path: root/78769-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78769 ***
language: Finnish




MYRTTI JA ALPPIRUUSU

Kirj.

Joel Lehtonen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.




SISÄLLYS:

Myrtti ja alppiruusu. Matkakuvia

Italian portilla
Idyllistä elämää
Muinaisella Forumilla
Orjantappura ja kruunu
Shelleyn haudalla
Kevät
Flora-tarina
Sisilia
Adrianmerellä
Alppijärvi
Paimen
Romantiikan lipun alla
Fata
Ahasverus alpeilla
Illalla Firenzessä
Venetsia
Jouluyö Maffian ahdistamana




ITALIAN PORTILLA.


Italian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tapailevat
alppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä syvässä
laaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat kapean
kaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että laakson
pohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn, sinisen lipun
alla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä talvipäivän
kuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät
auringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä,
raitit viinitarhain muurien sulkemat; siellä on viisi kirkkoa, — ja
vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli siellä jo
tammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa meillä;
se oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten synkät varjot
eivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha henki hiljaisessa
laaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi
helähtelivät.

Siellä, Italian portilla, tervehti minua ensikerran Italia ja sen
kaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä — ajelinko siellä
pitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon
rattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin — pitkin
vanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset,
lakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain
muurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella aioin.
Junassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa, jossa tupakan
sauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet
samettihousuissa, naiset korvahelyineen; läpi valkean kylän, kohti
kirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui, kuin kaivattu maa
ja sen kauneus olisi henkilöityneenä tullut vastaan. Sillä pian näin,
että matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön
ympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin
enemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden
ilmestys, — ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus
olisi siinä minua tervehtinyt — ja enemmän: aavistelevasti luvannut
kirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein — ikäänkuin
ihmeitätekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.

Silmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa,
iloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli,
kuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut. Hipiä
oli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve; otsa korkea
ja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa aalloissa. Minä
katsoin häneen kuin ilmestykseen, — Italian portilla, vuorisolasta
tullessamme.

Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja kun
hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi hänen
valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja, sellainen
pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn
viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta
lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän
heläytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti
nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen
kiireisestä liverryksestään montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi
itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain
katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan jälkeen
hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.

Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä
kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa
puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan
lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli,
liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä
silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänellä. Ja kun hän suutatusten
sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo
korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet,
kaartuilevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, loistivat
silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen
sävelsoinnutuksen.

Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon suloisuutta!
Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli
väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan
kauneuden tervehdys, — Italian portilla, vuorisolasta vihantaan maahan
tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus
toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Mieleni keveni,
nääntynyt sydän riemahti epämääräisestä, selittämättömästä toivosta.
Ikäänkuin taivas olisi tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon
luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palaisin, tuntui kuin olisi itse etelän
Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.

Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen.
Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, — ja samoin oli
hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli
mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista
kuvasta, ajatus:

Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi
alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri ei ole
hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokadilla kirjattua,
sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa vaippaa,
puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi,
hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin,
sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan
kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta,
tietämättäsi.

Niin hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta
pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; heläytti vielä
hyvästinsä. Ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän,
ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa. Hän
asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti,
katsoi taakse ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti
valkea talo päivänpaisteessa — ja talon kulmalla jo ensimmäinen
sypressi.

Mutta kauan hänen visertelevä äänensä lauloi korvissani. Se kiehtoi
Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan Lombardian
surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa,
soperrellessani italiaa sotamiesten kanssa, — Lombardiassa, jossa
tehtaanpiiputkin kietoo ikivihreä muratti; — se soi Apenninien
rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa. Ja
vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin edessäni
hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä ikäänkuin
etsi: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä ilmestyksenä
hän salaperäisellä tavalla oli.

Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno,
silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva Italiasta, toive,
käsittämätön kauneuden harha? — Syvässä laaksossa, ihanasta
vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä,
vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot
silloin tällöin lempeästi helähtelivät, — kahden puolen taivasta
tapailevat alppimuurit, Italian portilla.

Ala, tammik. 1908.




IDYLLISTÄ ELÄMÄÄ.


Asuin eräällä vanhan Rooman seitsemästä kukkulasta, Mons
Esquilinuksella, jonka rinteillä muinoin olivat Neron Domus aurea,
myöhemmin Tituksen termit. Nyt sen laella pieni Piazza S. Pietro in
Vincoli, jonka kupeilla pari kirkkoa. Lähellä oli vanhan, ruohottuneen
syrjäkujan päässä Colosseum, Forum Romanum, Capitolium, temppelit,
Palatinuksen puistokukkula. Torille johtivat alhaalta vanhat,
korkeat kiviportaat, ensin leveät, ylöspäin kapenevat, — kunnes
sata-askelmaisina katosivat torin varrella vanhan linnan alle, komeaan,
kaariteltuun holvikäytävään, — ja siitä jälleen ylemmäksi pienelle,
kirkkaalle torilleni. Tuo jylhä, ruskea, vanha talo tai linna oli
aikoinaan ollut Borgiain. — Minun oloni siellä oli pelkkä idylli,
vanhoilla renessanssi-parvekkeilla, edessäni suihkulähde ja rehevä
puutarha tai auringonpaisteinen tori, jonne päin ikkunani oli.

Se oli tosiaan kirkas ja joskus tarpeeksi vilkas tori. Sen yhtä kylkeä,
kun ikkunasta vasemmalle katsoi, reunusti S. Pietro in Vincolin kirkko,
jossa istui Michelangelon synkkä Mosè, — kirkko, päätypuolella
pilarikäytävä leveine portaineen; — edessäni jokin vanha luostari,
muutettu saastaisesta munkkiasunnosta työn ja toimen pajaksi,
insinöörikouluksi. Samoin luostarin entinen puutarha ja jonkin vanhan
palazzon sakarakatto. Oikealla, torin nurkassa, kaksi palmua.

Huone pieni, matala, käynti eteisestä, joka oli kuin mikä atrium.
Huoneessa moninkertaiset ikkunaluukut, vihreät. Ikkunan edessä pöytä,
marmorilevyinen samoinkuin piironki, jolla tiksutti lasikupunsa alla
pöytäkello, taulun päällä kuparinen pyhä Yrjänä. Oli piirongilla
muutakin: oli toisessa lasikuvussa vahasta leivottu verinen Kristus,
muistuttaen sammakkoa lasipurkissa. Ja sitäpaitsi oli valkeassa laessa
leijuvia kreikkalaisia jumalattaria, mustalla tai punaisella pohjalla,
rococo-viuhkoja ja vihreitä rypäleitä, ja keskellä lakea ruusuilla
seppelöity sydän. Vielä sänky, jossa karmiinin värinen peitto, —
pöydän vieressä nojatuoli. Olipa pöydällä myös jokin savilampun
tapainen lampetti, — meidän mökeissä sitä katkuavaa valonantajaa
sanottaisiin tihruksi tai kitupiikiksi.

Sellainen se oli. Ihanaa oli siellä herätä aamuisin hämärässä,
ajatellen kuinka päivänsä mukavimmin kuluttaisi. Ei ihanaa sateisin
talvipäivin, jolloin tuuli ja tohisi. Mutta yhä tiheämmin alkoi
kauniita päiviä tulla, kun katosi lyhyt talvi. — Kirkkaana aamuna
auringon kultasäteet alkoivat varhain luukkujen raoista kiilua, päivä
oli jo päässyt yli vastapäisen sakarakaton. Ja maalaisten rattaat jo
torilla rämisivät. Viinin ja vihannesten kauppiaiden. Heidän
telttakärryissään kymmenet kulkuset jo pauhasivat. Oli jo herrain ja
narrien nousuaika. Ylös siis, — ennenkuin Benedetta-rouva ehtii tulla
ovelle ja koputtaa ja huutaa: _Sor dormiglioso_, — ylös, unikeko. No,
mutta ylös nyt!

Auki ikkunaluukut! Mikä kylmä, raikas aamutuuli lehahti ikkunasta
sisään, siivitetty torin lentelijä! Ja talot vastapäätä: ne paistoivat
ikkunaani kuin kulta, kellertävinä ja iloisina. Pitkät palmut torin
kulmalla huiskuttivat lehviään. Silloin koputtikin jo Benedetta-emäntä
oveen ja huusi "buon mattinonsa". Ja oven avattuani kantoi sisään
pöydälleni valtavan, sinisen- ja kullankirjavan kupin, höyryävän
aamukahvin, ja valkeaa vehnästä ja hedelmiä. Kantoi, kyseli kuulumiset,
jutteli yhtä ja toista, nauroi ja katosi. Tosiaan hupi istua ikkunassa
kahvinsa ääressä siinä ja katsella elämää, joka torillani heräsi. Ensin
vihanneskauppiaita! Huutaa öllöttäen, vasut päälaella. Rattailla
kaaliksia, hedelmiä, heleitä oransseja, mehuisia viikunoita.

Sitten kokoontui torille pikku poikia, toinen toisensa jälkeen, kuin
linnut pesistään, kiharapäisiä ja mustia kuin pakanat. Pelaamaan
pilppaansa, kirkuen ja temmeltäen.

Ja siinä katsellessa, kuunnellessa, ehkä jotakin ohella lukiessa, tuli
taivas yhä uhkeamman siniseksi, tummanpuhuvaksi, samalla kuultaen kuin
silkki.

Nyt ulottui päivänpaiste jo S. Pietron portaille. Ja samall'aikaa
ilmestyi portaille lazzaroneja, kerjäläisiä, — ei yhtä
hauskoja tutustuen kuin kaukaa katsoen. Kirjavassa ryhmässä
lammasnahkatakkeineen, sinisissä samettihousuissa, rieputöppöset
jalassa.

Siihen ne nyt kellahtivat kirkon lämpöisille portaille ja alkoivat
autuaassa levossa tirkistellä takkuisten kiharainsa varjosta siniselle
taivaalle, hopeisiin pilviin, — ja siihen nukahtivat, tai uneksivat
kai valveilla englantilaisista lordeista, herkkäuskoisista ulkomaan
rouvista, joiden piti tulla heille veroa tuomaan. Niin, kaikenlaistahan
väkeä siinä liikkui, aamuhetkeksi kyllin, — kunnes tuli halu lähteä
alas kaupungille.

Jos aikaisemmin lähti, hohteli talviaamuina katuvarsilla sillä
puolella, minne aurinko ei ylettynyt, hieno, valkea kuura tai kylmä
kaste. Mutta heti päivän koskettaessa se katosi, — ja taivas kujien
kattona tuli yhä uhkeammaksi. Pienillä kauppatoreilla, siellä oli
kulkusten kulinaa, maalaisten kellojen helinää, piiskain viuhkinaa,
väen huutoja, kirkunaa, pyöräin pauhaavaa kolinata. Mitkä ru'ot etelän
luonnon aarteita! Vihanneksia, hedelmiä! Oransseja kuormittain kuin
meillä perunoita. Siinä oli väriä, kirjavuutta. Ja ääntä.
Rihkamakauppiaat huusivat kimeästi kuin säkkipillit. Naurua, riitaa,
laulua. Saipa puoliväkisin ostaa orvokkikimpun, joita tytöt myivät
isosta vasusta päälaeltaan, viekkaasti tarjoten, veikeillen
korvarenkaillaan, jotka olivat kullatut, suuret kuin suitsirenkaat.

Mutta keskellä vilinää, keskellä somaa toria leikki vanha suihkukaivo,
koristeenaan marmorinen, sammaltunut meren poika, joka puhalteli vettä
suuresta näkinkuoresta, kasvot taapäin kallistettuina. Hopeaa
suihkulähteen maljakkoon, mistä se tippui alas altaaseen.

Ja siinä nousi päivä keskitaivaan tummaan korkeuteen, jolloin sopi
palata asumukseensa päivälliselle.

Siellä odotti jo Benedetta-rouvan melonikeitto — harvoja ihanteitani;
— mehuisa kaurispaisti — sille ei juotettu vasikka, ei lammas vedä
vertaa. Siellä odotti pienen ruokasalin pöydällä "punantumma ja
suloinen viini", Homeroksen sanaan, ohutkaulaisessa pullossa. Ja ison
maljan kukkurana hedelmät: oranssit, imelät, isokiviset nespolat. Ja
pieni pöytäseura ja — uutiset, pakinat, pilajutut. Siellä oli vakavuus
pahaa, loukkaus muille.

Ruokailukammion ikkuna täynnä resedoja. Sen takana vanha puutarha
pengermällä, puutarha ruusuineen, sitruunapuineen. Keskellä Borgiain
linnan yli kohoava poppeli, joka tammikuussa alkoi silmikoida, puhkesi
huhtikuussa lehteen. Ja puutarhan takaa sinertivät kaupungin
sammaltuneet tiilikatot, Quirinale-kukkulan mäkiset kaupunginkorttelit.
Ruokailuhuoneessa seinillä teräspiirroksia, Michelangeloa ja Rafaelia.
Joukossa myös tusinataulu: tummatukkaisen upseerin muotokuva,
kullatuissa puitteissa.

Ja päivällisen jälkeen kävelylle. Nyt Tiberin toiselle puolelle Monte
Gianicololle, josta näki koko Rooman ja toisella puolella Campagnan.
Janiculus, — loitolla kaupungista, Rooman laiteilla. Sen rinteiden
huvilinnat hohtivat auringonpaisteessa kellervinä kuin kulta. Janiculus
— ja sen tummat puistot! Keskipäivällä, kevätpuolen tullessa, oli ilma
uhkean kuulakas, taivas rauhallinen, silkkihohteinen. Vankat pinjat
suhisivat, palmun lehti vipatti lämpöisessä tuulessa. Korkealla mäellä
terasseilla: toiselta puolelta paistoi aurinkoinen Rooma harmahtavana,
sinertävänä kuin savi, välillä kupluileva virta, savinen Tiber.
Kaupungin hurisevaa kimalaisääntä keskeyttivät silloin tällöin vain
kirkkojen kellot, helähdellen uneksivasti, rauhallisesti. Nyt läheltä,
nyt kaukaa, yksi sieltä, toinen täältä, toisilleen vastaillen.

Niin hohteli Rooma, ääret haihtuen kauas auringon autereeseen,
vuoristoon, aina Tivolin ja Frascatin vuorille, jotka hymyilivät
sinipunaisina, ruusunkarvaisina.

Mutta kun pään käänsi, oli toisella puolella Campagna Romana:
roomalainen maaseutu. Vanhain muurien juurella, ikuisessa rauhassaan,
autuailla silkkiniityillään pinjain tummat varjot. Ja huviloita,
puistoja, valkeat marmoripatsaat pinjain alla. Kaukana vesijohtokaarien
rivit. Hiljaista. Vain jokin torvenhelähdys Campagnalta etäältä, kanan
kaakotus maatalosta, auringonpaisteiselta tanhualta.

Kelpasipa siellä olla, katsella. Mikään ei siellä häirinnyt.
Keskipäivällä ei ollut kuljeksijoita liikaa; jokin nunnajoukkue, luomet
puoliummessa. Joku ylimysnainen kiiltävissä vaunuissa, voikkoparin
vetämänä: lojuen vaunujen samettipatjoilla oikoisenaan, kalpean
kuultavat kasvot hymyillen, hatussa kirjavat höyhenet, —
aamuajelullaan kai vasta.

Jonoissa silloin tällöin myös jesuiittakoululaisia, — ei mikään
kirkastava näky. Joku englantilainen turistitar, harppaava,
palvatunruskea ja tomuinen missi.

Niin meni päivä; ikäpuolella viinikellarissa vanhan torin vieressä,
edessä temppelipilarit ja portit, pakisten isännän kanssa italialaisen
viininviljelyksen vaikutuksesta Suomen runouteen. Sitten kotiin, jossa
illallinen odotti.

Ja nyt, kelpo muori Benedetta! Monta kymmentä vuotta hän oli asunut
Roomassa, pitänyt pientä täyshoitolaa, jossa talvisin oleksi
ulkomaalaislakin. Oli asunut aina samassa talossa, muuttelematta.
Siellä hän istui pienessä keittiössään italialaisella ruokotuolilla,
ruskeat kädet helmassa, selkä kyyryssä, tervehti, oli valmis juttuun.
Minkä näköinen oli? Pieni, leikkotukka ruskea, jakaus viisti vinossa.
Körtti repaleinen, sandaalit jalassa. Korvissa hopearenkaat. Mutta
suuret ja ruskeat silmät loistivat pelkkää hyvyyttä. Herttaisuudessa
hän oli totinen pyhimys.

Monen kaltaista oli ollut ulkomaalaisissa, joita hänen luonaan oli
asunut. Oli ollut musta syyrialainen. Oli ollut _arabo_, arabialainen,
"joka oppi italiankieltä kuin lennossa". Oli ruotsalainen ja kaksi
saksalaista. Hauskin oli englantilainen nuorimies, josta kertoessaan
Benedetta-rouva nauroi vedet silmissä. Mies oli näet vuokrannut häneltä
huoneen, mutta ei siinä juuri koskaan asunut. Vuokran maksoi
säntillisesti, mutta kamarissaan tuskin kävi. Missä lienee oleskellut
kaiket yönsä. Päivällä joskus pistäysi hoitolassa, mutta ei
kamarissaan: tuli rouvan pieneen keittiöön, tunkeusi pienelle loggialle
pyykkien ja kukkaruukkujen joukkoon. Istua mökötti siinä sanatonna,
piippuaan poltellen. Katseli puutarhaan. Ja lähti aikoinaan pois. Ne
ovat merkillisiä ne "inglesit".

Toinen veitikka oli ranskalainen, joka tuhlasi rahansa ratsastushuviin:
joka päivä Tivoliin. Joutui pulaan, panttasi kaikki, kiidätti
hännystakkinsa "armon vuorelle", tai vippaili Benedetta-rouvalta.

Hellimmin Benedetta kuitenkin kertoi eräästä hoidokkaastaan. Hän oli
kroaattilainen taidemaalari. Oli ollut synkkä ja rikkiraadeltu, oli
viettänyt "kunniatonta" elämääkin täällä, — ei ollut voinut suorittaa
maksua kuin ensimmäiseltä kuulta. Mutta mitäpä Benedetta-rouva siitä,
mainitsi vain. Poloinen, hän oli tullut heikkopäiseksi. Kuitenkin hän
oli ollut niin herttainen, ja hänen valituksensa sairasvuoteella oli,
ettei hän saa nähdä isänmaataan, Albaniaa, Illyriaa. Sieltä oli
Benedetta-rouva itsekin kotoisin. Niin hän kertoi ja silmiään pyyhki.
Kunnes käänsi puheen johonkin iloisempaan aiheeseen ja nauroi.

Kaikille noille holhoteilleen Benedetta oli ollut kuin oma äiti. Hyvään
pesään olivat ne muuttolinnut hänen luokseen tulleet. Ja lentäneet pois
taas, useimmat iäksi. Kai hän heidät kaikki otti vastaan yhtä iloisesti
nauraen kuin minut. Varmaan autteli heitä vaatteiden ostossa. Joka aamu
kepsutteli sandaalit kapisten torille ostamaan muukalaisilleen ateriaa.
Hänen luonaan kelpasi herkutella huokealla! Ja muukalaisille
hoidokeilleen hän kai ennusteli ruokotuolilta kuten minulle, tuo
Pythia, savutorvien sauhuista hyviä kävelyilmoja. Tai varoitti
tulevasta _tramontanasta_, ja takatalven sateista, jolloin oli
viisainta kotona ahkeroida.

Mutta jos vieras kehui Italiaa, hän kohautti hartioitaan ja nauroi:

"Albania on kauniimpi, se on vasta kaunis, se on oikea paratiisi." Ja
hän kertoi vieraalle Adrianmeren itärannikosta, sen kuulaasta vedestä,
koskista, jotka vuoristometsissä valkeina pauhaavat. "Eh, se se on
paratiisi!"

Hän oli näet kotoisin Albaniasta. Tosin syntynyt Italiassa, muuttanut
pienenä sinne.

Ja kerran hän kertoi: hän oli ollut naimisissa kahdeksantoista
vuorokautta. Nuorena mennyt nuorelle kroaattilaiselle upseerille, jonka
kuva oli tuossa ruokasalin seinällä. Mutta ei täyttä kolmea viikkoa,
niin mies kuoli aivokuumeeseen. Niin kertoi vanha rouva, punehtui
hieman ja kääntyi kiireesti pois, hymy kasvoilta kadonneena,
pyyhkäisten levottomasti ohimoansa, kuin kyyneltä karkoittaen. Oli kai
jo niin monesti tämän tarunsa kertonut, että vain tottumuksesta kääntyi
pois ja pyyhkäisi kyyneltä, jota silmässä ei ollutkaan?

Albaniassa olivat vanhemmat kuolleet. Leski muutti Roomaan, jossa oli
nyt lapsetonna kymmenet vuodet vieraita hoidellut. Niin hän kertoi —
ja kääntyi pian taas nauraen puoleeni, jutellen sosialismista; ei
sietänyt sitä. Missään kyläilyllä ei käynyt: istui joutoajat tuolillaan
keittiössä, katseli puutarhaan, odotti hoidokkejaan myöhään yöhön
ruokineen. Kirkossa pistäysi, pyhimyksiä pilkkasi: "että Padovan
Francesco on pannut vuoret kävelemään, hahaha!" — Ei lukenut kirjoja,
ei osannut edes kymmeniä käskyjä. Mutta Danten osasi! Muistanpa kuinka
hän kerran, posket hehkuen ja miettivästi ruumistaan keinutellen,
lasketteli ulkoa koko pitkän episodin. Francesca da Riminin! Tietysti.

Albanian kroaattilainen oli ollut hänen miesvainaansa. Siksikö hän niin
hellästi, hellimmin puhui tuosta kroaattilaisesta maalarista, joka
hänen luonaan asui?

Albania, Illyria! Sielläpäin oli Odysseuksen Ithaka, jonne lapsena,
Odysseiaa lukiessani, unelmissani matkasin!

Sellainen oli tuo koti. Niin vietin päiviä Benedetta-rouvan luona. Niin
kai muutkin muuttolinnut, jotka olivat tulleet kuka mistäkin, mikä
kuukaudeksi, mikä vuodeksi hänen räystäänsä alle. Ja kesän helteistä he
lähtivät. Ja jättivät hänet ypö yksin, vanhuuteensa, suljettujen,
vihreiden ikkunaluukkujen taa. Tai paratiisin uniin, jossa häntä on
vastassa hänen kroaattinsa, solakkana, kultakaulus loistaen.

Tosi pyhimys: ansaitseva ympärilleen satain vahakynttiläin loisteen. —

Illoin tuli ikkunani alle kuljeksivia säkkipillin puhaltajia. Siihen ne
piiriytyivät ja soluttivat kummallisia, pitkiä huilusäveliä, kuin
pastoralea, laulua unien Arkadiasta. Heidän kilpailijansa oli vanha,
valkopäinen kitaransoittaja, joka ei tohtinut koskaan esiintyä
pillipiiparien paikalla ollessa. Mutta kun he poistuivat, niin hän tuli
esiin. Selkä koukussa, kitara lonkan päällä keikkuen. Ja hän nosti
kitaran käsivarrelleen, kurotti kaulansa pystyyn ja alkoi laulaa: —
_amore, amore!_ Kitara rämisi, hampaaton suu ammotti selällään taivasta
kohti! Mutta rakkaudesta lauloi kuolemaan uskollinen trubaduuri. "_Che
bella cosa le giornate al sole!_" Benedetta-rouva nauroi ikkunassa,
liikutuksesta ja hauskuudesta, ja alkoi ensimmäisenä heitellä lantteja.

Illan hämy lankesi pienelle torille. Hattarat leimusivat
ruusunpunaisina, palmujen lehvät lakkasivat huiskeesta.

Sadoista kelloista, läheltä, kaukaa, helähti Ave Maria. Rauhallinen,
kirkas. Niin, läheltä kalahti myös S. Pietro in Vincolin kello. Ja
pyhimyksen kuvan eteen, joka oli kirkon kulmassa, sytytettiin lyhtyyn
tuli. Porrasholvissa, Borgiain talon alitse johtavassa, lepatti vihreä
katulyhty. Ja tuttavatar Cremonankadulta tuli tapaamaan sen lyhdyn ja
madonnankuvan alle.

Illalla leyhyi ulkoa lämmin tuuli. Kevät läheni. Resedat tuoksuivat
puutarhassa, kuutamo hohti kuin sähkö.

Minne olivat joutuneet ne monet, jotka olivat levänneet samassa
vuoteessa kuin minä nyt lepäsin? Onnellisina vai poloisina?

Keväämmällä lauloivat kaiken yötä torin toisella puolella puistopihassa
satakielet. Niin että Benedetta-rouva iloitsi: kohta saadaan
satakielenpaistia!

Rooma, helmik. 1908.




MUINAISELLA FORUMILLA.


Suruinen Rooman talvi-ilta. Kaiken päivää oli hämärä pimentänyt
kukkulain kaupunkia. Sadekuurot olivat vähänväliä kohisseet. Pinjat
Campagna Romanalla olivat kuultaneet sadetihkussa ja kaukaiset
vuoristot sumussa, tummina, värittöminä.

Ja nyt illallakin, yhä vyöryi raskaita pilviä muinaisten kukkulain yli,
ja raukeasti hehkui laskeva päivä hattarain repeämistä. Pilvet olivat
milloin läpinäkymättömiä kuin jokin kaikkein pyhimmän esirippu, milloin
ne repeilivät kuin samainen esirippu ja langettivat hetkeksi iltavalon
entisyyden raunioille. Ja jälleen sulkeutuivat, jättäen kulkijan
muinaismietteen suruisuuteen.

Seisoin siten illalla Capitoliumilla, kaiken päivää kuljeskeltuani;
ollen niin pieni kuin mahdollista; nelikulmatorilla, S.P.Q.R:n linnan
vierellä.

Siitä Capitoliumin korkeilta portailta näki koko muinaisen Forum
Romanumin. Sen takaa kuumotti Colosseumin synkkä pyörö, naukuvain
naakkain asuinsija, jotka lentelivät sen kaariaukoissa, kuin vainuten
siellä muinoin viljalti vuodatettua verta. Synkät olivat oikealta
kädeltä kuumottavat Palatinuksen keisaripalatsien holvit. Niiden päällä
suhisivat raskaasti talviset pinjat, ja oviaukkojen edessä kiikkuivat
murattiverhot, kuin mitkä esiriput, sekavat, jättiläismäiset vyyhdet.
Soikea torilaakso oli täynnä tummia raunioita. Kiveys kylvetty
marmorisiruin, katkennein pilarein, pilarikruunuin, korkokuvin, —
riemuportti torin kummassakin päässä.

Ilta yhä pimeni. Kolkosti kalahtelivat keskiaikaisten kirkkojen kellot
vasemmalta, ja suihkulähde Capitoliumin laella kohisi kolkosti kuin
korvessa.

Capitoliumin laella Ara-Coelin kirkosta kuulsi himmeä valo kirjavista
ikkunaruuduista, ja urut soivat. Ankara tuulenpuuska nousi, ja sade
alkoi taas rapista. Se suomi armottomasti marmorikuvia, jotka
Capitoliumin katoilla tummenivat öiseen pimeyteen. Mutta kirkon ovi oli
auki ja tarjosi kulkijalle suojaa. Menin kirkkoon, ja siellä jatkuivat
mielikuvaiset mietteet.

Siellä kirkon pilaristossa, kullatun alttarin lähistöllä, soivat urut,
ja huopaniskaiset munkit kumartelivat. Papit messusivat, ja kansa
toisteli kyyryllään yhtä ja samaa rukousta. Mutta sateen rapina ja
tuulen kohu kuului ulkoa.

Aivan kuin alhaalta Forumilta. Muinaisten keisarillisten basilikain
holveista. Soittoa pakanallisten temppelien pilareista, kuin sadun
mainitsemasta Egyptin soivasta kuvasta.

Ja ikäänkuin ääniä, — laulua ulkoa, alhaalta Forumilta.

Muistelohan sieltä vain soi ja lauloi, muinaisuus, kaukaisiin aikoihin
häipyvä, raunioiselta torilta. Mitä laulua? Tuulen kohinaa ja iltaisen
sateen rapinaa.

Torilta.

Mistä sieltä? Lupercalin luolastako, tuolta Palatinusvuoren juurelta?
Luolasta, jossa muinoin naarassusi imetti veljesparia, joista toisesta
kasvoi valtias, nerous ja väkivalta. Ääniä oli kuulevinaan myrskyiseltä
torilta ja näkevinään hahmoja.

Tuulta vain ja illan tummuutta.

Säveliä, joita ei, muistojen liian vilkkaina tulviessa, jaksanut
selvästi erottaa. Tumma hahmo torilla. Jokin kaunis, epämääräinen
tuulen sointu, entisestä, ihanasta, olleesta ja menneestä!

Olihan näkevinään Forumilla korkean naisen hahmon, kirkkaan ja kauniin,
silmissä loiste, huulilla hymy. Ja samalla raskasmielisen heleydessään.
Menneisyyden äänet; mutta nyt kirkossa ympäriltä raskas urkujen soitto
ja alttarilta yksitoikkoinen messu. Oli näkevinään torilla kulkevan
hahmon; luulen, että se oli kuin raaka, muinainen roomalaisnainen,
korvissa killuvat, raskaat kultarenkaat. Ajatar. Saattoipa hän olla
myös kuin kiilusilmäinen, leikittelevä susi, joka ulahteli lapsilleen.
Tai kuin nykyaikainen etelän nainen, joka nukutteli lastaan
italialaisen kehtolaulun kertosäkeillä: _Ninna, ninna e nanna_.

Tuuli käy keisarilinnan metsissä, naakat naukuvat pyöröteatterissa,
sade valuu suoraan temppelin permannoille. Suihkulähde kohisee kolkosti
kuin korvessa.

"_Ninna, ninna e nanna!_" Se nukutteli ihmisajatusten unelmia, kauniita
ajatuksia. Ihmishaaveitten Julianus Apostatoja, joiden työn tuhoaa
tosi, mutta joita Ajatar uusiin töihin kehoittaa. Ajatar, tosi-äiti.
Ara-Coelin urut veisasivat kuin kuolinvirttä talvisena iltana.

"_Ninna, ninna e nanna!_" Se kuoleman laulu toi mieleen kuvan
muinaisuuden Forumista, Capitoliumista. Valkeista pilarilinnoista,
temppelien pylväiköistä ja jumalaisista ihmisistä.

Capitolium! Täällä, Forumin toisessa päässä, hohti ennen Capitolium.
Millaiselta se ennen näytti, tuo, jonka seinä nyt on tumma, umpinainen,
väritön. Se hohti valkeana torille, jyrkkä seinä keskikohdalta avoimena
pilarikäytävänä, jokaisen kaaren alla marmoripatsas. Capitoliumin
kukkula! Sen laella seisoi Rooman linna, kullanruskea akropolis,
keskeltä kohosi temppeli, jossa asui uhkea, oikkuisa jumalatar.
Jumalattaren jalkain juuressa pramea riikinkukko, kullalta paistava,
sateenkaari-kirjava, kohottaen sinistä kaulaansa ja pyrstönsä viuhkaa
päristellen. Jumalatar Juno. Tai oli hän se, jota myös monet orjuutetut
ja pilkatut ovat sanoneet portoksi, joka lepäsi seitsenpäisen pedon
päällä, kallis malja kädessä, seitsemällä kukkulalla.

Oli Capitoliumilla toinenkin temppeli. Valtava ja valkea, hohtaen kuin
lumi, kohoten taivaan ylhäiseen siintoon, näkyen Via Appialle, —
Sisiliaan ja Etruriaan vievälle. Antaen hohtaa marmoripilaristonsa ja
kullattujen päätyjensä. Esipihoilta nousi päivin mustanpuhuva sauhu —
lukemattomat joukko-uhrit, kiitokset voittojen jumalalle. Otsikkoa
valaisivat öisin sadat soihdut. Siinä asui jumala, jonka otsa oli
uhkaavan ulkoneva, mutta ylevä ja tyyni. Huulet punaiset ja täyteläät.
Nimensä Jupiter. Valtikkansa väkevä, mutta silmissä keveä ilo. Ja
elämäniloa uhkuva hovi oli näiden kahden jumalan ympärillä! Ne
temppelit: kuin tornit linnoituksessa, joka oli entinen Capitolium.

Sen linnan saleissa ovat istuneet kuninkaat, korkeat ihmiset,
kokouksiaan. Sen mäen laella ovat liikkuneet, puhuneet Brutukset,
Gracchukset, Catot, Augustukset! Myös monta veri-vääryyttä siellä on
päätetty. Saturnuksen temppeli on ollut täynnä verellä tahrattua
kultaa. Ja kuitenkin sekin paikka, Capitoliumin varjo, hohtaa kaukaa
valkeudelta.

Palatinus Forumin oikealla puolella. Sieltä, Lupercalluolasta, ovat
juosseet elon lähteet ja kohtalon langat tuhansiin maihin, kymmeniin
vuosisatoihin. Siellä mäellä hohtivat keisarien palatsit. Kultaiset
kartanot, tuhansien pilarien piireinä. Siellä asuivat aikoinaan Caesar
Augustukset. Sinne toivat kansain lähetit kaukaisista maanääristä
pyyntöjään.

Nyt Palatinus ja keisarien linnat: ne ovat nyt asumattomia raunioita.
Rikkinäisten kaarien kitoja, kuin erämaan petojen luolia.
Jättiläishautoja.

Capitoliumin ja Palatinuksen laaksossa muinainen Forum, Sacra vian
halkaisema. Nelikulmio, Forumin pääpaikka, alimmassa notkossa.
Runoilijain ihanin mielikuva: sivustoilla pylväitä kuin metsää,
värikirjavaa kiveä, temppeleitä, palatseja, curioita, puhujalavoja.
Saturnuksen, Concordian temppelit. Castorin ja Polluxin. Vestan pyöreä
pyhäkkö. Riemuportteja, joiden alitse kulki triumfaattorien jyrkkä tie,
kaarillaan korskat kuusivaljakot. Tori kuin sileä marmorilattia
pilaripiirin keskellä. Voitonpilarien päässä Victoria-jumalatarten
kultasiivet.

Ja torin kulmassa, riemuportin juuressa kartioksi muovattu kivi, josta
roomalainen sanoi: Tässä on maailman keskipiste.

Siellä kuhisi väkeä, suurine ja pienine kärsimyksineen, stadioneilla,
teattereissa; kapinoineen, meteleineen? Aamulla Basilica Julian takana,
josta nyt on vain permanto jäljellä, hirnuntaa ja kulkusten helinää,
kun maalaiset toivat pääkaupunkiin tuotteitaan. Kaupustelua, tingintää,
ostajan ja myyjän huolta, kuhinaa, kiirettä. Persialainen huuteli
komeita, kirjavia mattojaan, kreikkalainen marmorikuvia. Mustapäiset
Rooman matroonat kulkivat korvahelyt keikkuen aamurukoukseen
temppeleihin, ennen aamuostoksia, orjalauma ympärillä. Kukkatyttöjä
temppelien aamuviileillä portailla, vasut täynnä päärynäpuun valkeaa
kukoistusta, sinipunaisia syreeninterttuja. Pöytien ympärillä
väkijoukossa kyyhkysparvi pilvenä pyrähti. Ylhäisiä kannettiin
huvipuistoihin, joiden sypressit auteren sinessä hohtivat.
Ylimysnuorukaisia remutun yön jälkeen kylpysaleihin, kasvot kalvaina,
poskilta väri liuennut, hyräillen Lucanuksen kuolonlaulua, sekavana,
synkeänä aikana. Köyhä ryysyinen vetelehtijä Curian portailla
päivänpaisteessa, odottaen kaupungin lahjaleipää. Tai pilarisella Forum
Romanumilla kääntyivät vain varjot lämpöisinä, tummansinisinä, kunnes
Capitoliumin kattokuvien takaa helottaa jo kullansekainen rusko, ja
tuoksut leviävät oranssitarhoista. Harpunsoittajat virittävät
horatiolaisen laulun, nauttivan, viisaan oodin. Forum Romanum: kaipuu
— johonkin olemattomaan, kuvaamattomaan.

Nyt Capitolium on Campidoglio. Ruskea, synkkä, muuttunut. Tarpeian
kallio ei enää mitään merkitse. Tasoittunut, rakennuksilla täytetty.
Nokiset hiilenmyyjät nukkuvat nyt sen juurella, entisten teattereiden
holveissa, tomuisen, mustan tavaransa keskellä.

Palatinuksella kohisevat keisarilinnain paikalla pinjapuut. Tiberiuksen
linnan raunio-uumenet ovat avoinna kuin teuraan rinta. Hävitetty
Babylon. Turhaan koettavat murattiesiriput verhota salien tyhjyyttä.

Keisarien kohoavilla teillä, joilla muinen välkkyivät patriisien
kultaiset vaununpyörät, siellä kerjäävät nyt köyhät äidit likaisille,
kitiseville lapsilleen almua. Marmoriportailla, Marsin ja Venuksen
patsaiden keskellä, siellä kulki Livia keisarillisessa kantotuolissaan.
Siellä rehoittavat nyt muratti, villiviini ja orjantappurat. Apollon
temppelin paikalla, nuolten singottajan, vihannoi munkkiluostarin
kaalimaa. _Ninna, ninna e nanna!_

Ja Forum kukkulain välissä! Kaatuneitten pilarien sorroksessa: sieltä
ei ihmisääntä.

Hylätyissä viinikellareissa juoksevat sisiliskot viinimaljakoista,
joista ilo virtaeli.

Vestan temppelin ikuisen tulen ahjoa ovat sateet kostutelleet toista
tuhatta vuotta.

Basilica Julian permantoon on katuväki ennen piirtänyt lautapelin,
laiskain päiväinsä huviksi. Se turha pelikuvio on vielä. Mutta milloin
on torilla viimeksi kohtaloiden arpaa heitetty?

Katottomissa temppeleissä papittarena muratti, joka hakee suojaa
lohjenneen pilarin kupeelta. Unikot kukkivat Castorin ja Polluxin
pyhäkön pohjakummulla. Ne kukkivat, lakastuvat ja virkoavat taas
keväällä. Vestan neitsytkammiot autioina. Narsissit ja okaiset ruusut
heiluvat niiden seinäin laella. Lakastuvat kuuraiseksi talveksi, ja
virkoavat taas. _Ninna, ninna e nanna!_

Kauan, kauan on siitä, kun ikuisen kaupungin susi, arkaistinen ja
jäykästi irvistelevä, vaani saalista Ikuisen virran ruovistoista!

