Initial commit of ebook 78845 filesHEADmain

4 files changed, 5833 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78845-0.txt b/78845-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..8b14022
--- /dev/null
+++ b/78845-0.txt
@@ -0,0 +1,5817 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78845 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+JULIAN PÄIVÄKIRJA
+
+Kirj.
+
+Peter Nansen
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Emil Vainio,
+1909.
+
+
+
+
+
+
+Tämän kirjan olen saanut joululahjaksi äidiltä. Aion tähän kirjoittaa
+vilpittömästi ja todenperäisesti kaikki elämäni vaiheet ja ajatukseni.
+En tahdo imarrella itseäni, vaan kerron sekä hyvät että huonot asiat.
+Siten saattaa päiväkirjastani tulla minulle opettavainen kuvastin.
+Mutta kun olen päässyt kirjan päähän — onko se silloin kertova
+onnellisesta vaiko onnettomasta elämästä, onko se oleva jännittäviä
+tapahtumia sisältävä romaani vai onko se oleva — voi! — pelkkää
+tyhjyyttä? Näin kyselen itseltäni uteliaan levottomuuden valtaamana,
+ryhtyessäni nyt työhöni.
+
+Niinpä uskon nyt itseni ja kirjani armollisen kohtalon ja kaikkien
+hyvien voimien huomaan.
+
+Kööpenhaminassa, Toivonsaaren puistokujan varrella joulukuun 27 p:nä
+1891.
+
+            _Julia Matilda Magens_,
+         syntyi huhtikuun 23 p:nä 1872.
+    Kukkasmaalarin, professori _Holger Magensin_
+                     tytär.
+
+
+Uudenvuoden yönä, 12.30.
+
+Juhlallista on ajatella, että vanha vuosi on nyt loppunut ja uusi
+vierii esiin pimeän talviyön synkeydestä. Vuosi on jälleen kulunut —
+mitä se on tuonut minulle? Uusi alkaa — mitä se on tuova mukanaan?
+Ensimäiseen kysymykseen voi kyllä vastata. Vanha vuosi ei ole tuonut
+mitään. Kun ajattelen sitä, niin se leviää eteeni kuin pitkä tasainen
+maantie, väritönnä, keskeytymättä, vaihtelutta. Jakso hiljaisia
+päivämatkoja, aina yhtä pitkiä, aina samaan suuntaan ja samallaisten
+alakuloisten maisemien halki johtavia. Aamupäivällä seuraava kuva:
+kävelen armaan äiti-kultani kera Vanhaa Kuninkaantietä myöten
+kaupunkiin asioillemme. Astumme nopeasti ja pujottaudumme väentungoksen
+läpi, ikäänkuin emme ensinkään kuuluisi ihmisten joukkoon. Tunnemme
+vain muutamia ja vielä harvemmat tuntevat meidät. Lienemme kuitenkin
+tuttuja kaikille. Kuulumme tuon radan vakinaisiin olentoihin. »Leski
+tyttöineen», virkkoi kerran muuan herra, kun kuljimme hänen ohitseen.
+Tämä huomautus sai sekä äidin että minut hymyilemään, se oli todellakin
+sattuva. Äiti pieni ja hento, aina mustissa; minä pitkä ja hoikka
+hiukan hontelokin — valitettavasti jotensakin vaatimattomassa puvussa,
+mutta koristuksittakin sievä. Me emme pysähdy matkallamme, kuljemme
+uutterina edelleen, ikään kuin käveleminen kuuluisi tehtäviimme, emme
+katsahda oikealle emmekä vasemmalle. Tämä viimeinen väite ei kuitenkaan
+ole aivan todenperäinen. Nimittäin äiti kyllä katsoo suoraan eteensä,
+mutta minä heitän syrjäsilmäyksiä molemmille puolin.
+
+Saavumme kotiin ja tulee päivällisen aika. Perhe kokoontuu.
+Ruokasalimme on niin kolea — huolimatta ruusukiehkuroista ja
+etelämaiden hedelmistä, joilla isä on koristanut seinät. Ensin äiti,
+Frans (pitkä 16-vuotias pojanroikale) ja minä istumme paikoillemme.
+Sitten saapuu isä työhuoneestaan. Hän on sangen kookas ja laiha, käy
+aina harmaassa puvussa ja pitkäliepeisessä takissa, on aina viluissaan
+ja potee aina jotakin. Luulenpa, että hän se tuo kylmyyden mukanaan
+huoneeseen. Isä silmäilee meitä terävästi kultasankaisten lasiensa
+läpi, nyökkää päätään ja istuutuu sanaakaan sanomatta. Ja me syömme
+ruokamme, ikäänkuin täyttäisimme siten raskaan velvollisuuden. Syömme
+mahdollisimman vähän, päästäksemme pian valmiiksi. Senvuoksi olemmekin
+kaikki niin laihoja, juuri kuin varjossa versovat kasvit. Se kuva
+juolahti mieleeni eräänä päivänä, kun nousimme aterialta. Seistessämme
+siinä, kolme pitkää, ja yksi pieni, muistui äkkiä mieleeni eräs kalla,
+joka meillä kerran oli ollut. Luulimme sen surkastuneen ja siirsimme
+sen syrjään erääseen hämärään huoneeseen pihanpuolelle. Sitten satuin
+eräänä aamupäivänä menemään sinne ja näin, että siitä oli jälleen
+putkahtanut esiin neljä hentoa, vaaleanvehreää taimea, joiden latvassa
+oli pikkuruisia läpikuultavia lehtiä.
+
+— — Päivälliskeskustelua ei juuri voi kutsua vilkkaaksi. Johdannoksi
+äiti kysyy isältä: »Kuinka voit tänään, Holger? Onko pääsi ollut
+kovin kipeä?» Vastaus kuuluu: »Jospa ei olisikaan kysymys muusta kuin
+päästä. Mutta tuo kirottu kolotus selässäni piinaa minut kuoliaaksi.»
+Seuraavana päivänä äiti alkaa selästä ja silloin tuottaa aina pää
+enimmän tuskaa.
+
+Loppu päivällispakinasta kohdistuu Frans-poikaan, jolla on laaja
+syntiluettelo. Fransia, joka on viimeisen edellisellä latinaluokalla,
+epäillään alituiseen laiskuudesta ja kevytmielisestä elämästä, kuten
+liiallisesta tupakoimisesta, salaisesta väkijuomien nauttimisesta
+j.n.e. Myöskin herättää taiteellisessa isässäni mieliharmia hänen
+huolimaton, sivistymätön käytöksensä, hän kun pitelee veistä ja
+haarukkaa kovin mauttomasti, kiikkuu tuolillaan, ei siisti kynsiään
+y.m.s. Siten tulee ruokamme höystetyksi mitä vilkkaimmalla tavalla.
+
+Ilta on vuorokauden keidas — kun Frans on lähtenyt lukemaan tai
+salaiselle juomaretkelleen ja isä on kello 10 sanonut hyvää yötä.
+Silloin äiti ja minä istumme kahden, haastellen tuttavallisesti.
+Avaamme pesän luukut, niin että tuli loistaa ristikon läpi, peitämme
+lampun punasella varjostimella ja sijoitumme mukavasti sohvaan.
+Mistäkö juttelemme? Kaikellaisista asioista, sekä tärkeimmistä että
+vähäpätöisimmistä; siitä mitä sanomalehdet ovat kertoneet, kirjoista
+joita olemme lukeneet, suurista elämänkysymyksistä, sekä nykyisistä
+että vanhoista perhetapahtumista, mutta eniten puhumme rakkaudesta.
+Äiti puhuu rakkaudesta niin kauniisti ja liikuttavasta että minä
+puhkean aina lopulta itkuun. Äiti-parka, hänellä on niin suuri ja
+lämmin sydän, ja hän on luotu pideltäväksi hellävaroen. Hän on aivan
+varmaan nuoruudessaan elänyt jonkun romaanin. Hänen avioelämänsä
+muistot eivät suinkaan voi synnyttää hänen mielessään niin paljon
+runoutta. Sillä hän otti isän vasta 27 vuoden ikäisenä ja vanhempiensa
+kuoltua — jäätyään puille paljaille. Mutta suloisinta on kuulla äidin
+kertovan kodistaan, missä vietettiin niin hienoa ja hauskaa elämää,
+pantiin toimeen soitannollisia iltamia, tanssiaisia ja rekiretkiä. Voi,
+isoisä, isoisä, kuinka sinä saatoit tuhlata kaikki rahasi, niin ettei
+kurjalle tyttäresi tyttärelle jäänyt mitään huvituksia! Ja sinä kaunis,
+ihmeen ihana isoäiti, sinä josta taru kertoo niin somia, joskaan ei
+varsin siivoja seikkailuja — minkä vuoksi en ole tuntenut sinua,
+häikäisevä nainen, joka sallit isoisän hääpäivänäsi ryöstää sinut pois
+kesken päivällisiä ja ajoit hänen kanssaan neljän hevosen vetämässä
+reessä juhlallisesti koristettuun maalaisravintolaan, missä te sitten
+jatkoitte keinujanne, vain kahden.
+
+Jos te seuraatte varmastikin säteilevästä ja iloisesta taivaastanne
+sukunne maallista elämää, niin surua ja sääliä on teissä herättänyt
+se uuden vuoden ilta, jonka äiti ja minä olemme viettäneet. Meidän
+talossamme ei ole vanhaa vuotta kunnioitettu heläjävin maljoin
+ja notkuvin juhlapöydin, kuten teillä oli tapana, eikä uutta ole
+tervehditty sampanjakorkkien paukkinalla.
+
+Aivan yksin me olemme istuneet, äiti ja minä, ja odottaneet uutta
+vuotta saapuvaksi. Mutta kun pöytäkellon vanha kulunut koneisto
+alkoi heikkoine vaivalloisine lyönteineen ilmoittaa keskiyötä, niin
+ojennuimme suoriksi ja kuuntelimme, ja minut valtasi tuska. Typeräähän
+tuo oli, mutta minusta tuntui että nyt löi minulle ratkaisun hetki.
+Kellon jokainen lyönti kaiutti korviini sanat: »nyt on aikas! nyt
+on aikas!» — kunnes soitto päättyi kilisevään rapinaan, joka kuului
+kulkusten helinältä.
+
+Silloin äiti sulki minut syliinsä, taivutti pääni omaansa vasten ja
+sanoi minua suudellen:
+
+»Sinä pitkä, armas, tuhma tyttöseni, Herra saattakoon uuden
+vuoden sinulle valoisaksi ja onnelliseksi.» Ja kun vastasin:
+»Kiitos kuluneesta, äiti!» — niin hän taputti poskeani ja virkkoi:
+»Valitettavasti sinulla on niin vähä syytä kiitokseen.» Ja hetken
+kuluttua, kyynelsilmin: »Oma lapsikultani, sinä et ole onnellinen
+kotona, tiedän sen. Toista on sen, joka on minun laillani päässyt
+elämänsä päähän; mutta nuori veri kaipaa päivänpastetta ja onnea.» —
+»Onhan minulla äiti-kultani,» kuiskasin. Hän nousi, hymyili ja sanoi
+sitten veitikkamaisesti, kuten hän toisinaan saattoi tehdä: »Tyytyvätkö
+nuoret neitoset nykyään niin vähään?» Sitten lausuimme hyvää yötä ja
+lähdimme kumpikin omalle puolellemme.
+
+Tiedän kyllä, mitä hän tarkoitti. Hän tarkoitti Erkkiä. Niin, rakas
+kaukainen ystäväni, jonka harvat ja lyhyet kirjeet ovat menneen vuoden
+pimeydessä olleet hetkellisiä tähdenlentoja, aavistaisitpa vaan, mitä
+vaarallisia juonia täällä sommitellaan vapauttasi vastaan. Tokkohan
+silloin ensinkään palaisit kotiin? Palaisitpa kyllä, palaisit varmasti.
+Mutta jospa aavistaisit, kuinka häijysti, kuinka epähienosti oikeastaan
+keinottelen sinun kanssasi, niin täydellä syyllä halveksisit minua.
+Sillä jos kysyn itseltäni, rakastanko sinua, niin kuuluu vastaus: en! —
+Ja kuitenkin kaikitenkin, jos nyt tällä hetkellä astuisit ovesta sisään
+ja kysyisit minulta, tahtoisinko ruveta vaimoksesi, niin vastaisin
+empimättä: tahdon. — Sillä sinä olet ainoa pelastukseni — ainoa, joka
+voit kuljettaa minut pois tästä kurjasta laivahylystä, jommoinen kotini
+on. Ja minä huudan uuden vuoden yöhön: avuksi, avuksi!... Jos sinä
+kuulisit hätähuutoni ja tulisit luokseni, niin lupaan sinulle, että
+olisin sinulle kelpo ja uskollinen vaimo, pitäisin sinusta aina enkä
+koskaan unohtaisi, mitä olen sinulle velkaa. Olen oppinut vaatimaan
+elämältä vähemmän. Nyt pyydän vain yhtä: vapautta. Niin, äiti, olit
+oikeassa, en ole ollut onnellinen... Janoan aurinkoa ja lämpöä, olen
+kalpea kalla-rukka pihanpuoleisessa huoneessa.
+
+— — — Olen nyt lukenut kirjoittamani ja häpeän itseäni. Tässä olen
+minä, Julia Magens, jota koulussa kutsuttiin huuhkajaksi, nyt istunut
+antaen musteen vuotaa kynästäni kyynelten tavoin. Hyi häpeä, tyttöseni,
+kuivaa silmäsi ja ota uusi vuosi vastaan ystävällisin katsein. Tietysti
+se on tuova sinulle jotain hyvää — kunhan vaan itse ojennat kätesi.
+Ehkä se tuo minulle jo huomeneksi tervehdyksen Erkiltä. Mutta jos
+huomenna — tai oikeammin tänään — saan uuden vuoden tervehdyksen
+Erkiltä...
+
+    ... Kas, silloin kepein askelin
+    saa neidot kiitää tanssikin,
+    häät silloin Julialla on,
+     hän riemuin alkavi karkelon.
+
+Tämän runonpätkän olen itse sepittänyt.
+
+
+Tammik. 1 p:nä.
+
+Minulla on siis syytä olla loistavalla tuulella: Erkiltä on tullut
+kirje. Päälle päätteeksi pitkä kirje täynnä rakastunutta kaipuuta
+»kasvinsisar» Juliata kohtaan. Erkki on kuluttanut melkein kaiken sen,
+minkä hän sai isältänsä opiskellakseen Wienissä; sitä paitsi on muuan
+etevimmistä nuoremmista arkkitehdeistämme tehnyt hänelle kunniakkaan
+ehdotuksen liittyä hänen liikkeeseensä. Jos hänen isänsä nyt vaan antaa
+hänelle tarpeellisen pää-oman, niin hän palaa kotiin jo muutaman viikon
+kuluttua, ja »minulla on silloin» — hän kirjoittaa — »jotain hyvin
+tärkeätä puhuttavana kanssasi.»
+
+Toisin sanoen: kuukauden kuluttua olen kihloissa arkkitehti Erkki
+Glerupin kanssa ja huhtikuussa vietämme häämme. Muutamme viiden
+huoneen asuntoon, saamme huonekalut niiden piirustusten mukaan, jotka
+Erkki laati viime jouluna, kun piloillamme keskustelimme, miten
+kernaimmin sisustaisimme huoneuston; järjestämme olomme kaikin puolin
+sieväksi ja mukavaksi; otamme kohtuullisesti osaa seuraelämään, käymme
+joskus teatterissa istuen hyvillä paikoilla, olemme kunnioitettuja
+ja arvossapidettyjä, emme joudu kellekään velkaan, vaan panemme
+päinvastoin joka vuosi hiukan säästöön, ja joka kerta, kun olemme
+saaneet kokoon kymmenen tuhatta, suomme itsellemme jonkun uuden
+mukavuuden. Lopulta tulemme varakkaiksi ja valtioneuvoksiksi,
+Dannebrogin ritareiksi.
+
+Ja kun sitten valtioneuvoksetar Julia Glerup, esimies »yhdistyksessä
+rintalasten ruokkimiseksi», saatuaan kyllältään vuosia ja ihmisten
+kunnioitusta, vaipuu autuaalliseen kuolemaan, silloin on hän luova
+viimeisen katseen taaksepäin elämään, joka on ollut kauttaaltaan
+harmaata, arkipäiväisen kunniallista, kunniallisen ikävää, joka on
+ollut juuri sellaista, jommoista hän aina on enimmän vihannut ja
+inhonnut.
+
+Mutta vaikka hän tällä hetkellä, olematta vielä proosallinen tai
+kunniallinen tai valtioneuvoksetar, tietääkin tarkalleen, minkälaiseksi
+tulevaisuus on muodostuva, kun hän nai tuon hyvän, rehellisen ja
+oivallisen Erkin, niin hän tekee sen siitä huolimatta, tekee sen siksi,
+että hän on pelkuri, joka kerettiläisistä aikomuksistaan ja tahdostaan
+huolimatta pakenee ihmisten tuomiota hiirenreikään ja uskaltaa
+ainoastaan ajatuksissaan ja unelmissaan poistua siitä multakasasta,
+missä hän saa varman ravinnon. Eikö hänen pelkuruutensa tullut kyllin
+selvästi todistetuksi kolme vuotta sitten, kun hän poistui vanhempainsa
+luota selittäen sankarillisesti, ettei hän kestänyt siellä kauempaa,
+ja sitten palasi viiden tunnin kuluttua takaisin kuten mikäkin
+pahantapainen pikku tyttö, saamaan isältä kuritusta ja kuuntelemaan
+äidin valituksia?
+
+Kun ajattelen, että tämä naurettava pako on elämäni »suurtyö», niin
+tunnustan punastuen etten ole luotu mihinkään suuremmoisempaan
+kuin valtioneuvoksettareksi, että minun päin vastoin on polvillani
+kiitettävä taivasta, jos pääsen niin pitkälle.
+
+Siis: eläköön Erkin kirje! Se on jouluevankeliumini. Se lupaa, että
+olen ennen juhannusta oleva rouva ja serkkujen kadehtima. Eläköön!
+Onhan se sentään jotain.
+
+— — — Uudenvuodenpäivän johdosta olemme olleet juhlaperhepäivällisillä
+isoäidin luona. Ollakseen isän äiti on vanhus ihmeellisen rakastettava
+muori. Luulenpa, että hän oikeastaan on salaisesti kiukuissaan isää
+kohtaan, jos nimittäin isoäidin tunne-elämästä saattaa käyttää niin
+voimakasta sanaa. Hän istuu liikkumattomana pieluksien keskellä
+jäykässä mahonkisohvassa, jonka yläpuolelle on ripustettu vaarivainajan
+öljyvärinen muotokuva — isän ensimäinen teos — kankea, askeetinen
+kirkonmies piispallisessa silkkikauhtanassa ja ritariketjut kaulassa.
+Isoäiti muistuttaa vahakuvaa, hänen suurissa säännöllisissä,
+röyhelyksen kehystämissä valkeissa kasvoissaan ei värähdä ainoakaan
+hermo, ja parina viime vuonna ei hän ole pitänyt hyppysissään edes
+kudintakaan. Hän istuu ikäänkuin kaikesta maahisesta huolesta ja
+levottomuudesta vapautuneen vanhuuden vertauskuvana, ja hänen äänensä
+kaikuu aivan yhtä juhlallisena, kertoipa se sitten iloja tai murheita,
+ja hän puhuu niin verkalleen, kuin täytyisi hänen etsiä jokaista
+sanaa muististaan. Mutta sammuneissa kasvoissa loistaa kaksi suurta,
+herttaista, tummaa silmää, hehkuen omituisen voimakkaasti. Ne voivat
+katsella niin kiinteästi ja lempeästi, niin tutkivasti ja hellän
+ymmärtäväisesti, että aivan tekisi mieli heittäytyä hänen kaulaansa ja
+itkeä hänen vanhaan rauhalliseen rintaansa nojaten huojennusta kaikille
+typerille suruilleen.
+
+Ruokalista isoäidin uudenvuoden-päivällisillä on yhtä muuttumaton kuin
+hän itsekin: aito perhesoppaa, voimakasta, höystettyä ja tuoksuvaa,
+joukossa runsaasti vihanneksia ja lihapallosia, keitettyä punakampelaa,
+tavattoman mehukasta ja punasta häränpaistia sekä kotitekoista
+omenakakkua. Lisäksi punaviiniä, jota ei tarjota tuhlaten, mutta jota
+on melkein synti juoda, niin hurmaavan suloiselta se tuoksuu — se onkin
+viisitoista vuotta sitten kuolleen korkea-arvoisen isoisäni peruja — ja
+jälkiruo'an kanssa lasi madeiraa.
+
+Isoäidin päivälliset eivät suinkaan ole erityisen hupaisia. Ja
+kuitenkin, kuinka rauhallista ja lämmintä, kuinka miellyttävää on
+sentään hänen luonaan! Kaikkien sora-äänien on vaikeneminen vanhuksen
+hiljaisissa kammioissa, yksinpä isäkin vaivautuu esiintymään
+hyväntuulisena. Ja minkä siunatun ruokahalun sitä saakaan nähdessään
+isoäidin lempein katsein valvovan, että me kaikki saamme jotain oikein
+hyvää ja maukasta, ja kuullessaan hänen vieraanvaraisesti kehoittavan
+meitä pitämään puoliamme. Aivan täytyy hymyillä ajatellessani, kuinka
+paljon minä ahdan sisääni näillä päivällisillä, joilla kukaan ei
+pidä kiirutta, ja joilla vanha palvelijatar, edessään siro valkoinen
+esiliina, tarjoilee ruokia juhlallisen arvokkaasti. Fransista ei
+kannata puhua, sillä hän ajaa sisäänsä kerrassaan sopimattoman ahneesti.
+
+Jälkiruokaa syötäessä isoäiti kohottaa lasinsa ja lausuu — joka vuosi
+samat sanat: »Nyt juomme toivottaen onnellista uutta vuotta kaikille,
+mutta eniten nuorelle väelle.» Kun tänään kilistin lasia hänen kanssaan
+— istuin hänen rinnallaan — niin hän katsoi minua pitkään suurilla
+silmillään ja sanoi sitten: »Maljasi!» — »Kiitos, isoäiti.» Hän
+katseli minua kauan ja virkkoi viimein: »Enkö ole oikeassa?» — »Mistä
+on kysymys, isoäiti?» Hän puisti päätään: »En sano sen enempää, kysyn
+vaan.» Minä punastuin, mutta toiset nauroivat.
+
+Onkohan joku kertonut hänelle Erkistä? Vai mitä hän mahtoi tarkoittaa?
+
+Isoäiti ei ole rikas; hänellä on juuri sen verran, että hän saattaa
+pienine vaatimuksineen elää jotensakin suruttomana. Mutta säästämällä
+hiukan joka päivä hän voi pistää meille käteen milloin mitäkin,
+pari kruunua teatteripilettiä varten tai kultarahan ostaaksemme
+jotakin hyödyllistä. Me saamme aina hänen lahjansa salavihkaa ja
+salaperäisesti, eikä hän voi sietää, että me kerromme, mitä hän on
+antanut meille. Kun esim. tänään päivällisten perästä istuin hänen
+rinnallaan sohvassa, niin huomasin, että hän nykäisi minua hiljaa
+hameesta. Katsahdin alaspäin ja näin, että hän oli sysännyt jotain
+valkoista minun puolelleni. Siinä oli kaksi kahdenkruunun rahaa,
+käärittyinä huolellisesti paperiin, ja paperiin oli kirjoitettu:
+»Sinulle ja Fransille, käydäksenne katsomassa uutta näytelmää.»
+
+Keskiviikkona jos voimme saada piletit — aiomme mennä katsomaan
+_Suleimaa_. Olen niin hirveän iloinen, rakas isoäiti-kulta.
+
+
+Tammik. 2 p:nä.
+
+Nousin varhain, olin ahkera aamiaiseen asti. »Ahkera» merkitsee,
+että maalasin. Maalaan nimittäin myöskin — porsliinille; parhaillaan
+koristan, isän johdolla, »flora danica»-astiastoa nuorelle kreivitär
+Björneklolle. Aamiaisen jälkeen harjoittelin soittoa tunnin ajan, kävin
+sitten äidin kanssa kaupungissa, näkemättä ainoatakaan mainittavaa
+henkilöä. Autoin päivällisen perästä äitiä korjaamaan liinavaatteita.
+Illalla soittelin hiukan äidille. Varhain nukkumaan.
+
+
+Tammik. 3 p:nä sunnuntaina.
+
+Mateus-kirkossa äidin kanssa. Aamiainen. Ompelin. Ei ainoatakaan
+vierasta koko päivänä. Ei kirjettäkään. Verrattain hauska sunnuntai.
+
+
+Tammik. 4 ja 5 p:nä.
+
+Lyön molemmat päivät yhteen. Niissä on samat sanat ja sama sävel.
+Varhain vuoteesta, ahkerana aamiaiseen asti. Harjoittelin aamiaisen
+jälkeen tunnin ajan j.n.e. (katso muuten tammik. 2 p:n tehtäviä)...
+Vaihtelun vuoksi mainitsen, että olemme saaneet uuden naapurin:
+nuoren, nähtävästi varakkaan herran. Hänellä on hallussaan koko neljäs
+kerros vastaisesta talosta. Kun istun aamupäivällä työskentelemässä
+uloke-akkunamme ääressä, niin saan virkistyksekseni nähdä tuon nuoren
+herrasen siistivän itseään. Hämmästyttävän ujostelematta suorittaa
+hän somisteluhommansa, kuten parranajon ja kähertelyn, makuuhuoneensa
+akkunan ääressä. Akkunalauta on täynnä kulhoja, pulloja, harjoja ja
+kampoja, ja tässä laboratoriossa naapurini työskentelee ainakin tunnin
+ajan — puettuna aistikkaaseen yöpaitaan ja kasvoillaan harras ja
+vakava ilme. Olen koettanut saada hänet häpeämään laskemalla erikoisen
+huomattavasti verhot akkunani eteen. Mutta se ei vaikuttanut häneen
+vähääkään. Antaessani verhon verkalleen solua alas hän tirkisti
+ihmetellen taivasta kohti ikäänkuin katsoakseen saattoiko aurinko
+vaivata minua, sitten hän järjesteli häiriintymättä jakaustaan.
+Oikeastaan voin suvaita häntä varsin hyvin. Hänessä on synnynnäistä
+pöyhkeyttä, joka miellyttää minua, itsetietoisuutta, joka herättää
+minussa kateutta. Hän on varmaankin — sanoisinko miellyttävä kerskuri.
+Koetanpa ottaa selville, mikä ja kuka hän on.
+
+Huomisiltana _Suleima_. Kuinka suloista käydä levolle ajatellen, että
+seuraavana päivänä on odotettavissa jotain hyvää. Suleima! Kunpa olisi
+_Suleima_ nimeltään ja kauniin araapialaispäällikön morsian! Lepäisi
+armaansa kera solakoiden palmujen alla lirisevän lähteen partaalla
+tai kiitäisi hänen kanssaan hänen tulisen ratsunsa selässä poikki
+ylätasankojen, säteilevän taivaan alla. Hyvää yötä. Suleima! Uneksi
+olevani sijassasi.
+
+
+Tammik. 6 p:nä.
+
+_Suleimasta_ koitui pettymys. Musiikki oli kuitenkin ihanaa — raukean
+tuudittavaa, hurjan riemuitsevaa, niin siunatun vapaata siveellisistä
+epäilyksistä.
+
+Oikeastaan vaikutti siinä minuun vain yksi kohtaus. Suleima on
+laskeutunut levolle isänsä teltassa. Silloin hyökkää vihollinen
+araapialaisheimon leiriin ja sen päämies kiskasee Suleiman vuoteesta
+ja ryöstää hänet mukaansa. Suleima on maannut uneksien; ryöstö on
+käsitettävä unen jatkoksi. Hän näkee komean valkopukuisen sheikin
+kumartuvan hänen puoleensa, kohtaa hänen ihailevan katseensa, ja
+puoleksi hereillään hän sallii tämän vastustamatta viedä hänet. Hän
+on puolittain pelon lamauttama, puolittain sen ihailun hurmaama,
+jonka hän lukee ryöstäjän katseesta, ja tapahtuman seikkailumaisen
+väkivaltaisuuden huumaama. Varsinkin tuo nuori sheikki teki
+ihastuttavan vaikutuksen. Kenties ei ollut lainkaan tarkoituksena, että
+naisenryöstöön sovitettaisiin niin paljon erootisuutta ja runoutta:
+sheikillä oli kappaleessa vain pieni osa ja hän katosi myöhemmistä
+näytöksistä, mutta ainakin minusta oli hänen esiintymisensä illan
+loistokohta.
+
+En ole koskaan ennen nähnyt tätä nuorta näyttelijää. Hän on varmaankin
+erittäin lahjakas. Hänen nimensä olen silloin tällöin lukenut lehdistä;
+muistaakseni ei häntä kuitenkaan mainittu erikoisemmin _Suleimaa_
+arvosteltaessa. Hänen nimensä on Alfred Mörch.
+
+
+Tammik. 7 p:nä aamupäivällä.
+
+Yöllä näin kummallista unta. Olin eräällä aavikolla. Kuinka olin sinne
+joutunut, sitä en tiedä. Uni alkaa siten, että seisoin keskellä avaraa
+hiekkatasankoa. Olin varmaankin kulkenut pitkän matkan, sillä olin
+niin uupunut että tuskin jaksoin nostaa jalkojani, ne pysyivät kiinni
+hiekassa, ikäänkuin niihin olisi sidottuina raskaita lyijypainoja.
+Enkä voinut vetää sisääni ilmaakaan. Tukahuttava kuumuus täytti suuni,
+sierameni ja korvani. Eikä aurinko kuitenkaan paahtanut aavikkoani.
+Sen päällä lepäsi taivas harmaana, ja se laskeutui yhä enemmän minua
+kohti. Se tuntui huopapeitteeltä, joka uhkasi tukahuttaa minut. Hiekka
+ei ollut valkoista, vaan keltasenruskeata, ja siitä nousi ikäänkuin
+tulikiven katkua. Tunsin että olisin muutaman silmänräpäyksen kuluttua
+hengetön. En valittanut. Enpä edes koettanut huutaa apuakaan, vaan
+itkin hiljaa. Sitten häipyi tietoisuuteni pois, uneksin nukahtavani.
+Uneni unessa kuulin hiljalleen tuudittavaa soittoa — muistan
+ajatelleeni: nyt soitetaan hautajaisiani — mutta soitto kasvoi
+kasvamistaan, siihen yhtyä rumpuja, riemuitsevia huiluääniä, tuntui
+kuin olisi kohiseva soitto ilma-aallon tavoin vyörynyt ylitseni, ja
+minä lausuin itsekseni: herää nopeasti, muuten et ennätä juhlaan.
+Ja minä heräsin — unessani — ja seisoin jälleen erämaassa, mutta
+soitto kaikui edelleen ja kuulin äänen kutsuvan: Suleima! — Silmäilin
+ympärilleni ja kas: taivaanrannassa vilkkui jotain valkoista, vain
+pieni piste, mutta se läheni lähenemistään kuin lentäen. Silloin
+vastasin: »Valkoinen sheikkini, ylkäni ja vapahtajani!» Ympärilläni
+vaikeni, taivas kohosi ja kaartui kirkkaana ja puhtaana, tunsin
+läheisen lähteen viilentävän ilmaa ja tuolla hän kiiti minua kohti,
+valkoinen vaippa liehuen tuulessa ja soiton seuraamana, hän, minun
+valkea sheikkini mustalla orhillaan.
+
+...Silloin heräsin. Vuoteeni vieressä seisoi äiti, ja hän sanoi
+hymyillen: »Sinä veltto tyttönen, kun nukut myöhään päivään. Muuten
+näytit nukkuessasi niin suloiselta, etten raahtinut herättää sinua.
+Olen seisonut tässä ainakin kymmenisen minuuttia katsellen sinua.»
+
+
+Tammik. 8 p:nä.
+
+Eilen olin kaiken päivää loistavalla tuulella. Minkä vuoksi oikeastaan?
+Eihän silloin kuitenkaan tapahtunut mitään elähyttävää, tunnit vierivät
+vanhaan tapaansa ja isä oli yhtä surkean juhlallinen kuin muulloinkin.
+Yhtäkaikki hyppeli ja lauleli sisässäni koko päivän, hämmästytin
+heitä kaikkia iloisuudellani. Ulkona käydessämme täytyi äidin tuon
+tuostakin huomauttaa minulle, ettei kadulla sopinut nauraa ääneensä, ja
+iltapäivällä pistäysin vierailulle Fransin huoneeseen, tarjosin hänelle
+paperosseja ja tupakoitsin itsekin ja join lasin konjakkia, jonka hän
+puolestaan tarjosi. Poikaa minun rakastettavaisuuteni aivan liikutti,
+oikein oli huvittavaa nähdä, kuinka hän rupesi minulle kohteliaaksi.
+Mutta lähtiessäni hän sanoi: »Terveisiä _hänelle_.»
+
+Hän luuli Erkin olevan syynä hyvään tuuleeni. Ehei, iloni aihe oli koko
+joukon kauempana todellisuudesta. Se oli tuo Suleima-uni, joka vielä
+eli minussa. Kuinka lapsellista ja typerää!
+
+Mutta vielä lapsellisempaa oli se, että iloinen mielialani aiheutui
+osaksi myöskin noista äidin sanoista, jotka hän lausui herätessäni.
+»Näytit niin suloiselta nukkuessasi!» — ne sanat kaikuivat kaiken
+päivää korvissani ja täyttivät minut kutkuttavalla mielihyvällä. Voit
+siis näyttää suloiselta! virkoin itselleni. Etpä niinmuodoin olekaan
+aina tuo ruma tyttöletukka. Vahinko vain, jos minulla on sievät hetkeni
+ainoastaan nukkuessani. »Neiti Julia Magensilla oli eilen _belle
+nuit_!» Ei kuulu hullummalta, mutta valitettavasti en minä eivätkä
+muutkaan saa tilaisuutta ihailla tuota orvokkia, joka avaa kupunsa vain
+öisin.
+
+Niin naurettavan turhamaiseksi oli tuo äidillinen ihailu kuitenkin
+tehnyt minut, etten eilen illalla ryhtynytkään kirjoittamaan
+päiväkirjaani, vaan tarkastelin itseäni kuvastimessa.
+
+Kuvastimeni ei ole juuri kuninkaallinen. Puolen kyynärän korkuinen
+kiikkupeili, kehykset pähkinäpuusta, paikkana pesulava. Sovitin
+kuvastimen niin, että henkilöstä voi nähdä mahdollisimman suuren
+osan, sytytin molemmat kynttilät ja asetin lampun pesulavalle. Tässä
+taikavalaistuksessa annoin neiti Julian sitte esittäytyä kaikellaisissa
+kaunistelluissa asennoissa ja panna toimeen ilmeharjoituksia. Koetan
+olla puolueeton merkitessäni tähän tutkimusteni tulokset.
+
+Julia on pitkä, laiha tyttö, kokonaan vailla uhkeutta, mutta
+rakenteeltaan sopusuhtainen. Hän on hartioilta ja lanteilta kapea,
+mutta samalla harvinaisen soukka vyötäisiltä, joten häneltä ei suinkaan
+puutu »vartaloa», kunhan hän vaan pitäisi paremman ryhdin kuin on
+tavallista. Hänen kasvonsa ovat jotensakin mahdottomat, kun hän on
+vakava. Nenä on nimittäin niin eriskummallinen rakenteeltaan, että
+se häiritsee jokaista juhlallista vaikutusta. Senlisäksi on luonto
+määrännyt hänen suunsa olemaan hiukan avoinna. Kun nyt ylähuuli
+arvokkaan vakavuuden määräämänä pyrkii alahuulta kohti, leviää koko
+kasvoille surkean typerä ilme. — Hymy sitävastoin sievistää melko
+lailla Julian kasvoja. Ylähuuli joutuu silloin oikeaan asemaansa,
+kauniit, isot, valkoiset hampaat tulevat näkyviin, yksinpä nenäkin
+soveltuu silloin aika hyvin tuohon kokonaisuuteen. Mutta ennen
+kaikkea ovat nuo ruskeat silmät luodut hymyilemään. Ne pusertuvat
+kokoon lukemattomiksi hymyileviksi rypyiksi ja vilkkuvat kätköstään
+hupaisesti, melkeinpä katupoikamaisesti. Kun Julia seisoo sellainen
+hymy kasvoillaan, käherretty tumma tukka otsalle valuen, ja suutelee
+sormeaan hänellä on näet sievä, kapea ja valkoinen kätönen — niin
+täytyneepä sanoa häntä suloiseksi ja pikkuruikkusen — keikailevaksi.
+
+»Lesken tytär» keikaileva, äreän professori Magensin »ruma
+tyttöheilakka» suloinen... ei, Julia-kultaseni, joko sinun kuvastimesi
+valehtelee, tai sinä olet lahjottu arvostelija.
+
+Kuitenkin kaiketenkin, käydessään eilisiltaisen kuvastinkokeen jälkeen
+levolle, oli Julia vielä hyvällä tuulella ja sen maininkina syntyi
+tänään pitkä, rakastettava kirje, joka lähetettiin Erkille.
+
+Muuta ei hänellä ole merkittävä tältä päivältä.
+
+
+Tammik. 9—11 p:nä.
+
+...Hiekkaa, hiekkaa, ei muuta kuin hiekkaa — Enkä viitsi pitää
+päiväkirjaa päivien aina-vain-samasta.
+
+
+Tammik. 12 p:nä.
+
+Naapurini rupeaa herättämään mielenkiintoani. Hänen luonaan on kaikki
+näennäisesti niin hillittyä, niin hiljaista ja moitteetonta, ja
+kuitenkin tämä melkein matomainen ritari viettää varmaan vilkasta,
+seikkailurikasta elämää. Tuskin hänen näkee milloinkaan lähtevän ulos,
+mutta hänen luonaan käy koko joukko vieraita. Sinne saapuu naisiakin.
+Muuan tulee aamupäivisin, mutta aina ei häntä oteta vastaan. Esim.
+eilen hän poistui talosta kaksi minuuttia senjälkeen kuin oli astunut
+sisään. Mutta uutimien takana seisoi naapurini puolittain piilossa ja
+kurkisti kadulle, nähdäkseen minne nainen joutui.
+
+Voi sinua, pikku kullannuppu! Luuletko, etten saattanut huomata, kuinka
+alakuloinen ja loukkaantunut sinä olit, vaikka koetitkin näyttää
+huolettomalta ja astelit suorana ja arvokkaana — katsomatta taaksesi
+— alaspäin vanhaa Kuninkaantietä pitkin. Hyi toki, sinä ilkeä mies
+siellä kadun toisella puolen, kuinka sitä raahtiikaan kohdella niin
+sydämettömästi tuollaista herkkämielistä ja rakastunutta lapsukaista!
+
+Sitten on eräs toinenkin — hänet olen ristinyt lemmikiksi. Hän käy
+tuon herrasen luona iltapäivin ja perin salaperäisellä tavalla. Hän
+saapuu aina ajaen pienissä yhden hevosen vetämissä vaunuissa, jotka
+muistuttavat lääkärien ajoneuvoja. Hän käyttää tiivistä harsoa ja
+isoja turkkeja. Hänen korkea ja ylhäinen vartalonsa näyttää niin
+miellyttävältä kuvastuessaan porttilyhdyn keltasta valoa vasten.
+
+Varmaankin on naapurini kovin rakastunut häneen. Hän ilmestyy silloin
+tuon tuostakin akkunaan, avaa sen, tähystelee katua, sulkee, poistuu
+huoneeseen ja palaa heti takaisin. Kun hän viimeinkin keksii vaunut,
+laskee hän nopeasti kierrekaihtimet alas. Hetkisen harhailee hänen
+varjonsa yksinäisenä; sitten sukeltaa äkkiä esiin uusi varjo, naisen
+varjo. Senjälkeen liukuvat molemmat varjot pois, ja minä aavistan, että
+naapurini on naisineen istuutunut ruokailuhuoneeseen pöydän ääreen,
+jonka muuan vanhanpuoleinen kansannainen, naapurini emännöitsijä, on
+kattanut.
+
+Tuntia myöhemmin on seurusteluhuone juhlallisesti valaistu. Kaihtimien
+säleiden lomitse saatan erottaa säihkyvän kristallikruunun kalpeine
+kynttiläliekkeineen ja suunnattoman kultahohtoisen lamppuvarjostimen
+ääriviivat. Eräässä kohdassa on säle murtunut, ja tästä tähystereiästä
+näen huoneen peräseinällä palasen kirkkaasti valaistua taulua: naisen
+pään ja paljaan käsivarren. Mutta naapuriani ja hänen vierastaan en näe
+enää. Luultavasti he ovat asettuneet korkeaselkäiseen sohvaan, joka on
+isojen kasvien suojassa. Siitä huone mahtaa näyttää hyvin sievältä —
+taustana on toiset suojat, jotka myöskin ovat valaistut; makuuhuoneessa
+palaa vihreä kattolyhty, joka kuvastuu valkoisille puhkakaihtimille
+himmeän kuun tavoin.
+
+Niin minä istun hämyhetkinä ulokenojatuolissani mielikuvia luoden.
+Koetan ajatuksissani siirtyä naapurini luo — ajatella olevani hänen,
+tuon hunnutetun naisen sijassa. Kuka hän lienee? Saattaisiko hän olla
+joku kunnon nainen, kuulua arvossapidettyihin piireihin ja kenties,
+heti kun on lähtenyt naapurini luota, esiintyä kunnioitettujen
+vanhempain siveänä tyttärenä — kuten minäkin? Mutta otaksukaamme, että
+minä olisin hänen sijassansa, olisiko silloin mahdollista, että minä,
+käytyäni tuolla toisella puolen, palaisin kotiin ilman että kukaan
+voisi nähdä tai huomata minussa mitään muutosta, ilman että haluaisin
+vaipua maan sisään itseäni häveten? Ei, ei, mahdotonta! Naapurini
+vieras ei ole mikään hieno nainen. Hän on halveksittava olento,
+alhainen naikkonen. Mutta minkävuoksi hän sitten pelkää tulla nähdyksi,
+miksi hän saapuu niin huolellisesti hunnutettuna? Demimonde-naisen
+ei tarvitsisi piilottua. Sitäpaitsi — en oikein tiedä, mutta hänessä
+on jotain niin epämääräisen hienoa ja arkaa, niin vakoilevaa ja
+suloisen rikoksellista, kun hän, ensin ikäänkuin epäröityään, nopeasti
+avaa ulko-oven. Hänen täytyy olla sivistynyt nainen. Kenties päälle
+päätteeksi hyvin ylhäinen nainen.
+
+Ja nyt mielikuvitus tempaa minut mukaansa hurjaan lentoon.
+
+Hän on ylhäinen nainen ja käy rakastajansa luona. Kuka tämä on ja miksi
+hän on piilottautunut tänne hiljaisen esikaupungin kadun varrelle? Se
+tapahtui viimeisessä suuressa hovijuhlassa, jolloin kaikkien maiden
+ruhtinaita kokoontui kuninkaalliseen linnaan. Siellä he kohtasivat
+toisensa, vieras prinssi ja tanskalaisen tilanomistajan ihana tytär.
+Nuori prinssi ihastui nuoreen kreivittäreen niin silmittömästi, ettei
+voinut unohtaa häntä. Ja kertoen matkustavansa kauas itämaille hän
+palasi takaisin pohjolaan, vuokrasi vanhan, äänettömän ja uskollisen
+palvelijansa avulla syrjäisen asunnon ja lähetti armaalleen salaisen
+sanoman: olen täällä ja odotan sinua!
+
+— — — Niin istun haaveillen ja omat silmäni kyyneltyvät, sillä minusta
+tuntuu, että elämäni on niin kurja ja köyhä — kunnes oven kirahdus ja
+äkillinen valo herättävät minut haaveiluistani. Isä käy huoneen poikki
+eteiseen katsomaan, onko iltalehti saapunut.
+
+Äänettömänä hän astuu huoneen halki kynttilä kädessään, mutta
+palatessaan hän virkkaa: »Eiköhän olisi aika saada vähän valoa?»
+
+Silloin äiti kohoaa istumaan sohvassaan, missä hän on maannut
+puolinukuksissa — tai kenties haaveillen kuten minäkin — ja minä astun
+akkunakorokkeelta, noudan tulitikkuja ja sytytän kattolampun.
+
+Ja alussa, tuntematta halua jutella, kumpikin yhä mietteissään, istumme
+äiti ja minä työskentelemään ison ompelukorin ääreen, joka on aina
+täynnä sukkia ja liinavaatteita; sillä meidän talossamme paikataan
+kaikki kymmenen kertaa, ennenkuin ne hylätään käytännöstä.
+
+
+Tammik. 16 p:nä.
+
+Kuinka typerästi menettelinkään aamupäivällä! Olin äidin kera
+tavallisella retkellämme. Erään kirjakaupan edustalla — se oli Uudella
+kadulla — seisoi muuan turkkeihin puettu herra. Kun astuimme ohi,
+niin hän kääntyi päin. Näin vain hänen silmänsä, ne kohtasivat omani
+salamannopealla läpitunkevalla katseella, tiesin samassa hetkessä,
+että se oli hän, äskeinen näyttelijä, _Suleiman_ sheikki. Minua
+huimasi, vereni jähmettyi, mutta heti sen jälkeen tunsin, kuinka se
+syöksyi päähäni ja teki kasvoni tummanpunasiksi. Sitä kesti vain pari
+silmänräpäystä; hän oli jo kadonnut eikä äiti ollut onneksi huomannut
+käytöstäni. Minä olen aasi. Mikä minuun menikään? Vieras herra katsoo
+minuun sattumalta, ajattelematta ja välinpitämättömästi, ja heti olen
+valmis pyörtymään.
+
+Olen kiukuissani itselleni, haluaisin piestä itseäni. Ja olen
+kiukuissani hänellekin. Nyt tuo itserakas näyttelijä tietysti luulee
+tehneensä minuun valtaavan vaikutuksen. Uusi valloitus — ja naurettavan
+helppo.
+
+...Onpa elämässä sentään omituisia sattumia. En ollut kertaakaan
+ajatellut tuota näyttelijää haaveellisen Suleima-uneni jälkeen ja
+oikeastaan olin unohtanutkin hänet. Ja nyt tapaan hänet aamupäivällä,
+ja iltapäivällä kuulen hänestä puhuttavan.
+
+Olin syntymäpäiväkesteissä serkkuni Emmy Lorenzenin luona. Emmy, joka
+on 37 vuotias ja viinikauppiaan leski, on maailman suurin kielikello.
