diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 79002-0.txt | 9748 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 9773 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/79002-0.txt b/79002-0.txt new file mode 100644 index 0000000..69773b4 --- /dev/null +++ b/79002-0.txt @@ -0,0 +1,9748 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79002 *** +language: Finnish + + + + +SUURI VOIMA. + +Kirj. + +Zakarias Nielsen + + + +Suomenettu tanskankielestä + + + + + +Helsingissä, +Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, +1905. + + + + + + +I. + + + Sairaalle äidilleni + hänen syntymäpäivänään toukokuun + 12 päivänä 188—. + + + Ma tulen — »pitkä poikasi» — + viestillä keväisellä + ja peitän valkovuoteesi + toiveilla puhtaimmilla. + Ma suutelen sun kätostäs + ja katson syvään silmähäs: + onneksi, äitikulta! + + Kevättä hiukan tuon ma vain + ja lintuin liverrystä. + Sai Luoja vasta vastahain — + häneltä tervehdystä! + Tervehdys oksain vihantain + ja kaiken hyvän rinnassain, + mi kevätvirttä soipi. + + Sain sulta lapsuuspäivinäin + niin paljon päivän kultaa, + se muisteloina mieleen jäi — + oi, mitä sainkaan sulta! + Mi hyvää piilee povessain, + sen kylvit sinne sinä vain + ja kastoit kyynelilläs. + + Ja siksi lasken polvilleen + kuin ennen lapsenakin, + ja rukoukset, kiitokseen + sun nousee puolestasi. + Silitän hasta valkeaa — + oi, koetuksen kantajaa + Sä siunaa, suuri Luoja! + +Vapisevalla kädellä ja kostein silmin kirjoitti nuori luutnantti ja +kirjakauppa-apulainen tämän onnentoivotuksen kirjepaperille. Tuo runo +oli lämpimän tunteen luoma — puhjennut suoraan sydämestä. + +Oi niin, äiti raukka! Hänen ajatuksensa oli kokonaan äitiin kiintynyt, +kun hän aamulla kello viiden tienoilla kävi metsästä hänelle tuoreita +pyökkipuun lehviä. Neljä vuotta hän jo oli maannut vuoteen omana, ja +hermosto heikkeni heikkenemistään, rampeutuminen jalassa yhä vain +paheni. Kuinka vanha se nyt äiti tänään olikaan? Hän oli 18 vuotias +naimisiin mennessään, silloin oli isä 33, nyt oli hän 63 vuoden, siis +äidin täytyi olla 48. Eikö vanhempi! — ajatteles, ja hänen tukkansa on +jo aivan valkoinen. Hän näki naisen pään, paksuine, liidunvalkoisine +tukkineen, joka melkein kuin suli yhteen päälaen peittävän valkoisen +tanun kanssa, hän näki mustat kulmakarvat ja kaksi tummaa silmää, jotka +tässä valkoisessa ympäristössä näyttivät niin omituisen teräviltä. +Katse ei ollut kova, ei, se oli lempeä, niin lempeä; mutta joskus se +niin tavattoman selvästi puhui salaisista taisteluista. + +Ja paljonhan hänellä oli ollutkin kannettavaa, etenkin näinä viime +vuosina. Mutta hän olikin käynyt oppinsa tarmokkaiden vanhempien luona. + +Mummoansa Jörgen ei muistanut, mutta vaari, vanha, ankara ja kuitenkin +lempeä pastori Randrup isoine nenälasineen ja pitkine valkoisine +tukkineen oli vielä elävästi hänen mielessään. Omituinen, kunnioittavan +ilon tunne valtasi hänet aina kulkiessaan vanhan pappilan ohi tuolla +alhaalla lehdossa; täällä hänen lapsenmielensä oli saanut niin paljon +vanhanaikaisen jumalanpelon ja vanhanaikaisen ilon syviä vaikutteita. +Vaari oli niin tavattoman vaatimaton — käytti isoja talonpoikaisia +puukenkiä pihalla ja puutarhassa kävellessään ja päässä kauheata +ketunkarvaista nahkatakkia, joka varmaan oli yhtä vanha kuin harmaa +pääkin, johon se oli painettu. Mutta siinä miehessä oli ajatuksia, +kymmenen papin oppi ja syvällisyys. Ja hänen lempeässä mielessään asui +vakavuus, joka ei tiennyt tinkimisestä lihan ja veren kanssa, milloin +tämä liha ja veri oli ristiriidassa sen pyhän opin kanssa, jota hän +julisti. Polveutuen vanhasta pappissuvusta, joka uskonpuhdistuksen +ajoilta asti »lujasti oli pysynyt puhtaassa opissa», niinkuin hänen +sukukirjaansa oli merkitty, toimi hän hiljaisuudessa sydämensä pyhällä +lämmöllä sekä kotona että seurakunnassaan viimeiseen hetkeensä asti, +ja vieläpä kuolemansakin jälkeen, saattoi sanoa, sillä hänen maalattu +muotokuvansa, jonka seurakuntalaiset olivat lahjoittaneet hänelle hänen +70:tenä syntymäpäivänään, ja joka nyt riippui kirkon seinällä, puhui +äänetöntä, kehoittavaa kieltänsä kirkossakävijöille. + +Häneltä se äiti varmaan oli enimmän oppinut, muun muassa senkin sanan, +joka oli hänen mielilauseitansa: »Meidän tulee olla kestäväisiä!» Ja +sitten oli _hän_ − hänen pitkä poikansa — taas vuorostaan oppinut +häneltä. Lukemattomat kerrat hän oli huomannut, että hänellä +itsessään oli niin paljon äidin henkistä elämää, että hänen ikäänkuin +täytyi punnita kaikki ajatuksensa ja tunteensa _äidin_ omantunnon +vaa’alla. Pienestä pitäen oli hänen korvaansa laulettu, että hän +aina olisi »Jumalan lapsi», hänen vuoteensa ääressä oli rukoiltu, +että hänelle annettaisiin voimia kulkea puhtaita teitä; kehotuksissa +ja rukouksissa, mutta enin äidin omassa esimerkissä, hänen ihanassa +kieltäytyvässä elämässänsä, oli aina ollut tämä sama pohjasävel että +hän itsekieltäymyksen ja rukouksen ohella etsisi ijankaikkista iloa, +käyköön sitten maallisenkin ilon kuinka hyvänsä. Ja tämä kaikki oli +hänessä kehittänyt tarkkaa tunnollisuutta. + +Oi se koti, se koti, hyvien tunteiden tyyni tyyssija, lapsuusajan +valoisa turvapaikka, jossa äiti oli laulanut Ingemannin lauluja pianon +ääressä, jossa hän oli iloinnut ja riemuinnut, ja jossa hänelle niin +ihanasti ja järkevästi oli opetettu kärsimisen ensi alkeet. + +Kärsimisenkö? No niin, oikeastaan hän ei ollut kärsimisestä paljon +mitään tiennyt niinä 25 vuotena, jotka hän oli elänyt Jumalan +maailmassa. Silmäillessään lapsuusaikaansa ja ensimäistä nuoruuttansa, +vilahteli se hänen silmissänsä niin valoisana ja herttaisena. Kaiken +varmaan hän eniten »kärsi» äidin kärsimisiä kuin omiansa. + +Isän tähden oli näet yhtä ja toista »ikävätä», niinkuin äidin oli +tapana sanoa. Niin, »ikävätä», mutta ihmiset tunsivat nyt kerran +isän ja antoivat hänelle erhetykset anteeksi. Ne seikat, että +hänellä oli hyvä virka pankissa, että hän jo monet vuodet oli ollut +kaupunginvaltuustossa ja nyt riemujuhlasta saakka kanslianeuvoksena — +ei todellisena, mutta kumminkin oikeana kanslianeuvoksena — se kelpasi +tietysti vastapainoksi yhdelle ja toiselle virheelle. Kunpa hän vain +olisi tahtonut pitää hiukan parempaa huolta ulkonaisesta ihmisestään — +olisi harjannut takkinsa ja sen semmoista — jotta se paremmin sopisi +yhteen suoran vartalon kanssa; luutnanttina ollessaan hän kumminkin +oli oppinut käymään siistinä ja koreana, mutta oli melkein kuin hän +sotilasajaltansa olisi säilyttänyt vain suoran ryhdin ja rypistetyt +kulmat. + +Luutnantti? Kummallista ajatella, että isä — tuo lyhyt paksu mies — +oli luutnantti. Siinä kai se syy oli, että hänestä itsestäänkin — +Jörgen Hvide Bangista — oli tullut sotilas. Isä oli nähnyt paljon +vaivaa saadessaan hänet sotilasuralle, ja saikin tahtonsa niin pitkälle +täytetyksi, että pojasta tuli reserviluutnantti, sittenhän saisi taas +nähdä, arveli isä —. Mutta ei tullutkaan mitään »näkemisestä», sillä +poika ei ollut luotu sotilaaksi, hän oli luotu hengittämään uusien +kirjojen tuoksua ja rupattelemaan kotikaupunkinsa nuorten neitosten +kanssa. + +»Hyvää päivää, rouva Römer!» hän tervehti ohikulkevaa liikkaavaa naista. + +Kuinka lempeästi hän nyökkäsi! Jörgen meni ovelle ja katsoi rouvan +jälkeen. Tuossa kierossa naisen selässä oli jotain siisteyden, +jumalisuuden ja viekkauden ilmettä. Hän käänsi päänsä toisaalle. Oh +— Amalie Konge! Jörgen peräytyi ehdottomasti askeleen ja rypisti +nenäänsä. No, mutta eihän hänellä ollut mitään syytä Amalieta pakoilla. +Hän tervehti kädellään, ja näki huviksensa nuoren neitosen nyökkäävän +onnellisen näköisenä samassa kun hän kirjalaukkuineen keikaillen +kääntyi urkurin pihaan. + +»Hyy—i hyy—i!» viserteli kottarainen naapuritalon katolla. + +Hän seisoi hetkisen katsellen lehmuksia apteekin luona, katseli ilmaan, +katseli kadulle! Saattaisipa tehdä mieli laukata vanteen kanssa pitkin +tuota katua! + +Oi sitä kultaista aikaa, kun oli kaksitoistavuotias, kun pureskeltiin +lakritsaa ja talonpoikaistyttöjä ommeltiin hameista yhteen puotien +edustalla! Voi taivas niitä aikoja! Kuinka monet housunlahkeet +lieneekään siekaleiksi revitty, kuinka silloin halusta tappeli, kuinka +silloin lauloi, ulvoi elämänilosta! + +Mutta entäs ne porvarikouluun lähetettävät laskuopit! Hiukan vauhtia +otettuaan lennättää Jörgen itsensä tiskin yli puolittain jo laatikkoon +pakatun kirjakasan ääreen.. + +Möller, hänen monivuotinen isäntänsä, nyttemmin köykkyniskainen, +72 vuotias leskimies, tulee alas yläkerroksesta ja astuu puotiin +takaovesta. Hänen tuuhea, harmaa tukkansa valuu otsalle ja korville +kuin mikäkin lerppahattu. + +»No, Bang, oletko nyt selvillä asiasta?» kysyi hän hitaisella tavallaan +ja silmät tiirallaan. + +»Olenhan minä miettinyt — kaiken yötä ja tänäänkin vielä.» + +»Ne on huokeat ehdot.» + +»On kyllä; ja kylläpä olisin merkillinen ihminen, ellen tarttuisi +käteenne ja kiittäisi teitä.» + +»Niin, niin; voithan nyt iltapäivällä neuvotella vanhempiesi kanssa.» +Hän nyökkäsi ja meni ulos ovesta portille päin. + +Nuoren miehen katse lipui pitkin hylly- ja kirjarivejä, hän ikäänkuin +ahmi niitä suurin, iloisin silmin. Ajatteles! Ajatteles! + +Pienissä syntymäpäiväkekkereissä iltapäivällä hän aikoi juurtajaksain +neuvotella asiasta vanhempien ja sisarusten kanssa. Mutta eihän siinä +oikeastaan ollut mitään mietittävää, ei rahastakaan. + +Hän tarkasti hyllyrivejä, aukoi kaappien ovia ja huitoi keveästi +nenäliinallaan kullattuja kirjain selkiä. Pistäikse sitten pöydän +luo, jossa oli vastasaapuneet kirjauutuudet. Hän järjesti ja asetti +paikoilleen, käytti kädessään milloin mitäkin esinettä ikkunalta ja +katseli sitä jonkunlaisella lellittelevällä ylpeydellä. Olikohan +Söbygaden kirjakaupassa tuollaista kirjevaakaa...? + +Aivan uudella vakaavalla mielenkiinnolla vaikutti häneen kokonaisuus — +pöytä, tiski, kaapit, kirjat. Ja kukapa tiesi, miksi hän vielä voisi +kauppaansa kehittää? »Käy, käy, vaan!» seisoi muutaman kirjan selässä. +Niin juuri! Suuria, rohkeita ajatuksia syntyi hänen aivoissaan: +»uusi lukukirja, uusi almanakka, kaunokirjallisuutta Jörgen Bangin +kustannuksella»... »toimelias, nuori firma...» + +Niin, ja muutamien vuosien perästä talo ja koti, vaimo ja lapset, +oikein lempeä ja herttainen pikku vaimo, joka aina tulisi avosylin +vastaan. Sydän lämpeni ajatellessa kuinka hyvä hän olisi pikku +vaimolleen, ja kuinka hauska koti heillä olisi, paksut lattiamatot ja +punainen liekehtivä takkavalkea hämärässä. + +No tässä hän nyt käyskenteli edestakaisin ja hieroi rystyitä toisiinsa +ja rakensi tuulentupia ja unohti kerrassaan, että äiti makasi odottaen +siellä kotona! + + * * * * * + +Pitkänä, ryhdittömänä, kuusitoistavuotiaana nuorukaisena oli Jörgen +tullut sukulaisensa kirjakauppa-apulaiseksi. Hiukan haaveileva, +hiukan taipuvainen kävelemään nenä pystyssä mutta mieleltänsä terve +oli nuori apulainen ensi vuosina. Lapsuudesta asti hänellä oli +veressä koko entisajan valoisa romantiikki, hänen mielensä oli hyvin +taipuvainen kristinuskon mystiikkaan ja hän ravitsi sitä evankeliumin +lupauksilla kaikille jumalaapelkääville ihmislapsille. Olihan elämällä +vakavuutenakin — oi niin — mutta itse kärsiminenkin saattoi olla +ihanata, voi sitä, ken ei ymmärtänyt tuskan runollisuutta! Elämä +oli ihanaa, ilma oli täynnään lempeitä hengettäriä, jotka kutoivat +auringonpaistetta maailmalle ja kantoivat kaikki hyvät sielut Jumalan +luo, kun ne päättivät maisen matkansa. + +Nuoruuden koko levoton elämänhalu pulppuili hänessä läpi nuorukaisijän; +epäselvä, alinomaa vaihtelevien tunnelmien maailma oli se tunnevirta, +joka hänen sieluansa paisutti. Illoin hän kyynelsilmin voi rukoilla +isänsä, äitinsä ja koko kaupungin edestä, ja jokaisen tuntemattoman +mierolaisen, joka päivällä kumarruksissa ja huokaillen oli kulkenut +hänen ohitsensa, ja aamulla hän saattoi tuntea halua saada heiluttaa +lakkiansa jollain korkealla mäellä. + +»Varmaan sinusta tulee runoilija, poika», oli hänen äitinsä kerran +sanonut luettuaan Jörgenin runomittaisen kirjeen muutamalle +koulutoverille ja ystävälle, Runoilijako? Tuo sana oli sitten +hänessä muodostunut valoisaksi toiveeksi. Itse hän tunsi, kuinka +hänen rinnassansa lauloi, ja kun hänen oli jokseenkin helppo +pukea tätä laulua poljentaan ja riimiin, virtasi värssy värssyltä +näistä sisällisistä lähteistä paperille. Edellämainitun ystävän, +apteekkarinpojan Kaarle Brunin kanssa, joka oli tummasilmäinen +nuorukainen ja myöskin kannelta soinnutti, hän useiden vuosien kuluessa +joka viikko vaihtoi runoja ja häntä huvitti tavattomasti tällainen +postin kautta tapahtuva lyyrillisten tunnelmain vaihto. + +Vihdoin tuli sekin aika, jolloin hän alkoi »seurata» kirjallisuutta. +»Lue vain, Bang; kirjakauppiaan tulee tuntea tavaransa», sanoi Möller +vanhus. »Mutta» — saattoi hän lisätä — »minä neuvon sinua ottamaan +vilvoittavaa pulveria ja kolmasti lukemaan Isämeidän, ennenkuin ryhdyt +uudenaikaiseen kirjaan.» Äitikin varotti häntä. »Minusta on kauheata, +mitä ihmiset nykyaikana saattavat kirjoittaa lehtiin ja kirjoihin», +puheli äiti. »Uskonto —; pelkkää pappien lorua! Lapset — miksi +pitäisi niiden kunnioittaa isää ja äitiä? Ja miksi pitäisi rakastaa +isänmaataan enemmän kuin mitään muutakaan maata? Nuoriso — oi, minusta +on vallan hirveätä, mistä ne uudet runoilijat kirjoittavat, kaikkea +tuota aistillisuutta! Kun ajattelen Oehlenschlägeria, Hauchia, Herziä, +Hostrupia ja keitä he kaikki ovatkaan... kaikkea ihanata ja puhdasta, +joka painettiin meidän mieliimme minun nuoruudessani, ja _nyt_... Mitä +se auttaa, että ne kirjoittavat hienosti ja taidokkaasti, kun hienosta +tuoksusta kuitenkin erottaa turmelevan hengen... pidä varasi, Jörgen, +pidä varasi!» No sen hän saattoi luvata äidille. Sillä hänestä tuntui +todellakin, että Möller ja äiti olivat oikeassa. + +Aika ajoittain hän kumminkin tunsi, että yhtä ja toista tuosta uudesta +opista oli livahtanut hänen sydämeensä, ja huomasi silloin omituista +levottomuutta omassatunnossa. Oli kuin laulaisivat kirjat puodissa +hänen ympärillään, kuin huutaisivat ne hänen korviinsa ajatuksia ja +kehoituksia, joita hän ei _tahtonut_, mutta joita hänen täytyi kuulla. +Näin tapahtui varsinkin illoin, kun hän jonkun uuden kirjan luettuaan +kiusattuna mietiskelijänä makasi vuoteellaan tietämättä sitä tai tätä. + +Sitten tuli sotilasaika, joka tuli hänelle jonkinlaiseksi »Sturm und +Drang-aikakaudeksi». Päivä päivältään yltyi hänen mielensä kuohustila +pääkaupungin varieteistä ja kapakoista saadusta tartunnasta; usko +ja epäilys, uhmailu ja katumus temmelsivät sydämessä ja puristivat +toisinaan rintaa kuin uhkaisivat ne sen särkeä. + +Mutta rinta ei särkynyt. + +Ensimäisenä vuonna kirjakauppaan palattuaan kiinnittivät hänen +mieltänsä enemmän nuorten tyttöjen silmät, jotka tiskin yli säteilivät +hänelle, kuin ne kirjat ja nuotit, jotka hän laitteli kääröihin silmien +omistajattarille. + +Hän tiesi varsin hyvin, että hän tähän aikaan elämästänsä — +sotilasaikana ja ensimäisenä vuotena kotiintulonsa jälkeen — oli +mieltynyt punssiin ja tyttöihin enemmän kuin terveellistä olikaan; hän +muisti hyvin, kuinka mieli himoitsi kiellettyjä nautintoja, samalla +kun heräävä miehevyydentunne kapinoitsi niiden piirien tekosiveyttä +vastaan, joissa elettiin vanhojen tätien moraalin mukaisesti. Ettei hän +tänä vaarallisena aikana syvästi langennut, siitä hänen oli kiittäminen +puhdasta rakkauttansa äitiinsä — ja häntä tuolla ylhäällä, ehkäpä +enimmän juuri häntä. + +Ensimäisestä kerrasta asti, kun Jörgen tapasi hänet tässä talossa — +joulunaikana siitä oli kaksi vuotta kulunut — oli hänellä ollut tavaton +vaikutusvoima Jörgeniin. Ei niin, että Jörgen olisi ollut rakastunut +häneen, ei ensinkään, pikemmin päinvastoin; tytössä oli jotain, joka +harmistutti häntä, jotain ylhäistä, joka piti häntä matkan päässä, +ja jonkinlainen taipumus ivata hänen turhamaista iloansa uusista +kultanyöreistänsä. Hän saattoi vieläkin korvissaan kuulla äänen +ivallisen soinnun, kun hän sanoi: »herra luutnantti» — »herra upseeri». +Mutta sitten hän niin omituisesti hymyili ja se hymy se Jörgenin harmin +sulatti. + +Myöhemmin, kun he tässä talossa joutuivat jokapäiväiseen +kanssakäymiseen, oli heidän suhteensa kuin sisaren ja veljen. Ne hyvin +tähdätyt iskut, joita hän saattoi antaa Jörgenille punssikestien +perästä lauluseurassa tai jostain armastelujutusta, joka oli sattunut +tulemaan hänen korvillensa, saattoivat Jörgenin häpeämään. Hän melkein +pelkäsi kohdata häntä aamusella oltuaan yön juomingeissa. Ja kumminkin +hän nuhdeltuansa saattoi olla niin herttainen ja kohdella häntä sisaren +hellyydellä. Jörgen ei ymmärtänyt mistä ihmeestä hän oli voinut saada +sen valtansa, että hän kuljetti häntä ikäänkuin ohjaksissa milloin +oikeaan milloin vasempaan, aivan mielensä mukaan. Hänen taitonsa +saada harvoilla sanoilla sanotuksi paljon, koko hänen olentonsa +salaperäisesti houkutteleva voima, hänen tapansa kertoa saarnan sisältö +kirkosta tultuaan — niin, kaikki hänen lukemattomat vaikutustapansa +ne olivat pitäneet Jörgenin hairahtumishalun ohjaksissa ja pakottanut +hänet takaisin puhtaille teille. Ja hän mukautui niin helposti ja +luonnollisesti aivan kuin itsestänsä. Väliin hän ihmetteli, että heillä +oli niin paljon yhteistä; sillä hän tiesi varmaan, ettei kumpikaan +heistä pannut mitään syvempää merkitystä tähän suhteeseen. He voivat +korkeilla heittää toisiansa päähän, torailla, irvistellä toisilleen, +toisin ajoin myöskin neuvotella vakavista asioista; mutta kaikki, +niinhyvin leikki kuin vakavatkin nuhteet olivat vain hetkellistä, jotka +syrjäytyivät kohta, kun he käänsivät selän toisillensa. + +Viime päivinä oli hänen käytöksessään ollut jonkinlaista +ylhäistä kylmyyttä, jotain, joka muistutti tuota varovaista +naisenarvokkaisuuttansa heidän tuttavuutensa ensi ajoilta. Varmaan hän +tavalla tai toisella oli loukannut häntä — tuossahan hän juuri tulikin! +Nyt täytyi koettaa saada nuo rypyt kulmien välissä tasaantumaan. + +»Neiti!» Jörgen kopsautti kantapäät yhteen ja nosti nopeasti sormet +ohimolle. + +Oikuin ihanteellista iloa herättivät hänessä tuo kaunis otsa, kirkkaat +sinisilmät ja tuuhea, vaalea tukka. Mutta tähän iloon sekaantui +toinenkin tunne, josta hän ei päässyt oikein selville, eikä hän +tahtonutkaan sitä selvittää. Hän pyysi saadakseen mustetta pulloon, +jonka ojensi esiin. + +»Kirjoitatteko _hänelle_?» kysyi Jörgen. + +»Niin, sille hänelle, joka toimittaa meille voita.» + +Jörgen huokasi. »Olisinpas minä Per Persen, jolla on 17 lehmää +navetassa.» + +»Ja vaimo ja yksitoista lasta tuvassa.» + +»Niistä en huolisi, tahtoisin olla parrakas, sivistynyt nuorimies.» + +»Mutta tuskinpa tahtoisitte olla Per Persen.» + +»En; nimeni tahtoisin pitää.» + +»Senkö suuren historiallisen?» + +»Arvatkaapa mitä, neiti Römer...» + +»Olettehan itse sanonut sitä historialliseksi.» + +»Totta puhuakseni, niin lienee minulla lupa hiukan ylpeillä siitä, että +taru johtaa nimen Bang Skjalm Hviden suvusta.» + +»Mutta oletteko niin varma, että...» + +»Elkää siitä nyt sen enempää, neiti Römer! Minulla ei ole mitään muuta +mistä ylpeillä, kun sukunimeni ja perheeni tahraton maine... haluatteko +alizeuiria?» + +»En, jotain punaisensinertävää.» + +»»Keveä kuin untuvainen on ystävyys, löytyneekö niissäkään» — +löytyneekö täällä puodissa?» + +»Kyllä kai, hyvin usein.» + +»Ei, minä tarkoitan nyt — _nyt, nyt!_» + +»Antakaa minulle nyt se mustetolppo.» + +»Sitä siis ei ole?» + +— 14 — + +»Kirjeellä on kiire — antakaa nyt, _antakaa_!» + +»Kuinka ne pienet saappaat osaavat tanssia! Oliko hauskaa lauluseuran +tanssiaisissa?» + +»Oli; olittepa aika kohtelias kavaljeeri, kun narrasitte minua +ensimäisen ylimääräisen valssin suhteen.» + +»_Minäkö?_» + +»Niin juuri, ja vaikka itse kirjoititte nimenne korttiini.» + +»Pyydän tuhat kertaa anteeksi, niin, tuhat ja yksi kertaa! Minulla +oli yhtä aikaa kädessäni teidän ja Amalie Kongen kortti... tiedänhän +tanssineeni ensimäisen valssin teidän kanssanne... miksi ette ennen +sanonut sitä?» + +»Siksi että olin siitä niin kokonaan välinpitämätön.» Hänen pieni +kätensä vavahteli, ja poskien hieno puna katosi hetkeksi kuin olisi +väri niistä imeytynyt sisään. + +Jörgen oikasihe ja kierteli kauniita, mustia viiksiään. »No, kun olette +siitä niin välinpitämätön, niin voinen kai vähentää siitä ne tuhat +kertaa ja tyytyä siihen yhteen!» + +»Sen voitte hyvin.» + +»Kuulkaa nyt, neiti Römer, minä en todellakaan tiedä, että olin +_teiltäkin_ pyytänyt ensimäistä ylimääräistä valssia.» + +»Tahdotteko antaa minulle postimerkinkin?» + +»Annan ja kirjeenkuoren kanssa ja koko kantamuksen terveisiä hyvälle +ystävälleni Per Persenille. Olkaa hyvä!» + +»Kiitos!» + +»Te saatoitte minut oikein ikävälle mielelle, olin äsken juuri niin +iloinen.» + +»Mistä?» + +»Niin, luuletteko että minussa nyt on miestä sitä oikein juhlallisesti +ilmoittamaan.» + +»Minä tiedän sen varsin hyvin.» + +»Mitäs siihen sanotte?» + +»Minä sanon: olkoon onneksi!» Hän sanoi sen niin herttaisesti, +sydämellisesti. + +»Kiitos; ja... ja tahdotteko edelleenkin hoitaa taloutta, jos nyt +vuokraan huoneetkin?» + +»En voi; olen jo luvannut serkulleni, pastori Larsenille, tulla hänen +luokseen hoitamaan taloutta ja hänen pikku tytärtään.» + +»Aijotteko asettua, asumaan kunnianarvoisen leskimiehen luo, Jyllannin +ikäville nummille?» + +»Vanhan?» Hän puhkesi nauruun. »Vanhan, kunnianarvoisan 32 vuotiaan +luo!» + +»No niin...» + +»Minusta nummi ei ole ollenkaan ikävä — päinvastoin.» + +»Niinpä niin, leikkipuhettahan se enimmäkseen olikin.» + +»Niin, mutta monikin arvelee minun kuihtuvan ja kuolevan, kun minut +muutetaan lihavasta själlantilaisesta mullasta nummen hiekkaan; minä +itse uskon, että juuri _siinä_ parhaiten menestynkin.» + +Niissä sanoissa soinnahti voimaa, joka saattoi Jörgenin ajattelemaan +hänen ensimäistä nuoruudentointaan. Pari vuotta ripille pääsemisensä +jälkeen hän näet oli ollut apulaisena kaupungin turvakodissa ja osoitti +silloin tavatonta toimeliaisuutta ja uurautta. Melkein yksin hän +hoiti kodin, ja kulki sitäpaitsi — aivan omasta halustansa — kodista +kotiin auttaen lasten köyhiä äitejä sekä kotiensa että pienokaistensa +hoidossa. Myöskin pappilassa, jossa hän myöhemmin oppi taloudenhoitoa, +osotti hän nuorelle tytölle tavatonta kestävyyttä, milloin uhrautuminen +muiden hyväksi oli kysymyksessä m.m. rovastin vanhaa, heikkoa äitiä +hoitaessaan. Ja tässäkin talossa — kuinka toimelias hän oli, ja kuinka +hellää huolta hän piti vanhasta miehestä! Kuinkahan hänen aikansa +riittikään vielä tehdä ompelutöitä äidille ja kirkonkäyntiin ja +lukemiseen ja sen semmoiseen, se oli kerrassaan arvoitus. + +»Miksi luulette parhaiten siellä menestyvänne?» kysyi Jörgen. + +»Sentähden ettei siellä mieltä häiritse ne lukemattomat vaihtelevat +vaikutteet kuin täällä, siellä ei juoruaminen ja huolenpito muiden +vaatetuksesta hajaannuta mieltä; siellä pakottaa hiljaisuus, terveet +elämänmuodot — se kaikki — se pakottaa ihmisen kohdistumaan omaan +toimintaansa, omaan sisälliseen elämäänsä.» + +»Siellä kai te oikein syväydytte lukemiseen?» + +»Niin, jos vaan aikaa saan. Ja sitten teen kävelyretkiä nummelle ja +makaan pitkälläni sankarihaudalla katsellen metsää vuononrannalla ja +teen romaaneja...» + +»Joita _minä_ toivottavasti saan kustantaa?» + +»Ei, ne annetaan tuulen toimitettaviksi.» + +»Pitääkö minun sitten mennä metsään kuuntelemaan mitä tuuli kertoo?» + +»Oi, varmaan on teillä kylliksi tekemistä kuunnellessanne näiden +kotoisten romaanien sointuja.» + +»Se oli kai taas joku hieno pistosana.» + +»Ei ollutkaan, sillä eihän se minua vähintäkään liikuta, mitä te +kuuntelette.» + +»Mutta enhän minä saanutkaan nähdä sitä valokuvaanne, vaikka lupasitte?» + +»Olen unohtanut.» Hän pisti käden taskuunsa. + +Möller palasi samassa. »Ai, ai», sanoivat tirkistävät silmät. + +»Oikein hyvin onnistunut», sanoi Jörgen. + +Vanhus katsoi viekkaasti kuvan omistajaan. »Saan kai minä niistä yhden, +jota saan tallettaa...» + +»Suurimmalla mielihyvällä.» + +»... sydämelläni.» + +»Niin, jos tahdotte.» + +Möller katsoi toiselle puolelle: »Entä hän tässä?» + +Sitä koreata punaa, joka nyt syöksyi hänen kasvoihinsa ja kaulalle! + +»Jos Bang siitä välittää...» + +»Saatte uskoa, että välitän.» + +»Minun täytyy lähteä ylös», sanoi hän äkkiä. + +Nuoren miehen silmiin tuli kummasteleva katse: mikä tytön oli. Mutta +samassa hän jo oli poissa. + +»Hm!» mutisi Möller ja läksi hyvin välinpitämättömän ja typerän +näköisenä nuoren tytön jälkeen. + +Pari sekuntia seisoi Jörgen miettiväisenä tuijottaen oveen, joka oli +mennyt kiinni heidän jälkeensä, kierrellen viiksiensä toista kärkeä +etusormensa ympäri. + +»Anteeksi!» pyysi ovelle tullut nuori nainen. + +»Pyydän!» Jörgen kumarsi hymyillen. + +Hänen povellaan keinuvasta orvokkikimpusta ja nuorekkaasta +kauneudestansa tuoksahti Jörgenille kevään hurmaavaa eloa. + +»Kuinka hän punastui — ja te myöskin!» virkkoi hän. + +Jörgenin hymy muuttui harmistuneeksi. »Siinä tosiaankin erehdytte, +rouva.» + +»Vai niin; no _hän_ ainakin punastui.» + +»No, entäs sitten?» + +»Ei mitään, ei mitään. Mutta te ette aavista kuinka hauskaa on salaa +syrjästä katsoa — tuollaista sydämen salaisuutta — nuoren, viattoman +tytön hämmennystä.» + +»Niin, eihän vanhempi ja kokeneempi ihminen niin helposti hämmenny.» + +»Kuinka tuo herttainen vihastus teitä kaunistaa! Mutta minäpä uskon +teille salaisuuden: minä olen vasta 28 vanha, en päivääkään vanhempi.» + +»Nythän tosiaankin onkin teidän syntymäpäivänne!» + +»Aivan oikein!» + +»Saanko luvan...» + +»No, elkää nyt luvista! Tarttukaa vain käteeni ja toivottakaa, että +tämä vuosi olisi onnekas, niin rehellisesti ja vilpittömästi kuin te +voitte.» + +»Niin, no — olkoon tämä vuosi onnekas teille!» »Kiitos! Ja että minulla +olisi mies ennen vuoden loppua!» + +»Kenties jo ennenkin.» + +Tämä viimeinen lausuttiin puoliääneen, melkein kuin urkkien. + +Rouva kääntyi syrjin ja hiveli pienellä hansikoidulla kädellään uusia +kirjoja. + +»Entäs sitten?» kysäsi hän äkkiä ja käänsi päänsä jyrkällä liikkeellä +Jörgeniin. + +Oli kuin koko hänen kauneutensa ja raittiutensa siinä samassa olisi +heitetty Jörgenin omaan nuoreen vereen: kirkkaitten, tummansinisten +silmien sielukkaisuus, kasvojen hieno puna, sysimustan tukan kauniit +kiharat valkoisilla ohimoilla. + +»Eihän mitä», virkkoi Jörgen ja lisäsi hetken perästä! »onnittelen vain +uudestaan — niin rehellisesti ja vilpittömästi.» + +»Mutta kaikkein pyhimmässänne te ajattelisitte rouva Ranch — eron +saanut vaimo!» + +»Monet eron saaneet menevät uusiin naimisiin.» + +»Mutta sitähän Jumalan lapset ankarasti tuomitsevat.» + +»Jumalan lapset? Te sanotte sen niin ivallisesti.» + +»Ei, ei, ei, uskokaa vain mitä tahdotte.» + +»Muutoin kai olosuhteistakin paljon riippuu.» + +»Niin, minun olosuhteeni te tiedätte, ne ovat 'kehitä' — eikö totta?» + +»Rouva Ranch, miksi puhutte noin?» + +»Niin, katsokaas —, minä en koskaan tee sydämestäni mitään rosvonpesää. +Minä pidin toisesta, hän samoin — niin jätimme hyvästit toisillemme.» + +»Hm!» + +»Nyt _hän_ on uusissa naimisissa — _arvaan_. Ne tulivat molemmat minua +vastaan viime sunnuntaina Frederiksbergin puistossa — tiedättehän +kuvanveistäjätär Jenny Lundsgaard.» + +»Vai niin!» + +»Molemmat tervehtivät minua ystävällisesti, _minäkin_ heitä.» + +»Ja te puhuttelitte heitä?» + +»Puhuttelin? En; minulla oli mukanani pikku Johannekseni.» + +»Kas vaan!» + +»Niin, totta puhuakseni, Ranch säälitti minua; hän kääntyi pari kertaa +katsomaan meitä.» (Kirkas kyynel kimmelsi hänen silmissään). »Mutta +eihän sille mitään voi.» + +Jörgen hieroi neuvotonna tiskiä sormillaan. + +»Niin, tiedänhän tarkoin, mitä te ja äitinne sanotte kaikesta tästä.» + +»Äiti ei ole koskaan sanallakaan maininnut teitä minulle.» + +»Ei; hän kun ei ole niitä Jumalan lapsia, jotka ottavat koko kaupungin +huoneeseensa parjailtavaksi; mutta hän _kurittaa_ lempeillä, +surullisilla silmillään.» + +»Oletteko ollut hänen luonaan tänään?» + +»Tulen juuri sieltä nyt. Minun on häntä niin sääli. Siellä hän kituu +vuoteellaan, ja me muut nautimme kevään ihanuutta.» + +»Niin —» huoahti Jörgen. + +»Edesmenneinä aikoina me molemmat puoliserkukset olemme käyneet +toistemme luona syntymäpäivinä; mutta en tiedä — sitten, kun minä aloin +kirjoitella, on väliimme tullut jotain vierasta ja kylmää. Ja jotain +sellaista on teidän ja minunkin välillä.» + +Möller, joka aina kulki nuuskien talossa, silmäillen milloin oikeaan, +milloin vasempaan ja näki kaikki, kuuli kaikki, palasi nyt puotiin, +vilkasi katseen rouvaan, kumarsi hiukan ja ryhtyi järjestämään muutamia +kirjoitusvihkoja. + +Rouva otti pöydältä kirjan ja rypisti nenäänsä. »Uh, oletteko nyt taas +siinä jumalisine romaaneinenne!» + +»Niin, lukisittepas sen.» + +»Ei kiitos! Oikea jumalisuus kaikessa kunniassa; mutta sillä ei ole +mitään tekemistä kaunokirjallisuuden kanssa.» + +Möller seisoi niska kyömyssä, otsa rypyssä ja puhui syvämielisesti: +»Yksitoista — kaksitoista...» + +»Oletteko pannut huomiolle, rouva Ranch, että me kaksi aina joudumme +puhumaan »jumalisuudesta»?» + +»Niin, mutta minkätähden? Senkötähden, että te olette uskonnollinen?» + +»Eiköhän siksi, että jotain _teissä_ ja _minussa_, törmää yhteen?» + +»Niin, katsokaas, minun ajatukseni ja tunteeni pyrkivät julkisuuteen. +Ilmaa!» + +»Ja tiedättehän — tehän olette suorittanut opettajatartutkinnon — +tiedättehän liikeopista, että tyrkkäys saattaa liikevoiman muuttumaan +lämmöksi.» + +»Ja niin kiivastumme.» + +»Aivan niin!» Jörgen ja Möller vilkasivat toisiinsa. »»Jumalisuudella» +on se merkillinen ominaisuus, että se tuottaa lämpöä — niin monella eri +tavalla, se luo vastakkaisuuksia, taistelua...» + +»Niin, se on kyllä totta.» + +»Eikä ainoastaan ihmisten kesken vaan jokaisessa yksityisessä +ihmiselämässäkin...» + +»Minä en tänään halua lähteä sille alalle.» + +»Mutta teidän täytyy. Minä en voi kärsiä, että te rypistätte nenäänne +jollekin, jota ette tunne. Onko vakavan ihmisen elämässä mitään +suurempaa pakotusvoimaa kuin se, jota sanotte jumalisuudeksi? Onko +olemassa mitään, joka enemmän määrää hänen tekojansa, jotain luonnetta +enemmän muodostavaa...» + +»Paljonko tuo albumi maksaa?» + +»Ja eikö kirjallisuus kuvasta murrosaikoja meissä — tekojamme...» + +»Minä kysyin paljonko tuo albumi maksaa?» + +Katse rouvaan kiintyneenä seisoi vanhus puodin toisessa päässä +johdattaen mieleensä hänen lyhyen elämänsä kulun. Hän näki ankaran, +pietistisen räätälin kodin Fiskergadella, kodin hajaantumisen +vanhempain kuoltua, hänen oman ja muiden ihmisten avuliaisuuden; +hän näki hänet tummasilmäisenä, kauniina pikku tyttösenä, joka oli +yleisesti tunnettu lahjakkaisuudestaan, hän näki hänet heikkona, +viluisena opettajattarena kulkevan neiti Tomsenin tyttökouluun, +ruokakäärö kainalossaan, kalpeana, silmissään elämänhalun hehku. Sitten +hän häipyi hänen näkyvistänsä; sillä hän tiesi niin kovin vähän siitä, +mikä sitten seuraavina vuosina täytti hänen elämänsä, hänen olonsa +Kööpenhaminassa, hänen toimensa levottomassa sanomalehtikonttorissa, +hänen olonsa suuressa, nautinnoihin vajonneessa Babylonissa, hänen +matkansa Pariisiin rikkaan maailmanmiehen kanssa, jonka nimeä hän nyt +kantoi eikä hän välittänyt siitä tietääkään. Mutta nuoren miehen, +joka seisoi ja jutteli hänen kanssaan, tuon pitkän lapsen, tulisi +olla varuillaan noiden silmien ja valkoisten hampaiden viehätysvoimaa +vastaan. Ja olkoot kaupungin nuoret varoillansa hänen kynänsä suhteen, +tuon pienen, vaarallisen kapineen, jossa oli hehkuva kärki ja joka +pärskytti myrkkyä. Eikö nuoria tyttöjä alinomaa käynyt kirjakaupassa +ja vilkaistuaan joka puolelle salaperäisesti kuiskasivat: »Onko +teillä »Ungt Liv»... saanko sen!» ja sitten pistetään kirja tuota +pikaa piiloon ja riennetään vinnikammariin antaakseen Lydia Ranchen +tulivirtojen vavahdellen virrata läpi suonten! + +»Me emme voi päästä yksimielisyyteen, rouva Ranch» kuului pöydän +luota. »Me elämme kahdessa eri maailmassa.» + +»Kaiketi te pidätte minua kauheana yltiöpäänä; mutta sitä en ensinkään +ole, minä olen vain maailman lapsi, jumalaton.» + +»Jumalaton, joka tahtoo liipotella vapaana ja nauttia elämän makeaa +mettä...» + +»Niin, sitä olenkin. Minä sanon: pois sormet siivistäni! Ja niin +kauan kuin voin kynää liikuttaa, tahdon viimeiseen asti puolustaa +persoonallista lentovapautta... hengen vapautta!» + +»Ja...?» Ei, hän ei uskaltanut sitä julkilausua. + +»Sanokaa te vain »ja ruumiinkin». Mutta te erehdytte. Minä tahdon +vain irtaantua vanhasta, ahtaasta moraalista ja niin hyvin kuin voin, +toteennäyttää että ihmisluonto itsessään on aatelinen, puhdas, ja on +oikeutettu estämättömästi kehittymään kauneuden ja rakkauden täydessä +nautinnossa... niin, minä en tee sydämestäni mitään rosvonpesää, minä +sanon sen teille peittelemättä, herra Möller.» + +Herra Möllerin katse kohosi ilmaisten tavatonta hämmästystä. + +»Anteeksi!» pyyteli rouva. »Me puhumme ihmislapsia erottavista +kuiluista.» + +»No niin, niitä kuilujahan onkin paljon nykyaikaan.» + +»Mutta eikö ole harmillista, että on erottavia kuiluja niiden välillä, +jotka muutoin pitävät toisistansa, ja vain siitä syystä, että heillä on +eriävät mielipiteet uskonnosta, moraalista ja sen semmoisista!» + +»Niin», huoahti Möller surullisena ja katsoi häneen syrjästä kumminkaan +kääntämättä kankeata niskaansa, »onhan se tosiaan ikävätä, että niin +vähäpätöiset asiat avaavat erottavia kuiluja.» + +Rouva seisoi hetkisen epäröiden ja katsoi vaanien vanhusta, käänsi +sitten päänsä Jörgeniin: »Kuinka kirjani menee kaupaksi — mitä te siitä +pidätte?» + +»Minä olen yhtä mieltä kuin P.P.» + +»P.P.? Vainooko hän minua?» + +Jörgen juoksi hakemaan lehteä. »Ja se on kumminkin vasemmiston lehtiä.» + +»Antakaas kun katson! _Kirjallisuutta_», hän luki. »Kevein silkkikengin +kepsutellen, keikailevasti nyökäten ja riettain silmäyksin, hymyten, +himoten, hajuvesille tuoksuavana tulee ranskalainen kevytmielisyys +maahamme ja heittelee sormisuukkosia karhunluonnollemme, joka peräytyy, +alkaa hehkua ja levittää sylinsä...» »En kehtaa lukea sitä!» huudahti +hän äkkiä ja heitti lehden luotansa. »Välitänkö minä siitä, mitä P.P. +kirjoittaa!» jatkoi hän ja kyyneleet nousivat silmännurkkiin. + +Jörgen hyppäsi tiskin yli ja otti ylös lehden. + +»Kuinka ne voivatkaan kirjoittaa noin?» torui hän edelleen rypistäen +tummat kulmansa. + +»Ettehän lukenutkaan vielä kaikkea.» + +»Siinä puhutaan jotain soitosta», kuului kuivasti puodin toisesta +päästä. + +Hän sieppasi lehden, luki eteenpäin, hymyili, pudisti päätänsä +heristelläkseen kyyneleet pois»... Kieli on kuin soittoa...? kuin +noreaa, rytmillistä tanssia; joka hurmaa mielen ja kantaa ajatukset +sanomattomiin...» Jörgen seisoi tuijottaen häneen. Kuinka kaunis +hän oli, tuo helakka hohde poskillansa ja pienet, kirkkaat timantit +mustissa silmäripsissä! + +Puolittain nuhteleva ja kiitollinen silmäys singahti hänen silmistänsä, +kun hän pani lehden pois. + +Jörgen olisi sillä hetkellä voinut kiertää käsivartensa hänen +ympärilleen ja suudella hänen valkoisia hampaitaan. + +Mitään sanomatta kääntyi hän ovelle ja hyppäsi alas kiviportaita. Kulki +sitten katua nenä pystyssä, liehahtelevin helmoin ja liehahtelevin +ajatuksin, hengittäen orvokkiensa huumaavaa tuoksua. + +»Hän ottaa kai nuoren hammaslääkärin», arveli Möller. + +»Arvattavasti; yhdessähän ne matkustavat Kööpenhaminaan joka hetki.» + +»Niin, ja rouvalla on mitä hammaslääkäriltä puuttuu sanotaan — rahaa.» + +Möller seisoi hetken aikaa miettien. »Oikeastaan minä hyvin siedän +häntä.» + +Nuoren miehen silmät kiilsivät: »Hänessä on jotain... en tiedä mitä.» + +Vanhus pudisti päätänsä. »Pelkään, että elämä kumminkin tulee +puristelemaan hänen siipiänsä.» + +Hän ajatteli nuorta hammaslääkäriä. Tämä — keveämielinen +kööpenhaminalainen — oli parisen vuotta sitten alkanut lääkäritoimensa +pienessä juutinmaalaisessa kauppakaupungissa, mutta käsitteli +nuorten juutinmaalaisten neitosten ja rouvien suita suuremmalla +mielenkiinnolla, kuin näiden sulhaset ja miehet kärsivät. Ikävien +riitojen perästä parin aviomiehen ja nuoren kihloissa olevan sepän +kanssa, joilla oli tukevat nyrkit — täytyi hammaslääkärin palata +takaisin pääkaupunkiin, jossa hän parisen vuotta oli harjoittanut +hammaslääkärin tointa, kumminkaan voimatta hankkia itselleen +elämäntapojansa vastaavia tuloja. Syynä siihen, että hän nyt oli +asettunut tähän pikkukaupunkiin, oli, että tämä nuori naiskirjailija, +jonka tuttavuuteen hän oli päässyt pääkaupungissa, asui täällä kesillä +ja oli luvannut suosittaa häntä ystäville ja tuttaville. + +Möller meni taas tiehensä. Jörgen seisoi viiksiään kierrellen. + +Että tuollaisen hajuvoiteisen keikarin pitikin saada anastetuksi +nuoren, herttaisen Lydia rouvan! Noo — vieköön! Kuinkapa kauan sitäkään +suhdetta kestänee? Nuo uudenaikaiset rakastumiset — tänään hehkua ja +iloa ja huomenna hyvästi — ei kiitos! + +Olipa nykyinen aika sentään ravakkata! Tuolla valtaa yksi toisen +miehen vaimon ja ottaa omakseen muitta mutkitta, täällä pitää ikkunat +avoimina niin sanoakseni, kahta yhtaikaa, »virallista» vaimoa, joka +omistaa miehen nimen, ja rakastajatarta, joka omistaa miehen itsensä. +Sanomalehdet ja kirjat julistavat äänekkäästi »suuren intohimon» +oikeutta ja puolustavat luonnollisena, terveellisenä ja oikeana asiana +sitä, että ihmisten lapset laskevat luonnonvietit valloillensa. +Neroilla, yli-ihmisillä, joilla on kauas kantava katse ja hehkuvat +halut, niillä pitäisi muka olla »vapaus mielensä mukaan palvella joko +Jumalaa tai pirua» − mitään raja-aitoja vapautetulle ihmiskunnalle? + +Ja mihin johti sitten tämä vapautettu elämä? Yhä useampia uhreja +vaativa heikkomielisyys ja lukemattomat itsemurhat kertoivat tuloksista +yhtä ja toista. + +Oi, te vapaat sielut väljin ominetuntoinenne, te keveämieliset maan +pojat ja tyttäret, jotka olette luonnon jumalien ystäviä ja iloiten +niille suitsutatte... tästä voisi kirjoittaa runon. + +Niin, jospa osaisin kirjoittaa oikeen hehkuvan runoa nykyajan lapsille, +jotain puhtaasta rakkaudesta ja kodin merkityksestä! + +Hän asteli muutamia kertoja edestakaisin tiskin takana miettien, +tarttui sitten kynään ja alkoi kirjoittaa runoa »_Nykyiselle +sukupolvelle_». Kirjoitti »elämän vakavuudesta», »rauhaisasta paikasta, +jossa rakkauden ruusu puhkeaa»? + +Sitten hän luki sen läpi, pudisti päätänsä ja heitti kynän kädestään... +tuossa Möllerkin juuri tuli! Ja hän istui tässä kirjoitellen runoja sen +sijaan, että... + +Hän punastui ehdottomasti, kun vanhuksen katse kiintyi häneen. Yks kaks +hän rutisti paperin kokoon ja heitti paperikoriin. + +Vanha herra ei koskaan ruvennut urkkimaan sen vähemmin nuhtelemaan +nähdessään neuvottomuuden punan, nuoren apulaisensa kasvoilla, hän +tutki vain hetken aikaa kasvojen ilmettä, ryhtiä ja liikkeitä jos +mahdollista näistä yksityisseikoista kootakseen johtopäätöksensä. + +»Nyt voit mennä äitisi luo, Bang», virkkoi hän vihdoin ja kaivoi +nuuskarasiansa esiin liivintaskusta. + +»Kiitos, minä lähdenkin hyvin mielelläni.» + +Möller vilkuili paperikoriin, otti hyppysellisen nuuskaa ja pyysi +nuoren miehen sanomaan paljon terveisiä häneltä. + + + + +II. + + +Katua alas kulki uljain askelin kaunisvartaloinen, tanakkaruumiinen +luutnantti käynti tapansa mukaan hiukan vaappuva, leyhytellen +kädessään vehreitä pyökkipuun oksia ja katsellen iloisia, P. Paavalin +kirkontornia kierteleviä pääskysiä. + +Rantakadulla hän katseli salmen ja meren sinipintaa vaappuvin +kalastajaveneineen. Toukokuun ilmaa, kevätaaltosia, leijailevia +lokkia... ja nyt laillisessa ijässä, täyteen 25-vuotias... ja sitten +tämä tarjous, _tämä tarjous_! Oi, mitä tunteita ruumiissa saattoikaan +olla! Ikäänkuin olisi siivet kantapäissä kuin Hermeksellä ja hiukan +vauhtia otettuaan voisi lennättää tuonne salmen yli ja pudota +jaloilleen tuolle puolen metsän luona! + +Laillisessa ijässä — vaalikelpoinen kaupungin porvari — hm! _Hän!_ + +Niska oikasihe ja rinta paisui. Oliko hän olevinansa? Ei, mutta voinee +kai, olematta itserakas, sanoa että Jörgen Bang nimen ympärillä +oli hiukan loistetta. Olihan hän hyvin huomattu niissä piireissä, +joissa pormestari oli määräävänä, häntä ihailtiin ampumaseuran +voimistelujuhlissa, ja soitannollisissa piireissäkin hän oli suosittu, +joissa — niinkuin muuan kaupungin lehdistä kirjoitti — »ihastuksekseen +sai kuulla hänen soinnukasta barytoniääntänsä». + +Niin hän saapui pienelle keltaiselle talolle viiniköynnöksineen. +Puutarhassa muutamalla omenapuun oksalla hän näki heilumassa pari +vaaleanharmaata säärtä. + +»Poika, oletko hullu, oksahan katkeaa!» + +Samassa rusahti oksa ja roiskahti maahan heiluvine säärineen. + +»Elä kerro äidille», pyyteli säärten omistaja, joka ryömi esiin oksan +alta kasvot punottavina ja voimistelukenkä toisessa kädessä. + +»Onko isä kotona?» + +»Ei ole — rovasti on sisällä; isä juoksi ulos kyökinovesta, kun näki +että...» + +»Vait, poika — tuossa hän tulee!» + +Kookas, vähän kumara mies, kasvot hiukan ryppyiset — vaikka vielä +nuorekkaat, tuskin viisissäkymmenissä — tuli näkyviin porstuvanovessa; +hän puristi nuoren miehen kättä, nyökkäsi ja poistui mitään sanomatta. + +Jörgen katsoi hetkisen hänen jälkeensä. Tuuli heilutteli pitkiä +takinliepeitä; hitaasti, kevein askelin kulki tuo pitkä mies katua +pitkin. + +Sisällä tapasi Jörgen kaikki täysi-ikäiset sisaruksensa koolla. +Siinä oli Toge, vanhin joukossa, hiljainen mies, jonka parta ulottui +kellonperiin asti, hän oli kauppiaana naapurikaupungissa; siinä oli +Anna, vanhin sisar, tummaverinen, leuan ja poskien kuopat täynnään +raisua iloisuutta, tähän aikaan opettajattarena muutamassa kartanossa +parin peninkulman päässä — ja Martta »kaunotar», joka vasta oli +täyttänyt 16 vuotta, mutta nuoruudestaan huolimatta kykeni täyttämään +taloudenhoitajattaren, palvelijattaren ja sairaanhoitajattaren +tehtävät, — nämä olivat kaksi oikein iloista nuorta leivosta, jotka +eivät milloinkaan jaksaneet hallita heissä asuvaa sävelten paljoutta. +Ja sitten vielä »pikku veli» vielä punoittavana ja polvissa vehreitä +täpliä — oikea vekkuli, vasta ripille päässyt mutta kumminkin jo +kirjurina pankissa. + +Koko joukko kokoontui vuoteen ympäri, jossa tyyny painui kuopalle +paljaista kukkasista ja pikkulahjoista. + +»No, äiti, sinä et voi sanoa muuta, kuin että olet »juhlan kuningatar» +ja että sinua juhlitaan kevään kukkasilla ja onnitteluilla — ja +katsokaa tässä» — Jörgen polvistui vuoteen ääreen — »tässä on runoutta +ja kevään lehviä!» + +Sairas katsoi nuoria lehviä, neljän vuoden auringon ja metsäntuoksun +kaipaus lainehti mieleen ja nostatti pari kyyneltä lempeiden silmien +nurkkiin. + +»Äiti kulta!» + +Sitten hän luki runon, pyyhkäsi silmiä nenäliinalla ja ojensi +Jörgenille hienon kätensä: »Kiitos, Jörgen!» + +Äiti rukka! Hänen elämänsä oli niin tukalaa. Mutta hän oli niin hyvä, +niin kärsivällinen, niin iloinen neljästä pitkästä lapsestansa, ja +myöskin lyhyestä lapsestansa. + +Jörgen silmäili huonetta. Tämä kamari oli aina hyvin siisti, mutta +tänään se oli sitä entistään enemmän, mahonkipuiset tuolinselät +olivat kiiltävän kirkkaat, Martan vuoteenpeite oli niin sileä, kuin +olisi se päistä pingoitettu, ja äidin liidunvalkeissa lakanoissa oli +vielä kaikki laskokset näkyvissä. Mitä äitiin itseensä tulee, niin +oli valkoinen tukka niin säntillisesti laitettu ettei hiuskarvaakaan +pistänyt esiin ohimoilla, ja valkoisen yöpaidan kaulus ympäröi niin +sirosti kaulaa, kuin olisi se ikään röyhelletty, niinkuin se kai +olikin. Kuinka kaunis hän vielä on! ajatteli Jörgen. + +Hän kuvaili mielessään kuinka äiti monta päivää makuultaan oli +järjestänyt taloa tätä juhlaa varten: »Martta, oletko muistanut sitä?» +»Oletko tehnyt sitä, Martta?» — Äidin ajatus kävi joka paikassa: Isän +ja Emilin kamarissa yläkerrassa, kyökissä ja ruokahuoneessa, hänen +hienoa järjestysaistiansa huomasi joka paikassa — oi, sitä hyvää, +säästäväistä, siistiä äitiä! + +Jörgen istuutui vuoteen laidalle: »Puhutteliko rovasti kauankin sinua?» + +»Parisen sanaa hän vain sanoi; eihän tässä ollut tilaisuuttakaan.» + +»Minä katsoin äsken hänen jälkeensä tuolla ulkona; minusta siinä +miehessä aina on ollut jotain arvoituksen tapaista; tuntuu kuin +painaisi häntä kaiken elämänsä ajan huokaus, jota hän ei voi saada +ilmoille.» + +»Hänellä on sydämessään rauha Jumalan kanssa, ja se on kaikista paras, +Jörgen.» + +»Jumala ties mitä se on. Möller luulee hänen nuoruudessaan onnettomasti +rakastuneen.» + +»Voinee niin ollakin; niitä on monta hiljaista ihmistä, jotka hautovat +yhtä tai toista salaisuutta.» + +»Nuorena katekeettana hän kuulemma asui apteekkarilla ja oli siihen +aikaan iloinen ja hilpeäluontoinen, sanoo Möller; noin vakavaksi hän +sitten muuttui vähitellen.» + +»Niin, hyvin minäkin sen muistan.» + +»Oliko se rouva Brun?» + +Äiti ei ollut kuulevinansa. Eikö hän tahtonut ottaa puheeksi +ystävättärensä salaisuutta? + +»Vakavata se lienee ollut, koskapa hän ei ole mennyt naimisiin.» Äkkiä +liiti hänen ajatuksensa kirkkoon. »Kun hän vain voisi luopua noista +papillisista puhetavoista! Minä olin viime sunnuntaina kirkossa... +hänen puheensa oli todellakin syvällistä ja kaunista; mutta vähä väliä +keskeyttivät sitä tämäntapaiset huudahdukset: »oi, niin ajatelkaamme +siis...»» + +»Hyi, Jörgen! Istutko siinä ja matkit!» + +»Oi, äiti!» huudahti hän samassa, »aivanhan unohdan asiani; Möller taas +tänä iltana sanoi...» + +Äiti arveli, että hän Jumalan nimeen tekisi kaupat, jos luuli voivansa +suorittaa vuotuiset osamaksut; samaa mieltä olivat sisaretkin. + +»Tarvitseisin vain alkuun päästäkseni nyt heti noin pari kolme tuhatta +kruunua. Mutta kyllähän se menee, sen _täytyy_ mennä!» + +Emil poika piilottelihe vehreine polvineen perheentuvassa. + +»Emil!» torui äiti. »Mitä sinä sen kissan kanssa ilvehdit? Varmaankin +sinä vedät sitä hännästä.» + +»Ei, kissa vetää itse.» + +»Tule tänne!» + +Punakkana ja herttaisena, mutta arka katse kirkkaissa silmissä ja +naurettavalla tavalla ristien jalkojaan, sentähden, että toinen polvi +alinomaa pyrki piiloutumaan toisen taakse, astui hän äidin luo. + +»Kuinka sinä kävelet noin sääret ristissä, poika.. mutta, Emil, Emil?» + +Niin, sen oli tehnyt se ilkeä oksa, selitti Emil harmistuneesti +rypistäen suutaan. + +Jörgen puolusti häntä: se oksa oli ilkeimpiä koko maassa — niin monasti +kuin se muinoin oli houkutellut hänetkin keinuunsa ja sitten kavalasti +repi rikki hänen housunsa, olipa pari kertaa heittänyt hänet alas +käytävällekin ja sitten hetkahdellut vahingonilosta! + +»No niin, onhan nyt syntymäpäivät», puhui äiti leikillisesti ravistaen +poikaansa niskasta. + +Perheentuvassa laulettiin ja soitettiin. Sairas äiti iloitsi Jörgenin +kauniista äänestä. Mutta sitten nousi raskas huokaus hänen rinnastansa: +jospa hän edes olisi voinut tarjota rakkaille lapsilleen suklaatia ja +kaakkua! + +»Ajatteles, Amalie Konge toi appelsiineja», alkoi äiti taas, kun nuori +laulaja tuli ovelle. »Sukulaisena hän oikein ylpeili menestyksestäsi +konsertissa viimein.» + +Jörgen käänsi kasvot ikkunaan päin ja puhalsi ilmaan kuin +karkottaakseen liiaksi lähentelevää itikkaa. + +»Kävihän rouva Ranchkin täällä», pisti Jörgen väliin. + +»Mistä sen tiedät?» + +»Hän kävi puodissa iltapäivällä; hän pistäytyy sisään melkein joka +päivä.» + +»Jörgen, ole varuillasi!» + +»Mutta, äiti, kuinka voit uskoa että —?» + +»En minä sitä tarkoita, mutta hänellä on niin arveluttavia +mielipiteitä.» + +»Hyh!» + +Anna istui pianon ääressä soittaen muuatta Chopinin valssia, Jörgen +nojasi selkää ovenkamaraan ja katsoi kadulle. + +»Me tuskin enää voimme jutellakaan», jatkoi äiti, »meillä ei ole sama +elämänkatsantokanta. »Te elätte kahta elämää», sanoi hän minulle, +»yhtä todellisuuden maailmassa ja toista sen ulkopuolella; minä elän +vain _yhtä_, mutta siinä on minulle kylliksi, se on niin suurta, +houkuttelevaa, ihanaa!»» + +»Minä en luule häntä niin huonoksi, kuin hän on olevinansa, hän tahtoo +vain herättää huomiota. Se on tuollaisten ihmisten tapa.» + +»Minä en voinut muuta, kun maata ja tuijottaa häneen. Sellainen nuori, +kaunis, villiytynyt olento!» Äiti pudisti päätänsä. »Ja perästäpäin +ajattelin, ettei oikeastaan ole ihmettelemistä, että sellaiset ihmiset +kuin hän ja hänen aatetoverinsa sanovat: »Seuraa himojasi», — heillähän +ei ole samaa vastuunalaisuuden tunnetta kuin meillä muilla, kun näet +eivät usko Jumalaa eikä elämää kuoleman jälkeen, niin he kokoovat +kaiken elämänhalunsa niihin harvoin vuosiin, jotka täällä elävät, +kun me muut sitä vastoin keskitämme parhaimman sisällisen voimamme +todellisuuden ulkopuolella elämiseen, niinkuin hän sanoo.» + +Jörgen katseli miettiväisenä eteensä hetken aikaa. »Sinä olet varmaan +oikeassa, äiti.» + +»Minä tiedän hyvin, että vanhemmat ihmiset aina valittavat ajan +huonontumista, ei ole muka nyt niinkuin _heidän_ nuorena ollessaan... +»siihen aikaan kun minä olin tyttönä...» sanovat.» + +»Niin juuri. Mutta aika onkin koko lailla muuttunut. Kaikki tämä +»uudenaikainen» — ja mitä on tämä uudenaikainen muuta kuin sen +vanhan uudistamista? On kuin vanha pakanallinen aika ulkonaisten +kauneusmuotojen ihannoimisineen ja hienon hienoine nautintoineen elpyis +uudestaan.» + +»Niitä on vain pieni joukko pakanoita, jotka pyristeleivät; +kristinuskon luoma kulttuuri on liiaksi juurtunut voidakseen...» + +»Elä sano niin, Jörgen. Se synnyttää taistelua, ihmisluonnossa on +jotain, joka kapinoi kristinuskon oppia vastaan, kieltäytymistä, +himojensa hillitsemistä vastaan... Näemmehän kuinka nykyaikana +vastustetaan kristillisyyden moraalia, onpa kristittyjenkin joukossa +ihmisiä, jotka irroittautuvat raamatun puhtaasta ja selvästä sanasta — +niinkuin nyt rouva Jansen esimerkiksi, joka sai eron miehestään ja nyt +on uudestaan naimisissa.» + +»Puhuitteko sinä ja rouva Ranch erokysymyksestä?» + +»Ei, minä en laisinkaan tahtonut puhua hänen kanssaan siitä. Mutta hän +istui ja jutteli ja sanoi suoraan: »Minä pidin toisesta, samaa teki +Ranch — mikäpä meitä sitten olisi estänyt?»» + +»Samaa hän minullekin sanoi.» Hän hymyili. »Se on saakelin keveätä +menettelytapaa — juosta sylistä toiseen.» + +»Häntä se ei laisinkaan haittaa, hänellä kun ei ole sydämessä +rahtustakaan Jumalantunnetta; mutta että _kristityt_ ihmiset voivat +antautua sellaisee —!» + +Nuori, keikarimainen herra kulki ohi kadulla ja katsoi melkein +ylimielisen ivallisella hymyllä Jörgeniin ja antoi uuden uutukaisen +silkkihattunsa ylhäisestä tehdä kaaren ilmassa. + +Jörgen liikahti kuin olisi joku näpsähyttänyt häntä nenälle, mutta +nyökkäsi kohteliaasti seuraavassa tuokiossa. + +Martta juoksi ikkunaan. »Anna, joudu, joudu!» + +Anna syöksyi ylös kesken lopetelmaa valssissa ja oli yhdellä +hyppäyksellä ikkunassa. »Kuka se on, kuka se on?» + +»Etkö tunne häntä? Se uusi hammaslääkärihän se on, Svend Hahn... uuh, +minä olen tänne asti tuntenut hajuvoiteen tuoksua.» + +»No, kylläpä se on kaunis mies!» + +»Oi niin... hänen perässänsähän se rouva Ranch juoksee.» + +Nuoret tytöt kurottautuivat nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen. + +Jörgen pisti kädet takintaskuihin ja alkoi astella lattiaa ylös ja alas +pää taaksepäin heitettynä. + +»Kyllä niitä niin monta sen herran perässä juoksee», virkkoi Toge. +»Hän kuuluu jättäneen Jyllantiin kokonaisen kehlollisen ulosvedettyjä +hampaita ja joukon nuoria, särkyneitä sydämiä.» + +»No, no, no!» kuului makuuhuoneesta. + +Mutta tytöt rupattelivat kilvan kuuntelematta äidin varoitusta. + +»Halloo!» huusi Jörgen äkkiä, »te ette ole kuulleet lauluani Möllerin +kukosta.» + +Hän istuutui pianon ääreen ja lauloi tekemänsä laulun kukosta [kukko += tanskaksi Hahn. Suom. muist.], kuinka se keikailee ja mielistelee +milloin yhtä milloin toista kanaa, aina, vakuuttaen uskollisuuttansa +ja rakkauttansa, mutta käännettyään selkänsä kanoille nauraa niiden +herkkäuskoisuutta ja typeryyttä. + +»Jörgen!» kutsui ääni makuuhuoneesta. + +»Mitä, äiti!» hän meni äidin luokse. + +Äiti uhkasi sormella ja pudisti päätään. + +»Turhia, täytyyhän tutkia luontoa ja elämää.» + +Martta ja Anna tulivat kantaen arkituvan pöytää, jonka he asettivat +vuoteen viereen. + +Äiti katsoi heitä kiitollisena. »Onko kello jo puoli kuusi! Pikku +Marttaseni, tänään me otamme käsille äiti-vanhuksen kiinalaiset kupit, +niistä maistaa tee aina niin tavattoman hyvältä. Oletko koristanut +salaatin sievästi persiljalla?... Kiitos, se oli hyvä! Nyt sinä varmaan +muistat leikata hienoja viipaleita suolaisesta lihasta ja oikealta +puolen.» + +»Kyllä minä autan häntä», lupasi Anna. + +Vähitellen kokoontui sisarusparvi juhlapöydän ympärille. + +»Isä!» huudahti Martta äkkiä. + +Lapset katsoivat toisiinsa ja nousivat ylös. + +»Istukaa — istukaa vain!» pyyteli äiti. »Minä selitän kyllä hänelle, +että on _minun_... Emil, siirrä tuolisi hiukan syrjään ja käy +korituoli!» + +Pieni, kankea kanslianeuvos astui huoneeseen toisessa kädessä korkea, +harmaa hattunsa ja toisessa punaiseksi lakeerattu, hopeapäinen +espanjalainen ruokokeppi. + +Hän peräytyi. Hänen tummanharmaissa silmälaseissa näytti kuvastuvan +hämmästys tästä säännöttömyydestä talossa, jossa säännöllisyys oli +lakina. + +»Niin, tässä me istumme elämää nauttien», pisti äiti leikiksi hiukan +epävarmalla hymyllä. »Minun alkoi niin tehdä mieli, että joisimme teetä +täällä sisällä.» + +»Ja sinä voit sietää tätä teuhaamista?» kysyi kanslianeuvos +nuhtelevasti. »Minä olen tottunut sietämään yhtä ja toista... Martta, +tuo puhdas lautanen!» + +»Ei minulle», kiirehti kanslianeuvos kieltämään ja antoi keppinsä +tehdä pienen estävän liikkeen tyttärelle. »Minä lupasin valtuusmies +Jensenille Laurenin ja Schmidtin kanssa tulla hänen vieraaksensa, hän +pyysi minua niin _hartaasti_.» + +»Nyt on minun syntymäpäiväni. Bang.» + +»Onpa onnetonta, että nyt myöskin on _hänen_ syntymäpäivänsä; minä en +voinut kieltäytyä. Minä kuulin, että hän enimmäkseen _minun_ tähteni +on tilannut neljä ruokalajia ja kolmenlaista viiniä — minä en voinut +kieltäytyä, minä tiedän hänen pitävän kunniana, että menen, vieläpä +_suurenakin_ kunniana.» + +»Sittenhän sinun on mentävä», virkkoi rouva ja hänen suunsa ympärille +tuli katkera ilme. + +»Se on ikävätä — että näin voi sattua; mutta tietysti minä pian tulen +takaisin.» + +Lapset katsoivat taas toisiinsa. + +»Niin, niin, lapset, nauttikaa te nyt vain elämää! Hyvästi siksi aikaa!» + +Sitten jatkettiin juhlimista voileipien, keksin ja teen ääressä. +Viisi teekuppia ojennettiin sairasta äitiä kohti kilistettäväksi, ja +niin paljon hyviä toivotuksia loisti hänelle vastaan näistä monista +kirkkaista silmistä. + +Aurinko laski; kirkontornissa löi kello kahdeksan. Togen piti mennä +käymään muutaman tukkukauppiaan luo, saadakseen häneltä rahalainaa. +Annan piti tallustaa tiehensä, niinkuin hän sanoi — ja pieni seura oli +kohta hajonnut. + +Sairas äiti laski kätensä ristiin: »Kiitos, Jumala, näistä neljästä, +onnellisesta tunnista!» + + + + +III. + + +Jörgen ohjasi kaikuansa »vanhalle hautausmaalle», hiljainen syrjäinen +paikka lahden ja metsän välillä. + +»Tuollahan tulee Niilo Erhardt?» + +Sadan kyynärän päässä luutnantti ja nuori tilan omistaja tervehtivät +toisiansa sormet lakinlierissä ja kyynäspäät ulospäin ojennettuina. + +Tämä vastaantulija oli oikea voimanmies, pitkä, ahavoittunut, ja +kasvoja ympäröi tuuhea, vaalea kähärätukka ja parta. + +»Mitä on paronille tekeminen?» hän kysyi jo ennenkun ehti tarttua +luutnantin käteenkään. + +»Hirttäkää hänet!» + +»Niin te laskette leikkiä; mutta meillä on edesvastausta yhtä hyvin +kuin esimiehelläkin.» + +»Me emme pääse taosta tuohon, yhdistyksen asioissa, ennenkun paroni ja +ne toiset neljä »dromedaria» on syrjäytetty.» + +»Ne täytyy saada syrjäytetyiksi! Eikö tila amtissamme ole kerrassaan +häpeällinen: epäjärjestystä ja välinpitämättömyyttä joka taholla, +yleinen kokous, joka olisi ollut pidettävä maaliskuulla, on vielä +pitämättä...» + +»Noustaan kapinaan!» + +»Tila on kerrassaan kurja!» + +»Saanko minä puhutella paronia?» + +»Seis, minä olen varaesimies ja tahdon pitää ohjakset käsissäni. Minä +sanon hänelle suoraan kasvoihin, että ellei hän määrätyn ajan sisällä +pidä kokousta, niin kirjoitan minä piirihallitukselle. Sen sanon minä!» + +»Hyvä! Minä yhdyn kapinoiviin.» + +Molemmat nuoret mullistuksen miehet kohottivat kätensä ilmaan ja löivät +kättä veljesliitoksi. + +Sitten meni kumpikin tietänsä, ja molempia lämmitti nuoruuden epäselvä +kapinanhalu. + +Jörgen kulki silmät maahan luotuina. Kimalteleva ukonkivensiru +elvytti syrjäisessä mielensopukassa piilevän, puolittain unohtuneen +muiston. Omituisia nuo muistot asioista, jotka jo aikoja sitten luuli +unohtaneensa. Mitäs se nyt taas olikaan? Niin, se tapahtui metsätiellä, +kilpa-ammunta päivänä, kun he kulkivat yhdessä neiti Römerin kanssa, +ja hän yhtäkkiä kysyi, huomasiko Jörgen kuinka sora kimmelsi, ja hän +hämmästyneenä kääntyi tyttöön: »Kuinka omituista, että te kysytte +minulta! Minulla oli juuri sanat suussa kysyä teiltä samaa ja myöskin, +jos teillä on kokemusta niistä aavistuksen tapaisista välähdyksistä, +joita toisinaan tuntee mielessään...» + +Vanhalla hautausmaalla oli aina ollut selittämätön vetovoima häneen +etenkin vanhoilla raunioilla, jossa oli kirkon perustuskivien ja +tukipylväiden jäännöksiä. Satoja vuosia oli tämä Jumalan huone +ollut raunioina; mutta lähimmillä maaseurakuntalaisilla oli tämän +vuosisadan keskipalkoille asti ollut oikeus haudata kuolleensa +tähän hautausmaahan, jota oikeutta kumminkin vaan harvat olivat +hyväkseen käyttäneet. Taru, kertoo muutaman nuoren ritarin aikoneen +rakentaa siihen linnan itselleen ja lemmitylleen, mutta ettei +linnasta koskaan valmistunut muuta kuin yksi sivurakennus, ritarin +lemmitty kun näet kuoli. Pari vuotta surtuansa muutti hän rakennuksen +kirkoksi ja laitatti kivivallin sen ympärille. Kolmesataa vuotta +kirkko rauhallisesti kuvastelihe lahteen, joka siihen aikaan ulottui +valliin asti. Sitten joukko villejä rantaryöstäjiä hävitti kirkon. +Mutta siihen sijaan rakennettiin seudulle kaksi kirkkoa: St. Paulin +ja maaseurakunnan kirkko. Vanhan kirkkotien peittivät pensaat +ja rikkaruoho. Kivivalli sortui ja sijaan kasvoi orjanruusuista +ja seljapensaista jylhä viidakko, joka teki paikan salaperäisen +juhlalliseksi. Mutta hiljaisina kuutamoöinä saattoivat, herkkäkuuloiset +korvat kuulla heleätä kellonsoittoa raunioilta. + +Vaahteranlehvien varjostamia kiviportaita nousi Jörgen muinaiselle +hautausmaalle. Maan pinnan peittivät kaikenlaatuiset metsä- ja +puutarhakukat, jotka olivat levinneet mielivaltaisesti. Kaikkialla +sikin sokin kaikenlaisia pensaita ja pikkupuita: syreenejä, kuusia +ja iänikuisia piilipuita, jotka surren seisoivat tasoittuneilla +hautakummuilla, luhistuneella vallilla makasi tuolla täällä joku +vaalennut ihmisluu tai pääkallo. Muutamassa paikassa oli läjittäin +kuivia lehtiä tuoreella nurmella, ja siitä eteenpäin näkyi joitakuita +puolittain lahoneita puupylväitä, joiden ruostuneissa rautalevyissä +vielä voi lukea jonkun nimen tai vuosiluvun vanhoilta ajoilta. Nurkissa +ja sivuilla kasvatti lihava multa kokonaisia aarniometsiä karkiaisista +ja muista pensaskasveista, joiden oksia vanhat humalanvarret kietoivat +toisiinsa, ja maassa rehenteleikse hymyilevän viheriä nurmikko. Pienen +kivikasan tukemana seisoi ulkolaidassa huono tamminen risti, johon oli +kuvattu kaksi toisiaan puristavaa kättä. + +Oi niitä käsiä, niitä käsiä! + +Jörgen istuutui muutamalle kivelle ja katseli eteensä. + +Tässä hiljaisessa, raivaamattomassa metsikössä hän lapsuudessaan oli +istunut vakavissa unelmissa, täällä hän hämärässä oli ollut näkevinään +vaarinsa kantaisän, Matz herran seisovan alttarilla kädet kohotettuina +ja rukouksen tuli silmissään, täällä hän väristen oli kuulevinaan +aaveentapaisia huokauksia pensaista ja oli näkevinään valkoisten +vaatteiden vilahtelevan puiden välissä. + +Hän katsoi kiviä. Ne olivat kuunnelleet säveleitä ja rukouksia, +kellonsoittoa ja itkua, ne kertoivat munkeista ja lukkareista ja +tuoksuavista suitsutuspilvistä... + +Pitkään hän istui hypistellen kellonsa perissä riippuvaa pientä +pistoolia, ja silmät tuijottivat ilmaan. + +Sitten hän pyykkäsi otsaansa. Ne silmät, tuo kummallinen punastuminen... + +Mitä se oli? + +Hän kohotti päätänsä, katsoi sisäänkäytävälle ja nousi. + +Nuori neitonen vaaleassa takissa ja päässä musta olkihattu tuli +näkyviin pensaikosta, hän peräytyi hämmästyksestä askeleen ja kasvot +karahtivat tulipunaisiksi. + +»Niin, minä se olen — olkaa hyvä ja tulkaa lähemmä.» + +»Minä luulin teidän olevan kotona vanhempianne luona.» + +»Minä tulen juuri sieltä ja palaan kohta taas kodin äidin luo... oliko +puodissa paljon väkeä?» + +»En minä nähnyt ketään muita kuin Möllerin ja pojan.» + +Neitonen katseli ympärilleen: »Kuinka kummallista täällä kuitenkin on!» + +»Niin, minä istuin juuri kuvaillen mielessäni tuota vanhaa kirkkoa, +mutta nyt se jo taas hävisi näkymättömiin.» + +»Niin ne ilmalinnat aina luhistuvat, jopa kivisetkin.» + +»Sen näkee tässä. Mutta tiedättekö, että öisin soivat kirkasääniset +kellot täällä raunioilla?» + +»Olen minä siitä kuullut; varmaan kansanrunous —» + +»Niin, se voi todella levittää ihanan ja syvällisen loisteen menneiden +aikojen ja elämän suhteitten yli.» + +»Mitä te sitten luulette kellonhelinän merkitsevän?» + +»Minä ajattelen että» — hän vaikeni ja katsoi eteensä — »kuinka nyt +oikein sanoisin?» + +»Että paikassa on jotain pyhää?» + +»Niin, ja että hyvät henget soittavat: »Rauhaa, rauhaa!» sille ja +kaikille muistoille... tulkaahan tänne, niin saatte nähdä.» + +Hän vei hänet tammipatsaalle, jossa oli ne molemmat kädet. + +»Tuota minä olen katsellut lukemattomia kertoja», sanoi Jörgen. »Kaksi +tuollaista kättä — siinä on niin paljon tuossa vertauskuvassa.» + +»_Voihan_ siinä olla.» + +»Ne eivät laske irti toisiansa nuo kädet, _ne eivät laske irti +toisiansa._» + +»Niitä on paljon käsiä, jotka laskevat irti toisensa.» + +»Niin, mutta ne eivät silloin ole pitäneet kiinni toisistaan — eivät +näin» — Jörgen tarttui vilpittömästi hänen käteensä — »näin. Anteeksi — +puristinko liian kovasti?» + +Neitonen väänsi suutansa. »Te olette kovin voimakas.» + +»Niin, minä tiedän, että olen paha puristamaan liian kovasti.» + +Kummallisesti hämmentyneen näköisenä vetäytyi neitonen hiukan syrjään +ja taittoi oksan muutamasta ruususta. + +Taaskin katsoi Jörgen häneen kummastuneena. Mikä hänen oikein oli +tänään? + +Muutoin oikein herttainen tyttö, kun veri vain karahti hänen +kasvoihinsa ja hän hermostuneesti nyppi sormillansa... kuinka se +ruusu tuoksui! Taaskin tunsi Jörgen itsessään aavistuksen tapaista +vavistusta, hän ei tiennyt, mitä se oli, se tuli ja katosi samassa. + +Hän oli vetäissyt oikean hansikkaan pois kädestänsä ja katseli +sormeansa. »Sain eilen sormeeni puikon, se se siinä pisti.» + +»Saanko katsoa?» Jörgen tarttui käteen. »Onko teillä silmäneulaa?» + +»Annetaan sen olla; minun täytyykin lähteä kotiin.» + +»Turhia!» Hän tarttui lujasti neitosen käteen estääkseen häntä +lähtemästä. + +»Mutta minulla ei ole silmäneulaa.» + +»Odottakaas, minulla onkin itselläni nuppineula tässä takinkäänteessä.» + +Hänen pieni kätensä oli Jörgenin kädessä kuin lämpösessä kotelossa; +Jörgen tunsi valtasuonen kovan sykinnän. + +»Kas — tuossa se nyt on! Sellainen liekapulu!» + +»Kiitos; olipa oikein hyvä, että se läksi pois!» + +»Saanko siis kustantaa romaaninne?» + +»Antakaahan, kun sen nyt ensiksi kirjoitan.» + +»Pankaa kernaasti minutkin siihen; onhan uudenaikaista piirustaa +»elävän mallin» mukaan... nyt soitetaan!» + +Maaseurakunnan kirkosta niemen toiselta puolen kuului hiljaista +kellonsoittoa. + +»Kuinka se on kaunista!» neitonen katsoi kirkkoon päin, jonka +torninhuippu pisti esiin puiden latvojen takaa. + +»Siihen romaaniinkin pitää tulla jotain kellonsoitosta», alkoi taas +Jörgen. »Mieluummin runomitassa.» + +»Minä en osaa runoilla.» + +»Minä kirjoitan runot... voimmehan yhdessä kirjoittaa sen romaanin; +tietysti jotain rakkaudesta — kaksi nuorta, jotka saavat kokea hirveän +paljon, mutta kumminkin lopulta saavat toisensa... ja sitten soivat +kellot heidän häissään.» + +Jörgen oli katsellut kirkkoon päin. Nyt hän käänsi katseensa niittyyn +ja jatkoi: + +»Katsokaa tuolla alhaalla... nuo pienet utuhattarat, jotka rupeavat +ilmaan nousemaan — kuin valkoiset hengettäret!» + +Nuo hienot, valkoiset utuhattarat, yön hiljaiset sanantuojat, olivat +aina erinomaisella tavalla panneet hänen kuvitusvoimansa toimimaan. +Rahvashan luuli niitä niityllä kuutamossa tanssiviksi, leijaileviksi +olennoiksi. Mahdollista, että se taian tapainen, jonka keskiajan +taikausko yhdisti leijailevaan usvaan, oli osallinen siihen syvään, +omituiseen tunnelmaan, joka valtasi hänet aina, kun hän näki valkoisen +usvan nousevan. + +»Aurinko vetää viimeistä virttänsä», huokaili Jörgen. + +Kun hän ei saanut mitään vastausta kaikkiin puheisiinsa, niin hän +kääntyi — — minnekkä ihmeeseen oli tyttö hävinnyt? Kas vaan semmoista, +kun lähtee tiehensä sanaa sanomatta! + +Hänen mielessään kävi outo muutos. Miksi oli hän mennyt? Mikähän hänen +oikeen oli tänään? + +Hetken hän vielä siinä seisoi katsellen kirkasta toukokuun iltaa. +Auringon viimeiset säteet loimusivat leveänä juovana lahdessa, muuan +kalastajavene halkasi punaiseen tien ja tuli ulos vastaiselta puolen, +oikealla loistivat vehreinä ruis- ja apilasvainiot, ja niiden takana +makasi vanha kauppakaupunki rusohohteessa. + +Tuo rakas, vanha kaupunki hauskoine porvarikaartineen, vanhoine +luostarineen, laulavine yövartijoineen ja pienine, keltaisine +viiniköynnöksien peittämine taloineen — tuossa viimeisenä vasemmalla! + +Hämärä vuoti maahan, tuo omituinen vaihe auringon punottavan +jälkihohteen ja tähtien kalvaan valon välillä. + +Hän istahti uudestaan vallinrauniolle. + +Ajatukset kiertelivät. Mitähän täällä öisin tapahtui, kun ne kirkkaat +kellot tuolla ylhäällä helähtelivät? Nousiko ritari lemmittynsä kanssa +käsi kädessä haudasta ja leijailivatko ne raunioilla? + +... Mutta se ruusuntuoksu! Hänessä heräsi omituinen rakastamisen ja +onnenkaipuun tunne. Hän nousi ja hengitti syvään. Samassa hän huomasi +jotain valkoista muutaman saarnipuun alla. Oliko se hän? Minne hän +jäikään? + +»Neiti Römer!» hän kutsui. + +Kaiketi se ei kuitenkaan ollut hän. Jörgenin olisi muutoin kovasti +haluttanut hiukan jutella hänen kanssaan kirjakaupasta ja muistakin +asioista. Mitähän hän oikeastaan ajatteli? »Olkoon onneksi!» hän oli +sanonut — niin herttaisesti. Hän kuuli sen vieläkin: »Olkoon onneksi!» + +Sitten hän joutui ajattelemaan, kuinka omituiselta se tuntui siinä +äsken pidellä hänen lämpöistä kättään... + +Yhtäkkiä hän painoi kädet rintaansa vasten ja nousi ylös. Kuinka hänen +laitansa olikaan tänä iltana? Mikä se tuolta ilmasta kuiskaili ja +välkkyili kosteilta oksilta? Hän tunsi, kuin voisi hän avata suunsa ja +pitkin siemauksin hengittää tuota keväisen ilman kiihottavaa eloa. + + + + +IV. + + + »Hei, vartija, kello on yksi lyönyt!» + +soi hiljaisessa, kuutamoisessa heinäkuun yössä, ja kadulta kuului +kengänkorkojen kumeaa kopsetta kivitykseen. + +Nuori mies oli ikään tullut kotiin yksinäiseltä kävelyltä metsässä ja +istui nyt lamppunsa ääressä lukien runoelmaa kesäyön ihanuudesta, jonka +hän juuri oli saanut valmiiksi. + +Sydän sykähteli hänen rinnassansa. Hän meni avoimelle ikkunalle ja +katseli ulos. Yksinäinen yövartija kulki ohitse katsellen valoisalle +taivaalle ja hyräillen yksitoikkoista säveltään. + +Mieli valoisana ja luottavana hän meni takaisin lampun luo, otti esiin +valokuvan taskukirjastaan ja katseli sitä kaihomielin. + +Kuinka kummallista kuitenkin oli, että hän tällä hetkellä käveli siellä +kaukana... tai makasi makeata untaan — — siellä kaukana yksinäisessä +talossa nummella! + +Hän näki hänen pienen, hoikan vartalonsa, hänen ryhdikkään käyntinsä, +hänen varmat liikkeensä, hän yhdisti kokonaisuudeksi hänen olentonsa +vaatimattoman sulon, katseen ja puheen viattomasti kietovan +herttaisuuden, kaiken sen sanomattoman, jonka hän muisti ja jota ei +löytynyt kenessäkään toisessa koko maailmassa. + +Ajatustensa lämmittämällä hän hetken aikaa käveli edestakaisin +huoneessa ja istahti sitten rautasängylle nurkassa. + +Ajatukset toivat muistoja idästä ja lännestä, kevätmuistoja lauluineen +ja tuoksuineen, muistoja kilpa-ammunta illasta, lehtimajasta satamassa +— ja näistä huoneista, joissa hän oli nähnyt hänen niin hellästi +hoitelevan vanhusta. + +Niin — — siihen aikaan näissä huoneissa viihtyi, niissä kun oli tuota +kauneuden ja ilon tunnelmaa, joka tekee ihmisen hyväksi; nyt täällä oli +tyhjää, niin kalvavan yksinäistä. + +Ja kumminkin — hän ei tiennyt mistä se tuli — näissä huoneissa oli +omituinen tuoksu, jotain selittämätöntä, houkuttelevaa, joka herätti +unelmia uudesta ajasta. + +Tulisikohan se uusi aika? Tulisikohan ne päivät, että täällä kävelisi +kaksi yhden sijasta, kaksi onnellista, jotka auttoivat toisiaan +täyttämään huoneita »onnen unelmilla»? + +Miksi piti olla niin, että juuri hän, jota kohtaan hänellä koskaan oli +ollut vakavia tunteita, oli köyhä tyttö. Hyppelihän tuolla kaupungilla +niin monta kultalintua, jotka niin mielellään keikkuivat hänen +portaillaan. Ja miksi hänen itsensä oli niin hullusti laita, että nuo +kurjat rahahuolet aina herättivät hänet unelmistansa? + +Hän rypisti otsaansa ja löi käsillä polviinsa kuin rangaistakseen +itseänsä. Kuinka kurja mies hän oli, oikea kapakala, joka salli pelkän +viisastelemisen lahottaa kaikki nikamansa! Miksei hän tytön lähtiessä +ojentanut hänelle kättänsä ja sanonut: »Marie, tehdäänkö totta siitä +romaanista ja annetaanko kellojen soida?» ja sitten — jos hän myöntyi +— ottanut hänen kättänsä, koko käsivarren, koko hänen herttaisen +olentonsa ja puristanut syliinsä, jossa hän tunsi olevan kylliksi +lämpöä kahdelle elämälle! + +Hän meni takaisin pöydän luo, nosti kuvan lampunvaloon ja katseli sitä +kauan. + +Se perjantai se oli sentään merkillinen päivä; sinä päivänä hän ensi +kerran huomasi hienon väreen mielessään. + +Hän muisti kuinka hän oli alkanut vedellä rajaviivoja vastaiselle +yhdyselämälle hänen kanssaan — näissä huoneissa — ja ne viivat kävivät +yhä varmemmiksi ja lujemmiksi. Ja hänen lähdettyään, kuinka sydäntä +kirveli kaiken päivää! + +Jos hän nyt kosisi? Jos kahdeksan päivän kuluttua kiiltäisi jotain +keltaista sormessa? Jos hän puolen vuoden kuluttua, kokonaisen vuoden +tai kahden vuoden perästä kävelisi täällä käsivarsi hänen vyötäisillään +ja häntä silmiin katsellen! + +Saattoihan se ihmisten mielestä olla kummallinen naimiskauppa. Eihän +hän ollut mikään »hieno nainen» ja ne markat, jotka hän voisi tuoda +hänen kauppaansa, olisivat pian menneeksi. Kyllä hän tiesi, että usea +»himphamppu» kohottaisi kulmiaan ja nyrpistäisi nenäänsä: »Aa... tsii!» +— aivastelkootpahan niin paljon kuin halutti. Hiiteen kaikki nuo +ilmankuivaamat keikarit! + +Hän oli taaskin mennyt avonaisen ikkunan luo. + +Niin, niin — uuden ajan täytyi tulla, tulla murrosajan, joka toi +mukanansa elämän suuren onnen! Eikö hänen mieltänsä päivä päivältään +yhä enemmän vallannut mitä omituisimmat muistot onnenvaltakunnasta, +jossa hänen henkensä kerran lienee elänyt, ja eivätkö häntä kiusanneet +aavistukset, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, jopa seitsemänteen +taivaaseen asti! + +Kauan hän seisoi tähtiä katsellen. Oliko salainen yhteys henkien +välillä? Tänä ihanana yönä hänestä tuntui, kuin kulkisi viestit +neitoselta tähtiin ja tähdistä taas hänelle — Jörgenille. + +Hän käveli pari kertaa edestakaisin lattialla. + +Vuoteeseenko? Kuinka kukaan ihminen voikaan ruveta nukkumaan sellaisena +kesäyönä! + +Hän heitti oven auki arkitupaan ja meni sisään. Lampusta lähtevä leveä +valoviiva osotti tien lattian poikki ruokailuhuoneeseen. Senkin oven +hän avasi ja jatkoi matkaansa pitkulaiseen huoneeseen rakennuksen +päässä. Kaikki oli tyhjää. Mutta tässä huoneessa oli ilma kuin täynnä +pyhää tuoksu, jotain, joka kosketti hänen sielunsa hienoimpia kieliä. + +Hän asettui avoimen päätyikkunan eteen, josta oli vapaa näköala +kattojen yli niitylle kaasulaitoksen takana, aina metsäisille rinteille +asti. Ei kuulunut ääntäkään, kaikki oli unen taikakahleissa; mutta +hänen sisällisissä korvissansa soivat vielä pitkäveteiset, pehmeät +laulunliverrykset, jotka hän äsken oli kuullut metsässä. Selvästi hän +kuuli nekin kuiskeet, jotka hän oli kuullut parista lehtimajasta ja +hänen silmänsä näkivät kaksi vaaleapukuista lempivää, jotka toisiaan +syleillen istuivat muutamalla penkillä metsänreunassa. Suloisen +tuskallinen tunne valtasi hänet. Tuntematta omaa tunnelmaansa, +tietämättä mitä hän tunsi ja ajatteli, hän unelmoi siitä, joka on +kaikkien nuorten ikävöimisen esineenä, siitä, jota ei voi kertoa, +siitä, josta virkeät pikkulinnut visertelivät kirkkaina kesäöinä, +kaikesta siitä epämääräisesti menevästä ja tulevasta, joka väikkyy +mielessä sanomattomin aavistuksin ja vihdoin vakaantuu pitkään, +rakkautta uhkuvaan huokaukseen. + +Sitten hän kääntyi jyrkästi ikäänkuin tehden väkivaltaa itsellensä ja +kuin olisi hän tehnyt suuren päätöksen, joka heti oli toteutettava. +Ohimoissa kolkutteli ja poskia poltteli. Unohtaen kaiken muun +maailmassa ja ajatellen vain sitä yhtä ainoata ja suurta, joka +parhaallaan muodostui lujaksi päätökseksi, hän meni sisään, otti esiin +kirjepaperia ja istui kirjoittamaan: + + Rakas neiti Marie Römer! + + Teidän lähdettyänne kaupungista, ovat ajatukseni yöt päivät olleet + luonanne... + +Mikä ääni se oli...? Eikö porttikello soinut? + +Hän käänsi päänsä syrjään kuunnellakseen. Nyt hän selvästi kuuli +porttikellon äänen — ravakasti sitä soitetuinkin. Kukahan se mahtoi +olla? Kello kahden aikana yöllä? + +Yks kaks hän oli portilla avaamassa. + + + + +V. + + +Samassa kun hän avasi portin, valaisi kuun säde tummia silmälasia. + +»Onko äiti kuollut?» kysyi hän hätäytyneenä. + +»Rakas Jörgen, saanko puhua kanssasi?» Käheä ääni soi niin +aavistuksentapaiselta ja raskaalta. + +»Onko äiti kuollut?» + +»Ei, ei, sitä se ei ole... saanko puhua kanssasi?» Pieni, lihava +mies tunkeusi sisään aukosta ja tarttui pojan käsivarteen. »Autapas +hiukan... minä voin pahoin.» + +Väkevä konjakin ja rommin haju löi Jörgenille vastaan; mutta se ei +häntä huolestuttanut, hän oli siihen niin tottunut; mutta häntä +hätäännyttivät vanhan miehen ruumista tärisyttävät kummalliset +puistatukset, kun he käsi kädessä laahustivat portaita ylös. + +»Isä, sano minulle kohta, mitä se on.» + +»Anna minun hetken puhaltaa ensin... eihän sinulla taida olla vettä?» + +Jörgen kaatoi hänelle lasillisen vettä, josta vanha, epävakainen +juomarin käsi läikytti puolet lattialle. + +»Niin, Jörgen», kuului sitten, »se on ikävä, pieni rahajuttu... niin, +niin, kuule nyt.» + +»Eihän isä vain ole —?» + +»Lainasin vain kassasta pienemmän summan.» Hän ojentausi suoraksi +tuolille, väänsi kaulustansa ja nyökäytteli omituisesti isoa päätään, +jolla ei ollut ensinkään kaulaa. + +Jörgen heittäytyi raskaasti isän vieressä olevalle tuolille. + +»Enhän minä olisi sitä tehnyt; mutta minä olin niin kovin ahtaalla; +sairas äitisi, velat, vuokra... niitä on ollut niin paljon asioita.» +Hän nojasi tuolinselkään ja vaipui taas kokoon. + +»Isä, isä!» + +»Elä sano minulle mitään, Jörgen, minulla on jo monet vuodet ollut niin +vaikeata.» + +»Isä on siis monena vuonna — lainaillut?» + +»Rakas Jörgen, kaikki voi vielä tulla hyväksi, jos vain tahdot auttaa +minua. Tage ei voi — elä ensinkään puhukaan hänelle koko asiasta — Ole +Kongen luo emme tahdo mennä, eikä se muutoin mitään hyödyttäisikään. +Rovastinkaan luo et saa mennä, se sinun täytyy luvata minulle. Sinä +tiedät etten koskaan ole voinut sietää rovastia.» + +Hikikarpalot kiilsivät hänen otsallansa. + +Pojalle oli kovin uutta kuulla isän kerjäävän hänen suosiotansa, kun +tämä vanha, kankea mies muutoin tavallisesti aina esiintyi jyrkän +käskevästi omiansa kohtaan ja ainoastaan vieraille osotti sivistyneen +seuramiehen huomaavaa kohteliaisuutta. + +Puolittain säälin ja nurjamielisyyden valtaamana hän istui tuijottaen +isää, tämän vuorotellen puhuessa ja juodessa lasista. + +»Onko johtaja sen jo keksinyt?» + +»En luule, en tiedä, mutta viime aikoina hän on niin oudosti minua +katsellut.» + +»Kuinka suuri se summa sitten on?» + +»Niin, kuinka suuri? Pelkäänpä sen nousevan kolmeen, neljään tuhanteen +kruunuun.» + +Pojan käsi putosi hervakasti polvelle ja hän vaipui tuolinselustaa +vasten. + +»Enhän minä olisi tehnyt sitä; mutta sinä et tiedä kuinka olen +taistellut... sairas äitisi, velat...» + +»Minun on mahdotonta hankkia niin paljon rahaa.» + +»Sinun täytyy auttaa minua. Suoraan sanoen asiat ovat aivan hullusti. +Johtaja haki minut äsken kestissä käsiinsä; hän on keksinyt sen tänä +iltana.» + +»Niin olemme siis kaikki onnettomat.» + +»Ei, ei! Borch lupasi vaieta, jos voin hankkia rahat takaisin ensi +kassatarkastukseen — ensi tarkastukseen... noin neljän viikon kuluessa.» + +»Minulle on _mahdottomuus_ hankkia niin paljon rahaa, _mahdottomuus_.» + +»Sinun täytyy hankkia neljän, viiden tuhannen kruunun laina, tai +paljonko sitä nyt taas olikaan.» + +»_Viidenkö_ tuhannen?» + +»En tiedä paljonko sitä lienee; _ehkäpä_ vain viisi tuhatta, en tiedä.» + +»Isä, sano minulle totuus suoraan. Onko sitä enempi?» + +Vanhus otti pois silmälasinsa, painoi nenäliinalla punareunaisia +silmiään ja kumartui pöytää vasten. + +Jörgen nousi ja asteli muutamia kertoja edestakaisin lattiaa käsiään +väännellen. + +»Niin, Jörgen», virkkoi vihdoin isä, joka istui heiluttaen päätään ja +lattiaan tuijottaen, »sitä on enempi, paljon enempi, _paljon_ enempi.» + +»Kuinka paljon? Sano!» + +»Minä olen onneton mies. Sillä sinä et voi pelastaa minua, minä tiedän +sen liiankin hyvin, minä tahdoin vain valmistaa sinua, ettei se +kohtaisi sinua liian äkisti.» + +Vielä kerran toisti poika kysymyksensä ja sai vihdoin vanhuksen +epäselvistä vastauksista urkituksi, että summa nousi noin kahteentoista +tuhanteen kruunuun. + +»Minä tiedän niin hyvin, ettet sinä voi, Jörgen; minä tahdoin vaan +tulla tänne pyytämään sinulta anteeksi... ja etkö myöskin tahtoisi +valmistaa äitiäsi, kun minä olen... kun minä tarkoitan, kun huomenna +olen mennyt konttoriin?» + +Jörgen, joka oli istuutunut vuoteen laidalle ja tuijotti lattiaan, +kuuli tuskin puoliakaan isän puheesta. + +»Olin kerran kirkossa Vridsløselillessä», kuului tuolilta. »En voi +koskaan unohtaa niitä harmaita naamioita ja niitä monia nuoria silmiä, +jotka tuijottivat väliseinien yli... ei, ei, sitä en kestäisi... +kanslianeuvoksen arvonimeni ja kaikki muu... ei, ei, minä en voisi +kantaa sitä!» + +»Mene kotiin, isä!» pyysi Jörgen raukeasti, »niin minä tulen huomenna +aikaisin sinne.» + +»Niin tulet aamulla aikaisin sinne, ja puhut äitisi kanssa. Sanothan +sen hänelle soveliaalla tavalla, noin vaan vähitellen.» + +»Äiti!» ohki Jörgen ja väänsihe syrjään. + +Vanhus oli noussut, hän otti valokuvan ja katseli sitä, pudisti +päätänsä ja nojasi pöytään. + +»Tiedänhän, että Ole Kongella olisi rahaa, tiedän sen hyvin», sanoi +hän; »mutta minä en voi mennä Ole Kongen luo, sen sinä hyvin ymmärrät — +me emme ole sellaisessa suhteessa; minä en voi mennä Ole Kongen luo.» + +Poika pudisti toivottomasti päätään. + +»Niin, hyvin minä ymmärrän, ettei ole mitään pelastuksen toivoa. Oi, +minä olen onneton mies, onneton mies.» Hän hoiperteli vuodetta kohti. +»Jörgen, isäsi se tässä seisoo ja pyytää sinulta... anteeksi.» + +»Mene nyt kotiin, isä!» virkkoi poika hiljaa ja laski kätensä isän +käsivarrelle. + +Kun Jörgen vähä sen jälkeen oli laskenut hänet ulos portista, seisoi +hän vielä hetkisen katukäytävällä katsellen hänen jälkeensä. Kurja, +hoippuva mies se tuossa astui katua alaspäin, sortunut mies, joka kulki +oman taakkansa painon masentamana... Nyt tuli hänelle vastaan valkoinen +olento, leipurinsälli; hän oikasihe, nykäsi kaulustaansa ja kulki +suorana ja kankeana sällin ohitse, mutta luhistui sitten taas kokoon ja +kumaraan. Vihdoin hän kääntyi kadunkulmassa ja hupeni näkymästä. + +Jörgen jäi seisomaan ja hengitti raskaasti, tuskansa ja sekavien +ajatusten raatelemana. + +Silloin iski häneen äkkiä ajatus, joka hyydytti veren hänen suonissaan: +Jos hän nyt —? + +Ja huomaamatta, että hänellä oli vain tohvelit jalassa ja paljain +päin hän läksi juoksemaan pitkin katua — rajusti, vimmatusti, kääntyi +kulmasta, juoksi toisia katua, kääntyi vielä toisesta kulmasta — +ja seisoi äkkiä avoimella paikalla kuutamossa tuijottavin, etsivin +katsein... niin, oikein, tuossa seisoi aallonmurtajalla pieni, musta +olento katsellen veteen. + +»Isä!» hän kiljasi ja läksi taas juoksemaan, »isä on mennyt harhaan, ei +tämä ole... isä on mennyt harhaan!» + +Vihdoin hän sai hänet kiinni. »Isä on vallan sekaisin... ei tätä tietä!» + +Vanhus hoiperteli ja nyökkäili hajamielisesti. + +»Tule nyt, niin menemme yhdessä!» + +»Mitä tahdot, mitä tahdot?» + +»Tule nyt, vain, olemmehan aivan kodin luona. Tartu nyt käsivarteeni!» + +»Turhia!» + +»Tule nyt pois, sanon minä!» + +»Jörgen, muista, että puhut isällesi!» Hän kiskasi kätensä irti ja +kääntyi. + +Mutta poika tarttui samassa hänen toiseen käsivarteensa ja piteli +kiinni voimainsa perästä. + +»Poika, laske irti minut!» + +»Nyt pitää isän kuunnella. Tässä ei ole aikaa tyhjää jaaritella!» + +»Oi, poikani, poikani!» ohki vanhus vaipuen pojan syliin. »Pelasta +minut, pelasta minut! Sinä voit kyllä, minä tiedän sen varmaan.» Kipeät +silmät rukoilivat ja kerjäsivät tummien silmälasien yli. + +»Menemme nyt kotiin levolle, niin katsotaan huomenna, mitä olisi +tehtävä.» + +»Luuletko, että voit?» + +»En tiedä, mutta tule nyt!» + +»Sinä ymmärrät, etten _minä_ voi puhutella Ole Kongea; eikä se +vähääkään auttaisikaan, hän ilkkuisi minua, hän osottaisi minua +sormellaan: »Tervetuloa, herra lanko!» + +»Tule nyt, tule!» + +»Oi, Jörgen, poikani, poikani! Sinä olet aina ollut silmäteräni ja +äitisi myöskin... Elä sano sitä liian äkisti äidillesi.» + +»Minä en sano mitään äidille; ei koskaan maailmassa ole äiti sitä minun +suustani kuuleva.» + +»Ei, parastahan olisi... oi Jumala, oi Jumala!» + +Hän löi kädet yhteen ja väänteli niitä. + +Hitaasti kulkivat isä ja poika soraisen satamapaikan yli. + +Kotona oli kaikki hiljaista, kukaan ei aavistanut mitään. Sairas vaimo +avasi kaksi hämmästynyttä silmää, kun hänen poikansa näyttäytyi ovella. +Yölampun himmeässä valossa hän ei heti voinut tuntea häntä; mutta kun +Jörgen reippaasti tervehti »hyvää iltaa», nousi hän ponnistaen voimansa +kyynäspäilleen. + +»Mutta Jörgen — tähän aikaan!» + +»Niin; isä istui luonani ja jutteli tähän asti, niin minä saatoin hänet +kotiin.» + +Äiti pudisti päätänsä. »Minä kuulin kyllä kun hän kuppuroi.» + +»Mitään sellaista ei ole siellä tänä iltana — pari lasia vain.» + +»Tapasikohan pankinjohtaja häntä?» + +»Pankinjohtajako?» + +»Niin; hän kävi täällä noin maatapanon aikana etsimässä.» + +»Vai niin — vai niin. Taisihan se isä mainitakin, että johtaja oli +käynyt häntä tapaamassa kekkereissä. Varmaan oli kysymys siitä +ylimääräisestä työstä...? ei se ole mitään... minusta näyttää, että +poskesi alkavat käydä punaisiksi, äiti.» + +Äiti ojensi kätensä ja kysyi tuskan valtaamana: »Jörgen, mikä sinun on?» + +»Onhan nyt niin kylmä; harmittaa etten ottanut päällystakkia ylleni... +kuule, elä nyt tiedustele isältä mitään johtajasta... minä en tiedä, +hän on niin kummallinen, se työ on varmaan niin mutkallista.» + +Äiti huokasi raskaalla, itseensä sulkeutuneella katseella. »Se pankki +se tappaa hänet. Hän ei ole koskaan iloinen kotiin tultuaan. Ja sitten +hän menee tiehensä. Se on niin ikävätä.» + +»Koetetaan kaikki auttaa isää», lohdutteli Jörgen. »Ehkäpä hän tästä +puoleen pysyttelee paremmin kotisalla.» + +Äiti tuijotti häneen. »Mikä sinua vaivaa Jörgen?» + +»Minä en voi oikein hyvin, ei se mitään merkitse... sinä olet saanut +uutta rohtoa?» + +Äiti tuijotti pitkään eteensä ja oli hetken aikaa ääneti. »Hän +menettää niin paljon rahaa», kuului sitten. »Minä luulen hänellä +olevan paljon sellaisia arpajaispapereita. Enkä tiedä, hänhän on +niin umpimielinen; mutta luulen sen niin kuitenkin olevan.» Hän +hääri kuumeentapaisesti nenäliinallaan. »Aamulla hän sanoi olevansa +huolestunut tulevaisuudesta», alkoi äiti taas. »Me olemme köyhiä, +Jörgen, — mutta ei se mitään tee.» — Hän pysähtyi joka lauseen perästä. +»Se muu on pahempaa — se ikävä —» + +»Elä nyt enää ajattele isää», pyysi Jörgen. »Hän ei kuitenkaan nyt ole +sellainen... humaltunut.» + +Äiti puristi kätensä Jörgenin käsivarren ympäri, kaksi laihaa, kapeaa +kättä: »Jörgen!» + +»Minä tulen huomenna taas tänne. Hyvää yötä, äiti!» + +Rantakadulla tuli yövartija häntä vastaan, tämä pysähtyi ja katseli +ihmetellen Jörgenin päätä ja jalkoja. »Hyvää huomenta, Nielsen!» +tervehti nuori mies. »Minun pisti päähäni käydä vähän ulkona; nythän on +niin ihana ja lämmin yö.» + +Päästyään huoneeseensa, jossa lamppu käryten paloi, heittäysi hän +vuoteelleen, piilottaen kasvot ja kädet tyynyyn. + +Kaiken muun maailmassa hän olisi voinut kantaa, kaiken muun, _kaiken_; +mutta tätä — oi ei, ei, ei, tätä oli mahdoton kestää! + +Isä oli äkkiä muuttunut hänelle vallan toiseksi ihmiseksi, kun hän oli +ennen. Pari tummia silmälasia, isot ja ulkonevat kuin lehmän silmät, +töhkeröinen takinkaulus, korkea kaulus, jonka reuna alinomaisesta +korvien kosketuksesta oli musta, punainen pystynenä, joka ilmaisi +verratonta oman arvon tuntoa — tämä kaikki yhtyi näyksi, joka pani +hänet vapisemaan; sillä hän tunsi, että tämä näky se asettuisi hänen ja +kaikkien hänen tulevaisuudentoiveittensa väliin, puodissa se väikkyisi +ilmassa ja täällä huoneissakin, jokaisen valoisan hetken se pimittäisi, +se huutaisi hänelle kasvoihin: »_Sinä olet rikoksentekijän poika!_» + +Ja äiti siellä kotona! Jos äiti saisi sen tietää? Eikö hänelle +ollut kylliksi entisistäkin suruista? Mikäpä muu olikaan syynä hänen +hermotautiinsa kuin se salainen, kalvava suru, tuo alinomaa jäytävä +harmi, joka on sitä vaarallisempi terveydelle, kun se piilottautuu +jokaiselta. + +Syövyttävä katkeruus valtasi hänen mielensä ja synnytti ankarimpia +tuomioita. Eikö ollut valhetta ja teeskentelyä kaikki tuo tänä iltana, +nuo rukoukset, tuo vääntelevien käsien epätoivo? Voiko katumus olla +vilpitön miehellä, joka oli istunut pöytänsä ääressä ja kylmäverisesti +varastanut vuosikaudet? + +Sitten hän taas äkkiä näki kaksi kipeää, kyyneltynyttä silmää hartaasti +rukoillen tummien silmälasien yli, ja samassa tapahtui niin ihmeellinen +seikka, että hän muutettiin kauas, kauas taaksepäin ajassa ja tuli +pieneksi pojaksi, jota isä talutti, ja joka ratsasti isän polvella ja +sai niin paljon lempeyttä noilta kahdelta harmaalta silmältä. — + +»Oi, isä, isä!» hän puristi päätänsä. »Herra, minun Jumalani, mitä +pitää minun tehdä?» + +Hän harkitsi, eiköhän olisi oikeinta antaa isän langeta oikeuden +käsiin, että eiköhän ainoa pelastuksen ja parantumisen tie kulkenut +vankikopin kautta? Niin, eihän muuta voinutkaan, ei _voinut_... Isähän +oli rikkonut yhteiskuntansa lakia, ja ainoastaan alistumalla kärsimään +yhteiskunnan säätämää rangaistusta saisi hän siveellistä voimaa +jatkamaan elämäänsä tässä yhteiskunnassa. Sitäpaitsi — juoppous, ja +niin paljon muuta — eikö hän todella _parantuisi_... Mutta äiti? Ja +Marie? Ja hän itse ja hänen sisarensa? Ei, ei, se ei _voinut_, se ei +_saanut_ tapahtua. + +Kuinkas sitten? Olihan mahdottomuus, sula _mahdottomuus_ ajatellakaan +sellaisen rahasumman hankkimista. + +Lampunkäry saattoi hänen katsomaan pöytään päin. Hän nousi, otti +valokuvan ja kohotti sen sammuvaan valoon. Kasvojenpiirteet olivat +hämärät, silmien kiilto ja hieno hymy suun ympäriltä oli hävinnyt. + +Hän sulki silmänsä, seisoi hetkisen epätietoisena — — ja kätki sitten +kuvan taskukirjaansa. + +Aivan koneellisesti hän sitten väänsi alas lampun ja avasi ikkunan. + +Sitä ihanata ilmaa! + +Nythän olikin jo aamu — ajatteles, kello oli jo puoli neljä! Hänen ei +tehnyt mieli mennä levolle. Hetkisen hän seisoi katsellen pienen pientä +tähteä, joka lempeänä ja rauhallisena loisti etäisessä kaukaisuudessaan. + +Tietämättä oikein mitä teki, vetäsi hän saappaat jalkaansa, otti +hattunsa ja keppinsä ja läksi metsään. + +Illan valkoinen usva oli hävinnyt, koko yön lumous hälvennyt. Hän ei +ymmärtänyt, että oli kulunut vain muutamia tunteja siitä, kun hän kuuli +kuisketta penkeiltä ja itse värisi onnenhalajamisesta, hänestä se oli +tapahtunut kauan aikaa sitten, se kuului ikäänkuin kaukaiseen unelmaan, +joka oli loppuun unelmoitu ikuisesti. + +Väsyneenä ja hervaantuneena hän ohjasi askeleitansa muutamaan +syrjäiseen nurkkaan, jossa hän eräänä sunnuntainiltapäivänä oli istunut +Marie Römerin kanssa, ja jossa hän myöhemmin oli viettänyt monta +hetkeä rakennellen unelmia sydämen hienoimmista haluista... Ei, hän ei +tahtonut mennä niin kauas, saattoihan yhtä hyvin istua tässäkin, jossa +ne vaaleavaatteiset olivat illalla istuneet — — hän peräytyi askeleen: +»Rouva Ranch!» + +»Kas, tekö olette? Hyvää huomenta!» soi nuoren rouvan heleä ääni +hänelle vastaan, ja kiiltävä silkkihattu teki samassa pienen kaaren +ilmassa hänen vieressään. + +»Pyydän anteeksi!» + +»Ei mitään anteeksipyyntöjä! Te tiedätte etten koskaan tee sydämestäni +mitään rosvonpesää — me olemme istuneet tässä nauttien ihanata +kesäyötä... Te tiedätte kyllä: no valoisat yöt, ne valoisat yöt!» + +Hän seisoi katsellen heidän taaksensa, kun he läksivät. Keveänä ja +iloisena, ikäänkuin leijuen hän kulki kuulakassa aamuilmassa vaaleassa +kevättakissaan vaaleapukuisen ystävänsä rinnalla. Kotona nukkui hänen +pikku Johanneksensa yksin. Kun hän tulee kotiin, suutelee hän poikaa ja +laskeutuu niin iloisena ja turvallisena levolle. Kööpenhaminassa makasi +hänen entinen miehensä ja nukkui makeata unta nuoren naiskuvanveistäjän +vieressä. Ja aurinko nousisi ja paistaisi heidän ja Lydian huoneeseen, +myöskin herra Holmin makuuhuoneeseen, ja kaikki ne heräsivät uuteen +iloon ja uuteen nautintoon siinä elämässä, joka oli heidän, se »suuri, +houkutteleva, ihana elämä.» + +Metsän reunassa ne molemmat seisattuivat, antoivat suuta toisillensa, +nyökkäsivät ja menivät kumpikin tiehensä. + +Muutaman minuutin ajan hän katseli penkkiä, jossa ne molemmat olivat +istuneet. Sitten hän molemmin käsin tapasi päätänsä, kääntyi ja alkoi +astua kotiin. + + + + +VI. + + +Viheriäksi maalatun yksipuolisen oven yläpuolella Kalastajakadulla +oli leveä ulospäin väännetty rautapelti, joka kaiketi kerran mustaksi +lakeerattuna kiinalaisina lintuineen oli ollut pystyssä ja seisonut +tulenvarjostimena jossain hienossa kodissa. Nyt se oli valkoiseksi +maalattu ja siinä oli loistava, punainen kirjoitus + + OLE KONGE. + Sekakalu- ja Toimituskauppa. + +Molemmin puolin ovea oli kiinnitetty pitkä, keltainen sivukyltti, jossa +vuorotellen punasella ja sinisellä kirjoituksella lueteltiin kaupan +monet sivuhaarat. Ikkunassa vasemman puoleisen kyltin luona riippui +käytettyjä hameita, uusia silkkinauhoja, kumminukkeja, vanha viulu, +kellonperiä ja kaikellaista muuta tavaraa; sivuhyllyille ja alempana +ikkunalaudalle oli taidokkaasti asetettu valikoima houkuttelevia +esineitä, niinkuin sokerikankia laseissa, pesusaippuaa maljoissa, pari +vanhaa ratsumies-pistoolia y.m. + +Tätä kauppahuonetta kohti ohjasi nuori kirjakauppias eräänä +ehtoopäivänä kulkunsa. Samassa kun hän laski jalkansa kiviportaille ja +tarttui oviripaan, näki hän ikkunassa kahdet naisen kasvot ja kuuli +toisen heistä äänekkäästi mukisevan. + +»Mutta ajatteles!» kuului samassa puodista, ja toinen naisista, pitkä, +kaunis, tummasilmäinen olento juoksi ovelle ja kiskasi sen auki; hän +oli käynyt aivan kalpeaksi. + +»Sinä siunattu!» yhtyi siihen toinen. »Ja vastikään jutteli Malle +tuvassa luutnantista! Malle!» hän huusi ja löi tiskiin pölyharjalla. + +»Hiljaa, hiljaa!» torui rouva puoliääneen ja vilkasi häneen terävän +katseen. »Tehkää hyvin ja tulkaa tänne sisäpuolelle!» hän sitten +pyyteli silmissään omituinen kunnioittavan ilon väike. + +Toinen nainen, taloa vanha palvelijatar, pieni iloinen tylleröinen, +seisoi yläruumis eteenpäin nojautuneena, nähtävästi lähtemäisillään +sisähuoneisiin, mutta rouvan nuhteet palauttivat hänet. Hän pyyhkäsi +kädenselällä nenäänsä, pani kädet puuskaan ja katsoi tavattoman +iloisena nuorta miestä kasvoihin. + +Rouva Konge puhui iloisen hämmästyneenä vieraansa kanssa kirjakaupasta, +pyyhkäsi vähän väliä sileäksi kammattua tukkaansa ja oikoi silkkiliinaa +kaulassaan. + +Iloinen Tiina oli päässyt hiipimään ovelle ja koputti sitä yhdellä +sormella: »Etkö kuule, Malle?» + +Ovi työnnettiin auki polvella, ja näkyviin tuli kahdeksantoista +vuotias, täyteläinen tyttö, yhdessä kädessä savuava sikaretti, toisessa +romaani ja kulmilla tummanruskea otsatukka: »Mikä nyt on, mikä... +eihän!» + +Tumma puna levisi hänen herttaisille lapsenkasvoilleen, hämmentyneenä +hän pani pois kirjan, muutti sikaretin oikeasta vasempaan käteen, +piilotti tämän selkänsä taakse ja ojensi Jörgenille neljä sormea, +joista kolme oli koristettu kullalla ja kauniilla kivillä. + +Jörgeniä hämmästytti äkillinen ajatus: Hänhän on rouva Ranchin +näköinen! Tottaansakin, tuo silmien välähtelevä säteileminen, hammasten +kostea kiilto... + +Jörgen seisoi hattu ja keppi toisessa kädessä ja toisella hän punoi +kaunista huulipartaansa, sillä välin kun hänen isänsä sisarpuoli, rouva +Konge, kohteliain sanoin tulkitsi heidän iloansa nähdä niin harvinaista +vierasta. + +Tiina ahmi rakastunein katsein kaunista luutnanttia ja ylpeili +nähtävästi siitä, että oli sukulaisuussuhteissa luutnanttiin siten, +että tämä oli hänen emäntänsä velipuolen poika. Joka silmänräpäys hän +yritti sekaantua puheeseen, mutta rouva Kongen mustat silmät pidättivät +häntä ilman että ne sentähden menettivät rahtustakan siitä lempeydestä, +jota oli käytettävä, kun ne kääntyivät hänen rakkaaseen veljensäpoikaan. + +Nuori neitonen seisoi hypistellen korkeaa kaulustaansa; joka kerran kun +hän liikutti kättään, helähtelivät rannerenkaan hopeahelyt ja sormukset. + +»Siinä sinä rupattelut, äiti», torui hän. »Tule toki tupaan, serkku.» + +»Kiitos; tahtoisin puhutella setää. Onko hän kotona?» + +»En tiedä oikein...» + +»Kyllä hän on kotona», pisti väliin Tiina. »Hän on ulkona pihalla... +oi, hänellä-on niin kovin kiire, tänäänhän on lumppupäivä (neiti +rypisti kulmiansa ja sai yskänkohtauksen), luitakin on jo vähin alettu +järjestellä (neiti polki jalkaa); ne ovat niin ilkeät pitää makaamassa +tässä kumuudessa.» + +»Tiina», keskeytti rouva, »mene kyökkiin panemaan vettä tulelle!» + +»Kyllä, kyllä, kyllä, tuossa tuokiossa! No voi, kuinka meidän Olli +ihastuu kun saa nähdä luutnantin! Entäs Malle sitten!» hän nauroi että +olkapäät hytkyivat. »Tihihihii!» + +Jörgen kiiruhti sanomaan: »Minä taidankin mennä ulos sedän luo.» + +»Mene tätä tietä.» Rouva työnsi syrjään joukon hameita ja avasi +laskulaudan. »Ole hyvä! — Kuules. + +Malle», hän kääntyi tyttäreensä; »juokse sinä leipuriin ostamaan...» + +»Menköön toki Tiina.» + +»Sinusta ei konsaan tule kunnon kalua, tyttöseni», sähähti äiti... »ei, +ei, palvelijatarhuoneeseenhan sinä menet!» hän huusi nuoren miehen +jälkeen. + +Tiina, joka ei vielä ollut päässyt lähtemään, purskahti aika nauruun +heidän takanansa; hänestä oli näet niin tavattoman hullunkurista, että +tuo hieno luutnantti yritti mennä hänen kamariinsa. + +»Näistä sokkeloista onkin niin vaikea löytää ulos», puolustihe +luutnantti. + +Pihalla tuoksahti nuorelle herralle vastaan kamala haju muutamaan +soppeen kasatusta luuläjästä. Keskellä pihaa oli mahdottoman iso +lumppukuorma. Vankkurien alta näkyi kaksi polvea ja hiukan niiden +yläpuolella kahdet paidanhihat, kuormaa nuorittamassa. + +Kun Tiina avoimesta kyökinikkunasta huusi, että taloon oli saapunut +rakas vieras — voisikohan hän arvata kuka − kurkistivat lihavat, +ponnistuksesta punaiset kasvot esiin vaunujen takaa ja alkoivat nyökätä +ja omituisesti nauraa: + +»Uk, uk, uk! Olitte ihan pelästyttää minut.» + +»Hyvää päivää, Olli setä!» tervehti Jörgen astuen vaunujen taakse. + +Pienikasvuinen, kesakoinen, paksu mies lakki takaraivolla, pyyhkäsi +kättänsä housuihin ja ojensi sen Jörgenille. »Mitäs kuuluu?» + +»Siitä on jo niin kauan kun viimeksi kävin täällä, eikö liene puoli +vuotta jo.» + +»Hyvä, hyvä!» sanoi Olli ja sylkäsi. »Äiti ja minä laskimme juuri eilen +illalla vuoteellamme, että siitä on jo seitsemän kuukautta.» + +Soukka, korvasta korvaan ulottuva punainen parta muistutti paistettua +lihamakkaraa. + +»Kun tuota on niin paljon ajattelemista ja hommaa.» + +»Mehän olemmekin vain alhaista väkeä», huokasi Olli pyyhkien lakillaan +kaljua päätään. + +Portista tuli samassa köyhä vaimo kantaen selässään isoa luusäkkiä. + +Ollin silmissä välähti. »Virka ennen kaikkea», hän puolustihe ja meni +vaimon luo. + +Samassa Amalie juoksi siihen. Pikkusormi harallaan hän peukalolla +ja etusormellaan kannatti hamettaan niin korkealla, että näkyivät +kaunismuotoiset pohkeet ja pienet, somat, ruskeat kengät. + +Olli oli tarttunut säkkiin, nosti sitä, vilkasi silmäyksen vaimoon ja +tarjosi: »Kaksikymmentä äyriä.» + +Vaimo näytti kalpealta ja nälistyneeltä; kahdeksan päivää hän kertoi +niitä luita keränneensä kylän tiluksilta. + +»Saattaa niin olla, mutta hinnat ovat niin huonot. Luut makaavat vain +tässä mätänemässä, eikä kukaan osta.» + +Vaimo pudisti päätänsä: »No, olkoon sitten menneeksi.» + +Olli tyhjensi säkin luukasaan ja antoi vaimolle kaksi kymmenen äyrin +rahaa ja huokauksen. »Jos saat enempi kerätyksi niin koetan armahtaa +sinua», hän ystävällisesti virkkoi ja huokasi uudestaan. + +Jörgen kysyi, eikö tuo iso luukasa todellakaan ollut enemmän kuin +kahdenkymmenen äyrin arvoinen. + +»Ehkäpä minä sillä hiukan voitan», virkkoi Olli vilkasten poistuvaa +vaimoa. »Ne ovat nyt hyvissä hinnoissa.» + +»Sinä olet kauppias, Olli setä.» + +»Uk, uk, uk!» + +Amalie oli säälivästi katsellut vanhaa vaimoa. »Isä, se on synti, se on +synti!» huudahti hän nyt. + +»Uk, uk! Sinä et ymmärrä kauppa-asioita, pikkutyttöseni», virkkoi isä +hymyillen ja hyväili hänen poskeansa. + +Mutta samassa kun Olli kääntyi vieraaseensa juttelua jatkaakseen, +läksi hänen pikku tyttösensä vaimoa tavoittamaan ja sai hänet kiinni +portilla. Jörgen piti häntä silmällä ja näki hänen ottavan esille +kukkaronsa ja antavan vaimolle hopearahan ja taputtavan hänen +käsivarttaan. + +Kun hän palasi koputti äiti makuuhuoneen ikkunaa ja viittasi hänelle. +Äidillä oli käsivarrellaan jotain sinistä kangasta. + +Amalie nyökkäsi ja juoksi sisään. + +»Kuinka lankoni, herra kanslianeuvos jaksaa?» kysyi Olli. + +»Hy-hyvin, aivan kuin ennenkin.» + +»Sehän on hyvä, jos muutoin »ennenkin» on ollut hyvin, ja sitä kai se +lienee ollut.» + +»Minä luulen hänen mielensä vanhemmiten käyvän minulle lempeämmäksi.» + +Olli tirkisteli pihamaata. + +»Ainakaan hän ei enää milloinkaan puhu sinusta vihoissaan», vakuutti +luutnantti. + +»Uk, uk, uk!» kuului Ollin vatsasta kuin tynnyristä, ja isot sieramet +laajenivat tyytyväisyydestä. »Hän oli tavannut sisarensa toissapäivänä +ja kysynyt, josko me lainailemme rahoja.» + +»Vai niin.» + +Olli katsoi häneen syrjäsilmällä. »Vai on käynyt lempeämmäksi.» + +Nuoren miehen kurkussa oli kuin tulppa. Hän tiesi Ollin ukluttavan +naurun takana olevan monivuotista vihankaunaa, joka kasvuvoimaisena +siemenenä kylvetty Ollin hääpäivänä, jolloin pankin kasööri, Jörgenin +isä, ilkkuen oli kieltäytynyt tulemasta häihin; aikojen kuluessa +kiihtyi tämä viha molemmin puolin, ja yltyi joka kerran, kun +kanslianeuvos tuli Ollia kadulla vastaan, eikä edes kääntänyt kankeata +päätänsäkään Olliin päin. + +Olli sylkäsi ruskeaa seosta pihakivitykselle. Hänen suunsa oli +ikäänkuin pienten likoeläinten asuinpaikka, jotka hyvin viihtyivät +tupakan tähteissä hampaiden välissä. + +»Kuinka itse menestytte nykyisin?» kysyi Jörgen. + +»Ahkeruutta ja tyytyväisyyttä ja iloisuutta on meillä joka päivä», +vastasi Olli asettaen kupeilleen harallaan olevat sormet. + +»Ansaitsette kai hyvin?» + +Tyytyväisin katsein Olli tarkasteli kivitystä. »Kun käyttää saamaansa +leiviskää ja Jumala siihen siunauksensa antaa.» Hän kohotti päätänsä ja +loi taivaallekin kiitollisen katseen. + +Jörgenin mieleen pälkähti ajatus: miltähän tuon miehen omassatunnossa +näyttänee? + +Kyllä Olli Kongen omantunnon laita oli hyvin. Sen näki hänen iloisista +silmistään: Minulla, Olli Kongella, Kalastajakadun Sekakalu- ja +Toimituskaupan omistajalla, on sisällinen tilini valmiina. Kun minun +kerran on se esille tuotava, on Jumala tyytyväisenä