path: root/79002-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79002 ***
language: Finnish




SUURI VOIMA.

Kirj.

Zakarias Nielsen



Suomenettu tanskankielestä





Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1905.






I.


           Sairaalle äidilleni
      hänen syntymäpäivänään toukokuun
          12 päivänä 188—.


    Ma tulen — »pitkä poikasi» —
     viestillä keväisellä
    ja peitän valkovuoteesi
    toiveilla puhtaimmilla.
    Ma suutelen sun kätostäs
    ja katson syvään silmähäs:
     onneksi, äitikulta!

    Kevättä hiukan tuon ma vain
     ja lintuin liverrystä.
    Sai Luoja vasta vastahain —
    häneltä tervehdystä!
    Tervehdys oksain vihantain
    ja kaiken hyvän rinnassain,
     mi kevätvirttä soipi.

    Sain sulta lapsuuspäivinäin
     niin paljon päivän kultaa,
    se muisteloina mieleen jäi —
    oi, mitä sainkaan sulta!
    Mi hyvää piilee povessain,
    sen kylvit sinne sinä vain
     ja kastoit kyynelilläs.

    Ja siksi lasken polvilleen
     kuin ennen lapsenakin,
    ja rukoukset, kiitokseen
    sun nousee puolestasi.
    Silitän hasta valkeaa —
    oi, koetuksen kantajaa
     Sä siunaa, suuri Luoja!

Vapisevalla kädellä ja kostein silmin kirjoitti nuori luutnantti ja
kirjakauppa-apulainen tämän onnentoivotuksen kirjepaperille. Tuo runo
oli lämpimän tunteen luoma — puhjennut suoraan sydämestä.

Oi niin, äiti raukka! Hänen ajatuksensa oli kokonaan äitiin kiintynyt,
kun hän aamulla kello viiden tienoilla kävi metsästä hänelle tuoreita
pyökkipuun lehviä. Neljä vuotta hän jo oli maannut vuoteen omana, ja
hermosto heikkeni heikkenemistään, rampeutuminen jalassa yhä vain
paheni. Kuinka vanha se nyt äiti tänään olikaan? Hän oli 18 vuotias
naimisiin mennessään, silloin oli isä 33, nyt oli hän 63 vuoden, siis
äidin täytyi olla 48. Eikö vanhempi! — ajatteles, ja hänen tukkansa on
jo aivan valkoinen. Hän näki naisen pään, paksuine, liidunvalkoisine
tukkineen, joka melkein kuin suli yhteen päälaen peittävän valkoisen
tanun kanssa, hän näki mustat kulmakarvat ja kaksi tummaa silmää, jotka
tässä valkoisessa ympäristössä näyttivät niin omituisen teräviltä.
Katse ei ollut kova, ei, se oli lempeä, niin lempeä; mutta joskus se
niin tavattoman selvästi puhui salaisista taisteluista.

Ja paljonhan hänellä oli ollutkin kannettavaa, etenkin näinä viime
vuosina. Mutta hän olikin käynyt oppinsa tarmokkaiden vanhempien luona.

Mummoansa Jörgen ei muistanut, mutta vaari, vanha, ankara ja kuitenkin
lempeä pastori Randrup isoine nenälasineen ja pitkine valkoisine
tukkineen oli vielä elävästi hänen mielessään. Omituinen, kunnioittavan
ilon tunne valtasi hänet aina kulkiessaan vanhan pappilan ohi tuolla
alhaalla lehdossa; täällä hänen lapsenmielensä oli saanut niin paljon
vanhanaikaisen jumalanpelon ja vanhanaikaisen ilon syviä vaikutteita.
Vaari oli niin tavattoman vaatimaton — käytti isoja talonpoikaisia
puukenkiä pihalla ja puutarhassa kävellessään ja päässä kauheata
ketunkarvaista nahkatakkia, joka varmaan oli yhtä vanha kuin harmaa
pääkin, johon se oli painettu. Mutta siinä miehessä oli ajatuksia,
kymmenen papin oppi ja syvällisyys. Ja hänen lempeässä mielessään asui
vakavuus, joka ei tiennyt tinkimisestä lihan ja veren kanssa, milloin
tämä liha ja veri oli ristiriidassa sen pyhän opin kanssa, jota hän
julisti. Polveutuen vanhasta pappissuvusta, joka uskonpuhdistuksen
ajoilta asti »lujasti oli pysynyt puhtaassa opissa», niinkuin hänen
sukukirjaansa oli merkitty, toimi hän hiljaisuudessa sydämensä pyhällä
lämmöllä sekä kotona että seurakunnassaan viimeiseen hetkeensä asti,
ja vieläpä kuolemansakin jälkeen, saattoi sanoa, sillä hänen maalattu
muotokuvansa, jonka seurakuntalaiset olivat lahjoittaneet hänelle hänen
70:tenä syntymäpäivänään, ja joka nyt riippui kirkon seinällä, puhui
äänetöntä, kehoittavaa kieltänsä kirkossakävijöille.

Häneltä se äiti varmaan oli enimmän oppinut, muun muassa senkin sanan,
joka oli hänen mielilauseitansa: »Meidän tulee olla kestäväisiä!» Ja
sitten oli _hän_ − hänen pitkä poikansa — taas vuorostaan oppinut
häneltä. Lukemattomat kerrat hän oli huomannut, että hänellä
itsessään oli niin paljon äidin henkistä elämää, että hänen ikäänkuin
täytyi punnita kaikki ajatuksensa ja tunteensa _äidin_ omantunnon
vaa’alla. Pienestä pitäen oli hänen korvaansa laulettu, että hän
aina olisi »Jumalan lapsi», hänen vuoteensa ääressä oli rukoiltu,
että hänelle annettaisiin voimia kulkea puhtaita teitä; kehotuksissa
ja rukouksissa, mutta enin äidin omassa esimerkissä, hänen ihanassa
kieltäytyvässä elämässänsä, oli aina ollut tämä sama pohjasävel että
hän itsekieltäymyksen ja rukouksen ohella etsisi ijankaikkista iloa,
käyköön sitten maallisenkin ilon kuinka hyvänsä. Ja tämä kaikki oli
hänessä kehittänyt tarkkaa tunnollisuutta.

Oi se koti, se koti, hyvien tunteiden tyyni tyyssija, lapsuusajan
valoisa turvapaikka, jossa äiti oli laulanut Ingemannin lauluja pianon
ääressä, jossa hän oli iloinnut ja riemuinnut, ja jossa hänelle niin
ihanasti ja järkevästi oli opetettu kärsimisen ensi alkeet.

Kärsimisenkö? No niin, oikeastaan hän ei ollut kärsimisestä paljon
mitään tiennyt niinä 25 vuotena, jotka hän oli elänyt Jumalan
maailmassa. Silmäillessään lapsuusaikaansa ja ensimäistä nuoruuttansa,
vilahteli se hänen silmissänsä niin valoisana ja herttaisena. Kaiken
varmaan hän eniten »kärsi» äidin kärsimisiä kuin omiansa.

Isän tähden oli näet yhtä ja toista »ikävätä», niinkuin äidin oli
tapana sanoa. Niin, »ikävätä», mutta ihmiset tunsivat nyt kerran
isän ja antoivat hänelle erhetykset anteeksi. Ne seikat, että
hänellä oli hyvä virka pankissa, että hän jo monet vuodet oli ollut
kaupunginvaltuustossa ja nyt riemujuhlasta saakka kanslianeuvoksena —
ei todellisena, mutta kumminkin oikeana kanslianeuvoksena — se kelpasi
tietysti vastapainoksi yhdelle ja toiselle virheelle. Kunpa hän vain
olisi tahtonut pitää hiukan parempaa huolta ulkonaisesta ihmisestään —
olisi harjannut takkinsa ja sen semmoista — jotta se paremmin sopisi
yhteen suoran vartalon kanssa; luutnanttina ollessaan hän kumminkin
oli oppinut käymään siistinä ja koreana, mutta oli melkein kuin hän
sotilasajaltansa olisi säilyttänyt vain suoran ryhdin ja rypistetyt
kulmat.

Luutnantti? Kummallista ajatella, että isä — tuo lyhyt paksu mies —
oli luutnantti. Siinä kai se syy oli, että hänestä itsestäänkin —
Jörgen Hvide Bangista — oli tullut sotilas. Isä oli nähnyt paljon
vaivaa saadessaan hänet sotilasuralle, ja saikin tahtonsa niin pitkälle
täytetyksi, että pojasta tuli reserviluutnantti, sittenhän saisi taas
nähdä, arveli isä —. Mutta ei tullutkaan mitään »näkemisestä», sillä
poika ei ollut luotu sotilaaksi, hän oli luotu hengittämään uusien
kirjojen tuoksua ja rupattelemaan kotikaupunkinsa nuorten neitosten
kanssa.

»Hyvää päivää, rouva Römer!» hän tervehti ohikulkevaa liikkaavaa naista.

Kuinka lempeästi hän nyökkäsi! Jörgen meni ovelle ja katsoi rouvan
jälkeen. Tuossa kierossa naisen selässä oli jotain siisteyden,
jumalisuuden ja viekkauden ilmettä. Hän käänsi päänsä toisaalle. Oh
— Amalie Konge! Jörgen peräytyi ehdottomasti askeleen ja rypisti
nenäänsä. No, mutta eihän hänellä ollut mitään syytä Amalieta pakoilla.
Hän tervehti kädellään, ja näki huviksensa nuoren neitosen nyökkäävän
onnellisen näköisenä samassa kun hän kirjalaukkuineen keikaillen
kääntyi urkurin pihaan.

»Hyy—i hyy—i!» viserteli kottarainen naapuritalon katolla.

Hän seisoi hetkisen katsellen lehmuksia apteekin luona, katseli ilmaan,
katseli kadulle! Saattaisipa tehdä mieli laukata vanteen kanssa pitkin
tuota katua!

Oi sitä kultaista aikaa, kun oli kaksitoistavuotias, kun pureskeltiin
lakritsaa ja talonpoikaistyttöjä ommeltiin hameista yhteen puotien
edustalla! Voi taivas niitä aikoja! Kuinka monet housunlahkeet
lieneekään siekaleiksi revitty, kuinka silloin halusta tappeli, kuinka
silloin lauloi, ulvoi elämänilosta!

Mutta entäs ne porvarikouluun lähetettävät laskuopit! Hiukan vauhtia
otettuaan lennättää Jörgen itsensä tiskin yli puolittain jo laatikkoon
pakatun kirjakasan ääreen..

Möller, hänen monivuotinen isäntänsä, nyttemmin köykkyniskainen,
72 vuotias leskimies, tulee alas yläkerroksesta ja astuu puotiin
takaovesta. Hänen tuuhea, harmaa tukkansa valuu otsalle ja korville
kuin mikäkin lerppahattu.

»No, Bang, oletko nyt selvillä asiasta?» kysyi hän hitaisella tavallaan
ja silmät tiirallaan.

»Olenhan minä miettinyt — kaiken yötä ja tänäänkin vielä.»

»Ne on huokeat ehdot.»

»On kyllä; ja kylläpä olisin merkillinen ihminen, ellen tarttuisi
käteenne ja kiittäisi teitä.»

»Niin, niin; voithan nyt iltapäivällä neuvotella vanhempiesi kanssa.»
Hän nyökkäsi ja meni ulos ovesta portille päin.

Nuoren miehen katse lipui pitkin hylly- ja kirjarivejä, hän ikäänkuin
ahmi niitä suurin, iloisin silmin. Ajatteles! Ajatteles!

Pienissä syntymäpäiväkekkereissä iltapäivällä hän aikoi juurtajaksain
neuvotella asiasta vanhempien ja sisarusten kanssa. Mutta eihän siinä
oikeastaan ollut mitään mietittävää, ei rahastakaan.

Hän tarkasti hyllyrivejä, aukoi kaappien ovia ja huitoi keveästi
nenäliinallaan kullattuja kirjain selkiä. Pistäikse sitten pöydän
luo, jossa oli vastasaapuneet kirjauutuudet. Hän järjesti ja asetti
paikoilleen, käytti kädessään milloin mitäkin esinettä ikkunalta ja
katseli sitä jonkunlaisella lellittelevällä ylpeydellä. Olikohan
Söbygaden kirjakaupassa tuollaista kirjevaakaa...?

Aivan uudella vakaavalla mielenkiinnolla vaikutti häneen kokonaisuus —
pöytä, tiski, kaapit, kirjat. Ja kukapa tiesi, miksi hän vielä voisi
kauppaansa kehittää? »Käy, käy, vaan!» seisoi muutaman kirjan selässä.
Niin juuri! Suuria, rohkeita ajatuksia syntyi hänen aivoissaan:
»uusi lukukirja, uusi almanakka, kaunokirjallisuutta Jörgen Bangin
kustannuksella»... »toimelias, nuori firma...»

Niin, ja muutamien vuosien perästä talo ja koti, vaimo ja lapset,
oikein lempeä ja herttainen pikku vaimo, joka aina tulisi avosylin
vastaan. Sydän lämpeni ajatellessa kuinka hyvä hän olisi pikku
vaimolleen, ja kuinka hauska koti heillä olisi, paksut lattiamatot ja
punainen liekehtivä takkavalkea hämärässä.

No tässä hän nyt käyskenteli edestakaisin ja hieroi rystyitä toisiinsa
ja rakensi tuulentupia ja unohti kerrassaan, että äiti makasi odottaen
siellä kotona!

       *       *       *       *       *

Pitkänä, ryhdittömänä, kuusitoistavuotiaana nuorukaisena oli Jörgen
tullut sukulaisensa kirjakauppa-apulaiseksi. Hiukan haaveileva,
hiukan taipuvainen kävelemään nenä pystyssä mutta mieleltänsä terve
oli nuori apulainen ensi vuosina. Lapsuudesta asti hänellä oli
veressä koko entisajan valoisa romantiikki, hänen mielensä oli hyvin
taipuvainen kristinuskon mystiikkaan ja hän ravitsi sitä evankeliumin
lupauksilla kaikille jumalaapelkääville ihmislapsille. Olihan elämällä
vakavuutenakin — oi niin — mutta itse kärsiminenkin saattoi olla
ihanata, voi sitä, ken ei ymmärtänyt tuskan runollisuutta! Elämä
oli ihanaa, ilma oli täynnään lempeitä hengettäriä, jotka kutoivat
auringonpaistetta maailmalle ja kantoivat kaikki hyvät sielut Jumalan
luo, kun ne päättivät maisen matkansa.

Nuoruuden koko levoton elämänhalu pulppuili hänessä läpi nuorukaisijän;
epäselvä, alinomaa vaihtelevien tunnelmien maailma oli se tunnevirta,
joka hänen sieluansa paisutti. Illoin hän kyynelsilmin voi rukoilla
isänsä, äitinsä ja koko kaupungin edestä, ja jokaisen tuntemattoman
mierolaisen, joka päivällä kumarruksissa ja huokaillen oli kulkenut
hänen ohitsensa, ja aamulla hän saattoi tuntea halua saada heiluttaa
lakkiansa jollain korkealla mäellä.

»Varmaan sinusta tulee runoilija, poika», oli hänen äitinsä kerran
sanonut luettuaan Jörgenin runomittaisen kirjeen muutamalle
koulutoverille ja ystävälle, Runoilijako? Tuo sana oli sitten
hänessä muodostunut valoisaksi toiveeksi. Itse hän tunsi, kuinka
hänen rinnassansa lauloi, ja kun hänen oli jokseenkin helppo
pukea tätä laulua poljentaan ja riimiin, virtasi värssy värssyltä
näistä sisällisistä lähteistä paperille. Edellämainitun ystävän,
apteekkarinpojan Kaarle Brunin kanssa, joka oli tummasilmäinen
nuorukainen ja myöskin kannelta soinnutti, hän useiden vuosien kuluessa
joka viikko vaihtoi runoja ja häntä huvitti tavattomasti tällainen
postin kautta tapahtuva lyyrillisten tunnelmain vaihto.

Vihdoin tuli sekin aika, jolloin hän alkoi »seurata» kirjallisuutta.
»Lue vain, Bang; kirjakauppiaan tulee tuntea tavaransa», sanoi Möller
vanhus. »Mutta» — saattoi hän lisätä — »minä neuvon sinua ottamaan
vilvoittavaa pulveria ja kolmasti lukemaan Isämeidän, ennenkuin ryhdyt
uudenaikaiseen kirjaan.» Äitikin varotti häntä. »Minusta on kauheata,
mitä ihmiset nykyaikana saattavat kirjoittaa lehtiin ja kirjoihin»,
puheli äiti. »Uskonto —; pelkkää pappien lorua! Lapset — miksi
pitäisi niiden kunnioittaa isää ja äitiä? Ja miksi pitäisi rakastaa
isänmaataan enemmän kuin mitään muutakaan maata? Nuoriso — oi, minusta
on vallan hirveätä, mistä ne uudet runoilijat kirjoittavat, kaikkea
tuota aistillisuutta! Kun ajattelen Oehlenschlägeria, Hauchia, Herziä,
Hostrupia ja keitä he kaikki ovatkaan... kaikkea ihanata ja puhdasta,
joka painettiin meidän mieliimme minun nuoruudessani, ja _nyt_... Mitä
se auttaa, että ne kirjoittavat hienosti ja taidokkaasti, kun hienosta
tuoksusta kuitenkin erottaa turmelevan hengen... pidä varasi, Jörgen,
pidä varasi!» No sen hän saattoi luvata äidille. Sillä hänestä tuntui
todellakin, että Möller ja äiti olivat oikeassa.

Aika ajoittain hän kumminkin tunsi, että yhtä ja toista tuosta uudesta
opista oli livahtanut hänen sydämeensä, ja huomasi silloin omituista
levottomuutta omassatunnossa. Oli kuin laulaisivat kirjat puodissa
hänen ympärillään, kuin huutaisivat ne hänen korviinsa ajatuksia ja
kehoituksia, joita hän ei _tahtonut_, mutta joita hänen täytyi kuulla.
Näin tapahtui varsinkin illoin, kun hän jonkun uuden kirjan luettuaan
kiusattuna mietiskelijänä makasi vuoteellaan tietämättä sitä tai tätä.

Sitten tuli sotilasaika, joka tuli hänelle jonkinlaiseksi »Sturm und
Drang-aikakaudeksi». Päivä päivältään yltyi hänen mielensä kuohustila
pääkaupungin varieteistä ja kapakoista saadusta tartunnasta; usko
ja epäilys, uhmailu ja katumus temmelsivät sydämessä ja puristivat
toisinaan rintaa kuin uhkaisivat ne sen särkeä.

Mutta rinta ei särkynyt.

Ensimäisenä vuonna kirjakauppaan palattuaan kiinnittivät hänen
mieltänsä enemmän nuorten tyttöjen silmät, jotka tiskin yli säteilivät
hänelle, kuin ne kirjat ja nuotit, jotka hän laitteli kääröihin silmien
omistajattarille.

Hän tiesi varsin hyvin, että hän tähän aikaan elämästänsä —
sotilasaikana ja ensimäisenä vuotena kotiintulonsa jälkeen — oli
mieltynyt punssiin ja tyttöihin enemmän kuin terveellistä olikaan; hän
muisti hyvin, kuinka mieli himoitsi kiellettyjä nautintoja, samalla
kun heräävä miehevyydentunne kapinoitsi niiden piirien tekosiveyttä
vastaan, joissa elettiin vanhojen tätien moraalin mukaisesti. Ettei hän
tänä vaarallisena aikana syvästi langennut, siitä hänen oli kiittäminen
puhdasta rakkauttansa äitiinsä — ja häntä tuolla ylhäällä, ehkäpä
enimmän juuri häntä.

Ensimäisestä kerrasta asti, kun Jörgen tapasi hänet tässä talossa —
joulunaikana siitä oli kaksi vuotta kulunut — oli hänellä ollut tavaton
vaikutusvoima Jörgeniin. Ei niin, että Jörgen olisi ollut rakastunut
häneen, ei ensinkään, pikemmin päinvastoin; tytössä oli jotain, joka
harmistutti häntä, jotain ylhäistä, joka piti häntä matkan päässä,
ja jonkinlainen taipumus ivata hänen turhamaista iloansa uusista
kultanyöreistänsä. Hän saattoi vieläkin korvissaan kuulla äänen
ivallisen soinnun, kun hän sanoi: »herra luutnantti» — »herra upseeri».
Mutta sitten hän niin omituisesti hymyili ja se hymy se Jörgenin harmin
sulatti.

Myöhemmin, kun he tässä talossa joutuivat jokapäiväiseen
kanssakäymiseen, oli heidän suhteensa kuin sisaren ja veljen. Ne hyvin
tähdätyt iskut, joita hän saattoi antaa Jörgenille punssikestien
perästä lauluseurassa tai jostain armastelujutusta, joka oli sattunut
tulemaan hänen korvillensa, saattoivat Jörgenin häpeämään. Hän melkein
pelkäsi kohdata häntä aamusella oltuaan yön juomingeissa. Ja kumminkin
hän nuhdeltuansa saattoi olla niin herttainen ja kohdella häntä sisaren
hellyydellä. Jörgen ei ymmärtänyt mistä ihmeestä hän oli voinut saada
sen valtansa, että hän kuljetti häntä ikäänkuin ohjaksissa milloin
oikeaan milloin vasempaan, aivan mielensä mukaan. Hänen taitonsa
saada harvoilla sanoilla sanotuksi paljon, koko hänen olentonsa
salaperäisesti houkutteleva voima, hänen tapansa kertoa saarnan sisältö
kirkosta tultuaan — niin, kaikki hänen lukemattomat vaikutustapansa
ne olivat pitäneet Jörgenin hairahtumishalun ohjaksissa ja pakottanut
hänet takaisin puhtaille teille. Ja hän mukautui niin helposti ja
luonnollisesti aivan kuin itsestänsä. Väliin hän ihmetteli, että heillä
oli niin paljon yhteistä; sillä hän tiesi varmaan, ettei kumpikaan
heistä pannut mitään syvempää merkitystä tähän suhteeseen. He voivat
korkeilla heittää toisiansa päähän, torailla, irvistellä toisilleen,
toisin ajoin myöskin neuvotella vakavista asioista; mutta kaikki,
niinhyvin leikki kuin vakavatkin nuhteet olivat vain hetkellistä, jotka
syrjäytyivät kohta, kun he käänsivät selän toisillensa.

Viime päivinä oli hänen käytöksessään ollut jonkinlaista
ylhäistä kylmyyttä, jotain, joka muistutti tuota varovaista
naisenarvokkaisuuttansa heidän tuttavuutensa ensi ajoilta. Varmaan hän
tavalla tai toisella oli loukannut häntä — tuossahan hän juuri tulikin!
Nyt täytyi koettaa saada nuo rypyt kulmien välissä tasaantumaan.

»Neiti!» Jörgen kopsautti kantapäät yhteen ja nosti nopeasti sormet
ohimolle.

Oikuin ihanteellista iloa herättivät hänessä tuo kaunis otsa, kirkkaat
sinisilmät ja tuuhea, vaalea tukka. Mutta tähän iloon sekaantui
toinenkin tunne, josta hän ei päässyt oikein selville, eikä hän
tahtonutkaan sitä selvittää. Hän pyysi saadakseen mustetta pulloon,
jonka ojensi esiin.

»Kirjoitatteko _hänelle_?» kysyi Jörgen.

»Niin, sille hänelle, joka toimittaa meille voita.»

Jörgen huokasi. »Olisinpas minä Per Persen, jolla on 17 lehmää
navetassa.»

»Ja vaimo ja yksitoista lasta tuvassa.»

»Niistä en huolisi, tahtoisin olla parrakas, sivistynyt nuorimies.»

»Mutta tuskinpa tahtoisitte olla Per Persen.»

»En; nimeni tahtoisin pitää.»

»Senkö suuren historiallisen?»

»Arvatkaapa mitä, neiti Römer...»

»Olettehan itse sanonut sitä historialliseksi.»

»Totta puhuakseni, niin lienee minulla lupa hiukan ylpeillä siitä, että
taru johtaa nimen Bang Skjalm Hviden suvusta.»

»Mutta oletteko niin varma, että...»

»Elkää siitä nyt sen enempää, neiti Römer! Minulla ei ole mitään muuta
mistä ylpeillä, kun sukunimeni ja perheeni tahraton maine... haluatteko
alizeuiria?»

»En, jotain punaisensinertävää.»

»»Keveä kuin untuvainen on ystävyys, löytyneekö niissäkään» —
löytyneekö täällä puodissa?»

»Kyllä kai, hyvin usein.»

»Ei, minä tarkoitan nyt — _nyt, nyt!_»

»Antakaa minulle nyt se mustetolppo.»

»Sitä siis ei ole?»

— 14 —

»Kirjeellä on kiire — antakaa nyt, _antakaa_!»

»Kuinka ne pienet saappaat osaavat tanssia! Oliko hauskaa lauluseuran
tanssiaisissa?»

»Oli; olittepa aika kohtelias kavaljeeri, kun narrasitte minua
ensimäisen ylimääräisen valssin suhteen.»

»_Minäkö?_»

»Niin juuri, ja vaikka itse kirjoititte nimenne korttiini.»

»Pyydän tuhat kertaa anteeksi, niin, tuhat ja yksi kertaa! Minulla
oli yhtä aikaa kädessäni teidän ja Amalie Kongen kortti... tiedänhän
tanssineeni ensimäisen valssin teidän kanssanne... miksi ette ennen
sanonut sitä?»

»Siksi että olin siitä niin kokonaan välinpitämätön.» Hänen pieni
kätensä vavahteli, ja poskien hieno puna katosi hetkeksi kuin olisi
väri niistä imeytynyt sisään.

Jörgen oikasihe ja kierteli kauniita, mustia viiksiään. »No, kun olette
siitä niin välinpitämätön, niin voinen kai vähentää siitä ne tuhat
kertaa ja tyytyä siihen yhteen!»

»Sen voitte hyvin.»

»Kuulkaa nyt, neiti Römer, minä en todellakaan tiedä, että olin
_teiltäkin_ pyytänyt ensimäistä ylimääräistä valssia.»

»Tahdotteko antaa minulle postimerkinkin?»

»Annan ja kirjeenkuoren kanssa ja koko kantamuksen terveisiä hyvälle
ystävälleni Per Persenille. Olkaa hyvä!»

»Kiitos!»

»Te saatoitte minut oikein ikävälle mielelle, olin äsken juuri niin
iloinen.»

»Mistä?»

»Niin, luuletteko että minussa nyt on miestä sitä oikein juhlallisesti
ilmoittamaan.»

»Minä tiedän sen varsin hyvin.»

»Mitäs siihen sanotte?»

»Minä sanon: olkoon onneksi!» Hän sanoi sen niin herttaisesti,
sydämellisesti.

»Kiitos; ja... ja tahdotteko edelleenkin hoitaa taloutta, jos nyt
vuokraan huoneetkin?»

»En voi; olen jo luvannut serkulleni, pastori Larsenille, tulla hänen
luokseen hoitamaan taloutta ja hänen pikku tytärtään.»

»Aijotteko asettua, asumaan kunnianarvoisen leskimiehen luo, Jyllannin
ikäville nummille?»

»Vanhan?» Hän puhkesi nauruun. »Vanhan, kunnianarvoisan 32 vuotiaan
luo!»

»No niin...»

»Minusta nummi ei ole ollenkaan ikävä — päinvastoin.»

»Niinpä niin, leikkipuhettahan se enimmäkseen olikin.»

»Niin, mutta monikin arvelee minun kuihtuvan ja kuolevan, kun minut
muutetaan lihavasta själlantilaisesta mullasta nummen hiekkaan; minä
itse uskon, että juuri _siinä_ parhaiten menestynkin.»

Niissä sanoissa soinnahti voimaa, joka saattoi Jörgenin ajattelemaan
hänen ensimäistä nuoruudentointaan. Pari vuotta ripille pääsemisensä
jälkeen hän näet oli ollut apulaisena kaupungin turvakodissa ja osoitti
silloin tavatonta toimeliaisuutta ja uurautta. Melkein yksin hän
hoiti kodin, ja kulki sitäpaitsi — aivan omasta halustansa — kodista
kotiin auttaen lasten köyhiä äitejä sekä kotiensa että pienokaistensa
hoidossa. Myöskin pappilassa, jossa hän myöhemmin oppi taloudenhoitoa,
osotti hän nuorelle tytölle tavatonta kestävyyttä, milloin uhrautuminen
muiden hyväksi oli kysymyksessä m.m. rovastin vanhaa, heikkoa äitiä
hoitaessaan. Ja tässäkin talossa — kuinka toimelias hän oli, ja kuinka
hellää huolta hän piti vanhasta miehestä! Kuinkahan hänen aikansa
riittikään vielä tehdä ompelutöitä äidille ja kirkonkäyntiin ja
lukemiseen ja sen semmoiseen, se oli kerrassaan arvoitus.

»Miksi luulette parhaiten siellä menestyvänne?» kysyi Jörgen.

»Sentähden ettei siellä mieltä häiritse ne lukemattomat vaihtelevat
vaikutteet kuin täällä, siellä ei juoruaminen ja huolenpito muiden
vaatetuksesta hajaannuta mieltä; siellä pakottaa hiljaisuus, terveet
elämänmuodot — se kaikki — se pakottaa ihmisen kohdistumaan omaan
toimintaansa, omaan sisälliseen elämäänsä.»

»Siellä kai te oikein syväydytte lukemiseen?»

»Niin, jos vaan aikaa saan. Ja sitten teen kävelyretkiä nummelle ja
makaan pitkälläni sankarihaudalla katsellen metsää vuononrannalla ja
teen romaaneja...»

»Joita _minä_ toivottavasti saan kustantaa?»

»Ei, ne annetaan tuulen toimitettaviksi.»

»Pitääkö minun sitten mennä metsään kuuntelemaan mitä tuuli kertoo?»

»Oi, varmaan on teillä kylliksi tekemistä kuunnellessanne näiden
kotoisten romaanien sointuja.»

»Se oli kai taas joku hieno pistosana.»

»Ei ollutkaan, sillä eihän se minua vähintäkään liikuta, mitä te
kuuntelette.»

»Mutta enhän minä saanutkaan nähdä sitä valokuvaanne, vaikka lupasitte?»

»Olen unohtanut.» Hän pisti käden taskuunsa.

Möller palasi samassa. »Ai, ai», sanoivat tirkistävät silmät.

»Oikein hyvin onnistunut», sanoi Jörgen.

Vanhus katsoi viekkaasti kuvan omistajaan. »Saan kai minä niistä yhden,
jota saan tallettaa...»

»Suurimmalla mielihyvällä.»

»... sydämelläni.»

»Niin, jos tahdotte.»

Möller katsoi toiselle puolelle: »Entä hän tässä?»

Sitä koreata punaa, joka nyt syöksyi hänen kasvoihinsa ja kaulalle!

»Jos Bang siitä välittää...»

»Saatte uskoa, että välitän.»

»Minun täytyy lähteä ylös», sanoi hän äkkiä.

Nuoren miehen silmiin tuli kummasteleva katse: mikä tytön oli. Mutta
samassa hän jo oli poissa.

»Hm!» mutisi Möller ja läksi hyvin välinpitämättömän ja typerän
näköisenä nuoren tytön jälkeen.

Pari sekuntia seisoi Jörgen miettiväisenä tuijottaen oveen, joka oli
mennyt kiinni heidän jälkeensä, kierrellen viiksiensä toista kärkeä
etusormensa ympäri.

»Anteeksi!» pyysi ovelle tullut nuori nainen.

»Pyydän!» Jörgen kumarsi hymyillen.

Hänen povellaan keinuvasta orvokkikimpusta ja nuorekkaasta
kauneudestansa tuoksahti Jörgenille kevään hurmaavaa eloa.

»Kuinka hän punastui — ja te myöskin!» virkkoi hän.

Jörgenin hymy muuttui harmistuneeksi. »Siinä tosiaankin erehdytte,
rouva.»

»Vai niin; no _hän_ ainakin punastui.»

»No, entäs sitten?»

»Ei mitään, ei mitään. Mutta te ette aavista kuinka hauskaa on salaa
syrjästä katsoa — tuollaista sydämen salaisuutta — nuoren, viattoman
tytön hämmennystä.»

»Niin, eihän vanhempi ja kokeneempi ihminen niin helposti hämmenny.»

»Kuinka tuo herttainen vihastus teitä kaunistaa! Mutta minäpä uskon
teille salaisuuden: minä olen vasta 28 vanha, en päivääkään vanhempi.»

»Nythän tosiaankin onkin teidän syntymäpäivänne!»

»Aivan oikein!»

»Saanko luvan...»

»No, elkää nyt luvista! Tarttukaa vain käteeni ja toivottakaa, että
tämä vuosi olisi onnekas, niin rehellisesti ja vilpittömästi kuin te
voitte.»

»Niin, no — olkoon tämä vuosi onnekas teille!» »Kiitos! Ja että minulla
olisi mies ennen vuoden loppua!»

»Kenties jo ennenkin.»

Tämä viimeinen lausuttiin puoliääneen, melkein kuin urkkien.

Rouva kääntyi syrjin ja hiveli pienellä hansikoidulla kädellään uusia
kirjoja.

»Entäs sitten?» kysäsi hän äkkiä ja käänsi päänsä jyrkällä liikkeellä
Jörgeniin.

Oli kuin koko hänen kauneutensa ja raittiutensa siinä samassa olisi
heitetty Jörgenin omaan nuoreen vereen: kirkkaitten, tummansinisten
silmien sielukkaisuus, kasvojen hieno puna, sysimustan tukan kauniit
kiharat valkoisilla ohimoilla.

»Eihän mitä», virkkoi Jörgen ja lisäsi hetken perästä! »onnittelen vain
uudestaan — niin rehellisesti ja vilpittömästi.»

»Mutta kaikkein pyhimmässänne te ajattelisitte rouva Ranch — eron
saanut vaimo!»

»Monet eron saaneet menevät uusiin naimisiin.»

»Mutta sitähän Jumalan lapset ankarasti tuomitsevat.»

»Jumalan lapset? Te sanotte sen niin ivallisesti.»

»Ei, ei, ei, uskokaa vain mitä tahdotte.»

»Muutoin kai olosuhteistakin paljon riippuu.»

»Niin, minun olosuhteeni te tiedätte, ne ovat 'kehitä' — eikö totta?»

»Rouva Ranch, miksi puhutte noin?»

»Niin, katsokaas —, minä en koskaan tee sydämestäni mitään rosvonpesää.
Minä pidin toisesta, hän samoin — niin jätimme hyvästit toisillemme.»

»Hm!»

»Nyt _hän_ on uusissa naimisissa — _arvaan_. Ne tulivat molemmat minua
vastaan viime sunnuntaina Frederiksbergin puistossa — tiedättehän
kuvanveistäjätär Jenny Lundsgaard.»

»Vai niin!»

»Molemmat tervehtivät minua ystävällisesti, _minäkin_ heitä.»

»Ja te puhuttelitte heitä?»

»Puhuttelin? En; minulla oli mukanani pikku Johannekseni.»

»Kas vaan!»

»Niin, totta puhuakseni, Ranch säälitti minua; hän kääntyi pari kertaa
katsomaan meitä.» (Kirkas kyynel kimmelsi hänen silmissään). »Mutta
eihän sille mitään voi.»

Jörgen hieroi neuvotonna tiskiä sormillaan.

»Niin, tiedänhän tarkoin, mitä te ja äitinne sanotte kaikesta tästä.»

»Äiti ei ole koskaan sanallakaan maininnut teitä minulle.»

»Ei; hän kun ei ole niitä Jumalan lapsia, jotka ottavat koko kaupungin
huoneeseensa parjailtavaksi; mutta hän _kurittaa_ lempeillä,
surullisilla silmillään.»

»Oletteko ollut hänen luonaan tänään?»

»Tulen juuri sieltä nyt. Minun on häntä niin sääli. Siellä hän kituu
vuoteellaan, ja me muut nautimme kevään ihanuutta.»

»Niin —» huoahti Jörgen.

»Edesmenneinä aikoina me molemmat puoliserkukset olemme käyneet
toistemme luona syntymäpäivinä; mutta en tiedä — sitten, kun minä aloin
kirjoitella, on väliimme tullut jotain vierasta ja kylmää. Ja jotain
sellaista on teidän ja minunkin välillä.»

Möller, joka aina kulki nuuskien talossa, silmäillen milloin oikeaan,
milloin vasempaan ja näki kaikki, kuuli kaikki, palasi nyt puotiin,
vilkasi katseen rouvaan, kumarsi hiukan ja ryhtyi järjestämään muutamia
kirjoitusvihkoja.

Rouva otti pöydältä kirjan ja rypisti nenäänsä. »Uh, oletteko nyt taas
siinä jumalisine romaaneinenne!»

»Niin, lukisittepas sen.»

»Ei kiitos! Oikea jumalisuus kaikessa kunniassa; mutta sillä ei ole
mitään tekemistä kaunokirjallisuuden kanssa.»

Möller seisoi niska kyömyssä, otsa rypyssä ja puhui syvämielisesti:
»Yksitoista — kaksitoista...»

»Oletteko pannut huomiolle, rouva Ranch, että me kaksi aina joudumme
puhumaan »jumalisuudesta»?»

»Niin, mutta minkätähden? Senkötähden, että te olette uskonnollinen?»

»Eiköhän siksi, että jotain _teissä_ ja _minussa_, törmää yhteen?»

»Niin, katsokaas, minun ajatukseni ja tunteeni pyrkivät julkisuuteen.
Ilmaa!»

»Ja tiedättehän — tehän olette suorittanut opettajatartutkinnon —
tiedättehän liikeopista, että tyrkkäys saattaa liikevoiman muuttumaan
lämmöksi.»

»Ja niin kiivastumme.»

»Aivan niin!» Jörgen ja Möller vilkasivat toisiinsa. »»Jumalisuudella»
on se merkillinen ominaisuus, että se tuottaa lämpöä — niin monella eri
tavalla, se luo vastakkaisuuksia, taistelua...»

»Niin, se on kyllä totta.»

»Eikä ainoastaan ihmisten kesken vaan jokaisessa yksityisessä
ihmiselämässäkin...»

»Minä en tänään halua lähteä sille alalle.»

»Mutta teidän täytyy. Minä en voi kärsiä, että te rypistätte nenäänne
jollekin, jota ette tunne. Onko vakavan ihmisen elämässä mitään
suurempaa pakotusvoimaa kuin se, jota sanotte jumalisuudeksi? Onko
olemassa mitään, joka enemmän määrää hänen tekojansa, jotain luonnetta
enemmän muodostavaa...»

»Paljonko tuo albumi maksaa?»

»Ja eikö kirjallisuus kuvasta murrosaikoja meissä — tekojamme...»

»Minä kysyin paljonko tuo albumi maksaa?»

Katse rouvaan kiintyneenä seisoi vanhus puodin toisessa päässä
johdattaen mieleensä hänen lyhyen elämänsä kulun. Hän näki ankaran,
pietistisen räätälin kodin Fiskergadella, kodin hajaantumisen
vanhempain kuoltua, hänen oman ja muiden ihmisten avuliaisuuden;
hän näki hänet tummasilmäisenä, kauniina pikku tyttösenä, joka oli
yleisesti tunnettu lahjakkaisuudestaan, hän näki hänet heikkona,
viluisena opettajattarena kulkevan neiti Tomsenin tyttökouluun,
ruokakäärö kainalossaan, kalpeana, silmissään elämänhalun hehku. Sitten
hän häipyi hänen näkyvistänsä; sillä hän tiesi niin kovin vähän siitä,
mikä sitten seuraavina vuosina täytti hänen elämänsä, hänen olonsa
Kööpenhaminassa, hänen toimensa levottomassa sanomalehtikonttorissa,
hänen olonsa suuressa, nautinnoihin vajonneessa Babylonissa, hänen
matkansa Pariisiin rikkaan maailmanmiehen kanssa, jonka nimeä hän nyt
kantoi eikä hän välittänyt siitä tietääkään. Mutta nuoren miehen,
joka seisoi ja jutteli hänen kanssaan, tuon pitkän lapsen, tulisi
olla varuillaan noiden silmien ja valkoisten hampaiden viehätysvoimaa
vastaan. Ja olkoot kaupungin nuoret varoillansa hänen kynänsä suhteen,
tuon pienen, vaarallisen kapineen, jossa oli hehkuva kärki ja joka
pärskytti myrkkyä. Eikö nuoria tyttöjä alinomaa käynyt kirjakaupassa
ja vilkaistuaan joka puolelle salaperäisesti kuiskasivat: »Onko
teillä »Ungt Liv»... saanko sen!» ja sitten pistetään kirja tuota
pikaa piiloon ja riennetään vinnikammariin antaakseen Lydia Ranchen
tulivirtojen vavahdellen virrata läpi suonten!

»Me emme voi päästä yksimielisyyteen, rouva Ranch» kuului pöydän
luota. »Me elämme kahdessa eri maailmassa.»

»Kaiketi te pidätte minua kauheana yltiöpäänä; mutta sitä en ensinkään
ole, minä olen vain maailman lapsi, jumalaton.»

»Jumalaton, joka tahtoo liipotella vapaana ja nauttia elämän makeaa
mettä...»

»Niin, sitä olenkin. Minä sanon: pois sormet siivistäni! Ja niin
kauan kuin voin kynää liikuttaa, tahdon viimeiseen asti puolustaa
persoonallista lentovapautta... hengen vapautta!»

»Ja...?» Ei, hän ei uskaltanut sitä julkilausua.

»Sanokaa te vain »ja ruumiinkin». Mutta te erehdytte. Minä tahdon
vain irtaantua vanhasta, ahtaasta moraalista ja niin hyvin kuin voin,
toteennäyttää että ihmisluonto itsessään on aatelinen, puhdas, ja on
oikeutettu estämättömästi kehittymään kauneuden ja rakkauden täydessä
nautinnossa... niin, minä en tee sydämestäni mitään rosvonpesää, minä
sanon sen teille peittelemättä, herra Möller.»

Herra Möllerin katse kohosi ilmaisten tavatonta hämmästystä.

»Anteeksi!» pyyteli rouva. »Me puhumme ihmislapsia erottavista
kuiluista.»

»No niin, niitä kuilujahan onkin paljon nykyaikaan.»

»Mutta eikö ole harmillista, että on erottavia kuiluja niiden välillä,
jotka muutoin pitävät toisistansa, ja vain siitä syystä, että heillä on
eriävät mielipiteet uskonnosta, moraalista ja sen semmoisista!»

»Niin», huoahti Möller surullisena ja katsoi häneen syrjästä kumminkaan
kääntämättä kankeata niskaansa, »onhan se tosiaan ikävätä, että niin
vähäpätöiset asiat avaavat erottavia kuiluja.»

Rouva seisoi hetkisen epäröiden ja katsoi vaanien vanhusta, käänsi
sitten päänsä Jörgeniin: »Kuinka kirjani menee kaupaksi — mitä te siitä
pidätte?»

»Minä olen yhtä mieltä kuin P.P.»

»P.P.? Vainooko hän minua?»

Jörgen juoksi hakemaan lehteä. »Ja se on kumminkin vasemmiston lehtiä.»

»Antakaas kun katson! _Kirjallisuutta_», hän luki. »Kevein silkkikengin
kepsutellen, keikailevasti nyökäten ja riettain silmäyksin, hymyten,
himoten, hajuvesille tuoksuavana tulee ranskalainen kevytmielisyys
maahamme ja heittelee sormisuukkosia karhunluonnollemme, joka peräytyy,
alkaa hehkua ja levittää sylinsä...» »En kehtaa lukea sitä!» huudahti
hän äkkiä ja heitti lehden luotansa. »Välitänkö minä siitä, mitä P.P.
kirjoittaa!» jatkoi hän ja kyyneleet nousivat silmännurkkiin.

Jörgen hyppäsi tiskin yli ja otti ylös lehden.

»Kuinka ne voivatkaan kirjoittaa noin?» torui hän edelleen rypistäen
tummat kulmansa.

»Ettehän lukenutkaan vielä kaikkea.»

»Siinä puhutaan jotain soitosta», kuului kuivasti puodin toisesta
päästä.

Hän sieppasi lehden, luki eteenpäin, hymyili, pudisti päätänsä
heristelläkseen kyyneleet pois»... Kieli on kuin soittoa...? kuin
noreaa, rytmillistä tanssia; joka hurmaa mielen ja kantaa ajatukset
sanomattomiin...» Jörgen seisoi tuijottaen häneen. Kuinka kaunis
hän oli, tuo helakka hohde poskillansa ja pienet, kirkkaat timantit
mustissa silmäripsissä!

Puolittain nuhteleva ja kiitollinen silmäys singahti hänen silmistänsä,
kun hän pani lehden pois.

Jörgen olisi sillä hetkellä voinut kiertää käsivartensa hänen
ympärilleen ja suudella hänen valkoisia hampaitaan.

Mitään sanomatta kääntyi hän ovelle ja hyppäsi alas kiviportaita. Kulki
sitten katua nenä pystyssä, liehahtelevin helmoin ja liehahtelevin
ajatuksin, hengittäen orvokkiensa huumaavaa tuoksua.

»Hän ottaa kai nuoren hammaslääkärin», arveli Möller.

»Arvattavasti; yhdessähän ne matkustavat Kööpenhaminaan joka hetki.»

»Niin, ja rouvalla on mitä hammaslääkäriltä puuttuu sanotaan — rahaa.»

Möller seisoi hetken aikaa miettien. »Oikeastaan minä hyvin siedän
häntä.»

Nuoren miehen silmät kiilsivät: »Hänessä on jotain... en tiedä mitä.»

Vanhus pudisti päätänsä. »Pelkään, että elämä kumminkin tulee
puristelemaan hänen siipiänsä.»

Hän ajatteli nuorta hammaslääkäriä. Tämä — keveämielinen
kööpenhaminalainen — oli parisen vuotta sitten alkanut lääkäritoimensa
pienessä juutinmaalaisessa kauppakaupungissa, mutta käsitteli
nuorten juutinmaalaisten neitosten ja rouvien suita suuremmalla
mielenkiinnolla, kuin näiden sulhaset ja miehet kärsivät. Ikävien
riitojen perästä parin aviomiehen ja nuoren kihloissa olevan sepän
kanssa, joilla oli tukevat nyrkit — täytyi hammaslääkärin palata
takaisin pääkaupunkiin, jossa hän parisen vuotta oli harjoittanut
hammaslääkärin tointa, kumminkaan voimatta hankkia itselleen
elämäntapojansa vastaavia tuloja. Syynä siihen, että hän nyt oli
asettunut tähän pikkukaupunkiin, oli, että tämä nuori naiskirjailija,
jonka tuttavuuteen hän oli päässyt pääkaupungissa, asui täällä kesillä
ja oli luvannut suosittaa häntä ystäville ja tuttaville.

Möller meni taas tiehensä. Jörgen seisoi viiksiään kierrellen.

Että tuollaisen hajuvoiteisen keikarin pitikin saada anastetuksi
nuoren, herttaisen Lydia rouvan! Noo — vieköön! Kuinkapa kauan sitäkään
suhdetta kestänee? Nuo uudenaikaiset rakastumiset — tänään hehkua ja
iloa ja huomenna hyvästi — ei kiitos!

Olipa nykyinen aika sentään ravakkata! Tuolla valtaa yksi toisen
miehen vaimon ja ottaa omakseen muitta mutkitta, täällä pitää ikkunat
avoimina niin sanoakseni, kahta yhtaikaa, »virallista» vaimoa, joka
omistaa miehen nimen, ja rakastajatarta, joka omistaa miehen itsensä.
Sanomalehdet ja kirjat julistavat äänekkäästi »suuren intohimon»
oikeutta ja puolustavat luonnollisena, terveellisenä ja oikeana asiana
sitä, että ihmisten lapset laskevat luonnonvietit valloillensa.
Neroilla, yli-ihmisillä, joilla on kauas kantava katse ja hehkuvat
halut, niillä pitäisi muka olla »vapaus mielensä mukaan palvella joko
Jumalaa tai pirua» − mitään raja-aitoja vapautetulle ihmiskunnalle?

Ja mihin johti sitten tämä vapautettu elämä? Yhä useampia uhreja
vaativa heikkomielisyys ja lukemattomat itsemurhat kertoivat tuloksista
yhtä ja toista.

Oi, te vapaat sielut väljin ominetuntoinenne, te keveämieliset maan
pojat ja tyttäret, jotka olette luonnon jumalien ystäviä ja iloiten
niille suitsutatte... tästä voisi kirjoittaa runon.

Niin, jospa osaisin kirjoittaa oikeen hehkuvan runoa nykyajan lapsille,
jotain puhtaasta rakkaudesta ja kodin merkityksestä!

Hän asteli muutamia kertoja edestakaisin tiskin takana miettien,
tarttui sitten kynään ja alkoi kirjoittaa runoa »_Nykyiselle
sukupolvelle_». Kirjoitti »elämän vakavuudesta», »rauhaisasta paikasta,
jossa rakkauden ruusu puhkeaa»?

Sitten hän luki sen läpi, pudisti päätänsä ja heitti kynän kädestään...
tuossa Möllerkin juuri tuli! Ja hän istui tässä kirjoitellen runoja sen
sijaan, että...

Hän punastui ehdottomasti, kun vanhuksen katse kiintyi häneen. Yks kaks
hän rutisti paperin kokoon ja heitti paperikoriin.

Vanha herra ei koskaan ruvennut urkkimaan sen vähemmin nuhtelemaan
nähdessään neuvottomuuden punan, nuoren apulaisensa kasvoilla, hän
tutki vain hetken aikaa kasvojen ilmettä, ryhtiä ja liikkeitä jos
mahdollista näistä yksityisseikoista kootakseen johtopäätöksensä.

»Nyt voit mennä äitisi luo, Bang», virkkoi hän vihdoin ja kaivoi
nuuskarasiansa esiin liivintaskusta.

»Kiitos, minä lähdenkin hyvin mielelläni.»

Möller vilkuili paperikoriin, otti hyppysellisen nuuskaa ja pyysi
nuoren miehen sanomaan paljon terveisiä häneltä.




II.


Katua alas kulki uljain askelin kaunisvartaloinen, tanakkaruumiinen
luutnantti käynti tapansa mukaan hiukan vaappuva, leyhytellen
kädessään vehreitä pyökkipuun oksia ja katsellen iloisia, P. Paavalin
kirkontornia kierteleviä pääskysiä.

Rantakadulla hän katseli salmen ja meren sinipintaa vaappuvin
kalastajaveneineen. Toukokuun ilmaa, kevätaaltosia, leijailevia
lokkia... ja nyt laillisessa ijässä, täyteen 25-vuotias... ja sitten
tämä tarjous, _tämä tarjous_! Oi, mitä tunteita ruumiissa saattoikaan
olla! Ikäänkuin olisi siivet kantapäissä kuin Hermeksellä ja hiukan
vauhtia otettuaan voisi lennättää tuonne salmen yli ja pudota
jaloilleen tuolle puolen metsän luona!

Laillisessa ijässä — vaalikelpoinen kaupungin porvari — hm! _Hän!_

Niska oikasihe ja rinta paisui. Oliko hän olevinansa? Ei, mutta voinee
kai, olematta itserakas, sanoa että Jörgen Bang nimen ympärillä
oli hiukan loistetta. Olihan hän hyvin huomattu niissä piireissä,
joissa pormestari oli määräävänä, häntä ihailtiin ampumaseuran
voimistelujuhlissa, ja soitannollisissa piireissäkin hän oli suosittu,
joissa — niinkuin muuan kaupungin lehdistä kirjoitti — »ihastuksekseen
sai kuulla hänen soinnukasta barytoniääntänsä».

Niin hän saapui pienelle keltaiselle talolle viiniköynnöksineen.
Puutarhassa muutamalla omenapuun oksalla hän näki heilumassa pari
vaaleanharmaata säärtä.

»Poika, oletko hullu, oksahan katkeaa!»

Samassa rusahti oksa ja roiskahti maahan heiluvine säärineen.

»Elä kerro äidille», pyyteli säärten omistaja, joka ryömi esiin oksan
alta kasvot punottavina ja voimistelukenkä toisessa kädessä.

»Onko isä kotona?»

»Ei ole — rovasti on sisällä; isä juoksi ulos kyökinovesta, kun näki
että...»

»Vait, poika — tuossa hän tulee!»

Kookas, vähän kumara mies, kasvot hiukan ryppyiset — vaikka vielä
nuorekkaat, tuskin viisissäkymmenissä — tuli näkyviin porstuvanovessa;
hän puristi nuoren miehen kättä, nyökkäsi ja poistui mitään sanomatta.

Jörgen katsoi hetkisen hänen jälkeensä. Tuuli heilutteli pitkiä
takinliepeitä; hitaasti, kevein askelin kulki tuo pitkä mies katua
pitkin.

Sisällä tapasi Jörgen kaikki täysi-ikäiset sisaruksensa koolla.
Siinä oli Toge, vanhin joukossa, hiljainen mies, jonka parta ulottui
kellonperiin asti, hän oli kauppiaana naapurikaupungissa; siinä oli
Anna, vanhin sisar, tummaverinen, leuan ja poskien kuopat täynnään
raisua iloisuutta, tähän aikaan opettajattarena muutamassa kartanossa
parin peninkulman päässä — ja Martta »kaunotar», joka vasta oli
täyttänyt 16 vuotta, mutta nuoruudestaan huolimatta kykeni täyttämään
taloudenhoitajattaren, palvelijattaren ja sairaanhoitajattaren
tehtävät, — nämä olivat kaksi oikein iloista nuorta leivosta, jotka
eivät milloinkaan jaksaneet hallita heissä asuvaa sävelten paljoutta.
Ja sitten vielä »pikku veli» vielä punoittavana ja polvissa vehreitä
täpliä — oikea vekkuli, vasta ripille päässyt mutta kumminkin jo
kirjurina pankissa.

Koko joukko kokoontui vuoteen ympäri, jossa tyyny painui kuopalle
paljaista kukkasista ja pikkulahjoista.

»No, äiti, sinä et voi sanoa muuta, kuin että olet »juhlan kuningatar»
ja että sinua juhlitaan kevään kukkasilla ja onnitteluilla — ja
katsokaa tässä» — Jörgen polvistui vuoteen ääreen — »tässä on runoutta
ja kevään lehviä!»

Sairas katsoi nuoria lehviä, neljän vuoden auringon ja metsäntuoksun
kaipaus lainehti mieleen ja nostatti pari kyyneltä lempeiden silmien
nurkkiin.

»Äiti kulta!»

Sitten hän luki runon, pyyhkäsi silmiä nenäliinalla ja ojensi
Jörgenille hienon kätensä: »Kiitos, Jörgen!»

Äiti rukka! Hänen elämänsä oli niin tukalaa. Mutta hän oli niin hyvä,
niin kärsivällinen, niin iloinen neljästä pitkästä lapsestansa, ja
myöskin lyhyestä lapsestansa.

Jörgen silmäili huonetta. Tämä kamari oli aina hyvin siisti, mutta
tänään se oli sitä entistään enemmän, mahonkipuiset tuolinselät
olivat kiiltävän kirkkaat, Martan vuoteenpeite oli niin sileä, kuin
olisi se päistä pingoitettu, ja äidin liidunvalkeissa lakanoissa oli
vielä kaikki laskokset näkyvissä. Mitä äitiin itseensä tulee, niin
oli valkoinen tukka niin säntillisesti laitettu ettei hiuskarvaakaan
pistänyt esiin ohimoilla, ja valkoisen yöpaidan kaulus ympäröi niin
sirosti kaulaa, kuin olisi se ikään röyhelletty, niinkuin se kai
olikin. Kuinka kaunis hän vielä on! ajatteli Jörgen.

Hän kuvaili mielessään kuinka äiti monta päivää makuultaan oli
järjestänyt taloa tätä juhlaa varten: »Martta, oletko muistanut sitä?»
»Oletko tehnyt sitä, Martta?» — Äidin ajatus kävi joka paikassa: Isän
ja Emilin kamarissa yläkerrassa, kyökissä ja ruokahuoneessa, hänen
hienoa järjestysaistiansa huomasi joka paikassa — oi, sitä hyvää,
säästäväistä, siistiä äitiä!

Jörgen istuutui vuoteen laidalle: »Puhutteliko rovasti kauankin sinua?»

»Parisen sanaa hän vain sanoi; eihän tässä ollut tilaisuuttakaan.»

»Minä katsoin äsken hänen jälkeensä tuolla ulkona; minusta siinä
miehessä aina on ollut jotain arvoituksen tapaista; tuntuu kuin
painaisi häntä kaiken elämänsä ajan huokaus, jota hän ei voi saada
ilmoille.»

»Hänellä on sydämessään rauha Jumalan kanssa, ja se on kaikista paras,
Jörgen.»

»Jumala ties mitä se on. Möller luulee hänen nuoruudessaan onnettomasti
rakastuneen.»

»Voinee niin ollakin; niitä on monta hiljaista ihmistä, jotka hautovat
yhtä tai toista salaisuutta.»

»Nuorena katekeettana hän kuulemma asui apteekkarilla ja oli siihen
aikaan iloinen ja hilpeäluontoinen, sanoo Möller; noin vakavaksi hän
sitten muuttui vähitellen.»

»Niin, hyvin minäkin sen muistan.»

»Oliko se rouva Brun?»

Äiti ei ollut kuulevinansa. Eikö hän tahtonut ottaa puheeksi
ystävättärensä salaisuutta?

»Vakavata se lienee ollut, koskapa hän ei ole mennyt naimisiin.» Äkkiä
liiti hänen ajatuksensa kirkkoon. »Kun hän vain voisi luopua noista
papillisista puhetavoista! Minä olin viime sunnuntaina kirkossa...
hänen puheensa oli todellakin syvällistä ja kaunista; mutta vähä väliä
keskeyttivät sitä tämäntapaiset huudahdukset: »oi, niin ajatelkaamme
siis...»»

»Hyi, Jörgen! Istutko siinä ja matkit!»

»Oi, äiti!» huudahti hän samassa, »aivanhan unohdan asiani; Möller taas
tänä iltana sanoi...»

Äiti arveli, että hän Jumalan nimeen tekisi kaupat, jos luuli voivansa
suorittaa vuotuiset osamaksut; samaa mieltä olivat sisaretkin.

»Tarvitseisin vain alkuun päästäkseni nyt heti noin pari kolme tuhatta
kruunua. Mutta kyllähän se menee, sen _täytyy_ mennä!»

Emil poika piilottelihe vehreine polvineen perheentuvassa.

»Emil!» torui äiti. »Mitä sinä sen kissan kanssa ilvehdit? Varmaankin
sinä vedät sitä hännästä.»

»Ei, kissa vetää itse.»

»Tule tänne!»

Punakkana ja herttaisena, mutta arka katse kirkkaissa silmissä ja
naurettavalla tavalla ristien jalkojaan, sentähden, että toinen polvi
alinomaa pyrki piiloutumaan toisen taakse, astui hän äidin luo.

»Kuinka sinä kävelet noin sääret ristissä, poika.. mutta, Emil, Emil?»

Niin, sen oli tehnyt se ilkeä oksa, selitti Emil harmistuneesti
rypistäen suutaan.

Jörgen puolusti häntä: se oksa oli ilkeimpiä koko maassa — niin monasti
kuin se muinoin oli houkutellut hänetkin keinuunsa ja sitten kavalasti
repi rikki hänen housunsa, olipa pari kertaa heittänyt hänet alas
käytävällekin ja sitten hetkahdellut vahingonilosta!

»No niin, onhan nyt syntymäpäivät», puhui äiti leikillisesti ravistaen
poikaansa niskasta.

Perheentuvassa laulettiin ja soitettiin. Sairas äiti iloitsi Jörgenin
kauniista äänestä. Mutta sitten nousi raskas huokaus hänen rinnastansa:
jospa hän edes olisi voinut tarjota rakkaille lapsilleen suklaatia ja
kaakkua!

»Ajatteles, Amalie Konge toi appelsiineja», alkoi äiti taas, kun nuori
laulaja tuli ovelle. »Sukulaisena hän oikein ylpeili menestyksestäsi
konsertissa viimein.»

Jörgen käänsi kasvot ikkunaan päin ja puhalsi ilmaan kuin
karkottaakseen liiaksi lähentelevää itikkaa.

»Kävihän rouva Ranchkin täällä», pisti Jörgen väliin.

»Mistä sen tiedät?»

»Hän kävi puodissa iltapäivällä; hän pistäytyy sisään melkein joka
päivä.»

»Jörgen, ole varuillasi!»

»Mutta, äiti, kuinka voit uskoa että —?»

»En minä sitä tarkoita, mutta hänellä on niin arveluttavia
mielipiteitä.»

»Hyh!»

Anna istui pianon ääressä soittaen muuatta Chopinin valssia, Jörgen
nojasi selkää ovenkamaraan ja katsoi kadulle.

»Me tuskin enää voimme jutellakaan», jatkoi äiti, »meillä ei ole sama
elämänkatsantokanta. »Te elätte kahta elämää», sanoi hän minulle,
»yhtä todellisuuden maailmassa ja toista sen ulkopuolella; minä elän
vain _yhtä_, mutta siinä on minulle kylliksi, se on niin suurta,
houkuttelevaa, ihanaa!»»

»Minä en luule häntä niin huonoksi, kuin hän on olevinansa, hän tahtoo
vain herättää huomiota. Se on tuollaisten ihmisten tapa.»

»Minä en voinut muuta, kun maata ja tuijottaa häneen. Sellainen nuori,
kaunis, villiytynyt olento!» Äiti pudisti päätänsä. »Ja perästäpäin
ajattelin, ettei oikeastaan ole ihmettelemistä, että sellaiset ihmiset
kuin hän ja hänen aatetoverinsa sanovat: »Seuraa himojasi», — heillähän
ei ole samaa vastuunalaisuuden tunnetta kuin meillä muilla, kun näet
eivät usko Jumalaa eikä elämää kuoleman jälkeen, niin he kokoovat
kaiken elämänhalunsa niihin harvoin vuosiin, jotka täällä elävät,
kun me muut sitä vastoin keskitämme parhaimman sisällisen voimamme
todellisuuden ulkopuolella elämiseen, niinkuin hän sanoo.»

Jörgen katseli miettiväisenä eteensä hetken aikaa. »Sinä olet varmaan
oikeassa, äiti.»

»Minä tiedän hyvin, että vanhemmat ihmiset aina valittavat ajan
huonontumista, ei ole muka nyt niinkuin _heidän_ nuorena ollessaan...
»siihen aikaan kun minä olin tyttönä...» sanovat.»

»Niin juuri. Mutta aika onkin koko lailla muuttunut. Kaikki tämä
»uudenaikainen» — ja mitä on tämä uudenaikainen muuta kuin sen
vanhan uudistamista? On kuin vanha pakanallinen aika ulkonaisten
kauneusmuotojen ihannoimisineen ja hienon hienoine nautintoineen elpyis
uudestaan.»

»Niitä on vain pieni joukko pakanoita, jotka pyristeleivät;
kristinuskon luoma kulttuuri on liiaksi juurtunut voidakseen...»

»Elä sano niin, Jörgen. Se synnyttää taistelua, ihmisluonnossa on
jotain, joka kapinoi kristinuskon oppia vastaan, kieltäytymistä,
himojensa hillitsemistä vastaan... Näemmehän kuinka nykyaikana
vastustetaan kristillisyyden moraalia, onpa kristittyjenkin joukossa
ihmisiä, jotka irroittautuvat raamatun puhtaasta ja selvästä sanasta —
niinkuin nyt rouva Jansen esimerkiksi, joka sai eron miehestään ja nyt
on uudestaan naimisissa.»

»Puhuitteko sinä ja rouva Ranch erokysymyksestä?»

»Ei, minä en laisinkaan tahtonut puhua hänen kanssaan siitä. Mutta hän
istui ja jutteli ja sanoi suoraan: »Minä pidin toisesta, samaa teki
Ranch — mikäpä meitä sitten olisi estänyt?»»

»Samaa hän minullekin sanoi.» Hän hymyili. »Se on saakelin keveätä
menettelytapaa — juosta sylistä toiseen.»

»Häntä se ei laisinkaan haittaa, hänellä kun ei ole sydämessä
rahtustakaan Jumalantunnetta; mutta että _kristityt_ ihmiset voivat
antautua sellaisee —!»

Nuori, keikarimainen herra kulki ohi kadulla ja katsoi melkein
ylimielisen ivallisella hymyllä Jörgeniin ja antoi uuden uutukaisen
silkkihattunsa ylhäisestä tehdä kaaren ilmassa.

