diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 78998-0.txt | 5668 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 5693 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/78998-0.txt b/78998-0.txt new file mode 100644 index 0000000..aa3352b --- /dev/null +++ b/78998-0.txt @@ -0,0 +1,5668 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78998 *** +language: Finnish + + + + +UNELMIEN MAA + +Romaani + + +Kirj. + +BERNT LIE + + +Norjan kielestä ("I Eventyrland") suomentanut + +Eino Voionmaa + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Kirja, +1922. + + + + + + +I. + + +Kalastajamökit lahden rannalla ovat teljetyt ja hiljaiset, ja niiden +turvekattojen alla nukkuvat väsyneet. + +Pienet kitukoivut, jotka vain vaillinaisesti peittävät rikkinäisiä +ruutuja ja vinoonmenneitä ovia, unelmoivat omistavansa kosolta kultaa, +kuin heidän ruskokullassa ja maininkilaineissa välkkyvät kuvajaisensa. + +Harkille vedetyt verkot ja nuotat tihkuvat suolaista merivettä ja +levähtävät, poimujen liepeet maassa, päivän puuhan jälkeen. Kahnalaidat +hankakulut veneet, varppi maissa ja riippa ulkona, airoja ja +kalansuomuksia tuhdoilla ja pohjalla, keinuilevat soljina laineilla, +ja yön lauha, runoileva aurinko levittää kultahunnun liman ja lian, +päiväntyön tahraisten jälkien, ylle. + +Ja lokit uinuvat ulapalla. + + * * * * * + +Kun kaikki päivän äänet vaikenevat, kun kaikki sen uuraat kädet +levähtävät, ja tuhannet lennähtäneet ajatukset uneksivat aurinkoyön +rauhassa — silloin kirpoavat luonnon kielten kahleet ja tunturit +puhelevat korkealla kohisevassa tuulessa. + +Ja lahdenpoukama avaa neitseellisen sylinsä meren aalloille. + +Myrskystä ja huikeasta temmellyksestä autiolla jäämerellä vyöryvät ne +maata kohti, murskautuvat kallioihin ja kuohuvat karien yli, ja loivina +auringon kultaamina juovina liukuvat meren taltuneet taistelijat +vuonoon ja sen hiljaiseen, kuvaansa katselevien koivujen reunustamaan +lahdelmaan — painavat suudelmansa sen valkoiseen rantaan, kauan +viipyen, vitkaan väistyen. + +Ja yöllistä yhdyntää vartioimassa seisovat kalliot äänettöminä ja +uskollisina riveinä silmän siintämättömiin saakka, aina mereen asti. + + * * * * * + +Keskellä päilyvää vuonoa on saari. + +Maalta katsoen on se kuin tumma pilvenpälvi, taivas yllä ja taivas alla +soiluvan kalvon kuvassa. + +Mutta jos sen sileällä, harmaalla kalliopohjalla istut, niin ratsastat +sadun valtalinnun selässä; sen karaistuilla kupeilla loiskuvat +aallot niille ystävyksin kuiskutellen vuosituhansien tuttavuudesta +— vuononsuulta välkkyy meri kuin kullasta rakennettu taivaaseen +johtava silta, näköpiirin äärellä näyttävät tunturit asettuneen +pitkiin riveihin kuin ketjutanssia varten, ja pohjoisessa seisoo +aurinko sydänyönpunaisena, syvää hehkua katseessaan — se on valtaista +piirtojen, värien ja onnenhehkunan jättileikkiä − − − ja itse istut +sinä harmaalla kivellä niinkuin kelokuusi äärettömyydessä, kautta +loppumattomien satumaiden lennät lapsen-ihmettely silmissä voimallisen +taikalinnun selässä. + + * * * * * + +Kauas korkenee sinun ajatuksesi kohti ikuista suuruutta, joka täällä +tulee sitä vastaan, ja laajalti liikkuvat unelmasi värihehkujen +kaukomailla — _liian_ kauas kenties ja _liian_ laajalti sinun +surkeanpienelle ihmisastunnallesi, elleivät meren aallot olisi +kohdanneet sinua vuonossa ja laulaneet sinulle tarinaansa, +ohiliukuessaan myrskystä ja hurjista temmellyksistä ulapalla rauhaan ja +lepoon odottavassa lahdelmassa. + +Sillä meren tarina on sen suuri kärsivällisyys. + + * * * * * + +Tämän tahtoi hän maalata! + +Suurella kankaalla tahtoi hän sen omistaa, kiinnisaatuna, luotuna ja +ilmielävänä, leveisiin kultapuitteisiin pantuna! + +Maalari Jan Högh seisoi matkailijalaivan kannella ja tuijotti; jota +kauemmas vuonoon suuri raskas alus tunki, sitä mahtavammaksi paisui +kuva hänen silmissään ja hän kuuli mielessään kuin urkujensoittoa— — + +Ja yks-kaks-kolme oli hän kannen alla ja hetkistä myöhemmin kaikkine +kimpsuineen alhaalla kalastajaveneessä, joka oli välikannenluukun luona +— käsittämättömäksi hämmästykseksi vanhalle Peder Martinille, joka +juuri oli tinkimässä stewardin kanssa yökalojen hinnasta. + +Mutta ylhäällä kannella, missä kaikki oli virkeätä puoliyöninnostusta, +aivan hämmennyttiin, ja kaikilla maailman kielillä huudettiin hänelle +laitakaiteen yli suruisin ja moittivin ilmein — mikä hänelle nyt +yhtäkkiä tuli? Mitä tahtoi hän täältä? He eivät millään tahtoneet +menettää häntä, herttaista maalaria! Messinkiaidan takana kävi kohu +ja pyrinä, ja veneessäolijain päähän pälkähti äkkiä, että tuo kaikki +muistutti apinahäkkiä eläintieteellisessä tarhassa; hän viittoili ja +lasketteli leikkiä heille päätöksen ylimielisyyttä loistavin kasvoin: + +— Olkaa rauhassa, vapaaherra, minä käyn luonanne Berlinissä ja silloin +minulla on kaikki mukana — katsokaa, kaikki, kaikki! sanoi hän saksaksi +ja viittoi kädellään osoittaen koko näköalaa. + +— Ah, madame, älkää itkekö! Ensi lempeen palataan aina! taas ranskaksi +ja painoi liehitellen kättään sydämelle, niin että vanha kellastunut +ranskalainen velhotar haltioituneena ja ylpeänä sitä naureskeli +maamiehilleen. + +Mutta kun pieni punaposkinen hollantilaisneito tuli ylös kantamuksenaan +koko salongin kukkavarat, puoliksi ja kokonaan kuihtuneet +hyvästelykukkaset enemmän tai vähemmän tärveltyneinä vihkoina, +remahti riemu rajattomaksi, ja ruususateessa, nenäliinain liehuessa +ja hyvästelyttä huudettaessa kaikilla kielillä, työntyi nuori maalari +laivan kyljestä irti Peder Martinin puolilahossa soutuveneessä. + +Verkalleen pantiin höyrylaiva uudelleen käyntiin ja katosi erään niemen +taakse. + +Aivan väsyneenä huitomisesta ja hyvästelyistä istahti hän tuhdolle +kimpsujensa, maalaustelineiden ja matkalaukkujen keskeen. Muutamia +kuihtuneita ruusuja uiskenteli veneen solkkavedessä kukat repsallaan +murtuneissa varsissa; hän onki yhden niistä ylös ja istui jälleen +selkäkenoon. Sehän oli kuin voitonvihkiä tämä, kukkasade ja innostus +sieltä ylhäältä — hän itse kuin nuori Jason veneessä − − — Mihinkäs +sinua sitten pitäisi viedä? kysyi Peder Martin. + +— Kolkhiseen olen kulkemassa. + +— Ei, semmoista paikkaa ei täällä ole. + +− Hm no. Kuka asuu tuossa kauniissa valkoisessa talossa lahdenperällä? + +— Se on tohtorintalo se. + +− Arveletko, että tohtorilla olisi minulle tilaa pariksi yötä? + +— Voi kyllä olla. + +— Onko sillä isokin perhe, tohtorilla? + +— Ei kuin vain hän itse ja nuori Sunniva-neiti, niinkuin ne sitä kutsuu +sen tytärtä. Ja on sitten vielä se Gundestadin mamseli, mutta se nyt ei +oikeastaan kuulu perheeseen. + +— Entäs rouva? + +— Häh? + +— Tohtorin vaimo? + +— Ei, se raukka on kuollut jo kauan aikaa sitten. + +— No souda sitten tohtorintaloon. + +Kun Peder Martin souti ja mietiskeli, mitähän lajia miestä hän mahtoi +olla kuljettamassa, alkoi Jan Höghin hilpeä ilme kuitenkin hiukan +himmentyä; veneen vaappuvalla tuhdolla oli aika epämukavaa istua ja +kartella solkkavettä kastelemasta jalkoja, − − — olihan äskeisen upean +mukavuuden jättäminen oikeastaan silkkaa tuhmuutta − − — + +Ruusut uiskentelivät eestaas hajaantumistilassa, tuhdon edessä oli +rusennettu kukkavihko − − — ei, parasta oli sentään päästä pois +yhtäkaikki! + +Hän oli sen kyllä havainnut, eikä ilman eräänlaista halpamielistä +tunnetta, että mustasilmäinen mademoiselle Antoinette, kalpeana +hämmästyksestä ja vihasta oli pysytellyt syrjässä toisten ilakoidessa +höyrylaivan kannella! + +Se oli, antaas olla — kolmas senlaatuinen juttu vain tällä matkalla, +ja hän oli kuitenkin vannonut joka kerta, sekä nyt että ennen, +lopettavansa semmoiset! + +No — minkäpä sille mahtoi, kun tyttölapset väkisinkin rakastuivat! +Mademoiselle Antoinetten suhteen oli hän sentään ehkä mennyt liian +pitkälle — kulkenut keskiyönauringon valossa ja näytellyt lapsellisen +haltioitunutta taiteilijasielua! + +− Bon! hyvä toki että siitä pääsi hengissä. Hän olisi totta vieköön +pakottanut minut kosimaan, hän ja vanha äitirouva! + +Hän asettui mahdollisimman mukavaan asentoon veneessä ja alkoi hyräillä +kirkasta taivasta katsellen: + + Anna-neiti nuori on, + kaunis, kiehteinen, + mull' on juoma verraton + — viini Bourgognen! + + Tulkaa polvelleni vain, + Anna, istumaan, + maistakaa mun maljastain, + — toist' ei olekaan! + +Peder Martin vetäisi kerran voimakkaasti ja käännälti veneen valkamaan, +ja Jan Högh heräsi rentoina retkeilevistä unelmistaan. + +Keskeltä pohjukkaa pisti esiin tohtorin laituri vihreäksi maalattujen +paalujen päällä, ja sen yläpuolella valkoinen talo, joka näin varhain +aamulla vielä oli hiljainen ja suljettu. Kauas lahdelman sisään kuului +heräävän elämän heikkoa viriä, sorsan-ängähdys, unisten lokkien +korinaa. Mutta koivumetsä katseli kuvaansa äänettömänä. + +Peder Martin nosti airot ylös, ja vene liukui sulavasti laituria kohti. + +Jan Högh tunsi äkkiä tulevansa kuin kirkkoon, ja kun vene kolahti +laiturin kylkeen, sätkähti hän ja viittasi Peder Martinia olemaan +hiljaa. Sitten nousi hän varovasti, asetteli tavaransa hiljaa maihin ja +puhui kuiskaten ollakseen häiritsemättä. + +Peder Martin kulki edellä, Jan Högh perässä töyryä ylös taloon. + +— Hiljaa — ei, älä koputa! Tässä on kyytirahaa ja kiitos kyydistä! Ei, +ei, mene sinä vain, setä, minä voin istua täällä ja odottaa kunnes +talonväki herää. + +— No, se on tottunut, tohtori, että herätetään mihin aikaan sattuu. + +— Kiitoksia vain, mutta kyllä minä tässä suoriun ilman. Hyvästi vain, +setä. + +Peder Martin läksi näin ollen ja oli pian kadonnut näkyvistä vanhoine +veneineen ja ylen ihmeissään. + +Jan Högh istui tavaroineen puutarhan-aidan nojaan — talon edustalla oli +puutarha, jonka kultalakat tuoksuivat voimakkaasti aamukasteessa. Nurmi +oli niin vehmasta, ja kun hihnakääre oli niskan takana, istuskeli siinä +kylläkin mukavasti, paraiksi oli kovaakin, ettei nukahtanut − − — + +Muudan lokki oli herännyt lahdella ja lensi ripeästi ulospäin, +kunnes, katosi, se ja sen valkoinen, kiitävä kuvajainen kalvossa. +Tunturien seinät seisoivat tummina ja aamukosteina lahden reunamilla, +jonka sinisellä pinnalla oli vuoroin kirkkaita ja tummia pälviä. +Useampia lintuja seurasi ensimmäistä, kaikki lentäen vuonoon päin ja +suhisemattomin siivin; ja siellä oli heillä edessään koko matka merelle +taivaankaari kattonansa. + +Tämä oli niin sanomattoman hiljaista ja kaukana poissa koko maailmasta, +tämä oli loihdittu sadunmaa, jossa kukaan kuolevainen ei ollut käynyt +ja Jan Högh hymyili ja nuokkui ja nukahti valoisiin unelmiin maasta +itäpuolella aurinkoa ja länsipuolella kuuta. + +No — hän oli kai nukahtanut! + + * * * * * + +Aurinko paistoi häntä suoraan silmiin, niin että hän aukaisi ne ja +tirkisti eteensä vielä puoliksi unenpöpperössä. + +Hänen edessään seisoi ilmettynä kysymysmerkkinä nuori tyttö, yllään +puolipitkä hame ja kädet alhaalla; toisessa kädessä heilui pytty, ja +hän huomasi heti sangasta pitävän hienon pienen käden, jota koristi +kimmeltävä sormus; ja käsivarren, joka oli valkoinen ja täyteläinen +ylöskäärityn hihan alla. Sitten ei hän nähnyt muuta kuin kaksi suurta, +mustaa silmää, jotka oljenkellertävän tukan alta häneen tuijottivat. + +— Oo — hyvää huomenta — minä — ää — — — + +— Tohtori ei ole kotona, hän tulee kai vasta puolenpäivän aikaan. + +— Niin, anteeksi, neiti — minä — ää —, hän nousi seisomaan ja sai +tehneeksi jonkunlaisen kumarruksen. + +— Sinun on kai ollut huono nukkua täällä yösi. On parasta, että tulet +sisään ja vuoteeseen. + +Tyttö luulee tietysti, että minä olen mielipuoli, ajatteli Jan Högh; +hän oli vähitellen päässyt käsitykseen asemasta ja siitä kuka tuo +hiukan pitkäkätinen, kaitalanteinen ja nuoripovinen viehättävä impi +hänen edessään oli, joka siinä seisoi niin määräävän näköisenä ja +tarkasteli häntä tohtorintytär-kannaltaan. + +— Ei, kuules, pikku ystävättäreni, etkö sinä ole tohtorin tytär? + +— Kyllä. + +— No sitten se olet sinä, jonka nimi on Sunniva, arvaan minä. + +— Niin olen. + +— Katsos, minä olen maalari ja tahtoisin halusta saada luvan maalata +täällä hiukan. + +— Kiitos, mutta täällä maalattiin keväällä! + +— Ei — en minä tarkoita sellaista maalausta. Minä olen taidemaalari, +maisemamaalari, minun nimeni on Jan Högh, ja nyt haluaisin maalata tätä +täällä, ymmärrätkö? + +Hän viittasi lahdelle päin. + +— Oletko sinä semmoinen maalari? Semmoinenko kuin Rafael ja Rembrandt +oli? + +— Oho — hymähti hän vähän hämmästyneenä — niin, semmoinen! + +— Sepä oli hurjan hauskaa, että sinä tulet tänne! Osaatko todellakin — +ei, varmaan valehtelet! + +— En, tässä saat nähdä! + +Hän kaivoi hihnakääreestään esiin luonnoskirjan, ja pian istui tyttö +hänen vierellään nurmella ja ahmi hänen piirroksiaan, ihmetyksestä +huudahdellen. Jan näytteli, kertoi ja selitti, ja innostuksen +viehättämänä siirtyi tyttö häntä lähemmäksi, pani käsivartensa hänen +olalleen ja kumartui haltioituneena kirjan yli, kyseli ja ihmetteli. + +— Ajatteles, elävä maalari! + +Tämä lehteili ja lehteili, yhä hajamielisempänä vaipuen tytön hiukan +ruskettuneen, lämminvärisen posken ja somien, kellerväin kiharain +kaartaman, kiehtovan korvan katselmukseen; kaula kaartui niin sirosti +olkaa kohti, ja kaulurilta väljä pusero oli nuoren poven kohdalta +kiinteä, − − tyttö puheli ja katseli ja ihmetteli ja kumartui kuvia +kohti — ja yhtäkkiä suuteli maalari häntä niskaan! + +Hän ponnahti ylös! + +Kuuma veri kuohahti hänen poskilleen, ja silmät tuijottivat häntä +sysimustina kauhusta. + +Maalari hymyili: + +— Mikä nyt, lapsi? + +— Minä luulen, että sinä suu —... hyi! Ääni tyrehtyi, ja hän kääntyi +äkkiä, otti pytyn ja lähti menemään. + +— Älä, rakas pikku Sunniva, en minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, +saat uskoa! Älä nyt ole vihassa enään, tule katsomaan lisää. + +Tyttö kääntyi takaisin ja purskahti heleään nauruun: + +— No olet sinäkin niitä yksiä hyviä, sinä! + +Mutta kaksi kyyneltä päilyi hänen poskillaan — hän pyyhki ne pois +ja ihmetteli niitä samalla, niinkuin lapsi saattaa ihmetellä pikku +kätösensä olevan verissä muistamatta, mistä se haava aiheutuikaan! + +— Tule nyt, kas tässä on eri veikeä nainen! + +— Luuletko sinä, että minulla nyt on aikaa siihen? + +— No? + +— Sinä tahdot siis jäädä tänne ja maalata meillä — kauankin? + +— Jaa, näes — — — + +— Ja olet istunut ulkona koko yön! Meidän on mentävä heti sisään +mamseli Gundestadin luo, tule nyt! + +Hän kulki edellä heiluva pytty kädessään, Jan Högh hiukan hitaammin +perässä hihnakääre kainalossa taloon. Se oli suurehko, kaksikerroksinen +rakennus, jossa oli suuri joukko pieniruutuisia akkunoita. Pääoven +eteen oli — ilmeisesti myöhemmin — rakennettu soma kuisti, yltäänsä +vehreiden humalaköynnösten verhoama; portaiden molemmin puolin seisoi +kaksi komeaa kuusta, joiden latvat ulottuivat kattoa korkeammalle. + +— Ole hyvä, tätä tietä! sanoi Sunniva ja pysähtyi hänelle syvään +niiaten; ja sitten huusi hän sisään: + +— Gunde-täti! + +Ja sisältä tuli pieni, laiha nainen yllään musta pitsikappa, +pitsikaulus ja pitsiä kaikkialla, mihin vain ylimalkaan pitsiä voi +sijoittaa. Sunniva esitti ja selitti mamseli Gundestadille tilanteen +suurenmoisella asiantuntemuksella. + +— Kyllä, olkaa niin hyvä, herra maalari, jos kelpaa, niin on +vierasvuode heti valmiina ja tohtori on odotettavissa puolenpäivän +tienoossa. Olkaa niin hyvä, tätä tietä! — Ei, herrat edellä ylös +portaita, juu! + +Jan Högh saatettiin rakennuksen päätypuolelle suureen, hehkeänvaloisaan +huoneeseen, jossa oli kolmiosaiset ikkunat, valkeaksi pesty +permanto ja kahdenpuolen taitekatto. Yhdelle seinämällä oli valtava +kukillisverhoinen himmelivuode. + +Ah, täällä lehahti vastaan tuore, hieno, valtavan uunin eteen +siroteltujen koivunlehvien ja akkunoille asetettujen kasvavien ruusujen +tuoksu herttaisena tervehdyksenä tulijalle. + +Kiitos, nukkua hän ei laisinkaan halunnut, hän oli päinvastoin nukkunut +erinomaisesti puutarhan-aidan nojassa! Jos hän vain voi saada tavaransa +ylös ja hiukan peseytyä, ei hän vaivaisi neitiä enempää — paljon +kiitoksia! Ja kaihan täällä jossakin lähistössä voi ilman erinsuurta +vaikeutta saada asunnon vähän pitemmäksi aikaa? Lahdelman rannalla oli +näkynyt koko useita taloja — — —? + +Asunnonko? No tuota — niin, siinä suhteessa voi epäilemättä tohtori +antaa hänelle parhaan neuvon, kun hän palajaa. + +Mamseli Gundestad poistui, ja hetken kuluttua, kun piikoja oli tullut +ja mennyt pesuvettä, matkatavarat, pari julman suurta pyyhettä y.m.s. +tuotuaan, seisoi Jan Högh ypöyksinään ja ilkialastomana ja venytteli +jäseniään huoneessa. Kun hän ponnisti jäntevästi ja hyppäsi parhaansa +mukaan, saattoi hän kädellään sipaista kattoa. + +— Hip, hei! Koe uusittiin moneen kertaan — oli ihanaa saada olla näin +siunatun huolettomasti! Sitten tutki hän näköalaa, joka ulottui kauas +vuonoon saakka, mainiota! Ruusut tuoksuivat toinen toistaan ihanammin, +runsaita, täysiä Gloire- ja La France-ruusuja vehmaslehtisissä +varsissa. Sitten katsoi hän vuodetta, jonka verhon takana päällekkäin +kasatut korvalliset houkuttelivat niin kiehtovasti ja hyväillen. + +Jos voisi jäädä tänne ja öisin oleilla ulapalla maalaamassa — — —! + +No, nyt vain pää pesuastiaan, sieni niskaan — a-h! hyytävän kylmää +pitkin alastonta selkää — — — + + * * * * * + +Puolenpäivän aikaan käännähti tohtorinvene niemen nenitse +sairashoitolippu punavalkoisena puuntaen päivänpaisteessa. + +Perätuhdolla istui tohtori ja tähysti taloaan ihmetellen, missä Sunniva +mahtoi tänään viipyä, vaikka hänen olisi pitänyt nähdä vene jo kauan +sitten! + +Vene laski siltaan ja tohtori nousi maihin laukku kädessään ja paksu +ulsteri auki yllään. Mutta ei vieläkään näkynyt Sunnivaa! Ylhäällä +pysähtyi hän eteiseen: vierashuoneesta kuului naurua ja vilkasta +puhelua — vieras miehenääni − −? + +Tohtori nousi varovasti portaita ylös, ja ovelle ehdittyään kohtasi +häntä outo näky: + +Keskelle permantoa oli pantu kaksi pöytää päällekkäin, ja ylemmällä +makasi selällään nenä taivasta kohti maalilautaa ja sivellintä pitelevä +mies ja maalaili katossa olevia amoriineja, kuin taas Sunniva ja +säädyllinen mamseli Gundestad kyykkyilivät alemmalla mahdottomassa +asennossa, käsin ja jaloin tukien ylemmän pöydän jalkoja. + +— Pitäkää varanne, mamseli Gundestad, huusi ylhäälläolija — nyt tähtään +minä Amorin nuolen ihan teitä kohti, katsokaa, ettette värähdä, sillä +jos putoatte, niin putoan minä suoraan teidän päähänne! + +Samassa nytkähti mamseli Gundestad äkkiä — hui! ja kolisten nyrjähti +ylempi pöytä alemman laidan yli mukanaan käsiä ja jalkoja, maalilautaa +ja sivellintä huitova Jan Högh — mutta äkkiotteella pöydänlaitaan +kiekahti hän ympäri, teki loistavan kuperkeikan ja seisoi solakkana ja +suorana maalarinutussaan ja vaaleissa housuissaan, posket punaisina +ja silmät kiiluvina tohtorin edessä, joka pelästyneenä oli yrittänyt +rientää apuun säikytettyään järjen mamseli Gundestadin päästä, siten +aiheuttaen koko mullistuksen. + +Sunniva kavahti kohta tohtorin kaulaan, mutta mamseli Gundestad livahti +ulos pahoin rypistyneine pitseineen, Sunnivan alkaessa innokkaana ja +hengästyneenä selityksiään. + +— Niin, puuttui vihdoin Jan Högh puheeseen — ja sitten näyttivät herra +tohtorin amoriinit minusta hiukan haalistuneilta ja niin — — — + +− Hyvä on, hymyili tohtori, minä tartun teihin heti, herra Högh ja teen +teiltä tilauksen, jos suostutte! + +— Minä olen valmis. + +— Te puhallatte uutta henkeä minun koti jumaliini, ja minä vastikkeeksi +annan teille asunnon ja muonan, täkäläisten vaatimattomien olojen +mukaan, niin kauan kuin teitä haluttaa viipyä täällä luonamme — +sovitaanko? + +Sunniva nojautui isänsä käsipuoleen ja katsoi ilosta säteillen Jan +Höghiä. + +— Mutta, tohtori, sehän on verratonta! ja Jan Högh ojensi +ylitsevuotavaisessa ilossaan molemmat kätensä, toisen tohtorille, +toisen Sunnivalle — ja ellei tohtori olisi riuhtaissut itseään irti, +olisi hän tanssinut ympäri huonetta molempien kanssa! + +Mutta häntä kummastutti, kuinka vähän he kuitenkin olivat toistensa +näköisiä, isä ja tytär, — tyttö säihkyvän mustine silmineen muutoin +niin valkoverisissä kasvoissa, keltakutri, pieni ja siro, — tohtori +kookas, tummaverinen, ja vakaa surumielisyys syvissä sinisissä +silmissään. + +− — Ja kun Jan Högh yöllä vihdoin makasi untuvanpehmeässä vuoteessa, +mukavasti oikoillen väsyneitä jäseniään valvotun, vaiherikkaan +vuorokauden jälkeen, päätteli hän, että tohtori oikeastaan muistutti +vanhaa, ylhäistä sukumuotokuvaa. Puuttui vain pitsikaulus plastillisine +poimuineen uljasmuotoisen kaulan ympäriltä ja kamelikurkitöyhtöinen +samettipäähine korkean, kirkkaan otsan ja tuonenmustan tukan yltä. +Soikeilla, hienopiirteisillä kasvoilla asui väsymystä, joku kajastus +kauan sitten eletystä, jotain menneeksiannettua, mietiskelevää, ja +katseen ilme oli niin tyyni — ikäänkuin riippuisi mies seinällä ja +katselisi myöhäisempien polvien elämää, omansa suhteen päähän päässeenä. + +Ja koko hänen ympärystänsä soveltui tähän, ruokasali alhaalla, sen +vanhat korkeaselkäiset tuolit, muu raskas tammikalusto ja paksut matot +— aina vanhaan Burgundin viiniin saakka, jota hän toi kellaristaan, +ja siihen vakiintuneeseen, vähän vanhanaikaiseen, mutta herkänhienoon +taidemakuun, jota hän osoitti keskustelun kuluessa. + +Ja sitten Sunniva, kuin aurinkoisena päivänä vedessä molskiva kala! +Kuinka kumman mustat silmät — ja kirkkaat! Tenhoava lapsi — vaiko? Ei, +lapsi, niin luontevan kiehtovasti kummasteleva! + +Hän makoili siinä suurella nautinnolla, uhrasi vihdoin +Antoinette-neidille kaukana matkailijalaivalla keveän +osanotonhuokauksen ja nukahti suruttomasti. Haahkanuntuvainen +korvallinen pisti esiin kahdenpuolen päätä kuin suuret hevosen +silmänkaihtimet tai kaksi tukevaa pasuunaenkelin siipeä, kun hän nukkui +kuin tukki. − − — + +Alhaalla ruokasalissa olivat kuistinovet auki ja tupakansavu liukui +ulos hitaasti häilyvänä pilveymänä liki katonlakea. + +Tohtori kulki edestakaisin matolla ja imeskeli sikariansa loppuun, +kun Sunniva kokoili lasit ja karahvin ja mamseli Gundestad käänsi +pöytäliinan ja kirjaellut liinaset nurin aamun auringonpaisteelta +suojaan; ne haalistuvat niin helposti, selitti hän säännöllisesti joka +ilta tohtorille. + +— Hauska nuori mies, sanoi tohtori kolmannen kerran; ja vähän päästä +taas: + +— Hauska nuori mies! + +Hän pysähtyi kuistin-ovella ja katsoi mietteissään ulos. + +Sunniva meni hänen luokseen ja pisti kätensä hänen kainaloonsa, ja niin +jäivät molemmat seisomaan kynnykselle. + +— Etkö sinäkin luule, että hän on hirmuisen hyvä maalaamaan, isä? + +— Jaa, jos hän maalaa, niinkuin hän siitä juttelee, niin hän on yksi +niitä oikeita! + +— Minä en ole koskaan nähnyt mitään sentapaistakaan, isä! Ajattele +kuinka erinomaista, että semmoinen suuri mies eksyi juuri meille! +Ajatteles, kuinka hän puhui! Se oli juuri kuin olisi lukenut kaikkein +hauskinta kirjaa, mutta vain paljoa hauskempaa! Minusta tuntuu, että +joka ainoasta sanasta voi oppia jotakin uutta! Eikö sinustakin, isä? + +— No, sinä nyt olet niin äkkikuuma, tyttöseni. Ei sitä pidä hetikohta +aivan huumaantua. + +— Mutta isä — — — + +− No niin, hän on kyllä hyvin lahjakas nuori mies, mutta katsellaan +häntä kuitenkin ensin vähän. + +— Niin, puuttui mamseli Gundestad puheeseen nurkkapöydän luota, — +minustakin tuntui, että hän olisi voinut olla hiukan vaatimattomampi. + +— Vaati − −? yritti Sunniva syvästi pahastuneena, mutta tohtori +keskeytti hänet lausuen melkein kuin itsekseen: + +— No, mamseli Gundestad, meidän tulee sentään muistaa, että me +vanhenemme täällä kaukana, vanhenemme ja syrjäydymme. Muupa ei olisi +luonnollistakaan, nähkääs. Aika kulkee helposti sivu sen, joka ei sitä +seuraa, ei siinä auta. + +Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus. Mamseli Gundestad huokasi, teki +tehtäviänsä, meni ja tuli ja sanoi vihdoin hyvää yötä. + +Sunniva seisoi vielä isänsä luona ja nojasi päätään hänen olkaansa +vasten syvissä mietteissä. Katsahti sitten ylös ja lausui äkkiä +innokkaasti: + +— Kuule, isä, minun mielestäni pitäisi sinun tehdä matka, oikein hyvä, +pitkä matka ulkomaille jälleen! + +— Rakas lapsi, mistä semmoinen sinun päähäsi pälkähtää? + +— Siitä, että sinulle mahtaisi olla hauskaa nähdä se kaikki taas +jälleen nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kaikki on varmaankin +paljon muuttunut. — Eikö sinustakin tuntunut, että Jan Högh jutteli +mieltäkiinnittävästi kaikesta, Parisista ja kaikesta siitä! + +Tohtori hymyili itsekseen ja silitti hajamielisenä hänen tukkaansa +vastaamatta. + +— Hän oli hiukan kerskaileva siitä, oli varmasti! lisäsi tyttö. + +— Älkäämme sanoko sitä kerskunnaksi tai vaateliaisuudeksi, lapsi. Minun +makuni on nyt vanhentunut, ja hän on nuori ja nykyaikainen. Onhan niin +luonnollista, että se taide, jossa minä elin, silloin kun minä — kun +minä elin, on hänelle jotakin kaukaista ja vierasta. + +— Mutta kun sinä, isä, ymmärrät sen kaiken niin hyvin! Minä olen varma, +että jos sinä tulisit taas ulkomaille — + +— Ole vaiti, lapsi, ja mene nyt levolle! + +Mutta hän ei päästänytkään irti, vaan jäi seisomaan käsi tyttärensä +pään päällä, ja lausui vihdoin verkkaisesti: + +— Ei, se ei olisi minulle hyväksi! Kas niin, hyvää yötä, lapseni, +Jumala siunatkoon sinua. + +Suuteli lastaan, ja tämä otti kilisevän tarittimen ja meni. Keittiössä +jäi hän mietiskelevänä seisomaan. + +Maalarihan oli suudellut häntä! Ja se hänen varmaankin olisi pitänyt +kertoa isälle. + +— Ihan yhtäkkiä — ja juuri tuohon! Hän piti kättään niskan hiusrajan +kohdalla, seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli keittiön-akkunasta +ulos. + +Lokit lentelivät lahdella, tähystellen pikkukaloja vedenpinnalla, +pitkin, hiljaisin kaarroin, ohi toistensa, ylös, alas, edestakaisin, +valkoiset vaiteliaat linnut. — Ei, miksikä sen kertoisin! Hänhän ei +sillä tarkoittanut mitään pahaa! + +— Ettäkö pahaa! Hahaha! + +Ja niin juoksi hän kamariinsa. + +Mutta kauan sen jälkeen kuin kaikki äänet talossa olivat vaienneet, +käveli tohtori eestaas salissa paksulla matolla sammunut sikarinpätkä +suupielessä. + +Vanhastaan oli kullakin oma paikkansa yökalastusta varten, Esaias +Ismaelilla molempine poikineen Mustankarin edustalla ja Hans +Joelsenilla Miessaaren luona. Peder Martinin paikka oli ennen +ollut Naissaaren vesillä, mutta sieltä oli hän nyttemmin muuttanut +aurinkovälkkeiselle vuonolle, niin että hänen veneensä näytti usein +uiskentelevan kuin keskellä tulta ja liekkiä. + +Kalaa kulki kyllä vieläkin Naissaaren tietämillä, vieläpä runsaastikin; +mutta sittenkuin Ulkopoukaman Karelius keväällä oli siellä aluksineen +haaksirikkoutunut ja seitsemän miestä hukkunut, ei kukaan halunnut +Naissaaren kaloja, jotka tietenkin olivat ihmisenlihaa täynnä! + +Niinpä oli Peder Martin muuttanut kauemmaksi, ja se saattoi olla +hänelle kylläkin edullista, hän kun uloimpana-olijana sai kaiken ansion +matkailijalaivalta, joka poikkesi vuonoon kahdesti viikossa; mutta kun +Naissaari oli jokseenkin Mustankarin ja Miessaaren keskivälillä, niin +oli ennen tuota tapahtumaa ollut rattoisampaa vesillä öiseen aikaan; +he olivat saattaneet huudella toisilleen ja kuulla mitä kello oli ja +minkälainen kalaonni. Nythän se oli käynyt mahdottomaksi; saattoi +korkeintaan nähdä kalain kimmeltävän auringonvalossa, kun Peder Martin +lappoi niitä yli laidan ja kuulla pyörän kitinän, kun hän keloi ylös +pitkänsiiman köyttä. + +Ja sitten vielä oli Peder Martin tavattoman hyvä laulamaan, mutta nyt +kun hän oli niin kaukana, ei siitä juuri kuullut muuta kuin joskus +kaikkein sitkeimmät kohdat virrestä. + +Niinpä oleilivat he nyt kukin nuottaveneessään ilman muuta ajankulua +yksitoikkoisen kalastuksen ohella kuin katsella pitkin toistensa +köyryjä selkiä. + +Esaias Ismaelilla oli tosin pojat mukana; mutta Manassesta, nuoremmasta +pojasta, ei ollut puhekumppania, se kun oli kuuromykkä; eikä toinenkaan +ollut juuri sen puheliaampi. + +Ei — hyvin se olikin vesilläolo nyt käynyt yksinäiseksi, siitä olivat +he kaikki kolme yhtä mieltä, kun aamupuhteella soutivat kotiapäin ja +kohtasivat toisensa valkamassa. + +Mutta kolmantena yönä sen jälkeen kuin Peder Martin oli kyytinyt sen +vieraan miehen höyrylaivalta tohtorinsillalle, oli Naissaarella alkanut +olla kummia nähtäviä. + +Valkoinen tohtorin vene tuli soutaen lahdenpohjukasta noin tuntia ennen +puoliyötä. Sama vieras mies istui perässä mukanaan jonkinlaisia sauvoja +ja kojeita, ja airoilla istui Sunniva-neiti soutamassa. He nousivat +maihin Naissaareen, ja sinne pystytti se sauvansa silkalle kalliolle ja +niiden varaan taas suuren levyn, niinkuin jonkinlaisen merimerkin, joka +hänellä oli ollut mukanaan. Ja sen kojeensa kimpussa hän sitten hääräsi +ja tuhersi pitkälle yli puolen yön, mutta mikä sillä oli tarkoituksena, +sitä ei vain järki-ihminen saattanut ymmärtää. Sunniva, kauniina ja +hienona, niinkuin sen kaikki tietävät, jäi istumaan veneeseen ja heidän +välillään kävi sitten vilkkaasti naurua ja juttua. Enimmäkseen kyllä +puheli se vieras. + +Hans Joelsen kulki veneellään vartavasten siitä ohi, ja silloin oli hän +huomannut, että se oli seissyt ja töhrinyt maalia kankaalle — sillä +kangasta siinä oli sauvojen varassa — mutta sen selvemmäksihän asia ei +siitä tullut. Ystävällisesti oli vieras kyllä tervehtinyt ja Sunniva +oli kysellyt kuinka kalastus käy. + +Pari tuntia jälkeen puoliyön souti tohtorinvene takaisin. + +Seuraavana iltana oli kukin taas paikallaan ja tähysteli lahteen +päin. Ja aivan oikein, taas tuli tohtorinvene kiiltävän valkoisena +auringossa, Sunniva soutamassa ja se vieras mies perässä niinkuin +ennenkin. Ja sitten oli alkanut sama peli, — kolmantena iltana samaten, +ja samoin koko viikon, lukuunottamatta torstaita, jolloin taivas yöllä +oli hiukan pilvessä. + +Ja joka aamu olivat Peder Martin ja molemmat toiset kalastajat +kotiin soutaessaan kovasti kummastelleet — mitähän se oikein mahtoi +Naissaarella puuhata — — —? + +Vihdoin päätti Esaias Ismael maanantaina viedessään kaloja mamseli +Gundestadille kysyä asiaa tohtorintalossa. Ainahan kysyä sopii eikä +mamseli Gundestad ole niitä, jotka jättävät vastaamatta − − — + + * * * * * + +Vasta juhlallisesti luvattuaan olla sangen varovainen, kääriä saalin ja +vaipan lämpimikseen oli Sunniva ensimmäisenä iltana saanut luvan soutaa +Jan Höghiä Naissaareen. Tämä lupasi pitää isällistä huolta ja kotona +oltaisiin taas viimeistään kello yksi. + +Tohtori oli alussa vastaan — Sunnivan terveys ei ollut niinkään vankka +— mutta taipui vähitellen varsinkin Sunnivan pyytelevästä katseesta; +jakun mamseli Gundestad arveli että se kävi laatuun, niin − − — − − — + +Seuraavina iltoina kävi asia itsestään. + +Päivät kuluivat tohtorintalossa aurinkoisesti ja keveästi, niin että +miltei unohti aikaa olevankaan! Kenties johtui se siitä, että aamun +ja illan, päivän ja yön välillä ei ollut muuta eroa kuin että varjot +vaihtelivat ja valo tuli eri puolilta; että värit illalla ja yöllä +olivat hillitympiä ja ikäänkuin harsoon peitetyn väsymyksen verhoamia; +kenties siitäkin, että aika kului leikissä, naurussa ja hilpeydessä. + +Että Sunniva lauloi kuin Patti, oli Jan Högh vakuuttanut heti toisena +päivänä, ja niin laulelivat he sekä aamu- että iltapäivin duettoja ja +sooloja, niin että talo kaikui ja laulu lensi avonaisista akkunoista ja +ovista kauas kirkkaaseen ilmaan kalalokkien kuuluville. + +Vahinko ettei hänellä ollut nuotteja mukanaan. Sillä nyt täytyi hänen +opettaa hänelle sekä laulut että säestykset ulkomuistilta korvakuulon +mukaan; mutta Sunniva tahtoi oppia ne, talven varaksi. + +Iltaisin oli tohtori vapaa konttorityöstään, ja silloin kokoonnuttiin +ruokasaliin kaikkinaisten herkkujen ympärille, joita tohtori itse kävi +noutamassa kallisarvoisesta kellaristaan; milloin Burgundia vuodelta +1850 vanhoissa hiotuissa kristallilaseissa, milloin kirkasta Maraskinoa +kahvin kanssa, jota mamseli Gundestadin piti keittää mustaa kuin piki. +Ja sikarit! Jan Högh oli tuskin koskaan polttanut niiden veroisia! + +— Niin, katsokaa, nuori ystäväni, selitti tohtori hymyillen ja +ilmeisesti tyytyväisenä Jan Höghin innostuneesta ihailusta, — kun +oleilee niin syrjäisessä paikassa kuin täällä, niin on kyllä — ainakin +kesällä — auringonvaloa riittävästi, mutta auringonlämpö on tuotava +muualta, Bourgognen rypäleissä ja Havannan lehdissä. Mamseli Gundestad +väittää kyllä, että kahvikin on alkuperäistä, mutta minä epäilen, että +hän − — + +— Oo, kivahti mamseli Gundestad loukkaantuneena, luulenpa suoraan +sanoen, että tohtorin pitäisi voida luottaa minun rehelliseen sanaani — + +— Kyllä, mamseli, mutta en kahvinkauppaajien. Voitteko te estää heitä +sekoittamasta joukkoon hiukan toisesta säkistä? + +— Olisi kai parasta, että tohtori ottaisi itse huolehtiakseen +kahvin-ostonkin! + +Huolestuneen vastarinnan jälkeen oli mamseli Gundestadin pakko avata +sylttejä ja säilykeleivoksia sisältävät pyhättönsä ja aarreaittansa. +Sunniva säteili, ja mamseli Gundestadin täytyi kesken huolestuneita +huokauksiaan, kun hän ruoka-aitassa vertavuotavin sydämin teki lovia +ruukkuihinsa, yhtyä hänen iloonsa siitä kuinka hyväntuuliseksi ja +hilpeäksi talon alakuloinen isäntä oli tullut. + +Uutta harrastusta ja satoja kysymyksiä, ihmetystä ja ihailua oli +reipas maalari tuonut heidän joka-aikaiseen oloonsa, niin että kaikki +totuntaan untunut sai uutta eloa. Vanhat maalaukset seinillä loistivat +uudelleen ja virkosivat jälleen tarkasteltaessa ja pohdittaessa niiden +arvoa ja mestareita; sorvatut, korkeaselkäiset huonekalut suorastaan +tanssivat kangistuneilla jaloillaan kaiken sen uteliaisuuden ja +mielenkiinnon johdosta, joka nyt äkkiä keskittyi heihin ja heidän +monivaiheiseen historiaansa — mistä ja miten ne olivat löydetyt, +kuinka vanhoja ne saattoivat olla, kenelle ne olivat kuuluneet j.n.e. +Ja tohtori näytteli, selitti ja kertoi. Hänen suurin ylpeytensä oli +kuitenkin ebenholzkalustoinen konttori, mitä täydellisimmin ja ajan +viimeisinten vaatimusten mukaan varustettu. + +— Niin, rahaahan se kyllä maksaa, mutta nähkääs, vaikka maallikkona +kenties ette voi sitä täysin käsittää — minusta on ensimmäinen +velvollisuus ponnistaa voitavani pitääkseni kaikki parhaassa kunnossa. +Täkäläisten köyhien ja mitä alkuisinten elinehtojen varassa olevien +ihmisten keskuudessa on tohtori todellisena lääkärinä enemmän kuin +siellä teidän luonanne; täällä joutuu ihmisten kanssa läheiseen, +sydämelliseen ja samalla erittäin vastuunalaiseen suhteeseen; joutuu, +jos käsittää tehtävänsä vakavalta kannalta, olemaan jonkinlainen isä +koko seutukunnalle ja voi olla avuksi useinkin, joskaan ei Jumala +paratkoon ruumiillisissa, niin kuitenkin heidän henkisissä kivuissaan +ja ylimalkaan heidän elämänsä myötä- ja vastoinkäymisissä. — Siinä te +kyllä olette oikeassa, että täällä on yksinäistä ja kolkkoa, kovaa +elää ja raskas tehdä työtä; mutta minä sanon teille, nuori ystäväni, +että ihmisen todellinen elämä, hänen sisäinen olemuksensa tulee +onnelliseksi, rikkaaksi ja täyteläiseksi. + +Hiljainen hillitty herra sekä lämpeni että vilkastui saadessaan näin +nuoren ja uuden kuulijan muutoin perin yksinäisille harrastuksilleen: + +Keskustelujen ainaisena aiheena oli taide. Tohtori oli nuoruudessaan +matkustellut paljon ja ilmeisesti ollut paljon mukana niiden aikojen +taiteilijapiireissä; sen maalauksen oli hän saanut siltä ja siltä +maalarilta, tuon akvarellin toiselta, ja hän saattoi usein viitata +erinäisiin seikkoihin monivuotisessa taidearvostelijantoiminnassa. + +Tässä törmäsivät he usein yhteen, ja keskustelu saattoi kiihtyä niin +kovaääniseksi, että mamseli Gundestad huolestuneena kyhnäisi tohtoria +ja toivotti taiteen ja koko sen olemuksen hornan kattilaan. + +Saattoi sattua, että tohtori, kun Jan Högh ja Sunniva olivat +illalla soutaneet ulos, tällaisen väittelyn jälkeen, kun sanat +olivat sinkoilleet erikoisen kuumina ja kiivaina, asteli salissa +kiihdyksissään ja purki puolittain itselleen, puolittain huolestuneelle +mamselille katkeraa surkuttelua ja sääliä, niin että mamseli Gundestad +jo oli vähällä kirota sitä päivää, jona Jan Högh oli taloon tullut. + +Mutta kerran erään sellaisen illan jälkeisenä päivänä — väittely oli +ollut tavallista kiivaampaa — päivällisen jälkeen, kun kaikki oli +hiljaista ja molemmat vanhat juuri olivat alkaneet päivällislepoansa +kumpikin nojatuolissaan salissa, kääntyi tohtori äkkiä hänen puoleensa: + +— Minä sanon teille, Gunde-täti, taiteilijaluonteiden laita on se, +että heillä on kokonainen kimppu aistimia enemmän kuin meillä muilla, +niin että he ovat omakohtaisessa, joka päivä tuoreessa ja uudessa +suhteessa siihen, mikä heitä ympäröi; kun me tylsymme tottumukseen +ja käymme välinpitämättömiksi siitäkin, minkä puolesta olimme mukana +taistelemassa ja työskentelemässä arkielämämme kaunistamista varten, +katsoo sellainen luonne sitä aina uudella ilolla ja nautinnolla. +Sen vuoksi on yhdessäolo sellaisten ihmisten kanssa siunaus ja +uudistaa sitä, mikä meissä on parasta. Sillä he näyttävät meille, +että me taitamattomuudessamme halvennamme olentoamme, unohdamme, +mitä hyvää ja kaunista meillä on, levottomassa tyytymättömyydessämme +ja kauemmas-tavoittelussa. — Niin, se tekee hyvää meille kahdelle +vanhukselle! + +Tohtori ojensi, katse lämpimänä, kättä vanhalle mamselille. + +— Niinpä tulee olla vain iloinen ja kiitollinen eikä katkeroitua ja +harmitella. + +Vähää jälkeen kuului hänen tasainen hengityksensä kun hän nukkui. +Mutta mamseli Gundestad ei saanut unta niin pian; hänen täytyi kuivata +silmälasejansa. + +— — — Jan Höghille oli kaikki tämä kiehtovan uutta ja kaunista, tämä +tyylikäs tilan-anto, joka niin hyväätekevänä kohtasi häntä kaikkialla +ja kaikkien puolelta, aina vanhaan mamseli Gundestadiin saakka, +jonka sydämen hän päivä päivältä yhä vakaammin valtasi rajattomasti +ihailemalla tohtoria ja koko taloa, vilpittömästi harrastamalla neuvoin +ja viittauksin koristemalleja y.m.s. ja havaitsemalla mieliruuakseen +erikoisesti juuri sen, mitä kulloinkin tuotiin pöytään! + +Tosin saattoi tohtorin tyyni etevämmyys iltaisin keskusteltaessa häntä +ärsyttää; hän ikäänkuin itse pieneni ja häneen vaikutti, enemmän kuin +hän oikeastaan olisi tahtonut myöntää, tohtorin monipuolinen ja syvä +asiantuntemus juuri alalla, millä Jan Högh oli tottunut pitämään +pää-ääntä; suunnista ja kouluista, vanhasta ja nykyaikaisesta taiteesta +— ja suoraan sanoen, kuka peijakas saattoikaan niin laajaperäisesti +perehtyä taidehistoriaan? + +Tohtorilla oli kyky lausua suurimpia ja korkeimpia asioita +koruttomalla, tyylikkäällä tavalla, ja jos lähestyttiin suurentelun +hiushienoa rajaa, osasi hän aina herkästi ajoissa ehkäistä sen pienellä +pilalla, leikkisällä huomautuksella tai hilpeällä sitaatilla. Mutta +koko hänen olennossaan oli lämpöä ja syvää tunnetta, joka vaikutti niin +omituisen todelta ja viehättävältä sen herkän hengen vuoksi, joka siitä +huokui ja sitä hienosti, verhosi − − — + +Mutta juuri sepä kävi kiusalliseksi — tai jäi muuten niin vähän tilaa +päästä esiin iskusanoineen. Kaikessa oli omituista juhlallisuutta, joka +tenhosi hänetkin ja hän istui kuuntelemassa kuin koulupoika. + +No — hymyili hän itsekseen palatessaan kerta ehdottoman tappion jälkeen +— hän saa vielä kerran tuta, kenen kanssa hän on puheissa, tuo hyvä +tohtori! Olisipa vain täällä kaikki toverit ja ystävättäret, niin − − — +−! + +Olihan se muutoin joskus hiukan harmillista! + +Mutta — Burgundi oli erinomaista, ja onnihan oli kuitenkin kaikitenkin +tänne osunta — tämmöinen odottamaton putoaminen suoraan Abrahamin +helmaan! + +− − Kun kello lähestyi iltaisin yhtätoista, noustiin ylös, ja sattuipa +lopulta, että tohtori itse huomautti lähdön-aikaa: + +— No, yölinnut, on aika lentää merelle! + +Tosin oli kotona tunnelmaa ja iloa, mutta vasta kun he olivat ulkona +Naissaarella, alkoi elämä oikein — tuntui ainakin Sunnivasta! + +Kalliolla, jonne raskailla kivillä pönkitetty maalausteline oli +pystytetty seisoi Jan Högh työpusero hartioilla, piippu suussa, +maalilaudalla paksulti väriä, ja veneessä istui Sunniva sinisessä +hameessaan ja kyseli ja jutteli, innosta hehkuvana. Kudintyö, joka +hänellä oli mukana, edistyi vain hitaasti kaiken sen vuoksi, mitä hänen +piti kertoa, kysellä ja saada tietää. + +Siitä mitä hän kertoi, kyseli ja kummasteli, ymmärsi Jan Högh pian, +että nämä yöt merkitsivät hänelle uutta ja ihmeellistä elämystä. +Kotona tohtorintalossa oli hän kasvanut kahden vanhan ihmisen +rakkauden vaalimana ja sekä isä että mamseli Gundestad oli kumpikin +tavallaan johtanut hänen kehitystään; isä lempeällä viisaudellaan +ja tietorikkaalla opetuksellaan, ja mamseli käytännön toimissa ja +iltaisin tarinoita ja satuja kertomalla. Että hän vähitellen oli +heidän käsissään kehkeytymässä täysikasvuiseksi naiseksi, olivat +he kyllä huomanneet, mutta siinä he eivät enää paljoa mahtaneet; +mamseli Gundestadin noidat ja lohikäärmeet kuolivat ja isän tietojen +ja opetuksen takana häämöitti kangastuksena se todellisuuden elämä, +jonka hän itse kauan sitten oli jättänyt, mutta joka tyttären mielessä +herätti eloon kaikki ne kaipuut, jotka nyt vilahtelivat hänen +tuhansissa kysymyksissään ja Jan Höghin joka ainoan sanan hartaassa +kuuntelemisessa. + +Ja samalla kuin tämä puolestaan kieltämättä tunsi helpotukseksi +saada täällä ulkona tavallansa korvausta sisällä tohtoria vastaan +kärsimistään tappioista voidessaan nyt mielin määrin laverrella, +seurasi hän vähitellen myöskin puolittain uteliaana, puolittain +huvitettuna, kuinka neidon kaipaava mielikuvitus täyttyi ja kasvoi. + +Kullankirkkaissa öissä asui myöskin loistavaa rohkeutta, kiiltävän +teräksen voimaa kevyen ilman sinessä ja vetten siinnossa tunturien +välillä. Hiljaisuus auringonvalossa ei ollut päivän helteistä +painostusta, ei yön sanatonta surua tai herkkäkuuloista huolta; se oli +neitseellisen rauhoitettua lepoa, ihmeellistä ihanuutta, joka uinui +oman heijeensä helmaan heittäneenä, omille unelmilleen hymyillen. + +Ja meri nousi ja laski kuin rauhallisesti nukkuvan rinta. + +Joka väri ja joka piirto tässä vahaisessa kuvassa oli taiteilijasta +vaihtelevaa sisällystä ja alati uusivivahteisia ajatuksia rikas ja +raskas — siinä oli sellaista kasvua, leveillä siivillä lentoa, että +joka siveltimenveto avarti hänen ajatuksiansa. Ja kaikelle, mikä hänen +mielessään liikkui, löysi hän niin helposti nimen ja ilmaisun, ja tytön +suurten tähyävien silmien edessä vilahteli kuva kuvan jälkeen hilpeästä +taiteilijaelämästä, iloisista muistoista ja sadoista leikkisistä +sanoista ja mielijohteista, samalla kun taiteilija ahkerasti maalasi +suurta kangastaan. + +Ja Sunniva kuunteli! + +Solakka, kookas mies kalliolla suuren maailman ihanuuden loistossa, +josta hän kertoi — oli hänestä kuin sadun prinssi, ja kuin satu itse +oli tämä pitkä, valoisa yö! + +Ja hän tiesi, tuo sadun prinssi, kaikki kaukaisesta suurmaailmasta, +kuinka se elää ja aaltoilee vaihtelevassa valossa ja värien vilinässä, +ilosta, jota juodaan kimmeltävistä maljoista, käytävistä taisteluista +ja saavutetuista voitoista — mutta enimmän ja ihaninta ihmisten +rakkaudesta, miehistä, jotka voittavat, ja naisista, jotka seuraavat ja +uskovat ja joskus itkevät — — —! Ja se kaikki _oli_ siellä, itse oli +hän sen nähnyt, itse mukana elänyt — kaikkia naisia oli hän rakastanut +ja naiset olivat rakastaneet häntä, kaikista prinsseistä ylväintä! + +Posket pelmahtivat punaisiksi ja syvähehkuisina seurasivat silmät +maalaria, kun hän kertoi; koko tuo hienohermoinen olento kumartui +jännittyneenä kuunnellen yli veneenlaidan, jota hänen kätensä puristi +niin että nystyrät valkenivat! + +Kun sitten kertoja vaikeni, saattoi kuuntelija vaipua uinaileviin +unelmiin, katse kaukaisuutta kohti. + +Ja sitten se, että niin kuin hän puhui hänelle täällä yksin, niin +vapaasti, niin hehkuvasti ja niin ihanasti monta kertaa, niin +ei hän koskaan puhunut kotona, kun muita oli kuulemassa − − — +ikäänkuin erikseen hänelle! Ja heidän välilleen tuli jotakin, vain +heidänkeskistänsä, jotakin, joka oli erikseen hänen omaansa. + +Olikin niin paljon kysymistä ja niin paljon sanomista, jota hän ei +ennen ollut aavistanutkaan sydämellänsä olevan, ja hänelle saattoi hän +sen kaiken sanoa, sillä hän ymmärsi kaikki ja osasi vastata. Siitä +syntyi eri maailma, ulkopuolella isää ja mamseli Gundestadia − − — − — + +Kun keskustelu kotona sattui aloille, joista he olivat keskenään +Naissaarella puhelleet, saattoi Jan Högh salaa nyökätä hänelle +tutunomaisella hymyllä: sinä ja minä, me tiedämme sen! + + * * * * * + +Paria päivää lukuunottamatta oli samaa ihanaa päivänpaistetta kestänyt +neljätoista vuorokautta. Kaksi viikkoa Jan Höghin tulon jälkeen +noudettiin tohtoria äkkiä eräänä iltana, ja Sunniva ja Jan Högh +kulkivat veneellään yhtä matkaa ulos lahdesta, kunnes niemen kärjessä +erittiin. + +Aurinko paistoi kuten ennenkin; mutta tunturien välisissä syvennyksissä +pohjoisessa — ne kuvastuivat taivasta vasten kuin petoeläimen hampaat — +näkyi untuvan valkoista sumua, joka vähitellen kasvoi. + +Työ oli täydessä käynnissä, ja Jan Högh kertoi mielialastaan kaksi +viikkoa sitten, matkailijalaivasta ja mademoiselle Antoinettesta. + +Mutta että sinä saatoit lähteä laivalta silloin! ihmetteli Sunniva. + +— Miksen? + +— Kun sinä — kun mademoiselle Antoinette — — — + +— Oo, vastasi hän hymyillen, pani siveltimen pois ja katsoi ulapalle +— minä seisoin kannella yksin itsekseni ja huomasin äkkiä tämän +kaiken — taivaan ja meren ja tämän lahdelman, nämä ulkosaaret, vuonon +aallot ja tunturit ympärillä, kaikki nämä aurinkoa väräjävät kirkkaat +värit hiljaisuudessa — — sehän on kuin ihmettä! Katso nyt tuonne +vuononsuulle, missä aurinko asuu kultaisena merellä, sehän on kuin +leveä silta suoraan taivaaseen, ja sillä hetkellä oli minusta kuin +olisi sieltä vastaani astunut loistava olento, kehoittava henki, jos +niin tahdot, — ja niin minä päätin maalata sen! Se on kai semmoista, +jota vanhat kutsuivat inspiratioksi, innoitukseksi. + +He vaikenivat molemmat. + +— Kuinka kummallista, kuule! sanoi vihdoin Sunniva. + +— No? + +— Tiedätkö, kun olin pieni, ajattelin aina, että äiti, jotahan en +lainkaan voi muistaa, mutta jota usein ajattelen ihmeen paljon, — että +hän oli mennyt taivaaseen tuonne ulos, missä me emme näe muuta kuin +taivaan ja meren — — — + +— Tuonneko vuononsuuhun päin? + +— Niin. Me olimme niin usein siihen aikaan isän kanssa täällä +kalastelemassa. Juuri sentähdenhän se oli niin erikoista, että +sinustakin tuntui, että se oli tie taivaaseen. Ja mamseli Gundestad +oli kertonut minulle, että kun kerran tulisin oikein kiltiksi, antaisi +Jumala äidin tulla minun luokseni suurilla valkoisilla siivillä, ja +silloin ajattelin aina, että hän tulisi taivaasta juuri tuolta ja +lentäisi luokseni vuonon yli juuri tuota aurinkotietä. Ja minä saisin +nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, ja hän selittäisi minulle kaiken. + +— Minkä kaiken? + +— Jumalasta taivaassa ja äidistä itsestään. + +— Tulitko sitten koskaan niin kiltiksi, Sunniva? Hän käänsi +haaveellisuutta loistavat silmänsä Jan Höghiä kohti, katse epävarmana, +puoliksi hämillisenä, kysyvänä: + +— Sehän on vain semmoista, mitä uskoin, kun olin pieni. + +— Etkö nyt enään odota äitiäsi? Etkö enään usko, että hän tulee tuolta +ulkoa valkoisilla, suurilla siivillä kertomaan sinulle Jumalasta +taivaassa? Etkö koskaan? + +Hän kysyi niin vakaasti ja katsoi niin levollisesti hänen silmiinsä, +ja Sunnivan hymy häipyi jäljellä oli vain heikko epävarmuuden piirre +kasvoilla, kun hän pudisti päätänsä: + +— En nyt enään. + +— Entä jos voisit tulla niin kiltiksi? + +— Mutta sitä en voi. + +— Voit kyllä, Sunniva, ainakin minä uskon niin. + +— Mutta kuule nyt, niin saat kuulla! Viime pääsiäisenä pääsin ripille +ja olin koettanut olla niin kiltti kuin voin — en vain iltaisin +maata mennessä, sillä sen unohdan aamulla, vaan alati, koko päivän +ja aina. Oo, kuinka yritin! Ja olin niin varma, että edespääsyn +päivänä se tapahtuisi. Ja ajattele, tiedätkö, minä juoksin illalla +kenenkään tietämättä pappilasta, missä isän ja minun piti viettää yötä +edespääsypäivän jälkeen yli kankaan kotia saakka, ja sitä matkaahan on +lähes peninkulma. Niin tulin kotia, rukoilin Jumalaa ja otin veneen ja +sousin ulos, ja sitten — sitten — — + +— Sitten ei kukaan tullut? + +Sunniva pudisti päätään; silmät olivat täynnä kyyneleitä. + +— Etkä sinä senjälkeen enään siihen usko? + +Taas päänpudistus. + +— Mutta minä uskon, Sunniva. + +Tyttö katsoi häneen kummastuneena; häh seisoi telineidensä nojassa ja +hymyili rauhallisesti. + +— Minä uskon vain hiukan toisella tavalla kuin mamseli Gundestad. +Minä en usko, että Jumala antaa äitisi odottaa, kunnes tulisit kyllin +kiltiksi, sillä sinähän olet jo. Mutta minä uskon äitisi tulevan +kertomaan sinulle kaikista asioista, kun sinä kerran oikein olet sen +tarpeessa. + +— Milloin sitten? + +— Kenties ei koskaan. Mutta jos kerran tulisit oikein onnettomaksi, +Sunniva. Silloin uskon äitisi tulevan taivaasta. + +Tyttö vaipui syviin mietteisiin ja lausui vihdoin itsekseen: + +— Niin se varmaankin on! + +— Etkö ensinkään muista äitiäsi? + +— En, minähän olin vain vuoden vanha, kun hän kuoli. Mutta minä tiedän +kyllä paljon hänestä. Hän ei ollut tästä maasta, ja sitten oli hän niin +kaunis ja hänellä oli musta tukka, joka riippui valtoimena. + +— Mistä hän sitten oli? + +— Jostakin jonkin suuren järven rannalta, missä ihmisten on hyvin +yksinäistä, ja hänellä oli kultasarvinen poro. Ja kerran tuli hän tänne +isän luo noiden sinivuonojen takaa ja isä ihastui häneen ja he menivät +naimisiin. Mutta sitten hän kuoli, mamseli Gundestadin arvelun mukaan +ikävään. + +— Ikävään? + +— Niin, hän ikävöi suurta järveä, jossa on vielä yksinäisempää kuin +täällä, ja kultasarvista poroa. + +— Mamseli Gundestadko sinulle kaiken tuon on kertonut? + +— Niin, kauan sitten. + +— Entä isäsi? + +— En saata koskaan kysyä isältä. + +— Mikset? + +— Hän suree niin kovasti. + +Vesi kohosi saaren rannalle vuoksen mukana, nosti raskaasti pohjarahkaa +ja laski sen taas syvään huoaten, nosti ja laski, syöksi kivien +väliin ja vaahtosi ulos taas satoina pieninä, kohisevina virtoina. +Syvältä alhaalta kuului irtauneen kiven raskas kolina — vai oliko se +sydänsairaan Vetehisen valittelua! + +Saaren ympärillä kihisi ja kuhisi ja joka ainoa pieni aallonväre +leikitteli oman pienen auringonsäteensä kanssa, miljoonia pieniä +kirkkaita välkkeitä, jotka välkähtivät ja sammuivat ja tuikahtivat +uudelleen joka sekunti. + +Mutta kaikki tämä oli lopultakin voimakasta, syvää merivirtaa, joka +kiiti ohi — auringonkimmelteiseltä jäämereltä — — — + +Jan Högh tunsi puistatusta: + +— Ei, nyt on lähdettävä kotiin! Täällä alkaa tuntua kylmältä. + +Hän pani tavaransa kokoon raskaaseen arkkuun jonka hän oli saanut +sinne sijoitetuksi ja ketjulla kiinnitetyksi suurimpiin kiviin. Sitten +soutivat he pois. + +— Mutta sano minulle todenperään, alkoi Sunniva, kun he kääntyivät +niemen kohdalle — etkö sinä ole kauheasti katunut, että annoit +mademoiselle Antoinetten näin mennä luotasi? + +— Mademoi... — — —? Katunutko? En! + +Hän nauroi ääneen ja nousi ylös hillitsemään töytäystä laituriin. + +— Mutta hänhän oli niin miellyttävä! + +— Oli kyllä, mutta sittenhän tapasin äkkiä sinut — niinkuin pikku +keijukaisen täällä lahdenpohjukassa, ja sinä olet paljoa herttaisempi +ja miellyttävämpi kuin kaikki maailman mademoisellit. + +He astelivat yhdessä taloon. + +Mutta nouseva sumu tunturien välillä pohjoisessa oli kasvanut +mahtavaksi usmaksi, joka nyt alkoi laskeutua vuonon ylle. +Vaaleanharmailla ulottimilla tunnusteli se saaria ja luotoja ikäänkuin +jättiläiskala, joka verkalleen ojentelee nuutuneita jäseniään, suureni +ja tiivistyi, kävi sitten liukumaan voimallisena valtana yli tummuneen +veden, ja pian oli kaikki sen peitossa ja kosteankylmiä viimoja kulki +hyytävänä yli meren ja maan. Aurinko oli pimitetty, sitä saattoi +aamupuoleen vain aavistaa hiukan kellervämmästä kajastuksesta idän +puolella. + +Sinä yönä ei kannattanut odottaa matkailijalaivaa, sillä vuonossa +ei nyt ollut paljoa nähtävää ja kun Esaias Ismael ja Hans Joelsen +aikaiseen läksivät soutamaan kotia päin, seurasi Peder Martin mukana. +Naissaaren kohdalla olivat he kuten tavallista rinnakkain kaikki kolme. + +— Nyt tuli sumu. + +— Tuli ja aika pahana tällä kertaa. + +— Ja oikein viluttavana. + +— Kyllä se ainakin viikon kestää. + + * * * * * + +Kaksiviikkoisen auringonpaisteen jälkeen voi kyllä sietää sumuakin. +Mutta kun sitä alkaa kestää viikkokausia, lakkaamatta joka aamu sama +alinomainen harmaa seinä silmäin edessä — — —! + +Ja Jan Höghin mieliala alkoi vähitellen masentua. + +Ensimmäisinä päivinä oli hän pari kertaa lainannut tohtorin haulikon ja +kiertänyt lahden toiselle rannalle, minne hän kaukoputkella oli nähnyt +sorsien laskeutuvan rantaruohikkoon. Hienossa vihmasateessa, joka +kostutti pyssynpiipun ja asettui kuin helmisilaus hänen vaatteilleen, +samoili hän tietään; koivunlehvät vihmoivat kasvoja ja märkyyttä pursui +joka mättäältä ja heinänkorresta, jolle hän astui. Lahden toisella +rannalla oli ankeampaa ja suojattomampaa, joten hänen oli taitavasti +hiivittävä arkojen lintujen luo, joiden hän nyt saattoi nähdä +varovaisesti kääntelevän pitkulaisia, viisaita päitään joka suunnalle. + +Hiljaa nosti hän pyssynsä ja tähtäsi huolellisesti hämyisen, harmaan +ilman läpi — vaan samassa lehahtivat molemmat linnut lentämään poispäin. + +Hän laukaisi panoksen kuitenkin jälkimmäistä lintua kohti, ruudinsavu +jäi uimaan liikkumattomassa ilmassa, pamaus kajahti kipakkana ja kovana +kaiun vastaamatta, ja raskaalla, omituisen yksinäiseltä tuntuvalla +loiskahduksella putosi leveä lintu veteen. Hiljalleen kellui se +virran mukana rannalle ja retkotti pian Jan Höghin kädessä matkalla +tohtorintaloon. + +Seuraavana päivänä ei ollut vesilintuja nähtävissä eikä sitäkään +seuraavana, ja Jan Högh palasi kotiin ilman muuta saalista kuin +likomärät vaatteensa ja pyssy, jonka puhdistaminen kesti toista tuntia. + +Sitten olivat Sunniva ja Jan Högh kerran koettaneet kalastaa vuonolla; +mutta se oli niukkaa ja kosteata, huvia. Ei — parempi on pysyä kotona. + +Tohtori palasi parin päivän poissaolon jälkeen, mutta hänellä ei ollut +paljoa aikaa. Kaupungin apteekista oli saapunut hänen lääketilauksensa; +se oli tarkistettava ja järjestettävä, laseja ja purkkeja puhdistettava +ja täytettävä — ja konttorin ovi oli lukossa tunti tunnin jälkeen. + +Lopulta ei ollut muuta tehtävää kuin laulaa ja soittaa Sunnivan kanssa +ja välillä käydä hänen mukanaan kalossi- ja sateenvarjokävelyllä +harmittelemassa ilmaa. + +Tänään oli mamseli Gundestadin täytynyt lämmittää huoneita. Ei ollut +muuta neuvoa, vaikka oltiin vasta heinäkuun lopulla! Niin koleaa ja +kosteaa oli ulkona ja tämä inhuus tunki sisään joka liitteestä ja +raosta. + +Salissa istui Sunniva ja harjoitteli loppumattomia ääntenottoja: + +— La—la—la-la—lalla—a—a. + +Jan Höghin piti oikeastaan kirjoittaa kirjeitä, mutta sen sijaan +istuikin hän sikaria poltellen uunin vierellä välihuoneessa mamseli +Gundestadin luona, joka oli parsimassa sukkia, toisella puolellaan kasa +valmiita, toisella toinen kasa odottamassa. + +Jan Högh oli jo pitemmän aikaa nauttinut mamseli Gundestadin rajatonta +luottamusta, ja kun tilaisuus nyt vihdoinkin oli erinomainen, kertoi +mamseli hänelle, mitä hän jo usein oli tiedustellut — hiljaisella +äänellä ja väliin huokaillen sukkien kantapäitä: + +— Niin, rouva vainaja oli lappalaissukua, oli kuin olikin, vaikka sitä +ei olisi uskonut, kun hänet näki, niin kookas ja kaunis hän oli. + +Ja avioliitto solmittiin vähän omituisissa oloissa. Kun tohtori +tänne saapui, ei hänen laitansa ollut kovinkaan hyvin. Siitähän ei +nyt kannata enään puhua, siitä kun on siksi kauan — mutta kai se oli +ollut joku juttu erään hienon ulkomaalaisen naisen kanssa, joka koko +onnettomuuden oli aiheuttanut. Ihan nuorikaan ei hän enään tullessaan +ollut, ja niin synkkä ja raskasmielinen! Ja kukin lohduttautuu omalla +tavallaan. Varsinkin tohtorin kaltainen mies — hän oli nuoruudessaan +ollut sangen hieno herra — kun hän tekee semmoisen mielettömyyden, +että pakenee tänne yksinäisyyteen, niin ei sovi ihmetellä, jos ei hän +viinin suhteen ole liioin varovainen. No, ulkopuoliset sitä tosin eivät +huomanneet; mutta minä, joka heti alunpitäen tulin hoitamaan hänen +talouttaan, näin tietenkin yhtä ja toista. + +Mutta sitten johdatti Jumala viisaudessaan niin, että Kirkevaagenin +pappi Kjaer kohtasi hänet ja vei hänet usein kotiansa. Se on hyvä mies, +meidän pappimme, oikea Jumalan siunaus hän on tällä seutukunnalla. +Ja siellä pappilassa oleskeli Sunnivan äiti, hän oli Funmarkenin +rikkaimman lappalaisen, vanhan Joel Bilton tytär Inarista. Hän oli +lähettänyt tyttären oppiin pappi Kjaerin luo, sillä hänestä piti tulla +muita lappalaistyttöjä parempi, nähkääs, kuten luonnollistakin oli, +Joel Bilto kun oli rikas ja valistunut mies itse. + +Jaa, jaa, kyllä hän oli sitten kaunis! Ja niin ymmärtäväinen ja lempeä. +Ja sitten kun he olivat naimisissa, istuimme hän ja minä monta kertaa +yhdessä, kun tohtori oli ulkona, ja puhuimme vain hänestä ja silloin +oli häntä niin ihana kuulla kuin Herran enkeliä! + +Hän oli samanmuotoinen kuin pikku Sunniva, samat mustat silmät, vain +että tukka oli sysimusta, niinkuin lappalaisilla yleensä on; ja ihan +ihmeellistä oli olla hänen seurassaan, sillä oli kuin ei hänessä olisi +ollut muuta kuin silkkaa rakkautta, mitä ikinä hän teki tai puhui! Jaa, +jaa, kai hän oli liian hyvä tähän maailmaan! + +Ja tohtori kuunteli ja oli niin iloinen ja tyytyväinen kuin päivä +talossa, vaikka rouvavainaja itse ei ollut ensinkään erityisen vilkas, +vaan pikemminkin vähän raskasmielinen. Ja iltaisin saattoivat he istua, +varsinkin talvisaikaan, myöhään yöhön, aivan hiljaa yksissä ja silloin +tällöin kuiskata toisilleen jotakin, tai otti tohtori viulun — johon +hän nyttemmin ei enään kajoa — ja soitti; ja rouva lauloi niin että +kuuntelijan saattoi tulla vesi silmään. Juu, juu. + +Mamseli Gundestadin täytyi hetkinen kuivata silmälasejaan. + +— Mutta sitten hän kuoli? kysyi Jan Högh. + +— Niin, huokasi mamseli Gundestad — se oli lyhytaikainen onni. Kun +Sunniva syntyi, kääntyi rouvavainaja kovin sairaaksi; ja kerran +kevätpuoleen saapui hänen isänsä, vanha Joel Bilto tänne, kun tohtori +oli matkalla, eikä kukaan tiedä, mitä hän mahtoi rouvalle puhua; hän +oli käynyt vanhaksi nyt, Joel, ja jäänyt talvella leskeksi, niin +että hän kenties katui lähettäneensä tyttären luotaan. Tohtoria +hän ei tahtonut nähdä. Mutta siitä päivästä tarttui rouvavainajaan +levottomuutta ja kaipuuta; hän saattoi kävellä pitkiä matkoja pitkin +vuononrantaa itsekseen eikä hänellä kotona enään ollut malttia +mihinkään. Kesällä, kun lappalaisheimo joka tuolla tunturin luona +tapaa oleilla, oli saapunut, saattoi hän kulkea pitkän peninkulman +heidän luokseen ja viipyä siellä tuntikausia — milloin nähkääs tohtori +sattui olemaan matkalla. Ja öisin saattoi hän kulkea lapsi sylissä +edestakaisin kamarissaan levähtämättä niin kauan, että toinen ihminen +olisi siihen nääntynyt — ja lauloi omia laulujansa, joita kukaan ei +saattanut ymmärtää. Alussa se meni ohi, kun tohtori oli kotosalla, +eikä hän siitä paljoa tiennytkään ennen kuin perästäpäin. Syyspuoleen +ei rouva totta puhuen kaikistellen ollut ihan täydessä järjessään. +Keskellä pimeää syysyötä saattoi hän nousta ylös, kääriä lapsen +vaippaan ja livahtaa ulos talosta, jotta tohtori herätessään aivan +pelästyi. Ja piti lähteä ulos kadonneita etsimään. Tätä kesti jonkun +aikaa; joulun tietämissä oli pitkät ajat levollisempaa, ja pikku +Sunniva oli noin vuoden vanha. Mutta eräänä aamuna tuli tohtori minun +luokseni kalpeana kuin lakana ja niin outona, etten ollut häntä tuntea. + +— Mamseli Gundestad, sanoi hän minulle, tulkaa mukaani. Tällä kertaa en +saata mennä yksikseni. + +Jumala armahtakoon minua — mentiin sitten kerran yhdessä. Me etsimme +ja katsoimme suksenjälkiä ja tähystelimme aamuhämärässä ja tohtori +voivotteli ja valitteli tuskaansa. Ja yhä soimasi hän vain itseänsä +niin raskaasti, että minun oli turha yrittääkään häntä lohduttaa. + +Niin löysimme rouvan. Mutta sellaiseksi ei tuon hienon ja lempeän +ihmisen olisi uskonut saattavan muuttua. Hän oli kuin raivoava noita; +hänen silmänsä leiskuivat kuin tuli ja liekki ja hän heilutti suurta +lappalaispuukkoa ja huusi hurjana, että hän ennen tappaisi itsensä ja +lapsensa kuin palajaisi meidän kanssamme. + +Minä en voinut muuta kuin langeta lumelle ja rukoilla taivaan Jumalaa, +mutta tohtori astui häntä vastaan, aukaisi nuttunsa ja pyysi häntä +iskemään puukkonsa ensin siihen, mistä hän muutenkin vuosi verta +sydämensä haavoista, ja juuri kun minä parkaisin kauhusta nähdessäni +puukon kohotettuna häntä vastaan, luopui riivaaja rouvavainajasta; ja +me kannoimme heidät kotia, lapsen ja rouvan, joka oli melkein aivan +tainnoksissa ja melkein kuin kuollut. + +Sitten