Initial commit of ebook 78999 filesHEADmain

4 files changed, 8723 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..9f57f44
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,13 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
+*.htm text
+*.html text
+*.png binary
+*.jpg binary
+*.svg text
+*.pdf binary
+*.bmp binary
+*.zip binary
+*.midi binary
+*.mp3 binary
diff --git a/78999-0.txt b/78999-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..a29e66c
--- /dev/null
+++ b/78999-0.txt
@@ -0,0 +1,8698 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78999 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+PAKANOITA
+
+Romaani
+
+
+Kirj.
+
+FERENC HERCZEG
+
+
+
+Unkarin kielestä suomentanut
+
+K. Emil Jaakkola
+
+
+
+
+
+Porvoossa,
+Werner Söderström Osakeyhtiö,
+1919.
+
+
+
+
+
+
+FERENC HERCZEG.
+
+
+Herczeg Ferenc, unkarilainen kirjailija, on syntynyt 1863 ja on siis
+nyt viidenkymmenen vuoden vanha. Ollen parhaissa miehuuden voimissa
+voi häneltä odottaa vielä monta arvokasta lisää Unkarin kansalliselle
+kirjallisuudelle. Viime aikoina hän ei kuitenkaan ole ollut oikein
+uskollinen runottarelleen, vaan on sen sijaan heittäytynyt politiikan
+hurjina kuohuviin pyörteisiin. Valtiopäivämiehenä hän kuuluu
+kansalliseen työpuolueeseen ja on nykyisen pääministerin, kreivi
+István Tiszan innokas kannattaja. Tämä on ehkä jonkunverran vähentänyt
+hänen suurta kansansuosiotaan, varsinkin äärimmäisten radikaalien ja
+vastustusmiesten piireissä.
+
+Mutta kukaan ei kuitenkaan voi kieltää hänen suurta kykyään, hänen
+vilpitöntä isänmaanrakkauttaan ja kansallismielisyyttään. Herczeg
+on puhdas unkarilaishenkinen kirjailija, johon vieraat virtaukset
+eivät ole päässeet vaikuttamaan. Hän on pysynyt unkarilaisen
+elämän unkarilaisena kertojana, kun sen sijaan monet nuoremmista
+kirjailijoista ovat tavallaan asettuneet kuvattavansa kansan
+sivulle tai yläpuolelle ja sieltä usein ylimielisellä ivalla ja
+ymmärtämättömyydellä käsitelleet aiheitaan. Heidän teoksensa eivät ole
+unkarilaisia mieleltään, joskin sitä kieleltään. Tämä koskee varsinkin
+niitä nuoria kirjailijoita, joiden näytelmät nykyään kiertävät ympäri
+Europpaa. Useimmat niistä eivät tuota suurtakaan kunniaa Unkarille,
+sillä vaikka niiden aihe onkin otettu Unkarista, niin niiden henki
+ei ole unkarilainen, vaan budapestiläis-juutalainen. Syystä kyllä
+huomauttaakin eräs arvostelija, että oikeille unkarilaisille tuottaisi
+paljoa suuremman ilon, jos näiden tekeleiden sijasta Herczegin näytelmä
+»Bizánc» (Byzantium) lähtisi kiertämään maailmaa, sillä vaikka se
+aiheeltaan käsitteleekin Itä-Rooman keisarikunnan oloja, niin sen
+hengeltään kuitenkin tuntee unkarilaisen miehen kirjoittamaksi. Sekä
+aiheeltaan että käsittelyltään syvästi isänmaallinen kansallishenkeä
+kohottava on hänen näytelmänsä »Ocskay brigadéros» (Brigadikenraali
+Ocskay), joka käsittelee Rákóczi II:sen aikaisia oloja.
+
+Paitsi näytelmiä on Herczeg julkaissut suuren joukon novelleja ja
+romaaneja, joiden aiheet yleensä ovat otetut nykyaikaisen unkarilaisen
+yhteiskunnan ylemmistä piireistä. Kaikissa niissä ilmenee kirjailijan
+hillitty ja ylhäinen tyyli, tarkka huomiokyky ja hieno huumori.
+Herczeg ei koskaan ponnistele saadakseen aikaan rakettivaikutuksen,
+ja siksi hän ei herätäkään lukijassa sellaista kovaäänistä naurua,
+josta jälkeenpäin tuntee pahoinvointia. Hänen kertomustaan seuraa
+mielihyvällä, myhäillen ja itsekseen myönnellen, että hyvin sanottu,
+mainion hyvin sanottu. Toisinaan hänen kertomuksistaan huokuu
+hiljainen, tyyni kohtaloonsa alistuminen. Sielunkuvaus on aina sattuvaa
+ja syvää. Varsinkin naisen sielunelämää Herczeg mielellään kuvaa.
+
+Herczegiltä on ennen suomennettu, paitsi eri sanomalehdissä olleita
+novelleja, mainion humoristinen Gyurkovics-sarja. Tämä nyt suomennettu
+teos »Pogányok» on hänen huomattavin romaaninsa. Se kuvaa kristinuskon
+ja pakanuuden välistä taistelua Unkarissa. Mutta ei vain kristinuskon
+ja pakanuuden välistä taistelua, vaan eri kansallisuuksien välistäkin,
+sillä suuri, voisipa sanoa päähuomio on kohdistettu kansallisille
+vastakohdille. Vaikka kyllä petshenegit, jotka kirjassa ovat
+asetetut etualalle, oikeastaan olivat turkkilainen eikä unkarilainen
+heimo, niin voidaan kuitenkin täydellä syyllä sanoa, että tässä
+käsitellään suomalais-ugrilaisten kansojen taistelua maahan tunkevia
+länsimaalaisia, varsinkin germaaneja vastaan. Kirjailija on näet
+pitänyt petshenegejä — samoinkuin turkkilaistakin — unkarilaisten
+sukulaisina ja antanut niille täydelleen unkarilaisten ominaisuudet.
+Tällaisen aiheen luulisi herättävän mielenkiintoa meilläkin.
+
+Suomentaja.
+
+
+
+
+
+
+ENSIMÄINEN KIRJA
+
+
+
+
+I.
+
+
+Uusi-uskolaiset kirjoittivat silloin vuoden tuhatneljäkymmentäkuusi
+Herran syntymän jälkeen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Purppurainen hämärä muuttui tummaksi, lauhaksi yöksi.
+
+Kuu ei vielä ollut noussut Marosin laakson yläpuolelle,
+taivaankansikaan ei valaissut tasankoa, vaan kumotti omassa
+korkeudessaan.
+
+Tähtitarhat taajenivat tänä ihmeellisen selkeänä yönä. Rauhassa
+vaeltavien taivaallisten laumojen joukkoon, joita pusztan kansa pitää
+silmällä, sekaantui outoja tähtiä. Pieniä teräväsilmäisiä eläimiä,
+jotka tuntemattomien tähtiriuttojen timantti-usvan ympäröimiltä
+huipuilta heittäytyivät alas kuin vuorivuohi laitumella käyvän
+lammaslauman keskelle.
+
+Vain yhdellä taholla oli taivas tumma: virran suunnalla. Siellä
+pelottavassa pimeydessä, aivankuin maan uumeniin johtavassa aukossa,
+häämötti Csanádin maalinnan rakennusrykelmä.
+
+Lankkuaidalla varustettujen vallien ja jättiläishirsistä rakennettujen
+ikitornien varjokuva on kuin muodoton nyrkki, joka on tarttunut vapaan
+pusztan kurkkuun ja heittänyt sen maahan. Tai kuin musta arkku, johon
+Etelä-Unkarin kansallisuuksien vapaus on haudattu. Musta varoitustaulu
+tasangon sydämessä. Ikuinen uhka ja säälimätön mahtikäsky, joka jyrisee
+telttapakanoille.
+
+Ajtony herran muinaisen valtakunnan kaukaisimmassakin kolkassa tuntuu
+tukahduttava painostus, jolla tuo musta rakennusrykelmä ahdistaa
+pusztan rintaa. Sen painon alla vapaan pusztan kansat korisevat,
+kiemurtelevat kuin metsäkauris ilveksen kynsissä, mutta eivät kykene
+enää nousemaan jaloilleen.
+
+Hämärissä, kun linnan portit jo ovat suljetut, ilmaantuu muutamia
+aavemaisia haamuja näköpiirin reunalle tasangolle. Ne ovat
+kuljeskelevia seikkailijoita, arkoja yön ritareita, jotka äänettömästi
+kiertävät maavallitusta ja vihasta hehkuvin silmin tuijottavat
+torneihin.
+
+Vallitusten ja puutornien yläpuolelle kohoaa mahtava kivipalatsi
+ylpeästi valliten linnaa. Niin uhmaavasti se kohottaa taivasta kohti,
+kulmatorninsa, aivankuin neljällä nyrkillään uhkaisi kiitäviä pilviä.
+
+— Jumalan linna! — kuiskaavat pusztan ihmiset.
+
+Siellä asuu tuo uusi jumala, jonka István kuningas toi maahan. Hänen
+palatsissaan käynyt tietää kertoa, että sen seinätkin ovat verhotut
+hopealla ja sametilla. Siellä on verisiä palvontakuvia, puoleksi
+nyljettyjä ja ristiinnaulittuja pikku jumalia... Jumalan linnaa
+vartioivat mustat papit. Ne paastoovat paljon, ruoskivat itseään ja
+laulavat kuolinvirsiä. Sillä uusi jumala on murheellinen jumala, jonka
+mieli halaa kyyneleitä ja tuskaa. Uusi jumala on vihainen herra,
+hän heittää ijankaikkiseen tuleen jokaisen, joka ei maksa hänelle
+kymmenyksiä.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Äänettömässä yössä kuului ylhäältä linnan rinnukselta, suuren tornin
+varjosta, ihmisen ääni. Toinen ääni vastasi siihen. Ihmistä ei voinut
+nähdä pimeydessä, ja tornin vartija saattoi luulla yön henkien
+haastelevan keskenään kaikuvin äänin.
+
+— Sinäkö siellä olet, Márton kaniikki?
+
+— Minä, Walter herra.
+
+— Mitä teet yöllä yksinäsi linnan rinnuksella?
+
+— Katselen pusztalla palavaa tulta.
+
+— Mitä katsomista siinä on?
+
+— Tummat olennot kykkivät sen ympärillä... Keitä lienevät?
+
+— Harhailevia pakanoita lienevät, Márton. Pusztan rouvan palvelijoita.
+
+— Silloin tällöin nousee yksi heistä heittämään kimpun kuivia ruokoja
+tuleen... Liekki tukehtuu hetkeksi, sitte se taas hulmahtaa kipinöiden
+korkealle... Näetkö, kuinka palaa? Näetkö, kuinka loimuaa? Punainen
+usva leijailee sen yläpuolella...
+
+— Sinun sielusikin, Márton, on levoton kuin pusztan tulen loimu.
+
+— Sentähden että pusztan tuuli siihen puhaltaa.
+
+— Kuule minua, Márton! Gellért piispa lähetti minut luoksesi. Hän
+sanoi: Mikä Márton kaniikkia vaivaa? Minä vapautin hänet paastosta eikä
+hän kuitenkaan syö. Kielsin häntä valvomasta eikä hän kuitenkaan lepää.
+Hänen kasvonsa ovat kalpeat kuin loppukuu, silmänsä taas kiiluvat kuin
+sairaan suden. Itsekseen kulkee kaniikki, ja veljensä arkailevat häntä
+puhutella. Mitä tämä merkitsee?
+
+— Piispako kysyy?
+
+— Piispa on meidän kaikkien isämme ja sinua hän erityisesti suosii.
+Suuren ja pyhän tehtävän on hän määrännyt sinulle: pakanallisten
+veljiesi, petshenegien käännyttämisen.
+
+— Piispa on hyvä isä. Ei hän koskaan ole ruoskituttanut minua, vaan
+usein kutsunut pojakseen.
+
+— Mitä vastaat hänen kysymykseensä?
+
+— Sano piispa-isälleni, että hänen poikansa on kahden viikon kuluttua
+kuollut.
+
+— Oletko sairas, Márton?
+
+— En tunne sairautta.
+
+— Mikä sinut sitte tappaisi kahden viikon kuluessa?
+
+— Pusztan tuuli tappaa.
+
+— En ymmärrä puhettasi, Márton.
+
+— Et ymmärrä, herra, kun olet saksalainen. Mutta minä synnyin täällä
+pusztalla.
+
+— Ripitä itsesi, poikani. Piispa toivoo sitä.
+
+— En tiedä, olenko tehnyt syntiä, mutta uskon joutuvani kadotukseen.
+Kadotukseen vie minut pusztan tuuli. Confiteor, pater! Niin kauan kuin
+kasvoin Bakonyin pappien luona, kostean metsän povessa, en ajatellut
+pusztaa. En ajatellut mitään, kidutin vain itseäni, kuten muutkin, ja
+aamusta iltaan rukoilin autuuteni puolesta.
+
+— Hurskaat veljesi silloin ennustivat sinulle marttyrikuolemaa intosi
+palkaksi...
+
+— Gellért herran tahdosta piti minun tulla tänne. Mutta siitä asti kuin
+uudestaan kuulen tuulen huminan, vapaan pusztan tuulen, joka kerran
+pullisti isäni telttapalatsin seiniä ja leikki sotaratsuni harjalla,
+siitä asti ovat taivaanvaltakunnan portit minulle suljetut...
+
+— Etsi voimaa rukouksesta!
+
+— Confiteor, pater! Ristin kuvan edessä polvistun ja yhtäkaikki
+kuulen kaislikon kahinaa. Hymnejä laulan, mutta keskellä niitä
+johtuvat mieleeni petshenegien sotalaulut, jotka jo aikoja sitte
+luulin unohtaneeni. Ja turhaan pyrkii sieluni taivasta kohti: aina se
+syöksähtää alas ja harhailee matalalla pusztan yläpuolella, pusztan
+päällä kuin pääsky pilvisäällä.
+
+— Kuulen, poikani.
+
+— Tiedät, herrani, että hyvin kestän kärsimystä. Lapsuusaikananikin
+vain kerran itkin: kun suuri kuningas István tuhosi pakanallisen sukuni
+ja minä jäin orvoksi Tiszan rannalle. Siitä lähtien on silmäni ollut
+kuiva. Mutta nyt kuukauden ajan on minusta tuntunut kuin kuumat pisarat
+taukoamatta tippuisivat sydämeeni. Voiko ihmisen sydän itkeä, Walter?
+
+— Puhu edelleen, poikani.
+
+— Jos kuulen hevosenhirnuntaa pusztalta, vavahtaa joka jäseneni. Jos
+kaukainen torventoitotus kajahtaa korvaani, lakkaa sydämeni sykkimästä.
+Ja kuinka kadehdin, ah, kuinka kadehdin rannalla räpytteleviä, kirkuvia
+kuikkia! Ne saavat vapaasti kulkea kaislikossa eikä niiden tarvitse
+välittää ikuisesta autuudestaan...
+
+— Minä kauhistun, Márton. Muistatko meidän onnetonta Jeromos veljeämme?
+Uskollisesti hän palveli Herraa, kunnes hänen järkensä vei unkarilainen
+tauti ja hän karkasi pusztalle, jossa nyt majailee teltassa kirottujen
+pakanain seurassa. Mikä paha henki viettelee teitä autioille aroille?
+
+— Jo viikkokausia on minua kiusannut sama unikuva.
+
+Unissani kävelen ulkona pusztalla. Ympärilläni ei missään ole
+ainoatakaan ihmistä. Kiirehtien riennän eteenpäin, aina eteenpäin!
+Väliin kirkaisen riemusta kuin hurja lintu. Väliin heittäydyn maahan
+ja syleilen kulottunutta nurmikkoa. Sitte riennän taas eteenpäin, aina
+eteenpäin, kunnes hengitykseni salpaantuu ja voimani pettävät. Käperryn
+kokoon ja kuolevana olen niin onnellinen, isäni, niin onnellinen, etten
+hereillä koskaan ole ollut.
+
+— Saatana ojentaa sinua kohti käsiään, saatana, joka suden hahmossa
+hiiviskelee pakanallisella pusztalla... Älä kuuntele hänen
+kuiskutuksiaan, Márton.
+
+— Lupasin piispa-isälleni olla hänen kuuliainen poikansa ja sanassani
+pysyn. Mutta siihen kuolen.
+
+— Kuka välittäisi maallisesta elämästään? Vain kuolemamme olkoon autuas.
+
+— Minun kuolemani on oleva kirottu, isäni. Sillä kuolemassakin on minua
+kiusaava ajatus, että minun täytyy nukkua tuomiokirkon ummehtuneessa
+hautaholvissa enkä saa levätä ulkona pusztalla, tuulenkäymällä
+pusztalla...
+
+— Vain Jesuksen armo voi sinua auttaa. Seuraa minua nyt, kaniikki, on
+messun aika.
+
+Nuo kaksi pappia lähtivät tuomiokirkkoa kohti. Hitain askelin he
+kulkivat linnan rinnuksella, ja kun tuuli pullisti heidän kaapunsa
+leveitä hihoja, kasvoi heille yökön siivet. Valaistusta kirkosta kuului
+jo kaniikkien latinalainen hymni:
+
+»Herra, koston väkevä Jumala, kostava väkevä Jumala, ilmesty jo!»
+
+
+
+
+III.
+
+
+Pusztan tuli, joka äsken kuvasti pieniä loistavia pilkkuja linnan
+rinnuksella seisovien miesten silmiin, välkkyi tuolla Maros-joen
+pinnalla, avari-padon suunnalla.
+
+Uusi-uskolainen ihminen ei mielellään yötisaikaan liikkunut sielläpäin.
+Ruohonpeittämän maanrepeämän juurella seisoi vanha suotammi, jota
+vanha-uskolaiset pyhänä palvelivat. He väittivät, että täydenkuun
+aikana kokoontuvat kuuttaret sinne. Muutamat vakuuttivat nähneensäkin
+nuo lempeäkatseiset, valkopukuiset immet, kun ne hitaasti kuin
+leijailevat yön haikarat laskeutuvat alas taivaalta. Ne istuvat tammen
+hajallaan olevilla oksilla ja laulellen pyörittävät hopeavärttinäänsä.
+Kaislikon impyet vastaavat heille vedestä.
+
+Csanád ispaani, joka aikoinaan keihäänvarrella pakotti Marosin
+rantalaiset kasteeseen, hävitti komitaatistaan kaikki palvontakivet ja
+kaasi kaikki pyhät puut. Tämän yhden hän kuitenkin säästi.
+
+Vaikkei kristitty ihminen mielellään kulkenutkaan puun lähellä, jota
+salaperäiset kädet koristivat uhrieläinten pääkalloilla ja sairasten
+ihmisten vaatteilla, niin piispan kalastajat kuitenkin arvelivat,
+että siellä oli Marosin paras leiripaikka. Muuten heillä ei ollutkaan
+kovin innokkaan kristityn mainetta. Kirkon ruoskaa peljäten koko
+kalastajakunta juhlapäivisin marssi Marosvárin jumalanäidin kirkkoon,
+mutta siitä huolimatta piti rovasti heitä yökönuskoisina. Jouluna
+hän saarnatuolista varoittikin heitä verkkoa vetäessään laulamasta
+rumia unkarilaisia lauluja ja kehotti ennemmin virittämään Jumalalle
+otollisen Maria-virren.
+
+Loimuavan tulen ympärillä kyyristeli nurmikolla noin kolmekymmentä
+ihmistä. Kaikki eivät kuuluneet kalastajakuntaan; noin puolet oli
+ympäristön nuorukaisia, jotka toivat hevosensa yöilmaa hengittämään.
+Ispaani oli kyllä kieltänyt sellaiset yölliset harhailut, mutta
+kesäaikaan itse linnankin nuorukaiset uittivat hevosensa Marosin yli
+rakentaakseen rovion vapaalle pusztalle. Itsekään he eivät tienneet,
+mitä tekemistä heillä oli kasteisella niityllä, mutta teltassa
+majailleiden isien levoton veri ajoi heitä pusztalle.
+
+Miehet istuivat liikkumattomina ja vaieten tulen ympärillä. Leimuava
+liekki punasi hurjalla hohteella heidän uurteiset kasvonsa. Jos tuli
+riutui, joutuivat he hetkeksi varjoon, ja huippulakkeineen, avaroine
+turkkeineen he olivat kuin jättiläiskokoisten madonlakkien ryhmä,
+joka juuri pujahtaa esiin maan povesta. Vähän kauempana loikoilivat
+kalastajien apurit ja hevosia paimentavat poikaset.
+
+Syvän hiljaisuuden katkaisi nyt apupoika, joka toi vettä Marosista. Hän
+asetti sangon kalastajapäällikön eteen ja sanoi tyynesti:
+
+— Kuollut mies tuli näkyviin vedestä.
+
+— Eilen putosi eräs vaimo padon luona virtaan, — puhui muuan
+hevosvartijoista.
+
+Apuri vastasi olkansa yli:
+
+— Ei se silloin ole nainen, kun se on mies. Vatsallaan kelluu vedessä.
+
+Vanha Pós, kalastajapäällikkö, tuijotti välinpitämättömästi tuleen,
+mutta tarpoja puhui nuorukaisille:
+
+— Pitäkää silmällä vanhaa verkkoa, ettei Vesihiisi sitä sotke.
+
+(Viekas vedenhaltija tekeytyy toisinaan kuolleeksi ja ui silmät
+seljällään Marosissa päästäkseen käsiksi verkkoon.)
+
+Hän puhui niin hiljaa kuin pitäisi varmana, että Marosilla on korvat.
+Pojat taas henkeään pidättäen kuuntelivat, eikö musta vesi jo loisku.
+
+— Pós setä, — alkoi apupoika taas puhua, — tuolla kuolleella on
+nuolenpää lapaluun alla. Ja hämärissäkin kellui Marosissa nuolella
+ammuttu mies. Kaukaa ne ovat tulleet.
+
+— Silloin taas erdélyiläiset kahakoivat.
+
+Taas puuttui puheeseen kalastajajoukon tarpoja. Hän oli mustapintainen
+mies, rinta sisäänpainunut. Hän puhui nopeasti käheällä äänellä.
+
+— Eikä tulekaan rauhaa, ennenkuin uusi maanjako pannaan toimeen! Sillä
+ensimäinen jako ei ollut oikeudenmukainen. Sotaa käyvät ottivat parhaan
+osan, muille jäi arvoton maa, useat eivät saaneet mitään. Ja István
+herra otti monelta ihmiseltä senkin, mitä heillä oli, ja antoi papeille
+ja saksalaisille... Mutta kylläpä uuden jaon toimittavat Endre ja
+Levente. Alkakoot vain erdélyiläiset!
+
+Päällikkö kuunteli pärpättävää miestä. Hän heitti tukun kaisloja
+liekkeihin ja murisi sitte tyytymättömästi:
+
+— Keväästä alkaen jokainen lapsi ja jokainen narri uneksii sodasta.
+Mutta niin kauan kuin Csanád ispaani levollisena istuu linnassaan,
+niin kauan sota on vain suupuhetta. Sillä eipä suotta ispaanilla ole
+kotkannokka: ennemmin hän vainuaa veren hajun kuin kukaan muu. Ja kun
+toiset vasta panevat suitsia hevosen suuhun, silloin hän jo istuu
+satulassa.
+
+Vanha Pós vaikeni eikä kalastajista kukaan uskaltanut väittää häntä
+vastaan. Mutta eräs rohkeannäköinen nuorukainen, joka juuri saapui
+kaislikosta taluttaen kahta harmaata tammaa, katkaisi uhkarohkeasti
+hiljaisuuden.
+
+— Pós setä, ispaani on jo satuloinut!
+
+Kaikki kalastajat kääntyivät nuorukaista kohti. Tämä katsahti
+ympärilleen ja sanoi matalalla äänellä:
+
+— Aamun sarastaessa hän iskee pusztan rouvan niskaan. Nyt rupesi
+kysymyksiä satelemaan.
+
+— Odottaako pusztan rouva Csanád herraa?
+
+— Odottaako? Jo viikon on valmistellut vastaanottoa. Siitä lähtien
+eivät hänen jousimiehensä muuta teekään kuin nuolia sulittavat. Sillä
+petshenegirouva näkee sinnekin, minne ei katseensa kanna.
+
+Marosvárilainen nuorukainen oli silminnähtävästi ylpeä, kun sai puhua
+tällaisessa seurassa. Seikkaperäisesti hän kertoi ispaani Csanádin
+ja petshenegiläisten rajavartijain välille puhkeamassa olevan riidan
+syistä.
+
+Petshenegiläiset rajavartijat eivät kesästä asti enää olleet
+käyneet kirkossa, siitä lähtien kuin Oroszlámosin papeille uudessa
+rajankäynnissä jaettiin parhaat laitumet. Joku päivä takaperin ilmoitti
+Csanád petshenegien rouva-ispaanille, Seruzádille, jonka risti-isä
+hän muuten oli, että hän Pyhän Neitsyen päivänä haluaa nähdä hänet
+kaikkine telttaväkineen messussa. Jollei hän nytkään tulisi, lähtee hän
+itse häntä hakemaan petshenegien leiristä ja täyttää häneen nähden sen
+rangaistuksen, jonka pyhä kirkko on kirkonkäymisen laiminlyömisestä
+säätänyt: keritsee hänet nutipääksi.
+
+Kopea pusztan rouva loukkasi silloin Csanád ispaania niin pahasti,
+ettei kukaan mieskään ole uskaltanut siten menetellä. Hän ilmoitti
+puolestaan odottavansa, poikiiko tiine tammansa Pyhän Neitsyen
+päiväksi. Jos tulee tammavarsa, silloin hän täyttää rakkaan
+rippi-isänsä toivomuksen.
+
+Seruzádin tamma luultavasti sai orivarsan, koska Pyhän Neitsyen päivä
+jo on mennyt eikä ainoatakaan petshenegiä ilmestynyt kirkkoon. Siksi
+siis satuloitsi nyt ispaani...
+
+— Petshenegi ei vikuroisi, — puhui kalastajapäällikkö, — jolleivät
+pakolaiset ennustajat sitä rohkaisisi. Ne ovat lukeneet tuhasta, että
+heidän Alpár päällikkönsä ilmestyy Begen rannalle heti, kun pyhä
+sotatorvi raikuu...
+
+— Entä missä majailee nyt petshenegipäällikkö? — kysyi muuan kalastaja.
+
+— Etsi hänet, — kehotti Pós setä leikkisästi. — Jos hänestä tiedon
+veisit petshenegeille, saisitpa maljan täyden hopearahoja.
+
+Alpár herra oli Surbánin heimoa olevien petshenegien päällikön, vanhan
+Thonuzóban poika. Vanhan päällikön, joka ei luopunut isiensä uskosta,
+hautasi kuningas István Abádin kahlaamon luona. Hautasi hänet elävältä
+vaimoineen ja hevosineen. Kuningas vei sitte mukanaan Thonuzóban kaksi
+orpopoikaa, Alpárin ja pikku Örköndin. Sen jälkeen olivat poikain
+jäljet kadonneet. Muutamat tiesivät heidän joutuneen pappien käsiin,
+mutta useimmat olivat vakuutetut siitä, että he olivat kuolleet.
+Hevesin, Mosonyin ja Etelä-Unkarin surbani-petshenegit kuitenkin yhä
+odottavat nuoria päälliköltään. Regös'it (laulajat) laulavat heistä,
+juhlissa aina ensimäinen malja kohotetaan Alpár herralle. Palavalla
+halulla, kiihkeällä itsepäisyydellä häntä odotetaan.
+
+Marosilainen nuorukainen, joka äsken toi tuon suuren uutisen, puhui
+taas:
+
+— Tuomiokapitulissa on nuori kaniikki, — kuukausi takaperin toi piispa
+hänet mukanaan Tonavan takaa, — hänen kerrotaan olevan petshenegiläisen
+ylimyksen. Lienee tuossa kahdenkymmenen korvissa. Aina hän kulkee
+yksinään; hänen katseensa on kova kuin keihään kärki. Nimensä Márton
+kaniikki.
+
+Taas vaipuivat kaikki ajatuksiinsa, ja uudestaan syntyi syvä
+hiljaisuus. Sillä aikaa kohosi kaislikon takaa kuun verenpunainen kehrä.
+
+— Täysikuu! — lausuivat monet yhtaikaa, melkein juhlallisella äänellä.
+
+Kalastajapäällikkö sammutti tulen sangollisella vettä. Kun kuu
+täyteläisenä nousee, ei se halua nähdä ihmisten tekemää tulta. Niin
+ainakin vanhat väittivät. Totta kyllä, että kalastajakunta oli
+uusiuskoista, mutta siitä huolimatta he eivät tahtoneet joutua riitaan
+niiden mahtien kanssa, joita heidän isänsä olivat palvelleet.
+
+Kaikki katselivat kuuta. Hyvän aikaa näytti siltä, kuin se olisi
+tarttunut kiinni näköpiirin reunaan. Koettaessaan kiskaista itsensä
+irti maasta se ponnistelussaan muuttui melkein munan muotoiseksi.
+Sitte se yhtäkkiä ponnahti kevyesti, omituisen surullisen suloisena
+leijailemaan tasangon yläpuolelle.
+
+Tällä hetkellä kuului pyhältä puulta merkillinen ääni. Aivankuin
+jättiläiskokoinen puutorvi olisi soinut syvällä, pehmeällä,
+sydämeenkäyvän surullisella sävelellä. Ensi hämmästyksessä olisi voinut
+luulla itse pusztan sydämen laulahtaneen väräjävien kuunsäteiden sitä
+lempeästi hyväillessä. Kuitenkin se oli ihmisääni. Laulavan miehen ääni.
+
+Kalastajat eivät voineet nähdä laulajaa, mutta kaikki olivat kyllin
+nuoria kristittyjä tunteakseen heti ikivanhan uskon pyhän laulun. Usein
+sattui, että he nähdessään kuun täysimmillään itsekin vaistomaisesti
+alkoivat hyräillä kuunjumalan hyvin tunnettua laulua. Laulu ei
+muistuttanut Pyhän Neitsyen kaniikkien latinalaista psalmia. Se oli
+yksinkertainen, jopa yksitoikkoinen; voimakas, melkeinpä raaka. Ja
+kuitenkin niin suloinen, niin alakuloinen ja tuttu kuin ikivanha
+kehtolaulu, joka tuo aurinkoisen lapsuusajan vanhan ihmisen mieleen.
+Sen pitkäveteisessä rytmissä ikuinen kysymys ja siihen annettu vastaus
+tuntui alituisesti toistuvan; se oli syntynyt jo Volgan tuulisilla
+tasangoilla.
+
+Laulu vaikeni, kun kuu kohosi korkeammalle. Vanhan Pósinkin rintaa
+hiukan ahdisti, nuoremmat taas oli vallannut katkera tyytymättömyys,
+jonkinlainen tuima, polttava kotikaipuu.
+
+Nyt himmeni maisema heidän silmissään: kuu pimeni silmänräpäykseksi.
+Avari-padolle ilmestyi ratsastajan tumma varjo. Kalastajat olisivat
+ensi hetkessä voineet luulla, että se astui esiin suoraan kuun kehrästä.
+
+Ratsastaja laskeutui rinnettä alas ja ajoi hiljaista juoksua
+kalastajain ohi kääntämättä päätään heitä kohti. Joka ei ennen ollut
+häntä nähnyt, hän voi nyt hyvin tarkastaa häntä kalpeassa kuutamossa.
+Hän oli lyhyt, tanakka, jänteväniskainen vanha ukko. Päälakea peitti
+kämmenen levyinen kultakypäri. Hänellä oli taaja, lumivalkoinen parta,
+sysimustat kulmakarvat ja terävät silmät. Hänen hiuksensa olivat
+vanhauskoisten tapaan käärityt kolmelle sykkyrälle.
+
+Pusztan ihmiset saattoivat nähdä ukon usein, kun hän yöllisen
+usvaviirun kaltaisena liikkui kentällä. He tiesivät myöskin, kuka hän
+oli. Lännestä tuleva tulva peitti koko maan, hävitti ja vei mukanaan
+kaiken, mikä oli vanhaa ja unkarilaista; ikivanhasta rakennuksesta
+jäi jäljelle vain kova, vanha pylväs, joka yksinään taisteli kuohuvaa
+merta vastaan. Hän ilmestyi milloin siellä, milloin täällä. Synkillä
+harhailuillaan hän herätti pelkoa uusi-uskolaisissa ja lietsoi
+vihaa vanha-uskolaisten keskuudessa. Kansa mainitsee hänen nimensä
+taikauskoisella kunnioituksella. Kerrotaan, että hän voi ratsastaa
+kiitävillä pilvillä ja torjua tieltään ammutut nuolet.
+
+Se, joka hänestä puhuu, nimittää häntä vain maanpakolaisukoksi. Hänen
+nimeään ei koskaan lausuta. Kuitenkin hyvin tiedetään, kuka hän on:
+erdélyiläisen Gyula-suvun viimeinen tietäjä, maanpakolainen ylipappi.
+
+Maanpakolais-ukko saapui nyt Marosin satamaan, vastapäätä linnaa.
+Siellä hän seisautti hevosensa ja puhalsi vaskitorveen.
+
+Hämmästyttävän sotainen ja uhmaava toitotus pani linnan seinät
+kaikumaan. Se oli kuin kolmesti uudistuva rastaan kirkaisu.
+
+Kun torven ääni taukosi, kohotti maanpakolainen oman äänensä.
+Omituisessa laulavassa rytmissä, mutta niin kaikuvalla äänellä, että se
+varmaankin tärisytti linnoituksen tuomiokapitulin palttina akkunoita,
+hän huusi mustaan yöhön:
+
+— Thonuzin poika Alpár! Alpár päällikkö — Alpár! Herää — jo päivä
+sarastaa!
+
+Ja aivankuin olisi varma, että asianomainen kuuli hänen huutonsa, hän
+käänsi hevosensa ja karautti nopeasti kaislikkoon.
+
+Ympärillä joka taholla kurnuttivat monet tuhannet sammakot vedellen
+rakkausveisujaan. Niiden laulu yhtyi litiseväksi kujerrukseksi ja
+kuului kauaksi yön hiljaisuudessa.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Puoliyön jälkeen, kun peltopyy jo oli äänensä korottanut, rikkoi
+kavionkapse ja aseitten kalina yön hiljaisuuden. Kalastajat olivat jo
+silloin Marosilla, mutta harhailevat nuorukaiset hikoilivat vielä padon
+juurella ja saattoivat kalpeassa kuutamossa nähdä, kuinka Marosvárin
+ispaanin keihäsmiehet ratsastivat satamasta kaislikkoiseen kahlaamoon.
+Sumu peitti ratsut rintaan asti, ja sivulta katsoen näytti siltä, kuin
+ne pää pystyssä uisivat kentällä.
+
+Ispaanin henkivartijoita oli noin viisisataa. Viisisataa
+villinnäköistä, päättävää soturia, jotka Csanád itse oli valinnut
+sadankahdeksan kansakunnan kaikkein hurjimmista miehistä ja joita vain
+hänen rautainen kätensä saattoi pitää kurissa. Eläimelliseen voimaansa
+luottavien, härjänniskaisten, kopeannäköisten nuorten miesten rinnalla
+ratsastaa ratsutaisteluiden kaikkein viekkaimpiinkin temppuihin
+perehtyneitä, kauheiden arpien rumentamia vanhuksia. Ratsastajilla on
+yllään ikivanha turkkipuku: kahdesta yhteenneulotusta lampaannahasta
+toinen peittää rintaa, toinen selkää; käsivarret ovat kainalosta asti
+paljaat; uumalta kiristää leveä, metallinappinen vyö. Päässä on suippo
+lammasnahkalakki, joka on varustettu kämmenen levyisellä vaskikuulla.
+Tämä on sekä sotainen kaunistus että suoja miekaniskua vastaan.
+
+Jalustimeen pistetty keihäs hyppelehtii olkapäältä riippuvassa
+hihnassa. Heidän jousensa ja nuolikotelonsa riippuvat vyöstä. Tätä
+lammasnahkoihin puettua pelottavaa joukkoa sanoi kansa piloillaan
+Csanád ispaanin karitsoiksi.
+
+Pääjoukon edellä ratsasti kolme kypäripäistä miestä. Keskimäinen oli
+Marosvárin ispaani, yksi kaikkien aikojen suurimpia sotureista, Csanád
+herra.
+
+Maajalassa ollessaan hän oli vain keskikokoinen mies, mutta hevosen
+seljässä istuessaan hän teki jättiläisen vaikutuksen. Nuoremmalla
+ijällään hän oli kuuluisa ruumiinvoimistaan; nytkin vielä luut
+murtuivat hänen kätensä painosta, mutta kun hänen sakea verensä on
+häntä kovasti nuijinut, on hänen ryhtinsä veltostunut. Se, joka näki
+hänet päivänvalossa, havaitsi hämmästyksekseen, että hän tavattomassa
+määrässä muistutti jalopeuraa. Vieläpä väriltäänkin. Kun hän alkoi
+vanheta, saivat hänen hiuksensa ja partansa omituisen keltaisen värin,
+hänen kasvonsa taas muuttuivat sairauden takia keltaisenruskeiksi.
+
+Hänen kasvoillaan lepäsi petoeläinten kuninkaan vakava tyyneys ja
+alakuloinen ylevyys, joka kuitenkin huonosti peitti hänen hirveän
+ärtyisyytensä. Terävät, kirkkaat, säälimättömän viisaat silmät puoliksi
+peittyivät paksujen yläluomien alle, mikä seikka antoi hänelle kopean
+leiman. Tästä kauheasta, kauniista päästä näki, että ispaani on
+teräksentarmokas, leijonanrohkea mies; mutta senkin näki, että hänen
+viekkautensa on vielä ehkä voimaakin suurempi.
+
+Csanád herra istui mahtavan etelköziläisen ratsun seljässä. Hänellä oli
+päässään huipukas hopeakypäri ja yllään rautapaita. Satulan vieressä
+riippui suuri kaksiteräinen sotakirves, jollaista Konstantinopolin
+keisarin normannilaiset henkivartijat siihen aikaan käyttivät
+taistelussa. Karitsat kertoivat, että heidän herransa taistelun
+kuumuudessa tällä sotakirveellä iskee kuoliaaksi miehen ratsuineen.
+
+Ispaanin oikealla puolella ratsasti pappi Taszilló, Marosvárin
+tuomiokapitulin sotaisa rovasti. Pappi oli varustettu patakypärillä,
+kolmikulmaisella kilvellä ja pitkällä saksalaisella miekalla. Taszilló
+oli frankkilaista ruhtinassukua, aikoinaan, ennenkuin hän oli
+kyllästynyt maailman menon turhuuteen, hän oli kuuluisa urho. Mutta nyt
+hän jo oli unohtanut sotaisen nimensä ja tahtoi ainoastaan palvella
+Herran kunniaa. Hänen ulkomuotonsa oli sellainen, että hänet kerrankin
+nähnyt ei helposti häntä unohtanut. Hän oli laiha hongankolistaja,
+kasvot niin hirvittävän kalpeat, ankarat ja surulliset kuin haudalle
+veistetyn kivikuvan. Ohuet, verettömät huulet päästivät harvoin turhan
+sanan, puheliaat olivat vain hänen silmänsä, joista loisti haaveellinen
+tuli.
+
+Ispaanin vasemmalla puolella hölkytti linnanpäällikkö Becs, jota
+kansa nimitti Sokeaksi Becsiksi, koska muuan raivostunut karitsa oli
+puhkaissut hänen toisen silmänsä. Muuten oli hänellä vaskenkarvaiset
+linnunkasvot ja ihmeellisen pitkä kotkankaula, jossa suonet paisuivat
+köyden paksuisiksi. Jos hänen ulkomuotonsa muistutti petolintua,
+niin hänen mielenlaatuaan voi jotenkin verrata kahlekoiraan, joka
+ei raatelevia hampaitaan käytä omaksi hyödykseen, vaan ruokkivan
+isäntänsä palvelukseen. Kun Csanád herra tahtoo, niin Sokea Becs
+hyökkää kristittyjen sotilaiden Kyrie eleison huudolla pakanoiden
+nuolituiskuun. Mutta jos ispaani olisi vaatinut päinvastaista, niin
+Sokea Becs olisi kohottanut vanhan sotahuudon Hujrá ja hakannut mäsäksi
+uusi-uskolaiset.
+
+Varustukset, joita Csanád oli tehnyt joukon aamuista matkaa varten,
+ilmaisivat, ettei hän katso leikinasiaksi pusztan rouvan luona
+käyntiä. Jälkijoukossa ajaa hölkytteli useiden toisiinsa sidottujen,
+nuolia kuljettavien hevosten keskellä pyöveli, suuret rautasakset
+vyöhön pistettyinä. Näiden terä on leikkaava Seruzádin ruskean tukan,
+kauniimmat naisenhiukset laajoilla alueilla. Useimmilla keihäsmiehillä
+oli likaiset nahkasäkit satulannupin alla. Tällaisiin säkkeihin he
+kokosivat ihmispäitä. »Sokean Becsin laskujen mukaan, jos näet asia
+luistaa hyvin, on jokaisesta Seruzád rouvan kiharasta hakattava poikki
+yhden petshenegin pää.»
+
+Csanád ispaani tiesi jo aikoja sitte, että ennemmin tai myöhemmin on
+miteltävä voimia rajavartijain kanssa.
+
+Kajdum-heimoa olevat petshenegit (heitä nimitettiin myös
+kulta-armeijaksi kirjavan sotisopansa vuoksi) omistivat Kuel-heimoa
+olevien mustien petshenegien kanssa yhdessä Begen ja Temesin varsilla
+olevat seudut. Suurella itseluottamuksella he sanoivat itseään
+kuninkaan hurskaiksi rajavartijoiksi; mutta siitä huolimatta he
+hommasivat rajalla kaikkea muuta kuin vartioimista. Se oli ylpeä,
+levoton, sakeaverinen ja sotaisa kansakunta, ja pari vuotta takaperin
+se oli vastahakoisesti tunnustanut kristinuskon erityisten lihavien
+peltojen ja laidunten toivossa. Kun heidän ispaaninsa tai kuten he
+sanoivat, bekensä, kuoli, — muutamien kertoman mukaan hänet tappoi
+metsäsika, toisten mukaan oman puolison puukko, — korotti kulta-armeija
+beken lesken, sotaisan Seruzád rouvan päälliköksi. Mustat petshenegit
+eivät kuitenkaan halunneet naista palvella: veristen kahakkain jälkeen
+he lähtivät tiehensä Begen leiristä ja vaelsivat pitkin Temesin rantaa
+Karánin laaksoon.
+
+Naisen hallinnon alaiseksi jouduttuaan kulta-armeija oli aivankuin
+tullut riiviöön. Keväällä liikkui pyrstötähti taivaalla, ja koska
+sellainen taivaanmerkki kaikkialla maailmassa ennustaa sotaa, jättivät
+kajdumilaiset kynnöt ja kylvöt, alkoivat asestautua ja kiertelivät koko
+kesän pusztalla niin levottomina kuin savun karkoittamat ampiaiset.
+Muun vihollisen puutteessa he kahakoivat mustien petshenegien kanssa.
+Begen petshenegileirissä alkoi taas taajaan käydä maanpakolaisia
+ennustajia ja vanhaan uskoon kiintyneitä regösejä.
+
+Heidän levottomuuttaan vielä lisäsi Alpár päällikön pikaisesta paluusta
+puhuvat ennustukset.
+
+Csanád herran kärsivällisyyden mitta tuli vihdoin täyteen tuon
+uhkarohkean loukkauksen kautta, jonka röyhkeä pusztan rouva kohdisti
+kirkkoon ja ispaaniin.
+
+Karitsat kulkivat Harangodin matalan virran yli, ja Sokea Becs kannusti
+hevostaan saadakseen kiinni vakoojat, jotka eteenpäin ojennetuin
+keihäin nelistivät joukon edellä väijyväin koirain tavoin tehden suuria
+kaarroksia rämeisellä maalla.
+
+Silloin ryhtyi pappi Taszilló puhumaan. Hän puhutteli ispaania latinan
+kielellä; samoinkuin Gellért piispa, ei hänkään osannut kansan kieltä.
+
+— Tietoomme on tullut, — sanoi hän, — että Keven metsässä majailevat
+pakolaiset ovat onkineet kivisen epäjumalankuvan Tonavasta ja
+rakentaneet sille alttarin metsään. Keven linnan päällikkö ei uskalla
+kukistaa tuota kurjaa kuvaa, mutta odotamme, ettet sinä, herra, ole
+kärsivä häpeäpilkkua kirkkokomitaatissamme.
+
+— Jos pään katkaiset lohikäärmeeltä, silloin voit polkea kuoliaaksi
+käärmeenkin, — vastasi Csanád herra lyhyesti.
+
+— Luuletko, herrani, että keskipäiväksi olemme suoriutuneet
+kulta-armeijasta? — kysyi Taszilló.
+
+— Joko me siitä tai se meistä, — vastasi ispaani kuivasti.
+
+— Jollet luota voimiisi, silloin olisit tehnyt viisaasti, jos olisit
+kutsunut aseisiin linnan alustalaisetkin.
+
+Csanád herra kohautti hartioitaan. Luultavasti hän piti lapsellisena
+papin myöhästynyttä neuvoa.
+
+— Olisin tehnyt sen, jos olisin heihin luottanut, — vastasi hän
+murahtaen. — Mutta en usko enää muuhun kuin omaan miekkaani —
+henkivartijoihini vain niin kauan kuin ratsastan heidän edessään.
+
+Rovasti katsoi synkästi ispaaniin, mutta Csanád jatkoi jyrisevällä
+leijonanäänellä:
+
+— Ei minulla ole enää aikaa aprikoida! Alföldin herrojen asunnoilla,
+Marosista aina Számosiin asti, paukkuu yötä-päivää vasara. Tiedätkö,
+ketä varten taotaan näin paljon nuolia? Sinua varten, pyhä isäni, ja
+minua varten. Ei tuulella täytetty petshenegi ole meidän vihollisemme,
+vaan itsepäinen alföldiläinen ja viekas erdélyiläinen... Minä tarvitsen
+huomiseksi viisisataa päänuppia naulatakseni ne linnani seinälle...
+Silloin ehkä herrat huomaavat, ettei ispaani Csanádin suusta ole vielä
+kaikki hampaat pudonneet.
+
+— Kapinaa valmistetaan Tiszan tienoilla, kapinaa vuorten takana,
+kapinaa kaikkialla! — puhui pappi.
+
+Sitte hän kumarsi päänsä ja alkoi rukoilla.
+
+Csanád herran suupieliin ilmestyi äkkiä sapekas hymy. Sairaan leijonan
+katkeralle mielelle tuotti lievitystä ihmisten kiusaaminen.
+
+— Tiedätkö, mitä Tiszan herrat sanovat? He sanovat, etteivät ole
+Nazaretin Jesuksen vihollisia, vaan italialaisten ja saksalaisten,
+jotka kiipeilevät Kristuksen palatsiin. He tunnustavat, että Jesus
+on oikea Jumala, mutta ne, jotka hänen nimessään tulivat meidän
+keskuuteemme, ovat vääriä apostoleja.
+
+Taszilló kiinnitti kysyvästi mustat silmänsä Csanádiin. Mutta tämä
+jatkoi huomattavalla mielihyvällä:
+
+— Beilusilainen Vata, joka nyt on ensimäinen mies heidän joukossaan,
+luetutti kirjureillaan pyhiä kirjoja, ja niistä kävi selville, että
+kun vanhat apostolit täytettiin pyhällä hengellä, he alkoivat saarnata
+vierailla kielillä ja julistivat sanaa kullekin kansalle sen omalla
+kielellä. Kas, sanoo nyt Vata, nuo apostolit jotka István lähetti
+meidän keskuuteemme, eivät ymmärrä meidän kieltämme, vaan opettavat
+meille vieraita tapoja, siis ne eivät ole pyhän hengen oikeita
+apostoleja.
+
+— Kurjaa kerettiläisyyttä! — huusi rovasti. — Sata kertaa kurjempaa
+kuin pakanain uskottomuus!
+
+Rovasti huomasi Csanádin huulilla ilkeän hymyn ja silloin hänestä
+yhtäkkiä tuntui siltä kuin hän näkisi suurherran monimutkaiseen
+sieluun. Sentähden hän hillitsi kiivastumisensa ja sanoi kylmästi:
+
+— Totisesti sanon, että vaikka unkarilaiset pukeutuisivatkin lammasten
+vaatteisiin, he kuitenkin sydämeltään ovat kaikki susia. Kuningas
+István tunsi hyvin heidän petomaisen luonteensa, sentähden hän ei
+heille uskonutkaan kirkon pyhän viljelyksen vartioimista. Maan
+mullassakin siunattakoon suurta kuningasta, joka pyhässä innossaan ei
+tuntenut sääliä omaa vertaankaan kohtaan. Samoinkuin Abraham oli valmis
+uhraamaan oman poikansa Herralle, samoin Istvánkin uhrasi Jumalalle
+oman verensä karkoittamalla maasta uskossa heikot Arpád-prinssit ja
+korottamalla valtaistuimelle uskossa vahvat venezialaiset. Péter
+herra taas, vaikka hänessä onkin puutteita, on hankkinut itselleen
+ikuisia ansioita sen kautta, että hän päätti Istvánin työn, antautui
+kristinuskon etevän taistelijan, Saksan kuninkaan vasalliksi ja jätti
+vallan koeteltujen uskovaisten vieraiden käsiin. Unkarilaiset herrat
+kerskaavat liiaksi maanvalloittajien esi-isiensä Arpádin ja hänen
+päällikköjänsä kunnialla. Mutta kirjoitettu on, ettei maailmassa ole
+muuta kunniaa kuin se, jonka ihminen hankkii Jumalaa palvellessaan.
+Ja liiaksi ääntä pitävät unkarilaiset herrat siitäkin, että tämä maa
+on unkarilaisten. Mutta mikä on unkarilainen? Mikä on saksalainen?
+Tyhjä sana, henkäys! Kansat tulevat ja katoovat kuin virran aallot;
+ikuinen valtakunta on vain yksi: Jesuksen valtakunta. Jesus on Rooman
+pyhän paavin ja keisarin käteen antanut kaiken maallisen vallan. Mutta
+joka ei nöyristy Jesuksen maallisten vallanpitäjien edessä, se kapinoi
+taivasta vastaan ja niittää ylpeydestään rangaistuksen...
+
+Csanád kuunteli pappia ivallisen tyynesti. Muuten on todennäköistä,
+että vaikkei hän kaikessa ollut yhtä mieltä rovastin kanssa, hän vielä
+vähemmän oli samaa mieltä Vatan kanssa. Hän oli kautta koko elämänsä
+kulkenut omia tutkimattomia, aina päämäärään vieviä teitään.
+
+Nuorena, kun hän vielä oli Marosvárin suurherran, Ajtonyin
+alapäällikkönä, hän oli kristinuskon päättävä ja vaarallinen
+vihollinen. Kun hän myöhemmin oppi tuntemaan uudessa uskossa
+piilevän, vastustamattomasti kasvavan voiman, siirtyi hän István
+kuninkaan palvelukseen ja kuninkaan joukkojen etunenässä teki lopun
+Ajtonyin vallasta ja elämästä. Siitä alkaen Csanád oli unkarilaisen
+kristillisyyden terävä piilukirves.
+
+Hän ei vielä koskaan ole pyytänyt neuvoa keltään. Csanád herra tietää
+tälläkin kertaa, mitä tulee tehdä. Tälläkin kertaa hän on oleva
+piilukirveenä. Hän panee liikkeelle koko peljättävän voimansa ja
+kaiken armottoman päättäväisyytensä puolustaakseen uutta järjestystä,
+puolustaakseen omaa maankuulua mahtiaan ja määrätöntä omaisuuttaan.
+
+Ispaani olisi ehkä jatkanut vielä ärsytystään, jollei hänen ratsunsa
+olisi pärskyen nostanut päätään. Karitsain riveistä kuului murinaa.
+
+He olivat petshenegi-alueen rajakummulla, jonne Gellért piispa oli
+hiljakkoin pystyttänyt suuren puuristin. Ristinkuva makasi nyt
+saastaisten käsien kaatamana poikki tien... Vapahtajan kuva makasi
+kasvot päin turvetta. Ristin sijaan oli pystytetty ohut, pitkä keihäs
+ja sen kärkeen kurjan pilkallisesti isketty verinen hevosen pää...
+
+Taszilló papin otsalle ilmestyi kaksi veripunaista täplää.
+
+— He ovat häpäisseet Herran! — mutisi hän kauhuissaan. Ispaanin kasvot
+synkistyivät.
+
+— He pilkkaavat minua! — ärjäisi hän.
+
+Se oli varsan pää, valkoisen varsan. Aamutuuli liehutti harjaa korvien
+välissä, suu oli auki kuin hirnumista varten.
+
+Muuan nuori mies aikoi lyödä sen alas keihään nokasta.
+
+— Älä koske! — kiljaisi Csanád. — Sitte vasta saat sen kaataa, kun minä
+sen sijaan pistän uskottoman lurjuksen verisen pään!
+
+Kuu katosi nyt mustan pilvenrepaleen taakse. Taajoissa riveissä
+ratsastava joukko oli kuin jättiläiskokoinen musta karvamato, joka
+nälkäisenä ja ahneena ryömii petshenegipusztan sydäntä kohti.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Vahvasti ruskotti jo, kun Csanádin joukko ehti petshenegimetsän laitaan.
+
+Ispaanin komennuksesta he pysähtyivät sinne odottamaan edeltä käsin
+lähetettyjen vakoojain palaamista. Muutamat keihäsmiehet juottivat
+hevosiaan, toiset tarkastelivat aseitaan. Sitte kaikki liikahtamatta
+ja tarkkaan katselivat aamu-usvassa tummalta näyttävää metsää kuin
+susilauma lammasläävän seinää. He olivat, päättäväisiä, mutta
+huonolla tuulella: he tiesivät, että läävää vartioi tuhat kiukkuista
+petshenegikoiraa.
+
+Pitkän ajan kuluttua ilmestyi nelistävä ratsastaja sumusta: Sokea Becs.
+
+— Herrani, — sanoi hän, — ihmeen näin metsässä. Petshenegien leiri on
+kadonnut kuin maa olisi sen niellyt. Tuo koirankuonolainen nainen on
+lähtenyt tiehensä ja vaunuineen, telttoineen ruvennut maata kiertämään.
+Talviasuntonsa ja rehuvarastonsa hän on polttanut.
+
+— Perässä! — huusi Csanád.
+
+Linnanpäällikkö oli puhunut totta.
+
+Tummien metsäseinien ympäröimä aukeama, jossa vielä eilen koko
+telttakaupunki sijaitsi, oli nyt äänetön ja autio. Vain paljaaksi
+poljettu nurmikenttä, maahan lyödyt paalut ja kaikkialle varisseet
+oljenkorret ilmaisivat, että tässä oli ihmisiä majaillut. Jätteiden
+joukossa kuopi jokunen laiha koira, ratsastajat nähdessään ne
+peljästyneinä juoksivat tiehensä. Metsän laidassa kohoavan kummun
+huipulta nousi ohut savu kytevistä hirsistä. Siellä seisoi äsken
+petshenegien beken karkeasti kokoonkyhätty talviasunto.
+
+Karitsat katselivat vaieten toisiaan. Kentällä vallitsi ahdistava,
+melkeinpä pelottava hiljaisuus.
+
+Tumman metsän yläpuolella taisteli yksinäinen, alakuloinen tähti
+aamuruskon kanssa.
+
+— Tuuli musertakoon noiden uskottomain koirain luut, — huudahti Sokea
+Becs, — aina olen sanonut, että heillä on liittolaisia linnassa!
+
+Muuan ratsastaja ajoi keihäänsä varrella erään melkein kuoliaaksi
+peljästyneen miehen Csanádin eteen. Hänet oli löydetty muutaman kuopan
+pohjalta makaamasta, nukkuneena tai nukkuneeksi tekeytyneenä.
+
+Vanki heittäytyi kasvoilleen ispaanin eteen ja suuteli maata. Sitte hän
+kohosi polvilleen hampaiden kovasti kalistessa.
+
+Ensi silmäyksellä näki, ettei hän kuulunut sotilassäätyyn, eipä edes
+ollut petshenegi. Seljässään hän kantoi kolmikielistä kannelta, joka
+selvään ilmaisi hänen ammattinsa. Hän oli yksi noita kierteleviä
+laulajia, joille koitti sangen huonot päivät, kun Gellért piispa
+ankarasti moitti unkarilaisia herroja siitä, että he kuuntelevat
+regösien ja igricien jonninjoutavuuksia ja yöt läpeensä istuvat katetun
+pöydän ääressä. Kulkurilla oli kulunut nahkatakki, siniset roimahousut
+ja ruojut. Hän oli jäntterä poika, tavattoman ruma parrattomine
+kasvoineen ja sellaisine varkaansilmineen, joista kansa sanoo, että
+niiden katseesta seinänrakokin ritkahtaa. Hänen pitkä tukkansa riippui
+saksalaiseen tapaan alas kasvoille, niin että korvat jäivät peittoon.
+Tämä seikka saattoi epäluuloisessa henkilössä herättää sen arvelun,
+että laulaja oli jättänyt korvansa jonkun kihlakunnantuomarin kouraan.
+
+— Kuka olet? — kysyi ispaani kiinnittäen terävän rautakatseensa
+viuluniekkaan.
+
+— Olen Jumalaa pelkäävä kristitty, — vastasi hätääntynyt poikkikorva. —
+Nimeni on Ekese... Pannonhalman pyhiltä isiltä opin kirjoitustaidon ja
+myöskin osaan viulullani soittaa hartausvirsiä.
+
+— Mitä hakee kristitty ihminen koiranuskoisten majoista?
+
+— Älä pane pahaksi sanojani, suurherra, en vapaaehtoisesti joutunut
+tänne. Pyrin käyden Keven linnaan, jonka päällikkö on hurskaan laulun
+suosija, mutta illalla huomasivat minut tasangolla harhailevat
+rajavartijat...
+
+— Kerro, mitä näit leirissä. Mutta varo kieltäsi!
+
+Ekese suuteli uudestaan maata.
+
+— Henkeni on kädessäsi, suurherra. Kun he laahasivat minut
+tänne, ei enää yhtään telttaa ollut pystyssä aukeamalla. Pelkkiä
+asestettuja miehiä näin vartiotulien ympärillä... He olivat hauskalla
+tuulella, laulelivat ja joivat... Heidän puheistaan sain tietää,
+että telttakuormat olivat naisväen kera lähteneet liikkeelle jo
+iltapäivällä... Yksi naisihminen kuitenkin oli heidän joukossaan ja
+häntä he kaikki kunnioittivat päällikkönään. Pitkä, komea nainen;
+hänellä on rautapaita ja torvi kaulasta riippumassa... Kun he
+huomasivat, että olen laulaja, eivät he tehneet minulle mitään pahaa,
+mutta kuitenkin he pakottivat minut juomaan kanssaan ja laulamaan
+heille... En sitä mielelläni tehnyt, suurherra, sillä olen harras
+kristitty, mutta en uskaltanut vastustaa...
+
+— Älä lörpöttele, vaan kerro mitä näit!
+
+— Kuu vaelsi jo jotenkin korkealla, kun eräs kultakypärinen vanha mies
+saapui leiriin. Silloin he ryhtyivät sellaisiin jumalattomuuksiin,
+joita vain kauhulla saatan muistella ja joita en uskalla kertoa...
+
+— Puhu!
+
+— Sinä vaadit sitä, suurherra, siis kerron: he uhrasivat hevosen
+hirveälle epäjumalalleen. Valkoisen varsan teurasti kultakypärinen
+mies, tuo saatanan kirottu ylimäinen pappi. Kun varsan veri juoksi,
+puhalsivat he kaikkiin torviinsa ja kalistivat kauheasti aseitaan...
+Sitte he tanssivat leimuavan uhritulen ympärillä ja tanssia johti
+rautapaitainen rouva... Miehet leikkasivat tukkansa lyhyeksi, söivät
+hevosenlihaa ja harjoittivat muita jumalattomuuksia... He sanoivat,
+ettei saksalainen jalka-jumala heitä enää hallitse, vaan taas on
+pusztalla herrana vanha ratsu-jumala. Ah, kuinka kristitty sydämeni
+vuosi verta nähdessäni noin suurta hävyttömyyttä!
+
+— Koska ne lähtivät matkaan? — kysyi ispaani.
+
+— Sitä en tiedä, armollinen herra. Päästäkseni erilleni heistä pujahdin
+kuoppaan. Mitäpä kieltäisin, he juottivat minulle paljon viiniä ja niin
+vaivuin syvään uneen. Vasta silloin heräsin, kun palvelijasi suvaitsi
+potkaista minua kylkeen.
+
+Ispaani käänsi silmänsä pois ja katseli synkin kasvoin taivaalla
+näkyvää yksinäistä tähteä. Nyt alkoi Sokea Becs tutkia laulajaa.
+
+— Minne olet korvasi jättänyt? — kysyi hän.
+
+— Marosin linnaan, — vastasi Ekese nöyrästi, katse maahan luotuna.
+
+— Muistan sinut, kulkuri. Kaksi vuotta takaperin tuomitsi ispaani sinut
+varkaudesta...
+
+Silloin puhui pappi Taszillókin.
+
+— Rikkokaa hänen viulunsa!
+
+Muuan keihäsmies riisti Ekesen olkapäältä hihnasta riippuvan
+soittokoneen ja sotki sen korkoraudoillaan mäsäksi.
+
+— Ekese, — sanoi linnan päällikkö, — nenäsi olet vielä meille velkaa.
+Jos pistät nokkasi linnaamme, perimme sinulta saatavamme.
+
+Csanád ispaani lopetti keskustelun.
+
+— Perässä!
+
+Sokea Becs raapi korvallistaan... Kaikesta siitä, mitä tähän asti
+oli käynyt ilmi, hän näki selvästi, että kulta-armeija oli päättänyt
+taistella viimeiseen asti. Jos olisi voitu yllättää petshenegit
+äkkiarvaamatta, niin karitsat luultavasti olisivat suoriutuneet heistä.
+Mutta ei ollut viisasta hyökätä avoimessa taistelussa kahta vertaa
+suuremman joukon kimppuun. Muuten ei petshenegien tapana ollut myydä
+halvasta nahkaansa.
+
+Kunnon linnanpäällikkö ajatteli vain näin, mutta ei puhunut
+päällikölleen mitään. Hän heitti silmäyksen hänen kasvoihinsa, joissa
+suonet paisuivat sormenpaksuisiksi, sitte hän lanteessaan riippuvalla
+lyhyellä ruoskalla iski ruskonaan päähän ja huusi itsekin: Perässä!
+
+Kun viimeinenkin ratsastaja jo oli kadonnut puiden taakse, kömpi Ekese
+ylös maasta. Hän kokosi viulunsa pirstaleet ja surullisena tarkasteli
+ja sovitteli niitä toisiinsa. Yhtäkkiä pääsi sitte suuri kiukku hänessä
+valloilleen. Hän pui nyrkkiään poistunutta joukkoa kohti ja huusi
+vihaisesti:
+
+— Rangaiskoon heitä Jesus Kristus!
+
+Varovaisuuden vuoksi hän vielä lisäsi:
+
+— Ja rangaiskoon myös Allah, rangaiskoon Okkán jumalakin!
+
+Tämä laulaja oli yksi noita kaikkiuskoisia, joita silloin oli
+valtakunnassa suuri joukko. He pelkäsivät joka jumalaa, mutta eivät
+palvelleet yhtäkään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Perässä!
+
+Pusztallakin on helppo löytää tie, jota tuhat hevosta on polkenut...
+Karitsat suuntasivat kulkunsa etelää kohti.
+
+Kun he ehtivät Begen laajaan kaislikkoon, levisi sokaiseva, liekehtivä
+valomeri kautta koko tasangon. Eläimet ja ihmiset höyrysivät hiestä,
+mutta kaikkiin oli tarttunut päällikön tulinen takaa-ajokiihko.
+Karitsat tiesivät kyllä, että heidän täytyy taistella suurta ylivoimaa
+vastaan, mutta he eivät kuitenkaan olleet levottomia. He luottivat
+niin sokeasti Csanádin voittamattoman maineeseen, että he hänen
+päällikkyytensä alaisina olisivat taistelleet vaikka helvetin legionia
+vastaan.
+
+Joka tunti he pysähtyivät antaakseen ratsujensa levähtää. Leili
+kulki silloin kädestä käteen... Mutta Csanád teki pikaisen lopun
+levähdyksestä. Perässä!
+
+Pensaikot ja aukeat niityt lensivät heidän ohitseen... Silloin-tällöin
+he saapuivat alastoman järven rannalle, josta vesilintu lensi räkättäen
+ylös ilmaan...
+
+Päivällisen aikaan, kun hiottava kuumuus porotti kaislikkoon, ohjasi
+rovasti ratsunsa Csanádin rinnalle.
+
+— Herra, — sanoi hän, — emme nyt toimi hyvin. Jos saavutammekin
+pusztan rouvan, niin kuinka voimme taistella hänen kanssaan väsyneillä
+ratsuillamme?
+
+Ispaani kääntyi silloin Taszillón puoleen, ja pappi kauhistui hänen
+kasvojaan. Csanádin kasvot olivat siniset, melkein mustat. Silmät
+verestivät. Raskaasti hengittäen hän vastasi:
+
+— Joko leikkaan pusztan rouvan hiukset tai hautaannun tänne aavikolle.
+Sillä sanon sinulle, että jollemme tänään tukahduta tätä tulta, jos
+Csanád ispaani palaa kotiin kärvennettynä, häpeissään, niin huomenna jo
+on oma asuntomme liekeissä ja minun kanssani palatte tekin!
+
+— Niinpä siis meitä auttakoon sotajoukkojen herra!
+
+Aurinko oli jo laskun puolella, kun Sokea Becs karautti päällikkönsä
+rinnalle ja viittasi kädellään itäiselle taivaanrannalle.
+
+— Tuolla ne ovat!
+
+Matalalla rannalla liikkui muutamia mustia pisteitä. Kaukaa katsoen
+olisi voinut luulla kurkiparven siellä liikkuvan.
