saavutettuaan taas vapautensa +hän asettui ilman ponnistusta keskelle sakeinta forsyteismia. + +Hän oli aina hyvällä tuulella, »täynnä tietoja» ja kaikkialle +tervetullut. Ei koskaan hämmästytty eikä paheksuttu, kun hänet +kohdattiin Reinillä tai Zermattissa, joko yksinään tai yhden naisen ja +kahden herrasmiehen kanssa, sillä tiedettiin, että hän kykeni pitämään +huolta itsestään, ja kaikkien Forsytein sydämiä lämmitti se ihmeellinen +vaisto, joka teki hänet kykeneväksi nauttimaan kaikesta antamatta +mitään itsestään. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että sellaisia naisia +kuin rouva MacAnderia sopi pitää esikuvina parhaan naistyyppimme +säilyttämiseksi ja kasvattamiseksi. Hänellä ei koskaan ollut ollut +lapsia. + +Jos rouva MacAnderin oli jotakin vaikeampi sietää kuin mitään muuta, +niin se oli tuo tuollainen pehmeä naistyyppi, jota miehet sanovat +»viehättäväksi.» Rouva Soamesia kohtaan hänellä aina oli ollut +erikoinen vastenmielisyys. + +Hän tunsi varmaan hämärästi, että jos viehättävyys kerran myönnetään +arvosteluperustaksi, saisivat pirteys ja kyky mennä päin seiniä, +ja hän vihasi — sitäkin syvemmällä vihalla, koska tuo niin sanottu +viehättävyys ajoittain näytti häiritsevän kaikkia laskelmia — +tuota hienoa kiehtovaisuutta, jota hän ei voinut kokonaan olla +huomioonottamatta Irenessä. + +Hän sanoi kuitenkin, että hän ei voinut nähdä mitään tuossa naisessa — +hänessä ei ollut mitään vauhtia — hän ei koskaan kykenisi tulemaan omin +neuvoin toimeen — kuka tahansa voisi hyötyä hänen kustannuksellaan, se +oli selvää — hän ei tosiaankaan voinut käsittää, mitä ihailtavaa miehet +Irenessä näkivät! + +Hän ei tosissaan tarkoittanut pahaa, mutta koettaessaan säilyttää +asemaansa avioliiton vaikeitten olosuhteitten jälkeen hän oli huomannut +niin välttämättömäksi olla »täynnä tietoja», että hänen mieleensä ei +hetkeksikään johtunut pidättää kieltään puhumasta »noista kahdesta», +jotka hän oli nähnyt puistossa. + +Ja niin sattui, että hän joutui samana iltana syömään päivällistä +Timothyn talossa, jonne hän väliin meni »hauskuttamaan noita +vanhoja ihmisiä», niinkuin hän sanoi. Samat henkilöt kutsuttiin +aina hänen seurakseen: Winifred Dartie miehineen, Francie, koska +hän kuului taiteilijapiireihin, sillä rouva MacAnderin tiedettiin +kirjoittavan pukupakinoita lehteen »Naisten valtakunta», ja hänen +flirttitovereikseen, mikäli he vain olivat saatavilla, kaksi +Haymanin poikaa, jotka tosin eivät koskaan sanoneet mitään, mutta +joitten uskottiin olevan syvästi perillä kaikesta, mikä pirteässä +seuramaailmassa oli uusinta. + +Kahtakymmentäviittä yli seitsemän hän väänsi sammuksiin sähkövalon +pikku eteisestään ja kietoutuneena oopperavaippaansa, jossa oli +chinchillakaulus, hän astui käytävään ja pysähtyi hetkeksi toteamaan, +että avain oli mukana. Nuo pienet itsenäiset huoneistot olivat mukavia, +ilmaa ja valoa hänellä tosin ei ollut, mutta hän voi sulkea ovensa, +kun halutti ja lähteä ulos. Palvelijoista ei ollut mitään vaivaa, +eikä hän koskaan tuntenut olevansa sidottu niinkuin silloin kun rakas +Fred parka oli mukana, yksinkertaisena kuten aina. Hänellä ei ollut +mitään kaunaa rakasta Fred parkaa kohtaan, joka oli sellainen hölmö, +mutta tuon näyttelijättären ajatteleminen sai nytkin pienen, katkeran, +ylenkatseellisen hymyn hänen huulilleen. + +Hän painoi oven lujasti kiinni ja astui käytävään, jossa oli synkät, +okrankeltaiset seinät ja loppumaton näköala ruskeita, numeroituja +ovia. Hissi oli tulossa alas, ja korvia myöten kietoutuneena suureen +viittaansa, jokainen kastanjanruskea hius paikallaan hän odotti +liikkumattomana sen pysähtymistä omaan kerrokseensa. Rautainen +hissinveräjä aukeni, hän astui sisään. Hississä oli jo kolme henkilöä, +mies, jolla oli korkeat, valkeat liivit ja suuret, sileät pikkulapsen +kasvot, ja kaksi mustapukuista naista, hansikkaat käsissä. + +Rouva MacAnder hymyili heille, hän tunsi kaikki, ja nämä kolme, jotka +siihen saakka olivat olleet ihailtavan hiljaa, alkoivat heti puhella. +Tämä oli rouva MacAnderin suotuisa salaisuus. Hän sai aina keskustelun +aikaan. + +Hissin laskeutuessa viiden kerroksen läpi keskustelu jatkui, ja +hissipoika seisoi selinpäin, kurkottaen kyynillisiä kasvojaan ristikon +lomasta. + +Pohjakerroksessa he erosivat, valkoliivinen herra meni hempeämielisenä +biljardisaliin, vanhat naiset päivälliselle sanoen keskenään: »Mikä +herttainen pieni nainen!» »Kyllä hän osaa jutella!» — ja rouva MacAnder +meni vuokravaunuihinsa. + +Kun rouva MacAnder söi päivällistä Timothylla (vaikka Timothy itse +ei koskaan suostunut olemaan läsnä), sai keskustelu tuon laajemman, +maailmallisen leiman, mikä on mahdollinen Forsytein kesken, ja se +luultavasti juuri oli määrännyt täällä hänen arvonsa. + +Rouva Smallin ja Hester tädin mielestä se oli virkistävää vaihtelua. +»Jospa vain Timothy voisi tavata hänet!» sanoivat he. He tunsivat, että +se tekisi hänelle hyvää. Rouva MacAnder esimerkiksi kykeni kertomaan +uusimman Monte Carlo-jutun Sir Charles Fisten pojasta, tiesi, kuka +oli todellinen sankaritar Tynemouth Eddyn muodikkaassa kirjassa, jota +koko maailma luki, ja mitä Pariisissa arveltiin housuhameista. Hän oli +myöskin hyvin järkevä, mitä tulee tuohon harmilliseen kysymykseen, +oliko nuoren Nicholasin poika lähetettävä laivastoon, niinkuin äiti +tahtoi, vai pantava konttoristiksi, niinkuin isän mielestä oli +turvallisempaa. Hän voimakkaasti torjui laivastoajatuksen. Jollei +asianomainen ollut erikoisen loistava tai omannut poikkeuksellisen +hyviä suhteita, häntä kohdeltiin aivan kurjasti, ja mitä sitten +oli odotettavaa, vaikka olisi tullut amiraaliksi — kurja palkka! +Konttoristilla on paljon enemmän mahdollisuuksia, kunhan hänet vain +pantiin hyvään liikkeeseen, missä ei alkutaipaleella ollut mitään +vaaroja. + +Väliin hän antoi heille tietoja Pörssistä, jonka kanssa rouva +Smallilla ja Hester tädillä tosin ei ollut mitään tekemistä. Heillä +ei itse asiassa ollut rahoja sijoitettavina, mutta tällä tavoin he +joutuivat niin jännittävään kosketukseen elämän todellisuuden kanssa. +Se oli oikea elämys. He kysyisivät Timothylta, sanoivat he. Mutta +he eivät koskaan sitä tehneet, sillä he tiesivät ennakolta, että +se järkyttäisi häntä. Salaa he kuitenkin viikkokausia jälkeenpäin +katsoivat sanomalehdestä, jonka he ottivat kunnioittaen käteensä sen +todella muodikkaitten taipumusten vuoksi, oliko »Bright'in rubiini» +tai »Kumitakkiyhtiö» nousussa vai laskussa. Väliin he eivät löytäneet +yhtiön nimeä ollenkaan, ja he odottivat kunnes James tai Roger tai +Swithin tuli taloon ja kysyivät uteliaisuudesta värisevällä äänellä, +kuinka tuo »Bolivian Kalkki ja Sinkkiyhtiö» menestyi — he eivät voineet +löytää sitä sanomalehdestä. + +Ja Roger vastasi: »Mitä te sillä tiedolla teette? Roskaa koko yhtiö! +Poltatte vain sormenne, jos kiinnitätte rahanne kalkkiin tai johonkin +muuhun, mistä ette tiedä mitään! Kuka kertoi teille?» Ja saatuaan +tietää, kuka oli kertonut, hän lähti pois, teki tiedusteluja Cityssä ja +ehkä sijoitti omaa rahaansa yritykseen. + +Oltiin päivällisen puolivälissä ja Smither oli juuri tuonut +lampaansatulan sisään, kun rouva MacAnder katseli virkeästi ympärilleen +ja sanoi: »Oi niin, kenet luulette minun tavanneen tänään Richmondin +puistossa? Ette ikinä arvaisi — rouva Soamesin ja — herra Bosinneyn. He +olivat varmaan olleet katsomassa taloa.» + +Winifred Dartie yskäisi, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Tämä oli se +todistuskappale, jota kaikki olivat itsetiedottomasti odottaneet. + +Tehdäksemme rouva MacAnderille oikeutta, oli hän ollut kolmen hengen +seurueessa Sveitsissä ja Italian järvillä eikä ollut kuullut mitään +Soamesin riitaantumisesta arkkitehtinsä kanssa. Hän ei siis voinut +aavistaa sanojensa syvää vaikutusta. + +Suorana ja hieman punastuneena hän antoi pienten, viekkaitten silmiensä +vaeltaa kasvoista kasvoihin koettaen mitata sanojensa vaikutusta. +Hänen kummallakin puolellaan istui Haymanin poika, laihat, vaiteliaat, +nälkäiset kasvot kääntyneenä lautaseen, ja söi lammastaan kiinteästi. + +Nuo kaksi, Giles ja Jesse, olivat niin samanlaiset ja niin +erottamattomat, että heille oli Shakespearen näytelmän mukaan annettu +nimi »Dromiot.» He eivät koskaan puhuneet, ja näyttivät täydellisesti +syventyneen siihen, että eivät tehneet mitään. Yleisesti luultiin, että +he pänttäsivät päähänsä jotakin tärkeätä tutkintoa varten. He kävelivät +avopäin tuntikaupalla puistossa, joka oli heidän kotinsa vieressä, +kirjat käsissään, mäyräkoira kintereillään, puhumatta koskaan sanaakaan +ja polttaen kaiken aikaa. Joka aamu he ratsastivat noin viidenkymmenen +metrin välimatkan päässä toisistaan Campden Hilliä alas laihoilla +hevosilla, joitten jalat olivat melkein yhtä pitkät kuin heidän omansa, +ja joka aamu, noin tuntia myöhemmin, he palasivat takaisin, taaskin +viidenkymmenen metrin välimatkan päässä toisistaan. Joka ilta, missä +ikänänsä he sitten olivat syöneet päivällistä, heidät saattoi nähdä +noin puoli yhdentoista aikaan nojaamassa kaidepuuta vastaan Alhambran +kävelypaikalla. + +Heitä ei koskaan nähty muuten kuin yhdessä; tällä tavoin he viettivät +päivänsä, nähtävästi täysin onnellisina. + +Jonkin epämääräisen ritarillisuuden innoittamina he kääntyivät tuona +kiusallisena hetkenä rouva MacAnderiin ja sanoivat aivan yhteen ääneen: +»Oletteko nähnyt —» + +Tämä hämmästyi heidän sanoistaan siinä määrin, että laski haarukan +kädestään, ja Smither, joka juuri kulki ohi, otti viipymättä lautasen +pois. Rouva MacAnder säilytti kuitenkin mielenmalttinsa ja sanoi heti: +»Minun pitää saada vielä vähän tuota hyvää lammasta.» + +Mutta perästäpäin salissa hän istahti rouva Smallin viereen päättäen +ottaa selvää asiasta. Ja hän aloitti näin: + +»Viehättävä nainen tuo rouva Soames, niin miellyttävä luonteeltaan! +Soames on todellakin onnellinen mies!» + +Hänen tiedonhalunsa ei ollut tarpeeksi ottanut huomioon sitä sisempää +Forsyteläistä ihoa, joka kieltäytyy jakamasta huoliaan ulkopuolisen +kanssa. Rouva Septimus Small oikaisihe suoraksi, niin että koko olemus +natisi ja ratisi ja sanoi arvokkuudesta vapisten: + +»Kultaseni, se on aihe, josta me emme puhu!» + + + + +2. YÖ PUISTOSSA + + +Vaikka rouva Small pettämättömällä vaistollaan oli sanonut juuri +sellaista, mikä teki hänen vieraansa entistään uteliaammaksi, on vaikea +käsittää, mitä muutakaan hän totuuden mukaan olisi voinut sanoa. + +Tämä ei ollut asia, josta Forsytet olisivat voineet puhella +edes keskenään — käyttääksemme sanaa, jonka Soames oli keksinyt +luonnehtiakseen itselleen tilannetta, se oli »maanalainen.» + +Viikon sisällä rouva MacAnderin ajelusta Richmond Parkissa tiesivät he +kuitenkin kaikki, lukuunottamatta Timothya, jolta asia huolellisesti +salattiin — James jokapäiväisellä vaelluksellaan Poultrysta Park +Laneen, George, tuo hurjimus, päivittäisellä seikkailullaan Haversnaken +kaari-ikkunan ja »punaisen kattilan» biljardihuoneen välillä — kaikki +he tiesivät, että »nuo kaksi» olivat menneet äärimmäisyyksiin. + +George (hän se keksi monia noista sattuvista sutkauksista, jotka vielä +elävät muodinmukaisissa piireissä) lausui tunteen julki täsmällisemmin +kuin kukaan, sanoessaan veljelleen Eustacelle, että »Merirosvo» on +»vauhdissa» ja että Soames kai kohta on saanut tarpeekseen. + +Kaikki tunsivat, että niin hän olikin, mutta mitä saattoi tehdä? Hänen +olisi ehkä pitänyt ryhtyä toimenpiteisiin, mutta toimenpiteisiin +ryhtyminen oli vihoviimeistä. + +Oli vaikeata nähdä, mihin toimenpiteisiin saattoi ryhtyä ilman julkista +skandaalia, jota kukaan heistä ei katsonut sopivaksi suositella. Tässä +umpikujassa oli ainoa keino olla hiiskumatta mitään Soamesille ja +mitään edes toinen toisilleen, itse teossa, ei olla tietääkseen. + +Osoittamalla kylmyyttä Ireneä kohtaan saattaisi ehkä vaikuttaa häneen +hiukan, mutta hän oli harvoin nähtävänä tähän aikaan, ja näytti hieman +vaikealta mennä hakemaan häntä vain voidakseen osoittaa kylmyyttä. +Makuuhuoneensa eristyksessä James väliin uskoi Emilylle sen todellisen +surun, jota pojan onnettomuus hänessä herätti. + +»Minä en ymmärrä», sanoi hän tavallisesti, »mutta se kiusaa minut +hengiltä. Siitä tulee skandaali, ja sellaisesta ei ole Soamesille +mitään hyötyä. Minä en aio sanoa hänelle mitään. Ehkä siinä ei olekaan +mitään. Mitä sinä luulet? Irene on hyvin taiteellinen, sanotaan. Mitä? +Oi, sinä olet »oikea Juley!» niin, minä en osaa sanoa, mutta minä +odotan pahinta. Sellaista siitä tulee, kun ei ole lapsia. Minä olen +ensi hetkestä saakka sen tietänyt. He eivät koskaan sanoneet minulle, +että he eivät aio saada lapsia — ei kukaan koskaan sano minulle mitään!» + +Polvillaan vuoteen vieressä, silmät avoimina ja murheellisen +tuijottavina hän hengitti peittoonsa. Yöpaidassaan, niska kurkottuen +eteenpäin, sekä pyöristyneenä hän oli kuin jokin pitkä valkea lintu. + +»Isä meidän —», luki hän ja ajatteli yhä uudelleen ja uudelleen +mahdollista häväistysjuttua. + +Niinkuin vanha Jolyon, niin pani hänkin pohjimmalla sydämessään syyn +tähän murhenäytelmään perheen niskoille. Mitä tuon joukon — hän +alkoi ajatella Stanhope Gaten haaraa, johon kuului nuori Jolyon ja +hänen tyttärensä »tuona joukkona» — mitä tuon joukon tarvitsi tuoda +perheeseen Bosinneyn tapainen henkilö? (Hän oli kuullut Georgen +pilanimen »Merirosvo», mutta hän ei saanut siitä mitään irti — nuori +mieshän oli arkkitehti.) + +Hänestä alkoi tuntua, että veli Jolyon, johon hän aina oli katsonut +ylöspäin, ja jonka mielipiteeseen hän oli luottanut, ei ollutkaan aivan +se, miksi hän oli häntä luullut. + +Koska hänellä ei ollut vanhemman veljensä luonteenvoimaa, oli hän +enemmän surullinen kuin suuttunut. Hänen suuri lohdutuksensa oli +mennä Winifredin luo ja viedä pikku Dartiet ajelulle Kensingtonin +puutarhaan. Siellä hänen usein nähtiin kävelevän pyöreän lammikon +rannalla, levottomana tuijottaen pikku Publius Dartien purjeveneeseen, +jonka hän itse oli vuokrannut pennistä, näköjään varmana siitä, että +se ei koskaan tule takaisin. Pikku Publius taas, josta James ilokseen +saattoi sanoa, ettei hän ollenkaan tullut isäänsä, ja joka hyppeli +rannalla isoisän tuulensuojassa, koetti saada hänet lyömään toisen +pennin vetoa, että laiva ei tulisi takaisin, sillä hän oli huomannut, +että se aina tuli. Ja James löi vedon ja maksoi häviönsä aina — väliin +aina kolme tai neljäkin penniä iltapäivässä, sillä pikku Publius ei +näyttänyt koskaan, väsyvän leikkiin — ja aina maksaessaan hän sanoi: +»No, tämä on säästölaatikkoasi varten. Sinustahan tulee rikas mies!» +Pienen tyttärenpojan kasvavan rikkauden ajatteleminen tuotti hänelle +todellista huvia. Mutta pikku Publius tiesi makeiskaupan ja paljon +paremman keinon käyttää rahojaan. + +Ja he tulivat kotiin puiston kautta, ja Jamesin pitkä, laiha hahmo +korkeine olkapäineen ja hajamielisine, murehtivine kasvoineen yritti +holhota, vaikkakin säälittävän huonolla menestyksellä, Imogenin ja +pikku Publiuksen terveitä lapsiolemuksia. + +Mutta nämä puutarhat ja puisto eivät olleet pyhitetyt yksin Jamesille. +Forsytet ja maankiertäjät, lapset ja rakastavaiset, viipyivät ja +vaelsivat täällä päivästä päivään, yöstä yöhön etsien jokainen vähän +vapautusta työstä, katujen noesta ja melskeestä. + +Lehdet kellastuivat hitaasti, viivytellen, auringossa ja öitten +kesäisessä lämpimässä. + +Lauantaina lokakuun viidentenä päivänä taivas, joka kaiken päivää +oli ollut sininen, tummeni auringon laskettua purppurarypäleitten +väriseksi. Kuuta ei näkynyt, ja kirkas hämärä kietoutui samettiverhon +tavoin puitten ympärille, joiden ohentuneet, höyheniä muistuttavat +lehvät eivät liikahtaneet hiljaisessa, lämpimässä ilmassa. Koko Lontoo +oli kerääntynyt puistoon tyhjentämään kesän maljan pohjaa myöten. + +Joka portista virtasi parittain ihmisiä pitkin polkuja ja palanutta +ruohokenttää, ja pari toisensa jälkeen pujahti hiljaa valaistuilta +paikoilta höyhenoksaisten puitten varjoon, missä, runkoon nojaten +tai pensaikkojen suojassa, he eivät tietäneet muusta kuin toisistaan +kaukana pehmeässä pimeydessä. + +Uusille tulijoille nämä edelläkävijät olivat vain osana tuota +intohimoista pimeyttä, mistä kuului omituista huminaa kuin epämääräistä +sydänten lyöntiä. Mutta kun tuo humina ehti lampunvalossa vaeltavien +korviin, värähtivät heidän äänensä ja taukosivat, heidän käsivartensa +kietoutuivat yhteen, heidän silmänsä alkoivat etsiä, tutkistella, +tunnustella pimeyttä. Äkkiä, kuin näkymättömien käsien vetäminä hekin +astuivat kaiteen yli ja katosivat pimeyteen. + +Tätä hiljaisuutta, joka sisältyi kaupungin kaukaiseen, armottomaan +pauhuun, elähyttivät lukemattomien taistelevien ihmisatomien luvuttomat +intohimot, toiveet ja lemmentunteet, sillä huolimatta tuon suuren +Forsyte-järjestön, Kaupunginvaltuuston, kiellosta — rakkaus oli +sen silmissä jo kauan ollut, lähinnä katuojitusta, yhteiskunnan +pulmallisin kysymys tuona yönä tapahtui tässä puistossa ja sadoissa +muissa puistoissa sellaista, jota ilman nuo tuhannet tehtaat, kirkot, +myymälät, verotoimistot ja viemärit, joitten vartijoita he olivat, +olisivat olleet valtasuonia ilman verta, ihminen ilman sydäntä. + +Kaikki itseunohduksen, intohimon ja rakkauden vaistot viettivät +salaista juhlaansa puitten kätkössä, suojassa tunnottoman vihollisensa, +»omistamisen vaiston», kätyreiltä, ja Soames, joka palasi kotiin +Bayswaterista — hän oli yksin ollut syömässä päivällistä Timothylla +— ja kulki jokivartta miettien tulevaa oikeudenkäyntiä, sai aivan +verensä hyydyksiin kuullessaan matalaa naurua ja suudelmien ääntä. Hän +aikoi kirjoittaa _Times-lehteen_ seuraavana aamuna kiinnittääkseen +toimituksen huomion puistojemme tilaan. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, +sillä häntä kauhistutti saada nimensä julkisuuteen. + +Mutta koska hän oli nälkäinen, vaikuttivat hiljaisuuden kuiskeet, +pimeässä häämöittävät olennot häneen kuin jokin epäterve kiihoitusaine. +Hän poikkesi joen vartta kulkevalta tieltä ja hiipi puitten alle, +pienten istutusten syvään varjoon, missä pähkinäpuitten oksat +riiputtivat suuria lehtiään alhaalla ja missä pimeys oli syvempää. +Hän kulki tietään kierrellen ja salaa tarkastellen tuoleja, jotka oli +asetettu vieri vierekkäin puunrunkoja vastaan ja joilta toisiinsa +kietoutuneet rakastavaiset liikahtivat hänen lähestyessään. + +Sitten hän seisoi hiljaa rinteellä ja katseli Serpentine lammikkoa, +jonka rannalla muuan täysin liikkumaton pari istui kirkkaassa +lampunvalossa erottuen mustana hopeaisesta vedestä. Nainen oli +haudannut kasvonsa miehen kaulaan — he olivat kuin yksi ainoa olento, +puusta leikattu intohimon kuva, hiljainen ja häpeämätön. + +Ja tämän näyn pistämänä Soames kiirehti syvemmälle puitten varjoon. + +Kuka tietää mitä hän ajatteli ja mitä hän etsi tällä matkallaan? Leipää +nälkäänsä — valoa pimeyteen? Kuka tietää mitä hän odotti löytävänsä +— persoonatonta ihmissydämen tuntemusta — päätöstä yksityiseen +maanalaiseen murhenäytelmäänsä — sillä kuka taaskaan tietää, eikö mikä +tahansa pari, nimetön ja nimeämätön, voinut olla juuri »nuo kaksi?» + +Mutta sellaista tietoa hän ei toki etsinyt — istuisiko Soames Forsyten +vaimo puistossa kuin mikäkin tavallinen letukka? Sellaisia ajatuksia ei +voinut sulattaa, ja hän kulki äänettömin ajatuksin puulta puulle. + +Kerran hän olisi voinut vaikka vannoa, kerran kuiskaus »Jospa vain aina +voisi olla näin!» karkoitti veren hänen sydämestään, ja hän odotti +kärsivällisenä ja jurona, kunnes nuo kaksi nousisivat. Mutta hänen +ohitseen kulkikin vain laiha pieni puotityttö tuhruisessa puserossaan +riippuen rakastajansa käsipuolessa. + +Sadat muut rakastavaiset kuiskasivat tuon saman toiveen puitten +hiljaisuudessa, sadat muut rakastavaiset riippuivat kiinni toisissaan. + +Mutta äkillisen vastenmielisyyden valtaamana Soames palasi tielle ja +lakkasi hakemasta sitä, mitä ei itsekään tietänyt. + + + + +3. KOHTAUS KASVITIETEELLISESSÄ PUUTARHASSA + + +Nuori Jolyon, jonka olosuhteet eivät olleet Forsyten, huomasi aika +ajoin vaikeaksi säästää rahaa noihin maaseuturetkiin ja luonnon +tutkisteluihin, joita ilman kukaan vesivärimaalari ei koskaan pane +sivellintä paperille. + +Hänen oli itse asiassa usein pakko ottaa värilaatikkonsa +Kasvitieteelliseen puutarhaan, ja siellä, apinapuun tai pienen kumipuun +varjossa hän vietti tuntikausia tehden luonnoksia. + +Muuan taidearvostelija, joka äskettäin oli katsellut hänen töitään, oli +antanut seuraavan lausunnon: + +»Jossakin suhteessa maalauksenne ovat hyvin hyviä, niissä on tunnelmaa +ja väriä, ja muutamissa on suoranaista luonnontunnetta. Mutta ne ovat +kovin hajanaisia, ettekä koskaan saa yleisöä kiinnittämään niihin +huomiota. Jos olisitte ottanut määrätyn aiheen, sellaisen kuin »Lontoo +yöllä», tai »Kristallipalatsi keväällä», ja maalannut säännöllisiä +sarjoja, olisi yleisö heti tietänyt, mistä on kysymys. En voi kylliksi +tehostaa tätä seikkaa. Kaikki ne, jotka ovat saavuttaneet suuren nimen +taiteessa, niinkuin Crum Stone tai Bleeder, menestyvät siksi, että +välttävät odottamatonta, valitsevat erikoisalan ja kohdistavat työnsä +samaan pieneen alueeseen, niin että yleisö heti tietää, mistä on +kysymys. Ja tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä jos joku kokoaa tauluja, +ei hän tahdo, että ihmisten pitää mennä haistamaan kangasta nähdäkseen +kenen tekemä taulu on, hän tahtoo, että he voivat heti sanoa: +»Oivallinen Forsyte!» Teidän on sitäkin tärkeämpi valita huolellisesti +aiheenne niin, että ne heti tajutaan, teillä kun ei ole erikoisen +selvää omaperäisyyttä tyylissä.» + +Nuori Jolyon seisoi pienen pianon vieressä, jonka kannella, +haalistuneen silkkikappaleen päällä, oli maljakossa kimppu kuivuneita +ruusunlehtiä, puutarhan ainoa tuote, ja kuunteli epämääräinen hymynsä +huulillaan. + +Hän kääntyi vaimoonsa, joka katsoi puhujaan suuttunut ilme laihoilla +kasvoillaan, ja sanoi: + +»Näetkö nyt, rakkaani?» + +»Minä en näe», vastasi hän katkonaisella äänellä, jossa vielä oli vähän +ulkomaalaista korostusta. »Sinun tyylissäsi on omaperäisyyttä.» + +Arvostelija katsoi häneen, hymyili kunnioittavasti eikä sanonut enää +mitään. Niinkuin kaikki muutkin, tunsi hän heidän tarinansa. + +Sanat kantoivat hyvää hedelmää nuoressa Jolyonissa, ne olivat vastoin +kaikkea sitä, mihin hän uskoi, kaikkea sitä, mitä hän teoriassa piti +hyvänä taiteessa, mutta jokin omituinen, syvä vaisto sai hänet vasten +tahtoaan kääntämään ne hyödykseen. + +Hän huomasi siis eräänä aamuna saaneensa ajatuksen maalata sarjan +vesivärimaalauksia Lontoosta. Kuinka ajatus oli syntynyt, sitä hän +ei voinut sanoa, ja vasta seuraavana vuonna, kun hän oli saanut +sarjansa valmiiksi ja myynyt kaikki sangen hyvään hintaan, hän eräänä +persoonattomana hetkenään kykeni muistamaan taidekriitikon sanat ja +omassa menestyksessään näkemään uuden todistuksen siitä, että hän oli +Forsyte. + +Hän päätti aloittaa Kasvitieteellisestä puutarhasta, josta hän jo oli +tehnyt niin monta tutkielmaa, ja valitsi ensimmäiseksi aiheekseen +pienen keinotekoisen lammikon, jonka pinnalle nyt oli satanut kesän +punaisia ja keltaisia lehtiä, sillä vaikka puutarhurit olisivat +tahtoneet lakaista ne pois, eivät heidän luutansa ulottuneet niihin. +Muun puutarhan he lakaisivat hyvinkin puhtaaksi, poistaen joka aamu +luonnon lehtisateen jäljet, kooten ne kasoihin ja polttaen hiljaisella +tulella, josta nousi tuo suloinen, katkera savu, joka samoin kuin +käen kukunta keväällä, lehmusten tuoksu kesällä, on syksyn todellinen +tunnus. Puutarhurien siisteyttä rakastavat sielut eivät voineet sietää +tuota kullan ja vihreän ja punaisen kirjavaa mattoa nurmikolla. +Hiekkakäytävien piti olla tahrattomat, järjestelmälliset, siistit, +vailla tietoa elämän todellisuudesta ja tuosta hitaasta ja kauniista +häviöstä, joka viskaa kruunuja alas tähdittääkseen maan menneellä +loistolla ja josta ajan tullen taas puhkeaa villi kevät. + +Niinpä pantiin jokainen lehti merkille siitä hetkestä saakka, jolloin +se värähti hyvästiksi ja irtaantui oksastaan pudoten maahan hitain +kääntein. + +Mutta tuolla pienellä lammikolla lehdet saivat uiskennella rauhassa ja +ylistää taivasta väreillään, joilla päivänpaiste häilähteli. + +Ja siinä nuori Jolyon keksi ne. + +Eräänä aamuna lokakuun puolivälissä hän saapuessaan huomasi +pettymyksekseen, että penkillä noin kahdenkymmenen askelen päässä hänen +telineestään istui joku, sillä hän kauhistui ajatusta, että joku näkisi +hänen maalaavan. + +Penkillä istui samettitakkiin puettu nainen, jonka katse oli kääntynyt +maahan. Kukkiva laakeripuu oli heidän välillään, ja tämän turvissa +nuori Jolyon pani telineensä kuntoon. + +Hän ei pitänyt kiirettä, sillä jokaisen todellisen taiteilijan tavoin +hän takertui kaikkeen, joka saattoi hetkeksikin lykätä hänen työnsä +ponnistusta, ja hän huomasi salaa katselevansa tuota tuntematonta +naista. + +Hänellä oli silmää kauniille kasvoille, niinkuin isälläkin oli ollut +ennen häntä. Nämä kasvot olivat viehättävät! + +Hän näki pyöreän leuan, jota kehysti kermanvärinen kaularöyhelö, hienot +kasvot, suuret tummat silmät ja pehmeät huulet. Musta »taiteilija»hattu +kätki hiukset, vartalo nojasi keveästi penkin selkänojaan, hän istui +polvi polvella, ja kiiltonahkakengän kärki pisti esiin hameen alta. +Tämän naisen olemuksessa oli tosiaankin jotakin sanomattoman hienoa, +mutta nuoren Jolyonin huomio kiintyi etupäässä hänen kasvojensa +ilmeeseen, joka muistutti hänen omaa vaimoaan. Oli kuin tuon ilmeen +kantaja olisi joutunut kosketuksiin voimien kanssa, jotka olivat +hänelle liian vahvat. Se liikutti nuorta Jolyonia, herätti hänessä +epämääräisiä kiintymyksen ja ritarillisuuden tunteita. Kuka oli tämä +nainen? Ja mitä hän teki täällä yksinään? + +Kaksi nuorta miestä tuota erikoista lajia, samalla kertaa +nenäkästä ja ujoa, jota tavataan Regent's Parkissa, kulki ohi +verkkopalloilumatkallaan, ja nuori Jolyon pani paheksuen merkille +heidän salaiset, ihailevat katseensa. Vetelehtivä puutarhuri pysähtyi +tekemään jotakin turhaa eräälle pampasruohoryhmälle — hänkään ei olisi +saanut kurkistella tuohon naiseen. Muuan herrasmies, vanha ja hatustaan +päättäen puutarhanhoidon opettaja, kulki kolmasti ohi tarkastaakseen +häntä kauan ja salaa, omituinen ilme huulillaan. + +Kaikki nämä miehet ärsyttivät nuorta Jolyonia samalla epämääräisellä +tavalla. Nainen ei katsonut kehenkään heistä, mutta hän oli varma, että +jokainen ohikulkeva mies katsoisi häneen samalla tavalla. + +Hänen kasvonsa eivät olleet viettelijättären, jonka joka katse +tarjoaa miehille nautinnon lahjaa, siinä ei ollut tuota »pirullista +kauneutta», jota maan ensimmäiset Forsytet pitävät niin suuressa +arvossa, hän ei liioin ollut tuota yhtä ihailtavaa tyyppiä, joka +tuo mieleen suklaarasian, eikä tuota henkisesti intohimoista tai +intohimoisen henkistä tyyppiä, jonka erikoisalana on sisustustaide +ja moderni runous, eikä hän näyttänyt lupaavan näytelmäkirjailijalle +aihetta tuollaiseen kiintoisaan ja hermoheikkoon luomukseen, joka tekee +itsemurhan viimeisessä näytöksessä. + +Muodoltaan ja väreiltään nuo kasvot, niiden pehmeä, vakuuttava +passiivisuus, niiden aistillinen puhtaus muistuttivat nuorelle +Jolyonille Tizianin »Taivaallista Rakkautta», jonka jäljennös riippui +hänen ruokasalinsa sivupöydän yläpuolella. Ja hänen viehätysvoimansa +näytti piilevän tuossa pehmeässä passiivisuudessa, vaikutelmassa, että +painostusta hän ei voisi vastustaa. + +Mitä tai ketä hän odotti hiljaisuudessa, puiden pudotellessa silloin +tällöin lehtiään ja rastaitten hypellessä lähekkäin ruohikolla +syksyisen kuuran säihkeen satuttamina? + +Sitten hänen viehättävät kasvonsa kävivät innokkaiksi, ja katsellessaan +ympäri miltei rakastuneen mustasukkaisena nuori Jolyon näki Bosinneyn +rientävän ruohikon poikki. + +Hän katseli uteliaana kohtausta, heidän silmiensä ilmettä, heidän +kättensä pitkää puserrusta. He istuutuivat likitysten, yhdistyneinä +kaikesta ulkonaisesta tahdikkuudesta huolimatta. Hän kuuli heidän +puheensa nopean muminan, mutta ei voinut erottaa, mitä he sanoivat. + +Hän oli ollut leikissä itsekin! Hän tunsi pitkät odotuksen tunnit ja +puolivirallisten kohtausten niukat hetket, sen kiduttavan jännityksen, +joka kiusaa laillistamatonta rakastajaa. + +Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista näiden kahden kasvoihin +nähdäkseen, että tämä ei ollut noita yhden huvikauden juttuja, jotka +askarruttavat Lontoon miehiä ja naisia, ei noita äkillisiä, ahnaita +intohimoja, jotka heräävät, menevät liiallisuuksiin ja nukkuvat taas +kuudessa viikossa. Tämä oli jotakin todellista! Tämä oli samaa, mitä +hänelle itselleen oli tapahtunut! Tästä saattoi tulla jotakin! + +Bosinney pyysi ja taivutteli, ja nainen, tuo hiljainen, pehmeä ja +kuitenkin järkähtämätön passiivisuudessaan, istui tuijottaen ruohoon. + +Olisiko Bosinneyssä miestä kantamaan hänet pois, tuon hennon, +passiivisen olennon, joka koskaan ei itsestään ottaisi askeltakaan? +Joka oli antanut hänelle koko itsensä ja kuolisi hänen puolestaan, +mutta kenties ei koskaan karkaisi hänen kanssaan! + +Nuori Jolyon luuli kuulevansa hänen sanovan: »Mutta, rakkaani, se veisi +sinut perikatoon!» Sillä hän oli itse runsain mitoin kokenut tuota +kalvavaa pelkoa, joka asustaa jokaisen naisen sydämen pohjalla, että +nimittäin hän veisi perikatoon rakastamansa miehen. + +Hän ei enää katsonut heihin, mutta heidän hiljainen, nopea puheensa +tuli hänen korviinsa samalla kun jonkin kevään säveleitä muistuttelevan +linnun katkonainen laulu. Iloa — murhenäytelmää? Kumpaako — kumpaako? + +Vähitellen heidän puheensa päättyi, pitkä hiljaisuus seurasi. + +»Entä missä on Soamesin paikka?» ajatteli nuori Jolyon. »Ihmiset +luulevat, että hän karttaa miehensä pettämisen syntiä. Vähän he +tuntevat naisia! Hän syö nyt, kärsittyään kauan nälkää — hän saa +korvauksen! Ja taivas auttakoon häntä Soames tulee myös ottamaan +korvauksen.» + +Hän kuuli silkin kahinaa ja vakoillessaan laakerin takaa näki heidän +kulkevan pois, kädet salaa yhteen liitettyinä. + +Heinäkuun lopulla vanha Jolyon oli vienyt pojantyttärensä Alpeille, +ja tällä käynnillä (heidän viimeisellään) June sai takaisin melko +paljon terveyttään ja hyvää tuultaan. Hotelleissa, jotka olivat +täynnä brittiläisiä Forsyteja — sillä vanha Jolyon ei voinut sietää +»noita inhoittavia saksalaisia», millä nimellä hän tarkoitti yleensä +ulkomaalaisia — Junea kohdeltiin kunnioituksella — olihan hän tuon +hienonnäköisen ja ilmeisesti rikkaan vanhan herra Forsyten ainoa +pojantytär. Hän ei seurustellut vapaasti ihmisten kanssa — vapaa +seurustelu ei kuulunut Junen tapoihin — mutta hän solmi eräitä +ystävyyssuhteita, niistä mainittavimman Rhônen laaksossa erään +ranskalaisen tytön kanssa, joka oli kuolemaisillaan keuhkotautiin. + +Päätettyään heti, että ystävätär ei saisi kuolla, hän unohti +suunnittelemassaan sotaretkessä kuolemaa vastaan suuren osan omaa +suruaan. + +Vanha Jolyon katseli tätä uutta ystävyyttä sekä huojentuneena että +harmissaan, sillä tämä uusi todistus siitä, että Junen elämä tulisi +kulumaan siipirikkojen parissa suretti häntä. Eikö hän koskaan solmisi +ystävyyttä tai saisi harrastusta johonkin, josta olisi hänelle +todellista hyötyä? + +»Ruveta nyt pitämään seuraa tuollaisten ulkomaalaisten kanssa», sanoi +hän. Hän usein kuitenkin kantoi kotiin rypäleitä tai ruusuja ja ojensi +ne »Mam'zellelle» mielistelevä tuike silmissään. + +Syyskuun loppupuolella Mademoiselle Vigor Junen paheksumisesta +huolimatta veti viimeisen henkäyksensä pienessä St. Luc'in +hotellissa, johon hänet oli muutettu, ja June otti tappionsa niin +kovasti sydämelleen, että vanha Jolyon vei hänet Pariisiin. Täällä, +milolaista Venusta ja Madeleine-kirkkoa katsellessaan hän karisti +pois alakuloisuutensa, ja kun he lokakuun keskivaiheilla palasivat +Lontooseen, isoisä luuli parantaneensa hänet. + +Stanhope Gatella hän kuitenkin pettymyksekseen sai huomata Junen +vaipuneen vanhaan hajamieliseen, hautovaan suruunsa. Hän istui +tuijottaen eteensä, käsi poskella, kuin jokin pieni jääkenttien +hengetär, armoton ja kiihkeä, vaikka ympärillä loisti sähkövalo, joka +silloin juuri oli uutuus, ja valaisi reunukseen saakka brokaadilla +verhottuja seiniä, ja Baplelta ja Pullbrediltä hankittuja huonekaluja. +Ja suuri, kultakehyksinen peili kuvasti noita dresdeniläisiä +posliiniryhmiä, joissa oli nuoria miehiä tiukoissa polvihousuissa ja +uhkeapovisia naisia, jotka pitivät lemmikkikaritsoitaan sylissään. +Vanha Jolyon oli ostanut ne nuorena miehenä ollessaan ja antanut +niille suurta arvoa noina rappeutuneen maun päivinä. Hän oli erittäin +avomielinen mies, joka enemmän kuin kukaan muu Forsyte oli muuttunut +ajan mukana, mutta hän ei voinut koskaan unohtaa, että hän oli ostanut +nämä ryhmät Jobsonilta ja maksanut niistä paljon rahaa. Hän sanoi usein +Junelle, mielessä eräänlaista pettymyksen ylenkatsetta: + +»_Sinä_ et välitä niistä! Ne eivät ole sellaisia leluja, joista sinä +ja ystäväsi pidätte, mutta ne maksoivat minulle seitsemänkymmentä +puntaa!» Hän ei ollut mies, joka antoi vääristää makuansa, kun hän +järkkymättömistä syistä tiesi, että se oli terve. + +Junen ensimmäisiä tekoja kotiintulon jälkeen oli käynti Timothyn +talossa. Hän uskotteli itselleen, että hänen velvollisuutensa +oli pistäytyä siellä ja ilahduttaa vanhuksia kertomalla kaikista +matkoistaan, mutta itse asiassa hän meni sinne siksi, että ei tietänyt +mitään muutakaan paikkaa, missä hän jollakin satunnaisella puheella tai +epäsuoralla kysymyksellä voisi saada joitakin tiedonmuruja Bosinneysta. + +He ottivat hänet vastaan mitä sydämellisimmin. Ja kuinka voi rakas +isoisä? Hän oli käynyt heidän luonaan viimeksi toukokuussa! Timothy +setä oli kovin huonossa kunnossa, hänellä oli ollut niin paljon harmia +makuuhuoneensa uunin nuohouksesta — se typerä mies oli antanut noen +tulla savutorvesta alas! Se oli vallan järkyttänyt setää. + +June istui kauan peläten ja samalla intohimoisesti toivoen, että he +puhuisivat Bosinneysta. + +Mutta selittämättömän hienotunteisuuden lamaamana ei edes rouva +Septimus Small hiiskunut sanaakaan, vielä vähemmän kysyi Junelta +hänestä. Epätoivoissaan tyttö vihdoin kysyi, olivatko Soames ja Irene +kaupungissa — hän ei vielä ollut käynyt katsomassa ketään. + +Hester täti vastasi: Oi kyllä, he olivat kaupungissa, he eivät olleet +käyneetkään missään. Talon suhteen oli joitakin pieniä vaikeuksia, hän +arveli. June oli varmaan kuullut! June kysyköön Juley tädiltä! + +June kääntyi rouva Smalliin, joka istui suorana tuolissaan, kädet +ristissä, kasvot lukemattomista kohdista lerpallaan. Vastaukseksi +tytön katseeseen hän pysyi oudon hiljaa, ja kun hän puhui, teki hän +sen vain kysyäkseen Junelta, oliko tämä käyttänyt yösukkia tuolla +vuoristohotelleissa, missä öisin mahtaa olla niin kylmä. + +June vastasi kieltävästi, hän vihasi kaikkea ummehtunutta, ja nousi +lähteäkseen. + +Rouva Smallin ehdottomasti tahallinen hiljaisuus oli paljon +pahaenteisempää kuin mikään, mitä hän olisi voinut