Mutta nyt! Capitoliumin laella, Ara-Coelin sata-askelmaisten portaiden
kupeella, on laakerilehdossa elättisusi ruosteisessa häkissä,
kaupunkilaisten huviksi. Koukkuselkäinen se on ja takkuinen, se susi.
Ahnaasti ja pelkurimaisesti se tempaa armopalat, joita katselijat
heittävät sen eteen tahraiselle asfaltille.

Se on nykyinen susi. Toisenlainen on sen perikuva, poikia imettävä
vaskisusi. Nyt vankina, Romuluksen ja Remuksen häijy imettäjä!

Sade valuu, urut soivat kirkossa. Värilliset ikkunat kiiluvat synkästi.
Kolkko on yksitoikkoinen messu; jokapäiväistä on väki, joka polvilleen
langenneena toistaa yhtä ja samaa messun säveltä. Mitä soivat urut
minulle, tai äänet torilta? Korkeammalle, ihminen! Pois taivaan
kirkkauksiin. Ne jumalat ovat kuolleet.

Mutta taas tuuli kävi talviselta Forumilta. Melkein lempeästi. Elon
vaivan ja rikkauden antajan ääni kuului melkein leikillisesti:

Jumalat, niin, ne kuolivat. Mutta ne olivat jumalia — ja nousivat ylös
toisessa hahmossa. Menneet jumalat ne leikkivät aikansa kuin lapset.
Varttuivat, kävivät kiivaita sotia titaaneja vastaan. Runoilivat
kirkkaita jumalaistaruja. Heidän jäljestään seurasi nuori kansa, tai he
katselivat pilvistä ihmistaistelua maan kaupunkien edustalla. Kansa,
joka oli nousevaa ja taistelevaa, pyrkivää, vapaata. Ja niin kansakin
sepitti tarunsa, ylpeät _Aeneidinsä_.

Mutta sitten jumalat alkoivat kallistella maljaa, lemmiskellä, ne
veitikat. Ja he tyyntyivät, rauhoittuivat, ne jumalat. Tulipa heistä
epäuskoisiakin jumalia. Mistä he enää välittivät, rikkaudessaan,
yltäkylläisyydessä, muusta kuin Venus-siskosta sekä unen ja viinin
jumalista? Niinpä he antoivat vähitellen jumaluutensa mennä. Ja sijalle
tuli toisia: egyptiläiset, persialaiset jumalat pystyttivät telttansa
heidän temppeliensä rinnalle.

Mutta jumalain iän seuraus ja syy oli kansan ikä. Se oli aikansa
herännyt, noussut ja leikkinyt. Miettinyt, lennättänyt kotkiaan
taisteluihin. Se oli polkenut ja armahtanut. Se oli rikastunut nerolla
ja ryöstöllä. Sitten se arveli, töittensä palkkioksi, olevan itsellään
onnen kallistaa maljaa — jumalain esimerkin mukaan. Se näki
epämukavaksi itse ajatella asioitaan. Se antoi viisaimpansa ajatella
puolestaan. Mutta noiden viisaidenkin suku oli vanhentunut. Jumalten
veljien kävi niinkuin jumalain: veri raukeni heidän suonissaan. Pian he
loikoivat aatoksettomina malja kädessä, caesarit, Palatinuksen saleissa
he kuuntelivat itämaista ennustajaa, joka supatti heidän korvaansa.
Toinen jalka lepäsi vuoteella Sidonin purppuralla, toinen riippui
permannolla Indian tiikerin taljalla. Silkkipielus pään alla oli
täytetty Bysantin tuoksuvilla ruusuilla, ja diadeemi-pää lemusi
yrteiltä kuin naisen. Pöytä ja kolmijalat ympärillä olivat Hispanian
hopeaa, herkut Etiopian pieniä lintuja tai Gallian kauriita. Syyrian ja
Germanian neidot karkeloivat, kellot ja rummut pauhasivat. Tai vietiin
keisari kultavaunuissa pyöröteatteriin, jossa juopunut rahvas katseli,
kuinka shakaalit upottivat kyntensä kidutettujen valkeaan sydänalaan;
veriläikkien peitoksi kylvettiin areenalle kultajauhoa.

Mutta kun kaikki niin vanheni, kuului viestejä kapinoista,
sisämaakuntain nälänhädästä, raakalaisten hyökkäyksistä. Rooman
legioonat olivat väistyneet puukilpisten metsäläisten edestä. Kansa
vaati viisaimmaltaan suojaa ja leipää. Mutta Saturnuksen temppelin,
maamiesten jumalan, aarrekammio oli nyt tyhjä; keisari vaipui hädässä
raukeaan mystillisyyteen, — kuvitteli olevansa persialainen jumala
Mitra, — jumala, jonka alttarille persialaiset olivat ripustaneet
hänen voitetun isänsä nahan punaiseksi värjättynä. Tai hän teurasti
kansaa: — porras portaalta valui Forumin temppeleissä veri.
Maakuntalegioonain päämies huudatti itsensä keisariksi, kansa yhtyi
häneen. Se ryntäsi Palatinukselle, veti vuoteesta entisen valtiaansa,
raastoi torille, surmasi temppelin portailla ja heitti ruumiin
Tiberiin. Mutta pretoriaanien päälliköt surmasivat salamurhaajan
myrkyllä uuden keisarin ja nousivat itse Palatinukselle. Niin
taisteltiin, syöksyttiin alas. Ja nuoret barbaarit samosivat yhä
lähemmäksi. Turhaan heitä vastaan palkattiin heidän veljiään. Turhaan
maksoi heille veroa Rooma.

Ja kaupungista keisarit siirsivät istuimensa uuteen paikkaan
loitommaksi hillitsemättömästä pääpaikasta. Tuhannet taidetyöt kadotti
silloin Capitolium, Palatinus ja pilarinen, valkea Forum. Ajattaren
uudet lapset, pian he melskivät ikuisten muurien edustalla ja nostivat
niille rynnäkkötikapuunsa. Turhaan heidän päälleen vyörytettiin
marmorikuvia muureilta. Barbaari-päälliköt pitivät mässääviä kemuja
keisarien linnoissa, ja niinkuin Karthagosta loimusivat liekit
tulipalojen, joita heidän pikisoihtunsa sytyttivät. Niin tuhoutui
marmorinen kauneus yhä. Ja kun nuoret, raisut muukalaiset nyt
kiistausivat keskenään, niin he tekivät riemukaarista itselleen
linnoja, ja kuvapatsaiden päillä he ammuskelivat toisiaan.

Mutta yksi tiesi hallita riitaisia tulokkaita. Uudet jumalat, kuin
varkain he olivat riistäneet valtikan vanhoilta, heidän nukkuessaan. Ja
myöskin taistelulla. Nyt he ottivat ylleen vanhain, kuolevain jumalain
vaatteet. He tulivat idästä, egyptiläisten ja persialaisten jälkiä, nuo
uudet valtiaat, jumalainpojat, Jehovat, pyhimykset, enkelit. Nyt
Jupiterin toga hartioillaan. Ja niinkuin muinoin oli syntynyt ihmisten
tyttäristä puolijumalia, Jupiterin poikia, niin syntyi nyt maailmaan
uusi puolijumala. Syntyi kuin viisas Minerva putkahtaen Jupiterin
otsasta. Mutta tuo uusi viisaus, se oli myös julma. Sen papit voittivat
sekä vanhan verettömän että uuden verisen kansan, — entisten jumalain
kaatuessa laakereilleen. Mikäli nousi rauhoituksen, kieltäymyksen
temppeleitä taistelun ja hekuman kaupunkiin, uudet papit lohkoivat
entisten jumalain kuvilta pois lantiot, jumalattarilta rinnat. Jopa
vanhat temppelit muutettiin kirkoiksi, joissa viisaan Minervan paikalla
seisoi pyhä Lucia puhkaistuin silmin, ja Apollon alttarilla
demoni-kauhuinen pyhä Antonius.

Ja vihdoin jyrisivät Forumilla kalkkimyllyt. Viimeiset jumalat
jauhettiin valkaisukalkiksi paavin palatsiin. Niin siirtyi keskus,
elämä, jumalat, aatteet Tiberin toiselle puolelle. Niin jätettiin
Forum, ryöstettynä, hävitettynä, ja unohdettiin.

Jo kulkivat lampaat vuonineen laitumella sillä paikalla, missä
Jupiterin temppeli ennen kohosi. Ja Forumilla, sillä rostralla, missä
Antonius piti ruumispuheensa, sillä paikalla myi pian maamies härkiään.
Karjatoriksi, tuntemattomaksi sora-auhdoksi, oli Forum Romanum
muuttunut.

Tuuli heilauttaa kirkon raskasvärisiä oviverhoja, ja suhahdus yötä käy
sisään avoimesta ovesta. Niin kuolivat jumalat. Mutta he olivat
jumalia. Ja nousivat ylös uudessa hahmossa! Miksi ovat renessanssin
pyhimykset, enkelit kuten ihmisiä? Kas, temppelissä tässäkin, johon
muinoin keskiajan ruhtinaat ryömivät avojaloin suutelemaan piispain
hameen lievettä, siellä seisovat nyt vähäpätöiset muukalaiset totisina,
epäileväisinä, — kaivaten vanhoja, leikkiviä jumalia. _Ninna, ninna e
nanna!_

Susi-emo! Korkea kuin taivaan tyhjyys. Käsittämätön kuin yö, armoton ja
hellä. Ajatar, tuhatrintainen kuin muinaiset Efeson jumalattaret,
joiden tehtävä oli synnyttää, antaa eloa, tuhlata elon rikkautta, —
sijalle sen, joka uinahtaa haudan rauhaan. Se, jolla on naarassuden
silmät, joka lohduttavasti jokeltelee miettivälle inehmolle.

Forum Romanum! Kuin kaunis koru, kallis itämainen viinimaljakko, jonka
lapsi, ihminen, langetessaan rikkoi. Niin kuvittelet, päästäksesi
leikkiin jälleen, elämään, tarkoitukseesi. Nyt lapsi seisoo siinä
kauhuissaan, katsoo rikkomansa runo-ihanan Forumin siruja, eikä voi
edes itkun ääntä päästää. Suu tuskan väänteissä hän katsoo sirpaleita,
jotka kimaltavat hänen jaloissaan, rikkaruohojen seassa. Mutta
Aika-emo nukuttaa leikkiin, Aika-emo, joka luo uutta, tuhlaa
runsaudensarvestaan. Ja vie kauneuden, pakanallisen Forumin uuniin.
_Ninna, ninna e nanna!_

Tuuli kohisee, pilvet lentävät. Muinainen Forum Romanum häämöttää
alhaalta outona kuin kalmisto. Capitoliumin suihkulähde kohisee
kolkosti kuin korvessa.

Rooma, tammik. 1908.




ORJANTAPPURA JA KRUUNU.


Minulla on eräs tuttu, varmin ystäväni tässä maailmassa, josta tosin
olen huomannut, että hän ei aina "tunne itseään", mutta sitä paremmin
minut ja tietää mitä minä tarvitsen: siis oikea ystävä. Ja hänellä on,
kertoi hän kerran minulle, taas eräs tuttu lumien maasta, joka on
kääntynyt katoliseen oppiin. Näin muistan tuon veikkoni, joka ei aina
tunne itseään, hänestä tarinoineen:

Rooman muinaisella Quirinalis-kukkulalla, syrjässä kaupungin
valtapaikoilta, on korkea, kellertävä lukiorakennus. Yksinkertaista,
nykyistä tyyliä. Suljettu on tammiportti, jossa on vaskinen vasara,
muistuttaen jotakin luostarin porttia. Se on Collegio Germanico, —
Germaanien lukio. Jesuiittakoulu, jossa nuorista "emäkirkon helmaan"
kääntyneistä kasvatetaan pappeja ja lähetyssaarnaajia protestanttisiin
isänmaihinsa. Sentapaisia lukioita, seminaareja on täällä paljon,
katolisen kirkkohallituksen perustamia ja ylläpitämiä. Niitä on melkein
kaikkia kansakuntia varten: on brittiläisille ja irlantilaisille, on
amerikkalaisille, joiden henki ja ajatusvoima ei kasva, sillä raha sitä
kasvattaa, joten he niin kernaasti heittävät rahansa mystilliselle
tyhjälle, katoliselle kirkolle. On Espanjaa ja Kreikkaa varten, on
itämaisia kansoja varten, eikö liene turkkilaisille, jopa
japanilaisillekin. — Noita lukemattomia jesuiittakoulujen oppilaita
näkee kaikkialla: samankuosisissa, vaikka erivärisissä puvuissa,
hameissa. Kasvot kaikkien kansakuntain: ruskeita, vaaleita,
mustapartaisia; melkein kaikki kuitenkin turmellun näköisiä:
rasittunut, sairaalloinen karmiinipuna poskipäissä, kuin askeeteilla ja
kaunosieluilla. Kalvakat kasvot, liiaksi henkisellä, kuolleella työllä
rasitetut. Kädet luiset ja punertavat, — yhtä vastenmielisiä kuin
nunnan hymy: imelä, luonnoton, inhottava; ilmaiseva vaistoja, jotka on
tehty luonnottomiksi sisään sulkemalla. Noita poikia näkee, mustissa
tai sinipunertavissa kaavuissa, kaikkialla: joko rivissä kävellen,
Herran kadetteina, rukouskirjat kourassa, tai kolmin, ei koskaan yksin,
disputeeraamassa patriarkoista. Tai pallonlyönnissä lomapäivinä Villa
Borghesen kentillä, niinkuin tytöt, mekon helmat vapaiden liikkeiden
vastuksina. Mutta germaaneilla, joista nyt eräästä puhun, on
tulipunainen puku, heimon merkkinä, joten heidät helpommin huomaa. Kuin
luteet, vilisten joka paikassa. Germaanien lukiota käyttävät myös
magyarit ja heidän sukulaisensa.

No niin, tuossa korkeassa, kellertävässä koulurakennuksessa on se
tuttu, madonna-äidin helmassa, luostarissa, valmistumassa
lähetystoimeen. Muukalainen muukalaisten keskellä, kaukaisesta lumien
maasta.

Tulin Roomaan, piti mennä näkemään miestä, jota en ollut moneen vuoteen
tavannut.

Tulen lukion portille. Joka kolkuttaa, sille avataan. Avaaja, ovela
italialais-saksalainen portieeri. Kysyn miestäni. Ei tiedetä, lieneekö.
Menee kysymään, johtaa odotushuoneeseen; siellä on katolisten kirkkojen
kuvia ja hengettömiä madonnia. Pyöreä pöytä; ikävänvärinen nojatuoli.

Odotusta kestää kauan. Siinä on tilaisuus katsella ikkunasta luostarin
pihalle. Kaunis ja hiljainen piha, kevääntyvän päivän paiste. Pihalla
porisee suihkulähde. Yhdessä kulmassa on sakea laakeripensaikko;
keskellä laakereita ryhmä korkeita, itkuisia piilipuita, ja pensaikosta
pilkottaa valkeita veistokuvia. Eräällä jalustalla seisoo toisjalkainen
faunin kuva, huulilla monipillinen huilu. Sen faunin silmät
kummallisesti kaluilevat, hehkuvat, kun aurinko luo lehvien välitse
niihin hohdetta, — ne katsovat nenänsä yli ristiin. Linnut
visertelevät kilvan. Mutta faunin jaloissa kahisee kuiva, okainen
orjantappurapensas, lakastunut ja keltainen.

Pihan takana lehtikuja, jossa keltaiset sitruunat loistavat ja
kultaoranssien punainen liha kypsyy. Lehtikujassa vilahtaa tuon
tuostakin lukiomunkkien tulipunaisia hameita ja neliskulmaisia, mustia
lakkeja, — kirjat kädessä kävelemässä, lukemassa: academiaa.

Hän pyhän Pietron kaupungissa valmistumassa ristin soturiksi, — kuinka
juhlalliselta se kajahtaa. Kuin ristiretkien ajalta. Ja samalla
naurettavalta, lapselliselta. Mutta tuttua ei kuulu. Vihdoin tulee
äskeinen porttimies. Hän oli unohtaa asian — anteeksi, puhui paremmin
saksaa, — kuinka oli halutun nimi? "Henricus Fantasticus!" Jaha, tokko
sitä lienee. Hän menee tiedustamaan! Hän menee. Viimein hiipii ovesta
punanahka, minulle outo. Hän on hämmästyvinään, kumartaa: mitä herra
tahtoo? Oliko hän edeltäkäypä? Ah, hänen nimensä ei ollut Henricus
Fantasticus. Hän oli vain Bela Fifficus. Hän oli siis erehtynyt. Hän
menee tiedustelemaan, onko täällä lainkaan Henricus Fantasticusta.
Odotan. Viimein hän tulee, tuttu. Kuin eilen olisimme tavanneet. Mutta
nimensä, se oli erehdys: hänen nimensä on muuttunut, hän on nyt Magnus
Ansgarius. Hän istahtaa puhelemaan, laskee neliskulmaisen
silkkilakkinsa pöydälle; — isänmaasta ei sanaakaan, ei tutuista: ne
ovat häneltä kuolleet. Ja hänen kasvoillaan näkyy huokaus. Mutta hän
alkaa puhua lukion komeista kesätaloista, ja juutalaismellakoista, ja
todistaa sangen loogillisesti, paitsi epäloogillista alkua,
epäinhimillisyyttä, että juutalaiset turmelevat maailman, että
heidät pitäisi mestata, hirttää kaikki, heidät, jotka ovat —
ristiinnaulinneet Jeesuksen. Korkean, verenhimoisen ruhtinas
Kristuksen. Ja sitten hän saa hengelliseltä isältä luvan, ja menemme
katsomaan kirkon bysanttilaista koreutta, jonka keskellä pojat seisovat
dekoraatioina suitsutusastioineen, pitsit kaulassa, ja yläkertaan,
kammiota katsomaan. Kautta portaitten, joiden seinillä on muotokuvia:
kalpeita, punaposkisia, silmät taivaaseen luotuina nurin päässä,
pitkissä hameissa, laihoissa askeettikäsissä rukousnauhat, sormet
kirjan lehtien välissä, — pään ympärillä sädekehä. Jesuiittoja. Ja
huoneeseen, mutta ei poikuudelta lemahtavaan, saa katsoa vain ovelta.
Kammiossa rautasänky, työpulpetti, rukousjakkara; vatunvärisiä
sisällyksettömiä Neitsyen kuvia. Mutta lasiovesta käynti pienelle
pilariparvelle, loggialle. Sieltä näköala yli lukion pihan ja mäkisen
kaupunginkorttelin. Sammalvihertäviä tiilikattoja vieri vieressään kuin
neulaset muurahaiskeossa. Katoilla istujia, kukkain kastelijoita
sievissä villiviinimajoissa. Pihoilla liikettä. Hopeanvärisiä kirkkojen
kupoleja. Aasien rääkynää kuuluu kaukaa.

Päivystäjä-noviisi pistäiksen sisään, ristii silmänsä, tervehtii veljeä
ja ottaa Jeesuksen nimeen sängyn alta valkean, pyöreän, ja vie sen
pois, ristien silmänsä. Kuinka tutun päivät kuluvat täällä? Aamusta
varhain iltamyöhään kiireessä työssä. Aamulla ylös kello 5, rukoukseen,
messuun, luennoille: teologiaa, kirkonhistoriaa. Viisaustiedettä niin
lujasti, ettei oma järki ehdi ajatella. Logiikkaa, jolla opetetaan
vääntämään epäloogilliset asiat loogillisiksi. Väittelyharjoituksia;
hän naurahtaa: "Täällä saa usein puolustaa asiaa, joka oikein hävettää,
— mutta se on — järjen voimistelua." Ah, järjen! Ja sydämen
voimistelu? Gregoriaanisia messuja, väliin rukouksia. Ruokaa,
paastopäiviä lukuunottamatta. Yksi arkipäivä lomaa, urheilua varten.
Aina työtä, — kello kymmeneen illalla: silloin iltahuuto. Ja
nukkumaan. Ja huomenna taas koulitaan, treenataan, ripitetään. Niin
seitsemän vuotta: silloin upseeri on valmis.

Erosimme. Huoaten ja raskaissa mietteissä poistuja. Takanani sulkeutui
raskas luostarinportti. Vapaana astelin jumalan päivässä ja ravistelin
itseäni kuin uitettu koira.

Usein kohtasimme sitten, kuljeksimme katakombit talituikkujen valossa,
nuo myyränkolot. Pari kirkkoa ja Cecilian kryptan, jossa pyhä Cecilia
viruu muka mestattuna: pää nurin, keskiruumis aistillisissa
lemmenkaipuun väänteissä; sen taiteilija oli viekas.

Usein olin illoin näkevinäni, siitä Monte Pinciolle mennessäni, hänet
poikakammionsa loggialla, firenzeläis-räystään alla, lepohetkellänsä.
Siellä hän seisoi tulipunaisessa kaavussa kuin mikä pienoinen Dante.
Osaksi ruhtinasta, — sen vaikutti loistava puku; hyväksi osaksi pikku
paholaista sarvimaisine lakinsärmineen. Suurimmaksi osaksi narria,
fantastia. Kaikki koreasta iloitsevaa lasta, kärsivää, pinnalta tyyntä
aikuislasta. Olin silloin ajatuksissani näkevinäni hänet edessäni, —
näin hänen laihat, kapeat kasvonsa, ihonsa, joka oli hauras ja
huokoinen, poskipäissä rasittunut, täpläinen hehku, silmissä milloin
kiiluva kiihko, milloin herkkä usko tai haaveileva raukeus. Keskeltä
painunut nenä punertaa, suu on itsepäinen. Kohtalaisen korkea otsa
piirteiltään epäselvä, niinkuin sitä verhoaisi merkillinen sumu.

Siinä hän seisoo, tuo punapukuinen, nojaten pilarin kupeeseen.
Talvisessa illassa on harmaan- ja kullansekainen hohde, joka sipoo
kellertäviksi sammaltuneet katot, koko mäkisen kaupungin korttelin.
Tuuli, vinha _tramontana_, viuhuu ja vetää pitkät, laihat sormet
koukkuun. Mutta paksun pilarin takana on suojassa, ja myös aleneva
aurinko suo vielä lämmintä. Haikea illan hetki, lyhyt lomahetki;
uutteran työn, ainaisen eteenpäinkulun lomassa. Muu aika viisaustieteen
hämärässä, logiikan ankaria linnoja valtaamassa, kauniiden, mutta
luonnottomien pyhimystarujen vilinässä. Aina päämäärä mielessä. Kun
ohjat keventyvät hetkeksi, silloin sielu raukeaa. Illan haikeassa,
ruusunpunaisessa hämyssä tulee muisto, osaksi suruisena, osaksi
ihmeellisenä. Kuin Punaisen meren yli kulkijoille johdattava
tulenpatsas, rauhaisena. Muisto menneistä, kirjavana jonona.

Pohjolan sumuisilta rannoilta, kolkkojen, väritönten merten ääriltä. Ja
joutunut tänne, etelän siniautereihin. Kodin pienen lapsi. Nyt
muinaisen Rooman ja Pyhän Pietarin kukkuloilla, samoilla, joita
pyhimyksen jalka aikoinaan astui. Poika pienistä oloista; päässyt opin
tielle sinä murrosaikana, jolloin taivas aukaisi hänen köyhälle
heimolleen tien valoon. Merkillinen aika! Murrosaika, jolloin isä ja
äiti heiluvat kuokka ja karttu kädessä ja poika käsittelee kirjoja ja
papereita. Vaarallinen aika. Kun hän kasvaa, varttuu nuorukaiseksi, ei
hänellä ole kokeneen taaton neuvoa elämänuraa tähytessä. Kun hän tulee
mieheksi, saa hän itse aloittaa henkisen työn, omin neuvoin, ikäänkuin
alusta. Yksin hän saa hapuilla, harvoin löytäen tukea ylemmän luokan
tottuneilta, koskaan ei kylliksi. Yksin hän haparoi, etsii. Ihmekö, jos
hän vasta pitkäin aikain päästä löytää itsensä, tai ei koskaan. Pois on
riistetty edellisen polven kuokka, mutta annettu kirja käteen,
tarpeeksi neuvomatta, miksi ja mitä varten ja miten sitä tulee käyttää.
Ihmekö siis, että ensipolvi on onneton, mutta viehättävän rikas,
omituinen. Siinä näkyy koko suvun hengen etsintä, haparointi, ja
samalla yhä mullan voima. Se milloin kulkee perikatoon, monenkirjavalla
tavalla, milloin nousee korkealle, suoraan kuin raketti. Toinen polvi
kulkee jo tyynemmin, veren viittateitä, mutta eipä niin ponnahtavalla
tarmolla. — Niin on hän täällä, vanhan ihanuuden keskellä! Määränsä
selvänä. Ja kuitenkin on kotoisen pohjolan lapsi tuomittu moniksi
vuosiksi tähyämään etelän illanlaskuihin! Miksi tuuli viuhtoo
pahankurisesti harmenevan piilipuun ritvoja? Miksi punapilvien väri on
samea, kuin ennustaen lumimyrskyä tuolla kaukaisessa vuoristossa. Kuin
kotimaassa, jossa hän kaulus pystyssä kepsutti piennä koulupoikana,
ahkerana, vakavana, myös etevimpänä. Ah, eipä hänellä nuorukaiseksi
tulon iässä ollut samoja iloja kuin useilla tovereilla: sillä ja sillä,
joka komeili lakeerikengillään, tai sillä, jolla oli komea koti,
kruunujen loistoa, herkkupöytä. Tai sillä, joka sai soittaa. Mutta
olipa siellä toisiakin, vielä vähempiä kuin hän. Ja hänellä oli
haavemaailmansa! Mielikuvituksen rikkaus nuoren ajan alkupuolella:
kaiken perusta. Yksi veikko piirsi laivankuvia, ja hänestä kehittyi
merille pyrkijä — joko kelpo kapteeni tai ainainen seikkailija. Tämän
tutun haaveet hämärässä pesutuvassa, illan riutuvassa ruskossa? Äidin
askarrellessa punkkineen, taaton tullessa nokisena, uupuneena kotiin?
Ne olivat kauniita kuvia, hellästä, auttavasta. Pieni mierolainen, joka
uupuu hankeen ja jonka enkeli johdattaa taivaan kynttiläin loistoon.
Pikku lintu, joka suruissaan laulaa erämaassa, erämaassa. Myöskin
Palmyrasta, jota erämaan sininen horisontti saartaa. Kaupungista, josta
Arabian kuningatar loistossaan, viisaudessaan tulee viisaan ja
loistavan Salomon luokse. Köyhyys hänen lähistöllään kuin outo
kummitus, hypnotisoiva, häijy indialainen käärme. Hellyys niitä
kohtaan, jotka hänen köyhään heimoonsa kuuluivat. Halu kohota, auttaa
omiaan. Siksi hän koulussa mielellään luvattomasti autteli
kumppanejaan. Pieni, hiljainen petos, mutta tarkoitushan oli hyvä ja
tyydyttävä. Hän, yksinäinen erämaan lintu, oli jotakin; hän sai näyttää
arvoaan noiden iloisten, punakkain kiiltokenkä-toveriensa edessä. Ja
sukeltaa oikkuisana auttajana heidän ystävyyteensä, pitää heitä
alamaisuudessa. Tekeytyä jäykäksi, armottomaksi. Ollen itse kuin tuo
hypnotisoiva, indialainen käärme, basiliski, joka piti uhrejaan
vangittuina edessään. Hän tuimentaa silmänsä, katsoa mullistelee
kumppanejaan; hän sanoo toisen ihmetellessä: Nyt en tahdo olla
kanssasi, mene. Minä olen basiliski — huu! Niin hän varttui,
vertaistensa ensimmäisenä kuitenkin; ansaitsi jo itse leipänsä, opetti
rikkaita: se oli mahdintuntoa, suojelusta, hellyyttä ja vallanhimoa.
Tuossa hyvässä muistissa, joka otti vastaan kaikki kuin kone, siellä
oli se hallitseva voima. Mutta yksin aina, poloinen, käärmeineen,
basiliskeineen. Alhaison lapsi, omituinen, seuraa karttava.
Entisoloista hänet oli viety kuin David, kansan tähden, jonkun Goljatin
pään leikkaajaksi. Ja uusi maailma: sehän oli hänelle outo, pilkkaava
Goljat. Mutta hän voi pienellä muistinsa lingolla heittää sen
kasvoilleen maahan! Ja haaveet versoivat muiden niitä hoitamatta. Ne
saivat muotoja: kansa, isänmaa; hyvyys näitä rikkaita kohtaan. Jos hän
haaveksi lasten ristiretkestä, niin paljon hartaammin vielä hyräili
laulua jalosta nuijapäälliköstä, uljasta hovia pitävistä kansansa
herttuoista, kuningasaineksista, jotka puhuivat kansan omalla kielellä,
Catarina Jagellonicasta, tuosta kaukaisen, rikkaan kansan naisesta,
joka nosti herttuansa siihen suureen, minä hän hetken oli. Loistavista,
ylevistä piispoista, Maunu Tavastista, joka hankki kulta-alttarien
kimallusta, juhlakulkueita köyhän maan kaukorannalle ja koetti kai
nostaa hänen kansaansa tietoisuuteen. Ja aina murrosaikain suurmiehiin
hänen mietteensä ylenivät, riidanalaisiin poliitikkoihin, jotka olivat
itsepintaisesti taistelleet vähäisen kansansa herättämiseksi. Ja mistä
vielä? Haaremin ruusuista, joita vangitsivat kummalliset, ihmiskätiset
hevoset ja kannibaalit. Monesti hän piirsi heprealaisen naisen kuvaa:
korkea rinta, musta tukka olkapäillä, veripunaiset huulet, silmät
siniset. Oliko se Ester? Vai Judit? Hänellä oli verinen miekka kädessä,
jolla hän oli viiltänyt kansansa juopuneelta viholliselta pään. Kun
joku kokeneempi, jo seikkaillut veikko, jolle hän salaa kuvaa näytti,
silloin ällistyi ja nauroi, hän punastui arasti, ja hän oli nyt, tuota
hämärää kipua salatakseen, olevinaan häijy peto, kameleontti, jolla oli
mahtinsa kuin silmillään lumoavalla indialaisella käärmeellä. Hän
mullisteli silmiään, hän väänsi kyntensä pedon kynsiksi, hän oli
olevinaan gorilla, joka toverin niskaan karkasi, tai mielipuoli.
Itsekseen hän nauroi tyynesti, mahdikkaasti. Veikot katsoivat häntä
ihmetellen ja kunnioittaen. Hänen otsallaan oli vakavuus kuin sumu.

Ja tulee sitten valkean lakin aika. Hanki velkaa, kulkeaksesi sen
avulla, minne? Etsi ja avaa tiesi, lapsuuden utuisten, kauniiden unten
jälkeen, elämän kalseaan totuuteen; yht'äkkiä kangastus katoaa, on
edessä karuus. Minne sijoittaa elämänsä nyt, kun on lapsuuden komeista,
olemattomista piispanlinnoista ja haaremeista lykätty ulos. Pyrkii kuin
muutkin kai, ajattelematta, jokapäiväisiin, arkisiin virkoihin, — kun
ei ole varaa jatkaa haaveita pikarin ääressä, niinkuin joillakuilla
onnellisilla, ylemmän kastin miekkoisilla. Hänen, vakaan ja toivokkaan,
ei sopinut hankkia itselleen tarvitsemaansa kevytintoisten ikätoverien
seuraa; hänen täytyi olla arvokas, siis hän tuli vanhain luo. Mutta
ehkä nuo oppineet olivat nousukkaita, itsekin noustessaan jotakin
menettäneet, sen mitä hän juuri tarvitsi. Ne olivat hänelle liian
ihanteellisia, nuo samanheimoiset vanhemmat veljet, joilta hän sai
neuvoja; ne polkivat nuoren iän välttämätöntä huikentelevaisuutta,
johon hänellä ei ollut varaa. Ne neuvoivat työtä, hänen lahjainsa arvon
mukaan. Ja hän teki, menestyksellisesti, mutta yksin. Lapsuuden
haavekotelosta liian kovakätisesti temmattu! Liian aikaisin jäytymään.
Ei häntä nähty nuoruuden kirkkaiden helleenimaljain ääressä, joiden
sisällys on kaikkea muuta kuin juomaa; ei naikkonen, iloperhonen,
kiinnittänyt hänen rintaansa paperikukkasta elävien ruusujen puutteessa
— eikä istunut hänen polvellaan, avannut hänelle aavistavaa näkyä
elämän raakaan, ihanaan pohjimmaiseen. Mutta siihen arkiseen ja
innostavaan totuuteen osautui moni muu leikkivä, huikenteleva
nuorisosta, kokemustensa kautta, ellei jo vanhempain sauva häntä siihen
viitannut, opastanut. Mutta se piiri oli hänelle vieras, liikanainen;
hän halusi ihanteiden, aatteiden toteen, ja tähän miekkoisten piiriin
hän oli tottumaton, varaton, originelli, vanhain opastama. Siis hän ei
sellaista myös tarvinnut, hänellä oli parempaa tehtävää. Hän kulki omaa
tietään, hämärä katkeruus sydämessä, viha koko raikasta eloa kohtaan.
Tieto, että jotenkin voi kostaa. Itselleen!

Hän työskenteli menestyksellä, tuo automaattikone. Ja mietiskeli; mutta
näkemys ei kokemuksen puutteessa ollut yhtä tarkka kuin muisti. Se
sekoitti kaikki käsittämättömäksi pyörteeksi, josta piti vain nousta.
Miten? Itsensä, isänmaan puolesta, kansan, ihmisyyden — kuinka?
Isänmaalle ja entiselle iloiselle nuorisolle se oli pettymyksen,
arkenemisen murrosaika. Muukalainen ahdisti maata, ja ahdistetut eivät
ylivoiman edessä voineet muuta kuin syyttää toisiaan. Heikkojen
kohtalo. Nuoriso näki, etteivät liput, joiden alla entinen rauhan
optimisti-polvi oli kulkenut, merkinneet mitään. Oli keksittävä uudet
neuvot. Mutta ei ole hengen neuvoja aseen ylivaltaa vastaan! Se nuoriso
tuli arkipäiväiseksi, kovaksi; se tuskin katsoi vaivaa maksavaksi
kantaa otsassaan kiiltävää Apollon lyyryä. Hän tuskin tiesi senkään
vertaa kuin muut, mille puolelle keskinäisissä taisteluissa asettua:
tunnesyillä näytti kumpikin olevan oikeassa. Eikä hänellä, totisen
elämän kokemattomalla, ollut arkisyitä. Ainoa, minkä isänmaan surkeus,
kansan keskinäinen sota ja riita hänessä herätti, oli katkeruus,
kyllästymys. Ja veriviha sortajia vastaan.

Ja veljesvainon väärät intohimot johtivat moraalisiin mietteihin,
uskonnollisten lakien aprikoimiseen. Vääryyttä, petosta joka paikassa.
Eikö ollut kelpoista, puhdasta missään? Tai edes rauhaa, kuten
lapsuuden yksinäisissä haaveissa? Ulkonäöltä nuori oli tyyni ja
suljettu. Mutta sisällä kuohui rauhaton meri, harmaan taivaan saartama,
jolla pursi kulki peräsimettä. Kaikki käsittämätöntä — varatonta,
tarkoituksetonta. Hetket hengettömiä. Tulevaisuus samantekevä, ja
kuitenkin tärkeä, ehdottomasti kirkastettava. Olisi tullut rakkaus ajan
kuluksi, kevennykseksi! Olisi tyttö antanut hänen päänsä levätä
helmassaan, hekumallisessa kuin odaliskin. Mutta naiset väistivät
moraali-innostuksesta vapisevaa ylioppilasta, joka ei _osannut_ heille
puhua kuin kieliopin pykälistä ja isänmaasta, — tai laskea kömpelön,
paksun, pilalehdestä lainatun pilan. He tulivat surullisiksi, jos mies
innostui puhumaan hengestään, eikä rakkaudesta; tai he hänelle
nauroivat kuin narrille, häntä kammoivatkin. Hurjia päämääriä, jotka
eivät kotia, perhettä kohti viittoneet!

Ahkera virkalukija, omituinen, naurettu. Kunnes hänelle, jolla oli
miehen vakavuus, mutta ei voimakasta kokeneen hymyä, keskellä
arkipäiväisyyttä syttyi uusi aamu, kuva sisäisistä haaveista. Hänen
tielleen osui merkillinen mies: pulska, vilkas, yllään solkikenkiin
ulottuva musta hame, rukouskirja kädessä, päässä silkkinukkainen
lierihattu. Kasvot alhaalta kapeat, pitkät; ajettu parransänki teki ne
sinertäviksi. Nenä punersi, se tiesi miksi, niin että pelkäsi joka
hetki siitä veren tipahtavan. Sarvia ei omituisella olennolla ollut,
mutta pikkuinen, juonikas mefisto hän kuitenkin oli: katolinen pappi,
asuva ruman kirkkonsa vieressä harmaassa pappilassa. Tuon muukalaisen
kanssa hän tuli tekemisiin kielioppilaana. Ja jesuiittakouluissa
äkseerattu rovasti oli heti ensimmäisestä illasta gemyyttinen. Hän
esitteli itsensä vieraan kielellä, hän vei hänet vanhanpojansaliinsa,
jossa oli yhtä ja toista somaa, maallista mukavuutta. Hän puheli
notkeasti kaiken maailman asioista, filosofoi pulmat veitikan hymyin ja
antoi ruosteensyömien rotanhampaittensa hauskasti vilkkua. Hän kysyi
pojalta, oliko tämä absolutisti. Tietysti. "Sepä ikävää, minulla olisi
täällä juuri tullutta kirkkoviiniä." Se riemastutti. Mutta pappi
ajatteli: Vai absolutisti! Aatteellinen. Ja hän kosketteli hänen
isänmaansa surua ja löysi paljon herkkiä kohtia. Ja hän tunsi, että
ehkä tuota voi käyttää, — auttaa. Pappi poikamies — kaipasi seuraa.
Miks'ei siis harrasta, viatonta suojeltavaa, kasvattia, jotta hänkin
voisi tehdä hyvää? Tuskin tuli ensin ajatelleeksi, että hän oli
helläsydäminen oman etunsa vuoksi. Käännytetyt lisäävät hänen
pappisarvoaan, ja hänellä on tosiaan asioita, joiden vastapainoksi
lähetyssaarnaajan ansiot eivät olisi pahaksi! Niinpä hän oli kohtelias,
aulis, suojeleva. Hän kertoi vieraista maista; se nuorukaista hurmaa ja
panee hänet pappia kunnioittamaan. Hän palasi sorretun maan
isänmaallisiin asioihin, oli syvä ja vakava. Hän kuvaili pojalle etelän
kauneutta: soveliaasti ensin kirkkojen kultaiset alttarit, jalot
taulut, kynttiläin ja väri-ikkunain mystillisen lumouksen. Sitten
maisemia ja pakanallisia rakennuksia. Sitten suloisen viinin, ja etelän
luonnollisen-puhtaat naiset. Loihti itsekin ihastuen huikaisevan
mielikuvan. Ja sitten taas pohjan kansan vaikeita oloja,
rikkinäisyyttä, tapojen turmelusta, puolueiden raakaa toistensa
repimistä. Sortajalle mieluinen ja sopiva onni. Eikä ollut miehiä,
jotka yhdistäisivät, rauhoittaisivat, veisivät rintaman voittoon. Ja
poika erosi papista ensi iltana ihastuneena; paljon hänellä oli
ihmettelemistä tuossa, joka _suoraan_ kehui osaavansa jesuiitan temput,
pienet, viattomat juonet, — ja joka niin lämpimästi oli lähtiessä
laihan kätensä luupihdeillä puristanut hänen kaipuusta vapisevia
käsiään ja toivottanut näkemiin, ja pian!