+
+— Niillä on tupsuiset keihäät, petshenegejä! — sanoi linnanpäällikkö,
+joka yhdellä silmällään näki yhtä hyvin kuin ilves kahdella.
+
+Sokea Becs huomasi ihmeekseen, että ispaani istui satulassa silmät
+kiinni...
+
+— Perässä! — hörähti Csanád.
+
+Petshenegit eivät pitkään aikaan liikahtaneet kummullaan. Kuitenkin
+heitä oli kaikkiaan vain noin kymmenen tai kaksitoista. Kun karitsat
+olivat enää ainoastaan muutaman nuolenkantaman päässä heistä, he
+vihdoinkin vilkastuivat. Mutta vielä silloinkin kulki viinileili
+kädestä käteen ja he korjasivat ohjaksia. Muuan heistä, pitkä roikale,
+joka istui kirjavan ratsun seljässä, asetti kämmenensä torveksi suunsa
+eteen ja huikautti takaa-ajajille:
+
+— Hiljemmin, Becs setä, huomennakin hevosta tarvitaan!
+
+Hänen toverinsa päästivät raikuvan naurun tämän neuvon johdosta. Sitte
+yksi heistä vihelsi kimeästi, jolloin kaikki kumartuivat hevosensa
+harjaan ja nuolennopeasti kuin pääskyparvi kiisivät pitkin tasankoa.
+
+— Emme ikänä saa heitä kiinni! — murisi linnanpäällikkö katkerasti.
+
+Petshenegit katosivat toisinaan kumpujen taakse, kunnes uudestaan
+pujahtivat takaa-ajajain näkyviin. Toisinaan heidän joukkonsa
+lisääntyikin. Nyt he noin kolmenkymmenen miehen suuruisena joukkona
+nelistivät yhdessä rivissä, huikeasti huudellen ja heilutellen
+keihäitään päänsä päällä. Muuan makasi seljällään nelistävän hevosen
+seljässä, toinen seisoi satulassa. He ärsyttivät takaa-ajajiaan.
+
+Sokea Becs kirosi yhtäkkiä rajusti. Eivätkös väinkin eksyttäneet heitä
+vaunujoukon jäljiltä?
+
+Harhailevia heittiöitä seuratessaan he olivat poistuneet pääjoukon
+jäljiltä. Linnanpäällikkö muutti suuntaa ja johti taas etelää kohti
+poikiaan. Petshenegijoukko kääntyi heti ja seurasi nyt karitsain
+jäljessä kuin hyttysparvi kedolla kulkevan ihmisen perässä. Oikealta
+puoleltakin ilmestyi muutamia tupsukeihäitä, ja petshenegit luottaen
+levänneihin hevosiinsa kiertelivät nyt tuskin parin nuolenkantaman
+päässä henkivartijain ympärillä. Yksi ja toinen nuori poika, joka
+tuskin pysyi nahoissaan, ohjasi ratsunsa lähemmäksikin ja rivoja sanoja
+karjuen kiidätti heidän ohitseen.
+
+— Nytpä tiedän jo, minne pusztan rouva aikoo, — sanoi linnanpäällikkö,
+— Keven hietakentille!
+
+— Perässä! — mutisi Csanád.
+
+Jo alkoi hämärtää, kun vihdoin keksittiin petshenegien pääjoukko
+pusztan rannalla. Linnanpäällikkö huomautti siitä Csanádille; ispaani
+kannusti väsynyttä hevostaan ja nelisti pois riveistä. Miehensä
+katselivat ihmetellen häntä... Hänen ratsunsa teki suuren kierroksen
+nurmella ja kääntyi sitte Marosvária kohti... Ispaani horjahti
+satulassa ja kallistui hevosen kaulalle... Muutamat nelistivät hänen
+perässänsä ja ehtivät juuri oikeaan aikaan ottamaan vastaan satulasta
+putoavaa suurherraa...
+
+Jättiläinen makasi kulottuneella nurmella suljetuin silmin,
+tummansinisin kasvoin ja pelottavasti koristen.
+
+— Häntä ahdistaa sakea verensä, — kuiskasivat miehet.
+
+— Herrani, Csanád herrani! — huusi Sokea Becs.
+
+Aurinko oli jo silloin laskemassa. Taivaanlaki oli veripunainen,
+samoin pusztakin, aivankuin jokainen korsi olisi kastettu vereen. Oli
+aivan tyyni, ei ruohonkorsikaan liikkunut. Kaukaa kuului petshenegien
+nelistävien hevosten kapsetta ja taajaa torventoitotusta.
+
+Pappi Taszilló polvistui Csanádin viereen ja alkoi kuuluvalla äänellä
+lausua kuolevain rukousta:
+
+— Proficisce anima christiana...
+
+Silloin Csanád avasi taas silmänsä. Hän ei tiennyt, missä oli, eikä
+ymmärtänyt mitään siitä, mitä ympärillään tapahtui. Surullisesti,
+mietiskellen ja kysyvästi hän tuijotti punaiselle taivaalle yhä
+uudestaan toistellen tuota sanaa, joka nyt ratkaisemattomana
+arvoituksena ahdisti hänen mieltään.
+
+— Pusztan rouva! Pusztan rouva!
+
+Papin pään päällä viuhahti petshenegin nuoli. Silloin huusi Sokea Becs
+jyrisevällä äänellä:
+
+— Piiriin, miehet! Puolustakaamme kuolleen herramme ruumista.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Sunnuntai koitti.
+
+Marosvárissa — jota paikkaa viime aikoina István kuninkaan tahdosta oli
+alettu nimittää Csanádin linnaksi — ei vielä keskipäivällä tiedetty
+mitään petshenegejä vastaan lähteneen joukon kohtalosta.
+
+Vesiportin edustalla ja sisällä linnassa vallitsi aika vilkas liike.
+Piispan asuntokaupunki täyttyi sunnuntaisin kastetta haluavista, joita
+papit ja ispaanin miehet johtivat pitkissä jonoissa tuomiokirkkoon.
+
+Viime aikoina oli merkillisesti taajentunut nuorten kristittyjen
+lauma, kun oli liikkunut huhu, että Csanád ispaani aikoo karkoittaa
+maatiloiltaan kaikki kastamattomat suvut.
+
+Miehet saapuivat ratsujoukoissa. Lautaspyöräiset vaunut kuljettivat
+naisia. Jopa kymmenenkin istui varjoa antavan kirjavan katoksen
+alla, tummanpunaisia, räikeäpukuisia vaimoja, kukitettuja tyttöjä ja
+loistavasilmäisiä pienokaisia. Vaunujen vieressä laaposti peräkanaa
+pitkässä rivissä ruojujalkaista palvelusväkeä, sohien kepillään tien
+syrjiä.
+
+Ne, jotka eivät heti mahtuneet tuomiokirkon kastekappeliin, etenkin
+kärsivällisenluontoiset köyhät, oleskelivat siksi, kunnes heidän
+kastamisvuoronsa tuli, Marosin rannalla vesiportin edustalla. Siellä
+pitivät ismaelilaiset tällaiseen aikaan markkinoita. He tarjosivat
+miehille veitsiä ja tuluksia, naisille lasihelmiä ja hopeasolkia.
+
+Satamassa oli kaksi kuninkaan suolalaivaa. Suolamöhkäleillä täytetyt
+suuret puualukset tulivat Erdélyista ja Tonavaa kohti pyrkiessään
+pitivät pyhää linnan juurella. (Tällainen laiva oli kerran syynä Ajtony
+päällikön kukistumiseen; kreikkalaiseen lankoonsa luottava suurherra
+otti tullia István kuninkaan suolasta, ja Csanád herra pesi Ajtonyin
+verellä kuninkaan oikeutta kohdanneen häpeän.)
+
+Linnan ihmiset muuten eivät mielellään seurustelleet kuninkaan
+laivaväen kanssa. Vaikka he nauttivat suuria etuoikeuksia, niin kirkko
+kuitenkin katseli heitä epäluuloisin silmin; samoinkuin erdélyiläiset
+yleensä, niin hekin uskonasioissa olivat kaksinaamaisten maineessa.
+Heistä kerrottiin sitäkin, että heidän laivoissaan usein piileskelee
+erdélyiläisten pakanaherrojen sanansaattajia.
+
+Piispan asepalvelijat, jotka linnan varusväen poissaollessa vartioivat
+vesiporttia, ihmettelivät kovin, kun puolenpäivän rinnassa pieni
+ratsujoukko alföldiläisiä maatilanomistajia pyysi päästä sisään
+portista.
+
+Yleisesti tunnettu asia oli, että herrat itsepäisellä kopeudella
+karttoivat Csanádin linnaa. Noita harvinaisia vieraita saattoi
+olla kahdeksan; heidän johtajansa oli kaunis, harmaapartainen
+viekkaannäköinen ukko. He istuivat sulkatöyhtöisten, loimella
+varustettujen ratsujen seljässä. Heidän yllään oli monivärisillä
+persialaisilla kukilla kirjailtu valkoinen mantteli. Kokonainen
+palvelijajoukko karautti heidän jäljessään kuljettaen monilukuisia
+varahevosia. Varahevosia ei ollenkaan tarvittu, he kuljettivat niitä
+mukanaan vain komeilun halusta.
+
+Vaikka Tiszan herrat kaikki olivat tulleet osallisiksi kristinuskon
+pyhyydestä, niin he kuitenkin erdélyiläisten kera olivat uuden
+järjestelmän sitkeimpiä vastustajia. He asuivat Tiszan rannoilla
+Marosista aina Számosiin asti. Heidän talviasuntonsa sattuivat
+sangen kauaksi toisistaan, kun ne sijaitsivat suurten vainioiden
+keskellä, jotka heidän kanta-isänsä ensimäisessä maanjaossa olivat
+itselleen hankkineet. Kesäisin he majailivat huopateltoissa, suureksi
+mielipahaksi Gellért piispalle, joka alati heitä kehotti, pyysi
+ja uhkaamalla vaati rakentamaan, kristillisiä kivitaloja muiden
+jumalaapelkääväin kansojen tapaan.
+
+Vaikka veriset rajakahakat olivat tavallisia herrojen kesken, niin
+he kuitenkin kaikitenkin vetivät yhtä köyttä ja pitivät itseään
+kaikkia muita, vieläpä pyhästi eläviä pappejakin parempina. Heidän
+esi-isänsä kuuluivat vanhaan sotilassäätyyn, tuohon etuoikeutettuun
+palkkasoturijoukkoon, joka Arpád ruhtinaan päällikkyyden alaisena
+suoritti loppuun maanvalloitustaistelut ja joka myöhemminkin, maahan
+asettumisen jälkeen, piti koko maanosaa hampaita kalisuttavan pelon
+vallassa. Silkinkarvaiselta, kamalan kauniilta tiikerijoukolta
+mahtoi näyttää tuo armeija, joka pehmeillä käpälillään hiipien
+varasti itselleen europpalaisen kansankartanon. Yhtä tahtoa totellen,
+hornamaisella nopeudella se ilmestyi milloin siellä, milloin täällä,
+yötisaikaan, punaista tulenloimua levittäen, ja tiikerinkynsien isku
+ennätti aina ennen hätäkapulaa.
+
+Maatila on kaiken sotaisen järjestyksen surma. Kun herrat jo olivat
+pystyttäneet telttansa omille pelloilleen eikä enää vapaalle pusztalle,
+silloin heidän sotakurinsa höltyi, karaistuksensa ja ampumataitonsa
+huononi. Saaliinhimo ja hillitön tappelunhalu kuitenkin yhä vielä
+kiihotti heitä ja saattoi kansakunnan usein vaaraan. Ruhtinas Géza teki
+sitte lopun heidän vallastaan ja kuningas István asetti ulkomailta
+tulleita herroja sotajoukkojensa päälliköiksi.
+
+Heidän jälkeläisensä olivat jo toisen ajan kasvatteja, mutta siitä
+huolimatta näki heidän ulkomuodostaankin, että vapaiden ja onnellisten
+isäin veri virtasi heidän suonissaan. He olivat sopusuhtaisia,
+ylpeäryhtisiä miehiä. Suu ja nenä oli kaikilla yhtä jalopiirteinen ja
+jokaisen katse oli tulinen ja rauhaton.
+
+Heitä luonnollisesti ei vetänyt kaupunkiin uskonnollinen into, vaan
+uteliaisuus; he olivat saaneet kuulla, että Csanád ispaani oli
+ratsastanut petshenegipusztalle, ja halusivat nyt saada tietää, mitä
+hän oli siellä toimittanut.
+
+Vaikka heidän joukossaan oli sellaisiakin, jotka vasta ensi kerran
+elämässään näkivät kivitalon, niin kuitenkin erehtyisi, jos luulisi
+kaupunkielämän vilinän herättäneen pusztan miehissä ihmettelyä tai
+kunnioitusta. Ylpeän levollisena, nähtävästi tykkänään vapaana
+uteliaisuudesta, joukko kulki portista sisään ja ratsasti pitkin
+pääkatua. Teltassa asuvien esi-isien jumala kirosi kiviseinien
+kaikki rakentajat, ja heidän jälkeläisensäkin tunsivat osaksi
+vastenmielisyyttä, osaksi sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka taajoihin
+parviin sulloutuneina asuvat sikin-sokin kivi- ja puukonissaan. Pusztan
+perimätietojen mukaan on kaupungin asukas pelkuri, lörppö ja petturi.
+Moitittava jo senkin vuoksi, että jakaa rahasta vieraanvaraisuutta.
+Senkin tiesivät aurinkoisten lakeuksien asukkaat, että kaupunkien
+tunkkaisissa komeroissa inhottavat rikokset ja sairaudet sikiävät.
+
+Etelä-Unkarin muinaisen herran, Csanádin kukistaman Ajtony päällikön
+aikana oli Marosvár vain jonkinmoinen vallikaivannon ympäröimä
+leiri. Mutta Csanád herra lujitti sen tonavantakaisten linnain
+malliin ja varusti vallitukset torneilla. Sen jälkeen kuin se tuli
+piispan asuntokaupungiksi, sijoittui muurien sisäpuolelle paljon
+ulkomaalaisia käsityöläisiä ja monta kelvotonta seikkailijaa. Siihen
+aikaan, ennen ristiretkien alkamista, vaelsi jo suuria joukkoja
+ulkomaalaisia kulkureita pitkin maata. Osaksi ne olivat pyhälle
+haudalle pyrkiviä katujia, osaksi levotonverisiä seikkailijoita.
+Jälkimäisistä monet rupesivat kuninkaan ja linnanispaanien palvelukseen
+ja useat heistä hankkivat itselleen maatilan, jopa linnankin.
+Toiset, jotka eivät saavuttaneet kuninkaan suosiota, vetäytyivät
+edemmäksi ja pyytämättömillä käännyttämisyrityksillään ja alituisilla
+väkivaltaisuuksillaan suututtivat siihen määrään tuon ulkomaalaisia
+niin suuresti suosivan Istváninkin, että hän ajatti ruoskalla useita
+tällaisia pyhiinvaeltajajoukkoja maasta pois.
+
+Kun kaupunki kasvoi nopeasti eikä sitä kaivantojen ahtaan kehän
+takia voinut laajentaakaan, pääsivät porvarit pälkähästä siten, että
+rakensivat pienet olkikattoiset puukönsänsä toisten niskaan ja selkään.
+Kaupunginmuurien sisällä paisuva rakennusten rykelmä, monimutkaiset,
+lokaiset avopaikat, kapeat polut ja kirjavan romun täyttämät
+nurkkaukset tekivät puunkoloon ahtautuneen mehiläispesän vaikutuksen.
+
+Suurempia rakennuksia oli vain etelänpuoleisessa yläkaupungissa.
+Siellä kohosi Ajtony päällikön vanha palatsi jossa nyt Csanád ispaani
+hallitsi. Maakerros oli rakennettu mahtavista kivimöhkäleistä; kapeat,
+kulman muodostavat kiviportaat johtivat tammiovelle; lasin asemesta
+öljytyllä palttinalla varustettujen kaksoisakkunain kaarta tukivat
+pienet pyöreät pylväät. Yläkerros oli ruskettunutta tammea; akkunain
+edessä oli taaja puuristikko. Leveäräystäisen katon alla koristivat
+seiniä punaisella ja sinisellä värillä maalatut, luonnottomasti
+toisiinsa kietoutuneet tulpaanikukat. Kiviseinään oli kiinnitetty
+rautarenkaita, pitkin sivuseinää taas kulki ruuhi vieraiden ratsuja
+varten.
+
+Kaupungin komein rakennus oli luonnollisesti nelitorninen suuri
+tuomiokirkko, joka vasta äsken oli lopullisesti valmistunut. Sen
+vieressä kohosi piispan asunto, — pitkä puutalo, — sitte tuomiokapituli
+ja koulu, jossa Walter mestari opetti laulua, Henrik mestari taas
+latinaa pojille.
+
+Tuomiokirkon ohella oli vielä kaksi muuta kirkkoa Marosvárissa: Pyhän
+Neitsyen kirkko, joka sijaitsi benediktiniläisluostarin vieressä, ja
+Pyhän Jánosin kirkko. Jälkimäinen kai oli oikeastaan vain kappeli,
+vaikka se oli Etelä-Unkarin vanhin herranhuone. Kaikkiuskoinen Ajtony
+rakensi sen kreikkalaisia pappeja varten ollakseen Konstantinopolin
+hovin mieliksi. Kun Csanád ispaani otti hallitusohjat käsiinsä,
+karkoitti hän kreikkalaiset Oroszlámosin luostariin, jossa ne nyt
+hiljaisessa hartaudessa viettivät aikaansa.
+
+Silloin ei vielä ollut avointa repeämää noiden kahden kirkon
+välillä. Mutta kun kreikkalaiset papit joskus joutuivat väittelyyn
+benediktiniläisten kanssa, lausuivat he syvän paheksumisensa siitä,
+että latinalaiset kerettiläiseen tapaan pitentävät pyhän ristinmerkin
+alisen sakaran, sen sijaan että tekisivät kaikki neljä haaraa yhtä
+pitkiksi; benediktiniläiset taas eivät millään muotoa voineet sietää
+sitä, että kreikkalaiset kolmen arkkienkelin ohella palvelivat vielä
+neljättäkin, Uriel nimistä.
+
+Kaupungeita hävittäneiden heimojen pojista tuntui olo muurien sisällä
+samanlaiselta kuin kesytetystä sudesta oli lammasläävässä. Heidän
+rintaansa ahdisti ilman puute, mutta heitä samalla kiihotti kaikki,
+mitä näkivät. Kaikki kauppiaan rihkama, porvarin tavara ja akkunasta
+kurkistelevan kauppiaan vaimon ruusuiset kasvot... Jalot petoeläimet
+kulkivat ylpeä tyyneys pronssinvärisillä kasvoillaan vaaleaveristen,
+pöyhkeitä näyttävien laumaihmisten keskellä. Jos heidän kova silmänsä
+kohtasi jonkun uteliaan yksinkertaisen katseen, käänsivät he kylmästi
+kasvonsa toisaalle.
+
+Muutamat heistä pikemmin vaistomaisesti kuin tarkoituksella
+tähystelivät muureja, tottuneella silmällä hakien paikkaa, josta
+päättävä joukko tilaisuuden tarjoutuessa voisi tunkeutua Csanádin
+linnaan.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Eräästä suolalaivasta hyppäsi nahkatakkinen nuori mies rannalle.
+
+Se oli tuo Ekese niminen kulkuri, jonka viulun rovasti Taszilló rikkoi
+petshenegimetsässä.
+
+Tyhjäntoimittajan veltoin ammattiaskelin hän loikkaroi rannalla
+istuvien uskonhartaiden välistä. Tarkasti hän katsoi jokaista silmiin
+ja nälväisikin erästä hurskasta csücsködiläistä metsästäjää.
+
+— Kova puute vallinnee teidän puolen metsässä, — sanoi hän, — koska
+olette ryhtyneet kalastajanammattiin.
+
+— Emme me kalasta, — vastasi csücsködiläinen jousimies lyhyesti.
+
+— Ettekö sitä varten tulleet linnaan, että laihan kampelan takia
+sukellatte koko kolme kertaa veden alle?
+
+Tämä julkea viittaus koski kastemenoja ja niitä seuraavaa
+paastoateriaa, jonka Gellért piispa tarjosi poikkeuksetta kaikille
+uusille tulokkaille (niin nimitettiin nuoria kristittyjä).
+
+Poikkikorva jatkoi matkaansa.
+
+Lautan luona osuivat hänen silmänsä erääseen jättiläiskokoiseen,
+papilta näyttävään ukkoon, joka nurmella istuen paistatti päivää.
+Hämmästyneenä Ekese katseli ukkoa, astui sitte hänen luokseen ja löi
+häntä olalle.
+
+— Kocsobur vaari!
+
+Kaapupukuinen mies tarttui tervehtimisen sijasta poikkikorvaa kurkkuun
+ja sanoi tyynesti:
+
+— Kiikissä olet, sammakkojen kuningas! Annappas nyt paikalla minun
+kymmenen hopeadenariani, taikka likistän sinut liiskaksi.
+
+Vaikka hänellä oli yllään katujan karvakaapu, ei hän vähimmässäkään
+määrässä tehnyt hurskaan miehen vaikutusta. Hän oli sangen vanha mies,
+mutta suora kuin keihäänvarsi, niskansa oli jäntevä kuin sonnilla.
+Hänen paljaalla otsallaan kulki taajoista valkoisista harjaksista aina
+oikeaan poski päähän asti kauhea arpi. Sellaista reikää ei iske miekka,
+vaan ainoastaan kreikkalainen sotakirves. Vaikka hän oli hyvissä
+voimissa, näki kuitenkin, että hän oli monet myrskyt kokenut hänen
+kasvonsa olivat uurteiset, jopa halkeilleet kuin vanhan haavan kuori.
+Ikäänsä ei katuva ukko itsekään tietänyt. Niin paljon hän vain muisti
+taaksepäin, ettei hän enää ollut eilispäivän lapsia silloin, kun hän
+taisteli kapinoivan Kopány'in joukoissa; ja siitä lienee kulunut jo
+viisikymmentä vuotta.
+
+— Annatko kymmenen rahaani?
+
+— Annan, Kocsobur vaari! Vapaaehtoisesti annan. Mutta keskustelkaamme
+ystävällisesti, kuten vanhain toverien sopii.
+
+— Saatana pitäköön toveruutta sinun kanssasi, Ekese. Kymmenellä hyvällä
+denarillani pelastin oikean kätesi kihlakunnantuomarin kirveen alta, ja
+sinä sentään aiot pettää... Kuitenkin vannoit antavasi!
+
+Poikkikorva hieroi kurkkuaan ja rupesi sitte soittamaan suutaan.
+
+— Oli erehdys, vaari, ettemme vielä silloin vannoneet oikean jumalan
+kautta, — selitti hän. — Mutta sanoppas kuinka olet joutunut noihin
+pukimiin. Kun viimeksi näin sinut Kocsobur, olit Tonavan saarilla
+majailevien vapaiden urhojen päällikkö. Laajoilla aloilla olit
+kuuluisin rosvo, tunnettu maan tieritari, maanmainio hevosvaras ja
+murhapolttaja...
+
+— Älä sano minua Kocsoburiksi, — puhui ukko, — sillä nimeni on Katuja
+Omodé. Äläkä muistuta tuota aikaa, jolloin vielä piehtaroin synnin
+suossa.
+
+— Käännyit, vaari?
+
+— Pyhä Benediktus pelasti orposieluni.
+
+— Piruja! Ja minne ovat joutuneet toverisi, janoinen Bork, karso
+Csingesz ja liimakäsi bulgari?
+
+— Keven ispaani naulasi heidän päänsä porttinsa päälle...
+
+— Ja mikä vaivaa oikeata kättäsi, Kocsobur?
+
+— Se tuli hervottomaksi, kun muuan lurjus lävisti sen nuolella
+Tonavalla.
+
+— Vanha susi menetti hampaansa ja tarjoutui sitte paimeneksi
+lammastarhaan. Ylistetty olkoon sentähden Pyhän Pentin nimi!
+
+— Sinä! — sanoi ukko, — jos vielä kerrankin mainitset ruokottomalla
+kielelläsi minun Pentti herrani nimen, isken kaikki haisevat hampaasi
+kurkkuusi!
+
+Ekese astui askeleen taaksepäin, mutta kysyi sitte tyynen hävyttömästi:
+
+— Minne on joutunut kuuluisa sotaratsusi, Kocsobur?
+
+— Bács astui minun kanssani yhdessä luostarin palvelukseen. Sen nimi on
+nyt Belzebub ja se kuljettaa puita ja suolaa pyhille isille, ja minä
+itse ajan sitä, koska eivät muut voi sitä hillitä.
+
+— Sinulla lienee hyvä olo benediktiniläisten luona. Sanotaan, että he
+huuhtovat kurkkuaan viinillä ja pyyhkivät sitä paistinmakkaralla.
+
+Katujan kasvot synkistyivät.
+
+— Oloni ei ole huono, — sanoi hän sitte avomielisesti — kunpa vain ei
+olisi paastoa ja valvomista. Veisata jo osaan, mutta latinan oppimiseen
+on pääni liian kova eikä sentähden minusta saatakaan tulla pyhää pappia.
+
+— Katuja Omodé, — puhui poikkikorva, — maksan sinulle nyt velkani,
+jos tulet mukanani laivaan, sillä jätin sinne kukkaroni... Ja annan
+noiden kymmenen lisäksi vielä pari hopearahaa, jos teet minulle pienen
+palveluksen...
+
+Ukko tarkasteli epäluuloisesti toveriaan.
+
+— Tunnetko linnan pappien joukosta nuorta Márton kaniikkia? — kysyi
+laulaja.
+
+— Petshenegi Mártonia? Totta kai tunnen!
+
+— Eräs matkustaja haluaisi puhella hänen kanssaan. Hän on tullut kaukaa
+ja tuonut sanomia kaniikille tämän herroilta maanmiehiltä.
+
+— Ja miksi et itse vie häntä linnaan?
+
+— Niin hullu en ole! Marosvárin lainvartija on iskenyt silmänsä minun
+nenääni, mutta minä en siitä mielelläni luopuisi, koska olen siihen jo
+niin tottunut.
+
+Keskustelun kuluessa saapuivat he suolalaivan luo.
+
+Rannalle levitetyllä lampaannahalla istui jalat ristissä allaan pieni
+vanha ukko. Tällä kertaa ei hänellä ollut päässään kultakypäriä,
+vaan hattu, mutta joka kerran oli katsonut noihin mustiin, pistäviin
+silmiin, se tunsi hänessä helposti maanpakolaisen tietäjän.
+
+Poikkikorva puhui ukolle:
+
+— Tässä, suurherrani, on eräs Omodé niminen hurskas mies, hän on vievä
+sinut sinne, minne haluat.
+
+Kääntyen sitte katujaan puhui hän näin:
+
+— Ja sinä Kocsobur-Omodé lähde liikkeelle, ja kun palaat, saat nuo
+kaksitoista rahaasi.
+
+Palvelijan nöyryys, jolla Ekese kohteli vakavaa ukkoa, teki
+Omodéseenkin vaikutuksen. Paljonnähneen ihmisen vaistolla hän aavisti
+seisovansa jonkun suurivaltaisen päämiehen edessä eikä hänen sielunsa
+ollut vielä niin täyttynyt maailman turhuudesta puhuvasta opetuksesta,
+ettei hän olisi ollut notkea kumartamaan maallisille suuruuksille.
+
+Ekese astui laivaan ja katosi päällikön hyttiin. Nuo kaksi vanhusta
+taas lähtivät linnoituksen porttia kohti.
+
+Huopahaarniskaiset piispan keihäsmiehet laskivat heidät sanaa sanomatta
+kaupunkiin.
+
+Omodé haki kaniikkia ensiksi tuomiokirkon hautausmaalta. Hautojen
+ympärillä istui joukko kastetta haluavia jotka kuuntelivat nuorten
+pappien opetusta. Mutta Márton ei ollut kirkkomaalla. Omodé pistäytyi
+sitte kastekappeliin ja sai siellä tietää, että Márton kaniikki oli jo
+lopettanut päivän työn ja vetäytynyt lepäämään vallinsarvelle.
+
+He olivat tuskin sata askelta astuneet hiljaisen lankkuseinän
+juurella, kun Omodé näytti erästä pitkää, mustapukuista pappia, joka
+lankkuseinään nojaten liikkumatta katseli pusztalle.
+
+— Siinä hän on!
+
+Maanpakolainen teki silloin käskevän liikkeen Omodélle, ja katuja —
+itsekin ihmetellen tottelevaisuuttaan — astui kapeita portaita alas
+kirkkopihaan jättääkseen nuo miehet kahdenkesken.
+
+Márton kaniikki...
+
+Kun hän huomasi, että vallinsarvella kulki ihmisiä, piilotti hän
+molemmat kätensä kaapunsa avaroihin hihoihin ja lähti pää kumarassa ja
+hitain askelin tuomiokirkkoa kohti.
+
+Hän oli kalpean ja surullisen näköinen nuori mies. Mutta ahkera
+itsensäkiduttaminen ei kuitenkaan vielä ollut kyennyt turmelemaan hänen
+vartalonsa miehekästä ryhtiä, ja paljaassa niskassa pingoittuivat
+vahvat suonet kuin nuorella orihevosella. Hänen kasvonsa olivat
+kalpeat, mutta eivät vaaleat, vaan tasaisen keltaiset kuin vanha
+norsunluu. Voimakkaan, pyöreän leuan jakoi syvä kuoppa kahtia; tämä
+syvennys oli Thonuzin poikien sukumerkki.
+
+Maanpakolainen vanhus sulki kaniikilta tien. Hän katsoi kaniikkia
+kasvoihin ja katseensa oli kova kuin saalista vaanivan haukan.
+
+— Miksi seisot tielläni? — kysyi kaniikki lempeästi nostamatta
+katsettaan maasta.
+
+— Alpár! — sanoi ukko hiljaa, syvällä äänellä.
+
+— Miksi seisot tielläni? — kysyi kaniikki uudestaan, mutta tällä kertaa
+värisi hänen äänensä mielenliikutuksesta.
+
+— Alpár päällikkö — päivä on koittanut!
+
+Márton sulki silmänsä ja teki ristinmerkin. Hänen rintansa läähätti
+raskaasti. Soinnuttomalla äänellä hän sanoi:
+
+— Tunnen äänesi, mutta en ymmärrä sanojasi. Miksi sanot minua
+Alpáriksi? Alpár kuoli sinä päivänä, jolloin Márton nousi ylös
+kastemaljasta. Ja miksi sanot minua päälliköksi? En kykene
+päälliköksesi, koska itsekin olen heikko hyveessä.
+
+Ukko tarttui Mártonin käsivarteen ja pudisteli häntä kuin unissakävijää.
+
+— Herää, päällikkö! Sudet ovet syösseet laumaasi. Tartu isäsi
+sotanuijaan ja karkoita verenjanoiset käärmeet.
+
+Kaniikki tempaisi kätensä irti ja sanoi pitkäveteisellä, melkein
+laulavalla äänellä:
+
+— Laumojen kohtalo on Herran kädessä. Hänen tietämättään ei
+villakarvakaan putoa kedolla käyvästä lampaasta.
+
+— Päällikkö, — puhui maanpakolainen synkästi, — miksi kartat minua
+vilpillisellä nöyryydellä? Jos olet mies, niin katso minua silmiin.
+Maanmiehesi, herra Vata lähetti minut luoksesi ja Örkönd veljeltäsikin
+tuon terveisiä.
+
+Mutta Márton ei nytkään katsonut vanhusta silmiin.
+
+— Ei minulla ole sukulaisia, — sanoi hän surullisen jäykästi. — Jätin
+kansalaiseni seuratakseni Mestaria ainoastaan ja tulin Kristuksen
+sukulaiseksi. Älkää siis häiritkö rauhaani.
+
+— Valehtelet, kun rauhasta puhut! — huusi maanpakolainen. — Sinut
+haudattiin, Alpár, mutta et kuollut. Herää, Alpár, katkaise
+käärinliinasi: elämä kutsuu!
+
+Kaniikin huulille ilmestyi raukea hymy. Hän kohautti hartioitaan ja
+kysyi ihmetellen:
+
+— Entä mikä olen minä, kurja mato, että minut on katsottu tällaisten
+koettelemusten arvoiseksi! Todellakin alan ymmärtää noita, joista
+kirjoitus puhuu, että heidät ilo valtaa, kun he näkevät ruumisarkkunsa.
+
+Vanha maanpakolainen teki epätoivoisen liikkeen.
+
+— Puhun sinulle, mutta sinä et ymmärrä isiesi kieltä! Ah, Alpár,
+minkälaisella taikajuomalla venezialainen Gellért on vienyt järkesi?
+
+— Hän on antanut minulle rakkauden juomaa, — vastasi kaniikki,
+sanomaton surullisuus äänessään.
+
+Ukon kasvot vääntyivät katkerasta ivasta.
+
+— Totta, — sanoi hän, — teidän jumalanne on rakkauden jumala! Rakkauden
+nimessä naulitsi hän ristille oman poikansa ja rakkauden nimessä
+hän on antanut teille ruoskan ja piikkivyön — kansalle paaston ja
+kymmenykset... Rakkauden nimessä hän on tehnyt teille vastenmieliseksi
+oman sukunne ja isienne muiston... Ja jotta kuolemannekin jälkeen
+tulisitte osallisiksi hänen rakkaudestaan, hän on kaivanut teille
+tulikivisen helvetin...
+
+Márton käänsi kasvonsa toisaalle.
+
+— Anna hänelle anteeksi, isäni, — sanoi hän, — sillä hän ei tiedä, mitä
+hän puhuu.
+
+Mutta maanpakolainen jatkoi kasvavalla kiihkolla:
+
+— Tähänkin asti olen vihannut muukalaisia, mutta nyt, kun näen
+heidän työnsä, polttaa satakertainen viha sydäntäni... Thonuzóban
+poika, mitä he ovat sinulle tehneet? Nuori kotka olit, ja he ovat
+katkaisseet siipesi. Sinusta on tullut ryömijä; siiventyngilläsi
+isket maan ruoppaa. Sinä hiiviskelet pyhäsavuisissa hautaholveissa,
+ja puheistasikin löyhkää ruumiin haju... Tunnen sinun mestarisi,
+Alpári. Ne ovat sellaisia, joiden sielu sairastaa kuumetta. Heidän
+kärsimyksensä on kostonhimoinen kuin sairas susi, ja kun he ovat
+kyllästyneet omien märkivien haavojensa katselemiseen, iskevät he
+raatelevat hampaansa toisten lihaan... Viekkaita kauppiaita, Alpár,
+ovat mestarisi, jotka tahtovat pettää kaikkitietävän jumalan. He
+polvistuvat alttarin edessä ja hierovat näin kauppaa luojan kanssa:
+Minun elämäni on lyhyt ja surullinen, Herrani, sentähden lahjoitan sen
+sinulle, mutta anna sinä siitä ijankaikkinen autuus. — Ja ruoskiessaan
+itseään he viekkaasti maiskuttavat huuliaan, koska edeltäpäin
+hekkumoivat paratiisin riemuissa. Oikea jumala kuitenkin kääntää pois
+loistavat kasvonsa ja puhuu näin: Minkälaista hyvettä on tämä, joka
+itkien ja nyyhkien saapuu luokseni kuin ismaeliitan täyteen sullotut
+kuormavaunut ja vaatii palkkaa? — Petetyt petturit ovat mestareitasi,
+Alpár; kirotut peltomiehet, jotka kitkevät pois elämän kylvön ja
+istuttavat sijaan kuoleman siemenen...
+
+Silloin Márton suoristautui ylpeästi, aivankuin olisi jo kyllästynyt
+nöyryyden naamariin, ja katsoi lujasti ukkoa silmiin. Äidiltään
+Csedéniltä, jota laulajat olivat ylistäneet tähtisilmäksi, oli kaniikki
+perinyt ihmeellisen kauniit, syvätuliset silmänsä. Hänen katseensa oli
+muulloin surullinen ja uneksiva, ikäänkuin pusztan pilvinen taivas
+kuvastuisi siihen; mutta nyt se tunkeutui terävänä, vihamielisenä ja
+tuimana vanhuksen silmiin.
+
+— Kylliksi oli jo juttua, — sanoi hän suurherran kärsimättömyydellä. —
+Jos tunnet sellaisen lääkenaisen, joka voi parantaa kuolleen ihmisen:
+lähetä hänet luokseni. Mutta suunpieksemisesi on turhaa vaivaa.
+
+Ukko tarttui kaniikin ranteeseen.
+
+— Tunnen sellaisen naisen! Hän asuu tuolla pusztalla!
+
+Márton katsoi silmänräpäyksen peljästyneenä eteensä. Mutta sitte hän
+työnsi ukon käden luotaan ja sanoi vihaisesti:
+
+— Illasta aamuun olen itkenyt pusztaa kuin sudenpenikka emäänsä.
+Aamusta iltaan taas olen rukoillut Herraa lyömään silmäni sokeudella,
+etten sitä enää koskaan näkisi. Sillä jos näkisin sen sellaisena kuin
+tiedän sen olevan: vanhana, kuihtuneena, pelkurina, silloin kuolisin
+satakertaisella kuolemalla...
+
+— Jollet sinä mene sen luo, tulee puszta sinua hakemaan. Tulee eräänä
+päivänä kuin kevättulva: vastustamattomana, kauheana, jymisten... Ja
+tämä kurja kiviröykkiö, jossa nyt pelkurina piileksit, on horjuva
+perustuksillaan...
+
+Pelkuri-sana saattoi kaniikin kasvot veripunaisiksi. Mutta sitte hän
+hymyili.
+
+— Mitä on pelkuruus Herran silmissä? Ja mitä on rohkeus?
+
+Hän käänsi selkänsä ukolle ja poistui nopein, komein askelin
+tuomiokirkkoa kohti. Kun hän saapui holvikaarisen oven luo tapahtui
+hänessä omituinen muutos. Hänen kasvoistasi haihtui vihainen ilme,
+vartalonsa köyristyi, ja nöyrin, äänettömin, laahaavin askelin hän
+katosi kirkon hämärään.
+
+Maanpakolais-ukko katseli synkin kasvoin hänen jälkeensä Silloin joku
+kosketti hänen käsivarttaan. Se oli Omodé.
+
+— Kuuletko torventoitotusta? Se ilmoittaa, että kaupungin portit
+suljetaan. Jollet halua jäädä tänne sulkeeseen, niin riennä, herra.
+
+Ilmaa vapisutti todella voimakas torvenpuhallus.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Siihen tavattomaan tapaukseen, että vesiportti suljettiin valoisalla
+päivällä, oli tavaton syykin. Karitsain etujoukko saapui takaisin
+petshenegipusztalta. Sokea Becs, joka silloin vielä Harangodin
+kahlaamon luona taisteli kantapäillään seuraavaa kulta-armeijaa
+vastaan, lähetti varovaisuudesta edeltäpäin osaston keihäsmiehiä
+ajamaan pois kaupungista monet vieraat henkilöt.
+
+Henkivartijat karauttivat pitkin pääkatua ja äänekkäästi haukkuen
+ajoivat vieraita porttia kohti; marosvárilaisten sydäntä taas ahdisti
+aavistuksellinen pelko.
+
+Ratsujoukko oli sangen risaisen näköinen, muutamain miesten yllä
+riippuivat vaatteet verisinä repaleina; ratsut olivat samoin likaisia
+ja verisiä.
+
+Vakavan hiljaisuuden vallitessa saapui pääjoukkokin Taszillón
+johtamana. Rovasti oli kadottanut kypäränsä ja kaapunsa oli repaleina.
+
+Csanád ispaanin ruumista kuljetti yksi varahevosista. Kun neljä miestä
+palatsin edessä nosti alas vaippaan puetun jättiläisen ruumiin, kuului
+nyyhkytyksiä ja äänekästä itkua kadulla.
+
+Kuolemanväsyneeltä näyttävän Taszillón nostivat samoin alas nuoret
+kaniikit.
+
+— Soittakaa kirkon kaikkia kelloja, — lausui rovasti soinnuttomalla
+äänellä, — jokainen asekuntoinen mies menköön kaupungin muurille, sillä
+meitä painaa Herran käsi!
+
+Vihdoin saapui Sokea Becskin jälkijoukkoineen. Kentälle oli yöllä
+jäänyt kaksisataa karitsaa ja kaksi kertaa niin monta varahevosta.
+
+Vesiportin edessä seisoivat kaupungista karkoitetut pusztan ihmiset
+suurissa joukoissa. Epävarmoina ja epäluuloisina he silmäilivät
+toisiaan. Eivät tienneet vielä, merkitseekö ispaanin kuolema vaaraa
+vaiko vaarasta pelastumista. Muutamat peloissaan katselivat linnan
+porttia, toiset säikähtyneinä silmäilivät kaukana petshenegipusztalla
+kierteleviä tomupilviä...
+
+Yhtäkkiä syntyi rannalla hiljaisuus. Ihmiset tungeskelivat suolalaivaa
+kohti, jonka korkeassa keulassa seisoi levitetyin käsivarsin
+maanpakolainen tietäjä. Ukon silmät säkenöivät, kasvot hehkuivat, kun
+hän syväsointuisen torven avulla alkoi puhua joukolle. Hän puhui ihan
+erehdyttävän samanlaisella, omituisella äänenpainolla kuin Marosin
+papit juhlapäivisin kirkossa saarnatessaan.
+
+Ja tietäjän saarna kuului tähän tapaan:
+
+Kylliksi on teille julistettu uuden jumalan evankeliumia, nyt on aika
+muistuttaa vanhasta Jumalasta.
+
+Ja monta vertausta ovat mustat papit teille kertoneet, nyt kuulkaa
+minunkin vertaukseni.
+
+Entinen suurherra tahtoi koetella hevospaimentaan ja antoi hänelle
+lemmikkiratsunsa. Se oli loistavakarvainen raudikko, kevytjalkainen
+kuin hirvi ja rohkea kuin metsäsika.
+
+Ja suurherra puhui näin hevospaimenelle: Uskon sinulle hevoseni,
+vartioi sitä kuin silmäterääsi ja vaali sitä kuin äiti lastaan.
+
+Mutta kun koetusaika oli päättynyt, meni suurherra taas pusztalle
+ja pyysi hevospaimenta näyttämään ratsuaan. Mutta mitä piti hänen
+nähdäkään! Hevonen oli laihtunut kuin isännätön koira ja alakuloisena
+se käydä köntysti niityllä eikä välittänyt isäntänsä kutsuvasta
+vihellyksestä.
+
+Ja suurherra puhui näin hevospaimenelle: Näytä minulle laidun, jolla
+hevoseni kävi syömässä.
+
+Hevospaimen vei silloin suurherran rämeiselle niitylle; jolla ei
+kasvanut muuta kuin kaislaa ja saraheinää.
+
+Ja suurherra puhui näin hevospaimenelle: Näytä minulle lähde, josta
+hevoseni kävi juomassa.
+
+Hevospaimen vei silloin suurherran sammakonkutuiselle kuopalle.
+
+Ja suurherra puhui näin hevospaimenelle: Näytä minulle valjaat, joita
+hevoseni kantoi.
+
+Hevospaimen näytti silloin suurherralle raskasta iestä.
+
+Suurherran sydän tuli sangen murheelliseksi ja hän puhui näin
+hevospaimenelle: Kas tässä, palvelijani, maksan sinulle palkkasi.
+
+Ja hän kutsui asemiehensä esiin, ja nämä hakkasivat hevospaimenen
+kuoliaaksi.
+
+Mutta suurherra puhui näin: Voi tuollaista huonoa hevospaimenta, joka
+kohtelee sotaratsua samalla lailla kuin työjuhtaa.
+
+Maanpakolainen vaikeni ja virran rannalla syntyi syvä hiljaisuus.
+Silloin aukeni vesiportti puoliksi ja muuan papin palvelija muodostaen
+kämmenistään torven luihki väkijoukolle:
+
+— Linnanpäällikkö Becs sallii kaikkien kristinuskoa tunnustavain tulla
+kaupunkiin seitsenhenkisissä joukoissa ja aseettomina.
+
+Mutta maanpakolais-ukko kohotti molemmat kätensä ja huusi jyrisevällä
+äänellä:
+
+— Huono hevospaimen sai rangaistuksensa, ja sinä, kaunis sotaratsuni,
+ihana unkarilainen vereni, janoatko yhä vielä lätäkköä ja kaipaatko
+iestä?
+
+Eikä miehistä ainoakaan halunnut mennä kaupunkiin. Oli vain yksi ainoa
+nainen, joka noudatti kutsua vetäen pientä poikaansa perässään. Heidän
+jälkeensä paukahti suuri tammiportti kiinni...
+
+Muut uskoivat itsensä pusztan huomaan ja kiiruhtivat kukin omalle
+taholleen. Niiden harvojen joukossa, joiden matka johti kohti
+petshenegipusztaa, oli Ekesekin. Laulaja kantoi ihka uutta viulua
+olallaan ja ehtien kaikkien muiden edelle liikutteli vikkelästi
+ruojujaan. Alföldin herratkin kannustivat ratsujaan ja saavuttuaan
+tielle nelistivät kilpaa ehtiäkseen jokainen ensiksi kertomaan kotona
+oleville suuren uutisen. Heidän nostattamastaan tomupilvestä kuului
+villiä huutoa. Se kuului kuin haukan kirkuna, kun se on vapautunut
+pitkällisestä vankeudesta.
+
+Sillä aikaa soivat kellot valittavasti kaupungissa. Suuren ispaanin
+kuolema herätti hirveätä levottomuutta. Pääkadulla juostiin ja
+voivoteltiin, aivankuin kauhun pyörre kiertäisi pitkin kaupunkia.
+Muukalaiset papit ja uuden järjestelmän kannattajat juoksivat itkien
+tuomiokirkkoa kohti. Suuri ispaani on kuollut! Kristityt, jotka tähän
+asti Csanádin suureen voimaan luottaen huolettomasti katsoivat kohti
+tulevaisuutta, huomasivat nyt yhtäkkiä, että jumalantuomion päivä oli
+saapunut.
+
+Ja sillä aikaa kuin he ahdistetuin sydämin kuuntelevat kellojen
+peljättävää soittoa, kerääntyy tuonne salaperäisen pusztan rannalle
+salamoita sinkoilevia pilviä. Vaskenväriset pilvet muodostavat
+jättiläiskokoisen naisen pään, joka riippuvine usvakiharoineen
+kauhistuttavassa kauneudessaan leijailee pusztan päällä.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Myöhään iltapäivällä ilmoitti rouva Csanád, odottamatta leskeksi tullut
+ispaaninrouva, että hän haluaa puhua Gellért piispan kanssa.
+
+Piispan asunto oli tuskin lapsen nuolenkantaman päässä palatsista,
+mutta kuitenkin antoi vallasrouva satuloida raudikkotammansa, jonka
+seljässä oli yhtä mukava istua kuin hiljaa kiikkuvassa lapsenkeinussa.
+Kullalla kirjailtu satulaloimi oli levitetty ratsun selkään, punaisia
+suitsia koristivat kauniisti kilisevät pienet hopeatiu'ut. Kaksi
+punapukuista hovipalvelijaa piteli ohjia ja palvelustytöt seurasivat
+jalkaisin rouvaansa, heille kuuluvan hovipalveluksen mukaan kantaen
+pitkävartista riikinkukkoviuhkaa, silkkityynyä ja hajuvedellä täytettyä
+pulloa.
+
+Csanádin leski ei enää ollut nuori, mutta hänen lakastuvilla
+kasvoillaan oli kuitenkin vielä jälkiä muinaisesta kuulusta
+kauneudesta. Hän oli kreikkalaissyntyinen nainen, ja hänen suora
+nenänsä, pyöreä vartalonsa ja harvinaisen suuret silmänsä ilmaisivatkin
+vierasta syntyperää.
+
+Kultakirjaillun pitkän hunnun verhoamana, jonka hän murheen merkiksi
+oli kiinnittänyt mustalla nauhalla, pää surullisesti kumarassa, mutta
+kuitenkin luontevan ylpeänä hän istui hevosensa seljässä. Suuressa
+lesken surussaankaan hän ei unohtanut velvollisuuttaan suurta arvoaan
+ja syntyperäänsä kohtaan.
+
+Rouva Csanád näet oli Konstantinopolin suuren keisarin Basilios
+Bulgarien-tappajan tytär. Hän ei tosin ollut keisarillinen prinsessa
+ollen syntynyt avioliiton ulkopuolella, mutta kuitenkin häntä isänsä
+tahdosta kasvatettiin porfyripalatsin loistavissa saleissa. Hänen
+äitinsä oli korintilainen palvelijatar; rouva Csanád ei häntä juuri
+muistellutkaan, vaan sitä enemmän muistossa suurta isäänsä, pyhää
+keisaria.
+
+Rouva Csanádin ensimäin en mies oli Ajtony päällikkö, Marosin
+suurherra. Konstantinopolin hovilla oli yhteen aikaan kauas tähtääviä
+valloitussuunnitelmia, ja se tahtoi voittaa niiden puolelle
+Ajtonyinkin, joka silloin hallitsi aliselta Tonavalta, Itä-Rooman
+valtakunnan rajavirralta aina Marosiin asti. István kuninkaan nopeasti
+kasvava valta saattoi rajan keisarillisen hovin suunnitelmille, herra
+Csanádin sotatappara taas teki lopun Ajtonyin elämästä. Leskirouva
+silloin tosin vertavuotavalla sydämellä, mutta suurella kiireellä
+vannoi ikuista uskollisuutta Csanádille ja lähetti Ajtony herran pienen
+tyttären Zenóbian konstantinopolilaisten sukulaisten luo.
+
+Tällä liitolla tahtoi Csanád lujittaa valtaansa Etelä-Unkarissa, ja se
+onnistuikin hänelle täydellisesti, kuten kaikki, mihin hän ryhtyi.
+
+Vallasrouva saapui nyt seurueineen piispan asuntoon. Mutta kun hänet
+laskettiin Gellért herran autioon munkkikoppiin, kääntyi hän säpsähtäen
+takaisin, sillä piispan sijasta hän tapasi siellä sairaan kerjäläisen,
+joka valitellen heittelehti olkisäkillä. Gellért piispa itse oli jo
+kaksi päivää syömättä ja juomatta rukoillut Pyhän Neitsyen kirkossa,
+ennakolta laitetun hautansa ääressä.
+
+Tämän tiedon sai ispaaninrouva Walter mestarilta, piispan uskotulta
+papilta, joka viipymättä riensi vierasta vastaanottamaan.
+
+Leskirouva ryhtyi papin kanssa puheisiin. Hän käyttäytyi miellyttävän
+vapaasti, keisarin hovissa totutulla kohteliaisuudella. Kun ensin
+oli hienolla imarruksella ylistänyt tuon kuuluisan ja pyhän piispan
+hyväntekeväisyyttä, palasi hän siihen ankaraan iskuun, jolla
+kaitselmus käsittämättömässä viisaudessaan jo toisen kerran oli nähnyt
+hyväksi häntä koetella. Tällöin hän piti pienen sopivan väliajan
+osoittaakseen, kuinka vaikeata hänelle oli nöyrä alistuminen taivaan
+tahdon alle. Väliajan jälkeen hän heti ryhtyi hyvinkin maallisia
+asioita käsittelemään. Hän lausui sen toivomuksen, että tuo kuuluisa
+piispa, lesken sydämen ainoa toivo, hänen hervottomuutensa tuki ja
+tietämättömyytensä valaiseva soihtu, on toimittava niin, ettei Csanádin
+perhe joudu kärsimään arvonsa eikä omaisuutensa suhteen. Erittäinkin
+hän pani suuren painon siihen, että kirkossa vastedeskin saisi
+erityiseltä paikalta kuunnella pyhää messua ja että linnan vartiosto
+osoittaisi hänelle kuuluvaa kunnioitusta. Kylliksi selvän viittauksen
+muodossa hän lausui senkin toivomuksen, että kuninkaan uusi ispaani
+nimitettäisiin vain sillä ehdolla, että hän ottaa vaimokseen Csanádin
+lesken...
+
+Vanha kaniikki kuunteli alakuloisena ja hajamielisesti leskirouvan
+puheliaisuutta. Mutta sitte hän äkkiä alkoi tulla tarkkaavaiseksi...
+Ispaaninrouva puhui tytärtään uhkaavasta suuresta vaarasta. Rouva
+Csanád oli nimittäin keväällä vaatinut Ajtonyin tytärtä, Zenóbiaa
+tulemaan Konstantinopolista kotiin Marosváriin, jotta hänet voitaisiin
+sopivasti naittaa. Tyttö nähtävästi oli jo aivan kotiutunut keisarin
+pääkaupungissa, ylhäisten sukulaistensa keskuudessa eikä tahtonut
+kuulla puhuttavan kotiintulosta. Pitkän vastustuksen ja viivyttelyn
+perästä täytyi hänen kuitenkin lopulta lähteä liikkeelle. Viimeksi hän
+oli antanut tietoja itsestään bulgarialaisesta Valkeastakaupungista
+(Belgradista). Matkasuunnitelma oli sellainen, että hän kreikkalaisina
+seurueineen kulkee veneellä Valkeastakaupungista Keveen, josta hän
+Keven ispaanin suojeluksen alaisena matkustaa edelleen Marosváriin.
+Mutta Keven ja Csanádin linnan välinen seutu oli kokonaan kapinoivien
+rajavartijoiden hallussa, ja leskirouva ajatteli kauhulla sitä vaaraa,
+joka uhkaisi Csanádin tytärpuolta, jos hän joutuisi suuttuneiden
+pakanain käsiin.
+
+Tätä mahdollisuutta kauhistui Walter mestarin isänsydänkin.
+
+— Menen piispan luo, — sanoi hän, — sillä jos kukaan, niin hän voi
+auttaa sinua suuressa ahdingossasi... Hän tosin kielsi häiritsemästä
+itseään aamunkoittoon asti, mutta luulen, että hän tällä kertaa on
+antava anteeksi tottelemattomuuteni.
+
+Kaniikki kiirehti pois, mutta rouva Csanád istahti eräälle puupenkille,
+jonka hänen palvelustyttönsä varustivat tyynyillä. Palvelijattaret
+olivat polvillaan rouvansa ympärillä. Penkki oli aivan vastapäätä
+piispan kopin avointa ovea, joten vallasrouva voi tarkastaa Gellértin
+asuntoa. Suuri pöytä, kaksi tuolia, kirjateline ja kirjelaatikko olivat
+ainoat huonekalut. Vuode oli myöskin huoneessa, jos nimittäin siksi
+voi sanoa karkealla säkkikankaalla peitettyä olkipatjaa, jolla sairas
+kerjäläinen nyt heittelehti. Seinällä riippui suuri, musta ristinkuva,
+sen alla piispan cilicium — piikkivyö — ja ruoska, jolla hän itseään
+kidutti. Noilla kauheilla kidutusaseilla hän pääasiallisesti silloin
+kuritti ruumisraukkaansa, kun lankesi vanhaan vikaansa, kiihkeyteen.
+Sillä täydellisyyteen vievä tie on vaikea sille, jolla luonnostaan on
+niin vilkas, tulinen, niin runoilijamaisen epävakainen, innostukseen,
+haltioitumiseen ja kiivauteen altis sielu kuin Gellért herralla oli.
+
+Kirjatelineellä oli hänen mielikirjailijainsa teoksia. Pyhä Ambrosius,
+Pyhä Augustinus, Cassiodorus, Boëtius, Platon ja Zeno. Lisäksi
+Hieronymus, jumaloimiseen asti rakastamansa beatissimus Hieronymus,
+jota hän rajattomassa ihastuksessaan sanoi kaikkein loistavimmaksi
+valoksi taivaan suurinten tähtien joukossa.
+
+Pöydällä oli levällään täyteen kirjoitettuja pergamenttilehtiä.
+Deliberation käsikirjoitus. Gellért piispa selitti tässä teoksessaan
+Isingrim ystävälleen Kolmen miehen kiitosvirttä, ja vaikka tästä
+mystillisestä teoksesta oli valmistunut jo kahdeksan kirjaa, oli hän
+selityksissään ehtinyt vasta viidenteen värssyyn.
+
+Äskettäin oli hänen täytynyt jättää työnsä kesken, kun kirjoitusnahka
+oli loppunut.
+
+Pitkän ajan kuluttua palasi Walter mestari, mukanaan Henrik niminen
+vanha pappistoveri. Kaniikin kasvot olivat mielenliikutuksesta kalpeat.
+
+— Puhuin piispan kanssa ja kuulin häneltä ihmeellisiä asioita.
+
+— Ilmoititko hänelle Csanád herrani kuolemasta? — kysyi leskirouva.
+
+— Kerroin hänelle, mutta Gellért herra ei osoittanut mitään
+hämmästystä. Hän kysyi minulta ainoastaan, minkälaisilla aseilla
+ispaani oli lähtenyt petshenegipusztalle, ja kun kerroin hänen
+lähteneen miekoin ja keihäin, pudisti hän surullisena päätään.
+
+— Puhuitko hänelle tytärtäni uhkaavasta vaarasta?
+
+— Puhuin.
+
+— Ja mitä hän vastasi?
+
+— Sen saat heti tietää.
+
+Walter mestari kääntyi tämän jälkeen Henrikin puoleen
+
+— Piispa käskee tuomiokapitulin nuorimman papin aamunkoittaessa
+istumaan ratsun selkään... Kuka on nuorin kaniikki?
+
+— Márton kaniikki, — vastasi Henrik hiukan mietittyään Kun hän mainitsi
+tämän nimen, leimahti äkkinäinen valo Walterin sieluun.
+
+— Oh, nyt ymmärrän jo piispan viisauden, — huudahti hän loistavin
+kasvoin.
+
+Henrik isä kiiruhti itse Mártonia hakemaan. Rouva Csanád ei ymmärtänyt
+rahtuakaan kaikesta tästä ja katsoi kasvavalla hämmingillä Walteria,
+joka innokkaasti rukoili piispan kopin kynnyksellä. Mutta hän ei
+uskaltanut puhutella pappia.
+
+Nyt saapui Márton piispan taloon. Leskirouva katseli suorastaan
+taikauskoisella uteliaisuudella tämän kookasta vartaloa ja lujia
+piirteitä.
+
+— Poikani, — puhui Walter nuorukaiselle, — piispa puhui sinulle minun
+suuni kautta.
+
+— Kuuntelen Gellért herraa, — vastasi Márton.
+
+— Aamun koittaessa nouset ratsaille ja ajat petshenegipusztalle...
+
+Jos sotanuijalla olisi lyöty Mártonia päähän, ei hän olisi kovemmin
+vavahtanut kuin nämä sanat kuullessaan. Hänen kasvonsa kalpenivat,
+mutta tulivat seuraavassa silmänräpäyksessä tulipunaisiksi. Hän painoi
+molemmat kätensä rintaansa vasten, aivankuin tahtoisi tukahduttaa
+sydämensä kiivaan sykkimisen.
+
+— Sinun on suoritettava kolme työtä, — jatkoi Walter mestari. —
+Rauhoitat kapinoivat pakanat ja leikkaat poikki syntisen pusztan rouvan
+tukan.
+
+— Ymmärrän, — vastasi Márton.
+
+— Menet Keven metsään ja hakkaat rikki pakolaisten kivisen
+epäjumalankuvan.
+
+— Ymmärrän.
+
+— Menet tapaamaan kristittyä neitoa, joka bulgarialaisesta
+Valkeastakaupungista on saapunut Keveen, tartut häntä käteen ja tuot
+tänne äitinsä luo.
+
+Nyt puuttui ispaaninrouva hiljaa puheeseen.
+
+— Zenóbiaksi ristittiin tyttäreni, mutta enemmän hän pitää Angyika
+nimestä, jonka imettäjänsä hänelle antoi.
+
+Mártonin rinta huokui vielä voimakkaasti, mutta hänen kasvonsa olivat
+jo saaneet takaisin pappien arvoituksellisen ja nöyrän ilmeen.
+
+— Ja vielä jotakin sanoo sinulle piispa, — puhui Walter. — Sano Márton
+pojalleni, — puhui hän minulle äsken, — sano hänelle, että Gellért
+tahtoo poimia viikunoita ohdakkeista ja viinimarjoja orjantappuroista.
+Olen puhunut.
+
+Ukko syleili ja suuteli sitte nuorta kumppaniaan, jonka jälkeen Márton
+äänettömin askelin meni takaisin tuomiokapituliin.
+
+— Mutta herrani, — huudahti ispaaninrouva, joka nyt vasta alkoi
+tointua syvästä hämmästyksestään, — minkälainen valta on annettu tälle
+nuorelle papille, että hän voi suorittaa sen, mitä ei suuri Csanád
+viisinesatoine keihäsmiehineen voinut ajaa perille?
+
+— Rakkauden valta, — vastasi Walter loistavin kasvoin.
+
+
+
+
+X.
+
+
+— Benediktiniläisten joukossa on muuan katuja-veli, — sanoi Henrik
+mestari, jonka kanssa Walter neuvotteli nuoren kaniikin lähettämisestä,
+— hänen kerrotaan hyvin tuntevan pusztan kahlaamot ja Tonavan metsien
+piilopaikat... Hänen nimensä on Omodé... Pyydämme Fülöp apottia
+antamaan hänet Márton kaniikille kumppaniksi ja oppaaksi.
+
+Omodé oli helposti löydettävissä.
+
+Tähän aikaan hän aina vetelehti János mestarin työpajassa. Tonavan
+rosvojen entinen päällikkö osasi täälläkin, luostarin ahtaiden seinien
+sisäpuolella, varjella vapautensa pieniä jäännöksiä. Hyväluontoinen
+Fülöp apotti arveli, ettei taivaaseen vieviä portaita ole veistettävä
+kovin jyrkiksi sellaisen henkilön varalle, jonka hyve käy lyhyillä
+jaloilla. Sentähden hän ummisti silmänsä, kun Omodé tuontuostakin
+katosi luostarista tai haarikan pohjalle upotti ristin. Pääasia oli,
+että kadonnut lammas aina palasi takaisin karsinaansa.
+
+Ne tiheät vierailut, joita tuo kovapäinen frater teki János
+mestarin työpajaan, lienevät johtuneet jonkunlaisesta sielullisesta
+tottumuksesta. János oli nimittäin luostarin kultaseppä. Vuosia
+takaperin oli Gellért piispa tuottanut hänet Kölnistä, ja Marosin
+seurakuntain kirkkokalleudet olivat suurimmat osaksi lähteneet hänen
+työpajastaan. Suuri mestari oli János ja hänen hopeamaljojaan,
+koristeltuja ruukkujaan ja pyhäin jäännösastioitaan ihaili koko
+maailma. Mutta kaikkein enimmin niitä ihaili frater Omodé.
+
+Katuja taisteli sellaisissa tilaisuuksissa kaikkein hurjimmat
+taistelunsa helvetin herraa vastaan. Viekas vastustaja yllytti näet
+yhtämittaa häntä puhaltamaan haltuunsa nuo loistavat aarteet.
+
+— Sieppaa kouraasi vasara, Kocsobur! Iske mestari mäsäksi! Poimi
+poveesi hopeat — sitte hui tiehesi!
+
+Omodé puolustautui urheasti viettelijää vastaan.
+
+— Apage, Satanas! En tee — sitäpaitsi Csanádin keihäsmiehet minut pian
+koppaisivat kiinni.
+
+Muutamina öinäkin ilmestyi viekas kiusaaja. Ilmestyi hänelle unessa,
+vei korkealle vuorelle ja näytti hänelle koko maailman, joka oli
+täpötäynnä János mestarin maljoja kuin puropohja sannanrakeita.
+
+Tänään erittäinkin oli Omodélla vaikea päivä. János isä näytti hänelle
+uuden mestariteoksensa, Tömpösin luostarille valmistetun aquamanilen.
+
+Mestari itsekin tunnusti, että suojeluspyhimyksensä oli ollut hänelle
+tällä kertaa erinomaiseksi avuksi. Astia kuvasi kukkoa. Jánosin mukaan
+samaa lintua, joka Pilatuksen pihalla kiekui. Kukko kantoi seljässään
+vesiastiaa kuin kameli kyttyräänsä. Sillä oli kaunis, lovellinen heltta
+ja karneolisilmät. Kaula oli paljoa pitempi kuin tavallisella kukolla;
+melkein yhtä pitkä kuin hanhen kaula. Joku saattaisi luulla, että
+linnun ruumista peittivät höyhenet. Ei suinkaan! Siksipä János mestari
+olikin taiteilija, että hän kykeni uudestaan luomaan ihmelintunsa ja
+verhoamaan sen kalansuomuksilla.
+
+Mutta Omodéta ihmetytti ja ihastutti parhaiten keksintönsä, että
+kukolla oli kolme jalkaa. (Kolmannen jalan oli mestari tehnyt
+sentähden, että eläin seisoisi tukevammin.)
+
+— Entä oliko pyhän Pietarin kiekujalla kolme jalkaa? — kysyi frater
+hartaalla ihailulla.
+
+— Siihen nähden, oliko tuolla kukkolinnulla kolme jalkaa, en ole
+löytänyt mitään varmaa todistusta pyhistä kirjoista. Kuitenkin
+on minulla syytä luulla, että tuo lintu, jonka ominainen,
+kuuluisa toiminta on ollut vaikuttamassa meidän pyhää uskontoamme
+perustettaessa, ei voinut olla samanlainen kuin muut tavalliset linnut.
+Ei voida olettaa, esimerkin mainitakseni, että se olisi kuopustanut
+tunkiolla, ja sangen todennäköistä on, että se ruumiinrakenteensakin
+tavattomalla muodolla erosi kumppaneistaan.
+
+Omodé tarttui nyt kukkoon, ja mestari huomasi, että hänen silmänsä
+kiiluivat kuin hehkuvat hiilet.
+
+— Veli! — sanoi hän lempeästi nuhdellen, — kiusaako sinua taaskin paha
+henki?
+
+— Kauheasti kiusaakin, — tunnusti Omodé huoaten.
+
+— Minä olen varma, ettet sinä taistele häntä vastaan tarpeellisella
+voimalla. Jos koettaisit paastoa ja ruoskimista, niin luultavasti
+saisit hänestä kunniakkaan voiton.
+
+Katuja vastusti kiivaasti.