sanoa. + +Ennenkuin tunti oli kulunut, hän oli kiristänyt tietoonsa rouva +Baynesilta Lowndes Squaressa, että Soames oli nostanut kanteen +Bosinneyta vastaan talon sisustuksesta. + +Sen sijaan, että uutinen olisi huolestuttanut häntä, oli sillä +omituinen rauhoittava vaikutus, ikäänkuin olisi hän lähenevässä +taistelussa nähnyt uutta toivoa itselleen. Hän sai kuulla, että asian +arveltiin tulevan esille noin kuukauden kuluessa ja että Bosinneylla +näytti olevan hyvin vähän tai ei ollenkaan voiton toiveita. + +»Ja mitä hän sitten tekee, sitä en käsitä», sanoi rouva Baynes. »Se +on kauhea juttu hänelle — tiedäthän — hänellä ei ole rahaa — hänellä +on suuria vaikeuksia nytkin. Ja me emme voi auttaa häntä, siitä olen +varma. Olen kuullut sanottavan, että rahaa ei saa lainaksi ilman +takuita, eikä hänellä ole sellaisia — ei mitään.» + +Rouvan lihavuus oli viime aikoina lisääntynyt, hän oli syystoimintansa +täydessä vauhdissa, kirjoituspöytä kirjaimellisesti tulvillaan +hyväntekeväisyystilaisuuksien ruokalistoja. Hän katsoi tarkoittavasti +Juneen pyöreillä papukaijanvihreillä silmillään. + +Äkillinen puna, joka leimahti tytön kiihkeille nuorille kasvoille — hän +oli varmaan nähnyt suuren toiveen puhkeavan eteensä —, hänen hymynsä +suloisuus tuli vuosien jälkeen usein lady Baynesin mieleen (Baynes +aateloitiin, kun hän oli rakentanut tuon yleisen Taidemuseon, joka on +antanut niin paljon toimia virkailijoilleen ja niin vähän iloa sille +työväen luokalle, jota varten se oli tarkoitettu.) + +Tuon vilkkaan ja eloisan muutoksen muisto, joka oli kuin kukan +puhkeaminen tai auringon ensimmäinen pilkahdus pitkän talven jälkeen, +ja myöskin muisto kaikesta siitä, mitä sittemmin tapahtui, yllätti lady +Baynesin usein myöhemmin omituisena ja häiritsevänä, kun tärkeämmät +asiat täyttivät hänen mielensä. + +Oli saman päivän ikäpuoli, jolloin nuori Jolyon oli ollut tuon +kohtauksen todistajana Kasvitieteellisessä puutarhassa, ja samana +päivänä oli myös vanha Jolyon käynyt asianajajainsa Forsyte, Bustard +ja Forsyten luona Poultryssa. Soames ei ollut saapuvilla, hän oli +mennyt Somerset Houseen, Bustard oli kokonaan hautautunut papereihin +siinä luoksepääsemättömässä huoneessa, johon hän viisaasti kyllä oli +asetettu, jotta hän tekisi työtä niin paljon kuin mahdollista, mutta +James oli toimiston johdossa sormeaan pureksien ja synkeästi punniten +oikeusjuttua Forsyte — Bosinney. + +Tässä terveessä lakimiehessä herätti »juonikas ongelma» vain +pientä mieluisaa pelkoa, juuri sen verran, että hänellä oli hauska +jännittävyyden tunne, sillä hänen käytännöllinen järkensä sanoi, +että jos hän itse istuisi tuomarin paikalla, ei hän kiinnittäisi +siihen suurtakaan huomiota. Mutta hän pelkäsi, että Bosinney tekee +vararikon eikä Soames kuitenkaan saa rahojaan takaisin, vieläpä joutuu +maksamaan kulut. Ja tämän käsinkosketeltavan pelon takana oli aina +tuo käsinkoskettelematon, väijyi taustalla epämääräisenä, sekavana, +häpeällisenä kuin paha uni, ja siitä oli tämä oikeusjuttu vain +ulkonainen ja näkyvä merkki. + +Hän nosti päätään, kun vanha Jolyon tuli sisään, ja mutisi: »Mitä +kuuluu, Jolyon? En ole nähnyt sinua pitkiin aikoihin. Sanotaan, että +olet ollut Sveitsissä. Tuo nuori Bosinney on saanut aikaan kauniin +sekasotkun. Minä kyllä tiesin, kuinka siinä kävisi!» Hän ojensi paperit +ja katseli vanhempaa veljeään hermostuneen synkkänä. + +Vanha Jolyon luki ne hiljaa, ja hänen lukiessaan James katsoi lattiaan +pureskellen sormenpäitään. + +Vanha Jolyon laski ne vihdoin käsistään, ja ne putosivat +jysähtäen kasaan, jossa oli Buncombe vainajan juttuun kuuluvia +todistuskappaleita. Tämä oli tuon alkuperäisen ja hyödyllisen Fryer — +Forsyte jutun haarautumia. + +»En ymmärrä», sanoi hän, »miksi Soames viitsii nostaa melua parista +sadasta punnasta. Minä luulin, että hän on varakas mies.» + +Jamesin pitkä ylähuuli värähti vihaisesti, hän ei voinut sietää, että +hänen poikaansa ahdistettiin siltä taholta. + +»Ei siinä rahasta ole kysymys —», aloitti hän, mutta kohdatessaan +veljensä suoran, viisaan ja arvostelevan katseen hän pysähtyi. + +Tuli hiljaisuus. + +»Olen tullut testamenttini vuoksi», sanoi vanha Jolyon vihdoin purren +viiksiään. + +Jamesin uteliaisuus heräsi heti. Kenties ei mikään koko maailmassa +kiihdyttänyt häntä siinä määrin kuin sana testamentti, se oli viimeinen +yhteys omaisuuteen, lopullinen inventointi miehen varoista, viimeinen +sana hänen arvostaan. Hän soitti kelloa. + +»Tuokaa tänne herra Jolyonin testamentti», sanoi hän hätäilevälle, +mustatukkaiselle konttoristille. + +»Aiotko tehdä muutoksia?» Ja hänen mieleensä välähti ajatus: »Olenkohan +minä yhtä paljon arvoinen kuin hän?» + +Vanha Jolyon pani testamentin liivintaskuunsa, ja James kierteli pitkiä +jalkojaan kaipaavasti. + +»Sanotaan, että olet tehnyt joitakin hyviä kauppoja hiljattain», sanoi +hän. + +»Minä en tiedä mistä olet saanut tietosi», sanoi vanha Jolyon +terävästi. »Koska tuo juttu tulee esille? Ensi kuussa? En ymmärrä, +mitä olette saaneet päähänne. Te saatte tietysti hoitaa omat asianne, +mutta jos seuraatte neuvoani, peruutatte kanteen. Hyvästi!» Kylmä +kädenpuristus, ja hän oli poissa. + +James, jonka tuijottavat siniharmaat silmät ikäänkuin kiertelivät +jotakin salaista levottomuuden kuvaa, alkoi taas pureskella viiksiään. + +Vanha Jolyon vei testamenttinsa Uuden Kivihiiliyhtiön toimistoon ja +istahti tyhjään johtokunnan huoneeseen lukemaan sitä. Hän vastasi +»murheelliselle Hemmingsille» niin happamesti, kun tämä, nähdessään +puheenjohtajan istuvan siinä, tuli tuomaan uuden päällysmiehen +ensimmäistä toimintakertomusta, että sihteeri vetäytyi pois +harmistuneen arvokkaasti, lähetti hakemaan kirjurin ja läksytti häntä, +kunnes poika parka ei tietänyt minne katsoa. + +Ei tarvinnut ajatellakaan — jumaliste — ja sen hän (murheellinen) kohta +opettaisi hänelle — että mokomakin pojanhuippana saisi tulla tänne +istumaan ja luulla olevansa Herra Kaikkivaltias. Hän (murheellinen) +oli ollut tämän toimiston pää useampia vuosia kuin mitä tuollaisella +pojalla oli edes ikää, ja jos poika luulee, että hän työnsä päätyttyä +saisi istua täällä tekemättä mitään, niin hän ei totisesti tuntenut +Hemmingsiä (murheellista) ja niin edespäin. + +Toisella puolen vihreällä veralla verhottua ovea vanha Jolyon istui +pitkän, mahonkisen, nahalla päällystetyn johtokunnanpöydän ääressä, +paksut, löyhäliitteiset, kilpikonnankuorisankaiset silmälasit nenän +harjalla, muutellen kultakynällään testamentin pykäliä. + +Juttu oli yksinkertainen, sillä täällä ei ollut mitään +noita harmillisia pikku määräyksiä ja lahjoituksia +hyväntekeväisyystarkoituksiin, jotka kuluttavat turhiin ihmisen +omaisuuden ja tärvelevät sen pienen maininnan majesteetillisen +vaikutuksen, jonka aamulehdet suovat Forsytelle, joka kuolee sadan +tuhannen punnan omistajana. + +Yksinkertainen juttu. Vain kahdenkymmenentuhannen lahja hänen +pojalleen ja »mitä muuhun omaisuuteeni tulee, oli se sitten kiinteätä +tai irtainta tai luontonsa puolesta molempiin kuuluvaa, on hänen +suoritettava siitä saatava tuotto, korot, vuotuiset tulot, osingot +ja korot edellämainitulle pojan tyttärelleni June Forsytelle tai +hänen valtuuttamalleen asiamiehelle, niin että nämä tulot koko hänen +elinaikansa ovat hänen yksinomaisena oikeutenaan ilman että... +j.n.e. ja hänen kuolemansa jälkeen äskenmainitut kiinteimistöt, +perintöosuudet, talot, talonasemat, osakkeet, käteiset varat, +kiinnitykset ja vakuudet, toisin sanoen mitä omaisuudesta silloin on +jäljellä tai mitä sen sijalle on tullut sille tai niille, joko yhdelle +tai usealle, siinä tarkoituksessa ja muodossa, siten käytettäväksi ja +hallittavaksi kuin mainittu June Forsyte, oli hän sitten naimisissa +tai naimattomana, määrää, säätää tai osoittaa testamentissaan tai +testamentinluontoisessa asiakirjassa tai asiakirjoissa, jotka +hän on asianmukaisessa järjestyksessä laatinut ja todistajain +läsnäollessa allekirjoittanut. Ja jollei... j.n.e. Kuitenkin sillä +edellytyksellä...» Ja niin edespäin seitsemän lehteä lyhyttä ja +yksinkertaista esitystä. + +James oli kukoistuksensa päivinä laatinut tuon testamentin. Hän oli +ottanut huomioon melkein kaikki mahdollisuudet. + +Vanha Jolyon istui kauan lukemassa tätä testamenttia, viimein hän +otti puolen arkkia paperia telineeltä ja teki lyijykynällä pitkän +muistiinpanon, sitten hän pani testamentin kokoon, käski hakea ajurin +ja ajoi Paramorin ja Herringin asianajotoimistoon Lincoln's Inn +Fieldsissä. Jack Herring oli kuollut, mutta hänen veljenpoikansa hoiti +vielä toiminimeä, ja vanha Jolyon istui hänen kanssaan suljetussa +huoneessa puolen tuntia. + +Hän oli käskenyt ajuria odottamaan ja määräsi tullessaan osoitteen +Wistaria Avenue 3. + +Hän tunsi omituista, hidasta tyydytystä, ikäänkuin olisi saavuttanut +voiton Jamesista ja tuosta varakkaasta miehestä. He eivät enää +saisi pistää nenäänsä hänen asioihinsa, hän oli juuri peruuttanut +heidän holhoojaoikeutensa testamenttiin, hän ottaisi koko asian +heidän käsistään ja uskoisi sen nuorelle Herringille, ja hän ottaisi +yhtiöittensäkin asiat heiltä pois. Jos tuo nuori Soames oli niin +varakas mies, ei hän kaipaisi tuhatta vuodessa tai niin. Ja vanha +Jolyon hymyili häijysti valkeitten viiksiensä alla. Hän tunsi tekevänsä +sellaista, mikä oli vain oikeudenmukainen, runsain määrin ansaittu +hyvitys. + +Hitaasti, varmasti, kuin sen salaisen, hiljaisen prosessin kautta, +joka aiheuttaa vanhan puun lahoamisen, oli hänen onnensa, tahtonsa +ja ylpeytensä haavojen myrkky kalvanut rikki hänen elämänviisautensa +hienon rakennuksen. Elämä oli kuluttanut hänet rikki yhdeltä taholta, +ja niinkuin se perhe, jonka pää hän oli, niin oli hänkin menettänyt +tasapainonsa. + +Ajaessaan pohjoiseen poikansa taloa kohti hän epämääräisesti tunsi, +että se omaisuuden uusi järjestely, jonka hän juuri oli pannut +alulle, oli kuin isku tai rangaistus, suunnattu sitä perhettä ja sitä +yhteiskuntaa kohtaan, jonka edustajia James poikineen hänen mielestään +oli. Hän oli nyt uudelleen määrännyt omaisuutensa nuorelle Jolyonille, +ja tämä määräys tyydytti hänen salaista kostonhaluaan — hän tahtoi +kostaa ajalle, surulle, ihmisten sekaantumiselle, kaikelle sille +laskemattomalle paheksumiselle, joka viidentoista vuoden aikana oli +maailman taholta tullut hänen ainoan poikansa osaksi. Se osoittautui +ainoaksi mahdolliseksi keinoksi päästä kerta kaikkiaan testamenttinsa +herraksi, pakottaa James ja Soames ja perhe ja koko tuo kätketty +Forsytein paljous kerta kaikkiaan tunnustamaan, että _hän se määräsi_. +Oli ihanaa ajatella, että hän vihdoinkin saisi tehdä pojastaan paljon +rikkaamman miehen kuin mitä tuo Jamesin poika, tuo »varakas mies» oli. +Ja oli ihanaa antaa Jolle, sillä Jo oli hänelle rakas. + +Nuori Jolyon ja hänen vaimonsa olivat kumpainenkin ulkona (nuori Jolyon +ei itse asiassa ollut vielä ehtinyt kotiin Kasvitieteellisestä), mutta +pieni palvelustyttö sanoi, että herraa odotettiin minä hetkenä tahansa. + +»Hän tulee aina kotiin teelle, sir, leikkimään lasten kanssa.» + +Vanha Jolyon lupasi odottaa ja istahti sangen kärsivällisenä +haalistuneeseen, kuluneeseen saliin, jonka vanhat sohvat ja tuolit +nyt, kesäpäällysten jouduttua pois, paljastivat kaikki nukkavierut +kohtansa. Hän ikävöi nähdä lapsia, saada heidät lähelleen, heidän +notkeat ruumiinsa polviensa viereen, kuulla Jollyn huudon: »Halloo, +ukki!» ja nähdä hänen hyökkäävän sisään, tuntea Hollyn pehmeän käden +pujahtavan poskelleen. Mutta hän ei tahtonut kutsua heitä vielä. +Siinä, mitä hän oli tullut tekemään, oli jotakin juhlallista, eikä hän +tahtonut leikkiä ennenkuin se oli tehty. Hänen oli hauska ajatella, +kuinka hän kynänsä kahdella vedolla saisi palauttaa tähän pieneen +taloon sen säätyläisleiman, joka siitä niin silmiinpistävästi puuttui, +kuinka hän voisi täyttää nämä huoneet tai jonkin suuremman asunnon +huoneet parhailla taideteoksilla Baplen ja Pullbredin varastoista, +kuinka hän voisi lähettää pikku Jollyn Harrowiin ja Oxfordiin (hän +ei enää luottanut Etoniin eikä Cambridgeen, sillä hänen poikansa oli +käynyt niissä), kuinka hän saattoi hankkia pikku Hollylle parasta +soitto-opetusta, lapsella kun oli niin huomattavat lahjat. + +Tällaisia näkyjä tulvi hänen mieleensä, ja liikutus paisutti hänen +sydäntään. Hän nousi, meni ikkunan luo ja katsoi pieneen muurattuun +puutarhapahaiseen, missä ennenaikaisesti paljastunut omenapuu seisoi +oksat ohuina syysiltapäivän hitaasti tihenevässä sumussa. Koira +Balthasar, häntä käpertyneenä täplikkään, tuuheakarvaisen selän yli, +kulki toisessa päässä, nuuski kasveja ja väliin nosti toisen jalkansa +seinää vastaan. + +Ja vanha Jolyon mietti. + +Oliko muuta iloa jäljellä kuin antamisen ilo? Oli hauska antaa, kun +saattoi antaa jollekin, joka oli kiitollinen saamastaan, — jollekin, +joka oli antajan omaa lihaa ja verta! Mitään samanlaista tyydytystä ei +saanut, jos antoi sellaisille, jotka eivät kuuluneet antajalle, jotka +eivät voineet mitään vaatia häneltä. Sellainen antaminen oli petos +vanhan Jolyonin elämän individualistisia vakaumuksia ja toimintaa +kohtaan, kaikkia hänen yrityksiään, työtään, kohtuullisuuttaan ja +sitä suurta ja ylpeätä tosiseikkaa kohtaan, että hän, niinkuin +kymmennettuhannet Forsytet ennen häntä, kymmenettuhannet nykyisyydessä +ja kymmenettuhannet tulevaisuudessa, oli aina huolehtinut omastaan ja +pysynyt omassaan tässä maailmassa. + +Ja kun hän seisoi siinä katsomassa laakerien ruosteisia lehtiä, +täplikästä ruohomattoa, Balthasar koiran puuhia, niiden viidentoista +vuoden kärsimykset, jolloin häneltä oli riistetty hänen laillinen +ilonsa, sekoittivat karvaan pisaransa lähestyvän hetken suloisuuteen. + +Nuori Jolyon saapui vihdoinkin, työhönsä tyytyväisenä ja raikkaana +pitkän oleskelun jälkeen ulkoilmassa. Kuullessaan, että hänen isänsä +oli salissa hän kiireesti kysyi, oliko rouva Forsyte kotona ja +kuultuaan, että tämä ei ollut, hän huokasi helpotuksesta. Sitten +hän pani maalaustarpeensa huolellisesti pieneen vaatekomeroon, pois +näkyvistä, ja meni sisään. + +Luonteenomaisen päättäväisenä vanha Jolyon kävi heti käsiksi asiaan. +»Minä olen muuttanut jälkisäädöksiäni, Jo», sanoi hän. »Tästälähin voit +leikata takkisi vähän pitemmäksi — määrään sinulle tuhannen vuodessa +heti. June saa viisikymmentätuhatta kuoltuani, ja sinä loput. Tuo +koirasi tärvelee puutarhaa. Minä en pitäisi koiraa, jos olisin sinun +sijassasi.» + +Koira Balthasar oli asettunut keskelle ruohokenttää ja tutki häntäänsä. + +Nuori Jolyon katsoi eläintä, mutta näki sen himmeästi, sillä hänen +silmänsä olivat sumentuneet. + +»Sinun osuutesi ei tule olemaan sataatuhatta pienempi, poikani», sanoi +vanha Jolyon, »ajattelin, että sinun on parempi tietää. Minun iässäni +ei ole kovin pitkiä aikoja jäljellä. Minä en toiste puhu siitä. Kuinka +vaimosi jaksaa ja — sano hänelle terveisiä.» + +Nuori Jolyon pani kätensä isänsä olalle, ja koska kumpikaan ei puhunut, +päättyi kohtaus. + +Saatettuaan isänsä vaunuihin nuori Jolyon palasi saliin ja seisoi +samassa paikassa, missä vanha Jolyon oli seisonut, katsellen pieneen +puutarhaan. Hän koetti tajuta, mitä tämä kaikki merkitsi hänelle, ja +koska hän oli Forsyte, avautui omaisuuden näköaloja hänen aivoihinsa. +Nämä puolilla annoksilla eletyt vuodet eivät olleet tyydyttäneet hänen +luonnollisia vaistojaan. Hän ajatteli äärimmäisen käytännöllisessä +muodossa matkoja, vaimonsa pukuvarastoa, lasten kasvatusta, ponihevosta +Jollylle, tuhansia seikkoja, mutta kesken kaiken hän ajatteli myös +Bosinneyta ja hänen rakastajatartaan, ja rastaan katkonaista laulua. +Iloa — murhenäytelmää! Kumpaako? Kumpaako? + +Oma menneisyys — tuskaisa, kipeä, intohimoinen, ihmeellinen menneisyys, +jota mikään raha ei voinut maksaa, jonka polttavaa suloisuutta ei +mikään voinut palauttaa ennalleen — oli taas tullut hänen mieleensä. + +Kun vaimo tuli kotiin, meni nuori Jolyon suoraan hänen luoksensa ja +sulki hänet syliinsä, ja seisoi kauan siinä puhumatta, silmät ummessa, +painaen häntä rintaansa vastaan, ja vaimo katseli häntä, silmissään +ihmettelevä, jumaloiva, epäilevä katse. + + + + +4. MATKA INFERNOON + + +Aamulla erään yön jälkeen, jolloin Soames vihdoinkin oli käyttänyt +oikeuksiaan ja menetellyt kuin mies, hän söi aamiaista yksinään. + +Hän söi kaasuvalossa, sillä myöhäisen marraskuun sumu oli +kummitusmaisen kääriliinan tavoin peittänyt kaupungin niin, että +läheisen puistonkaan puita tuskin näki ruokasalin ikkunasta. + +Hän söi lujasti, mutta aina väliin hänet yllätti sellainen tunne, että +hän ei tahtonut saada niellyksi. Oliko hän ollut oikeassa antautuessaan +edellisenä yönä ylivoimaiselle nälälleen ja murtaessaan vastarinnan, +jota hän nyt liian kauan oli kärsinyt tuon naisen taholta, joka oli +hänen laillinen ja juhlallisesti määrätty elämäntoverinsa? + +Häntä kiusasi omituisesti Irenen kasvojen muisteleminen, noiden +kasvojen, joilta hän, tyynnyttääkseen uhriaan, koetti vetää hänen +kätensä pois — hänen kauhea tukahtunut nyyhkytyksensä, jonkalaista +Soames ei ollut koskaan kuullut ja jonka hän vielä kuuli, ja häntä +vaivasi vielä sama kummallinen, sietämätön pahan omantunnon ja +syyllisyyden tunne, jota hän oli kokenut seisoessaan katselemassa häntä +yhden ainoan kynttilän valossa, ennenkuin hiljaa hiipi pois. + +Ja hän jotenkin ihmetteli itse itseään, kun hän nyt oli tämän tehnyt. + +Kaksi iltaa aikaisemmin hän oli Winifred Dartien luona saattanut rouva +MacAnderin pöytään. Tämä oli katsonut hänen kasvoihinsa terävillä, +vihertävillä silmillään ja sanonut: »Ja vaimonne on siis kovin hyvä +ystävä tuon herra Bosinneyn kanssa?» + +Soames ei nähnyt hyväksi kysyä mitä hän tarkoitti, mutta jäi hautomaan +hänen sanojaan. + +Ne olivat nostattaneet hänessä kiihkeän mustasukkaisuuden, joka tämän +vaiston omituisella nurinkurisuudella oli muuttunut vielä kiihkeämmäksi +kaipuuksi. + +Ilman rouva MacAnderin sanojen antamaa yllykettä hän ei ehkä koskaan +olisi tehnyt sitä minkä hän nyt oli tehnyt. Ilman tätä yllykettä +ja sitä sattumaa, että hän huomasi vaimonsa oven kerran olevan +lukitsematta, mikä teki mahdolliseksi yllättää hänet nukkuvana. + +Uni oli karkoittanut hänen epäilyksensä, mutta aamu toi ne takaisin. +Yksi ajatus lohdutti häntä. Kukaan ei saisi tietää — tällaisista +asioista Irene ei puhuisi. + +Ja itse asiassa, kun hänen päivittäisten liiketoimiensa ratas, joka +niin ehdottomasti vaati voiteekseen kirkasta ja käytännöllistä +ajatusta, taaskin lähti liikkeelle hänen istahtaessaan lukemaan +kirjeitään, nuo painajaistunnelmat alkoivat vähemmän liioitellun +tärkeinä työntyä hänen mielensä taka-alalle. Tapaus ei tosiaankaan +ollut niin kovin merkillinen, naiset kyllä kirjoissa nostivat siitä +melun, mutta oikeinajattelevien miesten — maailmanmiesten, sellaisten, +joita hän oli usein kuullut kiitettävän avioero-oikeudessa — tällaisten +miesten kylmän arvostelun mukaan hän oli vain tehnyt parhaansa +ylläpitääkseen avioliiton pyhyyttä, estääkseen vaimoaan laiminlyömästä +velvollisuksiaan ja mahdollisesti, jos hän vielä tapasi Bosinneyta, +myös —. Ei, hän ei katunut. + +Nyt, kun ensimmäinen askel sovintoa kohti oli otettu, loppu olisi +verraten — verraten — + +Hän nousi ja meni ikkunan luo. Hänen hermonsa olivat järkkyneet. Tuo +tukahtunut nyyhkytys oli hänen korvissaan vielä. Hän ei voinut vapautua +siitä. + +Hän pukeutui turkkiinsa ja lähti ulos sumuun. Koska hänen oli mentävä +Cityyn, astui hän maanalaiseen junaan Sloane Squaren asemalta. + +City-miesten täyttämän ensi luokan vaunuosaston nurkassa tuo tukahtunut +nyyhkytys vielä vaivasi häntä. Hän avasi _Times-lehden_ sillä oikealla +rapinalla, johon heikommat äänet hukkuvat, nosti lehden suojaksi +eteensä ja alkoi vakaasti tutkia päivän uutisia. + +Hän luki, että eräs oikeusasiamies oli edellisenä päivänä tuonut suuren +juryn ratkaistavaksi tavallista pitemmän rikosluettelon. Hän luki +kolmesta murhasta, kolmesta miestaposta, seitsemästä murhapoltosta, +yhdestätoista — tavattoman korkea lukumäärä — ryöstöstä, edelleen +monesta vähäpätöisemmästä rikoksesta, jotka kaikki tulisivat esille +seuraavana istuntokautena. Hän silmäili uutissarjasta toiseen, pitäen +lehteä tarkasti kasvojensa edessä. + +Eikä hän kuitenkaan voinut loitontaa lukemastaan Irenen kyynelten +tahrimien kasvojen muistoa eikä hänen murtuneen sydämensä ääniä. + +Päivä oli kiireinen, siihen kuului tavallisten, virkaan kuuluvien +toimien ohella käynti kaupanvälittäjien, herrojen Grin ja Grinning, +luona, antamassa ohjeet, että he myisivät hänen Uuden Kivihiiliyhtiön +osakkeensa, sillä hän pikemmin aavisti kuin tiesi, että liike oli +pysäyksissä (tämä yritys rappeutuikin vähitellen ja myytiin vihdoin +polkuhinnasta amerikkalaiselle yhtiölle), ja pitkä keskustelu +Waterbuckin, Q.C., toimistossa, mukana Boulter, Fiske, nuorempi +neuvosmies ja Waterbuck, Q.C. itse. + +Juttu Forsyte—Bosinney olisi luultavasti esillä huomenna, tuomarina +herra Bentham. + +Herra tuomari Bentham, mies, jolla oli enemmän käytännöllistä älyä +kuin liian suurta lain tuntemusta, katsottiin mahdollisimman sopivaksi +käsittelemään tätä asiaa. Hän oli »kova» tuomari. + +Waterbuck, Q.C., joka miltei töykeästi laiminlöi herroja Boulter ja +Fiske, kiinnitti sitä mieluisampaa huomiota Soamesiin, joko sitten +vaistomaisesti tai huhujen terveemmän todistuksen vuoksi, sillä hän +tunsi puhuvansa varakkaalle miehelle. + +Hän pysyi huomattavan lujasti mielipiteessään, jonka hän jo oli +ilmaissut kirjeessään, että nimittäin ratkaisu suureksi osaksi +riippuisi oikeudessa annettavista todistuksista, ja muutamin valituin +huomautuksin hän neuvoi Soamesia pitämään tarkkaa lukua näistä +todistuksista. »Vähän tuikeutta vain, herra Forsyte, vähän tuikeutta», +sanoi hän, ja puhuttuaan hän nauroi lujasti, sulki suunsa tiukkaan +ja kynsäisi päätään juuri sen kohdan alta, mistä hän oli työntänyt +peruukkiaan taaksepäin, aivan kuin maataviljelevä herrasmies, +jollaisesta hän mielellään kävi. Häntä pidettiin ehkä etevimpänä +miehenä lupauksenrikkomusasioissa. + +Soames käytti maanalaista taaskin kotimatkalla. + +Sumu oli entistä pahempi Sloane Squaren asemalla. Ihmiset hapuilivat +edestakaisin liikkumattomassa, paksussa usvassa, naiset, joita +oli hyvin vähän liikkeellä, painoivat käsilaukkunsa rinnalleen ja +nenäliinat suun eteen, ajurien vaunut, kruununaan se yliluonnolliselta +näyttävä pyhimyskehä, jonka katulampun himmeä hehku loi ajajan +pään ympärille ennenkuin ehti katuun asti ja näytti muuttuvan +huuruksi, luovivat epämääräisinä sinne tänne, ja vaunuista nousevat +kaupunkilaiset hyppäsivät kuin kaniinit koloihinsa. + +Ja nämä varjomaiset hahmot, jokainen liikkuen oman sumuverhonsa +keskellä, eivät kiinnittäneet mitään huomiota toisiinsa. Suuressa +kaniinitarhassa jokainen kaniini pitää huolta vain itsestään, varsinkin +kalliimpiin turkkeihin puetut, jotka sumuisina päivinä pelkäävät +vaunuja ja piiloutuvat maanalaiseen junaan. + +Eräs haamu, ei kaukana Soamesista, odotti kuitenkin aseman ovella. + +Jokin merirosvo tai rakastunut, josta jokainen Forsyte ajatteli: +»Voi piru parkaa, näyttää kuin hänen asiansa olisivat huonosti!» +Heidän ystävälliset sydämensä sykkivät vähän nopeammin tuon poloisen, +levottoman, sumussa odottavan rakastuneen vuoksi, mutta he kiirehtivät +eteenpäin tietäen hyvin, että heiltä ei liiennyt aikaa eikä rahaa +kenenkään muun kärsimyksille kuin omilleen. + +Vain poliisi, joka hitaasti ja säännöllisin väliajoin kulki ohi, +kiinnitti huomiota tuohon odottavaan haamuun, jonka pehmeän hatun +reunus puolittain peitti kylmän punertamat kasvot — kovin laihat ja +kuluneet — joilta käsi silloin tällöin salaa pyyhki pois levottomuutta +tai vahvisti päätöstä pysyä tässä odottamassa. Mutta tuo odottava +rakastaja (jos hän nyt oli rakastaja) oli tottunut poliisin tutkivaan +katseeseen tai liiaksi vaipunut omaan levottomuuteensa, sillä hän +ei väistynyt hetkeksikään. Lajissaan paatunut, tottunut pitkiin +odotuksiin, levottomuuteen, sumuun ja kylmään, kunhan rakastettu vain +vihdoin tulisi. Rakastunut hupsu! Sumu kestää kevääseen asti, luntakin +tulee ja sadetta, suojaa ei ole missään, pelko jäytää, jos viet +rakkaasi ulos, pelko jäytää, jos pyydät häntä pysymään kotona. + +»Se on hänelle omiaan, järjestäisi asiansa paremmin!» + +Niin jokainen kunniallinen Forsyte. Ja kuitenkin, jos tämä terveempi +kansalainen olisi voinut kuunnella odottavan rakastajan sydäntä, joka +sykki sumussa ja kylmässä, olisi hän taaskin sanonut: »Niin, piru +paralla on vaikeata!» + +Soames otti ajurin ja eteni kuomun suojissa Sloane Streetiä, Brompton +Roadia, ja sitten kotiin. Hän ehti perille viideksi. + +Hänen vaimonsa ei ollut kotona. Hän oli lähtenyt neljännestuntia +aikaisemmin. Ulos tähän aikaan päivästä, tuohon hirveään sumuun! Mitä +tämä merkitsi? + +Soames istahti ruokasalin takan ääreen jättäen oven auki ja yritti, +sielua myöten levottomana, lukea iltalehteä. Kirja ei kelvannut, +vain sanomalehdissä oli jotakin rauhoitusainetta tällaiseen suruun +kuin hänen. Sanomalehden tavanmukainen uutisainehisto tuotti hänelle +jonkinlaista huojennusta. »Näyttelijätär tehnyt itsemurhan» — »Eräs +valtiomies vakavasti sairaana» (hän nyt oli aina sairaana) — »Erään +upseerin avioerojuttu» — »Tulipalo eräässä hiilikaivoksessa» — hän luki +ne kaikki. Ne auttoivat häntä vähän — suurin lääkäri, luonnollinen +makumme, oli ne määrännyt. + +Kello oli lähes seitsemän, kun hän kuuli Irenen tulevan kotiin. + +Viime yön tapahtumat olivat paljon menettäneet merkitystään sen +tuskaisan jännityksen rinnalla, mitä Irenen omituinen lähtö ulos +sumuun oli aiheuttanut. Mutta nyt kun Irene oli kotona, palasi hänen +murtunut nyyhkytyksensä Soamesin mieleen, ja häntä hermostutti ajatus, +että joutuisi kohtaamaan vaimonsa. + +Irene oli jo portaissa, hänen harmaa turkkinsa ylettyi polviin, sen +korkea kaulus melkein peitti kasvot, ja hänellä oli tiheä harso. + +Hän ei kääntynyt katsomaan miestään eikä puhunut. Ei haamu eikä +muukalainen olisi voinut kulkea hiljaisemmin. + +Bilson tuli kattamaan päivällispöytää ja sanoi, että rouva Forsyte ei +tule alas, päivällinen viedään hänen omaan huoneeseensa. + +Kerrankin Soames jätti muuttamatta vaatteet, hän istahti kenties +ensimmäisen kerran elämässään päivällispöytään käytetyt kalvosimet +käsissä, eikä edes huomannut niitä, istuessaan kauan ja mietteissään +viinilasinsa ääressä. Sitten hän lähetti Bilsonin sytyttämään tulen +tauluhuoneeseen ja meni sinne. + +Hän sytytti kaasun ja huokasi syvään, ikäänkuin hän näitten +aarteittensa joukosta, joitten selät katsoivat häneen pinoistaan +pitkin pientä huonetta, olisi vihdoin löytänyt mielensä rauhan. Hän +meni suoraan suurimman aarteen luo, aitoperäisen Turnerin, kantoi sen +telineelle ja käänsi sen kasvot valoa kohti. Turner oli tullut muotiin, +mutta hän ei ollut vielä hennonut luopua omastaan. Hän seisoi kauan, +kalpeat, parrattomat kasvot työntyneinä eteenpäin korkean kauluksen +raosta, ja katseli taulua ikäänkuin laskien sen arvoa. Sitten tuli +hänen silmiinsä surullinen ilme, ehkä hänen mielestään arvio nousi +liian vähiin. Hän otti taulun telineeltä pois ja aikoi panna sen +takaisin seinää vastaan, mutta kulkiessaan huoneen poikki hän pysähtyi, +sillä hän luuli kuulevansa nyyhkytystä. + +Ei se ollut mitään, — sitä samaa vain, mikä oli kiusannut häntä +aamulla. Ja ennen pitkää hän pani korkean varjostimen tulen eteen ja +hiipi alakertaan. + +Uusi päivä huomenna! ajatteli hän. Kesti kauan ennen kuin hän meni +nukkumaan... + +Nyt on käännettävä mieli George Forsyteen, jos haluaa saada lisää +valaistusta tämän sumun pimentämän iltapäivän tapauksiin. + +Se Forsyte, jolla oli eniten taipumusta kokkapuheisiin ja eniten +urheilijaluonnetta, oli viettänyt päivänsä romaania lukemalla isänsä +talossa Prince's Gardensissa. Kestettyään hiljattain taloudellisen +ahdinkotilan hän oli antanut sanansa isälleen ja suostunut asumaan +»kotona.» + +Viiden tienoilla hän lähti ulos ja astui junaan Etelä-Kensingtonin +asemalla (sillä sinä päivänä kaikki ajoivat maanalaisella). Hänen +aikomuksensa oli syödä päivällinen ja viettää ilta biljardia pelaamalla +Punaisessa Kannussa — tuossa ainutlaatuisessa ravintolassa, joka ei +ollut klubi, hotelli eikä hienoston ruokapaikka. + +Hän nousi pois Charing Crossissa valiten tämän tien tavallisemman +St. James Parkin sijasta, jotta pääsisi Jermyn Streetille paremmin +valaistuja teitä. + +Asemasillalla hänen silmänsä — sillä levollisen ja muodikkaan +ulkonäkönsä ohella Georgella oli terävät silmät, ja hän kulki aina +tähyilemässä aiheita ilkkuvalle huumorilleen — hänen silmänsä +kiintyivät erääseen mieheen, joka hyppäsi ensi luokan vaununosastosta +ja pikemmin hoiperteli kuin käveli ulos käytävää kohti. + +»Kas, kas, poikaseni!» sanoi George itsekseen, »mitä, sehän on +'Merirosvo'!» Ja hän lähti perässä koko suuruudessaan. Mikään ei +tuottanut hänelle suurempaa huvia kuin juopunut. + +Bosinney, jolla oli pehmeä hattu päässä, pysähtyi hänen eteensä, +kiepsahti ympäri ja syöksyi takaisin juuri jättämäänsä vaunua kohti. +Hän tuli liian myöhään. Ovenvartija tarttui hänen takkiinsa, juna oli +jo liikkeellä. + +Georgen tottunut katse keksi harmaaseen turkkiin puetun naisen kasvot +vaunun ikkunassa. Se oli rouva Soames — ja George tunsi, että tämä oli +kiintoisaa! + +Ja hän alkoi seurata Bosinneyta kiinteämmin kuin koskaan — portaita +ylös, pilottien kokoojan ohi kadulle. Tänä aikana kuitenkin hänen +tunteissaan tapahtui muutos, hän ei ollut enää yksinomaan utelias +ja huvitettu, vaan alkoi sääliä tuota takaa-ajamaansa miesparkaa. +»Merirosvo» ei ollut humalassa, mutta näytti toimivan kiihkeän +mielenliikutuksen vallassa, hän puhui itsekseen, ja ainoa, minkä George +sai korviinsa, olivat sanat »Voi, Jumala!» Eikä hän näyttänyt tietävän +mitä teki tai minne meni, vaan tuijotti, hapuili, liikkui kuin ihminen, +joka on menettänyt järkensä, ja George, joka alkujaan oli ollut pelkkä +huvitusta etsivä pilkkakirves, tunsi nyt, että hänen piti katsoa, ettei +tuon miesparan käy hullusti. + +Mies oli »nitistetty» — »nitistetty!» Ja George ihmetteli, mitä +kummaa rouva Soames oli sanonut, mitä kummaa hän oli kertonut hänelle +maanalaisessa junassa. Hän oli itsekin näyttänyt perin surkealta! +Georgea suretti ajatella, että Irenen piti matkustaa yksin suruineen. + +Hän kulki aivan Bosinneyn kintereillä — pitkä, kookas olento, sanaton, +varovasti väistelevä — ja saattoi häntä ulos sumuun. Tässä oli jotakin, +joka oli pilkanteon tuollapuolen! Hän piti päänsä ihailtavan selvänä, +pienestä kiihtymyksestä huolimatta, sillä säälin lisäksi olivat hänen +metsästysvaistonsa heränneet. + +Bosinney kulki suoraan ulos valtaväylälle — avaraan verhottuun +pimeyteen, missä ihminen ei nähnyt kuutta askelta eteensä, missä äänet +ja vihellykset joka taholla pilkkasivat paikallisvaistoa ja äkilliset +hahmot hitaina vyöryivät ohi, valon silloin tällöin näyttäessä kuin +himmeän saaren tuossa äärettömässä, pimeässä meressä. + +Ja Bosinney kulki nopeasti yön vaaralliseen kitaan, ja nopeasti +hänen perässään kulki George. Jos mies aikoi panna »kaksipennisensä» +raitiovaunun alle, koettaisi George estää mikäli mahdollista! +Takaa-ajettu kulki kadun poikki ja takaisin hapuilematta niinkuin muut +hapuilivat tuossa pimeydessä, nopeasti, ikäänkuin kintereillä seuraava +George olisi heiluttanut ruoskaa. Tämä harhailevan miehen takaa-ajo +alkoi kummasti viehättää Georgea. + +Mutta nyt asia alkoi kehittyä suuntaan, joka sai sen aina perästäpäin +pysymään tuoreena hänen mielessään. Mitä rouva Soames oli sanonut +Bosinneylle junassa, ei enää jäänyt pimeyteen. Bosinneyn oli pakko +pysähtyä sumussa, ja George kuuli sanoja, jotka loivat äkillistä +valaistusta hänen käyttäytymiseensä. Näistä katkonaisista lauseista +hän ymmärsi, että Soames oli käyttänyt oikeuksiaan vieraantuneeseen ja +vastahakoiseen vaimoonsa nähden — suurimpia omistuksesta aiheutuvia +oikeuksiaan. + +Georgen mielikuvitus lähti tutkimaan tilannetta, se järkytti häntä, hän +saattoi vähän aavistaa sitä hätää, eroottista hämmentymistä ja kauhua, +joka vallitsi Bosinneyn sydämessä. Ja hän ajatteli: »On totisesti se +vähän paksua! En ihmettele, että miesparka on melkein järjiltään.» + +Hän oli ajanut riistansa uuvuksiin penkille erään Trafalgar +Squaren leijonan juurelle, joka oli samanlainen kummitusmainen, +harhaan joutunut sfinksi kuin he itsekin tässä pimeyden kuilussa. +Siinä Bosinney istui, jäykkänä ja hiljaisena, ja George, jonka +kärsivällisyydessä oli hitunen outoa veljellisyyttä, asettui +seisomaan taakse. Häneltä ei puuttunut eräänlaista hienotunteisuutta +— muodollisuuden tajua — joka esti häntä tunkeutumasta tähän +murhenäytelmään, ja hän odotti, hiljaisena kuin yläpuolella oleva +leijona, turkiskaulus nostettuna korviin ja kätkien hänen poskiensa +ihon punakkuuden, kätkien kaiken paitsi hänen silmiään, joissa oli +säälivä, sardoninen tuijotus. Ja miehiä kulki ohi, matkalla toimesta +klubiin, miehiä, joitten hahmot kääriytyivät sumuun kuin koteloon, tuli +näkyviin kummitusten tavoin ja katosi kummitusten tavoin. Silloin, +kesken sääliäkin, Georgen koiranleukaluonto pääsi voitolle, ja hänen +teki mieli tarttua noitten kummitusten hihaan ja sanoa: + +»Hei, hei, veikkoset! Ettepä usein saa nähdä tällaista näkyä! Täällä +on piruparka, jonka rakastajatar on juuri kertonut sievän pienen jutun +miehestään. Tulkaa katsomaan, tulkaa tänne! Hän on vallan nitistetty, +ettekö näe.» + +Mielikuvituksessaan hän näki heidän töllistelevän kidutettua rakastajaa +joka taholta, ja hän irvisteli ajatellessaan jotakin kunniallista, +vastanainutta kummitusta, joka omien lemmenseikkojensa vuoksi kykenisi +saamaan väläyksen siitä, mitä oli tekeillä Bosinneyssa. Hän kuvitteli +kuinka sellaisen suu aukenisi suuremmaksi ja suuremmaksi ja sumu +tunkeutuisi sisään syvemmälle ja syvemmälle. Sillä George halveksi +keskiluokkaa — varsinkin nainutta keskiluokkaa — niinkuin on ominaista +samaan luokkaan kuuluville villeille urheilijahengille. + +Mutta sitten hän alkoi kyllästyä. Odottaminen ei kuulunut hänen +laatuunsa. + +»Kaiken kaikkiaan», ajatteli hän, »pääseehän poikaparka toki asian +yli, ei se ole ensi kerta, kun tällaista tapahtuu tässä pienessä +kaupungissa!» Mutta nyt alkoi hänen riistansa taas mutista kiivaan +suuttumuksen ja vihan sanoja. Ja äkillistä mielijohdetta seuraten +George kosketti hänen olkapäätään kädellään. + +Bosinney pyörähti ympäri. + +»Kuka olette? Mitä tahdotte?» + +George olisi hyvinkin kestänyt tuon katseen kaasulamppujen valossa, +sen arkimaailman valaistuksessa, jonka karaistunut tuntija hän oli, +mutta tässä sumussa, jossa kaikki oli kolkkoa ja epätodellista, jossa +millään ei ollut sitä asiallista arvoa, jonka Forsytet tähän maailmaan +liittävät, Georgea alkoi kummasti heikottaa, ja kun hän koetti +tuijottaa takaisin tämän mielipuolen silmiin, ajatteli hän: + +»Jos näen poliisin, jätän miehen hänen haltuunsa. Hän ei kelpaa +kulkemaan ominpäin.» + +Mutta Bosinney ei odottanut vastausta, vaan syöksyi takaisin sumuun, +ja