makasi hän vuoteessa viikon päivät ja oli niin herttainen ja +lempeä kuin alkuaikoina, mutta niin surumielinen, niin sanomattoman +suruinen. Uudenvuodenpäivänä hän sitten kuoli. + +— Entäs vanha lappalainen, hänen isänsä, ettekö sen koommin koskaan +häntä tavannut? + +— Hänelle lähetettiin kyllä tieto tapahtumasta; mutta me emme kuulleet +hänestä mitään ennenkuin kolme vuotta jälkeenpäin. Silloin sai tohtori +kirjeen eräältä papilta siellä Venäjän puolella, että vanha Joel +oli kuollut. Sitten tuli viranomaisten kautta erinäistä perintöä +Sunnivalle, enimmäkseen kultakoruja ja hopeita, mitä lappalaiset +käyttävät. + +Sitten viime vuonna kerran ja pari kertaa nyt mennyttalvena kuulimme +useiltakin tahoilta eräästä Sunnivan tädistä, joka ei liene aivan +selväpäinen ja joka kuuluu kulkevan lasta etsimässä. Mutta se jäi +kuulopuheisiin, emmekä me ole häntä nähneet. + +Mamseli Gundestad ryhtyi taas sukkien parsintaan, ja Jan Högh puhalteli +mietteissään tupakansavua kattoon. Salista kuului suljetun oven takaa +vielä Sunnivan lauluharjoituksia. + +— Niin, niin, alkoi mamseli Gundestad taas, onhan täällä +tohtorintalossa monta aikaa ollut raskastakin aikaa. Katkeraa on nähdä +miehen surevan niin kärsivällisesti ja hiljaa — joka viikko käy hän +kerran hautuumaalla tuolla kankaalla, oli talvi tai kesä. Ellei pappia +olisi niin lähellä — Kirkevaagenissa — ja ellei tohtori, niinkuin itse +olette joka päivä nähnyt, olisi niin erinomainen mies sekä ammatissaan +että monessa muussa suhteessa, — niin huonosti kai tässä talossa asiat +olisivat. + +Mamseli Gundestad huokasi. + +Silloin kuului kirkkaasti ja heleästi salista, missä Sunniva istui, +hänen laulunsa: + + Ah, onneahan kaipaan + ja onneen pyrkinen! + +— Niin, ja sitten tuo herttainen lapsi! jatkoi mamseli Gundestad. — +Hän on tohtorin ilo ja riemu. Ja hän on opettanut ja neuvonut hänelle +paljoa enemmän kuin tämän puolen lapset muuten saavat oppia. Mutta +tytölle on olo täällä kuitenkin liian yksinäistä ja pian hänet kai +täytyy lähettää ihmisiin. + +— Niin, se minua on kummastuttanut, vastasi Jan Högh, ettei tohtori jo +ennen ole lähettänyt häntä ulos! + +— No, hänhän on vielä lapsi. + +— Olettekohan siitä niinkään varma, mamseli Gundestad? + +— Kyllä sentään. Ja kasvuvuosinaan hän on ollut hyvinkin heiveröinen. +Me olemme usein saaneet olla huolissamme hänestä — — — + +Sunniva aukaisi oven ja seisoi pyydellen kynnyksellä: + +— Ah, maalarimestari, tule auttamaan minua vielä hiukan, minä en opi +sitä duettoa. + +Jan Högh nousi raukeasti. + +— Minä olen vain niin huonossa vireessä nyt. Mutta voimmehan sentään +yrittää. + +Mamseli Gundestad jäi istumaan sukkiensa luo ja salista kuului, +maalarin opastavien huomautusten ja säestysohjeiden keskeyttämänä: + +— Näes, Sunniva, ensinnäkin tulee sinun kokonaan sukeltautua laulun +kuvitelman henkeen: Nyt olet sinä siis Vellamo, joka nouset aalloista +kuutamoisena yönä, kun minä loion lehdossa ja uinun. Sinä olet meren +valtarouva, Ahtolan emäntä itse, etkä vain pikku Sunniva, joka tässä +laulaa pianon säestyksellä. No — nyt sinä ensin! + +Ja Sunniva lauloi: + + Mua kuule, kulkijapoikanen, + et lähteä vielä saa, + niin monta ja kaunista kertomaa + mun on sulle kuiskattavaa, + kun sa uinut. + +Hän vastaa. + + Jalo rouva! Mä viipyä saata en, + mun kiiruusti nyt on lähteminen, + luo morsion kauan kaivannehen. + +Sitten Sunniva: + + Sinisilkkiin meri mun vaatehtii + ja aaltojen kuohuttuun, + kevätmahlojen viiniä tuulet tuo + mehumaljassa toukokuun, + kun sa uinut. + +Jan Höghin voimakas bassoääni kajahti komeana: + + Minä pyydän, mä pyydän teitä polvillain, + jalo rouva! pois suokaa mennäni vain, + lumo silmäinne kiehtoo mun sieluain! + +Sunniva taas: + + Ain' yllä aaltojeix loiskua vain + ui purteni kultainen, + ja kalvaana luokseni kumartau + kuu hopeanhohteinen. + kun sa uinut. + +Ja mies vastaa: + + Jalo rouva! Pois menkää te merten taa, + jott'en hipiänne, tuoksua juoda saa + ja hulluutta toivo ja kuolemaa! + +Sitten molemmat yhdessä toiston: + + Oi, kulkijapoika: + varo askelias, + jos kaipuuta sulla + on rinnassas — + pian alkaa arkinen päivä! + +— Hyvä, hyvä! kajahti äkkiä heidän takanaan. Ja tohtori seisoi +»apteekkariasussaan» hymyillen ovella. + +— Tehän houkutatte karhun pesästään sillä laululla! Sinä edistyt, +Sunniva! + +— Niin, vain vielä hiukan enemmän kiehtovaa houkuttelua ääneen, niin +sitten! lausui Jan Högh. + +— Minä luulen, että pojan osa oikeastaan sopisi minulle paremmin, sanoi +Sunniva, vielä kokonaan laulun tunnelmassa. + +— Minä olen istunut pesässäni ja sommitellut suunnitelman teitä varten. +Mitä sanotte kalastusretkestä Vaagevandetille? Siellä on runsaasti +mainiota taimenta ja siitä on nyt monta vuotta kun kävin siellä. Muita +järvivedenkalastajia kuin minä ei näillä main ole, joten sitä paikkaa +voi katsoa jokseenkin koskemattomaksi. Siellä on vanha ruuhi minun +kalastusajoiltani — minä voin lähettää Hans Joelsenin sinne tänä iltana +katsomaan vieläkö se on hengissä ja panemaan sen käyttökuntoon. + +Jan Högh tarttui vaihtelun aikaansaantitilaisuuteen suurella innolla +ja kun sää iltaan mennessä tuntui hiukan selviävän, pohdittiin +suunnitelmaa hyvin hartaasti. Kirkevaagenissa oli käräjät maanantaina, +joten tohtorin ei itsensä sopinut tulla mukaan. Mutta Hans Joelsen +soutaisi mielihalulla Jan Höghin ja Sunnivan sinne lauantaina. +Sinne oli matkaa peninkulman verran ja kun he saivat Hans Joelsenin +saattomieheksi sopi lähteä aamulla ja ottaa mukaan mamseli Gundestadin +runsaat eväät koko ajaksi. + +Aikaisin lauantaiaamuna oli Hans Joelsen valmiina ulkopuolella. + +Joo, kyllä se siltä näyttää, että illalla on sopiva sää. + +Ilma oli kevyttä ja korkeahkoa, vaaleanharmaata, ja ohentuneen +sumuverhon takaa kuulsi selkeästi auringonkeltaa. + +Niin läksivät he matkaan mukanaan kalastusvehkeet, tohtorin +englantilaisia patenttivapoja myöten. Tie kulki tunturin yli lähden +toiselle puolelle ja läpi tasangon alinomaisia mutkia myöten rämesoiden +vuoksi, jotka peittivät suuria aloja kasvaen ruskeankeltaista ruohoa +ja paljastaen tuolla täällä mustia vesiläikkiä. Joka mättäällä kukki +suopursu rehevänä ja valkoisena, ja äkkiä lähti metsäkana kaakottaen +räpyttämään aivan heidän jalkainsa edestä; oli vähällä etteivät +tallanneet pesää vaivaiskoivun juurella. + +Tasangolta kohosi sitten maa yhtämittaa ja vihdoin käännyttiin +erääseen sivulaaksoon, joka avautui heidän eteensä kammottavan tyhjänä +alastomien, puuttomien, vihreänharmaakylkisten vuorenseinämien välillä. + +Ja Hans Joelsen kertoi Stallon taisteluista täällä lappalaisia +vastaan, — kuinka vanhat lappalaisnoidat ja velhot olivat kaikessa +kaameudessaan täällä syrjäisessä laaksossa teutaroineet ennenmuinoin, +kun laaksonrinteille kaatuneissa, tuhannen vuotta lahonneissa +honganrungoissa vielä oli kasvua ja vihannuutta. + +Ja äänettömiä lintuja pyrähti lentoon — ja katosi kuin maan +nieleminä; tai laukkasi harmaa jänis pitkin loikkauksin mättäiden ja +kantojen yli, ja alhaalla laaksonpohjassa seisoi vesi sysimustana +ja hievahtamattomana, kuolleena ja yksinäisenä alastomien tunturien +välillä. + +Ilma oli niin kuulakkaa, että he luulivat olevansa aivan lähellä, kun +heillä vielä oli pitkä taival edessään; ja kun he saapuivat perille, +oli kaikki toisennäköistä; rauhallinen, hymyilevä järvi, kuvajaistaan +katsova kaislakehys ympärillä; kanerva- ja ruohorinteitä joka puolella +mustaan vuorenseinämään saakka. + +Vene, jota heidän oli käytettävä, oli pieni ruuhi, johon Hans Joelsen +edellisenä iltana oli veistänyt uuden pohjalaudan ja tuhdot. + +Sitten nauttivat he mamseli Gundestadin herkullisia voileipiä; Hans +Joelsen täytti mustuneen liitupiippunysänsä muserretulla lehtitupakalla +ja Jan Högh sytytti sikarinsa. Kelat ja siimat tekoperhoineen ja +kiiltävine syötteineen pantiin kuntoon, ja kalastus alkoi. + +Vedenkalvossa ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, ei mitään elämän +merkkiä lukuunottamatta melomista, sekin sangen varovaista, jotta ei +säikytettäisi viisasta kalaa järven pohjalla, jonka mustiin komeroihin +ei kenenkään näkö ulottunut. Etäältä laaksosta kuului kosken kohinaa +lisäten hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kaukaisella äänellään. He +istuivat äänettöminä ruuhessa kaikki kolme; ongensiimat viilsivät +kimaltavia säröjä vedenkalvoon, jonka yllä hyttysiä ja kärpäsiä surisi +ja tanssi. + +— Rratsh! Jan Höghin vavasta alkoi siima kieriä kelalta hurjaa vauhtia +niin voimakkaasta nykäyksestä, että vapa taipui, kunnes se katkesi. +Mutta kalan sai hän ruuheen yhtäkaikki; se oli käsivarrenmittainen +kiiltävänlihava taimen, suomuksissa punaisia ja kiiltäviä laikkoja, — +väkevänä kuin mies reuhtoi se Hans Joelseninkin tottuneissa käsissä, +kunnes heitti henkensä hänen puukoniskuistaan. + +Nyt huudahti Sunniva: + +— Minun syö! + +Ja kuumeisella kiiruulla hilasi hän kalaa ruuheen, sen tehdessä +vastarintaa, niin että se väliin hyppäsi korkealle vedenpinnasta. + +Yhtämittaa söi sitten kala Sunnivan onkea, kun taas Jan Högh istui ja +harmitteli siimansa selvittelyssä, siinä lopultakaan onnistumatta. + +Niin päätettiin laskea Jan Högh maihin selvittämään siimaansa; ruuhessa +oli liian levotonta ja ahdasta. + +Hetken matkaa rannasta löysi hän kuivan mättään kaatuneen honganrungon +luona ja istui sille huoahtaen yrittääkseen kärsivällisesti selvittää +sotkuista vyyhteä, sillä välin kuin ruuhi työntyi pois rannasta ja +toiset jatkoivat onkimista. + +Hän ähki ja puhki hetken likomärkien solmujen kimpussa, puhkesi +tämäntuosta sähiseviin vihanpuuskiin ja sai sotkun vain pahemmaksi; +yritti taas maltillisesti — — — + +— Ei! Hän kirosi ja noitui ja nakkasi koko vyyhden menemään. Nojautui +sitten jälleen puuta vasten ja sytytti lohdutuksekseen sikarin. + +Näin makasi hän hetken ja tuijotti harmaaseen ilmaan, kun hänen +huomiotansa herätti omituinen kohu tunturilta hänen takanaan, +kaukainen, kasvava melu. Hän kääntyi katsomaan, mutta ei kotvaan nähnyt +muuta kuin harmaan, sammaltaneen rinteen; kunnes hänestä tuntui, että +suurehko ala tunturinlakea oli hitaasti liikkumassa alaspäin. Melu +läheni ja kuului omituista kapsetta ja sen seasta koirienhaukuntaa ja +silloin tällöin ihmisäänten huutoa; yhä voimakkaammaksi ja räikeämmäksi +kävi meteli, monikertaisen kaiun monistamana; ja nyt erotti hän +selvään valtavan porolauman, jota juoksevat ja huutelevat lappalaiset +koirineen ajoivat edellään; tiheään yhteensullotut vaaleanharmaat, +lakkaamattomassa aaltoliikkeessä olevat selät tulivat tunturinrinnettä +alas kuin höytyvyöry, ja sen yllä haarasarvien metsä. Sorkkien kapse +kävi suorastaan korviahuumaavaksi, ja ennenkuin Jan Högh oli ehtinyt +kunnolla tointua, oli hän porolauman ympäröimänä; joka puolelta syöksi +elukkaa hänen ohitsensa, lähimmät seisahtuivat, kohottivat ylvästä +päätään ja katsahtivat häneen suurilla, kummastelevilla silmillään; +hänen kohdallaan syntyi seisahdus; mutta ulompana jatkui luisuvien +harmaiden selkien ja vaappuvien sarvien virta esteettömästi; eräs koira +loikkasi hänen ohitseen käheästi haukkuen, ja sen perässä hikinen vanha +lappalainen, joka tuskin häneen katsahti; eläimet tunkeutuivat yhteen, +mutta hajaantuivat jälleen koirain haukunnasta ja kulkivat edelleen +pärskyen ja läähättäen, ja vihdoin oli koko lauma vyörynyt ohi. + +Jan Högh hengitti keveämmin — kaikki nuo suuret, levottoman +hermostuneet elukat olivat pitäneet häntä jännityksissä. + +Hän näki niiden katoavan mäen taakse järven toiselle puolelle ja +seurasi verkalleen perässä. + +Omana eri maailmanansa, jonka olemassaoloa he lainkaan eivät olleet +aavistaneet, oli siellä kokonainen pieni lappalaissiirtola. Sikermä +maakuoppia ja telttoja keskessä ja ympärillä suuri aitaus, johon +porolauma nyt oli ajettu ja ahdattu. + +Jan Högh meni luokse ja tervehti. Siellä vilisi pieniä lyhytjalkaisia +lappalaisia, miehiä, naisia ja lauma lapsia, jotka kaikki kertyivät +yhteen rykelmään toisen kuopan luo ja töllistelivät häntä. Pari +miehistä vastasi hänen tervehdykseensä, mutta muutoin ei hänestä +pidetty suurta lukua; he touhusivat omissa puuhissaan, puhelivat +toistensa suuhun, huusivat ja kirkuivat ahtaessaan laumaa tiiviimmin +yhteen ja sulkiessaan aitausta. + +Erään vanhan, terävä- ja vilkuvasilmäisen äijän, jolla oli +epämääräinen mytty keltaisia riepuja pukunaan ja harmaa, takkuinen +tukka ja joka seisoskeli itsekseen toimettomana nysäpiippu suussa ja +käsivarret nukkavierun nahkapeskin peitossa, sai Jan Högh vihdoin +puhekumppanikseen tarjoamalla hänelle tupakkaa kukkarostaan. Ja ukko +kertoi hänelle huonolla norjankielellä, että siinä oli kaikkiaan +kaksituhatta poroa, mutta niiden omistajina kolme perhettä, joten +oltiin köyhiä kovin! + +— Kuuluvatko kaikki nämä ihmiset noihin kolmeen perheeseen? + +— Kuuluvat muut paitsi tuota naista, joka tuolla tulee. Ja vanha +lappalainen viittasi tavattoman kookasta naista, joka hitaasti lähestyi +kudin kädessään; hän oli myöskin komeammin puettu kuin muut, uumenella +leveä kultarengasvyö, kaulassa solkikoru ja päähine hohtavan punainen. + +Hän oli tullut viime viikolla tunturin yli ja aikoi kai edelleen, aina +kaupunkiin saakka. + +Nainen pysähtyi vähän matkan päähän heistä ja katseli Jan Höghiä +hetkisen. Sitten asettui hän istumaan ja jatkoi punontaansa +välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui. + +Jan Högh seisoi näkemänsä innostamana ja katseli mitenkä porolehmiä +lypsettiin, kunnes äkkiä kellahti nurin ja ennenkuin edes taas pääsi +jaloilleen näki koko lauman hurjassa sekasorrossa syöksevän murtuneen +aidan yli alas mäkeä. Samassa hetkessä olivat koirat pakenevain +kintereillä ja naiset ja miehet joka suunnalla kokoamassa laumaa +yhteen; porot laukkasivat eteenpäin ja koirat perässä kiitäen niiden +edelle pakottaakseen ne takaisin ja muutamassa minuutissa oli karja +raivostuneiden koirien saartamana; jokainen poro, joka yritti livahtaa +syrjään, ajettiin silmänräpäyksessä takaisin. Neljännestunnin kuluttua +oli kaikki taas kunnossa ja aitaus auttavasti korjattu. + +Se oli Sunniva, joka oli aiheuttanut koko sekamelskan ja säikyttänyt +porot ilmestymällä vaaleassa puvussaan äkkiä mäenrinteelle näköpiiriin. +Nyt lähestyi hän kauhistuneena Jan Höghiä, joka vielä seisoi +puhdistelemassa pukuaan äkillisen maahankellahduksensä jälkeen. Mutta +vanha lappalainen rauhoitti häntä, ettei kukaan ollut tapahtumasta +pahastunut. + +Niin asettuivat he katsomaan uudelleen alkanutta lypsyä, kun kookas +lappalaisnainen tuli aivan heidän luokseen, lakkaamatta tuijottaen +Sunnivaan. Hän seisahtui hänen eteensä ja poven näkyvästi kuohuessa ja +pienten mustien silmien kiiluessa kysyi hän vihdoin: + +— Ootko sinä Sonniva? + +— Olen, vastasi Sunniva kummastellen. + +— Ja sin' oot tohtorin tytär? + +— Niin olen. + +Pitkään, omituisen korisevaan ilohuutoon puhjeten tarttui hän Sunnivan +käteen ja taputteli häntä yhtämittaa olkapäille ja käsivarsille mitä +suurimman hellyyden ilmein, puhellen nopeasti ja herkeämättä: + +— Tunsinpa sinut, tunsinpa heti, sin' oot mun siskoni tyttö, mun koria, +kaunis siskoni tyttö, ma tunsin sun, sin' oot Marjan, mun siskoni, +näköä, mun kovan kodan, kauniin Marja-siskoni. Sin' oot Sonniva, +lapskulta, min' oon iloinen, min' oon kauan, kauan hakenut Marjan +pientä lasta, ma luulin sin' olit Jumalan luona taivaassa enkelilasten +parissa, mut sin' elät ja sinä tulet nyt mun kanssani Inariin, koria, +kaunis siskontyttö, min' itkin Marjaa kauan päivät ja yöt, nyt kannan +selässäni pikku lapsen Inariin, siskoni pikku lapsen — — — + +Kyynelet valuivat pitkin uurteisia poskia hänen puhuessaan ja yhä +kuumeisesti silitellen Sunnivan käsivartta. Sunniva väistyi taapäin +täysin ymmärtämättä mitä hän sanoi. + +Äkkiä pysähtyi nainen ja kääntyi toisten lappalaisten puoleen ja huusi +heille lapiksi suuren sarjan sanoja, joista Jan Högh ja Sunniva eivät +ymmärtäneet muuta kuin usein toistuvat »tohtori», »Marja» ja »Inari». +Miehet ja naiset kertyivät yhteen äänekkäästi ihmetellen ja vilkkaasti +keskustellen ja elehtien, ja katselivat Sunnivaa. Pysähtymättä jatkoi +lappalaisnainen, puristaen Sunnivaa lähemmäksi itseään: + +— Sinä tuut nyt minun kanssani Inariin, minä kannan siskonlapsen +selässäni — — — + +Hän veti Sunnivaa pari askelta mukanaan, yhä puhellen ja itkien +haltioituneena; ympärillä oleva piiri aukeni tehdäkseen heille tietä; +mutta Sunniva tarttui ällistyneen Jan Höghin nutunliepeeseen, ja +kalpeana kuin ruumis parkaisi hän pelästyksestä ja kaatui pyörtyneenä +maahan. Jan Högh hypähti esiin, riuhtaisi lappalaisnaisen hänestä irti +ja nosti Sunnivan toiselle käsivarrelleen. Samassa oikasihe nainen, +kietaisi salamannopealla liikkeellä käsivartensa. Sunnivan ympäri +jälleen ja tuijotti Jan Höghiä silmiin eläimellisen hurjassa raivossa +huutaen: + +— Sinä vieras mies et koske Marjan pikku lasta! + +Ja kun Jan Högh piti kiinni tajuttomasta taakastaan, irroitti nainen +otteensa ja kävi käsiksi häneen, tarttui kurkkuun ja olisi kuristanut +hänet, ellei hän olisi laskenut Sunnivaa maahan saadakseen molemmat +kätensä vapaiksi. + +— Auta lasta! sai hän hätäisesti huudetuksi vanhalle lappalaisukolle +ja toisille, jotka seisoivat liikkumattomina ja katselivat kohtausta +ikäänkuin jotakin heille kuulumatonta — ja niin syntyi mitä ankarin +kamppailu raivoisan naisen kanssa. Jan Högh sai äärimmäisellä voimainsa +ponnistuksella naisen jäntevää joustavuutta vastaan tämän vihdoin +maahan, mutta tämä puri hampaansa syvälle hänen käsivarteensa, kun +hän piti häntä kiinni ja huusi vanhaa lappalaista tuomaan nuoraa +hänen kiinnisitomisekseen. Lyhyehkön neuvottelun jälkeen äijän ja +hänen seuralaistensa kesken kumartui vihdoin muudan nuori lappalainen +sitomaan raivoavan naisen jalat yhteen. Tämä kirkui ja kiemurteli, +vaahto suussa ja silmät säkenissä. + +Jan Högh hyppäsi pystyyn, nosti Sunnivan syliinsä ja riensi hänen +kanssaan pois, mielettömänä tuskasta, huolissaan Sunnivan hengestä ja +hurjassa mielenkuohunnassa. Takanaan kuuli hän naisen huutavan. + +— Marjan pikku lapsi! Vieras saatana! + +Hän riensi eteenpäin taakkaa tuntematta, mielessään yksi ainoa ajatus: +veteen Sunnivan kanssa, muuten kuolee hän hänen käsiinsä. Ensin oli +kuljettava aika matka ylösmäkeä; alaspäin kävi kulku helpommin, hän +oli kompastua kiviin ja juoksi aivan kaislikkoon saakka kunnes oli +melkein polvia myöten mudassa. Sitten huusi hän Hans Joelsenia, joka +rauhallisena puuhaili veneen luona, asetti Sunnivan puolipystyyn erästä +kiveä vasten, aukaisi hänen puseronsa ja valeli vedellä otsaa ja +ohimoita. + +Veden ja konjakin avulla saivat he vihdoin Sunnivan virkoamaan. Sitten +kantoivat he hänet varovasti kanervikkoon, peittivät viltillä ja +antoivat rauhallisesti uinahtaa. + +Hans Joelsen tiedusti, mitä oli tapahtunut, mutta sai vastaukseksi vain +käskyn kerätä tavarat kokoon ja laittaa kaikki kuntoon kotiinpaluuta +varten. + +Jan Högh istui Sunnivan vieressä, joka nyt nukkui aivan rauhallisesti. +Hän tunsi kuin polttoa koko ruumiissaan ja ähkyi väsymyksestä. Sitten +tunsi hän pistävää kipua käsivarressaan, riisui nuttunsa ja kääri +paidanhihan ylös. Se mielipuoli, vaimo oli purrut hänet verille +vasempaan käsivarteen olkavarren alle; hän meni rantaan, pesi veren +pois ja sai hampaidensa ja oikean kätensä avulla haavan kireästi +sidotuksi nenäliinallaan. Kääri paidanhihan taas alas, pani nutun +ylleen eikä ollut kivusta ollakseenkaan. Hetken harkittuaan katsoi hän +parhaaksi olla ilmaisematta Hans Joelsenille, mitä oli tapahtunut. + +Hän palasi jälleen Sunnivan luo, istuutui hänen vierelleen ja katseli +häntä. Tyttö oli vielä kalpea, mutta punaa alkoi palata poskille; +silloin tällöin värähti silmäluomilla hermostuneita nykähdyksiä ja +äkkiä aukaisi hän silmänsä selkiselälleen ja tuijotti Jan Höghiä +hämmentyneenä. + +— Sunniva, lausui tämä lempeästi hymyillen — mitenkä nyt on laita? + +Tyttö nousi istumaan, siveli kädellä kasvojaan ja katsoi taas häneen. +Sitten alkoi hän pelästyneenä pälyillä joka suunnalle — — — + +— Sunniva, sehän olen vain minä, maalarimestari! Laski kätensä hänen +olalleen ja tästä kosketuksesta hypähti hän pystyyn, hykertyi Jan +Höghin kylkeen kiinteästi, kiinteästi ja kuiskasi: + +— Se oli hirveätä! Hirveätä! + +— Mutta nyt se on ohi eikä enään mitään vaaraa, Sunniva! Koetetaan nyt +pyrkiä kotiin isän ja mamseli Gundestadin luo niin pian kuin luulet +jaksavasi. + +Tyttö päästi hänet irti ja alkoi hehkuvanpunaisena napittaa kiinni +puseroansa ja suoria hiuksiansa. + +— Älä koskaan puhu tästä mitään isälle äläkä Gunde-tädille! + +— En, Sunniva, me emme enään ajattele koko tapausta. Hänhän oli +mielipuoli, näes! + +— Niin, etkö sinäkin arvele sitä? + +— Jo vain, selvästi oli! + +Hans Joelsen saapui korien kanssa, ja heti lähdettiin kotimatkalle. + +Tohtorille ja mamseli Gundestadille kertoivat he samoin kuin Hans +Joelsenille, että Sunniva oli säikähtynyt, kun porot säntäsivät ulos, +ja että hän oli kaatunut ja täräyttänyt päätänsä. + +Hiukan huolestuneena tutki tohtori häntä, mutta rauhoittui pian kuin ei +huomannut mitään erikoista. + +Mutta pakottavaa puremaa käsivarressaan piti Jan Höghin salata ja +hoitaa itse, niin hyvin kuin taisi. + + * * * * * + +Hans Joelsenin ennustus ilmanmuutoksesta ei toteutunut. Sunnuntai oli +yhtä harmaan auringoton kuin edellisetkin päivät, ja Jan Högh seisoi +porrasparvekkeella ja katseli ulos tyytymättömänä. Hän ei ollut yöllä +nukkunut melkein ensinkään, vain maannut jonkunlaisessa horrostilassa +ja uneksinut lappalaisakoista ja kaikkinaisesta noituudesta. + +Sunniva istui pianon ääressä. + +— Opeta minulle jotakin uutta, kuule! pyysi hän. + +— En, nyt minä en enään osaa! + +— Osaat kyllä, maalarimestari! + +— En ainakaan tänään. + +Hän tuli huoneeseen: + +— Saakelin aurinko! + +— Hyi, minkälaista sinä tänään puhut, maalarimestari! + +— Oo —! hän pysähtyi taas porrasparvekkeen ovelle. Alinomainen +muuttumaton sumu peitti puoliksi tunturin ja vesi alempana oli kalpeaa +ja väritöntä. + +Hän sytytti sikarin ja lähti ulos, käänsi nutunkaulurin pystyyn, +painoi lakin silmille ja läksi kipakasti kulkemaan tohtorintalon +takana olevaan mäkeen päin. Pian oli hän ulkona taloa ympäröivästä +koivumetsiköstä ruskealla kanervakankaalla, missä siellä täällä +oli harmaita poronjäkäläpälviä ja täällä tuolla joku matala, +vaivaiskasvuinen koivu. Polku, joka vei kankaan yli toiselta puolen +Kirkevaageniin, kiersi rämelätäköitä ja suuria kiviä — paljoa muuta +ei juuri sumulta saattanut nähdä eikä hän ollut muutenkaan erin +katseluhaluisella tuulella! + +Hän tunsi jäsenissään väsymystä ja mielessään painostusta, jolle hän ei +tahtonut antaa perään — hän pakeni sitä, tunsi sen vaanivan sisässään +ja tiesi kuitenkin, että kauaa ei hän kyennyt sitä pidättämään! Mutta +hän kulki kuin hurja ja noitui kylmänkosteaa koleatta; sumupilvi +seurasi häntä ja hän riensi eteenpäin kädet syvällä nutuntaskuissa, — +pyh! kunnes pysähtyi ja vaipui märälle jäkälämättäälle, jääden siihen +loikomaan silmät kiinni — — — + +— Mitä pirua tämä on? + +Hän nousi voimattomassa raivossa puoliksi ryntäilleen ja katseli +ympärilleen. Sumu oli tasaista, tiuhaa ja liikkumatonta, telkevän, +lohduttoman liikkumatonta! Hän nousi istuvaan asentoon, heitti lakkinsa +pois, katsoi ympärilleen hitaasti ja kauan ja kuiskasi itsekseen: + +— Autiota! + +Ja täällä hän makasi, Jan Högh, leikkisä leikari, naisten Jan, ja +värjötti ja paleli vieraassa maassa! — — — Eikö tämä ollut hänelle +vierasta, ventoa, ventoa ja vierasta? Kaikki — koko hyytähuokuva +erämaa peninkulmia ja peninkulmia ja taas uusia peninkulmia täynnä +elottomuutta — ja nuo kummalliset ihmiset kummallisine historioineen ja +heidän kummallinen, yksioikoinen, kalpea elämänsä! + +Vai oliko se hän itse, joka oli haalistunut ja mitätön? Eilinen kohtaus +Vaagenvandetilla, lappalaisnaisen intohimonhurjuus muistui taas hänen +mieleensä — vihaa säkenöivät silmät aivan hänessä kiinni — — —! Eikö se +ollut hän itse, joka oli ulkopuolella, kaukana heistä? Eikä hän koskaan +saavuttaisi heidän lämmintä elämäänsä — vierovilla silmillä katsoisivat +he häntä aina ja jos hän kertoisi heille mikä hänen vertansa huumensi +ja kuumensi, pudistaisivat he vain päätä ja hymyilisivät — — —! + +Hän käännähti ympäri ja tarkasteli hopeanhienoa jäkälää; siinä oli +kokonainen aarniometsä pienoiskoossa kuin monihaaraisista hiushienoista +metallilangoista sommiteltu. Hän poimi muutaman käteensä ja nyppi sitä, +mutta nakkasi taas heti pois: + +— Eikö mitä! + +Häntä värisytti surkea hylättynäolon ja yksinäisyyden tunne — elottomat +suureet tuijottivat häntä etäisestä kaukaisuudesta — ja hänen otsansa +painui jäkäliin; maa kosketti hänen kasvojaan raakana ja kylmänä — — — +hst! + +Äkkiä kuului kuitenkin selkeästi tänne ääniä — ihmisääniä! Se tuntui +hänestä tällä hetkellä suloiselta, herttaiselta ja rakkaalta, ja hän +katsahti ylös. + +Laajan kankaan toisella laidalla kulkivat Sunniva ja tohtori hitaasti +ja keskustellen ylöspäin. He eivät nähneet häntä, ja hän jäi alalleen. + +Sunniva kantoi seppeltä. Jan Högh seurasi silmillään heidän kulkunsa +suuntaa ja havaitsi olevansa aivan lähellä hautuumaata; vain +parinkymmenen askeleen päässä oli hautuumaan matala kiviaita ja sen +takana harmaita ja vanhoja, valkoisia ja uusia puuristejä. Paikaltansa +saattoi hän nähdä koko hautuumaan. + +Hän näki tohtorin ja Sunnivan menevän sisään ja kulkevan toiseen +nurkkaukseen, missä pieni hautalehto matalista koivuista puoliksi +peitti heidät. Hän näki Sunnivan laskevan seppeleen haudalle ja +molempien istuutuvan ruohopenkille, Sunniva pää isän olkapäätä vasten. + +Jan Högh nousi polvilleen ja katseli sinne. Jos hän olisi huutanut, +olisivat he saattaneet sen hyvin kuulla. + +Entä jos hän huutaisi! + +Tai hiipisi hiljaa valkoisen koivuaituun luo ja pyytäisi +vaatimattomasti lupaa saada olla mukana — istua rauhallisesti tuolla +lehvistössä omituisen, hurjamielisen rouvan haudalla — — — + +— Joutavia, Jan Högh! Mitä sinulla on näiltä köyhiltä ihmisparoilta +pyytämistä! Turhaa tuntehikkaisuutta! Sinun on ikävä, ystäväni, hirveän +ikävä ja lisäksi vilu — — —! + +Hän nousi ja lähti kulkemaan poispäin. + +— Kun vain aurinko palajaisi, että hän saisi maalata! Nythän hän voisi +yhtä hyvin koota kimpsunsa ja matkustaa takaisin kotipuoleen heti! + +Jumaliste, se oli pohjaltaan parasta, mitä hän saattoi tehdä! Takaisin +etelään iloon ja elämään — hei! ja hän lauloi täyttä rintaa mäkeä +alaspäin mennessään: + + Hei, neitoni mun! + Punaviinissä juon minä maljasi sun — + Bourgogne on tuliverta! + Kuvas siinä mä nään joka kerta — + ja hurmasi sun + on turmani mun, + vaan nyt uskallan sen, mitä ennen en, + ja pohjahan juon, olen janoinen — — — + Pyhä Neitsyt! Kai mies olen menneiden —? + Vaan joudunkin suoraan taivaasehen — — —! + +— Hyvää päivää! + +— Kas, päivää, Peder Martin! Sinä tulet minun eteeni kuin ilon merkki! +Rahtaatko minut nyt takaisin taas, kun tänne toitkin, sillä nyt olen +minä valmis Kolkhiksessa? + +— En, miesparka, minun pitäisi nyt vain tavata tohtori. Et kai sinä ole +häntä nähnyt? + +— Kyllä, mutta oletko sinä sitten sairas, Peder Martin? + +— En, mutta vaimoni kyllä on. Se kamppailee kai kuoleman kanssa tällä +kertaa! vastasi Peder Martin väräjävällä äänellä. + +Jan Högh kertoi mitä hän tiesi tohtorista, ja kulki hitaasti +tohtorintaloa kohti. + +Talossa oli sunnuntainhiljaisuus. Tohtori istui edessään viikon +sanomalehtipinkka, mamseli Gundestad ruokasalin akkunan ääressä +postillansa kanssa, ja Sunniva kulki huoneesta toiseen äänettömänä ja +miettiväisenä. Jan Högh meni huoneeseensa ja oli huonolla tuulella. + +Iltapuolella huudettiin hänelle alhaalta, ja kun hän tuli saliin, +oli pappilasta saapunut sana, eivätkö he kaikki tahtoisi seurata +tohtoria kankaan yli käräjille huomenna ja jäädä pappilaan kolmeksi +käräjäpäiväksi. + +Peder Martin oli juuri käynyt noutamassa tohtorin ulos, mutta Sunniva +selitti ilosta loistaen, miten hurjan hauskaa pappilassa oli. Nyt tuli +vihdoinkin vaihtelua ikävään yksitoikkoisuuteen! Ja nyt oli juuri +Petrakin tullut kotiin — — — + +— Kuka on Petra? + +— Se on papin tytär, joka on ollut etelässä huvittelemassa; hän on niin +viehättävä ja Kristianiassa ovat kaikki olleet mieltyneitä häneen, hän +kirjoitti minulle ja kertoi kaikista herroista ja tansseista — ja nyt +on vasta hauskaa tulla sinne yhdessä sinun kanssasi, maalarimestari! +Pappi Kjaer on myöskin kiltti ja hauska, sen voit uskoa — — — + +— Ei, kuule, minä en tule mukaan. + +— Etkö sinä tule mukaan — — —? + +— En, minulla ei ole aikaa. + +— Me olemme siellä vain kolme päivää — — — + +— Niin, mutta sillä välin palajaa aurinko, ja minun täytyy maalata. + +Jan Högh palasi yliskamariinsa, ja koko illan oli tohtorintalossa +jokseenkin synkeätä. Tohtori oli palannut sangen vakavana ilmoittaen, +että Peder Martinin vaimo nyt oli kuollut. Hänenkään mieleensä ei +ilmeisesti ollut Jan Höghin kieltäyminen papin kutsusta. + +Kun Sunniva ja tohtori seuraavana aamuna lähtivät matkaan, paistoi +aurinko kirkkaasti kankaalle. + +Aamupäivällä istui Jan Högh Esaias Ismaelin porraskivellä +laaksonpohjukassa. + +Yksi telinetanko oli mennyt poikki Naissaarella — voisiko sen saada +korjatuksi? + +Kyllä, sen saattoi Esaias Ismael tehdä, sillä Esaias Ismaelissa oli +vähän tuhattaituria, sekä nikkaria että tarpeen tullen suutariakin. +Mutta ensin oli hänen saatava pitkäsiima valmiiksi. Niinpä jäi Jan Högh +istumaan hänen luokseen kynnyspaadelle sillä välin kuin Esaias Ismael +pisteli silliä ja pientä kalaa koukkuihin. Vaimo oli tuvassa ja pesi +permantoa. + +Juttelu tuli käyntiin ja Esaias Ismael kertoi Jan Höghin poltellessa +sikariansa: + +— Joo, joo, ei se ole aina vain ratoksikaan merelläolo, se on kyllä +totta. Joka miehellä ei ole sitä onnea, että pääsee siitä niinkuin +minä, joka nyt olen seitsemänkymmentä. Täällä on monta, jolla on +merkkiä ja arpia — paitsi niitä, jotka sinne jäävät. + +Niinkuin tuokin Erik Gamvikin poika, Jörgen; Se on tullut aivan +höperöksi paljaasta surusta, vallan kelvottomaksi työhön, se kun ei +enimmäkseen tee muuta kuin vain veisaa virsiä ja itkee joukkoon. +Pahinta on ettei se saa unta öisin, ja tohtori arvelee, että ennenkuin +hän taas saa unta, ei hänestä tule kalua. + +Se oli tässä talvella kun se lähti isänsä ja molempain veljiensä kanssa +Langsundiin ja tuli kova ilma ja lumipyry ja pahat laineet. Se on +aina pohjoistuuli ilkeä siellä salmissa. Tämä oli keskellä talvea ja +he saivat