+
+— Ei, ei! Sinä et tunne minun perkeleeni luonnetta, mutta minä olen
+siihen jo täysin perehtynyt. Hellävaroen on sitä kohdeltava.
+
+Keskustelu taukosi, kun palvelija kutsui Omodén apotin puheille.
+
+Hyvä Fülöp isä ilmoitti hänelle lyhyesti, että hänen on aamun
+koittaessa Márton kaniikin seurassa lähdettävä matkalle
+petshenegipusztalle.
+
+— Minne? — ihmetteli Omodé.
+
+— Pusztalle.
+
+— Ja montako keihästä tulee mukaamme? — uteli ukko.
+
+— Keihäänne olkoon uskonne, suojakilpenne taas Pyhän Benediktuksen
+nimi. Muuten te lähdette vain kahden.
+
+Omodé raappi tyytymättömänä korvantaustaansa.
+
+— Ja mitä tekee kaniikki pusztalla?
+
+— Hän hakkaa maahan pakolaisten epäjumalankuvan ja tuo kotiin
+ispaaninrouvan tyttären... Ja vielä yhden käskyn on piispa hänelle
+antanut: hänen tulee leikata poikki pusztan rouvan tukka...
+
+— Pusztan rouvan tukka?
+
+Omodé unohti silloin tykkänään velvollisen kunnioituksensa ja purskahti
+hirnuvaan nauruun. Yrittääkö nuori kaniikki sellaista, jota ei ehkä
+itse saatanakaan uskaltaisi yrittää: leikata poikki petshenegien
+rouva-ispaanin tukan? Tätä hän piti erinomaisen huvittavana.
+
+Surullisena katseli Fülöp herra sinertävää ja ilmaa haukkovaa äijää.
+
+— Omodé, Omodé, — sanoi hän sitte lempeästi nuhtelevalla äänellä, —
+niinkö vähän sinä luotat Herran voimaan?
+
+Omodé tuli äkkiä totiseksi, vieläpä häntä hiukan hävettikin.
+
+— Herrani, — sanoi hän, — kaniikki ei ikimaailmassa ole näkevä Seruzád
+rouvan tukkaa. Ensimäinen petshenegien valiojoukko, jonka tapaamme, on
+kiskova kengännauhoja nahastamme.
+
+Fülöp herra katsoi rohkaisten, melkeinpä rukoillen Omodéta.
+
+— Tee se, poikani, tee se! Jos pakanat surmaavatkin sinut, tulet
+marttyriksi, ja koko kristitty maailma on sinua kadehtiva ja laulava
+ylistystäsi.
+
+Katuja mietti vähäisen.
+
+— Hyvä on, teen sen. Jos kaniikissa on miestä lähtemään tällaiselle
+matkalle, älköön hän saako sanoa, että häntä huonommat miehet
+palvelevat pyhää Penttiä.
+
+Sillä välin tuli pimeä.
+
+Marosvárin tornit peittyivät purppurahämyyn. Maavalleilla seisoi
+peitsimiehiä, terävästi katsellen eteläisen pusztan helmassa kiiluvia
+pieniä valopilkkuja. Kalpeat valopilkut olivat pusztan rouvan
+vartiotulia.
+
+
+
+
+
+
+TOINEN KIRJA
+
+
+
+
+I.
+
+
+Aamu-usva levittäytyi harmaan vaipan tavoin Marosin rannoille. Vaipan
+takana, petshenegipusztalla, mylvi sarvas... Nyt virisi tuuli. Sen
+puhallus saattoi taivaanrannan hehkumaan sinipunertavana kuin raudan
+kuona. Kaukaa kuului kaikuvaa kuminaa; sata kieltä lauloi kasteisessa
+kaislikossa: vesiriista heräsi viheltäen ja kujertaen. Pilvet
+muodostivat jättiläisporttiholvin pusztan yli; portista heitti vielä
+näkymätön aurinko vaaleat sädekimppunsa kentälle.
+
+Kaksi ratsastajaa ajoi Harangodin kahlaamoa kohti, Márton ja Omodé.
+Silmänkantamattomalla tasangolla tunsivat he itsensä pieniksi kuin
+koppakuoriainen.
+
+— Minne vien sinut, herra? — kysyi vanha vaari.
+
+— Seruzádin leiriin, — vastasi Márton kaniikki.
+
+— Helppo on sinne osata, helpompi sinne kuin sieltä pois. Mutta jos
+menemme seitsenpäisen lohikäärmeen luo vieraisille, ei meidän silti ole
+tarvis syödä aamiaista käärmeiden kanssa.
+
+Käärmeillä Omodé tarkoitti pusztalla kierteleviä petshenegejä; niiden
+kiusallista seuraa hän tahtoi karttaa.
+
+Hän siis poikkesi tieltä ja ohjasi kaislikkoon. Entinen rosvo tunsi
+mainiosti kulun ruohoisten saarentojen välissä, jotka pitkässä jonossa
+johtivat etelää kohti. Heidän matkansa oli vaivalloinen, mutta ihmisiä
+he eivät tavanneet. Eräässä paikassa he tapasivat imevän sudenpesueen,
+Begen lähistöllä taas he ajoivat pakoon muutamia maata tonkivia
+metsäsikoja.
+
+Omodé ratsasti Belzebubillaan. Belzebub — sen nimi oli ennen Bács — oli
+katujan entinen sotaratsu ja hänen kanssaan yhdessä se astui luostarin
+palvelukseen. Vaikka se saattoikin suuresti komeilla isäntänsä
+kunnialla, niin se kuitenkin enemmän muistutti metsäkarjua kuin
+tammasta syntynyttä ratsua. Se oli pieni, paksuniskainen, salakavalan
+näköinen eläin, paatunut ja paha purija kuin lyhyt käärme. Sitä ei
+juuri voitu käyttää auran edessä, ja koska se oli sangen vaatelias
+niihin ratsastajiinkin nähden, joita sieti seljässään, niin ajan
+mittaan Belzebubkin saavutti saman erikoisaseman kuin isäntänsäkin ja
+vietti ihan samanlaista tyhjäntoimittajan elämää benediktiniläisten
+laitumilla kuin Omodé luostarissa.
+
+Márton ratsasti voimakkaalla oriilla, jonka oli valinnut piispan
+tallista.
+
+Kun Omodé aamulla satuloitsi häntä varten tuon hurjasti riuhtovan
+hevosen, sanoi hän ivallisesti:
+
+— Tämä ei ole hurskaalle miehelle sopiva ratsu.
+
+Ulkona kentällä hän kuitenkin muutti mielipiteensä. Kaniikki istui
+täysiverisen ratsumiehen huolettomalla keveydellä satulassa ja ratsu,
+opittuaan tuntemaan mestarinsa, tuli lauhkeaksi kuin lammas.
+
+Rovastin käskystä tuli Mártonin matkustaa maallikon puvussa. Entiseen
+arvoonsa sopivien vaatteiden joukosta valitsi hän itselleen koruttoman
+nahkapuvun, jollaista muinaiset suurherrat tavallisesti käyttivät
+rautapaitansa alla. Kaulaansa ripusti hän hopealla huolitellun
+jouhirepun, olkapäilleen heitti mustan vaipan.
+
+Mutta Omodé ei millään hinnalla tahtonut luopua kaavustaan. Vaikkei hän
+sitä aina pitänytkään arvossa, oli hän kuitenkin ylpeä pappispuvustaan,
+jota itse pakanatkin kohtelivat jonkunlaisella aralla kunnioituksella.
+
+Suuresti suretti vaarin sydäntä, ettei hän millään lailla voinut
+hankkia itselleen saappaita ja että hänen sen johdosta täytyi vetää
+lapikkaat jalkaansa.
+
+Begen rannalla pysähdytti Omodé Belzebubin ja viittasi toveriaan
+olemaan hiljaa. Iloinen pulikoiminen ja veden pärske kuului heidän
+korviinsa. Hyvän matkan päässä heistä uitti viisi kuusi puolialastonsta
+miestä ratsujaan. Ne olivat ruskeaihoisia miehiä, niin kaarevarintaisia
+ja pienivatsaisia kuin ajokoirat. Sysimustista hiuksistaan saattoi
+heidät tuntea petshenegeiksi.
+
+Omodén täytyi tehdä pitkä kierros päästäkseen toiselle rannalle.
+
+Kun he vihdoin näkivät kaukana siintävän metsän, täytyi heidän jättää
+suojeleva kaislikko.
+
+Ulkona suurkedolla, noin viidensadan askeleen päässä heistä, lepäili
+pieni hevoslauma yksinäisen puun ympärillä. Laumassa oli pelkkiä mustia
+hevosia. Ukko nosti silloin kätensä ja lausui juhlallisesti, melkeinpä
+taikauskoisella ihailulla:
+
+— Herra, katso, Ete-hevossiittola!
+
+— Sitte hän lisäsi:
+
+— Pysähtykäämme; Ete-hevospaimenella on tapana ensin ampua nuoli
+ihmisen kurkkuun ja sitte vasta kysyä, millä hän voisi palvella.
+
+Maankuulu siitoslauma, jonka esi-isäksi petshenegiläinen taru mainitsi
+Volgan rannoilla kiertelevän Tuulen jumalan ratsun, oli kulta-armeijan
+ylpeys ja kallein aarre. Jalorotuisten taikahevosten nopeutta,
+kestävyyttä ja viisautta ylisti moni kansanlaulu.
+
+Koirat huomasivat pian matkamiehet, jolloin puolitusinaa paimenta
+karautti heitä kohti. Petshenegit pysähtyivät noin nuolenkantaman
+päähän heistä.
+
+— Keitä olette? Mitä tahdotte täältä? — kysyi unkariksi vanha
+hevospaimen.
+
+Omodé muodosti torven kämmenistään.
+
+— Menemme lähetteinä Seruzád rouvan luo! — kiljaisi hän.
+
+— Kenen nimessä tulitte?
+
+— Jesuksen Kristuksen nimessä! — vastasi ukko.
+
+— Sen kanssa ei begeläisillä ole mitään tekemistä! — huusi hevospaimen
+vastaan.
+
+Huonoakin palvelijaa suututtaa, kun vieras ihminen loukkua hänen
+isäntäänsä. Kun siis eräs petshenegi kysyi heiltä, mistä tulevat,
+vastasi Omodé korskeasti:
+
+— Sieltä missä ei minun kaltaiseni herrasmies ryhdy puheisiin
+tuollaisen paimennulikan kanssa.
+
+Kun hevospaimenet tulivat vakuutetuiksi, että olivat tekemisissä
+aseettomien ihmisten kanssa tai kun heitä ehkä peljätti rouvan nimen
+mainitseminen, lähtivät he lyhyen neuvottelun jälkeen takaisin puuta
+kohti jättäen suurten valkoisten koirien tehtäväksi häiritä edelleen
+vieraita.
+
+— Tunsin erään rohkean miehen, — selitti ukko Mártonille, — joka sai
+päähänsä ajatuksen hankkia itselleen varsan tästä siitoslaumasta...
+Kaksi päivää hän vaani kaislikossa, lasso kädessä... Sitte hänet
+kuitenkin nappasivat kiinni koirankuonolaiset paimenet... Mutta minun
+ystäväni ei ollut ainoastaan rohkea, vaan myöskin viekas... Hän tiesi,
+etteivät pusztan asukkaat tee pahaa heikkomielisille ihmisille, ja
+sen vuoksi hän tekeytyi höperöksi. Puolipäivästä auringonlaskuun asti
+hän teki kuperkeikkoja nurmella, sitte hevospaimenet päästivät hänet
+menemään...
+
+(Vaikka Omodé ei sitä sanonut, voi kuitenkin pitää varmana, että hän
+itse oli tuo puheena oleva rohkea mies.)
+
+He olivat jo jotenkin kaukana hevoskasvatuslaitokselta, kun nopea
+kavionkapse kuului heidän korviinsa. Eräs paimenista nelisti heidän
+perässään.
+
+— Eipä petshenegi muuten olisikaan härkäpäinen, jos hän niin vähällä
+jättäisi kiusantekonsa! — murisi Omodé.
+
+Nuori mies saavutti heidät ja karautti yhtä rintaa heidän kanssaan.
+Näkyi, että hän oli neuvottomana, kun ei tietänyt kuinka pääsisi
+kunnialliseen riitaan matkustajain kanssa. Tällöin sukeutui seuraava
+kaksinpuhelu petshenegin kielellä hänen ja katujan välillä.
+
+— Kuuletko, pappi, minua miellyttää sinun satuloitu siilisi. Paljollako
+antaisit?
+
+— Sinulle halvalla, kaunis veljeni. Annan sen tuosta mädäntyneestä
+nauriista, jota kannat lakkisi alla.
+
+— Sinulla on hapan vatsa, pyhä mies.
+
+— Minun vatsaani puree aina, kun näen paimenen. Että hänelläkin,
+raukalla, täytyy olla kahden korvan välissä pää, vaikkei hän muuten ole
+muiden ihmisten kaltainen.
+
+— Miksei, pyhä isäni?
+
+— Siksi, että ihminen ymmärtää puheesta, paimen vain iskusta.
+
+— Oletko jo ehkä lyönyt paimenta? — kysyi mies pyörittäen kädessään
+rautavartista tapparaansa.
+
+— En yhtä kerrallaan koskaan, veliseni, sillä sääntöni mukaan kolme
+paimenta vastaa yhtä miestä.
+
+Sanottuaan tämän mahtavan kerskauksensa hellitti vaari ohjat ja veti
+satulannupin vierestä suuren bulgarilaisen nuijan. Fülöp herra oli
+kyllä kieltänyt häntä ottamasta asetta mukaansa, mutta Omodé tuumaili,
+että vaikka Pyhän Pentin nimi onkin hyvä suojakilpi, niin täytyy sen
+ohella olla joku hyökkäysasekin.
+
+Nuori mies käänsi hevosensa ja seisoi katujaa vastassa.
+
+— Maahan, kuuluisa! — huusi hän.
+
+Omodé ei mielellään taistellut paljain päin, senvuoksi hän veti hilkan
+päähänsä. Koska oikea käsivartensa oli rampa, otti hän nuijan vasempaan
+käteensä; ratsuaan hän ohjasi jaloillaan. Nopeasti he karauttivat
+toisiaan kohti. Kun petshenegi iski tapparallaan, niin Belzebub, jolle
+tämä varmaankaan ei ollut ensimäinen tämänluontoinen seikkailu, hypähti
+salamannopealla sarvashypyllä syrjään, jolloin isku kohtasi tyhjää
+ilmaa. Kuinka olikaan, seuraavassa silmänräpäyksessä Omodé oli jo
+petshenegin vasemmalla puolella, ja samalla kuin Belzebub vihaisesti
+pärskyen iski hampaansa petshenegin hevosen harjaan, samalla ukko
+hurskaalle kristitylle soturille sopivalla kyrie eleison karjaisulla
+täräytti vastustajaansa korvanjuureen, jotta tämä paikalla kierähti
+alas satulasta.
+
+Sillä aikaa Márton ratsasti tyynesti eteenpäin eikä edes sen vertaa
+vaivautunut, että olisi katsonut taakseen tappelun melskettä.
+
+Omodé katsoi epäröiden kaatuneen vastustajansa ratsua, joka
+hurjistuneena laukkasi hevossiittolaa kohti. Pusztalla vallitsevien
+lakien mukaan kuului maahan lyödyn miehen hevonen nyt hänelle.
+Häntä kiihotti uteliaisuuskin tutkimaan, mitä olisi petshenegin
+satularepussa. Mutta sitte hän piti viisaampana tyytyä tällä kerralla
+moraliseen voittoon.
+
+Paimen oli seuraavassa hetkessä taas jaloillaan. Hän raappi
+korvallistaan ja huusi äänekkäästi:
+
+— Ei ollut oikea lyönti! Ei ollut oikea, sillä hevosellasi on huonoja
+tapoja.
+
+Omodé katsoi hämmästyneenä sättivää miestä.
+
+— Voi, voi, sinua Kocsobur! — huudahti hän sitte katkerasti. — Vanhuus
+on tullut! Jos viisi vuotta takaperin iskit jotakin korvanjuureen, niin
+hän ei enää suutaan soittanut!
+
+Vähän aikaa Márton ja hän ratsastivat pensaita kasvavaa puron rantaa,
+kunnes pensaat kahahtivat ja muuan keihäsmies lennätti laajassa
+kaaressa puron poikki. Ensimäistä ratsastajaa seurasi toinen, kolmas ja
+neljäs höyryävillä hevosilla.
+
+— Olemme jo heidän kaupungissaan! — murisi Omodé.
+
+Neljän petshenegin rintaa verhosi luusuomuilla peitetty nahkahaarniska.
+Kultasoljesta, joka loisti heidän paljaalla käsivarrellaan, saattoi
+tietää heidän kuuluvan kulta-armeijaan.
+
+Sillä aikaa kuin kahden keihään käsivarren pituinen rautakärki kosketti
+Mártonin ja Omodén rintaa, sitoi kaksi miestä nahkasiteellä heidän
+kätensä taakse. Kunnes olivat tämän työn tehneet, eivät he lausuneet
+sanaakaan. Yhtä meluava ja levoton kuin petshenegi on jalkaisin
+ollessaan, yhtä vaitelias hän on satulassa istuessaan. Seuraavassa
+silmänräpäyksessä karautti pieni joukko jo metsää kohti.
+
+Petshenegit olivat nähtävästi iloissaan vangeistaan. He olivat noita
+kylpeviä nuorukaisia, joiden valppauden Omodé vältti. Myöhemmin he
+kuitenkin joutuivat matkustajien jäljille ja lähtivät mielettömän
+nopeasti ajamaan heidän perässään. He tiesivät, että jos vieraat
+ehtivät ennen heitä leiriin, silloin Hurtoba serdari, pusztan rouvan
+sotapäällikkö, hakkauttaa huolimattomien vartijoiden pään poikki.
+
+Kun he saapuivat jo aukeaman lähelle ja korpi yhä enemmän alkoi
+harveta, sattui heidän korviinsa jonkinlainen rytmillinen kohina,
+joka tuntui korven povessa nukkuvan jättiläiseläimen hengityksellä.
+Ihmeekseen Omodé huomasi, että kaniikin kasvot, tulivat yhä
+kalpeammiksi ja silmänsä lasimaisiksi kuin kuolleen ihmisen.
+
+— Kuinka tuo epatto pelkää! — murisi ukko halveksivasti.
+
+Mártonin kiihtyneessä sielussa oli todellakin taikauskoinen pelko
+saanut vallan. Hän pelkäsi, että nuo, jotka lähettivät hänet
+pakanallista heimoaan katsomaan, ovat tehneet hänestä vain julmaa
+pilkkaa. Pitkinä talviöinä, joina hän Bakonyin luostarissa valvoi,
+oli hänen sieluunsa syöpynyt surullinen vakaumus, että petshenegien
+kansakunta jo aikaa oli sortunut. Hän itse on viimeinen petshenegi...
+Ensimäisellä käynnillään hän on näkevä suuren aukeaman. Mutta
+aukeamalla hän on elävän leirin sijasta näkevä kulta-armeijan suuren
+hautausmaan... Kummulla istuu pusztan rouva kuolleena, luurangoksi
+laihtuneena, luiseville olkapäille riippuvin hiuksin. Kummun juurella
+ja yltympäri koko aukeamaa lojuu kuolleita urhoja kuin lahoavia
+puunrunkoja. Ja kaikki nuo monet luurangot katselevat häntä tyhjillä
+silmillään kuin tahtoisivat sanoa:
+
+— Myöhään tulit, Alpár päällikkö!
+
+Nyt he ehtivät tien käänteeseen.
+
+Márton kaniikin sydän tykytti melkein kuuluvasti, kun hän loistavassa
+aamuauringon valossa näki kulta-armeijan leirin.
+
+Missä Csanád ispaani kaksi päivää tätä ennen tapasi vain paljaan
+nurmen, siellä näki Márton nyt taas koko leirikaupungin. Niin kauas
+kuin matkustajain silmä kantoi, oli suippopäisiä telttoja riveissä
+toinen toisensa vieressä, kuin olisi mehiläispesä rakennettu viheriälle
+maalle. Etualalla, kummun juurella, upeilivat päämiesten teltat.
+Ristiin laitettujen, räikeästi kirjailtujen huopatelttojen eteiskatosta
+kannattivat hopeakärkiset pylväät. Näiden takana, kadoten lopulta
+utuiseen ilmaan, seisoi muiden valkea telttametsä.
+
+Suuri kihinä ja kuohina vallitsi leirissä. Paikaltaan häädetty
+ja uudestaan takaisin ryöpsähtänyt vaellusjoukkokunta oli
+pesänrakentamisen puuhissa. Ihmiset hääräilivät kuormien ympärillä,
+loivat vallihautaa, kiinnittivät köysiä. Kaikki tämä käy petshenegeillä
+suurella häärinällä ja loputtomalla puheenporinalla. Yhtä vaitelias
+kuin on tavallinen magyari, yhtä puhelias on petshenegi. Porinansa
+on pelkkää huutelua, vannomista ja kiroilemista; hän joutuu turhasta
+riitaan vastustajansa kanssa ja on valmis mädäntyneestä paalusta
+vuodattamaan verta. Sen ohella käy naisten kieli taukoamatta
+keittotulen luona; telttojen, vaunujen ja hevosten välissä kiertelee
+suurissa laumoissa kirkuvia lapsia.
+
+Hurtoba serdari, Seruzád rouvan sotapäällikkö, otti vangit vastaan.
+Hän oli suuripartainen, tuima vanha sotilas. Arvonsa merkiksi hän
+kantoi olkapäillään pantterinnahkaa, jonka päänahka kypärin tavoin
+peitti hänen kaljua päätään. Kun hän sai tietää, että vieraat tahtovat
+puhutella päällikkörouvaa, vapautti hän heidät köysistä ja vei heidät
+kummulle Seruzádin teltan eteen.
+
+Mahtava, moniosastoinen huopapalatsi välkkyi kaikissa sateenkaaren
+väreissä; oven eteen oli pystytetty kultakärkinen, jouhitupsuinen
+keihäs vallan merkiksi. Teltan vieressä sukivat pusztan rouvan
+palvelijat juuri muutamia komeita ratsuja. Seruzád rouva ei ollut
+teltassa. Muutamain ylimysten kera hän ratsasti pusztalla eikä kukaan
+tietänyt, koska hän palaa telttaansa.
+
+Serdari asetti kaksi tapparalla varustettua miestä heidän rinnalleen,
+osaksi heitä vartioimaan, osaksi heitä puolustamaan kokoon kertyneitä
+joukkoja vastaan. Petshenegisoturit eivät kuitenkaan juuri
+välittäneet vieraista, — uteliaisuus yleensä ei sovellu ratsumiehen
+arvokkaisuuteen, — mutta päivänpaahtamat, vilkkaat nuorukaiset ja
+valkohampaiset, teräväsilmäiset naiset seisoivat kokonaisissa parvissa
+kummulla.
+
+Noin kaksi tuntia saivat matkustajat siinä viettää kärsivällisesti
+kuunnellen joutilaiden irvailua. Odottaessaan oli heillä tilaisuus
+saada jonkunlainen käsitys petshenegien kasvatusjärjestelmästä. Kummun
+juurella aukealla kentällä pidettiin juuri koulua. Noin viisikymmentä
+paljasnaamaista poikaa istui satuloimattoman, nelistävän varsan
+seljässä ja ampui nuolella keskikokoista olkikuvaa kohti. Opettajat
+hoitivat armottomalla kovuudella tehtäväänsä ja viuhuvilla kepeillään
+iskivät verihaavoja muutamain taitamattomani lasten kylkeen.
+
+Ratsastajaheimojen lapset viettivät nuoruutensa kovan opetuksen
+alaisena. Kymmenen vuotta täytyi taukoamatta harjoitella, ennenkuin
+nuori ratsu- ja jousimies laskettiin täysin harjaantuneena sotariveihin.
+
+Valmiita sotureitakin harjoitettiin ahkerasti aseidenkäytössä. Vain
+näin erinomaisesti valmistetut ja kovasti varustetut armeijat,
+kykenivät suorittamaan volgalaisen taktiikan mukaisia ratsutaisteluita.
+
+Iltapuoleen hälyyttävä torventoitotus rikkoi metsän hiljaisuuden.
+Väkijoukko vaikeni paikalla.
+
+— Rouva beke!
+
+
+
+
+II.
+
+
+Paksujen puunrunkojen takaa pujahti muutamia tavattoman suuria koiria
+näkyviin, sen jälkeen tulivat ratsastajat, joukon edessä ratsasti
+Seruzád.
+
+Hän oli kauniskasvoinen, komeavartaloinen ja ruhtinaallisen ryhdikäs
+nainen. Jäntevä, pitkä kukanvarsi, kullankeltaisten lihavalehtisten
+vesikukkien huumaavaa lajia, joka oli kypsynyt kesän hedelmöittävässä
+helteessä. Pyöreät säännölliset kasvot oli paahtanut pusztan päivä, ja
+ne loistivat kuin sametinhieno, ruskea emalji. Vähän viistoon olevissa
+kovakatseisissa silmissäkin paloi eteläisen auringon tuli. Kasvojen
+eläimellistä ja kuitenkin ylevää levollisuutta häiritsi vain yksi
+piirre: kopeuden ilmaus, joka pysyvästi veti kurttuun hänen voimakkaita
+mustia kulmakarvojaan. Tumma tukkansa — tuo paksu, metallinkiiltävä
+tukka, johon Csanád ispaanin sakset katkesivat — riippui kahdessa
+pitkässä palmikossa hänen rinnallaan.
+
+Hänen päässään oli haikaransulalla varustettu, suippokärkinen
+huopalakki; valkoisesta lampaannahasta valmistetun nutun alla —
+jonka hän kovan kuumuuden takia oli viskannut olalleen — oli vyöhön
+asti heliseviä hopearahoja täyteen neulottu haarniska; hame oli
+loistavan kirjava. Suippokärkiset saappaatkin olivat neulotut täyteen
+metallinappeja.
+
+Päällikkörouvan kaulasta riippui luupäinen veitsi hopeavitjoissa,
+sudennahkaisella loimella varustetun satulan viereen oli ripustettu
+pienehkö sarvijousi ja punainen nahkaviini.
+
+Kun hän teltan edustalla laskeutui satulasta, väsyneenä ja veltosti,
+mutta kuitenkin kevyesti kuin maahan laskeutuva lintu, kilisivät nuo
+monet hopeat hänen puvussaan.
+
+Serdari astui hänen luokseen ja ilmoitti, että kaksi vierasta miestä
+oli tuotu leiriin kentältä, jossa olivat lyöneet maahan erään
+paimennuorukaisen.
+
+— Miksi kerrot minulle tätä? — sanoi päällikkörouva. — Eikö siis
+metsässä ole kylliksi puita, joihin voit heidät ripustaa?
+
+— Toinen heistä näyttää papilta...
+
+Nyt kääntyi Seruzád ja heitti tutkivan silmäyksen Omodéseen.
+
+— Oi, — sanoi hän, — koska ovat penttiläiset varikset ruvenneet
+höyhentämään haukkoja?
+
+— Vallasrouva, — puhui Omodé, kunnioittavasti notkistaen polvensa,
+— en petollisesti, vaan kunniallisessa kamppailussa syöksin miehesi
+maahan... Mutta älä tuhlaa vihaasi palvelija raukkaan, joka ei ole edes
+sen hamppuköyden arvoinen, jonka olet hänelle aikonut. Tässä on minun
+Márton herrani, kyllä hän vastaa puolestani.
+
+Sen sanottuaan hän kumarsi toisen kerran ja vetäytyi nöyrästi kuin
+syksyinen kärpänen kaniikin seljän taakse.
+
+Rouva huomasi nyt vasta Mártonin. Hän astui häntä ihan lähelle eikä
+pitkään aikaan ottanut hänestä teeskentelyyn tottumattomia silmiään.
+Nuori kaniikki olikin muuten sellainen mies, että naiset häneen
+helposti unohtivat katseensa.
+
+— Kuka sinä olet? — kysyi rouva sitte unkariksi, mutta huomattavasti
+petshenegiksi murtaen.
+
+Márton vastasi petshenegin kielellä.
+
+— Olen matkalla oleva mies ja aseettomana tulin leiriin.
+
+— Mitä täältä haet?
+
+— Petshenegin vanhaa hyvettä, Thonuzóban kansan vieraanvaraisuutta.
+
+Sekä petshenegirouvaa että ympärillä seisovia suuripartaisia herroja
+hämmästytti Mártonin puhe.
+
+— Olen sodassa, — sanoi Seruzád, — ja vakoojat kulkevat leiripaikan
+ympärillä. Tahdon tietää, mikä on nimesi.
+
+Kaniikki asetti silloin kätensä teltan varjostavalle katokselle ja
+puhui:
+
+— Ulkona kentällä voit kysellä minulta enemmänkin, mutta täällä tiedät
+tarpeeksi: Olen vieraasi! Vai eikö Kajdumin heimoa olevilla surbaneilla
+ole niin tapana?
+
+Vallasrouva nyökäytti vastenmielisesti päätään.
+
+— Hyvin tiedät, sellainen on tapa. Hae siis itsellesi leiristä sinulle
+sopiva isäntä, joka hoitaa ja ruokkii ratsujasi.
+
+— Minulle sopivasti tahdon levätä sinun teltassasi, — sanoi Márton
+tyynesti, — ja sinun haltuusi uskon ratsuni.
+
+Rouva-ispaani tarkasti hämmästyneenä vierasta.
+
+— Tiedätkö, kuka olen? — kysyi hän kulmakarvojaan rypistäen.
+
+— Kean kuninkaan tytär olet, — vastasi Márton välinpitämättömästi.
+
+Seruzád kumarsi nyt vähän päätään ja sanoi sen, mitä kansan tavan
+mukaan tuli sanoa:
+
+— Kiitän sinua, herrani! Astu telttaani ja lepää luonani.
+
+Täyttääkseen muodollisuuden laski hän kätensä Mártonin hevosen
+ohjille. Hänen palvelijansa ottivat sitte hoitoonsa kummankin hevosen,
+päällikkörouva taas katosi hieman hämillään telttaan.
+
+Omodé seurasi kaniikkia. Ukko tunsi tarpeeksi pusztan asukkaiden tapoja
+tietääkseen, että niin kauan kuin he huvitellevat leirissä, kohdellaan
+Márton kaniikkia suurherralle tulevalla kunnioituksella. Mutta kun he
+jättävät leiripaikan, saattaa tapahtua, että Seruzádin ratsumiehet
+ottavat heidät kiinni rajalla, ja jos he silloin kiskovatkin jalustimen
+hihnoja heidän kummankin seljästä, eivät he vähimmässäkään määrässä
+riko petshenegien sopivaisuussääntöjä vastaan.
+
+Molemmat papit astuivat monisoppiseen telttaan. He lepäsivät siellä
+siksi, kunnes kaunis lombardialainen orjatyttö kohotti oviverhoa ja
+ilmoitti hymyillen, että aterian aika oli tullut.
+
+He astuivat todelliseen palatsiin, joka oli suhteellisesti suurempi
+kuin teltan ulkomuodosta saattoi päättää. Maata peitti paksu matto
+ja huopaseiniä ihmeen kauniit verhot. Helmistä loistavalla silkillä
+kierteli satumaisia kukkaköynnöksiä, joihin persialaiset naiset
+olivat kutoneet vaiteliaan sielunsa hehkuvat unelmat. Teltan seinillä
+riippui Thonuzóba päällikön aseet, joita kulta-armeija säilytti kuin
+pyhäinjäännöksiä, ja suuri norsunluusta veistetty torvi, kansan pyhä
+sotatorvi.
+
+Kaksi orjatyttöä veti rihmoissa kulkevan seinän aliosan syrjään,
+ja silloin saattoi mahtavain puunrunkojen välistä nähdä kummun
+juurella leviävään leiriin, jonka kirjavaan kiehinään tukahduttava
+auringonpaiste heitti vaaleita säteitään. Voimakkaasta valosta taas
+seinäverhojen alakuloiset kukat alkoivat äkkiä hehkua sateenkaaren
+kaikissa väreissä, ikäänkuin äkisti yllättänyt kiihko olisi vallannut
+niiden hoikat varret.
+
+Seruzád ilmestyi saliin, ja nyt oli hänellä jo toinen puku. Vaikka
+Adrianopoli olikin kaukana Begen pusztalta, niin sikäläiset
+silkkikauppiaat olivat kuitenkin löytäneet tien tänne. Hänen yllään
+oli avara, sininen silkkipaita, joka poven alapuolelta oli kiinnitetty
+suomuksisella vyöllä. Hänen korvissaan oli ontot renkaat, ruskeassa
+käsivarressaan kultasolki. Seruzád istui karhuntaljalle ja näytti
+Mártonille paikan vierellään. Vieraina oli vielä noin kymmenen
+ylimystä. Omodé sai paikan herrasseurasta kauempana, oven vieressä.
+
+Tarjottiin ohrakeittoon hakattua metsähärjän lihaa, lampaanlihaa, sitte
+kalaa ja vehnäleivoksia. Höyryävät lautaset asetettiin vieraiden eteen
+matolle, ja jokaisen annoksen jälkeen kulkivat tytöt pesumaljat käsissä
+ympäri.
+
+Kultatukkainen italialainen tyttö antoi mahtavan juomasarven
+vallasrouvan käteen ja täytti sen reunojaan myöten helmeilevällä
+viinillä. Rouva-ispaani joi vähän ja antoi sitte sarven Mártonille,
+joka kosketti sitä huulillaan ja antoi sen sitte kulkea edelleen.
+
+Kun sarvi saapui takaisin Seruzádin käteen, puhkesi oven luona istuva
+Omodé moittivalla äänellä puhumaan:
+
+— Seruzád vallasrouva, sotaisen Kean kuninkaan vieraanvarainen tytär,
+suvaitse nuhdella lyhytmuistista tyttöäsi, sillä vaikka olenkin
+palvelija, niin siitä huolimatta kuulun vieraisiin ja maineesi saisi
+pahan tahrapilkun, jos minun täytyisi vedellä sammuttaa janoni.
+
+Rouva-ispaani täytti sarven kukkuralleen ja antoi sen italialaistytön
+käteen.
+
+— Vie se hänelle, Rozvita, juokoon pappi, mutta jos hän jättää viiniä
+juomatta, kaada loppu hänen niskaansa.
+
+Silminnähtävästi oli tytölle rouvansa käsky mieleen. Viehättävällä
+uteliaisuudella hän katseli, kuinka vaari joi, ja kaksi kuoppaa
+ilmaantui hänen kaunispiirteisille poskilleen. Mutta kun hän otti
+takaisin sarven Omodén kädestä ja katsoi sisään, sanoi hän pettyneellä
+ihmettelyllä:
+
+— Rouvani, pisara ei ole paljon, mutta pappi ei sitäkään jättänyt.
+
+Petshenegiherrat purskahtivat silloin raikuvaan nauruun, niin että
+teltan seinä vapisi, jopa ylpeä Seruzádkin hymyili hiukan.
+
+Juomasarvi teki vielä muutaman kierroksen. Sitte vallasrouva heitti
+nopean syrjäsilmäyksen Mártoniin ja lausui teeskennellyllä valittelulla:
+
+— Joimme viiniä, mutta vieraamme huuli pysyi kuivana; nauroimme,
+mutta vieraamme kasvot pysyivät vakavina; kutsukaa sisään poikkikorva
+laulaja, hänen laulunsa ehkä ilahuttaa vieraamme sydäntä.
+
+Kun vallasrouva mainitsi poikkikorvaa, ajatteli Omodé heti kahtatoista
+hopearahaansa, ja todellakin, tuo jäntterä mies, joka kannel kainalossa
+astui sisään ovesta, oli hänen tunnoton velallisensa. Mutta Ekese
+käyttäytyi kuin ei olisi tuntenut velkojaansa ja työntäen lapikkaansa
+alleen istui Seruzádin jalkain juureen ja koetti hartaasti kanteleensa
+kolmea kieltä. Mutta sillä välin hän loi terävän ja tutkivan katseen
+Márton kaniikin kasvoihin.
+
+— Jokin sankarilaulu, Ekese, — sanoi tyynyihinsä nojautuen
+vallasnainen. — Tarinoi meille esi-isistämme, jotta vieraamme kalpeat
+kasvot saisivat väriä.
+
+Teini kaiutti kanneltaan ja lauloi Thonuzóban tarinan. Ei petshenegin,
+vaan unkarin kielellä. Vaikka petshenegiherrat erottautuivatkin
+magyareista sodassa, puhuivat he kuitenkin mielellään sukulaiskansan
+kieltä ja suosivat suuresti magyarilaisten laulajain lauluja. Tarina
+oli omituista laulun ja puheen sekoitusta. Ekese lausui yhtäläisellä
+valittavan pitkäveteisellä äänellä säkeistön ja vasta sen lopussa
+kohosi hänen äänensä, värisevästi sointuen, kuin rantaan lyövä aalto.
+
+Thonuzóban taru kuului tähän tapaan:
+
+    Jopa lähti matkaan Gézan poika István,
+    Kulkee kulkemistaan taakse suuren Tiszan;
+    Musta ristinmerkki on hällä kädessään,
+    Tuhat keihäsmiestä nyt seuraa jälessään.
+
+    »Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa,
+    Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa:
+    Uskotko sä Jesukseen?»
+
+    Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:
+
+    »Jumala jos oikee Jesus ollut oisi,
+    Ei hän aasin seljäss' ratsastella voisi.
+    Göncöl jumalall' on ratsu toista maata,
+    Juutalaiset sen ei voimaa viedä saata.»
+
+    »Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa,
+    Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa:
+    Uskotko Herran äitiin?»
+
+    Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:
+
+    »Päällikkönä naisten nainen simasuinen,
+    Naista pontevampi urho partasuinen.
+    Okkán jumalamme tuntee parrastansa,
+    Maailmass' ei toista hänen vertaistansa.»
+
+    »Herra mieles kääntää, Thonuzóba, taitaa,
+    Saavuin tiedustamaan sinun uskos laitaa:
+    Uskotko pyhään henkeen?»
+
+    Kiersi viiksiänsä suuri Thonuzóba:
+
+    »Kyyhkysjumalaan en uskoa mä saata.
+    Turul jumalamme voiman voin mä taata.»
+
+    Lausui Magyar István:
+
+    »Keihäsmiehet, kuoppa maahan kaivakaatte,
+    Siihen tämä maailman hylky haudatkaatte.»
+
+    Kun jo polvet peittyy, lausuu Thonuzóba:
+
+    »Kuolo urhon lainen!
+    Silkinkarvaa metsäkoiraa säälin vainen.»
+
+    »Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte,
+    Silkinkarva rakki kanssaan kuopatkaatte.»
+
+    Kun jo vyökin peittyy, lausuu Thonuzóba:
+
+    »Kuolo urhon lainen!
+    Hopeekenkää ratsuani säälin vainen.»
+
+    »Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte,
+    Hopeekenkä ratsu kanssaan kuopatkaatte.»
+
+    Kun jo kaula peittyy, lausuu Thonuzóba:
+
+    »Kuolo urhon lainen!
+    Tähtisilmää vaimoani säälin vainen.»
+
+    Kaksi pientä poikaa sylihinsä sulkein
+    Lausuu vaimorouva haudan luokse kulkein:
+
+    »Keihäsmiehet kuulkaa, hetki vuottakaatte!
+    Huntupäähineeni mulle noutakaatte,
+    Juhlapuku tuokaa, hame kultakirjo,
+    Näädännahkaturkki, kengät kaunokaiset.
+    Niihin puettuna jätän kaikki maiset.
+
+    Ensin suutelen mä Alpár poikaistani,
+    Sitte imetän mä Örkönd poikaistani,
+    Laskeudun sitte puolisoni viereen.
+    Yksi hautakumpu peittää ruumiitamme,
+    Yksi puro huuhtoo veren haavoistamme.»
+
+Laulu vaikeni ja teltassa vallitsi raskas hiljaisuus. Thonuzóban,
+valkopartaisen sankarin nimi oli loihtusana, jonka kaikuessa kuumat
+petshenegisydämet milloin kiihkeästi löivät, milloin murheesta
+kouristuivat.
+
+Seruzád katsahti vieraaseensa ja huomasi hämmästyksekseen, että
+Márton oli nostanut viittansa kauluksen pystyyn ja istui paikallaan
+liikkumatta kuin kivikuva. — Tämä laulu näyttää katkeroittaneen
+vieraamme mielen, — sanoi päällikkörouva vähän ivallisesti. — Ekese,
+osaatko mitään iloisempaa Thonuzóbasta?
+
+Laulaja alotti rytmiltään sotaisen petshenegiläisen laulun. Hänellä
+oli kaunis, miehekäs ääni, ja kun hän lauloi, välkkyivät hänen heran
+väriset silmänsä ja kasvonsa suorastaan kaunistuivat. Hän jalostui
+kiertäväksi taiteilijaksi.
+
+Hänen laulunsa kuului:
+
+    Kun soi Thonuzóban torvi,
+    Ratsun selkään kaikki miehet;
+    Sodan tuoksinassa raikuu,
+    Petshenegein huuto kaikuu:
+       Hei, Thonuzóba!
+
+    Näätäturkki, rautavöinen,
+    Haukansiipi hatussansa,
+    Kullattu on kirvesvartta,
+    Hopeasta hällä parta —
+       Hei, Thonuzóba!
+
+    Teltan luona rovioista
+    Valkeneepi ilman kansi.
+    Kaikki häntä tottelevat,
+    Jotka pusztaa kuljeksivat.
+       Hei, Thonuzóba!
+
+    Vihastansa syttyy liekkiin
+    Piiritetyn talon hirret.
+    Maljaksi vie pitoihinsa
+    Kallon uljaan soturinsa...
+       Hei, Thonuzóba!
+
+Seruzád kaatoi viiniä Ekeselle.
+
+— Juo vähän, laulaja, ja anna sitte kuulua: Saapuu vielä Alpár
+päällikkö!
+
+Tämä oli petsheneginuorukaisten mielilaulu. Ehkeivät he itsekään
+uskoneet, että nuoren päällikön legendamainen olento vielä joskus
+ruumiillistuisi, mutta siitä huolimatta he kuitenkin lauloivat,
+uskonnollisella haltioitumisella toistelivat: Saapuu vielä Alpár
+päällikkö! Silloin kaikki heidän vastuksensa ja murheensa loppuvat.
+Petshenegi tulee jälleen siksi, mikä muinoin oli: vapaaksi ja
+taistelussa voittamattomaksi.
+
+— Laula, Ekese!
+
+Mutta Ekese laski kanteleensa viereensä ja lausui uhkarohkeasti:
+
+— Sitä en enää laula.
+
+Läsnäolijat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Seruzádin silmän
+yläpuolelle ilmestyi ryppy.
+
+— Kutsukaa sisään ruoskija.
+
+Silloin Ekese nousi paikaltaan ja lausui:
+
+— En pelkää sinua, Seruzád. Vaikka olenkin palvelija, niin palvelijatar
+olet sinäkin, sillä Alpár päällikkö on jo saapunut!
+
+Hän puhui näin ja heittäytyi sitte polvilleen Márton kaniikin eteen
+asettaen kanteleensa hänen jalkojensa juureen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Teltassa istuvat katsoivat kivettyneinä kaniikkiin...
+
+Serdari liikahti ensimäiseksi. Kauhea mielenliikutus valtasi ukon.
+Hänen hampaansa kalisivat ja suuri partansa tutisi... Hän tempasi
+miekkansa tupesta, painui polvilleen, laski paljastetun säilän Mártonin
+eteen ja sanoi äänekkäiden nyyhkytysten tukahduttamalla äänellä:
+
+— Voi, herrani, Alpár päällikköni, hakkaa poikki meidän kaikkien
+kelvoton päämme, kun emme heti sinua tunteneet...
+
+Nyt kaikki Thonuzóban entiset asetoverit ja alamaiset tunsivat vieraan
+kasvoissa suuren päällikön rakkaat piirteet.
+
+Tietysti siinä määrässä kuin nuori metsäsika saattaa olla isänsä näköön.
+
+Kaikki kiihottuivat, menettivätpä melkein järkensä yllätyksestä,
+riemusta. Kuuma petshenegiläisveri kuohui heidän suonissaan. He
+hyökkäsivät hänen luoksensa, ympäröivät hänet, polvistuivat hänen
+edessään, suutelivat hänen vaatteitaan, silittivät hänen käsiään.
+Samalla he nyyhkivät ja huusivat:
+
+— Alpár herramme! Nuori päällikkömme! Siis kuitenkin tulit! Voi, kuinka
+odotimme! Kuinka odotimmekaan!
+
+Useat ryntäsivät ulos teltasta ja heilutellen paljastettuja miekkojaan
+ilmassa he juoksivat kuin mielettömät kohden leiriä.
+
+Mutta serdari otti teltan seinällä riippuvan pyhän torven, joka
+Thonuzóban hautajaisissa oli soinut viimeisen kerran, ja puhalsi siihen
+härjän-keuhkojensa koko voimalla.
+
+Vihaisesti mylvähtäen pamahti torvi soimaan herättäen metsän kaiun.
+Kolme kertaa uudistui Thonuzóban sotahuuto.
+
+Keskipäivän kuumuudessa lepäävä telttakaupunki alkoi herätä.
+Tasangolta kuului kaukaista kohinaa, joka pelottavalla nopeudella
+kasvoi ja läheni. Ihmiset ryntäsivät kumpua kohti huutaen toisilleen
+ja heiluttaen miekkojaan. Kokonaiset kirkuvat parvet lähestyivät kuin
+myrskyn ajamat lokit. Viimein kuohuva ihmismeri ympäröi kummun... Ja
+tuhannet huudot keskittyivät yhdeksi sanaksi: Alpári
+
+Katso, sana tuli lihaksi, ja ihmisten silmissä paloi haltioitumisen
+tuli. He polvistuivat kummun rinteellä laajoissa ryhmissä ja ojensivat
+käsiään Mártonia kohti. Ja yhä uusia saapui leiristä. Vaimot toivat
+lapsiaan, vieläpä vanhuksetkin ja puolialastomat, kuihtuneet miehet,
+jotka vuosikausia olivat telttojen sopukoissa poteneet ilkeitä
+nuolenhaavoja, laahautuivat esiin. Liehuvaharjaisilla ratsuilla nelisti
+pusztalta pelottavannäköisiä ratsujoukkoja.
+
+Mutta hän, jonka ympärillä tämä rakkauden myrsky riehui, seisoi ääneti
+ja surullisena kummun huipulla ja rukoili nöyrästi:
+
+— Herrani Jesus, ota pois minulta tämä kalkki!
+
+
+
+
+III.
+
+
+Omodé, jonka arvo äkkiä paisui leirissä kuin silavankamara hiilustalla
+seikkaili koko iltapäivän telttakaupungissa. Hän tunsi olonsa niin
+perin mainioksi aseittenkalinan ja hevosenhirnunnan kuuluessa, että hän
+riemussaan olisi tahtonut hihkaista kuin juopunut.
+
+Kas vain! Hän sai Ekesen käsiinsä.
+
+— Kaksitoista rahaani! — huusi hän.
+
+Laulaja veti povestaan kultaisen byzantinin ja välkytti sitä
+auringonvalossa.
+
+— Anna takaisin, mitä siitä jää, — sanoi hän ylpeällä tyyneydellä.
+
+Harvinainen näky sokaisi Omodén silmät ja jonkun verran se häntä
+lepyttikin. Vaistomaisestikin täytyi hänen tuntea jonkinlaista
+kunnioitusta kultarahan omistajaa kohtaan. Muutenkin oli teinin ulkoasu
+muuttunut edukseen. Kuluneen nahkatakin sijasta oli hänellä kaunis
+varsannahkainen nuttu. Varsan loistava karva oli nutun päällispuolella,
+kaulusta taas peitti silkkinen harja, joka keikarimaisesti iski häntä
+selkään. Tämä oli siihen aikaan komeilevien petsheneginuorukaisten
+mielipuku.
+
+Koska Ekese ei tahtonut varsa-velkaansa maksaa hevosella, menivät
+he yhdessä erään rikkaan miehen maineessa olevan petshenegin luo
+vaihtamaan byzantinia.
+
+Mutta koska petshenegi olisi voinut vaihtaa kultarahan ainoastaan
+lampaannahoiksi, jättivät nuo kaksi kunnon ystävää rahakysymyksen
+toistaiseksi ja ottivat vastaan isännän vieraskutsun. Isäntä kestitsi
+heitä kanakurjen lihalla ja sebesiläisellä viinillä. Paitsi heitä
+oli teltassa vielä useita muita, niiden joukossa muuan mustapukuinen
+laiha mies, joka murheellisen näköisenä ja vaieten istui tulisijan
+vieressä ja silminnähtävällä inholla torjui luotaan lihan, jota hänelle
+tarjottiin.
+
+Petshenegin vaimo oli kristitty bulgarilaisnainen, ja isäntä itsekin
+kallistui uuden uskon puolelle.
+
+Uskovaisten ja kaikkiuskoisten läsnäolo, jotka erikoisella
+kunnioituksella kohtelivat Omodén kaapua, herätti ukon sielussa
+turhamaisuuden uinuvan pirun. Hän päätti kerran hänkin saarnata, kuten
+oppineet papit, joille komitaatissa osoitettiin kunnioitusta.
+
+Kun hän synkkiin aatoksiin vaipuneena oli lopettanut ateriansa, veti
+hän pitkän siemauksen puupullosta ja kakistellen kurkkuaan alkoi
+naisten suureksi sielunrakennukseksi saarnata.
+
+Tekstikseen hän valitsi erään tuntemattoman kirkkoisän lauselman:
+»Älkää olko senkaltaiset kuin koirat, jotka raatelevat omat heikot
+kumppaninsa, vaan olkaa senkaltaiset kuin siat, jotka yhteen ääneen
+röhähtävät yhteisen vihollisen lähestyessä». Saarnansa juoksua hän
+valaisi esimerkeillä, mainiten merkillisennimisten pyhimysten tekoja,
+välillä hän taas lausui sellaisia latinalaisia sitaatteja, että niiden
+takia kultasuinen Hieronymus varmaankin kääntyi Betlehemin haudassaan.
+
+Se mustapukuinen mies, joka äsken ei tahtonut lihaa syödä, kuunteli
+kasvavalla levottomuudella Omodéta. Yhtäkkiä hänen sappensa halkesi ja
+hän iski kiukkuisesti kiinni Omodén sanoihin.
+
+Omodé sattui sanomaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen...
+
+— Valehtelet, kirottu lurjus! Valehtelet! — kirkui vieras säkenöivin
+silmin.
+
+Omodé katseli hämmästyneenä vihaista miestä.
+
+— Eikö siis Jumala luonut ihmistä?
+
+— Valehtelet, valehtelet! Se on kurjaa, mitä puhut, Jumalan pilkkaa!
+Peräytä! Peräytä!
+
+Isäntä, jota silminnähtävästi huvitti oppinut kiista, keskeytti heidät.
+
+— Kuka siis loi ihmisen, jollei Jumala?
+
+— Niin, kuka loi? — kysyi Omodé.
+
+— Saatana, sinä lurjus, saatana, sinä kaapuun puettu kettu! Hän siitti
+Eevalle Kainin ja Kalomenan, kirottu Kain taas tappoi ihmisen lapsen ja
+kansoitti maailman saatanan jälkeläisillä. Sinäkin olet niitä, vanha
+lurjus! Tarkasta itseäsi, saatanan sikiö! Mässäyksen paksumahainen
+säkki olet; juoppouden viinitynnyri olet; valheen pullistuva rakko;
+kaiken halpamaisuuden synnin ja ilkeyden ikuisesti vuotava lähde...
+Sinutko olisi luonut Jumala omaksi kuvakseen? Hän, joka on kaunein,
+täydellisin, hän olisi saastuttanut maailman sellaisella epäsikiöllä?
+Peräytä sanasi, ilkeä lurjus, kadu ja itke rumaa kerettiläisyyttäsi!
+
+Omodé hätkähti armottomat sanat kuullessaan. Hän muisti kyllä Fülöp
+isän erään senkaltaisen huomautuksen, että jokainen ihminen on synnissä
+syntynyt, mutta tähän asti hän ei ollut tiennyt, että ihmiskunta voisi
+johtaa sukujuurensa takaisin aina helvetin herraan asti. Mutta koska
+asia ei näyttänyt kokonaan mahdottomalta, ajatteli hän varovaista
+peräytymistä.
+
+— Vaikka olenkin synnissä syntynyt, olen kuitenkin puhdistunut kasteen
+sakramentissa, — mutisi hän.
+
+Mustan miehen silmät loistivat voitonvarmasti.
+
+— Tarkatkaa tänne, maanmieheni, — huusi hän, — kuinka otan ketun kiinni
+hänen omassa luolassaan!
+
+— Sano minulle, lurjus, missä sinut kastettiin. Ja sano sekin, millä
+sinut kastettiin.
+
+Omodé alkoi kiukustua.
+
+— Jos tahdot sen tietää, niin Marosin kirkossa minut kastettiin kaksi
+vuotta takaperin, — huusi hän, — ja oikealla vihkivedellä kastettiinkin!
+
+— Ylistetty olkoon Herran nimi! — huusi toinen, — nyt sain sinut
+kiinni, kettu, etkä enää pääse vapaaksi. Tiedätkö, mikä on kirkko?
+Pahojen henkien kokouspaikka! Ja tiedätkö, missä asuu kirottu saatana?
+Tätä ennen asui se Jerusalemin temppelissä, mutta myöhemmin siirtyi se
+Byzantiumin tuomiokirkkoon. Ja tiedätkö, kuka loi veden, jolla sinut
+kastettiin? Taas saatana! Ja sinä uskot, että kun loalla huuhdotaan
+pois lika, silloin tulee puhtaaksi?
+
+Omodé tuli aivan siniseksi kiukusta.
+
+— Millä sitte ihminen kastetaan, jollei vihkivedellä? — karjaisi hän.
+
+— Sanon sen sinulle, tietämätön pappi, opi siitä. Vain yksi kelvollinen
+kaste on, se, joka tapahtuu Johanneksen evankeliumin päällepanemisella
+Jumalan paljaan taivaan alla, jossa eivät temppelin pirut rähise...
+
+— Sinähän tiedät kaikki toisin kuin minä! Ehkä kiellät senkin, että
+Jesus Kristus istuu Herran oikealla kädellä?
+
+— Totta kai kiellän! — kirkui musta mies. — Jesuksen pyhä ruumis
+lepäilee ilmassa ja pysyy siellä tuomiopäivään asti.
+
+— Kiikissä olet, senkin tuulella täytetty, — huusi Omodé voitonvarmana.
+— Sillä katso, Marosvárin temppelissä on Jesus maalattu istuvana
+Herran Jumalan oikealla kädellä. Omilla silmilläni olen nähnyt ja ehkä
+Ekesekin on nähnyt...
+
+— Totta, — sanoi Ekese väliin, — minäkin olen nähnyt. Musta mies
+kohotti silmänsä kohti taivasta ja puhui:
+
+— Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!
+
+— Kuka olet sinä joka tahdot tietää kaikki paremmin kuin muut ihmiset?
+— kysyi Omodé.
+
+Musta mies sanoi loistavin kasvoin:
+
+— Kiitä Jumalaa, että puhuin sinulle. Sillä minä, joka olen
+täydellinen, puhun vain silloin uskottomille, kun tahdon heidät
+käännyttää... Tiedä, että minä olen maan suola, maailman valkeus, kedon
+lilja. Minä olen saastaisuudesta ja synnistä vapaa pyhä, taivaallisesti
+elävä bogumili!
+
+Lausuessaan sanan bogumili musta mies — aivankuin olisi kunnioittanut
+itseään — kumarsi syvään.
+
+Nyt tiesi Omodé jo, mitä lajia vieras oli. Bogumilien lahko — heitä
+nimitettiin myös manikealaisiksi — oli silloin suuresti levinnyt
+naapurimaahan Bulgariaan. Kristillinen kirkko vainosi ankarammin
+manikealaisten lohikäärmepäistä kerettiläisyyttä kuin pakanain
+uskottomuutta.
+
+Katuja nousi silloin ylös ja puhui näin kerettiläiselle:
+
+— Sinä kelvoton bogumili! On mahdollista, että sinut on saatana luonut,
+mutta minut on luonut Herra omaksi kuvakseen. Vaadin sinua uskomaan
+tämän, tunnustamaan tämän.
+
+— Todista se! Todista se! — huusi manikealainen.
+
+Koska Omodélla ei sattunut olemaan muuta todistuskappaletta käsillä,
+kopautti hän bulgarilaisen nuijan pienemmällä päällä kerettiläistä
+päähän.
+
+— Uskotko jo?
+
+Manikealainen ei iskusta älähtänytkään.
+
+— Minua voit lyödä, mutta totuus on ikuinen!
+
+Omodé iski taas bulgaria.
+
+— Etkö vieläkään usko?
+
+— Olkoon siunattu se käsi, joka tuottaa minulle pyhän marttyriuden! —
+huudahti manikeus onnellisesti hymyillen.
+
+Eipä tiedä, kuinka tämä kanoninen riita olisi päättynyt, jollei isäntä
+olisi astunut väliin.
+
+— Jos jumalat, — sanoi hän, — eivät mahdu taivaaseen toistensa
+hinnalle, silloin he taistelkoot etusijasta, ja se, joka on oikea,
+heittäköön toisen pois maailmastaan. Mutta ihmisille on jumalan keihäs
+liian raskas. Sentähden sanon teille, miehet: rakastan vieraita, mutta
+joka vielä kerrankin minun teltassani uskaltaa mainita pirun tai
+kasteen, hänet heitän ulos ovesta.
+
+Omodé tyytyi moraliseen voittoonsa ja jätti Ekesen seurassa teltan.
+
+He eivät kuitenkaan vielä aikoneet keskeyttää huvitteluaan. He kävivät
+läpi koko leirin. Ekese heläytti kanteleellaan iloisia lauluja, Omodé
+taas rautakeppi olallaan seurasi häntä tahdikkain askelin. Koko joukko
+nuoria poikia seurasi peräkanaa heitä.
+
+Erään suurenpuoleisen teltan edessä he seisahtuivat ja alkoivat laulaa:
+
+    Isäntämme vuoteellansa
+    Nukkuu, rahat kupeellansa.
+    Pussissa on paljon rahaa,
+    Puolet siit' on laulajan,
+    Puolet talon haltijan.
+    Vaatteemme on kellukkaat,
+    Jalkineemme tollukkaat...
+
+Isäntä pisti lampaannahkalakkisen päänsä ulos ovesta ja lausui:
+
+— Sisemmä jota janottaa!
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Kun tuli pimeä, polvistui Márton kaniikki yksinään telttapalatsissa ja
+salaperäisessä rakkovalaistuksessa alkoi lukea hiljaa iltarukoustaan.
+
+Hän ei vielä ollut lopettanut, kun oviverho kahahti ja pusztan rouvan
+korkea vartalo ilmestyi aukkoon.
+
+Silmänräpäyksen hän seisoi siinä liikahtamatta, sitte hän pehmeästi
+ja nopeasti kuin käärme asettui matolle. Hän puhui vasta sitte, kun
+kaniikki jo oli lopettanut hartautensa.
+
+— Miehet osoittivat sinulle kunnioitustaan, — puhui Seruzád, — ja nyt
+osoittaa sinulle kunnioitusta nainenkin. Paljain jaloin tuli, hiukset
+hajalla, palvelijattarelle kuuluvasti odottaen, mitä käskee päällikkö.
+
+Jonkinlainen pieni iva näkyi hänen suupielessään, kun hän tätä lausui,
+ja kulmakarvainsa välissä oli vielä nytkin kopea uurre.
+
+— Totisin huulin ja nöyrin sydäminkö tätä sanot minulle? — kysyi Márton.
+
+Rouva ei vastannut, vaan hymyili. Mutta hän ei kestänyt kaniikin
+puhdasta, kovaa katsetta, vaan itsekin ihmetellen loi alas katseensa.
+Márton otti silloin teltan seinällä riippuvien aseiden joukosta pitkän
+puukon.
+
+— Polvistu! — sanoi hän rouvalle.
+
+Tämä seisoi pystypäin ja avoimin silmin hänen edessään. Mutta ei hän
+nytkään kauan kestänyt Mártonin katsetta. Hän taivutti alas päänsä ja
+vaipui sanaa sanomatta toiselle polvelleen. Kaniikki taas laski kätensä
+Seruzádin pään päälle ja leikkasi rouvan ohimon yläpuolelta paksun
+kiharan tuuheasta tukasta.
+
+Leikatessaan hän lausui:
+
+— Se, joka tahtoo palvella, karkoittakoon sydämestään ylpeyden!
+
+Hiuskiehkura kiertyi hänen kätensä ympäri kuin musta, kiiltävä käärme.
+
+— Herra! Mitä teit Kean kuninkaan tyttärelle? — kysyi hiljaa,
+kauhistuneella äänellä pusztan rouva, joka yhä polvistui matolla.
+
+Hymy oli kadonnut hänen huuliltaan, mutta kopea kurttukin oli kadonnut
+hänen otsaltaan.
+
+Márton asetti leikatun kiehkuran laukkuunsa ja heitti manttelin
+hartioilleen.
+
+Kun hän myöhemmin astui ovelle, istui Seruzád maassa miettien katsellen
+maton kukkia. Hänelle tapahtui nyt ensi kerran, että oli nöyrtynyt
+miehen edessä. Ja ihmeekseen hän havaitsi, ettei tämä nöyrtyminen häntä
+kiusannut.
+
+Katsomatta ylös puhui hän Mártonille:
+
+— Jollet vielä ole uninen, on Seruzád kaatanut sinulle keitettyä
+viiniä. Ja tanssiakin osaa Seruzád, miekka kädessä, kun rumpu pauhaa,
+tai liehuvin hunnuin, kun viulu soi. Vai laittaako hän vuoteesi?
+
+— Tahdon maata ulkona hevosten luona, — vastasi kaniikki.
+
+Serdari laittoi hänelle tulen metsän laitaan, herrat taas niittivät
+heinää, jotta hänen makuupaikkansa olisi pehmoinen. Márton laskeutui
+pitkälleen ja sulki heti silmänsä, mutta hän ei kuitenkaan nukkunut,
+vaan kuunteli syövien hevosten hiljaista pureskelemista, tulen
+räiskettä ja sirkkojen sirkutusta. Petshenegiläiset herrat istuivat
+niin hiljaa tulen ympärillä kuin kivikuvat.
+
+Telttojen luota hiipi yhä uusia varjoja esiin. Ylhäällä kummun harjalla
+he istuivat pitkässä puoliympyrässä, äänettöminä ja liikkumattomina,
+harmaina kuin yölintuparvi. Ensimäisen joukon taakse asettui toinen,
+sen taakse kolmas, kymmenes.
+
+Kun lopullansa oleva kuu nousi, tuntui Seruzád rouvastakin teltan ilma
+tukehduttavalta ja hän siirtyi räiskyvän tulen luo. Kirjavat naisen
+turkit hartioillaan, hiukset valtoimina hän asettui miesten keskelle ja
+katseli yhdessä heidän kanssaan tulta.
+
+Márton avasi äkkiä silmänsä ja sanoi:
+
+— Huomenna täytyy minun lähteä.
+
+Syvä hiljaisuus seurasi hänen sanojaan. Pitkän ajan kuluttua puhui
+serdari:
+
+— Kuka käskee sinua, päällikkö?
+
+— Jumala, joka asuu sydämessäni.
+
+— Silloin mene. Koska tulet takaisin?
+
+— Tulen takaisin, ennenkuin ensi lumi lankee.
+
+Hän laskeutui taas maata, mutta ei nytkään voinut nukkua. Kun kuu kulki
+jo korkealla, nousi hän kyynärpäilleen ja katseli hyvän aikaa tulta.
+Sitte hän taas puhui:
+
+— Tulen takaisin, ennenkuin ensi lumi lankee. Ja kansalleni valloitan
+sellaisen maan, jossa ikuinen onni asuu. Mutta sen surbanin, jonka
+keihään kärki on veressä, karkoitan luotani. Olen puhunut.
+
+Hän laskeutui taas maata.
+
+Ennen pitkää suloinen raukeus sai hänessä vallan. Hän ei nukkunut;
+tiesi, missä oli, tunsi tuoreen heinän hajun, kuuli hevosten
+marhamintain kalinan, mutta hän ei kuitenkaan ollut valveilla eikä
+olisi voinut avata silmiään.
+
+Jonkinlainen ihmeellinen, koskaan ennen tuntematon hurmaus sai hänet
+valtoihinsa. Ja puoliunessa hän tietää, että nuo, jotka istuvat hänen
+ympärillään, tuntevat samaa kuin hän. Hän hymyilee, ja tämä onnellinen
+hymy tekee hänen surulliset kasvonsa viehättävän kauniiksi. Ja
+ympärillä istuvien huulillekin ilmestyy sama onnellinen ja kärsivä hymy.
+
+Samalla kuin hänen tietoisuutensa yhä enemmän katoaa, kaiuttaa yö yhä
+voimakkaamman sävelen hopeisen savupilven takana, joka kiitosuhrin
+tavoin leijaa pusztan yläpuolella... Harmoninen humina sulautuu ylevän
+kauniiksi hymniksi... Milloin vienona väräjää, milloin myrskyisenä
+pauhaa laulu, jota on autuus kuunnella... Kuitenkaan ei kukaan
+laulanut. Pusztan poika kuuli äitinsä povella uinuessaan oman nuoren
+verensä riemukkaan kohinan.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Aamun koittaessa Márton lähti matkalle Keven metsää kohti. Omodén
+satulareppu oli täyteen ahdettu muonaa, satulannupin vieressä taas
+pullotti isomahainen leili. Kun vaari sai tietää, että kalpeakasvoinen
+pikku pappi on sodassa kuulun kansakunnan päällikkö, osoitti hän häntä
+kohtaan palvelijan nöyryyttä ja sotilaallista tottelevaisuutta.
+
+Márton ei ottanut vastaan aseellista saattuetta, jota petshenegit
+hänelle tarjosivat, mutta hän ei voinut estää kulta-armeijan edellä
+laukkaavia vartijoita puhdistamasta tietä kuljeskelevista rosvoista.
