diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 78834-0.txt | 3772 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 3797 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/78834-0.txt b/78834-0.txt new file mode 100644 index 0000000..bee168c --- /dev/null +++ b/78834-0.txt @@ -0,0 +1,3772 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78834 *** +language: Finnish + + + + +NUOREN ROUVAN KESÄ + +Kirj. + +Cécile Gilson + + +Ranskankielestä ("Le merveilleux été") suomentanut + +V.E. Hämeen-Anttila + + + + + +Hämeenlinnassa, +Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, +1930. + + + + + + +NUOREN ROUVAN KESÄ + + + + +I + + +»Vaikene, Pascal, sinä ikävystytät minua.» + +Avonaiselle kirjalle muodostunut otsaton ja leuaton kaniinin hahmo +nousee kohtisuoraan asentoon, ja Pascalin pyöreä ja väritön silmä, +joka on liukunut silmäluomen kulmaan, katselee minua suoraan kasvoihin +niukasta kuopastaan. + +»En puhu sinulle, vaan luen. Nautin auringonpaisteesta. En edes +ajattelekaan. Kuuntelen kaunista ilmaa.» + +»Etpäs. Sinä puhut itseksesi. Nimittäin minusta. Sinä kulutat elämäsi +katselemalla minua, sulkien toisen silmäsi nähdäksesi, olenko +suorakulmainen.» + +Pascal hihittää falsetillaan, kiekuen kuin käheä kukko. + +»Omaatuntoasi sinä Pascaliksi nimität, kun se katsoo sinun sisimpääsi.» + +»Luonnollisesti. Heti kun mielessäni liikkuu huono ajatus, arvaat sinä +sen ja juokset perääni pelmuuttaaksesi minua pyyhinrievulla... Se +päättyy siihen, että tulen värisevän ja läpinäkyvän tuntehikkaaksi kuin +kiiltokivi. Se on peräti epämieluista, Pascal». + +»Kenties», myöntää Pascal imeskellen savukettaan ja räpytellen silmiään +päivänvaloa kohti, »mutta minä tiedän, että sinulle kuuluu luonnostaan +omistaa puhdas sielu». + +»Siis sinä koristelet sitä, puhallat siihen, kiilloitat sitä...» + +»Kyllä», sanoi Pascal. »Jotta voisit käyttää sitä kuvastimenasi. Jotta +olisit tyytyväinen.» + +Nauran, kasvot päin valoa. + +»Olen tyytyväinen. Olen tyytyväinen, kelpo Pascal-serkku. Minulla on +kiilloitettu ja siloitettu sielu. Näen siinä itseni pohjaan asti ja +nauran sille!» + +Pascal nauraa myöskin, hullunkurisena ja värittömänä vihreässä +kauhtuneessa puvussaan, kuin sirkka auringossa. Hän menee huolellisesti +karistamaan savukkeensa tuhat etäämpänä olevaan tuhkakuppiin, ohut +kitsaasti leikattu varjokuva, kokonansa nenää, korvia ja jalkoja. + +»Hyvä on. Hyvä on, pienokaiseni!» + +Soinnuttomalla äänellä hän lisää äkkinäisen liikutuksen vallassa, +kumartuessaan, pudistellessaan ja ripotellessaan tuhkaa: + +»Sillä tiedätkö, sinun onnesi varmistamiseksi olen pannut koko elämäni +peliin.» + +Heti tämän sanottuaan hän liikutustansa kätkeäkseen laskee pilaa, +irvistelee, hassuttelee. + +»Sinä olet hupelo, Pascal.» + +»Enpä ole, serkku Marceline. Olen vain epäonnistunut mies. Se on vielä +kehnompaa! Olen epäonnistunut kaikessa, syntymisessänikin: synnyin +liian aikaisin. Koetin maalata tauluja: niistä tuli kauheita. Sinä +nauroit niille. Tahdoin kirjoittaa teoksia: ne olivat typeriä. Sinä +haukottelit niille. Tahdoin ansaita rahaa: menetin sitä. Tahdoin +tehdä työtä: tulin sairaaksi. Siksipä, näetkös, mieluummin istun ja +tarkkailen, kuinka sinä elät.» + +Kirkkaassa kevätauringon paisteessa, joka täyttää huoneen +värähtelevillä ja karkeloivilla valovälähdyksillä, kääntyi surullinen +pikku kaniininpää minuun päin kalpeana, kärsivänä ja kokonaan +heltyneenä. + +»Mutta, Pascal, sinä ikävystyt köyhässä vanhanpojan asunnossasi, kun +olet ihan yksin, toimetonna... jos olen nauranut tauluillesi, johtui +se iloisuudestani, ja jos olen haukotellut kirjoillesi, niin syynä oli +väsymykseni...» + +»En ole ikävissäni», virkkaa Pascal. »Minulla on paljon puuhaa: odotan, +että sinä kutsuisit minua. Tiedäthän tarvitsevasi minua, jotta kävisin +kanssasi näyttelyissä ja toimittaisin talousostoksiasi.... Valitsen +erittäin hyvin lastesi kengät...» + +»Pascal...» + +Huomautan häpeissäni: + +»Mutta tiedäthän... tiedäthän... jos kehoittaisit ostamaan mustat, kun +tahtoisin keltaiset, niin ostaisin mustat!» + +Pascalin vaaleat silmät punastuvat luomien kohdalta rajun ilon +täyttäminä ikäänkuin kyynelistä. Äkkiä hän purskahtaa nauruun, olkapäät +vääristyneinä: + +»Lausun tunnustuksen huolettomuudellesi...» + +Lisään samaan sävyyn, kiiruhtaen ajatuksen loppuun: + +»Ja minä mahtipontiselle innostuksellesi. Ensiksikin sinulla on tänä +aamuna ihan sammakon ilme. Sitten sinä pidättelet minua puhumaan +itsestäni: tietenkin se huvittaa minua; unohdan sen johdosta +jokapäiväiset huoleni: käskyt, järjestelyt, lasten koulutehtävät, +postin ja Maximen kaapin, johon hän eilen näki koin pujahtavan...» + +»Koi Maximen kaapissa!» huudahtaa Pascal ällistyneellä äänellä. + +»Niin, Pascal. Koi Maximen tavaroissa!» + +»Pane sinne heti naftaliinia», käskee Pascal. + +Mutta katsokaamme vielä hetkinen tätä kevään valtaaman puutarhan +nuorekasta, säihkyvää iloa. Pitkiä nurmikenttiä, jonne puiden varjo +piirtää samettisia suorakulmioita ja ympyröitä, tätä vielä kasteesta +kostean ruohon rehevyyttä, tätä aurinkoa, joka syöksyy kaikkialle, +suonteni syvyyksiin asti ja tätä taivasta, jonka viaton sini lempeästi +suutelee sydäntäni. + +»Pascal, oletko huomannut noita kolmea kurjenpolvikoria, jotka ovat +kuin kolme suurta tomaattia salaattilautasella? Entäs tätä uutta soraa, +joka panee hampaat kirskahtelemaan, kun sitä vain katselee? Tai näitä +kellonmuotoisia lehmuksia... Tunnustele näitä linnoituksen seiniä!» + +Pascal vastaa rauhallisesti: + +»Se on hyvin rumaa. Mitä tuo hyödyttää? Miehesi ei sitä älyä, emmekä +mekään siinä mitään huomaa. Et ole koskaan tutkinut tiilien laatua, +pienokaiseni. Maxime näytti minulle eilen niiden erinomaisuutta. Tai +sitten porttien puuta? Ei yhtäkään oksaa ole siinä. Katsoppa sitten +puutarhan suuntaviivoja, kuinka ne ovat säännölliset. Maxime on +erittäin tyytyväinen rakennusmestariinsa.» + +»Niin. Tuota sanotaan kauniiksi taloksi. Siinä on myöskin uloke, missä +juomme kahvia... Uloke on niin korkea, että minua siellä pyörryttää... +Se on oranssipuitten välissä, jotka myöskin ovat kellonmuotoisia... +sinisellä, jäätikköä muistuttavalla kivellä...» + +»Siinä on kokonaisuutta», väittää Pascal. »Se on sopusointuinen. Se +on komea. Ruokasalissa voi päälliseksi neljäkymmentä isoa vatsaa olla +kerrallaan päivällisellä.» + +Pascal kohottaa nenäänsä ja luo Martinin vernissalla kiilloitettuihin +huonekaluihin ja leposohvien samettiin pelästyneen katseen, joka äkkiä +sokaistuu kohdatessaan auringon. Hän kiinnittää sitten katseensa +johonkin, räpytellen hitaasti silmiään. + +»Mitä se tekee. Sinulla on ikkunat, Marceline.» + +Riemuitseva ilma laulaa ja huhuilee minulle: + +»Niin juuri! Siellä on ikkunat!» + +»Olet siis tyytyväinen», sanoo Pascal lopuksi. + +»Sano minulle että olet tyytyväinen.» + +Nauran Pascalille, nyökkäilen hänelle, vilkuttelen silmiäni, saan hänet +uskomaan, hemmoittelen häntä äänelläni. + +»Niin juuri, Pascal, niin juuri, minä olen tyytyväinen. Niin juuri, +olen tyytyväinen, Pascal.» + +Silloin kuuluu kaukaa huutoja ja laukkaamista; koko puutarha on sitä +täynnä. Se on kuin kevät olisi tullut kevään keskeen. Lapset syöksyvät +vihreälle nurmelle. + +»Katso! He ovat vanginneet koko valon!» + +Pilvenpatsas on tulossa. Kuulen sen lähestyvän: se kulkee jäätikön, +kaidan eteisen yli; se tulvehtii siniseen salonkiin, täyttää talon +melulla ja elämällä, kimeillä naurahduksilla ja koirien haukunnalla... + +»Niin juuri! Minä olen tyytyväinen, Pascal, epäilemättä, minä olen +tyytyväinen!» + +Pascal mutisee rukoilevan ja koomillisen näköisenä: + +»Sinulla on lapset, Marceline.» + + + + +II + + +Pyhän Neitsyen kuukausi. Kukkia, muminaa, rukousnauhojen helinää, +sydämen lempeyttä ja puhtautta, luonto kirkas kuin aamu... + +Järjestäessäni äskettäin papereitani löysin hukkaan joutuneita +vanhoja kirjeitä. Eräs, joka oli kirjoitettu punasinervällä musteella +malvanväriselle paperille, puistatutti sydäntäni kuin kaukaisen +kellon äkkinäinen kutsu. Se oli ensimmäinen morsiamenkirjeeni, +kirjoitettu kymmenen vuotta sitten kahdeksantoistavuotispäivänäni; +olin menossa naimisiin Maximen kanssa. Äiti oli riemuissaan, talo +juhla-asussa. Maxime oli juuri tullut isänsä seuraajaksi tehtailla. +Koko maailma hymyili, onnitellen meitä. Maxime oli kookas, ja hänellä +oli mustat silmät; kun hän katseli minua, vapisin hiukan enkä häntä +tuntenut. Kiinnitin häneen lukemattomia haaveita. Ja kirjoitin hänelle +venytetyllä persoonattomalla käsialalla kovin arkoja ja ylpeitä +kirjeitä, joita kaikkia kannatti toivo rakastaa häntä. + +»Ah, hyvä Jumala, Pascal, mitä muistutatkaan mieleeni...» + +Mutta Pascal onkin kaikessa viattomuudessa nukahtanut nuoreen +heinikkoon, jäsenet koukussa ja suu auki; hän näyttää nieleskelevän +sinistä taivasta. Kaikki tuo on niin kaukana, ja kevät on suloinen +lasteni ympärillä... + +»Älkää kiistelkö, rakkaani. Älkää herättäkö Pascal-setää. Eikö Boula +ymmärrä leikkiä? Keksikää jokin toinen!» + +Sassy selittää minulle hikisenä, kiihdyksissään, vaaleat hiukset +hajalla, ettei ole olemassa muuta leikkiä, että ainoastaan tämä leikki +antaa hänen elämälleen arvoa. Boula taasen istuen heinissä pyylevästi +jalat ristissä, pää olkapäihin painautuneena, julistaa leikin olevaa +tyhmää »mielikuvitusta», tyttöjen konsteja, joissa ei ole perää. +Totte poimii itsekseen kylvömailasia, erillään toisten pahuuksista, +käsivarret ja reidet ilmassa. + +Luettelen toisia viehättäviä leikkejä, mutta Boula mutisee halveksien, +että nekin ovat »mielikuvitusta», ja Sassy sopertaa vapisevin huulin, +ettei hän leiki enää mitään, että hän on kyllästynyt elämään ja +muuhunkin, kaikkeen, kaikkeen! + +»Katso, äiti! Boula musertaa koko heinäparankin...» + +Ja koska Sassyn tuska on liian raskas, heittäytyy hän nyyhkyttäen +rintaani vasten. + +Niitty kuvastuu vihreänä harjanteena taivaalla; sen toisella puolen +voisi olla maailman loppu. Totte poimii kylvömailasia, ja hyönteiset +surisevat hienosti. Mutta hyvin kaukana muistuttaa käki mieleen, että +siellä on olemassa vielä jotakin: metsiä, kyliä, vainioita, maaseutua... + +Pascal on herännyt meluun; hän jää koukkuiseen asentoonsa, mutta hänen +suuret vaaleat silmänsä ovat auki. + +»Sassy, mene hakemaan piippuni ja veitseni. Matkalla laske, montako +sittiäistä näet, montako heinäsirkkaa kuulet, ja laske myös kaikki +valkoiset kivet, jotka Justin on meidän mieliksemme unohtanut soraan.» + +Sassy lähtee tehtävää suorittamaan nikoitellen vielä, mutta silmä +tarkkaavaisena, suunnaten päänsä puoleen ja toiseen kuin pieni vilkas +lintu. + +Kerran kuusi tai seitsemän vuotta takaperin minäkin itkin niin +kovasti, että Pascal, joka oli tulossa vierailulle luokseni, harppasi +ylös portaita hengästyneenä, kauhistunut ilme silmissä. »Mitä on +tapahtunut? Oletko satuttanut itseäsi?» Kun hän sitten näki minut +jäsenet ehjinä, lyyhistyneenä pöytää vasten kasvot ristiinpantujen +käsivarsien välissä, katseli hän minua ääneti, istuutui, sytytti kolme +savuketta ja heitti ne tuleen ja sanoi minulle: »Marceline, mene +hakemaan kaunis vauvasi ja tuo hänet tänne kauniin uunivalkean ääreen. +Matkalla laske lukumäärältään ne esineet, joista pidät ja jotka ovat +kauniita, mukaanluettuna pianosi ja kirjastosi, ikkunasi, josta näet +kaistaleen taivasta, ja suuri kuvastin, josta peilailet terveyttäsi ja +nuoruuttasi.» + +Totten polvihousujen valkoinen takamus on kuin suuri pyöreä kaunokki +vihreällä niityllä laskiessaan ja noustessaan hänen poimintansa aikana. +Ympärilläni on ruoho lämmintä, ja lämmenneen apilan ja kylvömailasen +tuoksu leviää suloisesti. Niin... olen laskenut kauniit esineeni: niitä +on paljon; niitä on kylliksi tyydyttämään tämän onnenkaipuun, jonka +olen ammentanut unelmieni äärimmäisestä pohjukasta. + +Pensasaidan varjosta tavoitan välipalaa sisältävän pajukorin: +ruisleipätorttuja ja mansikoita, ensinmainitut kiedottuina suureen +kaalinlehteen. Pyylevän Boulan äsken niin ikävystynyt katse vilkastui: +tämä ei ilmeisestikään ole »mielikuvitusta». + +Silloin kuuluu aidan takaa huutoja, ja Sassy tulee näkyviin, uudelleen +mitä surkeimman tuskan vallassa. Hänen loukkaantuneesta polvestaan +tipahtelee pienoisia veripisaroita. + +»Minä juoksin... siellä oli kolme sittiäistä, setä Pascal... ja +kymmenen valkoista kiveä, loistavia kuin marmori... vielä kaksikymmentä +pientä, ehkä enemmänkin, kun niitä oikein hakee...heinäsirkkoja oli +liikaa, niitä en laskenut... Olin niin mielissäni... Kas tässä on +piippusi, mutta, veitsesi hukkasin... juoksin, olin niin mielissäni +ja ylpeä... Silloin kompastuin suuren omenapuun juurta vasten... se +koskee, äiti, se koskee...» + +Nopeasti setä Pascalin englantilainen vetolaastari ja suudelma +haavoitettuun paikkaan kivun poistamiseksi... »Katsohan välipalaa, +Sassy, maukasta välipalaa mansikkoineen...» + +Mutta Pascal pysyy kerrassaan vakavana. Hän on sytyttänyt kelpo +piippunysänsä. Hänen litteä otsansa poimuttuu kolmeen töyhdönmuotoiseen +ryppyyn. Hän katselee minua salavihkaa ja alkaa räpytellä silmiään. Hän +mutisee omissa mietteissään: + +»Sassykin oli niin mielissään... ja sitten hän kompastui suuren +omenapuun juurta vasten... hän kaatui... ja se tekee niin kipeää...» + + + + +III + + +»Sinä et tahdo tulla mukaani, sinä ilkeä Pascal? Minä olen ihan kuolla +pelosta! Rouva de Pennes peloittaa minua; hänellä on aina nuhaa!» + +Pascal kohottaa pitkän kärsämäisen nenänsä. Lapset värittävät ahkerasti +albumeitaan, kieli suupielessä. Sataa. + +»En ikinä! Se on tarttuvaa: niistäisin nenääni koko ajan; sinä +suuttuisit.» + +Sataa. Sade valuu ja kohisee, maa on kuin lasilla silattu. +Säärystimeni, viitta... Matkaan! + +Mennessäni kultanuolilla koristetun säleaidan läpi, joka ympäröi +aluettani, käännyn vielä ja suljen sen kokonaisuudessaan katseeni +piiriin: kaksi hehtaaria pyöreitä hullunkurisia nurmikenttiä, +mittausopillisesti suunniteltuja, kasteluojan silpomia teitä +ja punaisen keltainen linna, joka istuu kuin orrella sinisellä +penkereellään, loistavana ja uutena, kaksi ikkunaa oikealla, kaksi +vasemmalla, savupiippuja, ukkosenjohdattimia... Sitä voisi sanoa +leikkikaluksi, joka on pantu malliksi jättiläisporvarien pikku lapsille. + +Ah niin! Nyt saan marssia vartavasten kärrynjälkien vesilätäköissä +ja likeltä sivuuttaessani vesaikkoja pudistaa päälleni parven +timantteja... Hyvää päivää, isä Martin! Hyvää päivää, Liisa ja +Palmyra... kaunis ilma elonkorjuuta varten! + +Lihakset ovat kuin teräspalloja, jotka pyörivät sametissa. Ja sieltä +kuuluu nuorison ilohuutoja... + +Tuossa on Saulnaye. + +Kaksi rajakiveä osoittaa puiston sisäänkäytävää, ja leveällä tiellä +hyväilevät puut toistensa oksia. Siellä painutaan äänettömyyteen +ja rauhaan, sammaliin ja sanajalkoihin, jotka värisevät tummien +puunrunkojen ympärillä. + +Sitten siellä on vapaata ilmaa, taivaan avaruus: Saulnaye ihan +valkoisena, pyöreitten tornien sivuamana, miltei sortuen suuren +seitsemännellätoista vuosisadalta periytyvän kattonsa alle; huonosti +kivetty piha, ranskalaismallinen kelvottomasti istutettu puutarha, +jota reunustavat marjakuuset ja puksipensaat, ja kaukana nurmikkoja, +niittyjä loppumattomiin, joen lyijynvärinen juova... + +Hyvä Jumala, kuinka täällä on suloista! Pääskyspoikueita lentää pois +katolta; vanha, kumarainen ja valkohapsinen kuski laahustaa pihan +poikki, kohauttaen lakkiaan. Kaikki ovet ovat auki, ja matalat huoneet +näyttävät avaavan teille sydämensä. + +Kuitenkin tunnen itseni araksi. Valmistelen lauseitani, ensimmäisen, +toisen... ja sitten sopii ottaa puheeksi millainen on ilma, köyhät +ihmiset, kirkkoherra, elonkorjuu... + +Mutta tämä linnahan on autio! Ehkä jätänkin käyntikorttini tuon vanhan +lipaston päälle ja pakenen... + +»Kuinka, hyvä rouva, teidät jätetään tänne yksin! Ja te tulette +suosiollisesti tervehtimään rouvaani, taivaltaen näin ankarassa +sateessa vain hänet nähdäksenne...» + +Olenpa joutunut kiinni. + +»Olen onnellinen saadessani kunnian tavata teidät ja esitellä +itseni teille... Minä olen parooni de Pennes. Tunnen teissä uuden +naapurittaremme, jonka olen jo pannut merkille kirkossa. Sallikaa minun +toivottaa teidät tervetulleeksi...» + +Pitkä ruskeatukkainen mies; hän näyttää rakastettavalta, +miellyttävältä, mutta hän käyttää korulauseita. + +»Rouva de Pennes ei siis ole kotona?» + +»Rouvani on hiukan sairas. Sade masentaa häntä, niin. Se on vahinko... +Vaimoni on hento... Mutta teidän pitää nyt levätä ja lämmitellä. +Tietenkin! Teille valmistetaan teetä. Ah, koirani ovat hyvin +herttaisia! Tämä kai ei ole teille vastenmielistä? Jumaloin lapsia ja +kun ei niitä ole, ympäröin itseni elämällä niinkuin voin...» + +Tunnen jonkunlaista tyytyväisyyttä. Nämä vanhat seinät ja +paikan sopusointu puhuvat minulle äänekkäämmin kuin hieno ja +luontevakäytöksinen maailmanmies, jolla on säätynsä ulkomuoto, ohut +nenä, sirot kasvonpiirteet, kova ja hieno leuka lyhyiden viiksien alla. +Mutta hänen erittäin pehmeä ja matala äänensä puhuu minulle myöskin, +vaikkei sanoissa olisi sisällystä. + +»Miehenne on kovin kiinni työssään. Tiedän sen, hänen tehtaansa. Hän +kuuluu vakavaan teollisuusmiesten ylimystöön, josta maa...» + +Keskeytän hänet. Hän kyllästyttää minua lauseparsillaan. Ja kuitenkin +tunnen itse kehitteleväni lauseita samaan sävyyn. Olemme takertuneet +suurenteleviin ja sujuviin kaavoihin. Mutta ympärillämme pysyy +vanha salonki vakavana ja yksinkertaisena, puhuen totta. Sinertävä +koruompelus siinä nojatuolissa, johon olen istunut, vetää puoleensa +katseeni ja tuntoni; hyväilen sen kädennojaa kuin vanhan ystävän kättä. + +»Olen jo nähnyt miehenne upeassa autossaan... se on kai Dion-merkkiä, +eikö niin? palaamassa kotiin hyvin myöhään... Tosiaankin, te joudutte +olemaan vailla hänen seuraansa...» + +Ilmoitan tunnontarkasti Maximen lähtö- ja paluuajan, hänen niin +harvinaiset