+Hellin, osanottavaisin ilmein ja makein sanoin hän kertoo mitä
+julkeimpia asioita kaiken maailman ihmisistä, sekä tutuista että
+tuntemattomista. Tunnustan kuitenkin, että hänen juorunsa huvittavat
+minua, saa vähäsen olla ikäänkuin hiukan »mukana», kun on kuunnellut
+hänen luentojaan. Mutta perästäpäin tuntuu niin vastenmielisen
+ellottavalta hänen jaarituksiaan ajatellessa; aivankuin sekä sielu että
+ruumis olisi peittynyt limaan, ja luulee tarvitsevansa perinpohjaisen
+huuhtelun sisällisesti ja ulkonaisesti.
+
+Kun paraillani istuin leikkimässä hänen kahden sievän pikku tyttönsä
+kera, kuulin Emmyn, joka pakinoi parin samanmielisen ystävättären
+kanssa, mainitsevan Alfred Mörchin nimen. En kiellä, että tulin
+uteliaaksi ja että leikkini lasten kanssa laimentui. Olin toisella
+korvallani mukana tuossa kuiskuttelevassa juoruseurassa, joka istui
+päät lähekkäin ja näytti suunnattoman ihastuneelta ja harmistuneen
+autuaalta.
+
+Keskustelusta sain selville seuraavaa: Alfr. M. oli vietellyt erään
+nuoren tytön. Tuo neitonen oli nyt menettänyt järkensä ja hänen
+veljensä oli vannonut surmaavansa M:n. Juttu oli niin luotettava,
+kuin se suinkin saattoi olla, sillä serkkuni oli kuullut sen eräältä
+rouvalta, jonka siivoojamatamin sisarentytär palveli vietellyn neidon
+vanhempien luona.
+
+Mutta ei siinä kyllin. Herra M:llä oli omallatunnollaan joukko muitakin
+konnantöitä. »Häntä ei voi yksikään nainen vastustaa», virkkoi Emmy
+väristen herkullisen nälkäisenä. Tällöin minä sekaannuin keskusteluun
+ja kysyin: »Mitä se merkitsee, ettei yksikään nainen voi vastustaa
+tätä herra Mörchiä? Mikä salaperäinen voima hänellä sitten on
+käytettävissään?»
+
+»Niin, armas tyttöseni, pidä vain varasi», vastasi Emmy. »Sanonpa
+sinulle, mitä Alfr. Mörchistä kerrotaan. Hän hypnotisoi ne naiset,
+jotka hän koettaa saada pauloihinsa. Kun hän katsoo heihin tiukasti
+loistavilla, mustilla silmillään, niin he ovat mennyttä kalua. Hän
+kuuluu myöskin kättelevän niin omituisesti — aivan kuin lämmin virta
+soluisi läpi ruumiin, kun hän vain koskettaakin.»
+
+Vaikka Emmyn kuvaus tuosta kelvottomasta herra M:stä olikin mielestäni
+sanomattoman naurettava, täytyi minun kuitenkin hiukan levottomana
+muistella aamupäiväistä kohtaustani. Tekeydyin kuitenkin aivan
+välinpitämättömäksi ja kysyin huolettomasti: »Kuka hän oikeastaan on,
+tuo hirveä Don Juan? Mistä hän on kotoisin? Mielestäni hänestä kuulee
+niin vähän näyttelijänä.»
+
+Ja nyt sain seuraavan romaanimaisen selonteon: Mörch kulki varsin
+tavallisen pikkukaupungin-porvarin pojasta. Mutta todellisuudessa hänen
+isänsä oli sangen hieno mies ja äiti, joka lienee kuollut, kuului
+olleen kotiopettajattarena erään ulkomaalaisen valtiomiehen perheessä.
+
+Senverta oli varmaa, että Mörchillä oli aina siitä pitäen, kuin hän
+nuorena ylioppilaana oli saapunut Kööpenhaminaan, ollut runsaasti
+rahoja käytettävinään ja että häntä suosittiin silmiinpistävällä
+tavalla. Hän oli ensin opiskellut lakitiedettä, mutta kaksi vuotta
+sitten antautunut teatterialalle. Muutamat pitivät häntä sangen
+kyvykkäänä, mutta useimpien mielestä hän ei ollut onnistunut näyttelijä.
+
+»Minusta hän on erinomainen _Suleimassa_», huomautin varomattomasti.
+
+»Mutta hyvänen aika, kultaseni», sanoi Emmy, »_Suleimassa_ hänellä ei
+ole sanottavana kymmentäkään sanaa.»
+
+»Ei olekaan, mutta hän näyttelee sitä enemmän silmillään», tokaisi
+toinen noista vieraista kielikelloista.
+
+Tälle he kaikki nauroivat makeasti, ja minä pakottauduin nauramaan
+mukana; mielestäni minulla oli jotain salattavana ja olin peräti
+tyytymätön itseeni.
+
+Mutta Emmy taputti minua hikisellä kädellään poskelle ja sanoi
+imelästi: »Niin, kultaseni, ne silmät, ne silmät... varo niitä.»
+
+— — Ylimalkaan päivä oli kerrassaan inhoittava. Tuntuu, kuin olisin
+ollut huonossa seurassa, jossa minua oli kohdeltu raa'asti eikä minulla
+ollut edes kyllin itsetuntoa puolustautuakseni.
+
+Voisin itkeä kiukusta. Nyt tahdon, ennenkuin vaivun uneen, peseytyä
+lukemalla J.P. Jacobsenin runon Volmerista ja Tovesta:
+
+    Olen suuteloilla ruusuni surmannut,
+    Kun muistelin, armas, sua.
+
+
+Tammik. 20 p:nä.
+
+Erkki palaa viikon kuluttua. Sain aamulla kirjeen häneltä. Onpa jo
+aikakin hänen tulla, sillä mieleni vakaavat kaikellaiset sairaalloiset
+ajatukset.
+
+Mutta nyt siitä on tehtävä loppu. Erkki tuo tullessaan järkeä ja
+terveyttä. Me pakinoimme tuttavallisesti ja minä aion sanoa hänelle
+aivan suoraan, että meidän on parasta mennä heti naimisiin. Minun ei
+auta kauempaa käydä täällä kotona ja elää todellisuuden arkiruoalla ja
+sitten etsiä laihaa korvausta omasta ja äidin haavemaailmasta.
+
+Niin, ihanaa on päästä kaikesta tästä, tulla siirretyksi voimakkaaseen
+ja hellivään maaperään, tuntea että on jotain minkä puolesta elää,
+saada oma sievä koti, missä voi hengittää vapaasti, missä ilma ei
+ole raskaana katkeruudesta ja mielipahasta, murtuneista toiveista ja
+jokapäiväisistä tuskallisista huolista.
+
+Jo se on tuntuva virkistykseltä, ettei tarvitse jokikinen päivä
+nähdä äidin murheellisia kasvoja. Niin, oma äiti-kulta, minä olen
+ilkeä ajatellessani niin. Mutta sinä antaisit minulle anteeksi, jos
+oikein tietäisit, kuinka huonosti on laitani — että nuori sieluni
+repii itsensä palasiksi kuin eläin häkissään. Ulos tahdon tavalla tai
+toisella. Lopuksi teen vielä jonkun tyhmyyden, jos toiveeni Erkkiin
+nähden pettävät. Ei, ei, se ei saa tapahtua. Erkki, sinun nimesi on
+talismani, jolla suojelen itseäni kaikilta pahoilta kiusauksilta.
+
+Myöskin niiltä mustilta silmiltä, jotka nyt vaivaavat minua unissani.
+Nuo mustat silmät, joita halveksin ja pilkkaan, mutta jotka eivät
+jätä minua rauhaan; jotka äkkiä loistavat edessäni, kun jo luulen
+karkottaneeni ne — loistavat nurkista ja loukoista, verhojen
+laskoksista, huoneeni pimeydestä, kun yöllä herään. Niiden kiilto
+lamauttaa tahtoni, käteni käyvät kylmiksi ja pääni kuumaksi. Ne
+ilmestyvät äkisti ja lähestyvät sitten lähestymistään. Ne ovat vakavat
+ja käskevät, ne katsovat minuun varmalla ja rauhallisella tahdolla. Ne
+sanovat minulle: seuraa! Ne ovat olleet minua niin lähellä, että olen
+tuntenut niiden katseen polttavan silmiäni, ja minä olen huomannut
+aikovani nousta seuratakseni niitä.
+
+Mutta sehän on mieletöntä. Yhä uudelleen olen sanonut itselleni: mitä
+minä noista silmistä välitän? Eiväthän nekään tahdo sinusta mitään.
+
+Sattumalta kohtaan ihmisen, jota en tunne. Hän katsoo minuun, ja minä
+käyttäydyn kuin tuhma koulutyttönen. Sitten kuulen lörpöttelevien
+naisten loruilevan typerästi... no, entä sitten? Koko jutun olisi
+pitänyt loppua siihen. Mutta älähän huoli, sensijaan se vasta alkaakin
+oikein. Vaikk'ei sekään ole totta. Silmät ovat seuranneet minua siitä
+illasta asti, jolloin kävin _Suleimaa_ katsomassa. Nytpä sen tiedän —
+nuo silmät ne ryöstivät Suleiman. En muista ensinkään, minkä näköinen
+hän muuten oli, en muista edes hänen äänensä sointua.
+
+Aivan varmaan, sinä olet tulemassa hulluksi, Julia. Ja nyt on perin
+tarpeellista, että Erkki palaa. Tervehdin sinua, rakas ystäväni,
+tervehdin teitä, rakkaat, siniset, hyvät silmäni.
+
+
+Tammik. 23 p:nä.
+
+Aamupäivällä kävin rojukopissa etsimässä arkusta hieman palttinaa.
+Kopeloidessani siinä sain äkkiä käsiini ison mustan harson. En ole
+koskaan nähnyt niin tiivistä harsoa, ja sillä saattoi peittää päänsä
+kuin hilkalla. Otin sen ylleni ja voin tuskin nähdä sen lävitse. Ja kun
+kurkistin seinällä riippuvaan vanhaan kuvastimeen, näytin hunnutetulta
+nunnalta.
+
+Minkähän vuoksi äiti on hankkinut sellaisen harson ja mihin hän lienee
+käyttänyt sitä?
+
+Teki mieleni kysyä häneltä illalla, mutta sopivan tilaisuuden sattuessa
+jätin sen kuitenkin sikseen.
+
+
+Tammik. 26 p:nä.
+
+Istuin aamupäivällä akkunan ääressä. Satoi lunta hiljalleen ja
+pehmeästi, suurina hiutaleina, oikeata joululunta, kuten sellaista
+nimitän — lukemattomat määrät hiljalleen laskeutuvia, rauhallisesti
+leijailevia valkoisia talvilintuja.
+
+Autiota kujaa pitkin saapuivat vaunut, katto ja ajaja valkoisina,
+piirtäen kaksi mustaa vakoa untuvanpehmeään lumeen. Vaunut pysähtyivät
+naapuritalon edustalle. Ne olivat »lemmikin» ajoneuvot. Hän hypähti
+ulos, oli jo ulko-oven luona, ja vaunut olivat lähteneet jälleen
+liikkeelle. Silloin hän kääntyi nopeasti ympäri, veti harson sivulle ja
+kutsui ajajaa antaakseen hänelle jonkun määräyksen.
+
+Näin hänet vain hetkisen, mutta en unohda sitä näkyä. En unohda sitä
+— niin, voiton ja onnen hohdetta, joka kuvastui hänen olemuksestaan
+ja kasvoistaan. Mustat turkit olivat avoinna, rinnassaan hänellä
+oli kimppu vaaleanpunasia ruusuja, ja itse kasvot olivat kuin
+vaaleanpunanen ruusu, pilkoittaen esiin mustan harson alta. Toisella
+kädellään hän kannatti sulavasti hamettaan, toisella — hansikas oli
+oljenkarvainen — hän nosti harsoa. Lumilintuset leijailivat alas hänen
+ympärillään, hän seisoi siinä kuin kevät keskellä lunta, niin lämpimänä
+ja terveenä, niin ihanana ja hienona.
+
+Sitten tämä viehättävä näky katosi. Ovi sulkeutui sen perään.
+
+Mutta äkkiä juolahti mieleeni, että olin ensi kerran nähnyt hänen
+saapuvan keskellä päivää ja etten viime viikkona ollut lainkaan nähnyt
+tuota toista nuorta naista, häntä, joka tavallisesti kävi aamupäivällä
+naapurini luona.
+
+Oliko hän sairastunut tai matkustanut pois — vai olisiko hän
+joutunut kokonaan tappiolle? Ovi armottomasti lukossa, kilpailijatar
+yksinvaltijattarena?
+
+Ja minä katselin niitä rumia mustia vakoja, jotka vaunut olivat
+uurtaneet valkoiselle tielle, katselin niitä, kun lieventävä, peittävä
+lumi verkalleen täytti ne, kunnes ne erottuivat vain muistoja
+herättävinä arpina.
+
+
+Tammik. 29 p:nä.
+
+Erkki on saapunut. Hän oli täällä tuokion eilen illalla, ja tänään hän
+on syönyt meillä päivällistä.
+
+Tuo kelpo poika, kuinka iloinen hän oli nähdessään meidät jälleen,
+ja kuinka ennallaan. Suurkaupungeissa eläminen ei ole tehnyt häntä
+vähääkään »europalaiseksi.» Yhtä hilpeä, melkein poikamainen kuin
+ennen vanhaan; yhtä siivo ja tuore, mutta myöskin yhtä välinpitämätön
+ulkonaiseen olemukseensa nähden. Ainoa muutos, minkä saatoin huomata,
+oli se, että hänen punasenruskea partansa oli siistitty suipoksi, että
+tukka oli leikattu koneella, niin että se muistutti sänkipeltoa, ja
+että poskiparta oli kasvanut puolen tuumaa pitemmäksi. Mutta takki
+oli vinossa kuten tavallisesti, vasen tasku, johon hän aina työntää
+kätensä, pullollaan ja kiiltävänä, ja kaulus ja kaulahuivi olivat yhtä
+alkuperäiset kuin ennenkin.
+
+Hän on ehdottomasti naisen huolenpidon tarpeessa. Jos sallimus on
+valinnut minut tämän tehtävän suorittajaksi, niin totta tosiaan
+hänestä on tuleva onnistunut mies. Hänellä on nimittäin hyviä
+edellytyksiä tullakseen tyylikkääksi. Olen aikonut pukea hänet
+»uudenajan edistykseksi» — rohkean ja yksinkertaisen siroksi:
+aina kireässä mustassa redingoossa odottavine napinreikineen,
+ynnä tummissa hienoraitaisissa housuissa; luottamusta herättävän
+korrektiksi: hyvin harjattu silkkihattu, punasenruskeat englantilaiset
+koirannahkakäsineet, korkea, kiintonainen upseerinkaulus.
+
+Niin, ystäväiseni, usko pois, ihana sinusta on tuleva. Odotappas vaan.
+
+En ollenkaan epäröi julistaa tämänpäiväistä päivällistämme rattoisaksi.
+Itse Hänen Majesteettinsa Ärripappa suvaitsi kaikkein annollisimmin
+olla suosiollisella tuulella. Heräsipä hänessä puuskaus hellyyttäkin
+minua kohtaan — ilmeten siten, että hän tuikkasi minua poskeen kahdella
+pitkällä sormellaan ja kuiskasi, lähettäen pienen hymynvälähdyksen
+silmälasiensa takaa: »No, onko nyt parempi ollaksesi? Eikö professorin
+tyttären ole enää pakko istua »yksinään arkihuoneessa hyräillen laulua,
+jonka hän on oppinut ulkoa»?»
+
+Saimme hienoa ruokaa ja joimme melkoisesti italialaista punaviiniä — se
+on muisto isän kevytmielisistä roomalaisöistä. Erkki oli ihailtava. Hän
+antoi kielensä liikkua, ikäänkuin olisi todellakin istunut hauskassa
+seurassa. Isä aivan nauroi, niin että kurkussa lutkutti — ihan kuin
+suletun hanan kautta olisi juossut vettä — kun Erkki kuvasi hänelle
+muuatta Wienissä näkemäänsä »symbolistinäyttelyä». Erkki on paljon
+sukkelampi, kuin olin luullutkaan. Kosiskeli vanhoillista isääni
+ivailemalla nuorta taidetta, jota hän muuten pitää pyhänä! Jumalan
+nimessä, kaikki keinot kelpaavat.
+
+Kahvin keralla joimme oikeata vanhaa munkkilikööriä — mikä meidän
+talossamme merkitsee sitä, että mieliala oli korkeimmillaan.
+
+Hiukan myöhemmin tapasin itseni istumassa Erkin kanssa arkihuoneen
+sohvassa. Ja minä ajattelin: kas niin, nyt se tulee. — En tiedä,
+olinko iloinen vaiko kyllästynyt — mutta minusta tuntui epähienolta ja
+naurettavalta, että toiset olivat noin järjestäneet meille kohtauksen.
+
+Erkki istui tuokion pölyytellen vahvasti sikaariaan, niin että
+tuli hehkui valkoisen tuhkan alta. Saatoin huomata, että hän oli
+hermostunut, hopulta hän sanoi: »Olen niin iloinen nähdessäni sinut
+jälleen, Julia.»
+
+»Minustakin on hauskaa, että olet taas kotona.»
+
+»Olen kaivannut sinua kovin siellä vieraiden ihmisten parissa.»
+
+»Sinä kirjoitit sentään niin harvoin ja niin vähän.»
+
+»Tiedäthän, että minun on vaikeata lausua ajatuksia kirjeellisesti.»
+
+»Eikö siellä sitten ollut ketään, jonka kanssa seurustelit mielelläsi?»
+
+»Olihan siellä yksi. Muuan tanskalainen, jonka tapasin
+asuntopaikassani. Hänestä sain ystävän. Ja hänen kanssaan juttelin
+usein — sinustakin.»
+
+»Minusta, Erkki.»
+
+»Niin, kerroin hänelle, että minulla oli pieni »kasvinsisko», sen
+miehen tytär, jonka luona asuin ylioppilasvuosinani, eräs nuori
+neitonen, joka oli aina ollut niin herttainen ja kiltti minua
+kohtaan...»
+
+»...Jonka tähden sinä olit tehnyt tuhansia kepposia ja jonka usein
+pelastit pimeästä kamarista tai selkäsaunasta ottamalla hänen syntinsä
+hartioillesi. — — Mutta ystäväsi, missä hän on nyt? Yhä vielä Wienissä?»
+
+»Ei, hän matkusti sieltä paljon varemmin kuin minä. Hänen täytyi olla
+kotona sesongin alkaessa.»
+
+»Sesongin alkaessa?»
+
+»Niin, hän on näyttelijä.»
+
+»Mikä hänen nimensä on?»
+
+»Alfred Mörch. Etkö ole koskaan nähnyt häntä?»
+
+— Luulen, että sisässäni heräsi huudahdus, mutta hillitsin itseni. Ja
+välinpitämättömällä, melkein ylenkatseellisella äänellä virkoin:
+
+»Alfred Mörch? Olen kyllä nähnyt hänet yhden ainoan kerran. Hän
+näytteleekin vain pikkuosia eikä liene mikään kyky. Kuuluisa ei hän
+ole. Sen sijaan on hän erittäin huonomaineinen.»
+
+Erkki nauroi hieman ärtyneenä. »Herrajumala — hän sanoi — välitätkö
+sinä todellakin juoruista? Luulin, että olit liian kunnollinen
+sellaiseen.»
+
+Erkin moite sai minut suuttumaan, vieläpä valehtelemaankin. Vastasin:
+»Juoruista en välitä. Pysyn vain siinä, mitä tiedän.»
+
+»No mitä sinä tiedät?»
+
+»Että kelpo ystäväsi on häpeällisesti vietellyt erään nuoren tytön ja
+sitten pettänyt hänet.»
+
+Erkki istui hetkisen äänetönnä. Sitten hän sanoi: »Sitä en voi uskoa.
+Se on niin vähän Mörchin tapaista, hän on hienoin ihminen, minkä
+tunnen. Hän ei suinkaan lupaa enempää, kuin minkä hän pitää. Toista
+on se, että hänellä on ollut useita rakkausjuttuja. Hän menestyy
+erinomaisesti naisten joukossa — ja täydellä syyllä — ja tiedän, että
+hän saa usein kirjeitä, joissa ehdotetaan tapaamisia.»
+
+»Kai hän on siitä kauhean ylpeä, koskapa on kertonut sinullekin?»
+
+»Eikö mitä, mutta se huvittaa häntä, ja se on minusta vallan
+luonnollista. Noita imartelevia tarjouksia hän ei ota huomioonsa.»
+
+»Mutta näyttää oikean gentlemannin tavoin kirjeet ystävilleen?»
+
+»Voit olla rauhassa, ne ovat nimettömiä.»
+
+Olin niin kiihtynyt, että olisin mielelläni tahtonut itkeä. Syytä en
+tiennyt. Luullakseni minusta tuntui kauhealta — kauhean typerältä
+myöskin — että Erkki rupesi puolustamaan tuota näyttelijää.
+Hänenhän olisi päinvastoin pitänyt auttaa minua karkoittamaan hänet
+ajatuksistani. Luulin jo päässeeni hänestä rauhaan, ja silloin tulee
+Erkki ja ihan tunkee hänet päälleni. Luonnollisesti, eihän Erkki voinut
+tietää... joka tapauksessa hän näytti minusta melkein säälittävältä
+istuessaan siinä puolustamassa mustasilmäistä ystäväänsä.
+
+Ja te, toimekkaat vanhempani, te petyitte. Olitte järjestäneet kaikki
+niin oivallisesti tyttärenne hyväksi, hyvän päivällisen, viiniä,
+vanhoja muistoja ja hämyä, ja kun äiti sitten tuli sisään lamppuineen,
+uteliaana kurkistavan isän seuraamana, niin he tapasivat parin apealla
+mielellä, kumpikin istuen omassa sohvannurkassaan.
+
+Sitä kannatti sekä nauraa että itkeä.
+
+
+Helmik. 5 p:nä.
+
+Joka päivä palaa kosinta Erkin kielellä, mutta heti kun huomaan, että
+nyt se purkautuu, otan heti esiin ruiskun ja sammutan tulen.
+
+Kuinka hänenkaltaisensa mies sentään on siivo ja suopea. Kumma ettei
+Erkki äkkiä lyö nyrkkiään pöytään ja sano: »Nyt tämä jo riittää,
+tyttöseni. Heitä pois nuo apinatemput. Tahdotko vai etkö?» —
+
+Luulenpa, että hän tekisi viisaasti, jos panisi minut kerran koville ja
+vaatisi minulta selvitystä. Minun tekisi mieleni nähdä hänen suuttuvan;
+luulen, että rupeaisin rakastamaan häntä, jos kerrankin tuntisin
+olevani pieni ja pelokas hänen väkevän kätensä alla. Mutta nyt hän
+päästää tuon tuostakin tilaisuuden luistamaan pelätessään, että otan
+ylleni tuon väsyneen ja välinpitämättömän ilmeen, jolla tavallisesti
+sammutan hänen intonsa.
+
+Minkävuoksi olen sellainen? Onko se vain naisen pirullisuutta,
+pöyhkeyttä ja kiusanhalua?
+
+Ei, ei. Sitä se ei ole. Mutta minä en pääse siitä. Pelkäänpä, että teen
+väärin sekä häntä että itseäni kohtaan, jos otan hänet. Hyvä jumala,
+kun nyt jo kohtelen häntä siten, niin kuinka ilkeäksi muutunkaan
+silloin, kuin kerran olemme naimisissa ja hän on luonani aamusta iltaan
+ja — illasta aamuun.
+
+Oikeastaan olen aina tuntenut Erkkiä kohtaan samaa — siitä pitäen
+kuin olin kymmenvuotias tyttö ja hän 17—18 vuoden vanha ylioppilas.
+Pidin hänestä hirveästi, olin aina ja alati hänen kimpussaan. Mutta
+pienuudestani huolimatta olin hänelle oikea tyranni. Ymmärsin heti
+olevani voimakas, ja nautin vallastani tuntien sekä mielihyvää että
+tiedotonta ylenkatsetta. Muistan, kuinka eräänä päivänä olin kiusannut
+häntä aivan tavattomasti. Hänellä oli kiire ja hän oli senvuoksi
+pyytänyt päästä rauhaan. Mutta tuskin olin poistunut hänen huoneestaan,
+kun jo palasin takaisin. Kutitin häntä korrella nenään, tempasin
+kynän hänen kädestään, nykäsin paperia, niin että hän piirsi vinoon —
+olin niin sietämätön, kuin hemmoteltu, pahantapainen lapsi voi olla.
+Lopulta Erkki suuttuikin todenteolla. Hän tarttui käsivarteeni, kohotti
+kätensä... Silloin katsoin häneen, nauroin uhmailevasti ja sanoin: »Lyö
+vaan, jos uskallat!»
+
+Hän antoi kätensä vaipua, sai kyyneleet silmiinsä ja silitti tukkaani:
+»Pikku Julia ei saa suuttua minuun. Tein tyhmästi!»
+
+Voi sinua Erkki, sinä suututtavan tyhmä ihminen, miksi et antanut
+minulle selkäsaunaa, jonka olin niin rehellisesti ansainnut! Kenties
+olisi moni seikka nyt toisin.
+
+Sillä mitä hyötyä on siitä, että äiti ajaa ankarana sinun asiaasi.
+Hän, lempeä äitini, nimittää lämpimästi rakastettua tytärtään
+»sydämettömäksi keimailijaksi» ja vakuuttaa minulle mitä voimakkaimmin
+sanoin, että saan kiittää onneani, kun olen voittanut Sinun
+Oivallisuutesi sydämen.
+
+Niin, mutta voita sinä minun sydämeni, se on tässä tärkeintä. Ota se
+mahdikkaan valloittajan kädellä, saata minut yksi ainut kerta edes
+hiukkasen pelkäämään. Älä makaa aina jalkaini juuressa, niin kilttinä,
+niin pyytävänä; tuo alituinen »aivan kuten tahdot, enkelini» rupeaa
+ärsyttämään minua.
+
+
+Helmik. 10 p:nä.
+
+Eilen olin tanssiaisissa Erkin enon, tehtailija Glerupin luona. Olin
+iloinnut niistä aivan lapsellisesti — olihan se minulle ensimäinen ja
+kenties ainoakin tanssitilaisuus tänä talvena.
+
+Ja sitten siitä tulikin vain ikävystyttävä ja harmillinen ilta.
+
+Olen niin katkeroitunut Erkkiä kohtaan. Että hän saattoikin käyttäytyä
+niin epähienosti, niin tahdittomasti.
+
+Nyt perästäpäin käsitän sen kaiken varsin hyvin. Tanssiaiset olivat
+tarkoitetut minun ja Erkin kihlajaisjuhlaksi. Toiset tunsivat
+pettyneensä, kun siitä pamahduksesta ei tullutkaan mitään; mutta
+Erkille se oli nolo juttu. Ja niin hän arveli voivansa pelastaa
+asemansa kohtelemalla minua tavalla sellaisella, että kaikkien oli
+pakko ajatella: ovathan ne kihloissa, vaikk'eivät tahdo vielä julkaista
+sitä.
+
+En ole koskaan nähnyt Erkkiä sellaisena. Hän käyttäytyi kuin
+pahin kauppasaksa. Kieppuili ympärilläni typeriä kohteliaisuuksia
+lörpötellen, taivas tietää, eikö hän kotiljongissa suudellut
+kättänikin. Voin kiittää hyvää kasvatustani siitä, etten antanut
+hänelle kelpo korvapuustia. Mutta kun hän etehisessä tahtoi auttaa
+minua saamaan päällyskengät ylleni ja muutamien muiden herrojen
+ja naisten kuullen lausui minulle kohteliaisuuden sievästä pikku
+jalastani, niin jalka antoi hänelle, perin sievästi, mutta sangen
+tuntuvasti, töytäyksen, niin että hän kopsahti istumaan ja säästi
+miellyttävät huomautuksensa.
+
+Ja nuo toiset — sekä Erkin omaiset että vieraat! Tekivät veitikkamaisia
+viittauksia ja lausuivat rakastettavia nenäkkyyksiä. Kun joku herra
+pyysi minut tanssiin, niin se tapahtui seuraavin kommerruksin: »Jos
+neiti voi _uhrata_ minulle vain lyhyen hetkisen!» tai: _»Jos se on
+luvallista!»_ Ja Erkki, joka oli takertunut minuun koko illaksi,
+kumarsi kohteliaasti hymyillen, ikäänkuin luvan antaminen olisi
+riippunut hänestä.
+
+Tanssijaisten päätyttyä Erkki tahtoi kaikin mokomin ajaa kerallani.
+Kuiskasin hänelle: »Sitä et tee!» — ja hän ymmärsi, että tarkoitin
+totta. Mutta kaiken matkaa itkin kuin ruoskittu, ja huoneeseeni
+päästyäni riistin hyvät vaatteeni yltäni, niin että se oli ihan
+synnillistä.
+
+Ja niin sievä kuin todella olin ja niin iloinen, kun heitin hyvästi
+ja äiti istutti minut vaunuihin. Vaaleansinisessä tyllihameessa ja
+pitkässä suipossa silkkinutussa, olkapäissä tyllipuhkat. Katselen
+itseäni mielelläni, kun ylläni on kaulasta kaarrettu nuttu — pieni
+hieno kaistale valkoista pitsiä pilkistäen esiin kiiltävän, pehmeän
+ihon ja värillisen silkkiverhon välistä. Yksinpä isäkin — sen huomasin
+— oli minuun tyytyväinen, kun kävin häntä hyvästelemässä. Hän nyökkäsi
+hyväksyen ja sanoi: Sininen krookus.
+
+— — — Tänään olen ollut niin hermostunut ja ärtynyt, ettei kukaan
+ole päässyt lähelleni. Kieltäydyin lähtemästä kävelylle äidin
+kanssa; sensijaan olen istunut nyrryisenä ulokkeessani. Sää
+oli sateinen ja lokainen, harmaa, raskas, painaen mielen aivan
+epätoivoiseksi. Huone tuntui niin kylmältä ja kurjalta. Kuluneelta ja
+ränsistyneeltä, köyhältä ja ilottomalta näytti siinä kaikki, mustat
+kirjosilkkipäällyksiset tuolit, vanha punanen pöytäliina ja inhoittava
+pronssinen kattolamppu ohuine messinkiketjuineen. Ja minä itse sitten:
+valvonnasta väsynyt ja itkettynyt, kasvot jäykkinä ja kädet kohmeessa,
+niin pilaantunut, niin siistimätön. Sininen krookus, mukamas.
+Tympäisevä kuihtunut kukka, jonka sieti heittää pois.
+
+Kohotin katseeni, se osui naapurini akkunoihin. Siellä hän seisoi
+juhlapuheissa, hännystakki yllään, valkoinen kukka napinreiässä, seisoi
+katsellen minua heikko hymy huulillani.
+
+En tiedä, mikä minuun meni. Nousin äkkiä, lähdin huoneeseeni, otin
+esille paperia ja kynän ja kirjoitin käsialaani väärentäen: »Herra
+näyttelijä Alfr. Mörch! Eräs nuori nainen haluaisi kysyä Teiltä
+jotain. Hän odottaa Teitä lauantaina, t.k. 13 p:nä kello 7 illalla
+pohjoisaseman luona.» Panin sitten kirjeen koteloon, osoitin sen
+teatteriin, puin päällysvaatteet ylleni ja vein kirjeen postilaatikkoon.
+
+Minun on mahdotonta selittää, miksi näin tein. Oikeastaan en
+miettinytkään koko asiaa, ennenkuin se oli suoritettu ja seisoin
+jälleen huoneessani. Silloin aloin nauraa makeasti. Hyvä jumala, se ei
+ollutkaan unta. _Minä_ olin menetellyt kevytmielisesti, kirjoittanut
+vieraalle herralle, joka päällepäätteeksi oli näyttelijä ja tunnettu
+Don Juan, ja olin ilmoittanut haluavani tavata hänet! Anike tanike
+toikon loikon — sanalla sanoen, pöhkähullu. Kypsynyt hulluinhuoneeseen.
+Niin, ja sinne sinä joutuisitkin, tyttöseni, jos rakkaat vanhempasi
+aavistaisivat mitä olet tehnyt.
+
+No, samantekevää, oikeastaan tuntuu peräti huvittavalta, että on tehnyt
+jotain rutihullua. Varsinkin kun se jää seurauksitta, kuten tässä
+tapauksessa.
+
+
+Helmik. 12 p:nä.
+
+Huomenna minun on määrä kohdata herra M. Pohjoisaseman edustalla.
+Kunniakseni voin kuitenkin huomauttaa, ettei mieleeni ole hetkeksikään
+juolahtanut käydä siellä.
+
+Tietysti ei hänkään saavu. Sanoihan Erkki, ettei hän koskaan kiinnitä
+huomiota niihin nimettömiin kirjeisiin, joita hänelle lähetetään.
+
+Mutta entäpä jos hän sittenkin saapuisi. Olisi niin hirveän hauskaa
+nähdä hänen tallustelevan kohtauspaikalla. Senkin pöyhkääjä
+omahyväisine mustine silmineen. Näen hänet ajatuksissani, nahkakaulus
+pystyssä ja keppi kainalossaan.
+
+Voi, kunpa hän tulisi, ja minä voisin huomaamatta nähdä hänet.
+
+Luulenpa, että houkuttelen Erkin lähtemään kanssani kävelylle huomenna
+iltapäivällä. Jos M. sitten on paikalla, niin kerron totta tosiaan
+Erkille, että hän odottaa minua.
+
+
+Helmik. 13 p:nä.
+
+Te kaikki pikku kuvat, kääntäkäät itsenne ympäri! Ja sinä, siveä
+kynäseni, pirahuta aimo läikkä yli koko jutun!
+
+Olen tehnyt jotain hirveätä. Olen vajonnut jotensakin niin syvälle,
+kuin kunniallinen neito voi vajota. Ja kaikkein surullisinta on se,
+että olen loistavalla tuulella.
+
+Nyt ryhdyn laatimaan syntistä raporttiani.
+
+No niin. Kun aamulla heräsin, paistoi aurinko huoneeseeni. Hypähdin
+reippaasti vuoteesta ja otin jääkylmän suihkukylvyn. Sydämeni oli niin
+iloinen, mieleni niin kevyt, ikäänkuin olisin valmistautunut juhlaan.
+
+Muistan puheen, jonka pidin itselleni pukeutuessani hienoksi. Sanoin:
+tänä iltana kello 7 tapahtuu Pohjoisaseman edustalla seikkailu,
+jonka prinsessa on nimeltään Julia. Julia on etäisessä asunnossaan
+— kaukana suuressa ihmesalossa — kuullut puhuttavan eräästä kauhean
+omahyväisestä mieshenkilöstä, joka kerskailee valloittavansa päivittäin
+viattoman pienen tyttösydämen. Tämän kuullessaan Julia suuttuu syvästi
+sukupuolensa tähden, ja hän vannoo pyhästi kiirittävänsä tuota ilkeätä
+viettelijää ja tekevänsä hänet nöyräksi. Jonka jälkeen Julia lähettää
+viekkaan palvelusneitonsa avulla viholliselleen sanoman sellaisen, että
+muuan siveä ja ihana neitsyt, joka on peräti ihastunut hänen kauniisiin
+mustiin silmiinsä, vuottaa häntä lauantai-iltana Pohjoisaseman
+edustalla. Tuo omahyväinen narri saapuu määrättyyn aikaan, varmana
+helposta saaliista. Silloin hän näkee tiiviisti hunnutetun prinsessan
+— äitinsä kaapista Julia on löytänyt hyvien haltijattarien kutoman
+läpinäkymättömän harson — ja hänen lähestyessään prinsessa purskahtaa
+pilkalliseen, mutta hopealta helähtävään nauruun ja katoaa. Sitten...
+niin, sitten ei sitä seikkailua ollutkaan sen enempää. Mitä senjälkeen
+tapahtui, se jäi minulle hämäräksi.
+
+Mutta siitä olin selvillä, että lähtisin kohtauspaikalle.
+Tuntemattomana olin saapuva, nauttiva herra Mörchin uteliaisuudesta,
+kuunteleva hänen kiehtovia jaarituksiaan ja häviävä päästäen
+pilkallisen prinsessanaurun.
+
+Päivällisen jälkeen sanoin äidille, että mieleni teki käydä Emmyn
+luona. Hän ihmetteli haluani, mutta suostui, ja minä lähdin heti
+matkaan. Kello oli silloin 5:30. Ennakolta olin noutanut romukopista
+seikkailuharson, jonka nyt pistin päällysnuttuni taskuun. Ajoin
+raitiotievaunulla Tivoliin, kuljin sieltä Pohjoisvallille, missä Emmy
+asuu, käväsin hänen luonaan pikimältään — niin että _olin_ ollut siellä
+— sovitin porraskäytävässä harson kasvoilleni ja riensin — sykkivin
+sydämin — kohtauspaikalle.
+
+Etäältä näin kellon olevan viisi minuuttia yli seitsemän. Olin
+iloissani siitä, etten saapunut liian varhain. Tähystelin joka puolelle
+— häntä ei näkynyt. Asema oli melkein kuin hyljätty ja sen edessä
+olevalla autiolla valkoisella aukeamalla odotti yhdet ainoat vaunut.
+Näkyvissä ei ollut ainoatakaan ihmistä, ottamatta lukuun ajuria. Tuntui
+aivan kuin olisi seikkailuni niskaan kaadettu sangollinen kylmää vettä.
+Siinä nyt seisoi ylpeä prinsessa naurun ja pilkan esineenä; hän oli
+aivan unohtanut laskea, että seikkailu luultavasti raukeaisi tyhjiin
+vastapuolueen poisjäännin vuoksi.
+
+Olin jo kääntymäisilläni pois. Silloin — sydämeni herkesi sykkimästä
+— liukui vaunujen takaa esiin muuan henkilö, kookas turkkeihin puettu
+olento. Se oli hän. Seuraavassa tuokiossa hän oli luonani. En katsonut
+häneen, tunsin hänen varjonsa edessäni ja kuulin hänen sanovan:
+»Neiti, vaunut odottavat.» Tämä harjaantuneesti lausuttu hävyttömyys
+palautti mielenmalttini. Kohotin päätäni ja vastasin: »Te erehdytte.
+Voitte varsin hyvin antaa vaunujen ajaa tiehensä.» — Jumala sinua
+siunatkoon, äiti kulta, harsosi tähden. Saatoin tarkastaa häntä,
+hän näki vain mustan kypärän. Hiukan epävarmoin katsein hän koetti
+turhaan tunkeutua naamioni lävitse. Sitten hän sanoi tutkistellen:
+»Kannattaakohan lähettää vaunuja heti pois?... Tarkoitan, niissä on
+sentään aina paremmin rauhassa...» Komensin: »Lähettäkää ne pois!» —
+ja iloitsin kylmäverisyydestäni. Hän kumarsi kevyesti, astui vaunujen
+luo, maksoi ja antoi määräyksen, jonka jälkeen vaunut vierivät nopeasti
+Länsisillalle päin.
+
+Olimme kahden. Sanoin: »Lähtekäämme!» Ja minä kuljin Klampenborgin
+asemaa kohti, hän astuen rinnallani. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän
+virkkoi:
+
+»Entä sitten?»
+
+»Entä sitten?» Toistin hänen sanansa.
+
+»Niin, neiti, mitä Te aioittekaan kysyä minulta?»
+
+Suoraan sanoen olin aivan unohtanut valmistaa kysymystä. Aikaa
+voittaakseni vastasin:
+
+»Se koskee erästä vetoa. Löin vetoa erään herran kanssa kuudesta
+pullosta ranskalaista hajuvettä.»
+
+»Ja minäkö olen ratkaiseva vedon?»
+
+»Niin — jos Te tahdotte olla niin rakastettava. Se on minulle varsin
+tärkeätä.»
+
+»Kuusi pulloa ranskalaista hajuvettä! Antakaahan sitten kuulla.»
+
+»Tahtoisin kernaasti tietää... sanokaahan: onko Mörch Teidän oikea
+nimenne vaiko vain teatterinimi?»
+
+Hän ei vastannut heti. Kuljimme erään lyhdyn ohi ja saatoin huomata,
+että hän koetti sen valossa erottaa kasvoni harson läpi. Lopulta hän
+virkkoi, ja hänen äänensä kuului kylmältä ja ivalliselta:
+
+»Te olette siis järjestäneet tämän kohtauksen kysyäksenne minulta, onko
+nimeni Mörch?»
+
+Hän oli ilmeisesti aivan vimmoissaan. Se huvitti minua. Nauru ihan
+kutitti minua, mutta sain kuitenkin sanotuksi varsin vakavasti:
+
+»Niin, herra Mörch. Jos teette minulle sen suuren palveluksen. Silloin
+en pidätä Teitä kauempaa. Kenties joku odottaa Teitä.»
+
+Vilkaisin häneen. Hän näytti jotensakin maltilliselta. Mutta ääni
+värisi hänen vastatessaan:
+
+»Neiti, joko Te olette hyvin leikillinen tai, anteeksi, tyhmä.»
+
+Minä, lempeästi kuin enkeli:
+
+»Kuinka epäystävällisesti Te puhuttekaan minulle. Olenko loukannut
+Teitä?»
+
+Hän, arvokkaan kylmästi:
+
+»Loukannut minua? Ette. Mutta, rehellisesti sanoen, minusta on hiukan
+tarpeetonta kutsua minua kylmänä talvi-iltana kaukaiselle paikalle
+saadaksenne tietää nimeni.»
+
+Minä, hiljaa ja sävyisästi:
+
+»En minä totta tosiaan uskonutkaan Teidän tulevan. Te kuulutte saavan
+niin paljon nimettömiä kirjeitä.»
+
+Hän, hieman lempeämmin:
+
+»Tulinkin vain sen vuoksi, että Teidän käsialanne herätti minussa
+mielenkiintoa. Se oli — väännettynäkin — niin naisellinen, niin hieno
+ja omituinen.»
+
+»Nyt Te imartelette minua herra Mörch. Minussa ei tosiaankaan ole
+mitään mieltäkiinnittävää... ei edes sitäkään, että olisin Teihin
+rakastunut. Sitä kai sentään luulitte?» Hän näytti haluavan syödä
+minut, mutta ei vastannut. Olimme saapuneet Örstedin puistoon.
+Pohjoisvallin kulmassa pysähdyin.
+
+»Nyt minun on mentävä kotiin, herra Mörch. Tahdotteko vastata
+kysymykseeni?»
+
+»Vain yhdellä ehdolla.»
+
+»Ja mikä se on?»
+
+»Että saan nähdä kasvonne, ja että Te sanotte minulle nimenne.»
+
+»Mutta miksi? Mitä huvia Teillä voi siitä olla?»
+
+»Tuntuuko Teistä pyyntöni todellakin niin liialliselta? — Saanko siis,
+neiti... ?» Hän ojensi kätensä tarttuakseen harsooni.
+
+»Ei, ei, älkää olko tunkeilevainen.» Ja minä riensin tieheni Örstedin
+puistoa pitkin. Hän perässä. Kumpikaan meistä ei puhunut pitkään
+aikaan. Lopulta sanoin (kuljimme jälleen siivosti rinnatusten):
+»Katsokaa, kuinka kauniilta puisto näyttää huurteisine puineen. Se on
+aivan kuin satutarha.»
+
+»Niinpä kyllä.»
+
+Huurre, satutarha ja kaikki muut runolliset seikat olivat hänestä
+ilmeisesti peräti samantekeviä, ja minä ajattelin: tämä käy
+mahdottomaksi. Hän on yhtä tyhmä ja sietämätön kuin Erkkikin.
+
+Silloin hän pysähtyi äkkiä ja sanoi:
+
+»Paljon kiitoksia tästä illasta, neiti.»
+
+»Te ette siis tahdo täyttää toivomustani?»
+
+Hän asettui eteeni ja katsoi minuun, mielestäni äärettömän kauan, loi
+minuun omituisen kylmän katseen, joka minua pelotti ja veti puoleensa.
+Sitten hän virkkoi, hiljaa ja kohteliaasti, mutta suloisen jäätävällä
+ylhäisyydellä:
+
+»Nimeni on se, miksi minua kutsutaan. Toivon, että olette väittänyt
+niin ja että siis olette saanut keskustelustamme haluamanne tuloksen.»
+
+Hän kohotti hattuaan ja oli jo menossa. Silloin — en tiedä miksi; mutta
+en tahtonut, en voinut päästää häntä sillä tapaa... tempasin harson
+sivulle, lausuin »Herra Mörch!» — ja kun hän kääntyi päin, seisoin
+hymyillen hänen edessään käsi ojennettuna ja sanoin: »Älkää olko
+vihoissanne, erotkaamme hyvinä ystävinä.»
+
+En ole koskaan nähnyt yhdenkään ihmisen muuttuvan siinä määrin. Kuin
+auringonpaiste olisi levinnyt hänen kasvoilleen; hänen silmänsä
+loistivat lempeästi ja hilpeästi, ja hänen äänensä kaikui pehmeältä ja
+mielistelevältä.
+
+Keskustelimme kuin kaksi toveria, jotka olivat kauan tunteneet
+toisensa. Hän sanoikin tuntevansa minut hyvin — ei tiennyt mistä, mutta
+hän muisti nähneensä kasvoni.
+
+Hän pyysi jälleen, että ilmoittaisin nimeni. »Ei» vastasin — »tänään
+ette saa tietää sitä.»
+
+»Siis jonakin toisena päivänä? Te tulette siis tapaamaan minua jonakin
+toisena päivänä?»
+
+En tietänyt, mitä tahdoin tai en tahtonut. Mutta sanoin: »Kenties.» Ja
+heti senjälkeen kysyin: »Kertokaahan nyt, minne Te oikeastaan aioitte
+viedä minut vaunuissanne.»
+
+»Johonkin ravintolaan tai kotiini, aivan oman valintanne mukaan.
+Jonnekin, missä olisimme saattaneet istua rauhassa juoden lasin
+sampanjaa.»
+
+»Te siis luulitte minua sellaiseksi naiseksi?»
+
+»Minkälaiseksi? Vakuutan Teille, että lasin sampanjaa voivat juoda
+kaikenlaiset naiset.»
+
+»Eivätpä Teidän seurassanne.»
+
+»Niinkö todellakin arvelette? Olisiko Teistä sitten niin sopimatonta,
+että esim. me kaksi viettäisimme yhdessä hupaisan illan?»
+
+»Kenties ei, jos Te käyttäytyisitte yhtä kauniisti kuin nyt
+kävellessämme täällä.»
+
+»Minä käyttäydyn aivan kuten Te itse haluatte. Siihen voitte luottaa.
+Syömmekö siis yhdessä illallista ensi torstaina. Silloin olen vapaa.»
+
+— — — Lyhyesti sanoen, juttu loppui siihen, että _melkein_ lupasin
+kohdata hänet torstaina kello 7 Kuninkaan uudella torilla. Hän puhui
+niin turvallisesti, että koko asia tuntui minusta aivan luonnolliselta.
+Mutta vielä en käsitä, kuinka ensin nukuttuani selviydyn omasta
+tunnostani ja kotiväestä.