+
+Begen leirissä levisi muuten jo illalla huhu, että nuori päällikkö
+lähtee vakoilumatkalle. Senvuoksi hän matkustaakin ilman saattuetta,
+yksinkertaisessa puvussa... Ehkä hän menee Tonavan yli ja tutkii
+kreikkalaisia kaupunkeja, joissa on niin paljon aarteita, joissa naiset
+ovat niin kauniita ja miehet niin pelkureita. Sielläpäin on oleva se
+uusi isänmaa, josta päällikkö sanoi, että ikuinen onnellisuus asuu
+siellä... Keväällä varmasti puhalletaan pyhään torveen — sitte hujrá!
+onnen maahan, mutta siihen asti olkoon rauha pusztalla.
+
+Illan hämärässä kulkivat matkustajat ilman mitään vaikeuksia Temesin
+yli, yöksi he laittoivat tulen suuren veden rannalle, jota Omodé
+nimitti jäätymättömäksi järveksi.
+
+Aamulla tulivat he suurelle padolle, jonka vanhat valloittajakansat
+olivat laittaneet ruovikkoon Marosista aina Tonavaan asti.
+Keskiviikkona ehtivät he Keven suuren hieta-aavikon reunalle ja myöhään
+iltapäivään asti he ratsastivat yli keltaisten kumpujen. Omodé tunsi
+täällä jo tien kulun paremmin kuin luostarin käytävissä.
+
+Aurinko oli jo puoliksi laskenut, kun he erään hietamäen huipulta
+näkivät alhaalla välkkyvän hopeajuovan. Se oli Tonavan virta.
+Vasemmalla puolella oli Keven linna, oikealla suuri rantametsä, joka
+täältä ulottuu aina Pancsovan virtaan asti.
+
+Ilta hämärsi jo, kun he laskeutuivat virran rannalle. Siinä leviytyy
+meren levyisenä heidän eteensä vanha Ister, hitaalla arvokkaisuudella
+työntäen aaltojaan itään, äitinsä Mustanmeren helmaan.
+
+Vähenemässä oleva kuu nousi juuri silloin toisella rannalla
+häämöttävien hietavuorten yläpuolelle ja alakuloisena katseli itseään
+vanhan Tonavan vedessä.
+
+— Haikarain leiri! — sanoi Omodé, kun he saapuivat metsän laitaan.
+
+Vanhoista ajoista asti olivat haikaraperheet tuhansittain pesineet
+rannan puissa. Metsä oli täällä ihmeen paljas, harvalehtisissä puissa
+häämötti tuhansittain pesiä kuin jättiläiskokoisia piikkisiä hedelmiä;
+puiden alla kummuilla mätäni pudonneita kalan ja sammakon ruumiita.
+Tonavan soilta tuli vielä pitkissä parvissa kotiin yön haikaroita,
+äänettömin siivin kiitäen kuun kehän ohitse.
+
+Tunnin ratsastuksen jälkeen saapuivat matkustajat haikaraleirin laitaan
+ja astuivat silloin alas ratsuilta.
+
+— Minne vien sinut nyt, Márton herra? — kysyi ukko.
+
+— Vie sen veistetyn kuvan luo, jonka pakolaiset ovat pystyttäneet
+metsään.
+
+Omodé tarttui Belzebubin ohjiin ja tunkeutui päättävästi kapeaan
+aukkoon, joka johti läpipääsemättömältä näyttävään tiheikköön. Kaniikki
+seurasi jäljessä.
+
+Metsä oli suurimman osan vuotta veden alla, ja kosteata maata peitti
+ihmeellisen runsas kasvullisuus. Milloin kulkivat he sylen mittaisten
+kaislojen välissä, milloin jättiläislehtisten sanajalkojen keskellä.
+Pahkuraiset, ilkeästi repeilleet puunrungot olivat siellä-täällä
+vanhuuttaan kaatuneet, paikoin taas köynnöskasvit muodostivat
+lehtikatoksen pienen, mustan järven yli, laskien käsivarren paksuisia
+köynnöksiä riippumaan alas. Useita pieniä järviä oli metsässä. Niiden
+pintaan kuvastuivat kalpeat liljat, ja vedessä kellui avosuisia, lapsen
+pään kokoisia kellokukkia.
+
+Metsässä majailivat pakolaiset. He olivat viimeisiä jätteitä
+ikivanhasta kansasta, jonka onnentähti kerran häikäisevänä loisti.
+Kun vuosisataisten taistelujen jälkeen sodan myrskyt repivät heidän
+kansansa pirstaleiksi ja moni ylpeä valloittaja painoi jalkansa heidän
+niskalleen, he voimaltaan heikkoina, lukumäärältään supistuneina
+vetäytyivät tänne läpipääsemättömän metsän kohtuun. Täällä he
+unohtivat vanhan, ylpeän avarin nimensäkin ja sanoivat itseään vain
+karkulaisiksi, pakolaisiksi ja elivät ahdistettujen metsäneläinten
+tuntematonta ja surullista elämää.
+
+Aina metsän kosteassa hämärässä eläen muuttuivat sotaurhojen
+jälkeläiset arkakatseisiksi, kalpeiksi, kuihtuneiksi ihmisiksi. He
+pukeutuivat tuoreisiin eläintennahkoihin ja kuorimattomat nuijat
+käsissä, metsästyskeihäs olalla he äänettömästi harhailevien haamujen
+kaltaisina kulkivat tiheiköissä.
+
+Keveläiset karttoivat taikauskoisella pelolla karkulaismetsää, sillä
+he kertoivat sudenkuoppien ja lentävien silmukoiden uhkaavan ihmistä
+tiheiköissä. Väliin heidät yllätettiin yöllisellä kalaretkellä. Huudon
+tai airon kovemman loiskeen johdosta he äkkiä sammuttivat soihtunsa,
+upottivat verkkonsa ja heittäytyen kaulaa myöten veteen katosivat
+kaislikkoon.
+
+Omodé, joka pimeässäkin näki kuin kissa, pysähdytti nyt kaniikin.
+
+— Olemme tässä aukeamalla, — kuiskasi hän.
+
+Kalpeassa kuutamossa aukeni mahtava kenttä, jolla kasvoi hajanaisia
+puuryhmiä. Yltympäri häipyi kaukainen metsä hopeausvaan. Tällaisella
+samettinurmella tanssinevat mielellään keijukaiset ja yöttäret, joista
+laulajat laulavat.
+
+Kun he olivat kulkeneet aukeaman poikki, saapuivat he laajaan
+pensastoon.
+
+— Umpiperä! — sanoi entinen rosvo.
+
+He sitoivat ratsunsa kiinni puuhun ja pujahtivat sitte tuskin
+huomattavan kapean aukon kautta pensaiden sekaan. Heidän täytyi kulkea
+taitavasti hakatun, oikullisesti kiemurtelevan, loputtoman pitkältä
+tuntuvan tunnelin läpi. Pakolaiset olivat oman typistyneen ruumiinsa
+mukaan hakanneet tunnelin, kahden pitkäkasvuisen papin täytyi siis
+kulkea kyyryllään. Maa oli tähän suuntaan kumpuista, metsä kuivempaa.
+
+— Astu hiljaa, herra, puhu matalalla äänellä, — sanoi Omodé. — Ei
+kukaan tiedä missä metsän ihmisten makuupaikat ovat, mutta heidän
+unensa on valpasta ja korvansa terävä.
+
+He saapuivat pienelle pyöreälle aukeamalle ja saattoivat taas suoristaa
+itsensä. Omodé tarttui kaniikin käsivarteen.
+
+— Näetkö? Tuolla!
+
+— Veistetty kuva! — kuiskasi Márton.
+
+Siellä seisoi metsän ihmisten valkoinen epäjumala, korkealla
+jalustalla, kuun valossa kylpien...
+
+Anadyomene, suloisin Hellaan jumalatar, kuinka jouduit tänne barbarien
+kosteaan metsään? Siellä seisot, majesteetillisessa alastomuudessasi,
+voitonriemuinen kauneutesi tietoisuus valkeilla marmorikasvoillasi.
+Huulillasi väikkyy hieno, hempeä, riutuva hymy, joka kerran kajasti
+Knidoksen naisten kasvoilla. Kuunloiste, joka hyväillen hivelee jaloja
+jäseniäsi, näyttää valavan elämää marmoriruumiiseesi.
+
+Vaeltavat pakanatko toivat sinut tänne Hellaan kirkkaan taivaan alta?
+Vai Rooman valloittajalegionatko raahasivat mukanaan? Vuosisatoja
+lepäsit Tonavan kullankeltaisessa hiekassa. Sitte sinut kaivoivat esiin
+pakolaiset ja pystyttivät sinulle alttarin.
+
+Ah ei, sudennahkaiset barbarit eivät käsittäneet kauneutesi harmoniaa,
+eivät ymmärtäneet knidolaista katsettasi, klassillista hymyilyäsi.
+Mutta vaistomaisesti he tunsivat, että olet jumalatar, ja eläimen
+nöyryydellä he lankesivat valkoisten jalkaisi eteen.
+
+Kaksi pappia katsoi kauan liikahtamatta, väsymyksestä huohottaen
+marmorikuvaa. Syvä, salaperäinen hiljaisuus vallitsi metsässä. Tuhansia
+kiiltomatoja välkkyi heidän ympärillään, aivankuin kultasade tippuisi
+puista.
+
+— Se on hän! — sanoi Márton pappi.
+
+— Kuka hän? — kysyi ukko.
+
+— Venus-piru; saatanan armeijasta kaikkein hirvein.
+
+Kaniikki lausui sitte tuimasti Omodélle:
+
+— Anna tänne rautakeppisi!
+
+— Mitä aiot tehdä, herra? — kysyi ukko peljästyneenä.
+
+Kaniikki kohotti nyt äänensä:
+
+— Täytän sen suhteen kirjoituksen sanat: Ja heidän jumalainsa veistetyt
+kuvat te lyökää maahan. Iske palasiksi, Omodé!
+
+— En, herra, en minä! — huusi kauhuissaan Omodé.
+
+Márton temposi hänen kädestään bulgarilaisen nuijan ja karkasi
+kömpelölle kivialttarille. Ja iski jumalankuvan päähän...
+
+Kivi antoi äänen! Valittava, syvä kellonkumahdus rikkoi metsän
+äänettömyyden. Toisen, kolmannen, kymmenennen iskun jälkeen, jotka hän
+kiihtyvällä voimalla suuntasi patsaaseen, muuttui sointuva kumajaminen
+epäsointuiseksi räminäksi. Kuvan jäsenet lensivät säkenöiden sinne
+tänne. Mutta ruohossa lepäsi vielä kauneuden kaikkeuden muutamia luovia
+osia. Jumalattaren pyöreä povi, neitseellinen lanne. Nekin täytyi
+murskata, ettei uusi lahko rakentaisi uutta alttaria niille.
+
+— Herra, rientäkäämme, rientäkäämme! — huusi Omodé.
+
+Tiheiköstä kuului pitkällinen, valittava sudenulvonta. Metsä heräsi
+kauhistuneena syvästä unestaan, intohimoinen, tulinen tuskanhuuto
+nostatti kaikunsa.
+
+— Rientäkäämme, rientäkäämme!
+
+Márton pisti yhden marmorikappaleen laukkuunsa, sitte he toisiaan
+nykien ja tuuppien, kompastellen, poissa suunniltaan juoksivat kuin
+itse teossa tavatut murhamiehet. Silloin oli jo koko metsä niin täynnä
+ääntä, kuin jokainen puu olisi valittanut ja nyyhkinyt.
+
+Kun he löysivät ratsunsa, otti Márton kaniikki esiin tulukset.
+
+— Mitä aiot, herra? — kysyi Omodé.
+
+— Kirjoitus sanoo: Polttakaa heidän lehtonsa tulella!
+
+Ukko tarkasti tuulen suuntaa, ja kun hän sai selville, että itätuuli
+puhalsi, auttoi hän innokkaasti toveriaan sytyttämispuuhissa.
+
+— Savun haju, — mutisi hän, — eksyttää jäljiltämme nuo pistimellä
+varustetut ampiaiset.
+
+Kuivaan lehdikköön tarttui kipinä. Kuivunut lehtipuu leimahti liekkiin,
+ja ennen pitkää loimusi tuli puiden latvoihin asti. Pienen ajan
+kuluttua nopeasti kiitävä, humiseva tulivyöry levisi länttä kohti.
+Metsä oli sielläpäin kuivaa.
+
+Papit heittäytyivät satulaan, kannustivat ratsujaan eivätkä
+taakseenkaan katsoneet sinne, missä veripunainen usva ja kumea kohina
+ilmoitti, että jokin suuri, jokin sanomattoman suuri onnettomuus oli
+tapahtunut.
+
+Vasta silloin he uskalsivat hengähtää, kun edessään näkivät Keven
+linnan tummat maavallit.
+
+— Herra, — sanoi silloin Omodé, — olen varma, että kirottu epäjumala
+kostaa meille. Sillä en uskoisi, että se lopullisesti olisi tuhoutunut.
+Katsohan kivenliuskaa, joka on laukussasi, — pyhän Benediktuksen kautta
+sanon, että se hymyilee!
+
+Márton ei vastannut, vaan katseli kumpaakin kättään, olisiko niihin
+tarttunut verta.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Ajtonyin tytärtä he eivät tavanneet vielä Kevessä, mutta
+linnanpäällikkö oli jo saanut tiedon bulgarialaisesta
+Valkeastakaupungista, että Zenóbia neiti oli seurueineen lähtenyt
+Tonavalle.
+
+Ensimäisenä yönä, jonka kaniikki vietti Keven rovastin talossa, näki
+hän kummallisen unen.
+
+Hän lepäsi vuoteessaan, — hereillä vaiko nukuksissa, sitä hän ei
+itsekään tiennyt — ja katseli valkoista neliötä, jonka akkunasta
+paistava kuu muodosti seinälle. Ulkoa kuului torninvartijain
+alakuloinen torventoitotus.
+
+Äkkiä kuvastui hänen silmiinsä näköhäiriö: seinällä loistavaan neliöön
+ilmestyi ihmisen pään musta varjokuva... Taikauskoinen pelko vapisutti
+silloin papin jäseniä. Hän ajatteli metsän jumalankuvaa, ja kun hän
+pitkän ajan kuluttua taas uskalsi kääntyä, sattui hänen katseensa
+valkoiseen marmorikuvaan.
+
+Haamu katsoi akkunasta sisään. Hän seisoi vaaleassa kuutamossa, nojaten
+viehättävästi leukaansa paljaaseen käsivarteensa ja kivisilmillään
+surullisesti ja kysyvästi katsellen Mártonia, ikäänkuin odottaen
+häneltä vastausta johonkin salaiseen kysymykseen.
+
+Kaniikki riuhtaisihe lopulta irti pelon kahleista.
+
+— Lyökää rikki heidän jumalainsa veistetyt kuvat! — huusi hän, hyppäsi
+ylös makuusijaltaan ja rupesi ajamaan takaa haamua.
+
+Se leijaili häntä pakoon vähän väliä seisahtuen kuin häntä ärsyttäen,
+liidellen kevyesti kuin perhonen. Hautojen ja pensaiden yli kulki öinen
+takaa-ajo poikki kaislikkojen ja rämeikköjen tummaan metsään.
+
+Nyt pysähtyi jumalankuva. Mutta Márton heilutti pyhällä vihalla
+nuijaansa ja iski sitä otsaan. Mutta kivi ei mennyt pirstaleiksi. Iskun
+jälkeen syntyi tuore haava, josta suuret veripisarat tippuivat alas,
+loistavien rubinien kaltaisina välkkyen hänen lumivalkealla povellaan.
+
+Merkillinen hiljaisuus vallitsi metsässä. Yltympäri avautui
+jättiläiskokoisia, huumaavia kasveja, puiden alla lenteli
+nyrkinkokoisia, loistavia kiiltomatoja.
+
+Hengästyneenä antoi kaniikki nuijansa vaipua alas. Hän ei kestänyt
+jumalattaren katsetta, tuota lempeätä, kärsivää, salaperäisen kysyvää
+katsetta. Hän ei kestänyt tätä näkyä. Hänen sydämensä valtasi yhtäkkiä
+tulinen, kiihkeä, intohimoinen kaipaus. Hän tunsi, että hänen täytyy
+kuolla tähän suureen kaipaukseen. Hän heittäytyi polvilleen ja
+epätoivoissaan syleili jumalankuvan jalkoja...
+
+Silloin kuohahti koko metsä. Veriset tulenliekit leimusivat tummien
+puunrunkojen takana, hehkuva ja sokaiseva usva leijaili epäjumalaa
+kumartavan papin ympärillä...
+
+Kun Márton heräsi, peitti hiki hänen ruumiinsa ja polvensa olivat
+kankeat, ikäänkuin hän todellakin olisi aamuun asti kierrellyt
+tiheikössä. Hän kiiruhti temppeliin ja rukoili keskipäivään asti Pyhän
+Neitsyen alttarin edessä. Samoinkuin jo pitkän aikaa takaperin, ei hän
+nytkään löytänyt lohdutusta rukouksesta.
+
+Iltahämärässä, kun virran kalvo loisti himmeän opalin värisenä ja illan
+usva levisi rantanäreikköihin, ilmoitti vesitornin vartija kuuluvalla
+torventoitotuksella, että asestettu soutulaiva kulkee virralla. Kauan
+odotettu kreikkalainen laiva saapui.
+
+Rovasti, linnanpäällikkö ja useita muita Keven ylimyksiä kokoontui
+rannalle Mártonin rinnalle.
+
+Lännessä näkyi tumma piste purppuraisen, taivaan reunalla; ensin se
+näytti pieneltä kuin vettä viistävä perho; pian se kuitenkin mahtavan,
+ruhtinaallisen laivan hahmossa halkoi virran selkää.
+
+Laivan keulaan oli veistetty kullattu, siivekäs hevonen, perässä seisoi
+purppurateltta, joka takanaan kuvasti verhojaan vedessä. Neljäkymmentä
+alastonta, ruskeata, kahlehdittua jättiläistä liikutti pitkiä airoja
+tasaisessa tahdissa.
+
+Laivan sivulla seisoi useita miehiä, niin loistavasti asestettuina,
+että heitä jokaista olisi voinut luulla päälliköksi. Keisarin komeuden
+heijastus saattoi ihmetyksiin unkarilaiset herrat, jotka odottivat
+sammakonkutuisten soiden keskelle pystytetyn savilinnansa juurella,
+mutta kaikkien auringonpaahtamilla kasvoilla säilyi kuitenkin
+välinpitämätön, ylpeä ilme.
+
+Kun laiva laski satamaan linnan juurelle, niin sekä unkarilaiset että
+kreikkalaiset soturit asettivat rauhallisten tarkoitustensa merkiksi
+vasemman kätensä sydämelleen ja kohottivat oikean kohti taivasta.
+
+Ensimäisenä astui maalle hoikka, hieno mies, joka teki paremmin
+valepukuun puetun naisen kuin sotilaan vaikutuksen. Kuitenkin oli
+hän, joka nyt asetti ruusukyntisen, kultasormuksisen kätensä Keven
+linnanpäällikön känsäiseen kouraan, Spiridion herra, Szeremin
+uusi centurio. Hänellä oli päässään runsaasti kullattu kypäri ja
+yllään hopeahaarniska, joka oli enemmän koristeeksi kuin suojaksi.
+Silkkimantteli peitti aistikkaasti poimutettuna hänen hartioitaan,
+hiuksensa olivat käherretyt kiiltäville kiharoille ja levittivät
+vahvaa ruusuntuoksua. Spiridion oli ollut vielä hiljan pyhän keisarin
+suosikki, mutta kaikkivaltias keisarinna Zoe ei häntä suosinut, vaan
+karkoitti hänet rajalinnaan. Unkarilaisten herrain joukossa hän nyt
+näytti susilaumaan eksyneeltä rotukoiralta.
+
+Suurherran luontevuudella centurio puhutteli Keven linnanpäällikköä
+koetellen kaunopuheisuuttaan, joka hänet oli tehnyt yhdeksi
+keisarikaupungin suosituimmista seuramiehistä.
+
+— Urhoollinen ja jalosukuinen turkkilainen päällikkö, — puhui hän
+miellyttävästi hymyillen, — pyhänimisen ja voittamattoman keisarin,
+kansoja onnellistuttavan Konstantinon ylhäisestä käskystä olen tuonut
+tänne ja jätän sinun käsiisi hänet, joka autuaaksitekevässä kasteessa
+on saanut nimekseen Zenóbia ja joka varmaankaan, jos Ledan tyttären
+tavoin olisi istunut Spartan ruhtinaallisella istuimella, ei olisi
+antanut aihetta Priamon ylpeän linnan kukistumiseen, koska hyveensä
+kilpailee voitokkaasti kauneutensa kera. Ja samalla kuin uskon hänet
+sinun sankarillisen kätesi turviin, en voi salata, että minut täyttää
+tuskallinen riemu, tai oikeammin sanoen: riemukas tuska, ajatellessani,
+että Rooman valtakunnan pyhältä taivaalta on kadonnut rakastettava
+tähti, joka tästä lähtien on valaiseva jousiniekkojen turkkilaisten
+kukoistavaa isänmaata.
+
+(Kreikkalaiset sanoivat säännöllisesti itseään roomalaisiksi,
+unkarilaisia taas turkkilaisiksi.)
+
+Centurion hieno kaunopuheisuus meni muuten hukkaan; Keven
+linnanpäällikkö ymmärsi vain pari sanaa kreikkaa.
+
+Ajtonyin tytär astui maalle. Tuolle maalle, joka silloin kuin hän
+viimeksi kosketti sitä lapsenkengällään, kuului aina Marosiin ja
+Kanizsnan satamaan asti hänen isänsä vallan alle.
+
+Tytön kasvoja peitti tiheä huntu, vartaloaan taas ruumiinmukainen
+valkoinen samettimantteli, jota leuasta kullalla koristettuihin kenkiin
+asti kaunisti vaaksan levyinen kirjo-ompelus. Näkyi, että hän tätä
+tilaisuutta varten oli erityisesti pukeutunut. Hänen kanssaan tuli
+hänen vanha imettäjänsä ja neekeri kamaripalvelija.
+
+— Kuka on Marosvárista saapunut minua hakemaan? — kysyi Zenóbia.
+
+Márton astui esiin.
+
+— Minä olen, — sanoi hän. — Sinäkö olet se tyttö, joka noudattaa
+Angyika nimeä?
+
+— Minä se olen, — vastasi tyttö.
+
+Silloin hän miellyttävällä kädenliikkeellä työnsi taakse hunnun ja
+näytti hymyileviä kasvojaan.
+
+Venus-piru!
+
+Hän se on! Hänen ovat marmori valkoiset kasvot, pyöreä leuka,
+vieraspiirteiset suuret silmät, hänen on salaperäisesti ja surullisesti
+hymyilevä suu...
+
+Tässä silmänräpäyksessä jo ratkaistiin Mártonin kohtalo. Hän ei osannut
+teeskennellä, vaan asetti käden sydämelleen... Siellä sisällä hän tunsi
+pelottavan voimakasta takomista. Rinnassaan jo silloin työskentelivät
+parhaillaan hänen nuoruutensa vapaaksi päässeet demonit mullistaakseen
+kaiken, mille hän tähän asti oli elämänsä pyhittänyt.
+
+Angyika katseli omituisesti hymyillen nuorukaista silmiin ja lausui
+itsekseen:
+
+— Näytän kauniilta barbarista...
+
+Sillä välin kannettiin laivasta tytön matkateltta ja viisi hirveän
+suurta nahkasäkkiä.
+
+Kreikkalaiset herrat kieltäytyivät kohteliaasti linnanpäällikön
+kutsuista. He tiesivät kyllä, että naapurinsa, kuten kaikki
+itämaalaiset barbarit kunnioittivat ehdottomasti vierasoikeutta ja että
+he tyynemmin voivat vierailla Keven hökkeleissä kuin hänen pyhyytensä
+keisarin marmoripalatsissa, jossa ei ainoastaan kerran oltu kaadettu
+myrkkyä vieraan maljaan; mutta kreikkalaiset tiesivät senkin, että
+kun unkarilaiset herrat juopuvat, miellyttävät heitä suuret hurjat
+rehentelyt.
+
+Kun keveläiset opastivat matkustajia linnaan, nojautui Angyika
+imettäjäänsä ja katseli pelokkailla linnunsilmillään uteliaasti ja
+alakuloisesti ympärilleen.
+
+Linnan paalutettu savivalli näytti hämärässä jättiläispetoeläimen
+mädäntyvältä leukaluulta. Portin yläpuolelle oli naulattu pari
+ihmispäätä, varoittavaksi esimerkiksi kaikille maa- ja merirosvoille.
+Sisällä näkyi vain pieniä ruokohökkeleitä ja mökkejä. Matalain
+huoneiden ovien edessä loikoili lyhytturkkisia, villikatseisia miehiä.
+
+Angyikan kaipaavien sielunsilmien eteen ilmestyi silloin keisarillisen
+Byzantiumin hymyilevän, lauhan iltahämyn kuva, missä purppurainen usva
+leviytyy plataneille ja laskeva aurinko suutelee Kultaisen sarven
+marmoripalatsien kupoleita... Ja Angyika alkoi katkerasti itkeä...
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Päivän levon jälkeen lähti Ajtonyin tytär saattajineen matkalle
+Marosvária kohti. Konstantinopolista tulevien palvelijain lisäksi vain
+kolme keveläistä palvelijaa telttaa kuljettavine hevosineen saattoi
+matkustajia.
+
+Kuta kauemmaksi he ehtivät kauhealla Keven hieta-aavikolla, sitä
+enemmän ahdisti Angyikan sydäntä. Pitkään aikaan hän ei ollut nähnyt
+isänmaataan ja kuvitteli sitä nyt sellaiseksi, millaiselta se ensi
+silmäyksellä näytti. Lentohiekkakummut ja syvät onkalot, alastomat
+hiekkakentät ja kauheat repeämät vaihtelivat keskenään. Ei missään
+pensasta, ei puuta. Maaäiti on kuollut; tomullaan leikkivät synkät
+tuulet.
+
+Ajtonyin tytär oli lapsuudestaan asti elänyt kultaisessa
+Konstantinopolissa, Porfyripalatsin hovinaisten joukossa. Maailman
+pääkaupungissa hengitti hän täysin siemauksin vaipuvan kulttuurin
+kulta-usvaista, huumaavaa ilmaa. Puolibarbarilapsen ruumiista,
+sielusta tuli Byzantiumin tytär, ja hänen sielussaan kehittyivät
+byzantinilaiset toiveet. Niinkuin auringonkukka kääntyy loistavaa
+tähteään kohti, niin hänen unelmansakin kääntyivät luottavalla
+hartaudella suuren Konstantinon satulinnan sisäpalatseja kohti. Hänkin
+tahtoi tulla ylhäiseksi hovinaiseksi. Sellaiseksi, joka välkkyvässä
+kirjomanttelissaan esiintyy Pyhän Stefanin temppelin naisten
+pylvästössä, josta hänen majesteettinsa Augusta katselee hippodromin
+silmiä huikaisevia leikkejä. Hänkin tahtoi viehättävällä rohkeudella
+pujotteleida milliariumin kivitunneleissa, joissa puhe häipyy
+kohteliaaksi kuiskaukseksi ja joissa hyvä käytös vaatii hymyn huulilta
+katoamaan. Hän tahtoi iltahämärässä soudella matoilla sisustetulla
+aluksella Marmorimeren peilikirkkaalla pinnalla, hyvänhajuisiin
+patjoihin nojautuen, teeskennellystä uupumuksesta huokuvin povin.
+Hän tahtoi heittäytyä sateenkaaren värisiin pyörteisiin, jotka
+tuntemattomat voimat hänen tielleen synnyttivät.
+
+Konstantinopolilainen muotinainen istui nyt nopeasti juoksevan
+unkarilaisen hevosen seljässä ja häpeissään katseli autiota aroa.
+
+Sekin kiusasi tyttöä, ettei hänen saattajansa nähtävästi hänestä
+välittänyt. Márton ratsasti aina lähdöstä asti nuolenkantaman matkan
+joukon edellä tietä tarkastellen. Karkoittaakseen alakuloisuuttaan
+kutsui Angyika Omodén rinnalleen.
+
+— Sinun herrasi pitää kyllä huolta turvallisuudestamme, mutta
+viihtymyksestämme hän välittää jotenkin vähän. Mikä on tuon omituisen
+miehen nimi?
+
+— Mártoniksi häntä sanotaan.
+
+Tämä lyhyesti viskattu vastaus hämmästytti tyttöä. Kreikkalaiset
+palvelijat alottavat aina vastauksensa sanoilla: Jos minulla on lupa
+elää ja puhua...
+
+— Minkälaista sukua hän on? Minkälainen arvo hänellä on unkarilaisten
+keskuudessa?
+
+Mutta Omodé oli tällä kertaa harvasanaisempi kuin tavallisesti.
+
+— En luule, että Márton herra olisi mielissään, jos tästä puhuisin.
+
+— Mutta voit kuitenkin sanoa, miksi hän ei kanna aseita. Teidän
+luonanne kulkevat palvelijatkin miekka vyöllä.
+
+— Toimensa kieltää, — sanoi ukko.
+
+Angyika hyväksyi tämän vastauksen. Jo silloin saapui taajaan
+Konstantinopoliin pyhälle haudalle vaeltavia frankkilaisia joukkoja,
+joiden johtajia kreikkalaiset (frankkien barbarisella arvonimellä)
+sanoivat kreiveiksi ja joilla narrimaisista narrimaisimmat
+päähänpistot eivät olleet tavattomia. Sattuipa sellainenkin kreivi,
+joka loistavissa aseissa, mutta paljain jaloin suoritti Jerusalemin
+matkan. Kreiviksi nimitetyt ihmiset saattoivat kaikkialla, missä
+liikkuivat, ikävää häiriötä aikaan hirveällä tietämättömyydellään ja
+barbarisella hurjuudellaan. Konstantinopolin forumia kaunistavia,
+Roomasta ja Hellaasta tuotuja antiikkisia kuvapatsaita he pitivät
+epäjumalankuvina, ja toisinaan he huimassa röyhkeilyssään mukiloivat
+toisiaankin kuoliaaksi. Keisarin hovissa pidettiin heitä naurettavina
+ja halveksittavina, mutta miksi suotta kieltää: naismaailman mieltä nuo
+jättiläisjäseniset barbarit kuitenkin kiinnittivät.
+
+— Mutta jos vihollinen hyökkäisi kimppuumme? — jatkoi tyttö pakinaansa.
+
+— Saat olla rauhallinen, neiti, Márton herran sivulla voit
+turvallisemmin taivaltaa pusztaa, kuin jos Konstantinopolin keisarin
+tuhat kirjavaa kuvatusta loikkaroisi ympärilläsi.
+
+Vähempikin olisi ollut kylliksi herättämään tytön uteliaisuuden. Ja
+mitä pitemmälle he ehtivät matkallaan, sitä vahvemmaksi kasvoi hänessä
+se vakaumus, että Mártonin tahtoa noudattaa koko joukko näkymätöntä
+palvelija-armeijaa, joka raivaa heille tien ja kaukana ympäröi heidät
+kuin vartijahenkien joukko. Tiellä tapasivat he kaikkialla petshenegien
+hevosenkenkien jälkiä. Vesipurojen yli risuisia häthätää kyhätyt
+sillat osoittivat edellä laukkaavien tiemestarien huolenpitoa. Joskus
+ilmestyikin näköpiirin rajalle pari tupsuista keihästä; mutta jos he
+pääsivät heitä lähemmäksi, katosivat he kuin maa olisi heidät niellyt.
+
+Illalla pystytettiin teltta naisia varten pienen hiekkaonkalon
+pohjalle. Kun palvelijat laittoivat tulen ja imettäjä koitti
+illallista, seisoi Márton yksinään etäämmällä olevan kummun harjalla,
+ja hänen kuvansa näytti jättiläismäiseltä iltataivasta vastaan.
+
+Äkkiä hän kuuli askeleita alapuoleltaan: Omodén käteen nojautuen
+kiipesi Angyika ylös kummun rinnettä.
+
+Nyt seisoi hän hänen rinnallaan.
+
+— Herra, — sanoi tyttö kohteliaasti kumartaen ja suloisesti hymyillen,
+— sinä pidät niin innokkaasti huolta minun turvallisuudestani ja
+osoitat minua kohtaan niin paljon ansaitsematonta hyväntahtoisuutta,
+että uskallan tehdä rohkean pyynnön, täydennä ystävällisyytesi vielä
+sillä, että ja'at kanssani vaatimattoman ateriani.
+
+Kreikkalaisen kohteliaisuuden tulvaan sekaantui pieni pisara ivaakin...
+
+Kaniikki ei tiennyt, mitä vastaisi. Angyika, peittääkseen omaa
+hämilläänoloaan, katseli sitte taivasta ja ilostui tuntiessaan samat
+tähtiryhmät, joita hän helteisinä kesäöinä oli niin monta kertaa
+katsellut keisarillisen palatsin marmoriparvekkeilta. Omodé nimitteli
+hänelle järjestään taivaan kiertolaisia.
+
+— Tuolla on Heinänhaistaja tähti, — tuo sumusilmäinen Vaunujen
+alapuolella, Tasangonvartija... Toistensa rinnalla ovat Ristiin
+katsova, Orpotytön katse ja Raskasjalkainen tähti... Tuolla menee
+Kurkien johtaja, tuolla kyyristelee Leili... Valkoisen välin alla
+on Kultatukka, sen alla Tytönsilmä... Tuolla on Apila, Verisilmä...
+Tuo pieni kalpea tuolla kummun yläpuolella on Unkarilaisten tähti...
+Vanhat sanovat, että se niiden edellä loisti voimakkaammin ja kulki
+korkeammalla...
+
+Heitä kutsuttiin illalliselle ja sentakia menivät he alas laaksoon. Kun
+olivat asettuneet matolle, jonka palvelijat levittivät sametinhienolle
+hiekalle, täytti Angyika pienen kultapikarin Kypron viinillä ja
+kostutettuaan sillä huulensa ojensi sen Mártonille.
+
+— Maistoin sitä, joten sinun ei nyt enää tarvitse peljätä myrkkyä, —
+hymyili hän byzantilaisella kohteliaisuudella.
+
+Ensimäinen kysymys, jonka hän jälleen teki, oli:
+
+— Salaisesti ehkä olet sanova minua tietämättömäksi, kun kysyn sinulta,
+onko äitini kaupungissa hippodromia.
+
+— En tiedä, mikä se on, — vastasi Márton tulipunaisin kasvoin.
+
+— Et ole vielä suvainnut käydä Konstantinopolissa? — kysyi tyttö lyhyen
+vaitiolon jälkeen.
+
+— En.
+
+Angyika hymyili — mutta sitte hän korjasi aikomattaan osoittamansa
+epäkohteliaisuuden ja alkoi puhua kultakaupungista. Silloin hän tunsi
+olevansa omalla alallaan. Hän tunsi nimeltä kaikki keisarilliset
+herttuattaret. Oh, noita porfyrigeneettoja! Ne ovat niin ylväitä ja
+kauniita kuin pyhäinkuvat, sen ohella vaarallisia ja arvaamattomia
+kuin loistavakarvaiset petoeläimet, joita keisarin puistoissa
+vartioidaan... Zenóbia tunsi keisarin suuresti kadehditut suosikitkin,
+mahtavat logeteetat, akoliitat ja protospatairot, jauhetukkaiset,
+kultahaarniskaiset suurherrat, jotka barbaripalkkasoturilegionillaan
+taistelevat taistelunsa sekä myös silloin kun vihollinen uhkaa
+kultaista porttia; he lausuvat sukkeluuksia naisille ja virittävät
+pauloja toisilleen pyhän palatsin tummassa marmorisalissa... Ja hän
+tunsi vaippaan kääriytyneet filosofitkin, jotka kaikki viimeaikoina
+ovat tulleet Diogeneen opin hartaiksi kannattajiksi, mutta siitä
+huolimatta tulisella hartaudella noudattavat hoviseremonian
+tuhansia ohjeita... Ja hän tunsi muodissa olevat elegiarunoilijat,
+silkkitoogaiset hoviherrat, jotka ovat henkeviä ja lörpötteleviä,
+sovinnaisen rohkeita ja käärmemäisen matelevia, purevia ja imeliä,
+kunnioituksesta pakahtuvia ja kauhean julkeita...
+
+Márton ei kertaakaan katkaissut tytön pakinaa, vaan janoisin korvin imi
+joka sanan.
+
+Hänellä oli sellainen miellyttävä, kaikuva ja kuitenkin vieno ääni
+kuin kultakellon helinä. Kun hän puhui, tuntui Mártonista siltä kuin
+kultaliljoja putoilisi taivaalta. Kun hän puhuu äänekkäämmin, on
+saunakukalla leimuava loiste; kun hän kuiskaa, silloin kukan loiste
+himmenee ja se putoo alas loivassa kaaressa, hitaasti. Loistavat
+kukat putoavat hänen päälleen, kulkevat läpi hänen ruumiinsa kuin
+kivensirpaleet veden läpi. Ja hän voimattomana sietää sitä suloisesti
+väristen. Kerran Angyika purskahti nauruun ja näytti kosteata
+hammasriviään, — silloin valkoisia helmiä putoili hänen sydämelleen
+kuin taajoja lumihiutaleita.
+
+       *       *       *       *       *
+
+He matkasivat jokseenkin hitaasti. Oikeastaan vain aamulla ja
+iltapäivällä he istuivat satulassa. Illat olivat jo silloin lyhyitä,
+ja auringonlaskun jälkeen joskus sumu levisi pusztalle. Joskus paistoi
+aurinko vielä polttavasta mutta sen tuli oli äkkinäistä ja alakuloista,
+ja sen loistetta seurasi jo katoavaisuuden himmeä varjo.
+
+Matkansa kolmantena päivänä oli Angyikalla merkillinen kohtaus.
+
+He pitivät keskipäivän lepoa jättiläistammen varjossa ja tyttö
+kulki seurassaan muuan keveläinen palvelija vesipuron rantaa kukkia
+poimiakseen. Hän löysi niin ihmeellisiä, suuria, hoikkia ja pistäviä
+kukkia, jollaisia ei puhjennut keisarin puutarhassa. Ne muistuttivat
+enemmän ylpeitä neitoja kuin kasveja, ja kun Angyika katkaisi jonkun
+lihavan varren, tuntui hänestä siltä kuin olisi elämän murhannut. Siitä
+huolimatta hän poimi niitä mielellään, koska ne olivat niin tyttömäisiä
+ja ylpeitä.
+
+Korkean kaislikon takia hän ei voinut nähdä puron toiselle rannalle.
+Äkkiä hän sitte tuli uteliaaksi katsomaan, millainen lienee maailma
+siellä, ja hän erotti hajalle viheriät varret. Silloin näki hän
+omituisen näyn.
+
+Noin kymmenen askeleen päässä hänestä erään kummun huipulla — se lienee
+ollut jonkun avaripäällikön hautakumpu — seisoi ratsastajaolento
+liikkumattomana. Se oli nainen. Ylpeä, komea ja peljättävä hän oli
+kuin nuo rautajänteiset, hoikat amazonit, jotka kivisillä alustoillaan
+seisoen ovat vuosisatoja vartioineet Konstantinopolin hippodromin
+sisäänkäytävää.
+
+Nyt kohtasi heidän katseensa toisensa. Ratsastajanainen katsoi
+vakavasti, kysyvästi Angyikaa silmiin. Hän oikein lävisti ja kiinnitti
+väkäkatseisen silmänsä häneen, ikäänkuin tahtoisi viedä mukanaan
+Ajtonyin tyttären kuvan.
+
+— Kuka se on? — kysyi Angyika hengitystään pidättäen.
+
+Seuraavassa silmänräpäyksessä näky katosi kummun harjalta. Vain korkean
+kaislikon huojunta osoitti, minnepäin hän meni.
+
+— Kuka se oli? — kysyi Angyika uudestaan.
+
+— Voi meitä! — huusi keveläinen, — näimme pusztan rouvan.
+
+Jos hän olisi nähnyt lohikäärmeen poikineen matavan rämeikössä, ei
+kauhunsa silloinkaan olisi voinut olla suurempi.
+
+Tyttö meni takaisin tammen alle ja polvistui Omodén viereen, joka juuri
+laittoi tulta.
+
+— Omodé, — sanoi hän, — sano, minkälainen voima on pusztan rouvalla.
+
+— Hänellä on suurempi voima kuin kaksituhantisella keihäsmiesjoukolla.
+
+Tytön kasvot kalpenivat.
+
+— Ja minkälainen voima on Márton herralla?
+
+— Jos Márton herra tahtoo, Angyika, silloin, pusztan rouva on avaava
+sinun kenkäsi punaiset nauhat.
+
+Tytön kasvot tulivat punaisiksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sinä päivänä viipyivät he satulassa kauemmin ehtiäkseen Temesin
+rannalle. Illan hämyssä puhui Angyika rinnallaan ratsastavalle Omodélle.
+
+— Katso, mikä juoksee perässämme!
+
+Vanha susi loikki joukon jäljessä, kieli roikkui ulkona suusta, korvat
+olivat luimussa kuin väsyneellä koiralla.
+
+— Susiko? — kysyi Angyika.
+
+— En uskoisi, että se on oikea susi, mieluummin luulisin sitä joksikin
+pääsyihin kietoutuneeksi kummitukseksi. Kyllä pian saan selvän
+komelista.
+
+Omodé karjaisi nyt kahdesti vanhalle sudelle: — Jumala! Jumala! — Susi
+loikkasi kaislikkoon eikä enää näyttäytynyt.
+
+— Ei ollut susi, vaan peljättävä ihminen, — nauroi Omodé. — Kunnon
+susi ei juokse pakoon Herran nimeä mainittaessa. On täällä pusztalla
+kaikenkaltaista kiertelevää väkeä, ihmeellisiin mestari temppuihin
+kykeneviä heittiöitä, jotka eläimen hahmossa ahdistavat matkamiestä.
+Minua kerran ajoi vasikka takaa aamuun asti kaislikossa... Silloin
+en vielä tuntenut tapojaan. Mutta kun Jumalan nimeä huutaa ihminen,
+silloin eläimennahka putoaa heidän yltään ja sairaus heidät murtaa.
+
+Kun he hyvin myöhään saapuivat Temesin rannalle, hypähti ratsujen
+edestä suuri joukko mustia kääpiöolentoja ylös ja heittäytyi veteen.
+
+— Kas, kuinka paljon neekerilapsia! — ihmetteli Angyika.
+
+— Eivät ne lapsia ole, vaan majavia, — selitti Omodé. — Heidän majansa
+ovat tuolla saarella, — he ovat rakentaneet kokonaisen kaupungin
+itselleen ja suuria sulkuja veteen. Poikavuosinani asui niitä vielä
+tuhansittain Temesin rannalla, mutta sen jälkeen kuin jokainen
+petshenegiläinen nylkyrinsälli komeilee majavannahalla päärmätyllä
+lakilla, on niiden lukumäärä suuresti supistunut.
+
+Yö oli kaunis ja lauha, ja illallisen jälkeen istuivat he vielä kauan
+rannalla, Angyikan teltan edustalla. Lauhkea tuuli kantoi siivillään
+omituisia ääniä petshenegipusztan helmasta.
+
+— Joku laulaa, — sanoi tyttö.
+
+— En kuule, — vastasi Omodé. — Kun kerran hakattiin kreikkalaisella
+sotakirveellä isoa kattilaa, halkesi rumpukalvoni. Mutta on
+mahdollista, että kuulen luonnottarien laulua. Ne asuvat saaren
+metsässä. Heidän seurassaan on metsän emäntä ja metsän peikko.
+
+— Mikä on metsän peikko?
+
+— Hänen tapanaan on pelottaa puunhakkaajia. Siitäkään hän ei pidä, että
+joku kulkee kirves kädessä metsässä. Kun puunhakkaajat tekevät kuormaa,
+jättävät he aina yhden rangan jäljelle peikkoa hyvittääkseen.
+
+Heidän jalkainsa alla loiskahti vesi, ja Angyika kumartui silloin ukon
+olkaa vastaan ja kysyi kuiskaten Omodélta:
+
+— Onko niitä vedessäkin?
+
+— Onpa kyllä! Vetehisiä, vedenneitoja ja kaislikon impiä. Kaunein
+heistä on Kaisla neiti. Mustat lapsetkin asuvat vedessä ja lisäksi
+vielä muuan, josta on paras olla puhumatta...
+
+— Miksi niin? — kysyi Angyika uteliaisuudesta väristen.
+
+— Kun se kuulee nimensä, silloin se nousee ylös vedestä, ja se, johon
+se luo katseensa, kuolee kolmen päivän kuluttua.
+
+(Salaperäinen vesihiisi, jota Omodé ei tahtonut nimeltä mainita, oli
+kalastajain kauhu, Kuollutmies.)
+
+Tuolla rämeisellä rannalla tuikki aarnivalkea.
+
+— Katso, Omodé, katso! — sanoi kauhuissaan Angyika, joka nyt näki
+aaveita kaikkialla.
+
+— Tulenhaltija, — selitti Omodé. — Sinivaippainen miekkonen, lyhty
+kädessä. Ei kiusaa ketään se jumalan luoma, vaan hyppii paikasta
+paikkaan. Kun se kolmannen kerran hyppää, voit toivoa itsellesi jotakin
+hyvää. Minä kerran toivoin itselleni Ete-tammaa, mutta Tulenhaltija on
+totisesti sen vielä nytkin minulle velkaa.
+
+Itse asiassa ei Omodé suuriakaan välittänyt pusztan aaveista ja yön
+kauhuista. Mutta tilaisuuden tarjoutuessa hän puhui niistä, ettei
+näyttäisi tietämättömältä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Päivällä oli tyttö oloonsa tyytyväinen. Hänestä oli Mártonin,
+rakastuneen barbarin omituinen käytös huvittavaa. Joskus hän
+kiusoittikin häntä vähän, mutta silloin hän säpsähti hänen hehkuvaa
+katsettaan. Mutta kun hän illalla vetäytyi makuutelttaansa, ei hän
+välittänyt Mártonista eikä äidistään, vaan ajatteli Konstantinopolia ja
+purskahti itkuun. Oh, kultainen Byzantium, kaupunkien kaupunki! Joka
+kerran on maistanut vesijohtosi vettä, sen sielua kalvaa ikuinen kaipuu
+sinun luoksesi! — Hänen imettäjänsä viihdytti häntä siksi, kunnes hän
+itki itsensä nukuksiin.
+
+Hän oli puhelias vain silloin kun oli puhe Konstantinopolista. Silmänsä
+säikkyivät, kun hän kertoi hovielämästä, ja kun hän lausui Konstantinos
+Manomahon nimen, aleni hänen äänensä hartaaksi kuiskaukseksi.
+
+Pyhä keisari! Zenóbia oli elänyt viisitoista vuotta keisarin hovissa,
+ja sen ajan kuluessa oli neljä hallitsijaa vaihtunut valtaistuimella,
+mutta vain kerran oli hän nähnyt silmästä silmään Itä-Rooman
+valtakunnan herran.
+
+Pyhä keisari elää palatsilabyrintin hiljaisessa povessa, kauheassa
+yksinäisyydessä, huimaavan korkealla herttuain yläpuolella. Mutta siitä
+huolimatta hän näkee ja kuulee kaikki. Jos hän näyttäytyy ihmisille,
+täytyy kaikkien polvistua ja pitää kätensä silmäinsä edessä, ikäänkuin
+keisarin ilmestymisen loiste sokaisisi heitä. Valtaistuimen kummallakin
+puolella seisoo kultainen leijona. Kun keisari istahtaa, niin kumpikin
+leijona avaa kitansa ja karjuu. Hovimenot vaativat, että silloin
+jokaisen on käyttäydyttävä kuin olisi puolikuoliaaksi peljästynyt.
+
+Sitä ei Angyika kuitenkaan kertonut, ehkei hän tietänytkään, että
+kaksitoista vuotta tätä ennen iski Romanos III:nnen kuoliaaksi
+hänen kamaripalvelijansa, joka sitte itse tuli keisariksi Mikael
+Paflagonialaisen nimellä. Mikael Paflagonialainen täytyi myöhemmin
+raivohulluna sulkea vankikoppiin. Hänen seuraajansa Mikael Kalafatos
+tuli kirvesmiehestä keisariksi. Tämän molemmat silmät puhkaistiin ja
+hänet suljettiin luostariin. Sitäkään ei Angyika kertonut, että nyt
+hallitsevan Konstantinon oli tapana, oman perheensä salamurhayrityksiä
+peljäten, öiksi sulkeutua Anemas-vankilaksi nimitettyyn
+kalliokellariin. Hovitapa vaati, ettei näistä seikoista saanut tietää
+mitään.
+
+Se, minkä hän kuuli Konstantinopolista, täytti tulisella kaipuulla
+kaniikin sydämen. Oli kuin hän olisi kuullut sateenkaaren värisen
+linnun laulavan kaukaisten aarniometsien satukauneuksista.
+Konstantinopoli! Angyikan kertomuksen nojalla ilmestyi hänen
+sielun-silmiensä eteen tuhattorninen tarupalatsi, joka oli sekä kirkko
+että linnarakennus, jonka marmoriseiniä siniset laineet huuhtovat ja
+jonka fantastiset kultatornit lävistävät purppuraisen taivaanlaen...
+
+Aistillisen voimakas halu nähdä Konstantinopoli ei nyt ensi kertaa
+vallannut Thonuzóban poikaa. Idän pusztan lapset ovat syntymässään
+saaneet seikkailijahalun, joka magneettisella voimalla vetää heitä
+kaupunkia kohti. Kunniallista tasankoa, joka ensi silmäyksellä avaa
+koko sielunsa, viehättää ja viekoittelee taukoamatta synnillinen
+salaisuus, joka piilee kaupunkien muurien sisällä. Pusztan poika
+halveksii kaupunkilaista, mutta tuntee synnillistä kaipuuta kaupunkia
+kohtaan. Jokainen kaupunki on hänelle muureilla ympäröity arvoitus;
+hän ei ole levollinen, ennenkuin on ratkaissut sen veripurojen
+ja ruumisröykkiöiden hinnalla. Jokainen kaupunki on tuntematon
+nainen, joka murhaavaan ja hurmaavaan syliinsä odottaa miestä. Jos
+linnanmuurien verho putoo, tulee päivänvaloon sellaisia aarteita,
+joiden aavistuskin täyttää satumaisella onnellisuudella teltan asukkaan
+mielen.
+
+Tämä seikkailijahalu oli ison aikaa maailmanhistorian käyteaineena. Se
+kiskoi irti nomadit asuinpusztiltaan, teki paimenista kiertolaisia ja
+kiertolaisista valloittajia. Nyt taas riippuvat jokaisen ratsumiehen
+silmät Konstantinopolin kupoleissa, uneksien ja kaivaten kuin lapsen
+silmät sateenkaaressa. Ja jo ennakolta ihaillaan, ylistetään ja
+kadehditaan sankaria, joka valloittajana on astuva sisään maailman
+pääkaupungin kultaisesta portista.
+
+Angyika katsoi viehkeästi hymyillen kauniin barbarin hehkuviin silmiin
+aavistamatta, että vieras, suloinen tuoksu, joka hänen vaatteistaan
+tulvahti, herätti teltassa majailleiden esi-isien jälkeläisen sielussa
+uinuvan valloittajahalun.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Kun he matkansa viimeisenä päivänä jo olivat jättäneet petshenegimaan,
+sattui heille vaarallinen seikkailu.
+
+Harangodin rannalla tuli heitä vastaan pieni matkajoukko. Raskaista,
+suurista ratsuistakin jo näki, että he olivat lännen maista.
+Ratsastajina oli kolme pappismiestä ja yksi asestettu soturi, jota
+kaksi palvelijaa seurasi.
+
+Soturi oli kantapäihin asti verhottu teräslankapukuun, hänen tavattoman
+suurta ratsuaankin peitti huopahaarniska. Teräskypärinsä oli hän suuren
+kuumuuden vuoksi kiinnittänyt satulannuppiin, pörröistä, keltaista
+tukkaansa peitti nahkalakki. Hänen mahdottoman suurta keihästään kantoi
+toinen palvelija hänen jäljessään. Soturi teki ylhäisen, voimakkaan ja
+ylpeän taistelijan vaikutuksen. Muuten oli hän hyvin kaunis nuori mies.
+
+Nähtävästi saksalainen oli yksi noita kierteleviä sotureita, joita
+jo István kuningas oli suurin joukoin kutsunut maahan. Péter
+kuningaskin suosi muukalaisia, mutta sitä murhaavampaa vihaa
+tunsivat heitä kohtaan unkarilaiset herrat. Vaikka kulkurit olivat
+enimmäkseen saksalaisia, eivät he katsoneet kuuluvansa mihinkään
+kansallisuuteen, vaan palkan takia taistelivat mielellään omaakin
+rotuaan vastaan. Usein he rikkoivat vieraanvaraisuutta vastaan ja
+hurjalla käytöksellään loukkasivat tyyniä ja arvokkaita pusztan
+asukkaita. Uskonasioissa olivat he kovin suvaitsemattomia, ja jos
+heistä olisi riippunut, olisivat he vanha-uskolaiset vaimoineen ja
+lapsineen ilman muuta surmanneet. Kuitenkin he itsekin vain nimeltä
+olivat uusi-uskolaisia; lähimäisenrakkaudesta ja nöyryyden opista oli
+heillä kovin yksipuolinen käsitys. Heidän uskontonsa oli oikeastaan
+vain taikauskoista epäjumalanpalvelusta, jonka he kohdistivat jonkun
+sotamaineessa olevan pyhimyksen muistolle. Suureksi osaksi olivat he
+päättäviä taistelijoita, mutta heidän sotatapansa oli aina vain raakaa
+nahikoimista. Heille sota ei ollut välikappale, vaan päämaali, ja
+voimiaan koetellakseen he mukiloivat toisiaankin teillä ja taipaleilla.
+Se, joka heistä oli useimmat miehet pudottanut satulasta, oli etevin
+miekkonen. Sotakurista he eivät piitanneet mitään eivätkä kyenneet
+joukkoja johtamaan. Sotatieteen oikea oppikoulu oli Volgan rantama;
+kovassa kurissa pidettyjä ja yhtenäisesti johdettuja joukkoja, jotka
+sieltä tulivat, eivät länsieuroppalaiset koskaan voineet vastustaa.
+Hunnit ja myöhemmin unkarilaiset olivat voittamattomia niin kauan kuin
+pysyivät uskollisina isiensä sotatavalle. Kaksisataa vuotta myöhemmin
+taas tatarit samalla sotataidolla valloittivat Unkarin, joka sotataito
+kerran teki kauhistuttavaksi Arpádin armeijan.
+
+Kun kaksi joukkuetta kohtasi toisensa, karautti Omodé varovaisuuden
+vuoksi edelle ja kunnioittavasti tervehti vieraita par vobiscum'illa.
+Papit pysähdyttivät ukon ja kyselivät tietä Marosváriin.
+
+Kuljeksivan soturin katse osui Angyikaan. Sellaisen ihmisen lailla,
+joka aina panee täytäntöön, mitä mieleensä juolahtaa, seisahtui hän
+poikittain tielle, pakottaen Mártonin joukonkin pysähtymään. Márton
+ohjasi kiireesti hevosensa Angyikan ja saksalaisen väliin.
+
+— Mitä haluat? — kysyi hän latinaksi.
+
+Saksalainen vastasi hänelle vieraalla kielellä eikä kumpikaan
+ymmärtänyt toinen toistaan. Keihästä kantava nuorukainen lienee ollut
+rajaseutujen saksalainen, hän ymmärsi unkaria ja rupesi herransa
+tulkiksi.
+
+— Minun sankariherraani, — sanoi nuorukainen, — velvoittaa asemansa
+kunnioittamaan kauniita naisia. Hän tahtoo siis tietää, ansaitseeko
+sinun naisesi kunnioitusta, ja vaatii häntä kohottamaan huntuaan.
+
+— Jos herrasi on kristitty pyhiinvaeltaja, — vastasi Márton, — niin
+menköön hän Herran nimessä tiehensä älköönkä loukatko niiden tytärtä,
+joiden viinistä hän on juopunut.
+
+Palvelija huudahti suuttuneena.
+
+— Ja sinä, hullu, uskot, että minä rohkenen sanoa sen herralleni?
+Tiedä, että tämä on herra Diterik von Ramberg, joka on kuuluisa siitä,
+että hän puhuu hitaasti ja iskee nopeasti.
+
+Saksalaista herraa nähtävästi jo kyllästytti puhelu ja härjän mylvinän
+kaltaisella äänellä hän antoi jonkun käskyn palvelijalle. Nuorukainen
+naurahti.
+
+— Tiedätkö, mitä Diterik herra sanoo? Jollet heti näytä naisesi
+kasvoja, on hän riisuva hänet puolialasti.
+
+Tämän sanottuaan nuorukainen kumartui Angyikaa kohti ja tempaisi hunnun
+hänen kasvoiltaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo horjahti
+satulassa ja pää halkaistuna koristen putosi maahan... Márton ei oikein
+itsekään tietänyt, kuinka kaikki tapahtui. Antoiko Omodé hänen käteensä
+bulgarilaisen nuijan vai kiskaisiko hän sen itse ukon kädestä? Kun hän
+kauhealla voimalla iski nuorukaista korvanjuureen, huusi hän kuohuvalla
+vihalla: Hei, sinä koira!
+
+Kaikki tämä tapahtui salamannopeasti.
+
+Rautamies mylvähti, tempaisi sitte vitjoissa riippuvasta tupesta
+sotakirveen ja iski kipinöivällä kiukulla Mártonia kohti. Ensimäisen
+iskun kaniikki suisti nuijansa rautavarrella. Toista kertaa ei soturi
+enää voinut, iskeä, sillä kun Omodé huomasi, että asia kääntyi
+vakavaksi, heitti hän takaapäin saksalaisen niskaan karvalassonsa ja
+tempaisi mahtavalla nykäisyllä hänet alas ratsultaan. Soturi kiemurteli
+maassa tukahtumaisillaan ja röhisten tietämättä, mitä hänelle oli
+tapahtunut, mutta siitä huolimatta hän lujalla voimalla puolustautui.
+
+Angyikan neekeripalvelija juoksi pakoon, samoin vieraat papitkin.
+Toinen saksalainen palvelija katseli ääneen itkien herransa kaatumista,
+mutta ei uskaltanut lähestyä.
+
+Keven miehet heittivät saksalaisen päähän päällisvaippansa ja riensivät
+sitte vääntämään hänen kädestään tapparaa. Pitkään aikaan he eivät
+kyenneet häntä voittamaan; rautamies ravisti heitä ilmassa kuin karhu
+karvassaan riippuvia koiria. Omodé kiristi silloin silmukkaansa, soturi
+alkoi vavahdella ja hellitti hervahtuneesta kädestään aseen.
+
+— Älä lyö! — huusi Omodé, kun näki veitsen toisen nuorukaisen kädessä.
+— Elävän karhun viemme Becs herralle ja varmasti saamme siitä ämpärin
+viiniä.
+
+Keveläiset sitoivat tainnuksiin menneen soturin ja heittivät hevosen
+selkään kuin jauhosäkin. Pieni joukko jatkoi sitte matkaansa. Mutta
+Omodé tarkasti ensin maahan lyötyä miestä. Se oli jo silloin mennyttä,
+vain jalka vielä vähän vavahteli.
+
+— Tälle antoi kaniikkiherrani viimeisen voitelun, — sanoi ukko.
+
+Sen sanottuaan hän sylki ruumista. (Tämä oli hänen vanha soturitapansa.)
+
+He kulkivat jo Harangodin luona, kun yhä kuului heidän korviinsa
+herraansa itkevän pojan nyyhkytys.
+
+Angyika ratsasti koko ruumiiltaan väristen puolustajansa rinnalla. Hän
+ei uskaltanut häntä puhutella, sillä Mártonin kasvoja synkisti vieläkin
+viha ja silmänsä paloivat hehkuvien hiilien tavoin. Virran rannalla
+tyttö kuitenkin rohkaisi itsensä ja asetti lempeästi kätensä Mártonin
+käsivarrelle.
+
+— Herra, — sanoi hän hiljaa, — en voi istua satulassa... Sydämeni
+lakkasi sykkimästä pelosta ja päätäni pyörryttää, kun katson vettä...
+Jollen ole sinulle rasitukseksi, niin ota luoksesi ratsullesi.
+
+Sanaa sanomatta istutti Márton tytön eteensä, sitte ohjasi hän
+hevosensa matalaan veteen. Keskellä virtaa täytyi hellittää ohjia,
+jotta ratsu saisi juoda. Angyika pyörtyi kuitenkin, kun näki juoksevan
+virran, ja nojautui voimattomana Mártonin olkaa vastaan. Vain hänen
+sydämensä voimakkaasta sykinnästä ja kaniikin kaulalle kiertyneen
+käsivarren värähdyksestä tunsi tämä, että hän eli.
+
+Hän näki aina verissään viruvan saksalaisen silmäinsä edessä. Ajatus,
+että tuo luja käsivarsi, joka nyt rautavanteen tavoin häntä ympäröi,
+oli vuodattanut hänen tähtensä verta, se ajatus täytti hänet hampaita
+kalisuttavalla pelolla, mutta samalla myös hurmasi häntä. Koreasta
+nukesta tuli nainen; hän tunsi itsensä onnelliseksi ja rikolliseksi.
+Hän avasi silmänsä ja etsi kuumeisella, suloisella alistuvaisuudella,
+itsepäisellä, janoovalla silmäyksellä Mártonin katsetta kuin
+sarvashieho, jonka puoliso on murhaavassa ottelussa voittanut.
+
+Äkkiä he huomasivat olevansa monien ihmisten keskellä; he olivat
+Csanádin linnan portin edustalla.
+
+Suuri kansanpaljous oli rannalla: marosvárilaiset hyvästelivät juuri
+piispaansa. Gellért herra istui nelivaljakon vetämissä vaunuissaan,
+ihmiset taas piirittivät vaunuja suudellakseen rakkaan mestarinsa kättä.
+
+Kuluneina päivinä oli tapahtunut suuria asioita maassa, ja Gellért
+näki hetken tulleen, jolloin hänen oli kiirehdittävä kuninkaan luo,
+onnettoman venezialaisen maanmiehensä luo, joka käsittämättömässä
+sokeudessaan saattoi vaaraan koko kristinuskon aseman. Sellaiseen
+vaaraan, jonka vain Gellért piispa käsitti.
+
+Piispa näytti kärsivältä. Viime päivinä kidutti hän itseään kovasti
+omassa puhtaassa ja heikossa ruumiissaan kärsiäkseen sen, mitä toiset
+rikkoivat, toiset, jotka olivat epäpuhtaita ja voimakkaita. Hän
+oli juuri ottanut jäähyväiset rakkailta kaniikeiltaan, yksitellen
+heitä puhutellen, tuolla lämpimällä ja isällisellä lempeydellä, joka
+valloitti hänen puolelleen jokaisen sydämen. Hänen ylen hienostunut
+sielunsa aavisti jo silloin, ettei hän tässä maailmassa ole enää
+näkevä noita, joita hän nimitti pojikseen. Mutta siitä huolimatta
+hän hyvästijättöhetkellä oli hämmästyttävän tyyni, jopa iloinenkin.
+Hänen tyyneytensä valoi rohkeutta pappien sydämeen, hänen iloinen
+mielensä taas loi ylevää suloa hänen teräväpiirteisille, ruskeille
+italialaiskasvoilleen.
+
+Kun hän jo istui vaunuissaan, ilmoittivat torninvartijat kuuluvalla
+torveni odotuksella, että odottamalla odotetut matkustajat tulevat.
+Gellért herra pysähdytti silloin vaununsa.
+
+Angyika pudottautui Mártonin hevosen seljästä suoraan äitinsä syliin.
+Ja nuo kaksi naista, unohtaen hetkeksi korkean arvonsa, syleilivät
+toisiaan äänekkäästi nyyhkyttäen.
+
+Kaniikki heittäytyi satulasta ja astui paljain päin mestarinsa eteen.
+
+— Leikkasitko poikki pusztan rouvan hiukset? — kysyi piispa.
+
+Márton otti laukustaan paksun, metallinkiiltoisen hiuskäärmeen. Nytkin,
+pyhien pappien läsnäollessa, levisi siitä synnillinen, suloinen tuoksu.
+
+— Murskasitko pakolaisten epäjumalan?
+
+Márton näytti hänelle valkoista kiven kappaletta. Siinä oli epäjumalan
+suun uurteinen reuna, ja uteliaat papit panivat päätään pudistaen
+merkille, että tuo julkea kivensiru nytkin hymyili.
+
+Gellért herra asetti kätensä nuoren kaniikin pään päälle.
+
+— Katso silmiini, poikani!
+
+Niinä kahtenatoista päivänä, joina Márton oli kulkenut pusztalla, oli
+hänen muotonsa kokonaan muuttunut. Katseensa oli tullut tuliseksi ja
+voimakkaaksi, päivä oli paahtanut hänen ihonsa ruskeanpunaiseksi,
+kulmakarvainsa välissä näkyi lyhyt, syvä uurre.
+
+Piispan kasvot tulivat äärettömän surullisiksi.
+
+— Ispaaninrouvan tytär on saapunut, mutta eikö minun rakas poikani ole
+kadonnut? — kysyi hän niin hiljaa, että ainoastaan Márton sen kuuli.
+
+Kaniikki ei kestänyt mestarinsa katsetta. Hän kumartui ja peittääkseen
+hämminkiään aikoi suudella piispan kättä. Ja silloin tapahtui uskomaton
+asia. Gellért herra, tuo suurivaltainen piispa, jonka mainehikas
+nimi kaikui jo silloin kaukana maan rajojen ulkopuolella, ehti ennen
+Mártonia ja suuteli itse nuorimman kaniikkinsa kättä sanoen:
+
+— Muista tätä: nöyrien on taivaanvaltakuuta.
+
+Sen sanottuaan hän lähti matkalle Székesfehérvária kohti.
+
+
+
+
+
+
+KOLMAS KIRJA
+
+
+
+
+I.