jaalansa puolilleen vettä. Ja kun olivat suojaan pyrkimässä +Langsundin rantaan, kuulivat he, avunhuutoja tuulenpuolelta, että he +sen kyllä ymmärsivät, että siellä oli haaksirikko. Miettivät kyllä +vähän kääntyä katsomaan, olisiko mahdollista auttaa; mutta sitten +täytyi heidän vain pelastaa itsensä niin hyvin kuin taisivat uppoavassa +aluksessa ja semmoisessa tuulessa. + +Avunhuutajat olivat Matthis Skutvik ja hänen lankomiehensä Sören +Kistrand ja ne jäivät sille tielle. Niin vähää ennen kevätkäräjiä +haastoi Jon Kistrand, Sörenin veli, koko miehistön, päämiehen, Erik +Gamvikin ja kaikki kolme poikaa käräjiin. Väärin siinä Jon teki — +senhän kaikki järki-ihmiset sanoi, ettei siinä ollut ihmisellä varaa +mennä apuun; mutta Jonilla on vanhastaan ollut kaunaa Erik Gamvikin +kanssa, tai oikeastaan ne oli akat, jotka riitelivät siihen aikaan kun +olivat naapuruksia tuolla eteläkärjessä, ja nyt koetti Jon saada häntä +rangaistukseen siitä, ettei hän ollut pelastanut hänen veljeään ja +lankoaan. Niinkuin oikein oli, vapautti esivalta Erikin ja pojat, ja +sitä myötenhän piti asian olla selvän. + +Mutta se nuorin poika, Jörgen, otti siitä itselleen semmoisen +ylenmääräisen surun; ja tohtori sanoo sen tulevan siitä, että se yöllä +maatessaan aina kuulee niitä avunhuutoja uudestaan. + +Esaias Ismael täytti koukkuja kätevillä otteilla ja siiman valmis +osa kasvoi kyynärä kyynärältä saavissa, auringon kimallutellessa +sillinsuomuksia hänen paksuilla sormillaan. Päivä paahtoi, ja sääsket +surisivat syöttirippeiden yllä tiheinä parvina rannan koivujen välillä +ja liki peilikirkasta vedenkalvoa. + +Jan Högh puhalsi puoleksi hajamielisenä savua sääskiparven sekaan ja +sai Esaias Ismaelin jatkamaan: + +— Joo, joo, sitä sattuu merellä monenlaista, jota ei ulkopuolinen +tiedä. Tunnethan sinä tämän Peder Martinin tästä naapurista, sen on +nyt vaimo ruumiina tuvassa. Mutta oli semmoinenkin aika, jolloin Peder +Martinilla oli kolme poikaa, ja oikein reippaita poikia sittenkin +kaikki kolme. Ne menetti hän merellä ja liki piti sillä kertaa, ettei +mennyt mieheltä vielä ymmärryskin. Joo, siitä on nyt monta vuotta — hän +purjehti Finmarkiin yhtenä keväänä kaikki kolme mukana veneessä, niin +yhtenä yönä joutuivat he länsimyrskyyn Mehavnin luona. Niitä oli kolme +venettä samassa matkassa ja kaksi laski pieneen poukamaan ja asettui +sinne ankkuriin. Mutta Peder Martinin mielestä se ei ollut turvallista +ja hän pyrki ulos taas löytääkseen paremman sataman. Pojat olivat kyllä +pyytäneet ettei mentäisi, mutta hänhän oli päällysmies, joka isä oli, +ja niin he lähtivät taas ulos. Hetken kuluttua sitten vene kaatui ja +kaikki neljä joutuivat pitelemään pohjasta kiinni. Mutta kun oli kylmä, +niin että köli jäätyi sormien välillä yötä myöten, niin heltisi ensin +yhden pojan ote ja sitten toisen — ja he upposivat siinä isän silmien +edessä. Kolmatta poikaa piti hän kiinni itse, ja aamuyöstä, kuni myrsky +oli vähän hellittänyt, ajautui vene Mehavniin; paljon henkeä ei ollut +enään Peder Martinissakaan mutta poikaa piti hän kiinni edessään. Mutta +se oli siinä paleltunut kuoliaaksi, se poika, eikä sitten kolmeen +vuoteen sen jälkeen Peder Martin ollut oikein täysijärkinen. Kyllähän +se onkin kamala paikka menettää poikansa sillä tavalla, joo. + +Nyt on Herra ottanut hänen vaimonsa; mutta se oli jo vanha, eikä siitä +viime aikoina ollut juuri muuta kuin hoitamista ja tohtorinkäymistä, +niin että ei suinkaan se nyt Peder Martin voine sitä niin +ylenmääräisesti surra. + +Mutta nyt saat tulla sen tankosi kanssa, nyt on siima reilassa, joo. + +Tunnin kuluttua lähti Jan Högh kädessään uusi telinetuki. Hän oli niin +oudon alakuloinen, ehkä myöskin Esaias Ismaelin surullisten kertomusten +johdosta. Hän asettui pianon ääreen tyhjässä salissa ja soitteli +sekaisin sävelmiä ja katkelmia, mitä mieleen juolahti, punoi yhteen +juoksutuksia ja suuria vaikeita sävelsointuja. Hän soitti kaikki mitä +muisti ja tunsi, mutta ei kuitenkaan löytänyt vastinetta sille, mitä +hänessä itsessään liikkui; sillä jotakin se oli, jotakin, joka puristi +ja pyrki ulos; hän soitti Beethovenin surumarssia ja kohtia eräästä +Chopinin valssista, joka lopulta häntä tympäisi, niin että hän siirtyi +räikeän säröääniseen Hallingiin, — mitä se oli — missä se oli — esiin +sen piti, se väikkyi ja väistyi kuin virvat tai aaltojen hetkellinen +kimmellys — — — — — ja soittokone natisi hänen kiihkeästi hapuilussaan +milloin hurjia purkauksia, milloin pitkiä yhtenäisiä säveliä — — — — — +— — — — + +Kun mamseli Gundestad tuli ilmoittamaan päivällisen olevan valmiin, +istui hän hyräilemässä vanhaa balladia, joka muistui hänen mieleensä +lapsuudenajoilta, kun hänen äitinsä lauleli pitkinä talvi-iltoina — + + Hei, kuule, pieni poika! käy noppapelihin! + — Ei ole mulla kultaa, sua millä vastaisin! + +— He pelasivat kulta-arpaa! + +Hän tempautui irti ja siveli kädellä silmiänsä, + +— Kiitoksia, mamseli Gundestad! + +Oli kovin yksinäistä istua syömässä kahdenkesken mamseli Gundestadin +kanssa. + +— Kuulkaa, sanoi hän äkkiä pitkän vaitiolon jälkeen — täällä mahtaa +sentään monta kertaa olla hirveän yksinäistä ja ikävää! + +— No tottuuhan siihenkin. Ajan mittaan. Pahintahan se on talvella. + +Ja mamseli Gundestad kertoi pitkästä, pimeästä talvesta, jolloin +aurinko on poissa ja pimeys tummentaa lumen vuorilla ja laaksoissa ja +painaa yhteensulloutuneiden ihmisten talvielämää — — + +— Te ette varmaankaan ole oikein hyvällä tuulella tänään, herra Högh? + +— Minäkö? Päinvastoin, nythän on taas aurinkoa, ja minä lähden illalla +ulos maalaamaan! + +Ja illalla oli hänestä tosiaan kuin juhla, kun hän jälleen pääsi +pukemaan ylleen työpuseronsa, puuhailemaan maalilaudan, siveltimien ja +väriputkien kimpussa ja astui veneeseen. + +Hän irroitti pitonuoran ja souti voimakkain airon vedoin — ja ehkä +sen vuoksi, että hän nyt oli ensimmäistä kertaa yksin soutelemassa, +palasi hänen mieleensä ensimmäinen yö, jolloin Peder Martin souti hänet +lahteen höyrylaivalta. + +Kuinka tavattoman pitkä aika siitä jo oli. Kokonainen maailma silloisen +ja nykyisen välillä, maailma uusia, suuria kuvia hänen sisässään. +Ikäänkuin olisi hän pudistanut jättämänsä ahtaan hyörinämaailman tomut +jaloistansa ja vaeltanut hiljaisiin, suuriin seutuihin satujen maahan! + +Vuonolla lepuutti hän airojansa. Täällä oli niin laajaa ja leveää, niin +hiljaista ja suurta, ja jälleen tunsi hän syvästi väsymystä, pienuutta +ja voimattomuutta sen valtavuuden rinnalla, joka häntä ympäröi — — — + +Sitten jännitti hän lihaksiansa, airon vedoissa ainakin tunteakseen +miehuutensa voimaa! + +Ja eikö hänen suuri, kaunis taulunsa arkussa tuolla saarella vain +odottanut viimeistelyään hänen kätensä kautta, eikö hän siinä ollut +taivuttanut ja alistanut koko valtavuutta taiteensa alaiseksi — hoo! +Saammepa nähdä, kuka täällä on vuonon valtias! + +Ja hän souti, niin että vaahto kokassa kohisi, kunnes vene puski +Naissaaren rantaan. + +Innokkaasti nosti hän kivet arkun kannelta, sai telineensä pystyyn, +kankaan pingolle, piipun suuhunsa ja kaikki, kuntoon. + +— Toimeen taas, Jan Högh! + +Mutta hän ei päässyt alkuun. Jäi seisomaan ja katsomaan kangastaan ja +maalaustaan. + +— Oliko tämä hänen taulunsa?! Hänen suuri, ihana — — —? Tuo kankea, +tunnelmaton kuva, tunturi taustalla ja vähän vettä välissä — hänhän ei +tuntenut sitä, ei tavannut siitä mielialaansa, ei kerrassaan mitään — +ja tyytymättömänä laski hän alas maalilaudan ja seisoi alallaan kauan. + +Sitten oikasihe hän taas: + +— Tämä on jälleen jotakin sotkua! Hän astui pari askelta taapäin ja +katseli tauluaan matkan päästä. + +— Ei se ole sittenkään huono, kun saan vain vähän korjattua muutamia +kohtia! + +Hän aloitti heti ja paranteli vähän taivasta, koettaen huolettomasti +hyräillä. + +Mutta työ ei tahtonut sujua, ja hän pysähtyi taas. + +Ja hänen mieleensä hiipi ilkeä ajatus — —: + +— Ehkei hänen kykynsä riittänyt? + +Häntä puistatti — silmänräpäyksen; mutta hän pudisti pois sen, ei +tahtonut ajatellakaan semmoista, ja valonvälähdyksenä tuikahti hänen +mieleensä, mikä hän oli monien ihailijainsa, ystävien ja ystävättärien +keskuudessa — Jan Högh, loistelias ritari — oho! + +Hänen teki mielensä huutaa se ääneen, kertoa, maalata ja loihtia se +esiin ja karkoittaa hilpeillä puheilla pakoon joutavat epäilyt — — — + +Mutta täällä oli niin yksinäistä! Ei ketään kuulemassa, ei ketään ketä +innostaa ja sytyttää — — — + +Ei ketään Sunnivaa! + +Hänen täytyi nauraa ääneensä: + +— Vanha hölmö! Enkö seiso tässä pelkäämässä itseäni, mörkösäikkynä +keskellä kirkasta aurinkoyötä ja kuvittele mieleeni jos jotakin, vain +sen vuoksi että olen yksin — — ei kiitoksia, ystäväni! Lähtekäämme +maihin ja noutakaamme neitonen paikalla, muuten tästä ei tule mitään! + +Hän asetti kaikki takaisin arkkuun, souti kotiin suoriusi vuoteeseensa +ja nukkui kuin kivi! — + + * * * * * + +— Hyvää huomenta, mamseli Gundestad! Tuletteko mukaan kankaan yli? +Niin, sillä nyt minä menen. Ettekö? No, sitten minä vien terveisiä +pappilaan. Hyvästi! + +— Hei, kaikki hevoseni! hän kulki melkein tanssien kirkkaassa +päivänpaisteessa mäkiä ylös ruskealle kanervakankaalla — oli vain +noudatettava polkua, niin oli hän parissa tunnissa pappilassa. + +— Tietenkin on tytön tultava mukaan tänä iltana ja sitten se käy +taas kuin rasvattu, ja riikinviisas herra tohtori saa nähdä, että me +pystymme maalaamaan hänet mäsäksi — ja näytämme pitkää nenää, setäkulta! + +— Ohoo! + +Hän nappaili kuuluvasti säärtään joka askeleella koivunoksalla, jonka +hän oli taittanut ja jolla hän nyt löi tahtia, laulaessaan: + + Olen kerjuripoika sun mielestäs, + joka köyhän almua värjyn kai, + hymyn suot sinä mulle säälissäs, + niin luullen nälkäni tyydyttäväs, + menet eellehen taas — kuni äveriäs, + rovon jolta kerjuri sai! + + Vaan mullahan valta — ja suuri — on: + koko syksy kirjokultineen! + Koko taivas linnani katto on, + koko lehvistö matto permannon, + ja kautta linnan kaariston + soi soitto tuulten kanteleen! + + Ja siksipä, neitoni kaunoisin, + olet ollut erheellinen —: + _minun_ on joka-ainoa hymysi, min + luot syksyn soittoon ja kultihin, + _minun_ kaikki ihmeisä kaipuuskin + rusoloistoon sen iltojen! + +Tie alkoi nyt jyrkästi kohota; hänen takanaan loiveni tasanko +leveänä puoliympyräisenä näyttämönä ahtea kohti molempain korkeiden +tunturijonojen väillä, ja etäämpänä siinsi vuono. + +Hänen edessään sulki harjunlaki vielä näköalan — yllään väräjävää +sinistä ilmaa ikäänkuin takanaolevan alamäen aavistus. + +Hän nousi vielä viimeisen törmän ja oli vihdoin laella. + +— Ah! vilvoittava tuulenhenki puhalteli häntä vastaan ja hän pysähtyi. + +Syvällä sen harjun alapuolella, jolla hän seisoi, hymyili, jyrkkäin +kallioseinämäin ympäröimänä, vaaleanvehreä aukea, sen keskessä +valkoinen kirkko ja turvekattoisia taloja pitkin kapeaa vuonon +rantakaistaletta. Erään koivulehdon takaa häämöitti valkoiseksi +maalattu pappila, jonka savupiipusta kohosi haikua tasaisesti suoraan +ylös. Pitkin jyrkästi kaltenevaa rinnettä kulki käärmeenä kiemurtava +polku, jonka varrella koivut yhä korkenivat, hänen ympärillään olevista +kitukoivuista alkaen suoriin solkikoivuihin saakka alhaalla tasangolla. + +Entä värit sitten! Viihtyisinä, kirkkaina tulivat häntä vastaan kuin +riemun soitto, hymyn ja ilon loistoa uhkuvana valtana —: tunturien +kostea sini kuin henki, — lomissa lumen valkoista vitiä, vihreältä +kuultavia jääreunustoja ja kaltailla kimmeltävä hopeahuntu — kiiltävä, +kalpea vuono, reunamillaan merenvihreälle vivahtava, — ja niityt, +koivulehto, turvekatot, vihreää vehreää, niin vehmasta ja verestä mitä +herkimmissä vivahteissa, heleää ja hilpeätä — — — + +Ja korkealla, korkealla kaartui taivas! + +Hänet haltioi hytisyttävä halu liukua kirkkaassa ilmassa, sen kantamana +hiljaa hymyilevään keitaaseen tuolla alhaalla — — — hän nosti +käsivartensa ylös ja painoi kämmenet otsalleen. — + +— No, toistaiseksi täytyy kulkea varovasti, ettei kompastu! ja lyhyin +hypähdyksin läksi hän laskeutumaan alas. + +Tunturinliepeeltä kääntyi pappilan valkoista puutarhan-aitaa kohti +kulkeva tie. Se ei ollut varsinainen puutarha, vaan ennemmin suuri +aitaus, jonka koristeina olivat tuuhet, solakat koivut ja valtavan +leveälehtiset herakleijat. Sisällä oli haudanhiljaisuus, ja hän jäi +seisomaan ja katsomaan äännetöntä, valkoiseksi maalattua taloa, jonka +porrasparvekkeen ovet olivat auki. Ei ääntäkään! Koivujen välillä +oli istutettuja kultalakkoja ja ruusuja ja toisessa kulmassa tiuha, +luonnollinen pihlajien ja koivujen muodostama lehtimaja. + +Talon takaa kuului äkkiä pitkä huuto: + +— Nyt minä tulen! + +Ja vähää jälkeen tuli talonnurkalta näkyviin nuori neiti, hiipien esiin +ja tähystäen jännittyneenä joka suuntaan. + +— Nyt minä tulen! huusi hän uudelleen. Jan Högh astui esiin: + +— Päivää, neiti! Tulen ehkä sopimattomaan aikaan, mutta minut _on_ +kutsuttu! Nimeni on Jan Högh. + +— Oo — minä olen neiti Kjaer — sepä oli oikein hauskaa, että te +kuitenkin tulitte! Sunniva toi sanan, että teillä ei ollut aikaa — + +Se oli tottatosiaan näppärännäköinen neiti! Valkoverinen ja täyteläinen +— sinänsä hiukan liikaa pyöreähkö — mutta veikeät silmät! + +— Niinpä lienette sitten paljonpuhuttu Petra-neiti, papin tytär? + +— Olen, mutta miksikä paljonpuhuttu? + +— Maine teidän kauneudestanne on kulkeutunut kankaan yli — — — + +— Oo, olkaa vaiti! ja neiti kääntyi ripeästi ja huusi huikeasti: + +— Kaikki on vapaat! Kaikki vapaat! minkä jälkeen hän taas kääntyi Jan +Höghin puoleen: + +— Me olemme piilosilla kaikki, isä ja tohtori mukana — + +— Tulkaa esiin! Kaikki vapaat! Me lopetamme! + +— Ei millään muotoa, sanoi Jan Högh, — älkää mitenkään antako minun +häiritä! + +Mutta kaikilta suunnilta saapuivat vieraat piiloistaan ja kertyivät +Jan Höghin ympärille, joka tervehti ja kumarteli Petra-neidin +esitellessä. Heitä oli kaksi neitiä Jörstad, herra nimismies Jörstad, +herra jumaluusopinylioppilas Peter Kjaer, talon serkku, neiti Aalbom, +herrat koulunopettajat Nordgaard ja Svendsen sekä herra maakauppias +Moldenhawer! + +Ei ollut niinkään helppoa suoriutua tästä sikermästä vaikenevia +aikaihmisiä, jotka kaikki seisoivat katsellen eteensä maahan tai +puolivarkain häneen, joka vaistomaisesti kääntyi keskustelemaan +teoloogin kanssa. + +— Ei, mutta maalarimestari! Että sinä kuitenkin tulit! No se on sitten +hurjan hauskaa! + +Sunniva huusi pitkän matkan päästä tullen juoksujalkaa äärimmäisten +herakleijojen luota puutarhan poikki. + +— Sait yhtäkaikki sitten aikaa! + +— Sain, sanoi Jan Högh, — sinä olit kuvannut seuran niin +houkuttelevaksi, että minä lopuksi unohdin kaikki velvollisuudet! + +Samassa loi hän silmäyksen Petra-neitiin. + +— Mutta nyt vanhukset! huusi tämä reippaasti kaihtaen punastumistaan; +hm, se tyttö ei ollut noloimpia —! + +— He ovat varmaankin piiloutuneet pihamaalle. + +Koko seura poistui nyt verkalleen puutarhasta laajalle pihamaalle talon +takana; herra Kjaer ja Jan Högh keskustellen, — nuori teoloogi oli +kesälomalla, ja aikoi matkustaa jouluksi suorittamaan tutkintonsa; — +kuinka herra Högh viihtyi näillä seuduilla? heidän edellään Sunniva +ja Petra Kjaer käsikädessä juosten. Jälkijoukon muodosti koko tuo +vaikeneva kaarti, — ilmeisesti seudun nuori ylimystö! + +Vihdoin saivat he yhteisillä ponnistuksilla huudelluksi molemmat +vanhat herrat esiin, ja navetanparven siltaa kompuroivat alas pappi ja +tohtori, hiukset ja vaatteet yltäänsä oljissa ja heinissä. + +— Kas vaan, meidän maisemamaalarimme! Te tulitte siis kuitenkin! Kas +tässä, pappi, on se mies, nuoren taiteen edustaja — — + +— Hyvää päivää, herra Högh, sepä hauskaa, että kuitenkin tulitte. +Täällä ei ole hullumpaa pappilassakaan, saatte nähdä, vaikka emme +voikaan kilpailla tohtorin palatsin kanssa. Tervetuloa! + +Ja hyväntuulisena pudisteli pyylevä mies Jan Höghin kättä. Hän oli +enemmän vanhan laivurin kuin papin näköinen — ja merillä hän oli +ollutkin nuoruudessaan, kertoi hän sitten. + +— Tehkää hyvin ja astukaa sisään saamaan lasin viiniä vaimoltani +virkistykseksi pitkän taipaleen päälle! + +Pappi kulki edellä Jan Högh käsipuolessa, ja seurue saapui perässä, +taloon, eteisen poikki, suuren, valoisan salin kautta ulos +porrasparvekkeelle. Pappi huusi vaimoansa, pientä harmaatukkaista +rouvaa, jolla oli kirkkaat, älykkäät silmät; hän näytti pikemminkin +olevan hänen tyttärensä kuin vaimonsa. + +— Katso nyt häntä, Sofia, ja sano, olenko erehtynyt! Eikö totta, +herra Högh — niin, nyt on teidän tultava ripille heti: eikö totta, te +_olette_ minun vanhan, kauan sitten kuolleen ystäväni, Rudolf Höghin, +asianajajan poika? + +— Niin olen, hän oli minun isäni. + +— Näes nyt, Sofia! Minä olin sittenkin oikeassa. — Josko minä +tunsin isänne? Luulisinpä tunteneeni. Yksi parhaita ystäviäni +ylioppilasaikoina. Mutta varsinkin olimme sekä vaimoni että minä hyviä +tuttavia äitinne isän, vanhan Jan Wendelböen talossa Bergenissä. Kun +kirjoitatte äidillenne, niin sanokaa hänelle, että minä en milloinkaan +unohda Lotta Wendelboeta! Eikö totta, Sofia, herra Högh on äitinsä +näköinen? — Joo, nähkääs, hän oli mahtava mies, vanha Jan Wendelboe, +ja niin rikas, että olisi voinut peittää koko Saksansillan pelkillä +taalereilla. Ja minun appeni oli hänellä kirjanpitäjänä kuolemaansa +saakka. — Mutta nyt pitää teidän kertoa meille äidistänne! Hän asuu kai +vielä suuressa, uhkeassa huvilassaan kaupungin ulkopuolella — —? + +Viini tuotiin, ja naisten ja herrain istuessa vaiteliaina ympärillä +jatkoi pappi muistelmiansa muinaisilta päiviltä, silloin tällöin +vaimonsa säestämänä vahvistavalla huomautuksella. Jan Högh puolestaan +kertoi, mitä osasi, ja kuunteli muutoin mielenkiinnolla kaikkia näitä +suhteita ja oloja, jotka olivat hänelle niin läheisiä, mutta joista hän +kuitenkaan ei erikoisen paljoa tietänyt. + +Päivällisen jälkeen menivät vanhemmat levolle »mietiskelemään» ja +»nuoriso» siirtyi puutarhaan. + +Jan Högh läksi toisella puolellaan Sunniva ja toisella Petra Kjaer +maantielle ihailemaan näköalaa. + +Pikku neiti Kjaer oli koko mukiinmenevä! Oli suorastaan nautinto hänen +kanssaan hiukan keimailla — no, hiukan maakalaiselta tosin vaikuttivat +nuo jokseenkin vähän kaksimieliset silmät ja ylen helposti herkähtävä +nauru hänen huonoimpiinkin sukkeluksiinsa! Mutta, nautinto se oli +sittenkin, — näin pitkän ajan perästä! + +Hän oli ollut Kristianiassa vuodenpäivät, ja niin oli yhteistä +juttelemista. Heistä tuli hyvät ystävät ja kun Jan Högh tarttui hänen +käteensä kohteliaasti auttaakseen hänet erään kuopan yli ja enään +irtilaskematta pisti kainaloonsa — ei hän kohdannut enempää vastarintaa +kuin mikä oli ihan välttämätöntä. + +Niin kulkivat he pitkin rantaa, kiersivät kirkon ja palasivat +verkalleen takaisin. Sunniva kulki äänettömänä rinnalla ja nyppi +keltaisista voikukista solmiamansa viuhkan hajalle. Kun he saapuivat +jälleen puutarhan portille, oli hän huomaamatta erinnyt heistä. + +Petra-neiti loi katseensa maahan ja myönsi, että nuoren, viehättävän +naisen mahtoi olla ikävä istua erämaassa herra maakauppias Moldenhawer +ja koulunopettaja Nordgaard kavaljeereina. + +— Niin, pahinta on, että harrastukset esim, taiteeseen ja semmoiseen +kokonaan kuihtuvat — — + +— Pikku neitiparka! + +Hän loi kosteat, siniset silmänsä saattajaansa, ja jos ei pahimmoiksi +olisi oltu ihan noiden kaikkien muiden puutarhassa-olijain nenän edessä +— — — + +Käräjiä pidettiin kauppiaantalossa kirkon vieressä ja iltapäiväkahvin +aikana saapuivat, tältä päivältä valmiina, odotetut vieraat pappilaan: +vouti, pieni lihava hyvineläjä pulleissa liiveissä kiiltävät +vaakunanapit, ja tuomari, vanha herrasmies, joka ilmeisesti nautti +monia etuoikeuksia, varsinkin nuorten naisten puolelta, ja jonka +partaisten kasvojen syvästi surumielisten ulkopiirteiden alta loisti +leikkisä hyväntuulisuus. Sitten nimismies Jörstad, kunnioittavasti +kuunnellen ja hirnahtaen jokaiselle sanalle korkean esivallan +taholta ja ikuinen tuli porsliinipiipussaan — hehehe! Lisäksi kaksi +asianajajaa kaupungista, herra Bölling ja herra Antoni, molemmat +hyvin arvonsatuntevia, mutta muutoin alentuvansuopeita paikkakunnan +vierasvaraisuudelle viran puolesta, uskoi herra Antoni Jan Höghille! + +— Viran puolesta! kannatti herra Bölling vähän viinaltatuoksahtavaa +virkaveljeänsä. + +— Tasan kello kuusi! Se on meillä käräjillä totiaika. Tehkää hyvin, +konjakkiako vai arrakkia? Minä olen aikanani tehnyt monta totia +isävainajanne kanssa, herra Högh! + +Jan Högh oli ollut suuren huomaavaisuuden esineenä vastailleiden +puolelta ja oli nyt onnellisesti päässyt erääseen salinnurkkaan, missä +pitkä, kumara tuomari hänelle katalasti parjasi hilpeätä, verrattain +äänekästä seuraa. Lusikat ja lasit kilisivät, teekeittiö höyrysi +pöydällä, ja pappi kulki ympäri ja pakotti Svendsenin ja Nordgaardin +esiin kukkapöydän takaa, jonne nämä ujoina ja vaatimattomina olivat +piiloutuneet, ja keskeytti veljensäpojan, herra Peterin, teoloogin, +hartaan syventymisen neiti Aalbomin koruompelukseen. + +— Saatpa tottatosiaan auttaa vanhaa setääsi, poika! + +Ja keskustelu oli käynnissä pitkin linjaa; vouti väitteli politiikasta +asianajaja Böllingin kanssa ja vetosi tohtoriin, pitäen kiinni tämän +napinlävestä, — asianajaja Antoni käytti tilaisuutta paetakseen lasinsa +kanssa, jossa oli puoliksi kumpiakin, pianon taakse. + +Syntyi paljon naurua ja leikkiä naisten kanssa, jotka eivät mitenkään +huolineet todista, — Herra siunaa, ei toki, ei millään muotoa! Ja pappi +kertoi vanhasta matami Lyngistä, joka joi kaikki miehet peninkulman +piirissä pöydän alle — — — + +— No niin, maljanne, hyvät herrat! + +Syntyi sanaton hiljaisuus salissa, kun kaikki lasit juhlallisesti +nostettiin huulille; mutta sitten alkoi melu taas, nimismiehen +poliittinen hyväksymishirnunta voudin luona kaikkia muita ääniä ylinnä. + +— Minä uskon teille erään salaisuuden, nuori mies, suloisen salaisuuden +— mutta vaiti! Ja tuomari lähensi kärsivät kasvonsa melkein kiinni Jan +Höghiin, joka nyt oli vähällä läkähtyä nauruun, jonka alati ehkäisi +tuomari: mutta vaiti! + +— Katsokaa ystäväämme, nimismies Jörstadia! Ennen joulua tulee hän +isäksi kuudennentoista kerran — mutta vaiti! Minä käväisin tänään +tervehtimässä rouvaa, eikä asiassa ole vähintäkään epäilystä. +Kuusitoista suloista pienokaista, tuo nuorukainen neiti Kjaerin +rinnalla lukuunotettuna. Yritteliäs mies, meidän nimismiehemme! Mutta +vaiti! + +Ja tuomari veti päänsä taas tykönsä — syvästi surumielisenä. + +— Mutta tuomari! Ettekö tee totia? + +— Jumala varjelkoon teitä, pappi, asettamasta ansaa uskonluopion kurjan +terveyden tielle! Viina keskellä päivää olisi minulle kuin sinihappo +yöllä. + +— Mutta yhdessä l'hombressa voitte kuitenkin olla mukana. Tulkaa, tänne +työhuoneeseen! + +— Ei kiitos, minä olen lain mies, ja »peli ja huijaus» tiedättehän — — — + +— Oo, te ja teidän lakinne! + +— Niin, minä myönnän, että te evankeliuminne kanssa olette kieltämättä +onnellisemmassa asemassa! Ei kiitos, pastori, antakaa minun noudattaa +syvinten tunteiden! kutsua — minä jään tänne teidän vaimonne luokse! + +— Kiitos, tuomari, nyökkäsi rouva pöydän luota — te olette herttainen +mies! Hyvän kupin teetä saatte palkinnoksi. + +— Teidän teetänne kohtaan, rouva Kjaer, tunnen melkein yhtä suurta +kunnioitusta kuin teidän itsenne suhteen! + +Herrat, lukuunottamatta tuomaria ja molempia opettajia, jotka +valitettavasti eivät osanneet muuta kuin viimeistä tikkiä ja nälkää +seminaariajalta, katosivat työhuoneeseen, kun taas naiset jäivät saliin +uudelleen katetun teepöydän ääreen — tuomarin istuessa patriarkkana +sohvalla — + + »Sa istuos ruusujen keskeen + — olet ruusu sa itsekin!» + +lausueli hän. Jan Högh sijoitettiin saman korttipöydän ääreen tohtorin, +nimismiehen ja herra Moldenhawerin kanssa, ja peli kävi harvapuheisessa +vakavuudessa, papin vilkastuttaessa lakkaamattomalla leikkisyydellä +toista pöytäkuntaa, yhä ärsytellen herra Peteriä teologisista valteista. + +Salista kuului avoimen oven kautta tasaista keskustelua, kuppien ja +teelusikkain kilinää ja silloin tällöin huudahduksia ja naurunpuuskia, +kun tuomari oli »hirveä». Jan Höghin sopi nähdä sinne, olipa hänellä +vielä koko ajan onni kohdata Petra-neidin hämmentynyt katse. Mutta +äkkiä pisti tuomari päänsä hänen eteensä ja huusi Jan Höhgille: + +— Ahaa! Minun täytyi vain katsoa, mitä se oli! Maljanne, Petra-neiti, +teevedessä! + +Petra-neiti ei laisinkaan voinut ymmärtää — — —? Mutta sen koommin +eivät hänen katseensa kulkeneet sitä suuntaa. Ja Jan Högh teki suuren +tuhmuuden patarouvalla. + +Peli jatkui; yhä syvemmälle vaipuivat syvämieliset päät kortteihin, kun +naisten luona äkkiä syntyi hirvittävä meteli ja huuto; herrat riensivät +sisään — mitä Jumalan nimessä oli tapahtunut? + +— Oo, se oli niin kauheata, hyi, hyi! huusivat he toistensa suuhun, — +sitä ei voinut edes kertoa. + +Mutta tuomari ilmoitti, naama mitä viattomimman-ällistyneenä, +että koko juttu johtui siitä, että hän oli luullut neiti Aalbomin +ompelevan vatsavyötä, vaikka se todellisuudessa kuuluu olevankin kapea +koristeliina pöytää varten! + +Jan Högh oli toivonut, että tämä yleinen keskeytys aiheuttaisi väliajan +pelissä, — mutta siinä hän pettyi eikä tuntenut nimismiestä ja pelin +vakavuutta, hehehe! Ja jokseenkin haluttomana täytyi hänen palata +takaisin taas ja istua kylmenneen todin ja ikävien korttien ääressä, +kunnes emäntä kutsui illalliselle. + +— Intohimoinen kortinpeluri te ette ole, herra Högh, lausui tohtori +hymyillen. + +Loppumattoman seisoskelun jälkeen ruokasalin ovella, missä syntyi +umpikuja, kun ei kukaan tahtonut mennä ensimmäisenä sisälle, ennenkuin +tuomari ratkaisi pulman, ja »otti tapin tynnyristä» tuli asianajaja +Antoni Jan Höghin rinnalle ja löi häntä tuttavallisesti olalle. + +— Minun kunnioitukseni, herra maalari! Ei ole leikintekoa maalata koko +vuono tuolla ulkona! + +— Ei. + +Jan Högh ei tahtonut voida sietää rehevää asianajajaa, joka +korttipöydässään oli pitänyt jokseenkin mautonta ja suurta ääntä, — ja +ilmeisesti juonut. + +— Ja sitten olette valinnut isäntänne niin onnistuneesti. + +— Mitenkä — — — + +— Oo, paremman miehen käsiin kuin tohtorin voi maalari tuskin joutua. + +— Ei todellakaan. + +— Ja sitten kaikki se oppi ja taiteentuntemus! Teillä on varmaankin +ollut hyötyä siitä tuttavuudesta. + +— Oo — hoo — + +Mitä hittoa se asianajaja arveli! + +Lähempänä pöytää alkoi herra Moldenhawer: + +— Tehän maalaatte tohtorin lahdella? + +— Joo. + +— Se mahtaa olla vaikea asia — — — + +— No — on kyllä. + +— Mahtaa kai teille olla ilo, kun tapasitte semmoisen miehen kuin +tohtori. + +— Tietenkin. + +Onnistumattoman yrityksen jälkeen päästä Petra-neidin vierustoveriksi +pöydässä sai hän vihdoin paikan tuomarin ja toisen neiti Jörstadin +välillä. + +Se oli huikeansuuri pöytä, häikäisevän valkoisella liinalla katettu ja +valtainen poronpaisti höyryävänä papin luona pöydän päässä. Tohtori +leikkeli taidokkaasti, ja mikäli mehukkaat lihakimpaleet saapuivat +lautasilla vieraille, sikäli vaikeni keskustelu kimppuunkäynnistä ja +veitsien ja kahvelien kalinasta — hyvän, pitkän nälänkotvan, kunnes +alkava kylläisyys verkalleen antoi sille uutta vauhtia. Parittain +alettiin; vastapäätä Jan Höghiä kuvaili nuori Kjaer teologisia +toimeentulomahdollisuuksia hartaasti kuuntelevalle neiti Aalbomille, +ja kun Jan Höghin lopulta kokonaan oli luopuminen neiti Jörstadista, +kääntyi hän tuomarin puoleen, joka jo nyt hänen mielestään tuntui +vanhaita ja hyvältä tuttavalta. + +— Niin — kuiskasi tuomari vakavasti — tohtori on erinomainen mies. Hän +onkin koko seudun oraakkeli. Rohkenenpa sanoa, että harvoin tapaatte +hänen vertaisiansa. Hän olikin aikanaan tunnettu kautta maan hienona +kaunosieluna, kirjoitti taidearvostelutta lehtiin ja matkusteli ympäri +Euroopan. On tosiaan vahinko, ettei hänestä ole tullut sitä miestä kuin +piti! + +Jan Högh mutisi hyväksyvästi, — mutta kovinpa toisaalta kaikki tohtoria +jumaloivatkin! + +Pöydän yläpäässä otti keskustelu voudin, papin, tohtorin ja molempien +asianajajain kesken yhä enemmän vallan kaikelta muulta; he olivat +joutuneet kiistelemään seudun kauneimmista kohdista, — missä oli +parhaita ja viehättävimpiä aiheita maalarille, ja vouti huusi suu +täynnä paistia, pappi selitteli innokkaasti — ja lopuksi olivat he +kaikki loistavan yksimielisiä siitä, että täällä pohjolassa kuitenkin +oli enimmän aiheita koko maassa. Asianajaja Antoni totesi sen asian, +— ja sitten huusivat he sitä yksimielisyyttä toinen toisensa suuhun, +kunnes tohtori, joka oli istunut vaiteliaana, huomautti: + +— Niin, minua on usein kummastuttanut, että maalarimme niin harvoin +tänne tulevat. + +— Niin, se on kummallista, vahvisti kukin puolestaan. + +— Mutta se johtuu kait siitä, jatkoi tohtori hiljaisesti toisten +vaietessa, — että nykyaikainen taidesuuntamme ei sovellu suurille +aiheille. Nykyään ei siinä määrin harrasteta muodon ja piirtojen +kauneutta kuin se innostutti entisten aikain taiteilijoita, — nyt +pannaan enemmän arvoa värille vain värinä — + +— Oo, mörisi asianajaja Antoni, — värit eivät totisesti ole +paljon-arvoiset! Olinhan minä etelässä käydessäni katsomassa viime +syysnäyttelyä, ja jumal'auta se oli sotkua ja töhräystä kaikki tyynni! + +Jälleen oli herra Antoni löytänyt yksimielisyyden sanan, ja suuressa ja +äänekkäässä sovinnossa reveltiin alas uudenaikaista taidetta, kunnes +melun yli äkkiä kuului: + +— Herra asianajaja, teillä ei ole enempää käsitystä taiteesta kuin +tällä suolakupilla tässä! + +Sen lausui väkinäisen hillitysti Jan Högh tarttuen, suolakuppiin niin +että sen sisältö lensi aivan neiti Aalbomin teologisiin harrastuksiin +asti. Hänen poskensa punastuivat ja hän katsoi pilkallisen tyynesti +keskelle asianajajan puolihämärää hämmästystä. + +— Mitenkä — mitä te sanoitte? + +— Minä sanoin, että te, herra asianajaja Antoni, olette — — — + +Jan Högh tunsi tuomarin tarttuvan hänen käsivarteensa, rykäisi hiukan +ja lopetti: + +— — ette tiedä taiteesta mitään. + +— Kuule, Sofia, minne jäivätkään muuraimet? Minä en luule, että me +haluamme paistia enään. + +Tohtori kysyi myöskin muuraimia, ja asianajajan yritykset ryhtyä +väittelyyn hukkuivat vilkkaaseen keskusteluun muuraimista tänä ja viime +vuonna, rouva Kjaerin tavasta valmistaa muurainhilloa ja siitä miten +mamseli Gundestad sitä valmisti. + +Mutta tuoman kaatoi kaikessa hiljaisuudessa jäännöksen viinikarahvin +sisällöstä lasiinsa ja kuiskasi: + +— Minun täytyy kai varata itselleni tämä pisara. Tehän