Hän tuli papin luo pian takaisin, kuulemaan uutta. Kuin
lapsuudenuniansa näkemään, ihailemaan Ave-Mariain helähdyksiä
kauneusskeptikon puheissa, näkemään madonnakultin luomia. Papilla oli
kyllä omat donnansa, mutta niistäpä ei arvo sallinut, sydän hennonut
viattomalle puhua. Kuulemaan vieraista oloista, seikkailuretkistä.
Rikkaudet kaikki oli katolisilla mailla. Oliko siis katolinen kirkko
muka heikko? Sillä oli kultaa — juuri kultamaa, rikas Amerikka, sitä
hartaimmin etsii: se on ihmisluonnon heikkous, tai liikuttava jalous
tuo — pyrkimys sen opin mystillisyyteen, kauneuteen. Ja pappi kuvaili
sitten kirkonmiesten loistavia, rauhallisia työmahdollisuuksia — poika
oli tutkija, muistaja, ei eläjä; hänen silmänsä olivat litteät, vähän
näkevät. Kirkon ruhtinaiden elämää loistavissa kardinaalien
palatseissa, entisissä ritarien ja ruhtinasten linnoissa. Taikka vain
luostareissa, joissa punakat munkit tekivät työtä, lukivat, maalasivat,
miks'eivätpä tanssineet piiritanssiakin liköörikuppostensa ympärillä,
— muistatteko, miten muinainen jonglööri palveli Neitsyttä
kuperkeikoilla? Se on rauhaa, iloa, tyyneyttä. Eikö siis nuorukaisen
uni ruhtinaista olisi alkanut taas, mutta nyt merkillisen totena,
läheisenä. Miks'ei hän voisi nousta, päästä pois siitä ulkonaisesta,
jota hän ei ymmärtänyt? Mutta entä kansa, jota hän rakasti? Isänmaa?

Pappia hauskutti nauttia ohjaamisesta, yksinäinen, seuraton ja joutilas
kun oli. Ja mahtiaan näyttää; hauskaa on vetää ihmisten kohtalon
langoista. Ja nyt hän — muistaen mitä koulussa oli logiikasta ja
väittelystä opetettu — loi pojalle kuvan, miten hän voisi kansaansa
palvella. Se oli selvä, että tuolla kansalla oli raaka, ylivoimainen,
viisikymmenkertainen vihollinen vastassaan. Lauma, jota ei mikään
kansakunta jaksa vastustaa. Yksi sittenkin: kansain liitto — liiga,
joka perustui uskontoseikoille. Katoliset miljoonakansat ehkä — siis
katolinen kirkko ... kolmitiarainen ruhtinas, joka — asuu
kolmessatuhannessa huoneessaan! Maailman komeimmassa hovissa! Puolan
kansan oli pelastanut sen vieras, mahtava uskonto: paavi oli sen kansan
turva. No, tässä maassa itsessään se ei olisi ehkä helppoakaan. Mutta
Venäjällä, siellä oli unohdettuja pieniä kansoja, heimonveljiä,
alhaisessa tilassa: kun ne joutuvat ortodoksisen kirkon helmaan, niin
muu katoaminen seuraa itsestään — tai on hyvässä vauhdissa, noiden
vielä puolipakanallisten heimolaisten. Ne olisi saatava poliittisesti
edullisempaan uskontoon, joka yhdistää heidät länteen. Suur-Suomi! Ja
poika, hän tarvitsi kiinteää ideaa, — ja näkemistä, seikkailua. Eikö
hän itsekin ollut kuvittelua, kielioppia, teoriaa, ajatustensa
hämärässä suurpiirteisyydessä?

Ja että hän voisi paremmin kehittää kieltämättömiä kielilahjojaan,
tarjosi innostunut pappi hänelle asunnon luonaan. Sehän ei hänelle
paljoa maksanut, — ja hän halusi seuraa; hänestä hyvääkin ajattelevaa
seuraa. Ja poika tuli: rauhallinen työmahdollisuus, papin joviaalinen,
hauska, terve olento häneen vaikutti; voimakkaamman kyynillinen, mukava
kokeneisuus heikkoon. Pappilan gemyyttinen ovi oli avoinna hänelle,
yksin ponnistelevalle. Aina valmiina pulska pöytä ja hiljainen, sievä
takakamari, hartaita mietiskelyjä, tutkimuksia, lukuja varten. Hän
tahtoi välttää tovereita; monethan niistä huristivat jo aika vauhtia
elämässään, perustivat useat kotia tai hilpeästi elelivät. Mutta hänen
mielikuvainsa linnut eivät olleet pesää löytäneet. Ja kun kerran joutui
niin anteliasten, hyvänsuopain penaattien luo, ei voinut heitä jättää,
vaikka joskus olisi jokin epäilyttänyt. Minne jäi, sinne tottui. Hyvä
siellä oli olla; oppi tinkimään ajatuksissaan, itse epävarmana. Ja
uudet hyvyyden osoitukset sitoivat yhä: vapaat, hienot vaatteet,
taskurahat, kaikki. Mistä kassasta ne lähtivät? No, ainakin se oli hyvä
kassa hänelle.

Nyt hän eli taas lapsuutensa haavelinnoissa, kuin ruhtinas, huoletonna
kamarissaan. Ja odotti kehitystään.

Kumppanit pudistivat hänelle päätänsä, mutta eivät hennoneet hänelle
sanoa mitään, jota eivät tietäneetkään. Mutta se, joka tunsi rovastin
punaverisen emännöitsijän, se tiesi ehkä jotakin. Niin ei kasvatti
isäänsä tuntenut. Kuinka hän olisi luonut silmäänsäkään tuollaiseen
punanaamaiseen naiseen, hän, joka ajatteli yhä odaliskeja tai Dolcin
Cecilioita. Mutta se, joka kohtasi emäntäpiian illan hämärissä pappilan
porttipensaan varjossa, tiesi pientä hauskaa. Kuulkaas, rouva,
millainen on paterinne? Tyttö hymyili koketisti — hänen silmänsä
olivat veitikka-siniset, ja vastasi: "Pappi — millainen? Hän on iso,
pulska mies." Sen näkee muutkin! "Hän on iloinen mies!" Viehättävä?
"Niin." Ja hän on kai hyvin vakava mies? "Pah, vakava. Hän on hulivili;
sellainen pulska, iloinen mies. Kaiket yöt ne pitävät ilakkaa, juovat."
Ketkä? Tuo opetuslapsiko? "Hän. — Vai hän! Ai kuinka se on pyhä, se
poika! Joka ei niin että naisiin katsoisikaan." Naisiin? Kuka sitten?
Vai pitää se munkki naisista! "Hän nyt pitää vaikka mistä." Mutta kuka
siis se toinen? "Kirkonisäntä, Salamandrus nimittäin. Juovat. Aina
niillä on naikkosia tuolla. Uskokaa vain, sellaisia papit ovat." Mutta
se poika, mitäs hän? "Hän asuu talon toisessa päässä, nukkuu hurskaan
unta — ovet välillä kiinni, — hän ei tiedä mistään. Hän on
seimilapsi." Seimilapsi — jota enkelit suojelevat. Mutta mistä
nektari, tarkoitan, juomat, rahat? "Kirkon viiniä ne veitikat.
Sellaisia! Pappi: hän _on_ kyllä hyvä mies. Mutta Salamandrus: hänen
silmänsä ovat kuin elohopea, sellainen, — hyi!" Mutta pappi on iso,
pulska mies? Ja se oppipoika, mitä ne hänellä? "En tiedä, säälittää,
ehkä käännyttävät — sellaisia veijareita ne papit." No, rouva,
taidatte itsekin kääntyä. "Pyh, minua suututtaa — tekisi mieleni —
aina heillä on vain uusia."

Piika käännytettiin kuitenkin jonkin ajan kuluttua — pappihan piti
vaikka kenestä. Salamandrus joutui sillävälin kiikkiin kirkkokassan
vaillingista, mutta asia selvisi niin, että huikenteleva pappi
pistettiin luostariin. Samapa se kai hänelle, filosofille. Mutta
Salamandrus vapautettiin — hän oli harras lähetyspappi.

Mutta ennen näitä tapauksia oli opetuslapsi tullut hiljalleen
vakuutetuksi — hän oli tottunut vanhempia kuuntelemaan, — että
ainoastaan yksinkertainen, liikuttavasti uskonnollinen kansa on
johdettavissa, tietysti älykkäiden ja jalojen päämiesten kautta,
yhtenäisyyteen, sopuun ja mahtavuuteen. Ja se oppi, joka voi kansaa
sokeasti innostaa uhrautuvaisuuteen, rodun taisteluun toista rotua
vastaan, on sydänihmisten uskonto, ei skeptillisten, itsekästen, vaan
hiljaisuudessa, nöyrän itsepäisesti työskenteleväin ja suuresti
uskovain oppi: katolinen oppi. Nöyrä kuin Agnese-juhlain ruusuilla
koristettu, valkea karitsa, samalla haltioitunut kuin tyrolilaiset
uskonkiihkossaan, kuulut sodistaan uskotonta Ranskaa vastaan. Kuin pyhä
Yrjänä, joka tappaa lohikäärmeen. Moderni protestanttisuus kieltää
Kristuksen jumaluuden — katso moderneja kirjailijoita, hehän ovat
areiolaisia, siis muka Nikean kokouksessa voitti vääryys, valhe! Mutta
kun heille Kristus, esikuva, ei ole Jumala, vaan heikko kuolevainen,
jollaisten hairahdukset on suotava anteeksi, niin siitä ihmiset ottavat
oikeudekseen hairahtua ja rikkoa. Siitä nykyisten ihmisten itsekäs
julkeus toisiaan kohtaan. Ja kansanluokkain — siitä sosialismi,
kapitalismi. Siitä heikkous ulkonaisia vihollisia vastaan. Katolisuus
sanoo: Kristus on Jumala. Hänen nojallaan eivät ihmiset voi muuta kuin
tietää tehneensä syntiä. Rikosta ei anna anteeksi se, että olemme
ihmisiä, vaan vaaditaan hyviä töitä, niinkuin Kristus näytti esimerkin.
Katolinen kirkko rakentaa kristillisen, laillisen ja totisen työn
yhteiskunnan.

Ja pian hän, mielikuvien koreutta ja iloa rakastava lapsi,
järjesteli kulisseja, jouluseimiä, katoliseen kirkkoon, vähäisine
neitsyenkuvineen, Joosefeineen, lapsineen, — Melchiorit, paimenet,
pumpulilampaat. Ja ihastui voitosta, jonka hän tuolla nöyrällä pikku
hommallaan saavutti: yksinkertainen kansa alkoi käydä seimellä, — ja
he kääntyivät — pieniä jouluapuja annettiin varattomille joulu-iloksi
—, kääntyivät ja kastettiin. Siihen _hän_ oli vaikuttanut. Miten
helppoa ja selvää — kai siis tuossa yksinkertaisessa oli suuri voima!
Hänkin rupesi polvilleen jouluseimen eteen. Hänen unessaan loisti
etelä, auringon kultana, taivaan sinenä. Rooma, tutkijain, lukijain
Rooma, ylinnä Pietarinkirkon hallitseva kupoli, — siellä työ isänmaan
ystävänä, maailman rauhoittajana, parantajana omalta osaltaan. Ehkä
kerran valtiomiehenä. Selvimmin papin ja piispan työ — Maunu Tavastin
purppurainen uni, toteutuva ilman arkipäiväisyyttä. Suuri
valloitustehtävä, vaikea ja nokkeluutta vaativa. Ja jalo, pyhä
tarkoitus — taivaan vallan lisääminen maan päälle, kansan kohottaminen
uskonnollisesta ja moraalisesta viheliäisyydestä rakkauden, s.o.
kärsimisen kautta. Marttyyrin ylhäinen, kadehdittu onniko siis —
orjantappura ja kruunu? Niin hän meni ja "myi kaikki ja osti sen
kalliin päärlyn".

Ja nyt hän on kaukana etelässä — lähti sinne, minne löydetyn
kutsumuksen herra hänet johdatti, palatakseen jonakin. Päättäen sulkea
korvansa kovan onnen ja levottomuuden, epätiedon, joskus kiusauksenkin
ääniltä. Kulkien horjumatta määrään, joka oli ammoin uneksittu,
vaistomaisesti tunnettu, mutta nyt annettu ihmeellisenä etuoikeutena
veljien rinnalla hänelle: nousu kuolemattomuuteen, johonkin erikoiseen,
yli ajan ponnistusten, taivaisen tyynenä, muillekin onnea ja levon
heijastetta heittäen.

Näin hän johtui ajattelemaan kääntymistä, näin tuli opistoon. Mutta
siinä opistossa ei enää opeteta ajattelemaan, siinä tukahdutetaan
ajatus koteloonsa ylenpalttisella työllä, aamusta varhain väsyneeseen
yömyöhään, pienillä tunnelmallisilla lomahetkillä. Työllä, jonka
tarkoitus on saada väsyneet, omaa jaksamattomat aivot ajattelemaan
toisten mukaan. Siellä tiedetään viisaalla armeijasysteemillä, jossa
soturien onni ei suurinta merkitse, estää terve yksilökehitys:
kuolettavain, tarpeetonten aineiden tutkimisella oma ajatus
lähestymästä oppilasta, tai tehdä se houruja ajatuksia häneen
rokottamalla vaarattomaksi, vääräksi. Kierot lähtökohdat, elämän puute,
maailmalta sulkeutuminen. Tilalle tunnelmia, oiva pohja väärille
tiedoille. Logiikkaa: että kykenisi tekemään kirkolle hyödyllisiä
johtopäätöksiä — tuosta väärästä, maailman todelle vieraasta
perustasta. Väittelytaito: tehdä korppi valkeaksi, päivä mustaksi.
Puhe, esiintymistaito: sofistin kaunistukseksi, hurmaukseksi kansalle,
joka aina uskoo silmänkääntäjiä, koreita trikoita. Säntillisyyttä,
terveyttä: että soturi-orjat jaksaisivat kauemmin ponnistaa
kirkkoruhtinaiden edestä. Sellaista niin monta vuotta, että kun viimein
elämään pääsee ja silmät ehkä aukenevat, on myöhäistä kääntyä: ei tunne
enää yhteiskuntaa, maailmaa. Vain saastattoman sikiämisen ja Marian —
mutta ei yhtään Mariettaa; — perisynnin, pyhänhengen ritarit, enkelien
leivän, suitsutusastian makean hajun, seremoniat, juutalaisten
harhaopit, kirkon organisaatiot, ihmisen esteettisten kykyjen
uskonnollistamiset, pax Jesukset. Mutta ei pysty ainoaankaan ammattiin,
jolla voisi itsensä elättää. Paitsi papin. Pitkällisellä orjanapidolla
on mies tehty mahdottomaksi muuhun kuin orjuuteen. Siis hänen täytyy
siitälähin palvella ruhtinasta, jota on alkanut palvella, vaikka se
elämä tekisi hänet synkäksi, kyynikoksi. Ei voi peräytyä.

Koulu jo alusta sellainen Minotauroksen sokkelo, että sieltä ei voi
päästä. Ensin kääntymys — sitten opistoon. Kukapa hento nuorukainen
tohtisi tuollaisen tapauksen jälkeen peräytyä vierovain, pilkallisten
entisuskoistensa joukkoon? Sitten tointa — ja vapaa ylläpito, kovat
kuuliaisuuden-valat vannottuaan, — niin paljon että tuskin ehtii
ajattelemaan itse. Esimiesten valvonta, ripit, surujen tunnustukset
heille, toverien valinta — ja portti maailmalle umpilukossa. Sisällä
keinotekoisia haaveita, joita pitää tieteen apuneuvoilla pönkittää.
Naista ei — nainen on kiusaaja: se kehittää antaumisellaan terveen
miehen sielun, hedelmöittää ajatuksen; hänestä vuotaa mieheen
toimintatarmo kuin elämän veden virrat.

Siinä hän nyt seisoo sieluni silmien edessä. Aamun pimeässä ovat
luostarikellot hänet herättäneet; ja nyt on jo ilta, lyhyt lomahetki
omassa sellissä, ensimmäinen vapaa, mutta väsynyt tunteen hetki koko
päivänä, työskenneltyään koneellisesti kuin kello. Tarkoituksetta
itselleen kuin kello: muut siitä aikaansa tähyävät.

Rooman talvinen ilta, surullinen ja haikea. Pohjatuuli vetää sormet
punaisiksi. Piilipuu huojuu pihalla pahankurisesti. Tuossa edessä,
kuvapatsailla koristetun palazzonräystään yläpuolella, hohtaa
ruusunpunaisia, sameita pilviä: lumimyrsky vuoristossa. Jonoittain
kauas eteneviä punapilviä, kuin kulkisi autiolla taivaalla mikä
karavaani.

Pilariaan vasten nojautuvan ristisoturin mielestä nuo pilvijonot, hänen
uupuneessa tunnelmassaan, ovat kuin pyhimysretkeläisiä: piispoja,
ruhtinaita, nuoria ja vanhoja, munkkejakin. Ken rikas, ken köyhä.
Tuolla pilvellä on aseseurue: auringonsäteiden kultakeihäät. Tuolla
toisella ei; se on vain paljasjalkainen dominikaani. Mutta kaikki he
rientävät jonona kuin toivioretkelle, hakien viihdytystä itselleen.
Pyhiinvaeltajat ottivat muinoin pyhän virran ihmeitätekevää vettä — ja
multaa pyhältä haudalta: amuletin, joka suojelee kaikilta vaaroilta ja
suruilta. Niin on hänkin nyt löytänyt rauhan ja tietoisuuden, hän näkee
itsensä määrässä, vuosien kuluttua. Synnyinkaupungissaan, itsensä
voittaneena, voittajana: — parantaja, paranna itsesi! Unkarilainen
magnaatti Zoltánkin on luvannut jo perusrahat kirkkoa varten. —
Ympärillä kääntyneiden lauma, pyhiä lippuja, juhlakulkue. Hän nöyränä,
rakastavana suitsuttavain kuoripoikain perästä. Niinpä he ovat hänen
omituisuutensa syyt näkevät, — ja hän on tunteva koston suloa, koston
koko elämälle, jota hän hämärästi vihaa, jolle hän on katkera, sillä
hän ei sitä ymmärrä.

Lehtikujassa pihan taustalla kiikahtavat rikinkeltaiset sitruunat
kiivaasti oksissaan. Piilipuissa viuhahtaa, soinnahtaa kuin huilun
juoksutus — mistä? Oliko se tuon toisjalkaisen kuvapatsaan, faunin
huilusta, — vai tuuliko se valitti? Hän säpsähtää, tahtoo katsella
pihalle. Ja kas, siellä alhaalla, orjanruoskapensaan vieressä, faunin
suulla on irvistys, josta ei tiedä, onko se itkua vai naurua.

Katse kohdistuu väsyneenä muualle. Tuolla on talon katto. Tasainen ja
harmaan kellertävä. Ja siellä on joku — tuulessa hulmahtelee sininen
hame ja keltainen esiliina — ihana ja hillitty värien yhtymä,
iltavalaistuksessa samalla voimakas.

Madonna — Carissima — hän on soma — uhkeat uumat, jotka notkuvat
kukkia kastellessa — povet upeat; — kokematon ihailee komeita povia,
_ne_ hänestä ovat kauniit; — tukka pikimusta, suu punainen kuin ruusu.

Nainen. Jota hän ei ole koskaan lähestynyt. Eikä saa koskaan lähestyä
— kuin ehkä liian vanhana. Elintyönsä uhri, munkki, — eunukki, kuten
ehkä jotkut hymyilevät.

Ja hetkeksi hänen kasvonsa synkistyvät. Kuin luhistuisi pyhä temppeli,
tabernaakli, lapsuuskaipuun sannalle perustettu. Eihän — sehän on
sivuasia. Tai kiusaus — juuri se pyhän Antoniuksen kiusauksen legenda,
— hän hymyilee: allegoriaa. Onko siinä moinen tosi pohjana? Tuskin?
Miksi ei?

Miksi juuri väsyneellä lomahetkellä tuo — juuri kun on päässyt pyhästä
messusta ja ehtoolliselta, — kun on siellä muistanut taivaan asiaa,
veljiä, joita toivoisi kääntymään, taivaallista isänmaata, — sillä
sellaiseksi on monen vuoden kuluessa, vieraana kotimaan tapauksille,
isänmaa jo muuttunut; — taivaan Jerusalemia, sen kaikkia pyhiä,
taistelevaa kirkkoa; — kun juuri on ajatellut, että yksinäinen murhe
on jaloa, josta palkka, tietymätön, tulee varmasti, — kun on päivän
kiireestä väsynyt, niin ettei jaksa ajatella, vain tuntea; väsynyt,
että rukoilee terveytensä puolesta, — että sydän on kylläinen ja
tahtoo puhua, — miksi silloin juuri tulee tuo arin, armottomin:
nainen, haaveksittu ennen ja menetetty?

Onhan kasvanut sammal kivifauninkin sydänalaan, parantunut haava, jonka
joku julma siihen iski. Eikö hänen; eikö hän etsiessään, juuri oikeaan
uskoon kääntyessään, ottanut huomioon ehkä tätä?

Sehän on Antoniuksen näky: hän on kuin haavoitettu kauris. Missä haava,
ei tiedä.

Ja tuon naisen sininen hame ja keltainen esivaate! Puhtaan! Ei,
tahraton ei ole kuin yksi! Hän on vain ampuja, vainooja kauneimmassa
hahmossa. Diana, metsästäjä on nainen tuolla katolla, — ja ampuu
kiduttavan nuolen toisensa jälkeen häneen. Eikö parhain ole jäänyt
häneltä untensa tähden?

Tarmo hervahtaa kuin liiaksi jännitetty jousi.

Eikö tuon naisen hymy punaisilta huulilta sano: mikä lie tuossa —
eunukissa — jotakin alennusta, nöyryytystä, häväistystä. Elon
virroista parhain osa juoksee hukkaan: — miksi et huomannut sitä? Ja
nyt seuraa kiusaajia tuhat, kuin lepakoita, vampyyreja pyhimyksen
ympärillä. Niin, olisipa hän pyhän asian pyhimys! Tuosta ampuu
lapsuuden köyhyys, — nuoruuden haaveet — suureksi tulon himo —
kaikki yht'aikaa! Ja kauris, se ammuttu, vääntelehtii kuin sidottuna.
Hänen silmänsä pyytävät kuolon armoa, — epäselvissä väsyneen
mietteissä; — ja eikö niissä ole katkeruuskin kotia, yksinäisyyttä,
vähiä oikeita uskottuja ja koko elämää vastaan. Sokaisevaa, loukkuun
ajavaa pakkovaltaa kohtaan!

Iltavalo; puoli taivasta huikaisevaa tulipunaa ja purppuraa, josta
kultasäteet sinkoavat. Katolta kuuluu naisen laulu, laulu oranssin
kukista. Se laulu on tämä: oranssien kukinta-aikaan on niiden
sulotuoksu hyvin vaarallista. Moni köyhä, jolla ei ole kattoa, ei
majaa, on illalla nukahtanut oranssitarhain viereen. Mutta aamulla on
hänet tavattu kuolleena sulotuoksusta. _O dolce morte!_

Yht'äkkiä ilta sammuu, kaupunki vaipuu sinertävään usvaan, kuvapatsaat
katolla mustenevat. Soimaan helähtävät kirkkojen kellot satoja
Ave-Marioita: soitto sadoista torneista, uruista.

Kolkutetaan oveen, palveleva veli tulee, — hän herää; — on
viivästynyt iltamessusta, miksi? Hän herää todellisuuteen, hän supisee
mennessään niinkuin väsynyt, järjestyksettä, tunteesta vain. Se, ken
pitkällisen samassa paikassa olon tähden ei ole saanut virkeitä, uusia
kuvia runoonsa, ei ajatuksia, — vain tunteita, jotka mystiikkana ja
raskaana toistamisena pursuvat:

Ei tuomiota — ei lankeemusta. Hän, jonka rukous on voimakkain luotujen
rukouksista, hän: vihan panen minä sinun ja vaimon välille; —
puhtaampi pulmusta, nöyrä, armelias, kääntää kaikki parhain päin —
joka kantaa sydämen taivaan seulottavaksi. Sieluni! Kipuja vastaan
haltioidu, huumaudu, _huumaudu_, nouse, sielu! Kärsimys on rakkautta,
_autuutta_, jonka hän suo, rikas kuningatar, taivasten herratar, äiti
Maria — puhdas ja tahraton, synnitön, saastaton ennen jo syntymistäsi,
— liekki siunattu, vaimoista kaunehin kaikista, enkelin tervehdys
sulle...

Vakaana ja hymyillen hän lähtee kirkkoon, rakasta suitsutusastiaa
heiluttamaan. Veripunaisissa vaatteissa, hän, keskiaikainen Jussoila,
ristiritari, lumisen isänmaansa apostoli.

Tietä, jolta ei enää voi palata.

Rooma, helmik. 1908.




SHELLEYN HAUDALLA.


Protestanttien hautausmaa Roomassa — mikä muu on sen vertainen? Campo
Santo Pisassako: pieni pilaripiha, kuolonkuvien joukossa elämän laulu:
uhkeat, virkut naiset sitraa sormien, kuunnellen lemmensanoja, joita
heidän korviinsa kuiskaellaan. Mutta puita siellä ei ole. Milanonko
kirkkomaa? Täynnä prameita muistomerkkejä, marmorista, suuria kuin
kirkkoja, — museo. Mutta Rooman protestanttien kalmisto: korkea,
ylitsepääsemätön muuri, suljettu elon tanhuajilta, sisällä
sypressimetsä, tumma kuin yö, ylenevä taivaalle, joka kaartuu yllä
kirkkaana kuin silkki, välkähdellen värivivahteissa kuin helmiäinen.
Lieneekö sitä kauniimpaa, ehkä vain vanha kalmisto lapsuudenkaupunkini
vierellä: paksuja, valtoineen kasvaneita honkia, haaraoksaisia, —
allansa villiytynyt ruohikko, siellä täällä peittoon painuvat paadet.

Mutta tämä _Camposanto dei protestanti!_ Sen vankan portin kautta
kuljetaan hämärään hiljaisuuteen, missä kamelia tuuheassa ruohikossa
heiluttaa notkeata varttaan.

Siellä, terävän Cestius-pyramidin vieressä, on protestantin hauta,
Percy Bysshe Shelleyn!

Kaunis, saavuttamaton hän oli. Kuin nainen, kuultavan hämärä ja hento.
Hänen muotonsa kauneutta kadehdin niinkuin laiseni voi. Ja samalla sitä
pilkkaan: siinä kukkasessa oli kukkassielu. Tuossa kukassa: solakassa,
puhtaassa, — silmät sinitummat, ylimykselliset kuin minkä
Marie-Antoinetten, siinä oli kukan sielu. Ja kuitenkin, ja siksi, hän
oli mahtavan meren lemmityinen, meren, joka sulki hänet syliinsä
kuolemaan, heitti rannalle, kupeelleen, hapset hiekalle, hymy huulilla.

Rikasta sukua hän oli; miksi sitten runoilla tavoitteli? Se minusta on
pilkkaa. Koulu, johon hänet pienenä suljettiin, melankoliseen
pimeyteen: kuinka hyvin ymmärrän hänet!

Ja vapaus sieltä päästyä! Hyrskähti kuin aalto kaikkea vastaan! _The
necessity of Atheism!_ Ettei _mikään_ hänen sielustaan saanut tukea,
että se ei ollut vesi kenenkään myllyyn, että se vapaus oli _hänen!_
Oikean _protestantin_. Sielunsa puhdas! Kuin taulu, johon ei ole
ainoaakaan dogmia, lakia, pykälää piirretty: vain yksi utuinen sana:
vapaus, ateismi. Vapaus kuin pilven liito!

Haltiattarensa! Queen Mab! Sen oli riemu nähdä purppuraiset,
valtaistuimet nurin, aseiden kantajat veressä, kirkot häpeässä, ei
jumalain temppeleitä niiden asemesta, _ei mitään_.

Mutta yhtä en ymmärrä; että hän sittenkin pyrki taivaihin, lenteli kuun
istuimille yön vaunuissa: miten naisellinen ja herkkäuskoinen! Ei
sittenkään negatiivisessa, mikä on ainoaa vapaata, — positiivista.

Kuitenkin pyrki rakentamaan tuhatvuotista valtakuntaa, onnen ja
ihmisyyden. Naurettava! Naishaaveilija! Ettei enempää tuntenut
ihmisjoukkioitaan, joita niin inhosi ja karttoi.

Olemattoman haaveena ja olevan pelkääjänä hänen runoutensa on arvoton.
Ei yhtään todellista, ikuista kuvaa siitä kouraantuntuvasta
kauneudesta, joka näkyy ja on ikuista.

Utua, hämyä vain. Alastorin luonnonkaipuu, värien hehkussa kuin
iltaruskossa, hymni yölle! _To the Westwind_.

Mutta: ihanaa _meidän_ ajatella, että enin osa hänen ilmaisuistaan oli
hetken runoa, ilman ikuisuuden leimaa otsallaan! Mikä iva, jos sinun
sielusi kuvista saisi jälkeenpäin iloita se suku, jota vieroit ja
kammosit, — matala valtikkain, yhteiskunnan, kirkon, dogmien,
aatteiden, ihanteen, taiteen suku, vakava, orjuuteen pyrkivä ihmissuku.
Iloita kärsimyksestäsi!

Kauneinta oli juuri kohtalonsa. Kauniina yksilönä haihtua teoitta
ilmaan, kuin "Queen Mab", — yön peittäväin siipien varjoon. Hän oli
kuin lintu, joka lensi käsistä pois — jättämättä muuta kuin
aavistuksen liekki-linnusta. Kaipuun, joka nousee ihmiselon tuhasta,
lentää pois.

Kuinka kadehdin hänen kuolemaansa. Yht'äkkiä, hänen aavistamattaan,
rakastettu meri tukehduttaa hänet kuin intohimoinen rakastajatar,
joka toivoo ensi hyväilyssä armaineen kuolevansa. Ja heitti, tuo
_elementti_, hänet toisen alkuaineen huomaan: Toscanan runorannalle.
Sieltä löysi hänet ystävä ja tahtoi saattaa hänet vielä kolmannen
elementin yhteyteen. Hänen ruumiinsa paloi alttariroviolla ja lennätti
sielun, jota ei ollut, eetteriin, jonne hän kaipasi.

Nyt hän on kotonaan. Luonnossa. Ei missään. Sypressikossa, maan
mullassa, josta rikkaruoho ja ruusut kilvalla pyrkivät merkkipaadelle;
— sinisilkkisessä ilmassa, josta puitten heiluvain latvain lävitse
kimaltaa tuliaurinko. Läntisen suhistessa. Tai katselee pakanallinen
yö, tummassa tähtimanttelissaan.

Nimi paadessa kuin hieno kevään sointu, joka haihtuu: Shelley.

Rooma, maalisk. 1908.




KEVÄT.


Rooman laitapuolella, kullankellertäväin muurien vierellä Campagna
Romanan reunassa, on vehmas puisto korkeain kivimuuriensa sisällä, —
muurien, joiden reunalta muratit riippuvat raskaina vyyhtinä sekä
villiviini, joka paikoin tunkeutuu ulos muurien luukuista, sakaroiden
välistä ja halkeamista verhoten vanhalla luonnonvärillä koko sulkevan
muurin.

Pakanallisen ihana ja houkutteleva on puisto muurien sisällä. Leveää
porttia tukee kaksi kivipylvästä, laellaan marmorikuvat. Ja suljetusta
pääportista kuultaa puiston autereinen ihanuus, sen sisustan kutsuva
kirkkaus. Muurin rosoisia kupeita kiipeilevät muurikasvit pyrkien
sisälle. Muurin raoissa kasvaa keväällä räikeänkeltaisia kukkia,
outoja, — ja sinisiä silmämohoja, joitakin euphrasioita. Muurin
leveällä harjalla tomuisia, kirkkaan sinertäviä kaktuksia leveine,
mehevine piikkilehtineen. Jäykkinä harrottaen, — aloeita, mitä
lienevät.

Sinne kävellessä yli Janiculuksen, ali Montorion kirkon, jossa tuttu
munkki seisoskeli portailla, tirkistellen kipeillä silmillään aurinkoon
ja huuruavaan Roomaan, ja tarjosi taas muukalaiselle hiekkaa siitä
kuopasta, johon S. Pietron risti oli istutettu, — niin, Montorion
kirkon ja kullanpaistavain huvilain ohi vie tie Villa Pamphiliin. Ja
siellä, kaupungista poissa, hiljaisuudessa, siellä huomasi kevään
tulon.

Lumen valkeus oli kadonnut kaukaisesta vuoristosta; campagna,
laiduntasanko — hiljainen, kukonlauluinen — alkoi vihannoida.
Mantelipuu-rivit olivat kukkineet. Nyt olivat kirsikat komeimmassa
verhossaan.

Suljettu muuri ja sen takana tumma metsän ryhmä. Sitä muuria
lähestyessä kahahti aina lakastunut talviruoho jaloissa, ja pitkin
muuria, jolla jo kärpäset hörisivät päivänpaisteessa, juosta vilisti
sisilisko pakoon tulijan askelia. Näin sen nousevan pitkin muurin
jyrkkää seinää: sen vihreä ja kullanvärinen selkä kiilsi, kun se katsoi
taakseen, väänteli seinällä ruumistaan, ja sitten se tuokiossa pujahti
muurin loukkoon. Mutta — hetken päästä näki sen pienten silmäin
kiiluvan taas kolosta kuin nuppineulat, ja se tuli rohkeammaksi, kun ei
ahdistettu. Se lähestyi tarkastamaan. Ja kun se huomasi, ettei ollut
vaaranpaikkaa, silloin se laskeusi rauhallisesti alemmaksi, rapisi. Ja
asettui selälleen kaktuksen leveälle lehdelle, vanhalle, okaattomalle
lehdelle, joka riippui harmaana muurin kolosta. Asettui siihen
makaamaan — odottamaan kevään tuloa.

Mutta keväisessä, pyhässä puistossa asteli vastaan Kevät,
hiekkakäytävillä, vihreillä ruohokentillä. Temppelirakennuksista se
tuli.

Millainen oli tuo kevät, tuo neiti Primavera?

Pilvet eivät liikkuneet, taivaan siniväri oli uhkea, päärynäpuut
puhtaassa terässä. Kevät henki jokaisesta keltaisesta kukasta. Ja
vastaani asteli Kevätär à la Botticelli: kultaiset kiharat kimalsivat,
ja helmat olivat sini- ja kultakukista kirjavat. Se liihotti vastaan
heti puistossa, kuin kultapyörällä ajellen.

Ja Kevätär johti kulkijaa kautta puiston. Villa Pamphili, — siellä
aukeni eteen nurmisia kunnaita, niittyjä, — ja kunnaiden laella
suhisivat rauhallisesti pinjat. Väkevät, paksut, suorat pinjat, joiden
lakkalatva oli kuin katto. Niiden alla oli kunnaiden ruohisto vihreää,
sinervän heleää, välkkyvää kuin silkki ja sametinpehmoista. Pinjain
latvojen varjot lankesivat sille raskaan sinisinä ja mustanvihreinä.
Aurinkoisia, heleitä nurmia halkoivat puiden runkojen suorat varjot.

Ja metsistöissä, nurmikoilla istui nuorukaisia ja naisia kitaraa
soittaen, seppeleitä solmien, — naisten suloiset kädet rauhaisesti
ristissä polvilla. Kitaraa soittaen: kai amoriinit leikittelivät
vieressä ruohikolla. Mutta soitosta kuului vain muutamia helähteleviä
näppäyksiä, laulua ei. Istujain vieressä kohosi marmorikuvia, pinjain
varjossa.

Mutta eteenpäin vei Kevätär, kultapyörällään, kukkia sirotellen.
Kunnailta alas puiston sydämeen. Vei kukkaniityille, joilla
auringonkukat hohtivat kuin lumi, tai geraniumit sinipunaisena harsona.
Kukkainen kurjenpolviniitty, huhtikuussa kuin meillä heinäkuussa. Päivä
paistoi puiston syvänteessä kuin kesäisessä, vehmaassa ahossa. Valkeat
ja keltaiset kaaliperhoset lentelivät, ja hiljaa lirisi ja välkkyi
niityn pohjalla mutkitteleva puro. Niityn yli vei vanha silta ja
pengermä. Tuuli, kaukaa lännestä lentävä, suhisi lempeästi honkapuiden
latvoissa tuolla kumpareilla.

Ja sitten, eteen, eteenpäin pitkin kaartelevia käytäviä, siimeisiä
polkuja. Hyvän aikaa, — puisto on suuri. Ja vihdoin aukeaa sen
keskellä laaja, avoin kenttä, kuin urheilukenttä tai lasten
leikkitanner. Avoin, auringonpaisteinen tasanne, jota sypressimetsät
ympäröivät neljältä taholta. Rauhallinen, kirkas kenttä, jonka laisen
näette Böcklinin "Autuaitten kedon" taustalla. Muistatteko taulua?
Keskellä tätä kenttää, anemone-ketoa, seisoo vanha marmorialttari,
korkokuvilla somistettu, muinainen uhrialttari. Alttarin ympärillä
kukkia. Jotakin anemone-lajia, jonka terät ovat kuin tummanpunaista,
paksua samettia, — toiset kukat kuin liekkejä, mitä lienevät. Ja
alttarilla riikinkukko: viuhka levällään, kimaltaen, sulkiaan
päristellen.