+
+Mutta, kullakin ajalla olkoon suru itsestään. Pahimmassa — tai
+sanokaamme: paraimmassa — tapauksessa olen menemättä.
+
+Silloin herra Mörch voi torstai-iltana seisoa Kuninkaan uudella torilla
+tähtiä tähystelemässä. Mitä iloa hänellä voikaan olla siitä, että tapaa
+minut?
+
+Hän sanoi, että olen kaunis. Senkin valheprinssi.
+
+
+Helmik. 14 p:nä.
+
+Eilispäivän tapahtumat tuntuvat minusta unelta. Mutta päiväkirjani
+osoittaa unen todellisuudeksi. Mielestäni tekoni on niin fantastisen
+tarkoitukseton. Joka tapauksessa se on minusta elämässäni ainoa
+tapaus, jonka kannattaa merkitä muistiin. Mutta sitten sanon taas
+itselleni: sinä kehno olento, sinä naurettava sankaritar, joka olet
+menetellyt aivan samoin kuin tuhannet mitättömät tyttöset, joissa ei
+ole rahtuakaan sankariutta, tekevät joka päivä.
+
+Niin, jos sinä rakastaisit häntä ja hän sinua. Mutta nyt? Minun
+puoleltani se oli vain päähänpisto, oikku; hänen puoleltaan kai
+korkeintaan hetken kiihoitusta, pikantti sattuma, joka tupsahtaa häntä
+vastaan ja jolle hän kaikkein armollisimmasti uhraa pari tuntia.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ennakolta vihasin häntä. Hän joutui vaikuttamaan elämääni; hän — vieras
+ihminen, ihminen, jolle en merkinnyt mitään — oli päässyt ajatusteni,
+unteni herraksi. Hänen silmänsä vallitsivat minua, tahdoin vapautua
+niistä, hänestä.
+
+Niin, sellainen oli asian laita. Minun _täytyi_ kerran tavata tuo
+ihminen voidakseni tarttua häneen, voidakseni ryhtyä taisteluun oikeata
+ihmistä eikä unikuvaa vastaan. Minun _täytyi_ saada _Suleiman_ sheikki
+vaihdetuksi näyttelijä Mörchiin.
+
+Tässä on selitys ja puolustus siihen, että pyysin saada tavata hänet.
+
+Tahdoin päästä hänestä vapaaksi. Ja juttu loppui siihen, että lupasin
+tavata hänet uudelleen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tahdoin tuntea olevani häntä voimakkaampi. Ja niin olinkin heti.
+Nautin hänen epävarmuudestaan, hänen typerästä tunkeilevaisuudestaan
+ja uteliaisuudestaan. Leikin hänen kanssaan, kiusasin häntä, pilkkasin
+häntä.
+
+Mutta juuri kun luulin olevani varma voitosta, hän löikin minut kumoon.
+Näen yhä vielä hänen seisovan edessäni ja heittävän hyvästi kohteliaan
+pilkallisin sanoin. Tunsin hänen katseensa lyövän minua päin kasvoja
+— ja kun hän kääntyi ja lähti, pelkäsin menettäväni hänet. Kutsuin
+hänet takaisin. Tunsin itseni niin heikoksi, ja se tuotti minulle onnen
+tunteen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuo vieras ihminen. Niin, vieras hän on minulle. Enkä kuitenkaan tiedä
+ketään toista, jota olisin koskaan tuntenut niin läheiseksi ystäväksi.
+Ei voinut tulla kysymykseenkään käyttäytyä häntä kohtaan _ylhäisesti_
+ja _daamin_ tavoin. Hänen sanansa, hänen äänensä ikäänkuin ottivat
+minut valtaansa, niin itsestään ymmärrettävästi ja kuitenkin niin
+kunnioittavasti. Oli jotakin aivan ihmeellisen musikaalista siinä
+tavassa, jolla hän saattoi olemuksensa sopusointuun omani kanssa. Vain
+kerran olen tuntenut samaa, nim. kun tanssin erään herran kanssa, joka
+lujasti ja varmasti kantoi minut soiton rytmiin. Sulkiessani silmäni
+voin yhä vielä kuulla hänen äänensä. Niin, siinä on rytmiä, ja minusta
+tuntuu kuin tanssisin — pehmeätä, verkalleen keinuvaa tanssia.
+
+Kuulen hänen jäähyväis-sanansa, jotka hän lausui tarttuessaan molempiin
+käsiini ja katsoessaan minua silmiin hymyillen, niin lempeästi eikä
+ensinkään tunkeilevasti: »Hyvästi, Te suloinen, tuntematon tyttö, olen
+niin hirveän iloinen, kun olen saanut tavata Teidät.»
+
+Omituista, että silmät saattavat olla niin erilaisia. Tästälähin eivät
+hänen silmänsä pelolta minua.
+
+       *       *       *       *       *
+
+En myöskään pelkäisi kohdata häntä uudelleen. Päinvastoin, se tekisi
+minut iloiseksi, se huvittaisi minua. Kunhan se ei olisi niin kokonaan
+järjetöntä. Kunhan se ei olisi niin äärettömän kevytmielistä.
+
+Mutta onko kevytmielisyys sitten niin typerää? Kuka kiittää siitä,
+ettei koskaan tee muuta kuin mikä on siveätä ja ikävää? Minkävuoksi
+pitää niin kammota varastaa jokunen sievä kukka puutarhasta sen
+tomuisen maantien varrelta, jota myöten vaeltaa? Luulenpa, että
+hyppäisin kernaasti aidan ylitse, vaikkapa hamekin siinä repeytyisi,
+ellei huolestuneen äitini katse minua säikähdyttäisi. Minä pelkään
+sinun murheellisia silmiäsi, äiti. Jos keksisit jotain, niin ethän sinä
+lainkaan käsittäisi minua, sinä pitäisit minua kadotettuna ihmisenä. Ja
+sittenkin — harso! Miten se on joutunut sinun huostaasi? Milloin olet
+sinä elämässäsi tarvinnut sitä?
+
+Tämä harso, joka kertoo salaperäisistä vaelluksista ja jossa vielä
+tuntuu ikäänkuin kiellettyjen kukkain tuoksua.
+
+
+Helmik. 15 p:nä.
+
+Erkki kävi täällä iltapäivällä. Puhuimme vain Mörchistä. Erkki kysyi,
+eikö minulla ollut halua tavata häntä kerran. Vastasin kieltävästi.
+Ja tekasin jutun eräästä naisesta, joka tunsi hänet ja oli kertonut
+minulle, että hän oli ikävä öykkäri.
+
+Erkin täytyi ruveta uudelleen ylistämään ystäväänsä. Hän ivasi
+kauheasti naista, joka oli antanut minulle tietoja Mörchistä. Ei
+luvannut maksaa hänen älystään viittäkään penniä. Hän oli tietysti
+täydellinen kana, jota Mörch ei ollut viitsinyt ottaa huomioonsa.
+
+Puolustin kuitenkin suojattiani taitavasti. Keksin väsymättä uusia
+syytöksiä ja valeita, ja oikein nautin kuullessani Erkin kumoavan ne.
+Tosiaankin, herra Mörch, tänä iltana Teidän korvissanne lienee humissut
+täydellinen myrsky.
+
+Mutta Erkki parka! Jospa hän vaan tietäisi.
+
+Hyvää yötä sanottaessa suuri itkukohtaus äidin ja minun välillä. Ensin
+itkin minä, koska hän kiusasi minua jälleen Erkillä. Sitten itki hän,
+koska sanoin, että hän vain tahtoi saada minut pois kotoa ja välitti
+viis' siitä, tulinko onnelliseksi vaiko onnettomaksi. Lopuksi itkimme
+molemmat tunnustaen yhdessä, että elämä on pelkkää murhetta, ja katuen
+kumpikin puolestamme niitä pahoja sanoja, joita olimme toisillemme
+lausuneet.
+
+Tämän talon huomattavimpia ominaisuuksia on sen sademäärä. Melkeinpä
+luulisin, että se vie voiton Bergenistäkin.
+
+
+Helmik. 16 p:nä.
+
+Siltä varalta, että ylihuomenna lähden häntä tapaamaan, minun on
+ajoissa varustettava mukaani suojustin. Olen siinä suhteessa ajatellut
+Kristinaa, ainoata henkilöä koko maailmassa, joka on minulle täysin
+uskollinen. Ystävättäriä ei minulla ole koskaan ollut. Kristinaa
+sanotaan ystävättärekseni, mutta hän on lähinnä orjattareni. Hän on
+erään yksinkertaisen, mutta varakkaan miehen tytär, hän pantiin samaan
+kouluun kuin minäkin, mutta hän tunsi olevansa ikäänkuin alempaa
+rotua. Jalomielisyyden puuskauksessa otin hänet suojaani, ja koska
+olin kuuluisa terävästä kielestäni, ei kukaan uskaltanut loukata
+holhokkiani. Kristina on siitä pitäen palvellut minua horjumattomalla
+hartaudella. Mutta synti olisi sanoa, että olen hemmotellut häntä. Ei
+ole ainoatakaan ihmistä, jota voisin kohdella niin sietämättömästi;
+minua suututtaa hänen nöyrä olemuksensa ja säikähtynyt muotonsa; hänen
+verikoirantapainen kunnioituksensa minua, köyhää professorintytärtä
+kohtaan herättää minussa ylenkatsetta. Mutta toisaalta en juuri voi
+olla häntä ilmankaan. Minua miellyttää niin rajaton valtius ihmissielun
+yli. Nurisematta hän sallii minun purkaa kaiken ärtymykseni päällensä.
+Täysin onnellisena imee hän itseensä armoni auringonsäteitä.
+
+Uskollinen Kristinani muistuttaa vaaleata omenaviipaletta. Hänen
+päänsä on pyöreä kuin pallo, tukka ohut, vaaleankeltainen, kiillotan,
+kulmakarvoja ei ensinkään, nykerönenä kesakkojen ympäröimä ja silmät
+kuin napinreiät. Vartalo kuin tulppa.
+
+Oikeastaan ei häntä silti voi sanoa rumaksi. Hän ei ole yhtään
+mitään. Häneltä puuttuu kaikki se, mikä tekee yleisihmisellisestä
+erikoisolennon. Mutta kaikesta huolimatta hän on onnellinen. Hän ei
+tunne kunnianhimoa eikä pelkkiä omakohtaisia toiveita; hän toivoo vain
+minun puolestani ja minun kanssani.
+
+Viime vuonna hänen huomionsa on ollut kokonaan kohdistuneena Erkkiin.
+Joka päivä hän odottaa Erkin kosivan ja saa aivan sydämenahdistusta
+ajatellessaan, että nyt se tapahtuu.
+
+Mutta kun huomenna menen hänen luokseen ja sanon: »Kristina, lähden
+tapaamaan erästä herraa, ja sinun täytyy auttaa minua» — niin hän on
+ihan varmaan näyttävä heti hieman hämmästyneeltä, mutta ei koetakaan
+tinkiä tai väittää vastaan. Hän on yksinkertaisesti ottava huomioonsa,
+että nyt ei ole puhe Erkistä ja kihlauksesta, vaan kevytmielisyydestä
+ja salaisesta tapaamisesta, ja kun kohtauksen hetki lyö, niin hän
+on istuva kotonaan ja tunteva sydämenahdistusta, kuten minäkin, ja
+hän, tuo syntinen aasi, on ajatuksissaan ahmiva hyvää ruokaani ja
+sampanjaani.
+
+
+Helmik. 17 p:nä.
+
+Luultavasti menen huomenna tapaamaan häntä. Kun olen kokenut sen, niin
+asetun lepoon. Tahdon jälleen ruveta siveäksi neitsyeksi, ja tahdon,
+ennenkuin menen kihloihin Erkin kanssa, menetellä kuten kuningatar
+Dagmar kuolinvuoteellaan: tunnustaa suuren rikkomukseni.
+
+Olin aamupäivällä Kristinan luona. Ajatus salaisesta kohtauksesta
+sai hänet aivan innostumaan. Opetin hänelle hänen osansa. Hän tulee
+huomenna meille ja kutsuu minut päivällisille. Samalla hän lupaa
+äidille, että minut kyllä saatetaan illalla kotiin.
+
+Koska meidän vanhempamme eivät seurustele keskenään — tuskin
+tuntevatkaan toisiaan — niin ei ilmituleminen ole lainkaan mahdollista.
+
+Kristinasta koko juttu oli tavattoman jännittävä ja seikkailumainen.
+Lopuksi minun täytyi ihan huomauttaa hänelle, ettei nuoren tytön sovi
+olla niin kärkäs.
+
+
+Helmik. 18 p:nä.
+
+Pyhän Nikolain kellon lyödessä illalla seitsemää liukui solakka,
+hunnutettu naisolento Pikku Kuninkaankadulta Kuninkaan uudelle torille.
+Muuan kookas miesolento, joka oli nostanut turkkinsa kauluksen
+pystyyn, suuntausi samassa hetkessä häntä kohti. Herran kintereillä
+saapui vaunut. Ajuri paiskasi oven auki. Salaperäinen parimme hävisi
+vaunuihin, jotka sitten kuljettivat sen nopeasti pois.
+
+Muutamia minuutteja myöhemmin pysähtyvät vaunut pimeään
+porttikäytävään. Ajuri on hypännyt maahan ja painaa erään oven
+laidassa olevaa kellonappulaa. Sisäpuolelta työnnetään teljin syrjään.
+Ovi avautuu, ja valkoisessa sähkövalossa näyttäytyy kumarrellen
+hännystakkiin puettu herrasmies. Hän avaa vaununoven, turkkeihin puettu
+herra auttaa alas erään hunnutetun naisen. Hännystakki-herra rientää
+edellä portaita ylös: »Tätä tietä, hyvä herrasväki. Olen varannut
+punasen kammion.»
+
+— — — Näin lupaavasti, hiukan romantisesti alkoi ilta, josta
+pääasiallisesti koitui pettymys.
+
+Tuskinpa kehtaan tunnustaakaan sitä: minun oli melkein ikävä.
+Kokonaista kolme tuntia kesti juhla. Me söimme — joukon herkkuja, mutta
+minua ei maittanut. Me joimme — luonnollisesti sampanjaa, mutta minun
+täytyi olla hirveän varovainen, voidakseni päästä »siivona» kotiin.
+Muuten istuimme pakinoiden yhtä sivistyneesti ja kohteliaasti, kuin jos
+olisimme olleet konfirmatsioni-perhepäivällisillä professori Magensin
+luona.
+
+Mutta miten minua harmitti se, että tuo Don Juan oli pitävinään
+iltaamme perin onnistuneena. Syötyämme hän painui mukavasti
+nojatuoliinsa, maisteli mielihyvällä likööriänsä ja nautti sikaaristaan
+tuprutellen sitä veltosti ja varovaisesti. Samalla hän silmäili minua
+hyväntahtoisesti ja puhutteli minua suopealla, setämäisellä äänellä,
+ikäänkuin olisin ollut rintalapsi.
+
+Kesken kaikkea hän kysäsi: »No, onko Teistä niin vaarallista juoda
+kanssani sampanjaa?»
+
+Ei, jumala paratkoon, _vaarallista_ ei se suinkaan ollut. Mutta eipä
+hupaistakaan, herraseni.
+
+Koetin tuumailla, tekikö hän minusta pilaa, vai oliko hän luonnostaan
+niin kuiva.
+
+Kerran hän tuntui minusta aivan toisellaiselta, se oli silloin kuin
+olimme saapuneet kammioomme ja tarjoilija oli poistunut. Seisoin
+kuvastimen edessä riisuen päällysvaatteita yltäni. Hän seisoi takanani
+auttaen minua ritarillisesti. Kun lopuksi olin taskukammallani
+järjestänyt otsasuortuvani ja sitten käännyin päin, tarttui hän minua
+kädestä ja virkkoi: »Saanko nyt oikein katsoa Teitä!»
+
+Lausuin: »No, oletteko pettynyt? Harmittaako Teitä, että uhraatte illan
+näin rumalle tytölle?»
+
+»Rumalle!» — hän vastasi. »Ei, päinvastoin». Hän seisoi hetkisen
+miettien. Sitten hän sanoi: »Toivottavasti ette vaadi imarteluja.
+_Kaunis_ ette ole. Mutta Te olette kerrassaan suloinen. Te olette
+niin hieno ja nuori kuin keväinen lehti. Teidän värinne muistuttaa
+hedelmäpuun kukkia, enkä ole milloinkaan nähnyt suuta, joka olisi niin
+suuressa määrin kirsikan kaltainen kuin Teidän.»
+
+Hän virkkoi nämä sanat varsin tyynesti, ikäänkuin ehdoin tahdoin
+hilliten niitä. Mutta äänen sävy oli niin hellä ja vakava; hänen
+katseensa loisti niin lämpimänä ja onnellisena. Eriskummallinen tunne
+valtasi minut sinä hetkenä, huimaavan autuuden, voitonriemun ja
+heikkouden tunne.
+
+Tulin tajuihini, kun hän jatkoi niitä jokapäiväisimmällä äänellä:
+»Tahtoisin kernaasti suudella Teitä.»
+
+Kuinka rumaa, kuinka typerää. Aivan samallaista kuin hänen käytöksensä
+ensi kerralla, kun hän aluksi ilmoitti ajurin odottavan.
+
+Vastasin hänelle ankarasti ja vakavasti: »Nyt sanon Teille jotain,
+herra Mörch, ja sanon sen peittelemättä. Vietän kernaasti kanssanne
+tämän illan, olen nyt kerran tehnyt niin kevytmielisen päätöksen. Mutta
+suvaitkaa Te käyttäytyä siten, ettei minun tarvitse liian paljon katua
+tätä iltaa. Muistakaa, mitä olette luvannut.»
+
+»Kyllä», hän sanoi, »senpä vuoksi kysyinkin saisinko suudella Teitä.
+Ilman tuota välipuhetta olisin suudellut Teitä omin luvin. Mutta pysyn
+sanassani: kohtelen Teitä aivan kuten itse haluatte. Siitä asiasta ei
+siis puhuta sen enempää.»
+
+Hän lausui sen kohteliaasti ja hymyillen, ei näyttänyt ensinkään
+pettyneeltä tai loukkaantuneelta. Ja lopun iltaa hän pysyi yhä yhtä
+kohteliaana, tyytyväisenä ja hymyilevänä. Mutta hän oli sittenkin
+muuttunut.
+
+Että tuo järkähtämättömän rauhallinen elostelija, joka illallisen
+kestäessä ja sen jälkeen suopean hyväntahtoisena jutteli tyttösen,
+luonnollisesti liian typerän ja mitättömän tyttösen kanssa, oli
+sama Romeo, joka jo ennakolta oli saanut saman pikku Julian posket
+polttamaan — ei, se oli vielä käsittämättömämpää kuin tuo äkillinen
+muutos, joka viime kerralla oli tapahtunut hänessä. Minkähänlainen hän
+oikeastaan on? Totta puhuen hän ei vaikuta ensinkään näyttelijältä;
+päinvastoin, hänessä on niin vähän teeskentelyä. Kuitenkin tuntuu
+minusta siltä, kuin näyttelisi hän kaiken aikaa komediaa ja koettaisi
+saada minut ymmälleni esiintymällä milloin niissäkin osassa.
+
+— — — Hän sai tietää kuka olin. Täytyihän minun täyttää lupaukseni.
+Luulenpa, että hän hämmästyi sangen suuresti, vaikk'ei tahtonutkaan
+näyttää sitä. Hän sanoi vain: »Vai niin!» ja tirkisti minuun niin
+oudosti. Varmaankaan hän ei ollut uskonut, että kuuluin _niin_ hyvään
+perheeseen. Mutta yleensä antoi paljastautumiseni hänelle paljon
+ajattelemisen aihetta.
+
+Hetken kuluttua hän virkkoi: »Siis tunnette kai arkkitehti Glerupin?»
+
+»Kiitos kysymästänne, varsin hyvin. Kaipa Tekin?»
+
+»Tiedättekö sen?»
+
+»Tiedän. Erik Glerup on sangen usein puhunut Teistä. Hänessä Teillä on
+hyvä ystävä — ja ihailija.»
+
+»Niin, Glerup on intoilija.»
+
+Tämä sai minut nauramaan.
+
+Hän: »Mikä Teitä naurattaa? Glerupin innostusko minua kohtaan?»
+
+Minä: »Suoraan sanoen, se juuri. Tunnustan Teille, että olen hieman
+pettynyt.»
+
+Mutta luuletteko tämän ilkeyden vaikuttaneen vähääkään herra Mörchiin?
+Hän päinvastoin hymyili erityisen tyytyväisenä, kohotti lasinsa,
+vilkutti minulle silmää ja sanoi: »Glerupin malja, neiti! _Minä_ en ole
+pettynyt tavatessani sen henkilön, jota hän on minulle ylistellyt.»
+
+Kuinka tämä mielenrauha kiusasi minua. Kaikki — kaikki on hänelle
+varmaan niin peräti samantekevää. Istuessaan nojatuolissaan hän
+näytti siltä, kuin ei mikään maailmassa olisi voinut järkyttää hänen
+velttoa hyvinvointinsa. Luulenpa, että jos taivas olisi revennyt ja
+pari enkeliä tupsahtanut hänen syliinsä, niin hän olisi ainoatakaan
+ilmettä muuttamatta sanonut heille »maljanne!» Ja varmaankaan hän
+ei uhraa pienintäkään ajatusta sille asialle, pidänkö hänestä vai
+enkö. Sain siitä erinomaisen todistuksen, kun lähdimme ravintolasta.
+Lautaseni luona oli ollut kaunis kukkavihko. Oikeastaan olisin
+kernaasti ottanut sen mukaani ainoan seikkailuni muistoksi, mutta
+ensin sanoin koetteeksi: »Sääli noita ihania kukkia; mutta tuskinpa
+uskallan viedä niitä kotiin.» Tähän hän vastasi aivan kuivasti: »Eipä
+niitä kannatakkaan säilyttää. Ne ovat jo puoleksi kuihtuneita.» Totta
+tosiaan, mikä tulinen ja runollinen ritari!
+
+Hän saattoi minua vaunuissa Toivonsaaren puistokujan kulmaan. Matkan
+päätä lähestyessämme hän kysyi, milloin ja missä tapaisimme toisemme
+uudelleen. Vastasin, ettemme tapaisikaan sen enempää.
+
+»Herra varjelkoon», hän sanoi, »älkää nyt olko niin ankara. Olen niin
+iloinnut ajatellessani, että kävisitte kerran luonani. Siellä meillä
+olisikin paljon mukavampaa kuin ravintolassa.»
+
+»Ei, se ei käy päinsä. Enkä minä tahdokaan.»
+
+»Niin, niin.»
+
+Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Mutta vaunujen pysähtyessä hän sanoi, ja
+hänen äänessään oli jälleen tuo hillitty, kaunis sointu:
+
+»Nyt voitte uskoa minua tai olla uskomatta. Mutta en ole milloinkaan
+tavannut niin suloista tyttöä, kuin Te olette. Ja olen _hyvin_
+pahoillani, kun ette tahdo tavata minua sen enempää. Hyvästi ja kiitos
+tästä illasta.» Hän avasi vaununoven, ja kun ojensin hänelle käteni
+jäähyväisiksi, niin hän taivutti päätään ja suuteli sitä.
+
+»Nyt voitte uskoa minua tai olla uskomatta...» Niin, jos tietäisin,
+mitä voisin. Jos tietäisin, milloin hän on rehellinen ja milloin hän
+näyttelee. Mutta samantekevää, nythän kaikki on mennyttä, ja parasta se
+onkin.
+
+Auttamattomasti mennyttä. Sillä eihän hän edes ehdottanut uutta
+kohtausaikaakaan. Todistaako se oikeastaan, että hän on niin halukas
+tapaamaan minut uudelleen?
+
+Ohitse on seikkailu. Ja hyvä oli, ettei siinä ollut enempää seikkailua.
+Punastumatta liikoja — tiesinhän että se oli mennyttä — kerroin
+äidille, joka odotti minua, pitkän jutun Kristinan luona vietetystä
+illasta.
+
+Mutta entäpä jos hän ei olisikaan _pyytänyt_ minulta tuota suudelmaa...
+entäpä jos hän olisi jatkanut kiehtovaa lauluansa... entäpä jos hän
+olisi käyttänyt hyväkseen heikkouttani!
+
+Olisittekohan Te kunnollinen mies, herra Mörch, vaiko vain
+pikkuruikkusen — tyhmä?
+
+
+Helmik. 19 p:nä.
+
+Kristina käväsi täällä iltapäivällä saadakseen kuulla, minkälaista
+eilen oli ollut. Säästääkseni häntä mielipahasta — ja päästäkseni
+joutumasta naurettavaksi — annoin hänelle loistavan kuvauksen illan
+kevytmielisistä iloista. Ja koska Kristina on romantinen luonne,
+lainakirjasto-sielu, kerroin hänelle, että ritarini oli tuonut mukanaan
+ruusunpunasen silkkinaamion, jonka asetin kasvoilleni joka kerta, kun
+tarjoilija astui sisään, koputettuaan ensin kolmasti ovea.
+
+Jokainen viinipullo, jonka avasin, sai Kristinan pyöreän pään
+kuumenemistaan kuumenemaan, ja lopuksi hän kysyi aivan pyörällään ja
+hullaantuneena: »Mutta sitten, Julia... milloin hän suuteli sinua?»
+
+Olisin kernaasti katsellut itseäni, kun loukkaantunein kreivitär-ilmein
+vastasin: »Säästä minua typeryyksistäsi, Jaana. Luuletko, että hienot
+ihmiset suutelevat sellaisissa tilaisuuksissa?»
+
+Häpeissään huomautti Kristina: »Luulin, että sekin kuului asiaan.»
+
+»Niin» — selitin perinpohjaisen kokemukseni nojalla — »mutta hienoissa
+tilaisuuksissa suudelma tulee vasta hyvin myöhään. Ensin täytyy ritarin
+kohdella naistaan kauan erittäin kunnioittavasti, sitten hän vaipuu
+jonakin päivänä polvilleen, ja jos hänen daaminsa silloin arvelee
+hänen ansaitsevan palkinnon, niin hän ojentaa ensin kätensä ja sitten
+poskensa hänen huultensa kosketettaviksi.»
+
+Ihailun valtaamana katseli Kristina minua ja huoahti: »Niin, niin,
+mutta ainoastaan hyvin hienoja ja lahjakkaita naisia kohdellaan sillä
+tavoin.»
+
+Viimein pidin pienen esitelmän siitä, että lopulta tuottaa kuitenkin
+kiusausten voittaminen ainoan pysyväisen onnen. Vaikka seikkailuni
+olikin ollut tavattoman onnistunut ja ritarini erittäin kohtelias ja
+rakastunut, niin olin kuitenkin päättänyt kieltäytyä tapaamasta häntä
+sen enempää.
+
+Kristina hyväksyi sankarillisen päätökseni, mutta itki säälien tuota
+turhaan riutuvaa paimentani.
+
+Mitäpä jos hän tietäisi, että paimenen nimi on Alfred Mörch, joka
+pyytää paimenettareltaan suudelmaa samallaisella äänellä kuin
+juustopalasta.
+
+
+Helmik. 21 p:nä.
+
+Aamulla — jumalan kiitos että otin itse vastaan postin —
+karhumakirje suutariltani. Kuusitoista kruunua olen hänelle velkaa
+kiiltonahkakengistä, jotka ostin Erkin enon tanssijaisiin; äiti luuli
+minun maksaneen ne rahoilla, jotka helmikuun 1 p:nä sain kreivitär
+Björneklolta.
+
+Valitettavasti ei käynyt niin. Sillä minä olen raha-asioissa maailman
+kevytmielisin ihminen. Kreivittäreltä saamani rahat olin velkaa
+ompelijattarelleni, ja se rähjä selitti, ettei hän voinut odottaa
+kauempaa.
+
+Nyt olen kauniisti kiinni. Olen tehnyt selvän tilastani ja velkoja
+on seuraavasti: 16 kr. suutarille (ehdottomasti maksettava hyvin
+pian), 5 kr. hansikasten tekijälle (ei myöskään suvaitse viivyttelyä)
+ja 5 kr. Kristinalle — kaiken kaikkiaan 26 kr. Omaisuutta minulla
+on puolentoista kruunua, eikä äyriäkään enempää. Kreivittären työ
+on valmis, eikä toistaiseksi ole tietoakaan uudesta tilauksesta. Ne
+kymmenen kruunua, jotka kuukausittain saan vanhemmilta, katoavat kuin
+kaste auringonpaisteessa.
+
+Mitä tehdä? Äiti ei _voi_ auttaa minua, enkä sitäpaitsi uskalla
+tunnustaa, että olen salannut häneltä totuuden. Koettaisinko kääntyä
+isoäidin puoleen? Mutta hänelle on niin vaikea selittää; pelkään, että
+sanat tarttuisivat kurkkuuni.
+
+Kyllähän tiedän, mistä saisin rahaa. Erkki tulisi kerrassaan iloiseksi,
+jos pyytäisin häneltä apua. Mutta en kehtaa kääntyä hänen puoleensa. Ja
+eikö hän käsittäisi sitä väärin? Niin, _jos_ olisimme kihloissa. Mutta
+nyt! Ei, ei, oman itseni tähden se ei käy päinsä.
+
+Kylläpä onkin sietämätöntä olla nuori tyttö. Joka taholle ja joka
+tavalla on silloin riippuvainen — yhteiskunnallisessa, siveellisessä ja
+aineellisessa suhteessa. Olisipa vain rahaa kyllin, niin viis muusta.
+Silloin voisi tehdä, kuten haluaisi. Voi, kuinka ihanaa olisi olla
+velaton, ei tarvitsisi kieltäytyä mistään! Ei tarvitsisi joka kerta,
+kun on kysymyksessä uuden puvun hankkiminen, kääntyä äidin puoleen,
+jonka taas on osaltaan lähdettävä isän puheille, joka murisee ja
+kiukuttelee ja vastaa kymmenen kertaa kieltävästi, ennenkuin vetää
+esille rahat. Kuinka sellaiset rahat inhoittavat, joita suorastaan on
+kerjättävä ja jotka sitten heitetään anojalle nyrpein naamoin.
+
+Voisinhan tietysti mennä naimisiin Erkin kanssa. Se minut päästäisi
+pälkähästä. Erkki ei minulta kieltäisi mitään. Hän täyttäisi ilolla
+kaikki pienet toivomukseni; hän näkisi minut mielellään niin hienona ja
+sievänä kuin suinkin.
+
+Kaksi kuukautta sitten olin varma siitä, että naisin Erkin. Se oli
+minusta ikäänkuin ennakolta määrätty asia, jota ei käynyt muuttaminen.
+
+Mutta kun hän sitten saapui, rupesin empimään. Ja nyt se tuntuu minusta
+kerrassaan mahdottomalta. Ikäänkuin heittäisin itseni menemään,
+luopuisin kaikesta suuremmasta onnesta — ainoastaan pelastuakseni
+arkielämän pienistä ikävyyksistä.
+
+Tosin tämä on vain turhaa haaveilua. Sillä mikä muu suurempi onni minua
+odottaisi? Mutta en sittekään voi. Käyköön kuinka hyvänsä.
+
+
+Helmik. 22 p:nä.
+
+Elämä ei kuitenkaan ole niin peräti surkeata. Ja on olemassa
+ystävällinen kaitselmus, joka pitää huolta hätääntyneistä pikku
+tytöistä. Minun kaitselmukseni on vanha nainen, joka istuu myssy
+päässään sohvassa ja on nimeltään isoäiti.
+
+Sykkivin sydämin soitin aamupäivällä hänen ovikelloaan. Vanha Maria
+avasi oven ja sanoi: »No, sepä hauskaa, että Julia neiti saapui. Rouva
+onkin kaivannut niin kovin neitiä.»
+
+Istuin isoäidin luona — tavallisella vierailupaikalla, nojatuolissa
+aivan sohvan edessä. Pöydällä oli tavallisuuden mukaan hiukan
+virvokkeita: lasi kirsimarjalikööriä ja lautasella kakkuja.
+
+Isoäiti istui katsellen minua suurilla, rauhallisilla silmillään.
+Kerroin — hieman hermostuneena — mitä oli tapahtunut senjälkeen, kuin
+olin viimeksi käynyt hänen luonaan. »Syöhän, lapsi», hän sanoi. »Ja
+juo toki liköörisi, se nostaa punan poskille.» Tyhjensin lasin yhdellä
+kertaa saadakseni rohkeutta, ja rupesin pureskelemaan kakkua, mutta se
+takertui kurkkuuni. Sillävälin soitin suutani, mutta tuskin tiesin,
+mitä sanoin. Isoäidin katse ei väistynyt minusta, ja silloin tällöin
+hän nyökkäsi miettiväisesti. Äkkiä hän sanoi: »No, lapsi kulta, mikä
+sinua vaivaa?» — »Ei mikään, isoäiti...» Mutta samassa täyttyivät
+silmäni kyynelillä.
+
+Isoäiti nyökkäsi jälleen ja sanoi melkein viekkaalla äänellä:
+»Nousehan, lapsi, ja käy kaapin luo.» — »Kyllä, isoäiti.» — »Avaa ylin
+laatikko ja ota siitä eräs harmaa kirja, jonka kannessa on numeroita.»
+— »Tässä se on, isoäiti». — »Kirjan sisässä on muutamia sinisiä
+papereita. Kaksi niistä kuuluu sinulle...»
+
+Sinä suloinen, siunattu isoäiti, sinä viisain ja parhain kaikista
+ihmisistä...
+
+— — — Nyt olen pelastettu. Suutari on saanut rahansa ja hansikkaiden
+tekijä voi odottaa ensimäiseen päivään. Oikeastaan olisi hänen pitänyt
+saada 5 kr, mutta kotiin palattuan kerjäsi Frans ne minulta. Poika
+parka, hän onkin aina pulassa, ja tänään en hennonut nähdä häntä
+murheellisena.
+
+Päivä on ollut minulle hyvä.
+
+Erkki tuli illalla. Hänkin oli oivallisella tuulella. Meidän välillämme
+tapahtui seuraava keskustelu:
+
+»Tiedätkö, Julia, sinä alat onnistua. Sinuun kiinnitetään huomiota,
+pidetäänpä sinua kauniinakin.»
+
+»Todellakin? Niinkö tehdään? Kuka sitten?»
+
+»Alfred Mörch.»
+
+Minä, sisällisesti pelon lamauttamana, näennäisesti välinpitämättömänä:
+
+»Eihän hän tunnekaan minua.»
+
+»Hän on nähnyt sinut kadulla. Hän kulki erään ystävän kera, joka tiesi
+kuka sinä olit. Ja sanonpa sinulle, että hän oli aivan haltioissaan
+tähtesi. En ole koskaan kuullut hänen käyttävän niin voimakkaita sanoja
+naisesta puhuessaan.»
+
+»Tietysti minun pitäisi olla mielissäni. Mutta anteeksi: sitä en ole.
+En välitä herra Mörchin arvosteluista.»
+
+— — —
+
+Välitän yhtäkaikki hänen arvosteluistaan. Nimittäin minua huvittaa se,
+että sittenkin olen tehnyt tuohon puukuvaan jonkinlaisen vaikutuksen.
+Hän ei siis olekaan unohtanut minua. Niin, niin, herraseni, se
+miellyttää minua aivan erityisesti.
+
+Nyt haluaisin vain tietää, onko hän ehdoin tahdoin ylistellyt minua
+Erkille, jotta sitten saisin itse tietää siitä. Olisikohan Erkki tässä
+tietämättään lemmen lähetin toimessa? Ajatus ei ole hullumpi, mutta ei
+juuri varsin hienokaan. No, jos herra M:llä on sellaisia aikeita, niin
+olenpa iloinen, että se vastaus, jonka hänelle annoin lähetin kautta ei
+juuri ole kehottavaa laatua.
+
+
+Helmik. 25 p:nä.
+
+Iltapäivällä saapui Erkki. Yksin jäätyämme hän veti puolittain nolona
+taskustaan kirjeen ja ojensi sen minulle. En tuntenut käsialaa ja
+kysyin: »Keneltä!» — »Katsohan itse», hän sanoi. »Se onkin muuten vain
+leikkiä.»
+
+Kirje oli Alfr. Mörchiltä, joka pyysi minua illastamaan Erkin kanssa
+hänen luonaan. Ensin tunsin suuttumusta. Minusta molemmat, sekä Erkki
+että Mörch, olivat menetelleet yhtä mauttomasti. Mutta juuri kuin
+parhaillani läksytän Erkkiä hänen käytöksensä vuoksi, osuu katseeni
+edessäni lepäävän kirjeen ensi rivien alkukirjaimiin, ja luen niistä
+sanan — pysähdyn puheessani, punastun, hämmennyn, nousen tuoliltani ja
+lähden huoneeseeni. Siellä lasken kirjeen eteeni:
+
+  »Tämä lienee hävytöntä herralta, joka on Teille aivan outo. Mutta
+  yhteiseen ihailijaan luottaen uskallan kysyä: voisitteko Erkin kera
+  saapua luokseni, Olkitorin 38:nteen, torstaina 1/2 7 i.p., niin
+  söisimme yhdessä illallista minun erakkomajassani?
+
+  Toivon, että suotte anteeksi rohkeuteni sekä tämän naurettavan
+  kutsun; ääretön ihailuni Teitä kohtaan on tähän syynä. Erkin puheista
+  päättäen uskon, että hänen älykäs ystävänsä on löytävä kirjeestäni
+  sen oikean ajatuksen. Ehkäpä hän onkin puhunut tässä totta! Toivon
+  myöskin kutsukirjeeni tapaavan Teidät niin hyvällä ja suopealla
+  tuulella, että Te armeliaana myönnytte pyyntööni. Yhteinen ystävämme
+  on myös lupautunut kuljettamaan perille suosiollisen vastauksenne.
+  Vakuutan Teille odottavani sitä ikävöiden ja levottomana.
+
+  Nöyrin tuntematon ihailijanne
+
+  _Alfr. Mörch_.»
+
+Näennäisesti ei tässä kirjeessä ole mitään mystillistä tai erikoista
+Mutta jos avuliaan vaiston opastamana lukee rivien alkukirjaimet
+ylhäältä alaspäin, niin löytää kirjeestä toisen kirjeen, pienen
+salaisen lipun, jonka sisällys on seuraava: »Toivon, että tulette
+yksin.»
+
+Ei, satunnaista se ei voinut olla. Sen täytyi olla sukkelasti keksitty
+juoni, josta rohkea kosijani päälle päätteeksi antoi minulle oikeassa
+kirjeessä viittauksen, sanoessaan: »Erkin puheista päättäen uskon, että
+hänen älykäs ystävänsä on löytävä kirjeestäni sen oikean ajatuksen.»
+
+Miksi kieltäisin sitä? Minusta pila oli erinomainen. Mielestäni oli
+varsin romaanimaisen, jopa seikkailumaisenkin rohkeata ottaa osaa
+tuollaiseen kaksimieliseen kirjeenvaihtoon, joka oudoille oli viatonta
+ja samantekevää, mutta toi asiaan perehtyneille salaisen sanoman.
+
+Kirjoitin nopeasti vastauksen ja vein sen Erkille. Ankaran arvokkaana
+pyysin häntä lukemaan sen, lausuen samalla toivovani, että
+vastaisuudessa säästyisin hänen ja hänen ystävänsä kujeilta.
+
+Vastaukseni oli seuraavanlainen:
+
+  »Kunnioitettava Herra!
+
+  Ehkä olisin Teille vihanen, ellen olisi niin hyvällä tuulella.
+  Oikeastaan kai Teidän toverinne, tuo kevytmielinen ilveilijä Erkki,
+  ansaitseekin kujeesta enimmän moitetta, ja hänelle olenkin suuttunut.
+
+  J. M.»
+
+Näin selvästi, ettei vastaukseni miellyttänyt Erkkiä. Toivokaamme,
+että herra M. antaa sille enemmän arvoa, hän kun on löytävä siitä
+sen »kenties», jonka molemmilla vaakalaudoilla Julian hyve ja
+kevytmielisyys kieppuvat vaarallisen koetuksen alaisina.
+
+
+Maalisk. 3 p:nä.
+
+Ihmeellinen, unohtumaton ilta. En ole koskaan kokenut niin ihanaa. Nyt
+tiedän, minkälaista on olla onnellinen.
+
+Se on kaunista kuin uni, ja se väikkyy mielessäni unen hämärin
+ääriviivoin.
+
+Olen ollut valoisassa, loistavassa maailmassa, missä kaikki oli
+juhlallista — ja juhlallista minua varten; missä kaikki oli järjestetty
+ilahuttamaan minua ja missä toivomukseni oli arvattu ja täytetty
+jo ennenkuin ne olivat sydämessäni syntyneet; niissä lausuttiin
+vain miellyttäviä ja teeskentelemättömästi valittuja sanoja;
+niissä kaikki näytti olevan järjestetty vain nautintoa varten...
+nautittavaksi hienosti ja ilman rajuutta, juuri sen verran, että se
+synnytti sanomattoman hyvinvoinnin tunteen; niissä vallitsi rauha ja
+turvallisuus, missä ei mikään voinut pelottaa arkaa pikku tyttöä.
+
+— — —
+
+Muistan sen kaiken vain unena, vaaleansinisen autereen verhoamana unena.
+
+— — —
+
+Hiipien ylös narisevia portaita myöten, aroin katsein pälyten kaikkia
+ovikilpiä. Sitten äkkiä tukahuttavaa sydämenahdistusta hänen nimensä
+ilmaantuessa. Mutta samassa on ovi auki, ja opastava käsi vetää minut
+varovasti sisään.
+
+Eräästä huoneesta lankeaa hillittyä valoa; kauempaa, oviverhojen
+lomitse näkyy voimakas juhlavalaistus. Sitten seison sen keskellä ja
+katselen ympäri isoa huonetta, jossa on paljo huonekaluja. Ja muuan
+ääni toivottaa minut tervetulleeksi, kasvot hymyilevät minulle ja ääni
+jatkaa: »Kiitos siitä, että tulitte. Olen ikävöinyt Teitä. Olkaahan nyt
+kiltti ja heittäkää päällysvaatteenne, niin vietämme oikein hauskan
+illan.» Levottomuuteni on yhtäkkiä kadonnut, tunnen itseni niin
+varmaksi ja turvalliseksi, ojennan hänelle käteni ja me hymyilemme
+toisillemme kuin hyvät vanhat ystävät, jotka iloitsevat nähdessään
+toisensa jälleen.
+
+Niin olen heti lumouksen vallassa. Tunnen olevani aivan kuin
+kotonani näissä huoneissa, joiden kalusto tosin on kallisarvoinen ja
+harvinainen, mutta ei ensinkään komeileva, tarjoten vain lepoa ja
+mukavuutta ruumiille ja mielelle. Tunnen olevani valtijatar, talon
+rouva, jona minua kohdellaankin; tunnen kuuluvani tänne, vain tänne.
+
+Minut johdetaan pöytään. Hiljainen, vanhanpuoleinen palvelijatar tuo
+ruoan sisään ja vie sen pois, vaihtaa lautasia, asettaa esille viiniä,
+tekee kaiken tämän määräyksiä saamatta. Hän näyttää pitävän sitä aivan
+luonnollisena asiana, että istun emäntänä hänen herransa pöydässä; hän
+katselee minua ystävällisesti, ja minä nyökkään hänelle.
+
+Me syömme, juomme ja pakinoimme; ritarini kasvot säteilevät
+rakastettavaisuutta ja iloa — en olisi koskaan uskonut niiden
+voivan säteillä niin. Me hymyilemme ja kilistämme, ja kun olemme
+lopettaneet ateriamme, niin suutelee hän kättäni, tarjoaa minulle
+käsivartensa ja johtaa minut saliin, jossa palaa joukko kynttilöitä ja
+lamppuja, luomatta kuitenkaan häikäisevää valoa. Siellä on lämmintä
+ja hyasinttien suloista tuoksua, siellä vaivun ihanaan lepoon
+suunnattomaan nojatuoliin, hän varustaa sen pieluksilla ja työntää
+eteeni jakkaran. Sitten hän puuhailee hiljaa ympärilläni, tarjoaa
+paperossin, kaataa lasiin keltasta likööriä ja istuutuu itse vasta
+sitten, kun on kysynyt minulta, istunko oikein mukavasti ja kaipaanko
+vielä jotain.
+
+Ja nyt tuntuu siltä, että mieluimmin jäisin istumaan näin ikuisiksi
+ajoiksi... tänne hänen kauniiseen, valoisaan huoneeseensa kuunnellen,
+kuinka hän puhuu minulle niin hilpeästi ja hillitysti, niin älykkäästi
+ja ikäänkuin muita ihmisiä hienommin, ja katselee minua niin iloisesti
+hymyillen silmillä, jotka eivät ole ensinkään mustat ja vaaralliset,
+vaan lapselliset ja hyvät. Minusta tuntuu — niin, onhan se typerää,
+mutta minusta tuntuu, että muutun hänen huoneessaan pieneksi lapseksi,
+ja että hän hoivaa minua kuin maailman parhaat vanhemmat.
+
+Ja mitä silloin auttaa se, että pidän itseäni tyhmänä ja sanon, että
+hän kenties itsekseen nauraa minulle ja tekee minusta pilaa? Kukaan
+ei ole milloinkaan kohdellut minua siten kuin hän tänä iltana, niin
+suuremmoisesti, niin täydellisesti. En välitä siitä, salaako hän
+mielessään jotain pahaa tai kavalaa ajatusta; en tahdo tietää siitä.
+Tiedän vain sen, etten enää pääse hänen vallastaan. Tiedän, ettei hänen
+olisi tarvinnut pyytää minua tulemaan uudelleen, sillä olisin joka
+tapauksessa tullut.
+
+...Tiedän, että rakastan häntä ja että olen sanomattoman onnellinen,
+että olen viettävä yöni itkien.
+
+
+Maalisk. 4 p:nä.
+
+Olen kulkenut kaiken päivää unessa. Tuskin tiedän, mitä olen sanonut
+ja tehnyt. Muistan vain, että olen ollut niin kumman ja suloisen
+alakuloinen, olen pitänyt kaikkea kauniina ja kaikkia ihmisiä hyvinä.
+Minusta tuntuu, että olen itse ollut niin lempeä ja hyvä ja että minun
+on täytynyt osoittaa kaikille täällä kotona pitäväni heistä.
+
+Tein ihanan kävelyretken leudossa kevätilmassa, ensimäisenä
+kevätpäivänämme. Koko ruumis on niin suloisen väsynyt, tahdon nukkua
+hyvin, nukkua ja uneksia.
+
+
+Maalisk. 10 p:nä.
+
+Minut on vallannut ikuinen levottomuus. Jokainen päivä kiidättää minua
+eteenpäin pelon ja kuolemanhalveksimisen, taivaansinisen riemun ja
+mustan epätoivon pyörteessä. Minne tämä johtaa? Mitä tahdon, ja mitä
+hän tahtoo minusta?