George seurasi häntä, kenties vähän etäämpänä, mutta innokkaampana +takaa-ajossaan kuin konsanaan. + +»Hän ei kauan voi kulkea tuolla tavoin», ajatteli George. »On Jumalan +oma ihme, että hän ei jo ole joutunut hevosten jalkoihin.» Hän ei enää +muistanut poliisia, urheilijan pyhä tuli elähytti häntä taas. + +Bosinney jatkoi hurjaa kulkuaan yhä syvemmälle pimeyteen, mutta hänen +takaa-ajajansa huomasi enemmän järjestelmää hänen hulluudessaan — hän +pyrki selvästi länttä kohden. + +»Hän aikoo tosiaankin mennä Soamesin luo!» ajatteli George. Ajatus oli +viehättävä. Siinä olisi sopiva päätös hänen metsästykselleen. Hän ei +ollut koskaan pitänyt serkustaan. + +Ohikulkevain ajurinrattaitten aisa pyyhkäisi hänen olkapäätään ja sai +hänet hypähtämään syrjään. Hän ei aikonut tulla surmatuksi Merirosvon +vuoksi eikä kenenkään. Perityllä sitkeydellään hän kuitenkin palasi +jäljilleen sumuun, joka peitti kaiken muun paitsi takaa-ajetun miehen +varjoa ja lähimmän lampun himmeätä kuuta. + +Sitten äkkiä, kaupunginkiertäjän vaistolla, George huomasi olevansa +Piccadillyllä. Täällä hän osasi kulkea vaikka silmät ummessa, ja +vapautuneena paikallisen epävarmuuden jännityksestä hän palasi +ajattelemaan Bosinneyn surua. + +Kaukana alkupäässä hänen maailmanmiehen kokemustensa pitkää käytävää, +joka sittemmin kulki epäilyttävien suhteitten sarjan läpi, häämöitti +eräs nuoruuden muisto, joka nyt hiipi hänen mieleensä. Muisto, polttava +vieläkin, joka toi mukanaan heinän tuoksua, kuunvalon väikettä, kesän +taikaa tähän Lontoon sumun tihkuvaan mustuuteen — muisto yöstä, jolloin +hän metsätien pimeimmässä varjossa oli erään naisen huulilta kuullut, +ettei hän ollutkaan tuon naisen ainoa omistaja. Ja hetkisen aikaa +hän ei enää kulkenutkaan mustalla Piccadillyllä, vaan makasi taas, +helvetti sydämessään, kasvot painuneina tuoksuvaan, kasteiseen ruohoon, +poppelien pitkässä varjossa, joka peitti kuun. + +Hänen olisi tehnyt mieli heittää käsivartensa Merirosvon harteille ja +sanoa: »Kas niin, vanha veikko. Aika parantaa kaiken. Mennään juomaan +sen asian kunniaksi!» + +Mutta eräs ääni huusi hänelle, ja hän hypähti taaksepäin. Vaunut +vyöryivät pimeydestä ja katosivat pimeyteen. Ja äkkiä George huomasi +hukanneensa Bosinneyn. Hän juoksi eteenpäin ja taaksepäin, ja hänen +sydäntään ahdisti sietämätön pelko, pimeä pelko, joka asuu sumun +siivillä. Hiki kihosi hänen otsalleen. Hän seisoi aivan hiljaa ja +kuunteli kaikin voimin. + +»Ja silloin menetin hänet näkyvistä», uskoi hän samana iltana myöhemmin +Dartielle biljardipelin aikana Punaisessa Kannussa. + +Dartie väänteli muhoillen mustia viiksiään. Hän oli juuri saavuttanut +sievän kahdenkymmenenkolmen sarjan, menetettyään edellisen pelin. + +»Entä kuka oli nainen?» kysyi hän. + +George silmäili hitaasti »maailmanmiehen» lihavahkoja, tummia kasvoja, +ja pieni Ilkeä hymy väijyi hänen poskiensa ja raskaitten silmäluomiensa +poimuissa. + +»Ei, ei, hieno herraseni», ajatteli hän. »Minä en aio kertoa +_sinulle_.» Sillä vaikka hän seurustelikin Dartien kanssa melko paljon, +oli tämä hänen mielestään vähän tomppelimainen. + +»Oi, jokin pieni hempukkainen kai», sanoi hän ja teki liikkeen +biljardisauvallaan. + +»Hempukkainen!» huudahti Dartie — hän käytti kuvannollisempaa sanaa. +»Minä olen varma, että se oli ystävämme Soa —» + +»Oletko?» sanoi George lyhyesti. »Silloin, hitto vieköön, erehdyt!» + +Hänen lyöntinsä epäonnistui. Hän varoi koskettamasta aihetta uudelleen, +kunnes yhdentoista aikaan, »katseltuaan juomaa, kun se on keltainen», +niinkuin hän runollisella kielellään sanoi, hän veti verhot syrjään ja +katsoi kadulle. Punaisen Kannun lamppujen valo taittoi heikosti sumun +kolkkoa pimeyttä, eikä mitään kuolevaisen ihmisen tai muun olennon +hahmoa ollut näkyvissä. + +»En voi olla ajattelematta tuota Merirosvoparkaa», sanoi hän. »Hän +ehkä vieläkin kuljeskelee tuolla sumussa. Jollei hän jo ole ruumiina», +lisäsi hän kumman alakuloisena. + +»Ruumiina!» sanoi Dartie, jonka mieleen leimahti Richmondissa +kärsimänsä tappion muisto. »_Hänellä_ ei ole mitään hätää. Kymmenen +yhtä vastaan, että hän oli hutikassa!» + +George kääntyi häneen todella hirmuisen näköisenä, jonkinlainen villi +jurous suurilla kasvoillaan. + +»Huuti, mies!» sanoi hän. »Enkö minä sanonut sinulle, että hän oli +nitistetty.» + + + + +5. OIKEUDENKÄYNTI + + +Sinä aamuna, jolloin hänen juttunsa oli esillä oikeudessa, listalla +toisena, oli Soamesin taaskin pakko lähteä kotoa tapaamatta Ireneä, ja +niin olikin paras, sillä hän ei ollut vielä päättänyt, minkä asenteen +hän ottaisi vaimoonsa nähden. + +Hänet oli kutsuttu oikeuteen puoli yhdeksitoista, siltä varalta +että ensimmäinen juttu (lupauksenrikkomisasia) raukeaisi, mitä se +ei kuitenkaan tehnyt, molempien puolien osoittaessa rohkeutta, joka +soi Waterbuckille, Q.C., tilaisuuden parantaa jo ennestäänkin suurta +mainettaan tämänlaatuisissa asioissa. Hänen vastustajanaan oli Ram, +toinen kuuluisa lupauksenrikkomusmies. Tämä oli jättiläisten taistelua. + +Oikeus antoi päätöksensä juuri ennen lounaslomaa. Jury poistui +huoneesta kokonaan, ja Soames lähti ulos hakemaan jotakin syötävää. Hän +kohtasi Jamesin seisomassa pienessä lounasravintolassa, yksinäisenä +lehterillään kuin pelikaani erämaassa, edessään voileipä ja sherrylasi. +Suuren keskihallin tilavaa tyhjyyttä, jota isä ja poika katselivat +seistessään yhdessä, häiritsi silloin tällöin häviävän hetken ajan +peruukkiin ja viittaan puettu asianajaja, joka riensi ulos, satunnainen +vanha rouva tai nuhjaantuneeseen takkiin puettu mies, joka katsahti +säikähtyneenä ylös, sekä kaksi muita rohkeampaa, jotka asettuivat +ikkunansyvennykseen väittelemään. Heidän ääntensä kaiku nousi hallista, +mukanaan tuoksu, joka muistutti huonostihoidettua kaivoa ja joka +sekaantui lehterien tuoksuun muodostaen yhdessä sen hajuvaikutelman, +joka lähinnä panee ajattelemaan hienoa, väkevää juustoa ja kuuluu +ehdottomasti brittiläisen oikeussalin tunnelmaan. + +James puhutteli ennen pitkää poikaansa. + +»Koska sinun asiasi tulee esille? Minä luulisin, että nyt heti. En +ihmettelisi, vaikka tuolla Bosinneylla ei olisi mitään sanomista, en +luule, että hänellä on. Hän tekee vararikon, jos asia kääntyy häntä +vastaan.» Hän haukkasi ison palan voileipäänsä ja otti kulauksen +sherryä. »Äitisi», sanoi hän, »tahtoo, että sinä ja Irene tulisitte +päivälliselle tänään.» + +Kylmä hymy väreili Soamesin huulilla, hän katsoi isäänsä. Katselija, +joka ehkä sattui näkemään tuon vaihdetun silmäyksen, kylmän ja +pikaisen, voi saada anteeksi, jollei osannut antaa oikeata arvoa heidän +keskinäiselle ymmärtämykselleen. James tyhjensi sherrynsä yhdellä +siemauksella. + +»Mitä maksaa?» kysyi hän. + +Oikeussaliin palattua Soames asettui heti oikealle paikalleen +etupenkille asianajajansa viereen. Hän totesi isän istumapaikan +katseella, joka oli niin vino, ettei se voinut saattaa ketään +epäilyksenalaiseksi. + +James oli taaskin istumassa, kädet sateenvarjon kahvan ympärillä, +nuhjuttaen penkin päässä heti neuvoston takana paikassa, josta pääsi +lähteinään kohta, kun juttu olisi ohi. Hänen mielestään Bosinneyn +käytös oli joka suhteessa ollut herjaavaa, mutta hän ei tahtonut joutua +kohtaamaan häntä tuntien, että se olisi noloa. + +Lähinnä avioero-oikeutta oli tämä sali kenties suosituin oikeuden +tyyssija, täällä kun usein ratkaistiin kunnianloukkaus-, +lupauksenrikkomis- ja kaupallisia asioita. Takapenkeillä oli kokonainen +ryhmä ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä oikeusjuttujen kanssa, +ja lehtereillä nähtiin parin naisenkin hatut. + +Ne kaksi penkkiriviä, jotka olivat suoraan Jamesin edessä, täyttyivät +vähitellen peruukkipäisillä asianajajilla, jotka istuutuivat tekemään +lyijykynämerkintöjä, juttelemaan ja hoitamaan hampaitaan. Jamesin +huomio kääntyi kuitenkin pian näistä pienemmistä oikeuden valoista +Waterbuckiin, Q.C., joka tuli sisään silkkiviitta kahisten, punaiset, +kyvykkäät kasvot lyhyen, ruskean poskiparran tukemana. Kuuluisa Q.C. +näytti, niinkuin James vapaasti tunnusti, mieheltä, jonka on helppo +saada todistaja häkeltymään. + +Sattui niin, ettei James kaikkine kokemuksineen ollut koskaan ennen +nähnyt Waterbuckia, Q.C., ja niinkuin monet ammatin alemmilla +haaroilla toimivat Forsytet, hän tunsi suunnatonta kunnioitusta +hyvää ristikuulustelijaa kohtaan. Pitkät, surumieliset uurteet hänen +poskissaan lauhtuivat vähän, kun hän oli nähnyt tulijan, ja varsinkin +kun hän nyt havaitsi, että vain Soames oli edustettuna silkissä. + +Waterbuck, Q.C., oli muitta mutkitta kääntynyt kyynärpäänsä ympäri +juttelemaan erään nuorempansa kanssa, kunnes herra tuomari Bentham +itse astui sisään — laiha, kanaa muistuttava mies, hieman kumarainen +ja sileäksi ajeltu lumivalkean peruukkinsa alla. Muun salin mukana +nousi myös Waterbuck seisomaan ja oli seisaallaan, kunnes tuomari oli +istuutunut. James nousi vain puoliksi, hänen oli jo turvallinen olla +eikä hänellä ollut mitään erityistä kunnioitusta Benthamia kohtaan, +jonka kanssa hän oli istunut päivällispöydässä kahdesti Bumley Tommin +luona, vain yksi mies välissä. Bumley Tomm oli jokseenkin vaivainen +mies, vaikka hänellä olikin ollut niin paljon menestystä. James itse +oli antanut hänelle ensimmäisen kannekirjan. Hän oli kiihdyksissä +siitäkin, että hän äsken oli huomannut Bosinneyn puuttuvan salista. + +»Mitä hän tarkoittaa sillä?» ajatteli hän ajattelemistaan. Asia oli +otettu esille, Waterbuck, Q.C., siirteli papereitaan, kiinnitti +viittansa olkapäilleen ja katsellen puoliympyrässä eteensä ja +sivuilleen kuten mies, joka aikoo taistella, nousi ja puhutteli +oikeutta. + +Tosiasiat, sanoi hän, eivät olleet riidanalaiset, ja hänen +ylhäisyyttään pyydettiin vain tulkitsemaan hänen asiakkaansa ja +erään arkkitehdin välillä tapahtunutta kirjeenvaihtoa, joka koskee +erään talon sisustustöitä. Hän kuitenkin tahtoi väittää, että tämä +kirjeenvaihto ei voi merkitä muuta kuin yhtä ja hyvin selvää asiaa. +Selostettuaan lyhyesti Robin Hillin talon historian (hän sanoi taloa +kartanoksi) ja kustannusten tosiseikkoja hän jatkoi seuraavaan tapaan: + +»Asiakkaani, herra Soames Forsyte, on herrasmies, varakas mies, joka +olisi viimeinen vastustamaan mitään hänelle asetettua oikeudenmukaista +vaatimusta, mutta hän on saanut sellaista kohtelua arkkitehdiltään +tässä taloasiassa, johon hän, niinkuin teidän ylhäisyytenne kuuli, jo +on kuluttanut noin kaksitoista — noin kaksitoista tuhatta puntaa, mikä +summa tuntuvasti ylittää hänen alkuperäisesti tarkoittamansa summan, +mikä mainittakoon vain periaatteellisena seikkana — ja sitä en voi +kyllin voimakkaasti tehostaa — periaatteellisena seikkana. Pitäen +silmällä toisten etuja hän on katsonut olevansa pakotettu nostamaan +tämän kanteen. Kohta, jonka arkkitehti asettaa puolustuksekseen, +ei ole, uskokaa minua, teidän ylhäisyytenne, hetkeksikään vakavan +harkinnan arvoinen.» Sitten hän luki kirjeenvaihdon. + +Hänen asiakkaansa, »mies, jolla on tunnustettu asema», oli valmis +astumaan esiin ja vannomaan, ettei hän koskaan ollut aikonut antaa +lupaa selvästi määrittelemänsä ylimmän rajan, kahdentoista tuhannen ja +viidenkymmenen punnan ylittämiseen, ja jotta ei pitemmältä kulutettaisi +tuomioistuimen aikaa, hän heti kutsuisi esiin herra Forsyten. + +Soames astui nyt esiin. Hänen koko esiintymisensä oli loistavan +hillittyä. Hänen juuri sopivasti ylimieliset kasvonsa olivat kalpeat +ja sileiksiajellut, silmien välissä pieni viiva, huulet tiukasti +kiinni, puku juuri siksi hyvässä kunnossa, että se ei tuntunut +mielenosoitukselliselta, toinen käsi siististi hansikoituna, toinen +paljaana. Hän vastasi tehtyihin kysymyksiin hieman matalalla, mutta +selvällä äänellä. Hänen todistuksessaan ristikuulustelun aikana oli +vaiteliaisuuden tuntu. + +Eikö hän ollut käyttänyt sanamuotoa »vapaat kädet?» + +»Ei.» + +»Kuinka niin?» + +Sanamuoto, jota hän oli käyttänyt, kuului »vapaat kädet näitten +kirjeitten sanamuodon mukaan.» + +»Tahtoiko hän väittää, että se oli englantia?» + +»Tahtoi!» + +»Mitä hän väitti sen merkitsevän.» + +»Sitä, mitä se sanoi.» + +»Aikoiko hän kieltää, että siihen sisältyi ristiriita?» + +»Aikoi.» + +»Oliko hän irlantilainen?» + +»Ei.» + +»Oliko hän saanut hyvän kasvatuksen?» + +»Oli.» + +»Ja kuitenkin hän pysyi väitteesään?» + +»Pysyi.» + +Tämän ja kaiken muun ristikuulustelun aikana, joka yhä uudelleen ja +uudelleen kierteli »juonikasta kohtaa», James istui käsi korvan takana, +silmät kiintyneinä poikaan. + +Hän oli ylpeä pojastaan! Hän ei voinut olla tuntematta, että +vastaavassa tilanteessa hän itse olisi joutunut kiusaukseen vastata +pitemmin, mutta hänen vaistonsa sanoi, että tämä vaiteliaisuus oli +aivan kuin olla piti. Hän huokasi kuitenkin helpotuksesta, kun Soames +hitaasti kääntyen ja vähääkään muuttamatta ilmettään astui pois +aitiosta. + +Kun Bosinneyn asianajajan vuoro tuli sanoa sanottavansa, Jamesin +tarkkaavaisuus kaksinkertaistui, ja hän etsi etsimistään silmillään +nähdäkseen, eikö Bosinney piillyt salissa jossakin. + +Nuori Chankery aloitti hermostuneesti, Bosinneyn poissaolo vaikeutti +hänen asemaansa. Hän teki siis parhaansa kääntääkseen hänen +poissaolonsa edukseen. + +Hän ei voinut olla pelkäämättä — sanoi hän — että hänen asiakastaan oli +kohdannut tapaturma. Hän oli varmasti odottanut, että Bosinney tulisi +antamaan todistuksensa, samana aamuna oli lähetetty sana sekä hänen +toimistoonsa että asuntoonsa (vaikka hän hyvin tiesi, että ne olivat +yksi ja sama, oli hänen mielestään parempi olla mainitsematta sitä), +mutta kukaan ei tietänyt, missä hän oli, ja se oli hänen mielestään +paha enne, hän kun tiesi, kuinka halukas Bosinney oli ollut antamaan +todistustaan. Häntä ei ollut kuitenkaan käsketty pyytämään lykkäystä, +ja sellaisen ohjeen puutteessa hän katsoi asiakseen jatkaa. Vastaväite, +johon hän hieman hyväuskoisesti luotti ja johon hänen asiakkaansa +olisi perustanut todistuksena, jollei hän onnettomuudeksi jollakin +tavoin olisi tullut estetyksi saapumasta, oli se, että sanamuotoa +sellaista kuin »vapaat kädet» ei voida rajoittaa, kahlita eikä tehdä +merkityksettömiksi millään sanamuodolla, joka sitä mahdollisesti +seurasi. Hän menisi pitemmälle ja sanoisi, että väitti herra Forsyte +todistuksessaan mitä tahansa, kirjeenvaihto selvästi osoitti, ettei hän +itse asiassa ollut koskaan kieltäytynyt maksamasta mitään arkkitehtinsä +tilaamaa ja suorittamaa työtä. Vastaaja ei tosin koskaan ollut ottanut +huomioonkaan sellaista mahdollisuutta, muuten hän ei, niinkuin +kirjeistä ilmenee, olisi jatkanut työtään — äärimmäisen herkkää, +suurella huolella ja tehokkuudella suoritettua työtä, jonka piti +vastata ja tyydyttää tuntijan, rikkaan miehen, omistajan makua. Hän +tunsi tämän seikan erittäin voimakkaasti ja tuntien voimakkaasti käytti +kenties vähän voimakkaita sanoja huomauttaessaan, että tämä kanne on +mitä epäoikeutetuin ja odottamattomin, kerrassaan ennenkuulumaton. +Jos hänen ylhäisyydellään olisi ollut tilaisuutta tehdä sama, mitä +hän itse oli katsonut velvollisuudekseen, nimittäin käydä katsomassa +tätä erittäin kaunista taloa, jonka hänen asiakkaansa — joka oli +kunniakkaalla alallaan taiteilija — oli rakentanut, olisi hän +vakuutettu, että hänen ylhäisyytensä ei hetkeäkään sietäisi tätä — hän +ei häikäillyt käyttää voimakasta sanaa — tätä julkeata yritystä päästä +laillisista sitoumuksistaan. + +Ottaen tekstinsä Soamesin kirjeistä hän kosketti ohimennen Boileau — +Sementtiyhtiöjutun ennakkotapausta. »On epätietoista», sanoi hän, »mitä +tuo viranomainen on päättänyt; tahtoisin joka tapauksessa huomauttaa, +että se on juuri yhtä paljon minun edukseni kuin ystävänikin.» +Sitten hän viipyi »juonikkaassa kohdassa» kauan. Hän väitti kaikella +asianmukaisella kunnioituksella, että herra Forsyten sanamuoto kumosi +itsensä. Koska hänen asiakkaansa ei ollut mikään rikas mies, oli +asia hänelle vakava, hän oli erittäin lahjakas arkkitehti, jonka +ammatillinen maine oli epäilemättä vaarassa. Hän lopetti kenties hieman +liian henkilökohtaisella vetoomuksella tuomariin, joka oli taiteitten +ystävä, pyytäen häntä esiintymään taiteilijain suojelijana siltä, mitä +pääoman liian rautainen käsi joskus — hän sanoi joskus — voi olla. + +»Mikä», sanoi hän, »tulee olemaan taiteellisten ammattien asema, jos +varakkaat miehet kuten Soames Forsyte kieltäytyvät ja jos heidän +sallitaan kieltäytyä suorittamasta sitoumuksiaan teettämistään +töistä?»... Hän kutsuisi nyt sisään asiakkaansa siltä varalta, että +tämä viime hetkessä olisi kyennyt tulemaan saapuville. + +Ovenvartijat huusivat kolmasti Philip Baynes Bosinneyn nimen, ja heidän +kutsunsa kaikui oudon kolkosti oikeussalissa ja lehtereillä. + +Tämän nimen huutaminen, johon ei mitään vastausta kuulunut, vaikutti +omituisesti Jamesiin: oli kuin olisit huutanut kadonnutta koiraasi +kadulta. Ja hiipivä tunne, jonka tämä miehen puuttuminen herätti +hänessä, jäyti hänen mukavuuden ja varmuuden tunnettaan — hänen hyvää +oloaan. Hän ei olisi voinut sanoa miksi, mutta se teki hänen olonsa +turvattomaksi. + +Hän katsoi kelloa — neljännestä yli kahden! Kaikki olisi ohi +neljännestunnissa. Missä tuo nuori mies saattoi olla? + +Vasta kun herra tuomari Bentham alkoi lausua tuomiotaan hän vapautui +mielialansa äskeisestä käänteestä. + +Seisten sen puisen kaiteen takana, joka erotti hänet toisista +kuolevaisista, oppinut tuomari nojautui eteenpäin. Sähkövalo, joka +paloi juuri hänen päänsä yläpuolella, lankesi hänen kasvoilleen ja +antoi niille kellertävän värin peruukin lumivalkean kruunun alla. Puvun +laajuus kasvoi kuin silmissä, hänen koko olemuksensa, joka erottui muun +salin suhteellisesta pimeydestä, säteili kuin jokin majesteetillinen +ja pyhä ruumis. Hän karisti kurkkuaan, otti kulauksen vettä, katkaisi +kynän kärjen pöytää vasten, pani luiset kätensä eteensä ristiin ja +aloitti. + +Jamesin silmissä hän äkkiä yleni paljon mahtavammaksi, kuin hän olisi +koskaan voinut luulla Benthamin ylenevän. Siinä oli lain majesteetti, +ja paljon vähemmän asialliselle luonteelle kuin Jamesille olisi voinut +antaa anteeksi, että hän ei kyennyt särkemään tuota sädekehää ja +näkemään sen takana verraten tavallista Forsytea, joka arkielämässä +tunsi nimen Sir Walter Bentham. + +Bentham antoi tuomionsa seuraavin sanoin: + +»Tämän tapauksen tosiseikoista ei voi kiistellä. Viime toukokuun 15 +päivänä vastaaja kirjoitti kantajalle kirjeen, pyytäen vapautusta +ammatillisesta asemastaan kantajan talon sisustustöihin nähden, jollei +hänelle anneta »vapaita käsiä». + +Kantaja kirjoitti toukokuun 17 päivänä seuraavan vastauksen: +»Antaessani sinulle pyyntösi mukaan taaskin »vapaat kädet» toivon sinun +selvästi ymmärtävän, että talo kokonaisuudessaan, luovutettuna minulle +täysin valmiina ja sisustettuna, ei saa tulla maksamaan yli 12,000 +punnan, sinun palkkiosi mukaan luettuna (niinkuin sovimme).» Tähän +kirjeeseen vastaaja vastasi: »Jos luulet, että niin arassa asiassa +kuin sisustuksessa voin sitoutua määrättyihin puntiin, pelkään, että +olet erehtynyt.» Toukokuun 19 p. kantaja kirjoittaa seuraavasti: »En +tarkoittanut, että välillemme syntyisi vaikeuksia, jos ylittäisit viime +kirjeessä mainitsemani summan kymmenellä tai kahdellakymmenellä tai +viidelläkymmenellä punnalla. Sinulla on vapaat kädet näitten kirjeitten +sanamuodon mukaan ja toivon sinun näkevän mahdolliseksi saattaa +päätökseen sisustustyöt.» Toukokuun 20 päivänä vastaaja vastasi tähän +lyhyesti: »Hyvä on.» + +»Sisustustöitä suorittaessaan vastaaja antautui sitoumuksiin +ja kuluihin, jotka nostivat talon kokonaissumman kahteentoista +tuhanteen neljäänsataan puntaan, mitkä kaikki kustannukset kantaja on +suorittanut. Tämän syytteen on kantaja nostanut saadakseen vastaajalta +takaisin ne kolmesataa viisikymmentä puntaa, jotka hän on joutunut +maksamaan yli niiden kahdentoista tuhannen ja viidenkymmenen punnan, +jotka kantaja väittää tässä kirjeenvaihdossa asettaneensa korkeimmaksi, +mikä vastaajalla oli lupa kuluttaa. + +»Minun tehtäväni on ratkaista, onko vai eikö vastaaja ole velvollinen +palauttamaan kantajalle tämän summan. Minun arvosteluni mukaan hän on +velvollinen. + +»Itse asiassa kantaja on sanonut seuraavalla tavalla: »Minä annan +sinulle vapaat kädet näiden sisustusten suorittamisessa, sillä ehdolla, +että minun maksettavani kokonaissumma ei nouse kahtatoista tuhatta +puntaa suuremmaksi. Jos ylität summan enintään viidelläkymmenellä +punnalla, en pane sinua siitä vastuuseen, mutta sen rajan +toisella puolen et toimi enää minun nimissäni, ja minä kieltäydyn +suorituksista.» Minulle ei ole aivan selvää, missä määrin kantaja, +jos hän todella olisi kieltäytynyt vastaamasta asiamiehensä tekemistä +sitoumuksista, olisi menestyksellä voinut sen tehdä, mutta hän ei ole +valinnut tätä tietä. Hän on suostunut maksamaan ja ryhtynyt vaatimaan +oikeuksiaan vastaajalta tämän sitoumuksen sanamuodon mukaan. + +»Minun tuomioni mukaan kantajalla on oikeus nostaa tämä summa +vastaajalta. + +»Vastaajan taholta on koetettu näyttää toteen, että tässä +kirjevaihdossa ei ole määritelty eikä aiottu määritellä mitään +kustannusten rajaa. Jos niin olisi, en näe mitään syytä, miksi kantaja +on kirjevaihdossa maininnut summat kaksitoista tuhatta ja edelleen +viisikymmentä puntaa. Puolustajan vastaväite tekisi nämä maininnat +merkityksettömiksi. Minulle on päivänselvää, että tässä toukokuun +20:nnen päivän kirjeessä hän suostui täysin selvään ehdotukseen, jonka +sanamuotoon hänen täytyy katsoa olevansa sidottu. + +»Näistä syistä lankeaa tuomio kantajan eduksi kustannusvaatimuksiin +nähden.» + +James huoahti ja kumartui nostamaan sateenvarjonsa, joka oli rämisten +kaatunut tuomarin sanoessa sanat »kirjevaihdossa maininnut». + +Hän nousi ja lähti nopeasti oikeussalista. Odottamatta poikaansa +hän sieppasi ajurin (oli sumuton, harmaa iltapäivä) ja ajoi suoraan +Timothyn luo, jossa hän kohtasi Swithinin. Tälle, rouva Smallille ja +Hester tädille hän kertoi asiain menon syöden samalla kaksi sämpylää, +ei yksinomaan puheen väliaikoina. + +»Soames suoritti asiansa oikein hyvin», lopetti hän. »Hänen päänsä +on ruuvattu oikeaan suuntaan. Tämä ei tule miellyttämään Jolyonia. +Nuorelle Bosinneylle se on paha juttu, en ihmettelisi, vaikka hän +tekisi vararikon.» Sitten, pitkän vaitiolon jälkeen, jonka aikana hän +tuijotti tuleen, hän lisäsi: + +»Hän ei ollut saapuvilla — minkähän tähden?» + +Kuului askelten ääntä. Tukevan miehen hahmo, jolla oli vankkaa +terveyttä osoittavat punaisen ruskeat kasvot, tuli näkyviin salin +taustaan. Hänen kohotetun kätensä etusormi oli suunnattu mustaa +lievetakkia kohti. Hän puhui nyreällä äänellä. + +»Kas, James», hän sanoi. »Minä en voi — en voi viipyä.» Ja hän kääntyi +ympäri ja asteli pois. + +Se oli Timothy. + +James nousi tuolistaan. »Niin!» sanoi hän. »Niin! Minä tiesin, että +jotakin oli hul—» Hän keskeytti puheensa ja tuijotti eteensä ikäänkuin +olisi nähnyt huonon enteen. + + + + +6. SOAMES ILMOITTAA UUTISEN + + +Oikeussalista lähtiessään Soames ei suoraan mennyt kotiin. City ei +vetänyt häntä puoleensa, ja kaivaten myötätuntoa voittonsa johdosta +hänkin suuntasi kulkunsa, mutta hitaasti ja jalan, Timothyn taloon +Bayswater Roadille. + +Hänen isänsä oli juuri lähtenyt. Rouva Small ja Hester täti, jotka jo +tiesivät koko asian, tervehtivät häntä lämpimästi. He olivat varmat, +että hänen oli nälkä kaikkien noitten todistamisten jälkeen. Smither +saisi paistaa muutaman sämpylän lisää, Soamesin rakas isä oli syönyt ne +kaikki. Hänen piti nostaa jalkansa sohvalle, ja hänen piti myös saada +lasillinen luumukonjakkia. Se oli niin vahvistavaa. + +Swithin oli vielä läsnä, hän oli viivytellyt tavallista kauemmin, +sillä hän tunsi olevansa ruumiinliikunnan puutteessa. Kuullessaan +nämä ehdotukset hän »sähähti». Olipa siinäkin kaunis tilanne nuorelle +miehelle! Hänen oma maksansa oli epäkunnossa, eikä hän voinut sietää +ajatusta, että joku muu saisi juoda luumukonjakkia. + +Hän lähti melkein heti sanoen Soamesille: »Kuinka vaimosi voi? Sano +hänelle terveisiä, että jos hänen on ikävä ja jos hän haluaa tulla +syömään päivällistä luokseni kaikessa hiljaisuudessa, annan hänelle +sellaista samppanjaa, jota hän ei saakaan joka päivä.» Tuijottaen +korkeuksistaan Soamesiin hän puristi kokoon paksun, turpean, keltaisen +kätensä ikäänkuin olisi tahtonut sulkea siihen koko tuon pienen +makupalan, sitten hän pullisti rintaansa ja käveli hitaasti pois. + +Rouva Small ja Hester täti jäivät kauhun valtaan. Swithin oli niin +hullunkurinen! + +He itse olisivat kovin tahtoneet kysyä Soamesilta, kuinkahan Irene +tulisi suhtautumaan oikeudenkäynnin tulokseen, mutta he tiesivät, että +he eivät saaneet; kenties hän sanoisi jotakin omasta aloitteestaan, +valaisisi edes hiukan kysymystä, joka tällä hetkellä oli polttava +heidän elämässään, tuota kysymystä, josta ei saanut puhua, vaikka +vaitiolo kiusasi heitä miltei ylivoimaisesti. Sillä nyt oli +Timothyllekin kerrottu, ja uutisen vaikutus hänen terveyteensä oli +suorastaan hälyttävä. Ja mitä Junekin tekisi? Siinä myöskin jännittävä, +joskin vaarallinen pohdinnan aihe. + +He eivät ikinä voineet unohtaa vanhan Jolyonin käyntiä, minkä +jälkeen hän ei ollutkaan näyttäytynyt; he eivät olleet unohtaneet +sitä vaikutusta, minkä käynti oli tehnyt kaikkiin läsnäolijoihin, +että nimittäin perhe ei enää ollut sama kuin ennen, että perhe oli +hajaantumassa. + +Mutta Soames ei antanut heille mitään apua istuessaan siinä polvet +ristissä puhellen Barbizonin koulun maalareista, jotka hän juuri oli +keksinyt. He ovat tulevaisuuden miehiä, sanoi hän, hän ei ihmettelisi, +vaikka heillä vielä tehtäisiin paljon rahaa; hänellä oli näköpiirissään +kaksi taulua, jotka eräs Corot-niminen oli maalannut, kaksi +ihastuttavaa taulua, ja jos hän saisi ne säälliseen hintaan, hän menisi +ja ostaisi ne — jonakin kauniina päivänä niistä varmaan saisi korkean +hinnan. + +Vaikka sekä rouva Small että Hester täti eivät voineetkaan olla +tuntematta mielenkiintoa, eivät he sentään oikein sulattaneet sitä, +että heidät noin kokonaan syrjäytettiin. + +Sehän oli mielenkiintoista — kovin mielenkiintoista — ja Soameshan oli +niin viisas, että hän jos kukaan tekisi noilla tauluilla jotakin, mutta +mitkä olivat hänen aikeensa nyt, kun hän oli voittanut oikeusjutun? +Aikoiko hän muuttaa Lontoosta heti ja asettua maalle, vai mitä hän +ajatteli? + +Soames vastasi, että hän ei oikein tietänyt, luultavasti he pian +muuttaisivat. Hän nousi ja suuteli tätejään. + +Tuskin oli Juley täti saanut tämän lähdön sinetin, kun hänessä +tapahtui muutos, ikäänkuin peloittava rohkeus olisi vallannut hänet. +Joka ainoa pieni lihaksen osa hänen kasvoissaan näytti pyrkivän pois +näkymättömästä, rajoittavasta naamiosta. + +Hän nousi koko pituuteensa, joka vähän ylitti keskimitan, ja sanoi: +»Asia on ollut mielessäni kauan, rakkaani, ja jollei kukaan muu sano +sitä sinulle, olen päättänyt —» + +Hester täti keskeytti hänet: »Muista, Julia, sinä teet sen —» hän +läähätti, »omalla vastuullasi!» + +Rouva Small jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullut: »Minä sanon, että sinun +tulee tietää, rakkaani, että rouva MacAnder näki Irenen kävelevän +Richmond Parkissa herra Bosinneyn kanssa.» + +Täti Hester, joka myöskin oli noussut, vaipui takaisin tuoliinsa ja +käänsi kasvonsa toisaalle. Juley oli tosiaankin — hänen ei pitäisi +tehdä tuollaista — kun hän, Hester oli huoneessa. Henkeä pidättäen hän +odotti, mitä Soames vastaisi. + +Soames oli punastunut erikoisella tavallaan, joka aina keskittyi +silmien väliin. Hän nosti kättään, näytti valitsevan erään sormistaan +ja puri hienosti sen kynttä. Sitten hän sanoi, venyttäen puhettaan +huultensa läpi: »Rouva MacAnder on kissa.» + +Ja hän poistui huoneesta vastausta odottamatta. + +Tullessaan Timothyn taloon hän oli päättänyt, mitä suuntaa hän kotona +lähtisi kulkemaan. Hän menisi Irenen luo ja sanoisi: + +»Nyt olen voittanut oikeusjuttuni, siitä asiasta on nyt päästy! En +aio olla kova Bosinneylle, koetan katsoa, emmekö saa asiaa jotenkin +järjestymään, en aio kiristää häntä. Ja kääntäkäämme lehteä nyt! +Me vuokraamme tämän talon ja lähdemme pois näistä sumuista. Me +muutamme Robin Hilliin heti, eikö niin? Minä — minä en aikonut olla +kovakourainen! Lyökäämme kättä — ja —» Kenties Irene suostuisi +suudelmaan ja unohtaisi! + +Mutta kun hän lähti Timothylta, hänen aikeensa eivät enää olleet niin +yksinkertaiset. Kuukausien kytevä mustasukkaisuus ja epäluulo olivat +leimahtaneet ilmiliekkiin. Hän tahtoi kerta kaikkiaan lopettaa tuon +tuollaisen, hän ei antaisi Irenen vetää hänen nimeään lokaan! Jos +Irene ei voinut eikä tahtonut rakastaa häntä, niinkuin olisi ollut +hänen velvollisuutensa ja Soamesin oikeus — ei hän kuitenkaan saisi +tehdä miehelleen kepposia toisen miehen kanssa! Hän nuhtelisi Ireneä +siitä, uhkaisi häntä avioerolla! Se palauttaisi hänet järkiinsä, sitä +ajatusta hän ei toki uskaltaisi kohdata! Mutta — mutta — entä jos hän +uskaltaisi? Soames horjui — se ei ollut ennen tullut hänen mieleensä. + +Entä jos hän uskaltaisi? Entä jos hän tunnustaisi Soamesille jotakin? +Kuinka hän silloin kestäisi? Hänen pitäisi erota Irenestä silloin. + +Avioero! Näin läheltä kuultuna sana oli lamaannuttava, niin kokonaan +vastoin kaikkia niitä periaatteita, jotka tähän asti olivat ohjanneet +hänen elämäänsä. Sanan ehdoton jyrkkyys kauhistutti häntä, hän tunsi +olevansa kuin kapteeni, joka astuu laivansa laidalle ja omin käsin +heittää mereen kallisarvoisimman lastinsa. Tämä omin käsin suoritettu +omaisuuden hätäheitto kammotti Soamesia. Se vahingoittaisi häntä hänen +ammatissaan. Hänen pitäisi päästä eroon Robin Hillin talosta, joka +oli maksanut hänelle niin paljon rahaa, niin paljon odotuksia — ja +tappioita. Ja Irene! Hän ei enää kuuluisi Soamesille, ei edes nimeltä. +Hän häviäisi hänen elämästään — Soames ei enää koskaan saisi nähdä +häntä! + +Hän ajoi vuokravaunuissa kadun päästä päähän voimatta päästä yli sen +ajatuksen, että hän ei enää saisi nähdä Ireneä. + +Mutta kenties ei ollut mitään tunnustettavaa, hyvin todennäköisesti +ei ollut mitään tunnustettavaa. Oliko viisasta viedä asioita niin +pitkälle? Oliko viisasta saattaa itsensä asemaan, jossa kenties +joutuisi syömään sanansa? Oikeusjutun päätös saattaisi Bosinneyn +perikatoon, perikatoon joutunut mies on epätoivoinen, mutta — mitä hän +saattoi tehdä? Hän saattoi lähteä ulkomaille, hävinneet miehet aina +lähtevät ulkomaille. Mitä he voisivat tehdä — jos nyt todella piti +sanoa »he» — ilman rahaa? Olisi parempi odottaa ja katsoa, kuinka asiat +kääntyisivät. Tarpeen tullen hän voisi antaa pitää silmällä Ireneä. +Mustasukkaisuuden tuska (joka lähinnä muistuttaa ilkeätä hammassärkyä) +valtasi hänet taas, ja hän melkein huusi. Mutta hänen täytyi päättää, +määrätä jokin suunta menettelylleen ennen kotiintuloa. Kun vaunut +pysähtyivät ovelle, ei hän ollut päättänyt mitään. + +Hän astui sisään, kädet hiestä märkinä, peläten kohdata Ireneä, palaen +halusta kohdata hänet, tietämättä, mitä sanoisi tai tekisi. + +Palvelustyttö Bilson oli hallissa ja kertoi vastaukseksi hänen +kysymykseensä: »Missä on rouva?» että rouva Forsyte oli lähtenyt +talosta puolenpäivän aikaan ottaen mukaansa matka-arkun ja käsilaukun. + +Soames nykäisi turkkinsa hihan tytön kädestä ja seisoi hänen edessään. + +»Mitä?» huudahti hän, »mitä sanot?» Äkkiä hän muisti, että hän ei +saanut osoittaa järkytystä, ja lisäsi: »Minkä sanan hän jätti?» todeten +salaiseksi kauhukseen hätääntyneen katseen tytön silmissä. + +»Rouva Forsyte ei jättänyt mitään sanaa, herra.» + +»Ei mitään sanaa, hyvä on, kiitos vain, kyllä ymmärrän. Minä syön +päivällistä kaupungilla.» + +Tyttö meni alakertaan jättäen hänet vielä seisomaan turkissaan ja +koneellisesti selailemaan käyntikortteja, joita oli posliinimaljassa +hallin leikkauksin koristetulla tammikaapilla. + + Herra ja rouva Bareham Culcher. + Rouva Septimus Small. + Rouva Baynes. + Herra Solomon Thornworthy. + Lady Bellis. + Neiti Hermione Bellis. + Neiti Winifred Bellis. + Neiti Ella Bellis. + +Keitä hitossa olivat kaikki nämä ihmiset? Hän tuntui unohtaneen kaikki +tavalliset seikat. Sanat »ei mitään sanaa — matka-arkku ja käsilaukku» +leikkivät piilosilla hänen aivoissaan. Oli uskomatonta, että hän +ei ollut jättänyt mitään sanaa, ja Soames juoksi yläkertaan yhä +turkissaan, hypäten kaksi porrasta kerrallaan niinkuin nuori aviomies +ainakin rientäessään kotiin vaimonsa huoneeseen. + +Kaikki oli hienoa, raikasta, tuoksuvaa, kaikki täydellisessä +järjestyksessä. Suurella, sinipunervan silkkipeiton peittämällä +vuoteella oli pussi, jonka hän omin käsin oli kirjonut yöpukuaan +varten, tohvelit olivat valmiina sängyn alla, peiton reunakin oli +käännetty ikäänkuin odottamaan häntä. + +Pöydällä oli hopeakoristeiset harjat ja pullot hänen +pukeutumislippaastaan — Soamesin lahja. Tässä täytyi siis olla +jokin erehdys. Minkä laukun hän oli ottanut? Soames meni kellon +luo aikoen soittaa Bilsonia, mutta muisti ajoissa, että hänen piti +olla tietävinään, minne Irene oli mennyt, suhtautua kaikkeen kuin +luonnolliseen asiaan ja vain itsekseen hapuilla selvyyteen. + +Hän sulki ovet ja koetti ajatella, mutta tunsi aivojensa menevän +ympäri, ja äkkiä kyynelet pakottautuivat hänen silmiinsä. + +Hän riisui kiireesti turkkinsa ja katsoi kuvaansa peilistä. + +Hän oli liian kalpea, kasvot kauttaaltaan harmahtavat. Hän kaatoi vettä +vatiin ja alkoi kuumeisesti peseytyä. + +Hopeavartiset harjat tuoksuivat heikosti niiltä hyvänhajuisilta +hiusvesiltä, joita Irenen oli tapana käyttää, ja tämän tuoksun +tuntiessaan Soames alkoi taas tuntea mustasukkaisuuden polttavaa kipua. + +Hän heitti turkin ylleen, juoksi portaita alas ja kadulle. + +Hän ei ollut kuitenkaan menettänyt kaikkea itsehillintäänsä, ja +kulkiessaan Sloane Streetiä alas hän koetti keksiä käyttökelpoista +selitystä, jollei löytäisi häntä Bosinneyn luota. Mutta entä jos hän +löytäisi? Hänen päättäväisyytensä taaskin herpaantui, hän tuli taloon +tietämättä, mitä tehdä, jos Irene olisi siellä. + +Toimistotuntien aika oli jo ohi ja katuovi suljettu. Nainen, joka tuli +avaamaan, ei osannut sanoa, oliko herra Bosinney sisällä vai eikö, hän +ei ollut nähnyt häntä sinä päivänä, ei kahteen tai kolmeen päivään, +hän ei nyt käynyt siistimässä Bosinneyn luona, kukaan ei käynyt, +arkkitehti — + +Soames keskeytti hänet, hän menisi itse katsomaan. Hän nousi ylös +kasvot juroina, valkeina. + +Ylimmässä kerroksessa ei ollut valoa, ovi oli suljettu, kukaan ei +vastannut hänen soittoonsa, hän ei kuullut mitään ääntä. Hänen oli +pakko kääntyä takaisin, väristen turkissaan, sydän viluisena. Hän +kutsui ajuria ja käski ajamaan Park Laneen. + +Matkalla hän koetti muistella, milloin hän viimeksi oli antanut +Irenelle maksuosoituksen. Irenellä ei voinut olla muuta kuin kolme tai +neljä puntaa, mutta hänellä oli jalokivensä, ja hänelle tuotti hienoa +kidutusta kuvitella, kuinka paljon rahaa hän voisi saada niistä — +tarpeeksi, jotta he pääsisivät ulkomaille, tarpeeksi, jotta