+
+
+Erdélyin rajavuorilta päin, jossa Töhötömin jälkeläiset, Bajna ja Baja
+olivat silloin hallitsijoina, nousi aurinko veripunaisena. Marosin
+papit ja munkit katsoivat kalpeina toisiinsa; he tunsivat, että kauhea
+vihuri oli tulossa. He eivät uskaltaneet tästä puhua, sillä he eivät
+enää epäilleet, että Gellért piispan ennustamat kovat koetuksen ajat
+olivat saapuneet.
+
+Kaikki oli muuttunut; kaikki. Hartaat uskovaiset jäivät pois
+temppelistä tulta vartioimaan, mutta tilapäisuskoiset polvistuivat
+siellä alttarin edessä, huomattavalla hartaudella lyöden rintoihinsa.
+Kirkkojen ovien edessä maleksi vieraita, hehkuvakatseisia, peljättäviä
+olentoja. Ulkoa kesäasunnoilta, majapaikoilta, kalastajamökkien luota
+ja metsästäjien keskuudesta kuului kuhinaa ja suhinaa, ikäänkuin
+mehiläisyhteiskunta valmistuisi parveilemaan. Yöaikaan kuului
+tasangolta uhkaava äänten sorina. Tuomiokirkon tornista saattoi nähdä
+salaperäisten varjojen kiitävän pusztalla vartiotulelta vartiotulelle.
+
+Sen ohella saapui maalaiskirkkoherroilta yhtämittaa valituksia
+kansanyllyttäjiä ja maata jakavia kiillottajia vastaan. Vieraita
+henkilöitä kulki asunnolta asunnolle, viekkaita, iloisia vekkuleita,
+jotka hyvin osasivat kansan kieltä. Viinileili kädessä ne tervehtivät
+jokaista, puristivat palvelijainkin kättä ja lupasivat bellusilaisen
+Valan nimessä uuden maanjaon ja vapaan metsästysoikeuden. Paikoin
+bellusilaiset lähettiläät kokosivat kansan pappien maille ja
+merkitsivät siellä tarkasti muistiin, kuinka paljon laidunta ja kuinka
+monta auranalaa maata kukin vaati itselleen.
+
+Samoinkuin toitottavat torvenäänet ilmoittavat myrskyn tuloa, samoin
+rutenilaiselta rajalta saapuvat sanomat julistivat maan hurjaa
+kuohuntaa. András ja Levente, ulkomailla maanpaossa olevat Arpádin
+jälkeläiset, kokoavat armeijaa vuoristossa. He tulevat, he tulevat!
+He peittävät taivaan liekkeihin ja pesevät verellä läänitykseksi
+muuttuneen maan häpeän. He tuovat takaisin vanhan lain, vanhan maineen,
+ja lakaisevat maasta vieraan roskan. Tulevat, hei tulevat!
+
+Monet silmät kääntyivät pohjoiseen tutkien tien tomua ja monet kädet
+tarttuivat miekan kahvaan.
+
+Pari päivää sen jälkeen kuin Márton oli lähtenyt rajalle, alkoi
+Marosvárin alapuolelle kokoontua suurin joukoin Tiszan seutulaisia ja
+erdélyiläisiä herroja, jotka Vata oli kutsunut neuvotteluihin.
+
+Kaikki tulivat suurin, asestetuin saattojoukoin, ja ennen pitkää
+peittivät heidän telttansa kentän Marosin toisella puolella. Joka
+päivä aamumessun jälkeen neuvottelivat herrat leirissään, hevosen
+seljässä istuen. Heidän seurassaan oli pari linnanispaania ja useita
+kuninkaan miehiä. Kiihkeä puheenkohina kuului silloin kaupunkiin, ja
+usein näytti siltä kuin väittely kääntyisi veriseen yhteentörmäykseen
+heidän välillään. Yhteen viikkoon he eivät voineetkaan päästä mihinkään
+tulokseen, mutta sillä välin heidän lukunsa yhä lisääntyi. He odottivat
+ratkaisevaa sanaa Gyulán pojilta ja Vata herralta, jotka huhun mukaan
+jo olivat matkalla Marosvária kohti.
+
+Päivällä häiritsi alituinen hevosenhirnunta ja torventoitotus
+luostarien hiljaisuutta, yöllä taas laulu ja kanteleensoitto. Hyvää
+Fülöp apottia suututtikin heidän käytöksensä, ja sunnuntaisaarnoissaan
+hän jyrisevällä äänellä pauhasi viinistä juopuvia ja laululla
+huvittelevia. Kun hän vielä puhui, kulki alttarin edessä seisovien
+herrojen kesken tieto, että ulkona kirkon pihalla on nähtävänä
+sellainen kurjenuntuvainen ratsu, jonka vertainen ei vielä koskaan
+ollut juonut Marosin vettä. Tämän johdosta kaikki yksitellen poistuivat
+kirkosta. Fülöp isä sisällä uhkasi leiriä Sodoman kohtalolla; herrat
+taas ulkona sillä aikaa suurella ihastuksella taputtivat kaunista
+ratsua kaulalle ja asiantuntevasti katselivat sen jalkoja.
+
+— Ah, voi minua, — huusi silloin benediktiniläinen apotti pyhässä
+vihassaan repäisten kaapunsa rinnalta kahtia, — voi minua, jonka
+täytyy julistaa Jumalan sanaa sellaisille, jotka hevosia ja talleja
+lukuunottamatta eivät ymmärrä mitään!
+
+On huomattava, että Fülöp herra sanoi tämän latinaksi, hänen vieressään
+polvistuva tulkki käänsi sen sitte, jotta kansa tietäisi, miksi pyhä
+isä on vihoissaan.
+
+Puheenaolevan kurjenkarvaisen ratsun seljässä istui sama bellusilainen
+Vata, jota Tiszan herrat silloin kunnioittivat päällikkönään.
+
+Arpád herttuain puolue leirissä vahvistui suuresti Vatan saavuttua.
+Tämä sankari, järkevä ja kaikkien suosima suurherra vastasi yksinään
+kokonaista sotajoukkoa. Hän oli ruskeakasvoinen, tulisilmäinen, hoikka,
+kaunis mies. Hän oli horjumattoman rohkean miehen maineessa, mutta
+osasi sen ohessa koristella puheensa kuin vain harvat kirkolliset
+tohtorit. Neuvotteluissa hän aina säilytti leikillisen iloisuutensa,
+silloinkin kun hänen vastustajansa kiukusta puhisivat. Hauskoilla sanan
+parsillaan ja ratsastajaelämästä otetuilla sattuvilla vertauksillaan
+hän voitti epäröivät puolelleen paremmin kuin toiset pitkällä
+sanatulvallaan.
+
+Koska hän suurherran arvostaan huolimatta puristi tavallistenkin
+ihmisten kättä, joita hän sanoi unkarilaisiksi veriheimolaisikseen,
+niin nuo köyhät ihmiset olivat valmiita menemään vaikka tuleen hänen
+puolestaan.
+
+Nyt odotettiin enää ainoastaan erdélyiläisiä unkarilaisia, Bajaa ja
+Bajnaa leiriin. Oli itsestään selvä asia, että nuo jäykät Gyulán pojat
+liittyvät Arpádeihin. He olivat jaloa Töhötöm päällikön verta eikä
+heidän unkarilainen kopeutensa sallinut heidän herranaan kunnioittaa
+venezialaista seikkailijaa, joka italialaisen mallin mukaan järjestetyn
+palatsivallankumouksen avulla oli Istvánin henkivartijakapteenista
+tullut Unkarin kuninkaaksi. He eivät koskaan alistuneet Péterin
+alamaisiksi, vaan elivät, siitä alkaen kuin venezialainen painoi
+päähänsä kruunun, vapaina herroina vuorillaan.
+
+Suuri kiihtymys, joka silloin tulistutti ilmaa, ulotti pian laineensa
+tuomiokapitulin kouluunkin. Eräs Marót niminen papinkokelas viritti
+lauluharjoituksen jälkeen toveriensa suureksi ihastukseksi unkarilaisen
+laulun. Joltakin kiertävältä laulajalta hän lienee oppinut laulun, joka
+ylisti maanvalloittajia pakanoita. Kunnon laulumestari Walter suuttui
+tästä jumalattomuudesta niin suuresti, että löi nuorukaista.
+
+Türjen sukua olevan Marótin kuuma veri syöksähti silloin kasvoihin ja
+hän iski viulunsa kappaleiksi kunnon laulumestarin päähän. Taszilló
+rovasti masensi silloin säälimättömällä ankaruudella kapinoitsevan.
+Hän ruoskitutti hänet verille ja suljetutti kirkon alla olevaan
+tyrmään; samalla hän julistutti koulussa ja tuomiokapitulissa, että
+unkarinkielinen puhelu (ritus gentium) ja kansanlaulujen laulaminen
+(falsae fabulae rusticorum) oli ruoskimisen uhalla kielletty.
+
+Tästä kaikesta ei Gellért piispa tietänyt mitään. Hän ei silloin
+enää oikeastaan elänyt maallista elämää, vaan aamuun asti kestävissä
+rukouksissa pyysi Herraa poistamaan kristinuskon nuorta laihoa uhkaavan
+myrskyn.
+
+Riitelevät herrat tulivat sitte odottamatta yksimieliseen päätökseen.
+Saapui nimittäin leiriin luotettavia lähettiläitä, jotka toivat
+kauhistuttavan sanoman: venezialainen Péter oli houkutellut ansaan
+Bajan ja Bajnan ja hirttänyt Töhötömin jälkeläiset kuin jotkut
+maantierosvot.
+
+Tämän johdosta suuri melu yhtäkkiä taukosi; koko leiriin levisi
+kuolemanhiljaisuus.
+
+Bellusilainen Vata puhkesi kokouksessa ensiksi puhumaan. Ratsullaan
+hän karautti leiripaikan keskelle, tempasi käteensä terävän, käyrän
+miekkansa ja huusi jylisevällä äänellä:
+
+— Venezialainen Péter ei ole minun kuninkaani. Jos täällä on yhtään
+urosta, joka herranaan kunnioittaa isänmaatonta kulkuria, hän mitelköön
+miekkaa kanssani.
+
+Hän toisti kolme kertaa vaatimuksensa, mutta ispaanien ja suurherrain
+joukosta ei yksikään silloin tunnustanut itseään kuninkaan mieheksi.
+
+Toisena päivänä oli vain tyhjä leirin sija jäljellä kentällä. Yöllä
+kiskoivat he irti telttapuunsa, ja aamulla tuo monen kirjava armeija
+lähti liikkeelle ja kulki pohjoista kohti. Uhkaavasti kirkuen,
+kiivaasti kiirehtien, matkallaan yhä uusia parvia itseensä liittäen
+he muuttavien villihanhien tapaan kiidättivät Abaujta kohti, jossa jo
+silloin veripunaisina loistivat Endrén ja Leventen leirin vartiotulet.
+
+Mutta aamun sarastaessa rikkoi kaupungin hiljaisuuden kauhea tappelun
+melske ja karjunta, ikäänkuin tuhat nälkäistä sutta taatelisi toisiaan
+kaduilla. Sokean Becsin karitsoista teki noin sataviisikymmentä
+kapinan, tappoi upseerinsa, karkasi kaupungista ja liittyi Vatan
+poistuvaan joukkoon.
+
+Iltapäivällä linnanmuurilta tähystelevät ihmiset näkivät mustia
+savupatsaita pohjoisella ilmanrannalla.
+
+— Tömpösin luostari palaa! — sanoivat he.
+
+Sitte vasemmalla kädellä näkyi vielä yksi, oikealla kädellä kaksi
+kaukaisempaa savupilveä. Jokainen pilvi merkitsi yhden kirkon häviötä.
+
+Taszilló rovasti soitatti silloin kelloja kutsuakseen uskovaisia
+nöyrään rukoukseen.
+
+Mutta Gellért piispa ilmestyi odottamatta tuomiokapituliin ja
+käski laittamaan kuntoon hänen matkavaununsa. Hän aikoi mennä
+Székesfehérváriin kuninkaan puheille.
+
+Silloin saapui Márton kaniikki Angyikan keralla.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Iltamessun aikaan tapasi kaniikki tuomiokirkon edustalla Omodén.
+
+— Pysähdy, herra, — sanoi ukko, — sillä sanon sinulle tärkeän uutisen.
+Tiedä, että harhaileva soturi, jonka pehmitimme Harangodin rannalla,
+ei ole mikään tavallinen saksalainen, vaan Marosvárin uusi ispaani.
+Keven poikien kanssa kopeloimme läpikotaisin hänen satulalaukkunsa,
+mutta emme löytäneet sieltä rahaa, vaan suuren sinetöidyn kirjeen
+löysimme. Siinä on kirjoitettu, että tästä lähtien Diterik von Ramberg
+on Marosvárin ispaani... Rouva Csanádin teini luki... Hän sanoi siinä
+olevan Péter kuninkaan omakätisen nimikirjoituksenkin... Kun saimme
+tämän tietää, juoksimme niin monelle haaralle kuin meitä oli miestä.
+Mutta teini päästi saksalaisen ispaanin nuorista ja vei herran Sokean
+Becsin luo. Becs herran leuka venyi pitkäksi, sillä hän oli varmasti
+luullut itse tulevansa uudeksi ispaaniksi.
+
+Omodé hyvästeli sitte lyhyesti kaniikin ja liittyi pariin nuoreen
+mieheen, jotka hihkuen kompuroivat kadulla. Juopuneet miehet olivat
+Sokean Becsin karitsoita. Kun suuri ispaani oli kuollut, ei kukaan
+voinut pitää kurissa hänen henkivartijoitaan. He valtasivat Csanádin
+viinikammion ja juopottelivat aamusta iltaan.
+
+Meluavat miehet kulkivat eteenpäin, ja Márton jäi yksin hiljaiselle
+kadulle. Yö oli musta ja lauha. Hän aikoi mennä tuomiokirkkoa kohti,
+mutta lempeä, himmeä, punainen valo, joka loisti ispaanin palatsin
+akkunasta, veti häntä puoleensa kuin yöperhosta. Márton pysähtyi kadun
+varjoon ja katseli kauan akkunaa. Tiheän puurivin läpi voi nähdä osan
+huonetta. Seiniä ja lakea peittivät punaiset verhot. Se mahtoi olla
+hyvin pehmeä, tuoksuva naisen kammio.
+
+Nyt kuului sieltä hiljaista, aivan hiljaista luutun näppäystä, sitte
+lauloi matala naisääni hiljaa kuin uninen lintu olisi visertänyt. Sen,
+joka elämässään kerrankin oli kuullut tämän verhotun, alakuloista
+suloa täynnä olevan, kullalta heläjävän äänen, hänen täytyi tuntea
+Angyikan ääni. Hän hyräili jotakin muodissa olevaa kreikkalaista
+laulua, jossa oli puhe Lampsakosta. Niin paljon tukahdutettua tulta,
+niin paljon kiihkeätä kaipausta, niin paljon toivotonta surumielisyyttä
+oli laulussa kuin itse siinä syysilmassa, jota Márton huohottaen veti
+keuhkoihinsa.
+
+Polttava liekki leimahti silloin Mártonin sydämessä.
+
+— Hän on minun, hän on minun, — mutisi hän, — elämäni hinnalla,
+autuuteni hinnalla!
+
+Muuan käsi laskeutui Mártonin olalle. Taszilló rovastin käsi.
+
+— Jos näkösi pahentaa sinut, niin heitä pois silmäsi. Jos kuulosi
+pahentaa sinut, niin vuodata lyijyä korviisi. Sillä totisesti sanon
+minä sinulle: parempi on, että kadotat näkösi ja kuulosi, kuin että
+avaat tien sieluusi pahalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun tuomiokirkon kellot kajahtivat, kutsuakseen pyhään aamumessuun
+uskovaisia, oli kirkon eteisessä seisovan suuren ristinmerkin alla
+polvistuneena karvamekkoinen katuja.
+
+Se oli Márton kaniikki. Jo puoliyöstä asti oli hän siinä ollut
+polvistuneena. Siitä asti hän tuskin oli liikahtanut. Kasvonsa painoi
+hän ristillä riippuvan Vapahtajan jalkoihin ja näytti hartaasti
+rukoilevan.
+
+Katumuksen oli hänelle määrännyt hänen rippi-isänsä, Taszilló rovasti.
+Edellisenä iltana oli hän ripittänyt Mártonin ja kun oli saanut kuulla
+Harangodin seikkailun yksityiskohdat, oli hän puhunut hänelle:
+
+— Olet rikkonut, poikani, mutta rikoksesi annetaan anteeksi. Vaikka
+tapoitkin ihmisen, älköön hänen verensä tulko sinun pääsi päälle. Sinut
+riivasi ylpeyden perkele. Luovu pahasta, nöyryytä itsesi tomuun asti
+totisen Jumalan edessä ja minä päästän sinut synnistäsi.
+
+— Olkoon niin, isäni, — vastasi Márton.
+
+— Kun huomenaamulla jumalanpalvelus päättyy, täydennät sinä
+nöyryytyksesi uskovaisten kokouksen edessä, sen jälkeen minä puhdistan
+sinut synnistä Herran ruumiilla...
+
+— Kiitän, isäni.
+
+Nyt hän oli polvistuneena siellä kirkon eteisessä. — Hän tahtoi
+rukoilla, mutta ei voinut. Ristin juurellakin synnilliset harhakuvat
+häntä kiusasivat. Oikeastaan ei hän tietänyt sitäkään, missä oli.
+Hänestä tuntui siltä kuin hän loikoilisi pehmeällä pilvivuoteella
+ja sielunsa sulaisi, häviäisi suloiseen ajatukseen. Uudelleen eli
+hän mielikuvissaan yhteisen matkansa jokaisen yksityiskohdan, ja
+muisteleminen hurmasi häntä. Hän suuteli puuristiä eikä tietänyt,
+mitä huulillaan kosketti. Toisinaan heräsi hänen tajuntansa, ja hän
+teki epätoivoisia ponnistuksia tempautuakseen irti horroksista. Pari
+minuuttia hän käsittämättä mutisi rukouksen tuttuja sanoja, mutta
+sitte hän taas vajosi sateenkaaren väreissä loistavaan, polttavaan ja
+huumaavatuoksuiseen usvaan...
+
+Jumalanpalvelus päättyi. Tuomiokapitulin papit vetäytyivät pitkässä
+parittaisessa rivissä kirkon eteiseen. Etumaisena asteli rovasti
+lyhytvartinen nahkaruoska kädessään. Taszilló herra laski kätensä
+Mártonin olalle.
+
+— Nouse ylös, poikani!
+
+Márton nousi pystyyn ja katseli harhailevin silmin ympärilleen,
+aivankuin olisi syvästä unesta poukahtanut hereille. Pappien takana
+tungeskeli suuri lauma uskovaisia.
+
+Taszilló rovasti suuteli silloin ruoskaa ja ojensi sen nuorelle
+kaniikille.
+
+— Nöyryytä itsesi Herran nimessä, hurskaiden veljiesi
+sielunvirkistykseksi.
+
+Márton otti vaistomaisesti ruoskan käteensä, kaksi kirkonpalvelijaa
+riisui hänen mekkonsa, niin että hän seisoi vyöhön asti alastomana
+ristin juurella.
+
+Harhaileva katseensa tapasi tällöin kahdet ihmiskasvot. Toiset olivat
+saksalaisen ispaanin, Diterikin kasvot, toiset Angyikan. Molempien
+kasvoista tuijotti peljästynyt silmäpari kaniikkia. Sekä saksalainen
+että Angyika tunsivat heti Mártonin, ja kumpikin sai nyt vasta tietää,
+että pusztan uros oli pappismies. Saksalaisen kasvoilla kuvastui häpeää
+ja halveksumista, tytön kasvot taas saattoi lumivalkeiksi tuskallinen
+pettymys.
+
+Kun Márton kaniikki näki edessään sen ainoan naisen, jota hän rakasti,
+ja sen ainoan miehen, jota hän vihasi, hypisteli hän ruoskaa kädessään
+ja heitti sen sitte Taszilló rovastin jalkojen eteen.
+
+— En halua! — sanoi hän hiljaa.
+
+Papit katsoivat kauhistuneina toisiinsa.
+
+— Mitä sanot, poikani? — kysyi Taszilló synkän tyynesti.
+
+— En halua! — toisti Márton, tällä kertaa jo kuuluvalla äänellä.
+
+Kuolemanhiljaisuus syntyi eteisessä. Rovasti sulki hetkeksi silmänsä.
+Sitte hän puhui kylmästi:
+
+— Sitokaa kapinoitsija!
+
+Kirkonpalvelijasta, joka hyökkäsi Mártonin kimppuun, tuntui siltä
+kuin kauhea rautavasara iskisi häntä päähän, maailma musteni hänen
+silmissään ja hän kaatui seljälleen eteisen lattiakivelle.
+
+Márton seisoi ristin alla vyöhön asti alastomana, vihan vääntämin
+huulin, uhmaavana ja raivokkaana, taisteluun ja kuolemaan valmiina.
+Hänet voidaan taittaa, mutta ei taivuttaa. Hän oli hirvittävä kuin
+viimeiseen ponnistukseen valmistuva petoeläin ja majesteetillinen kuin
+pakanain sodanjumala.
+
+— Älkää koskeko! — sanoi Taszilló rovasti. — Viekää tyrmään.
+
+Márton huomasi, ettei kukaan aio kohottaa kättään häntä vastaan, ja hän
+seurasi vapaaehtoisesti vanginvartijaa.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Tuomiokirkon pääalttarin vierestä johtavat kapeat kiviportaat
+alitemppeliin.
+
+Sinne alas maan poveen on pystytetty alttari uuden uskon
+murheellisimmalle mysteriolle, siellä on pyhän haudan kappeli. Pieni
+lamppu taistelee ikuisia hämäryyttä vastaan; sen heikko valo tuikkii
+yhtä toivottomasti kuin kuolevan ihmisen sielu. Matalan luolan mustassa
+aukossa lepää Vapahtajan valkoinen kiviruumis. Kauhistuttavassa
+yksinäisyydessään, hirvittävässä alastomuudessaan lepää Kainin poikien
+surkuteltava uhri.
+
+Alitemppelistä johtaa kapea kaarikattoinen käytävä tyrmäluoliin.
+
+Kun rautaovi suljettiin Mártonin jälkeen, huomasi hän olevansa
+pimeässä, ahtaassa kuopassa. Pyöröholvin muotoon hakatun kapean
+kivikanavan päässä on ulkoilmaan vievä, rautaristikolla varustettu
+aukko, jonka läpi vähän valoa tunkeutuu tyrmään.
+
+Seinällä riippuu ristinpuu kuvaten Kristusta orjantappurakruunu
+päässä. Kuva on karkea veistos, sen jäsenet ovat muodottomia, mutta
+se kuvaa kauhistuttavalla todenmukaisuudella kuolevan ruumiin tuskaa,
+jäykistyvien jänteiden viimeistä pingoitusta.
+
+Kaniikki kulki edestakaisin ahtaiden seinien välissä kuin kuoppaan
+pudonnut susi. Sekavat ajatukset ajoivat toisiaan takaa, mutta
+myöhemmin hän ei enää muistanut mitään, sillä liikkeidensä
+yksitoikkoisuus hänet täydelleen huumasi.
+
+Kun häntä iltapäivällä alkoi vaivata ankara jano, kääntyi avain
+rautaoven lukossa. Vanginvartija työnsi sisään päänsä.
+
+— Kunnioitettava rovasti lähettää tämän kirjan sinulle.
+
+— Anna juotavaa! — sanoi Márton.
+
+— En anna. Ylihuomenaamuun saat olla syömättä ja juomatta. Jos siihen
+mennessä kadut rikostasi ja tarpeellisella nöyryydellä otat vastaan
+sinulle määrätyn rangaistuksen, saat juoda niin paljon kuin haluat.
+
+Sen sanottuaan hän sulki oven ja poistui kumisevin askelin.
+
+Márton otti kirjan käteensä. Se oli Jobin kirja. Hän avasi sen
+umpimähkään ja alkoi lukea ääneen:
+
+»Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan minä
+olla: ja puhun minun sieluni murheessa:
+
+»Sanon Jumalalle: älä minua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden
+sinä riitelet minun kanssani.
+
+»Onko sinulla ilo siitä, ettäs väkivaltaa teet, ja hyljäät minun, joka
+käsialas olen?
+
+»Onko sinulla lihalliset silmät? eli katsotkos niinkuin ihminen katsoo?
+
+»Onko sinun päiväs niinkuin ihmisen päivät? eli vuotes niinkuin ihmisen
+vuodet?»
+
+Siihen täytyi jättää lukeminen, kun tuli pimeä. Kaukaa — kuin pilvien
+korkeudesta kuuluisi — kuului yövartijan laulu. Márton makasi maassa ja
+kuuli oman rintansa raskaan läähätyksen.
+
+Yhtäkkiä kuului ääntä mykässä yössä... Ulkopuolelta, maanalaisesta
+käytävästä kuului laahustavia askeleita sekä köhimistä ja katkeraa
+huokailemista... Nyt kuului kiivasta jyskytystä kaukaa jostakin maan
+povesta kuin joku molemmilla nyrkeillään takoisi rautaovea.
+
+— Antakaa juotavaa! Pyhän laupeuden nimessä antakaa juotavaa! — huuteli
+naisen ääni kaukana.
+
+Tuskallinen, murtunut miehen ääni vastasi:
+
+— Kuka olet sinä janoinen sielu, joka Naso raukkaa kauhistutat?
+
+— Olen Babó muori, ennustajanainen! — vastasi naisen ääni. — Tuhasta
+katsoin tulevaisuutta eräälle tytölle, ja rovasti poltatti rintaani
+kirkon tulisen avaimen ja raahasi tänne... Siitä saakka on minun
+jano... Ah, kuinka janottaa! Piru vai aave, mikä tahansa olet,
+siemauksesta vettä annan kurjan sieluni!
+
+— Kirottu noita-akka, älä kiru! — huusi miehen ääni. — Hyvä Babó muori,
+jos rakastat, niin ole hiljaa, — lisäsi hän rukoillen. — Älä kutsu
+pahaa, sillä on puoliyö, ja silloin hän ratsastaa mustalla hevosella
+kirkon ympärillä... Mustalla hevosella ratsastaa ilmassa, tunkeutuu
+sisään joka akkunasta ja hakee katuvaa Naso raukkaa... Ylistetty olkoon
+Jesus Kristus!
+
+Márton kaniikki tiesi, kuka tuo katuja Naso oli. Hän oli Vendel niminen
+käsityöläinen, joka kaksi vuotta takaperin kuristi vaimonsa. Csanád
+ispaani tuomitsi puolisonsa murhaajan kuolemaan, mutta kun Vendeliä
+vietiin hirtettäväksi, onnistui hänen päästä karkuun keihäsmiesten
+käsistä ja paeta kirkkoon. Siitä asti maleksi hän kirkossa, jota hän
+ei enää voinut jättää, jollei tahtonut joutua kiinni. Kun hän oli
+suuresti laihtunut ja omituinen, suuri nenänsä oli melkein kasvanut
+ulos päästä, sanoivat seurakuntalaiset häntä Nasoksi. Päivällä hänet
+harvoin nähtiin, silloin hän tavallisesti kyyristeli jossakin nurkassa
+kuin siili, mutta yöllä hänet valtasi suuri rauhattomuus, ja aamun
+sarastukseen asti hän valitellen harhaili kirkossa.
+
+Ennustajanainen hakkasi kiukkuisesti huutaen ovea, ja Naso milloin
+itkevällä äänellä häntä tyynnytti, milloin äänekkäästi haukkui, mutta
+siitä huolimatta hän järjettömien ihmisten itsepäisyydellä oleskeli
+hänen ovensa edessä aamun koittoon asti.
+
+Kun päivä valkeni, otti Márton jälleen käteensä pyhän kirjan.
+
+»... sinä ajat minua takaa niinkuin jalopeura; ja taas ihmeellisesti
+minun kanssani menet.
+
+»Miksis minun annoit lähteä äitini kohdusta? joska minä olisin kuollut,
+ettei yksikään silmä olisi minua nähnyt!
+
+»Niin minä olisin kuin en olisikaan ollut, kannettu äitini kohdusta
+hautaan.»
+
+Kaksi viimeistä värssyä, ehkä valtavimman hätähuudon mikä milloinkaan
+on synkästä maasta kohonnut loistavaa taivasta kohti, hän luki kahteen
+kertaan.
+
+Sitte laskeutui hän pitkälleen kivipenkille ja pysyi liikkumatta iltaan
+asti.
+
+Hämärän mukana laskeutui tyrmään musta, kylmä, toivoton alakuloisuus.
+Mártonissa heräsi synkkä ajatus, että hän on jo kuollut. Ehkei hän
+koskaan ole elänytkään, on vain uneksinut elämästä, noista muutamista
+auringonpaisteisista päivistä, jotka vietti pusztalla. Ikuisesti on
+hän makaava täällä mustassa arkussa, ikuiseen suruun ja yksinäisyyteen
+jätettynä.
+
+Jätettynä? Yhtäkkiä hänestä kauhukseen tuntui siltä, kuin tyrmän pyöreä
+pieni akkuna olisi silmä, joka mittaamattomasta korkeudesta katsoo
+hänen hautaansa. Kauhean välinpitämätön, tutkiva silmä, joka tunkeutuu
+ytimiin ja ylimielisellä ivalla katselee hänen vääntelemistään.
+
+Ja sydämensä loputtomassa katkeruudessa hän alkoi riidellä tuon
+kauhean silmän kanssa, kuten kerran Job, ja viskasi sille tällaisia
+sisällyksettömiä, kiroavia sanoja:
+
+— Näen sinut, mutta en tunne sinua... Kenen olet sinä salaperäinen
+silmä? Hiutuvalla, leimuavalla rakkaudella etsin sinua hirveässä
+orpoudessani, mutta sinä pysyit minusta kaukana... Kaukaisten pilvien
+takaa sinä vaanit minua kuin metsästäjä saalistaan... Minkälainen
+saalis olen minä sinulle, sinä jousimies? Sinä annoit, sinun on
+elämäni! Muuta ei minulla enää olekaan... Minä makaan edessäsi tomussa,
+avaan edessäsi sieluni, sydämeni, kuten väijyksiin joutunut matkustaja
+kukkaronsa, ja tyhjennän eteesi kaiken, mitä minussa on. Elämäni,
+vapauteni, kaikki salaiset ajatukseni ovat sinun... Mitä vielä tahdot?
+Etkö vieläkään kyllästy katselemaan minun kurjuuttani? Jo tiedän, mitä
+tahdot: rakkauttani! Sitä en anna! Sinä voit minut musertaa, polkea
+maahan, heittää ijankaikkiseen kadotukseen, mutta yhteen ainoaan et voi
+minua pakottaa: sinua rakastamaan!
+
+Kuuma veritulva syöksähti Mártonin päähän, sitte hän raivoavalla
+riemuntunteella hypähti seisaalle. Kun hän seisoi siinä, tunsi hän
+äkkiä, kuinka titaninen voima paisuttaa hänen jäseniään; hän alkaa
+kasvaa, kohota — hartioillaan hajoittaa hautansa, hurjalla voimalla
+horjuttaa temppelin perustuksen...
+
+Kuohuvalla raivolla hyökkäsi hän rautaovea vasten ja alkoi jyskyttää
+sitä nyrkeillään. Kun jo kätensä olivat verillä, lyyhistyi hän
+pyörtyneenä kylmille kiville.
+
+Kun hän pitkän ajan kuluttua tuli tuntoihinsa, oli hän kuulevinaan
+kaukaista laulua. Tuhat syväsointuista miehen ääntä laulaa jotakin
+ikivanhaa petshenegiläistä laulua, sitte tuhat sulosointuista naisen
+ääntä jatkaa laulua... Niin paljon surullista kaipausta, niin
+paljon liikuttavaa uskollisuutta ja rakkautta on laulussa kuin itse
+petshenegikansan sielu siinä soisi... Ah, petshenegit! Ulkona vapaalla
+pusztalla leiriytyvät monin tuhansin miehet ja naiset ja kaikki
+ajattelevat uskollisella rakkaudella nuorta päällikköään... Tämä
+mahtava rakkaus tulvaa pusztalle, kohisten lähestyy kaupunkia, virtaa
+yli muurien, löytää, kohottaa, lämmittää, rohkaisee, tuudittaa uneen,
+sulkee syliinsä nuoren päällikön...
+
+— Márton!
+
+Kaukainen ääni puhutteli häntä.
+
+— Márton!
+
+Kaniikki hypähti ylös ja aikoi huutaa, mutta hänen kuivasta kurkustaan
+kuului vain käheä parahdus.
+
+— Márton, minä, sinulle puhun, minä, Omodé palvelijasi. Seison akkunasi
+luona... Toin viiniä! Tässä on pitkä kaisla, sen lasken alas luoksesi
+ja juotan sinua... Riennä, ennenkuin vartija tulee tännepäin.
+
+Kaniikki otti hampaidensa väliin kaislan pään ja joi pitkään.
+
+— Missä ovat petshenegit? — kysyi hän sitte.
+
+— Petshenegit? — ihmetteli Omodé. — Ne ovat ulkona pusztalla. Heitänkö
+palan leipää alas?
+
+— Ei tarvitse! Jos teet sen, mitä sanon, palkitsen sinut, Omodé.
+
+— Kuuntelen, herra!
+
+— Voisitko nyt pujahtaa ulos linnasta?
+
+— Voisin koettaa, herra.
+
+— Voisitko hankkia itsellesi ratsun?
+
+Omodé tuumi vähän.
+
+— Ehkä voisin varastaa ispaaninrouvan hevoslaumasta.
+
+— Nelistä metsäleiriin... Älä säästä hevosta!
+
+— Minkä sanoman vien petshenegaille?
+
+— Alpár päällikköä pitävät papit vankina tuomiokirkon tyrmässä...
+Jolleivät he vapauta häntä siksi, kunnes aamukaste kuivaa, niin
+surbanimiehet leikatkoot tukkansa ja luokoot muistokummun veden
+rannalle, sillä heidän päällikkönsä on kuollut. Tämä heille sano, älä
+muuta!
+
+— Se on tapahtuva, herra! — huusi ukko, jonka pakanallisten sanojen
+kuuleminen saattoi jonkinlaiseen omituiseen, sotaiseen kiihkoon.
+
+Omodé riensi pois, mutta Márton ojentautui suoraksi kivipenkillä ja
+vaipui heti syvään uneen.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Kun aamun koittaessa kalpea valo tunkeutui rautaristikkoisen akkunan
+läpi Mártonin tyrmään, kuului askeleita oven takaa, ja avain kiertyi
+lukossa.
+
+— Nouse ylös, Márton kaniikki, ja seuraa meitä, tuomariesi eteen!
+
+Kaksi hihapaitaista kaniikkia odotti häntä oven takana ja muutamia
+kirkon palvelijoita.
+
+Hitain askelin, erikoisella juhlallisuudella hänet kuljetettiin
+tuomiokirkkoon ja sieltä sakariston läpi tuomiokapitulin kokoussaliin.
+
+Siellä olivat koolla tuomiokapitulin kaikki papit. Taszilló rovasti
+kurinpitäjänä istui piispan istuimella, pitkän pöydän ympärillä
+istuivat vihityt kaniikit. Nuoret täyttivät takaosan huonetta; oven
+vieressä seisoi tuomiokapitulin pyöveli, Kuvrát, synkännäköinen
+jättiläinen.
+
+Kun Márton seisahtui rovastin eteen, levitti Taszilló molemmat kätensä.
+
+— Oremus, fratres!
+
+Hiljainen rukouksen humina täytti salin. Mutta Márton ei rukoillut,
+vaan kuunteli terävästi akkunaa kohti, josta viileä aamu-ilma tulvasi
+matalaan saliin.
+
+Rovasti istahti uudestaan ja käänsi kasvonsa Mártonia kohti.
+
+— Márton kaniikki, sinä olet raskaasti rikkonut Chrodegang piispan
+sääntöjä vastaan.
+
+Márton ei kiinnittänyt huomiotaan rovastiin. Hän sulki puoliksi
+silmänsä, pidätti hengitystään... Nyt hän oikeastaan eli ja tunsi vain
+rumpukalvollaan.
+
+Äkkiä puna peitti hänen kasvonsa... Papit eivät kuulleet mitään, mutta
+hän, pusztan ilveskorvainen poika, vainusi jo tuhannen sukulaisen
+läsnäolon...
+
+— Kadutko ja valitatko rikostasi? — kysyi rovasti.
+
+Kaniikki ei vastannut. Kun rovasti toisti kysymyksensä, vastasi hän
+tuimalla kärsimättömyydellä:
+
+— En mitään kadu enkä paru!
+
+Ne, jotka katselivat häntä, tuskin tunsivat häntä Márton kaniikiksi.
+Heidän edessään seisoi Thonuzóban poika ylpeänä, kohotetuin päin,
+huulilla halveksiva hymy. Ja papit havaitsivat nyt vasta, että Mártonin
+vasemman korvan yläpuolella oli yksi hiussuortuva hopean valkoinen.
+Kuitenkin oli kaksi päivää takaperin hänen tukkansa vielä kauttaaltaan
+ruskea.
+
+— Poikani, — sanoi Taszilló kylmän tyynenä, — isällinen
+velvollisuutemme on pelastaa autuutesi pakanallisen ylpeytesi
+purkauksilta. Minun sydämessäni ei ole mitään puolueellisuutta, ja
+samalla mitalla, jolla mittaan sinulle, mittaan itselleni. Minussakaan
+ei vain kerta ole leimahtanut liekkiin muinainen sotaisa ylpeys, mutta
+silloin alistin nöyrästi hartiani ruoskan alle. Kuitenkin olen isäsi.
+
+Kaniikki mittaili halveksivasti rovastia silmillään.
+
+— Sopiikin sinulle piiska, — sanoi hän sitte, — koska olet koditon
+ulkolainen. Mutta minä olen Thonuzóban poika!
+
+Papit katsoivat kauhistaneina toisiinsa nämä uhkarohkeat sanat
+kuullessaan.
+
+— Kapinoiva, älä unohda, että seisot tuomariesi edessä! — sanoi
+Taszilló herra kylmästi.
+
+— Kuka täällä voi minut tuomita?
+
+Rovasti nousi ylös paikaltaan.
+
+— Minä, jolle Jumala on vallan antanut!
+
+Hän ei vielä ollut lopettanut lausettaan, kun jylisevä torventoitotus
+tärisytti aamu-ilmaa. Niin uhkaavasti, niin pelottavalla voimalla
+pauhasi linnan alla Thonuzóban sotatorvi, kuin viisikymmentä
+hurjistunutta metsähärkää olisi yhteen ääneen päästänyt
+taistelukarjahduksen.
+
+Papit säpsähtivät, mutta Márton kuljetti piirissä terävää katsettaan.
+Ja silloin muistuivat hänen mieleensä pakolaisen tietäjän sanat:
+Puszta tulee sinua hakemaan vastustamattomana, kauheana, jymisten kuin
+kevättulva.
+
+Katso, puszta on tullut poikaansa hakemaan.
+
+— Ei teille, vaan minun käteeni on antanut vallan Jumala. Ja se, joka
+kohottaa kätensä minua, Alpár päällikköä vastaan, saa sen elämällään
+maksaa.
+
+Kuolonhiljaisuus tuli saliin. Vasta jonkun ajan kuluttua puhkesi muuan
+avoimen akkunan luona istuva vanha kaniikki puhumaan itkunsekaisella
+äänellä:
+
+— Voi herrani, Taszilló herrani, armottomat pakanat ovat piirittäneet
+kaupungin.
+
+Rovasti astui silloin akkunan luo, peljästyneet papit tungeksivat hänen
+takanaan. Näky, joka heille aukeni, hyydytti veren heidän suonissaan.
+
+Tuskin nuolenkantaman päässä muurin alla seisoivat petshenegiläiset
+ratsumiehet pitkässä sotarintamassa. Hampaisiin asti asestettuina
+kaikki, loistavassa sota-asussa, ylpeinä, komeina, pelättävinä. He
+olivat taistelujärjestyksessä, aina joka seitsemännen ratsumiehen
+perästä oli kahden askeleen väli. Vasen siipensä häipyi aamu-usvaan. He
+istuivat liikkumattomina palmikkoharjaisten ratsujensa seljässä kuin
+kuparipatsaat. Nyt kaikki kiinnittivät terävät silmänsä tuomiokapitulin
+akkunaan. Nuolisuoran sotarintaman edessä seisoi pantterinnahkainen
+sotapäällikkö, paljastettu miekka vasten polvea. Kukaan ei voinut
+ymmärtää, kuinka petshenegit olivat huomaamatta päässeet linnan alle.
+Sudennahkaiset airuet puhalsivat uudestaan keuhkojensa koko voimalla.
+
+— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Taszilló.
+
+Kysymykseen antoi Sokea Becs vastauksen. Linnanpäällikkö ryntäsi
+miekkaansa kalistellen saliin.
+
+— Pyhä isäni, — sanoi hän, — uskottomat ovat piirittäneet kaupungin ja
+vallanneet kuninkaan lautankin... En tiedä, mitä he päässään keittävät,
+mutta jollemme hyvähyvyydellä heitä tyydytä, paistavat he illalla
+silavaa Csanádin linnan hiilustalla.
+
+— Ihminen, — sanoi silloin halveksivasti Taszilló herra, jossa nyt
+leimahti liekkiin vanha sankarisydän, — pane pois miekka ja ota käteesi
+värttinä. Vai istuvatko rajavartijat siivekkäillä ratsuilla, koska he
+voivat lentää yli vahvojen linnanmuurien?
+
+Linnanvartijan kasvot tulivat tulipunaisiksi.
+
+— Herra, — sanoi hän, — jos tarvitaan, uhraan minä István kuninkaan
+lain mukaan sielunikin pappien puolesta, mutta useaa tuhatta vaimoa
+ja lasta en uhraa. Tiedä, että minulla on jäljellä kaikkiaan vain
+satakuusikymmentä miestä ja niistäkin on viisikymmentä pakanaluopiota.
+Luopiot, ovat vallanneet vesiportin, jolta he luihkivat pakanoille.
+Uskon, että heitä enemmän miellyttää tuomiokirkon aarteet kuin
+petshenegien nuolet.
+
+— Mitä rajavartijat vaativat? — kysyi rovasti.
+
+— Tässä on heidän neuvottelukirjansa, — puhui Becs ojentaen
+kokoonkäännetyn pergamenttilehden Taszillólle. — Lue se, minä en kykene
+siihen konstiin.
+
+Sillä aikaa kuin rovasti levitti lehden, sanoi linnanvartija leveällä
+suden naurulla:
+
+— Enpä tiedä, kuinka kauan Begen rämeet ovat kasvattaneet
+kirjoitustaitoisia tohtoreita.
+
+Kirjelmän, ehkä hullunkurisimman neuvottelukirjan, joka koskaan
+on mihinkään piiritettyyn linnaan lähetetty, oli kirjoittanut
+ennenmainittu Ekese niminen teini. Hän oli kirjoittanut sen
+soihdun valossa Csücsködin metsässä. Kun ei ollut käytettävissä
+kirjoituspöytää, työskenteli hän nelinkontin seisovan surbanin
+sotaisen seljän ääressä. Sankari petshenegi, joka silmää räpäyttämättä
+oli monet kerrat ratsastanut viuhuvaan nuolisateeseen, oli sangen
+kiihtynyt oudosta osastaan. Ylimykset kokoontuivat Ekesen ympärille
+ja katselivat hartaalla uteliaisuudella, kuinka hän piirteli sangen
+sukkelasti toisiinsa liittyviä, ohuita kirjaimia. Heidän taakseen
+taas kokoontuivat ratsumiehet, ja suippokorvat ratsutkin ojentelivat
+uteliaina kaulaansa.
+
+Ekeseä miellytti yleinen mielenkiinto eikä hän säästänytkään vaivojaan.
+Hän piirsi kauniita kiehkurakirjaimia ja maalasi isot alkukirjaimet
+vyössään riippuvasta erityisestä tolposta turkinpunaisiksi.
+
+Ja pakanain neuvottelukirja kuului seuraavasti:
+
+Ylistetty olkoon Jesus Kristus! Me Kujdumin heimoa olevat hurskaat
+kuninkaan rajavartijat tervehdimme täten Marosvárin pyhiä pappeja ja
+ylimyksiä. Mutta koska tietoomme oli tullut, että meidän päällikköämme
+ja herraamme, Thonuzóban poikaa Alpária pidetään kovassa vankeudessa,
+päätimme keskenämme, että meidän herramme pääsköön vapaaksi. Siitä
+syystä vaadimme teitä, oi te linnan pyhät papit ja ylimykset, ennen
+aamukasteen kuivumista laskemaan Alpár herra kunniallisesti ulos
+portista. Jos jätätte tämän tekemättä, lupaamme Jesus Kristus, Allah
+ja Okkán jumalien nimessä: että käsissämme olevat kuusi pyhää pappia
+hirtämme; item Marosvárin hävitämme emmekä jätä siihen kiveä kiven
+päälle; item linnassa asuvien kaikensäätyisten miesten, naisten,
+vanhuksien ja lasten veren vuodatamme; item Marosvárin pyhät papit
+ja munkit, kuin myös kirkonpalvelijat hevosten hännissä revitämme.
+— Annettu Csücsködin metsässä sijaitsevalla sota-asemallamme
+Neitsyenpäivänä. Teitä tervehtivät kaikki hurskaat rajavartijat.
+Tervehtikää toisianne pyhällä suutelolla. Terveiset kirjoitan minäkin,
+Ekese kancellarius, minun omalla kädelläni. Herran Jesuksen Kristuksen
+armo olkoon teidän kanssanne!
+
+Kun Ekese oli lukenut kirjeensä petshenegeille, oli eräs ylimys tuonut
+esille sen katsantokannan, että nuo monet terveiset ja Jesuksen
+ylistykset ehkä voisi jättää pois.
+
+— Kuinka voisi? — oli vihaisesti itsetunnossaan loukattu teini
+kivahtanut. — Vai oletko milloinkaan nähnyt kirjettä, joka ei näin
+alkaisi ja näin päättyisi?
+
+Sillä välin Taszilló rovasti pääsi kirjeen loppuun.
+
+— Onko totta, että pakanoilla on pappeja käsissään? — kysyi hän.
+
+— Katso itse, Taszilló herra! — huusivat akkunan luona seisovat.
+
+Sumu oli sillä välin haihtunut ja nyt saattoi nähdä eräälle taampana
+olevalle kummulle, jolla kuusi kiireesti kyhättyä hirsipuuta törrötti
+aamu-ilmassa. Joka puun alla seisoi yksi sidottu pappi. Kaniikit
+tunsivat Borzvan kirkkoherran valkeat hiukset ja Varsányin papin
+lihavan olennon. Muut neljä olivat Oroszlámosin kreikkalaisia munkkeja,
+jotka rajavartijat yöllä olivat suurella kiireellä ajaneet ylös
+vuoteiltaan. Vangit olivat nähtävästi jo tehneet tilin elämästään.
+Yksi luki pää kumarassa rukoustaan, toinen tuijotti lumivalkein
+kasvoin eteensä ja kolmas katsoi lähellä olevan marttyriuden toivossa
+hartaudesta loistavin kasvoin pilviselle taivaalle...
+
+Mutta linnan vartijat, joista useita oli avoimessa ovessa, eivät niin
+erittäin hartaasti toivoneet marttyriuden seppelettä, vaan kiroillen
+vaativat avaamaan linnan porttia.
+
+— Missä on tuo petshenegiläinen herra, jota he meiltä vaativat? — kysyi
+linnanpäällikkö päättävällä äänellä.
+
+Useat papeista kiirehtivät näyttämään Mártonia. Sokea Becs kääntyi
+kaniikkia kohti.
+
+— Sinäkö olet Thonuzóban poika? — kysyi hän.
+
+— Minä olen, — vastasi Márton.
+
+Linnanpäällikkö ojensi silloin kätensä otsalleen ja sanoi
+mahdollisimman ystävällisesti:
+
+— Vapaa olet, herttua, ja saat mennä, minne tahdot. Ja jos sinulla
+olisi palvelijoita ja juhtia linnassa, saat viedä nekin mukanasi.
+
+— Minulla ei ole täällä ketään eikä mitään, — vastasi Márton synkästi.
+
+Taszilló rovasti kääntyi Mártonia kohti, joka jo silloin seisoi ovella.
+
+— Tyrmästä vapauduit, Márton, mutta Herran kädestä et voi vapautua.
+Ovi, josta astut ulos linnasta, vie helvettiin!
+
+— En huoli taivaasta, jos minun täytyy jakaa se sinun kanssasi,
+— vastasi kaniikki. Teidän taivaassanne on vain saksalaisia ja
+italialaisia. Mutta helvetissä on isäni yhdessä Arpád ruhtinaan ja
+kaikkien unkarilaisten päällikköjen kanssa.
+
+Sen sanottuaan hän käänsi rovastille selkänsä ja meni ulos. Mutta vielä
+kadullekin hän kuuli kaniikkien äänekkään itkun, jolla he surivat
+veljensä syntiinlankeemusta.
+
+Kun Márton linnanpäällikön kera ehti portille, heittäytyi hänen eteensä
+polvilleen eräs pappispukuinen nuorukainen, joka siellä odotti.
+
+— Päällikkö, — sanoi hän rukoilevalla äänellä, — vie minut mukanasi
+pusztalle!
+
+Hän oli tuo Marót niminen pikku pappi, jota Taszilló herra oli
+ruoskituttanut unkarilaisen laulun takia.
+
+— Mukanani vien, — vastasi Márton.
+
+Linnan raudoitettu portti sulkeutui jymähtäen Mártonin jälkeen.
+Kaniikkia pyörrytti silmänräpäyksen ajan, ja hän nojautui muuria
+vastaan... Aamutuuli hiveli hänen kasvojaan... Huikaisevassa
+valovirrassa kylpi puszta hänen edessään... Tämä on vapautta!
+Ympärillään tuhat nuorta sotilasta riemuitsi, tömisti... Tämä on elämää!
+
+Haukkasilmäiset rajavartijat tunsivat heti päällikkönsä. Korvia
+huumaavalla huudolla ja torventoitotuksella he tervehtivät nuorta
+päällikköään, mutta heidän rivinsä vihollisen lähellä olon vuoksi eivät
+hievahtaneetkaan.
+
+Eräs vanha mies talutti pantterinnahkaisella satulaloimella ja
+höyhentöyhdöllä varustetun ratsun kaniikin eteen. Márton laski kätensä
+hevosen harjalle heittäytyäkseen satulaan, mutta sitte hän vähän
+peräytyi ja katseli tarkasti eläintä.
+
+Sysimusta, hentopäinen, hoikka, teräsjänteinen oli ratsu. Sen silmät
+olivat tuliset ja viisaat kuin nuoren naisen. Ensi silmäyksellä näki,
+että Eten jalo veri virtasi sen suonissa.
+
+Ja kun Thonuzóban poika katseli ratsuaan, joka sirona ja ylpeänä,
+vapaan pusztan vertauskuvana seisoi hänen edessään, tapahtui hänelle
+omituinen seikka. Silmänsä, jotka isän kuolemasta saakka eivät olleet
+osanneet itkeä, täyttyivät äkkiä kyynelillä, ja Márton syleili
+äänekkäästi nyyhkyttäen ratsunsa kaulaa.
+
+Linnan vallilla seisoi suurin joukoin surevia pappeja. He vetäytyivät
+kokoon mustaksi laumaksi ja piilottaen kätensä kaapunsa hihoihin
+katselivat vaieten poistuvaa sotajoukkoa. He saattoivat vielä nähdä,
+kun ratsastajain rivit alkoivat murtua ja kun nelistävä joukko
+puolikuun muotoisena ympäröi nuoren päällikkönsä.
+
+Pitkässä, venyvässä kaaressa nelistävät petshenegit toistensa rinnalla,
+hurjassa iloisuudessaan huudellen, satulassaan seisoen, keihästään
+heitellen ja siepaten sen lennosta kiinni. Ne eivät olekaan ihmisiä,
+vaan ratsastavia demoneita. Pauhaava aalto vyöryy pusztalla, ihmisten
+intohimojen jättiläisaalto, joka kuljettaa voitonriemuisena mukanaan
+kalpeata nuorukaista, pusztan kadonneeksi luultua ja jälleen löydettyä
+poikaa. Maa järkkyy heidän allaan...
+
+Ja nuorten kaniikkien joukossa, jotka kaikki olivat unkarilaisia,
+ei vain yhden, ah, ei vain yhden sydäntä kalvanut kiihkeä kaipaus
+pusztalle. He seisoivat vallilla kuin siipirikot linnut, jotka
+katselevat aurinkoisessa ilmassa leijailevia tovereitaan.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Omodé vaari istui ulkona Marosin rannalla ja katseli tarkkaavaisena
+kuninkaan satamamiesten työtä. Sellaista ihmistä, joka ei itse juuri
+tee työtä, ilahduttaa aina kovin, kun toinen ihminen melkein nääntyy
+työstä. Missä taloa rakennettiin tai laivaa korjattiin, siellä Omodé
+vetelehti tuntikausia hoputtaen miehiä ja jakaen heille hyödyllisiä
+neuvoja.
+
+Satamamiehet laskivat juuri jotenkin suurta venettä vesille.
+Vene sullottiin täyteen naisten telttoja, mattoja, ruokakoreja,
+viiniastioita ja pitkävartisia keihäitä.
+
+Eräs satamaystävä sanoi Omodélle, että ispaanin leskirouva hankkiutuu
+matkalle. Kun rajavartijat olivat nousseet kapinaan, ei rouva Csanád
+enää tuntenut itseään turvalliseksi palatsissaan, vaan tahtoi
+mennä tyttärineen Székesfehérváriin odottaakseen kuninkaan hovissa
+pakanamyrskyn ohimenoa. Omodé sai satamamieheltä tietää naisten
+matkasuunnitelman yksityiskohdat: he kulkevat laivalla Bödin satamaan
+asti, sieltä taas Csongrádin linnanispaanin suojeluksen alaisina
+jatkavat ratsain matkaansa kohti Fehérvária.
+
+Diterik herra, uusi saksalainen ispaani liittyi myös naisten matkaan.
+Saksalainen oli jo tullut huomaamaan, ettei hänellä ollut mitään
+tekemistä Csanádvárissa. Kuningas voi tehdä hänet ispaaniksi, mutta ei
+voinut antaa hänelle ispaanin valtaa. Sokea Becskään ei hänestä suuria
+välittänyt, linnan tuittupäiset vartijat taas aina riitelivät hänen
+kanssaan ja ivailivat häntä. Csanád vainajan karitsoista oli sangen
+hullunkurista, että heitä tahtoo komentaa sellainen mies, joka ei edes
+ymmärrä heidän puhettaan.
+
+Keskipäivän rinnassa rouva Csanádin asestetut palvelijat kantoivat
+rautavöisiä arkkuja laivaan. Omodé tuli silloin sangen levottomaksi.
+
+— Viedään Csanádin aarteita!
+
+Suurestikaan vaivaamatta aivojaan, äkkiä kuin jonkun korkeamman voiman
+kuiskauksesta valmistui hänen päässään rohkea seikkailusuunnitelma:
+Viisikymmentä päättäväistä petshenegiä kulkee salaa Marosin yli, pääsee
+ratsuja vaihtamalla laivan edelle ja vastapäätä Gyümölcsénymetsää
+valtaa nahkasäkeillä uiskennellen Tiszan. Jolleivät anasta laivaa
+naisineen, kultineen, eivät ole oikeita petshenegejä.
+
+Hurskaat benediktiniläis-isät odottivat sinä päivänä turhaan Omodéta
+päivälliselle; siihen aikaan vanha katuja jo tallusti syömättä ja
+juomatta kohti petshenegipusztaa. Hän ei muuten mielellään käynyt
+jalkaisin, mutta tällä kertaa hän väsähtämättömällä innolla nosteli
+ruojujaan.
+
+Harangodin korkeassa kaislikossa näki Omodé ratsastavan nuorukaisen;
+nuorukainen tuli hiljaa ajaen häntä vastaan. Istumisesta tunsi
+hänet petshenegiksi. Ukko luihkasi, mutta ratsastaja katosi äkkiä
+kaislikkoon, kuin maa olisi hänet niellyt. Omodé tunkeutui silloin
+myöskin kaislikkoon ja varovasti hiipien eteenpäin löysi pian
+nuorukaisen. Petshenegi kyyristeli pienessä kuopassa ja hevonen makasi
+hänen vieressään liikkumatta, kaula pitkällä; jollei se toisinaan olisi
+hännällään huiskinut kärpäsiä, olisi sitä luullut kuolleeksi.
+
+— Näen sinut, vekkuli, näen! — huusi Omodé.
+
+Nuorukainen hypähti jaloilleen ja naurahti hämillään.
+
+— Sinäkö se olet, Kocsobur vaari? Sinuapa juuri haenkin!
+
+— Minuako?
+
+Nuorukainen istahti silloin Omodén suureksi ihmeeksi nurmelle ja veti
+nopeasti saappaat jalastaan. Kummastakin putosi kaksi välkkyvää rahaa.
+
+— Nämä lähettää Alpár päällikkö sinulle, Kocsobur vaari.
+
+Kun Omodé tuli vakuutetuksi, että kaikki neljä rahaa olivat kultaisia
+byzantineja, huudahti hän iloissaan, ja huutonsa kajahti kaislikon läpi
+kuin vanhan oriin hirnunta.
+
+— Ylistetty olkoon Herran nimi! — huusi Omodé. — Kas, siinä nähdään,
+mikä ero on petshenegiläisen päällikön ja somogyilaisen sikopaimenen
+pojan välillä.
+
+(Somogyilaisella sikopaimenen pojalla hän tarkoitti Ekeseä, tuota
+tunnotonta velallistaan, joka ei kahdenkaan vuoden kuluttua tahtonut
+maksaa velkaansa.)
+
+Kun nuorukainen sai tietää, että ukko pyrki kohti leiriä, tarjosi
+hän vieraanvaraisesti hänelle hevosensa takapuolta, eikä Omodé kauan
+siekaillutkaan, vaan kapusi hänen taakseen ratsulle.
+
+— Mikä on nimesi? — kysyi ystävällisesti ukko.
+
+— Etkö siis tiedä? Kuitenkin olemme vanhoja hyviä tuttavia.
+
+— En koskaan ennen ole nähnyt poskiasi, poikani!
+
+— Eikö mitä! Olenhan minä se paimen, jonka suvaitsit lyödä alas
+hevosen seljästä silloin kuin Alpár herran kera lähetystönä tulitte
+ylimysrouvan luo.
+
+— Vaikka pääni olisi kirjelaatikko, en silloinkaan voisi muistaa
+kaikkia niitä, jotka eläissäni jo olen satulasta pudottanut, —
+kerskaili Omodé.
+
+— Mutta jos olisimme käyneet nyrkkisille, et olisi niin helposti
+minusta suoriutunut, sanoi nuorukainen.
+
+— Enkö? Nuorempana huvittelin bulgarialaisessa vuoristossa siten, että
+nyrkilläni kaasin karhuja.
+
+— Bulgarialainen karhu ei liene petshenegin veroinen, — vastasi
+nuorukainen.
+
+— Halkee petsheneginkin kallo, jos hyvään paikkaan osaa mies.
+
+— Sopiiko koettaa?
+
+— Mielelläni koetan.
+
+He astuivat alas seljästä ja asettuivat toisiaan vastaan. Ratsu katseli
+ihmetellen ja mielenkiinnolla heitä. Omodé ei juuri voinut käyttää
+lävistettyä oikeata kättään, mutta hän luotti kuitenkin itseensä, koska
+lapsesta saakka oli vasuri.
+
+— Voimme alkaa, poikani, — sanoi hän.
+
+Sen sanottuaan hän iski petshenegiä nenälle, jotta tämän silmissä
+leimahti punainen, sininen ja viheriä liekki.
+
+— Ei ollut huonosti, — puhui nuorukainen.
+
+Silloin osasi hän Omodéta leukaperiin, ja ukko sylki paikalla yhden
+syömähampaan suustaan.
+
+— Paikalle sattui, — puhui Omodé.
+
+Hyvän aikaa he mukiloivat toisiaan lausuen hyväksyviä sanoja jokaisesta
+osuvasta iskusta. Kummankin nenästä vuosi jo verta. Vihdoin petshenegi
+sai sellaisen iskun mahan tienoille, että kellahti seljälleen nurmelle.
+
+Kun hän taas kompuroi pystyyn, sanoi hän vilpittömän kunnioittavalla
+äänellä:
+
+— Näen, pyhä isäni, että kykenet tähänkin!
+
+Sitte he istuivat taas ratsaille ja jatkoivat hyvässä sovussa
+matkaansa, rakentavalla ja opettavalla keskustelulla lyhentäen matkaa.
+
+— En vieläkään tiedä, mikä on nimesi, poikani, — puhui vanhus.
+
+— Bozdurgán on nimeni.
+
+— Bozdurgán on kaunis nimi, mutta ei hyvä nimi,
+
+— Miksi ei hyvä?
+
+— Koska se on pakanallisella tulella annettu sinulle eikä vihityllä
+vedellä.
+
+— Kuitenkin minut on kerran kastettukin, kun päällikkö vainaja ajoi
+tuhannen meitä Marosin veteen. Jonkun sangen korean nimen he silloin
+antoivat minulle, mutta olon sen todella jo unohtanut, sillä siitä on
+pitkä aika kulunut.
+
+— Siinä olet tehnyt huonosti, poikani! Sillä tiedä, että tuomiopäivänä
+Jesus Kristus on seisova paratiisin portilla ja huutava järjestyksessä
+kristittyjä nimeltä. Mutta se, joka ei heti hyppää esiin, kun hänen
+nimensä huudetaan, saa mennä gehennaan. Mutta kuinka sinä nyt voit
+hypätä esiin, kun et edes tiedä, mikä on nimesi?
+
+Bozdurgán mietiskeli ison aikaa. Sitten hän sanoi:
+
+— Onko totta, että Kristus on oikeampi kuin vanha jumala?
+
+— Kun minä niin sanon, voit uskoa! — sanoi Omodé syvän vakaumuksen
+äänellä.
+
+— Mistä sinä tiedät sen?
+
+— Olen sen kokenut ja kerron sinulle, että sinäkin siitä viisastuisit.
+Soturiaikanani, kun uskoni vielä oli heikko, rupesi hevoseni kerran
+ontumaan. Hyvä on! sanoin, nyt siis saan tietää, kumpi on oikea jumala.
+Menin ensin erään loitsuvaimon luo, jotta tämä vanhan tavan mukaan
+lukisi kipusanat ja parantaisi ratsuni. Hän lukikin ja minä maksoin
+hänelle majavan nahan, totta kyllä, vain kesänahan. Mutta tosiaankaan
+ei vanha jumala parantanut hevostani. Silloin menin sitte vanhan erakon
+luo, joka asui Keveä vastapäätä metsässä. Ensin hän ei tahtonut lukea
+rukousta hevoseni puolesta, mutta kun häntä vähän kovistin, luki hän
+kuitenkin. Ja hänen rukouksensa kuului näin: »Kun herramme Kristus
+meni aasin seljässä Jerusalemiin, rupesi hänen aasinsa ontumaan. Sen
+näki Neitsyt Maaria. Hän lausui silloin nämä sanat: Poikani Jesus
+Kristus, ratsusi ontuu. Kristus kuuli hänen sanansa ja lausui: Minun
+rakas vanhempani, äitini! Se ontuu, koska sen jalka niukahti. — Minun
+rakas poikani Jesus Kristus, käsken sinun pyhällä maineellasi ja sinun
+tahdollasi, että sinun ratsusi paranisi.» Näin rukoili ukko, ja toisena
+päivänä oli hevoseni jalka terve. Hirtettäköön minut metsänlaitaan,
+jollei näin tapahtunut! Päätä nyt itse, Bozdurgán, kumpi jumala on
+oikea jumala.
+
+Sellaista hyödyllistä ja virkistävää puhelua ylläpitäen he saapuivat
+suurkedolle, josta jo näkivät petshenegimetsään asti. Kedolla muuan
+ratsumies tuli heitä vastaan.
+
+— Kas, sieltä tulee Ekese, laulaja! — huusi Bozdurgán.
+
+— Mistä lienee varastanut ratsun? — ihmetteli Omodé. Laulaja tunsi
+heidät ja ohjasi hevosensa heitä kohden. Hämmästyksekseen Omodé pani
+merkille, kuinka Jumala oli hänen velallistaan vienyt eteenpäin. Hän
+istui kauniin, kiiltävän ratsun seljässä, jalassaan oli uudet saappaat,
+hartioillaan rasvattu nahkavaippa, jollaista ratsumiehet siihen aikaan
+käyttivät sadetta vastaan. Satulareppunsakin hän oli hyvin täyttänyt,
+ja satulannupin vieressä kelletti paksumahainen leili.
+
+Pomojen tapaan laski Ekese kätensä lanteille ja mittaili ylpeästi
+Omodéta.
+
+— Hei sinä, — sanoi hän sitte, — hyvä, että tapasin sinut täällä!
+Tunnetko tietä Csongorádiin päin? Voiko nykyään kahlata poikki
+Körtvélyesin järven?
+
+— Voi, kohti suurta tammea. Mutta mitä sinä teet Csongorádissa?
+
+— Csongorádin ispaanille on syntynyt poika, ja minä tulen sen
+ristikummiksi, — sanoi Ekese. Sitte kannusti hän hevostaan ja hyvästiä
+heittämättä nelisti tiehensä.
+
+Entä koska annat rahani? — huusi Omodé hänen jälkeensä.
+
+Mutta Ekese oli jo kaukana silloin.
+
+— Hävytön valhe! — ärjäisi Omodé. — Hänkö tulisi Csongorádin ispaanin
+kummiksi? Onko edes sellaista nylkyriä Csongorádissa, joka ottaisi
+kummiksi tuon laulajalurjuksen? Jos rakastat minua, Bozdurgán, anna
+tänne hevosesi rientääkseni hänen jälkeensä! Pyhän Benedekin nimessä
+sanon, talvikintaat laitan itselleni hänen nahastaan.
+
+Bozdurgán oli hyvä poika, mutta hän oli petshenegi. Ja petshenegi antaa
+mieluummin lainaksi vaimonsa kuin hevosensa.