sanova: »Sinä olet +ollut toimellinen mies, Olli Konge — ja niin älykäs!» + +»Me ansaitsemme markkoja, me kaksi», virkkoi Olli lyöden nuorta +kirjakauppiasta olalle. + +»Sen pahempi on _minulla_ »markoista» puute.» + +»Ohoo! No entä kaikki ne romaanit ja nuotit?» + +»No niin —» + +»Malle täyttää pian kaikki huoneet aivan kirjoilla ja nuoteilla.» + +»Hän on ostanut yhtä ja toista; ja oikeastaan käy kauppani aika hyvin.» + +»Kauppako?» Olli nyökkäsi. »Minä sanon, että kiitä sinä sitä kauppaa, +ja ole hyvilläsi, että sen sait.» + +»Hyvilläni minä olenkin.» + +»Ja kuinka hyvä maine sillä jo on... saitko oikein tervehdityksi +Mallea?» + +»Kyllä.» + +»Sysss!» pani Olli kuunnellen. »Hän harjoittelee!» + +Sisältä kuului heleä, vieno naisenääni pianon säestämänä. Jörgen +ihmetteli, että ääni jaksoi tunkeutua kaikkien sokkeloiden läpi ja +että se kuitenkin soi jokseenkin selvästi tänne uloskin. Mutta nyt hän +huomasi että Mallen äiti oli avannut kaikki makuuhuoneen ikkunat ja +juuri avasi arkituvan ovea selälleen. + +Rouva Konge oli niin lempeän näköinen siinä ikkunakoukkujen kanssa +puuhatessaan. Olli sitä vastoin oli pelkkänä korvana ja pelkkänä +silmänä ja pelkkänä nenänä. + +»Kuinka se tyttölapsi osaakin laulaa! Oikein se on hämmästyttävää.» + +»Mutta hän onkin nyt jo vuoden ajan harjoitellut urkurin luona.» + +»Hänhän ei muuta teekään kun laulaa ja visertelee päiväkaudet — niin +tuota, lukeehan hän romaaneja ja huvinäytelmiäkin.» + +»Ja maalaa.» + +»Maalaa niin», huudahti mies isänylpeydellä. »Olisitpas nähnyt niitä +tulppaaneja, jotka hän maalasi syntymäpäiväkseni! En ikänäni ole nähnyt +sellaisia tulppaaneja missään puutarhassa, niin ihanoita ne ovat, niitä +on sekä punaisensinerviä että sinisiä.» + +»Eikö hän ollenkaan auttele taloudessa?» + +»Minä sanon sinulle suoraan, Jörgen Bang, niinkuin asia on, minä olen +ylpeä hänestä.» + +»Vai niin.» + +»Niin... hiisi vie, sitä minä olen.» + +»Minkä tähden?» + +»Hän on meidän ainoa lapsemme, ja kun Jumala viisaudessaan nyt on +siunannut häntä niin tavattomalla älyllä ja hengen lahjoille, joita +sitten on koulussa kehitetty ja kasvatettu — niin miksipä hän sitten +meidän muiden tavoin raataisi?» + +»Tosiaankin.» + +»Kyllähän se äiti toisinaan sanoo, että hullustihan se on, aivan +hullusti, hänen täytyy oppia jotain tekemään. Mutta hiisi vie! +Kun tyttönen iltasin noin istuu ja livertelee meille, niin meillä +molemmilla vanhuksilla oikein karsii selkää ihastuksesta. Ja minä +sanon: »Laula sinä, Malle! Piironkini laatikossa on 15,000 kruunua +arvopapereissa, ja ne sinä saat sinä päivänä, kun päähäsi pälkähtää +seisoa morsiamena... mutta mennäänhän sisään.» + +Oikeanpuoleisessa sivurakennuksessa asui Olli Kongen sisar, rouva Lund, +kahden vanhanpuoleisen tyttärensä kanssa. Nämä kolme pitkää, laihaa +naista seisoivat kartiiniensa takana vakoilemassa. Kun Jörgen sattui +kääntämään kasvonsa sinne, täytyi hänen tervehtiä, johon vastattiin +siten, että toinen neitosista avasi ikkunan ja alkoi jutella hänen +kanssaan, ja kohta kiedottiin jutteluun laulava serkkukin, jolloin +toisetkin kiihkeästi tarttuivat puheeseen, kurottausivat ikkunasta ja +hymyillen ja nyökäten antoivat hänelle vihjauksia, että hänhän se oli +laulun sisältö — tsii, hii hii! — + +Mutta yhä soi viehkeä lemmenlaulu Jörgenin ja talonisännän kulkiessa +sisään. + +»No mutta!» Neitonen sävähti tulipunaiseksi nähdessään heidät ovella. + +Hän olikin oikein sievä ja herttainen; ylleen hän oli pannut +vaaleansinisen hameen ja sitaissut sinisen nauhan tummaan tukkaansa. + +Pöytä oli katettu hienolla, valkoisella liinalla, lautasliinat olivat +koruompeluksilla koristetut; keskellä pöytää oli pitkulainen lautanen +täynnään pieniä, kullattuja lusikoita. Tuvassa oli kaikki puhdasta ja +somaa, niinkuin ainakin kodissa, jossa emännän silmä kaikkia valvoo. + +Tiina, joka toi sisään vadillisen tuoretta vehnäleipää, kiljasi ja +katsoi isäntäänsä: »Olli, Olli, sinähän istuudut, rouvan uuden hatun +päälle!» + +»Minä nousen heti taas — uk, uk!» + +Sivurakennuksen naisten nenään oli kahvinhaju lemunnut, he tulivat +myöskin kestiin, ja pian täytti talon juhlallinen juttelun humina ja +kuppien helähteleminen. + +Jörgen oli kalpea ja äänetön. Tuolloin tällöin hän vilkasi setäänsä +ja hänestä tuntui kuin kävisi hänen kaulansa joka kerran kahta +paksummaksi, kuin sen piti olla. Yöt päivät hän oli miettinyt keinoa, +oli kulkenut paikasta paikkaan hankkimassa lainaa, oli rukoillut, +kerjännyt — — kaikki turhaan. + +Hän poltteli sikaria, jonka Olli oli pistänyt hänen sormiensa väliin +juhlallisesti räpäyttäen silmiään: »Puhdasta tavaraa, ukkoseni!» — + +»Malle on niin hyvä ja herttainen tyttö», selitti rouva tyytyväisenä +Jörgenille, kun he hetkisen olivat juttelusta erillään ja katselivat +uutta valokuvaa tästä nuoresta naisesta. + +»Sen kyllä uskon.» + +»Kyllä hän on; sukkela hän on taloustoimissakin ja osaakin jo yhtä ja +toista; mutta isällä on niin tuumat.» + +Olli, joka oli kääntänyt isot korvansa heihin päin, kohotti päätänsä. +»Minä arvelen, ettei meidän tarvitse nääjätä ketään tässä kaupungissa, +ei asianajajan hempukoita eikä apteekkarin pattijalkaisia tyttöjä.» + +Sitten sattui, että kaikki viisi naista pistivät päänsä yhteen +katsellakseen uutta kuvaa, jonka kasvoissa he olivat keksineet +ilmeen, joka ei ollut Mallelle tavallinen; tätä hetkeä käytti Jörgen +viitatakseen setää kanssaan puotiin. + +»Minä tulin tänne teille — hm? olen niin vilustunut — tulin tänne +kysymään sedältä, voisitko antaa minulle rahalainaa.» + +»Rahalainaa?» Pikku miehen suu jäi auki ja silmät mulkoilivat. + +»Minä olen joutunut ahdinkoon.» + +»Sinäkö ne rahat tarvitset?» + +»Niin minä, olen satunnaisessa ahdingossa niinkuin jo sanoin.» + +Olli pudisti päätänsä ja sylkäsi, asetti sitten leuan lepäämään +peukalon ja etusormen väliin ja kasvoihin tuli sääliväinen ilme. +»Kuinka paljon?» Kysyi hän vihdoin kohottaen päätänsä. + +»Niin — hm! tarkoitan noin — hm — kaksitoista tuhatta...» + +»Häh!» pääsi Ollin suusta ja hän teki liikkeen, kuin olisi hän +säikähtänyt omaa ääntään. + +»Niin, se on suuri summa, mutta minä toivon, että...» + +»Ennen kuin jatkat... sinä tiedät, että tahto on hyvä; mutta elä +harmistu — mitä ei ole, sitä ei voi antaa.» + +»Sinä puhuit jotain arvopapereista.» + +»Ihminen! — Ainoan lapseni toimeentulo tulevaisuudessa!» + +»Sinulla on vähintään 15,000 sen lisäksi, setä.» + +»Ei käy, kultaseni.» + +»Elä kiellä, setä. Jos Jumala tahtoo, niin, saat takaisin joka äyrin.» + +»Mutta ikävintä on, että on niin paljon, jota Jumala ei tahdo; hän on +jokseenkin vastahakoinen tällaisissa asioissa.» + +»Setä, minä lupaan sinulle...» + +»Sulje ovi, Malle?» + +Jörgen keksi, että neitosen pää oli ollut puodissa, vaikka ruumis +oli kahviseuran luona; nyt se hupeni kuin rotan pää koloon, ja ovi +suljettiin. + +»Mihin sinä nyt tarvitsetkin rahaa? Ethän antanut äyriäkään, kun otit +kaupan nimeeni.» + +»Ei, mutta minun on joka vuosi maksettava Mailerille suurenlainen +summa, ja sitten... juuri nyt... kun mielellään tahtoisi... lyhyesti...» + +Hän huomasi itsekin, että puhui itsensä pussiin ja sävähti +tulipunaiseksi. Hänellä oli kielellä selitys, jotain suuremman +tavaramäärän ostamisesta haaksirikkoisesta laivasta — keinottelusta; +mutta hänen oli aivan mahdoton saada sanotuksi se valhe. Ja kuitenkin, +— mitä oli tekeminen? Niin hän valitsi pienen, jesuiittalaisen valheen, +jota omatunto voi sietää ja puolustaa. + +»Se on velka», hän jatkoi, »se tahtoo sanoa, minä voin varsin hyvin +olla maksamatta ne rahat, mutta jotka...» + +»Niin, anna olla, se on aina ollut minun periaatteeni.» + +»Mutta se on kunniavelka, velka, joka kipeimmin koskee kunniaani.» + +»Ah — pelivelkaako?» + +»Niin — tavallaan.» Hänen ajatuksensa kiemuroivat tuskasta. Eiköhän +olisi parempi puhua suunsa puhtaaksi ja epätoivon luottamuksella uskoa +koko asia sedän käsiin? Ei, hän ei _voinut_, hän tiesi liian varmaan, +että se olisi turhaa, ja hän olisi vain pahentanut asiaa, saattamalla +salaisuuden tiedoksi. + +Olli kertoi, kuinka hän kerran oli menettänyt 100 taalaria +keilapelissä, mutta hän sai sen asian sovituksi maksamatta. Niin piti +Jörgeninkin koettaa saada asia selvitetyksi — uk, uk, uk! + +Toinen asia olisi, jos Jörgenillä oli muita aikeita — mutta eihän siitä +kannattanut puhua, sellaisen piti tulla itsestänsä. + +»Setä!» rukoili nuori mies toivonsa viimeisellä voimalla. + +»Mennäänhän nyt sisään samaan vielä kupillinen kahvia ja uusi sikaari +suuhun! Eläkä nyt sen takia pahastu; ollaan silti yhtä hyvät ystävät», +vakuutteli setä rakkaasti ja löi taas sukulaistansa olalle. + +Tuvassa oli ilo ylimmillään. Jörgen istuutui paikalleen ja hämmensi +kuppiansa, hämmensi pöytää ja koko seuraa, tuntui hänestä. + +Oi, tuota kärsimätöntä lörpötystä, sietämätöntä lavertelemista, johon +hänen tuon tuostakin oli pakko sekaantua ja sille hymyillä! Hänen +mielensä kävi nurjaksi kaikkia noita ihmisiä kohtaan, jotka mässäsivät +ylellisyydessä ja ilossa, ja hänen ajatuksensa kulkivat kotiin, +jossa hiljainen äiti kärsi tautivuoteella. Ja hänet valtasi äkkiä +avuttomuuden ja tuskan koko voima: hän ajatteli sairasta äitiä, häntä, +joka nyt oli kaukana, sitä, joka odotti isää, häntä itseänsä, heitä +kaikkia... + +Tiina kutsui Ollin jonkun kauppatuttavan luo. + +»Mutta rakas Jörgen», huudahti rouva Konge, »sinä näytät vallan siltä, +kuin olisit myrkkyä ryypännyt.» + +»Minä luulen tämän väkevän sikarin vaikuttavan pahoinvointia.» + +»Menehän ulos raittiiseen ilmaan! Malle, mene serkkusi kanssa +puutarhaan!» + +»Oo, kyllä, kyllä!» kuului kuorossa kolmen vieraan naisen suusta kuin +olisi heistä kukin ollut Malle, jota oli kehoitettu menemään puutarhaan +nuoren luutnantin kanssa. Molemmat nuorimmat ponnahtivat ylös +sellaisella vieterin notkeudella, kun nelikymmenvuotisissa jaloissa +vielä voi olla. + +Amalie, joka kohta oli valmis, tarttui päivänvarjoonsa ja katosi +serkkunsa kanssa sokkeloon; hänen äitinsä ja ne kaksi serkkua, jotka +olivat heidän kintereillään, kutsui rouva Konge kovalla äänellä +takaisin: heidän piti toki tulla kuulemaan uutista asianajajan rouvasta. + +Amalie seisattui serkkunsa kanssa pieneen, aidattuun nurkkaukseen, +jonka mehiläispölköt melkein kokonaan täyttivät. He katselivat +hetkisen laventeli-istutuksia ja niitä harvoja kuihtuvia kukkia, +jotka kaunistivat puutarhaa. Mutta kun eivät jaksaneet suojella +itseään auringolta ja mehiläisiltä, valitsivat he toisen paikan +pienessä-puuhökkelissä, jolla oli nimenä huvimaja, mutta jossa hyvin +kyllä voisi olla tämä kirjoitus: »Ei vain huviksi»; sillä se ei ollut +todellakaan vain huviksi, sen tunsivat nämä molemmat, kun majassa +vallitseva paahtava kuumuus alkoi heitä ahdistaa. Nuori neitonen +leyhytteli itseään kokoonlasketulla päivänvalolla, mutta piteli sitä +niin taitamattomasti, että se putosi, ja pieni, valittava huudahdus +seurasi sitä matkalla alas Jörgenin saappaille. + +»Kiitos!» hän rasittuneesti virkahti, kun Jörgen otti sen ylös ja +ojensi hänelle. »Oi, minä olen niin tavattomasti hermostunut.» + +»Vai niin.» Sanoissa oli ivallinen sointu, kun hän lisäsi: »Sittenhän +on oikein huonosti.» + +»Niin, oikein huonosti.» + +Mehiläiset surisivat päiväpaisteessa, keltainen, laventelituoksun +täyttämä auer himmensi ilman, ja maja, jossa he istuivat, tuntui +kuumenemistaan kuumenevan. + +Amalie huoahti ja vilkasi Jörgeniin hellan, kainon katseen. + +Mitäs _tuo_ olikaan? Taaskin se sama yhdennäköisyys. Jörgen oli samassa +tuntevinaan orvokin tuoksua ja verensä kuohahteli. Mutta sitten hän +katsoi ilmaan, jossa hän oli näkevinään pään, niin kauniin pään, joka +elvytti kaikki hänessä piilevät puhtaat voimat. + +Amalie huokasi uudestaan. + +»Sinä huokaat?» + +»Niin.» Hän vaikeni hetken aikaa. »En minä enää kauan elä.» + +Jörgen kääntyi pelästyneenä häneen. + +»Oikein se on ikävää. Minua vaivaa sydänvika.» + +»Hm!» mutisi Jörgen kiertäen viiksiään. »Onko lääkäri tutkinut sinua?» + +»Minä en uskalla antaa hänen tutkia; olisi niin kauheata saada varma +tieto.» Amalie painoi nenäliinan kasvoilleen ja kääntyi pois hänestä. + +»Mitä päähänpistoja ne ovat, Amalie? Olethan muutoin niin terve ja +tyytyväinen.» + +»En ole koskaan tyytyväinen; en ole koskaan iloinen.» + +»Mikä siihen sitten on syynä?» + +»Oi, en tiedä. Minua ei ymmärretä.» + +»Ohoo.» + +»Niin.» + +Omituisen avosydämisellä naivisuudella, herttaisella lapsen, +tuttavallisuudella ja neitsyeellisellä kainoudella hän nyt alkoi +kertoa jokapäiväisistä taisteluistaan, ikävöimisestään — mitä hän +ikävöi, mitä halusi? — sitä hän ei tiennyt — kaikkea tuota outoa +ulkona maailmassa, tuota, josta runoissa kerrottiin, tuota, josta +laulettiin ja soitettiin kuun paistaessa ikkunasta, ja tuosta, joka +oli sivistyneiden ihmisten elämää — Jörgen ei voinut tietää, kuinka +suuressa ristiriidassa hänen makunsa ja sivistyksensä oli vanhempien +alhaisten tapojen kanssa — — oi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen +elämänsä oli! + +»Eivätkö vanhempasi sitten kohtele sinua hyvin?» + +»Ei, pahoja he ovat.» + +»Mutta, Amalie!» + +»Jörgen», hän puhkesi puhumaan vavahtelevin huulin, »joka ikinen +päivä ja hetki he minua sinulla kiusaavat», viimeinen sanottiin +nyyhkyttävällä ja katkonaisella äänellä. + +»Vai niin», hymyili Jörgen hiukan hämillänsä. + +»Ja täti Lund ja Miina ja Rikkelin — joka ikinen päivä ja hetki. Koko +kaupunki siitä puhuu, kaikki ihmiset kiusaavat minua niin ettei se enää +ole siedettävissä.» + +»Mutta, Amalie kulta, mitäs se nyt oikein on?» + +Jörgen jutteli hänelle kauan aikaa ja lohdutteli sillä, etteihän se +mikään onnettomuus ollut, josta hän nyt oli puhunut. + +»On se — on, on — kun tiedän, etten koskaan ole tarjoutunut — vai +olenko, Jörgen?» + +»Amalie, aivanhan sinä...» + +»Olenko, Jörgen, olenko?» + +»Et todellakaan! Sinä et itse tiedä...» + +»Oi, Jörgen!» Hän nojasi Jörgenin rintaan. »Minä olen niin sanomattoman +onneton! Minä tahtoisin toisinaan keventää sydäntäni sinulle... saanko +joskus käydä kirjakaupassasi? Kukaan ei ymmärrä minua niinkuin sinä.» + +Ehdottomasti oli Jörgen laskenut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja +hyväili hänen poskeansa. + +»Kiitos, Jörgen, sinä hyvä, rakas serkku — kiitos!» hän katsoi Jörgeniä +silmiin. + +Tytön kauniit kasvot ja kirkkaat silmät lämmittivät häntä; mutta +samassa kun hän käden puristuksella oli vastannut hänen kiitokseensa, +hän nousi ja katsoi kelloansa. + +»Minun täytyy mennä.» + +Nenäliina kädessä, hohtavin kasvoin ja suuret silmät kosteina hän +riensi Jörgenin jälkeen, kun tämä astui käytävää ylös taloon. + +»Ethän siellä sisällä tästä mitään kerro... lupaatko ettet kerro... +lupaatko, Jörgen? _Tahdotko?_» + + + + +VII. + + +Kun hän tuli kotiin, seisoi puodissa useita nuoria tyttöjä +lörpöttelemässä, ja hänen täytyi auttaa puotipoikaa käärimään paperiin +kirjoitusvihkoja ja rihveleitä. + +Samassa tuli Niilo Erhardtkin. Hän oli hyvin innostunut, kähäräinen +tukka oli pörröllään ja hän arveli että kaikki asiat metsästysseurassa +menivät päin seiniä, ellei hän — luutnantti Bang — tarttunut ohjaksiin +paremmin; hän kun näet oli niin arvossa pidetty. + +»Minulla on niin paljon omia asioita, Niilo Erhardt.» + +»Te ajattelette kuin kaikki muutkin: omat asiat ensin! Mutta entäs +kansa ja isänmaa —» + +»Luulenpa kuitenkin tehneeni yhtä ja toista metsästysseuran hyväksi.» + +»Olette pitänyt esitelmiä Skjalm Hvidestä — niin.» + +»Ja kirjoittanut runoja sen juhliin ja hankkinut puhujia +talvikokouksiimme...» + +»Hyvä — kiitos ja kunnia! Mutta ettekö luule, että paljon puhumme ja +laulamme mutta tosi tointa puuttuu? Siellä istutaan ja itketellään +historiallisia tapauksia lauletaan 13 värsyisiä sankarilauluja...» + +»Ja jutellaan...» + +»— — — ja joka toinen päivä pitää mieltä jännittää klassillisella +puheella 'suurista, ihanoista pyrinnöistä', sukupolvesta, joka on +'nouseva haudastansa' ja sen semmoisella.» + +»Niin, eikös se sitten ole hyvää!» + +»Onhan se hyvää, se on oikein erinomaista — kun vain sitten tahdomme +ottaa kädet housuntaskuista ja sanoa: »Me olemme nousseet haudasta, me +tahdomme ryhtyä tosi työhän!» + +»Olen tietysti yhtä mieltä siinä, ettei puhuminen ja laulaminen +yksistään riitä.» + +»Tulkaa mukaan sitten —! Isänne oli mukana vuosina 48, kaksi veljistäni +kaatui 64 — emmekö me kaksi olisi ensi rivissä, milloin kansamme asia +on kysymyksessä!» + +Nuoren tilanomistajan poskipäitä poltteli, silmät säkenöivät. + +»Te ette aavista, Niilo Erhardt, kuinka paljon huolia minulla on.» + +»Rahahuoliako?» + +»Niin, ja muitakin.» + +»Minulla ei ole rahoja, muutoin te ne saisitte, varmaan te ne saisitte.» + +Jörgen tiesi hyvin, että Niilo Erhardt, isosta, kauniista talostaan ja +kunnollisuudestaan huolimatta, oli varaton mies. + +»On niin paljon muitakin huolia», toisti hän. + +»Minun on teitä sääli; minä näen, että jokin teitä syvästi +huolestuttaa. Terve nyt joksikin aikaa! Jos toiste voin jollain lailla +auttaa teitä, niin tahdon mielelläni sen tehdä. Hyvästi, Bang!» + +Jörgen meni ovelle katsomaan hänen jälkeensä: sinä kelpo, +raitismielinen poika, lämpimine sydäminesi ja vaatteissasi tuoreen +apilan tuoksua! + +Kalastajakadulle tekemänsä vierailun vaikutukset olivat hänen +mielestänsä häipyneet, ajatukset hajaantuneet. + +Mutta illalla taas, kun hän istui yksinäisessä huoneessaan ikkunan +luona katsellen haalean kesäyön hämärään, eksyi mieli taas kaipauksen +ja kaihon tunnelmiin. + +Hänen sielunsa silmien edessä seisoi selvin piirtein kaksi nuorta +neitosta, molemmat miellyttäviä, molemmat herttaisia ja kuitenkin niin +erilaisia kun päivä ja yö. + +Kuinka paljon miettimisen aihetta olikaan tämä päivä hänelle antanut. +Hän melkein halveksi itseään muistaessaan vaikutusta, jonka enon +ilmoitus Amalien rahoista teki häneen. Kuinka monta syvyyttä onkaan +luonnossamme joita emme itse tunne! Siellä enon puodissa hän oli +seisonut rinta täynnään levottomuutta ja puhdasta, polttavaa rakkautta +häneen, jota hän ei uskaltanut nimeltään mainita, ja sitten — voiko +hän sitä kieltää? — samassa silmänräpäyksessä, kun eno mainitsi luvun +15,000 oli hän — Jörgen Hvide Bang — selvittänyt laskuesimerkin, jonka +tulos oli: 15 — 12 = 3. + +Ajatukset kulkivat taloon nummella. Ajatteliko Marie häntä? Mitäpä hän +oikeastaan sen tytön tunteista tiesi? Häntä oli hieman kiusoittanut +tytön kiire päästä sinne »juurtumaan». Hän oli puhunut niin paljon +ja usein pastori Larsenista ja hänen vanhasta äidistään, hänen +»henkevistä» saarnoistaan, kodin hauskuudesta, »terveistä elämän +tavoista». Olikohan hän jo juurtunut noihin oloihin ja hoiteliko nyt +äidillisesti pastori Larsenin pientä tytärtä? + +Vastahakoisesti, mutta melkein pakosta karkasi ajatus tuota pikaa +nummien ja salmien poikki majaan Olli-enon puutarhassa. Hänestä +tuntui niin kummalliselta, että hän sinä iltapäivänä oli istunut +käsivarsi Amalien vyötäisillä ja tuntenut hänen pehmoisen kylkensä +joustavat liikkeet ohuen kankaan läpi. Hänen antautumisensa oli kyllä +tyttömäistä, naurettavaa, mutta kumminkin — Amaliessa oli jotain, +jotain tuota arvoituksentapaista, joka kiehtoo, vetää puoleensa. Tuo +kasvojen ilme — hän ei voinut unohtaa, kuinka se hänet lumosi; hän näki +nytkin vielä hänen valkoiset, kosteat hampaansa. + +Ja hän oli kuulevinansa hopearahojen helinää tiskillänsä ja näkevinänsä +auringon paistavan uusille eebenholtsi puisille kaapeille ja +kultauurteisille pylväille. + +Hänet valtasi halu päästä äitinsä puheille. Hän katsoi kelloansa. Ei, +oli jo liian myöhä. Olkoon myöhä, hänen täytyi mennä. + +Kuinka hän hämmästyi astuessaan sairashuoneeseen, kun näki isänsä +istuvan vuoteen ääressä. Tämä näky teki hänelle hyvää, mutta kun +katseensa sattui isän niskaan, samensi mieltä vastenmielisyyden varjo. + +Ukko vilkasi Jörgeniin ja läksi pois. + +»Että isä todellakin istui täällä näin myöhään juttelemassa.» + +»Niin, ajatteles!» Äidin silmät säteilivät. »Luulen, että isäsi on +kääntymäisillään vallan toiselle tielle.» + +»Ohoo.» + +»Niin, sen minä uskon. Mutta minä en tiedä mitä kaunaa isäsi ja sinun +väliin on tullut.» + +»Mistä sellaista päättelet?» + +»Hän puhui kaiken aikaa niin hermostuneesti sinusta.» + +»Vai niin.» + +»Hän sanoo, että sinä varmaan _voisit_ auttaa meitä köyhyydessämme, jos +vain tahtoisit.» + +»Ohoo.» + +»Sinä sanot vain »ohoo» kaikkeen. Miksi et sano, mitä se on... siinä +_on_ jotain.» + +»Oi äiti, jos isä olisi sinun laisesi!» + +»Jörgen, en minä laisinkaan ole niin hyvä kuin sinä luulet.» Äiti +pyyhkäsi otsaansa nenäliinallaan. »Ihmiset olemme niin kärsimättömiä, me +emme ollenkaan voi ymmärtää, että kärsiminen hyödyttää meitä.» + +»Ei se hyödytäkään.» + +»Mutta onhan se Jumalan tahto?» + +»Ei se ole. Siitä rovastikin alinomaa puhuu: 'meidän on taipuminen +Jumalan tahtoon.' — Onpa suorastaan asiain väärentelemistä sanoa, että +kaikki, mitä tapahtui; on Jumalan tahto.» + +»Jörgen, mutta sitä se kuitenkin on.» + +»Uskotko, äiti, että kaikki synti ja hullutus maailmassa on Jumalan +tahto?» + +»Enhän minäkään sitä tarkoita.» + +»Mutta kuinka sitten seuraukset voivat sitä olla — kaikki vääryys ja +kärsimys, joka tulee niin monen viattoman osalle?» + +»Sitä emme käsitä.» + +»Maailma ei laisinkaan ole Jumalan tahdon mukainen, ei laisinkaan − sen +pahempi.» + +»Mutta mitään kuitenkaan ei voi tapahtua ilmaa Jumalan sallimusta.» + +»Se on aivan toinen asia... oi, äiti, minä en ole oikein...» + +»Ja vihdoin viimeiseksi on kaikki, mikä tapahtuu, joksikin hyväksi. Se +on minun uskoni.» + +Aina kun he joutuivat tälle alalle törmäsi hän avuttomana äidin +yksinkertaiseen logiikkaan, jota hän ei hennonut kumota, ja jota +hänen useinkin oli vaikea järkyttääkään. Nuo lapselliset päätelmät, +jotka löytävät sopusointua maailman monimutkaisessa elämässä, ne ovat +rauhaa siihen rintaan, jossa niillä on tyyssijansa, eikä niitä aina +ole niinkään helppo kumota. Ei niihin mielellään kajookaan, ei voi, ei +uskalla kajota, niiden sijaan kun ei voi pysyväistä rauhaa antaa. + +Ja mikä on totuus? Hänen päänsä oli vallan sekaisin näinä päivinä. + +Kokonainen ajatusvirta kulki hänen aivoissaan vähäisellä väliajalla +tuon juttelun jälkeen. Olisiko isä todellakin kääntymäisillään +paremmalle tielle? Pakottaisiko aineellinen sortuminen hänet siihen +polvien notkistamiseen, joka tuo rauhan alas taivaasta, ja olisi siis +välikappaleena saattamaan hänet oikealle pohjalle, ilman että äiti tai +kukaan vähintäkään aavisti... + +»Äiti, mitä pitää minun tehdä?» pääsi äkkiä hänen suustansa. + +Äiti katsoi häneen hämmästyneenä. + +»Kävin tänään Olli-enon luona; hän tarjosi minulle 15,000 kruunua, jos +tahdon ottaa Amalien.» + +»Mitä sanotkaan?» + +»Ne kosivat minua kaikki.» + +»Onko se totta puhetta?» + +»Totta se on, äiti.» + +Kummallinen äiti hän tosiaankin olisi ollut, ellei sellainen tiedonanto +olisi herättänyt kaikki elämänvoimat hänessä. Tavattoman ravakasti +hän nousi ja nojasi kyynäspäähänsä; hänen silmänsä, mustat kulmat, +valkoinen tukka, koko pää näytti ilmaisevan suurinta hämmästystä. Ensin +hän ei saanut mitään sanotuksi, virkkoi sitten kerta toisensa perästä: +»Mitä arvelet?» — »Mitä a-arvelet?» + +»Minulle se ei mitään odottamatonta ollut», virkkoi Jörgen. »Ovat ne +ennenkin kosineet.» + +Kanslianeuvoksetar oli toivonut pojalleen morsianta hienommasta +perheestä — tohtori Klasterin Mary neitiä tai jotain sinnepäin — mutta +15,000 kruunua yhteen käteen...! Äkillisessä näyssä hän näki kaiken +ulkonaisen onnen, jonka noilla rahoilla voisi luoda. + +»Amalie on kelpo tyttö», päätteli hän. + +Siihen Jörgen ei mitään vastannut. + +»Hän käy täällä usein minua tervehtimässä ja tuo aina kukkia tai jotain +muuta tuomisiksi.» + +Kun Jörgen ei nytkään mitään vastannut, kääntyi äiti häneen. »Jörgen, +sinä mietit jotain muuta.» + +»Niin, äiti, minä mietin muuta.» + +»Mitä sitten?» + +»Minä rakastan Marie Römeriä.» + +»Mutta ajatteles!» Taaskin katsoi äiti hämmästyneenä häneen. »Siitä et +ole koskaan ennen puhunut.» + +»En, sillä se asia selvisi minulle vasta aivan viime aikoina; mutta +enhän tiedä jos hän...» hän vaikeni ja katsoi eteensä. + +Syntyi hetken vaitiolo. + +»Kun olisi rahaa!» puhkesi Jörgen vihdoin puhumaan ja laski päänsä +valkoiselle tyynylle, äidin valkoisen pään viereen. + +»Elä mene naimisiin Amalien kanssa voidaksesi auttaa _meitä_, sitä sinä +et saa tehdä.» + +Jörgen oli ääneti. »Sanos, äiti», kysyi hän sitten äkkiä ja ojentausi +suoraksi, »onko Amalie sinusta miellyttävä?» + +»Minusta hän on herttainen tyttö, ja minä tiedän hänen _hyväksi_ +tytöksi; mutta minä sanon sinulle uudestaan: elä millään ehdolla mene +naimisiin hänen kanssaan, ellet rakasta häntä.» + +»Tämä kaikki on niin monimutkaista, kerrassaan kau... oi, isä!» hän +melkein kiljasi ja nousi. + +Sitten hän pelästyi, että äiti huomaisi jotain siitä »kauheasta». Mutta +ei hän huomannut. + +»Sinä puhut niin katkerasti isästä; elä tee niin, Jörgen.» + +Äiti myönsi että isällä oli vikansa, hänellä oli aina ollut taipumusta +pelaamiseen ja sen sellaiseen, ja kun sitten kävi hullusti oli hän +suutuksissaan ja sitten... + +»Jos isä olisi kuin sinä äiti!» sanoi Jörgen taas ja pyyhkäsi pari +kyyneltä silmästään. + +»Minä luulen että isäsi on kääntymäisillään kokonaan toiselle tielle. +Meidän pitää auttaa häntä, Jörgen.» + +Äiti pyysi hänen istuutumaan vuoteen reunalle, niin he tuumailivat, +tuumailivat oikein rakkaasti. + +»Me emme tiedä, mitä isälläsi on luonnossaan voitettavana; tuomitkaamme +häntä lempeästi, Jörgen, ja koettakaamme auttaa häntä.» + +»Niin, — — kun olisi mieleltänsä sinun laisesi.» + +»Ei se siitä riipu; mutta kuta pitempään tässä maailmassa elää, sitä +selvemmin tulee huomaamaan, että elämän kestää helpoimmin kun koettaa +masentaa pahuutta ja kovuutta itsestänsä ja on lempeä niitä kohtaan, +joiden parissa on. Saat uskoa sen.» + +»Niin — —», kuului kuin huokaus. + +Kaikki kääntyisi vielä hyväksi, lohdutteli äiti; hän olisi niin +säästäväinen ja tekisi voitavansa saadakseen isän viihtymään kotona. +Jos Jörgen vain tahtoisi auttaa, olisi oikein lempeä isälle! + +Jörgen nousi: »niin, niin; hyvää yötä, äiti!» + +»Opetanko minä sinua väärin?» + +»Ei; kyllä minä hyvin tiedän, että se on oikein; mutta se on toisinaan +niin vaikeata — se, jota opetat minulle.» + +Nyt kuului ravakoita askeleita portaissa. + +Mikä nyt? + +Emil ryntäsi huoneeseen, puoli alastonna, kalpeana ja silmät +selkiselällään. + +»Lapsi!» huudahti äiti. + +»Isä istuu ylhäällä ja itkee.» + +Äiti käänsi kasvonsa Jörgeniin ja hänen silmissään oli katse, jota +Jörgen ei koskaan sitten unohtanut, katse, täynnä tuskaa ja iloa ja +rukousta. + + + + +VIII. + + +Oli häiden jälkeinen aamu, mustien ukkospilvien synkistämä päivä. + +Nuori, lihavanläntä, pikku rouva ihka uudessa aamupuvussa keinutteli +itseään amerikalaisessa keinutuolissa ikkunan luona ja ilotteli +kiiltäviin atlaskenkiin puetuille jaloilleen, jotka vähäväliä +keikahtivat ylös ikäänkuin sanoakseen: »Katsopas, katsopas!» + +»Mutta katsos!» Hän silmäili toisen ikkunan luo pöydälle järjestettyjä +morsiuslahjoja. »Siihenhän on tullut uusia!» + +Kengät raapasivat vielä pari kertaa lattiaa, sitten hän nousi. + +Ajatteles — kaksi somaa kynttiläjalkaa punaisin kynttilöineen! + +»Tiina!» huusi hän avoimelle ovella päin. »Kuka toi nämä kaksi +kynttiläjalkaa?» + +Tiina huusi vastaan »Mitä?» jostain kaukaa, kaiketi ruokasäiliöstä. + +»Kuka toi nämä kynttiläjalat?» + +Tiina antoi muutamia käsittämättömiä tietoja lähempää, varmaankin +kyökistä, ja lopetti vihdoin selityksensä arkituvan kynnyksellä, jossa +hän seisoi ruumis eteenpäin kumartuneena ja kyynäspäät ulospäin. + +»Muuan poikako, sanoit?» + +»Niin, katso kirjeestä.» + +»_Rouva_ katsoo kirjeestä — eikö niin?» + +»Niin, rouva ka... tsii bihihii!» + +»Herkeä jo Tiina! Missä se kirje sitten on?» + +»Tuossahan se on toisen kynttiläjalan alla...» + +»Elä, elä; elä koske niihin, sormesi ovat niin rasvaiset... hyi kuinka +haiset sillille, Tiina!» + +Pienessä, punaisessa kuoressa oleva kortti ei antanut pienintäkään +selitystä lähettäjästä, siinä oli vain muutamia, hiukan vapisevalla +naisenkädellä kirjoitettuja sanoja: »Valoisaa kotia toivottaa Teille +Tuttava.» + +Olipa kuitenkin kumma, ettei kortissa ollut mitään nimeä, arveli nuori +rouva. + +»Kummahan se on», ihmetteli Tiinakin, joka kurotti lyhyttä kaulaansa +lukeakseen korttia. »Eikä poikakaan mitään sanonut, töllötti vain kun +minä kyselin häneltä.» + +»Kaiketi se selviää. Oi, mitä kaikkia somia lahjoja olemme saaneet!» + +»Onpa sinulla tosiaankin syytä olla iloinen», virkkoi vanha +palvelijatar. + +»Tiina, muistatko nyt, että sinun on sanottava _rouva_?» + +»Tsi hihihiii!» + +»Niin, tietysti ihmisten tähden.» + +»Minä otin sinut tänne, kun en tuota pikaa voinut saada toista +palvelijatarta, mutta me olemme toisessa suhteessa kuin ennen.» + +»Niin, tietysti ihmisten tähden.» + +»Juuri niin.» + +»Silloin kun tänne tulee joku.» Tiina tirkisteli pienillä, iloisilla +silmillään ympäri huonetta ja läimäytti käsillään pyöreitä ronkkiaan. +»Tuollaiset kynttiläkummut, brysselimatot ja muut!» + +»Sinä herttainen, vanha Tiina, yhtä paljon minä silti sinusta pidän, — +kun olemme kahden.» + +»Kyllä minäkin pidän _sinusta_ kuin ennen.» + +»Hm... nuo kynttiläjalat ovat somat. Ja katsos tuota viininjäähdytintä, +sehän on oikein suuremmoinen? Ja liemikauha ja nuo kaksitoista lusikkaa +tuossa — ajatteles, ne ovat maksaneet yli puolitoistasataa kruunua!» + +»Tässä maailmassa!» + +»Niin, minä sanoin vanhemmilleni, että tahdoimme jotain hyvää; mehän +tulemme elämään suurellisesti — puotiin tulee isot peililasi-ikkunat ja +isonkadun hienoimmassa osassa sitten.» + +»Tietysti; te tarvitsette kyllä hopeakaluja.» + +»Ja sitten minä olen rouva. Minä olen todellinen rouva.» + +Tiina katsoi häneen hieman epäillen, hän kun oli kuullut, ettei +kanslianeuvos ollut todellinen, ja hän siitä syystä ajatteli, ettei +hänen poikansakaan ollut niin ylhäinen kuin hän olisi _voinut_ olla. + +»Niin minä olen», vakuutti Amalie. »Mieheni on upseeri, ja kaikki +upseerien vaimot ovat todellisia rouvia.» + +Tämä tiedonanto vaikutti niin vakuuttavasti palvelijattareen, että +hänen epäilyksensä kokonansa suli iloiseen liikutukseen. + +»Hyvä Jumala, Malle!» hän huudahti vesissä silmin. »Mikä onni! Vähä me +sitä ajattelimme siellä kotona mellastaessamme, että sinä...» + +»Varmaan nuo ovat pronssiset... eivätköhän ole?» + +»Muistatko kuinka hypit ja keikuit isäsi jalan kanssa?» + +»Ukkonen jymisee! Oh, se on niin kaukana vielä!... Mutta kellohan on jo +puoli kymmenen! Enkä minä ole pukeutunut vielä... kynteni tarvitsevat +puhdistamista; miltä hampaani näyttävät?» + +»Ne ovat kuin paljasta liitua; näkisitpäs minun − katsohan!» + +»Uh, anna olla, Tiina!» + +»Tsi hihihii! Minä olen suudellut sitä, jota tulen elämässäni +suutelemaan.» + +Amalie, joka uudestaan oli heittäytynyt keinutuoliin, nosti kätensä +hienon naisen tapaisesti ja virkkoi raukeasti: »Kiitos! Tahdotko sitten +tehdä sen, jota pyysin?» + +»Ellen jo olisi unohtanut mitä se oli.» + +»Minä pyysin sinun panemaan — kas, nyt sataa jo! — Minä pyysin sinun +tuomaan tänne käherryskaapuni ja asettamaan tuolin tähän peilin eteen.» + +»Kyllä, kyllä, kyllä.» + +»Ja sitten kuumentamaan käherryspihdit.» + +»Sen minä jo tein; ne ovat aivan tulipunaiset.» + +»Ja hankkisit sitten minulle kylmää, keitettyä vettä ja hiukan +mantelinleseitä käsilleni.» + +»Mantelinleseitäkö? Niitä olen tottaansa unohtanut ostaa! Ota vähän +hiekkaa. Sitä minä käytän, kun käteni ovat kovin rasvaiset ja minun +tarvitsee niitä oikeen kuurata.» + +»Oletko hullu? Puhua hiekasta _minun_ käsilleni!» + +»Niin, niin, saadaan nähdä...» + +»Kas, oletko jo kotona!» huudahti rouva samassa ja nousi. + +Kaunis, nuori mies, joka ojennetuin käsin tuli hänelle vastaan, oli +hämmästyvinänsä ja laski kätensä alas: »Etkö vielä ole pukeutunut?» + +»Juuri siitä minä tässä Tiinalle puhuin; hän ei ole vielä järjestänyt +tuolla sisällä... mutta katsopas näitä somia kynttiläjalkoja, Jörgen!» + +»Keneltä ne ovat?» + +»Sano sinä minulle. Tässä on kortti.» + +Jörgen otti sen, luki kirjoituksen, katsoi sitä hetkeä aikaa ja +laski sen pöydälle: »En voi aavistaakaan, kenen tuo mukailtu käsiala +olisi; naisen kädestä se kumminkin on... mutta eikö ollut kauniisti, +että ampumaseura muisti meitä», keskeytti hän puheensa ja kohotti +kallisarvoista lamppua. »Tämäkin valaisee kotia. Ja sitten tuo muhkea +Dannebroglippu Niilo Erhardtilta ja hänen vaimoltansa! Tästä lähtien +toiminkin oikein uutterasti ampumaseurassa, saatpas kuulla kuinka +pyssyt pamahtelevat pitkin koko amtia!» + +»Uh, sitä ampumista!... Mutta eikö tuo kukka ole kovin kaunis — +haistapas!» + +»Kaikki on niin kaunista ja somaa ja ihanata?» puhkesi hän puhumaan ja +pyöräytti vaimoaan voimakkaalla käsivarrellaan. + +Molemmat heittäysivät puhkuen sohvalle. + +»Makasin äsken tuossa keinutuolissa ja minusta tuntui kuin... kuin +olisin joutunut taivaaseen. Että päähäsi pälkähti noin tuostaan kosia +minua!» + +»Noin tuestaan? Ikäänkuin sitä kosisi vähitellen!» nauroi Jörgen. + +»Mutta niinhän sitä tehdään.» + +»Ehkä _sinä_ teit niin?» + +»Hyi, sinä ilkeä Jögge! Mistä sitä tietää, mitä silmät puhuvat. Ja +minä rakastin sinua niin raivoisasti, niin sanomattomasti! Sano, että +sinäkin rakastat _minua_!» pyyteli hän ja ripustausi Jörgenin kaulaan. + +»Narri! Ai, korvani!» kiljasi Jörgen ja tarttui häntä käsivarteen. + +»Sano, sano!» pyysi hän uudestaan ja veti Jörgeniä korvasta. + +»Minä — rakastan sinua... menetkö nyt peseytymään?» + +»Hyi, kuinka ilkeä olet!» torui Amalie itku kurkussa ja meni pois +ikkunan luo. + +»Vakavasti puhuen, mene pukeutumaan, pikku ystäväni, ja pane esille +viiniä ja kaakkua; pian tulevat ensi maiset onnittelijat.» + +»Viiniä ja kaakkua? Siitä kai Tiina pitää huolen?» + +»Kunhan sanomme hänelle siitä. Pitäisi täällä pölyjäkin pyyhkiä.» + +»Siitä pitäköön toki talon palvelijatar huolta.» Hän heittäysi taas +keinutuoliin, joka kohta alkoi keinuttaa hänen pientä, pyöreää +ruumistansa. + +Nuori aviomies meni kyökkiin, jossa hän hetken aikaa neuvotteli Tiinan +kanssa, joka kohta kävi pölyyn käsiksi. + +Rouva nyökkäsi: »Sinä olet oikein kiltti, Tiina, kun noin pidät huolta +kaikesta.» + +»Mutta luutnanttihan pyysi minua; sillä ethän sinä viitsi, senhän minä +ymmärrän, hihihii!» + +»No, no!» virkkoi luutnantti Tiinalle. + +Tiina mutisi jotain itseksensä. + +»Tiina on niin hävytön, pu hu hu... uu! Minä en tahdo pitää sitä +nenäkästä ihmistä; niinkun hän sinua puhuttelee!» + +»Elähän nyt, Amalie kulta. Tiina ei tule olemaan meillä kauan; tänä +aamuna pestasin meille palvelijattaren ensimäiseksi päiväksi.» + +Tiinan kasvot sävähtivät tulipunaisiksi ja hän antoi pölyviuhkan +tanssia huonekaluilla. »Mokoma!» mutisi hän pianon luona ja puhisi +nurkkaan. + +»Amalie kulta!» pyyteli Jörgen. + +»Minä en voi kärsiä sitä.» + +»Niin, Tiina hyvä, elkää puhutelko vaimoani tuolla tavoin.» + +»Hyvä herra luutnantti, enhän minä mitään pahaa tarkota! En minä sitä +vihassa tee enkä ilkeydessä, sen Malle itsekin hyvin tietää.» + +»Nyt hänkin ulvoo!» + +»Kun aina on pitänyt Mallesta niin paljon, kun minä ikäni olen +tehnyt...» + +»Niin, niin, hyvä on!» + +»Tiina», kutsui Amalie, »tule tänne luokseni! Minä en ole enää +vihoissani sinulle... kelpo, kulta Tiina, elä itke.» + +Nuori mies kierteli partaansa ja suun ympärille tulivat ne vaaleat, +omituiset rypyt. + +»Sanos, mitä meillä on päivälliseksi?» hän kysyi palvelijattaren mentyä. + +»Sitä en ole todellakan vielä ajatellut. Äiti tulee kello 1 aikana, +niin hän kyllä jotain laittaa.» + +Jörgenin kulmat kohosivat: »Tuleeko äitisi laittamaan päivällistä?» + +»Niin; kutsuithan itse häntä ja isää.» + +»Pyysinhän minä heitä päivälliselle, sillä eihän illalla tai oikeastaan +yöllä ollut mitään tilaisuutta puhua asioista; mutta enhän juuri sitä +tarkottanut, että hän itse laittaisi päivällisensä.» + +»Sen hän mielellään tekee. Olen varma, että hän mielellään juoksee +tänne joka päivä auttamaan minua, ja täti ja Miina ja Rikkekin vaikka, +jos niikseen tulee... ajatteles, täti on luvannut opettaa minut oikein +keittämään.» + +Jörgen pyyhkäsi otsaansa nenäliinalla. + +»Sinua hiottaa?» + +»Täällä on niin kuuma.» + +»Avataan ikkuna — oi, Jögge», hän pyysi ojentaen sormensa, »minä makaan +tässä niin mukavasti.» + +»Tee minulle se palvelus, että kutsut minua oikealla nimelläni; minä en +kärsi sitä hyväilynimeä.» + +»Etkö? Ja se on minusta niin kovin herttainen.» + +Jörgen avasi ikkunan ja hengitti pari vetoa raitista ilmaa. + +»Sinä olet niin kummallinen. Mikä sinua vaivaa?» kysyi Amalie. + +»Mikäpä minua vaivaisi?» Hän kohotti päänsä ja hymyili, silmissä +omituinen rajun ilon ilme. »Nythän olen saanut valoisan kodin, valoisat +huonekalut, valoisat ikkunaverhot ja vaimon, joka rakastaa minua +raivoisasti, sanomattomasti!» + +»Kuinka herttainen olet, Jögge!» huudahti Amalie ja lensi ylös avoimin +sylin. + +»Amalie, mene nyt pukeutumaan», alkoi Jörgen taas. + +»Nyt menen», lupasi Amalie, »nyt menen. Anna minun vain yhden ainoan +kerran puraista tuota herttaista, herttaista korvaa — noin! Sitten saat +nähdä kuinka hieno omasta, iloisesta pikku Mallestasi tulee!» + +Amalien mentyä makuuhuoneeseen, meni Jörgen pöydän luo, otti sen +pienen kortin ja katseli sitä hetken aikaa, teki sitten liikkeen kuin +äkillisen ajatuksen valtaamana. + +»Turhia!» sanoi hän itseksensä ja heitti kortin pöydälle. + +Hän katseli ympärilleen. Uusi, käsittämätön elämä oli siis alkanut +näissä huoneissa. Tämä uuden puun haju, nämä värikkäät matot, nämä +komeat ikkunaverhot, tämä uusi, voimakas mieliala — kuinka outoa tämä +kaikki oli hänestä! + +Ja sitten vielä, että hän nyt oli sidottu Amaliehin, että hän nyt oli +asuva hänen kanssaan näissä huoneissa vuodesta vuoteen, että Amalien +elämä pienimmästä suurimpaan olisi yhdistetty hänen elämäänsä ja hän +siitä vastuunalainen. No niin; olihan Amalie herttainen ja lapsellinen +pikku vaimo. + +»Nythän hän sai talonsakin kuntoon. Tuo sohva on _minun_, tuo +soittokone...» + +Nyt soitettiin ovikelloa. + +Kohta sen jälkeen näkyi ovessa korkea harmaa hattu ja isot tummat +silmälasit. + +Jörgen nousi. Hänen suunsa ympärille ilmestyi omituinen, epävarma +tervetulohymy; mutta seuraavalla hetkellä vaihtui hymy jo +vastenmielisyyden ilmeeksi. + +»Isä arvelee kai, että on parasta tulla aikanaan.» + +»Rakas, rakas Jörgen», pyyteli käheä ääni. + +Väkevä väkijuomain haju tuoksahti hänestä. + +»En ole vielä saanut äyriäkään.» + +»Luuletko, Jörgen, että tahdon heittää varjon uuteen kotiisi?» + +Muuan ääni Jörgenissä sanoi, että hänen olisi kohdeltava isäänsä +levollisesti, otettava osaa hänen taisteluunsa ja autettava häntä +pääsemään alkamaan uutta elämää; mutta oli kuin joku paha voima olisi +sitonut hänen kielensä, hänelle oli mahdotonta tarttua hänen käteensä +ja sanoa: »Tervetuloa kotiini, isä!» — niinkuin hän ensi hetkellä oli +aikonut tehdä. + +»Kyllä _sinun_, Jörgen, tulee hyvä olla», lohdutteli vanhus. »Minä näin +sen valokuvan sinä iltana sinun luonasi ja ajattelin...» + +Jääkylmä väristys kulki pitkin pojan selkärankaa. + +»... aavistin missä ajatuksesi olivat; mutta mitäpä _siitäkään_ olisi +tullut?» + +»Ja sitten lähetti isä minut Olli Kongen luo?» + +»Hm! En voi kieltää, että ajattelin jotain siihen suuntaan.» + +Jörgenin kädet puristausivat ehdottomasti nyrkiksi. + +»Et voi aavistaakaan, rakas Jörgen, kuinka kunniansa puolesta +taistelee.» + +»Jatka, isä.» + +Vanhus katsoi häntä ihmetellen silmälasiensa yli. + +»Isä on selvittämäisillään minulle jotain, jota en vielä ole tiennyt.» + +»Tässä ei ole mitään selvittämistä, muuta kuin mitä jo sanoin. Minä en +tiennyt mitään muuta keinoa.» + +Viimeinenkin kunnioituksen kipinä isää kohtaan sammui tällä hetkellä +pojassa. Hänestä tuntui, että tuo oli tunnottominta itsekkyyttä, mitä +hän koskaan elämässään oli kokenut. + +»Sinä et aavista kuinka taistelee kunniansa säilyttämiseksi», jatkoi +vanhus. + +»Kyllä minä sen ymmärrän; isän kunniahan oli kysymyksessä.» + +»Hm!» Kanslianeuvos katsoi häneen uudestaan, hän oli suoristamaisillaan +selkänsä ja huutamaisillaan hänelle mahtavasti »_poika!_» — mutta hän +ei saanut silmiään säihkymään tarpeellisen vaikuttavasti ja kääntyi +sentähden syrjään hilliten itsensä. + +Makuuhuoneeseen ovi aukeni, ja Amalie näyttäytyi kaula saippuaisena ja +sankka, tumma tukka hajallaan. + +»Jögge, ajatteles... uh!» keskeytti hän puheensa ja vetäytyi nopeasti +takaisin. + +»Minä menen tuossa paikassa», lupaili kanslianeuvos, joka nyt taas oli +pehmeä. »Sanoit kai varovasti hänelle kaikki?» + +»En — — minä en ole hänelle mitään virkkanut», kuului tyrehtyneellä +äänellä annettu vastaus. »Isä voi luottaa vaiteliaisuuteeni.» + +»No niin... parasta kai se onkin.» Hän hetken aikaa vilkuillen oikeaan +ja vasempaan, niisti nenänsä, rykäsi, kohenteli silmälasiansa ja ojensi +vihdoin kätensä: »Kiitos, Jörgen!» + +Sitten hän hiipi tiehensä. + +Tiina toi juuri sisään sherryä ja kaakkua. + +»Mikä kanslianeuvoksen oli?» kysyi hän ihmetellen. »Hän tirskutti ja +sitten juoksivat kyyneleet pitkin poskia.» + +Jörgen meni ikkunan luo ja tuijotti ilmaan. + +Silloin ymmärsi Tiina, että jotain oli hullusti. Taivas, luutnanttihan +oli ihan harmaa kasvoiltaan! + +»Elkää virkkako mitään vaimolleni», virkkoi Jörgen kääntymättä. + +»En, en, en!» lupasi Tiina liikutettuna ja ylpeänä siitä, että hänellä +ja luutnantilla oli yhteisiä asioita, joista Mallen ei pitänyt saada +mitään tietää... + +Taaskin soi ovikello; mutta nuori mies ei kuullut sitä, hänen silmänsä +tuijottivat sateiseen ilmaan, josta hän oli näkevinään pitkän sarjan +väikkyviä näkyjä. + +Kun hän kääntyi istuakseen vavahti koko hänen tuumiinsa ja veri syöksyi +sydämeen. + +Sillä hänen edessään seisoi nuori, hoikka neitonen tummanpunaisessa +kesäpuvussa, kasvot hienon kalpeuden peittämät ja tummansinisissä +silmissä omituinen leimahteleva loiste. + +»Tahdoin — — onnitella teitä», virkkoi hän tyrehtyneellä äänellä ja +hapuillen sateenvarjollaan, jonka hän hämmennyksissään oli tuonut +mukanaan sisään. + +»Mutta kuinka...» + +»Anteeksi; sateenvarjoni on märkä.» Hän vei sen etehiseen. + +»Tulitteko laivassa aamulla?» + +»En, minä tulin junassa eilen illalla... eilen iltapäivällä. Olen +matkalla Kööpenhaminaan noutamaan vanhaa rouva Larsenia, joka jonkun +aikaa on maannut siellä sairashuoneessa.» + +»Ja niin arvelitte että...?» + +»Niin, minulla oli asiaa vanhemmilleni.» + +»Ettekö te tienneet häistäni?» + +»En; vasta kotona sain sen tietää.» + +Amalie tuli sisään muodikkaasti puettuna ja vaatteissa hajuvesien lemu. +»Kas vaan...» + +»Pistäysin tänne onnittelemaan!» + +»Kiitos, Marie kulta! Mutta kuinka olet...» + +»Minä olen matkalla Kööpenhaminaan», hän keskeytti koettaen näyttää +raittiilta ja iloiselta. + +»Vai niin! Mutta istuhan nyt!... Jörgen, sinä et virka mitään. Kaada +toki viiniä laseihin!» + +»Kiitos, minä en juo», esti neitonen Jörgeniä, kun tämä yritti tarttua +karahviin. »Ikävätä kyllä, mutta minun täytyy rientää junalle.» + +»Mutta minun morsiuspukuni pitää sinun nähdä. Istuhan nyt toki +kumminkin! Minä käyn sen tuota pikaa.» Hän hävisi taas makuuhuoneeseen. + +Neitonen istuutui nojatuolin reunalle pöydän luo vilkaisten toisella +puolen pöytää olevaa albumia. + +Silmäänpistävällä kiireellä meni nuori mies vaimonsa luo ja virkkoi +hänelle jotain matalalla äänellä muutamia sanoja, jotka melkein +kuuluivat nuhteelta. — »Turhaa kiirettä!» kuului vastaus. »Minun +morsiuspukuni hänen pitää nähdä.» + +Neiti Römer oli sillä välin saanut käsiinsä albumin, hänen hansikoitu +kätensä selaili lehtiä ja katse kulki kuva kuvalta omituisella +kiihkeydellä. Näytti kuin olisivat sormet olleet valmiit tarttumaan +kiinni ja kiskaisemaan jotain irti, kun oikea paikka tuli. Mutta joku +ajatus näytti yhtäkkiä vakaavan hänet, kulmat rypistyivät, hän pudisti +päätänsä, ja kuullessaan luutnantin palaavan, löi hän albumin kiinni +ja asetti sen paikallensa; sitten hän nousi, hypisteli hansikastaan ja +kasvoihin tuli kylmä ilme. + +Makuuhuoneesta kuului rouvan ja Tiinan ääni sekä vastahakoisen lukon +kitinää. + +»Pyydän tervehtimään häntä», sanoi neitonen tyynesti ja ojensi kätensä. + +»Neiti Römer...!» kuiskasi Jörgen raukeasti. + +Samassa loisti valkoista silkkiä makuuhuoneen ovella. + +»Elähän toki vielä lähde! Todellakin sinun...» + +»Sen pahempi, en voi odottaa pitempään.» + +»Niin, niin! Mutta katsohan kumminkin ja koita! Neljä kruunua kyynärä +vain.» + +»Se on hyvin kaunista.» Neiti katsoi kelloansa. + +»Kuinka ikävätä, että sinulla on niin kiire. Ethän kerkiä +morsiuslahjojakaan nähdä. Katsohan vaan... jo aamulla tulivat nuo +somat...» + +»Minun täytyy lähteä. Hyvästi!» + +»Odota kaksi sekuntia!» pyyteli rouva heittäen puvun tuolin selälle. + +»Mene takatietä, se on paljon lyhempi.» + +Viimeiset sanat kuuluivat makuuhuoneesta, jossa nuori rouva hyppäämällä +koetti saada alas oven päällä riippuvaa hattua. + +Jörgenin huulilla oli tuskastunut sana, mutta samassa palasi hänen +voimansa puhkaen lämpimästä. + +»Tuletko mukaan, Jögge! Mennään saattamaan neiti Römeriä puutarhan +kautta. Kas, aurinkokin paistaa jo.» + +He kulkivat pihan ja puutarhan läpi ja seisahtuivat käytävälle vievän +portin luo. + +Metsässä ja lahdella oli kesäinen loiste, niityllä puhalsi pari +poikasta pajupilleillä, vene täynnään nuoria. Toisia ihmisiä läksi +satamasta ja purjeet nostettiin. + +Neitonen seisoi solakkana ja suorana katsellen lahdelle. + +»Hyvästi!» sanoi hän äkkiä ja ojensi Jörgenille kätensä. + +»Kiitos, kun pistäysitte meillä.» + +»Pyydän.» + +»Päivää, päivää!» tervehti soinnukas naisääni. »Ja onnea!... osaatko +heilauttaa lakkia ja sanoa »päivää»?» neuvoi hän taluttamaansa pientä +poikaa. + +»Neiti Römer — rouva Ranch», esitti Jörgen. + +»Rouva Halm, pyydän.» + +»Todellakin — anteeksi.» + +»Neiti Römer ja minä tunnemme muutoin hyvin toisemme.» + +Rouva oli raitis ja iloinen kuin tavallisesti. Hänet oli vasta vihitty, +hän oli iloinen, onnellinen, toivehikas ja tyytyväinen. + +»Hyvästi!» Neiti Römer ojensi kätensä Amalielle, mutta katse viipyi +tutkivana Jörgenissä. + +Rouva Halmin kirkas katse kulki neitosen kasvoista Jörgeniin ja +neitoseen takaisin taas yhä uudestaan. Ja neidin lähdettyä kiintyivät +kirkkaat silmät läpitunkevan huikeasti nuoreen mieheen. + +— Sen enempää puhumatta hän sitten läksi astumaan pienen poikansa +kanssa kaasutehtaalle vievää tietä. + +Jörgen seisoi yksin hetken aikaa. + +Hänen vaimonsa, joka oli mennyt saattamaan Marie Römeriä vielä +eteenpäin, ripustausi neitosen käsivarteen ja kertoi iloisesti +eilispäivän juhlasta. Kanslianeuvos oli pahoinvoinnin tähden estetty +tulemasta, Jörgenin äitikin oli sen pahempi myöskin sairas, se +herttainen muori, vaan muutoin oli heillä ollut niin tavattoman hauskaa +— ja kolme ruokalajia ja jäätelöä. + +Hitaasti ja väsyneenä laahusti Jörgen kotiin takaisin. + +Päästyään sisään asettui hän seisomaan pöydän ääreen, jossa +morsiuslahjat olivat ja katseli kauan kynttiläjalkoja puisine +kynttilöineen. + +Valoisaa kotia — — — + +Hän heittäytyi tuolille ja laski sen selustimelle käsivartensa ja +päänsä. + +Amalie tuli läähättäen. »Se oli todellakin odottamaton... mutta oletko +sairas?» + +»En ole», viskasi hän Amalielle ja nousi. + +»Rakas, kulta Jörgen, mitä se on?» + +»Ei mitään», toisti hän ja otti siemauksen viiniä. »Eiköhän sinulla +olisi serviettiä leivoksille?» + +»Todellakin, kuuluhan se asiaan... Se oli kerrassaan odottamaton +vieras. Kuinka herttainen tyttö hänestä on tullut! Ja niin miellyttävä! +Eikö niin, Jörgen?» + +»Kyllä hän on sievä tyttö... onko sinulla serviettiä!» + +»Entäs minä, Jörgen?» hän tarttui Jörgeniin ja silmät rukoilivat. +»Entäs _minä_, kulta, pikku Jögge?» + + + + +IX. + + +Rouva Konge tuli kello 12 ja toi mukanansa häränpaistin ja piparjuurta. +Hän sanoi, Olli-enonkin pian tulevan, oli jäänyt vain partaansa ajamaan. + +Sekä Amalie että hänen miehensä kummastuivat nähdessään enon koreillen +keltaisessa kaulaliinassa ja sikarista sauhuja vedellen ilmestyvän +pitkän karavaanin etunenässä, siinä oli hänen sisarensa tyttärineen, +sekä kolme nuorta miestä, joista yksi oli sisaren poikapuoli, +sepänoppilas naapurikaupungissa, ja kaksi hänen ystäväänsä, jotka +olivat seuranneet häntä kotiin. + +Nuorikot seisoivat portailla katsellen kuinka saattue käärmeen tavoin +kiemurteli portaita — Konge päänä sankan savupilven sisässä, keskellä +loistaviin pukuihin puetut naiset kirjavana ruumiina ja viimeisenä +pojat vikkelänä häntänä. + +Kun rouva Konge samassa tuli portaille ja tulijoille vastaan laski +suustansa kauhistuksen huudon, ja eno työnsi lakin niskaan ja vastasi: +»Hyvä esivalta, tarpeellinen ilma, uk, uk, uk!» niin oli merkki annettu +kiihkeään sananvaihtoon, joka siirtyi portailta käytävälle, käytävältä +huoneisiin ja kiihtyi ylimmilleen liemimaljakon ääressä. + +Kun Olli-eno päivällisen jälkeen pullisti sieraimiansa ja löi +povitaskulleen — »Höm!» — vei vävy hänet toiseen huoneeseen, jossa +sitten tapahtui hyvin juhlallinen toimitus. + +»Kiitos, eno! Etkö nyt tahdo hiukan levähtää niinkauan kun kahvi +joutuu?» + +Olli-enon asetuttua sohvannurkkaan ja levitettyään sanomalehden kaljun +päänsä päälle, joka oli kärpästen pidetty voimistelupaikka, katosi +Jörgen. Hän meni suorinta tietä pankinjohtajan kotiin. + +»Niin», valitti pankinjohtaja antaen valkoisten käsiensä tehdä liikkeen +ilmassa, »ikävä juttu se, todellakin! Mutta minä toivon ettei se tule +tunnetuksi, minä toivon.» + +»Johtaja siis ei ole siitä kenellekään puhunut.» + +»En — niin, tuota noin, minunhan täytyi neuvotella Laursenin ja +Birichin kanssa, minun _täytyi_, en muuta _voinut_, minun _täytyi_, ja +me päätimme olla vaiti ja koettaa saada rahat sijaan — _koettaa_ — ja +nythän on asia järjestetty.» + +Jörgen hengitti syvään. Hän muisti kummallisen silmäyksen, jonka +yksisilmäinen kauppias Laursen oli vilkaissut häneen, kun hän kerran +puhutteli häntä kadulla. Oli kuin se iso, ruskea silmä olisi kaivellut +hänestä kuin juustonkoetin. + +Sieltä hän ohjasi askeleensa vanhempiensa asunnolle. + +Isä näki hänet ikkunasta ja tuli ulos käytävään. + +»Niin, nyt olen käynyt suorittamassa isän velan pankinjohtajalle.» + +»Kiitos, Jörgen!» + +»Mutta nyt minä pyydän, ettei isä virka