he voisivat +elää jonkin aikaa. Hän koetti laskea, vaunut pysähtyivät, ja hän nousi +lopettamatta laskuaan. + +Hovimestari kysyi, oliko rouva Soames vaunuissa, herra oli sanonut, +että molempia odotettiin päivälliselle. + +Soames vastasi: »Ei, rouva Forsyte on vilustunut.» + +Hovimestari valitti. + +Soamesin mielestä mies katsoi häneen tutkivasti ja muisti, ettei hän +ollut iltapuvussa. Hän kysyi: »Onko vieraita päivällisellä?» + +»Ei muita kuin herra ja rouva Dartie.» + +Taaskin Soamesista tuntui, että hovimestari katsoi häneen uteliaasti. +Hänen itsehillintänsä petti. + +»Mitä katsotte?» hän sanoi. »Mikä minussa on hullusti, häh?» + +Hovimestari punastui, ripusti turkin naulaan, mumisi jotakin, joka oli +kuin: »Ei mikään, herra, ei toki», ja hiipi salavihkaa pois. + +Soames lähti yläkertaan. Hän kulki salin läpi katsomatta ympärilleen ja +meni suoraa päätä isänsä ja äitinsä makuuhuoneeseen. + +James seisoi sivuttain, hänen pitkän, laihan vartalonsa koverat +ääriviivat olivat edukseen paidanhihoissa ja iltapuvun liiveissä, +hänen päänsä oli kumarassa, ja valkean kaulanauhan päät kurkistivat +vinosti esiin valkean poskiparran alta. Silmät tuijottivat kiinteän +keskittyneinä eteensä, huulet olivat pitkällä, hän pani kiinni vaimonsa +puvun ylimpiä hakasia. Soames pysähtyi, hänen kurkkuaan kuristi, joko +siksi, että hän oli tullut portaita ylös liian nopeasti tai sitten +jostakin muusta syystä. Hän itse — häntä ei ollut koskaan — koskaan +pyydetty — + +Hän kuuli isänsä äänen, joka sanoi ikäänkuin suussa olisi ollut neula: +»Kuka se on? Kuka siellä? Mitä tahdotte?» Ja äidin: »Kas niin, Félice, +tule panemaan kiinni tämä herra ei ikinä saa valmiiksi.» + +Soames pani käden kurkulleen ja sanoi käheästi: + +»Se olen minä — Soames.» + +Hän pani kiitollisena merkille Emilyn hellän yllätyksen: »Sinäkö, +rakas poikani?» ja Jamesin, kun hakanen putosi hänen käsistään: »Mitä, +Soames! Mikä toi sinut tänne? Etkö voi hyvin?» + +Hän vastasi koneellisesti: »Ei minua mikään vaivaa», ja katsoi heihin, +ja hänestä tuntui mahdottomalta kertoa uutistaan. + +James, joka hälyttyi helposti, alkoi: »Sinä et näytä terveeltä. Olet +luultavasti vilustunut — maksa kai, en ihmettelisi. Äitisi antaa +sinulle —» + +Mutta Emily keskeytti hänet hiljaa: »Onko Irene mukanasi?» + +Soames pudisti päätään. + +»Ei», sopersi hän, »Irene on — on jättänyt minut.» + +Emily jätti peilin, jonka edessä hän oli seisonut. Hänen kookas, +täyteläinen vartalonsa menetti majesteettisuutensa ja muuttui hyvin +inhimilliseksi, kun hän riensi Soamesin luo. + +»Rakas poikani! Rakas poikani!» + +Hän painoi huulensa Soamesin otsalle ja siveli hänen kättään. + +Jameskin oli kääntynyt kokonaan poikaansa, hänen kasvonsa näyttävät +vanhemmilta. + +»Jättänyt sinut?» sanoi hän. »Mitä tarkoitat — jättänyt sinut? Et ole +koskaan kertonut minulle, että hän aikoi jättää sinut.» + +Soames vastasi nyrpeästi: »Kuinka minä olisin voinut kertoa? Mitä on +tehtävä nyt?» + +James alkoi kävellä edestakaisin, hän näytti omituiselta ja +haikaramaiselta siinä paitahihasillaan. »Mitä on tehtävä!» mutisi hän. +»Kuinka minä tietäisin mitä on tehtävä? Mitä hyödyttää kysyä minulta? +Kukaan ei kerro minulle mitään, ja sitten tullaan kysymään minulta, +mitä on tehtävä, ja minä tahtoisin tietää, mitä minun pitää sanoa. +Siinä on äitisi, siinä hän seisoo, hän ei sano mitään. Minä sanon, että +sinun pitää lähteä Irenen jäljille.» + +Soames hymyili, hänen erikoinen, ylimielinen hymynsä ei ollut koskaan +ennen näyttänyt surkealta. + +»Minä en tiedä, minne hän on mennyt», sanoi hän. + +»Et tiedä, minne hän on mennyt!» sanoi James. »Mitä tarkoitat, et tiedä +minne hän on mennyt? Minne otaksut hänen menneen? Hän on lähtenyt tuon +nuoren Bosinneyn luo, sinne hän on mennyt. Minä tiesin, että niin +tulisi käymään.» + +Seuraavan pitkän vaitiolon aikana Soames tunsi äitinsä käden pusertavan +omaansa. Ja kaikki mitä tapahtui, tapahtui ikäänkuin hänen oma ajatus +tai toimintakykynsä olisi mennyt levolle. + +Hänen isänsä kasvot olivat tummanpunaiset ja nytkähtelivät ikäänkuin +hän aikoisi ruveta itkemään. Hän lausui sanoja, jotka näyttivät +purkautuvan hänestä kuin jonkin sielullisen suonenvedon voimalla. + +»Siitä tulee skandaali, minä sanoin sen aina.» Ja kun ei kukaan muu +sanonut mitään: »Ja siinä te seisotte, äitisi ja sinä!» + +Sitten Emilyn ääni kylmänä, melkein ylenkatseellisena: »No, rauhoitu, +James! Soames tekee kaiken voitavansa.» + +James tuijotti lattiaan ja sanoi vähän katkonaisesti: »Minä en +voi auttaa sinua, minä olen vanha. Älä pidä liian kovaa kiirettä, +poikaseni.» + +Sitten taas äidin ääni: »Soames tekee kaiken voitavansa. Me emme puhu +siitä. Kaikki päättyy vielä hyvin, saatte nähdä.» + +Ja James: »Minä en ymmärrä, kuinka se voisi päättyä hyvin. Ja jollei +hän ole lähtenyt tuon nuoren Bosinneyn kanssa, neuvon sinua, ettet +kuuntele häntä, vaan lähdet perässä ja tuot hänet takaisin.» + +Taas Soames tunsi äitinsä käden hyväilevän hivelyn, ja ikäänkuin +toistaen jotakin pyhää valakaavaketta hän mutisi hampaittensa välistä: +»Minä tahdon.» + +Kaikki kolme menivät nyt saliin yhdessä. Siellä olivat talon kolme +tytärtä ja Dartie. Jos Irene olisi ollut läsnä, olisi perhepiiri ollut +täydellinen. + +James vaipui nojatuoliinsa, ja lukuunottamatta kylmää tervehdyssanaa +Dartielle, jota hän sekä halveksi että pelkäsi niinkuin sopikin +miestä, joka luultavasti aina oli rahapulassa, hän ei puhunut mitään, +kunnes kutsuttiin päivälliselle. Soames niinikään oli hiljaa, ja Emily +yksin, kylmänrohkea nainen, ylläpiti Winifredin kanssa keskustelua +jokapäiväisistä asioista. Hän ei ollut koskaan levollisempi tavoissaan +ja puheissaan kuin sinä iltana. + +Koska oli päätetty olla puhumatta Irenen paosta, ei kukaan muu +perheenjäsen lausunut mielipidettään Soamesin omaksuttavasta oikeasta +menettelytavasta, mutta ei juuri voi epäillä, päättäen siitä yleisestä +sävystä, missä näitä asioita myöhemmin käsiteltiin, etteikö Jamesin +neuvo: »Älä kuuntele häntä, vaan lähde perässä ja tuo hänet takaisin!» +olisi saavuttanut hyväksymistä, paria poikkeusta lukuunottamatta, ei +ainoastaan Park Lanessa, vaan myös Nicholasin, Rogerin ja Timothyn +taloissa. Aivan samoin olisi sen varmaan allekirjoittanut tuo laajempi, +kautta Lontoon ulottuva Forsyte-järjestö, joka ei voinut lausua +mielipidettään vain siksi, että se ei tuntenut asiaa. + +Emilyn ponnistuksista huolimatta tarjosivat Warmson ja lakeija +päivällisen melkein hiljaisuuden vallitessa. Dartie oli pahalla +tuulella ja joi minkä suinkin saattoi; tytöt yleensä puhelivat +toisilleen harvoin. James kysyi kerran, missä June mahtoi olla ja +mitä hän teki näihin aikoihin. Kukaan ei osannut vastata. Hän vaipui +synkkyyteen. Vasta kun Winifred kertoi, kuinka pikku Publius oli +antanut vääränrahansa kerjäläiselle, hän kirkastui. + +»Ah», sanoi hän, »kas siinä viisas pikku veitikka. En tiedä mitä +hänestä tulee, jos hän jatkaa tähän suuntaan. Älykäs pieni poika, sanon +minä!» Mutta se oli vain ohimenevä väläys. + +Ruokalajit seurasivat toisiaan juhlallisesti sähkölampun alla, joka +loisti pöydälle, mutta ei ylettynyt seinän tärkeimpään koristukseen, +niinsanottuun »Turnerin Meritauluun», jossa ei ollut juuri muuta kuin +köysiä ja hukkuvia miehiä. Samppanjaa tarjottiin, sitten pullo Jamesin +esihistoriallista portviiniä, mutta ikäänkuin luurangon kylmä käsi +olisi ollut tarjoamassa. + +Kymmeneltä Soames lähti, hän oli kahdesti vastannut kysymykseen, että +Irene ei voi hyvin, ja tunsi, että hän ei enää voinut luottaa itseensä. +Äiti antoi hänelle suuren, pehmeän suudelman ja hän puristi äidin +kättä tuntien lämpimän aallon poskillaan. Hän käveli kotiin kylmässä +tuulessa, joka vinkui toivottomana katujen kulmissa, teräksensinisen +taivaan alla, jolle tähdet loivat eloa. Hän ei huomannut niiden +hallaista tervehdystä eikä käpristyneitten vaahterainlehtien kahinaa +eikä yökulkijanaisia, jotka kiirehtivät ohi kuluneissa turkeissaan, +eikä kulkurien nälkiintyneitä kasvoja katujen kulmissa. Talvi oli +tullut! Mutta Soames riensi kotiin unohtaen kaiken muun, hänen kätensä +värisivät, kun hän otti uusimmat kirjeet kultalankahäkistä, johon ne +putosivat ovessa olevasta raosta. + +Ei mitään Ireneltä. + +Hän meni ruokasaliin, tuli loisti siellä kirkkaasti, hänen tuolinsa +oli vedetty sen ääreen, tohvelit olivat valmiina, whiskytarjotin ja +savukekotelo pöydällä, mutta tuijotettuaan tuohon kaikkeen minuutin tai +pari hän sammutti valon ja meni yläkertaan. Siellä oli tulta myös hänen +pukeutumishuoneessaan, mutta Irenen huone oli pimeä ja kylmä. Siihen +huoneeseen Soames meni. + +Hän sytytti monta kynttilää ja kulki kauan edestakaisin vuoteen ja oven +väliä. Hän ei voinut tottua ajatukseen, että Irene todella oli jättänyt +hänet, ja ikäänkuin vielä hakien jotakin sanaa, jotakin syytä, jotakin +avainta avioelämänsä koko salaisuuteen hän alkoi availla komeroita ja +laatikoita. + +Siinä olivat Irenen puvut. Hän oli aina halunnut, vieläpä vaatinut, +että Irenen piti käydä hyvin puettuna — hän oli ottanut mukaansa hyvin +harvoja, kaksi tai kolme enintään, ja laatikko laatikon jälkeen, täynnä +silkki ja liinatavaroita, oli koskemattomana. + +Kenties kaikki olikin vain oikkua, kenties hän oli mennyt merenrannalle +saadakseen pariksi päiväksi ilmanvaihtoa. Jospa vain olisikin niin, +jospa hän vain tulisi takaisin, silloin ei hän enää ikinä yrittäisi +samaa, mitä hän oli tehnyt tuona kohtalokkaana toissa yönä, ei koskaan +enää antautuisi vaaraan — vaikka se olikin Irenen velvollisuus, hänen +vaimon velvollisuutensa; vaikka hän kuuluikin miehelleen — hän ei +koskaan enää antautuisi tuohon vaaraan. Irene ilmeisesti ei ollut +oikein selväpäinen! + +Soames pysähtyi laatikolle, missä Irene piti jalokiviään. Se ei ollut +lukossa ja aukeni, kun hän veti. Jalokivilippaassakin oli avain suulla. +Tämä hämmästytti häntä, kunnes hän muisti, että se tietysti oli tyhjä. +Hän avasi sen. + +Se oli kaukana tyhjästä. Vihreihin samettiosastoihinsa jaettuina olivat +kaikki esineet, jotka Soames oli antanut hänelle, vieläpä kello, ja +kellon lokeroon oli pistetty kolminurkkainen kirjelippu, joka oli +osoitettu Soames Forsytelle. + +»Luulen, että en ole ottanut mitään, mitä sinä tai sukulaisesi ovat +antaneet minulle.» Ja siinä oli kaikki. + +Hän katseli timantti- ja helmisolkia ja rannerenkaita, pientä +kultakelloa, jossa oli suuri, safiireihin upotettu timantti, kaikkia +vitjoja ja sormuksia, ja kyynelet syöksyivät hänen silmiinsä ja +valuivat alas koruille. + +Irene ei olisi voinut tehdä mitään, ei ollut tehnyt mitään, joka +selvemmin olisi saanut Soamesin ymmärtämään hänen lähtönsä sisäisen +merkityksen. Sinä hetkenä hän ehkä ymmärsi melkein kaiken, mitä +ymmärrettävää oli — ymmärsi, että Irene tunsi vastenmielisyyttä +häntä kohtaan, oli tuntenut jo kauan, että kaikkine aikeineen ja +tarkoituksineen he olivat kuin kaksi eri maailmoissa elävää ihmistä, +että hänellä ei ollut mitään toiveita, ei ollut koskaan ollut, ja myös +— että Irene oli kärsinyt, että hän oli säälittävä. + +Sinä liikutuksen hetkenä hän petti Forsyten itsessään, unohti itsensä, +etunsa, omaisuutensa — oli kykenevä melkein mihin tahansa, oli +kohotettu epäitsekkyyden ja epäkäytännöllisyyden puhtaaseen eetteriin. + +Sellaiset hetket menevät nopeasti ohi. + +Ja ikäänkuin kyynelet olisivat puhdistaneet hänet heikkoudesta hän +nousi, sulki lippaan ja kantoi sen hitaasti, melkein vapisten, toiseen +huoneeseen. + + + + +7. JUNEN VOITTO + + +June oli odottanut aikaansa, tutkinut aamuin illoin sanomalehtien +ikävämpiä palstoja sitkeydellä, joka alussa hämmästytti vanhaa +Jolyonia, ja kun aika tuli, ryhtyi hän toimiin luonteensa koko +nopeudella ja päättäväisellä itsepintaisuudella. + +Hän tulee aina parhaiten elämässään muistamaan tuon aamun, jolloin +hän vihdoinkin näki esilletulevien oikeusasiain luettelossa +_Times-lehdessä_, otsakkeena Oikeussali XIII, herra tuomari Bentham, +jutun Forsyte — Bosinney. + +Kuin pelaaja, joka panee peliin viimeisen rahansa, hän oli valmistunut +panemaan tähän heittoon kaikkensa. Hänen luonteeseensa ei kuulunut +tappion ajatteleminen. Ei voi sanoa, miten — jollei rakastavan naisen +vaistolla — hän tiesi, että Bosinneyn häviö asiassa oli varma, joka +tapauksessa hän laati suunnitelmansa tälle otaksumalle, ikäänkuin se +olisi ollut varmuus. + +Puoli kahdeltatoista hän oli paikallaan Oikeussali XIII lehterillä ja +pysyi siinä, kunnes asia Forsyte — Bosinney oli käsitelty. Bosinneyn +poissaolo ei huolestuttanut häntä, hän tunsi vaistomaisesti, että Phil +ei tulisi puolustautumaan. Tuomion langettua hän kiirehti pois ja lähti +ajurilla Bosinneyn asuntoon. + +Hän pääsi avoimesta katuovesta sisään ja kolmen alemman kerroksen +toimistohuoneistojen läpi herättämättä huomiota. Vasta ylimmässä +kerroksessa alkoivat hänen vaikeutensa. + +Hänen soittoonsa ei vastattu ja hänen piti nyt päättää, menisikö +pyytämään alakerran siivoojaa päästämään hänet sisään odottamaan herra +Bosinneyn tuloa vai odottaisiko hän kärsivällisesti oven ulkopuolella +luottaen siihen, että kukaan muu ei tulisi. Hän päätti odottaa +ulkopuolella. + +Neljännestunti oli kulunut vilussa ja jännityksessä pengermällä, kun +hänen mieleensä juolahti, että Bosinneylla oli ollut tapana jättää +huoneensa avain ovimaton alle. Hän katsoi ja löysi sen sieltä. +Muutamiin minuutteihin hän ei voinut päättää käyttäisikö sitä, vihdoin +hän avasi ja astui sisään jättäen oven auki, niin että hän näyttäisi +olevan vain asialla, jos joku sattuisi tulemaan. + +Tämä ei enää ollut sama June, joka viisi kuukautta sitten oli ollut +täällä värisevällä käynnillään. Nuo kärsimyksen ja itsehillinnän +kuukaudet olivat tehneet hänet vähemmän araksi, ja hän oli ennakolta +elänyt tämän käyntinsä niin selvään, niin yksityiskohtaisesti, että sen +kauhut olivat jo menettäneet tehonsa. Hän ei ollut tällä kertaa tullut +kärsimään tappiota, sillä jos hän nyt kärsisi tappion, ei kukaan voisi +auttaa häntä. + +Ikäänkuin jokin pentuansa vartioiva nuori eläinäiti oli tuo pieni, +nopea olento lakkaamattomassa liikkeessä, vaelsi seinästä seinään, +ikkunan luota oven luo, kosketteli sormellaan milloin sitä, milloin +tätä. Kaikkialla oli pölyä, huonetta ei ollut siistitty viikkoihin, ja +June, joka oli kärkäs panemaan merkille kaiken, mikä voisi elähdyttää +hänen toiveitaan, näki siinä merkin siitä, että Philin oli ollut pakko +säästäväisyyssyistä luopua palvelijastaan. + +Hän katsoi makuuhuoneeseen. Vuode oli kömpelösti laitettu, ikäänkuin +miehen käsin. Hän kuunteli tarkoin, syöksähti sisään ja kurkisti +Bosinneyn pesukomeroon. Muutama paita ja kaulus, harjaamaton kenkäpari +— huoneessa ei ollut edes vaatteita. + +Hän hiipi takaisin työhuoneeseen ja huomasi nyt, että kaikki Philin +kokoilemat pikkuesineet olivat poissa. Kello, joka oli ollut hänen +äitinsä oma, kenttäkiikari, joka oli riippunut sohvan yläpuolella, +kaksi todella arvokasta vanhaa kuvaa Harrow'sta, missä hänen isänsä +oli ollut koulussa, ja vihdoin, ei vähimmin, japanilainen ruukku, +jonka June itse oli antanut hänelle. Kaikki oli poissa, ja vaikka +Junen ritarillista sielua raivostuttikin ajatus, että maailma oli näin +kohdellut Philiä, ennusti esineitten katoaminen hyvää menestystä hänen +suunnitelmalleen. + +Katsellessaan paikkaa, jossa japanilainen ruukku oli ollut, hän tunsi +omituista varmuutta, että joku piti häntä silmällä. Hän kääntyi ja näki +Irenen ovessa. + +Molemmat tuijottivat toisiinsa hetkisen hiljaisina, sitten June lähti +liikkeelle ja ojensi kätensä. Irene ei tarttunut siihen. + +Kun kädestä ei huolittu, pani June sen selkänsä taakse. Suuttumus +lujitti hänen katsettaan, hän odotti, että Irene puhuisi, ja +odottaessaan pani merkille, ties minkä mustasukkaisuuden, epäluulon +ja raivon vallassa, joka ainoan yksityiskohdan ystävänsä kasvoissa ja +puvussa ja olemuksessa. + +Irenellä oli yllään pitkä harmaa turkkinsa, matkahattu jätti kultaisen +hiusaallon näkyviin otsalle. Turkin pehmeys sai kasvot näyttämään +pieniltä kuin lapsen. + +Toisin kuin Junella, ei hänellä ollut mitään väriä kasvoillaan, +jotka olivat valkeat kuin norsunluu ja pingoittuneet kuin kylmästä. +Silmien ympärillä oli tummat renkaat. Toisessa kädessä hänellä oli +orvokkikimppu. + +Hän katsoi Juneen hymyttömin huulin, ja noiden suurten, tummain silmien +kiinteä katse sai tytön kaiken säikähtyneen suuttumuksensa uhallakin +tuntemaan jotakin vanhasta lumouksestaan. + +June se loppujen lopulta puhui ensiksi. + +»Miksi olet tullut?» Mutta tunne, että häneltä itseltään kysyttiin +samaa, sai hänet lisäämään. »Tuo inhoittava oikeusjuttu. Minä tulin +ilmoittamaan Philille — hän hävisi.» + +Irene ei puhunut, hänen silmänsä eivät liikahtaneet Junen kasvoilta, ja +tyttö huusi: + +»Älä seiso siinä niinkuin olisit kiveä!» + +Irene nauroi. »Jumala suokoon, että olisin!» + +Mutta June torjui hänet. »Seis!» huudahti hän. »Älä kerro mitään! Minä +en tahdo kuulla! Minä en tahdo kuulla, mitä varten olet tullut. Minä en +tahdo kuulla!» Ja hän alkoi kävellä edestakaisin, nopeasti kuin jokin +rauhaton henki. Äkkiä hän puhkesi sanomaan: + +»Minä olin täällä ensimmäisenä. Emme voi jäädä tänne molemmat!» + +Irenen kasvoilla häivähti hymy ja katosi kuin salaman väläys. Hän +ei liikahtanut. Ja silloin June huomasi tuon olennon pehmeydessä ja +liikkumattomuudessa jotakin toivotonta ja päättäväistä, jotakin, jota +ei voinut torjua, jotakin vaarallista. Hän tempasi hatun päästään, +nosti molemmat kädet otsalleen ja työnsi hiustensa pronssinvärisiä +massoja taaksepäin. »Sinulla ei ole oikeutta olla täällä!» huusi hän +uhmaten. + +Irene vastasi: »Minulla ei ole oikeutta olla missään —» + +»Mitä tarkoitat?» + +»Minä olen jättänyt Soamesin. Sinähän aina tahdoit, että jättäisin.» + +June pani kädet korvilleen. + +»Et saa! Minä en tahdo kuulla mitään — en tahdo tietää mitään. Sinun +kanssasi on mahdoton taistella! Minkä tähden seisot siinä noin? Miksi +et lähde?» + +Irenen huulet liikahtivat ikäänkuin hän olisi sanonut: »Minne lähtisin?» + +June kääntyi ikkunaan. Hän saattoi erottaa kellon alhaalla kadun +varrella. Se oli melkein neljä. Phil saattoi tulla minä hetkenä +tahansa! Hän katsoi taakseen olkansa yli ja hänen kasvonsa vääntyivät +kiukusta. + +Mutta Irene ei ollut liikahtanut. Hansikoiduissa käsissään hän +alituiseen käänteli ja hypisteli pientä orvokkikimppua. + +Pettymyksen kyynelet valuivat Junen poskille. + +»Kuinka _saatoit tulla?_» sanoi hän. »Olet ollut petollinen ystävä +minulle.» + +Taaskin Irene nauroi. June huomasi pelanneensa väärällä kortilla ja +lannistui. + +»Miksi tulit?» nyyhkytti hän. »Olet turmellut minun elämäni ja nyt +tahdot turmella hänenkin!» + +Irenen suu värähti, hänen katseensa kohtasi Junen niin surullisena, +että tyttö kesken nyyhkytystään huusi: »Ei, ei!» + +Mutta Irene painoi päätään, kunnes se kosketti rintaan. Hän kääntyi ja +astui nopeasti ulos, kätkien huulensa pienellä orvokkikimpulla. + +June juoksi ovelle. Hän kuuli askelten etenevän alemmaksi ja alemmaksi. +Hän huusi: »Tule takaisin, Irene! Tule takaisin!» + +Askelten ääni häipyi pois... + +Tyttö seisoi portaitten yläpäässä hämmästyneenä ja onnettomana. Miksi +oli Irene mennyt jättäen hänet taistelukentän valtiattareksi? Mitä tämä +tarkoitti? Oliko Irene todella jättänyt Philin hänelle? Vai oliko hän +—? Ja jäytävä epävarmuus ahdisti häntä ... Bosinney ei tullut... + +Kuuden tienoissa sinä iltapäivänä vanha Jolyon palasi Wistaria +Avenuelta, missa hän nyt melkein joka päivä vietti muutamia tunteja, ja +kysyi, oliko hänen pojantyttärensä yläkerrassa. Kuultuaan, että June +oli juuri tullut sisään, hän lähetti hakemaan tyttöä saadakseen puhua +hänen kanssaan. + +Hän oli päättänyt kertoa Junelle tehneensä sovinnon tämän isän kanssa. +Tästälähin piti menneitten olla menneitä. Hän ei tahtonut enää asua +yksin tai tosiasiallisesti yksin tässä suuressa talossa, hän aikoi +luopua siitä ja ostaa pojalleen maaseudulta talon, jossa he kaikki +saisivat asua yhdessä. Jos tämä ei miellyttäisi Junea, saisi hän +rahaosuutensa ja voisi asua yksinään. Sehän ei tekisi suurtakaan eroa +hänelle, sillä siitä oli kauan, kun hän oli osoittanut kiintymystä +isoisäänsä. + +Mutta kun June tuli alakertaan, olivat hänen kasvonsa pingoittuneet +ja kurjannäköiset, silmissä oli jännittynyt, intomielinen katse. Hän +kyyristyi vanhaan asentoonsa isoisän tuolin käsinojalle, ja mitä vanha +Jolyon sanoi, oli heikkoa verrattuna siihen selkeään, määrätietoiseen, +vääryyttäkärsineen puheeseen, jonka hän oli valmistanut niin suurella +huolella. Hänen sydämensä oli surullinen kuin lintuemon suuri sydän, +kun poikaset lentävät ja särkevät siipensä. Hänen sanansa olivat +epävarmat, ikäänkuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että vihdoin oli +poikennut hyveen poluilta ja terveempien periaatteitten puutteessa +antautunut luonnollisimpien vaistojen valtaan. + +Häntä näytti hermostuttavan ajatus, että hän näin ilmaistessaan +aikeensa näyttäisi pojantyttärelleen huonoa esimerkkiä, ja kun +hän sitten tuli asian ytimeen ja ehdotti, että June, jos asia ei +miellyttäisi häntä, voisi asua erikseen ja antaa palttua toisille, oli +hänen tapansa äärimmäisen hienotunteinen. + +»Ja jos jostakin syystä, kultaseni», sanoi hän, »huomaisit, ettet +tule toimeen heidän kanssaan — no niin, kyllähän minä sen asian voin +järjestää. Aivan kuin itse tahdot vain. Voisimme löytää Lontoosta +pienen huoneiston, jonka sinä saisit ottaa haltuusi, ja minä kävisin +alituiseen katsomassa sinua. Mutta lapset», lisäsi hän, »ovat pieniä +kultamuruja!» + +Sitten kesken tätä vakavaa, verraten läpinäkyvää selitystä +suunnanmuutoksesta hänen silmissään välähti veitikka. »Tämä tulee +koskemaan Timothyn heikkoihin hermoihin. Tuolla kalliilla nuorella +olennolla tulee kyllä olemaan sanomista asiasta, tai minä olen matti!» + +June ei ollut vielä puhunut mitään. Istuen isoisän tuolin käsinojalla +hän piti päätään tämän yläpuolella, joten hänen kasvojaan ei voinut +nähdä. Mutta äkkiä vanha Jolyon tunsi lämpimän posken painautuvan +omaansa ja tiesi, että missään tapauksessa Junen suhtautumisessa +uutisiin ei ollut mitään kovin hälyttävää. Hän alkoi rohkaistua. + +»Sinä tulet pitämään isästäsi», sanoi hän. »Mukava mies. Hänestä +ei koskaan ole ollut mitään vaivaa, hänen kanssaan on helppo tulla +toimeen. Huomaat, että hän on taiteellinen ja vaikka mitä.» + +Ja vanha Jolyon muisti tusinaa vesivärimaalausta, jotka hän oli +huolellisesti lukinnut makuuhuoneeseensa. Nyt kun hänen pojastaan oli +tulossa varakas mies, hän ei enää pitänyt niitä ihan yhtä vaivaisina +kuin ennen. + +»Mitä sitten tulee — äitipuoleesi», hän sanoi vähän vaivalloisesti, +»sanoisin, että hän on hieno nainen — vähän apeamielinen, luultavasti, +mutta hyvin kiintynyt isääsi. Ja lapset», hän toisti, ja tämä lause +soi kuin musiikki kautta koko hänen juhlallisen itsepuolustuksensa — +»lapset ovat suloisia pikku olentoja.» + +Jos June olisi tietänyt, olivat nämä sanat vain uusi ruumistuma sitä +samaa hellää rakkautta pikku lapsia, nuoria ja heikkoja kohtaan, joka +menneisyydessä oli saanut vanhan Jolyonin hylkäämään poikansa hänen +oman pienoisen itsensä vuoksi ja nyt, pyörän käännyttyä, riisti isoisän +häneltä. + +Mutta vanha Jolyon alkoi tulla levottomaksi hänen hiljaisuudestaan ja +kysyi kärsimättömänä: »No, mitä sanot?» + +June liukui alas hänen polvelleen ja alkoi puhua hän vuorostaan. +Hänen mielestään kaikki sujuisi loistavasti, hän ei nähnyt siinä +mitään vaikeutta eikä hän välittänyt hituistakaan siitä, mitä ihmiset +sanoisivat. + +Vanha Jolyon kiemurteli. Hm, ihmiset siis sanoisivat jotakin! Hän +oli ajatellut, että kenties he kaikkien näiden vuosien jälkeen eivät +sanoisi mitään. No niin, hän ei voinut sille mitään! Hän ei kuitenkaan +voinut hyväksyä pojantyttärensä tapaa suhtautua asiaan — Junen pitäisi +välittää siitä, mitä ihmiset sanovat! + +Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hänen tunteensa olivat liian sekavat, +liian epämääräiset ilmaistaviksi. + +Ei, jatkoi June, hän ei välittänyt — mitä se ihmisiin kuuluu? Oli vain +yksi asia — ja Junen poski painettuna omaansa vastaan vanha Jolyon +tiesi heti, että tuo asia ei olisi niinkään pieni: Kun isoisä kerran +aikoi ostaa talon maalla, niin eikö hän — Junen mieliksi — ostaisi +tuota Soamesin loistavaa Robin Hillin taloa? Se oli nyt valmis, se oli +täydellisen kaunis, eikä kukaan tulisi asumaan siinä. He tulisivat +kaikki niin onnellisiksi siinä! + +Vanha Jolyon oli kohta varuillaan. Eikö »varakas mies» siis aikonut +asua talossaan? Hän ei tähän aikaan koskaan käyttänyt Soamesista muuta +nimeä. + +»Ei» — sanoi June — Soames ei aikonut, hän tiesi, että Soames ei +aikonut. + +Kuinka hän sen tiesi? + +June ei voinut sanoa, mutta hän tiesi. Hän tiesi melkein varmasti! Se +oli hyvin epätodennäköistä, olosuhteet olivat muuttuneet! Irenen sanat +kaikuivat vielä hänen korvissaan: »Minä olen jättänyt Soamesin! Minne +minä menisin?» Mutta siitä hän vaikeni. + +Kunpa isoisä vain ostaisi talon ja järjestäisi sen inhoittavan +maksuvaatimuksen, jota Philille ei ikinä olisi pitänyt tehdä! Se olisi +parasta jokaiselle, ja kaikki — kaikki voisi kääntyä hyväksi! + +Ja June pani huulensa isoisän otsalle ja painoi kovasti. + +Mutta vanha Jolyon vapautui hänen hyväilystään, hänen kasvoilleen +tuli tuo ymmärtäväinen ilme, joka niillä oli aina, kun oli kysymys +raha-asioista. Hän kysyi, mitä June tarkoitti. Tämän kaiken takana oli +jotakin — oliko hän nähnyt Bosinneyn? + +June vastasi: »En, mutta olen ollut hänen huoneessaan.» »Ollut hänen +huoneessaan? Kuka vei sinut sinne?» June katsoi häneen lujasti. »Minä +menin yksin. Hän on hävinnyt oikeusjutun. Minä en välitä, oliko se +oikein vai väärin. Minä tahdon auttaa häntä ja minä autan.» + +Vanha Jolyon kysyi taas: »Oletko nähnyt hänet?» Hänen katseensa näytti +tunkeutuvan tytön silmien läpi suoraan hänen sieluunsa. + +Taas June vastasi: »Ei, hän ei ollut siellä. Minä odotin, mutta hän ei +tullut.» + +Vanha Jolyon liikahti huojentuneena. June oli noussut ja katsoi +häneen alaspäin — niin hento, kevyt ja nuori, mutta niin luja, niin +päättäväinen! Niin hämmentynyt ja harmistunut kuin vanha Jolyon olikin, +ei hän voinut kulmiaan rypistämällä karkoittaa pois tuota kiinteätä +katsetta. Hänet valtasi tunne, että hän oli joutunut tappiolle, +menettänyt ohjaksensa, oli vanha ja väsynyt. + +»Ah», sanoi hän vihdoin, »minä huomaan, että sinä jonakin päivänä panet +itsesi aika sekasotkuun. Sinun pitää kulkea omaa tietäsi kaikessa.» + +Omituisen filosofoimispuuskansa vallassa hän lisäsi: »Sellaisena sinä +synnyit ja sellaisena sinä pysyt kuolemaasi asti!» + +Ja hän, joka kaikissa tekemisissään liikemiesten, johtokuntien, +kaikenlaatuisten Forsytein ja ei-Forsytein kanssa oli aina kulkenut +omaa tietään, katseli lannistamatonta lapsenlastaan surullisesti — +sillä hän tunsi hänessä tuon ominaisuuden, jota hän itsetiedottomasti +ihaili yli kaikkia muita. + +»Tiedätkö, mitä sanotaan olevan tekeillä»? sanoi hän hitaasti. + +June lehahti punaiseksi. + +»Tiedän — en. Minä tiedän — ja minä en tiedä — en välitä!» Ja hän polki +jalkaansa. + +»Minä luulen», sanoi vanha Jolyon, painaen katseensa maahan, »että +tahtoisit hänet, vaikka hän olisi kuollut.» + +Seurasi pitkä hiljaisuus, ennenkuin hän puhui uudelleen. + +»Mutta mitä tuohon talon ostamiseen tulee — sinä et tiedä, mitä puhut.» + +June sanoi kyllä tietävänsä. Hän tiesi, että isoisä saisi talon, jos +tahtoisi. Hänen piti vain maksaa sen hinta. + +»Hinta! Siitä sinä et tiedä mitään. En minä tahdo mennä Soamesin luo — +en tahdo olla enää missään tekemisissä tuon nuoren miehen kanssa.» + +»Mutta ei sinun tarvitsekaan, voit mennä James sedän luo! Jollet voi +ostaa taloa, tahdotko ainakin maksaa tuon lain määräämän summan? Minä +tiedän, että Philillä on kauhean vaikeata — olen nähnyt sen. Sinä voit +vähentää sen minun rahoistani!» + +Vanhan Jolyonin silmissä välähti. + +»Vähentää sinun rahoistasi! Kaunista sekin! Ja mitä sinä tekisit, +pyydän kysyä, ilman rahojasi?» + +Mutta salaa oli hänessä jo alkanut itää ajatus siepata talo Jamesilta +ja hänen pojaltaan. Hän oli kuullut Forsyten juorupörssissä paljon +puhetta, paljon epäilyttävää kiitosta tuosta talosta. Se oli »liian +taiteellinen», mutta kaunis. Ottaa »varakkaalta mieheltä» talo, johon +hän oli pannut sydämensä, se kruunaisi hänen voittonsa Jamesista, olisi +havainnollinen osoitus siitä, että hän aikoi tehdä Jo'sta varakkaan +miehen, kohottaa hänet takaisin oikeaan asemaansa ja varmistaa sen +hänelle. Se olisi kerrankin oikein kaikille noille, jotka olivat +suvainneet pitää hänen poikaansa viheliäisenä, pennittömänä hylkiönä! + +Hän saisi nähdä, saisi nähdä! Ehkä se ei voinut tulla kysymykseen, hän +ei aikonut maksaa satumaisia hintoja, mutta jos se kävisi mahdolliseksi +— no niin, ehkä hän tekisi sen! + +Ja vielä salaisemmin hän tunsi, että hän ei voinut vastustaa Junea. + +Mutta hän ei paljastanut itseään. Hän lupasi ajatella asiaa — sanoi hän +Junelle. + + + + +8. BOSINNEYN LÄHTÖ + + +Vanha Jolyon ei harrastanut kiireellisiä päätöksiä, ja on luultavaa, +että hän edelleen olisi vain ajatellut Robin Hillin talon ostoa, jollei +Junen ilme olisi sanonut hänelle, että hän ei saisi mitään rauhaa, +ennenkuin ryhtyisi toimeen. + +Aamiaisella seuraavana päivänä June kysyi häneltä, miksi ajaksi +tilattaisiin vaunut. + +»Vaunut!» sanoi vanha Jolyon näköjään viattomana. »Mitä varten? En +_minä_ ole aikonut lähteä ulos!» + +June vastasi: »Jollet lähde aikaisin, et tapaa James setää, ennenkuin +hän lähtee Cityyn.» + +»James — mitä James sedästäsi?» + +»Talo», vastasi tyttö sellaisella äänellä, että isoisä ei enää +teeskennellyt tietämättömyyttä. + +»En minä ole päättänyt», sanoi hän. + +»Sinun täytyy! Sinun täytyy! Voi, isoisä, ajattele minua!» + +Vanha Jolyon murisi: »Ajattele sinua — ainahan minä ajattelen sinua, +mutta sinä et ajattele itseäsi, sinä et ajattele, mihin panet itsesi. +No niin, käske vaunut kymmeneksi.» + +Neljännestä yli kymmenen hän asetteli sateenvarjoaan Park Lanen +telineelle — hän ei viitsinyt jättää pois hattuaan ja takkiaan — ja +sanoen Warmsonille, että tahtoisi tavata herraa, hän sen paremmin +ilmoittautumatta astui työhuoneeseen ja istahti odottamaan. + +James oli vielä ruokasalissa puhelemassa Soamesin kanssa, joka oli taas +tullut käymään ennen aamiaista. Kuullessaan kuka tulija oli hän mutisi +hermostuneesti: »No, mitähän asiaa _hänellä_ on?» + +Sitten hän nousi. + +»Niin», sanoi hän Soamesille, »älä mene tekemään mitään liian +kiireellistä. Ensi työksesi sinun pitää ottaa selville, missä hän on — +minä kääntyisin asiassa Stainerin puoleen, hänellä on parhaat miehet, +ja jos he eivät löydä häntä, ei kukaan löydä.» Ja äkkiä, omituisesti +heltyen, hän mutisi itsekseen: »Pieni raukka! Minä en ymmärrä, mitä hän +ajatteli!» Ja hän meni ulos puhaltaen nenäänsä. + +Vanha Jolyon ei noussut nähdessään veljensä, mutta ojensi kätensä ja +vaihtoi hänen kanssaan Forsyten kädenlyönnin. + +James otti toisen tuolin pöydän luota ja nojasi pään käsiinsä. + +»No mitä kuuluu?» sanoi hän. »_Sinua_ emme juuri näe näihin aikoihin.» + +Vanha Jolyon ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta. + +»Kuinka Emily jaksaa?» kysyi hän, ja jatkoi odottamatta vastausta: +»Tulin kysymään sinulta tuota nuoren Bosinneyn asiaa. Sanovat, että tuo +hänen talonsa on eriskummallinen kuin valkea elefantti.» + +»Minä en tiedä mitään valkeasta elefantista», sanoi James, »mutta minä +tiedän, että hän on hävinnyt oikeusjuttunsa ja sanoisin, että hän tekee +vararikon.» + +Vanha Jolyon ei ollut hidas tarttumaan tilaisuuteen, jonka tämä sana +antoi hänelle. + +»Sitä en ihmettelisi vähääkään!» sanoi hän, »ja jos Bosinney tekee +vararikon, ei »varakas mies» saa mitään taskuunsa. Minä ajattelin vain +näin: jos hän ei kerran aio ruveta asumaan siellä —» + +Nähdessään sekä yllätystä että epäluuloa Jamesin silmissä hän jatkoi +nopeasti: »En minä tahdo tietää mitään, otaksun, että Irene ratkaisee +asian — se ei kuulu minuun. Mutta suunnittelen maataloa itselleni, +ei liian kaukana Lontoosta, ja jos tämä sopii minulle, en näe mitään +syytä, miksi en katselisi sitä, sopuhinnasta tietysti.» + +James kuunteli tätä selitystä mielessään omituinen sekoitus epäilystä, +epäluuloa ja huojennusta, johon yhtyi pelko, että takana olisi jotakin +ja joka sai väriä hänen vanhasta horjumattomasta luottamuksestaan +vanhemman veljen vilpittömyyteen ja arvostelukykyyn. Hän oli myöskin +levoton siitä, oliko vanha Jolyon kuullut jotakin ja millä tavalla +hän oli kuullut. Jonkinlaista toivorikkautta herätti ajatus, että +jos Junen suhde Bosinneyhin oli kokonaan lopussa, isoisä tuskin +näyttäisi halukkaalta auttamaan nuorta miestä. Kaiken kaikkiaan hän +oli hämmästynyt, ja koska hän ei halunnut näyttää sitä eikä paljastaa +itseään millään tavoin, hän sanoi: + +»Puhutaan, että aiot muuttaa testamenttiasi poikasi hyväksi.» + +Kukaan ei ollut puhunut sellaista, hän oli vain lisännyt sen +tosiseikan, että oli nähnyt vanhan Jolyonin poikansa ja lastenlastensa +seurassa, siihen toiseen tosiseikkaan, että tämä oli hakenut +testamenttinsa pois Forsyte, Bustard ja Forsyten toimistosta. Luoti +osui maaliin. + +»Kuka kertoi sen sinulle?» kysyi vanha Jolyon. + +»En varmastikaan muista», sanoi James, »minä en voi muistaa nimiä — +mutta tiedän, että joku kertoi. Soames kulutti paljon rahaa tuohon +taloon, hän ei luultavasti luovu siitä muuten kuin hyvästä hinnasta.» + +»Vai niin», sanoi vanha Jolyon, »jos hän luulee, että aion maksaa +satumaisen hinnan, hän varmasti erehtyy. Minulla ei ole rahoja +viskattavaksi pois niinkuin hänellä näyttää olevan. Koettakoon panna +sen pakkomyyntiin, niin hän näkee, mitä siitä saa. Se ei ole joka +miehen talo, olen kuullut.» + +James, joka salaa oli juuri samaa mieltä, vastasi: »Se on herrasmiehen +talo. Soames on täällä nyt, jos haluat tavata häntä.» + +»En», sanoi vanha Jolyon, »en mene vielä niin pitkälle, eikä koko +asiasta luultavasti tule mitään, sen näen varsin hyvin, jos minua +kohdellaan tällä tavoin.» + +James säikähti vähän. Kun tultiin kaupallisen siirron eri kohtiin, +oli hän varma itsestään, sillä silloin hän oli tekemisissä tosiasiain +eikä ihmisten kanssa, mutta tämäntapaiset valmistavat toimenpiteet +hermostuttivat häntä — hän ei koskaan tietänyt, kuinka pitkälle hän +saattoi mennä. + +»No niin», sanoi hän, »minä en tiedä mitään siitä. Soameshan ei +kerro minulle mitään, mutta luulisin, että hän pitää talon — se on +hintakysymys.» + +»Oh», sanoi vanha Jolyon, »älä anna hänen ryhtyä mihinkään +ystävyyskauppoihin.» Hän pani hatun päähänsä hieman närkästyneenä. + +Ovi avautui ja Soames tuli sisään. + +»Täällä on poliisi, joka kysyy Jolyon setää», sanoi hän, +hymyntapaisensa huulillaan. + +Vanha Jolyon katsoi häneen vihoissaan, ja James sanoi: »Poliisi? Minä +en tiedä mitään poliisista. Mutta otaksun, että sinä tiedät», lisäsi +hän katsoen epäillen vanhaa Jolyonia. »Sinun kai pitää tavata hänet.» + +Poliisiviranomainen seisoi hallissa katsellen raskasluomisilla +vaaleansinisillä silmillään hienoa vanhaa englantilaista kalustoa, +jonka James kerran sieppasi kuuluisassa Mavrojano-myynnissä Pertman +Squarella. »Tapaatte veljeni täällä», sanoi James. + +Poliisimies nosti sormensa kunnioittaen korkean lakkinsa reunaan ja +astui työhuoneeseen. + +James katseli omituisin tuntein hänen menoaan. + +»No niin», sanoi hän Soamesille, »meidän pitää kai odottaa ja katsoa, +mitä hän tahtoo. Setäsi on täällä kysymässä taloa.» + +Hän palasi Soamesin kanssa ruokasaliin, mutta ei voinut olla rauhassa. + +»Mitä ihmettä hän tahtoo?» hän mutisi taas. + +»Kuka?» vastasi Soames. »Poliisiko? He lähettivät hänet tänne Stanhope +Gatelta, siinä kaikki, mitä minä tiedän. Tuo Jolyon sedän »lahkolainen» +on kai näpistellyt, luulisin.» + +Mutta kaikessa levollisuudessaan oli hänenkin paha olla. + +Kymmenen minuutin kuluttua vanha Jolyon tuli sisään. + +Hän astui pöydän luo ja seisoi siinä täysin hiljaisena venytellen +pitkiä valkeita viiksiään. James katsoi häneen suu auki — hän ei +ollut koskaan ennen nähnyt veljeään tuon näköisenä. + +Vanha Jolyon nosti kättään ja sanoi hitaasti: + +»Nuori Bosinney on joutunut raitiovaunun alle sumussa ja kuollut.» + +Sitten, seisoen veljensä ja veljenpoikansa edessä hän katsoi alas +heihin silmät syvinä: »Puhutaan — jotakin — itsemurhasta», sanoi hän. + +Jamesin leuka tärähti. »_Itsemurhasta?