+
+Kun he saapuivat metsään, valtasi Omodén suuri tyytymättömyys. Hän
+huomasi jo selvästi, että matkansa oli turha. Petshenegit eivät
+tarvinneet hänen tietojaan; koirankorvat olivat jo vainunneet, että
+rouva Csanád vei Tiszalle ispaanin aarteet. Siitäkin oli ukko varma,
+ettei Ekese rientänyt Csongorádiin, vaan Bödin satamaan. Petshenegit
+lähettivät hänet vakoilemaan.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Seruzád rouva pukeutui teltassa. Teltta oli täynnä palvelijattaria.
+Rozvita, vaalea lombardialaistyttö suori hopeakammalla rouvan hiuksia,
+jotka paksuissa, mustissa suortuvissa taipuivat tytön valkoisessa
+kädessä. Muuan unkarilainen orjavaimo oli polvillaan maassa ja piti
+Seruzádin edessä pyöreää teräskuvastinta. Pieni petshenegiläinen
+palvelustyttö makasi vatsallaan matolla ja maalasi pieniä punaisia
+puolikuita ylimysrouvan varpaiden kynsiin. Vaatteita hoitava tyttö piti
+sillävälin jo valmiina kullankeltaista silkkipukua, jonka ylimysrouva
+aikoi ottaa ylleen.
+
+Seruzádin pukeutuminen oli muulloin palvelijattarien kova taitavuuden
+koetus; ylimysnainen oli kiivasluontoinen ja mitättömästä asiasta
+rankaisi säälimättömästi tyttöjään. Tyttöjen rouva — ankarannäköinen
+vanha ämmä — seisoi nytkin ruoska kädessä teltan perällä. Mutta tänään
+oli beke-rouva huomattavan hyvällä tuulella. Tosin ei hän paljon
+puhellut, mutta kuunteli Rozvitaa hiljaisesti hymyillen, ja hänen
+hymynsä kuvastui kaikkien palvelijattarien kasvoilla kuin auringonvalo
+pusztan lammikossa.
+
+Kun vallasrouva oli hyvällä tuulella, oli hänen tapana sanoa vaalealle
+tytölle: Puhu, Rozvita! Ja Rozvita alkoi silloin hyristä kuin
+ampiainen; hän kertoi miellyttäviä, sukkelia ja värikkäitä juttuja;
+hänen äänensä oli pehmeä kuin viulun kielen värähdys. Mutta siitä
+huolimatta ei tyttö ollut typerä. Hän tiesi aina, millä voisi kutittaa
+Seruzádin korvia.
+
+Nyt hän puhui Alpár päälliköstä.
+
+— Solakka kuin koivu, vahva kuin tammi on meidän nuori, kaunis
+päällikkömme. Hänen silmänsä ovat surulliset, suunsa vaitelias,
+kasvonsa kalpeat. — Alpár, ah, Alpár.
+
+Seruzád keskeytti Rozvitan.
+
+— Toinen puoli hänen päästään on harmaantunut. Oletko nähnyt?
+
+— Pitkinä talvi-iltoina harmaantuvat miehen hiukset, jollei naisen käsi
+niitä silitä...
+
+— Olet hupsu, Rozvita! Minkälaista pukua käyttää päällikkö?
+
+— Hänellä on näädännahkainen nuttu, rautapanssari, haukansiipi hatussa,
+— visersi tyttö.
+
+Tällä hetkellä kuului voimakasta hevosenhirnuntaa teltan edustalta.
+Hirnunnan kuullessaan kaikki palvelijattaret purskahtivat nauruun.
+
+— Miksi nauroitte? — kysyi Seruzád.
+
+— Luvallasi sanoen, vallasrouva, — vastasi Rozvita, — on nauramisen
+aihetta, kun karhu hirnuu. Sillä se, jonka äänen kuulit, vallasrouvani,
+ei ole rehellinen hevonen, vaan sama saapasvarsikurkkuinen pappi, jonka
+Alpár päällikkö kerran toi leiriimme.
+
+Tytöillä oli hyvät korvat. Todellakin Omodé hirnui juuri. Ukko näki
+joukon naisia kaivolla ja tervehti heitä äänekkäällä pilallaan.
+
+— Kutsukaa sisään saapasvarsikurkkuinen, — sanoi Seruzád, — ja antakaa
+hänelle kannu keitettyä viiniä. Saanpa nähdä, kuka teistä kykenee
+karhua tanssittamaan.
+
+Aina leikinhaluisia tyttöjä miellytti nähtävästi suuresti rouvansa
+käsky.
+
+Omodé astui sisään telttaan ja kohteliaasti toivotti heille pax
+vobiscum'ia. Kun hän näki nuo monet hyvätuuliset naiset, ymmärsi hän
+heti, mistä nuorasta tässä on vedettävä. Viekkaalla nöyryydellä hän
+kyyristyi oven viereen.
+
+— Puhu hänelle, Jaksa, — kehotti Seruzád vaatevartijaa.
+
+— Pyhä mies, vallasrouva haluaa ottaa sinut palvelukseensa.
+
+— Hyvä herra on minun nykyinen herrani, — vastasi Omodé, — eikä vielä
+ole aikani täytetty hänen luonaan.
+
+— Onko herrasi hyvä?
+
+— Palvelijalle on paras herra se, jota vähän näkee. Minä en vielä
+koskaan ole nähnyt herraani, sillä hän on Pyhä Benedek.
+
+— Paljonko herrasi maksaa palkkaa? — kysyi Rozvita.
+
+— Hän maksaa viikottain kahdella paastopäivällä ja kahdella
+ruoskimisella, — vastasi Omodén sijasta vaatevartija.
+
+— Meillä voisit saada vaikka kaksi kertaa niin paljon palkkaa, pyhä
+mies.
+
+Omodé pudisti päätään.
+
+— En halua sellaiseen paikkaan, jossa tamma heittää lasson oriin
+kaulaan.
+
+Nyt puuttui Seruzád puheeseen.
+
+— Jos liittyisit meihin, pappi, antaisin sinulle puolisoksi jonkun
+palvelustytöistäni.
+
+Pieni kynsien maalaaja kirkaisi iloisessa peljästyksessään.
+
+— Hillitse itsesi, pieni varsa, — sanoi Omodé hänelle ylimielisesti, —
+ei sinua valjasteta.
+
+— Kenet heistä valitseisit? — kysyi vallasrouva. — Tahdotko Rozvitan?
+
+— Älä pane pahaksi sanojani, armollinen rouva, — vastasi katuja, —
+sinun tyttösi muoto on kovin hymyilevä, mutta meillä sanotaan: luimua
+hevosta ja hymyilevää naista ei pidä uskoa.
+
+— Pyhä mies ottaa aina hevosista esimerkkejä, — sanoi Jaksa. — Hän
+näkyy enemmän oleskelleen hevosruuhen kuin kirjahyllyn ääressä.
+
+— Ehkei hän olekaan pappi, vaan hevosvaras. — arveli kynsien maalaaja.
+
+— Sellainen pappi, joka uhraa varastetun hevosen Okkán jumalalle, —
+lisäsi vaatevartija.
+
+Kuinka olikaan, tämä huomautus sapetti Omodéta.
+
+— Jos varastaisinkin hevosen, — sanoi hän vihoissaan, — en tosiaankaan
+uhraisi sitä sinun pirun epäjumalallesi, vaan Pentti herralleni.
+
+— Vallasrouvani, — puhui Rozvita, — minäkin tiedän tähän sopivan
+hevosvertauksen: Huonoja tapoja saa vanhakin hevonen, jollei sitä
+pidetä kurissa.
+
+Sekä kynsien maalaaja että Rozvita saivat sillä välin työnsä valmiiksi.
+Pieni tyttö veti sitte helmillä koristetut, punaiset tohvelit
+vallasrouvan jalkaan; Seruzád nousi sitte ylös ja laski ruskean,
+kauniin käsivartensa Rozvitan marmorivalkealle olalle.
+
+— Soljet! — sanoi hän.
+
+Lombardialaistyttö kiinnitti hänen käsivarteensa kultaiset soljet ja
+suuteli samalla rohkealla imartelulla rouvan käsivartta.
+
+— Et voi sanoa, etten olisi hyvä emäntä sinulle, — lausui Seruzád
+Rozvitalle. — Aioin hankkia sinulle miehen, mutta sinä et kelpaa
+saapasvarsikurkkuisellekaan. Nyt saat mennä järven rannalle ja sanoa
+villihanhille: tervehdin teitä, sisareni, minäkin pysyin tyttönä!
+
+Vallasrouva kääntyi taas Omodén puoleen:
+
+— Mitä sanoisit Jaksasta, pappi? Naisitko hänet?
+
+Omodé mittaili halveksivasti silmillään kauniin Jaksan solakkaa
+vartaloa.
+
+— Hänkin on vain sellainen suriseva rukki! — sanoi hän sitte.
+
+Naiset purskahtivat kaikki nauramaan, paitsi Jaksa, joka laski
+liukkaan kielensä valloilleen ja maalasi hänet maan tasalle. Ukko
+kuunteli huvikseen tytön pärinää; vaikkei Jaksa jättänyt hänelle
+senkään vertaa kunniaa, kuin on venettä vetävällä hevosella, tuntui
+se Omodésta kuitenkin ainoastaan siltä kuin selkäänsä olisi suomittu
+heinänkorsilla. Sillä aikaa Rozvita otti teltan seinällä riippuvan
+kolmikielisen kanteleen ja säesti hauskasti Jaksan suunpieksemistä.
+
+Vihdoin Seruzád kädenliikkeellä saattoi tytöt vaikenemaan.
+
+— Kovin vaativainen olet, pappi; huomaanpa: jos pääsi halkaistaisiin,
+ei milloinkaan löydettäisi mieltymystäsi. Sano nyt heti, mitä vikoja
+huomaat tytöissäni.
+
+— Ei kyllä ole sopivaa, että hurskaselämäinen mies vaivaa päätään
+sellaisilla turhuuksilla, — vastasi Omodé, — mutta jos kerran puukko
+on jo kurkullani, niin mitäpä kieltäisin: todella vähän välitän
+tytöistäsi, vallasrouva. Älä pane pahaksesi sanojani, kun väitän, että
+jos nainen on hyvä, olkoon hän hyvä monessa asiassa. Sinun tyttösi ovat
+omiaan vain viehättämään miehen silmiä; mutta päivän vanhaa varsaa ei
+yksikään heistä kykenisi tuomaan kotiin laitumelta, vehnäsäkkiä taas ei
+yhdenkään hartiat kestäisi.
+
+Kun Omodé huomasi, etteivät sanansa herättäneet mieltymystä Seruzádin
+sydämessä, jatkoi hän puheen lankaa liukaskielisellä kohteliaalla
+tavalla halventaen tyttöjä, jotta siten viekkaasti saisi ylistää
+Seruzádin uljasta kauneutta.
+
+— Tosiaankin sanon, naiseenkin nähden on karjuva tiikeri toista kuin
+naukuva kissa. Mutta sittenkin on moni mies samanlainen kuin lapsi,
+joka on pyydystänyt perhosen eikä vaihtaisi sitä kurkeenkaan. Onpa
+minun Alpár herranikin sellainen.
+
+Omodé, joka tahtoi esittää naisille vain mieltäkiinnittäviä juoruja, ei
+aavistanutkaan astuneensa pettävälle pohjalle.
+
+— Minkälaisen perhosen on Alpár herra pyydystänyt? — kysyi Seruzád,
+jonka otsaan ilmestyi syvä, lyhyt uurre.
+
+Telttaan tuli haudan hiljaisuus. Tytöt katsoivat kauhistuneina
+toisiinsa. Mutta Omodé ei vielä tuntenut tarpeeksi ylimysrouvaa, vaan
+jatkoi viattomasti pakinaansa:
+
+— Konstantinopolista pyrähti tänne hänen perhosensa. Kun näin
+heidät yhdessä pusztalla, johtui mieleeni vanha laulu: Lammas,
+vuohi kultainen: pian on pesä yhteinen. — Ja tänäänkin tuli sama
+laulu mieleeni, kun tapasin Ekesen, jonka suurherra oli lähettänyt
+perhosjahtiin...
+
+Omodé katkaisi äkkiä puheensa, katsoi Seruzádiin ja toivoi, ettei olisi
+ollenkaan puhunut: olisi ennemmin purrut poikki kielensä!
+
+Vallasrouva seisoi hänen edessään, vähän kumarassa, värisevin jäntein
+kuin hyppyyn valmistuva pantteri. Kasvonsa olivat kauhean hurjat ja
+kauniit.
+
+— Vielä sana, lausu vielä sana, — sanoi hän syvällä äänellä, — ja
+käteesi annan niin paljon kultarahoja kuin sinulla on hampaita!
+
+Mutta kuinka Omodé olisi voinut puhua! Jos jokainen kaisla pusztalla
+olisi ollut kullasta ja jokainen lammikko täynnä timantteja ja nämä
+kaikki olisi hänelle tarjottu, ei hän silloinkaan olisi puhunut
+enempää. Nelinkontin ryömi hän ulos teltan ovesta, hiljaa ja nöyränä
+kuin syksyinen kärpänen.
+
+— Rozvita! — vihlaisi Seruzád vihaisesti kuin haavoitettu haukka.
+
+Lombardialaistyttö heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa vallasrouvan
+jalkoja vasten.
+
+— Rozvita!... Puhuiko pappi totta?
+
+— Valehteli, vallasrouvani. Pyhän Veronikan huivin kautta vannon, että
+hän valehteli! Hän olisi valehtelija sittenkin, vaikka olisi syntynyt
+mykkänä!
+
+— Rozvital Onko pappi hullu?
+
+— Järjetön kerjäläinen, vallasrouva, sellainen likainen houkkio, joka
+kulkee luikkien pusztalla ja jota lapset heittävät kuralla.
+
+— Rozvita! Olenko minä ruma?
+
+— Vihassasikin olet ylhäisen kaunis kuin raivoava meri, rouvani, —
+sanoi lombardialaistyttö. Sitte hän lisäsi italialaisella viekkaudella:
+— Mutta kun hymyilet, rouva, silloin olet vastustamaton ja viehättävä
+kuin nuori aurinko, kun se nousee Ligurion pyhän lahden yläpuolelle.
+
+Ja Seruzád hymyili — värisevin huulin.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Karánin laaksossa majailevat mustat petshenegit eivät tahtoneet
+totella naista, vaan erosivat siitä syystä kaksi vuotta takaperin
+kulta-armeijasta. Mutta kun kuulivat sanoman, että Thonuzóban poika
+istuu Begen päällikköteltassa, lähettivät he kiireesti lähettiläitä
+hänelle alamaisuuttaan osoittamaan. Hajallaan maassa majailevat
+petshenegit osoittivat taikauskoista kunnioitusta Thonuzóban nimeä
+kohtaan; hänen suvustaan he odottivat petshenegien vanhan vapauden
+uudelleen luojaa. Lähettiläät toivat verona Alpárille mustan ratsun
+sekä sen lisäksi metsästysaseita ja Sebesin viiniä. Kun oli sovittu
+toinen toisensa kanssa, vannoivat mustat petshenegit uskollisuudenvalan
+päällikölle, ikivanhan tavan mukaan kastaen miekkansa teurastetun
+koiran vereen.
+
+Illalla päällikkö kutsui lähettiläät vieraiksi telttaansa.
+Kulta-armeijan ylimysten lisäksi oli siellä Seruzádkin ainoana
+naisvieraana. Kulta-armeijalaiset ja mustat, jotka vielä äskettäin
+olivat keihäänkärjellä ajaneet toisiaan takaa pusztalla, joivat nyt
+paljon uuden ystävyyden kunniaksi. Alpár ei juonut juuri mitään
+eikä puhunut paljoa. Suuripartaiset herrat tuumivat, että nuoren
+päällikkönsä käytös sopii hyvin hänen arvolleen, ja muistelivat, että
+suuri Thonuzóbakin, vaikka suosi iloisia ihmisiä, itse kuitenkin aina
+oli kohtuullinen ja harvapuheinen.
+
+Aterian lopulla toi Rozvita viisi orjatyttöä telttaan.
+Lombardialaistyttö toi kanteleen, neljä tyttöä pienen käsirummun, yksi
+taas kilisevät rautapalikat.
+
+Seruzád nousi silloin paikaltaan ja kääntyen Alpárin puoleen kumarsi
+sulavasti ja syvään.
+
+— Herrani, — sanoi hän, — jollei sinulla ole mitään sitä vastaan,
+tanssii palvelijattaresi sinulle nyt miekkatanssin.
+
+Petshenegiherrat vaihtoivat paljon puhuvia katseita ja seurasivat sitte
+jännittyneen tarkkaavaisina Seruzádin jokaista liikettä.
+
+Miekkatanssia, rakkauden ja verenjanon kuvaannollista mysteriota
+tanssivat vallasnaiset vain hyvin harvoin julkisesti. Voittoisain
+sotien jälkeen, kun koko heimokunnan innostus oli kohonnut
+mielettömyyteen asti, sattui kyllä, että yksityiset naiset sillä tavoin
+toivat ilmi intohimoisen riemunsa, mutta se sankari, jonka edessä he
+tanssivat, sai pitää tätä naisen ehdottoman alistuvaisuuden todisteena.
+
+Seruzád irroitti vyönsä, Rozvita taas laskeutui polvilleen ja veti
+rouvansa jalasta punaiset tohvelit.
+
+Seruzád seisoi hymyillen ja kohotetuin päin, mutta kalpein kasvoin
+herrain edessä; oikeassa kädessään hänellä oli kapeateräinen, käyrä
+miekka, jonka kärki kosketti mattoa.
+
+Nyt äännähtivät rummut. Kuului sellainen merkillinen, rytmillinen
+kumina, kuin kaukana laukkaa vien ratsujen kavioiden alla puszta
+jymisisi. Rautapalikkain kilinä taas muistutti kaukaa kuuluvaa
+miekankalinaa. Tähän soinnuttomaan sekaääneen yhtyi yksiääninen,
+valittava, mutta kuitenkin verta kiihottava laulu, jota Rozvita säesti
+kanteleellaan.
+
+Miekka piirsi säkenöivän kaaren ja pysähtyi rouvan pään yläpuolelle, ja
+Seruzád kosketti sen kärkeä vasemman käden sormella.
+
+Seruzád liikahti. Juhlallisen, oudon arvokkaasti, pehmein, pitkin
+askelin hän kulki ympäri telttapalatsia. Ja terävä säilä säkenöi
+salamannopeissa kaarissa hänen ympärillään. Niin omituinen oli näky,
+kuin satumaisen nopea hopeakäärme leikkisi pantterin kanssa.
+
+Rummut pärisivät yhä voimakkaammin ja nopeammassa tahdissa.
+Toisinaan Rozvita löi kädellään kannelta ja jäljitteli äänellään
+petshenegisoturien sotahuutoa.
+
+Seruzád pysähtyi nyt maton keskikohdalle. Miekka kiersi viuhuen
+ilmassa muodostaen leveän hopealautasen rouvan pään yläpuolelle.
+Rouvan lanteet pysyivät liikkumatta, mutta hartiat joutuivat hitaasti
+aaltoavaan liikkeeseen. Hän oli kuin nuori puu, joka taistelee ankaraa
+myrskytuulta vastaan. Hänen kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, silmänsä
+olivat puoleksi suljetut ja huulensa värisivät hampaiden ympärillä,
+ikäänkuin tanssi tuottaisi hänelle tuskaa.
+
+Herrat eivät silloin enää hillinneet kuohuvaa vertaan; he taputtivat
+käsiään tahdissa, huudahtelivat ja juopuivat omasta hurjuudestaan.
+
+Nyt vaikeni yhtäkkiä soitto ja melu. Seruzádin polvet taipuivat; rouva
+heittäytyi maahan. Miekan kahva oli Alpárin sylissä, kärki naisen
+povella. Seruzádin hehkuvat, janoiset silmät hakivat eläimellisellä
+alistuvaisuudella Alpárin katsetta. Mutta päällikkö ei katsonut häntä
+silmiin, vaan nyökäytti päätään.
+
+— On kylliksi huviteltu! — sanoi hän hiljaa.
+
+Nuoren päällikön verta poltti sama tuli kuin muidenkin petshenegien.
+Hänen tarvitsi vain avata sydämeensä rakennetut sulut, jotta heti
+pääsisivät vapaiksi kaikki nuo huimat ja runolliset taipumukset, jotka
+ainaisessa keväthurmauksessa pitivät kangastavien pusztain poikia.
+Vapaiden nuorukaisten kansakunta tunsi vain kaksi arvokasta asiaa
+elämässä: sotamaineen ja rakkauden. Alpárin sielu janosi kiihkeästi
+kumpaakin uuden elämänsä korkeimpana päämääränä. Tätä naista hän
+ei kuitenkaan halunnut. Hänen kaunis ruumiinsa, joka tuskallisesti
+vetosi häneen ja itseään tarjoten huohotti hänen edessään, johti hänen
+mieleensä toisen naisen, jonka ominainen, hieno sulous jo aikoja
+sitte oli vienyt nuoren barbarin sydämen ja järjen. Se toinen oli nyt
+matkalla kuninkaan leiriin. Sen, joka tahtoi häntä seurata, täytyi
+rynnätä halki tuli- ja verimeren. Tämä ajatus teki Zenóbian kuvan
+vieläkin lumoavammaksi, kiihottavammaksi, vastustamattomammaksi.
+
+Ja samalla kuin hänen sydämensä myrskyisästi sykki, viittasi nuori
+päällikkö itämaalaisten itsehillitsemiskyvyllä näöltään tyynenä mustien
+petshenegien päämiehen luokseen.
+
+— Kuinka monta jousimiestä voitte asettaa satulaan?
+
+— Meitä on kolmekymmentä joukkoa, suurherrani, kussakin joukossa
+seitsemänkymmentä ratsua.
+
+Teltassa vallitsi haudan hiljaisuus. Herrat katsoivat jännitetyllä
+tarkkaavaisuudella Alpárin kasvoja. Nuori päällikkö kääntyi silloin
+Hurtoba serdarin puoleen.
+
+— Puhalla pyhään torveen, — sanoi hän mielenliikutuksesta värisevällä
+äänellä.
+
+Ukko hypähti säihkyvin silmin ylös matolta.
+
+— Keitä vastaan menemme, päällikkö?
+
+— Vieläkö kysyt? Tonavan takana Arpádin pojat taistelevat
+uusi-uskolaisia vastaan...
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Pari päivää myöhemmin, varhain aamulla soi Csanádvárin hälyytyskello
+kutsuen linnan muureille asestetun väen. Vieläpä kaniikitkin menivät
+sinne ruostunut kypäri päässä, peitsi ja kirves kädessä.
+
+Petshenegit kulkivat muutaman nuolenkantaman päässä linnan muurilta
+poikki Marosin. Kun Sokea Becs tuli selville heidän aikeistaan, oli hän
+heti varma, ettei linnaa uhkaa vaara. Kun nuo ratsastajakansakunnat
+lähtivät sotaan, pidättäytyivät he ankarasti kaikista tarpeettomista
+kahakoista. Jotenkin iso ratsujoukko seisahtui kyllä vastapäätä
+linnaa porttia tarkastamaan, mutta pääjoukko ei ollut näkevinäänkään
+marosvárilaisia, vaan kulki tulisella kiireellä virran yli. Yksityiset
+joukot heittäytyivät torventoitotuksen kajahtaessa nuolisuorissa
+riveissä virran keltaiseen veteen.
+
+Ylimeno tapahtui sangen hyvässä järjestyksessä, mikä ei olekaan
+ihmeteltävää, koska sota-aikana näiden joukkojen keskuudessa pieninkin
+hairahdus rangaistiin kuolemalla. Muuten petshenegien sotajoukko näytti
+sangen suurelta. Petshenegit, samoinkuin vanhat unkarilaisetkin,
+kuljettivat aina mukanaan sotaan monta vararatsua ja kuormajuhtaa.
+Yhden jousimiehen osalle tuli kahdeksan, jopa kymmenenkin hevosta, ja
+vain siten he saattoivat kulkea sillä satumaisella nopeudella, joka
+oli heidän sotamenestyksensä pääedellytys. Nelistäessään vihollisen
+alueella he aina kulkivat nopeammin kuin sanoma heistä.
+
+Linnan muureilla seisovien pappien kesken syntyi äkkiä liikettä.
+
+— Siinä on päällikkö!
+
+Alpár ratsasti ylimysten pikku joukon edessä, hevosenhännällä
+varustetun kultakeihään alla. Hän oli kyllä jotenkin kaukana
+linnasta, hänen musta ratsunsa näytti suuren etäisyyden takia tuskin
+kahta vaaksaa korkeammalta, mutta ilma oli kirkas ja papit voivat
+erottaa päällikön vaatteetkin. Lyhyt nahkaturkki oli heitetty
+hänen hartioilleen, sen alla oli hopealangoista kudottu paita.
+Soopelinnahkaisen lakin syrjään oli pistetty haukansiipi.
+
+Kun päällikkö saman päivän aamuna jätti hyvästi Begen leiriin jäävän
+vartiojoukon, astui ylimysrouva Seruzád hänen luokseen ja solmi
+punaisia nauhoja hänen ratsunsa harjaan. Samalla hän siunasi hevosta
+hiljaisella äänellä, niin ettei kukaan muu kuin Alpár sitä kuullut.
+
+Seruzádin siunaus kuului näin:
+
+— Nauhoja sidon, onneatuottavia punaisia nauhoja harjaasi... Vie,
+hevoseni, vie mennessäsi nuori päällikköni ja palaa hänen kanssaan...
+Kun taisteluun menet, hevoseni, lentäköön kauhu edelläsi yökönsiivin,
+älköötkä kavioisi jäljissä korpit nähkö nälkää... Kultasaaliin painosta
+kitiskööt ympärilläsi kuormarattaat ja kahlehditut orjat kulkekoot
+perässäsi itkien... Ja vaikka tuhat orjaa ottaisikin isäntäsi: Seruzád
+pysyy hänen uskollisimpana orjanaan... Ja jos hän löytää naisen,
+joka on Seruzádia kauniimpi: Seruzád omin käsin repii siltä sydämen
+rinnasta...
+
+Sillä välin kulki pääjoukko virran yli.
+
+Mustien petshenegien muodostama jälkijoukko lähestyi nuolia
+kuljettavine hevosineen. Alpár päällikkö heitti viimeisen silmäyksen
+kaupungin tornia kohti ja kuluneiden vuosien muistot tulivat
+silloin vielä kerran hänen mieleensä. Latinaisten virsien ainainen
+yksitoikkoisuus, kirkon ummehtuneessa hämärässä leijaileva pyhäsavu,
+Vapahtajan vääntynyt, verinen ruumis, karkeat pyhimysten kuvat, joiden
+edessä hän yökausia tuskaisena vääntelehti, mietiskelyt, kuumeiset
+kaipaukset, synkät mielentilat, kuumeiset tajuttomuuden hetket, sitte
+saatanan kauhea irvikuva, joka aina vaani synkän munkkikopin hämärässä:
+kaikki nämä olivat pitkän, synkän unen kuvia, joita hän ei enää
+tahtonut muistella.
+
+Tuhannen miehen äänen kaikuva huuto kuului hänen korvaansa. Mustat
+petshenegit tervehtivät nuorta päällikköään. Ja kun Alpár katseli
+kiiltäväkarvaisilla ratsuilla istuvia nuoria miehiä, joita hurmasi
+heidän kiivaasti sykkivä verensä, kannusti hänkin hevostaan ja kiiti
+kotkana pitkin tasankoa.
+
+Vielä ei ollut häipynyt jälkijoukon jäljessä kiirivä tomupilvi, kun
+yksinäinen ratsastaja ilmestyi linnan muurin alle. Se oli Omodé.
+
+Kun petshenegit lähestyivät kaupunkia, juoksi ukko ulos kaupungista
+luostarin laitumelle viedäkseen varmaan talteen niityllä syövän
+ratsunsa. Onnekseen hän löysikin Belzebubin. Nyt olisi hän voinut
+viedä sen kaupunkiin, mutta ei vienyt. Hän ratsasti pienessä ympyrässä
+katsellen milloin kaupungin porttia, milloin poistuvia pakanoita.
+
+Fülöp apotti, joka benediktiniläistensä kanssa seisoi linnan muurilla,
+tunsi katujan.
+
+— Poikani, Omodé, — huusi hyvä apotti, — tule pian linnaan! Jos ehkä
+sentakia ajaisit siellä ulkona, että haluat marttyriuden seppelettä,
+niin hillitse pyhää intoasi, sillä minä sanon sinulle: sinun aikasi ei
+ole vielä tullut?
+
+— En voi tulla nyt linnaan, — vastasi Omodé, — sillä minulla on
+asiaa Marosin tuolle puolelle. Siellä muuan mies on minulle velkaa
+kaksitoista denaria.
+
+— Voi, poikani Omodé, — huusi Fülöp herra, — älä seuraa Judaksen
+esimerkkiä, joka rahasta myi Jesuksen!
+
+Ukko pani kovin pahakseen Judakseen vertaamisen. Loukkaantuneella
+äänellä hän huusi:
+
+— Uskon, etten aivan ilman kunniaa ole jo kilvoitellut saatanaa
+vastaan, ja jos kuitenkin kerran vähän horjahdan, niin ei sentähden
+heti tarvitse minua korpiksi kuvata!
+
+Näin hän huusi ja löi ohjasten perillä Belzebubia niskaan. Belzebub
+hirnahti riemusta ja nelisti herroineen sinne, minne omakin halu veti:
+petshenegiratsujen jälkeen.
+
+
+
+
+
+
+NELJÄS KIRJA
+
+
+
+
+I.
+
+
+Äiti Tuulen vanhin poika, Puhuri kuningas heräsi sinisessä
+silkkiteltassaan, joka oli pystytetty Sinivuoren huipulle, ja katsoi
+ulos laumaansa. Todellakin, nuo korpinselkäiset, kultavatsaiset
+pilvikäärmeet kuljeskelivat hajallaan ilmassa. Muutamat majailivat
+Gyümölcsény-metsán yläpuolella, toinen lauma taas oli laitumella Botvan
+suon puolessa. Puhuri herra istahti silloin ratsulleen, heilutti
+ajoruoskaansa ja vihaisesti kirkuen alkoi koota kelvotonta laumaansa.
+Kun hän laukkasi Zalánin entisen valtakunnan, Ondin maan yli, nelisti
+alhaalla hulmuavaharjainen hevoslauma kilpaa hänen kanssaan. Mutta
+Tonavan takana tervehti unkarilaisten pyhä metsä, Bakony, ilman
+kuningasta pilviin kaikuvalla, pelottavan voimakkaalla riemuhymnillä.
+Jokainen puu soitti kuin jättiläiskanteleen kieli.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Bakonyin suurella vainiolla, Veszprémin laaksossa kohoaa naisluostari,
+jonka István kuningas rakennutti kreikkalaisia nunnia varten.
+
+Monikattoisen, synkän rakennuksen edustalla olevalle aukeamalle
+on asettunut suuri joukko ihmisiä. Joukko uusi-uskolaisia, jotka
+piileksivät kapinoivia vanha-uskolaisia. He eivät näytä ihmisiltä, vaan
+paremmin rääsyihin pukeutuneilta aaveilta.
+
+Kurjuus mursi heidän voimansa, ainainen kauhu väänsi heidän kasvonsa.
+Heidän joukossaan on vapisevia, kumaraan painuneita vanhuksia.
+Luurangoiksi laihtuneita, tylsäkatseisia nuorukaisia. Naisten
+irvikuvia, jotka likistävät laihaa rintaansa vastaan rääsyisiä
+kapaloita. Koko joukko on kalpea ja eloton kuin kuiva lehtikasa, jonka
+raivoava tuulispää on lakaissut kokoon etäisessä metsänkolkassa.
+
+Muuten on tuskin ainoatakaan unkarilaista heidän joukossaan. Heidän
+pellavainen tai punainen tukkansa, paksu nenänsä ja huokoinen
+hipiänsä osoittaa, että he ovat muukalaisia siirtolaisia. Kaupunkien
+porvareita, käsityöläisiä, pappien palvelijoita ja kymmenysten
+kokoojia. Jo viikkoja he ovat eläneet ahdistetun petolauman kurjaa
+elämää. Kokonaisen kansakunnan raivoava viha ahdistaa heitä. Metsien
+ja soiden läpi he ovat karanneet päästäkseen kirotun maan rajan yli,
+mutta aina he ovat tavanneet uusia metsiä ja soita edessään. Unestaan
+herättää heidät hirveiden ahdistajien hujrá-huuto. Muutamia heistä
+ahdistajat saavat kiinni ja repivät kappaleiksi, muut juoksevat eri
+suuntiin ja harhailevat yksikseen metsässä, kunnes tapaavat uuden
+pakolaisjoukon. Nyt joutuivat he tänne. Liikkumattomina kuin kadotetut
+sielut tulevaisen maailman porstuassa he istuvat yhdessä ryhmässä ja
+katselevat hämärtyvää taivasta. Ylhäällä veripunaisella taivaanlaella
+kerääntyy sysimustia pilviä yhteen. Ikäänkuin demoniset ratsastajat
+nelistäisivät liehuvaharjaisilla hevosilla...
+
+Karkulaiset odottivat iltaista leivän jakoa. Heidän tylsän
+uneliaisuutensa karkoittivat äkkiä kauhistavat äänet: hevosten
+kavionkapse ja aseenkalina... Pian he kuitenkin rauhoittuivat, kun
+huomasivat saksalaisten soturien saapuvan luostarin eteen.
+
+Ratsastajia lienee ollut satakunta. Heidän joukossaan oli kaksikymmentä
+kokonaan rautaan puettua miestä, ulkomailta tänne kulkeutuneita
+senlaatuisia herrasseikkailijoita, jotka itseään nimittivät ritareiksi.
+He ajoivat partakuonoisilla, raskailla sotaratsuilla. Eivät ainoastaan
+miehet, vaan hevosetkin olivat haarniskaan puetut. Ritareita seurasivat
+aseenkantajat ja jousipalvelijat. Muutamat ratsupalvelijoista kantoivat
+verisiä pakanain päitä keihäidensä kärjessä.
+
+Osaston päällikkö oli tuimakatseinen, leveäharteinen jäntterä
+saksalainen, jolla oli kultaketjut kaulassa ja joka nähtävästi nautti
+suurta kunnioitusta toveriensa puolelta. Hänen nimensä oli Kunrát ja
+hän oli István kuninkaan suosituimman saksalaisen, kuuluisan ja mainion
+kreivi Wencelinin poika. Kunrát herran vasemmalla puolella ja vähän
+taaempana ratsasti pitkä, kaunis mies: Diterik herra, saksalainen
+ispaani.
+
+Herrat laskeutuivat satulasta luostarin edustalla ja astuivat sitte
+kolisevin askelin kaarikattoiseen käytävään.
+
+— Ruokaa pyhän ristin sotureille, viiniä kauniiden naisten
+suojelijoille! — huusi Kunrát herra.
+
+Mieshenkilö ei muulloin saanut astua naisluostarin kynnyksen yli, mutta
+ainaisen kauhistuksen päivinä abbedissa hellitti paljon ankaruudestaan
+ja otti kohteliaalla vieraanvaraisuudella vastaan ritarit aina, kun
+ne tänne joutuivat. Komáromin luona leiriytyvä Péter kuningas lähetti
+taajaan sellaisia joukkoja Bakonyiin pitämään silmällä luostareita.
+
+Kaksi mustapukuista naista otti ritarit vastaan. Toinen oli päänunna,
+toinen Csanádin leski. Kun Péter kuningas jätti Székesfehérvárin
+pystyttääkseen leirin Komáromin edustalle, ei rouva Csanád tuntenut
+itseään enää turvalliseksi kuninkaan kaupungissa, jonka asukkaat
+kallistuivat vahvasti Arpádien puolelle.
+
+Suurrouva haki siis turvaa heimolaistensa, kreikkalaisten nunnien luota.
+
+— Tervehdin teitä, hurskaat ritarit! — puhui abbedissa.— Mitä uutta
+Tonavalta?
+
+— Tonavalla on kaikki rauhallista, — vastasi Kunrát herra, — ja niin
+kauan kuin pyhän Yrjön palvelijat eivät laske miekkaa kädestään, eivät
+kaljupäiset pakanat uitakaan hevosiaan Tonavan yli.
+
+— Pyhä Yrjö vahvistakoon kätenne, — sanoi päänunna.
+
+Nyt puuttui puheeseen Diterik herra, rouva Csanádin puoleen kääntyen.
+
+— Ja missä on tyttäresi, hurskas Zenóbia? Toin hänelle ritarilahjan
+Tonavalta.
+
+Ispaaninrouvan sijasta vastasi päänunna.
+
+— Zenóbia on kuollut! — sanoi hän kuivasti.
+
+— Kuollut?
+
+— Niin, miehiin nähden.
+
+— Hän rupesi nunnaksi?
+
+Päänunna nyökkäsi päällään.
+
+— Hänen äitinsä suositti häntä Pyhälle Neitsyelle, ja Pyhä Neitsyt
+kuuli Zenóbian valan.
+
+— Me elämme niin vaikeita aikoja, — lisäsi rouva Csanád, — että
+ylhäisten ihmisten tulee yhdistää rukouksensa kansan kanssa, jotta
+siten kentiesi voisimme poistaa Herran vihan.
+
+Diterik herran kasvot synkistyivät. Häntä ei miellyttänyt kuulemansa.
+Kun hän matkusti yhdessä naisten kanssa Marosvárista Székesfehérváriin,
+miellytti Zenóbia häntä suuresti ylhäisen käytöksensä takia, ja sen
+jälkeenkin hän oli usein ajatellut tyttöä.
+
+— Minkälaisen lahjan toit Tonavalta? — kysyi päänunna, joka kaiken
+jumalisen olemuksensa ohella oli sangen utelias nainen.
+
+— Saimme kaislikossa kiinni kuusi petshenegiläistä vakoojaa, ja niiden
+kaljut päät toin mukanani.
+
+Abbedissa hymyili.
+
+— Pyhä neitsyt antoi aseillenne menestystä!
+
+Mutta Csanádin leski peljästyi petsheneginimen kuullessaan.
+
+— Olisit ennemmin tuonut lohikäärmeen hampaan kuin petshenegin pään,
+— huusi hän. — Tunnen petshenegit ja olen varma, että saatoit meidät
+siten suureen vaaraan.
+
+Kunrát herra naurahti äänekkäästi.
+
+— Suurrouva, — sanoi hän, — sinä et paljon luota pyhän Yrjön
+palvelijain urhoollisuuteen, jos luulet, että pakanat joskuskaan
+voisivat tulla Tonavan yli. Pakanat, jotka nutistimme, olivat muuten
+Marosin sotajoukoista ja ne hävittävät nykyään Tiszan seutuja.
+Jolleivät he lentävällä rasvalla voitele ratsujaan, menee heiltä
+ainakin kolme päivää, ennenkuin ehtivät Tonavalle.
+
+Tässä silmänräpäyksessä puhui outo ääni, joka herätti holviseinien
+kaiun:
+
+— Marosin sotajoukko on jo kaksi päivää takaperin kulkenut Tonavan yli
+ja tänä aamuna polttanut Pannonhalman linnan.
+
+Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Eräs kauhean ruma mies polvistui
+ovella. Hänet oli äsken tukasta taluttaen tuonut sisään muuan
+saksalainen keihäsmies.
+
+— Mistä olet saanut kynsiisi tämän metsähiiden? — kysyi Kunrát herra.
+
+— Suurherrani, — sanoi vanki, suudellen kiveä, jolla polvistui, —
+jos haluat tietää, kuka olen, sanon itse. Suosiollisella luvallasi
+pyydän sanoa: minä en ole metsähiisi, vaan harras kristitty ja nimeni
+on Viulu-Ekese. Jos marosvárilainen suurrouva ei pitäisi arvolleen
+sopimattomana muistaa köyhää palvelijaansa, silloin hän voisi sanoa,
+että puhun totta. Ja niin voisi sanoa kristittyjen ritarien helmikin,
+jumalaa pelkäävä ja sodassa hirmuinen Diterik herra...
+
+— Ei tämä miesraukka ole meille tuntematon, — puhui rouva Csanád.
+— Csongorádin luona hän kapinoivia pakanoita paeten liittyi meidän
+seuraamme ja Székesfehérváriin saakka huvitti meitä monenkaltaisella
+taitavuudellaan.
+
+— Tuletko sinä Pannonhalmasta? — kysyi Kunrát herra.
+
+— Tulen, suurherra. Tänä aamuna vielä olivat luostarin pyhät isät minun
+herrojani, mutta nyt ei Pannonhalmassa ole enää luostaria eikä pappia
+ja minä tulin isännättömäksi palvelijaksi. Minä olen ainoa ihminen,
+joka Pyhän Benedekin merkillisestä armosta pääsin hengissä linnasta.
+Henki kurkussa kiiruhdin tänne. Kun näin palvelijasi, juoksin heitä
+pakoon, koska sokeassa pelossani luulin heidänkin olevan jumalattomia
+pakanoita...
+
+— Irvikuva, — sanoi Kunrát herra, — raahaan sinut hevosen hännässä
+Pannonhalman luo, ja jos linna on pystyssä, vedätän hohtimilla
+valehtelevan kielesi suusta.
+
+— Elämäni on kädessäsi, — vastasi Ekese.
+
+— Kuinka voit sanoa, että pakanat ovat kulkeneet Tonavan yli, kun tänä
+aamuna sain tietää heidän olevan vasta Tiszan varrella?
+
+— Suurherrani, — sanoi Ekese, — nopeasti ratsastaa petshenegi!
+Nopeammin kuin maineensa!
+
+— Ja kuinka he olisivat yhtenä päivänä voineet valloittaa urhoollisten
+benediktiniläisten lujan linnan?
+
+— He eivät, sitä väkirynnäköllä valloittaneet, vaan petoksella. Kuulin
+heidän keskustelunsa, kun he pitivät voittojuomingeita savuavilla
+raunioilla, ja tiedän, että pirullinen juoni oli syntynyt erään Omodé
+nimisen papin päässä, joka pappi pakanain seurassa kiertelee maata.
+Jumalasta luopunut Omodé puki papin pukuun noin viisikymmentä pakanaa,
+— vaatteita heillä oli runsaasti, sillä ovathan he Marosista Bakonyiin
+asti ryöstäneet jokaisen kirkon, — sitte he inhottavalla mylvinällä
+matkien hurskaiden pyhiinvaeltajien laulua marssivat linnaan. Urheat
+benediktiniläiset avasivat portin mielellään, koska luulivat niiden
+olevan pakenevia veljiään... Silloin sitte syntyi kauhea kahakka...
+Valepapit valtasivat portin ja satimeen joutuneiden susien tavoin
+riehuivat, kunnes toverinsa tulivat avuksi piilopaikoistaan... Niin
+tapahtui Pannonhalman hävitys. Omodé lurjus sai kahakassa kelpo iskun
+päähänsä eräältä hurskaalta taistelijalta, mutta kemuissa hän taas jo
+hurjalla ilolla tanssi kuolintanssia. Mutta olen vakuutettu, että hän
+helvetissä on kiehuva eri kattilassa...
+
+Kunrát herra oli mies, joka ei tällaisen kauhean sanomankaan kuultuaan
+menettänyt malttiaan.
+
+— Hei, on siis yhtä luostaria vähemmän maailmassa, — sanoi hän. — Mutta
+pakanat saavat sen kalliisti maksaa. Péter herramme on leiriytynyt
+tuskin puolen päivämatkan päässä heistä vahvoine sotajoukkoineen ja on
+varmaankin jo iskenyt heidän niskaansa.
+
+Ekese katsoi ihmeissään saksalaista.
+
+— Kuinka, suurherra, etkö siis tiedä, mitä on tapahtunut kuninkaan
+sotajoukoille? Kuninkaalla ei enää ole sotajoukkoja.
+
+Kunrát herran sydämen täytti sappi tämän sanoman kuullessaan.
+Hän kirosi kauheasti ja heitti sitte Ekeseä kädessään olevalla
+suurimahaisella maljalla. Ekese väisti taitavasti ja pakeni päänunnan
+vaatteiden taakse.
+
+Abbedissa kohotti torjuvasti molemmat kätensä ja lausui vihaisella
+arvokkaisuudella kiukustuneelle saksalaiselle:
+
+— Kirkon kirous kohdatkoon uhkarohkeata, joka vereen tahraa Pyhän
+Neitsyen talon!
+
+— Oi minua onnetonta, — valitti Ekese, — miksen ennemmin menettänyt
+henkeäni petshenegi-taistelussa! Jos uskottomien käden kautta olisin
+kaatunut, loistaisi marttyriuden seppele pääni päällä, mutta jos minun
+nyt näin ilman rippiä ja viimeistä voitelua täytyy kuolla kristityn
+miehen käden kautta, lankee osakseni kiirastuli.
+
+— Rauhoitu, hurskas palvelijani, — puhui abbedissa, — ja kerro ilman
+pelkoa, mitä tiedät kuninkaan sotajoukkojen kohtalosta.
+
+Ekese polvistui silloin ja suuteli päänunnan hameenlievettä.
+
+— Anna minun polvistua edessäsi, ylimysrouva, sillä sinä olet
+samanlainen kuin arkkienkelit, jotka loistavin kasvoin käyvät
+paratiisin puutarhassa ja säälivät kurjaa syntistä. Ja usko, pyhä
+rouva, tahtoisin mieluummin, että nuo jumalattomat pakanat, jotka
+vuosia takaperin leikkasivat poikki korvani, ennemmin olisivat vieneet
+kieleni, jotta en nyt voisi saattaa sydäntäsi surulliseksi.
+
+Abbedissaa miellytti Ekesen sorea puhetapa; hyväntahtoisesti hän lausui
+hänelle:
+
+— Jos todellakin pyhän uskomme palveluksessa menetit molemmat korvasi,
+silloin voit osittain tunnustaa itsesi autuaaksi, sillä vaikkapa et
+koko ruumiissasi, niin ainakin muutamissa jäsenissäsi olet kärsinyt
+marttyriuden, ja tämä seikka todennäköisesti on lyhentävä monta vuotta
+sinun kiirastulessa oloaikaasi. Mutta nyt kerro, mitä Komáromista
+kuuluu.
+
+— Pannonhalman pyhät isät tiesivät jo kaksi päivää takaperin, —
+puhui Ekese, — että kuninkaan väki oli suureksi osaksi liittynyt
+kapinallisiin. He sanoivat, että saatanan sotapäällikkö, tuo
+bellusilainen Vata, oli lähettänyt sananviejiä Komáromiin. Kolme
+rohkeata pakanaa ratsasti yöllä keskelle kuninkaan leiriä ja siellä
+vanhan tavan mukaan jyrisevällä äänellä julisti asiansa. Vanhan
+Jumalan, Endre ja Levente herttuain nimessä on säädetty, että on
+tapettava piispat, papit, munkit ja muukalaiset kaikki. On pistettävä
+kuoliaaksi kymmenysten kerääjät, on poistettava kymmenykset ja
+palattava takaisin isäin uskoon. Näin kuului Vata herran julistus.
+Ja aamun sarastaessa täytyi Péter kuninkaan tehdä se havainto, että
+tuskin oli jäänyt ainoatakaan unkarilaista leiriin. Vieläpä hänen
+henkivartijansakin karkasivat Arpádien luo. Vain saksalaiset ja
+tshekkiläiset jäivät jäljelle.
+
+— Jos niin on kuin sanot, — lausui abbedissa, — silloin Jumala
+armahtakoon meitä! Neuvo, sankari Kunrát, mitä nyt teemme.
+
+Ekese, jolta ei kukaan pyytänyt neuvoa, lausui uhkarohkeasti:
+
+— Älä pelkää mitään, suurrouva. Tunnen pakanain tavat: miehiä kohtaan
+he ovat armottomia, mutta eivät tee pahaa naisille.
+
+Mutta Kunrát herra järjesti toisin.
+
+— Ei meillä ole aikaa hukattavana. Zalan rantaa pitkin voimme vielä
+päästä rajalle. Ylihuomisaemuna olemme jo Markburgissa.
+
+Sitte kääntyi hän Ekesen puoleen.
+
+— Sinut vien mukanani, ja jos puheesi oli valhetta, keitän sinut
+öljyssä.
+
+— Tulemmeko maanpakolaisiksi? — kysyi murheellisena päänunna.
+
+— Ole huoletta, rouvani, — vastasi Kunrát herra, — mitä pikimmin
+palaamme taas. Keisari kokoo suunnattoman sotajoukon rajalle,
+läänityksensä puolustukseksi. Tunnen minä mustan Henrik herran ja
+miehen sanani annan: hän ei ole pistävä pyhää miekkaansa tuppeen,
+ennenkuin viimeinenkin pakana on vuodattanut verensä. Sillä maailmassa
+ei ole muuta valtaa kuin pyhä kirkko ja keisari. Ja se kansa, joka
+niitä vastaan kapinoi, on katoava maan päältä.
+
+Abbedissa soitatti kelloja. Ulkona luostarin suojatit, nääntyneet
+pakolaiset, kuulivat kauhukseen, että heidän golgatatiensä alkaa
+uudestaan.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Pimeänä iltana, syksyisessä tihkusateessa tunkeutuivat naisluostarin
+pakolaiset sakeaan metsään.
+
+Joukon edessä ajoivat saksalaiset keihäsmiehet, punaiselta loistavilla
+soihduilla karkoittaen uinuvan metsän fantastiset varjokuvat. Puhvelien
+vetämät, jättiläispyöräiset rattaat seurasivat heitä epätasaisella
+tiellä, surkeasti valittaen rautaisten arkkujen painon alla. Muutamissa
+arkuissa säilytettiin luostarin kulta- ja hopeakaluja, muissa Csanád
+herran aarteita. Rattaiden takana ratsasti noin kolmekymmentä nunnaa
+taajaan joukkoon vetäytyneenä. Kaikkien kasvoja peitti tiheä huntu, ja
+kun abbedissa kirkonkirouksen uhalla oli kieltänyt heitä puhumasta,
+eivät he vastanneet sanaakaan loistava-aseisten ritarien paksuihin
+sukkeluuksiin, vaan kököttivät vaieten satulassa kuin yön peikkojen
+synkkä parvi. Ratsastajien jäljessä laahusti väsyneitä, repaleisia
+ihmisiä kuljettaen mukanaan suuria myttyjä ja valittavia lapsia. Ne
+olivat luostarin suojatit.
+
+He olivat matkanneet jo ison aikaa metsässä, kun soihdunkantajien
+äänekkäät huudot vetivät luokseen saksalaiset herrat rattaiden
+viereltä. Ratsupalvelijat olivat napanneet kiinni puoleksi alastoman,
+vanhan miehen pensaikosta.
+
+Kunrát herra ojensi tikarin puolikuoliaaksi peljästyneen miehen kurkkua
+kohti saadakseen hänet tunnustamaan, kuka hän oli. Kävi selville, että
+hän oli somogyilainen pappi.
+
+Päänunna, joka oli koko rantaseudun haltija ja suojelija, kävi
+vihaisesti ukkoa nuhtelemaan:
+
+— Miksi olet jättänyt seurakuntasi? Onhan Somogy rauhallinen.
+
+— Voi, suurrouva, — vastasi ukko itkien, — eilisestä saakka on
+Somogy kapinoivien paholaisten vallassa. Hurskaista lampaistamme
+tuli hurjistuneita susia, jotka hävittivät lammashuoneen ja repivät
+kappaleiksi paimenen.
+
+— Mitä on siellä tapahtunut?
+
+— He saivat kiinni Péter kuninkaan kirjettä kuljettavan sanansaattajan,
+jossa kirjeessä kuningas kutsuu maahan Saksan keisarin. Silloin
+kuohahti koko Somogy. Kansa soitti kelloja ja alkoi asestautua huutaen:
+saksalainen tulee! Monet kapinalliset puheet julistivat, että tähän
+ovat ulkomaalaiset syynä, ja silloin valtasi heidät kiukkuinen raivo,
+ja he alkoivat murhata pappeja ja kymmenysmiehiä. Ja me jouduimme
+uskomattomien asiain silminnäkijöiksi. Balatonin autioilta saarilta
+tuli esille jo aikoja sitte kuolleiksi luultuja ihmisiä... Kahdeksan-yhdeksänkymmenen
+vanhoja rosvoja, valkopartaisia, hehkusilmäisiä
+pahantekijöitä, jotka puolivuosisataa takaperin taistelivat julman
+Kopányin rinnalla ja siitä asti olivat piileksineet kaislikoissa.
+Saatanallisella raivolla he kiihottavat kaikkea vastaan, mikä on
+vierasta. Ja kansa kunnioittaa heitä profeettoina ja suutelee heidän
+nuttunsa lievettä. Ja kun hämärissä leimuavat merkkitulet syttyivät
+Zalan vuorenkukkuloilla, sanoivat somogyilaiset kapinalliset: Siellä
+on Vatan joukko! — ja laskeutuivat suurin joukoin järvelle. Sata
+parkkia ja soutuvenettä natisi keihäsmiesten painosta, ja heidän
+torventoitotukseensa vastasivat tihonyilaisten torvet.
+
+— He ovat katkaisseet rajalle vievän tien, — sanoi Kunrát herra.
+
+— Mitä nyt teemme? — kysyi päänunna.
+
+Ritarit alkoivat saksan kielellä neuvotella keskenään. Neuvottelusta
+teki aina säihkymätön Kunrát lopun.
+
+— Takaisin! Raivatkaamme itsellemme tie kuninkaan, leiriin!
+
+Raskaat rattaat käännettiin ympäri säikähtyneine naisineen, ja kun
+he olivat taivaltaneet poikki Sédin laakson, ohjasivat he kulkunsa
+pohjoiseen.
+
+Ekese teki koko matkan erään keihäsmiehen hevoseen sidottuna. Hänen
+kiiltävät, pienet silmänsä liikkuivat alati nunnien parvessa. Kun hän
+pakenevain joukossa oli nähnyt rouva Csanádin, oli hän varma, että
+Angyikakin siellä oli, mutta hän ei voinut tiheän hunnun alta tuntea
+tyttöä.
+
+Aamu alkoi valjeta. Sade oli kyllä lakannut, mutta puiden yläpuolella
+kiitivät harmaat pilvet kuin kiirivä savu. Tie kääntyi itään ja
+kierteli syvän rotkon parrasta. Kun etujoukko ehti rotkon reunalle,
+kuului viuhina, kuin nopeasiipinen lintuparvi lentäisi lehtien välistä.
+Yksi ratsupalvelijoista putosi kurkku nuolen lävistämänä säihkyvän
+hevosensa seljästä, hänen kumppaninsa taas mielettöminä karauttivat
+takaisin rattaiden luo. Yöunestaan heräävän metsän täytti kauhistuttava
+ulvonta, kuin tavaton susilauma laulaisi nälkälauluaan. Sitte tuli
+pelottava hiljaisuus. Metsässä ei oksakaan rapsahtanut.
+
+Kunrát herra ja saksalainen ispaani nelistivät rotkon reunalle.
+Nuolituisku otti heidätkin vastaan. Toisella puolella oleva avara rinne
+kuhisi ratsumiehiä.
+
+— Pakanoita! — sanoi Kunrát herra.
+
+Sitte hän jyrisevällä äänellä huusi huoveilleen:
+
+— Jousimiehet, ratsailta!
+
+Palvelijat eivät osoittaneet erityistä intoa taisteluun, mutta kun
+Diterik herra hirveästi haukkuen uhkasi heitä miekalla, he kuitenkin
+hyppäsivät ratsuiltaan ja rotkon reunalla seisovien paksujen
+puunrunkojen taakse asettuen alkoivat ampua vihollista.
+
+Osa pakanoita vastasi taukoamattomalla nuolituiskulla, mutta toinen
+suuri ryhmä heitä tarttui ratsujaan ohjiin ja laskeutui alas rinnettä.
+Rinne oli sangen jyrkkä, mutta heidän hevosensa kapusivat niin
+taitavasti alaspäin kuin vuohet. Alhaalla matalassa vuoripurossa he
+jakaantuivat kahteen osaan. Toinen joukko hyppäsi satulaan ja lennätti
+itää kohti puron juoksua seuraten luultavasti kiertääkseen ritarit
+ja hyökätäkseen heidän selkäänsä. (Kun itämaiset kansat hyökkäsivät,
+käyttivät he aina saarrostaktiikkaa, suureksi mieliharmiksi
+kristityille, jotka tätä pitivät epäritarillisena salahyökkäyksenä.)
+Mutta pakanain suurin osa jätti ratsunsa sinne alhaalle ja alkoi
+pitkälle venytetyssä ketjussa ryömiä ylös korkeata rinnettä.
+Paljastettu miekka hampaissa he demonisella nopeudella kiipesivät
+ylöspäin.
+
+Paljaalla kallionhuipulla toisella rannalla seisoi jättiläiskokoinen,
+papinkaapuinen mies, joka kovalla luihkinalla rohkaisi ja yllytti
+hyökkääviä pakanoita. Pää verisiin riepuihin käärittynä heilutti tuo
+saatanan pappi vasemmassa kädessään suurta bulgarilaista nuijaa. Se oli
+Omodé vaari. Hän lienee kertonut hauskoja juttuja, koska jousimiehet
+hirnuvalla naurulla ottivat hänen lauseensa vastaan. Vieläpä nekin
+nauroivat, jotka laahasivat haavoittuneita tovereitaan sotarintaman
+taakse.
+
+Kunrát herra puhalsi nyt vaskitorveensa.
+
+Ritarit kokoontuivat hänen ympärilleen.
+
+— Mitä teemme, herrat? — kysyi päällikkö. — Puolen tuntia vielä voimme
+puolustaa rantaa, mutta silloin varmasti nuo kirotut meidät saartavat.
+
+Eräs nuori ritari, jonka mielen sodan melske oli huumannut, vaati,
+että mentäisiin miekka kädessä pakanoita vastaan. Mutta toiset eivät
+viitsineet edes vastata hänelle, vaan katsahtivat ratsujaan.
+
+— Rattaita emme voi viedä mukanamme, — sanoi Kunrát herra.
+
+— Joutuvatko aarteet sitte pakanain käsiin? — huudahti abbedissa.
+
+Herrat katsahtivat toisiinsa.
+
+— Pelastakaamme niistä niin paljon kuin voimme!
+
+Näin puhui Kunrát herra ja halkaisi teräsnuijallaan yhden arkun raskaan
+kannen.
+
+Hänen kumppaninsa seurasivat esimerkkiä ja nuolien viuhuessa ja
+sotilaiden karjuessa he täyttivät satulalaukkunsa välkkyvillä
+aarteilla. Kun jousipalvelijat huomasivat, mitä heidän herransa
+hommasivat, jättivät hekin taistelun sikseen ja riensivät hevosiaan
+hakemaan. Mutta monet kuitenkin suuressa kiireessäkin ehtivät kourimaan
+aarrearkkuja. Toisiaan tönien, vihaisesti kirkuen kuin haaskalle
+kokoontuneet korpit he koppoivat jalokivisiä ristinkuvia, kalkkeja ja
+rannerenkaita. Kalliit kankaat he repivät rikki toinen toisensa käsistä
+ja raskaat hopea-kulhot heittivät pois.
+
+— Miten meidän käy? Miten meidän käy? — nyyhkytti päänunna.
+
+— Pakanat eivät tee pahaa naisille, — huusi Kunrát kannustaen hevostaan.
+
+Kun Diterik herra jo istui satulassa, osuivat hänen silmänsä kalpeisiin
+naiskasvoihin. Se oli Zenóbia. Suuressa pelossaan tyttö unohti kiellon
+ja kohotti huntunsa. Epätoivoisena hän haki äitiään.
+
+— Sinua olisi vahinko, kaunis Zenóbia! — sanoi saksalainen.
+
+Hän huusi miekankantajaansa, ja ennenkuin tyttö aavisti hänen
+aikomustaan, tarttui palvelija häneen ja nosti herransa eteen satulaan.
+Sitte Diterik nelisti saaliineen metsään.
+
+Osa pakanoita ehti sillä välin rannalle. He tapasivat vielä muutamia
+ryöstäviä huoveja, jotka he miekoillaan naulasivat kiinni arkkuihin.
+Nyyhkyttävät naiset he ajoivat kaikki yhteen joukkoon ja rikkoivat
+sitte niiden tavara-arkkujen kannet, jotka pakenevat saksalaiset olivat
+jättäneet. Pakenevia he eivät voineet ajaa takaa, kun olivat tulleet
+jalkaisin rotkon yli, ratsastava saartojoukko taas ei ollut vielä
+saapunut.
+
+Omodékin ilmestyi aukeamalle. Ukko katseli itsekin hiukan ympärilleen
+sotatantereelle tutkien järjestään kaatuneiden saksalaisten taskuja.
+Nyt hän pysähtyi erään nahkatakkisen miehen edessä, joka makasi
+seljällään pensaan juurella. Ukko polvistui hänen rinnalleen
+tutkiakseen hänen laukkuaan, mutta sitte hän ärjähti kiukkuisesti:
+
+— Ähkytkö vielä, kurja?
+
+Hän tarttui äkkiä bulgarilaiseen nuijaansa iskeäkseen sillä, mutta
+silloin lausui kuollut:
+
+— Kyni vain, Omodé — minä se olen!
+
+— Kas vain, laulaja! — ihmetteli ukko.
+
+— Jos rakastat minua, Omodé, leikkaa poikki tämä kirottu köysi! —
+rukoili Ekese.
+
+Ukko vapautti viulu-teinin kädet saksalaisten nuorista, ja Ekese
+hypähti jaloilleen sekä seuraavilla sanoilla toi ilmi ystävällisen
+mieltymyksensä:
+
+— Jos maailmassa on vielä iestä, on se ripustettava sinun niskaasi,
+vanha puhveli! Jos vielä on ruoskaa, on sen pehmitettävä sinun selkääsi!
+
+Omodéta hämmästytti siihen määrään tämä kiittämättömyys, ettei hän heti
+löytänyt vastaustakaan. Ekese jatkoi kiihtyvällä vihalla:
+
+— Minkälaista kokoonhaalittua roskaa on tämä väki? Ehkä varmaankin
+Alpár herran sotilaita! Olen pyytävä päällikköä pistämään teidät
+kuormastoslovakkien joukkoon. Mutta pelkään, että te valjastatte toinen
+toisenne ja syötte itse rehun... Sillä pieni on harakan pää, mutta
+siinä on kuitenkin enemmän järkeä kuin teidän puhvelinpäissänne. Joka
+tahtoo ampua harakan, se älköön soittako kaarta! Harakka lensi pois,
+saksalainen karkasi tiehensä.
+
+— Niin, — sanoi Omodé kirjavasti kiroten, — mutta älä sen vuoksi
+mökötä, puolet aarteita se jätti jälelle.
+
+— Jätti niin jonninjoutavia hopeatuoppeja, lumppuisia lautasia. Mutta
+mukanaan vei Csanádin aarteet ja sen, mikä on vieläkin arvokkaampi.
+
+— Mitä vei vielä mukanaan?
+
+— Meidän onnemme vei mukanaan, Omodé! Sinä olisit voinut päästä
+piispaksi, minä ryysyinen taas kansleriksi, jos olisimme vieneet
+Alpárille Angyika neidin!
+
+— Angyikan? Oliko hän siis täällä?
+
+Omodé ymmärsi jo, jopa antoi arvoakin toverinsa suuttumukselle.
+
+Iso aika kului, ennenkuin ratsut tulivat. Mutta joukon päällikkö ei
+tahtonut kuulla puhuttavankaan saksalaisten takaa-ajosta. Häntä oli
+käsketty nostattamaan aseihin zalalaiset ja somogyilaiset. Tämän
+hän suoritti. Ennen auringonlaskua oli hänen taas yhdyttävä Alpárin
+pääjoukkoon Marcalin rannalla. Jollei aurinko paista, kun he ehtivät
+yhtymäpaikalle, jos he myöhästyvät tai eksyvät, lankeaa siitä syy
+päällikön niskoille. Siis satulaan!
+
+Tätä suurta intoa saivat luostarin naisetkin kiittää siitä, että heidät
+jätettiin rauhaan. Heidän henkeään ei kyllä mikään uhannut, — ratsumies
+ei tapa naista, mutta nuoremmille nunnille olisi voinut tapahtua, että
+heidät olisi viety orjiksi.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Bakonyin partioretkeläiset ehtivät ajoissa Marcalin rannalla
+leiriytyvän pääarmeijan luo. Alpár päällikkö puhallutti sen jälkeen
+torveen ja kulkien virran yli ohjasi joukkonsa Mosonyia kohti. Hänen
+joukkonsa olivat jo silloin karttuneet Hanságin petshenegiläisillä
+rajavartijoilla. Nämä olivat kyllä aina tähän asti olleet
+mallikelpoisten kirkonkävijäin maineessa ja asuivat jo suureksi osaksi
+kylissäkin, mutta kun he hiljakkoin saivat kuulla, että Thonuzóban
+poika sotii lähistöllä, kuohahti paikalla heidän petshenegiverensä,
+ja he kaipasivat taas pusztaa. Hanságin petshenegit olivat muuten
+kovia sotilaita, suvin-talvin he taukoamatta kahakoivat saksalaisten
+rajavartijani kanssa, mutta nyt he pakanallisessa julmuudessakin
+kilpailivat kulta-armeijan ja mustien petshenegien kanssa.
+
+Alpár herra sai Ekese teiniltä tietää, että Angyika on saksalaisen
+käsissä. Tämän sanoman kuullessaan valtasi hänet viha ja katkeruus,
+mutta silmänräpäystäkään hän ei ajatellut poiketa tieltään. Vaikka
+tästä olisi riippunut hänen elämänsä, ei hän silloinkaan olisi voinut
+poiketa suunnaltaan, koska hän sillä aikaa jo oli saanut Vata herran
+sanoman, että Hanságissa tapahtuu ratkaiseva ottelu kansallisten
+sotajoukkojen ja kuninkaan puoluelaisten välillä.