+
+Mutta kaiken läpi kajahtaa yhä toistuen tuskallinen huuto: rakastaako
+hän sinua? Onko hän vain kiintynyt sinuun hiukkasen enemmän kuin
+johonkin muuhun nuoreen naiseen, samantekevää keneen, jonka hän kohtaa
+tiellään?
+
+Olin eilen jälleen hänen luonaan. Olin toivonut, että hän sanoisi
+jotain, mikä valaisisi asiaa. Mutta hän oli yhä samallainen kuin
+ennenkin: hyvä, hellä, hurmaavan suloinen, mutta niin äärettömän
+passiivinen, niin välttelevä ja pidättyvä.
+
+Koetin kuitenkin päästä perille. Kysyin: »Mitä Te oikeastaan arvelitte
+saadessanne tuon ensimäisen kirjeeni?» — »Arvelin, että sen lähettäjä
+oli rakastunut minuun!» hän vastasi levollisesti. »Mutta kun sitten
+saitte tietää, että syynä oli vain veto, mitä sitten?» Hän tirkisti
+minuun hymyillen, ennenkuin vastasi: »Rehellisesti sanoen en uskonut
+hetkeäkään tuohon vetoon.» — »Te luulitte siis kuitenkin, että olin
+Teihin rakastunut?» — »En, mutta Teidät nähtyäni toivoin, että
+rakastuisitte.»
+
+Olin hetkisen ääneti. Sitten uskalsin tehdä seuraavan kysymyksen: »Ja
+jos nyt todellakin rakastuisin Teihin... (valhetellen) minä en ole,
+uskokaa pois... mutta _jos_...» — »Silloin olisin hirveän iloinen.» —
+»Mutta se olisi surkeata minulle, sillä Te... Te...» Nyt hänen olisi
+pitänyt lausua se sana, jota toivon ja odotan; mutta sen sijaan hän
+vastasi vain, ikäänkuin lopettaen sen asian: »Rakas neiti, eihän
+siihen kysymykseen valitettavasti ole syytä. Mutta teroitan jälleen
+mieleenne, mitä alun pitäen olen Teille sanonut: Teitä ei minun
+puoleltani uhkaa mikään vaara. En pyydä Teiltä koskaan enempää, kuin
+mitä vapaaehtoisesti annatte minulle. Te saatte kokonaan järjestää
+meidän suhteemme. Olen iloinen ja kiitollinen, kun käytte luonani
+ystävätärenä; nautin jo siitä, että näen Teidät asunnossani. Mutta
+(hymyillen) jos Te jonakin päivänä tarjoaisitte minulle jotain enemmän,
+niin olisin _hyvin_ onnellinen.»
+
+Tavallaan hän luonnollisesti menettelee kauniisti ja hienosti, kun ei
+_vaadi_ minulta mitään. Mutta olisiko hän niin »hienotunteinen», jos
+hän todellakin olisi minuun rakastunut? Ja onko hienotunteisuus muuta
+kuin varovaisuutta, vastuunalaisuuden ja ikävyyksien pelkoa?
+
+Välistä tunnen häntä ajatellessani raivoisaa halua tehdä hänelle
+jotain pahaa, iskeä kynteni hänen kasvoihinsa ja nylkeä häneltä
+naamari... repiä, raastaa hänet palasiksi nähdäkseni, eikö takana ole
+mitään intohimoa. Osanneeko hän nauraa oikein äänekkäästi, osanneeko
+hän itkeä, osanneeko hän ylipäätään tuntea voimakkaasti, kuten muut
+ihmiset? Ajatuksissani voin vihata häntä — hänen alituista hymyilevää
+rakastettavaisuuttaan, hänen järkkymätöntä ylemmyyttään, hänen
+moitteetonta virheettömyyttään. Hän on koneisto eikä ihminen, jossa on
+verta, sydän ja hermot.
+
+Mutta tiedän sen: nähdessäni hänet, istuessani hänen luonaan lankeaa
+kaikki kapinallisuuteni tahdottomana hänen edessään, hän tuijottaa
+kaiken vastustusvoiman sielustani varmalla, hymyilevällä katseellaan,
+ja hänen lempeä, luja levollisuutensa vallitsee minua, niin etten
+ajattelekaan muuta kuin tehdä hänelle mieliksi, en halua muuta kuin
+alistua hänen valtaansa ja totella häntä.
+
+Hän sanoo, että minun on järjestettävä meidän suhteemme. Eikö hän
+sitten tiedä, että minä olen hänen vallassaan ja että hän voi tehdä
+minulle, mitä haluaa?
+
+
+Maalisk. 12 p:nä.
+
+Kauhistun itseäni. Minä, joka en ennen ryhtynyt mihinkään uskomatta
+asiaani äidille ja kysymättä häneltä neuvoa, minä valehtelen hänelle
+nyt pahemmin kuin kiinalainen. Kuinka halpamaiselta, vastenmieliseltä
+ja nöyryyttävältä tuollainen valehteleminen tuntuu. Enhän oikeastaan
+häpeä sitä, että rakastan häntä ja käyn hänen luonaan. Muulle en
+elämässäni pane arvoa. Tunnen kasvavani rakkaudestani. On kuin olisin
+ennen kitunut varjossa ja vasta nyt puhkean kukkaan, saan rehevyyttä ja
+väriä auringossa. Miksi minun täytyy niin kurjasti tahrata, halventaa
+onneni peittelemällä ja valehtelemalla?
+
+Mutta jos olisin rehellinen, jos sanoisin totuuden, silloin minun
+olisi joko heti luovuttava hänestä tai lähdettävä kotoa ja paettava
+— minne? Ensimäinen on minulle mahdotonta, ja jälkimäiseen minulla
+ei ole uskallusta. Niin, jos _hän_ sanoisi: »Tule luokseni!» Mutta
+ei, ei, sitä hän ei tee, enkä minäkään vaadi häneltä sitä uhria. Ei
+siis ole muuta pelastusta: minun _täytyy_ valehdella, valehdella
+valehtelemistani, käydä varhain onneani nauttimassa, hiipiä kotiin
+sen luota kuolontuska sydämessäni, aina valmiina kuulemaan murhaava
+tuomioni: sinä olet joutunut ilmi.
+
+Valehtelen niin, että veri uhkaa häpeästä pursuta ulos kynsistäni.
+Valehtelen mielipuolen tavoin, sillä en voi keksiä järjellisiä ja
+luonnollisia syitä alituiseen poissaolooni. Käsittämätöntä, ettei äiti
+vielä ole huomannut mitään.
+
+Kauheinta on se, että minun täytyy käyttää ystävyyttä Kristinaa kohtaan
+rakkauteni salaamiseksi. Täytyy kieltää hänet, joka on ylpeyteni, ja
+olla kuuluvinani toiselle! Olla pakotettu mielistelemään Kristinaa
+saadakseni häneltä apua. Hän on nyt jo, tuntien tarpeellisuutensa,
+ruvennut käyttäytymään melkein röyhkeästi ja tunkeilevasti. Hän
+tekee kysymyksiä, jotka loukkaavat minua, ikäänkuin pyhintäni
+saastutettaisiin, ja raa'alla plebeiji-ahneudella käy hän käsiksi
+sieluni hienoimpiin salaisuuksiin, joita en uskalla edes paljastaakaan
+itselleni.
+
+Hän voi tehdä minut niin epätoivoiseksi, että saattaisin lyödä häntä
+päin pyöreitä kasvoja. Varsin vähän rakastettava isä-ukko, olisin
+voinut suudella sinua, kun eilen päivällispöydässä sanoit minulle:
+»Mikä hemmetti sinut nyt on kiinnittänyt tuohon Kristinaan niin
+sairaalloisen intohimoisesti? Herra paratkoon, aivanhan hän on kuin
+makkara, jolle on tehty kädet ja jalat tulitikuista.»
+
+
+Maalisk. 16 p:nä.
+
+Hän kysyi minulta tänä iltana, aioinko mennä naimisiin Erkin kanssa.
+Vastasin ehdoin tahdoin vältellen ja epämääräisesti. Tahdoin nähdä
+minkä vaikutuksen se teki häneen.
+
+Hän sanoi silloin:
+
+»Erkistä on tuleva kelpo aviomies. Niin paljoa en voi sanoa itsestäni.
+Kuulun niihin ihmisiin, joita kenties tapaa mielellään muutaman kerran,
+mutta jotka käyvät sietämättömiksi, kun heidän kanssaan seurustelee
+päivät päästään. Olen sekä itsepäinen että ärtyinen, ja kun tutkin
+jotain osaa, niin ei ole hyvä tulla lähelleni. Kenties ette usko sitä,
+mutta toisinaan suorastaan kärsin, jos minun täytyy puhua jonkun
+ihmisen kanssa. Vaimoni saisi viettää varsin surkeata elämää.»
+
+Tähän huomautin: »Kiitos varoituksestanne. Älkää pelätkö. En toivo
+ensinkään joutuvani kanssanne naimisiin. En ole koskaan pitänyt Teitä
+avioliittoehdokkaana.»
+
+Sitten hän palasi takaisin aineeseemme.
+
+»Siis Erkin kanssa Te voisitte mennä naimisiin?» hän kysyi.
+
+Hän istui rinnallani sohvassa; oikea käteni lepäsi edessäni olevalla
+pöydällä. Kun en heti vastannut, tarttui hän käteeni ja toisti
+kysymyksensä, melkein kuiskaten. Silloin sanoin, tai luulen sanoneeni,
+että kerran tosin ajattelin, että minun pitäisi mennä naimisiin
+Erkin kanssa, mutta nyt... »Entä nyt?» kuulin hänen kuiskaavan. »Nyt
+tiedän, että se on mahdotonta.» — »Ja minkä vuoksi?» Hänen kasvonsa
+olivat aivan likellä omiani, hänen silmänsä katsoivat niin pyytäen,
+niin lämpimästi, tunsin veren nousevan päähäni, silmissäni säkenöi,
+korvissani suhisi, minua huumasi... ja sitten... Niin, silloin hän
+suuteli minua tai minä häntä, kuulin hänen sinuttelevan minua ja pidin
+mitä luonnollisimpana sitä, että minäkin sinuttelin häntä. Ja sitten
+en muistakkaan muuta, kuin että hän sulki minut syliinsä ja toisteli
+äänellä, joka yhä vielä väräjää korvissani ja saa sydämeni onnesta
+rajusti sykkimään: »Oma suloinen pikku tyttöni, viehättävä pikku
+tyttöni.»
+
+Muistanpa sentään muutakin. Sanoin: »Mutta enhän minä ole ensinkään
+viehättävä.» Ja hän vastasi: »Olet viehättävämpi kuin kukaan muu. Sinä
+olet hempein, viehkein ja hienoin mitä maailmassa on. Sinä olet juuri
+sellainen, mitä vanhat runoilijat sanoivat hurmaavaksi impyeksi.»
+
+Kotiin palattuani minun täytyi katsoa kuvastimeen. Ja totta tosiaan
+huomasinkin itseni sieväksi. Sellaista kai nimitetään suggestioniksi.
+_Hän_ runoilee minut kauniiksi, ja niin tulenkin kauniiksi.
+
+
+Maalisk. 20 p:nä.
+
+Pelkään päiväkirjaani. Useita kertoja olen ottanut sen esille, mutta
+olen pannut sen jälleen pois kirjoittamatta siihen. Sillä senhän edessä
+minun täytyy katsoa totuutta silmiin, tehdä selkoa asioistani ja
+selvittää itselleni, miten minun käy. Enkä uskalla katsoa nykyisyyteen
+sen enempää kuin vastaisuuteenkaan.
+
+Tiedän, että olen joutunut luisulle pinnalle ja että tieni käy
+auttamatta alaspäin. Aavistan, mitä onnettomuuksia ja kauhuja siellä
+syvyydessä piilee, ja kuitenkin se vetää minua vastustamattomasti
+puoleensa. Joka askeleella, jonka pakottaudun taaksepäin, luistan
+kaksi eteenpäin. Kuulen jo kohinaa alhaalta, tunnen aaltojen kylmät
+vaahtoryöpyt... Taivaan Jumala, ethän sinä voi auttaa minua, sillä
+minähän _tahdon_, minun _täytyy_ joutua sinne syvyyteen.
+
+En uskalla ajatella, en uskalla pohtia. Vain hänen luonaan saavutan
+rauhan. Kun hän puhuu minulle, vaikenevat korvissani kodin varoittavat
+kellot. Kun hän katsoo minuun, katoavat kaikki pelottavat kuvat ja
+minä näen vain kukkia ja päivänpaistetta ja kaikkea, mikä on kauneinta
+maailmassa. Kun hän pitää kiinni kädestäni, niin tiedän, että tie vie
+onneen, missä se kulkeneekin. Hänen sylissään levätessäni on kaikki,
+mikä ei kuulu häneen, poissa ja kuollutta ja unohdettua. Hän tukkii
+korvani, hän tukkii suuni, ja hän, vesihiiteni, kantaa minut meren
+pohjaan.
+
+
+Maalisk. 22 p:nä.
+
+Naapurini pesässä on ruvennut näkymään rauhattomuutta. Eilen
+kuljetettiin hänen flyygelinsä pois, ja tänään ovat työmiehet
+korjanneet matot hänen huoneistaan.
+
+Lieneekö hän muuttopuuhissa? Olen hieman kaipaava häntä. On kuin
+tuntisin hänet niin hyvin, ja kun katselimme kadun poikki toisiamme,
+niin tuntui siltä kuin meiltä olisi ollut yhteisiä salaisuuksia.
+
+Kumma kyllä en ole koskaan ottanut selkoa siitä, kuka hän on ja minkä
+niminen. En tiedä... en ole koskaan tahtonut kysyä palvelijattareltamme
+tai postilähetiltä, vaikka molemmat voisivat varmasti kertoa. Olen
+mieluummin antanut hänen jäädä jonkinlaiseen salaperäisyyden verhoon.
+Olenpa suorastaan pelännytkin saavani jonakin päivänä tietää, että hän
+on nimeltään Petterson ja ammatiltaan tukkukauppias, tai jotain muuta
+aivan jokapäiväistä.
+
+Ihan täytyy hymyillä ajatellessani, että olen tehnyt hänestä prinssin.
+Olin silloin lapsi, en tuntenut elämää ensinkään, osasin vain uneksia.
+Kaunista ja ihanaa oli haaveilla, mutta tuhat kertaa kauniimpi ja
+ihanampi on elämä.
+
+Nimittäin kun rakastaa. Ja kun se, jota rakastaa, on hienompi ja
+kauniimpi kuin Illyrian prinssi.
+
+Huomenna lähden prinssin luo... lähden sievimpään hameeseeni puettuna,
+niin hienona kuin suinkin, sillä olen menevinäni Kristinan luo nuorten
+tansseihin.
+
+Enpä ollut sen kovemmassa kuumeessa, kun valmistauduin ensimäisiin
+tanssiaisiin pitkään hameeseen puettuna. Mieleni on keväisen taivaan
+kaltainen: milloin riemuisan, kisailevan aurinkoinen, milloin
+pilvisynkeä, mustan, kylmän tuskan lamauttama.
+
+
+Kello 1/2 1 yöllä.
+
+Suoriuduin. Taivas tiesi kuinka. Ei ollut mitään valmiina sanottavaksi,
+mutta kerroin huimaavaa vauhtia sikin sokin, ruoasta, vieraista
+j.n.e. Sanoin muuten saaneeni päänkipua ja pääsin nopeasti äidin
+ristikuulustelusta.
+
+Ja nyt suinpäin vuoteeseen, piiloon peitteen alle, mitään
+ajattelematta. Nukkua pois ajatuksista. Vaikka miksen ajattelisi? Miksi
+en ajattelisi sitä ainoata ajatusta, joka minut täyttää: olen sinun,
+sinun! _Sinun_ omasi olen, vapaasta tahdostani, koska sinä olet minulle
+enemmän kuin isä ja äiti ja mikään muu maailmassa. Koska kaikki on
+minulle samantekevää, kunhan vaan saan olla mukana elämässäsi, kunhan
+saan rakastaa sinua ja sinä olet hyvä minua kohtaan.
+
+Hyvää yötä, ainoa ystäväni. Ajatukseni lentävät luoksesi tuhansin
+suudelmin. Oi, kunpa ne kohtaisivat sinun ajatuksesi!
+
+
+Maalisk. 24 p:nä.
+
+Kun heräsin myöhään tänä aamuna — sillä vaivuin uneen vasta
+aamupuolella — sanoin itselleni, ennenkuin vielä olin avannut silmiäni:
+»Tämä on koituva sinulle murheen päiväksi. Mutta samassa hetkessä kuin
+päivän kirkas auringonpaiste osui silmiini, samassa hetkessä virisi
+sisässäni kuin leivosen viserrys: »Hyvää huomenta, impyeni, hyvää
+huomenta elämän ihanuuteni!»
+
+Ja ulos hypähdin vuoteesta, katsoin kuvastimeen ja näin kirkkaat
+silmät, raikkaat punaset posket ja suudelmaa muistuttavan hymykuopan.
+
+Koko päivä on ollut minulle pelkkää hämmästystä. Hämmästystä siitä,
+etten olekaan onneton, mutta eniten kuitenkin siitä, ettei kukaan näy
+huomanneen minussa minkäänlaista muutosta.
+
+Olen siis näennäisesti sama kuin ennenkin. Otsassa ei ole mitään
+punasta ristiä, nenällä ei mitään mustaa viirua. Sama kaikkien muiden
+silmissä paitsi omissani. Sillä omasta mielestäni tuntuu siltä, kuin
+olisin ahtaasta kotelosta, joka salasi minulta elämän ihmeellisen
+tarkoituksen, lentänyt ulos ilmestyksen ihanuuteen kuin onnen huumaama
+perhonen. Raskasta oli kulkuni ennen. Nyt tuntuu kuin liitäisin
+kevyesti yli elämän huolien, kuin minulla olisi siivet, jotka kantavat
+minut yli kaikkien vaikeuksien. Seison maan päällä, joka kohoaa allani,
+ja syleilen taivasta, joka laskeutuu ylleni. Ympärilläni on riemuisaa
+soittoa, ja itse olen kuin laulu, joka nousemistaan nousee...
+
+Mitä merkitsee valhe? Se on salaisuus niin hurmaava ja suloinen,
+ettei halua ilmaista sitä kenellekään! Valhetteleminen on helppoa...
+Valhetteleminen on ruma sana, mutta sen ajatus on kaunis. Mitä muuta
+tekee aurinko, kun se pilven taakse piiloutuneena varkain lähettää
+yhden ainoan säteen maantien varren orvokille? Mitä muuta tekee kaksi
+lintua ollessaan piilosilla puiden lehtien seassa?
+
+Aamupäivällä tein kävelyretken kaupungin halki. Tapasin tuhansia
+ihmisiä. Mitä he minussa näkivät? Tuhansien toisten nuorien tyttöjen
+kaltaisen nuoren tytön, joka oli kävelyllä äitinsä suojelemana ja
+vartioimana. Mutta jotain he eivät nähneet eivätkä saaneetkaan nähdä,
+koska se oli hänen ihana salaisuutensa, nim. sitä silmäystä, jonka
+tuo nuori neito vaihtoi kadun toista puolta astuvan nuoren miehen
+kanssa... ja että hän otti kadun kulmassa seisovalta kukkatytöltä kaksi
+orvokkikimppua, vei molemmat huulilleen ja osti sitten toisen, kun
+toisen sitävastoin osti heti perästäpäin nuori mies, suudellen sitä.
+
+Kuinka ihanaa on elää, ihanaa olla nuori! Tulkoon nyt mitä tahansa;
+tulkoon vastaisuus kuinka synkäksi hyvänsä. Se onni, jonka
+kultatemppeli nyt kohoaa sydämessäni, on heijastava valoa läpi kaikkien
+aikojen yön.
+
+Ja nyt, armaani, taivuta pääsi puoleeni ja anna minun täyttää korvasi,
+niin ettei se sitä koskaan unohda, riemuisalla tunnustuksellani: »Olen
+onnellinen, onnellisempi kuin mitä kieli, joka on luotu arkielämää
+eikä rakastavia varten saattaa ilmaista — onnellinen ollessani sinun,
+onnellinen siitä, että tahdot omistaa minut... Hyvää yötä.»
+
+
+Maalisk. 25 p:nä.
+
+Kun aamupäivällä istuin avoimen akkunan ääressä nauttiakseni lämpimästä
+kevätsäästä, näin naapurini hommailevan uutterana. Hän latoi isoon
+arkkuun kirjoja ja tauluja. Kun hän paraillaan puuhasi, saapuivat
+»lemmikin» vaunut. Hän kuuli niiden tulevan, loi kadulle pikaisen
+silmäyksen ja kiiruhti sitten laskemaan kaihtimia akkunain eteen.
+Nainen astui ulos ja vaunut ajoivat tiehensä, kuten tavallisesti.
+En ajatellut asiaa sen enempää, olin jo unohtanut naapurini
+ystävättärineen. Istuin tuijottaen hilpeään kevätsäähän ja ajatukseni
+vaelsivat aivan toisiin, itselleni tärkeämpiin asioihin. Silloin —
+lienee kulunut korkeintaan viisi minuuttia — näen »lemmikin» astuvan
+ulos portista. Hänellä oli yhä harso kasvoillaan, hän painoi kättään
+rintaansa vasten, ja hänen näytti olevan vaikeata käydä. Hän seisoi
+hetkisen ovipieleen nojautuen, sitten hän suoristi vartalonsa, heitti
+kiivaasti harson kammottavan valkeilta kasvoiltaan, astui kadun
+poikki — minun täytyi kohota seisaalleni nähdäkseni hänet — ja katsoi
+naapurini akkunoihin.
+
+Oliko se totta vai kuvittelinko? Olin kuulevinani ivallista, uhkaavaa
+naurua. Sitten olento katosi katua pitkin.
+
+Mutta valoisa keväinen mielialani oli pilattu. En voinut karkoittaa
+mielestäni noita vääristyneitä, kalpeita kasvoja ja niiden voimatonta,
+melkein naurettavaa uhmaa, ja korvissani on kaiken aikaa särissyt tuo
+nöyryytyksen katkera nauru, jonka kuulin... sillä kuulinhan minä sen
+todellakin.
+
+Naapurini on varmaan raaka, häpeämätön henkilö. Mutta sittenkin, ei...
+_niin_ arvottomasti en olisi tuon naisen sijassa voinut käyttäytyä.
+Olisihan hänen toki pitänyt huomata, oliko tuon toisen rakkaus
+loppunut. Ellei hän ole tahtonut sanoa sitä, niin nainen olisi voinut
+pakottaa hänet siihen.
+
+_Sen_ tiedän, että sinä päivänä, jolloin _hän_ ei enää välitä minusta,
+sinä päivänä, jolloin huomaan hänessä vain väsymystäkin, lähden samassa
+hetkessä hänen luotaan. Hän ei ole koskaan tunteva, että meidän
+suhteemme on hänelle taakka. Hän ei ole kuuleva minun välittävänkään...
+Olen katoava hänen tieltään, eikä mikään ole koskaan muistuttava häntä
+minusta.
+
+...Hyvä, ettei minun ollut tänä iltana määrä käydä hänen luonaan. Olen
+ollut koko päivän niin kiusaantunut, ja tiedän, että olisin saanut
+aikaan itkukohtauksen, jos olisin ollut hänen kanssaan.
+
+Ja minähän aioin hämmästyttää häntä olemalla kiltti ja onnellinen
+tyttö! Parasta nukkua pois kaikki ikävät ajatukset.
+
+
+Maalisk. 31 p:nä.
+
+Kaksi muuttokuormaa ja vaunut kuljettivat tänään naapurini pois. Juuri
+ennenkuin hänen piti ajaa tiehensä, hän tuli akkunan ääreen ja katsoi
+minuun. Hän koetti ilmeisesti kohdata katseeni ja lähettää minulle
+äänettömät jäähyväiset. Mutta en ollut näkevinäni häntä.
+
+Nyt hän on poissa ja asunto tyhjänä. Olen siitä iloissani. Tuntuu aivan
+kuin olisin päässyt painajaisesta. Hengitän jälleen vapaammin.
+
+Ja illalla saavutan jälleen onneni hänen sylissään.
+
+
+Huhtik. 1 p:nä.
+
+  Rakas ystävä! Tämä kirje, jota et ole milloinkaan lukeva, on lausuva
+  sinulle kaikki ne sanat, jotka kuolevat huulillani ollessani sinun
+  luonasi, koska ne ovat sinusta lapsellisia ja typeriä, sinä viisas ja
+  varovainen mies.
+
+  Täällä, missä sinä olet läsnä vain sielussani, täällä voi puhua
+  sinulle vapaasti ja rohkeasti pelkäämättä kohtaavani tuota
+  suupieliesi iroonista hymyä, josta varmaankin olet ylpeä ja joka
+  kohottaa sinut niin korkealle pienen tietämättömän, rakastuneen
+  tyttösen yläpuolelle.
+
+  Mutta tahtoisin niin mielelläni sinun ymmärtävän seuraavan: voin
+  varsin hyvin olla ilman suudelmia ja hyväilyjä, rakastaisin sinua
+  yhtä paljon ilman niitä. — Olisin niin pahoillani jos luotasi
+  lähdettyäni ajattelisit: hän on oikea heilakka, joka tulee luokseni
+  kuumine verineen ja kevytmielisine haluineen.
+
+  Voitkohan ymmärtää tätä, otatkohan sitä uskoaksesi? Muuta en vaadi,
+  kuin että saan olla luonasi, saan nähdä sinut, kuulla sinun puhuvan.
+  Tyydynpä vähempäänkin. Sanot olevasi usein haluton puhumaan: tahdot
+  olla rauhassa ajatuksinesi. Tiedätkö, mikä on hartain toivoni?
+  Saada sellaisena päivänä, jolloin vetäydyt erillesi taiteinesi,
+  istua jossain huoneesi nurkassa. Olisin hiljaa kuin hiiri, sinun ei
+  tarvitsisi kiinnittää minuun vähintäkään huomiota, antaisit minun
+  vain nauttia sitä onnea, että, minä, _minä_ olisin ainoa olento, jota
+  sietäisit lähelläsi yksinäisinä hetkinäsi.
+
+  Sellaisen hetken vietän usein mielikuvituksessani. Koetan silloin
+  arvailla, mitä mielessäsi liikkuu. Näen sinun istuvan silmät
+  suljettuina, luomet hermostuneesti värähdellen ja otsa käden varassa.
+  Mutta kun sitten näen sinun äkkiä kohottavan pääsi ja tuijottavan
+  eteesi suurin loistavin katsein, silloin tiedän, että olet löytänyt
+  etsimäsi selvän, onnellisen ajatuksen, ja sydämeni riemuitsee
+  kerallasi. Ja sitten näen sinun viimein voitonriemuisena kohottavan
+  kätesi ilmaan; sinä sytytät iloisena ja tyytyväisenä paperossisi,
+  joka ajatellessasi on sammunut, ja muistaen ystävättäresi istuvan
+  huoneessasi sinä astut hänen luokseen, tartut hänen käteensä ja sanot
+  olevasi iloinen siitä, että hän on luonasi, ja että hän on ollut
+  hirveän kiltti ja suloinen eikä ole ensinkään häirinnyt sinua.
+
+  Tahdon ensiksi kertoa sinulle, kuinka ja miksi tulin omaksesi.
+
+  Ethän sinä oikeastaan tunne minua ensinkään. Sinulla olisi syytä
+  luulla minusta jotain huonoa, sillä tulinhan luoksesi kuten ihminen,
+  joka sanoi: »Tässä olen. Ota minut.»
+
+  Tulin omaksesi, koska vaistomaisesti ymmärsit minut. Ymmärsit joka
+  tapauksessa niin paljon, että olit minussa tavannut pienen olennon,
+  jota oli varottava säikäyttämästä, jota sinun oli kohdeltava kuin
+  haurasta esinettä. Kun istuin ensimäisiä kertoja luonasi, istuin aina
+  valmiina juoksemaan tieheni. Ajattelematon sana, malttamaton hyväily
+  olisi saanut minut pakenemaan. Ne sanat, joita _et_ lausunut, ne
+  juuri minut valloittivat.
+
+  Sinä et tunne minua ensinkään. Nyt olen omasi ja tahdon yhä edelleen
+  olla, niin kauan kuin haluat omistaa minut. Mutta jos luulet, että
+  suutelosi, hyväilysi, syleilysi saattavat minut omaksesi, niin
+  erehdyt. En ole mikään seraafinen tekopyhä. Olen onnellinen joka
+  kerta kuin suljet minut syliisi. Juon suudelmiasi yhtä halukkaasti,
+  kuin kukka avaa teränsä kesäiselle kasteelle. Olenhan omasi ilomielin
+  ja nautinnolla. Olen omasi _ollakseni_ omasi. En tahdo olla elohopean
+  kaltainen, joka valuu pois käsistäsi. Herrani ja mestarini — katso,
+  kaikkeni annan sinulle viisastelematta ja peittelemättä.
+
+  Eikö koskaan juolahda mieleesi, että rakastan sinua siten? Vai etkö
+  tahdo tietää sitä? Pelkäätkö, että pidän sinusta _liian_ paljon?
+
+  Etkö myöskään aavista, kuinka vaikeata minun on erota sinusta niinä
+  iltoina, jotka olen viettänyt luonasi? Sinä et saa ajatella minusta:
+  hän on sukkela tyttölapsi ja tottunut vetämään kunnianarvoisia
+  vanhempiaan nenästä. Nyt hän on ollut salaa huvittelemassa, ja nyt
+  hän tekaisee oikein nautinnolla jonkun jutun pettääkseen äitiänsä.
+
+  Ei, niin et _saa_ ajatella. Tosin olen valmis tekemään mitä hyvänsä
+  päästäkseni luoksesi. En valita, en millään muotoa tahdo sinun
+  luulevan, että pidän onneani _liian_ kalliisti ostettuna. Mutta en
+  myöskään tahtoisi sinun uskovan, että kaikki on minulle joutavan
+  helppoa.
+
+  Ja sitten ne päivät, jotka erottavat kohtauksemme toisistaan? Sinä
+  et luonnollisesti saata ensinkään käsittää, että kolme tai neljä
+  päivää voi olla ikuisuus. Sinulla on aina uusia asioita aikaasi
+  jouduttamassa. Sinä teet työtä, sinä huvittelet, elät maailmassa,
+  joka tuo sinulle joka hetki uusia aineksia, uutta ravintoa. Mutta
+  kun en ole luonasi, niin olemassaolo sulkee minut kuin neljän kylmän
+  vankilanseinän sisälle, joita lämmittää vain kaipaukseni sinua
+  kohtaan, värittää vain rikkautesi muistot.
+
+  Kuinka voisitkaan tietää kaikesta tästä? Sinä näet minun tulevan ja
+  lähtevän iloisin kasvoin, mutta sinä et tunne vähääkään sitä elämää,
+  jota nuo iloiset kasvot viettävät siitä hetkestä alkain, kuin ne
+  lähettävät sinulle hymyilevän jäähyväisnyökkäyksen, aina siihen asti
+  kuin ne seuraavalla kerralla hymyilevät sinulle hyvää päivää.
+
+  Mutta jos ajatuksesi milloinkaan, kun olen poissa, sattuvat käymään
+  luonani, ja jos ne kykenisivät näkemään ovien ja seinien läpi,
+  silloin ne jonakin iltapäivänä, Toivonsaaren puistokujan varrella
+  olevaan taloon joutuessaan, näkisivät nuo iloiset kasvot pelottavaksi
+  tuskanmuistoksi muuttuneina. Eli tiedä, miten se on mahdollista;
+  se on ilkeätä, luonnotonta ja kiittämätöntä; mutta ensimäisten
+  päivien loistava riemu, joka kantoi minut yli kaikkien huolien ja
+  valoi kultaista hohdetta ympärilleni — se on kadonnut ja sijaan on
+  tullut painava raskasmielisyys, jäytävä tuska, jonka vain toisinaan
+  karkoittaa hurja iloisuus, ylenmääräinen halu nauraa äänekkäästi
+  ja kuulla melua ympärilläni. Kotini ei ole koskaan näyttänyt
+  minusta niin köyhältä ja harmaalta, tuntunut niin kylmältä ja
+  sietämättömältä, kuin leikittyäni rouvaa sinun asunnossasi.
+
+  Kun istumme päivällispöydässä ja syömme ruokaamme happaman näköisinä,
+  herää minussa välistä äkkiä kaipaus kuin orpouden tunne, ja minun
+  täytyy purra huuliani ollakseni itkuun purskahtamatta.
+
+  Mutta tukalimpia ovat hämyhetket — kun istun kyyristyneenä
+  akkunakomerossani. Silloin tulevat kysymykset kuhisten ja työntävät
+  esiin kosteat rotankuononsa: Missä _hän_ lienee nyt? Kenen kanssa?
+  Onko hän kauniiden, hienojen naisten seurassa? Minkälainen hän lienee
+  heitä kohtaan, mitä hän sanonee heille? Katseleeko hän heitä yhtä
+  lämpimästi kuin minua kumartuessaan puoleeni? Onko hänen äänensä yhtä
+  lempeän hyväilevä, kuin milloin hän kuiskaa minulle? Ja mitä minä
+  merkitsen hänelle nyt? Riittääkö häneltä minulle ajatustakaan, vai
+  unohtaako hän toisessa sylissä, että on olemassa Julia-nimi?
+
+  Tiedän, oma ystäväni, ettei minulla ole mitään oikeutta vaatia sinua
+  tilinteolle. Sinä et ole koskaan luvannut minulle uskollisuutta, ja
+  minä rakastan sinua liian paljon vaatiakseni sinua kokonaan. Kun
+  antauduin sinulle, ei tehty mitään sopimuskirjaa, ei laadittu ehtoja,
+  ja tietysti minun olisi pitänyt olla selvillä siitä, etten ollut
+  ainoa.
+
+  Enhän vaadikaan nyt mitään. Tahtoisin vain sinun ymmärtävän, että
+  kaipaan sinulta paljon hyvyyttä. Minähän elän päivämääriä siitä
+  onnesta, jonka muutama tunti luonasi tuottaa. Ja jos sattuu, kuten
+  viime kerralla, että sinä sanot jotain, mikä kuuluu kylmältä tai vain
+  kiusoittavalta, niin ne sanat jäätyvät sieluuni, eikä sydämessäni ole
+  toivon kipinääkään, ennenkuin olen jälleen luonasi.
+
+  Jos lähettäisin sinulle tämän kirjeen, niin et voisi peittää
+  ivallista hymyäsi. Sinä sanoisit, että olen narri, ja sillä hetkellä
+  — koska samassa hetkessä ajattelen aina sinun laillasi — tuntisin
+  itsekin, että kirjeelleni kannatti vain hymyillä. Mutta perästäpäin
+  sinun hymysi tekisi minut äärettömän epätoivoiseksi.
+
+  Sillä sinä tahdot vain, että olisin aina iloinen, tuottaisin
+  sinulle aina hauskuutta. Mutta minulla ei ole sinuun nähden mitään
+  tarkoitusta. Sillä en osaa mitään, en tiedä mitään, en ole mitään
+  ilman sinua.
+
+  Ja senvuoksi tämä kirje jää päiväkirjaani.
+
+  _Julia_.
+
+
+Huhtik. 3 p:nä.
+
+Nyt on siis tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua. Erkki ja minä olemme
+sanoneet toisillemme hyvästi.
+
+Olen iloinen, että se on ohi ja että se kävi niin rauhallisesti ja
+kauniisti. Minusta on niin siunatun helpottavaa, kun ei enää tarvitse
+kohdata Erkin kummastelevana kysyvää, raskaasti nuhtelevaa katsetta.
+
+Hän oli kyllä huomannut, että minussa oli tapahtunut muutos.
+Hän huomasi, että minä soluin yhä kauemmas hänestä — kuitenkaan
+aavistamatta minne.
+
+Olen iloinen, että se on ohi. Se oli niin rumaa, ja se teki minut
+ilkeäksi. Se kiihotti minua epäoikeutettuun vihaan ja pakotti minut
+menettelemään halpamaisesti ja arvottomasti.
+
+Kasvavana tyttönä minulla oli koira. Kohtelin sitä oikullisesti ja
+toisinaan huonosti; mutta se rakasti minua silti rajattomasti. Välistä,
+kun se tapansa mukaan kurottautui puoleeni, karkoitin sen luotani
+tylyin sanoin. Se hiipi silloin uuninloukkoon ja painui pitkälleen,
+laskien päänsä etukäpäläin väliin. Mutta tuon tuostakin se tirkisti
+minuun, ja äkkiä se seisoi jälleen edessäni, tuijottaen minuun
+silmillä, jotka kysyivät: »Miksi olet minua kohtaan ilkeä?» Muistan,
+että toisin ajoin nuo mykkinä syyttävät silmät herättivät minussa
+vaistomaista raivoa. Olisin voinut lyödä tuon elukan kuoliaaksi.
+
+Samaa olen viime aikoina tuntenut Erkkiä kohtaan. Millä oikeudella
+vaativat hänen silmänsä minua tilille? Mikä oikeus oli niillä asettua
+syyttävänä omanatuntona elämäni tielle?
+
+Mutta pahinta, kiusallisinta oli se, että kun Erkki ja minä kohtasimme
+toisemme viime aikoina, niin me jouduimme magneettisen voiman vetäminä
+puhumaan »hänestä». Samantekevää mistä aloimme, aina johduimme
+sittekin häneen. Joka kerta kuin Erkki astui huoneeseen, päätin
+itsekseni: »Tänään ei _hänen_ nimensä saa tulla mainituksi.» Sitten
+aloimme jutella, raskaasti ja haluttomasti tai liioitellun vilkkaasti;
+keskustelimme ilmasta ja muusta joutavasta, ystävistä ja tutuista...
+_Hänen_ nimensä surisi korvissani, _hänen_ nimensä kuvastui Erkin
+silmistä, oli hänen huulillaan... toivotonta oli kiertää kauempaa:
+yhtäkkiä se tuli mainituksi, me olimme joutuneet liekkiin. — Ja sitten
+alituisesti sama halveksittava ilveily yhä uudestaan: Erkki, joka
+ei ymmärtänyt mitään, vaan menetteli kuin sokaistu, puolustamassa
+_ystäväänsä_, jota minä ahdistelin.
+
+Ei, sellaista ei voinut kestää. Hyvä, että se on ohitse.
+
+Se tapahtui aamupäivällä. Erkki tiesi, että äiti kävisi tänään yksinään
+kirkossa. Silloin soi ovikello. Se oli hän.
+
+Hän oli kalpea, mutta silti varsin palavissaan. Hän kuivasi
+hikikarpaloita otsaltaan. Olimme vaihtaneet muutamia tavallisia sanoja
+joutavista asioista, kun hän sanoi — istuin akkunan ääressä, hän
+pyöreän pöydän luona keskellä huonetta: »Julia, etkö siirtyisi tänne
+lähemmäksi? Tahtoisin puhua sinulle eräästä asiasta.»
+
+»Eikö sitä voi toimittaa matkan päästä?»
+
+»Ei. Suvaitse nyt tehdä niin kuin pyydän.»
+
+Istuin häntä vastapäätä, ja syntyi hetkellinen hiljaisuus. Varmaankin
+me olimme molemmat yhtä noloja ja levottomia.
+
+Hän tarttui käteeni. Se oli jääkylmä, hänen lämmin ja kostea
+ja vapiseva. Hän katsoi minuun vakavasti ja hellästi ja sanoi
+rauhallisesti:
+
+»Julia, minä olen tullut kysymään, tahdotko ruveta vaimokseni?»
+
+Kysymys tuli niin äkisti ja niin varmasti muodostettuna, etten voinut
+heti löytää vastausta.
+
+Hän jatkoi silloin:
+
+»Katsos, minä en voi kestää tätä kauempaa. Olen odottanut
+odottamistani, koska en uskaltanut kysyä. Mielestäni saatoin toivoa,
+niin kauan kuin en ollut saanut vastausta. Nyt minun täytyy päästä
+varmuuteen. Tulipa vastaus minkälainen hyvänsä, niin se on kuitenkin
+oleva minulle parempi kuin viime aikojen tuska ja levottomuus. Sinun on
+vastattava minulle täysin rehellisesti, Julia — muuta en sinulta vaadi.
+Tahdotko ruveta vaimokseni?»
+
+Olin saanut takaisin mielenmalttini ja vastasin, vastasin niin
+ystävällisesti kuin voin, mutta varmasti ja päättäväisesti:
+
+»Olisiko sinun tarvinnut kysyä, Erkki? Minun mielestäni se oli
+tarpeetonta. Ei, Erkki, minä en _voi_ ruveta vaimoksesi!»
+
+Hän päästi irti käteni ja istui hetkisen ikäänkuin harkiten, ennenkuin
+hän kysyi:
+
+»Mutta talvella, Julia, kun kirjoitin palaavani kotiin?»
+
+»Niin, Erkki. Silloin oli toisin kuin nyt!»
+
+Hän oli noussut seisaalleen:
+
+»Asiat ovat siis niin kuin ajattelin. Minä en kysy mitään. Sinä et ole
+velvollinen tekemään minulle tiliä. Päinvastoin, nykyisin en kernaimmin
+tahdo tietääkään mitään. Ja nyt hyvästi, pikku kasvinsiskoni, toivon
+että tulet onnelliseksi.»
+
+Hän kumartui puoleeni, tunsin hänen huuliensa koskettavan otsaani, ja
+istuessani vielä tuolillani kuulin ulko-oven tupsahtavan kiinni hänen
+jälkeensä.
+
+Sitten olen luonnollisesti vuodattanut kuumia kyyneleitä, mutta
+toisekseen olen myöskin tuntenut helpotusta ja vapautusta. Ikäänkuin
+musta pilvi olisi kadonnut taivaaltani, ikäänkuin taakka vierähtänyt
+mielestäni.
+
+Erkki on poissa. En ole enää kohtaava hänen surullisia silmiään, jotka
+olivat kuin paha omatuntoni.
+
+Ja minä voin taasen ajatella häntä hyvyydellä ja rakkaudella. En ole
+koskaan nähnyt häntä niin kauniina ja miehekkäänä kuin silloin, kun
+hän nousi lähteäkseen saatuaan vastaukseni. Ilman kyyneleitä, ilman
+nuhtelevaa tai vihaista katsetta; vain lempeästi ja surullisesti ja
+ymmärtäväisesti hymyillen.
+
+Miehet ovat sentään paljon ylpeämpiä ja parempia kuin me naiset.
+
+
+Huhtik. 4 p:nä.
+
+Hänen työpöydällään on kuva — monien muiden joukossa. Sitä kuvaa minä
+vihaan. Se esittää nuorta naista, jonka suuret tummat silmät näyttävät
+siltä, kuin niissä kuvastuisi unelma rakkaudesta ja suudelmista. Ne
+ovat ehdottomasti hyvin kauniit, mutta minuun ne tekevät ihan ilettävän
+vaikutuksen.
+
+Joka kerta kuin olen käynyt hänen luonaan, olen ollut kysymäisilläni,
+kuka tuo nainen on. Mutta se on aina jäänyt tekemättä.
+
+Tänä iltana sain sen kuitenkin tietää. Hän oli poistunut työhuoneesta,
+ja minä seisoin työpöydän ääressä katsellen naista. En tiennyt hänen
+palanneen, ennenkuin äkkiä kuulin hänen äänensä aivan takaani:
+
+»Hän on kaunis, eikö olekin?»
+
+»On kyllä.»
+
+»Etkö tunne häntä? Hän on tuo tunnettu rouva Paula Hansen.»
+
+Ja sitten seurasi pitkä luento rouva Paulasta. Hänellä melkein tuntui
+olevan pakottava tarve kertoa minulle hänestä. Hän oli tuon rouvan ja
+hänen miehensä läheinen ystävä; varsinkin ennen hän kävi tavattoman
+usein heidän luonaan. Rouva oli niin suloinen ja miellyttävä, niin
+lahjakas ja hauska... En ole koskaan kuullut hänen puhuvan niin
+innostuneena yhdestäkään ihmisestä. Ja tuon tuostakin hän vakuutti:
+»Pidän hänestä äärettömästi.»
+
+Äkkiä, kesken kaunopuheisuuttaan, hän kysäsi hymyillen:
+
+»Et kai tule mustasukkaiseksi rouva Hansenin tähden?»
+
+»Kuinka sinun mieleesi voi sellaista juolahtaa?»
+
+»Oh, minun mielestäni sinä tulit niin hiljaiseksi.»
+
+... Mustasukkaiseksi, ei, en ole mustasukkainen, enkä aio olla. Mutta
+jos hän luulee, että minusta on hauskaa kuulla hänen kertovan kaiken
+iltaa rouva Paula Hansenista, niin hän erehtyy perin pohjin.
+
+Minun mielestäni hän ei näytä hienolta. Ja silmien ilme tekee hänet...
+niin, ikäänkuin hieman demimondemaiseksi.
+
+
+Huhtik. 7 p:nä.
+
+Tänään jouduin pahaan pulaan. Tuon mustan harson, jota muuten
+varovaisesti piilottelen huoneessani, olin eilen illalla unohtanut
+päällystakkini taskuun eteiseen.
+
+Kun aamulla astuin ruokailuhuoneeseen, näin sen eräälle tuolille
+laskettuna. Äiti osoitti sitä ja kysyi: »Mihin olet sitä käyttänyt? Ja
+mistä olet löytänyt sen?»
+
+Tunsin käyväni tulipunaiseksi kasvoiltani, mutta vastasin
+välinpitämättömällä äänellä: »Oh, näin sen kerran romukopissa, ja kun
+sitten eilen illalla satoi niin kovin... Mutta» — huomautin äkkiä,
+ennenkuin äiti ennätti vastata — »jos se on jokin pyhä esine, jota ei
+saa koskettaa, niin pyydän tuhannesti anteeksi.»
+
+Äiti katsahti minuun nopeasti, nousi sitten ja vastasi poistuen,
+samalla huoneesta: »Ei suinkaan, saat kernaasti käyttää sitä.»
+
+Mutta minun mielestäni hän on siitä lähtien ollut niin alakuloinen.
+
+
+Huhtik. 8 p:nä.
+
+Joko kevät tekee herrat tyhmiksi, tai onni tekee minut toiseksi, kuin
+ennen olen ollut.
+
+Tänään kokonaista yksitoista — 11 — herraa heitti minulle silmäyksiä.
+Eilen niitä oli viisi, ja sitä pidän hyvänä tuloksena, kun otetaan
+huomioon, että oli sateinen sää.
+
+En ole koskaan ennen elämässäni saanut silmäyksiä, sitä mitä sanotaan
+»silmän iskemiseksi.» Se on seurannut kaikkea muuta merkillistä.
+
+Tunnustan rehellisesti, että se ilahuttaa minua. Jokainen herra, joka
+katsoo minuun hiukan pihkaantuneena, on minulle todistuskappale siitä,
+että _hän_ (Hän, tuo ainoa, tuo suuri) ei kenties sittenkään valehtele
+sanoessaan, että olen hänen mielestään kaunis.
