diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 78817-0.txt | 3629 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 3654 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/78817-0.txt b/78817-0.txt new file mode 100644 index 0000000..0c3f644 --- /dev/null +++ b/78817-0.txt @@ -0,0 +1,3629 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78817 *** +language: Finnish + + + + +KRUUNUN-PERÄMIES + +Saaristolaiskertomuksia + + +Kirj. + +LARIN-KYÖSTI + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1926. + + + + +SISÄLLYS: + +Kruunun-perämies +Jouna ja Asseri +Antsetä ja harmaahylje +Kiduttajat +Salakuljettajat +Ajoverkoilla +Suvinen saarimuisto +Oinaansarven säveliä + + + + +KRUUNUN-PERÄMIES + + +Siinä Kummelniemen keskikohdalla, vastapäätä Suurviirin meri-ulkosaaren +aallonmurtajaa, seisoi ennen vanhaan aikaan punaisista tiilistä +rakettu, kaksikerroksinen kivirakennus, jonka yhtä merenpuoleista +seinää pitkin kulki viistoon leveä halkeama kuin verinen naarmu pitkin +otsaa. Rakennuksen näössä oli jotakin surullisen synkkää. Kuin musta +laastari silmällä tuijotti sokea, musta ikkuna yön pimeyteen. Mutta +tuli tuikki siihen aikaan yöllä yläkerran kulmakamarista ollen usein +merenmerkkinäkin tutuille merenkävijöille ja salakuljettajille. Siellä +yliskamarissaan istui silloin Julius, Sam Johnson, kruunun-perämies +ja saaren järjestysmies, tai repsi, kuten kansa häntä nimitti. +Tällaisia, jonkinlaisia siltavoudin valtuuksilla varustettuja +virkamiehiä sanottiin siihen aikaan pitkin Suomenlahden ulkosaaria +kruunun-perämiehiksi. Se nimitys on kadonnut kuten entinen, hurja +sissielämä seikkailuineen, kadonnut kuten tiilirakennuskin, josta vain +kivijalka törröttää horsman ja maksaheinän sekä hiiltyneiden hirsien +alta. + +Julius Sam Johnson tai Djonson, kuten hän amerikkalaiseen tapaan +lausui nimensä nousuhumalassa ollessaan, mongersi käheällä +kurkkuäänellään jotakin saksan-ruotsin-englanninkielen sekaista +»skandinaaviskaansa», yleismaailmallista merimieskieltä. Sam Johnson +oli isokokoinen, paksu, jättiläismäinen, rosonaamainen, karskin +näköinen miehenrumilas. Mutta suuresta, pörröisen pyöreästä päästä +tirkisti kaksi pientä, veitikkamaista, hylkeenruskeata silmää pitkien, +piikkeinä heiluvien hyljeviiksien yltä. Ja leveätä kuunaamaa halkaisi +komonenä, sinipunertava kuin laivanmastolyhty ankkurissa ollessaan, +oikea sellainen kolmen korpin lepopuu. Sitä nenää täytyi kiertää +ja kaartaa tiilirakennuksen ohi kulkiessa, veistelivät kalastajat, +kun Sam Johnson kyseli, mikseivät taloon poikenneet. Mutta se nenä +oli tarkkavainuinen kuin hylkeen. Sillä hänellä oli ihmeellinen +hengenhaistajakyky saada selville, milloin salakuljettajat palasivat +öisin yöttöretkiltään Viron Portkundaasta tai Saksan Meemelistä. +Silloin hän kolmesta kookkaasta laivarengistään lähetti vahvimman +vaatimaan ruukun Riianpalsamia tai kannun Spanskan malagaa, verona +lastista, jonka yöttömies oli liivaan, lentohiekkaan tai aittansa +nurkkaan hylkeennahkojen tai silakkatynnyrien joukkoon piilottanut. +Oikeastaan hänen velvollisuutenansa olisi ollut ilmiantaa löytö, mutta +hän ummisti silmänsä, sillä hän vihasi virkaveljiään tullinuukkareita, +tullihuntteja, pahuksen puplikaaneja. Niitä hän ei voinut sietää. + +Hänellä oli hidaskulkuinen alus lahdessa ankkuroimassa. Pilan +vuoksi hän joskus sillä kansimiehineen purjehti pitkin ulkoluotoja +ulottaen retkensä kauas Tytärsaarelle, Seiskarillekin ja ajeli takaa +hyrskyjen kanssa kamppailevia salakuljettajia, kun nämä rahtasivat +silkkipakkoja, kahvi- ja sokerilastejaan. Ammuskeli ilmaan pienellä +kansitykillään. Mutta lopulta hän jätti salakuljettajat rauhaan. +Partaansa naurellen ja viiksiään väännellen sekä heille nyrkkiä +puiden hän käänsi myötätuuleen ja oli heitä kotirannassa kajuutassaan +odottamassa. Rengit ottivat vastaan hänelle tulevan veron, ja sillä oli +kaikki vaivat kuitattu. Hän ajatteli, että mitäpä se köyhä kalastaja +ansaitsi kehnoilla verkoillaan. Usein hailien hinta oli niin huonossa +huudossa, ettei mannerkaupungin Stuckmannin kauppahuone niitä huolinut +edes lannaksikaan, vaan käski kauppias heittää hailit tuhlipellolle. +Pietariin niitä mätiä silakoita sitte kuljetettiin, mutta sinne oli +vesitie pitempi ja vaivaloisempi. Täytyihän köyhän kalastajan elää! +Eipähän hylkeenpyynnilläkään suuren suuria ansainnut. Kädestä suuhun, +se oli se ainainen huutavan ääni yksinäisellä meren saarella. + +Niin, yksinäinen se saari oli. Jotain iloa köyhälläkin piti olla. +Antoipahan nyt kalastajaeukkojen koristella itseään sunnuntaisin +kirkonmäellä salaatuoduilla kukallisilla silkkiliinoilla sekä +meriukkojen pröystäillä syöskumipiipuilla ja ankkurikelloillaan. +Piippu, vaimo ja hyljepyssy ne olivat saarelaisen ainoita huvituksia. +Ei niitä saanut koskaan lainata. Sillä jos ne saikin takaisin, niin ne +olivat pilaantuneita. Niin veisteli Sam Johnson kirkkovenerannassa. +Ja lisäksi rommi makea ja mieltä nostava, syksyisin, kun kalastajien +öljykangashousut mereltä tullen jäässä kihisten kalisivat. Eipäs +se pieni ryyppy silloin pahaa tehnyt! Sitä mieltä oli Julius Sam +Johnsonkin. Hän ryyppäsi itsekin, ryyppäsi kuin virtahepo, kulahutti +poskeensa horjumatta puoli kannua. Alkoi ryypätä siitä hetkestä asti, +jolloin hänen rakas vaimonsa Eulaalia hukkui matkalla Loviisaan +hankkiessaan talvirehuja heidän ainoalle lehmälleen. Sitä ennen oli Sam +Johnson vallan toinen mies, sillä vaimo osasi pitää häntä kohtuudessa. +Siihen aikaan oli iso, haaksirikkoutuneesta norjalaisesta laivasta +maihin ajelehtinut sekä kivirakennukseen kuljetettu vaatekaappi +ollut hyvässä järjestyksessä, lakanat, pöytäpeitteet ja pyheliinat +kauniina kasoina, paidat ja sukat olivat ehjiä, hänen pyhäpukunsa aina +putsattu ja puhdas. Hopeakalut, vaskiset pannut ja kattilat kiiltävinä +keittiön seinähyllyillä. Olipa ollut ilo katsella sitä hohtoa ja +kauneutta kodissa, mutta nyt oli kaikki toisin. Hämähäkinseittiä ja +tomua olivat seinät ja nurkat täynnä, nahkainen sohva aina pölyinen, +jolla Sam kuorsaili juominkiensa jälkeen. Onnettomuus oli sillä +kuohuttavalla kuolinhetkellä taloon tullut. Sillä Sam oli rakastanut +suurella merimiehen lapsensydämellään vaimoaan, joka hoiteli häntä kuin +jättiläislasta. + +Sam olikin oikea jättiläinen ja laajalti tunnettu suurista +ruumiinvoimistaan. Hän saattoi yksin kiskoa maalle ison haapion sekä +taittoi pienen ankkurinsiiven paljaalla kämmenen kouristuksellaan. + + * * * * * + +Sam Johnson heräsi siihen, että männynkävyt komahtaen putosivat lähellä +olevista mäntypuista, pompahtaen peltikattoon. Hän nousi vuoteeltaan, +vyörytti koko ruhonsa sängynlaidalle, kolkutti isolla rautapuntilla +lattiaan. Sieltä kuului nuoren naisen kimakka ääni, johon sekoittui +vanhemman vaimohenkilön matalampi mumina. Puntin kolina kajahti pitkin +kiviseiniä. Pian lipsattivat pienet nahkatohvelit vasten kiviportaita. +Huoneeseen astui noin kahdenkymmenen korvissa oleva tytön huipukka. +Oven edessä murahti pörröinen, harmaankirjava hyljekoira Pyry. Sekin +oli väkevä kuten sen isäntäkin, jaksoi kaksi tuntia tapella kahdeksan +koiran kanssa. Niin ainakin kruunun-perämies väitti. Koiran isäntä oli +tunnettu suurvalehtelija, hän osasi syöttää pajuköyttä, jaaritteli +vanhoja, meheviä merimiesjuttujaan. Niiden seikkailuissa hän itse +tavallisesti oli pääsankarina. — Koiraa kaartaen toi nyt Pirkko, nuori +emännöitsijä, kahvipannun kuppeineen pöydälle. Sam katsahti häneen ja +murisi: + +— Olit taas tanssissa! + +— Niin, miksen tanssisi, olenhan vielä nuori. Enhän minä voi täällä +nunnanakaan istua! + +— Kuka käskee istumaan, en sinulta tanssia kiellä, olenhan itsekin +nuorena ulkomaan satamissa pyöritellyt kreolittaria, havailaisia +neekerityttöjä, mehevän mustia... siihen aikaan kun olin Kongossa, +pippurirannikolla. + +— Siinä näet, senkin eppu! Tanssi se on mälvää. + +— Eppu, mälvä, kylläpä sinä mongerrat sitä rantalaitakaupungin +siansaksaasi. Mistä olet oppinutkin! + +— Mistä sinä olet oppinut juomaan kuin kiiliäinen! Eilen saunassa joit +taas sen Kundulan Appeloonin kanssa, mokoman viinasissin. + +— Yhtä hyvä se on Appelooni kuin joku muukin, ei ole ryssä eikä +kostjumalan kauppias, se mies on meriä seilaillut kuten minäkin ja se +poika osaa nauraa, kun minä juttelen. + +— Nauraa mieliksesi. + +— Niin taidat tehdä sinäkin. + +— Olen sellainen kuin luotu olen, toisinaan en mahdu itseeni. + +— Sinä aina vain ärsytät minua. Kaksi asiaa olen sinulle muistuttanut: +älä katsahda liikaa toiseen mieheen ja ole rehellinen. + +— Häpeä, lumppuri, varjoas! Rehellinen, rehellinen, sitä sinä aina +jankutat, päissäsi kun et muista mitään. Sinulla oli vaimosi kuoleman +jälkeen useita emäntäpiikoja, mutta kukaan ei täällä pysynyt sinun +hurjan luontosi ja juomahalusi takia. Lakanoita ja muita kapistuksia +lie kadonnut jo ennen minun taloon tuloani. + +— Taitaa olla niinkin, no se sikseen. Saisit sentään paremmin hoitaa +taloutta. Neuloisit nyt edes napin paitaani, ja täällä on nurkat ja +kaapit tomua täynnä. + +Pirkko kivahti: — Mikä siivo täällä olikaan tänne tullessani! — Hän +kaivoi piirongin laatikosta neulan ja lankaa ja kiinnitti napin +kruunun-perämiehen kotikutoiseen merimiesvillaröijyyn. Johnson +näet halveksi virkamiespukua ja käytti kalastajien vaatepartta. +Perämies tunsi lähellään nuoren vartalon lämmön, tunsi suuressa +yksitoikkoisessa yksinäisyydessään jonkinlaista lapsellista lohdutusta, +johon aina sekoittui hiukan karua epäluuloa. Liekutellen punoi Pirkko +pienet käsivartensa perämiehen kaulaan ja makeili hunajaisella +teko-äänellä: Kuulehan, rakas merikarhuni, annathan minulle uuden +tanssisilkkiläningin. Luotsin vanhimmalla tyttärellä on paljon parempi, +ja minä saan melkein hävetä. Ja kuule, käädyt ja korvarenkaat sinä +ostat minulle Virosta, kun seprain juhlilla käydään. + +— No saamas pitää, Sam sanoi hiukan heltyneenä, mutta sinä et saa niin +paljon tanssia sen Pikkuviirin majakan ryssäläisen siknalistin kanssa. + +— Mitä sinä nyt hullujasi, eihän siinä tanssissa taikaa ole, keimaili +Pirkko. — Tanssithan itsekin nuorena. + +— Hehhee, kuin karhu köydessä. No niin, tulehan sitte illalla... vaikka +saisit sinä asua täällä ylhäälläkin. + +— En minä, kun sinä juot. Kuinka minä täällä voisin nukkua, kun sinä +räyhäät ja remuat kannukaveriesi kanssa. Minä en kärsi sitä Kundulan +Appeloonia, salakuljettaja se on, trokari mikä lie. Panettelee minua. + +— Älä hiidessä hiisku tästä, suu poikki! Ja sano nyt, että tätisi Erika +tulee minua iltapäivällä hieromaan. + +— Kyllä sanon! — Pirkko pyörähti huoneesta ikäänkuin helpotuksesta. + +Tyyntyneenä kuunteli perämies pienten tohvelien liksutusta vasten +kiviportaita ja huokasi. + +Hän vetäisi nyt pitkät pieksut jalkoihinsa ja kiinnitti ne »siteillä», +punavalkearuutuisilla sidenauhoilla polvien alta solmuun. Sitte kulki +hän kaapille, kulahutti jotain hollantilaista juomaa poskeensa. Istahti +virkapöytänsä ääreen, katseli merta yli niemenkärjen, jossa oli +pienellä viheriäisellä lipulla varustettu pieni ruutikellari. Niin, +ne pahuksen kasaveikat olivat leikkineet sillä vanhalla ruostuneella +kalliotykillä, olivat sen täyttäneet kivillä ja dynamiitilla. Siitä +oli tehty ilmoitus. Tavallisesti kruunun-perämies teetti pöytäkirjansa +ja kirkkokuulutuksensa lukkarin pojalla, joka oli käynyt pari vuotta +Porvoon kimnaasia. Tällä kertaa hän alkoi itse kömpelöllä, isolla, +karvaisella kädellään kirjoittaa seuraavaa hullunkurista kuulutusta: + +»Liki Kummelniemen kivipytinkiä on Kruutia Rantapuotissa ja paikka +on merkittynä viheriäisellä lakulla ja muistutetaan tämän kautta ja +ohessa, ettei kukaan tulis tulella, piipulla tai muilla vaarallisilla +vehkeillä sinnepäin, sillä hän saa silloin itse vastaa oman +puolestansa, jos vahingon siitä tapahtuis.» + +Hän jatkoi nyt toista kuulutusta: + +»Koska yksi osa tämän saaren kansasta on tullut semmoiselle pahalle +tavalle, että ne ilman mitään asiaa yökausina juoksevat minun luo +eikä anna minulle yörauhaa sabatina ja muina pyhäpäivinä, en ruve +minkäänlaiseen virkatoimitukseen vaan potkasen pihalle asianomaset.» +Hän raapi pois sanan potkasen ja jäi miettimään. + +Rappusista näet kuului kolinaa. Hiukan hoippuen astui sisään +iso saarelaispoika hiukan hämillään, suutaan pyyhkien, silmissä +veitikkamainen ilme. + +— Jaahah, pyhi jalkasi ja suusi ja astu lähemmäksi, senkin jumalaton +junkkari ja sabatinpäivän rikkoja! Etkö sinä, senkin riiviö, tiedä, +ettei minua saa sunnuntaina vaivata. Sun saksan sapeli ja tuhannen +tultatuiskivaa mörssäriä. Perskuta! Istu! — Miksi sinä ja sinun +kumppanisi ovat räjähyttäneet tykin palasiksi, niin että kyläkunnan +ruutuja on mennyt rikki ja puunoksia taittunut pappilan puutarhasta! + +— Enhän minä, enhän minä, väitteli iso, roteva nuorukainen. + +— Kyllä sinä, kyllä sinä, tunnusta vain pois. Pane sormi pöydälle ja +muista valas! + +— En minä ole räjähyttänyt tykkiä, olin juuri siihen aikaan, kun +kruunun-perämiehen renki kävi Kundulan Appelloonin aitassa viinaa +noutamassa — niin hik, hik, minä olin silloin rantauunissa haileja +savustamassa. + +— Älä valehtele, senkin sekuli ja saunaveden loppu! Ja sinä soperrat +kuin ryygeniläinen kippari. Taidat olla juovuksissa, porsas! + +— Por-porsas, sammalteli mies. — On hauska nähdä herra +kruunun-perämiestä juovuksissa. + +— Mitä, huuti helkutissa, mitä sinä mies oikein meinaat. + +Mies alkoi taas: On oikein hauska nähdä herra kruunun-perämiestä +juovuksissa. + +— Häh, — mitä! Olenko minä juovuksissa? Vastaappas sanoistasi. Minä +haastan sinut Mokran välikäräjille kunnianloukkauksesta. Sanoppas vielä +kerran sama syyte, niin minä, jukoliste, teen sinusta linnunluita ja +munavoimoskaa. + +Mies jatkoi: On oikein hauska nähdä, herra maistraatti, saaren kuningas +ja herra, her, herra kruunun-perämiestä juovuksissa. + +— Vai vielä vatkutat. Haenko pampun nurkasta. Mutta kyllä minä +muutenkin sinulle näytän, mistä Taavetti oltta osti. + +Perämies iski rautapuntilla lattiaan, sitte hän nosti pitkän miehen +koikaleen ilmaan ja piteli häntä käsivarttensa varassa ylhäällä päänsä +päällä. + +Mies sätki säärillään. + +— Sanoppas vielä kerta! + +— Hyvä herra kruunun-perämies, valitti mies. Minä vain silleen +meinasin, että minun on hauska nähdä kruunun-perämiestä — juovuksissa +kun olen. + +— Hahhaa, rähähti perämies ja nauroi niin, että iso vatsa hyllyi. Hän +laski miehen lattialle. + +— Oletpa sinä aika veussu ja koiransilmä. No olinhan sitä minäkin meriä +selaillessani toisinaan tuusan mullikkana. Se sutkaus maksoi sinun +selkänahkasi ja sakotkin. No mene, senkin sittiäinen, äläkä tee toiste +kolttosia! + +Nyt astui pahin kylän juoru-akka huoneeseen. Niiaten hän palkkion +toivossa tuli ilmiantamaan: Minä vain että rannassa on virolainen +perunajaala, mutta epäilen että tuhlien alle on kätketty jotain, sillä +koko ruuma löyhkää pirtulle. + +— Vai niin, sanoi Johnson nyt varovasti. — Sano, että tulen kun +olen syönyt. Akka meni, mutta Sam viivytteli niin kauan, että jaala +ehti sanan saatuaan lähteä merille. Sam viuhtoi sille ikkunasta +alushousuillaan ja vihelteli. Sellainen oli Julius Sam Johnson. + +Sam oli taas hyvällä tuulella. Kuin laiva raskaassa lastissa hän +paineli nyt pihalle, soudatti haapiolla itsensä aallonmurtajalle. +Asteli pyylevänä lakki takaraivolla, paksut ankkurivitjat pöhömahalla, +kädet housujen taskuissa, pitkin saaren mäkikujia, joiden varrella +könöttivät pienet kalastajatuvat kuin haahkanpesät pienine pihoineen, +joissa kasvoi kirsikka- ja omenapuitakin. Pienien verkkoaitauksien +takana heloittivat heinäkuun heleydessään pienet merirautamot +ja koirankaalikukkaset ja aittojen seinämiä ryömivät jo krassit +ja köynnöskasvit. Sam poikkesi puhuttelemaan kalastajavaimoja, +taputteli vanhoja vaareja, nipisteli nuoria tyttöjä leuasta ja +kutitti kujeellisesti kellonperillään pienten kehdossa keikkuvien +pojanpaapattien poskia. Kaikkialla kuului hänen remakka, leveä +naurunsa, kaikkialla hän oli tervetullut. Mutta tappelupukarit ja +kotiutuneet, villit merimiehet pysyivät loitolla, sillä he tunsivat +hänen moukarinkokoisen nyrkkinsä voiman. Monet hyljekoirat seurasivat +hänen kintereillään, hän heitteli niille leivänpalasia. Pyry haukahteli +kopissaan salmen toisella puolella, ja pian yhtyivät haukuntaan saaren +muutkin koirat. Sam suuntasi nyt askeleensa kujaa pitkin rantaan. Kujan +päässä siinti pala merta ja kaukana hohti kolmimastoinen, valkoinen +purjelaiva. Satayksitoista ja purjeet kuin avonainen virsikirja ja +aasillaan, kuten Sam kuvaili. + +Rannalla seisoivat muutamat kalastajat kuin pingviinit takaräpylöillään +ja pitivät n.s. »rantakäräjiä». Kalastajat näet toisinaan istuen kukin +omalla käräjäkivellään muodostivat omassa keskuudessaan jonkinlaisen +tuomioistuimen. Näillä käräjillä ratkaistiin heidän keskinäiset +riitansa rantaoikeudesta, silakanhinnoista, merihylkyesineiden +omistuksesta sekä niihin merkityistä puumerkeistä. Rikoksena pidettiin, +jos ken otti toisen merkitsemän lankunpätkän. Usein kävi riita oikein +äänekkääksi, harvoin se jätettiin maallisen oikeuden ratkaistavaksi, +aniharvoin tapahtui saaressa varkauksia, sillä minneppä se varas +saaresta pääsee, arveltiin. Siksi tupien ja aittojen ovet öisin +olivat lukitsematta. Ainoastaan Pirkko oli varustanut vahvoilla +hakasilla kivirakennuksen alakerran oven. Hän pelkäsi muka ryssäläisiä +rantapatterisotilaita. Niin menetellen hän kavalaan sydämeensä kätki +omat salaiset tarkoituksensa. + +Pirkko oli tullut taloon mantereelta kaukaa jostakin Savosta. Erika +täti oli hänet toimittanut hieroessaan Sam Johnsonin luuvaloisia +jalkoja, sen jälkeen kun Samin kolmas emäntäpiika oli livistänyt +tiehensä erään koivistolaisen rantakipparin mukana. Pirkko oli +pienenläntä, kiukkuinen ja kateellinen piian juippi. Hän oli jossakin +suhteessa sievä, mutta teerenpilkut rumensivat kasvoja, ja hän käytti +niitä poistaakseen kaikenlaisia voiteita. Hän peilasi itseään pitkin +päivää ison kuvastimen edessä, peilin pöydällä oli kaikenlaisia +rusetteja, porsliinikoiria, paperiperhosia, hajuvesipulloja ja +rasvapurkkeja. Silmät välttelivät ja niissä oli sivusta katsoen +itsekäs, ilkeäsävyinen, harmaan vihreänvipevä välke. Vihan syttyessä +saattoi se leiskua aivan saatanallisesti. Hän oli jo nuoresta pitäen +ollut yökengässä nurkkatansseissa, oli asunut jonkun sukulaistädin +luona, isä oli hänet hänen kesyttömän luonteensa takia jo aikoja +sitte hylännyt. Ei häneen pystynyt isän nuhteet, ei vitsat eivätkä +remmitkään. Lyö vaan, minä en kiusallakaan huuda! Oli jo lapsena +oppinut näpistelemään ja veikeilemään hulttiomaisille poikaviikareille. +Niiltä hän oli oppinut kiroilemistaidonkin. Katovuosina oli hän myynyt +maalaistätinsä leipiä saadakseen makeisia. Sellainen oli Johnsonin +emäntäpiika. + +Pirkko oli tullut saarelle puettuna kurjiin vaatteisiin. Nyt hän oli +pöyhistynyt, halveksi »sillinhirttäjiä», »rantaraasulia», kalastajia, +kävi kiiltokengissä, kaupunkilaishattu päässä ja välähytteli kuin +kiusaksi saaren tytöille pikkusormen sinikivistä akvamariinisormustaan. +Kaikki saaressa jo tiesivät, että hän oli Samin salainen vihkimätön +vaimo. Monet kuten Kundulan Appellooni varoittivat perämiestä. Mutta +Sam oli kuin sokea, sanoi parjauksia akkojen loruksi. »Enhän minä voi +naista lyödä, mutta kyllä minä miehisen miehen nujerran.» Niin hän +kehaisi Appelloonille, kun tämä kehoitti kurittamaan. + +Alakerrassa Pirkko ja Erika-täti valmistivat aamiaista. Pirkko keitti +Erikalle erikoiskahvit. »Katsos, itse minä juon paraat kahvit», virkkoi +Pirkko, »sille jääkarhulle minä syötän vesimaitoja ja vanhoja korppuja. +Piru paikatkoon sen rumilaan vanhoja pikipöksyjä. Tässä, täti, on +sinulle kahvipussi, hierothan sitte kinttujani, palellutin ne kerran +talvitansseissa siellä maalla.» + +— Ole varovainen, perämies voi vielä huomata, supatti viekas Erika. + +— Mitäpäs se huomaisi. Uskoohan se omiakin merimiesjuttujaan, niin +mikseipäs minunkin valeitani. Kyllä minä sen pimittää osaan, se kun on +niin ahne naiselle ja viinalle. Silloin se uskoo vaikka mitä. + +— Mutta se majakan Saska hiiviskelee täällä nurkissa liian usein. Jos +karhu huomaa... + +— Kyllä minä sen niin viisaasti olen järjestänyt, naurahti Pirkko ja +vilkuili levottomana Itäkorkian majakalle, joka pikkuluostarin tavoin +seisoi korkealla vuorikalliolla. + +— Saska asettaa katajapensaalle punaisen paidan, ja siitä minä tiedän, +että Saska tulee. — Minä taas vedän rullakartiinit alas, siitä sen +Saska ymmärtää, sillä Saskalla on kiikari. Se on metka poika se +Saska, kyllä se ryssä sentään rakastaa osaa! Menen kai sen kanssa +naimisiin. Mutta jos se liiaksi tsiikaa luotsintytärtä, niin minä +lähden Amerikkaan ja nain rikkaan varmarin. Mutta kyllä minä sen karhun +ensin kynin. Minulla on nyt väärä avain, jolla pääsen sen piirongin +laatikkoihin. + +— Voi, voi sinuas, ettes vain minuakin saata onnettomuuteen, kadun +kun näihin rottosiin rupesinkaan. No niin, oli miten oli, hamekankaan +saat minulle ostaa, se vanha hame on jo repaleinen, kun saa sen +lehmän perässä iltakaudet vuoren rotkoissa koluta. Ei löydä Prinsessa +tarpeeksi jäkälää lähivuorilta, eksyy vaivainen ja minä saan sen takia +kärsiä, voi näitä köyhän koetuksia, valitti Erika. + +— Suus kiinni, muuten isken halolla, jos mitä virkat! + +— Vest' ja varjele, jos sentään, enhän minä... Mutta ole varovainen, +varpuseni. + +— Se karhun köriläs tahtoo niin usein, on vielä riuska mies. Kuin karhu +se talvet pesässään nukkuu, mutta annas olla, kesällä se on kiivas +kuin kettu. Mutta kyllä sillekin keinon keksin. Se Saskakin on niin +hanakka... Pirkko hahatti ja alkoi lallattaa jotain rumaa laulua. + +— Kyllä sinä olet peijakas tytöksi, oikea tuusan jeeveli, kuten +perämies sanoo. Mutta jos hän aavistaa... + +— Mitäpäs se mies näistä naisasioista... Minä sanon, että minulla on +kuukausivika, uritas, mikä lie, sanoi kaupungin lääkäri, se heikentää, +en voi, sanon. + +— Kyll' olet ovela ja niistä olet kaikki oppinutkin! + +— Kyllä se maailman ranta opettaa ja sitte... + +— Mitä sitte, velmuili rokonarpinen, mäyräsilmäinen, latteanenäinen +Puoskari-Erika ja hörppäsi koukkuleuka lautasella höyryävää kahvia. + +— Sitte minä, Pirkko jatkoi, vähitellen teen itselleni lapsen. + +— Vai lapsenkin, pahus, leksotteli Erika. + +— Niin, minä panen pienen tyynyn kureliivin alle ja uskottelen, että +köriläs saa sellaisen pikku Samin. + +— Voi pikuna! Vai pikkusia sinä puuhaat, no sitte ei tarvitsekaan +asettaa kirveenvartta sängyn alle, että poika tulisi, Erika hihitti. + +— Hihi, hihitti Pirkkokin ja heilutti päätään tanssien pitkin lattiaa. +Sitte minä kiskon ruokkorahat ja matkustan Montreaaliin, Kanadaan, +siellä on jo eräs suomalainen rouva hommannut minulle oikein hienon +paikan sellaisen miljunäärin luona. Ehkä minä vielä saan jonkun vanhan +miljunäärinkin ja sitähän se kaltealaisassyrialainen unikirjakin +ennustaa. — Pirkko alkoi lallatella: »Aameriikan laivat seilaa +hopeaisella sillalla.» Pihalta kuului repsirenkien askeleita kalliolla. +Erika kääpäsi myttynsä, johon oli pistetty pari pöytäliinaa ja katosi +pian taakseen vilkuillen rantatien katajapensaisiin valkoisen kummelin +taakse. + + * * * * * + +Sam Johnson seisoi ryhmässä rantalaiturilla jutellen hymyilevänhienon, +sinitakkisen ja valkoisissa housuissa astelevan karanteenitohtorin +Kurre Caulenin sekä sepelpartaisen, lyhytjänkkäisen, länkisäärisen, +punanenäisen luotsinvanhimman, kapteeni Kallu Lundrenin kanssa. Sam +nosti messinkinahkakuorisen kaukoputken veristäville silmilleen +ja tähysteli merelle. Loitompana seisoivat vanhemmat kalastajat +hiukan happamen ja pettyneen näköisinä, kädet housujen taskuissa, +harmaat paikatut tilkat sinisten niekkojen olkapäillä sekä matalat +solkinahkakengät jaloissa. + +— Niin, virkahti Sam. — Kas vaan! Jo hilaavat sitä merenpohjaan +uponnutta ankkuria. + +Luotsinvanhin tokaisi siihen: »Kuuluu olevan kuusikymmentä syltä +pitkälti rautavitjoja. On siinä Pietarin saalista neljälle venekunnalle +ja kahdeksalle merikravulle.» Sam lisäsi: »Syystormissa takavuosina +se rotterdamilainen rautaparkki menetti ankkurinsa. Siitä on kulunut +jo kymmenen vuotta ja oikeus ankkuriin on menettänyt lain voiman, +jess. Kundulan Appellooni merkitsi aikoinaan paikan muistiin. Nyt +saadaan pitkät ankkuriryypyt, kipparinkermat, ja palsamikorkit +pannaan paukkumaan. Ool rait! Se mies ei ookkaan tuulen tavalla +tehty, Appellooni, niin. Kas, kas!» — Merellä näkyi neljä isoa +haapiota, niiden laidoille oli poikkiteloin asetettu paksu tukki, sen +keskikohdalla oli vipulaitteet. Nostokurjilla miehet väänsivät jotain +näkymätöntä, raskasta esinettä. Lokit ja tiirat kaareilivat lähellä +kirkuen luotojen yllä, joiden kivilokeroissa niillä oli pesänsä. +Joskus teräsharmaanvalkoiset siivet aivan sipaisivat miesten päitä. +Ja ylt'ympärillä väreili meri hienon sinijuovaisena pikku vihurin +viiltäessä hopealle hohtavaa auringonkuvajaista, kimmeltävää kalvoa. + +Mereltä kuului karkea kirous. + +— Jo luiskahti, pihahti kiilusilmäinen tullimies, — meri otti omansa. + +Vahingoniloisena säestivät sanoja toiset rantamiehet, jotka eivät +kuuluneet venekuntiin. + +Samikin kirosi: Senkin sakramenskatut öljypöksyt ja mämmikourat! Nyt +meni kuin Konkkalan kaivoon! Eipäs se kalastaminen vetele nykyään. +Lohen olette täällä saarella sukupuuttoon hävittäneet. Äsken olitte +kuin happamet silakat nelikon