+
+Niiden neljän unkarilaisen armeijan kesken, jotka silloin istuivat
+satulassa, oli Alpárin armeijan tehtävänä sulkea valtakunnan läntinen
+portti pakenevilta muukalaisilta ja pitää silmällä saksalaista
+naapuria. Jollei ollut sisilisko, ei voinutkaan pujahtaa Tonavan ja
+Fertőn välissä kiertelevien petshenegien vartioketjun läpi. Vatan
+miehet tiesivät hyvin, että kuinka monta uusi-uskolaista ehein nahoin
+pääsee ulos maasta, niin monta kostoa hehkuvaa-syyttäjää heillä on
+oleva keisarin hovissa. Saksan Henrik herra muutenkin piti aivan
+liiallista huolta Unkarista, jonka suhteen hän vaati läänitysherran
+oikeuksia itselleen. Toinen armeija oli Vatan, kansan sotaväen
+ylipäällikön. Hän oli jo karkoittanut Péter kuninkaan Komáromin
+leiristä ja ahdisti häntä nyt hitaasti rajaa kohti. András herttua,
+kansallisen puolueen ruhtinasehdokas, kulki sillä välin venäläisine ja
+puolalaisina palkkasotureineen Fehérvária kohti, ottaakseen haltuunsa
+hallituskaupungin. Nuorempi Arpád-poika, jäykkäniskainen pakana
+Levente, oli jo muutamia päiviä aikaisemmin vallannut Csepelszigetin,
+kartuttaakseen armeijaansa yhä vielä saapuvilla Alföldin ja Erdélyin
+herroilla.
+
+Alpár pysähtyi leiriin Mosonyin luona ja odotti Vatan joukkojen
+saapumista, samalla kuin hän teki taajoja partioretkiä rajalle. Täällä
+hän sai tietää senkin, että muutamia päiviä aikaisemmin useahko tuhat
+saksalaista soturia oli laskeutunut alas Tonavaa ja liittynyt Péter
+kuninkaaseen.
+
+Kolme päivää olivat leiriytyneet petshenegit jo värjötelleet
+taukoamatta tihuttavassa syyssateessa, kun vihdoinkin Vatan edellä
+lähetetyt vakoilijat ilmestyivät näköpiirin rajalle. Keihäsmiehet
+olivat Tiszan herroja; heidät saattoi tuntea kirjavista mantteleistaan
+ja punaviirisistä keihäistään. Pienen ajan kuluttua ilmestyi kentälle
+sekä oikealta että vasemmalta loputtoman pitkissä peräkkäisissä
+riveissä kulkevia ratsumiehiä. He ajoivat hiljaista hölkkää, keihäs
+olalla, turkkeihinsa kääriytyneinä ja ainaista sadetta noituen.
+Etujoukolta sai Alpár tietää, että unkarilaisten joukkojen ympäröimä
+kuninkaan armeija seuraa heitä noin kahden tunnin matkan päässä.
+
+Tiszan herrat olivat muuten huonolla tuulella ja haukkuivat täyttä
+kurkkua Vata herraa, kun tämä ei halua iskeä yhteen Péter kuninkaan
+kanssa. Jo päiväkausia he olivat kulkeneet näin, joka puolelta
+piirittäen kuninkaan, taukoamatta vaihtaen tuimia katseita hänen
+rautamiestensä kanssa, ilman että olisivat iskeneet toisiinsa.
+Yöaikaan he kyllä alinomaa häiritsivät ja ammuskelivat nuolilla
+kristittyjä, mutta Vata herra oli antanut kovan määräyksen, että hän
+mestauttaa jokaisen, joka tahraa miekkansa verellä. Joka kerta kun
+joku saksalainen joukkue hyökkäsi heidän kimppuunsa, hajaantuivat
+Vatan miehet nopeilla ratsuillaan kuin akanat tuuleen. Tiszalaiset
+pelkäsivät, että venezialainen Péter sillä tavoin luiskahtaa yli rajan,
+ja koska he muutenkin olivat tunnettua ilkeäkielistä heimoa, syyttivät
+he päällikköään siitä, ettei hän ymmärrä sotataitoa ja että hän on
+myynyt heidät saksalaiselle.
+
+Alpár nousi ylimyksineen satulaan ja riensi Vataa vastaan. Hän löysi
+päällikön erään kummun harjalta, josta hän silmäili hajallaan kulkevia
+joukkojaan. Aina hyvätuulinen suurherra puristi nauraen Alpárin kättä.
+
+— Pax tecum, pyhä kaniikki! Hyvin olet rukoillut, koskapa
+kaksiviikkoisen sateen jälkeen vihdoinkin taivas kirkastuu.
+
+Harmaiden pilvien lomasta todellakin kalpea valojuova tunkeutui
+loistava-aseisten ratsumiesten joukkoon.
+
+Tällä hetkellä saapui nelistäviä ratsumiehiä, jotka toivat Vatalle
+tiedon, että kuningas laittaa jo leirin yöksi.
+
+Päällikkö ei tätä kummastellut.
+
+— Lyhyeen astuu saksalainen, hän jo hengästyy.
+
+Hänen silmänsä tutki taas taivasta.
+
+— Jos huomenna paistaa aurinko, — sanoi hän, — silloin käymme
+saksalaisen niskaan kuin koira siilin kimppuun.
+
+Että päällikkö tähän asti niin huolellisesti karttoi ratkaisevaa
+ottelua, siihen oli monta syytä. Ennen kaikkea hän tahtoi väsyttää
+kristityt, sitte hän tahtoi vahvistaa-oman armeijansa petshenegeillä.
+Mutta muutenkaan hän ei tahtonut taistella sateisena aikana, koska
+hän silloin ei olisi paljoakaan hyötynyt jousimiehistään. Maailma ei
+tähän päivään asti tunne itämaisia jousimiehiä, ratsastavia ampujia
+etevämpää aselajia. Kun he sotivat volgalaisen taktiikan mukaan, ei
+koskaan minkäänlainen länsi-europpalainen sotajoukko kyennyt heitä
+vastustamaan. Tämä sotatupa edellytti kuitenkin perusteellista
+kouluutusta, rautaista kuria, sitkeätä kestävyyttä ja — kaunista ilmaa.
+Sellaisten joukkojen päävoima ilmeni nopeissa liikkeissä. Sen takia he
+eivät suosineet raskasta rautapukua eivätkä käyttäneet edes kilpeä.
+(Ainoastaan ylimykset, jotka eivät itse ampuneet, käyttivät sellaista,
+mutta hekin pääasiallisesti koristuksena.) Keihäshyökkäykseen ei Vata
+herra mielellään vienyt sotilaitaan korviin asti rautaan puettuja
+saksalaisia vastaan. Keihäskahakka jätettiin aina taistelun siihen
+hetkeen asti, jolloin jo horjui vihollisen ihmisvalli.
+
+Silloisten unkarilaisten sotajoukkojen ja länsimaisten joukkojen
+taistelutavan välillä oli suuri ero, samoin oli ero suuri näiden kahden
+kansanrodun luonteiden välillä. Kristityt herrat pitivät personallista
+urhoollisuutta kaikkea muuta parempana. Muutamien yksinkertaisten
+menojen ohella he ripustivat ruumiilleen puolen sentneriä rautaa
+ja Jesuksen nimeä huutaen he sitte sokealla raivolla hyökkäsivät
+vihollista vastaan. Kun Volgan rannalta tulleet kansakunnat lähtivät
+sotaan, pitivät he onnellisen tuloksen saavuttamista kaikkea muuta
+tärkeämpänä. He taistelivat yhtenäisesti kouluutetussa kansallisessa
+sotajoukossa, yhtenäisen johdon alaisena. Heillä muodostui
+joukkomurhaamisen taito taiteeksi. Kristityt, jotka he usein pettivät
+ja voittivat etevämmällä taidollaan, puhuivat suurella halveksumisella
+pakanain epäritarillisesta taistelutavasta, mutta oppivat sen heiltä
+viimein.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Hämärissä Omodé vaari satuloitsi Belzebubin.
+
+— Mihinkä menet? — kysyi Marót, joka Bozdurgánin ja Ekesen kanssa
+yhdessä oli ukon telttatoverina.
+
+— Pistäyn katsomaan saksalaista, — vastasi Omodé.
+
+Marót ja Bozdurgán heittäytyivät silloin myöskin ratsuilleen, mutta
+Ekese ei halunnut mennä heidän kanssaan. Hän sanoi, ettei häntä haluta
+nähdä elävää saksalaista, hän on jo luonnostaan sellainen.
+
+Ratsastajat ajoivat ravia borsilaisten jousimiesten leirin läpi.
+Erään viinikuorman luona huvittelivat nuorukaiset slovakkilaisella
+säkkipillillä.
+
+Kun he pääsivät ulos matalain valkoisten huopatelttain kaupungista,
+sattui heidän eteensä nelistävä erdélyiläisten keihäsmiesten joukkue.
+Ne olivat Gyulán poikain joukkoihin kuuluvia miehiä, jotka Vata herra
+oli määrännyt puoliyöhön asti ärsyttämään saksalaisia nuolilla.
+Puoliyöstä aamun koittoon oli somogyilaisten meluttava vihollisen
+leirin ympärillä, niin ettei vihollinen saisi kuinkaan levätä.
+
+Taukoamaton nuolituisku, jonka unkarilaiset lennättivät kuninkaan
+leiriin, saattoi paljon vahinkoa aikaan ratsuissa, juhdissa, mutta
+vahinkoakin suurempi oli sen siveellinen vaikutus. Yöllä ja päivällä
+alituiseen lentävät nuolet, jotka kopahtivat vankkureihin kuin harva
+raesade, pitivät yhtämittaisessa kauhussa vihollista. Yöllä monet
+kristityistä vetäytyivät vankkurien alle tai kaivoivat itselleen maahan
+kuopan, jonka he peittivät kilvellä, ollakseen turvassa. Ikuinen pelko
+kidutti heitä, saattoi useat todelliseen epätoivoon, veipä muutamilta
+järjenkin.
+
+Runsaan puolituntisen ratsastuksen jälkeen näki Omodé tovereineen
+vihdoin vihollisen leirin kaukaisilla kukkuloilla. Yöksi laittoi
+kuningas aina vaunulinnan, jota hänen sotilaansa jalkaisin vartioivat.
+Päivällä kulkivat hänen haarniskaiset ratsumiehensä kahdessa jonossa
+sulkien väliinsä vaunut, naiset, pakenevat papit ja pakanaorjat. Kun he
+olivat lähteneet matkalle Komáromista, niin alkuaikoina Vatan miehet
+osasivat viekotella pääjoukosta silloin-tällöin pienemmän parven,
+jonka he sitte äkkiä piirittivät ja ampuivat kuoliaaksi. Parin päivän
+päästä kuitenkin vihollinen pääsi heidän juonensa perille. Nyt he
+eivät enää ryhtyneet ajamaan takaa unkarilaisia partiolaisia, vaan
+etenivät suljetuissa riveissä rajaa kohti. Jos he luulivat, että heidän
+kimppuunsa hyökätään, seisahtuivat he piiriin ja käänsivät keihäänsä
+pakanoita kohti. Silloin oli koko heidän armeijansa kuin siili, joka
+puolustautuu koiraa vastaan.
+
+Nuo kolme toverusta nelistivät Omodén päällikkyyden alaisina suoraan
+leiriä kohti. Kun he olivat jo noin kolmensadan askeleen päässä,
+pysähdytti Omodé ratsunsa.
+
+— Katsokaas saksalaista!
+
+Marót ja Bozdurgán katsoivat uteliaina rautakypärisiä miehiä,
+jotka kolmikulmainen kilpi seljässä ja peitsi olalla marssivat
+jättiläiskokoisten vaunujen välissä. Sitte he kaikki kolme yhtäkkiä
+tulivat raivoon.
+
+— Saksalainen, saksalainen! — luihkasi Omodé, — huomenna viiltelen
+tollukkaannauhoja nahastasi!
+
+Saksalaisten silmään pisti Omodén eriskummallinen olento. Yksi heistä,
+muuan jäntterä veikko, alkoi kiekua, toiset nauroivat, mutta kuitenkaan
+he eivät tulleet esille vaunujen välistä.
+
+Kolme toverusta alkoi sitte kiertää leiriä tutkiakseen, olisiko vielä
+jotain näkemisen arvoista. Äkkiä sattuivat heidän silmänsä erääseen
+ratsumieheen, joka parin nuolenkantaman päässä vaunuista seisoi
+kummulla. Se oli kantapäistä asti rautapukuun puettu, mahtavan kookas
+mies. Hän seisoi liikkumatta kuin kivestä veistetty jumalankuva.
+Silminnähtävästi hän tarkasti kaukaisella tasangolla liikkuvia
+unkarilaisia joukkoja.
+
+— Tämän nappaamme! — huusi Omodé.
+
+Kaikki kolme kannustivat hevosensa laukkaan päästäkseen saksalaisen
+ja leirin väliin ja kaikkien kolmen silmissä paloi metsästyksen tuli.
+Saksalainen huomasi heidät kuitenkin ajoissa ja lähti vaunuja kohti.
+
+— Ei, mutta katsos sellaista romuluista saksaa, — ihmetteli Bozdurgán,
+— hänessä olisi tarpeeksi ainesta tavalliseen mieheen ja koiraan.
+
+Ritari oli enää vain kahdensadan askeleen päässä leiristä. Silloin
+pysähdytti hän ratsunsa ja vaihtoi tuimia katseita ahdistajainsa
+kanssa. Nämätkin pysähtyivät lapsen nuolenkantaman päähän hänestä.
+Omodé olisi tahtonut ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta kun hän
+ei osannut saksaa, tyytyi hän siihen, että uhkaavasti ja sotaisesti
+hirnui häntä päin silmiä. Silloin soturi kannusti hevostaan ja pitäen
+tavattoman suurta keihästään kainalossa ajoi suoraan heihin päin. Hän
+oli jo saavuttamaisillaan heidät, kun kolme notkeata unkarilaista
+ratsua pyrähti hajalle kuin varpusparvi kukon edessä.
+
+— No, katsoppas puhvelia! — viisasteli Omodé, — se saattaa vielä
+vahinkoa aikaan ihmiselle.
+
+— Bozdurgán — puhisi Marót, — jos rakastat minua, ammu nuoli sen
+naamaan.
+
+Saksalainen tyytyi kokeeseen ja nelisti leiriä kohti. Toverukset
+seurasivat kantapäillä. Bozdurgán ampui tulisella kiireellä kaksi
+nuolta hänen lapojensa väliin, mutta ne tietysti ponnahtivat takaisin
+rautapaidasta.
+
+Omodé ohjasi aivan lähelle ritarin rinnalle, samalla kun hän irroitti
+satulastaan lasson. Hän arveli, että olisi hyvä, jos voisi heittää sen
+hänen niskaansa. Sitte hän äkkiä kirosi vahvasti hämmästyksissään,
+sillä hän tunsi soturissa Diterik herran, saksalaisen ispaanin. Nyt
+Omodé tiesi senkin, että Angyika neiti oli saksalaisten leirissä.
+
+Nuoli viuhahti ukon korvan vierestä. Eräiden rattaiden päältä ammuttiin
+heitä.
+
+— Takaisin, pojat! — huusi Omodé. — Hullu se, jota puree ruttoinen
+koira!
+
+He ohjasivat matkansa unkarilaisten leiriä kohti. Omodé joudutti
+tovereitaan, sillä hän paloi halusta kertoa Alpár päällikölle
+havainnostaan, että Angyika on saksalaisten leirissä.
+
+Sillä välin tuli aivan pimeä. Läntisellä taivaanrannalla ruskotti
+taivas sinipunaisissa liekeissä. Pusztalla vallitsi suuri hiljaisuus.
+Silloin kuului leiristä päin pitkäveteinen, alakuloinen laulu.
+Ratkaisevaan taisteluun valmistuvat kristityt veisasivat iltavirttään.
+Pyhä laulu tukehtui kauheaan epäsointuun: kuului hurjia huutoja ja
+korinaa vaunuleiristä. Omodé ja hänen toverinsa saivat vasta seuraavana
+päivänä tietää, mitä tämä pelottava melske merkitsi: Péter kuninkaan
+käskystä pistivät saksalaiset kuoliaaksi kaikki pakanavankinsa.
+
+Nuo kolme ratsumiestä seisoivat erään kummun huipulla ja katsoivat
+takaisin saksalaisten leiriin. Kaukaa yöstä kuului nelistävien
+joukkojen kavionkapse. Mustalla taivaalla liikkui ristiin-rastiin
+valkoisia valoviiruja hitaissa, pitkissä kaarissa.
+
+— Palavilla nuolilla ampuvat leiriä, — sanoi Omodé.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Aamun koitosta keskipäivään asti marssivat kuninkaan joukot taas
+suljetuissa riveissä eteenpäin. Sillä välin he ehtivät rämeiselle
+maalle, Fertőn vanhalle järvenpohjalle, — jossa vesilätäköt ja
+juurakkoiset rannat vaikeuttivat heidän kulkuaan. Täällä he yhtäkkiä
+huomasivat edessään taistelujärjestykseen asettuneen suuren pakanain
+joukon. Saksalaisista ne, jotka jo tunsivat unkarilaisten sotatavan,
+pitivät varmana, että ratkaiseva hetki oli tullut. Jos asema oli
+unkarilaisten sotapäällikköjen määrättävissä, valitsivat he mieluimmin
+tällaisen taistelukentän, joka katkaisi vihollisen sotarintaman.
+
+Kuninkaan panssarimiehille jäi vain niin paljon aikaa, että he
+juuri ehtivät järjestyä riveihin, kun vihollinen jo hyökkäsi kuin
+pyörremyrsky. Keihäsmiesten edessä nelistivät jousimiehet venytetyissä
+hajariveissä. He lennättivät nuolituiskun saksalaisia vastaan ja
+pyörähtivät sitte hajalle oikealle ja vasemmalle tehden tilaa
+jäljessään ryntääville keihäsmiehille.
+
+Hyökkääjät iskivät kauhean sotahuutonsa kaiuttaen kuninkaan
+puoluelaisten kimppuun. Mutta tuskin olivat aseet sattuneet toisiinsa,
+kun he jo kääntyivät ympäri ja kiitivät pois kuin savupilvi. Ritarien
+yksi joukko ryhtyi heitä takaa-ajamaan, mutta vain parin nuolenkantaman
+päähän; saksalaiset herrat tiesivät, että he rientävät varmaa perikatoa
+kohti, jos erottuvat pääjoukosta. Sillä aikaa kuin ritarit kahakoivat
+keihäsmiesten kanssa, hyökkäsi toinen parvi vihollisten kuormavaunujen
+kimppuun, kaatoi muutamia näistä raskaista laitoksista, tappoi
+kuljettajat ja ajoi tiehensä osan juhtia.
+
+Nyt lähestyivät jotkut hajallaan nelistävät pakanajoukot kuninkaan
+miehiä. Kun he ehtivät jousen kantomatkalle, hajaantuivat he säteettäin
+ja seisahtuivat sitte pitkään linjaan saksalaisia vastapäätä. He
+alkoivat ampua nuolilla. Saksalaiset palvelijat vastasivat heikosti
+ja huonosti unkarilaisten nuolituiskuun, ja sentakia ritarit
+keihäshyökkäyksellä karkoittivat häiritsijät. Jousijoukko katosi
+kahteen ryhmään jakaantuneena, mutta heidän takanaan seisoi uusi
+jousimiesryhmä, joka taajalla nuolisateella saattoi saksalaiset
+peräytymään. Nämä jousimiehet kuuluivat kaikki Aban entiseen armeijaan
+ja olivat maan taitavimpia jousimiehiä.
+
+Alpár petshenegeineen ei vielä ollut ottanut osaa taisteluun. Heidät
+lähetti ylipäällikkö Vata jo varhain aamulla väijyksiin. Surbanit
+oleskelivat hyvän matkan päässä ensimäiseltä yhteentörmäyspaikalta
+matalan kukkulaketjun takana; päällikkö itse johtomiehineen astui
+satulasta ja nousi kummun harjalle, josta saattoi katsella taistelun
+kulkua.
+
+Jousitaistelu kesti myöhään iltapäivään; siihen asti ei ollut loppua
+eikä määrää viekkailla pakenemisilla ja toistensa takaa-ajamisilla;
+se oli väsyttävää katsellakin. Sillä aikaa kahakoivat sotajoukot
+liikkuivat hiljaa eteenpäin rämeisellä tasangolla ja lähestyivät yhä
+enemmän väijyksissä olevia petshenegejä.
+
+Aurinko oli jo alhaalla taivaalla, kun tehtiin uusi keihäshyökkäys
+kuninkaan joukkoja vastaan. Tällä kertaa hyökkäsivät tiszalaiset
+sotajoukot; heidät saattoi tuntea jo kaukaa keihäissä liehuvista
+pienistä punaisista viireistä. Tiszalaisten tehtävänä oli
+valehyökkäyksellä ja nopealla paolla viekotella saksalaisia yhä
+edemmäksi sivuväijyjiä kohti. Mutta he eivät olleet syntyneet
+tottelemaan, ja kun he keskenään kilpaillen hurjasti karauttivat
+vihollisen kimppuun, päättivät he kiljuen, etteivät peräydy, vaan joko
+polkevat saksalaisen mäsäksi tai itse sortuvat viimeiseen mieheen.
+Kun heidän ensimäiset rivinsä keihäillään pistivät vihollista, eivät
+he enää olisi voineet peräytyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä
+takajoukko ei levittäytynyt, vaan kiivaan kärsimättömänä painoi heitä
+eteenpäin.
+
+Yhteentörmäys oli kauhea. Keihästettyjen ihmis- ja hevoskumpujen
+yli hurjilla hujrá-huudoilla yhä uudet ratsumiehet syöksyivät
+saksalaisten keihäsmetsään. Tässä hirveässä rynnäkössä muutamat
+tiszalaiset murtautuivat rautapukuisten rivien läpi. Mutta nämä
+kuninkaan tapparamiehet heti löivät kuoliaaksi. Se, jolta vain
+hevonen keihästettiin, hyppäsi pystyyn ja jatkoi jalkaisin mieletöntä
+tappelua, kunnes hänet päällehyökkääväin rautapukuisten joukko polki
+mäsäksi. Hyökkäyksen voima murtui saksalaisten ritarien rautamuuria
+vastaan kuin aalto kivipatoa vastaan. Murrettu joukko horjui vielä
+jonkun aikaa sinne tänne vihollisen edessä, sitte se pakeni hurjassa
+epäjärjestyksessä. Kopeiksi paisuneet ritarit taas ajoivat heitä takaa
+voittokiljunnoin.
+
+Ylipäällikkö Vata katseli kaukaiselta kummulta, kuinka saksalainen
+niittää hänen sotureitaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta hän
+ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan. Vaikka ympärillä seisovat
+päällikköherrat kaikki vapisivat sotakuumeesta, eivät he uskaltaneet
+häntä puhutella.
+
+Yhtäkkiä tulivat ylipäällikön silmät veripunaisiksi, hänen silmänsä
+säikkyivät.
+
+— Puhalla petshenegeille! — sanoi hän takanaan seisovalle airuelle.
+
+Suuri torvi mörähti: Thonuzóban hälyytystä puhalsi.
+
+Vähän aikaa ylipäällikkö kuunteli terävästi, sitte hän tyytyväisenä
+hymyili, kun kaukaa, petshenegikummun puolelta, kuului vastaus.
+
+Kun pakenevat tiszalaiset kiitivät ohi kummun alta, olivat petshenegit
+jo aikoja sitte hypänneet satulaan. Kauheassa, kiduttavassa
+kärsimättömyydessä, taisteluinnosta vavisten ja läähättäen he odottivat
+merkinantoa. Miehet olivat ihmeellisesti muuttuneet. Heidän silmänsä
+paloivat, huulensa vapisivat, kasvonsa olivat vääntyneet kulmikkaiksi.
+Kun nuoret oriit tunsivat verenhajua, teutaroivat ne raivoisina maata
+polkien ratsastajien alla. Tuossa ihmis- ja eläinjoukossa, joka odotti
+kumpujen harjalla, hehkui hillitty, tavaton voima ja tuli. He seisoivat
+yhdessä paikassa, ja kuitenkin jymisi ja vapisi maa heidän allaan,
+aseet kalisivat taukoamatta, ikäänkuin niitäkin ravistaisi sotakuume.
+
+Nyt soi torvi... Alpár päällikkö paljasti miekkansa ja heitti hehkuvan,
+huumaavan katseen miehiinsä.
+
+— Bissanyé — huj!
+
+Hillitön hurjuus, raivoisa verenjano, joka petshenegit teki kaikkien
+aikojen villeimmiksi sotilaiksi, jyrähti kuin ukkonen, lähti liikkeelle
+kuin pyörremyrsky ja sytytti kuin salama.
+
+Bissanyé-huj! on heidän sotahuutonsa.
+
+He eivät jumalaa puhuttele, vaan huutavat oman nimensä. Oman nimensä
+kaiku panee heidän verensä kuohumaan, hurmaa heidät. Majosteetillisen
+villi sotamusiikki on heille tämä nimi, jonka kaikuessa kuolema
+on ihana. Vuosisataisten veri- ja tulimerien läpi kahlanneiden
+esi-isien kohtalokas perintö on heidän nimensä. Sen kaikuminen täyttää
+petshenegin sydämen jumalallisella ylpeydellä, pirullisella uhmalla ja
+suloisella, riuduttavalla surullisuudella. Ikäänkuin hän aavistaisi,
+että hänen nimensä on oleva hänen kansakuntansa perikato, sillä se on
+nostava hänelle vihollisia joka taholta, kunnes viha, kosto ja pelko on
+ampunut viimeisen petshenegiheimon kuoliaaksi.
+
+Surbanien hyökkäys kohdistui kuninkaan armeijaa päin rintaa. Takaa-ajon
+kiihkossa oli kristittyjen sotarintama jo ennen rikkoutunut, ja
+petshenegien esiin laukkaavat ratsumiehet tunkeutuivat ainakin
+kymmenessä paikassa panssariarmeijan asemille kuin hangon piikit
+heiniin. Kauhistava ryntäys horjutti ja saattoi pois asemiltaan koko
+saksalaisen armeijan; kristityt ja pakanat toisiinsa takertuneina
+nelistivät eteenpäin, yksityisiksi joukoiksi ryhmittyen. Syntyi hirveä
+sekasorto. Kokonaiset rivit kohosivat maasta ja ratsut hyppäsivät
+toistensa selkään. Suuren tungoksen takia eivät soturit voineet
+käyttää keihästä, vaan taistelivat miekalla, tapparalla ja veitsellä.
+Saksalaiset tiesivät, että heidän perikatonsa oli nyt tullut. Jos
+pakana kerran on murtanut panssaroitujen rintamamuurin ja päässyt
+käsiksi vastustajan ruumiiseen, silloin ei mikään ihmismahti enää
+voi häntä vastustaa. Ritarit taistelivat kuolemaan valmistuneiden
+ihmisten kiivaalla epätoivolla, huutaen Jesuksen ja Sankt Jürg'in
+nimeä. (Niin he nimittävät Pyhää Yrjöä.) Mutta heidän huutonsa hukkui
+pakanain sotahuutoon kuin tukahtuvan ihmisen korina raivoavan meren
+pauhuun. Rotevain vaaleaveristen ritarien kimppuun kävivät laihat,
+tummaveriset demonit, jotka käärmeen notkeudella väistivät saksalaisten
+sotakirveiden kauheita iskuja ja satumaisella nopeudella iskivät
+takaisin. Vaikka taistelevan petshenegin tekikin raivoavaksi hänen
+verenjanonsa, oli hän vaistomaisesti laskeva kuin susi, joka aina
+hyppää vihollisensa kurkkuun.
+
+Sodan riehuva pyörremyrsky kiidätti Alpár päällikön silmänräpäykseksi
+Péter kuninkaan läheisyyteen. Taistelijoiden rykelmästä kohosi esiin
+kuninkaan pää, jonka saattoi tuntea teräslakkia koristavasta pienestä
+kultalehtisestä kruunusta. Kiharapartaiset ruskeat kasvot olivat
+hiessä, mustat suuret silmät veristivät. Venezialainen heilutti
+miekkaansa kiivaan päättäväisenä.
+
+Alpár huusi, mainiten nimeltä Péteriä, mutta isännättömien ratsujen
+hurjistunut lauma erotti ja työnsi heidät eri suuntiin.
+
+Sitte petshenegipäällikkö huomasi äkkiä olevansa jättiläiskokoisen
+saksalaisen rinnalla. Kun he iskivät miekoillaan, tunsivat he heti
+toisensa: ritari oli Diterik, saksalainen ispaani. Mitä sitte tapahtui,
+sen muisti vain hämärästi Alpár. Hän sai kauhean voimakkaan iskun
+päälakeensa; lyönti rikkoi hänen kypärinsä ja peitti vereen hänen
+kasvonsa. Sitte lienee tapahtunut, että hänen oma miekkansa katkesi,
+koska hän heitti sen luolaan ja panssarin rikkovalla säilällään, jonka
+hän tempasi satulansa alta, pisti Diterikiä vatsaan.
+
+Jonkun aikaa he vielä nelistivät toistensa rinnalla, uhkaavasti katsoen
+toisiaan. Ritari, jonka kasvot olivat lumivalkeat, katsoi lasimaisilla
+silmillään Alpária, jolloin hänen kasvoilleen ilmaantui omituinen,
+hämmästynyt hymy. Hymyllään hän ehkä tahtoi osoittaa, ettei pelkää
+kuolemaa. Yhtäkkiä hän putosi hevosen seljästä ja katosi ainaiseksi
+päällikön silmistä.
+
+Taistelu päättyi; mutta ajometsästys jatkui edelleen. Vata herran
+levännyt joukko, jota hän erityisesti tätä tarkoitusta varten oli
+säästänyt, ajoi armottoman sitkeästi takaa pakenevia, hajoittaen,
+polkien jalkoihin yksityisiä joukkoja, ajokoiraparven tavoin syöksyen
+pensaisiin ja nuuskien rämeiköt.
+
+Ennenkuin tuli pimeä, saatiin jo kiinni kaikki valtoimet hevosetkin.
+Sumuinen kenttä tuli silloin täyteen kumarassa käyviä, puikkelehtivia
+ihmisiä. Nämä riisuivat kaatuneet alasti ja kokosivat nahkasäkkeihin
+poikkihakatut ihmispäät. Pääkalloista he myöhemmin päällikköjen
+läsnäollessa tulisoihtujen valossa rakensivat kummun, saappaillaan
+potkaisten kokoon hajalle vieriviä päitä.
+
+Kun kuului kokoontumismerkki, muistui Alpárin mieleen yhtäkkiä Angyika.
+Hän kannusti väsynyttä hevostaan ja karautti päällikköineen vaunuleiriä
+kohti. Leirin edessä seisoi suuri joukko börzörminéyiläisiä kauppiaita,
+jotka halusivat ostaa sotilailta saalista. Ei kukaan tiennyt, mistä
+he tulivat näin suurin joukoin, mutta joka taistelun jälkeen he
+saapuivat säännöllisesti kuin korppikotkat. Leiriä piti itse Vata
+herra hallussaan. Kaatuneiden vihollisten aseet ja muut tavarat saivat
+miehet mielihyvin anastaa, mutta leiri ja sen mukana kuninkaan aarteet
+joutuivat säännöllisen jaon alaisiksi.
+
+Vata herra seisoi vaunujen välissä ja puheli ylimystensä kanssa. Juuri
+tuotiin hänelle tieto, että Péter kuningas oli yhden ratsujoukon
+kera päässyt pakoon ja mennyt Rábcaa kohti. Ylipäällikkö odotti vain
+levänneitä ratsuja lähteäkseen sitte itse ajamaan takaa venezialaista.
+
+Yltympäri virui useita verisiä ruumiita, kuninkaan seurueessa olleiden
+uusi-uskolaisten pappien; maanpakolainen tietäjä, joka ratkaisun
+hetkellä oli odottamatta ilmestynyt leiriin, oli heidät kaikki
+surmauttanut. Vanhus katseli nyt miettien ruumisriviä.
+
+— Ihmettä he rukoilivat jumalaltaan, — sanoi hän, — mutta totisesti
+sanon, on vain yksi ihme: miehen rohkeus!
+
+Vata herra tunsi Alpárin, vaikka tämän kasvoja peittikin veri, ja
+ojensi hänelle kätensä.
+
+— Siinä on Thonuzóban poika! — sanoi hän.
+
+Tätä mainiompaa ylistystä hän ei osannut hänelle antaa. Ja uudestaan
+ryhtyi ylipäällikkö puhumaan.
+
+— Me päälliköt olemme päättäneet keskenämme, että kunnioitamme
+Thonuzóban poikaa ja annamme hänelle vapaan valintaoikeuden saaliista,
+ennenkuin sen jaamme. Katso ympärillesi, Alpár, ja vie telttaasi mitä
+silmäsi haluaa.
+
+Heidän edessään oli kasassa useita kulta- ja hopeatavaroita,
+jalokivillä koristeltuja aseita ja kalliita kankaita. Aarteiden
+vieressä taas seisoi ja istui joukossa vangitut naiset, nuoret ja
+vanhat, tuskalliseen parveen kerääntyneinä.
+
+Alpár antoi silmänsä kulkea toisesta toiseen, mutta sitä, jota hän
+haki, ei hän löytänyt heidän joukostaan. Silloin hän katsoi Ekeseä,
+laulajaa, joka seisoi siinä ihmettelevien ihmisten joukossa. Laulaja
+ymmärsi herransa katseen ja näytti kädellään erästä valkopukuista
+naista; nainen istui aivan yksikseen nahkasäkillä, pää polviin
+vaipuneena.
+
+— Saaliikseni valitsen tämän! — sanoi Alpár.
+
+Vata herra hymyili vähän.
+
+— No, vie sitte telttaasi! — sanoi hän.
+
+Ekese kosketti tytön käsivartta.
+
+— Seuraa, neiti, vien sinut isäntäsi telttaan.
+
+Zenóbia kohottautui hitaasti ja katseli pelokkaasti ympärilleen. Mutta
+kun hän leimuavan soihdun valossa näki sen miehen, jonka teltassa hänen
+tästä lähtien oli oltava orjana, kirkaisi hän kauhistuneena ja vaipui
+seuraavassa hetkessä tajuttomana maahan.
+
+Alpárin ulkomuoto oli tällä hetkellä todella kauhistuttava. Koko
+hänen kasvojaan peitti paksulti hyytynyt veri; tummasta naamasta
+vain silmämuna loisti valkeana. Hän ei ollutkaan ihmisen kaltainen.
+Sellainen saattoi olla intialaisten satujen tiikerinpäinen demoni, joka
+yöllä hiipi kyliin kukistaakseen ihmiset heidän nukkuessaan.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Sota loppui. Joukot kulkivat kotiin.
+
+Tonavan lehtimetsäisellä rannalla kulki itää kohti isoääninen
+ratsujoukko. Siinä oli noin kaksikymmentä Alpárin palvelijaa, vara- ja
+kuormahevosineen. Heidän seurassaan oli Omodé vaarikin, Ekese teini,
+Bozdurgán ja Marót.
+
+Miesten leveään tuuleen oli omituinen seikka syynä. Mosonyin
+taistelun jälkeen oli Omodén ryhmä löytänyt kaislikosta yhdet
+kuninkaan kuormavaunut, joiden aisa oli poikki ja jotka olivat täynnä
+viinisäkkejä. Omodé vannotti silloin palvelijoitaan olemaan kertomatta
+löydöstään mitään, jotta itse saisivat juoda kaiken. Tämän valansa he
+uskollisesti pitivätkin. Heidän lähtiessään vielä neljä hevosta tuskin
+jaksoi kuljettaa heidän perässään noita märjillä lehdillä peitettyjä
+nahkasäkkejä, mutta nyt jo kaksikin riitti kuljettamaan kuivuneita
+jäännöksiä. Kaksi päivää takaperin oli Omodé napannut kiinni jostakin
+slovakialaisen säkkipillin soittajan: hänet istutettiin hevosen selkään
+ja vietiin mukana. Slovakki soitti heille yhden päivän taukoamatta,
+mutta sitte hän kyllästyi huviin ja luikki tiehensä seuraavana yönä.
+Sen jälkeen Ekese piti heidän musiikistaan huolta. Ollakseen hänelle
+mieliksi, antoivat he hänelle mahtavan saksalaisen oriin ja ripustivat
+hänen rikkinäisen nahkatakkinsa päälle punaisen samettimanttelin, jonka
+joku heistä oli sotatantereelta siepannut. Omodékin oli tullut hyvin
+varakkaaksi. Ukko istui satulassa kierretyllä kultalangalla kirjailtu
+messukasukka yllä, päässä oli hopeasarvinen saksalainen kypäri, ja
+hänen hevosensa oli kauttaaltaan lastattu kaikenlaisella kirjavalla
+saalistavaralla. Muutenkin miehet olivat hassunkurisesti puettuja,
+ja jokainen ratsutöyhdöllä varustettu. Sellainen oli heidän matkansa
+syksyisessä auringonvalossa kylpevällä rannalla, kuin viininkorjuun
+jumalan papit pitäisivät riemujuhlaansa.
+
+Alpár päällikkö uskoi sotajoukkonsa serdarin haltuun ja lähetti sen
+edeltäpäin Levente herttuan leiriin Csepelszigetiin. Hän aikoi sieltä
+lähettää miehensä haavoitettujen ja saalista kuljettavien rattaiden
+kera kotiin, itse hän aikoi nuoremman Arpád-pojan seurassa lähteä
+Székesfehérváriin ollakseen läsnä valtiopäivillä ja hankkiakseen
+petshenegeille Marosin ispaanikunnan alueen, jonka Vata ylimyksineen
+lupasi hänelle Levente herran nimessä.
+
+Muuten näytti siltä, ettei päällikön matka ollut niin kovin kiireinen.
+Hän itse matkusti laivalla Tonavaa alas eikä päiväsaikaan paljon nähnyt
+palvelijoitaan. Mutta kun illalla Zenóbiaa varten piti pystyttää
+makuuteltta virran rannalle, silloin aina ilmestyi näkyviin miehistön
+selvempi osa.
+
+Aluksen peräsintä hoiti Alpár, airoissa taas oli kaksi
+jättiläiskokoista hanságilaista soutajaa. Nuo kaksi laivamiestä olivat
+hämmästyttävässä määrässä toistensa näköisiä. Kummallakin oli karkea
+majavannaama ja pienet keltaiset silmät.
+
+Kirjaillulla verholla peitetyllä heinäpatjalla lepäsi aluksessa
+päällikön orjatar, Zenóbia. Hänen jalkojensa luona ja hänen
+sylissään oli vesikukkia; varjokatoksen suurta lehteä hypisteli hän
+kädessään. Tyttö oli uninen; hänen kasvonsa olivat kalpeat, melkeinpä
+läpikuultavat kuin perhosen siivet, joiden peitinpölyn syksyinen usva
+on huuhtonut.
+
+Nyt avasi hän silmänsä.
+
+Toisen majavamiehen suonikas, maanvärinen käsi näytti kohti rantaa.
+Sinertävässä etäisyydessä seisoi yksinäisen, suuren lammen alla
+musta metsähärkä. Suuren etäisyyden lakia näytti vanha härkä pienen
+kissan kokoiselta. Nyt se mylvähti, — ääni kuului kaukaisuudesta kuin
+yöperhosen surina, — sitte se katosi pensaisiin.
+
+Äkkinäinen väristys kulki läpi Zenóbian jäsenten, kun alus saapui
+lehtipuiden muodostaman holvin alle. Rannalta kajahti airon loiske
+hiljaa takaisin.
+
+Valkeita, sinipunervia ja keltaisia suuria kukkia kasvoi kuivuneessa
+virran haarassa. Kaikki kuihtuneita, surkastuneita ja uneliaita.
+Rikollisia naisia, jotka odottivat kuolemantuomiotaan ja sillä välin
+uneksivat satumaisesta onnestaan, joka heidän turmionsa aiheutti. He
+muistelevat kesäöiden tuoksuavaa hurmausta, hurjaa tanssia, jonka
+ovat tanssineet etelätuulen kanssa, tulisia suuteloita, joita ovat
+vaihtaneet auringonsäteen kanssa. Kuuramiekkoineen lähestyy heitä
+jo pyöveli... Ylhäällä rannalla huojuu nurmiruusupensaita. Ne ovat
+täynnä piikkimarjoja, jotka ovat punaisia, kirpeitä ja uhittelevia
+kuin neitosen suu. Viisaat immetkin siellä ylhäällä kuulevat pyövelin
+lähestyvät askeleet. Heidän sydämensä valtaa silloin katkeruus ja
+synkästi kadehtien he katselevat narrimaisia naiskukkia, jotka niin
+mielellään kuolevat.
+
+Kirkas valo häikäisi Zenóbian silmiä. Kaikki oli kullankeltaista hänen
+ympärillään: vesi, rantametsä ja taivaan laki. Läheisen kuoleman ajatus
+saattoi maailman omituiseen tuskalliseen värihurmaukseen. Taivas hehkui
+ja välkkyi intohimoisesti; sen syvyydessä pilvenhattarat syleilivät
+toisiaan pitkällä häämatkallaan. Metsä tahtoi vielä kerran olla kaunis
+ja puki ylleen purppuraisen ja kultaisen vaippansa. Autereisessa
+ilmassa virtaili kasvin tuoksu, hedelmällisyyden ja kypsyneisyyden
+tuoksu.
+
+Syksyn hurmaus valtasi Zenóbiankin sydämen. Hänen sydämensä jyskytti,
+veripunainen suunsa vavahteli, kun hän katsoi Alpárin silmiin. Hän ei
+kestänytkään nuoren herransa katsetta. Häntä pyörrytti, hän loi alas
+katseensa. Mutta sitte hän kuitenkin taas katsoi häntä, pelokkaana ja
+kuitenkin uteliaana, niinkuin lapsi katsoo syvyyteen.
+
+Avoimin silmin hän uneksi olevansa Syksyn morsian, ja että hänen
+aluksensa oli kukitettu ruumisarkku, jota kultavirta hiljaa kuljettaa.
+Pian he saapuvat salaperäiselle saarelle, jolla keltapylväinen
+temppeli kohoo. Siellä on Onnellisen Kuoleman alttari. Minne tahansa
+hän nyt menee, kaikkialta puut ja pensaat katsovat häntä äänettömällä
+ihmettelyllä. Ryhmittyvät, kumartuvat toistensa puoleen, osoittavat
+häntä lehtikäsillään: Siellä, siellä viedään kuningas Syksyn morsianta.
+
+Tytön silmät sattuivat nyt äkkiä pieneen puuhun, jonka jälkikesä oli
+pukenut valkoisiin kukkiin. Tämän myöhästyneen kukkimisen suloinen ja
+toivoton ihme, joka ei koskaan voi valmistua hedelmäksi, vaan kuihtuu,
+viehätti Zenóbiaa. Hän taputti käsiään ja nauroi, — Alpárista tuntui
+silloin kuin valkoinen helmisade valuisi hänen sydämeensä, — mutta
+sitte vaihtui nauru yhtäkkiä itkuksi. Hän ei itsekään tiennyt mitään
+syytä, mutta kuitenkin ahdisti hänen sydäntään niin, että täytyi itkeä.
+
+Kun aurinko katosi rantapuiden taakse, valtasi luonnon kuoleman
+raskaus. Kalpeaksi tuli taivas, kalpeaksi maa ja vesi. Alakuloinen
+tuuli särki Tonavan tyynen pinnan, ja silloin kalpenivat Zenóbian
+kasvotkin. Hän kohotti molemmat kätensä ja luki iltarukouksensa. Kun
+hän lopetti, tulvahti äkillisen selvenemisen katkeruus hänen sydämeensä
+ja hän alkoi itsekseen taistella taivaitten herraa vastaan.
+
+— Jumalani, Isäni, mitä olet minulle tehnyt? Keisarin jälkeläisen olet
+tehnyt barbarin vuodetoveriksi.
+
+Alpár ehkä aavisti, mitä tytön mielessä liikkui. Hän laski kätensä
+hänen olalleen.
+
+— Minne katosi kyyhkyseni naurava tuuli?
+
+Tyttö ei vastannut, vaan katsoi häntä suurilla, surullisilla
+linnunsilmillään.
+
+— Teen sinut päällikkötelttani rouvaksi, — puhui päällikkö hiljaa.
+
+Zenóbia väänteli käsiään epätoivoissaan.
+
+— Kuinka voisin olla vaimosi? Kuinka? Eikö ruumiini, sieluni ole Pyhän
+Neitsyen?
+
+Hän ajatteli kauhistuneena Pyhää Neitsyttä, ei lempeätä, hyvää äitiä,
+vaan kreikkalaisen luostarin tylyä impeä, joka istuu kultaistuimella
+ja tulikuolemalla rankaisee palvelijattariaan, jos he ovat lupauksensa
+pettäneet.
+
+Alpár ohjasi aluksen rantaa kohti. Päällikön palvelijat olivat sinne jo
+laittaneet tulen ja pystyttäneet teltan yöksi.
+
+Zenóbia asettui tulen luo ja piti kauan aikaa palelevia pieniä käsiään
+liekkejä kohti ojennettuina. Kämmenien kautta levisi suloinen lämpö
+hänen jäseniinsä, ja kun hän myöhemmin nousi ylös, olivat hänen
+kasvonsa taas ruusuiset ja silmänsä välkkyivät.
+
+Lämpimät turkit yllään hän sitte asteli rannalle ja katseli kauan aikaa
+tähtitaivasta. Lentävät tähdet kyntivät kokonaisissa kipinöivissä
+parvissa tummaa taivasta. Ne kyllästyivät siellä ylhäällä kylmään
+yksitoikkoisuuteen ja vaihtoivat koko tähtiloistonsa hetkelliseen
+leimahtamiseen. Palavin silmin, hurmaavalla nopeudella ne kiiruhtivat
+toistensa ohitse ja heittäytyivät pimeään syvyyteen. Tulinen jälki,
+jonka ne jättivät avaruuteen, oli kuin yössä kajahtava riemuhuuto.
+
+— Lentävät, lentävät! — kuiskasi Zenóbia ja levitti molemmat
+käsivartensa sekä hieroi silmiään.
+
+Hänetkin valtasi jonkinlainen hurja ja suloinen alakuloisuus. Jos hän
+olisi ollut tähti, olisi hänkin heittäytynyt syvyyteen huutaen ja
+liekehtien hävitäkseen mustaan tyhjyyteen.
+
+Aika oli jo hyvin myöhäinen, kun puiden alla kävelevät aseelliset
+vartijat kuulivat hiljaista kanteleensoittoa naisteltasta. Päällikön
+orjatar lauloi. Se oli joku outo laulu, niin murheellinen ja suloinen,
+sen ohessa niin tulinen ja riutuva kuin puolisoaan kutsuvan satakielen
+laulu.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+— Ensi yön nukumme Leventen leirissä, — sanoi Alpár.
+
+Oli myöhäinen iltapäivä, kun he kulkivat Megyesin sataman ohitse.
+
+Satamanuorukaiset istuivat ja puhelivat rannalla. Vene kulki kyllä
+keskivirtaa, mutta siitä huolimatta kuului satamamiesten ääni hyvin.
+Sanat kimposivat takaisin virran kalvosta, ja puhe kumpusi voimakkaana
+kuin manalan ääni.
+
+Yhtäkkiä Alpár hätkähti. Mitä se oli?
+
+Gellért piispan nimi kaikui veden yli...
+
+Gellért piispa!
+
+Hänen nimensä kaikui leveän virran yläpuolella kuin kellon kumahdus...
+Päällikön kasvot synkistyivät, hänen suunsa vääntyi pahasti... Ei,
+ei! Hän ei tahdo kuulla hänestä! Hän ei tahdo kuulla mitään papista,
+joka itse oli hyvyys ja heikkous ja kuitenkin niin ihmeellisellä,
+käsittämättömällä vallalla hallitsi ihmisiä... Jos hän olisi joutunut
+silmä silmää vasten hänen kanssaan, silloin kun hän miekka kädessä
+nelisti hyökkäävän joukkonsa etunenässä, niin ehkä hän olisi heittänyt
+aseen kädestään... Kunpa ei sellaista kauheata hyvyyttä olisi
+maailmassa!
+
+Hän pisti melan syvälle veteen ja voimakkain vedoin työnsi venettä
+eteenpäin. Hanságilaisetkin alkoivat nopeammin liikutella airojaan, ja
+vene halkoi vihaisemmin vettä. Ponnistuksesta huohottaen, kiivaasti
+rientäen he saapuivat Budán rauniokaupungin seuduille. Vanhojen
+jäännösten, tuntemattoman kansan kylmilleen jääneen pesän luona näkyi
+Budán matala puuvallitus.
+
+Jo hämärsi, kun he saapuivat Pestin kalliovuorten kohdalle. Virran
+yli kohoavan jyrkän kallion juurelle oli pystytetty pari puuhökkeliä;
+sitä vastapäätä vasemmalla rannalla on pieni Pestin kaupunki. Tonavan
+rannalla on kaupungin tori: siellä kohoaa uusi-uskolaisten kirkko.
+
+Alpár jätti melomisen ja kääntyi ihmeissään kirkkoa kohti.
+
+Kellot soivat juhlallisesti, mutta niiden äänen voitti tuhansien
+ihmisten harras veisuu. Pakanalliseksi muuttuneen maan sydämessä kaikuu
+vapaana ja voitonvarmana uuden uskon pyhä hymni! Temppelin avatusta
+ovesta ja akkunoista tunkee vieno valovirta pimeään yöhön. Ovesta
+saattaa nähdä sisällä kirkkaassa valossa liikkuvan kultapukuisia yleviä
+olentoja. Mutta ulkona, pimeällä torilla polvistuvat tuhannet ihmiset,
+kasvot kohti temppeliä. Heidän asennostaanko näkyy, että heidät kaikki
+on vallannut sama huumaava ja intohimoinen tunne.
+
+— Hän on siellä sisällä! — mutisi Alpár.
+
+Ja äkkiä hänet valtasi taikauskoinen pelko. Hän pelkäsi Gellért piispan
+astuvan ulos temppelistä, käyvän kuivin jaloin yli veden ja tulevan
+lempeästi hymyillen puhuttelemaan rakasta nuorta kaniikkiaan, kuten
+hänellä ennen oli tapana... Kunpa ei sellaista kauheata lempeyttä olisi
+maailmassa! Eteenpäin! Eteenpäin!
+
+Yö nieli valon. Laulu lakkasi. Kuului enää ainoastaan kylmän, mustan
+virran kohina. Vene kulki taas autioiden, matalain rantojen välitse.
+
+Nyt he saapuivat Csepelin haaraan.
+
+Yhtäkkiä kuului pitkäveteinen, tuskallinen huuto.
+
+Päällikön sydämen lävisti suuren, koskaan parantumattoman onnettomuuden
+aavistus.
+
+— Bissanyé — huj!
+
+Ratsumiehen musta haamu heittäytyi veteen.
+
+— Kuka olet? — kysyi päällikkö.
+
+— Olen palvelijasi Hurtoba! — huusi ratsumies.
+
+Se oli vanha serdari.
+
+— Hurtoba, missä on joukkoni? — kysyi Alpár.
+
+— Noin viisisataa odottaa prinssin leirissä!
+
+— Ja muut, Hurtoba?
+
+— Muut kelluvat Tonavassa, suurherrani, ja lepäävät Pestin vuoren
+juurella, tapettuina.
+
+— Mitä on tapahtunut, Hurtoba? Kerro, jos elämäsi on sinulle rakas!
+
+— Olen kyllästynyt elämääni, suurherrani, mutta siitä huolimatta
+tottelen käskyäsi. Juuri siksi jäinkin eloon, että saisin
+menettelystäni tehdä tiliä päällikölleni.
+
+— Mitä on joukolleni tapahtunut?
+
+— Käskysi mukaan johdin sotajoukon Mosonyista Csepeliä kohden
+ratsastaen alati Tonavan rantaa... Kolme päivää takaperin saavuimme
+Pestin kalliovuoren juurelle, siellä liittyi joukkoomme maanpakolainen
+suuri tietäjä, ja silloin koitti meille onnettomuuden päivä...
+Vakoojamme ilmoittivat, että András prinssin sotajoukko lähestyy...
+Vuoren juurella tapasimme koko joukon uusi-uskolaisia, jotka lippuineen
+ja ristineen kulkivat Arpádin poikaa vastaan. Etunenässä kulki paljon
+pappeja, niiden joukossa Marosvárin piispa Gellért ja lisäksi kolme
+muuta ylipappia, joita sanottiin Bödiksi, Beszterédiksi ja Benetaksi...
+Kun suuri tietäjä katseli uusi uskolaisia, rupesi hänen sisunsa
+kuohumaan ja hän yllytti heidän kimppuunsa mieheni, jotka sitte
+alkoivat murhata heitä... Olihan András ja Levente prinssien nimessä
+meitä käsketty tappamaan uusi-uskolaiset.
+
+— Ja Gellért piispa? — kysyi Alpár.
+
+— Hänetkin tapettiin muiden mukana. Vain Beneta yksin pääsi pakoon.
+
+Päällikkö taivutti alas päänsä.
+
+— Ah, voi herrani, hyvä Gellért herrani! Sanoit kerran tahtovasi poimia
+viinimaljoja petshenegiläisistä orjantappuroista. Ja kuitenkin kävi
+niin, että piikit repivät sinut verille!
+
+Vanha Hurtoba jatkoi kertomustaan:
+
+— Monen sankarin olen nähnyt kuolevan, mutta kukaan ei ole rohkeammin
+katsonut kuolemaa silmiin kuin tuo pappi. Olisi voinut luulla hänen
+iloitsevan kuolemastaan. Hän hymyili ystävällisesti, kun jo vuosi verta
+monesta haavasta, ja siunasi meitä ristinmerkillä. Mieheni vimmastuivat
+tästä ja raahasivat hänet vuoren huipulle. He löysivät sieltä pienet
+käsirattaat, sitoivat hänet niihin kiinni ja työnsivät alas syvyyteen.
+Nyt hänen ruumistaan säilytetään Pestin kirkossa ja ihmiset tekevät
+sinne toivioretkiä.
+
+— Ja sotajoukkoni? — kysyi Alpár synkin kasvoin.
+
+— Kun miehemme surmasivat uusi-uskolaisia, saapui prinssi András
+joukkoineen. Kun hän huomasi meidän hommamme, puhallutti hän paikalla
+torveen ja iski niskaamme. Hyökkäys yllätti meidät äkkiarvaamatta,
+miehet olivat hajaantuneet pitkin seutua, suuri osa oli astunut alas
+ratsultakin... Se ei ollut mitään taistelua, vaan teurastusta. He
+repivät meidät kappaleiksi, polkivat jalkoihinsa, ajoivat Tonavaan...
+Kun jo kurkkumme oli verillä, emme silloinkaan vielä tietäneet, mikä
+oli hätänä. Olimmehan András herran tähden vuodattaneet vertamme, hänen
+käskystään olimme hävittäneet uusi-uskolaiset, ja nyt hän risti kädessä
+hyökkäsi kimppuumme ja iski meidät kuoliaaksi. Vanha tietäjäkin sai
+siellä surmansa venäläisestä sotakirveestä...
+
+Serdari vaikeni, Alpárin rinnasta kuului tuskallinen korina. Hänellä
+oli sellainen kauhea tunne, että tavaton kivimöhkäle painaa hänen
+sydäntään. Ja tästä painosta hän ei enää koskaan elämässään päässyt
+kokonaan vapaaksi.
+
+— Mitä pelkäämällä pelkäsin, se on minut saavuttanut! — mutisi raamatun
+sanoilla pakanallinen päällikkö.
+
+— Kun olin koonnut joukkoni jäännökset, — jatkoi serdari tilintekoaan,
+— vein ne prinssi Leventen leiriin. Itse asetuin tänne vartioon, sillä
+tiesin, että sinun täytyy tulla tätä tietä, ja kaksi päivää jo olen
+sinua odottanut. Jos pidät minua syyllisenä, suurherrani, niin tuossa
+on miekkasi ja tässä kaulani.
+
+— Vie minut Leventen leiriin! — sanoi Alpár.
+
+Ukko katsahti Angyikaan ja sanoi sitte hiljemmin:
+
+— Häntä et voi viedä mukanasi, suurherrani. Levente herra on ankara
+päällikkö. Kun hän sai vihiä herrojen kamuista, käski hän tappaa kaikki
+naiset, jotka tulevat leiriin. Viinitkin hän kaatoi kaikki Tonavaan ja
+poltti roviolla paljon kirjavaa korua, jota oli saatu saksalaisilta.
+Prinssi on vannonut, ettei laske kädestään miekkaa, ennenkuin on nähnyt
+sen punaisena petturiveljensä verestä, ja nyt hän odottaa vain teitä
+kahta, sinua ja Vataa, lähteäkseen joukkoineen liikkeelle.
+
+Sillä välin saapuivat rannalle myöskin päällikön telttapalvelijat
+Ekesen ja Uniódén kera. Alpár valitsi joukosta neljä miestä ja viittasi
+sitte Ekesen luokseen.
+
+— Sinä lähdet heti matkalle ja viet Angyikan Begen petshenegileiriin.
+Viet hänet Alpár päällikön vaimona. Päällään vastaa hänestä jokainen
+petshenegi.
+
+— Ymmärrän, herrani! — vastasi Ekese.
+
+Päällikkö hyppäsi rannalle.
+
+— Vie minut Leventen leiriin! — sanoi hän serdarille.
+
+— Alpár, älä jätä! — lausui Zenóbia hiljaa.
+
+Mutta Alpár ei vastannut, vaan nousi satulaan.
+
+— Alpár, älä jätä! — huusi Zenóbia toistamiseen.
+
+Päällikkö kannusti ratsuaan ja nelisti keihäsmiehineen tiehensä... Kuka
+välittäisi naisen huudoista, kun korvat ovat täynnä tuhannen miehen
+kuolemankorinaa? Hän oli jo ehtinyt kauaksi, kun pimeästä yöstä taas
+kaikui hänen korviinsa epätoivoinen, häipyvä huuto:
+
+— Alpár, älä jätäl
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+Kuu kumotti jo korkealla Soroksárin rannan yläpuolella, kun Hurtoba
+pysähdytti joukon ja viittasi miehiä olemaan hiljaa.
+
+Kaukaa yöstä kuului kopinaa ja hevosenhirnuntaa.
+
+Edelle lähetetyt vakoojat palasivat ja kertoivat, että joukko Tiszan
+herroja kulki heidän edellään pitkin rantaa. Luultavasti Vata tai
+joku muu päällikkö johti heitä, koska heillä oli mukanaan paljon
+palvelijoita ja varahevosia.
+
+Alpár päällikkö puhallutti silloin torviin ja tiszalaiset vastasivat
+samalla tavalla. Kun nuo kaksi joukkoa kohtasivat toisensa, niin
+todellakin Vata otti heidät vastaan muutamain soihduilla varustettujen
+miesten ympäröimänä.
+
+Kun he kättelivät toisiaan, huomasi petshenegipäällikkö, että
+ylipäällikön pää oli siteessä. Kuitenkin hän oli muistavinaan, ettei
+Vata Mosonyin taistelussa haavoittunut. Hänen vaatteensakin olivat
+rikki ja veressä, mikä seikka kummastutti Alpária, kun hän tiesi
+bellusilaisen suurherran rakastavan sotaista komeutta.
+
+— Mistä tulet, veljeni? — kysyi nuorukainen.
+
+— Székesfehérvárista huvittelemasta, — vastasi ylipäällikkö.
+
+— Puhuitko András herran kanssa valtakunnan asioista?
+
+— Puhuin.
+
+— Ja mitä hän vastasi?
+
+Vata osoitti silloin sidottua päätään ja sanoi:
+
+— Kas tässä on kuninkaan vastaus pääkuoreeni piirrettynä.
+
+— Miksi nimität kuninkaaksi Szár Lászlón poikaa? — kysyi hämmästynyt
+petshenegi.
+
+— Hän kruunautti itsensä siksi Fehérvárissa. Saavuin myöhään, mutta
+kuitenkin voin sanoa, että komeat olivat kemut. Piispa painoi hänen
+päähänsä Istvánin kruunun, juuri leivottu unkarilainen kuningas suuteli
+sitte ristiä ja vannoi olevansa pyhän kirkon kuuliainen palvelija.
+
+Vata kertoi näistä kauheista asioista hiljainen ivan väre äänessään.
+
+— Ja kansa? — kysyi Alpár. — Kansa?
+
+Äsken vielä jumaloitu kansanjohtaja teki kädellään halveksivan liikkeen.
+
+— Kansako? Kuningas jakeli hopearahoja kansalle ja kansa huusi: Kyrie
+eleison!
+
+Syntyi pitkähkö äänettömyys. Vihdoin jatkoi Vata kuivasti:
+
+— Kun saavuin Fehérváriin, olivat pidot jo lopussa... Kohtasin
+kuninkaan kadulla, tartuin hänen ratsunsa suitsiin ja sanoin: Koira
+on äitisi, András, kavaltaja olet! Suurherra ei itse vastannut, vaan
+viittasi venäläisilleen, ja nämä sitte veistelivät sotakirveellään
+kuninkaan vastauksen päähämme. Olimme jalkaisin, juhlapuvussa, siksi
+he helposti meidät voittivat... Samalla he hyökkäsivät kaupungin
+edustalla majailevan sotajoukkonikin kimppuun. He tapasivat mieheni
+viinitynnyrien ääressä ja iskivät heidät kuoliaaksi. Menetimme
+siellä paljon kunnon miehiä. Minä ja palvelijani raivasimme miekalla
+itsellemme tien kaupungin läpi ja pääsimme pakoon.
+
+— Kuinka meidän nyt käy, herrani? — kysyi Alpár.
+
+Vata kohautti olkapäitään.
+
+— Siitä vain on mieleni paha, että puhkaisin venezialaisen Péterin
+silmät. Ajoin häntä takaa Mosonyistä Zámoriin asti — kuninkaalla oli
+hyvä hevonen! — siellä pakotin hänet sulkeutumaan erääseen saksalaiseen
+aateliskartanoon. Puolen kolmatta päivää hän puolustautui urhoollisesti
+kuin metsäkarju, mutta vihdoin minä hänet voitin ja puhkaisin hänen
+silmänsä. Mutta kautta sieluni sanon: jos vielä kerran tapaan tuon
+sokean miehen, niin seuraan häntä... Sen teen! Hän oli etikkakuningas,
+mutta András on myrkkykuningas... Metsäpäärynän vaihdoimme keisoon;
+sisiliskon käärmeeseen. Peter on uusi-uskolainen ja polvistuu
+saksalaisen edessä; András on yökonuskoinen ja polvistuisi vaikka
+hevoseni edessä, jos hän siten saavuttaisi kruunun. Vaikka hänellä
+olisi yhtä paljon silmiä kuin riikinkukon hännässä ja minä puhkaisisin
+ne kaikki, niin sittekin täytyy valittaa suuresti Péterin kahta silmää.
+
+— Kuinka meidän nyt käy, herrani? — kysyi Alpár uudestaan.
+
+Vata kohotti ylpeästi päänsä.
+
+— Kun kerran söimme kalat, tulee meidän särpiä liemikin. Sotaako
+kaivataan? Tulkoon sota! On vielä tervejalkaisia varsoja pusztalla...
+Päästämme Fehérvárin käärmeen niskaan Csepelin lohikäärmeemme,
+viekkaan Andrásin niskaan tulta syöksevän Leventen. Leventessä virtaa
+oikea Arpádin veri: hän on kova, terävä ja puhdas kuin terässäilä...
+Andrásilla on vain niska, kuten kaikilla Arpádin pojilla, mutta
+Leventellä on niskain niska... Tiedätkö, mitä teemme tänä yönä?
+Kohotamme kilvillemme Leventen, hän olkoon Unkarin ruhtinas!
+
+Vata lausui tämän jo jyrisevällä äänellä, ja hänen ympärillään
+ratsastavat herrat murisivat hyväksyvästi.
+
+Sillä välin saapuivat he jo Taksonyin tienoille. Siellä alkoi
+rantaseutu muuttua metsäiseksi. Ennen pitkää joutuivat ratsastajat
+rämeiseen metsään. Polku kiemurteli mahtavien, ryhmyisten, kumaraan
+painuneiden puunrunkojen välistä.
+
+Alpárin samoinkuin muidenkin herrain sydämen täytti omituisella
+hartaudella ajatus, että he pian saavat katsoa silmästä silmään
+Leventeä, maankuulun perheen ehkä kovinta vesaa. Sillä eivät ainoastaan
+unkarilaiset, vaan ikivanhoista ajoista lähtien kaikki itämaiset
+ratsastajakansat kohtelivat suurella, melkein taikauskoisella
+kunnioituksella legendamaista alkuperää olevaa Almosin perhettä.
+Volgasta Lajtaan asti jokainen tiesi, että tämä hallitsemaan luotu suku
+erosi sekä ruumiillisesti että henkisesti kaikista muista ihmisistä,
+aivankuin itsekseen kulkeva jalo petoeläin eroaa laitumella käyvästä
+laumasta. Sen suvun miehet olivat vakavia, viekkaita ja vahvoja
+kuin leijonat; jokainen oli esi-isiltään perinyt kauhistuttavan
+tahdonvoiman, joka sai aikaan ihmeitä niin hyvässä kuin pahassakin.
+Kerrottiin, etteivät he osanneet nauraa eikä itkeä. Regösit taas
+lauloivat, että heidän naisensa olivat haukkoja naakkain keskellä: he
+olivat kaikkia muita naisia rohkeammat, kauniimmat ja tulisemmat.
+
+Yhtäkkiä Alpár pysähdytti ratsunsa ja tarttui Vatan käsivarteen.
+
+— Näetkö, herrani, näetkö?
+
+Metsän sydämessä, näköjään äärettömän kaukana kiilui vahvavaloinen,
+valkoinen tähti.
+
+— Kuuletko, herrani, kuuletko?
+
+Yöstä kuului laulua... Tuhansien ihmisten laulua... Ei se oikeastaan
+ollut laulua, vaan paremminkin epätoivoisen surullista ulvontaa. Mustan
+toivottomuuden, raivokkaan tuskan valitusvirttä. Ikäänkuin tuhannet
+susiemot olisivat vaikeroineet penikkainsa verisen ruumiin ääressä.
+
+— Vietetään peijaisia, — kuiskasi Vata.