Nousiko alttarilta sauhu, hyppelivätkö papit pillejä, huilua ja sitraa
soittaen sen ympärillä? Ah ei! Mustatakit papinkokelaat kulkivat vain
rukouskirjat kädessä sypressikujilla, — tai punaviittaiset
jesuiittanoviisit, — ja lehmikarja laidunteli kukkasten keskellä.

Mutta eteenpäin, pitkä, sievä matka. Siellä kaukana, puiston syvimmässä
notkossa, on tuuhea lehto. Laakeria, myrttiä, pilaripoppelia. Ja
lehdossa järvi tai lampi. Vilppaalia metsäpolulla varisivat päärynäin
terät kulkijan jalkoihin, ja kävi kuin tuomen tuoksu. Pimennossa lauloi
satakieli, keskellä kirkasta päivää.

Ja sitten tuli se syvä, hiljainen lampi, rannat jyrkät, tai somasti
viettäviä ruohikoita. Rauhallisina kuvastuivat siihen viidakot,
sekoittaen veden värileikkiin vihreää. Lammen rannalla kuvapatsaita,
luolia, nymfejä, nereidejä.

Ja melkein keskellä lampea on pieni saari. Sen äyräällä hento,
vaaleanvihreä itkupaju ritvoillaan vettä juoden.

Lammikon poukamissa havisivat joutsenet, ja toisella rannalla,
ikivihreillä laitumilla kävivät kauriit, ynyen joskus kimeällä äänellä,
kuin itkevät lapset.

Mutta tällä rannalla oli vanhan temppelin rauniot: pystyssä vain pari
kolme pilaria ja kamana-paasia. Pilarien välissä pyhä kuva.

Tuo vanha, kullanruskea temppeli — sen räystäspalkilta riippuu siro
kukkasvyyhti ja heiluu tuulessa. Sen pilarien kruunuissa pakinoivat
naakat, — se kuvastuu kirkkaaseen laineeseen, joka solisee
rantahiekassa; — ja kaukaa, jostakin kunnailta, kuuluu taas kitaran
näppäyksiä, hälvenee: lienevät äskeiset istujat kululla.

Katson, — ja on kuin tuo madonnan kuva pilarien välissä astuisi ulos
tomuisesta kaapistaan. Astuisi ulos ja soluttaisi häveliäästi verhot
yltään, sinisen päällysviitan. Siinä hän seisoo vain tummanpunaisessa
sisävaipassaan, jonka avaa: ja huulet hehkuvat, punertuvat, rinta on
huikaisevan valkea, kasvot hymyilevän kalveat. Ventoa rauhallisuutta.
Ja yht'äkkiä hän on Diana, puhdaspiirteinen ja jalo, kuun kaari
otsallaan.

Ja kauriit lammen toisella rannalla säpsähtävät, ne teroittavat
kuuloansa, ne vilkuvat sinervin, kuultavin silmin: jotakin kuului! Ja
ne kapaisevat pakoon, ylös rinnettä, ohuin kinterein. Nyt joutsenet,
tuolla etäällä, posahtavat lammessa: lyövät siipiään, pyrkivät lentoon!
Diana, kas! Hän tempaa jousen, hänen otsansa kuu välkähti, hänen
viittauksestaan vilisee viita eräneitoja. Nyt nuolet kaarelle,
metsästys kautta rinteitten. Kukat lakoavat, loiskahtavat rannan
aallot, hei, läpi lehdon, räiskähtää oksat, pyryävät puitten kukat.
Niin yli kenttäin, niittyjen he kiitävät kauriiden jäljestä, —
kauriiden, — kauas sinne, missä sininen vuoristo hohtaa.

Dianan metsästys?

Ei, automobiili se vain oli tullut, huristen ja pöristen, torvea
soittaen. Pelästytti kauriit ja joutsenet, paikallaan oli madonnan
korea, metallinen kuva.

Automobiili seisahtui, tuprahti lammen rannalle. Siitä törmäsi kaksi
englantilaista missiä ja saksalainen herra Grossartig. Misseistä
toisella vaaleanpunainen päivänvarjo ja tomuinen hattu, ruskeat,
ryppyiset kasvot. Toinen pieni, punainen Baedeker kourassa. He
harppasivat kaikki kolme eteenpäin, he seisahtuivat kaikki rivissä,
harppasivat askelen taaksepäin ja huudahtivat yht'aikaa: "Ooh, kuinka
kaunista!" ja levittivät käsiään. Sitten he panivat silmälasit päähänsä
ja kopeloivat pilareita ja merkitsivät kaikki pieneen, sinikantiseen
vihkoon. Sitten he raastoivat kukkavyyhden pilarin kruunusta alas, —
ja lähtivät Cascadille. Siellä he taas harppasivat askelen taaksepäin
hermafrodiitin kuvan edessä, joka makasi heihin selin. Ja huusivat
yhtaikaa: "Her jee, kuinka kaunista!" Ja missit menivät toiselle
puolelle makaavaa tyttöä, — ja: huih, miten heidän kasvonsa venyivät!
Miten heidän silmänsä katsoivat pystyn soikeina. Eihän se tyttö
ollutkaan, se oli hermafrodiitti!

Ja nyt he riensivät vaununsa luo, eivät merkinneet yksityisseikkaa
muistiin. Ja auto ajoi, hörisi pois — jättäen jälkeensä wunderschön
turisti-katkun.

Sitten, — sitten: jo tulee taas esiin kevätneito, kultakiharainen
_monna Primavera!_ Tulevat esiin, kun pölypilvet haihtuvat, joutsenet,
nyppivät höyheniään ja sukeltelevat, pyrstö pystyssä. Ja
ruskeasilmäiset kauriit palaavat.

Ja jälleen kuljen vienoa alhoa, vehmasta, puron poimuttelemaa, jonka
taustalta, sinertävistä uduista kuultaa kaaripylväineen huvilinna, —
villa valkeamuurinen, kukkamaljakkoineen. Ja tuolla korkeain pinjain
siimeessä istuu äskeinen seurue, yhä hiljaisempana, — kitaraa
näppäillen. Soittoa ei kuulunut, vain säestyksen helähtelevät
kumahdukset.

Niin rienteli Kevätär, kultakiharainen, kultapyörällä liitäen, _monna
Primavera!_

Rooma, huhtik. 1908.




FLORA-TARINA.


Viepä Kevätär nyt muinaiselle Forumille, kirkkaana huhtikuun päivänä.
Vie alas pieneltä Pietron piazzalta, kautta siimeisen, ruohoisen kadun,
alas harjulta, jolla seisoi Neron kultatalo: sen kohdalla nyt piilipuu
on suloisen vaaleassa ritvassa. Tuossa avautuu eteen Forumin aukeama,
ensin Colosseum. Kullankellervässä auteressa kylpevät pyöröteatterin
kaaripiirit, kolminkertaisina, päällekkäin. Kuiva hietapöly lentää
pilvenä. Tuolla johtaa muinainen Via Sacra oikealle, Forumille, Rooman
ja Venuksen temppelin raunioiden ohi.

Via Sacralla aurinko paistaa, pyhällä tiellä, jonka sileitä paasia
satojen sukupolvien jalat ovat astelleet. Se vie Tituksen riemuportin
alitse, joka hohtaa korkealla kannaksella valkeana kuin lumi. Portin
holvista aukeaa eteen koko vanha Forum; vasemmalla humisee Palatinuksen
raunioilla pinjapuisto, oikealla kalahtelevat keskiaikaisten kirkkojen
kellot ikuista rauhaa. Mutta kauimpana edessä kohoaa Capitolium,
keskellä siro kellotorni.

Forumilla, tuossa vasemmalla tavernoissa ja kellareissa versovat
pensaat täynnä keltaisia kukkia. Muinaisilla pihoilla tuoksuvat
syreenimetsiköt. Raunioiden keoilla ja sortuneilla seinillä hohtavat
unikot. Kuin punainen matto. Muutamat sorakasat ovat aivan narsissien
tai iriksien peitossa. Alhaalta taas, etäältä, hohtaa marmorivalkea
Forumin pääpaikka: temppelien pylväät, voittopatsaat, riemuportit.

Kevätaurinko kulki Forumin poikki, kultaisena, tummanpuhuvalla
taivaalla. Palatinukselta hyökkäävät suihkuojat kohisivat. Kirkkojen
kellot kalahtelivat, Capitoliumin tornikello helähti tunti tunnilta.
Sanomaton hiljaisuus. Vestan neitseiden atriumissa marmorialtaassa
välkkyi vesi kuin myrkynsininen peili, — ja altaaseen kuvastuivat
mustanpunaiset ruusut, — hymyillen tummaa, salaperäistä hymyään.
Kirkkaina seisoivat ympärillä vestaalien kuvapatsaat.

Silloin tuntui siellä usein, kuin vanhat jumalat eivät olisikaan
kuolleet. "_La resurrection des dieux_" soitti mielessä! Ne nukkuivat
vain levon unta muinaisuuden paatten alla.

Hyvä oli levätä puiden varjossa ja antaa entisten kevättarujen herätä
mielessä.

Muinoin eli Roomassa kreikkalainen kuvanveistäjä, nuori, nimeltä
Pheidon. Kirkas ja riehakas hän oli, keskellä aikaa, joka oli jo
kultakauden loppua, sillä hilpeät vanhat jumalat alkoivat riutua, ja
sijaan tuli raskaita, kalvaita hahmoja: idän jumalat, Mitrat ja
Osirikset. Mutta nytpä, kun hän eräänä kevätaamuna astuu asunnostaan
kadulle, hän on synkeä. Huomenna on Floran juhla, ilon ja
jälleenheräämisen. Viikon hän on ollut synkeä, laihtuneet ovat hänen
kasvonsa ja katkeruuden riuduttamat. Mantelipuut ovat kukkineet hänen
asuntonsa edustalla, hymyillen kuin vuoriston raikas lumi kaukaa, mutta
hän ei ole niiden kukintaa huomannut. Hänen silmänsä ovat olleet
kääntyneet häneen itseensä, synkkiin mietteisiin, ratkaisemattomaan
pulmaan. Niin, mantelipuut olivat kukkineet ja tulleet punertavan
ruskeiksi, hurmeen värisiksi, ja tekivät nyt jo pientä hedelmää, mutta
hän ei ollut niitä huomannut, Pheidon. Niin myös kirsikkain
kevätloistoa ei ollut havainnut. Ja nyt, viime yön, olivat satakieliset
viserrelleet hänen asuntonsa pihalla, mutta niiden laulu oli häntä
vaivannut, herättänyt hänet kuolontuskaan unohduksen halauksesta. Niin
hän kulki synkissä ajatuksissa, valvoneena kaidoille kaduille ja tuli
kiertäen keskustaan Forumille, jossa pilaristot aamuauringossa
paistoivat ja viirit liehuivat aamutuulessa. Sielläpä jo väki hälisi,
ja kirjavat vaunut vierivät kuormanaan kevätkukkien uhkeutta, ruusujen
punaa ja narsissien valkeutta. Huomennahan oli kevään ja Floran juhla.
Siksi oli pylväiköt kaunistettava seppeleillä ja kukkasköynnöksillä,
siksi oli torilla vilinää ja huimaa riemun huisketta. Sinne Pheidon
kulki ajatuksissaan. Mutta kun hän tuli tuonne ilon ja riemun paikkaan
ja kohotti kasvojaan, niin hän kuin heräsi, hän säpsähti: hän luuli
kaikkien juhlan valmistajain, naisten ja nuorten miesten, häntä
katselevan, surkutellen hänen onnettomuuttaan. Tietysti eivät nuo sadat
oudot hänen suruaan tienneet, eivät häntä katselleet. Mutta kiireesti
hän kuitenkin väistyi torilta, temppelien vieritse, kaidalle
sivukadulle, katosi hammasta purren. Ja sitten hän, aamuviileässäkin,
kulki kadun synkeätä varjopuolta, ikäänkuin aurinkoa ja sen
kultavaunuja vihaten. Niin hän kulki ja joutui vihdoin minne jalka vei:
keisarikukkulan taakse suureen puistoon, toisen kukkulan rinteille, ja
asettui sinne pinjain siimeeseen. Siihen hän istahti penkille, pää
kumarassa, kulmat varjossa, suihkuakaan eteen, jonka kupeissa
lähdeneidot ja faunit löivät leikkiään. Mutta kas, kun hän istui, niin
kiemurteli suihkulähteen luo auringonläikkään hänen eteensä vihreä
käärme. Hän ei sen tuloa huomannut, se asettui kiemuraan lämpöiselle
paadelle ja nukahti siihen. Mutta kun Pheidon sattui kasvojaan
kohottamaan, niin _käärmeen_ hän nyt huomasi, vaikk'ei ollut
kirsikkapuiden suloista valkeutta nähnyt. Ja hänet valtasi vimma, hän
nousi, ja matelijan varalta, joka hänelle pelästyneenä näytti
hampaitaan, hän tempasi puun oksan ja pieksi kyyn veriseksi vyyhdeksi,
ikäänkuin siihen vihansa purkaakseen. Mutta siitä hän väsyi ja istahti
taas penkilleen varjoon, otti poveltaan pienen punasinisen kiven ja
alkoi leikata siihen strutsin sulkaa, tumman Osiris-jumalan ikuisuuden
merkkiä.

Mistäpä sitten syyt tähän kärsimykseen ja tumman kiven muovailuun,
josta kuulsivat Osiriksen, tuonelan uskollisen herran, merkit? Pheidon
oli lemmestynyt aikaa sitten roomalaisnaiseen, — nimeltä Flora,
hänkin, — saamatta vielä täyttä vastinetta rakkaudelleen. Tällä
naisella, kauppiaan vaimolla, oli vartalo hyväiltävä ja hyväilevä,
hipiä valkea, otsa raskas, kädet kuin helmiäinen, luodut hyväilyä
varten. Pari kuukautta sitten he olivat tavanneet toisensa Osiriksen
temppelissä, jota Pheidon koristi kelloin ja lootuskukkasin ja jossa
Flora joka päivä kävi, sillä hänellä oli nuoressa suloudessaan painumus
mietiskelyyn, punnintaan, kaivaten suloisen Isiksen tavalla
uhrautumista jollekin, koska hänen puolisonsa päivät kuluivat poissa
hänen luotaan kauppahuolissa. Niin oli nuori nainen kaivannut ja
itämaisen temppelin hämäryydessä vaipunut jalon, ankaran Osiriksen
oppeja miettimään, ja luvaten olla tuolle oikeuden jumalalle iäti
uskollinen hän teki hyvää elämässään ja kävi joka päivä rukoilemassa ja
uhraamassa Osirikselle. Siellä, vasaransa iskujen seisahtuessa, Pheidon
oli lemmestynyt hänen vartalonsa kauneuteen ja hänen äänensä kärsivään
suloon ja Flora taas nuorukaisen kirkkauteen, hänen nuorekkuuteensa ja
lootuskukkiinsa, joita hän esipihan pilarien päihin veisti. Siitä
päivästä ei naisella ollut enää rauhaa. Kun hän vaelsi kukkinensa
temppeliin, niin hän tiesi, että hän siellä näki Pheidonin ja että hän
halusi hänet nähdä. Mutta hänet vain: siispä hän kääntyi takaisin, kuin
Pheidonia paetaksensa. Tieltä hän palasi kuitenkin ja kävi temppelissä
yhä uutterammin, tuskissaan, että hän jumalansa pahoittaisi, myös
peläten, ettei siellä ehkä nuorukaista tapaisikaan. Mutta Pheidonhan
oli siellä melkein aina; ja kun Flora oli kulkenut esipihan kautta
hänen ohitseen temppelin hämärään ja laskeutunut alttarin eteen, sai
Osiris hänen sielussaan Pheidonin muodon ja kirkkaat silmät. Silloin
hän nousi ja pakeni pois, palatakseen temppeliin jälleen. Yhä
hartaammin hän rukoili utuista Osirista, ja kun hänen luomensa uneen
ummistuivat, niin unessa astui Osiris hänen luokseen. Ja siellä Pheidon
ja Flora tutustuivat toisiinsa. Pheidon näytti hänelle veistoksiaan,
joista he keskustelivat; niinpä he yhdessä koristivat jumalan
monipihaisen temppelin. Ja kun Flora kuunteli Pheidonin ääntä, niin
hänen täytyi sulkea silmänsä, hän tunsi suuren onnen siinä, kuin ei
olisi tiennyt, Osirisko hänelle puhui ja nauroi vai Pheidon, vaippa
olkapäällä, vasara kädessä. Ja kun Pheidon huomasi hänet sellaisena,
niin hän oli kyllin onnekas.

Niin kului monta aikaa iloisesti; mutta kun heissä rakkaus kasvoi ja
lemmen täyttymyksen piti tulla, kas silloin Pheidon sai kokea outoa,
avatessaan sydämensä Floralle pilariston hämärässä, kiihkeitä sanoja
lausuen. Flora väistyi valkeana, huulet hehkuen ja silmät loistaen,
mutta väistyi pois. Ja kun he sitten tapasivat, niin Flora sai
sanotuksi, ettei se tapahtuisi koskaan, niin suuresti kuin hän
Pheidonia rakastikin. Poishan olivat Floran sydämestä väistyneet
kirkkaat entiset jumalat, ja paikalle olivat tulleet itämaiset, hämärät
ajatukset, oikeuden Osiris, joka punnitsee ihmisten tekoja kultavaaoin,
hallitsee ruoskalla ja valtikalla. Annetut lupaukset, toiselle vannottu
uskollisuus, niiden unohtamus oli Osirikselle rikos, joka rangaistaan
pitkällisellä tuonelalla.

Mutta Eros taisteli Itämaan hirviöitä vastaan. Jo salli Flora Pheidonin
tulla kotiinsa, hänen kammioonsa, ja salli hänen suudella noita
haluttuja, hehkuvia huulia. Mutta kun Pheidon silloin anoi kirkkainta,
puhkesi Flora kyyneliin, ja hänen sanansa näyttivät olevan kuin kallio.
Ja kun nuorukainen tuskan ja uhkaustensakin jälkeen valitti, ettei
Flora häntä rakastanut kuten vakuutti, — silloin Flora sinkautti auki
vaippansa ja avasi sydänalansa hänen suudelmalleen, näyttäen, ettei
hänen rakkaudellaan ollut muuta rajaa kuin yksi, outojen jumalain
merkitsemä. Yksi tie pelastukseen oli: että Pheidon veisi hänet pois,
kauas jonnekin. Mutta Pheidon, taideniekka, hänkö olisi uskonut lemmen
pitkäikäisyyteen, niin tulisesti kuin hän Floraa rakastikin; hänkö
olisi hennonut viedä lemmittyään kodin turvasta? Ja niinpä hän sanoi
katkerasti Floran sanat hulluiksi houreiksi ja kääntyi sitä tulisemmin
kuvaamaan heidän parhainta nuoruuden kukoistustaan, elon kultamaljaa,
jonka iki-valtiaat jumalat tarjoovat vain harvoille, syösten vihansa
kuiluun sen, joka sitä halveksii. Mutta voi! Turhaan hän käytti
rukouksia ja uhkaa, suloutta ja hellyyttä: vastaus oli kyyneliä ja
kylmyyttäkin, jos taistelu rajuksi yltyi.

Niin seisoivat rakastavaiset Osiriksen hämäräin laintaulujen edessä;
naisen silmät vuodattivat kyyneliä yhä viljemmin, ja hänen kasvonsa
harmenivat riutumuksesta. Mutta sitä uutterammin hän kulki kuitenkin
Osiriksen temppelissä, toivoen apua samalta luojalta, jonka käskyjä
noudattaen hän oli saanut tuskat poveensa, tuskat, joista hän halusi
päästä ja joihin hän oli lempeä etsien antanut itsensä luisua, saaden
iloa itse kyynelistäkin. Mutta Osiriksen ilmestyksen aika ei ollut
vielä tullut.

Niin oli mennyt jo kaksi kuukautta turhassa, ja sillä ajalla oli kirkas
nuorukainen synkennyt, hänen elämänsä oli kuin tulen, jota
tukahdutetaan. Niin, hän oli tullut synkäksi, hänen verensä nousi
kapinaan sitä vastaan, joka oli syynä hänen kärsimyksiinsä. Usein hän
vannoi, ettei heltyisi, vaikka näkisi Floran ruumiina; mutta kun hän
sitä ajatteli, niin hän kauhistui, anteeksi anellen. Ja kun hän muisti
Floran kyyneliä, niin hänen vaivansa unohtuivat; mutta sen sijaan hänen
vihansa kohdistui itse ajan ajatuksiin, Osirikseen, — hänen
leikatessaan tuon jumalan merkkejä kiveen, muistoksi Floralle, koska
Flora sitä jumalaa rakasti. Hän toivoi, että surma ampuisi häneen
nuolensa, ja hän kulki tahallaan Suburran iltamyöhään arveluttavilla
kujilla, odottaen että jonkun rikollisen tikari tai tauti hänet
tappaisi. Mutta Osiris, jonka amulettia hän veisti ja jonka temppeliä
hän oli jalosti kaunistanut, Osiris kai Pheidonia suojeli, tuo hänen
vihaamansa jumala. Säästääkseen vielä kauheammille kidutuksille? Joten
hän usein, raskaan vihan ja tuskan vimmassa, aikoi riistää hengen
itseltään; mutta kuinka hän olisi voinut, olisipa hän sillä tuottanut
tuskan sille, joka häntä rakasti. Niinpä hänen työnsä temppelissä
keskeytyi, ja hän hoippui päivät pitkät toimetonna, kuin juopuneena,
Campagnan suorilla teillä, väistäen elämää ja ihmisiä, kaupunkia.
Niinpä tänäkin juhlan aattona, jolloin hän pakeni riemuisesta
väkijoukosta puiston yksinäisyyteen.

Ja olipa hän turhaan miettimiseen väsynyt ja usein päättänyt palata
kotimaahansa, kirkkaan Aphroditen Melokseen, heittääkseen siellä
sielustaan surun paulat.

Nytkin hänelle tuli se luja päätös; hän nousi istuinpaadelta ja lähti
tyynenä astelemaan Tiberin saarelle päin, joka oli keskellä virtaa kuin
marmoriin veistetty kolmisoutu, terävine keuloineen, kajuuttana perällä
terveydenjumalan temppeli, mastona kultainen triumfipylväs. Oli tullut
ilta jo; aurinko oli vastarannan vuorten takana, ja veripunaisina
hohtivat Aventinuksen sypressit ruskon heijasteessa. Siellä seisoivat,
siltain alapuolella sisäsatamassa, pitkäairoiset kolmisoudut, joita
lastattiin ja varustettiin matkalle. Pheidon meni, tiedusteli
trireemien kulkua, ja kun hän pian sai kuulla, että pari niistä oli
Flora-juhlien jälkeen, jos tuuli salli, lähtevä itään, niin hän
kiiruhti päättävästi kaupunkiin, valmistuakseen matkalle ja
heittääkseen Floran. Mutta kai sattuma, tottumus ja kaipaus veivät
hänen askelensa juuri Osiriksen temppelin, tuon turman paikan ohitse,
jossa hän oli niin usein, päivin ja iltamyöhään, kohdannut
rakastettunsa. Siihen hän seisahtui nytkin, hätkähtäen, huoaten — ja
meni vielä portista sisään, esipihalle, jossa hänen tuoreet
lootuskukkansa loistivat matalain pilarien päissä, ja kulki edelleen,
tuijottaen kaikkein pyhintä kohti. Floraa ei ollut siellä, mistä
tumman, kielletyn harson takaa kuumotti Osiriksen kuva, kädet ristissä
ryntäillä.

Mutta siihen tuli temppelin puistosta, jossa kuulas lammikko päilyi,
pappi poikasten ja miesten seuraamana, kukkavasujen kantajain, joiden
toimeksi tuli koristaa nyt pilarit ja pylväiköt iriksillä ja
palmunlehvillä, huomisten juhlain varalta, kaikille jumalille pyhäin.
Hän oli kolmileukainen ja hymyilevä, silmät älykkäät, ripset sinisiksi
väritetyt, huulet ohuet ja viisaat. Hän näki Pheidonin seisovan siinä
synkkänä taas, — ja eikö hän Floran rukouksista ja ripistä tietänyt
heidän asiaansa? Hänen oli käynyt sääliksi kahta harhaantunutta, ja hän
tunsi velvollisuuden heitä auttaa, sen herran palvelijana, jonka käsky
tuotti sellaista onnettomuutta. Ja kun hän nyt tuli nuoren Pheidonin
luo ja kuuli ystävältä, että hänen aikomuksensa oli lähteä ja jättää
työnsä, kaikki, niin nyt hänen oli hupainen aikeensa täytettävä. Eikö
hän ollut Aleksandriasta syntyisin, viisaasta ja uudesta, jossa
osattiin ajatella kirkkaasti? Osiriksen, Isiksen ja Horuksen, jalouden
ja hyvyyden henkien maasta? Typhon oli kahlittava. Niinpä hän pisti
kätensä tuttavallisesti Pheidonin kainaloon ja vaikenemista vannoen vei
hänet temppelin puistikkoon, jättäen palvelijat temppeliä koristamaan.

Pian astuikin Pheidon papin seurassa ulos temppelin edustalle, ja hän
vapisi jännityksestä, hänen poskensa hehkuivat toivosta ja ilosta. Ja
kas: tuolla kukki läheisessä tarhassa kirsikkapuu, täynnä hentoja
valkoteriä, tuhannet aukeamatta vielä, hienosti punertaen; nyt hän ne
huomasi. Ja pappi ja Pheidon hyvästelivät, lähtien päätä nyökäyttäen
eri suunnilleen.

Sillä hetkellä oli Flora, jonka kasvot kuulsivat hienoina kuin
elfenluusta leikattuina, kammiossaan, Osiriksen pieni veistokuva
edessä, kalvaana riutumuksesta. Hän rukoili selvitystä tuohon: ollako
Osiriksen vai ei, — ja vaaka oli huolettavasti Pheidonin puoleen
kallistumassa. Monta päivää oli Pheidon väistänyt häntä; millä
kahleilla hän voisi hänet sitoa, pidättää hänet lähellään? Pheidon, hän
on kaikki, mitätöntä muu, koti, rikkaus, Osirisko myös? Pheidon: mitä
on muu hänettä: kuolon tyhjyys! Pheidon oli sanonut: rakkaus on
virvatuli, joka jättää eksyttämänsä pimeyteen. Niin ei saanut olla,
Flora tahtoi hänen näkevän, että se oli onni. Niin hän tahtoi, mutta
kuinka; siinäpä hän nyt taas odotti Osirikselta selvitystä ja
lohdutusta. Silloin ilmoitettiin, että pappi tahtoi häntä tavata. Ja
pappi puhui, viisaasti ja arvokkaasti, vakavana, kauhistavana Osiriksen
lähettiläänä. Floran uskollisuuden jumaluutta kohtaan on Osiris
muistanut ja on heltynyt ja aikoo hänen rukouksensa kuulla. Hän on
palkitseva hänet onnella, joka on kuin ikuisuuden rauha, kuolema: hän
tulkoon Osiriksen temppeliin nyt. Se on huomisiin juhliin valmis,
koristettu, seppelöity; veistäjän työ vain kesken: Pheidon matkustaa
pois, Melokseen, — ellei ole jo matkustanutkin. Silloin kohoaa ja
luhistuu Flora; kaikki sulot, toiveet, kauhu ja täyttymys, kirkkaus
hänessä yhtyvät. Mutta kun pappi astuu kadulle, luvattuaan tulla Floraa
noutamaan, niin hän astuessaan hymyilee tyytyväisenä.

Miksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää
tyttäreltään taakan, jonka on hänelle koetukseksi määrännyt.

Ja sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle
taivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, vie hänet vakavan Osiriksen
temppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa ja
mieluista uskomista, — sillä se hetki oli tullut, — temppelin tummaan
kammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä maljan ja
sanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuaan, levätä ja odottaa
Osiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän poistuu
temppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät ovet.

Flora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen,
mitään ajattelematta; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen
kultamaljaa povensa päällä. Hän ajattelee, että Pheidon on mennyt,
iäksi mennyt, ja haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella
kuolemalla; kuolemalla jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla
armahtava Osiris oleva hänen muotoisensa. Niin hän lepää silmät
loistaen, ja tähdet loistavat äärettömältä taivaalta, cellan oven
tummista verhoista, ja hän painaa huulensa uhrimaljan laitaan ja
kallistaa sen.

Ja Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon
takana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallaan
sulka-diadeemi; se oli Pheidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli
Floralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin
koski sitä suloutta katsoa, — ja huulet sulkivat hänen janoavan
suunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin
kuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin
korkealle, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen ummessa luomin
jättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai Pheidonin, hänen
muotoisensa.

Mutta aamulla, kun päivä sarasti, — silloin hälveni Osiris jälleen
tumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan
kultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran
sulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein
huulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut
rikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen
hän lähti keveänä temppelistä.

Pheidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja,
ja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain
kunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet
vihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun,
parhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui
ja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylväikköihin, joissa
lainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä
pantterivaljaikolla: tuolla kukilla koristettuna, korkeissa
kukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttavat ja
valko-käsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko
virtasi Via Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani
huikaisemaan kuin kevätlumi.

Niinpä vieri siis kulkue temppelien ohi ja Pheidon kulkueessa.
Osiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin
portailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään
silkkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalalleen, temppeliin
menossa alttarin luo. Pheidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora.
Ja Flora näki, Pheidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi,
mutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltaan ja suuteli sitä
Pheidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina
siltä, jonka tämä oli valinnut onnelliseksi tulemaan, — asteli
ylpeänä, syli täynnä narsisseja ja liljoja.

Rooma, toukok. 1908.




SISILIA.


Meren helmassa on saari, kolmikulmainen, — siitä myös nimi Trinakria.

Se meri on niin sininen, että voisi sanoa, ettei ole nähnyt sinistä
väriä, jollei sitä ole nähnyt! Jalovärinen pohjoismaalaiselle, joka ei
väristä mitään tiedä, tuo Homeroksen usein mainitsema orvokinväri, —
samalla kuin Indian jaloin indigo. Niin ystävällisen ja iloisen
sininen, ettei luulisi siihen voivansa hukkua.

Ja laivat väikkyvät sen kalvolla kuin lasten lelut, joihin on purjeeksi
pistetty valkea joutsenen sulka. Luonnon ihana, levoton, leikkivä
sielu. Meri, joka hymyilevänä sinijuovana yhtyy taivaaseen; punertavat
purjeet, joita läntinen paisuttaa ja kallistaa.

Sen "sinertävän syvyyden päällä" on saari, tummanvärinen, autereinen,
utuinen. Joskus aivan violetti tai sinisen-punertava. Se on Sisilia,
muinaisuuden Trinakria.

Sen saaren rannat nousevat paikoittain merestä jyrkkinä kuin seinä,
kotka-korkeina: pohjoisessa ja idässä.

Ja tuon seinän juuressa kimaltaa meri niin kirkkaana ja läpikuultavana,
että erottaa monen sylen syvyydestä sen helmasta auringon valorenkaat,
jotka helottavat kuin kulta; jopa tyynellä vihreät levät ja punertavat
korallit sen pohjasta.

Mutta paikoitellen rannat ovat aavoja, aukeita ja tasakumpuisia
vehnävainioita: eteläranta. Tai kaarevia lahtia, niinkuin idässä,
joihin Joonianmeren mainingit hyökyvät virstoja pitkinä, säkenöivinä
helmivöinä, valkeina kuin huikaisevin maaliskuun lumi, tuosta
hymyilevästä merestä kohoillen.

Sillä saarella on mahtavia kaupunkeja jyrkkäin rantavuorten juuressa,
suurine satamineen, joissa vilisee laivain mastoja kuin metsää.

Siellä on pieniä kaupunkeja miljoonakaupunkien raunioilla etelässä,
viljeltyjen vainioitten reunassa. Siellä on somia huvilakaupunkeja,
iloisia kyliä rantajyrkänteiden hyllyillä, riippuen meren päällä kuin
meripääskyn pesät, — turvallisina kuin merikotkain pesät.

Aavoja, punertavia ja aaltoavia vehnävainioita meren
tasankorannikoilla. Jyrkillä rinteillä ja sisävuoristossa
hedelmätarhat, joissa oranssi paistaa kultana, sitruuna keltaisena
kiiluu, kirsikkapuut kantavat raskaan taakan, — öljypuut, leipäpuut.
Siellä viihtyy sokeriruoko, papyrus. Siellä kilisevät vuorilaitumilla
ja kaupunkien, kylien mutkaisilla kujilla vuohien kellot. Karujen
kallioiden povessa piilee rikki ja hopea ja lyijy, akaatti ja jaspis.
Siellä on kaikki rikkaudet, mitä luonto luo.

Sellainen utuinen maa meren keskellä, kuin meren kasvattama! Ja saaren
itäpäässä, ulottaen liepeensä kauas länteen, siellä nostaa huippunsa
saaren muiden ääriviivain yli Etna! Vesuvius, se on kääpiö tuon utuisen
pyramidin rinnalla. Etna: sen kupeet alenevat pehmein laskoksin, sen
helmoissa ovat rypäletarhat ja oranssilehdot. Sen pilvienylisessä,
terävässä kärjessä on usein vielä kesäkuussa lunta, sillä _kaikkea_
pitää sillä saarella olla.

Mutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu
mustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja
maa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee
kiviä ja suitsee tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina
Syrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.

Sellainen on Sisilia, ylinnä jalo Etna.

Oli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita
tuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen
kaakkoiselta Joonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito,
tai kuin himmeää hopeaa.

Merilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää:
ylimmät huiput kääriytyneinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin
puolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina, nousten
meren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten vuorten
takaa, kiiltää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti
sinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä
rannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.

Niin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen tien,
oli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa
heleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaanrantaa kohti,
jossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.

Ja kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja
ruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia
jossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.

Näin ikkunain kimaltavan kultaa, — vuoristojen sauhuiset auteret,
satamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä
mutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli
kuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani
kuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.

Odysseiaa muistellen ajatus ensinnä — Polyphemokseen! Sehän on
Odysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa
vastaan! Polyphemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen
luonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!

Tällä saarella se kuului olleen se Polyphemos. Aavalla rantahietikolla,
korkean vuoriston juurella, seisoi Polyphemos, toissilmäinen, järeä
vaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällään, korkea

    — — — kuin salon tuuhea huippu,
    Jok' yli vuoristoinaan pääns' yksin ja suurena nostaa.

Niin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna.
Sellaisena seisoi Polyphemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä
historiantakainen _sikaani, sikuli_, Trinakrian ensimmäinen eläjä.
Seisoi vaari rannalla, — aamun meri läikkyi maidonkarvaisena,
mainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.

Ja kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntään paisutti
kummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko? Liian
iso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin
kulta-vihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät
yksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen
sulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän
tosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla
aluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen "tummansini-pintaisen", ja
olentojen käsissä keihäät ja "keihäissä voimaa". Sen näki ukko, ja
hänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä saari,
Sisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsikkalehdot, sen
"lumivillaiset vuohet", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin
lempeänä utuviivana, pehmoisena kuin sininen öljy. Mitä oli muilla
siellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?

Mutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies,
Pallas-Athenen suojatti.

Ystävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät
luolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoaan.

Hän sulki luolansa suun vankalla paadella — ja alkoi vieraitaan syödä.

Kuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan
lattialle.

Mutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan
pelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä
oli "tumma ja suloinen viini", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi
sitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi nyt
vieraita vuohenjuustolla ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta kun
hän siinä nukkui, rajusti, tiedottomana rovionsa ympärillä, jalat pään
alla, niin hän heräsi viiltävään kipuun, joka tuntui hänen silmässään
ja aivoissaan. Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa
pähkinäpuisen hirren ja upottaneet kekäleen Polyphemoksen ainoaan
silmään. Raivossa hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä
löytänyt pukkiensa, vuohiensa ja kiliensä joukosta. Päätti siis johtaa
lemmikkinsä ulos ja sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön.
Longotti oven paatta ja laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta
eipä älynnyt tunnustella vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli
petturi veikkonsa ja toverinsa piilottanut.

Ja pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta
näkeville kimalsi.

Nyt tempasi Polyphemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti
ääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta heitto
ei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat; hänen
nimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin hän itki
rannalla verensekaisia kyyneliään. Mutta Odysseus uhrasi
piripintamaljasta kiitosuhrin jumalilleen.

Mutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen
siellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset,
kreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit,
itägootit, Bysantti; saraseenit, normannit, berberit, Ranska,
saksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he ovat
sitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei tuota rikasta,
ihanaa saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa maailman
keskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista aarteista
raskas arkku, jonka joku outo jumala, idän tai lännen, oli
jumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.

Ensin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies ja
Kreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä
Polyphemoksen luut rojottelivat, Tyroksen ja Sidonin maanääristä Zor:
tumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä, joka ei
valtakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt. Sille
rannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella hän kokosi
voimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen patsaille,
Okeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta saarilta,
meripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor noilta retkiltään palasi
hymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen tovereilleen, monesti
ehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tultasyöksevä huippu majakkana. Ja
hän nousi saarelle lepäämään, ja Baalille, auringolle, sytytetyn
kiitosroihun ääressä kertomaan hirmunäkyjä oudoilta meriltä, — estäen
halun muilta kauppiailta sinne lähtöön. Tai hän vaihtoi saaren
metsäläisiltä koralleja ja metsänriistaa halvoilla purppurakankailla.
Useinpa hän lienee saanut myös käydä veristä sotaa alkuasukkaita
vastaan, jotka uhkasivat hänen laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen
Tyroksen mies, voitti, niin hän sytytti Etnan juurelle veriuhrin.

Mutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle
viljelyksen ja marmorikuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja Hellas
edistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille
rannoille, joiden kaari-lahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit
hyökyvät, sinne Theokles perusti valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja,
joissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kummukkaille rannikoille.
Kaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja.
Laittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa
suojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinimäkien puut
kumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli
satatuhantinen ja niiden pohja-ala penikulmainen. Pieni taiteen
kansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet,
linnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät, joiden
ympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat pieninä
friisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamattomana
kappaleena: alat aavistaa, _pientäkö_ se kansa vain rakasti. Näet
hekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista
ihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti
airoa ja veristä miekkaa yhtä taitavasti kuin talttaansa.