lomansa. Puhun laajalti yksinäisyydestäni, laatien siitä +jonkinlaisen sovinnaisen kuvauksen, josta kuulija aavistaa minun +huolestuneena odottelevan koko päivän... Keskeytän uudelleen tämän +virallisen haastelun hätäisellä ja ivallisella lauseella, jonka samassa +jätän kesken, hämmentyneenä levottomuudestani, ikäänkuin se olisi +paljastamaisillaan salaisuuden tälle vieraalle ihmiselle. Äkkiä tunnen +läpitunkevan, tutkivan katseen kiintyvän itseeni; sitten hymy ilmaantuu +jälleen naamariksi, ja lauseet seuraavat toisiaan miltei nenäkkäisinä +kohteliaassa huolettomuudessaan. + +Palvelija on tuonut teetarjottimen: varsin kauniita hopeita, +yksinkertaisia piirteiltään; voileipiä, munaa ja korppuja. + +»Onpa teillä oikein kaunis maatalo...» + +Tekeekö hän pilkkaa? Tosiaankin hän liioittelee. Vaistomaisesti +kohotan päätäni, etsin hänen katsettaan ja samassa alan nauraa. Hänkin +naurahtaa, kohteliaisuudesta mukautuakseen iloisuuteeni. Sitten hän +äkkiä arvaa syyn siihen. Heti hänen piirteensä lauhtuvat, hänen +kasvonsa näyttävät kerrassaan aukenevan; hänellä on nuoret kasvot, +joista veitikkamainen hymy tulvehtii runsain mitoin harmaiden silmien +kautta ja halkoo poskiin leikkisiä viivoja. + +»Mutta talonihan on hirvittävä!» + +»Hirvittäväkö?» + +Muitta mutkitta heittäydyn nyt avomielisen luottavaksi, ihastuneena +siitä, että saan avata sydämeni tämän väkinäisen puhelun jälkeen: + +»Eikö totta, että on hauskaa, kun näin sataa ja taivas kiitää ja maa +juo tyytyväisenä vettä? Minulla on ollut hurmaava kävelymatka tänne +tullessani. Antakaa koirien leikkiä, minä ihailen niitä, samoin kuin +vanhoja huonekalujakin, jotka tuntee vanhoiksi ystäviksi. Täällä +ihminen varmasti on onnellinen... Tiedättekö, minä en ole kotona +ikävissäni. Puhuin äsken joutavia. Minulla on kolme herttaista lasta, +nähkääs. En lue paljon; mieluummin katselen, puuhaan jotakin, teen +kävelymatkoja tai leikin... lasten kanssa se sopiikin... Talvella +kuuntelen kaupungissa esitelmiä, käyn teatterissa, hankin pukuja, teen +vierailuja. Mutta mieluummin kuljeskelen maalla. Sitten olen mielelläni +onnellinen, ajatelkaas, se huvittaa minua. Täällä sitä voi olla. +Maaseutu sallii sen; surulliset ihmiset ikävystyttävät sitä.» + +Molemmilla meillä on aimo nälkä, ammennamme vuolasta, tuoksuvaa +hunajaa, murramme korppuja, valmistaen ruokamme nojautuneina tarjotinta +vasten. Hän on laskenut toisen kyynärpäänsä ratsastushousujensa +polvelle pyörittäen lusikkaa teekupissaan. Teekeittiö höyryää +välillämme. + +»Minä olen hyvin yksinkertainen ihminen, sen vakuutan teille. Pidän +lehmistä, hevosista ja viljasta, kaikesta, mikä kasvaa ja elää. Samoin +pidän pienokaisista, se on niin viehättävää, ja talonpojista, jotka +ovat varttuneet kanssani. Vaimoni ei viihdy täällä, ja tosin meillä +onkin kosteaa; minä puolestani, kuten ymmärrätte, olen hyvin kiintynyt +tähän kotiini... Sitten meiltä on täällä kuollut pieni tytär... +Elän siis ulkosalla, valvon viljanleikkuutani, kävelen, ratsastan. +Tiedättekö, minun täytyy olla tyytyväinen ilman aihetta, vain siksi, +että voin hyvin ja että se kuuluu luonteeseeni.» + +Nauramme. Ei voisi paremmin käsittää toinen toistaan. Puhumme +vuorotellen, vaivautumatta vastaamaan toisillemme. + +»Minä puolestani laulan mielelläni, huutelen, touhuan itseni lämpimäksi +ja hengästyn. Entä te?» + +»Mielelläni väsyn kuin luontokappale ja nukun.» + +»Minä nauran mielelläni tietämättä syytä. Se on naurettavaa kun olen jo +kahdeksankolmatta vanha, mutta en mahda sille mitään.» + +»Minä ihailen hyviä asioita, vanhaa viiniä ja makeisia, sitä, että +ihminen ymmärtää toista ja on hyvällä tuulella... Pidän teestä +jutellessani, tällaisesta juuri, ja kaikesta, mikä on luontevaa ja +mukavaa. Itku on minusta sietämätöntä.» + +»Tahdonpa teille sanoa: minä kiukustun kaikesta, mikä estää minua +olemasta onnellinen.» + +Nauramme jälleen. Hän hieroo käsiään yhteen. Olemme jo vanhoja +tovereita, kuten lapset, jotka juuri ovat tutustuneet toisiinsa ja +puhuneet toisilleen kaikki, koska he rakastavat samaa hyrrää ja samaa +hevosleikkiä. + +»Voi, minä tahtoisin elää täällä, sellaisissa huoneissa, jotka ovat +lapsia täynnä, olla hyvä, auttaa luottavaisia köyhiä vanhuksia ja +levittää onneni koko maaseudun yli!» + +Pian taas tunnen itseeni kiintyvän harmaiden silmien syvän ja vakavan +katseen, joka on milloin tutkiva, milloin karttava... + +Mutta nyt on joku tullut huoneeseen. Herra de Pennes nousee. + +»Tässä on vaimoni. Olen iloissani siitä, ettei tulonne tänne ollut +turha. Christine, tässä on rouva Servyns, joka ystävällisyydessään on +tullut sinua katsomaan...» + +Rouva de Pennes astuu lähemmäksi, hoikkana ja pitkänä, yllään valkoinen +aamupuku, jota hän painaa vartaloaan vasten verettömällä kädellään. + +»Olette liiankin ystävällinen, hyvä rouva. Millainen rohkeus teillä +onkaan! Tällaisella kurjalla ilmalla! Nicolas on kai tarjonnut teille +teetä? Minä olen ihan kohmettunut. Eikö totta, tällainen sää on jotakin +kauheaa. Se vihloo luihin asti. Täällä on niin synkkää, niin synkkää...» + +Hän on istuutunut, koko ruumis vaipuneena nojatuoliin. Hänen +katseettomat silmänsä kääntyvät avonaiseen oveen päin, kevään +hymyilevää raikkautta kohti, ilman räpäystäkään tai hymyä. Hänen +miehensä touhuaa. Tottuneista ja väsähtäneistä liikkeistä huomaa, että +hänellä on kokemusta näistä huolista. Sohvapöytä, pielus on saatava +paikoilleen; hän soittaa, pyytäen lisää teetä ja paahtokakkuja... + +»Rouva Servyns valmistaa sinulle tämän; hän tekee sen niin hyvin. Eihän +sinun vain ole kylmä? Menen sulkemaan ovet.» + +Hän sulkee ristikkoikkunaiset lasiovet: huone pimenee heti paneleineen +ja tummine huonekaluineen. + +»Herra Servyns ei siis olekaan tullut mukananne?» + +Tämän naisen riutumus ei ole vailla omaa surunvoittoista viehkeyttään. + +Selitän jälleen maltillisesti Maximen puuhakkaan elämän, hänen lähtö- +ja paluuhetkensä, yksinäisyyteni... Ja jälleen, hämmentyessäni hiukan, +tunnen pikaisen silmäyksen kiintyvän itseeni kuin lääkärin keveän +peukalonkosketuksen valtimolle... + +»Se on kauheata teille, kauheata», lausuu rouva de Pennes lempeään +ja voipuneeseen sävyyn. »Kuinka surullista elämää vietättekään ihan +yksiksenne osuneena tänne synkeään Brabantiimme!» + +Painaen pääni alas, jottei minun tarvitsisi kohdata herra de Pennesin +katsetta, vastaan toivovani, että totun siihen tekemällä paljon +työtä... Nyt minun on pakko hiukan hävetä äskeistä avosydämisyyttäni +ja uudestaan muistelen valmistelemiani keskustelunaiheita; käyn +niihin taas käsiksi kuin koulutehtävään: laupeudentöihin, pappilaan +ja uskonkappaleihin; sivuutan elonkorjuut, jotka tuntuvat minusta +kuluneilta ja talonpoikaisilta, niin etteivät ne sovi hienoon +puhetapaan. + +Herra de Pennes ei ensinkään ole iloissaan tästä sävyn muutoksesta; hän +istuskelee jalat ristissä, rakastettavasti tuoden julki mielipiteensä +yksityisin sanoin, tyhjin, hyväksyvin lauseparsin. Joudun hiukan +hämilleni, ikäänkuin jotenkin olisin salaliitossa tämän vieraan miehen +kanssa ja keskustelu vaimenee. + +Rouva de Pennes kertoo vaivoistaan, syventyen pitkäveteisiin +yksityiskohtiin; hän kertoo niistä katkeran huvitettuna heikolla +nenä-äänellään. Ja silloin tulen vuorostani luoneeksi lyhyen silmäyksen +hänen mieheensä ja tajuan sen katseeni olevan peräisin syvyydestä, +jossa versoo, vahvistuu ja kasvaa toimeliaita ajatuksia, vaikkemme ole +niistä tietoisia... + +Alan hyvästellä. Herra de Pennes saattelee minua paljain päin +sateessa äänettömän puiston päähän. Iloisuutemme on haihtunut. +Puhumme innokkaasti vuodentulosta, hedelmäsadon toiveista, sodan +rikastuttamista suurtalonpojista, mullistuneista yhteiskunnallisista +oloista. Hän hyvästelee minua kunnioittavalla ja pikaisella käden +suutelemisella. Riennän tieheni pitkin tulvillaan olevaa tietä ja +kuulen hänen askeltensa heikkenevän takanani. + + + + +IV + + +»Oi, se rouva on hurmaava, niin yksinkertainen ja miellyttävä... Ja +linna sitten, Pascal, vanha piha, panelit...» + +»Entä hänen miehensä?» + +»Miehensäkö? Erittäin mukava, kookas mies, oikein maailmanmies, joka +tosin ei ole mikään keksijä, mutta tuntuu olevan kelpo ihminen.» + +Kosteus on ihan läpitunkeva... Olen käskenyt sytyttää kivihiilitulen, +joka leimuaa kuparisessa, ylvästelevillä kuvioilla koristetussa +takassa, heittäen punaista heijastustaan kaikkiin nurkkiin. Päivällistä +varten olen jo vaihtanut pukua; lapset nukkuvat; nyt on rauhallista. + +Kuitenkin minun täytyy tunnustaa itselleni, että olen esiintynyt hiukan +väkinäisesti tuon vieraan edessä... tekeytynyt kuin luonnottareksi, +metsänneidoksi... Mitä olikaan mieleeni johtunut! Hän on varmasti +pitänyt minua typeränä. Mistä sieluni lokerosta olenkaan vetänyt tämän +esille? + +»Hänen nimensä on Nicolas, sellainen nimi kuin laulussa, Pascal!» + +Pascal, jonka vaaleat hiukset on kammattu sileästi päälakea vasten, +kyhäilee pilakuvia imupaperin kulmaan, yllään lyhyt takki ja jalassa +puolikengät. + +»Näytähän: onko tuo sinun kuvasi? Sinä et ole noin ruma, mutta sinulla +on vähemmän lanteita ja rintakehää. Sinä olet esittänyt itsesi liian +edullisessa valossa.» + +»Tietysti, minähän olen jäänyt keskenkasvuiseksi. Älä unohda, että minä +olen syntynyt seitsemän kuukauden ikäisenä.» + +»Niin, Pascal, mielelläsi sinä muistuttelet sitä ja tosiaankin olet +kuin sammakonpoikanen... Voi, kuinka sinä olet hullunkurinen, niin +hullunkurinen, pieni ja ruma!» + +Taputan käsiäni. Pascal nauraa kaakottaen kuin kukko. Äkkiä sitten +pimenee. + +»Kuulehan, Marceline, miehesi tulee. Kuulen auton surinaa.» + +Heti kuuluu melua; ovet paukkuvat; Jules syöksyy portaille, kiskoen +takkia ylleen. Pascal heittää piirustuksensa tuleen, ja minä ojentaudun +suoraksi tuolissani. + +Auto piirtää soraan mahtavan ja kirskuvan kaaren; Jules avaa +vaununoven: Maxime astuu maahan. Hän jää seisomaan, seuraten silmillään +uutta autoa, joka lähtee takaisin; näen hänen voimakkaan ja suoran +selkänsä, pään jäykän ryhdin, hansikoidun käden, joka pitelee +sanomalehtiä ja keppiä. Jules on ottanut haltuunsa keltaisen sadetakin, +odottaen kuin sotilas asennossa, askelta taempana. Maxime kääntyy +ympäri, mittailee katseellaan sinisiä ulkoportaita, punaista rakennusta +ja välkkyviä ikkunoita; sitten hän nousee kiviportaille. + +Joka ilta näen auton näin saapuvan ja Maximen astuvan siitä noustakseen +ylös talomme, portaita. Ja aina tarkastelen häntä kuin ensi kertaa, +pidättäen henkeäni. Sanon itsekseni, tuossa on miehesi Maxime... + +Ovi aukenee, ja Pascal menee häntä vastaan, ojentaen kätensä hieman +liian kaukaa. + +»Hyvää iltaa, rakas ystävä, mitä kuuluu? Onko kaikki siellä kunnossa?» + +Maximella on yllään uusi englantilaisesta kankaasta valmistettu +kuosikas puku. Hänen leveät olkapäänsä häipyvät näkyvistä, rinta pistää +esiin, vatsaa kannattaa lihasten jännitys. Kasvot, joiden poikki +ulottuvat mustat viikset, ovat suuret ja piirteiltään tärkeän ja +tyytyväisen näköiset. + +»Hyvin käy, minä panen siellä toimeen hyvän järjestyksen.» + +Hänen silmänsä, joiden kehän ikä tekee hiukan ulkonevaksi, kiertävät +huoneen ympäri. + +»Kas vain... täällähän on uunissa valkea vielä näin toukokuun lopussa.» + +Hän ei moiti, vaan ainoastaan toteaa. + +»Suonette, anteeksi, rakkaani, että pidän matkapukua. Minä olen +työntekijä.» + +Pascal hyväksyy hänen anteeksipyyntönsä, kuten joka ilta. Seisoessaan +toisella jalalla Pascal näyttää laihalta haikaralta. + +»Ethän vain ole liiaksi väsynyt, Maxime?» + +Onneton lause, tiedän sen. Mutta mitä keksisin? Istun tuolini reunalla. +Ja Jules viivyttelee päivällisen ilmoittamista. + +»En ole väsynyt Marceline; minä en salli itseni väsyä.» + +Maxime lisää painokkaasti, ikäänkuin kirjoittaisi suurin kirjaimin. + +»Väsymys on Joutilasten Ylellisyyttä.» + +Jules ilmoittaa päivällisen olevan valmiin. + +Pöytä on katettu havannalaiseen ruokasalin, minne hyvin mahtuisi +Pascalin neljäkymmentä isoa vatsaa. Siellä on umpinainen, vaskinen +kynttiläkruunu. Tuntuu kylmältä. + +»Ajatelkaa, että ne veijarit puhuvat lakkoon ryhtymisestä. +Yrittäkööt. Katsotaan, kenenkä selkä enemmän kestää. Sittehän saavat +nähdä. Hallitus vaikeuttaa tehtäväämme äärimmilleen ainaisilla +myönnytyksillään.» + +Pascal kuiskailee ministerin haukkumanimeä. + +»Ikuinen myönnytys.» + +Maxime ei enää jatka tätä tyhjänpäiväisiä keskustelunaihetta. Minä +esitän lyhyen yhteenvedon vierailustani linnassa. + +»Pikku aatelistoa», arvostelee Maxime, »maalaisritareita. Ja omaisuus +puuttuu.» + +Hän päättää puheensa taaskin suurin kirjaimin. + +»Vanhan Järjestelmän Loppu.» + +Hänen katseensa tarkastelee pöytää, jolla on uushopeinen hedelmämalja, +ja laajoja seiniä, joilla loistaa leveiden reunusten kulta. + +Kahvin aikana, hänen poistuessaan etsimään sikaareja, joita hän +säilyttää lukkojen takana, tartun Pascalia käsivarteen. + +»Sano, eivätkö ne työmiehet olekin oikeassa? Mikseivät hekin? Me +ansaitsemme hurjia voittoja. Pascal, sinähän näet, kuinka me tulemme +joka päivä rikkaammiksi. Me lihomme tässä köyhässä maassa, joka on +vielä niin huonoissa oloissa... Niin, me toimitamme elämän kalliiksi +köyhälle väelle...» + +Pascal välttää katsettani, räpytellen silmiään. + +»Ei sentään, sinä liioittelet.» + +Hän nielaisee sylkensä ja torjuu tämän puheenaiheen kohottaen kättänsä: + +»Anna miehesi menetellä mielensä mukaan.» + +Sitten hän vielä lausuu tavanmukaisen päätelmän, jolla hän tukkii +minulta suun: + +»Miehesi on aina oikeassa.» + +Maxime palaa kilistäen uutta avainkimppuaan, suuri sikaari hampaissa. + +»Kaikki kaapit ovat auki. Kaikki avaimet ovissa.» + +Se on totta. En vastaa Pascal räpyttelee vielä silmiään. Tuntuu kuin +kuulisin hänen sanovan: mene lukitsemaan kaappisi, miehesi on oikeassa. + +»Aivan oikein, Maxime. Unohdan sen aina. Huomenna kiinnitän +avainnippuni ketjuun kuten sinäkin.» + +Otan koruompelukseni. Pascal jää kallelleen tuoliinsa hammastautisen +näköisenä. Maxime pakinoi maan olojen parantamisesta ennalleen ja +uhrauksista isänmaalle. + +Kello on puoli yksitoista... Kaikki talon pöytäkellot, jotka ovat +ihmeteltävästi yhteensovitettuja, lyövät omalla soinnullaan, +porrastasanteen käkikello toisten mukana. Maxime, joka oman +kaunopuheisuutensa avulla on päässyt hyvälle tuulelle, kuuntelee ja +laskee lyöntejä tyytyväisen näköisenä. Kelloja on kahdeksan. Sitten +hänen katseensa kiertää ympäri huonetta, hän näyttää laskevan myöskin +istuimet, pronssiesineet ja kultaiset kynttilänjalat. Ohimennen hänen +silmänsä pysähtyvät minuun. + +»Siinäpä kaikkein sievin korukapineistani! Vai mitä, Pascal?» + +Pää painuksissa kierrän huolellisesti kokoon ompelukseni. Pascal +kiintyy murskaamaan savukettaan tuhkakuppiin, nenä sinisessä +savukierukassa. Kukaan ei vastaa. + +»Mennään nyt, pikku vaimoni, mennään! On jo aika.» + +Luon lyhyen silmäyksen Maximeen, joka seisoo kädet taskuissa ja hymy +silmännurkissa. + +Koruompelukseni on jo järjestetty koriin. Pitää nousta. + +»Hyvää yötä, Pascal!» + +Ohimennessäni kuiskaan hänelle korvaan, ikäänkuin hän tarvitsisi +joltakulta rohkaisua: + +»Tiedätkös, huomenna tulee kaunis ilma...» Maxime astuu edelläni, +vetäen kronometriään portailla, ja minä seuraan häntä verkalleen. + +Kumartuessani kaiteen yli näen Pascalin alhaalla, katse suunnattuna +ylöspäin. Toivottelen hänelle ilmeilläni hyvää yötä ja heitän hänelle +suukkoja hyppysilläni, kohauttelen olkapäitäni ja nauran, vaikka +mieleni on äkkiä käynyt ankeaksi. Pascalin kasvot rauhoittuvat +iloisuuteni takia, ja hänkin nauraa, äänettömästi ja pitkään irvistäen. +Sitten astun Maximen kanssa huoneeseemme, jonka oven hän sulkee +jälkeeni. + + + + +V + + +»Tahdotko, että kerron sinulle päivällisestämme Saulnayessa?» + +Auto on juuri lähtenyt liikkeelle. Jules nousee portaitten askelmia +tyytyväisenä, kädet taskussa, vihellellen. + +Aurinko paistaa kirkkaasti. Pikku aamiaisen astiat loistavat suurten +mansikkalautasten reunustamina. + +Maximen paikalla on käristetyn leivän jäännöksiä, kaksi murrettua +munankuorta ja taaksepäin työnnetty tuoli hänen lautasliinansa +koristamana. + +»Te saatte pujahtaa matkaanne, lapset... No niin, sillä lailla. Siellä +oli vain herra de Pennesin sisar miehensä, kreivi de Guernyn kanssa; +kreivi on menettänyt toisen kätensä sodassa. He rakastavat toisiaan, +Pascal; sinun pitäisi nähdä! Heillä on viisi lasta; rouva on vielä +hyvin nuori ja kaunis: mikä suloinen olento! Ja niin iloinen! Kaikkeen, +mitä hän sanoo, hän lisää: eikö niin, Jean? Ja samalla tuntee, että +Jean on katsonut hänen aina olevan oikeassa. Rouva de Pennes kärsi +kivuistaan. Hänen tuskansa näyttävät hidastuttavan ilmanvaihtoa, mutta +hänen kälynsä Fancyn hyvinvoipa olemus panee ilman jälleen liikkeeseen. +Heidän läsnäolonsa samassa huoneessa on kuin huhtikuun sää, jolloin +kylmä ja lämmin puhaltavat samalla hetkellä. Ja joka kerta Nicolas — +herra de Pennes, tiedäthän — vaihtaa kasvojensa ilmettä, ikäänkuin +aurinko valaisisi niitä tai taas vetäytyisi pois. Ruokalista oli +vaatimaton, mutta meitä oli palvelemassa kolme palvelijaa; ja millainen +tarkkuus rauhallisuus ja järjestys siellä vallitsikaan! Pascal, +tahdotko uskoa, tunsin olevani enemmän kotonani kuin täällä... ja olin +iloinen: kaikki tanssi minussa!» + +— Usein valo väheni salissa; sitä tuli suurista öljylampuista, joita +täytyy kiertää ylemmäs, ja Fancy ja Nicolas kiiruhtivat sen tekemään; +heidän kasvonsa, jotka muistuttavat toisiaan, näkyivät valaistuina +lampunvarjostimen alla. Heillä on kauniit kasvot, täysin avomieliset, +eikä niissä mitään heidän rakastettavista ja suorista ajatuksistaan +jää piiloon. Maximella oli uutukainen smoking-puku, Pascal. Puheltiin +alituisin keskeytyksin; Fancy kertoi, että hänellä oli ollut kaksi +lasta sodan aikana ja yksi vielä senjälkeen... 