+
+— Kenet haudannevat näin? — kysyi Alpár väristen.
+
+— En tiedä. Mutta vaikka itse vanha Jumala olisi kuollut, eivät metsän
+asukkaat voisi häntä syvemmin surra.
+
+Kylmät väreet puistattivat noita kahta pakanapäällikköä, jotka muuten
+ainoastaan nimeltään tunsivat pelon. Ei kumpikaan uskaltanut kannustaa
+ratsuaan. Heidän hevosensa astelivat lyijynraskain jaloin, mutta
+niinkin he tarpeeksi ajoissa ehtivät murhepaikalle.
+
+Keskellä metsää oli suuri aukeama. Aukeamalla paloi polttorovio, niin
+tavaton puuröykkiö, ettei ehkä sellaista oltu sitte Attila kuninkaan
+hautauksen rakennettu. Rovion ympärille oli sijoittunut sureva
+perhe: useita tuhansia ihmisiä. Vanhoja ja nuoria, loistavapukuisia
+ylimyksiä ja repaleisia köyhiä, mutta kaikki sotureita. He istuivat
+ja seisoivat fantastisissa ryhmissä loimuavan rovion ympärillä. Monet
+syleilivät toisiaan, kuten veljekset isänsä hautajaisissa; muutamat
+suuressa surussaan nojasivat päätään naapurinsa olkaa vastaan; toiset
+kieriskelivät maassa. Koko metsä kohisi, valitti, nyyhki ja kamppaili.
+
+Vata astui satulasta ja puhutteli erästä vanhaa miestä.
+
+— Ketä täällä haudataan?
+
+Ukko käänsi häntä kohti lasimaiset silmänsä, mutta ei vastannut, vaan
+nyökäytti päätään.
+
+Vata herra raivasi silloin itselleen tien joukon läpi ja astui rovion
+ääreen.
+
+Keihäällä lävistetyn sotaratsunsa rinnalla makasi tulessa
+loistava-aseinen, kookas nuorukainen. Hulmuavat liekit eivät vielä
+koskettaneet ruumista, vaan syleilivät sitä yltympäri muodostaen sen
+yläpuolelle tulikielen.
+
+Kun Vata herra näki nuorukaisen kalpeat kasvot, päästi hän käheän
+ulvahduksen kuin isäntäänsä itkevä koira. Sitte hän tempaisi vyöstään
+veitsen, loikkasi vasemmalta ohimoltaan hiussuortuvan ja heitti sen
+tuleen.
+
+Alpárkin astui rovion luo.
+
+Vaikkei hän koskaan ollut nähnyt sankaria, tunsi hän hänet kuitenkin
+heti. Hänen piirteensä olivat ankarat kuin raudasta taotut. Hänen
+nenänsä kaareutui rohkeasti, hänen suunsa ympärillä ja otsallaan lepäsi
+majesteetillinen tyyneys, jumalaisen ylpeyden ilme. Pää oli pyöreä
+ja mahtava kuin tiikerin. Jäsenet pitkät, kuten Arpádin kaikkien
+jälkeläisten. Jäntevän, ruskean käden jäykät sormet puristavat
+lujasti päällikön nuijaa. Sormien kynnet ovat kaarevat ja terävät
+kuin haukan... Roviollakin maaten hän hallitsee vielä ympärilleen
+kerääntynyttä joukkoa.
+
+Alpár veti helmillä koristetusta tupesta veitsensä leikatakseen
+suortuvan hiuksistaan...
+
+Loppu, kaiken loppui Unkarin tasangot, Unkarin pusztat, täyttykää
+kyynelistä ja murheesta, sillä Leventen kera kuoli magyarien Vanha
+Jumalakin. Levente oli viimeinen Arpád, joka uhrasi hänelle kummuilla.
+Tästä lähtien ei kukaan hänelle enää uhraa eikä hän ole oleva vapaiden
+herrojen Jumala, vaan piileskelevien kerjäläisten, jotka kuiskaten
+lausuvat hänen nimensä metsien tunkkaisessa hämyssä... Ja kuoli vanha
+magyarilaisuuskin. Koskaan ei magyari enää ole oleva vapaa, sillä
+hän ei ohjaa kohtaloaan oman tahtonsa voimalla, vaan hän on konttiva
+alttarien edessä ja luikerteleva kansojen neuvoskunnissa. Loppunsa
+sai oma magyarilainen jumala, oman magyarilaisen maailman mainehikas
+unelma; tämän jälkeen magyari käy ja tungeksii kansalaumojen yhteisellä
+laitumella. Loppu, kaiken loppu! Turhaan siis rakennettiin röykkiöitä
+ruumiista, jotta voitaisiin hyökätä taivaaseen ja pysähdyttää päivän
+kulku: ajan kaikkivaltias henkäys puhalsi heidät takaisin maan tomuun,
+josta olivat nousseet. Turhaan raukesi pakanain kiivas rynnistys:
+heidän tiensä katkaisi aika taivaaseen ulottuvan rautamuurin tavoin.
+Kaiken loppu!
+
+Hänen katsellessaan mietteissään rovion tulta, syttyi yhtäkkiä
+omituinen valo Alpárin sielussa.. Ja silloin hän ymmärsi, että heidän
+sodankäyntinä oli alusta alkaen ollut toivoton. Pakanat menettivät
+taistelunsa jo silloin, kun he vielä satuloivat hevosiaan. Sillä
+he asestautuivat tappamaan ruumiita; mutta mahtava vihollinen ei
+asu ruumiissa, vaan sieluissa. Lujaa uskoa vastaan ei voi taistella
+keihäällä, vaan vielä lujemmalla uskolla. Mutta heillä ei ole uskoa
+ollenkaan. Ei hän eikä varmaan Vatakaan ole enää pitkään aikaan voinut
+uskoa tietäjäin ja loitsijain yksinkertaisiin taikoihin; he olivat
+uskovinaan, koettivat pakottaakin itseään uskomaan, mutta eivät
+voineet. Oh, nuo mustat papit ovat tehneet hyvää jälkeä! Jolleivät
+he voineetkaan valaa uutta uskoa jokaiseen sydämeen, kykenivät
+he tukahduttamaan vanhan kaikista. Itse Vatakaan ei enää ollut
+vanha-uskolainen, hän vain kapinoitsi uuden uskon tyranniutta vastaan.
+Päälliköistä kaikkein pakanallisimmatkin tuumiskelivat näin: Jos
+ruhtinas Arpád joutui helvettiin, joudan minäkin sinne! — Sisimmässä
+sydämessään he eivät kieltäneet uuden Jumalan mahtavuutta, mutta he
+taistelivat häntä vastaan, koska heidän ääretöntä vapaudenrakkauttaan
+loukkasi hänen holhouksensa ja rajaton mahtinsa. Ja monet kapinoivista
+olivat salaa vakuutettuja siitä, että he tulevassa elämässä saavat
+kärsiä töistään ja niin tulevat vapaudenrakkautensa marttyreiksi.
+He olivat oikeita magyareja, jotka pitivät vapauttaan autuuttaan
+kalliimpana ja rakastivat isänmaataan enemmän kuin taivasta. Mutta
+heidän jäykässä päättäväisyydessäänkin ja salaisessa pelossaankin kyti
+uusi usko. Ei, he eivät enää olleet oikeita pakanoita. Heidän isänsä
+olivat. Muhkeiden, vahvain petojen lailla he kiertelivät pusztia,
+uskoivat elämään, elivät oman itsensä vuoksi elämäänsä eivätkä koskaan
+kysyneet, mitä sitte seuraa. Mutta nuorten sydämessä iti jo kuoleman
+siemen, jonka mustat papit olivat taitavasti kylväneet, eikä heidän
+elämänsä sen jälkeen enää ollut todellista elämää. Aina piili heidän
+mielessään kysymys: Mitä sitte seuraa? Tämä kauhea kysymys välähti
+nytkin heidän sielussaan heidän seisoessaan viimeisen pakanaruhtinaan
+rovion ääressä. Muutamat tunnustivat, ettei seuraa mitään; toiset
+uskoivat, että jotakin seuraa. Ja nämä molemmat mahdollisuudet
+lannistivat pakanain itseluottamuksen. Mustat papit opettivat kansalle
+kauhean taidon: opettivat sen ajattelemaan. Onnellisesta eläimestä tuli
+ihminen, ja ihminen kärsii, sillä hän ajattelee.
+
+Alpár tunsi vihlovaa pyörrytystä. Tuota pyörrytystä, jota vuosituhansia
+kestäneen onnellisen tiedottomuuden usvasta päivänvaloon haparoiva
+ihminen lienee tuntenut ensi kerran havaitessaan elämänsä rajat. Tästä
+pyörrytyksestä ei enää pääse vapaaksi: se on seuraava viimeistä ihmistä
+hautaan.
+
+— Vata herrani, mitä nyt tehdään? — kysyi petshenegi hiljaa.
+
+Ylipäällikkö laski kätensä ratsunsa harjalle.
+
+— Nyt ei tehdä enää mitään. Menen kotiin pusztalleni, kylvän kauraa ja
+kasvatan varsoja. Sinä puolestasi mene takaisin Marosvárin pappilaan
+ja jatka messuasi siitä, mihin keskeytit. Mustat papit ottavat kyllä
+mielellään sinut vastaan, sillä heidän jumalansahan antaa arvon
+takaisin tulleille lampaille.
+
+Tätä sanoessaan hänen kasvonsa vääristyivät. Sydämessä ääretön
+katkeruus heittäytyi kansan ylipäällikkö sitte hevosensa selkään ja
+nelisti mustaan yöhön sanomatta jäähyväisiä kenellekään entisistä
+asetovereistaan.
+
+
+
+
+IX.
+
+
+Kaikki luulivat pakanamyrskyn hävittävän uuden uskon nuoren laihon.
+Ja kävikin selville, että verinen vihuri oli kääntynyt sille hyväksi.
+Sielun kylvö orasti kauniimpana ja rehevämpänä nyt kuin koskaan ennen.
+
+Papit eivät turhaan olleet kuoleman evankeliumin julistajia: voiton,
+jota he eläessään eivät olleet voineet saavuttaa, hankkivat he
+kuolemallaan. Ja se oli luonnollistakin, sillä heidän elämänsä ei
+voinut olla täydellinen, mutta kuolemansa oli.
+
+Erittäinkin oli Gellért herran kuolema tuhoisa isku pakanain asialle.
+Hänen kuolemansa käännytti ehkä useampia pakanoita kuin koko
+hänen elämänsä. Jättäen heikon tomumajansa kohosi hänen henkensä
+jättiläissuuruisena pilvien yläpuolelle, toisen maailman saarnatuoliin,
+ja sana, jota hän muinoin heikolla äänellä ja vieraalla kielellä oli
+julistanut, kaikui nyt ukkosen äänenä kautta maan. Ja kansa painui
+polvilleen sen edessä.
+
+Mosonyin taistelun jälkeen sanoi Vata: Maassa ei enää ole ainoatakaan
+kristittyä! Äkkiä kävi ilmi, että maassa tuskin oli enää ainoatakaan
+pakanaa. Oli vain villiintyneitä ihmisiä, joiden mielen oli vienyt
+kuninkaan tyrannius ja viha muukalaisten röyhkeyttä kohtaan. He
+selvisivät äkkiä verisestä hurmauksestaan ja kauhistuen havaitsivat,
+mihin olivat vyörymässä.
+
+Siellä-täällä kömpivät paenneet papit esiin piilopaikoistaan. Missä
+ikinä ilmestyivätkään, otti kansa heidät vastaan intohimoisella
+ilolla. Katuen lankesivat he heidän jalkojensa juureen, kostuttivat ne
+kyynelillä ja suudelmilla ja veivät heidät riemuiten takaisin kyliin.
+
+Papit taas, jotka vielä äsken olivat olleet kansan sortajia, muistivat
+nyt olevansa Kristuksen palvelijoita. He antoivat anteeksi kaikki.
+Vieläpä nuo pakenemisen kärsimyksissä köyristyneet miehet lohduttivat,
+rohkaisivat härjän voimaisia murhaajiaan, jotka eivät voineet, eivät
+rohjenneet uskoa anteeksiantamukseen. Omasta jalomielisyydestään
+liikutettuina siunasivat he noita ihmisiä, jotka pari päivää takaperin
+verenjanosta suunniltaan hakivat heitä tappaakseen heidät. Heidän
+säteilevä hyvyytensä riisti aseet jäykimmänkin käsistä. Tämä oli
+ihmeellistä, ja jumalasta luopunut kansa etsi epätoivoissaan taivaan
+merkkiä.
+
+Kansan herkän sydämen valtasi uusi huumaus: katumuksen huumaus. Kautta
+maan tapahtui merkkejä, jotka yhä edistivät yleistä herätystä. Gellért
+herran ruumis lepäsi yhä vielä Jumalanäidin temppelissä O-Budassa,
+mutta jo rajaseuduillakin puhuttiin niistä ihmeistä, joita se teki. Jos
+sokea tai sairas ihminen suuteli hyytynyttä verta, tuli hän näkeväksi
+tai terveeksi. Korskuen näytti muuan pakana tovereilleen hiussuortuvaa,
+jota hän säilytti repussaan ja jonka hän sanoi olevan siitä ajellusta
+päästä, joka tahtoi kääntää maan vanhasta uskostaan — ja äkkiä hän
+menetti järkensä, alkoi raadella omaa ruumistaan ja kuoli surkean
+kuoleman.
+
+Csongorádissa nähtiin noin tunti auringonlaskun jälkeen tulinen merkki
+tummalla taivaalla; se oli Kristuksen orjantappurakruunun kaltainen.
+Szalankamánin lauttamiehet taas, jotka veripäivinä olivat upottaneet
+pakenevia uusi-uskolaisia Tonavaan, kuulivat öisin vedestä äänekästä
+rukousta, josta he niin peljästyivät, että pakenivat muille maille.
+
+Verinen myrsky taukosi. Taivas kirkastui. Vain yksi myöhästynyt
+musta pilvenlonkare riensi vielä etelää kohti: Alpárin kutistunut
+petshenegiarmeija.
+
+Iskiessään vihollisen kimppuun oli se aina selviytynyt voittajana,
+mutta kuitenkin kulta-armeija ratsasti nyt kotiin supistuneena,
+lannistettuna. Tiellään tapasi se usein katujajoukkoja, jotka vaelsivat
+pyhiin jonkun marttyripapin haudalle.
+
+Kylissäkin kaikkialla otettiin heidät kirkkolauluilla vastaan.
+Katuvat ihmiset olivat ihmeellisen rohkeita. Szegedin seuduilla muuan
+mustakaapuinen, laiha ihminen astui petshenegien tielle. Musta mies oli
+yksinään pitäen ristiä kädessään.
+
+— Nöyryyttäkää! itsenne Jesuksen edessä! — huusi hän korkealla äänellä.
+
+Nähtävästi hän oli yksi noita pappeja, jotka veripäivinä hyväsydämiset
+uskovaiset piilottivat ja pelastivat. Mutta on mahdollista, että hän
+lopulta tunsi pientä kateutta tovereitaan kohtaan, jotka marttyriuden
+hinnalla jo olivat saavuttaneet ikuisen autuuden, ja halusi nyt
+samanlaista kunniaa ja sielun pelastusta. Mutta petshenegit — tiesi
+mistä syystä — kaarsivat hänet muristen yhdenkään nostamatta kättään
+häntä vastaan. Tätä kertoivat myöhemmin ihmeenä Szegedin kalastajat.
+
+Alpárin joukko meni Kenezsnan kahlaamosta Tiszan yli. Sakeassa
+sumussa he astuivat Ajtonyin vanhan valtakunnan soiselle maalle
+oppaan torven alinomaa soidessa. Myöhemmin, kun usva alkoi hälvetä,
+tunkeutuivat auringonsäteet sen läpi, ja petshenegit huomasivat
+kulkevansa sokaisevassa, hopean hohtoisena lainehtivassa pilvimeressä.
+Etujoukko kohtasi silloin vieraita ratsastajia, jotka sumussa venyen
+jättiläispitkiksi näyttivät Csaba päällikön henkisotajoukolta.
+
+Ensiksi surbanit luulivat Sokean Becsin karitsoiden tahtovan sulkea
+heidän tiensä ja tarttuivat jousiinsa. Pian kuitenkin kävi selville,
+että keihäsmiehet olivat Seruzádin leirivartiostoon kuuluvia
+ratsastajia. Pusztan rouva oli jo saanut tiedon päällikön tulosta ja
+oli lähettänyt häntä vastaan muutamia sanansaattajia.
+
+Ennen pitkää saapui joukko Oroszlámosin luostarin luo, jonka Csanád
+herra oli rakentanut Ajtony päälliköstä saamansa suuren voiton
+muistoksi. Ispaani haudattiinkin sinne luostarin kirkkoon.
+
+Luostarin paikalla törröttivät nyt nokiset rauniot sumuisessa ilmassa.
+Raunioiden päällä leijaili suuri parvi korppeja.
+
+Kulta-armeija levähti tuokion, ja Alpár ohjasi ratsunsa kummulle sekä
+loi pikaisen silmäyksen kirkon luhistuneiden seinien sisäpuolelle.
+Hirret savusivat vielä hiljalleen merkiksi siitä, että murhapoltto
+oli vastikään tapahtunut. Tuhasta pisti esiin muutamia hiiltyneitä
+ruumiita. Viime viikkoina oli Alpár sadottain nähnyt sellaisia
+ruumiita. Kaikki olivat samanlaisia, mustia ja muodottomia, ja kaikkien
+luiset käsivarret olivat vääntyneet rintaan päin.
+
+Puolipäivän tienoissa kuljettuaan Harangodin yli kohtasivat he Begen
+leirin varusväen päällikönkin. Hän kertoi päällikölle kaikki, mitä
+tämän poissaollessa oli tapahtunut. Suurena uutisena hän mainitsi,
+että Tyrák kaani, Valakién ja Etelközin suurpetshenegien kuningas oli
+lähettänyt lähettiläitä Begen leiriin. Kun lähettiläät eivät tavanneet
+siellä Alpár päällikköä, olivat he menneet Karánin laaksoon, mutta
+lupasivat tulla takaisin. Asiastaan he eivät kuitenkaan olleet mitään
+hiiskuneet.
+
+Varusväen päällikkö kertoi sitte, että Seruzád rouva oli kaksi päivää
+takaperin polttanut Oroszlámosin luostarin. Tällä hän kosti Csanádin
+linnanpäällikölle, Sokealle Becsille, joka oli tappanut muutamia
+kentällä harhailevia rajavartijoita. Luostarin kirkossa oli juuri
+silloin kun se sytytettiin marosvárilaisia pyhiinvaeltajia. Ne olivat
+suurimmaksi osaksi naisia, joiden johtajana oli rovasti Taszilló. He
+paloivat kaikki kirkkoon. Lopuksi pusztan rouva Sokean Becsin kiusaksi
+avautti Csanád herran haudan ja heitätti ispaanin ruumiin kedolle.
+
+Tätä kuunnellessaan katsoi päällikkö taukoamatta leiristä tulleen
+joukon torvenpuhaltajan ratsua. Hevosen otsalla riippui pieni,
+siniseksi emaljoitu risti, ehkei niin paljon ivan osoituksena kuin
+koristuksena.
+
+Yhtäkkiä sanoi Alpár torvensoittajalle:
+
+— Mikä on nimesi, poikani?
+
+— Olen Ompudin poika Katapán, suurherrani, — sanoi nuorukainen
+iloisesta hämmästyksestä punastuen.
+
+— Mikä risti riippuu valkosi otsalla? Mistä olet sen saanut?
+
+— Sain sen eilen toveriltani Fancsalilta. Annoin siitä metallinappisen
+vyön.
+
+— Ja mistä oli Fancsal sen saanut?
+
+— Sitä en tiedä, suurherrani. Mutta kysyn häneltä leirissä.
+
+— Anna se tänne. Ostan sen.
+
+Päällikkö otti pienen ristin käteensä... Tällaista korua kantoi Zenóbia
+povellaan... Hän kantoi sitä vaatteidensa alla, onnea tuottavana
+kalleutena; kukaan ei sitä voinut nähdä, vain Alpár tunsi sen... Se oli
+tällainen — vaiko tämä?
+
+Hän katsoi sitä uudestaan. Eräästä kohdasta oli sininen emalji
+sulanut, aivankuin se olisi ollut tulessa... Kultalilja, missä aukeaa
+nyt alakuloinen kukkasi? Kultakannel, missä helkkyy nyt suloinen
+kielesi? — Tytön ruumiin ja sielun outo hienous, jota hän ei koskaan
+voinut ymmärtää ja joka täytti hänet tuskallisella hiutumuksella ja
+kaipauksella silloinkin kun hän piti häntä sylissään, valtasi nyt
+taaskin yhtäkkiä kaikki hänen tunteensa.
+
+Päällikkö viittasi leirin vartijan luoksensa.
+
+— Lähetin erään orjattaren leiriin...
+
+— Emme ole nähneet, suurherrani.
+
+— Lähetin Ekesen mukana, ymmärrätkö? Tuon laulavan teinin...
+
+— Ekese näyttäytyi leirissä, mutta hän kuljeskeli yksinään.
+Orjattaresta hän ei puhunut. Laulaja ei nyt ole leirissä...
+
+Joku kertoi Ekesen erään toisen nuorukaisen kanssa vetäytyneen Begen
+kaislikkoon. Siellä he ovat rakentaneet mökin itselleen. Vakoilijat
+näkevät heidät usein.
+
+Alpár katsoi hurjasti ympärilleen...
+
+Te petshenegit, te magyarít, jos tytölle on tehty pahaa, niin verellä,
+ah! verellä huuhdon pusztan!
+
+Kun he saapuivat Begen suureen kaislikkoon, liittyi heihin uusia
+leirinvartijoita. Näiden joukossa oli tuo Fancsalkin, jolta
+torvensoittaja oli saanut ristin.
+
+— Suurherrani, — ilmoitti Ompudin poika Katapán, — nyt jo tiedän,
+niistä sininen risti on saatu. Se oli Oroszlámosin saaliin joukossa.
+
+Alpár viittasi nuorukaista vaikenemaan. Hän ei uskaltanut puhua. Hän
+pelkäsi kauhean, epäinhimillisen äänen tunkeutuvan rinnastaan. Hänen
+katseensa kierteli taivasta. Sumu oli jo kohonnut. Taivaanlaki oli
+harmaa, vain yhdessä kohdassa loisti huikaisevan valkoinen täplä. Olisi
+voinut luulla valotäplää taivaalliseksi silmäksi, joka kylmästi katsoi
+alas mittaamattomasta korkeudestaan.
+
+Sydämensä suuressa pelossa alkoi pakanapäällikkö rukoilla.
+
+— Jesus Kristus, minä huokaan sinun puoleesi! Sinä voit tehdä ihmeitä,
+tee siis ihme. Tee tapahtumattomaksi se, mikä on tapahtunut. Tässä
+olen, katso sydämeeni! Poista siitä kaikki se, mikä ei ole sinulle
+mieleen. Älä taistele minua vastaan, Herra, älä taistele, sillä
+sinähän olet Jumala, minulla taas ei ole voimaa, ei tahtoa. Sinäkin,
+Jumalanäiti, sinäkin, Gellért herra, te kaikki säälikää minua!
+
+Silloin kuului huutoa kaislikosta; kaksi ryysyistä ihmistä juoksi
+joukon luo ja heittäytyi polvilleen Alpárin eteen. Ekese oli niistä
+toinen.
+
+— Pusztan rouva on syynä kaikkeen, — huusi hän tukahtumaisillaan
+nyyhkytyksistä.
+
+— Puhu! — huusi päällikkö käheästi.
+
+— Käskysi mukaan matkustimme, suurherrani... Saavuimme Csongorádiin
+ilman että meitä olisi kohdannut mikään onnettomuus...
+
+— Puhu hänestä!
+
+— Csongorádissa sitte valtasi suuri levottomuus tyttörouvan sydämen...
+Itkien pyysi hän, ettemme veisi häntä petshenegileiriin, vaan ennemmin
+Csanádin linnaan, sillä hän pelkäsi kovin pusztan rouvaa... Rohkaisin
+häntä minkä voin, mutta Csongorádista lähtien ei hänellä enää ollut
+rauhaa. Ja mitä lähemmäksi leiriä saavuimme, sitä suuremmaksi tuli
+hänen kauhunsa.
+
+— Puhu! Puhu!
+
+— Kenezsnassa kuljimme Tiszan yli ja silloin onnettomuudeksemme
+tapasimme Sokean Becsin sissejä... Heitä lienee ollut noin
+viisikymmentä ja linnanpäällikkö oli itse johtamassa... Ehkä kuitenkin
+olisimme voineet pujahtaa heidän ohitseen kaislikossa, jollei
+tyttörouva Angyika olisi huutanut apua... Hän tunsi linnanpäällikön
+ja huusi: Herra Becs, pelasta minut pusztan rouvan käsistä! Karitsat
+alkoivat ajaa meitä takaa ja saivatkin Harangodin rannalla kolme
+meistä kiinni, ja Angyikakin joutui heidän käsiinsä. Minä ja muuan
+toinen pelastuimme heittäytymällä veteen. Sokea Becs mestautti
+kolme toveriani; häntä raivostutti kovin nuoli, jonka paetessamme
+olimme ampuneet hänen lonkkaansa. Mutta tyttörouvan hän vei mukanaan
+linnaan... Sen jälkeen, suurherrani, me, pelastunut toverini ja
+minä kahden alati väijyskelimme linnan portin tienoilla, koska emme
+olleet unohtaneet, että meidän oli päällämme vastattava sinulle
+Angyikasta. Arvelimme, että jokin onnellinen sattuma vielä saattaa
+käsiimme orjattaresi... Kaksi päivää takaperin näytti siltä, että onni
+aikoo meitä suosia. Kaupungista lähti pyhiinvaeltajia Oroszlámosin
+luostariin. Pyhiinvaeltajia johti Taszilló herra...
+
+Kuulin eräältä linnan mieheltä, että rovasti oli unissaan nähnyt
+Gellért herran, joka oli sanonut pakanakapinan loppuvan, jos
+kolmekymmentä verenvuodatuksesta puhdasta uskovaisia lukee
+kolmekymmentä rukousta Csanád herran haudalla. Pyhiinvaeltajat olivat
+siis pääasiallisesti naisia; ne olivat puhtaita verenvuodatuksesta.
+Heillä ei edes ollut aseellista saattojoukkoa, koska Taszilló herra
+kertoi piispan sanoneen, ettei uskottomia vastaan ole puolustauduttava
+keihäillä, vaan Kristuksen nimellä.
+
+— Puhu hänestä!
+
+— Angyikakin oli pyhiinvaeltajien joukossa... Näin hänet selvästi,
+sillä hän kulki tuskin kymmenen jalan päästä ohi sen suon, jossa
+piileskelin... Hänellä oli musta puku yllään... Sillä aikaa kuin minä
+vakoilin pyhiinvaeltajia, nelisti toverini leiriin viemään sanaa
+Seruzád rouvalle. Päällikkörouva kokosi heti väkensä, hän itsekin
+istui satulaan ja toi mukanaan sata keihäsmiestä... Koskaan en ole
+nähnyt Seruzádia niin kiihkeänä kuin silloin! Hän alkoi heti jyskyttää
+luostarin porttia, mutta kreikkalaiset papit sulkeutuivat sisään,
+ampuivat akkunoista meitä nuolilla ja soittivat taukoamatta kelloja,
+jotta kaupungissa huomattasiin heidän olevan vaarassa... Silloin
+päällikkörouva kuohuvassa kiukussaan antoi käskyn, että luostarin
+katto oli sytytettävä tuleen... Koskaan en ole nähnyt rouvaa niin
+hurjana kuin silloin... Turhaan jo ennen hyökkäystä rukoilin häntä
+odottamaan pyhiinvaeltajien kotiinpaluuta, ulkona kentällä saisimme
+helposti voiton naisista: Seruzád ei välittänyt minusta enempää kuin
+hevosensa kavion alla kiemurtelevasta madosta... Katto syttyi ja paloi
+ilmiliekissä... Se oli suuri palo, suuri palo... Pyhiinvaeltajat
+menivät silloin kaikki kirkkoon, jossa hartauslauluja laulaen
+valmistautuivat kuolemaan...
+
+— Kaikki paloivat sinne? kysyi päällikkö kumealla äänellä.
+
+— Kaikki! Heidän laulunsa vaikeni vasta silloin kun katto suurella
+ryskeellä putosi heidän päälleen... Tällainen on asia, suurherrani.
+Tässä polvistumme kahden, minä ja toverini. Jos niin tahdot, Alpár
+herrani, iske meiltä kummaltakin pää poikki.
+
+Kuihtui kultalilja. Vaikeni kultakannet ijäksi...
+
+Alpárin kasvoilla ei näkynyt mitään erityistä muutosta. Hän loi vain
+sumean katseen pilviselle taivaalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaikki se tuska, joka ahdisti hänen rintaansa, muuttui murhaavaksi
+vihaksi, kun hän pusztan rouvan teltan edustalla laskeutui satulasta.
+Vanha serdari seurasi huolissaan herraansa.
+
+Sisällä otti lombardialainen tyttö syvään kumartaen heidät vastaan.
+
+— Tahdon nähdä rouvan, — lausui päällikkö.
+
+— Nyt ei ole mahdollista, suurherrani, päällikkörouva pukeutuu, —
+hymyili Rozvita.
+
+— En hänen ryysyjään tahdo nähdä, vaan hänen kasvonsa.
+
+Peljästyneenä peräytyi Rozvita miesten edellä. Silloin suhahti oviverho
+ja Seruzád astui saliin.
+
+— Tässä olen, mitä herrani käskee? — lausui hän tyynesti.
+
+Silkinhieno, valkoinen lampaannahka oli hänen ainoa vaatetuksensa.
+Nahan hän oli kietonut solakan ruumiinsa ympärille ja kiinnittänyt
+sen hihnalla poven alapuolelta. Vaskenkarvainen tukka oli hajallaan.
+Ruskeat olkapäät ja käsivarret olivat paljaat, samoin jalat polviin
+asti. Käsivarret hajalla, pää pystyssä hän seisoi päällikön edessä.
+Puhtaana ja luonnollisena kuin pusztan eläin, jolla ei ole mitään
+salattavaa ruumiissa sen paremmin kuin sielussakaan.
+
+— Mitä herrani käskee?
+
+— Miksi poltit luostarin?
+
+Rouvan huulilla vilahti heikko hymy.
+
+— Eikö päällikkö ole opettanut, kuinka poltetaan luostareita ja
+tapetaan uusi-uskolaisia?
+
+Tuskallinen korahdus vapisutti Alpárin rintaa. Helppo on Hänen tuolla
+ylhäällä! Ei tarvitse Hän miekkaakaan taistellakseen: Hän iskee pakanan
+sydämeen tämän omalla miekalla.
+
+Tuntui siltä kuin rouvaa olisi jo kaduttanut nöyryytensä. Hän astui
+lähemmäksi päällikköä ja kiinnitti itseensä tämän katseen. Hänen
+kasvonsa tulivat punaisiksi, huulensa vapisivat, kun hän hillitystä
+kiihkosta värisevällä äänellä lausui:
+
+— Hyvin tiedät, Alpár, miksi sen tein...
+
+Inhottava ja kuitenkin komea näky oli tuo nainen, joka luonnon
+järjestyksen muuttaen murhaavassa kamppailussa voitti kilpailijansa ja
+nyt seisoi vaatien miehen edessä.
+
+Päällikkö käänsi inholla selkänsä Seruzádille ja lausui serdarille:
+
+— Karkoita tämä portto pois leiristäni!
+
+Vanha Hurtobakin hätkähti nämä kauheat sanat kuullessaan.
+
+Pusztan rouva seisoi silmänräpäyksen tupertuneena, silmät kiinni
+Alpárin edessä. Mutta vain silmänräpäyksen. Kaikki se palava intohimo,
+joka oli kerääntynyt hänen sydämeensä, muuttui paikalla vihaksi.
+
+Hän ei ollut enää nainen, vaan kuolettavasti haavoitettu peto. Pusztan
+koko hurjuus liekehti, kuohui, jyskytti hänen veressään.
+
+Muiden aseiden ohella riippui teltan seinällä kaksi lyhytvartista
+metsästyspeistä. Seruzádin verestävät silmät osuivat aseihin, ja
+kirkaisten viiltävästi kuin haukka hyppäsi hän niiden luo ja tempaisi
+ne alas seinällä. Toisen keihään hän salamannopeasti ja hurjalla
+voimalla heitti kohden Alpária. Vaistomaisella liikkeellä heittäytyi
+serdari väliin, ja kuolettava isku osui häneen. Peitsenkärki kurkussa
+vääntelehti vanhus koristen matolla, jonka tahrasi höyryävä, musta
+veri. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli rouva jo kadonnut teltasta.
+
+Ulkoa kuului kirkumista ja kavionkapsetta...
+
+Seruzád rouva ilmestyi teltan edustalle, kiepsahti pantterinhypyllä
+Alpárin sotaratsun selkään, jota muuan palvelija suitsista pitäen
+kävelytti, ja nelisti pusztalle sellaisenaan, hiukset hajalla,
+puolialastomana, kohottaen peistä korkealle.
+
+Ulkona olevat kuulivat hänen huutonsa: Minä olen Kean kuninkaan tytär!
+
+Kukaan ei häntä seurannut eikä kukaan hiiskunut hänestä enää sanaakaan
+leirissä.
+
+
+
+
+X.
+
+
+Taivas on harmaa, maa kulo, vesi musta. Puszta on jättiläispaarit,
+joille kuollut kesä on laskettu. Sumuisessa ilmassa saapuvat loputtomat
+korppiparvet peijaisiin. Öisin taas kuuluu kaislikoista susien
+valittava ulvonta. Oli niin alakuloinen syksy, ettei koskaan enää
+luullut kevään saapuvan. Ja syksyn kolkossa harmaudessa värjötti
+petshenegien kutistunut kansakunta, ponnistellen toivottomana kuin
+kohmettunutsiipinen kurki.
+
+Kun ensimäiset härmäyöt saapuivat, palasivat Begen leiriin ne
+suurpetshenegiläiset lähettiläät, jotka Tyrák kaani oli pannut matkalle.
+
+Kahden saapuivat valakialaiset herrat; monta palvelijaa ja hevosia
+oli heidän saattueessaan. Ilmestymisellään ja oudoilla puvuillaan he
+herättivät suurta huomiota leirissä.
+
+Heidän päällikkönsä oli ilveksen näköinen ukko. Hänen punainen partansa
+ulottui vyöhön asti; pörröisten kulmakarvojen alla välähtelivät
+viekkaat kissansilmät. Hän saattoi olla noin kahdeksankymmenen vuoden
+vanha ja pääsi tuskin käymään enää, mutta kun hänet nostettiin hevosen
+selkään, istui hän siellä lujasti kuin ilves kauriin seljässä. Hänen
+toverinsa oli tumma jättiläinen. Iho oli niin musta, että häntä hyvin
+olisi voinut luulla neekeriksi; hänen käsiään, niskaansa, vieläpä
+poskipäitäänkin peitti musta karva. Koko hänen leirissäoloaikanaan ei
+kukaan kuullut hänen lausuvan sanaakaan. Nuorukaisen kerrottiin olevan
+kaanin vahvimman miehen, ukon taas kaikkein viekkaimman. Tosiasia oli,
+että ukko osasi niin laverrella Haramvárin ispaanille, että tämä laski
+heidät rajan yli, vieläpä antoi heille aseellisia palvelijoitaankin
+saattajiksi.
+
+Suurpetshenegit, joita senaikaiset kirjuriteinit nimittivät nimellä
+crudelissimi bissani [julmimmat petshenegit. Suom.], asuivat Valakiassa
+ja Etelközissä. Kun he kokosivat heimonsa, voivat he lähettää sotaan
+jopa satatuhatta ratsumiestä, niiden joukossa maailman nopeimmat
+ratsu- ja tarkimmat jousimiehet. He olivat magyarien peljättyjä
+vihollisia näiden vanhoilla vaellusretkillä. Magyarien maanvalloituksen
+edellistä aikaa peittävään sumuun heittävät petshenegien kanssa käydyt
+hävityssodat tulisen hohteen.
+
+Jos petshenegikansakunnat rauhan aikanakin olisivat voineet totella
+yhteistä ruhtinasta, niin on mahdollista, että Itä-Europalla nyt olisi
+toinen muoto. Mutta he eivät olleet kansalliseen kuriin kykeneviä
+niinkään suuressa määrässä kuin heidän magyarilaiset veljensä.
+Silloin-tällöin joku suuri kaani saattoi heidät järjestymään joksikin
+ajaksi, mutta kun ruhtinaan silmän lumousvoima loppui, niin paikalla
+nämä kuumaveriset kansakunnat hyökkäsivät toistensa kimppuun, levännein
+voimin kuin puskevat pässit. Heidän maansa oli tulinen kattila,
+joka aina kiehui ja kuohui veristä vaahtoa. Matkustaja ei hevillä
+rohjennut kulkea heidän maansa läpi. Veriset melskeet pakottivat
+aikoinaan surbanilaisen päällikön Thonuzóbankin luopumaan kuhisevasta
+petshenegiläisestä mehiläispesästä ja kulkemaan Unkarin rajavuorten yli.
+
+Lähettiläät astuivat nyt Alpárin telttaan. Jätettyään nuorelle
+päällikölle tavanmukaiset lahjat kaanin isällisten tervehdysten kera
+kertoi vanhempi heistä itämaisella kukka- ja hunajakielellä Tyrák
+kaanin asian.
+
+Kaani varustautui kaikkine suurine petshenegikansakuntineen hyökkäämään
+Konstantinopolin keisaria vastaan ja tahtoi avukseen myöskin Alpárin
+miekan. Ehkei hän niin suuresti ollut miekan tarpeessa kuin sen
+innostuttavan loiston, joka vielä silloinkin ympäröi suuren Thonuzóban
+suvun nimeä.
+
+Kaanin suureen yritykseen oli nytkin, kuten kaikkiin petshenegisotiin,
+syynä personallinen loukkaus. Muuan Kegen niminen petshenegipäällikkö
+kieltäytyi tottelemasta Tyrák herraa ja pakeni telttaväkineen
+kreikkalaiselle alueelle. Keisari ei ainoastaan ollut antamatta
+kapinoitsijaa takaisin tämän herran käsiin, vaan vieläpä otti hänet
+hyvin suosiollisesti vastaan ja jakoi maata hänen väelleen. Tyrák
+herra tästä suuresti suuttui ja lähetti sanan keisarille, että hän
+ensi keväänä tulee häntä tervehtimään Konstantinopoliin ja pyytämään
+hyvitystä kärsimästään loukkauksesta. Hän aikoi asettaa ratsaille
+kahdeksankymmentätuhatta miestä ja luotti siihen, että hän nostattaen
+kapinaan kreikkalaisen ikeen alla huokaavat bulgarit ja serbialaiset
+voi murtaa keisarikaupungin lujat muurit.
+
+Suuri kaani ehdotti Alpárille palkkasoturisopimusta, tarkalleen
+määräten, minkä arvon antaa hänelle yhdistyneissä joukoissa ja kuinka
+suuren osan myöntää hänelle yhteisestä saaliista.
+
+Lähettiläät antoivat päällikölle viikon miettimisaikaa. Alpár jäi
+yksikseen telttaan lahjoineen. Tyrák herra oli lähettänyt hänelle
+kultavitjat, hopeisen juomasarven, kaukasialaisen miekan, persialaisen
+satulaloimen ja kappaleen kreikkalaista silkkiä.
+
+Kun päällikkö silitti kädellään silkkiä, joka välkkyi kuin liekehtivä
+tuli, lehahti häntä vastaan suloinen, tuttu tuoksu... Samanlainen
+omituinen tuoksu levisi Angyikan vaatteistakin! Se oli Konstantinopolin
+tuoksua, jonka nuori päällikkö kuvitteli aina leijailevan siellä
+marmoripalatsien ja keisarin puistojen päällä. Yhä uudestaan
+hän silitti silkkiä, joka välkkyi, kahisi ja tuoksui kaukaisen
+ihmekaupungin kiihoittavana symbolina. Ja silloin valtasi hänet sama
+intohimoinen, kiihkeä kaipuu, jota hän tunsi jo kerran Temesin rannalla
+Zenóbian kertoessa kaupunkien kaupungista. Oi, kultainen Byzantium!
+
+Alpár katsahti teltan avoimesta ovesta ulos. Aution pusztan
+yläpuolelle, lohduttoman harmaalle taivaalle oli muodostunut
+pilvenrepeämä, jota kultaisella ja purppuraisella loistolla valaisi
+laskeva aurinko. Ja kaukaiseen repeämään ilmestyi ihmekaupungin kuva,
+sellaisena kuin nuori barbari sen kuvitteli... Tuhattornisen lumolinnan
+marmoriseiniä huuhtovat siniset laineet, fantastiset kultakupolit
+piirtävät purppuraista taivaanlakea... Viehättävien vanhojen unelmien,
+lapsuudenaikaisten toiveiden muisto saattoi päällikön sydämen
+värisemään kuin kultasointuisen, suloisen naisäänen laulu.
+
+Nomadien pojassa heräsi yhtäkkiä vanha vaellushalu. Salaperäinen,
+vastustamaton himo, joka ajoi esi-isät idän kaukaisilta aroilta
+tänne, alkoi nyt levitellä siipiään ja iskeä haukankyntensä hänen
+sydämeensä... Pois täältä murheen ja kuoleman kalpealta pusztalta.
+Pois tuntemattomiin, hopean hohteisiin etäisyyksiin! Takana suuren
+virran, takana suuren vuoren, takana monen maan on auringon kaupunki,
+Konstantinopoli. Konstantinopoli on elämä, onni. Se viittaa
+kaukaisuudesta kuin oudon kaunis, viehättävä nainen ja levittää
+käsivartensa sulkeakseen valloittajansa tuliseen, hurmaavaan,
+murhaavaan syleilyynsä.
+
+Päällikköä aivan pyörrytti ajatus, että hän marmoriseinäin takaa on
+löytävä sen suloisen, sateenkaaren loistoisen, kultahelkkyisen onnen
+lähteen, jonka yhden pisaran hän jo oli tavannut Zenóbian huulilla.
+
+Seuraavana päivänä saapui uusi lähetystö petshenegileiriin. Tämä tuli
+Marosvárista päin ja Jumalanäidin kunniaa julistaen, virsiä veisaten se
+astui leiriin. Lähettiläitä oli kaksi: Walter, Csanádin tuomiokapitulin
+laulumestari ja isä Fülöp, benediktiniläispappien päämies.
+
+Uskonnollinen hurmaus noina päivinä rohkaisi ihmeellisesti kirkon
+ihmisiä. Gellért herran esimerkki vaikutti heihin niin mahtavasti, että
+arkaluontoisetkin pitivät maallista elämäänsä vähäpätöisenä. Niinpä
+tapahtui, että nämä kaksi hurskasta vanhusta rohkenivat risti kädessä
+tunkeutua itse lohikäärmeen pesään.
+
+Fülöp ja Walter tulivat käännyttämään ja kuuliaisuuteen taivuttamaan
+uskonluopiota Márton kaniikkia. He arvelivat, että heidän hurskas
+tehtävänsä joko onnistuu tai ei onnistu. Jos se onnistuu, silloin he
+niittävät siitä viljalti maallista kunniaa ja taivaallisen palkinnon.
+Jos he taas saavat surmansa, silloin he pikaisesti saavuttavat
+suurimman, mitä uskova ihminen voi saavuttaa: pyhän marttyriuden
+loistavan kruunun.
+
+Pusztan vakoilijat ottivat ukot kiinni jo Harangodin rannalla ja veivät
+heidät suoraan päällikön eteen. Suuri pelko täytti silloin Fülöp herran
+sydämen; hänen kasvonsa kalpenivat ja hampaansa kalisivat. Walter
+mestari ei peljästynyt. Mutta kun hän astui kerran niin lämpimästi
+rakastamansa kaniikin eteen ja näki, että Mártonin nuori pää oli jo
+aivan lumivalkoinen, valtasi sellainen tuska, hänen sydämensä, että hän
+puhkesi äänekkääseen itkuun.
+
+— Voi, Márton kaniikki, — lausui vanhus, — minkälainen jälleennäkeminen
+tämä onkaan? Sinun rakas pääsihän, poikani, on harmaantunut synnissä.
+
+— Ainoastaan toinen puoli on harmaantunut synnissä, — vastasi Alpár
+katkerasti hymyillen, — toinen puoli harmaantui jo hyveessä.
+
+— Kristuksen viiden haavan nimessä pyydän sinua, rakas poikani Márton,
+puhu ja vastaa: onko elämäsi nyt onnellinen?
+
+— Ei se ole onnellinen, herrani, kuten ei silloinkaan ollut, kun vielä
+elin keskellänne.
+
+— Elät jumalattomuudessa, rakas poikani, ja Herra on sinua siitä
+rankaiseva.
+
+— Kuinka Herra rankaisee? — kysyi Alpár.
+
+— Laskee kätensä sen päälle, joka on sinulle kaikkein rakkainta.
+
+— Silloin hän ei enää voi rangaistu, sillä hän laski jo kätensä
+rakkaimpani päälle. Herra menetteli kanssani vihaisen kuninkaan tavoin:
+tappoi kaikki panttivangit eikä hänellä enää ole valtaa ylitseni.
+
+— Kristuksen pyhässä nimessä pyydän sinua, Márton, puhu ja vastaa: etkö
+usko ijankaikkiseen tuleen ja etkö kammoksu helvettiä?
+
+— Jos uskoisin siihen, hyvä herrani, en silloinkaan sitä kammoksuisi,
+sillä siellä on isäni, suuren Thonuzóban olinsija.
+
+— Voi, poikani Márton, miksi on sydämesi niin kova, ettei se sula
+rakkauden lämmöstä? Ja miksi ovat korvasi niin tukossa, etteivät ne
+kuule totuuden sanaa?
+
+— Jos sydämeni on kova, niin Herra loi sen sellaiseksi. Jos korvani
+ovat kuurot, niin Herra on ne tukkinut. Pyydän sinua, Walter herrani,
+puhu ja vastaa: Miksi menetteli Herra siten kanssani? Ja jos hän teki
+niin, miksi riitelet minun kanssani etkä hänen kanssaan?
+
+Vanhukset kauhistuivat tämän hirveän sadatuksen kuullessaan. Walter ei
+enää avannutkaan suutaan, mutta hänen sijastaan puhui isä Fülöp, jossa
+oli vähän maailmallista viekkauttakin.
+
+— Rakas poikani Márton, pyydän sinua armahtamaan itseäsi. Tiedä, että
+hävittävä myrsky kokoontuu pääsi päälle. Pyhän kirkon miekankantajat
+ovat jo antaneet tuomionsa sinusta ja kansastasi. Becs herran pestaajat
+käyvät ympäri valtakuntaa, Keven ja Haramin linnanispaanit hiovat
+jo miekkojaan sinun pääsi varalle. Sinun kansasi on vähentynyt ja
+menettänyt rohkeutensa. Jos tämä päivä saapuu, silloin ei varmaan
+yksikään miehesi vältä kohtaloaan.
+
+Alpár hymyili.
+
+— Ja miten pelastuisin vaarasta? — kysyi hän.
+
+— Jos kaiken väkesi kanssa palaat takaisin pyhän kirkon helmaan, niin
+ei hiuskarvaannekaan koskettaisi.
+
+— Katso, — sanoi Alpár, — te olette Herran vääriä paimenia. Hän lähetti
+teidät tänne noutamaan uskoani. Mutta te veisitte hänelle pelkoni
+sanoen: Tässä on Alpár päällikön usko! Kuitenkaan ei Herran edessä saa
+valehdella. Kuinka, te papit? Alpár kukisti Jumalan kymmenen huoneen
+tornin, sammutti sadan hänen pappinsa elämän eikä peljännyt. Nyt uhkaa
+vaara hänen köyhää kotiaan, vaara hänen kurjaa elämäänsä, senkötähden
+hän nyt pelkäisi? Sanon teille: Herralle ei kelpaa sellainen
+katumus. Jos hän on oikea Jumala, niin hän tahtoo, että miehet häntä
+rukoilisivat eivätkä koirat. Sanoin, enkä enempää puhu.
+
+Vanhukset katsoivat surullisina toisiinsa. Márton kaniikki ei enää
+ymmärtänyt heidän kieltään eivätkä he hänen. He puhuivat hänelle
+luostarikoulujen kielellä, hän taas vastasi pusztan kielellä.
+
+
+
+
+XI.
+
+
+Sokea Becs, joka Oroszlámosin murhapolton jälkeen yhä katsoi
+sudensilmällä Begen pakanoita, oli jo monta päivää takaperin saanut
+tietää, että leirissä hankitaan jotakin. Kerran sitte palasivat
+vakoojat ilmoittaen, ettei pusztalla enää ole leiriä. Surbancissa oli
+taas herännyt vanha muuttolintuluonto. He kokosivat kapistuksensa ja
+katosivat. He kulkivat kiireesti ehtiäkseen Valakiaan ennen lumen
+tuloa. Talviasuntonsa ja liian rehunsa he polttivat, kaiken muun
+veivät mukanaan vaunuilla. He eivät jättäneet jälkeensä juuri muuta
+kuin joukon hajanaisia hautakumpuja puron rannalle. Ei kukaan ollut
+iloinnut, kun he muinoin saapuivat maahan. Ei nytkään kukaan itkenyt,
+kun he menivät tiehensä.
+
+Pari päivää he viipyivät Keven suuressa metsässä, joka yötä-päivää
+kajahteli heidän kirveensä iskuista, sitte he laskeutuivat Tonavan
+rannalle. Keven ja Haramin linnanvalleille kokoontui kansa katsomaan
+ihmettä, kun virran aalloille ilmestyi pitkä rivi mahtavista hirsistä
+kyhättyjä lauttoja. Vanha virta vilkastui tästä kansainvaelluksen
+myöhäisestä rippeestä. Kaukaa katsoen olisi lauttoja voinut luulla
+siiliparveksi, niin törröttivät siellä pystyssä lukuisat keihäät.
+Rattaat ja sidotut hevoset vietiin keskelle aluksia. Pitkiin,
+raskaisiin airoihin tarttui kuhunkin viisi-kuusi riisuuntunutta
+nuorta miestä, köyristäen ja taas oikaisten ruskean vartalonsa.
+Päällikkölautta antoi torvella toisille merkkejä, jotka välissä olevat
+kertasivat jälkijoukolle, niin että rantavuoret kajahtelivat.
+
+Missä tahansa he kulkivat, kiristelivät rannan asukkaat kiukkuisesti
+heille hampaitaan, mutta kukaan ei uskaltanut karata heidän kimppuunsa.
+
+Kun he saapuivat vuorten väliin ja jo olivat jättäneet taakseen
+keskellä Tonavaa olevan yksinäisen kallion, joka kohoaa vedestä kuin
+hukkumaisillaan olevan jättiläisen nyrkki, lähetti Alpár herra rannalle
+miehiä ottamaan mukaan kalastajia, jotka tunsivat kulkuväylän. Kömpelöt
+lautat lähtivät äkkiä liikkeelle nopeasti ja kevyesti kuin laukkaavat
+ratsut. Ja Tonavan tuulet tervehtivät humisten kulta-armeijaa.
+
+Siellä-täällä vuorten rotkoissa kyyhötti kurjia pikku kyliä. Paaluilla,
+seipäillä ja kaikenlaisella romulla kehnosti vallitettuja jokirosvojen
+pesiä. Muutaman luolan suukin oli hirsillä tukittu; ihmiset piileksivät
+siellä kuin rantapääskyt. Oikealla rannalla asuvat ihmiset painuivat
+lauttojen saapuessa rautakypärin päähänsä, ottivat lyhyen keihään
+kainaloonsa ja riensivät kiireesti metsässä oleviin piilopaikkoihinsa.
+Rannalle jäivät vain suuret mustat koirat, jotka kiukkuisesti
+haukkuivat lauttoja. Kun matkue oli kulkenut ohi, hyppäsivät rannan
+ihmiset pieniin sielunhukuttajiin ja soutelivat kiihkeästi edestakaisin
+Tonavalla.
+
+Kolmantena päivänä saapuivat petshenegit jyrkkien kalliorantojen
+väliin. Kallioiden yläpuolella lenteli suuria parvia kultapäisiä
+kotkia, jotka nähdessään kulta-armeija suuresti ilostui, sillä nämä
+olivat kansakunnan mielilintuja.
+
+Oikealla rannalla oli vuoreen hakattu pitkä sola. Vanhempi
+suurpetshenegien lähettiläistä, punainen mies, joka oli paljon
+maailmaa kokenut, selitti Alpárille, että tien olivat hakanneet
+jotkut vanhat rakentajakansat. Ne aina vain kaivoivat ja rakensivat,
+koska he luonteeltaan muistuttivat majavaa, ja heidän täytyi kyetä
+liikkumaan veden allakin, sillä muuten he eivät olisi Tonavan pohjalle
+pystyttäneet tornin korkuisia kivipylväitä, jotka vielä nytkin olivat
+nähtävissä päivänmatkan päässä täältä, Petshenegimaan ja Bulgarian
+rannan välissä. Raja-Orsovan linnan lähellä oli rantakalliossa säilynyt
+jokin heidän salaperäinen kirjoituksensakin.
+
+Vanha uros näytti sitte rannalla olevaa kumpua. Kaukaa katsoen
+petshenegit luulivat sitä kiviröykkiöksi, mutta lähemmäksi tultuaan he
+näkivät, että siinä oli pelkkiä ihmisen luita. Purossa, joka virtasi
+vuorenharjalta alas Tonavaan, virui tuhansittain mätäneviä luurankoja.
+Näky oli sangen omituinen. Tuntui sillä kuin nuo monet luurankoihmiset
+olisivat juopuneet ja nyt maassa lojuen koettaisivat vyöryttää toisiaan
+alas vuorenrinnettä. Alhaalla rannalla oli röykkiö pääkalloja.
+Neljäkymmentä vuotta kestäneen murhaavan sodan jälkeen oli suuri
+kreikkalainen keisari Basilios ylhäällä vuorella saartanut ja surmannut
+viimeisen bulgarialaisen sotajoukon. Angyikan keisarillinen isoisä oli
+tämän johdosta saanut nimen Bulgaroktonos, Bulgarientappaja. Kaatuneet
+soturit eivät kuolemansakaan jälkeen saaneet olla rauhassa. Tonava
+vaati heitä omakseen, ja vuosikymmenien aikana oli sadevesi koettanut
+vierittää luita alas laaksoon, kuten puro pieniä kiviä.
+
+Musta lähettiläs, jonka ääntä ei kukaan vielä ollut kuullut, avasi nyt
+odottamatta suunsa. Luuröykkiötä katsellessaan hänen synkät kasvonsa
+kirkastuivat ja hänen kovapiirteisillä huulillaan näkyi tyytyväinen
+hymy.
+
+— Olipa siinä kelpo työ! — sanoi hän rämisevällä, syvällä kurkkuäänellä.
+
+Lautat kääntyivät sitte taas vasenta rantaa kohti, jolloin Omodé vaari,
+joka Ekesen kera oleskeli päällikön palvelijoiden joukossa, keräsi
+vähät tavaransa myttyyn ja alkoi satuloida Belzebubia.
+
+— Suurherrani, — sanoi hän, — minä menisin nyt pois.
+
+— Jätätkö minut, vanhus? — kysyi Alpár.
+
+— Jätän, herrani. Minua painaa vanhuus, ja jolla ei ole kynsiä, se
+älköön raappiko. Olen paljon liehunut maailmassa, olen jo pudottanut
+monta sulkaa eivätkä siipeni enää kannata Konstantinopoliin saakka.
+Totisesti, herrani, minun taloni palaa, vaikkei savua näykään. Menen
+siis takaisin luostariin, jossa paastoon anteeksi syntini. Fülöp herra
+on hyvänahkainen mies, tiedän, että hän tuota pikaa minulle leppyy.
+Kuolihan minunkin puolestani Jesus.
+
+Sen sanottuaan meni ukko Ekeseitä pyytämään kahtatoista denariaan,
+joita laulaja ei vieläkään ollut maksanut.
+
+Ekese sanoi, että muuan mies neljännellä lautalla on hänelle velkaa;
+jos tämä maksaa velkansa Raja-Orsovassa, silloin hänkin maksaa
+Omodélle. Ukko ei lausunut enää sanaakaan laulajalle, vaan pyysi
+päällikköä toimittamaan hänet rantaan. Hänet vietiin veneellä maalle.
+Belzebub ui heidän perässään. Omodén kera astui rannalle Rozvitakin,
+Seruzádin tyttö, jolle päällikkö oli antanut vapauden. Ukko lupasi
+viedä tytön Marosváriin. He istuivat kahden kivelle; Omodé nojasi
+leukaansa käteensä, Rozvita taas laski ristissä olevat kätensä
+helmaansa ja niin odottivat he vaiti, kunnes viimeinen lautta oli
+kulkenut heidän ohitseen. Sitte he läksivät kulkemaan vuorten poikki.
+
+Jo alkoi hämärtää, kun ensimäinen lautta ehti Tonavan käänteeseen.
+Äkkiä syntyi liikettä kulta-armeijan keskuudessa. Kaikkien silmät
+kääntyivät rantaa kohti.
+
+Veden yli kaartuvan jyrkän kallion huipulla seisoi ratsastaja kuin
+patsas kivijalustalla. Se oli niin liikkumaton, että sitä helposti
+olisi voinut luulla veistetyksi jumalankuvaksi. Ilvessilmäiset surbanit
+tunsivat ensin ratsun, sitte ratsastajan.
+
+Ratsastaja oli Seruzád rouva. Nähtävästi hän oli vaipunut ajatuksiinsa
+ja katseli kuohuvaa vettä tiukasti kuin kaislikon haukka. Hänen
+pukunaan oli nytkin lanteilta hihnalla kiinnitetty lampaannahka;
+hajalla oleva tukka valui harjan tavoin harteille; kädessä oli peitsi.
+Nilkassa loisti kultarengas; sitä hän ei ollut voinut kadottaa,
+sillä se oli juotettu kiinni. Välinpitämättömyyden ja syksyisen ajan
+jäljet näkyivät vain siinä, että hänen jäsenensä olivat kauttaaltaan
+yhtäläisesti ruskettuneet ja tuuhea tukkansa kertynyt. Mutta se vain
+lisäsi hänen komean ja solakan vartalonsa villiä kauneutta. Eteenpäin
+taipuneen pitkän, vahvan kaulan ja pyöreän rinnan jalot ääriviivat
+piirtyivät terävästi kalpeata taivasta vastaan. Siinä seistessään
+hirveässä hyljätyn tilassa oli hän miehen ikeen alta vapautuneen
+naisen, ylpeän, mutta onnettoman naisen esiäiti.
+
+Päällikkölautta ehti nyt kallion alle. Silloin soutajat liikuttivat
+hitaammin pitkiä airojaan ja kaikkien silmät hakivat päällikön
+katsetta. He odottivat häneltä jonkinlaisia käskyä. Mutta Alpár pysyi
+vaiti ja liikkumatta. Hän seisoi lautan keulassa, kietoutui viittaansa
+ja katseli surullisena taivaalla uiskentelevia pilviä.
+
+Ja kun loittonevan lautan fantastiset ääriviivat vähitellen häipyivät
+illan sumuun, niin Seruzádin kauniilta kasvoilta — ehkä ensi kerran
+hänen elämässään — katosi tyly ja kopea ilme; niille ilmaantuivat
+hämmennyksen ja arkuuden naiselliset, pehmeät piirteet.
+
+Raja-Orsovan läheisyydessä herätti yhä uudistuva hevosenhirnunta
+surbanien huomiota. Rannalla juoksenteli isännätön ratsu. Väliin se
+heittäytyi veteen, aivankuin tahtoisi uida poikki Tonavan, väliin kiisi
+pitkin tietä, jotta kengät iskivät tulta. Petshenegien ratsut hirnuivat
+sille lautoilta.
+
+Viimeisellä lautalla kaksi nuorukaista irroitti veneen ja sousi maihin.
+He saivat hevosen helposti kiinni. Se oli Seruzádin ratsu. Rinta ja
+jalat olivat täynnä verinaarmuja: se näytti pudonneen hyvin korkealta.
+Nuorukaiset veivät hevosen lautalle, mutta ratsastajasta ei heidän
+kesken ollut puhetta.
+
+Ei magyari eikä petshenegi saanut koskaan tietää, mikä tuli kuningas
+Keanin tyttären kohtaloksi.
+
+Orsovan pienen maalinnan takaa alkoi jo suuri petshenegien valtakunta.
+Rannalla oli keihäitä pystyssä kuin okaita. Suuri ratsujoukko odotti
+kuuluisan Thonuzóban poikaa. Ne olivat komeita, tuimia ja pelottavia
+sotilaita: suurpetshenegejä.
+
+Taivaanlaki ui punaisessa tulimeressä, mutta Tonavan laaksoon oli jo
+laskeutunut illan hämy.
+
+Ekese istui nuoren päällikön jalkojen juuressa ja kaiutti hiljaa
+kanneltaan. Hän soitti jotakin ikivanhaa, surullisen suloista
+kotikaipuuta huokuvaa unkarilaisia laulua.
+
+Suuri lautta laski hiljaa ja synkästi rantaan kuin jättiläissuuret,
+mustat paarit, joilla tuodaan kuolleen jumalan ruumista. Jumalan, joka
+syntyi aurinkoisessa idässä ja jonka lännen hämärä tappoi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+_Muistutus_. Meillä on vielä muutamia niukkoja tietoja tässä
+kertomuksessa esiintyneiden henkilöiden myöhemmistäkin vaiheista.
+
+Sellainen on vanha muistiinpano, joka kertoo Pyhän Gellértin jäännösten
+ihmeitä tekevästä voimasta. Viiden ihmetyön muisto on meille säilynyt
+myöhemmällä ajalta. Ensimäinen tapahtui pian sen jälkeen kun
+pyhäinjäännökset olivat siirretyt Csanádin Jumalanäidin temppeliin.
+Eräs nainen, — kertoo kronikka, — joka ennen oli Ajtonyin puoliso ja
+myöhemmin tuli ispaani Becsin vaimoksi, sairastui ankaraan kuumeeseen.
+Hän meni Pyhän Gellértin haudalle ja tavan mukaisen lahjalupauksen
+tehtyään suuteli pyhimyksen kamelinkarvaista viittaa, ja itsepäinen
+tauti luopui hänestä.
+
+Tästä saamme tietää, että kuningas András nimitti Sokean Becsin
+Csanádin ispaaniksi ja että Zenóbian äiti vielä vanhoilla päivillään
+meni kolmannen kerran naimisiin.
+
+Toisista lähteistä tiedämme, ettei kulta-armeijan poistuessa maasta
+Thonuzóban suku hävinnyt Unkarista. Kirjoituksissa puhutaan Urkundista
+tai Örköndistä, joka oli petshenegipäällikön poika ja josta tuli
+Tomaj-suvun kanta-isä. Tämä Alpárin veli oli pakanakapinan aikana vielä
+niin nuori, ettei hän voinut ottaa osaa taisteluihin. Mutta myöhemmin
+hänestä tuli huomattu päällikkö ja innokas uusi-uskolainen. Tomaj-suvun
+vesat kukoistavat vielä tänä päivänäkin Unkarissa.
+
+Vata herrasta tiedämme, ettei hän koskaan suostunut uuteen
+järjestelmään. Kuolemaansa asti hän eli pakanain tavalla
+borsodilaisella maatilallaan Tuhkakiven ja Uhrikiven tienoilla.
+Kuningas András ei koskaan hätyyttänyt itsepäistä herraa, vaikka hän
+sen helposti olisi voinut tehdä.
+
+Ja Alpár? Hänen kohtalonsa kietoutui suurpetshenegien vaiheisiin,
+nimensä hävisi ainiaaksi sotien hurjiin pyörteisiin.
+
+Tyrák kaanin kahdeksankymmentätuhatta ratsumiestä kulki kaksi vuotta
+myöhemmin keväällä 1048 — Tonavan yli. Taistelu petshenegien ja
+kreikkalaisten välillä riehui kauan. Sodan vaiheista tiedämme vain
+vähän. Sen tiedämme varmasti, että petshenegit sijoittuivat Sofian ja
+Nishin väliselle autiolle seudulle, jossa pitivät vuosikausia puoliaan.
+Myöhemmin he leiriytyivät Osma-joen rannoille, jolloin he toinen
+toisensa jälkeen tuhosivat kolme kreikkalaista armeijaa. Kapinoiva
+Kegen päällikkö, sodan varsinainen aiheuttaja, taisteli taas silloin
+Tyrák kaanin rinnalla. Kultaista sarvea ei kuitenkaan yksikään heistä
+nähnyt. Jollei ehkä orjana...
+
+Vuosi 1065 on petshenegikansan verisen auringonlaskun ajastaika.
+Dnjesterin luota hyökkäsivät heidän kimppuunsa heidän kauheat veljensä,
+kumanialaiset, jotka nimittivät itseään nimellä úz. Byzantilainen
+diplomatia osoitti mestarillisuuttaan, kun se voi usuttaa kumanialaisen
+leijonan petshenegiläisen tiikerin niskaan. Vielä kerran leimahti
+häikäisevänä petshenegien hurja sota-into valaisten loistollaan
+vuosisatojen kronikoita, mutta hirveiden ponnistusten tulessa heidän
+kansansa paloi loppuun. Miehuuden kotimaasta syöksyvien nuorten
+kumanialaisten rynnäkkö lakaisi heidät tieltään. Sen jälkeen ei enää
+ole olemassa petshenegien kansakuntaa. Kumanialaiset kääntyivät sitte
+kreikkalaisia vastaan ja hävittivät kuudenkymmenentuhannen ratsumiehen
+voimalla keisarin maita, vieläpä Hellastakin. Konstantinopoliin asti
+eivät hekään päässeet.
+
+Oli vielä kuluva melkein neljäsataa vuotta, ennenkuin eräs toinen
+sukulaiskansa valloittajana marssi kultaisesta portista sisään.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78999 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..194a42b
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1 @@
+[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78999](https://www.gutenberg.org/ebooks/78999)