pohjalla, laiskoja julleja kuin harmaat +hylkeet. Luuletteko te, pohjoisnavan alkuasukkaat, että etelänapa +pyörii vain teidän vunteerinkinne mukaan, jos akseliin hiukan pistää +vanhaa tervaa ja hylkeenrasvaa, te jäämeren pohjoiset pingviinit! +Katsokaas, on tässä saaressa miehiä jos on akkojakin. Toiset tutkivat +kaikki karit ja ankkuripaikat, kun ei huono silakan saalis leiville +lyö, mutta te vain odotatte mannan satavan kuin saavista selkoiselta +taivaalta. Appellooni se on oikea Kolumpus, totta vie! Tiedättekö +mitään Kolumpuksen munasta. Syntyikö ensin kana vai muna, kananvillat! +Kyllä se ankkuri vielä nostetaan, juuri justiinsa ja prikulleen. +Kahdeksan tuhatta markkaa, ei se ole lötöstystä se löytöpaikka! Kun +minä olin Tyynellä merellä, siellä Päiväntasaajalla, jossa kova tormi +käy ja taivas on kuin kiehuva pikipallo, niin minä kerran kuljetin +strutsin- ja krokotiilinmunalastia Haitiin, mutta silloin satamassa +hyökkäsi kimppuuni kannelle viisitoista mulkosilmäistä mulattityttöä ja +kaikki munat menivät plittiin, mjam, mjam, maiskutteli perämies. + +Sam Johnson laski kiikarin kädestään ja lopetti leksotuksensa kesken. +Ettette te, vastarannan kiisket, katselemisesta parane. Mutta nyt +mister Sam Djonson menee murkinalle. Gud bai ool bois! Hyvästi, pojat! + + * * * * * + +Samaan aikaan Saska signalisti laski kiikarin kädestään Itäkorkian +majakalla. Hän oli pieni, viekas, vilkas mies, kullanruskeat silmät +pyörivät alituisesti sinne tänne epämääräisesti, niiden ilmeistä +ei päässyt oikein selville, ne olivat haihattelevia ja haihtuvia. +Hartiat nytkähtelivät käsien tehdessä liukkaita liikkeitä. Hän tönäsi +majakkatoveriaan kylkeen, kaivoi merimieshousuistaan messinkisen, +kullatun sormuksen, virnisteli ja viittasi kädellään Kummelniemelle, +jonka savupiipusta sauhu nousi kohtisuoraan ilmaan. Toveri supatteli +suhuäänteisesti venäjänkielellä: + +— Tavaarits, vaikka sinulla on Volhovassa maatuska ja omat mukulat, +niin sinä vain hissuttelet niitä tsuhnien tollakoita. + +— Illalla... niin, mennään »Rakkauden polulle» metsään kävelemään, ehkä +saadaan luotsinkin tytär mukaan. Toveri vihelsi. + +Saska nauroi ja asetti punaisen paitansa kuivumaan katajan oksalle. + + * * * * * + +Sam Johnson kuorsasi nahkasohvallaan iltapäiväuniaan. Tällaista +oli hänen elämänsä vaimonsa kuoleman jälkeen. Vaimon kuva oli +ripustettu seinälle vastapäätä sohvaa. Kun Sam pitkinä talvipäivinä +merta tähystellen asteli raskaasti oven luota pienen ikkunan luo, +seurasivat vaimon kuvan katseet häntä kuin vaitelias syytös. Miksi hän +joi? Tappaakseen ainaista kalvavaa tuskaansa. Hän valvoi usein öitä +vuoteellaan katsellen kaukaista Käärmekarin vilkkumajakkaa tai luki yhä +uudestaan paksukantista Rocambolea tai muita rosvoromaaneja. Iltaisin +hän joskus kantoi Pirkon vahvoilla käsivarsillaan kuin lapsen pitkin +kivirappuja ja sulki oven. Pirkko käänsi silloin aina kuvan seinään +päin. Mutta tämä elämä ei antanut tyydytystä Samin rakkautta surevalle +sydämelle. Hän oli alkanut puhua itsekseen kuten yksinolijat, hän oli +alkanut jo juodakin yksikseen. Sitä hän ei tehnyt vaimonsa eläessä. Hän +ei mahtunut itseensä kuten Pirkko sanoi. Se Pirkko ei koskaan tullut +omaa hyvyyttään, ei hyväillyt eikä hyräillyt hiljaista onnea kuten +vaimovainaja. Toisinaan Pirkko saattoi jonkin äkkinäisen mielijohteen +vallassa kapsahtaa hänen kaulaansa ja suutelikin häntä hiukan +viileästi. Minun tulee sinua niin sääli, sinä jääkarhu, oli Pirkko +lausunut ja samassa taas vinkaissut tiehensä ikäänkuin olisi tuntenut +huoneen ilmassa sen raskaan painon raskaan kömpelön olemuksen ympärillä. + +— En minä tarvitse sääliä, sinä senkin sakramenskattu, pieni kanalja, +huusi Sam kiviportaihin niin, että seinät kajahtivat. Hän puhui taas +yksin. Ei kukaan häntä kuullut, ei kukaan saaressa häntä ymmärtänyt. +Hänen teki silloin mieli mässätä ja meluta. Hän saattoi joulun pyhien +edellä kelirikon aikana äkkiä komentaa laivarenkinsä matkalle. Hän +kuljetti itseään myrskyssä mantereelle isolla haapiolla, jonka alla +oli rouki, reenjalakset. Vuoroin venettä lykkien jääsohjon, ahtojään +ja railojen yli, vuoroin sulaa vettä pitkin soudellen hän saapui +rantakaupunkiin. Siellä hän kipparikrouveissa hummasi ja tuhlasi +rantaviskaalien ja rappeutuneiden puoliherrojen parissa. Ravintolassa +hän tappeli, asetti rämisevän pianon kuin katusuluksi käytävään ja +nakkeli herroja pihalle. Tilasi kaupungin kaikki ajurit seuraamaan +itseään, kun hän juomaveikkoineen ajeli pitkin katuja vierellään +täytetty sukeltajan kumikuvatus, jonka päässä keikkui tarjoilijattaren +olkihattu. Kerran hän sirkuksessa ollessaan markkinoilla keikahti +kaiteen yli ja alkoi sahajauhoitetulla miekan- ja tulennielijäin +matolla tehdä häränpyllyjä yhdessä seuran klovnin kanssa lasketellen +merimiessukkeluuksia. Ja koko kaupunki nauroi hänen hullutuksilleen. +Hän oli pelätty ja tervetullut kaikkialle, sillä saaren karskin +merikarhun pinnan alla sykki koristelematon, suora sydän. Hän maksoi +vahingon hyvyydellä, kuljetti juottamansa ajurin, rekeen istutettuna, +hevosta taluttaen pitkin torinlaitaa kotiin. Vei hevosen talliin, +heitti kauroja pilttuuseen, heiniä häkkiin ja kantoi paksun ajurin +vuoteelle. Toisinaan keksi hän kiskoa kaikki palotynnyrit talonpihoilta +torille. Niitä kuljetettiin sitte väsähtyneitä viinaveikkoja suihkuilla +virvoittaen ohi paksuturkkisten, kuhmurasauvaisten yövartijoiden +poliisiputkan ohi. Vartijat vain nauroivat hänen kujeilleen ja +veistelivät vuorostaan: »Ajakaa vain hiljaa, että meidän vieraat saa +nukkua rauhassa!» Koko kaupunki nauroi. + +Siten hän viikkomääriä hummasi humussa ja sumussa viskellen hotellin +ikkunasta rahoja katupojille. Palasi taas yksinäiseen saareensa, +makasi viikkomäärät nahkasohvallaan. Näki puoli-unessa näkyjä, +haaksirikkoutuneita laivoja, merihirviöitä ja neekerityttöjä, jotka +piirittivät häntä ja irvistelivät hänelle valkoisilla hampaillaan. +Hän näki unissaan vaimonsa, joka astui alas puitteista ja näytti +kihlasormustaan. Hän heräsi omaan kiljahdukseensa. Hän nousi +ja piilotti kuvan merikartan taakse. Pirkko riensi alkuaikoina +yliskamariin yöllä hänen huutonsa herättämänä. Perämiestä vaivasi +verenvoima aivoissa ja hengenahdistus. Hän kyseli tohtori Kurre +Cauleniltakin neuvoa. Tohtori hymyili ystävällisesti ja neuvoi +säännöllistä elämää, säännöllistä elämää! Niin, niin, huokasi Sam: +Perskuta sentään, alkaahan tähänkin tottua kuin entinen lautamies +herrastuomariarvoonsa. Hän olisi tohtorilta mielellään kysellyt +enemmänkin, mutta ei uskaltanut, sillä pelkäsi tulevansa naurettavaksi. +Olisi kysellyt, oliko se yksinpuhuminen kovin vaarallista järjelle. +Jo merillä yksin yössä kannella vartiossa ollessaan hän oli alkanut +puhua itsekseen. Oli ensin hiljaa kiroillut, kun tuuli vei sydvestin. +Oli sitte oppinut omin päin jatkamaan ääneen mietteitään. Puhelipa +joskus jonkun näkymättömänkin kanssa. Jumalanko kanssa hän haastoi? +Jumalan, joka kulki merellä ja asetti myrskyn? Niin, Sam ei sitä +kenellekään sanonut. Hän oli ollut taikauskoinen. Kun muudan meripoika +oli Päiväntasaajalla kuumeen uhrina laivalippuun käärittynä upotettu +mereen. Sam oli silloin mutissut itsekseen: Isä meidän ja niin +edespäin, varjele maalla ja merellä kulkijoita, perskuta pom! Hän +oli pelännyt laivarottia, sillä ne tuottivat onnettomuutta, mutta +hän ei pelännyt vahvinta runnaria, joka oli häntä pettänyt laivoista +karatessaan. Sen hän pehmitti mastonköydenpätkällä jollakin Pernambucon +tai Sydneyn pimeällä takakadulla. + +Sam kuunteli yöllä myrskyn vinguntaa huoneensa ikkunakomerossa, johon +kaikki tuulet osuivat, kuunteli rotan nurkantakaista nakerrusta ja +kolahutti puntarillaan lattiaan. Hetkeksi ääni taukosi. Alhaalta Pirkko +huusi: Mitä sinä taas meluat, annatko minun maata rauhassa, senkin +repsi ja raasuli! Sam nukkui pitkälle keskipäivään saakka. Sellaista +oli Samin suruton ja suruntäysi, tyhjä elämä. Unikeon ja Viattomain +lasten päivinä hän piti oikein jymykekkerit. Niiden jälkeen hän tuli +jyskyttämään alakerran ovea, hän tahtoi nähdä Pirkon. Mutta Pirkko ei +nostanut hakasiaan ovelta, ei vaikka Sam uhkasi vanhalla pistoolilla +ampuvansa jokaisen ryssän soltun. Mene, muuten isken sinua kirveellä, +kivahti Pirkko ja avasi hiljaa ikkunan, josta öinen vieras häipyi +hämäryyteen... Kohmeloisena hän aamulla, Pirkon kylkiäisessä lehmää +lypsäessä kompuroi alakertaan, viskoi tytön vaatteita huiskin haiskin. +Hän ei kärsinyt valkoista silkkipukua, minkä antajasta hänellä ei +ollut täyttä varmuutta. Hän tarkasteli tytön muistikirjaa, jossa oli +tuntemattomien miesten kuvia. Hän repi ne palasiksi. Pirkko pillahti +silloin itkemään ja uhkasi lähteä koko saaresta, mutta uusi lahja sai +hänet taas leppymään. Kun Sam tiedusteli, miksi ruoho ikkunan alla oli +tallattu, niin Pirkko selitti pesseensä ikkunoita. Pirkko oli ovelana +todella aikaisin aamulla pessyt ikkunat. Samin kehoituksesta hän nyt +oli pessyt yläkerrankin ikkunat, pyyhkinyt hiukan hämähäkinseittejäkin. +Sam oli vaatimattomuudessaan taas tyytynyt tähän näennäiseen, pieneen +ystävyyden palvelukseen. Suuressa lapsensielussaan hän kaipasi hiukan +osanottoa. Pirkko oli joskus työtuulella, oli vilkas, vinkeä ja +puuhaili pyrynä kaikkialla, mutta into laimeni pian. Pirkko oli ollut +hänen luonaan jo viidettä vuotta, oli jo tottunut Samin tapoihin ja +osasi sen mukaan menetellä. Sam kammoksui uusia emäntäpiikoja. Mistäpä +hän paremmankaan ottaisi. Pirkko ei hevillä säikähtänyt hänen hurjia +mielenpurkauksiaan. Sam alkoi tyytyä kohtaloonsa ja jumalaansa. Eihän +tämä maailma paremmaksi muuttuisi, vaikka pohjoisnavan muuttaisi +etelänavaksi, yön päiväksi tai päinvastoin. Ihminen oli ikuisesti +erehtynyt ja tuomittu kuin hylkylaiva harhailemaan loppumattomalla +merellä, kuin särkyvä kupla kaikkeudessa. Perskuta! + + * * * * * + +Kundulan Appellooni oli vihdoin venekuntineen saanut ankkuriketjut +merestä kiskotuksi. Ne lojuivat nyt pitkinä kiehkuroina aallonmurtajan +kivilaiturilla. Kateellisina kulkivat muut saarelaiset niitä katsellen +ja niiden hintaa arvioiden. Mutta pönäkästi kädet ristissä rinnalla +seisovat ankkurimiesten vaimot laiturilla. Appelloonin eukko ei +ollut suostunut pitämään kekkereitä omassa tuvassaan, joten ne Samin +kehoituksesta päätettiin pitää kivikerroksessa, siellä syrjäisessä +Kummelniemessä. Sitä varten oli tilattu Meemelistä rommi- ja +malaga-ankkureita, Stuckmannin kauppahuoneelta arkangelinkaviaaria, +lohta, ankeriaisia, hummeria, sveitsiläistä juustoa, sardiineja y.m. +Sitävarten oli syöttiläsporsaskin tapettu. + +Pirkolla ja Erika-tädillä oli ylen paljon puuhaa. Se ei estänyt +Pirkkoa iltaisin hämärissä tapaamasta Saskaa. Tämä oli hänet nyt muka +kihlannut, Pirkko kantoi sormusta salaa metsätiellä käydessään. Saska +kävi yhä rohkeammaksi. Asetti merkiksi paitansa majakan kalliolle, +laskeutui alas jyrkänteitä ja souteli pienellä haapiolla maan taitse +ja nousi Kummelniemen rantaan piilottaen venheensä katajiin. Hän kävi +niin julkeaksi, että kruunun-perämies kerran tapasi hänet sekä Pirkon +ruutipuodin luona. Sam oli hiukan kohmeloisena luullut nähneensä +heidän hiipivän aittaan. Kun Sam julmistuneena jättiläisaskelin riensi +aittaan, hän ei tavannut muita kuin Saskan joka sanoi tarvitsevansa +ruutia. Pirkko oli piiloutunut oven avautuessa sen taakse. Pirkko +sanoi jälkeenpäin neuvoneensa Saskan ruutipuotiin sekä olleensa +niemessä sieniä poimimassa. Saska oli tarvinnut ruutia. Pirkko näytti +niin viattoman ja lapsellisen näköiseltä, että Samia melkein nauratti +oma luulottelemansa harhanäkö. Mutta humalapäissä ollen heräsi +taas hirveänä kostonhalu ja epäluulo Samin sekavissa aivoissa. Hän +pirstoi ja rikkoi mitä eteen sattui, heitti Pirkon porsliinikoirat ja +puuteripurkit palasiksi sekä kantoi Pirkon rautasängyn alakerrasta +yläkertaan. Niinä öinä nukkui Pirkko tätinsä luona kylässä tai hiipi +majakalle, josta vasta aamulla silmät mustina renkaina pelokkaan +röyhkeänä palasi. Pirkko päätti kostaa, se koskisi Samin arimpaan +kohtaan. Sam saisi katua ja pyytää anteeksi, sen Pirkko oli vannonut. + + * * * * * + +Kummelniemen virkatalon pihalle oli pukeille pystytetty iso juomapöytä +lehtimajaan. Puiden oksille oli asetettu kirjavia, kiinalaisia +paperilyhtyjä, jotka heloittivat monikirjavina illan hämärässä. Sataman +ulkopuolelle ankkuroineet ulkomaalaiset laivat sekä kaljaasit olivat +mastoihinsa nostaneet laivalyhtynsä, jotka kauniisti kuvastuivat +keulojen kuohuviin. Pienellä kansitykillä olivat repsin rengit +ilmoittaneet pitojen alkamisen... Oli syöty ja juotu, kalanruotoja, +kravunkuoria ja sikarinpätkiä oli ruohikossa pöydän ympärillä. Kaikki +olivat jo nousuhumalassa. Siinä istui viekkaantyynenä, salaperäinen +ivan väre suupielissä Kundulan Appellooni, Samin vieressä, joka +oli noussut rommitynnyrille. Joukossa oli hienohymyinen, nuori +tohtori Caulen, joka aina varoi valkoisia housujaan ja nosteli +nenäkakkuloitaan. Siinä oli kalastaja Asseri, luotsinvanhin, nuori +kesätaiteilija leveine hatunlierineen ja maalista tahraantuneine +sormineen sekä Tulli-Mikko, aina varova ja välttelevä, salapistävä ja +vakoileva ilme pulleissa silmissä. Sam oli päivän kunniaksi pistänyt +rintapieleensä Belgian valtiolta saamansa hopeamitalin, hän oli jo +keikissä, vaikka hän tavallisesti kesti juoda paljon ja horjumatta. +Mikko maisteli kuten tavallisesti varovammin. Kaatoiko hän salaa osan +juomastaan maahan vai nauttiko hän etikkaa ennen juominkeja? Selvä hän +vain oli. Mutta Sam oli päättänyt tehdä hänelle kepposet. Juomaveikot +odottivat saunaa. + +— No valehtelehan, Sam, hiukan niitä merirosvojuttujasi, sinä osaat, +sinä! + +— En minä koskaan valheita lykkää, paitsi silloin, kun minua huvittaa +muita huvittaa! + +Niin alkoi Sam. Kun minä olin siellä Kongossa, pippurirannikolla, niin +juotiin ja syötiin kuten nytkin. Komendantti kysyi, tiedättekö, hyvät +herrat, mitä olette syöneet. Apinan ja aasin lihaa! Hyi sun sulttaani +ja hänen kolmesataa kaunista rouvaansa! Sinä päivänä me nielaisimme +kuin hiilihangot olisivat kurkuissa kolisseet. Minulla oli siihen +aikaan sellainen pieni penteleen neekeriprinsessa luonani ja se laittoi +minulle ruokaa. Minä maksoin siitä neekerikuninkaalle lavemangin ja +korkkiruuvin. Sillä tytöllä oli haju kuin virtahevolla, kaulalla ja +nenässä kilisi kolmekymmentä norsunluuta. Niin, älkää naurako! Kyllä +se on totta! Siitä nenärenkaasta minä kerran kuljetin kaunottaren +neekerikylästä. Komendantti vain piirsi puukonkärjellä pari puumerkkiä +bambumajamme ovikamaraan ja niin me olimme mies ja vaimo. Mutta kerran, +kun minä rahtasin kulta- ja norsunluulastia pitkin Kongo-virtaa, +niin minä ammuin mäeltä kaksikymmentä isoa norsua, jotka kihnuttivat +kylkiään bambupuuta vastaan. Ne vierivät virtaan ja tukkivat meiltä +tien. Silloin pensasaavikolta tuli tanssien hottentottilaisia, ne +hyppivät rannalla kuin pienet paholaiset keihäät tanassa. Keihäiden +kärjissä oli myrkylliset, pallomaiset kasvit. Minä ja kokkipoikani +ammuimme niitä kuin kärpäsiä. Se neekerityttöni hyppäsi silloin virtaan +ja sille tielle se jäi. Perskuta, mutta minä hieroin pian nenääni +toisen neekeritytön nenää vastaan. Sellaista se on suuteleminen siellä +pippurirannikolla. Tai keikutetaan kahdessa bambupuussa, kunnes +latvat yhtyvät. Se on vapaata vihkimistä se, tuusan jeeveli sentään! +Oli ne aikoja, oli ne. Mutta nyt minä olen kyllästynyt kaikkiin +ja kaikenlaisiin naisiin. Perskuta! — Sam löi huutokauppanuijalla +rommitynnyrin kanteen. — Tässä minä myyn huutokaupalla paljon +vanhaa remua ja romua. Muistot, merimieskaskuni! Kolme vanhaa +pankkoruplaa, eikö tarjota enempää! Tässä on vaimovainajani häähuntu +ja myrttiseppele. Kymmenen ruplaa! Huit rumsis! Tässä vanha kompassi, +joka aina näytti väärin, kun seilasin elämän mustalla merellä, +tässä katkennut ankkuri, joka ei pohjannut vahvaa maakamaraa, tässä +ravistunut ruumislaivani, hyrskyssä heiluvat sen purjeet repaleisina, +sen punainen kokkapuu on usein törmännyt päin pimeitä salakareja ja +viinivuoria. Ja tässä lopulta se sieluparka, aina arka, perskuta +vieköön! Sitä ei huoli pirukaan! Sitä rataa on mennyt monta sataa, +tietä leveätä ja kaitaa, monta liinaa ja paitaa, pitkin kaikkia meriä, +sormuksia, kellonperiä! Sinä taaksesi vilkuva, pieni naissaatana, sinä +olet kaiken haaverin syy, synti ja siunaus. Ja nyt saunaan! — + +Kaikki tanssivat ympäri pöydän, joka kaatui ryskeellä maahan. +Sitte marssivat he saunaan. Tulli-Mikko esteli ja lupasi tulla +jälkeenpäin. Hän meni meren rantaan ja pesi kasvonsa selviytyäkseen. +Kalastajatuvista olivat useat traaniöljylamput sammuneet mäkilöillä +liivalahden toisella puolella. Yhdestä tuvasta tuikki vielä tulia, +oven auetessa sieltä kuului viulun ja haitarin ääniä ja tanssitouhussa +telmivien kenkien kolketta. Siellä vietettiin suntiopojan häitä. − +Miehet olivat hihkuneet ja heilutelleet saunavihtojaan. He töytäsivät +nyt ilkisenalastomina ja tiilenpunaisina saunasta ja alkoivat taas +juoda. Tulli-Mikko hiipi nyt saunaan, hän asteli hiljaa lavolle ja +alkoi hiljaa hikoilla. Lisää löylyä saadakseen hän kaatoi täysinäisen +kiulun kiukaalle. Kuului aika pauke, muuri halkesi niin, että piipun +syrjästä näkyi taivaalla tuikkivat tähdet. Sinivihreitä lieskoja +leimahti kiukaalta. Ilman paine paiskasi Mikon lauteilta, hän oli aivan +pökerryksissä ja huikeassa äkkihumalassa. Hän töytäsi hoiperrellen +pihalle. Nurkan takana hohottivat juomaveikot, he miltei kantoivat +hänet rommitynnyrille. Koko Mikon luonne paljastui pohjiaan myöten. +Tämä salakähmäinen, hiljaisjuoppo alkoi nyt inisevällä saarnanuotilla +pauhata saaren tapojen turmelusta vastaan, hän kun oli arvonsa tunteva +kirkkoraadin jäsen. Mutta hän humaltui yhä enemmän. Kiukaalle heitetty, +viinalla täytetty kiulu teki tehtävänsä. Hän alkoi soperrella sekavia +sanoja, rivoja sutkauksia ja rääkytteli kuin alju varis säädyttömiä +rekirenkutuksia. Kaikki hohottivat täyttä kurkkua ja kruunun-perämies +takoi naurunkouristuksissaan tynnyrintapilla napaansa. Lopulta tupertui +Tulli-Mikko ruohikkoon. Nenä oli punamullalla maalattu ja rinta +pullonkuvilla tatuoitu. Ruumisvirttä veisaten kannettiin Mikko tyhjään +sikolättiin. Ovelle maalattiin: Dässä maga yksi vanha tullimees, joka +kannun ääreen kerran kuolla tees! + +Mutta Sam vain jatkoi hullutuksiaan. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti +lähteä häitä kuokkimaan suntion taloon. Rengit saivat vetää purjeet +haapioon, hoilaten laulua: + + Kaksitoista miestä meni mastoon, + neljä oli pumpuss' kii, + hurraa me nuoret meripoijat — — + +kiipesivät toverukset alastomina haapioon. + +Koko kylänranta kaikui naurusta ja laulusta. Rannan kohdalla pälkähti +Samin päähän kiivetä mastoon. Haapio kallistui ja kaikki kellistyivät +veteen. Rantaan uituaan loikkivat luotsit ja kalastajat koteihinsa, +mutta Sam sekä tohtori Kurre Caulen kömpivät liivarannasta raskaassa +sannassa kohden suntion tuvasta tulvivaa valoa. Äkkiä valkea sammui. +Santatöyryllä näkyi pari varjoa. Hämärästä erottautui merimieslakin +kiiltävä ankkuri sekä heiluvat nauhat. Vierellä vilahtivat naisten +valkeat puserot. Saska se siellä Pirkon ja luotsintyttären seurassa +tuli terhakkana ja iloisella tuulella. He olivat pujahtaneet kivisen +kirkkoaidan sivuitse metsästä rakkauden polulta, siellä he olivat +keinuneet ja sitte lähteneet suntiolle tanssimaan brissakkaa. Saska +siinä Samin ohi kulkiessa huuteli hänelle: Pirkulas, tsuhna! + +Samassa oli Sam yhtenä ryöppynä koholla merisotilaan kimpussa. Hän +tömisti maata kuin raivoisa karhu, tarttui miestä rintakaulukseen sekä +repi olkalaput. Saska kiristeli hampaitaan, veti revolverin taskustaan +ja ampui ilmaan. Tytöt juoksivat kirkuen tiehensä, ja hääväki pysytteli +loitommalla. + +— Ryssän roisto, ammu vaan, tässä on rinta! + +Ryssä vain kiroili ja kehui olleensa Jaapanin sodassa. + +— Taisit saada siellä selkääsi, tahdotko lisää! + +— Mine ei jummarra. + +— Jos minun jälkiruokani sinulle maistuu, niin ool rait. Nai naikko, +jos haluttaa! + +— Sinu flikuska ei minu maatuska, tsuhna, tsuhna! + +— Sanoppa se vielä kerran. — Sam tempasi revolverin ryssän kädestä ja +heitti hänet töyryltä kauas liivaan. Se oli siihen aikaan, kun ryssä +maahan tuli, ilkkui Sam. Vihdoin sai tohtori Samin ruotsia puhumalla +taltutetuksi. Hän tolkkasi ryssälle jotain raportista ja sai Samin +vihdoin huoneeseensa. Sillä välin oli ryssä löytänyt aseensa ja ampui +yön pimeään kaikki panoksensa. Hänen toverinsa talutti hänet majakalle, +matkalla hän yhä hoki ampuvansa kruunun-perämiehen. + +Johnson ei rauhoittunut tohtorin kiikkutuolissa istuessaan. Hän muisti +nähneensä jotain valkeata vaatetta liivan yllä leijuvassa hämärässä. +Aivoissa välähti ja sisu oli kuohuksissa. Missä oli Pirkko, missä hän +oli? Hän raivoili, saaren suuri, ahavoittunut jättiläinen. Onneton +Otello ei mahtunut enää itseensä. Äkkiä hän nousi, juoksi ovesta +melkein selkiintyneenä, mennä melkotti pitkin aallonmurtajaa. Viskautui +veteen ja ui Kummelniemelle. Alakerrassa syttyi tuli lamppuun. Hän +kiirehti huoneeseensa. Ensiksi hän näki, että vaimovainajan kuva +oli viety. Pirkko oli sen mustasukkaisuudessaan vienyt. Vaikka Sam +toisinaan hurjia näkyjä vieroessaan kavahti sen katseen kalseutta, +mikä seurasi häntä lattialla kulkiessaan edestakaisin, niin hän sitä +nyt kaipasi, kaipasi kuin entistä eloansa, perheonneaan ja rauhaansa +rakkaudessa. Pirkko oli kostanut. Pirkko oli tämän tehnyt! Hän kompuroi +alakertaan. Hän naputti oveen, ei avattu. + +— Tuletko, Pirkko, hän kähisi. + +— En tule, en voi, Pirkko vastasi pelokkaana. + +— Sinun täytyy, Sam sähähti. + +Silloin perämies väänsi kangella oven saranoiltaan. Hän astui +huoneeseen ja tarttui Pirkkoa tukkaan. Senkin naissaatana, mikset sinä +tule! + +— Etkö tiedä, että minä olen sinulle raskaana, katso. + +— Mi, mitä sopersi Sam. + +— Niin, se häpeä nyt tuli minulle, anna minulle matkarahat, niin lähden +Kanadaan. Minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi tai myrkytän itseni, +minä en kestä olla täällä sinun kanssasi. + +— Mutta kestät kyllä juosta joutavan ryssän jälillä. Luuletko, etten +tiedä, tunnusta pois! + +— En tunnusta vaikka tappaisit. Renttu! + +— Auta armias, älä sano rentuksi, huusi Sam hypähtäen ilmaan niin, että +ikkunat helisivät. — Älä sano sitä toiste, muuten... + +— Lyö vaan, ilkkui tyttö. + +— En minä naista voi lyödä, mutta aittaan minä sinut telkeen. Siellä +sinä olet tahtonut yösi maata. Kyllä minä syyn arvaan. + +Pirkon kirkumisesta huolimatta perämies kantoi potkivan tytön +kala-aittaan ja asetti kangen oven eteen. + +Sen onnettoman illan jälkeen Sam Johnson alkoi juoda aivan hirveästi, +hän joi viikkomääriä. Itse Pirkko toimitti hänelle nyt viinaa, +varasteli paitoja ja liinoja Saskalle, kokosi salaa matkalaukkuihinsa +kaikkia Samin vaimon peruja, koreita shaaleja ja koruompeluksia. Yön +aikaan hän niitä kantoi Erika-tädin tupaan. Joka päivä hän kiusasi +Samia, uhkasi käräjillä, haasteilla ja ruokkorahoilla, toisinaan +hän oli hyväilevinhän ja säälivinään isoa jättiläistä, joka vähästä +heltyi. Selvinpäin ollen Sam taas ärhenteli, Pirkko pilkkasi ja +ärsytteli, heidän yhdyselämänsä oli muuttunut maalliseksi helvetiksi. +Pirkko uhkasi saattaa sikiönsä tehottomaksi. Sam uskoi ja alkoi +pelätä pahinta, lähestyvää rikosta ja häväistystä sekä valotonta +vanhuutta. Ei, tästä elämästä täytyi tulla loppu! Eräänä iltana, +kun Sam oli jo juonut itsensä miltei tiedottomaksi, Pirkko sai +hänet pankin valtakirjalla allekirjoittamaan viidentuhannen markan +suuruisen tunnusteen. Täten hän tuhlasi viimeiset, vaimonsa mukana +pesään kertyneet säästönsä. Hän oli nyt köyhä mies. Hän heräsi kuin +pahasta painajaisesta vielä hirveämpään todellisuuteen. Hän katui +tyhmää tekoaan, mutta oli liian ylväs välittääkseen siitä Pirkolle +tai saarelaisille. Ja siinä joulun tienoissa sitte Pirkko lähti, +kun kruunun-perämies nuokkui torkuksissa leposohvallaan, puoleksi +loppuunpalanut, kiinalainen piippu suussa. Tuli Pirkko kukkia kädessä +kantaen ja teeskennellen, niiaten kuin olisi vielä ollut rippityttö. +Sam purskahti itkuun, ei tytön tähden, vaan oman viheliäisen itsensä +tähden, turhaan kulutetun, kurjan elämän tähden ja hirveän, yllättävän +yksinäisyyden tähden. Hän katseli seinälle jälleen ilmestynyttä +vaimonsa valokuvaa. Niin se katsoi vakavasti kuin kuoloansa aavistava, +se katse tunkeutui hänen sielun sisimpäänsä, se nuhteli hiljaa, +mutta ei tuominnut. Sellainen oli ollut vaimovainaja. Mutta Sam oli +raiskannut rakkaimpansa muiston. Vihdoin hän nukahti. + +Kun Sam aamulla heräsi, oli meri jäässä yltympäriinsä. Vain laivan +jättämä jälki röykkiöjäineen osoittivat sen suunnan, jonne Pirkko +oli kadonnut tuntemattomia vuosia ja vaiheita kohden. Sam Johsonin +elämän tunnit olivat nyt kuin jääpirstaleita keskellä autiota, +kohmettunutta merta. Hän ei toipunut. Sam Johnson alkoi kulkea +kumarassa, muinoin kookas mies kulki nyt hartiat hytkähdellen, ja +kädet vapisivat. Hän alkoi ränsistyä. Hän sai Amerikasta kirjeen, +se oli täynnä teeskenneltyä rakkautta ja anteeksipyyntöä. Se rouva +Montrealissa ei ollutkaan satamassa vastassa. Kaikki oli ollut petosta. +Pirkko oli nyt jonkinlaisessa lastenkodissa, sai siivota kuin pahin +palkkalainen, oli matkustanut Torontoon. Hän kärsi kurjuutta, nyt hän +tiesi, kuinka kova maailma voi olla. Hän painelisi vaikka