mitään äidille koko asiasta — +ymmärtääkö isä — _ei sanaakaan_!» + +»Hm—m!» Vanhus seisoi päätään nyökäyttäen eikä uskaltanut mennä perässä, +kun poika avasi oven ja meni sisään. + +»_Sinäkö_ se olet?» Äiti ojensi hänelle kätensä, mutta vetäsi sen +luokseen takaisin. »Tuo rautainen käsi pelottaa minua niin... no, +onneksi olkoon nyt! Isä sanoo, että teillä on niin sievä koti.» + +»Onhan se oikeen komea.» + +»Jumalan tahto oli siis, että tämä asia näin kävi. Suokoon Jumala, +ettei koskaan mikään varjo elämäänne pimittäisi!» + +Virkettyään pari sanaa äidin virkeydestä — tuon tavanmukaisen valheen — +puristi Jörgen hänen kättänsä hyvästiksi. + +»Sinä et näytä iloiselta, Jörgen.» + +»En, sillä minä en oikein ymmärrä »Jumalan tahtoa».» + +»Rakas Jörgen, olihan sinulla itselläsi niin kiire saada kuninkaan +lupakirja.» + +»Niin, kun sen nyt _kerran piti niin olla._» + +Äiti tuijotti häneen. + +»Minä en tahtonut, että te kärsisitte puutetta.» + +»Jörgen, tämähän on kauheata tämä.» Tuskan hiki juoksi hänen +kasvoiltansa. + +»Äiti, elä katso minuun noin! Onhan meillä niin kaunis koti, ja Amalie +ja minä olemme kaiken päivää nauraneet ja ilvehtineet — ja olenhan minä +myöskin lausunut nuo siivekkäät romaanisanat: »Minä rakastan sinua!»» + +»Sitä sinä et ole tehnyt.» + +»Kunniani kautta! Uskotko minua nyt?» + +Sitten _hän_ meni varjoinensa ja jätti äidin yksikseen omine suruinensa. + +Tultuaan kadulle hän muutamassa kulmassa näki Isän harmaan hatun ja +kuluneen takin. + +»Päivää, päivää, herra asioitsija!» tervehti kanslianeuvos iloisella +nyökäyksellä ja antoi hatun tehdä komean kaaren ilmassa. »Kaunis ilma +ukkosen perästä!» + +Nuori mies tunsi kuin pistoksen sydämessään. Hän katsoi isän jälkeen, +joka kaula kenossa kulki kahden käsityöläisen ohitse jäykkänä ja +kankeana kuin ainakin. + +Mutta kukas tuolla tulikaan lyhdyn luona! Eiköhän se vaan ollut Tage? +Tottaansa se onkin juuri hän. + +»Minä tulin juuri junassa ja kävin sinua tapaamassa», kertoi veli. + +»Kuuluuko jotain erinomaista?» + +Tage seisoi hetken aikaa ääneti mutta sanoi sitten »Minä kuulin tänään +niin pahoja puheita isästä.» Jörgen ei vastannut, tarttui vain veljen +käteen ja puristi sitä kauan ja lujasti — ruumis syrjään käännettynä. + +»Oi sentään!» sai Tage sanotuksi. + +Yhdessä he menivät satamaan ja istuutuivat penkille muutaman puun alle. + +Jörgen oli melkein hyvillänsä, että Tage oli saanut sen tietää. Niin +oli hänellä ainakin yksi, joka oli osallinen hänen kärsimisessänsä, +yksi, jolle voi puhua. Ja koko tuo katkera, sydämeen suljettu tuska +pääsi nyt valloilleen rehellisessä ja vilpittömässä kertomuksessa +»lainasta» ja kaikista sen kanssa yhteydessä olevista asioista. + +Veli ei paljon puhunut, hän kun näet ei koskaan ollut puhelias; mutta +tavasta, jolla hän käänteli silmiään, näki Jörgen hänen saaneen +sellaisen kolahduksen, jota ihminen ei koskaan elämässään jaksa voittaa. + +»Tietääkö äiti siitä?» kysyi Tage syvästi henkäisten. + +»Ei hän tiedä.» + +Molemmat puhkesivat itkuun ja istuivat kauan käsikädessä. He olivat +yhtä mieltä siinä, ettei äiti saisikaan mitään tietää. Eikä sisaret +eikä pieni velikään. + +Tage oli vaipunut puuta vasten ja makasi siinä hervaisevan tuskan +valtaamana. + +»Niin, Tage — _me kannamme_ sen.» + +Toinen ei vastannut. + +»Minun täytyy mennä kotiin, onhan talo täynnä vieraita.» Hän nousi ja +oikoi takkiansa. »Tage, tule kanssani kotiin!» + +»Anna minun istua paikoillani.» + +»Elä mene kotiin äidin luo; hän näkee sen sinusta kohta.» + +»Anna minun vain istua.» + +»Tule kotiini, Tage! Voithan syyttää pahoinvointia.» + +Jörgen meni. Tuon tuostakin hän kääntyi katsomaan veljeä, joka istui +paikoillaan samassa riippuvassa asemassa, vallan kuin juopunut mies, +jonka aivoissa on vain yksi ainoa ajatus. + +Sinä iltapäivänä katsoi eräs pää vähä väliä ulos kirjakauppiaan kodin +ikkunasta. Mutta ei ollut mitään katsottavaa. Mihinkähän hän olikaan +joutunut. + +Kuu paistoi avoimesta ikkunasta vuoteille. Nuori aviomies katsoi +vaimoonsa. Tämä makasi käsivarsi niskan alla ja leuka ylöspäin +turvallisessa lapsenunessaan. Hän uhkui terveyttä. Jörgenin oli sääli +häntä, ja kuitenkin — hän melkein vihasi häntä, että hän makasi siinä +sillä paikalla. + +Raskaan, vihlovan tuskan valtaamana hän kääntyi pois hänestä ja katsoi +ulos ikkunasta. + +Tänä päivänä oli muuan totuus selvinnyt hänelle: sinä olet rikkonut +sydämesi pyhintä tunnetta vastaan, sitä puhdasta rakkautta vastaan, +joka oli elpynyt sinussa, sinä olet ulkonaisista syistä, _ilman +rakkautta, vastoin Jumalan tahtoa_ heittäytynyt avioliittoon, +jossa olet tekevä sekä itsesi että hänet, joka on sinuun sidottu, +onnettomaksi. + +Niin se oli, ei siitä mihinkään päässyt; hän ymmärsi nyt selvästi +rikkoneensa avioliiton aatetta vastaan ja samalla myöskin Jumalan lain +ja järjestyksen. + +»Mitä olenkaan tehnyt!» Kylmä hiki pisarteli hänen otsallansa. + +Isä? Ei, ei, hän oli tehnyt hullusti »pelastaessaan» isän, hänen olisi +pitänyt — niinkuin sisin tunne hänelle kohta sanoi — antaa isänsä +kärsiä yhteiskunnallisen rangaistuksensa, vaikkapa kaiken maailman +häpeä olisikin perhettä kohdannut. Äiti, sisaret, hän itse — kaikki +he olivat saaneet voimia kantamaan sitä onnettomuutta, ja isä olisi +palannut sielu puhdistettuna, kun hän sitä vastoin nyt — niin kukapa +sen nyt tiesi? Oli niin vähä, niin tuiki vähä toivoa. Tuo rajaton +halpamaisuus! Ja sitten vielä tuo arkailematon tunnottomuus: »Kaunis +ilma ukkosen perästä, herra asioitsija...» + +Ja lopuksi — olikohan hän yksistään isän tähden ojentanut kätensä +Amalielle? Eipä suinkaan. Hän oli ollut pahojen voimain vallassa. +Rahaperkele oli lumonnut hänet: kauppasi tulee menestymään, ja saat +viettää hauskaa elämää seuroissa ja matkoilla. Ja hänen omansa +veressään oli vielä ollut kiihtymys, joka päivä päivältään yltyi, +kun Amalie hänen käyntinsä perästä usein kävi puodissa ja puolittain +viattomalla, puolittain mietityllä antautumisellansa — — oi, hän ei +jaksanut sitä ajatella. Kaikki nämä seikat — isä, rahat ja se muu — +olivat panneet, hänen ajatuksensa sekaisin, kunnes häntä pyörrytti ja +hän unohti itsensä. + +Ja nyt hän oli löytänyt itsensä jälleen — tänä päivänä, juuri nyt +Marien nähdessään; samalla hetkellä, kun heidän katseensa kohtaisivat +toisensa, huomasi hän onnettomuutensa koko laajuuden. + +Ja nyt täytyisi hänen kulkea kosto kintereillään läpi elämänsä. + +Tornin kello löi kolme. + +»Jospa vain voisin, nukkua!» hän rukoili. + +Vihdoin uupuivat aivot toiminnassaan, silmät hämärtyivät. Ehdottomasti +hän risti kätensä ja katsoi taivaalle, niinkuin hän lapsuudesta saakka +oli tottunut tekemään; mutta kädet vaipuivat alas ja silmät ummistuivat. + +Hän eli niin väsynyt, niin hervaantunut, niin välinpitämätön kaikesta +ja kaikille. + +Eikä hän kuitenkaan voinut nukkua. Jostain puutarhasta tai muualta — +tuolta kaukaa — kuului pitkiä, pehmeitä huiluntapaisia ääniä: »Sy—i +hy-i!» + +Hän nousi ja sulki ikkunan, heittäysi takaisin vuoteelleen ja veti +peitteen ylleen. Oi, kunpa vain voisi nukkua, _nukkua_! + + + + +X. + + +Pienessä kodissa Satamakadun varrella makasi sairas kanslianeuvoksetar +hienolla valkoisella vuoteellaan ja neuloi — hän oli aina työssä käsin. +Ja sormien työskennellessä puikkojen kanssa kiersivät ajatukset kaikki +nurkat talossa, kulkivat kaupungilla teurastajalla ja leipurilla, edes +ja takaisin noita tuhansia teitä, jotka muodostavat yhdys-siteen kodin +ja ulkomaailman välillä. + +Sen apujoukon avustuksella, joka hänellä oli lapsissa, naapureissa, +pesijättäressä, puunhakkaajassa, käsityöläisissä ja kauppiaissa, jotka +joko suullisesti tai välillisesti saivat hänen käskynsä, hallitsi hänen +johtava tahtonsa ja järjestävä kykynsä niin sanoakseni päivin ja öin +kodin pientä valtakuntaa. + +Niitä on naisia, joiden mielenpuhtaus ja kärsimiskyky näyttää +kohottavan heitä ylemmäksi muita, ja kyky uhrautua muiden eteen ja +lohduttaa, auttaa, huolimatta omista kärsimisistä ja taisteluista, +on kuin heidän sielunsa voimia virkistäisi taivaallinen kaste, joka +valmistaa heitä ja antaa katseelle ylevyyden loisteen. + +Rouva Bang oli näitä naisia. + +Mutta kaiken sielullisen kauneutensa ohella oli rouva Bang myöskin +älykäs nainen, joka ymmärsi hyväkseen käyttää talon ystäviä, milloin +hänen rakkaittensä menestys oli kysymyksessä: Tohtori Klaster ja rouva +Hangin serkku, Möller-vanhus, ja useat muutkin tiesivät kyllä kertoa, +kuinka hienotunteisesti hän ymmärsi käyttää ystävien apua miehensä +taivuttamiseksi paremmalle teille. Tässäkin suhteessa oli työ hänellä +apuna. + +Säännöllisesti kolme kertaa päivässä — aamulla, päivällisen aikaan ja +illalla — tuli kanslianeuvos hänen luokseen ja uhrasi hänelle joka +kerta säännöllisesti viisi minuuttia. Nämä hetket käytti hänen vaimonsa +yksinomaan hänen käännyttämiseksensä silmien rukoilevalla katseella ja +Jumalan sanalla, ja hänen puheessaan väräjöi sielun hellittämätön toivo. + +»Em—m! Kello näkyy jo tulevan paljon», huomautti kanslianeuvos +tavallisesti aina, niiden viiden minuutin kuluttua. + +Mutta käännettä, josta rouva Bang aina puhui, ei tapahtunut; +päinvastoin, vanha herra ei ainoastaan ottanut takaisin koko entisen +jäykän kanslianeuvosryhtinsä, vaan vanhat tapansakin viettää iltansa +ystävien seurassa. + +Kovin tuskallista, mutta samalla niin liikuttavaa oli Jörgenistä +ajatella, että äiti yhä makasi rukoillen ja odottaen käännettä. Oi +— »ken kokemusta kokoo, koko tuskaa.» Mitäpä hän voittaisi muuta +kuin tuon katkeran kalkin: Jumala ei kuule minua. Ja kuitenkin — +kenpä tiesi? Elihän äiti taivaallisten henkien yhteydessä ja kokosi +kaiken voimansa elääkseen »todellisuuden ulkopuolella». Ehkäpä hänen +rukouksensa saisivat ihmeitä aikaan. + +Toisinaan tämä sairas vaimo kuitenkin menetti kärsivällisyytensä ja +hänen mielensä joutui kuohuksiin miehensä tähden. Hän saattoi silloin +kohoutua kyynäspään nojaan, rypistää mustat kulmansa, kiinnittää tummat +silmänsä mieheen ja aivan valkeana kasvoiltaan sanoa: »Bang, missä on +omatuntosi?» + +Kun hän eräänä iltana Bangin palatessa klubista taas teki tämän +kysymyksen ja vavisten tuijotti häneen, vilkasi Bang häneen +närkästyneen katseen: »Eh, pieni nuhdesaarnako?» + +»Ei, Bang, sinä tiedät, etten minä pidä nuhdesaarnoja; mutta sinun +tulee tietää, että sinä olet huono puoliso ja isä.» + +Siinä hän makasi miettien kuinka saisi talousrahat riittämään; +syntymäpäivänänsä hänellä ei ollut rahaa suklaatiin lapsille, eikä +hän tahtonut valituksilla sitä päivää mieheltänsä synkistää; Martan +täytyi käyttää nukkavieruksi kulunutta puseroa, jossa hän ei voinut +kadulla näyttäytyä, puutetta oli kodin joka nurkassa. Ja mies saattoi +joka ikinen ilta käydä juoma- ja peliseuroissa... ei hän itsensä +takia siitä puhunut, hän jaksoi kyllä kestää; mutta että lasten piti +nähdä puutetta, tuntea mielikarvautta ja seisoa tässä vuoteen ääressä +kyynelsilmin... + +Halveksiva olkapään kohautus: »Sinä olet hermostunut, Elise.» + +»Niin, hermostunut olenkin, en tahdo kieltää sitä, mieleni on +_kuohuksissa_, olen _loukkaantunut_ sydämeni syvimmässä ajatellessani, +kuinka sinä palkitset... kuinka _voit_, kuinka voit näin käyttäytyä?» + +»Palkitsen?» Hänen epäselvät ajatuksensa alkoivat kiitää edes ja +takaisin. »Kyllä meistä toinen on palkinnut... meistä toinen, joka +nuoruudestaan asti on saanut harjoitella osottamaan suvaitsevaisuutta +toiselle.» + +Hänen kasvonsa kävivät entistään valkeammiksi; hän ymmärsi kohta +miehensä tähtäävän polttavaa kohtaa hänen elämässänsä, sitä, joka +oli peitetty maailman silmiltä, mutta ikuisesti kirveli hänen omissa +ajatuksissansa. + +»Bang!» puhkesi hän sanomaan. »Sinä kohtelet minua pahoin. Minä olen +liian heikko puolustautuakseni.» Hän hengitti syvään ja jatkoi sitten +hengästyneenä: »Muutoin tahdon sanoa sinulle, etten ensinkään ajatellut +itseäni, en minä mitään palkkiota tahdo, en mitään; mutta lapsesi... +että palkitset Jörgeniä niinkuin teet, se on _tunnotonta_.» + +»Mitä minä olen rikkonut Jörgeniä vastaan?» + +Hän ei päässyt ääneen kohta; hän pyyhki vapisevalla kädellä otsaansa ja +sulki silmänsä kuin kootakseen ajatuksensa. + +»Sinä tiedät hyvin», sai hän vihdoin sanotuksi matalalla äänellä kuin +itsensähillitsemisen pakosta, »sinä tiedät hyvin, että Jörgen on mennyt +naimisiin Amalien kanssa voidakseen olla meille tukena.» + +»Ja entäs sitten? Eikö pojan velvollisuus ole olla vanhempiensa tukena, +kun olosuhteet...» + +»Jörgen on onneton», sai hän vielä sanotuksi. + +»Ooh — avioliitossa oppii pian alistumaan ja taidon tulla toimeen +elämässä.» + +Hänen voimansa loppuivat, kädenliikkeellä hän ilmaisi, ettei hän enää +jaksanut puhua. + +»Sinä olet hermostunut», alkoi mies taas. »Nuku hyvin ja lepää +väsymyksestäsi aamuun. Hyvää yötä!» + +Tällaisen yöllisen taistelun perästä hän voi maata unetonna, kunnes +päivä valkeni, hapuillen nenäliinallaan ja kärsien päänkivistystä. +Mutta vihdoin viimeinen taistelun loppupäätös oli kuitenkin aina +huokaus hänen omasta kärsimättömyydestänsä, ja sitten laskeusivat kädet +ristiin palavaksi aamurukoukseksi. + + * * * * * + +Lapsiinkin nähden oli kanslianeuvos hiukan arka ja epävarma, heidän +silmänsä ikäänkuin vaivasivat häntä. + +Kerran, muutamana sunnuntaina, kun Anna oli kotona ja Jörgen ja +Amaliekin olivat siellä käymässä, sattui että molemmat sisarukset, +Amalie ja Emil, katselivat muuatta kuvalehteä, joka oli arkituvan +pöydällä. + +»Kuinka hirveätä noiden muurien sisällä lienee!» huudahti Anna. + +»Isä, sinä kerroit kerran jotain tuollaisesta laitoksesta», puuttui +puheeseen Martta. + +»Mikä kuva se on?» hän veti lehden luokseen ja tirkisti kuvaa +likinäköisillä silmillään. »Niin», virkkoi hän ja työnsi lehden luotaan. + +»Siellä kai on rautaristikot kaikissa ikkunoissa?» kysyi Amalie. + +»On siellä.» Hän nousi ja pani kiinni takkina napit. + +»Ja tuo kirkko sitten!» jatkoi Martta. »Katsokaa — kaikki nuo kasvot, +jotka kurkistavat kopeistaan? Minusta näyttää, että muutamilla niistä +on puolinaamiot.» + +»Saattaa olla... mutta minun täytyy nyt lähteä, minä lupasin näet +valtuusmies Jensenille, että auttaisin häntä muutamassa työssä.» + +Tyttäret katsoivat häneen. Tuo kiire, joka niin äkkiä toisinaan valtasi +hänet — isä oli väliin niin kummallinen. + +Ja aina kun isä oli näin kummallinen, katsoivat tytöt Jörgeniin, kuin +odottaen, että hän sanoisi jotain; mutta hän meni ikkunan luo ja katsoi +ulos. Pikku veli istui suu auki ihmeissään katsoen toisesta toiseen. + +Tätä sattui usein. Sisaret ja pikkuvelikin ymmärsivät, että perheeseen +oli tullut jotain raskasta, jotain, josta ei saanut puhua. Oli +kuin kaikki elämänilo olisi karkotettu heidän piiristänsä, synkkä, +onnettomuutta aavistava kysymys oli kaikkein katseessa. + +»Mitä se on?» kysyi äiti kammarista. »Tehän olette niin äänettömiä.» + +Jörgen meni sisään hänen luokseen. + +»Kuinka teidän laitanne on lapset», jatkoi äiti; »minusta te kaikki +olette niin kummallisia.» + +»Isän kun piti mennä Jensenille», kuului raukea vastaus. »Niin hän +tulee myöhään kotiin.» + +Hän oli ääneti hetken aikaa. »Laula meille hiukan, Jörgen! Joku laulu, +virsi — mitä tahdot.» + +»Ei minua haluta, äiti.» + +»Mutta jos oikein kauniisti pyydän —? Oma virteni, sinä tiedät.» + +Jörgen puristi hänen kättään. + +»Nythän on sunnuntai, enkä minä koskaan pääse kirkkooni», virkkoi äiti. + +Jörgen meni pianon luo, näppäili muutamia sointuja ja lauloi sitten: + + »Lausu sielullen taas, Jesus, että olet rauhanain + Kesken elon taistelojen, rajuilmain raivoisain? + Lausu taas kun surun aallot kuohuin käyvät rajusti. + Että se, mi olet ollut, vielä olet ijäti. + + Lausu, että olet sinä totuus, tie ja elämä, + Että ken vain sinuun uskoo, hän on ijät elävä. + Ynnä että äänes hänet vihdoin herättävä on + Ja hän luonas olla saapi — mikä riemu verraton!» + +Kun Anna ja Martta kuulivat, että äitikin lauloi mukana, yhtyivät hekin +virteen. + + »Lausu, että aivan kaikki tiedät pääni hivukset, + Kaikki puutteheni huomaat, kaikki hädät havaitset, + Että olet kärsinyt ja kiusattu, ja oikeaan + Aikaan auttaa voit siis niitä, joita vielä kiusataan. + + Lausu kaikki, minkä lausuit ennen täällä ollessas? + Että autat mielin, olet uskollinen, voimakas; + Lausu se, kun kirkas päivä paistaa hellin hymyten, + Vaan myös, milloin pilviin peittyy se tai menee maillehen! + + Lausu, milloin vierii vuodet, päivät, hetket, että on + Tykönäsi, taivaan Herra, aika aina muutteeton! + Aina myös kun uuden päivän aamurusko koittaapi, + Lausu, että joka aamu uusi on sun armosi! + + Lausu taas, oi, yhä lausu tämä tärkein asia, + Että anteeks annat synnit, puhdistat mun vioista, + Että vuorta vahvempana kallis rauhanliittos on! + Lausu oi, yhä lausu nyt ja kun käyn kuolohon!» + +Emil, jota liikutti kuulla sairaan äitinsä laulavan, oli mennyt vuoteen +luo. Siinä hän nyt istui kyyneleet silmissä pidellen äitiä kädestä. +Laulun loputtua tulivat toisetkin kamariin. + +»Kiitos!» nyökkäsi äiti. »Sain siis kumminkin olla kirkossa.» + +Lasten oli häntä niin sanomattoman sääli; hyvin he huomasivat, että +tauti hänen elämäänsä hivutti. Mutta hän oli kaunis kärsimyksessään, +silmät voivat loistaa niin omituisesti mustien kulmien alla, he +tunsivat kaikki niistä säteilevän suuren, puhtaan äidinrakkauden, +siunauksen; se vaikutti kuin lämmin syleily, joka yhdisti heidät ja +antoi voimia kestämään paljon. + + + + +XI. + + +Mitäpä tässä muuta taisi, kun lyödä rystäät pöytään ja käydä käsiksi +elämään sellaisena kuin se oli, oli Jörgen sanonut itselleen häiden +jälkeen. + +Hän oli etsinyt lievitystä rasittavassa työssä, oli huvitellut +lauluseurassa, voimistellut metsästysseurassa, ylvästellyt siinä +tietoisuudessa, että hän nyt oli »veroa maksava kaupungin porvari», oli +heittäytynyt kummallisiin riitoihin ja kirjoittanut Folkebladetissa +kaasusta ja katuojista. + +Mutta vastamäkeen käynti oli niin vaikeata. + +Ei siksi, että Amalie oli taipumaton, kaukana siitä: mutta hän oli niin +tavattoman vähäpätöinen, niin lapsekkaan hyvä. Tuskin kuukauttakaan +hän oli elänyt hänen kanssaan, kun hän jo tunsi joka sopen hänen +aivoissaan: Jos ihmisen ajatusvoima riippui sähhön vaikutuksesta +— niinkuin hän jossain oli lukenut — niin, kyllä hänen aivojensa +»hemisfeereissä» oli aivan vähän valoainetta. Päivä päivältä samat +puheet hänen ystävättäriensä hatuista, samat sanat samoista asioista. +Ja sitten hän oli niin unteloinen, puolet päiviä hänen pyöreä, pieni +ruumiinsa venyi amerikalaisessa soututuolissa, jonka istuimeen jo tämän +lyhyen ajan kuluessa oli tullut pyöreä syvennys, kuin olisi siinä +maannut iso, raskas kuula. + +»Hiisi vieköön, heristele itsesi kerrankin virkeäksi, Amalie!» pääsi +yhtenä päivänä Jörgenin suusta. + +Sen perästä Amalie muutamina päivinä oli hyvin toimelias, hääri +kyökissä rouva Lundin tai äitinsä kanssa, mutta vaipui sitten taas +tavanmukaiseen laiskuuteensa. + +Sen pienen, rakennuksen toisessa päässä olevaa huoneen, josta hän +kirkkaina aamuina etäällä metsän takaa näki merta, ja jossa kuu illoin +myötätuntoisesti hän hyväili, hän oli laittanut itsellensä somaksi +työhuoneeksi, jossa kumminkin käsi hyvin vähän voi työskennellä mutta +ajatus sitä enemmän. Usein aamuisin hän seisoi siellä ikkunan ääressä +katsellen »Sigyn» höyrylaivaa, joka kulki Jyllantiin. Silloin väikkyi +hänen silmissään mitä kummallisimpia näkyjä, näkyjä, jotka kauan +pysyivät aamun rusohohteisessa ilmassa. + +Mutta saattoipa silloin sattua, että Amalie tuli hienossa aamupuvussaan +ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja hiipi lähelle häntä. + +Hänen kodissaan oli päivin hyvin hiljaista. Ainoastaan kun karavaani +Fiskergadesta saapui, tuli pöly liikkeelle huoneissa. Rouva Konge +liikkui huoneissa kuin kevyt ilmanhenki, hän puhdisti pois pölyn, +järjesti uutimia ja asetti paikoilleen, sillä välin, kun molemmat +pitkät Lundit syödä natustelivat ruokahuoneessa, kyökissä ja +arkituvassa ja silloin tällöin asettuivat ikkunan luo ja nyökkäsivät +ylhäisesti kadulle. Herra Konge venytteleikse sohvassa ja koetti +ärsyttää Mallen kekseliäisyyttä iloisuuden elvyttämiseksi, sillä ukon +mielestä oli hänen luutnantistansa tullut sellainen hidas ja ikävä +kotikoiran vötys. + +Niin, arveli tähän soimaukseen kerran Jörgen, minkäpä sille nyt taisi, +ettei ollut Olli-enon elämäniloa, niinkuin monella muulla. + +Olli todisti sen hyväksi sen elämänilon — se oli niin hemmetin hyvä, +uk, uk, uk! Juuri naulalleen vaikka teilaa minut, uk, uk, uk! + +Olli sylkäsi mielellään tuollaisen mielenpurkauksen perästä, meni +sylkiastian luo ja läiskäytti siihen suun täydeltä ruskeaa nestettä, +joka pyryytti hiekan ylös ilmaan — ikäänkuin säikähdyksestä nesteen +paljoudesta — jonka jälkeen hän kääntyi, pyyhkäsi suutaan, katsoi +toisesta toiseen ja laski kurkustaan uusia kulahtelevia: »Uk, uk, uk!» + +Apeksi tultuaan muuttui Ollin käytös jokseenkin rehenteleväksi, ja +hän käyttäysi käskevästi kirjakauppiaan kodissa. Olihan hän rouvan +isä, joka tyttärelle myötäjäisiksi antoi 35,000 kruunua, ja toimitti +heille komean kodin, olihan hänellä siis oikeus olla hiukan pönäkkänä +Mallen tuvissa. Mitäpä hän, luutnantti, osaltaan olikaan tuonut +»yhtiöön»? Tyhjän huoneuston ja puodin, josta hän maksoi paljon enemmän +ulostekoja, kun kukaan ihminen aavistikaan. + +Milloin Olli-enon puheesta kuului tällaisia ajatuksia ilmaisevia ääniä, +tuntui nuoresta, lämminverisestä miehestä kuin kihinää hiusjuurten +ympärillä. + +Sunnuntaisin meni Jörgen usein maalle, jonnekin metsästysyhdistyksen +piiriin, jonka valittu päällysmies hän oli. Siellä, mailla ja metsissä, +jossa pyssyt pamahtelivat ja sai juosta itsensä uuvuksiin, saattoi +hän tulla mitä iloisimmalle tuulelle ja innolla ja halulla ottaa osaa +metsästykseen. + +Tai käveli hän ulos ystävänsä, Niilo Erhardtin luo maalla (Amalie +ei koskaan tahtonut tulla mukaan — »ne talonpojat!») hänen raittiin +pikku vaimonsa ja muiden nuorten kanssa keskustelemaan ajan henkisistä +riennoista: naturalismista kirjallisuudessa, Björnsonin ja Ibsenin +viimeisten kirjain sisällyksestä y.m. Hän ei koskaan lähtenyt Niilo +Erhardtin kodista tuntematta, että hän vei jotain hyvää mukanaan tästä +somasta, onnellisesta talonpoikaiskodista. + +Mutta kun hän sitten tuli kotiin, usein sydämensä syvyydessä toivoen +voivansa istuutua Amalien luo puhumaan hänen kanssaan päivän +tapahtumista, niin saattoi sattua, että hän löysi Kongelaiset ja joukon +heidän ystäviänsä mukavasti ajoittuneina hänen pitkän ruokapöytänsä +ympärille, mässäten kaakkoja, viiniä ja punssia ja puhuen yhteen +ääneen... »Ohoi? Tuollahan tulee vävypoikakin! Tulepas tervehtimään +vieraitamme! Nämä ovat tuttaviani, kauppias ja laivuri ja heidän +vaimonsa... Malle, tuo lasi miehellesi, että saadaan kieltä kastaa ja +laula sitten asia säestyksellä kääresyltylle!» + + * * * * * + +Oi, tätä kotia! + +Nyt hän melkein vuoden umpeen oli kestänyt tätä elämää Amalien kanssa, +ja tämän ajan kuluessa hän oli tehnyt sen huomion, että karavaani +— tai ainakin osa siitä — ainakin seitsemän kertaa viikossa oli +käynyt katsomassa Amalien keinuja ja kuunnellut hänen lapsekasta +lörpötystänsä, hänen täytyi kuunnella Olli Kongen pistosanoja +ja nuhteita, oli nähnyt hänen rasvaisten saappaittansa jälkiä +huonekalujensa päällyksillä, ja uuninreunalla, mällinjätteitä ja +sikarinpätkiä ja isoja, ruskeita täpliä sylkiastioiden kirkkaalla +messingillä — oi tätä elämää! Niin lohduttomana, kerrassaan +epätoivoisena oli tulevaisuus hänen edessänsä. + +Möller mietti. Tämä hiljainen herra, joka lihottavien silmiensä ja +herkkätuntoisten rumpukalvojensa avulla pääsi kaikkien ihmisten +salaisuuksien perille, oli jo aikoja sitten päässyt selville kaikista +Jörgenin salaisuuksista ja asteli nyt pienessä, yksinäisessä kodissaan +— muuan pieni puutarhurin talo Storgaden portin ulkopuolella — ja repi +sankkaa, harmaata tukkaansa. + +»Rakas rouva Bang», puhkesi hän sitten kerran puhumaan istuessaan +kanslianeuvoksettaren vuoteen ääressä, »asiat eivät ole hyvin poikanne +kodissa.» + +»Kai se on Marie Römer?» + +»Niin on.» + +Kanslianeuvoksetar huokasi. »Ettekö te voisi vähän rohkaista, te ja +Niilo Erhardt? Jos koettaisitte liittoutua yhteen te kaksi?» + +»Mahdollisesti.» + +»Lähettäkää Niilo Erhardt tänne minua luokseni; tahdotteko?» + +Rouva Bang ymmärsi, että hänen oli hankittava uusi apujoukko. Tässä +oli hyvää tarkottava viekkaus otettava palvelukseen, miehen ja naisen +viekkaus. + +Rouva Kongekin kutsuttiin. + +»Meidän lapsemme eivät ole onnellisia.» + +Kyynel vierähti kauppiaan rouvan poskelle. + +»Minä koetan tehdä voitavani taivuttaakseni poikani mielen Amaliehen — +tahdotteko tehdä saman tyttärenne suhteen?» + +Rouva Konge ei tiennyt mitä tehdä. + +»Teidän on koetettava saada hänet hoitamaan kotiaan ja talouttaan.» + +»Hänhän on lapsi.» + +»Niin, mutta hän ei saa siksi jäädä. Elkää te hoitako taloa hänelle, +se on synti kerrassaan. Itse hänen tulee se tehdä, hänen tulee tuntea +velvollisuuksiensa vakavuutta.» + +»Suokoon Jumala, että hän voisi!» + +»Auttakaa te häntä alulle. Te, joka kodistanne pappilassa kyllä tiedätte +kuinka taloa on hallittava. Auttakaa häntä tolalle ja auttakaa +eteenpäin.» + +Rouva Konge lupasi tehdä kaikki, mikä hänen voimissaan oli. + +»Oi niin!» huokaili hän katua alas kulkiessaan. Olihan hän lakkaamatta +sanonut siellä kotona, että Amalieta oli totuttaminen käyttämään +käsiänsä ja hyviä taipumuksiansa! + +Möller ryhtyi kohta tehtäväänsä. + +»Sinä et ole oikein terve, Bang: sinun pitäisi matkustaa jonnekin.» + +Matkustaa? Niin, kuinka hartaasti hän halusi päästä tästä, vaikka +vähäksikin aikaa, päästä aurinkoon ja vapauteen ja vetäistä pari +siemausta raitista ilmaa muilla seuduilla. + +»Kyllä minä kaupan hoidan», tarjoutui vanhus. »Mutta elä matkusta +Vejleen. Elä tee sitä, Bang, jos tahdot minun neuvoani seurata.» + +Jörgen kiersi viiksiään ja katsoi häntä syrjästä. »Ota vaimosi mukaan +ja mene Himmelbjærgetille pariksi viikkoa», esitti vanhus. »Eihän +se tosin ole seitsemäs taivas, johon tulet; mutta ehkäpä kumminkin +virkistyt kun pääset puhtaaseen ilmaan.» + +Nuori mies seisoi äänetönnä miettien vanhuksen sanoja. + + * * * * * + +Sitten muutamana tyynenä toukokuun aamuna hän sääli vaatteita +matkalaukkuun ja läksi laivalla — sillä, jota hänen katseensa kymmenet +kerrat oli seurannut merelle. + +Amalie ei ollut mukana, eikä hän ollut sanallakaan häntä mukaansa +mairitellut. Hän oli tuntenut, että jos mieli hänen palata, +voimistuneena miehenä, niin oli hänen meneminen yksin. + +Ja voimistuneena miehenä hän _tahtoi_ palata. + +Kummallinen tunne, joka voi ihmisen vallata, kun seisoo laivan kannella +katsellen, kuinka kotoiset paikat silmistä hälvenevät. Eikö tosiaankin +hänen rintaansa ahdistanut siinä kiikarilla tähystellessään kattoa, +jonka alla Amalie nyt istui yksin, niin yksin — — + +Mutta eihän voinut muutoin ollakaan. Ehkäpä ilo olisi sitä suurempi +hänen palatessaan. Kaksi käsivartta: »Tässä olen taas — mies, joka on +ollut hieman lähempänä taivasta kuin arkiaikoina, ja joka nyt tahtoo +koettaa luoda uuden onnen kotiimme!» + + + + +XII. + + +»Toukokuu puhkeavine lehtineen ja välkkyvine kastepisaroineen...» + +Puh, kuinka lämmin nyt oli — melkein kuin juhannuksen aikana? Kumminkin +niin raitista niin ihanaa! Hän saattoi kerta kerraltaan aukoa suutaan +ja sieraimiaan ja syvin siemauksin täyttää rinnan happoisella +metsäilmalla. + +Useita päiviä hän ratkeili Vejle-seudun metsissä. Etsien rauhaa ja +lepoa oleili hän mieluimmin yksinäisissä laaksoissa, joissa hän voi +loikoilla viheriässä ruohossa ja katsella metsävuohia ja pikkulintusia. + +Mutta ilmassa ei ollut rauhaa, oli kuin tuulen hengessä olisi ollut +jotain liikkeeseen kiihottavaa, mieltä paisutti epämääräinen odotus, +aavistus, joka hänessä synnytti tuhansia levottomia tunteita. + +Mitä olivat nuo väikkyvät vilahdukset hänen mielessään, vilahdukset +jostain, joka oli ja ei ollut, muistoja kuin toisesta olemassaolosta, +pilkahdus onnesta, joka odotti päivien ja öiden peitteen takana? + +Aikaisemmilta ajoilta hän tunsi tämän rauhattoman levottomuuden, tämän +tuskallisen ilon, joka ojentausi jotain _tulevata_ kohti. + +Saattoi tapahtua, kun hän oli heittäytynyt jollekin varjoiselle +paikalle, että käsi tapaili povitaskua ja katse vakoillen kulki +puunrunkojen ja pensaiden välitse. Omantunnon hieman aristellessa, joka +kumminkin vain enensi hänen salaisen puuhansa viehätystä, otti hän +esiin piirustuskirjansa ja kääri auki pienen silkkipaperin. Ja sitten +hänelle koitti juhlahetki, muuan niitä rikkaita, jolloin puhtaiden +unelmien ilo hänet täytti. Täällä hän häiritsemättä voi upottaa +olentonsa hänen olentoonsa, voi nähdä hänen silmiensä loistetta, kuulla +hänen ääntänsä, joka meni hänen lävitsensä kuin väräjävät ooboen +sävelet. + +Ja ymmärtävä luontoäiti kaareili hiljaisuuttaan hänen ylitsensä, +linnut tulivat esiin oksilla, panivat päänsä kallelleen ja tirkistivät +iloisina alas, puut löyhyttelivät vilpoisuutta lehvillänsä ja aurinko +hymyili välähdellen vasta lehvittyneiden oksien välitse hiljaiselle +kuvanpalveijalle. + +Muutamana iltapäivänä hän päämäärättä maleksi pyökkimetsässä. Mitä hän +tahtoi? Miksi hän kuleksi täällä rinta paisuneena ja kiusasi itseään +ajatuksilla, joita hän ei saanut ajatella? + +Hänen tarkoituksensa ei laisinkaan ollut tulla Vejleen; mutta sattui +siten, että hän matkalla kävi tervehtimässä lapsuudenystäväänsä, Kaarle +Brunia, joka nyt oli maisemamaalari ja asui Aarhusissa, ja kun tämän +ystävän juuri piti tehdä matka Koldingiin, niin Jörgenin halutti lähteä +mukaan. Ja nähtyään Kaldingin, tuntui hänestä, että hänen myöskin piti +saada nähdä kauniin Vejleseudun. Hän ei katunut, että hän matkalla oli +avannut sydämensä ystävälleen ja kertonut hänelle suhteestaan Marie +Römeriin, sillä Kaarle Brun oli uskollinen luonne, joka osasi säilyttää +salaisuuden. + +Hän kääntyi muutamalle kapealle polulle ja astui länttä kohti. +Haaleanvehreiden lehvien yli kimalteli aurinkoinen taivas, tuossa +surisi siipiä, täällä nuokkui kukkanen, ja joka puolelta soi viserrystä +ja liverrystä viheriöistä latvoista. »Elvy elämään uudestaan, ole nuori +ja iloinen!» soivat metsästä tuhannet äänet. + +Pyökkipuusta oli oksa katkennut ja pudonnut kahden pensaan väliin polun +poikki kyynärän korkeudelle maasta. + +Suu meni hymyyn viiksien takana. »Sinä et pääse tästä yli.» — +»Enköhän?» — Hän peräytyi pari askelta, rypisti kulmansa ja pani +juoksuksi — yks kaks hän oli yli. Hän kääntyi, vilkasi oksaan ylpeän +katseen ja astui eteenpäin. + +Oi, noita iloisia lintuja, tuota raitista, happoista ilmaa... kas +_tuolla_, kas _tuolla_! Hän kumartui ja tähysteli muutaman oksan alta +valkoista päivänvarjoa alhaalla laaksossa. Juuri samassa hän huomasi +mielessään omituisesti kiihottavaa aaltoilemista. Hän kumartui ja +vääntelihe, harmistui estäville oksille, tirkisti ja tirkisti mutta +poissa se vaan oli. + +Ehdottomasti hän astui pari ravakkaa askelta sanajalkojen ja +vadelmapensaiden sekaan, mutta seisattui äkkiä ja pää teki sekavan +liikkeen. Olihan hulluutta sitä mahdollisuutta ajatellakaan... + +Samassa hänen silmissään vilahti tummanpunainen hame, ja kuohahti +uudestaan. Vastustamattoman vaikutuksen pakosta hän ohjasi askeleensa +jyrkkää rinnettä alas ja saapui kohta mäkeä kiertävälle polulle. + +Missä hän oli? + +Hän kiirehti kulkuaan ja tuli muutamassa käänteessä avonaisella +paikalle, jossa auringon häikäisevä valo paistoi solakkaan, suoraan +naisen selkään. Sydän paukutteli hänen rinnassaan, silmät tuijottivat — +— nyt hän jo oli aivan lähellä naista, mutta ei nähnyt hänen kasvojaan +päivän varjolta. Nyt näki jo — hän oli vaaleaverinen — ja sitten tuo +varma, kaunis käynti, joka vaikutti kuin tahdintarkka soitto. + +Säikähtyneenä käänsi nainen kasvonsa häneen ja astui syrjään. + +Mutta silloin hänen kiihoituksensa äkkiä hälveni, oli kuin häntä olisi +kasvoihin lyöty kylmällä, märällä vaatteella. + +»Pyydän anteeksi, neiti», hän sanoi nostaen lakkiaan; »minä luulin +teitä — — muutamaksi tuttavakseni.» + +Hän esitti itsensä ja sai tietää, että nainen oli rouva Hahn; muutamien +minuuttien kuluttua he jo vilkkaasti keskustelivat metsästä ja seudusta. + +Aukosta metsässä näkyi etäältä nummelta kirkko. Tunsiko rouva sen? +— Kyllä hän sen hyvin tunsi; se oli muuan hänen lankonsa kirkkoja. +Juuri sinä samana päivänä hän oli pistäynyt Ödumin pappilassa, mutta +sekä hänen lankonsa, tämän äiti ja eräs nuori neiti, joka oli heidän +kodissaan, olivat menneet Silkeborgille Himmelbjaergetille, jossa +heillä oli aikomus viipyä viikon loppuun. + +»Sehän oli ikävätä!» Jörgen oli hetkisen ääneti. »Onko lankonne jo +vanhempi mies?» + +»Ei ole, hän on nuorempia pappeja — leskimies ja hänellä on pieni +tyttö... katsokaapas tuota metsävuohta tuolla!» + +He katsoivat hetkisen eläintä, joka seisoi pää kohotettuna ja ikäänkuin +nuuski ilmaa. + +»Onko se nuori neiti ehkä tyttären opettajatar?» kysyi hän vihdoin ja +sytytti sikarinsa. + +»Ei, tyttö on vasta neljä, viisi vuotias... katsokaa, kuinka se +keikailee!» + +»Onko hän sukua papille?» kysyi Jörgen edelleen ja katsoi sikaria +koettaen saada sen syttymään. + +»He ovat serkukset.» + +»Ooh — vai serkukset!» + +»Niin... kas, nyt se kääntyy ja kiitää tiehensä!» Hän seurasi +silmillään eläintä pyökkimetsään. + +Keskustelu seisattui. »Hm?» Ikäänkuin kuitenkin jotain sanoakseen kysyi +Jörgen oliko tyttönen hyvin kiintynyt siihen nuoreen neitiin. + +»On hän, riippuu hänessä kuin äidissään. Neiti Römer onkin oikein +herttainen ja hyvä tyttö, sivistynyt tyttö, koko pappila on hänen +tultuaan muuttunut valoisommaksi, vaikka hän on luonteeltaan vähän +hiljainen. En tiedä kuinka se on», puheli rouva, »niitä on nuoria +tyttöjä, jotka tanssisalissa näyttävät niin pieniltä ja vähäpätöisiltä, +mutta täyttävät niin paljon kodissa.» + +Niin, siinä oli Jörgen hänen kanssaan aivan yhtä mieltä. + +Rouva katsoi kelloaan ja teki hämmästyneen liikkeen: »Minun täytyy +lähteä!» + +Jörgen heittäysi nurmirinteelle. Mutta hän ei voinut maata, ei istua, +eikä kävellä. + +Vielä samana iltapäivänä hän kulki Silkeborgiin vievää tietä ja illalla +hän odotteli laiturilla, kun »Hjejlen» tulla tuprusi tuoden matkustajat +Himmelbjaergetiltä. + +Pettyneenä ja väsyneenä hän meni hotelliin ja valvoessaan yöllä +vuoteellaan päätti hän seuraavana päivänä matkustaa tiehensä, hän ei +tiennyt mihin, mutta pois vain täältä. + +Mutta kun aamuaurinko punasi ikkunoiden sälekaihtimet, kiihtyi +tuska rinnassa uudestaan ja ärsytti tunteet ja ajatukset uudestaan +hermostuneeseen jännitykseen. Ilma oli niin ihanata, metsä oli +sinertävän hämärän peitossa, vedenkalvo kimmelsi. — Tuhat tulimmaista, +lähtisikö näin! + +Hän meni alas rantaan ja astui veneeseen. + +Keulassa hän seisoi ja hengitti levottomasti; koti muistui taas äkkiä +mieleen ja puristi tuskallisesti sydäntä. Mutta nämä tunteet hukkuivat +kohta toisiin. Sydän jännityksessä, mieli epämääräisen odotuksen +valtaamana ja vähintäkään huomaamatta ympäröivää luontoa hän seisoi +katsellen siihen suuntaan, josta Himmelbjaerget tulisi näkyviin. + +Tuossa se olikin? Kuin voimakkaasti esiintyvä motiivi kaukaa soivassa +voitonhymnissä kohosi huippu muistomerkkineen laakson yli, loistaen +puhtaimmassa aamuvalossa. Sydän alkoi kovasti sykkiä, ja rinta paisui +rohkeudesta. + +Laiva tuli laituriin ja matkustajat menivät maihin. Hän silmäili +oikeaan ja vasempaan, tähysteli jokaista naista, tuijotti tietä +pitkin... + + * * * * * + +Ja Himmelbjaergetillä tapahtui sitten se, jonka hän hyvin tiesi olevan +hullusti; se, että hän näki hänet jälleen. + +Hän istui H.C. Andersenin penkillä katsellen laaksoon. Samassa kun +Jörgen rinteellä huomasi valkoisen niskan, posken ja leuan hienot +piirteet, kiitivät sieluun kaikki tuntemisen voimakkaat tunteet ja +seisauttivat hänet siihen paikkaan. + +Hän käänsi päätänsä. Hän ei kiljahtanut hämmästyksestä, hiljainen +huudahdus vain pääsi hänen huuliltansa. Mutta Jörgen näki kasvojen +kalpeudesta ja katseessa äkkiä kuvastuvasta kauhistuksesta, että hän +joutui kovan tuskan valtoihin. + +»Täälläkö te oleilette?» virkkoi Jörgen, koettaen saada äänensä niin +hämmästyneeksi kuin suinkin jaksoi. + +Niin, hän oli tullut sinä iltana, pastori Larsenin ja hänen äitinsä +kera. + +Nyt vasta huomasi Jörgen pienen vaaleapukuisen tytön, joka jonkun +matkan päässä heistä etsi kukkia ja kanervia. + +Jörgen kyllästyi itseensä. Kuinka hän saattoikaan seisoa tässä +teeskennellen tätä typerää hämmästystä? Miksei hän rehellisesti +tunnustanut: »Marie, minä tiesin teidän täällä olevan, ja sentähden +tulin tänne, ja tässä minä nyt olen — sairas, onneton mies, joka +sisällisesti palaa poroksi.» + +»Sallitteko?» kysyi Jörgen istuutuen hänen viereensä. + +Hämmennystäkö? Ei ollut hämmennyksen jälkeäkään kumpaisessakaan. +Kumpikin istui solakkana ja raittiina, kumpikin puhui +välinpitämättömällä äänellä, joka tarkoitti sanoa: »Minua ei hämmästytä +tämä kohtaus.» Mutta kumminkin kumpikin hyvin huomasi hämmennyksen +toisessaan vaikka se viekkaasti koetti piillä välinpitämättömyyden +ja hilpeyden takana, ja se kiihottamistaan kiihotti heidän kuumeista +mielentilaansa. + +Keveät, vaaleat usvapilvet hunnuttivat nuoren pyökkimetsän leveässä +rotkossa oikealla ja sankkana teräsharmaana, pitkin, liitelevin liepein +se peitti koivut vasemmalla, mutta lampien pinta oli kuulakka ja +sieluton kuin peili, jota keveä hengitys himmentää. + +Äkkiä valui punertava valovirta läpi usvan, yli myllyjen ja +tiilikattojen Ryn asemalla — koko maisema alkoi elää ja riemuitsi: +»Aamu, aamu!» + +»Ne ovat niin omituisia, nuo väkevät valovirrat, jotka niin äkkiä +valahtavat esiin ja antavat kaikelle elämää!» puhui Jörgen. + +»Juuri sitä samaa minäkin tässä ajattelin.» + +»Tuntuu kuin se herättäisi jotain meissä, jotain, joka +vastustamattomasti puhkeaa eloon.» + +»Mutta samassa saattaa sen himmentää uusi pilvi... katsokaahan vain +tuolla alhaalla!» + +Keveä varjo kuin tuulen ajamaa savua lipui kanervikon yli ja siitä +eteenpäin veden kalvolle. + +»Päivänpaiste ja varjot, ne seuraavat toisiaan», sanoi Jörgen huoahtaen. + +»Lienee hyvä, että niin on.» + +»Olemme vain tottuneet niin sanomaan. Olemme niin mielellään hurskaita. +Mutta _tarkotammeko_ aina mitä sanomme?» + +Oli kuin näitä sanoja seuraava äänettömyys olisi kiihottanut häntä +jatkamaan. + +»Luontonne kaipaa kuitenkin aurinkoa, yhä aurinkoa», alkoi Jörgen +taas. »Sellaisiksi on Jumala meidät luonut. Varjossa meistä ei tule +laisinkaan mitään.» + +»Löytyy kuitenkin toinenkin valo, kuin se, jota te ajattelette.» + +»Te tarkoitatte valoa sydämessä. Niin, ehkäpä meistä voi tulla hyviä +kristityltä varjossa ja ehkäpä voimme saavuttaa sen »korkeamman rauhan» +josta äitini puhuu; mutta täysiverisiä ihmisiä, jotka elävät elämän +raittiisti ja voimakkaasti, sellaisia meistä ei tule — ei ilman +tavattoman tarmokasta tahtoaa.» + +Jörgen oli suoristautunut ja teki voimakkaita liikkeitä nyrkillään. +Hän tunsi hyvin sisimmässään, että hän kuumeisessa mielentilassaan +tässä hieman ilveili herättääkseen hänen osanottoansa. Ymmärtäköön hän +vain, että syvä tuska häntä sisällisesti kalvoi, sillä hän tiesi, että +jos mikään, niin aavistus salaisesta haavasta nuoren miehen rinnassa +kykenee herättämään myötätuntoisuutta naisen sydämessä. Mutta toisaalta +hän taas ei tahtonut vähentää hänen kunnioitustansa raukkamaisella +valituksella, päinvastoin — hänen piti ihailla häntä sen miehekkään +tunteen takia, että hän koetti salata tuskansa ja peitellä kaikki. — +»Oh, kuinka jaksanenkaan!» ajatteli Jörgen ja nojasi penkin selkäimeen. + +No kynttiläjalat tulivat usein hänen mieleensä ja vihdoin hän sai +niistä kiittäneeksi. + +»Oo», virkahti neiti Römer. + +Hän levitti päivänvarjonsa, mutta laski sen uudestaan kokoon, kun ei +ollut ensinkään päivänpaistetta sillä paikalla. + +Oli kuin veri olisi pyrkinyt syöksemään ulos kasvoista. Tuhansia +kertoja häntä oli harmittanut että hän oli tullut lähettäneeksi ne +kynttiläjalat — ja lähettäneeksi ne sillä tavoin, nuo houkkamaiset +rivit mukana »toivottaa teille tuttava». Eihän olisi tarvinnut lähettää +mitään morsiuslahjaa, kaikessa tapauksessa olisi se ollut tehtävä +avonaisesti mistään välittämättä: »Elkää halveksiko tätä pientä +lahjaa», esimerkiksi. Mutta hän olikin ollut niin hämmennyksissä, +ei ollut tiennyt kuinka käyttäytyä, ja sitten tulivat juuri nuo +sanat kirjoitetuiksi, joiden johdosta hän voi tehdä kaikellaisia +johtopäätöksiä. Kuinka häntä harmitti ja hävetti. + +»Kiitän myöskin toivomuksestanne valosta kotiin», jatkoi Jörgen, jonka +suun ympärille oli ilmestynyt muutamia jäykkiä piirteitä. + +Tällä kertaa hän ei vastannut mitään, vaan tyytyi pieneen +päänliikkeeseen, jonka voi tulkita näin: »No niin, — kirjoitinhan +jotain siihen suuntaan.» + +Hänen hengityksensä kävi yhä lyhyemmäksi. Tuo onneton kirjelippu, nuo +kömpelöt sanat, jotka — sen hän huomasi — juuri oli selitettykin siten, +kun hän jälestäpäin pelkäsi, selitetty viittaukseksi hänen puoleltaan, +että heidän välillään oli ollut salaista ymmärtämistä. + +»Mutta jos oikein olisitte tuntenut olosuhteet, niin ette olisikaan +kirjoittanut niitä sanoja valosta kodissa», jatkoi Jörgen. + +»Minä en tiedä mistään olosuhteista.» + +»Ette te tiedä, mutta niitä on kumminkin.» + +Niinkun ainakin, milloin hän tuli ajatelleeksi isäänsä, vihlasi häntä +tuskallinen tunne. + +»Minä en odottanut saavani valoa kotiini, sitä ei tullut, eikä sitä +konsaan tulekaan.» + +Nämä sanat herättivät hänessä sääliä, mutta sääli ei kuitenkaan ollut +hänen sielunsa sisin tunne. Arvelut ja kysymykset myllersivät hänen +mielessään ja ikäänkuin ryntäsivät yhteen ainoaan soppeen, joka oli +täynnään vahingoniloa. + +Hän odotti lähempää selitystä, jonkun salaisuuden paljastamista; mutta +mitään sen enempää ei kuulunut. + +Syntyi pitkä äänettömyys. + +Hän istui puolittain Jörgeniin kääntyneenä ja vilkasi häneen tuon +tuostakin salaisen katseen; hän näki hänen sielunsa kärsimisen ja äkkiä +valtasi hänet syvin sääli. + +Jörgen muisti pari värssyriviä jostain kirjasta: + + »Ich liebe sie, und sie liebt mich. + Doch keiner sagt: Ich liebe dich.» + + [Minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua. + Mutta kumpikaan ei sano; Minä rakastan sinua.] + +Aina ristiriidassa itsensä kanssa. Aina taistelussa sen vartijan +kanssa, joka äidin rukousten ja puheiden vaikutuksesta lapsuudesta asti +oli hänessä muodostunut, omantunnon valpasta vartijaa vastaan, joka +aina oli saapuvilla, milloin hän oli antautumaisillaan luonnonhalunsa +aaltoihin. + +Mutta jos hän nyt kerran rohkaisisi itsensä ja seuraisi sisimmän +kaipuunsa ääntä? Kuuma hellyyden tunne alkoi liekehtiä hänessä kuin +hehkuva hiilos hiipuvan tuhkan alla, johon äkkiä puhaltaa voimakas +ilmanveto; ajatus, hurja päähänpisto pälkähti mieleen... + +Samassa pisti esiin pää oksien välistä vasemmalla. Jörgen näki mustan +huopahatun ja silmälasit, jotka hämmästyneinä tuijottivat heihin. + +Mies ponnisteli rinnettä ylös, laskematta Jörgeniä silmistänsä, +nähtävästi epätietoisena tunsiko hän hänet tai ei. + +Neiti Römer nousi seisomaan: »Pastori Larsen — kirjakauppias, +luutnantti Bang.» + +»Ah, vai olette te herra Bang... hauskaa tehdä herra luutnantin +tuttavuutta», vakuutti nuori pappismies, mutta kasvot olivat happamet +kuin katkeran ryypyn nieltyä. + +Hän kääntyi neitiin: + +»Eiköhän pikku Kajalia jo ole kylmä?» + +»Kenties.» + +»Minä luulen niin, minä pelkään; sen tähden jos sinä, Marie kulta...» + +Heidän puhuessaan tutki kirjakauppias pappia. »Vaaleanpunainen +kokoparta», hän sanoi itsekseen kuin kirjoittaisi hän sen muistiin +sisällisesti. »Se tahtoo sanoa; leuka ja ylähuuli on jotenkin paljas... +huonokasvuista... vain muutamia yksityisiä, pitkiä, punertavia +parranhaivenia. Musta leveälierinen lakki, pitkä punertava tukka... +ahvenselkä...» + +Jörgen ei voinut ymmärtää, missä se henkevyys hänessä istui, mutta kai +se istui jossain sisäpuolella hakkautuneen kauluksen alla. + +Pappi vetäsi liivinsä suoraksi, pyyhkäsi tukan korvien taakse, harjasi +kämmenillä hihojaan ja rykästeli. + +»Hööm! Niin tehän olette monet... höm... vuodet eläneet saman katon +alla neiti Römerin kanssa.» + +»Niin, me olemme vanhoja tuttavia.» + +»Hö —öm! Täällä on kaunista, eikö totta?» Nuori pappi teki suuren +liikkeen käsivarrellaan Ryille ja lammille päin, samalla kun katse +tutki neiti Römeriä ja huolestuneena vilahti lapseen. + +Ja sitten hän alkoi kertoa — suuriäänisesti ja voimakkaasti — +mahtavista selänteistä, istutuksista y.m. + +Neiti tarttui pikkutyttöä käteen ja läksi hänen kanssaan. Jörgen katsoi +hänen jälkeensä eikä kuullut sanaakaan papin puheesta. + +Sivukäytävälle kääntyessään vilkasi neitonen häneen läpitunkevan, +kummallisen katseen — — ja hävisi sitten puiden väliin. + +»Tämä luonto on suuremmoinen», virkahti pappi. »Mutta aamuisin täällä +saattaa olla kylmä... olemmehan niin korkealla», jatkoi hän hymyillen. +»Kadunpa etten ottanut saaliani mukaan.» Hän ryki ja pyysi anteeksi — +kevätilma — — + +Tuntikauden istui Jörgen vielä penkillä katsellen laaksoon, näkemättä +muuta kuin kaksi kummallista silmää. + +Kun hän myöhemmin kysyi neiti Römeriä hotellissa, sai hän tietää +pastori Larsenin matkustaneen koko perheensä kanssa. + + + + +XIII. + + +Tämä salattu, sanaton lemmensuhde, tämä puhdas sielunsuhde, jota +lihallinen ajatus ei milloinkaan ollut koskettanut, se oli vuorokauden +suuri intohimoinen ilo. + +Kului joku aika hiljaisissa mietteissä työaikojen välillä. Hänet +valtasi tavaton halu ruumiilliseen työhön. Hän kantoi raskaita taakkoja +ylös luhdille kuormasta kadulla voimanponnistuksella, joka ajoi veren +hänen päähänsä, nosti raskaita laatikoita puotiin, ja tällainen urheilu +raitisti häntä ruumiillisesti ja henkisesti. + +Koko kesäkuun ajan hän retkeili luonnossa ja tuli toisinaan kotiin +vasta puolenyön aikoina. Luonto oli tullut hänen uskotukseksensa, +se puolusti häntä, se ikävöi kuin hänkin ja unelmoi aavistettua +täydellisyyttä. Oli kuin houkuttelisi se ja kutsuisi kaikkia +ymmärtäväisiä ihmissydämiä yhtymään kanssaan siihen suureen +vapautusikävään. + +Etenkin vaikuttivat hänen mieleensä luonnon yölliset äänet — nuo kuin +jostain piilosta kuuluvat salaiset huokaukset, kuiskailevat äänet, +etäinen loiske, hiljaiset; tuskanhuudahdukset metsän salaperäisistä +synnytyksistä, tuo äänten ääretön paljous, joka hiveli aavistuskykyä ja +pani sydämien sykkimään vavahtelevassa levottomuudessa. + +Eihän hän kumminkaan tahtonut sitä maailman järjestystä, jota luonto +"huokaa ja ikävöi", ei sitä uutta paratiisiaikaa ja sen ruumiitonta +elämää, ei, hän tahtoi vaan saada sen maailman, jossa hänen mielensä +huokaili, toisia muodostetuksi, niin että hän voi siinä keveästi +hengittää ja laulaa elämän ylistystä metsänlintujen kanssa. + +Mutta mielialoilla ei maailmaa saanut uudestaan muodostetuksi. + +Hänen sielunsa sisimmästä, jostain sen hämärästä sopesta hiipi +toisinaan esiin puolivaloon pieni varovainen ajatus, joka kohotti +päätänsä ja katseli ympärilleen värähtelevässä jännityksessä, mutta +äkkiä vetäysi pois, kuin säikähtäen rohkeaa matkaansa. + +Ei, eihän sitä ollut ajattelemistakaan, ei ensinkään — — sillä tapaa +kuin hän olikin mennyt naimisiin. Käyttää häntä arvoesineenä ja sitten +— kuin lurjus — heittää hänet luotaan, kun hän oli menettänyt arvonsa +— olihan se kerrassaan mahdotonta. Sitäpaitsi — Amaliehan rakasti +häntä, ja hänhän oli Jumalan pyhän alttarin edessä luvannut hänelle +uskollisuutta, niin kauan, kun Jumala kaikkivaltias antoi heidän +yhdessä elää — olihan se kerrassaan mahdotonta. + +Mutta kuinka hän kestäisi tätä tällaista elämää, olemassaoloa, joka +hänessä kuivatti pienimmänkin pisaran elämänhalua? + +Sitten tuli rouva Hahn ja teki hänet entistään onnettomammaksi. + +Oli sunnuntain aamupäivä. Amalie, joka vielä oli aamupuvussaan, sävähti +tulipunaiseksi nähdessään sen hienon rouvan. + +"Olkaa hyvä ja käykää istumaan... täällä ikävä kyllä, ei ole oikein +siistiä, minulla kun on ollut niin tavattoman kiire. Palvelijakin +on poissa... Annattehan anteeksi, että hetkeksi poistun; mieheni on +huoneessaan, hän tulee kai heti. Hän juoksi makuuhuoneeseen, hän tulee +kai heti." Hän juoksi makuuhuoneeseen, jossa kiiruimmittain heitti +ylleen toisen puvun. + +Rouva tarkasteli huonetta sillä aikaa: Thorvaldsenin Kristuskuva, +Rafaelin Madonna del Grandusa... Hän silmäili kirjakaappiin: Ingemann, +Hauch, Martensenin etiikka... Ikkunalaudalla soututuolin luona +avonainen romaani. + +Kun herraa ja rouvaa ei alkanut näkyä, meni ujostelematon vieras muitta +mutkitta ylös herra Bangin huoneeseen, johon hän saapui juuri parhaiksi +nähdäkseen hänen pistävän piirustuskirjansa povitaskuun. + +"Anteeksi... hyvää päivää!" hän tervehti. + +Jörgen punastui ehdottomasti ja nousi. + +"Minä lähdenkin heti; mutta jutellaanhan nyt hiukan yhdessä... tässähän +vaimonne jo tuleekin." + +Nyt seuraavaan jutteluun arkituvassa toimitti Amalie enimmät sanat. + +"Olipa oikein ystävällisesti tehty, rouva Hahn, että pistäydyitte meitä +katsomaan... kuinka hattunne on soma! Varmaan se on Pariisista. Eikös +se olekin kauhean sievä, Jögge?" + +Rouva Hahnin katse seurasi kaiken aikaa nuorta miestä, jokaista +hänen kasvojensa ilmettä, jokainen piirre, suun ympärillä tuli kuin +valokuvatuksi hänen tietoisuuteensa. + +Amalie pyysi vieraalta anteeksi, että hänen oli meneminen katsomaan +liemipataa. + +"Menkää te vain!" kiirehti rouva Hahn. + +Tuskin sai Amalie oven suljetuksi laahustavien kantapäittensä jälkeen, +kun rouva Hahn kääntyi talon nuoreen isäntään ja katsoen häntä suoraan +silmiin sanoi; "Te ette ole onnellinen vaimonne kanssa." + +"Onnellinenko? Olisi mielestäni parasta, rouva Hahn, ettette laisinkaan +puuttuisi..." + +"Mutta minä teen sen nyt kumminkin. Tehän pidätte Marie Römeristä, ja +hän pitää teistä." + +"Rouva Hahn..." + +"Niin, rouva Hahn... oi te miesten mies!" huudahti hän äkkiä ja +silmien alaripset kostuivat. "Miksi te nyt käyskelette täällä ja +kidutatte itseänne katselemalla tuota kuvaa tuossa pianon yläpuolella? +Elkää te nyt vain ruvetko sellaiseksi hiljaiseksi kristityksi kuin +rovasti on." + +Jörgen kalpeni ja rypisti kulmiansa. + +"Niin, ei se hyödytä." Hän viskasi kyyneleet pois päänheitolla. "Teidän +täytyy päästä tästä kiduttavasta elämästä, tunnenhan minä sen hyvin +entisajoista." + +"Te saatatte minut kovin hämmästymään." + +"Niin, ihmiset saattaa kovin hämmästymään, kun sanoo heille, mitä he +itsellensä sanovat aamusta iltaan. Olkaa nyt rehellinen, Bang! Te +olette menneet naimisiin huumeesta tai rahain tähden tai jostain muusta +syystä ja perästäpäin on teille selvinnyt: Sinä kaikkivaltias Herra ja +Jumala, mitä olen minä tehnyt!" + +Jörgen istuutui nojatuoliin, laski käsivartensa sen käsinojalle ja +piteli kädellä otsaansa. + +"Olen sen jo kauaa tiennyt", jatkoi rouva. "Näin suoraan sieluunne +sillä kertaa siellä käytävällä." + +"Mutta kun se nyt näin on tapahtunut?" + +"Niin tekee sen uudestaan — _tietysti_!" + +"Sen voitte _te_ tehdä, mutta _minä_ en voi." + +"Kunko raamatunlause on teitä estämässä? Eikö niin?" + +"Te tiedätte, rouva Hahn — olenhan sanonut sen teille jo ennen — meillä +on niin erilainen elämänkatsantokanta." + +"Ja tunnemme kuitenkin juuri samaa — meissä on sama syvä, jäytävä +onnenkaipuu... niin niin, sydämessänne te myönnätte minun olevan +oikeassa, vaikka kuinkakin vääntelisitte." + +"Meillä on sama kaipuu niin; mutta kun kysymyksessä on onneen +_tarttuminen_, niin olemme niin erilaiset, niin _perin_ erilaiset." + +"Totelkaa hyvää neuvoa: seuratkaa omaa rehellistä, syvää haluanne ja +_toimikaa_ — niin teillä on onni." + +"Tuossa tulee vaimoni." + +Lydia rouva käänsi päätänsä: "No, eikö se tuli tahdokaan palaa, rouva +Bang." + +Nuori emäntä katsoi häneen hämmästyen: "Kuinka sen tiesitte?" + +"Minä tiedän kuinka sen tulen laita on kaikkien ihmisten kodeissa... +kuulkaahan, rouva Hahn, varmaan te ette sitä oikeata saanut — hänet +tuossa." + +"Kyllä se oli ihan oikein! Eikö niin?" kysyi Amalie ja katsoi +säteilevän iloisena mieheensä, joka oli noussut seisalleen. + +"Niinpä niin; jospa tietäisitte kuinka se nuori urkuri huokailee." + +Amalie hymyili ylpeästi ja kainostellen. "Kyllä minä tiedän, että herra +Collin oli rakastunut minuun, kun soittelin hänen luonaan." + +"Hy—yi! Että raahditte hyljätä hänet! Hyvästi!" + +Rouvan mentyä, heittäysi Amalie miehensä kaulaan: + +"Ethän vain luule, Jögge, että siinä on mitään perää..." + +"En laisinkaan! Katsohan nyt vain, että saat ruoan valmiiksi." + +"Tiedänhän minä, että kaupungilla paljon puhuttiin hänestä ja minusta. +Rikka ja Miina ne nyökkäilivät salaperäisesti, ja kaikki ihmiset +kiusasivat minua." + +"Jota sinä et voinut kärsiä." + +"En, sillä minä pidin paljon enemmän sinusta. Ja sitten sinä olit +upseeri, ja sitten sinulla on niin kovin sievät korvat pureskeltavaksi +— uh!" + +Ei Jörgenin tarvitseisi laisinkaan olla tuskassa hänen suhteensa, +lohdutteli hän ja hiipi keinutuoliin. Uh, kuinka kauheata lienee +miehelle, kun vaimo rakastaa toista. + + + + +XIV. + + +Niilo Erhardt, joka aina toi mukanaan maaseudun raittiutta ja voimaa, +tuli eräänä päivänä käsi ojennettuna ja kulmat ylös vedettyinä. + +"Tänään minun täytyy jutella, kanssanne tärkeistä asioista. (Möller +vilkuili syrjään ja nyökkäsi salaperäisesti.) Teidät on valittu amtin +ampumaseuran esimieheksi!" + +Luutnantin silmät suurenivat. + +Viimeisessä yleisessä kokouksessa oli hellittämätön nuori talonpoika +innolla ja kaunopuheisuudella saanut ajetuksi läpi sen, että +syrjäytettiin kolme vanhaa ampumaseuran pylvästä ja niiden sijalle +valittiin kolme nuorta, toimeliasta miestä. Suuri oli voitonriemu. +Mutta kun alakynteen joutuneiden kasvot venyivät pitkiksi kuin +aukivedetty kiikari, heltyivät omattunnot, ja ikäänkuin valaakseen +hiukan palsamia avonaisiin haavoihin oli uudessa vaalissa aito +tanskalaisella hienoteisuudella valittu parooni esimieheksi, josta +jalomielisyydestä rakastattava parooni kiitti liikutettuna. Mutta +paroonin aika oli nyt ohi. + +"Se on aivan totta", vakuutti Niilo Erhardt lyöden kämmentä tiskiin. +"Parooni on myönyt Gyllingholman ja luopunut esimiehisyydestään." + +"Minä tiedän sen... se on, minä tiedän että hän muuttaa Kööpenhaminaan." + +"Ja varaesimiehenä olen minä nyt toimittanut vaalikokouksen torstaiksi; +_ja silloin luutnantti Jörgen Hvide Bang tulee amtyleyhdistyksen +esimieheksi!