_ Minkä tähden hän olisi tehnyt +itsemurhan?» + +Vanha Jolyon vastasi tuikeasti: »Jumala tietää, jollet sinä ja poikasi +tiedä!» + +Mutta James ei vastannut. + +Jokaiselle korkeaan ikään ehtineelle ihmiselle, myöskin Forsytelle, +elämä on tarjonnut katkeria kokemuksia. Ohikulkija, joka näkee heidät +kietoutuneina tavan, rikkauden ja mukavuuden vaippoihin, ei ikinä +epäilisi, että mustia varjoja on langennut heidän teilleen. Jokaiselle +korkeaan ikään ehtineelle ihmiselle — Sir Walter Benthamille itselleen +— on itsemurhan ajatus joskus saapunut ainakin sielun etuhuoneeseen +saakka, viipynyt kynnyksellä, odottaen sisäänpääsyä, mutta tullut +torjutuksi sisemmästä huoneesta jonkin satunnaisen tosiseikan, +epämääräisen pelon, tuskallisen toiveen voimasta. Forsyteille tuo +viimeinen omaisuudesta luopuminen on vaikeata. Oi, se on vaikeata! +Harvoin he voivat toteuttaa sen, kenties ei koskaan — ja kuinka vähältä +onkaan joskus pitänyt! + +Niin oli Jamesinkin laita! Sitten, kesken ajatustensa sekavuutta hän +puhkesi sanomaan: »Mitä, minähän luin sen eilen sanomalehdistä: 'Yliajo +sumussa'. He eivät tietäneet hänen nimeään.» Hän kääntyi toisista +kasvoista toisiin sielunsa hämmingissä, mutta vaistomaisesti hän kaiken +aikaa torjui tuon huhun itsemurhasta. Hän ei uskaltanut hyväksyä tuota +ajatusta, joka oli niin kokonaan vastoin hänen etujaan, vastoin hänen +poikansa, jokaisen Forsyten etuja. Hän taisteli sitä vastaan, ja koska +hänen luontonsa aina itsetiedottomasti hylkäsi sen, mitä se ei voinut +turvallisena ottaa vastaan, voitti hän vähitellen tämän pelkonsa. Se +oli tapaturma! Sen täytyi olla! + +Vanha Jolyon katkaisi hänen mietteensä. + +»Kuolema seurasi silmänräpäyksessä. Hän makasi koko eilisen päivän +sairaalassa. Kukaan ei voinut sanoa, kuka hän oli. Minä menen sinne +nyt, sinä ja poikasi voitte tulla mukaan.» + +Koska kukaan ei vastustanut tätä määräystä, hän astui edellä huoneesta. + +Päivä oli tyven ja selkeä ja aurinkoinen, ja ajaessaan Stanhope +Gatesta Park Laneen vanha Jolyon oli pitänyt kuomun alhaalla. Mukaviin +tyynyihinsä nojaten, sikaariaan lopetellen hän oli mielihyväkseen +todennut ilman kirpeän raikkauden, vaunujen ja ihmisten kohinan, tuon +omituisen, miltei pariisilaisen vilkkauden, jonka ensimmäinen kaunis +päivä sumun tai sateen horrostilan jälkeen tuo Lontoon kaduille. Ja hän +oli tuntenut itsensä onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin kuukausiin. +Tunnustus Junelle ei enää painanut mieltä, hänellä oli toivossa +poikansa ja ennen kaikkea lastenlastensa seura tulevaisuudeksi — (hän +oli sopinut kohtaamisesta nuoren Jolyonin kanssa Hotch Potch-klubissa +sinä samana aamuna saadakseen vielä puhua asiasta) — ja edessä oli +mieluisan jännittävä kohtaus, voitto Jamesista ja »varakkaasta +miehestä» tuossa taloasiassa. + +Nyt hän piti vaunut ummessa, hänellä ei ollut sydäntä katsella +iloisuutta, eikä ollut oikein, että kukaan Forsyte nähtäisiin ajavan +poliisin seurassa. + +Vaunuissa poliisi taas puhui kuolemantapauksesta. + +»Siinä paikassa ei ollut kovin taajaa. Ajaja sanoo, että tuolla +herralla olisi pitänyt olla aikaa nähdä, mistä oli kysymys — hän näytti +kävelevän suoraan päin. Hänellä näyttää olleen paljon vaikeuksia, +löysimme useita panttilappuja hänen taskuistaan, hänen pankkitilinsä +on ylitetty, ja tämän päivän lehdissä kerrotaan tuo oikeusjuttu.» +Hänen kylmät siniset silmänsä siirtyivät toisesta vaunuissa olevasta +Forsytesta toiseen. + +Vanha Jolyon, joka piti vahtia nurkassaan, näki veljensä kasvojen +muuttuvan, näki niiden huolestuneen, onnettoman ilmeen syvenevän. +Poliisin sanat tosiaankin herättivät henkiin kaikki Jamesin pelot +ja epäilykset. Vaikeuksia — panttilappuja — ylitetty tili! Nämä +sanat, jotka olivat kautta elämän olleet hänelle etäinen painajainen, +näyttivät tekevän vaarallisen todelliseksi tuon itsemurhaepäilyksen, +jota mistään hinnasta ei saanut hyväksyä. Hän etsi poikansa katsetta, +mutta ilvessilmäinen, vaitelias, liikkumaton Soames ei antanut +mitään vastausta. Ja vanhalle Jolyonille, joka arvasi keskinäisen +puolustusliiton näiden kahden välillä, tuli voittamaton halu saada oma +poikansa rinnalleen, ikäänkuin tuo käynti kuolleen miehen ruumiin luona +olisi taistelu, joka hänen muuten piti suorittaa yksinään noita kahta +vastaan. Ja hänen aivoissaan pyöri ajatus, miten Junen nimi oli saatava +pysymään poissa asiasta. Jamesilla oli poikansa tukenaan! Miksi ei hän +voisi lähettää hakemaan Jo'ta? + +Hän otti korttilaatikon taskustaan ja kirjoitti lyijykynällä seuraavan +viestin: + +»Lähde heti. Olen lähettänyt vaunut hakemaan.» + +Noustessaan vaunuista hän antoi kortin ajurilleen ja käski häntä +ajamaan niin nopeasti kuin suinkin saattoi Hotch Potch-klubiin, ja jos +herra Forsyte oli siellä, antamaan kortin hänelle ja tuomaan hänet heti +tänne. Jos herra Forsyte ei ollut vielä saapunut, oli hänen odotettava. + +Hän nousi hitaasti portaita toisten jäljissä nojautuen sateenvarjoonsa +ja pysähtyi hetkiseksi vetämään henkeään. Poliisi sanoi: »Tämä on +ruumishuone, herra. Mutta ei mitään kiirettä.» + +Paljaassa, valkeassa huoneessa, jonka tyhjällä lattialla oli pari +auringon läikkää, makasi lakanan peittämä hahmo. Poliisi tarttui +isolla, lujalla kädellä lakanaan ja käänsi sen syrjään. Kasvot, jotka +eivät mitään nähneet, tuijottivat heihin, ja molemmilta puolin noita +näkemättömiä, ilkkuvia kasvoja tuijottivat nuo kolme Forsytea, ja +jokaisessa nousivat ja laskivat hänen oman luontonsa mielenliikutukset, +pelon ja säälin tunteet niinkuin nousevat ja laskevat elämän aallot, +joitten huuhtelulta nämä seinät iäksi sulkivat Bosinneyn pois. Ja oman +luonnon suunnannäyttäjä, tuo kumma, oleellinen joustin, joka kääntelee +jokaista ihmisolentoa tarkasti, muuttumattomasti toisin kuin ketään +muuta, pakotti jokaisen heistä omaksumaan eri ajatusasenteen. Kaukana +toisistaan!-» kuitenkin tutkimattoman suljettuna seisoi jokainen siinä, +yksinään kuoleman kanssa, hiljaisina, katse maassa. + +Poliisi kysyi hiljaa: »Tunnetteko tämän miehen?» + +Vanha Jolyon nosti ja nyökäytti päätään. Hän katseli vastapäätä +olevaa veljeään, tuota pitkää, laihaa olentoa, joka seisoi murehtien +kuolleen ääressä, kasvot tumman punaisina, jännittynyt ilme harmaissa +silmissään, ja Soamesia, joka valkeana ja hiljaisena seisoi isänsä +vieressä. Ja kaikki kauna, mitä hän oli tuntenut noita kahta kohtaan, +oli kadonnut kuin savu Kuoleman pitkässä, valkeassa läheisyydessä. +Mistä se tulee, kuinka se tulee — Kuolema? Kaikki edelläkäynyt kaatuu +äkkiä kumoon, sokeasti on lähdettävä polulle, joka vie — mihin? Pimeä +sammuttaa valon! Raskas, raaka ruhjoutuminen, joka kaikkien ihmisten +on käytävä läpi — pitäen silmänsä kirkkaina ja rohkeina loppuun asti! +Pieniä ja mitättömiä, pelkkiä hyönteisiä he ovat! Ja vanhan Jolyonin +kasvoilla välähti, sillä Soames mutisi jotakin poliisille ja hiipi +ääneti pois. + +Sitten äkkiä James nosti silmänsä. Tuossa epäluuloisessa, levottomassa +katseessa oli omituinen vetoomus: »Minä tiedän, että en ole tasaväkinen +kanssasi», se näytti sanovan. Ja etsien nenäliinan James kuivasi +otsaansa, kumartui sitten surullisena ja raukeana kuollutta kohden, +kääntyi ja kiirehti ulos hänkin. + +Vanha Jolyon seisoi, hiljaisena kuin kuollut, silmät vainajassa +kiinni. Kuka osaa sanoa, mitä hän ajatteli? Itseäänkö siltä ajalta, +jolloin hänen hiuksensa olivat ruskeat niinkuin tuon nuoren miehen, +joka lepäsi kuolleena hänen edessään? Itseäänkö siltä ajalta, jolloin +hänen taistelunsa juuri alkoi tuo pitkä, pitkä taistelu, jota hän +oli rakastanut, taistelu joka oli päättynyt tuolta nuorelta mieheltä +jo melkein ennen alkamistaan? Pojantytärtäänkö ja hänen murtuneita +toiveitaan? Tuota toista naista? Sitäkö, kuinka kummallista, kuinka +säälittävää kaikki oli? Ja kuinka tutkimaton, kuinka katkera iva piili +tuollaisessa lopussa! Oikeus! Ihmisellä ei ole oikeutta, sillä he ovat +aina pimeydessä! + +Tai kenties hänen filosofiansa oli tämä: Parempi päästä pois kaikesta! +Parempi olla selvä elämästä, niinkuin tämä poika parka... + +Joku kosketti hänen käsivarteensa. + +Kyynel kihosi hänen silmäänsä ja kostutti luomia. »No niin», sanoi hän, +»minusta ei ole mitään hyötyä täällä. Parempi, että lähden. Tule sinä +luokseni niin pian kuin voit, Jo», ja pää painuksissa hän meni ulos. + +Nuoren Jolyonin vuoro oli nyt asettua seisomaan kuolleen miehen ääreen, +jonka kaatuneen ruumiin ympärillä hän oli näkevinään kaikki Forsytet +hengästyneinä, lyötyinä. Isku oli tullut liian äkisti. + +Voimat, jotka piilevät joka murhenäytelmän alla — voimat, jotka eivät +tottele mitään kieltoa ja jotka vastakkaisten virtojen kautta saapuvat +ivantäyteiseen päämääräänsä, olivat kohdanneet ja yhtyneet ukkosen +jyläyksin, temmanneet pois uhrin ja kaataneet maalian kaikki ne, jotka +seisoivat ympärillä. + +Joka tapauksessa nuori Jolyon oli näkevinään heidät kaikki siinä, +makaamassa Bosinneyn ruumiin ympärillä. + +Hän pyysi poliisia kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja tämä, jolle ei +joka päivä sattunut sellaista tilaisuutta, selosti taaskin tunnetut +tosiseikat yksityiskohtaisesti. + +»Tässä on kuitenkin takana enemmän kuin minkä silmä näkee», sanoi hän. +»Minä puolestani en usko itsemurhaan enkä pelkkään tapaturmaan liioin. +Minun ymmärtääkseni on todennäköisempää, että hänen mielensä oli kovin +järkytetty ja että hän ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui. Kenties +voisitte antaa jotakin valaistusta tähän.» + +Hän otti taskustaan pienen paketin ja pani sen pöydälle Hän avasi sen +huolellisesti ja otti esiin naisen nenäliinan jonka laskokset oli +kiinnitetty himmeällä venetsialaisella kultaneulalla, josta kivi oli +pudonnut pois. Kuihtuneiden orvokkien tuoksu tunkeutui nuoren Jolyonin +sieraimiin. + +»Löytyi hänen povitaskustaan», sanoi poliisi. »Nimi On leikattu pois.» + +Nuori Jolyon vastasi vaivoin: »Pelkään, etten voi auttaa teitä!» +Mutta hän näki elävästi edessään kasvot, joitten hän oli nähnyt niin +värisevinä ja iloisina kirkastuvan Bosinneyn tullessa! Tätä naista hän +ajatteli enemmän kuin omaa tytärtään, enemmän kuin heitä kaikkia — +häntä, jolla oli tumma pehmeä katse, hienot, passiiviset kasvot, häntä, +joka odotti kuollutta miestä, kenties tänäkin hetkenä, hiljaisena ja +kärsivällisenä auringonpaisteessa. + +Hän käveli surullisena sairaalasta isänsä taloa kohti miettien, +että tämä kuolemantapaus oli hajoittava Forsyten perheen. Isku oli +tosiaankin osunut suojusten ohi itse puun runkoon. He saattoivat +kukoistaa näennäisesti niinkuin ennenkin, esiintyen urheina Lontoon +silmien edessä, mutta runko oli kuollut, sama salama, joka oli kaatanut +Bosinneyn, oli kuivettanut sen. Vesat asettuivat nyt vuorostaan +itsekukin vartioimaan omistamisen vaistoa. + +Kelpo Forsytein metsä, ajatteli nuori Jolyon. Maan tervein rakennusaine! + +Mitä tämän kuolemantapauksen syihin tulee — hänen perheensä varmaan +pontevasti hylkäsi itsemurhan olettamuksen, joka oli niin epäedullinen. +He näkisivät siinä tapaturman, kohtalon iskun. Sydämissään he vieläpä +tuntisivat siinä Sallimuksen väliintulon, hyvityksen itselleen — eikö +Bosinney ollut vaarantanut heidän kahta kallisarvoisinta omistusalaansa +— lompakkoa ja kotiliettä? Ja he tulisivat puhumaan »tuosta nuoren +Bosinneyn onnettomasta tapaturmasta» — tai kenties he eivät puhuisi — +hiljaisuus olisi ehkä parempi! + +Itse puolestaan hän antoi raitiovaununkuljettajan kertomukselle hyvin +vähän arvoa. Sillä kukaan niin mielettömästi rakastunut ei tekisi +itsemurhaa rahanpuutteen vuoksi, eikä Bosinney ollut sen tyylinen mies, +että olisi kiinnittänyt paljonkaan huomiota taloudelliseen ahdinkoon. +Ja niin hänkin torjui ajatuksen itsemurhasta — vainajan kasvot olivat +liian selvinä hänen edessään. Hän oli lähtenyt kesänsä kauneimpana +aikana — ja ajatus, että tapaturma oli temmannut Bosinneyn pois hänen +intohimonsa vielä ollessa korkeimmillaan, säälitti nuorta Jolyonia +enemmän kuin mikään muu. + +Sitten hän näki edessään Soamesin kodin sellaisena kuin se oli nyt +ja tästälähin tuli olemaan. Salaman väläys oli luonut kirkkaan, +vaarallisen hohteensa paljaille luille, joitten välissä tyhjyys +irvisteli, peittävä liha oli lähtenyt pois... + +Stanhope Gaten ruokasalissa vanha Jolyon istui yksinään, kun hänen +poikansa tuli. Hän näytti hyvin raihnaalta suuressa nojatuolissaan. +Ja hänen silmänsä, jotka harhailivat seinillä katsellen niitten +hiljaiselokuvia ja »Hollantilaisia kalastajaveneitä auringonlaskussa», +näyttivät katsovan hänen omaa elämäänsä, sen toiveita, voittoja ja +saavutuksia. + +»Ah, Jo», sanoi hän, »sinäkö se olet? Minä olen kertonut pienelle June +paralle. Mutta siinä ei ole kaikki. Lähdetkö Soamesin luo? Luultavasti +se on hänen oma syynsä, Irenen, mutta minä en kuitenkaan voi sietää +ajatusta, että hän on siellä, suljettuna ja yksin.» Ja hän nosti +laihan, suonikkaan kätensä ja puristi sen nyrkkiin. + + + + +9. IRENEN PALUU + + +Jätettyään Jamesin ja vanhan Jolyonin ruumishuoneeseen Soames riensi +päämäärää vailla pitkin katuja. + +Bosinneyn traagillinen kuolema muutti kaiken. Ei ollut enää samaa +tunnetta, että minuutinkin menettäminen voisi olla tuhoisaa, eikä +hän nyt uskaltanut ilmoittaa vaimonsa pakoa kenellekään, ennenkuin +tutkimukset kuolemantapauksen johdosta olisivat ohi. + +Hän oli sinä aamuna noussut aikaisin, ennen postinkantajan tuloa, +ottanut ensimmäiset kirjeet laatikosta itse, ja vaikka niitten joukossa +ei ollutkaan kirjettä Ireneltä, saanut aiheen sanoa Bilsonille, että +rouva oli merenrannikolla ja että hän itse luultavasti viettäisi siellä +ajan lauantaista maanantaihin. Näin hän oli saanut aikaa hengittää, +aikaa kääntää joka kiven löytääkseen Irenen. + +Mutta nyt, kun Bosinneyn kuolema oli keskeyttänyt hänen toimenpiteensä +— tuo kummallinen kuolemantapaus, jonka ajatteleminen oli kuin kuuman +raudan työntämistä hänen sydämeensä, kuin suuren painon nostamista +siltä — nyt hän ei tietänyt, kuinka kuluttaisi päivänsä, ja hän +vaelsi siellä täällä pitkin katuja, katseli kaikkien vastaantulijain +kasvoihin, satojen huolten jäytämänä. + +Ja vaeltaessaan hän ajatteli tuota, joka oli lopettanut vaelluksensa, +rosvoilunsa, eikä enää kummittelisi hänen talossaan. + +Jo iltapäivällä hän kulki uutistaulujen ohi, joissa ilmoitettiin, että +kuolleen miehen henkilöllisyys oli todettu. Hän osti lehdet nähdäkseen +mitä niissä sanottiin. Hän tukkisi niitten suun, jos suinkin voisi, ja +hän istui Boulterin kanssa kahden pitkän aikaa. + +Kotimatkalla, kulkiessaan Jobsonin portaita puoli viiden aikaan hän +kohtasi George Forsyten, joka ojensi Soamesille iltalehden sanoen: + +»Kas siinä! Oletko lukenut uutista Merirosvo parasta.» + +Soames vastasi kuin kivettyneenä: »Olen.» + +George tuijotti häneen. Hän ei ollut koskaan pitänyt Soamesista, +nyt hän katsoi tämän syylliseksi Bosinneyn kuolemaan. Soames oli +aiheuttanut — aiheuttanut omistuksen teollaan sen, että Merirosvo oli +tuona kohtalokkaana iltapäivänä juossut kuolemaansa. + +»Mies parka», ajatteli hän, »oli niin hulluna mustasukkaisuudesta, niin +hulluna kostonhalusta, että hän ei kuullut raitiovaunun tuloa tuossa +helvetillisessä sumussa.» + +Soames oli nujertanut hänet! Ja tämä tuomio näkyi Georgen silmissä. + +»Tässä puhutaan itsemurhasta», sanoi hän viimein. »_Se_ naula ei vedä.» + +Soames pudisti päätään. »Tapaturma», mutisi hän. + +George iski nyrkkinsä sanomalehteen ja rutisti sitä taskussaan. Hän ei +voinut olla ampumatta lähtölaukausta. + +»Hm! Kukoistaako kaikki kotona? Joko alkaa kuulua pikku Soameseja?» + +Kasvot valkeina kuin Jobsonin portaat ja huuli kohonneena kuin +voihkeeseen Soames syöksyi hänen ohitseen ja oli kadonnut. + +Ehdittyään kotiin ja avattuaan avaimellaan oven pieneen valaistuun +eteiseen hän sai ensimmäiseksi silmiinsä vaimonsa kultakoristeisen +sateenvarjon, joka makasi matolla. Hän tempasi turkin yltään ja +kiirehti saliin. + +Ikkunaverhot oli laskettu alas illaksi, kirkas setripuu-tuli paloi +takassa, ja sen valossa hän näki Irenen istuvan tavallisessa nurkassaan +sohvassa. Soames sulki oven hiljaa ja tuli hänen luokseen. Irene ei +liikahtanut eikä näkynyt huomaavan tulijaa. + +»Olet siis tullut takaisin?» sanoi Soames. »Miksi istut täällä +pimeässä?» + +Silloin hän näki Irenen kasvot, jotka olivat niin valkeat ja +liikkumattomat, että oli kuin veri olisi lakannut virtaamasta hänen +suonissaan, ja hänen silmänsä näyttivät äärettömiltä kuin pöllön +suuret, laajat, säikähtäneet silmät. + +Kääriytyneenä harmaaseen turkkiinsa sohvatyynyjen keskellä hän +omituisesti muistutti vangittua pöllöä, joka pehmeitä höyheniään +pullistellen istuu häkin rautalankojen takana. Hänen vartalonsa notkea +suoruus oli mennyttä, ikäänkuin ankara ruumiinliike olisi hänet +murtanut, ikäänkuin ei enää olisi mitään syytä olla kaunis, notkea ja +suora. + +»Olet siis tullut takaisin», toisti Soames. + +Irene ei katsahtanut ylös eikä puhunut, ja tulenvalo leikitteli hänen +liikkumattomalla olemuksellaan. + +Äkkiä hän yritti nousta, mutta Soames ei antanut. Silloin Soames +ymmärsi. + +Irene oli tullut takaisin kuin kuolinhaavan saanut eläin, joka ei +tiedä mihin kääntyä, ei tiedä mitä tehdä. Hänen turkkiin kääriytyneen +hahmonsa näkeminen oli tarpeeksi. + +Soames tiesi nyt varmasti, että Bosinney oli ollut Irenen rakastaja, +tiesi, että Irene oli nähnyt uutisen hänen kuolemastaan — oli ehkä +niinkuin hänkin ostanut sanomalehden vetoisesta kadunkulmasta ja +lukenut sen. + +Hän oli tullut omalla suostumuksellaan takaisin häkkiin, josta +hän tuskissaan oli pyrkinyt vapaaksi — ja tajuten tämän teon koko +peloittavan merkityksen Soames olisi tahtonut huutaa: »Vie vihattu +ruumiisi, jota rakastan, pois talostani! Vie pois nuo viheliäiset +valkeat kasvot, niin julmat ja niin pehmeät, ennenkuin murskaan ne. +Mene pois näkyvistäni äläkä koskaan enää tule!» + +Nämä sanat, joita ei lausuttu, näyttivät saavan Irenen nousemaan +ja liikkumaan poispäin ikäänkuin naisen, joka näkee kauheata unta +ja koettaa herätä siitä — nousevan ja menevän ulos kylmyyteen ja +pimeyteen, ajattelemattakaan Soamesia, olematta edes tietoinen hänen +läheisyydestään. + +Sitten Soames huusi, kumoten äskeiset lausumattomat sanansa: »Ei, jää +tänne!» Ja kääntyen pois Irenestä hän istui tavalliseen tuoliinsa takan +toiselle puolelle. + +He istuivat ääneti. + +Ja Soames ajatteli: »Miksi tämä kaikki? Miksi pitää minun kärsiä näin? +Mitä minä olen tehnyt? Ei se ole minun syyni!» + +Taaskin hän katsoi Ireneen, joka istui kyyryssä kuin ammuttu ja +kuoleva lintu, jonka poloisen rinnan näet läähättävän, kun ilma +siltä riistetään, jonka poloiset silmät katsovat ampujaansa hitain, +pehmein, näkemättömin katsein ottaen hyvästit kaikelta, mikä on hyvää — +auringolta, ilmalta, elämänkumppanilta. + +Niin he istuivat tulen valossa hiljaisina, kumpikin omalla puolellaan +takkaa. + +Ja palavien setripuitten tuoksu, jota Soames niin rakasti, tuntui +tarttuvan hänen kurkkuunsa, kunnes hän ei voinut sietää sitä enää. Ja +hän meni eteiseen paiskaten oven selkoselälleen ja ahmi kylmää ilmaa, +joka virtasi sisään, sitten, ilman päällystakkia, hän lähti kadulle. + +Puutarhan aitaa pitkin tuli nälkiintynyt kissa hankaamaan itseään +häntä vastaan, ja Soames ajatteli: »Kärsimys! Koska päättyy minun +kärsimykseni?» + +Kadun toisella puolella olevan talon ovella seisoi mies jonka hän +tunsi, Rutter nimeltään, pyyhkien jalkojaan ja näyttäen siltä kuin +olisi tahtonut sanoa: »Minä olen herra tässä talossa.» Ja Soames käveli +eteenpäin. + +Kaukaa kirkkaassa ilmassa kantautui kellojen ääni kirkosta, jossa +Irene ja hän olivat vihityt, kutsuen adventtijumalanpalvelukseen. +Niitten soitto kuului yli liikenteen melun. Soames kaipasi jotakin +väkevää juomaa, joka olisi tuudittanut hänet välinpitämättömyyteen tai +nostattanut raivoon. Jospa vain hän olisi voinut riistäytyä irti, ulos +tästä verkosta, jonka hän ensi kertaa elämässään tunsi ympärillään. +Jospa vain hän olisi voinut antautua ajatukselle: »Ota ero hänestä — +aja hänet pois! Hän on unohtanut sinut, unohda sinä hänet!» + +Jospa vain hän olisi voinut antautua ajatukselle: »Anna hänen mennä — +hän on kärsinyt tarpeeksi!» + +Jospa vain hän olisi voinut antautua halulleen: »Tee hänestä orjasi — +hän on vallassasi!» + +Jospa vain hän olisi voinut antautua äkilliselle näkemykselleen: »Mitä +se kaikki merkitsee?» Unohtaa itsensä hetkiseksi, unohtaa, että hänen +tekonsa muka jotakin merkitsisivät, unohtaa, että mitä ikinä hän +tekisi, pitäisi hänen uhrata jotakin. + +Jospa vain hän olisi voinut seurata jotakin mielijohdettaan! + +Hän ei voinut unohtaa mitään, antautua millekään ajatukselle, +näkemykselle tai halulle, kaikki oli liian vakavaa, liian tiukkana +hänen ympärillään kuin murtumaton häkki. + +Kauempana kadulla sanomalehtipojat huutelivat iltalehtiään, ja kimeät +äänet sekaantuivat ja riitelivät kirkonkellojen soiton kanssa. + +Soames peitti korvansa. Hänen mielessään leimahti ajatus, että oli +pelkkä sattuma, ettei kuolleena maannut hän itse, vaan Bosinney, ja +silloin Irene, sen sijaan, että hän nyt kyyrötti tuolla kuin ammuttu +lintu silmät kuolevina — + +Jokin pehmeä kosketti hänen jalkojaan, kissa hieroi itseään niitä +vastaan. Ja Soamesin rinnasta puhkesi nyyhkytys, joka vapisutti häntä +kiireestä kantapäähän. Sitten oli kaikki taas hiljaista pimeydessä, +mistä talot näyttivät tuijottavan häneen, jokaisella suojissaan oma +herransa ja valtiattarensa, jokainen kätkien salaisen onnen tai surun +tarinan. + +Ja äkkiä hän näki, että hänen oma ovensa oli auki, ja mustana eteisestä +tulevaa valoa vastaan seisoi miehen hahmo, selkä päin häneen. Jotakin +hiipi hänen rintaansa ja hän astui hiljaa miehen taakse. + +Hän saattoi nähdä oman turkkinsa, joka oli viskattu leikatulle +tammituolille, persialaismatot, hopeamaljat, posliinivatien rivit +seinillä ja tuon tuntemattoman miehen, joka seisoi siinä. + +Ja hän kysyi tuikeasti: »Mitä tahdotte, herra?» + +Tulija kääntyi. Se oli nuori Jolyon. + +»Ovi oli auki», sanoi hän. »Saanko puhutella vaimoasi hetkisen, minulla +on hänelle terveisiä.» + +Soames katsoi häneen omituisesti, vinosti. + +»Vaimoni ei voi tavata ketään», sanoi hän jurosti. + +Nuori Jolyon vastasi hiljaa: »En pidättäisi häntä minuuttiakaan.» + +Soames syöksyi hänen ohitseen ja sulki tien. + +»Hän ei voi tavata ketään», sanoi hän taas. + +Nuoren Jolyonin katse sinkoutui hänen ohitseen eteiseen, ja Soames +kääntyi. Salin ovessa seisoi Irene, silmät hurjina ja kiihkeinä, huulet +avoimina, kädet ojennettuina. Molempien miesten nähden tuo valo katosi +hänen kasvoiltaan, hänen kätensä putosivat hänen sivuilleen, hän seisoi +kuin kivettyneenä. + +Soames käännähti ympäri, kohtasi tulijan katseen ja nähdessään hänen +ilmeensä melkein voihkaisi. Sitten hän veti huulensa yhteen ja pakotti +ne hymyntapaiseen. + +»Tämä on minun taloni», sanoi hän. »Minä hoidan omat asiani. Olen +sanonut sinulle jo kerran — sanon taaskin: me emme ole kotona.» + +Ja hän paukautti oven kiinni nuoren Jolyonin kasvojen edessä. + + + + + + +VÄLIKERTOMUS: ERÄÄN FORSYTEN INTIAANIKESÄ + + + »Ja suven aika liian lyhyt on.» + Shakespeare. + + + + +I + + +Toukokuun viimeisenä päivänä yhdeksänkymmenluvun alkupuolella, noin +kuuden aikaan illalla vanha Jolyon Forsyte istui tammipuun alla talonsa +terassilla Robin Hillissä. Hän ei aikonut luopua iltapäivän ihanuudesta +ennenkuin hyttysten kiusa alkaisi. Hänen laiha, ruskea kätensä, jossa +siniset suonet kohosivat näkyviin, piti sikaarinpäätä suipoissa, +pitkäkyntisissä sormissaan — pitkät, kiillotetut kynnet samoin kuin +hän itse olivat jäännös Victoria-kuningattaren varhaisemmilta ajoilta, +jolloin oli ollut niin hienoa olla koskettamatta mihinkään, edes +sormenpäillä. Otsakupoolia, suuria valkeita viiksiä, laihoja poskia +ja pitkää laihaa leukaa suojasi läntiseltä auringolta vanha, ruskea +panamahattu. Hänen jalkansa olivat ristissä, koko olemuksessa oli +levollisuutta ja eräänlaista eleganssia, niinkuin ainakin vanhan +herran, joka joka aamu pani kölninvettä silkkinenäliinaansa. Hänen +jaloissaan makasi villava, ruskea ja valkoinen koira, joka koetti +olla Pommerin rotua — koira Balthasar, jonka suhde vanhaan Jolyoniin +oli vuosien kuluessa muuttunut molemminpuolisesta vastahakoisuudesta +kiintymykseksi. Aivan lähellä tuolia oli keinu, ja keinussa istui eräs +Hollyn nukke — »Veijari-Liisa» nimeltään — vartalo kääntyneenä jalkojen +päälle ja nenä murheellisesti haudattuna mustaan alushameeseen. Mutta +tämä nukke oli aina suosiossa, siispä ei ollut väliä, kuinka se +istui. Tammipuun alapuolella nurmikko aleni törmäksi, joka ulottui +saniaismetsään asti, ja tuon kauniin paikan takana tuli niittyjä, +jotka kallistuivat lammikkoa kohti, viidakko ja koko tuo näköala — +»hieno, erikoinen», — johon Swithin Forsyte tämän saman puun alta oli +tuijottanut viisi vuotta sitten, kun hän ajeli Irenen kanssa katsomaan +taloa. Vanha Jolyon oli kuullut veljensä urotyöstä — ajelu oli tullut +kerrassaan kuuluisaksi Forsyten juorupörssissä. Swithin! Ja mies oli +ottanut ja kuollut viime marraskuussa, vain seitsemänkymmenenyhdeksän +vuoden vanhana, antaen uutta virikettä epäilylle, tokko Forsytet voivat +elää ikuisesti, epäilylle, joka oli saanut alkunsa Ann tädin eritessä +täältä. Kuollut! Jättänyt vain vanhan Jolyonin ja Jamesin, Rogerin ja +Nicholasin ja Timothyn, Julian, Hesterin ja Susanin! Ja vanha Jolyon +ajatteli: »Kahdeksan kymmentäviisi!» Minä en muista sitä — paitsi kun +tunnen tuota kipua.» + +Hänen muistinsa lähti etsimään. Hän ei ollut muistanut ikäänsä siitä +saakka kuin oli ostanut veljenpoikansa Soamesin onnettoman talon ja +asettunut tänne Robin Hilliin asumaan neljättä vuotta sitten. Oli +kuin hän olisi tullut nuoremmaksi joka kevät saadessaan asua maalla, +luonaan poika ja lapsenlapset, — June ja nuo kaksi pienokaista toisesta +avioliitosta, Jolly ja Holly, kaukana Lontoon pauhinasta ja Forsyten +juorupörssin kaakatuksesta, vapaana johtokunnistaan, suloisessa työn +puutteen ja leikin runsauden ilmakehässä, riittävänä askartelunaan +talon ja sen kahdenkymmenen tynnyrinalan viimeistely ja kaunistus +ja Jollyn ja Hollyn oikkujen noudattaminen. Kaikki pahkat ja kivut, +joita tuo pitkä ja traagillinen juttu, Junen, Soamesin, hänen vaimonsa +Irenen ja nuoren Bosinney paran kesken oli koonnut hänen sydämeensä, +olivat tasoittuneet ja kadonneet. Junekin oli vihdoin päässyt +surumielisyydestään — sitä todisti tämä Espanjanmatka, jolle hän nyt +oli lähtenyt isänsä ja äitipuolensa kanssa. Heidän lähdettyään vallitsi +talossa omituinen, täydellinen rauha, siunattu, mutta kuitenkin tyhjä, +koska hänen poikansa oli poissa. Jo ei nykyään koskaan ollut muuta kuin +iloksi ja lohdutukseksi isälleen, mutta naiset — parhaatkin — kävivät +hieman hermoille, tietysti jollei ihaillut heitä. + +Kaukana kukkui käki, metsäkyyhkynen kuherteli niityn lähimmässä +jalavassa — ja kuinka olivatkaan päivänkukat ja voikukat versoneet +viime niiton jälkeen! Tuuli oli kääntynyt kaakkoon — ihastuttava, +mahlainen ilma! Hän työnsi hatun otsaltaan ja antoi auringon paistaa +leualleen ja poskilleen. Jostakin syystä hän tänään kaipasi seuraa — +kaipasi kauniita kasvoja katseltavikseen. Ihmiset kohtelevat vanhuksia +ikäänkuin he eivät kaipaisi mitään. Ja hän, jonka mieleen aina +tunkeutui epäforsytelaista filosofiaa, ajatteli: »Ihminen ei koskaan +saa tarpeekseen! Toinen jalka haudassa sitä vielä kaipaa jotakin, +luultavasti!» Täällä hänkin — kaukana liikeasiainsa vaatimuksista, +omalla pikku alueellaan keskellä lapsenlapsia, kukkasia ja lintuja, +puhumattakaan auringosta ja kuusta ja tähdistä niiden yläpuolella +— hänkin sanoi itselleen öin päivin: »Sesam, aukene!» Ja sesam oli +auennut — missä määrin, sitä hän ei ehkä tietänytkään. Hän oli aina +ollut vilpittömän herkkä sille, mitä oli ruvettu sanomaan »Luonnoksi», +melkein uskonnollisen herkkä, vaikka hän ei ollut koskaan luopunut +tavastaan nimittää auringonlaskua auringonlaskuksi ja näköalaa +näköalaksi, liikuttivatpa ne häntä miten syvästi tahansa. Mutta näihin +aikoihin Luonto melkein sai hänet tuntemaan kipua, niin suuresti +hän piti sitä arvossa. Jokaisena tällaisena tyvenenä, kirkkaana, +pitenevänä päivänä hän käveli, Hollyn käsi omassaan, koira Balthasar +edellään, ja seurasi ruusujen puhkeamista, rypäleitten kehittymistä +seinillä, tammen lehtien ja viidakon vesojen kimallusta auringossa, +katseli lumpeenlehtien aukeamista ja välkettä ja hopeanhohtoisia tähkiä +vehnäpellolla, kuunteli kottaraisia ja kiuruja ja Alderney-rotuisia +lehmiä, jotka märehtivät ruokaansa hitaasti heilutellen häntätöyhtöään, +ja jokaisena tällaisena kauniina päivänä hän tunsi pientä kipua vain +siksi, että niin rakasti tätä kaikkea ja kenties jossakin syvällä +aavisti, ettei saisi enää kovin kauan nauttia siitä. Ajatus, että +jonakin päivänä — kenties ei kymmenen, kenties ei viidenkään vuoden +päästä — tämä koko maailma otettaisiin häneltä pois ennenkuin hänen +kykynsä rakastaa sitä oli kulunut loppuun, tuntui hänestä vääryydeltä, +joka väijyi taivaanrannalla. Jos jotakin oli tulossa tämän elämän +jälkeen, ei se ollut sitä, mitä hän olisi tahtonut, ei Robin Hill, +kukat ja linnut ja kauniit kasvot — liian vähän oli niitä nytkin +hänen ympärillään! Vuosien kuluessa oli hänen vihansa humpuukia +kohtaan kasvanut, se oikeaoppisuus, jota hän kuusikymmenluvulla oli +harrastanut samoin kuin poskipartaa, oli ammoin pudonnut pois jättäen +häneen kunnioituksen vain kolmea asiaa kohtaan, kauneutta, nuhteetonta +käytöstä ja omistamisen vaistoa, ja suurin näistä oli nyt kauneus. +Hänen harrastuksensa olivat aina olleet laajat, ja vieläkin hän saattoi +lukea _Times-lehteään_, mutta hän oli valmis koska tahansa laskemaan +sen käsistään, jos kuuli mustarastaan laulavan. Nuhteeton käytös, +omaisuus — ne olivat jollakin tavoin väsyttäviä, mutta mustarastaat +ja auringonlaskut eivät koskaan väsyttäneet häntä, antoivat vain sen +vähän epämukavan tunteen, että niitä ei koskaan saanut tarpeeksi. +Katsellessaan varhaisen illan hiljaista säteilyä ja ruohokentän +pieniä, kultaisia ja valkeita kukkia hän sai ajatuksen: Tämä ilma +oli kuin »Orfeuksen» musiikki, jonka hän hiljattain kuuli Covent +Gardenissa. Kaunis ooppera, ei muistuttanut Meyerbeeriä, ei liioin +oikein Mozartia, mutta oli tavallaan ehkä vielä miellyttävämpi, siinä +oli jotakin klassillista ja kulta-aikaista, kainoa ja suloista, ja +Ravogli oli »melkein entisaikojen veroinen» — siinä korkein kiitos, +minkä hän voi antaa. Orfeuksen kaipuu kauneuden menetettyään, rakkaus, +joka lähti Manalaan, niinkuin elämässäkin rakkaus ja kauneus lähtevät +— kaipuu, joka lauloi ja sykki kautta tuon kultaisen musiikin — sitä +oli maailman viipyvässä kauneudessa tänäkin iltana. Ja vanha Jolyon +kosketti korkkipohjaisilla kumikengillään tahtomattaan Balthasar koiran +kylkeä, jolloin eläin heräsi ja alkoi pyydystää kirppujaan, sillä +vaikka otaksuttiin, ettei siinä niitä ollut, ei mikään voinut vakuuttaa +sitä itseään tästä tosiasiasta. Lopetettuaan se hankasi raappimaansa +paikkaa isäntänsä jalkaan ja asettui taaskin makuulle ja laski +kuononsa tuon häiritsevän kengän päälle. Ja vanhan Jolyonin mieleen +tuli äkillinen muisto — kasvot, jotka hän oli nähnyt oopperassa kolme +viikkoa sitten — Irene, hänen erinomaisen veljenpoikansa Soamesin, +tuon varakkaan miehen vaimo! Vaikka hän ei ollut nähnyt Ireneä sitten +kun kutsuissa vanhassa talossaan Stanhope Gaten varrella, jolloin +juhlittiin hänen pojantyttärensä Junen onnetonta kihlausta nuoren +Bosinneyn kanssa, hän oli tuntenut Irenen heti, sillä hän oli aina +ihaillut häntä — Irene oli erittäin kaunis. Kun nuori Bosinney, jonka +rakastajatar hänestä paha kyllä oli tullut, sitten kuoli, oli Irene +kuuleman mukaan heti lähtenyt Soamesin luota. Taivas vain tietää, +mitä hän oli sen jälkeen tehnyt. Tuo hänen kasvojensa näkeminen — +sivusta päin — etuparvella, oli totisesti näinä kolmena vuotena ollut +ainoa merkki siitä, että hän vielä oli elossa. Kukaan ei koskaan +puhunut hänestä. Ja kuitenkin Jo oli kerran kertonut hänelle jotakin +— jotakin, mikä oli järkyttänyt häntä kovasti. Poika oli luultavasti +kuullut sen George Forsytelta, joka oli nähnyt Bosinneyn sumussa samana +päivänä, jolloin tämä oli joutunut raitiovaunun alle. Se oli jotakin, +joka selitti tuon nuoren miehen tuskan — tuo mitä Soames oli tehnyt +vaimolleen tuo järkyttävä teko. Jo oli myöskin nähnyt Irenen sinä +iltapäivänä, jolloin uutinen oli tullut tiedoksi, nähnyt hänet lyhyen +hetken ajan, ja hänen kuvauksensa oli jäänyt vanhan Jolyonin muistiin +— »hurja ja mieletön», oli Jo sanonut. Ja seuraavana päivänä June oli +mennyt taloon — lukinnut pois tunteensa ja mennyt, ja palvelustyttö +oli itkien kertonut hänelle, että rouva oli yöllä hiipinyt ulos ja +kadonnut. Traagillinen juttu kaiken kaikkiaan! Yksi seikka oli varma +— Soames ei ollut koskaan kyennyt saamaan vaimoaan takaisin luokseen. +Ja hän asui nyt Brightonissa ja matkusti edestakaisin — sovelias +kohtalo varakkaalle miehelle! Sillä kun vanha Jolyon kerran sai +vastenmielisyyden johonkin — ja hän oli saanut vastenmielisyyden tähän +veljenpoikaansa — ei hän koskaan päässyt siitä. Hän muisti vieläkin, +kuinka huojentunut hän oli ollut kuullessaan Irenen katoamisesta — oli +ollut kauheata ajatella hänen olevan vankina tuossa talossa, johon hän +kaiketi oli hetkeksi tullut takaisin, kun Jo näki hänet — tullut kuin +haavoittunut eläin luolaansa nähtyään kadulla uutisen: »Eräs arkkitehti +saanut järkyttävällä tavalla surmansa». Hänen kasvonsa olivat nyt tuona +iltana oopperassa hämmästyttäneet vanhaa Jolyonia kovin — ne olivat +kauniimmat kuin hän oli muistanut, mutta kuin naamio, jonka alla täytyy +olla jotakin. Nuori nainen vielä — ehkä kahdenkymmenen kahdeksan. +No niin! Hyvin luultavaa, että hänellä nyt oli toinen rakastaja. +Mutta tuo epämiellyttävä ajatus — sillä naineet naiset eivät saisi +koskaan rakastua, yksi kerta oli jo ollut liikaa — sai hänen nilkkansa +nousemaan, ja samalla nousi Balthasar koiran pää. Tuo älykäs eläin +hypähti pystyyn ja katsoi vanhan Jolyonin kasvoihin. »Kävelyllekö?» +näytti se sanovan, ja vanha Jolyon vastasi: »Lähdetään vain, vanha +toveri.» + +Hitaasti, niinkuin heidän tapanaan oli, he kulkivat voikukka- ja +päivänkukkasikermäin poikki ja tulivat saniaismetsään. Tämä puiston +osa, missä vasta hyvin vähän kasvoi, oli vartavasten madallettu +ruohokentän pintaa alemmaksi, jotta se aikanaan nousisi toisen +ruohokentän tasalle ja vaikuttaisi epäsäännölliseltä, mikä on niin +tärkeätä kaikessa puutarhan viljelyksessä. Koira Balthasar rakasti +sen kallioita ja mättäitä, joiden alta väliin löytyi myyrä. Vanha +Jolyon pani asiakseen kulkea sen kautta, vaikka se ei vielä ollut +kaunis, mutta hänen aikomuksensa oli, että siitä kerran tulisi kaunis. +Ja hän ajatteli: »Minun pitää saada Varr tänne katsomaan, hän on +parempi kuin Beech.» Sillä kasvit, niinkuin talot ja ihmisten kivut, +tarvitsevat parhaan asiantuntijan hoitoa. Täällä asusti etanoita, +ja jos lapsenlapset olivat seurana, kertoi hän heille jutun pikku +pojasta, joka sanoi: »Onko luumuilla jalat, äiti?» »Ei, poju.» +»Sitten minä varmasti olen niellyt etanan.» Ja kun lapset hyppivät +pitäen kiinni hänen käsistään ja ajattelivat etanaa, joka oli mennyt +pojan »punaista polkua» alas, tuikkivat isoisän silmät. Hän tuli +nyt pois saniaismetsästä ja avasi pienen portin, joka juuri tästä +johti ensimmäiselle niitylle, laajalle, puistomaiselle kentälle, +josta keittiökasvitarha oli tiiliseinällä erotettu. Vanha Jolyon +vältti tätä, se kun ei soveltunut hänen mielialaansa, ja laskeutui +rinnettä lammikkoa kohti. Balthasar, joka tunsi vesirotan tai pari, +hyppeli edellä, raskaasti kuin ainakin vanha koira, joka tekee saman +kävelyn joka päivä. Tultuaan rantaan vanha Jolyon huomasi, että yksi +lumpeenkukka lisää oli puhjennut sitten eilisen. Hän näyttäisi sitä +Hollylle huomenna, kun hänen pikku kultansa oli selviytynyt häiriöstä, +joka aiheutui siitä, että hän eilen lounaalla söi tomaatin — nuo pienet +ruuansulatusvehkeet olivat hyvin arat. Nyt kun Jolly oli koulussa +— ensimmäistä lukukautta — oli Holly hänen kanssaan melkein kaiken +päivää, ja hän kaipasi tyttöä kovin. Hän tunsi myöskin tuota kipua, +joka tähän aikaan usein vaivasi häntä — pientä kolotusta vasemmassa +kyljessä. Hän katseli taakseen rinteelle. Nuori Bosinney parka oli +tosiaankin tehnyt tavattoman hyvää työtä, hän olisi menestynyt +erinomaisesti, jos olisi saanut elää. Ja missä hän oli nyt? Kenties hän +vielä kummitteli täällä, viimeisen työnsä, traagillisen rakkausjuttunsa +näyttämöllä. Vai oliko Philip Bosinneyn henki hajaantunut kaikkeuteen? +Kuka voi sanoa? Tuo koira sai jalkansa saveen! Ja hän alkoi kulkea +viidakkoa kohti. Täällä oli ollut ihana paljous sinikelloja, ja hän +tiesi, missä vieläkin oli muutamia, ikäänkuin pieniä pilkkuja taivaasta +olisi pudonnut puitten väliin, auringosta pois. Hän kulki ohi navettain +ja kanalain, jotka oli rakennettu tähän, ja lähti kapeata polkua +tiheimpään viidakkoon, missä oli eräskin sinikellopaikka. Balthasar, +joka taaskin oli hänen edellään, murisi hiljaa. Vanha Jolyon sysäsi +sitä jalallaan, mutta koira seisoi liikkumattomana juuri siinä kohdassa +polkua, jossa ei ollut tilaa kulkea ohi, ja karvat nousivat hitaasti +pystyyn sen villavassa selässä. Johtuiko se sitten koiran murinasta ja +törröttävistä selkäkarvoista vai siitä tunteesta, mikä valtaa ihmisen +mielen metsässä, mutta vanha Jolyonkin tunsi selkäpiissään jotakin +liikettä. Ja sitten polku kääntyi, ja tuossa oli tuo vanha sammaleinen +runko, ja sillä istui nainen. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet +poispäin, ja vanha Jolyon ehti juuri ajatella: »Se on luvatonta — +minun pitää panettaa kieltotaulu näkyviin», kun nainen kääntyi häneen. +Korkeat vallat! Kasvot, jotka hän oli nähnyt oopperassa — sama nainen, +jota hän juuri oli ajatellut! Tuona hämmennyksen hetkenä hän näki +kaiken kuin sumussa, ikäänkuin aaveen — omituinen vaikutelma — se oli +kai auringonvalon läikkä hänen violetinharmaalla puvullaan. Ja sitten +nainen nousi ja hymyili pää vähän taivutettuna toiselle sivulle. Vanha +Jolyon ajatteli: »Kuinka hän on kaunis!» Nainen ei puhunut, eikä hän +liioin, ja hän totesi syyn miltei ihaillen. Nainen oli epäilemättä +tullut jonkin muiston vuoksi eikä aikonut yrittää päästä tilanteesta +jollakin arkisella selityksellä. + +»Älä anna koiran tulla liian lähelle hamettasi», sanoi vanha Jolyon. +»Sillä on märät jalat. Tule tänne, sinä!» + +Mutta koira Balthasar meni vieraan luo, joka pani kätensä sen päälle ja +hyväili. Vanha Jolyon sanoi nopeasti: + +»Näin sinut oopperassa toissa iltana, mutta sinä et huomannut minua.» + +»Huomasin kyllä, huomasin.» + +Vanha Jolyon otti tuon hienoksi mairitteluksi, ikäänkuin Irene olisi +lisännyt: »Luuletko, että sinua voisi olla huomaamatta?» + +»He ovat kaikki Espanjassa», huomautti hän äkisti. »Minä olen yksin ja +lähdin oopperaan. Ravogli on hyvä. Oletko nähnyt navetoita?» + +Tilanteessa, joka oli niin tulvillaan salaperäisyyttä ja jotakin, +mikä paljon muistutti liikuttavuutta, hän vaistomaisesti kulki tuota +omaisuuden osaa kohti, ja Irene asteli hänen vierellään. Irenen vartalo +keinui hiljaa, niinkuin parhaat ranskalaiset vartalot, hänen pukunsakin +oli jotakin ranskalaista harmaata. Vanha Jolyon huomasi pari kolme +hopealankaa tuossa ambranvärisessä tukassa, joka oli niin omituinen +noitten tummien silmien ja kermankalpean hipiän yhteydessä. Nopea, +sivuttainen katse noista sametinruskeista silmistä sai vanhan Jolyonin +hämille. Se näytti lähtevän syvältä ja kaukaa, melkein toisesta +maailmasta, tai joka tapauksessa kuuluvan ihmiselle, joka ei kovinkaan +paljon elänyt tässä maailmassa. Ja hän sanoi koneellisesti: + +»Missä asut nyt?» + +»Minulla on pieni huoneisto Chelseassa.» + +Vanha Jolyon ei tahtonut kuulla mitä hän teki, ei tahtonut kuulla +mitään, mutta nurinkurinen sana pääsi hänen huuliltaan: + +»Yksinkö?» + +Irene nyökäytti päätään. Oli huojennus saada tuo tieto. Ja vanhan +Jolyonin mieleen tuli, että ilman erästä kohtalon solmua Irene olisi +ollut tämän viidakon emäntä ja olisi näyttänyt navettaa hänelle, +vieraalle. + +»Kaikki Alderney-rotua», mutisi hän, »niistä saa parhaan maidon. Tuo +tuossa on kaunis eläin. Hohoi, Mustikki.» + +Vaaleanruskea lehmä, jonka silmät olivat yhtä pehmeät ja ruskeat +kuin Irenen omat, seisoi aivan hiljaa, sitä kun ei ollut pitkiin +aikoihin lypsetty. Se katseli heihin noitten kiiltävien, lempeitten, +kyynillisten silmäin nurkasta, ja sen harmaasta turvasta valui pieni +sylkijuova olkiin. Heinän ja vaniljan ja ammoniakin tuoksu kohosi +viileän navetan himmeyteen, ja vanha Jolyon sanoi: + +»Sinun pitää tulla syömään päivällistä kanssani. Lähetän sinut kotiin +vaunuilla.» + +Hän huomasi, että Irene taisteli, tietenkin muistojensa kanssa. Mutta +vanha Jolyon tarvitsi hänen seuraansa — kauniit kasvot, kaunis vartalo, +kauneutta! Hän oli ollut yksin koko iltapäivän! Ehkä hänen silmänsä +olivat surulliset, sillä Irene vastasi: »Kiitos, Jolyon setä. Se olisi +hauskaa.» + +Hän hieroi käsiään ja sanoi: + +»Mainiota! Mennään taloon sitten.» Ja he nousivat rinnettä, koira +Balthasar edellä. Aurinko oli nyt melkein heidän kasvojensa tasalla, +ja vanha Jolyon saattoi nähdä, ei ainoastaan noita hopealankoja, vaan +joukon pieniä juovia, jotka olivat juuri kyllin syvät antaakseen hänen +kauneudelleen erikoisleiman, hienon kuin metallin leima — elämän +erikoismerkin, joka ei ole yhteinen kenenkään muun kanssa. »Minä vien +hänet sisään terassin kautta», ajatteli vanha Jolyon. »En tahdo ottaa +häntä vastaan kuin tavallista vierasta.» + +»Mitä teet kaiken päivää? sanoi hän. + +»Annan soittotunteja, ja on minulla toinenkin harrastus.» + +»Työ!» sanoi vanha Jolyon ottaen nuken keinusta ja silittäen sen mustaa +alushametta. »Onko mitään sen vertaista? Minä en tee työtä nyt. Minä +olen vain. Mikä se harrastus on?» + +»Koetan auttaa naisia, jotka ovat joutuneet murheeseen». Vanha Jolyon +ei oikein ymmärtänyt. »Murheeseen?» hän toisti, sitten hän kauhukseen +huomasi, että Irene tarkoitti juuri samaa, mitä hän olisi itse +tarkoittanut, jos olisi käyttänyt tuota sananmuotoa. Auttaa Lontoon +Magdalenoja! Mikä kaamea ja peloittava harrastus! Ja uteliaisuus voitti +hänen tavallisen pidättyväisyytensä. Hän kysyi: + +»Kuinka? Mitä teet heille?» + +»En paljoa. Minulta ei liikene rahaa. Minä voin antaa vain myötätuntoni +ja joskus ruokaa.» + +Vanhan Jolyonin käsi etsi vaistomaisesti lompakkoa. Hän kiirehti +sanomaan: »Kuinka saat heitä käsiisi?» + +»Käyn sairaalassa.» + +»Sairaalassa! Huh!» + +»Eniten minuun koskee se, että kerran he kaikki ovat olleet jollakin +tavoin kauniita.» + +Vanha Jolyon suoristi nukkea. »Kauniita!» huudahti hän. »Hahaa, +niin! Surullinen juttu!» Ja hän kulki taloa kohti. Ranskalaisen +ovi-ikkunan kautta, jonka kaihtimet olivat vielä alhaalla, hän meni +edellä huoneeseen, jossa tavallisesti luki _Times-lehteä_ ja erästä +maanviljelys-aikakauskirjaa, jonka suuret mangoldjuurten kuvat antoivat +aiheita Hollyn siveltimelle. + +»Päivällinen on puolen tunnin päästä. Tahdotko pestä kätesi? Vien sinut +Junen huoneeseen.» + +Hän näki Irenen katsovan kiihkeästi ympärilleen. Mitä muutoksia siitä, +kun hän viimeksi oli käynyt talossa miehensä tai rakastajansa tai +kenties molempien kanssa — hän ei tietänyt, ei osannut sanoa! Kaikki se +oli hämärää, ja hän toivoi sen jäävän hämäräksi. Mutta mitä muutoksia! +Ja hallissa vanha Jolyon sanoi: + +»Poikani Jo on maalari, tiedät kai. Hänellä on hyvä aisti. Se ei +tietenkään ole samanlainen kuin omani, mutta minä annan hänen seurata +sitä.» + +Irene seisoi hyvin hiljaa, ja hänen silmänsä harhailivat hallissa ja +musiikkisalissa, sellaisina kuin ne nyt olivat — kaikki yhdistettyinä, +suuren kattoikkunan alla. Vanha Jolyon sai omituisen vaikutelman +hänestä. Koettiko hän manata esiin jotakin tuon alueen pimennoista, +missä kaikki oli helmenharmaata ja hopeanväristä? Jolyon olisi +itse tahtonut kultavariä, iloisempaa ja lujempaa. Mutta Jo'lla oli +ranskalainen maku, ja värityksestä oli tullut tuollainen himmeä, +niinkuin niitten savukkeitten savu, joita tuo poika aina poltti, +ja siellä täällä keskeytti himmeyden jokin pieni sininen tai +kirkkaanpunainen väriläikkä. Se ei ollut hänen unelmansa. Hengessään +hän oli ripustanut seinät täyteen noita kultakehyksisiä hiljaiselon +ja vielä hiljaisemman elon mestariteoksia, joita hän oli ostanut +silloin, kun laji oli hyvässä hinnassa. Ja missä ne olivat nyt? +Myytyinä pilkkahinnasta! Sillä se jokin, joka sai hänet ainoana +Forsytein joukosta muuttumaan aikojen mukana, oli varoittanut häntä +pitämästä niitä. Mutta työhuoneessaan hänellä vielä oli »Hollantilaisia +kalastajaveneitä auringonlaskussa.» + +Hän alkoi nousta portaita Irenen kanssa, hitaasti, sillä kipu kyljessä +tuntui. + +»Tässä ovat kylpyhuoneet», sanoi hän, »ja muut sen semmoiset. Panin +niihin tiiliseinät. Lastenkamarit ovat tuolla. Ja tässä asuvat Jo +ja hänen vaimonsa. Huoneet ovat kaikki yhteydessä keskenään. Mutta +luultavasti sinä muistatkin.» + +Irene nyökäytti päätään. He kulkivat käytäviä eteenpäin ja tulivat +suureen huoneeseen, jossa oli pieni vuode ja paljon ikkunoita. + +»Tämä on minun huoneeni», sanoi hän. Seiniä peittivät lasten valokuvat +ja vesiväriluonnokset, ja hän lisäsi epäröiden: + +»Ne ovat Jo'n tekemiä. Näköala on ensiluokkainen. Kirkkaalla ilmalla +voi nähdä Epsomin katsojalavan.» + +Aurinko oli nyt laskenut talon taakse, ja näköalan peitti valoisa usva, +pitkän ja suotuisan päivän tuote. Näkyi harvoja taloja, mutta niityt ja +puut kimalsivat heikosti, ja kaukaa kangastivat hiekkasärkät. + +»Seutu muuttuu», sanoi vanha Jolyon äkisti, »mutta siihen se jää +vielä, kun me kaikki olemme menneet. Katso noita rastaita — linnut +ovat ihastuttavat täällä aamuisin. Olen iloinen, että pesin käteni +Lontoosta.» + +Irenen kasvot olivat lähellä ikkunanruutua, ja vanhaan Jolyoniin koski +niiden surullinen ilme. »Soisinpa, että voisin saada hänet näyttämään +onnelliselta!» ajatteli hän. »Kauniit kasvot, mutta surulliset!» Ja hän +otti kuumavesikannunsa ja nousi yläkertaan. + +»Tämä on Junen huone», sanoi hän avaten lähimmän oven ja laskien +kannun lattialle. »Arvaan, että löydät mitä tarvitset.» Ja hän sulki +oven perässään ja lähti omaan huoneeseensa. Harjatessaan tukkaansa +suurella mustapuisella harjallaan ja pirskoitellessaan otsalleen +kölninvettä hän mietti tilannetta. Irenen tulo oli niin omituinen — +melkein kuin ilmestys, salaperäinen, vieläpä romanttinen, ikäänkuin +hänen kaipuunsa saada seuraa, nähdä kauneutta, olisi täyttynyt — juuri +sillä tavoin kuin tuontapainen kaipuu voi täyttyä. Ja peilin edessä hän +suoristi vielä ryhdikästä vartaloaan, siveli harjalla pitkiä, valkeita +viiksiään, kosketti kulmakarvojaan kölninvedellä ja soitti kelloa. + +»En muistanut sanoa, että eräs rouva syö kanssani päivällistä. Käske +keittäjää laittamaan jotakin ylimääräistä ja sano Beaconille, että +hän valjastaa parihevoset puoli yhdeksitoista ja saattaa vieraan +kaupunkiin. Nukkuuko Holly neiti?» + +Tyttö luuli, että hän ei nukkunut. Ja vanha Jolyon hiipi ohimennessään +varpaillaan lastenkamariin ja avasi oven, jonka saranoita hän piti +erikoisesti öljyttyinä, jotta voisi iltaisin pujahtaa sisään ja ulos +häiritsemättä. + +Mutta Holly nukkui, makasi kuin pienoinen madonna, tuota tyyppiä, jota +vanhat maalarit eivät voi erottaa Venuksesta saatuaan hänet valmiiksi. +Hänen pitkät tummat ripsensä vaipuivat poskille, hänen kasvoillaan +oli täydellinen rauha — pikku vatsa oli ilmeisesti parantunut. Ja +vanha Jolyon seisoi huoneen hämäryydessä ihaillen häntä! Ne olivat +niin viehättävät, juhlalliset ja hellät — nuo pikku kasvot. Vanhalla +Jolyonilla oli tavallista suurempi annos tuota siunattua kykyä elää +uudelleen nuorissa. He olivat hänen tulevainen elämänsä — ainoa +tulevainen elämä, minkä hänen pohjimmainen terve pakanuutensa kenties +tunnusti mahdolliseksi. Siinä tyttö oli, hänellä oli kaikki edessään, +ja hänen pienissä suonissaan virtasi isoisän verta — ainakin jokin +osa siitä. Siinä hän oli, isoisän pikku seuralainen, joka oli oleva +niin onnellinen kuin miksi isoisä voi hänet tehdä, joka ei saanut +tietää muusta kuin rakkaudesta. Isoisän sydän paisui, ja hän meni +ulos, koettaen vaimentaa patenttinahkakenkäinsä ääntä. Käytävässä +hänet valtasi omituinen miete: Ajatella, että lapset voisivat joutua +sellaiseen kuin ne, joita Irene oli sanonut auttavansa! Naiset, jotka +kaikki kerran olivat olleet samanlaisia pienokaisia kuin tuo, joka +nukkui tuossa! »Minun pitää antaa hänelle pankkiosoitus», päätti +vanha Jolyon, »en jaksa ajatella heitä!» Heitä ei koskaan jaksanut +ajatella, noita poloisia hylkiöitä, jotka liian syvästi haavoittivat +sitä todellisen hienostuksen ydintä, joka kätkeytyi omistamisvaiston +mukavien vuoteitten suojiin — haavoittivat liian pahasti syvintä +hänessä — kauneudenrakkautta, joka nytkin sykähdytti hänen sydäntään, +kun hän ajatteli iltaansa kauniin naisen seurassa. Ja hän astui +portaita alas ja meni kaksoisoven kautta talon takaosiin. Täällä, +viinikellarissa, oli reiniläistä, joka maksoi ainakin kaksi puntaa +pullo, Steinberg Cabinet-viiniä, parempaa kuin mikään Johannisberg, +joka konsanaan meni kurkusta alas, täydellisen hienoa viiniä, suloista +kuin nektari — nektaria tosiaankin! Hän otti pullon, kantoi sitä kuin +pikkulasta ja nosti sen valoa vastaan katsellakseen. Kypsänvärinen, +hentokaulainen pullo pölyisen suojuksensa sisällä tuotti hänelle syvää +iloa. Kolme vuotta ne olivat maanneet paikallaan, sitten kun hän muutti +kaupungista — pitäisi olla mitä parhaassa kunnossa! Kolmekymmentäviisi +vuotta sitten hän oli ostanut tämän viinin — Jumalan kiitos, hän oli +saanut pitää makuaistinsa ja ansaitsi siis luvan juoda! Irene pitäisi +tätä arvossa — ei hiventäkään karvautta koko tusinassa. Hän pyyhki +pullon, veti korkin pois omin käsin, pani nenänsä pullon suulle ja +hengitti tuoksua. Sitten hän meni takaisin musiikkisaliin. + +Irene seisoi pianon ääressä, hän oli jättänyt pois hattunsa ja +pitsihuivin, joka oli ollut hänen harteillaan, niin että kultainen +tukka ja niskan kalpeus nyt näkyivät. Harmaassa puvussaan ruusupuista +pianoa vasten hän oli vanhan Jolyonin silmissä kuin kaunis taulu. + +Hän ojensi Irenelle käsivartensa ja he lähtivät juhlallisina +astumaan. Vain pieni pyöreä pöytä oli katettu ruokasaliin, joka oli +tarkoitettu mukavaksi päivällispaikaksi kahdellekymmenelleneljällekin +hengelle. Tilapäisessä yksinäisyydessä suuri ruokapöytä painosti +vanhaa Jolyonia, ja hän oli käskenyt kantamaan sen pois, kunnes hänen +poikansa tulisi kotiin. Täällä hän oli tottunut aterioimaan yksin, +seuranaan kaksi todella hyvää jäljennöstä Rafaelin madonnoista. +Näillä kesäilmoilla tämä oli hänen päivänsä ainoa ankea hetki. Hän +ei ollut koskaan ollut mikään suursyömäri, niinkuin tuo iso veikko +Swithin tai Sylvanus Heythorp tai Anthony Thornworthy, nuo vanhan +ajan ystävät, ja yksinäinen päivällinen madonnain katseitten alla +oli hänelle vain ikävää hommaa jonka hän koetti suorittaa äkisti +päästäkseen henkisempään nautintoon kahvin ja sikaarin ääreen. Mutta +tänä iltana tilanne oli toinen! Hänen silmänsä tuikkivat Irenelle +pienen pöydän takaa, ja hän puhui Italiasta ja Sveitsistä kertoen +juttuja matkoiltaan ja muita elämyksiä, joita hän ei enää voinut +tarjota pojalleen ja poikansatyttärelle, koska he olivat jo kuulleet +ne. Tämä tuore kuuntelija oli hänelle suuriarvoinen. Hän ei ollut +koskaan kuulunut noihin vanhoihin miehiin jotka lakkaamatta harhailevat +muistojen mailla. Väsyen itse nopeasti epäherkkään juttelijaan hän +varoi väsyttämästä toisia, ja hänen luontainen liehittelyasenteensa +kauneuden edessä varjeli häntä erikoisesti suhteessa naisiin. Hän +olisi tahtonut saada Irenenkin puhumaan, mutta vaikka tämä vastaili +ja hymyili ja näytti pitävän hänen puheistaan, oli hän tietoinen +salaperäisestä etäisyydestä, jossa piili puolet Irenen tenhosta. Hän +ei voinut sietää naisia, jotka nakkelivat olkapäitään ja katseitaan +ja räpättivät lakkaamatta, eikä liioin noita kovasuisia naisia, jotka +eivät piitanneet mistään säännöistä ja tiesivät enemmän kuin itse +tiesit. Oli vain yksi naisellinen ominaisuus, joka tehosi häneen — +viehättävyys ja mitä hiljaisempaa se oli, sitä mieluisempaa hänelle, +ja tällä oli viehätystä, varjoisaa kuin iltapäivän aurinko noilla +Italian kukkuloilla ja laaksoissa, joita hän oli rakastanut. Myöskin +tunne siitä, että Irene nyt oli erillään, suljettuna maailmalta, +näytti tekevän hänet läheisemmäksi vanhalle Jolyonille, omituisen +toivottavaksi seuraksi. Kun mies on hyvin vanha ja kokonaan poissa +kilpakentältä, hän mielellään tuntee olevansa turvassa nuorilta +kilpailijoilta, sillä hän tahtoisi vieläkin olla ensi sijalla +kaunottaren sydämessä, ja hän joi reiniläistään ja katseli Irenen +huulia ja tunsi olevansa melkein nuori. Mutta koira Balthasar makasi +katsellen Irenen huulia sekin ja halveksi sydämessään heidän juttelunsa +keskeytyksiä ja noitten vihertävien lasien liikkeitä, lasien, jotka +olivat täynnä koiralle vastenmielistä kultaista nestettä. + +Oli juuri tullut pimeä, kun he palasivat musiikkihuoneeseen. Ja vanha +Jolyon sanoi sikaari suussa: + +»Soita minulle vähän Chopiniä.» + +Miesten sielun rakenteen tuntee sikaareista, joita he polttavat, ja +säveltäjistä, joita he rakastavat. Vanha Jolyon ei voinut sietää +väkeviä sikaareja eikä Wagnerin musiikkia. Hän piti Beethovenista +ja Mozartista, Händelistä, Gluckista ja Schumannista sekä jostakin +tuntemattomasta syystä Meyerbeerin oopperoista, mutta viime aikoina +hän oli päässyt Chopinin makuun, aivan kuin maalaustaiteessa joutunut +Botticellin lumoihin. Antautuessaan näiden mieltymysten valtaan hän +tiesi poikkeavansa Kulta-ajan ihanteista. Heidän runoutensa ei ollut +Miltonia eikä Byronia eikä Tennysonia, ei Rafaelia eikä Tiziania, +Mozartia eikä Beethovenia. Se piili ikäänkuin verhon takana, se +ei iskenyt kuulijaa kasvoihin, vaan ikäänkuin pujotti sormensa +kylkiluitten alle ja kierteli ja paineli ja sulatti sydämen. Ja vaikka +hän ei tietänytkään varmaan, oliko se tervettä, hän ei välittänyt siitä +hiukkaakaan niin kauan kuin saattoi nähdä toisen tauluja ja kuulla +toisen musiikkia. + +Irene istahti pianon ääreen, helmenharmaalla verhotun sähkölampun +alle, ja vanha Jolyon asettui nojatuoliin, josta saattoi nähdä hänet, +pani jalat ristiin ja veteli hitaasti savuja sikaaristaan. Irene istui +hetkisen kädet koskettimilla ilmeisesti etsien mielestään, mitä antaisi +kuulijalleen. Sitten hän aloitti, ja vanhan Jolyonin mielen valtasi +suruntäysi ilo, joka ei ollut aivan samanlaista kuin mikään muu tässä +maailmassa. Hän vaipui hitaasti lumoukseen, jonka keskeytti vain käden +liike, kun hän pitkin väliajoin otti sikaarin suustaan ja pani toisen +tilalle. Irene oli siinä, ja reininviini hänen sisässään, ja tupakka +tuoksui, mutta oli myöskin aurinkoinen maailma, joka nyt lepäili +kuutamossa, oli lammikkoja haikaroilleen ja sinertäviä puita niiden +yläpuolella, ja viininpunaiset ruusut hehkuivat, ja lavendeliniityillä +kulki maidonvalkeita lehmiä, ja muuan nainen, kokonaan varjossa, +nainen, jolla oli tummat silmät ja valkea kaula, hymyili ja ojensi +käsivartensa, ja läpi ilman, joka oli kuin musiikkia, putosi tähti +ja tarttui lehmän sarveen. Hän avasi silmänsä. Kaunis kappale, Irene +soitti hyvin — kosketus kuin enkelillä! Ja hän sulki silmänsä taas. Hän +tunsi olevansa ihmeellisen surullinen ja onnellinen, niin kuin ihminen +on seistessään lehmuksen alla, joka on täydessä, metisessä kukassa. +Ei saada enää elää omaa elämäänsä uudelleen, seisoa vain siinä ja +paistattaa päivää naisen silmien hymyilyssä ja nauttia tuoksusta! Ja +hän nykäisi kättään — koira Bathasar oli tullut nuolemaan sitä. + +»Kaunista!» sanoi hän. »Soita vielä — lisää Chopiniä!» + +Irene alkoi taas soittaa. Tällä kertaa yhtäläisyys hänen ja »Chopinin» +välillä hämmästytti vanhaa Jolyonia. Sama keinunta, jota hän oli +huomannut Irenen käynnissä, oli hänen soitossaankin, ja Nocturne, +jonka hän oli valinnut, ja hänen silmiensä pehmeä tummuus, valo hänen +hiuksillaan, joka oli kuin kultaisen kuun valoa — kaikki suli yhteen. +Viehättävää, niin, mutta mitään Delilan tapaista ei ollut hänessä +eikä musiikissa liioin. Pitkä, sininen savu nousi kiemurrellen hänen +sikaaristaan ja haihtui. »Niin haihdumme mekin!» ajatteli hän. »Ei +kauneutta enää! Eikö mitään?» + +Irene lakkasi taas. + +»Tahtoisiko setä kuulla Gluckia? Hänellä oli tapana säveltää +aurinkoisessa puutarhassa, pullollinen reininviiniä vieressään.» + +»Oi, kyllä vain. Anna tulla »Orfeusta». Nyt oli hänen ympärillään +niittyjä, joilla kulta ja hopeakukkia kasvoi, valkeita olentoja liiteli +ympärillä, kirjavat linnut lensivät edestakaisin. Kaikki oli kesää. +Viipyvät suloisuuden ja kaipuun aallot virtailevat hänen sielussaan. +Vähän tuhkaa oli pudonnut sikaarista, ja ottaessaan silkkinenäliinan +ravistaakseen sen pois hän tunsi sekoitetun tuoksun, joka oli kuin +nuuskaa ja kölninvettä. »Ah,» ajatteli hän, »intiaanikesä — siinä +kaikki!» Ja hän sanoi: »Et ole vielä soittanut 'Che faròa'.» + +Irene ei vastannut, ei liikkunut. Vanha Jolyon oli tietoinen jostakin +— jostakin omituisesta järkytyksestä. Äkkiä hän näki Irenen nousevan +ja kääntyvän pois, ja kipeä itsesyytös iski häneen. Kyllä hänkin osasi +olla kömpelö! Niinkuin Orfeus, niin Irenekin tietysti — hänkin etsi +kadotettuaan muiston kammioista! Ja hän nousi tuoliltaan sydämestä +järkkyneenä. Irene oli mennyt suuren ikkunan eteen huoneen toiseen +päähän. Hän kiirehti jäljessä. Irenen kädet olivat ristissä rinnalla, +vanha Jolyon saattoi juuri nähdä hänen poskensa, joka oli hyvin valkea. +Ja kerrassaan liikutettuna hän sanoi: »Kas niin, kultaseni!» Sanat +olivat päässeet häneltä koneellisesti, sillä ne olivat samat, joilla +hän lohdutti Hollya, kun tällä oli jokin kipu, mutta niiden vaikutus +oli ensi hetkessä hämäännyttävä. Irene nosti käsivartensa, peitti +kasvonsa ja itki. + +Vanha Jolyon seisoi ja katseli häneen silmin, jotka olivat iän takia +hyvin syvät. Kiihkeä häpeä, jota Irene näytti tuntevan sortumisensa +vuoksi, joka oli niin toista kuin hänen koko olemuksensa tavallinen +itsehillintä ja levollisuus, oli kuin merkkinä siitä, ettei hän koskaan +ollut toisen ihmisolennon nähden luhistunut tällä tavoin. + +»Kas niin — kas niin!» mutisi vanha Jolyon, ojensi kunnioittaen kätensä +ja kosketti häntä. Irene kääntyi ja nojasi häneen käsivarret, joilla +hän peitti kasvonsa. Vanha Jolyon seisoi hyvin hiljaa pitäen toista +laihaa kättään hänen olkapäällään. Itkeköön sydämensä pohjasta — se +tekee hänelle hyvää! Ja koira Balthasar nousi ihmeissään istumaan ja +katseli heitä. + +Ikkuna oli vielä auki, verhoja ei ollut laskettu, viimeinen päivänvalo +ulkoa sekaantui lampun heikkoon hohteeseen. Vastaniitetty heinä +tuoksui. Vanha Jolyon, joka omasi pitkän elämän viisauden, ei puhunut. +Surukin nyyhkytti itsensä lepoon aikanaan — aika vain kelpasi +lääkkeeksi suruun, aika, joka näki joka mielialan, joka liikutuksen +vuoronperään katoavan, Aika, levonantaja. Hänen mieleensä tulivat +sanat: »Niinkuin peura himoitsee vilvoittavan veden tykö» — mutta +niistä ei ollut mitään apua tässä. Sitten hän tunsi orvokintuoksua +ja tiesi, että Irene pyyhki silmiään. Hän työnsi leukansa eteenpäin, +painoi viiksensä hänen otsalleen ja tunsi Irenen värisevän koko +ruumiiltaan niinkuin puu, joka ravistaa yltään sadepisarat. Irene +painoi hänen kätensä huulilleen ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Kaikki +ohi nyt! Suo anteeksi!» + +Suudelma teki vanhan Jolyonin omituisen turvalliseksi ololtaan. +Hän saattoi Irenen takaisin samaan paikkaan, missä tämän mieli oli +niin järkkynyt. Ja koira Balthasar seurasi mukana ja laski heidän +jalkoihinsa erään heidän äsken syömänsä kyljyksen luun. + +Tahtoessaan hälventää tuon mielenliikutuksen muiston hän ei keksinyt +parempaa keinoa kuin kiinanposliinin. Ja hän kuljetti Ireneä hitaasti +huoneesta toiseen ja näytteli Dresdenin, Lowestoftin ja Chelsean +tuotteita käännellen niitä laihoilla, suonikkailla käsillään, joitten +hieman pisamainen iho näytti niin perin vanhalta. + +»Tämän ostin Jobsonilta», sanoi hän, »maksoi kolmekymmentä puntaa. +Se on hyvin kaunis. Tuo koira kuljettaa luitaan joka paikkaan. Tämän +vanhan »laivamaljan» nappasin, kun tuo verraton lurjus, markiisi, +joutui vaikeuksiin. Mutta sinä et voi muistaa. Tässä on kaunis +Chelsean tuote. Mutta mitä sanoisit _tämän_ olevan?» Ja hän tunsi +huojennuksekseen, että Irene, jolla oli niin hyvä maku, todella +kiinnostui, sillä loppujen lopulta mikään ei siinä määrin rauhoita +hermoja kuin epäilyttävä kiinanposliiniesine. + +Kun vihdoin kuului vaununpyörien ratinaa, sanoi hän: + +»Sinun pitää tulla toistekin, sinun pitää tulla lounaalle, niin voin +näyttää tämän kaiken sinulle päivänvalossa, ja pienen kultamuruni — hän +on suloinen olento. Tuo koira näyttää kiintyneen sinuun.» + +Sillä Balthasar, joka ymmärsi, että Irene teki lähtöä, hieroi kylkeänsä +hänen jalkaansa vastaan. Mennessään porttikäytävään hänen kanssaan +vanha Jolyon sanoi: + +»Kuski saattaa sinut kotiin tunnissa ja neljänneksessä. Ota tämä +suojattejasi varten.» Ja hän sujautti viidenkymmenen punnan +pankkiosoituksen Irenen käteen. Hän näki tämän katseen kirkastuvan ja +kuuli hänen kuiskaavan: »Oi, Jolyon setä!» ja todellinen ilon sykähdys +kävi hänen lävitseen. Tämä merkitsi vähäistä apua yhdelle tai kahdelle +poloiselle ja sitä, että Irene tulisi toistekin. Hän pisti kätensä +vaunun ikkunasta ja puristi Irenen kättä vielä kerran. Vaunut vyöryivät +pois. Hän seisoi katsellen kuuta ja puitten varjoja ja ajatteli: +»Suloinen ilta! Hän —!» + + + + +II + + +Kaksi päivää sadetta, sitten kesä puhkesi lempeänä ja aurinkoisena. +Vanha Jolyon käveli ja jutteli Hollyn kanssa. Ensin hän tunsi olevansa +ikäänkuin kookkaampi ja täynnä uutta voimaa, sitten hän alkoi tulla +levottomaksi. Melkein joka iltapäivä he kävelivät viidakkoon ja +kulkivat puunrungolle asti. »Hän ei siis ole täällä», ajatteli vanha +Jolyon, »tietysti ei.» Ja hän tunsi olevansa vähän lyhyempi ja laahusti +jalkojaan noustessaan ylämäkeä kotiin, käsi painettuna vasempaan +kylkeen. Silloin tällöin hänelle tuli ajatus; »Oliko hän täällä — vai +näinkö unta?» ja hän tuijotti eteensä niinkuin koira Balthasar tuijotti +häneen. Tietenkään Irene ei tule takaisin! Hän avasi Espanjan postin +vähemmän jännittyneenä. He tulisivat kotiin vasta heinäkuussa, ja +kummallista kyllä hän tunsi kestävänsä sen. Joka päivä päivällisellä +hän aukaisi silmänsä suuriksi ja katsoi paikkaa, missä Irene oli +istunut. Irene ei ollut siinä nyt, ja hän pani silmänsä ennalleen. + +Seitsemäntenä iltapäivänä hän ajatteli: »Minun pitää lähteä ostamaan +uudet kengät.» Hän tilasi Beaconin ja lähti matkaan. Putneyn ja Hyde +Parkin välillä hän ajatteli; »Voisin yhtä hyvin ajaa Chelseahin +katsomaan häntä.» ja hän sanoi: »Viekää minut samaan paikkaan, minne +saatoitte tuon rouvan jokin ilta sitten.» Ajuri käänsi leveät punaiset +kasvonsa häneen, ja mehevät huulensa vastasivat: »Tuon harmaapukuisenko +rouvan?» + +»Niin, tuon harmaapukuisen rouvan.» Mitä muita rouvia hän olisi +saattanut? Hassu mies! + +Vaunut pysähtyivät pienen kolmikerroksisen talon eteen, jonkalaisia +oli ryhmässä vähän etäämpänä joesta. Tottuneilla silmillään vanha +Jolyon heti näki, että niissä oli halpa asua. »Noin kuusikymmentä +puntaa vuodessa, luulisin», ajatteli hän ja katseli nimitaulua +astuttuaan sisään. »Forsyten» nimeä ei näkynyt, mutta »Ensimmäinen +kerros, huoneisto C» ilmoitti nimen »rouva Irene Heron.» Ahaa! Irene +oli ottanut takaisin tyttönimensä! Jostakin syystä se miellytti +häntä. Hän nousi portaita hitaasti, tuntien vähän kipua kyljessään. +Hän seisoi hetkisen ennenkuin soitti päästäkseen hengästyksestään ja +hämmingistään. Irene ei varmaankaan ole sisällä! Ja sitten — kengät! +Ajatus oli musta. Mitä hän teki kengillä enää siinä iässä? Hän ei +voinut edes käyttää loppuun kaikkia, mitä hänellä jo oli. + +»Onko rouva kotona?» + +»On kyllä, herra.» + +»Ilmoittakaa herra Jolyon Forsyte.» + +»Kyllä, herra, tulkaa tätä tietä.» + +Vanha Jolyon seurasi hyvin pientä palvelustyttöä — hän ei ollut +ainakaan kuuttatoista vanhempi — hyvin pieneen saliin, missä verhot +olivat alhaalla. Se sisälsi pienen pianon ja hyvin vähän muuta, +paitsi epämääräistä tuoksua ja hyvää aistia. Hän seisoi keskellä +huonetta silinteri kädessään ja ajatteli: »Hänen on luultavasti vaikea +tulla toimeen.» Kamiinin yläpuolella riippui peili ja siinä hän +näki oman kuvansa. Vanhannäköinen mies! Sitten hän kuuli kahinaa ja +kääntyi. Irene oli niin lähellä, että vanhan Jolyonin viikset melkein +koskettivat hänen otsaansa, juuri noitten hopealankojen alapuolelta. + +»Olin ajelulla», sanoi hän. »Ajattelin, että voin pistäytyä katsomassa +sinua ja kysyä, kuinka tulit kotiin tuona iltana.» + +Ja huomatessaan Irenen hymyilevän hän äkkiä huojentui. Ehkä Irenen +todella oli hauska nähdä hänet. + +»Haluaisitko panna hatun päähäsi ja lähteä ajelulle Puistoon?» + +Mutta Irenen lähdettyä hakemaan hattuaan hän rypisti kulmiansa. Puisto! +James ja Emily! Rouva Nicholas tai joku muu hänen kallisarvoisen +perheensä jäsen olisi hyvin luultavasti siellä ajelemassa hevosillaan +edestakaisin. Ja sittenkös kielet olisivat käynnissä perästäpäin, +jos hänet olisi nähty Irenen kanssa. Parempi ettei! Hän ei tahtonut +herättää menneisyyden kaikuja henkiin Forsyten juorupörssissä. Hän +poisti valkean hiuskarvan tiukasti napitetun lievetakkinsa käänteestä +ja siveli kädellä poskiaan, viiksiään ja nelikulmaista leukaansa. +Tuossa poskiluitten alla tuntui hyvin tyhjältä. Hän ei ollut syönyt +paljoakaan viime aikoina — paras pyytää tuota tohtorin huippanaa, joka +hoiti Hollya, määräämään jotakin vahvistavaa hänelle itselleen. Mutta +nyt Irene tuli takaisin, ja kun he olivat ehtineet vaunuihin, sanoi hän: + +»Entä jos menemmekin istumaan Kensingtonin puistoon?» Sitten hän +lisäsi iskien silmää: »Siellä ei ole mitään tuollaista paraatiajelua», +ikäänkuin Irene olisi arvannut hänen salaiset ajatuksensa. + +He nousivat vaunuista ja menivät noille valituille alueille kulkien +vettä kohti. + +»Olet ottanut takaisin tyttönimesi, huomaan», sanoi hän. »En ole +pahoillani.» + +Irene pujotti käsivartensa hänen kainaloonsa. »Onko June antanut +minulle anteeksi, Jolyon setä?» + +Hän vastasi lempeästi: »On — on, totta kai, miksikä ei?» + +»Entä oletko sinä?» + +»Minä? Minä annoin sinulle anteeksi heti, kun huomasin mistä todella +oli kysymys.» Ja kenties hän olikin, hänen vaistonsa oli aina käskenyt +antamaan anteeksi kauneudelle. + +Irene veti syvään henkeä. »Minä en ole katunut — en voinut. Oletko +koskaan rakastanut hyvin syvästi, Jolyon setä?» + +Tuo kumma kysymys sai vanhan Jolyonin tuijottamaan eteensä. Oliko hän? +Hän ei näyttänyt muistavan koskaan rakastaneensa hyvin syvästi. Mutta +hän ei tahtonut sanoa sitä nuorelle naiselle, jonka käsi kosketti +hänen käsivarttaan, naiselle, jonka elämää tällä hetkellä kannatti +traagillisen rakkauden muisto. Ja hän ajatteli: »Jos olisin kohdannut +sinut, kun olin nuori, olisin — kenties käyttäytynyt kuin hupsu.» Ja +hänet valtasi halu pelastua ylimalkaisuuksien tietä. + +»Rakkaus on kumma seikka», sanoi hän, »kohtalokas usein. Kreikkalaiset +— eikö se niin ollut — tekivät rakkaudesta jumaluuden, he olivat +luultavasti oikeassa, mutta he elivätkin kulta-ajalla.» + +»Phil ihaili heitä.» + +Phil! Nimi sorahti hänen korvissaan, sillä äkkiä — omaten kyvyn +nähdä asiat joka taholta — hän tajusi, miksi Irene näin viitsi olla +hänen kanssaan. Hän tahtoi puhua rakastajastaan. No hyvä! Jos siitä +oli hänelle iloa! Ja hän sanoi: »Ah niin. Hänessä kai oli vähän +kuvanveistäjää, kuvittelen.» + +»Niin. Hän rakasti tasapainoa ja symmetriaa, hän rakasti kreikkalaisten +eheätä tapaa antautua taiteelle.» + +Tasapainoa! Pojallahan ei ollut tasapainoa ollenkaan, mikäli hän +muisti, ja mitä symmetriaan tulee — no niin, olihan hänellä siisti +vartalo, mutta nuo kummalliset silmät ja nuo korkeat poskipäät — +symmetriaa? + +»Sinäkin kuulut kulta-aikaan, Jolyon setä.» + +Vanha Jolyon katsoi häneen ovelasti. Tekikö hän pilkkaa? Ei, hänen +silmänsä olivat pehmeät kuin sametti. Imarteliko hän? Mutta miksi +sitten, jos niin oli? Tuollaisesta ukkelista kuin hän ei hyötyisi +mitään. + +Phil oli sitä mieltä. Hän sanoi usein: »Mutta minä en voi koskaan sanoa +hänelle, että