olette +tyhjentänyt koko karahvin. + +— No, siitä minä viis. + +— Mutta vaiti! + +Jan Högh istui, hieroi pullonkorkkia sormiensa välissä ja joi paljon +sherryä muuraimien paineeksi. + +Särö yläpään hyvässä tuulessa silisi pian, ja kun pappi vihdoin +osoitti aterian päättyneeksi ja tuolit kolisivat ja kiiteltiin ruoasta +tukevilla kädenpuristuksilla, siirtyi seura jälleen saliin, meluavana +ja hilpeänä ja niin mainion mielialan vallassa, että voutikin katsoi +korttien saattavan hiukan odottaa. Nimismies hirnaisi — tällä keltaa +kuitenkin hieman hillitysti. + +Taas tuotiin höyryävää lämmintä totivettä, naiset ja herrat +seurustelivat sekaisin, olivatpa jo herrat Nordgaard ja Svendsenkin +mukana, keskellä asiantuntevaa keskustelua voudin ja tuomarin kanssa +tämänvuotisten, tavattoman monien kouluselkkausten syistä — — — + +Jan Högh meni verannalle ja sieltä edelleen puutarhaan. Ilma oli vilvas +ja viileä ja aurinko punoitti tuntureilla toisella puolen, sattumalta +saapui myöskin neiti Petra puutarhaan ja he jäivät kaksin kävelemään +sen hiekoitettuja käytäviä, aina huvimajaan saakka. + +— Niin, nähkää Petra-neiti, minä kadun kovasti — oli niin järjetöntä, +etten minä hillinnyt itseäni mutta se pöhkö — — —! + +— Älkää ajatelko sitä, herra Högh, minä vakuutan teille, se teki niin +hyvää, että hän kerrankin sai osansa, tuo itserakas Antoni, hän on +suorastaan inhoittava ja niin ollakseen — — — + +— Niin sellainen, senkin — napalappalainen! On Petra-neiti, annattehan +sen minulle anteeksi? + +Hän tarttui neitiä käsivarresta ja katsoi häntä pyytävästi silmiin +— jotka neito loi alas, — ja hitaasti veti hän tytön luokseen, +lähemmäksi, lähemmäksi — — — kostea suudelma kuumalle poskelle! + +— Herra Högh! Herra Högh! huudettiin äkkiä verannalta. + +— No peijakas — jaaha! Täällä ollaan! + +Se oli pappi, joka pyysi häntä laulamaan hiukan! + +— Minä — en todellakaan osaa mitään! + +— Suostukaa, kuiskasi Petra hänen takanaan + +— Nojaa — koetetaan! + +Salissa tehtiin hänelle, tilaa ja ryhmityttiin pianon ympärille. Hän +näppäili hetkisen soittimia ja alkoi vihdoin lämpimällä äänellä: + + Kuin outoa unta, + niin kummissas + sinä tyttöni katsot + ja arkeillas, + mitä lemmen on valtakunta! + + Vähän mistähän ennen + sä tiesit kai, + kuin vuolahin tulva + sun vastahas sai + tuon sokkoverhosi mennen. + + Yks hurmio hemmen, + yks suukkonen: + ja päivähän aukee, + kuin kukkanen, + ikiauvo ja onni lemmen. + + Pois arvelun häivät, + ne turhat on! + Luo huoleti silmäs + vain aurinkohon, + kun kevään vielä on päivät! + + Näät, aika se entää, + ja mahlaton + sun eessäsi kohta + syys kalsea on: + pois silloin lempi jo lentää! + +Hän antoi sormien liukua näppäimillä, tunsi itsensä niin +tempautuneeksi, niin läikkyvän täydeksi lämmintä kaipuuta, ja niin +siirtyi hän raskaaseen, pulskeaan säveleeseen: + + Viinisi mehvintä mettä + täynnä kulhoni tuo! + Onnesi vihkivettä + kuin ois viinisi vuo! + + Päilyyn kuohuvan kulhon + kaikki toivosi luot, + juoda kun untesi sulhon + elämännestettä tuot! + + Hehkua pilvien ruskon + tästä ma juoda saan! + Maassa unteni uskon + toistekin kohdataan! + +Hän nousi äkkiä, ja suosionosoitukset kajahtivat joka taholta. Pappi +oli vähällä syleillä häntä: + +— Teillähän on mainio ääni! No, laittakaa nyt itsellenne hyvä, lämmin +lasi, sen olette tosiaan kunnialla ansainnut! + +— Maljanne, herra Högh! Maljanne, maljanne! + +Tohtorikin kohotti lasinsa häntä kohti ja hymyili: + +— Maljanne, nuori ystäväni! Katsokaa nyt vain, että ette tärvele +ääntänne ulkoilmaisilla aatteillanne! + +Jan Högh kysyi jokseenkin terävästi, mitä hän tarkoitti. Ja pilan ja +naurun kaikuessa kuvaili tohtori seuralle Jan Höghin ulkoilmamaalausta, +— kuinka nykyajan maalarit uhmasivat säitä ja tuulia ja maalasivat +taulujansa vaikka kuinka epämukavissa oloissa, valmistua piti niiden +juuri ulkona, ja sen maalaaminen kotona, mitä ulkona oli tutkittu, +niinkuin vanhaan, hyvään aikaan tehtiin — sehän oli rikos taiteen +majesteettia vastaan! + +Jan Högh seisoi pianon ääressä ja kuuli tohtorin sanat ja toisten +naurun kuin vain puolittaisen tajunnan verhon läpi; hän ei huomannut +hyvänsuopaa leikillisyyttä, piti vain sanoja pilkkana ja naurua +ärsytyksenä — ja hänessä kuohahti viha, kauan kytenyt raivo +rauhallista, omahyväistä tohtoria vastaan — — — asianajaja Antoni mylvi +hohottamalla — — — hän hörppäisi kuumaa totia ja katsoi ympärilleen: +siinä istuivat kaikki nuo tuhmat ihmiset, kiemurrellen typerästä +naurustaan — ja tohtori jatkoi: + +— Se kyllä täytyy sanoa, että se on uljasta! Hehän saattavat tosiaan +sanoa uhraavansa henkensä ja terveytensä taiteelle. Varsinkin +talvisaikaan! + +Yhtäkkiä seisoi Jan Högh pöydän ääressä, posket punaisina, silmät +säkenöiden ja toinen käsi kouristaen tuolinselkämystää: + +— Minusta on halpamaista herra tohtori, puhua tuolla tavoin! + +Ja hehkuvalla innostuksella selitti hän nuorta taidetta se tuli kuin +ryöppy, yhä kiivaampana ja kuohuisampana, pärskyen suuttumusta, kun hän +kättänsä ojentaen ja ääntänsä korottaen lopetti: + +— Mutta senvuoksi että me emme maalaa teidän vanhojen, käpristyneiden +ja homehtuneiden keittokirjainne mukaan, senvuoksi että me elämme +ja menemme eteenpäin ja näytämme teille, että me voimme suoriutua +ilman teidän ummehtuneita ohjeitanne, — senvuoksi että me olemme +nuoria, niin, juuri siinä se on. Senvuoksi että me olemme nuoria, +sentähden asetutte te meitä vastaan, — ja käytätte vielä voimattomuuden +halpamaisimpia aseita, ivaatte ja pilkkaatte meitä siellä, missä me +emme voi itseämme puolustaa, — tuhmuuden ja tietämättömyyden edessä. +Mutta minä nousen teitä vastaan, minä pakotan teidät polvillenne +nuoren, uljaan taiteemme eteen, odottakaa vain — — — + +Salissa oli haudanhiljaista, ja äkkiä välähti hänen mieleensä, että hän +tässä seisoi itseänsä saastuttamassa — — — hän kuuli omat sanansa kuin +kaukaa muualta, — pani käden kasvoilleen ja mietti hetkisen. Sitten +kääntyi hän ripeästi papin puoleen: + +— Hyvästi, herra pastori, kiitoksia minun puolestani! — Minun täytyy +lähteä nyt; aurinko paistaa enkä saa antaa kalliin ajan mennä +käsistäni. Hyvästi, rouva! Hyvät naiset ja herrat! + +Hän ei ollut vielä huumauksestaan tointunut ennenkuin hän jo oli +puutarhassa, korvissaan puolinainen muisto muutamista papin lausumista +herttaisista sanoista — ja tuomarin viimeisestä sanasta »mutta vaiti!» +Hän kulki edestakaisin, oli erehtynyt tiestä ja pysähtyi vihdoin +suljetun verannan-oven eteen. + +Sisältä kuului myrskyisää naurua. + +Jospa hän ryntäisi joukkoon, — löisi akkunan rikki nyrkillänsä, +huutaisi heille uudelleen, huutaisi, että hän oli taiteilija, +korkealla, huikean paljoa korkeammalla kuin he kaikki yhteensä — haa! +Tulkoot vain vastaan, uskaltakoot sanoa yhtäkään sanaa! + +Hän seisoi siinä ja katsoi hurjana ikkunaan. Silloin tunsi hän +hiljaista, syvää lämpöä itsessään: + +— Taiteilija! + +Ja hän tunsi onneksi, voimaksi, jota hän koskaan ennen ei ollut +kokenut, seistä taiteilijain joukossa koko matalamielistä maailmaa +vastassa — hän ei ollut tänä iltana taittanut peistä vain itsensä +puolesta, vaan taiteen ja tovereiden. Siinä oli viehättävää, uutta +yhteystunnetta, — toverit, joista hän niin vähän oli välittänyt, olivat +nyt äkkiä hänen sydäntänsä niin likellä — — — ja hän oli julistanut +heidän asiaansa — — — + +Tyynin, varmoin askelin lähti hän puutarhan porttia kohti eikä +huomannut olevansa väärällä suunnalla, ennenkuin joutuessaan huvimajan +eteen. + +Sieltä kuului kummallista ääntä — — — kuin hillittyä naurua — — —? + +— Ah, mitä minä siitä lihavasta papintyttärestä. »Suru mulla on +suuremmanki — — —» + +Vaan eihän se ollut naurua — — — hän meni likemmäksi aukkoa — sehän oli +— — — + +— Sunniva! + +— Ei mutta rakas lapsi, täälläkö sinä istut? Mikä sinun on, Sunniva, +itketkö sinä? + +Hän polvistui penkin eteen, jolla tyttö istui, ja koetti saada itkun +kanssa kamppailevan käsiä pois kasvoilta. + +— Kulti, sano, mikä sinun on! Ehkäpä minä voin auttaa sinua! Enhän ole +nähnyt sinua koko päivänä, sinä suloinen pikku ystävätär, jota ilman +minä en tule toimeen! Tiedätkö, sinuahan tulin tänne hakemaan, kun en +voinutkaan maalata ilman sinua. Ei, ei, mutta mitäs nyt tämä on? Onko +pikku Sunnivan laita tosiaan ihan hullusti? + +Itku sai ylivallan ja Jan Högh tarttui häntä varovasti harteisiin, +painoi päätä poveaan vasten ja antoi hänen itkeä hiljoilleen silitellen +hänen hiuksiansa. + +— Olemmehan me kaksi niin hyviä ystäviä, Sunniva, eikä kukaan saa tehdä +sinulle mitään pahaa. + +Hän istui hiljaa ja katsoi ilta-aurinkoon; Sunnivan pää povellaan, se +oli jotakin niin rauhaisan lievittävää äskeisen mielenkiihkon jälkeen; +hän tunsi neidon väräjäviä liikkeitä käsivarttansa vasten, itkun +vähitellen vaimentuessa, — ja verkalleen silitti hän kullankeltaista +tukkaa. Tietämättään tuuditti hän häntä, hiljaa ikäänkuin kaukaisen +soinnun mukaan — — — + +— Minä tahtoisin niin mielelläni auttaa sinua, Sunniva, kantaa sinut +käsilläni kauas pois kaikista niistä, jotka ovat sinulle pahoja. Ja +sinä minun oma pieni valokeijuni, joka autat minua ja hymyilet minulle. +Sentähden täytyi minun lähteä sinua noutamaan. Mutta sitten — sitten +tuli niin paljon hämmentävää väliin, näes — — — + +Hän kohotti ripeällä liikkeellä päätänsä ja katsoi häntä suoraan +tuikkivilla, kyynelkimalteisilla silmillään, — niissä oli loimuavaa +hehkua, jota hän ennen ei ollut nähnyt —: + +— Onko se totta? Tulit noutamaan minua! + +Jan Högh kertoi miten hän eilen illalla oli seissyt Naissaarella ja +ikävöinyt häntä; paksu, vaalea suortuva oli valahtanut tytön otsalle ja +varjosi hehkuvia silmiä. Hänen päänsä kumartui, hänen vielä puhuessaan, +tyttöä kohti ja hän suuteli häntä otsalle. + +Sunniva irtausi hänen käsivarreltaan ja oikaisihe istumaan pystyyn +hänen rinnalleen. + +— Ei, maalarimestari, sitä älä tee. + +— Miksikä ei, Sunniva? + +Hän loi katseensa alas ja sanoi vakavasti: + +— Silloin tulee minun sinua niin oudon pelko. Aivan kuin sitä +lappalaisvaimoa silloin. + +Samalla siirtyi hän lähemmäksi jälleen ja jatkoi innokkaasti: + +— Ja tiedätkö, minä kuulin papin kertovan aamulla isälle, että se +lappalaisvaimo oli ollut hänen luonaan eilen, — ja ajattele, se +on luultavasti minun äitini sisar, raukka, hän on vaeltanut minua +etsimässä niin kauan eikä hän taida olla ihan viisas, arveli pappi! + +Jan Högh nousi: + +— Tule, Sunniva, niin jutellaan matkalla! Mene sisään ja ota hattu +päähäsi, niin mennään kankaan yli ja sitten soudetaan ulos maalaamaan! + +— Niin — mutta — — — + +— Oo, sinä voit sanoa jollekin talonväestä, että sinä menet kotiin vain +täksi yötä ja että palaat tänne takaisin huomenaamulla aikaisin. + +— Niin — mutta — — — + +— Mitä sitten? + +Hän oli saanut nenäliinansa esiin ja kuivasi kyyneleitään. + +— Tulitko sinä todellakin tänne vain minua noutamaan? + +— Tulin, yksinomaan sentähden, Sunniva. Tule, riennä nyt sisään, niin +minä odotan sinua niin kauan tiellä. + +— No, — sanoi hän viivytellen, — mutta sitten pitää sinun luvata +minulle yksi asia, maalarimestari! + +— Kyllä, sata, jos tahdot! + +— Sinun pitää pyytää isältä anteeksi niitä ilkeyksiä, jotka hänelle +sanoit! + +— Oo, Sunniva, sinä et ymmärrä — — — + +— Päinvastoin, minä ymmärrän kyllä, ja kun sinä puhut maalauksista ja +taiteesta, niin tuntuu minusta, että sinä olet niin oikeassa, usein +paljoa oikeammassa kuin isä. Mutta sinun tulee tietää, että sinä et +huomannut, että isä vain laski leikkiä, — sinä olit niin hirveä, niin +kamalan — — — + +— Mitä minä olin? + +— Niin kiivas, että! Ja sitten sanoit niin paljon ilkeätä isälle. + +— Niin, sanoi hän miettiväisenä, — niinhän tosiaan tein. Mutta kun minä +huomenna pyydän isältäsi anteeksi — — — + +— Niin mieltyy hän sinuun vielä enemmän kuin ennen! + +— Joo, Sunniva, sen minä lupaan. Tule nyt! + +Hän lähti, taloon päin, mutta kääntyi takaisin hänen puoleensa ja sanoi: + +— Sinä olet herttainen maalarimestari, sinä! + +Sitten juoksi hän varovasti talon nurkan ympäri ja eteiseen. Juuri kun +hän oli saanut päällysvaipan ylleen, tuli Petra. + +— Mutta kultaseni, minne sinä menet? + +— Hiljaa! älä nosta siitä melua! Minä menen vain kotiin herra Höghin +kanssa ja tulen takaisin huomenaamulla aikaiseen. Sano se isälle, että +hän tietää, missä olen. + +— Kotiinko? Herra Höghin — — —? Mutta kultaseni, miltä sinä luulet sen +näyttävän? Sehän ei sovi — — — + +— Eikö? sanoi Sunniva, pannen kiinni päällysnuttunsa viimeistä nappia, +aivan ylimielisesti. — Ei, sinulle se kyllä ei sopisi; mutta hän +tarvitsee minua välttämättömästi, näes. Näkemiin, niin kauaksi! + +Rinne oli varjossa, ja Jan Högh ja Sunniva kulkivat ripeästi ylös. +Sunniva jutteli vilkkaasti ja kertoi lappalaisnaisesta, joka oli ollut +papin luona, ja itsestään, — kuinka hän oli ollut suruissaan koko +päivän, sillä häntä pahoitti, ettei Jan Högh ollenkaan puhunut hänelle, +eipä edes katsahtanut häneen! + +— Ja ajat tele, kuinka tuhma olen! Minä kun luulin, että sinä et +välittänyt minua enään tunteakaan! + +Jan Högh kulki ja hymyili puoliksi hajamielisenä vastaamatta muuta kuin +silloin tällöin tarttumalla hänen käteensä ja kulkemalla niin käsikkäin +hetken aikaa. + +He olivat viimeisellä mäentörmällä ja laskeutuivat reippain askelin +lahtea kohti, joka kaukana alhaalla kimmelsi koivupuiden välissä. + +— Sinä olet niin vakava, maalarimestari. + +— Niin, näetkö, Sunniva, minun silmäni ovat auenneet niin monessa +suhteessa tänä iltana. Minä sanon sinulle, että oli kyllä sopimatonta +sanoa isällesi kaikkia noita epäkohteliaita sanoja, ja siitä minä +pyydän häneltä anteeksi. Mutta toiselta puolen sain kuitenkin sanotuksi +niin paljon, joka oli totta ja hyvää! + +— Oo, luuletko sinä, että siitä kannattaa puhua nimismiehelle ja niille! + +— En, mutta itselleni! + +— Sitä en ymmärrä. + +— Et arvatenkaan! Mutta se on niin, näes, että minä pohjaltani, jos +oikein totta puhun, en itse ole täysin tiennyt, mikä suuri ja ihana +asia on olla taiteilija, ennenkuin nyt, kun minä sain sen sanotuksi +— — — + +— Mutta ethän sinä voinut sitä sanoa ilman että sen ennalta tiesit! + +— Minun laitani on niin; minä en usein ollenkaan ajattele, ennenkuin +vasta puhuessani. Silloin se tulee kuin itsestään — se iskee kuin +salama minun pääni läpi, usein nopeammin kuin kerkiän saada sanotuksi. + +— Mutta etkö sinä ole ennen ajatellut kaikkea sitä ihanuutta, mistä +tänä iltana puhuit? + +— Olen —tietenkin, kyllä. Mutta sillä tavoin en ole koskaan ennen +sitä _tuntenut_! Tuntenut, että voin antaa henkeni taiteeni puolesta, +henkeni ja vereni, niinkuin täytyykin, jos on mieli, että siitä jotakin +tulee. + +— Oo, Sunniva, riennetään! Minua vetää Naissaareen, vetää halu päästä +työhön käsiksi taas ja saada ihana tauluni valmiiksi! Minä voisin +avata kuumimman valtimoni ja kastaa siveltimen! lämpöiseen, suolaiseen +vereen, — niin että näkisin sen kuvassa, näkisin siinä itseni, sen mitä +tunnen ja ajattelen ja tarkoitan — oo! niin että veri tykkisi kaikissa +väreissä ja joka piirrossa — — — + +— Tule, juostaan! + +Ja hurjassa juoksussa kiitivät he mäkeä alas, käsi kädessä, — he +nauroivat ja juoksivat eivätkä malttaneet pysähtyä ennenkuin aivan +näännyksissä henkeenkäyvästä naurelusta ja juoksusta heittäytyivät +kumpikin penkilleen tohtorintalon verannalla. + +He jäivät istumaan ja läähättämään saamatta sanaa suustaan, kun ovi +aukeni raolleen ja mamseli Gundestadin kauhistunut ääni kuului: + +— Jeesus Kristus, mikä nyt on? + +— Iltaa, mamseli Gundestad, täällä me ollaan! Jan Högh avasi oven +selälleen — ja siellä seisoi mamseli Gundestad keveimmässä yöasussaan, +yönuttu yllä ja valkoinen myssy päässä, loukattua kainoutta sähisten! +Ovi paukahti jälleen kiinni. + +— Rakas, kulta mamseli Gundestad, minä en katso teihin päinkään! Mutta +kuulkaa, ettekö voisi ahtaa meille pikkuriikkistä hiventä jotakin +syötävää! Me olemme juosseet itsemme melkein piloille ja pitää vielä +lähteä ulos töihin! + +— Kyllä, mutta odottakaa sen verran, että saan ylleni edes vähän +säädyllisyyttä — kuului mamseli Gundestadin ääni hiukan leppyneempänä — +älkääkä pelästyttäkö ihmisiä pyörryksiin semmoisella menolla keskellä +yötä!... + +Hetken kuluttua tuli hän ulos aamunutussa ja muutoinkin kaikin puolin +täydessä säädyllisyydessä ja tiedusteli ja kyseli ja sai vastauksia, +asettaessaan liinaa verannanpöydälle. + +— Vesi kiehuu tuossa tuokiossa, minä tuon heti kahvin tänne. + +— Kahvia! Ei, te olette maailman suloisin mamseli Gundestad! huusi Jan +Högh ja kiersi innostuneena käsivartensa vanhan naisen uumenen ympäri. + +— Ah! Kahvia, kahvia! — Hän maiskutti kieltään ja tunsi himoitsevansa +juuri väkevää, mustaa kahvia. + +— Semmoisessa seurassa tarjotaan niin paljon imelää ja makeata! + +Kahvi tuli höyryävän kuumana — ah! ja tuoksu! ja mamseli Gundestadin +herkullisinten voileipäin kanssa. He söivät molemmat niin, että mamseli +Gundestad lausui, että voisi luulla, että he eivät ole maistaneet +ruokaa moneen päivään. + +Vihdoin olivat he valmiit ja Jan Högh asettui yksi tohtorin sikareja +suussa mukavasti nojatuoliin. + +— Joo, on sentään ihanaa taas olla kotona! Sunniva nousi seisaalleen: + +— On, mutta eikö jo lähdetä? + +— Odota vähän, Sunniva, levähdetään ensin hiukan. + +He istuivat hetkisen jutellen mamseli Gundestadin kanssa; Jan Högh +vaipui ajatuksiinsa, mutta kavahti äkkiä pystyyn ja heitti sikarin +kiivaasti menemään: + +— Tule, Sunniva, lähdetään matkaan! + +Jan Högh kävi noutamassa työkalunsa ja pian istuivat he veneessä. + +— Kuinka ihanaa, kuule, että viimeinkin taas päästään sinne! + +— Niin, vastasi Jan Högh, — kun nyt vain tätä ilmaa kestäisi! + +— Kuinka minä olen tästä iloinnut! Minä aloin jo melkein luulla, +ettemme enään koskaan pääse yhdessä ulos! Ja ajattele, nyt se +on kuitenkin todellisesti totta! Etkö sinä ole kauhean iloinen, +maalarimestari? + +— Olen, Sunniva. + +Hän istui ja katseli vakavana eteenpäin. He olivat tulleet lahdesta +vuonoon. + +— Oletko milloinkaan uinut täällä kesällä? kysyi hän äkkiä — täällä +meressä, tarkoitan. + +— En, isä sanoo, että minä en siedä sitä rintani vuoksi. Mutta kuinka +se nyt juuri johtuu mieleesi? + +— Joo — lausui hän hitaasti — minä muistan kun olin pieni ja olin isäni +kanssa menossa uimahuoneelle; se oli pitkä, pitkä tie silloin, ja kun +sitten kaukaa näkyi vesi, johon meidän oli mentävä, tunsin omituista +ahdistusta, epämääräistä tuskaa tässä rinnan alla. Minä en laisinkaan +pelännyt vettä, päinvastoin, mutta se oli kuitenkin omituinen tunne — +vain sen veden näkeminen — — — + +— Ei, maalarimestari, sinä olet sitten ihmeellisin, mitä minä olen +tavannut! Mistä ihmeestä johdut sinä ajattelemaan semmoista nyt? + +— Minusta on kuin tuntisin samanlaista taas juuri nyt. + +Sunniva nauroi ääneen. + +— Et suinkaan aio tässä ruveta uimaan! + +— Uimaanko —! Ei ole sanottu! + +— Silloin minä ainakin katoan veneen kanssa. + +— Ei, ole rauhassa, keskeytti hän ja nauroi. Hän hyppäsi kokkaan +ja otti vastaan töytäyksen rantaan saapuessa; pian olivat telineet +pystyssä ja kaikki kunnossa. + +Hän puri hammasta ja tahtoi olla ajattelematta, — vain jatkaa +maalaamista. + +Samalla kun hän katsoi tauluansa, huomasi hän että eiliset ajatukset +pakkasivat päälle; mutta hän maalasi vain ja nauroi ja kertoi +Sunnivalle, kuinka typerä hän oli ollut eilen. + +Vajaan tunnin kuluttua pani hän siveltimen pois. + +— Ei, kuule, soudetaan pois kotia takaisin. Minä huomaan olevani liian +väsynyt! + +— Nytkö jo? + +— Niin, enkä minä ole oikein otteissanikaan. + +— Otteissasi? nytkö, juuri kun sinä olit niin — — — + +— Joo, mutta minä olen todellakin väsynyt. + +He soutivat kotia jokseenkin vaiteliaina, kiinnittivät veneen rantaan +ja palasivat taloon melkein hiipimällä. Äkkiä kääntyi Jan Högh Sunnivan +puoleen lämpimässä puuskassa, jo toivotettuaan hyvää yötä: + +— Ja kiitos, kiitos tästä illasta, pikku Sunniva! + +— Hyvää yötä! + + * * * * * + +Yö kulia edelleen äänettöminä tunteina, välkkyi ja kimalteli vuonolla +molempain tervanruskeiden kalastajaveneiden ympärillä Miessaaren ja +Mustankarin luona; väreili ja välkkyili tuhansin vivahtein hylätyn +Naissaaren luona, missä suljettu maalausarkku kiviä kannellaan värjötti +yksinään kalliolla. + +Heitä oli vain kaksi nyt; Peder Martin oli Kirkevaagenissa vaimonsa +ruumista saattamassa. Huomenna toimittaisi pappi. Kjaer kristillisen +hautauksen. + +Hans Joelsen istui juuri miettimässä eikö pian olisi se aika, jolloin +matkailijalaiva oli odotettavissa — Vetäisikö hän siiman sisään, vai +odottaisiko vielä hiukan? + +Jaha, Esaias Ismael näkyi jo vetävän, ja niin kai sitten hänenkin oli +vedettävä; he jakoivat tulot nyt näinä päivinä, kun Peder Martin oli +esteellinen vaimonsa vuoksi. + +Mutta samassa Hans Joelsen kummastui suuresti ja seisautti kesken +siimanvedon: tohtorinvenehän tuli takaisin vieras yksin soutamassa! +Esaias Ismaelinkin veneessä seisautettiin. + +Tohtorin vene laski Naissaareen, ja vieras käyttäytyi kovin +kummallisesti, se kun istui arkun päälle ja istui siinä kämmenet +kasvoilla oikein pitkän aikaa. Nousi sitten ylös ja pystytti ne +telineensä — — — ei oikein sitä oli kumma katsella! Seisoihan mies +ja huhtoi ja huitoi käsiään ilmassa, niinkuin olisi ollut ankarassa +tappelussa jonkun kanssa! + +Hans Joelsen laski airot veteen ja huopaili hiljoilleen Naissaarta +kohti. Kun hän tuli lähettyville, oli mies taas hiljaa ja katseli +taulua edessään. Ja sitten se iski äkkiä leveällä puukollaan, joka +hänellä oli kädessä, sitä taulua ja vetäisi sen keskeltä halki, ja +sitten ristiin ja rastiin, että riekaleet lenteli. Nakkasi sitten +koko roskan mereen, kokosi telineensä ja kantoi arkun veneeseen ja +souti kotia niin että kokka kohisi! + +— Onko mokomaa nähty! + +Esaias Ismaelkin oli saapunut Naissaaren luo. + +— Meikeinhän sitä olisi luullut mielipuoleksi! + +Alhaalla salissa kulki Sunniva seuraavana aamuna hyräillen laulunpätkiä +avatessaan ikkunoita lämpimälle päivälle. Mamseli Gundestad kattoi +ruokasalissa aamiaispöytää. + +— Sinä tulet liian myöhään pappilaan — puheli hän sieltä — ne +aterioivat siellä aikaiseen. + +— Niin, mutta minä jäisin mieluummin kotia, pappilassa on tällä kertaa +niin inhoittavaa! + +— Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhutkaan! Kiitä sinä onnea, että +sinulla on lupa ja tilaisuus päästä sinne! + +Mamseli Gundestad tuli ovelle ja varoitteli häntä sormellaan. + +— Huihai! Täällä on paljoa herttaisempaa sinun luonasi, Gunde-tätikulta! + +Hän kiersi käsivartensa mamseli Gundestadin kaulaan ja syleili häntä. + +— So, so, lapsikulta! Sinä olet niin kiivas! Mamseli Gundestad suori +rypistyneitä pitsejään, kun Sunniva tanssi jo lattialla. + +Jan Högh tuli sisään. + +— Hyvää huomenta, maalarimestari! Tiedätkö, että kello käy yhtätoista? + +Jan Högh näytti väsyneeltä ja synkältä. + +— Ja sinä olet viivyttänyt minua niin että myöhästyn pappilasta. + +— Minä tulen saattamaan sinua sinne. + +— Tuletko tosiaan? Sinä olet sitten vähän kiltti maalarimestari! + +— Tulen, minun täytyy mennä tapaamaan isääsi. + +— Oo, sillä ei ole niin kiirettä. Luuletko sinä, että isä välittää +semmoisesta! + +— En, mutta minun täytyy sanoa hänelle hyvästi. Minä lähden tänä iltana. + +— Läh-det? Minne? + +— Kotiin. + +Sunniva katsoi häntä kummastuneena: + +— Mutta — tauluhan ei ole vielä valmis! Ei, sinä vain pidät minua +pilanasi! + +— Ei, oikein totta, Sunniva. Minä lähden tänä iltana. Se taulu, se on +ykskaikki. + +Hän alkoi kulkea edestakaisin lattialla ja puheli: + +— Se on töherrystä koko juttu. Minä en saata vain käsittää, että olen +touhunnut täällä niin kauan! + +— Mutta — eilen illallahan — — — + +— Niin kyllä! Eilen illalla, eilen illalla! Siinähän se juuri tuhmuus +on. Täällä minä olen Herra siunatkoon kulkenut ja kehrännyt niin +kauan, kunnes olen ruvennut itsekin kuvittelemaan, että se on täyttä +totta, kaikki tämä juttu ja juhlallisuus. Asia on yksinkertaisesti se, +että sitä maisemaa ei voi maalata. Se ei ainakaan vastaa sitä vaivaa, +minkä se minulle on tuottanut. Se ei ole edes mielenkiintoinen! Liian +yksinkertaiset värit, liian — liian _tyhjä_ se on, nolo ja muodoton, — +minä annan sille piupau! + +— Mutta sinä, joka sanoit — — — + +— Sanoin, niin! Minun täytyy nyt nauraa ääneen, kun ajattelen, mitä +kaikkea minä täällä olen _sanonut_! Roskaa se on kaikki tyynni. Minä en +ymmärrä, mikä hiivatin juhlavuuspainajainen minua on ahdistanut. Mutta +se johtuu siitä, että te käsittelette täällä kaikkea, naurettavimpiakin +pikkuseikkoja, juhlallisesti, — ikäänkuin olisi kysymyksessä ihmisen +henki ja hänen — hänen sisin omatuntonsa. Se saattaa sapettaa minua +että tulen ihan viheliäiseksi — — — + +— Tehkää hyvin. Kahvi on valmista, ilmoitti mamseli Gundestad +ruokasalin ovelta. + +Jan Högh meni sisään. Mutta Sunnivan ei tehnyt mieli ruokaa. + +Hän meni ulos verannalle. Siitä hitaasti portaita alas, puutarhan +poikki, mäkirinteen koivujen alle, hitaasti, hitaasti — — — + +Joku tuli rinnettä alas — + +— Isä! huudahti hän, riensi häntä vastaan ja heittäytyi hänen +povelleen niin että tohtorin täytyi pysähtyä, ja ennenkuin sanaakaan +oli lausuttu, purskahti hän hurjaan itkuun puristautuen isäänsä yhä +kiinteämmin. + +— Ei, mutta mitä tämä on, lapsi, oletko sinä sairas! Mikä sinun on? + +Hän hillitsi suurella ponnistuksella itkunsa, kuivasi kyyneleitään ja +änkytti: + +— Ei se mitään ole, isä, — se — se on vain Jan Högh, joka — — — + +Tohtori tarttui häntä lujasti käsivarteen ja kysyi väräjävällä äänellä: + +— Jan Högh? Mitä hän on tehnyt? Mitä sinä hänestä, — vastaa heti, lapsi! + +Hän katsahti kummastellen isäänsä, mutta loi sitten silmänsä heti taas +alas ja kuiskasi onnettomana: + +— Hän aikoo matkustaa. + +Tohtori päästi hänen käsivartensa: + +— Eikö muuta! ja vähän jälkeen lisäsi hän: — No, oli siinäkin +uikuttamista! + +He kulkivat edelleen ja hetken miettiväisen vaitiolon jälkeen jatkoi +tohtori: + +— Sinun pitää hillitä liikaa intomieltäsi, lapseni. Kuinka usein +tulee minun se sinulle sanoa? Miltä sinä luulet sen näyttävän sinun +ikäisessäsi tytössä! Niinkuin nyt sekin, että eilen illalla läksit +pappilasta sanomatta minulle tai kenellekään, se on sitä samaa +intomieltä. Minä sanon sinulle, Sunnivani, sinä olet nyt jo liian suuri +käyttäytymään sillä tavoin; ja minutkin saatat siten noloon asemaan! +Mitä tiedän sanoa noille vieraille ihmisille sinun puolustukseksesi? +Täytyyhän sinun tietää, että se näyttää omituiselta — — — + +Sunniva kulki nolona vieressä ja katsoi häneen suu puoliksi avoinna ja +silmät suurina, kysyvinä. + +— No jaa, ymmärräthän sen — _minä_ kyllä tunnen sinut, mutta kaikki ne +vieraat, — ja sitäpaitsi eihän ole säädyllistäkään noin vain kadota! + +Sunniva jäi puutarhaan, kun tohtori meni sisään. + +Jan Högh istui vielä pöydässä, kun tohtori äkkiä seisoi hänen edessään +ja lausui melkein huomaamattoman ivallisella hymyllä: + +— Tekö matkustatte jo pois meiltä, herra Högh? + +— Niin — tuota — täytyyhän joutua kotiinkin, — sitäpaitsi niin, minulla +ei oikeastaan ole täällä mitään tekemistä? + +— Eikö? + +— Ei, — Jan Högh sai tavoitetuksi tyynimmän ja varmimman äänensävynsä: + +— Se maisema ulkona ei sovellu maalattavaksi. + +— Vai niin! Ei, ei, sitähän saatoin aavistaakin, — että se ei sovellu +juuri teidän laatuunne. + +— No, sitä en juuri tiedä, — mutta se ei ylimalkaan sovellu. + +— Hm! + +Päivä kului jokseenkin painostavana. Ylhäällä vierashuoneessa +pakkasi Jan Högh kokoon tavaroitaan. Hän koetti laulaa, viheltää, +piristää mieltänsä; mutta se ei ottanut onnistuakseen; häntä rasitti +tympäisevä paino, että hänen pitäisi mennä alas esittämään tohtorille +anteeksipyyntönsä eilisen johdosta. + +Eipä silti — siitä hän oli selvillä; että mitä hän oli sanonut — paitsi +nimenomaan epäkohteliaat lauseet tohtorista mieskohtaisesti — se oli +hitto soikoon tepsinyt! Hän muistikin selvästi, että hän oli tehnyt +erinomaisen vaikutuksen puhettaan pitäessä ja että hänen sanansa olivat +olleet loistavia. + +Mitä hän oikeastaan sananmukaisesti oli sanonut — niin no, sitä +ei ollut niin helppo muistaa — mutta hän näki edessään kaikki ne +hölmistyneet naamat — — —! Ja sitten, että oli saanut sanotuksi +tohtorille päin silmiä, — ettei häntä niinkään vain nujerreta! Ja +saattoipa niille muillekin olla terveellistä saada tietää, ettei heidän +jumaloimansa tohtori sentään ollut niinkään erehtymätön suuruus — — —! + +— No niin, koko anteeksipyynnön saattaa suorittaa verrattain, +jokseenkin muodollisesti! Ja se, että hän heti sen päälle nyt lähti! Se +jäi siten viimeiseksi vaikutelmaksi, pysyväiseksi — — — + +Hän oli joutunut seisomaan avoimen ikkunan ääreen ja katsoi ulos. + +Kaukana rannalla loisti Sunnivan vaalea sertinkipuku. Päivä oli tyyni +ja kuuma, ja Sunniva kulki hitaasti eteenpäin, kunnes katosi lehvikön +taa. Jan Högh katsoi sinne, missä hän juuri tykkänään katosi — niinkuin +valo, joka sammui. + +— Sunniva, niin! — Omituista! Mitä hän nyt tuolla ulkona maleksii — — —! + +— No, täytyy laittaa itsensä valmiiksi! + +Hän sulloi päällysvaatteensa hihnakierteeseen ja kiristi vöitä — +kas niin! Kaikki oli valmista. Nyt oli vain tilattava Hans Joelsen +kyytimään lähimpään höyrylaivalaituriin. Siitä tuli pitkä venematka — +vähintäänkin pari penikulmaa! Mutta sopihan odottaa iltaan, niin on +viileämpikin. + +Hän astui portaita alas. Talossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuului +hiukan liikettä. + +Hm — parempi hypätä kerrassaan kuin ryömiä — ja mitäs kamalaa se oli. + +Hän koputti reippaasti konttorinovelle ja astui sisään. + +Tohtori istui työpöytänsä ääressä. + +— Anteeksi, jos häiritsen, herra tohtori — ei kiitos, minä olen aivan +lyhyt — minä tahdoin vain pyytää anteeksi teiltä ajattelemattomia ja +kiihkeitä sanojani eilen illalla — — — + +— Mitä sitten? Eilen illallako? + +— Niin, tohtori kyllä muistanee, että minä hiukan — hiukan lämpenin ja +lausuin sanoja, joilla en ensinkään tahtonut — — — + +— Oo, te tarkoitatte äkillistä esitelmäänne nuoresta taiteesta! — Rakas +ystävä, mitä te minusta ajattelettekaan! Olemmehan kaikki kerran olleet +nuoria — ja että viini ja lämmin veri joskus nousee päähän, ei herra +Högh, paremmin luulin teidän minua tuntevan! Ettäkö minä kantaisin +närkkää teille siitä pikkujutusta! + +— Minun sanani olivat kyllä kokolailla liian räikeitä — — — + +— Teidän sanoissanne ei ollut, mikäli minä muistan, kerrassaan mitään +hampaankoloon panemista, rakas nuori ystäväni, minä en ole niitä edes +ajatellut. + +— Kiitoksia, — mutta