_" + +"Luuletteko todellakin, että toiset jäsenet..." + +"Me talonpojat olemme yksimieliset, siinä on kylliksi. Nyt me luotamme +teihin, Bang." + +"Minusta olisi parempi valita teidät, joka..." + +"En minä tahdo olla esimiehenä, minä en ole 'edustuskelpoinen', minua +kainostuttaa esiintyä puhujana suurissa juhlissa: sitäpaitsi — minun +täytyy raataa yöt päivät pysyäkseni pystyssä... minulla ei ole aikaa; +mutta minä autan teitä, voitte luottaa siihen!" + +"Niin saatte nähdä, Niilo Erhardt, että minä sekä _tahdon_ että _voin_ +saada jotain aikaan." + +"Minä uskon sen — lyökäämme kättä!" + +Taaskin yhtyivät nämä kaksi kättä rehelliseen lyöntiin. Nuoruus, voima, +tahdontarmo loisti kumpaisenkin silmistä. + +Ampuma-asia, joka siihen asti nuorelle luutnantille oli ollut +vain hauskaa urheilua, muuttui tästä lähtien isänmaalliseksi ja +kansanasiaksi, josta oli edesvastuuta. Ennen aavistamattomia tunteita +liikkui hänen rinnassaan, Hvide-veri joutui kuohuksiin: isänmaa kutsui, +aateluus velvoittaa — no niin, tässä oli hänen kätensä ja hänen +sydämensä — — jospa hänellä olisi onni tehdä jotain vaikka kuinkakin +vähän kansansa eteen! + +Tuskinpa hän itsekään oli selvillä siitä, missä määrin tätä +isänmaallista harrastusta lietsoi kaipaus täyttää rintaa uudella +innolla, joka voi jännittää mielen, ja missä määrin sitä yllytti, +nuoren sydämen kunnianhimo — inhimillisen intohimon muodot ovat niin +monivaiheiset. + +Varmaa on, että hänessä uhkui kuin uusi voimarunoilu syrjäytettiin +joksikin aikaa, mielen lämpöä käytettiin kehoittaviin kirjoituksiin +sanomalehdissä, että yleisesti yhdyttäisiin ampumaseuraan, +"tähän kansamme henkiseen ja ruumiilliseen kehitykseen nähden +hyvin tärkeään asiaan". Ja hänelle tuli kiire matkustaa +maaseudulle, jossa perustettiin poika-yhdistyksiä, harjoiteltiin +ampumaan ja innostutettiin nuorisoa, miehiä ja naisia ryhtymään +voimistelu-urheiluun. + +Möller hykersi käsiänsä. + +Mutta nuoren isänmaan ystävän mielessä temmelsi salaa ajatuksia, joista +harvat mitään aavistivat. Pulpetin ääressä puodin takaisessa huoneessa, +jossa hän vietti suuren osan päivää, hän lakkaamatta kuuli keinutuolin +ääntä ylhäältä. Tuo alinomainen kumea jalasten kolina ja istuimen +ratina, jalan kopse joka kerran tuolia liikkeelle tyrkätessä se oli +hänelle intohimon soittoa. + +Amalie oli saanut kiinni hienosta "nimbus" sanasta ja käytti sitä +kaikissa tilaisuuksissa. "Nimbusta" oli esimerkiksi niiden kahden +kynttiläjalan ympärillä, jotka solakoin punaisine kynttilöineen +seisoivat pelipöydällä Jörgenin huoneessa. + +Mutta tuo nimbus hälveni, kun hän eräänä päivänä sattumalta näki +samallaiset kynttiläjalat muutamassa korukaupassa torin varrella ja +jutellessaan puotineidin kanssa, joka oli neiti Römerin sukulaisia, sai +selville sen arvoituksen tapaisen salaisuuden. + +Kun hän sitten muisti Marie Römerin omituista kiirettä ja kalpeutta +viimein heillä käydessään ja Jörgenin alakuloisuutta hänen mentyänsä, +ja kun hän sitäpaitsi sai tietää Jörgenin käyneen Vejlessä — siinä +kaupungissa joka oli lähinnä Marie Römerin olinpaikkaa — niin hän +kokosi tietonsa ja arvaili. Hitaasti se kävi, mutta kävi kumminkin. + +Kauheata vallan jos niin olisi? Mutta niin se oli, se oli niin, siitä +hän nyt oli aivan varma. + +"Jörgen, miksi et ole tahtonut sanoa sitä minulle?" kysyi hän eräänä +sunnuntaina, kun Jörgen luki sanomalehteä. + +"Mitä minä en ole tahtonut sanoa?" + +"Minä tiedän sen hyvin." Kaksi kirkasta helmeä tunki esiin hänen +ruskeisiin silmiinsä. "Sen kynttiläjalkajutun." + +"Mitä tarkoitat?" + +"Minä tiedän hyvin että olit Vejlessä." Kyyneleet kasvoivat, täyttivät +silmät ja putosivat kuin kaksi suurta sadepisaraa hänen hameelleen. + +"No mitä sitten?" + +Amalie oli hetken aikaa ääneti, silmät täyttyivät taas. Hän laskeusi +alas polvilleen: "Etkö ensinkään välitä minusta?" + +"En", vastasi Jörgen rehellisesti. + +Hänen huulensa vavahtelivat, uusia pisaroita putosi, silmäterät +loistivat surullisina kyynelten takana, hänen maatessaan siinä +äänetönnä ja katse Jörgeniin luotuna odotellen vielä yhtä ainoata +sanaa, pientä ystävällistä myöntymistä tai kovaa kieltoa. + +Jörgenin oli sääli häntä, hän oli jo ojentamaisillaan hänelle kätensä +sanoakseen jonkun lempeän sanan; mutta Amalie nousikin samassa, +meni ikkunan luo ja tuijotti ulos — äänetönnä, niin köyhänä, niin +surullisena. + +Mutta oli kuin äkkiä pieni paha henki olisi lennättänyt läpi ilman +hänen luokseen ja pudistanut häntä: "Tuotako sinä suvaitset?" +Arvaamatta hän kääntyi ja huudahti puolittain harmistuneesti ja +epätoivoisesti itkien: + +"Niinpä menen minäkin suoraa päätä Collinin luo ja sanon, että rupean +uudestaan soittamaan!" + +"Ole hyvä", puhkesi Jörgenin suusta kuin vapautuksen huokaus. + +"Niin, sinä sanot 'ole hyvä' niin reippaasti — mutta hän on suudellut +minua _kerran, kahdesti, kolmasti_", tuli kuin kolme armotonta +tikarinpistoa. + +Vaikkei Jörgen ehdottomasti ilostunut saadessaan tämän ilmoituksen, +josta hänelle selvesi, että hän kihlaussuudelmaa antaessaan oli saanut +hänen huuliltaan jonkinlaista Collinilaista nektaria, hymyili hän +kuitenkin ja kysyi, tuuliko hän ensinkään hänen välittävän sellaisesta +ilveilystä. + +"Niin on parasta, että sitten eroamme", jatkoi nuori rouva rohkeasti. +"Niin saat _sinä_ mennä _tietäsi_ ja _minä tietäni_." + +"Tehdään niin." + +Sanat lensivät niin helposti hänen suustansa, kuin keveän naurun +kannattamina; mutta sydämelle laskeusi samassa raskas paino. + +"Jörgen!" kuului nyt taas kokonaan erilaisella äänellä ja hän puhkesi +rehelliseen lapsenitkuun. "En minä sitä tarkoittanut; minä en tahdo +erota sinusta, kyllä minä olen hyvä, mutta sinä et saa pitää muista +kuin minusta, minä en voi kärsiä että pidät hänestäkin." + +"Ole nyt ihmisiksi, Amalie!" huudahti Jörgen ankaralla äänellä, joka +pani Amalien vavahtamaan. + +Jörgenin tuli häntä sääli nähdessään hänen katseensa, jossa kuvastui +syvää tuskaa ja neuvottomuutta. + +Hetken aikaa hän mietti tunnustaisiko hänelle rehellisesti täyden +totuuden, tai... mutta hänhän olikin jo mennyt tiehensä. + +Kunhan hänen päähänsä vain ei pälkähtäisi juosta suoraa tietä +vanhempiensa luo... + +Jörgen juoksi etsimään häntä makuuhuoneesta, kyökistä, kaikkialta. +"Amalie! Amalie!" Mutta hän oli kuin olikin poissa. + + * * * * * + +Moni kaupunkilainen ihmetteli sinä iltapäivänä nähdessään muutoin +niin iloisen pikku rouva Bangin juoksevan katua alas silmät punaisina +itkusta. + +Päästyään vanhempiensa asunnon ovien sisäpuolelle, puhkesi hänen +surussa nyyhkytysten ja kyynelten rankkasateeksi. Hän oli aikonut +heittäytyä äitinsä syliin ja tyhjentää surunsa siihen: mutta +onnettomuudeksi ei se syli ollutkaan saapuvilla, ja hänen täytyi tyytyä +nyyhkyttämään: "oi, isä!" + +Olli Konge, joka juuri piti ettonetta ja sytytteli sikariansa, käänsi +päätänsä ja katsoi suu auki tyttäreen. + +"Oi, isä .. minä olen... minä olen niin sanomattoman onneton!" + +Hänen kerrottavansa oli pian kerrottu. Olli, joka oli joutunut +sellaiseen voimantilaan, johon kolme ryyppyä ja pari väkevää sikaria +voi pinnistää ihmisen, oli pian selvillä siitä, kuinka tämä asia olisi +järjestettävä. + +"Pyyhi silmäsi, Malle!" hän virkkoi ja otti lakkinsa. + +"Isä, eihän suinkaan aikone mennä hänen luokseen?" + +"Istu, kunnes äitisi tulee." + +"Sinä et saa, sinä et saa, isä! Sinä et saa!" + +"Päästä minut menemään, Malle!" + +Olli kulki kädet nyrkiksi puristettuina katua ylös, hänen kasvonsa +olivat tummanpunaiset, kuin olisi hänen verensä äkkiä muuttunut +mustanpunaiseksi. + +Puhkuen ja sieraimet pullistuneina hän astui Jörgenin luo. + +"Ei mitään katumusta", hän alkoi. "Minä kuulen että sinulla on muita +naisia niinkuin ainakin hienoilla herroilla." + +Nuoren miehen sydän seisattui silmänräpäykseksi kuin äkillisen +halvauksen kohtaamana. + +"Mitä eno tarkoittaa?" sai hän sitten kysytyksi jokseenkin +rauhallisella äänellä. + +"Rakas vävy ja luutnantti ei ole erittäin älykäs milloin on kysymys +suoran ja selvän puheen ymmärtämisestä." + +"Syytätkö minua uskottomuudesta Amalieta kohtaan?" + +"No vihdoinkin heräävät sisälliset elimesi." + +"Eno!" Hänen täytyi vaieta muutamia sekuntia. + +"Jos Amalie on kertonut mitään siihen suuntaan, niin hän on +valehdellut!" + +"Valehdellutko?" + +"Niin — _valehdellut_!" + +Ollin kalju päänahka vetäysi eteenpäin. "Voitko kieltää, että kesällä +olit Jyllannissa tapaamassa häntä, johon olet suhteissa?" + +Jörgenille kiusallisina oli että kun hän äärimmäisilleen kiihtyi, niin +alkoi häntä ylenannattaa ja hänen oli vaikea puhua. + +"Näetkös?" pisteli häntä Olli ja nyökkäsi. + +"Eno, ellet sinä olisi appeni, niin ajaisin sinut ovesta ulos." + +"Kiitos! Minä tiedän missä ovi on. Mutta nyt minä poikaseni sanon +sinulle sanan, jonka tarpeessa jo kauan olet ollut. Minä en ole mikään +hieno herra lornjetissä ja 15 kruunun silkkihatussa, minä voin tyytyä +tavallisiin silmälaseihin ja toisen hylkäämään nukkavierulakkiin; mutta +minä luulen olevani yhtä hyvä porvari kuin sinä ja kaikki sinun ylpeät +aateveikkosi, jotka täällä pullistelevat ja rehentelevät, ja minä olen +mies, jota ei minun itseni eikä perheeni tarvitse hävetä — minä sanoin +_perheeni_." + +"Eno, joku tulee!" + +Käytävästä kuului askeleita ja kuisketta. Raollaan oleva ovi +työnnettiin auki ja rouva Kongen säikähtynyt pää tuli näkyviin. + +"Herrajumala mitä tämä on?" + +"Minulla ei ole omallatunnollani mitään naisten rakasteluja", jatkoi +Olli. "Eikä minulla perheessäni ole ainoatakaan mustaa lammasta, jota +minun tarvitseisi hävetä." + +"Olli, Olli, sehän on minun veljeni!" + +"Sinä tulit kerran alas minun luokseni hännystelemään rahaa jonka +puutteessa olit", jatkoi mies vähääkään välittämättä siitä, että hänen +vaimonsa veti häntä hihasta ja koetti tyynnytellä. "Minä kieltäydyin, +kun en tahtonut pettää ja nylkeä omaa lastani." + +"Anna sen nyt jo riittää", pyyteli rouva. + +"Sitten palasit rehellisenä miehenä ja kosijana, ja sinä ja äiti ja +Malle me suostuimme." + +"Ehkäpä teitte sen pakosta?" puuttui puheeseen Jörgen, joka muutoin ei +laisinkaan ollut puhetuulella. + +"Pakostako? Sinä sanot pakosta. Annahan kun sanon sinulle jotain, +poikaseni?..." + +"Isä, isä!" rukoili Amalie, joka itkien oli seisonut käytävällä, mutta +nyt juoksi sisään huitoen nenäliinallaan. + +"Jos silloin olisimme tienneet, mitä sitten arvaamalla olemme panneet +kokoon, rahakiipelistä, ja mitä koko kaupunki nyt tietää ja juoruaa, +niin voit olla kerrassaan varma poikaseni, että kyllä me olisimme +pitäneet kynnyksemme puhtaana siitä sukulaisuudesta." + +Jäinen kylmyys karsi nuoren miehen selkää. Nöyryytettynä, +lannistettuna, kalpeana kuin kuolema hän istuutui ja kuiskasi: "Eno!" + +Nuori rouva, joka oli seisonut nenäliinaansa kierrellen repäsi auki +silmänsä ja katsoi yhdestä toiseen. + +"Amalie", kuiskasi hänen miehensä, sillä välin, kun Olli ja hänen +vaimonsa astelivat edes takaisin oven luona, "minä olen erehtynyt +siinä, etten ole kertonut sinulle mitään isästäni, se on ollut minulle +niin rakasta... mutta sinä saat tietää kaikki." + +"Rakas Jörgen, mitä se on, mitä se on?" + +"Ei käy, äiti", kuulivat he nyt vihaisen miehen virkkovan samassa kun +hän heitti syrjään vaimon käden. + +"Nyt minä olen antanut sinulle sen salvan reseptin jolla sinua tästä +lähtien voidellaan", kuuluivat Olli Kongen jäähyväissanat vävyllensä. +"Hyvästi!" + +Ne kolme naista piharakennuksesta, rouva Lund tyttärineen, jotka +mielenkiinnolla ottivat osaa Jörgenin ja hänen vaimonsa yksityisiin +asioihin, ja jotka vilahdukselta olivat nähneet Mallen itkettyneet ja +rouva Kongen hämmästyneet kasvot, olivat kohta siepanneet naulasta +päällystakit ja hatut ja rientäneet nuoren rouvan ja hänen äitinsä +jälkeen, varmana että joku onnettomuus oli tapahtunut ja että tämä +onnettomuus tulisi rajattomaksi, elleivät _he_ aikanaan saisi sen +syitä selville ja sen seurauksia johdetuiksi oikealle tolalle. Juuri +Ollin kulkiessa portaita alas tulivat ne ohkien ja kurkottavin kauloin +hänelle vastaan portaitten puolitiessä, tarttuivat kiinni häneen ja +tiedustivat: mitä on tapahtunut... miksi oli pikku Malle raukka niin +katkerasti itkenyt? + +"Huonoon valoon joutuneet!" virkkoi Olli tehden suuren liikkeen +kädellään. + +Tämä ilmoitus saattoi naisten luomaan kolme rukoilevaa silmäystä +korkeuteen, sillä välin kun Olli kolmella harppauksella riensi portaita +alas ja ruiskautti ilmaan ruskean suihkun ajattelematta, että se +helposti olisi voinut kohdata pientä pyhäpukimissa olevaa tyttöstä, +joka viattoman iloisena leikki nukkensa kanssa alhaalla. + +Eipä sattunut paremmin eikä pahemmin, kuin että tämä kiihtynyt mies +juoksi pahki maalari Römeriin ja hänen vaimoonsa, jotka olivat matkalla +kotiin pieneltä sunnuntairetkeltä. Raju ja mistään välittämätön kun hän +oli, milloin hänen verensä joutui kuohuksiin, alkoi hän nyt useiden +ihmisten läsnäollessa sättiä vanhuksia heidän tyttärensä haureellisesta +elämästä tässä talossa. + +Maalari Römer ja hänen vaimonsa olivat sitä kelpo pikkuväkeä, jotka +köyhyydestä ja vaikeista oloista huolimatta pitävät kotinsa somana ja +siistinä, mutta elävät yksinkertaisesti voidakseen antaa lapsilleen +hyvän kasvatuksen, ovat käytökseltään häveliäitä ja hiljaisia, mutta +joiden siivon ulkokuoren alla piilee paljon kunnianhimoa. + +Molemmat vanhukset seisoivat vavisten Ollin edessä. Mitäs se Olli +Konge siinä puhuikaan? Heidän tyttärensä haureellisesta elämästä tässä +talossa? + +He katsoivat ylös muutamaan ikkunaan, jossa nuoren kirjakauppiaan +kalpeat kasvot juuri tulivat näkyviin. + +Mutta hyvä Jumala, mitä tämä tiesi? + +Hoiperrellen, toisiinsa tuijottaen he etsivät suojaa porttikäytävässä. + +"Minä otan selvän tästä", selitti Römer lujasti. "Koeta yksin hiipiä +kotiin." + +Vaimo kulki kepin nojassa ja hänen oli vaikea suoriutua ilman miehen +käsivartta, sitäpaitsi hän oli niin utelias saamaan selitystä tähän +outoon asiaan, että hänen oli mahdoton odottaa miehen kotiintuloa. +Keskustelun loppupäätöksenä oli sentähden, että hän sulki portin ja +istuutui alimmalle portaalle. + +Vähän alempana kadulla tapasi Olli Konge Emil Bangen ja muutaman +toisen pojan, jotka seisoivat katukäytävällä syventyneenä katselemaan +taskukellon keltaisen koneiston salaisuuksia. + +"Pois tieltä!" kiljasi Olli käyttäen nyrkkejään kuin karja-auraa. + +"Mitä nyt?" Kanslianeuvoksen poika, jota nyrkin rystäillä oli niskaan +tyrkätty, ryntäsi nyrkit ojoina Ollia kohti. + +"Katsopas heittiötä!" ivaili Olli. "Mene veljesi luo ja sano hänelle +terveisiä minulla, että sellaista löylytystä annetaan tästä lähtien +kaikille nenäkkäille pojille, jotka vasta asettuvat Olli Kongen tielle +— hirtä ja teilaa minut!" + +Olli purjehti eteenpäin, poika seisoi vavisten paikoillaan. Mikä +tervehdys se oli? Raivoisana hän läksi ryntäämään veljen luo. + +Tämän tapahtuessa ponnisteli maalari Römer kirjakauppiaan portaita +ylös. Hengästyneenä hän seisattui joka portaalle, ja seisoi hetkisen +leväten, pyyhki otsaansa, kävi yhä hengästyneemmäksi ja seisoi vihdoin +kauan läähättäen käytävällä. Että sellaista sanottiin Mariesta! +Suurta hämmästystä herätti hänen esiintymisensä salissa, etenkin +Lundilaisissa, jotka hänen kauhistuneessa katseessaan ja jännitetyissä +kasvojen lihaksissa luulivat näkevänsä surua asian ilmitulemisesta. + +Jörgen, joka oli kauppa-asioissa Römerin kanssa ja suuresti kunnioitti +tätä vanhaa kelpo miestä, oli kaikista hämmästynein, hän kun kohta +arvasi, että Römer tuli vaatimaan häntä tilille. + +"Saanko minä puhua pari sanaa luutnantin kanssa?" + +Jörgen ei uskaltanut viedä häntä huoneeseensa tietäen, että kymmenen +korvaa heristäisi ja tapaisi lennosta joka sanan. + +"Tahdotteko tulla tänne", hän pyysi ja vei hänet puodin takaiseen +huoneeseen. + +"On kysymys tyttärestäni", alkoi Römer. "Oletteko ollut missään +tekemisissä hänen kanssaan?" + +"Römer, minä luulin voivani olla vapaa sellaisista epäluuloista." + +Tummasilmäinen poika, kasvot tulipunaisina ryntäsi sisään, mutta Jörgen +pidätti häntä. + +"Olli Konge se on!" kiljui poika oven takana. "Minä en ikinä kärsi +sitä!" + +"Odota vähän!" + +Kymmenen minuutin kuluttua astui Römer kirkastunein kasvoin vaimonsa +luo. + +Rouva Römer, jonka oli täytynyt vartioida portilla estääkseen joukon +uteliaita neniä tunkemasta sisään kääntyi häneen kuumeentapaisesti +tutkiakseen hänen kasvojensa ilmettä. + +"Ei se mitään ole, äiti. Hän oli vain ajatellut häntä, sitä hän ei +kieltänyt, olipa hän ollut aiheessa kesiäkin, mutta se jäi kuitenkin +siksensä — syytä en tiedä." + +Marien äidin rinta kohoili. Ajatella että luutnantti oli ollut +kosimaisillaan Marieta! Olihan hänelläkin ollut heistä niin monta +ajatusta! Silmiin tuli hymyilevä kiilto, kädet kohosivat kerta +kerraltaan; Hyvä jumala, että luutnantti oli ollut kosimaisillaan +Marieta! + +Emil juoksi sisään veljensä luo. "Jörgen!" hän läähätti, "minä kuulin, +mitä te juttelitte... tulin nojanneeksi päätäni oveen... mutta se ei +tee mitään, sillä minä olen sinun puolellasi, minä olen." + +"Mitä sinä sanoit Olli Kongesta?" + +"Ooh, minä olen raivostunut, vimmastunut siihen mieheen! Hän tyrkkäsi +minua nyrkillä niskaan ja sanoi minua nenäkkääksi pojaksi ja +sinuakin... ja että hän tästä lähtien löylyttäisi meitä..." + +Kumealla valitushuudolla oli Jörgen heittäynyt pulpetin yli +kuuntelematta mitä poika sanoi. + +"Jörgen", lohdutteli poika, "ei se mitään tee — minun suhteeni... sinun +on paljon pahempi; mutta kyllä siitä vielä hyvä tulee... eroa sinä vain +Amaliesta." Hän alkoi kiskoa veljeään takista. "Kuuletko, Jörgen! Marie +ottaa sinut kyllä... Olli Kongelle kyllä pidämme puoltamme. Tulkoonhan +vain se kaljupää!" + +Jörgen vääntelihe. Kuinka hän jaksaisi kestää! Kaikki luhistui hänen +päänsä päälle, isällä oli rikoksentekijän merkki otsassansa — se +merkki, joka nyt oli kaikille ihmisille tietty — hänen äitinsä odotti +kuolemaa, häpeä ja suru kalvoi hänen sisariaan — selvästihän hän näki, +että sisaretkin nyt tiesivät kaikki — hän itse oli kuin rikkiraastettu +sisällisesti, masentunut, onneton. Ja nyt alttiiksi annettu appensa +raakuudelle! + +Silloin käsi kosketti hänen käsivarttansa. "Jörgen..." + +"Ooh, Amalie, mene ylös!" + +"Jörgen..." + +"Mene ylös! minä sanon. Mene ylös, mene ylös! sanon minä." + +"Vai niin sinä sanot!" kuului samassa samea ääni puodista, ja Jörgen +näki, että lakkia viskattiin pitkin tiskiä. + +Olli Konge oli sillä välin tehnyt kävelyretken kaupungille ja +kiihottanut itsensä sellaiseen hurjistuneeseen tilaan, että tappeluhalu +ajoi hänet takaisin paikalle. + +"Vai ajat sinä Mallen ulos!" Ollin kiiltävä päänahka vetäytyi eteenpäin +ja puristi otsalle joukon tummia vakoja. + +"Minä en tahdo puhua kanssasi, eno... tee minulle se palvelus, että +menet tiehesi!" + +"Kiitos! Tämä on jo toinen kerta!" Olli meni hänen luokseen ja katsoi +häntä suoraan silmiin punottavalla tiikerinkatseellaan. "Tahdotko +jotain?" + +"Isä, isä!" rukoili Amalie. "Isä kulta..." + +"Mene tiehesi, Malle!" raivosi Olli ja tyrkkäsi hänet syrjään. + +Ne neljä naisia arkituvassa olivat kuulleet kovat äänet alhaalta +ja tulla jytistivät nyt portaita alas. Kun Jörgen kuuli heidän +kantapäittensä jytinän portaissa ja huomasi lattian notkuvan, valtasi +hänet raskas hervottomuus ja huone meni pimeäksi hänen silmissään. + +Mutta kuullessaan Ollin puhisevan huudahduksen, tuntiessaan lämpimän +hengityksen hänen suustaan ja sieramistansa ja vihdoin huomatessaan +poskellaan pari pientä mällipärskettä, oli kuin hänessä äkkiä olisi +jännittynyt hurja voima. + +"Varo itseäsi, Olli Konge!" + +"Lyö pois!" + +"Ihminen!" varoitti hänen vaimonsa ja vetäsi miehensä syrjään. + +"Olisitpas koettanut, poikaseni!" alkoi Olli taas ja näytti vävylleen +pelättävän nuijan, "... teilaa minut, ellen olisi antanut sinulle +sellaista löylytystä, jotta silmät olisivat kuopissaan kääntyneet ja +jääneet nurin päähäsi!" + +"Mies, mies!" torui rouva Konge entistään kovemmin, "Tule toki +järjillesi!" + +Niin, kyllähän hän oli järjillänsä, eihän hän ollut humalassa eikä +hullu — "hirtä ja teilaa minut" — hän, vaimo saattaisi huoletta mennä +kotiin, ja Mallesta kyllä myöskin sovitaan sen suhteen ei ollut mitään +esteitä, kun Malle vaan sai rahansa takaisin; hän saisi kyllä koota +kamsunsa, puhdistaa kenkänsä pohjat ja pyristellä sormensa kaikesta +hienoudesta, mihin hän tässä talossa oli kajonnut. "Sinä päivänä, kun +hän antaa Mallelle takaisin ne 15,000 ja ne 5,000, joilla on ostettu +kynttiläkruunuja, brysseliläisiä mattoja ja muita himphamppuja, sinä +päivänä sanoo Olli Konge: 'Kuitti, herra luutnantti!' ja ottaa Mallen +takaisin pieneen mökkiinsä." + +"Hän saa ne!" suhahti nuoren miehen suusta, "Hän saa joka ainoan +pennin!" + +"Hyvä; silloin ovat asianomaiset kuitti." + +"Olli, oletko kerrassaan mieletön?" keskeytti rouva Konge miestänsä ja +työnsi hänet syrjään. "Rakas Jörgen, ole toki järkevä! Hänhän ei tiedä +mitä sanoo." + +Kiivaudessaan heitti Jörgen tuon hurjapäisen lupauksen kuin suopungin +taltuttamaan hurjistunutta miestä. Kun Olli Konge todellakin näytti +käyvän miettiväiseksi ja laski päänahkansa hervottomasti solumaan +paikoilleen, ja kun rouva puhkesi valittamaan, ettei Olli pystynyt +hillitsemään hurjaa luontoansa, tunsi Jörgen äkkiä hallitsevansa asemaa. + +"Sinä puhuit ennen isästäni, eno... kun sinä voisit aavistaakaan, mitä +minä olen kärsinyt ja kärsin sen jutun takia..." + +"Mutta sinä et virka mitään siitä, mitä hän tuossa on kärsinyt sinun +uskottomuutesi tähden." + +"Hallitse kielesi, eno, tai niin totta kuin tässä seison, heitän sinut +pää edellä ovesta ulos!" + +Emil, joka kaiken aikaa oli seisonut vavisten ja kädet nyrkissä, pisti +esiin toisen jalkansa ja seisoi kuin tiikeri valmiina hyppäämään. + +Amalie oli kalpea kuin ruumis, ne toiset kolme naista tuijottivat +Jörgeniin ja vetäytyivät kauhistuneina ovesta ulos. + +Voimakas, nuori mies seisoi solakkana ja miehekkäänä keskellä huonetta +säihkyvin silmin katsellen punaista kaljupäätä edessään, joka nyt +vimmastaan asettuneena, näytti taipuvan alas. + +Hän myönsi tehneensä väärin pyytäessään Amalieta elämään tähän taloon; +mutta eihän häntä liene suurin syyttäminen, kun Amalie itse oli +tunnustanut häntä houkutelleensa. + +"Jörgen!" kuiskasi nuori vaimo, joka seisoi pidellen kiinni oven +pielestä. + +"Niin sinä teit. Ja kaikki te muutkin, ne kolme siellä kotona siihen +luettuina — ettekö piirittäneet minua ja houkutelleet ja lörpötelleet +minut kietoaksenne?" + +"No, no, no, Jörgen!" tyynnytteli rouva Konge. + +"Ja täällä te olette lakkaamatta käyneet ja pöyhistelleet +sukulaisuudesta ja seisoneet rivissä minun ikkunoissani ja pöyhkeillen +tervehtineet seurakumppaneitanne Fiskergadelta, kun he kulkivat ohitse." + +"Taivas!" kuului huudahdus sivuhuoneesta ja joukko käsiä paukahti +yhteen. + +"Mutta nyt sen pitää loppua", hän vakuutti. Tulisuus synnytti hänessä +hurjaa rohkeutta. Hän näyttäisi, että hänessä oli voimaa keksimään +keinon, joka mullistaisi ja pirstaleiksi särkisi tämän typerän +epätoivoisen elämän. "_Ja menkää nyt mihin tahdotte — menkää hiiteen +kaikki tyyni!_" + + + + +XV. + + +Oh elokuu. Ampumaseurassa vallitsi hiljaisuus ja kirjakaupassakin. +Ilma oli painostavan lämmin, nuoren miehen veri aaltoili kuumana ja +levottomana. + +Kaikessa salaisuudessa hän teki käsinkirjoitusta pesästänsä, ei silti, +että hän sillä oikeastaan mitään tarkoitti, mutta että — olihan +kuitenkin hauska tietää — —. Mutta loppupäätös oli kerrassaan surkea. +Mitä oli tehtävä? Mielettömyyttä olisi ajatellakaan parinkymmenen +tuhannen lainan hankkimista. + +Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että se uhkaus, jonka hän mielensä +kiivaudessa oli viskannut Ollille vasten silmiä, näytti aikaansaaneen +levottomuutta koko Konge-joukkiossa. Mutta huono lohdutus se oli. + +Silloin hän sai tietää, että Möllerin yksi veli, tukkukauppias +pääkaupungissa, oli kuollut ja jättänyt jälkeensä perinnön. Kukapa +tiesi, eikö siinä ollut toivon pilkahdusta! + +Mutta kaikki hänen erontuumansa olivat vain väreitä hänen minuutensa +pinnalla. Tutkiessaan itseänsä, hän tunsi varsin hyvin, että vaikka +hänellä olisikin kymmenentuhatta kruunua kumpaisessakin kädessä ja +sen lisäksi vielä korvissaan Amalien myöntymys, niin epäröisi hän +sittenkin; niin se sittenkin olisi kuin rouva Hahn oli sanonut: hänessä +oli esteenä yksi raamatunlause, monia raamatunlausetta, hänessä oli +Jumalantuntoa, ja se tunto oli hänen elämänsä perustunne. + +Monta sanaa eivät aviopuolisot tähän aikaan vaihtaneet. Isänsä +rikoksesta hän harvoin sanoin oli tehnyt selkoa; mutta Amaliella ei +näkynyt olevan voimaa tajuamaan sen kauhistavaisuutta, tai lieneekö +suru lamauttanut hänen arvostelukykynsä. + +Amalien olentoon oli tullut jotain säikähtynyttä, jonkinlaista +lapsellista kauhistusta, joka sai hänet vavahtamaan joka kerran, +kuullessaan miehensä askeleet. Tuo hymyilevä, mielistelevä, +koiranpenikantapainen hänen olennossaan ja käytöksessään oli kuin +tuskaksi muuttunut; joka ainoa katse, jonka hän Jörgeniin vilkasi, +puhui tuskallisesta pelosta. + +Tuon kauhean päivän perästä hän ahtaissa aivoissaan oli suorittanut +voimiinsa nähden melkoisen työn. Hän oli näet herkeämättä arvaillut, +muistellut ja harkinnut kaikellaisia muistoja ja pikku piirteitä +Jörgenin ja Marien entisyydestä ja keksinyt mahdollisuuksia +tulevaisuutta varten. + +Hänessä törmäsi yhteen kaksi päätunnetta: sääli omasta surkeasta +pettymyksestänsä ja tuska, että Jörgen nyt suorastaan potkaisisi hänet +luotansa. Hän saattoi maata sohvilla ja tuoleilla ja itkeä, jotta koko +ruumis hytkyi, sitä, että hänen täytyi niin julmasti kärsiä ja että +Jörgen oli niin katalasti käyttäytynyt häntä kohtaan − _häntä_, joka +kumminkin oli ollut hänelle niin hyvä, niin hyvä. + +Mutta vähitellen syrjäytti tuskantunne kaiken muun. + +Ensi kerran hänen elämässään tapahtui täydellinen mullistus hänen +uneliaisuuteen taipuneessa olennossansa, ja oli kuin lyhyessä ajassa +hänen lellittelevä rakkautensa olisi kerrassaan uudistunut, kuin olisi +hänessä puhjennut aivan uusi lämpövirta — nyt, kun hän oli hänet +menettämäisillään. Oli päiviä, jolloin hänen rakkautensa Jörgeniin +kuohahti tuliseksi hellyydeksi, joka hänessä itsessään vaikutti tuskaa +ja kauhistusta: hän ei tahtonut menettää häntä, hän ei tahtonut. + +Vähitellen Amalie alkoi itse hoitaa talouttaan. Paljoa ennenkuin +aamuaurinko valaisi St. Povlin kirkon kultaista palloa, hän jo +punaisine käsineen hääri kyökissä ja huoneissa. Kun Jörgen nousi ylös +ja näki huoneiden olevan järjestyksessä ja Amalien itsensä kahvipöydän +ääressä puhtaassa valkoisessa aamupuvussaan, jota koristi pieni sininen +nauharuusu, niin hän ei voinut kieltää, että se vaikutti hänessä +jonkinlaista hetkellistä mielihyvää. + +Toisinaan oli Jörgenin häntä niin sääli, hän saattoi istua pöydässä ja +sanoa itsellensä, että hänen pitäisi kiittää vaimoaan siitä, että hän +nyt niin hyvin hoiti kaikkia; mutta hänessä ei ollut miestä saamaan +sanaakaan huuliltansa, sillä hän tiesi, että samassa silmänräpäyksessä, +kun hän sanoisi ystävällisen sanan, puhkeisi Amalie itkemään, +heittäytyisi hänen syliinsä ja kertoisi, kuinka sanomattoman paljon hän +piti hänestä. + +Vihdoinkin hän eräänä päivänä sai hänelle sanotuksi muutamia +tyytyväisyyttä ilmaisevia sanoja. + +Mutta Amalie ei heittäytynytkään hänen polvellensa, istui vain +paikoillaan, hämmensi kuppiansa ja antoi kyyneleidensä vuotaa. + +Tämä hiljainen surun näky pysyi hänen mielessään koko aamupäivän. +Heidän kahvia juodessaan iltapäivällä tarttui hän Amalien käteen ja +veti hänet viereensä tuolille. + +"Pikku Amalie, me emme ole onnelliset." + +Taaskin täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä, mutta hän istui +rauhallisena ja katsoi alas. + +"Minä näen kyllä, että sinä kärsit", jatkoi Jörgen, "Ja saat uskoa, +että minun on tuskallista sitä nähdä!" + +Kun Amalie ei virkkanut mitään, täytyi Jörgenin puhua yksin. Hän kärsi +— puhua yksin. Hän kärsi — puhui hän — sillä tiesihän Amalie, kuinka +hänen laitansa oli; hän oli voimainsa takaa taistellut, tunteittensa +voittamiseksi, hän taisteli joka ikinen päivä, joka ikinen yö, mutta +mitä auttoi se? Kärsimistä — ja yhä uudestaan kärsimistä. + +"Me emme kumpikaan kestä tätä elämää, pikku Amalie." + +Hänen katseensa kohosi ja hän katsoi kyynelten läpi Jörgeniin. +Hän tiesi Jörgenin kärsivän — hän kuuli sen hänen tuskallisista +huokauksistaan, kun hän öisin — vielä 2, 3 aikoina — rauhattomana +heittelihe vuoteellaan, hän näki sen hänestä aamulla, oli nähnyt +päivällisen aikana ja illalla. Ja ellei hän ennen olisi nähnyt, niin +näki hän sen nyt, näki sen hänen terävistä kasvoistaan, silmien syvästä +tuskasta. + +"Tahdotko luvata minulle vain sen, Jörgen, että vielä jonkin aikaa +koetat kestää minun kanssani?" + +Hänen surullinen katseensa ja hänen liikuttava lapsellinen pyyntönsä +vaikuttivat syvästi Jörgeniin. + +"Minä lupaan sinulle enemmän, Amalie, minä lupaan että taistelen kuin +rehellinen mies itseäni vastaan. Ja muutoin saamme asettaa kaikki +Jumalan käteen." + +Kyyneleet kumpaisenkin silmissä, ja sanat, joita kumpainenkin lausui, +ovat aviollisen salakammion kyyneleitä ja sanoja; mutta kaksi vierasta +korvaa kuulivat ovella sanat, ja kaksi vierasta silmää näki kyyneleet; +korvat olivat palvelijattaren ja silmät olivat Niilo Erhardtin. + +Nuori tilanomistaja oli tullut tavallisella raittiilla reippaalla +tavallaan ja yritti jo kolkuttaa ovea, kun palvelija kuiskasi: + +"Odottakaa ehkä hiukan." + +"Minkätähden?" + +"Siksi että —" Mariane ravistelihe ja nyrpisti nenäänsä. + +Silloin Niilo Erhardt ymmärsi; mutta sen sijaan, että olisi välittänyt +hänen sanoistansa näpsäytti hän häntä nenälle: "Kas vaan neitsy +uteliasta, kun käy oven takana kuuntelemassa!" + +Kumminkin hän hiukan varovasti astui nuorten luo, ja nähdessään neljä +kosteaa silmää ja ne kaksi nenäliinaa, joilla kiireesti pyyhäistiin +silmiä, ja joka tarkoittaa sanoa: "Ei mitään, ei mitään", kävi +ensi hetkellä hänen sydämessään kummallinen väre, mutta pää kohosi +pian: "Vai istutte tekin täällä ja aivastelette... minäkin olen +niin vilustunut ja minulla on sellainen nuha, että verenvuodolta +tuskin mitään näen. Hyvää päivää, Bang!... Ei, istukaa te vain, +rouva Bang; minulla oli vain asiana jutella muutamista vanhoista +harjoituskivääreistä." + +Amalie meni kumminkin. Hän ei sietänyt sitä "talonpoikaa"; hän kun +aina kohteli niin tuttavallisesti hänen miestään, joka kuitenkin oli +luutnantti ja porvari. + +Niilo Erhardt veti vaaleat kulmakarvansa ylös ja katseli hetkisen +tutkivasti ystäväänsä. + +Jörgen kävi levottomaksi. "Istu alas! Minä olen saanut kirjeen +piirihallitukselta niistä kivääreistä... minä käyn sen." + +Jörgenin ollessa puodin takaisessa kammarissa, joutui Niilo Erhardt +jutteluun rouvan kanssa, jonka hän kutsui sisään. + +Hän näytti surulliselta ja voi tuskin puhuakaan. + +"Rouva Bang!" Hän tarttui häntä käteen. "Teidän pitää tulla ulos meidän +luoksemme; katsokaas minulla on niin hyvä vaimo." + +Nyt sen näki hänen silmistään, että hän oli vilustunut, silmät kun +sävähtivät aivan vetisiksi. Amalie tuijotti häneen hämmästyneenä. + +"Hän osaa aina puhua niin hyvästi muille ja minullekin, kun sydäntä +jostakin syystä pakottaa. Tulkaa luoksemme!" + +Tuota silmäystä ja sanojen hyvää, lämmintä sointua pikku rouva ei +voinut vastustaa. + +"Kiitos, Niilo Erhardt! Te olette oikein kiltti, kun minuakin +ajattelette; minun mieheni pitää teistä niin paljon!" + +"Minä luulen, että meidän neljän pitää oikein liittyä yhteen. Te, +rouva, tulette paljon pitämään minun vaimostani, hän on sellainen kelpo +nainen." + +Niilo Erhardt ja hänen vaimonsa, Karen Kirstine, jotka hyvin tiesivät +syyn Jörgenin ja hänen vaimonsa väliseen suhteeseen, olivat tästä +päivästä lähtien heille uskollisena tukena. Niilo Erhardtia säälitti +yhtä paljon Amalie kun Jörgenkin ja hän lähetti usein vaimonsa viemään +nuorelle rouvalle kukkasia ja huvittamaan häntä iloisuudellaan. Ja kun +Amalie oikein tuli tuntemaan tämän nuoren talonpoikaisvaimon, mieltyi +hän kerrassaan häneen: hän oli todellakin herttainen, ja ajatella, että +hänellä oli meijeri ja hän keitti ruokaa heinälaatikossa ja saattoi +istua ja jutella Jörgenin kanssa Darvinista ja Georg Brandesista — ja +ties mistä kaikista. Ja Niilo Erhardtin luona oli niin kodikasta ja +puhdasta ja somaa. Huomasihan sen kyllä puheestakin esimerkiksi, että +Niilo Erhardt ja Karen Kirstine olivat talonpoikia, mutta eihän heiltä +voinut vaatiakaan, että he puhuisivat kuin sivistyneet. + +Olipa oikein hauskaa, kuinka hyvälle tuulelle Jörgen tuli aina Niilo +Erhardtin luona käydessään tai kun Niilo Erhardt oli heidän luonaan. + + * * * * * + +"Ptruu!" seisautti tilanomistaja muutamana syyskuun sunnuntaina +Ruskojansa kirjakauppiaan portille. Hänen vaimonsa ja tämän sisar sekä +muuan nuori maanviljelysopistolainen Erhardtin vaimon sisaren sulhanen, +istuivat vaunuissa ja niissä oli myöskin iso, neliskulmainen kori. + +Avonaiseen ikkunaan ylhäällä tuli näkyviin naisen pää leveälierisessä +hatussa: "Me olemme valmiit — päivää, päivää! Nyt minä tulen." + +Portista tuli nuori kirjakauppias kirjava vaippa käsivarrella ja +kaksi sikaria kädessä, "No, nyt lähdetään! Ole hyvä, poltatko?" (He +sinuttelivat nyt). + +"Ei kiitos, vatsani ei ole kunnossa, minä en uskalla." + +Amalie nousi naisten ja maanviljelysoppilaan luo, ja Jörgen istuutui +kuskille ystävänsä viereen. + +"Mikä vatsaa vaivaa?" + +"En tiedä; kai siellä viime yönä on pidetty valtiollista kokousta, +sillä siellä oli sellainen mellakka, jotta on silmääkään saattanut +ummistaa." + +Jörgen puhkesi nauramaan ja iloinen mieli oli kohta viritetty. + +Sitten ruoskansivallus ja lähdettiin matkalle. Kulettiin kirkkaan +syystaivaan alla, kesantovainioiden keskitse ja unelmoivien metsien +läpi, jossa oravat ja linnut hyppelivät oksien välissä. + +Niilo Erhardt oli pahoinvoipa, sitä paitsi taloudelliset huolet +painoivat häntä; mutta hän oli päättänyt, että se päivä olisi ilopäivä +niille kahdelle kaupunkilaiselle, jotka niin harvoin yhdessä tulivat +maalle. + +"Minä en ymmärrä minkälaiset vatsat nykyajan ihmisillä on", valitti +maanviljelysopiston oppilas. "Vanhat talonpojat saattaisivat syödä +vaikka pikkukiviä ja naulasia ilman että se heitä laisinkaan haittaisi." + +Niilo Erhardt arveli, että olisi kasvatettava aivan uusi sukupolvi. +Voimistelua — voimistelua! Itsekin hän nyt tahtoisi juosta, juosta. + +Sitten syötiin ja juotiin ulkosalla, hypättiin pukkia ja poltettiin +kuusenkäpyjä. + +Ajopelit, joissa oli pieni ajaja ja vanhempi naishenkilö vieri +parinkymmenen kyynärän päässä rinteestä, jossa he loikoivat. Jörgen +nosti päätään. + +"Hyvää päivää!" tervehti rouva Römer ja nyökkäsi heille. "Päivää, +päivää!" hän yhä nyökkäili. + +Jörgen muisti nyt, että rouva Römer oli Niilo Erhardtin luona olevan +metsäpäällysmiehen sisar. + +Amalie istui katsoen mieheensä, joka oli käynyt äänettömäksi ja +nyreäksi. + +Onneksi Niilo Erhardtin vatsa äkkiä täydellisesti parani. + +Nytkähdys käsillä ja jaloilla, ja yks kaks hän seisoi siinä sormet +lakinreunassa: "Herra esimies, nyt lähdetään virkamatkalle! Et +varmaankaan vielä ole nähnyt 10:nen piirin uutta ampumarataa... +juostaanpa sinne, se on tuossa Hjortesöenin luona." + +Jörgen ja Niilo Erhardt läksivät, nuoret kihlatutkin pistäysivät pois, +ja molemmat vaimot jäivät kahden. + +Amalie laski päänsä nuoren talonpoikaisvaimon rintaa vasten ja puhkesi +itkuun. + +Karen Kirstine hiveli hänen selkäänsä, "Minä tiedän, minä tiedän. Mutta +elkää kuitenkaan sanoko hänelle mitään, eihän hän sille mitään mahda." + +"Se on niin — kauheata. Minä en tiedä mitä tehdä. Toisinaan käy mieleni +niin katkeraksi heitä molempia kohtaan." + +"Siitä ei ole mitään hyötyä; teidän pitää puhutella häntä tyynesti." + +"Koetunhan minä pakottaa itseäni, minä koetan olla hänelle niin hyvä." + +"Niin — enhän minä tiedä; kenties liiaksi riiputte hänessä, vain +yhtenään kädet kaulassa." + +"En minä sitä enää tee, minä en uskalla." + +"Minä luulen olevan parasta, ettei olla mistään tietävinänsä ja tehdä +koti hänelle niin hauskaksi kuin suinkin; niin sanoo teidän..." +hän katkasi äkkiä puheensa kuin tavatessaan itsensä varomattomasta +puheesta. (Asianlaita oli siten, että kanslianeuvoksetar oli saanut +käsiinsä Karen Kirstinen ja pyytänyt häntä ja hänen miestänsä tekemään +voitavansa saadakseen asiat oikealle tolalle. Hän — rouva Hahn — se oli +tämän maamatkankin aikaansaanut). + +"Mutta sitähän minä teen", alkoi Amalie; "kaiket päivät minä häärin; ja +siistin ja näen vaivaa laittaissani hyvää ruokaa, ja kumminkin — —." + +"Elkää nyt itkekö. Sellainen ajan oloon häipyy." + +"Se on niin kauheata! Ja toisinaan minun on häntä niin sääli, minä kun +näen, että hän on niin onneton kanssani." Sitten seurasi pari uutta +itkun puuskaa. + +"Ei hän sitä ole. Mariane on kertonut, ettei hän salli teistä +sanottavan pahaa sanaa." + +"Onko hän kertonut niin?" Nuoren rouvan silmiin tuli äkkiä uutta eloa. + +"On hän. Se on totta. Ja kun hän tässä viimein kävi meillä ja juteltiin +kodista ja sen semmoisesta, niin hän yhtäkkiä sanoi: 'Niin, meidän, +Niilo, pitäisi kiittää Jumalaa että olemme saaneet niin hyvät vaimot, +miten asiat muutoin lienevätkin.' Niin hän sanoi. Se on totta." + +"Jumalan kiitos siitä!" Katkerain kyynelten perästä seurasi keventävät +ilokyyneleet. + +"Ja me vaimot, me voimme sanoa: Jumalalle olkoon ikuinen kiitos, että +me olemme saaneet niin hyvät miehet, jotka eivät tee muuta, kuin minkä +tietävät oikeaksi Jumalan ja ihmisten edessä." + +"Niin — — Jumalalle kiitos, sen me tiedämme." + +"Kaikilla ihmisillä on jotain kärsittävää, on minullakin ja Niilolla: +olemme taloudellisessa ahdingossa, emme tiedä kuinka kauan jaksamme +pysyä pystyssä, ja meidän on niin ikävää ajatella, että jos Niilon +pitää mennä syntymätalostaan." + +"Onko asiat niin hullusti?" + +"Ei voi enää paljon hullummin olla kuin on. Meille tuli suuri vahinko +viime vuonna, kun veljeni täytyi mennä talostansa, ja sitten muitakin +vahingoita sen lisäksi. Mieleni on niin surullinen Niilon takia. Mutta +Niilo on niin hyvä ihminen ja ymmärtää ohjata omat ja toisen ajatukset +ylöspäin; ja niin se aina menee eteenpäin." + +"Sinä olet onnellinen vaimo, Karen Kirstine." + +"Niin olen, ja minä kiitän siitä Jumalaa joka päivä. Kun Niilo tulee +kotiin pellolta ja laskee kätensä olkapäilleni, katsoo minuun ja sanoo: +'Me pidämme yhtä, me kaksi!' — niin tekee mieleni itkeä sulasta ilosta." + +Molemmat nuoret kihlatut, jotka olivat istuneet toisiaan syleillen +puunkannolla muutamien pähkinäpensaiden takana ja puhelleet heidän +tulevasta kodistaan ja päiväpaisteisesta tulevaisuudestaan, palasivat +nyt takaisin rinteelle ja panivat pitkälleen nurmelle vaimojen luo. +Niilo Erhardt ja Jörgenkin palasivat. Eipä ollut helppo arvata, mitä +ne molemmat olivat puhelleet, mutta Jörgenin kasvot olivat kokonaan +muuttuneet, ja hän puhui innokkaasti ystävänsä kanssa kilpa-ammunnasta +ja maan ampumayhdistyksistä. + +Niilo Erhardt puristi vatsaansa ja väänsi suutansa. "Onko taaskin +hullusti?" kysyi hänen vaimonsa. "Siellä pidetään taas kokousta tänä +iltana, minä kuulen kuinka siellä huudetaan eläköön!" + +"Sehän nyt on ikävätä." + +"Mitäs me siitä nyt välittäisimme; me olemme tulleet metsään +huvittelemaan. Ylös nyt ja leikkimään kaikki!" + +Nuori tilanomistaja oli pelkkää iloisuutta ja hilpeyttä. Keltaiset +kähärät valuivat alas lakin alta, silmät loistivat. + +"Tulkaa tänne! Jokainen tarttuu omaansa käteen, sitten juoksemaan, niin +nähdään kutka ovat kestävimmät." + +Kolme nuorta paria juosta livisti niittyä pitkin... + + * * * * * + +Puiden välissä lännessä alkoi jo punottaa. Nyt oli jo aika lähteä. + +Niilo Erhardt viittasi kädellään Jörgenille: "Ei teidän tarvitse mennä +metsäpäällysmiehen talolle, minä tuon kyllä ajopelit tänne; ajetaan +toista tietä kotiin." + +Kotimatkalla kirkkaassa kuutamossa ystävykset juttelivat ja tuumailivat +reippaasta talvielämästä, voimistelusta ja esitelmistä piireissä. + +"Kelpo lailla voimistelua, kelpo lailla voimistelua!" intoili Niilo +Erhardt. "Se tekee niskat suoriksi ja antaa rohkeutta rintaan." + +Katseet harhailivat joka taholle kirkkaassa syyskuun ilmassa, kuu +valaisi lahden pintaa, kaupungin kirkot ja savupiiput kuvastuivat +selvästi valkovasken keltaista länsitaivasta vasten, maaseurakunnan +seudut etelässä peitti sinertävä huuru. + +"Siunattu ilta!" huudahti Niilo Erhardt katsellen ympärilleen +säteilevin silmin, "Tällaista lienee ollut alhaalla Sorössä, kun +Ingemann runoili unohtumattomat iltalaulunsa... eikö lauleta?" + +"Rauha peittää maat ja mantereet, hiljaisuus on kaikkialla vaan:" +lauloi kuorossa kuusi nuorta ääntä. Hevoset kulkivat astutellen, +rattaiden ratinaa tuskin kuului. Jörgenin raikas ääni, jonka selvästi +erotti kuorosta, saattoi monen tiellä kulkijan pysähtymään ja +kuuntelemaan. Häntä itseään iltatunnelma ja ylhäältä hänen mieleensä +vuotava rauha niin liikutti, että hänen silmänsä kostuivat ja hän näki +hienoja sadekaaria ilmassa. + +Ja kun vaunut niin taas seisattuivat kirjakauppiaan portille, sieppasi +Jörgen vaimonsa syliinsä ja keikautti hänet alas kadulle. + +"Ja sydämellinen kiitos nyt, rakkaat ystävät, tästä raittiista +hauskasta päivästä!" + +"Ei kestä, ei kestä!" Niilo Erhardt puristi molempien käsiä. "Tulkaa +pian luoksemme taas! Meillä on kypsiä omenia, ja nuoria kananpoikia ja +neljä huonetta ja iloista mieltä." + +Sitten ruoskan läimäys ja taas matkalle. Pienen keltaisen talon +avonaisessa ikkunassa rannalla seisoi Martta katsellen ulos. Vaunujen +vieriessä ohi, tervehti Niilo Erhardt piiskanvarrella ja huusi: +"Terveisiä äidillenne! Luutnantti itse sanoi, että tämä päivä oli +oikein raitis ja hauska päivä!" Ja Karen Kirstine ja hänen sisarensa +huiskuttivat nenäliinojansa; "Terveisiä, terveisiä!" + +Sinä iltana siinä pienessä keltaisessa talossa ristiytyi kaksi hienoa +naisen kättä tavattoman hartaasti: + +"Kiitos, Jumala, tästä hyvästä päivästä!" + + + + +XVI. + + +Syksyn huvitukset olivat täydessä käynnissä. Huviteltiin teatterissa, +seuroissa ja kodeissa. Laulu- ja soittoyhdistykset antoivat konsertteja +realikoulun voimistelusalissa, puotilaiset naisineen pitivät +tanssikekkereitä ulkosalla, kodeissa pidettiin päivälliskekkereitä +ja peliseuroja, ja postitalon vakinaiset vieraat hörppivät isoista +laseistaan ja juorusivat kaupungin tapahtumista. + +Kaikkialla kaupungissa puhuttiin vielä pankinkavallus-huhuista ja +maajaista uutisista Storgadelta. Nämä viimeiset, olivatkin oikein +uteliaisuuden haluttua tavaraa, niitä kun vielä peitti epäselvyyden +huntu, joka antoi mielikuvitukselle aihetta mitä hurjimpiin +arvailuihin, ja ne vaikuttivat kuin virkistävät rypäleet kaikkiin +uutisia janoaviin kurkkuihin ja panivat monet siveät silmät — etenkin +vanhojen, naimattomien naisten — kääntämään valkuaiset taivasta kohti. + +Mitä Jörgen pelkäsi, tapahtui: hänen isänsä sai eron kassöörin virasta. + +Niin, kertoi vanha herra kaupungilla, hän oli kestänyt paikoillaan +niin kauan kuin mutta silmät — ja hermot — —. Nyt hänen täytyi tyytyä +olemaan jonkinlaisena päällysmiehenä — em! — pitämään silmällä +kirjureita ja pankin alempia virkamiehiä ja kiireessä käänteessä itse +tarttua kynään, milloin toiset eivät kyenneet suoriutumaan. + +Niinkuin entisinäkin aikoina astui hän nytkin iltasin postitalolla +sijaitsevaan klubiin koko itsetuntonsa kankeus niskassansa, tervehti +tuttaviaan armollisella kädenliikkeellä sekä istuutui pitkäveteisellä +huudahduksella "Aa—h!" ja kasvojen ilmeellä, kuin olisi hänellä +pankissa isokin kapitaali. + +Hänen hyvinvointiansa ei laisinkaan häirinnyt se seikka, että hänellä +itsellänsä harvoin nyt enää oli rahaa kosteisiin virvokkeisiin; sillä +tässä hyvässä pikkukaupungissa oli kuin kaikissa muissakin hyvissä +pikkukaupungeissa, hyväntahtoisia sieluja, joiden mielestä oli kunnia +saada tyhjentää, totilaseja _kanslianeuvoksen_ kurkkuun. + +Toisinaan tuli kanslianeuvos kirjakauppaan saamaan sikarin tai jotain +muuta. Hän oli aina kankea ja pönäkkä ja antoi ylhäisyytensä vaikuttaa +masentavasti puotilaiseen. Mutta Jörgen näki, mitä kukaan muu ei +nähnyt: sen aran katseen, joka toisinaan vilahti esiin silmälasien +takaa. + +Isän ja pojan välille oli kehittynyt kummallinen suhde. He olivat +jonkinlaisella äänettömällä sotajalalla keskenään, joka oli tuskallista +molemmille, sillä molempien veri halusi rauhaa. + +Nuori mies ajatteli kumminkin tähän aikaan suhteellisesti vähä isäänsä; +hänen mielensä täytti se toinen — se, joka oli takaisintungettava +unhotuksiin, mutta joka joka päivä puhkesi esiin uusissa ajatuksissa. + +Muutamana aamuna hän näki Amalien puuhailevan pelipöydän ääressä hänen +huoneessaan. Mitähän se oli? Hän meni lähemmä. Samassa Amalie kääntyi +syrjittäin, varmaankin nähdäkseen paremmin — — siinä hän seisoi kyynel +poskelle vierähtäneenä pyyhkien pölyä toisesta kynttiläjalasta. + +Jörgen hiipi pois; mutta myöhemmin päivällä hän sai tilaisuutta +korjata pois kynttiläjalat, eikä niitä enää sen perästä näkynyt hänen +pöydällänsä. + +Amalien aivot tarvitsivat tavallisesti hyvän aikaa jotain ajatusta +valmistaaksensa, eikä hän vielä sinä päivänä saanutkaan mitään +valmiiksi; mutta yöllä hereillään maatessaan hän niin ahkerasti mietti, +että sai muodostetuksi arvelun; sillä seuraavana päivänä hän katseli +Jörgeniä silmissään syvää, kunnioittavaa kiitollisuutta. + +Jonkun aikaa he harjoittivat tällaista onnetonta näyttelemistä +keskenään, milloin silmillä, joissa oli hartaasti kysyvä katse, milloin +työllä, pienillä vihjauksilla, jotka puhuivat enemmän kuin sanat. + +Nuoren vaimon silmissä saattoi välähdellä omituinen, väijyvä ilo, +ja yksin ollessaan hän saattoi ristiä kätensä, katsoa taivaalle ja +kuiskata: "Oi, suokoon Jumala, suokoon Jumala...!" + +Mutta sitten eräänä iltana tuli taas levottomuutta leiriin. Jörgen +istui lukien muuatta sanomalehteä. Lukiessaan erästä kuolemanilmoitusta +tunsi hän äkkiä, kuin jos käsi olisi kouristanut