Zor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto?
Mitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: —
jotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat.
Niin, Theokles voitti, mutta sai käydä veristä sotaa Zorin
hengenperijäin, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin
tarukirjan lehtiä kääntelisi.

Kateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle,
kamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan
ääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä
sotalaivoillaan, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikkalaisen
erämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia, —
kaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he olivat
itse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat kavalasti
suuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat vartijat
huomasivat heidät jonkin Euryelos-linnan muureilta. Kiireesti marssi
väki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden
linnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset
erämaan hyeenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areksen ja
vaahtisyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat
toisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta
jännitettäessä.

Monipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren
helmaan.

Siellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala
aukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi
helpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaaseen
sinimereen.

Mutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat
toimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme
syleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa
keräytyi suutelemaan "tervetulleiksi" soturin otsaa ja olkaa. Zeuksen
alttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa kuin
Etna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan,
tanssittiin haltioituneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena
hohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa
vaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja "ontelo lyyra". Pindaroksen ja
Aiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain
huisketta.

Mutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseään
veitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiaan Molokin tulipunaiseen
syliin.

Mutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin
hämärä, veri-kultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät
sorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa meloni ja viikuna.
Mahtavat jumalien temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä,
niin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä
olisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse
jääneet suistuvain jättiläis-arkitraavien alle. Vain aika kaasi
gigantit, ja kuljetti museoihin, — herättääkseen katsojien sielussa
pakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, selällään: iskee hymyillen
silmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat
vehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä,
meren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.

Theokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta
kömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskien teitä. Kreikkalaisten
avuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan,
puunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen
autettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskuntauskonto.
Gladiaattoriteatterit ja kilpa-ajoradat.

Ja vähitellen riutui kreikkalaisuus. Rooman ylimysten kesähuviloiksi ja
joutorahvaan vilja-aitaksi joutui ihana Sisilia.

Raunioina ovat nyt gladiaattoriteatterit; petolinnut pyöröjen yllä
kaartelevat ja huutelevat.

Mutta vielä lisää seikkailuja. Pyhä Rooma sortui kuin Karthago.
Vandaalit kiitivät yli saaren ja hävittivät. Itägootit sitä koettivat
pitää käsissään. Mutta heidän kanssaan taisteli saaliista Bysantti.

Hyväpä oli siellä Geiserikien levätä pitkistä, hurjista
seikkailuistaan. Riisua turkiksensa, pestä veri ja hiki karkeasta
ihostaan ja kilpi pään alla nukahtaa oranssipuun varjoon ja uneksia
jäisistä, pimeistä lapsuudenmaistaan. Mutta kalpa kädessä prameaa
Bysantin keisaria ja hänen munkkejaan vastaan.

Mutta ei jaksanut pohjolan Geiserik karkoittaa kreikkalaisen keisarin
kiskovia käskynhaltijoita saarelta. Sen teki Abdallah. Kauan sitten oli
"kuolo tummiin pilviin helleenien kohtalon kätkenyt". Nyt tuli
Abdallah! Arabiasta hän oli, tuo valloittaja, haaveellinen, tulinen!
Hurjalla ratsulla, päässä liehuva liina, hän kiiti pitkin tupruavaa
erämaata, seikkailun ja autuuden himossa. Niin riensi Abdallah yli
manteren, — kunnes meri tuli vastaan.

Ja nyt hän kannusti ratsunsa veteen ja päätti valloittaa myös meren ja
saaret. Niin tuli saraseeni Abdallah tarujen saareen ja vuodatti
viljalti Allahin kunniaksi uskottomain verta. Koko saaren hän valtasi
yhdellä ratsastuksella.

Mutta kun hän sen sai omakseen, näytti siinä olevan kyllälti hänelle
paratiisia, ja hän tuli levolliseksi, vaikka oli huutanut: Paratiisissa
saan levätä!

Hän vaipui mietteisiin tuolla ihanalla meren rannalla sotaorhia
juottaessaan. Mikä kukkakimppu tämä saari! Paratiisista mereen
pudonnut. Siellä Abdallah tuli rauhanhaaveilijaksi.

Saraseeni ja berberi valjasti nyt sotaorhinsa auran eteen, hän johti
virrat vuorilta "Conca d'oronsa" kasteeksi, hän istutti hedelmäpuita,
rakensi huvilinnoja. Mikä kaarien loisto! Hän rakensi pihoja, joissa
suihkulähteet solisivat ja joita ympäröivät hevoskenkäkaaret, hienot
kuin pitsi, kimaltaen kulta-, hopea- ja helmiäis-arabeskeja.

Hän harrasti tieteitä ja rakasti suloista runoutta.

Maa kukoisti taas kreikkalaisten ajoista. Ja illoin, kun meri uupui
lepoon ja sohisi jo suurena univirttään, kajahti moskeain minareeteista
kiitoslaulu rauhan Allahille!

Mutta erämaan pojan tulinen päivä laski! Silti ei Sisilian kansan satu
ollut loppuva.

Pohjoiselta Tyrrhenan mereltä, josta aallot vihreän sinisinä ja
suolalta tuoksuvina hyrskähtelevät, — sieltä tuli Roger. Normannit
lohikäärme-pursillaan. Kaukaa Thulen pimeydestä he olivat syntyisin.
Nyt heidän piti kilpailla Arabian kanssa. Viikinkilaivoilla he olivat
tulleet Normandiaan, siellä sivistyneet hiukan. Ja — nyt Roger
seikkailulle Sisiliaan. Punanverevä hän oli, vankka ja keltakiharainen.
Hän tiesi vielä vähät tieteistä, taiteista. Taas kalskahtivat
Sisiliassa kansain aseet: saraseenien ruostuneet käyräsapelit ja
pohjolan raskaat kalvat. Ja normannit voittivat.

Mutta Roger, Rollon jälkeläinen: hän ei ollut vielä oikea kristitty
eikä enää pimeä pakana. Siksi hän ei ruvennut uskonvimmassa hävittämään
maata.

Ei, Roger otti vain vallan, ja tummat saraseenit saivat palvella häntä
ja hänen vasallejaan entisellä uskollaan, tavoillaan, jopa
laeillaankin. Ja siinä nuo palkolliset hienostivat herransa. He saivat
heidät tukemaan viljelystä, tieteitä, taiteita.

Ja siltä ajalta näkee kuvan saaren kansainkulttuurista. Normannikirkko,
— kirkko, jonka sisusta on peitetty kultaisella, välkkyvällä
mosaiikilla. Sen teetti puolipakanallinen normanniruhtinas. Arkkitehti
saraseeni. Muhamettilainen rakensi — kristityn kirkon. Arabialaisilla
kaarilla hän sen kaunisti. Ja järjesti noiden kaarien päälle kymmeniä
kuvia raamatusta: heprealaisten jumalaistarustosta ja historiasta.
Siellä on Noat, Moosekset, Kristukset, piirtäminä muhamettilaisen, joka
ei olisi saanut kuvaa piirtää. Ja heprealaisilla kuvaprofeetoilla:
heillä on pukuna — klassilliset helleeniviitat ja roomalaiset togat!

Niin sekoittivat kansat verta, yhdistyivät, sulautuivat! Ja sitten —
siinä Sisilian satua vielä: Sitten tuli saarelle, jossa jokainen kävi
ja josta jokainen lähti, vuorotellen vaaleita germaaneja ja tummia
romaaneja: ranskalaisia, saksalaisia, espanjalaisia. Anjoun tyrannit
ajoi sekarotu pois sukupuutto-surmalla, kapinalla, johon kirkkojen
kellot antoivat nousumerkin: Sisilian jalo iltamessu. Mutta tuskin
hukkui Anjou, tunkihen tilalle ahnas ja uskonnollinen Aragonia.

Sitten saksalaiset, italialaiset, itävaltalaiset ovat siellä
keinotelleet, taistelleet, kukin koettaen omistaa aarretta.

Kunnes viimein italialainen sekarotu, Herra ties miten monista
kansoista syntynyt, suuttui muukalaisiin ja Palermossa liehahti
Garibaldin punainen pusero.

Siltä vuorelta, Palermon Monte Pellegrinolta, jolla Hamilkar Barkas
muinoin oli epätoivon vimmalla puolustautunut Rooman hukkaa vastaan,
levisivät vapaustaistelijat kulona kaikkialle. He kiipesivät vuoria
keveästi kuin sveitsiläiset palkkanihdit! He kiitivät tasankoja kuin
arabialaiset ratsurit! He puhdistivat saarensa riistäjistä, mereen
tottuneina kuin ennen Zor tai Theokles.

Niin sai vilja-aittansa takaisin Italia. Nyt sen haave on omaksi
valtioksi.

Oli ilta, kun Sisiliasta läksin.

Messinan salmella, höyrylautan leveällä kannella. Mielessäni kulkivat
saattueena sikulit, Zor, Theokles, Hamilkar, Rooman preetorit. Ja
itägootit, Bysantti, Abdallah ja Roger ja espanjalaiset. Kaikki
menneisyyden utuihin haihtuen.

Tyrrhenan mereltä kävi väkevä, lämmin viima. Tähdet loistivat suurina,
kone jyskyi kumeasti.

Minua vastapäätä istui verevä maalaisnainen: nenä jalo, kreikkalainen;
korkean hiussykerön ympärillä metallipangat. Pari matruusia, hanuria
eli sirmakkaa soittaen: toisena heistä kotkannenä ja vaalea tukka, —
minkä normannin jälkeläinen tuokin lienee! Mutta erillään toisten
joukosta istui kaksi maalaisukkoa: kasvot keltaiset, posket ryppyiset,
otsat matalahkot, mutta älykkäät. Nenät kuin käyräsapelit, sieraimet
laajat; suut leveät, suoraviivaiset. Heidän pienet silmänsä
kiiluivat kuin hiilet, kun he helistivät käsillään huitaisten
sisilialais-murrettaan. Valkeat hammastarhat paistoivat kirkkaina, kun
ohuet huulet aukenivat leveään, ylimieliseen ja äänettömään nauruun.
Päässä heillä oli siniset fetsit ja toisella fetsin ympärillä kirjava
turbaani: saraseenien jälkeläisiä.

"Valo vaipunut yön oli helmaan jo." Rusko oli sammunut, Poseidon väsyi,
laski tyttärensä ja raakkuihin puhaltelevat poikasensa lepoon.

Sinipunerviin utuihin alkoi tummeta taakse Sisilian jyrkkä ja korkea
ranta. Korkeimmalla huipulla, Etnan lumisärmällä, häilyi punaisia
hattaroita.

Aallot solahtelivat uneliaasti laivan kupeissa. Tuolla pohjoisessa
olivat Aioloksen saaret. Ja tuossa lähellä Skylla.

Kuin houkuttelevat seireenit vilkuttivat Sisilian rantakaupunkien
tuhannet tulet. Suurina heijastelivat ikuiset tähdet meren
mustanvälkkyvästä pinnasta.

Girgenti, Reggio Calabria, kesäk. 1908.




ADRIANMERELLÄ.


Aalloilla keinuen etelän kulta-auringon kimaltaessa. Aallot kaukaa
ilmanrannoilta matkaavat, ääriltä taivaan, missä hopeapilvet hohtavat,
valkeina, kellervinä kuin autuuden maat.

Keikahtaa pursi mahtavasti aaltojen kehdossa, hyrskähtää laine, veden
sormet leikkivät laitaan lyöden: — pursimiehen poskelle räiskyy
viillyttävä vaahto, — pursimiehen, köyhän kalamiehen, joka aalloista
elatustaan etsii. Kalamiehen repaletakkisen: hän katselee vesiä,
katselee illan kultapilviä, — katselee kaupunkia, rannalta kaukaa
kellervänä hohtavaa; — katselee haahtea, joka verkalleen ohi matkaa:
perälaidalla poikanen kyynärvarttensa varassa laulaen laulua
kaukaiselle armaalleen; — katselee mies, ja hänen sydämestään
kiitollisena kumpuaa:

Mikä onnen ja kirkastuksen hetki!

Ja hän hiljalleen jatkaa:

Siunaus rannoilla ja mailla, siunaus kultapilvillä ja aalloilla
vaeltavilla, siunaus kaupungilla, rannalta kellervänä hohtavalla,
kaloilla, syvyyden asukkailla, siunaus palava kuin kiitollinen
ihmissydän.

Niin huokasi mies; mutta lyhyt on päivä.

Merimies palaa kotiinsa iltatähden alla. Rymistäen hän astuu majaansa,
jossa häntä vaimo ja lapset odottavat, lapset kuin tiiran poikaset
taattoaan. Riemun huuto kajahtaa, riistan ympärillä tungeksitaan. Ja
pian jo liesikin loimuaa.

Mutta tämän laulaja, hän, jolla ei ole vaimoa, ei lasta, häntä taas
levottomuus ahdistaa, ja hän ihmettelee:

Mikä lyhyt onnen hetki äsken! Mikä siunaus vesillä ja mailla, siunaus
kultaisilla pilvillä, kaupungilla, rannalta kellervänä hohtavalla,
siunaus palava kuin kiitollinen ihmissydän!

Napoli, kesäk. 1908.




ALPPIJÄRVI.


Sveitsinmaassa valtavat vuoret ympäröivät syviä laaksoja, joissa
vihreät järvet kimaltavat. Järviin syöksyvät vuorikosket kuin pilvistä:
patsaina, pilareina, häilyvinä uturyöppyinä! Alas vuorten seiniä, joita
pitkin kuusimetsät kapuavat ylös kuin hyökkäävät sotajoukot! Alhaalla
rannoilla vihannoi viini ja ruusut kukkivat. Mutta ylhäällä,
kuusikoiden yläpuolella, on aavat laitumet, ikuisen, säkenöivän lumen
rinnalla.

Varhainen aamu, kello neljä. Harmaa oli vielä veden pinta, sumussa
järveä ympäröivät alpit. Hiljaista aivan. Vain aallot ikkunan alla
loiskahtelivat aamu-unisesti. Etäällä kumisi vuorikoski.

Sitten alkoivat linnut tirskahdella. Ja jo värittyi taivas alppien
takana, etäällä, väkevän keltaiseksi, — hohtavaksi kuin vaski,
huikaisevaksi hiljaisessa aamussa. Merkillisesti hohti se kylmä
kultateltta, jossa aurinko heräili, mahtavain vuorten tummien hahmojen
takaa. Ja nyt kukahti jo käki! Aalto loiskahti pirteämmin ja heräten.

Jo alkavat linnut hälistä tiheän rantakylän takana rinteillä,
keväisessä koivikossa.

Yhä kiivaammin helottaa taivaan keltaisuus.

Ja nyt kumahtavat kirkkojen kellot, kaukaa vuoristosta. Kumeat kellot
etäältä, tuskin kuultavasti, jumala ties mistä: — rotkoista,
salaperäisestä etäisyydestä, — syvin äänin laulaen. Aamukellot. Niiden
kumu katkeaa syviin vuorten onkaloihin.

Aamu kirkastuu.

Yht'äkkiä ilmestyy tuonne korkean vuorimuurin harjalle ruusunpunainen
pilvi, heleästi paistava.

Se on aamun tulo, valon viitta! Ja samalla kalahtelevat jo lähempääkin,
järven toiselta rannalta, pienten kirkkojen kellot. Kutsuen,
herätellen, vastaten etäisten malmien kuminaan, kuin noviisit kuultuaan
vanhan priorin äänen.

Niin herää kylä, ja kolistellaan jo rannalla ikkunan alla airoja. Ja
kaukana vuonossa utuisten vuorten välissä, siellä väikkyy jo purje,
klassillinen latinalaispurje: kuin kaksi kyyhkyn siipeä ristissä,
toinen valkea, toinen kellertävä. Tuo siipipari hohtaa aamun uduissa.

Keltaisena yhä taivas. Missä aurinko?

Nyt se tekee nousuaan: sinipunaisella värittyvät alppien veteen
kuvastuvat kupeet, värillä aivan sinikellon-heleällä.

Ja jo iskee aurinko silmää, kohoaa vuorten raosta. Iskee kuin
penikulmaista, tulista keihästä, — siten leimahtaa kuin syttyvä
kekäle! Ja sieltä ylhäältä, vuorten huipuilta, sieltä valahtaa laaksoon
utuinen, kullansäihkyvä, sini-usvainen sädevuo, valovirta. Kuin
Päivättären kankaan loimet alas järvelle. Ja nyt kilkahtavat kaikkein
matalimmalla piileväin kirkkojen kellot, iloisesti vastaten äskeisten
kellojen ääniin, jotka vähitellen loitos vaikenevat.

Kellojen soittoa. Laitumelle vietävän karjan vaskikellot etäältä,
metsäisiltä vuoripoluilta. Lintujen viserrystä. Vaikenemus sitten. On
kohonnut korkealle välkehtivä päivä.

Suloinen järven hiljaisuus. Ihana maa, kirkas vesi.

Siniset vuoret kuvastuvat veden pohjattomuuteen. Monet kylät vuorten
helmoissa kuvastuvat kuin peiliin, valkein, suipoin kellotapulein.
Kalastajat viilettelevät järvellä, ruuhessa potkahtelee veden riista.
Purjeet: toinen valkea, toinen kellervä. Ikkunan alta ruusupensaikon
raikas tuoksu. Huuruten syöksyy tuolla vastapäätä vuorikoski laaksoon,
kuin hiidenkirnuun.

Tuo järvi, jota vuoret taivaskorkeat saartavat, sulkevat, missä olen
näitä vuoriseiniä ja maisemaviivoja ennen haaveillut? >

Eräässä sadussa, jota joka lapsi lukee.

Niin kyselen itsekseni ja muistelen. Nyt muuttuu uni taas elämäksi.
Näen sankarihahmon.

Kas, tuolla kirkkaan veden äyräällä kajastaa keskiaikainen kylä. Siellä
kiertelevät rinnettä väärät kujat. Keskellä kylää tapuli,
kuparikattoinen. Ja kansaa soutaa kylään, juhlille. Vanhaa ja nuorta.
Neitoja, joiden hipiä on valkeaa kuin maito, katse kirkas.

Ja myös ylhäältä vuorilta, ei vain vesiltä, tulee väkeä, mikä karjaa,
mikä metsänriistaa tuoden. On markkinat kai, kylän väkisillä kujilla
viulujen, pillien vinguntaa. Mutta väki on raskasmielistä nyt.
Vainoojan ies painaa maata. Siksi kyselee väki surren toisiltaan
uutisia ja saa synkkiä sanomia. Ja se toivoo jotakin. Mutta torille,
kaivon viereen, jonka patsaalla seisoo kullattu kuva: oikeus vaaka
kädessä, silmät peitettyinä, — siihen oli ilkeä vouti pystyttänyt
riu'un ja pannut sen päähän sulkahattunsa: sitä piti ohikulkijain muka
tervehtiä.

Ja he tervehtivät, ja he punastuivat vartioivain huovien edessä. Ja he
odottivat jotakin.

Ja tulee markkinoille vuorten mies, alppikotkien ampuja. Päätänsä
pitempi muita hän on. Jousimiehen tuima katse. Se näki kautta
sumujenkin. Jo astuu mies torille, jousi olalla, poika pieni käsivarren
suojassa. Ja väen kuhinassa hän silmää riukua, hän hieman hämmästyy,
aikoo jatkaa matkaansa, — kunnes huovit vaativat häntä tervehtimään
hattua. Hänkö — vakaa, vapaan luonnon mies, erämaan sinisen taivaan,
jolla aurinko säihkyy kuin vapauden vaakunakilpi,— hänkö kumartaisi —
voudin hattua! Hän, jonka jalkain juuresta vuoriston sumut ja pilvet
tupruavat ylös kuin luonnon uhrisauhu! Hän, jonka sisar on tuuli
ja veli jousi, kilpaajansa kotka, joka rakentaa pesänsä
pilven yläpuolelle, riippuvan paaden kupeeseen, punaiseen
alppiruusumättääseen. Hänen verensä kuohahtaa käskyn kuullen. Ei voi!
Ja huovit häneen kiinni! Voudin eteen vietynä hänet pilkalla tuomitaan
ampumaan omena poikansa päälaelta.

Sadat kerrat hän oli lennosta tavannut ryöstökorpin, jyrkänteillä
koikkuvan. Mutta nyt. Nyt hän vavahti ja kuohahti raivosta!

Hän ampui. Omena vierähti. Mutta kysyipä vouti silloin, miksi oli
toinen vasama varattu talonpojan vyöhön.

Silloin hän kohotti päänsä ja katsoi kysyjän silmiin. Hänen silmistään
näki vouti, mitä varten oli toinen, teräskärki, vyöhön varattu.

Kun omena putosi, niin salavihainen kansa riemahti, se nosti päätään
ylpeydestä. Mutta köysiin omenan-ampuja nyt, yli järven, vaarallinen
kotkain-ampuja! Kansa pelkäsi, suri ja vaikeni.

Kirkas päivä. Satoja vuosia sitten. Vuoret kuvastuivat rauhaisina,
kesäistä untaan nukkuivat rinteillä metsät.

Niin purressa kotkain-ampujaa yli järven.

Mutta tulee ikäpuoli, — nousee tuuli, ja aallot käyvät ärtyisiksi,
myrkyllisen vihreiksi. Viima purjeissa vinkuu.

Jo kuohahtelee vaahto.

Jo yleni alppien ylle mustanpuhuvia lonkia. Kaukainen lumihuippu
paistoi päivänlaskussa kuin verinen ruhtinasvaippa.

Pilvessä välähti salama.

Tuli myrsky. Pursi kiiti kallellaan, pitkäinen jylähti onkaloissa.
Salamat viilsivät haavoja kautta koko taivaan kannen. Tuulenpuuskat
temmelsivät. Lähellä rantaa kuljettiin. Tammet kohisivat, vesi löi yli
laitojen. Vaarallinen niemen kärki.

Hätäpä pakotti nyt vartijat päästämään kahlitun köysistä, rukoilemaan
tien tuntijalta pelastusta. Niin, kotkain-ampuja peräsimeen!

Hän kiidätti purren suoraan terävimpään kariin! Itse hypähti tutulle
kalliolle, — huovien hätähuudot lyhyet.

Ja kerran, kun korska Itävallan käskynhaltija ratsasti seurueineen
vuoren solassa: hän suistui satulasta, rinnassa nuoli, — tuttu,
uhkaava nuoli.

Niin mies kosti poikansa, itsensä puolesta. Ampui tulevaisuuden
vasaman. Hän näki voudin suistuvan ja seurueen varustavan jousiaan.
Mutta hän kapusi tammestaan viereiselle kallion äyräälle. Ja ylös
vuorenseinää kuin ilves. Kuin kostonhengen nauru kajahti hänen äänensä
jo ylhäältä, näkymättömistä.

Gessler surmattu! Nyt juhlivat kylät, vapaiden järvien rannat! Nytpä
oli köynnöksillä koristettu karkelolavat, vanhukset iloitsivat
poikasina, miehet löivät sarkkansa vanteiksi pöytään. Nuoret kumarsivat
päänsä sankarin ihanteluun. Missä hän itse? Yksin hän vaelsi
vuoristossa. Ei kiitosta kaivannut. Mutta kiitollisuus kohosi hänen
rinnastaan jylypilvien pitäjälle, joka hänen kättänsä tuki. Ja niin hän
oli rientänyt kotiinsa, vaimonsa ja poikansa luo, tulevaisuuden
kauniita unia nähden. Miten vapaus oli nouseva, kulkeva hänen jälkiään.

Ja se nousi. Maassa oli sota julistettu: veressä, hiljaisissa,
myrtyvissä sieluissa.

Seurasivat ensi nuolta öisten niittyjen salaliitot, Rütlin valat.
Nuijain ryskeet vuorisolissa. Winkelriedit mursivat rintainsa kautta
tien vapaudelle.

Ja vihdoin nousi oikea vapaus, verellä ostettu.

On vieläkin maita, joissa itävalta polkee, häväisee! Mutta niissä
Gessler saa palvelijoita. Ja Wilhelm Tell: hän oli germaani!

Ilta oli tullut, — jälkeen päiväisen kulun pitkin rannikoita,
ruusulehtoja, koivikoita.

Alppijärvi muuttui sinertävän harmaaksi. Aurinko laski. Vuoret,
mahtavat, jättimäiset, helähtivät himmertävään alppihehkuun.

Järvi tummui. Mutta vuoriston takana kaukana viipyi ja hymyili
ruusunpunainen pilvi. Kuin pitkä, punainen harso, joka heijastui alas,
hohti syvistä vesistä.

Karjankellot soinnuttivat ohutta vaskeansa. Ja nyt, myöhään illalla,
kajahti kaukaa alpeilta vaskitorven heleä, vakava sävel.

Se soi hartaana kuin virsi. Soi hetkisen, kierteli kaukana vuoristossa
ja vaikeni.

Lausanne, kesäk. 1908.




PAIMEN.


Alppipaimen, Senn, _armailli_, asuu talvin kyläisissä laaksoissa,
kesällä vuorilla vihertävillä. Keväällä miehet vuorille, naiset ja
lapset kotiin. Raskas on miesten työ vuorilla.

Jos paimen on nuori eikä ole jaksanut vielä hankkia itselleen omaa
tupaa, jonka ikkunaruutujen rivi sievästi kiiluu, eikä mehiläis- ja
kukkatarhaa, — jos ei, niin vieraan pirtissä hän on viettänyt talven.
Mutta hän on unessaan pyrkinyt omaan majaan. Vaimoa hän on, kylän
tyttöjen komeinta, katsellut. Työllä ylhäällä vuoristossa on hänen
saavutettava onnensa.

Niin hän on vuokra-tuvassa viettänyt kaiken talven. Tehnyt minkä
mitäkin, puusta koruja leikellyt. Ehkä käynyt töissä pienessä talonsa
sahassa.

Ja kaivannut kai vuorille, kerätäkseen taas kultaa säästöön. Kaivannut
vuoriston hiljaisuutta, kylätöntä rauhaa. Vuorilampea ja pärekattoista
majaa.

Ja tulee kevät. Kauan se on taistellut viimeisiä pyryjä vastaan. Mutta
kun se vihdoin voittaa, se astuu reippaasti vuorille, viittoo
jäljestänsä tulemaan, — ja katoaa sinne. Tuokiossa se luo siellä
kesän, lyhyen keväthurmion jälkeen. Silloin, touko- ja kesäkuun
vaiheilla, ollaan laaksoissa valmiit kevättapahtumaan: ajetaan karja
vuorille. Jo kauan sitten on valittu pääpaimeneksi parhain
kylänlaidunten vuokraajista. Hän on vuokrannut talollisilta karjansa,
miltä naudan, miltä kolme, neljä. Ja pestannut apulaisensa.

Odotetaan kylässä päivää, jolloin voidaan karja laskea.

Ja kun tulee se päivä, niin paimen herää kuin kontio talvipesässään.
Oikoo jäseniään, pilkistää sataruutuisesta päätyikkunasta ulos.

Ah, jo syöksyy vuorikoski pauhaten vuorten ylhäisyydestä, tupruaa
valkeana usvana. Kevätaurinko paistaa hiljaisessa laaksossa; pienen
kirkon kuparisipuli kimaltaa. Koivut ja poppelit vihannoivat.
Tulvillaan vilisee somien myllyjen ohitse virta, alitse vanhan,
pärekattoisen sillan.

Alppipaimen tirkistää virkistyneenä ulos ikkunasta. Kas, jo vihottaa
ylhäällä laitumilla paljaita ruohotäpliä. Parin päivän päästä loihtii
kevät levenevät täplät vihreiksi niityiksi. Ylimmilläkin laitumilla
kiiluvat nyt hanget vain pieninä läikkinä.

Pois siis, vuorille! Kevätpäivän kimalteeseen! Pois laakson miekkoisten
parista, jotka saavutetussa onnessaan makailevat. Vuorille hän,
kirkkauteen, tekemätöntä onneaan tekemään. Raikkaille vuorille nyt!

Paimen irmastuu, hänen otsansa kohoaa. Jo kaikuvat kylän kujilla kellot
ja tiu'ut. Kiireesti pukeutuu paimen, vetää siniset polvihousut
jalkaansa, hihattoman takin ylleen: sen rintapielet on mielitietty
tikkaellut valkeilla edelweisskukilla. Solkikengät hän panee jalkaansa,
vyöttää helmillä somistetun, leveän vyönsä, tarttuu valtavaan
paimentorveensa; ja tuuhea paimenkoira on hänen ympärillään hypellyt,
ovelle juossut, intoisena kuin metsäkoira nähdessään isännän tarttuvan
tuliluikkuun. Ja paimen silittää koiraansa: lähtään, lähtään. Ja pistää
jo mustan, punasaumaisen patalakin takaraivolleen ja astuu kylän
raitille. Astuu talvimajansa kaideniekoilta kaksoisportailta,
seinäleikkausten alta.

Siellä jo väki vilisee. Siellä kukkia kimpuiksi solmitaan. Kellojen
lavit koetellaan. Keräydytään nuoren pääpaimenen luo: isännäiset,
emännäiset, neuvoja antaen, onnea ja tarmoa toivotellen.

Paimenen luo juoksevat karjan laitumelle saattajat. Komeana hän seisoo
muiden keskellä, paidanhihat kevättuulessa tutisten. Patalakin
töyhtöjouhet väristen kuin iloista naurua.

Tupien seinämillä jo ruusut aukovat umppujaan. Ravintolan lehtimajassa
jo villiviini rakentaa siimeistä kattoa.

Iloiten, kuin koetteeksi, puhaltaa nyt paimen torveensa viimekesäisen
sävelen. Se sävel: kohta vastaa siihen navetoista karjan ammuna. Ne
tuntevat torven äänen. Ne tietävät, miksi heidän kaulaansa suuria
juhlakelloja soljitetaan. Karjankin mielestä luonto hymyää: muisto
alppiruohosta, päivänpaisteesta.

Ja karja johdetaan koristettuna ulos. Ensimmäisenä mahtava,
silokylkinen "Muni", kylänhärkä. Sillä on kukkaköynnös niskassa, kuin
uhriin ja jumalanpalvelukseen talutettuna. Arvokkaasti se astuu
vankoilla jaloillaan: on jo ennen usein ollut alpeilla.

Sitten pöllistäytyvät navetasta lehmät, ruokakellon kokoiset
helkyttimet kaulassa, leveissä, kirjatuissa kaulaimissa. Auringon
sokaisemina ne seisovat, eivät raitin ruohoa tapaile. Tuijottavat
auringonpaisteeseen. Mutta sitten potkaltavat kerran iloisesti ja
juoksevat paimentorvea kohti, kylän kaivotorille.

Kellokkaiden jäljestä, joiden sarviin on sidottu yksijalkainen
lypsyjakkara, kuin kultarihmoilla koristettu kruunu, tölmää nuori
nautakarja: kukitettuina kuin tyttöset häihin. Ne heiskuvat, ne
kiitävät pitkin kujaa kuin viiriä liehutellen, ne ynyvät, puskevat
kellokkaita, jotka hymyilevät kevään säkenöiviin korkeuksiin.
Viimeisinä päästetään vuohet, partaiset penteleet, karjan katupojat,
jotka milloin juoksevat muun karjan edelle, milloin kopaisevat kukkia
lavoista, milloin tyttöjä pokkaavat. Vallattomina, mahdottomina
järjestykseen. Heistäpä on alppipojalla ja koiralla huoli!

Niin asetetaan karja jonoon kylärahille. Etumaisena Muni, sitten
kellokkaat komein kruunuin, saattajat sivulla, vuohet ja kilit lehmäin
välissä vilistäen. Satuloitu on myös, ja eväillä ja juustokojeilla
sälytetty, hevonen paimenta laitumelle saattamaan. Tulee pappikin,
siunaa karjan vihkivedellä.

Jo katselevat kellokkaat ihmetellen paimenta ja ovat hänet kaataa,
katsovat: lähtään jo vuorille! Siellä ruoho tuoksuu, purot solisevat.

Viimeiset maljat _armaillin_ kanssa, joka on hänelle uskotun omaisuuden
herra ja tietää iloisen edesvastuunsa. Hänelle kaikuu viimeinen:
onnellista paluuta! Ja punapuseroinen tyttö, katseltu, hymyilee hänelle
ja heittää hyvästit. Ja hän kulkee karjansa etunenässä komeana kylästä,
kohti siintävää vuorenseinää, joka sulkee raitin pään. Etumaisena
ylenee pari lumivalkeata vuohta. Ja väki seuraa jonkin matkaa, isolle
aukealle, jonne muiden kyläin paimenet tulevat, eri tahoilta pienien
valkeiden kirkkojen luota, juhlakaulukset kaulassa, naisten
kukittamina. Siellä yhtyvät paimenet, onnittelevat. Ja siellä he
kiinnittävät kukat ja seppeleet pyhimyksen kuvan eteen, joka hymyilee
katoksensa alta tienristeyksessä. Nyt nousevat kyläin karjat yhtä
matkaa. Kunnes pian eroavat, kukin pääpaimen karjoineen eri polulle,
kukin kylänsä laitumelle. Silloin satainen karja hajautuu. Pian
vastaavat paimenet toisilleen kaukaa vanhalla alppilaululla. Se laulu
kaikuu heleänä, hartaana kuin virsi:

    Le z'armaillis dei Colombette
    de bon matin se sanlevâ,
    ha ha — ha-ah!
    Liauba! Liauba! por ariâ!

Ja vanha-sanaisten säkeiden kaiut raukenevat vuoristoon.

Nyt kulkee paimen yksin laitumelleen, vain pieni paimenpoika mukana, ja
vanha toveri, pörröinen koira. Komeana hän käy, kämmenen levyinen lakki
takaraivolla, valkeat hihat vilkkuen. Ja hän painuu äänten hiljetessä
mietteisiin. Vapaudesta riemuiten, samalla monia vaaroja ajatellen,
jotka häntä ja hänelle uskottua vähäistä karjaa uhkaavat. Ja myöskin
pälkähtää hänen päähänsä; punaisessa puserossa seisoi tyttö kylän
viimeisen talon kulmalla, hänelle onnea toivottaen. Rikkaan talon uhkea
tyttö. Punaisessa puserossa, musta tukka hohtaen kuin korpin sulka. Ja
raskain mielin _armailli_ heitti hänelle koko kesäksi hyvästinsä. Mutta
rikas tyttö nauroi vuorten pojalle, kun hän, punapuserossaan, ojensi
kätensä hyvästiksi.

Ja nyt ylenee paimen laaksosta pois. Vuorille, joilla kasvaa myös
punainen lumivalko. Sadun edelweiss. Niin, sellainen oli tyttö ollut
talon kulmalla, punapuserossaan.

Paimen seisahtuu, katselee taakse, jossa suuri järvi kaukana auteroi
sinisenä utuna. Tuolla alhaalla hypittää kotivirta valkeaa vaahtoaan.
Tuolla kotikylä, vihreän virran polvekkeessa. Tuolla talvinen
ravintola, jossa hän mielitiettyään kohtasi. Vielä näkyvät kiiluen
kullatut sarvet päädystä. Ja tuolla hänen pyöreäruutuinen ikkunansa.
Eikö avatussa ikkunassa hohtanut myös jotakin punaista?

Paimen on kulkenut ohi viimeisen pikku ravintolan, ohi viimeisten
viljapeltojen. Hän tulee koivumetsään, jonka yläpuolella hänen
laidunpalstansa alkaa.

Siihen hän nyt jää, antaa karjansa levitä ruohikkoon; jää alkukesäksi,
jo kaukana kotikylästä. Ja sitten hän kulkee sikäli ylemmäksi, mikäli
alempana karjanruoka loppuu ja ylempänä ruoho kasvaa. Parin viikon
päästä synkeään, naavaiseen kuusikkoon, jonka hiljaisuudessa vain tikka
nakuttaa ja palokärki viheltää. Kulkee karjoineen kapeaa uraa myöten,
synkkäin rotkojen kautta, mihin päivä kuultaa korkealta, korkealta
havukon läpi terhenisenä, outona utuna.

Niin hän loittonee, nousee toisille laitumensa rinteille, johtaa
karjansa vaarallisia polkuja pitkin. Jättiläiskuusien latvat hänen
jaloissaan kiikkuvat. Rotkosta alhaalta kuuluu kosken kumu. Tien
polvessa on madonna kattonsa alla. Siinä hän nyt polvistuu ja rukoilee
sitä, joka on häntä alkukesänkin varjellut. Ja nousee yhä ylemmäksi.

Syyskesällä hän on viimein jo aivan laidunalueensa äyräällä, ylempänä
enää vain kaljut, synkät kalliotornit. Ja niiden yläpuolella alppien
lumikentät: jäätiköt, kiiltävät jättiläisten lakit. Mutta alla ovat
kuusikot kaukana, ympärillä laitumen aukeus. Alla laakso
näkymättömissä, pilvien verhossa.

Ihana vuoristo! Mutta työ ja aherrus on paimenella siellä. Työ,
hankkiakseen kultaa rakentaakseen laaksoon kodin: sievän,
tervanruskean, luhdeilla somistetun, ja karjaa. Johtaakseen katseltunsa
majaansa!

Aamulla ani varhain, kun kotkat viheltävät, paimen herää majan
ylisillä, heinävuoteellaan pärekaton alla, koiran vinguntaan ja karjan
yninään. Hän nousee, herättää paimenpoikasensa, lypsää karjan ja laskee
sen leveästä ovesta ulos. Hän juottaa, suurustaa lehmänsä ja vuohensa
vuoripurolla, tippuvan ruuhen luona. Ja antaa karjan hajota, pannen
kaitsijoiksi pojan ja silpputurkkisen koiransa. Sitten hän sytyttää
viileässä kodassa, joka lemuaa maidolta, mullalta, lannalta ja
juustolta, kuusipuu-roihun valtavan kuparikattilan alle, joka riippuu
karstakatossa hahloissaan, — ja täyttää kattilan maidolla. Hän kuorii
juuston, kauhoo sen sammioon, lisää maitoa kattilaan, kohentaa
mustan-savuavaa roviota. Hän kiristää juuston syltä leveään painimeen,
— hän huuhtoo kulhot, kiulut höyryävällä sinnulla. Hänellä on työtä,
touhua. Punapuseroisen, punaisen edelweissin tavoittelua! Ajoittain hän
hyppää ovelle kellokkaita katsomaan, huutaa huikauttaa. Lomassa, jos
jyrkänne on vaarallinen, menee itse karjaa kaitsemaan, päästäen pojan
ruualle. Puraiseepa itsekin suuruksensa: kovaa leipää, — jos leipää
aina eväiksi riittää, — valkeaa juustoa, ja päälle alppipuron kylmää
vettä. Joskus levähtääkin, seisten matalan, leveän majan portailla,
tupakoi ja mietiskelee.