läsnäolleiden vieraiden vuoksi — + +— Noo, te voitte kyllä kestää sen hairahduksen, että jaarittelitte +jotakin taiteesta ja senlaatuisista asioista sille seuralle, ja minä en +levittele juoruja — — — + +Jan Högh tunsi kuin jotakin kangistavaa tunnetta: Mitä tuo tohtori +luuli! Mitä — mitä — — —! Hän oikaisi ryhtinsä, seisoi pystynä ja sanoi +säkenöivin silmin: + +— Toivon, että ette käsitä minua väärin! Katson velvollisuudekseni +pyytää teiltä anteeksi epäkohteliaita sanoja teidän suhteenne +mieskohtaisesti. Mutta mitä minä eilen illalla sanoin taiteestani, +ei ollut jaarittelua, vaan vakavinta puhettani, jonka joka hetki +elämässäni olen valmis toistamaan. Milloin ja missä tahansa! + +Hän kumarsi ja läksi. + +Raivosta kuohuksissa riensi hän rantaan, tapasi Hans Joelsenin +ja tilasi kyydin hetipaikalla! Vähät välitti hän Hans Joelsenin +huomautuksista, että höyrylaiva tuskin saapui ulkopoukamaan ennenkuin +huomenna aamupäivällä. Vain pois paikalla! + +Sitten lähti hän taloon takaisin, pani molemmat palvelijattaret toimeen +ja sai tavaransa sillalle ja seisoi hetken kuluttua taas konttorissa +hämmästyneen tohtorin edessä. + +— Hyvästi, herra tohtori! Minä saan lausua teille parhaat kiitokseni +suurenmoisesta vierasvaraisuudestanne. Minä — minä en koskaan ole +unohtava näitä päiviä — — — + +Tohtori oli noussut: + +— Odottakaa toki iltaan! Höyrylaiva — — — + +— Kiitoksia vain, kyllä minä lähden heti. Jääkää hyvästi, herra tohtori! + +Hän ojensi kätensä, mutta tohtori ei siihen tarttunut; hän seisoi +suorana ja vakavana ja katsoi nuorta maalaria ilme tutkivana ja +ikäänkuin hiukan paheksuvana. Vihdoin sanoi hän: + +— Tekisi mieleni sanoa teille jotakin, ellette minulle pahastu! + +Hän laskin kätensä Jan Höghin olalle ja jatkoi: + +— On vanha latinalainen sananparsi: »_svaviter in modo, fortiter in +re_». Ja se merkitsee, että valtaisinkin ja vaatimattomin vakava työ on +enemmän arvoinen, kuin kaikki innokkaat sanat ja kuuma hehku. Jääkää +hyvästi, nuori ystäväni! Te olette aina tervetullut tohtorintaloon! + +Nyt se oli tohtori, joka ojensi kättä, ja Jan Högh, joka jäi siihen +tarttumatta. + +— Hyvästi, kumarsi hän lyhyesti ja lähti. + +Sitten tuli mamseli Gundestadin vuoro! Tämä seisoi kyökissä hakkaamassa +pihvilihaa hihat ylöskäärittyinä ja joutui aivan ymmälle. + +— Niin, eihän sitä sopinut odottaakaan, että te voisitte viihtyä +täällä, missä on niin hiljaista ja yksinäistä! + +— Päinvastoin, rakas, herttainen mamseli Gundestad, minä olen viihtynyt +mainiosti. Mutta minun täytyy lähteä, nähkääs, ei auta mikään. Ja +kiitoksia vain kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan. + +— Oo, mitä vielä, meidän kiittäminen on! Pahinta se on pikku +Sunnivalle, jolla on ollut oikein iloa tästä ajasta. + +— Sunniva! Niin missä hän on? + +— Jestas, hän on varmaankin mennyt Serine Krokenin luo asialle. Mutta +hän tulee kotiin päivällisiksi — ettehän te sentään mene sanomatta +lapselle hyvästiä! + +Jan Högh mietti hetken. Mutta tohtori — — — + +— Ei, hyvästi, mamseli Gundestad! Ja sanokaa Sunnivalle tuhansia +terveisiä minulta, minä en _voi_ odottaa. + +— Jestas sentään, sen lapsen takia! + +Jan Högh riensi ulos, otti hattunsa ja meni rantaan. Sillalla seisoi +tohtori; Hans Joelsen oli valmis. Tohtori oli niinkuin ei mitään olisi +tapahtunut ja hyvästeli ystävällisesti, ja ylhäällä portailla seisoi, +mamseli Gundestad hihat ylöskäärittyinä — — — + +Jan Högh heilutti hattuaan ja liukui hiljoilleen näkyvistä rannan +koivumetsän taa. + +Hän istui perätuhdolle ja kuuli puoliksi tajuttomana Hans Joelsenin +huomautuksia ilmasta — ja näki ihmisten, puutarhan ja talon häipyvän ja +vihdoin vihreäpaaluisen sillankin. He olivat tulleet ulos lahdelmasta +ja soutivat pitkin rantaa kokka vuononsuuta kohti; hänen silmänsä +seurasivat rantaa ja harmaanruskeita rinteitä, vielä näkyi talonkatto +ja molemmat pihlajat. + +Silloin vilahti äkkiä vaalea serttinkihame muutamien suurten, harmaiden +kivien lomassa. + +— Sunniva! + +— Souda rantaan, Hans Joelsen, minä puhun vielä Sunnivan kanssa. + +Hän oli hyvän matkaa rannasta, mutta hänen oli kuitenkin täytynyt +tuntea hänet ja ymmärtää, että hän matkusti. Jan Högh heilutti hänelle +hattuaan veneen lähestyessä. + +Ja näki hänen nousevan. + +— Sunniva! huusi hän. + +Hän ei vastannut, seisoi kuin patsas ja katseli venettä, joka nyt oli +aivan lähellä. + +— Sunniva! Tule rantaan! + +Samalla kun vene kolahti rantakiville ja Jan Högh nousi hypätäkseen +maihin, kääntyi hän äkkiä ympäri ja juoksi kuin ammuttu ja säikähtynyt +hurjaa vauhtia kankaalle päin. + +— Sunniva, minä matkustan! + +Kun Jan Högh saapui niiden suurten kivien luo, missä Sunniva oli +istunut, nousi niistä yhden takaa ihminen — ihan hänen eteensä, niin +että hän säikähtäen pysähtyi. + +Se oli musta lappalaisnainen Vaagevandetista. + +Se seisoi käsi povella ja sähisi hänelle vastaan: + +— Vieras saatana! + +Äkillinen kammo jähmetytti häntä tuijottaessaan naisen kiiluviin +silmiin. — Kaukana ylhäällä näki hän samalla Sunnivan vaalean hameen +katoavan viidakkoon. + +Niin kääntyi hän jälleen ja palasi verkalleen veneeseen. + +— Souda pois, Hans Joelsen! + + + + +II. + + +Kirkevaagenin rinne oli ruskea ja täplikäs myöhäisen kevätlumen +jälkeen, joka nyt, heinäkuun alkupäivinä, oli sikäli sulanut. + +Alhaalla puro-uomissa, varjossa, oli vielä likaisia, jääreunaisia +lumipälviä, kovia kuin kivet, joita vesi kärsimättömänä alta uursi. + +Mutta vaivaiskoivu seisoi kostealla maalla lehdet hienoimmalla +hiirenkorvalla, oikoillen, mikäli laatuun kävi, rustottuneita oksiaan +talven painon ja rasituksen ja nyt viimeksi kevätsulamisen ryöppyjen ja +kaikkinaisen kovan menon jälkeen. Eihän ole kaksista olla vaivaiskoivu +tunturinkalteella ja haalia kokoon tuoksuvaa vihreyttä joka kesäksi — +mutta tehtävähän se on, ja hengissähän se oli tälläkin kertaa kestetty, +eikä siis nyt kannattanut puhua vaivoista ja huolista ja kärsimyksistä; +syksyynhän oli pitkälti — auringon ja kesän toiselle puolelle asti! + +Kanerva ja ruoho kasvoivat ripeästi ja pian puhkeaisivat kai +keltakellukkaatkin; ne oleilivat mieluimmin purojen reunoilla, joku +niistä pisti päänsä esiin keskeltä jäätikköäkin! + +Oli tämmöistä siunattua auringonaikaa nyt, kaksinkerroin toimivaa — +sekä päivin että öin — ja lumisade kesäkuun lopulla oli oikeastaan vain +tehnyt hyvää tasaisella kosteudellaan, kun se jälleen suli. + +Pihlajat kukkivat vaaleanpunaisina ruskeilla rinteillä, — ja yleensä +oli näillä seuduin nyt mitä ihaninta eikä kenelläkään ohut valittamisen +syytä — — — + + * * * * * + +Jyrkkää, käärmeenä kiemurtelevaa polkua ylöspäin kulki muudan mies +ripein askelin. Oli märkää ja niljakasta, niin että jalka livetti ja +hänen täytyi käyttää keppiä tukenaan; matkalaukku riippui olkahihnassa +ja hän muutteli kärsimättömänä sen asemaa selässään aina kun se +retkahti yli hänen kompuroidessaan kumarassa mäkeä ylös. + +Se oli Jan Högh, maalari. + +Miehen posket hehkuivat ja silmät loistivat hänen ponnistellessaan +ylöspäin. Viimeisen törmän alla, pari askelta laelta, seisahtui hän, +hengitti syvään nojaten rinnallaan keppiinsä ja jäi pitkäksi aikaa +tähän asentoon. + +Sitten joustavuntui hän äkkiä, nosti päänsä pystyyn ja nousi ripeästi +törmän laelle. + +Siinä se oli hänen edessään taas tuo laaja, valtava kuva! + +Viileä tuulenhenki vuonolta kaukaa alhaalta pitkin tasaisesti kohoavaa +kanervakangasta lehahti häntä vastaan kuin tervehdys: terve tulemaan +takaisin pitkän vuoden poissaolon jälkeen! + +Ilta-auringon edessä oli keveä pilvihuntu, kaukaisten vuonojen yllä +pohjoisessa purppurahehkuista tulta ja vuonossa kimmelsi viininsinistä +verta; kanervavierre pensaineen ja kivineen oli kuin ruskeaksi +pronssiksi jähmettynyt virta, tuolla täällä poronjäkälän hopeapälviä +koko laajan maiseman puitteina tummansinisiltä siintävät vuoret +kahdenpuolen; ylinnä huipuilla kimmelsi jää kiiltävänvihreänä ja lumi +häikäisevän valkoisena. + +Ja yhtämittainen purojen solina ja koskien kollina täällä ja tuolla +— puhtaat, selkeät piirteet taivaan alla ja kaikki hiljoilleen +yhteensulavat värit, jotka kokoontuivat vuonon kimaltavan pinnan +ympärille — — — + +— Herra Jumala! kuiskasi hän. + +Hän otti vaistomaisesti lakin päästään, ja tuulenhenki hulmutti hänen +tukkaansa, vilvoitti hänen kuumaa otsaansa. + +Verkalleen, vitkastellen siirsi hän katseensa kuvan tuikkivaan +keskustaan, vuonon kiiltävään kalvoon, kiintyi siihen lujemmin ja +määrätymmin ja seurasi, yksityiskohtia: tuolla oli lahdensuu, tuolla +— kaihtavien koivujen takana — Naissaari kuiskivine laineineen, — — — +niinkuin ennenkin, kaikki niinkuin ennen, tämän vuoden muuttamatta, +joka hänelle itselleen oli ollut kuin kymmenen vuotta — tai kuin +jotakin aivan uutta, alusta alkaen! + +Ja hän itse niin levottomana, hengästyneenä ja hämmentyneenä, niin +hämmästyneenä ja huolissaan — — — ja tuossa tuo, joka hänen edessään +avartui syvässä levossaan vuodesta vuoteen, oman itsensä kanssa niin +rauhassa. Mikä kuilu erottikaan hänet, kun hän nyt jälleen seisoi +täällä — ja tämän! + +Se ei ollut vain suuri, seesteinen tilavuus, peninkulmien matka +tältä kalteenharjalta pohjoisen tuntureille, joka erotti, — eikä +myöskään se omituinen moitteentunne, että oli ollut täältä poissa +kokonaisen vuoden; sisimmällä hänen sielussaan olivat kaikki ne +peninkulmien taipaleet, jotka hänen kaipuunsa oli kuljettava, kaikki +se raivaamattomuus, epäselvyys ja hankaluus, joka hänen oli raivattava +läpi päästäkseen perille ja — omaan itseensä! + +Jan Högh tunsi ihmetellen äkkiä tämän selkeästi. Nyt tuli varmana +ja selkeänä häntä vastaan ainoa, luonnollinen vastaus kaikkiin +kiduttaviin kysymyksiin, joiden kanssa hän oli kamppaillut ja hikoillut +viime vuoden kuluessa ja jotka olivat olleet pistävänä okaana hänen +mielessään, häirinneet ja hermostuttaneet hänen päiviänsä, värittäneet +ja täyttäneet hänen unelmiansa — olleet hänelle katkeruuden kalkkina, +omantunnon vaivana; kaikki, mikä ennen oli ollut hänelle iloksi ja +huvittanut hymyksi, oli sen rinnalla kalvennut ja kuihtunut ja kaikki, +mikä hänestä ennen oli ollut suurta, musertunut pieneksi — — —. Kuinka +hän olikaan hapuillut ja häilynyt, — ja nyt äkkiä oli se hänen edessään +niin lempeänä ja siunatun selkeänä: kaikki tuo, joka lopulta oli ajanut +hänet tänne takaisin rauhattomaan pakoon, olikin pohjaltaan vain hänen +kiinteä, syvä kaipuunsa omaan itseensä sellaisena kuin se kuvastui +tämän maiseman ilta-auringossa ja hiljaisuudessa, omaan itseensä +semmoisena, jommoinen hän tunsi sisimmältään olevansa ja tahtoi — — — + + * * * * * + +Hän painoi lakin lujasti päähänsä, tarttui keppiinsä ja lähti kulkemaan +eteenpäin. + +Niin, siinä ei ollut epäilyä, se oli totta, että täällä oli hänen +edessään ensimmäinen, suuri taidetehtävä, joka oli sen arvoinen, että +hän siihen kohdisti kaiken kykynsä, kaiken uskalluksensa ja työnsä +koottuna keskitettynä tarmona! + +Niinpä kulki hän varmana ja hilpeänä alaskäsin ja tervehti hymyillen +tuttuja paikkoja; hautuumaata ja sen pientä koivulehtoa, jossa +rouvavainaja lepäsi, kangasmaata sen ympärillä, missä hän kerran oli +tuskitellut ja nähnyt Sunnivan ja tohtorin. Jo häämöittivät talojen +katot, jo vilkahteli lahden pinta koivulehvien välistä, — tuossa oli +puutarha ja pieluspihlajat. + +Hän hiljensi askeleitaan. + +Mitenkähän he tuolla mahtoivat ottaa hänet vastaan nyt? Tohtori — katse +paheksuvana — ja Sunniva? Ei, häneen saattoi hän turvallisesti luottaa. + +Huomaamattaan oli hän tullut aivan puutarhan sisään ja pysähtynyt +verannanportaille. Salin ovi oli auki ja sisältä kuului hapuilevaa +pianonsoittoa — näppäinten koskettelua vain ylimalkaan, ilman +tarkoitusta. + +Kasteenkosteassa ilmassa tuntui puutarhan kukkien tuoksu voimakkaana, +ja sisältä kuuluva soittelu keskittyi keinuvaksi, aavistelevaksi +alkusoitoksi — — — Jan Högh seisoi käsi porraskaiteella ja kuunteli kun +Sunniva alkoi laulaa: + + Mitä viserti lentävä lintunen, + mitä kertoi kuiskina tuulen? + Mikä ilmassa jälki on pilvien, + mitä laulua laineilla kuulen? + Mitä mietin mä itse tietämättäin + ja miksi sydämeni sykkivi näin —? + Ah, onneahan kaipaan, + ja onneen pyrkinen! + +Hänen oma tuttu laulunsa viime vuodelta ja Sunnivan tuttu ääni — — — +ja vielä kerran väreili se hänen kuuluvilleen kuin rukous, kuin riemu, +kuin tuivertava tuska: + + Ah, onneahan kaipaan + — — ja onneen pyrkinen! + +— Sunniva! huusi hän. Säestyksen vaimenevat soinnut seisahtuivat +rutosti — silmänräpäyksen äänetön hiljaisuus — niin harppasi hän +portaita ylös ja seisoi jännittyneesti hymyillen kynnyksellä. + +Salissa ei ollut ketään muuta kuin — kuin solakka kalpea nainen +pianon ääressä, käsi povella, tuijottaen mustilla silmillä — melkein +mielettömänä — — —! + +— Hyvää päivää, Sunniva! + +Häntä ahdisti hiukan astuessaan Sunnivaa kohti, joka seisoi ihan hiljaa +ja oli niin kookas ja solakka, hiukset pään päällä raskaina kultaisina +kassoina — niin vieras, naiseksi kasvanut — — —! + +Hänen täytyi astua aivan liki ja tarttua käteen. + +— Täällä minä taas olen maankiertäjänä. Otatko minut hoitoosi vielä +kerran, Sunniva? + +Tämä väikkyi hymyilyn ja punastumisen välillä ja punastui taas —: + +— Oo, sinä — sinä säikäytit minua niin — — — + +Jan Högh koetti nauraa luontevasti. + +— Niin, väärinhän oli yhtäkkiä huutaa, mutta kun sinä lauloit vanhaa +viimevuotista lauluamme, — ei, Sunniva, kuinka hauskaa on jälleen nähdä +sinua! Ja kuinka sinusta on tullut suuri, niin täyskasvuiaen daami! +Saanko minä jäädä tänne taas? + +— Kyllä, tottahan sen tiedät. + +— Eikö isäsi ole kotona? + +— On, vastasi hän ja kääntyi äkkiä, — minä menen häntä noutamaan. + +Hän meni ulos ruokasalin kautta konttoriin. Jan Högh seisoi ja katseli +menijää — sorja oli selän ryhti, hame maahan ulottuva ja astunta +levollinen ja hillitty. + +Tohtori tuli Sunnivan kanssa ja lausui hänet herttaisesti +tervetulleeksi, oli ystävällinen ja lempeä, mutta huomattavasti +vanhentunut. Sunniva meni noutamaan mamseli Gundestadia, joka saapui +kaikkine pitseineen suuresti hämmästyneenä ja niin hämmentyneenä, että +tervehdys oli jäädä kesken — kurkkuun nousevan itkun tähden! + +Ylisten vierashuoneessa tervehti Jan Högh suurella nautinnolla +vanhoja tuttaviansa ruusuja, jotka juuri olivat nupulla, muuria ja +himmelisänkyä — leveää, verratonta vuodetta, joka otti hänet niin +pehmeästi ja vieraanvaraisesti kelluvaan syliinsä — lopenväsynyt kun +hän oli. + + * * * * * + +Jan Högh oli lähtenyt Naissaarelle jo seuraavana iltana, kun hänen +tavaransa olivat saapuneet kankaan yli päivällä. Hän souti ulos nyt +aikaisemmin ja viipyi myöhempään kuin viime vuonna — valaistusta +riitti kylliksi koko sen ajan, ja nyt oli työskenneltävä tarmokkaasti +ja käytettävä hyvänsään aikaa, niin kauan kuin sitä kesti! Ja hänen +tarmonsa ja ahkeruutensa oli näinä öinä valtava. + +Ettei Sunniva seurannut mukana, oli pohjimmalta parasta; niin ei hän +seissyt jaarittelemassa ja eksynyt pois koko tunnelmasta ja menettänyt +aloitetta päästään — niinkuin viime vuonna. + +Mutta pieni pettymys oli se kuitenkin ollut ja niin merkillinen! +Ensimmäisenä iltana ei hän tullut edes pyytäneeksi häntä mukaan, ei +tullut tilaisuuttakaan; Sunniva sanoi vain ihan rauhallisesti hyvää +yötä ja antoi hänen mennä yksin! Sitten kävi ilmeiseksi, että hän +suorastaan karttoi antaumasta keskustelemaan siitä — ja kaikesta muusta +viimevuotisesta. + +No, se asettui kyllä siitä — hän oli täysikasvuinen nyt, ja semmoinen +vaatii aikansa; eikähän voi vaatia että kaiken tulee olla täsmälleen +kuin ennen kokonaisen vuoden kuluttua. Tietenkin se, joka on kaukana ja +ikävöi ja muistelee menneitä, tekee koko joukon vääriä kuvitelmia. + +Mutta jota useampi päivä meni, sitä enemmän alkoi se kuitenkin kiusata +Jan Höghiä; — tämä muutos tohtorintalossa hänen ja sekä Sunnivan että +tohtorin jopa mamseli Gundestadinkin välillä! Hän yllätti itsensä +sitä miettimästä keskellä työtänsä, — ja keskittyi taas harmistuneena +tauluunsa; juuri tämmöistä hajamielisyyttä hän enimmän pelkäsi, nyt oli +pysyttävä jäykästi ahkerana. + +Ulkona vuonolla olivat kalastajaveneet. Peder Martin parka oli kuollut +talvella, ja nyt oli hänen paikallaan kauimpana kaksi venettä, kun taas +Esaias Ismael ja Hans Joelsen olivat pitäneet omansa. Ne kaksi uutta +olivat kotoisin lahden toiselta puolelta. Jan Högh oli silloin tällöin +saanut käyntiin keskustelua vanhain ystäväinsä kanssa, kun yksinäisyys +kävi liian rasittavaksi. Hans Joelsen oli vielä ylen suosiollinen +runsaan kyytirahan vuoksi viime vuonna — kotimatkalla. + +— Sillä kertaa, niin! hymyili Jan Högh itsekseen kotimatkaa +ajatellessaan. Hän seisoi sekoittaen väriä maalilaudalle; siitä oli +nyt juuri viikko kun hän oli tullut ja maalaus oli hyvässä menossa +eteenpäin. + +— Sillä kertaa, niin! lausui hän ääneen. Ja niin johtui hänen mieleensä +viimeinen kohtaus Sunnivan kanssa ja lappalaisvaimo mäenrinteellä; hän +oli niin käennyt kysyäkseen Sunnivalta ja saadakseen siitä selkoa; +mutta siihenkään ei Sunniva antanut tilaisuutta. Hän liikkui yleensäkin +kotona kalpeana ja hiljaisena niinkuin vieras ihminen; oli kuin kaikki +pirteys olisi hänestä kadonnut — hän ei ollut edes isäänsäkään kohtaan +niinkuin ennen, niin lämmin ja ylitsevuotavaisen hellä. + +Ja että tohtori, huolimatta hymyilevästä ystävyydestään, ei ollut +unohtanut hänen lähtöänsä viime vuonna, oli kylläkin ilmeistä. Hän +kääriytyi ylhäisesti vaippaansa eikä antautunut niinkuin ennen +mihinkään keskusteluun yli aivan leikkisän ja jokapäiväisen. Muutoin +näytti hän sekä murheelliselta että väsyneeltä. + +Yksinpä mamseli Gundestadkin oli umpimielinen ja sulkeutunut. He +olivat Jan Höghin suhteen kaikki tyynni ystävällisen torjuvia, +ja — niin, eihän hänellä tietenkään ollut mitään oikeutta heidän +tuttavallisuuteensa — ei tietenkään! Mutta outoa se vain oli — ja hiton +ikävää, viime vuoteen verraten. + +Vain viimevuotiset iltahetketkin! Nyt ei ollut puhettakaan siitä +nautinnosta. + +— No — se sai olla samantekevä, nyt oli kyseessä vain pääasia — saada +työ valmiiksi eikä antautua asiattomiin ajatuksiin ja aprikoimisiin. + +— — — Näin seisoi hän melkein joka yö, ja vähitellen alkoi edistyminen +hidastua; häntä seurasi työmaalle yhä kasvava odotus, jonkinlainen +jännitys, mitenkä tämä päättyisi, — ja raskasmielisyys, jonka hän tunsi +ja näki olevan kuin varjon tohtorintalon yllä ja joka lopuksi tuntui +vievän valon hänen maalaukseltaankin. + +Tämä vaikeneminen kävi sietämättömäksi. Hän tunsi sen vihdoin kuin yhä +pingoittuvan jännityksen väräjävissä viulunkielissä, joka tunti, joka +kului, pingoitti yhä enemmän ääniherkkiä jänteitä ja nyt koko koje kuin +soimaan puhkeamassa — nyt täytyi tulla kirvottava käyränveto — — — + + * * * * * + +— — — Eräänä helteisenä iltapäivänä istui hän vihdoin Sunnivan kanssa +kahden verannalla ja päätti, että nyt hän kysyy! + +Sekunnit värisivät sanattomuudesta hänen ja Sunnivan välillä, joka +istui toisella puolen kahvipöytää ja virkkasi äänettömänä. + +Jan Högh katsoi hänen kudelmaan päin painuneita kasvojansa, niin +kalvakkaita ja kauniita, kapeaa suorapiirteistä nenää, pitkiä +silmäripsiä, hienon ihon alta kuultavia hermostuneesti tykyttäviä +suonia — — — levollista hengitystä ja harsonhienojenkohohihojen alta +häämöittävien käsivartten ja olkapäiden liikettä. + +— Kuule, Sunniva! + +Hän kohotti suuret silmänsä — nuo kummalliset silmät, joiden sielu +heijastui yli koko kasvojen, niin ettei niissä ollut muuta kuin nuo +syvät, mustat silmät. + +— Sinun pitäisi taas laskea hiuksesi alas? + +— Miksikä niin? hymyili hän ja muuttui taas kalpeaksi ja mykäksi +luodessaan silmänsä alas. + +— Niin minä tuntisin sinut paremmin viime vuodelta. + +— Oo! + +Hän virkkasi edelleen, ja Jan Högh vaikeni. Sininen sikarinsavu häilyi +ohuina viiruina hänen edessään. + +— Kuule, Sunniva! + +— No? + +— Minkävuoksi sinä olet semmoinen minua kohtaan? + +Hän punastui ja kysyi ylös katsahtamatta: + +— Mimmoinenka? + +— Oletko sinä minulle vihainen? + +— En toki! + +— Mikset sinä enään sano minua maalarimestariksi? + +— Oo —! + +— Minkä takia sinä et enään laisinkaan tahdo tuntea minua, miksikä +annat minun kulkea täällä ja katsoa sinua siinä uskossa, että sinä +olet minulle vihainen etkä tahdo tietää minusta enään? Ja mikset sinä +enään seuraa minua iltaisin, vaikka tiedät, etten minä voi saada aikaan +siellä mitään yksinäni? + +Hän ei vastannut, painoi vain päänsä vielä syvemmälle. Jan Högh +nojautui tuolinsa selkämystä vasten ja jatkoi matalalla äänellä, +melkein synkästi: + +— Sinä olet tullut minusta niin suureksi, täyskasvaneeksi ja ylvääksi, +Sunniva, että vähältä en arvaa sinua puhutella. Mutta jos olet minuun +loukkaantunut, jos vielä muistelet, että minä läksin viime vuonna sinun +luotasi sillä tavoin — niin voisit ainakin sanoa sen minulle. Niin +minä saisin sanotuksi sinulle, että minä kadun sitä — en ole koko tänä +vuonna tehnyt muuta kuin katunut, katunut niin kamalasti! Kun sinä vain +sanoisit minulle, että se on se, joka on tiellä — sekä sinun että sinun +isäsi puolelta — kun minä saisin vain luvan puhua siitä, niin sinä +varmasti ymmärtäisit minut ja antaisit minulle anteeksi, Sunniva! Mutta +sinä et sano mitään, annat vain minun kulkea ja kiusaantua — — — + +Sunniva katsahti häneen silmät täynnä kyyneleitä ja sanoi kiusaantuneen +näköisenä: + +— Minä en ole sinulle vihainen, en mistään, maalarimestari! + +— Mitä se sitten on, Sunniva? Mikä teidän on kaikkien? Minä en keksi, +missä vika on — olenko minä tehnyt jotakin sopimatonta — minusta tuntuu +kuin kulkisin täällä kuin rikollinen — — — + +— Ei, ei toki — — —! kuiskasi hän. + +— Rakas, pikku Sunniva, sanoi Jan Högh ja laski kätensä hänen +käsivarrelleen pöydän yli, — etkö sinä voi niinkuin viime vuonna +olla minun hyvä, pikku ystävättäreni ja kertoa minulle, mikä sinun +sydämelläsi on? Tee se, kuule, niin saat nähdä, että meidän on hyvä +olla taas, molempien! + +Sunniva kamppaili itkun kanssa, nousi äkkiä ja meni sisään kädet +kasvojen edessä. Jan Högh jäi istumaan yksin ja kuuli hänen +askeleidensa nopeasti rientävän portaita ylös sisälle. Hän istui ison +aikaa ja rummutteli sormillaan pöytää — — — + +Hänen mielessään kuohahti raskas tunne, joka veti häntä jollakin +tuntemattomalla voimalla hänen peräänsä, huumaava kiintymys, viehätys +häneen; ja kun hänen askeltensa kaiku kuoli oven kumeasti paukahtaessa +kiinni, tunsi hän hetken pistävän kipeää yksinäisyydentunnetta. + +Hän nousi ja kuivasi otsaansa — aivanhan hänen oli tullut kuuma! + +Hän meni puutarhaan ja edelleen sillalle, missä hän pysähtyi +neuvottomana ja tyhjänä, kunnes hän äkkiä polkaisi maata: + +— Ei, nyt menen suoraan mamseli Gundestadin luo. + +Ruokakamarissa keittiön takana tapasi hän hänet. Hän istui puutuolilla +puhdistamassa hopeoita, kalisevia kahveleita ja lusikoita. Täällä oli +Jan Högh useammin kuin kerran istunut viime vuonna ja nytkin astui hän +sisään hilpeästi tervehtien ja hypähtäen istumaan penkin päähän, niin +että kupit ja kulhot tärähtivät seinähyllyillä. + +— Hyvää päivää, mamseli Gundestad! Mitenkäs nyt on mielialan laita? + +— Oo, tekö! + +— Minäpä minä! Minun mielialani on ihan alakärsänä, mamseli. + +— Jestas, mitenkä niin? + +— Oletteko pannut merkille, että tämä on ensimmäinen kerta sitten viime +vuoden, jolloin istun täällä teidän luonanne, mamseli Gundestad? Tehän +olette aivan hylännyt minut nyt — ja vielä kummastelette, että mieli +masentuu! + +Mamseli Gundestad kierteli ja kiemurteli viimeiseen saakka hänen +käärmekiedonnastaan päästäkseen. Mutta tällä kertaa Jan Högh ei +hellittänyt ja kun hän lopuksi piti kokonaisen katkeruuden ja +raskasmielisyyden esitelmän uskottomuudesta ja ystävyyden pettämisestä +ja yksinäisyyden tuskista, ei mamseli Gundestad kestänyt kauempaa: + +— Niin, onhan täällä kyllä tapahtunut jos jotakin, mutta ei ole mikään +ilo sitä kertoa. Täytyy panna luottamuksensa kaikkivoipaan Jumalaan ja +toivoa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin! + +— Mutta kun minä viime vuonna läksin, oli kaikki vielä hyvin, mamseli! + +— Eikä ollut, kyllä se jo silloin oli alkanut, vaikka Herra tietää, +kenties se olisi käynyt paremmin, jos te olisitte viipynyt vielä +jonkun aikaa; teistä oli niin suurta iloa ja hauskuutta, nähkääs, että +raskasmielisyys ikäänkuin ei päässyt juurtumaan niin syvälle. + +— Niinpä kertokaa minulle sitten kaikki, mamseli Gundestad! Kenties +voin auttaa hiukan nytkin! + +— Sen tosiaan Jumala suokoon! lausui mamseli Gundestad ja pysäytti +hetkeksi puhdistelun jääden miettiväisenä istumaan. + +— Niin, nähkääs, — alkoi hän vihdoin — te muistatte ehkä, että minä +puhuin hiukan eräästä Sunnivan tädistä; oli liikkeellä jotakin huhua, +että hän kulki lasta etsimässä. Me emme siitä paljoa uskoneet, kun +emme koskaan kuulleet mitään varmaa, kunnes tohtori kerran — juuri +sinä päivänä, jolloin te olitte matkustanut — kertoi minulle, että tuo +täti oli ollut papin luona ja käyttäytynyt kuin mielipuoli ja vaatinut +Sunnivaa luovutettavaksi hänelle ja paljon muuta, josta pappi oli +puhunut tohtorille. Niin kului kuukauden päivät syksyllä enkä minä +luule tohtorin olleen siitä huolissaan, kun ei siitä kerran enempää +kuulunut. Mutta sen kyllä näimme, että Sunniva siitä päivästä alkaen, +jolloin te läksitte, tuli raskasmieliseksi ja yhä hiljaisemmaksi. +Usein huomasin hänestä, että hän oli itkenytkin. — Niin, useinhan sitä +erehtyy, nähkääs, ja niinpä minä päättelin itsekseni, että lapsi suri +ja ikävöi teitä! Ja niin tohtorikin arveli, sen kyllä näki, sillä +joskus hän hymähti minulle ja viittasi, että pikkutyttöjen sydänsurut +ovat ohimenevää laatua. Mutta pian näimme asian kyllä toisessa valossa, +sen pahempi. + +Eräänä yönä hän, nähkääs, ei tullutkaan kotiin! + +Ja kun tohtori ja minä istuimme iltaa myöten odottamassa Sunnivan +tavanmukaista kotiintuloa, kun hän aterian jälkeen oli ollut +kävelemässä, arvasimme me, mitä pitemmälle aika kului, ilman että +kumpikaan sitä oikeastaan sanoi, mitä oli tekeillä. + +Me lohduttelimme toisiamme hetken sillä, että hän ehkä oli saattanut +mennä pappilaan — mutta sitä ei tietenkään kumpikaan meistä uskonut. +En tiedä, kumpaako oli surullisempi ajatella, Sunnivaako itseään +vaiko tohtoria, joka istui siinä ja näki uudelleen koko onnettomuuden +entisiltä rouvavainajan ajoilta. + +Se oli nähkääs se mielipuoli tätiraukka, joka oli pitkät ajat +kierrellyt täällä talon ympärillä ilman että kukaan oli häntä nähnyt, +mutta vaaninut Sunnivaa ja puhellut hänelle kaikenmoista. Hän tahtoi +saada hänet mukaansa Inariin Suomeen ja pani lapsenpään täyteen +kaikenmoista lörpötystä hänen äitivainajastaan ja että tohtori muka +oli ollut paha ja ilkeä hänelle ja anastanut hänen rakkautensa hänen +omalta suvultaan — ja paljon kaikkinaista tuommoista, jonka me sitten +jälkeenpäin huomasimme Sunnivasta puhuessamme hänen kanssaan. Me saimme +hänet tosin mukaamme takaisin löydettyämme hänet, mutta sitten alkoi +sama surkeus kuin rouvavainajan aikana; meidän täytyi vahtia lasta +joka päivänhetki ja tohtoriparka vanheni muutamassa yössä. Välistä +saattoi Sunniva puhjeta mitä hurjimpaan kiihkoon meitä vastaan, niin +ettei häntä ollut tuntea samaksi; mutta enimmäkseen oli hän hiljaa +itseksensä eikä sanonut sanaakaan; kalvaaksi ja kivuliaaksi kävi hän +talven mittaan, oikein harmaaksi ja surkeaksi. Niin lähetti tohtori +hänet kaupunkiin siinä joulun alla koettaakseen jos se auttaisi. Ja +sillä välin sai hän papin ja voudin avukseen ja sen lappalaisvaimoparan +vihdoin lähetetyksi etelään Trondhjemin mielisairaalaan, ja siellä hän +nyt on. Mutta eräänä päivänä ilmestyi Sunniva kotiin, aivan sairaana +koti-ikävästä; hän oli paennut kaupungista ja niiden luota, joiden +luona hän asui eikä suostunut millään ehdolla palaamaan takaisin. Mutta +kun hän sitten kerran sai tietää, että täti oli lähetetty Rotvoldiin — +se oli kai tammikuussa, muistaakseni — tuli hän aivan kuin vimmatuksi! +Ei, sitä ei käy kertominenkaan, nähkääs, sitä tuskin osaa ajatella! +Hän puheli aivan päättömiä ja se mielisairas oli kai saanut hänen +päähänsä kaikkinaista uskonnollista mielettömyyttä, jota oli mitä +kauheinta kuulla. Lopulta sairastui hän kuumeeseen emmekä me enään +uskoneet hänen toipuvankaan, niin raastoi tauti ja kaikki tämä ahdistus +lapsiparkaa sekä sielusta että ruumiista! Mutta, Jumalan kiitos, hän +tointui vihdoin, kun maaliskuulla alkoi tulla vähän valoisampaa, ja +siitä pitäen on hän ollut kylläkin terve, vaikkakin niinkuin itse +näette kalpea ja laiha. Mutta se, mikä on jäljelle jäänyt, on kaikkein +pahinta; minä luulen — Herra armahtakoon — mutta niin minä luulen, +että hän on alkanut vihata omaa isäänsä! Pelokkaana ja arkana liikkuu +hän meidän keskellämme, emmekä koskaan pääse hänestä perille; Jumala +tohtoria lohduttakoon — ja lasta tietenkin myöskin! + +Mamseli Gundestad niisti nenäänsä ja itki ja vaaputteli ruumistaan +tuijottaen kyyneltensä lävitse. + +— Enkä minä näe mitään apua millään suunnalla! + +Jan Högh istui järkytettynä kuunnellen. + +— Ettei tohtori kauan sitten ole lähettänyt häntä etelään, +Kristianiaan, missä hänellä on sukua — — — + +Mamseli Gundestad pudisti toivottomana päätään. + +— Herra siunatkoon, kyllä hän sitä on koettanut. Mutta se matka, +joka ennen oli Sunnivan suurin toive, on nyt hänestä kauhistus, niin +ettei lopulta sitä hänelle edes raatsita mainita! Hän purskahtaa vain +itkemään. Ei, ei, ei! Minä en keksi, ellei Jumala auta. + +— Mutta hänhän on nyt aivan levollinen, minun nähdäkseni, eihän hänessä +huomaa semmoisesta merkkiäkään! + +— Ei, Jumalan kiitos, kiivaus ja ne kohtaukset ovat ihan ohi nyt; mutta +niin vaikeneva ja itseensä sulkeutunut, nähkääs. Siitähän on jo kauan, +kun me olimme hänestä huolissamme sillä tavoin kuin talvella — mutta +näettehän itse, mikä ero lapsessa on viime vuoteen verraten. Oli niin +ilahduttavaa, kun hän vähitellen alkoi soitella ja laulella hiukan taas +alkukesästä; mutta muutoin ei hän näytä montakaan elonmerkkiä. Hän +lukee kyllä tohtorin johdolla niinkuin ennenkin, mutta hiljaisesti ja +raskaasti kai sekin käynee. + +— No niin, huokasi mamseli Gundestad lopuksi — kaikkihan on Jumalan +kädessä. + +— Niin, niin, mamseli Gundestad, niin kai, sanoi Jan Högh ja siveli +vanhan naisen tukkaa. Lähti sitten ulos tavanmukaiselle, pitkälle +kävelylleen ennen iltaa. + +Viime aikoina oli hän suunnannut kävelyretkensä pitkin lahden rantaa, +ja kun hän palasi, oli tohtorintaloon sillä