hänen sydäntänsä. + +Amalie, joka jo ennakolta oli uutisen lukenut, ja jonka päättelemiskyky +tässä tilaisuudessa oli tavattoman nopea, istui vaarinottaen häntä +levottomin silmin. + +Sanomalehti oli vaipunut hänen syliinsä ja hän istui syvissä +ajatuksissa tuijottaen eteensä: Nyt hän siis tulisi kotiin — muutamien +päivien kuluttua hän tapaisi hänet ja katsoisi hänen syviin, +surullisiin silmiinsä. + +Hän nousi ja alkoi astella edestakaisin lattialla alinomaa vaieten. +Aavistukset ja kysymykset kuohahtivat sieluun; kieltäytymisensä ohutta +kuorta, joka oli muodostunut hänen rakkautensa ympärille, järisytti +sisällinen täristys. + +Yöllä hän taisteli olikohan oikein, että hän meni hautajaisiin? +Tiesihän hän niin hyvin, että hänessä hehkuva tunne, tuo aina kytevä +kaivos-tuli, puhaltaisi uusi kohtaus taas täyteen liekkiin. + +Tuskallinen levottomuus kiusasi seuraavina päivinä nuorta vaimoa. Joka +kerran miehensä nähdessään hän kävi hengästyneeksi. + +Kun he hautajaispäivänä istuivat aamiaispöydässä, ja Jörgen juuri oli +nousemaisillaan pöydästä tavalliseen tapaansa lyhyesti kiittäen, kysyi +Amalie: + +"Menetkö hautajaisiin?" + +"Menen," vastasi Jörgen ja nousi. "Tiedäthän hyvin, että Römer oli +kauppatuttaviani." + +"Tulenko minä mukaan?" Ääni vapisi itkun rajoilla. + +"Tahdotko _vartioida_ minua?" + +Lapsen rehellinen vastaus helmeili hänen silmissään. + +"Jos hiukankin pelkäät siinä suhteessa, niin tee niin hyvin!" + +Hän kävi oikein liikutetuksi kiitollisuudesta, että hän saisi mennä +mukaan häntä vartioimaan. + +Heidän kulkiessaan katua ylöspäin — Amalie seppele käsivarrellaan — ja +sitten eteenpäin kirkkotarhan kappelia kohti, Jörgen melkein iloitsi +siitä, että hänen vaimonsa oli mukana; nyt hänellä kaiken aikaa olisi +omatuntonsa läheisyydessä ja että he olivat yhdessä saattaisi olla +kaupungille selityksenä, että he olivat täydessä sovussa ja halveksivat +kaikkia huhuja. + +Vain pieni joukko ihmisiä oli kokoontunut siihen huoneeseen, jossa +arkku oli. Neljä naista istui seinivierellä oikealla, puolikymmentä +miestä vasemmalla. + +Hänen katseensa lipui pitkin naisten riviä ja hän sai epämääräinen +vaikutuksen mustista harsoista; mutta — — eihän hän ollutkaan siinä +— oli, oli _tuossa_! Tuskallinen ilo puristi hänen rintaansa, kun +Marie käänsi päätänsä ja hän tunsi hienopiirteiset kasvot kirkkain, +kummallisin silmineen. + +Jörgen istuutui muutaman maalarinsällin viereen. Yksi ajatus valtasi +hänet täydellisesti, suuri kaikkia vallitseva tunnelma. Ja tämä +tunnelma sai ajan seisattumaan, niin että kului puoli tuntia hänen +elämästään ilman että hän siitä mitään tiesi. + +Siinä oli kaksi silmää, kaksi ruskeata lapsensilmää, jotka seurasivat +jokaista hänen liikettään, näkivät hänen ajatuksensa ja katsoivat hänen +sydämeensä. + +Marie, joka kaiken aikaa oli istunut katse lattiaan kiintyneenä, +kalpeana ja kyyneletönnä, huomasi Amalien vasta, kun arkkua lähdettiin +kantamaan ulos. Sen kiitollisuuden tunteen valtaamana, jonka pieninkin +osanottavaisuuden ilmaus herättää surevassa sydämessä, tarttui hän +molemmin käsin Amalien käteen ja puristi sitä, ja se vaikutti, että +tämän pikku rouvan sielussa heräsi sellainen tunteiden sekasorto, että +hänen täytyi istuutua ja painaa sydäntään. + +Kun vieraat hyvästelivät haudalla, laittoi Jörgen niin, että hän +ja Amalie olivat viimeisiä. Hetkeä, jolloin pari naista hyvästeli +leskeä, käytti Jörgen ojentaakseen kätensä Marielle. Ja siinä hän +seisoi katsellen noihin syviin surullisiin silmiin; hänen ajatuksensa +hämmentyivät, oli kuin hänet olisi vedetty alas hänen olentonsa +pohjattomaan syvyyteen. + +Mutta sitten selveni hänen päänsä taas, hän sanoi tyynesti hyvästi, +kääntyi ja läksi. + +Hänen vierellään oli seissut pieni itkettynyt rouva, joka jännitetyin +hermoin seurasi kohtausta. Ei ole hyvä tietää, mitä hän ajatteli ja +tunsi nähdessään ne kärsimisen piirteet, jotka kuvastuivat näiden +kahden ihmisen kasvoissa; hän ei sanonut mitään eikä hänellä ollut +voimaa lausua jäähyväistäkään Marieta hyvästellessään. + +Mutta Jörgenin kodissa tapahtui sinä iltana jotain, jonka hän ei +koskaan ollut luullut voivan tapahtuvan, ja se mitä tapahtui oli, että +yksinkertainen, surullinen ihmissydän rakkaudesta uhrautui kahden +ihmisen onnen eteen. + +"Jörgen — —" virkkoi hän hiljaa. "Minä näen kyllä, kuinka vaikea teidän +kumpaisenkin on." + +Jörgen katsoi häneen kuin odottaen jotain enempää. + +"Ja minä ymmärrän", hän jatkoi, "ettet sinä tätä pitkään kestä... tällä +lailla." Viimeiset sanat tulivat epäselvinä ääninä. + +"Mitä sitten arvelet, pikku Amalie?" + +Hetken aikaa hän istui hiljaa hengittäen. Sitten saivat vihdoin +vapisevat huulet sanotuksi sanottavansa. + +"Minä tahdon — erota sinusta." + +Jörgenin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän tarttui hänen molempiin +käsiinsä: "Amalie, sinä olet niin hyvä." + +Mutta mitäpä hän muuta vastaisikaan? Hänen päänsä meni vallan sekaisin +eikä hän tiennyt miten asian ottaisi. + +"Oi Amalie, tämä asia on niin monimutkainen, niin vaikea," kuului taas +hetken päästä. "Minulla sitä paitsi ei ole niitä rahojasi." + +Toisinaan, kun hänen onnistui saada syrjäytetyksi jumalantuntonsa, hän +oli ajatellut sitäkin mahdollisuutta että hän vuotuisesti maksaisi +hänelle määrätyn summan pitemmän aikaa, mutta tätä mahdollisuutta hän +ei oikeastaan itsekään uskonut; sillä hänellä oli vielä monta vuotta +jälellä, ennenkuin hän pääsisi selväksi Mölleristä, jonka lisäksi hänen +vielä piti melkein kokonaan elättää omaisensa kotona. + +"Minä en voi hankkia niitä," hän lisäsi. + +"En minä rahoista väiltäkään." Se tuli niin rehellisesti, mutta samalla +niin surullisesti. + +Jörgen näki, kuinka hänen rintansa aaltoili, hän näki — ensikerran +— että hänen kasvonsa olivat kuihtuneet ja että hän oli laihtunut, +vaatteet olivat väljät, kasvot surkastuneet ja itkettyneet. Häntä +säälitti nähdä sitä. + +Mutta keskellä hänen sääliänsä oli pieni loistava kohta, joka säteili +salaisille ajatuksille. Olihan hän nyt _itse tarjoutunut_ eroamaan +hänestä? Olipa rahoistakin luopunut. + +Hän teki pitkän kävelyretken pitkin lahden rantaa, selvittääkseen +itselleen sen päivän syvät vaikutukset. + +Päivä paistoi metsään, raitis tuuli puhalsi lahdelta hänelle vastaan, +kalakaijat ja tiirat leijailivat ilmassa. Ja hänen mielessään +leijailivat tuhansin siivin toiveet, jotka tosin eivät uskaltaneet +liikkua aivan vapaasti, mutta kumminkin elvyttivät hänen rinnassaan +omituisen juhlallisen tunnelman. + +Paluumatkalla hän kulki vanhempiensa puutarhat ohitse. Muutamalla +käytävällä harjoitelihe Emil käsillä kävelemistä. Merkillistä kuinka +nuo sääret pysyivät ilmassa. Mutta Jörgenillä oli sanomattoman +raitistuttavaa nähdä noiden huolettomien jäsenten potkivan ilmassa. + +Hän oli huudahtamaisillaan: "Poika tule tänne, että saan syleillä +sinua!" — mutta sitten hän huomasi sisaren seisovan vilkuttamassa +kahvelilla kyökin ikkunassa. + +Rakas Martta sisko — noiden neljän harmaan vanhan muurin sisällä hän +raatoi kaiket päivät ja kerkesi tuskin koskaan hengittämään raitista +ilmaa ulos metsään, — ja ehkäpä siitäkin syystä, ettei hänellä ollut +sellaisia vaatteitakaan, millä ulkona näyttäytyä. Hän tunsi äkkiä +voimakasta pakotusta olla sisarelle oikein hyvä ja hellä. + +"Jörgen, minulla on paistetulta omenoita," ilmoitti nuori kalpea tyttö +kyökin ovelta. "Tule tänne!" Yksi kaks oli kyökkituoli vedetty esille +ja tehty tilaa pöydässä. + +Kuinka hauskaa oli istua tässä kuin muinoin, tässä herttaisessa, +vanhassa kyökissä ja syödä omenoita! Hellä tunne valtasi hänet +uudestaan ja sai hänet kiertämään käsivartensa tytön vyötäisten ympäri +ja painamaan suutelon hänen huulillensa: "Kiitos rakas pikku sisko!" + +Kun sisar avasi kätensä, jonka Jörgen oli puristanut kiinni pienen +esineen ympäri, jonka hän oli siihen pannut, kiilsi hänelle vastaan +uusi, kahdenkymmenenkruunun raha. + +"Mutta Jörgen!" + +"Osta sillä itsellesi kesätakki... niin, niin... pois nyt... minun +pitää mennä äidin luo!" + +"Tervetuloa!" hymyili sairas vaimo hänelle vastaan ja ojensi kätensä. + +"Kuinka jaksat, äiti kulta?" + +"Kiitos, luulenpa että hiukan paremmin." + +Paremminko? Jörgen tuijotti häneen. Oliko hänen kasvonsa pienenneet +tai tuliko se siitä, että hänen sankka valkoinen tukkansa tänään oli +alempana otsalla ja poskilla...? + +"Kyllähän sinä tiedät," laski hän leikkiä ja silmät välähtivät tummien +kulmien alla, "ettei niitä vanhanaikaisia kyntteliä paksuine sydämineen +niinkään helposti puhalleta sammuksiin." + +Jörgen istuutui tuolille hänen viereensä: "Me emme tulisikaan toimeen +ilman sinun kynttilääsi, äiti." + +"Se on niin vanhanaikainen." + +Iloisena kuin lapsi piti Martta ilmassa uutta kirkasta rahaansa. + +"Katsos, äiti, uudeksi kesätakiksi!" + +"Jörgen rakas, nytkö taas..." + +"Ei ei ei ei!" hän keskeytti äidin. "Minä en voi kärsiä, että te +pidätte niin paljon porua turhasta. Minun avustani ei todellakaan +kannata puhua." + +Liikutettuna puristi äiti hänen kättänsä, mutta ei virkkanut mitään. + +"Kuinka unen laita on?" kysyi Jörgen. + +"Kiitos, hyvin." + +"Äiti kulta", puuttui puheeseen Martta, "kuinka, sinä kumminkin niin +reippaasti voit sanoa 'kiitos hyvin', kun et kuitenkaan kahteen yöhön +ole silmiäsi ummistanut." + +"Olenhan minä! Mitäs se nyt on... kuulepas ennenkun menet... oletko +käynyt teurastajan luona?" + +"En ole, mutta minä menen nyt heti." + +"Koeta hankkia meille vähän lihaa liemeksi härän lavasta." + +"Kyllä minä." + +"Ja sittenhän puhdistat isän mustat housut." + +"Sen minä olen jo tehnyt." + +"Kiitos, tyttöseni! Ja pidäthän sitten huolta, että hänen tohvelinsa +ovat paikoillaan ja että yönuttu riippuu oven luona." + +"Kyllä, äiti kulta... minun täytyy mennä paistoksiani katsomaan." + +Hetken aikaa jutteli Jörgen äidin kanssa näppärästä Martta siskosta +ja kelpo pojasta ulkona, jonka iloinen ääni juuri rallatti jotain +laulunpätkää. + +Yhtäkkiä hän tunsi syvää halua saada ilmaista äidille koko sydämensä +— lähestyä häntä hellästi mielitellen, mahdollisesti saadakseen hänen +myönnytyksensä ajatuksillensa. + +Hän laskeutui polvilleen vuoteen ääreen, tarttui hänen käteensä ja +hyväili häntä kuin pieni poika. Ja sitten: "Äiti kulta — —." + +Mutta kuinka se jumalaa pelkääväinen vaimo säikähtyikään kuullessaan +mitä hän ajatteli! Jyrkällä liikkeellä hän puolittain kohoutui +kyynäspäiden nojaan ja tuijotti häneen: + +"Jörgen, kuinka voit sellaisia ajatuksia pitää?" + +"Niin, sellaista minä ajattelen." + +"Mutta, onhan se mahdotonta." + +"Miksi se mahdotonta olisi?" + +Hän vaipui takaisin vuoteelleen ja tuijotti kauan eteensä niinkuin +katsoo silloin, kun henki käy omia teitänsä. + +"Mitä sinä sanoitkaan?" kysyi hän sitten. + +"Minä sanoin, etten voi käsittää miksi se olisi niin mahdotonta." + +Äiti ojensi hänelle hellästi kätensä ja virkkoi, äänessä omituisen +murtunut sointu: + +"Minä niin mielelläni soisin sinulle sen, jota rakastat. Mutta eihän +sille mitään voi." + +Niin jos Amalie olisi ollut uskoton, jatkoi hän, niin olisi hänellä +ollut puolellaan Jumalan sana; mutta sitä hän ei ollut ollut. + +"Mutta tapahtuuhan tuhansia avioeroja ilman uskottomuuden perusteetta." + +"Tapahtuu, vaan se ei ole oikein. Jotka kerran on yhteen vihitty — —. +Se on pyhä side, Jörgen. Vaarisi koetti aina estää..." + +"Vaari oli niin vanhanaikainen, niin ahdasmielinen +raamatunkäsityksessään", keskeytti Jörgen häntä ja veti käden luokseen. + +"Mutta tiedäthän itsekin, että Jumalan puhtaassa, selkeässä sanassa on +kirjoitettu: Minkä Jumala on yhteensovittanut..." + +"Mutta Jumala ei ole yhteensovittanut Amalieta ja minua. Jos niin +olisi, niin minun täytyisi joutua epätoivoon sen tähden että hän voi +kohdella minua niin ankarasti." + +"Jörgen, sinä et tiedä, kuinka sanasi toisinaan sattuvat minuun." + +"Niin, mutta se on totta äiti. Jos Jumala tässä jotain on tehnyt, niin +hän on sytyttänyt syvän ja sydämellisen rakkauden Mariessa ja minussa +ja määrännyt meidät elämään yhdessä verrattomassa onnessa." + +Äiti vaikeni taas hetken aikaa ja katsoi eteensä miettivästi. +"_Minulla_ ei ole ollut verratonta onnea", kuului sitten hiljaa. "Ja +kumminkin minä kiitän Jumalaa elämästäni." + +"Niin — — on hyvä, että voit sen tehdä." + +"Me emme käsitä Jumalan teitä, Jörgen; me tahtoisimme mieluummin +laittaa teitä itse." + +Nyt he olivat siinä entisessä umpisokkelossa, jossa ei ollut +uloskäytävää; mutta hänen täytyi kerrankin saada tyhjentää sydämensä. + +"Äiti, sinä, joka muutoin olet niin hyvä, kuinka voit sinä tässä +ainoassa suhteessa olla niin kova? Miksi täytyy minun olla onneton, +miksi minä en saa tulla onnelliseksi, kun minä nyt _voisin_." + +"Enhän se ole _minä_ Jörgen, sehän on Jumala." + +"Onko se sitten niin, että ainoastaan sellaisilla ihmisillä kuin rouva +Hahnilla ja hänen aatetovereillansa on lupa laittaa omia teitä? Onko +kristittynä oleminen sitten vain itsensäkieltämistä ja kiduttamista?" + +"Meillä on ilo, jota _he_ eivät tunne." + +"Niin sanomme _me_. Ja ne toiset sanovat: 'Tehkää hyvin, pitäkää ilonne +Herrassa', ja niin he itse ottavat kaiken sen elämänonnen, jonka voivat +kokoon haalia. Loppupäätös on, että he saavat kymmenen kertaa niin +paljon iloa ja nautintoa kuin me muut." + +"Synnillistä iloa ja nautintoa." + +"Ei ole oikein puhua siitä noin ylimalkaisesti. Heidän joukossaan on +monta hyvää, kelpo ihmistä. Syntiähän on ainoastaan se, minkä itse +tuntee rikokseksi; mutta eivät he tunne omantunnonsoimauksia omien +teiden laittamisesta, niinkuin sanoit, rouva Hahnissa ei ole vähääkään +sitä, joka näyttäisi synnintunnolta, hän on niin ilonen ja terve kuin +kukaan ihminen olla voi." + +"En minäkään kiellä, että sellaisilla ihmisillä on paljon enemmän +nautintoa, kuin meillä muilla _tässä_ elämässä; mutta meillä on onnemme +talletettuna." + +"Ja täällä sitten kiusata itseänsä tuolla ijankaikkisella: Sinun pitää +kieltäytyä, tuohon sinä et saa kajota, tuota sinä et saa tehdä." + +"Sinä tiedät, mitä pyhä raamattu sanoo: 'Älkäät rakastako maailmaa, +eikä niitä kuin maailmassa ovat'..." + +"Niin, mutta emmehän voi olla maailmaa rakastamatta. Ei kaikki täällä +maan päälläkään ole pelkkää jumalattomuutta ja pirullisuutta. Sinä elät +yliluonnollisessa maailmassa, äiti, sinä et koskaan ole kokenut, mitä +se on, että rakastaa sitä, jota ei voi saada, että päivät päästään +väännellä tuskasta." + +Äidin suun ympärille tuli omituisen raskas hymy, hän hääri +nenäliinallaan ja hengitti kiivaasti mutta ei puhunut mitään. + +"Jörgen", kuului sitten hetken perästä, "on yksi asia, joka kuuluu +meille kaikille ihmisille — ennen kaikkia muuta — se, näet, että +vakaasti pidämme silmäimme edessä sitä suurta, ijankaikkista +päämäärää... että sen saavutamme, kun lyhyt matkamme täällä maan päällä +päättyy." + +"Pitääkö sitten luopua kaikesta, jota onneksi sanotaan täällä +maailmassa." + +"Ei, sitä meidän ei pidä; mutta se onni, joka kiusauksena tulee +luoksemme, joka viekoittelee meitä luopumaan kristillisestä totuudesta +ja jumalantunnostamme, ja josta luovumme _Jumalan tähden_, se muuttuu +korkeammaksi onneksi, joka piiloutuu sisimpäämme ja jää sinne, kun +kaikki muu onni maailmassa pettää; saat uskoa sen, Jörgen." + +"Äiti, sinä teet elämän minulle niin ahtaaksi, niin kerrassaan +sietämättömäksi!" Hän ponnahti ylös. "Minä en _tahdo_ enkä _voi_ taipua +siihen, josta nyt olen puhunut." + +Rouva Bang tunsi sen ranskalaisen sanan, että ymmärtäminen on +anteeksiantamista. Ja hän ymmärsi poikansa ja antoi hänelle anteeksi +hänen kiivautensa. Se, joka omassa rinnassaan kätkee kokemuksia siitä, +kuinka nuori, rakkauden kiihottama veri voi joutua kuohuksiin, kun se +törmää yhteen jumalantunnon kanssa, se, joka tuntee tuon niin syvällä +ihmisluonnossa piilevän ja ikuisesti sykkivän onnenkaipuun ja luonnon +tulisen vaatimuksen oikeudestansa päästä seuraamaan omien hyvien +viettiensä lakia, se tuomitsee lempeästi nuorta rakkautta. + +Äiti makasi katsellen häntä silmillä, joista puhui syvimmän +osanottavaisuuden äänetön kieli. "Minun on sinua niin sääli", kuului +vihdoin vavahtelevalla äänellä. "Saat uskoa, että minä hyvin ymmärrän, +mitä sinä kärsit. Minä ymmärrän sen hyvin." + +"Sitä ei voi kukaan ihminen", sanoi Jörgen heittäytyen tuolille. + +"Minä voin, Jörgen, minä voin. Mutta minä en voi lohduttaa enkä auttaa +sinua. Se taistelu on loppuun taisteltava." + +Huoneessa oli kauan hiljaista. + +"Avioliitto on niin vakavaa", kuului sitten taas vuoteelta. "Se on niin +vakavaa", hän sanoi uudestaan ja tuijotti eteensä. "Mutta kristityille +ihmisille, jotka ovat sitoutuneet Jumalan kasvojen edessä, ei ole muuta +tekemistä kuin kestäminen." + +"Mutta kun tuntea henkisesti sortuvansa... että on vaarassa menettämään +ei ainoastaan ajallisen mutta ijankaikkisenkin onnensa?" + +Tämä ei ollut häneltä oikein rehellisesti sanottu, sen hän hyvin tunsi; +sillä hän ei voinut kieltää itseltänsä, että hän varsinkin viime +aikoina oli huomannut mahdolliseksi tehdä elämästä jotain Amalienkin +kanssa. + +"Niin — —" virkkoi äiti nähtävästi hämmentyneenä. "Mutta sitä _sinä_ et +tee, Jörgen. Etköhän sinä ole verrattain onnellisissa oloissa?" kysyi +äiti. "Amalie on hyvä. Ja hän on heristäytynyt tositoimiin, ja hän +_rakastaa sinua sitä paitsi_. Saat uskoa, Jörgen, Amaliesta voi jotain +tulla." + +"Mutta itseäni minä en saa ajatella?" + +Äiti pyyhkäsi kasvojaan nenäliinallaan: "Saanko sanoa, miten sinun +pitää ajatella? Sinun pitää ajatella näin: Amalie on nyt kerran minun +vaimoni; minä tahdon olla hänelle uskollinen aviomies ja pitää Jumalan +antamana elämäntehtävänä, että johtaa hänen elämäänsä ja elää niin +hyvin ja kauniisti hänen kanssaan kuin suinkin voin. — Sillä tavoin +teet jotain elämästä, usko se. Sen voiton saa jokainen ihminen, +joka elää jonkun hyvän eteen, ja jolla aina kaikkien huokausten ja +taistelujen takana on tämä tietämys: _sinä teet mitä voit._" + +Hänen tummiin silmiinsä tuli äkkiä omituinen loiste: "Tee itsesi +_väkeväksi_, Jörgen! Meidän ihmisten on kestettävä koetuksemme." + +"On niin helppo muiden sanoa, että on kestettävä." + +"Niin, — —", vastasi äiti itsekseen ja vaikeni. + +Mutta sitten hän taas käänsi katseensa Jörgeniin: "Vaarisi puhui niin +paljon siitä suuresta voimasta meissä..." + +"Niin kyllä minä tiedän", keskeytti hän häntä ja nousi. + +"Niin, sinä sanot sen kyllä tietäväsi; mutta ajatteletkos sitä myöskin +oikein, rakas Jörgen? Otatko sen vakavasti?" + +"Hän kertoi, että hänen vanha isänsä niin usein oli mieliin painanut, +että kristittyin ihmisten oli nähtävä avioliitossa jotain enempää +kuin vain maallista yhdistystä; he olivat etsineet ja saaneet kirkon +siunauksen ja heidän oli joka päivä muistaminen, että heillä oli pyhä +tehtävä toisiinsa nähden: heidän oli rukoiltava toistensa puolesta, +rukoiltava rakkautta ja voimaa, ja auteltava toisiaan kasvamaan +ijankaikkisuutta varten..." + +Jörgen seisoi äänetönnä ja katsoi synkkänä ikkunaan päin. + +"Sinä puhuit kerran joidenkuiden kirjain julkaisemisesta", alkoi äiti +hetken päästä ikäänkuin päästäkseen toiseen puheaineeseen. + +"Minä en voi tehdä mitään." + +"Kyllä sinä voit; meissä on enemmän voimaa, kun me tiedämmekään, kun +vaan _tahdomme_." + +Hän väänsi ruumistansa syrjään, niinkuin hänelle oli tullut tavaksi. + +"Jörgen!" — Äiti tarttui taas hänen käteensä, "Muistatko, kun olit +pieni — kun panit nukkumaan vuoteellesi ja minä olin laulanut sinulle: +Nyt silmän' ummistan', niin sinä et tiennyt kuinka ristisit pienet +sormesi, kun meidän viimeksi oli rukoiltava isämeidän; niin minun oli +otettava kätesi ja pantava ne ristiin — sillä kertaa sain sen sinulle +niin kauniisti opetetuksi." + +Kaksi kyyneltä vierähti Jörgenin poskelle: "Hyvästi, äiti!" + + + + +XVII. + + +Rakkaus, sinä kaikkien sielujen itsevaltias, sinä salainen suurvalta, +joka yhdistyt ihmisluonnon voimakkaimpiin viettoihin, hyviin ja +eläimellisiin, joka mielessä elvytät aavistamattomia voimia, herätät, +yllytät, kidutat, teet lempeäksi ja hyväksi, teet rajuksi ja pahaksi +— rakkaus, sinä arvaamaton, sinä voimakas, joka pakotat yhden sydämen +uhraamaan punaisen sydänverensä ja kiihotat toisen verhoihin — rakkaus +kuinka tutkimaton ja arvoituksen tapainen onkaan olentosi! + +Jotain tällaista kuuli Jörgen Bang, kun hän eräänä sunnuntaina meni +kirkkoon etsimään sovitusta maailman hallitsijan kanssa. Mutta hän ei +voinut käyttää kuulemaansa, se vain enensi hänen hämmennystänsä. Eikä +se ollutkaan toivo saada kuulla rovastin suusta kehottavia sanoja, +joka oli ajanut hänet tänne, vaan toivo lempeästä kohtauksesta itse +rakkauden alkulähteen kanssa, toivo saada tuntea Jumalan myönnytystä +siihen päätökseen, joka alkoi juurtua hänessä, ja saada siitä voimaa +murtamaan vanhan elämänsä ja rohkeutta siirtymään uuteen. + +"Mutta on olemassa rakkaus, jonka olento on yksinkertainen, kuin lapsen +rakkaus", kuului edelleen saarnatuolista, "rakkaus, joka yhdistyy +ainoastaan siihen ihmisluonnossa, joka on puhdasta ja hyvää: se on +uskon ja toivon sisar, maailmallisen mielen voittaja ja joka virtaa +liikutetuista syvyyksistä ja laskee intohimonsa uhrin, koko hellyytensä +täydellisyyden Jumalan jalkojen eteen." + +"Maailmallisen mielen voittaja", kertoi Jörgen itsekseen. Siinä se +taas oli, se tavallinen nuotti 'kieltäytymisestä' ja 'alistumisesta'. +Hänessä elpyi kova tunne, ja muuan ajatus välähti hänen mieleensä: +eiköhän Feuerbachin sanoissa ole totta, että kristinusko on sydämetön, +julma oppi? + +Rovasti oli sillä välin joutunut puhumaan taistelusta lihan ja hengen +välillä:... "Tämä lakkaamaton taistelu meissä Jumalan ja maailman +välillä, tämä tunteminen olentonsa syvyydessä: sinä kuulut maailmaan, +sinä olet ainetta maailman aineesta, elämä sen elämästä, kuohuen halua +antautua sen nautinnoihin — tuo, että puristautuu kiinni siihen, jota +rakastaa, että taistelee kaikilla sielunsa voimilla löytääkseen ja +pitääkseen kiinni onnen niinä harvoina hetkinä, kun täällä maailmassa +elämme — ja toisaalta tuntea, että rinnassa on Jumalan ikävöiminen, +tuska ja pelko hänen armonsa menettämisestä, syvä tunne, joka +lakkaamatta kuiskaa että kieltäymisen voitto, ja pyhä lämmin antauminen +Jumalalle on elämän korkein onni — —." + +Sen enempää Jörgen ei kuullut. Oli kuin rovastin isot harmaat silmät, +jotka katsoivat alas suoraan häneen, olisivat hajottaneet hänen +ajatuksensa joka taholle. Oliko tuo sanottu hänelle? Oliko äiti +kertonut kaikki rovastille? Vai rovastin oma vanha taisteluko se +kajahti noissa sanoissa? + +Kotimatkalla hän kulki Möllerin kanssa, joka myöskin oli ollut kirkossa. + +"Merkillinen mies se rovasti", virkkoi Jörgen, "hän puhuu aina niin +paljon rakkaudesta". + +"Tiedäthän sinä sen, että sydämen kyllyydestä suu puhuu — —." + +Jörgen astui mietteissään. "Olipa surullista ettei hän saanut sitä, +jota nuorena rakasti." + +"Hän oli nainut vaimo." + +"Niin, minä tiedän sen, se on, olen arvaillut, että se oli rouva Brun." + +Vanhus vaikeni hetkisen. "Se on salaisuus." + +Jörgen puhui äänellä, kuin olisi hänelle rovastin rakkausjuttu ollut +yhdentekevä, mutta olihan jostain puhuttava. + +"Eikö se _nainen_ sitten pitänyt _hänestä_?" + +Möller seisattui ehdottomasti ja veti ylös kulmansa: "Hänhän oli nainut +vaimo, sanoin minä." + +"Mutta onhan niitä niin monta... niinkuin hänkin tuossa." + +Rouva Hahn se miehensä kanssa ajaa suhisti ohitse ja tervehti +säteilevine silmineen. + +"Niin", mutisi Möller pannen taas jalkansa liikkeelle. + +"Luopuivatko he kohta toisistaan?" + +Vanhus seisattui taas ja katsoi taaksensa. "Sen verran vain voin +kertoa sinulle, että hän nuorena pappina myöhäisenä iltahetkenä kuin +muinoin Nikodemus tuli vaarisi luo neuvoa saamaan: 'Niin ja niin, me +rakastamme toisiamme — mitä on meidän tekeminen?' — Silloin otti vanha +pastori Raudrup raamattunsa ja avasi sen: 'Lukekaa tämä!' — Niin, sen +paikan hän hyvin tunsi; mutta olihan Paavali lausunut sanoja, jotka +kristityille ihmisille näyttivät avaavan tien eroon. — Mutta siitä ei +tullut mitään; he eivät voineet." + +Jörgen meni kotiin ja istuutui lukemaan. Mutta hän ei voinut lukea, ei +istua. Aina ja alinomaa hän palasi takaisin pyhyyden rikkomiseensa, +väkivaltaiseen avioliiton pyhyyteen murtautumiseensa. Pitäisikö hänen +koko elämänsä ajan kärsiä tämän rikoksensa takia? + +Mikä kärsimätön este se olikaan, tuo omatunto! Oli kuin uskonnollinen +tunne olisi itseensä imenyt kaikki muut tunteet ja muodostanut ne +pyörteiksi väkevään virtaansa. + +Hän tuli ajatelleeksi rovastia ja rouva Brunia. Ja hän käsitti tällä +hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen, kuinka valtava voima Herran +pelko on tuhansissa ihmissydämissä. Sillä välin kun miljoonat, joilla +ei ole mitään tekemistä Jumalan kanssa, tyydyttävät elämänhaluansa +sisällisten epäilysten vaivaamatta, niin vakava kristitty joka toinen +päivä törmää omantuntonsa muuria vasten, jonka ovat muodostaneet Sinain +käskyt ja äänet seitsemän autuuden vuorelta. Ja niin nämä kärsivät +Jumalan lapset hiljaisesti nöyrtyvät ja laskevat kärsimisensä uhrin, +hellyytensä täydellisyyden Jumalan jalkain eteen. + +Kuinka he _voivat_? Kuinka voi kukaan ihminen niin tyynesti taipua +asiassa, joka koskee sydämen sisimpiä juuria? Jos mikään maailmassa +oli hänelle mahdotonta, niin oli _se_, että mielestään juurruttaa +kaikki ajatukset yhdistymisestä Marien kanssa. Olihan hän yrittänyt +sitä kerta kerraltaan, oli taistellut niin rehellisesti kuin voi. Mutta +ei ollut sitä päivää, jolloin hän ei aamusta iltaan ajatellut häntä, +ei ollut sitä yötä, jolloin hän ei häntä kohdannut; hän näki hänet +kun aamu sarasti hänen ikkunoistansa, hän asusti hänen huoneissansa — +Amalien hahmossa — hän kattoi hänen pöytänsä, järjesti huoneita, tuli +portaita alas mustetölkin kanssa kirjakauppaan, hymyillen kummallisilla +silmillänsä. + +Oli päiviä, jolloin tuntui, kuin koko hänen sisällinen elämänsä olisi +irtaantunut liitoksistansa ja uhmaten hyökännyt kaikkia niitä vastaan, +joiden ahdasmielinen jumalisuus astui hänen onnensa tielle. Ja se +ajatus, joka ennen varovaisesti nosti päätänsä hämärästä, kohoutui nyt +kirkkaaseen valoon ja muuttui ääneksi, joka puhui voimakkaita sanoja +hänen puhtaasta, selvästä ihmisoikeudestansa. Minkätähden se ei voisi +tapahtua, kun Amalie vapaaehtoisesti uhrautui eikä rahoistansakaan +välittänyt — minkätähden se siis ei voisi tapahtua? + +Salaisella innolla hän ryhtyi lukemaan raamattua, luki läpi Mooseksen +kirjat, tutki vuorisaarnaa ja Paavalin Epistoloita, tutki ja mietti +päivät ja yöt. + +Kun hän näin eräänä päivänä muutamassa vastailmestyneessä Etiikassa +luki tunnetun yliopiston professorin kirjoituksen avioerosta, niin +hänelle oli suuri ilo nähdä, kuinka vapaalla kannalla kirjan tekijä oli +tähän kysymykseen. + +Lakkaamatta hän mielisteli ja houkutteli omaatuntoansa. Ja päivä +päivältään hän pääsi kappaleen eteenpäin. Hänen ajatustensa esine +menetti tämän jokapäiväisen menettelyn kautta vähitellen terävät +kulmansa ja kävi helpommin hallittavaksi. Hänen rakkautensa sai +raamatun sanan taivutetuksi aivan uusien näkökohtien valoon, joita +hänen sisin tunteensa tosin kieltäytyi hyväksymästä, mutta joihin +se lähemmän ja tarkemman harkinnan perästä yön yksinäisinä hetkinä +vähitellen yhä enemmän tutustui. + +Sanomattoman keventävää iloa hän tunsi lukiessaan seuraavaa muutamassa +vapaamielisessä kirkollisessa lehdessä: + +"... Avioerokysymys on lopultakin omantunnonkysymys, josta jokaisen on +päättäminen itsensä ja Jumalan kanssa salakammiossa, ja jota ei _saa_ +eikä _voi_ alistaa minkään inhimillisen oikeuden tutkittavaksi..." + +Vallan kuin hänen sydämestänsä puhuttu. Kun hän nyt kovan hengellisen +taistelun perästä oli päässyt tähän varmuuteen: se ei ole ainoastaan +luvallista, se on _välttämätöntäkin_, siitä riippuu kahden ihmisen onni +— —! Oi, Jumalan kiitos, tuntui kuin koittaisi hänelle uusi päivä! + +Joka kerran, kun pääkaupungista tuli kirjalähetyksiä, valtasi hänet +levottomuus, kunnes hän ne sai avatuksi. Ensiksi hän aina taittoi +romaanien ja runokokoelmien uutuuksiin. Niissä sykki uusi aika. +Kenpä voi kieltää, että niissä, näissä kapinallisissa kirjoissa, oli +omituinen voima, ne kun asettivat miehuullisen uhmansa vanhentunutta +kirkollista tapaa vastaan ja lauloivat suuren intohimon korkeaveisuuta +sävelin, jotka löysivät vastakaikua joka ainoassa nuoressa rinnassa yli +koko maailman. + +Mutta ne rahat, ne rahat! Eron hän saisi läpiviedyksi, hänhän tiesi, +että Amalie pian toipuisi ikävästänsä ja kenties tulisi onnelliseksi +toisen kanssa; mutta ne rahat? Se jäytäisi häntä läpi elämän — +eniten Olli Kongen takia — jos todellakin kävisi siten, että side +katkaistaisiin ilman että myötäjäiset maksettiin takaisin. + +Silloin eräänä päivänä astuu kullan haltiatar hänen eteensä sormi +kohotettuna: "Minä tulen." + +Vanha Möller se tuli haltijatar kainalossaan. Hetken aikaa +tirkisteltyään hän taskustaan otti esiin asiapaperin: "Tahdon nähdä, +voisinko sinua hiukan ilostuttaa, pikku Bang." + +Avatessaan paperin näki Jörgen ensiksi leiman, jossa oli kolme +jalopeuraa ja kruunu. Silloin valtasi hänet vavahteleva aavistus. + +"Olet kai aavistanut minkälainen 'viimeinen tahtoni' tulisi olemaan?" +Vanhus otti hyppysellisen nuuskaa. "Minullahan ei ole ketään, jota +voisin omakseni sanoa, paitsi sinä." + +Nuori mies oli käynyt aivan kalpeaksi. "Minä en tiedä, kuinka teitä +kiittäisin." + +"Ei sitä niin paljon ole — kaikkiaan vain noin viisi-kuusitoista +tuhatta." + +Jörgen katsoi häneen, silmät kyyneltyivät, yhtäkkiä hän kiersi +käsivartensa hänelle kaulaan ja säikäytti vanhan herran painamalla +suutelon niille huulille, joita ei moniin, moniin vuosiin oltu suudeltu. + +Nuoren miehen mieleen tuli ennen aavistamaton jäntevyys. Kaikki tiethän +hänelle nyt tasoitettiin! Hän tunsi, että nuori veri vielä virtaili +hänessä, rohkeus kiihtyi, kaihon, rakkauden silmitön rohkeus; toiminnan +hetki oli tullut, mikään maailman mahti häntä ei enää pidättäisi. Hän +tiesi kyllä, ettei hän Amalien kanssa vielä ollut viimeistä sanaa +puhunut, mutta ei auttanut; hän tiesi myöskin, että odotusaika tulisi +pitkäksi. Ja kumminkin — olisikohan se pitkä? Ei se olisi pitkä, sen +täyttäisi koko se juhlailo, joka aina käy suurten tapausten edellä. +Omantunnontuska ja hurmaava toivo täyttivät hänen sielunsa, oli kuin +hellimmät, hennoimmat tunteet hänessä olivat taistelleet rajusti +uhmailevien liikutusten kanssa — nyt piti selvityksen tapahtua; jos +Marie kieltäytyisi, niin sitten Jumalan nimessä — — + + + + +XVIII. + + +Iltapuoleen eräänä pimeänä syyspäivänä istui eräs nuori tyttö +sankarihaudalla Ödumin nummella katsellen Vejlen metsiin päin. Nummi +levitteleikse hänen ympärillänsä kuni iso, ruskea kokos-syistä tehty +matto, etäällä idässä seisoi metsä sinertävänä ilmapohjana, luonto oli +synkkä ja raskas. + +Niin monta, monta kertaa hän oli istunut täällä haudalla katsellen +itään päin, muutamaa metsänaukkoa kohti; sillä sielläpäinhän — — + +Niin elävänä hän siinä hänen edessänsä seisoi; niin korkeana, niin +terveytimisenä, hiukan ryhditönnä liikkeissään — sinä suurena lapsena, +joksi Möller häntä aina sanoi. + +Hän näki hänet sellaisena kun hän oli puodissa, aina terveenä, +raittiina ja iloisena, jutellen yhtä ystävällisesti rikkaiden kuin +köyhienkin kanssa, avuliaana ja herttaisena, hän näki ja kuuli hänet, +sellaisena kun hän seisoi korokkeella konserteissa, vilkaisten +iloisia silmäyksiä tuttavilleen kuulijain joukossa, ja myöskin +hänelle, kierrellen tummia viiksiänsä ja singahuttaen voimakkaita +barytoni-säveleitään tuolla lapsellisen iloisella reippaudella, joka +pani kaikki sydämet sykkimään mieltymyksestä. + +Hän näki hänet useissa eri tilaisuuksissa, jotka hän oli säilyttänyt +muistissansa; siinä hän istui pianon ääressä laulaen kasvot ylöspäin +käännettyinä, tuossa hän juoksi hakemaan vettä, kun palvelijatar oli +sairas — tuossa hän hyppäsi ulos luhdinikkunasta noin 5—6 kyynärän +korkeudelta, joutuakseen pelastamaan erästä poikaa, joka satamassa oli +pudonnut veteen. + +Mutta sitten oli äkkiä hänen silmäinsä edessä se viimeinen kuva, mikä +hänellä oli hänestä — mies, jonka silmistä puhui sydänsuru. + +Värähdellen vilusta kääriytyi hän isoon saaliinsa, puristi käsivarret +kylkiinsä ja kyyristyi kokoon. Kauan hän istui siinä liikkumatta, +katsoen ylös ilmaan suurine säteilevine silmineen, jotka kerta +kerraltaan kysyivät Jumalalta. "Miksi olet tehnyt tämän?" + +Miksi oli Jumala sytyttänyt liekin hänen ja Jörgenin sydämessä, kun +hän ei kuitenkaan tahtonut heidän käsiään yhdistää? Miksi piti hänen +istua tässä tämä tuska rinnassansa, sydämessä tämä kalvava kaiho, ja +kauas kantava katse, joka metsien ja vesien yli näki suorastaan siihen +kotiin, jossa hänellä oli ollut vaikutusalansa, ja jossa hänen henkensä +vielä nytkin asui yöt ja päivät, mutta johon hän ei koskaan enää saanut +astua? Miksi kirjoitti Jumala niin monen ihmisen elämälle lakeja niin +arvoituksentapaisella kirjoituksella, ettei sitä kukaan voinut lukea? + +"Hyvää iltaa, neiti!" hän kuuli miehen äänen sanovan. + +Hän katsoi tielle päin. "Onko teillä kirjettä minulle?" + +"Onhan minulla." + +Vanha postimies oli poikennut pari kyynärää tieltä ja nousi haudan +sivua... + +"Ei, ei, kyllä minä tulen alas teidän luoksenne." + +"Kiitos, kiitos, vaikea minua kankeilla säärilläni onkin nousta noin +jyrkkää mäkeä", sanoi hän hengästyneenä, "ne täyttävätkin seitsemän +kertaa kymmenen ja nuo hevoset tässä", jatkoi hän osottaen vääriä +sääriään. + +Postimies hääräili laukkunsa kanssa ja vilkasi vähä väliä neitiin. + +"Tehkää hyvin, neiti!" + +"Kiitos!" Hän vilkasi kirjeen päällekirjoitusta ja kalpeni. "Tuo iso +'F' leveine koukeroineen — —" + +"Siitä olisi pikkunen maksu, hyvä neiti, siitä kirjeestä —" + +Mitä ihmettä kirje häneltä! + +"Niin, niin, sehän on totta, kiitoksia nyt!" hän otti esiin kukkaronsa +ja hypisteli sitä kuumeentapaisesti. + +Postimies vilkasi kukkaroon: siinä oli sekä 5, 10 että 25 äyrisiä. + +Neitonen ojensi hänelle 25 ävrisen: "Olkaa hyvä, Walle!" + +"Suuret kiitokset, neiti, liikaahan tämä on." + +"Ei ole. Kiitos nyt vaan!" + +Postimies pyyhkäsi nenäänsä ja nuuhkasi ilmaa sieramiinsa. + +"Tämä pussi on raskas kantaa", jutteli postimies. + +Neitonen ei kuullut mitä hän puhui, hänen sormensa hypistelivät +kirjettä, hän katsoi postileimaa, päiväystä, hänen sydämensä sykki +kiihkeästi odotuksesta. + +Postimies hääri yhä laukkunsa kanssa. Kun remmi oli vedetty niin +tanakasti kiini remmin ylipäänsä voi vetää, alkoi hän napittaa +takkiansa ja asettaa laukkua olalleen. Ja kestääpä kotvasen, ennenkun +saa sellaisen vanhan, vastahakoisen laukun, joka aina vain pyrkii +hankaamaan, riippumaan oikein alalla. + +Kun laukku vihdoinkin otti asettuaksensa, pyyhkäsi hän taas. +"Käsivarttakin pakottaa, ja se on käynyt kankeaksi monivuotisesta +kantamisesta." + +"Onhan teillä vielä muitakin myttyjä kannettavana kuin postilaukku." + +"Ainahan niitä on." + +"Ja kaiketi teillä on kovin pieni palkkakin, Walle? Kas tässä on toinen +25 äyrinen — olkaa hyvä!" + +"Paljon kiitoksia, neiti! Te olette kovin hyväntahtoinen." + +Hän nyökkäsi: "Terveisiä Marenille!" + +"Kyllä niitä menee. Hyvästi nyt, ja suuret kiitokset, neiti!" + +Ja vääräsääri läksi astumaan tietä kohti. + +Vapisevin sormin veti nuori tyttö kirjeen kuorestaan ja katsoi +allekirjoitusta. Sen luettuaan hän kulki haudan vastaiselle puolen, +viitasi katseen oikeaan, katseen vasempaan ja eteenpäin ja istuutui +sitten muutaman pensaan alle. Ja luettuaan kirjeen vaipui käsi alas ja +hän katsoi eteensä mitään näkemättä, hengästyneenä, voimatta selvittää +ja järjestää ajatuksiaan. + +Sitten hän käänsi katseensa taivaalle — kaksi suurta, säteilevää +silmää, jotka kysyivät jumalalta: "Mitä tämä on?" + +Aurinko, joka siihen saakka oli piiloutunut ja vaaninut pilven +takana, ikäänkuin odotellen, että hän lukemisensa lopettaisi, +tuli nyt äkkiä näkyviin ja valoi nummen ja etäisten metsien yli +punaisenkellertävän valovirran. Hän muisti ehdottomasti sen aamun +siellä Himmelbjaergetillä. Hänen sydämensä sykki veren koko +levottomalla voimalla, vavahteleva valo- ja värivirta, käsittämätön +paljous väikkyviä ajatusvivahduksia lipui mieleen ja pani hänen +sisimmän sielunsa vapisemaan. + +Samassa alkoi Odumin kirkon iltakellot soida. Kellojen ääni ja +iltarusko yhdistyivät elvyttämään hänessä uusia muistoja, joukottain +mielikuvia, jotka tunkivat sieluun heleän, hellän soiton ja loistavan +auringonkehän ohella. + +"... Pankaa kernaasti minutkin siihen romaaniin... kaksi nuorta, +joiden täytyy paljon kokea; mutta vihdoin viimein — ja sitten soivat +kirkonkellot." + +Hän puristi käden rintaansa ja ummisti silmänsä. "Taivaan Jumala, mitä +tämä on?" + +Ei, olihan se mahdotonta, tämä, että aivan äkkiä tulla muutetuksi +maailmaan, joka säteili ja välähteli onnesta... että tämä käsittämätön +tapahtuisi... että Jumala nyt tahtoisi tulla yhdistämään heidän +kätensä... + +"Ei, ei, eihän se ole Jumala", kuului samassa hänen sielussaan. +"Erotettu...?" + +Samassa hän myöskin tunsi pettymyksen kylmän virran valahtavan +sieluunsa. Hän avasi silmänsä, värisi, katsoi hämmentyneenä +ympärilleen. Missä hän oli? + +Nyt hän huomasi valonhohteen kadonneen nummelta ja metsästä, aurinko +oli jälleen mennyt pilven taakse, nummen peitti synkkä hämärä, metsä +oli entistään pimeämpi. + +Hän pyyhkäsi käsiään ja vaipui kokoon niin tuiki avuttomana, kuin +ikänään sydän voi olla, joka on vapaana lennellyt rajattomissa +korkeuksissa, mutta äkkiä tuntee itsensä heitetyksi takaisin entiselle +paikalleen Jumalan järkkymättömien lakien taakse. + +"Niinpä luulinkin...!" kuului samassa miehen ääni, ja pikku tyttönen +riensi hänen luokseen. + +Marie pisti kirjeen taskuun, pyyhkäsi pari kyyneltä silmistään ja nousi. + +"Minä olin näkevinäni sinun istuvan täällä ylhäällä... kuinka, sinä +näytät niin surulliselta?" + +"Tietoja kodista." + +Nuori pappi nyökkäsi ymmärtävästi päätään. "Niin", kuului kuin keskellä +huokausta — "siihen tarvitaan aikaa." + +Neitonen ymmärsi hänen puhuvan hänen ja hänen äitinsä surusta. + +"Kaikki olemme jotain semmoista kokeneet", puhui hän edelleen. "Mutta +aika ja Jumalan johdatus parantaa kaikki haavat." Hän taputti neitosta +osanottavasti olalle. + +"Me koetamme viihdyttää sinua kotona, niin hyvin kuin käsin voimme; +sinä olet tehnyt niin paljon meidän eteemme." + +"Minä en voi kärsiä, että sinä siitä aina puhut." + +"Mutta onhan se totta, Marie rakas. Sanoin juuri äsken äidille — pikku +Kaja kuuli sen —: 'Eikö ole kumma, että yksi ainoa ihminen voi tehdä +kodin niin miellyttäväksi ja herttaiseksi monelle? Täällä Marie on +asuskellut ja rakentanut puolittain hävitettyä kotia ja saanut siihen +entisen herttaisen, kodikkaan tunnelman...' niin, sen sinä olet tehnyt, +ja sitä emme koskaan unohda." + +Neitonen katsoi häneen. Hänen äänessään oli niin syvää kiitollisuutta. + +"Menemmekö kotiin?" + +Aivan itsestänsä järjestyivät he siten, että nuori pappi ja nuori +taloudenhoitajatar otti kumpikin pienen lapsenkäden omaansa ja +kävelivät näin pappilaa kohti. + +Keskustelu ylemmän ja alemman luomakunnan sopusoinnusta ja tämän +sopusoinnun vaikutuksesta ihmissydämeen, tunnelmien yhtyminen hiljaisen +illan loppuakordiin käänsi vähitellen Marien ajatukset uusille urille. + +Nuori leskimies käveli katsellen kotiaan, joka näytti pieneltä +lehdettömältä metsiköltä jossa oli aukko ja savua tupruava uunin piippu. + +Taaskin virtasi lounaasta punertavaa valoa. + +"Kas, tuossa on aurinko taas!" huudahti pappi. "Yhtäkkiä näkee +kymmenen kertaa niin kauas kuin tavallisesti! Ja koko maailma on +purppurahohteessa!" + +Neitonen ei vastannut, hänen mielensä oli kaukana muutamassa paikassa, +jossa eräs toinen oli puhunut niistä väkevistä valovirroista, jotka +äkkiä tulla kohahtavat ja elvyttävät meissä elämän. + +Pappi vilkaisi katseen häneen. Niin hienolta ja kauniilta hän näytti +tässä valaistuksessa. Katsoi sitten pientä tytärtänsä, käänsi katseensa +taivaalle ja sitten kotiinsa. + +Hänen silmänsä säteilivät. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi +nähnyt kotiansa niin ihanassa rusohohteessa. + + + + +XIX. + + +Eräs nuori rouva istui ja luki; + +Ödumin pappilassa... + +Amalie rakas + +Miehesi on kirjoittanut minulle muutamasta asiasta, joka saattoi +minulle syvintä tuskaa. Olin ajatellut, etten ollenkaan vastaisi, +minusta kun tuntui varsin mahdottomalta siitä asiasta mitään +kirjoittaa; mutta kahdeksan päivän miettimisen perästä olen tullut +siihen päätökseen, että minun on siitä tehtävä selkoa, ja niin tulen +minä nyt tässä luoksesi, Amalie rakas, pyytäen saada istua viereesi +jonnekin yksinäiseen nurkkaan ja ottaa kätesi ja avata sydämeni +sinulle, niin että näet pienimmänkin salakäytävän siinä. + +Rakas Amalie, miehesi on sanonut minulle kaikki, kertonut minulle +kuinka sinun ja hänen suhteensa on. Hän on rehellisesti sanonut +minulle, että sinä rakastat häntä, senkin hän on rehellisesti +tunnustanut, että sinä olet voittanut hänen kunnioituksensa ja +mielihartautensa suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen, mutta että +hän sittenkin on onneton ja voisi tulla onnelliseksi ainoastaan aivan +uusissa oloissa. Ja kun sinä nyt, Amalie rakas, itse olet tarjoutunut +jättämään paikkasi, että hän tulisi onnelliseksi, niin olet sinä sillä +antanut uhrautumisen ja hyvyyden todistuksen, joka pakottaa minun +hartaaseen ihailuun. Mutta uhriasi ei vastaanoteta. + +Nyt kai voinen sanoa sinulle, ilman että siitä vihastut, että minulla +viime vuosina on ollut paljon salaisia ajatuksia, jotka ovat tehneet +minun levottomammaksi kuin mikään muu elämässäni; mutta minä voin +todistaa Jumalan edessä, etten hetkeäkään ole ajatellut häiritä +suhdetta, jota ei kuitenkaan koskaan voi purkaa. Minut on kasvatettu +vanhassa uskossa, ja minä arvelen, että se side, josta tässä on puhe, +on niin pyhä, etteivät kristityt ihmiset sitä saa rikkoa. + +Tahdotko tervehtiä miestäsi ja kiittää häntä uskostansa minun moniin +hyviin ominaisuuksiini, joita minulla kuitenkaan ei ole. Hänellä on +varmaan entisajoilta valokuva minusta, sen minä mielelläni ottaisin +takaisin, kun tahtoisin antaa sen toiselle, joka on pyytänyt kuvaani. + +Pyydän, että poltat tämän kirjeen ja lyhykäisesti kerrot hänelle minun +vastaukseni. + +Ja nyt hyvästi, sinä hyvä, rakas Amalie! Suokoon Jumala, että +tulevaisuutesi olisi yhtä valoisa kuin sydämesi on hyvä! + +Mielihartaudella + +Marie Römer. + +"Jörgen..." hän ei tiennyt mitä sanoisi. Sitten hän puhkesi itkuun ja +paneutui hänen rintaansa vasten. + +Hän ei hämmästynyt nähdessään kirjeen, hän Amalielle kirjoittaneensa +neiti Römerille, ja hän arvasi että vastaus tulisi Amalielle. Mutta +nähdessään sanat "Sinun uhriasi ei vastaanoteta", oli kuin kaikki +suonet ja hermot hänessä olisivat jääksi muuttuneet. + +Sitten kävi mieli katkeraksi. Että hän voi sanoa ei, kun hän piti +hänestä ja tie oli auki! Ettei häntä vähääkään ollut koskettanut uuden +ajan henki, tuo uusi vapaa käsitys ihmiselämästä ja kristillisyydestä! + +Mutta tämän katkeruuden alla virtasi toinen maanalainen virta: hänen +uskonsa kunnioittaminen — — joka oli hänen omansakin. Hän tiesi hyvin +tämän pohjavirran olemassaolon, hän huomasi yöt päivät sen virtauksen; +mutta sen kohina oli viime aikoina heikkenemistään heikentynyt, ja +hän oli arvellut sen lopulta katoavan — ties mihin onkaloon hänen +sielussaan. + +Kun Jörgen oli mennyt puotiin, istuutui Amalie kirjoittamaan. Oikein +sydämellisesti ja kauniisti hän aikoi kirjoittaa Marielle. Marie parka, +ja Jörgen parka! Kun he nyt niin sydämellisesti pitivät toisistansa! + +Muste oli sakonut, eikä tahtonut juosta kynässä; hän kaasi siihen pari +tippaa öljyä, ja sitten se juoksi. + +Yhä kuumempina virtasivat kyyneleet hänen kasvoillensa, sitä myöden, +kun häntä vallitseva iloinen ja kaihomielinen tunne pääsi valloillensa. + +Sitten hän lopetti monilla sydämellisillä terveisillä "ikuisesti +uskolliselta ystävättäreltäsi". Kirjeen sivulle hän pani +jälkikirjoituksen, jossa hän pyysi anteeksi haalistuneen kirjoituksen, +johon oli syynä öljyinen muste. Ja toisella laidalla hän tunnusti +olleensa hyvin luulevainen, mutta nyt hän oli rauhallinen ja iloinen, +ja hän ajatteli Marieta niin rakkaasti, kun hän illalla pani maata ja +tuli oli sammutettu. + +Ja lähetettyään palvelijattaren viemään kirjeen, henkäsi hän pitkän +vapautuksen huokauksen kynttiläkruunua kohti, ponnisti rintansa +ulospäin ja meni nuoren kuningattaren ryhdillä toimiinsa. Kului +muutamia päiviä. Jörgen kulki taas pää pystyssä. Luopuisiko hän +elämänsä suuresta unelmasta tuollaisen kieltävän vastauksen takia, +tuollaisen tuskaisen kiellon takia jonka oli pusertanut esiin +väärinkäsitetty, vanhanaikainen opinkohdan kunnioitus, josta kristityt +ihmiset nykyaikana irtaantuivat? Ei ja uudestaan ei. Niin, ellei +hänellä sydämessään olisi se varmuus, että Marie rakasti häntä ja oli +kirjoittanut kirjeensä onnettoman rakkauden tuskissa —. Mutta hänellä +oli se varmuus, ja tämä varmuus olisi hänen voimanansa kaikissa +tulevissa taisteluissa. + +Kun hän eräänä iltana tuli ylös Amalien luo, kysyi tämä; "Jörgen, missä +kynttiläjalat ovat?" + +Jörgen vastasi äänettömällä, torjuvalla liikkeellä. + +"Ei se nyt enää mitään tee", vakuutti Amalie luottavasti. + +"Elä puhu siitä tänään", pyysi Jörgen. + +"Jörgen!" + +"Niin, minä en _voi._" + +Ensi kerran näki Jörgen hänen silmäinsä kostean kiillon takana +loimuavan hehkun. + +"Onko hän sitten minua niin paljon parempi?" kysyi Amalie ja oikasihe. + +"Ei hän sitä ole; mutta... oi, Amalie, anna minun päästä puhumasta +siitä tänään; minä en _voi_." + +Nopeasti hengitettyään muutamia kertoja jatkoi Amalie: "Minä en tiennyt +muuta, kun että kaikki nyt oli selvillä." + +"Kuinkapa se selviytyisi?" + +Jörgen näki kaksi pyöreää silmää, joissa kiilsi heijastus jostain, jota +hän ei voinut selittää — heräävästä hurjuudesta — — mitä se oli? + +"Amalie...!" Jörgen laski kätensä hänen käsivarrelleen. + +"Sinä lupasit kerran Jumalan edessä olla minulle uskollinen", puhkesi +hän puhumaan. Hänen alahuulensa vavahteli kuin pienen tyttösen, joka +tuntee, että hänelle tehdään vääryyttä. + +"Amalie rakas, olethan itse tarjoutunut eroamaan minusta?" + +Huuli vapisi yhä enemmän. + +"Ole rauhallinen Amalie! Sinä et enää ole sama hemmoiteltu lapsi +kuin meidän naimisiin mennessämme; täytyyhän sinun käsittää, ettei +yhdyselämämme ole sellaista kuin sen tulisi olla, ja ettei se koskaan +siksi tulekaan, siitä syystä, että siltä puuttuu oikeata perustusta." + +"Miksi otit minut?" + +"Niin — — miksi otin sinut?" Oli kuin hänen etevämmyytensä tunne +olisi kerrassaan luhistunut. "Minä otin sinut pelastaakseni isäni +Vridslöselillästa", vastasi hän vihdoin jonkinlaisen rehellisyyden +kaiulla äänessään. "Minä otin sinut rahaisi tähden, eikä sentähden, +että rakastin sinua, sillä sitä minä en tehnyt." + +Amalie puristi kätensä yhteen ja hengitti lyhyeen. "Ja nyt sinä olet +minut loppuun käyttänyt?" + +Tällä Amalie kosketti sitä kohtaa hänen omassatunnossansa, joka +vaikeroi tuskasta, kun hänet omat ajatuksensa siihen koskettivat. + +"Niitä on niin paljon alojen elämässä, jolloin ei ymmärrä, onko se, +jota on tekemäisillään, Jumalan tahto tai ei. Silloin on toimiminen +oman parhaan vakuutuksensa mukaan — ja sen tahdon minä tehdä siinä +asiassa, josta nyt on puhe." + +Amalien ajatuskyvyn himmensi kuin usva. Mitä hän olikaan sanonut? + +Koriseva ääni, puolittain kuin kiljahdus pääsi hänen kurkustansa. + +"Amalie, tuollainen puhe ei vaikuta hyvää. Sinä tiedät, ettei kaksi +kovaa kiveä jauha hyvin yhdessä." + +"Niin", kuului hengästyneellä äänellä annettu vastaus, "minä tiedän +kyllä — minä tiedän kyllä, että toisen kiven mieluimmin pitää olla +pehmeän, niin käy kaikki hyvin — niin kuluu se pehmeä kivi vähitellen, +ja sitten se heitetään pois." + +Kenties nekin sanat sattuivat; hän ei vastannut mitään. + +"Jörgen", pyysi hän äkkiä ja puristi molemmin käsin hänen +käsivarttansa. Oli kuin olisi hän tuohon ainoaan sanaan pannut koko +rakkautta huokuvan tuskansa. + +"Pikku Amalie, minun on sääli nähdä sinun suruasi; sinähän tiedät, että +minä olen alkanut pitää sinusta." + +"No sittenhän — — oi, mitäpä auttaisi sitä sanoakaan!" + +"Ole nyt järkevä, Amalie; minä kohtelen sinua niin hellästi ja +varovasti kuin suinkin voin." + +Amalie meni makuuhuoneeseensa ja istuutui pienelle jakkaralle, joka +seisoi nurkassa hänen vuoteensa ja yöpöydän välissä. + + + + +XX. + + +Marraskuu tuli sateineen, rämsyineen ja myrskyineen. + +Iloinen Tiina seisoi sekatavarakaupassa käännellen ylösalaisin +vaatekasaa, jonka rouva Konge juuri oli saanut hilatuksi ovesta sisään. + +"No", huusi Tiina rouvalle, joka arkituvasta tuli puotiin kädet +täynnään hintalippuja ja nuppineuloja, "nyt olette saanut asianajajan +rouvan koko vaatevaraston!" + +"Hiljaa, elä huuda niin kovasti; Olli ei voi kärsiä, että minä teen +kauppoja sen ylpeän rouvan kanssa." + +"Ohoo!" Tiina pyyhkäsi nenäänsä. "Uh sentään, tuskinpa tuohon uskaltaa +kajotakaan — niin monessa hienossa seurassa, kun se on ollut!" + +"Niin, minä muistan hyvin milloin hän teetti sen, se oli +kilpa-ammuntaan vuotta ennen kun Malle meni naimisiin." + +Rouva Konge huoahti. "Kuinka aika rientää!" + +"Jospa _minä_ sen nyt pukisin päälleni ja levittäisin päivän varjon +niskaani ja kävellä hissuttaisin kadulla, ja sitten joku noista +hienoista herroista tulisi vastaan ja nostaisi lakkiansa minulle — +taivas kuinka hän sitten hämmästyisi nähdessään kuka se on!" + +Tiina nuuhkasi liiviä. "Oh, hajuvettä!" Hän nauroi että olkapäät +hytkyivät. "Minun tekisi niin mieleni ostaa tämä leninki!" + +"Se on liian ahdas sinulle." + +"Ohoo! En tuota minäkään _niin_ kovin paksu ole... antakaahan niin +koetan liiviä." + +Juuri kun hän sai avatuksi oman liivinsä ja aikoi heittää sen yltään, +tuli tumma silmälasipari näkyviin puodin lasioven takana. Kiljahdus ja +ryntäys pois puodista. + +Kanslianeuvos astui sisään ryhdissä tavallinen, tottumuksen kautta +saavutettu arvokkaisuus. + +"Mutta — Kaarle Fredrik!" + +Niin, hänelle oli sattunut pieni rahapula; eiköhän hän voisi saada +lainaksi puolisansataa kruunua. + +"Hiljaa, ihminen!" navahti rouva. "Ollihan istuu tuolla sisällä." + +Kanslianeuvos vetäsi äkkiä takaisin yläruumiinsa. Hän oli ollut +näkevinään Ollin lankon kauppiaan kanssa ajavan pitkin Fiskergadea +ja oli pitänyt hetken sopivana mennä "vippaamaan" pientä lainaa +hyväsydämiseltä sisarpuoleltaan. + +"Hyvää päivää, herra lankomies!" tervehti Olli Konge ovessa pureksien +leipää ja paistettua ankeriasta. + +"Pyydän — pyydän anteeksi", sai kanslianeuvos vaikeasti sanotuksi ja +kääntyi lähteäkseen. + +"Ei; tehkää hyvin, herra kanslianeuvos, astukaa sisään ja käykää +istumaan! Harjataan sohva hyväksi ensin." + +Lanko vilkusi silmälasien yli kylmän katseen Olliin. + +"Rahoistako herra puhui?" kysäsi Olli, astuen tiskin luo silmissään tuo +punertava häränkatse. + +"Minulla ei ole mitään puhuttavaa teidän kanssanne, minä halveksin +teitä." + +"Tehkää niin vain." + +Vaimo näki, että Ollin päänahkaa punastui ja siirtyi otsalle, samalla +kun silmät ja sieramet pullistuivat. + +"Olli!" hän pyyteli. + +"Herra kanslianeuvos ehkä halveksii rahojanikin?" + +"Niin teen!" + +"Vai niin teette. Herra entinen Pankinkasööri luulee ehkä, että minä +olen saanut rahat siten, että olen pistänyt sormeni muiden kassoihin?" + +"Kuulehan Olli!" + +Kanslianeuvos nykäsi takaisin yläruumiinsa, veri hyökkäsi päähän, +silmävalkuaiset kääntyivät ulospäin, suu vääntyi vinoon ja — käntsis! +siinä makasi raskas ruumis lattialla. + +Rouva Konge kiljasi, Olli heitti auki laskulaudan ja hyppäsi kaatuneen +luo, joka makasi siinä väristen kankeat sormet harallaan. + +"Hyvä Jumala!" kuiskasi rouva Konge. "Löitkö sinä miehen kuoliaaksi?" + +"Kutsu Tiinaa!" huusi Olli. "Tiina, _Tiina!