+
+Nähtävästi hänestäkin on hauskaa kuulla pienistä voitoistani. Mutta
+kun viimeksi kerroin hänelle »eräästä sievästä herrasta», joka neljänä
+päivänä peräkkäin oli Vanhalla Kuninkaantiellä katsonut minuun
+kaihoisasti, niin hän sanoi tyytymättömänä: »Sitä en voi sietää. Sinun
+täytyy luvata, ettet koskaan enää katsahda tuohon herraan.»
+
+Olisipa hauska tietää, tarkoittiko hän sillä täyttä totta.
+Pälkähtäisikö _hänen_ päähänsä ruveta mustasukkaiseksi? Kuinka
+mielettömän mahdotonta, mutta kuinka ihanaa!
+
+
+Huhtik. 9 p:nä.
+
+Olen onnellinen, niin onnellinen, että tulen tyytymättömäksi. Mutta
+koska auringonkin täytyy sietää täpliä, niin ei minulla oikeastaan ole
+mitään syytä itkeä, joskin jokunen pilvi sattuu hetkeksi peittämään
+onneni.
+
+Näin järkevästi puhun itselleni, kun kaikki on onnellisesti ohi ja
+päivä paistaa jälleen. Mutta niin kauan kuin sitä kestää, olen vähemmän
+sankarillinen.
+
+Se, mikä aiheuttaa useimmat surunhetkeni, on hänen etanamainen tapansa
+kadota. Tuntuu siltä, kuin hän pelkäisi kurottautua liian kauas, tulla
+minua liian lähelle — henkisesti puhuen. Äkkiä, juuri kuin istumme
+mitä mukavimmin ja hauskimmin, on hän poissa. Ja jälelle jää vain
+varovaisesti sulkeutunut koteloherra. Samassa hetkessä tuntuu siltä,
+kuin joutuisimme satojen peninkulmien päähän toisistamme. Meidän
+kätemme, jotka ovat lujasti ja lämpimästi pitäneet kiinni toisistaan,
+liukuvat velttoina erilleen, enkä minä tunne enää hänen ääntään ja
+kasvojaan. Olen uneksinut istuvani _hänen,_ rakastettuni luona, ja
+herätessäni huomaan olevani vieraan herran seurassa, joka keskustelee
+kanssani vaivalloisen kohteliaasti.
+
+Jospa edes uskaltaisin kysyä häneltä, minkä vuoksi hän on sellainen.
+Pelkääkö hän, että minulla on jotain aikeita häneen nähden? Ellei asian
+laita olisi sellainen, etten ylipäänsä tahtoisi antaa hänen tietää
+ajattelevani sitä, niin sanoisin hänelle jonakin päivänä: »Älä pelkää.
+En pyri naimisiin kanssasi.»
+
+Ei, siinä suhteessa hän voi olla rauhassa. Olen ajatellut sitä paljon
+ja tullut siihen tulokseen, etten tahtoisi mennä hänen kanssaan
+naimisiin, vaikka hän ehdottaisikin sitä. Se olisi väärin meitä
+molempia kohtaan. Vapaus ja riippumattomuus on hänelle elinehto, ja
+minä kärsisin liian paljon tuntiessani olevani hänelle kahle. En voi
+ajatella sitä aikaa, jolloin tämä on ohi. Kun ajattelen, että jokainen
+onnellinen päivä, joka minulle suodaan, on askel kohti suurta, pimeätä
+tyhjyyttä, kutistuu sieluni epätoivoisen pelon valtaamana. Ja hän on
+kuitenkin oikeassa. Meidän rakkautemme ei ole mikään kyökkikasvi, jonka
+voi panna säilöön taloustarpeeksi. Se on kukka, joka tuoksuu suloiselta
+ja loistaa ihanana ja kuolee nopeasti, koska sen elämä on ollut niin
+voimakasta.
+
+Meidän _rakkautemme._ Onko hän koskaan käyttänyt sitä sanaa? Ei, yhtä
+vähän kuin hän on milloinkaan sanonut: »Lemmin sinua.»
+
+Tiedän hyvin, ettei se riipu sanoista. Hän voi rakastaa minua
+sanomattoman paljon siksi, ettei hän sano sitä; ja ellen muuten
+tietäisi hänen rakastavan minua, niin ei se todistaisi mitään, että hän
+satoja kertoja perätysten vakuuttaisi minulle: rakastan sinua.
+
+Hän sanoo minua _lapseksi._ Mutta kun hän tarttuu käsillään päähäni,
+katsoo minua silmiin ja sanoo: »Sinä suloinen lapsi!» — eikö hän voi
+silloin nähdä, että lapsi ikävöi palavasti noita luvattuja sanoja,
+sanoja, jotka on luvattu — runoissa ja haaveissa — jokaiselle
+rakastuneelle lapselle?
+
+Ja jos varovaisuus estää sinua, viisas ystäväni, lausumasta niitä
+sanoja, jotka minä riemuisan onnen vallassa annan sinulle, niin
+usein kuin tahdot ne kuulla, niin kysynpä sinulta: onko niin suuri
+varovaisuus sopusoinnussa sen kanssa, mitä tänä iltana minulle
+kerroit?... Seisoin kuvastimen ääressä. Silloin näin sinut takanani.
+Sinun katseesi hyväili minua varomattoman hellästi, ja sinä lausuit,
+kietoen kätesi ympärilleni, seuraavat sanat, jotka ensin tuntuivat
+hiukan hämäriltä: »Ja häntä ympäröivät suhisten valkoiset kyyhkyset!»
+Tirkistin sinuun kysyvästi, ja sinä jatkoit:
+
+»Se on eräs runo, joka lapsuudestani sankka on väikkynyt mielessäni ja
+joka on tekstinä — sanoja ei ole sen enempää — erääseen kuvaan, jonka
+silloin näin. Oli kesä-aamu maalla eräässä aurinkoisessa pihassa.
+Muuan nuori nainen — en ole koskaan nähnyt niin hienoa ja suloisia
+olentoa — astui ulos siniseen puettuna ja kädessään pieni pärevasu. Hän
+otti vasusta kourallisen herneitä, ja samassa hetkessä oli ilma hänen
+ympärillään yhtenä ainoana valkoisena kohinana. Joka taholta suhisi
+hänen ylleen kyyhkysiä. Ne laskeutuivat hänen päänsä päälle, hänen
+olkapäilleen, käsivarsilleen, rinnoilleen ja lanteilleen, niin että hän
+näytti kuin niihin puetulta. Minun lapsenmielestäni se oli satukuva,
+se oli itse ihana Lumikki. Mutta sittemmin tuo kuva on muodostunut
+puhtaasti ja vapaasti rakastavan neitseellisyyden ilmestykseksi, ja se
+ilmestys on nyt sylissäni.»
+
+— — — Olisitkohan sinä tämän kerrottuasi menetellyt kevytmielisen
+varomattomasti lisäämällä: »Rakastan sinua» —? Mutta jos sinä pelkäät
+pilaavasi lapsen ja tekeväsi hänet liian itserakkaaksi, olisikohan
+sinun silloin pitänyt antaa valkoisten kyyhkystesi suhista hänen ylleen?
+
+
+Huhtik. 11 p:nä.
+
+Olen iloinen, kun sain tänä iltana olla hiukan hänen kanssaan. Huomenna
+hän esiintyy suuressa uudessa osassa, johon hän on uhrannut niin paljon
+työtä. Viivyin hänen luonaan vain tunnin ajan, etten häiritsisi häntä.
+Hän tuli suoraa päätä kenraaliharjoituksesta ja oli oivallisella
+tuulella. Ainoa hänen tovereistaan, johon hän luottaa ja jonka
+arvosteluista hän välittää, oli sanonut, että hän näyttelee hyvin.
+
+Hän puhuu harvoin itsestään näyttelijänä. Mutta tänä iltana huomasin,
+että hän tunsi tarvetta saada avata sydämensä, ja luulenpa, että hän
+näki minut mielellään luonaan.
+
+Istuin vaiti ja nautin hänestä, nautin nähdessäni tuon muulloin niin
+hillityn ihmisen tulvavirtana syöksyvän kaikkien patojen yli. Äkkiä hän
+katsahti minuun ja pysähtyi kesken intohimoista purkausta, naurahti ja
+sanoi: »Sinä näytät aivan pelästyneeltä. Luulet kai, että olen joutunut
+päästäni pyörälle?» Hetken kuluttua hän jatkoi: »Tunnustan sinulle
+jotain, minkä toivottavasti olet jo kauan sitten aavistanut —: en ole
+ensinkään niin kylmäkiskoinen, kuin miltä näytän. Se on (hän hymyili)
+pelkkää teeskentelyä. Oikeastaan olen maailman kiihkeäluontoisin
+ihminen; mutta olen laskenut, että joka suhteessa saavuttaa suuremman
+tehon antamalla tulivuoren vaikuttaa kiehuvana maanalaisena virtana,
+joka kuumentaa maata ja vain joskus yllättää pienellä räjähdyksellä.»
+Hän muuttui jälleen vakavaksi: »Ehken yhtäkaikki ole sittenkään niin
+viekkaasti harkitseva. Mutta samantekevää muuten. Taiteilija minussa
+perustuu tuohon maanalaiseen virtaan. Juuri sen pitäisi voida tehdä ja
+se onkin tekevä minusta paremman näyttelijän kuin useimmat muut, jotka
+joko mennä rämistävät helisevin kulkusin tai lönkyttävät rehellistä
+arkipäivähölkkää — molemmat yhtä ikävystyttäviä, koska heillä puuttuu
+sitä vain aavistettua, salaperäisesti uhkaavaa tai vetävää, joka on
+runoutta.»
+
+»Sinä et varmaankaan ole olevinasi?» sanoin — en sen ilkeämmin, kuin
+että hän voi vaivatta ymmärtää, että ainakin minussa hänellä oli
+ihaleva katsoja.
+
+»Kyllä» — hän vastasi polvistuen eteeni — »minä olen olevinani, vieläpä
+aika lailla. Mutta tiedätkö miksi? Koska sinä olet minun. Sillä sinulta
+olen oppinut näyttelemään osani hyvin.»
+
+»Siis pitäisi kai oikeastaan minun olla olevinani?»
+
+»Toivottavasti oletkin huomisiltana. Ainakin hiukkasen iloinen.»
+
+— — — Tietysti menen huomenna teatteriin. Valitettavasti Emmyn kanssa,
+jonka lörpöttely on osaltaan pilaava nautintoni. Mutta minulla ei ollut
+muuta keinoa. En uskaltanut ottaa pääsylippua _häneltä._ Sain Emmyn
+kutsumaan minut — muka ennakkolahjana syntymäpäiväkseni.
+
+
+Huhtik. 12 p:nä.
+
+Tänä iltana olen saanut niin paljon erilaisia vaikutelmia, etten voi
+selviytyä niistä.
+
+Alan alusta.
+
+Teatteriin ajaessamme Emmy huvitteli minua kertomalla _hänestä_ ja
+rouva Paula Hansenista. Enkö ollut kuullut, että heidän välillään oli
+nyt rakkaussuhde? _Koko kaupunki_ (Emmy on aina koko kaupungin tulkki)
+puhui vain siitä.
+
+Olin päättänyt olla välittämättä Emmyn lörpötyksestä. Kuten
+katolilaiset, suojellakseen itseään syntisiltä ajatuksilta, herkeämättä
+rukoilevat rukousnauhansa alusta loppuun, samoin loihdin minäkin tuon
+tuostakin eteeni hänen kasvonsa sellaisina kuin ne hellästi katsovat
+minuun, ja toistelin rakastuneita sanoja, joita hän oli minulle
+lausunut. Mutta kiusaaja ei hellittänyt. Kun Emmyn myrkylliset sanat
+taukoamatta tihkuivat korviini, heräsi sielussani voitonriemuisena
+epäilyksen ja epätoivon kysymys: »Mitä sinä oikeastaan tiedät hänestä?
+Sinä houkko, joka luotat siihen, jota et tunne!» Hänen kasvonsa
+muuttuivat silmissäni, ne tulivat jäykiksi ja kylmiksi. Ja hänen
+sanansa kaikuivat pilkallisilta, ja kuulin hänen sanovan ilkeästi
+nauraen: »Eikö totta, hän on kaunis?»
+
+Seisoessamme teatterin ulkopuolella olisin kernaimmin tahtonut juosta
+tieheni. Juosta pakoon kaikkea, elämää, josta on mahdotonta päästä
+selville; ihmisiä, jotka enimmäkseen miettivät, miten myrkyttäisivät
+toistensa elämän.
+
+Sitten huomasin istuvani salissa keskellä surisevaa joukkoa. Kuulin
+ihmisten, jotka olivat saapuneet teatteriin aikaa tappaakseen,
+naureskelevan ja rupattelevan joutavia, ja minusta oli suututtavaa,
+että _hän_ antaisi taidettaan tälle ymmärtämättömälle, sydämettömälle
+joukolle.
+
+Silloin kuulin äkkiä Emmyn kuiskaavan: »Tuolla hän on!» Seurasin Emmyn
+katsetta ja näin ensi rivin aitiossa erään naisen, jonka heti tunsin
+valokuvan mukaan rouva Paula Hanseniksi.
+
+Niin, hän on kaunis. Piirteet eivät ole säännölliset, mutta tuossa
+hienossa ja elegantissa olennossa on hempeätä suloa, ja ennen kaikkea
+ovat silmät ihmeelliset.
+
+En tiedä miksi. Tunsin heti vain myötätuntoa häntä kohtaan. Kun
+hän istui tuolissaan taaksepäin nojautuneena, kiinnittämättä
+vähääkään huomiotaan yleisöön, niin hänessä kuvastui mietiskelevää
+surumielisyyttä, joka liikutti minua.
+
+En voinut siirtää katsettani hänestä. Minussa heräsi omituinen halu —
+halu oppia tuntemaan hänet, suudella häntä ja sanoa hänelle: »Olkaamme
+ystäviä.»
+
+Silloin särkyi tunnelmani, kun Emmy kuiskasi: »Taivas tietää, kuinka
+monta _ystävätärtä_ hänellä on tänä iltana täällä teatterissa.»
+
+Alkusoitto kajahti, ja salissa syntyi hiljaisuus. Hetkisen kuluttua se
+oli siis tuleva. Ja tuskin oli tuo ajatus herännyt minussa, kun tunsin
+tuskan kouristavan sydäntäni, niin että luulin pyörtyvän! Kostein käsin
+pusertelin nenäliinaani, tajuttomana vastasin muutamiin Emmyn tekemiin
+kysymyksiin, joista minulla ei ole nyt aavistustakaan.
+
+Sitten kohosi esirippu. Näin kasvoja liikkuvan lamppurivin takana,
+kuulin niiden puhuvan, ja kuulin, että ympärilläni silloin tällöin
+naurettiin ja taputettiin käsiä, mutta en käsittänyt sanaakaan siitä,
+mitä sanottiin. Istuin kuin mielenhäiriön lamauttamana.
+
+Silloin tuntui yhtäkkiä siltä, kuin minua olisi kutsuttu. Harso liukui
+katseestani, lävitseni solui lämmin virta: hän seisoi lavalla, ja hän
+puhui.
+
+Oliko se näköhäiriö? Istuinko hänen huoneessaan, ja minunko kanssani
+hän puhui?
+
+Minun täytyi nipistää käsivarttani herätäkseni oikein ja käsittääkseni
+että olin teatterissa. Olin teatterissa ja näin näyteltävän omaa
+lemmenonneani. Kuulin kaikkien niiden sävelten, joita minulle oli
+hyräilty, kaikuvan näyttämöltä täyteläisessä kauneudessa.
+
+Minut valtasi vaistomainen tuska ja ujous. Veri syöksähti poskiini, ja
+minä katsahdin Emmyyn, katsoin muuhun yleisöön nähdäkseni, olivatko he
+huomanneet mitään.
+
+Sitten minun täytyi hymyillä typerälle tuskalleni, ja minä vaivuin
+onnelliseen nautintoon; olin niin onnellinen ja ylpeä ja ihastunut,
+että kyyneleet valuivat pitkin poskiani, unohdin kaiken ja kaikki
+ympärilläni, kunnes väliverho laskeutui yleisön paukuttaessa ankarasti
+käsiään ja sali kävi jälleen valoisaksi ja Emmy sanoi hymyillen:
+»Mutta, hyvä jumala, miksi sinä uliset? Eihän siinä ollut mitään
+surullista.» Mutta kun hän lisäsi: »Hän näytteli muuten ihanasti!» —
+niin hänen arvonsa kohosi huomattavasti silmissäni.
+
+Väliaikana väijyskeli katseeni rouva Paulan aitiota. Hän istui nyt
+tähystellen uteliaana ympäri salia, ikäänkuin hän olisi etsinyt
+jotain määrättyä. Äkkiä katseemme kohtasivat toisensa, ja minusta
+tuntui siltä, että näin synkän välähdyksen hänen silmissään. Huomasin
+myöskin, että hän sitten illan kuluessa suuntasi useasti kiikarinsa
+minuun. Tietäneekö hän, kuka olen, ja aavistaneeko hän jotain? Olisiko
+Alfred —? Ei, se on mahdotonta. Joka tapauksessa tuo katse tekee
+minut levottomaksi, ja koko loppuajan minua vaivasi tunne, että olin
+tarkastelun alaisena.
+
+— — Niin päättyi näytelmä, ja me seisoimme vaatesäiliön luona
+saadaksemme päällysvaatteemme. Pyysin Emmyä olemaan kiirehtimättä
+liikoja; tahdoin mieluimmin odottaa niin kauan kuin mahdollista,
+kuullakseni kuinka häntä kehuttiin. Kaikki olivat kummissaan siitä,
+kuinka hyvin hän oli näytellyt. Kuulin erään sanovan: »Nyt hän voi olla
+varma onnestaan. Nyt hän on lopultakin osoittanut olevansa suuri kyky.»
+
+Nyt lopultakin! Mutta miksi _nyt?_ Sen tiesin vain minä. Jos sinä, oma
+ystäväni, olisit nähnyt, kuinka korkealle minä sinä hetkenä nostin
+nenäni, niin sinulla olisi ollut syytä nipistää minua korvasta ja
+sanoa: pöyhkääjä!
+
+— Teatterin ulko-oven luona törmäsimme Erkkiä vastaan. Hän oli
+loistavan iloinen ystävänsä menestyksen johdosta ja sanoi: »Nyt kai
+myönnät, että hän kelpaa johonkin!» Muuten hän kertoi matkustavansa
+pian takaisin ulkomaille. Hän oli toistaiseksi luopunut aikeestaan
+aloittaa oman liikkeen täällä kotona. Erkki parka!
+
+Emmy tahtoi saada minut mukanaan konditoriaan teetä juomaan. Mutta
+minua puistatti ajatellessani, että silloin olisi pakko sulattaa hänen
+seikkaperäinen arvostelunsa näytelmästä ja esityksestä, ja minä pääsin
+hänestä erään raitiotievaunun luona. Ajettuani kappaleen matkaa astuin
+kuitenkin pois. Minut oli äkkiä vallannut vastustamaton halu nähdä
+hänet vielä tänä iltana, vain nähdä _hänet_ ja sanoa hänelle, että
+rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan.
+
+Tietysti oli typerää luulla, että voin tavata hänet. Olin hänen
+ovellaan. Se oli lukittu. Ja hänen asuntonsa oli pimeä. Puolen tuntia
+harhailin talon seutuvilla, sitten minun täytyi lähteä kotiin.
+
+Mutta kotimatkalla hävisi pöyhkeyteni kokonaan. Raitiotievaunussa
+istuessani sain vaivoin pidätetyksi kyyneleitäni, kun ajattelin, että
+kenties hän oli nyt _hänen_ seurassaan ja että tämän illan olisi
+kuitenkin pitänyt kuulua _minulle_ — yksinomaan minulle.
+
+Lieneekö _hän_ ajatellut tänä iltana minua? Minunko lähettämiäni oli
+kukkanen, jota hän kantoi rinnassaan? Viittauksena ja tervehdyksenä.
+
+_Tahdon_ uskoa sen. Enkä _tahdo_ ajatella kaikkea sitä, mitä Emmy
+kertoi.
+
+Hän ei ole voinut viettää tätä iltaa _hänen_ seurassaan. Vaikkei
+asianlaita olekaan niin, kuin Emmy sanoo, niin minun mielestäni hänen
+pitäisi kuitenkin ymmärtää, että se olisi väärin minua kohtaan.
+
+
+Huhtik. 13 p:nä.
+
+Aamupäivällä ostin kaikki sanomalehdet. Ne kiittävät häntä. Eräs puhuu
+»suoraan sanoen hämmästyttävästä edistyksestä.» Vain yksi koko joukosta
+on epämiellyttävä. Se sanoo, että hän oli »ikävä ja isosteleva kuten
+tavallisesti», mutta »tällä kertaa samalla aivan mieletön.» Taivas
+tietää, mikä idiootti siihenkin lehteen kirjoittaa. Minua huvittaisi
+nähdä, että hänet hakattaisiin lihamuhennokseksi ja tarjottaisiin
+omassa lehdessään onnettomuudentapauksena.
+
+Muuten on samantekevää, mitä mokoma nulikka kirjoittaa. Kaikki
+ihmiset ovat haltioissaan. Näytelmä esitettiin uudelleen tänä iltana;
+valitettavasti en voinut olla teatterissa, mutta olin _ulkopuolella,_
+sekä silloin kuin ruvettiin myymään pääsylippuja — siellä oli
+suunnaton jono — että näytännön päättyessä. Seisoin keskellä eteistä —
+luonnollisesti harso kasvoilla — ja annoin yleisön tyrkkiä minua mielin
+määrin. Ja minä kuulin hänen nimeänsä mainittavan satoja kertoja, ja
+palasin kotiin ja mainitsin sen tuhansia kertoja, ennenkuin vaivuin
+uneen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mitä ovat _kaikki muut_ olleet hänelle? Miksi ei yksikään heistä ole
+voinut innoittaa häntä? Jos hän olisi pitänyt heistä yhtä paljon kuin
+minusta, kuinka voisin juuri minä silloin olla se, joka sytytti hänessä
+kipinän?
+
+Näin kysyn itseltäni, enkä rohkene lausua ääneen sitä vastausta, joka
+kaikuu sielussani voitonhymnin lailla.
+
+En rohkene, sillä entäpä jos pettyisin. Ja sittenkin — onko se
+mahdollista? Voiko olla muuta vastausta kuin se, joka sisässäni
+riemuitsee: Minua, minua hän rakastaa; ainoastaan minua hän on
+rakastanut! _Ainoastaan_ minua!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Sillä minä ajattelen, että miehet ovat rakkaudessa toisellaisia kuin
+me naiset. Heillä voi olla kymmeniä rakkausseikkailuja, mutta ne eivät
+merkitse mitään, ne ovat kuin ohimenevä tuuli, joka saattaa sielun
+pinnan vain hetkeksi väreilemään. Mutta sitten yhtäkkiä nousee heissä
+todellisen, ainoan rakkauden myrsky, ja silloin tapahtuu ikäänkuin
+myllerrys; kaikki, mikä heissä on syvintä ja parhainta, tulee esiin, ja
+he saavat voimia ja intoa suorittaakseen elämänsä suurimmat urostyöt.
+
+
+Pitkänä perjantaina.
+
+Tänä iltana olin viimeinkin jälleen hänen luonaan.
+
+Olisin tahtonut sanoa hänelle jotain oikein kaunista, jotain lämmintä
+ja sydämellistä, josta hän olisi voinut ymmärtää, kuinka iloinen
+olin hänen puolestaan. Mutta enempää en saanut irti kuin kuivan:
+»Onnittelen. Sinähän niitit paljon mainetta.»
+
+Hän vastasi: »Niinhän taisin tehdä. Mutta annahan minun nyt kuulla
+se ainoa arvostelu, josta välitän, ainoa arvokas arvostelu. Miltä se
+tuntui _sinusta?_ Oliko se hyvin, oliko se oikein? Herättikö se sinussa
+muistoja? Liikuttiko se sinua vähääkään?»
+
+Kiersin käsivarteni hänen kaulaansa, katsoin kaiken onneni hänen
+silmiinsä ja kuiskasin hänelle: »kiitos.» — Mutta sittemmin sanoin
+hänelle saman monin sanoin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hänen kirjoituspöydällään oli kimppu keltasia ruusuja. Nähdessäni sen
+ajattelin heti: se on tuolta toiselta naiselta.
+
+Mieleni kävi apeaksi, ja hän huomasi sen.
+
+»Mikä sinua vaivaa?» hän kysyi.
+
+»Ei mikään.»
+
+Mutta hiukan myöhemmin sen _täytyi_ purkautua.
+
+»Sinä olet saanut kukkia», sanoin. »Varmaankin ne ovat...»
+
+Hän keskeytti minut.
+
+»Hyi, Julia!» Ja hän katsoi minuun vakavasti, melkeinpä murheellisesti.
+
+»Mutta minulla on syytä olla mustasukkainen. Ja minä _tahdon_ tietää,
+keneltä sinä olet saanut nuo kukat.»
+
+Tunsin, ettei itku ollut kaukana, ja käänsin pääni pois. Hän tarttui
+käteeni, ja samassa purskahdin itkuun. Tahdoin vetää käteni irti, mutta
+hän piti kiinni, piteli sitä — sanaakaan lausumatta — kunnes olin
+itkenyt kylliksi. Sitten hän virkkoi:
+
+»Kuulehan nyt, Julia. Olen jo ennen vakuuttanut sinulle, ettei sinulla
+ollut mitään syytä mustasukkaisuuteen, ja sinä vastasit minulle,
+ettet sitä ollutkaan. Nyt näen, että kuitenkin olet, ja senvuoksi
+kerron sinulle seuraavaa, jotta ymmärtäisit, kuinka luonnoton
+mustasukkaisuutesi on. Tiedän, että sinä olet hienotunteinen kelpo
+tyttö ja uskot, mitä sinulle kerron, vaatimatta lähempiä selityksiä
+nimiin ja muuhun sellaiseen nähden. Kuulehan siis: ennenkuin opin
+tuntemaan sinut, minulla oli ystävätär, joka kävi luonani, kuten
+sinäkin nyt teet. Me pidimme toisistamme paljon, ja minä pidän hänestä
+paljon yhä vielä. Sinä voit kuulla sen suuttumatta, sillä meidän
+suhteemme on kokonaan loppunut: hän oli suloisimpia ja parhaimpia
+ihmisiä, mitä olen tuntenut. Hän ei ole koskaan tehnyt minulle muuta
+kuin hyvää; me emme ole koskaan sanoneet toisillemme pahaa sanaa koko
+sinä pitkänä aikana, jolloin hän kävi täällä ystävättärenäni. Se suhde
+oli niin valoisa, niin hilpeä, niin hieno ja keveä, että se on aina
+elävä mielessäni lämpimän, pilvettömän kesäpäivän kaltaisena. Silloin
+saavuit sinä. Sinä saavuit ja valtasit nopeasti minut kokonaan. Sinä
+olit huumaava nuoruus, voimakas kevät. Omakseni tuleminen merkitsi
+sinulle niin paljon, että rakkaus tuntui tuovan minulle jotain uutta
+ja suurta ja ihmeellistä. Sinä täytit minut kokonaan. En voinut jakaa
+itseäni teille. Monta päivää ei ennättänyt kulua siitä, kuin olin ensi
+kerran kohdannut sinut, kun hän jo tunsi varmalla vaistollaan, että
+vaara oli uhkaamassa. Hän tiedusteli minulta, minä vastasin vältellen;
+ensimäisen kerran loi epäluottamus varjonsa meidän suhteeseemme. Olin
+vielä niin vähän selvillä itsestäni ja pidin hänestä niin paljon,
+etten tahtonut ruveta tekemään hänelle tiliä, jonka tiesin päättyvän
+jäähyväisiin. Sitten sinä olit eräänä iltana luonani — varmaankin
+muistat sen — siitä on noin kolme viikkoa. En ollut nähnyt häntä
+kahteen viikkoon. Keksin aina verukkeita päästäkseni tapaamasta
+häntä. Silloin, juuri kuin me molemmat istuimme tässä sohvassa, kuten
+nytkin, soi ovikello. En tahtonut avata, mutta kelloa soitettiin yhä,
+ja viimein lähdin eteiseen. Kun vähän myöhemmin palasin takaisin,
+kerroin, että se oli teatterin lähetti, ja kun sinä huomasit, että
+olin niin vakava, niin sanoin saaneeni ikävän viestin. Minua muka
+tahdottiin esittämään osaa, josta en olisi lainkaan välittänyt.
+Tulija ei ollut mikään teatterin lähetti. Se oli — _hän._ Hän saapui
+kaipauksen ja epäluulon ajamana, ja saadakseni hänet lähtemään, minun
+täytyi turvautua valheeseen, jonka esitin liian huonosti estääkseni
+häntä aavistamasta pahaa. Hän lähti kuitenkin sanomatta mitään, hän
+oli uskovinaan minua, mutta minä en pyytänyt häntä seuraavanakaan
+aikana käymään luonani. Ja sitten samana päivänä, jolloin minun oli
+määrä esiintyä uudessa osassani, sain aamupäivällä häneltä kirjeen
+— jäähyväiskirjeen, joka katkerasta pettymyksestä huolimatta henki
+lempeyttä ja hienoutta. Hän oli edellisenä iltana — muistathan, sinä
+käväsit sinä iltana luonani — ollut tuolla kadulla, ja hän oli nähnyt
+sinun sekä saapuvan että lähtevän. — — — Niin, sellainen oli se minun
+juttuni, ja päätä nyt itse, onko _sinulla_ syytä mustasukkaisuuteen.
+Vaikkapa nuo kukat olisivatkin tervehdys häneltä — muuten en tiedä
+sitä, sillä ne lähetettiin nimettä — niin saattavatko ne mielestäsi
+tuottaa sinulle harmia?»
+
+Sellaista hän kertoi; mutta jo aikoja ennen, kuin hän oli lopettanut,
+lepäsin hänen sylissään ja olin sydämessäni monet kerrat pyytänyt
+häneltä anteeksi.
+
+Mutta paha oli, että juuri sinä iltana, jolloin hän näki minut, olin
+lähtenyt ulos harsottani.
+
+
+Pääsiäispäivänä (huhtik. 17 p.)
+
+En ymmärrä ensinkään isäukkoa. Ellei se kuulostaisi liian
+hullunkuriselta, olisin kernas uskomaan, että äreä professori
+Kuivalainen on hiukkasen rakastunut omaan tyttäreensä.
+
+Varmaa on, että hän on käynyt aivan pehmeäksi minua kohtaan. Joka
+kerta kuin hän on viime aikoina nähnyt minut, on hän — todellakin
+huomattavalla ponnistuksella — vääntänyt kasvonsa hymyyn ja kiiruhtanut
+nipistämään poskeani tai muulla tavoin laskemaan leikkiä.
+
+Mutta eilen vasta ihmeitä tapahtui. Aamiaista syötäessä sanoi äiti,
+ettei hän vilustumisen tähden voinut lähteä kanssani kävelylle.
+
+»No niin», sanoi isä, »silloin minä kutsun Julian mukanani näyttelyyn.»
+
+Ja kohtelias isäni laati minulle oikein juhlan. Oli mitä suloisin leuto
+sää, ja isä ehdotti, että ajaisimme kaupunkiin avoimissa vaunuissa.
+Näyttelyssä viivyimme vain tunnin ajan, ja isä piti tärkeimpänä
+saada minut esitellyksi kaikille niille taiteilijoille, jotka
+siellä tapasimme. Jälestäpäin olimme à Portassa — jota isä vanhasta
+tottumuksesta nimittää Miniksi — ja joimme siellä oporto-viiniä.
+Istuessamme laseja kallistelemassa sanoi isä äkkiä: »Kuuleppas, Julia,
+minusta sinun vaatevarastosi kaipaa uudistusta. Minulla on nykyään
+kukkaro pullollaan, ja sentähden lähdemme nyt puoteihin ja teemme
+sievän tyttöseni kesäksi hienoksi.»
+
+Kävimme muotikaupassa ja korutavarakaupassa ja hansikaskaupassa ja
+kenkäkaupassa. Ja isä käänsi kaikki mullin mallin, ennenkuin löysimme
+jotain, joka hänen mielestään sopi minulle kovin hyvin, lapuksi hän
+tahtoi ehdottomasti lahjoittaa minulle parin silkkisukkia, mutta kun
+väitin, ettei äiti pitäisi siitä — tiedän erään toisen, joka ei olisi
+pannut sitä pahakseen — niin hän luopui hullutuksestaan.
+
+Ajoimme kotiin oikein hilpeällä tuulella. Eteisessä sanoin: »Kiitos
+tästä päivästä, isä! Minulla on ollut tavattoman hauskaa!» — »Saanko
+siis suudelman palkaksi?»
+
+Sen hän saikin. Mutta arkihuoneessa ilma oli painostava ja surkea kuten
+tavallisesti, ja sohvalla makasi äiti kipeänä ja raskasmielisenä.
+
+
+Huhtik. 23 p:nä (syntymäpäivänäni).
+
+Ensimäinen taival suoritettu. Hyvän tavan mukaan minun kai olisi nyt
+täytettävä pari päiväkirjan lehteä syvällisillä mietelmillä. Mutta
+en ole laisinkaan halukas filosofeeraamaan. Ainoastaan tanssimaan ja
+nauramaan olen halukas, nauramaan ja tanssimaan, tanssimaan halki
+nukkuvan kaupungin ja herättämään sen julistamalla, että maailmassa on
+ainakin yksi onnellinen ihminen. Nimittäin allekirjoittanut, nimittäin
+Julia, joka arvoisasta ijästään huolimatta on tänään viettänyt
+syntymäpäiväänsä hemmotellun lapsukaisen tavoin.
+
+Kun muistelen, minkälaisia syntymäpäiväni ovat viime vuosina
+olleet, niin minusta tuntuu siltä, ettei tämänpäiväinen voi olla
+totta. Kas tässä tavanmukainen syntymäpäiväresepti: äiti herättää
+juhlan aiheuttajan, kyyneleet silmissä, jotta tunnelma olisi alusta
+pitäen oikea. »Hyvää huomenta, lapsukaiseni, ja onnea. Isä ja minä
+lahjoitamme sinulle kankaan kesäpuvuksi, sinähän tarvitset sellaisen
+välttämättömästi, ja isoäiti maksaa ompelijan.» Aamiaispöydässä
+vallitsee pinnistetty juhlailoisuus. Aamupäivällä vieraina Kristiina,
+Emmy ja pari tätiä, kukin tuoden viehättävän kotitekoisen lahjan ja
+laukullisen jonninjoutavaa rupattelua, ottaen korvaukseksi kupillisen
+uneen uuvuttavaa suklaatia. Tämän jälkeen lopetetaan varsinaiset
+juhlallisuudet ja päivä päättyy iltaduettoon, jonka syntymäpäivälapsi
+ja hänen äitinsä suorittavat kahden kesken tavallista runsaammin
+kyyneleiden, jälkimäinen pyytäen anteeksi sitä, että on saattanut hänet
+tähän kurjaan maailmaan.
+
+Tänään on sävel ollut toisellainen. Siitä on aluksi kiitettävä
+muuttunutta isääni, joka aamiaista syötäessä esiintyi niin
+elämäniloisena ja tarjoili viiniä niin auliisti, että Frans tuli aivan
+julkean meluisaksi ja yksinpä äitikin viehättyi vilkkaaksi; se muuten
+teki hänet hirmuisen hupaiseksi ja kerrassaan suloiseksi katsella —
+juuri kuin hän olisi melkein hävennyt omaa hilpeyttään.
+
+Aivan vastoin tapaansa ja tätien kauhuksi otti isä osaa myöskin
+suklaatijuhlaan ja höysti sitä kujeilemalla ihan jumalattomasti
+vanhojen sukulaistensa kustannuksella.
+
+Tämän perästä minä pukeuduin hienoimpaan asuuni lähteäkseni —
+virallisesti — nuorten päivällisille huvittelunhaluisen Kristinan luo.
+Toisin sanoin, viettämään syntymäpäivääni yhdessä _hänen_ kanssaan.
+
+Hän otti minut juhlallisesti vastaan frakkiin ja valkoiseen
+kaulaliinaan puettuna, tarjosi käsivartensa ja johti minut
+työhuoneeseen. Keskellä huonetta oli valkoisella liinalla katettu
+syntymäpäiväpöytä notkuen — oivallinen juhlaselostus-sana — lahjojen
+painosta: hienoja ja ihastuttavia toalettiesineitä, makeisia ja kukkia.
+
+Hän oli luvannut — kunniasanallaan — ettei antaisi minulle mitään
+lahjoja. Nyt hän naureskeli menetetylle kunnialleen ja minun
+onnistumattomalle harmilleni.
+
+Syntymäpäivälapsi oli saanut itse määrätä, mitä hän halusi
+päivälliseksi. Alfred oli pakottanut minut valitsemaan monta hienoa
+ruokalajia uhkailemalla, että saisin muuten makeata keittoa ja
+pannukakkuja. Hän tekee minusta oikein inhottavan herkuttelijan.
+Niinpä hän on opettanut minulle, että sampanja on erilaista. Ennen
+luulin, että sampanja on sampanjaa ja sillä hyvä. Nyt tiedän, että on
+olemassa sekä »makeata» että »kuivaa» ja »ekstra kuivaa» sampanjaa
+ja että sampanjan nimenä on toisinaan Munm, toisinaan Heidsick ja
+toisinaan taas jotain ihan toista. Tiedänpä päälle päätteeksi, mistä
+lajista eniten pidän ja se on hänen mielestään suuri edistysaskel
+kasvatuksessani.
+
+Varmaa on, ettei hyvää ruokaa ja viiniä pidä halveksia. Myöskin
+herkkujen syöminen ja juominen voi olla runollista. Ja vaikka
+tyytyisinkin hapankaaliin, kun vain saan olla hänen seurassaan, niin
+enpä kiellä, että hänen maukas ruokansa, hienosti katettu pöytä ja
+juhlapukumme herättivät minussa mieltymystä ja tyytyväisyyttä.
+
+Jäähyytelöä syödessämme kysyin, eikö hän aikonut pitää minulle puhetta.
+Hän vastasi: »Puheeni on kukkavihossasi.» — »Täytyykö minun tyytyä
+kukkaskieliseen puheeseen?» — »Etsi, niin löydät.» Nostin kukkavihon
+lasista ja siitä putosi kokoonkääritty paperi. Hän näytti melkein
+nololta sanoessaan: »Sinä olet kaiken lisäksi saanut minut rupeamaan
+runoilijaksikin, lieventävänä asianhaarana mainitsen, etten kuitenkaan
+ole tehnyt syntiä runomitalla.»
+
+Aioin avata paperin, mutta hän pyysi minua odottamaan. Vasta sitten,
+kuin istuimme sohvassa kahvin ääressä, sain luvan lukea puheen. Hän
+kysyi, mitä siitä pidin. Vastasin hänelle, kuten ajattelinkin, että hän
+oli maailman ihanin runoilija.
+
+Se hän _onkin._ Sillä hän on minun runoilijani.
+
+Ja niinpä lopetan selostukseni juhlasta liittämällä päiväkirjaan hänen
+puheensa.
+
+
+_Puhe Julialle_.
+
+Minun ei tarvitse kertoa sinulle, että rakastan sinua. Sen näet
+katseestani, kun se sinua syleilee; sen kuulet äänestäni, kun se
+suutelee korviasi.
+
+Sitävastoin kerron sinulle, miksi olen sinuun niin peräti rakastunut.
+
+Siksi, että olet tullut luokseni, kuten kantaäitini, Eeva rouva,
+tuli vanhan Aatamin luo: vastasyntyneenä, värisevänä odotuksena ja
+lupauksena, hämmästyttävänä ja hämmästyneenä.
+
+Näen sinun nyt tirkistävän minuun kysyen ja hiukan ymmälläsi. Juuri
+siten Eevakin katsoi Aatamiin, kun he kohtasivat toisensa ja tämä antoi
+taivaan ja maan ensi kerran kuulla nuo sittemmin aina yhtä uudet ja
+hämmentävät sanat: »Rakastan sinua.»
+
+Samoin kuin sinä nyt kuunnellen taivutat hieman päätäsi, silmissäsi
+katse, joka on sekä ujo että säteilevä, samoin teki Eeva rakastuneena
+neitosena, ennenkuin hän vyötti itsensä kokeneen naisen siveettömillä
+viikunanlehdillä.
+
+— — — Katso, maata verhoaa harmaa usva, ja Aatami on kyllästynyt
+elämään, joka hänelle lahjoitettiin.
+
+Silloin välähtää auringonsäde usvan läpi, ja usva hajoaa, ja hän seisoo
+maan päällä päivänpaistetta ja lämpöä luoden: ihmisen nuori morsian,
+nainen, joka punastuu, ei sen vuoksi, että hän häpeisi alastomuuttaan,
+vaan siksi että hän on ihmeissään ja iloissaan oman sulonsa ja voimansa
+tähden, jonka hän lukee Aatamin jumaloivasta katseesta.
+
+Lemmettärien ympäröimänä hän lähtee liikkeelle. Ne ovat piilosilla
+hänen hiuksissaan, jotka kähertyvät otsalla, ne kuiskivat kaikellaisia
+hullutuksia hänen uteliaisiin korviinsa. Ne jännittävät huulen Amorin
+jouseksi, ne kiikkuvat hennolla povella. Yksi kätkeytyy posken
+hymykuoppaan, toinen leukareikään. Mutta kaksitellen ne istuvat kuin
+rakastuneet suutelevat parit sinun suloisissa silmissäsi, sinä oma
+Eevani, joka kutsuit minua uuden päivän lailla; joka aina, kun astut
+sisään ovestani, olet päivänsäde, joka hajoittaa usvan ja kaikki
+harmaat ajatukset.
+
+
+Huhtik. 24 p:nä.
+
+Iloitsen siitä, että olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Sillä siten
+olen tuntenut hänet 2 vuotta, sekä silloin kuin olin yhdeksäntoista
+vuoden vanha, että nyt kun olen kahdenkymmenen vuotias. Mutta hänelle
+en kerro sellaisia, sillä hän vain nauraisi ja sanoisi minua pikku
+vauvaksi. Ja se on sopimatonta kahdenkymmenen vuotiaalle neidille.
+
+
+Huhtik. 25 p:nä.
+
+Iltapäivällä istuin yksin kotona. Äkkiä heräsin mietteistäni ovikellon
+ankaraan, kiivaaseen kilinään. Ihan vapisin pelästyksestä.
+
+Postilähetti siellä vain oli pistänyt kirjeen laatikkoon.
+
+Kirje oli äidille, panin sen pöydälle ja istuuduin jälleen akkunan
+ääreen. Mutta rauhani ei palautunut. Korvissani kaikui alituiseen
+tuo kiivas kilinä — ikäänkuin vaara uhkaisi. Ivasin itseäni.
+Hermostunut hölmö! sanoin itselleni. Hyvänen aika, postilähetti on
+ollut kiireissään ja kiskaissut tavallista voimakkaammin. Keneltähän
+tuo kirje muuten lienee, en tuntenut käsialaa. Nousin paikaltani
+ja otin sen käteeni. Kotelo oli vanhanaikainen, pitkä ja kapea, ja
+päällekirjotus hoippui avuttomana sinne ja tänne isoin, kömpelöin
+kirjaimin. Siinä oli virheitäkin. Keneltä se lieneekään? Muuten tunsin
+aina äidille saapuvien kirjeiden käsialan.
+
+Olisiko se isoäidin vanhalta palvelijattarelta, joka ilmoittaa, että
+isoäiti on vaarallisesti sairastunut? Ei, se ei ollut todennäköistä.
+Meille olisi annettu tieto lähetin kautta eikä kirjeellisesti.
+
+Mutta keneltä sitten? Äkkiä heräsi sisässäni tuskanhuuto. »Kirjeessä
+puhutaan sinusta! Se on nimetön kirje sinusta!» Rupesin taas
+vapisemaan, niin että tuskin saatoin pitää kirjettä jääkylmissä
+käsissäni. Niin, tietysti asian laita oli sellainen. Käsiala oli
+väärennetty, se oli selvää, ja lähettäjä oli ehdoin tahdoin tehnyt
+kirjoitusvirheitä. Olisiko se tuolta toiselta? Olihan hän nähnyt minun
+menevän Alfredin luo. Ei, ei, hän oli hyvä ja hieno, sen sanoi Alfred.
+Mutta sittenkin, mustasukkaisina ihmiset tekevät tekoja, joita he
+muulloin halveksivat. Sitäpaitsi voisi sen tehdä moni muu. Mistä minä
+tiesin, vaikka minut olisi nähty ja tunnettu lukemattomia kertoja, kun
+olen käynyt hänen luonaan.
+
+Silloin olisin hukassa. Hetken kuluttua saapuisi äiti kotiin, hän
+huomaisi kirjeen ja avaisi sen... minä näkisin hänen epätoivoisen
+katseensa, näkisin hänen horjuvan ja kaatuvan.
+
+Ei, minun _täytyi_ tietää, mistä siinä kirjeessä puhuttiin. Valoa
+vasten siis. Ei näkynyt mitään. Koetin avata sitä varkain neulan
+avulla. Se oli suljettu liian lujasti. Olin jo aivan suunniltani.
+Vapisevin käsin mursin kuoren — ja helpotuksesta huokaisten,
+jännityksen uuvuttamana, onnellisena, mutta nolona vaivuin tuolille
+kädessäni tuo kamala kirje. Se sisälsi — erään uuden, vanhalle
+Kuninkaantielle perustetun pesulaitoksen ilmoituksen.
+
+Niin, nyt perästäpäin hymyilen sille. Mutta sittenkin. — _Hän_ ei voi
+aavistaakaan, minkälaisilla kauhunhetkillä minä saan ostaa onneni.
+
+
+Vappuna (sunnuntaina).
+
+Elämäni hirvein päivä.
+
+Oikeastaan minun olisi pitänyt mennä kirkkoon äidin kanssa, mutta sain
+asiat järjestetyiksi siten, että lähdinkin sensijaan isoäidin luo.
+Matkalla kurkistin hänen akkunoihinsa. Varmaankaan hän ei ollut vielä
+noussut vuoteesta. Makuuhuoneen akkunoita ei oltu avattu, ja vain
+toisesta oli verho nostettu ylös. Minua halutti sanomattomasti livahtaa
+hetkeksi hänen luokseen, pudistella häntä ja kujeilla hänen kanssaan,
+niin että hän saisi unen silmistään.
+
+Oli mitä rumin kylmä kevätsää, sumua ja sadetta. Ihmiset kiiruhtivat
+ärtyneen näköisinä kirkkoon rankkasateen rapistessa. He olivat
+todellakin mielenylennyksen tarpeessa. Minun sydämessäni vallitsi
+pyhäpäivä kirkonkäynnittäkin.