jalkaisin +Samin luo Kummelniemelle, jos vain voisi. Aina hän oli Samilta saanut, +nyt ei kukaan antanut mitään. Nyt olivat rahat lopussa, pyysi edes +kymmentä markkaa. Ei penniäkään, kivahti Sam itsekseen ja löi nyrkillä +pöytään. Kirjeen hän viskasi tuleen. Nyt jälkeenpäin hän sai tietää, +miten Pirkko oli häntä petkuttanut ja häneltä varastanut. Pirkko +oli röyhkeydessään piilottanut suosikkinsa ruokakonttoriinkin Samin +syödessä päivällistä. Se lapsijuttukin oli ollut vain kieroa keksintöä +ja kiristystä. Rautoihin se naikkonen olisi ollut saatava! Mutta +kylläpähän se kaikkivaltias, ylimmäinen kirjanpitäjä taivaassa määräsi +kullekin kohtalonsa. Kyllähän sen Pirkonkin kohtalon arvasi, olihan se +jo näpistellyt lapsenakin. Sam huokasi ja rinta korisi. Hän nousi ja +korjasi vaimonsa kultapuitteista kuvaa. Se oli siirtynyt hiukan vinoon. + +Sam voimistui hiukan niistä ankarista iskuista, jotka olivat +kohdanneet hänen hyvää sydäntään. Suorana, pää pystyssä kookkaampana +muuta kansaa hän kulki taas kylillä välittämättä syrjäkatseiden +ilakoivasta sävystä. Hän tukki mehevillä, läpi luiden ja munaskuiden +tunkeutuvilla, salamantapaisilla sutkauksilla pilkkaajien suut. Pian +hän oli taas kokkapuheiden ja kompien kuningas. Mister Sam Julius +Johnson, ool rait, Djonson kävi kutsumassa tuttuja tupamiehiä ja +naapureita kekkereihin, entisen elämänsä peijaisiin, kuten hän sanoi. +Mutta ei niissä itkuvirsiä veisattaisi, repäisevä oli oleva meininki +ja hurtti humoori, peli ja soitto, pilaileva puhe ja pamaus, perskuta +pom! Sillä Sam, rehti repsi ja kautta Suomenlahden tunnettu herra +kruunun-perämies aikoi nyt ottaa eron virastaan saatuaan eläkkeen. Hän +muuttaisi saaresta, jossa oli niin monta iloa ja kovan onnen päivää +viettänyt. Hän oli nyt tuuliajolla, hän sanoi, hän heittäisi ankkurinsa +mereen ja ajelehtisi pois jotakin kaukaisen saaren satamaa kohti ilman +kompassiakin. Sillä Jumalan sormi oli saanut sen kompassin epäkuntoon, +sen neula pyöri ja osoitti kaikkiin ilmansuuntiin. Ehkä maapallon +äärillä olisi jokin taivaan ennusmerkki, johon voisi vielä luottaa. Hän +alkoi jo vanheta, hän tunsi sen. Ö män häs foolen ouvö bood! Kannen yli +on mennyt mies merehen! + +Pidot oli pidetty. Sam Julius Johnsonin juttu ei luistanut enää kuin +ennen. Hän unohti usein kertomuksen langanpään, sekaantui ja turvautui +lasiin, joka saattoi vyyhdin vain sotkuisemmaksi. Lopuksi hän istui +kahden Kundulan Appelloonin kanssa ja tuijotti vaimonsa kuvaan. + +— Tuijota, tuijota sinä vaan, puhui kruunun-perämies kuin itsekseen. +— Niin, sinä olet usein nähnyt, mitä minä kurja olen tehnyt sinun +vihkivuoteellasi, perskuta! Olinpa minä narri, repsi ja rakkari, +perskuta pom! — Sam tarttui vanhaan kivääriinsä ja ampui akkunasta +ilmaan. + +— Hei, Appellooni, mikset sinä juo! + +Sam tempasi pistimen käteensä. Sitä heiluttaen Appelloonin nenän +edessä hän tanssi jotakin neekerien sotatanssia, hihkaisi ja lauloi +räikeästi jotakin englantilaista merimieslaulua, ool rait, skol alle +mand! — Niin! En man över bord, ool rait. Yks sinne toinen tänne! +Miksi sinäkin, senkin saikkari ja vanha salasissi, tuijotat minuun +kuin tulikärpänen tai Niilinvirran krokotiili. Sam Johnson on nyt +hiprakassa, Kundulan Appellooni saa salaa kuljettaa mister Djonsonin +johonkin hätäsatamaan taivaan Portkundaan portille, jossa pyhä Pietari, +joka oli kalastaja hänkin, antaa meille luotsin ja potkun toiseen +maailmaan itse isä Jumalan tykö, itse isä Jumalan tykö, aamen! — Sam +tarttui kämmenellään Appelloonin pitkään partaan. Hän joutui aivan +raivoihinsa. — Mitä sinä vielä tuijotat, tuusan jeeveli! Katsos tätä +kuvaa. — Sam otti kuvan seinältä. — Eikös ollut kaunis kuin herttarouva +ja Belgian kuningatar. Sano, että oli kaunis, muuten teen sinusta +nuuskaa. — Sam yhä kiristi parrasta. + +— Hellitä jo, hullu mies, kaunis se on. + +— Niin — ja niin hellä ja höyli vaimoihminen, minulle se oli hellä +ja hellä se oli meidän lehmälle, niin oli. Ja sillä oli korpletti +pitempi kuin sinun pukinpartasi, se kesti kuin toppseilin köysi, +totta totisesti. — Sam alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen +rosoista naamarustinkiaan: — Appellooni, kiva kaveri, anna anteeksi. +Mister Djonson on hullu ja hullu se, joka hänet viisaaksi uskoo. — Sam +kuukertui vuoteelle. Appellooni hiipi hiljaa huoneesta ja jätti hänet. +Kruunun-perämiehen pää painui vasten yöpöytää. Jamaikkapullo kaatui +lattialle ja neste vuoti lattiarakoa pitkin nurkkaan. Puoleksi palanut +kiinalainen piippu putosi hänen hampaistansa. Johnson mörisi ja mutisi +itsekseen. + +Ja mister Julius Sam näki merkillisen unen. Hän oli purjehtivinaan +Päiväntasaajalle isossa parkkilaivassa, jonka kaikki raakapurjeet +olivat pullollaan. Kundulan Appellooni istui perää pitäen. Hänen +partansa kasvoi kasvamistaan niin, että se ulottui peräkajuutan koijan +kannen yli. Pitkin partaa kiipeili tulikärpäsiä, ja Appelloonilla oli +silmät kuin mustekalalla. Johnson käveli kannella. Ihmeellinen oli se +laiva. Kuta enemmän hän käveli, sitä mukaan laivakin piteni, kokka +siirtyi yhä kauemmaksi, vaikka Johnson otti oikein jättiläisaskeleita. +Ja purjeet pamisivat ja paukkuivat. Mastotkin pitenivät pilviin saakka, +ja pian sitä seilattiinkin korkealla, pilvien päällä pitkin avaruuden +merta, jossa hattarat olivat kuin pumpulisaaria ja luotoja. Tähdet +tuikkivat kuin majakkatulet. Yhä korkeammalle kohosi laiva yli tähtien +ja kuun. Kuun keskellä oli kultainen luukku kuin kanavan sulkuportti. +Siitä sitä kohottiin yhä ihmeellisempiin ilmoihin, seitsemänteen +taivaaseen. Siellä oli suuri majakanmuotoinen tuhattorninen, +kupukattoinen merimieskirkko. Ja pyhä Pietari seisoi valkoisella +poutapilvellä, jolle oli levitetty Amerikan tähtilippu. + +— Mitä te etsitte? Pietari huusi. + +— Kuka siellä on, kuului ääni kuin pitkäisen pauke pilven takaa. + +— Herra, täällä on kaksi matkustavaista, Pietari vastasi. + +— Täällä olen vain minä vaivainen syntinen mister Djonson ja Appellooni +Suurviirin Suurkylästä ja Kundulan talosta. Meillä ei ole kompassia ja +olemme eksyneet sumussa. + +— Mitä te haette? Pietari kysyi. + +— Me haemme luotsia hätäsatamaan. + +— Tämä on juuri hätäsatama, Pietari virkkoi ja veteli partaansa, joka +oli vielä pitempi kuin Appelloonin. Se oli hopeanhohtava, ja hiuksien +yllä paistoi kuin kirkas kesäpäivä merellä. + +— Olemme siis tulleet taivaan valtakunnan rajakaupunkiin. Meillä ei +ole passia, mutta paperit on puhtaat. Tässä on lähtösataman kuitti +rahtimaksuista. Me annamme meriselityksen. + +— Hyvä, huusi taas ääni pilven takaa. Mister Djonson ja mister Absalon +Mc Kundul, heittäkää ankkuri. Myrsky on jo tauonnut; Soutakaa hiljaa +jollalla maihin, etteivät hyvät enkelit herää. + +— Mutta mikäs kirotun käry se sieltä alhaalta nokkaani nousee? Tuntuu +kuin Stuckmannin tupakka-aitta palaisi, Johnson huomautti. + +— Helvetistä se nousee, pyhä Pietari sanoi. + +— Entä nuo veijarien varjot alhaalla sekä balalaikan paholaissoitto? + +— Siellä Tulli-Mikko ja puoskari Erika tanssivat pirunpolskaa +rantanuotiolla. + +— Onpas se ryssän helvetti, huusi Johnson. — Nyt minä näen. Ja Saska +siknalisti istuu punainen paita päällään itse Pelsepuupin polvella, +toisella polvella kököttää Pirkko kuin räkättirastas palavan rantauunin +edessä. Kohta ne kai heitetään palavaan pätsiin. + +— Niin heitetään, Pietari myönsi. + +— Huh, huh, hohkasi Johnson, eikös teillä ole vettä, ihan korvani +kuumenevat. Herra isä meidän ja niin edespäin, auta meitä. Perskuta, en +enempää muista! + +Samassa Sam heräsi ritinään ja rätinään. Aukaisi silmänsä. Huoneen +toinen seinä ja oven nurkka leimahti tuleen. Sam heitti rautapuntarin +ikkunasta, tulinen aalto leiskahti siitä katolle, huone täyttyi +savulla. Johnson kopeloi eteensä, hoipersi ovelle, tuli tarttui hänen +vaatteisiinsa. Hän nousi ja huitoi ja kompuroi alas kiviportaita, +lankesi ja vyöryi pitkin pituuttaan alakerran ovelle. Hän ryömi +pihalle, kiljahtaen hän kieriskeli ruohikossa. Tuli tuprusi sankkana +ulos ikkunasta, mereltä tuiskahti tuuli ja pyyhkäisi lieskojen +pyrstöt pitkin kattomalkaa. Pian oli koko rakennus ilmitulessa. +Maassa kamppaili Johnson kuin karhu kuoleman kanssa. Rengit riensivät +valelemaan vettä hänen ylitsensä. He kantoivat tiedottoman Johnsonin +vanhan vajan kylkiäiseen. Tulikekäleet sinkoilivat tuulessa yli +liivalahden, yli aallonmurtajantornin kylään saakka. Poroksi paloi +koko rakennus. Ihmisiä liikkui vajan ympärillä. Mister Johnson veti +viimeisiä henkäyksiään. Tohtori seisoi hänen edessään, kuulotorvella +hän tunnusteli sydämen lyöntiä ja ravisti päätään. Hän asetti Samin +kädet ristiin rinnalle ja sulki silmät. Sam Julius Johnsonia ei ollut +enää, mister Sam Djonson oli päässyt hätäsatamaan hyvän isän Jumalan ja +rajattoman ikuisuuden rannalle. Hänen huulensa olivat hymyssä ikäänkuin +ne olisivat supisseet: Isä meidän ja niin edespäin, perskuta kun en +muista sen enempää. Hänen allaan olisi pitänyt olla tähtilippu, yllään +merikapteenin puku, rinnalla belgialainen Kongon kunniamerkki, vieressä +piippu ja puteli sekä kädessä kompassi. Nyt hän makasi vanhalla +niinimatolla, silakkatynnyreille asetetuilla laudoilla. — Meren laidan +yli nousi juuri taivaan tulipalonpunainen kerä, se valaisi hiiltyviä +raunioita. Kylkiäisen seinänraoista se pilkisti kruunun-perämiehen +viinin, päivän ja pakkasen punertamiin poskipäihin ja kirjavaan +komonenään. + +Kukko kiekahti jo pihalla ja kanat alkoivat kopista päässeinä pöyhiä +höyheniään pehmeässä, vielä lämpöisessä tuhassa. + + + + +JOUNA JA ASSERI + + +Meren saaressa asui kaksi kalastajaa, Jouna ja Asseri. Kummankin +tupa seisoi kivisellä, harmaalla mäentöyryllä, vastatusten, +mutkittelevan saarikujan alapäässä, josta näkyi kaistale sinistä +merta, verkkovavetarha sekä kaljaasien mastonhuippuja. Kummallakin +heillä oli oma vavetarhansa, kaljaasinsa ja rantansa. Ja rantaoikeus +oli myös ammoisista ajoista heillä ollut. Minkä tuuli rantaan toi, se +oli omistajan omaa, olivat ne sitten laivasta pudonneita lankkuja tai +haaksihylyn kappaleita. Kuten molempien hyljekoiratkin, jotka aitan +alla päivän helteessä lojuivat vaanien syrjäsilmällä toinentoisensa +toimia, niin Jouna ja Asserikin kadehtivat ja kantoivat kaunaa, +eritoten saita Jouna, joka tahallaan kulki repaleisiin vaatteisiin +puettuna vaikuttaakseen köyhältä. Kummallakin oli säästöjä, enemmän +ehkä sentään Jounalla, hän oli nuorempana käynyt Meemelissä ja +Portkundaassa Viron puolella salakuljettajien yöttöretkillä, +tuoden salaa maihin pumpulipaaleja, raakaa intialaista silkkiä +ja Riianpalsamia. Jouna oli väärällä tavalla osannut kartuttaa +säästöjään, niitä hän kätki kaikenlaisiin lokeroihin saunan ja +aitan palkkien rakoihin. Ja niin oli hän kerran menettänyt osan +omaisuuttaan saunanpalon kautta. Jouna himoitsi ja ahnehti Asserin +aarteita, joita tällä kerrottiin olevan, mutta Asseri kätki kaikki +säästönsä taitavammin tai vei ne rantakaupungin pankkiin. Jounasta +saaressa tiedettiin, että hän joskus oli käynyt salaa kokemassa +toisten verkkoja. Yhteisillä nuotanvedoilla he kävivät ulkoluodoilla, +siellä heillä molemmilla oli oma kalasaunansa. Mutta aina Asseri sai +isomman kalansaaliin, joko siksi, että hän paremmin tunsi ja tiesi +kalan kutupaikat, tai siksi, että hän huolellisemmin kutoi ja paikkasi +verkkonsa. Jouna oli toisinaan niin kiukustunut tällaisten matkojen +jälkeen, että hän melkein itki. Mutta hän halveksikin kalastusta. +Salakuljetus ja haaksirikkojen korjaaminen oli tuottavampaa. Siksi +saaren miehet iltaisin pitkät kaukoputket käsissä tähystelivät taivaan +rantoja. Kaikki saaressa odottivat haaksirikkoja, joiden korjaamisesta +he hyötyisivät. Vanha merirosvon henki eli vielä heidän verissään +heikontuneenakin. Ja tarinat kertoivat usein tuimista verisistä +otteluista ja murhistakin aavalla merellä tai yksinäisillä luodoilla. + +Jos Asseri muiden tietämättä nosti purjeensa haapioon, Jouna alkoi heti +hauraammalla haahdellaan lähteä Asserin jälkiä seuraamaan. Jos Asseri +lähti hyljekoiransa kanssa syksyllä hylkeenpyyntiin, niin Jouna seurasi +jälessä, olalla vanha piilukkonsa. Sellainenkin sääntö oli saaressa, +että jos hyljekyttä muun osuuskunnan nähden tappoi hylkeen, tulivat +silminnäkijätkin osallisiksi saaliista. Mutta Asseri, hyvätuulinen, +leikkisä ja lempeämpi mies, ehti aina saarten taitse edelle ja ampui +muiden huomaamatta hylkeen. Asserilla oli parempi koira, sillä +hän antoi sille parempaa ruokaa, vaikka hyljekoiria tavallisesti +kidutettiin nälällä — pyytöä varten. Ne kulkivat kesäisin takkuisina +ja vihaisina pitkin liivaa lentohiekkarannalla, siepaten silloin +tällöin verkonsilmuista hailin tai kujista hylkeenluita etsien. Kun +Asseri talvella lähti meren aavikolle pyyntiin, hänen hallinsa juoksi +kaukana edellä, vainusi jo kaukaa hylkeen kuutin olinpaikan jään hangen +alla, jonne sen emo jäähän reiän hengittämällä oli lumeen kaivanut +poikaselleen lämpöisen suojan. Kun koira tuli reiän kohdalle, Asseri +hyppäsi sauvansa varassa uitinreikään ja vangitsi siten elävänä kuutin. +Sitoi sen sitten hyljerautoihin ja laski kuutin köydellä mereen, +houkutteli siten emonkin rautoihin ja kiskoi saaliinsa hangelle, +koiran ärhennellessä hylkeen kimpussa. Mutta Jouna epäonnistui usein +tällaisissa hommissa. Hän kantoi alituista vihaa Asserille ja päätti +keinolla millä hyvänsä viedä Asserilta onnen ja säästöt sekä salaiset +kätköt. Suvussa oli vanhaa vihaa jo ennestäänkin. Kerrotiinpa, että +Jounan taatin taati oli yhteisissä salakuljetusvehkeissä pettänyt +Asserin mufan veljen. Taatin taati oli itse jäänyt Portkundaan Viron +seprajuhliin, oli lastannut perunoilla jaalan, mutta salaa hän oli +ruuman pohjalle kätkenyt kahvisäkkejä, joiden kuljetus oli kielletty. +Mufan veli joutui ulkosaarella kiinni tullipetoksesta ja sai istua +Viipurinlinnassa pari kuukautta. Rantakäräjillä kerrottiin usein +tällaisia juttuja rohkeista kaappauksista, kaukaisista maista ja +merimiesseikkailuista. Siihen aikaan kerrottiin Asserin taatin aitan +oven olleen mahonkipuusta ja ovipielien norsunluusta, kerrottiinpa +Asserin vaarin norjalaisen parkkilaivan kuolleelta kapteenilta +ryöstäneen timanteilla koristetun kultakellon ja Sydneystä kuljetetun, +korallisen, tähdenmuotoisen koristeen, jollaisia merimiehet tuovat +tuliaisina omaisilleen. + +Jouna ja Asseri miettivät näitä entisiä kultaisia aikoja, jolloin aarre +oli aarteen ottajalla. Mutta nyt otti tullinuukkari suurimman osan +merensaaliista. Salassa he toivoivat kuitenkin rajuja syysmyrskyjä +ja haaksirikkoja. Jounan kerrottiin sunnuntaisin rukoilevan saaren +vanhassa puukirkossa, jossa alttarin keskellä nousi saarnastuoli +suurilla kompassikuvilla varustetulta seinäntaustalta. Hän jupisi +jumalalleen: »Hyvä jumala, anna meille syys myrskyinen ja siunaa +rantojamme runsailla haaksirikoilla.» Jouna näet puhui usein +omiaan; sen tavan hän oli saanut ihmisiä karttelevassa, saidassa +yksinäisyydessään. + +Kerranpa sitte eräänä syysyönä, kun Jouna nukkui hiukan ränstyneessä +rantahökkelissään olkikuvollaan ja homeisilla rievuillaan, jokin +vihreä esine ajelehti juuri Asserin rantaan. Asseri oli unessa nähnyt +ison laivan, joka hukkui merellä. Unettomana hän oli lähtenyt rantaan +vaistonsa ja tapansa mukaan tarkastamaan kala-aittaansa, jonka erään +lattiapalkin outo varas kerran oli kiskonut irti, kuljettaen Asserin +lohitynnyrin yön pimeyteen. Asseri kulki pitkin rantakallioita, +joilla kasvoi päivän paahtamaa kaakaonruskeaa merilevää. Siellä levän +seassa oli kuun valossa kimmeltänyt vihreä, messingillä päärmätty +merimieskirstu, minkä aalto oli mereltä etelänpuolesta maihin ajanut. +Asseri ilostui, meni aittaansa, otti sorkkarautansa ja avasi kirstun. +Kirstun pohjalla kilisi ja kulisi kirkkaita kultakolikoita, oli +siellä guldeneja, puntia ja taaloja, merikortti sekä meriselitys ja +hollantilaisen merikapteenin viimeinen kirje vaimolleen Rotterdamiin. +Asseri vilkui ympärilleen. Kylä oli umpikuljuisen pimeä, ei edes pieni +kitupiikkikään tuikkinut saidan Jounan mökistä. Asseri kantoi kirstun +haapioonsa, kääri villavaatteella hangat ja aironlehdet sekä meloi +hiljaa pitkin rantoja maan taakse, saaren korkean vuoren läntiselle +puolelle. Hän kätki aarteensa erääseen koluiseen rantaluolaan, korkean, +puoleksi irtonaisen kallion alle. + +Seuraavina päivinä iltahämärissä Asseri usein poikkesi metsään +kierrellen kätköpaikalleen. Tämä alkoi ihmetyttää Jounaa. Jouna +alkoi epäillä Asserin salahommia. Kun hän uteli asiaa Asserilta, +niin tämä selitti vain hakevansa vuorenrotkoista lehmäänsä, joka +jäkälesammalta etsiessään oli eksynyt. Asia oli kuitenkin niin, että +Asseri itse oli jälkiään peittääkseen ajanut lehmänsä kauemmas saaren +sisälammikon taakse pykäläisten, rotkoisten vuorien peittoon. Eipä +Asserin vaimokaan aavistanut mitään. Asseri kävi kätköpaikallaan, +ihaili ja laski rahojaan. Mutta pian Jouna alkoi seurata salaa ja +kaukaa Asserin jälkiä. Pensaissa piillen, paasien taakse kyyristyen ja +töppösillään hiipien onnistui hänen vihdoin löytää Asserin kätköpaikka. +Hän ei voinut voittaa saalinhimoaan, hän otti kultarahan silloin +tällöin ja kätki sen Asserin ajoverkoilla ollessa aittansa salaisiin +piilopaikkoihin. Usein hän varjostimella varustetun kitupiikkinsä +valossa kävi tarkastelemassa koreita kultarahoja. Hän paadutti +omaatuntoaan sillä, että hänellä oli yhtä suuri oikeus ottaa Asserilta +kuin Asserillakin ottaessaan kuolleen haaksirikkoutuneen kapteenin +kirstun. Ehkäpä kirstu olikin ajelehtinut Jounan ranta-alalle, ja +jos tullihuntti olisi saanut vihiä löydöstä, niin tokko Jouna tai +Asserikaan olisi saanut saaliista kiesuksen killinkiäkään. Niin mietti +Jouna ja kulki yhä useammin metsässä Asserin kätköpaikalla ja kähvelsi +kourallisen silloin tällöin. Mutta pian alkoi Asseri huomata rahojen +katoavan. Hän oli kalamatkoilta palattuaan nähnyt Jounan toisinaan +hiipivän metsästä kylään. Hän alkoi epäillä Jounaa varkaaksi. + +Kun rahoja yhä enemmän alkoi kadota, hän mietti kostoa, ja vähitellen +syntyi hänen mielessään sukkela ajatus. Eräänä päivänä hän kutsui +kesteihin kaikki saaren naapurimiehet, myös Jounan, joka ei ollut +käynyt talossa moneen vuoteen. Asseri kantoi kannuja kellarista, +hoputti ja juotti sekä kehoitti pistämään kipparinkermaa kuppeihin. +Muiden kiskoessa »partakyynäriä» hän kaatoi kuppinsa sisällön kannuun +tai pistäytyi juomassa etikkaa pysyäkseen selvänä. Pian juopuivatkin +miehet ja Jouna ahmi saituudessaan enemmänkin. Asseri teeskenteli +humaltunutta, riehui, rähisi, löi nyrkkiä pöytään ja kehaisi: + +— Niin, minulla on rahaa kuin roskaa, ja minulla on kätköpaikka +metsässä. + +Jouna hätkähti ja kätki kasvonsa kannun taakse. + +— Niin on, kautta Kalifornian! Siitä kätköstä ei tiedä kukaan, ei edes +Jounakaan, vaikka se aina kärkkyilee kintereilläni. + +Jouna höpisi hämillään: + +— Mitäpäs minä, mitäpäs minä, sinun kätköistäsi... + +Sitte Asseri oli kuiskaavinaan erään pöytänaapurin korvaan. Hän +kuiskasi niin äänekkäästi, että sen Jounakin kuuli: + +— Ja minä kerron sen hiljaa. Viime yönä löysin merenrannalta pullon +täynnä espanjalaisia seteleitä. Joku laiva suolalasteineen Cadizista on +kai haaksirikkoutunut! Mutta älä virka, veikkonen, tätä kellekään! + +Jouna jäi suu auki tuijottamaan. Hän katui kähvellyksiään. Nyt Asseri +huomaisi jonkun käyneen kätköpaikalla eikä piilottaisikaan uutta +löytöään vanhaan paikkaan. Jounassa välähti äkkiä kavala ajatus saada +tämäkin löytö. Hän veisi jo tänä yönä entiset ryöstönsä kätköpaikkaan. +Asseri ei huomaisi mitään, piilottaisi setelipullonsa samaan paikkaan, +ja niin saisi Jouna koko saaliin, oikean Pietarin-saaliin. Sitte hän +kevään tullen purjehtisi mantereelle sukulaissaarelleen elääkseen +loppuikänsä oikein ruhtinaiksi. Illan tullen hiipi Jouna joukosta +aittaansa. Hän ei uskaltanut sytyttää kitupiikkiänsä, hän kopeloi +hiukan huipperissapäin pimeässä ja sulloi taskuihinsa joukon kolikoita, +niitä erikoisesti tarkastamatta. Siten hän sekoitti joukkoon omia +vanhoja säästöjään. Mitäpäs niistä, saisihan hän nyt kokonaisen +aarteen. Taskut täynnä kolikoita hän hiipi nyt metsään ja kätki rahat +rotkon rakoon. Mutta Asseri oli toisella silmällään seurannut Jounan +liikkeitä. Kun vieraat olivat poistuneet, hän hiipi aitan taakse +väijyksiin. Ja kun Jouna palasi metsästä, Asseri kulki kiertoteitse +kätköpaikalle ja kantoi kotiin kaikki rahansa, jopa Jounankin. Jounan +säästöt hän päätti lahjoittaa saaren vanhoille merimiehille. + +Seuraavina päivinä Jouna oli surkean ja happamen näköinen. Mutta Asseri +kulki hyvätuulisena saaren kujaa, nauroi ja siveli sepelikaulapartaansa +haroen ja heitti aina jonkin kompasanan vanhalle Jouna-saiturille, joka +harmaana hapuili ja hamuili huoneessaan, imeskellen vanhaa, kulunutta, +inisevää keisarinsaunapiippuaan pistellen siihen ryssänlehtiä ja tieltä +noukkimiaan sikarinpätkiä. Ja Jouna alkoi vältellä saaren väkeä. Hän +suri mennyttä säästö-osaansa. Harvoin hän kävi kalassa. Hän ei sietänyt +miesten pistopuheita kätketyistä kultarahoista. Hän alkoi aavistaa, +että Asseri oli tehnyt hänelle kurjat kepposet. Hän kulkisi näin ollen +kuin variksenpelätin koko ikänsä tässä surkeassa saaressa pilkattuna, +kulkisi kuin piesty kulkurihyljekoira, jolle ohikulkijat luun asemesta +heittelevät vain pieniä, pistäviä kiviä. Hän päätti jättää saaren. + +Ja keväällä hän möikin mökkinsä ja tavaransa, pystytti purjeet +haapionsa mastoon ja purjehti sukulaissaareen. Asseri seisoi kalliolla +ja katseli kauan hymysuin hänen lähtöänsä. + + + + +ANTSETÄ JA HARMAAHYLJE + + +Vanha Antsetä ja hänen iäkäs hyljekoiransa olivat erottamattomia +ystäviä. Antsetä asui vanhassa kalasaunassa meren kallion kyljessä. +Takkuinen hän oli, pää kuin haahkanpesä ja kulmakarvat törröttivät +niinkuin ahvenruohot. Ja hyljekoira Hurri, takkuinen, pörröinen oli +sekin. Päivisin se lojui saunan alla muristen unissaan, iltaisin se +vielä jaksoi tapella muiden saarikoirien kanssa kalastajakyläkujassa. +Ja silloin kajahteli haukunta kallioilta kallioille kiiriskellen +avonaiselle merelle ja läheiselle hyljeluodolle. + +Ja vanha Antsetä lepäsi saunalavollaan ja mietti. Mietti yksinäistä +elämäänsä. — Vaimo oli kuollut, pojat maailman merillä. Hänellä oli +vain yksi kiihkeä, kuluttava ajatus. Hänen nuorin poikansa oli tullut +meriltä, yhdessä olivat olleet kalastamassa, hylkeitä ampumassa. +Kerran talvella oli poika hukkunut hypätessään hylkeen uitinreikään. +Se harmaahylje, kalastajan vanha vihollinen, ei ollut tarttunut +hyljerautoihin. Oliko pojan hyljekeihäs, jonka varassa hän hyppäsi +reikään, luikahtanut? Mene ja tiedä, tapauksessa oli varmaan taikaa. Se +vanha hylje oli varmaan vietellyt pojan jään alle, se kuningashylje, +meren hiisi ja hirviö. Aina se vain vältti vaaran, ei tarttunut +koukkuun. Se oli jo vuosikausia ulvonut syysöisin siinä luotonsa +kupeella. Se se juuri repi Antsedän parhaat verkot. Niitä sai sitte +vaari verkonkäpy kädessä vanhan haaksirikkoutuneen kajuuttakellon +naksaessa, pienen, vaivaisen lampun ääressä korjailla ja paikkailla. Se +hylje, se hylje söi suuhunsa talven kalavarat. Mutta tänä talvena, kun +jo helmikuukin oli käsissä, saisi se vanha paholainen, itse meren paha +pelsepuupi ja ilmestyskirjan peto, rangaistuksen rikoksestaan. + +Antsetä nousi ja haki nurkasta hyljeraudat. Hän alkoi niitä kovasimella +hieroa teräviksi. Noihinpa sarviin kun saatanan sikiö, hylkyhuntti +tarttuu, niin eipäs heltiä, eipäs! Hän tutki köyttä, jonka hän oli +syksyllä paksuksi punonut ja tervannut. Kyllä se kesti. Vaari venytteli +käsissään köyttä ja vanhat, vielä vahvat käsivarret jännittyivät +jäykiksi. Kyllä oli vaarissa vielä voimaa! Kas noin, noin hän kiskoisi +hylkeen piilopaikastaan jäälle. Ja hän kiusaisi sitä, kiduttaisi sitä. +Antaisi terävien piikkien pistää raskasta ruumista ja sitte iskisi hän +tuuralla ihan silmien väliin niin, että vietävän viikset lakkaisivat +liikkumasta ja nuo pienet, pippurinväriset silmät sammuisivat. Kosto +olisi tehty, meren vanha kosto vanhalle vihamiehelle, joka oli vienyt +hänen rakkaimpansa, hänen poikansa. + +Vaari muisti usein saunassa nukkuessaan sen saman sekavan näyn. Hän +näki poikansa hiihtävän merenselkää luodolle, pyssy olalla. Ja Hurri +edellä, kippurahäntä vinosti heiluen, käpälien tassuttaessa meren +jäisellä, aavalla hangella. Tuuli oli luodolta puhaltava, vastainen, +joten se hylkeen yletys ei voinut haistaa hänen hikeään. Jo puolen +kilometrin päässä Hurri haisteli ja inisi. Se juoksi edelleen ja +seisahtui hiljaa pienen lumitöyryn kohdalle. Siihen kohtaan oli +hylje, se helvetin hurtta, puhaltanut jäähän hengitysreiän, oli +partareiästä noussut jäälle sekä kaivellut jään ja hangen väliin +pikkukammioita, johon se kantoi pienen poikasensa. Siellä kammiossaan +se kuutti oli tepastellut ja telminyt. Sitä se Hurri tarkalla +vainullaan haisteli. Ja hänen poikansa hiipii hiljaa liotusreiälle, +suksisauvansa varassa hän hyppää aukkoon, jonka hän ruumiillaan +täyttää. Kuutti on nyt vangittuna, se ei pääse mereen luiskahtamaan. +Poika kiinnittää jo hyljerautaa kuutin ruumiin ympärille laskeakseen +sen mereen sekä vietelläkseen emonkin rautoihin. Sillä äidinrakkaus +pakottaisi sen pelastamaan poikasensa. Sekin tarttuisi koukkuun. +Vihdoinkin, vihdoinkin vanha, viisas hylje joutuisi ansaittuun ansaan. +Hengellään saisi se maksaa monet talviset vaivat