'Eikö niin, Jean?' Rouva +de Pennes taas sanoi, että hänelläkin oli ollut pieni tytär, jonka +syntymää hän ei milloinkaan unohda; hän oli vähällä kuolla siitä; hän +ei ollut kyllin vahva toimittaakseen lapsia maailmaan: kaikki olisivat +voineet sen tajuta ennakolta. Ja Nicolas — herra de Pennes, tiedäthän +— kuunteli hyvänsävyisenä, mutta kaikki hänen kasvojensa piirteet +vääntyivät, ja äkkiä käsitin paljon asioita, joita ei ajatella, kun +nähdään sivistyneeseen säätyyn kuuluva hyvin yksimielinen aviopari: +tuntui siltä kuin olisi nähnyt suuria kauniin puvun alle kätkettyjä +haavoja. + +— Maxime sanoi, että hän katsoi ihmisen velvollisuudeksi kasvattaa +kolme lasta: kumpikin aviopuoliso tuntee tulleensa korvatuksi, ja +kolmas vesa takaa suvun lisääntymisen. Jean ja Nicolas katselivat +toisiaan säikähtyineinä, ja Jean sanoi nenäänsä raapien, että +todellakin nämä laskelmat olivat Maximelle kunniaksi, mutta että hän +ei ollut koskaan ajatellut niin pitkälle. Sitten puhuttiin sodasta. +Sinähän tiedät, että Maxime puhuu oikein hyvin sodasta. Nicolas, joka +oli mennyt sotaan samalla kertaa kuin lankonsakin puhui siitä vähän, +mutta Fancy huusi, että Nicolas oli haavoittunut kaksi kertaa. Kaikki +joutuivat kiihdyksiin, ja minä pysyin vaiti; minulla oli ikäänkuin +sisäinen kipu. Fancy kysyi Maximelta, oliko hän lähtenyt sotaan, ja +Maxime vastasi ettei, käyttäen paljon suuria kirjaimia, ja että hän +oli velvollinen huolehtimaan Liikeasioistaan, Kodistaan, Vaimostaan +ja Lapsistaan. Jean raapi vielä nenäänsä miettivän näköisenä, muttei +sanonut mitään. + +— Sitten Maxime puhui maan moraalisesta jälleenrakentamisesta, ja +Nicolas puhui siitä myöskin, mutta hiljaa, liikutetulla äänellä, +niinkuin puhutaan rakkaasta olennosta, joka on sairas ja jonka +kuitenkin toivoo paranevan... Kerron sinulle kaiken tämän kovin +huonosti. Sinä et näe rouva de Pennesiä kokonaan valkoisessa puvussa, +hyvin avokaulaisena, nojaten pitkää laihaa ruumistaan pieluksiin, +Fancya istumassa Jeanin nojatuolin kädennojalla, Nicolasia seisomassa +uunia vasten kädet smokingin taskuissa ja Maximea, jonka lakatut +tanssikengät loistivat kuin auringot ja joka puhui viittoen kädellään +ikäänkuin leyhyttelisi... Etkä näe minuakaan, Pascal, minua, joka en +sano mitään, mutta joka olen niin onnellinen! Koko sydämeni nauroi, +sanoi kyllä, hypähteli kaikkia muita kohti, kaikkia esineitä kohti, +oli kaikkialla ja kaikessa... En osaa sitä sinulle selittää; tuntui +siltä kuin olisin tavannut vanhoja ystäviä, joita kuitenkaan en ollut +milloinkaan tuntenut... Rouva de Pennes syleili minua jokseenkin +passiivisen ja raukean sydämellisesti; hän pyysi minua puhuttelemaan +itseään Christineksi ja tulemaan usein uudestaan. + +— Fancy tulee tänne ratsain Nicolasin kanssa, ja me teemme kävelyltä ja +pelaamme tennistä, Pascal, ja niitämme heinää ja niin paljon muuta... +Sinäpä et silloin saa piiloutua huoneeseesi niinkuin sinä päivänä kun +he ensin tulivat vierailulle. Maxime oli tyytyväinen: paluumatkalla +hän nojaili mukavasti autossa ja toisti: »Ovatpa sentään mukiinmeneviä +ihmisiä, vaikka ovat pikkuaatelia. Mitä sinä sanot kaikesta tästä?» + +Pascal levittää huolellisesti voita leivälleen ja sitten kerroksen +lisää. + +»Mitä sinä sanot?» + +Pascal vastaa: + +»Kaikki on erittäin hyvin.» + +»Etkö ole ihastunut siitä, että minulla on niin hyviä naapureita? Et +ole tyytyväisen näköinen.» + +Pascal vastaa: + +»Hyväinen aika! Enhän tunne heitä.» + +Ilmeisesti Pascal on pahalla tuulella tänä aamuna. Hänellä ei ole enää +lainkaan leukaa. + +»Aurinko sen vaikuttaa, Pascal. Olen huomannut, että aurinko vaikuttaa +sinuun pahasti. Minua se huumaa... Nyt menen keittiöön haastattelemaan +Célineä. Tänään on säilykkeiden päivä.» + +»Onnea matkalle!» virkkaa Pascal. + + + + +VI + + +Se, mistä Nicolasissa pidän, on hänen vilpittömyytensä. Monet esi-isät +ovat hänen takanaan ajatelleet, toimineet, puhuneet hienosti ja +kohteliaasti: hänen ei enää tarvitse ponnistaa löytääkseen eleitä tai +sanoja... Ja sitten, kun Nicolas katselee peltoa, hän ei ajattele: minä +tällä pellolla, minä verrattuna tähän peltoon... Hän katselee taivaan +alla vihreänä leviävää peltoa. Ja jos sanoo Nicolasille: ilma on +kaunis, tai: jos joku henkilö on sanonut sitä tai tätä, niin hän uskoo +sen. Me tarkastelemme yhdessä asioita, ja minä uskon sen, mitä hän +sanoo ja hän uskoo sen, mitä minä sanon... Me olemme vilpittömiä kahden +kesken... + +Näin vierivät hetket, joita elämme; ne ovat tavallaan osa meidän +olemuksestamme, siitä voimasta, jota ne ovat meiltä ottaneet ja jonka +olemme niille antaneet... Aamuhetki, puhdas ja koskematon; Nicolas +ilmestyy ratsain puhtaalla tiellä. Keskipäivän hetki paisuttaa +lepotovimme kuumaksi ja ylpeäksi. Se on se hetki, jona kultatomu nousee +karjan jalkojen poljennasta... + +»Mutta kuulkaahan, Nicolas, hyönteisten heikosti kuuluva laulu on +soinnukkaampi kuin lintujen!» + +Kaikki on uutta. Ajatukseni ovat uusia, jokainen ajatukseni +hämmästyttää ja hurmaa minua. Ja Nicolas ihastuu siitä minun +kanssani... Kaikki on leikkiä. Auringon leikkiä. Tuulen leikkiä. +Lihaksien leikkiä. Valkoisen pallon leikkiä mailojen päällä, huutojen +leikkiä, kun ne lähtevät kurkusta niinkuin vesi kumpuaa lähteestä, +tenniskentän punaisilla tiilillä kuvastuvien jäsenten norjaa leikkiä... +Tulee kuuma, juodaan niska taaksepäin väännettynä ja nauretaan! + +Valkoiseen villavaippaansa kietoutuneena Christine katselee maahan tai +etäisyyteen... Christine on antautunut orjaksi sille intohimolle, jota +nimitetään surumielisyydeksi... + +Kuluvien päivien leikkiä, päivien, jotka riutuvat polttavaan kesään... + + + + +VII + + +»Minä lähden nyt, Pascal. Tahdon sanoa jäähyväiset Fancylle. Hän jättää +pian Saulnayen. Lapset tulevat mukaani: etkö sinä tule?» + +»En», vastaa Pascal. + +Hän saattaa minua ristikkoportille saakka. Koko seutu pursuaa iloa; +kuuluu lintujen, sinitaivaan ja huumautuneiden kukkasten ylistysvirsi; +lapset karkeloivat melkein alastomina, hurmaantuneina samoin kuin +mehiläiset ja perhoset. + +»Sinä olet hyvin iloinen», huomauttaa Pascal. + +Hän on avannut portinpuoliskon. Tie leviää tulisen uran lailla peltojen +välissä. + +»Minä olen maan kaltainen. Värähtelen ilosta. Tiedätkö, mitä +Nicolas sanoi eilen? 'Se, mitä rakastan rouva Servynsissä, on hänen +onnellisuutensa.'» + +»Marceline», sanoo Pascal, »sinä käyt usein Saulnayessä». + +Katselen Pascalia pikaisesti liikauttaen päätäni. + +»Luonnollisesti. Joka päivä. Miksen kävisi?» + +Pascal tyhjentää huolellisesti piippunsa, koputtelee sitä kantapäähänsä +ja tarkastaa toisella silmällä, onko piipunvarsi tyhjä roskista. + +»Miehesi toivomus on, että olet paljon kotona ja huolehdit kodistasi ja +lapsistasi...» + +Tuijotan Pascaliin ällistyneenä. + +»Sinähän tulet ihan hupsuksi, Pascal! Maxime antaa minulle täyden +vapauden.» + +»Juuri niin», vastaa Pascal. »Maxime on perin hyvä. Mutta kun tunnet +hänen ajatuskantansa ja makunsa, oletkin aina siihen mukautunut.» + +Tutkin edelleenkin Pascalia. + +»Äiti! Tule nyt jo, äiti!» huutavat lapset. + +Pascal jatkaa: + +»Tänään on kirsikkain korjuu, ja Maxime pitää paljon kirsikkahillosta.» + +Nyt olen kerrassaan ymmällä. + +»Äiti!» huutaa Sassy, heiluttaen käskevän näköisenä perhoshaavia. + +Äkkiä purskahdan nauramaan. + +»Sinä olet liian hassunkurinen, Pascal. Ja lisäksi herkkusienen +näköinen tällä kauniilla ilmalla. Olet juuri tullut viinikellarista. +Mene syömään kirsikoita!» + +Nauran sydämeni pohjasta ja juoksen tavoittamaan pienokaisia. + +»Tiedät kai, että ellemme ole palanneet puolenpäivän aikaan, syömme +aamiaista siellä. Ilmoita siitä Julesille.» + + * * * * * + +Saulnayessä Fancyn tenavat täyttävät kaikki nurkat; vanha bretagnetar +juoksee kuin hätääntynyt kana, ja Fancy jaarittelee hallissa, istuen +hattuarkun päällä, ja selittää keräävänsä tavaroitaan; ei tarvitse muka +hätäillä, sillä aikaa on runsaasti; hänen miehensä järjestelee toisella +kädellä ongenvapojaan tyhjä hiha kokoon käärittynä; Nicolas nukkuu +nojatuolissa. Kellään ei ole kiirettä... Christine on vuoteessaan. + +»Mutta älkää nyt kaikki touhutko tuolla tavalla», neuvoo Fancy. +»Vielähän on tunti aikaa. Syömme aamiaista kaikessa rauhassa, ja sitten +Marceline saattaa meidät Nicolasin kanssa asemalle. Lapset ajavat +Babetten ja Floren kanssa vankkureissa, ja me mahdumme kaikki suuriin +vaunuihin. Palatessanne otatte lapset taas mukaanne, Marceline.» + +Kuitenkin tulee viimein pulaa. Kaikki ovat touhuissaan. Lapset +nelistävät arkkujen ja korien välisissä sokkeloissa. Fancy huutaa ja +on vihainen, ja palvelijat hymyilevät sitoessaan kiinni matkalaukkuja; +Christine tulee valkoisessa aamunutussa surevan näköisenä syleilemään +kaikkia ja valittelee pitkäveteisesti. + +»Kauheata on matkustaa lasten kanssa, kun vielä on näin lämmin. Teidän +käy huonosti.» + +Nicolas ohjaa. Hevonen on hyvissä voimissa. Meidät kaikki on vallannut +iloisuus, joka laukeaa raketteina, niin että hevonen tavantakaa +hätkähtää. Jalankulkijat nauravat kohauttaen lakkiaan, nenäliina +niskassa, ja pysähtyvät tien viereen. Sitten tullaan pienelle asemalle, +missä kehäkukat kasvavat lyijytuhassa. Vanha asemapäällikkö syleilee +viittä pienokaista. Äkkiä kauhistutaan, sillä Jean on unohtanut +ongenvavat. Veturi ilmestyy valkoisin töyhtöineen radan käänteeseen; +silloin Fancyn ja Nicolasin kasvoilla muuttuu ilme, ja nämä molemmat +niin samankaltaiset, iloa varten luodut kasvot vääntyvät tuskaisiksi. +He syleilevät toisiaan eivätkä voi erota. + +»Pikku Fancyni... pikku Fancyni...» + +Nicolas pidättää häntä hermostuneena. + +»Jätät minut ihan yksin!...» + +Vanha asemapäällikkö lennättää itse junaan lapsilauman, ja Jean työntää +takaa oikealla kädellään. Babette saa paketin päähineeseensä; kuului +huutoja; pienin lapsi itkee. Fancy ja Nicolas ovat viimein eronneet; +Fancy ottaa minut syliinsä, silmät vielä kyynelien himmentäminä. + +»Marceline, älkää hylätkö Nicolasia! Näettehän, kuinka hän on +yksinäinen, kuinka hän tarvitsee seuraa...» + +Hyvästijättöjä, nenäliinojen liehutusta. Juna kiemurtelee uudelleen +radan käänteeseen ja katoaa sitten äkkiä. + +Pienellä torilla tepastelee tukeva hevosemme paljasjalkaisten +pikkupoikien ympäröimänä. Nicolas tarttuu ohjaksiin, ja minä nousen +hänen viereensä. Muutamia sanoja lähdöstä, Fancyn lapsista, hänen +viehkeydestään ja herttaisuudestaan. Näen syrjästä Nicolasin hienot +piirteet, joita kevyt puristus kovettaa, ja tarkkaavainen silmä on +kiintynyt hevosen korviin. + +Keskustelu vaimenee. Ääneti palaamme samaa tietä, jota äsken ajettiin +iloiten ja nauraen. Brabantilainen valtamaantie jatkuu kovaksi +kivettynä tomuisten jalavien kaksinkertaisen rivin välitse. Kummallakin +puolella on peltoja, jokin uusi talo, harmaa ja ruma työväenasuntojen +ryhmä, pieni maatalo, missä lehmät ammuvat. + +Vaivun mietteisiini. Pohdin tuhansia perin pieniä asioita, hypähteleviä +ja hajallisia. Minulla on epämääräinen tietoisuus siitä, että Nicolas +ajattelee samoja asioita samalla hetkellä. + +Ajattelen Maximen sanoja, Christinen eleitä ja kummankin tapoja. +Ajattelen pian tapahtuvaa paluutani kotiin ja auton soratielle tekemää +kaarta. Ajattelen avioelämämme kaukaisia tapahtumia, jotka äkkiä +heräävät uuteen eloon sielussani. Ajattelen Nicolasin iltaa linnan +yksinäisyydessä. Ajattelen hiljaisuutta, joka vallitsee olentojen +välillä... Ajattelen, että Nicolas ja Christine ovat eheä pariskunta. +Ajattelen, että Maxime ja minä olemme onnellisia ja kadehdittuja. +Ajattelen... + +Olemme poikenneet kuivaan saveen uurretulle oikotielle; viljavainiot +kohisevat ympärillämme kuin haaleat purot; kevyet ajoneuvot hyppelevät +pyöränjälkien sokkeloissa. + +Vanhan puiston rajakivet ja puiden äkillinen varjo pysäyttävät +mietteeni. Tuossa on rakas pengermä, joka uinailee päivän lämmössä. +Linna hengittää avonaisten oviensa kautta, sekin horroksissa; matalat +huoneet nukkuvat. + +Nicolas kuulee ympärillään hiljaisuuden nukkuvan. + +Tahtoisin sanoa jotakin elvyttääkseni tätä yksinäisyyttä, etsin sanoja +lausuakseni sen... Tahtoisin, että vain minulla olisi Fancyn kadonnut +iloisuus, jotta sillä täyttäisin Nicolasin kodin... + +Kirkkaat silmät kohtaavat katseeni. Silmäämme toisiamme tiukan +vakavina. Sitten kutsun pienokaisia. Vastauksia kuuluu tallin puolelta +ja kaikuna talousrakennuksista ja koiratarhasta... + +Kolme hikistä, pölyn mustaamaa lasta tulee näkyviin täyttä karkua +paljain jaloin. + +»Nyt kotiin, rakkaani!» + +Seisoen ihmeellisen onnentalonsa kehystämänä rakkaalla pihalla, Nicolas +katselee, kuinka me katoamme suurten puiden alle... + + + + +VIII + + +Kävelen mielelläni auringossa ja tomussa, peltojen ja vainioiden +poikki, pitkin teitä, niittyjen raikkaudessa, nousuruohoista vihreän, +mutkittelevan puron partaalla, kaikkialla, missä kesä väräjää +ja liekehtii... Nicolas pitää siitä myöskin. Tarkastelemme tätä +loistetta, joka valtaa maan, silmät täynnä aurinkoa, huohottaen, veren +tulvehtiessa otsaan lierihatun alla. + +Ohikulkeva nainen hymyilee meille. Hänellä on kori päänsä päällä ja +kaula jännitettynä kuin ikeen alaisella härällä; hän on tanakka ja +rauhallinen olento, ei pysähdy tasaisessa käynnissään. + +»Älkää kursailko. Miksi se olisi tarpeen, kun on nuori, voimakas ja +iloinen...» + +Kauniilla aaltomaisella tiellä kulkumme tahti vie meitä mukanaan. + +»Nicolas, mitähän se nainen tahtoi sanoa...» + +»Ei mitään, hyvä ystävä. Varmasti hän ei tarkoittanut mitään +erikoista...» + + + + +IX + + +»Hyvä ystäväni, tahtoisin puhua teille.» + +Nicolas ja minä olemme tehneet pitkän kävelyn innostuneiden koiriemme +ympäröiminä. Pitkin kuumaa tietä olemme saavuttaneet metsän, missä +varjo värisee, minne aurinko pujahtaa vain hyppelehtien ja missä +suureen varjopaljouteen näyttää satavan valoa. Nyt olemme istahtaneet +polun vierelle, joka hiljalleen jatkuu puiden äärettömyyteen. + +»Tahtoisin puhua teille.» + +Ja sitten vaikenen. Olin tullut tänne hyvin levottomana, huokuen +suuttumusta, valmiina tekemään valituksia Pascalista, vetoamaan häntä +vastaan, saamaan Nicolasilta kannatusta ja osanottoa mielipahaani. + +Tänä aamuna se oli sattunut. Pascal aikoi jättää meidät. Hän tahtoi +palata ahtaaseen ja kuumaan kaupunginasuntoonsa, ja minun kävi häntä +sääliksi; sydäntäni ahdisti, kun hän jäisi ihan yksin. Tavallisesti +Pascalin lähtiessä sydäntäni on ahdistanut myöskin itseni takia, joka +olen jäänyt vielä enemmän yksin, mutta tällä kertaa kesä on niin +kaunis, ja sieluni niin riemuissaan, etten voi tuntea yksinäisyyttä, +muuten en olekaan yksin, vaan minulla on täällä ystäviä... Pascal oli +lähdössä; hän piti kädessään vanhaa keltaista matkalaukkuaan, ja vihreä +huopahattu oli syvään painettuna päähän. + +»Lehtimadon sisälmyksien väri, Pascal!» + +Äkkiä hän hellitti matkalaukkunsa ja koettaen laskea pilaa virkkoi +hikipisaroiden helmeillessä matalalla otsalla: + +»Lapsukaiseni, minun täytyy sanoa sinulle, että olet joutumassa +harhateille. Ystävyyttä ei ole olemassa. Se on hyvä sellaisille +tyypeille kuin minulle. Tuo kookas nuori mies ei ole ystävä eikä ole +tehty ystävien mallin mukaan. Ja sellainen ystävyys murtuu äkkiä, jos +annat sen paisua. Saat siitä huolta. Sinä olet liian iloinen. Pian +tapahtuu jotakin.» + +Panin tämän nuhdesaarnan hyvin pahakseni; se ei ollut ensimmäinen +ripitys, mutta toisiin olin voinut välttää suoraan vastaamasta. Tällä +kertaa annoin tuiman vastaiskun: + +»Sinä et ole pitänyt lukua minusta, Pascal, ja nyt osoitat omituista +kunnioituksen puutetta minua kohtaan. Unohdat, kelle puhut. Unohdat +myöskin, etten ole enää pieni tyttö, joka juoksee seikkailuihin nenä +pystyssä. Osoita minulle se ystävällisyys, että ajattelet minun +voivan arvostella miehiä, niin etten luota kehen tahansa, joka osuu +tielleni. Jätä kerta kaikkiaan mielestäsi pahat ajatuksesi; ne ovat +arvollesi sopimattomia samoin kuin minun ja panettelemasi miehen arvoa +loukkaavia...» + +Pascal kuunteli minua. Hän sytytti savukkeensa ja sanoi: + +»Kylläpä sinä intoilet, Marceline.» + +Vimmoissani tempasin häneltä savukkeen ja heitin sen portaitten +juurelle. + +»Kiellän sinua polttamasta, Pascal, sillä se tekee sinut liian jöröksi. +Se tekee pahaa maksallesi ja sielullesi.» + +Silloin Pascal sanoi minulle vakavan näköisenä: + +»Olen pidellyt sinua sylissäni, kun olit vastasyntynyt. Sinä olit +liukas ja kirkuva. Hyväinen aika, kuinka silloin olit ruma, mutta enpä +antanut sinun pudota.» + +Olin taasen suuttumaisillani, mutta ajattelin, että näkisin jälleen +ystäväni Nicolasin, että kävelisimme kedolla ja metsissä, että +nauraisimme ja että puhuisimme omista asioistamme; niinpä sain jälleen +mieluisia ja lempeitä ajatuksia. Sanoin Pascalille, että kiitän häntä +hänen osoittamastaan myötätunnosta ja että pitäisin arvossa hänen +neuvojaan. Silloin Pascal kävi pelästyneen ja epäluuloisen näköiseksi +Hän virkkoi nuuhkien ilmaa sieraimiinsa: + +»Tuo ei ole sinun tapaistasi... Mikä sinun on?» + +Läimäytin häntä selkään ja nauroin kohauttaen olkapäitäni; kohtelin +häntä kuin hupsua tai suurta tyhmyriä. Sitten juoksimme junalle. Se +tuli asemalle, kun Pascal ei vielä ollut ottanut matkalippuaan. Siten +välttyi kinastelun uudistuminen. Mutta vaununikkunaan ilmestyivät +kalpean sammakonpoikasen hassunkuriset kasvot, jotka koettaen nauraa +irvistivät kukon kiekunaa muistuttavalla äänellä seuraavat sanat: + +»Lapsukaiseni, olethan varovainen, eikö niin... Muistathan.» + +Nyt minulla ei olekaan enää halua kertoa kaikkea tätä Nicolasille; en +tahdo tehdä Pascalia naurettavaksi; hän tuntuu minusta pateettiselta ja +kaukaiselta; ja sitten... ja sitten... + +»Mitä teillä on sanottavana, ystäväni?» + +Seuratakseni paremmin ajatusteni kuvaa olen pannut paljaat käteni +ristiin polveni ympärille, katseeni häipyessä etäisyyteen. Kuitenkin +ollessani kumartuneena itseäni kohti aavistan Nicolasin kasvojen +ilmeen, hyväntahtoisten, kysyvien kasvojen, jotka ennakolta +hyväksyvät kaikki toisten ajatukset. Niin, kuinka nuo kasvot ovatkaan +ystävälliset, selkeät ja vilpittömät! Syvennyn tutkimaan häntä tässä +epätodellisuudessa, missä tapahtumat elävät toisen kerran unelmamme +silmissä. Tosiaankin Pascal on hupsu epäillessään näiden kasvojen +vilpittömyyttä... + +»Hyvä ystävä...» + +Ah, kuinka hyvin näenkään tyhjyydessä, jota tähyän, peräkkäisten +ilmeitten vaihtuvan lyhyin nykäyksin Nicolasin piirteillä... Minunkin +kasvoilleni kohoaa äkillinen värähtely. + +»Kuunnelkaa minua. Luotan teihin täydellisesti. Olenko oikeassa?» + +Tällä kertaa katson todellista Nicolasia kääntyneenä häneen päin ja +ahdistaen häntä suoraan edestä. Hän punastuu hiukan, on yllätetyn ja +hetkisen aikaa huolestuneen näköinen ja kiinnittää sitten jälleen +kirkkaat silmänsä minuun. + +»Luonnollisesti. Miksi tämä kysymys? Mitä te epäilette?» + +»Tosiaankin, mitä saatan epäillä? Mistä aion puhua tämän vilpittömän +katseen edessä?» + +»Kun Pascal, ystäväni... sanoo...» + +Soperran epäselviä sanoja. + +»Pascal?» toistaa Nicolas ja nauraa. »Serkkunne Pascal on kuin +vanhapiika, ja hänellä on kahden markan romaanin ajatuksia. Hän sanoo, +että liehakoin teitä eikö niin, ja että joudumme turmioon...» + +Nauran myöskin, täynnä äkillistä hilpeyttä. + +»Sehän on kauheata! Pyydän teiltä anteeksi hänen puolestaan. Pascalilla +on päähänpistoja!» + +»No niin», jatkaa Nicolas hiukan hengästyneenä, »tehän ette usko sitä +mahdolliseksi! Sehän olisi vihoviimeistä moukkamaisuutta! Kuinka hän +kehtaakin lausua teistä sellaisen ajatuksen, että...» + +Hän keskeyttää, leikaten ilmaa laajalla, suuttumusta ilmaisevalla +kädenliikkeellä. + +»Älkäämme puhuko siitä enää. Ei, rouva. Te olette suonut minulle +kunnian päästä hiukan osalliseksi luottamuksestanne ja ystävyydestänne; +koettakaa uskoa, että olen sen arvoinen.» + +Auringonvalon välähdykset suomivat väriseviä lehtiä, kattavat +kultavirroilla suuret ruskeanpunaiset kummut. Nicolasin kasvot joutuvat +sivumennen niiden valosta osallisiksi; katselemme toisiamme kasvoista +kasvoihin raikkaassa, syvällisessä riemussa. + +»Pyydän teiltä anteeksi, ystäväni, että olen näin puhunut!» + +Kätemme ovat tavoittaneet toisensa. Se on vilpitön, vankka ja lyhyt +puristus. + +Nicolas lisää hetkisen vaitiolon jälkeen: + +»Ah, ei, asianlaita ei ole niin... Se ei olisi säädyllistä... +Christine... teidän miehenne... tämä ehdoton vapaus... ja tämä hyvä +ystävällinen maa, joka luottaa meihin... Ei!» + +Hän toistaa pääpiirtein niiden ajatuksien paljouden, jotka tunkeutuvat +sieluuni; niinpä vapisen ilosta, kasvot järkytettyinä, nauttien hetken +puhtaasta kirkkaudesta; sydämeni lyö nopeasti ja lujasti. + +Nicolas katselee minua hymyillen, silmät kokonaan nuoruuden ja +iloisuuden piirteitten kehystäminä. + +»Toverini on siis tyytyväinen?» + +Tahtoisin sanoa paljon asioita, mutta niitä on liikaa; epäröin, joudun +hämilleni ja tulkitsen innostukseni seuraavin sanoin, kädet ristissä ja +kauttaaltani väristen: + +»Ah! Voimme vielä juosta ja nauraa yhdessä!» + +Ja saadaksemme siitä varmuuden purskahdamme yhtaikaa nauramaan ja +nousemme ponnahtaen pystyyn. Koirat, jotka olivat ajamassa riistaa, +tulevat takaisin hengästyneinä, silmät loistavina. Rotkojen pitkät +rinteet kutsuvat meitä; juoksemme varjosta valoon vihantojen lehvien ja +auringon pieksäminä, nuoruutemme ja ilomme kiihkeässä tahdissa. + + * * * * * + +Säteilevä ilta tulee voittoisana sisään avoimista ikkunoista; kirjoitan +Pascalille. Voitonriemu käy kirjeeni jokapäiväisyyden lävitse... Ah, +Pascal parka! Hänpä ei tunne sitä varmuutta ja iloa, joka koituu +ystävän omistamisesta ja siitä, että voi häntä käsittää ja häneen +nojautua! + +»Sää on edelleenkin suurenmoinen. Ihan sataa luumuja ja aprikooseja; +lapset kaipaavat sinua kovasti; herttaiset Pennesit lähettävät sinulle +tuhannet terveisensä...» + +Pascal, vanha auttavainen ja uskollinen ystäväni... Mutta kuinka hän +onkaan jo kaukana, usvaan kadonneena... + +Maxime ei ole tänä iltana hyvällä tuulella. Asiat eivät varmaankaan ole +sujuneet itsestään tehtaissa. Hänen kaulansa on turvoksissa, ja hänen +otsasuonensa ovat pullistuneet. Hän on juonut paljon viiniä; hänen +ihonsa on punasinervä. Tavallisesti pelkään kuin lapsi, joka tahtoo +paeta, kun Maxime näin puhuu itsekseen, hyvin kovalla äänellä minulle, +seinille, asioille, tyhjälle... Hän kiihtyy, kääntyy käsitteiden +tapahtumien, voimien puoleen, joita hän ei voi ottaa niskasta, heittää +maahan ja polkea jalkoihinsa; hän murisee uhkauksia ja sättimisiä. +Silloin on aika tehdä itsensä ihan pieneksi ja kadota, jottei +havaitsisi joutuneensa näiden jättiläisten väliin, kun ne taistelevat +eduista, joihin minä en ole osallinen... + +Mutta tänä iltana minua varjelee ja suojelee lumous. Olen +haavoittumaton, eivätkä taistelusta sivuun singahtaneet iskut voisi +minua tavoittaa. Kuulen Maximen jupisevan raivoaan; usva verhoaa +hänetkin vaippaansa; hän on kaukainen, epätodellinen... Melkeinpä +tahtoisin hymyillä tälle kummalle metelille... + + + + +X + + +Uskoin olevani nuori, uskoin eläväni... Olen syntynyt kesän keralla. +Jokainen päivä keventää minua, ilahduttaa minua ja antaa minulle +väriä. Nicolas sanoo, että muistutan vehnän tähkiä, jotka ojentautuvat +aurinkoa kohden. + +Kaikki miellyttää ja huvittaa minua. Jokainen päivän pieni toimi on +uhri ja kiitos. Elämä on helppoa ja suloista. Vielä enemmän kuin +ennen iloitsen lapsistani. Yhdyn heidän leikkeihinsä, ja sieluni +raikkaus on melkein sama kuin heidänkin. Hyvä tahtoni luo Maximen +ympärille anteeksiannon sädekehän; kuuntelen hänen pakinaansa, kohautan +olkapäitäni enkä pelkää. + +Rukouksissani on enemmän uskoa ja vilpittömyyttä. Lisään +kaksinkertaisiksi hartauden harjoitukseni, käynnit pienessä kirkossa, +jonka paahtuneiden peltojen ilma kokonaan täyttää tuoksullaan. + +Voi niitä Pascalin hupsuja ajatuksia!... + + * * * * * + +»Olettepa te tarmokas, Marceline», virkkaa Christine haukotellen +raukeasti. »Ottakaa Nicolas mukaanne; minä puolestani mieluummin panen +pitkäkseni ja koetan nukkua, jotta unohtaisin, millainen ilma meillä +on!» + + * * * * * + +Ah noita Pascalin pahoja aatoksia!... + + * * * * * + +Maxime puhui eilen _tavallisista ja jalosukuisista_ ihmisistä. Hän on +laajentanut tiluksiaan kahdella pellolla, jotka suunnitellaan puistoksi +tänä syksynä. Julesilla on nyt käskettävänään nuori helakansinisiin +livereihin puettu lakeija. + +Nicolas ja minä teemme huomioita tästä ja katselemme sitten toisiamme. + +Sanat ja hymyt, kuinka nämä keinot, joilla ihmiset välittävät tietoja +toisilleen, ovatkaan karkeita ja alkeellisia... + + + + +XI + + +Ah, elämäni kiitää, haaskautuu, värähtelee ja tukahtuu kauneuteensa, +nopeaan kulumiseensa. + +Tahdon, että kaikki eläisivät näin, miehet, naiset ja rakkaat +pienet lapset; tahdon puhaltaa heihin vähän voimaani ja iloani. En +tuo sairaille lihalientä ja viiniä, vaan pakotan heidät ottamaan +elinvoimaani, hengitystäni ja nuoruuttani, täyttäen niillä heidän +talojensa epäterveellisen ilman, heidän kurjat sammuneet silmänsä, +jotka näyttävät kuolevan ennen heidän ruumiitaan. + +»Ymmärrättekö, Nicolas? Luovuttaa vähän voimaansa, terveyttänsä, +iloisuuttansa...» + +»Ymmärrän», vastaa Nicolas miettiväisen näköisenä, pieni piippunsa +hampaissa. + +Olemme tulleet katsomaan viljan niittämistä, ja lapset tahtoivat heti +ryhtyä siihen puuhaan. Minäkin haravoin nenäliina päässäni kuten Suze +ja Laurence, jotka näkyvät pellon toisessa päässä. Korjattu vilja on +ihanaa, paistetun leivän väristä, ja uhkea sinitaivas on kokonaan +valkoisen ja kullan värin koristama. + +»Ymmärrän», lausuu Nicolas; »te säteilette iloa. Siinä saa kylpeä.» + +»Ah, Nicolas, te sanotte tuon vihaisen näköisenä. Mikä teidän on?» + +Totta tosiaan on liian kuuma. Tämä nenäliina tukahduttaa minut; heitän +haravani ja tulen kiusoittelemaan Nicolasia, joka nojaa kuhilasta +vasten, korvia kutkutteleva oljenkorsikehä päänsä ympärillä. + +»Näinpä asia onkin. Te olette suutuksissanne siitä, että olette +hyödytön, kun toiset ovat työssä.» + +Nicolasin hahmo ei siitä käy iloisemmaksi. Hän tupakoi lyhyin vedoin. + +»Jättäkää minut rauhaan, Marceline...» + +Pommitan häntä tähkillä. Sitä voisi luulla vaaleaksi vaskisateeksi. + +»Enpä jätä. Te olette jo jonkun aikaa ollut ravistamisen tarpeessa. Te +olette juro. Christine sanoo niin myöskin.» + +Äkkiä hän tarttuu ranteeseeni ja pitää sitä tiukassa puristuksessa +jäntevällä kädellään. + +»Marceline, jättäkää minut rauhaan!» + +Hänen kasvonsa ovat synkistyneet, mikä tukahduttaa iloisuuteni +äkilliseen sydämen tuskaan. Lävitseni kulkee levottomuus, joka on +kuin siipien värähtelyä; sitten tulee hiljaisuus, pieni oman itseni +pysähtyminen sisimmässäni. + +»Mutta, hyvä ystävä...» + +Nicolas sanoo kiihkeällä äänellä, päästämättä rannettani: + +»Minä olen valehdellut teille, Marceline, tai erehtynyt; en tiedä enää +kuinka. En ole teidän ystävänne. Kammon teitä... Rakastaa teitä... +Sille en mahda mitään. Siinä kaikki.» + +Hän hellittää käteni ja kääntyy ympäri, upottaen kyynärpäänsä +kuhilaaseen, kasvot oljissa. + +Voi aurinkoa, paistetun leivän väristä viljaa ja iloa... koko luonto +on tummunut ja pimeyden vallassa. Se on lopussa. Kaikki on lopussa. +Maa on kuollut kuten onnenikin, saanut traagillisen kuoleman, joka on +ankarampi kuin elämä. + +»Olette siis pettänyt minua...» + +En jaksa puhua. Olen liian hengästynyt, hengitykseni laahustaa, +purkautuu puistatuksina, häipyy ja palaa hypähdellen. + +»Kaikki on siis lopussa?» + +Nicolas ei vastaa. + +»Kuinka kauan olette valehdellut minulle? Mitä ajattelittekaan salaa, +kun lähdin luotanne niin hyvässä uskossa? Ah, tämä on kauheaakin +kauheampaa!» + +Kyyneleet pakkautuvat silmiini. Olen yksin, hylättynä, ja minulle on +tuottanut tuskaa ilkeä elämä, joka on kolhaissut minua sivumennen ja +joka tahtoo riistää minulta ystäväni ja unelmani... Ja Pascal oli +varoittanut minua... hän tiesi... en tahtonut kuunnella häntä... tiesin +ehkä, että hän puhui totta... + +Mutta äkkiä Nicolas on kiihtynyt ja kääntyy minuun päin. + +»Lopussa! Mikä on lopussa? Onko kaikki lopussa, koska rakastan teitä? +Minkä rikoksen olen tehnyt? Kuka olisi voinut olla teitä rakastamatta? +Onko kaikki lopussa? Silloin, kun elämäni alkaa, Marceline! Kun meidän +elämämme alkaa!» + +Huudan kauhistuneena: + +»Kiellän teitä, Nicolas, kiellän teitä... kuuletteko...» + +Tointuneena iskusta Nicolas vastaa: + +»Se on totta. Olen väärässä. Mutta tekin olette väärässä, kun suututte +siitä minulle. Vakuutan teille, että olen ollut hyvässä uskossa. +Näettehän, että ilmoitan teille heti, kun olen päässyt selville +tunteistani. Nyt uskon, että olen rakastanut teitä heti ensi hetkestä +alkaen, kun näin teidän istuvan kotonani. Tunsin että olitte syntynyt +elääksenne siellä, että ilon perintö, onnen osa palaisi luokseni... +Mutta, Marceline, juuri tämän lapsellisen luottavaisuuden takia, joka +teillä on, tämän viattomuutenne majesteetillisuuden takia kuvittelin, +että kiintymykseni teihin säilyttäisi sopusointunsa ja puhtautensa. +Näin ei ole käynyt. Olette päässyt liiaksi etualalle sydämessäni. Kun +rakastaa jotakuta niin kiihkeästi, tahtoo ottaa hänet puristaakseen +häntä rintaansa vasten.» + +Ah, kuinka Nicolasin kasvot ovat kalpeat... Ne tunkeutuvat sydämeeni +saakka kuin rikostoverilliseen kuiluun, jonka vedet kateellisina +sulkeutuvat niiden ylitse. Mutta sieluni asettuu vastarintaan +haavoittuneena tästä julkeudesta ja vavisten suuttumuksesta. + +»Tuolla tavallako te siis julkeatte minua rakastaa?» + +»Niin. Niinkuin miehet rakastavat. Tavattoman rajusti.» + +»Ah, vaietkaa!» + +Voi, kuinka veri vetäytyykään sydämeen ja jähmettyy sinne... + +»Ah, vaietkaa! Menkää tiehenne, Nicolas! Vaietkaa! Älkää katselko minua +noilla silmillä. Te solvaatte minua. Tässä, tällä pellolla, taivaan +alla, jonka näemme... Ja lapsenikin leikkivät tuolla...» + +Nicolas puhuu katkeralla äänellä: + +»Nuo ovat suuria sanoja, suuria eleitä. Minäkö solvaan teitä, minä? +Minäkö, Marceline? Senkö takia, että teitä rakastan...» + +Silloin minut valtaa outo petollinen viehätyksen tunne. Jäykistyn ja +kasvot käsien välissä yritän sortuvan tahdon rajuilla nykäyksillä +saada takaisin tasapainoni... Totta on, että joudun suunniltani oikein +perusteellisesti... perin nopeasti... Monet naiset nauraisivat minulle! + +»Mihin olemme joutuneet? Katsokaamme. Täytyy selvittää tämä ja saattaa +se päätökseen... Kuinka kauan on kestänyt tämä ystävyyden ilveily, jota +olemme näytelleet toisillemme? Kolme kuukautta, neljä kuukautta... +Siitä ei ole väliä: sydämillä ei ole ollut aikaa tottua rakastamaan!» + +Nicolas naurahtaa ivallisesti, hampaat yhteenpuristettuina. + +»Vähät siitä muuten. Jos paha on tehty, niin se täytyy korjata. +Nicolas, me emme saa enää tavata toisiamme.» + +Tällä kertaa Nicolas kääntyy minuun päin äkillisellä liikkeellä. Mutta +minä kestän hänen mustiksi käyneiden silmiensä välähdyksen. + +»Luuletteko, että se on mahdollista?» + +»On kyllä. Ja välttämätöntä.» + +»Entä Christine? Ja teidän miehenne? Kirkkoherra, notaari, lääkäri? +Palvelusväkeänne?» + +Mitä he ajattelevat tästä äkillisestä välien rikkoutumisesta?» + +»Ajatelkoot mitä tahtovat. Se on pikkuasia.» + +Sitten lisään: + +»Te olette luvannut minulle, Nicolas. Muistakaa. Olen luottanut teihin.» + +Nicolas on vaiti. Hän katselee kauas naisten tahdikasta työtä ja lasten +leikkiä, näyttää seuraavan heidän liikkeitään perin tarkkaavaisesti. + +»Hyvä on, Marceline. Teen, mitä tahdotte. Teen parhaani.» + +»Kiitos.» + +Kun olen lähtemäisilläni, säpsähtää hän hermostuneesti ja pidättää +minua hätäisellä lauseella, joka on keksitty umpimähkään ja joka äkkiä +murtaa hänen äänensä ja piirteittensä kovuuden; se purkautuu esiin ja +pidättää minut kuin ojennettu käsivarsi: + +»Kuitenkin, minun pitäisi antaa selityksiä... miksi murskaisimme +kaikki... eihän ole sattunut mitään niin vakavaa...» + +Hän saa levollisuutensa takaisin, huoahtaa, kun pysähdyn häntä +kuuntelemaan. Hän jatkaa äänellä, joka vahvistuu vähitellen: + +»Miettikää hetkinen, Marceline. Täytyy pohtia tätä asiaa. Oikeastaan +ei välillämme mikään ole muuttunut. En rakasta teitä enempää enkä +vähempää sentähden, että olen sen teille sanonut. Päinvastoin voimme +sen tietäen paremmin välttää uudistamasta tällaisia kohtauksia, jotka +näin saattavat teidät kuohuksiin. Lupaan sen teille, sillä vakavana +huolenani on säästää teitä levottomuudelta. Tosin en ole aina antanut +arvoa naisten kunnialle... Sallitteko, että puhun teille näin? On +totta, että teidän viattomuuttanne ei johda harhaan sellainen mies, +jollainen minä olen ollut. Elämä on ilotonta, ja ihminen on yksinäinen. +Ja sitten nuo naiset ovat niin toisenlaisia. Mitä minua liikutti +heidän mielenrauhansa tai hyveellisyytensä? Mutta en tahtoisi, +kuulettehan, häiritä teidän elämänne sopusointua, en sanallakaan, en +ajatuksellakaan...» + +»Tiedän sen, Nicolas. Siis?» + +»Antakaa minun siis tavata teitä joskus. Vakuutan teille, että +tahtomanne välien rikkoutuminen toisi vain pahaa mukanaan, paljon +hyödyttömiä kärsimyksiä ja kenties vaarallisempia äkkimuutoksia kuin +vähemmän silmäänpistävät toimenpiteet.» + +Nicolas on hyvin rauhallinen. Hän on aatelismies ja elämää kokenut. +Hän tietää enemmän kuin minä... Olen kenties ollut väärässä näin +riehaantuessani... + +»Kuitenkin teimme sopimuksen. Se on nyt rikottu. Miksi sitten seuraavaa +noudatettaisiin?» + +Nicolasin katse häilähtelee. Hän yrittää uudestaan ja sanoo painaen +päänsä alas: + +»Koska opin sitä noudattamaan. Koska rakastan teitä, Marceline. +Ymmärrättekö, kaikki on silloin mahdollista.» + +Silmämme kohtaavat toisensa ja synkistyvät äkkiä ikäänkuin täynnä syvää +uhkausta. + +»Oletteko varma siitä, Nicolas?» + +»Hyvin varma», vastaa Nicolas kumealla äänellä. + +Hänen silmäterissään, jotka yhäti ovat iskeytyneinä kiinni minun +silmäteriini, käy äkillinen hurja välähdys. Pitkä, surullisen ja +suloisen aavistuksen kaltainen värähtely lähtee liikkeelle ja kiertelee +sisimmässäni... Tartun kuitenkin vain Nicolasin sanoihin ja vastaan +niihin vakavasti: + +»Luotan teihin, ystäväni. Hyödytöntä on selittää teille kaikkea, mitä +jo tiedätte ja mitä ajattelen. Luotan teihin, Nicolas. Siinä kaikki.» + +Nicolas on kuunnellut puhettani katse poispäin kääntyneenä, ja +minä näin hänen naamarinsa pienten lihaksien vapisevan. Sitten hän +rauhoittui; suuri lempeyden aalto ilmestyi hänen piirteilleen. + +»Pyydän teitä suojelemaan minua, Nicolas.» + +Hän sanoi muuttuneella äänellä: + +»Hyvä, Marceline. Koetan tehdä niin.» + + * * * * * + +»Sassy! Boula! Nyt mennään kotiin!» + +Nicolas ei tarjoudu meitä saattamaan. Hän syleilee lapsia, ja me +lähdemme. Kuulen hänen äänensä antavan käskyn arentimiehelle, joka +tulee häntä kohti paita auki, hien valuessa punaisen parran alta. + +»Kyllä, rakkaani, meillä tulee olemaan paljon puuhaa! Ensin kylpy, +sitten koululuvut ja vihdoin setä Pascalin kaunis kirja. Ja äiti yksin +panee teidät nukkumaan. Saatte tapella pieluksilla, kunnes isä tulee... +eikä Françoise toru...» + + + + +XII + + +Tätä turhantarkkuutta arkipäiväisissä askareissa, tätä turhantarkkuutta +jokapäiväisissä ajatuksissa, tätä ajatuksille määrättyä hiljaisuutta, +joka on kuin munalukko ahdistetun ja masentuneen sielun päällä. + + + + +XIII + + +Christine kutsuu minua. Syynä siihen, että niin usein käyn Saulnayessa, +on se, että Christine kutsuu minua sinne. Hän on heikko ja yksinäinen. +Hän sanoo pitävänsä keveästä käynnistäni ja siitä, että rauhalliset +silmäni ovat hänen ympärillään. + +Christinen huone, verhojen karttuuni, panelin tumma vernissa, suuri +vuode hoikan ristiinnaulitunkuvan alapuolella, joka on läpikuultava ja +tuskasta riutuva... + +Hän puhuu minulle kärsimyksistään. Kuuntelen melkein hartaana. Minusta +tuntuu, että hänen sanoissaan on katkeranmakuinen