+
+Isoäiti istui jo kankeana ja suorana pielustensa keskellä, yllään
+sunnuntaimyssy. Akkunakorokkeella istui vanha Maria sukankutimineen,
+lukien sanomalehteä. Kuinka siellä oli rauhallista! Hiljainen tyyni
+luostarikirkko, jossa on suitsutuksena sekatuoksua.
+
+Isoäiti taputti kättäni kuivilla, ryppyisillä eukonkäsillään. Saatoin
+nähdä hänen silmistään, että niissä oli jokin lahja. Mutta isoäiti ei
+ole niitä, jotka ryntäävät oikopäätä asiaan käsiksi.
+
+Hän aloitti: »Tänään ei ilma ole parhaimpia.» Sitten hetken päästä:
+»Tänään ei juuri kenenkään tee mieli lähteä metsään.» Lopuksi:
+»Haluttaisikohan Juliaa lähteä illalla teatteriin?» Juliaa halutti
+suuresti. Tiesipä hän senkin, mihin teatteriin hän halusi. Sillä siellä
+esitettäisiin minun näytelmäni.
+
+»Muistaakseni sinä olet jo nähnyt sen, etkö olekin?» kysyi isoäiti.
+
+»Mutta minä näkisin sen niin hirveän mielelläni uudelleen.»
+
+»Tänä iltana siinä esiintyykin eräs toinen», sanoi Maria äkkiä
+korokkeeltaan. »Sanomalehdessä sanotaan, että Mörch on sairastunut.»
+
+En luule, että huusin. Muistan vain, että seisoin akkunan ääressä
+lehti kädessäni; että Maria nousi seisaallean huudahtaen: »Herranen
+aika, neiti kulta!»; että huone pyöri silmissäni; että kuulin isoäidin
+ikäänkuin kaukaa sanovan: »Lapsi kulta!» ja että huomasin, kun silmäni
+avasin, makaavani nojatuolissa. Maria piti nenäni edessä jotain
+väkevältä tuoksuvaa ja pöydällä oli pesuvati. Tuijotin kummastunein
+katsein ensin Mariaa, sitten isoäitiä: »Mitä on tapahtunut?» Mutta
+samassa tuokiossa palasi sieluuni muisto ja kauhu, ja ellei Maria olisi
+tarttunut käteeni niin lujasti, että teki kipeätä, olisin pyörtynyt
+uudelleen.
+
+Ensimäinen ajatukseni oli: miten voin selittää menettelyni isoäidille?
+Olin tahallani toipuvinani vain vähitellen, ennättääkseni keksiä jotain.
+
+Mutta isoäiti tuli minulle itse avuksi.
+
+»Oletko syönyt mitään aamulla?» hän kysyi.
+
+»En, isoäiti.»
+
+»Sitä ajattelinkin. Mutta se on väärin, Julia. Nuoret tytöt eivät jaksa
+paastota. — Tuoppas lasi viiniä, Maria.»
+
+Yksin jäätyämme isoäiti kutsui minut luokseen. Laskeuduin polvilleni
+hänen eteensä, kätkin pääni hänen helmaansa ja purskahdin itkuun. Itkin
+niin, että luulin sydämeni pakahtuvan. En voinut mitenkään heretä,
+vaikka koetin kaikin voimin. Maria toi viiniä, kuulin hänen tulevan ja
+jälleen poistuvan, ja minä nyyhkytin yhä, isoäidin sivellessä tukkaani
+pehmeästi ja verkalleen. Teki niin hyvää, kun sai itkeä rauhassa, ja
+isoäidin levollinen käsi tuntui niin tyynnyttävältä.
+
+»Kas niin, lapseni! Kas niin, lapseni!» hän toisti moneen kertaan
+itkun vaimentuessa. Mutta minä jäin paikalleni, en uskaltanut kohdata
+hänen katsettaan. Ja kuitenkin kiusasi minua nyt ajatus: »Sinun täytyy
+lähteä. Sinun täytyy mennä hänen luokseen saamaan selvyyttä.»
+
+Silloin sanoi isoäiti, enkä unohda milloinkaan sitä sanomatonta
+lempeyttä, joka hänen äänessään kaikui: »Sinun ei tarvitse pelätä,
+että rupean kyselemään. Minä olen vanhus, mutta muistan nuoruuden
+ajan ja tiedän, että nuorilla sydämillä on iloja ja suruja, joihin
+vanhojen kömpelöiden käsien ei pidä koskea. Mutta jos elämä — mistä
+Jumala varjelkoon — toisi pikku tytölleni jotain, josta hän ei voi
+itse selviytyä, niin tule pelkäämättä luokseni, jos olen silloin
+elossa. — Ja nyt, lapseni, sinun täytyy nousta ja lähteä, niin että
+ennätät aamiaiselle. Mutta tästä emme puhu isälle emmekä äidille. Ja
+teatteripiletin me säästämme toiseen kertaan, sillä tänä iltana sinun
+on parasta käydä varhain levolle.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+— — — Seisoin hänen ovensa ulkopuolella. Olin kiitänyt katuja pitkin.
+Mutta nyt — en uskaltanut soittaa. Heti kun saavuin taloon, olin
+tuntevinani raskaan sairashuoneenilman, ja oven luona tuntui siltä,
+kuin olisi imelä ja painostava ilma tukahduttavana tunkeutunut minuun.
+Kun soittaisin, avautuisi ovi, ja palvelija seisoisi kalpeana ja itkien
+edessäni, eikä minun tarvitsisi kysyäkään. Ei, ei — se oli mahdotonta.
+Niin kova ei Jumala voinut olla minua kohtaan. Aloin rukoilla: »Isä
+meidän, joka olet taivaassa...» Ei, ei nyt. Jumala vain vihastuisi
+ja rankaisisi minua siitä, että minä, joka muulloin en milloinkaan
+ajatellut häntä, lähestyisin häntä pelosta. Niin vetäsin kellosta
+ja hätkähdin sen onttoa, soinnutonta ääntä. Luonnollisesti — sanoin
+itselleni, ja luulenpa hymyilleeni — luonnollisesti siihen on sidottu
+jotain, jottei se häiritsisi häntä.
+
+Sisäpuolelta kuului pehmeitä askeleita, ja vieras henkilö, eräs iso,
+käskevän näköinen nainen, avasi oven. Hän virkkoi — tosin kysymättäni,
+mutta hän ymmärsi helposti asiani —: »Herra Mörch on hyvin sairas.»
+Jumalan kiitos, hän eli siis. Se oli kurkkumätää, selitti nainen
+edelleen, ja hän oli sairastunut toissailtana — olin ollut hänen
+luonaan edellisenä päivänä. Lääkäri ei kuitenkaan luullut, että se
+olisi erittäin vaarallista.
+
+Nainen näytti siltä, kuin hän olisi tarkoittanut, että minun oli nyt
+poistuttava.
+
+Kysyin, vaikka käsitinkin sen toivottomaksi: »Enkö pääsisi hänen
+luokseen?»
+
+»Ette, neiti, se on aivan mahdotonta. Lääkäri on kieltänyt päästämästä
+ketään. Sehän on sitäpaitsi tarttuvaa.»
+
+»Siitä en välitä. Oi, antakaa minun tulla tahdon vain nähdä hänet!»
+
+Nainen tarkasteli minua suopein katsein.
+
+»Valitettavasti se ei käy päinsä. Kenties neiti on herra Mörchin
+morsian?»
+
+Veri nousi päähäni: »En.»
+
+Hän katsoi minuun ihmetellen: »Keneltä saan siis viedä terveiset?»
+
+»Ystävättäreltä.»
+
+»Ystävättäreltä ?»
+
+»Niin, ystävättäreltä.»
+
+— Varmaankin hän nyt uskoo minusta pahinta. Mutta samapa se, kunhan
+Alfred saa minulta tervehdyksen!
+
+       *       *       *       *       *
+
+En ymmärrä, kuinka olen saanut tämän päivän kulumaan, kuinka olen
+voinut hillitä itseäni, niin ettei kukaan ole huomannut mitään.
+
+Sen tiedän, että kun kello kävi kuudetta, en jaksanut enää istua
+kotosalla saamatta mitään tietoa. Lähdin ulos — taivas ties niistä
+keksin syyn! — jouduin hänen asuntonsa edustalle, mutta en uskaltanut
+käydä itse sisään, sain sitten käsiini kaupunginlähetin ja toimitin
+hänet sinne. Tila ennallaan, kenties hiukan parempi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuo vieras nainen sanoi, etten saanut tulla hänen luokseen. Tuo nainen,
+joka ei hänestä suuria välitä, jonka silmissä hän on vain tavallinen
+potilas, hän saa seurustella hänen kanssaan; hän auttaa ja hoitaa
+häntä; hän tietää joka hetki, miten hän voi, onko parantumisen toivoa.
+
+Mutta minä, joka häntä rakastan; minä, joka empimättä uhraisin elämäni
+hänen puolestaan — minun täytyy syrjäisenä seisoa hänen ovellaan ja
+ottaa vastaan ne tiedot, jotka tuo toinen, ihminen, jolta hän ostaa
+apua, armollisimmasti suvaitsee minulle antaa. _Hän_ sulkee minulta
+oven, hän ei salli minun lähettää edes katsettakaan armaalleni,
+ainokaiselleni!
+
+Ja niin voimaton olen, että minun täytyy totella tuota henkilöä.
+Vieläpä minun on esiinnyttävä rakastettavastikin, saadakseni häneltä
+kunnollisia tietoja.
+
+Mielelläni jättäisin kaiken täällä kotona, ottaisin vastaan häpeän ja
+kirouksen ollakseni hänen luonaan, istuakseni hänen vuoteensa ääressä
+ja kamppaillukseni hänestä kuoleman kanssa. Olen tutkistellut sydäntäni
+ja tiedän, että tekisin sen empimättä.
+
+Mutta tiedän myöskin, ettei hän pitäisi siitä. Sillä hän ei rakasta
+minua niin, kuin minä häntä. Hänen rakkautensa on viisas ja varovainen,
+se ajattelee seurauksia, se tietää, kuinka kauas se voi uskaltaa
+mennä, ja se tuntee rajan, jonka poikki se ei tahdo käydä. Mutta minun
+rakkauteni, se ei tunne nykyisyydessä ja vastaisuudessa mitään muuta
+päämäärää kuin hänet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siksi minun täytyy kauniisti jäädä tänne — tänne, missä minulla ei ole
+mitään tehtävänä, missä huohotan kuin rannalle joutunut kala, koska
+ilmassa ei ole hituistakaan hänestä. Ei täällä mainita hänen nimeään,
+enkä minäkään voi sitä mainita. En saata uskoa kenellekään tuskaani,
+joka minut pakahduttua, kun en uskalla sitä päästää ilmoille.
+
+Jäädä tänne — jutella isän ja äidin kanssa joutavista asioista, kun
+sielussani on vain yksi ainoa ajatus: hän, huulillani yksi sana: hän.
+
+Jäädä tänne — istua siivosti ja hiljaa ateriain ja työn ääressä,
+voimakkaan kaipauksen raadellessa sieluani ja vetäessä minua hänen
+sairasvuoteensa luo.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän olisi voinut maata sairaana ja kuolla, ilman että olisin sitä
+aavistanutkaan, ja vasta sanomalehdestä olisin saanut sen tietää.
+Kuolla, ilman että olisin saanut sanoa hänelle jäähyväisiä, ilman että
+hän olisi antanut minulle viimeistä sanaa ja katsetta.
+
+Niin köyhä, niin oikeudeton on rakkauteni. Niin kurjat ovat sen
+elinehdot. Pimeässä on sen hiivittävä esiin. Se ei saa milloinkaan
+astua päivän valoon ja vaatia oikeuksiaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+— — — Jos sinut, armas, tänä yönä riistetään minulta, silloin seuraan
+sinua, niin totisesti kuin köyhä rakkauteni on ainoa rikkauteni.
+
+Mutta jos huomenna heräät elämään ja terveyteen, ja minä istun jälleen
+luonasi ja sinä sanot rakastavasi minua, silloin nauran kaikille
+murheille ja tunnustan sinulle, että olen rikkaampi kuin kukaan muu
+maailmassa.
+
+Jumala sallikoon minun pitää sinut.
+
+
+Toukok. 2 p:nä.
+
+Kristina toi minulle aamupäivällä seuraavan hänelle osoitetun kirjeen:
+
+  »Suloinen tyttöseni! Säikähditkö niin pahasti lukiessasi, että
+  olin sairas? Mutta mitäpä voin tehdä? Enhän saattanut kirjoittaa
+  sinulle suoraan, ja ystävättäresi osoitteen sain tietää vasta nyt
+  kirjeestäsi. Sinä rakas lapsi, joka tulit niin murheelliseksi
+  ajatellessasi, että kuolema voisi riistää minut sinulta. Sinulla ei
+  ole mitään syytä pelätä: ensiksikin, koska rikkaruoho ei häviä niin
+  helposti; toiseksi, koska en lainkaan halua vielä luopua elämästä.
+
+  Sinä olet hirveän kiltti, kun — tartunnasta, koti-ikävyyksistä y.m.
+  huolimatta — haluat tulla luokseni. Mutta _niin_ typeräksi ei kuume
+  kuitenkaan ole tehnyt minua, että suostuisin tarjoukseesi. Nykyisin
+  ei minua nimittäin ole lainkaan hauska katsella. Lisäksi olen mitä
+  ärtyisin ja vastenmielisin potilas. Jos näkisit minut näinä päivinä,
+  niin tuhoisin kokonaan sen suotuisan vaikutuksen, jonka tähän asti
+  olen tehnyt sinuun. Yleensä arvelen, ettei sairaiden ihmisten pidä
+  kiusata terveitä. He ovat rumia ja tympäiseviä, ja siksi heidän on
+  käytävä piiloon.
+
+  Heti kun tunnen olevani kyllin arvokas pääsemään hyvään seuraan,
+  lähetän sinulle pikaviestin. Ja silloin korvaamme tämän pitkän eron.
+
+  Lupaan sinulle, että halu tavata sinut jälleen on tekevä minut
+  nopeasti reippaaksi ja etten käy sinulle uskottomaksi, en edes hieman
+  vallattomissa kuumeunissakaan, jotka minua vaivaavat. Karkoitan
+  kaikki kuumepeikot luotani ajattelemalla sinua, ja öisin tunnen
+  sinun seisovan vuoteeni ääressä suloinen viileä kätesi polttavalla
+  otsallani. Siten sinä olet — etäälläkin — sairaanhoitajattareni,
+  parantajattareni.
+
+  Saat nyt tyytyä näihin riveihin. Pieninkin ponnistus saattaa surkean
+  heikon pääni vaikeroimaan.
+
+  Suudelmaa en sinulle lähetä; sillä henkeni ei uskalla edes
+  ajatuksissanikaan koskettaa sinun nuorta kauneuttasi ja terveyttäsi.
+  Ymmärrän tuon spitaalitautisen, joka ihmetellen näki ihanan naisen
+  astuvan ohitse ja nöyränä polvistuen suuteli jälkiä, jotka hänen
+  jalkansa oli painanut maahan.
+
+  Ystäväsi A.»
+
+Hän rakastaa kukkia. Valitettavasti ei taloudellinen tilani salli
+sanottavaa tuhlausta. Mutta vaikkapa minun täytyisi kaivaa rahat
+kivisillasta, niin hän on jok'ikinen päivä, kunnes jälleen tapaamme
+toisemme, saava minulta muutamia valittuja kukkia.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tänään valkoisten krookuksien keskelle pistetty mustanpunanen ruusu.
+Merkitsee: katso, kaikki ajatukseni leijailevat — kuin valkoisten
+kyyhkysien kohina — sinun ympärilläsi, sinä loistava, mustasilmäinen
+sheikkini!
+
+
+Toukok. 3 p:nä.
+
+Kourallinen jättiläis-reseedoja ja muutamia lemmenkukkia.
+
+Tulen luoksesi vailla loistoa. Mutta annan sinulle, kuten reseedan
+tuoksun, voimakkaan ja kuuman lempeni; annan sinulle, kuten
+lapsensilmäisen lemmenkukan, luottamuksellisen uskollisuuteni.
+
+
+Toukok. 4 p:nä.
+
+Orvokkeja ja valkoisia sammalruusuja.
+
+Salassa kasvaa rakkauteni. Silti se on sininen kuin kesäinen taivas,
+silti se on valkea kuin talven lumi.
+
+
+Toukok. 5 p:nä.
+
+Kämmekkä ja nuoria pyökinlehtiä.
+
+Kodin varjossa, kaukana todellisuudesta ja auringonpaisteesta,
+muodostui sieluni perin fantastiseksi, kalpeanväriseksi kukaksi.
+Silloin saavuit sinä, ja yli kaikkien muiden metsän kasvien ja puiden
+kohosi riemuntäysi sieluni kera kevään kirkkaanvehreän viestin.
+
+
+Toukok. 6 p:nä.
+
+Keltanen ruusu, lakkaorvokki ja keltavuokkoja.
+
+Nuhteletko minua siitä, että olen mustasukkainen? Etkö näe, että
+mustasukkaisuus on se kuuma liekki, joka loistavana sädekehänä kiertää
+rakkauttani?
+
+
+Toukok. 7 p:nä.
+
+Kaksi vaaleanpunasta ruusua ja kaksi vaaleanpunasta neilikkaa (tähän
+aikaan sangen harvinaisia).
+
+Yhtä ihanina, tasa-arvoisina värin ja tuoksun puolesta, toistenne
+kaltaisina ja kuitenkin niin erilaisina te sulatte toisiinne
+verrattomassa lemmenkohtauksessa. Armas! kuten ruusu ja neilikka tässä
+yhtyvät hurmaavassa suudelmassa — sanoin — pelkkä ajatus saa minut
+vapisemaan — olen huomenna jälleen lepäävä sinun sylissäsi.
+
+
+Toukok. 8 p:nä.
+
+Olen ollut paha ja ilkeä; hänen kannattaisi olla raivoissaan minua
+kohtaan. Jospa hän olisikin ollut. Hän olisi saanut kernaammin lyödä
+minua kuin katsoa minuun raukeasti, kärsivällisesti hymyillen.
+
+En tiedä — mutta jo alku oli väärä, ja sitten koko seurustelu kävi
+yhä kierommaksi. Varmaankin se johtui siitä, että olin ennakolta
+iloinnut liian paljon tuosta kohtauksesta, olin kuvitellut, että siitä
+tulisi jotain ihmeen ihanaa. Ja sitten heti, kun saavuin kyökkitietä
+— ettei sairaanhoitajatar näkisi minua — kun tulin opastetuksi hänen
+makuuhuoneeseensa ja näin hänen katseensa, joka oli ystävällinen,
+mutta raukea eikä ensinkään säteilevän iloinen, kuten olin odottanut
+— niin, se tuotti minulle niin lapsellisen pettymyksen, etten voinut
+lausua niitä sanoja, joita sydämeni oli täynnään, vaan pinnistin
+esille sanoja, jotka kuuluivat niin vierailta ja väärennetyiltä, että
+ne särisivät omissakin korvissani. Mitään »myrskyä» ei kuitenkaan
+syntynyt. Hän vain katsoi minuun hieman ihmeissään, mutta kun jatkoimme
+keskusteluamme, häipyi tunnelma yhä etäämmälle ja hänen kasvoilleen
+ilmaantui hermostunut, kiusattu ja väsynyt ilme. Lopulta hän makasi
+puoleksi suljetuin silmin ja pyyhki joka silmänräpäys otsaansa
+nenäliinallaan.
+
+Voi, etten langennut polvilleni vuoteen ääreen ja pyytänyt häneltä
+anteeksi.
+
+Sen sijaan sanoin loukkaantuneena: »Varmaankin toivot, että lähden
+tieheni. En tahdokaan väsyttää sinua kauempaa.»
+
+Hän makasi hetkisen vastaamatta. Sitten hän lausui kohteliaaseen ja
+korrektiseen tapaansa, »ylhäiseen» tapaansa, joka ikäänkuin tyrkkää
+minut sadan peninkulman päähän:
+
+»Niin, suothan anteeksi, etten tänään ole ritarillinen; enhän ole vielä
+täysin salonkikelpoinen. Ja minä kaipaan todellakin lepoa.»
+
+Erosimme ensi kerran päättämättä, milloin tapaisimme toisemme
+uudelleen. Ihan vihasin häntä sinä hetkenä, jolloin hän hymyillen
+ojensi minulle kätensä jäähyväisiksi — ja antoi minun lähteä sanomatta
+minulle, että olin maailman typerin, epäkohteliain ja hemmotelluin
+tyttö ja että olisin ansainnut piiskaa, kuten pieni ilkeä lapsi.
+
+Mutta tunnenhan sentään kipua. Turmeltu on tämä päivä, josta olin niin
+iloinnut. Ja mitä hän mahtaakaan ajatella minusta? Hänen täytyy pitää
+minua kärsimättömänä tyttönä, joka loukkaantuu ja tulee epäkohteliaaksi
+siitä, ettei sairas ole niin terve, kuin olin odottanut.
+
+
+Toukok. 9 p:nä.
+
+Hän on niin hyvä ja niin viisas.
+
+Häneltä saapui kirje samaan aikaan, kuin hän sai minun kirjeeni.
+
+Hän kirjoittaa: »En voinut hyvin, kun kävit luonani. Sentähden, oma
+tyttöseni, ei sinua otettu vastaan niin kuin olit ansainnut, ja
+senvuoksi en kyennyt kiittämään sinua rakkaudesta, jota nyt ja aina
+olet osoittanut minua kohtaan. Olen epämiellyttävä potilas, kuten
+ennen olen sinulle sanonut. Lieneekö sinulla siitä huolimatta halua
+käydä luonani? Tule silloin, jos voit, huomenna, ja ole kärsivällinen,
+vaikka en olisi vielä siihenkään mennessä voittanut kokonaan
+kärsimättömyyttäni.»
+
+
+Toukok. 14 p:nä.
+
+Hän on nyt melkein täysin toipunut. Hän on ollut ylhäällä viime
+päivinä, ja eilen hän kävi ensi kerran ulkona.
+
+Olen hänen luonaan joka päivä, joko aamupäivällä tai illalla.
+Voidakseni tehdä sen olen tekaissut jutun eräästä nuoresta tytöstä,
+jonka olen tavannut Kristinan luona ja joka on pyytänyt minua
+opettamaan hänelle porsliinimaalausta. Ihmettelen joka päivä, ettei
+valettani huomata; mutta pelkoa en enää tunne. Nyt käyn epäröimättä
+hänen luonaan keskellä valoista päivää.
+
+Tiedän vaan, että sinä päivänä, jolloin joudun ilmi ja minua kielletään
+tapaamasta häntä, lähden pois kotoa. Olen päättänyt sen asian
+itsekseni, eikä se voi olla toisin. Tulkoon sitten mitä hyvänsä!
+
+Hänelle en ole sanonut siitä mitään. Kuitenkin on juuri hän antanut
+minulle rohkeuden tehdä niin varman päätöksen. Näinä päivinä olen
+nimittäin tuntenut, että olen hänelle enemmän kuin ainoastaan
+hetkellinen ajanvietto. Koetan olla hänelle hyödyksi, ja luulen siinä
+onnistuneeni, niin että hän rupeaa minua kaipaamaan, milloin en ole
+hänen luonaan. Toimitan hänen asioitaan, luen hänelle ääneen, ja olen
+kirjoittanut kirjeitäkin hänen sanelunsa mukaan. Hän sanoo minua
+yksityissihteerikseen ja puhelee kanssani kaikista asioistaan.
+
+Oikeastaan elämme kuin mies ja vaimo. Käyskelen hänen kodissaan,
+ikäänkuin se olisi minunkin kotini; hoidan hänen kukkiaan; milloin
+en lue ääneen tai hommaile muuta, ompelen nimikirjaimia hänen
+pöytäliinoihinsa, ja onpa hänen vanha palvelijattarensakin tottunut
+tiedustelemaan minulta, mitä herralle annetaan päivälliseksi — sillä
+herra on siinä suhteessa perin turhantarkka.
+
+Kyllä häntä on ylipäätään pidettävä egoistina. Naimattomana miehenä hän
+on tottunut siihen, että koko talon on mukauduttava hänen tahtoonsa, ja
+hänestä on aivan luonnollista, että minäkin vain ajattelen piian tavoin
+hänen palvelemistaan ja hänen mukavuuttaan. Mutta hän sopii mainiosti
+turkkilaiseksi, hän on maailman rakastettavin tyranni. Kun tuon jotakin
+potilaalleni, joka lojuu mukavalla leposohvallaan, ja hän sitten
+hyvinvoinnistaan kiitollisena nyökkää minulle ja suutelee kättäni, niin
+hän voisi määrätä minut mihin hyvänsä ja minä tottelisin empimättä.
+
+Toukok. 20 p:nä.
+
+Olen käynyt hänen kerallaan seikkailujen maassa, jonne on kahden
+tunnin matka Kuninkaan Uudella torilla sijaitsevan hevosen luota.
+Paikan jokapäiväistä nimeä en tunne, enkä tiedä tiestäkään muuta, kuin
+että alussa ajetaan Kuninkaantietä pitkin ja sitten saavutaan perille
+parin tunnin kuluttua. Sitävastoin tiedän tarkalleen, minkälainen
+seikkailujen maa on. Pieni, valkoinen, olkikattoinen talo metsän
+liepeessä järven rannalla. Taloon astutaan metsätieltä villiviinin
+verhoaman avoimen kuistin kautta, ja järvenpuoleisessa päädyssä on
+akkuna ja vihreäksi maalattu puuparveke. Kuistilla seisoo vanha
+talonpoikaisvaimo niiaillen. Päivällä säteilee aurinko pilvettömältä
+taivaalta ja yöllä kuumottaa täysikuu. Ja järvellä liukuu kuutamossa
+valkea vene, josta kuuluu nuorten äänien hiljaista laulua.
+
+Olen käynyt hänen kerallaan seikkailujen maassa ja nähnyt auringon
+laskevan ja kuun nousevan: olen ollut siellä hänen kanssaan auringon
+noustessa uudelleen ja painuessa metsään sytyttäen pikku talon ruudut
+tuleen. Mutta minusta nuo neljäkolmatta tuntia ovat kokonainen elämä;
+olen viettänyt sen hänen kanssaan maailmassa, joka on järjestetty
+luonnon ihanimmin antimin vain meitä kahta varten ja jossa ystävällinen
+vanha talonpoikais-haltijatar toimii palvelijanamme.
+
+Nipistän käsivarttani ollakseni varma siitä, etten uneksi. Ei, se ei
+ole unta. Edessäni pöydällä tuoksuu kimppu metsäkukkia, jotka tuo vanha
+vaimo erotessamme antoi minulle, ja vuoteen luo asetetuissa kengissäni
+näkyy maalaiselämän merkkejä.
+
+— — — Näin se tapahtui: isä ja äiti matkustivat toissa-aamuna Soröseen
+tervehtimään erästä vanhaa tätiä, joka täytti eilen 80 vuotta,
+ja hänen poikaansa, joka on opettajana akatemiassa. He palaavat
+huomenna. Kuullessaan tämän _hän_ sanoi: »Nytpä mekin matkustamme.» Ja
+vaikka heti pidin sitä mahdottomana ja sitäpaitsi luulin hänen vain
+laskevan leikkiä, niin totta siitä tuli sittenkin. Järjestin nopeasti
+taistelusuunnitelman, lähtien siitä filosofisesta mietelmästä, että
+pahimmassa tapauksessa voi vain käydä hullusti. Annoin Kristinan kutsua
+minut täksi päiväksi huviretkelle ja yön viettäisin hänen luonaan,
+voidaksemme reippaiden neitosten tavoin lähteä liikkeelle auringon
+kera. Tähän suunnitelmaan vanhemmat suostuivat kernaasti ja matkustivat
+syntymäpäiville Soröseen.
+
+Mutta eilen iltapäivällä kello 6 astui kaksi nuorta neitosta
+kaupungista Kuninkaantietä pitkin. Lundehusin ravintolan kohdalla
+heidät saavutti suljetut vaunut. Vaunut pysähtyivät, ovi avautui, ja
+toinen nuorista neidoista katosi niihin, jonka jälkeen ne pyörivät
+nopeasti edelleen.
+
+Kristina palasi takaisin valmistuakseen kotiarestiin — sillä olin
+kieltänyt häntä näyttämästä tänään sieviä kasvojaan Kööpenhaminan
+kaduilla — mutta me ajoimme seikkailujen maahan.
+
+Tiedustellessani kuinka ja minne, hän oli vain vastannut: »Älähän
+huolehdi, ole vain tavallisissa pukineissasi vastassani Lundehusin
+ravintolan luona. Tulen sinne hevosella ja tuon mukanani kaikkea,
+mitä tarvitsemme, ja vien sinut syrjäiseen ravintolaan, jossa ei
+ole koskaan arkipäivinä vieraita. Siellä eräs vanha vaimo toimittaa
+huviretkeilijöille vettä ja tarpeen tullen hankkii hyvästä sanasta ja
+maksusta yksinkertaisen aterian ja kunnollisen yösijan.»
+
+Kun olin päässyt onnellisesti vaunuihin ja hiukan rauhoittunut,
+rupesin nauramaan nähdessäni matkatavaramme. Hän selitti: »Ei siinä
+ole enempää, kuin mitä välttämättä tarvitsemme. Toisessa laukussa ovat
+sinun tavarasi, toisessa minun. Korissa on viiniä ja remmissä pielus
+sinua varten sekä lakanoita siltä varalta, että perillä saisimme
+kosteat lakanat. — Toivoakseni laukussasi on mitä tarvitset.» — Oli
+tosiaankin, vieläpä enemmänkin.
+
+Varmuuden vuoksi vedimme verhot akkunain eteen. Minusta oli ihanaa
+istua noin aavistamatta, minne ajoimme, uneksien, että nyt me
+matkustimme seikkailemaan avaraan maailmaan.
+
+Ja niin olimme seikkailujen maassa.
+
+...Vanha vaimo seisoi kuistilla ja lausui meidät niiaten
+tervetulleiksi. Hänellä oli päässään myssy ja yllään kankea viheriä
+kotikutoinen hame. Hän oli oikein miellyttävä kunnon muori ja sanoi
+minua »rouvaksi».
+
+Matkatavarat kannettiin sisään ja ajuri sai määräyksen lähteä pois,
+saapuakseen uudelleen seuraavana iltana kello 8. Ja me menimme rantaan
+odottamaan aterian valmistumista.
+
+Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Näimme sen tulipallona vaipuvan
+maahan puiden lomitse, bengaalitulen valaistessa taivaanpuoliskoa.
+Pyökkien lehdet kiilsivät kuin verekset kultarahat, ja pitkin järveä
+valui auringonlaskun valo loistavin helmiäis-värein. Me seisoimme
+katsellen vuoroin hehkuvaa metsää, vuoroin kimmeltävää järveä. Järven
+toiselta rannalta, joka oli myöskin metsän reunustama, kuului kumman
+läheisiä ja kuitenkin niin juhlallisen kaukaisia hitaita kirkonkellon
+lyöntejä. Vesakosta unista piipotusta. Muuten ei ainoatakaan ääntä.
+Seisoimme toisiamme syleillen, poski poskea vasten, sanattomina,
+hurmaantuneina, onnellisina.
+
+Auringonkehä katosi. Taivaan leimu häipyi, kalpea hämy pyyhkäsi
+järvestä värit.
+
+Silloin kuului pikku talosta kutsuva ääni, ja me lähdimme sisään...
+lähdimme jatkamaan seikkailua vanhan haltijattaren metsämajassa.
+
+Muistan vain, että tupa oli verhottu sinisillä seinäpapereilla ja
+lattialle siroteltu hiekkaa; että tuvan keskellä oli karkealla,
+mutta hohtavan valkoisella liinalla katettu pöytä ja pöydällä
+kaksi kolmihaaraista hopeista kynttiläjalkaa, jotka saivat tuon
+yksinkertaisen tuvan näyttämään rikkaalta ja hienolta.
+
+Entä ruoka. Se tuoksui niin hyvältä ja maistui oivallisesti, ja me
+söimmekin suunnattomasti. Kaikki oli ikäänkuin luonnon keittiöstä
+tuotua, sekä punertava liikkiö että persiljalla täytetty kananpoika ja
+keltanen munakas sokeroituine ruskeine kuorineen.
+
+Me olimme iloiset ja huolettomat kuin lapsoset, ja muori puuhaili
+ympärillämme, pakinoi kanssamme ja sanoi olevan niin hauskaa, kun sai
+nähdä luonaan sellaisia nuoria, onnellisia ihmisiä.
+
+Kun halusimme kahvia, niin vainio pyysi »rouvaa» laittamaan sitä itse.
+Lähdin hänen kanssaan keittiöön, mutta minun täytyikin heti palata
+kutsumaan »herrakin» sinne, jotta hän saisi ihailla ihania vanhoja
+kupariastioita. Hyllyllä oli kokonainen rykmentti kiiltäviä punasia
+kojeita, toiset paksukupuisia ja pieniä, toiset hoikkia ja siroja
+päättyen korkeaan hatun kaltaiseen piippuun.
+
+— — — Kello oli ennättänyt kymmeneen, ja nyt oli maalaistavan mukaan
+aika käydä levolle.
+
+Alfred jäi vielä polttamaan loppuun sikaarinsa, mutta minut muori
+johti narisevia portaita myöten »vieraskamariin». Se oli matala, mutta
+avara, tuoksuen puhtautta ja orvokkeja. Kalustoa oli vain pesukaappi,
+muutamia tuoleja, pieni pöytä ja vuode. Mutta vuode oli loistoteos.
+Paksua tummaa mahonkia, messinkipalloilla ja leikkelyksillä koristettu
+— raskas, suuri, monumentaalinen. Yllä katos ja vaalentuneet kukalliset
+silkkiuutimet. Ylpeillen selitti vaimo, että hänen mies vainajansa oli
+aikoinaan ostanut sen huutokaupassa, jossa myytiin erään aikoja sitten
+kuolleen prinsessan peruja.
+
+Vaimo sytytti kynttilät, toivotti hyvää yötä ja poistui.
+
+Aloin riisuutua. Istuuduin kuvastimen eteen ylläni iltanuttu, jonka hän
+oli tuonut minulle.
+
+Silloin lankesi parvekkeen ovesta tupaan kuunsäde. Nousin, avasin
+oven — ilta oli leuto kuin juhannuksen aikaan — ja astuin ulos. En
+ole koskaan nähnyt niin ihmeen ihanaa. Kimmeltävänä hopeakuvastimena
+lepäsi järvi aaltoilevan valkoisen usvan kehystämänä; usva repeytyi
+silloin tällöin ja paljasti tuokioksi fantastisia maisemakuvia, joissa
+irtaantuneita sumusiekaleita leijaili kirkkaasti valaistujen puiden
+ympärillä. Sitten usva kertyi jälleen kuvan yli, mutta pian sukeltausi
+uusi esiin toisaalla.
+
+Kuulin oven avautuvan, mutta en kääntynyt. Tunsin, että hän oli aivan
+takanani; seisoin autuaassa odotuksessa, imien nopein siemauksin
+tuoksuvaa ilmaa.
+
+Silloin hänen kätensä kiertyi ympärilleni, hänen suunsa kosketti
+korvaani ja — kuiskaten kuin kesäöinen tuulenhenkäys — hän virkkoi:
+
+»Pikku vaimoni!»
+
+Samassa kajahti järveltä hiljainen laulu: »Yö rauhaan peittää maan...»;
+ja usvasta liukui esiin vene, jättäen jälkeensä kultaisen juovan.
+
+— — — Heräsin, tuntien että oli odotettavissa jotain ilahuttavaa,
+ja sain silmäni täyteen auringonvaloa. »Mitä tämä on? Missä olet?»
+kysyin itseltäni ja räpäyttelin silmiäni herätäkseni perinpohjin.
+Silloin näin hänen istuvan paitahihasillaan pikku pöydän ääressä
+parvekkeen oven luona, syventyneenä ajamaan partaansa. Jäin hetkiseksi
+makaamaan nauttien tuosta hullunkurisesta toimituksesta. Hän murti
+surkeasti suutaan ja käytteli veistä perin hengenvaarallisesti.
+Ajattelin. »Tietäisitpä vaan, että nyt vakoilen sinua. Mies parka on
+pelkästä turhamaisuudesta vaivautunut heräämään varhain, etten näkisi
+häntä parroittuneena, ja minäpä yllätänkin hänet kesken epäedullisia
+valmistuksia.»
+
+Ai! nyt hän leikkasi haavan leukaansa. Nauroin niin, että hytkyin
+vuoteessa. Hän kääntyi päin, näytti minulle katupojan tavoin kieltänsä
+ja sanoi: »Odotappas, kunnes valmistun, niin kyllä panen sinut
+nauramaan, senkin ilkimys!»
+
+Hetken kuluttua hän tuli vuoteen ääreen, veti minua nenästä, uhkaili
+märällä sienellä ja oli oikein huima, mutta hirveän suloinen ja lisäksi
+sileäposkinen, vaikkei puuttunut haavojakaan.
+
+Matkamme toinen päivä oli alkanut. Ah! se loppui liian nopeasti.
+
+Kuinka sen vietimme? Seikkailuprinssin ja -prinsessan lailla:
+leikimme kuninkaanlapsia valtakunnassa, joka oli meidän ja kauniimpi
+kaikkia muita; söimme ruokaa ja joimme viiniä, joka oli hienompaa ja
+virkistävämpää kuin tavallinen mainen ruoka ja juoma; olimme niin
+rakastuneita, että varempi lempemme tuntui aivan joutavalta.
+
+Kaikki tuo tapahtui tänään, ja kuitenkin on sillä jo vanhojen muistojen
+epämääräinen hohde.
+
+Muistan, kun istuimme rannassa aamiaista syöden: tuoreita munia,
+verestä, hapahkoa maalaisjuustoa ja maitoa, jossa oli paksu
+kermakerros. Muistan, kun seisoimme muorin kera hänen pienessä
+pihassaan, ruokkien ahnaina kaakottavia kanoja ja ritarillista ja
+itsetietoisen vaatimatonta kukkoa. Muistan, kun harhailimme metsän
+pimennoissa ja minä pelästyneenä takerruin häneen nähdessäni puussa
+pöllön, joka muistutti vanhaa noitaa ja tuijotti meihin päiväsokein
+silmin.
+
+Muistan lopuksi lähtömme seikkailumaasta — kun vaunut saapuivat kuistin
+eteen ja muori ojensi minulle sievän kukkakimppunsa ja sanoi: »Herran
+huomaan, rouva kulta, tulkaa pian takaisin.»
+
+— — — Sitten ajoimme jälleen todellisuuteen ja suurkaupunkiin, missä on
+vanhempia ja syntiä ja surua ja pahoja omiatuntoja.
+
+Ensimäisten korkeiden talojen tullessa näkyviin kouristi tuska
+sydäntäni. Ja kun kohtasimme ensimäiset muuttovankkurit, muistui
+mieleeni, että nyt saapui pian se aika, jolloin kesäloma erottaisi
+meidät toisistamme.
+
+Mutta kun hän näki, että olin alakuloinen, ja kysyi minulta: »Oletko
+huolissasi?» — silloin hymyilin, kiersin molemmat käsivarteni hänen
+kaulaansa ja katsoin häntä silmiin sanoen: »Anna minun sanoa se sinulle
+tänään, kun ero sinusta on raskaampaa kuin milloinkaan ennen — anna
+minun sanoa tänään, että kenties olen katuva monta asiaa elämässäni,
+mutta en koskaan — kuuletko: _en koskaan_ — kadu sitä, että olen ollut
+omasi.»
+
+
+Toukok. 21 p:nä.
+
+Heräsin aamulla korvat täynnä kulkusten helinää, mutta turhaan etsin
+unta, johon kulkueet olisivat sopineet.
+
+Uni oli kokonaan häipynyt muististani jättäen jälelle vain tuon hilpeän
+kilinän, joka ahdisteli minua koko päivän ja kiihottaen ja lopulta
+ärsyttäen kuten huima tonttuleikki sekaantui kaikkiin ajatuksiini.
+
+Sitten iltapäivällä, kun istuin haaveillen matkastani seikkailumaahan
+— istuin ja uneksin, että uudelleen ajoin hänen kanssaan vanhan
+talonpoikaisvaimon metsämökille, silloin alkoivat kulkuset jälleen
+helistä, ne kilisivät samaa tahtia kuin hevosten kavioiden kopse, ja
+kas! mielikuvani vaihtui, se tuli valkeaksi ja talviseksi, vaunut
+muuttuivat reeksi, ja reessä istuimme hän ja minä, turkit hääpuvun
+ylle vedettyinä, paeten suuresta pidosta syrjäiseen maalaisravintolaan
+viettääksemme juhlaamme vain kahden.
+
+Mutta korkealta talvitaivaalta vilkkuivat isoäidin ihanat silmät
+lempeinä ja hilpeinä alas minun puoleeni, kulkusten laulaessa: »Nyt on
+aikas! Nyt on aikas!»
+
+
+Toukok. 22 p:nä.
+
+Kahden viikon kuluttua hän matkustaa maalle. Hän aikoo asua Vedbaekissä
+yhdessä erään ystävän kanssa.
+
+Minusta on niin luonnollista, että hän tarvitsee maaseudun
+rauhallisuutta. Mieleeni ei juolahtaisi hetkeksikään vaatia, että hän
+jäisi minun tähteni kaupunkiin. Sen hän luonnollisesti tietää: hän
+tietää, ettei hänen ole tarvinnut selitellä asiaa minulle.
+
+Olisin kuitenkin ollut iloinen, jos hän olisi keskustellut kanssani
+asiasta, olisin silloin voinut sanoa hänelle, että juuri _tahdon,_ että
+hän lähtee maalle ja tulee oikein terveeksi ja voimakkaaksi.
+
+
+Toukok. 26 p:nä.
+
+Olemme ensimäisen kerran kävelleet yhdessä kadulla. Olin sanonut
+hänelle, että tahdoin illalla katsella juhlanviettoa [toukokuun 26.
+p. kuningas Kristian IX:n ja kuningatar Loviisan hääpäivä. — Suom.
+muist.] hänen seurassaan. Hän rypisti kulmakarvojaan ja kysyi, oliko
+se järkevää. Vastasin, että se oli minusta aivan samantekevää.
+_Tahdoin_ olla hänen seurassaan, vaikkapa perästäpäin joutuisimmekin
+sanomalehteen.
+
+Muuten en luule, että ainoakaan ihminen kiinnitti huomiotansa meihin.
+Tungoksessa ja lojaalisen juhlatunnelman vallassa ihmiset sulautuivat
+yhteen läjään niin hauskasti, että he unohtivat jokapäiväisen
+jäykkyytensä. Eihän kannattanut vaatia esittelyä ja nimikorttia
+kaikilta niiltä käsiltä ja jaloilta, joiden kanssa sinä iltana joutui
+tuttavallisiin tekemisiin.
+
+Alussa ei hän ollut oikein hyvällä tuulella ja tahtoi kaikin
+mokomin hävitä kerallani pimeisiin loukkoihin, milloin vain
+näki jonkun tuttavan kasvot. Mutta vähitellen tuo tuttavallinen
+Noakinarkki-mieliala valtasi hänetkin, ja me päätimme päivän sangen
+tyhmänrohkeasti, katselemalla käsitysten Tivolin ilotulitusta.
+
+
+Toukok. 30 p:nä.
+
+Muutamina päivinä minusta on tuntunut siltä, kuin hän olisi ollut
+ikäänkuin hiukan väsynyt ja haluton. Olen silloin sanonut hänelle,
+että varmaankin taajat käyntini kyllästyttivät häntä. Hän vastasi
+aina, että se oli pelkkää kuvittelua; että hän tosin toisinaan tunsi
+olevansa alakuloinen, surullinen ja hermostunut ja että hän menetteli
+»epäritarillisesti» (sitä sanaa minä vihaan!) antaessaan minun huomata
+sen, mutta että tuloni vain elvytti ja miellytti häntä. Minun ei
+pitänyt olla pahoillani, vaikkei hän voinutkaan aina hillitä huonoa
+tuultansa, joka johtui osaksi hänen »tympäisevästä luonteestaan»
+(keimailua!), osaksi ikävyyksistä, joihin minä olin syytön.
+
+Olen silloin pyytänyt häntä uskomaan huolensa minulle. Olisin niin
+iloinen, jos saisin osani hänen suruistaan, ja pitäisihän hänen tietää,
+että olisin valmis tekemään mitä hyvänsä voidakseni jollain tapaa
+auttaa häntä.
+
+Mutta kun sanoin jotain sellaista, niin hän veti minut syliinsä,
+hellitteli minua ja vastasi, etten saanut loukkaantua hänen
+äreydestään. Se ei merkinnyt yhtään mitään, minun ei pitänyt olla siitä
+tietävinänikään.
+
+Nyt tiedän, mikä häntä vaivaa. Hänellä on rahahuolia.
+
+Sekä eilen että tänään saatoin huomata, että hän oli hyvin alakuloinen
+ja levoton. Kun eilen saavuin hänen luokseen, niin hän sanoi: »Älä
+pahastu, jos pyydän sinua lähtemään pian. Mutta tänne tulee hetken
+kuluttua eräs herra, jonka kanssa minun täytyy saada puhella.» Enhän
+tietänyt sillä kertaa, mitä se oli, niin että varmaankin käyttäydyin
+hyvin sopimattomasti. Minulle ei ollut koskaan ennen tapahtunut
+sellaista, että hän pyysi minua lähtemään. Mielestäni hän menetteli
+pahoin karkoittaessaan minut, ja epäilin kaikellaista kehnoa.
+
+En ollut juuri herttaisempi, kun tänään saavuin uudelleen, ja vielä
+happamammaksi kävin huomatessani, että hän oli edelleen huonolla
+tuulella.
+
+Ensimäinen puolitunti oli oikein miellyttävä, ukonilma lähestyi
+lähestymistään siten, että hänen piirteensä kävivät yhä jäykemmiksi
+ja minua rupesi yhä enemmän itkettämään. Viimein se purkautui, kun
+hän katkaisi pitkällisen vaitiolon sanomalla mahdollisimman kylmästi:
+»Tästähän näyttää tulevan hirveän hauskaa.»
+
+Samassa minä purskahdin parkumaan, ja samassa hetkessä hän oli luonani
+pyytäen minulta hellin sanoin anteeksi.
+
+»Mutta miksi olet niin ilkeä? Mitä olen tehnyt? Oletko kyllästynyt
+minuun?»
+
+»En, Julia, en ole kyllästynyt sinuun. Mutta olen niin kiusaantunut?»
+
+Sitten hän kertoi minulle koko asian. Hänen oli ennen maalle lähtöään
+hankittava melkoinen rahasumma, maksaakseen velkansa määräaikana, eikä
+hän tietänyt vielä, mistä hän saisi sen. Ja kun ihmeissäni sanoin, että
+luulin häntä rikkaaksi, niin hän vastasi, että samaa luulivat kaikki,
+mutta se oli erehdys. Tosin hänellä oli pieni pääoma, mutta se oli nyt
+kiinnitetty, joten hänellä oli vain korot, ja hän oli viime vuosina
+elänyt erittäin kevytmielisesti.