ja särpimettömät, +kalattomat, ikävät illat. Saisi korvata karvallaan köyhän kalastajan +kaikki vahingot. Ja Hurri saisi hylkeen rehevää rasvaa, oikeata +koiraparatiisin parasta himoruokaa. Hurri ärhenteli siinä henkireiän +ääressä niskakarvat pystyssä, raisuna ja raivoissaan, kun Antsetä +saapui siihen hengästyneenä. Poika kuljetti jo kuuttia veden alla. Jo +tarttui, hän huusi. Mutta silloin! Oi, sinä mittaamaton meri ja ankara +avaruuden taivas! Oi, Jumala, miksis tämän teit! Tai painiskeliko +silloin paholainen vedessä? Iso hylje-emo viiletteli vihaisena veden +alla. Vaari ihan näki sen sähköiset silmät, saatanan silmät. Ja +sen eturäpylät kapertuivat kuin kahmaukseen, kuoleman syleilyyn. +Niin silloin, oi, taivas, sitä surkeata hetkeä, sitä kurjan elämän +onnettominta takaiskua. Suksikeihäs taittui ja hänen poikansa vaipui +jään alle. Vaari näki vain sammuvan, särkyneen katseen ja käden, joka +viittilöi kuin hyvästiksi, haruili ja haipui poreilevaan, mustaan +veteen. Mutta harmaanhylkeen paksu selkä vilahti vedessä. Se nousi +ihan reiän alle ikäänkuin ilkkuakseen. Se ihan irvisteli, ikäänkuin se +olisi tahtonut ulvoa ukolle: Kas noin nyt kävi, kurja, kirottu mies! +Sinun poikasi tahtoi riistää minun poikaseni, minun kauniin, korean, +silkkipehmoisen, keltaisen kuuttini. Mutta minä olin voimakkaampi. Nyt +minä vuorostani vien sinun poikasi. Varo toiste tänne tulemasta minun +vanavesilleni, sillä täällä minä olen käskijä ja kuningas. Ja niin se +sitten sukelsi se hylje syvyyksiin. Hurrikin oli vaiti ja ihmeissään. +Raskaasti huokaillen asteli Antsetä kotirannalle, se oli hänen elämänsä +Golgatankulku kärsimyksen tiellä. Ilmestyksen peto oli voittanut. + +Mutta vielä kerran vaari voittaisi sen harmaanhylkeen, sitä varten +hän oli varustautunut jo koko syksyn. Hän kostaisi kolminkertaisesti +poikansa surman hamaan viime hetkeensä. Näitä näkyjään ja murheellisia +muistojaan Antsetä nyt mielessään kairamoi valvoessaan yksin yöllä +saunanlavolla levätessään. + +Hän oli nyt tekoonsa valmis, pian hän lähtisi ulkoluodolle Hurri +mukanaan, hyljeraudat olalla, mielessä sammumaton viha ja koston ilo. +Antsetä käännähteli, kääri lammasnahkapeitteensä tiukemmin raihnaisen +ruhonsa ympärille ja nukahti vihdoin. Hurri saunan alla murisi +kirpuille, jotka peuhasivat sen paksussa turkissa. + + * * * * * + +Siinä kynttelinpäivän aamuna Antsetä sitte Hurrin seuraamana läksi +hylkeenpyyntiretkelleen vetäen pientä kelkkaa. Siinä oli tuura, +hyljeraudat sekä eväshyljereppu. + +Hylje-emo se nytkin oli samaan ulkoluodon laitaan laittanut +lumikamarit kuutilleen. Hylje kävi tavantakaa hengittämässä ilmaa +reiässä ja katseli päivän kilo katseessaan poikasensa temmellystä +jään reunalla. Ahtojäitä oli rannoilla, koko merenulapan valkoinen +lumivaippa kimmelsi huurrekiteineen, ja eteläisellä taivaanrannalla +kaarteli kullankellervä, hieno juova, minkä väri muistutti nuoren +kuutin silkinkimmeltävää karvaa. Ulkona merellä oli pystytetty +jäälle kangastelttoja, sillä siellä saarelaiset harjoittivat +talvikalastustaan. Näkyi mustia pilkkuja, ne liikkuivat mantereelle +päin. Ne olivat kalakuormahevosia, joita raasulit, kalanostajat, +ohjasivat mannermerisatamiin. + +Jo kaukaa Hurri haisteli irvet ikenissä ilmaa ja läksi juoksemaan +pystykorvat pystyssä ja kippurahännän heiluessa. Antsetä kiiruhti +vanhoja askeleitaan. Hänen murtunut ja surullinen sydämensä hakkasi nyt +kiukusta ja kiihkosta kumeammin niinkuin hänen kajuuttakellonsakin, +kun se oli saanut jonkin hullunkurisen päähänpiston jättäessään ajan +mittaamisen oman onnen varaan. + +Niin, nyt oli tullut tilinteon hetki! + +Yhä läheni Antsetä ulkoluotoa. Tuuli oli vastainen, niin ettei hylje +voinut haistaa hänen tuloaan. Hän hiiviskeli nyt hiljemmin, ikäänkuin +hiihtäen. Koira oli häntää heiluttaen seisahtunut aivan reiän +kohdalle. Nyt vaari tiesi piilopaikan. Hän kouhkoili varovasti kuin +haroen reiälle. Äkkiä hän hyppäisi reikään ja antaisi kuoliniskun, +kuten hylje oli vietellyt hänen poikansa tarttuessaan hänen koipeensa +luullen häntä ehkä omaksi poikasekseen, uittaessaan häntä väkevillä +räpylöillään ja torahampaillaan syviin syväreihin. Sellaisia tarinoita +tiesivät vanhat vaarit kertoa jo entisiltäkin ajoilta. Mutta tämä hylje +se oli oikea päärosvo, koko saarikunnan kirous ja kauhistus. Se oli +noiduttu, sitä ei mikään hyljekytän piilukkoluoti ollut tavannut. Aina +se oli osannut oikealla hetkellä soljahtaa käsistä. Mutta nyt ei vaari +hellittäisi, ennenkuin hänen poikansa surma oli saanut sovituksen. +Vaari kirosi hiljaa itsekseen ikäänkuin voimia kootakseen. Hän ei +säälistä nyt kietoisi koukkua kuutin ruumiin ympäri, vaan hän antaisi +koukunkärjen tunkeutua kylkeen, niin että musta merivesi vertyisi. +Vaari suoristautui pitkin pituuttaan, asetti sauvaskeihään poikkiteloin +rintaansa vasten, tuura toisessa kädessä pudota polskahti hän reikään +kainaloltaan myöten. Kuutti inisi ja juoksenteli pitkin lumilinnansa +komeroita. Vaari tavoitti sen, pisti koukun kylkeen. Se parahti ja +ulvahti hetken kuin haavoittunut koira. Vaari nousi vaivaloisesti +jäälle. Hän upotti nyt kuutin köyden varassa mereen ja kuljetti sitä +edestakaisin. Hän antoi köyden lipua syvemmälle. Siellä syväreissä ei +hylje-emo huomaisi näitä helvetin vietteleviä vehkeitä. Sinne syvälle +se oli vietellyt hänen poikansa. Nyt se itse tarttuisi virittämäänsä +ansaan. Sen äidinhellyys sokaisisi sen viekkaan vaiston. Ja Antsetä +tiesi, ettei hylje-emo mitään pelkää, silloin kun sen poikanen on +hengenvaarassa tai kun sillä ei ole pakomahdollisuutta sulaan veteen. +Silloin se saa eloa ja rohkeutta ja voimaa, vaikka se kesän poutaisella +säällä on meren laiskin elukka. Makailee vain ja nukkuu soluen +selällään, antaen merivirran itseään kuljetella. Eikä herää, vaikka +kaljaasi kulkee aivan sen pölkynpäätä muistuttavan pään ohitse. + +Vaari tunnusteli. Jo oli emo tarttunut koukkuun kiskoessaan kainaloonsa +kuuttiaan. Raskas se oli kuin syntisäkki, painava kuin paholaisen +verkon pohjakivi. Kaikilla voimillaan vaari kiskoi. Hylje harasi +vastaan niin paljon kuin se ikinä ennätti. Se oli hyvin tottunut +vellomaan omassa vesivaltakunnassaan. Se meloi ja potki vimmatusti, +niin että Antsedän täytyi panna ihan hartiavoimat liikkeelle. Viimein +se alkoi kiertää huimalla vauhdilla ympäri henkireikää. Vaari vain yhä +kiristi tuuma tuumalta nyöriä lyhyemmäksi. Ja vesi alkoi jo myllätä +henkireiässä kuin kosken kurimuksen pyörteessä. Lyö, lyö! käski käsi +ja sydän säesti: lyö, lyö! Ja Antsetä iski sitä tuurallaan selkään. +Tuura kimposi hylkeen rasvaisesta nahasta. Yhä vaari iski, mutta hylje +vain kiemurteli jään alla. Antsetä pelkäsi iskevänsä köyteen sekä +katkaisevansa sen. Mutta vihdoin hän osasi, vaikkei isku sattunutkaan +heikkoon kohtaan. Hylje uupui hetkeksi. Nyt vaari riuhtaisi, kiristi +hampaitaan, päästeli kidastaan kaameita kiroja, painoi ja puhkui, +ponnahti ja jäykisti sääriään. Koira haukkui täyttä kurkkua reiän +reunalla, niin että punainen kitalaki hohti päivänpaisteessa. Vahvalla, +tahtoperäisellä tempauksella hän ponnahutti ja pakotti emon nousemaan. +Ja hän sai sen jäänreunalta hangelle. Siihen se mätkähti. Torahammas +irvisteli hänelle ja sen mustat pippurinsilmät ihan säkenöivät +vihaista sisua ja sähköä. Vaari luuli näkevänsä ihan saatanan silmän +ja väristys kävi hänessä. Mutta pian toipui iskusta hylje-emo. Se +näki vierellään kurjan poikasensa, joka kiemurteli henkihieverissä. +Veri tahrasi kuuraisen hangen, kuutti kitisi hyljeraudan puristamana. +Silloin hylje liikahti. Sen valtasi äkkiraivo, puolustushimo ja +villi vihanpuuska. Se tahtoi viimeiseen saakka puolustaa ja pelastaa +poikasensa tuon vanhan vihollisen, ihmispedon julmista käsistä. +Sen katse vaani salaa, se väijyi kuin äkkisalaman singahtaessa +myrskypilven alta. Vain toinen räpylä oli tarttunut koukkuun. Ja niin +se ilkeästi irvistellen riuhtautui irti. Se oli temmottu, riivattu +se meren helvetinkoira. Ei siihen taika eikä tauti pystynyt. Kuten +murhamiesvanki kalisti se kahleensa jäälle. Vaari peräytyi askelen, +kalpeni ja tarttui tuuraansa. Mutta silloin harmaahylje ponnahti +pystyyn pitkin pituuttaan, se sai aivan muodottoman möhkälehahmon +ja sen musta pölkkypää kohosi vaarin haahkanpesäpäätä korkeammalle. +Se ikäänkuin käveli kohti vaaria. Se oli kuin joku alku-ajan +jättiläislisko, hurja hirviö-aave alkuvaistossaan. Antsetä hoiperteli. +Hurri vimmattuna ärhenteli hylkeen kimpussa purren sitä purstoon, mutta +hylje ei siitä väistynyt, sillä se oli aivan sokea, kostonsairas ja +suunniltaan. Se heittäytyi nyt koko lyijynraskaalla painollaan vasten +Antsedän rintaa ja painoi hänet hangelle. Vaari läähätti ja koetti +tuuralla pistää sen kurkkuun. Yhä tiukemmin puristautui vaari hylkeen +alle, hän tukehtui tukehtumistaan. Viimeisillä voimillaan työnteli +hän tuuran hylkeen kurkkuun, joka korahti. Niljainen hylkeenrasva +tahrasi hänen kasvonsa ja hänen huulensa. Hän ei voinut huutaa. Kuin +luja liharengas kiertyi koko ruumiin ympärille, rintaa ahdisti ja +hengitys kävi heikoksi. Vaari työnteli, työnteli tuuraa. Salaman +valaisemissa aivokuvissa välähti esiin hänen koko elämänsä, hänen +lapsuutensa saaren suloisilla rannoilla, miehuuden aika vierailla +merillä ja kaukaisissa seikkailurikkaissa satamissa, vanhuuden vaikeat +päivät kotisaaressa, monet hyljeretket ja kalamatkat, pojan kurja +kuolonkamppailu tämän saman hurjan hirviön kanssa. Eikö apua missään, +eikö kukaan merenjäällä huomannut, kuinka hän yksin taivasalla vaalean, +aamuisen kuun kuultaessa ahtojäiden ja pitkien lumivalkoisten pilvien +yllä kamppaili viimeisiä otteitaan. Hänen kätensä herpaantuivat, +hengitys kävi harvemmaksi, hänen vanhat voimansa väsyivät. Mutta +hyljekin alkoi väsyä, tuurankärki oli jo sattunut syvemmälle, räpylät +heltisivät ja sen pursto kävi liikkumattomaksi. Vaarin pää retkahti +taaksepäin. — Hän ajatteli, että kajuuttakello jäisi nyt vetämättä, +eilen hän oli mietteissään asettanut sen tuntia edelle, että ehtisi +ajoissa perille. Nyt se kello yksin naksuttaisi tuvassa, enkelinkuvan +alla, jonka vieressä oli pojan Sydneystä tuoma korallinen tähtikuva +sekä sitte lause: sopu, rauha, ompi kodin kaunistus. Niin, sopu, rauha, +rauha! Nyt hän pääsisi rauhaan, sinne rakkaan poikansa luo Aaprahamin +ja taivaallisen isän helmaan. Vai oliko tämä kaikki vain syysöistä unta +myrskynenteen edellä, kun painajainen, se vanha vastustaja rinnasta +purija painosti... Se ennusti aina haaksirikkoja... Kerran se myrsky +oli ajanut pienen merimieskirstun hänen mökkinsä rannalle. Nyt se +näytti — ruumiskirstulta. Vaarin silmissä kaikki musteni — hän näki +äitinsä kalpeat, lempeät kasvot. Silmä sammui, hän oli poissa —. + +Kun talvikalastajat iltapäivällä kuormineen siitä ohi ajoivat, vaari +makasi verisellä hangella, vieressä hylje ja kuutti. Hurri lojui kuono +Antsedän vaarin rinnalla, huokasi ja katseli itsepintaisesti kuun +kalpeata reunaa. + + + + +KIDUTTAJAT + + +Syrjässä saaristokylässä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä +kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille +väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden +saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat +ilman opastusta ja ohjausta. Kun isä ei voinut pitää niitä kurissa, hän +nai erään kesävieraan mukana tulleen keski-ikäisen palvelijattaren, +jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan +mökkiin. + +Isä heitti heti teeskentelynsä, kävi laiskaksi ja raa'aksi ja kärkkyili +rahoja, mutta vaimo ei hellittänyt. Hän alkoi salassa vihata sekä +miestään että poikapuoliaan. Vanhemman pojan nimi oli Matsas ja +nuoremman Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen. Hän alkoi kiusata +äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin koirankujeisiin. +He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät saaristolaisten +verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä, kesyä oravaa, joka +kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla. + +Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin +pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki +kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas +oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan +taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli +kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni, ihmeellinen nukkeprinsessa +asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä +eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia +ja merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin +mökin rantaan, ja hän oli purjehtivinaan luumulastineen kauas vieraille +maille. Sieltä toisi hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä, ja sitten +menisivät he tietysti naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta +Matsaan aikana ei Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia, +irvisteli Matsas, Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa +vanhempaa veljeänsä. + +Pojat kasvoivat, ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia, +ja nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi. +Hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja +sydämellinen, samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren +ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi +karttaa häntä. Hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt. Mutta sitä +mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei +Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat, ja hän tahtoi +saada valtaansa ujon nuorukaisen. + +Eräänä päivänä Matsas ja Jyrki onkivat venevalkamassa. + +— Minä olen jo tähän väsynyt, sanoi Matsas. + +— Niin olen minäkin, sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta +pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät, +teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti, ja ne kirkuivat nälkäisinä. +Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen +kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä +rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät +taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala +nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä +tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä kellui +kuolleita kaloja. + +— Katsos tiiroja, huudahti Matsas, nyt minä keksin jotain uutta! + +— Nehän kirkuvat kuin pienet lapset, sanoi. Jyrki. + +— Ne kirkuvat niinkuin meidän hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat +meitä, me emme ole enää lapsia, sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä +särjensilmillään tiirojen lentoa. + +— Me olemme jo aikamiehiä, matki Jyrki. + +— Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me +olisimme pahoja poikia. Minä tahdon olla paha, sähähti Matsas. + +— Niin minäkin, en välitä mistään, sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla +äänellä, melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä. Hän katseli arasti naapurin +mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella +luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta +rantakaupungista. + +— Ongitaan tiiroja! huudahti Matsas. + +— En minä, sanoi Jyrki arkaillen, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä, +mitä Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, +sillä hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän +aina pelkäsi. + +— Mikäs mies sinä olet? Ei sinusta koskaan tule jungmannia, ja tytöt +nauravat sinulle. + +— Ongitaan vaan! sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla +veljeänsä huonompi. + +Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän +hailin ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman +veteen. Sitten jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea +tiira tuli ylväästi kaartaen, se liiteli poikien päitten päällä kuin +surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi +pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi hailin ja putosi kuin +luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi +vedestä, sen siivet välkkyivät, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen +selässä. Sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana +pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja +kun tiira oli ilmassa, tempasi Matsas ja kirkaisi. Silmänräpäyksessä +laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa vankina, se +tempoutui taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. Matsas +kiskoi kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi veteen, luuli +taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, mutta koukku +takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat lepattaa, +sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas veti +tiiraa pitkin rantakalliota, nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa pyristeli +tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, laahautui +kyljelleen. Kauniit, teräsharmaat siivet tuhraantuivat mullassa, +uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä ylemmäs +kalliolle. + +— Pahuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potki! huusi Matsas. + +Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän +otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen, +viisas katse sammui, nytkähdys... nykäys... kuolema... naurua. + +Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, +se vieras ystävällinen taidemaalari, jolla oli leveälierinen hattu +päässään, oli nähnyt koko kamalan näyn — liian myöhään. + +— Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän +teidät mereen! — Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin. Seurauksena +tästä oli, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, lähetti heidät +maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, joka lähti kauas +suurelle valtamerelle. Jyrki lähti maailmalle viimeisenä, hän oli +saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen +lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle. Madli tuli pihalle, sitte +he istuivat kauan vaieten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi +Jyrki ja sanoi: »Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä +voit minua auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran kuten +Matsas, hyvin kauas, ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, niin +sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?» + +— Lupaan, sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli +taipunut hänen tahtonsa alle. Hänen rintansa sykki ehkä sillä kertaa +rajummin kuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota. + +Sitte he erosivat. + + * * * * * + +Kului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti vielä +kolkommalta. Kerran oli Jyriltä tullut kirje jostakin ulkomaan +satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo vieraantuivat +toisistaan, kuilu kasvoi heidän välillään melkein ylipääsemättömäksi. +He askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä puhuneet luotua +sanaa toisilleen moneen päivään. Vain ruoka-aikoina he yhtyivät, +mutisivat jonkin sanan toisilleen. Ja jos he joskus elostuivat, +niin he kiihtyivät sanomaan toisilleen pahoja sanoja, jotka iäksi +syöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta +akka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukkeli kävi yhä +useammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen +ja kuljeskelevien souvarien seuroissa. Päivät hän nukkui ja vaimo +perkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat +öisin melua ja kirouksia tuvasta. Aviopuolisot eivät tyytyneet enää +myrkyllisiin sanoihin, vaan alkoivat tapella. Lopulta he pönkittivät +huoneiden välisen oven. Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja +repi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä +sai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät +sanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot, mutta kuitenkin +yhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika +yksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa. Vuodet +tulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän. + +Niin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille +rantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi, mutta vielä valtavampi +sisällinen myrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He +alkoivat veneessä riidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan +tarkoitusta. + +Kauan kinattuaan huusi mies: + +— Sinä aiot minut jättää, luuletko, etten minä sitä huomaa. Anna tänne +heti säästökirja! + +— Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi? kysyi vaimo kalveten +ja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä +säästökirjaansa. + +— Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi +vuoksi, sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa, niin +että vesi kohisi yli haapion laidan. + +— Hyvä kiesus, sinä tapat minut! + +— Anna hyvällä! + +— En hyvällä enkä pahalla, kirkui vaimo. + +— No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat! +sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan +pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten, +matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta. +Vihdoin hän sai sen voimakkaalla tempauksella irti. Säästöpankkikirja +kädessään hän kiidätti yli vihreän, vihaisen meren. — Kalamarkkinoilla +hän möi polkuhinnasta kalansa, nosti pankista rahat. — Niin kertoo +tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt vaimonsa veneestä +mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan hän oli höpissyt +kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt mereen. +Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut niin raju +myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin kaataen puita kuin +heinää. Samana yönä norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. »Se oli +meren kostoa», sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä +ei kukaan saanut unta silmiinsä. Majakanvartijat olivat nähneet jotain +liikkuvan Lokkiluodolla, sitte koko luoto oli ikäänkuin vaipunut veden +alle. Oliko se aave, oliko se harhanäky? Siitä eivät vanhat vartijat +koskaan päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut +ihan kuin noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalaisin. + + * * * * * + +Mies pysytteli maissa kuukauden ajan. Hän hummasi kuin hullu souvarien +ja hurjien houkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä, +joka huusi hänelle jotain kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman +kurjan sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut +kaikki. Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, hän oli Lokkiluodolla +näkevinään liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan +liekin vai luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei +tiedä kukaan. Hän ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana +yönä olivat tiirat kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne +kirkuivat ikäänkuin ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista +naarattiin, mutta sitä ei koskaan löydetty. — »Sekin oli meren kostoa», +sanoivat taas vanhat saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä +harmaita merimiespartojaan. + + * * * * * + +Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä, +he kertoivat ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin. +— Hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran hän oli +löytänyt kultakimpaleen, pääkallonsuuruisen. Toiset kuiskuttelivat +salaa, että joku toinen oli sen saanut maksaa puhkaistulla +pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja, +joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät +taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison +maatilan Keski-Amerikasta, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja +sokeri-istutuksia, tupakantaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia, +ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen +plantaashinomistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas oli +kyllästynyt kuumaan maahan, hän aikoi nyt palata kotimaahan, mutta +saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille +penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo +ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalta, siellä tahtoi +hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa. Hän oli +kerran halpaantunut, mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi. + +Ja vanhat meripekat kertoivat Jyristä, että hän oli karannut useat +kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli +käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän +oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan +oli paljon »hiirennahkoja», seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat +meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää +Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä +silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman ajan +odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla tunsi +Madli petollisessa sydämessään pienen, vihaisen pistoksen. Sitten hän +muisti lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti +hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä +rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta, +höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää +kalliopolkua, joka oli kuin harmaa, mutkitteleva viiva. Hämärässä +näki hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan. Ne olivat +kuin pyöreitä kultamarkkoja, laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset. +»Ne vanhat merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin, niin että +aivoissa alkaa kummitella!» ajatteli Madli ja naurahti. — Nyt erotti +hän kullatut napit, sitten valkean luotsinlakin ja sen kulta-ankkurin. +Pian seisoi nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan, ja he kulkivat käsi +kädessä tanssitupaa kohden. + + * * * * * + +Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden +eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat +kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan, +ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja, ja myrsky ravisteli +syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä +kummitteli, kerrottiin, Öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli +sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana; +vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa! Vanhemmat karttoivat sitä +paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahaenteisen kirkumisen +sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä +marjaretkiä, ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun +kuutamoiltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta +silmiltä. + +Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies. Hän seisahtui ja +katseli ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakin. Mökki häämötti +hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni. +Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis. Ei siinä ollut +enää sielua. Se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen sydämensä. +Eihän hänellä enää täällä ollut mitään tekemistä, iäksi täytyi +hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka vain katkeroitti +muistoillaan. Tänne ei hän enää koskaan palaisi. Ottakoon veli mökin, +ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään kotiinsa. Naapurimökissä +oli se ainoa, joka voisi häntä ilahduttaa hänen yksinäisyydessään. +Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään? Ei vielä, hän tahtoi +säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä, sillä onni on onnen +odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan aitan portaalle. Silloin +hän kuuli askeleita, jotka kolahtivat kiviin. Nurkan takaa tuli nuori +nainen ja mies käsi kädessä. Savuke riippui miehen huulilla. Mies +raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja nyt Jyrki näki Madlin ja nuoren +luotsin, joka veti tytön luokseen ja kyykistyi istumaan vattupensaitten +taakse. — Jyrki ei muistanut jälkeenpäin oikein, kuinka kaikki oli +käynyt. Jyrki ei ollut vavissut myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut +mustien vesikuilujen päällä korkealla mastoväylingeissä korjaillen +purjeita. Mutta silloin oli ase niin vavissut oikeassa kädessä, että +hänen oli täytynyt sitä tukea vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin +äkkisalama, joka lyö jostain näkymättömästä pimeydestä alas laivan +viereen. Hän oli hypännyt kuin peto vattupensaan luo ja hän oli +laukaissut aseensa luotsia kohden. Mitä sitte tapahtui? Korahdus, Madli +oli huutanut, juossut kylään, — hälinää — ihmisiä — kahlerautoja, +pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia, koston iloa, katumusta — häpeää — +uhmaa ja — vankila. + + * * * * * + +Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien +ja harmaiden luotojen Jyrkin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi +vanhoissa merimiessieraimissaan tuoreen, suolaisen viileän meren +hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen +käsistään ristikon raudoista. + +Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka +ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia, +jolla tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa +väreissä. Mereltä tuli iso, valkoinen höyrylaiva. Sakea savu vyöryi +pitkin näköpiiriä, ja iso, punainen savutorvi töräytti iloisen +tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrin +väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa. Hän ajatteli, että ehkä hän vielä +kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella +merellä. Hän matkustaisi kauas eikä koskaan palaisi. Ehkä hän voisi +unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaa aivan alusta, sillä olihan +hän vielä nuori. — Silloin lensi siinä yksinäinen tiira. Näytti siltä, +kuin se olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensikin yli +vankilan, palasi taas ja kirkui ihan Jyrin pään päällä. Mitä tämä oli, +ihanhan se puhui kuin ihminen, ja se puhui juuri hänelle? Se kirkui +samalla lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena +kiduttanut ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän +muisti sen niin hyvin. Ihmeellistä se oli. Jyristä tuntui, ikäänkuin +sen tiiran kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha, +sillä luotsi oli kuollut ilman kärsimyksiä. »Lyö sitä kivellä päähän, +lyö sitä kivellä päähän!» kuuli hän korvissaan veljensä äänen. Hän +raivostui omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi +kädessä, niin hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui +yhä kimakammin, ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen +vihellykseen. Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella +kauemmin. Hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, painoi +kädet korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitte purskahti hän itkuun. +Muut vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei +voinut enää koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli +kimmeltävän meren, loistavan kuin kristalli-lattia, jolla hyppelehtii +tuhansia tuliläikkiä. + + * * * * * + +Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta satamaan, ja parvi tiiroja +lenteli sen vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka +silmät loistivat kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän +palasia tiiroille, jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen. + +— Mateo, katso kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen olet sinä, koska +olet jo lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja. + +— Isabella! vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, älä +heitä niille enää mitään. + +— Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani +ensikerran sinun kotimaasi rantamalle. + +— Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat. Niille pitäisi +heittää ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan +niitä! + +— Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän +sinä voisit rääkätä minuakin? + +— Isabella... sinä et tiedä... niin, minä voisin rääkätä sinua, jos +sinä kerran tahtoisit tietää... jos sinä tietäisit, mitä minä kerran +olen tehnyt. + +Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät. Matsas +aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä +tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti +seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitten hän jäi +tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä +kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku. Hän horjahti ja +kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen. + +Tiirat kirkuivat kuin vahingoniloisina. Ne katselivat pienillä, +terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella +kuin voimaton lapsi. Sitten ne kimmahtivat nopeasti korkeammalle +ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat +vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ne ikäänkuin olisivat +salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta +sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen, +nälkäisen tiiranpoikasen. + + + + +SALAKULJETTAJAT + + +Siinä juhannuksen edellä kohosi Kurtin Konsta kookkaana peräpenkiltään, +kulki ikkunan luo ja sanoi matalalla, myrskyssä karaistuneella äänellä: + +— Länsipohja painaa, tulee hyvä purjelaitatuuli. Minä lähden tänään +Portkundaan. + +Oven puolella, viheriäisellä merimieskirstulla istuva, hintelä, +vilhuilevan vilkas mies vastasi siihen leikillisesti: + +— Niin, ei itä eikä naisväki lakkaa ennenkuin itkee. Tuuli on muuttunut. + +— Sen olen päättänyt, sanoi Kurtin Konsta varmasti. + +— Kuten sovittu, lähdetään vaan, eihän siinä muuta tarvita kuin yksi +peräpuuta keikuttamaan, toinen purjeita liekuttamaan ja kolmas huttua +hämmentämään, sano savolainen tervahöyryn hinaaja. + +— Ei, Särkkä, nyt tarvitakaan hämmentäjää, vaimoni Miili tulee mukaan, +käydään sukulaisissa. Sovin viime syksynä seprani Öunapuun Jyrin +kanssa, että tullaan juhannuksena sopimaan hailin ja tuhlien vaihdosta. + +— Etkö pelkää tuoda vaimoasi! Särkän Akki vastasi. — Siellä +Portkundaassa on nyt se Pitkä-Peetro rantaryykkärinä. Viepä vielä +paraan lastisi, olihan se kovin hanakkana, kun sinä siellä ylämaalla +Miiliä kosiskelit. + +— Hahaa, naurahti kuivasti karunkomea ja hiukan karheakasvoinen Konsta. +— Kyllähän se hääräili Miilin aitan nurkissa, mutta minä telkesin sen +aiturin aittaan. + +— Kyllä se Peetro kantaa sinulle siitä kuoleman kaunaa ja se pitää +Virossa meidän hommiamme silmällä, niinkuin Tulli-Mikko täällä omassa +saaressa. + +— Niin —. Se käy ja nuuskii nurkissamme, mutta merelle ei Mikko +myrskyssä uskalla lähteä, maakrapu... + +Särkän Akki tokaisi: + +— Pelkuri se on miehekseen, mutta kyllä siinä maissa miestä on. +Haaksirikkohuutokaupoissa se saalistaa ja vie meiltä osuutemme. + +Kurtti kivahti: + +— Mutta uskaltakoonpa tulla minun rannaltani haaksihylkyjä hakemaan, +niin kyllä tuntee joutuneensa merikravun saksiin, sen sanon. En ole +miestä lahjonut kuten muut enkä lahjo Pitkää-Peetroakaan. + +Konstan naapuri, Akki, lisäsi siihen: + +— Kyllä me vedämme niitä nenästä. Tuhma se on Mikko, vaikka pitää +itseään kovin ovelana. Muistatkos, kuinka kuppari-Kaisa sitä juoksutti. +Vei haapiolla riianpalsamia mantereelle, niin jopas äkkäsi merellä +Mikko ja saavutti akan, jolla oli poika mukanaan. »Minne sitä nyt +niin metkasti mennään?» Mikko kyseli. — »Poikaa vain tässä lääkärille +vien.» — »Vai lääkärille? Taidat vain olla yksissä juonissa sen Kurtin +Konstan ja Särkän Akin kanssa. Sinä hiiviskelet usein niillä apajilla.» +— »Mitäs minä», Kaisa vastasi ja nipisti salaa poikaa pohkeesta. Poika +huutamaan. »Jospa tarkastankin sinun pohjalastiasi», Mikko uhkasi. +»Hyvä herra tullivahtimestari, poika on hengen hieverissä, säälikää nyt +toki vaivaista, ettei se kuoliaaksi säikähdä!» Niin akka taas valitti +ja nipisti salaa poikaa. Poika huusi kuin vietävä. »No vie se kirkuva +kiusankappale vaikka pippurimaahan», Tulli-Mikko tiuskasi ja käänsi +keulansa tuuleen. + +Kurtti ei nauranut, otti seinältä kotelosta kiikarin ja katseli etelää +kohti, josta utuisena juovana häämötti Viron lakea ranta ja sanoi: »Ei +se Käärmeskarin liivaranta ole enää varma paikka, eikä Kaakkoiskärjen +luolakaan, meidän täytyy keksiä sopivampi paikka. Mikko on jo +liikuskellut niillä main.» + +Särkkä osoitti saarivuoria ja virkkoi: + +— Siellä maan takana vuoren rotkossa on hyviä kätköpaikkoja, on +hiidenkirnuja, louhiuunia ja lähellä on hyvä ankkuripaikkakin. Ensi +hädässä voimme viedä rommilastin vaikka sinun saunaasi, ei Mikko +ymmärrä sitä sieltä etsiä. Revimme vain pari palkkia saunan lattiasta. + +— Niin, onhan se Mikko uhannut panna jalkoihini viljapultit ja viedä +Viaporin västinkiin tullipetoksesta istumaan. Mutta tämä poika ei +sinne hevillä lähde. Eikä Pitkä-Peetrokaan minua tavoita, vaikka se +nyt ryssän raasulina ratsastelee pitkin Viron rantoja kasakankeihäs +sivulla. — Vaimoni takia se minua vainoaa. + +— Varo sentään sitä miestä, neuvoi Särkkä, täytyyhän meidän rasvoa +niitä kansliakelmiä ja muita tsinovniekkoja, että pumaakat ja puumerkit +saadaan. — Mutta, kas, kuuromykkä Tohmo puuhaa jo kalarannassa ja +hiilaa tavaroita kaljaasiin. Kyllä keksit sopivan renkimiehen, ei +kelpaa todistajaksi, jos kerran kovalle ottaa, sanoi Särkkä ja katseli +nyt pihalle. Silmiin syttyi luihumainen välähdys, ja ruumiissa kävi +intohimoinen väristys. Hiukan teeskennellyn tyynellä äänellä hän lisäsi: + +— Ja kala-aitasta tulee vaimosi Miili. Yhä on solakka ja sulava, kuin +rippitytär ikään. + +— Tuo kai Viron viemisiä. — Kas, kas, taisitpa jo rippiskoulun aikana +iskeä silmää, naurahti Kurtti, mutta ei tarttunut kala koukkuun, +vilahti minun verkkooni. + +— Rivakka ja vinkeä on sinulla vaimo, Kurtti. Molttinsa äärestä lähti +kalarannasta tupaan synnyttämään ja palasi heti kaloja perkaamaan. +Sellaisia ne on meidän saaren naiset. + +— Ihme kun et ole nainut, parempi naida kuin palaa, sanoo apostoli +Paavalikin. + +— Mitäpäs minusta poikamiehestä, vastasi Särkkä ja silmät vilkuilivat +viekkaasti. Ilman aikojani minä vain... niin, Konsta, kaikessa sinä +voiton viet. Saaliin olemme kristillisesti jakaneet niin tyynellä kuin +myrskyssä. Yhtä älä lainaa, hyljepyssyä, viulua, vaimoa, et niitä +takaisin saa. + +— Ja jos saat, niin saat ne pilattuina takaisin, sanoisi meidän hauska +kruunun-perämiehemme, yhtyi Kurtti leikinlaskuun. + + * * * * * + +Samassa astui tupaan Miili. Hän oli tummahipiäinen, mustatukkainen, +ohimoilla kiertelivät hienot, luonnolliset kiharat, joista vielä huokui +kuin meren hengen ja suolan raikasta tuoksua. Silmät olivat ruskeat, +hiukan kullalle kimmeltävät, ja niissä kuvastui hilpeän altis ja hellä +ilme. Hän hymyili kaikille, puhutellessaan outoakin. Käynti oli vielä +notkea kuin varttuneen neitosen, hänessä oli jotakin kiihoittavan +etelämaalaista, vierastuntuista. Meren takaa oli neito tuotu, Viron +pikkumoisiosta ylämaasta. Sepramatkoillaan ja kalamarkkinoilla +Portkundaassa oli Kurtti hänet aikoja sitten tavannut, hänen tumma, +kukkiva kauneutensa oli kiehtonut karun, hiukan kopeankiivaan +saarelaisen mielen. Ja Miilikin oli vastavuoroon käynyt Suurviirin +Kiislankylässä virolaisten kalastajien mukana. Seprat hinasivat +kiislankyläläisiltä heidän verkkojansa jakaen osan kalasaaliistaan +saarelaisten alkuasukkaille. Virolaiset olivat rantanuotioittensa +ääressä vapaasti kuorossa säestäen hyräilleet omituisia laulujaan sekä +tanssineet vilkkaita tanssejaan. Niissä oli Kurtin Konsta uudistanut +vakavankiihkeän ystävyyssuhteena, mikä oli päättynyt vanhanaikaisiin +häihin ja hyljepyssyn paukkeihin. Miili ei ollut nyt pitkään aikaan +käynyt sukulaisissa meren takana, siksi hän nyt mielellään oli +suostunut lähtemään sukulaiskutsuihin, vaikka hän kammoksuikin Kurtin +salaisia yöttöretkiä. Vavistuksella ja valvoen hän oli usein odottanut +Kurttia kotiin, syysöisin polttaen hylkeenrasvalamppua merimerkkinä +meren suurelle sissille ja salakuljettajien kuninkaalle. + +— Kuule, Konsta, nuori vaimo virkkoi. — Minä pelkään näitä sinun +matkojasi, ne tuovat vielä kerran onnettomuuden taloomme. + +— Älä pelkää, Konsta vastasi ja katseli syvänlempeästi vaimonsa +aurinkoisiin silmiin. — En pelkää miestä maalla enkä merellä... Kun on +verkko veissä, niin on kala käissä, kun on tilaisuus, niin ota, mistä +saat! — Kun sinut häistä toin, ei ollut meillä kuin neljä tyhjää, +köyhää kättä. + +— Muista taatasi kuolemaa, muistutti vaimo. + +— Niin, taata hukkui mereen, kun tullinuukkari ajoi takaa. Takavarikoi +jaalan, lastin, verkot vei. Niin, Tulli-Mikon taata ne vei, siksi +vihaan poikaakin. Tämä yöttö on meillä suvussa ja veressä. + +— Täytyy elää kuin hauen vedessä. Täytyy purra pikkupurtteja. Eipäs +tässä kalalla elele. Souda, kisko, kihnuta ja tuo simppuja sumppuun, +ehei, ei se vetele. Eikä haaksirikkojakaan ole tapahtunut pitkään +aikaan, vaikka rukoilemmekin: Tuo syys myrskyinen ja siunaa rantojamme +haaksihylyillä. Ei kuule pyhä Pietari, niin kalastaja kuin olikin. Ei +vetele sekään. Oli ennen rantaoikeus, sen kun otit, minkä aalto rantaan +ajoi. Olipa ennen täällä läättienkin ovet ja pielet pyökkipuusta +ja elhvenanluusta. Mutta mitä nyt! Lankunpätkiä, ei niistä ole +ruumiskirstuksikaan! Niin veisteli Särkkä. Konsta jatkoi mietteitään: + +— Nyt, Miili, on meillä paremmat olot, silkissä olet saanut käydä +kirkolla pyhänä ja käädyt kaulalla, ei meidän tarvitse hävetä. + +— Onhan sitä kamaa jo tarpeeksi. Kirkolla ne vihjaisevat ja +supsuttavat, että vallan hävettää, Miili sanoi hiljaisella, väräjävällä +äänellä. + +— Se on niin kateellista tämän saaren kansa. Ja naiset kairamoivat +sinun kauneuttasi, Miili, Särkkä mielisteli ja hiveli katseellaan +vaimon upeata uumaa. + +— Kaksikerroksisen majakantapaisen minä vielä rakennan sinulle ja +pojulleni, usko pois Miili. Ja voinhan sitte heittää tämän hurjan +ammatin ja lähteä vaikka Amerikkaan! Miksi meillä miekkoisilla pitää +olla tullit ja rajapyykit! Millä maksat verot ja velat! Hei, antaa +mennä vaan! Meri antaa jos ottaakin. Meri ja myrsky, ne on minun +luontoani. Vapaa minä tahdon olla kuin merikotka! + +— Meissä on hiukan merirosvoa itsekussakin, Särkkä sanoi. — Nyt tuodaan +Portkundaasta hyvä Pietarin-saalis, rommia, silkkiä, puuvillaa. Se +se leiville lyö. Mutta kas tuolla luovii Tulli-Mikko, se merivaris. +Mistäs nyt tuulee? Mitäs se luulee löytävänsä. Muistatkos, Konsta, +kun kaasimme traaniöljyä yhteen tyhjään viinitynnyriin, niin Mikko +tulla piipahti pillillään maistelemaan... Taitaa se maku vieläkin olla +suussa, koska se sitä aina niin vääristelee, länkisääri, tullihuntti! + +— No niin, illalla lähdetään ja pikku poika otetaan mukaan. Sen täytyy +jo aikaisin tottua mereen! Onhan sinulla, Miili, valmiina tuomiset, +savustetut kalat, hylkeenrasvat ja sukat sukulaisille. + +— Kaikki on reilassa. — Miili kulki kehdolle. Siinä makasi viikonvanha +lapsi, äiti kutitti sitä otsakiharillaan. Lapsi kummasteli ja +heilautteli pientä, pyöreätä, ruusunhohtoista kättä. Se hymyili ja +katseli katossa riippuvaa pientä purjelaivaa, ikäänkuin se jo olisi +kuunnellut rantatyrskyjen kumeata kohinaa, joka jyskytti kotikalliota. +— Toisinaan pirskahti vaahto tuvan ikkunaankin. + +Kurtin Konsta läksi rantaan katsomaan kaljaasiansa. Rantalaiturilla +puuhaili kuuromykkä Tohmo asettaen purjeita kuntoon, kantoi +lammasvällyjä, eväitä ja teekojeita kaljaasin pieneen peräkoijaan. +Kajuuttakoija oli pieni ja savustunut, kummallakin seinällä oli pieni +makuulaveri, polat, niiden välissä pieni pöytä sekä nurkassa pieni +rautapeltiuuni, minkä torvi kulki reiästä koijan katolle. Pöydän edessä +seinällä oli pieni merikartta, iso kompassi, Viktoria-kuningattaren +kuva, sivuilla kiikarikotelo sekä öljytakkeja, sydvestejä. Nurkassa +seisoi tyhjä hollantilainen nahkapullo sekä vesileili. Peilin yllä +riippui vanha piilukkopyssy. + + * * * * * + +Kurtin harmaa kalastajamaja seisoi aivan mereen pistäytyvällä, +äärimmäisellä kalliokielekkeellä. Jotenkin syvä ranta lainehti +nousuveden aikana miltei kivijalan tasalle. Peräkamarista näkyi +merelle. Pienestä väliköstä johti ovi isoon tupaan. Siinä oli iso, +valkeaksi silattu muurikiuas, pata riippumassa haahlassa tulisijan +yllä. Lieden takana pankko, jonne tiilirappuset johtivat. Ja pellillä +riippumassa lapikkaita, kintaita ja takkeja. Ison pöydän ääressä +syötiin koko talon väki yhdessä. Silloin ei paljoa hiiskuttu, +kuten talossa, jossa aina tapahtui jotain laissa luvatonta ja +salaperäistä. Vanha laivakello naksutti nurkassa, seinällä oli +siniseksi maalattu astia- ja ruokakaappi, pitkin seinää ali akkunoiden +ulottui rahi. Mielivieras johdettiin aina peräkamariin, josta äänet +eivät tunkeutuneet uteliaaseen ulkomaailmaan. Siellä oli vanha +klaverikin, ties mistä oli sinne joutunut, ehkä jostakin isosta +haaksirikkolaivasta. Sillä ei kukaan soittanut, se oli mykkä kuin +Tohmokin. Toisinaan se mykkyys oli olennaista koko talolle, kuuli vain +kuiskaavaa supatusta tai tehtiin salaisia merkinantoja. Harvat olivat +sanat kuten käskytkin. Hiljaisuuden katkaisivat vain onnistuneiden, +rohkeiden retkien jälkeiset jymykekkerit. Mutta merellä ja yötön aikana +tuli olla selvänä, sen oli Konsta määrännyt. Samea silmä ei osannut +suuntaa eikä voinut eksyttää vainoojien vakoilua. + +Pihalla oli puoleksi veistetty haapio teloillaan. Pihan sivuilla +pikku-aitat kallioilla, niiden välitse kulki kalliotie loivasti +rannalle pienelle salmelle, ohi venetalaan rantalaiturille. Aittojen +vieressä oli sarai, vaja, läävä ja talli, jossa iso korskea ori +tömisteli pilttuussaan. Aitan malkalautaan oli pystytetty riuku, jonka +päässä oli kottaraisenkota, kuivunut männynoksa kodan katolla. Aitan +seinään oli naulattu hylkeennahka kuivumaan. Syrjemmällä myröttivät +makkihuoneet, joiden ovet jyskyttivät selkoisen selällään, kun tuuli +sattui sivulta pyyhkäisemään. Ja kylätie kulki kallion uurretta, +molemmin puolin ahtaissa kujissa oli harmaita kalastajamökkejä ja +vavetarhoja kallionrinteillä. Ne olivat kuin harmaita vesilinnunpesiä +harmailla paasilla. Korkeammalla rantakallioilla seisoivat saaren +miehet kädet housujen taskuissa merelle tähystäen. Kallioitten kyljissä +maan puolella oli vaivaisia niittypälviä aitauksineen. Koluiset tiet +johtivat matalien männikköjen kautta karuille, pykälämuotoisille +kiviröykkiöille pitkin karjakujaa, kohden harmaita vuoria, joiden +alla pikkulammet ja rosoiset rotkot antoivat vuoriketjulle kolkon +ja karhean muodon. Sinne ne lehmätkin eksyivät jylhiin onkaloihin +ja rotkorepeämiin etsiessään kauempaa vuorijäkälää. Siellä saaren +sydämessä, hämärässä kätkössä asui itse salaperäisyys ja outo, öinen +erämaa-elämä ja jännitys luonnon luolissa, korkeiden kallioseinien +suojassa. Harvoin siellä lintu liversi puussa, joskus vain merihaukka +kirmaisi yltä äkkijyrkän Huhkavuoren, jonka laella törrötti lahonnut, +vanha, tutiseva näkötorni. + +Kylärannassa yli laiturien ja luotojen liitelivät lokit ja tiirat. +Paasia ja rantakiviä oli väännetty väyläksi, joka johti pieneen +sisäsatamaan. Saaren ulkona oli riuttoja ja kareja. Ne olivat +vaaralliset kiertää myrskyssä, mutta lähisaarten sokkeloiset, kapeat +salmet antoivat oivan oikotien pakoretkeilijälle. + +Sellainen oli kylä ja ympäristö, jossa Kurtin Konsta ja hänen +esitaatansa olivat asuneet, kalastaneet ja salaretkillä risteilleet +sitte miesmuistien. + + * * * * * + +Iltapäivänä hyvää laitatuulta viiletti kaljaasi kotirannasta. Ruotelia +hoiti itse Kurtin Konsta. Särkkä oli kiristänyt koutia ja jalusnuoria, +kuuromykkä Tohmo istui jo perunaruuman kannen laidalla imien piippuaan. +Koijassa istui Miili makuulaverilla imettäen pientä lastaan, katsellen +pienestä, viheriälautaisesta ikkunasta kaukana, taivaanrannassa, +sinisessä udussa häämöttävää, hienoa juovaa, kotimaansa kaukaista +rantaa. Purjeet pamisivat, aallot jyskyttivät hiljaa kaljaasin +sinilaitaista kylkeä ja keula halkoi vaahtoja. Kaksi lokkia seurasi +kaljaasia kauas merelle. Sieltä näkyi tullijahti, joka suuntasi Suomen +mantereelle. + + * * * * * + +Viron Portkundaassa oli seprainmarkkinat parhaillaan, kun Kurtin +Konsta laski lakealle rannalle. Hän ankkuroi lahdelle. Kuuromykkä +Tohmo ja Särkkä vetivät kahvelipurjeet ja topseilin alas kannelle. Ne +kiedottiin kääröille ja sidottiin kouteilla ja köysillä. Siinä sitte +merenneitseellinen haaksi keikkui keveässä aallokossa joutsenkaarevine +kauloineen sekä linnunnokkaa muistuttavine kokkapuineen. Se kellui +siinä kuin lintu pitkän merilennon jälkeen siivet kylkiä vasten +puserrettuina. Tätä matkaa varten oli kaljaasin alaosa tervattu +emäpuuta myöten, laidat oli maalattu sinisiksi. Kaljaasin peräpeiliin +oli suurilla mustilla, hiukan koukeroisilla kirjaimilla piirretty +nimi: Miili. Tohmo kuljetti pestillä kaljaasiin kiinnitetyllä pienellä +jollalla purjeet, tavarat ja ihmiset maihin. Useita muita jaaloja +ja kaljaaseja oli jo rannan lähellä ankkurissa. Kaukaa nähden pieni +mastometsä antoi rantamaalle vilkkaan merinäyn. Ja maalla näkyi +purjeista tehtyjä telttoja. Ylämailta oli saapunut virumaalaisia, +jopa kuresaarelaisia, oli tullut tuttavia Tuolisesta ja Rakverista. +Seprat etsivät Suurviirin kauppatuttaviaan. Kullakin suvulla oli +oma sepransa, sepran toimi kulki perintönä suvusta sukuun, isältä +pojalle. Rannikkoasukkaat puhuivat viroa, jota monet suurviiriläisetkin +osasivat. Moni oli jo nuorena kuljettanut silakkatynnyreitään Viron +satamiin. Ja virolaiset seprat tulivat sitte siinä kekrin aikoina +perunavankkureineen rannikolle ohi laajojen ruis- ja vehnäpeltojensa, +pitkin liejuisia teitä. Kansaa kuhisi nyt rannalla, oli joukossa +vilkkaita virolaistyttöjä kirjavine kansanpukuineen, nuoria miehiä +lippalakkeineen ja villaröijyineen sekä muikkupartaisia merikarhuja. +Markkinakojuja oli pystytetty ylemmäksi rannalle. Siellä oli +kaupustelijoita Tallinnasta, tataarilaisia ja juutalaisia, jotka +tarjoilivat rihkamaansa. Kansan joukossa kulki saksanherroja, +moisniekkoja, kotiin palanneita merimiehiä, sotilaita, kippareita ja +merikapteeneja. Niistä erottautuivat n.s. rantaryykkärit, ratsastavat +tullipoliisit, jotka kulkivat kopeillen ja tönien. Ylinnä muita +leveästi liikkuen ja mahtaillen, auringonsiemeniä pureskellen +koikkelehti Pitkä-Peetro. Ylimielisesti hän paiskeli siemenkuoria +ihmisten silmille. Peetro oli syntyään virolainen ja oli ryhtynyt +ryssän palvelukseen vain koreillakseen kiiltonappisella puvullaan. +Peetro ja Miili olivat samasta ylämaan kylästä. Kaikista keimailusta +ja ahdisteluista huolimatta oli Miili pysynyt hänelle