Jörgen liikahti kuin olisi joku näpsähyttänyt häntä nenälle, mutta
nyökkäsi kohteliaasti seuraavassa tuokiossa.

Martta juoksi ikkunaan. »Anna, joudu, joudu!»

Anna syöksyi ylös kesken lopetelmaa valssissa ja oli yhdellä
hyppäyksellä ikkunassa. »Kuka se on, kuka se on?»

»Etkö tunne häntä? Se uusi hammaslääkärihän se on, Svend Hahn... uuh,
minä olen tänne asti tuntenut hajuvoiteen tuoksua.»

»No, kylläpä se on kaunis mies!»

»Oi niin... hänen perässänsähän se rouva Ranch juoksee.»

Nuoret tytöt kurottautuivat nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen.

Jörgen pisti kädet takintaskuihin ja alkoi astella lattiaa ylös ja alas
pää taaksepäin heitettynä.

»Kyllä niitä niin monta sen herran perässä juoksee», virkkoi Toge.
»Hän kuuluu jättäneen Jyllantiin kokonaisen kehlollisen ulosvedettyjä
hampaita ja joukon nuoria, särkyneitä sydämiä.»

»No, no, no!» kuului makuuhuoneesta.

Mutta tytöt rupattelivat kilvan kuuntelematta äidin varoitusta.

»Halloo!» huusi Jörgen äkkiä, »te ette ole kuulleet lauluani Möllerin
kukosta.»

Hän istuutui pianon ääreen ja lauloi tekemänsä laulun kukosta [kukko
= tanskaksi Hahn. Suom. muist.], kuinka se keikailee ja mielistelee
milloin yhtä milloin toista kanaa, aina, vakuuttaen uskollisuuttansa
ja rakkauttansa, mutta käännettyään selkänsä kanoille nauraa niiden
herkkäuskoisuutta ja typeryyttä.

»Jörgen!» kutsui ääni makuuhuoneesta.

»Mitä, äiti!» hän meni äidin luokse.

Äiti uhkasi sormella ja pudisti päätään.

»Turhia, täytyyhän tutkia luontoa ja elämää.»

Martta ja Anna tulivat kantaen arkituvan pöytää, jonka he asettivat
vuoteen viereen.

Äiti katsoi heitä kiitollisena. »Onko kello jo puoli kuusi! Pikku
Marttaseni, tänään me otamme käsille äiti-vanhuksen kiinalaiset kupit,
niistä maistaa tee aina niin tavattoman hyvältä. Oletko koristanut
salaatin sievästi persiljalla?... Kiitos, se oli hyvä! Nyt sinä varmaan
muistat leikata hienoja viipaleita suolaisesta lihasta ja oikealta
puolen.»

»Kyllä minä autan häntä», lupasi Anna.

Vähitellen kokoontui sisarusparvi juhlapöydän ympärille.

»Isä!» huudahti Martta äkkiä.

Lapset katsoivat toisiinsa ja nousivat ylös.

»Istukaa — istukaa vain!» pyyteli äiti. »Minä selitän kyllä hänelle,
että on _minun_... Emil, siirrä tuolisi hiukan syrjään ja käy
korituoli!»

Pieni, kankea kanslianeuvos astui huoneeseen toisessa kädessä korkea,
harmaa hattunsa ja toisessa punaiseksi lakeerattu, hopeapäinen
espanjalainen ruokokeppi.

Hän peräytyi. Hänen tummanharmaissa silmälaseissa näytti kuvastuvan
hämmästys tästä säännöttömyydestä talossa, jossa säännöllisyys oli
lakina.

»Niin, tässä me istumme elämää nauttien», pisti äiti leikiksi hiukan
epävarmalla hymyllä. »Minun alkoi niin tehdä mieli, että joisimme teetä
täällä sisällä.»

»Ja sinä voit sietää tätä teuhaamista?» kysyi kanslianeuvos
nuhtelevasti. »Minä olen tottunut sietämään yhtä ja toista... Martta,
tuo puhdas lautanen!»

»Ei minulle», kiirehti kanslianeuvos kieltämään ja antoi keppinsä
tehdä pienen estävän liikkeen tyttärelle. »Minä lupasin valtuusmies
Jensenille Laurenin ja Schmidtin kanssa tulla hänen vieraaksensa, hän
pyysi minua niin _hartaasti_.»

»Nyt on minun syntymäpäiväni. Bang.»

»Onpa onnetonta, että nyt myöskin on _hänen_ syntymäpäivänsä; minä en
voinut kieltäytyä. Minä kuulin, että hän enimmäkseen _minun_ tähteni
on tilannut neljä ruokalajia ja kolmenlaista viiniä — minä en voinut
kieltäytyä, minä tiedän hänen pitävän kunniana, että menen, vieläpä
_suurenakin_ kunniana.»

»Sittenhän sinun on mentävä», virkkoi rouva ja hänen suunsa ympärille
tuli katkera ilme.

»Se on ikävätä — että näin voi sattua; mutta tietysti minä pian tulen
takaisin.»

Lapset katsoivat taas toisiinsa.

»Niin, niin, lapset, nauttikaa te nyt vain elämää! Hyvästi siksi aikaa!»

Sitten jatkettiin juhlimista voileipien, keksin ja teen ääressä.
Viisi teekuppia ojennettiin sairasta äitiä kohti kilistettäväksi, ja
niin paljon hyviä toivotuksia loisti hänelle vastaan näistä monista
kirkkaista silmistä.

Aurinko laski; kirkontornissa löi kello kahdeksan. Togen piti mennä
käymään muutaman tukkukauppiaan luo, saadakseen häneltä rahalainaa.
Annan piti tallustaa tiehensä, niinkuin hän sanoi — ja pieni seura oli
kohta hajonnut.

Sairas äiti laski kätensä ristiin: »Kiitos, Jumala, näistä neljästä,
onnellisesta tunnista!»




III.


Jörgen ohjasi kaikuansa »vanhalle hautausmaalle», hiljainen syrjäinen
paikka lahden ja metsän välillä.

»Tuollahan tulee Niilo Erhardt?»

Sadan kyynärän päässä luutnantti ja nuori tilan omistaja tervehtivät
toisiansa sormet lakinlierissä ja kyynäspäät ulospäin ojennettuina.

Tämä vastaantulija oli oikea voimanmies, pitkä, ahavoittunut, ja
kasvoja ympäröi tuuhea, vaalea kähärätukka ja parta.

»Mitä on paronille tekeminen?» hän kysyi jo ennenkun ehti tarttua
luutnantin käteenkään.

»Hirttäkää hänet!»

»Niin te laskette leikkiä; mutta meillä on edesvastausta yhtä hyvin
kuin esimiehelläkin.»

»Me emme pääse taosta tuohon, yhdistyksen asioissa, ennenkun paroni ja
ne toiset neljä »dromedaria» on syrjäytetty.»

»Ne täytyy saada syrjäytetyiksi! Eikö tila amtissamme ole kerrassaan
häpeällinen: epäjärjestystä ja välinpitämättömyyttä joka taholla,
yleinen kokous, joka olisi ollut pidettävä maaliskuulla, on vielä
pitämättä...»

»Noustaan kapinaan!»

»Tila on kerrassaan kurja!»

»Saanko minä puhutella paronia?»

»Seis, minä olen varaesimies ja tahdon pitää ohjakset käsissäni. Minä
sanon hänelle suoraan kasvoihin, että ellei hän määrätyn ajan sisällä
pidä kokousta, niin kirjoitan minä piirihallitukselle. Sen sanon minä!»

»Hyvä! Minä yhdyn kapinoiviin.»

Molemmat nuoret mullistuksen miehet kohottivat kätensä ilmaan ja löivät
kättä veljesliitoksi.

Sitten meni kumpikin tietänsä, ja molempia lämmitti nuoruuden epäselvä
kapinanhalu.

Jörgen kulki silmät maahan luotuina. Kimalteleva ukonkivensiru
elvytti syrjäisessä mielensopukassa piilevän, puolittain unohtuneen
muiston. Omituisia nuo muistot asioista, jotka jo aikoja sitten luuli
unohtaneensa. Mitäs se nyt taas olikaan? Niin, se tapahtui metsätiellä,
kilpa-ammunta päivänä, kun he kulkivat yhdessä neiti Römerin kanssa,
ja hän yhtäkkiä kysyi, huomasiko Jörgen kuinka sora kimmelsi, ja hän
hämmästyneenä kääntyi tyttöön: »Kuinka omituista, että te kysytte
minulta! Minulla oli juuri sanat suussa kysyä teiltä samaa ja myöskin,
jos teillä on kokemusta niistä aavistuksen tapaisista välähdyksistä,
joita toisinaan tuntee mielessään...»

Vanhalla hautausmaalla oli aina ollut selittämätön vetovoima häneen
etenkin vanhoilla raunioilla, jossa oli kirkon perustuskivien ja
tukipylväiden jäännöksiä. Satoja vuosia oli tämä Jumalan huone
ollut raunioina; mutta lähimmillä maaseurakuntalaisilla oli tämän
vuosisadan keskipalkoille asti ollut oikeus haudata kuolleensa
tähän hautausmaahan, jota oikeutta kumminkin vaan harvat olivat
hyväkseen käyttäneet. Taru, kertoo muutaman nuoren ritarin aikoneen
rakentaa siihen linnan itselleen ja lemmitylleen, mutta ettei
linnasta koskaan valmistunut muuta kuin yksi sivurakennus, ritarin
lemmitty kun näet kuoli. Pari vuotta surtuansa muutti hän rakennuksen
kirkoksi ja laitatti kivivallin sen ympärille. Kolmesataa vuotta
kirkko rauhallisesti kuvastelihe lahteen, joka siihen aikaan ulottui
valliin asti. Sitten joukko villejä rantaryöstäjiä hävitti kirkon.
Mutta siihen sijaan rakennettiin seudulle kaksi kirkkoa: St. Paulin
ja maaseurakunnan kirkko. Vanhan kirkkotien peittivät pensaat
ja rikkaruoho. Kivivalli sortui ja sijaan kasvoi orjanruusuista
ja seljapensaista jylhä viidakko, joka teki paikan salaperäisen
juhlalliseksi. Mutta hiljaisina kuutamoöinä saattoivat, herkkäkuuloiset
korvat kuulla heleätä kellonsoittoa raunioilta.

Vaahteranlehvien varjostamia kiviportaita nousi Jörgen muinaiselle
hautausmaalle. Maan pinnan peittivät kaikenlaatuiset metsä- ja
puutarhakukat, jotka olivat levinneet mielivaltaisesti. Kaikkialla
sikin sokin kaikenlaisia pensaita ja pikkupuita: syreenejä, kuusia
ja iänikuisia piilipuita, jotka surren seisoivat tasoittuneilla
hautakummuilla, luhistuneella vallilla makasi tuolla täällä joku
vaalennut ihmisluu tai pääkallo. Muutamassa paikassa oli läjittäin
kuivia lehtiä tuoreella nurmella, ja siitä eteenpäin näkyi joitakuita
puolittain lahoneita puupylväitä, joiden ruostuneissa rautalevyissä
vielä voi lukea jonkun nimen tai vuosiluvun vanhoilta ajoilta. Nurkissa
ja sivuilla kasvatti lihava multa kokonaisia aarniometsiä karkiaisista
ja muista pensaskasveista, joiden oksia vanhat humalanvarret kietoivat
toisiinsa, ja maassa rehenteleikse hymyilevän viheriä nurmikko. Pienen
kivikasan tukemana seisoi ulkolaidassa huono tamminen risti, johon oli
kuvattu kaksi toisiaan puristavaa kättä.

Oi niitä käsiä, niitä käsiä!

Jörgen istuutui muutamalle kivelle ja katseli eteensä.

Tässä hiljaisessa, raivaamattomassa metsikössä hän lapsuudessaan oli
istunut vakavissa unelmissa, täällä hän hämärässä oli ollut näkevinään
vaarinsa kantaisän, Matz herran seisovan alttarilla kädet kohotettuina
ja rukouksen tuli silmissään, täällä hän väristen oli kuulevinaan
aaveentapaisia huokauksia pensaista ja oli näkevinään valkoisten
vaatteiden vilahtelevan puiden välissä.

Hän katsoi kiviä. Ne olivat kuunnelleet säveleitä ja rukouksia,
kellonsoittoa ja itkua, ne kertoivat munkeista ja lukkareista ja
tuoksuavista suitsutuspilvistä...

Pitkään hän istui hypistellen kellonsa perissä riippuvaa pientä
pistoolia, ja silmät tuijottivat ilmaan.

Sitten hän pyykkäsi otsaansa. Ne silmät, tuo kummallinen punastuminen...

Mitä se oli?

Hän kohotti päätänsä, katsoi sisäänkäytävälle ja nousi.

Nuori neitonen vaaleassa takissa ja päässä musta olkihattu tuli
näkyviin pensaikosta, hän peräytyi hämmästyksestä askeleen ja kasvot
karahtivat tulipunaisiksi.

»Niin, minä se olen — olkaa hyvä ja tulkaa lähemmä.»

»Minä luulin teidän olevan kotona vanhempianne luona.»

»Minä tulen juuri sieltä ja palaan kohta taas kodin äidin luo... oliko
puodissa paljon väkeä?»

»En minä nähnyt ketään muita kuin Möllerin ja pojan.»

Neitonen katseli ympärilleen: »Kuinka kummallista täällä kuitenkin on!»

»Niin, minä istuin juuri kuvaillen mielessäni tuota vanhaa kirkkoa,
mutta nyt se jo taas hävisi näkymättömiin.»

»Niin ne ilmalinnat aina luhistuvat, jopa kivisetkin.»

»Sen näkee tässä. Mutta tiedättekö, että öisin soivat kirkasääniset
kellot täällä raunioilla?»

»Olen minä siitä kuullut; varmaan kansanrunous —»

»Niin, se voi todella levittää ihanan ja syvällisen loisteen menneiden
aikojen ja elämän suhteitten yli.»

»Mitä te sitten luulette kellonhelinän merkitsevän?»

»Minä ajattelen että» — hän vaikeni ja katsoi eteensä — »kuinka nyt
oikein sanoisin?»

»Että paikassa on jotain pyhää?»

»Niin, ja että hyvät henget soittavat: »Rauhaa, rauhaa!» sille ja
kaikille muistoille... tulkaahan tänne, niin saatte nähdä.»

Hän vei hänet tammipatsaalle, jossa oli ne molemmat kädet.

»Tuota minä olen katsellut lukemattomia kertoja», sanoi Jörgen. »Kaksi
tuollaista kättä — siinä on niin paljon tuossa vertauskuvassa.»

»_Voihan_ siinä olla.»

»Ne eivät laske irti toisiansa nuo kädet, _ne eivät laske irti
toisiansa._»

»Niitä on paljon käsiä, jotka laskevat irti toisensa.»

»Niin, mutta ne eivät silloin ole pitäneet kiinni toisistaan — eivät
näin» — Jörgen tarttui vilpittömästi hänen käteensä — »näin. Anteeksi —
puristinko liian kovasti?»

Neitonen väänsi suutansa. »Te olette kovin voimakas.»

»Niin, minä tiedän, että olen paha puristamaan liian kovasti.»

Kummallisesti hämmentyneen näköisenä vetäytyi neitonen hiukan syrjään
ja taittoi oksan muutamasta ruususta.

Taaskin katsoi Jörgen häneen kummastuneena. Mikä hänen oikein oli
tänään?

Muutoin oikein herttainen tyttö, kun veri vain karahti hänen
kasvoihinsa ja hän hermostuneesti nyppi sormillansa... kuinka se
ruusu tuoksui! Taaskin tunsi Jörgen itsessään aavistuksen tapaista
vavistusta, hän ei tiennyt, mitä se oli, se tuli ja katosi samassa.

Hän oli vetäissyt oikean hansikkaan pois kädestänsä ja katseli
sormeansa. »Sain eilen sormeeni puikon, se se siinä pisti.»

»Saanko katsoa?» Jörgen tarttui käteen. »Onko teillä silmäneulaa?»

»Annetaan sen olla; minun täytyykin lähteä kotiin.»

»Turhia!» Hän tarttui lujasti neitosen käteen estääkseen häntä
lähtemästä.

»Mutta minulla ei ole silmäneulaa.»

»Odottakaas, minulla onkin itselläni nuppineula tässä takinkäänteessä.»

Hänen pieni kätensä oli Jörgenin kädessä kuin lämpösessä kotelossa;
Jörgen tunsi valtasuonen kovan sykinnän.

»Kas — tuossa se nyt on! Sellainen liekapulu!»

»Kiitos; olipa oikein hyvä, että se läksi pois!»

»Saanko siis kustantaa romaaninne?»

»Antakaahan, kun sen nyt ensiksi kirjoitan.»

»Pankaa kernaasti minutkin siihen; onhan uudenaikaista piirustaa
»elävän mallin» mukaan... nyt soitetaan!»

Maaseurakunnan kirkosta niemen toiselta puolen kuului hiljaista
kellonsoittoa.

»Kuinka se on kaunista!» neitonen katsoi kirkkoon päin, jonka
torninhuippu pisti esiin puiden latvojen takaa.

»Siihen romaaniinkin pitää tulla jotain kellonsoitosta», alkoi taas
Jörgen. »Mieluummin runomitassa.»

»Minä en osaa runoilla.»

»Minä kirjoitan runot... voimmehan yhdessä kirjoittaa sen romaanin;
tietysti jotain rakkaudesta — kaksi nuorta, jotka saavat kokea hirveän
paljon, mutta kumminkin lopulta saavat toisensa... ja sitten soivat
kellot heidän häissään.»

Jörgen oli katsellut kirkkoon päin. Nyt hän käänsi katseensa niittyyn
ja jatkoi:

»Katsokaa tuolla alhaalla... nuo pienet utuhattarat, jotka rupeavat
ilmaan nousemaan — kuin valkoiset hengettäret!»

Nuo hienot, valkoiset utuhattarat, yön hiljaiset sanantuojat, olivat
aina erinomaisella tavalla panneet hänen kuvitusvoimansa toimimaan.
Rahvashan luuli niitä niityllä kuutamossa tanssiviksi, leijaileviksi
olennoiksi. Mahdollista, että se taian tapainen, jonka keskiajan
taikausko yhdisti leijailevaan usvaan, oli osallinen siihen syvään,
omituiseen tunnelmaan, joka valtasi hänet aina, kun hän näki valkoisen
usvan nousevan.

»Aurinko vetää viimeistä virttänsä», huokaili Jörgen.

Kun hän ei saanut mitään vastausta kaikkiin puheisiinsa, niin hän
kääntyi — — minnekkä ihmeeseen oli tyttö hävinnyt? Kas vaan semmoista,
kun lähtee tiehensä sanaa sanomatta!

Hänen mielessään kävi outo muutos. Miksi oli hän mennyt? Mikähän hänen
oikeen oli tänään?

Hetken hän vielä siinä seisoi katsellen kirkasta toukokuun iltaa.
Auringon viimeiset säteet loimusivat leveänä juovana lahdessa, muuan
kalastajavene halkasi punaiseen tien ja tuli ulos vastaiselta puolen,
oikealla loistivat vehreinä ruis- ja apilasvainiot, ja niiden takana
makasi vanha kauppakaupunki rusohohteessa.

Tuo rakas, vanha kaupunki hauskoine porvarikaartineen, vanhoine
luostarineen, laulavine yövartijoineen ja pienine, keltaisine
viiniköynnöksien peittämine taloineen — tuossa viimeisenä vasemmalla!

Hämärä vuoti maahan, tuo omituinen vaihe auringon punottavan
jälkihohteen ja tähtien kalvaan valon välillä.

Hän istahti uudestaan vallinrauniolle.

Ajatukset kiertelivät. Mitähän täällä öisin tapahtui, kun ne kirkkaat
kellot tuolla ylhäällä helähtelivät? Nousiko ritari lemmittynsä kanssa
käsi kädessä haudasta ja leijailivatko ne raunioilla?

... Mutta se ruusuntuoksu! Hänessä heräsi omituinen rakastamisen ja
onnenkaipuun tunne. Hän nousi ja hengitti syvään. Samassa hän huomasi
jotain valkoista muutaman saarnipuun alla. Oliko se hän? Minne hän
jäikään?

»Neiti Römer!» hän kutsui.

Kaiketi se ei kuitenkaan ollut hän. Jörgenin olisi muutoin kovasti
haluttanut hiukan jutella hänen kanssaan kirjakaupasta ja muistakin
asioista. Mitähän hän oikeastaan ajatteli? »Olkoon onneksi!» hän oli
sanonut — niin herttaisesti. Hän kuuli sen vieläkin: »Olkoon onneksi!»

Sitten hän joutui ajattelemaan, kuinka omituiselta se tuntui siinä
äsken pidellä hänen lämpöistä kättään...

Yhtäkkiä hän painoi kädet rintaansa vasten ja nousi ylös. Kuinka hänen
laitansa olikaan tänä iltana? Mikä se tuolta ilmasta kuiskaili ja
välkkyili kosteilta oksilta? Hän tunsi, kuin voisi hän avata suunsa ja
pitkin siemauksin hengittää tuota keväisen ilman kiihottavaa eloa.




IV.


      »Hei, vartija, kello on yksi lyönyt!»

soi hiljaisessa, kuutamoisessa heinäkuun yössä, ja kadulta kuului
kengänkorkojen kumeaa kopsetta kivitykseen.

Nuori mies oli ikään tullut kotiin yksinäiseltä kävelyltä metsässä ja
istui nyt lamppunsa ääressä lukien runoelmaa kesäyön ihanuudesta, jonka
hän juuri oli saanut valmiiksi.

Sydän sykähteli hänen rinnassansa. Hän meni avoimelle ikkunalle ja
katseli ulos. Yksinäinen yövartija kulki ohitse katsellen valoisalle
taivaalle ja hyräillen yksitoikkoista säveltään.

Mieli valoisana ja luottavana hän meni takaisin lampun luo, otti esiin
valokuvan taskukirjastaan ja katseli sitä kaihomielin.

Kuinka kummallista kuitenkin oli, että hän tällä hetkellä käveli siellä
kaukana... tai makasi makeata untaan — — siellä kaukana yksinäisessä
talossa nummella!

Hän näki hänen pienen, hoikan vartalonsa, hänen ryhdikkään käyntinsä,
hänen varmat liikkeensä, hän yhdisti kokonaisuudeksi hänen olentonsa
vaatimattoman sulon, katseen ja puheen viattomasti kietovan
herttaisuuden, kaiken sen sanomattoman, jonka hän muisti ja jota ei
löytynyt kenessäkään toisessa koko maailmassa.

Ajatustensa lämmittämällä hän hetken aikaa käveli edestakaisin
huoneessa ja istahti sitten rautasängylle nurkassa.

Ajatukset toivat muistoja idästä ja lännestä, kevätmuistoja lauluineen
ja tuoksuineen, muistoja kilpa-ammunta illasta, lehtimajasta satamassa
— ja näistä huoneista, joissa hän oli nähnyt hänen niin hellästi
hoitelevan vanhusta.

Niin — — siihen aikaan näissä huoneissa viihtyi, niissä kun oli tuota
kauneuden ja ilon tunnelmaa, joka tekee ihmisen hyväksi; nyt täällä oli
tyhjää, niin kalvavan yksinäistä.

Ja kumminkin — hän ei tiennyt mistä se tuli — näissä huoneissa oli
omituinen tuoksu, jotain selittämätöntä, houkuttelevaa, joka herätti
unelmia uudesta ajasta.

Tulisikohan se uusi aika? Tulisikohan ne päivät, että täällä kävelisi
kaksi yhden sijasta, kaksi onnellista, jotka auttoivat toisiaan
täyttämään huoneita »onnen unelmilla»?

Miksi piti olla niin, että juuri hän, jota kohtaan hänellä koskaan oli
ollut vakavia tunteita, oli köyhä tyttö. Hyppelihän tuolla kaupungilla
niin monta kultalintua, jotka niin mielellään keikkuivat hänen
portaillaan. Ja miksi hänen itsensä oli niin hullusti laita, että nuo
kurjat rahahuolet aina herättivät hänet unelmistansa?

Hän rypisti otsaansa ja löi käsillä polviinsa kuin rangaistakseen
itseänsä. Kuinka kurja mies hän oli, oikea kapakala, joka salli pelkän
viisastelemisen lahottaa kaikki nikamansa! Miksei hän tytön lähtiessä
ojentanut hänelle kättänsä ja sanonut: »Marie, tehdäänkö totta siitä
romaanista ja annetaanko kellojen soida?» ja sitten — jos hän myöntyi
— ottanut hänen kättänsä, koko käsivarren, koko hänen herttaisen
olentonsa ja puristanut syliinsä, jossa hän tunsi olevan kylliksi
lämpöä kahdelle elämälle!

Hän meni takaisin pöydän luo, nosti kuvan lampunvaloon ja katseli sitä
kauan.

Se perjantai se oli sentään merkillinen päivä; sinä päivänä hän ensi
kerran huomasi hienon väreen mielessään.

Hän muisti kuinka hän oli alkanut vedellä rajaviivoja vastaiselle
yhdyselämälle hänen kanssaan — näissä huoneissa — ja ne viivat kävivät
yhä varmemmiksi ja lujemmiksi. Ja hänen lähdettyään, kuinka sydäntä
kirveli kaiken päivää!

Jos hän nyt kosisi? Jos kahdeksan päivän kuluttua kiiltäisi jotain
keltaista sormessa? Jos hän puolen vuoden kuluttua, kokonaisen vuoden
tai kahden vuoden perästä kävelisi täällä käsivarsi hänen vyötäisillään
ja häntä silmiin katsellen!

Saattoihan se ihmisten mielestä olla kummallinen naimiskauppa. Eihän
hän ollut mikään »hieno nainen» ja ne markat, jotka hän voisi tuoda
hänen kauppaansa, olisivat pian menneeksi. Kyllä hän tiesi, että usea
»himphamppu» kohottaisi kulmiaan ja nyrpistäisi nenäänsä: »Aa... tsii!»
— aivastelkootpahan niin paljon kuin halutti. Hiiteen kaikki nuo
ilmankuivaamat keikarit!

Hän oli taaskin mennyt avonaisen ikkunan luo.

Niin, niin — uuden ajan täytyi tulla, tulla murrosajan, joka toi
mukanansa elämän suuren onnen! Eikö hänen mieltänsä päivä päivältään
yhä enemmän vallannut mitä omituisimmat muistot onnenvaltakunnasta,
jossa hänen henkensä kerran lienee elänyt, ja eivätkö häntä kiusanneet
aavistukset, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, jopa seitsemänteen
taivaaseen asti!

Kauan hän seisoi tähtiä katsellen. Oliko salainen yhteys henkien
välillä? Tänä ihanana yönä hänestä tuntui, kuin kulkisi viestit
neitoselta tähtiin ja tähdistä taas hänelle — Jörgenille.

Hän käveli pari kertaa edestakaisin lattialla.

Vuoteeseenko? Kuinka kukaan ihminen voikaan ruveta nukkumaan sellaisena
kesäyönä!

Hän heitti oven auki arkitupaan ja meni sisään. Lampusta lähtevä leveä
valoviiva osotti tien lattian poikki ruokailuhuoneeseen. Senkin oven
hän avasi ja jatkoi matkaansa pitkulaiseen huoneeseen rakennuksen
päässä. Kaikki oli tyhjää. Mutta tässä huoneessa oli ilma kuin täynnä
pyhää tuoksu, jotain, joka kosketti hänen sielunsa hienoimpia kieliä.

Hän asettui avoimen päätyikkunan eteen, josta oli vapaa näköala
kattojen yli niitylle kaasulaitoksen takana, aina metsäisille rinteille
asti. Ei kuulunut ääntäkään, kaikki oli unen taikakahleissa; mutta
hänen sisällisissä korvissansa soivat vielä pitkäveteiset, pehmeät
laulunliverrykset, jotka hän äsken oli kuullut metsässä. Selvästi hän
kuuli nekin kuiskeet, jotka hän oli kuullut parista lehtimajasta ja
hänen silmänsä näkivät kaksi vaaleapukuista lempivää, jotka toisiaan
syleillen istuivat muutamalla penkillä metsänreunassa. Suloisen
tuskallinen tunne valtasi hänet. Tuntematta omaa tunnelmaansa,
tietämättä mitä hän tunsi ja ajatteli, hän unelmoi siitä, joka on
kaikkien nuorten ikävöimisen esineenä, siitä, jota ei voi kertoa,
siitä, josta virkeät pikkulinnut visertelivät kirkkaina kesäöinä,
kaikesta siitä epämääräisesti menevästä ja tulevasta, joka väikkyy
mielessä sanomattomin aavistuksin ja vihdoin vakaantuu pitkään,
rakkautta uhkuvaan huokaukseen.

Sitten hän kääntyi jyrkästi ikäänkuin tehden väkivaltaa itsellensä ja
kuin olisi hän tehnyt suuren päätöksen, joka heti oli toteutettava.
Ohimoissa kolkutteli ja poskia poltteli. Unohtaen kaiken muun
maailmassa ja ajatellen vain sitä yhtä ainoata ja suurta, joka
parhaallaan muodostui lujaksi päätökseksi, hän meni sisään, otti esiin
kirjepaperia ja istui kirjoittamaan:

  Rakas neiti Marie Römer!

  Teidän lähdettyänne kaupungista, ovat ajatukseni yöt päivät olleet
  luonanne...

Mikä ääni se oli...? Eikö porttikello soinut?

Hän käänsi päänsä syrjään kuunnellakseen. Nyt hän selvästi kuuli
porttikellon äänen — ravakasti sitä soitetuinkin. Kukahan se mahtoi
olla? Kello kahden aikana yöllä?

Yks kaks hän oli portilla avaamassa.




V.


Samassa kun hän avasi portin, valaisi kuun säde tummia silmälasia.

»Onko äiti kuollut?» kysyi hän hätäytyneenä.

»Rakas Jörgen, saanko puhua kanssasi?» Käheä ääni soi niin
aavistuksentapaiselta ja raskaalta.

»Onko äiti kuollut?»

»Ei, ei, sitä se ei ole... saanko puhua kanssasi?» Pieni, lihava
mies tunkeusi sisään aukosta ja tarttui pojan käsivarteen. »Autapas
hiukan... minä voin pahoin.»

Väkevä konjakin ja rommin haju löi Jörgenille vastaan; mutta se ei
häntä huolestuttanut, hän oli siihen niin tottunut; mutta häntä
hätäännyttivät vanhan miehen ruumista tärisyttävät kummalliset
puistatukset, kun he käsi kädessä laahustivat portaita ylös.

»Isä, sano minulle kohta, mitä se on.»

»Anna minun hetken puhaltaa ensin... eihän sinulla taida olla vettä?»

Jörgen kaatoi hänelle lasillisen vettä, josta vanha, epävakainen
juomarin käsi läikytti puolet lattialle.

»Niin, Jörgen», kuului sitten, »se on ikävä, pieni rahajuttu... niin,
niin, kuule nyt.»

»Eihän isä vain ole —?»

»Lainasin vain kassasta pienemmän summan.» Hän ojentausi suoraksi
tuolille, väänsi kaulustansa ja nyökäytteli omituisesti isoa päätään,
jolla ei ollut ensinkään kaulaa.

Jörgen heittäytyi raskaasti isän vieressä olevalle tuolille.

»Enhän minä olisi sitä tehnyt; mutta minä olin niin kovin ahtaalla;
sairas äitisi, velat, vuokra... niitä on ollut niin paljon asioita.»
Hän nojasi tuolinselkään ja vaipui taas kokoon.

»Isä, isä!»

»Elä sano minulle mitään, Jörgen, minulla on jo monet vuodet ollut niin
vaikeata.»

»Isä on siis monena vuonna — lainaillut?»

»Rakas Jörgen, kaikki voi vielä tulla hyväksi, jos vain tahdot auttaa
minua. Tage ei voi — elä ensinkään puhukaan hänelle koko asiasta — Ole
Kongen luo emme tahdo mennä, eikä se muutoin mitään hyödyttäisikään.
Rovastinkaan luo et saa mennä, se sinun täytyy luvata minulle. Sinä
tiedät etten koskaan ole voinut sietää rovastia.»

Hikikarpalot kiilsivät hänen otsallansa.

Pojalle oli kovin uutta kuulla isän kerjäävän hänen suosiotansa, kun
tämä vanha, kankea mies muutoin tavallisesti aina esiintyi jyrkän
käskevästi omiansa kohtaan ja ainoastaan vieraille osotti sivistyneen
seuramiehen huomaavaa kohteliaisuutta.

Puolittain säälin ja nurjamielisyyden valtaamana hän istui tuijottaen
isää, tämän vuorotellen puhuessa ja juodessa lasista.

»Onko johtaja sen jo keksinyt?»

»En luule, en tiedä, mutta viime aikoina hän on niin oudosti minua
katsellut.»

»Kuinka suuri se summa sitten on?»

»Niin, kuinka suuri? Pelkäänpä sen nousevan kolmeen, neljään tuhanteen
kruunuun.»

Pojan käsi putosi hervakasti polvelle ja hän vaipui tuolinselustaa
vasten.

»Enhän minä olisi tehnyt sitä; mutta sinä et tiedä kuinka olen
taistellut... sairas äitisi, velat...»

»Minun on mahdotonta hankkia niin paljon rahaa.»

»Sinun täytyy auttaa minua. Suoraan sanoen asiat ovat aivan hullusti.
Johtaja haki minut äsken kestissä käsiinsä; hän on keksinyt sen tänä
iltana.»

»Niin olemme siis kaikki onnettomat.»

»Ei, ei! Borch lupasi vaieta, jos voin hankkia rahat takaisin ensi
kassatarkastukseen — ensi tarkastukseen... noin neljän viikon kuluessa.»

»Minulle on _mahdottomuus_ hankkia niin paljon rahaa, _mahdottomuus_.»

»Sinun täytyy hankkia neljän, viiden tuhannen kruunun laina, tai
paljonko sitä nyt taas olikaan.»

»_Viidenkö_ tuhannen?»

»En tiedä paljonko sitä lienee; _ehkäpä_ vain viisi tuhatta, en tiedä.»

»Isä, sano minulle totuus suoraan. Onko sitä enempi?»

Vanhus otti pois silmälasinsa, painoi nenäliinalla punareunaisia
silmiään ja kumartui pöytää vasten.

Jörgen nousi ja asteli muutamia kertoja edestakaisin lattiaa käsiään
väännellen.

»Niin, Jörgen», virkkoi vihdoin isä, joka istui heiluttaen päätään ja
lattiaan tuijottaen, »sitä on enempi, paljon enempi, _paljon_ enempi.»

»Kuinka paljon? Sano!»

»Minä olen onneton mies. Sillä sinä et voi pelastaa minua, minä tiedän
sen liiankin hyvin, minä tahdoin vain valmistaa sinua, ettei se
kohtaisi sinua liian äkisti.»

Vielä kerran toisti poika kysymyksensä ja sai vihdoin vanhuksen
epäselvistä vastauksista urkituksi, että summa nousi noin kahteentoista
tuhanteen kruunuun.

»Minä tiedän niin hyvin, ettet sinä voi, Jörgen; minä tahdoin vaan
tulla tänne pyytämään sinulta anteeksi... ja etkö myöskin tahtoisi
valmistaa äitiäsi, kun minä olen... kun minä tarkoitan, kun huomenna
olen mennyt konttoriin?»

Jörgen, joka oli istuutunut vuoteen laidalle ja tuijotti lattiaan,
kuuli tuskin puoliakaan isän puheesta.

»Olin kerran kirkossa Vridsløselillessä», kuului tuolilta. »En voi
koskaan unohtaa niitä harmaita naamioita ja niitä monia nuoria silmiä,
jotka tuijottivat väliseinien yli... ei, ei, sitä en kestäisi...
kanslianeuvoksen arvonimeni ja kaikki muu... ei, ei, minä en voisi
kantaa sitä!»

»Mene kotiin, isä!» pyysi Jörgen raukeasti, »niin minä tulen huomenna
aikaisin sinne.»

»Niin tulet aamulla aikaisin sinne, ja puhut äitisi kanssa. Sanothan
sen hänelle soveliaalla tavalla, noin vaan vähitellen.»

»Äiti!» ohki Jörgen ja väänsihe syrjään.

Vanhus oli noussut, hän otti valokuvan ja katseli sitä, pudisti
päätänsä ja nojasi pöytään.

»Tiedänhän, että Ole Kongella olisi rahaa, tiedän sen hyvin», sanoi
hän; »mutta minä en voi mennä Ole Kongen luo, sen sinä hyvin ymmärrät —
me emme ole sellaisessa suhteessa; minä en voi mennä Ole Kongen luo.»

Poika pudisti toivottomasti päätään.

»Niin, hyvin minä ymmärrän, ettei ole mitään pelastuksen toivoa. Oi,
minä olen onneton mies, onneton mies.» Hän hoiperteli vuodetta kohti.
»Jörgen, isäsi se tässä seisoo ja pyytää sinulta... anteeksi.»

»Mene nyt kotiin, isä!» virkkoi poika hiljaa ja laski kätensä isän
käsivarrelle.

Kun Jörgen vähä sen jälkeen oli laskenut hänet ulos portista, seisoi
hän vielä hetkisen katukäytävällä katsellen hänen jälkeensä. Kurja,
hoippuva mies se tuossa astui katua alaspäin, sortunut mies, joka kulki
oman taakkansa painon masentamana... Nyt tuli hänelle vastaan valkoinen
olento, leipurinsälli; hän oikasihe, nykäsi kaulustaansa ja kulki
suorana ja kankeana sällin ohitse, mutta luhistui sitten taas kokoon ja
kumaraan. Vihdoin hän kääntyi kadunkulmassa ja hupeni näkymästä.

Jörgen jäi seisomaan ja hengitti raskaasti, tuskansa ja sekavien
ajatusten raatelemana.

Silloin iski häneen äkkiä ajatus, joka hyydytti veren hänen suonissaan:
Jos hän nyt —?

Ja huomaamatta, että hänellä oli vain tohvelit jalassa ja paljain
päin hän läksi juoksemaan pitkin katua — rajusti, vimmatusti, kääntyi
kulmasta, juoksi toisia katua, kääntyi vielä toisesta kulmasta —
ja seisoi äkkiä avoimella paikalla kuutamossa tuijottavin, etsivin
katsein... niin, oikein, tuossa seisoi aallonmurtajalla pieni, musta
olento katsellen veteen.

»Isä!» hän kiljasi ja läksi taas juoksemaan, »isä on mennyt harhaan, ei
tämä ole... isä on mennyt harhaan!»

Vihdoin hän sai hänet kiinni. »Isä on vallan sekaisin... ei tätä tietä!»

Vanhus hoiperteli ja nyökkäili hajamielisesti.

»Tule nyt, niin menemme yhdessä!»

»Mitä tahdot, mitä tahdot?»

»Tule nyt, vain, olemmehan aivan kodin luona. Tartu nyt käsivarteeni!»

»Turhia!»

»Tule nyt pois, sanon minä!»

»Jörgen, muista, että puhut isällesi!» Hän kiskasi kätensä irti ja
kääntyi.

Mutta poika tarttui samassa hänen toiseen käsivarteensa ja piteli
kiinni voimainsa perästä.

»Poika, laske irti minut!»

»Nyt pitää isän kuunnella. Tässä ei ole aikaa tyhjää jaaritella!»

»Oi, poikani, poikani!» ohki vanhus vaipuen pojan syliin. »Pelasta
minut, pelasta minut! Sinä voit kyllä, minä tiedän sen varmaan.» Kipeät
silmät rukoilivat ja kerjäsivät tummien silmälasien yli.

»Menemme nyt kotiin levolle, niin katsotaan huomenna, mitä olisi
tehtävä.»

»Luuletko, että voit?»

»En tiedä, mutta tule nyt!»

»Sinä ymmärrät, etten _minä_ voi puhutella Ole Kongea; eikä se
vähääkään auttaisikaan, hän ilkkuisi minua, hän osottaisi minua
sormellaan: »Tervetuloa, herra lanko!»

»Tule nyt, tule!»

»Oi, Jörgen, poikani, poikani! Sinä olet aina ollut silmäteräni ja
äitisi myöskin... Elä sano sitä liian äkisti äidillesi.»

»Minä en sano mitään äidille; ei koskaan maailmassa ole äiti sitä minun
suustani kuuleva.»

»Ei, parastahan olisi... oi Jumala, oi Jumala!»

Hän löi kädet yhteen ja väänteli niitä.

Hitaasti kulkivat isä ja poika soraisen satamapaikan yli.

Kotona oli kaikki hiljaista, kukaan ei aavistanut mitään. Sairas vaimo
avasi kaksi hämmästynyttä silmää, kun hänen poikansa näyttäytyi ovella.
Yölampun himmeässä valossa hän ei heti voinut tuntea häntä; mutta kun
Jörgen reippaasti tervehti »hyvää iltaa», nousi hän ponnistaen voimansa
kyynäspäilleen.

»Mutta Jörgen — tähän aikaan!»

»Niin; isä istui luonani ja jutteli tähän asti, niin minä saatoin hänet
kotiin.»

Äiti pudisti päätänsä. »Minä kuulin kyllä kun hän kuppuroi.»

»Mitään sellaista ei ole siellä tänä iltana — pari lasia vain.»

»Tapasikohan pankinjohtaja häntä?»

»Pankinjohtajako?»

»Niin; hän kävi täällä noin maatapanon aikana etsimässä.»

»Vai niin — vai niin. Taisihan se isä mainitakin, että johtaja oli
käynyt häntä tapaamassa kekkereissä. Varmaan oli kysymys siitä
ylimääräisestä työstä...? ei se ole mitään... minusta näyttää, että
poskesi alkavat käydä punaisiksi, äiti.»

Äiti ojensi kätensä ja kysyi tuskan valtaamana: »Jörgen, mikä sinun on?»

»Onhan nyt niin kylmä; harmittaa etten ottanut päällystakkia ylleni...
kuule, elä nyt tiedustele isältä mitään johtajasta... minä en tiedä,
hän on niin kummallinen, se työ on varmaan niin mutkallista.»

Äiti huokasi raskaalla, itseensä sulkeutuneella katseella. »Se pankki
se tappaa hänet. Hän ei ole koskaan iloinen kotiin tultuaan. Ja sitten
hän menee tiehensä. Se on niin ikävätä.»

»Koetetaan kaikki auttaa isää», lohdutteli Jörgen. »Ehkäpä hän tästä
puoleen pysyttelee paremmin kotisalla.»

Äiti tuijotti häneen. »Mikä sinua vaivaa Jörgen?»

»Minä en voi oikein hyvin, ei se mitään merkitse... sinä olet saanut
uutta rohtoa?»

Äiti tuijotti pitkään eteensä ja oli hetken aikaa ääneti. »Hän
menettää niin paljon rahaa», kuului sitten. »Minä luulen hänellä
olevan paljon sellaisia arpajaispapereita. Enkä tiedä, hänhän on
niin umpimielinen; mutta luulen sen niin kuitenkin olevan.» Hän
hääri kuumeentapaisesti nenäliinallaan. »Aamulla hän sanoi olevansa
huolestunut tulevaisuudesta», alkoi äiti taas. »Me olemme köyhiä,
Jörgen, — mutta ei se mitään tee.» — Hän pysähtyi joka lauseen perästä.
»Se muu on pahempaa — se ikävä —»

»Elä nyt enää ajattele isää», pyysi Jörgen. »Hän ei kuitenkaan nyt ole
sellainen... humaltunut.»

Äiti puristi kätensä Jörgenin käsivarren ympäri, kaksi laihaa, kapeaa
kättä: »Jörgen!»

»Minä tulen huomenna taas tänne. Hyvää yötä, äiti!»

Rantakadulla tuli yövartija häntä vastaan, tämä pysähtyi ja katseli
ihmetellen Jörgenin päätä ja jalkoja. »Hyvää huomenta, Nielsen!»
tervehti nuori mies. »Minun pisti päähäni käydä vähän ulkona; nythän on
niin ihana ja lämmin yö.»

Päästyään huoneeseensa, jossa lamppu käryten paloi, heittäysi hän
vuoteelleen, piilottaen kasvot ja kädet tyynyyn.

Kaiken muun maailmassa hän olisi voinut kantaa, kaiken muun, _kaiken_;
mutta tätä — oi ei, ei, ei, tätä oli mahdoton kestää!

Isä oli äkkiä muuttunut hänelle vallan toiseksi ihmiseksi, kun hän oli
ennen. Pari tummia silmälasia, isot ja ulkonevat kuin lehmän silmät,
töhkeröinen takinkaulus, korkea kaulus, jonka reuna alinomaisesta
korvien kosketuksesta oli musta, punainen pystynenä, joka ilmaisi
verratonta oman arvon tuntoa — tämä kaikki yhtyi näyksi, joka pani
hänet vapisemaan; sillä hän tunsi, että tämä näky se asettuisi hänen ja
kaikkien hänen tulevaisuudentoiveittensa väliin, puodissa se väikkyisi
ilmassa ja täällä huoneissakin, jokaisen valoisan hetken se pimittäisi,
se huutaisi hänelle kasvoihin: »_Sinä olet rikoksentekijän poika!_»

Ja äiti siellä kotona! Jos äiti saisi sen tietää? Eikö hänelle
ollut kylliksi entisistäkin suruista? Mikäpä muu olikaan syynä hänen
hermotautiinsa kuin se salainen, kalvava suru, tuo alinomaa jäytävä
harmi, joka on sitä vaarallisempi terveydelle, kun se piilottautuu
jokaiselta.

Syövyttävä katkeruus valtasi hänen mielensä ja synnytti ankarimpia
tuomioita. Eikö ollut valhetta ja teeskentelyä kaikki tuo tänä iltana,
nuo rukoukset, tuo vääntelevien käsien epätoivo? Voiko katumus olla
vilpitön miehellä, joka oli istunut pöytänsä ääressä ja kylmäverisesti
varastanut vuosikaudet?

Sitten hän taas äkkiä näki kaksi kipeää, kyyneltynyttä silmää hartaasti
rukoillen tummien silmälasien yli, ja samassa tapahtui niin ihmeellinen
seikka, että hän muutettiin kauas, kauas taaksepäin ajassa ja tuli
pieneksi pojaksi, jota isä talutti, ja joka ratsasti isän polvella ja
sai niin paljon lempeyttä noilta kahdelta harmaalta silmältä. —

»Oi, isä, isä!» hän puristi päätänsä. »Herra, minun Jumalani, mitä
pitää minun tehdä?»

Hän harkitsi, eiköhän olisi oikeinta antaa isän langeta oikeuden
käsiin, että eiköhän ainoa pelastuksen ja parantumisen tie kulkenut
vankikopin kautta? Niin, eihän muuta voinutkaan, ei _voinut_... Isähän
oli rikkonut yhteiskuntansa lakia, ja ainoastaan alistumalla kärsimään
yhteiskunnan säätämää rangaistusta saisi hän siveellistä voimaa
jatkamaan elämäänsä tässä yhteiskunnassa. Sitäpaitsi — juoppous, ja
niin paljon muuta — eikö hän todella _parantuisi_... Mutta äiti? Ja
Marie? Ja hän itse ja hänen sisarensa? Ei, ei, se ei _voinut_, se ei
_saanut_ tapahtua.

Kuinkas sitten? Olihan mahdottomuus, sula _mahdottomuus_ ajatellakaan
sellaisen rahasumman hankkimista.

Lampunkäry saattoi hänen katsomaan pöytään päin. Hän nousi, otti
valokuvan ja kohotti sen sammuvaan valoon. Kasvojenpiirteet olivat
hämärät, silmien kiilto ja hieno hymy suun ympäriltä oli hävinnyt.

Hän sulki silmänsä, seisoi hetkisen epätietoisena — — ja kätki sitten
kuvan taskukirjaansa.

Aivan koneellisesti hän sitten väänsi alas lampun ja avasi ikkunan.

Sitä ihanata ilmaa!

Nythän olikin jo aamu — ajatteles, kello oli jo puoli neljä! Hänen ei
tehnyt mieli mennä levolle. Hetkisen hän seisoi katsellen pienen pientä
tähteä, joka lempeänä ja rauhallisena loisti etäisessä kaukaisuudessaan.

Tietämättä oikein mitä teki, vetäsi hän saappaat jalkaansa, otti
hattunsa ja keppinsä ja läksi metsään.

Illan valkoinen usva oli hävinnyt, koko yön lumous hälvennyt. Hän ei
ymmärtänyt, että oli kulunut vain muutamia tunteja siitä, kun hän kuuli
kuisketta penkeiltä ja itse värisi onnenhalajamisesta, hänestä se oli
tapahtunut kauan aikaa sitten, se kuului ikäänkuin kaukaiseen unelmaan,
joka oli loppuun unelmoitu ikuisesti.

Väsyneenä ja hervaantuneena hän ohjasi askeleitansa muutamaan
syrjäiseen nurkkaan, jossa hän eräänä sunnuntainiltapäivänä oli istunut
Marie Römerin kanssa, ja jossa hän myöhemmin oli viettänyt monta
hetkeä rakennellen unelmia sydämen hienoimmista haluista... Ei, hän ei
tahtonut mennä niin kauas, saattoihan yhtä hyvin istua tässäkin, jossa
ne vaaleavaatteiset olivat illalla istuneet — — hän peräytyi askeleen:
»Rouva Ranch!»

»Kas, tekö olette? Hyvää huomenta!» soi nuoren rouvan heleä ääni
hänelle vastaan, ja kiiltävä silkkihattu teki samassa pienen kaaren
ilmassa hänen vieressään.

»Pyydän anteeksi!»

»Ei mitään anteeksipyyntöjä! Te tiedätte etten koskaan tee sydämestäni
mitään rosvonpesää — me olemme istuneet tässä nauttien ihanata
kesäyötä... Te tiedätte kyllä: no valoisat yöt, ne valoisat yöt!»

Hän seisoi katsellen heidän taaksensa, kun he läksivät. Keveänä ja
iloisena, ikäänkuin leijuen hän kulki kuulakassa aamuilmassa vaaleassa
kevättakissaan vaaleapukuisen ystävänsä rinnalla. Kotona nukkui hänen
pikku Johanneksensa yksin. Kun hän tulee kotiin, suutelee hän poikaa ja
laskeutuu niin iloisena ja turvallisena levolle. Kööpenhaminassa makasi
hänen entinen miehensä ja nukkui makeata unta nuoren naiskuvanveistäjän
vieressä. Ja aurinko nousisi ja paistaisi heidän ja Lydian huoneeseen,
myöskin herra Holmin makuuhuoneeseen, ja kaikki ne heräsivät uuteen
iloon ja uuteen nautintoon siinä elämässä, joka oli heidän, se »suuri,
houkutteleva, ihana elämä.»

Metsän reunassa ne molemmat seisattuivat, antoivat suuta toisillensa,
nyökkäsivät ja menivät kumpikin tiehensä.

Muutaman minuutin ajan hän katseli penkkiä, jossa ne molemmat olivat
istuneet. Sitten hän molemmin käsin tapasi päätänsä, kääntyi ja alkoi
astua kotiin.




VI.


Viheriäksi maalatun yksipuolisen oven yläpuolella Kalastajakadulla
oli leveä ulospäin väännetty rautapelti, joka kaiketi kerran mustaksi
lakeerattuna kiinalaisina lintuineen oli ollut pystyssä ja seisonut
tulenvarjostimena jossain hienossa kodissa. Nyt se oli valkoiseksi
maalattu ja siinä oli loistava, punainen kirjoitus

                OLE KONGE.
        Sekakalu- ja Toimituskauppa.

Molemmin puolin ovea oli kiinnitetty pitkä, keltainen sivukyltti, jossa
vuorotellen punasella ja sinisellä kirjoituksella lueteltiin kaupan
monet sivuhaarat. Ikkunassa vasemman puoleisen kyltin luona riippui
käytettyjä hameita, uusia silkkinauhoja, kumminukkeja, vanha viulu,
kellonperiä ja kaikellaista muuta tavaraa; sivuhyllyille ja alempana
ikkunalaudalle oli taidokkaasti asetettu valikoima houkuttelevia
esineitä, niinkuin sokerikankia laseissa, pesusaippuaa maljoissa, pari
vanhaa ratsumies-pistoolia y.m.

Tätä kauppahuonetta kohti ohjasi nuori kirjakauppias eräänä
ehtoopäivänä kulkunsa. Samassa kun hän laski jalkansa kiviportaille ja
tarttui oviripaan, näki hän ikkunassa kahdet naisen kasvot ja kuuli
toisen heistä äänekkäästi mukisevan.

»Mutta ajatteles!» kuului samassa puodista, ja toinen naisista, pitkä,
kaunis, tummasilmäinen olento juoksi ovelle ja kiskasi sen auki; hän
oli käynyt aivan kalpeaksi.

»Sinä siunattu!» yhtyi siihen toinen. »Ja vastikään jutteli Malle
tuvassa luutnantista! Malle!» hän huusi ja löi tiskiin pölyharjalla.

»Hiljaa, hiljaa!» torui rouva puoliääneen ja vilkasi häneen terävän
katseen. »Tehkää hyvin ja tulkaa tänne sisäpuolelle!» hän sitten
pyyteli silmissään omituinen kunnioittavan ilon väike.

Toinen nainen, taloa vanha palvelijatar, pieni iloinen tylleröinen,
seisoi yläruumis eteenpäin nojautuneena, nähtävästi lähtemäisillään
sisähuoneisiin, mutta rouvan nuhteet palauttivat hänet. Hän pyyhkäsi
kädenselällä nenäänsä, pani kädet puuskaan ja katsoi tavattoman
iloisena nuorta miestä kasvoihin.

Rouva Konge puhui iloisen hämmästyneenä vieraansa kanssa kirjakaupasta,
pyyhkäsi vähän väliä sileäksi kammattua tukkaansa ja oikoi silkkiliinaa
kaulassaan.

Iloinen Tiina oli päässyt hiipimään ovelle ja koputti sitä yhdellä
sormella: »Etkö kuule, Malle?»

Ovi työnnettiin auki polvella, ja näkyviin tuli kahdeksantoista
vuotias, täyteläinen tyttö, yhdessä kädessä savuava sikaretti, toisessa
romaani ja kulmilla tummanruskea otsatukka: »Mikä nyt on, mikä...
eihän!»

Tumma puna levisi hänen herttaisille lapsenkasvoilleen, hämmentyneenä
hän pani pois kirjan, muutti sikaretin oikeasta vasempaan käteen,
piilotti tämän selkänsä taakse ja ojensi Jörgenille neljä sormea,
joista kolme oli koristettu kullalla ja kauniilla kivillä.

Jörgeniä hämmästytti äkillinen ajatus: Hänhän on rouva Ranchin
näköinen! Tottaansakin, tuo silmien välähtelevä säteileminen, hammasten
kostea kiilto...

Jörgen seisoi hattu ja keppi toisessa kädessä ja toisella hän punoi
kaunista huulipartaansa, sillä välin kun hänen isänsä sisarpuoli, rouva
Konge, kohteliain sanoin tulkitsi heidän iloansa nähdä niin harvinaista
vierasta.

Tiina ahmi rakastunein katsein kaunista luutnanttia ja ylpeili
nähtävästi siitä, että oli sukulaisuussuhteissa luutnanttiin siten,
että tämä oli hänen emäntänsä velipuolen poika. Joka silmänräpäys hän
yritti sekaantua puheeseen, mutta rouva Kongen mustat silmät pidättivät
häntä ilman että ne sentähden menettivät rahtustakan siitä lempeydestä,
jota oli käytettävä, kun ne kääntyivät hänen rakkaaseen veljensäpoikaan.

Nuori neitonen seisoi hypistellen korkeaa kaulustaansa; joka kerran kun
hän liikutti kättään, helähtelivät rannerenkaan hopeahelyt ja sormukset.

»Siinä sinä rupattelut, äiti», torui hän. »Tule toki tupaan, serkku.»

»Kiitos; tahtoisin puhutella setää. Onko hän kotona?»

»En tiedä oikein...»

»Kyllä hän on kotona», pisti väliin Tiina. »Hän on ulkona pihalla...
oi, hänellä-on niin kovin kiire, tänäänhän on lumppupäivä (neiti
rypisti kulmiansa ja sai yskänkohtauksen), luitakin on jo vähin alettu
järjestellä (neiti polki jalkaa); ne ovat niin ilkeät pitää makaamassa
tässä kumuudessa.»

»Tiina», keskeytti rouva, »mene kyökkiin panemaan vettä tulelle!»

»Kyllä, kyllä, kyllä, tuossa tuokiossa! No voi, kuinka meidän Olli
ihastuu kun saa nähdä luutnantin! Entäs Malle sitten!» hän nauroi että
olkapäät hytkyivat. »Tihihihii!»

Jörgen kiiruhti sanomaan: »Minä taidankin mennä ulos sedän luo.»

»Mene tätä tietä.» Rouva työnsi syrjään joukon hameita ja avasi
laskulaudan. »Ole hyvä! — Kuules.

Malle», hän kääntyi tyttäreensä; »juokse sinä leipuriin ostamaan...»

»Menköön toki Tiina.»

»Sinusta ei konsaan tule kunnon kalua, tyttöseni», sähähti äiti... »ei,
ei, palvelijatarhuoneeseenhan sinä menet!» hän huusi nuoren miehen
jälkeen.

Tiina, joka ei vielä ollut päässyt lähtemään, purskahti aika nauruun
heidän takanansa; hänestä oli näet niin tavattoman hullunkurista, että
tuo hieno luutnantti yritti mennä hänen kamariinsa.

»Näistä sokkeloista onkin niin vaikea löytää ulos», puolustihe
luutnantti.

Pihalla tuoksahti nuorelle herralle vastaan kamala haju muutamaan
soppeen kasatusta luuläjästä. Keskellä pihaa oli mahdottoman iso
lumppukuorma. Vankkurien alta näkyi kaksi polvea ja hiukan niiden
yläpuolella kahdet paidanhihat, kuormaa nuorittamassa.

Kun Tiina avoimesta kyökinikkunasta huusi, että taloon oli saapunut
rakas vieras — voisikohan hän arvata kuka − kurkistivat lihavat,
ponnistuksesta punaiset kasvot esiin vaunujen takaa ja alkoivat nyökätä
ja omituisesti nauraa:

»Uk, uk, uk! Olitte ihan pelästyttää minut.»

»Hyvää päivää, Olli setä!» tervehti Jörgen astuen vaunujen taakse.

Pienikasvuinen, kesakoinen, paksu mies lakki takaraivolla, pyyhkäsi
kättänsä housuihin ja ojensi sen Jörgenille. »Mitäs kuuluu?»

»Siitä on jo niin kauan kun viimeksi kävin täällä, eikö liene puoli
vuotta jo.»

»Hyvä, hyvä!» sanoi Olli ja sylkäsi. »Äiti ja minä laskimme juuri eilen
illalla vuoteellamme, että siitä on jo seitsemän kuukautta.»

Soukka, korvasta korvaan ulottuva punainen parta muistutti paistettua
lihamakkaraa.

»Kun tuota on niin paljon ajattelemista ja hommaa.»

»Mehän olemmekin vain alhaista väkeä», huokasi Olli pyyhkien lakillaan
kaljua päätään.

Portista tuli samassa köyhä vaimo kantaen selässään isoa luusäkkiä.

Ollin silmissä välähti. »Virka ennen kaikkea», hän puolustihe ja meni
vaimon luo.

Samassa Amalie juoksi siihen. Pikkusormi harallaan hän peukalolla
ja etusormellaan kannatti hamettaan niin korkealla, että näkyivät
kaunismuotoiset pohkeet ja pienet, somat, ruskeat kengät.

Olli oli tarttunut säkkiin, nosti sitä, vilkasi silmäyksen vaimoon ja
tarjosi: »Kaksikymmentä äyriä.»

Vaimo näytti kalpealta ja nälistyneeltä; kahdeksan päivää hän kertoi
niitä luita keränneensä kylän tiluksilta.

»Saattaa niin olla, mutta hinnat ovat niin huonot. Luut makaavat vain
tässä mätänemässä, eikä kukaan osta.»

Vaimo pudisti päätänsä: »No, olkoon sitten menneeksi.»

Olli tyhjensi säkin luukasaan ja antoi vaimolle kaksi kymmenen äyrin
rahaa ja huokauksen. »Jos saat enempi kerätyksi niin koetan armahtaa
sinua», hän ystävällisesti virkkoi ja huokasi uudestaan.

Jörgen kysyi, eikö tuo iso luukasa todellakaan ollut enemmän kuin
kahdenkymmenen äyrin arvoinen.

»Ehkäpä minä sillä hiukan voitan», virkkoi Olli vilkasten poistuvaa
vaimoa. »Ne ovat nyt hyvissä hinnoissa.»

»Sinä olet kauppias, Olli setä.»

»Uk, uk, uk!»

Amalie oli säälivästi katsellut vanhaa vaimoa. »Isä, se on synti, se on
synti!» huudahti hän nyt.

»Uk, uk! Sinä et ymmärrä kauppa-asioita, pikkutyttöseni», virkkoi isä
hymyillen ja hyväili hänen poskeansa.

Mutta samassa kun Olli kääntyi vieraaseensa juttelua jatkaakseen,
läksi hänen pikku tyttösensä vaimoa tavoittamaan ja sai hänet kiinni
portilla. Jörgen piti häntä silmällä ja näki hänen ottavan esille
kukkaronsa ja antavan vaimolle hopearahan ja taputtavan hänen
käsivarttaan.

Kun hän palasi koputti äiti makuuhuoneen ikkunaa ja viittasi hänelle.
Äidillä oli käsivarrellaan jotain sinistä kangasta.

Amalie nyökkäsi ja juoksi sisään.

»Kuinka lankoni, herra kanslianeuvos jaksaa?» kysyi Olli.

»Hy-hyvin, aivan kuin ennenkin.»

»Sehän on hyvä, jos muutoin »ennenkin» on ollut hyvin, ja sitä kai se
lienee ollut.»

»Minä luulen hänen mielensä vanhemmiten käyvän minulle lempeämmäksi.»

Olli tirkisteli pihamaata.

»Ainakaan hän ei enää milloinkaan puhu sinusta vihoissaan», vakuutti
luutnantti.

»Uk, uk, uk!» kuului Ollin vatsasta kuin tynnyristä, ja isot sieramet
laajenivat tyytyväisyydestä. »Hän oli tavannut sisarensa toissapäivänä
ja kysynyt, josko me lainailemme rahoja.»

»Vai niin.»

Olli katsoi häneen syrjäsilmällä. »Vai on käynyt lempeämmäksi.»

Nuoren miehen kurkussa oli kuin tulppa. Hän tiesi Ollin ukluttavan
naurun takana olevan monivuotista vihankaunaa, joka kasvuvoimaisena
siemenenä kylvetty Ollin hääpäivänä, jolloin pankin kasööri, Jörgenin
isä, ilkkuen oli kieltäytynyt tulemasta häihin; aikojen kuluessa
kiihtyi tämä viha molemmin puolin, ja yltyi joka kerran, kun
kanslianeuvos tuli Ollia kadulla vastaan, eikä edes kääntänyt kankeata
päätänsäkään Olliin päin.

Olli sylkäsi ruskeaa seosta pihakivitykselle. Hänen suunsa oli
ikäänkuin pienten likoeläinten asuinpaikka, jotka hyvin viihtyivät
tupakan tähteissä hampaiden välissä.

»Kuinka itse menestytte nykyisin?» kysyi Jörgen.

»Ahkeruutta ja tyytyväisyyttä ja iloisuutta on meillä joka päivä»,
vastasi Olli asettaen kupeilleen harallaan olevat sormet.

»Ansaitsette kai hyvin?»

Tyytyväisin katsein Olli tarkasteli kivitystä. »Kun käyttää saamaansa
leiviskää ja Jumala siihen siunauksensa antaa.» Hän kohotti päätänsä ja
loi taivaallekin kiitollisen katseen.

Jörgenin mieleen pälkähti ajatus: miltähän tuon miehen omassatunnossa
näyttänee?

Kyllä Olli Kongen omantunnon laita oli hyvin. Sen näki hänen iloisista
silmistään: Minulla, Olli Kongella, Kalastajakadun Sekakalu- ja
Toimituskaupan omistajalla, on sisällinen tilini valmiina. Kun minun
kerran on se esille tuotava, on Jumala tyytyväisenä sanova: »Sinä olet
ollut toimellinen mies, Olli Konge — ja niin älykäs!»