+
+»Mutta jos et nyt voi hankkia summaa, jonka tarvitset —?»
+
+»Niin, se olisi hyvin surkeata. Mutta älä huolehdi. Kyllä minä lopulta
+saan rahoja. Se on vaan niin kiusallista, se hankkiminen.»
+
+Istuimme nyt sohvassa jutellen tuttavallisesti, ja minä olin jälleen
+iloinen. Mielestäni omistin hänet enemmän kuin koskaan ennen, kun hän
+nyt oli uskonut minulle arkihuolensakin.
+
+Mutta kun sanoin hänelle: »Tahdotko tehdä minulle palveluksen? Älä
+vastedes tuhlaa niin paljon rahaa minun tähteni. En välitä lahjoista
+tai hienoista päivällisistä!» — niin hän hymyili, suuteli minua ja
+vastasi: »Sinä olet kovin kiltti. Mutta älä luule, että sinä saatat
+minua häviöön. Ei, pikku tyttöseni, se hitunen, minkä olemme yhdessä
+kuluttaneet, ei valitettavasti merkitse niin paljoa.»
+
+Ja hiukan myöhemmin, tarjotessaan minulle lasin viiniä, hän sanoi: »Jos
+arvelet, että voin kestää niin mielettömän tuhlauksen?»
+
+Ei hänen sentään olisi tarvinnut laskea leikkiä minun kustannuksellani.
+
+
+Kesäk. 4 p:nä.
+
+Näinä päivinä olen tavannut hänet vain harvoin. Hänellä on ollut niin
+paljon toimitettavaa, ja sitä paitsi hänen on täytynyt käydä jotensakin
+monesti vieraissa.
+
+Olen ollut erittäin järkevä ja tyytynyt kiltisti kohtalooni. Eilenkin,
+vaikka kävin turhaan hänen luonaan ja tapasin hänen sijassaan vain pari
+riviä selitykseksi, pysyin oikein urheana.
+
+Mutta kun ajattelen, että nyt koittaa pitkä aika, jolloin saan tavata
+hänet vain ani harvoin — ei, silloin en uskallakaan ajatella enempää,
+painan vain pääni alas ja suljen silmäni ja tiedän, ettei ole mitään
+pelastusta.
+
+Raha-asioistaan hän ei ole sen koommin puhunut. Kysyin häneltä
+tuonnoin, miten kävi; mutta hän ei tahtonut jutella siitä, vaan sanoi,
+että asia kyllä selvisi.
+
+
+Kesäk. 5 p:nä.
+
+Hän on matkustanut.
+
+Olin viimeiset pari tuntia hänen luonaan. Söin aamiaista hänen
+kanssaan, ja autoin häntä matkavalmistuksissa.
+
+Ennenkuin lähdin hänen luokseen, pidin itselleni pienen saarnan: Ole
+nyt viisas tyttönen. Näytä hilpeältä ja miellyttävältä, niin että hän
+saa sinusta kauniin muiston. Varo ennen kaikkea tekemästä sellaista
+vaikutusta, että olit odottanut hänen jäävän kaupunkiin sinun tähtesi.
+
+Tapasin hänet täydessä hommassa, vilkkaana ja iloisena. Hän rupatteli
+herkeämättä kirjoitellessaan kirjeitä ja hyökätessään huoneesta toiseen
+kooten tavaroita, joita hän äkkiä huomasi tarvitsevansa mukanaan.
+
+Hän oli peräti toisellainen kuin muulloin. Hänet oli vallannut
+kuumeinen kiihko; tuon tuostakin hän katsahti kelloaan ikäänkuin
+peläten myöhästyvänsä.
+
+Aamiainen syötiin tulisessa kiireessä. Minulle ei ruoka maistunut; hän
+nielasi muutaman palan, joi perätysten kolme, neljä lasia madeiraa ja
+sanoi: »No, rupeammeko täyttämään matkalaukkuja?»
+
+Makuuhuoneessa oli kaikki hujan hajan. Vuoteella ja tuoleilla
+vaatteita, jalkineita, sikaarilaatikoita, kirjoja, kaulahuiveja ja
+paitoja; permannolla matkalaukkuja; piirongin laatikot oli vedetty ulos
+ja vaatekaapin ovi oli avoinna.
+
+Aloin täyttää laukkuja. Silloin hän huomasi unohtaneensa ostaa
+kirjoituspaperia, pyysi minua odottamaan hetkisen ja riensi ulos.
+
+Seisoin matkavalmistusten mullistamassa huoneessa, ja ahdistava
+alakuloisuus valtasi mieleni. Koneellisesti otin vaatteet toisen
+toisensa perästä, käärin ne kokoon ja panin isoon arkkuun; kumarruin
+ja kohosin, alas ja ylös, ylös ja alas, vaate joutui vaatteen perästä
+arkkuun, ja hetken kuluttua ovat kaikki poissa, ja minä yksin... Yksin!
+Nousin pelästyneenä. Ei, ei, en tahdo, en uskalla olla yksin. Hän ei
+saa matkustaa luotani, minä rukoilen häntä jäämään luokseni, ja hän
+tekee sen, mitä pyydän, hän ei henno jättää minua. Siinä hän tekisi
+pahoin, eikä hänellä ole oikeutta menetellä pahoin minua kohtaan.
+
+Silloin kuulin ulko-oven paukahtavan. Hän tuli hyräillen työhuoneen
+poikki, ja kun hän astui luokseni, täytin jälleen uutterasti laukkuja.
+
+»Sinäpä olet näppärä!» hän sanoi silittäen tukkaani. »Minulla ei ole
+koskaan ollut niin hienosti täytettyä arkkua.»
+
+Hän seisoi vieressäni, ojensi minulle tavaroita, nyökkäsi päällään ja
+hymyili.
+
+Äkkiä sanoin: »Jättäisitkö matkasi, jos pyytäisin sitä?»
+
+Hän katsoi minuun ihmetellen, mietti ja sanoi: »Kysytkö tosissasi?»
+
+»Ja jos nyt tekisin sen?»
+
+Uusi tutkiva katse ja uusi miettiminen. Sitten:
+
+»_Luonnollisesti_ jäisin.»
+
+Olin saanut haluamani vastauksen. Se ei kuitenkaan tehnyt minua
+iloiseksi. Seisoimme hetkisen toisiamme katsellen, sitten hän
+astui luokseni, tarttui minua vyötäisistä ja sanoi hellästi ja
+sydämellisesti, että hän jäi kernaasti luokseni ja saattoi nurkumatta
+luopua matkastaan. Jonka jälkeen — luonnollisesti — selitin, että
+kysyin sitä vain piloillani.
+
+— — — Matkavarustukset saatiin kuntoon viime hetkessä. Ajuri oli jo
+odottanut muutamia minuutteja. Hän pelkäsi tulevansa liian myöhään, ja
+me sanoimme kiireesti hyvästi toisillemme.
+
+Seisoin piilossa uutimen takana ja kurkistin kadulle. Hän huomasi
+minut, viittasi kädellään ja heilutti hattuaan. Hän näytti niin
+kauniilta ja riemuisalta! Ikäänkuin hän olisi lähtenyt voittoa ja onnea
+kohti.
+
+Nyt kärryt kääntyivät kulman taakse, ja minä siirsin verhot akkunan
+eteen. Kuljeskelin huoneissa, en voinut jättää niitä. Istuuduin
+sohvaan, jossa tavallisesti istuin hänen kanssaan. Pöydällä oli
+hänen albuminsa. Avasin sen ja satuin näkemään hänen kuvansa, joka
+esitti häntä kuusivuotiaana poikana. Sillä leikittelin kuin tyttönen
+nukellaan. Painoin sen rintaani vasten ja suutelin sitä; suutelin
+sitä tuhansia kertoja, mairittelin sitä ja sanoin, kyynelten valuessa
+tyhmistä silmistäni ja tuhriessa kuvaa, että nyt meidän kahden oli
+autettava toisiamme, nyt, kun hän oli matkustanut luotamme.
+
+...Kunnes palvelijatar saapui ja huudahti säikähtyneenä: »Herranen
+aika, neiti, vieläkö te istutte täällä!»
+
+Minäkin olin säikähtänyt hänen äkillistä tuloaan. Nousin nopeasti ja
+lähdin pois, mutta kuvan olin pistänyt taskuuni.
+
+
+Kesäk. 7 p:nä.
+
+Kävin aamupäivällä postitoimistossa noutamassa seuraavan _poste
+restante_ -kirjeen.
+
+  Rakas lapsi! Tiedätkö, että hemmottelet minua ja etten ensinkään
+  ansaitse sitä? Kun perille saapuessani tapasin suloisen, liian
+  suloisen kirjeesi, niin olin sekä iloissani, että häpeissäni. Olen
+  aivan kykenemätön — se ei ole korupuhetta — palkitsemaan sinua
+  ansiosi mukaan. Varsinkin olen niin perin kehno kirjeiden sepittäjä,
+  kun sinä sitävastoin olet niin monien naisten tavoin oikea mestari
+  lähettämään itsesi kotelossa. Vakuutan sinulle, että kun avasin
+  kirjeesi, niin tuntui siltä, kuin Julia olisi ilmielävänä hypähtänyt
+  siitä esiin ja molemmat käsivartensa kaulaani kietoen kertonut
+  minulle joukon mitä herttaisimpia asioita.
+
+  Kyllä kirjotan sinulle usein, mutta sinun on tyytyminen lyhyihin
+  tervehdyksiin. Maalaisvelttous on jo vallannut aivoni, niin
+  että minun täytyy oikein haukkumalla pakottaa itseni laatimaan
+  kieliopillisessa ja oikeinkirjoituksellisessa suhteessa virheetön
+  lause. Vain sen verran voivat aivoni pysähtymättä lausua, että olen
+  kovin rakastunut sinuun ja ikävöin 15:ttä päivää, jolloin käyn
+  pääkaupungissa vierailemassa.
+
+  Asumme talossa, joka tuskin on meidän korkuisemme. Mutta se sijaitsee
+  ihmeen ihanalla paikalla aivan metsän liepeessä ja siinä on
+  kuvakokoelma — taivaallisia ja maallisia kuuluisuuksia — joka yhdessä
+  tuoreen maidon, sikaläävän ja meriruohon tuoksun sekä varhaisen
+  maatapanon (kello 10) kanssa puhdistaa sieluni typerän lapselliseksi.
+
+  Häpeämättä lopetan siis kaikkien rakkauskirjeiden ihanalla
+  loppulauselmalla: »1000 suuteloa ja tervehdystä lähettää sinulle,
+  armas tyttöseni, sinua sydämestään rakastava
+
+  A.»
+
+
+Kesäk. 9 p:nä.
+
+Onhan ennenkin tapahtunut, etten ole nähnyt häntä yhteen viikkoon.
+Miksi on sitten tämän viikon ero niin paljon raskaampi?
+
+Puolessatoista tunnissa voin päästä hänen luokseen. Jos tänään
+kirjoitan hänelle, etten jaksa kauempaa odottaa häntä, niin tiedän
+hänen saapuvan huomenna.
+
+Mutta sittenkin. Se ei ole samaa.
+
+Kun ennen kuljin kadulla, niin tiesin, että minä hetkenä hyvänsä voin
+kohdata hänet; luin hänen nimensä teatterin ohjelmista, kuljin hänen
+akkunainsa ohi ja saatoin kuvitella, että hän istui sisäpuolella. Joka
+askeleella, jonka astuin, tunsin hänen läheisyytensä; ja vaikk'en häntä
+kohdannutkaan, niin hän oli kuitenkin ilmassa, jota hengitän.
+
+Nyt kuljen kuin eksynyt vieraassa kaupungissa. Harhailen umpimähkään,
+ja tiedän, etten löydä etsimääni. Havaitsen äkkiä seisovani teatterin
+edustalla tutkimassa vanhoja, repaleisia ilmoitusohjelmia, ja minne
+suuntaankin kulkuni, niin lopulta tapaan itseni aina hänen asuntonsa
+luota, jossa akkunaverhot ovat lasketut alas, joka on tyhjänä kuin
+kuoleman käytyä vierailemassa.
+
+Päivässäni on vain kaksi valokohtaa. Kun noudan hänen kirjeensä ja
+kirjoitan omani. Hupaisinta on silloin, kuin kirjoitan hänelle, sillä
+hänen kirjeensä eivät ole hän itse: ne ovat vain hänen kuortaan,
+niistä ilmenee hänen haluttomuutensa paljastaa itsensä, hänen
+tunteellisuudenpelkonsa, ja myöskin, kuten hän itsekin sanoo, hänen
+maalaisvelttoutensa.
+
+Mutta kun muiden levolle mentyä istun pienessä huoneessani kirjoittaen
+hänelle arkin toisensa jälkeen, silloin voin tuntea hänet niin
+lähelläni, että tuntuu siltä, kuin lepäisin hänen sylissään ja
+puhelisin hänen kanssaan. Hänen hengityksensä kuumentaa ilman
+ympärilläni, tunnen, istuessani pää kumarassa, hänen suutelevan
+niskaani, ja kynäni tanssii paperilla sydämeni nopean sykinnän mukaan.
+
+
+Kesäk. 14 p:nä.
+
+Kävin tuonnoin hänen asunnossaan, sittemmin olen ollut siellä joka
+päivä. Olen nauranut itseäni ja itkenytkin, mutta minun täytyi mennä.
+Istun hänen huoneessaan ja kuvittelen, että hän on juuri ollut luonani,
+on vain lähtenyt jollekin asialle ja saapuu pian uudelleen luokseni.
+
+Istun siellä tunnin ajan joka päivä, ommellen nimikirjaimia hänen
+pöytäliinoihinsa ja jutellen hänen palvelijattarensa kanssa.
+
+Tänään meillä on ollut puuhaa valmistaaksemme hänelle juhlallisen
+vastaanoton. Olemme pyyhkineet tomuja ja kiillottaneet, niin että
+kaikki kiiltää täydessä komeudessaan. Olemme asettaneet pyökin lehviä
+ja kukkia maljakkoihin, ja minä olen määrännyt, mitä hänelle on
+laitettava aamiaiseksi.
+
+Viimeiseksi, ennenkuin lähdin, kirjoitin hänelle tervetuliais-kirjeen,
+jonka hän on tapaava kirjoituspöydältään.
+
+Niinpä sanon siis, armaani: katso, morsiushuone on koristettu, ja
+morsian odottaa sinua. Morsiamesi, joka ei halaja muuta kuin olla omasi
+ja sinulle mieliksi.
+
+
+Kesäk. 15 p:nä.
+
+Varmaankin hän iloitsi tavatessaan minut jälleen, hän oli hyvin
+herttainen minua kohtaan.
+
+Mutta erästä asiaa en ymmärrä: hän kävi hetkisen hiukan alakuloiseksi,
+kun näytin hänelle, kuinka uutterasti olin ommellut hänen
+pöytäliinojaan.
+
+Kysyin, eikö hän pitänyt siitä, että kävin hänen asunnossaan, kun hän
+ei ollut kotona. Hän vastasi: »Se ei tee mitään. Mutta — sinä olet
+liian hyvä minua kohtaan, en ansaitse sitä.»
+
+Se on mielestäni tolkutonta. Pitäisihän hänen tietää, ettei mikään
+tuota minulle suurempaa iloa kuin hänen hyväkseen työskenteleminen.
+Sehän on aivan luonnollista. Miksi hän siis saattoi sanoa: »Sinä
+olet liian hyvä minua kohtaan» —? Ikäänkuin tässä olisi kysymyksessä
+»hyvyys»!
+
+Kun olin selittänyt hänelle tämän, niin hän veti minut luokseen ja
+sanoi puolittain hymyillen, puolittain vakavana: »Etkö voisi pitää
+minusta hiukkasen vähemmän?» — »Omituinen kysymys rakastajan suussa»,
+minä sanoin.
+
+»Se on vaatimattomuutta», hän jatkoi. »Mielestäni sinä annat minulle
+niin paljon ja minä sinulle niin vähän.»
+
+Tartuin häntä takin kauluksesta, pudistelin häntä ja sanoin:
+
+»Sinä olet (suutelo) lavertelija. Sinä olet (suutelo) kummallinen
+otus ja hemmoteltu ihminen, välistä oikein ikävä kiusankappale. Sinä
+olet kuitenkin (suutelo) maailman suloisin mies ja (suuteloita) minä
+rakastan sinua.»
+
+Jonka jälkeen hän unohti epäilyksensä, jotka liian suuri rakkauteni oli
+herättänyt.
+
+
+Heinäk. 7 p:nä.
+
+Lyön laimin päiväkirjani kirjeiden takia. Hänelle minulla on
+kirjoitettavana tuhansista asioista. Päiväkirjaani varten ei
+tapahdu mitään mainittavaa. Päivät liukuvat yksitoikkoisina
+ohitseni kuin maantien varren merkkikivet. Ainoastaan lauantait
+pistävät esiin yksitoikkoisuudesta. Lauantait ovat pitkän kesätieni
+peninkulmapatsaita; sillä lauantaisin hän saapuu kaupunkiin minua
+tapaamaan.
+
+Niin vaellan viikon toisensa perään yhäti samaa tietä. Sunnuntaihin luo
+vielä lauantain aurinko valoa; mutta maanantaina ja tiistaina vallitsee
+synkkä toivottomuus. Keskiviikon kiveen ennätettyä kajastaa odotuksen
+rusko: kaipauksen ja toivon kasvaessa sivuutetaan tuorstai ja perjantai
+— kunnes lauantain onni aavistetaan yön levottomissa unissa, ja minä
+herään riemuitsevin sydämin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta kun ennätän hänen portailleen, niin minut valtaa tuska.
+Kuinka hän ottanee minut vastaan? Loistaneeko hänen kasvoistaan
+jälleennäkemisen ilo, kuten olen uneksinut, vai kohdanneeko minua
+tuo vaivautumisen ja väsymyksen piirre, jonka olen toisinaan luullut
+huomanneeni; joka on kenties typerää kuvittelua, mutta joka välistä,
+istuessani yksin, nousee esiin muistissani ja täyttää sieluni
+raskailla, sinimustilla, pelottavilla pilvillä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja pelko lamauttaa iloni, niin etten voi heti olla suloinen ja
+rakastettava, kuten kernaasti tahtoisin. Ja hän käsittää minut väärin;
+näen hänen räpäyttävän hermostuneesti silmiään, ja olen varma siitä,
+että hän pitää minua oikullisena ja sietämättömänä.
+
+Mutta hän ei sano mitään — juo vain nopeasti melkoisen määrän viiniä ja
+pakottaa minutkin juomaan.
+
+Ja kyllähän viini auttaa. Lämmin hyvinvoinnin tunne soluu viihdyttäen
+mielen ja ruumiin kautta. Kaikki pimeät, raskaat ajatukset haihtuvat
+kuin usva auringon tieltä; tuo tyhmä pelko katoaa, kieli irroittuu,
+siirrytään lähemmäksi toisiaan, ja kun sitten istutaan käsi kädessä ja
+silmä silmässä, niin poissa ovat hermostuneet räpytykset, väärinkäsitys
+ja oikullisuus, silloin unohdetaan muut viikon kuusi päivää tämän
+seitsemännen ainoan autuaaksitekevän tunnin tähden.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Perästäpäin kuulustelen häntä. Hänen on tehtävä tarkoin selkoa viime
+päivien tapahtumista ja henkilöistä.
+
+Alussa hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään kerrottavaa. Päivät
+kuluivat kylpemiseen, maleksimiseen, tupakoimiseen, syömiseen ja
+nukkumiseen. Vähitellen olen kuitenkin saanut hänet tunnustamaan, että
+hän viettää jotensakin vilkasta elämää. Hotellissa, missä hän syö
+päivällisensä, hän on solminut useita tuttavuuksia; hän pelaa krokettia
+ja lawn-tennistä nuorten neitojen kanssa ja hänet on kutsuttu sekä
+päivällisille että huviretkille.
+
+Varsinkin erästä leskirouvaa ja hänen kahta tytärtään hän palvelee
+innokkaasti.
+
+Ensinnä hän puhui näistä nuorista naisista hyvin peitellen; hän koetti
+saada minua uskomaan, ettei hän paraalla tahdollaankaan voinut välttää
+heitä. He kiusasivat häntä kutsuilla ja ehdottamalla kaikellaisia
+maalaishuvituksia.
+
+Tein silloin sen virheen, että olin olevinani mustasukkainen. Tämä
+huvitti häntä ilmeisesti, ja nyt hän ärsyttelee minua alinomaa noilla
+neidoilla ja heidän monilla hurmaavilla ominaisuuksillaan. Tiedänhän
+minä, että se on pelkkää pilaa; mutta se kiusaa minua, vaikka en
+kuitenkaan katso voivani tunnustaa sitä.
+
+Päinvastoin tiedustelen häneltä aina noita pikku »ystävättäriä».
+Hän kosti viime kerralla tavalla, jota en voinut sietää. Hän rupesi
+puhumaan Erkistä, väittäen olleensa kaiken aikaa mustasukkainen hänen
+tähtensä.
+
+Erkki parka! Joka kerta, kuin ajattelen häntä, tulen alakuloiseksi.
+Varmaankin hän piti minusta sanomattomasti, muuten hän ei olisi voinut
+menetellä niin hienosti ja kauniisti kuullessaan, etten voinut suostua
+hänen omakseen.
+
+Nyt hän on Berliinissä, enkä saa koskaan hänestä tietoja välittömästi.
+Mutta äidille hän on kirjoittanut joskus, ja äiti lienee myöskin
+vastannut hänelle.
+
+Kun _hän_ nyt tuonnoin teki vihjauksia Erkistä, niin kerroin — sillä
+en tahtonut, että asia otettaisiin useammin puheeksi — miten Erkin
+ja minun suhteeni oli aikoinaan päättynyt. Kerroin, että Erkki
+oli pyytänyt minua vaimokseen ja että minun oli täytynyt vastata
+kieltävästi.
+
+»Syytä minun ei tarvinne sinulle sanoa», lisäsin.
+
+Hän katsoi minuun ikäänkuin häpeissään ja sanoi vain: »Suo minulle
+anteeksi.»
+
+Mutta pitkän aikaa olimme molemmat vakavia.
+
+
+Heinäk. 13 p:nä.
+
+Niin, se oli mieletön päähänpisto, mutta minä sainkin siitä ankaran
+rangaistuksen.
+
+Sää oli aamulla niin hurmaava, ikävöin häntä niin kovin, ja minusta
+saattoi olla hauskaa hämmästyttää häntä odottamattomalla vierailulla.
+
+Sain Kristinan käsiini ja me lähdimme aamupäivä-laivalla. Nousimme
+maihin Skodsborgissa. Kristina jäi sinne, mutta minä kuljin rantatietä
+edelleen Vedbaekiin.
+
+Kävelin sen talon ohi, missä hän asui, mutta hänen ystävänsä tähden en
+uskaltanut mennä sisään. Erään poikasen, jonka tapasin, lähetin viemään
+hänelle viestin, että muuan nainen, joka mielellään tahtoi puhua hänen
+kanssaan, odotti häntä metsän laidassa.
+
+Odotin puolisen tuntia. Lopulta näin hänen saapuvan reippaasti tietä
+myöten. Seisoin puiden suojassa peittäen itseäni päivänvarjolla,
+ettei hän tuntisi minua heti. Vasta kun kuulin hänen askeleensa aivan
+läheltä, astuin esiin ja työnsin päivän varjon syrjään.
+
+»Mitä! Sinäkö?» hän huudahti, ja samassa käsitin tehneeni tyhmyyden.
+
+»Kuka muu se voisi olla?»
+
+»Ei, olet oikeassa. Ajattelin vain, että tämä ehkä olisi pelkkä
+kepponen, jonka jotkut täkäläisistä olivat keksineet. Suo anteeksi,
+että viivyin niin kauan, mutta olin hotellin luona krokettia lyömässä.
+Kerrassaan hauskaa tavata sinut. Oletko täällä vanhempiesi kanssa?»
+
+»Olen yksin. Tulin sinua tapaamaan.»
+
+»Minua tapaamaan? Mutta eihän meidän sovi näyttäytyä täällä yhdessä.»
+
+»Minä arvelinkin, että lähtisimme jonnekin muualle.»
+
+Seisoimme hetkisen toisiamme katsellen. Sitten hän sanoi: »Kerron
+sinulle kernaimmin heti asian laidan. Sinä et saa pahastua, kyllähän
+tiedät, että se harmittaa minua: en voi olla tänään kanssasi. Suuri
+joukko kesävieraita on juuri täksi päiväksi järjestänyt huvimatkan, ja
+olen varmasti luvannut lähteä mukaan. Enhän voinut tietää —»
+
+»Olet oikeassa», keskeytin. »Luonnollisesti et voinut tietää, että
+saapuisin sinua häiritsemään.»
+
+Hänen kasvoilleen ilmestyi tuo hermostunut ilme.
+
+»Sinä olet hiukan kohtuuton», hän sanoi.
+
+»Niinpä lienen. Suo anteeksi sekä se että sopimaton tuloni. Lähden
+heti. Hyvästi ja paljon hauskuutta.»
+
+»Eihän sinun tarvitse mennä heti. Me lähdemme vasta tunnin kuluttua.»
+
+»Kyllä kai se on sentään parasta. Minne me voisimme mennä niin lyhyessä
+ajassa? Ja sinähän voisit helposti saada harmia, jos esiintyisit minun
+seurassani.»
+
+Hän piti kauan kättäni omassaan ja katsoi minuun vakavana ja päätään
+pudistellen:
+
+»Sinä teet minulle vääryyttä», hän sanoi lopulta. »Luuletko, etten
+tahdo näyttäytyä sinun seurassasi itseni tähden?»
+
+»En, olet oikeassa. Luonnollisesti teet sen suojellaksesi minun
+mainettani. Sinähän olet aina pitänyt siitä niin hellää huolta.»
+
+Hän ei vastannut, päästi käteni, mutisi jäähyväiset ja lähti,
+katsahtamatta taakseen.
+
+Olisin voinut lyödä hänet kuoliaaksi. Mutta kun näin hänen verkalleen
+katoavan, eikä hän vieläkään kääntynyt — silloin minun täytyi väkisin
+pidättäytyä kutsumasta häntä takaisin.
+
+Ja kun hän oli kadonnut näkyvistäni, vaivuin epätoivoisena lamaan.
+Makasin kyyristyneenä ja itkien puiden keskellä, kerjäsin häneltä
+anteeksi ja sanoin, että hän sai lyödä ja pidellä minua pahoin, kunhan
+ei vain lähtenyt luotani ja jättänyt minua yksin.
+
+— — — Mutta kun aioin jälleen lähteä rantatielle, huomasin kaksien
+char-à-banc ajopelien saapuvan minua kohti. Luulin näkeväni hänet
+ensimäisissä kahden nuoren naisen keskellä ja kiiruhdin viidakkoon,
+ettei hän huomaisi minua.
+
+
+Heinäk. 16 p:nä.
+
+Murhe on haihtunut, riemuksi vaihtunut. Olemme selitelleet ja
+puolustelleet menettelyämme. Lopuksi olemme solmineet ikuisen rauhan
+ja vahvistaneet sen vilpittömillä syleilyillä ja suudelmilla, jotka
+eivät olleet veljes- eikä Juudas-suudelmia, vaan oikeita, alkuperäisiä
+suudelmia, sellaisia, joille Aatami ja Eeva aikoinaan ottivat patentin.
+
+Siitä tuli kauneimpia juhlapäivistämme. Juuri tuo tumma tausta ja
+vakava alku loivat siihen omituista viehätystä. Tunsimme molemmat
+ikäänkuin tarvetta korvata kärsityt ikävyydet olemalla erikoisen
+kilttejä toisiamme kohtaan. Hän oli aivan samallainen kuin tuona
+päivänä, jolloin kävin ensi kerran hänen luonaan, yhtä ritarillinen
+ja hieno, yhtä valpas ja järjestäen huolellisesti kaikki parhaakseni,
+kietoen minut mitä hellimmän huomaavaisuuden ilmaan.
+
+Samalla mieliala oli vienon surullinen — oikea auringonlasku-tunnelma —
+koska olimme nyt viimeistä kertaa yhdessä, ennenkuin matkustaisin äidin
+kanssa 3 viikoksi Soröseen.
+
+Raskasta on erota hänestä. Ellei tämä päivä olisi tullut sellaisena
+kuin se tuli, niin ei mikään inhimillinen mahti olisi voinut riistää
+minua hänen läheisyydestään. Nyt uskallan matkustaa. Tämän päivän
+muistot valaisevat yksinäisyyttäni. Tiedän, että hänen lempensä ei ole
+muuttunut.
+
+Ja onnistumattomalle Vedbaekin retkelleni voin nyt nauraa. Hyvä Jumala,
+minkälainen marttyyri sinä päivänä olin omasta mielestäni — enkä
+vähimmin siitä syystä, että sain rahattomana harhailla nälkää nähden,
+sillä välin kuin hän — luonnollisesti! — hekumoi mitä herkullisimpien
+ruokien ääressä.
+
+
+Sorössä, heinäk. 20 p:nä.
+
+Tuhansittain vilisee täällä jokaisesta paikasta esiin
+lapsuudenmuistoja. Täällä Erkki ja minä kuljeskelimme loma-aikoina,
+soutelimme järvellä, pyydystelimme lintuja metsistä.
+
+Tuolla se on vielä tuo vanha tammikin, joka täytti lapsellisen
+mielikuvitukseni synkällä pelolla ja kuitenkin veti minua puoleensa.
+Tuo vanha, omituiseksi kasvanut puu, jonka oksat kiertyivät kuin
+luuvaloisen jättiläisjäsenet ja jossa asusti laumoittain ilman ahnaita
+proletaareja, huonopukuisia, aina tyytymättömiä ja kirkuvia variksia.
+
+Juuri tämän puun luona Erkki teki urotyön, joka minussa herätti sekä
+kauhua, että ihailua.
+
+Kun eräänä päivänä saavuimme paikalle, tapasimme varislauman mitä
+hurjimman raivon vallassa. Raa'asti, kiukkuisesti huutaen se kiiti
+mustina pilvinä edes ja takaisin puunlatvan kohdalla. Takerruin
+peloissani Erkin käsivarteen ja kysyin, mikä niitä vaivasi. Hän
+viittasi ylöspäin ja sanoi: »Kas, tuolla on pöllö! Ne aikovat murhata
+sen.»
+
+Nyt näin minäkin tuon raskaan, hitaan linnun, joka sokean pelon
+valtaamana — päästäen tuon tuostakin epätoivoisen, kimakan sotahuudon —
+lentää räpytteli edes ja takaisin kuolinvihollistensa keskellä. Siinä
+oli jo merkkejä niiden hyökkäyksistä, ilmassa leijaili sen höyheniä.
+
+»Pelasta se!» huusin Erkille.
+
+Silloin hän kumartui maahan, otti terävän piikiven ja heitti. Pöllö
+löi pari kertaa siivillään, sitten ne painuivat kokoon, ja raskaana
+vaipui se kuolleena maahan muutaman kyynärän päähän meistä. Hetkeksi
+vaikenivat varikset. Sitten ne alkoivat uudelleen, ensin yksitellen,
+ikäänkuin ihmeissään kysellen, senjälkeen uhkaavana, vimmastuneena
+kuorona, joka kohdistui meihin. Ja kun Erkki otti kuolleen linnun ja
+me lähdimme pois, niin suuttunut varislauma, jonka saaliin olimme
+ryöstäneet, seurasi perässä kähein kostonhuudoin. Heittämällä kiviä,
+paukuttamalla käsiään ja huutamalla Erkki pelotti sen tuon tuostakin
+hetkeksi luotamme. Mutta heti se ryhtyi taas hyökkäykseen uusin voimin:
+yhä lähemmäksi, yhä alemmaksi se lensi, ja lopulta jouduin pelosta niin
+suunniltani, että livistin karkuun, minkä jaksoin, ja sain pelkoni
+tarttumaan Erkkiinkin, niin että hänkin pakeni juosten raivostuneita
+lintuja.
+
+Mutta siitä pitäen en voinut koskaan lähestyä tuota vanhaa
+vaivais-puuta tuntematta ahdistusta sydämessäni.
+
+Ja vielä eilenkin, kun kävin sen luona, olin lintujen rähinässä
+kuulevinani kostonuhkauksia, ja toivoin, että Erkki olisi ollut
+rinnallani minua suojaamassa.
+
+
+Heinäk. 26 p:nä.
+
+Hän pyytelee aina anteeksi, että hän kirjoittaa niin harvoin ja niin
+vähän. En kiellä, että hänen kirjeensä välistä tuntuvat minusta hieman
+köyhiltä. Mutta ymmärrän, ettei hän, jolle yleensä on vaikeata ilmaista
+tunteitaan, ole omansa kirjoittamaan kirjeitä.
+
+Nyt, kun tunnen hänet niin hyvin, eivät hänen kirjeensä tuota mitään
+vakavaa surua, ainoastaan kenties hetkellistä pettymystä.
+
+Mutta lohdutuksekseni kirjoitan hänelle kaksi kertaa useammin ja
+pitemmälti. Kahdesti päivässä kirjoitan hänelle, jokainen posti tuo
+hänelle kirjeen. Iltakirjettä kirjoittaessani tiedän hänen paraillaan
+lukevan aamukirjettäni, ja kun istun aamukirjeeni ääressä, niin hänellä
+on jo edellisenä iltana kirjoittamani kirje. Siten rakennan sillan,
+joka ei koskaan katkea väliltämme. Olen aina hänen luonaan. Nuo
+vedbaekiläiset pikku neidit eivät häntä valloita minulta. Olen sekä
+aamuin että illoin hänen luonaan vartioiden häntä.
+
+Olen järkevä ja sanon: nauttikoon hän vain lomastaan ja kaikista pikku
+huvituksista, joita maaelämä voi hänelle tarjota. Mitäpä siitä, vaikka
+hän harrastaakin hiukkasen kesähakkailua ja tulee hemmotelluksi. Onhan
+hän kuitenkin lopullisesti minun omani. Hän on sanonut sen minulle,
+ja minä uskon häntä. Uskon häntä sokeasti, enkä tahdo katkeroittaa
+mieltäni alhaisilla epäluuloilla.
+
+Mutta jos hän hetkiseksi tuntisi olevansa heikko, silloin saavun
+kirjeineni kutsuen hänet takaisin hyveen tielle. Uskollisena vartijana
+saavun aamuin ja illoin ja suojelen hänen telttaansa kaikilta kavalilta
+hyökkäyksiltä.
+
+
+Heinäk. 31 p:nä.
+
+Hän kirjoittaa saaneensa määräyksen saapua harjoituksiin elok. 8
+päiväksi. Seuraavana päivänä äiti ja minä matkustamme Soröstä.
+
+Minussa on syntynyt oivallinen ajatus: hänen on tultava tänne 7 p:nä
+ja vietettävä viimeinen lomapäivänsä minun seurassani. Se käy päinsä
+loistavasti. Täällä ei kukaan tunne häntä, ja me voisimme tavata
+toisemme metsissä, missä usein käyskelen monta tuntia yksikseni. Tiedän
+useita viehättäviä paikkoja, jonne ei koskaan tule ainoatakaan ihmistä.
+Varustan salaa mukaani pienen eväslaukun, ostan pullon hyvää viiniä, ja
+niin hänen on kerrankin oltava vieraanani.
+
+Siitä tuumasta en luovu. Se _on_ toteutettava. Vaikeudet minä kyllä
+voitan, jos sellaisia ilmestyy.
+
+
+Elok. 3 p:nä.
+
+Luonnollisesti häntä arveluttaa tulla. Hän kirjoittaa: »Onko se nyt
+viisasta? Voisihan se olla hyvin hauskaa, mutta muista, että me joka
+tapauksessa näemme toisemme pian Kööpenhaminassa. Kannattaako silloin
+panna sinua alttiiksi niille vaaroille, joita kohtaaminen Sorön
+metsien yleisillä teillä aina tuo mukanaan? Ja hän latelee koko joukon
+olettamisia, jotka epäilemättä ovat varsin järkeviä, mutta joille minä
+vihellän.
+
+Nyt pommitan häntä kirjeillä, niin että hän lopultakin antautuu.
+Hyvänen aika, eihän hän pane mitään vaaralle alttiiksi, ja kun nyt
+kerran tahdon!
+
+Ei, viisas herra ritarini, pukekaa vain yllenne kaikkein juhlallisin
+olettamis-ilmeenne. Minä vastaan, kuten rakastuneen tytön pitääkin:
+»Vaikkapa Sorön metsissä vilisisikin isiä, äitejä, setiä, tätejä ja
+muita villipetoja, niin tahdon kuitenkin sunnuntaina tavata ritarini
+siellä.»
+
+Sittenpä saamme nähdä, eikö ritarini häpeä olla vähemmän rohkea kuin
+hänen morsiamensa.
+
+
+Elok. 5 p:nä.
+
+Viktoria! Hän tulee.
+
+»Monenlaisista epäilyksistä huolimatta», hän kirjoittaa. Samapa se.
+Olkoon sinulla kuinka monta epäilystä hyvänsä, kunhan vain tulet.
+Näen, niillä epäilyllä hän on laatinut antautumiskirjeensä. Näen
+hänen pyörittävän päätään, puoleksi harmitellen, puoleksi hymyillen
+heikkouttaan. »Pahuksen tyttö», hän on sanonut itsekseen. »Hän on niin
+lempeä ja enkelimäinen, ja sitten hän kietoo minut kuitenkin pikku- —
+hyvin pikkusen — sormensa ympärille.»
+
+Ei, sinun ei tosiaankaan tarvitse hävetä sitä, että annat tällä kertaa
+perään. Lupaan palkita sen sinulle sadoin kerroin.
+
+»Todennäköisesti tulen siis», hän lopettaa. »Pyydän sinua kuitenkin
+muistamaan, että esteitä voi ilmestyä. En sano sitä sen vuoksi, että
+uskoisin tuloni estyvän, vaan koska kokemuksesta tiedän, kuinka
+huonosti sinä olet varustettu kohtaamaan pettynyttä toivetta.»
+
+Kiitän nöyrimmästi, viisas mies.
+
+Kirjoitan nyt jälleen hänelle, etten unohda ilmoittaa pitäväni esim.
+maanjäristystä pätevänä poissaolon syynä.
+
+
+Elok. 7 p:nä.
+
+Päiväkirjaan pistetty kirje. Vedbaekissä, elok. 6 p:nä.
+
+  Rakas Julia! Salli minun aloittaa tämä kirje, joka on tuottava
+  sinulle suuren surun, vakuutuksella, jota pyydän sinua uskomaan: kun
+  viime kirjeessäni sanoin, että Sorön matkani tielle voisi ilmestyä
+  esteitä, niin en vielä aavistanut, että tänään kirjoittaisin sitä,
+  mikä nyt seuraa.
+
+  Tahtoisin kernaasti sinun uskovan — vaikk'et sitä ymmärtäisikään
+  — että tämä on tullut ilman selvää ja tietoista valmistusta,
+  ikäänkuin jonakin välttämättömänä väkevänä ja pakottavana,
+  jonakin, jonka kerran täytyi tulla. Mutta luonnollisesti se on
+  kytenyt minussa kauan, tunkeutunut esiin hiljaa ja verkalleen. Oli
+  hetkiä, jolloin tunsin sen; mutta pakottauduin uskomaan, ettei se
+  merkinnyt mitään, ja sitten seurasi jälleen aikoja, jolloin sanoin
+  tuottavasti itselleni: se oli pelkkää mielikuvitusta, ohi menevää,
+  merkityksetöntä apeutta — kaikki on vielä ennallaan.
+
+  Kunnes totuus äkkiä puhkesi sielussani esiin epäämättömänä liekkinä.
+  Se on lopussa, sen täytyy olla lopussa.
+
+  Niin, Julia — minun on ilmoitettava sinulle ikävä ja raskas asia:
+  meidän suhteestamme _täytyy_ tulla loppu.
+
+  En voi enkä tahdokaan valehdella sinulle; sanon sinulle totuuden:
+  olen niin väsynyt, niin auttamattomasti väsynyt, etten jaksa enempää.
+
+  Tämä kävi minulle selväksi aamulla, kun sain viimeisen kirjeesi.
+  En ollut vielä noussut vuoteesta, kun se tuotiin minulle. Odotin
+  kirjettä, tiesinhän sen tulevan. Kuuntele nyt minua levollisesti,
+  älä tuomitse minua heti: toivoin, että kirje jäisi nyt kerrankin
+  tulematta; oikein pelkäsin emäntäni astuvan sisään kädessään
+  tuo paksu kirje, jonka päällekirjoituksen, alkukirjoituksen ja
+  allekirjoituksen osasin ulkoa ja jonka sisällön — oh! — myöskin
+  arvelin tuntevani ennakolta. Siinä lepäsi kirje peitteelläni;
+  painajaisen tavoin se ahdisti rintaani tuhansin epämääräisin tuskin.
+  Harmaa ahdistus lamautti aivoni ja täytti sieluni epätoivoisella
+  kyllästyksellä: en voinut saada itseäni avaamaan kirjettä ja lukemaan
+  sitä.
+
+  En tiedä, kuinka kauan makasin siten. Päässäni ei ollut kiinteitä
+  ajatuksia, vain tuo raskas harmaa ahdistus, joka väsytti minua niin
+  kovin ja välistä nukutti minut lyhyeen, rauhattomaan uneen.
+
+  Vihdoin repäsin itseni irti horrostilastani. Hypähdin pystyyn,
+  työnsin akkunaverhot syrjään voimakkaan päivänvalon tieltä, ja kuin
+  vapautuksen tunne, melkein kuin onni, nousi esiin varma tietoisuus:
+  se on lopussa, sen täytyy olla lopussa.
+
+  En tahdo nytkään valehdella sinulle, en tahdo koristella ajatuksiani
+  ja tunteitani. Tunsin heti itseni onnelliseksi. Tunsin itseni niin
+  kevyeksi ja vapaaksi. Ikäänkuin uudestaan syntyneeksi, uusilla
+  voimilla ja uusilla toiveilla varustetuksi.
+
+  Mutta kun sitten äskettäin otin esille paperia kirjoittaakseni
+  sinulle, ymmärsin, että raskain työ oli vielä jälellä.
+
+  Sillä onhan asian laita seuraava: en voi moittia sinua mistään, minun
+  on päinvastoin tuhannesti kiitettävä sinua kaikesta siitä ihanasta,
+  mitä olet minulle tuonut, kaikesta suloisesta rakkaudestasi.
+
+  Ja kuitenkin saavun nyt luoksesi sanoen: se on lopussa. Olen väsynyt.
+  Sinun täytyy päästää minut vapaaksi, kuinka kovaa, kuinka väärin se
+  lieneekin.
+
+  Mutta kaikkein surkeinta on se, ettet sinä todennäköisesti ymmärrä
+  rahtuakaan kaikesta tästä. Ymmärrät vain, että minä hylkään sinut
+  suuresta rakkaudestasi huolimatta, ja joko sinä uskot, että teen
+  sen hulluuden valtaamana, tai luulet minun tähän asti valehdelleen
+  roiston tavoin.
+
+  Ja kuitenkin puhun totta sanoessani, etten ole hullu enkä ole
+  valehdellutkaan, vaan että olen vapaudenjanoinen ihminen, jonka kyky
+  ja mielentila lamautuu, niin pian kuin joku suhde alkaa kietoa hänet
+  pauloihin.
+
+  Katsohan, kun me kaksi opimme aikoinamme tuntemaan toisemme, niin
+  eihän kumpikaan uskonut, että siitä tulisi muuta kuin nopean hetken
+  velvoittamaton ilo. Se oli molemmissa oikku, tunnelma, ei ajateltu
+  kummaltakaan puolelta lujaa ja pysyvää suhdetta, vielä vähemmän
+  ikuista rakkautta.
+
+  Sitten kävi niin, että rakastuimme todellakin toisiimme. Tuskin
+  minun tarvinnee vakuuttaa, että todellakin rakastin sinua. Vaikka en
+  olekaan usein — josta minua leikilläsi nuhtelit — sanonut sitä, niin
+  tiesithän sen ääneni soinnusta, katseestani, koko olennostani, joka
+  ei koettanutkaan salata, kuinka kallis minulle olit. Sinä saavuit
+  luokseni ikäänkuin jonain uutena ja ihmeellisenä, niin koskemattomana
+  ja luotettavana, ja herätit minussa tunteita hienompia ja hellempiä,
+  kuin tähän asti olin kokenut. Tunsin itseni lempemme aamunkoitossa
+  onnelliseksi löytöretkeilijäksi ja valloittajaksi, vapaaksi,
+  voimakkaaksi, täynnä tahtoa ja voimia uusiin urostekoihin ryhtyäkseni.
+
+  Me rakastimme toisiamme; mutta rakkautemme oli erilainen. Minä olin
+  rakastunut kuin kokenut mies ja mies, jossa vallitsi taiteilijan
+  vapaudenhalu. Sinulle rakkaus oli koko elämä ja elämä vain rakkautta
+  etkä sinä toivonut muuta kuin antautua ja omistaa minut kokonaan ja
+  ilman rajoitusta.
+
+  Minä tahdoin pitää suhdettamme arkielämän erämaan keitaana. Sinä
+  tahdoit, että se täyttäisi koko elämämme.
+
+  Ja niin oli varsin luonnollista, että sinun nuorekkaan raju ja
+  voimakas rakkautesi uuvutti minun rakkauteni, joka ei ollut niin
+  kestävä.
+
+  Suhteemme muodostui suuremmaksi ja vakavammaksi, kuin mitä voin ja
+  tahdoin hallita. Ja se alkoi vähitellen pelottaa minua. Näin, kuinka
+  rakkautesi kasvoi päivä päivältä, tunsin, kuinka sinä sidoit itsesi
+  yhä lujemmin minuun, ja itsekäs kun olen, rupesin vastustamaan tuota
+  yhä perinpohjaisempaa yhteensulautumistasi. Minusta alkoi tuntua
+  vastenmieliseltä olla edesvastuussa toisen ihmisen elämästä, tunsin
+  menettäneeni liikuntavapauteni, olevani kahleissa. Ja se hetki
+  saapui, jolloin minun täytyi murtautua ulos, päästä jälleen väljille
+  tiloille, olla jälleen yksin ja vapaa.
+
+  »Sitäpaitsi se tavanmukaisuus, joka vähitellen alkoi ilmetä meidän
+  suhteessamme, kiusasi ja masenti minua. Minun kaltaiseni ihmiset
+  pelkäävät avioliittoa, koska se tekee rakkauden järjestelmälliseksi.