viehätysvoima. +Kaikessa, mikä koskee Saulnayen linnaa, on minun silmissäni katkera +viehätys. + +»Täällä on niin ikävää», virkkaa Christine surumielisyyden +kyllästyttämänä. + +Nicolas tulee usein vierailulle vaimonsa luo. Hän tuo mukanaan +puutarhasta raikasta, tuulen pieksemää henkäystä. + +Valitellen Christine kuvailee loppumattomiin päivän vaivoja, katsellen +meitä kumpaakin vuoron perään, hyvillään tästä hänen tuskilleen +osoitetusta harrastuksesta ja myötätunnosta. + +Toisinaan Nicolasin ja minun katseeni yhtyvät salaa ja erkanevat, +ikäänkuin janoiset huulet lähestyisivät kiellettyä maljaa ja sitten +loittonisivat siitä. + +Kun illalla poistun, täytyy mennä hallin lävitse ja tavata Nicolas... + +Nurmikenttien takana taivas on vedenvihreä ja malvanvärinen ja +ympärillämme laskeutuu varjo hiljalleen. + +»Hyvää yötä, Nicolas.» + +»Hyvää yötä, ystäväni.» + +Hiljaisuudesta, vuorokauden ajasta, Nicolasin läsnäolosta kohoaa +tukahtunut ja mykkä kaiho, jota juon pitkin siemauksin. + +Kestääköhän tätä sekunninkaan verran? Vai kuluuko siihen minuutteja? + + * * * * * + +Ilta avaa ikäänkuin suunnattoman hautakammion sieluuni. Päivä on +saavuttanut loisteensa huippukohdan. + + + + +XIV + + +Tahtoisin niin mielelläni jäädä levitetyin käsin, silmät etäisyyteen +häipyneinä, kuuntelemaan maan ja ajan kuolettavia ja suloisia säveliä. + + + + +XV + + +Mutta en voi päästää meheviä ja ruskeanpunaisia syyspäiviä tunkeutumaan +sydämeeni. En voi avata niille sydämeni ovea. Sydämeni on niin täynnä, +etten uskalla sitä avata. Se tekee kipeää salpautuneessa sydämessäni +tuottaa omituista mojottavaa tuskaa, joka on kuin padotun nousuveden +raukea kohina. + + * * * * * + +»Te olette todellinen ja herttainen ystävätär, Marceline.» + +Christine vetää minut luokseen ja hymyilee minulle surumielisillä +ja aina hiukan nurinpäin kääntyneillä silmäterillään. Näen hänen +sinertävän kehän reunustamien silmäluomiensa sisään ja paljastuneitten +ikenien kalpeuden. Hymyilen Christinelle huulet yhteenpuristettuina ja +surullisina. + + + + +XVI + + +Lapset leikkivät jalkojeni juuressa. He ovat kauniita ja iloisia. +Katselen heitä tietoisena heidän kauneudestaan ja valmiina korjaamaan +heidän virheensä; tuntui siltä kuin huolelliset käteni pitelisivät +heidän pieniä sielujaan muovaillen niitä kärsivällisesti. Sellainen +on äidin ammatti... Ennen avartui olemukseni heidän läheisyydessään +vakavasta ja raikkaasta onnesta. Mutta nyt on lasteni ja minun väliini +levinnyt kevyt verho, joka on suruharson kaltainen. + +Vilkas ja voimakas äitiyden ilo on mennyt... + +Elämän untuvainen raikkaus on poissa... + + + + +XVII + + +Kirje Pascalilta. + +»Eikö niin, Marceline, että olet varovainen? Olethan luvannut sen +minulle...» + +Pascalin ääni on kaukainen, niin hiljainen ja heikko... Se ääni +varoittaa ja puhuu silloin, kun toinen on kuolemaisillaan janoon, ja on +alkanut juoda eikä voi enää lakata juomasta: »älä juo niin nopeasti; +lakkaa juomasta...» + + + + +XVIII + + +»Nicolas, kuunnelkaa minua.» + +»Mitä teillä on sanottavana, ystäväni?» + +»En ole enää onnellinen... Minä olen levoton. Pelkään!» + +»Pelkäättekö, ystäväni...» + +»En! En pelkää... entä te ettekö te pelkää?» + +»En, minä en pelkää... en pelkää, ystäväni...» + +»Kaikki on siis kunnossa? Kaikki on hyvin meidän välillämme?» + +»On. On, ystäväni. Kaikki on kunnossa meidän välillämme...» + +»Christinen ja Maximen puolesta kaikki on siis myöskin kunnossa?» + +»On. On, ystäväni. Kaikki on hyvin heidän puolestaan...» + +»Ah, niin, Nicolas, kaikki on hyvin heidän puolestaan.» + +Meillä on niin rauhaisia kesäpäiviä, jolloin kuitenkin rajuilman +tuulahdus herpaisee ja järkyttää, herättää pelkoa ja tekee uhkaavasta +tuhosta varmaksi. + + + + +XIX + + +Juomme kahvia tornin suojaisessa sopessa. Meidän varjomme kuvastuvat +liian kirkkaassa auringonpaisteessa valkoiselle muurille, ja niistä +tulee jonkinlainen vaihteleva varjokuvaleikki. Christinen ranne +piirtää muurin valkeaan pintaan hennon ruo'on kiertymistä muistuttavan +varjokuvan, käden hämmentäessä kauralientä. + +Nicolas nojaa keveästi kasvojaan minun kokonaan mustaa ja hoikkaa +hahmoani vasten, joka jatkuu hiuksista lankeavasta varjostuksesta. +Katselen tätä näkyä sydän jähmettyneenä, ja varjoni on liikkumaton ja +syyllisen näköinen hänen hyväilynsä kestäessä. + +Kalpeana Nicolas pitää huuliaan kauan painettuina varjon huulille. + + + + +XX + + +Kuinka suloinen onkaan tämän syksyn katoavainen kauneus, joka painaa +leimansa sieluun, panee voimat heikkenemään ja iskee sydämeen +tuskaisesti... + +Pian palaamme kaupunkiin. + +Maxime ei pidä lehtien putoamisesta, sillä silloin haravoidaan ja +lakaistaan; se on soran rapinaa ja kuivien lehtien kahinaa, mutta +punaisia ja keltaisia lehtiä putoilee yhä. + +Matka-arkut ovat auki; kamfertti ja naftaliini tuoksuvat. Suuret +nurmikoille levitetyt matot kaikuvat kovista iskuista kuin kumeat +malmirummut. + +»Ei, rakkaani, ei, älkää tulko minun lähelleni. Äidillä on surua, ja +äiti on hyvin kiireissään.» + +Voi, tämä soran rapiseminen haravan piikkien alla tuntuu kuin auringon +haravoimiselta. + +Ei, en tahdo kuunnella tätä... Se on kauheata ratinaa, kun haravoidaan +aurinkoa, joka menee pois syksyn kerällä, ainiaaksi... + + + + +XXI + + +Sunnuntai. Kellot soivat laajalti pitkin maaseutua. Kaikkialla +näköpiirissä tuikkivat pienet kylät kuin kotoiset tähtiryhmät. +Puolipäivän messu. Talonpoikaisnaisten nauhoilla koristettuja +hattuja, ihon ja saippuan tuoksua. Urut ovat ahdashenkiset ja lukkari +vailla ääntä. Tulemme sisään kuin juhlakulkueessa, Maxime etunenässä +kastanjanruskeassa puvussaan, niska irtokauluksen päälle pullistuneena. +Liikettä, uteliaisuutta, vihamielisyyttä. Nicolas ja Christine ovat +kuorissa, hentoina ja hartaina... + +Ah, mieleni on niin tuskainen... niin tuskainen. En uskonut, että +joutuisin sellaisen tuskan valtaan. Miksi sitten olen niin tuskainen? +Tässä on kirkko, lempeä, ystävällinen ja neuvova kirkko. Laukean +kasvoilleni kädet ristissä, yhdyn rukouksiin, olen sydäntäsärkevän +uhrin ilmenemismuoto. Rukoilen, maahan vaipuneena, äärimmäisen nöyränä. +Mitähän on hartaudessani huomaamattomasti muuttunut? En edes Jumalalle +voi avata tätä salaperäisiä sydäntä; siinä pyörii äärettömyys, joka +murtaisi esteet tieltään, peittäisi minut tulvaansa ja peloittaisi +minut sellaisella sekasorrolla, etten saa siitä selvää enkä tahdo oppia +sitä tuntemaan... + +Sunnuntaiaamiainen. Paistia, peltopyynpoikasia ja burgundinviiniä. +Lapset ovat uuteloita, lautasliina kaulassa, katse harhailevana. +Lempeästi paistava aurinko saa kulkiessaan ruutujen läpi raskaan +hohteen, valaisten hehkullaan pullojen kauloja, pöytään järjestettyjen +lautasten ympyrää ja kullanväristä päärynäkasaa; sivulla pullistelee +melooninkupu ikäänkuin valmiina räjähtämään suuresta lämmöstä. + +Maxime juo ääneti, suonet sinisinä, silmät ulkoilevina ja kädet +nyrkissä pöytäliinalla. Kello lyö kaksi. + +Joka sunnuntai olen kahdeksan vuoden aikana näin istunut suorana +tuolissani Maximen edessä, kuunnellen kuinka hetket lyövät. Näen hennot +lapseni pöhöttyneinä ja kyllästykseen asti syöneinä, heidät, joita +ruokin vihanneksilla ja keveillä puuroilla, silmissään lievä, samea, +liharuuista ja viinistä johtuva kuumotus. + +Kahdeksan vuotta jo... Ja tänään tämän suljetun ja lukitun sydämen +pohjalta nousee ääni, joka sanoo: »Ei, en kestä sitä enää. En kestä +sitä enää...» + + * * * * * + +Pöytäliinaan on ilmestynyt reikä, ja hedelmäkauppiaalta on saatu +pilaantuneita päärynöitä; Maxime korottaa ääntänsä. Hänen äitinsä ei +jättänyt näitä asioita palvelijoiden huoleksi. Vastaan pää painuksissa +ja kumealla äänellä, purkaen sitä pahansuopaisuutta, joka olemuksessani +herää. Maxime sivaltaa vastaiskuja. Yhdellä silmänräpytyksellä lähetän +lapset puutarhaan. Välillämme kuuluu väittelyn melu, inhoittava, +alhainen meteli, joka häpäisee kaiken kodissamme saavutetun arvokkuuden. + +Ja sydämestäni nousee taas ääni, joka lyö yhä kovempaa, niinkuin vasara +alasimelle: + +»Ei, en kestä tätä! Ei, en kestä tätä!» + +Kun sitten ojentautunut pääni liikahtaa, on Nicolas äkkiä ilmestynyt +ovelle. + +Nicolas on kuullut... + +Sanat ja eleet joutuvat sekasortoon, sillaikaa kun veri vetäytyy pois +aivoista. Ah, mikä häpeä ja tuska tässä loukatussa kodissa... + +Nicolasin katse kohtaa minun katseeni. + +Tuntuu siltä kuin sieluni seinä repeäisi; paljastunut sieluni jakautuu +pohjia myöten Nicolasin katseesta. + +Jotakin syvää ja vahvaa tunkeutuu minuun... voimallinen suloisen +hellyyden tunne... voimakas ja rauhallinen tahto, joka ympäröi minut, +sulkee syleilyynsä ja lannistaa alastoman, vapisevan ja turvattoman +sieluni. + +Saan pitkin päivää kokea tätä Nicolasin katsetta avoimeen sieluuni, +ilman mielenliikutusta ja ilman tietoisuutta. Elän horrostilassa +ikäänkuin talvehtiva eläin, joka nukkuu ja kuitenkin tietää heräävänsä +jonakin päivänä. + +Ilta on tullut rajoittamattomana ja vakavana. Herättääkö se minut, ja +sanooko se minulle kaiken sen, mitä tiedän ja mitä en tahdo tietää? +Sekö avaa tietoisuuteni kätketyt sulkuluukut? + +Sielussani nousee ja kasvaa levottomuus, kiihtyy kuin tuhoa tuottava +tuuli, paisuu, hajoittaa, tuhoaa, yltyy ja kieppuu, kohoaa vieläkin... + +Salaperäisenä pyörii sydämeni syvä ja sinetöity ovi näkymättömillä +saranoilla. Ensiksi siellä on pitkällinen väristys, empivän ja +ulappaa arastelevan vapaan veden pyörre; sitten suoneni saavuttaa +hekumallisesti virtaava vedenkieleke; vetten kohina seuraa sitä +heti, ja ne virtaavat edelleen. Sieltä tulevat suuret hyökyaallot +jälkimaininkeineen, muurinmurtajan iskut, pärskeet ja kuohut... Siinä +on kaikki se, mitä säilytin suljettuna itseeni ja mikä tuotti niin +paljon tuskaa. + +Ah! Koko sydämeni on laajentunut; olen vaipunut tulvan alle, +lannistunut ja huumaantunut. + +Ystäväni... Oi, Nicolas! + +Ristiin pannut ja yhteenpuristautuneet käteni eivät voi estää tätä +Nicolasin valtausta. Olen kaikkineni tulvan alla, Nicolasilla +kyllästetty, huumattu... + +En voi enää torjua sinua... rakastan sinua... rakastan sinua. + +Mitä ovat hyödyttäneet nämä tuskat, nämä lupaukset, nämä suljetut +katseet, nämä sanat, nämä hillityt äänet, nämä muurien sisään suljetut +elämät, jotka on opetettu toinen toistaan vastaan ja joiden rakkaus +virtasi salakavalasti ja irroitti liitoksistaan jokaisen kiven, jyrsien +tiilet ja muurilaastin, kunnes kaikki sortui äkkiä ja kunnes tahtomme +luhistuvien muuriparkojen tuho sittenkin tuli? + +Muurit, portit, saranat ja lukot, kaikki on antanut perään, murtunut +ja sortunut, ja minut on temmattu mukaan, uponneena sekasortoon ja +suloiseen nautintoon. + +Kyllä, niinä olen sinun... Kyllä! Minä olen sinun... + +Niin, minä tunnen olevani nöyrän ja kuninkaallisen ylpeä siitä, että +rakastan sinua, että olen vihdoin antautunut onnelle rakastaa sinua! +Näin saan elää ihmeen parantamana jumalallisen puhtaasta rakkaudesta... + + * * * * * + +Pimeydessä, joka laajenee ympärilläni, kohoan jälleen ja kasvan +verkalleen, otsa illan ilmalle alttiina. Minusta tuntuu kuin +kirkkauteen pukeutuneena valaisisin yön. + + + + +XXII + + +Se varmuus, jossa elän ja joka riittää ylpeälle sielulleni, on +rakkautemme varmuus. Viaton on rakkautemme, ja se jää sanattomaksi ja +tahrattomaksi. + +Kun pian eroamme, jatkan näin elämääni; etäisyys ei välillämme muuta +järkkymätöntä onnea, jossa elän. Sitä nimitetään jumalten puhtaaksi +onneksi. + + + + +XXIII + + +Kuitenkin, kun ajattelen lähtöä, herää jokin levoton tunne minussa, ja +jotakin repeää äkkiä. Se menee varmasti ohitse. Lähdön sekava hetki +vain saattaa mieleni hämmennyksiin... + +Nyt jo pitää lähteä! Lähteä niin pian, kun kesäkään ei tahdo mennä +pois... + +Oi, tahtoisin yhden ainoan kerran vielä saada takaisin sieluuni +Nicolasin sielun... voidakseni poistua tyydytettynä... + +Nimitetäänkö tätä hedelmätöntä kiihtymystä, näitä sielun sopukoista +nousevia täristyksiä ja tätä vitkallista kapinan tunnetta, joka kohoaa +ja sammuu huulille, epätoivoksi? + + + + +XXIV + + +Kaikki on nyt lopussa: me lähdemme huomenna. Välimatka vaimentaa +varmasti sieluni kuolettavan vaikeroimisen... + +Olimme tänään päivällisellä Saulnayessä. Siellä oli vieraita, muutamia +naapureita, Christinen serkkuja. Olin iloinen ponnistelematta sitä +varten ja tosiaankin olin tyytyväinen ja näytin huvitetulta; mutta +vain joku toinen nainen puhui siinä istuutuneena Nicolasin pöytään ja +pukeutuneena valkoiseen hameeseeni; toinen siinä katseli Nicolasin +rakastettavia ja tarkkaavaisia silmiä, tämän toisen Nicolasin, joka +istui isännän paikalla ja joka haasteli myöskin, oli iloinen ja näytti +huvitetulta. Siinä oli kaksi muuta henkilöä; todelliset Marceline ja +Nicolas, nämä värisevät ihmisolennot, olivat horrostilassa, köysiin +pantuina ja heitettyinä kuolontuskissa kamppailevan tahtonsa salaiseen +kaivoon. + +Ilta oli kaunis; me astuimme pengermälle, jonka valkoinen kiveys +loisti kuutamossa. Kävelin Christinen ja muiden kutsuvieraitten +kanssa. Olen varma siitä, että Nicolas käveli muualla. Mikä voima +siis sai kaikki ihmiset häipymään ja toi Nicolasin läheisyyteeni? +Miksi kaikki katosivat kuin varjot ja miksi me jäimme yksin? Kenties +meidän kaksoisolentomme jatkoivat siellä kävelyään ja eleitään. Mutta +todelliset Nicolas ja Marceline ovat löytäneet toisensa jälleen, kuten +magneettiset esineet yhtyvät toisiinsa. He kävelevät rinnatusten, +ja siteet, jotka ovat heidän jäseniään rutistaneet, putoavat hiljaa +heidän ympäriltään; he tulevat verkkaisina ja vaiteliaina esille +horrosmaisesta unestaan; he kävelevät epätodellisessa, kokonaan kuun +valaisemassa puistossa, joka leviää rauhallisena kuin suuri loiston +ja onnellisuuden maa; he kävelevät tummassa ja lempeässä hämärässä +pitkiä teitä; he kävelevät hiljaisuudessa, joka vetää heitä puoleensa +tummien käsivarsien lailla. He kävelevät, he menevät salaperäistä +ja traagillista pistettä kohti, josta tuulahdus tulee heihin päin +yhä kuumempana ja tukahduttavampana. He kulkevat kuin sinfonian +mieltäliikuttavassa crescendossa. Kuitenkaan ei ohenneessa ilmassa, +johon he tunkeutuvat, ole ääntä eikä ilmakehää; siellä on autio +hiillos, missä kaikki on lakannut, vieläpä heidän hengityksensäkin ja +heidän elämänsä sykintä. + +Petollinen puutarhako siellä huhuaa, vai Nicolasin äänikö minulle +puhuu tästä pitkästä huohottavasta hiljaisuudesta? Näännyn tästä +äänettömyydestä: se kauhistuttaa minua, se huumaa minut; olen kuin yön +säikähtynyt ja voimaton saalis. + +»Nicolas...» + +Nicolasin äänettömyys... hän vapisee, värisee, paisuu kuin suuri purje, +joka tulee nielaisemaan minut... + +»Mitä te tahdotte, Nicolas, mitä te tahdotte...» + +Tämän äänettömyyden huumaus panee minut huutamaan, jotta keskeyttäisin +sen ja yrittäisin paeta siitä. + +»Nicolas... Minähän olen täällä... Minä se olen...» + +Ah, äänettömyys särkyy: paisunut äänettömyys purkautuu huudoksi: + +»Marceline!» + +Nicolasin ääni, vapisevana, tuntemattomana... + +»En voi enää... en jaksa enää vaieta. Marceline...» + +»Nicolas, mitäpä aikaisemmat sanani enää vaikuttavat... Mitä merkitsee +mikään muu paitsi te?» + +Nicolasin kasvot ovat kokonaan surun ja ilon jäytämät... + +»Onko se totta? Onko se totta, Marceline? Teille tuottaa mielihyvää se, +että rakastan teitä!» + +Oi, kasvot, jotka näin lähestyivät toisiaan, silmät, jotka näin +rukoilevasti katsovat toisiinsa, sielut, jotka näin koskettavat +toisiaan, ovat enemmän toisiinsa yhtyneitä kuin käsivarsin ja huulin... + +»Ystäväni... ystäväni...» + +»Voi, kuule... Kuule...» + +Voimattomia sanoja... + +»Tiedätkö, sano... tiedätkö?» + +»Oi, tiedän... tiedän...» + +»Rakastan sinua, Marceline... rakastan sinua, ymmärrätkö? Rakastan +sinua...» + +Nicolas ei vetänyt minua luoksensa: meidän olemuksemme ovat ikäänkuin +sielujemme lennon innoittamina lähestyneet toisiaan saman sakramentin +vastaanotossa. + +Hetkiseksi Nicolas ja minä jäimme riippumaan äärettömyyteen, +avaruuteen, ajan ulkopuolelle ja ikuisuuteen; en edes tiedä, koskettiko +hän huuliani, sinetöikö huulten yhtyminen rakkautemme täydellisen +piirin... + +Sitten palasimme verkalleen ja ääneti valkoisen taivaan alla, joka +laskeutui puiden väliin. + + + + +XXV + + +Kaikki maailman kauneus on yhtenä ryöppynä tunkeutunut sydämeeni. Oi. +lokakuu, joka väriset valosta ja usvasta, maidon, opaalien ja kullan +kuu! + + + + +XXVI + + +Auto odottaa. Kuljettajan viereen sijoittautuneena Boula rehentelee ja +esiintyy suurena herrana; pienokaiset ovat likelläni kadonneet auton +sisässä näkymättömiin, pahvirasioiden ja matkalaukkujen väliin. Talo on +jo keltaisten ikkunaluukkujensa sokaisema ja edessämme loistaa puutarha +jäähtyneen auringon alla kuin pitkä punakellervä matto. + +»Äiti, ystävä Nicolas!» + +Hän kumartuu ja suutelee lasten pieniä vilkkaasti liikkuvia käsiä. +Minulla on aikaa jännittää hermojani, ennenkuin kohtaan hänen silmänsä. +Katseittemme osuessa yhteen kasvomme kirkastuvat ja loistavat syvästä +valosta. Tämän loisteen valtaan jäämme hetkiseksi varmuuden hurmaamina, +ikäänkuin huulemme tavailisivat uuden yhtymisemme päivää ja hetkeä. + +Auto lähtee liikkeelle. + +Puita vilahtaa ja valoa välähtelee auton ikkunaruuduissa, ikäänkuin +auringon kehrä siinä säkenöitsisi. Kun on päästy ristikkoportista, +tulevat orvokinväriset kynnetyt pellot näkyviin... Tuolla etäällä näkyy +suuri tummankeltainen metsikkö, Saulnayen puisto... Oikealle menevä +tie aukeaa järkkymättömänä näköpiiriini, tunkeutuu sydämeeni pitkän, +harmaan veitsen lailla... + + + + +XXVII + + +Ennen maailma oli ihan täynnä olentoja, ja uusia viehättäviä asioita, +huvituksia ja velvollisuuksia, jotka olivat huvituksia hauskempia. + +Pienokaiseni olivat elämäni solmukohta. + +Jumala ulottui koko olemukseeni suojelevana ja siunaavana voimana; +Jumala antaa suunnan kaikelle toiminnalle... + + * * * * * + +Talossa