_" + +Tiinan oli rouvan huuto jo kutsunut paikalle. "Ih, sinä kir..." + +"Lääkäriä hakemaan sinä, kiireesti, joutuun... Mihin sinä jäit, +äiti...?" + +Kaikki tällaisissa tilaisuuksissa tavallinen neuvottomuus ja hämmennys +uudistui tässäkin. Rouva oli juossut hakemaan vettä, Tiina seisoi +viittaillen ilmaan ja päästäen kaikellaisia hämmästystä ilmaisevia +ääniä, Olli makasi polvillaan kaatuneen miehen vieressä toimien hänen +kaulahuivinsa kanssa. + +"Tuokaa tänne lihaveitsi... ei ei, juokse sinä vaan lääkäriä +hakemaan... äiti, pane pois vesi ja tuo tänne lihaveitsi?... Seis, +_Tiina_!" hän kiljui. "Tule tänne ensin auttamaan meitä! Meidän täytyy +saada hänet sängylle ja vaatteet auki." + +Kun hervoton ruumis oli laskettu isoon sänkyyn, lähetettiin muuan poika +viemään sanaa Jörgenille. + +Lääkäri, joka pian saapui, heitti auki ikkunat ja tutki kuollutta tai +kuolevaista — mitä hän nyt oli. + +Olli Konge seisoi väristen vieressä. "Luuletteko, hän on kuollut?" + +Jörgen tuli juosten kauhistuneena. "Mitä on tapahtunut?" + +Rouva Konge selitti kiirein sanoin kuinka kaikki oli tapahtunut: Olli +oli sanonut pari varomatonta sanaa... pieni riitaisuus... "ole nyt +järkevä, Jörgen." + +"Enhän minä tätä ajatellut", ohki Olli. + +Sängyssä makaava mies ei liikahtanut. Kankeana ja jäykkänä, kalpeissa +kasvoissa tavallista järkkymätöntä ylhäisyyttänsä hän makasi kädet +suoristettuina pitkin kylkiä kuin vanha sotilas, joka on tietoinen +arvokkaisuudestansa. + +Lääkäri ei antanut suurta toivoa. Hän arveli, että olisi parasta +saattaa sairashuoneelle; mutta toistaiseksi täytyisi hänen jäädä +paikoilleen makaamaan. + +Sairas liikautti samassa sormeansa, silmäluomet kohosivat hieman, ja +ruumis värähti. + +"Isä!" virkkoi Jörgen ja tarttui häntä käteen. + +Mutta isä ei kuullut. + +Rouva Konge meni Jörgenin luo, taputti hänen käsivarttaan ja nyökkäsi +kehoittavasti. "Ajattele äitiäsi!" + +Rauhatonna ja voihkien käveli Olli Konge makuuhuoneesta arkitupaan, +arkituvasta makuuhuoneeseen hykertäen käsiänsä, "Hyvä Jumala taivaassa, +varjele minua!" + +"Jättäkää minut hetkeksi aikaa kahdenkesken hänen kanssaan", pyysi +Jörgen, kun kalpeisiin kasvoihin alkoi nousta vieno puna ja silmissä +näkyi tietoisuuden vilahdusta, vilahdusta siitä sielusta, joka kenties +hetken päästä muuttaisi ijankaikkisuuteen. + +Tuskin oli kuitenkaan Olli päässyt kynnyksen yli, kun hän jo hiipi +takaisin: "Luuletko hänen kuolevan?" + +"En tiedä, en tiedä. Mutta tahtoisin nyt olla kahden hänen kanssaan +vähän aikaa." + +Olli, joka muistutti harmaata vahakuvaa, jolla on silmät lasista, ei +kuullut mitä Jörgen sanoi. + +Vaimo veti häntä hihasta, mutta hän ei liikahtanut. + +"Kaikki voisi tulla hyväksi, niin yksi kuin toinenkin asia, kunhan vain +saisit hänen sanomaan sanankaan, että hän..." + +Jörgen ei kuunnellut mitä hän puhui, viittasi hänelle vain kädellänsä. + +Vaimo yhä veti häntä pois: "Tule nyt ihminen!" + +Kun Jörgen vihdoinkin jäi yksin isänsä kanssa, värisytti häntä: jos hän +nyt kuolisi, menisi pois suuren, hirveän tilinsä kanssa! + +"Isä, rukoillaanko yhdessä me kaksi? Täällä ei ole ketään sisällä... +rukoilemmeko: Anna meille meidän syntimme anteeksi?" + +Mutta isä ei kuullut, ei vastannut, silmät olivat uudestaan +ummistuneet, hän makasi kuin nukkuva. + +Ja avuttomuuden tunteella, johon yhtyi hellää huolenpitoa, peitti poika +hänen ja jätti rauhassa nukkumaan. + +Kului tunti tunniltaan. Jörgen istui puristaen otsaansa, jossa +ajatukset myllersivät. Mitä se rouva Römer sanoikaan, äsken puodissa +käydessään? Huomasihan hänestä selvästi, että Marie oli kertonut +hänelle kaikki ja viimeisessä kirjeessään ilmaissut ajatuksia, +joissa vilahti myöntyväisyyden mahdollisuutta... Rouva Römer +siinä päällystakissa! Ja omena, jonka hän hänelle antoi... tuota +omenantuoksua, kuinka monenlaisia muistoja se hänessä elvyttikään! + +Ovi avattiin hitaasti raolleen, ja pää kurkisti sisään: "Onko hän +kuollut?" + +Rouva Konge juoksi kanslianeuvoksen kotiin ja kertoi hiljaisella +tavallaan miten asiat olivat. + +Rouva Bang otti sen niin kauniisti. "Sanokaa hänelle, etten voi +_mitään_ muuta kuin rukoilla Jumalaa hänen puolestaan, ja sen minä +teen, niin hartaasti ja sydämen syvyydestä." + +Yhteen aikaan yöllä näytti siltä, kuin kuoleman sairas mies elpyisi +elämään ja tulisi tuntoihinsa. Jörgen, joka istui hänen vieressään, +otti hänen kätensä ja alkoi varovaisin sanoin valmistaa häntä siihen, +joka mahdollisesti saattoi tapahtua. + +"Isä, sinä tiedät, että me kaikki olemme syntisiä Jumalan edessä, me +olemme kaikki niin suuressa, velassa." + +Vanha mies tuijotti hänen huuliansa, kuin lukisi hän niistä sanat. +"Kiitos!" ohki hän ja liikautti päätänsä. "Kiitos, että maksoit +puolestani!" + +"Ei, isä, ei se ollut sitä!" + +Isä tuijotti häneen jännittyneesti, hän näytti ihmettelevän, että pojan +huulet liikkuivat eikä mitään ääntä kuulunut. Vihdoin älysi Jörgen, +ettei hän varmaankaan enää voinut kuulla. + +Hän katsoi isäänsä syvästi silmiin ja sanoi kovalla äänellä: + +"Isä, kuuletko mitä minä puhun?" + +Mutta isä sulki silmänsä ja vaipui taas horroksiin. + +Ja siinä istui poika kaiken yötä, kaikki hermot jännitettyinä odottaen +hetkeä, edes vähäistä valoisaa hetkeä, että kuolevan miehen kuuloaisti +elpyisi tajuamaan muutamankaan sanan hänestä, joka vapahtaa. + +Mutta sitä hetkeä ei tullut; aamupuoleen sammui elämä. + +Jörgen läksi kohta äitinsä luo. Oli vielä pimeä, niin aaveentapaista, +hiljaista kuin kirkossa, niin kummallista. Hän katsoi ilmaan ja oli +huomaavinaan ympärillään honkien läsnäoloa. + +Sitten hän mietti kuinka hän saisi sanotuksi nuo kolme sanaa: "Isä on +kuollut." + +Martta tuli avaamaan, hän seisoi yöröijyssään ja värisi. + +"Nukkuuko äiti?" + +"Ei hän ole silmää ummistanut koko yönä... kuinka isä voi?" + +"Laske minut äidin luo." + +Kun hän astui äitinsä huoneeseen oli kuin kaikki lihakset hänen +ruumiissaan olisivat kutistuneet vilusta. Hän astui vuoteen luo ja +tahtoi puhua, mutta ei voinut "Sinun ei tarvitse sanoa mitään, Jörgen — +hän seisoi juuri tuossa vuoteeni jalkopäässä — — —" + + + + +XXI. + + +Joulun alla. + +Taaskin oli Jörgen valvonut yön, tällä kertaa sairaan äitinsä luona; +nyt oli jo aamupuhde. + +Kadulla oli vielä hiljaista. Pari valkoista leipurinsälliä seisoi +uunin hohteessa Hermanin leipomossa kohennellen hiilestä pitkillä +hiilikoukuilla. Seppä Örumin poika ja kisälli olivat jo saaneet tulen +ahjoon, poika veti palkeen, vetimestä, kisälli, ilonen poika, sylkäsi +alasimelle ja lauloi kaikuvalla äänellä: + +"Hei lystisti tulikipinät ne lentelee ja roiskuu..." + +"Pois tieltä, poika!" keskeytti hän laulunsa, nosti tulesta hehkuvan +rautakangen, asetti sen vinoon alasimelle ja heitti sen voimakkaalla +vasaraniskulla alas veteen, joka samassa räjähti kanuunanjyskeellä. + +Se oli elämänsoittoa, joka tunki suoraan nuoren kulkijan sydämeen. Tuo +laulunpätkä, tuo pamahdus... oli kuin tämä pieni kohtaus yhtäkkiä olisi +muuttanut hänen raskaan sieluntilansa ja luonut uuden maailman hänen +silmiinsä! + +Mutta sitten hänen päänsä taas vaipui alas; nythän hänen oli mentävä +kotiin. Oi, sitä kotia, kuinka vähä se häntä houkutteli! Ja kumminkin +se nyt oli niin kaunis ja soma. Sillä aikaa kun hän Niilo Erhardtin +kanssa oli ollut muutamassa kokouksessa Kööpenhaminassa, oli Amalie +äitinsä ja muutaman taidemaalarin avulla muuttanut arkituvan +herttaisimmaksi ja kauneimmaksi talviasunnoksi, huoneeksi, joka oikein +viehätti kauneudellaan ja kodikkaisuudellaan. + +Mutta mitäpä auttoivat nuo palmumetsiköt ja kukkaset, nuo japanilaiset +viuhkot, nuo kallisarvoiset ja pontevasti ripustetut gobeliniuutimet ja +oviverhot, tuo kaunis paksu lattiamatto, joka pehmeästi jousti jalan +alla — mitä ne kaikki auttoi, kun siitä kumminkin puuttui se kodin +sielu, joka oli henkivä onnea kokonaisuuteen. + +Ei, hän ei tahtonut mennä kotiin, ilma oli niin raitista, hän ‘tahtoi +mennä metsään kävelemään. + +Omituista puhdasta iloa herätti hänessä kirkkotarhan ohi kulkiessaan +sen härmäiset oksat, jotka riippuivat kuin isot, valkoiset +joutsenensiivet ja välähtelivät kuin kristallit kimaltelevassa +yöllisessä valossa. + +Hänen katseensa etsi isän hautaa — tuollahan se oli salavapuun alla. +Nyt kai äitikin pian laskettaisiin siihen hänen rinnallensa. Ja sitten +_se_ — ui kuinka paljon raskasta hänellä oli odotettavissa! Oliko +tuossa ajatus ylhäältä? Tahtoiko Jumala taaskin painaa alas sen, joka +ponnisteli siellä hänen rinnassansa? + +Sydämessä tuntui jonkummoista arasti piiloutuvaa nuhdetta Jumalaa +vastaan hänen rakkautensa neuvokkaisuuden takia. + +Hän meni kotiin Fiskergaden kautta. Eikös Olli Konge tuossa lakaissut +lunta katukäytävältä? + +"Mitä... sinäkö olet?" Olli pyyhkäsi ensin yhtä ja sitten toista +kättään housuihinsa, mutta älysi sitten, että turhanpäiväistähän se oli +puhdistaa muuta kuin sen, jota tarvitsi käyttää. + +Ollissa huomasi jotain tavatonta, sieramet olivat kuin kokoonpainuneet? +— Mieshän oli aivan laihtunut! + +"Kuinkas sinä sieltäpäin tulet? Olet kai ollut kävelemässä?" + +"Olen; ja sitäpaitsi olen valvonut äidin luona." + +Ollin katse kohosi äkkiä. "Onko hän huonontunut?" + +"On paljonkin. Isän kuolema sattui kovasti häneen, ja nyt hän itsekin +pian on valmis." + +"Hm!" Olli tunsi jotain kylmää pisartelevan otsallensa. Vapisevin käsin +hän otti lakin päästään ja pyyhysi sillä otsaansa. + +"Kas vaan — hyvää huomenta!" Rouva Konge se tuli puodin ovelle. "Tule +toki sisään!" + +"Kiitos — voinhan pistäytyä." + +Puodissa hääri Tiina luudan ja ämpärin kanssa. Hän muistutti pörröistä +sarvipöllöä ja kohotti joutuisasti siipiään päästäkseen ulos. + +Allapäin ja laahustavin puukengin asteli Olli pihalla. + +"Tule tänne sisään!" pyyteli rouva avaten arkituvan oven. "Istu alas!" + +Päästyään varmuuteen, etteivät Tiinan korvat olleet makuuhuoneen +ovella, istuutui hän vävynsä viereen ja katsoi häneen rukoilevasti: + +"Elä puhu Ollille isästäsi." + +"Miksei —?" + +"Minä en ole puhunut siitä kenellekään ihmiselle", jatkoi rouva; "minun +on niin vaikea hänen kanssaan." + +"Oo—hoo." + +"Öisin hän saattaa kopsahtaa ylös vuoteellaan, tarttua minua +käsivarteen ja istua tuijottaen ilmaan: 'Näitkö niitä nenälasia?'" + +"Mitä ihmettä!" + +"Niin, se on niin kauheata, ja me olemme ostaneet uuden sängynkin, +hän kun ei tahtonut maata siinä vanhassa; mutta antautuuhan se. Eilen +illalla hän kävi hautausmaalla ja otti hiukan multaa haudalta, jota hän +nyt kantaa rintansa päällä." + +"Siitä päivästä astiko hän on ollut sellainen?" + +"Niin; minähän onnettomuudeksi satuin sanomaan, että hän oli lyönyt +isäsi kuoliaaksi. Sellaista ei pidä sanoa, sillä sitä ihminen ei +koskaan unohda." + +"Olisi kai se muutoinkin häneen koskenut yhtä kovasti." + +"Eihän sitä tiedä, olisi kai se saattanut muutoinkin... eihän sitä +tiedä; mutta kumminkin hän parisen kertaa on sanonut minulle: 'Kunhan +sinä, äiti, et olisi sanonut niitä sanoja'." + +Jörgen oli ääneti. + +"Minun on häntä niin kovin sääli; minä kun kuitenkin pidän Ollista +niin paljon." Tummissa silmissä kiilsi kyyneleitä, joita ne koettivat +pakottaa takaisin, mutta yhtäkkiä ne murtautuivat ripsien yli ja +viilasivat kasvoja pitkin. "Hän on aina ollut minulle hyvä mies, niin, +sitä hän on ollut — hän on aina ollut minulle niin hyvä." + +Jörgen laski kätensä anoppinsa käden päälle, joka makasi pöydällä. + +Tiina oli sillävälin saanut tukkansa sileäksi kammatuksi ja seisoi +puodissa odottaen, että hän saisi tervehtiä luutnanttia tuttavallisella +nyökäyksellä; mutta onnettomuudeksi vei rouva Konge vieraansa ulos +makuukamarin ja kyökin kautta. + +Kyökissä jätti rouva Konge vävylle hyvästi, pyytäen häntä vieläkin +kerran, ettei hän puhuisi Ollille isästään. Ja sitten hän meni takaisin +askareihinsa otsa vakavana ja suu kiinni puristettuna. + +Olli Konge lapioi lunta nurkassa. + +"Eiköhän äitisi voisi nauttia hyvää portviiniä, sellaista, joka maksaa +3 kruunua pullo?" hän kysyi. + +"Kiitos, en luule..." Jörgen huomasi, että hänen silmävalkuaisensa +kovasti punottivat, kun hiushienot suonet verkon tapaisesti levisivät +niiden yli. + +"Minä voisin hankkia hänelle hyviä omenoitakin", tarjosi Olli. + +"Kiitos, mutta sen pahempi hän ei voi mitään nauttia." + +Olli katsoi häneen. "Oletpa sinä muuttunut." + +"Minulla on ollutkin niin vaikea viime aikoina." + +"Koeta nyt kestää." + +"Minulla on niin paljon kannettavaa." + +"Sinähän olet vielä nuori mies." + +"Nuori tai vanha, kun ei elämällään tiedä sitä eikä tätä." + +"Hm?" + +"Minullahan on hyvä koti — niin; mutta mitäpä se auttaa, kun siinä on +ainoastaan kärsimistä kumpaisellekin." + +Olli vilkasi tähystelevän katseen kyökinovelle ja tarttui sitten +Jörgenin käteen: "Eihän tiedä, kuinka hyväksi Jumala vielä voi muuttaa +kaikki sinulle." + +"Kuinka tarkoitat?" + +"Onhan mahdollista, että voitaisiin sopia niin yhdestä kuin toisestakin +asiasta, kunpa vain tietäisi sen Jumalan tahdoksi... sen että..." + +Mitä mies tarkoitti? Mikä se pani hänen äänensä vavahtelemaan? Oliko +se vastakaikua kiusatun sielun rukouksista, joka etsi sovintoa Jumalan +kanssa? Jörgen tajusi, että kova kolaus se oli ollut, joka voi tunkea +tuon miehen elefanttinahan läpi pehmeisiin osiin. + +Uusi aavistusten maailma avautui hänessä astuskellessaan katua ylös, +uusia mahdollisuuksia vilkutti etäältä. Kuka tiesi eiköpä Jumala +vieläkin tahtoisi olla hänelle hyvä! + +Hän päätti tästä lähtien käydä ahkerasti kirkossa. Bredgadelta tuli +rouva Hahn hänelle vastaan; hän teki näet joka aamu kävelyretken. +Kylmä tuuli oli pannut hänen poskensa punottamaan, silmät olivat +säteilevän kirkkaat. Jörgen tervehti, mutta ei puhutellut häntä — niin, +tai puhutteli mutta ei sanoin, vaan sen ajatusten ja tunnelman vaihdon +kautta, joka voi tapahtua, kun kaksi katsetta kohtaa toisensa. Samassa +silmänräpäyksessä, kun hän oli tervehtinyt ja vastaanottanut hänen +silmäinsä tervehdyksen — nähnyt katseen ärsyttävän välähdyksen — tunsi +hän omituisen rajun voiman uurtautuvan esiin itsessään. Oli kuin hänen +rakkautensa koko intohimo äkkiä olisi siteensä katkaissut ja työntänyt +syrjään kaiken muun — surun, velvollisuudentunnon — ja vaatinut häntä +uuteen toimintaan. + + * * * * * + +Kun hän päivällisen aikaan seisoi kirjakaupassa katsellen kadulle, +jossa lumi nyt pyörteinä pyrysi, tuli pieni luminen tyttö tuoden +hänelle kirjeen. Hän kiskasi sen auki, meni syrjään ja alkoi lukea sitä +jännitetyllä huomiolla. + +Amalie, joka sattumalta oli paikoilla, seurasi häntä silmillänsä. + +Jörgenin katse ahmi rivin riviltään. + +"Mitä se on, Jörgen?" + +"Rouva Römer pyytää minua tänä iltana tulemaan allekirjoittamaan +jotain, minä en tiedä mitä se on." Hän ojensi Amalielle kirjeen +välinpitämättömän näköisenä; käsi vapisi. + +"Miksei hän tule tänne itse?" + +"Hän ei ole terve — ole hyvä lue itse?" + +Iltapäivällä tuli sana hänen sisareltansa, että äiti oli huonontunut, +hänen pitäisi välttämättä tulla kotona käymään illalla. + +Tuntien jonkinlaista uteliasta halua nähdä ja puhutella rouva Römeriä +— joka nyt asui kaupungin vanhassa luostarissa — astui hän illalla +sakean lumipyryn vallitessa, sisään luostariportista ja eteenpäin sitä +pitkää kivitettyä käytävää, joka kulki koko rakennuksen läpi. Jotain +salaperäistä, keskiaikaista löi hänelle vastaan käytävään astuessaan, +ilma oli kostea ja ummehtunut, valkoiset kalkkiseinät koristetut +viheriöillä vaakunoilla, lattiakivet ontoiksi kuluneet, ovet molemmin +puolin matalat ja vinot kuin vanhat luukut. + +Etäällä käytävän päässä loisti uninen tuli, josta pitkään käytävään +levisi enemmän raaninhajua kuin valoa. Hän muisti tarun monesta +valkopukuisesta nunnasta, joka joka öisin muka käveli täällä +sanomattomassa tuskassa väännellen käsiään, sillä välin kun nuori +munkki paljain polvin makasi porttikäytävän kivityksellä ruoskien +alastonta yläruumistansa. Oikealta ensimäisen oven takaa kuului +hiljaista virrenveisuuta, yksinäinen vapiseva naisen ääni, joka rukoili +taivaallisten henkien varjelusta yöksi, vastakkaisen oven takaa kuului +parin kolmen naisen kuiskaavaa puhetta. Ylempänä oli aivan hiljaista. + +Hän kulki käytävää ylöspäin ja raapasi tulta tulitikuilla nähdäkseen +lukea nimet ovilla. Kolkosti ja hiljaa kajahtelivat hänen askeleensa +käytävässä, ontosti kumisten kuin matkan päästä. — Äkkiä hän huomasi +naisen kaukana käytävällä, pienen kummallisen olennon, joka yläruumis +eteenpäin kumartuneena ja kädellä silmiään varjostaen tähysteli +käytävää pitkin. Hän ei voinut aavistaa, mistä tuo olento oli tullut. +Hetken aikaa tuijotettuaan häneen hävisi se äänetönnä muutaman oven +taakse. + +Vihdoin hän löysi oikean oven ja kolkutti. + +Kuin olisi taivaallinen näky astunut hänen eteensä, peräytyi hän +askeleen ja nosti kätensä. + +Avatessaan oven näki hän ensimäiseksi lampun, jonka punaisen +silkkivarjostimen ovesta tuleva viima pani lopettamaan, ja sitten +nuoren, hienopiirteisen naisen pään, joka näytti niin kummalliselta +punaisessa valossa. + +Nainen teki liikkeen, joka osotti, että hän yhtä paljon hämmästyi +kohtauksesta. + +"Äiti ei ole sisällä tällä hetkellä", ilmoitti hän hengästyneenä ja +asetti lampun pienelle pöydälle oven suussa. + +Hänen äänensä ja silmien kirkkaan säteilemisen tenhovoiman valtaamana +astui Jörgen sisään ja seisoi hetkisen äänetönnä katsellen häntä. Sydän +sykki haljetaksensa: nuo silmät, nuo vaaleat, täyteläiset hiuskiemurat, +tuo puhtaus kasvojen piirteissä —! + +"Että minä kohtaisin teidät täällä, Marie!" + +Neitonen voi tuskin hengittää. + +"Minä tulin eilen illalla; luulin äidin olevan hyvin sairaan." + +Jörgen otti hänen pienen, vapisevan kätensä ja puristi sitä. "Kuinka +ikävöin nähdä teitä ja puhutella teitä!" + +Käytävältä kuului askeleita ja kepin kolketta kivitykseen. + +"Tuossa äiti tuleekin!" + +Ovi narahti. "Mitä! onko lamppu tuotu... kas tuossahan luutnantti on! +Hyvää iltaa, herra Bang!" + +"Hyvää iltaa!" + +"Minä näin teidän kulkevan ohitse aamulla; te näytätte niin +surkastuneelta, te tarvitsette varmaan puhella jonkun kanssa, joka +teitä oikein ymmärtää... Marie, vedä nojatuoli luutnantille!" + +Vanhus oli salaman-nopealla silmäyksellä lukenut hämmennyksen molempien +kasvoissa; kun hän kääntyi siirtääkseen lampun tavalliselle pöydälleen, +räpyttivät hänen silmänsä omituisesti. + +Jörgen istuutui. "Te olette ollut sairas?" + +"Olin oikein huonona, ja Marie pelkäsi, että minä..." + +"Äiti, itsehän sinä kirjoitit, että jos tulisin kotiin." + +"No niin... enpä tosiaankaan tiedä mitä kirjoitin; makasin tuossa +vuoteella ja tunsin itseni niin yksinäiseksi ja huonoksi — ehm ehm +ehm?" Hän istuutui korituoliin ja laski lihavan ojennetun kätensä kepin +kahvalle. "Mutta Jumalankiitos, pääsinkin taas jaloilleni — paljon +ennenkun olin luullutkaan." + +"Te tahdoitte minun allekirjoittamaan muuatta asiapaperia?" + +"Niin — niin — niin, päähäni pälkähti sellainen ajatus. Osaisitte kai +te, herra Bang kirjoittaa sellaisen — sellaisen testamentin?" + +"Asiapaperi siis ei ole valmis?" + +"Ei ole; tulee niin kalliiksi kirjoituttaa sellaista, ja perästäpäin +ajattelin sitten, että ehkei se hyödyttäisikään, sillä luostarihan se +sen pahempi, joka on oikeutettu saamaan vähät tavarani — ehm ehm ehm!" + +Marie katseli häntä silmin, jotka näyttivät suurenemistaan suurenevan. +Jörgenkin katseli tutkivasti vanhaa naista, ja kun hän lopetti puheensa +tapasivat nuorten katseet toisensa ymmärtävällä ilmeellä. + +"Niinpä niin", huudahti rouva ja ponnahti ylös vanhalle raihnaiselle +luostarinmuurille tavattomalla keveydellä, "nyt unohdin taas sanoa +rouva Jensenille..." hän käänsi päätänsä ja pyysi hellästi supistetulla +suulla; "ettehän suinkaan pahastu, herra Bang, että hetkeksi poistun; +pelkään hänen ehtivän mennä levolle." + +Hänen mentyään, kääntyi Jörgen nuoreen naiseen, joka istui käännellen +muutaman kotihartauskirjan lehtiä. + +"Oli niin raskasta lukea teidän kirjettänne, Marie." + +"En voinut toisin kirjoittaa." + +"Ettekö ole sitten muuttanut mieltä?" + +Hän vaikeni hetkisen. "Olen miettinyt ja miettinyt; mutta — minä en +_voi_." + +"Jospa voisin päästä eroon Amaliesta — — Minä _voin_, sen minä +_varmasti_ tiedän", jatkoi hän, kun ei kuulunut vastausta. + +Kirjan lehdet rapisivat hänen sormiensa välissä. + +"Olen puhunut asiasta vanhan rouva Larsenin kanssa", alkoi hän sitten, +"ja hän taas on tiedustellut pastori Larsenin mieltä, se on, mitään +nimiä ei ole mainittu." + +"Mitä hän sitten oli sanonut?" + +"Hän oli sanonut —" hän keskeytti puheensa yhtäkkiä, mutta alkoi sitten +taas —, "että avioero oli rikos raamatun oppia vastaan, ellei se +perustunut uskottomuuteen." + +"Eikö hän sitten tiedä, että raamattu muutamissa tapauksissa sallii +avioeron — sydämen kovuuden tähden." + +"Olihan hän sitäkin sanonut; mutta sehän oli Vanhan Testamentin aikaan, +eikä tässä ole sydämen kovuuttakaan olemassa, te pidätte paljon +Amaliesta, ja hän _rakastaa_ teitä; sen hän kirjoitti muutamia päiviä +sitten." + +"Onko hän taas kirjoittanut?" + +"Tässä hänen kirjeensä on." Hän otti kirjeen taskustaan ja työnsi sen +hiljaa hänen luokseen. + +Nuori mies heitti kirjeen syrjään ja rypisti kulmiansa. + +"Hän kirjoittaa, ettei hän koskaan väsy kiittämästä minua, kun muka +olen uhrautunut hänen onnensa tähden. Nyt vasta — tuskan ja taistelun +kautta — hän oli oppinut, mitä rakkaus on." + +"Mieluimmin olisin — siitä kuulematta." + +"Luulen olevan parasta, että olemme rehelliset. Hän kirjoittaa yhä +rukoilevansa Jumalaa, että hän saisi voimaa tehdä teille kaikkea hyvää, +että te kerran voisitte katsoa häneen lempeästi ja sanoa: 'Tuo tänne +kätesi, pikku Amalie!'" + +Jörgen puristi ehdottomasti otsaansa ja painoi päänsä alas. + +Pastori Larsen oli viitannut sekä Mattheukseen että Paavaliin, jatkoi +hän, vaan Jörgen keskeytti häntä äkisti: "Papeilla on aina niin monta +raamatun paikkaa, joihin he viittaavat. Koettaisipa hyvä pastori Larsen +itse mitä onneton rakkaus on." + +Jörgen ei nähnyt kuinka punaisiksi neitosen kasvot särähtivät, hän kun +istui tuijottaen lattiaan ja kohotti katseensa vasta kun hän nousi +panemaan pois kirjan. + +"Olen itse katsellut sekä Mattheusesta että ensimäistä +Korinttilaisepistolasta", virkkoi Marie hiljaa. + +Jörgen hämmästyi. Oliko hänkin? + +"Ja siellä seisoo selvin sanoin, ettei vaimo saa erota miehestänsä, +eikä mies hyljätä vaimoansa." + +"Mutta omasta puolestaan Paavali kumminkin salli eron joissakuissa +tapauksissa." + +"Kyllä minä tiedän, mutta niitä olosuhteita ei ole tässä." Hetken +perästä hän jatkoi: "En ainakaan missään tapauksessa usko, että kukaan +voi saada puserretuksi raamatusta sen, että jokaisella kristityllä +miehellä ja naisella olisi vapaus mennä naimisiin erotetun kanssa." + +Hän ajatteli entistä rouva Larsenia. "_Nyt_ ei enää ole niin", hän +vakuutti, "ei nyt enää panna niin suurta merkitystä raamatunsanan +ulkonaiseen sanalliseen täyttämiseen. Olemmeko me ihmiset, me kristityt +sitten vielä lain alla? Eikö ole olemassa jotain, jota sanotaan +kristilliseksi vapaudeksi — vapaus menetellä sen vakaumuksen mukaan, +joka perustuu omaantuntoon." + +"Ettekö usko, että me kaikki niin kauan tahtoisimme väännellä ja +käännellä kristinuskoa, kunnes saisimme sen soveltumaan yhteen +toiveittemme kanssa." + +"On kuitenkin tunnettu asia, että monet kristityt ihmiset tässä +suhteessa menettelevät oman vapaan vakaumuksensa mukaan. Ja kukapa +sentähden tahtoo tai uskaltaa heittää heihin ensimäisen kiven?" + +"Ei kyllä; minä olisin aivan viimeinen tuomitsemaan sellaisia kärsiviä +ihmisraukkoja; mutta — — oo, en tiedä mitä sanoisin, en tiedä." Mutta +ikäänkuin hän samassa olisi älynnyt, että hänen sanansa voitiin ottaa +horjumiseksi, joka oli suostumisen ensi alku, jatkoi hän kiireesti: +"En luulisi teidänkään voivan, kun niikseen tulee. En tiedä kuinka on, +mutta minusta on kaiken aikaa tuntunut, kun te mielellänne tahtoisitte +minun vahvistamaan kaiken mitä sanotte." + +"Minä tahtoisin vain, että olisimme yksimieliset." Pastori Larsen +oli vielä sanonut, kertoi hän edelleen, ettei kristitty voi eikä saa +tehdä sisintä tuntoansa vastaan; se tuottaisi vaan omantunnonvaivaa ja +ikuista levottomuutta, eikä koskaan onnea. + +Jörgen istui tuijottaen lattiaan, tietämättä mitä enää sanoisi. +Hän tiesi aivan hyvin, että kun löytyy kristittyjä ihmisiä, jotka +samassa asiassa menettelevät toisin kuin muut kristityt, niin se +tapahtui sentähden, että suhde Jumalaan muodostuu niin erilaiseksi eri +sydämissä: oman omituisen sisäisen rakenteemme mukaan, ympäristömme +vaikutuksen mukaan, sen mukaan mitä luemme, seurapiirimme mukaan, +niiden ihmisten mukaan, joita rakastamme, ja joihin katsomme ylös. +Maailmassa on niin monta maailmaa, ja se maailma, jossa itse hengitän, +tekee minut siksi, mitä olen. + +Aivan kuin olisi hän lukenut Jörgenin sisimmät ajatukset sanoi hän: +"Me emme itsekään tiedä, kuinka sisin elämämme meissä muodostuu; mutta +jos Jumala todellisesti ja elävästi on siinä mukana, niin se on meissä +voima, korkein voima elämässämme, ja sen edessä täytyy meidän taipua." + +"Olette kai kuullut jotain vaarini 'suuresta voimasta'." + +"Olen minä monta kertaa; ja viime aikoina olen niin paljon ajatellut +tätä voimaa." + +"Se on niin vaikeaa, niin vaikeaa," sai Jörgen vaivoin sanotuksi ja +nousi. + +"Minä uskon, että se toinen olisi meille paljon vaikeampaa, se olisi +sitä ainakin _minulle_, se että nähdä Jumalan silmät edessään läpi +elämänsä, yöt päivät." He seisoivat ääneti hetken aikaa. + +Kysymykseensä, kuinka hän viihtyi Jyllannissa, hän sai vastaukseksi, +että hän hoiti tehtäväänsä ja sillä välin oleili huoneessansa tai teki +pitkiä kävelyretkiä nummelle. + +"Ja sankarihaudalle?" + +"Siellä minä käyn usein." + +"Ja katsotte itään päin?" + +Hän oli ääneti, huulet vavahtelivat. + +"Muutoin olen nyt saanut toisen paikan, johon minun on astuttava +uudelta vuodelta", hän kertoi. + +Minkätähden? Miksei hän tahtonut jäädä pappilaan? + +Hän luuli, ettei ilma ollut oikein terveellinen hänen rinnalleen? +Niin hän oli hakenut ja saanut johtajattaren paikan Sønderjyden +lastenkodissa. + +"Vai niin!" Jörgenin silmiin tuli hiukan loistetta. + +"Olen iloinen, että nyt pääsen aivan uusiin oloihin; minä kaipaan sitä." + +"Ja arvelette, että sitten kaikki pian unohtuu?" + +"On hyvä päästä aivan uuteen ympäristöön ja saada uusi ja suurempi +edesvastaus, joka päivät päästään pitää velvollisuudentunnon hereillä." + +"Onko siis mielipiteenne, että meidän ainiaaksi täytyy luopua +toiveistamme?" + +Hänen rintansa aaltoili, hänellä ei ollut voimaa lausua sitä vähäistä +sanaa, joka sulki kaiken onnen hänen elämästänsä. + +"Marie, istuutukaa!" pyysi Jörgen ja veti tuolinsa hänen tuolinsa +viereen. + +"Emmehän me _voi_ luopua toiveestamme, me emme _voi_." + +Lyhyin piirtein hän kertoi siitä surusta ja tuskasta, joka viime +aikoina oli hänen mielensä täyttynyt, hän ei ollut unohtanut häntä, ei +päiväksikään; mutta ihmeellistä — hän ei sitä ymmärtänyt — oli kuin hän +olisi ollut hänestä niin kaukana, kaukana usvassa, sillä välin, kun +hänen omat ajatuksensa harhailivat kuolleitten maassa; hänen mieleensä +oli tunkenut niin syvä vakavuus, ajatuksia ijankaikkisuudesta, +ajatuksia hänen omasta suhteestaan Jumalaan, niin harras halu päästä +hengelliseen selvyyteen ja rauhaan. Nyt hänen äitinsäkin oli niin +sairas, kuolema se varmaan oli; hän ei ymmärtänyt kuinka hän kestäisi, +kun hän oli poissa. + +Syvän osanottavaisuutensa tunnossa hän ojensi Jörgenille kätensä ja +puristi hellästi hänen kättään: "Jumala on valmistava teitä." + +"Jumalako? Niin — kyllä minä sen tiedän; mutta... oi, Marie, jos te +olisitte minun, jos minulla olisi _teidät_ rinnallani! Muistatteko sitä +päivää, kun seisoimme siellä vanhalla hautausmaalla... ne kaksi kättä?" + +Hän tahtoi vetää kätensä pois. + +"Marie, annetaan kätemme pitää kiinni toisistansa." + +Ajatellessaan, että hän nyt ehkä ijäksi ottaisi jäähyväiset häneltä, +valtasi Jörgenin intohimoisen rakkauden huimaus ja lohdutuksen kaipaus, +ja ennenkun hänen valpas vartijansa korkosi varoittamaan kiersi hän +käsivartensa hänen ympärilleen, puristi hänet syliinsä ja painoi suunsa +hänen huuliansa vasten. + +Ja siinä punaisessa valossa seisoi niin kaksi jumalaapelkääväisiä, +rakastavaa ihmislasta, rinta rintaa vasten, nauttien hetken +rakkaudenonnea. + +Mutta ikäänkuin saman ajatuksen valtaamina: että he olivat +vaarallisilla teillä, laskivat he irti toisensa ja punastuivat. + +Tai käytävästä kuuluvat äänet ja askeleetko ne saattoivat heidät +irtaantumaan toisistaan? + +"Marie!" kuiskasi Jörgen kiireesti "Teidän pitää jäädä tänne muutamiksi +päiviksi... minun täytyy lähemmin puhutella teitä." + +"Minä en voi, minä en _uskalla_..." + +"Teidän _täytyy_ muutamiksi päiviksi! Teidän _täytyy_! Minä kirjoitan +teille muutamia sanoja..." + +"Ei, ei, minä en voi. Ja mitäpä se sitten...:" + +"Hiljaa!" huudahti Jörgen katsoen ovelle. + +"Niin oikein — se ovi", kuulivat he miehen sanat, varmaan se oli +postimies. + +Ovi narahti, ja — — — siinä seisoi Amalie, kalpeana kuin ruumis ja +läähättävin rinnoin. + +"Minä menen heti taas", sai hän sanotuksi. "Tahdoin vain sanoa... että +tuotiin sanaa... äidiltäsi taas." + +"Amalie", pyysi Jörgen, "minä tahdon selittää sinulle..." + +"Ei!" huusi Amalie äkkiä suoristautuen. + +"Sinun _täytyy_ kuunnella minua!" + +"Rakas Amalie!" pyysi Marie laskien kätensä hänen käsivarrelleen: + +Nuori rouva kiskasi itsensä irti hänestä ja vilkasi häneen raivoisan +katseen. "Sinun kanssasi minulla ei ole mitään puhuttavaa." + +"On sinulla", jatkoi hänen miehensä taas. "Nyt sinun on oltava järkevä +ja kuultava, mitä me sanomme." + +"Etkö usko, minun hyvin ymmärtävän, että siinä kirjeessä tänään +kätkeytyi jotain?" + +"Minulla ei ollut aavistustakaan, että neiti Römer oli tullut kotiin..." + +"Etkö sitten luullut minun näkevän, kuinka sinä ahmit rouva Römerin +kirjettä?" + +"Ahminko?" + +"Luuletko minua niin kauhean typeräksi, niin kerrassaan idioottiseksi, +etten voisi huomata sinun lukevan kirjeestä jotain muuta kuin mitä +siihen oli kirjoitettu?" + +Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt, että hänen vaimollaan oli niin +suuret silmät. Hänen intohimossaan oli jotain, joka miellytti +häntä, oli kuin hänen raju katseensa ja hehkuvat kasvonsa olisivat +herättäneet hänessä jonkunmoista ylpeyttä. Tällä hetkellä hän näki +vaimossaan luoteenpiirteitä, jotka hämmästyttivät häntä, hän näki +hänessä uuden naisen, henkilön, jossa oli Olli Kongen sakeaa, mustaa +verta. Että hänen epäluulonsa muutti rouva Römerin kömpelön kirjeen +salakirjoitukseksi, jota ainoastaan _hän_ ymmärsi, oli tosin itsessään +mahdotonta ja mieletöntä, mutta todisti kumminkin älykkäisyyttä jota +hän ei ollut luullut löytyvän Amalien päässä. Oli kuin hän olisi +nähnyt, kuinka voimakkaasti luulevaisuuden intohimo temmelsi hänen +aivoinsa soluissa kiihottaen kaikki elinvoimat. + +"Amalie", pyyteli hän taas. "Sinä puhut järjettömyyksiä, kuulethan mitä +minä sanon." + +"Ei, ei, sinä valhettelet, sinä _valhettelet_!" + +Marie seisoi syyllisyytensä masentamana. + +"Oi sinä herttainen, pyhä ystävätär, sinä huora, joka kaiken aikaa +näyttelet hurskasta ja kuitenkin vähä väliä pidät lemmenkohtauksia +toisen..." + +"Sinä olet vihainen ja teet vääryyttä neiti Römerille." + +"Etkö usko, että minä hyvin tiesin hänen olevan täällä — hänen tuossa!" + +"Kuule nyt, mitä minä sanon..." + +"Ja etkö luule, että minä näin teistä molemmista, kun minä tulin +sisään, että te... hyi, hyi, että voittekin!" + +Marie oli oikaissut itsensä ja käynyt aivan kalpeaksi. "Amalie", hän +sanoi, "hallitse toki suutasi hiukan..." + +"Oo, sinä _huora_!" jatkoi nuori rouva äänenpainolla. "Te pyhät +hyveenlinnut, jotka ette ole rahtustakaan paremmat niitä ilolintuja, +joita te vihaatte ja sormellanne osotatte!" + +Hän kääntyi rynnätäkseen ulos ovesta, johon samassa ilmestyi rouva +Römer, joka kauhistuneena seisoi silmät selällään ja löi kepinkahvaa +puristavaa toista kättään toiseen kämmeneensä. + +"Taivaan Jumala!" + +"Pois!" komensi kiihtynyt nuori vaimo ja pyöräytti muorin niin +voimakkaalla kädellä syrjään, että vanhus oli vähällä kaataa pienen +pöydän. + +"Mutta onko ihminen raivostunut?" + +"Raivostunut minä olenkin!" sähähti Amalie valkoisten hampaittensa +takaa. "Varokaa te parittaja-akka! Ja te toiset — varokaa! Minä en +tällä tavoin anna syrjäyttää itseäni, saatte uskoa sen!" + +Valkoinen yömyssy ja kauhistuneet kasvot ilmestyivät lähimpään oveen, +vähän etempänä toisessa ovessa tuli näkyviin eteenpäin kumartunut +yöröijyyn puettu yläruumis, ja kun Amalie jäähyväistensä jälkeen +vilkasi pitkin hämärää käytävää näki hän yhdellä silmäyksellä +lukemattoman joukon vanhoja kauhistuneita päitä valkoisina myssyineen +ja pörröisine tukkineen. + +"Elkää antako häiritä itseänne!" huusi hän pitkin käytävää. "Tehkää +hyvin, menkää vain rauhallisesti sisään ja lukekaa isämeitänne ja +sulkekaa tiirasilmänne!" + +Nuoren miehen ajatuksissa välähti kuin tervetullutta valoa. +Kuiskattuaan pari kiireellistä sanaa Marielle ja iskettyään silmää +typertyneelle rouva Römerille, joka vavisten seisoi ovenpielessä, sanoi +hän kovalla äänellä: "Niin, te loukkasitte vaimoani, rouva Römer, sitä +minä en kärsi, teidän täytyy pyytää anteeksi meiltä... niin, sen te +teitte, niin, niin, hallitkaa toiste suutanne paremmin. Hyvää yötä!" + +Kun Jörgen astui ulos portista, oli Amalie ja kerinnyt pitkän matkaa +katua ylöspäin oikeaan. Mihin hän meni? Äitinsäkö luo? Hän astui +kiireesti pidellen hameenhelmojaan, suoraryhtisenä ja antaen lumen +ryöpytä paljaalle päälleen. + + + + +XXII. + + +Jörgen kääntyi jyrkällä liikkeellä vasempaan ja käveli kotia kohti +satamassa. Avoimelle satamapaikalle etuaan pieksi lumipyry ja +tuulenpuuska häntä kasvoihin. + +Kalisevin hampain seisoi veli tuijottaen ulko-ovessa, "Miksi odotutat +itseäsi niin kauan?" torui hän surumielin. "Äiti on niin sairas, niin +sairas!" + +Kuinka syvästi ne koskivat, nuo lievät nuhteet! Tuskallisella tunteella +hän lupasi itselleen luopua kaikesta, joka veti hänen ajatuksensa pois +kärsivästä äidistä, ja nyt osottaa hänelle moninkertaista huolenpitoa +ja rakkautta. + +Hän astui ravakasti sisään ja heitti päällystakkinsa tuolille. Martalta +hän sai tietää, että tohtori Kloster, joka ikään oli lähtenyt sieltä, +oli ollut hyvin alakuloisena. Molemmin käsin puristaen päätänsä +heittäysi hän hetkeksi tuolille. Tätä yötä, tätä yötä! + +Kuulumattomasti hän astui sairashuoneeseen ja katsoi vuoteeseen +päin. Samassa hän sattui vilkaisemaan syrjään. Oo, Jumalan kiitos! +kaksi ihmistä, joiden läsnäolosta hänellä ei ollut aavistustakaan. +Anna sisar ja veli Tage, (Viimeksimainittu oli kutsuttu sähköteitse, +edellinen oli tullut itsestänsä väsyneenä ja rasittuneena matkailtuaan +kaksi peninkulmaa pimeässä ja lumipyryssä). Jörgen nyökkäsi heille +liikutettuna ja astui vuoteen ääreen, jossa äiti makasi katse ylöspäin +kääntyneenä ja puolittain seinään päin. + +Ikäänkuin jonkinlaisella yliluonnollisella havaintokyvyllä huomasi +sairas Jörgenin tulon ja ojensi hänelle kätensä, mutta ei kääntänyt +katsettaan katosta. + +"Äiti, sinä voit huonosti." + +Hän yhä vain tuijotti. Sellaista katsetta hän ei ollut nähnyt koskaan +ennen, se katse oli täydellisesti irtaantunut maallisista ja katseli +niihin rajaseutuihin, joihin sielun on niin vaikea päästä. + +Jörgen istuutui vuoteen laidalle ja näki tuskanhien pisaroina puhkeavan +otsan vakoihin. + +Ajatukset ja tunteet hänessä pauhasivat kuin rajut ärjyaallot, jotka +eri suunnilta tullen kohisten ja jyskyen törmäävät yhteen. Hän olisi +voinut heittäytyä äitinsä rinnoille ja siinä itkeä ilmoille kaiken +pohjattoman, syövyttävän tuskansa. Mutta — — hänhän istui kuolevan +ihmisen luona. + +Kului pari tuntia, St. Paulin kirkonkello löi 11. Juuri kun viimeinen +lyönti kajahti yöhön, kuuli hän rouva Kongen äänen arkituvasta. +Rinnassa tuntui iloista vavahdusta, jonka synnytti tieto hänen +anoppinsa mielentyyneydestä ja käytännöllisestä kyvystä. + +Hän meni toiseen huoneeseen ja tarttui hänen käteensä: "Kiitos, kiitos!" + +"Amalie pistäysi kotona minun luonani", hän kuiskasi, "... +väärinkäsitystähän se vain on, sen minä niin ymmärrän." + +Typertyneenä, tykyttävin suonin hän istuutui tuolille, mutta nousi pian +taas, hänellä ei ollut rauhan sijaa. + +"Ole nyt hyvä ja ymmärtäväinen tyttö", kuuli hän rouva Kongen kyökissä +sanovan Martalle. "Tulehan tänne, niin laitamme yhdessä vettä tulelle +ja tulta uuniin; täällähän on kylmä kuin kellarissa... niin, niin... no, +mene nyt vain sisälle äitisi luo sitten." + +Yhdessä sisarensa kanssa meni Jörgen sairashuoneeseen, jossa äiti vielä +aavistuksentapaisesti tuijotti... niin kukapa tietäisikään, mitä hän +näki. + +Jörgen laski hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen ja kumartui alas. + +"Minun on hyvä olla", kuiskasi äiti läähättävällä äänellä. "Minä en +enää tunne tuskaa." + +"Niin, mistäpä sinä, äiti, tuskaa tuntisitkaan?" + +"Meillä kaikilla on niin paljon vastattavaa." + +"Ei sinulla, äiti." + +"On minullakin, mutta ne eivät tuota tuskaa minulle; yksi on, joka on +velkani maksanut." + +Jörgen ummisti silmänsä ja peitti ne kädellään — siinä oli jotain, jota +hän ei tahtonut nähdä eikä ajatella. + +Hiilipihtien kolinaa, astiain helinää ja levotonta häärimistä kuului +arkituvasta sairashuoneeseen ja sai surevat sisarukset rypistämään +otsaansa. + +Anna kurkisti ovesta arkitupaan ja hämmästyi nähdessään, että pöytä oli +katettu ja siihen pantu vehnästä, voita ja kahvikupit. + +"Tulkaa!" viittasi rouva Konge. + +"Oi, kiitos, kiitos, rouva Konge! Kunhan pääsemme... kuinka hauskaa ja +lämpöistä täällä on!" + +"Niin, koeta nyt houkutella toisetkin tänne; minä menen sairaan luo +siksi aikaa." + +Jonkinlaisella vastenmielisyydellä antoivat sisarukset vetää itsensä +pois äidin vuoteen luota; mutta kun he olivat istuutuneet pöydän +ympärille ja tunsivat kodin hyvän hengettären syleilyä entisajoilta, +oli kuin olisi heidät muutettu elävien maahan ja kuin olisivat +mielessään tunteneet rauhan löyhytystä. + +Jörgeniin oli tämä elvyttävä vaikutus kuitenkin varsin lyhytaikainen. +Ajatus, että tässä istui koolla viisi ihmistä, jotka niin uskollisesti +pysyivät koossa, mutta joilla oli niin paljon, jota vastaan täytyi +taistella ulkona siinä maailmassa, joka ei koskaan unhota, levitti +sysimustan varjon hänen mieleensä. + +Melkein samallainen ajatus lienee vaivannut Tagea, kun hän istui +hämmentäen kuppiansa ja tuijottaen lampun jalkaa, sillä hän kysyi +yhtäkkiä: "Eiköhän äiti koskaan ole saanut siitä tietää?" + +"Ei ole", vakuutti Martta, "ei hän ole saanut sitä tietää?" + +"Hiljaa!" varoitti Anna. + +Jörgen nuhteli itseään, ettei kuolemaisillaan olevan äidin tila enemmän +häneen vaikuttanut; sillä ei se ollut suru eikä huoli hänestä, joka +häntä nyt syvimmin liikutti. Hän tunsi, että hänen sielunsa tänä iltana +oli kahtia jaettu, yksi osa, kääntyi niihin, joiden seurassa hän oli +täällä, ja toinen, joka kääntyi sisäänpäin siihen salakammioon, johon +ei kenenkään silmä kanna. Oi tätä itsekkäisyyttä! Mutta hän ei mahtanut +sille mitään, ei parhaalla tahdollaankaan hän saanut ajatuksiaan +pysytetyiksi poissa luostarista — hänen kädenpuristuksensa, rakkauden +säde hänen silmissänsä, hänen sydämensä kova sykintä hänen rintaansa +vasten — —. Hänen kasvojansa poltteli, sydän löi kumeasti rinnan +seinämiä vasten. Sitten hyökkäsi sieluun uusia itsesyytöksiä, jotka +sairashuoneesta kuuluva raskas huokaus herätti. + +Rouva Konge seisoi vuoteen luona puhuen lohdutuksen sanoja: "Elkää nyt +enää sitä ajatelko, rouva Hahn kyllä se antautuu." + +"Martta oli nähnyt hänen kulkevan ohi iltapäivällä", kuului heikolla +äänellä. + +"Niin, kyllä hän on kotona... elkää sitä nyt enää ajatelko." + +Jörgen kuuli, että rouva Konge ja hänen äitinsä puhelivat. "Jääkää te +vain istumaan", kuiskasi hän ja meni vuoteen luo. + +Rouva Konge poistui, sairas oli sulkenut silmänsä ja makasi raskaasti +hengittäen. + +Äiti parka! Äiti parka! Kuinka hän kärsii! Tapahtuisikohan se tänä +yönä? Ehkä jo muutamien tuntien kuluessa. + +Kiireesti alkoi muisto muistoltaan väikkyä hänen sielunsa silmissä, +muiden muassa myöskin kauhea ja raskas isän kuolinyö. Lumi löi +ikkunoita vasten, myrsky ulvoi ja vinkui: "hu—uu, su—uu, hui—uu!" Oi +tätä yötä, tätä yötä! + +Jörgen seisoi kauan katsellen häntä, tuskan ja säälin piirteitä +ilmestyi hänen suunsa ympärille ja jäivät pysyväisiksi. Kuinka monasti +hän, joka _tuossa_ nyt makasi, olikaan sulkenut hänet suureen lämpimään +rakkauteensa! Kuinka monta siunattua sanaa hän olikaan puhunut hänelle! +Kuinka paljon hän olikaan täyttänyt tässä kodissa, hänen ja hänen +sisartensa elämässä! + +Muutoin äidin tila näytti hänestä nyt hiukan paremmalta; poskille oli +noussut vieno puna, ja kasvot olivat ikäänkuin täyteläisemmät. + +Taaskin kulkivat hänen ajatuksensa omia teitänsä, silmät näkivät +vivahtelevia kuvia valkoisilla lakanoilla, näkyjä, jotka tulivat ja +häipyivät kuin taikalyhdyn värisäteet. + +Äkkiä syvä vavahteleva varmuudentunne raivasi itsellensä tietä kaikkien +hänen ajatustensa läpi: _Marie taipuu_! Kaikkia hallitsevana tunteena +tuli tämä varmuus vyöryen, täyttäen hänen rintansa tuskallisen onnen +tunteella, joka melkein hervaisi sydämen. + +Niin, hän oli varma asiastansa. Vasta tällä hetkellä hän oikein huomasi +sen voiman, joka ilmeni koko hänen olennossaan, kun hän solakkana ja +lämpimänä seisoi Amalien vastapäätä. Ja sitten hänen kätensä luja +puristus, kun he hyvästelivät, hänen silmäinsä rohkea loiste — —! Mutta +jos hän nyt läksisi varhain huomen aamuna, ilman että hän saisi puhua +viimeistä päättävää sanaa hänen kanssaan? Kukapa tiesi, miten silloin +kaikki voisikaan muuttua? + +Hänet valtasi raju, kaiken muun syrjäyttävä tunne: hänen täytyi +puhutella häntä, vielä tänä yönä! Tämä oli muuan niitä hetkiä, jolloin +kokonaisen elämänonnen voi perustaa, jos tarttuu kiinni voimakkaalla +kädellä. + +Mutta äiti — —? Oi ei, ei, hän ei voinut poistua tämän vuoteen äärestä. + +Sitten meni hänen mieleensä, että hän ehkä voisi lähettää Emilin +viemään kirjelippua luostariin. Äänettömästi hän hiipi ovesta kyökkiin, +sieppasi pöydällä palavan kynttilän, riensi portaita ylös ja kirjoitti +isän pöydällä käyntikortille: + +"_Pidättäkää Marie huomeneen asti! Minä tulen kello 10 illalla_ —" +pisti kortin kuoreen ja kirjoitti päälle: "_Rouva Römer, St. Paulin +luostari._" + +Juuri kun hän oli laskenut kynän kädestään, astui Emil ovesta sisään. + +"Äiti kysyy sinua", sanoi poika itku kurkussa. + +"Minä tulen heti... kuules, Emil, etköhän voisi juoksuttaa luostariin +tätä kirjettä? Soita kunnes avataan... Kirje pitää viedä _heti_... se +_pitää_ viedä!" + +Poika luuli veljen puhuvan tohtori Klosterista [Luostari = tanskaksi +kloster. Suom. muist.] ja että kirje sisälsi tärkeän sanoman +lääkärille. Mutta luettuaan päällekirjoituksen kuoresta, kohotti hän +itkusta pöhöttyneet silmäluomensa ja katsoi nuhtelevasti veljeen: +"Jörgen, että voitkin ajatella sitä, kun äiti..." + +"Se on jotain..." olihan kerrassaan hirveätä, että hänen piti seisoa +tässä sanoja keksimässä ja samalla tuntea kuinka kelvotonta oli +lähettää poika pois äitinsä luota. "Ei se ole mitään, sinä rakas pikku +veli... elä välitä siitä ollenkaan", hän pisti kirjeen taskuunsa. "Tule +nyt!" + +Hän juoksi alas äidin luo, joka vielä makasi silmät ummessa. Häpeä ja +tuska valtasivat hänen mielensä, hänen omaatuntoansa poltti katumus +ja pojanrakkaus ja hän laski tuolle puhtaalle vuoteelle huolenpitonsa +hellimpiä lahjoja. + +Äiti nosti kätensä: "Te kuiskasitte jotain äsken tiellä sisällä." + +"Me puhuimme sinusta." + +"Minä kuulin Tagen kysyvän, jos minä olin saanut tietää jotain." + +Jörgen seisoi hetken aikaa puhumattomana. + +"Se on jotain, jota te ette ole tahtoneet kertoa minulle", ohki hän. + +Neuvottomuudessaan hän ei keksinyt mitään sen parempaa kuin kääntää +hänen ajatuksensa omaan salaiseen sydänsuruunsa. "Tage tietää jotain +siitä, josta olen sinulle puhunut, suhteestani Marie Römeriin." + +Äiti avasi silmänsä ja katsoi häneen: "Hän _on_ läheisyydessä, Jörgen." + +Hän vavahti. Mistähän äiti sen tiesi? Tuo rukoileva silmäys meni +suoraan hänen sydämeensä. + +Sairas makasi hetken aikaa hiljaa nähtävästi koettaen kiinnittää +ajatuksen johonkin. + +"Minä tunsin kaksi nuorta... monta vuotta sitten... jotka myöskin..." +alkoi hän sitten puhua. "Heistä oli toinen myöskin naimisissa." Hän +vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi otsaansa nenäliinalla. + +Möllerin kertomus nuoresta papista muistui hänen mieleensä. Häntäkö ja +rouva Brunia hän lienee ajatellut? + +"Ne tulivat yhtenä yönä vanhan isäni luo..." hän vaikeni taas pari +sekuntia ja oikoi sitten sanansa: "Mies tuli muutamana yönä pappilaan +ja uskoi asiansa vanhalle isälleni... nainenkin oli saapuvilla; isän +oli heitä niin sääli, hän kun näki kuinka he kärsivät; mutta hän oli +aivan taipumaton sellaisissa asioissa... hän osotti heille raamatun +sanaa: 'Katsokaa itse!' — Silloin he taipuivat, molemmat näkivät että +heidän oli — mukautuminen." + +"Sinä et jaksa puhua niin paljon, äitikulta." + +"He pitivät niin paljon toisistansa", kuului taas hiljaa. + +Jörgen kuuli vain puolittain, mitä äiti puhui. Hänen rinnassaan +paukutteli ja jyskytti kuin olisi kaikki veri hänen ruumiissaan +kokoontunut siihen. + +"Jörgen!" pyysi sairas ojentaen hänelle kätensä. "Ethän tee sitä... +ethän?" + +"Äiti kulta!" + +"Vedäthän vaimosi puoleesi, sen sijaan, että hänet luotasi työntäisit. +_Sillä_ tavoin mukautuminen — ei ole kaikki surua. Se on hyvä ajatus +elämässä tämä: jos voisin auttaa tekemään toisen ihmisen elämää +rikkaammaksi ja paremmaksi; minä uskon sen _sinulle_ onnistuvan, ja +niin en ole minä kumminkaan turhaan elänyt." + +"Oi, äiti, elä nyt rasita itseäsi." + +"Ja Herra, meidän Jumalamme, on siunaava sinua; Sillä sinä saat uskoa, +Jörgen, että mitä _hänen_ tähtensä teemme, se kääntyy siunaukseksi +meille itsellemme... taistelun kautta. Sen saat uskoa, Jörgen. Minä +tiedän sen." + +Hän ei _voinut_ kuunnella, hän tunsi itsessään puristusta, joka varmaan +vihdoin halkaseisi rinnan. Voimatta mitään sanoa, istuutui hän vuoteen +laidalle ja painoi kättänsä rintaa vasten. + +"Silmäni käyvät niin himmeiksi", valitti sairas. "Luulenpa, että tahdon +nukkua." + +Hän makasi kauan äänetönnä. Kasvot olivat taas käyneet teräviksi, +posket kalpeiksi. + +Nähtävällä vaikeudella hän uudestaan hiukan kohotti kättänsä. + +"Sinä tahdoit sanoa jotain, äiti?" + +"Tahdoin pyytää teitä... laulamaan minulle vähän..." sai hän +kuiskatuksi. + +"Kyllä, mielellämme." + +"Sinä muistat kyllä hänet jonka täytyi laulaa... kaikki ne laulut..." +hän keskeytyi, ei jaksanut muistaa kaikkia sanoja. + +Jörgen tuijotti häneen. Puhuiko hän houreissa? "Kaikki ne laulut...?" + +"... kaikki ne laulut uudestaan, jotka hän lauloi pienelle lapselleen; +nyt voitte te... laulaa ne laulut uudestaan, jotka minä..." + +"Minä ymmärrän sinut, äiti kulta; minä kutsun toisetkin." + +Kun hän astui arkitupaan, näki hän pitkän, vakavan rovastin tulevan +sisään käytävästä, valkoisena kuin lumiukko. Hän tuli näinä päivinä +joka aika vuorokaudesta. + +Äänetönnä, ystävällisesti nyökäten vaan lapsille veti hän isot +karvaiset rukkaset käsistänsä, antoi rouva Kongelle pitkän +päällystakkinsa, hieroi käsiänsä ja lämmitteli niitä uunin edessä. + +Jörgen virkkoi jonkun sanan, että hän ja hänen sisarensa olivat niin +kiitollisia rovastille, kun tämä tänä yönä tuli heitä katsomaan. +Rovasti, joka seisoi kasvot uuniin päin, ei vastannut, ehkei hän +kuullut, mitä puhuttiinkaan. + +Hän meni hitaasti sairashuoneeseen, otti tuolin ja istuutui vuoteen +vieroen. + +"Minä en voi nähdä teitä", sanoi sairas vaimo. "Minä näen vain, että +siinä tuolilla istuu joku mies; mutta minä tiedän hyvin, että se +olette, te, rakas rovasti." + +Hän puristi sairaan kättä. + +"Te olette tottunut istumaan sairasvuoteiden ääressä", sanoi sairas +taas. + +"Niin", virkkoi rovastin syvä ääni. "Ja minä uskon, että +sairasvuoteiden ääressä istuminen on tehnyt minut terveeksi ihmiseksi." +Tämä sanottiin matalalla äänellä, jossa kajahti sisällistä ylevyyttä. +"Tämäkin sairasvuode on ollut minulle siunaukseksi — — enemmän kuin +mikään muu", hän lisäsi ummistetuin silmin. + +"Minä olen niin usein ollut kärsimätön", huokasi sairas. "Minulla on +ollut niin paljon ajateltavaa sekä entisajoilta että nyt..." + +"Teillä on ollut monen rakkaus." + +"On — Jumalan kiitos!" + +"Ja rakkaus antaa meille ihmisille voimaa kantaa paljon." + +"Jumalan tiet ovat niin käsittämättömiä", sanoi