välin tullut vieraita. + +Pappi Kjaer ja tuomari olivat kävelleet kankaan poikki kauniissa +ilmassa, kun tuomarin oli Kirkevaagenissa odotettava sunnuntaihin +laivatilaisuutta kaupunkiin. + +Jan Högh tapasi kaikki, kolme herraa salissa keskustelemassa tuomarin +varsinaisesta asiasta; oli kysymys, eivätkö kaikki piirikunnan +virkamiehet voisi liittyä yhteen vuokraamaan jotakin vapaana olevaa +pientä höyrylaivaa käytettäväksi käräjämatkoilla, — ja yliluotsi, joka +oli hankkeen etunenässä, oli ajatellut, että kulkuvuorot voitaisiin +kyllä sovittaa käräjäin mukaan. + +Suostuisiko tohtori tuumaan! Ei ollut epäilyäkään, etteikö se +kannattaisi paremmin kuin kallis venekyyti ja sitten päästäisi +odotuspäivistä, jotka täytyi maata vartoillessa höyrylaivaa mennen +tullen vuonojen varrella. + +Jan Höghiä tervehti pappi erinomaisen lämpimästi, kun taas tuomari +tirkisteli häntä lasiensa takaa: + +— Luulenpa, Herra varjelkoon, että olette saanut haivenia leukaanne, +herra Högh! + +— Niin olen, vastasi hän hilpeästi, — olen vain odottanut herra +tuomarin partaveistä! + +Tohtori oli erittäin pirteänä ja niin tyytyväisenä, jommoisena Jan Högh +ei ollut nähnyt häntä vielä tänä vuonna. Mamseli Gundestadin hyvän +aterian jälkeen tuli Burgundi sisään — myöskin ensimmäistä kertaa — +ja hyvät sikarit, kimaltavat lasit ja toden totta koko viimevuotinen +mieliala! + +— Niin, sinä pappi tahdot tietysti lämmintä totia, — ole hyvä, keittiö +kiehuu. + +— Ah! — maiskutti tuomari runsaan, raskaan viinin jälkeen, te olette +aatelismies, tohtori! Meidän rakas pappimme sitävastoin on, sääli +sanoa, alaspäin menossa. Minä vakuutan teille, että hän eilen illalla +tahtoi minua tekemään totia — paloviinasta! + +— No te sitten totisesti ette ole aatelismies, rakas tuomari! — lausui +pappi keittiön äärestä — asia on niin, että vaimoni eilen epähuomiosta +oli kaatanut karahviin viinaa arrakin asemesta, — ja sitä minä nyt +saan yhtämittaa kuulla häneltä. Se on mahdollisesti juriidinen käsitys +jaloudesta — mutta ne juristit! + +Verannanovet avattiin, ja sikarinsavu — papilla oli muuten piippunsa +mukanaan — kokoontui virtaaviksi piiriksi salin ylle ja kierteli +kolmen vanhan herran ympärillä heidän istuessaan hyvällä, herttaisella +tuulella pöydän ympärillä lasien, pullojen ja tummanpunaisen viinin +ääressä. Jan Högh oli hiukan keskustelun ulkopuolella, mutta viihtyi +mainiosti, ja varsinkin huvittivat häntä tuomarin huomautukset, kun +paikalliset olot ja ihmiset tulivat puheeksi. Lämpimän ilon tunteella +katseli hän tohtoria, joka oli aivan vanhoissa vireissä ja nauroi ja +jutteli mukana. + +Sunniva istui mamseli Gundestadin kanssa akkunan luona virkkaus +kädessään ja seurasi hymyillen, keskustelua. Jan Högh loi häneen +silloin tällöin viimevuotisia, hilpeitä salasilmäyksiään, joihin hän +vastasi vähän punastuen ja hämillisenä. + +Aika kului, mieliala hilpeni ja tuomari tanssi cancania +permannonmatolla mamseli Brom-vainajan malliin Köpenhaminassa. + +Jan Högh alkoi katsoa kehoansa; hän oli tehnyt reippaan päätöksensä — +nyt sujui se äkkiä niin sulavasti, arveli hän, tänä hyvänä, iloisena +iltana, jolloin kaikki viimevuotinen palasi niin luontevasti ennalleen. + +— Niin, Sunniva, — sanoi hän nousten ylös — mitä sinä arvelet? Eikö ole +aika meidän kahden siirtyä juhlan vakavaan puoleen? Kello on yksitoista +ja aurinko odottaa ulkona! + +Sunniva joutui aivan ymmälle ja katsoi häneen kysyvästi; mutta kun muut +herrat alkoivat vastustella hänen lähtemistään, otti hän puolusteluunsa +Sunnivan niin luontevasti mukaan — syyttipä osittain hänen intoansa +lähteä matkaan — että hänelle suorastaan ei jäänyt mitään tilaisuutta +jäädä pois, ja ennenkuin hän oli täysin tointunut, istui hän veneen +perä tuhdolla Jan Höghin soutaessa. + +— Ei — selitti tämä — sinusta on tullut sellainen daami nyt, että +olisi häpeä antaa sinun soutaa. Minä en sentään ole ihan putipaljas +kohteliaisuudestakaan! + +Vähän väkinäistähän oli väli alussa; Sunniva istui veneessä ja virkkasi +ahkerasti; mutta Jan Högh ei ollut ollakseenkaan ja jutteli tuomarista +ja papista ja illan keskustelusta ja sittemmin maalauksesta, sen +virheistä viime vuonna: ylimalkaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. +Paikka paikoin se kyllä kajahti hiukan hermostuneelta ja pysäyksiä +pelkäävältä — — — + +Mutta mikäli yön tunnit kuluivat, sikäli tuli heidän välinsä +luontevammaksi, ja hän alkoi puhella vakaammin ja hitaammin, yhä +hartaasti maalaten. Sunniva oli yhä useammin katsahtanut ylös ja +kuunteli, silloin tällöin vastatenkin. + +— Joo, se käy kyllä, ajatteli Jan Högh. + +Kun he vihdoin läksivät kotiin, riensi Sunniva tarttumaan airoihin, ja +eteisessä erottaessa välähti hänen kasvoillaan pilke entistä eloisuutta +ja sen ohella lieto, lämmin läikähdys salattua kiitollisuutta. + +— Hyvää yötä sitten, maalarimestari! + +Jan Högh meni tyyten tyytyväisenä ylös portaita ja itsekseen hymyillen +huoneeseensa, — mutta kävi ylen varovaksi ja kulki varpaillaan, +huomatessaan toisen vuoteen siirretyksi sisään hänen sijansa +vastapäiselle seinälle — ja siinä tuomarin partaisen, nukkuvan naaman. + +— — Papin ja tuomarin oli määrä palata jo aikaiseen seuraavana aamuna; +mutta ensinnäkin nousivat molemmat ylen myöhään ylös, ja kun toiseksi +tohtori lupasi tulla mukaan jälkeen puolenpäivän, jäivät he. + +Tuomarin höyrylaiva lähti Kirkevaagenista vasta yöllä, ja tohtorilla +oli sielläpäin potilas, jota hänellä nyt oli sopiva tilaisuus käydä +katsomassa. + +Niin viettivät he valoisaa aamupäivää verannalla, puutarhassa, sillalla +ja kävelyllä pitkin rantaa. Tuomari oli tarjonnut käsivartensa +Sunnivalle ja kulki hänen kanssaan leikkisänä, kuten aina, mutta toisen +aavistamatta kuitenkin urkkien esille yhtä ja toista, joka hänestä +näytti tietämisen arvoiselta. Myöhemmin oli hän menetellyt samalla +tavalla Jan Höghin suhteen; käsivarsi Jan Höghin olalla vei hän häntä +mukanaan kappaleen matkaa ja sai hänet kuvailemaan jokapäiväistä elämää +tohtorintalossa. Jan Högh vastasi välittömästi kaikkiin tuomarin +kysymyksiin — hänellähän oli vain hyvää kerrottavana ja tuomari oli +talon hyvä ystävä! Epämääräisesti se välillä tosin tuntui hänestä +hiukan oudolta — nämä seikathan täytyi tuomarin itsensä tuntea +perinpohjin! Mutta hän jutteli ja kertoi ja yhtyi ilomielin toteamaan +tuomarin kanssa, että tohtorintalossa oli hyvä olla. + +Kun päivällinen oli syöty, kahvi juotu ja hiukan, nukahdettu, +sanoivat molemmat vieraat ja tohtori hyvästit Sunnivalle ja mamseli +Gundestadille, kun taas tuomari pyysi Jan Höghiä saattamaan heitä +kappaleen matkaa — — —: + +— Nähkääs, pappi ja tohtori käyvät ikäviksi koko matkan mittaan! + +Ja Jan Högh lähti. + +Vähää edellä kulkivat pappi ja tohtori, tuomari ja Jan Högh jälempänä. +Kun he olivat tulleet hautuumaan ohi, pysähtyi tuomari äkkiä: + +— Ei, kiitoksia, herra Högh, nyt en vaivaa teitä enempää! Nyt saatte +mennä kotiin parempaan paikkaan! + +Tuomari tarttui hänen käteensä, seisoi hetken ja katsoi häntä hyvillä +harmailla silmillään tuuheiden kulmakarvain alta ja sanoi vihdoin: + +— Kuulkaa, nuori ystäväni, tänä vuonna ette toki lähde tohtorintalosta +— sanomatta hyvästiä pikku ystävättärellemme Sunnivalle! Lupaattehan +sen minulle? + +— Mutta, herra tuomari — — — + +— No, hyvästi vaan, poikaseni! Hei — odottakaahan hiukan, +pikajuoksijat, maalari luopuu meistä! + +Jan Högh jäi seisomaan pitkäksi aikaa ja katseli menijöitä, kunnes hän +vihdoin kääntyi — takaisin tohtorintaloon. + +Kun Jan Högh tuli saliin, istui Sunniva pianon ääressä; hän lopetti +soittonsa kesken tahtia ja kääntyi heti hänen puoleensa: + +— Tiedätkö, minä osaan sen, minä osaan sen! + +Ilo loisti hänen silmistään ja Jan Högh totesi ensimmäistä kertaa +näkevänsä niin tervettä väriä hänen poskillaan. + +— Minkä sitten? + +— Odota, kunnes on syöty, niin saat kuulla — nyt minun täytyy mennä +mamseli Gundestadin luo. + +Hän meni ja Jan Högh jäi hetkeksi seisomaan, alkaen sitten kävellä +salissa edestakaisin. + +Kuinka kaunis hän oli, tuo omituinen, hienon erikoinen — kuin unelma +runoa ja satua, herkkää runollisuutta koko olennossa! Toisenmoinen kuin +kaikki — — — + +Ei, sillä tavoin hän kyllä ei lähde hänen luotaan toista kertaa — +pikku Sunnivan luota! Tietysti oli tohtori kertonut tuomarille hänen +äkkilähtönsä viime vuonna, ja sen täytyi tietenkin herttaisen vanhan +herrasmiehen mielestä tuntua sopimattomalta. + +Ei, tällä kertaa hoitaisi hän asiansa paremmin — kun vain saisi häneen +kunnollisen otteen jälleen! Hän kyllä puhaltaa häneen henkeä uudestaan +— — —. Pikku Sunniva! + +Hän kulki ja kulki, mamseli Gundestadin ja Sunnivan puuhatessa +keittiössä — ja päähänpälkähdys, jonka hän äkkiä sai, muuttui +vähitellen yhä varmemmaksi päätökseksi hänen polkiessaan matolla tahtia +omille ajatuksilleen: + +Kohta kun tohtori huomenna tulee kotia, sanoo hän hänelle, että +Sunnivan pitää päästä matkustamaan! + +Kun illallinen oli syöty ja mamseli Gundestad oli asettanut +viinitarittimen salin pöydälle, alkoi hän: + +— Niin, mitä se on, minkä sinä sanoit osaavasi kun minä tulin? + +— Sen, sanoi Sunniva riemuisana — sen pitkän viime vuodelta! + +— Minkä pitkän? + +— Sen laulun, »Morsiameni», — jota sinä et uskonut minun koskaan +oppivan tai muistavan! + +Hän istui pianon ääreen ja pitkän alkusoiton jälkeen lauloi, Jan Höghin +istuessa nojatuolissa ja katsellessa häntä sivulta: + + Joka yö — joka yö ikipitkä — + hän nousevi aaltoillen, + veensinisin silmin katsoo: + — kovin kauan te viivytten! + + Tarulinnanne teitä vartoo + korukorallipylvähin, + meripihkaa ja helmiä välkkyy + sen holveissa tuhansin. + + Sen yllä korkeena kaartuu + siniseesteinen katto veen + ja alla vuolteissa häilyy + meren metsä lehvineen. + + Ja kaiken kaipuunne maisen + tulisimmat toivehet + tosiks tuutivat sydämeenne + meren sävelet ainaiset. + + Merenruohoista teettänyt teille + olen pehmyen vuotehen, — + häälahjanne ottakaatte: + nuor' eloni lämpöinen! + + * * * * * + + Minun päiväni on ikipitkät, + elo mulle on tuskaa vain: + mitä öisin lien unelmoinut + on haihtunut muistostain. + + Joka ihmisen puoleen käännyin + ja taivahan Jumalan, — + vaan kenkään ei tiedä he tietä + luo morsion vartovan. + + Sinis viettiä outoa tunnen + meren rannalle kuohuvan + kunis ruhkakiville vihdoin + ma hiljaa istahdan. + + Niin laineet luokseni kantaa + sanan kumman ja kaukaisen + meren huokauksena rantaan: + kovin kauan te viivytten! + +Sunniva nousi ja tuli Jan Höghin luo: + +— No, enkös osannut? + +Tämä oli aivan mietteisiinsä vaipunut käsi silmillä. Hitaasti väisti +hän sen pois ja katsoi häntä unelmoivalla silmäyksellä hiljaa nyökäten +päätään. + +— Jo vain — Sunniva. Osaat kyllä! Kiitoksia vain. + +Sunniva istuutui ja he olivat hetken ääneti. + +— Minä en ole kuullut sinun laulavan siten kuin tulin. Paitsi sinä +iltana — ulkoa, puutarhasta. Mutta silloin minä en kuullut. — +Sinulla on kaunis ääni. Se on kasvanut — Sunniva. Se on niin ehjä ja +täyteläinen — nyt... + +Hän istui puoliunissa ainakin tunnin, eikä Sunnivakaan puhunut mitään. + +Vihdoin hän nousi. + +— Tule, Sunniva, mennääs taas. + +He soutivat melkein vaiteliaina, eikä äänettömyys keskeytynyt, +ennenkuin Sunniva, pitkän aikaa sen jälkeen kuin hän oli alkanut +maalata, kauhistuneena hypähti pystyyn: + +— Ei, mutta mitä sinä teet, maalarimestari! + +— Tämä on kelvotonta! vastasi hän rauhallisesti, pyyhkiessään rievulla +pois melkein toisen puolen taulua. — Kaikki se, mitä olen tehnyt viime +viikon aikana, on jotakin sotkua, — sen näkee äkkiä; sen huomaa näes +joskus äkkiä ja silloin havaitsee kohtia, jotka eivät laisinkaan kuulu +asiaan — kas nyt tuossakin — roskaa! — puhkesi hän samassa ja vetäisi +puukollaan koko suuren kankaan halki. + +Sunniva parkaisi; mutta Jan Högh hymyili: + +— Huomenna pannaan alulle uusi. Alusta alkaen. + +— Ei, mutta rakas ystävä, lapsi, älä ole niin kauhistunut — niinhän +sinä olet melkein kuin minä olisin silponut sinua itseäsi enkä tätä +kangasta! + +Sunniva oli käynyt aivan kalpeaksi ja painoi rintaansa pelästyneen, +hämmentyneen näköisenä. + +— Oo, maalarimestari, sitä oli niin paha katsoa! + +— Kuinka hermostunut sinä olet, Sunniva, sanoi hän huolestuneena alkaen +kerätä kojeitaan kokoon. — Minä sanon sinulle, mitään ei pidä ruveta +parsimaan, — jos mikä on mennyt vikaan, niin ei muuta kuin uudestaan +vain alusta pitäen. + +— Uh! — mutta tuommoisessa maalauksessa on ikäänkuin jotakin elävää — — +—! + +— Se mikä on elävää, se on täällä — vastasi hän vakaasti ja näytti +otsaansa — ja sitä ei ole silvottu — eikä silvota tällä kertaa, +Sunniva, niinkuin, viime vuonna. Nyt saat nähdä, että taulu alkaa elää +huomenna uudelleen! + +He soutivat kotiin, mutta kun vielä ei ollut myöhäistä, jäivät he +verannalle istumaan. Mamseli Gundestad oli mennyt maata. + +Sunnivan laulun herättämä mieliala asui vielä hänessä — niinkuin +liikkuva sumu liukuen hänen ajatustensa ympärillä, täyttäen ne suurilla +tummilla kuvilla ja häälyen edestakaisin kasvamatta ja selvenemättä. + +— Tahdotko viiniä, maalarimestari? + +— En kiitos, ei nyt enään. + +Hän istui hetken ääneti, nousi sitten ja meni sisään pianon ääreen, +missä oli esillä Beethovenin sonaatit. Hän selaili ja koetteli +muutamia, mutta päätyi vihdoin soittamaan »pathétiquea» — sen +ensimmäistä, osaa kumeanraskaine sointuineen. Lopetti siihen ja tuli +taas ulos. + +— On jotakin, jota taiteessa sanotaan suureksi säveleeksi. — Sävel, +jota kaikki maailman taide etsii ja aavistaa, mutta jonka vain oikea, +todellinen taide löytää ja jota vain harva, jos kukaan, on uskaltanut +täysin tavata, sillä ihminen ei saa nähdä Jumalaa! Michelangelo, +Shakespeare, Beethoven — he ovat soittaneet sitä mahtavin soittimin, +täysin ottein, runsain soinnuin — Kuningas Lear arolla ja näes, narri +sankarin jaloissa on juuri peite Shakespearen silmillä — hän ei +rohkene katsoa Jumalaa silmiin! Dante Alighieri on sen löytänyt; mutta +Beethoven nostaa sen korkeimmalle, Beethoven, jättiläinen. Kuunnella +häntä täydessä juhlavuudessa on kuin ajella Helioksen vaunuilla — läpi +suuren septetin, »pathétiquen», »Kreutzerin» ja symfoniain! Halki +merten ja maiden korkeille, yksinäisille kukkuloille, missä pilvet +jäävät jalkoihin ja maailman valtakunnat ja maat häipyvät — — — + +Hän seisoi ovenpieleen nojaten ja katseli ulos puhuen itsensä yhä +suuremmaksi. Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten hillityllä äänellä: + +— Yksi on sen täydellisesti tavannut, mutta se oli Jumala itse, Kristus +ristinpuussa, pitkänä yönä: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? + +Kuuletko siinä ihmiskunnan miljoonain huokauksen — Jumalani, Jumalani, +miksi minut hylkäsit! — entisyys ja etisyys yhtyy siinä, suvut heräävät +kuoleman unhosta ja elämän unelmasta — ja huuto kaikuu pitkässä yössä, +niinkuin vuode ja luoksi merensyvyydessä värisee siintävillä laineilla +— — — + +Hän pysähtyi taas. Sunniva istui ja katsoi häneen, haltioituneena, +suu puoliavoimia ja silmät kyynelissä. Kun Jan Högh jälleen istahti, +tarttui hän ylitsevuotavalla liikutuksella molemmin käsinsä hänen +käteensä. + +— Voi sinua, maalarimestari! + +— Niin, näes, Sunniva, joskus saattaa se kajahtaa niin voimakkaana tämä +suuri, pyhä — enkä minä milloinkaan ole tuntenut sitä niin väkevänä ja +niin alinomaa kuin täällä; sillä täällä on niin mahtava kaiku, niin +valtava avaruus ja tila vain suurimmalle ja korkeimmalle! — Rakas, minä +luulen, että sinä itket, Sunniva! + +— Oi, ei se ole mitään — se oli vain niin ihanaa! Ja nyt on siitä niin +kauan kun kuulin sellaista! + +— Ei ole ketään, jonka tunnen, joka ymmärtäisi sellaista niinkuin +isäsi, Sunniva! + +— Niin, mutta — — — + +— Mutta? + +Sunniva punastui: + +— Tänä vuonna on isä puhunut niin vähän. + +Syntyi hiljaisuus. Jan Högh muisti äkkiä kaikki, ja hetken epäröityään +laski hän kätensä Sunnivan kädelle ja sanoi hiljaa, melkein kuiskaten: + +— Mamseli Gundestad on kertonut minulle niistä asioista. + +Sunniva painoi päänsä syvemmälle käsityötään kohti. + +— Etkö voisi ajatella, että selittäisit minulle hiukan sitä kummallista +ilmiötä, Sunniva? + +Hän pudisti päätään katsomatta ylös. + +— Ei, ei! — sanoi Jan Högh lempeästi ja päästi hänen kätensä irti. +Vähää jälkeen meni hän kokonaan toiseen asiaan: + +— Sano minulle, miten Petra Kjaer elää? + +— Oo, hän on kihloissa herra Moldenhawerin kanssa ja menee syksyllä +naimisiin. Hän on nyt sulhasensa äidin luona Foksundissa. + +— Sinä et näytä enään välittävän hänestä erikoisesti? + +— En. Hän käyttäytyi pahasti asianajaja Böllingiä kohtaan joulun aikana +—! + +— Mitenkä niin? + +— Oo — sillä tavoin — kiemaili ja semmoista. + +Sunniva istui seinään nojautuneena ja katsoi eteensä nähtävästi muissa +mietteissä. + +— Mitä sinä mietiskelet, Sunniva? + +— Tuota, maalarimestari — sanoi hän vihdoin hitaasti ja häneen +katsomatta — siinä ei ole mitään puhumista tai muistamista enään — +siinä viimetalvisessa. Tiedätkö, nyt minusta tuntuu kuin olisi se ollut +vain unta! Mutta se oli niin raskasta, niin raskasta, minä uskoin +niin paljon enkä ymmärtänyt mitään. Se oli enimmäkseen äidistä, ja +usein öisin tuntui minusta kuin olisin hänet nähnyt tai kuullut hänen +huutavan minua — — — + +— Onko se sitten ohi nyt, Sunniva? Kokonaan? + +— On, maalarimestari! — hän katsoi häneen silmät säteilevinä — oli niin +ihanaa, että sinä tulit! + +— Ja nyt meistä tulee hyvät ystävät taas, Sunniva, niinkuin ennen! + +— Kyllä! + +— — Seuraavana päivänä tuli tohtori kotiin päivällisiksi. Iltapäivällä +vastasaapuneita sanomalehtiä luettaessa käytti Jan Högh päättävästi +tilaisuutta, kun hän oli kahdenkesken tohtorin kanssa salissa: + +— Katsoisiko tohtori kovin pahaksi, että minä — jos minä — ää — +ottaisin vapauden tehdä teille erään ehdotuksen — tai oikeammin — — — + +Tohtori laski lehden kädestään. + +— Mitä te tarkoitatte? + +— Minä luulen, että herra tohtorin pitäisi lähettää Sunniva esim. +Kristianiaan tai — — — + +Tohtori sävähti tulipunaiseksi ja keskeytti hänet huomattavan kiivaasti: + +— Minä en voi antautua keskustelemaan sellaisesta ehdotuksesta, herra +Högh! + +Jan Högh sopersi hämillistä anteeksipyyntöä ja poistui vähän ajan +kuluttua. + +Illallispöydässä oli tohtori verrattain vaitelias ja ilta kului +ikävästi. Kun Jan Högh nousi ja tahtoi ottaa Sunnivan mukaansa ulos, +teki tohtori huomautuksia sitä vastaan — yön viileydestä ja Sunnivan +kaulasta, mutta mukautui kuitenkin Sunnivan päättävään vastarintaan. + +Jan Högh ei kuitenkaan ollut maalaustuulella eikä ollut ehtinyt +pitkällekään uuden kankaan pohjustamisessa, kun jo soudettiin kotia +taas. + + * * * * * + +Yksi aurinkoviikko oli mennyt, ja Jan Höghin ja Sunnivan suhde oli +aivan kuin viimekin vuonna. He laulelivat yhdessä, tekivät välillä +retkiä milloin minnekin, ja öisin jatkui työ niinkuin ennenkin. + +Tänään olivat he soutaneet jyrkälle kalliosaarelle vuonoon. Hans +Joelsen oli kertonut kahden merikotkan oleilevan siellä ja Jan Höghin +teki mieli noita kuninkaisia lintuja. + +He kiipesivät ylös jyrkkää kallionkylkeä meri suoraan allaan ja saivat +helkkarinmoisen metelin aikaan kaikkien tuhanten säikähtyneiden lokkien +ja hanhien, haahkojen ja kirkuvien räiskien keskuudessa. Saaren laella +olevalla tasangolla kaakottivat metsikanat ilman suurta pelkoa melkein +heidän jaloissaan perässä piipattavine poikasineen — kuin rykelmä +rotanpoikia emonsa jälessä; mutta metsikanaemo pitää almanakkaa +silmällä ja tiesi olevansa turvallinen vielä jonkun aikaa — elokuun +15 päivään saakka. Jäniksiä hyppeli viidakossa. Mutta kotkat uivat +hiljoilleen ilmassa korkealla heidän yllään aivan rantajyrkänteen +kohdalla ja niin oli tyytyminen vain niiden näkemiseen! + +Kotona tohtorintalossa istui mamseli Gundestad ja kutoi tyynessä +yksinäisyydessään, kun tohtori, joka oli ollut ulkona neljä päivää ja +vasta tänä aamuna oli tullut kotiin, tuli hänen luokseen työhuoneeseen. + +— Kuulkaa, rakas mamseli, minulla olisi jotain vakavaa keskusteltavaa +kanssanne, jos teillä on aikaa. + +— Jestas — tietenkin oli mamseli Gundestadilla aikaa, hän laski +sukankutimen pois ja otti lasit silmiltään, kun tohtori istui ja vähän +ajan perästä alkoi: + +— Nähkääs, mamseli, se on kyllä väärin minun puoleltani, minä tunnen +sen, mutta — niin, se ei tahdo minulta sujua! Minä saatan niin vähän +seurata Sunnivan oloa, paitsi juuri opetuksessa — ja niinkuin te kyllä +olette nähnyt, varsinkin tänä viimeisenä, vaikeana vuonna — — — Mutta +te, mamseli, tulette häntä lähelle aivan toisella tavalla; vastatkaa +minulle suoraan, minä olen hiukan huolissani, ja moneltakin taholta on +minun huomiotani herätetty — nytkin sekä pappi että tuomari, kun he +viimeksi olivat täällä! — No niin, mamseli, luuletteko te, voitteko +te ajatella, että alituinen seurustelu nuoren maalarin kanssa olisi +rakkaalle pikku Sunnivallemme jollakin tavoin vähemmän suotavaa? Minä +tarkoitan, onko hän, maalari, — voisiko ehkä ajatella, että hänen +vaikutuksensa Sunnivaan ei olisi kaikkein parasta? + +— Ei, mutta kyllä totisesti tohtori nyt on väärällä jäljellä — vastasi +mamseli Gundestad vakuuttavasti hetken harkittuaan. + +— Vai niin te arvelette, mamseli? Sen nojalla, mitähän teidän on +täytynyt nähdä ja kuulla? + +— Niin, totisesti se on minun uskoni ja vakava käsitykseni, +että lapsella on vain iloa siitä seurasta, raukalla. Katsokaa +itse — enkö minä olisi häntä pitänyt silmällä ja eikö hän ole +niinkuin pystyynnoussut ja terve taas, niinkuin kukkanen Jumalan +päivänpaisteessa katsella kaiken sen huolen jälkeen, joka meillä oli — +sittenkuin herra Högh tuli takaisin taloon! Niin, siltä vain minusta +näyttää, että saa olla Jumalalle kiitollinen, että hän lähetti hänet +takaisin! + +— No — niin perin luotettava nuori mies ei hän sentään ole. Minä olen +saanut kuulla vähän kutakin siinä suhteessa. Pikku Petra Kjaer on +tiennyt kertoa hänestä, yhtä ja toista Kristianiasta — — — Mutta kun te +olette hiin varma asiassanne, niin saamme uskoa, että hän täällä pysyy +nahoissansa. + +Tohtori istui kauan aikaa ääneti ja mamseli Gundestad tarttui taas +sukankutimeensa. Hänen vanhan, pitkähköjä haivenia kasvavan ylähuulensa +pielissä asui harmistumisen piirre — mutta hän ei sanonut mitään. + +Vihdoin nousi tohtori ja meni ikkunan luo. + +— Jaa, jaa! huokasi hän raskaasti — joka aika ei ihmistä miellytä! + +— Kuulkaa, mamseli Gundestad, — jatkoi hän äkkiä kääntyen hänen +puoleensa — luuletteko hyödyttävän, jos te kerran vielä koettaisitte +saada häntä suostamaan siihen matkaan? + +— En, rakas herra tohtori, sitä älkää minulta pyytäkö! Minä en saata +nähdä semmoista toista kertaa. Mutta jos tohtori koittaisi itse? + +Tohtori asteli edestakaisin. Sitten pysähtyi hän ja laski kätensä +vanhan mamselin olalle; sanomaton suru synkensi hänen katsettaan: + +— Minä olen liian karkeakätinen, mamseli Gundestad, niinpä en ole +koskaan voinut auttaa niitä kahta, joita rakastin. + +Tohtori meni konttoriinsa, ja mamseli Gundestad istui yksin kutimineen +ja huolineen, kunnes Sunniva ja Jan Högh saapuivat kotiin, meluten, +nälkäisinä ja hilpeämielisinä. + +Tavallista aikaisemmin tahtoi Jan Högh sinä iltana Naissaarelle. + +— Minun täytyy sanoa sinulle, Sunniva, minussa on viime aikoina ollut +nuutumisen henkeä. Täytyy korvata, mitä on laiminlyöty. Eikä ole hyvä +tietää, kauanko tätä siunattua, ilmaa kestää! + +Telineensä edessä seisoi hän pitkän aikaa saamatta alkaneeksi. + +— Ei, ei! Siinä on taas jotakin nurinkurista! Siinä on taas jotakin +sotkua joukossa — tämä on taas huono! + +— Ei, mutta maalarimestari sinä! + +— Joo, näes, minulla on ollut liian paljon muuta päässä. Minä näen sen +nyt — tämä ei kelpaa. Aate on taaskin tärvelty. Piru vieköön! — Ooh — +minä alan väsyä tähän! + +— Ei, maalarimestari, nyt sinä et saa väsyä. Minä istun täällä sinun +luonasi koko ajan — ja sitten sinä kyllä et menetä kärsivällisyyttäsi. + +— Kiitos, Sunniva-kulta. No — aletaan alusta taas huomenna sitten! + +Mutta seuraavana päivänä satoi hienoa märkää tihkua ja ilma oli +aamupäivällä kiiltävän harmaa mustanpuhuvien tunturivärien yllä ja +tiuheni iltapäivänä; missä valoa oli kuultanut ohuen hunnun takaa — +missä auringonsilmä oli ollut takana — tummeni ja sameni kaikki yhä +pimeämmäksi, ja kun Jan Högh sadevaippa ja -lakki yllään kulki pitkin +lahdenrantaa iltapäiväkävelyllään, oli kaikki murheellisen, raskaan ja +yksitoikkoisen harmaata. Tunturitkin olivat puoliksi sumun peitossa. + +Päällysnutun kaulus korvilla ja kädet syvällä taskuissa kulki hän +hitaasti — silloin tällöin hypähdellen kiveltä kivelle nostaen +melkein maahanulottuvan vaippansa liepeitä. Maa oli liian märkää, +ja vuononrannalla louhineen ja erivärisine, sileiksi hioutuneine +kivineen ja alituisella aaltojen loiskeella niiden välillä oli +erikoinen vetovoimansa. Muudan västäräkki pyrähteli hänen edellään +keveänä ja märkänä ja vaaputteli pyrstöänsä — kunnes se vihdoin päätti +uskaltaa vaarallisen kokeen — jäädä seisomaan alallaan kivellä tuon +vaippapukuisen hirviön kulkiessa ohi. + +Hän olisi tahtonut saada Sunnivan mukaan, mutta tämän ei sopinut; +tohtori oli äkkiä keksinyt hänelle jotakin tehtävää konttorissa. + +Tohtorissa oli jotakin omituista pitkin päivää. Pienistä piirteistä oli +hän sen lopulta huomannut, — jonkinlaista epäluuloa, joka aina tärveli +hauskimmat hetket Sunnivan kanssa: hän suorastaan piti heitä silmällä! + +— Mitä hän mahtanee ajatella! Hän ei toki sentään saattane luulla, että +minä täällä — keimailen lasta tai semmoista? No — se vielä puuttuisi! + +Muuten täytyi hänen myöntää, että Sunniva viime aikoina oli +askarruttanut häntä enemmän ja toisella tavalla kuin ennen. Erikoinen +uteliaisuus ja samalla samalla syvempi voima, jonka otteen hän joskus +tunsi sisimmässään — kiinnitti häntä tyttöön. + +Mutta rakastunut häneen — ei! Se oli mahdotonta! + +No — piti koettaa haihduttaa se mielestä. Sillä siinä oli jotakin, jota +hän tunsi epämääräisenä pistona, kuin salahaava tai kuin hyllyvä pohja, +jolla hän ei arvannut astua tukevasti ja varovasti! Sunnivan suhteen +täytyi olla niin varova! Sillä hän ei ollut niinkuin muut naiset, häntä +ei käynyt kaappaaminen rynnäköllä ja suuteluilla ja sitten mennä ohi +hattua heiluttaen auringon paisteessa — niinkuin niitä muita. Häntä ei +saanut vahingoittaa ja polkea — ei millään ehdolla maailmassa saisi +nuo suuret, mustat silmät täyttyä itkusta tai tehdä hänelle viattomina +ja lapsellisina aina omaantuntoon tunkevia kysymyksiä. Häntä oli +kohdeltava hellällä kädellä — — —! + +Tai kenties johtui se vain ympäristöstä, yksinäisyydestä ja ankeudesta +täällä! Täällä ei ollut satojen äänien sorinaa, jonka taakse hän +saattoi nakata salaisen kiehtovan lempensä kuin näkymättömien keijujen +leikkinä — — —; täällä ei ollut kätköpaikkoja — juhlan tohu ja kohu +kaukaisena taustana — missä ajatuksia voi kuiskata, suukkosen varastaa +ja mieli uinua unelmiin — — —! + +Täällä oli liian avaraa ja aukeaa, ja vähinkin ääni sai moninkertaisen +kaiun; senvuoksi pelästyivät leikkivät keijut itseänsä, pakenivat ja +jättivät tuvan tyhjäksi jälkeensä, hiljaiseksi ja vakavan herkäksi, +vahtivaiseksi jokaista uskaliasta katsetta ja joka kuiskausta. + +Jospa hän voisi loihtia hänet mukaansa — pikku Sunnivan! +vilkasvilskeiseen maailmaan, pois tästä alastonseinäisestä +juhlavuudesta — — — tanssiin! + +Hän hiljensi reipasta kulkuaan ja istahti vihdoin suurelle kivelle, +joka oli vierähtänyt aivan rantaan saakka ja nyt vuoksen aikana oli +veden ympäröimänä joka puolelta — niinkuin saari. Hän paleli ja +pisti kätensä sadetakkinsa laajain hiha-aukeamain sisään ja vaipui +jonkunmoiseen ajatusten horrokseen. + +Sade yltyi ja rapisi hänen ylleen; sumu sameni vielä enemmän ja seisoi +häntä vastassa kuin seinä. + +Kuinka täällä oli yksinäistä! + +Ja harmaanraskas meri loiskui kohisten kiviä vasten ja väistyi taas, +niin että ruoho ja ruhka häilyi ja heilui lakkaamatta eestaas, eestaas. +Ja syvällä raskaiden kivilouhien alla hölkkyi ja kuului niin syviä +huokauksia, jotka toistuivat joka kerta kun aaltojenloiske vaahtoavana +kohisi niiden alle. + +Hän seurasi säännöllistä kohinaa ja syviä ääniä sen kiven alla, jolla +hän istui; se järähti ja vapisi jokakerta. + +— Mitä etsi hän täältä! Mikä kutsumus ja mahti hänet oli uudelleen +ajanut tänne outoon maahan, johon hän ei kotiutunut! + +— Maalausko —? Ei, siihen hän ei kyllä pystynyt. Parasta, tunnustaa se +suoraan — se tehtävä oli hänelle liian suuri! + +— Niitä on vähäkykyisiä, jotka tekevät huonoa työtä; he saavat +tuomionsa — ja katoavat. Sitten on niitä, jotka tekevät hyvää +työtä, onnistuneesti ja aavistamatta tehtäväänsä, sillä se loistaa +heitä vastaan valmiina tuloksena. Mutta näiden välillä on muutamia +murheellisia, jotka tietävät miten olisi tehtävä, jotka tuntevat voiton +makeutta kiihkeässä odotuksessa — mutta joiden käsi näivettyy eivätkä +saa mitään tehdyksi muuta kuin istutuksi meren rannalla ikävöimässä. + +Oo! + +Hän painoi päänsä aivan polviinsa saakka, jotka hän oli istuessaan +nostanut ylös ja tuijotti levotonta vettä. + +— Rakastunut! Ei, asia oli se, että sana rakkaus oli hänelle liian +suuri ja korkea — oo, hyvin kyllä hän tiesi mitä sen, että rakastaa +naista, täytyi olla! Mutta tässähän oli sama seikka: kaipuu eikä +kaipuun esinettä! Tieto ilman elämää. + +— Hän oli murennellut itsensä vähittäisanniskeluun ja vaihtoraha +jakeluun; nyt kun kysymyksessä olisi ollut todellinen, suuri, oli hän +kulunut — loppuunvaihdettu. + +— — Hän ei kelvannut! + +— — — Ja kuitenkaan, näin ei saattanut olla, tässä oli jotakin muuta; +sellainen kaipuu ei voinut elää ihan ilman totuutta ja todellisuutta — +jotakin, jotakin pohjimmalla! + +Ja niin kuiskasi hän itselleen puoliääneen — harmaanraskaan meren +tahtia ja säveltä seuraten —: + + Joka yö — joka yö ikipitkä — + hän nousevi aaltoillen, + veensinisin silmin katsoo: + — kovin kauan te viivytten! + + * * * * * + + Niin laineet luokseni kantaa + sanan kumman ja kaukaisen + meren huokauksena rantaan: + kovin kauan te viivytten? + +Ilma oli yltynyt. Tuuli tuiverti vihaisin vaahtopärskein vuonolta, ja +satoi yhä vinhemmin. + +Hän nousi. Kivi, jolla hän oli istunut, oli aivan kuiva; hän oli +mahtanut istua kauan, kun vettä oli satanut niin pitkän aikaa. + +Kotimatkalla kohtasi hän Sunnivan sadepuvussa ja aivan pelästyneenä: + +— Sinä viivyit niin kauan! Minä tulin ihan levottomaksi sinusta. + +Hän ei vastannut; hän tunsi, että jos hän nyt puhuisi, kuulisi Sunniva +hänen