Siinä hän seisoo ruskeana, ahavoituneena _chalet_'nsa ovella, vuoriston
hiljaisuudessa. Pitkä aika on keväisistä, hilpeistä lähtöjuhlista
kulunut. Alla leviää alppiseutu jylhänä ja autiona. Portaiden edestä
laskeutuu rinne ylänkölaaksoon, josta kuuset turhaan koettavat
korkeammalle kavuta. Mustien suurten salojen yli, jotka pieninä
läikkinä tänne pilkottavat, siintää etäinen kotilaakso sini-utuna.
Mutta usein peittävät sen raskaat sumut, sakeat, vierivät pilvet.
Silloin ei pilkahdusta muusta maailmasta: vain ääretön sumumeri
lainehtii alla. Pilvet pöllyävät. Mutta yläpuolella on sininen taivas,
joka on kirkas, siintävä silloinkin, kun alla salamat ukkospilvissä
sinkoilevat. Yläpuolella ovat säröiset, pakkasta huuruavat alppihuiput,
auringossa säihkyvät, ikuisessa kuurassa kimaltavat.

Niin katselee paimen, ruskeat, hihattomat käsivarret ristissä
ryntäillä, — katselee ahavan puremana, työn vaivaamana, viiman leveitä
lahkeita nykiessä, tupsukas patalakki peittäen takaraivosta pienen
pyörön, otsatukka pörröllään. Yksinäinen, sanaton, vieraille
harvasanainen autiomaan asukas. Uskollinen koira tulee, huiskuttaa
häntäänsä, kiepahtaa seisovan jalkoihin, uinuu — toista silmäänsä
vähänväliä raotellen.

Ja paimen ajattelee kai yksinäistä elämäänsä täällä, koiransa ja pienen
pojan kanssa, joka nyt alkaa kavuta samaa työn-vuorta, jota myöten hän
on näin korkealle päässyt. Korkealle — hänellä on säilyssä kultaa, —
ja kesä on sitä taas lisännyt.

Ja kesäkyliä hän ajattelee. Laaksossa, siellä rikkaat talolliset
istuvat illoin köynnösmajoissa viinin ääressä, naureskellen, maailman
uutisia pohtien. Ehkä, ehkäpä on hänen punainen jalovalkonsa siellä? He
jymistävät tanssilavalla, miekkoiset, sirmakkain tai viulujen soidessa.
Hän yksin täällä, työssä. Mutta vapaudessa ja toiveineen.

Ja myrsky-syysyössä hän ajattelee. Se maitohipiäinen, mustatukkainen
tyttö, ei se ollut viime katseella mitään hänelle luvannut.

Syysyössä tuuli tohisee kivillä kuormatussa pärekatossa, lyö pieneen
päätyruutuun kuin nyrkillä, vinkuu, puhaltaa vilua. Räntää sataa
vuoriylängöllä.

Ja nyt tulevat mieleen taas vanhain kertomat näistä vuorenhuipuista.
Niin, niin ajattelee hänkin, kuin vanhat, että nämä vuoret, ne eivät
olekaan pelkkää kalliota. Muuta ne ovat. Kaskujen punaisen edelweissin
kasvattajia, kuin suloisen laakson tytön. "Kuulitkos", hän itsekseen
mutisi, melkein aikoen pojan herättää, "kuulitkos, miten kaukana
ylängöllä jymähti?" Mikä siellä? Yhden äänen hän oli kuulevinaan,
niinkuin vanha paimen vuolupenkillään oli kertonut, vanhaa vaudlaista
kansansatua. Wildhorn oli nimeltä se vuori, joka nyt puhui. Se puhui
langolleen Dent-du-Morcles'ille. Mitä se puhui? Mitä tehdä paimenelle
tuolla helmoissamme? se humahti. Pyöräytämme ison kallion irti, —
laskemme laviinin.

Se lakaisee majan ja kaikki laaksoon.

Myrsky hänet luudallaan pois sipaisee.

Peitämme laitumen aikaisella jäällä, — langetamme sumun, jotta karja
syöksyy kuiluun.

Kiusaava tauti hänen keuhkoihinsa puhalletaan!

"Hah-haa, niin tehdään", vastasi öinen Dent-du-Morcles
Wildhorn-vuorelle.

Poikakin heräsi myrskyn jyskeestä. — Hän oli aivan virkku vilusta ja
onnettomuuksien pelosta. "Juttele jotakin", hän sanoi pääpaimenelle,
"yön ratoksi". — "Mitäpä juttelisin", paimen vastaa ja hengittää
raskaasti. Johtui taas mieleen punainen jalovalko. Juustonhakija pari
viikkoa sitten kertoi, että nuori talollisen poika, rikas miekkoinen,
kuului muka nähdyn hänen katsottunsa kanssa. Laaksossa, jossa ylös
yrittävä ei saanut olla. "Mitäpä juttelisin. Vanhoja kaskuja, kaskua
punaisesta jalovalkosta. No, jo sen olet kuullut. Mutta nyt on sen
hetki. Vuorilla kasvaa valkeita edelweissejä, tavallisia. Mutta kasvaa
siellä punainenkin edelweiss. Sellainenkin on olemassa. Missäkö?
Korkeimmilla huipuilla, pahimpana kuilujen äyräällä, — melkein
pyörivän kallionlohkareen kupeella. Siellä se hohtaa kuin veri —
pimeästä yöstäkin. — Niin. Moni metsämies kuuluu sitä koettaneen
etsiä, mutta ei ole löytänyt. Jotkut _armaillit_ löytäneen kuuluvat.
Mutta ei se helposti lähde. Kiipeä ylös kuin liukkaita vuoria: kesken
tietä pitää alas liukua! Sitä kukkaa ei saa. Vaikka pään halkaisen
uhalla, — ei. Kerran oli muuan paimenpoika nähnyt vuoren rinteellä
miehen, ylhäällä kuin pilvissä. Se oli ryöminyt melkein irtonaista
lohkaretta pitkin. Ja se oli nähnyt, nähnyt kukan. Kurottanut kättään,
huutanut. Mutta juuri kun oli sen käteensä saamassa, hän syöksyi alas
kuiluun. Kädessä sillä paistoi jokin kuin veri. Mutta kun hänen
ruumiinsa rotkosta löydettiin, ei hänellä ollut enää sitä kättä, joka
oli kukan poiminut. Mikä särmä lienee syöksyessä sen katkaissut, minne
lienee jäänyt."

Poika kuunteli ääneti; paimen ajatteli jaloa punapuseroistaan.

Syksypuolella paimen alkaa laskeutua päivä päivältä alemmaksi. Sikäli
kuin laidun ylhäällä kellastuu, sikäli kuin lunten raja huipuilta
alkaen alenee. Niin laskeutuvat paimenet joka laidunrinteellä,
paimenmajasta toiseen.

Alenevat, — kunnes karjankellot syyskuulla soittelevat
luonnonsävellystään kotilaakson kuuluvilla.

Silloin on taas suuret ilon ja riemun juhlat kylissä. Paimenet palaavat
tuotteineen laaksoon! Runsaat syksyn juhlat, keväisiä huimemmat:
isännät, emännät kestitsevät paimeniaan, kaiken kesää kaukana olleita,
viljalla, viinillä, hedelmillä.

Ahavoituneiden, vähäsanaisten paimenten joukot kokoutuvat yhteiseen
keskuskylään, seppelöityine härkineen, valkeine vuohineen,
juhla-asussa.

Silloin tanssitaan veripunaisissa villiviinimajoissa! Silloin sarkat
keikistyvät, kun vuorten kesäerakot pääsevät rypäleen tai humalan
makuun! Koottuaan kultaa, vietyään karjan ja vuokrat omistajilleen
takaisin, kovan työn tehtyään.

Ja _tuo_ paimen voi istua tanssimajassa. Varjonurkassa hän istuu.
Harvain toverien kanssa, poissa kirjavain lyhtyjen valopiiristä. Hän ei
puhu paljoa, hän juo, hän lyö tyhjän sarkan lyömistänsä pöytään. Ja
katsoo tanssivain sikermään. Ja lehtimajan toiselle puolelle, jossa
taas hohtaa punainen pusero.

Ja siellä istuu se punanverevä talollisen poika, josta hän kesällä oli
kuullut. Hänen keväällä uneksimaansa vastapäätä.

Pojan kasvot ovat kauniit, silmät tyynet — hänen leveää selkäänsä
ristivät kalliisti tikatut nauhat.

Niin, hän on kaunis ja suora. Ei ole hänen tarvinnut kantaa
halkokuormia ylös vuorille, ei taakkoja alas. Siksi hänen selkänsä on
soreaksi kehittynyt. Mutta paimen on tullut vuorilla vaivatuksi,
tummaksi.

Ja tyttö, tuo punainen jalovalko, nauttii talokkaan läheisyydestä, —
ja hän luo yli lavan paimeneen voitokkaan silmäyksen.

Silloin paimenen päähän viini syöksee, hän kuohahtaa, kääntää päänsä
pois, — ja antaa täyttää pullonsa, tyhjentää taas.

Ja kun hän kovaa onneaan ajattelee, se kasvaa hänen päässään
juopuneeksi, epätoivoiseksi vimmaksi. Nyt hän menee mustatukkaisensa
luo. Hän vaatii talokasta väistymään pois. Toinen hämmästyy, suuttuu.
Ympärille keräytyneet nauravat. Punapuseroinen riistää käsivartensa
paimenelta irti, vetäytyy pelokkaana talokkaan sivulle, he kääntyvät
hymyillen poistuakseen. Silloin paimenen silmissä mustenee. Hän näkee
vain kuin syöksyvänsä jonnekin kukkaa tavoittamatta. Ja
kauriinsarvipäisen puukkonsa hän iskee kilpailijansa kauniiseen,
leveään selkään.

Se satu paimenesta — sveitsiläinen legenda kovan onnen edelweissistä.

Lausanne, heinäk. 1908.




ROMANTIIKAN LIPUN ALLA.


Korkealla vuoristossa, viheriäisessä laaksossa on muurahaiskeon
muotoinen kukkula, ja kukkulalla pieni, vanha kaupunki, muinaisen
kreivikunnan pääpaikka.

Polvitteleva tie johtaa laaksosta ylös kaupunkiin, joka hohtaa somana
muurien keskellä: linnoineen, kirkkoineen, luostareineen. Kaupungin
vankkaa porttia ympäröivät pärekattoiset vallikäytävät ja pienet
punaiset ampumatornit. Portin päällä välkkyy vanha, hopeanvärinen
vaakuna, jossa on kurki.

Kun kiipeää ylös portille, niin sen holvista aukeaa eteen jo koko
kaupungin sisusta kaikkineen. Yksi ainoa tori tai katu siellä on — ja
siinä ympärillä vanhat talot kallellaan, pienine, vihreäluukkuisine
ikkunoineen. Joka ikkunalla on kukkia: pelargoneja, punaisena ja
kirjavana kuin runsaudensarvesta uhkuen.

Keskellä kaupungin ainoaa toria eli katua porisee iloisesti
suihkukaivo, patsaan päässä keskiaikaisen ritarin kuva. Ja torin
yläreunassa on kyömykattoinen muinainen luostari, nykyinen kuuromykkäin
lasten kasvatuslaitos, jossa nunnasisaret vaalivat onnen-osattomia.
Luostarin alitse vie holvikäytävä ylemmäksi linnaan, ja luostarimäen
rinteellä loistaa valkea kirkko, viirinä kääntelehtivä kukko.

Sellainen on pieni kaupunki Gruyères, viheriäisessä laaksossa! Mutta
ympäröivistä vuorista kohottaa yksi melkein kaupungin vieressä
uhmapäisesti kahta huippuaan taivasta kohti. Vuori on satulamainen:
ylhäältä kaksihaarainen, niin että huiput muodostavat ikäänkuin
jättiläissatulan nupit. Ensimmäisenä aamuna, kun siinä kaupungissa
heräsin, häilyi usva avarilla, heinäkuisilla niityillä, ikkunan alla
valkeana kuin niittyvilla. Aurinko nousi parhaillaan satulavuoren takaa
ja laski sen nuppien välitse laaksoon sinertävän valovirran, joka
juoksi kuin mitkä kankaan loimet. Aamukellot soinnahtivat
kuparihuippuisesta tapulista, — ja jo näin nunnien kiiruhtavan
mustankirjavana jonona hoidokkeineen aamumessuun. Avatusta ikkunasta
viuhui sisälle viileä vuorten viima.

Läksin kaupunkia katselemaan. Muurien vallikäytäville, ja kertaalleen
kaupungin ympäri, läpi tammimetsän. Vanhasta portista mennessäni väki
jo palasi aamumessusta.

Kaunis on tämä seutu. Kaunis mahtaa olla keväällä, kun taivas siintää
ja kevätaurinko hautoo nuoskaa lunta. Kärpäset surisevat, koivuviidat
punertavat, ja vesi luostarin räystäistä tippuu. Satulavuorella
kimaltaa lumi nuppien välissä valkeana satulavaippana, ja pian se on
syöksyvä pauhaavana ryöppynä alas. Ja käki on kukahteleva lumisten
vuorten vihannoivissa pyökki- ja tammirotkoissa.

Muinoin, — monta sataa vuotta sitten, — seisoi tällä samaisella
kaupunginkukkulalla roomalainen huvila pilareineen, puistoineen, kertoo
kaupungin opaskirja. Tämän laakson kauttahan kulki roomalainen sotatie
Germaniaan. Se huvila loisti Venuksen, Isiksen ja Astarten kuvin.
Koivut rehoittivat äsken puhjenneessa lehdessä, tuuli suhisi, ja käki
kukahteli lumisten vuorten rotkoissa.

Huvilan isäntä, rikas roomalainen ylimys, joka tuli tänne viettämään
kesiään, lepäsi aamupäivällä aterian jälkeen huvilansa parvekkeella
päivää paistatellen; falerno kimalsi, ja orjat helskyttivät
kauriinsarvi-kannelta.

Silloin ilmestyi yht'äkkiä laakson toiselle puolelle vieras sotalauma.
Keihäänkärjet, korpin sulilla siivitetyt kypärät ja nauloitettujen
kilpien kupurat kiilsivät. Ne olivat barbaareja, Burgundin
keltatukkaisia urhoja, "kansanvaeltajia", jotka tulivat ottamaan maita
ja rikkauksia Helvetian entisiltä mustapäiltä herroilta. Seitsemän oli
heillä, kertoo Gruyèren alkuaikain taru, ylvästä päällikköä, ja väkeä
kymmenet tuhannet. Niin, pian he levisivät laaksoon kuin heinäsirkat.
Kauhu valtasi huvilan isännän. Luonnostaan kelmeä poski lensi
valkeaksi, ja heikot, kynsiin saakka sormuksista kiiltelevät sormet
vapisivat. Kiireesti koottiin kalleimmat aarteet, — ja mielettömään
pakoon, päätäpahkaa, vuoriston vihannoivaan, syvään saloon!

Mutta kesähuvilan nuorenlainen emäntä, kreikatar, oli kuljeksinut
etäämpänä aurinkoisella kukkulan rinteellä. Oli käynyt poimimassa
sinivuokkoja. Hän oli hempeän soma, — vain kaksikolmattavuotias; hän
oli lyhyenlainen ja upea. Kasvot soikean sirot, — vaaleanruskea tukka
kierretty palmikkoina seppeleeksi pään ympärille. Ja kuinka silmistä
kuulsi syvyys, mutta ei pohjaton lainkaan! Hento ja vento oli leuka,
särmikäs ei. Pehmoisesti hän liikkui, notkeasti kuin pajun virpi,
keikahteli soreasti ja leikitellen. Niin hän poimi vuokkoja ja nautti
mäntyjen pihkantuoksusta. Kunnes yht'äkkiä tuli vieras sotalauma.
Ratsujoukot kiitivät. Päättömältä pakoretkeltä myöhästyen joutui
kreikatar erään päällikön käsiin, tuhantisten laumain saartaessa
huvilan, niin kertoo satu. Päällikkö otti hänet kiinni, — kauhistus
siinä tuli, — mitä hän teki? Katsoiko hän poskiensa hädän punaa
peittääkseen maata kohti, koettiko kaikin voimin riuhtoutua irti
raakalaisten käsistä? Ehkäpä. Paremminkin hänen sydämensä jyski
haljetakseen, hän värisi kauhusta. Aivan hiljaa hän seisoi hetken,
pelkoaan salatakseen, ja ehkä tunsi miehestä, ettei nyt ponnistella ja
riuhtoa auttanut. Ja nyt hän ajatteli pääsevänsä irti siten, että
katsoi raakalaiseen: miksi tämä oli rusentanut häntä niin
kovakouraisesti? Burgundin mies arastuikin sitä silmäystä ja hellitti
hiukan syliänsä, — silloinpa lintu koetti pehmoisesti väistyä hänen
käsivarsistaan. Mutta heti nuo lujenivat hänen kiertyvään vartaloonsa
koskiessaan: kreikatar tunsi olevansa kahleissa käsivartten, jotka
olivat paksut ja kovat kuin rautatammi. Toista oli tämä mies kuin hänen
lihakseton, veltto roomalaisensa, — pelkuri ja pakenija! Hätä muuttui
jo hämmästykseksi, ja kun hän kohotti taas katseensa ja näki vieraan
leimuavan hymyn, joka oli muutakin kuin raakalaisen, — päällikkö oli
roomalaisessa Galliassa sivistynyt, kunnianintoinen burgundi, — niin
hän tunsi miehen lujassa sylissä ennenaavistamattoman sulon. Hänet
huumasi halu painautua miehen ryntäitä vasten, ja tahtomattaan hän
kurottautui hänen puoleensa, — kuin laine mukaantuen kallion
syvennyksiin. Ja merkillistä: hän oli onnellisempi kuin ikinä ennen,
niinkuin kaiken ikänsä olisi kaivannut vain tällaista. Eikö hän
ollutkin aina hiljaisissa unelmissa ajatellut barbaaria, joka olisi
keltakutri, voimakas kuin vuoristokarhu, katse palava!

Ja niinpä nyt kävi, että keveäluontoinen Aphroditen tytär taipui
nuorekkaaseen burgundilaispäämieheen ja jäi mielisuosiollakin hänen
omakseen, — väkivallalla, kertoo tosin legenda. Kuusi Burgundin
ruhtinasta samosi edelleen, mutta se yksi jäi tänne. Hän rakensi
roomalaisen huvilan paikalle kömpelön linnan, — jälkeentulevat sitten
sen komistivat sellaiseksi kuin se parhaina aikoinaan oli.

Vaeltaja-burgundi otti koko laakson kreivikunnakseen. Hän eli
ryöstönaisensa kanssa, rikastui tavaroilla kauppamiesten, jotka
matkasivat Italian ja Germanian väliä. Hän oli hilpeä rosvoritari.
Hänelle kreikatar lahjoitti voimakkaita vallanperillisiä.

Siinäpä on Gruyèren kreivien sukupuun juuret. Alkuhistoriaa kaupungin,
joka vähitellen kasvoi linnan ympärille, loivalle mäenrinteelle:
pienissä olkikattoisissa majoissa asuvia alustalaisia.

Sitten tulee Kaarle Suuren aika. Onpa mielikuvissaan näkevinään Kaarle
Suuren hahmon seisovan tuolla uhkapäisten alppimuurien huipulla:
kiireestä kantaan on rautaan puettuna se keisari, kömpelö kruunu päässä
ja valtaomena kädessä — lukemattomien metsäläiskansain kuninkaalla ja
roomalaisten Augustuksella. Vasalleina olivat raivoisat Rolandit,
uskolliset puoliraakalaisseikkailijat, jotka sotivat hänelle alueita
lisää.

Kaarle Suuren aikana joutui myöskin Gruyère roomalaiseen valtakuntaan
ja maksoi veroa Carolus Magnukselle.

Mutta Kaarlen aika oli lyhyt. Hänen kuollessaan laaja valtakunta
hajoaa. Häntä seuraavat heikot Pikku-Pipinit ja Kaarle-Paksut. Ja
tämäkin kreivinmaa, jonka hän oli laskenut valtansa alle, ja linnan
ympärille kasvanut kaupunki, julistautui itsenäiseksi. Se laajensi
aluettaan, se oli aikoinaan Sveitsin mahtavimpia pikkuvaltioita.

Ja sitten näkee muistelija valkeita sotisopia ja niissä punaisia
ristejä. On tullut ristiretkien aika. Haaveellista uskonintoa. —
Satoja vuosia sitten, paahteisena kesäpäivänä, jolloin tammien lehdet
välkkyvät ja apila tuoksuu, näki tämän kreivillisen kaupungin
asukkaiden silmissä toisilla päättäväisen leimun ja toisilla tuskan. Ja
kreivi, ihailtu, haaveksiva, hieman raaka ranskalaiskreivi, ratsasti
linnastaan ulos torille oljenkarvaisella oriilla. Hänen jäljestään tuli
sata kaunista vuoriston paimenta. He olivat lähdössä niille maille,
mistä aamulla aurinko nousee, vapauttamaan pyhää hautaa uskottomain
vallasta, päitä halkomaan, seikkailemaan, rikkauksia ryöstämään. Heidän
suomupaitansa päällä liehuivat valkeat vaatteet, ja kunkin rinnassa tai
kilvessä paistoi punainen risti. Papit kyllä siunasivat heitä, mutta
kaupungin naisten, paimenten puolisoiden, morsianten ja siskojen suusta
kajahti tuskan ja vimman huuto. He juoksivat porteille, lukitsivat ne
ja heittivät avaimet vallikäytävästä ulkopuolelle, rotkoon. Tämä
niinkuin muutkin tarinan tapaukset on suurissa seinämaalauksissa
kuvattu Gruyèren jaloon linnansaliin, kaari-ikkunaiseen ja valoisaan.
Miehet eivät olleet naisten hädästä tietääkseenkään; he eivät kuulleet,
eivät nähneet heitä, kun he takertuivat lähteväin jalkoihin rukoillen:
"Miksi jätätte tylysti kodit ja lapset, kotimaan, syöksyen kaukaiseen
Palestinaan surmaa hakemaan?" Väkivalloin murtautuivat miehet
naisjoukon läpi ja alkoivat särkeä lukittuja portteja. — Kreivin
puoliso on houkutellut miestään, koettanut saada hänet hymyilyillä ja
hyväilyillä unohtumaan onnelliseen kotikammioon. Hän on kietonut kylmän
soturin kaulaa, hän on leperrellyt hätäänsä ja tuskaansa, hän on
pilkannut hänen suurta intoaan — mutta pilkasta mies on kylmennyt, hän
on tylysti, kovasti lykännyt vaimonsa luotaan, vaikka tämä on vuoroin
syleillyt hänen polviaan ja vuoroin koettanut hellällä väkivallalla
riisua hänen raskasta miekanhankkilustaan. Tuossa nyt istuu kreivi
satulassaan, ja miehet murtavat portteja. Linnan rouva seisoo
hervottomana ja neuvottomana muurin kupeella. Ja portit kaatuvat auki,
ja laakso paistaa, naisparvi parkaisee ja vaikenee sitten, — pienen
ristiarmeijan lippumies heilauttaa punaista vaatetta ja huutaa:

"Eespäin, jalo kurkemme! Palatkoon ken voi!" "_Kyrie eleison!_" vastaa
ristilauma, ja se katoaa vuorisolaan, — sieltä Tonavan laaksoon,
Konstantinopoliin, Vähään-Aasiaan. Siellä se nääntyy nälkään ja janoon.
Kuolee saraseenien sapeleihin. Tuskin Jerusalemia nähdenkään!

Ja syksyllä kerran, — syksyllä, kun kesä on mennyt lämpöisten öiden
hiljaisuudessa, sirkkoineen, lehmänkellon kauas kuuluvine helinöineen.
Kuura paistaa nyt ankarana alpeilla, mahtavilla ympäristön muureilla.
Toisinaan lumiset pilvet jo saartavat niitä, toisinaan vedestä raskaat,
niin että vuoret vain synkeinä haamuina sisältä kuumottavat. Surullinen
ilta. Ja mieleen johtuvat muistot Sveitsin valaliiton ajalta.

Syksyisenä iltana, satoja vuosia sitten — kun laakso lepäsi mustana
kuin meri, ja merestä vain tupain tulet alhaalta tuikkivat kuin
laivojen vartiovalkeat, — satoja vuosia sitten leimahti hätäroihu
tuolta satulamaisen vuoren nupilta. Se tuikki levottomasti kylmistä
usvista. Ja samassa huusivat hätäluikut alpeilta, ja kirkonkellot
alkoivat soittaa hätää, niin että tapuli tärisi. Ja levolle riisuutuvat
urhot kavahtivat, sivalsivat seinältä jousensa, siunasivat ne ja
itsensä pyhimysten nimeen ja kokoontuivat kreivinsä linnaan. Oli tullut
sana, että vieras sortaja, habsburgilaisen keisarin armeija, oli
voittamaisillaan naapurikanttonin Bernin joukot kaukaisessa laaksossa.
Silloin kreivin väki, jalot ranskalaiset paimenet, samosi suoraan yli
vuorten, vaanivien rotkojen vieritse veljille avuksi, saaden matkalla
apuväkeä. Ja ennenkuin uusi syyspäivä sarasti, oli vainooja kumottu
vuorensolaan melkein viime mieheen. Ja kreivin kaupunki oli pelastanut
naapurinsa lipun — Gruyèren kurki auttanut Bernin karhua — kun se oli
joutunut vihollisten saartamaksi. Mutta aika kului, — valaliiton
ihanneaika oli mennyt. Sveitsi riitautui sisäisesti. Toisenlaisilta
retkiltä kreivin väki palasi vuorilta jonkin aikaa myöhemmin.

Voittajana se silloinkin palasi, mutta voittajan kasvot olivat
pilkalliset, ylimieliset, katse kyräilevä, ja riemu oli uhkapäistä,
villiä. Äskeiset, yhteistä vapautta puoltaneet liittolaiset olivat
kiistautuneet keskenään. Naapurikarhu, kansanvaltainen Bern, joka
tavoitteli Sveitsissä ylivaltaa, oli hiipinyt murhaan ja ryöstöön
kurkikreivin alueelle, kavalasti kuin varas yöllä. Olisi ylimys,
kreivi, voitettava, ylimysasetukset muutettava, ranskalainen maa
liitettävä saksalaiseen Berniin. Mutta äläs, sinä kade, kiittämätön!
Pari virkkua kreivin paimenta huomasi heidät, ja kahteen mieheen he
torjuivat vihollista monta tuntia vuorisolassa, hätäluikuilla
toitotellen, — kunnes kreivin soturit ehtivät apuun. Ja nuolillaan ja
vieritetyillä kivillä kreivin väki silloin kaatoi naapurikarhun pojat,
kaatoi melkein viimeiseen mieheen, ja palasi kotiin kädet veljien
veressä.

Kyllä silloin, sinä syysyönä, kun kuun kiekko kiersi keltaisena
vuorella kaupungin kattojen päällä, riemu raikui linnan
kaari-ikkunaisessa ritarisalissa! Kokonaisia härkiä paistettiin
vartaassa avoimessa liedessä, ja palkittu hovinarri, — jonka soma
talo, lohikäärmeenpäillä ja naamioilla koristettu, on vieläkin
Gruyères'issä muistona Gruyèren hovin loistoajoilta, — hän sepitti
runoa kymmenen syltä voittajain kunniaksi! Raikui riemu linnassa aamuun
saakka, ja jatkui kaupungilla liputuksina ja linnan pihalla
turnajaisleikkeinä. — Mutta linnan takalistolta kuului hengenhätäistä
parkunaa kidutuskammion rautaristikoiden takaa: nipistettiin näet
vangituilta salaisuuksia tulisilla pihdeillä. Kidutuskammiot,
välttämättömiä huoneita ylimyslinnassa: nyt linnan omistajan,
kauppiaan, biljardihuone.

Tämän sadun sankariko lienee ollut se kreivi, jonka haamun kerrotaan
sateisina syyspäivinä istuvan pilventönkänä tuolla satulavuorella?
Satulassaan hän istuu, jättiläiskokoisena ja jäykkänä, Gruyèren kreivi,
ylpeä pää vyöryilevissä pilvissä. Keihäs on tanassa taistelupukarilla,
ja raudoitetut sääret melkein laakson pohjalle ulottuvat. Syyspäivinä
kurjet, hänen vaakunalintunsa, kiitävät laulavana falangina hänen
päänsä ohi etelään — Italiaan, Egyptiin...

Kerran keväällä, toukokuun lopulla, seisoi eräs suvun myöhemmistä ja
heikommista vesoista — keskiajalla vielä — kreivin poika, nuori
prinssi, linnan pihassa, sveitsiläisillä luhtiportailla. Hän oli
viidennellätoista, siinä iässä, että rakkaus heräsi hänessä. Keväästä
ja kaipauksesta hän oli kalpea. Yht'äkkiä pyrähti varjoisalle
linnanpihalle paimenparvi, — lähdössä kesäksi alpeille: _armaillit_.
Karja jo torilla ammui, vuoriston kaiku vastasi. Nyt tulivat paimenet
tavan mukaan heittämään hyvästejä ruhtinaallisilleen. Sinisissä
samettipuseroissa komeilivat miehet, heidän käsivartensa olivat paljaat
kuin indiaaneilla, ja kämmenenlevyiset patalakit keikkuivat päälaella.
Tytöillä oli vuokoista ja voikukista solmitut sinikeltaiset seppeleet
päässä. He suorittivat iloisen piirihypyn prinssille hyvästiksi. Miehet
taas lauloivat ikivanhaa _Le z'armaillis_... Mutta tanssivain tyttöjen
joukossa oli eräs rohkea, joka tohti viitata kreiville tanssiin kutsuen
ja jatkoi pyörtävää piiriään. Sepä rohkeus riitti nuorta kreiviä
suututtamaan ja kiehtomaan! Kun prinssi näki nuoren tytön kaartuvan
poven, ja tukan, ja kiehtovan suun hymyn — kas, jo laskeutui alas, ja
hänen polvensa vapisivat. Tyttö vain viittasi, ei pysähtynyt, tanssi
edelleen kuin ilvehtien. Kreivi vihastui, — hän kuuli jo eräiden
paimenten naurun, näki tytön silmät. Ja niinpä hän rohkaistui, kävi
kovasti asiaan ja sai velhon kiinni — tyttö antautui hänen parikseen,
ja he tanssivat piirin keskellä. Arkuuttaan ja kiukkuaan salatakseen
kreivi pyöritti nyt tyttöä varmasti ja reippaasti. Ja siinä soman tytön
lähellä unohtui jo kiukku ja muiden nauru. Niin he tanssivat,
tanssivat, sitrat soivat — ja kas: piiri alkoi vieriä alas linnan
pihalta. Tanssivat, tanssivat — paimenten hihattomat puserot
vilkkuivat, ja tyttöjen kukkaseppeleet kiersivät. Ja tanssien he
pyörivät alas torille, ja torilta ulos kaupungin portista — jäljestään
muut ajaen seppelöityä karjaa, laulaen paimenvirttä. Tanssivat,
tanssivat: jo vartija ampumatornista heille hyvästejä vilkutti!
Tanssivat alas laaksoon, virran varrelle, yli harmaan sillan, ylös
rinteelle, ja pois vuoristoon — soittojen ja karjankellojen
helistessä. Sinne he kauaksi katosivat, viimeisen kerran kajahti
alppilaulun kerto: _Ha-ha, liauba, por ariâ, — ha-ah!_ Ja nuori
ruhtinas velhoutui koko kesäksi vuoristoon, paimenten elämään.

Mutta syksyllä, huimain paluujuhlain jälkeen, tuli siitä tytöstä
kreivin vihkimätön vaimo. Linnan tornissa hän nyt asui, ja sieväksi oli
prinssi hänen kamarinsa varustanut. Siellä oli tytön rukki, ja seinällä
kalliita mattoja, ja puuleikkauksilla koristetussa vuoteessa sininen
kunniataivas — ja on vieläkin. Kaikki on ennallaan, kuin vanha,
kaihoisa balladi: ihmiset vain puuttuvat. Mutta nyt ei se entinen
paimentyttö ollut leikittelevä tyttönen enää. Tumma tuli oli hänen
silmissään, ja hän ummisti luomensa, kun odotti kultaansa kammioon.

... Mutta vain puolitoista vuotta onnen uhkeudesta, niin jo neito,
paimentyttö, istui tornikammiossa yksin. Hän oli pikaisesti
vanhettunut, kasvot olivat kellastuneet, ja hiuksista pilkki himmeitä
hapsia. Mutta kyynelet toki vielä vierivät, kun hän tuijotti ulos
valkeaan talveen. Kreivi näet oli hänet hylännyt, matkustanut
ylimysneittä kihlaamaan jaloihin länsivaltakuntiin. Eikä hän ollut
pitkiin aikoihin lähettänyt muuta kuin lempeitä kirjeitä; hän ei ollut
se kalpea prinssi tätä nykyä, hän oli mies: tyttö oli hänet vereväksi
suudellut ja itse kalvennut. Eikä tyttö nyt odottanut kreiviä muuten
kuin rukoillakseen häneltä kuolemaa.

Niitä opaskirjan juttuja ajatellen olin kaupungin kiertänyt, ympäri
linnan, jonka tornissa liehui suuri, vaaleansininen lippu, kuin itse
romantiikka; ja olin tullut toista tietä takaisin torin aurinkoiseen
keskustaan.

Gruyère, elok. 1908.




FATA.


Oli elokuu, Marian taivaaseenastumisen päivä. Aamulla oli aurinko
säteillyt, ja laaksossa, pienen kaupungin ympärillä, hymyili
sunnuntainen rauha. Ei viikatteen vilausta kedoilla, ei niittäjän
ääntä. Vain kirkon kymmenen viritettyä kelloa soittivat kuin
jättiläiskannelkielet vuorelta toiselle jännitettyinä, virsiä ja
heleitä kansanlauluja. Ja kellopelin soittoa kohti vaelteli kirjava
rahvas verkalleen, kynttilöitä kimaltavaan messuun ja koreaan
juhlakulkueeseen.

Mutta miten katoavat auringonpaiste ja juhlasoinnut! Puolipäivä vain
ehti, niin maa himmeni. Vuoriston takaa nousi raskaita sadepilviä. Kuin
Vaud'n tarujen pilvikäärmeet ne ryömivät korkeain, törröttävien
huippujen ympärillä. Alhaalla vainioilla raakkuivat varikset sadetta.
Pian peittyi koko laakso virtoineen, kaupunkeineen harmaaseen,
suruisaan sumuun.

Ja mieleeni en tiedä miten lie tullut eräs vaudlainen tarina. — Tuolla
ikkunani edessä kohosi jyrkkä vuoren seinä, sulkien näköpiirin kuin
uutimet: vihreää sammalta, udun harsosta kuultaen.

Niin, tuolla vuoristossa asuivat Vaud'n haltiattaret pohjattomissa,
hämärissä uduissa. Siellä myös monet "diablet", vuoriston hirmut,
kyynäröisin maaten, katsoen kulmainsa alta ihmisten taisteluja. Myös
Vaud'n Gargantua, suuri, kuulu aarni, jonka hampaan koloon lammaskatras
mahtuu sateen turvaan. Lentokäärmeet, rubiini-silmä otsassa, — muita
lapsellisten rahvaantarujen salaperäisyyksiä.

Koettaisinko kertoa kansantarun paimenesta ja haltiatar Fatasta?

_Haltiatarten_, ruumiittomain fantoomien, rakkaus on aina tuhoksi.

Näen edessäni alppipaimenen. Vähän kalvas hän on ja hento, mutta
silmissä into, punaisenkirjava nahkahykyrä korskasti päälaella. Tupaa
hän jo rakennutti laaksoon, ruskeaa, vihreillä luhdeilla ja parvilla
koristettua. Niin, olipa hän, taru kertoo, katsellut laakson tyttöjä,
emännäistä kohoavaan kotiinsa.

Kaikki hyvä, — hän oli elävä kuin muutkin paimenet. Kunnes hän kerran
toukokuussa, — toukokuu on alppiseudulla tuhon kuu, — näki
vuoristossa haltiattaren kylvyssä. Onneton, jolle se suosio osuu; hänen
olisi kasvonsa käsin peitettävä. Mutta tuotako olisi muistanut, ihanan
näyn edessä, nuori _armailli!_

Ihana kylpijä: jalkansa kuin maito, kuin punertavat ruusun terälehdet;
silmissä kummallinen, syvä kimallus, ja tukka pikimusta, — kansan
pelkäämä musta tukka. Niin hän valeli vyötäröitään. Mutta kun näki
ihmisen, tuokiossa sipaisi ilta-udusta kaistaleen, kietoutui siihen ja
kauhistuneena katosi.

Vain hetken näki paimen hänen jalkainsa vaalean kuullon.

Mutta ken sen näkee, ei sitä unhota, — ei myös _armailli_
yksinäisyydessään. Hän palasi taas lammelle nähdäkseen. Ja haltiatar
tuli, kertoo kasku, lemmen polulla, ojensi pienen huilun hänelle ja
sanoi, että milloin halunnet nähdä, puhalla; ja katosi.

Nytpä vasta paimen alkoi outoja ajatella. Hän puhalsi kerran, — Fata
tuli, lumosi hänet kummilla silmillään, herätti punahuulillaan kaipuun.

Niin unohti paimen neiden laaksossa, — hän puhui _haltiattarelle_
tuvasta laaksossa: kuinka siellä oli kukka loistava, puut kumartuvat
hedelmäin painosta.

Mutta sen kuullen tuli Fata valkeaksi, hän sanoi: "Tyydy vuorten
linnoihin, — utuiseen rakkauteen. Niin on meidät tehty, ettei
ihmislapsi saavuta meitä syleilyyn: avaa sylinsä, utuna haihdumme.
Väisty! Arvoitukselliset kurimot ovat usviemme kätkössä,
suojelushenkien, kohtalon kehrääjien."

Ja satu kertoo vuoren hengettären tulleen paimenen _chalet_'hen
istuneen, kertoneen mitä näki syttyvässä valkeassa: "Kas suurta
leikkiä, se on tulen kuningas. Tuo sateesta tuotu puu, se on Lula, jota
kuningas hyväilee liekkisormin. Nyt kiihtyy Lula; tohtisiko hän syttyä
ja palaa poroksi tulen sylissä! Ei siitä nouse siniliekkiä, ei se luo
valoa, — tulen kuningas palaa erillään, muissa, ei kaipaamassaan, ja
sammuu. Nyt loppuu heikko hiilus myös Lulasta, hän tummuu. Minun äitini
oli Lula, mutta minä olen kohtalotar Fata."