»Me ansaitsemme markkoja, me kaksi», virkkoi Olli lyöden nuorta
kirjakauppiasta olalle.

»Sen pahempi on _minulla_ »markoista» puute.»

»Ohoo! No entä kaikki ne romaanit ja nuotit?»

»No niin —»

»Malle täyttää pian kaikki huoneet aivan kirjoilla ja nuoteilla.»

»Hän on ostanut yhtä ja toista; ja oikeastaan käy kauppani aika hyvin.»

»Kauppako?» Olli nyökkäsi. »Minä sanon, että kiitä sinä sitä kauppaa,
ja ole hyvilläsi, että sen sait.»

»Hyvilläni minä olenkin.»

»Ja kuinka hyvä maine sillä jo on... saitko oikein tervehdityksi
Mallea?»

»Kyllä.»

»Sysss!» pani Olli kuunnellen. »Hän harjoittelee!»

Sisältä kuului heleä, vieno naisenääni pianon säestämänä. Jörgen
ihmetteli, että ääni jaksoi tunkeutua kaikkien sokkeloiden läpi ja
että se kuitenkin soi jokseenkin selvästi tänne uloskin. Mutta nyt hän
huomasi että Mallen äiti oli avannut kaikki makuuhuoneen ikkunat ja
juuri avasi arkituvan ovea selälleen.

Rouva Konge oli niin lempeän näköinen siinä ikkunakoukkujen kanssa
puuhatessaan. Olli sitä vastoin oli pelkkänä korvana ja pelkkänä
silmänä ja pelkkänä nenänä.

»Kuinka se tyttölapsi osaakin laulaa! Oikein se on hämmästyttävää.»

»Mutta hän onkin nyt jo vuoden ajan harjoitellut urkurin luona.»

»Hänhän ei muuta teekään kun laulaa ja visertelee päiväkaudet — niin
tuota, lukeehan hän romaaneja ja huvinäytelmiäkin.»

»Ja maalaa.»

»Maalaa niin», huudahti mies isänylpeydellä. »Olisitpas nähnyt niitä
tulppaaneja, jotka hän maalasi syntymäpäiväkseni! En ikänäni ole nähnyt
sellaisia tulppaaneja missään puutarhassa, niin ihanoita ne ovat, niitä
on sekä punaisensinerviä että sinisiä.»

»Eikö hän ollenkaan auttele taloudessa?»

»Minä sanon sinulle suoraan, Jörgen Bang, niinkuin asia on, minä olen
ylpeä hänestä.»

»Vai niin.»

»Niin... hiisi vie, sitä minä olen.»

»Minkä tähden?»

»Hän on meidän ainoa lapsemme, ja kun Jumala viisaudessaan nyt on
siunannut häntä niin tavattomalla älyllä ja hengen lahjoille, joita
sitten on koulussa kehitetty ja kasvatettu — niin miksipä hän sitten
meidän muiden tavoin raataisi?»

»Tosiaankin.»

»Kyllähän se äiti toisinaan sanoo, että hullustihan se on, aivan
hullusti, hänen täytyy oppia jotain tekemään. Mutta hiisi vie!
Kun tyttönen iltasin noin istuu ja livertelee meille, niin meillä
molemmilla vanhuksilla oikein karsii selkää ihastuksesta. Ja minä
sanon: »Laula sinä, Malle! Piironkini laatikossa on 15,000 kruunua
arvopapereissa, ja ne sinä saat sinä päivänä, kun päähäsi pälkähtää
seisoa morsiamena... mutta mennäänhän sisään.»

Oikeanpuoleisessa sivurakennuksessa asui Olli Kongen sisar, rouva Lund,
kahden vanhanpuoleisen tyttärensä kanssa. Nämä kolme pitkää, laihaa
naista seisoivat kartiiniensa takana vakoilemassa. Kun Jörgen sattui
kääntämään kasvonsa sinne, täytyi hänen tervehtiä, johon vastattiin
siten, että toinen neitosista avasi ikkunan ja alkoi jutella hänen
kanssaan, ja kohta kiedottiin jutteluun laulava serkkukin, jolloin
toisetkin kiihkeästi tarttuivat puheeseen, kurottausivat ikkunasta ja
hymyillen ja nyökäten antoivat hänelle vihjauksia, että hänhän se oli
laulun sisältö — tsii, hii hii! —

Mutta yhä soi viehkeä lemmenlaulu Jörgenin ja talonisännän kulkiessa
sisään.

»No mutta!» Neitonen sävähti tulipunaiseksi nähdessään heidät ovella.

Hän olikin oikein sievä ja herttainen; ylleen hän oli pannut
vaaleansinisen hameen ja sitaissut sinisen nauhan tummaan tukkaansa.

Pöytä oli katettu hienolla, valkoisella liinalla, lautasliinat olivat
koruompeluksilla koristetut; keskellä pöytää oli pitkulainen lautanen
täynnään pieniä, kullattuja lusikoita. Tuvassa oli kaikki puhdasta ja
somaa, niinkuin ainakin kodissa, jossa emännän silmä kaikkia valvoo.

Tiina, joka toi sisään vadillisen tuoretta vehnäleipää, kiljasi ja
katsoi isäntäänsä: »Olli, Olli, sinähän istuudut, rouvan uuden hatun
päälle!»

»Minä nousen heti taas — uk, uk!»

Sivurakennuksen naisten nenään oli kahvinhaju lemunnut, he tulivat
myöskin kestiin, ja pian täytti talon juhlallinen juttelun humina ja
kuppien helähteleminen.

Jörgen oli kalpea ja äänetön. Tuolloin tällöin hän vilkasi setäänsä
ja hänestä tuntui kuin kävisi hänen kaulansa joka kerran kahta
paksummaksi, kuin sen piti olla. Yöt päivät hän oli miettinyt keinoa,
oli kulkenut paikasta paikkaan hankkimassa lainaa, oli rukoillut,
kerjännyt — — kaikki turhaan.

Hän poltteli sikaria, jonka Olli oli pistänyt hänen sormiensa väliin
juhlallisesti räpäyttäen silmiään: »Puhdasta tavaraa, ukkoseni!» —

»Malle on niin hyvä ja herttainen tyttö», selitti rouva tyytyväisenä
Jörgenille, kun he hetkisen olivat juttelusta erillään ja katselivat
uutta valokuvaa tästä nuoresta naisesta.

»Sen kyllä uskon.»

»Kyllä hän on; sukkela hän on taloustoimissakin ja osaakin jo yhtä ja
toista; mutta isällä on niin tuumat.»

Olli, joka oli kääntänyt isot korvansa heihin päin, kohotti päätänsä.
»Minä arvelen, ettei meidän tarvitse nääjätä ketään tässä kaupungissa,
ei asianajajan hempukoita eikä apteekkarin pattijalkaisia tyttöjä.»

Sitten sattui, että kaikki viisi naista pistivät päänsä yhteen
katsellakseen uutta kuvaa, jonka kasvoissa he olivat keksineet
ilmeen, joka ei ollut Mallelle tavallinen; tätä hetkeä käytti Jörgen
viitatakseen setää kanssaan puotiin.

»Minä tulin tänne teille — hm? olen niin vilustunut — tulin tänne
kysymään sedältä, voisitko antaa minulle rahalainaa.»

»Rahalainaa?» Pikku miehen suu jäi auki ja silmät mulkoilivat.

»Minä olen joutunut ahdinkoon.»

»Sinäkö ne rahat tarvitset?»

»Niin minä, olen satunnaisessa ahdingossa niinkuin jo sanoin.»

Olli pudisti päätänsä ja sylkäsi, asetti sitten leuan lepäämään
peukalon ja etusormen väliin ja kasvoihin tuli sääliväinen ilme.
»Kuinka paljon?» Kysyi hän vihdoin kohottaen päätänsä.

»Niin — hm! tarkoitan noin — hm — kaksitoista tuhatta...»

»Häh!» pääsi Ollin suusta ja hän teki liikkeen, kuin olisi hän
säikähtänyt omaa ääntään.

»Niin, se on suuri summa, mutta minä toivon, että...»

»Ennen kuin jatkat... sinä tiedät, että tahto on hyvä; mutta elä
harmistu — mitä ei ole, sitä ei voi antaa.»

»Sinä puhuit jotain arvopapereista.»

»Ihminen! — Ainoan lapseni toimeentulo tulevaisuudessa!»

»Sinulla on vähintään 15,000 sen lisäksi, setä.»

»Ei käy, kultaseni.»

»Elä kiellä, setä. Jos Jumala tahtoo, niin, saat takaisin joka äyrin.»

»Mutta ikävintä on, että on niin paljon, jota Jumala ei tahdo; hän on
jokseenkin vastahakoinen tällaisissa asioissa.»

»Setä, minä lupaan sinulle...»

»Sulje ovi, Malle?»

Jörgen keksi, että neitosen pää oli ollut puodissa, vaikka ruumis
oli kahviseuran luona; nyt se hupeni kuin rotan pää koloon, ja ovi
suljettiin.

»Mihin sinä nyt tarvitsetkin rahaa? Ethän antanut äyriäkään, kun otit
kaupan nimeeni.»

»Ei, mutta minun on joka vuosi maksettava Mailerille suurenlainen
summa, ja sitten... juuri nyt... kun mielellään tahtoisi... lyhyesti...»

Hän huomasi itsekin, että puhui itsensä pussiin ja sävähti
tulipunaiseksi. Hänellä oli kielellä selitys, jotain suuremman
tavaramäärän ostamisesta haaksirikkoisesta laivasta — keinottelusta;
mutta hänen oli aivan mahdoton saada sanotuksi se valhe. Ja kuitenkin,
— mitä oli tekeminen? Niin hän valitsi pienen, jesuiittalaisen valheen,
jota omatunto voi sietää ja puolustaa.

»Se on velka», hän jatkoi, »se tahtoo sanoa, minä voin varsin hyvin
olla maksamatta ne rahat, mutta jotka...»

»Niin, anna olla, se on aina ollut minun periaatteeni.»

»Mutta se on kunniavelka, velka, joka kipeimmin koskee kunniaani.»

»Ah — pelivelkaako?»

»Niin — tavallaan.» Hänen ajatuksensa kiemuroivat tuskasta. Eiköhän
olisi parempi puhua suunsa puhtaaksi ja epätoivon luottamuksella uskoa
koko asia sedän käsiin? Ei, hän ei _voinut_, hän tiesi liian varmaan,
että se olisi turhaa, ja hän olisi vain pahentanut asiaa, saattamalla
salaisuuden tiedoksi.

Olli kertoi, kuinka hän kerran oli menettänyt 100 taalaria
keilapelissä, mutta hän sai sen asian sovituksi maksamatta. Niin piti
Jörgeninkin koettaa saada asia selvitetyksi — uk, uk, uk!

Toinen asia olisi, jos Jörgenillä oli muita aikeita — mutta eihän siitä
kannattanut puhua, sellaisen piti tulla itsestänsä.

»Setä!» rukoili nuori mies toivonsa viimeisellä voimalla.

»Mennäänhän nyt sisään samaan vielä kupillinen kahvia ja uusi sikaari
suuhun! Eläkä nyt sen takia pahastu; ollaan silti yhtä hyvät ystävät»,
vakuutteli setä rakkaasti ja löi taas sukulaistansa olalle.

Tuvassa oli ilo ylimmillään. Jörgen istuutui paikalleen ja hämmensi
kuppiansa, hämmensi pöytää ja koko seuraa, tuntui hänestä.

Oi, tuota kärsimätöntä lörpötystä, sietämätöntä lavertelemista, johon
hänen tuon tuostakin oli pakko sekaantua ja sille hymyillä! Hänen
mielensä kävi nurjaksi kaikkia noita ihmisiä kohtaan, jotka mässäsivät
ylellisyydessä ja ilossa, ja hänen ajatuksensa kulkivat kotiin,
jossa hiljainen äiti kärsi tautivuoteella. Ja hänet valtasi äkkiä
avuttomuuden ja tuskan koko voima: hän ajatteli sairasta äitiä, häntä,
joka nyt oli kaukana, sitä, joka odotti isää, häntä itseänsä, heitä
kaikkia...

Tiina kutsui Ollin jonkun kauppatuttavan luo.

»Mutta rakas Jörgen», huudahti rouva Konge, »sinä näytät vallan siltä,
kuin olisit myrkkyä ryypännyt.»

»Minä luulen tämän väkevän sikarin vaikuttavan pahoinvointia.»

»Menehän ulos raittiiseen ilmaan! Malle, mene serkkusi kanssa
puutarhaan!»

»Oo, kyllä, kyllä!» kuului kuorossa kolmen vieraan naisen suusta kuin
olisi heistä kukin ollut Malle, jota oli kehoitettu menemään puutarhaan
nuoren luutnantin kanssa. Molemmat nuorimmat ponnahtivat ylös
sellaisella vieterin notkeudella, kun nelikymmenvuotisissa jaloissa
vielä voi olla.

Amalie, joka kohta oli valmis, tarttui päivänvarjoonsa ja katosi
serkkunsa kanssa sokkeloon; hänen äitinsä ja ne kaksi serkkua, jotka
olivat heidän kintereillään, kutsui rouva Konge kovalla äänellä
takaisin: heidän piti toki tulla kuulemaan uutista asianajajan rouvasta.

Amalie seisattui serkkunsa kanssa pieneen, aidattuun nurkkaukseen,
jonka mehiläispölköt melkein kokonaan täyttivät. He katselivat
hetkisen laventeli-istutuksia ja niitä harvoja kuihtuvia kukkia,
jotka kaunistivat puutarhaa. Mutta kun eivät jaksaneet suojella
itseään auringolta ja mehiläisiltä, valitsivat he toisen paikan
pienessä-puuhökkelissä, jolla oli nimenä huvimaja, mutta jossa hyvin
kyllä voisi olla tämä kirjoitus: »Ei vain huviksi»; sillä se ei ollut
todellakaan vain huviksi, sen tunsivat nämä molemmat, kun majassa
vallitseva paahtava kuumuus alkoi heitä ahdistaa. Nuori neitonen
leyhytteli itseään kokoonlasketulla päivänvalolla, mutta piteli sitä
niin taitamattomasti, että se putosi, ja pieni, valittava huudahdus
seurasi sitä matkalla alas Jörgenin saappaille.

»Kiitos!» hän rasittuneesti virkahti, kun Jörgen otti sen ylös ja
ojensi hänelle. »Oi, minä olen niin tavattomasti hermostunut.»

»Vai niin.» Sanoissa oli ivallinen sointu, kun hän lisäsi: »Sittenhän
on oikein huonosti.»

»Niin, oikein huonosti.»

Mehiläiset surisivat päiväpaisteessa, keltainen, laventelituoksun
täyttämä auer himmensi ilman, ja maja, jossa he istuivat, tuntui
kuumenemistaan kuumenevan.

Amalie huoahti ja vilkasi Jörgeniin hellan, kainon katseen.

Mitäs _tuo_ olikaan? Taaskin se sama yhdennäköisyys. Jörgen oli samassa
tuntevinaan orvokin tuoksua ja verensä kuohahteli. Mutta sitten hän
katsoi ilmaan, jossa hän oli näkevinään pään, niin kauniin pään, joka
elvytti kaikki hänessä piilevät puhtaat voimat.

Amalie huokasi uudestaan.

»Sinä huokaat?»

»Niin.» Hän vaikeni hetken aikaa. »En minä enää kauan elä.»

Jörgen kääntyi pelästyneenä häneen.

»Oikein se on ikävää. Minua vaivaa sydänvika.»

»Hm!» mutisi Jörgen kiertäen viiksiään. »Onko lääkäri tutkinut sinua?»

»Minä en uskalla antaa hänen tutkia; olisi niin kauheata saada varma
tieto.» Amalie painoi nenäliinan kasvoilleen ja kääntyi pois hänestä.

»Mitä päähänpistoja ne ovat, Amalie? Olethan muutoin niin terve ja
tyytyväinen.»

»En ole koskaan tyytyväinen; en ole koskaan iloinen.»

»Mikä siihen sitten on syynä?»

»Oi, en tiedä. Minua ei ymmärretä.»

»Ohoo.»

»Niin.»

Omituisen avosydämisellä naivisuudella, herttaisella lapsen,
tuttavallisuudella ja neitsyeellisellä kainoudella hän nyt alkoi
kertoa jokapäiväisistä taisteluistaan, ikävöimisestään — mitä hän
ikävöi, mitä halusi? — sitä hän ei tiennyt — kaikkea tuota outoa
ulkona maailmassa, tuota, josta runoissa kerrottiin, tuota, josta
laulettiin ja soitettiin kuun paistaessa ikkunasta, ja tuosta, joka
oli sivistyneiden ihmisten elämää — Jörgen ei voinut tietää, kuinka
suuressa ristiriidassa hänen makunsa ja sivistyksensä oli vanhempien
alhaisten tapojen kanssa — — oi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen
elämänsä oli!

»Eivätkö vanhempasi sitten kohtele sinua hyvin?»

»Ei, pahoja he ovat.»

»Mutta, Amalie!»

»Jörgen», hän puhkesi puhumaan vavahtelevin huulin, »joka ikinen
päivä ja hetki he minua sinulla kiusaavat», viimeinen sanottiin
nyyhkyttävällä ja katkonaisella äänellä.

»Vai niin», hymyili Jörgen hiukan hämillänsä.

»Ja täti Lund ja Miina ja Rikkelin — joka ikinen päivä ja hetki. Koko
kaupunki siitä puhuu, kaikki ihmiset kiusaavat minua niin ettei se enää
ole siedettävissä.»

»Mutta, Amalie kulta, mitäs se nyt oikein on?»

Jörgen jutteli hänelle kauan aikaa ja lohdutteli sillä, etteihän se
mikään onnettomuus ollut, josta hän nyt oli puhunut.

»On se — on, on — kun tiedän, etten koskaan ole tarjoutunut — vai
olenko, Jörgen?»

»Amalie, aivanhan sinä...»

»Olenko, Jörgen, olenko?»

»Et todellakaan! Sinä et itse tiedä...»

»Oi, Jörgen!» Hän nojasi Jörgenin rintaan. »Minä olen niin sanomattoman
onneton! Minä tahtoisin toisinaan keventää sydäntäni sinulle... saanko
joskus käydä kirjakaupassasi? Kukaan ei ymmärrä minua niinkuin sinä.»

Ehdottomasti oli Jörgen laskenut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
hyväili hänen poskeansa.

»Kiitos, Jörgen, sinä hyvä, rakas serkku — kiitos!» hän katsoi Jörgeniä
silmiin.

Tytön kauniit kasvot ja kirkkaat silmät lämmittivät häntä; mutta
samassa kun hän käden puristuksella oli vastannut hänen kiitokseensa,
hän nousi ja katsoi kelloansa.

»Minun täytyy mennä.»

Nenäliina kädessä, hohtavin kasvoin ja suuret silmät kosteina hän
riensi Jörgenin jälkeen, kun tämä astui käytävää ylös taloon.

»Ethän siellä sisällä tästä mitään kerro... lupaatko ettet kerro...
lupaatko, Jörgen? _Tahdotko?_»




VII.


Kun hän tuli kotiin, seisoi puodissa useita nuoria tyttöjä
lörpöttelemässä, ja hänen täytyi auttaa puotipoikaa käärimään paperiin
kirjoitusvihkoja ja rihveleitä.

Samassa tuli Niilo Erhardtkin. Hän oli hyvin innostunut, kähäräinen
tukka oli pörröllään ja hän arveli että kaikki asiat metsästysseurassa
menivät päin seiniä, ellei hän — luutnantti Bang — tarttunut ohjaksiin
paremmin; hän kun näet oli niin arvossa pidetty.

»Minulla on niin paljon omia asioita, Niilo Erhardt.»

»Te ajattelette kuin kaikki muutkin: omat asiat ensin! Mutta entäs
kansa ja isänmaa —»

»Luulenpa kuitenkin tehneeni yhtä ja toista metsästysseuran hyväksi.»

»Olette pitänyt esitelmiä Skjalm Hvidestä — niin.»

»Ja kirjoittanut runoja sen juhliin ja hankkinut puhujia
talvikokouksiimme...»

»Hyvä — kiitos ja kunnia! Mutta ettekö luule, että paljon puhumme ja
laulamme mutta tosi tointa puuttuu? Siellä istutaan ja itketellään
historiallisia tapauksia lauletaan 13 värsyisiä sankarilauluja...»

»Ja jutellaan...»

»— — — ja joka toinen päivä pitää mieltä jännittää klassillisella
puheella 'suurista, ihanoista pyrinnöistä', sukupolvesta, joka on
'nouseva haudastansa' ja sen semmoisella.»

»Niin, eikös se sitten ole hyvää!»

»Onhan se hyvää, se on oikein erinomaista — kun vain sitten tahdomme
ottaa kädet housuntaskuista ja sanoa: »Me olemme nousseet haudasta, me
tahdomme ryhtyä tosi työhän!»

»Olen tietysti yhtä mieltä siinä, ettei puhuminen ja laulaminen
yksistään riitä.»

»Tulkaa mukaan sitten —! Isänne oli mukana vuosina 48, kaksi veljistäni
kaatui 64 — emmekö me kaksi olisi ensi rivissä, milloin kansamme asia
on kysymyksessä!»

Nuoren tilanomistajan poskipäitä poltteli, silmät säkenöivät.

»Te ette aavista, Niilo Erhardt, kuinka paljon huolia minulla on.»

»Rahahuoliako?»

»Niin, ja muitakin.»

»Minulla ei ole rahoja, muutoin te ne saisitte, varmaan te ne saisitte.»

Jörgen tiesi hyvin, että Niilo Erhardt, isosta, kauniista talostaan ja
kunnollisuudestaan huolimatta, oli varaton mies.

»On niin paljon muitakin huolia», toisti hän.

»Minun on teitä sääli; minä näen, että jokin teitä syvästi
huolestuttaa. Terve nyt joksikin aikaa! Jos toiste voin jollain lailla
auttaa teitä, niin tahdon mielelläni sen tehdä. Hyvästi, Bang!»

Jörgen meni ovelle katsomaan hänen jälkeensä: sinä kelpo,
raitismielinen poika, lämpimine sydäminesi ja vaatteissasi tuoreen
apilan tuoksua!

Kalastajakadulle tekemänsä vierailun vaikutukset olivat hänen
mielestänsä häipyneet, ajatukset hajaantuneet.

Mutta illalla taas, kun hän istui yksinäisessä huoneessaan ikkunan
luona katsellen haalean kesäyön hämärään, eksyi mieli taas kaipauksen
ja kaihon tunnelmiin.

Hänen sielunsa silmien edessä seisoi selvin piirtein kaksi nuorta
neitosta, molemmat miellyttäviä, molemmat herttaisia ja kuitenkin niin
erilaisia kun päivä ja yö.

Kuinka paljon miettimisen aihetta olikaan tämä päivä hänelle antanut.
Hän melkein halveksi itseään muistaessaan vaikutusta, jonka enon
ilmoitus Amalien rahoista teki häneen. Kuinka monta syvyyttä onkaan
luonnossamme joita emme itse tunne! Siellä enon puodissa hän oli
seisonut rinta täynnään levottomuutta ja puhdasta, polttavaa rakkautta
häneen, jota hän ei uskaltanut nimeltään mainita, ja sitten — voiko
hän sitä kieltää? — samassa silmänräpäyksessä, kun eno mainitsi luvun
15,000 oli hän — Jörgen Hvide Bang — selvittänyt laskuesimerkin, jonka
tulos oli: 15 — 12 = 3.

Ajatukset kulkivat taloon nummella. Ajatteliko Marie häntä? Mitäpä hän
oikeastaan sen tytön tunteista tiesi? Häntä oli hieman kiusoittanut
tytön kiire päästä sinne »juurtumaan». Hän oli puhunut niin paljon
ja usein pastori Larsenista ja hänen vanhasta äidistään, hänen
»henkevistä» saarnoistaan, kodin hauskuudesta, »terveistä elämän
tavoista». Olikohan hän jo juurtunut noihin oloihin ja hoiteliko nyt
äidillisesti pastori Larsenin pientä tytärtä?

Vastahakoisesti, mutta melkein pakosta karkasi ajatus tuota pikaa
nummien ja salmien poikki majaan Olli-enon puutarhassa. Hänestä
tuntui niin kummalliselta, että hän sinä iltapäivänä oli istunut
käsivarsi Amalien vyötäisillä ja tuntenut hänen pehmoisen kylkensä
joustavat liikkeet ohuen kankaan läpi. Hänen antautumisensa oli kyllä
tyttömäistä, naurettavaa, mutta kumminkin — Amaliessa oli jotain,
jotain tuota arvoituksentapaista, joka kiehtoo, vetää puoleensa. Tuo
kasvojen ilme — hän ei voinut unohtaa, kuinka se hänet lumosi; hän näki
nytkin vielä hänen valkoiset, kosteat hampaansa.

Ja hän oli kuulevinansa hopearahojen helinää tiskillänsä ja näkevinänsä
auringon paistavan uusille eebenholtsi puisille kaapeille ja
kultauurteisille pylväille.

Hänet valtasi halu päästä äitinsä puheille. Hän katsoi kelloansa. Ei,
oli jo liian myöhä. Olkoon myöhä, hänen täytyi mennä.

Kuinka hän hämmästyi astuessaan sairashuoneeseen, kun näki isänsä
istuvan vuoteen ääressä. Tämä näky teki hänelle hyvää, mutta kun
katseensa sattui isän niskaan, samensi mieltä vastenmielisyyden varjo.

Ukko vilkasi Jörgeniin ja läksi pois.

»Että isä todellakin istui täällä näin myöhään juttelemassa.»

»Niin, ajatteles!» Äidin silmät säteilivät. »Luulen, että isäsi on
kääntymäisillään vallan toiselle tielle.»

»Ohoo.»

»Niin, sen minä uskon. Mutta minä en tiedä mitä kaunaa isäsi ja sinun
väliin on tullut.»

»Mistä sellaista päättelet?»

»Hän puhui kaiken aikaa niin hermostuneesti sinusta.»

»Vai niin.»

»Hän sanoo, että sinä varmaan _voisit_ auttaa meitä köyhyydessämme, jos
vain tahtoisit.»

»Ohoo.»

»Sinä sanot vain »ohoo» kaikkeen. Miksi et sano, mitä se on... siinä
_on_ jotain.»

»Oi äiti, jos isä olisi sinun laisesi!»

»Jörgen, en minä laisinkaan ole niin hyvä kuin sinä luulet.» Äiti
pyyhkäsi otsaansa nenäliinallaan. »Ihmiset olemme niin kärsimättömiä, me
emme ollenkaan voi ymmärtää, että kärsiminen hyödyttää meitä.»

»Ei se hyödytäkään.»

»Mutta onhan se Jumalan tahto?»

»Ei se ole. Siitä rovastikin alinomaa puhuu: 'meidän on taipuminen
Jumalan tahtoon.' — Onpa suorastaan asiain väärentelemistä sanoa, että
kaikki, mitä tapahtui; on Jumalan tahto.»

»Jörgen, mutta sitä se kuitenkin on.»

»Uskotko, äiti, että kaikki synti ja hullutus maailmassa on Jumalan
tahto?»

»Enhän minäkään sitä tarkoita.»

»Mutta kuinka sitten seuraukset voivat sitä olla — kaikki vääryys ja
kärsimys, joka tulee niin monen viattoman osalle?»

»Sitä emme käsitä.»

»Maailma ei laisinkaan ole Jumalan tahdon mukainen, ei laisinkaan − sen
pahempi.»

»Mutta mitään kuitenkaan ei voi tapahtua ilmaa Jumalan sallimusta.»

»Se on aivan toinen asia... oi, äiti, minä en ole oikein...»

»Ja vihdoin viimeiseksi on kaikki, mikä tapahtuu, joksikin hyväksi. Se
on minun uskoni.»

Aina kun he joutuivat tälle alalle törmäsi hän avuttomana äidin
yksinkertaiseen logiikkaan, jota hän ei hennonut kumota, ja jota
hänen useinkin oli vaikea järkyttääkään. Nuo lapselliset päätelmät,
jotka löytävät sopusointua maailman monimutkaisessa elämässä, ne ovat
rauhaa siihen rintaan, jossa niillä on tyyssijansa, eikä niitä aina
ole niinkään helppo kumota. Ei niihin mielellään kajookaan, ei voi, ei
uskalla kajota, niiden sijaan kun ei voi pysyväistä rauhaa antaa.

Ja mikä on totuus? Hänen päänsä oli vallan sekaisin näinä päivinä.

Kokonainen ajatusvirta kulki hänen aivoissaan vähäisellä väliajalla
tuon juttelun jälkeen. Olisiko isä todellakin kääntymäisillään
paremmalle tielle? Pakottaisiko aineellinen sortuminen hänet siihen
polvien notkistamiseen, joka tuo rauhan alas taivaasta, ja olisi siis
välikappaleena saattamaan hänet oikealle pohjalle, ilman että äiti tai
kukaan vähintäkään aavisti...

»Äiti, mitä pitää minun tehdä?» pääsi äkkiä hänen suustansa.

Äiti katsoi häneen hämmästyneenä.

»Kävin tänään Olli-enon luona; hän tarjosi minulle 15,000 kruunua, jos
tahdon ottaa Amalien.»

»Mitä sanotkaan?»

»Ne kosivat minua kaikki.»

»Onko se totta puhetta?»

»Totta se on, äiti.»

Kummallinen äiti hän tosiaankin olisi ollut, ellei sellainen tiedonanto
olisi herättänyt kaikki elämänvoimat hänessä. Tavattoman ravakasti
hän nousi ja nojasi kyynäspäähänsä; hänen silmänsä, mustat kulmat,
valkoinen tukka, koko pää näytti ilmaisevan suurinta hämmästystä. Ensin
hän ei saanut mitään sanotuksi, virkkoi sitten kerta toisensa perästä:
»Mitä arvelet?» — »Mitä a-arvelet?»

»Minulle se ei mitään odottamatonta ollut», virkkoi Jörgen. »Ovat ne
ennenkin kosineet.»

Kanslianeuvoksetar oli toivonut pojalleen morsianta hienommasta
perheestä — tohtori Klasterin Mary neitiä tai jotain sinnepäin — mutta
15,000 kruunua yhteen käteen...! Äkillisessä näyssä hän näki kaiken
ulkonaisen onnen, jonka noilla rahoilla voisi luoda.

»Amalie on kelpo tyttö», päätteli hän.

Siihen Jörgen ei mitään vastannut.

»Hän käy täällä usein minua tervehtimässä ja tuo aina kukkia tai jotain
muuta tuomisiksi.»

Kun Jörgen ei nytkään mitään vastannut, kääntyi äiti häneen. »Jörgen,
sinä mietit jotain muuta.»

»Niin, äiti, minä mietin muuta.»

»Mitä sitten?»

»Minä rakastan Marie Römeriä.»

»Mutta ajatteles!» Taaskin katsoi äiti hämmästyneenä häneen. »Siitä et
ole koskaan ennen puhunut.»

»En, sillä se asia selvisi minulle vasta aivan viime aikoina; mutta
enhän tiedä jos hän...» hän vaikeni ja katsoi eteensä.

Syntyi hetken vaitiolo.

»Kun olisi rahaa!» puhkesi Jörgen vihdoin puhumaan ja laski päänsä
valkoiselle tyynylle, äidin valkoisen pään viereen.

»Elä mene naimisiin Amalien kanssa voidaksesi auttaa _meitä_, sitä sinä
et saa tehdä.»

Jörgen oli ääneti. »Sanos, äiti», kysyi hän sitten äkkiä ja ojentausi
suoraksi, »onko Amalie sinusta miellyttävä?»

»Minusta hän on herttainen tyttö, ja minä tiedän hänen _hyväksi_
tytöksi; mutta minä sanon sinulle uudestaan: elä millään ehdolla mene
naimisiin hänen kanssaan, ellet rakasta häntä.»

»Tämä kaikki on niin monimutkaista, kerrassaan kau... oi, isä!» hän
melkein kiljasi ja nousi.

Sitten hän pelästyi, että äiti huomaisi jotain siitä »kauheasta». Mutta
ei hän huomannut.

»Sinä puhut niin katkerasti isästä; elä tee niin, Jörgen.»

Äiti myönsi että isällä oli vikansa, hänellä oli aina ollut taipumusta
pelaamiseen ja sen sellaiseen, ja kun sitten kävi hullusti oli hän
suutuksissaan ja sitten...

»Jos isä olisi kuin sinä äiti!» sanoi Jörgen taas ja pyyhkäsi pari
kyyneltä silmästään.

»Minä luulen että isäsi on kääntymäisillään kokonaan toiselle tielle.
Meidän pitää auttaa häntä, Jörgen.»

Äiti pyysi hänen istuutumaan vuoteen reunalle, niin he tuumailivat,
tuumailivat oikein rakkaasti.

»Me emme tiedä, mitä isälläsi on luonnossaan voitettavana; tuomitkaamme
häntä lempeästi, Jörgen, ja koettakaamme auttaa häntä.»

»Niin, — — kun olisi mieleltänsä sinun laisesi.»

»Ei se siitä riipu; mutta kuta pitempään tässä maailmassa elää, sitä
selvemmin tulee huomaamaan, että elämän kestää helpoimmin kun koettaa
masentaa pahuutta ja kovuutta itsestänsä ja on lempeä niitä kohtaan,
joiden parissa on. Saat uskoa sen.»

»Niin — —», kuului kuin huokaus.

Kaikki kääntyisi vielä hyväksi, lohdutteli äiti; hän olisi niin
säästäväinen ja tekisi voitavansa saadakseen isän viihtymään kotona.
Jos Jörgen vain tahtoisi auttaa, olisi oikein lempeä isälle!

Jörgen nousi: »niin, niin; hyvää yötä, äiti!»

»Opetanko minä sinua väärin?»

»Ei; kyllä minä hyvin tiedän, että se on oikein; mutta se on toisinaan
niin vaikeata — se, jota opetat minulle.»

Nyt kuului ravakoita askeleita portaissa.

Mikä nyt?

Emil ryntäsi huoneeseen, puoli alastonna, kalpeana ja silmät
selkiselällään.

»Lapsi!» huudahti äiti.

»Isä istuu ylhäällä ja itkee.»

Äiti käänsi kasvonsa Jörgeniin ja hänen silmissään oli katse, jota
Jörgen ei koskaan sitten unohtanut, katse, täynnä tuskaa ja iloa ja
rukousta.




VIII.


Oli häiden jälkeinen aamu, mustien ukkospilvien synkistämä päivä.

Nuori, lihavanläntä, pikku rouva ihka uudessa aamupuvussa keinutteli
itseään amerikalaisessa keinutuolissa ikkunan luona ja ilotteli
kiiltäviin atlaskenkiin puetuille jaloilleen, jotka vähäväliä
keikahtivat ylös ikäänkuin sanoakseen: »Katsopas, katsopas!»

»Mutta katsos!» Hän silmäili toisen ikkunan luo pöydälle järjestettyjä
morsiuslahjoja. »Siihenhän on tullut uusia!»

Kengät raapasivat vielä pari kertaa lattiaa, sitten hän nousi.

Ajatteles — kaksi somaa kynttiläjalkaa punaisin kynttilöineen!

»Tiina!» huusi hän avoimelle ovella päin. »Kuka toi nämä kaksi
kynttiläjalkaa?»

Tiina huusi vastaan »Mitä?» jostain kaukaa, kaiketi ruokasäiliöstä.

»Kuka toi nämä kynttiläjalat?»

Tiina antoi muutamia käsittämättömiä tietoja lähempää, varmaankin
kyökistä, ja lopetti vihdoin selityksensä arkituvan kynnyksellä, jossa
hän seisoi ruumis eteenpäin kumartuneena ja kyynäspäät ulospäin.

»Muuan poikako, sanoit?»

»Niin, katso kirjeestä.»

»_Rouva_ katsoo kirjeestä — eikö niin?»

»Niin, rouva ka... tsii bihihii!»

»Herkeä jo Tiina! Missä se kirje sitten on?»

»Tuossahan se on toisen kynttiläjalan alla...»

»Elä, elä; elä koske niihin, sormesi ovat niin rasvaiset... hyi kuinka
haiset sillille, Tiina!»

Pienessä, punaisessa kuoressa oleva kortti ei antanut pienintäkään
selitystä lähettäjästä, siinä oli vain muutamia, hiukan vapisevalla
naisenkädellä kirjoitettuja sanoja: »Valoisaa kotia toivottaa Teille
Tuttava.»

Olipa kuitenkin kumma, ettei kortissa ollut mitään nimeä, arveli nuori
rouva.

»Kummahan se on», ihmetteli Tiinakin, joka kurotti lyhyttä kaulaansa
lukeakseen korttia. »Eikä poikakaan mitään sanonut, töllötti vain kun
minä kyselin häneltä.»

»Kaiketi se selviää. Oi, mitä kaikkia somia lahjoja olemme saaneet!»

»Onpa sinulla tosiaankin syytä olla iloinen», virkkoi vanha
palvelijatar.

»Tiina, muistatko nyt, että sinun on sanottava _rouva_?»

»Tsi hihihiii!»

»Niin, tietysti ihmisten tähden.»

»Minä otin sinut tänne, kun en tuota pikaa voinut saada toista
palvelijatarta, mutta me olemme toisessa suhteessa kuin ennen.»

»Niin, tietysti ihmisten tähden.»

»Juuri niin.»

»Silloin kun tänne tulee joku.» Tiina tirkisteli pienillä, iloisilla
silmillään ympäri huonetta ja läimäytti käsillään pyöreitä ronkkiaan.
»Tuollaiset kynttiläkummut, brysselimatot ja muut!»

»Sinä herttainen, vanha Tiina, yhtä paljon minä silti sinusta pidän, —
kun olemme kahden.»

»Kyllä minäkin pidän _sinusta_ kuin ennen.»

»Hm... nuo kynttiläjalat ovat somat. Ja katsos tuota viininjäähdytintä,
sehän on oikein suuremmoinen? Ja liemikauha ja nuo kaksitoista lusikkaa
tuossa — ajatteles, ne ovat maksaneet yli puolitoistasataa kruunua!»

»Tässä maailmassa!»

»Niin, minä sanoin vanhemmilleni, että tahdoimme jotain hyvää; mehän
tulemme elämään suurellisesti — puotiin tulee isot peililasi-ikkunat ja
isonkadun hienoimmassa osassa sitten.»

»Tietysti; te tarvitsette kyllä hopeakaluja.»

»Ja sitten minä olen rouva. Minä olen todellinen rouva.»

Tiina katsoi häneen hieman epäillen, hän kun oli kuullut, ettei
kanslianeuvos ollut todellinen, ja hän siitä syystä ajatteli, ettei
hänen poikansakaan ollut niin ylhäinen kuin hän olisi _voinut_ olla.

»Niin minä olen», vakuutti Amalie. »Mieheni on upseeri, ja kaikki
upseerien vaimot ovat todellisia rouvia.»

Tämä tiedonanto vaikutti niin vakuuttavasti palvelijattareen, että
hänen epäilyksensä kokonansa suli iloiseen liikutukseen.

»Hyvä Jumala, Malle!» hän huudahti vesissä silmin. »Mikä onni! Vähä me
sitä ajattelimme siellä kotona mellastaessamme, että sinä...»

»Varmaan nuo ovat pronssiset... eivätköhän ole?»

»Muistatko kuinka hypit ja keikuit isäsi jalan kanssa?»

»Ukkonen jymisee! Oh, se on niin kaukana vielä!... Mutta kellohan on jo
puoli kymmenen! Enkä minä ole pukeutunut vielä... kynteni tarvitsevat
puhdistamista; miltä hampaani näyttävät?»

»Ne ovat kuin paljasta liitua; näkisitpäs minun − katsohan!»

»Uh, anna olla, Tiina!»

»Tsi hihihii! Minä olen suudellut sitä, jota tulen elämässäni
suutelemaan.»

Amalie, joka uudestaan oli heittäytynyt keinutuoliin, nosti kätensä
hienon naisen tapaisesti ja virkkoi raukeasti: »Kiitos! Tahdotko sitten
tehdä sen, jota pyysin?»

»Ellen jo olisi unohtanut mitä se oli.»

»Minä pyysin sinun panemaan — kas, nyt sataa jo! — Minä pyysin sinun
tuomaan tänne käherryskaapuni ja asettamaan tuolin tähän peilin eteen.»

»Kyllä, kyllä, kyllä.»

»Ja sitten kuumentamaan käherryspihdit.»

»Sen minä jo tein; ne ovat aivan tulipunaiset.»

»Ja hankkisit sitten minulle kylmää, keitettyä vettä ja hiukan
mantelinleseitä käsilleni.»

»Mantelinleseitäkö? Niitä olen tottaansa unohtanut ostaa! Ota vähän
hiekkaa. Sitä minä käytän, kun käteni ovat kovin rasvaiset ja minun
tarvitsee niitä oikeen kuurata.»

»Oletko hullu? Puhua hiekasta _minun_ käsilleni!»

»Niin, niin, saadaan nähdä...»

»Kas, oletko jo kotona!» huudahti rouva samassa ja nousi.

Kaunis, nuori mies, joka ojennetuin käsin tuli hänelle vastaan, oli
hämmästyvinänsä ja laski kätensä alas: »Etkö vielä ole pukeutunut?»

»Juuri siitä minä tässä Tiinalle puhuin; hän ei ole vielä järjestänyt
tuolla sisällä... mutta katsopas näitä somia kynttiläjalkoja, Jörgen!»

»Keneltä ne ovat?»

»Sano sinä minulle. Tässä on kortti.»

Jörgen otti sen, luki kirjoituksen, katsoi sitä hetkeä aikaa ja
laski sen pöydälle: »En voi aavistaakaan, kenen tuo mukailtu käsiala
olisi; naisen kädestä se kumminkin on... mutta eikö ollut kauniisti,
että ampumaseura muisti meitä», keskeytti hän puheensa ja kohotti
kallisarvoista lamppua. »Tämäkin valaisee kotia. Ja sitten tuo muhkea
Dannebroglippu Niilo Erhardtilta ja hänen vaimoltansa! Tästä lähtien
toiminkin oikein uutterasti ampumaseurassa, saatpas kuulla kuinka
pyssyt pamahtelevat pitkin koko amtia!»

»Uh, sitä ampumista!... Mutta eikö tuo kukka ole kovin kaunis —
haistapas!»

»Kaikki on niin kaunista ja somaa ja ihanata?» puhkesi hän puhumaan ja
pyöräytti vaimoaan voimakkaalla käsivarrellaan.

Molemmat heittäysivät puhkuen sohvalle.

»Makasin äsken tuossa keinutuolissa ja minusta tuntui kuin... kuin
olisin joutunut taivaaseen. Että päähäsi pälkähti noin tuostaan kosia
minua!»

»Noin tuestaan? Ikäänkuin sitä kosisi vähitellen!» nauroi Jörgen.

»Mutta niinhän sitä tehdään.»

»Ehkä _sinä_ teit niin?»

»Hyi, sinä ilkeä Jögge! Mistä sitä tietää, mitä silmät puhuvat. Ja
minä rakastin sinua niin raivoisasti, niin sanomattomasti! Sano, että
sinäkin rakastat _minua_!» pyyteli hän ja ripustausi Jörgenin kaulaan.

»Narri! Ai, korvani!» kiljasi Jörgen ja tarttui häntä käsivarteen.

»Sano, sano!» pyysi hän uudestaan ja veti Jörgeniä korvasta.

»Minä — rakastan sinua... menetkö nyt peseytymään?»

»Hyi, kuinka ilkeä olet!» torui Amalie itku kurkussa ja meni pois
ikkunan luo.

»Vakavasti puhuen, mene pukeutumaan, pikku ystäväni, ja pane esille
viiniä ja kaakkua; pian tulevat ensi maiset onnittelijat.»

»Viiniä ja kaakkua? Siitä kai Tiina pitää huolen?»

»Kunhan sanomme hänelle siitä. Pitäisi täällä pölyjäkin pyyhkiä.»

»Siitä pitäköön toki talon palvelijatar huolta.» Hän heittäysi taas
keinutuoliin, joka kohta alkoi keinuttaa hänen pientä, pyöreää
ruumistansa.

Nuori aviomies meni kyökkiin, jossa hän hetken aikaa neuvotteli Tiinan
kanssa, joka kohta kävi pölyyn käsiksi.

Rouva nyökkäsi: »Sinä olet oikein kiltti, Tiina, kun noin pidät huolta
kaikesta.»

»Mutta luutnanttihan pyysi minua; sillä ethän sinä viitsi, senhän minä
ymmärrän, hihihii!»

»No, no!» virkkoi luutnantti Tiinalle.

Tiina mutisi jotain itseksensä.

»Tiina on niin hävytön, pu hu hu... uu! Minä en tahdo pitää sitä
nenäkästä ihmistä; niinkun hän sinua puhuttelee!»

»Elähän nyt, Amalie kulta. Tiina ei tule olemaan meillä kauan; tänä
aamuna pestasin meille palvelijattaren ensimäiseksi päiväksi.»

Tiinan kasvot sävähtivät tulipunaisiksi ja hän antoi pölyviuhkan
tanssia huonekaluilla. »Mokoma!» mutisi hän pianon luona ja puhisi
nurkkaan.

»Amalie kulta!» pyyteli Jörgen.

»Minä en voi kärsiä sitä.»

»Niin, Tiina hyvä, elkää puhutelko vaimoani tuolla tavoin.»

»Hyvä herra luutnantti, enhän minä mitään pahaa tarkota! En minä sitä
vihassa tee enkä ilkeydessä, sen Malle itsekin hyvin tietää.»

»Nyt hänkin ulvoo!»

»Kun aina on pitänyt Mallesta niin paljon, kun minä ikäni olen
tehnyt...»

»Niin, niin, hyvä on!»

»Tiina», kutsui Amalie, »tule tänne luokseni! Minä en ole enää
vihoissani sinulle... kelpo, kulta Tiina, elä itke.»

Nuori mies kierteli partaansa ja suun ympärille tulivat ne vaaleat,
omituiset rypyt.

»Sanos, mitä meillä on päivälliseksi?» hän kysyi palvelijattaren mentyä.

»Sitä en ole todellakan vielä ajatellut. Äiti tulee kello 1 aikana,
niin hän kyllä jotain laittaa.»

Jörgenin kulmat kohosivat: »Tuleeko äitisi laittamaan päivällistä?»

»Niin; kutsuithan itse häntä ja isää.»

»Pyysinhän minä heitä päivälliselle, sillä eihän illalla tai oikeastaan
yöllä ollut mitään tilaisuutta puhua asioista; mutta enhän juuri sitä
tarkottanut, että hän itse laittaisi päivällisensä.»

»Sen hän mielellään tekee. Olen varma, että hän mielellään juoksee
tänne joka päivä auttamaan minua, ja täti ja Miina ja Rikkekin vaikka,
jos niikseen tulee... ajatteles, täti on luvannut opettaa minut oikein
keittämään.»

Jörgen pyyhkäsi otsaansa nenäliinalla.

»Sinua hiottaa?»

»Täällä on niin kuuma.»

»Avataan ikkuna — oi, Jögge», hän pyysi ojentaen sormensa, »minä makaan
tässä niin mukavasti.»

»Tee minulle se palvelus, että kutsut minua oikealla nimelläni; minä en
kärsi sitä hyväilynimeä.»

»Etkö? Ja se on minusta niin kovin herttainen.»

Jörgen avasi ikkunan ja hengitti pari vetoa raitista ilmaa.

»Sinä olet niin kummallinen. Mikä sinua vaivaa?» kysyi Amalie.

»Mikäpä minua vaivaisi?» Hän kohotti päänsä ja hymyili, silmissä
omituinen rajun ilon ilme. »Nythän olen saanut valoisan kodin, valoisat
huonekalut, valoisat ikkunaverhot ja vaimon, joka rakastaa minua
raivoisasti, sanomattomasti!»

»Kuinka herttainen olet, Jögge!» huudahti Amalie ja lensi ylös avoimin
sylin.

»Amalie, mene nyt pukeutumaan», alkoi Jörgen taas.

»Nyt menen», lupasi Amalie, »nyt menen. Anna minun vain yhden ainoan
kerran puraista tuota herttaista, herttaista korvaa — noin! Sitten saat
nähdä kuinka hieno omasta, iloisesta pikku Mallestasi tulee!»

Amalien mentyä makuuhuoneeseen, meni Jörgen pöydän luo, otti sen
pienen kortin ja katseli sitä hetken aikaa, teki sitten liikkeen kuin
äkillisen ajatuksen valtaamana.

»Turhia!» sanoi hän itseksensä ja heitti kortin pöydälle.

Hän katseli ympärilleen. Uusi, käsittämätön elämä oli siis alkanut
näissä huoneissa. Tämä uuden puun haju, nämä värikkäät matot, nämä
komeat ikkunaverhot, tämä uusi, voimakas mieliala — kuinka outoa tämä
kaikki oli hänestä!

Ja sitten vielä, että hän nyt oli sidottu Amaliehin, että hän nyt oli
asuva hänen kanssaan näissä huoneissa vuodesta vuoteen, että Amalien
elämä pienimmästä suurimpaan olisi yhdistetty hänen elämäänsä ja hän
siitä vastuunalainen. No niin; olihan Amalie herttainen ja lapsellinen
pikku vaimo.

»Nythän hän sai talonsakin kuntoon. Tuo sohva on _minun_, tuo
soittokone...»

Nyt soitettiin ovikelloa.

Kohta sen jälkeen näkyi ovessa korkea harmaa hattu ja isot tummat
silmälasit.

Jörgen nousi. Hänen suunsa ympärille ilmestyi omituinen, epävarma
tervetulohymy; mutta seuraavalla hetkellä vaihtui hymy jo
vastenmielisyyden ilmeeksi.

»Isä arvelee kai, että on parasta tulla aikanaan.»

»Rakas, rakas Jörgen», pyyteli käheä ääni.

Väkevä väkijuomain haju tuoksahti hänestä.

»En ole vielä saanut äyriäkään.»

»Luuletko, Jörgen, että tahdon heittää varjon uuteen kotiisi?»

Muuan ääni Jörgenissä sanoi, että hänen olisi kohdeltava isäänsä
levollisesti, otettava osaa hänen taisteluunsa ja autettava häntä
pääsemään alkamaan uutta elämää; mutta oli kuin joku paha voima olisi
sitonut hänen kielensä, hänelle oli mahdotonta tarttua hänen käteensä
ja sanoa: »Tervetuloa kotiini, isä!» — niinkuin hän ensi hetkellä oli
aikonut tehdä.

»Kyllä _sinun_, Jörgen, tulee hyvä olla», lohdutteli vanhus. »Minä näin
sen valokuvan sinä iltana sinun luonasi ja ajattelin...»

Jääkylmä väristys kulki pitkin pojan selkärankaa.

»... aavistin missä ajatuksesi olivat; mutta mitäpä _siitäkään_ olisi
tullut?»

»Ja sitten lähetti isä minut Olli Kongen luo?»

»Hm! En voi kieltää, että ajattelin jotain siihen suuntaan.»

Jörgenin kädet puristausivat ehdottomasti nyrkiksi.

»Et voi aavistaakaan, rakas Jörgen, kuinka kunniansa puolesta
taistelee.»

»Jatka, isä.»

Vanhus katsoi häntä ihmetellen silmälasiensa yli.

»Isä on selvittämäisillään minulle jotain, jota en vielä ole tiennyt.»

»Tässä ei ole mitään selvittämistä, muuta kuin mitä jo sanoin. Minä en
tiennyt mitään muuta keinoa.»

Viimeinenkin kunnioituksen kipinä isää kohtaan sammui tällä hetkellä
pojassa. Hänestä tuntui, että tuo oli tunnottominta itsekkyyttä, mitä
hän koskaan elämässään oli kokenut.

»Sinä et aavista kuinka taistelee kunniansa säilyttämiseksi», jatkoi
vanhus.

»Kyllä minä sen ymmärrän; isän kunniahan oli kysymyksessä.»

»Hm!» Kanslianeuvos katsoi häneen uudestaan, hän oli suoristamaisillaan
selkänsä ja huutamaisillaan hänelle mahtavasti »_poika!_» — mutta hän
ei saanut silmiään säihkymään tarpeellisen vaikuttavasti ja kääntyi
sentähden syrjään hilliten itsensä.

Makuuhuoneeseen ovi aukeni, ja Amalie näyttäytyi kaula saippuaisena ja
sankka, tumma tukka hajallaan.

»Jögge, ajatteles... uh!» keskeytti hän puheensa ja vetäytyi nopeasti
takaisin.

»Minä menen tuossa paikassa», lupaili kanslianeuvos, joka nyt taas oli
pehmeä. »Sanoit kai varovasti hänelle kaikki?»

»En — — minä en ole hänelle mitään virkkanut», kuului tyrehtyneellä
äänellä annettu vastaus. »Isä voi luottaa vaiteliaisuuteeni.»

»No niin... parasta kai se onkin.» Hän hetken aikaa vilkuillen oikeaan
ja vasempaan, niisti nenänsä, rykäsi, kohenteli silmälasiansa ja ojensi
vihdoin kätensä: »Kiitos, Jörgen!»

Sitten hän hiipi tiehensä.

Tiina toi juuri sisään sherryä ja kaakkua.

»Mikä kanslianeuvoksen oli?» kysyi hän ihmetellen. »Hän tirskutti ja
sitten juoksivat kyyneleet pitkin poskia.»

Jörgen meni ikkunan luo ja tuijotti ilmaan.

Silloin ymmärsi Tiina, että jotain oli hullusti. Taivas, luutnanttihan
oli ihan harmaa kasvoiltaan!

»Elkää virkkako mitään vaimolleni», virkkoi Jörgen kääntymättä.

»En, en, en!» lupasi Tiina liikutettuna ja ylpeänä siitä, että hänellä
ja luutnantilla oli yhteisiä asioita, joista Mallen ei pitänyt saada
mitään tietää...

Taaskin soi ovikello; mutta nuori mies ei kuullut sitä, hänen silmänsä
tuijottivat sateiseen ilmaan, josta hän oli näkevinään pitkän sarjan
väikkyviä näkyjä.

Kun hän kääntyi istuakseen vavahti koko hänen tuumiinsa ja veri syöksyi
sydämeen.

Sillä hänen edessään seisoi nuori, hoikka neitonen tummanpunaisessa
kesäpuvussa, kasvot hienon kalpeuden peittämät ja tummansinisissä
silmissä omituinen leimahteleva loiste.

»Tahdoin — — onnitella teitä», virkkoi hän tyrehtyneellä äänellä ja
hapuillen sateenvarjollaan, jonka hän hämmennyksissään oli tuonut
mukanaan sisään.

»Mutta kuinka...»

»Anteeksi; sateenvarjoni on märkä.» Hän vei sen etehiseen.

»Tulitteko laivassa aamulla?»

»En, minä tulin junassa eilen illalla... eilen iltapäivällä. Olen
matkalla Kööpenhaminaan noutamaan vanhaa rouva Larsenia, joka jonkun
aikaa on maannut siellä sairashuoneessa.»

»Ja niin arvelitte että...?»

»Niin, minulla oli asiaa vanhemmilleni.»

»Ettekö te tienneet häistäni?»

»En; vasta kotona sain sen tietää.»

Amalie tuli sisään muodikkaasti puettuna ja vaatteissa hajuvesien lemu.
»Kas vaan...»

»Pistäysin tänne onnittelemaan!»

»Kiitos, Marie kulta! Mutta kuinka olet...»

»Minä olen matkalla Kööpenhaminaan», hän keskeytti koettaen näyttää
raittiilta ja iloiselta.

»Vai niin! Mutta istuhan nyt!... Jörgen, sinä et virka mitään. Kaada
toki viiniä laseihin!»

»Kiitos, minä en juo», esti neitonen Jörgeniä, kun tämä yritti tarttua
karahviin. »Ikävätä kyllä, mutta minun täytyy rientää junalle.»

»Mutta minun morsiuspukuni pitää sinun nähdä. Istuhan nyt toki
kumminkin! Minä käyn sen tuota pikaa.» Hän hävisi taas makuuhuoneeseen.

Neitonen istuutui nojatuolin reunalle pöydän luo vilkaisten toisella
puolen pöytää olevaa albumia.

Silmäänpistävällä kiireellä meni nuori mies vaimonsa luo ja virkkoi
hänelle jotain matalalla äänellä muutamia sanoja, jotka melkein
kuuluivat nuhteelta. — »Turhaa kiirettä!» kuului vastaus. »Minun
morsiuspukuni hänen pitää nähdä.»

Neiti Römer oli sillä välin saanut käsiinsä albumin, hänen hansikoitu
kätensä selaili lehtiä ja katse kulki kuva kuvalta omituisella
kiihkeydellä. Näytti kuin olisivat sormet olleet valmiit tarttumaan
kiinni ja kiskaisemaan jotain irti, kun oikea paikka tuli. Mutta joku
ajatus näytti yhtäkkiä vakaavan hänet, kulmat rypistyivät, hän pudisti
päätänsä, ja kuullessaan luutnantin palaavan, löi hän albumin kiinni
ja asetti sen paikallensa; sitten hän nousi, hypisteli hansikastaan ja
kasvoihin tuli kylmä ilme.

Makuuhuoneesta kuului rouvan ja Tiinan ääni sekä vastahakoisen lukon
kitinää.

»Pyydän tervehtimään häntä», sanoi neitonen tyynesti ja ojensi kätensä.

»Neiti Römer...!» kuiskasi Jörgen raukeasti.

Samassa loisti valkoista silkkiä makuuhuoneen ovella.

»Elähän toki vielä lähde! Todellakin sinun...»

»Sen pahempi, en voi odottaa pitempään.»

»Niin, niin! Mutta katsohan kumminkin ja koita! Neljä kruunua kyynärä
vain.»

»Se on hyvin kaunista.» Neiti katsoi kelloansa.

»Kuinka ikävätä, että sinulla on niin kiire. Ethän kerkiä
morsiuslahjojakaan nähdä. Katsohan vaan... jo aamulla tulivat nuo
somat...»

»Minun täytyy lähteä. Hyvästi!»

»Odota kaksi sekuntia!» pyyteli rouva heittäen puvun tuolin selälle.

»Mene takatietä, se on paljon lyhempi.»

Viimeiset sanat kuuluivat makuuhuoneesta, jossa nuori rouva hyppäämällä
koetti saada alas oven päällä riippuvaa hattua.

Jörgenin huulilla oli tuskastunut sana, mutta samassa palasi hänen
voimansa puhkaen lämpimästä.

»Tuletko mukaan, Jögge! Mennään saattamaan neiti Römeriä puutarhan
kautta. Kas, aurinkokin paistaa jo.»

He kulkivat pihan ja puutarhan läpi ja seisahtuivat käytävälle vievän
portin luo.

Metsässä ja lahdella oli kesäinen loiste, niityllä puhalsi pari
poikasta pajupilleillä, vene täynnään nuoria. Toisia ihmisiä läksi
satamasta ja purjeet nostettiin.

Neitonen seisoi solakkana ja suorana katsellen lahdelle.

»Hyvästi!» sanoi hän äkkiä ja ojensi Jörgenille kätensä.

»Kiitos, kun pistäysitte meillä.»

»Pyydän.»

»Päivää, päivää!» tervehti soinnukas naisääni. »Ja onnea!... osaatko
heilauttaa lakkia ja sanoa »päivää»?» neuvoi hän taluttamaansa pientä
poikaa.

»Neiti Römer — rouva Ranch», esitti Jörgen.

»Rouva Halm, pyydän.»

»Todellakin — anteeksi.»

»Neiti Römer ja minä tunnemme muutoin hyvin toisemme.»

Rouva oli raitis ja iloinen kuin tavallisesti. Hänet oli vasta vihitty,
hän oli iloinen, onnellinen, toivehikas ja tyytyväinen.

»Hyvästi!» Neiti Römer ojensi kätensä Amalielle, mutta katse viipyi
tutkivana Jörgenissä.

Rouva Halmin kirkas katse kulki neitosen kasvoista Jörgeniin ja
neitoseen takaisin taas yhä uudestaan. Ja neidin lähdettyä kiintyivät
kirkkaat silmät läpitunkevan huikeasti nuoreen mieheen.

— Sen enempää puhumatta hän sitten läksi astumaan pienen poikansa
kanssa kaasutehtaalle vievää tietä.

Jörgen seisoi yksin hetken aikaa.

Hänen vaimonsa, joka oli mennyt saattamaan Marie Römeriä vielä
eteenpäin, ripustausi neitosen käsivarteen ja kertoi iloisesti
eilispäivän juhlasta. Kanslianeuvos oli pahoinvoinnin tähden estetty
tulemasta, Jörgenin äitikin oli sen pahempi myöskin sairas, se
herttainen muori, vaan muutoin oli heillä ollut niin tavattoman hauskaa
— ja kolme ruokalajia ja jäätelöä.

Hitaasti ja väsyneenä laahusti Jörgen kotiin takaisin.

Päästyään sisään asettui hän seisomaan pöydän ääreen, jossa
morsiuslahjat olivat ja katseli kauan kynttiläjalkoja puisine
kynttilöineen.

Valoisaa kotia — — —

Hän heittäytyi tuolille ja laski sen selustimelle käsivartensa ja
päänsä.

Amalie tuli läähättäen. »Se oli todellakin odottamaton... mutta oletko
sairas?»

»En ole», viskasi hän Amalielle ja nousi.

»Rakas, kulta Jörgen, mitä se on?»

»Ei mitään», toisti hän ja otti siemauksen viiniä. »Eiköhän sinulla
olisi serviettiä leivoksille?»

»Todellakin, kuuluhan se asiaan... Se oli kerrassaan odottamaton
vieras. Kuinka herttainen tyttö hänestä on tullut! Ja niin miellyttävä!
Eikö niin, Jörgen?»

»Kyllä hän on sievä tyttö... onko sinulla serviettiä!»

»Entäs minä, Jörgen?» hän tarttui Jörgeniin ja silmät rukoilivat.
»Entäs _minä_, kulta, pikku Jögge?»




IX.


Rouva Konge tuli kello 12 ja toi mukanansa häränpaistin ja piparjuurta.
Hän sanoi, Olli-enonkin pian tulevan, oli jäänyt vain partaansa ajamaan.

Sekä Amalie että hänen miehensä kummastuivat nähdessään enon koreillen
keltaisessa kaulaliinassa ja sikarista sauhuja vedellen ilmestyvän
pitkän karavaanin etunenässä, siinä oli hänen sisarensa tyttärineen,
sekä kolme nuorta miestä, joista yksi oli sisaren poikapuoli,
sepänoppilas naapurikaupungissa, ja kaksi hänen ystäväänsä, jotka
olivat seuranneet häntä kotiin.

Nuorikot seisoivat portailla katsellen kuinka saattue käärmeen tavoin
kiemurteli portaita — Konge päänä sankan savupilven sisässä, keskellä
loistaviin pukuihin puetut naiset kirjavana ruumiina ja viimeisenä
pojat vikkelänä häntänä.

Kun rouva Konge samassa tuli portaille ja tulijoille vastaan laski
suustansa kauhistuksen huudon, ja eno työnsi lakin niskaan ja vastasi:
»Hyvä esivalta, tarpeellinen ilma, uk, uk, uk!» niin oli merkki annettu
kiihkeään sananvaihtoon, joka siirtyi portailta käytävälle, käytävältä
huoneisiin ja kiihtyi ylimmilleen liemimaljakon ääressä.

Kun Olli-eno päivällisen jälkeen pullisti sieraimiansa ja löi
povitaskulleen — »Höm!» — vei vävy hänet toiseen huoneeseen, jossa
sitten tapahtui hyvin juhlallinen toimitus.

»Kiitos, eno! Etkö nyt tahdo hiukan levähtää niinkauan kun kahvi
joutuu?»

Olli-enon asetuttua sohvannurkkaan ja levitettyään sanomalehden kaljun
päänsä päälle, joka oli kärpästen pidetty voimistelupaikka, katosi
Jörgen. Hän meni suorinta tietä pankinjohtajan kotiin.

»Niin», valitti pankinjohtaja antaen valkoisten käsiensä tehdä liikkeen
ilmassa, »ikävä juttu se, todellakin! Mutta minä toivon ettei se tule
tunnetuksi, minä toivon.»

»Johtaja siis ei ole siitä kenellekään puhunut.»