kylmäkiskoisena. +Peetro ei voinut unhottaa niitä kepposia, joita Kurtti oli hänelle +kosioretkellään tehnyt. Siksi hän nytkin etsi riidan syytä sekä +väijyili saarelaisten salahankkeita. Hän oli jo hiukan nousutuulella. + +Kurtti oli jo pystyttänyt telttansa hänkin, sinne oli viety teekeittiö +ja tuliaiseväät. Sanoma oli kulkenut saarenmiesten tulosta lähimpään +Kundaan kylään, sieltä se oli liikkunut edemmäksi. Niin oli Öunapuunkin +Jyri jo kauan odottanut Kurttia. Jyri, hänen vaimonsa ja lankonsa +astuivat telttaan juuri kun kuuromykkä Tohmo oli asettanut teekupit +silakkatynnyrin kannelle. Miili oli lähtenyt markkinoille ostoksille, +Ilari-piikatyttönen koiteli pienokaista. + +— Tere, tere tulemast! Terve, terveisiä meidän saaresta! Niin +tervehtivät tuttavat toisiaan, Jyrin vaimo avasi paksun nyyttinsä, +siitä hän kaivoi esille kananmunia, voita ja villoja. Lahjat +vaihdettiin vaiteliaina, vakaasti ja hiukan ujostelevasti hymyillen. Ne +lahjathan olivat yksinkertaisia ystävyyden osoituksia, joille annettiin +suuri arvo. Jyri-sepra vilkutti Kurtille silmää ja alkoi: + +— Eikös saa olla hiukan meidän moisniekkain kipparinkermaa. Eiköhän se +merimatkan jälkeen maistune. — Niin, kuten sovittu, tuhlit tuon siinä +kekrin tienoissa. + +— Ja minä kalat ja suolat, kui hyvä tuul tuleb, lisäsi Kurtti viroksi. +Tere, tere! + +— Terve! — Kupit kilahtivat toisiinsa. + +Sitte raotti Jyri teltan sivua ja tirkisteli tielle. Pannen kätensä +Konstan kaulaan Jyri kuiskutti: »Tavarat on saatu talteen. Rommit +ja silkit piilotin minä Tuolisen vanhan linnan raunioihin ja peitin +ne turpeilla, kyllähän tiedät. Ennen lähtöäsi voimme ne toimittaa +kaljaasiin, ryykkärit olen jo pehmittänyt parilla pankkoruplalla. +Ja minun naapurini juottaa Peetron niin, ettei se erota kuunaria +kaljaasista, se on niin pirtulle perso.» — Siihen Särkkä puhua +poksautti: »Kas jokamies on sotamies, mut merimies on eri mies!» Kaikki +nauroivat, Tohmokin, vaikka ei ilon syytä tiennyt. + +Siinä kuulumisia ja yhteisiä seikkailuita selvittäen aika kului +hilpeästi Särkän veistellessä juttuja nuukkareista ja monista +metkuista. Ilo oli ylimmillään ja teltasta kajahti karkea hohotus. +Markkinoilta kuului suupillien ja sirmankan haikea, hohkiva ääni +sekä humina markkinamiesten hevosvaihtopaikalta. Kurtti läksi Jyrin +kanssa muihin telttoihin juttelemaan vanhoista merimiesmuistoistaan, +haaksirikoista ja vaarallisista vaiheistaan purjehtiessaan nuorena +maailman ympäri. Selvin ollen hän oli jyrkän harvasanainen, mutta +päihtyneenä pahapäinen ja kiivaanvilkas. Silloin ei ollut hyvä häntä +lähteä härnäilemään. Hän saattoi kimmahtaa kuin kihopää vihainen vihuri. + +Öunapuun vaimo läksi hakemaan Miiliä. — Miili lie tavannut nuoruutensa +ylämaan tyttötuttavia, koska ei vielä palannut. Olihan ollut uudenoutoa +kuulla oloista kotikylässä, muistella entisiä neitsytiloja, kaihoja ja +mielenmurheita. Niistä laaja, mittaamaton meri nyt erotti, kiinnittäen +hänet kovaluonteiseen mutta hyvään mieheen sekä karuun kalliosaareen. +— Vai oliko Miili eksynyt joukostaan? Kuuromykkä Tohmo oli istunut +sammunut piippu suussa teltan nurkassa, hänkin oli saanut osansa. +Hän katseli kuumeisilla, räämeisillä silmillään toisten liikkuvia +huulia. Hän ei kuullut sanoja, mutta silmien ilmeestä ja käsien +liikkeestä hän ymmärsi joskus niiden salaisen tarkoituksen. Kuuma kuppi +vaikutti hänen suureen, sielulliseen, sisäiseen yksinäisyyteensä, +hän ei kuullut markkinamelua, mutta hän tahtoi sen nähdä. Hän läksi +hänkin hoipperoimaan naapuritelttoihin. Särkkä oli jo aikoja sitte +luikkinut omille retkilleen. Särkkä oli kaksinainen luonne ja kätki +salaisimmat halunsa liukkaan ja viekkaan kuoren alle. Hän vaihtoi +nahkaa kuin merikäärme. Hän oli eri ihmisten seurassa erilainen. Hän +mielisteli tullimiehiä, mutta petti heitä, saarelaisten seurassa hän +oli juonitteleva ja kadehtiva. Hän kadehti salaa Kurtin kaljaasia, +kadehti hänen onneaan, ajatteli järjettömän itsepintaisesti nuorta, +vinkeätä vaimoa, jota hän jo nuoruudesta pitäen oli katsellut +karttelevan ja samalla lähentelevän röyhkeästi. Mieletön ajatus +omistaa saavuttamatonta karkoitti joskus hänen unensa, mutta Kurtin +läsnäollessa hän oli olevinaan kylmä vaimolle eksyttääkseen miehen +vaistoa. Oman kuluttavan rakkaudenpalonsa hän piilotti leikkiä laskien +kaksimielisten sanojen taakse. + + * * * * * + +Aika oli kulunut iltapäivätunnille, markkinatouhu oli vähitellen +käynyt hiljaisemmaksi, kuului vain ohi ajavien mustalaisten piiskojen +läimäyksiä sekä likaisten lasten porua. Mutta teltoista kuului +kaihonsekaista laulua, vuoroin se kiihtyi, kun toiset äänet yhtyivät +kertaussanoja säestämään. Laulussa oli jotain maininkien poljentoa, +meren ainaista, alakuloisen aaltoilun huokausta ja huminaa. Sitte sävel +muuttui kehtolauluksi. Hyssyttäessään sylilasta pieni Ilari kuunteli +sitä laulua hiljaa hiiskumatta. Nyt kuului kuin lokin kirmaisua?! +Eihän se ollut linnun kimakkaa huutoa vaan naisen! Teltan ulkopuolelta +kuului melua. Ilari katseli teltan aukosta. Hän näki, miten hänen +emäntänsä juoksi alas mäkeä rantaan... Ja kintereillä kiirehti pitkiä +sääriään heilutellen outo mies. Pitkä-Peetro siellä ajoi Miiliä, mies +horjahti joskus sivulle, juoksi taas kädet levällään, nyt hän kahmasi +Miiliä vyötäröiltä. Miili kaatui ja kirahti. Silloin erään teltan +aukosta ilmestyi kuparinruskea, päivettynyt, iso, pörröinen pää. +Kurtin Konsta seisoi siinä uhkaavana ja hurjistuneena, hänen kasvonsa +hehkuivat ja silmät tuijottivat tulisina. Äkkiä hän syöksähti Peetron +kimppuun tarttuen häntä takinkaulukseen. Molemmat miehet tanasivat +kantapäänsä hiekkaan, he väänsivät toisiaan hartiain väellä. Konsta +koetti ruumiillaan painaa Peetron olkaa, mutta nokkelasti kiepsahti +tämä taas syrjään. Ympärille kokoontui nyt seproja ja nuottamiehiä. +Hampaita kiristellen huusi Konsta: »Vai sinä, ryssän rietas, väijyt +minun vaimoani! Saat sinä sen tuhannen tulisesti maksaa. Mutta siihen +ei ruplat riitä.» — Konsta syöksähti nyt koko voimallaan ryykkärin +kimppuun ja paiskasi hänet nurinniskoin olkansa yli maahan. Hän etsi +vimmoissaan kiveä, jolla olisi mukiloinut, mutta kun hän ei sitä +löytänyt, hän iski nyrkillään otsaan. Hän olisi tehnyt Peetrosta +tuhkaa ja tuomaskuonaa, kuten hän kiroili, jollei miehiä olisi +tullut välittämään. He kiskoivat Peetron raivoavan Konstan alta ja +taluttivat hänet telttojen ja rihkamakojujen taakse. Sinne hän katosi +kyläkujan hämärään jonkun suojelijansa tupaan. Mutta Konsta hyppeli +tasajalkaa maassa ja takoi nyrkkiänsä rantapaaluun. Vihdoin Miili sai +hänet hellällä, hyväilevällä kosketuksella taltutetuksi ja vei hänet +telttaan. Nähdessään lapsensa Konsta lauhtui ja kävi hiljaisemmaksi, +mutta kauan kävi sisäinen myrsky hänen mielessään. Hän uhkasi kerran +kamalasti kostavansa häväistyksen. Vihdoin hän nukahti teltan nurkkaan. + + * * * * * + +Oli kai viikko vierinyt, oli käyty ylämaan Kundaan kylässä +heimokesteissä. Kurtin Konsta tuli sieltä selvenneenä ja tyynempänä, +mutta hänen povensa pohjalla kiersi ja kaiveli vielä ahdistava ajatus, +hänen vaimoansa kohdannut loukkaus. Peetro oli viime aikoina urkkinut +juuri Kurtin Konstan salakuljetusta saadakseen hänet syytteeseen +ja vangituksi, nyt oli tullut lisäksi yritys tahrata hänen ainoa +ilonsa elämässä. Nyt hänellä oli kaksinainen syy kostoon. Mutta hänen +täytyi olla varovainen. Salalasti oli saatava suojaan kotisaareen. +Sitä varten hän jo oli kuljettanut kaljaasinsa vanhan Tollpukin +raunionpuoliselle merenlahden poukamalle. Miili, Ilari ja lapsi olivat +koijassa. Aironlavat oli kuuromykkä Tohmo käärinyt rohtimilla, niillä +hän souteli hiljaa maihin iltahämärissä. Taivas oli pilvessä ja +heitti varjon yli valkoisella kalkilla silaillun linnanmuurin, jonka +soraisissa pihakuopissa kasvoi nokkosia ja horsmia. Linnanmuurin alla +hiipi miesten varjoja. Yksi varjo viittasi Tohmolle ja hän souteli +lastauspaikalle. Osan rommitynnyreitä ja silkkipakkoja oli hän jo +kuljettanut kaljaasin pohjalle. Tohmo astui rantaan. Muurin suojassa +vyöryttivät miehet uksaamia ja pumpulipaalia, he ähkivät ja huohottivat +hämärässä. Silloin kuului kaukaa tieltä kavionkopsetta, mikä läheni +lähenemistään linnanraunioita kohden. Särkän Akki nosti päänsä ja +kuulosteli: Rantaryykkäri tulee, nyt on piru merrassa! + +— Pian tavarat mereen! karjaisi Konsta. Tynnyrit viskattiin mereen. +Samassa Tohmo veti valkeata piippunsa tupakkaan. Toiset huitoivat ja +huusivat hänelle, mutta eihän se Tohmo kuullut. Tulta kohden töytäsi +nyt rantakasakka täyttä vauhtia. Miehet juoksivat muurin taakse +piiloon, mutta Tohmo asteli vain rauhallisesti kohden ratsastajaa, joka +pysäytti hevosensa. Rantaryykkäri tiukkasi viron ja venäjänsekaisella +kielellä Tohmolle: »Mitäs, sinä mies, täällä teet? Senkin rantarosvo, +taidat kuljettaa tullaamatonta tavaraa. Missä on toveritsas? Hoi, +musikka!» Tohmo vain ällisteli. »Sano, muuten...» — Kasakka iski Tohmoa +piiskalla poskeen. Silloin Tohmo mölysi kuin mieletön, silmät pyörivät +ja kuola valui hänen suustaan. Hän oli vahva mies, oikea »murhamies», +koko joukon kuudetta jalkaa pitkä ja hartiat kuin härällä. Tohmo +tarttui nyt karvaisilla, paksuilla, riippuvilla käsivarsillaan hevoseen +ja painoi pienen, pörröisen kirgiisiläiselukan polvilleen. Sitte kiskoi +hän satulasta miehen ja heitti suinpäin mereen. Konsta, Särkkä ja sepra +juoksivat nyt muurin takaa esille. Tieltä kuului taas kavion kopsetta. +Särkkä katsoi taakseen ja huudahti: + +— Nyt on kiire, kaikki kaljaasiin, sieltä tulee kai nyt Pitkä-Peetro! +Juokse Jyri! — Rantaryykkäri kahlasi sapeli kädessä matalassa vedessä. +Hän vihelsi. Silloin juoksi Tohmo ja nosti hänet vedestä harteilleen +ja heitti rantahietikolle. Hän potkaisi hevosta niin, että se laukkasi +tiehensä. Sitte tukki hän ryykkärin suun rantahatrulla, pisti seipään +hiansuista hartiain taitse ja pakotti hänet juoksuun. Sillä välin +olivat jo Konsta ja Särkkä saaneet tynnyrit, pumpulit ja silkkipakat +kannelle. He kiskoivat kiireisesti purjeita mastoon. Viimeisenä souteli +aivan rauhallisesti Tohmo jollalla purjealukseen ja nousi nuoratikkaita +pitkin kannelle. Hän irvisti ja pui nyrkkiään, kun rannalle ratsasti +kaksi kasakkaa. Keihäitä heilutellen he huusivat ja uhkailivat. +Pitkä-Peetro kiroili ratsunsa selässä: »Kirotut tsuhonskit. Annappas +meren jäätyä, kun toiste tulette, niin ajamme teitä takaa vaikka +Suurviiriin saakka!» Konsta vastasi ilkkuen: »Anna tulla vaan, täällä +on ja täältä annetaan, helvetin hallit!» — Sadatellen ajoivat kasakat +tiehensä, irroitettuaan toverinsa seipäästä ja nostettuaan hänet +satulaan. Mutta miehet kannella nostivat jo ankkuria. Täysin, pullein +purjein he laskettivat aavaa merta kohden. Vuorotellen seisoivat +Kurtti ja Särkkä ruotelin takana ja luovivat puoleksi vastatuuleen +päin kotisaarta. Kuuromykkä Tohmo oli apuna kaljaasia käännettäessä. +Silloin purjeet koutien kitistessä paisuivat, iso puomi kohosi kohti +keskimastoa ja lipui kaaressa toiselle hangalle aaltojen harjoille. +Klyyvarit ja huippupurjeet lepattivat, kaljaasi kallistui toiselle +kyljelleen, isopurje sai tuulta, se pullistui ja antoi taas vauhtia. +Kaljaasi natisi ja keula halkoi kokkahyrskyjä, jotka silkin tavoin +sihisten solisivat pitkin aluksen kylkiä. + + * * * * * + +Siinä yön yksinäisyydessä Kurtti mietti, miksi kohtalo oli antanut +hänelle liian kauniin vaimon, joka sai miesten mielet ja katseet +kiihtymään. Pitkän-Peetron ahdistelun jälkeen Kurtti oli nyt käynyt +epäluuloisemmaksi. Eikös vain Särkkäkin salasilmäyksillä katsellut +Miilin askartelua aitoissa ja lieden luona. Miksi Särkkä oli jäänyt +naisetta, olisihan voinut jo akottua? Keitteli itse ruokansa ja pesi +joskus lattiansakin. Siitä oli usein leksoteltu. Joskus oli Miili +pyhien edellä hyvyyttään, säälien käynyt naapurissa siivoamassa, oli +niin hyväntahtoinen, hymyili sille, ken eteen sattui. — Niin, hymyili +Tohmollekin. Ei, ei! Olihan Särkkä hänen vanha myrskyveikkonsa, +sellainen huikentelevainen pisi tosin, yhdessä sentään oli jaettu +vaivat ja voitot. Se Särkkä oli ovelampi, sai usein tullisyökäreiltäkin +vihiä väijytyksistä. Ei, kyllä Kurtti oli erehtynyt. Mikäpä ne hullut +ajatukset toikaan! Tohiseva tuuli, josta ei tiedä, mistä se milloinkin +tulee. Kurtti väänsi ratasta ja katsahti samalla sivulleen. Kannen +laitakäytävää hiipi Särkkä ja laskeutui hiljaa koijaan pieniä rappuja +pitkin. — Mitä etsit? Kurtti kysyi. — Haen vain kiikaria nähdäkseni, +onko Tulli-Mikko liikkeellä. — Särkkä seisoi keskellä koijaa. Miili +makasi selällään lammasvällyillä. Hän hymyili unessakin, pyöreät, vielä +tiukat rinnat kohosivat suloisesti. Maidontuoksuinen hengitys huokuili +hänen pehmeänpunaisilta huuliltaan. Ihana oli hän siinä nukkuessaan. +Särkkä painautui hänen puoleensa, miehen kasvot värähtivät, koko ruumis +vapisi. Hän ahmi silmillään tätä suurta suloa, jota hän oli kaivannut. +Hänen teki mielensä painaa huulensa noille avonaisille rinnoille... +Silloin puomi komahti koijan kattoon. Se kolkutti kuin paha omatunto. +Paha peikko rinnassa kuiskasi ja kiihoitti: Syökse salaa Kurtti +mereen, niin vaimo on omasi, on avuton, suree vuoden, mutta suostuu +lopulta pyyntöösi. — Taasen komahti, nyt kaksi kertaa. Kummitteliko +kaljaasissa? Särkkä ponnahti kuin poukka. Mikä julma, jumalaton +aatos! Hän pelkäsi omaa pelkoansa. Ei, ei, pois, pyhä isä, mitä minä +mietinkään! Hän juoksi nopeasti kannelle. + +— Nukkuivatko? Konsta kysyi. + +— Nukkuivat, Särkkä vastasi teeskennellyn tyynellä äänellä. Hän asetti +kaukoputken silmilleen, sormet vapisivat, hän ei nähnyt mitään, kiikari +näytti kaiken ylösalaisin, maan ja meren, koko kurjan, kaipaavan +elämän, hyvän ja pahan, taivaan ja helvetin. — Kiikarissa on vika, hän +sanoi ja kulki kokkaan tuijottaen alas veteen. Sieltä nousi kuin jotain +mustaa ja märkää, haparoivia sormia... Oh, Särkkä peitti kasvonsa, +oliko hän sairas... + + * * * * * + +Myöhään yöllä ajoi kaljaasi Kiislankylään ja ankkuroi pienelle +lahdelle. Koko kylä oli hiljainen, vain luotsivanhimman tuvasta +tuikki tuli. Ikkuna oli auki, sieltä raikui yöhön räikeä, +ruotsinvoittoinen merimieslaulu: Från England till Skotland där +seglade en brigg. Luotsivanhin oli kai tänään tullut ulkomaalaisesta +laivasta, kapteenilta lie saanut hollantilaista akvaviittaa, jota nyt +Tulli-Mikkokin varovasti oli maistellut. Kiiruusti kaljaasimiehet +hiljaa häärien, haapiolla hoivasivat tavarat maihin ja vyöryttivät +tynnyrit lankkuja pitkin saunaan. Pimittääkseen tullimiehiä Kurtti +käski heti lämmittää saunan. Kului siinä puolisen tuntia, jolloin +luotsintuvasta valkea sammui. Kaikki kurkkiva Särkkä sen huomasi. +Miili oli jo matkasta puutuneena lähtenyt lapsineen kylpemään, kun +luotsinvanhin kulkea kouhkoili pitkin kujaa pitäen käsikynkästä +Tulli-Mikkoa, joka tähysteli saunalle päin. Särkkä seisoi nurkan +takana salaa tirkistellen saunaluukun syrjästä. Hän vilkuili +ympärilleen ja katsoi tuvan valaistuun ikkunaan. Tuvassa seisoi +Kurtti kookkaana paitahihasillaan, kulki vanhalle, haaksirikosta +korjatulle kajuuttakaapille, avasi sen oven, otti sieltä vanhanaikaisen +sirotekoisen, suvussa perintönä kulkeneen, hopeaisen häätuopin. +Kaatoi tuoppiin espanjalaista vanhaa, väkevää malagaviiniä. Hän +asetti pullon pöydälle, joi kulauksen ja katseli yöhön. — Miksi hän +vaivasi päätänsä typerän turhilla ajatuksilla? Olihan hänellä viisas, +veikeä vaimo, oma koti, kaljaasi ja edessä meri, joka ei säästänyt +antimiaan, jos miehellä vain oli hiukan neuvokkuutta ja rohkeutta. +Ammoisista ajoista oli tätä sala-ammattia harjoitettu, olihan moni +menettänyt siinä henkensäkin kuten hänen taatansa. Lauloihan se julma +meri kasvattipojalleen kehtolaulua, se oli usein monen hautanakin. +Poika perisi kaikki, saisi käydä kouluja, hänestä tulisi kerran +ison valtamerilaivan kapteeni. Niin. Sitte tarpeeksi rehkittyään ja +rikastuttuaan Kurtti heittäisi koko homman Miilinkin pelon takia ja +rupeaisi vanhana paikkaamaan verkkoja. + + * * * * * + +Tulli-Mikko virkkoi tiellä luotsille: + +— Kas, kitupiikki palaa Kurtin saunassa, mennääs katsomaan, mitä siellä +taas hommataan. Se Kurtti olisi saatava kerran kiinni, lurentreijari, +lurjus. + +— Hohoo, haukotteli luotsivanhin, oliskohan sillä pirtua, minulta kun +jo loppui. + +— Älä hiidessä siltä utele, muuten se on varuillaan. + +Särkän tirkistellessä tulivat miehet pihaan. Särkkä vihelsi heille. +Ahnehtiessaan siinä naapurin vaimoa ja hänen omaisuuttaan pälkähti +Särkän päähän pirullinen juoni ilmiantaa kaikki Tulli-Mikolle. Siten +hänkin saisi osuutensa takavarikoinnista. Mutta — samalla hän itse +voisi joutua syytteeseen tullipetoksesta. Konsta oli häntä viime +aikoina kohdellut hiukan tylysti ja epäluuloisesti. Särkkä ei siis +vielä ilmaisisi, mutta tilaisuuden sattuessa hän järjestäisi asian +omaksi edukseen. Tulli-Mikko tuli hiukan hätäisenä ja vahingoniloisena +Särkän luo, he alkoivat kuiskutella. Vanha vaisto pettää tullia +oli herättänyt Särkässä ovelan tuuman saada Tulli-Mikko juuri nyt +tarkastamaan taloa, myös saunaa. Sinne ei Mikko säädyllisistä syistä +tietysti menisi, sen Särkkä aavisti. Halu pettää oli hänessä jotain +synnynnäistä. + +— Onkos tietoja? Mikko uteli. + +— Mitäpäs tässä, Särkkä väitteli. + +— Taisitte tulla Portkundaasta, kuinkas kävi? + +— Haaveri, haaveri. Saareen lie kätketty, jos on kätketty. + +— No entäs kellari, aitat ja sauna? kyseli taas Mikko. + +— Vai sauna? Ei siellä mitään ole. + +— Kas, kas, katselenpa saunaakin. + +Mikko raotti saunan ovea. Siellä hän näki Miilin kylvettävän lasta, +jonka syntymisestä hän mannermatkojen takia ei vielä tiennyt. Särkkä +sanoi tahallisen äänekkäästi: »Älkää saunaan menkö, siellä...» + +Tulli-Mikko hiukan säpsähti avatessaan oven. Sitte hän kikatti ja +lasketteli piloillaan: + +— Ai, ai, täällä tehdäänkin pikkasia. Mikko sulki oven nauraen, kulki +tupaa kohden ja naputti ovea. + +Kurtti karjaisi: »Kuka lempo siellä yöllä kolkuttaa, tule vaikka olisit +itse pääpiru!» + +— Minä vain, sanoi Mikko ja astui tupaan. + +— Mitäs on asiaa, sanoi Kurtti. + +— Virkani puolesta minä vain tulin. Olet tullut Vironreissulta, sinua +on jo kauan epäilty, sinä olet saaren suurimpia kruununvarkaita. Aina +sinä olet välttänyt... mutta kerran minä nappaan sinut kiinni. + +— Etsi joka nurkka jos haluttaa. Keskellä yötä tulet tänne häiritsemään. + +— No enhän minä, enhän minä yörauhaasi riko, kunhan hyvällä ilmoitat, +minne olet tavarat kätkenyt. + +— Sitä en ikinä sano, mene jo, muuten tästä tuleekin toisenlainen +leikki. + +— Sinä uskallat vastustaa virkavaltaa. + +— Mikäs virka sinulla, koiran virka ja villat ja urkkijan palkka! +Haluttaakos juoda malagaa, niin, juo, salajuoppo! Vai pitääkö olla +rahaa? Kurtti heitti viisipennisen pöydälle. + +— Kuules, junkkari, älä häväise, olispa täällä todistajia, mutta eihän +tuo kuuromykkä mitään voi todistaa. + +— Niin, Tohmo on reilumpi mies kuin sinä ja koko sinun virkakuntasi. Ja +lähde jo tästä, muuten en vastaa teoistani. + +— Tiedätkös, kuinka isäsi kävi. + +— No kuinkas sen kävi? + +Mikko piruutteli: + +— Istui kerran Viipurinlinnassa tiilenpäitä laskemassa ja ajoi +kännipäissään karille. + +— Anna olla isävainajan rauhassa! Nyt on jo maatapanon aika. Tuossa +on ovi! Kurtti nousi varpailleen, notkahutti polviaan ja nosti +puukkovyötään. + +— So, so, hiljempää, kyllä ajamattakin lähden. Mutta kyllä minä tämän +muistan. + +— Mene! huusi Kurtti! + +— No, ennen kuolemaa kai tavataan vielä, mutta silloin et pääsekään +näin vähällä. + +Mikko Iäksi ilkeästi nauraen. Pihalla hän vielä hetken rupatteli +Särkälle. Lupasi hänelle palkkion sekä osan saaliista. Mikko löi kättä +ja läksi. Kaksimielisenä Särkkä astui tupaan. Kurtti käski: Hei, nyt +juodaan, soikoon horna, täällä se tullikoira kävi nuuskimassa. Auta +armias nyt koko maailmaa, tekisi mieli lyödä! Ja Pitkä-Peetrokin koitti +raiskata vaimoni. Hii, nyt on koko tupa täynnä perkeleitä. Kyllä minä +sen konnan talvella tapaan ja silloin vaikka tapan. + + * * * * * + +Kurtti oli humaltunut. Särkkä maisteli ja punoi juoniaan: »Niin, sahaa +sinne ulkosaaren jäähän railo ja anna ryykkärin sinne upota. Meri on +mykkä, meri ei puhu mitään.» + +Kurtti hoputti ja ärtyi. + +— Ja sinäkin, Särkkä, mikset katso silmiin, taidat sinäkin minua +pettää. Sinulla on häijy katse, miksi sinä aina vilkuilet vaimooni. +Sano, vastaa, miksi? Nyt minä tahtoisin tapella. — Kurtti nosti kättään. + +Samassa Miili astui puhtaan punakkana tupaan, hän kiersi käsivartensa +Kurtin kaulaan ja sanoi: + +— Tyynny, Kurtti, miksi sinä Särkkää moitit? Särkkä esteli äsken +Tulli-Mikon tulemasta saunaan minua häpäisemään. + +— Entä rommiankkurit? huudahti Kurtti. Miili tyynnytti ja lohdutteli +häntä. + +— Särkkä ne pelasti niinkuin minun kunnianikin. Syyttä sinä Akkia +soimaat. Tämä yöttö vie meidät perikatoon. + +— No, no, juodaan pois riita, Särkkä. Olen kännissä. + +Kurtti siinä sammalten, kunnes vihdoin heittäytyi vuoteelle. Hänen +avonaisessa suussaan oli nyt jotain raakaa, jota Miili ei ennen +ollut huomannut. Särkän lähdettyä Miili purskahti itkuun. Hän valvoi +kauan ja katseli miestään lemmensäälillä. Tuntui kuin se yo olisi +autioinut onnen, ikäänkuin onnettomuuden outo varjo jo olisi seissyt +ovenpielessä. Ulkona ulvoi tuuli tuvan nurkassa. Rantakalliot +kumahtivat hyrskyjen hyökätessä. Vuoren pykäläinen, ryhmyinen selkä +syöksyi kuin sylipainiin alas kuohuvaan meren jättiläiskitaan. + + * * * * * + +Kurtti otti orhin tallistansa ja valjasti sen pitkän reslareen eteen. +Siihen hän sulloi suolasäkkejä sekä tulitikkulaatikoita viedäkseen +ne Viroon. Hän karahutti alas merelle maahelliä pitkin. Oli kylmän +viiltävä alkukevään ilma. Paksut lammasnahkaturkit yllään sekä +hyljekintaat käsissä Kurtti ajoi nyt aavaa, lumipeittoista merta. +Kellankelmeinä kaarsivat taivaanrannat, suuret saaret hohtivat +huurreharsoisina, ja pienemmät luodot välkkyivät kuin suuret valkeat +valaat. Hän sivuutti monet ulkosaaret, joiden kalliorannoille oli +kohonnut ahtojäitä, jotka kimmelsivät kristallitorneina. Kurtti näki +kaukana merellä talvikalastajat, jotka olivat jäälle pystyttäneet +telttojaan, hakanneet jäähän avannoita, joiden alitse he kuljettivat +verkkojaan. Toisaalla hän näki hyljekyttien ryömivän jäällä valkoisiin +vaatteisiin puettuina. He lykkäsivät edellään leveitä suksia. Kyttä +veti jälessään kainaloitten ympäri sidotulla nuoralla tankoa, minkä +kärkipuolella oli haarukka pyssyn piippua varten. Pyyntipaikkaa +lähestyessään pyyntimies hiipi sukkasillaan luotoa kohden jäärikoksien +taakse työntäen tankoa edellään. Pyssynpiippukin oli liidulla +valkaistu. Hiljaa hiipi kyttä hylkeen liotusreikää kohden, hylje oli +noussut hengittämään aukkoon, jonka se oli »puhunut». Kuului pamaus, ja +hyljekoira syöksyi vimmattuna hylkeen kimppuun. + +Kurtin vieressä reessä istui Särkkä viluisena. Hän olisi jäänyt +kotiin, mutta Kurtti oli pakottanut hänet matkalle. Siitä hän oli nyt +nyreissään. Reenpohjalla oli jääsaha sekä tuura. Särkkä arvasi nyt +Kurtin aikeet. Olihan Särkkä itse puoleksi piloillaan niin neuvonut. +Kurtti istui vaiti, hän aikoi siis surmata rantaryykkärin tai asettaa +hänelle ansan. No, itsepä siitä vastatkoon, — Niin ajelivat miehet +tuntikausia, kunnes kotiranta jäi kauas silmänsiintäviin. Kurtti +lähestyi pitkän ajelun jälkeen etäistä ulkoluotoa liki Viron rantaa. +Hän nousi nyt reestä. Särkän avulla hän nyt sahasi merenjäähän hevosen- +ja reenmittaisen aukon, jota hän vähitellen oli laajentanut. Vähitellen +oli hän ruoskaa käyttäen ja karjaisten opettanut hevosensa loikkaamaan +yli aukon. Hevonen korskui ja nousi takajaloilleen. Siten Kurtti sai +sen vihdoin väkisin tekemään kuolinhyppynsä. Se hyppäsi kaaressa yli +laajennetunkin aukon. Reki ja mies soljahtivat mukana. Onnellisesti +tämä koe sujui. Kurtti kätki nyt tuuran ja sahan luodolle ja ajoi +iltayössä Viron rantaan. Hän kävi majapaikassa, onnellisesti hän oli +saanut salatavarat maihin. Kiire hänellä oli, jo samana yönä hän +aikoi palata. Sillä virolaiset kalastajat kertoivat myrskyn rikkoneen +Suomenlahden jään. Pitkin rosoista rannikkoa oli nähty pitkiä repeämiä, +ja koivistolaisia kalastajia oli nähty tuuliajoilla jäälautoillaan. +Kurtti toivoi vielä ehtivänsä kotiin kiertämällä ulkoluotoja, joissa +jää oli vahvempaa. Hänellä oli nyt lastinaan riianpalsamikruuseja, +ne hän oli kätkenyt heiniin reen pohjalle. Hän ajoi hiljaa pitkin +rantajäätä, kulkusen hän oli täyttänyt heinillä, ettei ääni kuuluisi. +Sillä rantaryykkärit olivat taas liikkeellä. Olivat ehkä saaneet vihiä +Kurtin käynnistä. No saisivat tulla, nyt hän valmistaisi heille kylmän +kylvyn. Hän tahtoi viekoitella heidät jäälle. Rannalta kuuluikin jo +vieraan hevosen korskuntaa, siihen vastasi Kurtin orhi. Ja nyt kuului +pitkin rosoista iljannetta kavioiden kopsetta. Kaksi rantaryykkärin +hahmoa näkyi hämärässä, ne suuntasivat tiensä kohti edellä liukuvaa +rekeä. Kurtti hoputti hevosta, kasakat olivat jo lähempänä. Kurtti +erotti jo pitkän-Peetron, Peetro ajoi edellä, toinen kasakka jättäytyi +vähitellen jälkeen ja kääntyi pian rantaan päin. Mutta Peetro vain +kiihdytti kannustaen ratsuaan. Kurtti suuntasi ulkoluodon jääaukkoa +kohden. Kuului jo hevosen läähätys takana. Peetro nousi satulastaan ja +huusi: + +— Seis, muuten minä isken keihäällä. + +Särkkä painautui peloissaan reenpohjalle, mutta Kurtti vain ilkkui: + +— Iske vaan, kyllä sinä osaat suuta soittaa naisille, mutta et osaa +tapella. Et sinä minua voita, senkin rietas ryssä! Tulehan meille, +jos uskallat, niin pääset saunaan, kuuma löyly ja selkäsauna, siinä +sinulle! Siellä on kuuma kuin ryssän helvetissä! Tulehan! + +— Sinä se oletkin, Kurtti, kyllä arvasin. Mutta nyt et pääsekään +karkuun, ajan sinua takaa vaikka kotiisi saakka. Kyllä sen nyrkiniskun +nyt saat maksaa, kytken sinut rautoihin ja vien Tallinnan tyrmään. — +Samassa singahti keihäs ja tarttui reslareen häkkiin. + +— Kas vain, sain hyvän hyljekeihään. Kiitos lahjasta. — Pistooli +ojennettuna karahutti nyt Peetro. Samassa ehti Kurtti jo aukolle, hän +ruoski orhia niin, että piiskanvarsi taittui. Orhi hypähti hurjana +ilmaan ja loikkasi niin, että vatsa vongahti, yli jää-aukon. Jälessä +ajoi kiihkeätä vauhtia Peetro, hän ei nähnyt hämärässä railoa. Hän +suistui suin päin sulaan veteen. Kurtti nousi reestä ja nauroi. Kurtti +kuunteli. Mereltä kuului kummaa kohua. Siellä räiskyi ja ryskyi, +ahtojäät iskivät ahtojäihin, jotka halkesivat. Ankara myrsky oli +irroittanut jäälauttoja. Hän kuuli jään kaukana vongahtavan, ranta +ritisi pitkin pituuttaan, mutta edessä näkyi vielä kiintojäitä. Jäät +saattoivat lähteä liikkeelle yhdessä yössä. Nyt oli miehillä kiire. +Avonaisessa jääsohjussa taisteli Peetro henkensä puolesta. Ratsu +oli vaipunut jään alle, Peetro kohosi jäänreunalle, mutta silloin +Kurtti juoksi ja painoi pään veden alle. Kurtti näki vain huitovan +käden sekä sameisen silmän. Sitte hän ei nähnyt mitään. Myrsky kohisi +kaukana. Kurtti heittäytyi äkkiä rekeen, asetti keihään reenpohjalle +ja karahutti suoraa tietä kaukaista kotirantaa kohden. Hänen ajeltuaan +monia tuntia jää alkoi äkkiä notkua, Kurtti näki ympärillään yössä +mustia railon silmiä. Hän oli näkevinään poreita, ne nousivat kuin +ihmissilmät meren syvyydestä. Syyttäviä, suuria, sameita silmiä, ne +seurasivat reen sivulla, ne hyppelivät kuin lumitähdet hangella. Kurtti +käänsi pois kasvonsa, ne olivat kauhusta kalpeat. Merivirrat liikkuivat +ja estivät paluun. Kaikkialla ammottivat aukot, vesivuoret vyöryttivät +ahtojäitä, jäälautat murskaantuivat Kurtin ympärillä, sillat särkyivät, +kun hän kiersi kuiluja. Hauras lautta kääntyi avomerelle, orhi vaipui. +Kurtti irroitti aisat, heitti ohjat. Kurtti ui nyt reessä. Särkkä +alkoi huutaa apua, mutta Kurtti komensi: — Älä huuda, vaan iske puukko +reenlaitaan. Näin sitä ehkä nyt mennään viimeiselle tuomiolle ja tapaan +siellä Peetronkin. + +Hyrskyt heittivät miehiä milloin aallon harjalle, milloin he taas +vaipuivat reen reunoista pidellen aallon pohjaan. Kurtti tarttui +keihääseen, sen ja reenjalaksen varassa hän pysytteli veden pinnalla. +Miehet ajelehtivat kauan yöpimeässä märkinä ja väsyneinä. Toisinaan +kädet tahtoivat kentästä uupua, mutta Kurtti vain ponnisteli. Ja kuin +ihmeen kautta ilmestyi silloin pimeästä heidän raukeitten silmiensä +eteen jotain suurta ja valkeata. Särkkä oli jo huutanut äänensä +käheäksi, hän ei ymmärtänyt sitä ihmeellistä, valkeata parkkilaivan +valkoiseksi purjeeksi, joka heitä lähestyi. Se tuli kuin suuri, +valkea taivaanlintu avuksi. Korkea hyrskylaine heitti reen ja miehet +laivankannelle. Kuin ihmeen kautta he olivat pelastuneet. Parkkilaiva +purjehti reivatuin purjein kohti kotisaaren majakkatulta. Laivasta +heitettiin merkkitulia ilmaan. Luotsinmajasta tuli iso haapio noutamaan +merihädässä olleita. Raskain askelin kulki Kurtti rantakallioita pitkin +kotiinsa. Hän ei käsittänyt, miksi hän vielä kantoi kädessään keihästä. +Hän näki vielä Peetron sammuvan silmän, häntä puistatti. Oliko hän +surmannut? Mutta Peetrokin olisi iskenyt häntä tällä samalla keihäällä. +Kurtti oli voittanut. Ei kukaan tiennyt yön salaisuutta paitsi hän ja +Särkkä. Mutta yksikin sen tiesi... Kurtti katseli Särkkää vihaisesti, +hän vihasi häntä kuin omaa rikostaan. Hän erosi hänestä, hiipi hiljaa +huoneeseensa. Hän huokasi raukeasti, riisuutui ja jäi miettimään. — +Niin, hevonen oli mennyt, lasti mennyt ja sielun rauha oli mennyt iäksi +päiväksi. Mutta kyllä kaikki unohtuisi. Kurtti puri huultaan ja asetti +varovaisesti keihään seinälle vuoteen yläpuolelle. Saisihan se siinä +olla muistona yön kamppailuista. Hän hiipi hiljaa vaimonsa vuoteen +viereen lattialle. Siihen hän väsyneenä nukahti. Hän käänteli usein +unissaan ja höpisi hämäriä sanoja, aivoissa kulki hirveä myllerrys. +Myrskyn raivot ryskyivät ikkunapieliin. Kaukana merellä kiitivät +tyrskyjen valjut varjot kuin ratsuilla rientäen ja riutuivat mykkään, +mustaan luodon laitaan. Pieni lapsi kätkyessä huitoi kerran kättään. +Kaikki oli tuvassa kaamean hiljaista, ikäänkuin siinä hiljaisuudessa +olisi liikkunut pahoja voimia. + + * * * * * + +Kurtti oli saanut kokoon säästöjä salakuljetusmatkoillaan, häntä +pidettiin jo varakkaana miehenä. Hän alkoi nyt vastapäiselle kalliolle +vedättää omasta metsästä tukkipuita. Niitä hän Tohmon kanssa kaatoi +maahellin takaa rannoilta, joten niitä oli helpompi haapiolla +kuljettaa. Kivijalkakin oli jo puolivalmiina. Sinne kalliolle hän +rakentaisi uuden unelmiensa linnan. Mutta työt jäivät kesken. +Kurtti oli sen talviöisen merikamppailun jälkeen railon jääsohjossa +muuttunut umpimieliseksi ja levottomaksi. Hän ei viihtynyt enää +kotona, kulki yksin yksinäisillä luodoilla hylkeitä ampumassa tai +teki uhkarohkeita yöttömatkoja. Mannersaarilla hän väijyili hirviä +ja ampui niitä luvattomallakin ajalla. Hätyytettyinä olivat hirvet +uineet maalta saarille. Usein ajoi hän niitä purrellaan takaa ja +kellisti ne tarkalla luodilla, möi nahat ja lihat rantakaupunkiin. +Hirvensarvet oli hän ripustanut ulko-oven kamaraan. Vanhoissa +ulkoluotojen kalasaunoissa hän piileskeli peläten murhan ilmituloa. +Vaistomaisesti hän vältti rantaryykkärin surmansilmää ulkoluodon luona. +Hän kuljetti viinaa ja alkoi itsekin juoda. Särkkä väitteli ja teki +esteitä. Särkkä syytti itseään, hänhän oli neuvonut Kurttia sahaamaan +aukon. Mutta Kurtti oli painanut kasakan pään jään alle, syyttäköön +itseään. Kun Kurtti epäluuloisena ja hurjana palasi matkoiltaan, +vaimo koetti hellillä sanoilla taltuttaa hänen mielenpurkauksiaan. +Asettuipa joskus oven eteen, kun Kurtti hurjapäissään aikoi kylille +tovereita hakemaan. Kurtti epäili ja pelkäsi Särkkää. Särkkä oli +elävä todistus salarikoksesta, sen Särkkä voisi heikkona hetkenään +ilmaista. Mutta Kurtti uhkaili. Tunnontuskat ajoivat häntä aavalle +merelle uhallakin ohi ulkoluodon, omituinen voima kuin merenvirta +veti häntä surmapaikalle. Uhalla hän haapiollaan ajoi joskus yli +särkkien ja karien kuin olisi etsinyt kuolemaa. — Särkkä autteli +Kurtin poissa ollessa Miiliä, hän kantoi vettä ja toi puita takkaan, +ilahutti häntä pitkinä syysiltoina hauskoilla merikaskuilla. Hän +käytti hyväkseen Miilin äidinrakkautta. Päästäkseen lähemmäksi +naista, jota hän jo nuoruudesta saakka oli halunnut, hän veisteli +lapselle kaarnalaivoja, valmistipa pienen purjelaivankin. Taitavasti +hän nyöreillä punoi purjeet ja mastot litteiksi ja pujotti laivan +lasipulloon. Nyöristä vetäen saatiin purjeet pullossa mastoihin. Ja nyt +sitä yhdessä pienokaisen kanssa seilattiin luumulastilla Rio Janeiroon +ja Honoluluun. Nämä olivat Miilille lepohetkiä. Särkkä oli varuillaan, +hän tahtoi hiljaa vieroittaa vaimon mielen miehestään ja voittaa +alttiudellaan hänen sydämensä. Ja vaimo alkoikin kammoa miestään. Sillä +kun Kurtti saapui kotiin ja näki Särkän tuvassa sekä seinällä riippuvan +keihään, hän saattoi niin raivostua, että ajoi Särkän, vaimon ja lapsen +yönselkään. Yöllä hän kavahti unestaan ja pelkäsi keihään putoavan +päähänsä. Mutta hän ei ottanut sitä seinältä, hän ei tahtonut näyttää +taikauskoista merimiespelkoaan. Olisihan se keihäs voinut sattua Kurtin +selkään silloin meren jäällä, mutta kohtalo oli suunnannut iskun +syrjään. Itsepuolustuksekseen oli Kurtti painanut pään jään alle. Niin +hän selittäisi, jos Tulli-Mikko tai kruunun-perämies häntä tutkisivat. +Sillä Särkkään ei ollut luottamista. — Kurtin kätköpaikoista alkoi +kadota yhtä ja toista, hän epäili Mikkoa, hän epäili Särkkääkin, +mutta ei rohjennut häntä julkisesti syyttää. Kohtauksien jälkeen hän +kohmeloisena itki ja pyyteli anteeksi vaimoltaan. Huhu alkoi liikkua +kylillä, että Kurtti oli hiukan sekapäinen. Tukit lojuivat kalliolla +ja talo joutui rempalleen. Mannerkapakoissa Kurtti vain hummasi ja +tuhlasi merimiesten ja rantajätkien seurassa säästöjään. Hänen täytyi +nyt tehdä rohkea kaappaus, oikea jättiläisyritys, josta hänen maineensa +salakuljettajien kuninkaana vain kasvaisi. Hän oli Stuckmannin +kauppahuoneen kanssa mantereella sopinut suuresta salalastin +kuljettamisesta Saksan Memelistä. Hän toisi sieltä kalliita kankaita, +intialaista silkkiä, norsunluita ja jalokiviä. Ja hänen voittonsa +olisi niin suuri, että hän voisi jatkaa rakennustöitään. Tai jättäisi +hän ne sikseen ja matkustaisi Astoriaan koettamaan onneaan. Siellä +unohtuisivat kaikki entiset muistot ja rikosten jäljet painuisivat +unohduksen usvaan. + +Särkkä liikuskeli omilla retkillään, kävi joskus ajoverkoilla ja +kalasaunoilla, hän kyyryili tullimiesten luona ja purki kylässä +salattua pilkkaansa. Sopivassa tilaisuudessa hän Kurtin merellä +ollessa ilmaisisi Kurtin murhaajaksi. Hän kostaisi sen, että Kurtti +jo kerran oli ajanut hänet kovakouraisesti tuvasta. Kulki tieto, +että outo ruumis oli ajelehtinut nimettömälle meren saarelle. +Kirous oli tullut Kurtin kotiin. Salaperäiset voimat ahdistelivat +nyt häntä ja hän päätti ennen talvea tehdä matkansa Memeliin. Mutta +Tulli-Mikko oli käynyt rohkeammaksi, hän oli jo kerran löytänyt Kurtin +kätköt vuorenrotkosta. Mikko oli saanut viranomaisilta nuhteita +leväperäisyydestään. Siksi hän oli hankkinut jahtiinsa uudet, isommat +purjeet. Hän alkoi iltaisin risteillä yöttöreiteillä, hän oli Särkän +kautta saanut vihiä siitä, että Kurtti pyhäinmiesten aaton aikaan toisi +suuren, kalliin lastin Saksasta. Saaliinjako ja toivo palkinnosta +tekivät Mikon nyt valppaammaksi, hän oli asettanut jahtinsa keulaan +pienen kansitykin sekä saanut avukseen uuden, nuoren ja reippaan +tullimiehen. Särkkä toivoi nyt, että Kurtti joutuisi satimeen, saisi +ehkä surmansa tai joutuisi linnaan. Hän tiesi Kurtin luonteen, ettei +tämä vastustamatta antautuisi, vaan panisi kovan kovaa vastaan. Siitä +hän saisi vain pitemmän rangaistuksen. Ehkä Miili vallan kyllästyisi +mieheensä, ottaisi eron ja Särkkä astuisi tilalle pelastajana. Särkkä +kiihoitteli Kurttia matkalle, mutta ei seurannut mukana, teeskenteli +sairautta saadakseen olla yksin Miilin lämpöisen sulouden lähellä. +Ennen pyhäinmiesten päivää Kurtti purjehti Memeliin, kansimiehenä vain +kuuromykkä Tohmo. + + * * * * * + +Kotiin pyrki Kurtti pyrysäässä, lumimyrsky möyrysi Suomenlahdella. +Kaljaasin kansi oli jäässä, niin mastot kuin touvitkin, ja +jääpuikkoja riippui koijan katolta. Tulli-Mikko oli majakkakallioilta +kaukoputkellaan seurannut Kurtin tuloa. Hän oli nopeasti pannut +jahtinsa purjehduskuntoon. Uudet purjeet hohtivat lumivalkoisina, kun +hän maahellin taakse jäi väijyksiin, siellä ei käynyt niin korkeata +aallokkoa. Kurtin kaljaasi oli nyt raskaassa lastissa, tuuli oli +navakka. Lasti oli siis kallisarvoinen, siitä oli Särkkäkin vihjannut. + +Kotikallioita kohden luovi Kurtti, kun tullijahti äkkiä tuli esille +kallioniemen takaa. Kurtti huomasi sen, edessä oli kareja ja saaria, +hänen olisi täytynyt kiertää ehtiäkseen kätköpaikalle. Hän kääntyi +sentähden takaisin merelle. Kuin kiitävä hollantilainen, sadun +salaperäinen mertenkävijä Kurtti seisoi kookkaana ruotelin takana ja +Tohmo veti mastoon kaikki huippupurjeetkin. Kolme klyyvaria lepatti +kokkapuolella, kaljaasi kallistui ja sai vauhtia. Mutta tullijahtikin +edensi vauhtiaan, niin luovivat ja risteilivät molemmat alukset. Alkoi +ankara kilpajuoksu talvisyksyisessä säässä. Kurtin nyrkki oli aivan +sininen hänen vääntäessään ruotelia. Mutta tullijahti oli niemeltä +lähtien jo päässyt tuulen yläpuolelle ja kaljaasi kulki lastinsa takia +raskaasti. Kurtti arveli jo heittää lastinsa mereen sekä ankkuroida. +Kalliit kivet ja timanttikotelot hän aikoi ankkurin ketjuun sidottuina +kätkeä mereen, mutta sääli tuli muutakin tavaraa. Saaliinhimoisena +ja kiukkuisena entisten kolttosten takia Tulli-Mikko päätti hinnalla +millä saavuttaa vanhan vihamiehensä sekä vangita hänet. Mikä riemu +olisikaan kuljettaa Kurttia käsirautoihin kytkettynä läpi kylän. Eipä +silloin Kurtti kaikkien kuullen häntä pilkkaisi. Allapäin astelisi +korska ja kopea merisissi. Kurtti huomasi tullijahdin lähestyvän, hän +näki jo pienen kansitykin suun. Hän kiristi hampaitaan ja kallistutti +tahallaan kaljaasia saadakseen suuremman vauhdin. Kunhan hän pääsisi +avomerelle, niin hän olisi pelastettu, sinne myrskyjen pahimpaan +pauhinaan ei Tulli-Mikko uskaltaisi häntä seurata. Mutta hän erehtyi, +nuori tullimies oli rohkeampi. Tullijahti yhä vain läheni. + +Tuulen mukana huusi nyt Mikko voitonvarmana: + +— Seis, muuten minä ammun ja isken tulta kansitykkiin. + +— Tuhlaa tuuleen, kuiva ruutisi kastuu. + +— Kyllä sinut elävänäkin otan. Kätkösi jo tutkin. Ja olen havainnut ja +harkinnut sinut Peetron murhaan vikapääksi. Vien sinut Viipuriin ja +pistän torniin. Mutta ensin kytken sinut köydelläsi mastoon. + +— Sopii yrittää, ota kiinni lokki lennosta jos saat. Varo puukkoani, +jos kannelle uskallat. En sua säikähdä, köytä, köytä, köytä, täss' on +pesti, ettäs perässä pysyt. + +— Senkin rantarosvo, kolmasti varoitan, sitte ammun, jollet hyvällä +suostu. + +— En ikinä! Vai Särkkä perkele minut petti! Tästä taitaa tulla +verikestit, tilit teen sen kurjan konnan kanssa. Vai murhaan syypääksi! +Pois alta, tullikoira, ja auki reitti! + +Äkkinäisen päähänpiston valtaamana ja tavoittaakseen Särkän vaikka +henkensä uhalla sekä välttääkseen takaa-ajajien taholta vaanivan +vaaran Kurtti nyt äkkiä käänsi kaljaasin keulan maata kohden. Hän +päätti tehdä hurjan kuolemanhypyn, yli karisen matalikon, kunhan vain +saisi hurjan vauhdin. Mereltä tulikin iilintapainen tuulenpuuska. +Kääntyessä kaljaasin kaikki purjeet nyt pingoittuivat, kaljaasi eistyi +jättäen taakseen tullijahdin, se ei rohjennut lähestyä vaarallisia +salasärkkiä. Kurtti syöksyi nyt kaljaasillaan pitkin syvännettä ja +raakapurjeen puomi viisti vettä. Särkkien vedenalaiset särmät riistivät +kaljaasilta osan emäpuuta. Kurtti karahutti kolinalla ja kauhealla +rytinällä yli karikon. Ruuma rusahti, keskimasto kaatui ja perä peittyi +lumisohjeen sekamelskaan. Korkea, yhdeksäs jättiläishyökyaalto hyökkäsi +nyt korkealle ilmaan ja nosti pauhaavalla paukkeella ja tempauksella +kaljaasin karilta. Silloin jahdista kuului pamaus, tykinsuusta lensi +kolme pikkukuulaa, yksi sattui peräsimeen, toinen Kurtin käteen ja +kolmas selkään. Toisella kädellä, seisoen peräkannella kuin muinoinen +merten rosvopäämies Kurtti ohjasi nyt kaartoteitse syrjäisen salmen +kautta kotisaaren valkamaan. Siinä seisoi hän jäykkänä ja järkkymättä, +katsoi taakseen ja pui toisella kädellään nyrkkiään. + + * * * * * + +Kurtin poissa ollessa oli Särkkä usein käynyt Kurtin tuvassa. Hän +lohdutteli murehtivaa Miiliä ja koetti imelästi mairitellen olla +hänelle mieliksi. Hän liekutti lasta, sytytti valkean uuniin sekä +rupatteli tyhjiä tarinoitaan pitkän syysillan painoa poistaakseen. Hän +ahmi silmillään nuoren vaimon armautta ja teki laskelmia viekkaissa, +vietillisissä ajatuksissaan. Hetken valmistettuaan puhettaan +kauttarantaisilla viittauksilla hän sanoi hiljaa tekosääliä ja +osanottoa ilmaisevalla äänellä: + +— Älä pelästy, Miili, luulen, että tämä on Kurtin viimeinen matka. +Tänään Tulli-Mikko vangitsee Kurtin tai... no niin... Pääsethän +miehestä rauhaan, eihän sinun avio-olosi ole muuta kuin helvettiä maan +päällä. Kurtti rääkkää ja kiusaa sinua syytöksillä. Ja minua, parhainta +ystäväänsä hän härnää ja hätyyttää. Mitä olen Kurtille tehnyt? Täällä +olen ollut turvanasi, kun olet yksin ollut ja jään vastakin — niin, +vaikka iki-ajoiksi, niin... jos sattuisi, että Kurtille tapahtuisi +äkkionnettomuus. Sitä emme kukaan voi edeltäpäin aavistaa. Esimerkiksi +äkkikuolema. Niin, minun täytyy se sanoa, vaikka se koskisikin. +Kurttia epäillään Peetron murhaajaksi. Tahdotko sinä olla murhaajan +vaimo? Kurtti tuomitaan ehkä elinkautiseen vankeuteen ja sinä jäät +yksin. Mutta älä itke, minä hoidan talosi ja lapsesi sekä sinutkin... +niin nain sinut, jos suostut jakamaan elämän pienet ilot minunlaisen +yksineläjän kanssa. Ajattelehan... + +Särkkä keskeytti kiusaajansanansa, kun tuuli toi paukahduksen kaiun +kalliolle. Miili säpsähti ja nousi pystyyn. + +— Ei, ei, tuhat kertaa ei, se ei voi olla totta, tämä on hirveätä, ei, +ei, ei, valitti vaimo. + +— Totta se on ja kuule! Äsken pamahti, minä luulen, että Kurtti on +jo kuollut! Tullijahti ajaa häntä takaa. Kuollut ja sinä olet vapaa! +Tyynnyhän, tyynnyhän, Miili, et usko, kuinka sinusta olen pitänyt. +Aina, aina vain olet mielessäni ollut, rakas, sinä rakas... + +Särkkä nousi. Kiihkeänkuumaa mielikuvaa luoden hän äkkiä tarttui Miilin +vapisevaan käteen, kiimoissaan hän kahmasi vaimon rintojen kahta +kumparetta ja tempasi hänet väkisin rintaansa vasten. + +— Ei, ei, pois, petturi, sinä mietit murhaa, sinä olet murhannut +Kurtin. — Miili nosti kätensä kalpeille ohimoilleen ja torjui Särkän +luotaan. Kaikki on kadotusta, kaikki toiveesi ovat turhia. Kurtti +kuollut! Oh, minäkin tahdon nyt kuolla, minä en kestä tätä, kestä tätä, +oh! + +Miili pyörtyi ja horjui. Särkkä otti hänet käsivarsiensa väliin ja +suuteli häntä kiihkeästi. + +Samassa astui Kurtti tupaan. Jäässä kalskaen hän kulki hitaasti +keskelle permantoa, hyhmääntynyt öljytakki päässä. Pieksut tippuivat +verta ja palkit siitä tahraantuivat. Kalpein kasvoin Kurtti katseli +kauhean kalseana vaimoaan ja vanhaa ystäväänsä. Jäinen henki huokui +hänen hurmeestansa, jokainen hänen jänteensä oli kuin jäänä, katse +jäätä. Hyisin huulin hän kuiskasi hirveällä, haudanhiljaisella äänellä. +Ääni kaikui onton onnettomana: + +— Särkkä, kaikki kuulin, kuule, kaikki kuulin, kaikki tiedän... +kuule... kahden kuollaan... ennenkuin nyt kuolen, kuolet, konna! + +Kurtti talutti vaimon vuoteelle. Katseli hetken lasta, joka uinaili +kehdossa pyöreänä ja pörröisenä. Huudosta se heräsi ja katseli suurilla +tummilla silmillään pitkää miestä, joka kurottautui, kohosi ja tempasi +seinältä pitkän keihään. Särkkä seisoi hänen edessään vavisten +sanattomana ja sekavana. Äkkiä ja vihanvimmoissaan Kurtti karjaisten +hyppäsi tasajalkaa permannolla ja iski keihään kärjen Särkän rintaan. +Särkkä kaatui pitkin pituuttaan. Kurtti tempasi hänet kouriinsa ja +heitti ikkunasta mereen. Sitte hän hoipersi ja lysähti lattialle kehdon +viereen. Siihen hän korahtaen kuoli. Toinen käsi oli hervahtanut +kehdon laidalle. Lapsi huitoi pienillä sormillaan, tarttui veriseen +käteen ja hyväili sitä hymyillen, ikäänkuin se olisi hyvästellyt meren +matkamiestä, niinkuin ennen niin monta kertaa, kun isä oli lähtenyt +jonnekin, hyvin, hyvin kauas, yön pimeyteen ja tummaan tuntemattomaan. +Hymyili, hymyili, eikä ymmärtänyt äidin itkun syytä. + +Meri riehui kuin äitipuoli säälimättä saaren rintalastaan, myrskyn +suurta poikaa. Hyrskyjen komahtaessa rantakallioihin tuntui kuin kirkon +malmikello olisi kumahtanut. Ja myrskylinnut saapuivat vinkuen mereltä, +hännit huusivat ikäänkuin nälissään, ne kaartelivat yli tuvan katon +kimakasti kirkuen kylmässä ilmassa. Surulliset syystähdet tuikkivat +jo usvaisen tahmealla taivaallaan, ikäänkuin ne olisivat oudostelleet +ainoastaan omaa suurta arvoitustaan. + + + + +AJOVERKOILLA + + +Karantteenitohtori Kurre Caulen ja hänen ystävänsä kesätaiteilija +istuivat vanhassa kaljaasin koijassa. Viron puolella oli ilmestynyt +pilkkukuumetta. Kurre Caulen odotti nyt mereltä saapuvia purjealuksia +tarkastaakseen laivamiehistöjen terveyttä. Siinä aikansa kuluksi alkoi +leveälieristä huopahattua käyttävä, pitkänsolakka taiteilija kertoa ja +kuvailla: + +— »Eikös lähdetä ajoverkoille?» kyseli hilpeä vilke silmänreiässä +kesä-isäntäni saaristossa, hartaan harvasanainen kalastaja Lunni. +»Lähdetään vaan!» minä sanoin ja katselin ikkunastani merelle, joka +loivasti kuin säteilevä loistolattia kohosi kohden taivaanrantaa, jossa +kaukana tiesin Viron rannan riutuvan siniharmaassa udussa. + +Koko kesän olin tätä outoa hetkeä odottanut. Kalansaanti on kesällä +köyhän köykäistä. Kevät ja syksy ne ovat kalastajan parhaita +pyyntiaikoja. + +Taloon tuli vilkkautta. Emäntä puuhaili saunan puolella eväitä, isäntä, +hänen poikansa sekä apumiehenä naapurinmies, jolla itsellään ei ollut +verkkoja, hääräilivät kylkiäisessä siniseksi värjättyjen verkkojen +ääressä paikkaillen ja parsien repeytyneitä silmuja, kiinnittäen +verkon yläpäähän puuttuvia korkkikohoja sekä alapäähän poltetusta +savesta pyöristettyjä ja reiällisiä riippakiviä. Sapalyhtykin oli +otettu naulastaan porstuan peräseinältä, ja sen pollari oli kesällä +punaiseksi uudestaan maalattuna ollut kuivumassa aitan seinämällä +auringonpaisteessa. Sapalyhty on pieni, japanilaisen pienoistemppelin +muotoinen siro lyhty, joka kiinnitetään puisen, pyöreän, loivan, +punaiseksi maalatun leveän polon keskisyvennykseen. Näitä sapalyhtyjä +on kaksi, jotka sidotaan verkkoköyden kumpaankin päähän. Verkon +kulkiessa merenvirran mukana nämä sytytetyt sapalyhdyt osoittavat +kalastajille aamun hämärtäessä paikan, minne verkko yön kuluessa on +kulkeutunut. + +Siinä kahdeksannen tunnin tienoilla illalla me sitten astelemme +mutkikkaita kyläpolkuja pitkin kallioillaan kyköttävien kalastajatupien +ohi meren suuren saaren rantaan. Siellä, missä miehet tavallisesti +pitävät »rantakäräjiään», ratkaisevat kovaäänisesti keskinäisiään +riitojaan, siellä kuhisee nyt vilkasta elämää. Kunkin kalastajaryhmän +laiturien ääressä on liikettä. Vavetarhoista rannoilla kantavat miehet +verkkoja, veneisiin, purjeita nostetaan pystyyn, moottoriveneiden +koneita kiskotaan käyntikuntoon. Yksi ja toinen lähtee jo +aallonmurtajan ohi väljemmille vesille. On siinä touhua ja puuhaa, +kuka ensimmäisenä ehtii »maan taakse» korkean saarivuoren läntiselle +puolelle, jossa kalansaalis on runsaampi. Me olemme nopeakulkuisella +haapiollamme jättäneet muut taaksemme. Haapion kokka kohoo ylpeästi +pitkien, loivien merenaaltojen heittelemänä sinkauttaen tyrskyjä +ilmaan, jotka pirskeinä pirstoutuvat öljytakeilla peitettyihin +niskoihimme. Niin me illan hämärässä aavan meren lainehtivilla +liepeillä liuvumme ohi louhisten rantojen, ja tuolla kaukana kiidättää +jälessämme muita haapioita. + +Olemme löytäneet sopivan ankkuripaikan. Isäntäni, hänen poikansa +ja apuri laskevat nyt pitkän verkon veteen, viistoon ulos meren +aavaa ulappaa kohden. Verkon kummassakin päässä riippuvat +painopohjakivet. Kohot painuvat veden alle. Pollareihin kiinnitetään +sapalyhdyt palamaan. Haapion tuhtoon on sidottu verkkoköyden pää. +Kokkamastoonkin sytytetään laivalyhty, joka jo heittää väilyvän +välkkeen veteen. Ja nyt valmistutaan yölepopuulle. Haapion pohjalle +on laidasta laidalle levitetty lammasnahkavällyjä ja haapion ylle on +pingoitettu öljykangasteltta. Bentsiiniteekeittiö porisee jo kokan +puolessa. Se tuo mieleeni kaupunkien kadut ja vilinän karjuäänisine +autoineen ja moottoripyörineen, joista hyrräävistä hurjimuksista +ja tunteentappajista olen kaukana, kaukana Suomenlahden keskellä, +kelluvalla merellä alla siunatun sinitumman taivaan, jonka katto +on kuin jonkun itämaalaisen ruhtinaan timanttihohtoisen vuoteen +baldakiini kattorubiineineen ja safiireineen. Syksyn kirkkaat +tähdet syttyvät yllämme korkeassa avaruudessa. Meri ja taivas +näyttävät äärettömiltä varjoineen ja väreilevine viivoineen. Ja +pitkin merenpintaa värähtelevät myös siellä täällä rannan puolella +syttyvät muiden kalastajien sapalyhdyt. Ne kieppuvat kuin pomppivat +tulikärpäset tai fosforitulet vuoroin välkähtäen pitkin aallonharjaa, +vuoroin ikäänkuin sammuen painuessaan pitkän, tasaisen aallon +pohjaan. Tämä on unohtumaton näky! Tuhannet miljoonat välkkyvät valot +taivaan lakeudella, jossa jo kuukin alkaa pilkistää pilvien raosta. +Se kelluu kuin kultainen haapio keskellä tähtimerta, ikäänkuin ukko +ylijumala siellä ajelehtisi heitellen välkkyviä verkkojaan. Ja me +pienet ihmisparat alhaalla samassa tärkeässä työssä, laivalyhdyn +valon varjossa, ympärillämme kelluvia, kiiltäviä tulipisteitä. +Bentsiinikeittiökin tuo iltayöhön väriloistoa himmeine, sinivihreine +välkkeineen. + +Iltateet, sajut on jo juotu, on haukattu kimpale leipää, jolle on +levitetty vakkasesta voita, maisteltu vesilinnun munia, puraistu +rasiasta otettua silakkaa; sillä: »Kalasta leivän jatko», sanotaan +ulkosaaristossa. Korkea, jyrkkä vuorenseinä häämöttää sivullamme idässä +kuin jättiläishaamu, jolla ei ole ääriviivoja. Saaren kolme kyttyräistä +vuorikyhmyä, jotka muodostavat sen korkeimmat huiput, katoavat +hämärään. Vuoret jo nukkuvat. Tähdet niiden yllä ikäänkuin valvovat +niiden Yoldianmeren aikuista alkuaikaa, jolloin koko Viro ja suurin osa +etelä-Suomea aaltoili vapaana merenä näiden kolmen huipun hohtaessa +autiolla ulapalla kuin kolme alastonta luotoa. Tähdet valvovat vuorien +vuosisataista unta, jolloin päivästä tuli yö ja yöstä tuli taas päivä. + +Nyt syttyy saaren pohjoisimmalle kukkulalle majakan tuli valaisten +loivaa rinteen reunaa, jonka alla jyrkänteen alla synkkä, miettivä +kuusimetsä seisoo kuunnellen rantapaasia