Se paimen ei muistanut, että haltiattaret ovat selästä ontelot kuin
lahopuu, — tai haihtuvat syliin tavoitettaessa kuin huuru: vain
tyhjyys kalvaa riutuvaa povea. Niin kävi paimenen: milloin hän Fataa
tavoitti, se parahtaen väistyi. Ja kuitenkin hän oli hänen vuoksensa
unhottanut laakson neidon, kuitenkin hänen täytyi aina ajatella Fatan
vaaleita, ruusuisia jalkoja.

Se kaipuu ja tavoittamattomuus poltti viimein hänen aivojaan kuin
liekki! Se tuhosi kuin hourupäisyys. Niin hän oli vimmassa ja vihassa
kuin lukin verkoissa. Monesti hän virui majan ylisillä mistään
välittämättä, — samosi vaarallisilla äyräillä.

Niin meni vuosi, ja kaksi. Hän ajoi väistyvää. Ja viimein hän myi
laaksossa karjansa, pisti tulen uuden tupasensa nurkkaan ja katosi
seudulta sen tulipalon roihussa. Minne lienee, toisiin laaksoihin:
koskaan ei hänestä ole kotipuolessa kuultu. Eivät hänen ikkunoillaan
ruusut loistaneet, eivät tuvan kulmalla kumartuneet hedelmäpuut.

Mutta rahvas näkee sadepäivinä vuorenhuipulla naisen hahmon istuvan:
pikimustat hiukset kasvoilla, itkien. Se on haltiatarten rakkautta,
että he tuhoa tuottavat. Raskaita sadepilviä nyt vyöryy. Usva kätkee
vuoret, vain ylimmät huiput pistävät mustat päälakensa esiin
hattaroista.

Tulee ilta, — ylimpiin huippuihin syttyy yht'äkkiä alppihehku,
kellervä helo. Heijastus näkymättömästä lännen auringosta. Kuin
punertavaa silkkiä, — kangastus autuuden maista. Se syttyi, sammui
heti. Iltakellot kalahtivat. Sade alkoi rankkana rapista.

Gruyères, Marian taivaaseenastumisen päivänä. 1908.




AHASVERUS ALPEILLA.


Oli syksy, ja villiviini riippui punaisena kuin hyytynyt hurme.
Viluisen aamun valjetessa lähdettiin nousemaan alppijäätiköille. Tiirat
järvellä olivat äskettäin heränneet, ja vedenpinnalla lenteli
aamutuulen punasinertäviä vireläikkiä. Autiosti kapsahtelivat
väettömillä teillä matkalaisten raudoitetut anturat, ja keihässauvan
kärki vingahteli.

Niin kohottiin kaupungista, järven rannalta, viinitarharinteille,
joissa ruskeat rypäleet kiiluivat yön kasteesta. Noustiin pieniin,
punakattoisiin kyliin, joiden valkeain kirkkojen kellot heläyttivät
aamusoiton. Jo yleni aurinko, ja edessä hohti etäältä autio vuoristo,
ympäröiden kylänlaaksoa kuin järkkymätön muuri, mustan ja valkean
kirjava, sakaroillaan ikuinen lumi. Kylän ympärillä laitumilla
käyskenteli karja, vuoristosta alas ajettuna, ja alakuloisesti
soittivat sen sadat vaskikellot syysvirttä. Tupien ikkunoilla olivat
kukat karistaneet teränsä, ja tarhoissa oli enää vain jokunen märkä,
lakastunut georgiini. Kylän ylänkölaaksossa varstat jyskivät, ja
vihreän vaahtoisen virran rannalla kolkkivat myllyt.

Kiivettiin kylästä kohti ankaraa vuoristoa. Tuossa jäi taakse viimeinen
kapakka. Sen ovella seisoi nuori tyttö. Hänen päänsä yläpuolella
kimalsivat kullatut peuransarvet, ravintolan kyltti oven kamanassa;
hänen kasvonsa olivat hienojuonteiset kuin vanhoissa teräspiirroksissa,
huulet tuoreet kuin aukeavan ruusun terät, ja kädet kellertävän valkeat
kuin norsunluu; silmät hohtivat syksyistä kirkkautta...

Alkoi laakson peltojen jälkeen koivikko, jossa keltaiset lehdet
lentelivät, ja sitten tuli kuusimetsä, musta ja tuima, jossa vuolaat
putoukset jylisivät ja syöksyivät alas hiidenkirnuihin, hulmuten kuin
valkeat morsiushunnut tuulessa. Ratisten vieri rotkoon somero
matkalaisten jaloissa...

Kuusikon yläpuolella lakastunut alppilaidun. Kulonkeitaista oli lyhyt
ruoho, ei silkinvihreää kuin kesällä, ja kukkia näkyi ainoastaan siellä
täällä jokin alppikämmekkä, levittäen vaniljantuoksuaan. Laitumen
ylärajassa kohosi kallioseinä kuin vuoripeikon linna. Ei ääntä, ei
elämää; kalliotornin ulkonevilla sakaroilla vain korpit koikkuivat.
Kallioseinän juurella karjamajat autiot ja paimenten jättämät. Pienet
purot hiljaa lirisivät. Kalliotornin juurella ammotti pyöreä lampi, ja
lammen toisella rannalla, mihin ei aurinko ylettänyt, hohti jo lumi.

Niin oli ilta ehtinyt; pilvet kallioiden seinämillä paistoivat kuin
kultamöhkäleet. Etäältä laaksosta soivat kirkkojen kellot heikosti kuin
tiu'ut... Tummenivat alla rotkot... Edessä pilkotti kalliorinteellä
alppimaja, johon noustiin yöksi.

Tulet laaksojen pohjista tuikkivat sinne alppimajalle kuin kaivosta.
Mutta ylhäällä viipyi valo vielä. Ja yht'äkkiä syttyi ylimmän huipun
kupeessa alppihehku! Kellertävä ja veripunainen se oli! Heleä ja
hymyilevä kuin autuuden maat. Pian se sammui, — ja sammui myöskin
ruskon ruusuinen hymy jylhäin vuorten takana. Jäätävä tuuli kohahti
ylhäältä, sulamattomilta jäätiköiltä. Edelweiss uinahti yksinäisenä
illan viluun. Huipun jäätiköt vongahtelivat... Ja keltainen kuu nousi
vuoren laelle kuin mikäkin paholainen, joka kiipesi tähystystorniinsa
... kultakruunu päässä. Hiilet alppimajan liedessä sammuivat ... ja
matkalaiset nukahtivat.

       *       *       *       *       *

Seuraavan aamun pimeässä, tuikkivain lyhtyjen valossa, yhä
korkeammalle. Jo tultiin lumelle. Hankikate narahteli... Niin
vaellettiin verkkaisena jonona, viisi miestä köydellä toisiinsa
sidottuina. Päästiin vuoren tasaiselle laelle, jäätiköille... Ja päivä
valkeni.

Idän taivas oli heleän keltainen. Lännessä se vihertyi. Ja yht'äkkiä
kimmahti aamuhämärässä auringon sädekimppu eräästä kaukaisesta
rotkosta, kuin hirviön hampaiden raosta. Jäätikköylänkö leimusi
punaisena, se säkenöi ja häikäisi. Kavuttava oli enää vain ylin huippu.
Se hohti edessä kuin iankaikkinen faarao-patsas, päälaella säihkyvä
jäähiippa, ja matkalaisjono kiipesi hiipan kärkeen kuin muurahaiset
hongan latvaan.

Ylimmältä huipulta aukesi eteen maailman ihanuus. Päivä oli jo ehtinyt
korkealle. Edessä, ympärillä ja jalkain juuressa oli jäätikkö, jonka
yli oli kuljettu, kuin pirunkirkon katto: sen yläpuolella, tornissa nyt
seisottiin.

Edempänä nukkuivat laaksot vielä aamun hämärässä. Ja kauimpana hohtivat
alpit äärettömänä pyöreänä kehänä, sininen taivas.

Lännessä oli vuori kuin valtava, hopeinen katedraali, tuon paholaisen,
vuoripeikon tuomiokirkko, jossa kimalsivat sadat tornit ja jonka
kattojäätikkö huikaisi kuin kuvastin. Idässä uhkasi tumma alppipiiri
kuin jättiläissahan terä tai rivi piiluja, joiden lappeissa huppelehti
auringon hurme. Etelässä tapasivat taivasta vuoret, joiden valkeilla
kentillä asui kuoleman kauneus. Pohjoisessa synkkiä torneja, sarvia,
haljenneita vuorten torahampaita.

Ja kaiken yllä tummanpuhuvaksi värittyvä taivas! Iankaikkisena kupuna
se kaareutui tämän pakkashuuruisen vuorihelvetin päällä. Sitä
kannattivat ilmanäärillä jäiset pilarit, alpit.

Aurinko paistoi, lämpeni. Jalkain juuresta nousivat onkaloista pilvet
kuin höyryt kattiloista. Oli kuolemanhiljaisuus; ei linnun lentoa; vain
hanki sirahteli hiljalleen kuin huhtikuussa, ja ouruvesi pirahteli
kultapisaroina peikkoruhtinaan suihkulähteistä. — Metsämies etäällä
joikui: kaiku vastasi vuorista urkuina.

Se näytti itse Saatanan ruhtinaskunnalta. Ikinä ei ole sinne kaupunkia
rakennettu, kylää aiottu, koskaan ei ole siellä kukko kiekahtanut.
Ikinä ei ruoho sinne nouse. Peikko vain huvikseen siellä hyppelee,
teiskaa jäisillä pihoillaan. Mihin hän loiskahtaa, siihen halkeaa
railo ja aukeaa kuilu, jonka pohjalla vesi kohisee syvällä kuin
kaivossa, sinisten jääseinäin välissä. — Ja Saatana pyöräyttää
auringonpaisteessa lumipallon: se kierii alas tältä maailman katolta,
se kasvaa, paisuu, vyöryy alas laviinina jylisten, ja kaukainen
alppikehä vastaa pitkäisenjyrinällä.

Mutta enimmäkseen tämän vilunvaltakunnan ruhtinas, tämän valtakunnan,
joka Danten olisi pitänyt nähdä luodessaan alimmaista helvettiään,
enimmäkseen hän makaa vatsallaan kirkkonsa katolla, kuvittelen, makaa
leuka kämmenten varassa ja tuijottaa laaksoon ... miettien elkeitään...

Ainoa merkkitapaus täällä on koukkusarvisen kauriin ilmestyminen
alppihuipulle, tai metsästäjän ja matkalaisten tulo. Mutta se ei muuta
taivasta, ääretöntä sinikupua, jonka reunassa alpit kimaltelevat
kirjavina kuin sateenkaari.

       *       *       *       *       *

Ja kulkija miettii:

— Miksi matkaavat muutamat ihmiset, elämässään, aatoksissaan, aina yli
merten, yli korkeain vuorten?

Miksi eivät ole kuin enimmät, joiden kehdolle rauhan enkeli siipensä
levitti?

Miksi jo lapsena heidän otsainsa alla kiiluivat levottomat mietteet?

Ja rakkauskin astui kai heidän poveensa kuin murhapolttaja, — ei kuin
naurusuu neito?

Miksi eivät ole kuin miekkoiset, jotka rakastavat onnellista
laaksomaata ja mullan pyyteitä, ja velvollisuudet täytettyään kuolevat
kuin patriarkat, valkoparrat, varmoina suvustaan ja taivaastaan?

Nämä: tietävät vain, että siirryttävä, muutettava heidän on. Joskus
riemuiten kuin muuttolintu kesämaille, useimmin kuin lastu laineilla,
lehdet tuulessa.

Näistä toisenlaisista on siis moni jonkinlainen Ahasverus.

Mitä he rikkoivat, josta näin levottomuudella veroa kantavat?

Rikkoivat? Mitä on rikos heille, aavistusten, kaipuiden ajelemille
pilville? Tietämättömyys syistä.

Mutta kumman palon on Jumala tai Saatana — sama se lie — heidän
sydänahjoonsa sytyttänyt: Kuvan kaukaisesta lähdejuoksujen maasta,
jossa aurinkoisilla kedoilla aina kisataan punaisin vaattein kuin
viinikuurnanpolkijat.

He näkevät sielussaan kuvan _tuosta_ maasta. Siksi on heistä maan
vajavainen onni kyllästyttävä. — Aherrus joutavaa, — kuin linnun oloa
häkissä.

He rakentavat kodin, saavuttamatta mielikuvansa rajatonta kimallusta...

Nainen, rakastettu ja pyydetty, muuttuu vihattavaksi, niinkuin lapsesta
lelu, jonka se rikkoo.

Ihmekö siis, että he, kun eivät maan onnea _tunne_, sen perustaa
_käsitä_: usko narriutta, — lait sekavaa ihmishouretta, jonka ovelat
pilkkaajat näyttävät köykäiseksi; — aatteet, ihanteet, kaikki petosta,
mataluutta leivän hankinnaksi!

He karttavat tätä. He tavoittelevat lähdejuoksujen maata, josta oma
kokemus kuitenkin neuvoo, ettei sitä löydy, että se edestä väistyy!

Ihmekö siis, jos he, — siten puolinaista paeten ja täydellistä
saavuttamatta, — monesti vimmastuvat kuin ansaan ajettu riista,
temmeltävät, — sadatellen kaikkea, kerskuen rakastavansa vain niitä,
— olemattomia — jotka nauttivat pilkastaan ja kuolevat!

Ja hän, Ahasverus, joka ei perille pääse, tahtoisi silloin kuolla.
Mutta juuri samassa alkaa hänen sielussaan taas leimuta se kuva
lähdejuoksujen maasta. Ja hän ihastuu, — ja vaikk'ei siihen usko,
täytyy hänen vaeltaa, sitä tavoitella...

Joskus riemuiten kuin muuttolintu kesämaille, — useimmin kuin lehdet
tuulessa, lastu laineilla.

Näin vaeltajan, pienen Ahasveruksen jäätiköiden kuolonihanuudessa. Hän
seisoi alppijärven rannalla. Näin hänen kuvansa kirkkaassa, raikkaassa
vedessä: hän seisoi siellä kumaraisena, lähdön hetkellä; hänen kasvonsa
olivat ruskeat, silmissä epäusko ja suru; huulilla raukeus, joka —
muuttui hymyksi.

Geneve, syysk. 1908.




ILLALLA FIRENZESSÄ.


Illalla Firenzessä. Kello viiden tienoissa Piazza Signorialla,
tasavallan ja Medicien muinaisella ihanalla torilla.

Ilma kummallista illan utua. Punertavaa, kellertävää. Valo kuin
kultahiukkasia. Aleneva aurinko luo jykeviin palazzoihin, linnojen
korkeihin sakaraharjoihin ruskeanheleää hohtoa. Siroihin räystäihin,
kirjavain puuvuoliaisten kannattamiin.

Piazza Signorialla, kuvapatsaitten himmetessä hämyyn. Palazzo Vecchio,
korkea kuin sotalinna, kohottaa hoikkaa torniaan rusoisiin ilmoihin.
Kupariviiriään, punaisena paistavaa kuin kevyt liljankukka. Punainen
vaakunalilja! Kuin sormi viitaten taivaan kultaan!

Piazza Signorialla. Kahden puolen palazzon portaita himmenevät
marmoriryhmät: vasemmalla Neptunus: vankka, valkea meren jumala lähteen
ylimmällä pylväällä. Alempana allas aallottarineen. — Oikealla
puolella Herkules, rusentaen nuijalla Cacus-jättiläistä.

Torin toisella sivulla vanha loggia marmoriryhmineen: Perseus, jalona,
voimallisena kohottaen Medusan kuparihurmeista päätä. Sabinitarten
ryöstö. Judit, Holofernes jalkainsa alla.

Kaupunki alkaa liikehtiä ilta-askareissaan. Ratsu-upseereja
siniviitoissa, — porvarisrouvat kävelyllä, — virkamiehet salkku
kainalossa kotiin tai kahviloihin. Illan nurinaa, kellot kilisevät,
automobiilit määkyvät.

Jo herää, jo venytteleiksen ja nousee katuasukas murkinauneltaan
Cosimo-herttuan ratsupatsaan jalustalta. Poikaset, tummahipiäiset,
temmeltävät, leikkivät Loggia dei Lanzin kuvapatsaiden välissä.

Firenze, sen ruusut! Syksy oli, vain jokunen ruusu vihannestorilla,
muut ruusut kuihtuneet. Niinkuin kuihtuvat, muuttuvat entiset
mielikuvat nykyisiksi.

Niin illan rusottaessa Arnon rantamille...

Signorian torilta ohi Palazzo Vecchion vie siro, valtava pylväskäytävä
aukealle rantakadulle, Arnon korkeille rantalaitureille.

Kahden puolen hohtavat käytävässä, pilasterien komeroissa, muinaisen
Fiorenzan suurmiesten kuvat. Mikä mahtava rivi kahden puolen!

Ruhtinaita, taideniekkoja, tiedemiehiä.

Ja jokainen — suuri!

Heidän nimiensä jalo kaiku on levinnyt yli kaikkien merten ja maitten.
Niin eteläisten ja itäisten kuin pohjolan pimeydessä piileväin!

Mikä Atena ennen! Moinen rivi valtiomiehiä, kuolemattomia runoilijoita,
maalareja, kuvanveistäjiä, koneitten ja kirjain ääressä eläneitä. Eipä
kirjain: intohimoinen rakkaus elämään heillä oli.

Miehiä, joiden nimet jo sointuvat kuin suloiset riimit! Tuossa, — vain
muutamien kasvoihin katsellessa, — mikä korkeus:

Medicit, Giotto ... Dante Alighieri, Petrarca, Boccaccio, Buonarotti...
Kaikki täältä, suloisen Fiorenzansa lapsia. Täällä syntyneet tai
eläneet, tai tänne, isänmaahan, maanpaosta kaivanneet. Tätä rakkaudessa
pilkanneet ja ruoskineet, sen orjuutta surreet...

Leonardo da Vinci, Cellini, — Donatello, Galileo Galilei,
Guicciardini...

Kaikki täältä.

Orgagna, Niccoló Pisano, Guido Aretino, — Accorso, Antonino,
Cisalpino...

Täältä... Monet, monet muut...

Jo punoittavat pylväskäytävän päässä Arno-virran kivikaiteet. Ja kun
sinne tulee, niin jo tummuvat Arnon siltain kaaret iltaan.

Muistoisimpana, surun-tummimpana on raskas Ponte Vecchio. Kuin virran
yli rakennettu katu: kauppakojut riippuen sillan ulkokupeissa, — kuin
korit lastatun muulin satulassa.

Arno, Ponte Vecchio! Illan helossa himmertävä Arno! Vesi seisoo
kivityksen altaassa, — kellertävä, rupainen, homeinen. Matala särkkä
pistää pohjasta esiin. Rotat juoksentelevat särkällä, raskaan, paksun,
öljymäisen veden partaalla, nuuskien perkeitä...

Ja kirkas etelän kuu kohoaa ilmi vastarannan sypressimäkien takaa.

Ilta kiiruhtaa.

Yhä kullankeltaisemmaksi saa siltakaarten takana iltarusko. Kultaisella
taivas-taustalla liihottelevat ruusunpunaiset pilvet. Kuin enkelit, Fra
Angelicon kädellä siveltyinä.

Ponte Vecchiolla. Siellä syttyvät jo iltatulet. Siellä kuhisee väkeä,
kävelijöitä. Siltakatosten varjossa syttyvät tulet kultaseppäin
tiskeillä ja ikkunoissa, — kulta- ja mosaiikkirihkamaa kiiluvissa.
Siellä on kuhinaa, punatulia tuikkivalla sillalla. Keskellä joukkoa
hinkuu aasi. Rattailla maalaiset piiskoineen. Jalaton kerjäläinen
lykkii rulla-laatikossa, rallatellen, kepeillä itseään kotiin.

Ponte Vecchiolla, — missä muinoin ovat seisoneet Dante, Leonardo,
sinne iltataivas paistaa yhä kultaisempana.

Ja yht'äkkiä helähtävät Fiorenzan kymmenten kirkkojen kellot Ave
Mariaa: Santa Maria Novella, Annunziata, marmorinen duomo: valkean- ja
mustankirjava, puhdas, jalo...

Kellot, — läheltä ja kaukaa. Sointuisasti, suloisesti.

Ave Mariaa, — kello on kuusi.

Tummui ilta. Hämy verhosi virran leveää uomaa. Kuun kuvajainen alkoi jo
sen pinnassa välkkyä.

Ponte Vecchiolla liihottelevat yösiipat hämärissä, rannalta toiselle,
vedestä suoraan kohoavien, vanhain talojen väliä. Jo soutaa kotiinsa
kalamies, mutainen haavi keulassa.

Tuolla toisen sillan kaarella kiitää raitiovaunun tuli. Pyörät
rymyävät.

Sitten: kello seitsemän. Jo huutavat tehtaat Arnon alajuoksulla.
Viimeiset sauhut haihtuvat torvista hämärään. Työläisjonot vierivät
silloilla.

Arno — kuinka kaunis tuo ruhkainen, seisova joki oli kuitenkin, kun
pimeys kätki sen vihreänkeltaisen ja ruman pinnan. Kaarevain, pitkäin
laiturien lyhtyjonot siihen kuvastuvat: liekkien kuvat vedessä häilyen,
seisoen virin tyyntyessä kuin kultasauvat.

Kuun kuparihohde yllä. Kaukaa lämpöisiä tuulen leyhkiä.

Kello seitsemän. Ruokailuhetki... Tutusta trattoriasta maan alta oiva
kukkopaistin tuoksu. Siellä maanalaisessa kellarissa, matalain holvien
alla, keskellä seinille liimattuja reklaamikuvia, siellä ikävöivät
monet vanhat missit, ja naukuilee trattorian missi! Siellä haaveksii
joku pitkätukkainen runoilija — tuijottaen menneisyyteen kuin
Medusaan. Vehnäleipä murretaan. Paisti höyryää. Punainen viini
kallistetaan. Kokin hupaisa huuto kajahtelee...

Puoli kahdeksan Piazza Signorialla kahvilan edustalla... Palazzo
Vecchion torni häipyy ylös taivaan tummuuteen. Marmoripatsaat
kangistuneessa unessaan. Väen vyörinää, leppoista hälinää.
Pitsijakuissaan katuperhoja, joihin porvarisrouvat poikainsa vierestä
heittävät tuikeita katseita ... mutta nuorikot kiintyvät puolisoittensa
kainaloon...

Kello yhdeksän ... ihmiset levolle...

Torilla vain alempaa rahvasta.

Heille näytti silmänkääntäjä kärrylavaltaan, kuuden tekoparran ja
puolen peruukkitusinan avulla, Abdul Hamidin ja Leo Tolstoin, Bertha
von Suttnerin ja Köpenickin kapteenin, Italian kuningasparin ja keisari
Villen ja Sarah Bernhardtin.

Sitten Eldoradoon, yökahvilaan, lähellä Piazza Signoriaa.

Matala sali puolillaan väkeä: työmiehiä, liikeapulaisia,
sirkusniekkoja. Keskellä tahrainen viinuri... Pikku näyttämöllä
primadonna lasihelyt korvissa, lallattaen jotakin pianon säestyksellä.
Laiha, keltainen, yllä punainen pusero ja pölyinen pitsiviitta, —
selkä kyssyssä, kasvot kurttuiset, ja kurtut punatut. Ääni särkynyt,
kova ja käheä. Hänen nimensä on Laura.

Niin kävellen, katsellen. Jo on tulet sammutettu Ponte Vecchiolla, "_In
sul ponte d'Arno_", jossa muinoin Dante seisoi, kehitteli synkän
intohimonsa, kultaisen rakkautensa runoa.

_In sul ponte d'Arno_...

Jo ovat kultaseppäin kojujen luukut suljetut.

Kadut hiljenevät, pimenevät... Vain rantain lyhdyt kuultavat kahtena
pitkänä kaarena, kuvaimet vedessä kuin palavat vahakynttilät alassuin,
liekit lepattaen...

Pylväskäytävässä muinaiset suurmiehet, syvissä mietteissään, — kuun
sinertävässä hohteessa...

Ja eivätkö Arnon rannalla myös kulje nuo muinaisten väkeväin aikojen
hahmot?

Dante, tulipunaisessa viitassaan kuin kostonenkeli...

Brunelleschi, duomo-kupolin pystyttäjä, — aivot kunnianhimon
taivasta-uhmaavassa tulessa.

Lorenzo Medici, sieraimet leveinä: voimaa, intohimoa, viisautta,
väkivaltaista ylhäisyyttä...

Väkevä, synkän-riutuva Michelangelo. Toinen enkeli, Fra Angelico,
nöyrässä, kultaisessa hartaudessa...

Ääni ylinnä mekastaen Cellini...

Mitä kuuluu? he tiedustelevat toisiltaan. Mitä tapahtunut? Miten voi
Fiorenza?

Mitä viime päivästä, viime yöstä?

Ovatko miekat paljastuneet huotrista? Vuoksi naisen? Vuoksi kunnian?
Kunnianhimon? Vapauden?

Onko kaatunut leppymätön vastustaja, raudan, myrkyn ruttoon?

Ei, ajat ovat paranneet. Ei kaadeta siten enää.

Onko kukaan laskeutunut helvettiin aatteiden, ihanteiden tähden?
Tosi-ihanteen, jonka nimi on _virtù_? Kunto!

Tai aivoissa noussut kunnianpyyde kuin Signorian taivasuhma-torni?
Valtava kuin duomon kupoli?

Onko välkähtänyt kauneusajatus, jolle ihmisiät, kullat uhrataan, —
että _se_ eläisi, kuolematon, marmorissa, tauluissa, palazzoissa?

Vai tuokion iloko? Onko kemuttu kuin muinaiset jumalat ruhtinaallisissa
palazzoissa?

Ei. Ajat ovat menneet, kaupunki nukkuu.

Kummissaan katselevat silloin hahmot, kuuntelevat yössä.

Heidän kaunis Fiorenzansa, — muinainen kiihkon, elämän kaupunki, —
aikansa Atena — aikansa rikkauksien, toimen keskus, suurkaupunki...

Kaikki hiljenee yöhön...

He aivan kumartuvat nähdäkseen niitä harvoja, joita hiljaisen kaupungin
kaduilla enää liikkuu... Kello puoli yksitoista. Nykyajan muurahaiset,
jotka ovat pesiytyneet heidän kimaltavaan, intohimoiseen
hengenkaupunkiinsa.

Pilvi kulkee, luo varjon — hahmot haihtuvat.

Mieleni on suruinen — ja mietin, missä minä voimanponnistukseni
löytäisin? Sellaista mietin, selvää, — pieni!

Katua käydessäni kotiin, kello yksitoista. Kadut tyhjät,
haudanhiljaiset. Ei valoja kemutalojen, ravintolain, työpajain
ikkunoissa.

Joku poikaparvi vain kulkee ikkunani alitse, kitaraa sormiellen,
jotakin laulaen...

Muutaman säkeen kuulin astelevain laulusta...

Kauas yli puoliyön se soinnahteli mielessäni:

    Tutte le fontanelle
    si sono seccate...
    Pover amore mi
     muore di sete...

Ja mitä nämä merkitsevät? Sitä, että

    Ehtyneet kaikkialla
    lähteet on kuiviin...
    Rakkaus raukkani
     janohon kuolee...

Ei vanha, elämänkiihkoinen laulu:

    Chi vuol esser lieto, sia!
    Di doman non c'è certezza!

Firenze, syysk. 1908.




VENETSIA.


Kilometrejä pitkälle rautatiepankille, joka johtaa laguunan ylitse
saarikaupunkiin, kävi koillisesta kylmä, vinkuva viima. Hyrskyten
löivät viluisessa aamussa aallot ratapenkereen kupeihin. Niin kiidetään
pimeydessä, juna kiljuu. Ja pian alkaa etäältä, sieltä täältä kimaltaa
tulia kaupungista: kylmänvihreitä, punertavia valoja. Ja jo kuumottaa
aution meren helmasta Venetsia, meren ihme, aaltojen kaupunki.

Juna porhaltaa kaupunkiin, jonne ei vieraan ikinä ole ollut yrittämistä
jalkaväen ja ratsujen voimalla. Kaupunkiin, jonka ihmisnero rakensi
veden varaan. Sälytti linnat orjuuttamansa elementin hartioille.

Uljas, jalo ihmisylpeyden luoma! Kaupunki, jota kaikkialla saartaa
hyrskyvä meri. Aaltojen joukot kaikkialla: idässä ja etelässä,
pohjassa, lännessä. Vallaton meri, vihamies ja ystävä, vainooja ja
kasvattaja, rohkeaksi pakottaja! Myrskyssä kuulu, länsituulissa hellä,
muinainen Hadria.

Pieni tori aseman edustalla. Gondola-ranta, hiljainen, mykkä.

Eipä katuja siellä, ei kapsanut ainoankaan hevosen kavio, eivät
rämisseet rattaat, eivät vinkuneet rautaiset kiskot.

Vain musta, leveä kanaali aukesi, Canal Grande. Pimeä ja
kuolonhiljainen aamun salaperäisyydessä. Vain aallot siellä jo
rauhattomina loiskehtivat valkeiden palazzojen kivijalkaan. Palazzojen
kaari-ikkunoineen, parvekkeineen, joiden kahden puolen umpinaiset,
laajat seinäpinnat.

Gondolat laiturissa, kiiltävine keula-hellebardeineen. No, senkin
viimeisen romantiikan voi itselleen sallia. Gondolaan siis, mustaan
kuin ruumisarkku. Ja airomies alkaa aamu-unisena meloa. Keveästi
kiitelee kaareva, jalon-siro gondola, tuskin vettä hipoen
keskipohjalla, keulansa korupertuskaa välkytellen. Keveästi tuolla
oudolla virralla aamun valjetessa.

Jo kirkastuvat kahden puolen palazzojen pitkät rivit, parvekkeet,
ruusunkukka-kuvioilla koristetut, hohtaen kuin kimaltava kuura. Linnat
portaineen suoraan vedestä kohoten kuin lumouksella. Heleänvihreinä
väristen hyppelivät aaltojen heijasteet niiden seinillä, kun aamu
ruskotti.

Meloja, hän huojui gondolan peräkohokkeella notkeana kuin Neptunuksen
puhdasrotuisin poika. Voimakkaana, keveänä. Niin hän liikuttelee
aironkääntämällä venhettä, helposti kuin leikillä. Niin kuljetaan Canal
Grandea. Alitse Rialton, keveydessä jalon kuin marmoroitunut unelma. Ja
nyt kääntyy pursi ketterästi vasemmalle, hämärään laguunaan. Se
pujahtaa, korkeaa keulaansa hiukan alentaen, pienten marmorisiltain
alitse kuin loivain luokkien. Se kulkee talojen kupeitse, joiden
verannoilla villiviini kiemurtaa pylväitten ympärillä. Se kääntelehtii,
kiertelee kanavasokkeloita, jotka silloin tällöin aukeavat suurehkoiksi
lammiksi. Se kulkee torien reunamitse, joilla rappeutuneet kirkot
punertavat. Elävää kanaalia, "laguna vivaa", pitkin, joissa vesi
tuoksuu tuoreelta ja joissa vielä luode ja vuoksi hengittää. Ja se
poikkeaa kuolleillekin kanaville, joiden vesi on raskasta, homeista,
ruohoista: laguuna on kuollut. Se on äitinsä, meren, yhteydestä
suljettu. Siellä asuvat kuumeen henget ja syöjättäret.

Ja vihdoin se venhe, käärmehyinen, hopeavärillä kirjaeltu, pujahtaa
suoraan johonkin luolaan, hämärään kellariin, joka on puolillaan vettä.
Mutta holvin katossa sähköliekit syttyvät, ja yhdeltä seinämältä
johtavat leveät marmoriportaat ja kaariportti majataloon.

Sitten seisoo muukalainen huoneessaan. Ääretön hiljaisuus. Vain vesi
juuri ikkunan alla lotisee. Hän ihmettelee tätä pakon ja ihmisuljuuden
rakentamaa kaupunkia. Kaupunkia, jonka sisässä asuu vesi, jota vesi
ympäriltä saartaa. Hyrskyvä meri. Särkille ja tammipaaluille
äärettömällä sitkeydellä rakennettu; joka kivimöhkäle kaukaa soudettu,
alla vihollisten vainon. Jokainen jalo pilari ponnistellen tuotu,
muilta veren hinnalla ryöstetty. Jokainen pylväs mielikuvain mukaan
kiverretty, kova kivi viiniköynnöksen tapaan kierteille. Kanavain,
kanaalien, viemärien labyrintti. Sata ja seitsemäntoista on särkkää ja
ihmiskäsin tehtyä saarta. Sata ja viisikymmentä vesisolaa, joiden yli
vie neljäsataa marmorisiltaa.

Sen labyrintin keskellä on kuin Leviathan, merikäärme, Canal Grande.
Jättiläismäisenä kysymysmerkkinä kiertyen. Meripeto, johon nuo pienet
väylät ja kiemurat ja ojat yhtyvät kummallisina okaina ja evinä.

Niin oli valjennut jo päivä. Jo hohtivat kiitävien pilvien kuvaiset
lammikossa ikkunan alla. Ja kulkija lähtee kaupungille: kiertelee
pitkin viemärien varsia, kapeita käytäviä. Kiertelee solissa alhaalla,
kapeissa kuin uunin holmit. Tuossa kääntyy kyynäränlevyinen katu,
puhdas ja sileä kuin parkettilattia, jyrkästi oikealle ja päättyy
umpilammikkoon. Mutta lammikon laitaa pitkin vie soma pilarikäytävä,
ikäänkuin luhti, — kunnes taas tie katkeaa syvään, mustaan vesiojaan,
korkeilla möljillä reunustettuun. Mutta sen ojan yli johtaa pieni
marmorikaari. Ja kaarelle kun seisahtuu, niin aukeaa oikealta,
vasemmalta pitkä kanaali. Kanaalin yli samanlaisia pieniä siltoja
pitkät jonot: valkeita, keveitä, kuin mitä itämaisia valtaistuimia;
koristettuja marmorikaiteita. Ihania kaaria, jotka sitovat
kaupunginkorttelin toiseen, saran sarkaan. Ja niillä väkeä vilahtaa, —
katoaa talorykelmiin, kaupungin salaperäiseen kätköön.

Kiertelee siinä, seuraa isompia väkijoukkoja pääpaikoille osatakseen.
Ja niin tulee tuolta Minotauroksen eksytyksistä meren rannalle! Riva
degli Schiavonille, Adrianmeren näköpiiriin.

Adrianmeri! Tuulinen syyspäivä. Aallot puuskuvat vedestä kohoaville,
kymmeniä syliä leveille portaille, joita jalot marmoripatsaat
reunustavat. Kuninkaalliset portaat: ikäänkuin sen jumalattaren maihin
astua, johon S. Marcon kaupunki kihlautui: Adrianmeren! Portaiden
juuressa keinuvat nuo mustat merikäärmeet, gondolat. Nuo kirvestä
heiluttavat pienet vaakunaleijonat, mikä kullan ja sinisen kirjavaan
paaluun kytkettynä, mikä juovikkaaseen, punakeltaiseen vaajaan.

Aamu tuulinen, pilvinen. Silloin tällöin hajoavat päivän edestä hyiset
pilvet. Ja kuin kultainen jalopeura kimalsi minusta silloin aurinko,
pään ympärillä S. Marcon pyhimyskehrä. Venetsian sotaisa vaakuna!

Päivän edestä hajosivat pilvet, — ja silloin välkähteli meren
aalloilla, jotka olivat harmaat äsken, punertavia vihuriläikkiä. Ja
kaukaa etelästä siinti Lidon, paripenikulmaisen merivallin, ääriviiva,
sinisenä ja hymyilevänä.

Keulat vaahtoa hyrskyttäen kiitivät kalamiesten purret Canal della
Giudeccalla. Kiitivät ulapalle Lidon porttien kautta. Heidän pursiensa
purjeet, toinen puoli pääpurjeesta punainen, toinen keltainen,
pullottivat kuin paratiisilinnun kupu. Ja pursien keuloissa hohtivat
kullatut ja sinetyt pyhimysten ja Venus-jumalatarten kuvat.

Laguunan toiselta puolelta saarelta hohti Pyhän Yrjön kirkko
myrkynvihreine kupoleineen. Meren väristä räikeästi erottuen, —
kupolin huipulla leijaili kultainen arkkienkeli.

Aamuostoksille rientävää väkeä vilisee. Köyhälistön puukengät kapsavat,
hartioilla hulmuavat paksut saalit, mustat ja punaiset. Siellä täällä
joku solakka, vaaleasilmäinen porvarisrouva.

Tuossa kaksi miestä: tulevat juuri ulos matalasta rantakahvilasta.
Toinen on pitkä merimies, toinen hoikka merisotilas. Käsikoukkua he
huojuvat, hiukan hipperissä. Kai merilaulua laulavat. Etenevät pitkin
leveää, kivettyä rantaa.

Mitä he lauloivat? En sanojaan kuullut. Mutta näin minä hyreksin:

Oi tämä kaupunki! S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki. Ihmisvoiman
ja älyn jumalainen luoma. Harvain rauta-tarmolla, tuli-innolla omaksi
sodittu. Ei mitään lahjaksi saatua. Ei suurilukuisen kansan ylivoimalla
saavutettu mahtavuus, vaan vähälukuisten ponnistuksilla, viekkaudella.

Hyvä kohtalo ajoi muinoin rannikon asukkaat tänne särkille goottien ja
hunnien edestä! Ankara isä, joka pakotti poikansa ottamaan elatuksensa
sieltä, mistä se on vaikein saavuttaa! Seikkailuista, sodasta,
älynjuonista! Niin se isä kasvatti lempipoikansa soturiksi.

Pakolaisten olkikattoiset majat autioilla luodoilla muuttuivat
linnoiksi, palazzoiksi. Kalastajista ja suolakippareista nousi
ylimyksellisten suurkauppiaiden valioporvaristo, jolle ei maailmassa
vertaa!

Voimakas, kylmäjärkinen, elämää intohimoisesti rakastava
porvaris-aatelisto! Siinä valtiossa on uskonnon, kirkon ja munkkien
valta ollut aina naurettavan vähäinen. Sen vertainen kuin valtion
järkeisetu ja poliittiset juonet joskus vaativat! Sen kaupungin
pyrkimykset eivät ole koskaan leijuneet pilvien yläpuolella. Koskaan
siellä ei ole uskonnollisuudelle ja pyhyydelle muuta kuin hymyilty.
Tarmon ja nautinnon kaupungissa!