ihailen häntä.» + +Ahaa! Siinä sitä oltiin taas. Kuollut rakastaja, josta hän halusi +puhua! Ja vanha Jolyon pusersi Irenen käsivartta, puolittain +harmistuneena noista muistoista, puolittain kiitollisena, ikäänkuin +tuntien, minä siteenä ne olivat heidän välillään. + +»Hän oli hyvin lahjakas nuori mies», mutisi hän. »Nyt on kuuma, minä +kärsin kuumasta tähän aikaan. Menemmekö istumaan?» + +He valtasivat kaksi tuolia pähkinäpuun alla, jonka leveät lehdet +kätkivät heidät iltapäivän rauhalliselta paahteelta. Oli nautinto +istua tässä katselemassa Ireneä ja tuntea, että tämä viihtyi hänen +seurassaan. Ja halu lisätä tätä viihtymystä, mikäli mahdollista, sai +hänet jatkamaan: + +»Arvaan, että hän näytti sinulle sen puolen itsestään, jota minä +en koskaan nähnyt. Hän esiintyi tietysti parhaiten edukseen sinun +seurassasi. Hänen taidekäsityksensä oli vähän uusi — minulle» — hän oli +niellyt sanan »muotinen». + +»Niin, mutta hänellä oli tapana sanoa, että sinulla on oikeata +kauneudentajua.» Vanha Jolyon ajatteli: »Katsos sitä pirua!» mutta +vastasi veitikka silmässään: »Mahtaa ollakin, en kai muuten istuisi +tässä sinun kanssasi.» Irene oli lumoava, kun hän hymyili tuolla tavoin +silmillään! + +»Hän arveli, että sinulla on sitä lajia sydän, joka ei koskaan vanhene. +Phil kyllä ymmärsi.» + +Vanha Jolyon ei antanut tuon imartelun pettää itseään sehän vain +johtui halusta saada puhua kuolleesta rakastetusta — ei sitten +vähääkään, ja kuitenkin oli suuriarvoista kuulia sitä, koska Irene +miellytti hänen silmiään ja sydäntään, joka — aivan oikein — ei ollut +tullut vanhaksi. Johtuiko se siitä että hän — toisin kuin tuo kuollut +rakastaja — ei ollut koskaan rakastanut epätoivoon asti, oli aina +säilyttänyt tasapainonsa, symmetrian tunteensa? No niin, hänellä oli +kahdeksankymmenen viiden vuoden iässä jäljellä kyky ihailla kauneutta. +Ja hän ajatteli: »Jospa olisin maalari tai kuvanveistäjä! Mutta minä +olen vanha mies. Tee heinää niin kauan kuin aurinko paistaa.» + +Muuan nuori pari kulki ruohokentän poikki juuri heidän puunsa varjon +reunaa käsivarret kietoutuneina yhteen. Auringonvalo lankesi julmana +heidän kalpeille, kuluneille, sivistymättömille nuorille kasvoilleen. +»Me olemme rumaa sukukuntaa», sanoi vanha Jolyon. »On hämmästyttävää +nähdä, kuinka — rakkaus voittaa tuonkin.» + +»Rakkaus voittaa kaiken!» + +»Nuoret luulevat niin», mutisi vanha Jolyon. + +»Rakkaudella ei ole ikää, rajaa eikä kuolemaa.» + +Kalpeilla kasvoilla tuo hehku, rinta kohoillen, silmät niin suurina +ja tummina ja pehmeinä hän oli kuin elämään herännyt Venus. Mutta tuo +liioittelu toi heti mukanaan vastavaikutuksen, ja hän sanoi veitikka +silmissään: »No niin, jos sillä olisi rajat, emme olisi syntyneet, +sillä kautta kunniani, siinä asiassa rakkaudella on paljon sanottavaa.» + +Sitten hän otti hatun päästään ja harjasi sitä kädellään. Tuo suuri, +kömpelö laitos kuumotti hänen otsaansa, ja näihin aikoihin hänelle +usein nousi veri päähän — verenkierto ei ollut enää niinkuin ennen. + +Irene tuijotti vielä suoraan eteensä, ja äkkiä hän mumisi: + +»On kyllin ihmeellistä, että _minä elän_.» + +Vanha Jolyon muisti Jo'n sanat »Hurja ja mieletön.» + +»Ah», sanoi hän, »poikani näki sinut pikimmältään — tuona päivänä.» + +»Oliko se sinun poikasi? Minä kuulin äänen hallista ja sekunnin ajan +luulin, että se oli — Phil.» + +Vanha Jolyon näki hänen huultensa vapisevan. Hän peitti ne kädellään, +otti sen pois taas ja jatkoi tyvenesti: »Sinä yönä aioin heittäytyä +Embankmentiltä jokeen, mutta eräs nainen tarttui pukuuni. Hän kertoi +minulle kaiken itsestään. Kun kuulee, mitä muut saavat kärsiä, joutuu +häpeämään.» + +»Oliko se yksi _niitä_?» + +Irene nyökäytti päätään, ja vanha Jolyon tunsi kauhua niinkuin ihminen, +joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan epätoivon kanssa. Melkein +vasten tahtoaan hän kuiskasi: »Kerro minulle, kerrotko?» + +»Minä en välittänyt siitä, elinkö vai kuolinko. Kun ihminen joutuu +siihen, ei kohtalo enää tahdo surmata häntä. Tuo nainen hoiti minua +kolme päivää — hän ei jättänyt minua hetkeksikään. Minulla ei ollut +rahaa. Siksi teen nyt heidän hyväkseen minkä voin.» + +Mutta vanha Jolyon ajatteli: »Ei rahaa!» Mitä kohtaloa voi verrata +siihen? Siihen sisältyi kaikki muu. + +»Olisitpa tullut minun luokseni», sanoi hän. »Miksi et tullut?» Irene +ei vastannut. + +»Koska nimeni on Forsyte, vai kuinka? Vai estikö June sinua tulemasta? +Kuinka voit nyt?» Hänen silmänsä vaistomaisesti mittailivat Irenen +vartaloa. Kenties hän nytkin oli —! Eikä hän kuitenkaan ollut laiha — +oikeastaan. + +»Oi, viidelläkymmenellä punnallani vuodessa tulen juuri toimeen.» +Vastaus ei rauhoittanut vanhaa Jolyonia, hän oli menettänyt +luottamuksensa. Ja tuo mies, Soames! Mutta hänen oikeudentuntonsa esti +häntä tuomitsemasta. Ei, Irene varmaan kuolisi mieluummin kuin ottaisi +enää penniäkään Soamesilta. Niin lempeältä kuin hän näyttikin, täytyi +hänessä olla voimaa jossakin — voimaa ja uskollisuutta. Mutta mitä +syytä oli nuorella Bosinneylla juosta raitiovaunun alle ja jättää hänet +noin yksin? + +»Nyt sinun pitää tulla minun luokseni», sanoi hän, »milloin vain +jotakin tarvitset, muuten olen vallan onneton.» Ja hän pani hatun +päähänsä ja nousi. »Nyt lähdemme jonnekin juomaan teetä. Minä käskin +tuota laiskaa miestä riisumaan hevoset valjaista tunniksi ja hakemaan +minut sitten sinun asunnostasi. Nyt voimme ottaa ajurin, minä en enää +jaksa kävellä niinkuin ennen.» + +Hän nautti kävelystä Kensingtonin päähän puistoa — Irenen äänen +soinnista, silmien katseesta, koko tuon vierellänsä kävelevän +viehättävän hahmon hienosta kauneudesta. Hän nautti yhteisestä +teenjuonnista Ruffelilla High Streetin varrella ja tuli ulos +heilutellen pikkusormensa päässä isoa suklaarasiaa. Hän nautti +sikaariaan poltellen heidän ajelustaan takaisin Chelseahin +vuokravaunuissa. Irene oli luvannut tulla seuraavana sunnuntaina +soittamaan hänelle taas, ja hän poimi jo hengessään neilikoita ja +varhaisia ruusuja Irenen vietäväksi mukanaan kaupunkiin. Oli ilo +tuottaa Irenelle vähän iloa, mikäli se nyt oli iloa, kun se tuli +tällaisen vanhan ukkelin taholta! Vaunut olivat jo tulleet, kun he +ehtivät perille. Niin tuon miehen tapaista, joka aina myöhästyi +silloin, kun häntä olisi tarvittu! Vanha Jolyon meni pieneksi hetkeksi +sisään sanoakseen hyvästi. Huoneiston pieni pimeä eteinen oli aivan +tulvillaan epämiellyttävää huonon hajuveden hajua, ja penkillä seinää +vasten — ainoalla huonekalulla — hän näki erään olennon istuvan. Hän +kuuli Irenen sanovan pehmeästi: »Minuutti, olkaa hyvä.» Pienessä +salissa, kun ovi oli suljettu, hän kysyi vakavasti: »Suojattejasiko?» + +»Niin on. Nyt, kiitos sedän, voin tehdä jotakin hänen hyväkseen.» + +Vanha Jolyon seisoi tuijottaen ja siveli tuota leukaa, jonka voima +aikoinaan oli peloittanut niin monia. Ajatus, että Irene näin +alituisesti joutui olemaan tekemisissä tuon hylkiön kanssa, suretti ja +peloitti häntä. Mitä Irene voi tehdä heidän hyväkseen? Ei mitään. Vain +tahria itsensä ja ehkä joutua vaikeuksiin. Ja hän sanoi: »Pidä varasi, +rakkaani! Maailma kääntää kaikki pahimmin päin.» + +»Minä tiedän sen.» + +Irenen hiljainen hymy teki hänet noloksi. »No niin — siis sunnuntaina», +sanoi hän. »Hyvästi!» + +Irene ojensi poskensa suudeltavaksi. + +»Hyvästi», sanoi hän taas. »Pidä huolta itsestäsi.» Ja hän meni ulos, +katsomatta tuohon penkillä istujaan. Hän ajoi kotiin Hammersmithin +kautta voidakseen pysähtyä erääseen tuttuun kauppaan ja pyytää +lähettämään Irenelle kaksi tusinaa pulloa parasta burgundinviiniä. +Pitihän Irenen joskus saada vähän virkistystä! Vasta Richmondin +puistossa hän muisti lähteneensä ostamaan kenkiä, ja hän ihmetteli, +että niin kehno ajatus oli voinut tulla hänen päähänsä. + + + + +III + + +Ne menneisyyden henget, jotka täyttävät vanhan miehen päivät, eivät +olleet koskaan näyttäytyneet vanhalle Jolyonille niin harvoin kuin +niinä seitsemänäkymmenenä tuntina, jotka kuluivat sunnuntaihin +mennessä. Tulevaisuuden henki, jossa oli tuntemattoman viehätys, +kosketti häntä huulillaan sen sijaan. Vanha Jolyon ei nyt ollut +levoton eikä tehnyt kävelyitä puunrungolle, sillä Irene oli _tulossa +lounaalle_. Aterioissa piilee omituinen tarkoituksenmukaisuus, se +loitontaa epäilysten maailman, sillä aterioita vailla ei ihminen +ole muuten kuin syistä, joita ei voi hallita. Hän pelasi monta +verkkopallopeliä Hollyn kanssa syöttäen palloa tälle, joka nyt opetteli +mailankäyttöä voidakseen loma-aikana pelata Jollyn kanssa. Sillä Holly +ei ollut Forsyte, mutta Jolly oli — ja Forsytet aina pelaavat, kunnes +ehtivät kahdeksankymmenenviiden ikään ja rauhoittuvat. Koira Balthasar +tahtoi olla avuksi ja hyökkäsi pallon kimppuun aina, kun vain voi, +ja palveluspoika juoksi, kunnes hänen kasvonsa olivat kuin syksyinen +kuu. Ja koska aika lyheni, oli joka päivä pitempi ja kultaisempi kuin +edellinen. Perjantai-iltana vanha Jolyon otti maksapillerin, kylki +oli vähän kipeä, ja vaikka maksa ei ollutkaan sillä puolella, ei ole +toista sen vertaista lääkettä. Jos joku olisi sanonut, että hän oli +saanut uutta jännitystä elämäänsä ja että se jännitys ei tehnyt hänelle +hyvää, olisi vastauksena ollut luja ja hieman epäluuloinen katse hänen +syvistä, raudanharmaista silmistään, ikäänkuin hän olisi tahtonut +sanoa: »Minä tiedän omat asiani parhaiten.» Hän oli aina tietänyt ja +tietäisi vastakin. + +Sunnuntai-aamuna, kun Holly oli mennyt kotiopettajattarensa kanssa +kirkkoon, hän kävi katsomassa mansikkapenkkejä. Koira Balthasar +seuranaan hän tutki mansikantaimia tarkoin ja onnistui löytämään +ainakin kaksi tusinaa todella kypsiä marjoja. Kumartuminen ei tehnyt +hänelle hyvää, ja hänen otsansa tuli hyvin painavaksi ja punaiseksi. +Asetettuaan mansikat vadille ruokapöytään hän pesi kätensä ja hautoi +otsaansa kölninvedellä. Siinä peilin edessä hänen mieleensä juolahti, +että hän oli laihtunut. Mikä »elämänlanka» hän olikaan ollut nuorena! +Oli kaunista olla hoikka — hän ei voinut sietää lihavaa miestä, mutta +ehkä hänen poskensa nyt kuitenkin olivat _liian_ kapeat! Irenen piti +saapua puoli yhden junalla ja kävellä tietä, joka kulki Gagen talon +ohi ja päätyi kauas viidakkoon. Ja katsottuaan Junen huoneeseen ja +todettuaan, että kuuma vesi oli paikallaan, hän lähti kulkemaan +Ireneä vastaan, hitaasti, sillä hänen sydämensä hakkasi. Ilma tuoksui +suloiselta, leivot lauloivat, ja Epsomin katsomolava näkyi. Verraton +päivä! Juuri tällaisena päivänä kuusi vuotta sitten Soames varmaan oli +tuonut nuoren Bosinneyn katsomaan paikkaa, mihin heidän piti ruveta +rakentamaan. Bosinney oli keksinyt talon oikean paikan — sen oli +June usein sanonut hänelle. Näinä päivinä hän ajatteli paljon tuota +nuorta miestä, ikäänkuin tämän henki todella olisi kummitellut hänen +viimeisen työnsä lähettyvillä toivoen mahdollisesti näkevänsä — Irenen. +Bosinney, ainoa mies, joka oli omistanut hänen sydämensä, ainoa, jolle +hän oli hurmautuneena antanut koko itsensä! Tällä iällä ei tietenkään +voinut kuvitella sellaisia asioita, mutta hän tunsi kuin omituista, +epämääräistä kipua — se oli persoonattoman mustasukkaisuuden haamu — ja +myöskin jotakin jalomielisempää, sääliä tuota niin varhain menetettyä +rakkautta kohtaan. Kaikki ohi muutamassa poloisessa kuukaudessa! +Niin, niin! Hän katseli kelloaan ennenkuin astui viidakkoon — vain +neljännestä yli, kaksikymmentäviisi minuuttia odotusta! Ja sitten, +kääntyessään polun kulmauksesta hän näki Irenen tarkalleen samassa +paikassa, missä oli nähnyt hänet ensimmäisellä kerralla, istumassa +puunrungolla, ja totesi, että Irenen oli täytynyt tulla aikaisemmalla +junalla saadakseen istua täällä yksinään ainakin pari tuntia. Kaksi +tuntia hänen seuraansa — menetettyinä! Mikä muisto saattoi tehdä tuon +puunrungon niin rakkaaksi Irenelle? Vanhan Jolyonin kasvot ilmaisivat +hänen ajatuksensa, sillä Irene sanoi heti: + +»Suo anteeksi, Jolyon setä, täällä minä ensi kerran sain tietää.» + +»Niin, niin, siinä se on käytettävänäsi milloin vain tahdot. Sinä +näytät vähän lontoolaiselta, annat liian paljon soittotunteja.» + +Häntä suretti ajatus, että Irenen piti antaa tunteja. Tunteja +tuollaisille nuorille tytöille, jotka takoivat skaaloja paksuilla +sormillaan! + +»Missä annat tunteja?» kysyi hän. + +»Ne ovat enimmäkseen juutalaisperheitä, onneksi.» + +Vanha Jolyon tuijotti. Kaikkien Forsytein mielestä juutalaiset tuntuvat +omituisilta ja epäilyttäviltä. + +»He rakastavat musiikkia ja ovat hyvin ystävällisiä.» + +»Mahtavat ollakin, kautta kunniani!» Hän tarttui Irenen käsivarteen — +kylki oli aina vähän kipeä ylämäkeen kuljettaessa — ja sanoi: + +»Oletko koskaan nähnyt noitten voikukkain veroisia? Ne puhkesivat aivan +tuollaisiksi yhtenä yönä.» + +Irenen katse näytti tosiaankin kiitävän yli niittyjen niinkuin +mehiläinen, joka etsii hunajaa. »Tahdoin, että saisit nähdä ne — +en antanut heidän päästää lehmiä tänne vielä.» Sitten hän muisti, +että Irene oli tullut puhumaan Bosinneysta, ja viittasi kellotorniin +tallirakennuksen katolla. + +»Tuota hän kai ei olisi antanut minun panna siihen — hänellä ei ollut +mitään ajan tajua, jos oikein muistan.» + +Mutta Irene painautui hänen käsivarteensa ja puhuikin kukista, ja hän +tiesi sen tapahtuvan siksi, ettei hän luulisi Irenen tulleen kuolleen +rakastettunsa vuoksi. + +»Paras kukkanen, jonka voin näyttää sinulle, on pieni kultamuruni. Hän +tulee kohta kotiin kirkosta. Hänessä on jotakin, joka muistuttaa vähän +sinua», eikä hänestä tuntunut ollenkaan omituiselta, että hän asetti +sanansa niin, eikä: »Sinussa on jotakin, joka muistuttaa vähän häntä.» +Ah! Ja siinä tyttö olikin! + +Holly, kintereillään vanheneva ranskalainen kotiopettajatar, jonka +ruuansulatus oli tärveltynyt kaksikymmentäkaksi vuotta sitten +Strassburgin piirityksessä, syöksyi heitä kohti tammen alta. Tyttönen +pysähtyi noin kahdentoista jalan päähän taputtaakseen Balthasaria, +ikäänkuin hänellä muka ei olisi ollut mielessä mitään muuta. Vanha +Jolyon, joka tiesi asian paremmin, sanoi: + +»Kas niin, kultaseni, tässä on harmaapukuinen nainen, jonka lupasin +sinulle.» + +Holly nousi ja katsoi heihin. Vanha Jolyon katseli noita kahta veitikka +silmissä, Ireneä, joka hymyili, ja Hollya, joka aloitti vakavan +kysyvänä, siirtyi sitten ujoon hymyyn hänkin ja sitten johonkin +syvempään. Tuolla lapsella oli kauneudentajua — hän tiesi, mistä oli +kysymys. Vanha Jolyon iloitsi suudelmasta, jonka he vaihtoivat. + +»Rouva Heron, Mam'zelle Beauce. No, Mam'zelle, oliko saarna hyvä?» + +Sillä nyt, kun hänellä ei enää ollut paljon aikaa edessä, keskittyi +hänen jäljelläoleva kirkollinen harrastuksensa siihen ainoaan osaan +jumalanpalvelusta, joka on yhteydessä tämän maailman kanssa. Mam'zelle +Beauce ojensi hämähäkkimäisen käden, joka oli verhottu mustaan +kiiltohansikkaaseen — hän oli ollut parhaissa perheissä — ja nuo +melkein surulliset silmät hänen laihoissa, kellahtavissa kasvoissaan +näyttivät kysyvän: »Oletteko hyvinkasvatettu?» Kun Holly tai Jolly +tekivät jotakin, joka ei ollut hänelle mieleen — mikä ei ollut niinkään +tavatonta — hänellä oli tapana sanoa: »Pikku Tayleurit eivät koskaan +tehneet noin — he olivat niin hyvinkasvatettuja pienokaisia.» Joliy +vihasi pikku Tayleurejä, ja Holly ihmetteli kauheasti, mistä johtui, +että hän oli niin kovin paljon huonompi kuin he. »Laiha laatuunkäyvä +pieni sielu», ajatteli vanha Jolyon hänestä — Mam'zelle Beaucesta. + +Lounas oli onnistunut ateria, sienet, jotka hän itse oli +poiminut herkkusienilavasta, valikoidut mansikat ja toinen pullo +Steinberg-viiniä aiheuttivat hänessä eräänlaista aromaattista +henkevyyttä ja vakaumuksen, että hän huomenna saisi potea rohtumaa. +Lounaan jälkeen he istuivat tammen alla juoden turkkilaista kahvia. +Ei ollut mikään surun aihe hänelle, kun Mam'zelle Beauce vetäytyi +kirjoittamaan sunnuntaikirjettä sisarelleen, jonka sulhanen oli +aikoinaan joutunut hengenvaaraan nielaistessaan neulan — tapaus, joka +päivittäin kerrottiin varoitukseksi lapsille, että he söisivät hitaasti +ja sulattaisivat ruokansa. Penkin juurella vaunupeitteellä Holly ja +koira Balthasar härnäilivät ja rakastivat toisiaan, ja varjossa istui +vanha Jolyon jalat ristissä, polttaen nautiskelevasti sikaariaan ja +katsellen keinussa istuvaan Ireneen. Valoisa, epämääräisesti keinuva +harmaapukuinen olento, auringonläikkiä siellä täällä, huulet hiukan +raolla, silmät tummat ja pehmeät vähän painuneiden luomien alla. Hän +näytti tyytyväiseltä — varmaankin hänelle teki hyvää tulla katsomaan +vanhaa Jolyonia! Iän itsekkyys ei ollut iskenyt Jolyoniin, sillä hän +saattoi vielä nauttia toisten ilosta ja todeta, että se, mitä hän +tarvitsi, ei sentään merkinnyt aivan kaikkea, vaikka se olikin paljon. + +»Täällä on kovin hiljaista», sanoi hän, »älä tule, jos se sinusta on +ikävää. Mutta on ilo nähdä sinut. Pikku kultani kasvot ovat ainoat, +jotka tuottavat minulle iloa sinun kasvojasi lukuunottamatta.» + +Irenen hymyilystä hän ymmärsi, että tämä kyllä vielä osasi pitää +arvonannosta, ja se rauhoitti häntä. »Se ei ole tyhjää puhetta», sanoi +hän. »En koskaan ole sanonut naiselle, että ihailen häntä, jollen +todella sitä tee. Enkä tosiaankaan tiedä, koska olisin sanonut jollekin +naiselle, että ihailen häntä, paitsi vaimolleni vanhoina aikoina, ja +vaimot ovat lystikkäitä.» Hän vaikeni ja jatkoi sitten äkisti: + +»Hän odotti, että olisin sanonut sen useammin kuin tunsin tarvetta, ja +siinä sitä oltiin.» Hänen kasvonsa näyttivät salaperäisen levottomilta +ja peläten sanoneensa jotakin tuskallista hän kiirehti jatkamaan: + +»Kun pikku kultani menee naimisiin, toivon, että hän löytää jonkun, +joka ymmärtää naisten tunteita. Minä en ole näkemässä sitä, mutta +avioliitossa on paljon nurinkurista. En soisi hänen taittavan niskaansa +siihen.» Ja huomaten tehneensä pahan huonommaksi hän jatkoi: »Tuo koira +sitten vain raappii.» + +Seurasi hiljaisuus. Mitä ajatteli hän, tuo kaunis olento, jonka elämä +oli pilalla, joka oli menettänyt rakkautensa ja kuitenkin oli luotu +rakkautta varten? Jonakin päivänä, kun vanha Jolyon jo olisi poissa, +hän ehkä löytäisi toisen kumppanin — ei niin haihattelevaa kuin tuo +nuori mies, joka oli mennyt raitiovaunun alle. Ah, mutta hänellähän oli +mies! + +»Häiritseekö Soames sinua koskaan?» kysyi hän. + +Irene pudisti päätään. Hänen kasvonsa olivat äkkiä sulkeutuneet. Sillä +kaiken pehmeyden ohella hänessä oli jotakin leppymätöntä. Ja väläys +sukupuolisten vastenmielisyyksien heltymättömään luonteeseen avautui +eräille aivoille, jotka kuuluivat Victoria-kuningattaren varhaisaikojen +sivistykseen — paljon vanhempaan kuin tämä, minkä keskellä hän vietti +vanhuutensa — eivätkä koskaan olleet ajatelleet niin primitiivisiä +asioita. + +»Sepä hyvä», sanoi hän. »Tänä päivänä voit nähdä Epsomin katsomolavan. +Menemmekö katsomaan?» + +Vanha Jolyon johdatti häntä läpi kukka- ja hedelmätarhan, jonka +korkeata ulkomuuria vastaan persikkapuut ja nektariinit paistattivat +päivää, läpi tallien, viiniansarin, herkkusienihuoneen, ruusutarhan, +huvihuoneen — vieläpä vei hänet keittiökasvitarhaan katsomaan pieniä +vihreitä papuja, joita Holly mielellään kaiveli palkojen sisästä +sormellaan ja ahmi suuhunsa ruskealta pikku kämmeneltään. Monta +viehättävää seikkaa hän näytti Irenelle sillä välin, kun Holly ja koira +Balthasar hyppelivät ympärillä tai tulivat heidän luokseen huomiota +pyytäen. Tämä oli onnellisimpia iltapäiviä, mitä hän milloinkaan oli +viettänyt, mutta se väsytti häntä, ja hän oli iloinen saadessaan +istahtaa musiikkisaliin ja antaa Irenen tarjota teetä. Eräs Hollyn +pieni ystävä oli tullut sisään — kaunis tyttönen, jolla oli tukka +lyhyt kuin pojalla. Ja nuo kaksi leikittelivät kauempana, portaitten +alla, portaissa ja ylhäällä parvekkeella. Vanha Jolyon pyysi Chopiniä. +Irene soitti etyydejä, valsseja, masurkoita, kunnes molemmat lapset +hiipivät lähelle ja seisoivat pianon vieressä — tumma ja kultainen pää +kumartuneina eteenpäin, kuunnellen. Vanha Jolyon katseli. + +»Tanssikaapa nyt, te molemmat!» + +He alkoivat ujosti ja väärin. He hyppivät ja kaartelivat tosissaan, +ei erittäin taitavasti, ja kulkivat edestakaisin hänen tuolinsa ohi +valssin pyörteissä. Hän katseli heitä ja soittajan kasvoja, jotka +olivat hymyillen kääntyneet pieniin tanssijoihin, ja ajatteli: +»Sievempää kuvaa en ole nähnyt pitkiin aikoihin.» Sitten eräs ääni +sanoi: + +»Hollee! _Mais enfin, — qu'est-ce que ta fais la — danser, le dimanche! +Viens, donc!_» + +Mutta lapset tulivat lähelle vanhaa Jolyonia tietäen, että hän +pelastaisi heidät, ja katsoivat kasvoihin, jotka olivat ilmeisesti +»voitetut». + +»Mitä parempi päivä, sitä parempi teko, Mam'zelle. Se on kokonaan minun +syytäni. Tulkaa tänne, tipuset, niin saatte teetä!» + +Ja kun he olivat menneet, seuranaan koira Balthasar, joka otti osaa +joka ateriaan, hän katsoi Ireneen silmät tuikkien ja sanoi: + +»Niin, siinä sitä ollaan! Eivätkö he ole suloisia? Onko sinulla +tuollaisia pienokaisia oppilaittesi joukossa?» + +»On, kolme — kaksi hyvin kultaista.» + +»Kauniitako?» + +»Ihastuttavia.» + +Vanha Jolyon huokasi, hänellä oli kyllästymätön rakkaus hyvin nuoria +kohtaan. »Minun pikku kultamuruni rakastaa soittoa», sanoi hän, +»hänestä tulee soittaja aikanaan. Ehkä tahtoisit lausua minulle +mielipiteesi hänen soitostaan?» + +»Tahdon tietenkin.» + +»Etkö tahtoisi —», hän tukahdutti sanat, »ruveta antamaan hänelle +tunteja.» Ajatus, että Irene antoi tunteja, oli hänelle epämieluinen, +mutta se kuitenkin merkitsi säännöllistä kohtaamista. Irene nousi +pianon äärestä ja tuli hänen tuolinsa luo. + +»Tekisin sen kernaasti, hyvin kernaasti, mutta esteenä on — June. Koska +he tulevat takaisin?» + +Vanha Jolyon rypisti kulmiaan. »Ei ennen kuin ensi kuun puolivälissä. +Mitä se tekee?» + +»Sinä sanoit, että June on antanut minulle anteeksi, mutta hän ei voisi +koskaan unohtaa, Jolyon setä.» + +Unohtaa! Junen _täytyi_ unohtaa, jos isoisä tahtoi. + +Mutta Irene pudisti päätään ikäänkuin vastaukseksi. »Tiedät, että hän +ei voisi, ei ihminen unohda.» + +Aina tuo viheliäinen menneisyys! Ja hän sanoi hieman harmistuneen +päättäväisenä: + +»No hyvä, saamme nähdä.» + +Hän puhui Irenelle vielä tunnin ajan tai kauemmin, lapsista ja sadoista +pikku asioista, kunnes vaunut tulivat hakemaan tätä kotiin. Ja Irenen +mentyä hän palasi takaisin tuoliinsa ja istui sivellen kasvojaan ja +leukaansa ja haaveillen kuluneesta päivästä. + +Illalla päivällisen jälkeen hän meni työhuoneeseensa ja otti arkin +paperia. Hän istui muutaman minuutin kirjoittamatta, nousi sitten +ja seisoi tuon mestariteoksen »Hollantilaisia kalastajaveneitä +auringonlaskussa» alla. Hän ei ajatellut tuota taulua, vaan elämäänsä. +Hän aikoi jättää Irenelle jotakin testamentissaan, mikään muu ei olisi +siinä määrin voinut panna liikkeelle ajatuksen ja muistin hiljaisia +syvyyksiä. Hän aikoi jättää Irenelle osan omaisuuttaan, pyrkimyksiään, +tekojaan, ominaisuuksiaan, työtään, aikoi jättää myös osan kaikkea +sitä, minkä hän oli elämässä menettänyt terveen ja kiinteän +rikastumistahtonsa vuoksi. Ah! Mitä hän oli menettänyt? »Hollantilaiset +kalastajaveneet» antoivat laimean vastauksen. Hän meni ranskalaisen +ikkunan eteen, veti verhon syrjään ja avasi sen. Tuuli oli herännyt, +ja viimevuotinen tammenlehti, joka jollakin tavoin oli osannut välttää +puutarhurin luutaa, ajelehti hiljaa rapisten kivipengermällä hämärässä. +Tuota ääntä lukuunottamatta oli hyvin hiljaista. Hän saattoi tuntea +hetki sitten kasteltujen heliotrooppien tuoksua. Yölepakko lensi +ohi. Lintu antoi viimeisen liverryksensä kuulua. Ja suoraan tammen +yläpuolella loisti ensimmäinen tähti. Faust, oopperassa, oli antanut +sielunsa muutamasta raikkaasta nuoruuden vuodesta. Sairaalloinen +ajatus! Mikään sellainen kauppa ei ollut mahdollinen, siinä oli +todellinen, murhenäytelmä. Ei mitään keinoa nuortua uudelleen rakkautta +ja elämää ja kaikkea varten. Ei mitään muuta jäljellä kuin nauttia +kauneudesta etäältä niin kauan kuin voi ja jättää sille jotakin +testamentissaan. Mutta kuinka paljon? Ja ikäänkuin hän ei olisi voinut +tehdä tuota laskelmaa ulkona maaseudun yön lempeässä vapaudessa, +hän kääntyi taas sisään ja meni takan eteen. Siinä olivat hänen +mielipronssinsa — Kleopatra kyykäärme rinnallaan, Sokrates, vinttikoira +leikkimässä pentunsa kanssa, voimakas mies ajamassa hevosia. »Ne +kestävät!» ajatteli hän, ja hänen sydäntään kivisti. Niillä oli +tuhannen vuoden elämä edessään! + +»Kuinka paljon? Niin, joka tapauksessa sen verran, että hänen ei +tarvitsisi vanhentua ennen aikaansa, että rypyt pysyisivät poissa hänen +kasvoiltaan mahdollisimman kauan, että harmaa ei pääsisi pilaamaan +tuota välkkyvää tukkaa. Hän itse saattoi elää vielä viisi vuotta. +Irene olisi silloin yli kolmenkymmenen. »Kuinka paljon?» Hänessä ei +ollut vanhan Jolyonin verta pisaraakaan. Uskollisena sille suunnalle, +mikä oli ollut määräävänä hänen elämässään neljänkymmenen vuoden +ajan ja kauemmin, aina siitä saakka, kun hän oli mennyt naimisiin ja +perustanut tuon mystillisen laitoksen, perheen, hän sai varoittavan +ajatuksen — ei hänen vertaan, vailla oikeuksia mihinkään! Tämä aikomus +oli siis pelkkää ylellisyyttä. Oikku, vanhan miehen päähänpiston +helliminen, noita tekoja, joihin erehdytään vanhuuden höperyydessä. +Hänen todellinen tulevaisuutensa ruumistui noissa, jotka olivat hänen +vertaan ja joissa hän saisi elää vielä mentyään. Hän kääntyi pois +pronssiveistoksista ja seisoi katsellen vanhaa nahkanojatuolia, jossa +hän oli istunut ja polttanut niin monta sataa sikaaria. Ja äkkiä +oli kuin hän olisi nähnyt Irenen istuvan siinä harmaassa puvussaan, +tuoksuvana, pehmeänä, tummasilmäisenä, viehättävänä, katsellen häneen. +Mitä! Irene tietysti ei tosissaan välittänyt hänestä vähääkään, ainoa, +josta hän välitti, oli tuo kuollut rakastaja. Mutta hän oli täällä, +tahtoi tai ei, tuottaen isännälleen iloa kauneudellaan ja sulollaan. +Ei kenelläkään ollut oikeutta tyrkyttää toiselle vanhan miehen seuraa, +ei oikeutta pyytää häntä soittamaan ja istumaan katseltavana — ilman +mitään palkkaa! Ilosta sai maksaa tässä maailmassa. »Kuinka paljon?» +Loppujen lopulta varoja oli paljon, hänen poikansa ja kolme lapsen +lastaan eivät kaipaisi tuota pikku ropoa. Hän oli tehnyt omaisuutensa +itse, melkein joka pennin, hän saattoi sijoittaa sen mihin tahtoi, +suoda itselleen tämän pienen ilon. Hän meni takaisin kirjoituspöydän +ääreen. »Minä teen sen», ajatteli hän, »ajatelkoot sitten mitä +tahtovat. Minä teen.» Ja hän istahti. + +»Kuinka paljon?» Kymmenen tuhatta — kaksikymmentä tuhatta — kuinka +paljon? Jospa hän vain rahallaan voisi ostaa yhdenkään vuoden, +yhdenkään kuukauden nuoruutta! Ja tämän ajatuksen säikähdyttämänä hän +kirjoitti nopeasti: + + »Paras Herring! — Tehkää testamenttiini tämä lisäys: + Veljentyttärelleni Irene Forsytelle, omaa sukua Heron, mitä nimeä hän + nyt käyttää, jätän viisitoista tuhatta puntaa vapaana perintöverosta. + + Teidän + + Jolyon Forsyte.» + +Suljettuaan kotelon ja liimattuaan postimerkin hän meni takaisin +ikkunan ääreen ja veti syvään henkeä. Oli pimeä, mutta monta tähteä +näkyi nyt. + + + + +IV + + +Hän heräsi puoli kolmelta, hetkenä, joka hänen pitkän kokemuksensa +mukaan peloittavassa määrin kiihdyttää kaikkia hankaloita ajatuksia. +Kokemus oli niinikään opettanut hänelle, että uusi herääminen +säädylliseen aikaan kahdeksalta osoitti tuollaisen säikähdyksen +mielettömyyden. Tänä erikoisena aamuna sai äkillistä painavuutta +ajatus, että jos hän sattuisi sairastumaan, ei hän saisi nähdä Ireneä. +Tästä oli vain lyhyt askel sen seikan toteamiseen, että seurustelu +päättyisi myöskin, kun hänen poikansa ja June palaavat Espanjasta. +Kuinka hän voisi puolustaa haluansa saada seurustella sen naisen +kanssa, joka oli varastanut — varhainen aamu ei puhu peitetyin sanoin +— Junelta sulhasen? Tuo rakastettu oli kuollut, mutta June oli +itsepintainen pieni olento, lämminsydäminen, mutta luja kuin puu eikä +— se oli ihan totta — niitä, jotka unohtavat! Ensi kuun puolivälissä +he olisivat kotona. Hänellä oli enää viisi viikkoa aikaa nauttia +tuosta uudesta harrastuksesta, joka oli tullut hänen jäljelläolevaan +elämäänsä. Pimeys osoitti mielettömän kirkkaasti hänen tunteensa +luonteen. Kauneuden ihailua — kiihkeätä halua nähdä sitä, mikä tuotti +iloa hänen silmilleen. Järjetöntä, hänen iällään! Ja kuitenkin — mitä +muuta syytä oli hänellä pyytää Junea kertaamaan niin kipeitä muistoja, +ja kuinka hän voisi estää poikaansa ja poikansa vaimoa pitämästä +isäukkoa hyvin kummallisena? Hänen olisi pakko tehdä salamatkoja +Lontooseen, ja se olisi väsyttävää, sitäpaitsi pieninkin pahoinvointi +estäisi hänet siitä. Hän makasi avoimin silmin, ja hänen leukansa +pani vastalauseen tuohon tulevaisuudenkuvaan, kun taas sydän takoi +äänekkäästi ja väliin tuntui vallan lakkaavan lyömästä. Hän oli nähnyt +aamunkoiton valaisevan ikkunanrakoja, kuullut lintujen livertävän ja +laulavan ja kukkojen kiekuvan, ennenkuin hän taas pääsi uneen, mistä +aikanaan heräsi väsyneenä, mutta terveenä. Viisi viikkoa, ennenkuin +tarvitsi ruveta hätäilemään, sehän oli hänen iällään iäisyys! Mutta +tuona aikaisena aamuna oli kuitenkin jäljellä jotakin merkkiä yön +kauhuista — ne olivat hienosti kiihdyttäneet hänen tahtoaan, hänen, +joka aina oli tottunut kulkemaan omia teitään. Hän aikoi tavata +Ireneä niin usein kuin halusi! Miksi hän ei lähtisi kaupunkiin ja +tekisi tuota lisäystä testamenttiin asianajajansa luona sen sijaan, +että kirjoittaisi siitä? Irene ehkä haluaisi tulla oopperaan! Mutta +hän lähtisi junalla, hän ei tahtonut, että tuo paksu Beacon saisi +virnistellä hänen selkänsä takana. Palvelijat olivat sellaisia hupsuja, +ja luultavasti heillä oli tiedossaan koko tuo vanha asia Irenestä ja +nuoresta Bosinneysta — palvelijat tietävät kaiken ja arvaavat lopun. +Hän kirjoitti Irenelle sinä aamuna: + + »Paras Irene! — Minun pitää huomenna käydä kaupungissa. Jos sinua + haluttaisi lähteä oopperaan, tule syömään hiljainen päivällinen + kanssani...» + +Mutta missä? Siitä oli kymmeniä vuosia, kun hän viimeksi oli syönyt +päivällistä Lontoossa muualla kuin klubillaan tai yksityistaloissa. +Ahaa — tuo uudenaikainen paikka Covent Gardenin lähellä... + + »Kirjoita minulle rivi huomenna Piedmont Hotelliin ja ilmoita, saanko + odottaa sinua siellä seitsemältä. + + Parhain terveisin + + Jolyon Forsyte.» + +Irene ymmärtäisi, että setä vain tahtoi tuottaa hänelle hiukkasen iloa, +sillä ajatus, että tämä arvaisi hänen kiihkeän halunsa nähdä häntä, oli +vaistomaisesti vastenmielinen. Ei ollut luultavaa, että noin vanha mies +saisi hänen tavallaan pyrkiä näkemään kauneutta, varsinkaan naisessa. + +Seuraavan päivän matka, niin lyhyt kuin se olikin, ja käynti lakimiehen +luona väsyttivät häntä. Oli kuumakin, ja pukeuduttuaan päivällistä +varten hän paneutui makuuhuoneensa sohvalle levätäkseen vähän. Hänellä +oli varmaan ollut jonkinlainen pyörtymiskohtaus, sillä hän tuli +tajuihinsa tuntien olonsa hyvin kummalliseksi, ja hän nousi vähän +vaivoin soittamaan kelloa. Mitä, yli seitsemän jo! Ja tässä hän oli, ja +Irene odotti. Mutta äkkiä himmentyi silmissä taas, ja hänen piti palata +sohvalle. Hän kuuli tytön äänen sanovan: + +»Soittiko herra?» + +»Soitin, tulkaa tänne», hän kuuli sanovansa selvästi, vaikka silmien +edessä olikin pilvi. »Minä en voi hyvin, tarvitsisin hajusuoloja.» + +»Minä tuon, herra.» Tytön ääni kuului pelästyneeltä. + +Vanha Jolyon teki ponnistuksen. + +»Älkää menkö. Viekää nämä terveiset veljentyttärelleni — naiselle, joka +istuu hallissa — harmaapukuiselle naiselle. Sanokaa, että herra Forsyte +ei voi hyvin — kuumuus. Hän on kovin pahoillaan, ja jollei hän tule +heti alas, ei häntä pidä odottaa päivälliselle.» + +Kun tyttö oli mennyt, ajatteli hän heikosti: »Miksi sanoin +harmaapukuinen nainen — hänellähän voi olla yllään mitä vain! +Hajusuoloja!» Hän ei pyörtynyt uudelleen, mutta hän ei ollut +tajuissaan, kun Irene tuli seisomaan hänen viereensä pitäen +hajusuolapulloa hänen nenällään ja pöyhien tyynyjä hänen päänsä alla. +Hän kuuli Irenen sanovan levottomana: »Rakas Jolyon setä, mitä tämä +on?» tunsi himmeästi hänen huuliensa pehmeän kosketuksen kädellään, +veti sitten syvän siemauksen hajusuoloja henkeensä, sai niistä voimaa +äkkiä ja aivasti. + +»Hah!» sanoi hän. »Ei se mitään ole. Kuinka pääsit tänne? Mene +ruokasaliin syömään päivällistä — piletit ovat pukeutumispöydällä. Olen +selvä minuutissa.» + +Hän tunsi Irenen viileän käden otsallaan, tunsi orvokin tuoksua ja jäi +istumaan, mielessä epämääräinen nautinto ja päätös voida hyvin. + +»Mitä! Sinä _olet_ harmaassa puvussa!» sanoi hän. »Auta minua vähän.» +Päästyään jaloilleen hän ravisteli itseään. + +»Mitä asiaa minulla oli ruveta tuolla tavoin pyörtyilemään!» Ja hän +liikkui hyvin hitaasti peiliä kohti. Mikä haamumainen mies! Irenen ääni +hänen takanaan kuiskasi: + +»Älä tule alas nyt, setä, sinun pitää levätä.» + +»Kaikkea vielä! Lasi samppanjaa panee minut pian ennalleni. En tahdo, +että menetät oopperailtasi.» + +Mutta matka käytävää pitkin oli vaivalloinen. Merkillisiä mattoja +niillä, oli näissä uudenaikaisissa paikoissa, niin paksuja, että niihin +kompastui joka askelella! Hississä hän huomasi, kuinka huolestuneelta +Irene näytti, ja sanoi yrittäen iskeä silmää: + +»Olenpa minä kaunis isäntä!» + +Kun hissi pysähtyi, täytyi hänen pitää kiinni istuimesta että se ei +luistaisi hänen altaan, mutta liemiruuan ja samppanjan jälkeen hän +tunsi olonsa paljon paremmaksi ja alkoi iloita sairaudesta, joka sai +Irenen käytöksen häntä kohtaan niin huolehtivaksi. + +»Olisin mielelläni ottanut sinut tyttäreksi», sanoi hän äkkiä ja +jatkoi, tarkaten hänen silmiensä hymyä: + +»Et sinä saa kulkea tuon menneisyyden lumoissa koko elämääsi — siihen +sinulla on yllin kyllin aikaa minun iässäni. Tuo on kaunis puku — pidän +kuosista.» + +»Olen ommellut sen itse.» + +Ah! Nainen, joka osasi ommella itselleen kauniin puvun, ei ollut +menettänyt elämänhaluaan. + +»Tee heinää niin kauan kuin aurinko paistaa», sanoi hän, »ja juo tämä. +Tahtoisin nähdä vähän väriä poskillasi. Emme saa tuhlata elämää, se ei +kelpaa. Tänä iltana on uusi Margareta, toivottavasti hän ei ole liian +lihava. Ja Mefisto — en voi kuvitella kauheampaa kuin lihava mies, joka +näyttelee paholaista.» + +Mutta he eivät sittenkään menneet oopperaan, sillä päivällispöydästä +noustessa hänen silmiään taas alkoi hämärtää, ja Irene itsepintaisesti +tahtoi, että hän pysyisi hiljaa ja menisi aikaisin nukkumaan. Erottuaan +hänestä hotellin ovella ja maksettuaan ajurille, jonka piti viedä +hänet Chelseahin, vanha Jolyon istahti hetkeksi iloitsemaan hänen +sanoistaan: »Sinä _olet_ niin kultainen minulle, setä Jolyon.» Mitä, +kukapa ei olisi! Hän olisi tahtonut viipyä vielä päivän ja viedä Irenen +mukanaan Eläintarhaan, mutta tämän mielestä olisi kai kuolettavan +väsyttävää juosta hänen kanssaan kaksi päivää peräkkäin. Ei, hänen +piti odottaa ensi sunnuntaihin, Irene oli luvannut