vasten pauhaavia +merenmaininkeja. + +Se majakka näyttää pieneltä luostarilta korkealla kalliollaan +pyhitettynä kaikkeudelle ja tähti-iäisyydelle. Heikosti kuuluu tuulen +mukana kalastajakylästä hyljekoirien haukunta. On yhdeksäs hetki +illalla. Joku outo kaupungin keikaileva kulkija kulkee varmaankin +saarikylän kujassa. Koira on aitanalaisesta piilopaikastaan kavahtanut +pystyyn. Se haukkuu ja kymmenet koirat muista taloista vastaavat +kallioiden kumeasti kajahtaessa. + +Me asetumme lepäämään haapion pohjalaudoille allamme lämpöiset vällyt +ja yllämme ryijyt ja peitteet. Harvasanainen isäntäni, joka ei ole +koko kesänä vaihtanut kanssani montaakaan sanaa, kömpii ystävällisesti +silmiään vilkuttaen ja hymyillen luokseni. Hän on niitä ihmisiä, +jotka puhuvat silmillään, joiden vilkkeestä vielä loistaa puhdas, +turmeltumaton kalastajan-sielu. Melkein isällisesti hän käärii peitettä +tiukemmin ympärilleni, sillä yön viluinen viima ja meren hyinen henki +kulkee pitkin merenpintaa puistattaen jäykistyneitä jäseniä. Minä +vaivun lapsuuteni muistoihin, aikaan, jolloin äiti tuli vuoteen luo +peitettä käärimään jalkojeni ympäri. Isästä on vain harvoja, himmeitä +muistoja. Mutta tämä minulle outo, mykkämielinen, hyvänsuopa kalastaja +tuntuu nyt isältä, joka tahtoo minulle kaikkea kaunista ja parasta +tässä muuttelevassa, matoisessa maailmassa. Hänkin paneutuu levolle +poikansa ja apurinsa viereen, joka tasaisesti toraillen on sättinyt +poikaa kommelluksista tämän kopeloidessa taitamattomasti verkkoja +laskettaessa. + +Nämä luonnonlapset meren pauhaavilla partailla nukkuvat pian. Kuuluu +vain tasainen ihmishengitys meren syvempää, levottomampaa hengitystä +vastaan. Meren suolainen henki, rantakallioiden mäkimäntyjen +tuores tuoksu ja haapion terve tervan haju tuudittavat minut +pian horroksenkaltaiseen uneen. Merenvirta kuljettaa haapiota ja +mukana seuraavaa verkkoa hiljalleen kohden laajenevaa, läikkyvää +merta, kohden yötä ja tummaa tuntemattomuutta, joka häämöttää +tähtien alta taivaanrannassa. Tuntuu kuin hiljalleen liukuisi pois +kaikesta olevaisesta, kaikesta mantereen mielenmataluudesta, elämän +katkeruudesta, ihmisten pienistä pistopuheista, kaikesta kavalasta +maailmasta, josta kuolematon Aleksis Kivi puhuu. Tuntuu ikäänkuin +luistaisin tähtien loistossa taivaanrannan tulipatsasporttien kautta +ulos aavalle, aukealle maailman merelle, maapallon ääriin, jonnekin +satujen saarelle, jossa palmut huojuvat neekerikalastajakylien +turvemajojen yläpuolella ja nuoret kuparipoviset neitoset tanssivat +uhritulien ääressä, vanhuksien juodessa tialva-juomaa, tietäjien +kalistellessa bambukeihäitänsä ja kilpikonnankilpiänsä. — Tähdet +tuikkien tanssivat ylläni. Näen kai valveilla unta tai olen jo +onnellisessa unessa. Suuret merivirrat kulkevat kiikuttaen hiljaa +haapiota, joka tuudittua tummaan tuntemattomaan... + +Kun herään, on yö. Tähdet pääni päällä ovat suurentuneet. Kuu loistaa +nyt kuulakkaampana valaisten ja kimmellyttäen merta. Sen välkkyvä väylä +kipenöi tuhansin tulipistein aina taivaanrantaan saakka, jossa ohi +purjehtii joku kolmimastoinen purjelaiva kadoten kuin aavelaiva. Laine +laulaa ja liplattaa haapion laitaa vasten. Ajattelen kaunista saaren +kalastajatyttöä, jonka silmät väikkyvät harhatulina aatoksissani. +Miehet yhä nukkuvat, vihdoin minäkin nukun liplattavaan lauluun... + +Aamulla neljännellä tunnilla tunnen hartioillani keveän kosketuksen; +isäntämme kehoittaa meitä nousemaan. Miehet pukeutuvat öljypukuihin. +Ilma on sateenharmaa. Korkean saaren ääriviivat hahmoittuvat sumun +seasta, jyrkkäsyrjäiset harjanteet ovat kuin pilvimöhkäleitä. Unisessa +udussa häämöttävät matalammat majakkamajat mastopuina tai lehtoina, +pipolakkisina peikkoina. — Toinen mies lappaa kokan kohdalla verkkoa +vedestä, toinen vetää verkkoa veneen laitaan kiinnitetyn, pyörivän +telan yli. Kohojen hienoimmat nuorat aukaistaan solmuistaan ja +eritellään kokkaan. Verkoissa kimmeltää, kuhisee ja kihisee haileja, +joiden vatsat ikäänkuin naukuvat. Ne pärskyttelevät purstojaan selät +fosforinvihreinä, kyljet violetteina. Varhaisvalvenneet kiislat ja +koskelot parveilevat ääneti sumussa saaren sivu. Koko veneen pohja ja +laidatkin täyttyvät kiiltävillä kaloilla. On tullut oikea Pietarin +kalansaalis. Pari naurulokkia, kalastajia nekin, leijailevat kirkuen ja +venettä seuraten yläpuolellamme. Silloin tällöin nappaavat ne veteen +nuolena pudoten jonkin taintuneen, pinnalla kelluvan hailin. Kohta +parveilee päällämme kokonainen lokkilauma. Katson merelle. Siellä +samanlaiset laumat seuraavat kymmeniä kalastajahaapioita, jotka ovat +samassa työssä. On liikuttu yöllä saaren suojasta merelle noin kolme +kilometriä haapion vetäessä verkkoa viiden metrin syvyydessä. Tähdet +ovat sammuneet, siellä täällä vielä joku sapalyhty tuikkelehtii. +Ilma jo selkenee, saaren harmaa graniittirinta alkaa jo erottautua +sumun ja siniharmaan udun seasta. Laivalyhty sammutetaan, purjeet +nostetaan pystyyn, aamun raikas tuuli alkaa puhallella maan puolelta. +Ja niin me viiletämme valkein purjein ohi saaren pohjoisniemen, +jossa radiolennätinlangat korkeilla raakapuillaan humisevat ilmassa +ja sumukellon torni rannalla punaisine kattoineen puuntaa silmään +kuin pieni Poseidonille pyhitetty temppeli. Haapio kellistyy ja +purje viistää kuin lokin siipi merenpintaa. Vesi kohisee ja sihisee +kuin silkki, kun kokka kohoaa aallon harjalle, sirahtaa silmillemme +suolaisia suihkuja. Meri, tuo julma, levoton äiti, pesee puhtaaksi +uniset kasvomme. + +Hyvää vauhtia ajaen, kilpaa purjehtien solahdamme salmesta saaren +sisäsatamaan, jossa aamunvirkkuina kuin kaappivat orhit edestakaisin +huojuen heiluvat yöankkurissa seisseet jahdit ja kaljaasit. + +Majakantuli on aikoja sitten sammunut, vilkuttaen vielä jäähyväisiksi +Viron puoleisille majakoille. Hyvää huomenta! välkyttävät +rinteellä mäkitupien ikkunat. Karahutamme omalle laiturille. +Rannassa on jo kuhinaa ja kohinaa. Vaimot ja vanhukset ovat meitä +jo kauan kiikaroineet kallioilla. Vaimot ovat vyöttäneet itsensä +öljyesiliinoilla. Raskaat pieksut jaloissa he ovat pian tyhjentäneet +moltteihinsa kalasaaliin levittäen sen laiturille tai rannalle, hailit +on pudistettu verkoista ja verkot huuhdottu ja kannettu vavetarhaan +kuivumaan. Jokaisen haapion ympärillä on vilkas vilinä, sormet +kiiltävät hopeaisten suomujen seasta auringon välkkyvässä valossa. +Sillä suuri päivän tulipallo on kohonnut merestä hälventäen sumun sekä +luoden vuoren harjanteihin ja männynlatvoihin kullanheleätä hohdettaan. +Ja meren suuri saari kylpee kuin kolmikyhmyinen alkuajan lisko tai +jättiläisvalas aamuauringon loistavilla laineilla. + + + + +SUVINEN SAARIMUISTO + + +Taiteilijatoveri kertoi tämän lyhyen suvisen tarinan istuessamme +kahdenkesken kalastajan isossa tuvassa. + +Niin. — Se saari muistuu usein mieleeni. Siellä minä elin lyhyen +puhtaan sadun. Olin ollut väsynyt maailmaan ja pakenin tälle +yksinäiselle meren saarelle, joka suolaisine kylpyineen ja +aurinkoineen, paljaine kallioineen ja havumetsineen antoi minulle +takaisin elämänilon ja luomisvoiman. Kalastajakansa otti minut +muukalaisena ystävällisesti vastaan, kun he huomasivat, että minä +rakkaudella katselin heidän töitään, askartelujaan aitoissa, +verkkotarhoissa ja venevalkamassa, jossa punaposkiset saaren immet +istuivat molttiensa ääressä vaiteliaina kaloja peraten. Ihmiset olivat +niin koruttomia ja vakavia. Vasta iltaisin, kun tuli karkelon hetki, +saivat immet iloisen, odottavan ilmeen silmiinsä. Ne silmät kimmelsivät +kuin meri sinisen taivaan alla auringossa. + +Kuljeskelin päivisin pitkin saaren hiekkaista mäntypylvästökujaa, +ohi puisen tanssilavan tai seisoin rantakivillä maalaillen merta sen +kaikissa rikkaissa värivivahduksissa. Ja minä sain työssäni rauhan. +Harvoin minä katselin saaren neitoja. Ne loivat minuun kummeksivan ja +aran katseen. Mitäpäs niistä! Olin saanut tarpeekseni turhista naisista +maailman suurilla turuilla. Kuuluinko minä enää siihen maailmaan? Mutta +enhän kuulunut tähän pieneenkään maailmaan tässä pienessä saaressa. +Kävinhän minä venerannassa joskus juttelemassa ystävällisen isäntäni, +kuulun haapionrakentajan kanssa. Vuorostaan hän tuli kalliolle +katselemaan minun maalaustani. Mutta kun hän huomasi minun vaiteliaan +kiintymykseni työhöni, hän läksi hyväntahtoisesti myhäillen oman +haapionsa luokse veistelemään ja tervaamaan sen laitoja. + +Mutta illan tullen, kun olin juuri kuvannut iltalaskun heijastuksia +taivaan läntisellä laidalla ja laskin värilastan väsyneenä kädestäni, +minut valtasi entinen, ikuinen ikävä. Sellaisen tunteen voi vain meri +ja autio saari antaa. Tytöt ja pojat alkoivat iltahämärässä vaeltaa +tanssilavapaikalle saaren metsään, tytöt edellä ja pojat jälessä. +Vastustamaton halu veti minua sinne. Tahdoin vain katsella, mitäpä minä +puuttuisin heidän lemmenleikkeihinsä. + +Ensin istuivat kaikki hiukan hidastellen lavan kaidepuulla. Pojat +kokosivat lantteja luotsin soittajapojalle. Ja pian alkoikin kuulua +haitarin voihkiva, vallaton ääni. Se sopii vain yksinäiselle saarelle +meressä tai mannermaan sisäjärven tukkiponttoon vorokin vierustalle. +Mutta suuressa maailman salissa se on narrintiuku kaikkien kauniiden +soittimien joukossa. + +Pian alkoi piirileikki ja sitä seurasi jo kiihkeämpi, kivakampi +tanssintahti. Isäntäni poika Ania sai lopulta minut piirin pyörteisiin. +En kiinnittänyt keneenkään tyttöön erikoista huomiota. Pyörinhän vain +kuin marionetti, jota elämän oikku ja sattuma liikuttelee. + +Pyörre veti minua kuin merivirta, ja minä annoin sen itseäni +kuljetella. Yhdentekevää, minne se veisi, kunhan vain voittaisin +iltaiset ikäväni, Olinhan kuitenkin ulkopuolella kaikkea tätä. Mitäpä +minä tässä oudossa joukossa merkitsin. Olin vain kesävieras, kulkuri, +jonka pian unohtaisivat. Tämä tunne herätti minut. Kesken karkeloa minä +hiivin pois hämärään. Mutta kauan kuulin kenkien kolkkeen ja haitarin +hohkivan, inisevän äänen. Mereltä kuulin naurulokkien kirkuvat äänet. +Minua nauratti. + +Päivällä oli pieni huume kadonnut. Suurempi, valtavampi, haltioituva +huume odotti minua rantakalliolla maalaustelineeni takana, seuranani +vain paljas kangas, sielunilohduttaja, edessäni suuri, suunnaton meri, +minun ainoa suuri, uusi ystäväni. — Mutta illan tullen minut taas +valtasi kaipaus kosketella ihmistä, tuntea sen läheisyyttä, vaikka se +voisi vieroittaakin. Ja niin minä kuljin taas tanssilavalle. Useat +illat minä näin kuljin. Karkelossa minä unohdin työni ja päivän työssä +taas karkelon, jota pakenin. + +Mutta eräänä iltana minä en paennut. Minä tanssin tulisemmin kuin +koskaan ennen. Vakava Ania tanssi aina naapurin Nannan kanssa. Ja +Nannan seurassa oli aina joku toinen tyttö, joka oli minua arastellen +katsellut. Ensi iltoina hän tuli ujona minua pyytämään piirileikkiin. +Mutta seuraavina yhä useammin. Minä en kiinnittänyt siihen mitään +huomiota. Tunsinhan vain lämpimän poven povellani, oliko se sitten +karkelon kiihkeydestä kuuma vai muusta syystä, sitä en kysynyt +itseltäni. Tänä iltana minä tanssin loppuun saakka. + +Haitari taukosi äkkiä soimasta kuin yhteisestä sopimuksesta. Hameet +hulmahtivat, tytöt juoksivat pois. Sitten astelivat he hiljemmin, +kolme, neljä tyttöä eri joukkoina. Jälempänä Nanna ja se vieras tyttö. +Tanssin tauottua kaikki pojat riensivät tyttöjen jälkeen. Minä kuljin +nyt nopeammin kuin ennen. Kun saavuin tyttöjen luo, tarttui joku saaren +poika sen Nannan toverin, vieraan tytön käsivarteen, mutta tyttö +kiskaisi itsensä irti huudahtaen: »Mene pois!» Sitte hän äkkiä pisti +tanssista vielä kuuman kätensä käteeni ja kuiskasi: »Tule!» Tapahtuiko +tämä sattumalta vai naisjuonen viehättävän oikun vaikutuksesta? Minua +tämä yhtaikaa kummastutti ja huumasi. + +Minä annoin kuljetella itseäni kuin pienen merivirran vietävänä. +Nannan saattajana oli Ania. Minä astelin hiukan oudostellen vieraan +saarineitosen rinnalla kaunista mäntyistä tietä iltayön hiljaisessa +hämärässä. Kuljimme meren nientä kohden. Valkeat kalastajatuvat +hohtivat hämärässä. Hieno tuulen viri kävi mereltä, taivas ei ollut +selkeä. Rannalla törröttivät isot, puolipyöreät, sivuilta latuskaiset, +korkeat paadet. Ne näyttivät hämyssä suurilta palloilta, joilla +jättijäiset ovat olleet keilasilla, tai suurilta lakikivitauluilta, +joita Mooses Sinain vuorelta laskeutuen löi rikki. + +Kulkiessa sain tietää, että vieraan kumppanini nimi oli Meri. Ehkä se +alkuaan oli joku vieraskielinen nimi, mutta hän oli sen muuttanut. +Hän oli kotoisin kaukaisesta saaresta Viron puolelta. Hän ei pitänyt +tämän saaren sulhasista, nytkin ovat kai menneet kiusaa tekemään +hänen aittaansa. Mitäpäs heistä, väkivaltaisista, välittäisi! Oli +usein tullut pyytämään, ei tiennyt miksi. Oli usein salaa katsellut +minun maalauksiani. Saisinko minä hänet maalata? Mitäpä hänestä, +saarelaisesta, sellaisesta... Eikös mitä, hauska oli karkelossa +kiidellä sellaisen kanssa, joka ei polkenut jalalle eikä puristellut +kovakouraisesti. Olivat niin ilkeitä hänelle vierasveriselle, +vilkkaalle... Istuimme aittojen lähellä. Nanna se siellä aitanavain +kädessä ärsytteli, että kyllä hän yökyöpelit aitastaan kyörää. Sitte +tarttui hän Anian käteen... Pari katosi rannemmalle. Me katselimme +toisiamme. Vieras tyttö tuli minua lähemmäksi kuin tietämättään — ja +niin mekin hiivimme rantakallioiden taakse ja istahdimme hatruiselle +nurmentapaiselle, mikä lemusi kalalle, merelle ja kostealle +maksaheinälle. Laine läikähti kuin huokaillen aivan jalkojemme +juurella, liplatti ja leikki kuin tahallaan. + +Hänen oli ikävä, ikävä omia oloja, oman saaren suloja. Hän huokaili. +Ennenkuin sen itse huomasin pitelin jo tytön kättä omassani. +Vastustelematta hän antoi sen tehdä. Hän antautui kuin luonnon suuri +levoton lapsi meren partailla hyväiltäväksi. Ei siinä sanoja tuhlailtu, +ruskeat nauravat, lymyilevät katseet vain kiilsivät hämärässä. Ruskea, +sileäksi kammattu tukka tuntui silkiltä. Vein käden hennolle uumalle. +Se oli kuin haahkanuntuvaa... + +Katselimme merta. Kauempaa näkyivät suuren merisaaren hahmoääret. Kuin +suuren kivisen jättiläisvalaskalan selkä, jossa oli kolme kyhmyä, +kolme korkeata vuorta. Usko, toivo ja rakkaus! Ajatteliko hän nyt +tällaista? Ehkei ajatellut mitään — kuten en minäkään. Ei muuta kuin +saada olla lähellä jotakin lämmintä, vaarallisen, mittaamattoman meren +ääressä... Majakan vilkkuvalo välkytteli tutunomaisesti kuin silmää +räpäyttäen: ole varuillasi, ole varuillasi, voit laskea elämänhaahtesi +karille... Niin se räpytteli meille, myöhäiskesäyön helohämyssä +merentuulien tuutimille ihmislapsille. Minun ääneni alkoi säestää hänen +äänensä sävyä. Puhuin kuin hänkin yksinkertaisesti. Puhuin suurista +kaupungeista, joissa loistavien salien läpi kulkee myös suuri ikävä +kattokruunun kynttilävalojen lepattaessa levottomina. + +Hänen äitinsä oli hukkunut mereen matkalla mantereelle, veljet +vierailla vesillä, hän vieraassa saaressa. Oh, hänen oli vilu! +Minä kiedoin käteni yhä tiukemmin hänen ympärilleen, ettei hän +tuntisi ikuista ikävää ja vilua. Voi, meitä ihmisparkoja! Kun olemme +yksinämme, niin kaipaamme ihmisiä, ja ihmisten parissa kaipaamme +yksinäisyyttämme. Sanoja, sanoja, miksi minä puhuin omia ajatuksiani! +Mitähän tämä minulle vieras olento ajatteli? Omaa onnea ja kotia? +Tai ei kaivannut, odottanut enää mitään. Sieluuni virtasi ikäänkuin +säveliä ikuisen, rauhattoman meren surullisesta soitosta. Se vaikutti +samalla kiihottavasti ja tyynnyttävästi. Tunsin ikäänkuin olisin nuori +kalastajapoika, joka on eksynyt vieraalle saarelle, tai niinkuin itse +Lemminkäinen, joka hetken ilakoi saaren impien parissa. Oliko minulla +oikeutta tähän onneen, oikeutta rikkoa onnea...? Ympärillä jotakin +kiehtovan himmeää, kutsuvaa, kiihoittavaa, taasen aavistelevaa, +arkaa, luoksepääsemätöntä, poistyöntävää. Taivaalla jo alkusyksyn +tähtiä, pieniä tähtiä, pari suurempaa. Rannan kala-aitat tyyninä, +makuuaittojen hämärässä pidätettyä naurua, kuin tukahtumista. Aittojen +seiniä pitkin puunsivat krassit kuin kuuman veren pisarat. Vakavat, +valkeat talot ylempänä, siellä nukkuivat vakavat vanhukset, väsyneet... +Verkot kuivamassa vapeillaan kuin neekerimajat jossakin Tyynenmeren +eteläisessä saaressa. Verkkoaitauksen suojassa merimieskarhun +kämmenen kokoiset keltaiset päivänkakkarat sekä unikukat, palsamit ja +hajuheinät. Pihamaalla unessa nuokkuvat kaivot, tupa-aitauksen sisällä +pyhitetyt omenapuut puolikypsine hedelmineen. Ja kallionlohkareiden +takana kuiske syyskesäisessä yössä ja viileä tuuli pyyhkimässä kuumaa +otsaa. Nuoren tytön poven nousu ja lasku kuin suvi-iltainen merenlaine. +Tytön käsi vapisi. Ruskea tukka koskee poskeani ja läpi ruumiin käy +väre kuin pistos, joka ei haavoita. Ruskea pää taipuu taaksepäin, +pehmeät lämpöiset kädet kietoutuvat kaulaani. Katse suunnattuna taivaan +kimmelkukkaiselle aavikolle... + +— Tuletko huomenna luokseni? + +— Tulen. — + +Sitten syvä hiljaisuus. Me emme puhu mitään. Käyn kiihkeämmin tytön +käsivarteen. En voi ilmaista itseäni. Sydän soimaa, ettei tämä ole +rakkautta puoleltani, että leikittelen, lämmittelen vain hetken kuin +vieraan tuvan tulen ääressä lähteäkseni taas maailmalle. Tyttö tekee +kuin puoleksi hätääntyneen ja hämmentyneen liikkeen ja aikoo nousta. + +Samassa kuuluu huuto yöstä. Aitoista tulee pareja, tytöillä valkeat +yöpuvut. Ne näyttävät haamuilta. Minä hätkähdän, otan hetkeksi kädestä +— kuin ovensuussa, ajautuakseni kuin koditon kylmään maailmaan. +Hyvästelen. + +Seuraavana iltana kohtaamishetkellä on minulla vieraita +kalastajatuvassani. Katson usein ulos pimeään ikkunaan. Miksen koeta +saada vieraita pois? Olen kuin naulittu tuolilleni ja minä puhun +kuin unissani jotain outoa ja joutavaa. Hän kulkee kai nyt omenapuun +varjossa pitkin saarikujaa ja odottaa. Olin kuulevinani askeleita. +Myrsky kolkutti nyt ovea kuin paha omatunto. + +Minä en tavannut häntä enää milloinkaan. + + + + +OINAANSARVEN SÄVELIÄ + + +Hellaan luonnonjumala, pyhä Paan, soitteli muinoin vanhassa Kreikassa +luonnonsäveliään pukinhuilullaan riemastuttaen koko luonnon, iloksi +ihmisille, johdattaen heidän heleihin sydämiinsä korkeanymmärtävän +yhteenkuuluvaisuuden lempeän luonnon ja kirkkaan kaikkisuuden +kaikkialla hymyilevän hengen kanssa. + +Suomalaisilla oli omat haltijansa, lähteissä, puissa, vuorilla, +metsissä. Nämäkin olivat luonnon, milloin pahoja, milloin hyviä henkiä, +jotka ihmistäkin ilostuttivat tai niitä ilkkuivat. Oli peikot, maahiset +ja menninkäiset, metsällä ja merellä omat väkensä, vedenneitoset, +vesihiidet ja veteiset. Keväällä on omat keijunsa, kesällä omansa ja +lähenevä syksykin ja syysmyrsky voivat loihtia omat haltijansa, jotka +ruokohuiluillaan ja karhunputkipilleillään säestävät viimeisellä +kesän hehkullaan sykähteleviä säveliä. Ja kuuluupa silloin meren +saarella selällisellä menninkäisen oinaansarven säteileviä säveleitä +kaikuna kaukaisen armaan ajan, suuren luonnonjumalan, pyhän Paanin +paimenpillistä. Tällaisia täyteläisiä säveliä voi merta ja metsää +rakastava, herkkä korva kuulla jossakin sisäsaariston ulkopuolella +piileilevässä ulkoluodon saaressa lampaankeritsemisen aikaan. Silloin +syksy soittaa viimeisiä raikkaita riemusäveliään oinaansarvellaan. + +Riemulla sitä aikaa odotetaan, odotetaan elokuun viimeisiä +kuutamoiltoja, jolloin mantereella jo elot korjattu on, kevään kylvöt +niitetty on. Silloin saarelaiset nostavat purjeensa, rantaan kertyy +kansaa, vaimoilla villavasunsa ja keritsimet mukanaan. Iloisesti +kilvan kiidättäen viilettävät purjehaapiot vesiä. Mies se joka ensinnä +ehtii. Haapiot melkein hipaisevat toisiaan. Karautetaan kohisevin +kokkatyrskyin suoraan ulkosaaren niemikallion loivaa kielekettä pitkin +ylös tasaiselle punaiselle paadelle. Kaikki pestistä, köydestä vetämään +venettä ylemmäksi, miehet, vaimot, pontevat pojat ja saaren ihmeelliset +immet. Mikä ilo, väri, nauru, veden vellova voima ja elämän halu! +Ja se saari on kuin mikäkin vaatimaton, valoisa, pieni paratiisi. +Vastaan tulvahtaa syyslämpöisen metsän ja lehdikon lempeä tuoksu. +Riemullisen rehevä kasvullisuus sivelee sulollaan silmiä, siinä on +hilpeä niitynpälve, tuossa tuoksahtaa pillikauraa, suhisee saarnia, +tohisee tuomia, vilisee villiruusuja, taipuu tuulessa taikina- ja +viinimarjapensaita, kallionlokeroissa kuultaa vaaleanpunaisia horsmia +ja keltaisia maksaheinänkukkasia. + +Ja menninkäinen istuu jossain korkeassa saaren puussa ja soittelee +viileän villejä lurituksiaan. Ja se saa saaren väen valtoihinsa. +Hoilaten ja huutaen juostaan pitkin metsän polkuja, ajetaan lampaita, +jotka ovat hiukan villiintyneet nekin yksinäisellä meren suvisella +saarella. Teirit kohahtavat lentoon, vasikat ja mullit hyppivät +kuin hullaantuneina kopsahuttaen, kupperehtien. Kuuluu ilmasta +kalasääsken kimeä kirkuna. Jänöjussit pupperehtivat pelästyneinä juuri +aurinkounestaan heränneinä. Luikkivat, loikkivat pitkin pensaikkoja. +Kalastajapoika heittää lippalakkiinsa jäniksenpoikasen silmille. Se +saa kuin siivet, se viilettää vimmatusti piilopaikkaansa, jossa se +kerran on syntynytkin ja jossa sen iso ja emo kerran kevään keväässä, +kirkkaassa kiimassa ovat tavanneet toisensa täyttääkseen luonnon suuren +lain. Sinne ne ovat suojansa omalle pienoiselle piskuiselleen sammalien +viheriänheleään huoneeseen laittaneet, piiloon pahoilta vaanivilta +surman silmiltä, ettei ehkä mantereelta talvella jäitse saareen eksynyt +kavala kettu löytäisi heidän lempensä pientä lahjaa. Iloisena piipertää +piskuinen jäniksenpoikanen kalastajapojan pauloista pelastuneena +tuntiessaan taas omakseen ihanan metsän valkean vapauden. Ja +kalastajapoikakin makaa maassa nauraen täyttä kurkkua, hullunkurisesti +matkien jäniksen juoksua. Hän nauraa metsälle ja merelle ja omalle +nuorelle voimalleen. Ja merikin myhäilee ja nauraa, tiirat tirskuvat ja +taivaskin tanssii. Siltä ainakin näyttää. Mikä rajaton riemu ja runous! +Ja surullisen hupaisena hypähtelee puusta puuhun kirkuvan, kimpoavan +saarenväen edellä saaren yksinäinen oravaerakko. Ja merentuuli voi +tarinoida siitä vanhasta erakosta eriskummallisen tarinan. + +Souteli kerran kalastaja saaren suojassa. Näki punaisen pilkun +merellä, luuli lumottuna merenhaltiaksi. Souteli, souteli lähemmäksi, +huomasikin oravan pujottelevan läpi laineiden lakkapäiden pölkyllä +tai leveällä lastulla häntä pulleana purjeenaan. Pistipä kalastaja +airon veteen, sitä pitkin orava juoksi veneeseen. Vei soutaja oravan +saareen. Orava otti sen asuakseen, armaaksi huomasi suvisen saaren. +Oli tiine, poikasia kohdussaan kantoi. Ja niin lisääntyi ja täytti +maan. Mutta tulipa sitten mistä tulikaan näätiä saareen. Näädät +surmasivat kaikki oravat paitsi yhden. Kulkivat sitte kalastajapojat +piilukkoineen saaressa ja surmasivat kaikki näädät sukupuuttoon. Siksi +nyt yksinäinen, erakko orava niin hupaisena hypähtelee saarenväen +tunkeutuessa tiheikköön. Ei ole vanhalla saareneläjällä kultaista +kumppania, pian se itsekin kuolee pois ilottomaan ikäväänsä. + +Läpi saaren samoilee nuori poikaparvi, on sellainen hoilotus ja hälinä +kuin olisi tulipalo. Vihdoin lampaat saadaan ajetuiksi kallioniemeen. +Jalat sidotaan, miehet pitelevät ja naiset keritsimillään leikkaavat +lämpöiset villat, jotka kootaan vasuihin ja säkkeihin. Joku oikukas +lammas pääsee karkuun. Kadonnutta lammasta ajetaan taas takaa. Mies +katoaa metsään, pian palaa hän pensaan aukosta kantaen hartioillaan +vikuroivaa, villiintynyttä... Kerimisen aikana huohottavat lampaat +naisten sylissä, nuoret tytöt syöttävät niille leipää. Kerityt +kilit ja karitsat näyttävät noloilta, niiden villa loistaa nyt +melkein lumivalkoisena. Ne tuntevat itsensä keveiksi ja arastelevat +merentuulen henkäyksiä, ne määkivät iloisen avuttomina ja pysyttelevät +pelokkaina emojensa luona. Naiset kertovat taruja ja taikoja, miehet +ovat jo vetäytyneet johonkin kallion koloon, juttelevat omia meheviä +merijuttujaan ja nauravat. Saaren korkeassa puussa nauraa menninkäinen +ja soittaa hillitymmin hilpeitä säveliään. Lampaat juoksevat vapaina +ja kerittyinä hiljaa pitkin rantaa metsään. Jo alkavat kilit ja +karitsat hypellä taas hilpeämmin. Sillä menninkäinen päästelee nyt +pillistään piukkivia, sorkantöminälle kuulostavia loppusäveliään. +Saaren tytöt ja pojat saavat silmiinsä iloisen ilmeen. Ne alkavat +ajella toisiaan takaa pitkin kallioita, jotka riemusta kajahtelevat. +Riemuiten riennetään rantaan, pojat kaappasevat tyttöjä kaulasta, siinä +se syttyy monen salassa säilytetty lempi. Hulluna veri humahtaa, sillä +sydämissä soi menninkäisen maanitteleva soitto. Rymisten, rämisten, +notkuen ja nauraen työnnetään veneet vesille. Veneetkin tanssivat kuin +paimenhuilun tahdissa kiihkeiden kuohujen kautta täysinäisin pullein +purjein loitos, loitos, kohden omia onnellisia ja onnettomuudessakin +rakkaita kotirantoja. + +Saaren suuressa saarnipuussa vaikenee vihdoin menninkäisen ilosta +menehtyvä oinaansarven soitto. Mutta vanhan männyn lakastuvassa +latvassa istuu vaiti vanha erakko-orava kuunnellen meren kumeata kohua, +miettien mennehiä nauravan nuoruutensa päilyviä päiviä. Ja elokuun +auringon viimeiset säteet sammuvat sen surullisiin silmiin. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78817 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..ee8f858 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#78817](https://www.gutenberg.org/ebooks/78817) |