äänestään, että hänellä oli itku kurkussa. + +Vihdoin, kun he olivat lähellä taloa, kysyi hän: + +— Antoiko isäsi luvan sinun tulla etsimään minua? + +— Voithan toki ymmärtää, että minun täytyi lähteä — meidänhän piti +syödä eikä sinua kuulunut. Mitä varten — lupaa? + +— Niin — minä en luule, että isäsi pitää — — — minä luulen suorastaan, +että hän kohtelee minua epäsuosiolla ja epäluottamuksella. + +Mamseli Gundestad tuli heitä vastaan puutarhassa ja torui, kun hän oli +ollut poissa — hullu mies tämmöisessä ilmassa! + +Tohtori poistui konttoriinsa illallisen jälkeen, ja toiset poistuivat +aikaiseen kukin huoneeseensa. + +Ylhäällä kamarissaan istui Jan Högh kauan akkunan ääressä. Ulkona +raivosi nyt täysi myrsky. + +Vihdoin nousi hän ja alkoi riisuutua. Hän seisoi paitahihasillaan keho +puoliksi vedettynä kädessään, kun ovelle koputettiin. + +— Saanko luvan? — sanoi tohtori kuiskaten; — olisin kernaasti puhellut +kanssanne eräästä asiasta. + +— Tehkää hyvin — anteeksi, minä panen nutun ylleni — — — + +— Ei mitenkään. Minunhan on pyytäminen anteeksi, että häiritsen teitä +tähän aikaan. Mutta kuulin, että vielä olitte valveilla. + +Tohtori istui vuoteen vieressä olevalle tuolille. Harmaa valo akkunasta +lankesi hänen kasvoilleen, kun hän hetkisen istui ääneti miettien. + +Jan Högh seisoi odottavana ikkunanpieleen nojautuen ja katsellen häntä. +Milloinkaan ei hän muistanut nähneensä enemmän surun leimaamia kasvoja +— — — + +— Se vaatii selitystä — alkoi tohtori hitaasti ja harkiten — kun minä +taannoin niin tylysti ja kiivaasti torjuin teidän hyväätarkoittavan +kääntymisenne puoleeni Sunnivan suhteen. Te tahdoitte neuvoa minua +lähettämään hänet pois. Te olette siis, niinkuin luonnollistakin on, +nähnyt kuinka hermostuneeksi ja muutenkin heikoksi hän on käynyt viime +vuonna. Älkää luulko, että en pane arvoa hyvälle sydämellenne tässä. +Mutta teidän tulee tietää, että siinä on vaikeuksia, joista teillä +ei saata olla käsitystä; vaikeuksia, jotka viime vuonna, sen jälkeen +kuin viimeksi olitte täällä, ovat tuottaneet minulle monta ja raskasta +huolta. Raskasta huolta. + +Minä en voi teille lähemmin selittää näitä seikkoja, jotka riippuvat +omituisista ja sisällisistä olosuhteista. Teidän tulee vain tietää, +että ajatus antaa Sunnivan päästä ulos maailmaan, uuteen ilmaan +ja elähdyttävään ja virkistävään ympäristöön, on tietenkin ollut +mielessäni hyvin kauan. Kuinka tuiki tarpeellista se lapselle on, sen +olen minä nähnyt räikeämmässä valossa kuin te, Jumalan kiitos, olette +saanut nähdä. Mutta häntä ei tähän saakka ole saatu suostumaan tähän +matkaan. Se ei ole mitään tavallista pelkoa kodin ja sen turvallisten +olojen jättämisestä; se johtuu tavattomista olosuhteista. Minä en +voi sanoa niitä luonnottomiksi, kun näet hänen syvään juurtunut +kiintymyksensä tähän paikkaan, tähän seutuun yleensä saa luonnollisen +selityksensä lapsen peritystä verestä. + +Tohtori pysähtyi hetkisen, ja hiljaisuuden täytti pitkä tuulenulvahdus +ulkona. Raskaasti huoaten jatkoi hän: + +— Sitä vaikutusvoimaa, joka voisi hellittää näitä siteitä — ja nyt +saada hänet matkustamaan — sitä ei minulla ole, herra Högh. + +Hän kuivasi nenäliinallaan otsaansa ja silmiänsä ja toisti raskaasti: + +— Sitä minulla ei ole. + +— Minä tahdon olla aivan suora teitä kohtaan, herra Högh, ja sanoa +teille, että kun olen luullut huomanneeni, että teillä on hyvinkin +suuri vaikutusvoima Sunnivaan, niin olen minä, odottanut jonkun aikaa, +ennenkuin olen täydellä luottamuksella ja tyytyväisyydellä siihen +suhtautunut. Kun minä nyt tulen luoksenne ja pyydän teitä auttamaan +minua ja käyttämään vaikutusvaltaanne pikku Sunnivaan, jotta vielä +kerran yritettäisiin saada tämä matka toimeen, niin on tämä, tahdon +minä sanoa teille, teille täydellinen hyvitys — minun loukkaavasta +epäluottamuksestani. + +Asiassa on nimittäin enemmän kuin te varmaankaan ymmärrätte ja saatatte +aavistaa. Ilmeni, nähkääs, että mamseli Gundestadin ja minun esitykset +Sunnivalle tämän matkan suhteen eivät ainoastaan kohdanneet jyrkkää +vastarintaa, vaan aiheuttivat samalla mitä kiihkeimpiä purkauksia. +Teidän tulee myöskin ottaa huomioon — ennenkuin vastaatte minulle — +mahdollisuus, että menetätte pikku Sunnivan ystävyyden ja viattoman +luottamuksen; enkä minä varmaankaan erehdy otaksuessani, että se +surettaisi teitä — vaikkakaan ei niin kovasti kuin — kuin se on +surettanut hänen isäänsä. + +— Tahdotteko tehdä minulle tämän palveluksen? lopetti hän ylös nousten +ja tullen akkunan luo. + +Jan Högh astui häntä vastaan ja tarttui häntä käteen; hänen silmänsä +olivat kyynelissä, ja ääni värisi liikutuksesta, kun hän päätään +kumartaen vastasi: + +— Minä olen teille niin sanomattoman kiitollinen, että osoitatte +minulle tämän luottamuksen. Te olette sillä tehnyt minulle siunatun +hyvää! Ja mitä pyydätte minun tekemään, sen luulen varmasti onnistuvan. + +— Kiitos, nuori ystäväni. Ja sitten ette saa olla minulle vihainen +tästä; en ole voinut sitä lähemmin selittää; on paljon, jota ette +ymmärrä — mutta tietäkää, että — minä — että tämä on ollut minulle +raskasta. + +Hän pysähtyi hiukan. + +— Hyvää yötä! + +Jan Högh saattoi häntä ovelle. Siinä kääntyi tohtori hänen puoleensa: + +— Niin, ja ehkä sopisi järjestää sillä tavoin, että hän saisi tulla +teidän mukananne, kun te matkustatte? + +— Jo vain! Sehän on erinomainen ajatus! + +— Hyvää yötä! + +Jan Högh seisoi keskellä lattiaa paitahihasillaan, puoliksi vedetty +kello yhä kourassaan ja hymyili itsekseen. + +Tuuli repi ja raastoi ikkunoita vihaisin nykäyksin ja Jan Högh +riisuutui. + + * * * * * + +Sumua kesti kunnes se kolmantena päivänä taas alkoi häipyä. + +Tohtori istui iltapäivällä konttorissaan suuren, mustaksikiilloitetun +työpöytänsä ääressä. Seestyvää ilmaa virtasi sisään avoimista +ikkunoista ja täytti huoneen, kimmeltäen lasiastioissa ja huonekalujen +kiiltopinnassa, heijastellen kaikkia värejä kaappien ja hyllyjen +lääkenesteiden läpi. + +Tohtori istui kasa asiakirjoja edessään; hän oli juuri laskenut kynän +kädestään ja nojautunut takaisin tuolin selkämystä vasten, kun ovelle +koputettiin ja Sunniva pisti päänsä sisään. + +— Saanko tulla? + +— Tee hyvin, lapsi! + +Hän tuli tohtorin luo, istahti tuolin nojapuulle ja alkoi silitellä +hänen harmaita hiuksiaan: + +— Kuule, isä, sinä, se on niin, että minä — jos sinä — tiedäthän, sinä +puhuit kerran, että minun pitäisi matkustaa. + +— Jo vain, lapsi. + +— Vieläkö sinä olet samaa mieltä? + +— Olen kyllä, lapsi! + +— Kas minä tahtoisin niin hirveän mielelläni nyt, näetkö. Niin, minä +saisin vielä matkaseuraa Jan Höghistä, luullakseni. Hän sanoi sen itse. + +— Sinä et voisi tehdä minulle suurempaa iloa, ystäväni. Ja herra Högh +on sinulle erinomainen matkakumppani. + +— Niin, etkö sinäkin usko, isä? + +— Hän on harvinaisen kunnollinen nuori mies. + +Sunniva kietaisi äkkiä käsivartensa rajusti hänen niskaansa ja suuteli +häntä. + +— Pikku Sunnivani! kuiskasi tohtori ja istui kauan näin hänen kanssaan +sivellen hänen poskiaan ja silloin tällöin kämmenellä pyyhkäisten +silmiänsä. + +Niin ilmoitettiin asia mamseli Gundestadille, joka ällistyi kovasti, +mutta sai heti selityksen Jan Höghin riemuitsevasta silmäniskusta. Ja +sitten tuli puuhaa! Lapsihan täytyy varustaa asianmukaisesti kiireestä +kantapäähän — — — + +— Ei millään muotoa! selitti tohtori päättävästi. Kaikki sellainen +suoritetaan Kristianiassa. Lapsen ei pidä astua tätiensä eteen +meikäläisissä maakalaishepeneissä! + +Ja niin piti mamseli Gundestadin rajoittua, kaikkein välttämättömimpään +— mutta sitäkin oli koko joukko. + +Nytkös neulottiin ja leikattiin ja kudottiin ja ommeltiin nimiä, niin +että sali oli ompeluliike, ja kone hyrräsi Hanna Kvitnesin taitavain +kätten alla. Häntä oli heti lähetetty noutamaan pappilasta, missä hän +parhaillaan oli töissä, mutta missä ei ollut laisinkaan kiirettä. + +Sunniva oli kovassa touhussa — niin kiiruussa, että hän kahtena +ensimmäisenä iltana ei joutanut edes Naissaarelle kauniissa ilmassa. + +Jan Högh kulki keskellä kaikkea tätä puuhaa loistavan hyvällä tuulella: + +— Näinhän hän juuri oli toivonutkin! Nyt hän saisi Sunnivan kanssansa +etelään ja pitäisi kyllä huolen hänen huvittelemisestaan. Hän tunsi +ikäänkuin erikoiseksi kutsumuksekseen pelastaa Sunniva kaikesta +pohjolan raskasmielisyydestä. + + * * * * * + +Kolmantena iltana soutivat he jälleen yhdessä. + +— Joo, voit uskoa, että saat hauskaa, näes! Minä olen sinun isällinen +holhoojasi ja vien sinut kaikkialle — kaikki saat nähdä ja paljon +iloisia ihmisiä! + +— Oo, maalarimestari, kuinka minä riemuitsen! + +— Ja sitten saat nähdä kaikki minun hienot daamini, joista olen sinulle +kertonut — ja itsestäsi tulee sinusta hieno, viehättävä daami, paljoa +viehättävämpi kuin kaikki muut — — — + +— Voi sinuas! + +— Totisesti, kautta kunniani! — hei, kuinka me tanssimme sinun +kanssasi! Ja sen saat uskoa, että ne tulevat jonossa sinun perässäsi, +kaikki herrasmiehet — oo, sinä tulet herättämään huomiota! + +— Näes, siellähän on aivan toisenmoista elää — kuin täällä kaukana, +kaikesta ja kaikista erillään. Minä olen tästä lopulta aivan tyhjä +päästäni; ja minun tekee mieli minunkin matkustaa sinne etelään taas, +tekee totisesti, iloiseen elelyyn taas! Tulikin oltua niin vähän mukana +viime vuonna, kun minä vain kuljin ja mietiskelin; mutta nyt etsitään +heidät esiin taas! Kaikki toverit, jotka katsoivat minua kieroon +viime vuonna ja lopulta luopuivat minusta; mutta ennen kaikkea kaikki +herttaiset neitoset, kuule! Voit uskoa, että he ovat sekä odottaneet +että ikävöineet — mutta nyt minä taas tulen heidän luokseen! Toinen +toistaan ihanampi — oo, kun minä ajattelen heitä, on se kuin kuin +tuhatvälkkeinen kirkkaiden silmien päily ja käherrettyjen hiusten ja +korujen ja naurun ja läikähtelevän elämän runsaus! + +— Ei, kuule, — keskeytti hän äkkiä — tänä iltana en saata enään +maalata! Minun on pääni täynnä kaikkea tätä toista nyt — saamme odottaa +vähän ja ajatella ensin elämän hauskuutta kylliksemme! + +He soutivat kotiin ja Jan Högh oli niin innostunut kertomaan kaikista +kauniista naisistaan, ettei hän huomannut, kuinka Sunniva istui +tuhkankalvaana ja tuijotti. + + * * * * * + +Aikaisin seuraavana aamuna herätti hänet makeasta unestaan mamseli +Gundestad, joka tuli hänen vuoteensa ääreen aamupuvussaan: + +— Herra Högh, Jumala auttakoon, teidän on tultava alas. Lapsen laita on +hullusti — — — + +— Mikä on? — kauhistui hän ja oli heti täysin valveilla. + +— Oo, pikku Sunniva on ollut ulkona koko yön, ja nyt tuli Hans Joelsen +häntä tuoden; hän on aivan suunniltaan, ja niin lähetti tohtori minut +noutamaan teitä. + +Jan Högh hypähti ylös sängystä ennenkuin mamseli Gundestad oli ehtinyt +ulos. Parissa silmänräpäyksessä sai hän vaatteet ylleen ja riensi alas +saliin; se oli tyhjä; ruokasali samaten; hän pysähtyi; konttorista +kuului vaikeroivaa ääntä — — — + +Hän avasi oven ja astui sisään. Vahva lääkehaju tuoksui häntä vastaan. +Leveän sairastuolin ääressä oli tohtori polvillaan, ja tuolissa makasi +Sunniva ja ähkyi heikosti. Mamseli Gundestad seisoi sivulla kädessään +sieni ja pesuvati. + +Jan Högh astui tuolin luo, mutta samalla kun Sunniva havaitsi hänet, +kirkaisi hän hurjasti, niin että Jan Högh hätkähtäen astahti taapäin. +Tohtori nyökkäsi oveen päin ja hän riensi ulos. + +Koko aamupäivän kulki hän rauhattomana edestakaisin salissa ja odotti. +Vihdoin puolenpäivän tietämissä tuli tohtori ulos. Sunniva oli +vuoteessa ja nukkui. + +Hän oli ollut yöllä ulkona kunnes Hans Joelsen oli tavannut hänet +melkein tajuttomassa tilassa; hänellä oli ollut kouristusitkun +kohtauksia ja nyt hänellä oli kova kuume. + +Nyt piti vain odottaa. + +Molemmat herrat söivät yhdessä yksinään syvän, huolestuneen +äänettömyyden vallitessa ja aterian jälkeen meni tohtori Sunnivan luo. + +Jan Högh jäi yksin sekaviin ajatuksiin; talo oli kuin kuollut, ja hän +oli vihdoin istahtanut puutarhaan, kun tohtori tuli hänen luokseen ja +pyysi tulemaan ylös: + +— Kohtaus on aivan ohi. Mutta hän sanoo, ettei hän tahdokaan matkustaa. +Minä luulen, että olisi parasta, jos te heti menisitte ylös ja +juttelisitte hänen kanssaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; niin +hän kyllä rauhoittuu. Tämä menee kyllä verrattain helposti ohi, mikäli +minä voin havaita. + +Jan Högh meni Sunnivan vuoteen luo ja tervehti hymyillen — — — mutta +heti hypähti tyttö ylös, nousi polvilleen vuoteessa, — silmät kiiluivat +ja tukka valui hajallaan poskilla ja olkapäillä: + +— Minä en tule sinun kanssasi, en koskaan, koskaan, koskaan! Sinä olet +se musta, se paha, joka tahdot riistää minut äidiltä — mene, mene, minä +en siedä nähdä sinua, sinuun katsominen on syntiä, ja se joka seuraa +sinua, antautuu paholaiselle, paholaiselle, paholaiselle! + +Kalpeana säikähdyksestä astahti hän taapäin; Sunniva kätki päänsä +vuodepeittoon ja huusi, puoliksi alaston ruumis väristen: + +— Paholainen, paholainen! + +Jan Högh syöksi ulos ja alas portaita, miltei tajuttomana riensi hän +puutarhan läpi pitkin rantaa ja sattuman kauppaa tunturille päin; koko +iltapäivän myöhään yöhön samoili hän ympäri, väliin niin väsyneenä, +että hän vaipui maahan ja jäi pitkäksi aikaa istumaan, kunnes ajatus +ja muisto ajoivat hänet ylös. Huutavassa epätoivossa, tuskassa, +hämmentävässä käsittämättömyydessä palasi hänen mieleensä yhä uudelleen +pikku Sunniva hurjassa mielenliikutuksessaan, kauheat sanat huulillaan. +Pari kertaa tulvahti hänessä tarmokas mitä voimakkaimman tunteen +kannattama päätös — ja niin riensi hän takaisin tohtorintaloon: hän +tahtoi mennä sisään, ihan hänen luokseen, selittää hänelle kaikki, +pelastaa hänet täältä pois ja korkealla yli kaiken maan kantaa hänet +rauhaan ja onneen ja päivänpaisteeseen! Mutta yhä pysähtyi hän +puutarhaan pistävästä pelästyksestä ja hämärästä epäilyksestä itseänsä +kohtaan. Eikä hän uskaltanutkaan mennä sisään. + +Kun hän vihdoin hiipi huoneeseensa väsyneenä ja tyhjänä ja raskaana, +kuuli hän jo aamun elonmerkkejä keittiöstä. + +Kun hän vielä nukkui sikeästi aamupäivällä, tuli tohtori häntä +herättämään. Kuin sumussa hän kuuli mitä hän sanoi: + +— Teidän täytyy lähteä, rakas nuori ystävä. Heti. Minä en uskalla +muuta. Sunniva ei saa rauhaa ennenkuin voin vakuuttaa hänelle, että te +ette enään ole talossa. Tämä ei merkitse mitään, rakas, rakas nuori +ystävä, se on vain selittämätön hermokiihoituksen purkaus. Muutoin on +hänen kohtauksensa aivan ohi. Jumala olkoon teidän kanssanne ja kiitos +kaikesta, mitä olette tehnyt. Unohtakaa tämä surullinen, ja eläkää +onnellisena siellä, minne kuulutte! + +Aamupäivän kuluessa pakkasi Jan Högh tavaransa ja lähti päivällisen +jälkeen tohtorintalosta Hans Joelsenin veneessä. + + + + +III. + + +Kun jouluvalkeat sytytetään, lämmittävät ja loistavat kaikissa +asuinrakennuksissa maalla ja ihmiset kokoontuvat loimuavain tulien +ääreen, viillettää sinisenkylmä pakkastuuli ulvoen ja vinkuen pitkin +rannikkoa eikä siellä ole muita valoja sytytetty kuin majakkain +hyödylliset lyhdyt; meri heittelee mustien kallioiden yli jääkylmää +suolaloiskettaan ja vesilinnut kirkuvat ja palelevat nälkiintyneinä +rykelminä. + +Hitaasti, vaivaloisesti ponnistaa raskas Jäämerenhöyrylaiva eteenpäin +vyöryttäen nokista haikua perässään pyrkien pohjoiseen päin. Niemi +niemeltä, kallio kalliolta, peninkulma peninkulmalta kasvaa muuri +jäämerenlaivalla matkustavain ja valossa ja lämmössä, ilossa ja +kirjavassa vilskeessä joulua viettävän maailman välillä. + +— — — Kaukaista ja hiljaista on täällä autioiden tunturien välillä, +joiden valta on kasvanut kesän jälkeen, kasvanut valkean, väljän +talvipuvun mukana, joka seisauttaa joka kuohuvan kosken ja tasoittaa +valtavat piirrot. Elämä, joka ryömii peninkulmien päässä toisistaan +olevien pysäyspaikkojen välillä — jäätynyt rahtivene, pari palelevaa +ihmistä sisässään, soutamassa kauppapaikkojen lumisista säilökojuista, +lisää vain surkealla köyhyydellään kuollutta, yksinäistä hiljaisuutta. + +Päivän harmaa hämärrys käy niukemmaksi joka leveysasteelta, joka jää +taakse, ja laivan vuorokaudessa voittama taival käy lyhemmäksi. Jo +aikaiseen illalla lasketaan ankkuri kaukana vuonon suulla ja matka on +siltä päivältä päättynyt. + +Siltä mustalta linjalta, missä meri ja taivas kohtaavat, nousee yö +raskaana ja yksinäisenä kaukaisuuden äärettömästä, synkästä kuilusta. + +Kalliot ja niemet ojentavat alastomuuttaan ja palelevaa köyhyyttään, +kaipuuta täynnä yön peittävää verhoa kohti, laineet vaimentuvat +loiskeen laimeten kuin sairaat sielut kuolemaa kohti, ja laivan raskas +teräsruumis levähtää itseään keinutellen, valot sammutetaan ja kaikki +äänet vaikenevat uneen ja unelmiin —: äänettömänä ja nöyränä alistuu +kaikki yön alle, mustan valtiaan, joka lähestyy yksinäisenä mereltä. + +Aika kuluu, ja yö on tullut. Kuu riippuu täytenä tummalla seinällä ja +valaisee hiljaisuutta, tähdet tuikkivat kalpeina ja kaukaisina syvän +rauhan yllä. + +Rauha, rauha! + +— — — Mutta voi sitä, joka vaikertaa ja valittaa yön tuloa, jolle +sen rauha on myllertävää levottomuutta kiusallisissa, päivän melun +vaimentamissa, vaan ei kuolettamissa ajatuksissa, — jonka sielussa +sen pimeys on tuijottavien kysymysten vilkkuvia virvoja ja jonka +mielessä sen hiljaisuus vyöryy kuuntelevan äänettömänä yli räikeiden +huutojen ja itkun syvältä pulppuavan vuon; voi sitä tässä kaiken rauhan +ylirauhassa, kaiken hiljaisuuden ylihiljaisuudessa — tässä kaiken yön +yliyössä täällä yksinäisyyden ja satujen maassa! + + * * * * * + +Tik, tak, kaksikymmentä askelta eteen- ja kaksikymmentä askelta +taaksepäin, tik, tak, kannen yli salongin ja peräskanssin välillä — +juuri käänteessä lyhdyn punakeltaisen valon räikeästi valaisemana, +turkinkaulus korvilla, kulki Jan Högh ja odotti venettä maalta. +Edellisenä laivalla oli lähetetty sana, että oli tultava noutamaan +kyytiä vuononpohjaan tohtorintaloon. + +Hän oli raskas ja väsynyt ja pahoinvointinen sielulta ja ruumiilta. +Kaksitoista pitkää päivää samalla laivalla, samat kaksiymmentä +askelta kannella ja sen alla samat kalisevat messinkilamput, +ruoanhaju, öljynhäkä, kosteat kojulakanat, unisena virnistävä +palvelija. Ei milloinkaan täyttä lepoa unessa eikä päivän vaelluksessa +kannella, levottomuutta ja hämäriä ajatuksia ja syvällä turkin alla +kärsimättömyyttä ja väsymystä, pistävä, kaipaava tuska. + +Kaksitoista päivää. + +Hän oli sanonut hyvästit kapteenille, joka oli mennyt levolle — nyt +vain tämä loputon aironloiskeen odottaminen ulkoa pimeästä vedestä! Se +oli kuin kaksitoista päivää vielä. + +Palvelija oli jättänyt yhden lampun palamaan tupakkahyttiin. Hän +meni sinne ja istui plyyshisohvaan, aukaisi turkkinsa ja vaipui +puolihorroksiin silmät kiinni. + +Sitten kaivoi hän sisimmästä povitaskustaan muistikirjansa ja otti sen +välistä esiin kuluneen kirjeen, jonka hän varovasti levitti auki. Luki +kuitenkaan lukematta tunsihan hän joka kirjaimen, joka käänteen ja +kiemuran tohtorin suuressa käsialassa: + + Rakas Hra Högh! + + Kiitos ystävällisestä kirjeestänne. Tuntui hyvältä kuulla, että + olette hyvin päässyt perille, ja teidän lämminsydäminen osanottonne + meidän oloomme, jotka yhä istumme rakkaassa tohtorintalossamme ja + sangen usein kaipaamme teitä, on meille kaikille iloksi. Jumalan + kiitos on Sunnivan sairaus nyt täydellisesti ohi. Hän jaksoi + jalkeille jo kolme päivää teidän lähdettyänne ja on nyt aivan + tyyni; mutta heikkohan hän on, emmekä lähimmässä tulevaisuudessa + saata ajatella suunniteltua matkaa. Kun te huomattavalla huolella + tiedustelette hänen vastenmielisyyttään teitä kohtaan, voin vakuuttaa + teille, että se oli yksinomaan yksi hänen omituisen sairautensa + monia ja satunnaisia ilmiöitä. Hänellä ei todellakaan nyt — kuukausi + teidän lähtönne jälkeen — ole mitään muistoa siitä, mitä hän vaikean + kohtauksensa aikana ajatteli tai puhui. Täällä on nyt syksyistä, ja + pian on talvi meidän yllämme — pikemmin kuin haluamme — — — + +— Herra Högh, nyt on vene kyljessä! + +Se oli suloista kuulla. Hän hypähti hymyillen pystyyn. + +— No, se oli erinomaista! Kiitoksia, perämies. + +Hän taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ja pani sen takaisin +taskukirjan väliin, napitti nuttunsa ja turkkinsa ja sanoi hilpeät +hyvästit perämiehelle. + +Alhaalla veneessä, missä molemmat nahkapukuiset soutajat pian alkoivat +tahdikkaasti soutaa, sijoittui hän mukavasti, sytytti sikarinsa ja +katseli kuutamotaivasta. + +Oli kuin olisi hän kylpenyt, vaihtanut vaatteita ja päässyt ulos +ahdistavasta vankeudesta — ei mikään tuntunut pahalta ajatella, +ei mikään peloittavalta, vain iloon souti hän nyt, vihdoinkin, +vihdoinkin varmalla uralla — täysikuu yllään ja koko yö ympärillään, +puolihämäränä, lupaavana — — — + +Mutta kun hän aamuyöstä oli tohtorintalon eteisessä ja riisui +päällysvaatteitaan, tunsi hän lyijynraskasta ahdistusta. Kaikki ovet +olivat lukitsematta ja hän meni saliin, missä hän istahti nojatuoliin +odottamaan kunnes talo heräisi. Hän nukahti istuessaan ja heräsi vasta +kun mamseli Gundestad pieni lamppu kädessään seisoi ruokasalin ovella. +Tämä jäi seisomaan ja tuijottamaan häntä, kun hän hypähti ylös: + +— Hyvää päivää, mamseli Gundestad, — niin, täällä minä istun kuin +joulutonttu — — — + +Hän tarttui Jan Höghin käteen ja pudisti sitä konemaisesti samalla +kun hänen kasvonsa räikeässä lampunvalossa alkoivat näyttää yhä +huolestuneemmilta. Vihdoin puhkesivat kyyneleet esiin ja koko hänen +ruumiinsa vapisi, kun hän pudisti päätänsä. + +— Kuinka täällä voidaan? kysyi Jan Högh; mutta mamseli Gundestad katsoi +vain mykkänä häntä silmiin avuttoman toivottomana kyyneltensä läpi. + +— Mikäs on, mamseli Gundestad? + +— Jumala, Jumala auttakoon ja varjelkoon teitä ja meitä kaikkia, juu! + +— Tulenko sopimattomaan aikaan? + +— Te tulette murheen majaan, herra Högh, niin totisesti teette! Ja +paras teidän olisi ollut jäädä sinne, missä olitte ja missä teidän oli +hyvä olla — ettekä nähnyt tämmöistä ahdistuksen tuskaa! + +— Jumalan nimessä, mamseli Gundestad, sanokaa minulle, mikä täällä on? +Onko Sunniva — — — + +— Meidän pieni enkelimme ei elä enään monta päivää, herra Högh. Hän +makaa vuoteellaan ja kuihtuu silmäimme edessä, niinkuin kukkanen, juu! + +— Se ei ole totta, mamseli Gundestad, se ei ole totta! + +— Herra suokoon, ettei olisi! + +Jan Högh irroitti kätensä ja istui raskaasti tuolille kädet kasvojen +edessä ähkyen tuskasta. + +— Rakas, siunatkoon! Mitä te täältä nyt tahdoitte? + +— Minä tahdoin — minä tahdoin — — — kuiskasi hän ahdistuneena; mutta +hypähti samassa pystyyn: + +— Se ei ole niin vaarallista, kuin te luulette, — kuinka voittekaan +sanoa semmoista! Missä on tohtori? + +— Hän on valvonut monta yötä; nyt olen saanut hänet levolle; hän nukkuu +ettekä te nyt saa herättää häntä, herra Högh. Mutta istukaa, niin tuon +teille edes vähän syötävää. + +— Mamseli Gundestad, — sanoi hän äkkiä tyynesti — minä en usko tätä; se +ei voi olla niin; sanokaa että, että — — — + +— Siinä ei ole enään mitään sanomista minulla eikä kenelläkään muulla, +herra Högh. Lapsi on nyt kuukauden maannut vuoteen-omana ja kuihtuu +pois. Vaikka tohtori ei jo kauan sitten olisi sitä sanonut, että tauti +tekee lopun lapsen hennosta elämästä, niin huomaisi sen kuitenkin heti +nyt, kun näkee hänen siinä makaavan. + +Mamseli Gundestad puhkesi itkuun uudelleen, laski lampun pois ja +istahti vieressään olevaan nojatuoliin. + +Jan Högh astui hänen luokseen: + +— Hän paranee taas, — hän ei kuole — minä tiedän sen — minä tulen, minä +voin — — — + +Sitten keskeytti hän äkkiä: + +— Ylhäälläkö hän makaa? + +Mutta ennenkuin mamseli Gundestad sai aikaa vastata, oli hän ulkona +salista. Tuntien voimansa vastustamattomaksi riensi hän portaita ylös. + +Sunnivan huoneen ovella pysähtyi hän ja koputti hiljaa. Ei kukaan +vastannut. Hän koputti uudelleen. Eteisessä oli pilkkopimeä; +sormennivelen kurja, vähäinen ääni ovea vasten — sisällä oli Sunniva +ja täällä ulkopuolella seisoi hän, tulvillaan nuorta syväänjuurtunutta +rakkauttaan — tuoko mitätön suljettu ovi ja heikko, varovainen koputus +sille — estäisi häntä — estäisi elämää, aurinkoa — + +Hän tarttui ovenripaan melkein hymyillen tyynesti pyhässä vakaumuksessa +tuovansa mukanaan elämää — missä mamseli Gundestad heikkoudessaan oli +toivoton! + +Huone oli pimeä. Mutta vuoteen vierellä paloi yölamppu. Vuoteessa +makasi ruumis. Kalvennut ruumis, varjojen kohdilta vihreä, mustat +silmäluomet kiinni, tukka kuihtunut — nenä pitkänä, terävänä, kuolleena. + +Jan Högh painaltui takaisin ovea vasten, jotta niskaan teki kipeää, +— hapuili käsillään seinää takanaan, tuijotti ja tunsi hyytyvänsä, — +kalpenevansa. + +Hän oli vähällä parkaista tuskasta, kun sulkeutuneet luomet hitaasti +aukenivat ja kaksi suurta, mustaa silmää loisti sielukkaina, +voitollisina kuolemasta. Mutta ei häneen päin, ennenkuin hän oli +polvillaan aivan ääressä, lampunvalon piirissä. Silloin katsoivat ne +levollisesti ja kauan hänen tuskaista tuijotustaan. Hän yritti puhua, +mutta kun sairas sulki silmänsä ja makasi jälleen mykkänä ja kuolleena, +takertui hänen äänensä kurkkuun; hän jokelsi kuin lapsi, tarttui +hänen kuihtuneeseen käteensä ja kumartui hänen ylleen jännittyneesti +kuunnellen hänen hengitystään. + +Jälleen aukaisi hän silmänsä ja katsoi häneen kauan vakavasti, +hymyili heikosti kuin unessa. Kyyneleet kihosivat Jan Höghin silmiin +huomaamattaan, kun hän kuiskasi: + +— Sunniva, etkö sinä tunne minua? + +Hänen katseensa säteili, kun hän melkein kuulumattomalla äänellä +vastasi: + +— Sinä olet sadun prinssi. + +Hän sulki silmänsä ja makasi hetken hiljaa; sitten kuiskasi hän ylös +katsahtamatta: + +— Puhu vielä. + +Kyynelten valuessa pitkin poskipäitä lausui hän sanomattoman hellästi +ja varovalla äänellä: + +— Niin, pieni suloinen Sunniva, minä olen sadunprinssi, joka olen +ollut niin kauan poissa ja nyt vihdoin löytänyt tien sinun luoksesi +pyytääkseni sinua olemaan minun oma, siunattu prinsessani ja tekemään +minut onnellisimmaksi prinssiksi maailmassa. + +Sairaan sulkeutuneilla luomilla värähti tuskallinen ele, kun hän +kuiskasi: + +— Minä menen äidin luo taivaaseen. + +— Ei, ei, Sunniva, sinä et saa kuolla nyt — — — + +— Äiti on odottanut niin kauan. + +— Mutta minä olen sinun prinssisi, joka rakastan sinua! + +Silloin sanoi hän unelmoivan surullisesti: + +— On niin monta prinsessaa. + +— Ei, Sunniva, minulle ei ole olemassa muita kuin sinä yksin. +Ymmärrätkö sinä minua, Sunniva, minä olen maalarimestari, joka +rakastan sinua, minä olen, tullut tänne takaisin nyt, olen jättänyt +kaikki maailmassa; monta päivää minä olen matkustanut tullakseni sinun +luoksesi; ymmärrätkö minua, minä rakastan yksinomaan sinua, Sunniva! + +Sairas avasi silmänsä puoliksi ja koetti vaivoin herätä +kuumehorroksestaan. Sitten kuiskasi hän: + +— Sano se vielä kerta! + +Silloin kumartui hän aivan hänen ylleen, laski käsivartensa tyynylle +hänen päänsä yläpuolelle: + +— Sunniva, pikku Sunniva, sinä olet minulle ainoa maailmassa, älä +kuole minulta nyt; minähän en sitä tiennyt, näes, en ymmärtänyt mitään +ja tein sinulle väärin. Mutta sinun pitää elää ja rakastaa minua, ja +kaikki on taas hyvin, onnellista ja ihanaa! + +Sairas loi häneen äkkiä aivan selkeän katseen: + +— Sinä läksit pois minun luotani! + +— Niin, niin, se oli niin pahasti, niin pahasti; mutta pahinta se oli +lopuksi minulle itselleni; minähän en ymmärtänyt, että koko sekaannus +johtui vain siitä, että minä pidin sinusta hiin hurjasti, Sunniva! + +— Onko se totta, maalarimestari? + +— Niin totta, niin totta kuin minä nyt olen tässä sinun luonasi ja olen +tullut sanomaan sinulle, että nyt on kaikki hyvin — — — + +Hän keskeytti; sairaan ruumis värisi ja hänen laihojen kasvojensa +piirteet venähtivät, kyynelten pulpahtaessa hänen silmistään. + +— Sunniva, Sunniva, minä rakastan sinua, rakastan sinua! + +Hän tunsi käden koskettavan keveästi olkapäätään, hypähti ylös ja näki +tohtorin seisovan takanaan lempeästi, mutta käskevästi antaen merkin, +että oli poistuttava. + +Hän lähti ja tohtori seurasi jälessä. Kun he tulivat eteiseen ja ovi +heidän takanaan oli sulkeutunut, syleili Jan Högh itkuun purskahtaen +tohtoria, joka puristi häntä rintaansa vasten itse kamppailen äänekkään +nyyhkytyksen kanssa. + + * * * * * + +Jan Högh jäi tohtorintaloon. Viikko kului ja toivo, jota hän ei ollut +voinut hellittää, että Sunniva toipuisi, oli nyt sammunut. Tohtori +otti hänet mukaansa hiljaiseen, alistuvaan suruunsa, ikäänkuin olisi +hän ollut hänen oma poikansa, sittenkuin Jan Högh oli avannut hänelle +sydämensä. He valvoivat Sunnivan luona vuoroon, ja ellei mamseli +Gundestad äkkiä omaksumallaan määräysvallalla olisi sitä kieltänyt, +olisivat he istuneet hänen vuoteensa ääressä päivät ja yöt. + +Sunniva oli ensimmäisinä päivinä Jan Höghin tulon jälkeen hiukan +virkistynyt, niin että jo tohtorikin oli vähällä ruveta toivomaan. Hän +oli täydessä tajussaan tuntimääriä yhtämittaa eikä silloin huolinut +luokseen ketään muuta kuin Jan Höghin. Tämä varmeni lujassa toivossaan, +istui hänen kätensä kädessään eikä väsynyt kuvailemasta hänelle, kuinka +onnelliseksi elämä nyt muodostuisi, kunnes tohtori tuli ja määräsi +Sunnivan levähtämään. + +Mutta vähitellen pakeni elämä hänestä; tajunta oli poikessa yhä +pitempään, ja öisin istuivat he kaikki kolme, Jan Högh, tohtori ja +mamseli Gundestad, ja kuuntelivat itkun ja tuskan vallassa sairaan +hourailuja äidistään ja kultasarvisesta porosta ja sadun prinssistä. + +Kahdeksantena päivänä hän kuoli ja seuraavana sunnuntaina siunasi pappi +Kjaer hänet hautaan kalmiston koivujen alle. + + * * * * * + +Seuraavana syksynä riippui Jan Höghin, kultamitalilla palkittu taulu +näyttelyssä. + +Se oli mahtava kuva: + +Valoisa ranta etualalla reunustana valkorunkoisia koivuja, jotka +katselivat kuvaansa hiljaa päilyvässä vedessä. Mutta ulkoa mereltä +tulivat aallot vaahdoten kaukaisten karien yli — auringonkimmelteisinä +vuonon vartijoina seisovien tunturien sinertävien rivien välissä. + +Keskellä vuononsuuta näkyi hehkuva, punertava keskiyön-aurinko syvä +loiste silmässään — valaisten välkkyväksi ja onnenloistoisaksi +kultaista siltaa taivaaseen. + +Luettelossa oli kuvan kummallinen nimi: »_Itäpuolella aurinkoa ja +länsipuolella kuuta._» + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78998 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..5306ef1 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78998](https://www.gutenberg.org/ebooks/78998) |