tulla silloin. He +sopisivat silloin noista Hollyn tunneista, joskin vain kuukaudeksi. Se +olisi jotakin. Pikku Mam'zelle Beauce ei pitäisi siitä, mutta hänen +oli suostuttava. Ja taittaen vanhan oopperahattunsa kokoon rintaansa +vastaan hän haki hissin. + +Hän ajoi Waterloon asemalle seuraavana aamuna, vaikka hänellä +olikin suuri halu sanoa: »Ajakaa Chelseahin.» Mutta hänellä oli +liian vahva aisti ymmärtämään suhteita. Sitäpaitsi hän vielä tunsi +olonsa hataraksi eikä uskaltanut panna itseään alttiiksi toiselle +samanlaiselle häiriölle kuin tuo eilinen oli ollut, kaukana kotoa. +Holly myöskin odotti häntä ja sitä, mitä hänellä oli matkalaukussaan +tyttöstä varten. Eipä siltä, että hänen pikku kullassaan olisi mitään +etuilevaa rakkautta — hän oli oikea hellyyden perikuva. Sitten katkeran +kyynillisenä kuten vanhat ainakin, hän rupesi ajattelemaan, eikö se +vain ollutkin etuilevaa rakkautta, joka sai Irenen suostumaan hänen +seuraansa. Ei, ei Irenekään ollut sitä lajia. Hänellä nyt ainakaan ei +ollut käsitystä siitä, kuinka leivälle levitetään voita, ei mitään +omistamisen vaistoa, poloisella! Sitäpaitsi ei vanha Jolyon ollut +hiiskunut sanaakaan tuosta testamentin lisäyksestä eikä aikonut +hiiskuakaan — toistaiseksi riitti pelkkä ilo asiasta. + +Viktoria-vaunuissa, jotka olivat häntä vastassa asemalla, Holly +pidätteli koira Balthasaria, ja heidän hyväilynsä tekivät kotimatkasta +riemukulun. Koko loppuosan tuota kaunista, kuumaa päivää ja suurimman +osan seuraavaa hän oli tyytyväinen ja rauhallinen lepäillen +siimeksessä, pitkän, viipyvän päivänpaisteen valaessa kultaa kentille +ja kukkasille. Mutta torstai-iltana yksinäisellä päivällisellään hän +alkoi laskea tunteja — kuusikymmentä viisi tuntia siihen, kun hän +saisi lähteä Ireneä vastaan pieneen viidakkoon ja kulkea kenttien +poikki hänen rinnallaan. Hän oli aikonut kääntyä lääkärin puoleen +pyörtymiskohtauksensa vuoksi, mutta tuo mies varmasti vaatisi häntä +pysymään hiljaa, välttämään kiihtymystä ja kaikkea tuollaista, ja +hän ei aikonut antaa kytkeä jalkaansa, ei tahtonut kuulla puhuttavan +sairaudesta — jos se nyt oli sairautta, ei sietänyt kuulla tuollaista +tähän aikaan elämästään, nyt kun tuo uusi jännitys oli tullut. Ja hän +varoi tarkoin mainitsemasta heikkouttaan kirjeissä pojalleen. Siitä +olisi vain seurauksena, että he tulisivat lennossa kotiin! Missä määrin +tämä vaiteliaisuus johtui hänen halustaan ottaa huomioon heidän iloaan, +missä määrin hänen omaansa, sitä hän ei pysähtynyt miettimään. + +Tuona iltana työhuoneessaan hän oli juuri lopettanut sikaarinsa ja +uinaili tuolissaan, kun hän kuuli puvun kahinaa ja oli tietoinen +orvokin tuoksusta. Hän avasi silmänsä ja näki Irenen harmaassa +puvussaan seisovan takan ääressä ojentaen käsivarsiaan. Omituisinta +oli, että vaikka noissa käsivarsissa ei näyttänyt olevan mitään, +ne kuitenkin olivat kiertyneet aivan kuin jonkun kaulan ympäri, ja +Irenen oma kaula taipui taaksepäin, huulet olivat avoimet ja silmät +ummessa. Hän katosi paikalla, ja siinä oli takkahylly ja vanhan +Jolyonin pronssit. Mutta nuo pronssit ja tuo takkahylly eivät olleet +siinä silloin, kun Irene oli, takka vain ja seinä! Vanha Jolyon nousi +järkytettynä ja levottomana. »Minun pitää ottaa lääkettä», ajatteli +hän, »minä en voi olla terve.» Hänen sydämensä löi liian nopeasti, +hänellä oli ahdistava tunne rinnassaan, ja hän meni ikkunaan avaten +sen, jotta saisi ilmaa. Koira haukkui jossakin kaukana, jokin noita +Gagen talon koiria varmaan, viidakon tuolta puolen. Kaunis, hiljainen +ilta, mutta pimeä. »Minä nukahdin», arveli hän, »siinä kaikki. Ja +kuitenkin voisin vannoa, että silmäni olivat auki!» Huokauksentapainen +ääni tuntui vastaavan. + +»Mitä se on?» kysyi hän terävästi. »Kuka siellä?» + +Hän pani käden rinnalleen tyynnyttääkseen takovaa sydäntään ja astui +terrassille. Jotakin pehmeätä vilahti hänen ohitseen pimeässä. »Huis!» +Se oli tuo suuri harmaa kissa. »Nuori Bosinney oli kuin suuri kissa», +ajatteli hän. »Hän se oli, jota Irene tuolla — jota Irene — Bosinney +omistaa hänet vieläkin.» Hän käveli terassin reunalle ja katsoi alas +pimeyteen; hän saattoi nipin napin nähdä päivänkukkien vaaleuden +niittämättömällä ruoholla. Täällä tänään ja huomenna poissa! Ja tuolta +nousi kuu, joka näki kaiken, nuoren ja vanhan, elävän ja kuolleen, +eikä välittänyt vähääkään! Hänen oma vuoronsa pian. Yhdestä päivästä +nuoruutta hän olisi antanut kaiken, mikä oli jäljellä! Ja hän kääntyi +takaisin taloa kohti. Hän saattoi nähdä lasten makuuhuoneen ikkunat +tuolla ylhäällä. Hänen pikku kultamurunsa kai nukkui. »Toivottavasti +tuo koira ei herätä häntä!» ajatteli vanha Jolyon. »Mikä se on, joka +saa meidät rakastamaan ja saa meidät kuolemaan? Minun pitää mennä +levolle.» + +Ja hän palasi sisään terassin kivien poikki, jotka näyttivät harmailta +kuutamossa. + + + + +V + + +Kuinka tulisi vanhan miehen viettää päivänsä, jollei uneksien +hyvinvietetystä entisyydestään? Siinä ei ainakaan ole mitään +kiihdyttävää lämpöä, kalpeata talviaurinkoa vain. Kehys kestää muiston +dynamojen hiljaisen tahdin. Nykyisyyteen hänen pitäisi suhtautua +epäluuloisesti, tulevaisuutta kaihtaa. Paksun verhon takaa hän saisi +katsella varpailleen hiipivää auringonpaistetta. Jos kesän aurinko +paistaa, on parempi, että hän ei mene ulos erehtyen luulemaan sitä +intiaanikesän auringoksi! Silloin hän kenties kykenee rappeutumaan +pehmeästi, hitaasti, huomaamatta, kunnes kärsimätön Luonto iskee hänen +henkitorveensa ja hän huohottaa viime hengenvetonsa jonakin aikaisena +aamuna, ennenkuin maailma on tuuletettu, ja hänen hautakiveensä +kirjoitetaan: »Vuosien täyttyessä!» Totisesti! Jos Forsyte pitää +periaatteensa moitteettomassa järjestyksessä, voi hän elää kauan +ollessaan jo kuollut. + +Vanha Jolyon oli tietoinen tästä kaikesta, ja kuitenkin oli hänessä +jotakin, mikä voitti forsytelaisuuden. Sillä kirjoitettu on, että +Forsyte ei saa rakastaa kauneutta enemmän kuin järkeä eikä omaa +tahtoaan enemmän kuin omaa terveyttään, ja jokin takoi hänessä +näinä päivinä, mikä joka sykkeellä jäyti ohenevaa kehystä. Hänen +tarkkanäköisyytensä tiesi tämän, mutta tiesi myöskin, että hän ei +voinut keskeyttää tuota takomista eikä olisi tahtonutkaan, jos olisi +voinut. Ja kuitenkin, jos joku olisi sanonut hänelle, että hän eli +pääomallaan, olisi hän vain tuijottanut puhujan noloksi. Ei, ei, +ihminen ei elä pääomallaan, siitä ei ollut kysymys. Menneisyyden +tunnussanat ovat aina yhtä todellisia kuin nykyhetken vaatimukset. Ja +hän, jolle pääomallaan eläminen aina oli ollut pannaan julistettua, ei +olisi voinut sietää, että niin karkeata lausetta olisi sovellettu hänen +omaan tapaukseensa. Ilo on terveellistä, kauneus hyvää nähdä, nuorten +nuoruudessa voi elää uudelleen — mitä ihmettä hän sitten muuta tekisi? + +Hän jakoi nyt aikansa järjestelmällisesti, niinkuin hänen tapanaan +oli ollut kautta elämän. Tiistaisin hän matkusti junalla kaupunkiin, +Irene tuli ja söi päivällistä hänen kanssaan, ja he viettivät illan +oopperassa. Torstaisin hän ajoi kaupunkiin, pani lihavan kuskinsa +ja hevosensa lepäämään, kohtasi Irenen Kensingtonin puistossa, +astui vaunuihinsa taas erottuaan hänestä ja ajoi kotiin. Hän laati +epämääräisen lain, että hänellä muka oli asiaa Lontooseen noina +päivinä. Keskiviikkoisin ja lauantaisin Irene tuli antamaan Hollylle +soittotunteja. Mitä enemmän iloa hänellä oli Irenen seurasta, sitä +tarkemmaksi ja tunnollisemmaksi hän tuli — asiallinen ja ystävällinen +setä vain. Eikä hän itse asiassa tuntenut olevansakaan muuta — sillä, +loppujen lopulta, olihan hänellä toki ikää. Ja kuitenkin, jos Irene +myöhästyi, hän touhusi kuin hengenhädässä. Jos Irene ei tullut, mikä +kahdesti tapahtui, hänen silmänsä tulivat surullisiksi kuin vanhan +koiran, ja hän menetti unensa. + +Ja niin kului kuukausi, jolloin kesä vallitsi kentillä ja hänen +sydämessään, kesän kuumuus ja väsymys mukaanluettuina. Kuka olisi +uskonut muutamia viikkoja sitten, että hän odotti poikansa ja +pojantyttärensä tuloa miltei kauhulla! Oli niin viehättävää vapautta, +kuin palaamista siihen riippumattomuuteen, jota mies nauttii, ennenkuin +perustaa perheen, näissä kauniin ilman viikoissa ja tässä uudessa +toveruudessa erään kanssa, joka ei pyytänyt mitään ja joka aina pysyi +hieman tuntemattomana säilyttäen salaperäisyyden tenhon. Se oli kuin +siemaus viiniä hänelle, joka jo niin kauan oli juonut vettä, että oli +melkein unohtanut viinin kiihdytyksen veressään, uuvutuksen aivoissaan. +Kukkien väri oli kirkkaampi, tuoksut ja musiikki ja päivänpaiste +olivat saaneet elävän arvon — eivät olleet enää vain menneitten +ilojen muistuttajia. Nyt oli jotakin, minkä vuoksi elää, jotakin, +mikä kiihdytti häntä alituiseen odotukseen. Hän eli siinä, ei katsoen +taaksepäin — ero on melkoinen jokaiselle hänen ikäiselleen. Pöydän +ilot, jotka eivät tälle luonnostaan kohtuulliselle olleet koskaan +merkinneet paljon, olivat menettäneet kaiken arvonsa. Hän söi vähän, +tietämättä mitä söi, ja tuli päivä päivältä laihemmaksi ja kuluneemman +näköiseksi. Hän oli taaskin »elämän lanka», ja tälle laihtuneelle +hahmolle valtava otsa onttoine ohimoineen antoi arvokkuutta enemmän +kuin koskaan. Hän oli täysin selvillä siitä, että hänen pitäisi mennä +lääkärille, mutta vapaus oli liian suloinen. Hän ei voinut suostua +hemmottelemaan yhä tavallisempaa hengenahdistustaan ja kipua kyljessään +vapauden kustannuksella. Palata tuohon joutilaaseen elämään, jota +hän oli viettänyt maataloudellisten, luonnollista kokoa olevilla +mangoldjuurten kuvilla koristettujen aikakauslehtiensä parissa, +ennenkuin tämä uusi vetovoima tuli hänen elämäänsä — ei ikinä! Hän +ylitti sikaariensa luvallista määrää. Kaksi päivässä oli aina ollut +hänen sääntönsä. Nyt hän poltti kolme ja väliin neljä — mies tahtoo, +kun luova henki täyttää hänen mielensä. Mutta hyvin usein hän ajatteli: +»Minun täytyy luopua polttamisesta ja kahvista, minun täytyy lakata +laahaamasta kaupunkimatkoilla.» Mutta hän ei tehnyt sitä, ei ollut +minkäänlaista valtaa, joka olisi pitänyt häntä silmällä, ja se oli +verraton etu. Palvelijat kenties ihmettelivät, mutta he pitivät +tietenkin suunsa kiinni. Mam'zelle Beauce oli liiaksi huolestunut +omasta ruuansulatuksestaan ja liian »hyvinkasvatettu» tehdäkseen, +henkilökohtaisia huomautuksia. Hollylla ei vielä ollut silmää ulkonäön +muutoksille isoisässä, joka oli hänen leikkikalunsa ja jumalansa. +Irenen itsensä asiaksi jäi pyytää häntä syömään vähän enemmän, +lepäämään päivän kuumana aikana, ottamaan vahvistavia lääkkeitä ja +niin edespäin. Mutta hän ei kertonut Jolyon sedälle olevansa tämän +laihuuden syynä — sillä ei kukaan näe omaa aiheuttamaansa tuhoa. +Kahdeksankymmenen viiden vanhalla miehellä ei ole intohimoja, mutta +Kauneus, joka synnyttää intohimot, toimii edelleen vanhalla tavallaan, +kunnes kuolema sulkee hänen näkemistään isoavat silmät. + +Heinäkuun toisen viikon ensimmäisenä päivänä hän sai Pariisista +pojaltaan kirjeen, jossa sanottiin, että he tulevat kaikki kotiin +perjantaina. Tämä oli aina ollut varmempaa kuin Kohtalo, mutta omaten +sen intomielisen huolettomuuden, joka on vanhuksille suotu, jotta +he kestäisivät loppuun asti, hän ei ollut koskaan oikein myöntynyt +siihen. Nyt hän myöntyi, ja jotakin oli tehtävä. Hän ei enää kyennyt +ajattelemaan elämää ilman tätä uutta mielenkiintoa, mutta sekin, mitä +ei voi kuvitella, on joskus olemassa, niinkuin Forsytet alituiseen +saavat tappiokseen huomata. Hän istui vanhassa nahkatuolissaan taittaen +kirjeen kokoon ja mutustaen huulillaan sytyttämättömän sikaarin päätä. +Huomisen perästä oli pakko jättää tiistaiset kaupunkimatkat. Hän +saattaisi ehkä vielä kerran viikossa ajaa kaupunkiin muka tapaamaan +asiamiestään. Mutta sekin riippuisi hänen terveydestään, sillä nyt he +tietysti alkaisivat hälistä. Soittotunnit! Soittotuntien piti jatkua! +Irenen piti niellä omantunnonvaivansa ja Junen pistää tunteensa +taskuun. June oli jo kerran tehnyt sen, päivää jälkeen Bosinneyn +kuolinuutisen — mitä hän oli tehnyt silloin, sen hän varmaan voisi +tehdä nytkin. Oli jo neljä vuotta siitä, kun tämä vääryys oli häntä +kohdannut — ei ollut kristillistä pitää vanhojen haavojen muistoa +hengissä. Junen tahto oli voimakas, mutta hänen oli voimakkaampi, sillä +hänen hiekkansa oli juoksemassa loppuun. Irene oli taipuisa, varmaankin +hän tekisi tämän Jolyon sedän vuoksi, voittaisi luontaisen arkuutensa +mieluummin kuin tuottaisi hänelle tuskaa. Soittotuntien piti jatkua, +sillä jos ne jatkuisivat, olisi hän turvassa. Ja sytyttäen sikaarinsa +vihdoinkin hän alkoi hahmoitella mielessään, kuinka hän esittäisi asian +heille kaikille, kuinka selittäisi tämän oudonlaatuisen ystävyyden, +kuinka verhoaisi ja kätkisi alastoman totuuden — että hän ei voinut +kestää sitä, että kauneuden näkeminen häneltä riistettäisiin. Ahaa, +Holly! Holly oli ihastunut Ireneen, Holly piti hänen tunneistaan. Holly +pelastaisi hänet — hänen pikku kultamurunsa! Ja tämä onnellinen ajatus +kirkasti hänen mielensä, ja hän ihmetteli, miten hän olikaan voinut +murehtia niin kauheasti. Hän ei saanut murehtia se teki hänet aina niin +omituisen heikoksi, ikäänkuin hän olisi vain puoliksi ollut omassa +ruumiissaan. + +Sinä iltana päivällisen jälkeen hänen silmiään taaskin hämärsi, vaikka +hän ei pyörtynytkään. Hän ei tahtonut soittaa, sillä hän tiesi, että +se merkitsisi hälytystä ja vaarantaisi huomista kaupunkimatkaa. Kun +ihminen tulee vanhaksi, on koko maailma salaliitossa rajoittaakseen +hänen vapauttaan, ja mistä syystä? Vain pitääkseen häntä hengissä vähän +kauemmin. Hän ei kaivannut sitä sillä hinnalla. Vain koira Balthasar +näki hänen yksinäisen toipumisensa tuosta heikkouden puuskasta. Se +seurasi levottomana hänen kulkuaan, kun hän meni kaapille juomaan +konjakkia sen sijaan, että olisi antanut koiralle pikkuleivän. Kun +vanha Jolyon vihdoin tunsi kykenevänsä kompuroimaan yläkertaan, meni +hän suoraan levolle. Ja vaikka hän vielä seuraavana aamuna tunsikin +olonsa aika horjuvaksi, kannatti ja vahvisti illan ajatteleminen häntä. +Oli aina sellainen ilo tarjota Irenelle hyvä päivällinen — hän epäili, +että tämä yksin ollessaan oli aliravinnolla — ja katsella oopperassa +hänen silmiensä hehkua ja loistetta, hänen huultensa tiedotonta +hymyä, Irenellä ei ollut paljon iloja, ja tämä oli viimeinen kerta, +jolloin vanha Jolyon kykenisi kestitsemään häntä. Mutta pakatessaan +matkalaukkua hän yllätti itsensä toivomasta, ettei edessä olisi tuota +pukeutumisen vaivaa päivällistä varten eikä myöskään sitä rasitusta, +että oli kerrottava Irenelle Junen paluusta. + +Sen illan ooppera oli »Carmen», ja hän valitsi viimeisen väliajan +kertoakseen uutisensa, lykäten sen vaistomaisesti viimeiseen hetkeen. +Irene suhtautui asiaan hiljaisesti, omituisesti — itse asiassa hän +ei saanut tietää, kuinka Irene suhtautui siihen, ennenkuin tuo +oikukas musiikki alkoi taas ja hiljaisuus oli välttämätön. Naamio oli +taas Irenen kasvoilla, tuo naamio, jonka alla tapahtui niin paljon +sellaista, mitä hän ei voinut nähdä. Irene tarvitsi varmaan aikaa +ajatellakseen asiaa! Vanha Jolyon ei tahtonut kiirehtiä häntä, sillä +hän tulisi antamaan tuntinsa huomenna iltapäivällä, ja silloin olisi +tilaisuus nähdä hänet tottuneena tuohon ajatukseen. Vaunuissa vanha +Jolyon puhui vain Carmenista, hän oli nähnyt parempia vanhoina aikoina, +mutta tämä ei ollut ollenkaan hullumpi. Kun hän tarttui Irenen käteen +sanoakseen hyvää yötä, tämä kumartui nopeasti suutelemaan hänen +otsaansa. + +»Hyvästi, rakas Jolyon setä, sinä olet ollut niin kultainen minua +kohtaan!» + +»Huomiseen siis», sanoi hän. »Hyvää yötä. Nuku hyvin.» Irene toisti +lempeänä kaikuna: »Nuku hyvin!» ja jo poistuvien vaunujen ikkunassa hän +näki Irenen kasvot kääntyneinä häntä kohti ja käden ikäänkuin viipyvän +viittoilun. + +Hän meni hitaasti huoneeseensa. Hänelle ei koskaan annettu samaa, +eikä hän voinut tottua noihin uudenuutukaisiin makuuhuoneisiin uusine +huonekaluineen ja harmaanvihreine mattoineen, joilla punaiset ruusut +kukkivat. Häntä valvotti, ja tuo viheliäinen Habanera soi vielä +hänen korvissaan. Hänen ranskansa ei ollut koskaan täysin riittänyt +ymmärtämään sen sanoja, mutta merkityksen hän tiesi, mikäli siinä +nyt oli merkitystä, tuollaisessa mustalaisjutussa — villissä ja +arvaamattomassa. Niin, elämässä oli jotakin, mikä kumosi kaikki +huolenpitosi ja suunnitelmasi — jotakin, mikä pani miehet ja naiset +tanssimaan pillinsä mukaan. Ja hän makasi tuijottaen syväänpainuneilla +silmillään ulos pimeyteen, missä tuo arvaamaton vallitsi. Luulit +omaavasi otteen elämään, mutta se luisui käsistäsi, tarttui niskaasi, +pakotti sinut sinne ja pakotti tänne ja sitten, ikäänkuin ei mitään, +pusersi sinut hengiltä. Samalla tavalla se tarttui tähtiinkin — hän ei +ainakaan ihmettelisi sitä — hankasi niittenkin nenät yhteen ja nakkasi +ne erilleen. Koskaan eivät sen kepposet päättyneet. Viisi miljoonaa +ihmistä tuossa suuressa kaupunkiryteikössä, ja kaikki niistä tuon +Elämän Voiman armoilla, ikäänkuin joukko pieniä kuivuneita herneitä, +jotka hyppelevät pöydällä, jos lyöt nyrkkisi niitten keskelle. Ah, +niin! Hän itse ei enää hyppisi kauan — hyvä, pitkä uni tekisi hänelle +hyvää. + +Kuinka kuuma täällä ylhäällä oli — kuinka hälisevää! Hänen otsaansa +poltti, Irene oli suudellut juuri sitä paikkaa, mikä aina oli kipeä — +juuri sitä, ikäänkuin olisi arvannut paikan ja tahtonut suudella kaiken +kivun pois hänestä. Mutta sen sijaan hänen huulensa olivatkin jättäneet +tukalan kivun tuohon paikkaan. Irene ei ollut koskaan puhunut juuri +tuolla äänellä, ei ollut koskaan tehnyt tuota viipyvää liikettä tai +katsonut jälkeensä ajaessaan pois. Vanha Jolyon nousi vuoteesta ja veti +verhot syrjään. Hänen huoneensa antoi joen puolelle. Ilmaa ei ollut +paljoakaan, mutta tuo leveä, tyven, ikuinen vesi, joka virtasi ohi, +rauhoitti häntä. »Pääasia», ajatteli hän, »on nyt, etten tee itselleni +vahinkoa. Minä ajattelen pikku kultamuruani ja menen nukkumaan.» Mutta +kesti kauan, ennenkuin Lontoon yön kuumuus ja sykintä sammui pois +kesäaamun lyhyeen uneen. Ja vanha Jolyon nukahti vain pieneksi hetkeksi. + +Päästyään kotiin seuraavana päivänä hän lähti ulos kukkatarhaan +ja poimi Hollyn avulla — tyttösellä oli hyvin tarkka maku kukkien +suhteen — suuren kimpun neilikoita. Ne olivat, sanoi vanha Jolyon, +»harmaapukuista rouvaa» varten — nimitys oli yhä vielä heille +yhteinen — ja hän pani ne maljakkoon työhuoneeseensa, missä aikoi +iskeä kiinni Ireneen tuossa asiassa, joka koski Junea ja tulevia +soittotunteja. Niiden tuoksu ja väri olisivat apuna. Lounaan jälkeen +hän meni lepäämään, sillä hän tunsi olevansa hyvin väsynyt, eivätkä +vaunut toisi Ireneä asemalta ennen neljää. Mutta kun hetki lähestyi, +tuli hän levottomaksi ja lähti kouluhuoneeseen, josta näki tielle. +Verhot olivat alhaalla, ja Holly istui huoneessa mademoiselle Beaucen +kanssa turvassa tukahduttavalta heinäkuun auringolta askarrellen +silkkimatojen kanssa. Vanha Jolyon tunsi luontaista vastenmielisyyttä +noita järjestelmällisiä eläimiä kohtaan, joitten pää ja väri muistutti +elefanttia, jotka jyrsivät niin paljon reikiä kauniisiin vihreihin +lehtiin ja tuoksuivat hänen mielestään kaamean pahalta. Hän istahti +sitsikankaalla päällystetylle ikkunapenkille, mistä saattoi nähdä +tien, ja hengitti raitista ilmaa sen verran kuin sitä oli saatavilla, +ja koira Balthasar, joka piti sitsikangasta arvossa kuumina päivinä, +hyppäsi hänen viereensä. Pianon koskettimilla oli sinipunerva +pölysuojus, joka oli haalistunut melkein harmaaksi, ja sen päällä +ensimmäinen lavendelinkukka, jonka tuoksu täytti huoneen. Huolimatta +tämän paikan viileydestä tai kenties juuri tämän viileyden vuoksi, +elämän syke vaikutti miltei väkivaltaisesti hänen heikentyneisiin +vaistoihinsa. Jokainen rakojen välistä tunkeutuva auringonsäde oli +harmillisen loistava, koira tuoksui hyvin väkevältä, lavendelinlemu +oli ylivoimainen, nuo silkkimadot, jotka kohottelivat harmaanvihreitä +selkiään, näyttivät hirmuisen elinvoimaisilta, ja Hollyn tummalla +päällä, joka kumartui niitten yli, oli ihmeellinen silkin kiilto. +Lumoava, armottoman voimakas oli elämä sille, joka itse oli vanha ja +heikko. Se näytti ilkkuvan muotojensa moninaisuudella ja sykkivällä +voimallaan. Vasta näinä viime viikkoina, ei koskaan ennen, oli hänellä +ollut sellainen omituinen tunne, että toinen puoli hänestä ajautui +kiihkeästi eteenpäin elämän virralla, kun taas toinen puoli oli jäänyt +rannalle katsellen tuota menoa, jota ei voi auttaa. Vain Irenen +seurassa hän pääsi tuosta kaksipuolisesta tajunnasta. + +Holly käänsi päätään, osoitti pienellä ruskealla nyrkillään pianoa — +sillä sormella osoittaminen ei ollut »hyvin kasvatettua» — ja sanoi +ujosti: + +»Katso 'harmaapukuista rouvaa', isoisä, eikö hän ole kaunis tänään?» + +Vanhan Jolyonin sydän värähti, ja huone oli sekunnin verran kuin +pilvessä, sitten se kirkastui, ja hän sanoi iskien silmää: + +»Kuka on pukenut hänet?» + +»Mam'zelle.» + +»Hollee! Älä ole hupsu!» + +Senkin teennäinen pikku ranskatar! Hän ei vielä ollut sulattanut +sitä, että soittotunnit otettiin häneltä pois. Se ei auttaisi. Pikku +kultamuru oli isoisän ainoa ystävä. Niin, ne olivat Hollyn tunteja. Ja +hän ei hievahtaisi — ei hievahtaisi, vaikka mikä olisi. Hän hyväili +Balthasarin pään pehmeätä villaa ja kuuli Hollyn sanovan: + +»Kun äiti taas on kotona, ei kai tule mitään muutoksia vai kuinka? Äiti +ei pidä vieraista, tiedäthän.» + +Lapsen sanat näyttivät ympäröivän vanhan Jolyonin viileällä +vastustuksen ilmakehällä ja paljastavan kaiken, mikä uhkasi hänen +vastakeksittyä vapauttaan. Ah! Hänen pitäisi alistua olemaan vanha +mies, toisten huolenpidon ja rakkauden armoilla, tai sitten taistella +uuden, kallisarvoisen ystävyyssuhteensa puolesta, ja taistelu väsytti +hänet hengiltä. Mutta hänen laihat, kuluneet kasvonsa kovettuivat +päättäväisiksi, kunnes näyttivät melkein vain leualta. Tämä oli hänen +talonsa ja hänen asiansa — hän ei hievahtaisi paikaltaan! Hän katsoi +kelloaan, se oli vanha ja ohentunut kuin hän itse, se oli ollut hänellä +jo viisikymmentä vuotta. Yli neljän jo! Ja ohimennen suudellen Hollyn +päälakea hän meni halliin. Hän tahtoi saada Irenen haltuunsa jo ennen +kuin tämä menisi tunnilleen. Kuullessaan pyörien ratinaa hän astui +porttikäytävään ja näki heti, että vaunut olivat tyhjät. + +»Juna tuli, herra, mutta tuota rouvaa ei näkynyt.» + +Vanha Jolyon katsoi häneen terävästi ja suoraan, hänen silmänsä +näyttivät torjuvan tuon paksun miehen uteliaisuuden ja kieltää häntä +näkemästä katkeraa pettymystään. + +»Hyvä on», sanoi hän ja kääntyi takaisin taloon. Hän meni +työhuoneeseensa ja istahti, vapisten kuin lehti. Mitä tämä merkitsi? +Irene oli voinut myöhästyä junasta, mutta hän tiesi varsin hyvin, että +niin ei ollut laita. »Hyvästi, rakas Jolyon setä!» Miksi »Hyvästi» eikä +»Hyvää yötä?» Entä tuo käsi, joka viittoili viipyen? Entä suudelma? +Mitä ne merkitsivät? Kiihkeä levottomuus ja harmi valtasivat hänen +mielensä. Hän nousi ja alkoi kävellä turkkilaista mattoa edestakaisin, +ikkunan ja seinän välillä. Irene aikoi hylätä hänet. Hän oli siitä +varma — eikä voinut puolustautua. Vanha mies, joka tahtoo nähdä +kauneutta! Se on naurettavaa! Ikä sulki hänen suunsa, lamaannutti hänen +taistelukykynsä. Hänellä ei ollut oikeutta siihen, mikä oli lämmintä +ja elävää, ei oikeutta muuhun kuin muistoihin ja suruun. Hän ei voinut +rukoilla Ireneä — vanhallakin miehellä on arvokkuutensa. Aseeton! +Hän käveli tunnin ajan edestakaisin, ruumiillisesti uupuneena, ohi +poimimainsa neilikkain, jotka pilkkasivat häntä tuoksullaan. Kaikista +vaikeista asioista tahdonvoiman kukistaminen on vaikeimpia sille, +joka aina on tottunut kulkemaan omia teitään. Luonto oli saanut hänet +verkkoonsa, ja onnettoman kalan tavoin hän kääntyi ja uiskenteli +silmukoissa, sinne tänne, löytämättä mitään reikää, mitään heikkoa +kohtaa. Viiden aikaan hänelle tuotiin teetä ja eräs kirje. Hän avasi +kotelon voiveitsellä ja luki: + + »Rakkahin Jolyon setä! Minun on sietämättömän vaikea kirjoittaa + sellaista, mikä voi tuottaa sinulle pettymystä, mutta olin liian + raukkamainen sanoakseni sitä eilen illalla. Tunnen, etten enää voi + tulla antamaan Hollylle tunteja, nyt kun June on tulossa kotiin. + Muutamat seikat käyvät liian syvälle, niitä ei voi unohtaa. On ollut + niin suuri ilo tavata setää ja Hollya. Ehkä vielä saan nähdä sinut + joskus, kun tulet kaupunkiin, vaikka olenkin varma siitä, että se ei + ole hyväksi. Näen selvästi, että väsytit itseäsi liiaksi. Luulisin, + että sinun pitäisi olla hyvin hiljaa tänä kuumana aikana, ja nyt + kun poikasi ja June tulevat kotiin, olet niin onnellinen. Miljoonat + kiitokset kaikesta herttaisuudestasi minua kohtaan. + + Kiitollisena ja hellänä + + Irene.» + +Vai niin, siinä sitä oltiin! Ei hyväksi hänelle saada iloita ja nauttia +siitä, mille hän antoi eniten arvoa, koettaa unohtaa tietoisuus siitä, +että kaiken välttämätön loppu, kuolema, lähestyi salaisin, kahajavin +askelin. Ei hyväksi hänelle! Irenekään ei siis voinut nähdä, että hän +juuri oli Jolyon sedän uusi mielenkiinto elämään, kaiken sen kauneuden +ruumistuma, jonka hän tunsi liukuvan käsistään! + +Hänen teensä jäähtyi, hänen sikaarinsa jäi sytyttämättä, ja hän käveli +edestakaisin, raadeltuna kahden kamppailevan voiman, ylpeytensä ja +elämänotteensa välissä. Sietämätöntä sammua näin hitaasti, ilman omaa +sananvaltaa, elää edelleen, kun oma tahto oli toisten käsissä, toisten, +jotka painoivat maahan huolenpidollaan ja rakkaudellaan. Sietämätöntä! +Hän tahtoisi nähdä, mitä Irene sanoisi, jos kuulisi totuuden sen +totuuden, että vanha Jolyon välitti hänen näkemisestään enemmän kuin +koko viipymisestään täällä. Hän istuutui vanhan kirjoituspöytänsä +ääreen ja otti kynän. Mutta hän ei voinut kirjoittaa. Jokin hänessä +kapinoi tällaista armonpyyntöä vastaan — pyyntöä, että Irene +lämmittäisi hänen silmiään kauneudellaan. Se olisi ollut samaa kuin +vanhuudenhöperyytensä tunnustaminen. Hän ei suorastaan voinut. Ja sen +sijaan hän kirjoitti: + + »Olin toivonut, että vanhojen haavojen muisto ei olisi saanut olla + estämässä sitä, mikä on iloksi ja hyödyksi minulle ja pienelle + pojantyttärelleni. Mutta vanhat miehet saavat oppia unohtamaan + oikkunsa, heidän on pakko, elämisenkin oikun he saavat unohtaa + ennemmin tai myöhemmin, ja kenties sitä parempi mitä pikemmin. + + Ystävyydellä + + Jolyon Forsyte.» + +»Katkeraa», ajatteli hän, »mutta en voi auttaa sitä. Olen väsynyt.» Hän +pani kirjeen kiinni ja pudotti sen laatikkoon iltapostin vietäväksi. +Kuullessaan sen putoavan pohjalle hän ajatteli: »Siinä menee kaikki, +mitä odotin elämältä.» + +Sinä iltana päivällisen jälkeen, johon hän tuskin koski, jätti hän +sikaarinsa puoliksi polttamatta, nousi portaita hyvin hitaasti ja +hiipi lasten makuuhuoneeseen. Hän istahti ikkunan ääressä olevalle +tuolille. Yölamppu paloi, ja hän saattoi juuri nähdä Hollyn kasvot. +Tyttösellä oli toinen käsi posken alla. Varhainen turilas surisi +japanilaisessa paperissa, jolla takka oli täytetty, ja toinen hevonen +tömisteli tallissa levottomana. Saada nukkua niinkuin tuo lapsi! Hän +painoi erilleen venetsialaisen kaihtimen kaksi sälöä ja katsoi ulos. +Kuu nousi verenkarvaisena. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin punaista +kuuta. Metsät ja vainiot olivat vaipumassa uneen nekin, kesäisen valon +viime hohteessa. Ja kauneus vaelsi kuin henki. »Minulla on ollut pitkä +elämä», ajatteli hän, »melkein paras mahdollinen. Olen kiittämätön +mies, olen nähnyt paljon kauneutta aikoinani. Nuori Bosinney parka +sanoi, että minulla on kauneuden tajua. Kuussa on mies tänä iltana.» +Yöperhonen lensi ohi, toinen, kolmas. »Harmaapukuisia naisia!» Hän +sulki silmänsä. Hänet valtasi ajatus, ettei hän avaisi niitä enää +koskaan, hän antoi sen kasvaa, suostui vaipumaan, sitten kiskoi +hätkähtäen silmänsä auki. Hänessä oli jotakin hullusti, epäilemättä, +perinpohjin hullusti, hän kutsuisi sittenkin lääkärin. Se ei merkinnyt +paljoakaan nyt! Tuolla viidakossakin hiipii kuunvalo, siellä on +varjoja, ja varjot yksin ovat valveilla. Ei lintuja, eläimiä, kukkia, +hyönteisiä varjoja vain liikkumassa! »Harmaapukuisia naisia.» Tuon +puunrungon yli ne kiipeävät, kuiskivat yhdessä. Irene ja Bosinney? +Hullunkurinen ajatus! Ja sammakot ja pikkuelävät kuiskivat myös. +Kuinka kello tikuttikaan, täällä sisällä! Kaikki oli harhakuvaa — +tuolla ulkona punaisen kuun loisteessa, täällä sisällä myöskin, missä +pieni vakaa yölamppu paloi ja kello tikutti ja lastenhoitajan aamupuku +riippui varjostimen reunalta suurena kuin naisen hahmo. »Harmaapukuinen +nainen!» Hyvin hullunkurinen ajatus valtasi hänet: Oliko Irene +olemassa? Oliko hän tullut ollenkaan koskaan? Vai oliko hän vain +harhakuva, syntynyt kaikesta siitä kauneudesta, mitä hän oli rakastanut +ja mikä hänen piti jättää niin pian? Violetin harmaa henki, jolla on +tummat silmät ja ambranvärinen hiuskruunu ja joka kulkee aamunkoitossa +ja kuutamossa ja sinikellojen aikaan? Mikä hän oli, kuka hän oli, oliko +hän olemassa? Vanha Jolyon nousi ja tarttui ikkunalautaan päästäkseen +taas todellisuudentuntoon, sitten hän alkoi varpaillaan kulkea ovea +kohti. Hän pysähtyi vuoteen jalkopäähän, ja Holly, ikäänkuin tuntien +että häntä katseltiin, liikahti, huokasi ja kyyristyi tiukempaan +puolustusasentoon. Vanha Jolyon kulki varpaillaan ulos pimeään +käytävään, pääsi huoneeseensa ja seisoi yöpaidassaan peilin edessä. +Mikä linnunpelätti hän oli — painunein ohimoin tikkumaisin jaloin! +Hänen silmänsä inhosivat hänen omaa kuvaansa, mutta kasvoille tuli +ylpeä ilme. Kaikki oli liittoutunut nujertamaan häntä, hänen oma +peilikuvansakin, mutta hän oli pystyssä — vielä! Hän meni vuoteeseen +ja makasi pitkän aikaa nukkumatta, koettaen alistua, sillä hän tiesi +liiankin hyvin, että huolet ja pettymykset tekivät hänelle hyvin pahaa. + +Hän heräsi aamulla niin virkistymättömanä ja voimatonna, että lähetti +hakemaan lääkäriä. Miehen kasvot venyivät pitkiksi kuin käsivarsi, +kun hän oli tutkinut hänet, ja hän määräsi potilaansa vuoteeseen sekä +kielsi häneltä tupakanpolton. Se ei ollut mikään vaikeus, ei ollut +mitään syytä nousta, ja tupakka ei maistunut miltään, jos ei voinut +hyvin. Hän vietti aamunsa hiljalleen, lasketuin auringonverhoin, +käänteli _Times-lehteään_ edestakaisin, mutta ei lukenut paljon. +Koira Balthasar makasi hänen vuoteensa vieressä. Lounaan mukana tuli +sähkösanoma: »Saanut kirjeesi tulen tänään puoli viisi. Irene.» + +Tulen tänään! Sittenkin! Siis hän oli olemassa eikä ollut hylännyt +ystäväänsä. Tulen tänään! Lämmin virta sykähti kautta hänen jäsentensä, +hänen poskensa ja otsansa tuntuivat kuumilta. Hän nautti liemensä ja +työnsi tarjottimen syrjään, maaten hyvin hiljaa, kunnes lounas oli +viety pois ja hän jäi yksin, mutta silloin tällöin hänen silmissään +tuikahti. Irene tulee! Hänen sydämensä löi nopeasti, ja välillä tuntui +lakkaavan lyömästä. Kolmelta hän nousi ja pukeutui varovasti, ääneti. +Holly ja Mam'zelle olivat tietenkin kouluhuoneessa, ja palvelijat +nukkuivat päivällisensä jälkeen, jos hän oikein arvasi. Hän avasi +oven varovasti ja meni alakertaan. Hallissa makasi koira Balthasar +yksinäisenä, ja sen seuraamana vanha Jolyon meni työhuoneeseensa ja +ulos polttavan kuumaan iltapäivään. Hän aikoi lähteä Ireneä vastaan +viidakkoon, mutta tunsi heti, ettei pystyisi siihen tässä kuumuudessa. +Hän istahti siis tammen juurelle keinun viereen, ja koira Balthasar, +joka niinikään kärsi kuumuudesta, asettui makaamaan hänen jalkainsa +juureen. Siinä hän istui hymyillen. Mikä loistavien hetkien juhla! Mikä +hyönteisten surina ja kyyhkysten kuhertelu! Kesäpäivä parhaimmillaan. +Ihanaa! Ja hän oli onnellinen, onnellinen kuin koulupoika — oli se +sitten mitä oli! Irene oli tulossa, Irene ei ollut hylännyt häntä! +Hänellä oli kaikki, mitä hän elämässä tarvitsi — paitsi vähän enemmän +ilmaa keuhkoihin ja vähemmän painoa — juuri tuohon! Hän saisi nähdä +Irenen, kun tämä tulisi näkyviin saniaismetsästä, tulisi hieman +keinuen, violetinharmaa olento, joka kulkisi kedon päivänkukkien ja +leijonankitain ja »ritarien» lomitse — ritarien, joitten kruunut olivat +kukassa. Hän itse ei liikkuisi, mutta Irene tulisi hänen luokseen ja +sanoisi: »Rakas Jolyon setä, olen niin pahoillani!» ja istahtaisi +keinuun ja antaisi vanhan Jolyonin katsella itseään ja kertoa, ettei +hän ollut voinut oikein hyvin, mutta että nyt ei enää ollut mitään +hätää, ja tuo koira nuolisi hänen kättään. Koira tiesi, että isäntä +piti tästä vieraasta, se oli hyvä koira. + +Puun alla oli täysi varjo, aurinko ei voinut päästä hänen luokseen, +teki vain muun maailman niin kirkkaaksi, että hän saattoi nähdä +Epsomin katsomolavan tuolla, hyvin kaukana, ja katsella lehmiä, jotka +rouskuttelivat apilaa niityllä ja hätyyttivät hyönteisiä hännällään. +Hän tunsi lehmuksien ja lavendelin tuoksun. Ah, sitä varten mehiläiset +pitivät tuollaista ääntä. Ne olivat kiihtyneitä, kiireissään, niinkuin +hänen sydämensä oli kiireissään ja kiihtynyt. Unteiolta ne olivat +myöskin, unteloita ja humalassa hunajasta ja onnesta, niinkuin hänen +sydämensä oli humalassa ja untelo. Kesä — kesä — ne näyttivät sanovan, +suuret mehiläiset ja pienet mehiläiset ja kärpäset myöskin! + +Tallin kello löi neljä, puolen tunnin päästä Irene olisi täällä. +Hänellä oli juuri aikaa pikkuisen nukahtaa, hänhän oli saanut niin +vähän unta viime aikoina, ja sitten hän olisi raitis ja levännyt Ireneä +varten, raikas kohtaamaan nuoruutta ja kauneutta, joka tulisi hänen +luokseen aurinkoisen ruohokentän poikki — harmaapukuinen nainen! Ja +nojautuen taaksepäin tuolissaan hän ummisti silmänsä. Tuulenhenki — +sen verran kuin sitä nyt oli — toi mukanaan vähän valkeata ohdakkeen +höytyä, joka tarttui hänen vieläkin valkeampiin viiksiinsä. Hän ei +tietänyt siitä, mutta hänen hengityksensä, joka osui siihen, liikutti +sitä hiljaa. Auringonsäde tunkeutui läpi ja asettui hänen jalalleen. +Pörriäinen lensi hänen panamahattunsa huipulle. Ja ihana unen hyrsky +täytti aivot hatun alapuolella, ja pää horjahti eteenpäin ja jäi +rinnalle. Kesä — kesä! Niin jatkui humina. + +Tallin kello löi neljänneksen yli neljän. Koira Balthasar venyttelihe +ja katsahti isäntäänsä. Ohdakkeenhöyty ei enää liikkunut. Koira laski +päänsä auringonvalaisemalle jalalle. Se ei liikkunut. Koira veti päänsä +nopeasti pois, nousi ja hypähti vanhan Jolyonin polvelle, katsoi hänen +kasvoihinsa ja vinkui, sitten se hyppäsi alas, istahti maahan ja katsoi +ylös. Ja äkkiä siltä pääsi pitkä, pitkä ulina. + +Mutta ohdakkeenhöyty oli hiljainen kuin kuollut, ja niin olivat hänen +vanhan isäntänsä kasvot. + +Kesä — kesä — kesä! Äänettömät askelet ruoholla! + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79034 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..8de19c6 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79034](https://www.gutenberg.org/ebooks/79034) |