»En — niin, tuota noin, minunhan täytyi neuvotella Laursenin ja
Birichin kanssa, minun _täytyi_, en muuta _voinut_, minun _täytyi_, ja
me päätimme olla vaiti ja koettaa saada rahat sijaan — _koettaa_ — ja
nythän on asia järjestetty.»

Jörgen hengitti syvään. Hän muisti kummallisen silmäyksen, jonka
yksisilmäinen kauppias Laursen oli vilkaissut häneen, kun hän kerran
puhutteli häntä kadulla. Oli kuin se iso, ruskea silmä olisi kaivellut
hänestä kuin juustonkoetin.

Sieltä hän ohjasi askeleensa vanhempiensa asunnolle.

Isä näki hänet ikkunasta ja tuli ulos käytävään.

»Niin, nyt olen käynyt suorittamassa isän velan pankinjohtajalle.»

»Kiitos, Jörgen!»

»Mutta nyt minä pyydän, ettei isä virka mitään äidille koko asiasta —
ymmärtääkö isä — _ei sanaakaan_!»

»Hm—m!» Vanhus seisoi päätään nyökäyttäen eikä uskaltanut mennä perässä,
kun poika avasi oven ja meni sisään.

»_Sinäkö_ se olet?» Äiti ojensi hänelle kätensä, mutta vetäsi sen
luokseen takaisin. »Tuo rautainen käsi pelottaa minua niin... no,
onneksi olkoon nyt! Isä sanoo, että teillä on niin sievä koti.»

»Onhan se oikeen komea.»

»Jumalan tahto oli siis, että tämä asia näin kävi. Suokoon Jumala,
ettei koskaan mikään varjo elämäänne pimittäisi!»

Virkettyään pari sanaa äidin virkeydestä — tuon tavanmukaisen valheen —
puristi Jörgen hänen kättänsä hyvästiksi.

»Sinä et näytä iloiselta, Jörgen.»

»En, sillä minä en oikein ymmärrä »Jumalan tahtoa».»

»Rakas Jörgen, olihan sinulla itselläsi niin kiire saada kuninkaan
lupakirja.»

»Niin, kun sen nyt _kerran piti niin olla._»

Äiti tuijotti häneen.

»Minä en tahtonut, että te kärsisitte puutetta.»

»Jörgen, tämähän on kauheata tämä.» Tuskan hiki juoksi hänen
kasvoiltansa.

»Äiti, elä katso minuun noin! Onhan meillä niin kaunis koti, ja Amalie
ja minä olemme kaiken päivää nauraneet ja ilvehtineet — ja olenhan minä
myöskin lausunut nuo siivekkäät romaanisanat: »Minä rakastan sinua!»»

»Sitä sinä et ole tehnyt.»

»Kunniani kautta! Uskotko minua nyt?»

Sitten _hän_ meni varjoinensa ja jätti äidin yksikseen omine suruinensa.

Tultuaan kadulle hän muutamassa kulmassa näki Isän harmaan hatun ja
kuluneen takin.

»Päivää, päivää, herra asioitsija!» tervehti kanslianeuvos iloisella
nyökäyksellä ja antoi hatun tehdä komean kaaren ilmassa. »Kaunis ilma
ukkosen perästä!»

Nuori mies tunsi kuin pistoksen sydämessään. Hän katsoi isän jälkeen,
joka kaula kenossa kulki kahden käsityöläisen ohitse jäykkänä ja
kankeana kuin ainakin.

Mutta kukas tuolla tulikaan lyhdyn luona! Eiköhän se vaan ollut Tage?
Tottaansa se onkin juuri hän.

»Minä tulin juuri junassa ja kävin sinua tapaamassa», kertoi veli.

»Kuuluuko jotain erinomaista?»

Tage seisoi hetken aikaa ääneti mutta sanoi sitten »Minä kuulin tänään
niin pahoja puheita isästä.» Jörgen ei vastannut, tarttui vain veljen
käteen ja puristi sitä kauan ja lujasti — ruumis syrjään käännettynä.

»Oi sentään!» sai Tage sanotuksi.

Yhdessä he menivät satamaan ja istuutuivat penkille muutaman puun alle.

Jörgen oli melkein hyvillänsä, että Tage oli saanut sen tietää. Niin
oli hänellä ainakin yksi, joka oli osallinen hänen kärsimisessänsä,
yksi, jolle voi puhua. Ja koko tuo katkera, sydämeen suljettu tuska
pääsi nyt valloilleen rehellisessä ja vilpittömässä kertomuksessa
»lainasta» ja kaikista sen kanssa yhteydessä olevista asioista.

Veli ei paljon puhunut, hän kun näet ei koskaan ollut puhelias; mutta
tavasta, jolla hän käänteli silmiään, näki Jörgen hänen saaneen
sellaisen kolahduksen, jota ihminen ei koskaan elämässään jaksa voittaa.

»Tietääkö äiti siitä?» kysyi Tage syvästi henkäisten.

»Ei hän tiedä.»

Molemmat puhkesivat itkuun ja istuivat kauan käsikädessä. He olivat
yhtä mieltä siinä, ettei äiti saisikaan mitään tietää. Eikä sisaret
eikä pieni velikään.

Tage oli vaipunut puuta vasten ja makasi siinä hervaisevan tuskan
valtaamana.

»Niin, Tage — _me kannamme_ sen.»

Toinen ei vastannut.

»Minun täytyy mennä kotiin, onhan talo täynnä vieraita.» Hän nousi ja
oikoi takkiansa. »Tage, tule kanssani kotiin!»

»Anna minun istua paikoillani.»

»Elä mene kotiin äidin luo; hän näkee sen sinusta kohta.»

»Anna minun vain istua.»

»Tule kotiini, Tage! Voithan syyttää pahoinvointia.»

Jörgen meni. Tuon tuostakin hän kääntyi katsomaan veljeä, joka istui
paikoillaan samassa riippuvassa asemassa, vallan kuin juopunut mies,
jonka aivoissa on vain yksi ainoa ajatus.

Sinä iltapäivänä katsoi eräs pää vähä väliä ulos kirjakauppiaan kodin
ikkunasta. Mutta ei ollut mitään katsottavaa. Mihinkähän hän olikaan
joutunut.

Kuu paistoi avoimesta ikkunasta vuoteille. Nuori aviomies katsoi
vaimoonsa. Tämä makasi käsivarsi niskan alla ja leuka ylöspäin
turvallisessa lapsenunessaan. Hän uhkui terveyttä. Jörgenin oli sääli
häntä, ja kuitenkin — hän melkein vihasi häntä, että hän makasi siinä
sillä paikalla.

Raskaan, vihlovan tuskan valtaamana hän kääntyi pois hänestä ja katsoi
ulos ikkunasta.

Tänä päivänä oli muuan totuus selvinnyt hänelle: sinä olet rikkonut
sydämesi pyhintä tunnetta vastaan, sitä puhdasta rakkautta vastaan,
joka oli elpynyt sinussa, sinä olet ulkonaisista syistä, _ilman
rakkautta, vastoin Jumalan tahtoa_ heittäytynyt avioliittoon,
jossa olet tekevä sekä itsesi että hänet, joka on sinuun sidottu,
onnettomaksi.

Niin se oli, ei siitä mihinkään päässyt; hän ymmärsi nyt selvästi
rikkoneensa avioliiton aatetta vastaan ja samalla myöskin Jumalan lain
ja järjestyksen.

»Mitä olenkaan tehnyt!» Kylmä hiki pisarteli hänen otsallansa.

Isä? Ei, ei, hän oli tehnyt hullusti »pelastaessaan» isän, hänen olisi
pitänyt — niinkuin sisin tunne hänelle kohta sanoi — antaa isänsä
kärsiä yhteiskunnallisen rangaistuksensa, vaikkapa kaiken maailman
häpeä olisikin perhettä kohdannut. Äiti, sisaret, hän itse — kaikki
he olivat saaneet voimia kantamaan sitä onnettomuutta, ja isä olisi
palannut sielu puhdistettuna, kun hän sitä vastoin nyt — niin kukapa
sen nyt tiesi? Oli niin vähä, niin tuiki vähä toivoa. Tuo rajaton
halpamaisuus! Ja sitten vielä tuo arkailematon tunnottomuus: »Kaunis
ilma ukkosen perästä, herra asioitsija...»

Ja lopuksi — olikohan hän yksistään isän tähden ojentanut kätensä
Amalielle? Eipä suinkaan. Hän oli ollut pahojen voimain vallassa.
Rahaperkele oli lumonnut hänet: kauppasi tulee menestymään, ja saat
viettää hauskaa elämää seuroissa ja matkoilla. Ja hänen omansa
veressään oli vielä ollut kiihtymys, joka päivä päivältään yltyi,
kun Amalie hänen käyntinsä perästä usein kävi puodissa ja puolittain
viattomalla, puolittain mietityllä antautumisellansa — — oi, hän ei
jaksanut sitä ajatella. Kaikki nämä seikat — isä, rahat ja se muu —
olivat panneet, hänen ajatuksensa sekaisin, kunnes häntä pyörrytti ja
hän unohti itsensä.

Ja nyt hän oli löytänyt itsensä jälleen — tänä päivänä, juuri nyt
Marien nähdessään; samalla hetkellä, kun heidän katseensa kohtaisivat
toisensa, huomasi hän onnettomuutensa koko laajuuden.

Ja nyt täytyisi hänen kulkea kosto kintereillään läpi elämänsä.

Tornin kello löi kolme.

»Jospa vain voisin, nukkua!» hän rukoili.

Vihdoin uupuivat aivot toiminnassaan, silmät hämärtyivät. Ehdottomasti
hän risti kätensä ja katsoi taivaalle, niinkuin hän lapsuudesta saakka
oli tottunut tekemään; mutta kädet vaipuivat alas ja silmät ummistuivat.

Hän eli niin väsynyt, niin hervaantunut, niin välinpitämätön kaikesta
ja kaikille.

Eikä hän kuitenkaan voinut nukkua. Jostain puutarhasta tai muualta —
tuolta kaukaa — kuului pitkiä, pehmeitä huiluntapaisia ääniä: »Sy—i
hy-i!»

Hän nousi ja sulki ikkunan, heittäysi takaisin vuoteelleen ja veti
peitteen ylleen. Oi, kunpa vain voisi nukkua, _nukkua_!




X.


Pienessä kodissa Satamakadun varrella makasi sairas kanslianeuvoksetar
hienolla valkoisella vuoteellaan ja neuloi — hän oli aina työssä käsin.
Ja sormien työskennellessä puikkojen kanssa kiersivät ajatukset kaikki
nurkat talossa, kulkivat kaupungilla teurastajalla ja leipurilla, edes
ja takaisin noita tuhansia teitä, jotka muodostavat yhdys-siteen kodin
ja ulkomaailman välillä.

Sen apujoukon avustuksella, joka hänellä oli lapsissa, naapureissa,
pesijättäressä, puunhakkaajassa, käsityöläisissä ja kauppiaissa, jotka
joko suullisesti tai välillisesti saivat hänen käskynsä, hallitsi hänen
johtava tahtonsa ja järjestävä kykynsä niin sanoakseni päivin ja öin
kodin pientä valtakuntaa.

Niitä on naisia, joiden mielenpuhtaus ja kärsimiskyky näyttää
kohottavan heitä ylemmäksi muita, ja kyky uhrautua muiden eteen ja
lohduttaa, auttaa, huolimatta omista kärsimisistä ja taisteluista,
on kuin heidän sielunsa voimia virkistäisi taivaallinen kaste, joka
valmistaa heitä ja antaa katseelle ylevyyden loisteen.

Rouva Bang oli näitä naisia.

Mutta kaiken sielullisen kauneutensa ohella oli rouva Bang myöskin
älykäs nainen, joka ymmärsi hyväkseen käyttää talon ystäviä, milloin
hänen rakkaittensä menestys oli kysymyksessä: Tohtori Klaster ja rouva
Hangin serkku, Möller-vanhus, ja useat muutkin tiesivät kyllä kertoa,
kuinka hienotunteisesti hän ymmärsi käyttää ystävien apua miehensä
taivuttamiseksi paremmalle teille. Tässäkin suhteessa oli työ hänellä
apuna.

Säännöllisesti kolme kertaa päivässä — aamulla, päivällisen aikaan ja
illalla — tuli kanslianeuvos hänen luokseen ja uhrasi hänelle joka
kerta säännöllisesti viisi minuuttia. Nämä hetket käytti hänen vaimonsa
yksinomaan hänen käännyttämiseksensä silmien rukoilevalla katseella ja
Jumalan sanalla, ja hänen puheessaan väräjöi sielun hellittämätön toivo.

»Em—m! Kello näkyy jo tulevan paljon», huomautti kanslianeuvos
tavallisesti aina, niiden viiden minuutin kuluttua.

Mutta käännettä, josta rouva Bang aina puhui, ei tapahtunut;
päinvastoin, vanha herra ei ainoastaan ottanut takaisin koko entisen
jäykän kanslianeuvosryhtinsä, vaan vanhat tapansakin viettää iltansa
ystävien seurassa.

Kovin tuskallista, mutta samalla niin liikuttavaa oli Jörgenistä
ajatella, että äiti yhä makasi rukoillen ja odottaen käännettä. Oi
— »ken kokemusta kokoo, koko tuskaa.» Mitäpä hän voittaisi muuta
kuin tuon katkeran kalkin: Jumala ei kuule minua. Ja kuitenkin —
kenpä tiesi? Elihän äiti taivaallisten henkien yhteydessä ja kokosi
kaiken voimansa elääkseen »todellisuuden ulkopuolella». Ehkäpä hänen
rukouksensa saisivat ihmeitä aikaan.

Toisinaan tämä sairas vaimo kuitenkin menetti kärsivällisyytensä ja
hänen mielensä joutui kuohuksiin miehensä tähden. Hän saattoi silloin
kohoutua kyynäspään nojaan, rypistää mustat kulmansa, kiinnittää tummat
silmänsä mieheen ja aivan valkeana kasvoiltaan sanoa: »Bang, missä on
omatuntosi?»

Kun hän eräänä iltana Bangin palatessa klubista taas teki tämän
kysymyksen ja vavisten tuijotti häneen, vilkasi Bang häneen
närkästyneen katseen: »Eh, pieni nuhdesaarnako?»

»Ei, Bang, sinä tiedät, etten minä pidä nuhdesaarnoja; mutta sinun
tulee tietää, että sinä olet huono puoliso ja isä.»

Siinä hän makasi miettien kuinka saisi talousrahat riittämään;
syntymäpäivänänsä hänellä ei ollut rahaa suklaatiin lapsille, eikä
hän tahtonut valituksilla sitä päivää mieheltänsä synkistää; Martan
täytyi käyttää nukkavieruksi kulunutta puseroa, jossa hän ei voinut
kadulla näyttäytyä, puutetta oli kodin joka nurkassa. Ja mies saattoi
joka ikinen ilta käydä juoma- ja peliseuroissa... ei hän itsensä
takia siitä puhunut, hän jaksoi kyllä kestää; mutta että lasten piti
nähdä puutetta, tuntea mielikarvautta ja seisoa tässä vuoteen ääressä
kyynelsilmin...

Halveksiva olkapään kohautus: »Sinä olet hermostunut, Elise.»

»Niin, hermostunut olenkin, en tahdo kieltää sitä, mieleni on
_kuohuksissa_, olen _loukkaantunut_ sydämeni syvimmässä ajatellessani,
kuinka sinä palkitset... kuinka _voit_, kuinka voit näin käyttäytyä?»

»Palkitsen?» Hänen epäselvät ajatuksensa alkoivat kiitää edes ja
takaisin. »Kyllä meistä toinen on palkinnut... meistä toinen, joka
nuoruudestaan asti on saanut harjoitella osottamaan suvaitsevaisuutta
toiselle.»

Hänen kasvonsa kävivät entistään valkeammiksi; hän ymmärsi kohta
miehensä tähtäävän polttavaa kohtaa hänen elämässänsä, sitä, joka
oli peitetty maailman silmiltä, mutta ikuisesti kirveli hänen omissa
ajatuksissansa.

»Bang!» puhkesi hän sanomaan. »Sinä kohtelet minua pahoin. Minä olen
liian heikko puolustautuakseni.» Hän hengitti syvään ja jatkoi sitten
hengästyneenä: »Muutoin tahdon sanoa sinulle, etten ensinkään ajatellut
itseäni, en minä mitään palkkiota tahdo, en mitään; mutta lapsesi...
että palkitset Jörgeniä niinkuin teet, se on _tunnotonta_.»

»Mitä minä olen rikkonut Jörgeniä vastaan?»

Hän ei päässyt ääneen kohta; hän pyyhki vapisevalla kädellä otsaansa ja
sulki silmänsä kuin kootakseen ajatuksensa.

»Sinä tiedät hyvin», sai hän vihdoin sanotuksi matalalla äänellä kuin
itsensähillitsemisen pakosta, »sinä tiedät hyvin, että Jörgen on mennyt
naimisiin Amalien kanssa voidakseen olla meille tukena.»

»Ja entäs sitten? Eikö pojan velvollisuus ole olla vanhempiensa tukena,
kun olosuhteet...»

»Jörgen on onneton», sai hän vielä sanotuksi.

»Ooh — avioliitossa oppii pian alistumaan ja taidon tulla toimeen
elämässä.»

Hänen voimansa loppuivat, kädenliikkeellä hän ilmaisi, ettei hän enää
jaksanut puhua.

»Sinä olet hermostunut», alkoi mies taas. »Nuku hyvin ja lepää
väsymyksestäsi aamuun. Hyvää yötä!»

Tällaisen yöllisen taistelun perästä hän voi maata unetonna, kunnes
päivä valkeni, hapuillen nenäliinallaan ja kärsien päänkivistystä.
Mutta vihdoin viimeinen taistelun loppupäätös oli kuitenkin aina
huokaus hänen omasta kärsimättömyydestänsä, ja sitten laskeusivat kädet
ristiin palavaksi aamurukoukseksi.

       *       *       *       *       *

Lapsiinkin nähden oli kanslianeuvos hiukan arka ja epävarma, heidän
silmänsä ikäänkuin vaivasivat häntä.

Kerran, muutamana sunnuntaina, kun Anna oli kotona ja Jörgen ja
Amaliekin olivat siellä käymässä, sattui että molemmat sisarukset,
Amalie ja Emil, katselivat muuatta kuvalehteä, joka oli arkituvan
pöydällä.

»Kuinka hirveätä noiden muurien sisällä lienee!» huudahti Anna.

»Isä, sinä kerroit kerran jotain tuollaisesta laitoksesta», puuttui
puheeseen Martta.

»Mikä kuva se on?» hän veti lehden luokseen ja tirkisti kuvaa
likinäköisillä silmillään. »Niin», virkkoi hän ja työnsi lehden luotaan.

»Siellä kai on rautaristikot kaikissa ikkunoissa?» kysyi Amalie.

»On siellä.» Hän nousi ja pani kiinni takkina napit.

»Ja tuo kirkko sitten!» jatkoi Martta. »Katsokaa — kaikki nuo kasvot,
jotka kurkistavat kopeistaan? Minusta näyttää, että muutamilla niistä
on puolinaamiot.»

»Saattaa olla... mutta minun täytyy nyt lähteä, minä lupasin näet
valtuusmies Jensenille, että auttaisin häntä muutamassa työssä.»

Tyttäret katsoivat häneen. Tuo kiire, joka niin äkkiä toisinaan valtasi
hänet — isä oli väliin niin kummallinen.

Ja aina kun isä oli näin kummallinen, katsoivat tytöt Jörgeniin, kuin
odottaen, että hän sanoisi jotain; mutta hän meni ikkunan luo ja katsoi
ulos. Pikku veli istui suu auki ihmeissään katsoen toisesta toiseen.

Tätä sattui usein. Sisaret ja pikkuvelikin ymmärsivät, että perheeseen
oli tullut jotain raskasta, jotain, josta ei saanut puhua. Oli
kuin kaikki elämänilo olisi karkotettu heidän piiristänsä, synkkä,
onnettomuutta aavistava kysymys oli kaikkein katseessa.

»Mitä se on?» kysyi äiti kammarista. »Tehän olette niin äänettömiä.»

Jörgen meni sisään hänen luokseen.

»Kuinka teidän laitanne on lapset», jatkoi äiti; »minusta te kaikki
olette niin kummallisia.»

»Isän kun piti mennä Jensenille», kuului raukea vastaus. »Niin hän
tulee myöhään kotiin.»

Hän oli ääneti hetken aikaa. »Laula meille hiukan, Jörgen! Joku laulu,
virsi — mitä tahdot.»

»Ei minua haluta, äiti.»

»Mutta jos oikein kauniisti pyydän —? Oma virteni, sinä tiedät.»

Jörgen puristi hänen kättään.

»Nythän on sunnuntai, enkä minä koskaan pääse kirkkooni», virkkoi äiti.

Jörgen meni pianon luo, näppäili muutamia sointuja ja lauloi sitten:

    »Lausu sielullen taas, Jesus, että olet rauhanain
    Kesken elon taistelojen, rajuilmain raivoisain?
    Lausu taas kun surun aallot kuohuin käyvät rajusti.
    Että se, mi olet ollut, vielä olet ijäti.

    Lausu, että olet sinä totuus, tie ja elämä,
    Että ken vain sinuun uskoo, hän on ijät elävä.
    Ynnä että äänes hänet vihdoin herättävä on
    Ja hän luonas olla saapi — mikä riemu verraton!»

Kun Anna ja Martta kuulivat, että äitikin lauloi mukana, yhtyivät hekin
virteen.

    »Lausu, että aivan kaikki tiedät pääni hivukset,
    Kaikki puutteheni huomaat, kaikki hädät havaitset,
    Että olet kärsinyt ja kiusattu, ja oikeaan
    Aikaan auttaa voit siis niitä, joita vielä kiusataan.

    Lausu kaikki, minkä lausuit ennen täällä ollessas?
    Että autat mielin, olet uskollinen, voimakas;
    Lausu se, kun kirkas päivä paistaa hellin hymyten,
    Vaan myös, milloin pilviin peittyy se tai menee maillehen!

    Lausu, milloin vierii vuodet, päivät, hetket, että on
    Tykönäsi, taivaan Herra, aika aina muutteeton!
    Aina myös kun uuden päivän aamurusko koittaapi,
    Lausu, että joka aamu uusi on sun armosi!

    Lausu taas, oi, yhä lausu tämä tärkein asia,
    Että anteeks annat synnit, puhdistat mun vioista,
    Että vuorta vahvempana kallis rauhanliittos on!
    Lausu oi, yhä lausu nyt ja kun käyn kuolohon!»

Emil, jota liikutti kuulla sairaan äitinsä laulavan, oli mennyt vuoteen
luo. Siinä hän nyt istui kyyneleet silmissä pidellen äitiä kädestä.
Laulun loputtua tulivat toisetkin kamariin.

»Kiitos!» nyökkäsi äiti. »Sain siis kumminkin olla kirkossa.»

Lasten oli häntä niin sanomattoman sääli; hyvin he huomasivat, että
tauti hänen elämäänsä hivutti. Mutta hän oli kaunis kärsimyksessään,
silmät voivat loistaa niin omituisesti mustien kulmien alla, he
tunsivat kaikki niistä säteilevän suuren, puhtaan äidinrakkauden,
siunauksen; se vaikutti kuin lämmin syleily, joka yhdisti heidät ja
antoi voimia kestämään paljon.




XI.


Mitäpä tässä muuta taisi, kun lyödä rystäät pöytään ja käydä käsiksi
elämään sellaisena kuin se oli, oli Jörgen sanonut itselleen häiden
jälkeen.

Hän oli etsinyt lievitystä rasittavassa työssä, oli huvitellut
lauluseurassa, voimistellut metsästysseurassa, ylvästellyt siinä
tietoisuudessa, että hän nyt oli »veroa maksava kaupungin porvari», oli
heittäytynyt kummallisiin riitoihin ja kirjoittanut Folkebladetissa
kaasusta ja katuojista.

Mutta vastamäkeen käynti oli niin vaikeata.

Ei siksi, että Amalie oli taipumaton, kaukana siitä: mutta hän oli niin
tavattoman vähäpätöinen, niin lapsekkaan hyvä. Tuskin kuukauttakaan
hän oli elänyt hänen kanssaan, kun hän jo tunsi joka sopen hänen
aivoissaan: Jos ihmisen ajatusvoima riippui sähhön vaikutuksesta
— niinkuin hän jossain oli lukenut — niin, kyllä hänen aivojensa
»hemisfeereissä» oli aivan vähän valoainetta. Päivä päivältä samat
puheet hänen ystävättäriensä hatuista, samat sanat samoista asioista.
Ja sitten hän oli niin unteloinen, puolet päiviä hänen pyöreä, pieni
ruumiinsa venyi amerikalaisessa soututuolissa, jonka istuimeen jo tämän
lyhyen ajan kuluessa oli tullut pyöreä syvennys, kuin olisi siinä
maannut iso, raskas kuula.

»Hiisi vieköön, heristele itsesi kerrankin virkeäksi, Amalie!» pääsi
yhtenä päivänä Jörgenin suusta.

Sen perästä Amalie muutamina päivinä oli hyvin toimelias, hääri
kyökissä rouva Lundin tai äitinsä kanssa, mutta vaipui sitten taas
tavanmukaiseen laiskuuteensa.

Sen pienen, rakennuksen toisessa päässä olevaa huoneen, josta hän
kirkkaina aamuina etäällä metsän takaa näki merta, ja jossa kuu illoin
myötätuntoisesti hän hyväili, hän oli laittanut itsellensä somaksi
työhuoneeksi, jossa kumminkin käsi hyvin vähän voi työskennellä mutta
ajatus sitä enemmän. Usein aamuisin hän seisoi siellä ikkunan ääressä
katsellen »Sigyn» höyrylaivaa, joka kulki Jyllantiin. Silloin väikkyi
hänen silmissään mitä kummallisimpia näkyjä, näkyjä, jotka kauan
pysyivät aamun rusohohteisessa ilmassa.

Mutta saattoipa silloin sattua, että Amalie tuli hienossa aamupuvussaan
ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja hiipi lähelle häntä.

Hänen kodissaan oli päivin hyvin hiljaista. Ainoastaan kun karavaani
Fiskergadesta saapui, tuli pöly liikkeelle huoneissa. Rouva Konge
liikkui huoneissa kuin kevyt ilmanhenki, hän puhdisti pois pölyn,
järjesti uutimia ja asetti paikoilleen, sillä välin, kun molemmat
pitkät Lundit syödä natustelivat ruokahuoneessa, kyökissä ja
arkituvassa ja silloin tällöin asettuivat ikkunan luo ja nyökkäsivät
ylhäisesti kadulle. Herra Konge venytteleikse sohvassa ja koetti
ärsyttää Mallen kekseliäisyyttä iloisuuden elvyttämiseksi, sillä ukon
mielestä oli hänen luutnantistansa tullut sellainen hidas ja ikävä
kotikoiran vötys.

Niin, arveli tähän soimaukseen kerran Jörgen, minkäpä sille nyt taisi,
ettei ollut Olli-enon elämäniloa, niinkuin monella muulla.

Olli todisti sen hyväksi sen elämänilon — se oli niin hemmetin hyvä,
uk, uk, uk! Juuri naulalleen vaikka teilaa minut, uk, uk, uk!

Olli sylkäsi mielellään tuollaisen mielenpurkauksen perästä, meni
sylkiastian luo ja läiskäytti siihen suun täydeltä ruskeaa nestettä,
joka pyryytti hiekan ylös ilmaan — ikäänkuin säikähdyksestä nesteen
paljoudesta — jonka jälkeen hän kääntyi, pyyhkäsi suutaan, katsoi
toisesta toiseen ja laski kurkustaan uusia kulahtelevia: »Uk, uk, uk!»

Apeksi tultuaan muuttui Ollin käytös jokseenkin rehenteleväksi, ja
hän käyttäysi käskevästi kirjakauppiaan kodissa. Olihan hän rouvan
isä, joka tyttärelle myötäjäisiksi antoi 35,000 kruunua, ja toimitti
heille komean kodin, olihan hänellä siis oikeus olla hiukan pönäkkänä
Mallen tuvissa. Mitäpä hän, luutnantti, osaltaan olikaan tuonut
»yhtiöön»? Tyhjän huoneuston ja puodin, josta hän maksoi paljon enemmän
ulostekoja, kun kukaan ihminen aavistikaan.

Milloin Olli-enon puheesta kuului tällaisia ajatuksia ilmaisevia ääniä,
tuntui nuoresta, lämminverisestä miehestä kuin kihinää hiusjuurten
ympärillä.

Sunnuntaisin meni Jörgen usein maalle, jonnekin metsästysyhdistyksen
piiriin, jonka valittu päällysmies hän oli. Siellä, mailla ja metsissä,
jossa pyssyt pamahtelivat ja sai juosta itsensä uuvuksiin, saattoi
hän tulla mitä iloisimmalle tuulelle ja innolla ja halulla ottaa osaa
metsästykseen.

Tai käveli hän ulos ystävänsä, Niilo Erhardtin luo maalla (Amalie
ei koskaan tahtonut tulla mukaan — »ne talonpojat!») hänen raittiin
pikku vaimonsa ja muiden nuorten kanssa keskustelemaan ajan henkisistä
riennoista: naturalismista kirjallisuudessa, Björnsonin ja Ibsenin
viimeisten kirjain sisällyksestä y.m. Hän ei koskaan lähtenyt Niilo
Erhardtin kodista tuntematta, että hän vei jotain hyvää mukanaan tästä
somasta, onnellisesta talonpoikaiskodista.

Mutta kun hän sitten tuli kotiin, usein sydämensä syvyydessä toivoen
voivansa istuutua Amalien luo puhumaan hänen kanssaan päivän
tapahtumista, niin saattoi sattua, että hän löysi Kongelaiset ja joukon
heidän ystäviänsä mukavasti ajoittuneina hänen pitkän ruokapöytänsä
ympärille, mässäten kaakkoja, viiniä ja punssia ja puhuen yhteen
ääneen... »Ohoi? Tuollahan tulee vävypoikakin! Tulepas tervehtimään
vieraitamme! Nämä ovat tuttaviani, kauppias ja laivuri ja heidän
vaimonsa... Malle, tuo lasi miehellesi, että saadaan kieltä kastaa ja
laula sitten asia säestyksellä kääresyltylle!»

       *       *       *       *       *

Oi, tätä kotia!

Nyt hän melkein vuoden umpeen oli kestänyt tätä elämää Amalien kanssa,
ja tämän ajan kuluessa hän oli tehnyt sen huomion, että karavaani
— tai ainakin osa siitä — ainakin seitsemän kertaa viikossa oli
käynyt katsomassa Amalien keinuja ja kuunnellut hänen lapsekasta
lörpötystänsä, hänen täytyi kuunnella Olli Kongen pistosanoja
ja nuhteita, oli nähnyt hänen rasvaisten saappaittansa jälkiä
huonekalujensa päällyksillä, ja uuninreunalla, mällinjätteitä ja
sikarinpätkiä ja isoja, ruskeita täpliä sylkiastioiden kirkkaalla
messingillä — oi tätä elämää! Niin lohduttomana, kerrassaan
epätoivoisena oli tulevaisuus hänen edessänsä.

Möller mietti. Tämä hiljainen herra, joka lihottavien silmiensä ja
herkkätuntoisten rumpukalvojensa avulla pääsi kaikkien ihmisten
salaisuuksien perille, oli jo aikoja sitten päässyt selville kaikista
Jörgenin salaisuuksista ja asteli nyt pienessä, yksinäisessä kodissaan
— muuan pieni puutarhurin talo Storgaden portin ulkopuolella — ja repi
sankkaa, harmaata tukkaansa.

»Rakas rouva Bang», puhkesi hän sitten kerran puhumaan istuessaan
kanslianeuvoksettaren vuoteen ääressä, »asiat eivät ole hyvin poikanne
kodissa.»

»Kai se on Marie Römer?»

»Niin on.»

Kanslianeuvoksetar huokasi. »Ettekö te voisi vähän rohkaista, te ja
Niilo Erhardt? Jos koettaisitte liittoutua yhteen te kaksi?»

»Mahdollisesti.»

»Lähettäkää Niilo Erhardt tänne minua luokseni; tahdotteko?»

Rouva Bang ymmärsi, että hänen oli hankittava uusi apujoukko. Tässä
oli hyvää tarkottava viekkaus otettava palvelukseen, miehen ja naisen
viekkaus.

Rouva Kongekin kutsuttiin.

»Meidän lapsemme eivät ole onnellisia.»

Kyynel vierähti kauppiaan rouvan poskelle.

»Minä koetan tehdä voitavani taivuttaakseni poikani mielen Amaliehen —
tahdotteko tehdä saman tyttärenne suhteen?»

Rouva Konge ei tiennyt mitä tehdä.

»Teidän on koetettava saada hänet hoitamaan kotiaan ja talouttaan.»

»Hänhän on lapsi.»

»Niin, mutta hän ei saa siksi jäädä. Elkää te hoitako taloa hänelle,
se on synti kerrassaan. Itse hänen tulee se tehdä, hänen tulee tuntea
velvollisuuksiensa vakavuutta.»

»Suokoon Jumala, että hän voisi!»

»Auttakaa te häntä alulle. Te, joka kodistanne pappilassa kyllä tiedätte
kuinka taloa on hallittava. Auttakaa häntä tolalle ja auttakaa
eteenpäin.»

Rouva Konge lupasi tehdä kaikki, mikä hänen voimissaan oli.

»Oi niin!» huokaili hän katua alas kulkiessaan. Olihan hän lakkaamatta
sanonut siellä kotona, että Amalieta oli totuttaminen käyttämään
käsiänsä ja hyviä taipumuksiansa!

Möller ryhtyi kohta tehtäväänsä.

»Sinä et ole oikein terve, Bang: sinun pitäisi matkustaa jonnekin.»

Matkustaa? Niin, kuinka hartaasti hän halusi päästä tästä, vaikka
vähäksikin aikaa, päästä aurinkoon ja vapauteen ja vetäistä pari
siemausta raitista ilmaa muilla seuduilla.

»Kyllä minä kaupan hoidan», tarjoutui vanhus. »Mutta elä matkusta
Vejleen. Elä tee sitä, Bang, jos tahdot minun neuvoani seurata.»

Jörgen kiersi viiksiään ja katsoi häntä syrjästä. »Ota vaimosi mukaan
ja mene Himmelbjærgetille pariksi viikkoa», esitti vanhus. »Eihän
se tosin ole seitsemäs taivas, johon tulet; mutta ehkäpä kumminkin
virkistyt kun pääset puhtaaseen ilmaan.»

Nuori mies seisoi äänetönnä miettien vanhuksen sanoja.

       *       *       *       *       *

Sitten muutamana tyynenä toukokuun aamuna hän sääli vaatteita
matkalaukkuun ja läksi laivalla — sillä, jota hänen katseensa kymmenet
kerrat oli seurannut merelle.

Amalie ei ollut mukana, eikä hän ollut sanallakaan häntä mukaansa
mairitellut. Hän oli tuntenut, että jos mieli hänen palata,
voimistuneena miehenä, niin oli hänen meneminen yksin.

Ja voimistuneena miehenä hän _tahtoi_ palata.

Kummallinen tunne, joka voi ihmisen vallata, kun seisoo laivan kannella
katsellen, kuinka kotoiset paikat silmistä hälvenevät. Eikö tosiaankin
hänen rintaansa ahdistanut siinä kiikarilla tähystellessään kattoa,
jonka alla Amalie nyt istui yksin, niin yksin — —

Mutta eihän voinut muutoin ollakaan. Ehkäpä ilo olisi sitä suurempi
hänen palatessaan. Kaksi käsivartta: »Tässä olen taas — mies, joka on
ollut hieman lähempänä taivasta kuin arkiaikoina, ja joka nyt tahtoo
koettaa luoda uuden onnen kotiimme!»




XII.


»Toukokuu puhkeavine lehtineen ja välkkyvine kastepisaroineen...»

Puh, kuinka lämmin nyt oli — melkein kuin juhannuksen aikana? Kumminkin
niin raitista niin ihanaa! Hän saattoi kerta kerraltaan aukoa suutaan
ja sieraimiaan ja syvin siemauksin täyttää rinnan happoisella
metsäilmalla.

Useita päiviä hän ratkeili Vejle-seudun metsissä. Etsien rauhaa ja
lepoa oleili hän mieluimmin yksinäisissä laaksoissa, joissa hän voi
loikoilla viheriässä ruohossa ja katsella metsävuohia ja pikkulintusia.

Mutta ilmassa ei ollut rauhaa, oli kuin tuulen hengessä olisi ollut
jotain liikkeeseen kiihottavaa, mieltä paisutti epämääräinen odotus,
aavistus, joka hänessä synnytti tuhansia levottomia tunteita.

Mitä olivat nuo väikkyvät vilahdukset hänen mielessään, vilahdukset
jostain, joka oli ja ei ollut, muistoja kuin toisesta olemassaolosta,
pilkahdus onnesta, joka odotti päivien ja öiden peitteen takana?

Aikaisemmilta ajoilta hän tunsi tämän rauhattoman levottomuuden, tämän
tuskallisen ilon, joka ojentausi jotain _tulevata_ kohti.

Saattoi tapahtua, kun hän oli heittäytynyt jollekin varjoiselle
paikalle, että käsi tapaili povitaskua ja katse vakoillen kulki
puunrunkojen ja pensaiden välitse. Omantunnon hieman aristellessa, joka
kumminkin vain enensi hänen salaisen puuhansa viehätystä, otti hän
esiin piirustuskirjansa ja kääri auki pienen silkkipaperin. Ja sitten
hänelle koitti juhlahetki, muuan niitä rikkaita, jolloin puhtaiden
unelmien ilo hänet täytti. Täällä hän häiritsemättä voi upottaa
olentonsa hänen olentoonsa, voi nähdä hänen silmiensä loistetta, kuulla
hänen ääntänsä, joka meni hänen lävitsensä kuin väräjävät ooboen
sävelet.

Ja ymmärtävä luontoäiti kaareili hiljaisuuttaan hänen ylitsensä,
linnut tulivat esiin oksilla, panivat päänsä kallelleen ja tirkistivät
iloisina alas, puut löyhyttelivät vilpoisuutta lehvillänsä ja aurinko
hymyili välähdellen vasta lehvittyneiden oksien välitse hiljaiselle
kuvanpalveijalle.

Muutamana iltapäivänä hän päämäärättä maleksi pyökkimetsässä. Mitä hän
tahtoi? Miksi hän kuleksi täällä rinta paisuneena ja kiusasi itseään
ajatuksilla, joita hän ei saanut ajatella?

Hänen tarkoituksensa ei laisinkaan ollut tulla Vejleen; mutta sattui
siten, että hän matkalla kävi tervehtimässä lapsuudenystäväänsä, Kaarle
Brunia, joka nyt oli maisemamaalari ja asui Aarhusissa, ja kun tämän
ystävän juuri piti tehdä matka Koldingiin, niin Jörgenin halutti lähteä
mukaan. Ja nähtyään Kaldingin, tuntui hänestä, että hänen myöskin piti
saada nähdä kauniin Vejleseudun. Hän ei katunut, että hän matkalla oli
avannut sydämensä ystävälleen ja kertonut hänelle suhteestaan Marie
Römeriin, sillä Kaarle Brun oli uskollinen luonne, joka osasi säilyttää
salaisuuden.

Hän kääntyi muutamalle kapealle polulle ja astui länttä kohti.
Haaleanvehreiden lehvien yli kimalteli aurinkoinen taivas, tuossa
surisi siipiä, täällä nuokkui kukkanen, ja joka puolelta soi viserrystä
ja liverrystä viheriöistä latvoista. »Elvy elämään uudestaan, ole nuori
ja iloinen!» soivat metsästä tuhannet äänet.

Pyökkipuusta oli oksa katkennut ja pudonnut kahden pensaan väliin polun
poikki kyynärän korkeudelle maasta.

Suu meni hymyyn viiksien takana. »Sinä et pääse tästä yli.» —
»Enköhän?» — Hän peräytyi pari askelta, rypisti kulmansa ja pani
juoksuksi — yks kaks hän oli yli. Hän kääntyi, vilkasi oksaan ylpeän
katseen ja astui eteenpäin.

Oi, noita iloisia lintuja, tuota raitista, happoista ilmaa... kas
_tuolla_, kas _tuolla_! Hän kumartui ja tähysteli muutaman oksan alta
valkoista päivänvarjoa alhaalla laaksossa. Juuri samassa hän huomasi
mielessään omituisesti kiihottavaa aaltoilemista. Hän kumartui ja
vääntelihe, harmistui estäville oksille, tirkisti ja tirkisti mutta
poissa se vaan oli.

Ehdottomasti hän astui pari ravakkaa askelta sanajalkojen ja
vadelmapensaiden sekaan, mutta seisattui äkkiä ja pää teki sekavan
liikkeen. Olihan hulluutta sitä mahdollisuutta ajatellakaan...

Samassa hänen silmissään vilahti tummanpunainen hame, ja kuohahti
uudestaan. Vastustamattoman vaikutuksen pakosta hän ohjasi askeleensa
jyrkkää rinnettä alas ja saapui kohta mäkeä kiertävälle polulle.

Missä hän oli?

Hän kiirehti kulkuaan ja tuli muutamassa käänteessä avonaisella
paikalle, jossa auringon häikäisevä valo paistoi solakkaan, suoraan
naisen selkään. Sydän paukutteli hänen rinnassaan, silmät tuijottivat —
— nyt hän jo oli aivan lähellä naista, mutta ei nähnyt hänen kasvojaan
päivän varjolta. Nyt näki jo — hän oli vaaleaverinen — ja sitten tuo
varma, kaunis käynti, joka vaikutti kuin tahdintarkka soitto.

Säikähtyneenä käänsi nainen kasvonsa häneen ja astui syrjään.

Mutta silloin hänen kiihoituksensa äkkiä hälveni, oli kuin häntä olisi
kasvoihin lyöty kylmällä, märällä vaatteella.

»Pyydän anteeksi, neiti», hän sanoi nostaen lakkiaan; »minä luulin
teitä — — muutamaksi tuttavakseni.»

Hän esitti itsensä ja sai tietää, että nainen oli rouva Hahn; muutamien
minuuttien kuluttua he jo vilkkaasti keskustelivat metsästä ja seudusta.

Aukosta metsässä näkyi etäältä nummelta kirkko. Tunsiko rouva sen?
— Kyllä hän sen hyvin tunsi; se oli muuan hänen lankonsa kirkkoja.
Juuri sinä samana päivänä hän oli pistäynyt Ödumin pappilassa, mutta
sekä hänen lankonsa, tämän äiti ja eräs nuori neiti, joka oli heidän
kodissaan, olivat menneet Silkeborgille Himmelbjaergetille, jossa
heillä oli aikomus viipyä viikon loppuun.

»Sehän oli ikävätä!» Jörgen oli hetkisen ääneti. »Onko lankonne jo
vanhempi mies?»

»Ei ole, hän on nuorempia pappeja — leskimies ja hänellä on pieni
tyttö... katsokaapas tuota metsävuohta tuolla!»

He katsoivat hetkisen eläintä, joka seisoi pää kohotettuna ja ikäänkuin
nuuski ilmaa.

»Onko se nuori neiti ehkä tyttären opettajatar?» kysyi hän vihdoin ja
sytytti sikarinsa.

»Ei, tyttö on vasta neljä, viisi vuotias... katsokaa, kuinka se
keikailee!»

»Onko hän sukua papille?» kysyi Jörgen edelleen ja katsoi sikaria
koettaen saada sen syttymään.

»He ovat serkukset.»

»Ooh — vai serkukset!»

»Niin... kas, nyt se kääntyy ja kiitää tiehensä!» Hän seurasi
silmillään eläintä pyökkimetsään.

Keskustelu seisattui. »Hm?» Ikäänkuin kuitenkin jotain sanoakseen kysyi
Jörgen oliko tyttönen hyvin kiintynyt siihen nuoreen neitiin.

»On hän, riippuu hänessä kuin äidissään. Neiti Römer onkin oikein
herttainen ja hyvä tyttö, sivistynyt tyttö, koko pappila on hänen
tultuaan muuttunut valoisommaksi, vaikka hän on luonteeltaan vähän
hiljainen. En tiedä kuinka se on», puheli rouva, »niitä on nuoria
tyttöjä, jotka tanssisalissa näyttävät niin pieniltä ja vähäpätöisiltä,
mutta täyttävät niin paljon kodissa.»

Niin, siinä oli Jörgen hänen kanssaan aivan yhtä mieltä.

Rouva katsoi kelloaan ja teki hämmästyneen liikkeen: »Minun täytyy
lähteä!»

Jörgen heittäysi nurmirinteelle. Mutta hän ei voinut maata, ei istua,
eikä kävellä.

Vielä samana iltapäivänä hän kulki Silkeborgiin vievää tietä ja illalla
hän odotteli laiturilla, kun »Hjejlen» tulla tuprusi tuoden matkustajat
Himmelbjaergetiltä.

Pettyneenä ja väsyneenä hän meni hotelliin ja valvoessaan yöllä
vuoteellaan päätti hän seuraavana päivänä matkustaa tiehensä, hän ei
tiennyt mihin, mutta pois vain täältä.

Mutta kun aamuaurinko punasi ikkunoiden sälekaihtimet, kiihtyi
tuska rinnassa uudestaan ja ärsytti tunteet ja ajatukset uudestaan
hermostuneeseen jännitykseen. Ilma oli niin ihanata, metsä oli
sinertävän hämärän peitossa, vedenkalvo kimmelsi. — Tuhat tulimmaista,
lähtisikö näin!

Hän meni alas rantaan ja astui veneeseen.

Keulassa hän seisoi ja hengitti levottomasti; koti muistui taas äkkiä
mieleen ja puristi tuskallisesti sydäntä. Mutta nämä tunteet hukkuivat
kohta toisiin. Sydän jännityksessä, mieli epämääräisen odotuksen
valtaamana ja vähintäkään huomaamatta ympäröivää luontoa hän seisoi
katsellen siihen suuntaan, josta Himmelbjaerget tulisi näkyviin.

Tuossa se olikin? Kuin voimakkaasti esiintyvä motiivi kaukaa soivassa
voitonhymnissä kohosi huippu muistomerkkineen laakson yli, loistaen
puhtaimmassa aamuvalossa. Sydän alkoi kovasti sykkiä, ja rinta paisui
rohkeudesta.

Laiva tuli laituriin ja matkustajat menivät maihin. Hän silmäili
oikeaan ja vasempaan, tähysteli jokaista naista, tuijotti tietä
pitkin...

       *       *       *       *       *

Ja Himmelbjaergetillä tapahtui sitten se, jonka hän hyvin tiesi olevan
hullusti; se, että hän näki hänet jälleen.

Hän istui H.C. Andersenin penkillä katsellen laaksoon. Samassa kun
Jörgen rinteellä huomasi valkoisen niskan, posken ja leuan hienot
piirteet, kiitivät sieluun kaikki tuntemisen voimakkaat tunteet ja
seisauttivat hänet siihen paikkaan.

Hän käänsi päätänsä. Hän ei kiljahtanut hämmästyksestä, hiljainen
huudahdus vain pääsi hänen huuliltansa. Mutta Jörgen näki kasvojen
kalpeudesta ja katseessa äkkiä kuvastuvasta kauhistuksesta, että hän
joutui kovan tuskan valtoihin.

»Täälläkö te oleilette?» virkkoi Jörgen, koettaen saada äänensä niin
hämmästyneeksi kuin suinkin jaksoi.

Niin, hän oli tullut sinä iltana, pastori Larsenin ja hänen äitinsä
kera.

Nyt vasta huomasi Jörgen pienen vaaleapukuisen tytön, joka jonkun
matkan päässä heistä etsi kukkia ja kanervia.

Jörgen kyllästyi itseensä. Kuinka hän saattoikaan seisoa tässä
teeskennellen tätä typerää hämmästystä? Miksei hän rehellisesti
tunnustanut: »Marie, minä tiesin teidän täällä olevan, ja sentähden
tulin tänne, ja tässä minä nyt olen — sairas, onneton mies, joka
sisällisesti palaa poroksi.»

»Sallitteko?» kysyi Jörgen istuutuen hänen viereensä.

Hämmennystäkö? Ei ollut hämmennyksen jälkeäkään kumpaisessakaan.
Kumpikin istui solakkana ja raittiina, kumpikin puhui
välinpitämättömällä äänellä, joka tarkoitti sanoa: »Minua ei hämmästytä
tämä kohtaus.» Mutta kumminkin kumpikin hyvin huomasi hämmennyksen
toisessaan vaikka se viekkaasti koetti piillä välinpitämättömyyden
ja hilpeyden takana, ja se kiihottamistaan kiihotti heidän kuumeista
mielentilaansa.

Keveät, vaaleat usvapilvet hunnuttivat nuoren pyökkimetsän leveässä
rotkossa oikealla ja sankkana teräsharmaana, pitkin, liitelevin liepein
se peitti koivut vasemmalla, mutta lampien pinta oli kuulakka ja
sieluton kuin peili, jota keveä hengitys himmentää.

Äkkiä valui punertava valovirta läpi usvan, yli myllyjen ja
tiilikattojen Ryn asemalla — koko maisema alkoi elää ja riemuitsi:
»Aamu, aamu!»

»Ne ovat niin omituisia, nuo väkevät valovirrat, jotka niin äkkiä
valahtavat esiin ja antavat kaikelle elämää!» puhui Jörgen.

»Juuri sitä samaa minäkin tässä ajattelin.»

»Tuntuu kuin se herättäisi jotain meissä, jotain, joka
vastustamattomasti puhkeaa eloon.»

»Mutta samassa saattaa sen himmentää uusi pilvi... katsokaahan vain
tuolla alhaalla!»

Keveä varjo kuin tuulen ajamaa savua lipui kanervikon yli ja siitä
eteenpäin veden kalvolle.

»Päivänpaiste ja varjot, ne seuraavat toisiaan», sanoi Jörgen huoahtaen.

»Lienee hyvä, että niin on.»

»Olemme vain tottuneet niin sanomaan. Olemme niin mielellään hurskaita.
Mutta _tarkotammeko_ aina mitä sanomme?»

Oli kuin näitä sanoja seuraava äänettömyys olisi kiihottanut häntä
jatkamaan.

»Luontonne kaipaa kuitenkin aurinkoa, yhä aurinkoa», alkoi Jörgen
taas. »Sellaisiksi on Jumala meidät luonut. Varjossa meistä ei tule
laisinkaan mitään.»

»Löytyy kuitenkin toinenkin valo, kuin se, jota te ajattelette.»

»Te tarkoitatte valoa sydämessä. Niin, ehkäpä meistä voi tulla hyviä
kristityltä varjossa ja ehkäpä voimme saavuttaa sen »korkeamman rauhan»
josta äitini puhuu; mutta täysiverisiä ihmisiä, jotka elävät elämän
raittiisti ja voimakkaasti, sellaisia meistä ei tule — ei ilman
tavattoman tarmokasta tahtoaa.»

Jörgen oli suoristautunut ja teki voimakkaita liikkeitä nyrkillään.
Hän tunsi hyvin sisimmässään, että hän kuumeisessa mielentilassaan
tässä hieman ilveili herättääkseen hänen osanottoansa. Ymmärtäköön hän
vain, että syvä tuska häntä sisällisesti kalvoi, sillä hän tiesi, että
jos mikään, niin aavistus salaisesta haavasta nuoren miehen rinnassa
kykenee herättämään myötätuntoisuutta naisen sydämessä. Mutta toisaalta
hän taas ei tahtonut vähentää hänen kunnioitustansa raukkamaisella
valituksella, päinvastoin — hänen piti ihailla häntä sen miehekkään
tunteen takia, että hän koetti salata tuskansa ja peitellä kaikki. —
»Oh, kuinka jaksanenkaan!» ajatteli Jörgen ja nojasi penkin selkäimeen.

No kynttiläjalat tulivat usein hänen mieleensä ja vihdoin hän sai
niistä kiittäneeksi.

»Oo», virkahti neiti Römer.

Hän levitti päivänvarjonsa, mutta laski sen uudestaan kokoon, kun ei
ollut ensinkään päivänpaistetta sillä paikalla.

Oli kuin veri olisi pyrkinyt syöksemään ulos kasvoista. Tuhansia
kertoja häntä oli harmittanut että hän oli tullut lähettäneeksi ne
kynttiläjalat — ja lähettäneeksi ne sillä tavoin, nuo houkkamaiset
rivit mukana »toivottaa teille tuttava». Eihän olisi tarvinnut lähettää
mitään morsiuslahjaa, kaikessa tapauksessa olisi se ollut tehtävä
avonaisesti mistään välittämättä: »Elkää halveksiko tätä pientä
lahjaa», esimerkiksi. Mutta hän olikin ollut niin hämmennyksissä,
ei ollut tiennyt kuinka käyttäytyä, ja sitten tulivat juuri nuo
sanat kirjoitetuiksi, joiden johdosta hän voi tehdä kaikellaisia
johtopäätöksiä. Kuinka häntä harmitti ja hävetti.

»Kiitän myöskin toivomuksestanne valosta kotiin», jatkoi Jörgen, jonka
suun ympärille oli ilmestynyt muutamia jäykkiä piirteitä.

Tällä kertaa hän ei vastannut mitään, vaan tyytyi pieneen
päänliikkeeseen, jonka voi tulkita näin: »No niin, — kirjoitinhan
jotain siihen suuntaan.»

Hänen hengityksensä kävi yhä lyhyemmäksi. Tuo onneton kirjelippu, nuo
kömpelöt sanat, jotka — sen hän huomasi — juuri oli selitettykin siten,
kun hän jälestäpäin pelkäsi, selitetty viittaukseksi hänen puoleltaan,
että heidän välillään oli ollut salaista ymmärtämistä.

»Mutta jos oikein olisitte tuntenut olosuhteet, niin ette olisikaan
kirjoittanut niitä sanoja valosta kodissa», jatkoi Jörgen.

»Minä en tiedä mistään olosuhteista.»

»Ette te tiedä, mutta niitä on kumminkin.»

Niinkun ainakin, milloin hän tuli ajatelleeksi isäänsä, vihlasi häntä
tuskallinen tunne.

»Minä en odottanut saavani valoa kotiini, sitä ei tullut, eikä sitä
konsaan tulekaan.»

Nämä sanat herättivät hänessä sääliä, mutta sääli ei kuitenkaan ollut
hänen sielunsa sisin tunne. Arvelut ja kysymykset myllersivät hänen
mielessään ja ikäänkuin ryntäsivät yhteen ainoaan soppeen, joka oli
täynnään vahingoniloa.

Hän odotti lähempää selitystä, jonkun salaisuuden paljastamista; mutta
mitään sen enempää ei kuulunut.

Syntyi pitkä äänettömyys.

Hän istui puolittain Jörgeniin kääntyneenä ja vilkasi häneen tuon
tuostakin salaisen katseen; hän näki hänen sielunsa kärsimisen ja äkkiä
valtasi hänet syvin sääli.

Jörgen muisti pari värssyriviä jostain kirjasta:

    »Ich liebe sie, und sie liebt mich.
    Doch keiner sagt: Ich liebe dich.»

    [Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua.
    Mutta kumpikaan ei sano; Minä rakastan sinua.]

Aina ristiriidassa itsensä kanssa. Aina taistelussa sen vartijan
kanssa, joka äidin rukousten ja puheiden vaikutuksesta lapsuudesta asti
oli hänessä muodostunut, omantunnon valpasta vartijaa vastaan, joka
aina oli saapuvilla, milloin hän oli antautumaisillaan luonnonhalunsa
aaltoihin.

Mutta jos hän nyt kerran rohkaisisi itsensä ja seuraisi sisimmän
kaipuunsa ääntä? Kuuma hellyyden tunne alkoi liekehtiä hänessä kuin
hehkuva hiilos hiipuvan tuhkan alla, johon äkkiä puhaltaa voimakas
ilmanveto; ajatus, hurja päähänpisto pälkähti mieleen...

Samassa pisti esiin pää oksien välistä vasemmalla. Jörgen näki mustan
huopahatun ja silmälasit, jotka hämmästyneinä tuijottivat heihin.

Mies ponnisteli rinnettä ylös, laskematta Jörgeniä silmistänsä,
nähtävästi epätietoisena tunsiko hän hänet tai ei.

Neiti Römer nousi seisomaan: »Pastori Larsen — kirjakauppias,
luutnantti Bang.»

»Ah, vai olette te herra Bang... hauskaa tehdä herra luutnantin
tuttavuutta», vakuutti nuori pappismies, mutta kasvot olivat happamet
kuin katkeran ryypyn nieltyä.

Hän kääntyi neitiin:

»Eiköhän pikku Kajalia jo ole kylmä?»

»Kenties.»

»Minä luulen niin, minä pelkään; sen tähden jos sinä, Marie kulta...»

Heidän puhuessaan tutki kirjakauppias pappia. »Vaaleanpunainen
kokoparta», hän sanoi itsekseen kuin kirjoittaisi hän sen muistiin
sisällisesti. »Se tahtoo sanoa; leuka ja ylähuuli on jotenkin paljas...
huonokasvuista... vain muutamia yksityisiä, pitkiä, punertavia
parranhaivenia. Musta leveälierinen lakki, pitkä punertava tukka...
ahvenselkä...»

Jörgen ei voinut ymmärtää, missä se henkevyys hänessä istui, mutta kai
se istui jossain sisäpuolella hakkautuneen kauluksen alla.

Pappi vetäsi liivinsä suoraksi, pyyhkäsi tukan korvien taakse, harjasi
kämmenillä hihojaan ja rykästeli.

»Hööm! Niin tehän olette monet... höm... vuodet eläneet saman katon
alla neiti Römerin kanssa.»

»Niin, me olemme vanhoja tuttavia.»

»Hö —öm! Täällä on kaunista, eikö totta?» Nuori pappi teki suuren
liikkeen käsivarrellaan Ryille ja lammille päin, samalla kun katse
tutki neiti Römeriä ja huolestuneena vilahti lapseen.

Ja sitten hän alkoi kertoa — suuriäänisesti ja voimakkaasti —
mahtavista selänteistä, istutuksista y.m.

Neiti tarttui pikkutyttöä käteen ja läksi hänen kanssaan. Jörgen katsoi
hänen jälkeensä eikä kuullut sanaakaan papin puheesta.

Sivukäytävälle kääntyessään vilkasi neitonen häneen läpitunkevan,
kummallisen katseen — — ja hävisi sitten puiden väliin.

»Tämä luonto on suuremmoinen», virkahti pappi. »Mutta aamuisin täällä
saattaa olla kylmä... olemmehan niin korkealla», jatkoi hän hymyillen.
»Kadunpa etten ottanut saaliani mukaan.» Hän ryki ja pyysi anteeksi —
kevätilma — —

Tuntikauden istui Jörgen vielä penkillä katsellen laaksoon, näkemättä
muuta kuin kaksi kummallista silmää.

Kun hän myöhemmin kysyi neiti Römeriä hotellissa, sai hän tietää
pastori Larsenin matkustaneen koko perheensä kanssa.




XIII.


Tämä salattu, sanaton lemmensuhde, tämä puhdas sielunsuhde, jota
lihallinen ajatus ei milloinkaan ollut koskettanut, se oli vuorokauden
suuri intohimoinen ilo.

Kului joku aika hiljaisissa mietteissä työaikojen välillä. Hänet
valtasi tavaton halu ruumiilliseen työhön. Hän kantoi raskaita taakkoja
ylös luhdille kuormasta kadulla voimanponnistuksella, joka ajoi veren
hänen päähänsä, nosti raskaita laatikoita puotiin, ja tällainen urheilu
raitisti häntä ruumiillisesti ja henkisesti.

Koko kesäkuun ajan hän retkeili luonnossa ja tuli toisinaan kotiin
vasta puolenyön aikoina. Luonto oli tullut hänen uskotukseksensa,
se puolusti häntä, se ikävöi kuin hänkin ja unelmoi aavistettua
täydellisyyttä. Oli kuin houkuttelisi se ja kutsuisi kaikkia
ymmärtäväisiä ihmissydämiä yhtymään kanssaan siihen suureen
vapautusikävään.

Etenkin vaikuttivat hänen mieleensä luonnon yölliset äänet — nuo kuin
jostain piilosta kuuluvat salaiset huokaukset, kuiskailevat äänet,
etäinen loiske, hiljaiset; tuskanhuudahdukset metsän salaperäisistä
synnytyksistä, tuo äänten ääretön paljous, joka hiveli aavistuskykyä ja
pani sydämien sykkimään vavahtelevassa levottomuudessa.

Eihän hän kumminkaan tahtonut sitä maailman järjestystä, jota luonto
"huokaa ja ikävöi", ei sitä uutta paratiisiaikaa ja sen ruumiitonta
elämää, ei, hän tahtoi vaan saada sen maailman, jossa hänen mielensä
huokaili, toisia muodostetuksi, niin että hän voi siinä keveästi
hengittää ja laulaa elämän ylistystä metsänlintujen kanssa.

Mutta mielialoilla ei maailmaa saanut uudestaan muodostetuksi.

Hänen sielunsa sisimmästä, jostain sen hämärästä sopesta hiipi
toisinaan esiin puolivaloon pieni varovainen ajatus, joka kohotti
päätänsä ja katseli ympärilleen värähtelevässä jännityksessä, mutta
äkkiä vetäysi pois, kuin säikähtäen rohkeaa matkaansa.

Ei, eihän sitä ollut ajattelemistakaan, ei ensinkään — — sillä tapaa
kuin hän olikin mennyt naimisiin. Käyttää häntä arvoesineenä ja sitten
— kuin lurjus — heittää hänet luotaan, kun hän oli menettänyt arvonsa
— olihan se kerrassaan mahdotonta. Sitäpaitsi — Amaliehan rakasti
häntä, ja hänhän oli Jumalan pyhän alttarin edessä luvannut hänelle
uskollisuutta, niin kauan, kun Jumala kaikkivaltias antoi heidän
yhdessä elää — olihan se kerrassaan mahdotonta.

Mutta kuinka hän kestäisi tätä tällaista elämää, olemassaoloa, joka
hänessä kuivatti pienimmänkin pisaran elämänhalua?

Sitten tuli rouva Hahn ja teki hänet entistään onnettomammaksi.

Oli sunnuntain aamupäivä. Amalie, joka vielä oli aamupuvussaan, sävähti
tulipunaiseksi nähdessään sen hienon rouvan.

"Olkaa hyvä ja käykää istumaan... täällä ikävä kyllä, ei ole oikein
siistiä, minulla kun on ollut niin tavattoman kiire. Palvelijakin
on poissa... Annattehan anteeksi, että hetkeksi poistun; mieheni on
huoneessaan, hän tulee kai heti. Hän juoksi makuuhuoneeseen, hän tulee
kai heti." Hän juoksi makuuhuoneeseen, jossa kiiruimmittain heitti
ylleen toisen puvun.

Rouva tarkasteli huonetta sillä aikaa: Thorvaldsenin Kristuskuva,
Rafaelin Madonna del Grandusa... Hän silmäili kirjakaappiin: Ingemann,
Hauch, Martensenin etiikka... Ikkunalaudalla soututuolin luona
avonainen romaani.

Kun herraa ja rouvaa ei alkanut näkyä, meni ujostelematon vieras muitta
mutkitta ylös herra Bangin huoneeseen, johon hän saapui juuri parhaiksi
nähdäkseen hänen pistävän piirustuskirjansa povitaskuun.

"Anteeksi... hyvää päivää!" hän tervehti.

Jörgen punastui ehdottomasti ja nousi.

"Minä lähdenkin heti; mutta jutellaanhan nyt hiukan yhdessä... tässähän
vaimonne jo tuleekin."

Nyt seuraavaan jutteluun arkituvassa toimitti Amalie enimmät sanat.

"Olipa oikein ystävällisesti tehty, rouva Hahn, että pistäydyitte meitä
katsomaan... kuinka hattunne on soma! Varmaan se on Pariisista. Eikös
se olekin kauhean sievä, Jögge?"

Rouva Hahnin katse seurasi kaiken aikaa nuorta miestä, jokaista
hänen kasvojensa ilmettä, jokainen piirre, suun ympärillä tuli kuin
valokuvatuksi hänen tietoisuuteensa.

Amalie pyysi vieraalta anteeksi, että hänen oli meneminen katsomaan
liemipataa.

"Menkää te vain!" kiirehti rouva Hahn.