+  Mutta meidän kohtaamisemme, jotka alussa olivat niin viehättäviä
+  juuri senvuoksi, että ne olivat odottamattomia, satunnaisia ja
+  seikkailumaisia, ne muodostuivat pian yhä enemmän tavalliseksi,
+  mallikelpoisesti järjestetyksi velvollisuudeksi. Me kohtasimme
+  toisemme sovittuina päivinä määrättyyn aikaan, sitten seurustelimme
+  määrätyn ajan joka päivä. Kaikki yllättävä, odottamaton, satunnainen
+  oli hävinnyt; sama seikka toistui päivittäin. Kun sinä ennen saavuit
+  luokseni, oli jo vastaanottosikin valmistaminen minulle juhla. Ja
+  erotessamme kysyin odotuksesta väristen: »Tapaammeko toisemme pian
+  jälleen?»
+
+  Sitten koitti päivä, jolloin minun täytyi pakottautua sanomaan
+  tavallinen jäähyväislause: »Tulet kai huomenna?» ja saapuessasi
+  kysymään: »Mitä haluat juoda? Tahdotko suulaimellisen vaiko
+  suulaimettoman paperossin?»
+
+  Olin toivonut, että maalle-muuttoni parantaisi asiat, koska silloin
+  emme voisi seurustella niin tiheään. Mutta valitettavasti on olemassa
+  — kirjeitä. Henkilökohtainen seurustelu _voi_ olla vaihtelurikasta.
+  Kirjeet tekevät seurustelun mitä yksitoikkoisimmaksi. Ne aloitetaan
+  ja lopetetaan korulauseilla, jotka voivat vaihdella korkeintaan
+  sanajärjestykseen nähden; ne lähetetään ja saadaan määrättyinä
+  vuorokauden hetkinä; ne saapuvat kuten sotilaat aina samassa
+  kuori-univormussa säädettyine postimerkki-olkalappuineen.
+
+  Sinulle kaikki tämä oli merkityksetöntä. Minulle se muodostui
+  lentohiekaksi, joka verkalleen painoi väsyneen lempeni maahan.
+
+  Sillä se on tunnustukseni alku ja loppu. Olen väsynyt. En jaksa
+  enempää. Minun täytyy olla vapaa.
+
+  Tunnen tätä kirjoittaessani väsymykseni siinä määrin, etten edes voi
+  tuoda ilmi kaikkea sitä hyvää ja lämmintä, jota sydämeni kuitenkin
+  tuntee sinua kohtaan.
+
+  Minusta onkin melkein sopimatonta koristella kaunein sanoin kirjettä,
+  joka tuo sinulle sanoman sellaisen, että täydellä syyllä voit pitää
+  sitä karkeana ja epäoikeutettuna. Tunnenhan sen itsekin. Käsitän
+  menetteleväni julkeasti rikkeessäni suhteemme oikeastaan siksi, että
+  sinä olet rakastanut minua liian palavasti.
+
+  Mutta sitä ei voi auttaa. Kaikki vastaväitteet vaikenevat, ne surmaa
+  tuo väsynyt: en jaksa enempää.
+
+  Eikä se suinkaan muutu huomenna tai ylihuomenna. Älä luule sitä. Ei,
+  kaikki _on_ lopussa, ja me teemme molemmat paraiten, kun emme koeta
+  herättää sitä uudelleen eloon. Se, mikä tästälähin seuraisi, se olisi
+  vain rumaa.
+
+  Sinä olet usein sanonut minulle: »Lupaa olla aina rehellinen minua
+  kohtaan. Sinun on heti sanottava minulle, jos tunnet että meidän
+  suhteemme väsyttää sinua. Kyllä minä voin kestää sen särkymisen.
+  Mutta en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, jos huomaisin, että olen
+  elänyt sinun armoillasi.»
+
+  Se päivä, jota siis aavistit, on nyt tullut. Ja minä sanon sen
+  sinulle rehellisesti, kuten olet minua vaatinut.
+
+  Kenties väität: sinä olet kuitenkin pettänyt minua, sillä olet ollut
+  väsynyt jo kauan. — Siihen vastaan: en ole varemmin ollut selvillä
+  väsymyksestäni; minulla ei ole ollut mitään sinulle tunnustettavaa,
+  sillä en ollut tunnustanut mitään itselleni.
+
+  Kun nyt eroamme, voimme siis molemmat muistella rakkauttamme ihanana
+  ja suloisena tapauksena; muistoon ei sekoitu mitään katkeruutta.
+
+  Itse eron hetki on aina katkera. En uskalla ajatellakaan, mitä surua
+  ja tuskaa sinulle nyt tuotan. Mutta kun aikaa on vierinyt joku
+  verta, ja me tapaamme jälleen toisemme — rauhallisempina kuin jos
+  nyt yhtyisimme — silloin luulen sinun sanovan kuten minä, että me
+  erosimme juuri oikealla hetkellä ja säilytimme rakkautemme kilven
+  tahrattomana.
+
+  Jää hyvästi, ja koeta olla tuomitsematta minua liian ankarasti. A.
+
+
+Elok. 8 p:nä.
+
+Kului päivä ja kului yö. Uusi päivä on koittanut; se tapahtui _eilen,_
+ja minä elän kuitenkin.
+
+Suru ei siis surmaa, enkä minä surmaa itseäni surusta.
+
+Kun olin saanut hänen kirjeensä ja lukenut sen kahdesti, ennenkuin
+tajusin, ettei se ollut pilaa eikä väärinkäsitystäkään, niin en itkenyt
+enkä pyörtynyt. Olin aivan levollinen, mietin niin omituisen selvästi
+ja kylmästi. »Kaikki on siis lopussa», lausuin ääneen itsekseni.
+Ääneni kuulosti kuivalta, melkein välinpitämättömältä. Ajattelin:
+»Sinun olisi kai pitänyt lausua se tunteellisemmin.» Mutta olin aivan
+tunteeton. Kaikki oli kuin jäykistynyt: sydämeni ei sykkinyt, hermot
+eivät värisseet. Yksinpä kasvonikin olivat mielestäni jäykistyneet,
+nahka tuntui pingoittuneelta, sivelin sitä ja pakoittauduin hymyilemään
+saadakseni siihen eloa.
+
+Lähdin ulos. Minne, sitä en tietänyt. Mutta sisäinen ääni sanoi
+herkeämättä: »Tänne sinä et voi mitenkään jäädä. Sinun täytyy poistua
+täältä, ennenkuin muut näkevät sinut.»
+
+Tapasin tuttavia; tervehdin heitä, ja erään vanhan neidin kanssa
+jouduin puheisiinkin. Hän kertoi minulle pitkän jutun taudista, josta
+hän oli äskettäin parantunut. Erotessamme hän sanoi: »Te näytätte
+tänään niin suloiselta.» — »Niin, niin, kun ollaan nuoria ja iloisia»,
+hän lisäsi.
+
+Niin jouduin metsään, eräälle ranta-aukeamalle. Seisoin uimahuoneen
+pienellä sillalla ja tuijotin veteen ja ajattelin: »Jos nyt olisit
+oikein murheissasi, niin liukuisit tästä alas, ja hetken kuluttua sinun
+olisi hyvä olla.»
+
+Kaupungista kaikui kirkonkellojen ääni. Ne soittivat
+iltapäivä-jumalanpalvelukseen. Katselin ympärilleni, ja mielestäni en
+ollut koskaan ennen ymmärtänyt, kuinka kaunista täällä oli. Katseeni
+oli ikäänkuin terottunut, näin sellaista, mitä en ollut koskaan ennen
+huomannut. Esim. erään pienen saaren, jossa puut kumartuivat kauneuden
+janoisina Narkisoksina aivan veden kalvoon asti itseään ihaillakseen.
+Kuulin lukemattomia hienoja ääniä, järven kaislikosta, metsästä ja
+ruohikosta — hyönteiset surisivat, linnut kahistelivat lehvikössä,
+kalat loiskahtelivat veden pinnassa. Vaivuin ihailemaan pilvien
+alati vaihtuvaisia muotoja; ne näyttivät kesäpäivän tyyneydessä niin
+levollisilta ja muuttumattomilta, mutta kun seurasi tarkoin niiden
+hidasta liukumista, niin huomasi, että milloin ne olivat hymyileviä
+kultareunaisia saaria, milloin isoja leijailevia lintuja, ja lopulta ne
+hajaantuivat leikkiviksi parviksi pikkuruisia pilvilapsukaisia.
+
+Annoin katseeni kiertää yli koko kuvan ajatellen: ellet saavukkaan
+tänne enää, niin et kuitenkaan unohda minkälaista täällä on.
+
+Kuljin metsän pimentoon. Minussa vallitsi sama juhlallinen selvyys,
+sama harkitsevainen vastaanottavaisuus. Kunnes äkkiä satuin muistamaan,
+että minulla oli hänen kirjeensä taskussani. Se oli kuin pistos
+sydämeeni, ja kylmä väristys kulki läpi sieluni. Polvet vapisivat
+allani, minun täytyi nojata puuhun, etten kaatuisi. Puristin kirjettä
+kädessäni, ja lukemattakin näin jokaisen sanan edessäni.
+
+Se oli siis totta! Hän oli hyljännyt minut, kaikki oli lopussa!
+
+Olinhan ennenkin sanonut samaa, ne sanat olivat kaiken aikaa olleet
+sisässäni; nyt vasta ne ennättivät sydämeeni ja saivat sen kouristumaan
+tuskissaan.
+
+Lopussa! En näkisi häntä enää. Minkä näköinen hän olikaan? Koetin
+loihtia hänen kuvansa eteeni, se pakeni särkyen säpäleiksi, näin vain
+parin mustia, suuria silmiä, jotka tuijottivat minuun levollisina ja
+väsyneinä ja ivallisesti hymyillen.
+
+Silloin kutsuin taivasta epätoivoisena ja tuskan valtaamana. Kerjäsin
+ja rukoilin, ettei se olisi totta: »Jumalani, ymmärrän, että se on
+minulle rangaistukseksi, mutta etkö ole jo kiusannut minua kylliksi?
+Nyt suljen silmäni, ja kun hetken perästä jälleen avaan ne, niin anna
+sen silloin olla unta, josta olen herännyt.»
+
+...Ja jälleen seisoin rannassa, ja minusta tuntui siltä, ettei ollut
+muuta pelastusta kuin heittäytyä järveen. En raivonnut enää, olin vain
+niin sanomattoman murheellinen. Itkin hiljaa ja hellästi, näin tuon
+ihanan kesämaiseman levällään edessäni, eikä minulla, vaikka olin vielä
+niin nuori, ollut enää mitään toivottavana elämältä.
+
+Silloin sanoi sisäinen ääni: »Vielä on toivoa. Kenties kotona on jo
+sähkösanoma sinua odottamassa, tai on uusi kirje matkalla.»
+
+Niin, niin, jatkoin, niin onkin, niin täytyykin olla. Ja kotiin
+kiiruhtaessani toivo rakensi mitä ihanimpia linnoja.
+
+Ei ollut sähkösanomaa, eikä tullut aamulla mitään kirjettä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta en herkeä toivomasta, ennenkuin olen puhunut hänen kanssaan.
+Hänen pitäisi jo olla Kööpenhaminassa, ja huomenna me matkustamme. Olen
+nyt kirjoittanut hänelle. Hän on ihmettelevä kirjettäni, ja luulenpa,
+että se miellyttää häntä. Siinä ei ole rahtustakaan sitä, mitä hän
+sanoo »hysteeriseksi». Se on rauhallinen ja järkevä. Kirjoitan, että
+hän on kenties oikeassa arvellessaan, että suhteemme on käynyt hiukan
+tympäiseväksi. Mahdollisesti — — kirjoitan — ei tässä auta muu, kuin
+että vältämme toisiamme, ainakin jonkun aikaa. Mutta onhan myöskin
+mahdollista, että yhteisin ponnistuksin voimme järjestää asiat tavalla,
+joka ei tekisi juuri niin kipeätä. Ilmoita siis, milloin aivan ensi
+tilaisuudessa voin tulla luoksesi. Älä pelkää, että saavun surkeuden
+perikuvana. Saat päinvastoin nähdä, että olen hyvin viisas tyttö; sinun
+väsymyksesi ei ole minulle aivan käsittämätön, ja olen kernaasti juuri
+sellainen, jommoiseksi minut tahdot.
+
+
+Elok. 9 p:nä.
+
+Istuin myöhään illalla kuvastimen ääressä järjestellen tukkaani. Olin
+sanomattoman väsynyt, mutta en lainkaan uninen, vaivuin katselemaan
+omaa kuvaani, säikähdin äkkiä sen kalpeita kasvoja ja tuijottavia,
+aavemaisina kiiltäviä silmiä; minua puistatti ja käänsin hermostuneena
+pääni pois päästäkseni näkemästä sitä.
+
+Katseeni osui silloin seinään pesukaapin taakse. Seinä oli verhottu
+keltasella juovikkaalla paperilla, joka oli käynyt tahraiseksi
+kosteudesta ja paikoitellen repeytynyt. Tällä vanhalla homeisella
+seinäpaperilla ryömi muuan eläin, pitkä, kapea keltasenruskea
+hyönteinen, jolla oli monta hoikkaa jalkaa. Varmaankin se tuli tuolta
+oikeanpuolisen nurkan halkeamasta. Inhoten katselin, kuinka se
+liikuskeli alaspäin seinää myöten; se pyrki pesukaapille päin lämpöä ja
+valoa kohti. Olin jo noussut surmatukseni sen vaateharjallani. Silloin
+näin toisen hyönteisen pistävän päänsä esiin seinäpaperin halkeamasta
+ja liukuvan seinälle. Jäin seisomaan kamalan pelon lamauttamana,
+tuijotin noihin ilettäviin eläimiin suurin, jäykin silmin. Ja kas
+— aivan kuin niitä olisi ruvennut vilisemään koko seinällä: toinen
+toisensa perästä ne livahtivat esiin nurkasta, kulkivat pitkässä
+jonossa pesukaappia kohti. Ja nytpä huomasinkin, ettei niitä tullut
+ainoastaan oikeanpuolisesta halkeamasta; kaikkialta, missä paperi oli
+repeytynyt, ne ryömivät esiin, ja niitä tuli laumoittain seinän ja
+permannon välisestä raosta.
+
+En uskaltanut liikahtaa, en tohtinut ruveta niitä tappamaan; jokaisen
+surmatun sijaan saapuisi kymmenen uutta. En uskaltanut tappaa
+noita eläimiä, jotka ikäänkuin vyöryivät esiin mädänneitä ruumiita
+sisältävästä haudasta.
+
+Seisoin vain odottaen sitä hirveätä hetkeä, jolloin ne ennättäisivät
+pesukaapille, minun kimppuuni. Ne jo ojentelivat hoikkia jalkojaan
+ulettuakseen kuvastimen verhoihin. Jännitetyin hermoin seurasin niiden
+kokeita. Silloin hätkähdin tuntiessani pesukaappiin nojautuvalla
+kädelläni kylmää kutkutusta. Kirahtaen pyyhkäsin eläimen pois ja näin
+samalla, että permannolla liikkuneet olivat jo päässeet pesukaapille.
+
+Tulin aivan mielettömäksi. Ajattelin: »Nyt ruumismadot tulevat viemään
+sinut saaliikseen!» — ja syöksyin ulos huoneesta, käytävää myöten äidin
+luokse. Hän heräsi säikähtyneenä, ja minä voin vain selittää: pelkään
+niin kovin, pelkään niin kovin!
+
+Äiti veti minut vuoteeseensa, kehitteli minua kuin pikku lasta, ja kun
+olin hiukan rauhoittunut ja makasin hiljaa itkien, niin hän sanoi:
+»Kerro nyt, mikä sinua vaivaa. Kerro, miksi annoit Erkin matkustaa ja
+miksi nyt olet niin murheellinen.»
+
+Mutta pyysin, ettei hän vaatisi nyt selityksiä. Hän saisi kyllä
+myöhemmin tietää kaikki.
+
+Silloin äiti tarttui päähäni molemmin käsin, käänsi kasvoni itseensä
+päin ja sanoi, katsoen minua kiinteästi silmiin: »Yksi asia sinun
+täytyy sanoa minulle, Julia. Et kai ole —?» Keskeytin hänet laskemalla
+käteni hänen suulleen. »En, äiti» — hymyilin surullisesti — »sitä sinun
+ei tarvitse pelätä.»
+
+»No, Jumalan kiitos. Sillä sinä et tiedä, kuinka olen pelännyt viime
+päivinä. Olenhan jo kauan sitten huomannut, että sinä salasit meiltä
+jotain. Mutta arvelin, että seurustelit jonkun kanssa Kristinan luona
+ja että jonakin päivänä kyllä kertoisit meille kihlauksestasi.»
+
+»Ei, äiti, siinäkin olet erehtynyt. Minulla ei ole mitään kihlausta
+kerrottavana teille.»
+
+
+Kööpenhaminassa, elok. 9 p:nä illalla.
+
+Olen jälleen vanhassa pesässäni. Täällä on kurjaa ja pimeätä. Mutta
+mitäpä siitä? Olenhan samassa ilmassa, jota hän hengittää. Voin tavata
+hänet kadulla, ja kun huomenna olen noutanut hänen kirjeensä, niin
+joudun kymmenessä minuutissa hänen luokseen.
+
+Olen iloissani siitä, että äiti ja minä olemme toistaiseksi yksin
+kotona, niin ettei minun tarvitse alituiseen hillitä itseäni. Isä ja
+Frans palaavat Jyllannista vasta kymmenkunnan päivän perästä.
+
+
+Elok. 11 p:nä.
+
+Hän ei tahdo, että tulen hänen luokseen, ei ainakaan toistaiseksi. Hän
+kirjoittaa, ettei hän uskalla vielä tavata minua; hän kaipaa hiukan
+lepoa. Mutta hän lupaa lähettää minulle pian kutsun.
+
+
+Elok. 20 p:nä.
+
+Joka aamu ajattelen herätessäni: tänään saan kirjeen. Mutta päivät
+vierivät, raskaina ja pitkinä ja harmaina, eivätkä tuo häneltä mitään:
+ei tervehdystä, ei viestiä, ei ainuttakaan köyhää sanaa.
+
+Että hän hennookin olla niin julma. Hänen menettelyänsä ei voi enää
+puolustaa.
+
+
+Elok. 22 p:nä.
+
+Onko hän hävinnyt maan pinnalta? Missä hän piiloitteleikse, mitä hän
+puuhaa?
+
+Etsin häntä turhaan tutuista paikoista niinä aikoina, jolloin hän
+oleskelee ulkona. Tuntikausia olen viettänyt hänen asuntonsa edustalla,
+— enkä ole nähnyt häntä vilahdukseltakaan.
+
+
+Elok. 25 p:nä.
+
+Nyt tiedän sen: hän ei tahdo tavata minua koskaan enää.
+
+Kerran toisensa perästä olen ollut hänen ovellaan, uskaltamatta
+soittaa. Tänään tein sen vihdoinkin, ja hänen palvelijattarensa tuli
+ulos ja sanoi, ettei hän ollut kotona. Se ei ollut totta. Saatoin nähdä
+palvelijattaren kasvoista, että häntä oli käsketty palauttamaan minut.
+Hän oli hämillään, ja hän katsoi minuun säälien.
+
+Että hän voikin nöyryyttää minua sillä tapaa!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta minä _tahdon_ tavata hänet. _Tahdon_ puhella hänen kanssaan.
+Hänellä ei ole oikeutta kohdella minua tällä tapaa.
+
+Vaikka eihän sekään ole totta; hän saa kohdella minua aivan mielin
+määrin. Hän saa nöyryyttää minua ja pidellä minua pahoin — olen
+iloitseva, kun hän rääkkää minua. Koiran lailla ryömin hänen edessään,
+potkaiskoon hän minut pois — palaan sittenkin hänen luokseen enkä
+päästä häntä rauhaan, ennenkuin saan jäädä hänen luokseen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olen tullut ajatelleeksi, että kenties hän pitää jostain toisesta, joka
+nyt käy hänen luonaan, ja että siinä kenties oli syy, miksi hän ei enää
+tahtonut tavata minua.
+
+Kirjoitan hänelle näin:
+
+  Ota toisia, jos haluat. Ellen ole sinulle kylliksi, jos kaipaat
+  vaihtelua — no niin, Jumalan nimeen. Ymmärrän sen. Olet taiteilija.
+  Tarvitset uusia vaikutteita. Minä olen typerä ja mitätön tyttönen,
+  kaikkeni on siinä, että rakastan sinua. Mutta tiedä siis, etten
+  vihastu, vaikka otatkin lisävaimon.
+
+  Sitä vain pyydän, ettet sen vuoksi hylkää minua. Kaikesta ja kaikista
+  huolimatta tahdon yhä edelleen omistaa sinut. Ja tahdon olla se, joka
+  on luonasi, kun kaikki muut ovat sinut hyljänneet.
+
+
+Syysk. 1 p:nä.
+
+Hän vastaa näin:
+
+  »Ei, Julia. Sellaisia kirjeitä et saa minulle lähettää. Sellaisena
+  kuin sinut opin tuntemaan, sellaisena kuin sinua muistelen ja
+  ajattelen, olet mielessäni itsetiedottoman sielunaateliuden
+  loisteessa: hienona ja erikoisena luonteena, joka ei välittänyt
+  porvarien tavoista ja ennakkoluuloista; hienona ihmislapsena, joka ei
+  muuttunut halvaksi menetellessään vastoin hyvän seuran vaatimuksia,
+  vaan päinvastoin sen kautta kehittyi omituisen korkealle.
+
+  Ei, Julia, sinä et ole voinut lähettää minulle tuota
+  ompelijatar-kirjettä, joka turhaan komeilee sinun nimelläsi. Mistä
+  sinä ylväs, puhdas, suloinen tyttö olisit oppinut sellaisia kuumeisen
+  kärkkäitä sanoja?
+
+  Tiedän tehneeni sinulle veristä vääryyttä. Mutta tuhat kertaa
+  vääremmin menettelet nyt itseäsi kohtaan.
+
+  Oma ystäväni, sieluni ihanin muisto ja ystävätär, kirjeesi herättää
+  minussa surua kuten vandalismi, kuten raakojen käsien häväisemä
+  taideteos. Ja enemmänkin: häpeän puolestasi. Ja se on minusta
+  kaikkein surullisinta.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olen kirjoittanut hänelle viimeisen kerran:
+
+  »Kiitos kirjeestäsi. Se koski niin, että painuin lamaan; mutta
+  ansaitsin sen iskun, ja se on hyödyttänyt minua sekin. Älä luule,
+  että pidän sitä nöyryytyksenä, että olen kumartunut tomuun sinun
+  edessäsi. Mutta tein halpamaisesti koettaessani tyrkyttää itseäni
+  sinulle, sillä olisihan minun pitänyt ymmärtää, ettet halunnut minua
+  mistään hinnasta takaisin.
+
+  Pyydän sinulta sydämeni pohjasta anteeksi. Olenhan tietänyt kaiken
+  aikaa, etten voinut vaatia sinulta mitään. Itse tulin luoksesi,
+  itse antauduin sinulle; sinä et sitonut itseäsi lupauksilla ja
+  sitoumuksilla. Mutta sinä olit sanomattoman hyvä minua kohtaan. Sinä
+  olit liian hyvä ja hellä. Muulla en voikaan puolustaa sitä, etten nyt
+  saattanut luopua sinusta.
+
+  Mutta ennenkuin eroamme, tahdon suoraan ilmoittaa sinulle, kuinka
+  typerä ja epähieno olen ollut sinua kohtaan. Heti suhteemme
+  ensi päivästä alkaen olen tarkoittanut, että se päättyisi
+  avioliittoon. Kun sanoin sinulle, etten ensinkään toivonut, että
+  menisimme naimisiin; kun päälle päätteeksi vakuutin pitäväni sitä
+  mielettömyytenä — silloin valehtelin. Koko haluni ja pyrkimykseni
+  kohdistui vain yhteen asiaan: tahdoin sitoa sinut itseeni niin
+  lujasti, että jonakin kauniina päivänä pyytäisit minua vaimokseni.
+
+  En ole se ylhäinen, korkealle kohonnut tyttö, jollaiseksi olet
+  minut runoillut. Kaiken rohkean menettelyni takana on ensin
+  itsetiedottomana, sitten aivan tietoisena, asustanut pelkurimainen
+  porvarillinen tarkoitus hankkia suhteellemme lain ja kirkon siunaus.
+
+  Petyin laskelmissani surkeasti. Olen näinä päivinä kysynyt itseltäni,
+  enkö ollut valinnut väärää tietä, enkö olisi voinut saavuttaa
+  päämääräni ujommalla rakkaudella.
+
+  Mutta luulen valinneeni ainoan tien, minkä saatoin valita, koska
+  rakastin sinua joka tapauksessa niin syvästi, etten korkeimmastakaan
+  hinnasta olisi voinut kaupustella itseäni sinulle pikku paloissa.
+
+  Olen joutunut pelissä tappiolle, mutta en kadu tekoani. Muodostukoon
+  vastainen elämäni kuinka köyhäksi tahansa, niin ei sinulle annettu
+  panos kuitenkaan ole mennyt hukkaan. Köyhänäkin minulla on rikkaammat
+  muistot kuin kenelläkään toisella maailmassa, ja käyköön miten
+  hyvänsä aina olen siunaava sitä päivää, jolloin tulin omaksesi.
+
+  Kevytmielisenä saavuin luoksesi. Raskasmielinen olen nyt, kun
+  minut jätät. Paljon otit, mutta paljon annoitkin, sinä mahtava ja
+  rakastettu herrani, sinä valkoinen sheikkini, nuoruuteni unelma ja
+  sen tuskantäysi onni.
+
+  Kaikesta kiitän sinua, runsaasta armostasi ja ankarasta
+  rangaistuksestasi.
+
+  Korkealle sinä pyrit ja rohkeasti ratsastat. Et välitä siitä, hiekkaa
+  vaiko kukkia retkelläsi poljet. Jumala tehköön voittokulkusi helpoksi
+  ja valoisaksi.
+
+  Julia.»
+
+
+Syysk. 12 p:nä.
+
+Minua paleltaa. Päivät lyhenevät, ja ilta laskeutuu raskaana ja pimeänä
+ylleni. Istun ikkunan ääressä valon häipyessä ja tuijotan tylsänä
+eteeni, tuijotan naapuritaloon, missä ajatukseni muinoin kävivät
+seikkailemassa. Ja talo näyttää nyt ikävältä ja jokapäiväiseltä kuten
+omammekin, ja siellä, missä ennen seikkailuprinssini liikkui, siellä
+istuu nyt lihava ja laiska rouvasihminen täyttäen uneliain pistoksin
+kanavapalasta elämän kirjavilla väreillä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Erkki kuuluu saapuneen kaupunkiin. Emmy kertoi tuonnoin nähneensä hänet.
+
+Iloitsen siitä, ettei hän ole pistäytynyt meille. En tahdo, että hän
+huomaisi, kuinka huonosti minun on käynyt.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minua paleltaa, ja tuntuu siltä, kuin koko talo palelisi. Täällä ei
+ole koskaan ollut niin kylmää ja kolkkoa ja raskasta ja surkeata. Me
+hiivimme toistemme ohi varjojen lailla. Ei kukaan puhu äänekkäästi, ja
+me yhdymme kuin hautajaisia viettääksemme.
+
+Ja kun äiti ja minä istumme iltaisin yksinämme, niin emme puhele.
+Istumme kumpikin omissa mietteissämme, mutta tiedän, että hänen
+ajatuksensa liikkuvat minun ympärilläni.
+
+
+Syyskuun lopulla.
+
+Parhaiten viihdyn isoäidin luona. Käyn hänen luonaan aamupäivin, niin
+usein kuin vain voin.
+
+Halki meluisien katujen, missä ihmiset tungeskelevat ja kamppailevat
+ja juoksevat kilpaa ennättääkseen ensinnä perille — halki kuumeisen
+elämän, joka näyttää minusta raa'alta ja rumalta, jonka surina
+kuulostaa sielussani korvia huumaavan taistelun kiukkuisilta huudoilta
+ja epätoivoiselta voihkinalta, pakenen pienelle syrjäkadulle, jonka
+varrella isoäiti asuu. Kuulen jo melun vain hillittynä sekamelskana;
+mutta kun istun isoäidin huoneessa, niin minusta tuntuu siltä kuin
+olisin välttänyt suuren vaaran, josta nyt erotan vain kaukaisen kohinan.
+
+Täällä on lepoa ja tyyntä, rauhaa kaikista tuskista, huojennusta
+huolille. Täällä nöyrtyy jokainen kapinallinen ajatus, täällä lauhtuvat
+ja vaimentuvat kiihkoiset halut ja kaikki sairaalloiset kaihot.
+
+Täällä istuu isoäiti, vanhana ja elämänkylläisenä, ikäänkuin itse suuri
+elämänviisaus, joka ei kysele eikä nuhtele, vaan ymmärtää kaiken, antaa
+kaikki anteeksi ja tietää lohdun kaikkeen.
+
+Ja muutun jälleen ikäänkuin lapseksi isoäidin kamarissa. Istun,
+kuten pikku tyttönä, jakkaralla hänen jalkainsa juuressa selaillen
+vanhoja kirjoja, joissa on kellastuneita kuparipiirroksia: Struense
+ja hänen kaunis kuninkaallinen lemmittynsä, Fredrik VI ohutsäärisenä
+poikapahasena sotaisessa kenraalinpuvussa, tarkastellen sotajoukkoja;
+Kristiansborgin linnan palo 1794; »Robbes Pierre», joka samassa kuvassa
+syöksyy ulos raatihuoneen akkunasta ja kannetaan mestauslavalle
+kädet ja jalat ruhjoutuneina; rouva Heiberg ensinnä keimailevana,
+itsetiedottomana neitosena ja sitten haaveellisena »tähtenä», katse
+eteerisenä ja hartioillaan pitkä liina.
+
+Tai myöskin ompelen talon tarpeita, tai luen sanomalehteä isoäidille,
+joka seuraa mielenkiinnolla ulkomaantapahtumia ja nyökkää juhlallisesti
+joka kerta, kuin kerrotaan uusista työväenlevottomuuksista.
+
+Niin, isoäidin luona viihdyn hyvin. Ja hän ja vanha Maria hemmottelevat
+minua kilvan. Heti kun olen saanut mukavan istumapaikan, sanoo isoäiti
+sukkelasti päätään puistaen palvelijalleen: »No, Maria, tänään ei
+meillä liene mitään neidille tarjottavana?» — jolloin Maria vastaa yhtä
+viekkaasti: »Enpä tosiaankaan tiedä, rouva, mutta voinhan kuitenkin
+katsastaa.» Yleiseksi hämmästykseksi hän tuo sitten hetken kuluttua
+joko appelsiinin tai kotona leivottuja kakkuja tai palasen vanukasta
+tai lautasellisen hilloa. Aina minua kestitään ja se maistuu aina
+lapsellisen hyvältä, koska nuo molemmat vanhukset ovat niin iloisia
+voidessaan tarjota ja ymmärtävät, että minua on kohdeltava kuin
+murheellista lasta.
+
+Lokakuussa.
+
+Kunpa voisi matkustaa. Kauas pois kaikesta tästä. Väristen ajattelen
+pitkän talven tuloa; saan viettää sen olosuhteissa, jotka joka hetki
+muistuttavat minua siitä, mikä on kuollut ja minkä pitäisi olla
+haudassa ja unheessa, mutta vielä kirveltää vereksien haavojen lailla.
+
+Mutta minne ja miten?
+
+Minun pitäisi päästä maailmalle omaan varaani, työskennellä ankarasti,
+ansaita itse elatukseni, raivata itselleni tie. Mutta enhän osaa muuta
+kuin hiukan porsliinimaalausta, eikä sillä pääse pitkälle.
+
+Olen sanonut itselleni: muuta keinoa ei ole kuin että matkustat
+Ameriikkaan ja rupeat lastenkasvattajaksi, puotilaiseksi, miksi hyvänsä.
+
+Mutta siihen olen liian pelkurimainen. Minulla ei ole sitä
+häikäilemätöntä rohkeutta, jota sellaisissa olosuhteissa vaaditaan.
+Ruumiini on hemmoteltu, se ei uskalla ryhtyä karkeaan työhön; ja
+tiedän, että kärsisin, jos minua kohdeltaisiin palvelijana.
+
+Minulla ei edes olisi kyllin tarmoa hankkiakseni itselleni matkalupaa.
+Tunsin sen tuonnoin, kun koetteeksi sanoin äidille, että tuumailin
+matkustaa. Hän vain katsoi minuun kauhistuneena ja virkkoi: »Ja sen
+sinä hennoisit tehdä minulle!» Samassa suli tahtoni, ja minä vaivuin
+lamaan tunnustaen voimattomuuteni.
+
+Ei, minulla ei ole voimaa eikä rohkeutta murtautua vapaaksi. Mutta
+menehdyn, jos jään tänne kotiin. Minun laillani mahtaa tuntea lintu,
+joka on istunut vankina häkissä, on ollut vapaana pari ihanaa
+kesäpäivää ja sitten jälleen joutunut häkkiin.
+
+Minussa on murtunut jotain. Haluan lentää tieheni, mutta kuinka
+räpyttelenkin siipiäni, en kuitenkaan voi kohota uudelleen lentoon.
+
+
+Lokak. 13 p:nä.
+
+Viimeinkin on _se_ tapahtunut, jota olen väristen toivonut ja pelännyt
+kuin jotain kohtalokasta. Olen tavannut _hänet._
+
+Menin kaupunkiin käydäkseni isoäidin luona. Hän tuli vastaani erään
+toisen herran seurassa. Näimme toisemme jo kaukaa. Tuon tuostakin
+joutui välillemme ihmisiä, jotka peittivät meidät toisiltamme; sitten
+katseemme yhtyivät jälleen. Ensin arvelin kääntyä takaisin. Mutta
+pakottauduin eteenpäin. Tunsin, että nyt oli ratkaistava jotain. Ja
+lujana ja rauhallisena — ponnistaen voimani äärimmilleen — kohdistin
+katseeni häneen. Me olimme nyt toisistamme vain muutaman askeleen
+päässä. Näin hänen räpäyttävän hermostuneesti silmiään — en kääntänyt
+katsettani — ja kun sivuutimme toisemme, niin hän tarttui nopeasti
+hattuunsa ja tervehti.
+
+Nyt hän oli tervehtinyt minua ensi kertaa julkisella paikalla.
+
+Tunsin, että tällä hetkellä olin minä ollut voimakkaampi. Mutta samassa
+tuokiossa, kuin hän oli liukunut ohitseni, olivat voimani lopussa.
+Jalkani horjuivat, ja minun täytyi paeta erääseen porttikäytävään tukea
+etsimään.
+
+Jos hän olisi kääntynyt ja seurannut minua — se ajatus minua huimasee.
+
+Mutta hän ei tullut. Ja kun kuljin edelleen ja kävin vähitellen
+varmaksi siitä, ettei hän tullut, niin minusta tuntui siltä, että se
+oli uusi katkera pettymys, mutta että voin kuitenkin vielä toivoa
+pääseväni vapaaksi.
+
+
+Lokakuun viimeisinä päivinä.
+
+Viime aikoina olen käynyt usein Frederiksbergin puistossa. Siellä
+on niin kaunista näinä päivinä, kun lehdet kuolevat mitä ihanimman
+värisinä ja kantautuvat laulavilla auringonsäteillä kultaisina maahan.
+
+Ymmärrän, että vanhat ihmiset ja yksinäiset sielut saapuvat tähän
+puistoon. Sen ristikkoportin edessä taukoaa kaupungin melu; se avautuu
+kuin turvakoti hiljaisille ajatuksille ja hiljaiselle surulle. Se on
+kuin salaisten muistojen ja särkyneiden toiveiden hautausmaa.
+
+Joka päivä kohtaan samat ihmiset; tunnen mielestäni heidät kaikki,
+ja luulen tuntevani sen elämäntarinan, joka tuo jokaisen heistä
+tänne. Tuolla on vanha, siropukuinen herra, jonka valkeat kasvot ovat
+vihaiset, joka aina mutisee ja lakkaamatta heiluttelee keppiään. Kukapa
+muu hän voisi olla kuin joku entinen virkamies, joka on yhä harmissaan
+siitä, että aikoinaan sai eronsa, mikä hänestä oli veristä vääryyttä?
+Ja tarvitseeko kysyä, mitä miettii tuo kookas, solakka, mustapukuinen
+nainen, joka tulee puolikasvuisine, surupukuisine tyttärineen ja
+hymyilee heikosti ja hajamielisenä, kun tuo hilpeä tyttönen puhelee
+hänelle? Entä hän, tuo nuori raajarikko-tyttö, jota väsynyt ja lopen
+kulunut äiti parka työntää pyörätuolissa puiston käytäviä pitkin?
+
+Tai minä itse? Eivätköhän nuo toiset aavistane, mikä on minut tehnyt
+heidän pienen yhteiskuntansa jäseneksi?
+
+       *       *       *       *       *
+
+Erkki kävi jokunen päivä takaperin luonamme. Mutta en nähnyt häntä.
+Kuullessani hänen äänensä eteisestä kiiruhdin omaan huoneeseeni, ja kun
+äiti vähän myöhemmin saapui kysymään enkö tulisi häntä tervehtimään,
+pyysin sanomaan, etten voinut hyvin.
+
+
+Marrask. 1 p:nä.
+
+Oliko se mielikuvitusta vaiko totta? Kun tänään lähdin Frederiksbergin
+puistosta, luulin Erkin näköisen olennon katoavan vaunujen keskelle.
+
+Olisiko hän seurannut minua? Mutta jos se oli hän, miksei hän tullut
+luokseni? Eihän hänellä ole mitään syytä vältellä minua.
+
+
+Jouluk. 30 p:nä.
+
+Kaksi kuukautta on kulunut siitä, kuin kirjoitin päiväkirjaani.
+Mielestäni ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Elämäni
+tuntui päättyneen ja se, mikä vasta tulisi, olisi vain kadonneen ja
+kuolleen ylle laskeutuvia lakastuneita lehtiä.
+
+Mutta näin arvellessani valehtelin itselleni. Murheellisten ja
+katkerain päivien tippuessa ylleni versoi hiljaisuudessa, ja ilman että
+uskalsin sitä ajatellakaan, uusi hento kasvu lakastuneiden lehtien alla.
+
+Minä huomasin — ja häpesin sitä — että olin liian nuori sanoakseni
+hyvästi elämälle. Yllätin itseni haaveilemassa tulevaisuutta, joka ei
+ollut vain muistoja. Koetin karkoittaa nämä kiusaukset — olivathan ne
+pyhän suruni häväisemistä. Takerruin suruun, etsin suojaa sen suurten,
+raskaiden siipien alta kuin nunna luostarikammiostaan; mutta juuri
+kuin luulin olevani aivan turvassa, tunsin sielussani eräänä päivänä
+putkahtavan esille tuhansia uusia aavistuksia, toiveita ja lupauksia,
+ja silloin tajusin, että olin voitettu.
+
+Mutta en ole enää mikään vaatelias lapsi. En odota mitään
+seikkailuprinssiä, en usko elämän kutsuvan minua ikuisen juhlapöydän
+ääreen. Tiedän saavani sekä hyvää että pahaa, enimmäkseen arkipäiviä,
+juhlia vain harvoin. Tiedän, että se, mikä tulee, ei ole suurta eikä
+merkillistä, mutta tiedän myöskin, että minun on siitä huolimatta
+iloittava ja että se on joka tapauksessa elämää. Ja elää minun täytyy
+saada, valoa ja ilmaa, koska en kerran voi kuolla kuolleen kanssa ja
+olen liian nuori löytääkseni rauhaa surun luostarista.
+
+Ja koska Erkki, uskollinen ystäväni, suostuu ottamaan minut sellaisena
+kuin olen — suuttumatta ja moittimatta; hienona ja miehekkäänä hän ei
+vaadi minua nöyrtymään.
+
+_Hänet_ minä sittenkin näin tuona päivänä Frederiksbergin puiston
+ulkopuolella. Muutamia päiviä myöhemmin tapasin hänet puistossa, ja
+kun sitten lyöttäydyimme yhteen, niin hän kertoi nähneensä minut
+siellä monesti, mutta piiloittuneensa, koska arveli, että halusin
+kernaimmin olla yksin. Vastasin, ettei minulla ollut mitään syytä
+etsiä yksinäisyyttä, ja hän vaikeni uskomatta minua. Sittemmin tapasin
+hänet aika ajoin, ja välistä me puhelimme hieman. Hän alkoi jälleen
+käydä meillä, mutta kun hän oli ollut kotona, rupesivat kiusaukset
+ahdistamaan sieluani.
+
+Viimein eräänä iltana, noin viikko sitten, hän tapasi minut yksin
+kotona, ja silloin hän ilmaisi minulle tietävänsä kaikki. Hän ei
+sanonut sitä suoraan. Hän kertoi erään tarinan. Se oli seuraavanlainen:
+
+Eräs hänen ystävistään Saksassa rakasti muuatta nuorta naista. Hän
+oli oiva kauppias, rehellinen ja hyvä, mutta ei erittäin sukkela eikä
+mieltäkiinnittävä — tavallinen arkipäiväihminen, jotensakin samallainen
+kuin minä, hän sanoi hymyillen. Tyttö oli — nyt seurasi joukko
+kukoistavia ominaisuuksia. Kaiken tämän viehättävän lisäksi hän oli
+romanttinen lapsukainen, joka vaati elämältä suuria. Eipä siis ihme,
+että hän teki serkulleen kauppiaalle tiettäväksi, että tämän rakkaus
+oli toivotonta. Hän lensi pois hänen luotaan ja lensi korkealle. Mutta
+eräänä päivänä kauppias tapasi hänet siipirikkona ja murheissaan.
+Hänen korkea lentonsa oli tuottanut hänelle vain lyhytaikaisen onnen.
+Tytön tuska koski mieheen kipeämmin, kuin jos se olisi ollut hänen
+omansa, sillä hän rakasti häntä yhä vielä eikä ollut koskaan rakastanut
+ketään muuta. Hän ei pyytänyt tyttöä omakseen, hän ei hennonut koskea
+tuohon kipeään sydämeen; mutta hän koetti osoittaa tytölle, ettei
+tällä ollut häntä parempaa ystävää ja ettei hän tuntenut sen suurempaa
+onnea kuin olla hyvä häntä kohtaan. Tyttökin ymmärsi hänet, ja jonkun
+ajan kuluttua hän saapui eräänä päivänä ystävänsä luo ja sanoi
+pitävänsä hänestä. Ja nyt he ovat onnellisissa naimisissa ja hoitavat
+kauppaliikettä eräässä Saksan pikkukaupungeista.
+
+— — — Erkin kerrottua tämän tarinan me olimme molemmat yhtä hämillämme,
+eikä kumpikaan puhunut pitkään aikaan. Istuimme katsellen toisiamme, ja
+minä ajattelin, ettei hän sittenkään tietänyt kaikkea. Senvuoksi kysyin
+viimein: »Tuo nuori saksatar oli siis ollut kihloissa toisen kanssa,
+vai kuinka?» — »Ei» — vastasi Erkki katsoen minuun lujin katsein: »Hän
+oli ollut toisen rakastajatar.»
+
+»Ja kuitenkin...»
+
+»Miehen mielestä ei tyttö ollut rikkonut mitään. Hän oli rakastanut
+toista. Ja mies oli iloinen voidessaan nyt auttaa häntä ja tietäessään,
+ettei tyttö ruvennut hänen vaimokseen pettääkseen hänet.»
+
+Sitten puhelimme muista asioista; mutta kun Erkki lähti, sanoin
+hänelle: »Olisin iloinen, jos viettäisit uuden vuoden illan meidän
+luonamme, kuten entisaikoinakin.» Hänen silmänsä olivat kosteat ja ääni
+värisi, kun hän vastasi: »Kiitos, Julia.»
+
+Mutta kun vanhemmat sitten tulivat kotiin ja kerroin äidille kutsuneeni
+Erkin meille uuden vuoden illaksi, niin äiti kulta tuli niin iloiseksi,
+etten muista pitkiin aikoihin nähneeni häntä sellaisena. Ja me istuimme
+kauan ylhäällä, kuten ennenkin, ja puhelimme tutunomaisesti ja itkimme
+yhdessä; mutta me nauroimmekin, eikä äiti tietänyt, mitenkä hän oikein
+tekisi oloni hauskimmaksi.
+
+Päätös on siis tehty. Huomenna tulee Erkki, ja kun vanha kello
+ilmoittaa uuden vuoden saapuneeksi, ei sen juhlallista soittoa säestetä
+paukkuvin sampanjakorkein, vaan äänetönnä olen puristava Erkin kättä ja
+pyytävä häntä auttamaan minua, jotta saisimme uuden vuoden onnelliseksi.
+
+Sitä ennen olen säälinyt huoneeni. Tänä iltana olen sanonut hyvästi
+kaikille pikku muistoille, joita minulla on ollut hänestä. Olen
+polttanut hänen kirjeensä, viimeistä kertaa olen suudellut niitä,
+viimeistä kertaa niitä kyynelin kastellut. Olen polttanut hänen
+kuvansakin; vaikeinta oli luopua siitä, joka esittää häntä pikku
+poikana. Nyt on kaikki poissa. Mutta harsoa, joka oli laatikossa
+kaiken muun joukossa, en voinut polttaa. Äidin ja minun harsoani.
+Kätkin kasvoni siihen, ja se oli mielestäni elävä olento, uskollinen
+ystävätär, joka pysyi kaikille muille äänetönnä, mutta henkäili minulle
+ihanien muistojen lempeätä ja hurmaavaa tuoksua. En voinut surmata
+sitä. Se tuntui rukoillen taputtavan poskeani, suutelin ja hyväilin
+sitä. Itkin sen pehmeässä helmassa ja lupasin, että jäisimme ainiaaksi
+yhteen. Käärin sen päiväkirjani ympäri ja kätken ne, niin ettei kukaan
+voi niitä löytää. Mutta jos saapuu yksinäisiä hetkiä, jolloin elämä
+tuntuu liian harmaalta ja köyhältä ja mitättömältä, silloin pakenen
+molempien vanhojen uskottujeni luo ja muistelen niiden kanssa sitä
+lyhyttä aikaa, jolloin elämän kirjava vaihtelevaisuus ihmeellisen
+ilmestyksen tavoin osoitti armoaan köyhälle nuoruudelleni.
+
+Päiväkirjani on päättynyt. Ja vuosi, jonka aloitin niin epävarmana, on
+päättynyt. Kohtalon vuosi siitä tuli. Rikas onnesta ja rikas murheesta.
+Kumpaa oli enemmän, onnea vaiko murhetta? En voi enkä tahdokaan mitata
+sitä. Tiedän vain, etten tahdo mitään tapahtumattomaksi.
+
+Ihana ja kauhea vuosi, kiitollisena eroan sinusta. Sinä olet minulle
+kirjoittanut elämäni unohtumattoman seikkailun.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78845 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..920ef04
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78845
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78845)