on lämmintä, liiaksi kuumennettujen lämpöjohtojen rasittavaa ja +kuivaa kuumuutta; ulkona on katujen tahmea ja harmaa kylmyys... + +Maxime astuu alas marmoriportaita; hänen silkkihattuunsa osuu valosta +juovia; hän pysähtyy mietteissään, sytyttää sikaarinsa ja vetää siitä +hitaita sauhuja; nojautuen kaiteeseen hän kutsuu minua bassoäänellään, +hattu niskassa; saavun heti, koneellisesti ja kumartuneena, kyynärpäät +porrastasanteen käsipuulla. Kuuntelen, kuinka hän luettelee, sormillaan +laskien päiväkauteni ostokset ja pikku velvollisuudet ja lisäksi +tuttavat, joita minun pitää käydä tervehtimässä. Ne ovat vieraita +ihmisiä, joista ennen pidin paljon. + + * * * * * + +Ylhäältä kuuluu korvia särkevä lasten hilpeys... + + * * * * * + +Ympärilläni ei ole kuolevaisia eikä elämää. Siellä on vain katuja ja +kiveyksiä; kaupungin taivaskin on harmaa kuin lieju. Kaikki tuoksuu +tiililtä ja tomulta. Kaikella on pestyn ja muureihin ja kipsiin +sekaantuneen freskomaalauksen epämääräinen väri. Elämä ympäröi minua +liikkumattomalla ja haalistuneella freskomaalauksella. + +Tämä minun oma kotini on muuttunut minulle vieraaksi kuin julkinen +muistomerkki; minusta tuntuu siltä, että sen karmosiininpunaisilla +matoilla varustetussa eteisessä kulkee jono hopeakalunaisia +vahtimestareita. + +Suuri henkilökunta on nyt ohjattavana, pöydässä tulee istua +ensimmäisellä paikalla, lapsia on valvottava ja kasvatettava. Paljon on +nyt vaivaloisia ja väsyttäviä puuhia... + +Pitää puhua, kävellä, juoda, syödä, hymyillä ja olla auttavinaan +lähimmäistänsä, sielu riutuneena, kasvot synkkinä ja tiukasti +suljettuina. Ei missään tapauksessa saa rukoilla. Koneellisen rukouksen +valheellisuus kalvaa liiaksi sielun seinämää. + +Pitää liikkua silmissä väärä rauhallinen ilme; hampaat ovat +puristautuneet salaisuuden ympärille; kädet puristavat tulisia kirjeitä +hameenmiehustan suojassa... + + * * * * * + +Elää epätodellisen maailman lakkaamattomassa kangastuksessa, +joka näyttää ainoalta todelliselta; tottua itsepäisesti tähän +harha-aistimukseen; ahmia itseensä tappavaa viiniä; täyttää aivonsa +juovuttavalla huumauksella, hourailla salaa, silmät kirkkaina ja +rauhallisina, mielettömyys yhteenkiristettyjen hampaitten taakse +kätkettynä... kädet kiellettyjen kirjeitten päälle puristettuina... + +»Kyllä, ystäväni, kyllä olen toivonne ja elämänne, uusi onnenne ja +perintönne! Kyllä, minä olen se nainen, jota olette odottanut ja joka +on tullut.» + + + + +XXVIII + + +En näet kuulu enää itselleni. + +Olen tehnyt pyhän sitoumuksen sinulle tuona iltana, hiljaisessa +puutarhassa... Vieläkin ankaramman sitoumuksen silloin, kun huuleni +lähestyivät sinun huuliasi ikäänkuin loukkaamatonta valaa vannomaan... + +Minut on vallannut sellainen varmuus ja kiihko, että kuulun vain +Nicolasille. Tämä ylivoimainen ja peruuttamaton vaatimus luovuttaa +minut hänelle kuin omaisuuden, jonka hän on itselleen ansainnut ja joka +hänelle asianmukaisesti kuuluu. + +Rakkaus, elämäni ainoa ravinto... + +»Kyllä, ystäväni, te yksin olette minun totuuteni, minun +velvollisuuteni, minun olemassaoloni oikeutus.» + +En tahdo enää kuulla... en voi enää kuulla... olen uupunut kuuntelemaan +sinun olemuksesi huutoa minulle, tätä yksinäisyytesi huutoa, tätä +ahdistuksesi huutoa, joka lakkaamatta panee olemukseni säikeet +kaikumaan ja väräjämään... Tahtoni on nääntynyt ja kuollut; toinen +tahto on tullut sen sijalle, se on saapuvilla ja valmiina, jännittyy ja +lähtee liikkeelle kuin nuoli, kuin huuto, joka kohtaa sinun huutosi: + +»Kyllä, ystäväni, kyllä! Te tulette! Sillä minä odotan teitä. Sillä +minä olen teidän rakastettunne!» + + + + +XXIX + + +Pöydässä Maxime puhuu eräästä toverista. + +»Siinä menee koti hukkaan. Häväisty aviomies, lapset oman onnensa +nojassa. Rakastaja sijalle. Perikato on selvä.» + +Hän silmäilee kutakin perhepiirin jäsentä. Pienokaiset ovat hyvin +kammattuja, kädet ruusunpunaisina; pöytäkalusto on järjestyksessä ja +välkkyy; häntä vastapäätä on hänen puolisonsa, jonka hymy hetkiseksi +kuoleutuu ja jäykistyy kuin kasvoille jäätyneenä. + +Maxime rehentelee itsetiedottomasti, suupielissä kopeat väreet. + +Vasten tahtoanikin minua huumaa karvas häpeän polte... Painan pääni +alas. + +Mutta itsepintaisena, haihduttaen kaikki häikäisevällä paisteellaan, +tulee hourekuva, riivaannus, kaikkivoipa harha-aistimus... + +»Kyllä, Nicolas, kyllä... minä olen teidän rakastettunne...» + + + + +XXX + + +»Ah, Pascal! Mikä sinun on? Jätä minut rauhaan! Kiellän sinua +kiusaamasta minua näin! Nukuin! Anna minun nukkua! Tätä ei voi enää +sietää, kuuletko!» + +Ääneni kauhistuttaa minua, kaupunkilaishuoneiden kumeassa +hiljaisuudessa, ja hallitakseni sitä puhun vielä kovemmin paksuilla +brokaadipieluksilla varustetun leposohvan pohjalta, jossa makaan +haaveisiin vaipuneena. + +Pascal istuu suuren uuden, palisanderipuisen pianon ääressä. Hän +on soittanut: julmat ja suloiset säveleet ovat temmanneet minut +sokkeloihinsa, tuudittaen minua kaihoisalla povellaan. Sitten ne +vaimenivat. Äänten vaimenemista seuranneessa hiljaisuudessa Pascalin +molemmat värittömät silmät kohosivat etäisten ja liikkumattomien +meduusain lailla kuin kaksi mykän omantunnon majakkaa. + +»En ole tehnyt sinulle mitään, Marceline. Soitin kaukana sinusta.» + +»Nukuin. Herätit minut silmilläsi...» + +Pascal on noussut. Hän kävelee salin poikki, polkee persialaista mattoa +ja karhuntaljaa. Kristallikruunu kilisee hiljalleen hänen askelistaan. + +»Marceline, tahdotko, että juttelisimme... kuten ennen?» + +Voi näitä asioita, näitä olentoja, tätä todellisuutta, joka estää minua +ajattelemasta Nicolasia... odottamasta Nicolasia... elämästä Nicolasin +totuudessa... + +»Minulla ei ole mitään sanomista, Pascal. Nukuin.» + +»Sinä olet surullinen, Marceline...» + +»Surullinenko? En ole surullinen. Etkö ole kuullut minun nauravan?» + +»Tahdotko, että menemme kävelemään?» + +»Kiitos. Katu on liian likainen.» + +»Kutsu lapsia.» + +»He ovat ulkona.» + +»Ota siis jokin käsityö. Luen sinulle jotakin.» + +»Minulla ei ole mitään käsityötä, Pascal, ja tunnen sinun kirjasi.» + +»Siis, Marceline, minä poistun.» + +»Mene vain, Pascal, jos niin haluat.» + +En voi antaa hyvyyden, säälin ja hellyyden tunkeutua itseeni. Olen +tunteeton kaikelle sille, mikä ei ole Nicolasin. Säilytän paratiisini +koskemattomana; puolustan sitä... + +»Marceline, kuuntele minua.» + +Minussa alkaa syttyä suunnaton, äreä halu puolustaa itseäni. + +»En kuuntele sinua, Pascal; korvani ovat ummessa, koko olemukseni on +suljettu sinulta ja kaikelta.» + +Alan vapista sisintäni myöten, kooten voimani vihollista vastaan. + +»Mene pois. Sinä olet sennäköinen kuin hämähäkki ikkunanvaloa vasten.» + +Pascal ei naura eikä suutu. Hän katselee minua. + +»Marceline, sinä käytät nykyään aikasi elämäsi pilaamiseen.» + +Säpsähdän ensin, mutta toinnun heti. + +»Tosiaanko?» + +Voittaakseni aikaa: + +»Sinä uneksit.» + +Tiedän kuitenkin, että hetki on tullut. En voi estää sitä, että +tämä hetki nyt lyö. Pascal aikoo puhua. Pascal tahtoo repiä rikki +kaikki verhot, joilla olen tarkoin peittänyt ajatukseni, kaiken tämän +hiljaisuuden ja salaisuuden suojan, jossa rakkauden mielettömyys +puhkeaa. Silloin joudun näkemään, kuinka paratiisiani loukataan, +olemaan sen paljastetuissa salakätköissä vastakkain uusien avoimien, +muukalaissilmien kanssa... + +Äänellä, joka hätäilee vielä suojatakseen paratiisia, sanon: + +»Elämässäni ei ole mitään... Vakuutan sinulle... Olen sama kuin +ennen... En unohda mitään velvollisuuksiani... ei mitään ole +muuttunut...» + +Pascal on istuutunut lähelleni sohvan kulmalle. Hän on omituisen +näköinen vuorotellen vavistessaan ja kovetessaan. Hän ei uskalla katsoa +minua, sillä hän on säikähtynyt ja häpeissään luettuaan kasvoiltani +tuskan ilmeen. + +Hän sanoo kömpelösti: + +»Sinä rakastat erästä miestä, pikku ystäväni.» + +Veri ryntää yhtenä suihkuna kaikkiin suoniini, pullistaa ne +pakahduksiin saakka ja virtaa sitten pois, jättäen ne tyhjiksi, +kurjiksi ja surkastuneiksi. + +»Vakuutan sinulle, Pascal...» + +Antaakseen minulle aikaa tyyntyä Pascal tutkii tarkoin pieluksessa +olevaa kultakukkasta. Mutta veren vetäytyessä takaisin ovat kaikki +voimanikin loppuneet... + +»Pascal, vakuutan sinulle...» + +Äkkiä muutan mieltäni. Puolustukseni lannistuu. Pascalin silmät, joiden +katse on jälleen minuun kiintynyt, tekevät kamppailun lapselliseksi. Ja +lisäksi olen liiaksi heikentynyt. + +»Pyydän sinulta... Pascal... Pyydän sinulta... Älä estä minua...» + +Pascalin laajentuneista kivikasvoista katsoo kaksi silmää minua +tuikeasti. + +»Estä sinua? Mistä?» + +Äitelä ja huumaava aistimus, ikäänkuin suloisen viehätyksen, raukeuden +ja kuoleman virta, täyttää minut kokonaan; menetän tajuntani, sorrun +pyörtymyksen suloiseen unohdukseen ikäänkuin turvapaikkaan; huuleni +mutisevat kuolevan ajatukseni kaikuna: + +»Olemasta onnellinen...» + +Pascal, kristallikruunu, suuret huonekalut, ikkunoiden kalpea +päivänvalo huojuvat äkkiä ylhäältä alas asti. Sitten kaikki on mustaa. + +Siitä pistää hitaasti esille liikkumaton loiste, herättää minut, +ikäänkuin katkera tuska tulisi hälventämään unen huumauksen: Pascalin +silmät tarkkaavat minua. Minun tuskaniko niistä kuvastuu? Vai onko +Pascalilla oma tuskansa, kirvelevämpi ja traagillisempi, tuska, jonka +voima on vetänyt minut horrostilastani tajuntaan? + +»Pascal... Anna minun olla onnellinen...» + +Selvästi näin Pascalin kasvojen kauheasti vääntyvän. Mutta kaiketi olen +vain uneksinut, sillä tässähän hän on, hentona ja lempeänä, täynnänsä +rajatonta heltymystä. + +»Olla onnellinen, Marceline? Pikku Marceline-parka... Tahdon, että +olisit onnellinen...» + +Nyt alkaa suusta suuhun lyhyt, kokoonpuserrettu vuorokeskustelu, joka +on kuin sykkivän sydämen kumea edestakainen liike: + +»En ole onnellinen, Pascal...» + +»Olit ennen.» + +»Olin alistunut kohtalooni.» + +»Se juuri on onnea, Marceline.» + +»Et tiedä, mitä olen kärsinyt. Et ole nähnyt mitään. Et ole käsittänyt +mitään. Olen kärsinyt, Pascal...» + +»Mitä se tekee?» + +»Ja tahdon olla onnellinen...» + +»Et tule olemaan onnellinen. Joudut itkemään, niin juuri, itkemään, +Marceline.» + +»Niin kylläkin. Saan itkeä. Mutta silloin myöskin elän. Koska se on +oikeuteni ja koska vaadin palkkani! Tahdon saada maksun, Pascal, +kaikesta siitä, mitä minussa on rakkautta, iloa, ajatuksia, kaipuuta... +Tahdon saada rakkautta osakseni, Pascal, koska minua ei milloinkaan ole +rakastettu! Ja koska tahdon, että minua rakastetaan... Koska mikään muu +ei ole mitään, ellei saa rakkautta...» + +»Sinua ei ole rakastettu!» + +Kuulen naurun, todellisen vihlovan naurun Pascalin valkoisilta huulilta. + +»Sinua muka ei ole rakastettu!» + +»Ei, minua ei ole rakastettu... Ja minä tahdon rakkautta osakseni... +Koska olen erään olennon toinen puolisko ja koska tämä olento huutaa +puoleeni... Ja koska minun olemukseni huutaa hänen puoleensa, +päästäkseen hänen yhteyteensä!» + +»Voi sinua onnetonta!» + +Pascal on noussut pystyyn nyrkit ojossa, korkealle yläpuolelleni, +suurempana kuin Maxime, suurempana kuin Nicolas... + +»Sinä onneton!» + +Minkälaisen vamman tai kuoleman nuo nyrkit tuovatkaan tullessaan? +Huudan, sulkien silmäni niiden uhatessa: + +»Niin... Tapa minut... tapa minut...» + +Suoraan uudesta kärsimyksestä, jonka on täytynyt paisua aavistamattani +haaveen keskellä, nousee huutoni: + +»Kuolisin niin mielelläni!» + +Onko mahdollista, että kaikki tämä onnellisuus on herättänyt tämän +huudon... Yläpuolellani hurjat kasvot vääristyvät, taas nuo kauheat +värähdykset. Ah, tällä kertaa näin sen hyvin... Sitten nyrkit +vapisevat, laskeutuvat alas. + +Ei väkivaltaa, ei huutoja, ei iskuja eikä kuolemaa. + +Pascal vaikenee kädet ristissä. Hän katselee sitä alhaista inhimillisen +kurjuuden kappaletta, jollainen nyt olen kyyristyneenä pieluksien +väliin. + +»Voi pikku... pikku... pikku Marceline-parkaa...» + +Jokainen näistä säälin ja hellyyden sanoista putoaa kuin kellon +läppäys, kuin tuomio sielulleni ja esiin raadellun salaisuuteni +päälle... + +»Minua ei tarvitse surkutella, Pascal! Miksi säälittelet minua? Minua +ei tarvitse surkutella! Pian minusta tulee rikas, Pascal! Et tiedä, +kuinka tahdon olla rikas!...» + +Lievä kuume tulee avukseni ja tekee minut vahvaksi, nousen tukien +itseäni molemmin käsin pieluksiin: + +»Minä kostan, Pascal! Kostan kaikesta siitä mitä olen uneksinut, +tahtonut ja toivonut... kaikesta, mitä minulta on puuttunut, kaikesta +siitä, mikä minulle on tuottanut pettymystä. Kostan siitä, että olen +hetkisen uskonut rakastavani Maximea, koska olimme nuoria ja hän +halusi saada minut. Kostan tästä häpeästä. Tästä vieläkin suuremmasta +häpeästä, että olen myöntynyt pitämään itseäni onnellisena...» + +Pascal keskeyttää minut hiljaa, ojentaen käsiään: + +»Ah, vaikene, Marceline... Vaikene... Sinä et ole koskaan puhunut +näin...» + +Hän lisää vielä hiljaisemmalla, särkyneellä äänellä: + +»Ei saa puhua sillä tavalla. Siitä puhuminen, näetkös, on +häpeällistä...» + +»Häpeä on kärsiä sitä, Pascal!» + +»Ei», väittää Pascal, »ei». + +»On! Ja minä puhun siitä. Minä olen täynnä vihaa ja tarvetta siitä +puhua...» + +Silloin Pascal painaa päänsä alas ja antaa minun puhua. Hän kuuntelee +ääneti, käsi silmillä, kun kiihkeästi jatkan houreitteni kuvailua. Kun +vihdoin vaikenen, sanoo hän pitkän tauon jälkeen: + +»Kyllä. Tiedän. Valitetaan. Tunnetaan tuskaa. Tahdotaan vapautua.» + +Hän katselee kauas, etäisyyteen, jota en tunne. + +»Kyllä. Se tuottaa kovin suurta tuskaa.» + +Voi noita Pascalin surullisia, onnettomia ja kärsivällisiä silmiä... + +»Köyhät, sairaat, perinnöttömät... Ne, jotka kärsivät rakkaudesta... +He kaikki tahtovat kostaa, tahtovat kaikki saada korvauksen. Mutta +elämä ei kosta teidän puolestanne, Marceline... elämä ei suo teille +korvausta...» + +Hän kääntyy minuun päin, kasvot kauttaaltaan vääristyneinä. + +»Elämä on julma, tyly ja epäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan sääli. +Se tuottaa maailmaan ihmisiä, köyhiä, raihnaisia ja naurettavia +ihmisiä ja istuttaa heihin kaikki kaihot ja halut... ja rakkauden... +rakkauden...» + +Hän keskeyttää puheensa tahdonponnistuksella, kuten mies, joka äkkiä +tajuaa humaltuneensa ja pysähtyy lavertelussaan, silmät tuijottavina +ja hampaat yhteenpuristettuina. Sitten hän sanoo hiljaa, värittömällä +äänellä: + +»Malta. Tuli sammuu. Minä panen sinne halon.» + +Se puuha kestää kauan. Ja päivä painuu mailleen. + +Pascal tulee takaisin. + +»Mutta vielä on muutakin, Marceline. On totisesti. Jumalasi, +pienokaiseni. Hän antaa näille köyhille, näille perinnöttömille +naisille, jotka pysyvät uskollisina ihanteelleen, syvän rauhan, +jotakin, mikä suo heille korvauksen, jotakin, mikä kostaa heidän +puolestaan jotakin, mikä sallii heidän elää...» + +Pascalin kasvot... häipyyköhän niiden kaamea ja samalla suloinen loiste +milloinkaan muististani? + +Perin yksinkertaisesti Pascal jatkaa: + +»Et siis käsitä, pikku raukkani... Milloinkaan et olisi onnellinen... +Koskaan et voi siepata itsellesi tuota onnea... Koko puhdas +menneisyytesi on ripustettu kaulaasi...» + +Syvässä hiljaisuudessa Pascalin sanat vaimenevat pitkiksi kaiuiksi. + + * * * * * + +»Nyt ottakaamme valoa. Kutsu lapset.» + +Hän menee pronssisen lampunkannattimen luo ja kumartuu kääntämään +nappulaa. Varjostimen keltaama voimakas valo leviää äkkiä yli koko +huoneen. + +»Niin juuri. Usko minua. Kutsu tänne lapset. Minä, näetkös, lähden pian +pois.» + +Huudan häpeissäni ja tukahtuneella äänellä: »Pascal!» + +»Ei», vastaa Pascal, »minä olen lopettanut. Meillä ei ole enää +toisillemme mitään sanottavaa...» + +Ääneni kohoaa uudelleen, vapisee ja särkyy. + +»Pascal... malta. Kyllä minulla on sinulle sanomista... Minulla on +sinulle sanomista, Pascal. Voi, en tiedäkään, mitä kaikkea minulla on +sinulle sanottavana...» + +»Sinulla ei ole mitään minulle sanottavana, Marceline. Usko minua, +sinulla ei ole mitään minulle sanottavana.» + +Hän lisää: + +»Ei saa sanoa koskaan mitään... ei mitään... ei mitään... ei mitään...» + +Kuulen äänettömyyden värähtelevän ja lämmön ja Pascalin sanojen. Onko +totta, ettei saa mitään sanoa... ei milloinkaan... ei helliä sanoja, +ei lupauksia eikä valoja, jotka juovuttavat ihmisen, jotka saavat +ihmisen häipymään elämästä, elämän kurjuudesta, elämän jäätävästä +kylmyydestä, jotka siirtävät ihmisen unelmaan, hetken todellisuuteen... +Onko totta, ettei mitään ole sanottavana, ei tuotavana esille, ei +huutoja, vastustusta, vaikeroimista... Onko totta, ettei ole onnea eikä +paratiisia... Onko totta, että Pascal on näin kärsinyt... sanomatta +mitään... mitään... mitään... + +Kohotan silmäni. Suljen ne sitten. + +»En tiedä. En tiedä mitään. Olen liiaksi tuskissani.» + +Ja torjun luotani Pascalin, ikäänkuin hän olisi se ajatus, omatunto, +elämä, joka tuli tielleni vastukseksi, joka hangoitteli minua vastaan +eikä tahtonut antaa minun olla vapaudessani, iloisena, voimakkaana ja +onnellisena. + +»Mene pois... mene pois...» + +Kasvoni painuvat äkkiä käsieni turviin, ja Pascalin sanat nousevat +huulilleni, samat surkeat sanat, jotka sinkosivat hänen sydämestään, +kun hän näki kurjuuteni: + +»Mene pois... pikku... pikku... pikku Pascal-raukka... Voi, mene +pois...» + + + + +XXXI + + +Koko maa näyttää sumentuneen ja kulussaan hidastuneen. + +Pascal on särkenyt unelmani. + +Hän on temmannut minut pois tästä todellisemmasta, oikeammasta +maailmasta, jossa olen rakastanut Nicolasta totuudessa ja +viattomuudessa. + +Jäisten tuulahduksien tavalla ajatus on tunkeutunut paratiisiini... + + + + +XXXII + + +Voi, miksi Pascal kiduttaa minua näin? + +Mitä olen hänelle tehnyt ja mikä oikeus hänellä on minuun... + +Mutta nehän ovat vain Pascalin sanoja, raihnaisen Pascalin. Pitää +unohtaa Pascalin sanat. + +Koko sinun puhdas menneisyytesi on ripustettuna kaulaasi... + +Ah, Pascalin