Tuskin sai Amalie oven suljetuksi laahustavien kantapäittensä jälkeen,
kun rouva Hahn kääntyi talon nuoreen isäntään ja katsoen häntä suoraan
silmiin sanoi; "Te ette ole onnellinen vaimonne kanssa."

"Onnellinenko? Olisi mielestäni parasta, rouva Hahn, ettette laisinkaan
puuttuisi..."

"Mutta minä teen sen nyt kumminkin. Tehän pidätte Marie Römeristä, ja
hän pitää teistä."

"Rouva Hahn..."

"Niin, rouva Hahn... oi te miesten mies!" huudahti hän äkkiä ja
silmien alaripset kostuivat. "Miksi te nyt käyskelette täällä ja
kidutatte itseänne katselemalla tuota kuvaa tuossa pianon yläpuolella?
Elkää te nyt vain ruvetko sellaiseksi hiljaiseksi kristityksi kuin
rovasti on."

Jörgen kalpeni ja rypisti kulmiansa.

"Niin, ei se hyödytä." Hän viskasi kyyneleet pois päänheitolla. "Teidän
täytyy päästä tästä kiduttavasta elämästä, tunnenhan minä sen hyvin
entisajoista."

"Te saatatte minut kovin hämmästymään."

"Niin, ihmiset saattaa kovin hämmästymään, kun sanoo heille, mitä he
itsellensä sanovat aamusta iltaan. Olkaa nyt rehellinen, Bang! Te
olette menneet naimisiin huumeesta tai rahain tähden tai jostain muusta
syystä ja perästäpäin on teille selvinnyt: Sinä kaikkivaltias Herra ja
Jumala, mitä olen minä tehnyt!"

Jörgen istuutui nojatuoliin, laski käsivartensa sen käsinojalle ja
piteli kädellä otsaansa.

"Olen sen jo kauaa tiennyt", jatkoi rouva. "Näin suoraan sieluunne
sillä kertaa siellä käytävällä."

"Mutta kun se nyt näin on tapahtunut?"

"Niin tekee sen uudestaan — _tietysti_!"

"Sen voitte _te_ tehdä, mutta _minä_ en voi."

"Kunko raamatunlause on teitä estämässä? Eikö niin?"

"Te tiedätte, rouva Hahn — olenhan sanonut sen teille jo ennen — meillä
on niin erilainen elämänkatsantokanta."

"Ja tunnemme kuitenkin juuri samaa — meissä on sama syvä, jäytävä
onnenkaipuu... niin niin, sydämessänne te myönnätte minun olevan
oikeassa, vaikka kuinkakin vääntelisitte."

"Meillä on sama kaipuu niin; mutta kun kysymyksessä on onneen
_tarttuminen_, niin olemme niin erilaiset, niin _perin_ erilaiset."

"Totelkaa hyvää neuvoa: seuratkaa omaa rehellistä, syvää haluanne ja
_toimikaa_ — niin teillä on onni."

"Tuossa tulee vaimoni."

Lydia rouva käänsi päätänsä: "No, eikö se tuli tahdokaan palaa, rouva
Bang."

Nuori emäntä katsoi häneen hämmästyen: "Kuinka sen tiesitte?"

"Minä tiedän kuinka sen tulen laita on kaikkien ihmisten kodeissa...
kuulkaahan, rouva Hahn, varmaan te ette sitä oikeata saanut — hänet
tuossa."

"Kyllä se oli ihan oikein! Eikö niin?" kysyi Amalie ja katsoi
säteilevän iloisena mieheensä, joka oli noussut seisalleen.

"Niinpä niin; jospa tietäisitte kuinka se nuori urkuri huokailee."

Amalie hymyili ylpeästi ja kainostellen. "Kyllä minä tiedän, että herra
Collin oli rakastunut minuun, kun soittelin hänen luonaan."

"Hy—yi! Että raahditte hyljätä hänet! Hyvästi!"

Rouvan mentyä, heittäysi Amalie miehensä kaulaan:

"Ethän vain luule, Jögge, että siinä on mitään perää..."

"En laisinkaan! Katsohan nyt vain, että saat ruoan valmiiksi."

"Tiedänhän minä, että kaupungilla paljon puhuttiin hänestä ja minusta.
Rikka ja Miina ne nyökkäilivät salaperäisesti, ja kaikki ihmiset
kiusasivat minua."

"Jota sinä et voinut kärsiä."

"En, sillä minä pidin paljon enemmän sinusta. Ja sitten sinä olit
upseeri, ja sitten sinulla on niin kovin sievät korvat pureskeltavaksi
— uh!"

Ei Jörgenin tarvitseisi laisinkaan olla tuskassa hänen suhteensa,
lohdutteli hän ja hiipi keinutuoliin. Uh, kuinka kauheata lienee
miehelle, kun vaimo rakastaa toista.




XIV.


Niilo Erhardt, joka aina toi mukanaan maaseudun raittiutta ja voimaa,
tuli eräänä päivänä käsi ojennettuna ja kulmat ylös vedettyinä.

"Tänään minun täytyy jutella, kanssanne tärkeistä asioista. (Möller
vilkuili syrjään ja nyökkäsi salaperäisesti.) Teidät on valittu amtin
ampumaseuran esimieheksi!"

Luutnantin silmät suurenivat.

Viimeisessä yleisessä kokouksessa oli hellittämätön nuori talonpoika
innolla ja kaunopuheisuudella saanut ajetuksi läpi sen, että
syrjäytettiin kolme vanhaa ampumaseuran pylvästä ja niiden sijalle
valittiin kolme nuorta, toimeliasta miestä. Suuri oli voitonriemu.
Mutta kun alakynteen joutuneiden kasvot venyivät pitkiksi kuin
aukivedetty kiikari, heltyivät omattunnot, ja ikäänkuin valaakseen
hiukan palsamia avonaisiin haavoihin oli uudessa vaalissa aito
tanskalaisella hienoteisuudella valittu parooni esimieheksi, josta
jalomielisyydestä rakastattava parooni kiitti liikutettuna. Mutta
paroonin aika oli nyt ohi.

"Se on aivan totta", vakuutti Niilo Erhardt lyöden kämmentä tiskiin.
"Parooni on myönyt Gyllingholman ja luopunut esimiehisyydestään."

"Minä tiedän sen... se on, minä tiedän että hän muuttaa Kööpenhaminaan."

"Ja varaesimiehenä olen minä nyt toimittanut vaalikokouksen torstaiksi;
_ja silloin luutnantti Jörgen Hvide Bang tulee amtyleyhdistyksen
esimieheksi!_"

"Luuletteko todellakin, että toiset jäsenet..."

"Me talonpojat olemme yksimieliset, siinä on kylliksi. Nyt me luotamme
teihin, Bang."

"Minusta olisi parempi valita teidät, joka..."

"En minä tahdo olla esimiehenä, minä en ole 'edustuskelpoinen', minua
kainostuttaa esiintyä puhujana suurissa juhlissa: sitäpaitsi — minun
täytyy raataa yöt päivät pysyäkseni pystyssä... minulla ei ole aikaa;
mutta minä autan teitä, voitte luottaa siihen!"

"Niin saatte nähdä, Niilo Erhardt, että minä sekä _tahdon_ että _voin_
saada jotain aikaan."

"Minä uskon sen — lyökäämme kättä!"

Taaskin yhtyivät nämä kaksi kättä rehelliseen lyöntiin. Nuoruus, voima,
tahdontarmo loisti kumpaisenkin silmistä.

Ampuma-asia, joka siihen asti nuorelle luutnantille oli ollut
vain hauskaa urheilua, muuttui tästä lähtien isänmaalliseksi ja
kansanasiaksi, josta oli edesvastuuta. Ennen aavistamattomia tunteita
liikkui hänen rinnassaan, Hvide-veri joutui kuohuksiin: isänmaa kutsui,
aateluus velvoittaa — no niin, tässä oli hänen kätensä ja hänen
sydämensä — — jospa hänellä olisi onni tehdä jotain vaikka kuinkakin
vähän kansansa eteen!

Tuskinpa hän itsekään oli selvillä siitä, missä määrin tätä
isänmaallista harrastusta lietsoi kaipaus täyttää rintaa uudella
innolla, joka voi jännittää mielen, ja missä määrin sitä yllytti,
nuoren sydämen kunnianhimo — inhimillisen intohimon muodot ovat niin
monivaiheiset.

Varmaa on, että hänessä uhkui kuin uusi voimarunoilu syrjäytettiin
joksikin aikaa, mielen lämpöä käytettiin kehoittaviin kirjoituksiin
sanomalehdissä, että yleisesti yhdyttäisiin ampumaseuraan,
"tähän kansamme henkiseen ja ruumiilliseen kehitykseen nähden
hyvin tärkeään asiaan". Ja hänelle tuli kiire matkustaa
maaseudulle, jossa perustettiin poika-yhdistyksiä, harjoiteltiin
ampumaan ja innostutettiin nuorisoa, miehiä ja naisia ryhtymään
voimistelu-urheiluun.

Möller hykersi käsiänsä.

Mutta nuoren isänmaan ystävän mielessä temmelsi salaa ajatuksia, joista
harvat mitään aavistivat. Pulpetin ääressä puodin takaisessa huoneessa,
jossa hän vietti suuren osan päivää, hän lakkaamatta kuuli keinutuolin
ääntä ylhäältä. Tuo alinomainen kumea jalasten kolina ja istuimen
ratina, jalan kopse joka kerran tuolia liikkeelle tyrkätessä se oli
hänelle intohimon soittoa.

Amalie oli saanut kiinni hienosta "nimbus" sanasta ja käytti sitä
kaikissa tilaisuuksissa. "Nimbusta" oli esimerkiksi niiden kahden
kynttiläjalan ympärillä, jotka solakoin punaisine kynttilöineen
seisoivat pelipöydällä Jörgenin huoneessa.

Mutta tuo nimbus hälveni, kun hän eräänä päivänä sattumalta näki
samallaiset kynttiläjalat muutamassa korukaupassa torin varrella ja
jutellessaan puotineidin kanssa, joka oli neiti Römerin sukulaisia, sai
selville sen arvoituksen tapaisen salaisuuden.

Kun hän sitten muisti Marie Römerin omituista kiirettä ja kalpeutta
viimein heillä käydessään ja Jörgenin alakuloisuutta hänen mentyänsä,
ja kun hän sitäpaitsi sai tietää Jörgenin käyneen Vejlessä — siinä
kaupungissa joka oli lähinnä Marie Römerin olinpaikkaa — niin hän
kokosi tietonsa ja arvaili. Hitaasti se kävi, mutta kävi kumminkin.

Kauheata vallan jos niin olisi? Mutta niin se oli, se oli niin, siitä
hän nyt oli aivan varma.

"Jörgen, miksi et ole tahtonut sanoa sitä minulle?" kysyi hän eräänä
sunnuntaina, kun Jörgen luki sanomalehteä.

"Mitä minä en ole tahtonut sanoa?"

"Minä tiedän sen hyvin." Kaksi kirkasta helmeä tunki esiin hänen
ruskeisiin silmiinsä. "Sen kynttiläjalkajutun."

"Mitä tarkoitat?"

"Minä tiedän hyvin että olit Vejlessä." Kyyneleet kasvoivat, täyttivät
silmät ja putosivat kuin kaksi suurta sadepisaraa hänen hameelleen.

"No mitä sitten?"

Amalie oli hetken aikaa ääneti, silmät täyttyivät taas. Hän laskeusi
alas polvilleen: "Etkö ensinkään välitä minusta?"

"En", vastasi Jörgen rehellisesti.

Hänen huulensa vavahtelivat, uusia pisaroita putosi, silmäterät
loistivat surullisina kyynelten takana, hänen maatessaan siinä
äänetönnä ja katse Jörgeniin luotuna odotellen vielä yhtä ainoata
sanaa, pientä ystävällistä myöntymistä tai kovaa kieltoa.

Jörgenin oli sääli häntä, hän oli jo ojentamaisillaan hänelle kätensä
sanoakseen jonkun lempeän sanan; mutta Amalie nousikin samassa,
meni ikkunan luo ja tuijotti ulos — äänetönnä, niin köyhänä, niin
surullisena.

Mutta oli kuin äkkiä pieni paha henki olisi lennättänyt läpi ilman
hänen luokseen ja pudistanut häntä: "Tuotako sinä suvaitset?"
Arvaamatta hän kääntyi ja huudahti puolittain harmistuneesti ja
epätoivoisesti itkien:

"Niinpä menen minäkin suoraa päätä Collinin luo ja sanon, että rupean
uudestaan soittamaan!"

"Ole hyvä", puhkesi Jörgenin suusta kuin vapautuksen huokaus.

"Niin, sinä sanot 'ole hyvä' niin reippaasti — mutta hän on suudellut
minua _kerran, kahdesti, kolmasti_", tuli kuin kolme armotonta
tikarinpistoa.

Vaikkei Jörgen ehdottomasti ilostunut saadessaan tämän ilmoituksen,
josta hänelle selvesi, että hän kihlaussuudelmaa antaessaan oli saanut
hänen huuliltaan jonkinlaista Collinilaista nektaria, hymyili hän
kuitenkin ja kysyi, tuuliko hän ensinkään hänen välittävän sellaisesta
ilveilystä.

"Niin on parasta, että sitten eroamme", jatkoi nuori rouva rohkeasti.
"Niin saat _sinä_ mennä _tietäsi_ ja _minä tietäni_."

"Tehdään niin."

Sanat lensivät niin helposti hänen suustansa, kuin keveän naurun
kannattamina; mutta sydämelle laskeusi samassa raskas paino.

"Jörgen!" kuului nyt taas kokonaan erilaisella äänellä ja hän puhkesi
rehelliseen lapsenitkuun. "En minä sitä tarkoittanut; minä en tahdo
erota sinusta, kyllä minä olen hyvä, mutta sinä et saa pitää muista
kuin minusta, minä en voi kärsiä että pidät hänestäkin."

"Ole nyt ihmisiksi, Amalie!" huudahti Jörgen ankaralla äänellä, joka
pani Amalien vavahtamaan.

Jörgenin tuli häntä sääli nähdessään hänen katseensa, jossa kuvastui
syvää tuskaa ja neuvottomuutta.

Hetken aikaa hän mietti tunnustaisiko hänelle rehellisesti täyden
totuuden, tai... mutta hänhän olikin jo mennyt tiehensä.

Kunhan hänen päähänsä vain ei pälkähtäisi juosta suoraa tietä
vanhempiensa luo...

Jörgen juoksi etsimään häntä makuuhuoneesta, kyökistä, kaikkialta.
"Amalie! Amalie!" Mutta hän oli kuin olikin poissa.

       *       *       *       *       *

Moni kaupunkilainen ihmetteli sinä iltapäivänä nähdessään muutoin
niin iloisen pikku rouva Bangin juoksevan katua alas silmät punaisina
itkusta.

Päästyään vanhempiensa asunnon ovien sisäpuolelle, puhkesi hänen
surussa nyyhkytysten ja kyynelten rankkasateeksi. Hän oli aikonut
heittäytyä äitinsä syliin ja tyhjentää surunsa siihen: mutta
onnettomuudeksi ei se syli ollutkaan saapuvilla, ja hänen täytyi tyytyä
nyyhkyttämään: "oi, isä!"

Olli Konge, joka juuri piti ettonetta ja sytytteli sikariansa, käänsi
päätänsä ja katsoi suu auki tyttäreen.

"Oi, isä .. minä olen... minä olen niin sanomattoman onneton!"

Hänen kerrottavansa oli pian kerrottu. Olli, joka oli joutunut
sellaiseen voimantilaan, johon kolme ryyppyä ja pari väkevää sikaria
voi pinnistää ihmisen, oli pian selvillä siitä, kuinka tämä asia olisi
järjestettävä.

"Pyyhi silmäsi, Malle!" hän virkkoi ja otti lakkinsa.

"Isä, eihän suinkaan aikone mennä hänen luokseen?"

"Istu, kunnes äitisi tulee."

"Sinä et saa, sinä et saa, isä! Sinä et saa!"

"Päästä minut menemään, Malle!"

Olli kulki kädet nyrkiksi puristettuina katua ylös, hänen kasvonsa
olivat tummanpunaiset, kuin olisi hänen verensä äkkiä muuttunut
mustanpunaiseksi.

Puhkuen ja sieraimet pullistuneina hän astui Jörgenin luo.

"Ei mitään katumusta", hän alkoi. "Minä kuulen että sinulla on muita
naisia niinkuin ainakin hienoilla herroilla."

Nuoren miehen sydän seisattui silmänräpäykseksi kuin äkillisen
halvauksen kohtaamana.

"Mitä eno tarkoittaa?" sai hän sitten kysytyksi jokseenkin
rauhallisella äänellä.

"Rakas vävy ja luutnantti ei ole erittäin älykäs milloin on kysymys
suoran ja selvän puheen ymmärtämisestä."

"Syytätkö minua uskottomuudesta Amalieta kohtaan?"

"No vihdoinkin heräävät sisälliset elimesi."

"Eno!" Hänen täytyi vaieta muutamia sekuntia.

"Jos Amalie on kertonut mitään siihen suuntaan, niin hän on
valehdellut!"

"Valehdellutko?"

"Niin — _valehdellut_!"

Ollin kalju päänahka vetäysi eteenpäin. "Voitko kieltää, että kesällä
olit Jyllannissa tapaamassa häntä, johon olet suhteissa?"

Jörgenille kiusallisina oli että kun hän äärimmäisilleen kiihtyi, niin
alkoi häntä ylenannattaa ja hänen oli vaikea puhua.

"Näetkös?" pisteli häntä Olli ja nyökkäsi.

"Eno, ellet sinä olisi appeni, niin ajaisin sinut ovesta ulos."

"Kiitos! Minä tiedän missä ovi on. Mutta nyt minä poikaseni sanon
sinulle sanan, jonka tarpeessa jo kauan olet ollut. Minä en ole mikään
hieno herra lornjetissä ja 15 kruunun silkkihatussa, minä voin tyytyä
tavallisiin silmälaseihin ja toisen hylkäämään nukkavierulakkiin; mutta
minä luulen olevani yhtä hyvä porvari kuin sinä ja kaikki sinun ylpeät
aateveikkosi, jotka täällä pullistelevat ja rehentelevät, ja minä olen
mies, jota ei minun itseni eikä perheeni tarvitse hävetä — minä sanoin
_perheeni_."

"Eno, joku tulee!"

Käytävästä kuului askeleita ja kuisketta. Raollaan oleva ovi
työnnettiin auki ja rouva Kongen säikähtynyt pää tuli näkyviin.

"Herrajumala mitä tämä on?"

"Minulla ei ole omallatunnollani mitään naisten rakasteluja", jatkoi
Olli. "Eikä minulla perheessäni ole ainoatakaan mustaa lammasta, jota
minun tarvitseisi hävetä."

"Olli, Olli, sehän on minun veljeni!"

"Sinä tulit kerran alas minun luokseni hännystelemään rahaa jonka
puutteessa olit", jatkoi mies vähääkään välittämättä siitä, että hänen
vaimonsa veti häntä hihasta ja koetti tyynnytellä. "Minä kieltäydyin,
kun en tahtonut pettää ja nylkeä omaa lastani."

"Anna sen nyt jo riittää", pyyteli rouva.

"Sitten palasit rehellisenä miehenä ja kosijana, ja sinä ja äiti ja
Malle me suostuimme."

"Ehkäpä teitte sen pakosta?" puuttui puheeseen Jörgen, joka muutoin ei
laisinkaan ollut puhetuulella.

"Pakostako? Sinä sanot pakosta. Annahan kun sanon sinulle jotain,
poikaseni?..."

"Isä, isä!" rukoili Amalie, joka itkien oli seisonut käytävällä, mutta
nyt juoksi sisään huitoen nenäliinallaan.

"Jos silloin olisimme tienneet, mitä sitten arvaamalla olemme panneet
kokoon, rahakiipelistä, ja mitä koko kaupunki nyt tietää ja juoruaa,
niin voit olla kerrassaan varma poikaseni, että kyllä me olisimme
pitäneet kynnyksemme puhtaana siitä sukulaisuudesta."

Jäinen kylmyys karsi nuoren miehen selkää. Nöyryytettynä,
lannistettuna, kalpeana kuin kuolema hän istuutui ja kuiskasi: "Eno!"

Nuori rouva, joka oli seisonut nenäliinaansa kierrellen repäsi auki
silmänsä ja katsoi yhdestä toiseen.

"Amalie", kuiskasi hänen miehensä, sillä välin, kun Olli ja hänen
vaimonsa astelivat edes takaisin oven luona, "minä olen erehtynyt
siinä, etten ole kertonut sinulle mitään isästäni, se on ollut minulle
niin rakasta... mutta sinä saat tietää kaikki."

"Rakas Jörgen, mitä se on, mitä se on?"

"Ei käy, äiti", kuulivat he nyt vihaisen miehen virkkovan samassa kun
hän heitti syrjään vaimon käden.

"Nyt minä olen antanut sinulle sen salvan reseptin jolla sinua tästä
lähtien voidellaan", kuuluivat Olli Kongen jäähyväissanat vävyllensä.
"Hyvästi!"

Ne kolme naista piharakennuksesta, rouva Lund tyttärineen, jotka
mielenkiinnolla ottivat osaa Jörgenin ja hänen vaimonsa yksityisiin
asioihin, ja jotka vilahdukselta olivat nähneet Mallen itkettyneet ja
rouva Kongen hämmästyneet kasvot, olivat kohta siepanneet naulasta
päällystakit ja hatut ja rientäneet nuoren rouvan ja hänen äitinsä
jälkeen, varmana että joku onnettomuus oli tapahtunut ja että tämä
onnettomuus tulisi rajattomaksi, elleivät _he_ aikanaan saisi sen
syitä selville ja sen seurauksia johdetuiksi oikealle tolalle. Juuri
Ollin kulkiessa portaita alas tulivat ne ohkien ja kurkottavin kauloin
hänelle vastaan portaitten puolitiessä, tarttuivat kiinni häneen ja
tiedustivat: mitä on tapahtunut... miksi oli pikku Malle raukka niin
katkerasti itkenyt?

"Huonoon valoon joutuneet!" virkkoi Olli tehden suuren liikkeen
kädellään.

Tämä ilmoitus saattoi naisten luomaan kolme rukoilevaa silmäystä
korkeuteen, sillä välin kun Olli kolmella harppauksella riensi portaita
alas ja ruiskautti ilmaan ruskean suihkun ajattelematta, että se
helposti olisi voinut kohdata pientä pyhäpukimissa olevaa tyttöstä,
joka viattoman iloisena leikki nukkensa kanssa alhaalla.

Eipä sattunut paremmin eikä pahemmin, kuin että tämä kiihtynyt mies
juoksi pahki maalari Römeriin ja hänen vaimoonsa, jotka olivat matkalla
kotiin pieneltä sunnuntairetkeltä. Raju ja mistään välittämätön kun hän
oli, milloin hänen verensä joutui kuohuksiin, alkoi hän nyt useiden
ihmisten läsnäollessa sättiä vanhuksia heidän tyttärensä haureellisesta
elämästä tässä talossa.

Maalari Römer ja hänen vaimonsa olivat sitä kelpo pikkuväkeä, jotka
köyhyydestä ja vaikeista oloista huolimatta pitävät kotinsa somana ja
siistinä, mutta elävät yksinkertaisesti voidakseen antaa lapsilleen
hyvän kasvatuksen, ovat käytökseltään häveliäitä ja hiljaisia, mutta
joiden siivon ulkokuoren alla piilee paljon kunnianhimoa.

Molemmat vanhukset seisoivat vavisten Ollin edessä. Mitäs se Olli
Konge siinä puhuikaan? Heidän tyttärensä haureellisesta elämästä tässä
talossa?

He katsoivat ylös muutamaan ikkunaan, jossa nuoren kirjakauppiaan
kalpeat kasvot juuri tulivat näkyviin.

Mutta hyvä Jumala, mitä tämä tiesi?

Hoiperrellen, toisiinsa tuijottaen he etsivät suojaa porttikäytävässä.

"Minä otan selvän tästä", selitti Römer lujasti. "Koeta yksin hiipiä
kotiin."

Vaimo kulki kepin nojassa ja hänen oli vaikea suoriutua ilman miehen
käsivartta, sitäpaitsi hän oli niin utelias saamaan selitystä tähän
outoon asiaan, että hänen oli mahdoton odottaa miehen kotiintuloa.
Keskustelun loppupäätöksenä oli sentähden, että hän sulki portin ja
istuutui alimmalle portaalle.

Vähän alempana kadulla tapasi Olli Konge Emil Bangen ja muutaman
toisen pojan, jotka seisoivat katukäytävällä syventyneenä katselemaan
taskukellon keltaisen koneiston salaisuuksia.

"Pois tieltä!" kiljasi Olli käyttäen nyrkkejään kuin karja-auraa.

"Mitä nyt?" Kanslianeuvoksen poika, jota nyrkin rystäillä oli niskaan
tyrkätty, ryntäsi nyrkit ojoina Ollia kohti.

"Katsopas heittiötä!" ivaili Olli. "Mene veljesi luo ja sano hänelle
terveisiä minulla, että sellaista löylytystä annetaan tästä lähtien
kaikille nenäkkäille pojille, jotka vasta asettuvat Olli Kongen tielle
— hirtä ja teilaa minut!"

Olli purjehti eteenpäin, poika seisoi vavisten paikoillaan. Mikä
tervehdys se oli? Raivoisana hän läksi ryntäämään veljen luo.

Tämän tapahtuessa ponnisteli maalari Römer kirjakauppiaan portaita
ylös. Hengästyneenä hän seisattui joka portaalle, ja seisoi hetkisen
leväten, pyyhki otsaansa, kävi yhä hengästyneemmäksi ja seisoi vihdoin
kauan läähättäen käytävällä. Että sellaista sanottiin Mariesta!
Suurta hämmästystä herätti hänen esiintymisensä salissa, etenkin
Lundilaisissa, jotka hänen kauhistuneessa katseessaan ja jännitetyissä
kasvojen lihaksissa luulivat näkevänsä surua asian ilmitulemisesta.

Jörgen, joka oli kauppa-asioissa Römerin kanssa ja suuresti kunnioitti
tätä vanhaa kelpo miestä, oli kaikista hämmästynein, hän kun kohta
arvasi, että Römer tuli vaatimaan häntä tilille.

"Saanko minä puhua pari sanaa luutnantin kanssa?"

Jörgen ei uskaltanut viedä häntä huoneeseensa tietäen, että kymmenen
korvaa heristäisi ja tapaisi lennosta joka sanan.

"Tahdotteko tulla tänne", hän pyysi ja vei hänet puodin takaiseen
huoneeseen.

"On kysymys tyttärestäni", alkoi Römer. "Oletteko ollut missään
tekemisissä hänen kanssaan?"

"Römer, minä luulin voivani olla vapaa sellaisista epäluuloista."

Tummasilmäinen poika, kasvot tulipunaisina ryntäsi sisään, mutta Jörgen
pidätti häntä.

"Olli Konge se on!" kiljui poika oven takana. "Minä en ikinä kärsi
sitä!"

"Odota vähän!"

Kymmenen minuutin kuluttua astui Römer kirkastunein kasvoin vaimonsa
luo.

Rouva Römer, jonka oli täytynyt vartioida portilla estääkseen joukon
uteliaita neniä tunkemasta sisään kääntyi häneen kuumeentapaisesti
tutkiakseen hänen kasvojensa ilmettä.

"Ei se mitään ole, äiti. Hän oli vain ajatellut häntä, sitä hän ei
kieltänyt, olipa hän ollut aiheessa kesiäkin, mutta se jäi kuitenkin
siksensä — syytä en tiedä."

Marien äidin rinta kohoili. Ajatella että luutnantti oli ollut
kosimaisillaan Marieta! Olihan hänelläkin ollut heistä niin monta
ajatusta! Silmiin tuli hymyilevä kiilto, kädet kohosivat kerta
kerraltaan; Hyvä jumala, että luutnantti oli ollut kosimaisillaan
Marieta!

Emil juoksi sisään veljensä luo. "Jörgen!" hän läähätti, "minä kuulin,
mitä te juttelitte... tulin nojanneeksi päätäni oveen... mutta se ei
tee mitään, sillä minä olen sinun puolellasi, minä olen."

"Mitä sinä sanoit Olli Kongesta?"

"Ooh, minä olen raivostunut, vimmastunut siihen mieheen! Hän tyrkkäsi
minua nyrkillä niskaan ja sanoi minua nenäkkääksi pojaksi ja
sinuakin... ja että hän tästä lähtien löylyttäisi meitä..."

Kumealla valitushuudolla oli Jörgen heittäynyt pulpetin yli
kuuntelematta mitä poika sanoi.

"Jörgen", lohdutteli poika, "ei se mitään tee — minun suhteeni... sinun
on paljon pahempi; mutta kyllä siitä vielä hyvä tulee... eroa sinä vain
Amaliesta." Hän alkoi kiskoa veljeään takista. "Kuuletko, Jörgen! Marie
ottaa sinut kyllä... Olli Kongelle kyllä pidämme puoltamme. Tulkoonhan
vain se kaljupää!"

Jörgen vääntelihe. Kuinka hän jaksaisi kestää! Kaikki luhistui hänen
päänsä päälle, isällä oli rikoksentekijän merkki otsassansa — se
merkki, joka nyt oli kaikille ihmisille tietty — hänen äitinsä odotti
kuolemaa, häpeä ja suru kalvoi hänen sisariaan — selvästihän hän näki,
että sisaretkin nyt tiesivät kaikki — hän itse oli kuin rikkiraastettu
sisällisesti, masentunut, onneton. Ja nyt alttiiksi annettu appensa
raakuudelle!

Silloin käsi kosketti hänen käsivarttansa. "Jörgen..."

"Ooh, Amalie, mene ylös!"

"Jörgen..."

"Mene ylös! minä sanon. Mene ylös, mene ylös! sanon minä."

"Vai niin sinä sanot!" kuului samassa samea ääni puodista, ja Jörgen
näki, että lakkia viskattiin pitkin tiskiä.

Olli Konge oli sillä välin tehnyt kävelyretken kaupungille ja
kiihottanut itsensä sellaiseen hurjistuneeseen tilaan, että tappeluhalu
ajoi hänet takaisin paikalle.

"Vai ajat sinä Mallen ulos!" Ollin kiiltävä päänahka vetäytyi eteenpäin
ja puristi otsalle joukon tummia vakoja.

"Minä en tahdo puhua kanssasi, eno... tee minulle se palvelus, että
menet tiehesi!"

"Kiitos! Tämä on jo toinen kerta!" Olli meni hänen luokseen ja katsoi
häntä suoraan silmiin punottavalla tiikerinkatseellaan. "Tahdotko
jotain?"

"Isä, isä!" rukoili Amalie. "Isä kulta..."

"Mene tiehesi, Malle!" raivosi Olli ja tyrkkäsi hänet syrjään.

Ne neljä naisia arkituvassa olivat kuulleet kovat äänet alhaalta
ja tulla jytistivät nyt portaita alas. Kun Jörgen kuuli heidän
kantapäittensä jytinän portaissa ja huomasi lattian notkuvan, valtasi
hänet raskas hervottomuus ja huone meni pimeäksi hänen silmissään.

Mutta kuullessaan Ollin puhisevan huudahduksen, tuntiessaan lämpimän
hengityksen hänen suustaan ja sieramistansa ja vihdoin huomatessaan
poskellaan pari pientä mällipärskettä, oli kuin hänessä äkkiä olisi
jännittynyt hurja voima.

"Varo itseäsi, Olli Konge!"

"Lyö pois!"

"Ihminen!" varoitti hänen vaimonsa ja vetäsi miehensä syrjään.

"Olisitpas koettanut, poikaseni!" alkoi Olli taas ja näytti vävylleen
pelättävän nuijan, "... teilaa minut, ellen olisi antanut sinulle
sellaista löylytystä, jotta silmät olisivat kuopissaan kääntyneet ja
jääneet nurin päähäsi!"

"Mies, mies!" torui rouva Konge entistään kovemmin, "Tule toki
järjillesi!"

Niin, kyllähän hän oli järjillänsä, eihän hän ollut humalassa eikä
hullu — "hirtä ja teilaa minut" — hän, vaimo saattaisi huoletta mennä
kotiin, ja Mallesta kyllä myöskin sovitaan sen suhteen ei ollut mitään
esteitä, kun Malle vaan sai rahansa takaisin; hän saisi kyllä koota
kamsunsa, puhdistaa kenkänsä pohjat ja pyristellä sormensa kaikesta
hienoudesta, mihin hän tässä talossa oli kajonnut. "Sinä päivänä, kun
hän antaa Mallelle takaisin ne 15,000 ja ne 5,000, joilla on ostettu
kynttiläkruunuja, brysseliläisiä mattoja ja muita himphamppuja, sinä
päivänä sanoo Olli Konge: 'Kuitti, herra luutnantti!' ja ottaa Mallen
takaisin pieneen mökkiinsä."

"Hän saa ne!" suhahti nuoren miehen suusta, "Hän saa joka ainoan
pennin!"

"Hyvä; silloin ovat asianomaiset kuitti."

"Olli, oletko kerrassaan mieletön?" keskeytti rouva Konge miestänsä ja
työnsi hänet syrjään. "Rakas Jörgen, ole toki järkevä! Hänhän ei tiedä
mitä sanoo."

Kiivaudessaan heitti Jörgen tuon hurjapäisen lupauksen kuin suopungin
taltuttamaan hurjistunutta miestä. Kun Olli Konge todellakin näytti
käyvän miettiväiseksi ja laski päänahkansa hervottomasti solumaan
paikoilleen, ja kun rouva puhkesi valittamaan, ettei Olli pystynyt
hillitsemään hurjaa luontoansa, tunsi Jörgen äkkiä hallitsevansa asemaa.

"Sinä puhuit ennen isästäni, eno... kun sinä voisit aavistaakaan, mitä
minä olen kärsinyt ja kärsin sen jutun takia..."

"Mutta sinä et virka mitään siitä, mitä hän tuossa on kärsinyt sinun
uskottomuutesi tähden."

"Hallitse kielesi, eno, tai niin totta kuin tässä seison, heitän sinut
pää edellä ovesta ulos!"

Emil, joka kaiken aikaa oli seisonut vavisten ja kädet nyrkissä, pisti
esiin toisen jalkansa ja seisoi kuin tiikeri valmiina hyppäämään.

Amalie oli kalpea kuin ruumis, ne toiset kolme naista tuijottivat
Jörgeniin ja vetäytyivät kauhistuneina ovesta ulos.

Voimakas, nuori mies seisoi solakkana ja miehekkäänä keskellä huonetta
säihkyvin silmin katsellen punaista kaljupäätä edessään, joka nyt
vimmastaan asettuneena, näytti taipuvan alas.

Hän myönsi tehneensä väärin pyytäessään Amalieta elämään tähän taloon;
mutta eihän häntä liene suurin syyttäminen, kun Amalie itse oli
tunnustanut häntä houkutelleensa.

"Jörgen!" kuiskasi nuori vaimo, joka seisoi pidellen kiinni oven
pielestä.

"Niin sinä teit. Ja kaikki te muutkin, ne kolme siellä kotona siihen
luettuina — ettekö piirittäneet minua ja houkutelleet ja lörpötelleet
minut kietoaksenne?"

"No, no, no, Jörgen!" tyynnytteli rouva Konge.

"Ja täällä te olette lakkaamatta käyneet ja pöyhistelleet
sukulaisuudesta ja seisoneet rivissä minun ikkunoissani ja pöyhkeillen
tervehtineet seurakumppaneitanne Fiskergadelta, kun he kulkivat ohitse."

"Taivas!" kuului huudahdus sivuhuoneesta ja joukko käsiä paukahti
yhteen.

"Mutta nyt sen pitää loppua", hän vakuutti. Tulisuus synnytti hänessä
hurjaa rohkeutta. Hän näyttäisi, että hänessä oli voimaa keksimään
keinon, joka mullistaisi ja pirstaleiksi särkisi tämän typerän
epätoivoisen elämän. "_Ja menkää nyt mihin tahdotte — menkää hiiteen
kaikki tyyni!_"




XV.


Oh elokuu. Ampumaseurassa vallitsi hiljaisuus ja kirjakaupassakin.
Ilma oli painostavan lämmin, nuoren miehen veri aaltoili kuumana ja
levottomana.

Kaikessa salaisuudessa hän teki käsinkirjoitusta pesästänsä, ei silti,
että hän sillä oikeastaan mitään tarkoitti, mutta että — olihan
kuitenkin hauska tietää — —. Mutta loppupäätös oli kerrassaan surkea.
Mitä oli tehtävä? Mielettömyyttä olisi ajatellakaan parinkymmenen
tuhannen lainan hankkimista.

Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että se uhkaus, jonka hän mielensä
kiivaudessa oli viskannut Ollille vasten silmiä, näytti aikaansaaneen
levottomuutta koko Konge-joukkiossa. Mutta huono lohdutus se oli.

Silloin hän sai tietää, että Möllerin yksi veli, tukkukauppias
pääkaupungissa, oli kuollut ja jättänyt jälkeensä perinnön. Kukapa
tiesi, eikö siinä ollut toivon pilkahdusta!

Mutta kaikki hänen erontuumansa olivat vain väreitä hänen minuutensa
pinnalla. Tutkiessaan itseänsä, hän tunsi varsin hyvin, että vaikka
hänellä olisikin kymmenentuhatta kruunua kumpaisessakin kädessä ja
sen lisäksi vielä korvissaan Amalien myöntymys, niin epäröisi hän
sittenkin; niin se sittenkin olisi kuin rouva Hahn oli sanonut: hänessä
oli esteenä yksi raamatunlause, monia raamatunlausetta, hänessä oli
Jumalantuntoa, ja se tunto oli hänen elämänsä perustunne.

Monta sanaa eivät aviopuolisot tähän aikaan vaihtaneet. Isänsä
rikoksesta hän harvoin sanoin oli tehnyt selkoa; mutta Amaliella ei
näkynyt olevan voimaa tajuamaan sen kauhistavaisuutta, tai lieneekö
suru lamauttanut hänen arvostelukykynsä.

Amalien olentoon oli tullut jotain säikähtynyttä, jonkinlaista
lapsellista kauhistusta, joka sai hänet vavahtamaan joka kerran,
kuullessaan miehensä askeleet. Tuo hymyilevä, mielistelevä,
koiranpenikantapainen hänen olennossaan ja käytöksessään oli kuin
tuskaksi muuttunut; joka ainoa katse, jonka hän Jörgeniin vilkasi,
puhui tuskallisesta pelosta.

Tuon kauhean päivän perästä hän ahtaissa aivoissaan oli suorittanut
voimiinsa nähden melkoisen työn. Hän oli näet herkeämättä arvaillut,
muistellut ja harkinnut kaikellaisia muistoja ja pikku piirteitä
Jörgenin ja Marien entisyydestä ja keksinyt mahdollisuuksia
tulevaisuutta varten.

Hänessä törmäsi yhteen kaksi päätunnetta: sääli omasta surkeasta
pettymyksestänsä ja tuska, että Jörgen nyt suorastaan potkaisisi hänet
luotansa. Hän saattoi maata sohvilla ja tuoleilla ja itkeä, jotta koko
ruumis hytkyi, sitä, että hänen täytyi niin julmasti kärsiä ja että
Jörgen oli niin katalasti käyttäytynyt häntä kohtaan − _häntä_, joka
kumminkin oli ollut hänelle niin hyvä, niin hyvä.

Mutta vähitellen syrjäytti tuskantunne kaiken muun.

Ensi kerran hänen elämässään tapahtui täydellinen mullistus hänen
uneliaisuuteen taipuneessa olennossansa, ja oli kuin lyhyessä ajassa
hänen lellittelevä rakkautensa olisi kerrassaan uudistunut, kuin olisi
hänessä puhjennut aivan uusi lämpövirta — nyt, kun hän oli hänet
menettämäisillään. Oli päiviä, jolloin hänen rakkautensa Jörgeniin
kuohahti tuliseksi hellyydeksi, joka hänessä itsessään vaikutti tuskaa
ja kauhistusta: hän ei tahtonut menettää häntä, hän ei tahtonut.

Vähitellen Amalie alkoi itse hoitaa talouttaan. Paljoa ennenkuin
aamuaurinko valaisi St. Povlin kirkon kultaista palloa, hän jo
punaisine käsineen hääri kyökissä ja huoneissa. Kun Jörgen nousi ylös
ja näki huoneiden olevan järjestyksessä ja Amalien itsensä kahvipöydän
ääressä puhtaassa valkoisessa aamupuvussaan, jota koristi pieni sininen
nauharuusu, niin hän ei voinut kieltää, että se vaikutti hänessä
jonkinlaista hetkellistä mielihyvää.

Toisinaan oli Jörgenin häntä niin sääli, hän saattoi istua pöydässä ja
sanoa itsellensä, että hänen pitäisi kiittää vaimoaan siitä, että hän
nyt niin hyvin hoiti kaikkia; mutta hänessä ei ollut miestä saamaan
sanaakaan huuliltansa, sillä hän tiesi, että samassa silmänräpäyksessä,
kun hän sanoisi ystävällisen sanan, puhkeisi Amalie itkemään,
heittäytyisi hänen syliinsä ja kertoisi, kuinka sanomattoman paljon hän
piti hänestä.

Vihdoinkin hän eräänä päivänä sai hänelle sanotuksi muutamia
tyytyväisyyttä ilmaisevia sanoja.

Mutta Amalie ei heittäytynytkään hänen polvellensa, istui vain
paikoillaan, hämmensi kuppiansa ja antoi kyyneleidensä vuotaa.

Tämä hiljainen surun näky pysyi hänen mielessään koko aamupäivän.
Heidän kahvia juodessaan iltapäivällä tarttui hän Amalien käteen ja
veti hänet viereensä tuolille.

"Pikku Amalie, me emme ole onnelliset."

Taaskin täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä, mutta hän istui
rauhallisena ja katsoi alas.

"Minä näen kyllä, että sinä kärsit", jatkoi Jörgen, "Ja saat uskoa,
että minun on tuskallista sitä nähdä!"

Kun Amalie ei virkkanut mitään, täytyi Jörgenin puhua yksin. Hän kärsi
— puhua yksin. Hän kärsi — puhui hän — sillä tiesihän Amalie, kuinka
hänen laitansa oli; hän oli voimainsa takaa taistellut, tunteittensa
voittamiseksi, hän taisteli joka ikinen päivä, joka ikinen yö, mutta
mitä auttoi se? Kärsimistä — ja yhä uudestaan kärsimistä.

"Me emme kumpikaan kestä tätä elämää, pikku Amalie."

Hänen katseensa kohosi ja hän katsoi kyynelten läpi Jörgeniin.
Hän tiesi Jörgenin kärsivän — hän kuuli sen hänen tuskallisista
huokauksistaan, kun hän öisin — vielä 2, 3 aikoina — rauhattomana
heittelihe vuoteellaan, hän näki sen hänestä aamulla, oli nähnyt
päivällisen aikana ja illalla. Ja ellei hän ennen olisi nähnyt, niin
näki hän sen nyt, näki sen hänen terävistä kasvoistaan, silmien syvästä
tuskasta.

"Tahdotko luvata minulle vain sen, Jörgen, että vielä jonkin aikaa
koetat kestää minun kanssani?"

Hänen surullinen katseensa ja hänen liikuttava lapsellinen pyyntönsä
vaikuttivat syvästi Jörgeniin.

"Minä lupaan sinulle enemmän, Amalie, minä lupaan että taistelen kuin
rehellinen mies itseäni vastaan. Ja muutoin saamme asettaa kaikki
Jumalan käteen."

Kyyneleet kumpaisenkin silmissä, ja sanat, joita kumpainenkin lausui,
ovat aviollisen salakammion kyyneleitä ja sanoja; mutta kaksi vierasta
korvaa kuulivat ovella sanat, ja kaksi vierasta silmää näki kyyneleet;
korvat olivat palvelijattaren ja silmät olivat Niilo Erhardtin.

Nuori tilanomistaja oli tullut tavallisella raittiilla reippaalla
tavallaan ja yritti jo kolkuttaa ovea, kun palvelija kuiskasi:

"Odottakaa ehkä hiukan."

"Minkätähden?"

"Siksi että —" Mariane ravistelihe ja nyrpisti nenäänsä.

Silloin Niilo Erhardt ymmärsi; mutta sen sijaan, että olisi välittänyt
hänen sanoistansa näpsäytti hän häntä nenälle: "Kas vaan neitsy
uteliasta, kun käy oven takana kuuntelemassa!"

Kumminkin hän hiukan varovasti astui nuorten luo, ja nähdessään neljä
kosteaa silmää ja ne kaksi nenäliinaa, joilla kiireesti pyyhäistiin
silmiä, ja joka tarkoittaa sanoa: "Ei mitään, ei mitään", kävi
ensi hetkellä hänen sydämessään kummallinen väre, mutta pää kohosi
pian: "Vai istutte tekin täällä ja aivastelette... minäkin olen
niin vilustunut ja minulla on sellainen nuha, että verenvuodolta
tuskin mitään näen. Hyvää päivää, Bang!... Ei, istukaa te vain,
rouva Bang; minulla oli vain asiana jutella muutamista vanhoista
harjoituskivääreistä."

Amalie meni kumminkin. Hän ei sietänyt sitä "talonpoikaa"; hän kun
aina kohteli niin tuttavallisesti hänen miestään, joka kuitenkin oli
luutnantti ja porvari.

Niilo Erhardt veti vaaleat kulmakarvansa ylös ja katseli hetkisen
tutkivasti ystäväänsä.

Jörgen kävi levottomaksi. "Istu alas! Minä olen saanut kirjeen
piirihallitukselta niistä kivääreistä... minä käyn sen."

Jörgenin ollessa puodin takaisessa kammarissa, joutui Niilo Erhardt
jutteluun rouvan kanssa, jonka hän kutsui sisään.

Hän näytti surulliselta ja voi tuskin puhuakaan.

"Rouva Bang!" Hän tarttui häntä käteen. "Teidän pitää tulla ulos meidän
luoksemme; katsokaas minulla on niin hyvä vaimo."

Nyt sen näki hänen silmistään, että hän oli vilustunut, silmät kun
sävähtivät aivan vetisiksi. Amalie tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Hän osaa aina puhua niin hyvästi muille ja minullekin, kun sydäntä
jostakin syystä pakottaa. Tulkaa luoksemme!"

Tuota silmäystä ja sanojen hyvää, lämmintä sointua pikku rouva ei
voinut vastustaa.

"Kiitos, Niilo Erhardt! Te olette oikein kiltti, kun minuakin
ajattelette; minun mieheni pitää teistä niin paljon!"

"Minä luulen, että meidän neljän pitää oikein liittyä yhteen. Te,
rouva, tulette paljon pitämään minun vaimostani, hän on sellainen kelpo
nainen."

Niilo Erhardt ja hänen vaimonsa, Karen Kirstine, jotka hyvin tiesivät
syyn Jörgenin ja hänen vaimonsa väliseen suhteeseen, olivat tästä
päivästä lähtien heille uskollisena tukena. Niilo Erhardtia säälitti
yhtä paljon Amalie kun Jörgenkin ja hän lähetti usein vaimonsa viemään
nuorelle rouvalle kukkasia ja huvittamaan häntä iloisuudellaan. Ja kun
Amalie oikein tuli tuntemaan tämän nuoren talonpoikaisvaimon, mieltyi
hän kerrassaan häneen: hän oli todellakin herttainen, ja ajatella, että
hänellä oli meijeri ja hän keitti ruokaa heinälaatikossa ja saattoi
istua ja jutella Jörgenin kanssa Darvinista ja Georg Brandesista — ja
ties mistä kaikista. Ja Niilo Erhardtin luona oli niin kodikasta ja
puhdasta ja somaa. Huomasihan sen kyllä puheestakin esimerkiksi, että
Niilo Erhardt ja Karen Kirstine olivat talonpoikia, mutta eihän heiltä
voinut vaatiakaan, että he puhuisivat kuin sivistyneet.

Olipa oikein hauskaa, kuinka hyvälle tuulelle Jörgen tuli aina Niilo
Erhardtin luona käydessään tai kun Niilo Erhardt oli heidän luonaan.

       *       *       *       *       *

"Ptruu!" seisautti tilanomistaja muutamana syyskuun sunnuntaina
Ruskojansa kirjakauppiaan portille. Hänen vaimonsa ja tämän sisar sekä
muuan nuori maanviljelysopistolainen Erhardtin vaimon sisaren sulhanen,
istuivat vaunuissa ja niissä oli myöskin iso, neliskulmainen kori.

Avonaiseen ikkunaan ylhäällä tuli näkyviin naisen pää leveälierisessä
hatussa: "Me olemme valmiit — päivää, päivää! Nyt minä tulen."

Portista tuli nuori kirjakauppias kirjava vaippa käsivarrella ja
kaksi sikaria kädessä, "No, nyt lähdetään! Ole hyvä, poltatko?" (He
sinuttelivat nyt).

"Ei kiitos, vatsani ei ole kunnossa, minä en uskalla."

Amalie nousi naisten ja maanviljelysoppilaan luo, ja Jörgen istuutui
kuskille ystävänsä viereen.

"Mikä vatsaa vaivaa?"

"En tiedä; kai siellä viime yönä on pidetty valtiollista kokousta,
sillä siellä oli sellainen mellakka, jotta on silmääkään saattanut
ummistaa."

Jörgen puhkesi nauramaan ja iloinen mieli oli kohta viritetty.

Sitten ruoskansivallus ja lähdettiin matkalle. Kulettiin kirkkaan
syystaivaan alla, kesantovainioiden keskitse ja unelmoivien metsien
läpi, jossa oravat ja linnut hyppelivät oksien välissä.

Niilo Erhardt oli pahoinvoipa, sitä paitsi taloudelliset huolet
painoivat häntä; mutta hän oli päättänyt, että se päivä olisi ilopäivä
niille kahdelle kaupunkilaiselle, jotka niin harvoin yhdessä tulivat
maalle.

"Minä en ymmärrä minkälaiset vatsat nykyajan ihmisillä on", valitti
maanviljelysopiston oppilas. "Vanhat talonpojat saattaisivat syödä
vaikka pikkukiviä ja naulasia ilman että se heitä laisinkaan haittaisi."

Niilo Erhardt arveli, että olisi kasvatettava aivan uusi sukupolvi.
Voimistelua — voimistelua! Itsekin hän nyt tahtoisi juosta, juosta.

Sitten syötiin ja juotiin ulkosalla, hypättiin pukkia ja poltettiin
kuusenkäpyjä.

Ajopelit, joissa oli pieni ajaja ja vanhempi naishenkilö vieri
parinkymmenen kyynärän päässä rinteestä, jossa he loikoivat. Jörgen
nosti päätään.

"Hyvää päivää!" tervehti rouva Römer ja nyökkäsi heille. "Päivää,
päivää!" hän yhä nyökkäili.

Jörgen muisti nyt, että rouva Römer oli Niilo Erhardtin luona olevan
metsäpäällysmiehen sisar.

Amalie istui katsoen mieheensä, joka oli käynyt äänettömäksi ja
nyreäksi.

Onneksi Niilo Erhardtin vatsa äkkiä täydellisesti parani.

Nytkähdys käsillä ja jaloilla, ja yks kaks hän seisoi siinä sormet
lakinreunassa: "Herra esimies, nyt lähdetään virkamatkalle! Et
varmaankaan vielä ole nähnyt 10:nen piirin uutta ampumarataa...
juostaanpa sinne, se on tuossa Hjortesöenin luona."

Jörgen ja Niilo Erhardt läksivät, nuoret kihlatutkin pistäysivät pois,
ja molemmat vaimot jäivät kahden.

Amalie laski päänsä nuoren talonpoikaisvaimon rintaa vasten ja puhkesi
itkuun.

Karen Kirstine hiveli hänen selkäänsä, "Minä tiedän, minä tiedän. Mutta
elkää kuitenkaan sanoko hänelle mitään, eihän hän sille mitään mahda."

"Se on niin — kauheata. Minä en tiedä mitä tehdä. Toisinaan käy mieleni
niin katkeraksi heitä molempia kohtaan."

"Siitä ei ole mitään hyötyä; teidän pitää puhutella häntä tyynesti."

"Koetunhan minä pakottaa itseäni, minä koetan olla hänelle niin hyvä."

"Niin — enhän minä tiedä; kenties liiaksi riiputte hänessä, vain
yhtenään kädet kaulassa."

"En minä sitä enää tee, minä en uskalla."

"Minä luulen olevan parasta, ettei olla mistään tietävinänsä ja tehdä
koti hänelle niin hauskaksi kuin suinkin; niin sanoo teidän..."
hän katkasi äkkiä puheensa kuin tavatessaan itsensä varomattomasta
puheesta. (Asianlaita oli siten, että kanslianeuvoksetar oli saanut
käsiinsä Karen Kirstinen ja pyytänyt häntä ja hänen miestänsä tekemään
voitavansa saadakseen asiat oikealle tolalle. Hän — rouva Hahn — se oli
tämän maamatkankin aikaansaanut).

"Mutta sitähän minä teen", alkoi Amalie; "kaiket päivät minä häärin; ja
siistin ja näen vaivaa laittaissani hyvää ruokaa, ja kumminkin — —."

"Elkää nyt itkekö. Sellainen ajan oloon häipyy."

"Se on niin kauheata! Ja toisinaan minun on häntä niin sääli, minä kun
näen, että hän on niin onneton kanssani." Sitten seurasi pari uutta
itkun puuskaa.

"Ei hän sitä ole. Mariane on kertonut, ettei hän salli teistä
sanottavan pahaa sanaa."

"Onko hän kertonut niin?" Nuoren rouvan silmiin tuli äkkiä uutta eloa.

"On hän. Se on totta. Ja kun hän tässä viimein kävi meillä ja juteltiin
kodista ja sen semmoisesta, niin hän yhtäkkiä sanoi: 'Niin, meidän,
Niilo, pitäisi kiittää Jumalaa että olemme saaneet niin hyvät vaimot,
miten asiat muutoin lienevätkin.' Niin hän sanoi. Se on totta."

"Jumalan kiitos siitä!" Katkerain kyynelten perästä seurasi keventävät
ilokyyneleet.

"Ja me vaimot, me voimme sanoa: Jumalalle olkoon ikuinen kiitos, että
me olemme saaneet niin hyvät miehet, jotka eivät tee muuta, kuin minkä
tietävät oikeaksi Jumalan ja ihmisten edessä."

"Niin — — Jumalalle kiitos, sen me tiedämme."

"Kaikilla ihmisillä on jotain kärsittävää, on minullakin ja Niilolla:
olemme taloudellisessa ahdingossa, emme tiedä kuinka kauan jaksamme
pysyä pystyssä, ja meidän on niin ikävää ajatella, että jos Niilon
pitää mennä syntymätalostaan."

"Onko asiat niin hullusti?"

"Ei voi enää paljon hullummin olla kuin on. Meille tuli suuri vahinko
viime vuonna, kun veljeni täytyi mennä talostansa, ja sitten muitakin
vahingoita sen lisäksi. Mieleni on niin surullinen Niilon takia. Mutta
Niilo on niin hyvä ihminen ja ymmärtää ohjata omat ja toisen ajatukset
ylöspäin; ja niin se aina menee eteenpäin."

"Sinä olet onnellinen vaimo, Karen Kirstine."

"Niin olen, ja minä kiitän siitä Jumalaa joka päivä. Kun Niilo tulee
kotiin pellolta ja laskee kätensä olkapäilleni, katsoo minuun ja sanoo:
'Me pidämme yhtä, me kaksi!' — niin tekee mieleni itkeä sulasta ilosta."

Molemmat nuoret kihlatut, jotka olivat istuneet toisiaan syleillen
puunkannolla muutamien pähkinäpensaiden takana ja puhelleet heidän
tulevasta kodistaan ja päiväpaisteisesta tulevaisuudestaan, palasivat
nyt takaisin rinteelle ja panivat pitkälleen nurmelle vaimojen luo.
Niilo Erhardt ja Jörgenkin palasivat. Eipä ollut helppo arvata, mitä
ne molemmat olivat puhelleet, mutta Jörgenin kasvot olivat kokonaan
muuttuneet, ja hän puhui innokkaasti ystävänsä kanssa kilpa-ammunnasta
ja maan ampumayhdistyksistä.

Niilo Erhardt puristi vatsaansa ja väänsi suutansa. "Onko taaskin
hullusti?" kysyi hänen vaimonsa. "Siellä pidetään taas kokousta tänä
iltana, minä kuulen kuinka siellä huudetaan eläköön!"

"Sehän nyt on ikävätä."

"Mitäs me siitä nyt välittäisimme; me olemme tulleet metsään
huvittelemaan. Ylös nyt ja leikkimään kaikki!"

Nuori tilanomistaja oli pelkkää iloisuutta ja hilpeyttä. Keltaiset
kähärät valuivat alas lakin alta, silmät loistivat.

"Tulkaa tänne! Jokainen tarttuu omaansa käteen, sitten juoksemaan, niin
nähdään kutka ovat kestävimmät."

Kolme nuorta paria juosta livisti niittyä pitkin...

       *       *       *       *       *

Puiden välissä lännessä alkoi jo punottaa. Nyt oli jo aika lähteä.

Niilo Erhardt viittasi kädellään Jörgenille: "Ei teidän tarvitse mennä
metsäpäällysmiehen talolle, minä tuon kyllä ajopelit tänne; ajetaan
toista tietä kotiin."

Kotimatkalla kirkkaassa kuutamossa ystävykset juttelivat ja tuumailivat
reippaasta talvielämästä, voimistelusta ja esitelmistä piireissä.

"Kelpo lailla voimistelua, kelpo lailla voimistelua!" intoili Niilo
Erhardt. "Se tekee niskat suoriksi ja antaa rohkeutta rintaan."

Katseet harhailivat joka taholle kirkkaassa syyskuun ilmassa, kuu
valaisi lahden pintaa, kaupungin kirkot ja savupiiput kuvastuivat
selvästi valkovasken keltaista länsitaivasta vasten, maaseurakunnan
seudut etelässä peitti sinertävä huuru.

"Siunattu ilta!" huudahti Niilo Erhardt katsellen ympärilleen
säteilevin silmin, "Tällaista lienee ollut alhaalla Sorössä, kun
Ingemann runoili unohtumattomat iltalaulunsa... eikö lauleta?"

"Rauha peittää maat ja mantereet, hiljaisuus on kaikkialla vaan:"
lauloi kuorossa kuusi nuorta ääntä. Hevoset kulkivat astutellen,
rattaiden ratinaa tuskin kuului. Jörgenin raikas ääni, jonka selvästi
erotti kuorosta, saattoi monen tiellä kulkijan pysähtymään ja
kuuntelemaan. Häntä itseään iltatunnelma ja ylhäältä hänen mieleensä
vuotava rauha niin liikutti, että hänen silmänsä kostuivat ja hän näki
hienoja sadekaaria ilmassa.

Ja kun vaunut niin taas seisattuivat kirjakauppiaan portille, sieppasi
Jörgen vaimonsa syliinsä ja keikautti hänet alas kadulle.

"Ja sydämellinen kiitos nyt, rakkaat ystävät, tästä raittiista
hauskasta päivästä!"

"Ei kestä, ei kestä!" Niilo Erhardt puristi molempien käsiä. "Tulkaa
pian luoksemme taas! Meillä on kypsiä omenia, ja nuoria kananpoikia ja
neljä huonetta ja iloista mieltä."

Sitten ruoskan läimäys ja taas matkalle. Pienen keltaisen talon
avonaisessa ikkunassa rannalla seisoi Martta katsellen ulos. Vaunujen
vieriessä ohi, tervehti Niilo Erhardt piiskanvarrella ja huusi:
"Terveisiä äidillenne! Luutnantti itse sanoi, että tämä päivä oli
oikein raitis ja hauska päivä!" Ja Karen Kirstine ja hänen sisarensa
huiskuttivat nenäliinojansa; "Terveisiä, terveisiä!"

Sinä iltana siinä pienessä keltaisessa talossa ristiytyi kaksi hienoa
naisen kättä tavattoman hartaasti:

"Kiitos, Jumala, tästä hyvästä päivästä!"




XVI.


Syksyn huvitukset olivat täydessä käynnissä. Huviteltiin teatterissa,
seuroissa ja kodeissa. Laulu- ja soittoyhdistykset antoivat konsertteja
realikoulun voimistelusalissa, puotilaiset naisineen pitivät
tanssikekkereitä ulkosalla, kodeissa pidettiin päivälliskekkereitä
ja peliseuroja, ja postitalon vakinaiset vieraat hörppivät isoista
laseistaan ja juorusivat kaupungin tapahtumista.

Kaikkialla kaupungissa puhuttiin vielä pankinkavallus-huhuista ja
maajaista uutisista Storgadelta. Nämä viimeiset, olivatkin oikein
uteliaisuuden haluttua tavaraa, niitä kun vielä peitti epäselvyyden
huntu, joka antoi mielikuvitukselle aihetta mitä hurjimpiin
arvailuihin, ja ne vaikuttivat kuin virkistävät rypäleet kaikkiin
uutisia janoaviin kurkkuihin ja panivat monet siveät silmät — etenkin
vanhojen, naimattomien naisten — kääntämään valkuaiset taivasta kohti.

Mitä Jörgen pelkäsi, tapahtui: hänen isänsä sai eron kassöörin virasta.

Niin, kertoi vanha herra kaupungilla, hän oli kestänyt paikoillaan
niin kauan kuin mutta silmät — ja hermot — —. Nyt hänen täytyi tyytyä
olemaan jonkinlaisena päällysmiehenä — em! — pitämään silmällä
kirjureita ja pankin alempia virkamiehiä ja kiireessä käänteessä itse
tarttua kynään, milloin toiset eivät kyenneet suoriutumaan.

Niinkuin entisinäkin aikoina astui hän nytkin iltasin postitalolla
sijaitsevaan klubiin koko itsetuntonsa kankeus niskassansa, tervehti
tuttaviaan armollisella kädenliikkeellä sekä istuutui pitkäveteisellä
huudahduksella "Aa—h!" ja kasvojen ilmeellä, kuin olisi hänellä
pankissa isokin kapitaali.

Hänen hyvinvointiansa ei laisinkaan häirinnyt se seikka, että hänellä
itsellänsä harvoin nyt enää oli rahaa kosteisiin virvokkeisiin; sillä
tässä hyvässä pikkukaupungissa oli kuin kaikissa muissakin hyvissä
pikkukaupungeissa, hyväntahtoisia sieluja, joiden mielestä oli kunnia
saada tyhjentää, totilaseja _kanslianeuvoksen_ kurkkuun.

Toisinaan tuli kanslianeuvos kirjakauppaan saamaan sikarin tai jotain
muuta. Hän oli aina kankea ja pönäkkä ja antoi ylhäisyytensä vaikuttaa
masentavasti puotilaiseen. Mutta Jörgen näki, mitä kukaan muu ei
nähnyt: sen aran katseen, joka toisinaan vilahti esiin silmälasien
takaa.

Isän ja pojan välille oli kehittynyt kummallinen suhde. He olivat
jonkinlaisella äänettömällä sotajalalla keskenään, joka oli tuskallista
molemmille, sillä molempien veri halusi rauhaa.

Nuori mies ajatteli kumminkin tähän aikaan suhteellisesti vähä isäänsä;
hänen mielensä täytti se toinen — se, joka oli takaisintungettava
unhotuksiin, mutta joka joka päivä puhkesi esiin uusissa ajatuksissa.

Muutamana aamuna hän näki Amalien puuhailevan pelipöydän ääressä hänen
huoneessaan. Mitähän se oli? Hän meni lähemmä. Samassa Amalie kääntyi
syrjittäin, varmaankin nähdäkseen paremmin — — siinä hän seisoi kyynel
poskelle vierähtäneenä pyyhkien pölyä toisesta kynttiläjalasta.

Jörgen hiipi pois; mutta myöhemmin päivällä hän sai tilaisuutta
korjata pois kynttiläjalat, eikä niitä enää sen perästä näkynyt hänen
pöydällänsä.

Amalien aivot tarvitsivat tavallisesti hyvän aikaa jotain ajatusta
valmistaaksensa, eikä hän vielä sinä päivänä saanutkaan mitään
valmiiksi; mutta yöllä hereillään maatessaan hän niin ahkerasti mietti,
että sai muodostetuksi arvelun; sillä seuraavana päivänä hän katseli
Jörgeniä silmissään syvää, kunnioittavaa kiitollisuutta.