sairas. + +"Niin, ne ovat käsittämättömiä." Rovastin kauniit kasvot vaipuivat alas +ja hän istui hetken aikaa äänetönnä. + +"No", alkoi hän sitten taas ja oikasihe. "Teillä on hyvä piiri +ympärillänne, tänä yönä." + +"Niin, te rakkaani!" + +Hän ei ollut ajatellut puhua sairaalle mitään sen enempää siitä, mikä +oli odotettavissa; hän tiesi Jumalan puhuneen hänelle — monta kertaa ja +monella eri tavalla; hän olisi vain tahtonut vetää kuolevan ajatukset +lempeän iltaruskon rauhaan. Mutta hän ei saanut sanotuksi monta sanaa +— ehkäpä sentähden, että hetken vakavuus niin syvästi liikutti häntä +itseänsä. + +Äkkiä hän nousi ja tuijotti sairaaseen — hän tunsi tuon +kasvonpiirteiden terävän esiintymisen, nuo heikot nytkähdykset suun +lihaksissa. + +Taaskin ojensi sairas kätensä ja haparoi ilmassa. Häntä lähinnä sattui +silloin seisomaan hänen nuorin poikansa, ja ehkäpä hän juuri hänen +kättänsä tapailikin. + +"Äiti pyysi meidän äsken laulamaan hänelle", ilmoitti Jörgen. + +Rovasti nyökkäsi. Itse hän ei osannut laulaa. + +Ja niin lauloivat nämä viisi lasta, niin hyvin kuin taisivat, rauhan +saavuttaneista, autuaista sieluista. Tage ja Emil lakkasivat kuitenkin +pian ja kääntyivät itkien pois, toiset kolme koettivat kaikin voimin +ylläpitää veisuuta, ja Tage yhtyi siihen taas nähdessään että Jörgen +pyysi apua. Mutta yhä epävakaisemmiksi kävivät äänet. Silloin +pujahti äkkiä rouva Kongen syvä alttoääni kuoroon, ensin heikosti +ja värähdellen, vähitellen voimakkaammin. Toisetkin malttoivat +nyt mielensä ja varmasti vaikka matalasti soivat viimeiset säkeet +sielunauringosta, joka ei konsaan laske. + +Kuoleva makasi ummistanein silmin ja hengitti lyhyeen ja heikosti; +mutta kasvot ilmaisivat, että säveleet kantoivat hänen henkensä +vapautukseen ja iloon. + +Laulun lomassa hän ummistetuin silmin nyökkäsi "Kaikki kääntyi siis +kumminkin hyväksi." + +Ja taas soi laulu — tahdosta, jota Jumala katsoo, iltaruskon +tuottamasta rauhasta. + +Sairas laski irti Emilin käden, ja kuin hänellä ei enää tässä +maailmassa olisi mitään toimitettavaa, risti hän kätensä ja liikutti +heikosti huuliaan pari kertaa. + +Samassa loppui laulu. + +Poika kumartui valkoisen pään yli ja kääntyi sitten toisten puoleen +suurin, iloisin silmin: + +"Äiti nukkuu!" + +Rovasti tarttui hänen käteensä, kumartui ja tuijotti — tuijotti yhä, +laski sitten varovasti käden alas lakanalle ja vetäytyi hiljaa pois — +mutta pitkin hänen kasvojaan juoksivat isot kyynelkarpalot. + +Jörgenistä näytti äiti niin tavattoman kalpealta, hän meni ihan +vuoteen ääreen... silloin koko hänen ruumiinsa vavahti, ja sanaakaan +sanomatta hän vaipui polvilleen ja laski päänsä ja kätensä vuoteelle. + +"Ei, ei", nyyhkytti hän, "minä en tee sitä. Oi äiti kulta, äiti kulta — +—." + + + + +XXIII + + +Oli jouluaaton edellinen päivä, kylmä, usvainen ja talvinen iltapäivä, +muuan niitä päiviä, jolloin taivas tuntuu painavan otsaa. + +Kaksi isoa kelloa soi: piu pau — piu pau... mustiinpuettuja naisia, +suruharsot pitkin selkää, univormuihin puettuja virkamiehiä, hienoja +herroja vastasilitetyissä ranskalaisissa silkkihatuissa ja tasaisia +porvareita kaikenmuotoisissa lakeissa ja melkein kaikenvärisissäkin +virtaili kirkkoa kohti. Katu oli sirotettu vihreäksi, kaikissa kodeissa +puhuttiin osanottavasti vainajasta. + +Muutamassa ylimmistä penkeistä istui Jörgen Bang pää kumarruksissa ja +sielussaan tavallinen ajatusten mylläkkä. Puoli tuntia sitten hän oli +pistäynyt tänne katsomaan, oliko kaikki järjestyksessä, ja oli silloin +tavannut Marien, joka oli ollut tuomassa seppelettä. Hän tiesi hänen +vielä olevan kaupungissa, ja katse, jonka hän kadulla oli häneltä +saanut, sanoi hänen jääneen tänne hänen tähtensä. Niin sanomattoman +ihanana, niin tenhovana kuin ei koskaan ennen, oli hän tänään +puristanut hänen kättään ja katsonut häneen syvän osanottavaisuutensa +koko hellyydellä, jonka jälkeen hän kiireesti lähti kirkosta. +Sykkivin suonin hän oli seisonut katsellen hänen jälkeensä, kun hän +kulki kirkonkäytävää alaspäin, oli katsellut hänen vaalean tukkansa +kiemuroita, koko hänen olentonsa omituista, vaatimatonta suloa — ja +silloin hän äkkiä kauhistuen tunsi: yhtä kaukanahan minä vieläkin olen +— —, ja äkkiä esiin kuohahtavan aavistuksen valtaamana, että suuri +taistelu oli tulossa, taistelu taivaan ja maan suurimpien voimien +välillä ihmisrinnassa, kumartui hän ja laski päänsä ja käsivartensa +äidin arkkua vasten. + +Taistelu alkoi hänessä jo ajatellessa, kuinka hänen tänään täytyi +jakautua näille _kahdelle_ naiselle — ei, _kolmelle_ naiselle, mutta +_sitä_ taistelua hän ei kauhistunut, vaan sitä, joka tapahtuisi sen +suuren alemman voiman välillä. + +... Mitäs tuo olikaan? Olivatko ne laulaneet? ja mitä se rovasti nyt +puhuikaan kuorinovella? Oi, hän ei tahtonut kuunnella, hän ei voinut, +tunsihan hän sitäpaitsi entuudestaankin niin hyvin nuo kauniit sanat +kärsivällisyyden hiljaisesta kauneudesta ja kaiken sen muunkin. Sanojen +yksitoikkoinen virta, kukkien ja havuköynnösten lemu, kuorikynttelien +himmeä valo, varjot ikkunoissa, äänetön hiljaisuus, jota toisinaan +häiritsi hiljainen huokaus — kaikki tämä oli hänen tietoisuudessaan +vain taustana tuolle yhdelle ainoalle, suurelle, elävälle ajatukselle: +_Marie_. + +Mutta sitten kääntyi puhe siihen pieneen keltaiseen taloon +viiniköynnöksineen, muutamia liikutettuja sanoja vaimon uskollisesta +kestävyydestä kaikissa taisteluissa, äidinrakkauden ijäti valvovasta +mielestä — ja silloin hän kumartui penkkiin ja painoi päänsä +nenäliinaan. Oi, äiti kulta! Kuinka raskasta, kuinka käsittämätöntä +oli, että hän nyt oli poissa! + +Korkeana ja lämpimänä seisoi rovasti puhellen kristinuskon sukupolvien +läpi virtaavasta sävelvirrasta: + +"Tässä — tällä paikalla seisoi monta vuotta sitten mies" — hän osotti +kädellään kuvaa seinällä — "mies, joka tunsi virkansa vakavuuden eikä +koskaan vilpistellyt omassa elämässään. Monet muistavat hänet vielä, +hän on vieläkin pappimme, minä itsekin olen hänen oppilaansa, ja usein +tähän astuessani, — mutta ei koskaan niin syvästi kuin tänään — minä +tunnen hänen henkensä vaikutusta ajatuksiini. Ja niinkuin hän itsekin +oli peräisin vanhasta, kristillisestä suvusta, ankara ja kuitenkin +lempeä, vaatimaton ja kuitenkin suuri, omaten voimaa kieltäytymään, +voimaa rakastamaan, niin hän Jumalan armon avulla elämänsä monien +ja kovien koetusten alla pyrki panemaan lastensa käsiin sen ainoan +tarpeellisen kultarahan. Me tiedämme kaikki, että hän tässä viimeiseen +asti piti kiinni kultarahastansa, ja tämä köyhä nainen kuoli rikkaana. +Te lapset, te rikkaat perilliset, te voitte saattaa äitinne hautaan +nauttien korkeinta lohdutusta, sitä suurta juhlailoa, että kaikki +lopulta kuitenkin kääntyi hyväksi. Ja te olette siunaava häntä ja +rukoileva hänen Jumalaansa, hänen isänsä Jumalaa, hänen esi-isäinsä +Jumalaa, ettei se taivaallinen sävel, joka siinä suvussa on soinut +vanhoista ajoista asti, ei koskaan vaikenisi teidän omien sielujenne +muukalaislaulussa, vaan että se soisi kirkkaana ja selvänä sinä +pohjasävelenä, jonka mukaan kaikki muut äänet ovat soinnutettavat." + +Jörgen istui polvet yhteenpuristettuina ja vapisi sisällisesti. + + "Dagen goor med raska Fjed", + +kajahti sitten läpi kirkon. Jörgenin toivomuksen mukaan laulettiin +tämä laulu, hän tahtoi että se soisi hänen vaarinsa kirkon läpi, +hänen äitinsä arkun yli. Ja kuullessaan nämä sanat, elpyi hänessä +jonkummoinen miehevä sukulaisuudentunne, vilpitön pojantunne, joka +kääntyi kaikkia hänen takanaan istuvia ihmisiä kohtaan vastauksena +niihin ajatuksiin, joita he arvatenkin olivat ajatelleet. + +Pin pan — pin pan... + +Nähdessään tämän ihmisjoukon, vakavissa kasvoissaan vilpittömän +osanottavaisuuden ilme, tuntui Jörgenistä kuin saisi hän hyvitystä +kaikesta nöyryytyksestä, jota hän oli kärsinyt isänsä takia, ja hänen +sielunsa syleili heitä kaikkia ja antoi heille laitoksensa. + +Lauluseura lauloi lyhyet jäähyväiset haudalla, ja surusaatto läksi +kirkkomaalta. Jörgen ja hänen sisarensa, Olli Konge ja rouva Konge ja +vielä pari sukulaista jäi hautaa koristamaan. + +Rouva Konge sai tilaisuutta hiipiä rovastin luo ja seisoi +hetken puhellen hänen kanssaan muutaman puun takana, vähä väliä +kuumeentapaisesti vilkaisten vävyynsä. Rovasti kätteli häntä ja +nyökkäsi ikäänkuin luvaten hänelle jotain. + +Pieni sukulaisjoukko läksi sitten Jörgenin kotiin, jossa sievästi +katettu pöytä odotti heitä. Amalie ei näet pahoinvoinnin takia ollut +mukana haudalla. + +Aterioitua, kun vieraat tekivät pois lähtöä, nykäsi rouva Konge +tytärtään hihasta: "Nyt!" + +Amalie kääntyi silloin lempeästi mieheensä: "Minun mielestäni Martta ja +Emil nyt tulisivat meille asumaan." + +Jörgen katsoi häneen liikutettuna ja aikoen sanoa jotain, mutta kuuli +samassa kuiskattavan: "Rovasti!" — ja huoneessa syntyi liikettä. + +Niinkuin tavallisesti nyökkäsi rovasti vain äänettömästi Jörgeniä +tervehtiessään. + +Olli Konge hypisteli lakkiansa ja katsoi rukoilevan kunnioittavasti +korkeaan pappiin kuin seisoisi hän itse taivaan suuren tuomarin edessä. + +"Olkaa hyvä ja käykää istumaan, herra rovasti", pyysi Jörgen kääntäen +nojatuolin hänelle. + +"Kiitos!" Laskiessaan lakin kädestään käänsi rovasti katseensa rouva +Kongeen, mutta ainoakaan lihas ei liikahtanut hänen kasvoissaan. +"Kiitos!" sanoi hän uudestaan. "Taitaisin mieluummin istuntaa tuonne +ikkunan luo." + +Rouva Konge, joka oli saanut vedetyksi Ollin ja ne toiset ulos +käytävään, työnsi Amalien sisään ja sulki oven, jonka jälkeen hän +miehensä kanssa läksi kotiin vakava katse katukivitykseen kiintyneenä. + +"Istukaa, Bang", pyysi rovasti, "niin jutellaan vähän." + +Puolisot katsoivat häneen, kuin aavistaisi kumpikin juhlallisen +toimituksen olevan tulossa. + +Rovasti kääntyi ensin Jörgeniin: "Tämä viimeinen aika on ollut teille +koetusaika." + +"Niin on." + +Hetken äänettömyys. + +"Koetusajat ovat parhaita kasvunaikojamme." + +Jörgen ei tiennyt mitä sanoa. "Jumalan tiet ovat käsittämättömiä." + +"Siitä äitinnekin usein puhui, mutta hän _pysyi_ niillä." + +Jörgen vilkasi häneen pienen tutkivan katseen. "Äidillä oli niin vähä +onnea elämässään", hän sitten vastasi. + +Rovasti seisoi hetken aikaa mietteissään. "Niin − hän kuoli onnellisena +naisena." + +"Rovasti ei varmaankaan kuullut, mitä minä sanoin, sanoin että äidillä +oli niin vähä onnea elämässään." + +Taaskin istui rovasti hetken aikaa mietteissään. "Minä tulin +ajatelleeksi muutamaa raamatun sanaa, joka niin merkillisesti sopii +hänelle: 'Voima ja kauneus on hänen pukunsa, viimeisinä päivinä hän on +hymyilevä'." + +Jörgen nojasi kyynäspäätään tuolin selkämään ja painoi nenäliinaa +silmiään vasten. + +"Jörgen!" koetti Amalie lohdutella, "nythän hänen on hyvä olla." + +Taaskin hetken äänettömyys. + +"Teilläkin on ollut vaikea viime aikoina, pikku rouva, eikö niin?" + +Syvä, punottava hämmennys kuvastui hänen kasvoissansa. "Se sairaushan +antoi niin paljon ajattelemista." Hän laski kätensä miehensä olalle. + +"Mutta nyt saamme toivoa pahimman taistelun päättyneen", jatkoi +rovasti, joka yhä istui miettien ja vastasi kuin omiin ajatuksiinsa. +"Tässähän Jumalan tie on aivan selvä." + +Nuori aviomies ponnahti ylös ja alkoi astella lattiaa ylös ja alas. + +"Jörgen!" pyyteli Amalie. + +"Herra rovasti", puhkesi hän puhumaan, "sanokaa suoraan, että te olette +tullut sovintoa hieromaan, eikö niin?" + +Rovasti istui kauan kasvot kattoon käännettyinä kuin odottaisi hän +ajatuksia ylhäältä. + +Hienotunteisuudella, jota Jörgen ei olisi Amalielta odottanut, vetäytyi +nuori vaimo ovea kohti, tuskallisesti katsoen toisesta toiseen, ja +hävisi vihdoin äänettömästi ovesta. + +"Minä olen tullut tekemään teitä onnelliseksi", sanoi vihdoin rovasti +kääntäen kasvonsa Jörgeniin. "Jospa sitä voisin!" jatkoi hän sitten. + +"Kaikessa tapauksessa tahtoisin estää vastakkaisuuden tapahtumasta", +jatkoi rovasti. "Istuutukaa, Bang!" Tavallisella verkkaisuudellaan hän +otti kirjeen povitaskustaan, kieritti sen auki, piti käsivarren päässä +itsestään, luki muutamia riviä, mutta laski sen sitten ikkunalaudalle +sen enempää sanomatta sillä kertaa. + +Huoahdettuaan, joka tuntui sanovan niin paljon kuin "Olkoon niin" — +alkoi hän: + +"Minä tiedän salaisuutenne. Minä olen sen kuullut kahdelta naiselta — +toinen on nyt poissa." + +Nuori mies tuijotti jännitettynä häneen. + +"Tunnetteko Kristuksen sanoja Mattheuksen evankeliumissa: 'Mies +pitäytyköön vaimoonsa'?" + +Toinen vaikeni, sormet hypistelivät kellonvitjoja. + +"Ja joka eroo vaimostansa..." + +"Minä tiedän sen hyvin, herra rovasti." + +Taaskin pappi vaikeni. + +"Edempänä seisoo: 'Tätä sanaa eivät kaikki ymmärrä.' Ymmärrättekö te, +Bang?" + +"En!" kuului rehellinen vastaus. + +"En minäkään." + +Kummasteleva vaikeneminen kuvastui Jörgenin kasvoissa. + +Mutta rovastin suun ympärille ilmestyi omituinen hymy: "Mutta niin +siinä seisoo." + +Sitten hän ummisti silmänsä, kuin ajatellakseen mitä sanottavaa vielä +olisi. + +"Minulle on uskottu salaisuus", alkoi hän sitten taas, ikäänkuin ei +ennen olisikaan ollut puhetta salaisuuksista. "Tunnetteko pastori +Larsenin Ödumissa?" + +"Olen nähnyt hänen jonkun kerran." + +"Hän on parhaimman ystäväni poika; olen tuntenut hänet kasvavasta +pojasta asti." Rovasti kääntyi ikkunaan päin ja otti kirjeen, piti sitä +taas matkan päässä itsestään ja löysi sanat: "Neiti Römer..." + +"Alussa puhutaan aivan yksityisistä asioista", hän sanoi. "Tahdotteko +alkaa tuosta: 'Neiti Römer on...'" Mutta nuori mies alkoi useita riviä +ylempää: + +"... toivon Jumalan avulla pääseväni sen raskaan pettymyksen yli. Mutta +minä en saa rauhaa, ennenkun olen asettanut olosuhteet teidän +silmäinne eteen sellaisina kuin _minä_ ne näen, niin voitte te, jos +tahdotte, tarttua asiaan — _minä_ en voi, niinkuin hyvin ymmärrätte +edellisestä. + +"Neiti Römer on kuin ne syvät vedet, joista ei pohjaa löydä; mutta +minä olen nähnyt niin paljon elämässä, ja tiedän sitäpaitsi äidiltäni +hänen uskotultansa, että hänen sielunsa syvyydessä vaikuttavat +valtavat voimat, ja minä pelkään, että hänen rakkautensa intohimo +ajattelemattomalla hetkellä voisi joutua niin väkevään pyörteeseen, +että hän myöntyy; mutta minä pelkään myös, että hän, joka on Kristuksen +sanan ja Hengen syvästi liikuttama nainen, jälkeenpäin joutuu +sieluntaisteluihin, jotka tuottaisivat hänelle kärsimistä onnen sijaan." + +Jörgenin käsi vapisi, jotta kirje liikkui siinä kuin viuhka. + +"Kiitos!" Omituisella pidätetyllä hymyllä hän ojensi kirjeen rovastille +takaisin. "Minä ymmärrän kyllä, mitä kaiken tämä _hyvänsuovan_ puheen +takana piilee." + +"Rakas ystävä", puhui rovasti rauhallisesti. "Minä tiedän Marie Römerin +olevan kaupungissa, minä tiedän myöskin, että te salaisesti olette +kohdannut häntä — pappi saa näet tietää niin paljon." + +"Minulla ei ollut aavistustakaan, että neiti Römer oli täällä, kun +menin alas hänen äitinsä luo." + +"Saattaa olla. Naisia on leikissä mukana — kahdelta puolen. Ja nyt te +saatte kaksi miestä mukaan leikkiin, niinkuin näette. Tiedättehän että +auttavia henkiä niitä aina löytyy", jatkoi hän ja suun ympärille tuli +taas hymy. + +"Niin, kyllä niitä aina on", virkkoi Jörgen ja meni pöydän luo. + +"Rakas Bang", sanoi rovasti, "sydämeni on teidän puolellanne, sen +saatte uskoa — minulla itsellänikin on ollut lämmintä verta suonissani +— mutta Jumalan sana on meitä vastaan", sanoi hän uudestaan. Hänen +päänsä vaipui rinnalle. "Jumalan sana on meitä vastaan", sanoi hän +uudestaan. "Ja ainoastaan Jumalan tahdon täyttäminen vie todelliseen +onneen." + +Jörgen ei mitään vastannut. + +"Olen paljon ajatellut haaksirikkoanne, rakas ystävä; sillä minä olen +jo kauan tiennyt kuinka teidän laitanne oli." + +Nuori mies katsoi häneen. + +"Ja minä olen _tuntenut_ kanssanne. Minä ymmärrän kuinka vaikea +taistelu on. Vanhanaikaiset kristityt kestivät helpommin sellaiset +surut; olosuhteet olivat niin yksinkertaisia, katsantokannat niin +lujat, raamatun kunnioitus niin suuri." + +Jörgen yhä vain katsoi häneen. Oliko hän ilmaisemaisillaan salaisuuden +omasta elämästään? + +"Nyt on toisin. Kansanhenkeä kiihottavat voimakkaat unelmat +itselöllisyyden vapauttamisesta. Politiikassa, kirkossa, +työväenpiireissä, kaikkialla vaaditaan vapautusta vanhoista +elämänmuodoista. 'Ahdasmielisyyttä' kristinuskostakin tahdotaan +poistaa; Kristus ei sovellu meidän ajallemme. Niin selitetään raamattua +oman mielensä mukaan, kunnes saadaan ripustetuksi uudenaikaisempi takki +suuren opettajan hartioille, jotta häntä vielä jonkun aikaa voitaisiin +käyttää." + +"Herra rovasti, minä en tiedä..." + +Rovasti nosti kätensä: "Ei, ei, ei, rakas Bang, minä en tarkota +_teitä_. Tahdon vain sanoa, että ymmärrän, kuinka teidän on vaikea. +Te olette murrosajan lapsi, teidän sydämenne on jaettu kahdelle +aikakaudelle. Vanhaan aikaan kestettiin tuska ilman muuta, nyt +päästetään side, kun se rasittaa. Te _tahtoisitte_ mielellänne +_kumpaakin_, mutta — te ette voi." + +Taaskin tuo kaunis, vakava pää vaipui alas. + +"Te ette voi", kertoi hän taas ja vaipui uudestaan ajatuksiin. + +"Tulkaa luokseni, Bang!" + +Kun Jörgen seisattui hänen eteensä, tarttui rovasti hänen käteensä +ja katsoi häneen kostein silmin: "On yksi, joka on sanonut: 'Ei ole +suurempaa rakkautta, kuin että joku antaa henkensä ystäväinsä edestä.'" + +Jörgen tuli hämilleen. "Minun mielestäni se sana ei oikein sovi tähän." + +"Saattaa antaa henkensä juostessaan palavaan taloon pelastamaan toista; +mutta sen voi myöskin antaa uhrautumisella, kärsivällisyydellä ja sillä +rohkeudella, joka mukautuu kärsimiseen Herran tähden." + +Jörgeniltä puuttui taas vastausta. + +"Te kestätte sen kyllä, rakas ystävä; teillä on tervettä verta +ruumiissa. Ja sielussanne teillä on jotain, joka tekee teidät +voimakkaaksi — äitinne usko. Ja se on hyvä", hän jatkoi; "meidän +aikanamme tarvitaan voimakkaita miehiä." + +Jörgen katsoi taas kysyvästi häneen. Mitä hän tarkoitti? + +Sitten rovasti nousi ja seisoi hetken aikaa katsellen sohvan +yläpuolella riippuvaa rouva Hahnin kuvaa. Ojentaessaan kätensä +hyvästiksi nuorelle miehelle, seisoi hän hetken aikaa miettien, sulki +hänet sitten äkkiä syliinsä ja painoi lujasti rintaansa vasten: "Me +kaksi, me ikävöimme ja kaipaamme" — sitten hän otti hattunsa ja meni +jäähyväisiä sanomatta ulos ovesta. + +Käsi otsalla nojasi Jörgen seinään. Oi, eikö hänellä ollut kylliksi +entuudestaan? Mikseivät ne voineet antaa hänen olla rauhassa, kaikki +nuo siunatut auttajat. + +Hänen katkeruutensa ei kuitenkaan kohdistunut rovastiin, ei, vaan +häneen siellä nummella, siihen hyväätarkoittavaan pappiin arkoine +ominetuntoineen. Kuinka kurjasti tehty, että pastori Larsen puki +luulevaisuutensa tuohon kristillisen rakkauden ja tunnollisuuden +helposti läpinäkyvään valepukuun! + +Hän heittäysi tuolille: "Oi, miksi, miksi minua niin kovasti +koetellaan!" + +Ikäänkuin uudestaan soi äkkiä hänen korvissaan: "Me kaksi me ikävöimme +ja kaipaamme —" ja muistellessaan kuinka vakavana rovasti oli seissyt +tuijottaen hänen äitinsä kuvaa, välähti hänen sekaviin ajatuksiinsa +suuri, värähtelevä ajatus, joka äkkiä valaisi salaisuuden, josta +hänellä siihen asti ei ollut pienintäkään aavistusta. + +Hän astui hitaasti ja kasvoissaan jännitetty ilme sohvan luo, asettui +kuvan eteen, tuijotti siihen ja risti kätensä: + +"Herra, minun Jumalani, nyt minä ymmärrän — —" + +Ja hän unohti hetkeksi omat suhteensa nähden vain näiden kahden +ihmisen elämän, kuinka nämä ihmiset olivat taistelleet nuoruudessaan +ja sen jälkeenkin, kuinka heidän rakkautensa oli otellut heidän +jumalantuntonsa kanssa — — + +Ja hänen mielensä vaipui ihmettelemään ja ihailemaan sitä alistumisen +ylevyyttä, joka henki näiden molempien ihmisten elämästä. + + + + +XXIV. + + +Juhlallisesti soivat St. Paulin kirkonkellot jouluaamuna. Ne soinnut +muistuttivat Jörgenille hänen lapsuuttansa, Jumalan rakkautta, Jumalan +kuritusta. + +Päällystakki yllään, hattu päässä ja virsikirja kädessä astui Amalie +arkitupaan. + +"Nythän on aivan liian aikaista vielä", virkkoi Jörgen. + +"Lupasin vanhemmilleni tulla _sitä_ tietä ja ottaa _heidät_ mukaan." + +"Mene sinä sitten edeltäpäin." + +Tuskin oli hänen pienen soman olentonsa tuoksu hälvennyt huoneesta, kun +Lydia Hahn kiireesti avasi oven. + +"Minä näin vaimonne menevän... oo, minä olen niin hengästynyt, saanko +istahtaa hetkeksi?" Hän pyöräytti nojatuolin ympäri ja heittäytyi +siihen. "Istukaa tuohon... joutukaa... minä lähden laivassa." + +Hänen povensa kohoili ja laskeutui päällystakin alla, raitis ja +herttainen hän oli säteilevinä tummansinisine silmineen ja sysimustat +kutrit ohimoilla. + +"Minä puhuin hänen kanssaan eilen puistossa — toista tuntia varmaankin." + +"Vaimoniko kanssa?" + +Rouva teki harmistuneen liikkeen. "Onko teille koko maailmassa olemassa +muuta kuin yksi ainoa 'hän'... istuutukaa, ihminen!" + +Niin, — — elköön rouva pahastuko, mutta hän oli luvannut vaimolleen +tulla kirkkoon hänen kanssaan. + +"No niin!" rouva hyppäsi ylös. "Menkää te kirkkoon, hyvästi!" + +"Mitä se sitten oli?" + +"Minä sanon teille, että te olette puupölkky, ellette nyt käy käsiksi, +nyt juuri, kun onni vilkuttaa nenänne edessä." + +"Puhuitteko hänen kanssaan..." + +"Sadoista asioista niin — tietysti sadoista asioista; kun tahtoo puhua +_yhdestä_ asiasta, niin alkaa aina kierrätellen, ymmärrättekö?" + +Hän kysyi, mitä hän sitten oli sanonut. + +"Mitäkö hän sanoi? Luuletteko, että hän sanoisi minulle suoraan vasten +silmiä: 'Minä olen kanssanne yhtä mieltä, tervehtikää häntä, että minä +olen valmis.' Sellaista ei sanota; mutta kun hän itse tulee, hän, se +oikea, hän, jolla on silmiinsä kokoontuneina kaikki taivaan ja maan +voimat, niin heittäytyy hänen syliinsä ja antaa kaikkein lakein ja +alttarikirjain viisi." + +"Luuletteko todellakin..." + +"Ettekö tiedä, että nainen heittäytyy vaikka syvyyteen sen kanssa, jota +hän rakastaa?" + +Vavisten koko ruumiistaan otti Jörgen hattunsa, joka oli pöydällä. + +"Menkää te vain kirkkoon, hyvästi!" + +"Te ette aavista kuinka tuskallista elämäni on." + +"Ellette te tunne rakkauden rohkeutta ja rakkauden mistään +piittaamattomuutta, niin te ette _laisinkaan_ rakasta, te _ette_ +rakasta." + +Vähän hyödyttäisi puhua rouva Hahnille siitä pyhästä karista hänen +sydämessään, johon hänen rakkautensa oli menemäisillään haaksirikkoon, +hän ei voisi ymmärtää häntä. Hänen ei auttanut muuta, kuin sanoa, että +Amalie se muka yksin hänet sitoi. + +"Yhden ihmisen koko elämänonni on kysymyksessä." + +"Niin antakaa sen huilata! Menkää naimisiin Marie Römerin kanssa ja +kaksi ihmistä tulee onnelliseksi ja yksi — niin, mitäpä me tiedämme, +ehkäpä hän tulee onnelliseksi jonkun toisen kanssa; jos te pysytte +kiinni vaimossanne, niin huilaa kolme ihmiselämää — siinä teillä on se +laskuesimerkki!" + +Hänestä tuntui halpamaiselta seisoa siinä valhetellen +uskollisuudentunteista, joita hän ei omannut; sillä ei se ollut Amalie, +joka sitoi hänet, ei ensi sijassa ainakaan. + +"Rouva Hahn me tulemme aina ja yhä uudestaan takaisin siihen, että me +elämme kahdessa eri maailmassa." + +"Siinä se juuri solmu onkin! Teillä on kaksi elämää, minulla vain yksi. +Ja kun on kaksi elämää, niin on varaa heittää toinen pois; mutta kun on +vain yksi, niin sen elää." + +"Jos minäkin voisin elää elämän!" + +"Minä sanon teille, että ottakaa hänen myönnytyksensä nyt, kun hän +sydämessään säälii teitä, ja tuli palaa täyttä voimaa; torstaina hän +lähtee, ja nummen ilma viilistää." + +Jörgen seisoi kulmat rypistettyinä ja katse lattiaan kiintyneenä. + +"Mitä teidän vaimoonne tulee, niin otan _minä_ hänet omalletunnolleni", +jatkoi rouva Hahn. "Hän on hyväluontoinen, lempeä pikku nainen — minä +puhuttelen häntä, minä todistan sen hänelle, niin hellästi, niin +osanottavasti, ja hän on lopulta sanova: 'Jumalan nimessä siis!'" + +"Sen minä kyllä uskon hänen sanovan." + +"No, toimikaa sitten, mies — toimikaa, _toimikaa_!" + +Kalpeana ja hermostuneena asteli Jörgen ympäri huonetta asettaen tuolit +paikoilleen. Sitten hän pyyhkäsi otsaansa ja jäi miettimään. + +"Mistä syystä te, rouva Hahn, niin innokkaasti näihin suhteisiin +sekaannutte?" + +"Ettekö voi käsittää, että omatuntoni vaatii minua? Minun _täytyy_ +auttaa teitä. Minä olen syntynyt saattamaan niitä yhteen, jotka +yhteen kuuluvat, ja minä tahdon tehdä teidät onnelliseksi, suurin ilo +elämässäni on auttaa nuoria eteenpäin; heidän onnensa lämmittää minun +omaa kotia... oo, kaikkihan me janoomme, _janoomme_ onnea, jokin meissä +huutaa onnea, rakkautta, nautintoa sen lyhyen kesän kuluessa, minkä +lyhyt, köyhä elämämme meille suo." Hän tarttui Jörgenin käsiin ja +katsoi häneen kyynelten takaa säteilevin silmin: "Te hyvä, suuri lapsi, +teidän ja Marie Römerin pitää olla onnelliset, _onnelliset_! Hyvästi!" +Ja hän pyyhkäsi ulos ovesta. + +Hänen tulisen luonteensa säteily katseessa ja kasvojen ilmeessä +valloitti Jörgenin voimalla, joka tulistutti hänen oman olentonsa ja +pani hänen uskonsa ja mielipiteensä pyörteinä kiehumaan. + +Oli kuin tuntisi hän tyrkkäyksiä kahtaalta, kahden voiman pakottamista. +Toinen kehotti: "Mene oikeaan — _siellä_ on Jumalan huone ja taivaan +portti, siellä on _onni_!" Toinen taas: "Mene toki vasempaan, mies — +_siellä_ on luvattu puutarha, siellä on onni!" Ei koskaan hän ollut +tuntenut niinkuin tänä päivänä, mitä oli seisoa tienhaarassa, jossa +kaksi elämänkatsantokantaa tuli vastakkain. + +Ja hänen astellessaan siinä lattiaa ylös ja alas, näkyjen vivahteitta +kuvasarja silmissänsä, valtasi hänen rakkautensa hänet ennen +aavistamattomalla voimalla. Oi Marie! Eihän hän voinut kestää elämää +ilman häntä! Hänen rakkautensahan oli yhteydessä parhaimman kanssa +hänen olennossansa, hänen miehuutensa kaihon, hänen kauneuden ja +onnenkaipuunsa kanssa, se oli sekoittunut hänen vereensä ja oli häntä +kannattavana voimana. + +Ja hänen rakkautensa vaati ja houkutteli, mielisteli häntä, kietoutui +hänen ajatuksiinsa, kerjäsi ja kujeili lupauksilla tuhatkertaisesta +korvauksesta kaikesta, mitä hän nyt saisi kärsiä, jos hän vain +taipuisi katkaisemaan kaikki siteet ja sokeasti heittäytyisi lumottuun +puutarhaan... + +Syntisen tuska povessaan hän ohjasi askeleensa kirkkoon. Viimeisestä +kulmasta kääntyessään hän huomasi Marien, joka myöskin oli matkalla +kirkkoon. Samassa sydämen täytti kapinallinen halu uhmailla Jumalan ja +ihmisten takia, rientää hänen luokseen, ottaa hänet syliinsä ja viedä +hänet pois ikuisena omaisuutenansa. + +Ihmisiä tulvaili joka taholta; mutta hän tajusi ainoastaan Marien +läsnäolon. + +Hän istui kirkossa Amalien vieressä ja muisteli kaikkia hautajaispäivän +tapahtumia. Laulu soi joulutunnelman koko iloisella voimalla, puhe +saarnatuolista virtasi juhlallisesti ihmisten yli. Hän kuuli sanan +"Maaria" ja puhtainta, mitä maailmassa löytyi, kuvastui elävästi hänen +sielunsa silmiin. + +"Iloinen joulu, ihana joulu!" soi äkkiä hiljaisena kaikuna hänen +sielunsa syvimmässä, ja hänen mielessään alkoi vilistä muistojen +paljous, muistoja siitä ajasta, jolloin nuo sävelet soivat hänen +lapsuutensa kodissa ja vanhassa pappilassa. Ne toivat mukanaan jotain +pyhää, elämänsovintoa ja puhdasta iloa, ja hän tunsi että hän koko +elämänsä ajan tuntisi sukunsa elämää suurena voimana itsessänsä, +ja hän huomasi, että tämän elämän tuhannet hienot hopealangat mitä +ihmeellisimmin olivat kutoutuneet hänen kirkon kunnioittamiseensa, +hänen vakavaan Jumalantuntoonsa. + +Hän suoristausi ja katsoi vaarinsa kuvaa. Oli kuin nuo tyynet +silmät tummien, tuuheiden kulmien alta olisivat katsoneet häneen +koko sukumahtavuudellaan ja kristityn voimalla. Ja hän kuuli sanoja +alttarikirjasta ja katkismuksesta, koko hänen oma syvä uskonnollinen +tuntonsa nousi häntä vastaan: "Elä tee sitä, elä tee sitä!" + +Mutta — tuolla vastapäätä istui Marie, niin kauniina ja puhtaana ja +hyvänä rakkaudessansa. + +Joka hetki hän käänsi päänsä syrjään ja katsoi häneen, ja joka kerran +hän kohtasi hänen polttavan katseensa. Kumpaisenkaan mieleen ei +juolahtanut, että ihmisten huomio voisi kiintyä heihin. Siinä oli +kaksi ihmissydäntä — erotettuna kaikesta yhteydestä kaikkien muiden +ihmissydämen kanssa — jotka rakkautensa hurmauksessa antautuivat +toisillensa. Jörgen luki hänen katseestansa huudon: "_Minä olen valmis, +ota minut ja pidä minut kiinni, vaikkakin koko maailman kärsiminen +polttaisi meitä_!" + +Mutta juuri tämä rajaton antautuminen täytti Jörgenin samassa +jonkinlaisella pyhällä pelvolla, ja hänet valtasi painostava tunne, +että he molemmat istuivat tässä kapinallisina Herran seurakunnassa, +vaipuneina kiellettyihin unelmiin, Jesuksen nimen soidessa heidän +korvissaan. + +Kuumeentapainen vavistus Amalien käsivarressa, joka kosketti hänen +omaansa, sai hänet kääntymään − Amalie oli kelmeä kuin ruumis. + +Jörgen itsekin tunsi kasvojensa kalpenevan. Tällä hetkellä hän sai +voimaa tuntea vaimonsa rakkautta. + +Ja sitten tuli viimeinen, ratkaiseva taistelu hänen rinnassaan. Oliko +Jumalan sallimusta, että se taisteltaisiin täällä kirkossa? Hän +katsoi alttarille; muistellessaan sitä lupausta, jonka hän siellä +oli antanut vaimollensa, Kaanaan häiden suuren mestarin katsellessa +häneen alttaritaulun maalauksesta, ajatellessaan kaikkia niitä tuhansia +ja taas tuhansia taistelevia kristityitä, jotka ottavat himonsa ja +halunsa vangiksi uskon kuuliaisuuden alle, Herran pelko hänen omassa +sielussaan, sen rauhan kaipuu, joka vilvoittaa rinnan poltteen, +sielun huuto sen suurimman onnen perään, joka on sen viimeisen oven +takana, joka sulkeutuu tämän maisen elämän jälkeen — kaikki tämä, +kaikki se käsittämätön, yliluonnollinen elämä, joka yhtäkkiä humisee +ilmassa ja pullistaa sydämen suonet, kaikki tämä se tällä hetkellä +kokoontui yhteen ja muodosti sen _suuren voiman_. Ja tämä voima se +voitti. Hänessä tapahtui kuin murros, kuin olisi hän joutunut ennen +aavistamattoman pyhän lumousvoiman valtaan, niin että hän tunsi +itsessänsä Jumalan hengen voimaa, joka teki hänen rakkautensa polttavan +himon voimattomaksi. + +Niin hän taivutti päänsä, puristi kätensä yhteen ja ummisti silmänsä: +"Herra, minun Jumalani, minä lasken pääni sinun rinnallesi ja taivun!" + +Hän tunsi kuinka vaimonsa vapisi. + +"Tule, Amalie, lähdetään!" + +Tuskin he pääsivät asehuoneeseen, kun hän tunsi kahden käsivarren +kietoutuvan kaulaansa ja nyyhkyttävän rinnan painautuvan hänen +rintaansa vasten. + +"No no, Amalie!" + +Koko sillä rakkauden intohimolla, joka ei mitään kuule eikä mitään näe, +koko rajattoman rakkauden yksinvaltiashalulla hän piti häntä kiinni +ja puristi itseensä voimalla, kuin tahtoisi hän hänet siinä pitää +ikuisesti. + +"Amalie, Amalie, laske irti nyt! Kaikki on tuleva hyväksi!" + +Mutta hänen oli mahdoton saada hänet irroitetuksi itsestänsä. + +"Amalie, laske nyt, laske!" + +Rouva Konge ja Martta, joita oli huolestuttanut Amalien vääntyneet +kasvot tämän kulkiessa kirkonkäytävää alas, tulivat ulos heidän +luokseen ja pelästyivät nähdessään Jörgenin seisovan siinä koettaen +irroittaa vaimonsa käsivarsia kaulastansa. + +"Amalie!" torui hän hiljaa. "Minähän sanon, että kaikki on tuleva +hyväksi... Amalie, etkö ymmärrä ettemme voi seisoa tässä..." + +"Etkö kuule!" virkkoi rouva Konge vetäen häntä puoleensa. "Laske nyt +irti, lapsi... Martta, avaa hänen kätensä!" + + + + +XXV. + + +Torstai päivä oli tullut, Marie oli matkustanut pois — kai hän +oli matkustanut, Jörgen ei ollut nähnyt häntä, ei kuullut hänestä +vähintäkään sitten joulupäivän. Kirjelippu, jonka samana aamuna oli +tuonut sama pieni tyttönen, joka edelliselläkin kerralla toi rouva +Römerin kirjeen, sisälsi kai jotain hänestä, hän ei tiennyt mitään eikä +tahtonut kysyä. + +Joulupäivinä hänessä riehuva taistelu oli ollut sitä vaikeampi, kun +juhlan hiljaisuus vallitsi kaupungissa — ei kuulunut ajamista kadulta, +ei ollut mitään tekemistä kirjakaupassa, kaduilla vilisi vain iloisia +ihmisiä, onnellisia ylensyöneitä ihmisiä juhlapuvuissaan. + +Hän seisoi huoneessaan yöllä, niinkuin hän kerran ennen oli seisonut +siinä entisessä pienessä huoneessa, pitäen Marien kuvaa lampunvalossa, +tuijottaen siihen rakkautensa koko intohimolla. + +Makuuhuoneessa yski Amalie äänellä, joka sattui häneen kuin nuhteet. +Niin, eihän ollut oikein, että hän näin tässä seisoi, sen hän hyvin +tiesi; mutta tässä viimeisessä jumalattomuudessa oli jotain niin +puoleensa vetävää, ettei hän voinut vastustaa. + +Hän huomasi pöydällä kirjeen. Tuohan se juuri olikin! Hän sieppasi sen +ja luki: + + "Rakas Amalie! + + Omatuntoni ei ole antanut minulle rauhaa, sittenkun joulupäivänä + tapasimme kirkossa, ja minä tulen nyt luoksesi tällä hartaalla + rukouksella: Anna anteeksi minulle, anna anteeksi onnettomalle, + katuvalle ystävättärelle! + + Kun matkustin kotiin, olin päättänyt välttää kohdata miestäsi. Enkä + minä tiennyt, että äitini kirjeellisesti oli pyytänyt häntä luoksensa + tulemaan; sikäli olen viaton siihen, että tapasimme toisemme. Mutta + minä tunnustan, että kumminkin olen menetellyt väärin, olen ollut niin + hämmennyksissä, etten osaa sitä sanoakaan. Vasta tänään olen päässyt + oikein selville siitä, että on luopuminen kaikista toiveista sellaiseen + yhdistykseen nähden kuin typertyneessä tilassani olen ajatellut. Sinä + joka tiedät, mitä rakkaus on, olet käsittävä erhetykseni, sinä olet + lempeästi tuomitseva käytöstäni ja anteeksiantava. + + Minä pyysin kerran saada takaisinlähetetyksi valokuvani, joka on + miehelläsi; kun en silloin sitä saanut niin pyydän sitä nyt uudestaan. + + Tänään matkustan Jyllantiin. Minä tiedän, että tieni tulee olemaan + yksinäinen ja raskas; mutta minä tahdon taipua Jumalan tahdon alle ja + kaikin voimin pyrkiä saamaan lohdutusta ja lääkettä hänen sanastaan ja + toimeliaassa elämässä. + + Ja sitten lopuksi harras toivomus, että tulisi se aika, jolloin sinä + ja miehesi, rauha sydämessä ja valoa kodissa voitte kiittää Jumalaa + uudesta elämästä. + + Sinun + + Marie Römer." + +Hän luki kirjeen vielä uudestaan, istuutui ja painoi kädellä kuumaa +otsaansa. "Toimelias elämä", sanoi hän itseksensä katsoen hänen +tulevaisuuteensa. + +Sitten hän taas nousi, otti jälleen hänen kuvansa ja nosti sen valoon. +Viimeiset jäähyväiset olivat niin sanomattoman vaikeat. Käsi puristi +vavisten kuvaa, käsivarsi puristausi ruumiiseen kiinni, sydän tykytti +ja kirveli, silmä tuijotti virtaavien sadekaariusvain läpi, ja — — +siinä luhistuivat hänen suuren elämänunelmansa viimeiset jätteet, ei +rajusti ja väkivaltaisesti, ei, vain hiljaa, pitkine, vaikeroivine +jälkisointuineen. + +Sitten hän meni pimeään arkitupaan ja pisti kuvan Amalien +ompelurasiaan, asettui sitten ikkunan ääreen ja katseli tähtikirkasta +talvitaivasta. + +Siellä ylhäällä ne niin rauhallisesti tuikkivat, nuo lukemattomat +kaukaiset maailmat, niin huolettomina, niin iloisina suuressa +rauhassansa. Ja täällä alhaalla, tässä pienessä maailmassa monine +kuolleina kukkasineen ja kuolleine toiveineen, täällä tuikkii niin +monta silmää, jotka palavasti rukoilevat hiukankaan rauhaa. + +"Ylös, vartija, kello on yksi lyönyt", kuului alhaalta kadulta, ja +ne tutut, isojen jalkojen kumeat askeleet kuuluivat hänen korviinsa, +kasvaen voimakkuudessa kuin yltyvä äänijakso. + +Oo—oi, mitä se olikaan kaikki tuo, joka kuohui hänessä, tuo tuskallinen +ounenkaipuu, joka ei ottanut kuollakseen, nuo ihanat unelmat +huiluarioineen, kastekimmellyksineen ja kuutamoisine metsineen! + +Hän laski kätensä ikkunanpielelle, painoi päänsä niitä vasten ja +puhkesi itkuun, lämpimään, vienoon, sydämen lähteistä vuotavaan itkuun, +jossa kummallisessa sekoituksessa virtaili epäilystä ja uskoa, onnea ja +intohimoa. + +Amalie tuli kynttilä kädessä ja kääriytyneenä saaliin, joka kuitenkin +vain puoleksi peitti hänen yöpukunsa. Hiljaa hän asetti kynttilän +ompelupöydälle, hiljaa hän hetkisen seisoi siinä vavisten, hiljaa hän +laski kätensä Jörgenin käsivarrelle; hän ei liikahtanut. + +Kun hän huomasi valokuvan, joka pisti esiin rasiasta, otti hän sen +esiin ja piti kynttilän valossa, teki ihmettelyä ilmaisevan liikkeen, +mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli kasvoihin liikutetun ilon +ilme, hän pisti kuvan takaisin rasiaan ja väänsi lukkoon. + +"Jörgen!" virkkoi hän sitten uudestaan laskien kätensä hänen +käsivarrelleen. "Nyt minä kyllä lähetän valokuvan ja kirjoitan niin +sydämellisesti ja kauniisti ja pyydän häneltä anteeksi sen viimeisen... +sen siellä luostarissa; minä en voinut sitä ennen tehdä." + +Nyt vasta Jörgen suoristausi ja kääntyi häneen päin: "Pikku Amalie!" + +"Hän kirjoitti minulle aamulla pyytäen saada sen valokuvan; muuta minä +en ole voinut sanoa..." sanat tarttuivat kurkkuun. + +"Pikku Amalie!" kuului taaskin kuin katumuksen kuiskaus. Ja hän katsoi +vaimoonsa voimatta mitään sanoa. "Minähän en ole sinun arvoisesi", sai +hän vihdoin sanotuksi ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. + +"Tuhat kertaa sinä olet minun arvoiseni, Jörgen, tuhat kertaa." + +"Tässä olen vaan käynyt omissa mietteissäni enkä ole koskaan oikein +ajatellut, mitä sinä olet kärsinyt; olethan sinä taistellut samaa +taistelua kuin minäkin ja kuitenkin ollut — — niin hyvä." + +"Minä olen pitänyt sinusta niin paljon." + +Voiton onni paisutti hänen rintaansa, ilon itku poltti hänen +kurkkuaan; mutta hän pakoitti itkun takaisin, hän tunsi, että +tässä oli varovaisesti meneteltävä, että tässä oli jotain uutta +versomassa, elpyvää elämää, jota ei saanut kosketella liian korkeilla +kiitollisuuden tunteilla. + +Tietämättä itse mitä teki, hän vaipui polvilleen, ja molemmin käsin +puristaen miehensä käsivartta katsoi hän häneen kyyneleisissä silmissä +sydämensä koko nöyrä kiitollisuus. + + + + +XXVI. + + +"Ajan aallot" — nuo äänettömästi juoksevat vedet — vierivät seuraavina +kuukausina vanhan kauppakaupungin yli aivan samalla lailla kuin ne +olivat vierineet edellisinäkin kuukausina. Ne vierivät säännöllisesti +tuoden mukanaan aamuruskoa ja iltahämärää, ottivat mukaansa riemua ja +huokauksia ja salaisten syntien mainingeita ja kantoivat kaikki siihen +mereen, josta ne kaikki kerran nostetaan tutkittavaksi. + +Jörgen Banginkin kodissa vieri aika aivan säännöllisesti. Ensimäiset +ajat sen ankaran mielentäristyksen jälkeen, olivat hänelle kovin +vaikeat, nyt oli parempi — nyt, kun kottaraiset taas visertelivät. + +Mutta hän tunsi sydämensä varmuudella, tunsi jäytävällä tuskalla, +mutta samalla jonkinlaisella onnellisella värähdyksellä, että hänessä +koko hänen elämänsä ajan, pulppuaisi lähteenhuoko, joka ei koskaan +yhtyisi hänen vaimonsa elämänvirtaan, salainen hete muistoja ja +ajatuksia, jotka liikkuivat hänen mielessään joka kerran, kun hänen +mielikuvituksensa loi kuvan toisesta naisesta. Kyllä niin oli, hän +tajusi sen nyt, että niitä on monta ihmistä, joiden rinnassa sellainen +salainen lähteenhuoko pulppuaa, hiljaisia, vakavia ihmisiä, ijäti +juoksevine virtoineen, joita kukaan ei näe. + +Hän ei koskaan voinut unohtaa noita kahta sanaa Marien kirjeessä: +"_Toimelias elämä_". Ne siunatut sanat! Kuinka ne olivat häntä +vahvistaneet, kuinka ne olivat hänen mieltään lohduttaneet, ne kun +levittivät sovituksen heijastusta hänen tulevaisuutensa yli. + +Eräänä iltana hän istui lukien kirjettä ystävältään, Kaarlo Brunilta +Jyllannissa, jonka kanssa hän viime aikoina oli ollut ahkerassa ja +tuttavallisessa kirjevaihdossa. + +"... Täällä etelä-Sveden seuduilla olen kuukauden päivät ollut +mittauspuuhissa ja voin tervehtää Marie Römeriltä. Hän on tunnokas +nainen ja seudulle suureksi siunaukseksi, osittain toimensa kautta +lastenkodissa, osittain johtamallaan sairashoitoyhdistyksellä, jonka +hän perusti. Minä näin hänet eilen muutamissa vihkiäisissä kirkossa. +Kuinka kaunis hän oli vakavuudessaan kun lauloimme sanat: + + "Men Gud ske Lov, i Vorherres Stad + För evig samles de hjertens kære", + + [Mutta kiitos Jumalalle, hänen kaupungissaan + yhtyvät vihdoin rakastavaiset. + Tanskal. virsi —] + +katsoi hän, unohtaen itsensä, kuorikattoon ja hänen silmiinsä tuli +taivaallisen toivon loiste." + +Kaikki oli hänestä kuin kummallista unta. Oli hetkiä, jolloin hän +oli epävarma tällaisten kysymysten suhteen: olivatko he todella +vaihtaneet niitä ja niitä sanoja, oliko hän istunut hänen kanssaan +siellä ja siellä, tehnyt ne ja ne kädenliikkeet — vai oliko kaikki +unennäköä. Mutta kaikissa mielikuvituksissa, joissa hän oli mukana, oli +juhlallista onnea, sitä mieluisata huumetta, joka jää mieleen yöllisten +näkyjen perästä seuduissa, joihin ei koskaan hereillä ollessaan pääse. + +Ja vieläkin oli hänestä usein kuin päivän tuhansista pikku tapauksista +yksi tai toinen — etäinen ääni, kukkain tuoksahdus tai muu — olisi +vaikuttanut hänen mieleensä kuin jonkin yliluonnollisen kosketus, +ja silloin voi hänen mielikuvituksensa luoda kuvia tulevaisesta +valtakunnasta, jossa hän katsoi häntä silmästä silmään, ja hän oli +näkevinään läheisyydessään ruusuja ja kuulevinaan kaukaisia harpunääniä. + + * * * * * + +Amalie oli niin hyvä ja ahkera, hänestä oli tullut kodin valpas +hengetär, joka johti kaikkea ja ylläpiti mielialaa, sen vähä rauhaa +ja iloa, jota voi olla kodissa, jossa onnea on niukalta. Jörgenin +oli ollut niin vaikea saattaa oman surunsa mukaantumaan _hänen_ +voitoniloonsa, hän ei vielä oikein voinut, mutta entistään paremmin se +nyt kuitenkin meni. + +Hänen kirjakauppansa edistyi tasaisesti. Hän oli päässyt selville +siitä, että oli väärin sekä Amalieta että häntä itseäänkin kohtaan +ja hänen toimintakykyänsä lamauttavaa antautua sen miehuuttoman +masennuksen valtoihin, joka oli anastanut häneltä niin monta tuntia +ja usein lamauttanut hänen työkykynsä. Ja erhetyksen myöntäminen +herätti tahtoa, ja tahto pakotti häntä tarmokkaasti ryhtymään toimeen. +Uudella innolla hän lähetti kirjoja nähtäväksi kauppatuttaville, +perusti lukuseuran, johon hän itse hankki kirjoja ja lehtiä. Ja sitten +kerran tuli Möller-vanhus tiirottaen: "Jörgen Bangin kustannuksella +— eikös se joltain kuulu?" — se oli sen kaupungin historia, jota +vanhus oli kirjoittanut monen vuoden kuluessa, oikein hauska ja +mieltäkiinnittävä kirja — se kirja se kannattaisi, sitä ei ollut +epäilemistäkään. Nuorelle kauppiaalle tuli kova kiire hankkia kuvia +kirkosta, luostarisia, vanhoista taloista, kuvia papeista ja hänen +vaaristansakin! Oo, sitä siunattua työtä, joka veti sairaan veren +sydämestä ja teki mielen pirteäksi ja raittiiksi! + + * * * * * + +Puolitoista vuotta oli kulunut siitä suuresta suorituksesta. Oli +pidetty yleinen amtin ampumajuhla- ja voimistelunäyte metsässä, +oikein onnistunut juhla, ja yleinen osanotto osoitti, että Jörgen +Bang oli saanut ampumaseurakysymyksen kohotetuksi kansankysymykseksi +amtissa. Iltapuoleen olivat Jörgen ja Niilo Erhardt hiipineet pois +juomaseurasta, jonka muutamat janoiset henkilöt olivat toimeenpanneet, +ja molemmat ystävykset kävelivät nyt jutellen metsässä. + +Niilo Erhardt parka ja Karen Kirstin parka, nyt oli tullut heidän +vuoronsa! Kaikista ponnistuksista huolimatta oli heidän puoli vuotta +sitten ollut pakko lähteä rakkaasta vanhasta kartanostaan. Niilolla oli +nyt pieni toimi karjanhoitajana muutamalla viinapolttimon omistajilla +kaupungissa, ja Karen Kirstinä rupesi muotikauppiaaksi. Huutokaupan +edellinen aika oli heille kovin katkera, ja katkera oli matka isosta +talosta niihin kahteen pieneen huoneeseen, jotka he olivat vuokranneet +Stengadella; mutta ei valitustakaan kuulunut näiden kahden — hyvässä +merkityksessä — ylpeän rahvaanihmisen suusta. + +Jörgen koetti ilostuttaa ystäväänsä, joka äänetönnä kulki hänen +vieressään. "Sinä et tiedä, Niilo Erhardt, mitä olet ollut minulle." + +"Niin niin, onhan hyvä, että me ihmiset voimme olla jotain toisillemme; +on niitä muutoin monta muutakin, joille sinä olet kiitollisuuden +velassa." + +Jörgen käveli hetken aikaa ääneti. "Yhdelle ennen muita — äidilleni." + +"Niin, kyllä se oli hän, joka sai meidät muut tukemaan sinua." + +"Ja hän auttaa minua vieläkin", jatkoi Jörgen miettivästi. + +"Niin", huoahti Niilo Erhardt, "meillä kaikilla on koetusaikamme, ja +silloin on hyvä, että on joku, joka auttaa — minulla on yksi siellä +kotona." + +Useita tuntia he kävelivät jutellen valoisassa kesäyössä. Kulkiessaan +he joutuivat metsän toisella puolen oleville maaseurakunnan +niittymaille ja etäällä näkyi talo. + +Niilo Erhardt seisattui. "Ei mennä edemmä enää, lähdetään jo kotiin +vaimojemme luo." + +Jörgen puristi päätänsä. "Niin, mennään kotiin; mutta minä tahdon ensin +olla yksin hetken aikaa ja muistella tätä päivää." + +"Ei laisinkaan, tulehan nyt vain!" + +"Mielessäni liikkuu niin paljon; minun tarvitsee hiukan rauhoittua." + +Niilo läksi. Jörgen seisoi hetkisen katsoen hänen jälkeensä. Kuinka +hän oli muuttunut ja hänkin siellä kotona. Niin paljon kuin he +kokivatkin antaa jonkinlaista hyvinvoinnin leimaa köyhyydelleen ja +näyttää maailmalle, ettei vastoinkäyminen ollut masentanut heidän +itseluottamustansa ja tarmoansa, niin tarkka silmä kumminkin voi +nähdä äänettömän, kalvavan surun heidän rinnoissaan. Tuolla hän nyt +kulki pitkin lahden rantaa, pian hän istuisi nuoren vaimonsa vuoteen +laidalla: "Nukutko sinä?" — "En; minä en voi." — Sitten hän äänetönnä +ottaisi hänen kätensä. — Jörgen tunsi, että hänellä usein olisi asiaa +siihen kotiin. + +Hän meni vanhalle hautausmaalle, jossa hän ei ollut käynyt pitkään +aikaan. + +Aina, kun hän astui siitä portista sisään, oli hänestä kuin astuisi hän +satumaailman lumottuun tarhaan. Kuu valoi valoaan pitkinä, sinertävinä +juomuina kukkaisella nurmelle puiden alla, laventeli ja Pietaryrtti +kaunistivat yksissä tuumin kaatuneita ristiä, muuan ruusu, poskellaan +kimmeltävä kyynel, nojasi punaisensinertävään verenpisaraan. + +Hän katsoi raunioille. Tuo kummallinen hiljaisuus, tuo unelmoiva, +yöllinen loiste vanhoilla muurinjätteillä. + +Taaskin hän joutui ajattelemaan sitä omituisuutta, että nämä kivet +vuosisata vuosisadaltaan olivat nähneet sukupolvien tulevan ja menevän, +että ne säilyttivät muistoja vihkivedestä ja syntisten kyyneleistä, +hääilosta ja hautajais-surusta. Nyt ne siinä kuiskailivat muistojaan +yölle, sukupolvet ovat mullaksi muuttuneet, heidän surunsa ja ilonsa +ovat haihtuneet, heidän taistelunsa unohtuneet — — + +Mutta maailmassa on vielä taistelua. + +Hän istuutui muutamalle muurikivelle ja vaipui ajatuksiin. Niin +monesta salaperäisestä tapauksesta oli hänen nuoruutensa romaani +rakennettu. Mutta hän tunsi nyt enemmän kuin koskaan, nyt, kun +hänelle oli koittanut rauhallisemmat ajat, että hänellä itsessään oli +suuri, siunattu lohdutus: se tietoisuus, että hän oli säilyttänyt +itselöllisyytensä sisimmän ja paraimman osan menetellessään sydämensä +korkeimman lain mukaisesti. + +Kuinkahan _hänen_ laitansa nyt oli? Hän kaiketi ei koskaan enää häntä +kohtaisi, nyt kun hänen äitinsäkin oli poissa. + +Kaksi kirkasta silmää oli hänen edessään ja katsoivat häntä silmiin. +Oli ilta — tuolla ruusun luona — — "Niin monet kädet laskevat irti +toisensa." + +Syvä huokaus nousi hänen rinnastaan. Niin monen monta toivetta oli +häneen haudattu siitä ajasta, hänen rakkautensa oli luhistunut kokoon, +hänen unelmansa muuttuneet kuiskaaviksi muistoiksi. Mutta yhtä varmasti +kuin hän tunsi, että hänen rakkaudessaan oli ollut jotain pyhää, +yhtä varmasti hän tunsi, että se oli ollut ja tulisi olemaan hänelle +siunaukseksi. + +Hän nousi ja katsoi ilmaan. Mitä — oliko jo aamu! + +Niityt peitti keveä, vaalea usvaharso, joka hitaasti lipui +lahdelle, metsästä kuului jokunen vieno liverrys, joka pani hänen +mielikuvituksensa toimimaan. Hän kuvaili kuinka luonnon elämä havahtui: +puut hengähtivät pitkään ja alkoivat liikkua, miljoonittain pieniä +hengettäriä leijaili ulos niiden suojasta, kohottivat varovasti +kukkasten päitä, pudistivat kastepisarat hienoista kuvuista, hivelivät +hennoin, pehmein kätösin lintusten selkiä: Aamu on. + +Salaisten luonnonvoimien toiminnan salaperäisyys, hiljaisuus, vaalean +usvan liikehtiminen — kaikki se, joka yhteensä muodostaa tunnelman, sai +hänet valtoihinsa ja pakotti hänen ajattelemaan tämän kokonaisuuden +sielua. + +Äkkiä hän ajatuksissaan ikäänkuin syleili kaikkia niitä lukemattomia +ihmislapsia, jotka nyt heräsivät uuden päivän työhön ja taisteluun. +Jokaisella on omansa, kohtalo liittyy kohtaloon, toisen elämä yhdistyy +toiseen, sama kohtalo yhtäältä masentaa toisaalta, kohottaa, ja +kaikkein näiden monimutkaisten elämänolojen ohessa, näiden, epäilyksen +ja uskon ja onnen kärsimisen miljoonien vaikuttimien ohella vaikuttaa +maailman suuri sielu salaperäisessä hiljaisuudessa. + +Hän kulki kotiin lahden rantaa pitkin. Tuolloin tällöin kimmelsi hänen +silmäänsä punaisen sinervä vivahdus kosteasta ratamosta, yksinäinen +suosirriäinen juoksi pitkin vedenreunaa tuontuostaankin kylvettäen +pientä, kirjavaa rintaansa aamuvilppaassa vedessä. + +Pari työmiestä, jotka olivat matkalla tiiliruukille metsän takana, +tervehtivät ystävällisesti lakkejaan heilauttaen. Tuo pieni tervehdys — +kuinka se häntä ilostutti! Hän kuuli lintusten laulua, iloisia huutoja +muutamasta veneestä ulkona lahdella, etäistä kärrynpyörien räminää — +elämän läpimurtautuva voima tunki joka puolelta esiin uuden päivän +ohella. + +Hän katsoi St. Paulin tornin huippuun — oikein, siellä hohti jo pieni +punainen täplä kultapallossa. Pian olisi aurinko niin korkealla, että +se ylti kurkistamaan sisälle ikkunoista huoneisiin. Jonkinlaisella +säälivällä ikävällä hän lähetti vaimolleen lempeän hyvänhuomenen. + +Saapuessaan asunnolleen ja nähdessään kirjainselkäin kultakirjainten +hohtavan suurten peililasi-ikkunoiden takaa oli kuin olisi hänen +mieltänsä valoisa valonsäde ja hänen elämäntyötänsä kannattanut rohkea +tunnelma. + +Portilla hän kääntyi ja hengähti. Oli kuin hän äkkiä olisi saanut +selvitetyksi olentonsa pimeydestä kaikki, mikä hänessä vielä oli +nuorta, ja hän kokosi sen Jumalan suurta, punottavaa taivasta kohden +kohentuvaksi lupaukseksi. + +Sitten hän meni nuoren vaimonsa luo ja istuutui hänen vuoteensa +reunalle: "Anna kätesi tänne, pikku Amalie!" + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79002 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..3a3d964 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79002](https://www.gutenberg.org/ebooks/79002) |