käsi juuri on puristunut kaulaani, sitä painaen ja +ahdistaen... + +Ei, minä en anna asioiden mennä menojaan! En anna surmata unelmaani +enkä häväistä paratiisiani, jonka vihdoin olen saavuttanut, johon +minulla on oikeus... joka on minun paratiisini... + + + + +XXXIII + + +»Nicolas! Totuus olet sinä.» + +Miksi kaikki olisi valhetta? Miksi meillä olisi tämä halu ja usko? +Miksi rakkaudessani sinuun olisi kaikki se, mikä minussa on puhtainta +ja voimakkainta, jos sinä olet katkeruus, synti ja tuska? + +»Voi, minä tarvitsen suojelustanne, Nicolas. Kuulkaahan.» + +— Rakkauttamme solvataan. Eikö niin, ettette sitä salli? + +— Eikö niin, ettette anna minun koskaan luopua teistä! Ei saa koskaan +sallia minun luopua teistä. Koska me rakastamme toinen toistamme, +Nicolas, ja koska te olette sanonut sen minulle ja minä sen teille ja +koska muu ei merkitse mitään. + + + + +XXXIV + + +»Ei, Marceline, ei, rakkaani, en anna menetellä teidän kanssanne miten +hyvänsä!» + +— Ei, en salli teidän luopua minusta: tulen, suojelen teitä kaikkia +vastaan ja itseänne vastaan. Suojelen rakastettuani! + + + + +XXXV + + +Sydämenikö sykintä vai elämäinkö hengitys saa korvissani kaikumaan +tämän liikkeelle lähtenyttä junaa muistuttavan jyrinän, kun se +kärsivällisesti ja varmasti, tasaisin nykäyksin, kulkee yli sen ajan, +joka vielä minut erottaa Nicolasista, ikäänkuin samoisi rajattoman maan +halki? + +Elämäni sykkii sykkimistään kuivassa ja hitaassa ajassa. Jokainen +elämäni sykintä on kuin rattaan huohottava ja raskas pyörähdys, joka +lähentää minua Nicolasiin. + +Pascalin vaivaiset pienet sanat kuolevat kauas taakseni... tämän +raihnaisen sanat, jotka hetkisen olivat soineet omaantuntooni saakka. + +Elämäni pauhu paisuu, täyttää korvani metelillä, peittää lasteni melun, +sen peloittavan melun, jonka nostaa vieressäni leikkivien lasteni +viattomuus. + + + + +XXXVI + + +Ah!... Elämäni on pysähtynyt... se on saavuttanut täyteytensä, ylimmän +päämääränsä; se on hetkeksi suurentunut, paisunut suunnattomaksi, +musertavaksi... ja sitten pysähtynyt. + +Nicolas on täällä. + +Olen nähnyt Nicolasin jälleen. + +Olen nähnyt hänet jälleen, ja meidän silmämme ovat kohdanneet toisensa. + +Olen tuntenut sisimmässäni repivää ja yli-inhimillistä tuskaa, +ikäänkuin synnytysvaivoja. Sydämeni lakkasi lyömästä, ja ajattelin, +että kaikki oli lopussa ja sillä tavalla voisi kuolla ja että kuolisin +pitäen Nicolasia silmäterieni pohjalla. Sitten aloin jälleen elää, +nopeasti ja voimallisesti, suurin huumaantunein ja suloisin sykähdyksin. + +Söimme päivällistä Fancyn ja Jeanin luona. + +Kun astuin Maximen seuraamana suureen valoisaan salonkiin, missä +puhuttiin seisaallaan, näin hänet. Hän oli kasvot oveen päin. Hän +näki minun tulevan keskustellessaan erään naisen kanssa, josta erotin +mustan puvun ja valkoisen selän. Nicolas oli tyyni ja kalpea. Silmämme +kohtasivat toisensa. Nicolas astui eteenpäin ja suuteli kättäni +tervehtiessään. + +»Mitä kuuluu, Marceline...?» + +»Miten Christine voi, Nicolas?» + +Maxime laski painavan kätensä jonkun hännystakkisen hennolle olkapäälle +ja huudahteli kaikuvalla äänellään, tietämättä tarkoin, niitä kukin +sanoi: »Kuules...! Hän kiinnitti ihmisten katseita puoleensa.» + +Nicolas istui pöydässä hyvin kaukana minusta; en kääntynyt milloinkaan +hänen suunnalleen; keskustelun häly kuului sieluuni valtameren +aaltoilevalta soitannolta, hunaja- ja valomeren soitolta; hurmiomainen, +suloinen ja polttava onni oli saanut minut valtoihinsa. Minulla ei +ollut enää kiirettä hengittää saadakseni ravintoa elämälleni... +Illan kuluessa Nicolas lähestyi minua luontevaan ja kunnioittavan +rakastettavaan tapaansa. Hän lausui sanoja, joita kaikki olisivat +voineet kuunnella, enkä enää muista, mitä ne olivat; kuulin hänen +puhuvan minulle sellaista kieltä, jota henkevät ihmiset taitanevat, +täsmällistä ja oppinutta kieltä, joka vaihtelee ja iskee suoraan +sielusta toiseen. Kerran hänen huulillaan kauan väreili henkäys, kutsu, +sana, johon keskittyi kaikki rakkauden hehku, kaipaus ja sekavia +huokauksia... katselimme toisiamme vakavasti, ja katseemme oli pitkä +kuin iankaikkisuus. + + + + +XXXVII + + +Mitään omaa itseäni ei enää asu minussa. Olen pyhättö, jossa riutuen +palaa liikkumaton liekki, sisimmästäni on kadonnut kaikki hengitettävä +ilma, kaikki ajatus ja kaikki tietoisuus. + + + + +XXXVIII + + +»Herra parooni de Pennes kysyy, voiko rouva ottaa hänet vastaan?» + +Pascal on pianon ääressä, hän ei keskeytä soittoaan; nuotit +vikurtelevat aika lailla, ja sävelet kuuluvat luonnottomilta. + +»Hyvä on. Tulen alas.» + +Tunnen pistävän ja polttavan suloisuuden vuotavan sieluuni, ikäänkuin +valon pitkät kärjet sinne tunkeutuisivat... + +Poistuessani tarkkaan Pascalia ja sanon särkyneellä äänellä, sormi +ovenpuoliskolla: + +»Etkö tule mukaan?» + +Pascal lopettaa soittamisen ja nousee, asettuen tummaksi varjoksi +ikkunasta virtaavaan valoon. + +»Kysyn sinulta, tuletko mukaani?» + +Pascal vastaa: + +»Enkä tule, Marceline. En missään tapauksessa. En tule...» + +Kuinka huonotuulisen näköinen Pascal onkaan tänään... + +Sulkiessani oven näen hänet sivulta, kun hän suoristuneena nojaa +käsiään näppäimiin, pää hiukan kumarassa ja suuri suu puoleksi avoinna. + +Astun portaita alas hitaasti, täysin rauhallisena, kuten usein on laita +mielettömyyden tilassa. + +Tämä toinenkin ovi työntyy auki. + +»Nicolas!» + +»Te siinä!» + +Nicolas syöksyy minua kohti. Hän tarttuu käsiini, kietoo kätensä +ympärilleni, syleilee minua katseillaan ja virtanaan valuvilla +katkonaisilla, hourailevilla, jumaloivilla sanoilla... + +»Sinä siinä! Sinäkö todellakin? Sinä siinä, ihan ilmielävänä!... Ei, +sinä et tiedä, et voi käsittää. Että todellakin olet siinä! Sinä, jota +vereni himoitsee...ja jota sydämellänikin rakastan, käsitätkö sen? +Sinun silmäsi... ja vapiseva pelkosi... ja kasvosi, joista loistaa +kirkas valo... sinä olet siinä, ilmielävänä, sinä todellakin...» + +Nicolasin äänen, hänen ihmeellisen läsnäolonsa, tämän hyvyyden ja +rakkauden säteilyn, hänen niin laihat ja lempeät kasvonsa ja hänen +olemuksensa muodon pukee rakkauteni myös miltei yliluonnolliseen +loisteeseen. + +»Oi, Nicolas... onko se mahdollista...» + +Onnen puuska huimaa päätäni ja panee etsimään turvaa elävältä +olkapäältä. + +»Rakkaani!» sanoo Nicolas. »Rakkaani!» + +Tämä lempeä ja lavea sana paisuu ympärillämme, verhoaa meidät ja +eristää maasta. Hänen käsivartensa on ohjannut minut oikealle +paikalleni kuin kadonneen kapineen, joka vihdoin on löytänyt +tyyssijansa ja vapisee, kyyristyy ja on kuolemaisillaan pelosta ja +ilosta. + +»Te siinä, Nicolas...! Te siinä!» + +Levon ja täydellistymisen hurmio, saavutettu päämäärä, huikaistu +kuolema... + +»Jospa olisit siinä, rakkaani... jospa olisit minua rakastanut!» + +Nicolasin tukahtuneet sanat kohoavat tutkimattomasta syvyydestä. Ne +syntyvät hitaasti ja raskaina kuin tuntemattomat maailmat, joiden +merkitystä ja suurenmoisuutta meidän tarvitsee kauan etsiä. + +»Jospa mielelläsi tahtoisit minua rakastaa...» + +Nicolasin jälleen löydetty ääni värähtelee minussa suurina jumalaisina +aaltoina... se ääni, joka minulle silloin ensimmäisenä päivänä puhui... + +»Jospa toisit itsesi minulle ilmielävänä... Näethän, minusta tuntuu +kuin puristaisin onnen syliini...» + +»Entä minä, Nicolas... Entä minä...» + +Etsin sanoja selittämään tietoisuuteni äärettömyyttä, mutta tietoni +musertaa minut, eivätkä sanani voi sitä kuvata. Vihdoin ne saavat +elävän muodon huokauksessa, joka purkautuu vavahtelevaa olkapäätä +vasten, kun nojaan siihen uudelleen. + +»Minä... Minun on niin hyvä olla tässä!» + +Huippukohta. Valon puhdasta hohdetta... + + * * * * * + +»Rakkaani, tiedäthän... Tiedäthän....» + +Silmät ummessa kuuntelen Nicolasin puhetta. Hän puhuu minulle hiljaa, +sanojen virratessa vuolaasti ohimoni sivuitse, joka sykähtelee hänen +suutansa vasten. Hän puhuu niinkuin janoonsa nääntyvä juo, niinkuin +tukehtuva hengittää, niinkuin syleilee se, joka rakastaa; hän puhuu +yhä, ja hänen hengityksensä on enää vain pitkä rakkaudentunnustus... ja +minä olen vain henkäys, joka pidättyy ottaakseen sen vastaan. + +»Kyllä, Nicolas... kyllä! Kyllä...» + +Koko olemukseni syöksyy esiin ja lankeaa maahan tervehtiäkseen +jumaloitua, uutta sanaa, joka minulle kuitenkin on niin tuttu +ajatusteni salakätköistä. + +»Kyllä, Nicolas! Kyllä!» + +Ja Nicolas puhuu minulle yhä. Hänen puheensa ei ole enää sanoja; vain +niiden musiikki tunkeutuu minuun kuten aalto ja ääni tunkeutuvat +välittävän kalvon kautta. + +»Oi, rakkaani, rakkaani, onneni, elämäni... sinä, jolla on sieluni +muoto... sinä, jonka ilo on välttämätön elämälleni... Armaani, vaimoni, +ystäväni...» + +Kuuntelen Nicolasia puhtaassa valopiirissä, joka ympäröi tätä +huippukohtaa, kylven puhdistusvedessä, johon olen vaipunut ja haihtunut +olemattomiin. + +»Minä olen orjattaresi, Nicolas, vain esine, jolla on sinun olemuksesi +muoto ja joka sitä tottelee.» + +»Sinä olet elämäni», sanoo Nicolas. »Elämäni, rakkauteni... Sinä olet +sieluni onni.» + +Hänen käsivartensa puristuvat jälleen ympärilleni; tunnen sulkeutuvani +hänen käsivarsiensa hehkuvaan piiriin, hänen silmiensä loisteeseen. +Kaikki maallinen on häipynyt. Rakkautemme kohoaa kohoamistaan ja palaa +kuin liekki taivaalla... + +»Marceline... kuuntele minua, rakkaani!» + +Ah, tämän äänen puhtaudessa kuuluu väärä sävel... taivaan rauhassa +leimahtaa salama... + +»Kuuntelen sinua, Nicolas.» + +»Rakkaani... Muistatko, mitä minulle kirjoitit... ihmeellisiä sanoja, +joilla minut huumasit...» + +»Kyllä. Kirjoitin sinulle... Tiedän, mitä kirjoitin sinulle...» + +»Sanoit minulle rakastavasi minua.» + +»Kyllä. Sanoin sinulle rakastavani sinua. Kyllä sanoin sen sinulle!» + +Nicolas mutisee hiuksiini: + +»En voi enää elää ilman sinua, rakkaani!» + +»Ei, Nicolas, et voi enää elää ilman minua.» + +»Ymmärräthän minua, Marceline... rakastan sinua...» + +Hänen äänensä kaiku on käynyt levottomaksi, synkäksi ja +väkivaltaiseksi; salama pitenee; koko taivaan väri on muuttunut... + +»Ymmärrän sinua, Nicolas...» + +»Kuinka oletkaan kalpea... Olenko pahoittanut mielesi? Miksi olet niin +kalpea, rakkaani?» + +Lapsieni kiduttava meluko, joka jälleen alkoi kuulua ylhäältä, minua +huoletti? Vai tehtaan jatkuva kumea kohinako äkkiä kaikuu korviini kuin +salaperäisen mehiläispesän surina... kotini seinien ääni? + +»En ole kalpea, Nicolas... Tai olen kalpea siksi, että nämä seinät +täällä tuottavat minulle tuskaa... Sinä et sitä tee... vaan seinät...» + +»Niin, rakkaani, esineet tuottavat täällä sinulle tuskaa...» + +Nicolasin piirteet ovat kiristyneet ja saaneet traagillisen vakavan +muodon. Hänen suuret, himon ja hartaan pyytelyn synkistämät silmänsä +tunkeutuvat silmiini, lävistävät ruumiini sielun pohjaan asti. + +»Marceline... Kuule... kuule...» + +Ääntyäkseen sanat eivät enää tarvitse pääsyä huulilta; kuitenkaan ei +osaisi sanoa, mistä ne ovat pujahtaneet ja kiemurrelleet ihmisten +ilmoille: + +»Marceline, ei käy enää päinsä, että tapaamme toisemme täällä. Meidän +pitää kohdata toisemme muualla. Missä mikään ei pahoita mieltäsi...» + +Suuria, mustia ja paksuja pilviä vyöryy ympärilläni, ja ilmassa +jyrisee... Nicolasin silmät, jotka äkkiä täyttää tuska ja viha, +kutsuvat minua hurjasti: + +»Siksi, että rakastan sinua, näetkös. Marceline... Minä rakastan sinua!» + +»Kyllä. Kyllä, Nicolas...» + +»Ja sinä rakastat minua. Sinä olet sammut sen minulle.» + +»Olen sanonut sen sinulle...» + +»Tahdotko luottaa minuun, rakkaani?» + +»Tahdon, tahdon luottaa sinuun....» + +»Rakkaani, minä olen tullut ottamaan sinut, ymmärrätkö?» + +Nicolas pitää minua puristettuna itseään vasten, hänen kasvonsa ovat +taaksepäin kääntyneitä kasvojani vastassa, ja hänen suunsa on lähellä +raotettua suutani. Hän puhuu minulle hyvin hiljaa, ikäänkuin tahtoisi +upottaa sanansa minuun. Ne tunkeutuvatkin minuun, ja minä vastaan +niihin, mutta samalla mieleni säpsähtää tahdottomasti, sillä äkkiä +sieluni on joutunut pelon ja sekasorron valtaan, sen elämä hoipertelee +ja riistetään siltä... Ja minun täytyy sulkea silmäni kätkeäkseni +kauhistavan näyn, jonka silmiin kohoava kuollut sielu tarjoaa. + +»Oletko käsittänyt, rakkaani?» + +Vastaan kuin kaiku, huohottaen: + +»Olen. Lähden kotoa. Otan auton. Poistun autosta siellä, minne pyydät +minua tulemaan. Astun sisään. Nousen portaita. Sinä olet vastassa. +Odotat minua. Olen täysin ymmärtänyt.» + +Jyrinä on lakannut. Painostava, synkeä ilma on muuttunut +liikkumattomaksi ja vangitsee minut kuin kiinteä aine. Hymyilen +Nicolasille, tietäen näyttäväni varmalta ja päättäväiseltä. Nicolasin +ääni murtuu ja vaimenee korvaani: + +»Jos tahtoisit, rakkaani... jospa tahtoisit tulla jo huomenna...» + +Huomenna! Sieluni suistuu uudelleen raiteiltaan kuin hulluksi käynyt +kompassineula... Ah, huomenna... mielessäni on kulkevan auton kuva... +Huomispäivähän on niin loitolla. Entä jos ympärilläni jälleen alkaisi +sama hälinä... jos nämä avaruuden mustat tuulispäät kätkisivät minulta +Nicolasin totuuden... Kenties Pascalillakin olisi aikaa katsoa minua +pitkään... + +»Minä tulen tänä iltana, Nicolas.» + +»Tänä iltana!» + +Nicolasin säpsähdys tärisyttää koko ruumistani. Olemukseni joutuu siitä +kuohuksiin, ja puistatus kulkee sen lävitse, pitkä hullaantumisen +puistatus... + +»Tänä iltana. Tänä iltana minä tulen, Nicolas.» + +Painaudun häntä vasten, painan häntä vasten sen kauhun, joka alkaa +kietoa minua syleilyynsä, musertaakseni sen, tuhotukseni sen hänen +suojelevaan rakkauteensa. + +»Oi, rakkaani!» huudahtaa Nicolas, »mitä sinä teetkään... mitä teetkään +minun tähteni...» + +Nicolas puristaa minua lujemmin. Tunnen hänen kasvojensa hehkun, hänen +käsiensä ja ruumiinsa lämmön. Sisimpääni saakka tunkeutuu sielun lämpö, +Nicolasin lämmittävä rakkaus. + +»Ah, sinä...» + +Nicolas vapisee. Hän päästää minut äkkiä irti. + +»Sinä tulet, Marceline?... Tulet? Tänä iltana? Et petä minua? Et nyt +enää voi minua pettää, koska en voisi enää kestää sitä, että minut +pettäisit...» + +»Voi, ei, Nicolas! Kuka puhuu pettämisestä... Älä lausu niin +hirvittävää sanaa. Minä tulen, Nicolas! Tulen tänä iltana.» + +»Sinä et anna minkään pidättää itseäsi etkä pysäyttää! Et anna minkään +pysäyttää rakkauttani!» + +»En. En anna niinkään pidättää enkä pysäyttää rakkauttasi, Nicolas... +sillä minä rakastan sinua!» + +Lempeyden, hehkuvan rakkauden ihailun aalto kohoaa Nicolasin kasvoille, +leviää ja säteilee siellä. + + * * * * * + +»Hyvästi, rakkaani.» + +»Näkemiin illalla, Nicolas... Ah. älä mene pois... Älä mene pois...» + +»Minun täytyy, rakkaani. En voi enää jäädä tänne pitemmäksi aikaa.» + +»Älä jätä minua, Nicolas!» + +»En voi enää jäädä tänne, rakkaani. Anna minun mennä. Rakkaani, sinä +tulet tänään... sinä tulet.» + +»Tulen, Nicolas, tulen. Tulen, tulen varmasti.» + +Hän sieppaa minut syliinsä ja painaa rintaansa vasten. Nopeasti se käy +ja päättyy, ja kaikki on lopussa. Nicolas on jo mennyt, ja minä olen +yksin Maximen suuressa tupakkahuoneessa. + + + + +XXXIX + + +Kun nousin yläkertaan, oli Pascal vielä siellä. Hän seisoi pitelemässä +käsiään näppäimistöllä. En nähnyt hänen kasvojaan, sillä hänen päänsä +oli kumarassa. Kysyin häneltä, söisikö hän päivällistä kanssamme, ja +muutakin. Olin hyvin tyyni ja neuloin koruompelusta lyhyin pistoin; +olin niin työhöni kiintynyt, etten voinut nostaa päätäni enkä kuullut, +vastasiko hän minulle vai eikö. + +Pascal lähti, ja minä menin alas päivälliselle. Maxime istui +minua vastapäätä, söi, puhui, joi ja pyyhki suutansa; minä puhuin +myöskin ja vastailin. Sitten työnsin tuolini takaisin. Siirryimme +tupakkahuoneeseen. Maxime puhui ja nauroi. Tänään hän nauroi paljon, +sillä hän oli tyytyväinen. Sanoin sitten, katsoen seinäkelloon: + +»Minä lähden katsomaan Wandaa, joka on sairaana. En ota autoa, sillä +Laurent on saanut nuhaa...» + +Maxime sanoi, että se oli hyvä. Sitten hän murisi jotakin, puhui +naisten ystävyyssuhteista ja nauroi taaskin. Minä tarjoilin kahvia, +nousin ja istuuduin; mutta jos joku olisi kutsunut minua nimeltä, +olisin kaatunut niinkuin unissakävijä. Katselin sitten kelloa, joka oli +jo yhdeksän; nyt oli tullut määräaika, ja Nicolas odotti minua. Nousin, +soitin ja pyysin tuomaan päällysviitan. + +Maxime istui. Hän otti molemmat kyynärpääni, pidätti minua ja sanoi: + +»Onpa vaimoni tänä iltana kaunis.» + +Katselin häntä. + +Hänen kätensä kohosivat olkapäitäni kohti, ja hän virkkoi: + +»Älkää tulko liian myöhään kotiin, pikku vaimoseni.» + +Katselin häntä jälleen. + +Silloin hän hiukan punastuen lausui: + +»Sillä, tiedätkö, minä odotan sinua.» + +Katselin häntä yhä. Minussa ei ollut enää verta, eikä sydämeni sykkinyt. + +Maxime veti minut luokseen ja syleili minua. + +Jäin seisomaan hänen viereensä. Katselin häntä. Ajattelin, että +hän odotti minua tänä iltana. Ja ajattelin myös, että Nicolas oli +odottamassa. Näin hänen kasvonsa, hänen minua kohti ojentuneet kätensä. +Ja ajattelin, että hän rakasti minua. Olin ikäänkuin sisimmässäni +kohonnut häntä kohti. Vapisin hellyydestä häntä kohtaan ja halusta +painaa pääni häntä vasten ja saada vihdoinkin puhua kaikki, mitä +minulla on ollut puhuttavana syntymästäni saakka, ja pysyä häntä vasten +painautuneena ja tuntea, että hän rakasti minua... + +Katselin Maximea. Ajattelin, että Maxime on mieheni. Ajattelin, että +hän odottaisi minua, kun tänä yönä palaisin Nicolasin sylistä. + +Ja silloin jokin minussa päästi huudon. + +Sanoin: + +»Minä en menekään tervehtimään Wandaa.» + +Istuen Maximen vieressä kädet ristissä kuuntelin koko illan sydämessäni +Nicolasin, joka odotti minua. + +Joka sekunti petin uudestaan Nicolasin, tunsin suussani pettämisen +sietämättömän ja katkeran myrkynmaun ja kuulin, kuinka hän kärsi... + +Sitten Maxime veti kellonsa ja sammutti lamput. Minä seurasin häntä +portaisiin. + + + + +XL + + +Sielun