Jonkun aikaa he harjoittivat tällaista onnetonta näyttelemistä
keskenään, milloin silmillä, joissa oli hartaasti kysyvä katse, milloin
työllä, pienillä vihjauksilla, jotka puhuivat enemmän kuin sanat.

Nuoren vaimon silmissä saattoi välähdellä omituinen, väijyvä ilo,
ja yksin ollessaan hän saattoi ristiä kätensä, katsoa taivaalle ja
kuiskata: "Oi, suokoon Jumala, suokoon Jumala...!"

Mutta sitten eräänä iltana tuli taas levottomuutta leiriin. Jörgen
istui lukien muuatta sanomalehteä. Lukiessaan erästä kuolemanilmoitusta
tunsi hän äkkiä, kuin jos käsi olisi kouristanut hänen sydäntänsä.

Amalie, joka jo ennakolta oli uutisen lukenut, ja jonka päättelemiskyky
tässä tilaisuudessa oli tavattoman nopea, istui vaarinottaen häntä
levottomin silmin.

Sanomalehti oli vaipunut hänen syliinsä ja hän istui syvissä
ajatuksissa tuijottaen eteensä: Nyt hän siis tulisi kotiin — muutamien
päivien kuluttua hän tapaisi hänet ja katsoisi hänen syviin,
surullisiin silmiinsä.

Hän nousi ja alkoi astella edestakaisin lattialla alinomaa vaieten.
Aavistukset ja kysymykset kuohahtivat sieluun; kieltäytymisensä ohutta
kuorta, joka oli muodostunut hänen rakkautensa ympärille, järisytti
sisällinen täristys.

Yöllä hän taisteli olikohan oikein, että hän meni hautajaisiin?
Tiesihän hän niin hyvin, että hänessä hehkuva tunne, tuo aina kytevä
kaivos-tuli, puhaltaisi uusi kohtaus taas täyteen liekkiin.

Tuskallinen levottomuus kiusasi seuraavina päivinä nuorta vaimoa. Joka
kerran miehensä nähdessään hän kävi hengästyneeksi.

Kun he hautajaispäivänä istuivat aamiaispöydässä, ja Jörgen juuri oli
nousemaisillaan pöydästä tavalliseen tapaansa lyhyesti kiittäen, kysyi
Amalie:

"Menetkö hautajaisiin?"

"Menen," vastasi Jörgen ja nousi. "Tiedäthän hyvin, että Römer oli
kauppatuttaviani."

"Tulenko minä mukaan?" Ääni vapisi itkun rajoilla.

"Tahdotko _vartioida_ minua?"

Lapsen rehellinen vastaus helmeili hänen silmissään.

"Jos hiukankin pelkäät siinä suhteessa, niin tee niin hyvin!"

Hän kävi oikein liikutetuksi kiitollisuudesta, että hän saisi mennä
mukaan häntä vartioimaan.

Heidän kulkiessaan katua ylöspäin — Amalie seppele käsivarrellaan — ja
sitten eteenpäin kirkkotarhan kappelia kohti, Jörgen melkein iloitsi
siitä, että hänen vaimonsa oli mukana; nyt hänellä kaiken aikaa olisi
omatuntonsa läheisyydessä ja että he olivat yhdessä saattaisi olla
kaupungille selityksenä, että he olivat täydessä sovussa ja halveksivat
kaikkia huhuja.

Vain pieni joukko ihmisiä oli kokoontunut siihen huoneeseen, jossa
arkku oli. Neljä naista istui seinivierellä oikealla, puolikymmentä
miestä vasemmalla.

Hänen katseensa lipui pitkin naisten riviä ja hän sai epämääräinen
vaikutuksen mustista harsoista; mutta — — eihän hän ollutkaan siinä
— oli, oli _tuossa_! Tuskallinen ilo puristi hänen rintaansa, kun
Marie käänsi päätänsä ja hän tunsi hienopiirteiset kasvot kirkkain,
kummallisin silmineen.

Jörgen istuutui muutaman maalarinsällin viereen. Yksi ajatus valtasi
hänet täydellisesti, suuri kaikkia vallitseva tunnelma. Ja tämä
tunnelma sai ajan seisattumaan, niin että kului puoli tuntia hänen
elämästään ilman että hän siitä mitään tiesi.

Siinä oli kaksi silmää, kaksi ruskeata lapsensilmää, jotka seurasivat
jokaista hänen liikettään, näkivät hänen ajatuksensa ja katsoivat hänen
sydämeensä.

Marie, joka kaiken aikaa oli istunut katse lattiaan kiintyneenä,
kalpeana ja kyyneletönnä, huomasi Amalien vasta, kun arkkua lähdettiin
kantamaan ulos. Sen kiitollisuuden tunteen valtaamana, jonka pieninkin
osanottavaisuuden ilmaus herättää surevassa sydämessä, tarttui hän
molemmin käsin Amalien käteen ja puristi sitä, ja se vaikutti, että
tämän pikku rouvan sielussa heräsi sellainen tunteiden sekasorto, että
hänen täytyi istuutua ja painaa sydäntään.

Kun vieraat hyvästelivät haudalla, laittoi Jörgen niin, että hän
ja Amalie olivat viimeisiä. Hetkeä, jolloin pari naista hyvästeli
leskeä, käytti Jörgen ojentaakseen kätensä Marielle. Ja siinä hän
seisoi katsellen noihin syviin surullisiin silmiin; hänen ajatuksensa
hämmentyivät, oli kuin hänet olisi vedetty alas hänen olentonsa
pohjattomaan syvyyteen.

Mutta sitten selveni hänen päänsä taas, hän sanoi tyynesti hyvästi,
kääntyi ja läksi.

Hänen vierellään oli seissut pieni itkettynyt rouva, joka jännitetyin
hermoin seurasi kohtausta. Ei ole hyvä tietää, mitä hän ajatteli ja
tunsi nähdessään ne kärsimisen piirteet, jotka kuvastuivat näiden
kahden ihmisen kasvoissa; hän ei sanonut mitään eikä hänellä ollut
voimaa lausua jäähyväistäkään Marieta hyvästellessään.

Mutta Jörgenin kodissa tapahtui sinä iltana jotain, jonka hän ei
koskaan ollut luullut voivan tapahtuvan, ja se mitä tapahtui oli, että
yksinkertainen, surullinen ihmissydän rakkaudesta uhrautui kahden
ihmisen onnen eteen.

"Jörgen — —" virkkoi hän hiljaa. "Minä näen kyllä, kuinka vaikea teidän
kumpaisenkin on."

Jörgen katsoi häneen kuin odottaen jotain enempää.

"Ja minä ymmärrän", hän jatkoi, "ettet sinä tätä pitkään kestä... tällä
lailla." Viimeiset sanat tulivat epäselvinä ääninä.

"Mitä sitten arvelet, pikku Amalie?"

Hetken aikaa hän istui hiljaa hengittäen. Sitten saivat vihdoin
vapisevat huulet sanotuksi sanottavansa.

"Minä tahdon — erota sinusta."

Jörgenin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän tarttui hänen molempiin
käsiinsä: "Amalie, sinä olet niin hyvä."

Mutta mitäpä hän muuta vastaisikaan? Hänen päänsä meni vallan sekaisin
eikä hän tiennyt miten asian ottaisi.

"Oi Amalie, tämä asia on niin monimutkainen, niin vaikea," kuului taas
hetken päästä. "Minulla sitä paitsi ei ole niitä rahojasi."

Toisinaan, kun hänen onnistui saada syrjäytetyksi jumalantuntonsa, hän
oli ajatellut sitäkin mahdollisuutta että hän vuotuisesti maksaisi
hänelle määrätyn summan pitemmän aikaa, mutta tätä mahdollisuutta hän
ei oikeastaan itsekään uskonut; sillä hänellä oli vielä monta vuotta
jälellä, ennenkuin hän pääsisi selväksi Mölleristä, jonka lisäksi hänen
vielä piti melkein kokonaan elättää omaisensa kotona.

"Minä en voi hankkia niitä," hän lisäsi.

"En minä rahoista väiltäkään." Se tuli niin rehellisesti, mutta samalla
niin surullisesti.

Jörgen näki, kuinka hänen rintansa aaltoili, hän näki — ensikerran
— että hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja että hän oli laihtunut,
vaatteet olivat väljät, kasvot surkastuneet ja itkettyneet. Häntä
säälitti nähdä sitä.

Mutta keskellä hänen sääliänsä oli pieni loistava kohta, joka säteili
salaisille ajatuksille. Olihan hän nyt _itse tarjoutunut_ eroamaan
hänestä? Olipa rahoistakin luopunut.

Hän teki pitkän kävelyretken pitkin lahden rantaa, selvittääkseen
itselleen sen päivän syvät vaikutukset.

Päivä paistoi metsään, raitis tuuli puhalsi lahdelta hänelle vastaan,
kalakaijat ja tiirat leijailivat ilmassa. Ja hänen mielessään
leijailivat tuhansin siivin toiveet, jotka tosin eivät uskaltaneet
liikkua aivan vapaasti, mutta kumminkin elvyttivät hänen rinnassaan
omituisen juhlallisen tunnelman.

Paluumatkalla hän kulki vanhempiensa puutarhat ohitse. Muutamalla
käytävällä harjoitelihe Emil käsillä kävelemistä. Merkillistä kuinka
nuo sääret pysyivät ilmassa. Mutta Jörgenillä oli sanomattoman
raitistuttavaa nähdä noiden huolettomien jäsenten potkivan ilmassa.

Hän oli huudahtamaisillaan: "Poika tule tänne, että saan syleillä
sinua!" — mutta sitten hän huomasi sisaren seisovan vilkuttamassa
kahvelilla kyökin ikkunassa.

Rakas Martta sisko — noiden neljän harmaan vanhan muurin sisällä hän
raatoi kaiket päivät ja kerkesi tuskin koskaan hengittämään raitista
ilmaa ulos metsään, — ja ehkäpä siitäkin syystä, ettei hänellä ollut
sellaisia vaatteitakaan, millä ulkona näyttäytyä. Hän tunsi äkkiä
voimakasta pakotusta olla sisarelle oikein hyvä ja hellä.

"Jörgen, minulla on paistetulta omenoita," ilmoitti nuori kalpea tyttö
kyökin ovelta. "Tule tänne!" Yksi kaks oli kyökkituoli vedetty esille
ja tehty tilaa pöydässä.

Kuinka hauskaa oli istua tässä kuin muinoin, tässä herttaisessa,
vanhassa kyökissä ja syödä omenoita! Hellä tunne valtasi hänet
uudestaan ja sai hänet kiertämään käsivartensa tytön vyötäisten ympäri
ja painamaan suutelon hänen huulillensa: "Kiitos rakas pikku sisko!"

Kun sisar avasi kätensä, jonka Jörgen oli puristanut kiinni pienen
esineen ympäri, jonka hän oli siihen pannut, kiilsi hänelle vastaan
uusi, kahdenkymmenenkruunun raha.

"Mutta Jörgen!"

"Osta sillä itsellesi kesätakki... niin, niin... pois nyt... minun
pitää mennä äidin luo!"

"Tervetuloa!" hymyili sairas vaimo hänelle vastaan ja ojensi kätensä.

"Kuinka jaksat, äiti kulta?"

"Kiitos, luulenpa että hiukan paremmin."

Paremminko? Jörgen tuijotti häneen. Oliko hänen kasvonsa pienenneet
tai tuliko se siitä, että hänen sankka valkoinen tukkansa tänään oli
alempana otsalla ja poskilla...?

"Kyllähän sinä tiedät," laski hän leikkiä ja silmät välähtivät tummien
kulmien alla, "ettei niitä vanhanaikaisia kyntteliä paksuine sydämineen
niinkään helposti puhalleta sammuksiin."

Jörgen istuutui tuolille hänen viereensä: "Me emme tulisikaan toimeen
ilman sinun kynttilääsi, äiti."

"Se on niin vanhanaikainen."

Iloisena kuin lapsi piti Martta ilmassa uutta kirkasta rahaansa.

"Katsos, äiti, uudeksi kesätakiksi!"

"Jörgen rakas, nytkö taas..."

"Ei ei ei ei!" hän keskeytti äidin. "Minä en voi kärsiä, että te
pidätte niin paljon porua turhasta. Minun avustani ei todellakaan
kannata puhua."

Liikutettuna puristi äiti hänen kättänsä, mutta ei virkkanut mitään.

"Kuinka unen laita on?" kysyi Jörgen.

"Kiitos, hyvin."

"Äiti kulta", puuttui puheeseen Martta, "kuinka, sinä kumminkin niin
reippaasti voit sanoa 'kiitos hyvin', kun et kuitenkaan kahteen yöhön
ole silmiäsi ummistanut."

"Olenhan minä! Mitäs se nyt on... kuulepas ennenkun menet... oletko
käynyt teurastajan luona?"

"En ole, mutta minä menen nyt heti."

"Koeta hankkia meille vähän lihaa liemeksi härän lavasta."

"Kyllä minä."

"Ja sittenhän puhdistat isän mustat housut."

"Sen minä olen jo tehnyt."

"Kiitos, tyttöseni! Ja pidäthän sitten huolta, että hänen tohvelinsa
ovat paikoillaan ja että yönuttu riippuu oven luona."

"Kyllä, äiti kulta... minun täytyy mennä paistoksiani katsomaan."

Hetken aikaa jutteli Jörgen äidin kanssa näppärästä Martta siskosta
ja kelpo pojasta ulkona, jonka iloinen ääni juuri rallatti jotain
laulunpätkää.

Yhtäkkiä hän tunsi syvää halua saada ilmaista äidille koko sydämensä
— lähestyä häntä hellästi mielitellen, mahdollisesti saadakseen hänen
myönnytyksensä ajatuksillensa.

Hän laskeutui polvilleen vuoteen ääreen, tarttui hänen käteensä ja
hyväili häntä kuin pieni poika. Ja sitten: "Äiti kulta — —."

Mutta kuinka se jumalaa pelkääväinen vaimo säikähtyikään kuullessaan
mitä hän ajatteli! Jyrkällä liikkeellä hän puolittain kohoutui
kyynäspäiden nojaan ja tuijotti häneen:

"Jörgen, kuinka voit sellaisia ajatuksia pitää?"

"Niin, sellaista minä ajattelen."

"Mutta, onhan se mahdotonta."

"Miksi se mahdotonta olisi?"

Hän vaipui takaisin vuoteelleen ja tuijotti kauan eteensä niinkuin
katsoo silloin, kun henki käy omia teitänsä.

"Mitä sinä sanoitkaan?" kysyi hän sitten.

"Minä sanoin, etten voi käsittää miksi se olisi niin mahdotonta."

Äiti ojensi hänelle hellästi kätensä ja virkkoi, äänessä omituisen
murtunut sointu:

"Minä niin mielelläni soisin sinulle sen, jota rakastat. Mutta eihän
sille mitään voi."

Niin jos Amalie olisi ollut uskoton, jatkoi hän, niin olisi hänellä
ollut puolellaan Jumalan sana; mutta sitä hän ei ollut ollut.

"Mutta tapahtuuhan tuhansia avioeroja ilman uskottomuuden perusteetta."

"Tapahtuu, vaan se ei ole oikein. Jotka kerran on yhteen vihitty — —.
Se on pyhä side, Jörgen. Vaarisi koetti aina estää..."

"Vaari oli niin vanhanaikainen, niin ahdasmielinen
raamatunkäsityksessään", keskeytti Jörgen häntä ja veti käden luokseen.

"Mutta tiedäthän itsekin, että Jumalan puhtaassa, selkeässä sanassa on
kirjoitettu: Minkä Jumala on yhteensovittanut..."

"Mutta Jumala ei ole yhteensovittanut Amalieta ja minua. Jos niin
olisi, niin minun täytyisi joutua epätoivoon sen tähden että hän voi
kohdella minua niin ankarasti."

"Jörgen, sinä et tiedä, kuinka sanasi toisinaan sattuvat minuun."

"Niin, mutta se on totta äiti. Jos Jumala tässä jotain on tehnyt, niin
hän on sytyttänyt syvän ja sydämellisen rakkauden Mariessa ja minussa
ja määrännyt meidät elämään yhdessä verrattomassa onnessa."

Äiti vaikeni taas hetken aikaa ja katsoi eteensä miettivästi.
"_Minulla_ ei ole ollut verratonta onnea", kuului sitten hiljaa. "Ja
kumminkin minä kiitän Jumalaa elämästäni."

"Niin — — on hyvä, että voit sen tehdä."

"Me emme käsitä Jumalan teitä, Jörgen; me tahtoisimme mieluummin
laittaa teitä itse."

Nyt he olivat siinä entisessä umpisokkelossa, jossa ei ollut
uloskäytävää; mutta hänen täytyi kerrankin saada tyhjentää sydämensä.

"Äiti, sinä, joka muutoin olet niin hyvä, kuinka voit sinä tässä
ainoassa suhteessa olla niin kova? Miksi täytyy minun olla onneton,
miksi minä en saa tulla onnelliseksi, kun minä nyt _voisin_."

"Enhän se ole _minä_ Jörgen, sehän on Jumala."

"Onko se sitten niin, että ainoastaan sellaisilla ihmisillä kuin rouva
Hahnilla ja hänen aatetovereillansa on lupa laittaa omia teitä? Onko
kristittynä oleminen sitten vain itsensäkieltämistä ja kiduttamista?"

"Meillä on ilo, jota _he_ eivät tunne."

"Niin sanomme _me_. Ja ne toiset sanovat: 'Tehkää hyvin, pitäkää ilonne
Herrassa', ja niin he itse ottavat kaiken sen elämänonnen, jonka voivat
kokoon haalia. Loppupäätös on, että he saavat kymmenen kertaa niin
paljon iloa ja nautintoa kuin me muut."

"Synnillistä iloa ja nautintoa."

"Ei ole oikein puhua siitä noin ylimalkaisesti. Heidän joukossaan on
monta hyvää, kelpo ihmistä. Syntiähän on ainoastaan se, minkä itse
tuntee rikokseksi; mutta eivät he tunne omantunnonsoimauksia omien
teiden laittamisesta, niinkuin sanoit, rouva Hahnissa ei ole vähääkään
sitä, joka näyttäisi synnintunnolta, hän on niin ilonen ja terve kuin
kukaan ihminen olla voi."

"En minäkään kiellä, että sellaisilla ihmisillä on paljon enemmän
nautintoa, kuin meillä muilla _tässä_ elämässä; mutta meillä on onnemme
talletettuna."

"Ja täällä sitten kiusata itseänsä tuolla ijankaikkisella: Sinun pitää
kieltäytyä, tuohon sinä et saa kajota, tuota sinä et saa tehdä."

"Sinä tiedät, mitä pyhä raamattu sanoo: 'Älkäät rakastako maailmaa,
eikä niitä kuin maailmassa ovat'..."

"Niin, mutta emmehän voi olla maailmaa rakastamatta. Ei kaikki täällä
maan päälläkään ole pelkkää jumalattomuutta ja pirullisuutta. Sinä elät
yliluonnollisessa maailmassa, äiti, sinä et koskaan ole kokenut, mitä
se on, että rakastaa sitä, jota ei voi saada, että päivät päästään
väännellä tuskasta."

Äidin suun ympärille tuli omituisen raskas hymy, hän hääri
nenäliinallaan ja hengitti kiivaasti mutta ei puhunut mitään.

"Jörgen", kuului sitten hetken perästä, "on yksi asia, joka kuuluu
meille kaikille ihmisille — ennen kaikkia muuta — se, näet, että
vakaasti pidämme silmäimme edessä sitä suurta, ijankaikkista
päämäärää... että sen saavutamme, kun lyhyt matkamme täällä maan päällä
päättyy."

"Pitääkö sitten luopua kaikesta, jota onneksi sanotaan täällä
maailmassa."

"Ei, sitä meidän ei pidä; mutta se onni, joka kiusauksena tulee
luoksemme, joka viekoittelee meitä luopumaan kristillisestä totuudesta
ja jumalantunnostamme, ja josta luovumme _Jumalan tähden_, se muuttuu
korkeammaksi onneksi, joka piiloutuu sisimpäämme ja jää sinne, kun
kaikki muu onni maailmassa pettää; saat uskoa sen, Jörgen."

"Äiti, sinä teet elämän minulle niin ahtaaksi, niin kerrassaan
sietämättömäksi!" Hän ponnahti ylös. "Minä en _tahdo_ enkä _voi_ taipua
siihen, josta nyt olen puhunut."

Rouva Bang tunsi sen ranskalaisen sanan, että ymmärtäminen on
anteeksiantamista. Ja hän ymmärsi poikansa ja antoi hänelle anteeksi
hänen kiivautensa. Se, joka omassa rinnassaan kätkee kokemuksia siitä,
kuinka nuori, rakkauden kiihottama veri voi joutua kuohuksiin, kun se
törmää yhteen jumalantunnon kanssa, se, joka tuntee tuon niin syvällä
ihmisluonnossa piilevän ja ikuisesti sykkivän onnenkaipuun ja luonnon
tulisen vaatimuksen oikeudestansa päästä seuraamaan omien hyvien
viettiensä lakia, se tuomitsee lempeästi nuorta rakkautta.

Äiti makasi katsellen häntä silmillä, joista puhui syvimmän
osanottavaisuuden äänetön kieli. "Minun on sinua niin sääli", kuului
vihdoin vavahtelevalla äänellä. "Saat uskoa, että minä hyvin ymmärrän,
mitä sinä kärsit. Minä ymmärrän sen hyvin."

"Sitä ei voi kukaan ihminen", sanoi Jörgen heittäytyen tuolille.

"Minä voin, Jörgen, minä voin. Mutta minä en voi lohduttaa enkä auttaa
sinua. Se taistelu on loppuun taisteltava."

Huoneessa oli kauan hiljaista.

"Avioliitto on niin vakavaa", kuului sitten taas vuoteelta. "Se on niin
vakavaa", hän sanoi uudestaan ja tuijotti eteensä. "Mutta kristityille
ihmisille, jotka ovat sitoutuneet Jumalan kasvojen edessä, ei ole muuta
tekemistä kuin kestäminen."

"Mutta kun tuntea henkisesti sortuvansa... että on vaarassa menettämään
ei ainoastaan ajallisen mutta ijankaikkisenkin onnensa?"

Tämä ei ollut häneltä oikein rehellisesti sanottu, sen hän hyvin tunsi;
sillä hän ei voinut kieltää itseltänsä, että hän varsinkin viime
aikoina oli huomannut mahdolliseksi tehdä elämästä jotain Amalienkin
kanssa.

"Niin — —" virkkoi äiti nähtävästi hämmentyneenä. "Mutta sitä _sinä_ et
tee, Jörgen. Etköhän sinä ole verrattain onnellisissa oloissa?" kysyi
äiti. "Amalie on hyvä. Ja hän on heristäytynyt tositoimiin, ja hän
_rakastaa sinua sitä paitsi_. Saat uskoa, Jörgen, Amaliesta voi jotain
tulla."

"Mutta itseäni minä en saa ajatella?"

Äiti pyyhkäsi kasvojaan nenäliinallaan: "Saanko sanoa, miten sinun
pitää ajatella? Sinun pitää ajatella näin: Amalie on nyt kerran minun
vaimoni; minä tahdon olla hänelle uskollinen aviomies ja pitää Jumalan
antamana elämäntehtävänä, että johtaa hänen elämäänsä ja elää niin
hyvin ja kauniisti hänen kanssaan kuin suinkin voin. — Sillä tavoin
teet jotain elämästä, usko se. Sen voiton saa jokainen ihminen,
joka elää jonkun hyvän eteen, ja jolla aina kaikkien huokausten ja
taistelujen takana on tämä tietämys: _sinä teet mitä voit._"

Hänen tummiin silmiinsä tuli äkkiä omituinen loiste: "Tee itsesi
_väkeväksi_, Jörgen! Meidän ihmisten on kestettävä koetuksemme."

"On niin helppo muiden sanoa, että on kestettävä."

"Niin, — —", vastasi äiti itsekseen ja vaikeni.

Mutta sitten hän taas käänsi katseensa Jörgeniin: "Vaarisi puhui niin
paljon siitä suuresta voimasta meissä..."

"Niin kyllä minä tiedän", keskeytti hän häntä ja nousi.

"Niin, sinä sanot sen kyllä tietäväsi; mutta ajatteletkos sitä myöskin
oikein, rakas Jörgen? Otatko sen vakavasti?"

"Hän kertoi, että hänen vanha isänsä niin usein oli mieliin painanut,
että kristittyin ihmisten oli nähtävä avioliitossa jotain enempää
kuin vain maallista yhdistystä; he olivat etsineet ja saaneet kirkon
siunauksen ja heidän oli joka päivä muistaminen, että heillä oli pyhä
tehtävä toisiinsa nähden: heidän oli rukoiltava toistensa puolesta,
rukoiltava rakkautta ja voimaa, ja auteltava toisiaan kasvamaan
ijankaikkisuutta varten..."

Jörgen seisoi äänetönnä ja katsoi synkkänä ikkunaan päin.

"Sinä puhuit kerran joidenkuiden kirjain julkaisemisesta", alkoi äiti
hetken päästä ikäänkuin päästäkseen toiseen puheaineeseen.

"Minä en voi tehdä mitään."

"Kyllä sinä voit; meissä on enemmän voimaa, kun me tiedämmekään, kun
vaan _tahdomme_."

Hän väänsi ruumistansa syrjään, niinkuin hänelle oli tullut tavaksi.

"Jörgen!" — Äiti tarttui taas hänen käteensä, "Muistatko, kun olit
pieni — kun panit nukkumaan vuoteellesi ja minä olin laulanut sinulle:
Nyt silmän' ummistan', niin sinä et tiennyt kuinka ristisit pienet
sormesi, kun meidän viimeksi oli rukoiltava isämeidän; niin minun oli
otettava kätesi ja pantava ne ristiin — sillä kertaa sain sen sinulle
niin kauniisti opetetuksi."

Kaksi kyyneltä vierähti Jörgenin poskelle: "Hyvästi, äiti!"




XVII.


Rakkaus, sinä kaikkien sielujen itsevaltias, sinä salainen suurvalta,
joka yhdistyt ihmisluonnon voimakkaimpiin viettoihin, hyviin ja
eläimellisiin, joka mielessä elvytät aavistamattomia voimia, herätät,
yllytät, kidutat, teet lempeäksi ja hyväksi, teet rajuksi ja pahaksi
— rakkaus, sinä arvaamaton, sinä voimakas, joka pakotat yhden sydämen
uhraamaan punaisen sydänverensä ja kiihotat toisen verhoihin — rakkaus
kuinka tutkimaton ja arvoituksen tapainen onkaan olentosi!

Jotain tällaista kuuli Jörgen Bang, kun hän eräänä sunnuntaina meni
kirkkoon etsimään sovitusta maailman hallitsijan kanssa. Mutta hän ei
voinut käyttää kuulemaansa, se vain enensi hänen hämmennystänsä. Eikä
se ollutkaan toivo saada kuulla rovastin suusta kehottavia sanoja,
joka oli ajanut hänet tänne, vaan toivo lempeästä kohtauksesta itse
rakkauden alkulähteen kanssa, toivo saada tuntea Jumalan myönnytystä
siihen päätökseen, joka alkoi juurtua hänessä, ja saada siitä voimaa
murtamaan vanhan elämänsä ja rohkeutta siirtymään uuteen.

"Mutta on olemassa rakkaus, jonka olento on yksinkertainen, kuin lapsen
rakkaus", kuului edelleen saarnatuolista, "rakkaus, joka yhdistyy
ainoastaan siihen ihmisluonnossa, joka on puhdasta ja hyvää: se on
uskon ja toivon sisar, maailmallisen mielen voittaja ja joka virtaa
liikutetuista syvyyksistä ja laskee intohimonsa uhrin, koko hellyytensä
täydellisyyden Jumalan jalkojen eteen."

"Maailmallisen mielen voittaja", kertoi Jörgen itsekseen. Siinä se
taas oli, se tavallinen nuotti 'kieltäytymisestä' ja 'alistumisesta'.
Hänessä elpyi kova tunne, ja muuan ajatus välähti hänen mieleensä:
eiköhän Feuerbachin sanoissa ole totta, että kristinusko on sydämetön,
julma oppi?

Rovasti oli sillä välin joutunut puhumaan taistelusta lihan ja hengen
välillä:... "Tämä lakkaamaton taistelu meissä Jumalan ja maailman
välillä, tämä tunteminen olentonsa syvyydessä: sinä kuulut maailmaan,
sinä olet ainetta maailman aineesta, elämä sen elämästä, kuohuen halua
antautua sen nautinnoihin — tuo, että puristautuu kiinni siihen, jota
rakastaa, että taistelee kaikilla sielunsa voimilla löytääkseen ja
pitääkseen kiinni onnen niinä harvoina hetkinä, kun täällä maailmassa
elämme — ja toisaalta tuntea, että rinnassa on Jumalan ikävöiminen,
tuska ja pelko hänen armonsa menettämisestä, syvä tunne, joka
lakkaamatta kuiskaa että kieltäymisen voitto, ja pyhä lämmin antauminen
Jumalalle on elämän korkein onni — —."

Sen enempää Jörgen ei kuullut. Oli kuin rovastin isot harmaat silmät,
jotka katsoivat alas suoraan häneen, olisivat hajottaneet hänen
ajatuksensa joka taholle. Oliko tuo sanottu hänelle? Oliko äiti
kertonut kaikki rovastille? Vai rovastin oma vanha taisteluko se
kajahti noissa sanoissa?

Kotimatkalla hän kulki Möllerin kanssa, joka myöskin oli ollut kirkossa.

"Merkillinen mies se rovasti", virkkoi Jörgen, "hän puhuu aina niin
paljon rakkaudesta".

"Tiedäthän sinä sen, että sydämen kyllyydestä suu puhuu — —."

Jörgen astui mietteissään. "Olipa surullista ettei hän saanut sitä,
jota nuorena rakasti."

"Hän oli nainut vaimo."

"Niin, minä tiedän sen, se on, olen arvaillut, että se oli rouva Brun."

Vanhus vaikeni hetkisen. "Se on salaisuus."

Jörgen puhui äänellä, kuin olisi hänelle rovastin rakkausjuttu ollut
yhdentekevä, mutta olihan jostain puhuttava.

"Eikö se _nainen_ sitten pitänyt _hänestä_?"

Möller seisattui ehdottomasti ja veti ylös kulmansa: "Hänhän oli nainut
vaimo, sanoin minä."

"Mutta onhan niitä niin monta... niinkuin hänkin tuossa."

Rouva Hahn se miehensä kanssa ajaa suhisti ohitse ja tervehti
säteilevine silmineen.

"Niin", mutisi Möller pannen taas jalkansa liikkeelle.

"Luopuivatko he kohta toisistaan?"

Vanhus seisattui taas ja katsoi taaksensa. "Sen verran vain voin
kertoa sinulle, että hän nuorena pappina myöhäisenä iltahetkenä kuin
muinoin Nikodemus tuli vaarisi luo neuvoa saamaan: 'Niin ja niin, me
rakastamme toisiamme — mitä on meidän tekeminen?' — Silloin otti vanha
pastori Raudrup raamattunsa ja avasi sen: 'Lukekaa tämä!' — Niin, sen
paikan hän hyvin tunsi; mutta olihan Paavali lausunut sanoja, jotka
kristityille ihmisille näyttivät avaavan tien eroon. — Mutta siitä ei
tullut mitään; he eivät voineet."

Jörgen meni kotiin ja istuutui lukemaan. Mutta hän ei voinut lukea, ei
istua. Aina ja alinomaa hän palasi takaisin pyhyyden rikkomiseensa,
väkivaltaiseen avioliiton pyhyyteen murtautumiseensa. Pitäisikö hänen
koko elämänsä ajan kärsiä tämän rikoksensa takia?

Mikä kärsimätön este se olikaan, tuo omatunto! Oli kuin uskonnollinen
tunne olisi itseensä imenyt kaikki muut tunteet ja muodostanut ne
pyörteiksi väkevään virtaansa.

Hän tuli ajatelleeksi rovastia ja rouva Brunia. Ja hän käsitti tällä
hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen, kuinka valtava voima Herran
pelko on tuhansissa ihmissydämissä. Sillä välin kun miljoonat, joilla
ei ole mitään tekemistä Jumalan kanssa, tyydyttävät elämänhaluansa
sisällisten epäilysten vaivaamatta, niin vakava kristitty joka toinen
päivä törmää omantuntonsa muuria vasten, jonka ovat muodostaneet Sinain
käskyt ja äänet seitsemän autuuden vuorelta. Ja niin nämä kärsivät
Jumalan lapset hiljaisesti nöyrtyvät ja laskevat kärsimisensä uhrin,
hellyytensä täydellisyyden Jumalan jalkain eteen.

Kuinka he _voivat_? Kuinka voi kukaan ihminen niin tyynesti taipua
asiassa, joka koskee sydämen sisimpiä juuria? Jos mikään maailmassa
oli hänelle mahdotonta, niin oli _se_, että mielestään juurruttaa
kaikki ajatukset yhdistymisestä Marien kanssa. Olihan hän yrittänyt
sitä kerta kerraltaan, oli taistellut niin rehellisesti kuin voi. Mutta
ei ollut sitä päivää, jolloin hän ei aamusta iltaan ajatellut häntä,
ei ollut sitä yötä, jolloin hän ei häntä kohdannut; hän näki hänet
kun aamu sarasti hänen ikkunoistansa, hän asusti hänen huoneissansa —
Amalien hahmossa — hän kattoi hänen pöytänsä, järjesti huoneita, tuli
portaita alas mustetölkin kanssa kirjakauppaan, hymyillen kummallisilla
silmillänsä.

Oli päiviä, jolloin tuntui, kuin koko hänen sisällinen elämänsä olisi
irtaantunut liitoksistansa ja uhmaten hyökännyt kaikkia niitä vastaan,
joiden ahdasmielinen jumalisuus astui hänen onnensa tielle. Ja se
ajatus, joka ennen varovaisesti nosti päätänsä hämärästä, kohoutui nyt
kirkkaaseen valoon ja muuttui ääneksi, joka puhui voimakkaita sanoja
hänen puhtaasta, selvästä ihmisoikeudestansa. Minkätähden se ei voisi
tapahtua, kun Amalie vapaaehtoisesti uhrautui eikä rahoistansakaan
välittänyt — minkätähden se siis ei voisi tapahtua?

Salaisella innolla hän ryhtyi lukemaan raamattua, luki läpi Mooseksen
kirjat, tutki vuorisaarnaa ja Paavalin Epistoloita, tutki ja mietti
päivät ja yöt.

Kun hän näin eräänä päivänä muutamassa vastailmestyneessä Etiikassa
luki tunnetun yliopiston professorin kirjoituksen avioerosta, niin
hänelle oli suuri ilo nähdä, kuinka vapaalla kannalla kirjan tekijä oli
tähän kysymykseen.

Lakkaamatta hän mielisteli ja houkutteli omaatuntoansa. Ja päivä
päivältään hän pääsi kappaleen eteenpäin. Hänen ajatustensa esine
menetti tämän jokapäiväisen menettelyn kautta vähitellen terävät
kulmansa ja kävi helpommin hallittavaksi. Hänen rakkautensa sai
raamatun sanan taivutetuksi aivan uusien näkökohtien valoon, joita
hänen sisin tunteensa tosin kieltäytyi hyväksymästä, mutta joihin
se lähemmän ja tarkemman harkinnan perästä yön yksinäisinä hetkinä
vähitellen yhä enemmän tutustui.

Sanomattoman keventävää iloa hän tunsi lukiessaan seuraavaa muutamassa
vapaamielisessä kirkollisessa lehdessä:

"... Avioerokysymys on lopultakin omantunnonkysymys, josta jokaisen on
päättäminen itsensä ja Jumalan kanssa salakammiossa, ja jota ei _saa_
eikä _voi_ alistaa minkään inhimillisen oikeuden tutkittavaksi..."

Vallan kuin hänen sydämestänsä puhuttu. Kun hän nyt kovan hengellisen
taistelun perästä oli päässyt tähän varmuuteen: se ei ole ainoastaan
luvallista, se on _välttämätöntäkin_, siitä riippuu kahden ihmisen onni
— —! Oi, Jumalan kiitos, tuntui kuin koittaisi hänelle uusi päivä!

Joka kerran, kun pääkaupungista tuli kirjalähetyksiä, valtasi hänet
levottomuus, kunnes hän ne sai avatuksi. Ensiksi hän aina taittoi
romaanien ja runokokoelmien uutuuksiin. Niissä sykki uusi aika.
Kenpä voi kieltää, että niissä, näissä kapinallisissa kirjoissa, oli
omituinen voima, ne kun asettivat miehuullisen uhmansa vanhentunutta
kirkollista tapaa vastaan ja lauloivat suuren intohimon korkeaveisuuta
sävelin, jotka löysivät vastakaikua joka ainoassa nuoressa rinnassa yli
koko maailman.

Mutta ne rahat, ne rahat! Eron hän saisi läpiviedyksi, hänhän tiesi,
että Amalie pian toipuisi ikävästänsä ja kenties tulisi onnelliseksi
toisen kanssa; mutta ne rahat? Se jäytäisi häntä läpi elämän —
eniten Olli Kongen takia — jos todellakin kävisi siten, että side
katkaistaisiin ilman että myötäjäiset maksettiin takaisin.

Silloin eräänä päivänä astuu kullan haltiatar hänen eteensä sormi
kohotettuna: "Minä tulen."

Vanha Möller se tuli haltijatar kainalossaan. Hetken aikaa
tirkisteltyään hän taskustaan otti esiin asiapaperin: "Tahdon nähdä,
voisinko sinua hiukan ilostuttaa, pikku Bang."

Avatessaan paperin näki Jörgen ensiksi leiman, jossa oli kolme
jalopeuraa ja kruunu. Silloin valtasi hänet vavahteleva aavistus.

"Olet kai aavistanut minkälainen 'viimeinen tahtoni' tulisi olemaan?"
Vanhus otti hyppysellisen nuuskaa. "Minullahan ei ole ketään, jota
voisin omakseni sanoa, paitsi sinä."

Nuori mies oli käynyt aivan kalpeaksi. "Minä en tiedä, kuinka teitä
kiittäisin."

"Ei sitä niin paljon ole — kaikkiaan vain noin viisi-kuusitoista
tuhatta."

Jörgen katsoi häneen, silmät kyyneltyivät, yhtäkkiä hän kiersi
käsivartensa hänelle kaulaan ja säikäytti vanhan herran painamalla
suutelon niille huulille, joita ei moniin, moniin vuosiin oltu suudeltu.

Nuoren miehen mieleen tuli ennen aavistamaton jäntevyys. Kaikki tiethän
hänelle nyt tasoitettiin! Hän tunsi, että nuori veri vielä virtaili
hänessä, rohkeus kiihtyi, kaihon, rakkauden silmitön rohkeus; toiminnan
hetki oli tullut, mikään maailman mahti häntä ei enää pidättäisi. Hän
tiesi kyllä, ettei hän Amalien kanssa vielä ollut viimeistä sanaa
puhunut, mutta ei auttanut; hän tiesi myöskin, että odotusaika tulisi
pitkäksi. Ja kumminkin — olisikohan se pitkä? Ei se olisi pitkä, sen
täyttäisi koko se juhlailo, joka aina käy suurten tapausten edellä.
Omantunnontuska ja hurmaava toivo täyttivät hänen sielunsa, oli kuin
hellimmät, hennoimmat tunteet hänessä olivat taistelleet rajusti
uhmailevien liikutusten kanssa — nyt piti selvityksen tapahtua; jos
Marie kieltäytyisi, niin sitten Jumalan nimessä — —




XVIII.


Iltapuoleen eräänä pimeänä syyspäivänä istui eräs nuori tyttö
sankarihaudalla Ödumin nummella katsellen Vejlen metsiin päin. Nummi
levitteleikse hänen ympärillänsä kuni iso, ruskea kokos-syistä tehty
matto, etäällä idässä seisoi metsä sinertävänä ilmapohjana, luonto oli
synkkä ja raskas.

Niin monta, monta kertaa hän oli istunut täällä haudalla katsellen
itään päin, muutamaa metsänaukkoa kohti; sillä sielläpäinhän — —

Niin elävänä hän siinä hänen edessänsä seisoi; niin korkeana, niin
terveytimisenä, hiukan ryhditönnä liikkeissään — sinä suurena lapsena,
joksi Möller häntä aina sanoi.

Hän näki hänet sellaisena kun hän oli puodissa, aina terveenä,
raittiina ja iloisena, jutellen yhtä ystävällisesti rikkaiden kuin
köyhienkin kanssa, avuliaana ja herttaisena, hän näki ja kuuli hänet,
sellaisena kun hän seisoi korokkeella konserteissa, vilkaisten
iloisia silmäyksiä tuttavilleen kuulijain joukossa, ja myöskin
hänelle, kierrellen tummia viiksiänsä ja singahuttaen voimakkaita
barytoni-säveleitään tuolla lapsellisen iloisella reippaudella, joka
pani kaikki sydämet sykkimään mieltymyksestä.

Hän näki hänet useissa eri tilaisuuksissa, jotka hän oli säilyttänyt
muistissansa; siinä hän istui pianon ääressä laulaen kasvot ylöspäin
käännettyinä, tuossa hän juoksi hakemaan vettä, kun palvelijatar oli
sairas — tuossa hän hyppäsi ulos luhdinikkunasta noin 5—6 kyynärän
korkeudelta, joutuakseen pelastamaan erästä poikaa, joka satamassa oli
pudonnut veteen.

Mutta sitten oli äkkiä hänen silmäinsä edessä se viimeinen kuva, mikä
hänellä oli hänestä — mies, jonka silmistä puhui sydänsuru.

Värähdellen vilusta kääriytyi hän isoon saaliinsa, puristi käsivarret
kylkiinsä ja kyyristyi kokoon. Kauan hän istui siinä liikkumatta,
katsoen ylös ilmaan suurine säteilevine silmineen, jotka kerta
kerraltaan kysyivät Jumalalta. "Miksi olet tehnyt tämän?"

Miksi oli Jumala sytyttänyt liekin hänen ja Jörgenin sydämessä, kun
hän ei kuitenkaan tahtonut heidän käsiään yhdistää? Miksi piti hänen
istua tässä tämä tuska rinnassansa, sydämessä tämä kalvava kaiho, ja
kauas kantava katse, joka metsien ja vesien yli näki suorastaan siihen
kotiin, jossa hänellä oli ollut vaikutusalansa, ja jossa hänen henkensä
vielä nytkin asui yöt ja päivät, mutta johon hän ei koskaan enää saanut
astua? Miksi kirjoitti Jumala niin monen ihmisen elämälle lakeja niin
arvoituksentapaisella kirjoituksella, ettei sitä kukaan voinut lukea?

"Hyvää iltaa, neiti!" hän kuuli miehen äänen sanovan.

Hän katsoi tielle päin. "Onko teillä kirjettä minulle?"

"Onhan minulla."

Vanha postimies oli poikennut pari kyynärää tieltä ja nousi haudan
sivua...

"Ei, ei, kyllä minä tulen alas teidän luoksenne."

"Kiitos, kiitos, vaikea minua kankeilla säärilläni onkin nousta noin
jyrkkää mäkeä", sanoi hän hengästyneenä, "ne täyttävätkin seitsemän
kertaa kymmenen ja nuo hevoset tässä", jatkoi hän osottaen vääriä
sääriään.

Postimies hääräili laukkunsa kanssa ja vilkasi vähä väliä neitiin.

"Tehkää hyvin, neiti!"

"Kiitos!" Hän vilkasi kirjeen päällekirjoitusta ja kalpeni. "Tuo iso
'F' leveine koukeroineen — —"

"Siitä olisi pikkunen maksu, hyvä neiti, siitä kirjeestä —"

Mitä ihmettä kirje häneltä!

"Niin, niin, sehän on totta, kiitoksia nyt!" hän otti esiin kukkaronsa
ja hypisteli sitä kuumeentapaisesti.

Postimies vilkasi kukkaroon: siinä oli sekä 5, 10 että 25 äyrisiä.

Neitonen ojensi hänelle 25 ävrisen: "Olkaa hyvä, Walle!"

"Suuret kiitokset, neiti, liikaahan tämä on."

"Ei ole. Kiitos nyt vaan!"

Postimies pyyhkäsi nenäänsä ja nuuhkasi ilmaa sieramiinsa.

"Tämä pussi on raskas kantaa", jutteli postimies.

Neitonen ei kuullut mitä hän puhui, hänen sormensa hypistelivät
kirjettä, hän katsoi postileimaa, päiväystä, hänen sydämensä sykki
kiihkeästi odotuksesta.

Postimies hääri yhä laukkunsa kanssa. Kun remmi oli vedetty niin
tanakasti kiini remmin ylipäänsä voi vetää, alkoi hän napittaa
takkiansa ja asettaa laukkua olalleen. Ja kestääpä kotvasen, ennenkun
saa sellaisen vanhan, vastahakoisen laukun, joka aina vain pyrkii
hankaamaan, riippumaan oikein alalla.

Kun laukku vihdoinkin otti asettuaksensa, pyyhkäsi hän taas.
"Käsivarttakin pakottaa, ja se on käynyt kankeaksi monivuotisesta
kantamisesta."

"Onhan teillä vielä muitakin myttyjä kannettavana kuin postilaukku."

"Ainahan niitä on."

"Ja kaiketi teillä on kovin pieni palkkakin, Walle? Kas tässä on toinen
25 äyrinen — olkaa hyvä!"

"Paljon kiitoksia, neiti! Te olette kovin hyväntahtoinen."

Hän nyökkäsi: "Terveisiä Marenille!"

"Kyllä niitä menee. Hyvästi nyt, ja suuret kiitokset, neiti!"

Ja vääräsääri läksi astumaan tietä kohti.

Vapisevin sormin veti nuori tyttö kirjeen kuorestaan ja katsoi
allekirjoitusta. Sen luettuaan hän kulki haudan vastaiselle puolen,
viitasi katseen oikeaan, katseen vasempaan ja eteenpäin ja istuutui
sitten muutaman pensaan alle. Ja luettuaan kirjeen vaipui käsi alas ja
hän katsoi eteensä mitään näkemättä, hengästyneenä, voimatta selvittää
ja järjestää ajatuksiaan.

Sitten hän käänsi katseensa taivaalle — kaksi suurta, säteilevää
silmää, jotka kysyivät jumalalta: "Mitä tämä on?"

Aurinko, joka siihen saakka oli piiloutunut ja vaaninut pilven
takana, ikäänkuin odotellen, että hän lukemisensa lopettaisi,
tuli nyt äkkiä näkyviin ja valoi nummen ja etäisten metsien yli
punaisenkellertävän valovirran. Hän muisti ehdottomasti sen aamun
siellä Himmelbjaergetillä. Hänen sydämensä sykki veren koko
levottomalla voimalla, vavahteleva valo- ja värivirta, käsittämätön
paljous väikkyviä ajatusvivahduksia lipui mieleen ja pani hänen
sisimmän sielunsa vapisemaan.

Samassa alkoi Odumin kirkon iltakellot soida. Kellojen ääni ja
iltarusko yhdistyivät elvyttämään hänessä uusia muistoja, joukottain
mielikuvia, jotka tunkivat sieluun heleän, hellän soiton ja loistavan
auringonkehän ohella.

"... Pankaa kernaasti minutkin siihen romaaniin... kaksi nuorta,
joiden täytyy paljon kokea; mutta vihdoin viimein — ja sitten soivat
kirkonkellot."

Hän puristi käden rintaansa ja ummisti silmänsä. "Taivaan Jumala, mitä
tämä on?"

Ei, olihan se mahdotonta, tämä, että aivan äkkiä tulla muutetuksi
maailmaan, joka säteili ja välähteli onnesta... että tämä käsittämätön
tapahtuisi... että Jumala nyt tahtoisi tulla yhdistämään heidän
kätensä...

"Ei, ei, eihän se ole Jumala", kuului samassa hänen sielussaan.
"Erotettu...?"

Samassa hän myöskin tunsi pettymyksen kylmän virran valahtavan
sieluunsa. Hän avasi silmänsä, värisi, katsoi hämmentyneenä
ympärilleen. Missä hän oli?

Nyt hän huomasi valonhohteen kadonneen nummelta ja metsästä, aurinko
oli jälleen mennyt pilven taakse, nummen peitti synkkä hämärä, metsä
oli entistään pimeämpi.

Hän pyyhkäsi käsiään ja vaipui kokoon niin tuiki avuttomana, kuin
ikänään sydän voi olla, joka on vapaana lennellyt rajattomissa
korkeuksissa, mutta äkkiä tuntee itsensä heitetyksi takaisin entiselle
paikalleen Jumalan järkkymättömien lakien taakse.

"Niinpä luulinkin...!" kuului samassa miehen ääni, ja pikku tyttönen
riensi hänen luokseen.

Marie pisti kirjeen taskuun, pyyhkäsi pari kyyneltä silmistään ja nousi.

"Minä olin näkevinäni sinun istuvan täällä ylhäällä... kuinka, sinä
näytät niin surulliselta?"

"Tietoja kodista."

Nuori pappi nyökkäsi ymmärtävästi päätään. "Niin", kuului kuin keskellä
huokausta — "siihen tarvitaan aikaa."

Neitonen ymmärsi hänen puhuvan hänen ja hänen äitinsä surusta.

"Kaikki olemme jotain semmoista kokeneet", puhui hän edelleen. "Mutta
aika ja Jumalan johdatus parantaa kaikki haavat." Hän taputti neitosta
osanottavasti olalle.

"Me koetamme viihdyttää sinua kotona, niin hyvin kuin käsin voimme;
sinä olet tehnyt niin paljon meidän eteemme."

"Minä en voi kärsiä, että sinä siitä aina puhut."

"Mutta onhan se totta, Marie rakas. Sanoin juuri äsken äidille — pikku
Kaja kuuli sen —: 'Eikö ole kumma, että yksi ainoa ihminen voi tehdä
kodin niin miellyttäväksi ja herttaiseksi monelle? Täällä Marie on
asuskellut ja rakentanut puolittain hävitettyä kotia ja saanut siihen
entisen herttaisen, kodikkaan tunnelman...' niin, sen sinä olet tehnyt,
ja sitä emme koskaan unohda."

Neitonen katsoi häneen. Hänen äänessään oli niin syvää kiitollisuutta.

"Menemmekö kotiin?"

Aivan itsestänsä järjestyivät he siten, että nuori pappi ja nuori
taloudenhoitajatar otti kumpikin pienen lapsenkäden omaansa ja
kävelivät näin pappilaa kohti.

Keskustelu ylemmän ja alemman luomakunnan sopusoinnusta ja tämän
sopusoinnun vaikutuksesta ihmissydämeen, tunnelmien yhtyminen hiljaisen
illan loppuakordiin käänsi vähitellen Marien ajatukset uusille urille.

Nuori leskimies käveli katsellen kotiaan, joka näytti pieneltä
lehdettömältä metsiköltä jossa oli aukko ja savua tupruava uunin piippu.

Taaskin virtasi lounaasta punertavaa valoa.

"Kas, tuossa on aurinko taas!" huudahti pappi. "Yhtäkkiä näkee
kymmenen kertaa niin kauas kuin tavallisesti! Ja koko maailma on
purppurahohteessa!"

Neitonen ei vastannut, hänen mielensä oli kaukana muutamassa paikassa,
jossa eräs toinen oli puhunut niistä väkevistä valovirroista, jotka
äkkiä tulla kohahtavat ja elvyttävät meissä elämän.

Pappi vilkaisi katseen häneen. Niin hienolta ja kauniilta hän näytti
tässä valaistuksessa. Katsoi sitten pientä tytärtänsä, käänsi katseensa
taivaalle ja sitten kotiinsa.

Hänen silmänsä säteilivät. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi
nähnyt kotiansa niin ihanassa rusohohteessa.




XIX.


Eräs nuori rouva istui ja luki;

Ödumin pappilassa...

Amalie rakas

Miehesi on kirjoittanut minulle muutamasta asiasta, joka saattoi
minulle syvintä tuskaa. Olin ajatellut, etten ollenkaan vastaisi,
minusta kun tuntui varsin mahdottomalta siitä asiasta mitään
kirjoittaa; mutta kahdeksan päivän miettimisen perästä olen tullut
siihen päätökseen, että minun on siitä tehtävä selkoa, ja niin tulen
minä nyt tässä luoksesi, Amalie rakas, pyytäen saada istua viereesi
jonnekin yksinäiseen nurkkaan ja ottaa kätesi ja avata sydämeni
sinulle, niin että näet pienimmänkin salakäytävän siinä.

Rakas Amalie, miehesi on sanonut minulle kaikki, kertonut minulle
kuinka sinun ja hänen suhteensa on. Hän on rehellisesti sanonut
minulle, että sinä rakastat häntä, senkin hän on rehellisesti
tunnustanut, että sinä olet voittanut hänen kunnioituksensa ja
mielihartautensa suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen, mutta että
hän sittenkin on onneton ja voisi tulla onnelliseksi ainoastaan aivan
uusissa oloissa. Ja kun sinä nyt, Amalie rakas, itse olet tarjoutunut
jättämään paikkasi, että hän tulisi onnelliseksi, niin olet sinä sillä
antanut uhrautumisen ja hyvyyden todistuksen, joka pakottaa minun
hartaaseen ihailuun. Mutta uhriasi ei vastaanoteta.

Nyt kai voinen sanoa sinulle, ilman että siitä vihastut, että minulla
viime vuosina on ollut paljon salaisia ajatuksia, jotka ovat tehneet
minun levottomammaksi kuin mikään muu elämässäni; mutta minä voin
todistaa Jumalan edessä, etten hetkeäkään ole ajatellut häiritä
suhdetta, jota ei kuitenkaan koskaan voi purkaa. Minut on kasvatettu
vanhassa uskossa, ja minä arvelen, että se side, josta tässä on puhe,
on niin pyhä, etteivät kristityt ihmiset sitä saa rikkoa.

Tahdotko tervehtiä miestäsi ja kiittää häntä uskostansa minun moniin
hyviin ominaisuuksiini, joita minulla kuitenkaan ei ole. Hänellä on
varmaan entisajoilta valokuva minusta, sen minä mielelläni ottaisin
takaisin, kun tahtoisin antaa sen toiselle, joka on pyytänyt kuvaani.

Pyydän, että poltat tämän kirjeen ja lyhykäisesti kerrot hänelle minun
vastaukseni.

Ja nyt hyvästi, sinä hyvä, rakas Amalie! Suokoon Jumala, että
tulevaisuutesi olisi yhtä valoisa kuin sydämesi on hyvä!

Mielihartaudella

Marie Römer.

"Jörgen..." hän ei tiennyt mitä sanoisi. Sitten hän puhkesi itkuun ja
paneutui hänen rintaansa vasten.

Hän ei hämmästynyt nähdessään kirjeen, hän Amalielle kirjoittaneensa
neiti Römerille, ja hän arvasi että vastaus tulisi Amalielle. Mutta
nähdessään sanat "Sinun uhriasi ei vastaanoteta", oli kuin kaikki
suonet ja hermot hänessä olisivat jääksi muuttuneet.

Sitten kävi mieli katkeraksi. Että hän voi sanoa ei, kun hän piti
hänestä ja tie oli auki! Ettei häntä vähääkään ollut koskettanut uuden
ajan henki, tuo uusi vapaa käsitys ihmiselämästä ja kristillisyydestä!

Mutta tämän katkeruuden alla virtasi toinen maanalainen virta: hänen
uskonsa kunnioittaminen — — joka oli hänen omansakin. Hän tiesi hyvin
tämän pohjavirran olemassaolon, hän huomasi yöt päivät sen virtauksen;
mutta sen kohina oli viime aikoina heikkenemistään heikentynyt, ja
hän oli arvellut sen lopulta katoavan — ties mihin onkaloon hänen
sielussaan.

Kun Jörgen oli mennyt puotiin, istuutui Amalie kirjoittamaan. Oikein
sydämellisesti ja kauniisti hän aikoi kirjoittaa Marielle. Marie parka,
ja Jörgen parka! Kun he nyt niin sydämellisesti pitivät toisistansa!

Muste oli sakonut, eikä tahtonut juosta kynässä; hän kaasi siihen pari
tippaa öljyä, ja sitten se juoksi.

Yhä kuumempina virtasivat kyyneleet hänen kasvoillensa, sitä myöden,
kun häntä vallitseva iloinen ja kaihomielinen tunne pääsi valloillensa.

Sitten hän lopetti monilla sydämellisillä terveisillä "ikuisesti
uskolliselta ystävättäreltäsi". Kirjeen sivulle hän pani
jälkikirjoituksen, jossa hän pyysi anteeksi haalistuneen kirjoituksen,
johon oli syynä öljyinen muste. Ja toisella laidalla hän tunnusti
olleensa hyvin luulevainen, mutta nyt hän oli rauhallinen ja iloinen,
ja hän ajatteli Marieta niin rakkaasti, kun hän illalla pani maata ja
tuli oli sammutettu.

Ja lähetettyään palvelijattaren viemään kirjeen, henkäsi hän pitkän
vapautuksen huokauksen kynttiläkruunua kohti, ponnisti rintansa
ulospäin ja meni nuoren kuningattaren ryhdillä toimiinsa. Kului
muutamia päiviä. Jörgen kulki taas pää pystyssä. Luopuisiko hän
elämänsä suuresta unelmasta tuollaisen kieltävän vastauksen takia,
tuollaisen tuskaisen kiellon takia jonka oli pusertanut esiin
väärinkäsitetty, vanhanaikainen opinkohdan kunnioitus, josta kristityt
ihmiset nykyaikana irtaantuivat? Ei ja uudestaan ei. Niin, ellei
hänellä sydämessään olisi se varmuus, että Marie rakasti häntä ja oli
kirjoittanut kirjeensä onnettoman rakkauden tuskissa —. Mutta hänellä
oli se varmuus, ja tämä varmuus olisi hänen voimanansa kaikissa
tulevissa taisteluissa.

Kun hän eräänä iltana tuli ylös Amalien luo, kysyi tämä; "Jörgen, missä
kynttiläjalat ovat?"

Jörgen vastasi äänettömällä, torjuvalla liikkeellä.

"Ei se nyt enää mitään tee", vakuutti Amalie luottavasti.

"Elä puhu siitä tänään", pyysi Jörgen.

"Jörgen!"

"Niin, minä en _voi._"

Ensi kerran näki Jörgen hänen silmäinsä kostean kiillon takana
loimuavan hehkun.

"Onko hän sitten minua niin paljon parempi?" kysyi Amalie ja oikasihe.

"Ei hän sitä ole; mutta... oi, Amalie, anna minun päästä puhumasta
siitä tänään; minä en _voi_."

Nopeasti hengitettyään muutamia kertoja jatkoi Amalie: "Minä en tiennyt
muuta, kun että kaikki nyt oli selvillä."

"Kuinkapa se selviytyisi?"

Jörgen näki kaksi pyöreää silmää, joissa kiilsi heijastus jostain, jota
hän ei voinut selittää — heräävästä hurjuudesta — — mitä se oli?

"Amalie...!" Jörgen laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Sinä lupasit kerran Jumalan edessä olla minulle uskollinen", puhkesi
hän puhumaan. Hänen alahuulensa vavahteli kuin pienen tyttösen, joka
tuntee, että hänelle tehdään vääryyttä.

"Amalie rakas, olethan itse tarjoutunut eroamaan minusta?"

Huuli vapisi yhä enemmän.

"Ole rauhallinen Amalie! Sinä et enää ole sama hemmoiteltu lapsi
kuin meidän naimisiin mennessämme; täytyyhän sinun käsittää, ettei
yhdyselämämme ole sellaista kuin sen tulisi olla, ja ettei se koskaan
siksi tulekaan, siitä syystä, että siltä puuttuu oikeata perustusta."

"Miksi otit minut?"

"Niin — — miksi otin sinut?" Oli kuin hänen etevämmyytensä tunne
olisi kerrassaan luhistunut. "Minä otin sinut pelastaakseni isäni
Vridslöselillästa", vastasi hän vihdoin jonkinlaisen rehellisyyden
kaiulla äänessään. "Minä otin sinut rahaisi tähden, eikä sentähden,
että rakastin sinua, sillä sitä minä en tehnyt."

Amalie puristi kätensä yhteen ja hengitti lyhyeen. "Ja nyt sinä olet
minut loppuun käyttänyt?"

Tällä Amalie kosketti sitä kohtaa hänen omassatunnossansa, joka
vaikeroi tuskasta, kun hänet omat ajatuksensa siihen koskettivat.

"Niitä on niin paljon alojen elämässä, jolloin ei ymmärrä, onko se,
jota on tekemäisillään, Jumalan tahto tai ei. Silloin on toimiminen
oman parhaan vakuutuksensa mukaan — ja sen tahdon minä tehdä siinä
asiassa, josta nyt on puhe."

Amalien ajatuskyvyn himmensi kuin usva. Mitä hän olikaan sanonut?

Koriseva ääni, puolittain kuin kiljahdus pääsi hänen kurkustansa.

"Amalie, tuollainen puhe ei vaikuta hyvää. Sinä tiedät, ettei kaksi
kovaa kiveä jauha hyvin yhdessä."

"Niin", kuului hengästyneellä äänellä annettu vastaus, "minä tiedän
kyllä — minä tiedän kyllä, että toisen kiven mieluimmin pitää olla
pehmeän, niin käy kaikki hyvin — niin kuluu se pehmeä kivi vähitellen,
ja sitten se heitetään pois."

Kenties nekin sanat sattuivat; hän ei vastannut mitään.

"Jörgen", pyysi hän äkkiä ja puristi molemmin käsin hänen
käsivarttansa. Oli kuin olisi hän tuohon ainoaan sanaan pannut koko
rakkautta huokuvan tuskansa.

"Pikku Amalie, minun on sääli nähdä sinun suruasi; sinähän tiedät, että
minä olen alkanut pitää sinusta."

"No sittenhän — — oi, mitäpä auttaisi sitä sanoakaan!"

"Ole nyt järkevä, Amalie; minä kohtelen sinua niin hellästi ja
varovasti kuin suinkin voin."

Amalie meni makuuhuoneeseensa ja istuutui pienelle jakkaralle, joka
seisoi nurkassa hänen vuoteensa ja yöpöydän välissä.




XX.


Marraskuu tuli sateineen, rämsyineen ja myrskyineen.

Iloinen Tiina seisoi sekatavarakaupassa käännellen ylösalaisin
vaatekasaa, jonka rouva Konge juuri oli saanut hilatuksi ovesta sisään.

"No", huusi Tiina rouvalle, joka arkituvasta tuli puotiin kädet
täynnään hintalippuja ja nuppineuloja, "nyt olette saanut asianajajan
rouvan koko vaatevaraston!"

"Hiljaa, elä huuda niin kovasti; Olli ei voi kärsiä, että minä teen
kauppoja sen ylpeän rouvan kanssa."

"Ohoo!" Tiina pyyhkäsi nenäänsä. "Uh sentään, tuskinpa tuohon uskaltaa
kajotakaan — niin monessa hienossa seurassa, kun se on ollut!"

"Niin, minä muistan hyvin milloin hän teetti sen, se oli
kilpa-ammuntaan vuotta ennen kun Malle meni naimisiin."

Rouva Konge huoahti. "Kuinka aika rientää!"

"Jospa _minä_ sen nyt pukisin päälleni ja levittäisin päivän varjon
niskaani ja kävellä hissuttaisin kadulla, ja sitten joku noista
hienoista herroista tulisi vastaan ja nostaisi lakkiansa minulle —
taivas kuinka hän sitten hämmästyisi nähdessään kuka se on!"

Tiina nuuhkasi liiviä. "Oh, hajuvettä!" Hän nauroi että olkapäät
hytkyivät. "Minun tekisi niin mieleni ostaa tämä leninki!"

"Se on liian ahdas sinulle."

"Ohoo! En tuota minäkään _niin_ kovin paksu ole... antakaahan niin
koetan liiviä."

Juuri kun hän sai avatuksi oman liivinsä ja aikoi heittää sen yltään,
tuli tumma silmälasipari näkyviin puodin lasioven takana. Kiljahdus ja
ryntäys pois puodista.

Kanslianeuvos astui sisään ryhdissä tavallinen, tottumuksen kautta
saavutettu arvokkaisuus.

"Mutta — Kaarle Fredrik!"

Niin, hänelle oli sattunut pieni rahapula; eiköhän hän voisi saada
lainaksi puolisansataa kruunua.

"Hiljaa, ihminen!" navahti rouva. "Ollihan istuu tuolla sisällä."

Kanslianeuvos vetäsi äkkiä takaisin yläruumiinsa. Hän oli ollut
näkevinään Ollin lankon kauppiaan kanssa ajavan pitkin Fiskergadea
ja oli pitänyt hetken sopivana mennä "vippaamaan" pientä lainaa
hyväsydämiseltä sisarpuoleltaan.

"Hyvää päivää, herra lankomies!" tervehti Olli Konge ovessa pureksien
leipää ja paistettua ankeriasta.

"Pyydän — pyydän anteeksi", sai kanslianeuvos vaikeasti sanotuksi ja
kääntyi lähteäkseen.

"Ei; tehkää hyvin, herra kanslianeuvos, astukaa sisään ja käykää
istumaan! Harjataan sohva hyväksi ensin."

Lanko vilkusi silmälasien yli kylmän katseen Olliin.

"Rahoistako herra puhui?" kysäsi Olli, astuen tiskin luo silmissään tuo
punertava häränkatse.

"Minulla ei ole mitään puhuttavaa teidän kanssanne, minä halveksin
teitä."

"Tehkää niin vain."

Vaimo näki, että Ollin päänahkaa punastui ja siirtyi otsalle, samalla
kun silmät ja sieramet pullistuivat.

"Olli!" hän pyyteli.

"Herra kanslianeuvos ehkä halveksii rahojanikin?"

"Niin teen!"

"Vai niin teette. Herra entinen Pankinkasööri luulee ehkä, että minä
olen saanut rahat siten, että olen pistänyt sormeni muiden kassoihin?"

"Kuulehan Olli!"

Kanslianeuvos nykäsi takaisin yläruumiinsa, veri hyökkäsi päähän,
silmävalkuaiset kääntyivät ulospäin, suu vääntyi vinoon ja — käntsis!
siinä makasi raskas ruumis lattialla.

Rouva Konge kiljasi, Olli heitti auki laskulaudan ja hyppäsi kaatuneen
luo, joka makasi siinä väristen kankeat sormet harallaan.

"Hyvä Jumala!" kuiskasi rouva Konge. "Löitkö sinä miehen kuoliaaksi?"

"Kutsu Tiinaa!" huusi Olli. "Tiina, _Tiina!_"

Tiinan oli rouvan huuto jo kutsunut paikalle. "Ih, sinä kir..."

"Lääkäriä hakemaan sinä, kiireesti, joutuun... Mihin sinä jäit,
äiti...?"

Kaikki tällaisissa tilaisuuksissa tavallinen neuvottomuus ja hämmennys
uudistui tässäkin. Rouva oli juossut hakemaan vettä, Tiina seisoi
viittaillen ilmaan ja päästäen kaikellaisia hämmästystä ilmaisevia
ääniä, Olli makasi polvillaan kaatuneen miehen vieressä toimien hänen
kaulahuivinsa kanssa.

"Tuokaa tänne lihaveitsi... ei ei, juokse sinä vaan lääkäriä
hakemaan... äiti, pane pois vesi ja tuo tänne lihaveitsi?... Seis,
_Tiina_!" hän kiljui. "Tule tänne ensin auttamaan meitä! Meidän täytyy
saada hänet sängylle ja vaatteet auki."

Kun hervoton ruumis oli laskettu isoon sänkyyn, lähetettiin muuan poika
viemään sanaa Jörgenille.

Lääkäri, joka pian saapui, heitti auki ikkunat ja tutki kuollutta tai
kuolevaista — mitä hän nyt oli.

Olli Konge seisoi väristen vieressä. "Luuletteko, hän on kuollut?"

Jörgen tuli juosten kauhistuneena. "Mitä on tapahtunut?"

Rouva Konge selitti kiirein sanoin kuinka kaikki oli tapahtunut: Olli
oli sanonut pari varomatonta sanaa... pieni riitaisuus... "ole nyt
järkevä, Jörgen."

"Enhän minä tätä ajatellut", ohki Olli.

Sängyssä makaava mies ei liikahtanut. Kankeana ja jäykkänä, kalpeissa
kasvoissa tavallista järkkymätöntä ylhäisyyttänsä hän makasi kädet
suoristettuina pitkin kylkiä kuin vanha sotilas, joka on tietoinen
arvokkaisuudestansa.

Lääkäri ei antanut suurta toivoa. Hän arveli, että olisi parasta
saattaa sairashuoneelle; mutta toistaiseksi täytyisi hänen jäädä
paikoilleen makaamaan.

Sairas liikautti samassa sormeansa, silmäluomet kohosivat hieman, ja
ruumis värähti.

"Isä!" virkkoi Jörgen ja tarttui häntä käteen.

Mutta isä ei kuullut.

Rouva Konge meni Jörgenin luo, taputti hänen käsivarttaan ja nyökkäsi
kehoittavasti. "Ajattele äitiäsi!"

Rauhatonna ja voihkien käveli Olli Konge makuuhuoneesta arkitupaan,
arkituvasta makuuhuoneeseen hykertäen käsiänsä, "Hyvä Jumala taivaassa,
varjele minua!"

"Jättäkää minut hetkeksi aikaa kahdenkesken hänen kanssaan", pyysi
Jörgen, kun kalpeisiin kasvoihin alkoi nousta vieno puna ja silmissä
näkyi tietoisuuden vilahdusta, vilahdusta siitä sielusta, joka kenties
hetken päästä muuttaisi ijankaikkisuuteen.

Tuskin oli kuitenkaan Olli päässyt kynnyksen yli, kun hän jo hiipi
takaisin: "Luuletko hänen kuolevan?"

"En tiedä, en tiedä. Mutta tahtoisin nyt olla kahden hänen kanssaan
vähän aikaa."

Olli, joka muistutti harmaata vahakuvaa, jolla on silmät lasista, ei
kuullut mitä Jörgen sanoi.

Vaimo veti häntä hihasta, mutta hän ei liikahtanut.

"Kaikki voisi tulla hyväksi, niin yksi kuin toinenkin asia, kunhan vain
saisit hänen sanomaan sanankaan, että hän..."

Jörgen ei kuunnellut mitä hän puhui, viittasi hänelle vain kädellänsä.

Vaimo yhä veti häntä pois: "Tule nyt ihminen!"

Kun Jörgen vihdoinkin jäi yksin isänsä kanssa, värisytti häntä: jos hän
nyt kuolisi, menisi pois suuren, hirveän tilinsä kanssa!

"Isä, rukoillaanko yhdessä me kaksi? Täällä ei ole ketään sisällä...
rukoilemmeko: Anna meille meidän syntimme anteeksi?"

Mutta isä ei kuullut, ei vastannut, silmät olivat uudestaan
ummistuneet, hän makasi kuin nukkuva.

Ja avuttomuuden tunteella, johon yhtyi hellää huolenpitoa, peitti poika
hänen ja jätti rauhassa nukkumaan.

Kului tunti tunniltaan. Jörgen istui puristaen otsaansa, jossa
ajatukset myllersivät. Mitä se rouva Römer sanoikaan, äsken puodissa
käydessään? Huomasihan hänestä selvästi, että Marie oli kertonut
hänelle kaikki ja viimeisessä kirjeessään ilmaissut ajatuksia,
joissa vilahti myöntyväisyyden mahdollisuutta... Rouva Römer
siinä päällystakissa! Ja omena, jonka hän hänelle antoi... tuota
omenantuoksua, kuinka monenlaisia muistoja se hänessä elvyttikään!

Ovi avattiin hitaasti raolleen, ja pää kurkisti sisään: "Onko hän
kuollut?"

Rouva Konge juoksi kanslianeuvoksen kotiin ja kertoi hiljaisella
tavallaan miten asiat olivat.

Rouva Bang otti sen niin kauniisti. "Sanokaa hänelle, etten voi
_mitään_ muuta kuin rukoilla Jumalaa hänen puolestaan, ja sen minä
teen, niin hartaasti ja sydämen syvyydestä."

Yhteen aikaan yöllä näytti siltä, kuin kuoleman sairas mies elpyisi
elämään ja tulisi tuntoihinsa. Jörgen, joka istui hänen vieressään,
otti hänen kätensä ja alkoi varovaisin sanoin valmistaa häntä siihen,
joka mahdollisesti saattoi tapahtua.

"Isä, sinä tiedät, että me kaikki olemme syntisiä Jumalan edessä, me
olemme kaikki niin suuressa, velassa."

Vanha mies tuijotti hänen huuliansa, kuin lukisi hän niistä sanat.
"Kiitos!" ohki hän ja liikautti päätänsä. "Kiitos, että maksoit
puolestani!"

"Ei, isä, ei se ollut sitä!"

Isä tuijotti häneen jännittyneesti, hän näytti ihmettelevän, että pojan
huulet liikkuivat eikä mitään ääntä kuulunut. Vihdoin älysi Jörgen,
ettei hän varmaankaan enää voinut kuulla.

Hän katsoi isäänsä syvästi silmiin ja sanoi kovalla äänellä:

"Isä, kuuletko mitä minä puhun?"

Mutta isä sulki silmänsä ja vaipui taas horroksiin.

Ja siinä istui poika kaiken yötä, kaikki hermot jännitettyinä odottaen
hetkeä, edes vähäistä valoisaa hetkeä, että kuolevan miehen kuuloaisti
elpyisi tajuamaan muutamankaan sanan hänestä, joka vapahtaa.

Mutta sitä hetkeä ei tullut; aamupuoleen sammui elämä.

Jörgen läksi kohta äitinsä luo. Oli vielä pimeä, niin aaveentapaista,
hiljaista kuin kirkossa, niin kummallista. Hän katsoi ilmaan ja oli
huomaavinaan ympärillään honkien läsnäoloa.

Sitten hän mietti kuinka hän saisi sanotuksi nuo kolme sanaa: "Isä on
kuollut."

Martta tuli avaamaan, hän seisoi yöröijyssään ja värisi.

"Nukkuuko äiti?"

"Ei hän ole silmää ummistanut koko yönä... kuinka isä voi?"

"Laske minut äidin luo."

Kun hän astui äitinsä huoneeseen oli kuin kaikki lihakset hänen
ruumiissaan olisivat kutistuneet vilusta. Hän astui vuoteen luo ja
tahtoi puhua, mutta ei voinut "Sinun ei tarvitse sanoa mitään, Jörgen —
hän seisoi juuri tuossa vuoteeni jalkopäässä — — —"




XXI.


Joulun alla.

Taaskin oli Jörgen valvonut yön, tällä kertaa sairaan äitinsä luona;
nyt oli jo aamupuhde.

Kadulla oli vielä hiljaista. Pari valkoista leipurinsälliä seisoi
uunin hohteessa Hermanin leipomossa kohennellen hiilestä pitkillä
hiilikoukuilla. Seppä Örumin poika ja kisälli olivat jo saaneet tulen
ahjoon, poika veti palkeen, vetimestä, kisälli, ilonen poika, sylkäsi
alasimelle ja lauloi kaikuvalla äänellä:

"Hei lystisti tulikipinät ne lentelee ja roiskuu..."

"Pois tieltä, poika!" keskeytti hän laulunsa, nosti tulesta hehkuvan
rautakangen, asetti sen vinoon alasimelle ja heitti sen voimakkaalla
vasaraniskulla alas veteen, joka samassa räjähti kanuunanjyskeellä.

Se oli elämänsoittoa, joka tunki suoraan nuoren kulkijan sydämeen. Tuo
laulunpätkä, tuo pamahdus... oli kuin tämä pieni kohtaus yhtäkkiä olisi
muuttanut hänen raskaan sieluntilansa ja luonut uuden maailman hänen
silmiinsä!

Mutta sitten hänen päänsä taas vaipui alas; nythän hänen oli mentävä
kotiin. Oi, sitä kotia, kuinka vähä se häntä houkutteli! Ja kumminkin
se nyt oli niin kaunis ja soma. Sillä aikaa kun hän Niilo Erhardtin
kanssa oli ollut muutamassa kokouksessa Kööpenhaminassa, oli Amalie
äitinsä ja muutaman taidemaalarin avulla muuttanut arkituvan
herttaisimmaksi ja kauneimmaksi talviasunnoksi, huoneeksi, joka oikein
viehätti kauneudellaan ja kodikkaisuudellaan.

Mutta mitäpä auttoivat nuo palmumetsiköt ja kukkaset, nuo japanilaiset
viuhkot, nuo kallisarvoiset ja pontevasti ripustetut gobeliniuutimet ja
oviverhot, tuo kaunis paksu lattiamatto, joka pehmeästi jousti jalan
alla — mitä ne kaikki auttoi, kun siitä kumminkin puuttui se kodin
sielu, joka oli henkivä onnea kokonaisuuteen.

Ei, hän ei tahtonut mennä kotiin, ilma oli niin raitista, hän ‘tahtoi
mennä metsään kävelemään.

Omituista puhdasta iloa herätti hänessä kirkkotarhan ohi kulkiessaan
sen härmäiset oksat, jotka riippuivat kuin isot, valkoiset
joutsenensiivet ja välähtelivät kuin kristallit kimaltelevassa
yöllisessä valossa.

Hänen katseensa etsi isän hautaa — tuollahan se oli salavapuun alla.
Nyt kai äitikin pian laskettaisiin siihen hänen rinnallensa. Ja sitten
_se_ — ui kuinka paljon raskasta hänellä oli odotettavissa! Oliko
tuossa ajatus ylhäältä? Tahtoiko Jumala taaskin painaa alas sen, joka
ponnisteli siellä hänen rinnassansa?

Sydämessä tuntui jonkummoista arasti piiloutuvaa nuhdetta Jumalaa
vastaan hänen rakkautensa neuvokkaisuuden takia.

Hän meni kotiin Fiskergaden kautta. Eikös Olli Konge tuossa lakaissut
lunta katukäytävältä?

"Mitä... sinäkö olet?" Olli pyyhkäsi ensin yhtä ja sitten toista
kättään housuihinsa, mutta älysi sitten, että turhanpäiväistähän se oli
puhdistaa muuta kuin sen, jota tarvitsi käyttää.

Ollissa huomasi jotain tavatonta, sieramet olivat kuin kokoonpainuneet?
— Mieshän oli aivan laihtunut!

"Kuinkas sinä sieltäpäin tulet? Olet kai ollut kävelemässä?"

"Olen; ja sitäpaitsi olen valvonut äidin luona."

Ollin katse kohosi äkkiä. "Onko hän huonontunut?"

"On paljonkin. Isän kuolema sattui kovasti häneen, ja nyt hän itsekin
pian on valmis."

"Hm!" Olli tunsi jotain kylmää pisartelevan otsallensa. Vapisevin käsin
hän otti lakin päästään ja pyyhysi sillä otsaansa.

"Kas vaan — hyvää huomenta!" Rouva Konge se tuli puodin ovelle. "Tule
toki sisään!"

"Kiitos — voinhan pistäytyä."

Puodissa hääri Tiina luudan ja ämpärin kanssa. Hän muistutti pörröistä
sarvipöllöä ja kohotti joutuisasti siipiään päästäkseen ulos.

Allapäin ja laahustavin puukengin asteli Olli pihalla.

"Tule tänne sisään!" pyyteli rouva avaten arkituvan oven. "Istu alas!"

Päästyään varmuuteen, etteivät Tiinan korvat olleet makuuhuoneen
ovella, istuutui hän vävynsä viereen ja katsoi häneen rukoilevasti:

"Elä puhu Ollille isästäsi."

"Miksei —?"

"Minä en ole puhunut siitä kenellekään ihmiselle", jatkoi rouva; "minun
on niin vaikea hänen kanssaan."

"Oo—hoo."

"Öisin hän saattaa kopsahtaa ylös vuoteellaan, tarttua minua
käsivarteen ja istua tuijottaen ilmaan: 'Näitkö niitä nenälasia?'"

"Mitä ihmettä!"

"Niin, se on niin kauheata, ja me olemme ostaneet uuden sängynkin,
hän kun ei tahtonut maata siinä vanhassa; mutta antautuuhan se. Eilen
illalla hän kävi hautausmaalla ja otti hiukan multaa haudalta, jota hän
nyt kantaa rintansa päällä."

"Siitä päivästä astiko hän on ollut sellainen?"

"Niin; minähän onnettomuudeksi satuin sanomaan, että hän oli lyönyt
isäsi kuoliaaksi. Sellaista ei pidä sanoa, sillä sitä ihminen ei
koskaan unohda."

"Olisi kai se muutoinkin häneen koskenut yhtä kovasti."

"Eihän sitä tiedä, olisi kai se saattanut muutoinkin... eihän sitä
tiedä; mutta kumminkin hän parisen kertaa on sanonut minulle: 'Kunhan
sinä, äiti, et olisi sanonut niitä sanoja'."

Jörgen oli ääneti.

"Minun on häntä niin kovin sääli; minä kun kuitenkin pidän Ollista
niin paljon." Tummissa silmissä kiilsi kyyneleitä, joita ne koettivat
pakottaa takaisin, mutta yhtäkkiä ne murtautuivat ripsien yli ja
viilasivat kasvoja pitkin. "Hän on aina ollut minulle hyvä mies, niin,
sitä hän on ollut — hän on aina ollut minulle niin hyvä."

Jörgen laski kätensä anoppinsa käden päälle, joka makasi pöydällä.

Tiina oli sillävälin saanut tukkansa sileäksi kammatuksi ja seisoi
puodissa odottaen, että hän saisi tervehtiä luutnanttia tuttavallisella
nyökäyksellä; mutta onnettomuudeksi vei rouva Konge vieraansa ulos
makuukamarin ja kyökin kautta.

Kyökissä jätti rouva Konge vävylle hyvästi, pyytäen häntä vieläkin
kerran, ettei hän puhuisi Ollille isästään. Ja sitten hän meni takaisin
askareihinsa otsa vakavana ja suu kiinni puristettuna.

Olli Konge lapioi lunta nurkassa.

"Eiköhän äitisi voisi nauttia hyvää portviiniä, sellaista, joka maksaa
3 kruunua pullo?" hän kysyi.

"Kiitos, en luule..." Jörgen huomasi, että hänen silmävalkuaisensa
kovasti punottivat, kun hiushienot suonet verkon tapaisesti levisivät
niiden yli.

"Minä voisin hankkia hänelle hyviä omenoitakin", tarjosi Olli.

"Kiitos, mutta sen pahempi hän ei voi mitään nauttia."

Olli katsoi häneen. "Oletpa sinä muuttunut."

"Minulla on ollutkin niin vaikea viime aikoina."

"Koeta nyt kestää."

"Minulla on niin paljon kannettavaa."

"Sinähän olet vielä nuori mies."

"Nuori tai vanha, kun ei elämällään tiedä sitä eikä tätä."

"Hm?"

"Minullahan on hyvä koti — niin; mutta mitäpä se auttaa, kun siinä on
ainoastaan kärsimistä kumpaisellekin."

Olli vilkasi tähystelevän katseen kyökinovelle ja tarttui sitten
Jörgenin käteen: "Eihän tiedä, kuinka hyväksi Jumala vielä voi muuttaa
kaikki sinulle."

"Kuinka tarkoitat?"

"Onhan mahdollista, että voitaisiin sopia niin yhdestä kuin toisestakin
asiasta, kunpa vain tietäisi sen Jumalan tahdoksi... sen että..."

Mitä mies tarkoitti? Mikä se pani hänen äänensä vavahtelemaan? Oliko
se vastakaikua kiusatun sielun rukouksista, joka etsi sovintoa Jumalan
kanssa? Jörgen tajusi, että kova kolaus se oli ollut, joka voi tunkea
tuon miehen elefanttinahan läpi pehmeisiin osiin.

Uusi aavistusten maailma avautui hänessä astuskellessaan katua ylös,
uusia mahdollisuuksia vilkutti etäältä. Kuka tiesi eiköpä Jumala
vieläkin tahtoisi olla hänelle hyvä!

Hän päätti tästä lähtien käydä ahkerasti kirkossa. Bredgadelta tuli
rouva Hahn hänelle vastaan; hän teki näet joka aamu kävelyretken.
Kylmä tuuli oli pannut hänen poskensa punottamaan, silmät olivat
säteilevän kirkkaat. Jörgen tervehti, mutta ei puhutellut häntä — niin,
tai puhutteli mutta ei sanoin, vaan sen ajatusten ja tunnelman vaihdon
kautta, joka voi tapahtua, kun kaksi katsetta kohtaa toisensa. Samassa
silmänräpäyksessä, kun hän oli tervehtinyt ja vastaanottanut hänen
silmäinsä tervehdyksen — nähnyt katseen ärsyttävän välähdyksen — tunsi
hän omituisen rajun voiman uurtautuvan esiin itsessään. Oli kuin hänen
rakkautensa koko intohimo äkkiä olisi siteensä katkaissut ja työntänyt
syrjään kaiken muun — surun, velvollisuudentunnon — ja vaatinut häntä
uuteen toimintaan.

       *       *       *       *       *

Kun hän päivällisen aikaan seisoi kirjakaupassa katsellen kadulle,
jossa lumi nyt pyörteinä pyrysi, tuli pieni luminen tyttö tuoden
hänelle kirjeen. Hän kiskasi sen auki, meni syrjään ja alkoi lukea sitä
jännitetyllä huomiolla.

Amalie, joka sattumalta oli paikoilla, seurasi häntä silmillänsä.

Jörgenin katse ahmi rivin riviltään.

"Mitä se on, Jörgen?"

"Rouva Römer pyytää minua tänä iltana tulemaan allekirjoittamaan
jotain, minä en tiedä mitä se on." Hän ojensi Amalielle kirjeen
välinpitämättömän näköisenä; käsi vapisi.

"Miksei hän tule tänne itse?"

"Hän ei ole terve — ole hyvä lue itse?"

Iltapäivällä tuli sana hänen sisareltansa, että äiti oli huonontunut,
hänen pitäisi välttämättä tulla kotona käymään illalla.

Tuntien jonkinlaista uteliasta halua nähdä ja puhutella rouva Römeriä
— joka nyt asui kaupungin vanhassa luostarissa — astui hän illalla
sakean lumipyryn vallitessa, sisään luostariportista ja eteenpäin sitä
pitkää kivitettyä käytävää, joka kulki koko rakennuksen läpi. Jotain
salaperäistä, keskiaikaista löi hänelle vastaan käytävään astuessaan,
ilma oli kostea ja ummehtunut, valkoiset kalkkiseinät koristetut
viheriöillä vaakunoilla, lattiakivet ontoiksi kuluneet, ovet molemmin
puolin matalat ja vinot kuin vanhat luukut.

Etäällä käytävän päässä loisti uninen tuli, josta pitkään käytävään
levisi enemmän raaninhajua kuin valoa. Hän muisti tarun monesta
valkopukuisesta nunnasta, joka joka öisin muka käveli täällä
sanomattomassa tuskassa väännellen käsiään, sillä välin kun nuori
munkki paljain polvin makasi porttikäytävän kivityksellä ruoskien
alastonta yläruumistansa. Oikealta ensimäisen oven takaa kuului
hiljaista virrenveisuuta, yksinäinen vapiseva naisen ääni, joka rukoili
taivaallisten henkien varjelusta yöksi, vastakkaisen oven takaa kuului
parin kolmen naisen kuiskaavaa puhetta. Ylempänä oli aivan hiljaista.

Hän kulki käytävää ylöspäin ja raapasi tulta tulitikuilla nähdäkseen
lukea nimet ovilla. Kolkosti ja hiljaa kajahtelivat hänen askeleensa
käytävässä, ontosti kumisten kuin matkan päästä. — Äkkiä hän huomasi
naisen kaukana käytävällä, pienen kummallisen olennon, joka yläruumis
eteenpäin kumartuneena ja kädellä silmiään varjostaen tähysteli
käytävää pitkin. Hän ei voinut aavistaa, mistä tuo olento oli tullut.
Hetken aikaa tuijotettuaan häneen hävisi se äänetönnä muutaman oven
taakse.

Vihdoin hän löysi oikean oven ja kolkutti.

Kuin olisi taivaallinen näky astunut hänen eteensä, peräytyi hän
askeleen ja nosti kätensä.

Avatessaan oven näki hän ensimäiseksi lampun, jonka punaisen
silkkivarjostimen ovesta tuleva viima pani lopettamaan, ja sitten
nuoren, hienopiirteisen naisen pään, joka näytti niin kummalliselta
punaisessa valossa.

Nainen teki liikkeen, joka osotti, että hän yhtä paljon hämmästyi
kohtauksesta.

"Äiti ei ole sisällä tällä hetkellä", ilmoitti hän hengästyneenä ja
asetti lampun pienelle pöydälle oven suussa.

Hänen äänensä ja silmien kirkkaan säteilemisen tenhovoiman valtaamana
astui Jörgen sisään ja seisoi hetkisen äänetönnä katsellen häntä. Sydän
sykki haljetaksensa: nuo silmät, nuo vaaleat, täyteläiset hiuskiemurat,
tuo puhtaus kasvojen piirteissä —!

"Että minä kohtaisin teidät täällä, Marie!"

Neitonen voi tuskin hengittää.

"Minä tulin eilen illalla; luulin äidin olevan hyvin sairaan."

Jörgen otti hänen pienen, vapisevan kätensä ja puristi sitä. "Kuinka
ikävöin nähdä teitä ja puhutella teitä!"

Käytävältä kuului askeleita ja kepin kolketta kivitykseen.

"Tuossa äiti tuleekin!"

Ovi narahti. "Mitä! onko lamppu tuotu... kas tuossahan luutnantti on!
Hyvää iltaa, herra Bang!"

"Hyvää iltaa!"

"Minä näin teidän kulkevan ohitse aamulla; te näytätte niin
surkastuneelta, te tarvitsette varmaan puhella jonkun kanssa, joka
teitä oikein ymmärtää... Marie, vedä nojatuoli luutnantille!"

Vanhus oli salaman-nopealla silmäyksellä lukenut hämmennyksen molempien
kasvoissa; kun hän kääntyi siirtääkseen lampun tavalliselle pöydälleen,
räpyttivät hänen silmänsä omituisesti.

Jörgen istuutui. "Te olette ollut sairas?"

"Olin oikein huonona, ja Marie pelkäsi, että minä..."

"Äiti, itsehän sinä kirjoitit, että jos tulisin kotiin."

"No niin... enpä tosiaankaan tiedä mitä kirjoitin; makasin tuossa
vuoteella ja tunsin itseni niin yksinäiseksi ja huonoksi — ehm ehm
ehm?" Hän istuutui korituoliin ja laski lihavan ojennetun kätensä kepin
kahvalle. "Mutta Jumalankiitos, pääsinkin taas jaloilleni — paljon
ennenkun olin luullutkaan."

"Te tahdoitte minun allekirjoittamaan muuatta asiapaperia?"

"Niin — niin — niin, päähäni pälkähti sellainen ajatus. Osaisitte kai
te, herra Bang kirjoittaa sellaisen — sellaisen testamentin?"

"Asiapaperi siis ei ole valmis?"

"Ei ole; tulee niin kalliiksi kirjoituttaa sellaista, ja perästäpäin
ajattelin sitten, että ehkei se hyödyttäisikään, sillä luostarihan se
sen pahempi, joka on oikeutettu saamaan vähät tavarani — ehm ehm ehm!"

Marie katseli häntä silmin, jotka näyttivät suurenemistaan suurenevan.
Jörgenkin katseli tutkivasti vanhaa naista, ja kun hän lopetti puheensa
tapasivat nuorten katseet toisensa ymmärtävällä ilmeellä.

"Niinpä niin", huudahti rouva ja ponnahti ylös vanhalle raihnaiselle
luostarinmuurille tavattomalla keveydellä, "nyt unohdin taas sanoa
rouva Jensenille..." hän käänsi päätänsä ja pyysi hellästi supistetulla
suulla; "ettehän suinkaan pahastu, herra Bang, että hetkeksi poistun;
pelkään hänen ehtivän mennä levolle."

Hänen mentyään, kääntyi Jörgen nuoreen naiseen, joka istui käännellen
muutaman kotihartauskirjan lehtiä.

"Oli niin raskasta lukea teidän kirjettänne, Marie."

"En voinut toisin kirjoittaa."

"Ettekö ole sitten muuttanut mieltä?"

Hän vaikeni hetkisen. "Olen miettinyt ja miettinyt; mutta — minä en
_voi_."

"Jospa voisin päästä eroon Amaliesta — — Minä _voin_, sen minä
_varmasti_ tiedän", jatkoi hän, kun ei kuulunut vastausta.

Kirjan lehdet rapisivat hänen sormiensa välissä.

"Olen puhunut asiasta vanhan rouva Larsenin kanssa", alkoi hän sitten,
"ja hän taas on tiedustellut pastori Larsenin mieltä, se on, mitään
nimiä ei ole mainittu."

"Mitä hän sitten oli sanonut?"

"Hän oli sanonut —" hän keskeytti puheensa yhtäkkiä, mutta alkoi sitten
taas —, "että avioero oli rikos raamatun oppia vastaan, ellei se
perustunut uskottomuuteen."

"Eikö hän sitten tiedä, että raamattu muutamissa tapauksissa sallii
avioeron — sydämen kovuuden tähden."

"Olihan hän sitäkin sanonut; mutta sehän oli Vanhan Testamentin aikaan,
eikä tässä ole sydämen kovuuttakaan olemassa, te pidätte paljon
Amaliesta, ja hän _rakastaa_ teitä; sen hän kirjoitti muutamia päiviä
sitten."

"Onko hän taas kirjoittanut?"

"Tässä hänen kirjeensä on." Hän otti kirjeen taskustaan ja työnsi sen
hiljaa hänen luokseen.

Nuori mies heitti kirjeen syrjään ja rypisti kulmiansa.

"Hän kirjoittaa, ettei hän koskaan väsy kiittämästä minua, kun muka
olen uhrautunut hänen onnensa tähden. Nyt vasta — tuskan ja taistelun
kautta — hän oli oppinut, mitä rakkaus on."

"Mieluimmin olisin — siitä kuulematta."

"Luulen olevan parasta, että olemme rehelliset. Hän kirjoittaa yhä
rukoilevansa Jumalaa, että hän saisi voimaa tehdä teille kaikkea hyvää,
että te kerran voisitte katsoa häneen lempeästi ja sanoa: 'Tuo tänne
kätesi, pikku Amalie!'"

Jörgen puristi ehdottomasti otsaansa ja painoi päänsä alas.

Pastori Larsen oli viitannut sekä Mattheukseen että Paavaliin, jatkoi
hän, vaan Jörgen keskeytti häntä äkisti: "Papeilla on aina niin monta
raamatun paikkaa, joihin he viittaavat. Koettaisipa hyvä pastori Larsen
itse mitä onneton rakkaus on."

Jörgen ei nähnyt kuinka punaisiksi neitosen kasvot särähtivät, hän kun
istui tuijottaen lattiaan ja kohotti katseensa vasta kun hän nousi
panemaan pois kirjan.

"Olen itse katsellut sekä Mattheusesta että ensimäistä
Korinttilaisepistolasta", virkkoi Marie hiljaa.

Jörgen hämmästyi. Oliko hänkin?

"Ja siellä seisoo selvin sanoin, ettei vaimo saa erota miehestänsä,
eikä mies hyljätä vaimoansa."

"Mutta omasta puolestaan Paavali kumminkin salli eron joissakuissa
tapauksissa."

"Kyllä minä tiedän, mutta niitä olosuhteita ei ole tässä." Hetken
perästä hän jatkoi: "En ainakaan missään tapauksessa usko, että kukaan
voi saada puserretuksi raamatusta sen, että jokaisella kristityllä
miehellä ja naisella olisi vapaus mennä naimisiin erotetun kanssa."

Hän ajatteli entistä rouva Larsenia. "_Nyt_ ei enää ole niin", hän
vakuutti, "ei nyt enää panna niin suurta merkitystä raamatunsanan
ulkonaiseen sanalliseen täyttämiseen. Olemmeko me ihmiset, me kristityt
sitten vielä lain alla? Eikö ole olemassa jotain, jota sanotaan
kristilliseksi vapaudeksi — vapaus menetellä sen vakaumuksen mukaan,
joka perustuu omaantuntoon."

"Ettekö usko, että me kaikki niin kauan tahtoisimme väännellä ja
käännellä kristinuskoa, kunnes saisimme sen soveltumaan yhteen
toiveittemme kanssa."

"On kuitenkin tunnettu asia, että monet kristityt ihmiset tässä
suhteessa menettelevät oman vapaan vakaumuksensa mukaan. Ja kukapa
sentähden tahtoo tai uskaltaa heittää heihin ensimäisen kiven?"

"Ei kyllä; minä olisin aivan viimeinen tuomitsemaan sellaisia kärsiviä
ihmisraukkoja; mutta — — oo, en tiedä mitä sanoisin, en tiedä." Mutta
ikäänkuin hän samassa olisi älynnyt, että hänen sanansa voitiin ottaa
horjumiseksi, joka oli suostumisen ensi alku, jatkoi hän kiireesti:
"En luulisi teidänkään voivan, kun niikseen tulee. En tiedä kuinka on,
mutta minusta on kaiken aikaa tuntunut, kun te mielellänne tahtoisitte
minun vahvistamaan kaiken mitä sanotte."

"Minä tahtoisin vain, että olisimme yksimieliset." Pastori Larsen
oli vielä sanonut, kertoi hän edelleen, ettei kristitty voi eikä saa
tehdä sisintä tuntoansa vastaan; se tuottaisi vaan omantunnonvaivaa ja
ikuista levottomuutta, eikä koskaan onnea.

Jörgen istui tuijottaen lattiaan, tietämättä mitä enää sanoisi.
Hän tiesi aivan hyvin, että kun löytyy kristittyjä ihmisiä, jotka
samassa asiassa menettelevät toisin kuin muut kristityt, niin se
tapahtui sentähden, että suhde Jumalaan muodostuu niin erilaiseksi eri
sydämissä: oman omituisen sisäisen rakenteemme mukaan, ympäristömme
vaikutuksen mukaan, sen mukaan mitä luemme, seurapiirimme mukaan,
niiden ihmisten mukaan, joita rakastamme, ja joihin katsomme ylös.
Maailmassa on niin monta maailmaa, ja se maailma, jossa itse hengitän,
tekee minut siksi, mitä olen.

Aivan kuin olisi hän lukenut Jörgenin sisimmät ajatukset sanoi hän:
"Me emme itsekään tiedä, kuinka sisin elämämme meissä muodostuu; mutta
jos Jumala todellisesti ja elävästi on siinä mukana, niin se on meissä
voima, korkein voima elämässämme, ja sen edessä täytyy meidän taipua."

"Olette kai kuullut jotain vaarini 'suuresta voimasta'."

"Olen minä monta kertaa; ja viime aikoina olen niin paljon ajatellut
tätä voimaa."

"Se on niin vaikeaa, niin vaikeaa," sai Jörgen vaivoin sanotuksi ja
nousi.

"Minä uskon, että se toinen olisi meille paljon vaikeampaa, se olisi
sitä ainakin _minulle_, se että nähdä Jumalan silmät edessään läpi
elämänsä, yöt päivät." He seisoivat ääneti hetken aikaa.

Kysymykseensä, kuinka hän viihtyi Jyllannissa, hän sai vastaukseksi,
että hän hoiti tehtäväänsä ja sillä välin oleili huoneessansa tai teki
pitkiä kävelyretkiä nummelle.

"Ja sankarihaudalle?"

"Siellä minä käyn usein."

"Ja katsotte itään päin?"

Hän oli ääneti, huulet vavahtelivat.

"Muutoin olen nyt saanut toisen paikan, johon minun on astuttava
uudelta vuodelta", hän kertoi.

Minkätähden? Miksei hän tahtonut jäädä pappilaan?

Hän luuli, ettei ilma ollut oikein terveellinen hänen rinnalleen?
Niin hän oli hakenut ja saanut johtajattaren paikan Sønderjyden
lastenkodissa.

"Vai niin!" Jörgenin silmiin tuli hiukan loistetta.

"Olen iloinen, että nyt pääsen aivan uusiin oloihin; minä kaipaan sitä."

"Ja arvelette, että sitten kaikki pian unohtuu?"

"On hyvä päästä aivan uuteen ympäristöön ja saada uusi ja suurempi
edesvastaus, joka päivät päästään pitää velvollisuudentunnon hereillä."

"Onko siis mielipiteenne, että meidän ainiaaksi täytyy luopua
toiveistamme?"

Hänen rintansa aaltoili, hänellä ei ollut voimaa lausua sitä vähäistä
sanaa, joka sulki kaiken onnen hänen elämästänsä.

"Marie, istuutukaa!" pyysi Jörgen ja veti tuolinsa hänen tuolinsa
viereen.

"Emmehän me _voi_ luopua toiveestamme, me emme _voi_."

Lyhyin piirtein hän kertoi siitä surusta ja tuskasta, joka viime
aikoina oli hänen mielensä täyttynyt, hän ei ollut unohtanut häntä, ei
päiväksikään; mutta ihmeellistä — hän ei sitä ymmärtänyt — oli kuin hän
olisi ollut hänestä niin kaukana, kaukana usvassa, sillä välin, kun
hänen omat ajatuksensa harhailivat kuolleitten maassa; hänen mieleensä
oli tunkenut niin syvä vakavuus, ajatuksia ijankaikkisuudesta,
ajatuksia hänen omasta suhteestaan Jumalaan, niin harras halu päästä
hengelliseen selvyyteen ja rauhaan. Nyt hänen äitinsäkin oli niin
sairas, kuolema se varmaan oli; hän ei ymmärtänyt kuinka hän kestäisi,
kun hän oli poissa.

Syvän osanottavaisuutensa tunnossa hän ojensi Jörgenille kätensä ja
puristi hellästi hänen kättään: "Jumala on valmistava teitä."

"Jumalako? Niin — kyllä minä sen tiedän; mutta... oi, Marie, jos te
olisitte minun, jos minulla olisi _teidät_ rinnallani! Muistatteko sitä
päivää, kun seisoimme siellä vanhalla hautausmaalla... ne kaksi kättä?"

Hän tahtoi vetää kätensä pois.

"Marie, annetaan kätemme pitää kiinni toisistansa."

Ajatellessaan, että hän nyt ehkä ijäksi ottaisi jäähyväiset häneltä,
valtasi Jörgenin intohimoisen rakkauden huimaus ja lohdutuksen kaipaus,
ja ennenkun hänen valpas vartijansa korkosi varoittamaan kiersi hän
käsivartensa hänen ympärilleen, puristi hänet syliinsä ja painoi suunsa
hänen huuliansa vasten.

Ja siinä punaisessa valossa seisoi niin kaksi jumalaapelkääväisiä,
rakastavaa ihmislasta, rinta rintaa vasten, nauttien hetken
rakkaudenonnea.

Mutta ikäänkuin saman ajatuksen valtaamina: että he olivat
vaarallisilla teillä, laskivat he irti toisensa ja punastuivat.

Tai käytävästä kuuluvat äänet ja askeleetko ne saattoivat heidät
irtaantumaan toisistaan?

"Marie!" kuiskasi Jörgen kiireesti "Teidän pitää jäädä tänne muutamiksi
päiviksi... minun täytyy lähemmin puhutella teitä."

"Minä en voi, minä en _uskalla_..."

"Teidän _täytyy_ muutamiksi päiviksi! Teidän _täytyy_! Minä kirjoitan
teille muutamia sanoja..."

"Ei, ei, minä en voi. Ja mitäpä se sitten...:"

"Hiljaa!" huudahti Jörgen katsoen ovelle.

"Niin oikein — se ovi", kuulivat he miehen sanat, varmaan se oli
postimies.

Ovi narahti, ja — — — siinä seisoi Amalie, kalpeana kuin ruumis ja
läähättävin rinnoin.

"Minä menen heti taas", sai hän sanotuksi. "Tahdoin vain sanoa... että
tuotiin sanaa... äidiltäsi taas."

"Amalie", pyysi Jörgen, "minä tahdon selittää sinulle..."

"Ei!" huusi Amalie äkkiä suoristautuen.

"Sinun _täytyy_ kuunnella minua!"

"Rakas Amalie!" pyysi Marie laskien kätensä hänen käsivarrelleen:

Nuori rouva kiskasi itsensä irti hänestä ja vilkasi häneen raivoisan
katseen. "Sinun kanssasi minulla ei ole mitään puhuttavaa."

"On sinulla", jatkoi hänen miehensä taas. "Nyt sinun on oltava järkevä
ja kuultava, mitä me sanomme."

"Etkö usko, minun hyvin ymmärtävän, että siinä kirjeessä tänään
kätkeytyi jotain?"

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että neiti Römer oli tullut kotiin..."

"Etkö sitten luullut minun näkevän, kuinka sinä ahmit rouva Römerin
kirjettä?"

"Ahminko?"

"Luuletko minua niin kauhean typeräksi, niin kerrassaan idioottiseksi,
etten voisi huomata sinun lukevan kirjeestä jotain muuta kuin mitä
siihen oli kirjoitettu?"

Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt, että hänen vaimollaan oli niin
suuret silmät. Hänen intohimossaan oli jotain, joka miellytti
häntä, oli kuin hänen raju katseensa ja hehkuvat kasvonsa olisivat
herättäneet hänessä jonkunmoista ylpeyttä. Tällä hetkellä hän näki
vaimossaan luoteenpiirteitä, jotka hämmästyttivät häntä, hän näki
hänessä uuden naisen, henkilön, jossa oli Olli Kongen sakeaa, mustaa
verta. Että hänen epäluulonsa muutti rouva Römerin kömpelön kirjeen
salakirjoitukseksi, jota ainoastaan _hän_ ymmärsi, oli tosin itsessään
mahdotonta ja mieletöntä, mutta todisti kumminkin älykkäisyyttä jota
hän ei ollut luullut löytyvän Amalien päässä. Oli kuin hän olisi
nähnyt, kuinka voimakkaasti luulevaisuuden intohimo temmelsi hänen
aivoinsa soluissa kiihottaen kaikki elinvoimat.

"Amalie", pyyteli hän taas. "Sinä puhut järjettömyyksiä, kuulethan mitä
minä sanon."

"Ei, ei, sinä valhettelet, sinä _valhettelet_!"

Marie seisoi syyllisyytensä masentamana.

"Oi sinä herttainen, pyhä ystävätär, sinä huora, joka kaiken aikaa
näyttelet hurskasta ja kuitenkin vähä väliä pidät lemmenkohtauksia
toisen..."

"Sinä olet vihainen ja teet vääryyttä neiti Römerille."

"Etkö usko, että minä hyvin tiesin hänen olevan täällä — hänen tuossa!"

"Kuule nyt, mitä minä sanon..."

"Ja etkö luule, että minä näin teistä molemmista, kun minä tulin
sisään, että te... hyi, hyi, että voittekin!"

Marie oli oikaissut itsensä ja käynyt aivan kalpeaksi. "Amalie", hän
sanoi, "hallitse toki suutasi hiukan..."

"Oo, sinä _huora_!" jatkoi nuori rouva äänenpainolla. "Te pyhät
hyveenlinnut, jotka ette ole rahtustakaan paremmat niitä ilolintuja,
joita te vihaatte ja sormellanne osotatte!"

Hän kääntyi rynnätäkseen ulos ovesta, johon samassa ilmestyi rouva
Römer, joka kauhistuneena seisoi silmät selällään ja löi kepinkahvaa
puristavaa toista kättään toiseen kämmeneensä.

"Taivaan Jumala!"

"Pois!" komensi kiihtynyt nuori vaimo ja pyöräytti muorin niin
voimakkaalla kädellä syrjään, että vanhus oli vähällä kaataa pienen
pöydän.

"Mutta onko ihminen raivostunut?"

"Raivostunut minä olenkin!" sähähti Amalie valkoisten hampaittensa
takaa. "Varokaa te parittaja-akka! Ja te toiset — varokaa! Minä en
tällä tavoin anna syrjäyttää itseäni, saatte uskoa sen!"

Valkoinen yömyssy ja kauhistuneet kasvot ilmestyivät lähimpään oveen,
vähän etempänä toisessa ovessa tuli näkyviin eteenpäin kumartunut
yöröijyyn puettu yläruumis, ja kun Amalie jäähyväistensä jälkeen
vilkasi pitkin hämärää käytävää näki hän yhdellä silmäyksellä
lukemattoman joukon vanhoja kauhistuneita päitä valkoisina myssyineen
ja pörröisine tukkineen.

"Elkää antako häiritä itseänne!" huusi hän pitkin käytävää. "Tehkää
hyvin, menkää vain rauhallisesti sisään ja lukekaa isämeitänne ja
sulkekaa tiirasilmänne!"

Nuoren miehen ajatuksissa välähti kuin tervetullutta valoa.
Kuiskattuaan pari kiireellistä sanaa Marielle ja iskettyään silmää
typertyneelle rouva Römerille, joka vavisten seisoi ovenpielessä, sanoi
hän kovalla äänellä: "Niin, te loukkasitte vaimoani, rouva Römer, sitä
minä en kärsi, teidän täytyy pyytää anteeksi meiltä... niin, sen te
teitte, niin, niin, hallitkaa toiste suutanne paremmin. Hyvää yötä!"

Kun Jörgen astui ulos portista, oli Amalie ja kerinnyt pitkän matkaa
katua ylöspäin oikeaan. Mihin hän meni? Äitinsäkö luo? Hän astui
kiireesti pidellen hameenhelmojaan, suoraryhtisenä ja antaen lumen
ryöpytä paljaalle päälleen.




XXII.


Jörgen kääntyi jyrkällä liikkeellä vasempaan ja käveli kotia kohti
satamassa. Avoimelle satamapaikalle etuaan pieksi lumipyry ja
tuulenpuuska häntä kasvoihin.

Kalisevin hampain seisoi veli tuijottaen ulko-ovessa, "Miksi odotutat
itseäsi niin kauan?" torui hän surumielin. "Äiti on niin sairas, niin
sairas!"

Kuinka syvästi ne koskivat, nuo lievät nuhteet! Tuskallisella tunteella
hän lupasi itselleen luopua kaikesta, joka veti hänen ajatuksensa pois
kärsivästä äidistä, ja nyt osottaa hänelle moninkertaista huolenpitoa
ja rakkautta.

Hän astui ravakasti sisään ja heitti päällystakkinsa tuolille. Martalta
hän sai tietää, että tohtori Kloster, joka ikään oli lähtenyt sieltä,
oli ollut hyvin alakuloisena. Molemmin käsin puristaen päätänsä
heittäysi hän hetkeksi tuolille. Tätä yötä, tätä yötä!

Kuulumattomasti hän astui sairashuoneeseen ja katsoi vuoteeseen
päin. Samassa hän sattui vilkaisemaan syrjään. Oo, Jumalan kiitos!
kaksi ihmistä, joiden läsnäolosta hänellä ei ollut aavistustakaan.
Anna sisar ja veli Tage, (Viimeksimainittu oli kutsuttu sähköteitse,
edellinen oli tullut itsestänsä väsyneenä ja rasittuneena matkailtuaan
kaksi peninkulmaa pimeässä ja lumipyryssä). Jörgen nyökkäsi heille
liikutettuna ja astui vuoteen ääreen, jossa äiti makasi katse ylöspäin
kääntyneenä ja puolittain seinään päin.

Ikäänkuin jonkinlaisella yliluonnollisella havaintokyvyllä huomasi
sairas Jörgenin tulon ja ojensi hänelle kätensä, mutta ei kääntänyt
katsettaan katosta.

"Äiti, sinä voit huonosti."

Hän yhä vain tuijotti. Sellaista katsetta hän ei ollut nähnyt koskaan
ennen, se katse oli täydellisesti irtaantunut maallisista ja katseli
niihin rajaseutuihin, joihin sielun on niin vaikea päästä.

Jörgen istuutui vuoteen laidalle ja näki tuskanhien pisaroina puhkeavan
otsan vakoihin.

Ajatukset ja tunteet hänessä pauhasivat kuin rajut ärjyaallot, jotka
eri suunnilta tullen kohisten ja jyskyen törmäävät yhteen. Hän olisi
voinut heittäytyä äitinsä rinnoille ja siinä itkeä ilmoille kaiken
pohjattoman, syövyttävän tuskansa. Mutta — — hänhän istui kuolevan
ihmisen luona.

Kului pari tuntia, St. Paulin kirkonkello löi 11. Juuri kun viimeinen
lyönti kajahti yöhön, kuuli hän rouva Kongen äänen arkituvasta.
Rinnassa tuntui iloista vavahdusta, jonka synnytti tieto hänen
anoppinsa mielentyyneydestä ja käytännöllisestä kyvystä.

Hän meni toiseen huoneeseen ja tarttui hänen käteensä: "Kiitos, kiitos!"

"Amalie pistäysi kotona minun luonani", hän kuiskasi, "...
väärinkäsitystähän se vain on, sen minä niin ymmärrän."

Typertyneenä, tykyttävin suonin hän istuutui tuolille, mutta nousi pian
taas, hänellä ei ollut rauhan sijaa.

"Ole nyt hyvä ja ymmärtäväinen tyttö", kuuli hän rouva Kongen kyökissä
sanovan Martalle. "Tulehan tänne, niin laitamme yhdessä vettä tulelle
ja tulta uuniin; täällähän on kylmä kuin kellarissa... niin, niin... no,
mene nyt vain sisälle äitisi luo sitten."

Yhdessä sisarensa kanssa meni Jörgen sairashuoneeseen, jossa äiti vielä
aavistuksentapaisesti tuijotti... niin kukapa tietäisikään, mitä hän
näki.

Jörgen laski hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen ja kumartui alas.

"Minun on hyvä olla", kuiskasi äiti läähättävällä äänellä. "Minä en
enää tunne tuskaa."

"Niin, mistäpä sinä, äiti, tuskaa tuntisitkaan?"

"Meillä kaikilla on niin paljon vastattavaa."

"Ei sinulla, äiti."

"On minullakin, mutta ne eivät tuota tuskaa minulle; yksi on, joka on
velkani maksanut."

Jörgen ummisti silmänsä ja peitti ne kädellään — siinä oli jotain, jota
hän ei tahtonut nähdä eikä ajatella.

Hiilipihtien kolinaa, astiain helinää ja levotonta häärimistä kuului
arkituvasta sairashuoneeseen ja sai surevat sisarukset rypistämään
otsaansa.

Anna kurkisti ovesta arkitupaan ja hämmästyi nähdessään, että pöytä oli
katettu ja siihen pantu vehnästä, voita ja kahvikupit.

"Tulkaa!" viittasi rouva Konge.

"Oi, kiitos, kiitos, rouva Konge! Kunhan pääsemme... kuinka hauskaa ja
lämpöistä täällä on!"

"Niin, koeta nyt houkutella toisetkin tänne; minä menen sairaan luo
siksi aikaa."

Jonkinlaisella vastenmielisyydellä antoivat sisarukset vetää itsensä
pois äidin vuoteen luota; mutta kun he olivat istuutuneet pöydän
ympärille ja tunsivat kodin hyvän hengettären syleilyä entisajoilta,
oli kuin olisi heidät muutettu elävien maahan ja kuin olisivat
mielessään tunteneet rauhan löyhytystä.

Jörgeniin oli tämä elvyttävä vaikutus kuitenkin varsin lyhytaikainen.
Ajatus, että tässä istui koolla viisi ihmistä, jotka niin uskollisesti
pysyivät koossa, mutta joilla oli niin paljon, jota vastaan täytyi
taistella ulkona siinä maailmassa, joka ei koskaan unhota, levitti
sysimustan varjon hänen mieleensä.

Melkein samallainen ajatus lienee vaivannut Tagea, kun hän istui
hämmentäen kuppiansa ja tuijottaen lampun jalkaa, sillä hän kysyi
yhtäkkiä: "Eiköhän äiti koskaan ole saanut siitä tietää?"

"Ei ole", vakuutti Martta, "ei hän ole saanut sitä tietää?"

"Hiljaa!" varoitti Anna.

Jörgen nuhteli itseään, ettei kuolemaisillaan olevan äidin tila enemmän
häneen vaikuttanut; sillä ei se ollut suru eikä huoli hänestä, joka
häntä nyt syvimmin liikutti. Hän tunsi, että hänen sielunsa tänä iltana
oli kahtia jaettu, yksi osa, kääntyi niihin, joiden seurassa hän oli
täällä, ja toinen, joka kääntyi sisäänpäin siihen salakammioon, johon
ei kenenkään silmä kanna. Oi tätä itsekkäisyyttä! Mutta hän ei mahtanut
sille mitään, ei parhaalla tahdollaankaan hän saanut ajatuksiaan
pysytetyiksi poissa luostarista — hänen kädenpuristuksensa, rakkauden
säde hänen silmissänsä, hänen sydämensä kova sykintä hänen rintaansa
vasten — —. Hänen kasvojansa poltteli, sydän löi kumeasti rinnan
seinämiä vasten. Sitten hyökkäsi sieluun uusia itsesyytöksiä, jotka
sairashuoneesta kuuluva raskas huokaus herätti.

Rouva Konge seisoi vuoteen luona puhuen lohdutuksen sanoja: "Elkää nyt
enää sitä ajatelko, rouva Hahn kyllä se antautuu."

"Martta oli nähnyt hänen kulkevan ohi iltapäivällä", kuului heikolla
äänellä.

"Niin, kyllä hän on kotona... elkää sitä nyt enää ajatelko."

Jörgen kuuli, että rouva Konge ja hänen äitinsä puhelivat. "Jääkää te
vain istumaan", kuiskasi hän ja meni vuoteen luo.

Rouva Konge poistui, sairas oli sulkenut silmänsä ja makasi raskaasti
hengittäen.

Äiti parka! Äiti parka! Kuinka hän kärsii! Tapahtuisikohan se tänä
yönä? Ehkä jo muutamien tuntien kuluessa.

Kiireesti alkoi muisto muistoltaan väikkyä hänen sielunsa silmissä,
muiden muassa myöskin kauhea ja raskas isän kuolinyö. Lumi löi
ikkunoita vasten, myrsky ulvoi ja vinkui: "hu—uu, su—uu, hui—uu!" Oi
tätä yötä, tätä yötä!

Jörgen seisoi kauan katsellen häntä, tuskan ja säälin piirteitä
ilmestyi hänen suunsa ympärille ja jäivät pysyväisiksi. Kuinka monasti
hän, joka _tuossa_ nyt makasi, olikaan sulkenut hänet suureen lämpimään
rakkauteensa! Kuinka monta siunattua sanaa hän olikaan puhunut hänelle!
Kuinka paljon hän olikaan täyttänyt tässä kodissa, hänen ja hänen
sisartensa elämässä!

Muutoin äidin tila näytti hänestä nyt hiukan paremmalta; poskille oli
noussut vieno puna, ja kasvot olivat ikäänkuin täyteläisemmät.

Taaskin kulkivat hänen ajatuksensa omia teitänsä, silmät näkivät
vivahtelevia kuvia valkoisilla lakanoilla, näkyjä, jotka tulivat ja
häipyivät kuin taikalyhdyn värisäteet.

Äkkiä syvä vavahteleva varmuudentunne raivasi itsellensä tietä kaikkien
hänen ajatustensa läpi: _Marie taipuu_! Kaikkia hallitsevana tunteena
tuli tämä varmuus vyöryen, täyttäen hänen rintansa tuskallisen onnen
tunteella, joka melkein hervaisi sydämen.

Niin, hän oli varma asiastansa. Vasta tällä hetkellä hän oikein huomasi
sen voiman, joka ilmeni koko hänen olennossaan, kun hän solakkana ja
lämpimänä seisoi Amalien vastapäätä. Ja sitten hänen kätensä luja
puristus, kun he hyvästelivät, hänen silmäinsä rohkea loiste — —! Mutta
jos hän nyt läksisi varhain huomen aamuna, ilman että hän saisi puhua
viimeistä päättävää sanaa hänen kanssaan? Kukapa tiesi, miten silloin
kaikki voisikaan muuttua?

Hänet valtasi raju, kaiken muun syrjäyttävä tunne: hänen täytyi
puhutella häntä, vielä tänä yönä! Tämä oli muuan niitä hetkiä, jolloin
kokonaisen elämänonnen voi perustaa, jos tarttuu kiinni voimakkaalla
kädellä.

Mutta äiti — —? Oi ei, ei, hän ei voinut poistua tämän vuoteen äärestä.

Sitten meni hänen mieleensä, että hän ehkä voisi lähettää Emilin
viemään kirjelippua luostariin. Äänettömästi hän hiipi ovesta kyökkiin,
sieppasi pöydällä palavan kynttilän, riensi portaita ylös ja kirjoitti
isän pöydällä käyntikortille:

"_Pidättäkää Marie huomeneen asti! Minä tulen kello 10 illalla_ —"
pisti kortin kuoreen ja kirjoitti päälle: "_Rouva Römer, St. Paulin
luostari._"

Juuri kun hän oli laskenut kynän kädestään, astui Emil ovesta sisään.

"Äiti kysyy sinua", sanoi poika itku kurkussa.

"Minä tulen heti... kuules, Emil, etköhän voisi juoksuttaa luostariin
tätä kirjettä? Soita kunnes avataan... Kirje pitää viedä _heti_... se
_pitää_ viedä!"

Poika luuli veljen puhuvan tohtori Klosterista [Luostari = tanskaksi
kloster. Suom. muist.] ja että kirje sisälsi tärkeän sanoman
lääkärille. Mutta luettuaan päällekirjoituksen kuoresta, kohotti hän
itkusta pöhöttyneet silmäluomensa ja katsoi nuhtelevasti veljeen:
"Jörgen, että voitkin ajatella sitä, kun äiti..."

"Se on jotain..." olihan kerrassaan hirveätä, että hänen piti seisoa
tässä sanoja keksimässä ja samalla tuntea kuinka kelvotonta oli
lähettää poika pois äitinsä luota. "Ei se ole mitään, sinä rakas pikku
veli... elä välitä siitä ollenkaan", hän pisti kirjeen taskuunsa. "Tule
nyt!"

Hän juoksi alas äidin luo, joka vielä makasi silmät ummessa. Häpeä ja
tuska valtasivat hänen mielensä, hänen omaatuntoansa poltti katumus
ja pojanrakkaus ja hän laski tuolle puhtaalle vuoteelle huolenpitonsa
hellimpiä lahjoja.

Äiti nosti kätensä: "Te kuiskasitte jotain äsken tiellä sisällä."

"Me puhuimme sinusta."

"Minä kuulin Tagen kysyvän, jos minä olin saanut tietää jotain."

Jörgen seisoi hetken aikaa puhumattomana.

"Se on jotain, jota te ette ole tahtoneet kertoa minulle", ohki hän.

Neuvottomuudessaan hän ei keksinyt mitään sen parempaa kuin kääntää
hänen ajatuksensa omaan salaiseen sydänsuruunsa. "Tage tietää jotain
siitä, josta olen sinulle puhunut, suhteestani Marie Römeriin."

Äiti avasi silmänsä ja katsoi häneen: "Hän _on_ läheisyydessä, Jörgen."

Hän vavahti. Mistähän äiti sen tiesi? Tuo rukoileva silmäys meni
suoraan hänen sydämeensä.

Sairas makasi hetken aikaa hiljaa nähtävästi koettaen kiinnittää
ajatuksen johonkin.

"Minä tunsin kaksi nuorta... monta vuotta sitten... jotka myöskin..."
alkoi hän sitten puhua. "Heistä oli toinen myöskin naimisissa." Hän
vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi otsaansa nenäliinalla.

Möllerin kertomus nuoresta papista muistui hänen mieleensä. Häntäkö ja
rouva Brunia hän lienee ajatellut?

"Ne tulivat yhtenä yönä vanhan isäni luo..." hän vaikeni taas pari
sekuntia ja oikoi sitten sanansa: "Mies tuli muutamana yönä pappilaan
ja uskoi asiansa vanhalle isälleni... nainenkin oli saapuvilla; isän
oli heitä niin sääli, hän kun näki kuinka he kärsivät; mutta hän oli
aivan taipumaton sellaisissa asioissa... hän osotti heille raamatun
sanaa: 'Katsokaa itse!' — Silloin he taipuivat, molemmat näkivät että
heidän oli — mukautuminen."

"Sinä et jaksa puhua niin paljon, äitikulta."

"He pitivät niin paljon toisistansa", kuului taas hiljaa.

Jörgen kuuli vain puolittain, mitä äiti puhui. Hänen rinnassaan
paukutteli ja jyskytti kuin olisi kaikki veri hänen ruumiissaan
kokoontunut siihen.

"Jörgen!" pyysi sairas ojentaen hänelle kätensä. "Ethän tee sitä...
ethän?"

"Äiti kulta!"

"Vedäthän vaimosi puoleesi, sen sijaan, että hänet luotasi työntäisit.
_Sillä_ tavoin mukautuminen — ei ole kaikki surua. Se on hyvä ajatus
elämässä tämä: jos voisin auttaa tekemään toisen ihmisen elämää
rikkaammaksi ja paremmaksi; minä uskon sen _sinulle_ onnistuvan, ja
niin en ole minä kumminkaan turhaan elänyt."

"Oi, äiti, elä nyt rasita itseäsi."

"Ja Herra, meidän Jumalamme, on siunaava sinua; Sillä sinä saat uskoa,
Jörgen, että mitä _hänen_ tähtensä teemme, se kääntyy siunaukseksi
meille itsellemme... taistelun kautta. Sen saat uskoa, Jörgen. Minä
tiedän sen."

Hän ei _voinut_ kuunnella, hän tunsi itsessään puristusta, joka varmaan
vihdoin halkaseisi rinnan. Voimatta mitään sanoa, istuutui hän vuoteen
laidalle ja painoi kättänsä rintaa vasten.

"Silmäni käyvät niin himmeiksi", valitti sairas. "Luulenpa, että tahdon
nukkua."

Hän makasi kauan äänetönnä. Kasvot olivat taas käyneet teräviksi,
posket kalpeiksi.

Nähtävällä vaikeudella hän uudestaan hiukan kohotti kättänsä.

"Sinä tahdoit sanoa jotain, äiti?"

"Tahdoin pyytää teitä... laulamaan minulle vähän..." sai hän
kuiskatuksi.

"Kyllä, mielellämme."

"Sinä muistat kyllä hänet jonka täytyi laulaa... kaikki ne laulut..."
hän keskeytyi, ei jaksanut muistaa kaikkia sanoja.

Jörgen tuijotti häneen. Puhuiko hän houreissa? "Kaikki ne laulut...?"

"... kaikki ne laulut uudestaan, jotka hän lauloi pienelle lapselleen;
nyt voitte te... laulaa ne laulut uudestaan, jotka minä..."

"Minä ymmärrän sinut, äiti kulta; minä kutsun toisetkin."

Kun hän astui arkitupaan, näki hän pitkän, vakavan rovastin tulevan
sisään käytävästä, valkoisena kuin lumiukko. Hän tuli näinä päivinä
joka aika vuorokaudesta.

Äänetönnä, ystävällisesti nyökäten vaan lapsille veti hän isot
karvaiset rukkaset käsistänsä, antoi rouva Kongelle pitkän
päällystakkinsa, hieroi käsiänsä ja lämmitteli niitä uunin edessä.

Jörgen virkkoi jonkun sanan, että hän ja hänen sisarensa olivat niin
kiitollisia rovastille, kun tämä tänä yönä tuli heitä katsomaan.
Rovasti, joka seisoi kasvot uuniin päin, ei vastannut, ehkei hän
kuullut, mitä puhuttiinkaan.

Hän meni hitaasti sairashuoneeseen, otti tuolin ja istuutui vuoteen
vieroen.

"Minä en voi nähdä teitä", sanoi sairas vaimo. "Minä näen vain, että
siinä tuolilla istuu joku mies; mutta minä tiedän hyvin, että se
olette, te, rakas rovasti."

Hän puristi sairaan kättä.

"Te olette tottunut istumaan sairasvuoteiden ääressä", sanoi sairas
taas.

"Niin", virkkoi rovastin syvä ääni. "Ja minä uskon, että
sairasvuoteiden ääressä istuminen on tehnyt minut terveeksi ihmiseksi."
Tämä sanottiin matalalla äänellä, jossa kajahti sisällistä ylevyyttä.
"Tämäkin sairasvuode on ollut minulle siunaukseksi — — enemmän kuin
mikään muu", hän lisäsi ummistetuin silmin.