musta yö... + + + + +XLI + + +»Antakaa minulle anteeksi. Nicolas. En tule, Teidän täytyy unohtaa se, +mitä olen sanonut, ja antaa minulle anteeksi.» + + + + +XLII + + +Tänä aamuna Nicolas tuli. Menin alakertaan. Katselimme toisiamme ääneti. + +Hän sanoi minulle: + +»Sinä et siis tullut.» + +Sanoin: + +»En tullut.» + +Hän virkkoi: + +»Miksi teit näin? Miksi kirjoitit minulle näin? Mitä olen sinulle +tehnyt, koska näin teit?» + +Hän sanoi minulle: + +»Olet antanut minun kärsiä liian paljon. Luulen, etten rakastakaan +sinua enää.» + +Hän virkkoi vielä: + +»Miksi et tullut?» + +Silloin hän alkoi vavista, ja hänen kasvonsa lähenivät vääristyneinä, +kova ilme leukapielissä. Hän sanoi minulle: + +»Miksi et tullut? Sano! Miksi et tullut? Miksi et tullut?» + +Hän tarttui rajusti kyynärpäihini, samaan tapaan kuin Maxime... + +Huusin. Riistäydyin irti hänestä. Huusin: + +»Päästä minut! Päästä minut! En salli sinun enää koskea minuun.» + +Hän päästi minut heti, ikäänkuin huutoni olisi polttanut häntä, sillä +se oli vaistomainen hätähuuto, joka lävistää ihmisen sisimpään asti. +Nicolasin kasvoista loisti jotakin sellaista, mikä tällä hetkellä toi +mieleeni sen vaikutelman, että hän oli kaikkien miesten kokonaisuus ja +että hän oli kokenut kaikki maailman alusta asti. Mutta hän ei tiennyt, +mitä hän nyt koki, vaan kysyi: + +»Mikä sinun on? Mikä sinun on oikein? Mitä on tapahtunut eilisen +jälkeen?» + +Olin vielä syvästi järkkynyt siitä, että hän oli koskenut minuun, ja +sanoin: + +»Mene pois! Mene pois! Mene pois!» + +Hän kysyi minulta, mikä minun oli, ja vielä kerran, mikä minun +oli, ja pyysi lukemattomia kertoja selittämään. Ja silloin tunsin +sieluuni kohoavan kauhistuttavan tylyyden, joka myrkytti minut; minua +halutti murskata Nicolas ja panna hänet kärsimään huojentaakseni +omaa tuskaani ja saadakseni valumaan pois sen myrkyn, jonka hän oli +minuun istuttanut. Hän kysyi minulta, oliko mahdollista, etten enää +rakastanut häntä, koska olin näin menetellyt häntä kohtaan, ja minä +vastasin, etten häntä enää rakastanut, että kaikki oli lopussa, etten +häntä hiukkaakaan enää rakastanut, vaan että olin erehtynyt ja että +hänen täytyi mennä. Ja hän uskoi, koska hän rakasti minua ja koska +rakastaessaan uskoo kaikki, mikä tuottaa tuskaa. Hän sanoi, että minä +olin kauhea nainen ja että huonoinkin nainen oli minua parempi. Ja minä +vastasin, että se oli mahdollista ja minulle muuten yhdentekevää ja +että joka tapauksessa olin parempi kuin hän, joka oli houkutellut minut +rakastamaan itseään vasten tahtoani. Ja sitten aloin hänelle purkaa +hirveitä ja loukkaavia sanoja, joita suuni oli tulvillaan. Hän katseli +minua ällistyksen ja vihan ilme silmissään, ja me olimme kuin kaksi +huumaantunutta ja toisiaan vastaan rynnistävää vihollista. + +Sitten Nicolasin koko viha äkkiä lauhtui. Hän pyysi minulta anteeksi, +ikäänkuin vain hän olisi tämän pahan syy. Hän surkutteli minua ja puhui +hyvän aikaa säälivästi. Näin hänen kasvonsa olevan täynnä sääliä ja +rakkautta, rukoilevan kärsimysten kouristamina ja kärsivän vieläkin +enemmän minun kärsimyksestäni kuin omastaan. + +Se oli kauheampaa kuin mikään muu; pyytämällä pyysin häntä menemään +pois ja vaikeroin, että olin todellakin erehtynyt ja etten voinut häntä +rakastaa. Rukoilin häntä, ettei hän minua enää pakottaisi toistamaan +tätä kaikkea ja että hän säälisi minua... Sanoin hänelle myöskin, +että tunsin katumusta ja tuskaa ja että pyysin häneltä anteeksi; se +pani hänet nauramaan raa'asti kasvojen väristessä, ikäänkuin kaikki +veri vietäisi sinne ihon alla. Hän jupisi ivallisia ja ilkeitä sanoja +nykäyksittäin, ikäänkuin olisi huutanut; sitten hän painoi päänsä +käsiensä väliin ja huokaili. Ensi kertaa kuulin nyt miehen huokailevan +ja toistin: + +»Mene pois! Mene pois! Mene pois!» Hädissäni takerruin näihin sanoihin +kuin hukkuva takertuu lautaan, jonka pitäisi hänet pelastaa, sillä +tunsin, että minut oli kokonaan saanut valtaansa tämä sääli, joka +raateli minua sisimmässäni. Tunsin, että juuri olin selittämäisilläni +rakastavani häntä enemmän kuin koskaan ennen; tunsin, että jos hän +tämän tietäisi, mikään ei enää erottaisi Nicolasia minusta... + +Puristin nyrkkini ja hampaani yhteen ja sanoin, että eilisen jälkeen +olin paljon miettinyt asioita ja että olin päässyt tunteistani +selvälle. Olin käsittänyt, etten rakastanutkaan häntä kylliksi; pyysin +häneltä anteeksi, että olin pettänyt häntä ja itseäni; pyytämällä +pyysin ja rukoilin häntä lähtemään; valheet puristautuivat huulilleni. +Nicolas ei tahtonut minua enää uskoa; hän muistutti mieleeni koko +menneisyytemme, ihmeellisen kesämme ja sen, mitä hänelle olin sanonut, +kirjoittanut ja luvannut. + +Painoin pääni alas ja vastasin, että olin erehtynyt. Nicolas ojentautui +suoraksi, kasvot vihasta ja ylpeydestä leimuavina, ja sanoi, että se +oli hyvä, ettei hän halunnut enää olla vastuksena ja kiusana tielläni +ja että hän lähtisi eikä minua enää näkisi, vaan koettaisi minut +unohtaa, toivoen siinä kenties kerran onnistuvansakin. Sanoin ikäänkuin +koristen: + +»Kyllä...kyllä... koeta unohtaa minut...» + +Hän sanoi suuttuneena: + +»Kyllä minä unohdan sinut. Unohdan kyllä.» + +Hän sanoi vielä: + +»Minä menen pois. Menen pois. Menen pois.» + +Mutta hän ei lähtenytkään. Hänen kasvonsa tulvahtivat täyteen hehkua ja +kiihkoa, ja hän alkoi rukoilla, sanoen hourailevalla äänellä: + +»Rakkaani... rakkaani... pyydän sinulta... pyydän sinulta... palaa +luokseni...» + +Näin Nicolasin käsien tulevan vapisevina minua kohti ja niiden olevan +valmiina laskeutumaan ja sulkeutumaan ympärilleni. Tunsin sydämessäni +kohoavan saman kiihkon ja kaipauksen, ja se työnsi minua niitä kohti, +ja silloin käsitin olevani hukassa. Huumasin itseni kuumeisella +vimmallani ammentaakseni siitä uusia voimia ja huusin, riistäydyin +hänestä irti ja sanoin: »En, en, en!» + +Nicolas rauhoittui äkkiä tästä melusta, pani käsivartensa ristiin ja +katseli minua. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi: + +»Se on siis totta, Marceline. Sinä olet kyllästynyt minuun. Tahdot, +että poistun. Sano minulle: en rakasta sinua enää, olen erehtynyt, en +tahdo tätä ristiriitaa elämääni, vaan olen leikitellyt kanssasi; nyt +on kaikki lopussa; mene pois! Sano se omalla suullasi, sillä, jonka +annoit minulle suudeltavaksi eräänä iltana, kun sanoit, ettei mikään +muu merkinnyt mitään kuin minä. Sano minulle: en rakasta sinua enää... +Silloin menen pois. Enkä tule koskaan takaisin.» + +Nicolas näytti hyvin rauhalliselta ja täysin itsensä herralta, koska +hän puhui selvästi ja hiljaisella äänellä; minuunkin se vaikutti, +enkä tajunnut, että hän oli järjiltään... että me molemmat olimme +järjiltämme. + +Vastasin samalla selvällä ja hiljaisella äänellä, joka soi korvissani +huumaustilani lävitse: + +»Ei, en rakasta sinua enää. Pyydän siis sinulta anteeksi. En rakasta +sinua enää. Niin on asia.» + +Niin olikin asian laita. Sillä sellainen kylmyys jähmetytti sydäntäni, +että olin tunteeton ja halusin vain kiihkeästi nähdä Nicolasin +lähtevän, voidakseni sulkea silmäni ja olla ajattelematta mitään. + +Kun sanani yksitellen putosivat väliimme, särkyi jotakin suunnattoman +suurta ja näkymätöntä; kuulin sen ääneti rämisevän. + +Nicolas säpsähti vain hiukan. Hänen leukapielensä kovenivat, ja hänen +kasvonsa jähmettyivät kokonaan. + +Hän sanoi vain: + +»Hyvä on.» + +Hän painoi päänsä alas, ikäänkuin miettisi jotakin vakavaa, pulmallista +ja ikävää asiaa. + +»Naiset ovat kuten te...» aloitti hän, mutta sitten hän keskeytti ja +sanoi: + +»Mutta mitä kannattaa puhua? Mitä se hyödyttäisi?» + +Tästä välillemme kaivetusta kuilusta henki julma ja myrkyllinen kylmyys? + +Mistä tulikaan tämä Nicolasin ääni, joka oli näin katkera ja kylmä. + +»No niin», sanoi Nicolas. + +Hän mietiskeli vielä tarkkaavaisen ja kovan näköisenä. Sitten hän +kohotti päänsä. Synnynnäinen aatelismies suoristi hänessä itsensä +loukkaantuneena tämän porvarisnaisen edessä, joka oli kehdannut +tuottaa hänelle kärsimyksiä... + +Hän lausui hitaasti, kohteliaalla ja kopealla äänellä, erottaen sanat +toisistaan: + +»Jos ensi kesänä joskus kohtaamme toisemme, toivon, ettette pahastu, +kun tapaatte minut tiellänne. Koetan parastani, että pelastuisitte +sellaiselta kiusalta.» + +Painoin pääni alas, vastaten, että se tosiaankin oli onnetonta, mutta +että minäkin kaikin mokomin välttäisin tilaisuutta häntä tavata. + +Tämän keskustelun katkeroittavan jokapäiväisyyden ohessa herätti +muistelemamme kesä ja uusi uhkaava kesä meissä outoa kauhua, ikäänkuin +kavala ja peloittava sfinksi. + +Nicolas sanoi vielä: + +»No niin. Hyvästi, Marceline.» + +Vastasin: + +»Hyvästi, Nicolas.» + +Laskiessaan kätensä oven rivalle hän kääntyi takaisin, sanoen: + +»Marceline, kenties te jonakin päivänä sanotte minulle totuuden. Olen +näet varma siitä, että valehtelette.» + +Vastasin: + +»Ah, Nicolas, totuus... totuus... totuutta ei voi koskaan selittää... +se saadaan kokea... Sanon siis teille: minä en rakasta sinua enää. +Menkää nyt, Nicolas, menkää...» + +Nicolas odotti hetkisen, lähestyen askeleen. Minut valtasi +eläimellinen, mieletön toivo, että hän lähestyisi vielä ja enemmän ja +sitten kokonaan... + +Kun en kohottanut silmiäni jähmettyneissä kasvoissani, sanoi hän: + +»Olette tuottanut minulle hirvittävän tuskan lempeydellänne ja sielunne +hienoudella...» + +Tällä kertaa hän avasi oven ja lähti. + +Raskaan ulko-oven puolisko paukahti kiinni. + +Nicolas oli poissa. + + + + +XLIII + + +Varmasti Nicolas tulee samaa tietä takaisin... hän palaa ottamaan +minut... hän säälii minua... hän tietää hyvin, että olen valehdellut... + + + + +XLIV + + +Voi sitä olentoa, joka kurottautuu kuuntelemaan... kuuloa, joka +jännittyy, katkeaa... sielua, joka pyrkii jonnekin ja tahtoo jättää +ruumiin... + +Voi tätä äänettömyyden mykkää kohinaa, joka kiitää eteenpäin ja nielee +kuiluunsa kuin tummat ja rajut vedet... + +Äänettömyys. + +Maan tyly äänettömyys. Ruumiin ja sielun kauhistuttava ja kova +äänettömyys. + +Kadun kohinan ja elämän äänettömyys, joka on vielä vaiteliaampi ja +vihamielisempi kuin äänettömyys. + +Seinällä on ristiinnaulitunkuva vain äänettömyyden jättiläismäinen ja +tyhjä solmu. + + * * * * * + +Minä pelkään. Pelkään ivallista, irvistelevää, iljettävää ja +kivettynyttä äänettömyyttä... + +Olen vain pieni alaston olento, joka värisee kauhistuttavassa +äänettömyydessä. Ja toisaalta olen kova, kiukkuinen ja katkera olento +... ja nauran äkkiä. + +Kutsunpa Nicolasin takaisin! + +Minä olen olento, jossa myrkky ja sappi polttavat. + +Ja nauran. + +En tahdo enää elää. Elämä tuottaa minulle liiaksi häpeää ja tuskaa. +Pelkään liiaksi elämää ja inhoan sitä. Olen olento, joka vapisee ja +jonka hampaat lyövät loukkua. + +Tahdon kutsua Nicolasin takaisin. + +Minä vihaan... minä olen olento, joka vihaa... vaikka se tuottaa tuskaa. + +Rupean huutamaan. + +»Pascal, pane kätesi suulleni!» + +Pelkään tätä yksinäisyyttä, joka irvistelee ympärilläni. + +Kutsun Nicolasta... Huudan häntä nimeltä, huudan, huudan, kovin ja +pitkin huudoin... + +Silloin puhun rakkauden sanoja... sellaisia sanoja, joita en ole +milloinkaan voinut lausua. + +Opin kyllä sanoja, joita en koskaan ole tiennyt... ja puhun niitä +myös... + +»Pascal, paina molemmat kätesi suulleni!» + +Nicolas... Voi, rakkaani... Elämäni kesä... + +»Paina lujemmin, Pascal! Paina lujemmin...» + +Hukutan itseni suloiseen tunteeseen, että saan kutsua Nicolasia, +hyväillä Nicolasin nimeä... Nicolasin hellyys upottaa minut tulvaansa +ja valaa silmiini hellän hehkun. + +»Pascal, pane kätesi silmilleni... sulje paremmin silmäni... paina +paremmin silmäni kiinni, sillä en tahdo itkeä.» + +Mutta yhä suloisempi tunne herää minussa, ja väristys kohoaa +sieluuni... polttava ja syvä riemastus valtaa minut... en voi sitä +vastustaa... se on houreitten mukanaan tuoma riemastus, suloinen +tunnepuuska, kouristuksia ja ahdistusta, kuolettavaa vaikeroimista, +tukahdutettujen huutojen tulista poltetta: + +»Pascal... Pascal... tuki... tuki ne...» + +Äkkiä kyyneleet pursuavat esiin, ikäänkuin kauan pidätetty paksu ja +kuuma veri. + +Pitkään tuuditetaan tiedotonta olentoa, joka lipuu eteenpäin tuskan +viimassa. + +»Voi, Pascal... Pascal...» + +Pascalin käsissä pyörii ja tärähtelee pääni kuin mukulakivet aallokossa. + +Uupunut olento putoaa jälleen äänettömyyden tukehduttavaan pimeyteen... + +»Puhutko minulle, Pascal? Oletko puhunut minulle?» + +»Olen, pienokaiseni. Olen puhunut sinulle paljonkin. Mutta sinä nukuit. +Olet nukkunut kauan.» + +»Nukuinko, Pascal? Luulen, että olin kuollut. Nyt olen herännyt, ellen +jäänyt sinne kuoleman liuostaan.» + +»Pikku Marcelineni, miehesi odottaa sinua. +Täytyy mennä päivälliselle.» + +»Päivälliselle, Pascal?» + +»Niin. Ilta on tullut. Miehesi odottaa sinua päivälliselle.» + +»Odottaako hän minua?» + +»Hän odottaa sinua.» + +»Lasket leikkiä, Pascal.» + +»En, Marceline. Täytyy mennä päivälliselle.» + +»En mene päivälliselle. En mene päivälliselle, Pascal. Ei, en mene +päivälliselle. Ethän usko, että menen päivälliselle, ethän?» + +»Pikku Marcelineni», sanoi Pascal, »hillitse itsesi. Älä taas rupea +noin huohottamaan. Purista nyrkkisi ja huulesi kiinni.» + +Pascal sanoo: + +»Ymmärrätkö? Jatka elämän eleitä...» + +Naurahdan äänekkäästi. + +»Ei, Pascal, ei. Minä en kehtaa jatkaa eleitä. Ei. Minun kuollut +ruumiini ei siihen alistu. Esiinny sinä marionettina, koska katsot sen +hyväksi. Häpäise sinä itsesi eleillä!» + +Pascal sanoo hiljaa: + +»Olet väärässä puhuessasi minulle näin.» + + * * * * * + +»Herra pyytää rouvaa alas. Herra pyytää sanomaan rouvalle, että hän +odottaa.» + +»Hyvä on», vastaa Pascal. »Sanokaa, että me tulemme pian.» + +»En tule sinne, Pascal. En tapaa enää Maximea. Kuuletko, en tahdo +enää nähdä Maximea. Kuolisin siitä. Kuuletko? Ja sinua minä vihaan. +Kuuletko? Sinä olet tehnyt minut siksi, mitä olen. Sinä olet saanut +minut pettämään ystäväni.» + +»Ah!» huudahtaa Pascal. »Hurjuutta, katkeruutta ja vihaa. Mitä se +hyödyttää? Nouse. Nouse, pikku Marceline-raukkani. Täytyyhän elää +edelleenkin.» + +»En tahdo enää elää, Pascal.» + +»Totta kai», väittää Pascal. »Totta kai sinä elät. Eletään... Tule, +pienokaiseni, tule!» + +»Jätä minut, Pascal. Jätä minut. Tai minä lyön sinua!» + +»Oh!» sanoo Pascal ja lisää lempeästi: »Voi pikku, pikku raukkaani...» +Hän toistaa peittäen kasvonsa: »Voi pikku, pikku raukkaani...» + +»Herra pyytää sanomaan, rouvalle, että hän on pöydässä eikä enää odota.» + +»Tulen sinne», vastaa Pascal. »Rouva on huonovointinen eikä tule alas.» + +Pascal sanoo minulle: + +»Minäpä menen sinne!» + +Pascal on niin kalpea, niin kalpea... + + * * * * * + +Jään yksin. + +Voin sulkea silmäni ja levätä; voin olla ajattelematta mitään ja vaipua +olemattomuuteen. + +En ajattele mitään, sillä kaikki peloittaa minua. Olen alasti ja +värisen. En ajattele Nicolasta... En, sillä hänen kuvansa peloittaa +minua kuin niiden haamut, joita on pettänyt. + +En ajattele Maximea... ei, ei! En Maximea... se nostaa hiukseni pystyyn +pelosta. + +En ajattele ihmeellistä ja viatonta kesää... se on kauhea ansa. + +En ajattele Jumalaa enkä lapsiani... + +Sillä kaikki tuo, kun kerran on sen hylännyt, saa aikaan pahimman +äänettömyyden. Ja minä pelkään. + +Pascal sanoo minulle, että nuo kaikki ovat opastaneet minua vastoin +tahtoani... Kuulin hänen puhuvan ollessani kuollut, tuon unen vallassa. +Hän sanoi: »Saat uskoa minua, pienokaiseni. Tulee päivä, jolloin olet +mielissäsi siitä, että olet kärsinyt tuskaa hyvän takia.» + +Hän sanoi: »Odota. Kerran saat jälleen nähdä maailman elävän kauneuden.» + +Hän sanoi: »Älä pelkää. Kerran myöskin upotat itsesi jälleen kokonaan +eleittesi suojaavan kerroksen alle. Löydät itsesi jälleen itsessäsi.» + +Hän sanoi: »Rukoile yhäti äläkä väsy milloinkaan. Rukouksien koneisto +tempaa sinut uudelleen uskon elävään poljentoon!» + +Pascal sanoi vielä, sillä kuulin sen, ja olemukseni ja sieluni kuulivat +sen salaisiin ja väriseviin ytimiinsä saakka: + +»Näetkö, Marceline, perhe on ahdas piiri. Se sulkeutuu kuin yksi ainoa +olento, jolla on monta ruumista; sitä ei voi murtaa, niin ettei sen +veri vuotaisi kuiviin.» + +Pascal sanoi: »Sinun veresi olisi vuotanut kuiviin, pikku raukkani...» + + * * * * * + +Hän sanoi: »Pikku Marcelineni, kallis aarteeni, puhtauteni, uskoni...» + +Hän sanoi hyvin hiljaa: »Anna minulle anteeksi, pienokaiseni, anna +minulle anteeksi...» + + * * * * * + +Voi, äänettömyys aloittaa jälleen kirkunansa, naurunsa ja kauhean +irvistyksensä, joka osoittaa minua sormellaan. + +Miksi etsisin merkitystä Pascalin sanoista? Ei mikään elä, ei mikään +ole totta, eikä millään ole merkitystä... Naurakaamme... huutakaamme +naurusta... ja nukkukaamme! + +Minulla on suussani sapen ja kauhun maku... Ei voi siis kuolla +vihankaunaan ja katkeruuteen? + + * * * * * + +En voi enää koskaan itkeä; olen liiaksi näännyksissä. Suoneni ovat +tyhjät ja surkastuneet, eikä sielullani ole enää ääntä... + +Pascal on mennyt alakertaan päivälliselle. Hän jatkaa elämän eleitä. + + * * * * * + +Järjestä hiuksesi, Marceline. Huuhtele kasvosi. Purista kiinni huulesi +ja kätesi. Astu alas portaita, joiden yli tahdoit hypätä, syöksyäksesi +ystäväsi syliin. + +Avaa ovi. Miehesi ja lapsesi ovat siellä. Lausu sana selitykseksi. +Hymyile pienokaisillesi. Istuudu tyhjälle paikalle lampun alle... Ah, +kyllä... perhepiirit ovat suljettuja... niitä ei voi murtaa... niiden +veri vuotaisi kuiviin... + +Tiedustele päivän kuulumisia. Käänny ystävällisesti Pascalin puoleen, +joka on vieraasi. Vastaa miehellesi; hän puhuu sinulle ja katsoo sinuun. + +Jatka, Marceline, jatka elämän eleitä... + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78834 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..e14f6c4 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78834](https://www.gutenberg.org/ebooks/78834) |