"Minä olen niin usein ollut kärsimätön", huokasi sairas. "Minulla on
ollut niin paljon ajateltavaa sekä entisajoilta että nyt..."

"Teillä on ollut monen rakkaus."

"On — Jumalan kiitos!"

"Ja rakkaus antaa meille ihmisille voimaa kantaa paljon."

"Jumalan tiet ovat niin käsittämättömiä", sanoi sairas.

"Niin, ne ovat käsittämättömiä." Rovastin kauniit kasvot vaipuivat alas
ja hän istui hetken aikaa äänetönnä.

"No", alkoi hän sitten taas ja oikasihe. "Teillä on hyvä piiri
ympärillänne, tänä yönä."

"Niin, te rakkaani!"

Hän ei ollut ajatellut puhua sairaalle mitään sen enempää siitä, mikä
oli odotettavissa; hän tiesi Jumalan puhuneen hänelle — monta kertaa ja
monella eri tavalla; hän olisi vain tahtonut vetää kuolevan ajatukset
lempeän iltaruskon rauhaan. Mutta hän ei saanut sanotuksi monta sanaa
— ehkäpä sentähden, että hetken vakavuus niin syvästi liikutti häntä
itseänsä.

Äkkiä hän nousi ja tuijotti sairaaseen — hän tunsi tuon
kasvonpiirteiden terävän esiintymisen, nuo heikot nytkähdykset suun
lihaksissa.

Taaskin ojensi sairas kätensä ja haparoi ilmassa. Häntä lähinnä sattui
silloin seisomaan hänen nuorin poikansa, ja ehkäpä hän juuri hänen
kättänsä tapailikin.

"Äiti pyysi meidän äsken laulamaan hänelle", ilmoitti Jörgen.

Rovasti nyökkäsi. Itse hän ei osannut laulaa.

Ja niin lauloivat nämä viisi lasta, niin hyvin kuin taisivat, rauhan
saavuttaneista, autuaista sieluista. Tage ja Emil lakkasivat kuitenkin
pian ja kääntyivät itkien pois, toiset kolme koettivat kaikin voimin
ylläpitää veisuuta, ja Tage yhtyi siihen taas nähdessään että Jörgen
pyysi apua. Mutta yhä epävakaisemmiksi kävivät äänet. Silloin
pujahti äkkiä rouva Kongen syvä alttoääni kuoroon, ensin heikosti
ja värähdellen, vähitellen voimakkaammin. Toisetkin malttoivat
nyt mielensä ja varmasti vaikka matalasti soivat viimeiset säkeet
sielunauringosta, joka ei konsaan laske.

Kuoleva makasi ummistanein silmin ja hengitti lyhyeen ja heikosti;
mutta kasvot ilmaisivat, että säveleet kantoivat hänen henkensä
vapautukseen ja iloon.

Laulun lomassa hän ummistetuin silmin nyökkäsi "Kaikki kääntyi siis
kumminkin hyväksi."

Ja taas soi laulu — tahdosta, jota Jumala katsoo, iltaruskon
tuottamasta rauhasta.

Sairas laski irti Emilin käden, ja kuin hänellä ei enää tässä
maailmassa olisi mitään toimitettavaa, risti hän kätensä ja liikutti
heikosti huuliaan pari kertaa.

Samassa loppui laulu.

Poika kumartui valkoisen pään yli ja kääntyi sitten toisten puoleen
suurin, iloisin silmin:

"Äiti nukkuu!"

Rovasti tarttui hänen käteensä, kumartui ja tuijotti — tuijotti yhä,
laski sitten varovasti käden alas lakanalle ja vetäytyi hiljaa pois —
mutta pitkin hänen kasvojaan juoksivat isot kyynelkarpalot.

Jörgenistä näytti äiti niin tavattoman kalpealta, hän meni ihan
vuoteen ääreen... silloin koko hänen ruumiinsa vavahti, ja sanaakaan
sanomatta hän vaipui polvilleen ja laski päänsä ja kätensä vuoteelle.

"Ei, ei", nyyhkytti hän, "minä en tee sitä. Oi äiti kulta, äiti kulta —
—."




XXIII


Oli jouluaaton edellinen päivä, kylmä, usvainen ja talvinen iltapäivä,
muuan niitä päiviä, jolloin taivas tuntuu painavan otsaa.

Kaksi isoa kelloa soi: piu pau — piu pau... mustiinpuettuja naisia,
suruharsot pitkin selkää, univormuihin puettuja virkamiehiä, hienoja
herroja vastasilitetyissä ranskalaisissa silkkihatuissa ja tasaisia
porvareita kaikenmuotoisissa lakeissa ja melkein kaikenvärisissäkin
virtaili kirkkoa kohti. Katu oli sirotettu vihreäksi, kaikissa kodeissa
puhuttiin osanottavasti vainajasta.

Muutamassa ylimmistä penkeistä istui Jörgen Bang pää kumarruksissa ja
sielussaan tavallinen ajatusten mylläkkä. Puoli tuntia sitten hän oli
pistäynyt tänne katsomaan, oliko kaikki järjestyksessä, ja oli silloin
tavannut Marien, joka oli ollut tuomassa seppelettä. Hän tiesi hänen
vielä olevan kaupungissa, ja katse, jonka hän kadulla oli häneltä
saanut, sanoi hänen jääneen tänne hänen tähtensä. Niin sanomattoman
ihanana, niin tenhovana kuin ei koskaan ennen, oli hän tänään
puristanut hänen kättään ja katsonut häneen syvän osanottavaisuutensa
koko hellyydellä, jonka jälkeen hän kiireesti lähti kirkosta.
Sykkivin suonin hän oli seisonut katsellen hänen jälkeensä, kun hän
kulki kirkonkäytävää alaspäin, oli katsellut hänen vaalean tukkansa
kiemuroita, koko hänen olentonsa omituista, vaatimatonta suloa — ja
silloin hän äkkiä kauhistuen tunsi: yhtä kaukanahan minä vieläkin olen
— —, ja äkkiä esiin kuohahtavan aavistuksen valtaamana, että suuri
taistelu oli tulossa, taistelu taivaan ja maan suurimpien voimien
välillä ihmisrinnassa, kumartui hän ja laski päänsä ja käsivartensa
äidin arkkua vasten.

Taistelu alkoi hänessä jo ajatellessa, kuinka hänen tänään täytyi
jakautua näille _kahdelle_ naiselle — ei, _kolmelle_ naiselle, mutta
_sitä_ taistelua hän ei kauhistunut, vaan sitä, joka tapahtuisi sen
suuren alemman voiman välillä.

... Mitäs tuo olikaan? Olivatko ne laulaneet? ja mitä se rovasti nyt
puhuikaan kuorinovella? Oi, hän ei tahtonut kuunnella, hän ei voinut,
tunsihan hän sitäpaitsi entuudestaankin niin hyvin nuo kauniit sanat
kärsivällisyyden hiljaisesta kauneudesta ja kaiken sen muunkin. Sanojen
yksitoikkoinen virta, kukkien ja havuköynnösten lemu, kuorikynttelien
himmeä valo, varjot ikkunoissa, äänetön hiljaisuus, jota toisinaan
häiritsi hiljainen huokaus — kaikki tämä oli hänen tietoisuudessaan
vain taustana tuolle yhdelle ainoalle, suurelle, elävälle ajatukselle:
_Marie_.

Mutta sitten kääntyi puhe siihen pieneen keltaiseen taloon
viiniköynnöksineen, muutamia liikutettuja sanoja vaimon uskollisesta
kestävyydestä kaikissa taisteluissa, äidinrakkauden ijäti valvovasta
mielestä — ja silloin hän kumartui penkkiin ja painoi päänsä
nenäliinaan. Oi, äiti kulta! Kuinka raskasta, kuinka käsittämätöntä
oli, että hän nyt oli poissa!

Korkeana ja lämpimänä seisoi rovasti puhellen kristinuskon sukupolvien
läpi virtaavasta sävelvirrasta:

"Tässä — tällä paikalla seisoi monta vuotta sitten mies" — hän osotti
kädellään kuvaa seinällä — "mies, joka tunsi virkansa vakavuuden eikä
koskaan vilpistellyt omassa elämässään. Monet muistavat hänet vielä,
hän on vieläkin pappimme, minä itsekin olen hänen oppilaansa, ja usein
tähän astuessani, — mutta ei koskaan niin syvästi kuin tänään — minä
tunnen hänen henkensä vaikutusta ajatuksiini. Ja niinkuin hän itsekin
oli peräisin vanhasta, kristillisestä suvusta, ankara ja kuitenkin
lempeä, vaatimaton ja kuitenkin suuri, omaten voimaa kieltäytymään,
voimaa rakastamaan, niin hän Jumalan armon avulla elämänsä monien
ja kovien koetusten alla pyrki panemaan lastensa käsiin sen ainoan
tarpeellisen kultarahan. Me tiedämme kaikki, että hän tässä viimeiseen
asti piti kiinni kultarahastansa, ja tämä köyhä nainen kuoli rikkaana.
Te lapset, te rikkaat perilliset, te voitte saattaa äitinne hautaan
nauttien korkeinta lohdutusta, sitä suurta juhlailoa, että kaikki
lopulta kuitenkin kääntyi hyväksi. Ja te olette siunaava häntä ja
rukoileva hänen Jumalaansa, hänen isänsä Jumalaa, hänen esi-isäinsä
Jumalaa, ettei se taivaallinen sävel, joka siinä suvussa on soinut
vanhoista ajoista asti, ei koskaan vaikenisi teidän omien sielujenne
muukalaislaulussa, vaan että se soisi kirkkaana ja selvänä sinä
pohjasävelenä, jonka mukaan kaikki muut äänet ovat soinnutettavat."

Jörgen istui polvet yhteenpuristettuina ja vapisi sisällisesti.

        "Dagen goor med raska Fjed",

kajahti sitten läpi kirkon. Jörgenin toivomuksen mukaan laulettiin
tämä laulu, hän tahtoi että se soisi hänen vaarinsa kirkon läpi,
hänen äitinsä arkun yli. Ja kuullessaan nämä sanat, elpyi hänessä
jonkummoinen miehevä sukulaisuudentunne, vilpitön pojantunne, joka
kääntyi kaikkia hänen takanaan istuvia ihmisiä kohtaan vastauksena
niihin ajatuksiin, joita he arvatenkin olivat ajatelleet.

Pin pan — pin pan...

Nähdessään tämän ihmisjoukon, vakavissa kasvoissaan vilpittömän
osanottavaisuuden ilme, tuntui Jörgenistä kuin saisi hän hyvitystä
kaikesta nöyryytyksestä, jota hän oli kärsinyt isänsä takia, ja hänen
sielunsa syleili heitä kaikkia ja antoi heille laitoksensa.

Lauluseura lauloi lyhyet jäähyväiset haudalla, ja surusaatto läksi
kirkkomaalta. Jörgen ja hänen sisarensa, Olli Konge ja rouva Konge ja
vielä pari sukulaista jäi hautaa koristamaan.

Rouva Konge sai tilaisuutta hiipiä rovastin luo ja seisoi
hetken puhellen hänen kanssaan muutaman puun takana, vähä väliä
kuumeentapaisesti vilkaisten vävyynsä. Rovasti kätteli häntä ja
nyökkäsi ikäänkuin luvaten hänelle jotain.

Pieni sukulaisjoukko läksi sitten Jörgenin kotiin, jossa sievästi
katettu pöytä odotti heitä. Amalie ei näet pahoinvoinnin takia ollut
mukana haudalla.

Aterioitua, kun vieraat tekivät pois lähtöä, nykäsi rouva Konge
tytärtään hihasta: "Nyt!"

Amalie kääntyi silloin lempeästi mieheensä: "Minun mielestäni Martta ja
Emil nyt tulisivat meille asumaan."

Jörgen katsoi häneen liikutettuna ja aikoen sanoa jotain, mutta kuuli
samassa kuiskattavan: "Rovasti!" — ja huoneessa syntyi liikettä.

Niinkuin tavallisesti nyökkäsi rovasti vain äänettömästi Jörgeniä
tervehtiessään.

Olli Konge hypisteli lakkiansa ja katsoi rukoilevan kunnioittavasti
korkeaan pappiin kuin seisoisi hän itse taivaan suuren tuomarin edessä.

"Olkaa hyvä ja käykää istumaan, herra rovasti", pyysi Jörgen kääntäen
nojatuolin hänelle.

"Kiitos!" Laskiessaan lakin kädestään käänsi rovasti katseensa rouva
Kongeen, mutta ainoakaan lihas ei liikahtanut hänen kasvoissaan.
"Kiitos!" sanoi hän uudestaan. "Taitaisin mieluummin istuntaa tuonne
ikkunan luo."

Rouva Konge, joka oli saanut vedetyksi Ollin ja ne toiset ulos
käytävään, työnsi Amalien sisään ja sulki oven, jonka jälkeen hän
miehensä kanssa läksi kotiin vakava katse katukivitykseen kiintyneenä.

"Istukaa, Bang", pyysi rovasti, "niin jutellaan vähän."

Puolisot katsoivat häneen, kuin aavistaisi kumpikin juhlallisen
toimituksen olevan tulossa.

Rovasti kääntyi ensin Jörgeniin: "Tämä viimeinen aika on ollut teille
koetusaika."

"Niin on."

Hetken äänettömyys.

"Koetusajat ovat parhaita kasvunaikojamme."

Jörgen ei tiennyt mitä sanoa. "Jumalan tiet ovat käsittämättömiä."

"Siitä äitinnekin usein puhui, mutta hän _pysyi_ niillä."

Jörgen vilkasi häneen pienen tutkivan katseen. "Äidillä oli niin vähä
onnea elämässään", hän sitten vastasi.

Rovasti seisoi hetken aikaa mietteissään. "Niin − hän kuoli onnellisena
naisena."

"Rovasti ei varmaankaan kuullut, mitä minä sanoin, sanoin että äidillä
oli niin vähä onnea elämässään."

Taaskin istui rovasti hetken aikaa mietteissään. "Minä tulin
ajatelleeksi muutamaa raamatun sanaa, joka niin merkillisesti sopii
hänelle: 'Voima ja kauneus on hänen pukunsa, viimeisinä päivinä hän on
hymyilevä'."

Jörgen nojasi kyynäspäätään tuolin selkämään ja painoi nenäliinaa
silmiään vasten.

"Jörgen!" koetti Amalie lohdutella, "nythän hänen on hyvä olla."

Taaskin hetken äänettömyys.

"Teilläkin on ollut vaikea viime aikoina, pikku rouva, eikö niin?"

Syvä, punottava hämmennys kuvastui hänen kasvoissansa. "Se sairaushan
antoi niin paljon ajattelemista." Hän laski kätensä miehensä olalle.

"Mutta nyt saamme toivoa pahimman taistelun päättyneen", jatkoi
rovasti, joka yhä istui miettien ja vastasi kuin omiin ajatuksiinsa.
"Tässähän Jumalan tie on aivan selvä."

Nuori aviomies ponnahti ylös ja alkoi astella lattiaa ylös ja alas.

"Jörgen!" pyyteli Amalie.

"Herra rovasti", puhkesi hän puhumaan, "sanokaa suoraan, että te olette
tullut sovintoa hieromaan, eikö niin?"

Rovasti istui kauan kasvot kattoon käännettyinä kuin odottaisi hän
ajatuksia ylhäältä.

Hienotunteisuudella, jota Jörgen ei olisi Amalielta odottanut, vetäytyi
nuori vaimo ovea kohti, tuskallisesti katsoen toisesta toiseen, ja
hävisi vihdoin äänettömästi ovesta.

"Minä olen tullut tekemään teitä onnelliseksi", sanoi vihdoin rovasti
kääntäen kasvonsa Jörgeniin. "Jospa sitä voisin!" jatkoi hän sitten.

"Kaikessa tapauksessa tahtoisin estää vastakkaisuuden tapahtumasta",
jatkoi rovasti. "Istuutukaa, Bang!" Tavallisella verkkaisuudellaan hän
otti kirjeen povitaskustaan, kieritti sen auki, piti käsivarren päässä
itsestään, luki muutamia riviä, mutta laski sen sitten ikkunalaudalle
sen enempää sanomatta sillä kertaa.

Huoahdettuaan, joka tuntui sanovan niin paljon kuin "Olkoon niin" —
alkoi hän:

"Minä tiedän salaisuutenne. Minä olen sen kuullut kahdelta naiselta —
toinen on nyt poissa."

Nuori mies tuijotti jännitettynä häneen.

"Tunnetteko Kristuksen sanoja Mattheuksen evankeliumissa: 'Mies
pitäytyköön vaimoonsa'?"

Toinen vaikeni, sormet hypistelivät kellonvitjoja.

"Ja joka eroo vaimostansa..."

"Minä tiedän sen hyvin, herra rovasti."

Taaskin pappi vaikeni.

"Edempänä seisoo: 'Tätä sanaa eivät kaikki ymmärrä.' Ymmärrättekö te,
Bang?"

"En!" kuului rehellinen vastaus.

"En minäkään."

Kummasteleva vaikeneminen kuvastui Jörgenin kasvoissa.

Mutta rovastin suun ympärille ilmestyi omituinen hymy: "Mutta niin
siinä seisoo."

Sitten hän ummisti silmänsä, kuin ajatellakseen mitä sanottavaa vielä
olisi.

"Minulle on uskottu salaisuus", alkoi hän sitten taas, ikäänkuin ei
ennen olisikaan ollut puhetta salaisuuksista. "Tunnetteko pastori
Larsenin Ödumissa?"

"Olen nähnyt hänen jonkun kerran."

"Hän on parhaimman ystäväni poika; olen tuntenut hänet kasvavasta
pojasta asti." Rovasti kääntyi ikkunaan päin ja otti kirjeen, piti sitä
taas matkan päässä itsestään ja löysi sanat: "Neiti Römer..."

"Alussa puhutaan aivan yksityisistä asioista", hän sanoi. "Tahdotteko
alkaa tuosta: 'Neiti Römer on...'" Mutta nuori mies alkoi useita riviä
ylempää:

"... toivon Jumalan avulla pääseväni sen raskaan pettymyksen yli. Mutta
minä en saa rauhaa, ennenkun olen asettanut olosuhteet teidän
silmäinne eteen sellaisina kuin _minä_ ne näen, niin voitte te, jos
tahdotte, tarttua asiaan — _minä_ en voi, niinkuin hyvin ymmärrätte
edellisestä.

"Neiti Römer on kuin ne syvät vedet, joista ei pohjaa löydä; mutta
minä olen nähnyt niin paljon elämässä, ja tiedän sitäpaitsi äidiltäni
hänen uskotultansa, että hänen sielunsa syvyydessä vaikuttavat
valtavat voimat, ja minä pelkään, että hänen rakkautensa intohimo
ajattelemattomalla hetkellä voisi joutua niin väkevään pyörteeseen,
että hän myöntyy; mutta minä pelkään myös, että hän, joka on Kristuksen
sanan ja Hengen syvästi liikuttama nainen, jälkeenpäin joutuu
sieluntaisteluihin, jotka tuottaisivat hänelle kärsimistä onnen sijaan."

Jörgenin käsi vapisi, jotta kirje liikkui siinä kuin viuhka.

"Kiitos!" Omituisella pidätetyllä hymyllä hän ojensi kirjeen rovastille
takaisin. "Minä ymmärrän kyllä, mitä kaiken tämä _hyvänsuovan_ puheen
takana piilee."

"Rakas ystävä", puhui rovasti rauhallisesti. "Minä tiedän Marie Römerin
olevan kaupungissa, minä tiedän myöskin, että te salaisesti olette
kohdannut häntä — pappi saa näet tietää niin paljon."

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että neiti Römer oli täällä, kun
menin alas hänen äitinsä luo."

"Saattaa olla. Naisia on leikissä mukana — kahdelta puolen. Ja nyt te
saatte kaksi miestä mukaan leikkiin, niinkuin näette. Tiedättehän että
auttavia henkiä niitä aina löytyy", jatkoi hän ja suun ympärille tuli
taas hymy.

"Niin, kyllä niitä aina on", virkkoi Jörgen ja meni pöydän luo.

"Rakas Bang", sanoi rovasti, "sydämeni on teidän puolellanne, sen
saatte uskoa — minulla itsellänikin on ollut lämmintä verta suonissani
— mutta Jumalan sana on meitä vastaan", sanoi hän uudestaan. Hänen
päänsä vaipui rinnalle. "Jumalan sana on meitä vastaan", sanoi hän
uudestaan. "Ja ainoastaan Jumalan tahdon täyttäminen vie todelliseen
onneen."

Jörgen ei mitään vastannut.

"Olen paljon ajatellut haaksirikkoanne, rakas ystävä; sillä minä olen
jo kauan tiennyt kuinka teidän laitanne oli."

Nuori mies katsoi häneen.

"Ja minä olen _tuntenut_ kanssanne. Minä ymmärrän kuinka vaikea
taistelu on. Vanhanaikaiset kristityt kestivät helpommin sellaiset
surut; olosuhteet olivat niin yksinkertaisia, katsantokannat niin
lujat, raamatun kunnioitus niin suuri."

Jörgen yhä vain katsoi häneen. Oliko hän ilmaisemaisillaan salaisuuden
omasta elämästään?

"Nyt on toisin. Kansanhenkeä kiihottavat voimakkaat unelmat
itselöllisyyden vapauttamisesta. Politiikassa, kirkossa,
työväenpiireissä, kaikkialla vaaditaan vapautusta vanhoista
elämänmuodoista. 'Ahdasmielisyyttä' kristinuskostakin tahdotaan
poistaa; Kristus ei sovellu meidän ajallemme. Niin selitetään raamattua
oman mielensä mukaan, kunnes saadaan ripustetuksi uudenaikaisempi takki
suuren opettajan hartioille, jotta häntä vielä jonkun aikaa voitaisiin
käyttää."

"Herra rovasti, minä en tiedä..."

Rovasti nosti kätensä: "Ei, ei, ei, rakas Bang, minä en tarkota
_teitä_. Tahdon vain sanoa, että ymmärrän, kuinka teidän on vaikea.
Te olette murrosajan lapsi, teidän sydämenne on jaettu kahdelle
aikakaudelle. Vanhaan aikaan kestettiin tuska ilman muuta, nyt
päästetään side, kun se rasittaa. Te _tahtoisitte_ mielellänne
_kumpaakin_, mutta — te ette voi."

Taaskin tuo kaunis, vakava pää vaipui alas.

"Te ette voi", kertoi hän taas ja vaipui uudestaan ajatuksiin.

"Tulkaa luokseni, Bang!"

Kun Jörgen seisattui hänen eteensä, tarttui rovasti hänen käteensä
ja katsoi häneen kostein silmin: "On yksi, joka on sanonut: 'Ei ole
suurempaa rakkautta, kuin että joku antaa henkensä ystäväinsä edestä.'"

Jörgen tuli hämilleen. "Minun mielestäni se sana ei oikein sovi tähän."

"Saattaa antaa henkensä juostessaan palavaan taloon pelastamaan toista;
mutta sen voi myöskin antaa uhrautumisella, kärsivällisyydellä ja sillä
rohkeudella, joka mukautuu kärsimiseen Herran tähden."

Jörgeniltä puuttui taas vastausta.

"Te kestätte sen kyllä, rakas ystävä; teillä on tervettä verta
ruumiissa. Ja sielussanne teillä on jotain, joka tekee teidät
voimakkaaksi — äitinne usko. Ja se on hyvä", hän jatkoi; "meidän
aikanamme tarvitaan voimakkaita miehiä."

Jörgen katsoi taas kysyvästi häneen. Mitä hän tarkoitti?

Sitten rovasti nousi ja seisoi hetken aikaa katsellen sohvan
yläpuolella riippuvaa rouva Hahnin kuvaa. Ojentaessaan kätensä
hyvästiksi nuorelle miehelle, seisoi hän hetken aikaa miettien, sulki
hänet sitten äkkiä syliinsä ja painoi lujasti rintaansa vasten: "Me
kaksi, me ikävöimme ja kaipaamme" — sitten hän otti hattunsa ja meni
jäähyväisiä sanomatta ulos ovesta.

Käsi otsalla nojasi Jörgen seinään. Oi, eikö hänellä ollut kylliksi
entuudestaan? Mikseivät ne voineet antaa hänen olla rauhassa, kaikki
nuo siunatut auttajat.

Hänen katkeruutensa ei kuitenkaan kohdistunut rovastiin, ei, vaan
häneen siellä nummella, siihen hyväätarkoittavaan pappiin arkoine
ominetuntoineen. Kuinka kurjasti tehty, että pastori Larsen puki
luulevaisuutensa tuohon kristillisen rakkauden ja tunnollisuuden
helposti läpinäkyvään valepukuun!

Hän heittäysi tuolille: "Oi, miksi, miksi minua niin kovasti
koetellaan!"

Ikäänkuin uudestaan soi äkkiä hänen korvissaan: "Me kaksi me ikävöimme
ja kaipaamme —" ja muistellessaan kuinka vakavana rovasti oli seissyt
tuijottaen hänen äitinsä kuvaa, välähti hänen sekaviin ajatuksiinsa
suuri, värähtelevä ajatus, joka äkkiä valaisi salaisuuden, josta
hänellä siihen asti ei ollut pienintäkään aavistusta.

Hän astui hitaasti ja kasvoissaan jännitetty ilme sohvan luo, asettui
kuvan eteen, tuijotti siihen ja risti kätensä:

"Herra, minun Jumalani, nyt minä ymmärrän — —"

Ja hän unohti hetkeksi omat suhteensa nähden vain näiden kahden
ihmisen elämän, kuinka nämä ihmiset olivat taistelleet nuoruudessaan
ja sen jälkeenkin, kuinka heidän rakkautensa oli otellut heidän
jumalantuntonsa kanssa — —

Ja hänen mielensä vaipui ihmettelemään ja ihailemaan sitä alistumisen
ylevyyttä, joka henki näiden molempien ihmisten elämästä.




XXIV.


Juhlallisesti soivat St. Paulin kirkonkellot jouluaamuna. Ne soinnut
muistuttivat Jörgenille hänen lapsuuttansa, Jumalan rakkautta, Jumalan
kuritusta.

Päällystakki yllään, hattu päässä ja virsikirja kädessä astui Amalie
arkitupaan.

"Nythän on aivan liian aikaista vielä", virkkoi Jörgen.

"Lupasin vanhemmilleni tulla _sitä_ tietä ja ottaa _heidät_ mukaan."

"Mene sinä sitten edeltäpäin."

Tuskin oli hänen pienen soman olentonsa tuoksu hälvennyt huoneesta, kun
Lydia Hahn kiireesti avasi oven.

"Minä näin vaimonne menevän... oo, minä olen niin hengästynyt, saanko
istahtaa hetkeksi?" Hän pyöräytti nojatuolin ympäri ja heittäytyi
siihen. "Istukaa tuohon... joutukaa... minä lähden laivassa."

Hänen povensa kohoili ja laskeutui päällystakin alla, raitis ja
herttainen hän oli säteilevinä tummansinisine silmineen ja sysimustat
kutrit ohimoilla.

"Minä puhuin hänen kanssaan eilen puistossa — toista tuntia varmaankin."

"Vaimoniko kanssa?"

Rouva teki harmistuneen liikkeen. "Onko teille koko maailmassa olemassa
muuta kuin yksi ainoa 'hän'... istuutukaa, ihminen!"

Niin, — — elköön rouva pahastuko, mutta hän oli luvannut vaimolleen
tulla kirkkoon hänen kanssaan.

"No niin!" rouva hyppäsi ylös. "Menkää te kirkkoon, hyvästi!"

"Mitä se sitten oli?"

"Minä sanon teille, että te olette puupölkky, ellette nyt käy käsiksi,
nyt juuri, kun onni vilkuttaa nenänne edessä."

"Puhuitteko hänen kanssaan..."

"Sadoista asioista niin — tietysti sadoista asioista; kun tahtoo puhua
_yhdestä_ asiasta, niin alkaa aina kierrätellen, ymmärrättekö?"

Hän kysyi, mitä hän sitten oli sanonut.

"Mitäkö hän sanoi? Luuletteko, että hän sanoisi minulle suoraan vasten
silmiä: 'Minä olen kanssanne yhtä mieltä, tervehtikää häntä, että minä
olen valmis.' Sellaista ei sanota; mutta kun hän itse tulee, hän, se
oikea, hän, jolla on silmiinsä kokoontuneina kaikki taivaan ja maan
voimat, niin heittäytyy hänen syliinsä ja antaa kaikkein lakein ja
alttarikirjain viisi."

"Luuletteko todellakin..."

"Ettekö tiedä, että nainen heittäytyy vaikka syvyyteen sen kanssa, jota
hän rakastaa?"

Vavisten koko ruumiistaan otti Jörgen hattunsa, joka oli pöydällä.

"Menkää te vain kirkkoon, hyvästi!"

"Te ette aavista kuinka tuskallista elämäni on."

"Ellette te tunne rakkauden rohkeutta ja rakkauden mistään
piittaamattomuutta, niin te ette _laisinkaan_ rakasta, te _ette_
rakasta."

Vähän hyödyttäisi puhua rouva Hahnille siitä pyhästä karista hänen
sydämessään, johon hänen rakkautensa oli menemäisillään haaksirikkoon,
hän ei voisi ymmärtää häntä. Hänen ei auttanut muuta, kuin sanoa, että
Amalie se muka yksin hänet sitoi.

"Yhden ihmisen koko elämänonni on kysymyksessä."

"Niin antakaa sen huilata! Menkää naimisiin Marie Römerin kanssa ja
kaksi ihmistä tulee onnelliseksi ja yksi — niin, mitäpä me tiedämme,
ehkäpä hän tulee onnelliseksi jonkun toisen kanssa; jos te pysytte
kiinni vaimossanne, niin huilaa kolme ihmiselämää — siinä teillä on se
laskuesimerkki!"

Hänestä tuntui halpamaiselta seisoa siinä valhetellen
uskollisuudentunteista, joita hän ei omannut; sillä ei se ollut Amalie,
joka sitoi hänet, ei ensi sijassa ainakaan.

"Rouva Hahn me tulemme aina ja yhä uudestaan takaisin siihen, että me
elämme kahdessa eri maailmassa."

"Siinä se juuri solmu onkin! Teillä on kaksi elämää, minulla vain yksi.
Ja kun on kaksi elämää, niin on varaa heittää toinen pois; mutta kun on
vain yksi, niin sen elää."

"Jos minäkin voisin elää elämän!"

"Minä sanon teille, että ottakaa hänen myönnytyksensä nyt, kun hän
sydämessään säälii teitä, ja tuli palaa täyttä voimaa; torstaina hän
lähtee, ja nummen ilma viilistää."

Jörgen seisoi kulmat rypistettyinä ja katse lattiaan kiintyneenä.

"Mitä teidän vaimoonne tulee, niin otan _minä_ hänet omalletunnolleni",
jatkoi rouva Hahn. "Hän on hyväluontoinen, lempeä pikku nainen — minä
puhuttelen häntä, minä todistan sen hänelle, niin hellästi, niin
osanottavasti, ja hän on lopulta sanova: 'Jumalan nimessä siis!'"

"Sen minä kyllä uskon hänen sanovan."

"No, toimikaa sitten, mies — toimikaa, _toimikaa_!"

Kalpeana ja hermostuneena asteli Jörgen ympäri huonetta asettaen tuolit
paikoilleen. Sitten hän pyyhkäsi otsaansa ja jäi miettimään.

"Mistä syystä te, rouva Hahn, niin innokkaasti näihin suhteisiin
sekaannutte?"

"Ettekö voi käsittää, että omatuntoni vaatii minua? Minun _täytyy_
auttaa teitä. Minä olen syntynyt saattamaan niitä yhteen, jotka
yhteen kuuluvat, ja minä tahdon tehdä teidät onnelliseksi, suurin ilo
elämässäni on auttaa nuoria eteenpäin; heidän onnensa lämmittää minun
omaa kotia... oo, kaikkihan me janoomme, _janoomme_ onnea, jokin meissä
huutaa onnea, rakkautta, nautintoa sen lyhyen kesän kuluessa, minkä
lyhyt, köyhä elämämme meille suo." Hän tarttui Jörgenin käsiin ja
katsoi häneen kyynelten takaa säteilevin silmin: "Te hyvä, suuri lapsi,
teidän ja Marie Römerin pitää olla onnelliset, _onnelliset_! Hyvästi!"
Ja hän pyyhkäsi ulos ovesta.

Hänen tulisen luonteensa säteily katseessa ja kasvojen ilmeessä
valloitti Jörgenin voimalla, joka tulistutti hänen oman olentonsa ja
pani hänen uskonsa ja mielipiteensä pyörteinä kiehumaan.

Oli kuin tuntisi hän tyrkkäyksiä kahtaalta, kahden voiman pakottamista.
Toinen kehotti: "Mene oikeaan — _siellä_ on Jumalan huone ja taivaan
portti, siellä on _onni_!" Toinen taas: "Mene toki vasempaan, mies —
_siellä_ on luvattu puutarha, siellä on onni!" Ei koskaan hän ollut
tuntenut niinkuin tänä päivänä, mitä oli seisoa tienhaarassa, jossa
kaksi elämänkatsantokantaa tuli vastakkain.

Ja hänen astellessaan siinä lattiaa ylös ja alas, näkyjen vivahteitta
kuvasarja silmissänsä, valtasi hänen rakkautensa hänet ennen
aavistamattomalla voimalla. Oi Marie! Eihän hän voinut kestää elämää
ilman häntä! Hänen rakkautensahan oli yhteydessä parhaimman kanssa
hänen olennossansa, hänen miehuutensa kaihon, hänen kauneuden ja
onnenkaipuunsa kanssa, se oli sekoittunut hänen vereensä ja oli häntä
kannattavana voimana.

Ja hänen rakkautensa vaati ja houkutteli, mielisteli häntä, kietoutui
hänen ajatuksiinsa, kerjäsi ja kujeili lupauksilla tuhatkertaisesta
korvauksesta kaikesta, mitä hän nyt saisi kärsiä, jos hän vain
taipuisi katkaisemaan kaikki siteet ja sokeasti heittäytyisi lumottuun
puutarhaan...

Syntisen tuska povessaan hän ohjasi askeleensa kirkkoon. Viimeisestä
kulmasta kääntyessään hän huomasi Marien, joka myöskin oli matkalla
kirkkoon. Samassa sydämen täytti kapinallinen halu uhmailla Jumalan ja
ihmisten takia, rientää hänen luokseen, ottaa hänet syliinsä ja viedä
hänet pois ikuisena omaisuutenansa.

Ihmisiä tulvaili joka taholta; mutta hän tajusi ainoastaan Marien
läsnäolon.

Hän istui kirkossa Amalien vieressä ja muisteli kaikkia hautajaispäivän
tapahtumia. Laulu soi joulutunnelman koko iloisella voimalla, puhe
saarnatuolista virtasi juhlallisesti ihmisten yli. Hän kuuli sanan
"Maaria" ja puhtainta, mitä maailmassa löytyi, kuvastui elävästi hänen
sielunsa silmiin.

"Iloinen joulu, ihana joulu!" soi äkkiä hiljaisena kaikuna hänen
sielunsa syvimmässä, ja hänen mielessään alkoi vilistä muistojen
paljous, muistoja siitä ajasta, jolloin nuo sävelet soivat hänen
lapsuutensa kodissa ja vanhassa pappilassa. Ne toivat mukanaan jotain
pyhää, elämänsovintoa ja puhdasta iloa, ja hän tunsi että hän koko
elämänsä ajan tuntisi sukunsa elämää suurena voimana itsessänsä,
ja hän huomasi, että tämän elämän tuhannet hienot hopealangat mitä
ihmeellisimmin olivat kutoutuneet hänen kirkon kunnioittamiseensa,
hänen vakavaan Jumalantuntoonsa.

Hän suoristausi ja katsoi vaarinsa kuvaa. Oli kuin nuo tyynet
silmät tummien, tuuheiden kulmien alta olisivat katsoneet häneen
koko sukumahtavuudellaan ja kristityn voimalla. Ja hän kuuli sanoja
alttarikirjasta ja katkismuksesta, koko hänen oma syvä uskonnollinen
tuntonsa nousi häntä vastaan: "Elä tee sitä, elä tee sitä!"

Mutta — tuolla vastapäätä istui Marie, niin kauniina ja puhtaana ja
hyvänä rakkaudessansa.

Joka hetki hän käänsi päänsä syrjään ja katsoi häneen, ja joka kerran
hän kohtasi hänen polttavan katseensa. Kumpaisenkaan mieleen ei
juolahtanut, että ihmisten huomio voisi kiintyä heihin. Siinä oli
kaksi ihmissydäntä — erotettuna kaikesta yhteydestä kaikkien muiden
ihmissydämen kanssa — jotka rakkautensa hurmauksessa antautuivat
toisillensa. Jörgen luki hänen katseestansa huudon: "_Minä olen valmis,
ota minut ja pidä minut kiinni, vaikkakin koko maailman kärsiminen
polttaisi meitä_!"

Mutta juuri tämä rajaton antautuminen täytti Jörgenin samassa
jonkinlaisella pyhällä pelvolla, ja hänet valtasi painostava tunne,
että he molemmat istuivat tässä kapinallisina Herran seurakunnassa,
vaipuneina kiellettyihin unelmiin, Jesuksen nimen soidessa heidän
korvissaan.

Kuumeentapainen vavistus Amalien käsivarressa, joka kosketti hänen
omaansa, sai hänet kääntymään − Amalie oli kelmeä kuin ruumis.

Jörgen itsekin tunsi kasvojensa kalpenevan. Tällä hetkellä hän sai
voimaa tuntea vaimonsa rakkautta.

Ja sitten tuli viimeinen, ratkaiseva taistelu hänen rinnassaan. Oliko
Jumalan sallimusta, että se taisteltaisiin täällä kirkossa? Hän
katsoi alttarille; muistellessaan sitä lupausta, jonka hän siellä
oli antanut vaimollensa, Kaanaan häiden suuren mestarin katsellessa
häneen alttaritaulun maalauksesta, ajatellessaan kaikkia niitä tuhansia
ja taas tuhansia taistelevia kristityitä, jotka ottavat himonsa ja
halunsa vangiksi uskon kuuliaisuuden alle, Herran pelko hänen omassa
sielussaan, sen rauhan kaipuu, joka vilvoittaa rinnan poltteen,
sielun huuto sen suurimman onnen perään, joka on sen viimeisen oven
takana, joka sulkeutuu tämän maisen elämän jälkeen — kaikki tämä,
kaikki se käsittämätön, yliluonnollinen elämä, joka yhtäkkiä humisee
ilmassa ja pullistaa sydämen suonet, kaikki tämä se tällä hetkellä
kokoontui yhteen ja muodosti sen _suuren voiman_. Ja tämä voima se
voitti. Hänessä tapahtui kuin murros, kuin olisi hän joutunut ennen
aavistamattoman pyhän lumousvoiman valtaan, niin että hän tunsi
itsessänsä Jumalan hengen voimaa, joka teki hänen rakkautensa polttavan
himon voimattomaksi.

Niin hän taivutti päänsä, puristi kätensä yhteen ja ummisti silmänsä:
"Herra, minun Jumalani, minä lasken pääni sinun rinnallesi ja taivun!"

Hän tunsi kuinka vaimonsa vapisi.

"Tule, Amalie, lähdetään!"

Tuskin he pääsivät asehuoneeseen, kun hän tunsi kahden käsivarren
kietoutuvan kaulaansa ja nyyhkyttävän rinnan painautuvan hänen
rintaansa vasten.

"No no, Amalie!"

Koko sillä rakkauden intohimolla, joka ei mitään kuule eikä mitään näe,
koko rajattoman rakkauden yksinvaltiashalulla hän piti häntä kiinni
ja puristi itseensä voimalla, kuin tahtoisi hän hänet siinä pitää
ikuisesti.

"Amalie, Amalie, laske irti nyt! Kaikki on tuleva hyväksi!"

Mutta hänen oli mahdoton saada hänet irroitetuksi itsestänsä.

"Amalie, laske nyt, laske!"

Rouva Konge ja Martta, joita oli huolestuttanut Amalien vääntyneet
kasvot tämän kulkiessa kirkonkäytävää alas, tulivat ulos heidän
luokseen ja pelästyivät nähdessään Jörgenin seisovan siinä koettaen
irroittaa vaimonsa käsivarsia kaulastansa.

"Amalie!" torui hän hiljaa. "Minähän sanon, että kaikki on tuleva
hyväksi... Amalie, etkö ymmärrä ettemme voi seisoa tässä..."

"Etkö kuule!" virkkoi rouva Konge vetäen häntä puoleensa. "Laske nyt
irti, lapsi... Martta, avaa hänen kätensä!"




XXV.


Torstai päivä oli tullut, Marie oli matkustanut pois — kai hän
oli matkustanut, Jörgen ei ollut nähnyt häntä, ei kuullut hänestä
vähintäkään sitten joulupäivän. Kirjelippu, jonka samana aamuna oli
tuonut sama pieni tyttönen, joka edelliselläkin kerralla toi rouva
Römerin kirjeen, sisälsi kai jotain hänestä, hän ei tiennyt mitään eikä
tahtonut kysyä.

Joulupäivinä hänessä riehuva taistelu oli ollut sitä vaikeampi, kun
juhlan hiljaisuus vallitsi kaupungissa — ei kuulunut ajamista kadulta,
ei ollut mitään tekemistä kirjakaupassa, kaduilla vilisi vain iloisia
ihmisiä, onnellisia ylensyöneitä ihmisiä juhlapuvuissaan.

Hän seisoi huoneessaan yöllä, niinkuin hän kerran ennen oli seisonut
siinä entisessä pienessä huoneessa, pitäen Marien kuvaa lampunvalossa,
tuijottaen siihen rakkautensa koko intohimolla.

Makuuhuoneessa yski Amalie äänellä, joka sattui häneen kuin nuhteet.
Niin, eihän ollut oikein, että hän näin tässä seisoi, sen hän hyvin
tiesi; mutta tässä viimeisessä jumalattomuudessa oli jotain niin
puoleensa vetävää, ettei hän voinut vastustaa.

Hän huomasi pöydällä kirjeen. Tuohan se juuri olikin! Hän sieppasi sen
ja luki:

  "Rakas Amalie!

  Omatuntoni ei ole antanut minulle rauhaa, sittenkun joulupäivänä
  tapasimme kirkossa, ja minä tulen nyt luoksesi tällä hartaalla
  rukouksella: Anna anteeksi minulle, anna anteeksi onnettomalle,
  katuvalle ystävättärelle!

  Kun matkustin kotiin, olin päättänyt välttää kohdata miestäsi. Enkä
  minä tiennyt, että äitini kirjeellisesti oli pyytänyt häntä luoksensa
  tulemaan; sikäli olen viaton siihen, että tapasimme toisemme. Mutta
  minä tunnustan, että kumminkin olen menetellyt väärin, olen ollut niin
  hämmennyksissä, etten osaa sitä sanoakaan. Vasta tänään olen päässyt
  oikein selville siitä, että on luopuminen kaikista toiveista sellaiseen
  yhdistykseen nähden kuin typertyneessä tilassani olen ajatellut. Sinä
  joka tiedät, mitä rakkaus on, olet käsittävä erhetykseni, sinä olet
  lempeästi tuomitseva käytöstäni ja anteeksiantava.

  Minä pyysin kerran saada takaisinlähetetyksi valokuvani, joka on
  miehelläsi; kun en silloin sitä saanut niin pyydän sitä nyt uudestaan.

  Tänään matkustan Jyllantiin. Minä tiedän, että tieni tulee olemaan
  yksinäinen ja raskas; mutta minä tahdon taipua Jumalan tahdon alle ja
  kaikin voimin pyrkiä saamaan lohdutusta ja lääkettä hänen sanastaan ja
  toimeliaassa elämässä.

  Ja sitten lopuksi harras toivomus, että tulisi se aika, jolloin sinä
  ja miehesi, rauha sydämessä ja valoa kodissa voitte kiittää Jumalaa
  uudesta elämästä.

  Sinun

  Marie Römer."

Hän luki kirjeen vielä uudestaan, istuutui ja painoi kädellä kuumaa
otsaansa. "Toimelias elämä", sanoi hän itseksensä katsoen hänen
tulevaisuuteensa.

Sitten hän taas nousi, otti jälleen hänen kuvansa ja nosti sen valoon.
Viimeiset jäähyväiset olivat niin sanomattoman vaikeat. Käsi puristi
vavisten kuvaa, käsivarsi puristausi ruumiiseen kiinni, sydän tykytti
ja kirveli, silmä tuijotti virtaavien sadekaariusvain läpi, ja — —
siinä luhistuivat hänen suuren elämänunelmansa viimeiset jätteet, ei
rajusti ja väkivaltaisesti, ei, vain hiljaa, pitkine, vaikeroivine
jälkisointuineen.

Sitten hän meni pimeään arkitupaan ja pisti kuvan Amalien
ompelurasiaan, asettui sitten ikkunan ääreen ja katseli tähtikirkasta
talvitaivasta.

Siellä ylhäällä ne niin rauhallisesti tuikkivat, nuo lukemattomat
kaukaiset maailmat, niin huolettomina, niin iloisina suuressa
rauhassansa. Ja täällä alhaalla, tässä pienessä maailmassa monine
kuolleina kukkasineen ja kuolleine toiveineen, täällä tuikkii niin
monta silmää, jotka palavasti rukoilevat hiukankaan rauhaa.

"Ylös, vartija, kello on yksi lyönyt", kuului alhaalta kadulta, ja
ne tutut, isojen jalkojen kumeat askeleet kuuluivat hänen korviinsa,
kasvaen voimakkuudessa kuin yltyvä äänijakso.

Oo—oi, mitä se olikaan kaikki tuo, joka kuohui hänessä, tuo tuskallinen
ounenkaipuu, joka ei ottanut kuollakseen, nuo ihanat unelmat
huiluarioineen, kastekimmellyksineen ja kuutamoisine metsineen!

Hän laski kätensä ikkunanpielelle, painoi päänsä niitä vasten ja
puhkesi itkuun, lämpimään, vienoon, sydämen lähteistä vuotavaan itkuun,
jossa kummallisessa sekoituksessa virtaili epäilystä ja uskoa, onnea ja
intohimoa.

Amalie tuli kynttilä kädessä ja kääriytyneenä saaliin, joka kuitenkin
vain puoleksi peitti hänen yöpukunsa. Hiljaa hän asetti kynttilän
ompelupöydälle, hiljaa hän hetkisen seisoi siinä vavisten, hiljaa hän
laski kätensä Jörgenin käsivarrelle; hän ei liikahtanut.

Kun hän huomasi valokuvan, joka pisti esiin rasiasta, otti hän sen
esiin ja piti kynttilän valossa, teki ihmettelyä ilmaisevan liikkeen,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli kasvoihin liikutetun ilon
ilme, hän pisti kuvan takaisin rasiaan ja väänsi lukkoon.

"Jörgen!" virkkoi hän sitten uudestaan laskien kätensä hänen
käsivarrelleen. "Nyt minä kyllä lähetän valokuvan ja kirjoitan niin
sydämellisesti ja kauniisti ja pyydän häneltä anteeksi sen viimeisen...
sen siellä luostarissa; minä en voinut sitä ennen tehdä."

Nyt vasta Jörgen suoristausi ja kääntyi häneen päin: "Pikku Amalie!"

"Hän kirjoitti minulle aamulla pyytäen saada sen valokuvan; muuta minä
en ole voinut sanoa..." sanat tarttuivat kurkkuun.

"Pikku Amalie!" kuului taaskin kuin katumuksen kuiskaus. Ja hän katsoi
vaimoonsa voimatta mitään sanoa. "Minähän en ole sinun arvoisesi", sai
hän vihdoin sanotuksi ja laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Tuhat kertaa sinä olet minun arvoiseni, Jörgen, tuhat kertaa."

"Tässä olen vaan käynyt omissa mietteissäni enkä ole koskaan oikein
ajatellut, mitä sinä olet kärsinyt; olethan sinä taistellut samaa
taistelua kuin minäkin ja kuitenkin ollut — — niin hyvä."

"Minä olen pitänyt sinusta niin paljon."

Voiton onni paisutti hänen rintaansa, ilon itku poltti hänen
kurkkuaan; mutta hän pakoitti itkun takaisin, hän tunsi, että
tässä oli varovaisesti meneteltävä, että tässä oli jotain uutta
versomassa, elpyvää elämää, jota ei saanut kosketella liian korkeilla
kiitollisuuden tunteilla.

Tietämättä itse mitä teki, hän vaipui polvilleen, ja molemmin käsin
puristaen miehensä käsivartta katsoi hän häneen kyyneleisissä silmissä
sydämensä koko nöyrä kiitollisuus.




XXVI.


"Ajan aallot" — nuo äänettömästi juoksevat vedet — vierivät seuraavina
kuukausina vanhan kauppakaupungin yli aivan samalla lailla kuin ne
olivat vierineet edellisinäkin kuukausina. Ne vierivät säännöllisesti
tuoden mukanaan aamuruskoa ja iltahämärää, ottivat mukaansa riemua ja
huokauksia ja salaisten syntien mainingeita ja kantoivat kaikki siihen
mereen, josta ne kaikki kerran nostetaan tutkittavaksi.

Jörgen Banginkin kodissa vieri aika aivan säännöllisesti. Ensimäiset
ajat sen ankaran mielentäristyksen jälkeen, olivat hänelle kovin
vaikeat, nyt oli parempi — nyt, kun kottaraiset taas visertelivät.

Mutta hän tunsi sydämensä varmuudella, tunsi jäytävällä tuskalla,
mutta samalla jonkinlaisella onnellisella värähdyksellä, että hänessä
koko hänen elämänsä ajan, pulppuaisi lähteenhuoko, joka ei koskaan
yhtyisi hänen vaimonsa elämänvirtaan, salainen hete muistoja ja
ajatuksia, jotka liikkuivat hänen mielessään joka kerran, kun hänen
mielikuvituksensa loi kuvan toisesta naisesta. Kyllä niin oli, hän
tajusi sen nyt, että niitä on monta ihmistä, joiden rinnassa sellainen
salainen lähteenhuoko pulppuaa, hiljaisia, vakavia ihmisiä, ijäti
juoksevine virtoineen, joita kukaan ei näe.

Hän ei koskaan voinut unohtaa noita kahta sanaa Marien kirjeessä:
"_Toimelias elämä_". Ne siunatut sanat! Kuinka ne olivat häntä
vahvistaneet, kuinka ne olivat hänen mieltään lohduttaneet, ne kun
levittivät sovituksen heijastusta hänen tulevaisuutensa yli.

Eräänä iltana hän istui lukien kirjettä ystävältään, Kaarlo Brunilta
Jyllannissa, jonka kanssa hän viime aikoina oli ollut ahkerassa ja
tuttavallisessa kirjevaihdossa.

"... Täällä etelä-Sveden seuduilla olen kuukauden päivät ollut
mittauspuuhissa ja voin tervehtää Marie Römeriltä. Hän on tunnokas
nainen ja seudulle suureksi siunaukseksi, osittain toimensa kautta
lastenkodissa, osittain johtamallaan sairashoitoyhdistyksellä, jonka
hän perusti. Minä näin hänet eilen muutamissa vihkiäisissä kirkossa.
Kuinka kaunis hän oli vakavuudessaan kun lauloimme sanat:

    "Men Gud ske Lov, i Vorherres Stad
    För evig samles de hjertens kære",

    [Mutta kiitos Jumalalle, hänen kaupungissaan
    yhtyvät vihdoin rakastavaiset.
                             Tanskal. virsi —]

katsoi hän, unohtaen itsensä, kuorikattoon ja hänen silmiinsä tuli
taivaallisen toivon loiste."

Kaikki oli hänestä kuin kummallista unta. Oli hetkiä, jolloin hän
oli epävarma tällaisten kysymysten suhteen: olivatko he todella
vaihtaneet niitä ja niitä sanoja, oliko hän istunut hänen kanssaan
siellä ja siellä, tehnyt ne ja ne kädenliikkeet — vai oliko kaikki
unennäköä. Mutta kaikissa mielikuvituksissa, joissa hän oli mukana, oli
juhlallista onnea, sitä mieluisata huumetta, joka jää mieleen yöllisten
näkyjen perästä seuduissa, joihin ei koskaan hereillä ollessaan pääse.

Ja vieläkin oli hänestä usein kuin päivän tuhansista pikku tapauksista
yksi tai toinen — etäinen ääni, kukkain tuoksahdus tai muu — olisi
vaikuttanut hänen mieleensä kuin jonkin yliluonnollisen kosketus,
ja silloin voi hänen mielikuvituksensa luoda kuvia tulevaisesta
valtakunnasta, jossa hän katsoi häntä silmästä silmään, ja hän oli
näkevinään läheisyydessään ruusuja ja kuulevinaan kaukaisia harpunääniä.

       *       *       *       *       *

Amalie oli niin hyvä ja ahkera, hänestä oli tullut kodin valpas
hengetär, joka johti kaikkea ja ylläpiti mielialaa, sen vähä rauhaa
ja iloa, jota voi olla kodissa, jossa onnea on niukalta. Jörgenin
oli ollut niin vaikea saattaa oman surunsa mukaantumaan _hänen_
voitoniloonsa, hän ei vielä oikein voinut, mutta entistään paremmin se
nyt kuitenkin meni.

Hänen kirjakauppansa edistyi tasaisesti. Hän oli päässyt selville
siitä, että oli väärin sekä Amalieta että häntä itseäänkin kohtaan
ja hänen toimintakykyänsä lamauttavaa antautua sen miehuuttoman
masennuksen valtoihin, joka oli anastanut häneltä niin monta tuntia
ja usein lamauttanut hänen työkykynsä. Ja erhetyksen myöntäminen
herätti tahtoa, ja tahto pakotti häntä tarmokkaasti ryhtymään toimeen.
Uudella innolla hän lähetti kirjoja nähtäväksi kauppatuttaville,
perusti lukuseuran, johon hän itse hankki kirjoja ja lehtiä. Ja sitten
kerran tuli Möller-vanhus tiirottaen: "Jörgen Bangin kustannuksella
— eikös se joltain kuulu?" — se oli sen kaupungin historia, jota
vanhus oli kirjoittanut monen vuoden kuluessa, oikein hauska ja
mieltäkiinnittävä kirja — se kirja se kannattaisi, sitä ei ollut
epäilemistäkään. Nuorelle kauppiaalle tuli kova kiire hankkia kuvia
kirkosta, luostarisia, vanhoista taloista, kuvia papeista ja hänen
vaaristansakin! Oo, sitä siunattua työtä, joka veti sairaan veren
sydämestä ja teki mielen pirteäksi ja raittiiksi!

       *       *       *       *       *

Puolitoista vuotta oli kulunut siitä suuresta suorituksesta. Oli
pidetty yleinen amtin ampumajuhla- ja voimistelunäyte metsässä,
oikein onnistunut juhla, ja yleinen osanotto osoitti, että Jörgen
Bang oli saanut ampumaseurakysymyksen kohotetuksi kansankysymykseksi
amtissa. Iltapuoleen olivat Jörgen ja Niilo Erhardt hiipineet pois
juomaseurasta, jonka muutamat janoiset henkilöt olivat toimeenpanneet,
ja molemmat ystävykset kävelivät nyt jutellen metsässä.

Niilo Erhardt parka ja Karen Kirstin parka, nyt oli tullut heidän
vuoronsa! Kaikista ponnistuksista huolimatta oli heidän puoli vuotta
sitten ollut pakko lähteä rakkaasta vanhasta kartanostaan. Niilolla oli
nyt pieni toimi karjanhoitajana muutamalla viinapolttimon omistajilla
kaupungissa, ja Karen Kirstinä rupesi muotikauppiaaksi. Huutokaupan
edellinen aika oli heille kovin katkera, ja katkera oli matka isosta
talosta niihin kahteen pieneen huoneeseen, jotka he olivat vuokranneet
Stengadella; mutta ei valitustakaan kuulunut näiden kahden — hyvässä
merkityksessä — ylpeän rahvaanihmisen suusta.

Jörgen koetti ilostuttaa ystäväänsä, joka äänetönnä kulki hänen
vieressään. "Sinä et tiedä, Niilo Erhardt, mitä olet ollut minulle."

"Niin niin, onhan hyvä, että me ihmiset voimme olla jotain toisillemme;
on niitä muutoin monta muutakin, joille sinä olet kiitollisuuden
velassa."

Jörgen käveli hetken aikaa ääneti. "Yhdelle ennen muita — äidilleni."

"Niin, kyllä se oli hän, joka sai meidät muut tukemaan sinua."

"Ja hän auttaa minua vieläkin", jatkoi Jörgen miettivästi.

"Niin", huoahti Niilo Erhardt, "meillä kaikilla on koetusaikamme, ja
silloin on hyvä, että on joku, joka auttaa — minulla on yksi siellä
kotona."

Useita tuntia he kävelivät jutellen valoisassa kesäyössä. Kulkiessaan
he joutuivat metsän toisella puolen oleville maaseurakunnan
niittymaille ja etäällä näkyi talo.

Niilo Erhardt seisattui. "Ei mennä edemmä enää, lähdetään jo kotiin
vaimojemme luo."

Jörgen puristi päätänsä. "Niin, mennään kotiin; mutta minä tahdon ensin
olla yksin hetken aikaa ja muistella tätä päivää."

"Ei laisinkaan, tulehan nyt vain!"

"Mielessäni liikkuu niin paljon; minun tarvitsee hiukan rauhoittua."

Niilo läksi. Jörgen seisoi hetkisen katsoen hänen jälkeensä. Kuinka
hän oli muuttunut ja hänkin siellä kotona. Niin paljon kuin he
kokivatkin antaa jonkinlaista hyvinvoinnin leimaa köyhyydelleen ja
näyttää maailmalle, ettei vastoinkäyminen ollut masentanut heidän
itseluottamustansa ja tarmoansa, niin tarkka silmä kumminkin voi
nähdä äänettömän, kalvavan surun heidän rinnoissaan. Tuolla hän nyt
kulki pitkin lahden rantaa, pian hän istuisi nuoren vaimonsa vuoteen
laidalla: "Nukutko sinä?" — "En; minä en voi." — Sitten hän äänetönnä
ottaisi hänen kätensä. — Jörgen tunsi, että hänellä usein olisi asiaa
siihen kotiin.

Hän meni vanhalle hautausmaalle, jossa hän ei ollut käynyt pitkään
aikaan.

Aina, kun hän astui siitä portista sisään, oli hänestä kuin astuisi hän
satumaailman lumottuun tarhaan. Kuu valoi valoaan pitkinä, sinertävinä
juomuina kukkaisella nurmelle puiden alla, laventeli ja Pietaryrtti
kaunistivat yksissä tuumin kaatuneita ristiä, muuan ruusu, poskellaan
kimmeltävä kyynel, nojasi punaisensinertävään verenpisaraan.

Hän katsoi raunioille. Tuo kummallinen hiljaisuus, tuo unelmoiva,
yöllinen loiste vanhoilla muurinjätteillä.

Taaskin hän joutui ajattelemaan sitä omituisuutta, että nämä kivet
vuosisata vuosisadaltaan olivat nähneet sukupolvien tulevan ja menevän,
että ne säilyttivät muistoja vihkivedestä ja syntisten kyyneleistä,
hääilosta ja hautajais-surusta. Nyt ne siinä kuiskailivat muistojaan
yölle, sukupolvet ovat mullaksi muuttuneet, heidän surunsa ja ilonsa
ovat haihtuneet, heidän taistelunsa unohtuneet — —

Mutta maailmassa on vielä taistelua.

Hän istuutui muutamalle muurikivelle ja vaipui ajatuksiin. Niin
monesta salaperäisestä tapauksesta oli hänen nuoruutensa romaani
rakennettu. Mutta hän tunsi nyt enemmän kuin koskaan, nyt, kun
hänelle oli koittanut rauhallisemmat ajat, että hänellä itsessään oli
suuri, siunattu lohdutus: se tietoisuus, että hän oli säilyttänyt
itselöllisyytensä sisimmän ja paraimman osan menetellessään sydämensä
korkeimman lain mukaisesti.

Kuinkahan _hänen_ laitansa nyt oli? Hän kaiketi ei koskaan enää häntä
kohtaisi, nyt kun hänen äitinsäkin oli poissa.

Kaksi kirkasta silmää oli hänen edessään ja katsoivat häntä silmiin.
Oli ilta — tuolla ruusun luona — — "Niin monet kädet laskevat irti
toisensa."

Syvä huokaus nousi hänen rinnastaan. Niin monen monta toivetta oli
häneen haudattu siitä ajasta, hänen rakkautensa oli luhistunut kokoon,
hänen unelmansa muuttuneet kuiskaaviksi muistoiksi. Mutta yhtä varmasti
kuin hän tunsi, että hänen rakkaudessaan oli ollut jotain pyhää,
yhtä varmasti hän tunsi, että se oli ollut ja tulisi olemaan hänelle
siunaukseksi.

Hän nousi ja katsoi ilmaan. Mitä — oliko jo aamu!

Niityt peitti keveä, vaalea usvaharso, joka hitaasti lipui
lahdelle, metsästä kuului jokunen vieno liverrys, joka pani hänen
mielikuvituksensa toimimaan. Hän kuvaili kuinka luonnon elämä havahtui:
puut hengähtivät pitkään ja alkoivat liikkua, miljoonittain pieniä
hengettäriä leijaili ulos niiden suojasta, kohottivat varovasti
kukkasten päitä, pudistivat kastepisarat hienoista kuvuista, hivelivät
hennoin, pehmein kätösin lintusten selkiä: Aamu on.

Salaisten luonnonvoimien toiminnan salaperäisyys, hiljaisuus, vaalean
usvan liikehtiminen — kaikki se, joka yhteensä muodostaa tunnelman, sai
hänet valtoihinsa ja pakotti hänen ajattelemaan tämän kokonaisuuden
sielua.

Äkkiä hän ajatuksissaan ikäänkuin syleili kaikkia niitä lukemattomia
ihmislapsia, jotka nyt heräsivät uuden päivän työhön ja taisteluun.
Jokaisella on omansa, kohtalo liittyy kohtaloon, toisen elämä yhdistyy
toiseen, sama kohtalo yhtäältä masentaa toisaalta, kohottaa, ja
kaikkein näiden monimutkaisten elämänolojen ohessa, näiden, epäilyksen
ja uskon ja onnen kärsimisen miljoonien vaikuttimien ohella vaikuttaa
maailman suuri sielu salaperäisessä hiljaisuudessa.

Hän kulki kotiin lahden rantaa pitkin. Tuolloin tällöin kimmelsi hänen
silmäänsä punaisen sinervä vivahdus kosteasta ratamosta, yksinäinen
suosirriäinen juoksi pitkin vedenreunaa tuontuostaankin kylvettäen
pientä, kirjavaa rintaansa aamuvilppaassa vedessä.

Pari työmiestä, jotka olivat matkalla tiiliruukille metsän takana,
tervehtivät ystävällisesti lakkejaan heilauttaen. Tuo pieni tervehdys —
kuinka se häntä ilostutti! Hän kuuli lintusten laulua, iloisia huutoja
muutamasta veneestä ulkona lahdella, etäistä kärrynpyörien räminää —
elämän läpimurtautuva voima tunki joka puolelta esiin uuden päivän
ohella.

Hän katsoi St. Paulin tornin huippuun — oikein, siellä hohti jo pieni
punainen täplä kultapallossa. Pian olisi aurinko niin korkealla, että
se ylti kurkistamaan sisälle ikkunoista huoneisiin. Jonkinlaisella
säälivällä ikävällä hän lähetti vaimolleen lempeän hyvänhuomenen.

Saapuessaan asunnolleen ja nähdessään kirjainselkäin kultakirjainten
hohtavan suurten peililasi-ikkunoiden takaa oli kuin olisi hänen
mieltänsä valoisa valonsäde ja hänen elämäntyötänsä kannattanut rohkea
tunnelma.

Portilla hän kääntyi ja hengähti. Oli kuin hän äkkiä olisi saanut
selvitetyksi olentonsa pimeydestä kaikki, mikä hänessä vielä oli
nuorta, ja hän kokosi sen Jumalan suurta, punottavaa taivasta kohden
kohentuvaksi lupaukseksi.

Sitten hän meni nuoren vaimonsa luo ja istuutui hänen vuoteensa
reunalle: "Anna kätesi tänne, pikku Amalie!"




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79002 ***