Sille riitti maan ja meren seikkailuja kylliksi.

Sen ylimystön silmämääränä oli jalo mainen onni: hyvinvointi,
nautinnot, ilon tuottaminen sille joukolle, jonka turvaajaksi se oli
tietoisesti asettunut.

Se antoi alamaisilleen rajattoman yksityisen vapauden, kiihotti sitä
yritteliäisyyteen, rikastumiseen, avasi sille kaikki elämänilot. Siinä
valtiossa ei ollut uskonriitoja, siveyttä. Ainoa rikos oli se, joka oli
rikos yhteistä onnea, valtiota vastaan.

Se oli sukujaloa ylimystöä, joka ei ryöstänyt alamaisiltaan, mutta ei
sallinut myös muiden ryöstää, ei suvainnut yksinvaltaa. Mutkikas
valtiokoneisto paljasti kohta ne, jotka tyranniutta tavoittelivat.

Harvainvalta, viisaat sukukokemukset veressään. Jonka jäsenet olivat
ensimmäisinä ei vain nautinnoissa, mutta myös taistelussa,
uhrautumisessa oman edun hyväksi. Omaa vertaan säästämättä vuodattaen.
Venetsia, se oli he!

Niin se valtio laajeni omantunnonvapaudessa, terveessä elininnossa
maailmanvallaksi: se kihlasi koko Välimeren. Sen jalopeura valtikoi
Addasta Levanttiin. Viljattoman särkän alusmaita olivat Kreikat ja
Jooniat, Kyprot, Kandiat. Sen hallussa olivat Krimin, Sinopen, Egyptin,
Armenian rikkaudet. Etiopian elfenluu! Indian karneolit, granaatit ja
safiirit! Se vietti ylimmästä alimpaan luokkaan ainaista _trionfoa_,
julkista juhlaa. Sen jalo, maallinen henki kuvastui taiteessa, joka on
lähinnä hellenismiä: loiston, elämänilon, itsetietoisen nautinnon
ilmaus. Kaukana pilvientakaisesta, symbolistisesta, olemattomasta.
Siinä taiteessa sykki onnen ja elämän veri.

Ja kun tuo loisto meni, kun pienen valtion veri vanheni eikä se
jaksanut ylivoimaisia kadehtijoita vastustaa, niin ensimmäisinä
kaatuivat ylimyssuvut pienen, suuria suorittaneen yhteiskuntansa
edestä. Heidän nautinnoissaan ei petturuudella ja arkuudella ollut
pöytäsijaa!

Viimeisen doogin tuli vannoa uskollisuutta Itävallalle. Mutta hänen
sydämensä halkesi, ennenkuin suu ehti aueta siihen. Hän suistui
kuoliaana S. Marconsa permannolle, jalokivistä raskas _corno_ päässä,
ylväine doogin-mantteleineen.

Sen kaupungin historia on ruumiin ja järjen sotaa maallisen onnen
puolesta.

Ihmekö, että sellaisessa rikkauden, väriloiston ja aistien kaupungissa
pyhimykset maallistuivat! Pyhä Markus, jonka luut tuotiin
Aleksandriasta, joka kai merimatkallaan tuli tuntemaan aallot ja
tuulet, niin että voi hillitä meren kuin paimen pelästyneet karitsansa
ja vuohensa, ja oppi turvaamaan kaupunkia, tupia tuulessa ja aaltojen
varassa, — hänen luostarinsa, mitä ne olivat? Viinitupia, tanssisaleja
ja rakastavaisten kohtauspaikkoja. Kas sellainen on soturien uskonto!

Kaunis S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki! Kaunis kuin
koralliriutta merestä kohonnut. Ei: harvain älyllä rakennettu. Jumalain
lahja: tarmon ja itsetunnon.

Käänsin päätä: tuollapa hohti oikealta vaaleanpunainen doogipalatsi
vankkoine goottilais-halleineen. Paksut, ikäänkuin maasta kasvaneet
pylväät. Yläkerrosten laajassa pinnassa ammottavat kaari-ikkunat, katon
itämaisten sakaroiden alla. Palazzo kuin meren uumenista kohonnut
salaperäinen merenlinna!

Palazzon kulmalla torin suulla kaksi kivipatsasta, leveäkruunuista.
Toisella S. Teodoro. Toisella S. Marcon kuparinen leijona, tasavallan
vaakuna. Merkillinen vaakuna! Siivekäs jalopeura; leveä,
terävähampainen suu irvissä tuolla väijyvällä, hyppäykseen
valmistuvalla kissalla. Häntä pahaenteisesti kaaressa. Vihreät
kuparisilmät ovelat ja pullollaan kuin kiinalaisveistoksissa. Ja
käpälällään se osoittaa, hieman kuin pilkalla, hyvyyden evankeliumia,
raamattua, joka on sen jaloissa. Kirjan lehdellä on luettavana suurin
kirjaimin: _Pax tibi Marce, evangelista meus!_ Rauha sulle, Markus! —
Mutta sodalla anastettu rauha!

Ja vielä ihmeellisempi näky!

S. Marcon temppeli!

Niin lienee muinoin hämmästyttänyt pohjanperäläisiä varjageja Bysantti!
Hämmästyttävä kuin Tuhannen ja yhden yön väririkkaus! Sokaiseva,
huumaava! Siro, kimaltava, pieneltä näyttävä, valtavan suuri.

Sen päätyjen huikaisevan valkeat puolipyöröt! Sen hopeanharmaat
kupolit. Sen mosaiikkiset, kirjavat kuvat päätykaarien alla! Sakea
sikermä torneja; joka tornissa vallattomat kultaviirit! Portaaleissa
sadat eriväriset pilarit. Niiden yllä, päätykaarten päällä, huikaisevan
valkeat lehtikiemurat, enkelit, pyhimykset. Pääportin luokilla neljä
kullattua orhia, Neron kultapalatsista kotoisin, kulkeneet Bysanttiin,
tuodut voittosaaliina valloitetusta Konstantinopolista, Napoleonin
ryöstämät Ranskaan, tuodut takaisin jälleen.

Kun syystuuli käännähtää ja aurinko pilkistää, niin kaikki nuo
kultaviirit tornisella katolla äännähtävät, vinkaisevat iloisesti, —
ja kupolien kultapalloilla koristetut ristit kimaltavat.

S. Marco! Mikä villien tyylien suloinen sulautuma! Nyt tuntemattomalta
maailmanrannalta on aalto tuonutkin sen kimaltavan simpukan!

S. Marco. Puolituhatta pilariasi, bysanttilaisten kupujen, roomalaisten
holvien alla! Sisällä siellä, raskaassa hämärässä, tuikkivat
keltaiset ja punertavat tulet sylenkorkuisissa kynttilöissä. Pienet
kupoli-ikkunat korkealla heijastavat sinistä taivasta. Vanha, kolkko
messu hymisee. Kultaa, prameutta. Mosaiikin kiilua katon
bysanttilaisten enkelien ympärillä, joilla on siivet kuin synkillä
vaakunakotkilla.

Mutta torilla temppelin edustalla, siellä liehuvat kirkkaassa päivässä
valtavat purppurastandaarit mastoissaan. Siellä suhisevat ja
välkähtelevät kyyhkysparvien siivet, — siniset ja vihertävät ja
enkelivalkeat sulat. Porvarisnaiset ruokkivat vielä noita, joita
muinoin elätettiin tasavallan kustannuksella, samaisella S. Marcon
torilla, leijonastandaarien juurella.

Väkeä torilla. Ja kuitenkin outo hiljaisuus! Ei rämähtele ratas, ei
hevon kavio kapsahda, — ja kuitenkin joka hetki odottaa ääntä, hevosen
hirnuntaa, ohjaajien huutoja. Mutta meri vain humisee, ja laineet
lipattelevat ahtaissa laguunoissa!

Hyvän kohtalon pakko kasvattaa inehmon niin lujaksi, että hän rakentaa
majansa petomaisten ja kavalain valtain varaan! Vieläpä palazzot,
kalteri-kauniit.

Jopa suuret puistotkin: tammineen, palmustoineen. Nyt niissä
syyskoillinen viuhui ja lennätteli mereen kukkasten teriä.

Niin, hautausmaankin on meren kansa rakentanut mereen. Tuolla se on
ulapalla, Murano-saaren ja Venetsian välillä. Neliskulmainen, möljäin
ympäröimä saari, risteineen, S. Michele-kappeleineen. Meren helmasta se
kansa sai elatuksensa, rikkautensa. Meren helmassa se nukkuu ikiuntaan,
kuunnellen myrskykellojen soittoa...

S. Marcon kaupunki! Kaunis kuin meren helmi, aaltojen harjalle myrskyn
kohottama! S. Marco, — joka on hillinnyt aallot kaupunkinsa ympärillä
kuin paimen vuohensa. Joskus kyllä närkästynyt — tai koetellut
lastensa uskallusta. Silloin se on päästänyt meren omaan valtaansa ja
antanut sen petona nousta toreille. Pannut hätäkellot tulvaa
soittamaan. Mutta sitten on pyhimys auttanut taas kylänsä merestä
entistä kauniimpana. Niin kauniina, että vielä nykyinenkin kuollut
kaupunki on kuin kangastus. Muotoon jäykistynyt, — lukemattomine
virtoineen, torneineen.

Kaunis, kuollut, vainaja! Ei tuudi enää rikkautta meri tyttärensä
jalkoihin. Ei valloita Enrico Dandalo Konstantinopoleja. Eivät porvarin
vuositulot enää nouse sataan tuhanteen Hadrian kulta-dukaattiin. Eivät
voita Lepanton taisteluissa enää Hadrian galeonit ja galeerit! Ei enää
käy dogaressa toreilla kymmenen donzellansa seuraamana. Ei vihi
Venetsiaa Bucintoro-laivalla enää doogi meren kanssa. Ei Venetsian
taide, maailman jumalaisin taide, kuvastele enää voimakasta nautinnon
ja sodan elämää. Ei seuraa Europa jännityksessä S. Marcon jalopeuran
väkeviä liikkeitä. Kuollut ylimys se nyt on. Mutta sen hautapaadessa ei
ole häpeän kirjoitusta!

Ilta oli tullut. Viluna ja keltaisena hohti läntinen taivas pyhän
Giorgion vihreän tornin takaa. Porvaristo lähti iltakävelylle. Melkein
äänettömät kulkijain askelet talojen ja kanavain solakkeissa. Tähdet
alkoivat kimaltaa.

Mutta yhtä kimaltavat kuin tähdet olivat kultapalloset S. Marcon
risteissä: kiilsivät kuin tähtisikermät.

Tuhansin tulin säteili syvyyksien kaupunki, — kimmelsi kuin fosfori
laineilla.

Kävelijät kiertelivät torin pilaristoissa, valkeissa, sateen ja usvan
haalistamissa: väriltään kuin kalmiston luut tai harmaa vesihako.

He kiersivät hiljalleen mutkaisia solia Canal Grandelle ja
Rialto-sillan jalolle, keveälle kaarelle. Katselemaan kauppojen
ikkunoita: kristalleja, pitsejä, peilejä, jalokiviä, mosaiikkia,
silkki- ja kultabrokadia. Miehet vankat, pitkät, vaaleasilmäiset,
laajat turkit hartioilla. Naiset soleat, viileät, silmät selvät ja
samalla utuiset kuin tähtien kuvastus tyynissä laguunoissa. Eivät
mustan-loimuvat kuin etelässä, alla Romagnan paahteen. Mutta kävipä nyt
jäätävä syyskoillinen: siitäkö haaleus meren Aphroditen silmissä?

Niin kulkee porvaristo Rialto-sillalta, jonne tulet kimaltavat
palazzoista, vedestä, — kanavaltakin gondola-lyhdyt. Mutta laulua ei
kaiu.

Sitten he vähitellen katoavat taloihinsa, kammioihinsa, kuin mataliin
kajuuttoihin, nukkumaan.

Hetki vielä — ei kuulu eläväisen ääntä. Pimenee meren fosforihohteinen
meduusa, kanavakaupunki. Vain vesi lotisee sadoissa kanavien ja
lammikoiden sokkeloissa.

Myöhään valvon kammiossani, pää pyörällä päivän näyistä, valtavista
muistoista. Yhä soivat korvissani kirkonkellojen ja aaltojen äänet,
iltainen, puolihiljainen humina. Valvon. Olen kulkevinani
salaperäisillä, pimeillä viemärien rantamilla. Yht'äkkiä jalka
käytävässä kapsahtaa, kulmauksesta tulee mies lyhdyn valossa, —
supattaa korvaani, — "varokaa", sanoo, ja katoaa. Koetan nauraa — ja
etsin pääsyä runsasliikkeisemmälle torille. Tien katkaisi lammikko,
yht'äkkiä, syvä kuin kaivo. Ja miehiä tulee ympärilleni katsellen
minua. Minä suutun ja kysyn heidän asiaansa, minä uhkaan; mutta he
karkaavat kimppuuni, pian olen kahlehdittu, — seison neuvoston edessä.
Minä koetan nauraa: olen muukalainen, olen vain kuljeksinut
katselemassa, seisonut Ponte Rialton portailla, tuijottanut kanaaliin,
josta tulten heijastus lekuttaa kuin vahakynttilät, — tuijotellut
Ponte dei Sospirin suruisia ristikkoja. Minua, minuako ei uskota, —
kaivotyrmiin minut, lyijykammioihin. Jonnekin; — joku malmiin puettu
Colleoni oli pyöveli, joka ruhjoi päätäni rautavaltikallaan. Ja sitten
muuttui: näen jotakin Marino Falierosta, Venetsian kavaltajasta. Marino
Faliero, lahjakas, kaunis ja rikas. Monta palvelusta teki isänmaalle,
sen valiopoika, lähettiläänä Ranskassa, Genovassa, paavin luona,
Unkarissa. Niitti kunniaa. Nyt hän oli palaamassa kotimaahan.
Suurneuvosto valitsi hänet doogiksi. Itse ei hän vaalista tiennyt, kun
laski S. Marcon rantaan. Kaupunki häntä vastassa, pantiin doogin-hytyrä
hänen päähänsä. Mutta kun hän nousi rannalta, niin hän kompastui S.
Marcon ja S. Teodoron pylväiden välissä, viittansa helmuksiin. Se oli
enne! Ja pian tuli ilmi: doogi pyrki itsevaltiaaksi.

Liiton jäsenet, heidät hirtettiin. Doogin täytyi sitä katsella
parvekkeeltaan. Ja viimeiseksi hänet itse mestattiin. Hänen päätänsä
näytettiin kansalle. Hänen ruumiinsa makasi kolme päivää alastomana
palazzon pihalla, pää polvien välissä! Hänen kuvansa ei saanut säilyä:
missä niitä tavattiin, ne poltettiin. Hänen paikkansa doogien
kuvagalleriassa on tyhjä: vain musta vaate on sillä kohdalla, ja siinä
kirjoitus: _Hic est locus Marini Faletri, decapitati pro crimine
eius.._.

Kamala, raskas uni. — Ja pyöveli ei osannut katkaista kaulaa yhdellä
sivalluksella ... miksi hän rouhi pala palalta leukaluita ... kohotti
syltä pitkän miekkansa, huiskautti olkansa taa ja iski, mutta vieden
vain pienen hitusen, — ja aivoissani kipu säkenöitsi. Kirottu,
kirottu! Olin kuulevinani huudon: Kirottu meripeto, siivekäs jalopeura,
Markuksen leijona, jonka silmät kiiluvat ilkeyttä... Ja sellaisen pedon
eteen on pyhimys, S. Marco, polvistunut, rukoilee sen edestä
Jumalaa!...

Aamun hämärissä heräsin — uni oli mennyt. Valkeni päivä.

Taivas paistoi etelän sini-uhkeudessa. Aallot loiskivat lammikossa
ikkunan alla...

Auringon noustessa punersi aaltojen kaupunki värikkäänä kuin
koralliriutta. Tai kirjava, hopeankiiluva simpukka, — hietasärkällään,
ihanan Adrianmeren partailla.

Venetsia, marrask. 1908.




JOULUYÖ MAFFIAN AHDISTAMANA.

(Myöhemmin kirjoitettu lisä Italian matkakuvien sarjaan.)


Siitä on nyt kolmattakymmentä vuotta, kun vanhempi ystävämme X. tuli ja
huudahti muutama päivä ennen joulua nuorelle ystävälleni ja minulle,
Roomassa, jossa me kaikki kolme silloin olimme:

"No pojat, tahdotteko mennä Sisiliassa? Ilmaiseksi. Varkaina,
kruununvarkaina? Niin saatte minulta biljetit!"

Vanhempi ystävämme, suomalainen kyllä, mutta ulkomailla lapsuutensa ja
nuoruutensa ja kauan miehuuttakin viettänyt, ei osannut aivan
mallikelpoisesti suomea. Jopa hän, — muuten suomenmielisenä, —
intoilikin esim. tällaisten kielemme uudistusten puolesta:

"Miksi me sanomme suomenkielen päällä: _Minä tulen Roomaan_? Se on
sekavaa. Täytyy sanoa: _Minä tulen Roomassa!_ Aina! Ja fnaasimaista on
sanoa: Minä rakastan sinua. — Jos minä rakastan, niin minä todella
rakastan; siis kokonaisobjekti. Rakkaudentunnustuksen pitää kuulua:
_Minä rakastan sinut!_ Kokonaan! Sydämeni pohjasta. Muu on sellaista
rakkautta, jolla _akkat_ rakastavat, tarkoitan: akkamaiset miehet! Ei,
oikea mies rakastaa kokonaan: Minä rakastan _sinut_, sieluinesi,
ruumiinesi."

Mutta asiaan. Vanhempi ystävämme tarjosi siis meille ilmaista
matkalippua Sisiliaan. Hänellä ei suinkaan ollut rahoja maantielle
heitellä, — ja olipa hän lisäksi sanonut, että me kaksi matkustaisimme
kruununvarkaina. Ällistyimme ja kuuntelimme korvat hörössä, me
nuoremmat.

Hän selitti nyt asian, innokkaasti ja vakavasti:

Hän oli juuri erään kansalaisemme kanssa tehnyt kiertomatkan Sisiliaan;
sen me tiesimme hyvin, nuori ystäväni ja minä. Matka oli suoritettu
_tesseralla_ eli kiertomatkapiletillä: vihkonen matkalippuja, joista
jokainen oikeutti sanokaamme määrättyyn asemaväliin, määrättyjen
rautatiekilometrien kulkemiseen. — Sisiliaan lähtiessään oli vanhempi
ystävämme ajatellut kuitenkin meitä, nuoria köyhiä poikia: että meidän
pitäisi saada nähdä sellainen Välimeren aarre kuin Sisilia. Siksi oli
hän ehdottanut toverilleen, että he kaksi käyttäisivät kumpikin
tesseransa lehdistä ainoastaan puolet: toiset puolet säästettäisiin
meille poikasille. Hänen toverinsa oli suostunut esitykseen. Ja nyt
veti ystävä X. nuo puoleksi riivityt vihot povitaskustaan:

"_Ecco, signori!_ Me kirjoitimme nimemmekin tesserain kanteen vain
lyijykynällä, — omakätinen nimikirjoitus näet vaaditaan, — jotta
voisitte _skraapata_ meidän nimemme pois ja kirjoittaa omanne musteella
sijaan. Hahaha, siinä teille seikkailua, pojat. Mutta, peijakkaan
_pähkinät_, jos joudutte kiinni: jos teidät nähdään väärentäjiksi ja
biljettivarkaiksi! _Me_ kiellämme kaiken, — te joudutte vankilaan:
katsokaa paragraafeja tesseran kannessa, niin huomaatte, että
sellaisesta rangaistaan ankarasti. — No, mitä arvelette, _signori_?"

Oikein meitä uhatakseen, — tehdäkseen meistä kyllin varovaisia, — oli
hän miettinyt meitä varten soveliasta haukkumasanaa: sanaa, joka
soveltuisi typeryksille, sellaisille, jotka antavat itsensä kiinni.
Ruotsalais-suomalaisesta sanakirjasta hän näki _nöt_-sanan kohdalta
merkitykset "pähkinä; nauta, raavas; hölmö, pölkkypää" ja valitsi
ensinnä näkemänsä suomalaisen vastineen: _pähkinä_.

Me olimme kovin nuoria, siis onnellisia, — siltä saattaa nyt
jäljestäpäin tuntua.

Yritys saattoi olla vaarallinen. Mutta sitähän me oikeastaan
halusimmekin, — edes pientä vaaraa! Seikkailua!... Seikkailuntapaisia
rakastimme kaipuussamme melkeinpä kuin aurinkoa.

Ja me olimme köyhiä. Niin köyhiä kuin kirkonrotat, kuten sanotaan!

Mikä rikkaus ja aarre etenkin jouluna laihalta tuntuvaan kassaamme oli
tämä _tessera_, tämä — Sisilia! Oikea ihmeitten kuningaskunta. Palermo
ja sen kultamosaiikeilla verhotut normannilais-saraseenilaiset linnat
ja kirkot! _Conca d'oro_, — Palermon ihana laakso, jonka nimikin jo
soi kultaa! Girgenti ja Syrakusa, muinaisen Suur-Kreikan aikuiset
temppelit niissä, — nähdä moiset n.s. ilmielävinä. Ja ihana Taormina,
Polyphemoksen rannikko!

Neljään rautatie-taipaleeseen tesseraimme lehdet juuri riittivät:
Messina—Palermo, Palermo—Girgenti, Girgenti—Syrakusa ja
Syrakusa—Messina.

Mekö emme olisi lähteneet? Mekö emme olisi vanhemmalle ystävällemme
syvään kumartaneet, jaloa veikkoa kiittäneet, ylistäneet ja
kunnioittaneet?

Asian n.s. juridinen tai moraalinen puoli aprikoitti meitä, suoraan
tunnustaen, sangen vähän. Mitä? Varastaa hiukan Italian kruunulta?
Italialta, jolla on varaa pitää kuningas ja paavi ja parisataa piispaa,
ja munkki- ja nunnakuntia ja lazzaroneja. — Ja lisäksi: jos näpistimme
rahtusen, niin vaaransimmehan toki selkänahkammekin, kenties
enemmänkin, ja sehän oli tarkoituskin: pieni vaara, suloinen seikkailu,
— eikä suinkaan varkaus!

Joutuisimme joulunpyhiksi Sisiliaan. Näkisimme palmuja, satukeitaitten
puita, oikeina metsikköinä, — Roomassahan niitä ei kasva paljon
avomaalla. Ehei, emme ikävöineet Suomea ja sen joulukuusia!

Me lähdimme täsmälleen kaksi päivää ennen jouluaattoa.

Matkavalmistuksista ei kannata puhua. Olihan niistä suurin raaputella
entiset lyijykynällä tehdyt nimet pois matkalippu-vihkojen kansista ja
täyttää musteella kirjoittaen omilla nimillämme siten saatu puhdas
paikka. Suurin vaiva kylläkin! Ja oikein ilkeä! Sillä matkatoverilleni
sattui se vahinko, että hän, kun joutui raaputtamaan ensimmäisenä
vihosta vierasta nimeä, ei ollut vielä erikoisen kokenut, vaan raaputti
liian kovasti, joten ohueen rättipaperiin jäi sille kohtaa tuskin
kestävä kalvo: konduktööri saattoi huomata, että nimillä oli jotakin
vehkeilty!

Matkapukumme olivat samat kuin arki- ja vierailupukummekin. Ja
matkakassasta ei tarvinnut pankkien kanssa neuvotella: se lepäsi
taskuissamme, toisella ehkä 80 liiraa, toisella 40, — koko
kaksiviikkoista Sisilian kiertelyä varten! Ja me siis lähdimme.

Tarinaani ei kuulu kumminkaan kuvata tätä Sisilianmatkaa.
Matkakuvauksia, ah, niitä on maailmassa tarpeeksi, — kuvauksia
kaupungeista, kirkoista, palatseista, tulivuorista; museoiden
esineetkin ovat tuhannesti tarkoin märehdityt, — enkä tahdo lisätä
niiden kuvausten totunnaisuutta, pintapuolisuutta tai kuivuutta vielä
yhdellä. Kuinka aniharvoin turisti kirjoittaakaan oikeastaan mitään? Ja
minäkö voisin siinä suhteessa tehdä parannuksen!

Aikailimme hetken Napolissa. Ja tulimme Messinaan jouluyöksi.

Mutta hyvin myöhään yöllä, aamupuolella: sellaiseen junaan olimme
menneet! Mitä meihin kuuluivat oikeastaan junat ja rautateiden
aikataulut? Mehän olimme onnellisia: vapaita, ajattelemattomia, — me
liikuimme niinkuin päähämme pälkähti.

Matkalta Messinaan ei kertomisen arvoista yhtään. Junassa, varsinkin
alkumatkalla, vähän väkeä. Me olemme väsyneet Napolista: jouluseimien
katselusta kirkoissa, Vesuviuksella kiipimisestä, ja ennen
kaikkea tungettelevien oppaiden pettämisestä, jopa pienistä
nyrkkitappeluistakin heidän kanssaan, ennenkuin pääsimme yksinämme
tulivuorelle kiipeämään. Niin, ei mitään esim. jalkamatkasta Posilipoon
ja samanlaisista tempuista ajurien kanssa siellä kuin oppaiden kanssa
Vesuviuksella. Mitäpä myöskään uiskentelustamme Välimeren
loistovedessä, lähellä muinaisen Rooman hienoimman kylpylaitoksen
paikkaa. Niin, yksi seikka kuitenkin kuulunee asiaan: Napolin asemalta
lähdettäessä oli konduktööri tosiaan alkanut lähemmin tarkastaa
toverini tesseraa, — käännellä sitä, tirkistellä nimikirjoitusta, ja
asettipa hän sen auringon säteilevää valoakin vasten, ja katseli
asianomaiseen, — katseli niin merkillisen ilkeästi, vakuutti toverini,
— ja pudisti päätänsä. Toverini muistutti minulle jo siinä
päätöksestä, jonka olimme tehneet sen hetken varalta, jolloin kenties
joutuisimme kiinni: hän heittäytyisi aivan kieltä taitamattomaksi, niin
ettei ristikuulustelu kävisi päinsä, ja minä yksinäni valehtelisin,
missä kaikkialla olimme kuluttaneet tesseroistamme neljä lehteä
kummastakin.

Juna kiitää, — tunnelista toiseen yhtä päätä, — tunneleita on varmaan
senkin seitsemänkymmentä tuolla matkalla Napolista Italian saappaan
kärkeen, kuten ainaista kiusallista silmien ripsuttamista kiinni ja
auki: taas tunneli ja pimeä, taas päivänvalo, ja yhä riemukkaampana
häikäisevä päivänvalo, kuta etelämmäksi ehditään... Ja ilta lähenee.

Silloin saamme matkaseuraa, virkistävää ja hauskaa. Ja hyvää, sen
vakuutan. Tosin tuo mies, joka lienee tullut joltakin väliasemalta, tai
ehkä Napolista asti, änkytti pahasti:

"Eke-ke-ke, pa-ka-ka-ka..."

Mutta muuten näemme hänet pian ihmisenä moitteettomaksi! Aivan asunsa
arvoiseksi: hänellä kohoaa päässä loistava, koreilla heloilla
varustettu kypärä, vyöllä roikkuu tavattoman pitkä, kaliseva
ratsuväensapeli, jonka huotra on tehty keveämmäksi perässä vedellä
siten, että sen kärkeen on pistetty pieni, kilisevä kiekko eli pyörä;
vielä iloisemmin kilisevät pyörät hänen välkkyvien saappaittensa
kantapäissä — italialainen ratsuväenluutnantti tai -kapteeni, mikä
lienee...

Heti on juttu täydessä käynnissä. Hän kyselee Suomesta, hyvin
kiinnostuneena, ja me kerromme, ylpeinä isänmaastamme kuten ulkomailla
aina ollaan, ja kartutamme tietojamme Italiasta. Jutellaan vilkkaasti.
Veljeillään: hän tarjoaa meille jonkinlaisia voileipiään, me
palkitsemme hänet hedelmillä ja viinipullolla, jotka ostamme jollakin
pysäkillä, hän vastaa taas makeisilla ja uudella pullolla hienompaa
viiniä, jotka hän kiljuu seuraavalla asemalla sisälle ikkunasta.
Tavattoman ritarillinen mies, joskin kankea kieli kuin Aaronilla! Mutta
viini sitä toki norjentaa, niinkuin Demostheneen kieltä paljon
kehnompi: kivennupulain imeskely. Tullaan Reggio Calabriaan, ja
lautalle, joka vie salmen poikki Sisiliaan, Messinaan.

Ja siinä siis on se Välimeri, jota kaipasimme. Sisilian ja manteren
välinen salmi. Tuolla tuo paikka, josta pienet tulet kuutamossa
tuikkavat, kuului olevan nimeltään Scilla: mikä taikasauvan kosketus
kirjalliselle muistillemme, joka oitis herättää mielessämme kuvan
Skyllasta ja Kharybdiista, Odysseuksen tukalasta kujanjuoksusta niiden
välitse, seireeneistä, kykloopeista, Suur-Kreikasta, tyranni
Dionysoksesta, joka hallitsi Syrakusassa, karthagolaisista,
saraseeneista, jotka Sisiliasta ottelivat, j.n.e. tuhansittain pikku
tietoja nyt ikäänkuin elävinä.

Ja mikä yö! Kuutamoa taivaan täydeltä. Tähdet tuikkivat tulisesti.
Lauttalaivan kone jyskyttää kumeasti. Meri päilyy tyynenä, kummallisen
mustana, missä se ei silmiä häikäisten säteile; ja mustista paikoista
kuvastuvat taivaan tähdet kuin syvältä, syvältä merenpohjasta
houkuttelevat seireenien silmät.

Kuutamo!... Jo tulee Messina, jo paistaa se edessämme valkeaina
amfiteatterina, puolipyöreän, valtavan lahtensa rannalle uljaasti
rakennettuna. — Niin, vähän jälkeen matkamme se uljas komeus sortui
maanjäristyksessä...

Lautta lähenee Messinaa. Pian olemme siellä. — Minne yöksi? Sitä
kyseli luutnantti meiltä. — Mekö nukkumaan tällaisena yönä? Me
rakastimme kuutamoa, me tiesimme Messinan suureksi, halusimme samota
sitä yöllä, jopa aioimme kiertää nyt maaseutuakin sen ympärillä, nähdä
paitsi kaikki julkiset rakennukset myöskin läheiset maisemat
kuutamossa. Jos väsyttäisi, aioimme ottaa virkisteeksi kulauksen sieltä
ja täältä, — olihan Sisiliassa kelpo viiniä; — yleensä, nauttia
harvinaisuudesta: jouluyö täällä, — yö, jota emme olisi silloin
mihinkään kotoiseen jouluun ja pohjolan puhtaisiin kinoksiin
vaihtaneet! Sitäpaitsi: voisimme varjella matkakassaammekin nukkumalla
hieman vaikkapa siltojen alla, — varjella hotelliverotukselta,
tarkoitan. Se kassa ei tosiaan ollut suuri. Emme siis aikoneet
Messinassa hotelliin, vaan kävelylle jouluyöksi, umpimähkään.

Mutta matkaseuramme, ritarillinen upseeri, teki meille vaikeuksia. Hän
epäili jotakin, tiukkeni, kysyi aivan täsmällisesti, mihin hotelliin
aioimme yöksi.

Vastasimme kierrellen ja kaarrellen: kyllä meillä muka oli hotelli
tiedossa; mutta ainakin ensiksi halusimme vähän katsella kaupunkia:
olihan jouluyö.

Hän mittaili meitä kummastunein silmin. Änkytti, että hänellä olisi
meille hotelli tiedossa ... hyvä hotelli, sen hän takasi, aivan lähellä
satamaa. Ja jouluyö: kylläkin, mutta — näin myöhä: kello paljon yli
kahdentoista, kirkoissa ei enää mitään näkemistä, ihmiset kotonaan;
eikä joulu täällä tosiaan ollut sellainen juhla kuin hän oli kuullut
meidän kertovan sen Suomessa olevan, vaan vasta uudenvuoden aatto oli
se oikea, suuri juhla...

Hän selittelee... Me tulemme yhä jörömmiksi. Kun lautta päästää vähät
matkustajat rannalle, teemme, toverini ja minä, jyrkän, brutaalin
päätöksen: menemme ja lyömme kättä upseerille, sanomme hänelle
tavallaan ikuiset jäähyväiset, kiitämme erinomaisesta matkaseurasta ja
— alamme juosta laiturille. Seikkailemaan!

Mutta — hän perästä! Ottaa meidät kiinni, oikein olkapäästä, ja
ällistelee, änkyttää:

"Mu-mu-mutta, _signori_, nä-nä-mä ... ke-ke-ke luulen huomaavani, että
herrat aikovat ehkä kävelemään ja katselemaan kaupunkia tähän aikaan
yöstä! Antakaa anteeksi, — se on vaarallista. Ma-ma-maffia..."

Purskahdimme nauruun: mekö olisimme uskoneet romaanien ja turistien
loruja Maffiasta, Sisilian camorrasta! Lieneekö sitä olemassakaan?
Sakilaiset Suomessakaan eivät siihen asti olleet tehneet meille mitään
pahaa... Ja olihan meitä kaksi nuorta miestä, jotka saattoivat pelastua
— ellei muuten niin käpälämäellä! Ja mitä tuo mahtava Maffia meistä
poloisista, joilla ei ollut montakaan lanttia taskussa?

Ei, me nauroimme upseerille. Tyrkytimme hänelle jälleen kädenlyöntiä ja
aloimme taas rientää kaupungille.

"Hyvä", lausui silloin nuori upseeri. "Kuten sanottu, olen matkalla
Cataniaan, uudenvuodenlomalle kotiin; tulen sinne aamupäivällä. Jos
herrat sallivat, haluan minäkin nähdä Messinaa yöllä. Voin valvoa yön,
ja nukun sitten junassa. Minä tulen kanssanne!"

Mitäpä tähän väittämistä? Messinan kuutamoisesta jouluyöstä me kaksi
emme luopuisi; emme vaihtaisi sitä hotellin uneen, vaikka taivas
halkeaisi ja maa repeäisi. Ja eihän kohteliasta upseeria voitu kieltää
tulemasta seuraksemme.

Lähdimme tallustamaan kaikin kolmin. Upseerin pyörällä varustettu
sapeli kalisi hiljaisilla kaduilla, — oli todellakin myöhä, — kun
katselimme palatseja, sokerinvalkeina paistavia kirkkoja, niiden
ihmeellisiä portaaliveistoksia, jotka näimme selvästi kuin päivällä,
muistopatsaita, solisevia suihkulähteitä...

Hiljaista: jouluyö ei näyttänyt, tosiaankaan, olevan täällä mitään
erikoista, ainakaan kaduilla.

Väsyimme ja kaipasimme virkistystä. Upseeri tiesi erään kahvilan eli
ravintolan, jossa sanoi käyneensä ja joka kenties oli auki ...
jonkinmoinen merimiespaikka. Vaatimaton se oli, mutta ainakin paremmat
olivat kiinni tähän aikaan aamulla.

Mentiin tuohon pieneen luolaan. Yleisöä ei montakaan. Kallistimme
liköörilasin ja pari, juttelimme vilkkaasti, — siinä ohella jälleen
Maffiastakin; — ja painuimme taas ulos kaupunginkatselua jatkamaan.

Mitä? Kun tulimme kadulle ja kuljimme pari kortteliväliä, niin takaamme
ilmestyi ja alkoi meitä lähetä viisi, kuusi miestä.

"Kas siinä ne nyt ovat", sanoi upseeri. "Ette uskoneet minua. Mitä nyt
tekisitte yksin ja aseettomina, te ulkomaalaiset? Mainitsitte, ettei
teillä ole paljon rahaa. Mutta näille kelpaa vähäkin, — eivätkä he
kursaile parin ihmisen henkeä parin liiran vuoksi. He ovat
maffialaisia!"

Ja samassa upseeri kääntyi ympäri, kohotti pitkän kätensä, heristi
nyrkkiä ja huusi sarjan mitä vahvimpia sadatuksia ja uhkauksia
takanamme maleksiville miehille. Roikaleet katosivat pimeälle
sivukadulle.

Mutta kuinka ollakaan: kun upseeri taas johtaa meitä uusille kirkoille,
palatseille, toreille, — kun sitten oikaisemme jälleen toiseen
paikkaan jotakin sokkeloista ja porrasteltua kujaa, niin jo näkyy
kintereillämme sama miesroikka. Samat sadatukset kuin äsken ritarimme
suusta, nyt lisättyinä kahta ilkeämmillä. Miehiltä ei vastausta.

Ja kuutamointia jatketaan.

Miehet seuraavat meitä kuin uskolliset koirat. Koirat? Kuin hyeenat
saaliin jäljillä, tohtimatta yrittää ihan lähelle, sillä meillä on
hampaat: upseerimme suunnattoman pitkä sapeli.

Sitä peliä neljä tuntia: vähän väliä ritarimme vilkaisee taakseen,
pyörähtää ympäri, kalistelee kiukuissaan kannuksiaan kadun
asfalttikiveykseen, — ja pimeästä solasta takaamme näkyy samassa vain
vilahdus pakenevia töppösiä. Niin, hän hätistelee maffialaisia
jalkaintöminällä kuin hiiriä.

Nyt mekin kaksi uskomme jo pienen vaaran mahdolliseksi. Lumoava
seikkailu alkaa tuntua kuivalta, ikävältä, niin, ilkeältäkin.

Viimein kuu alkaa kalveta. Ilmassa on aamun häivettä. Ja piakkoin
lähtee se juna, jolla ystävämme ja kelpo ritarimme aikoo matkustaa
Cataniaan.

"Kohta tulee kirkas päivä, ja poliisitkin alkavat liikkua", sanoo
upseerimme. "Minä johdan teidät erääseen kahvilaan, joka on aivan
rautatieaseman luona, ja te pysytte siellä, kunnes kaupunki on
herännyt. Muuten ette noista roikaleista selviä."

Niin tehtiin. — Tällä kertaa me jätimme upseerille oikein kiitolliset
jäähyväiset kahvilassa, jonka hän oli meille auki rynkyttänyt; —
asemakello helisi ensimmäistä kertaa, ja hän juoksi torin poikki
asemalle niin että sapeli rämisi ja kannukset helisivät.

Me suomalaispojat istuimme kahvilan nurkkasohvalla, silmät hieman
pyöreinä ihmetyksestä, että pikku vaaroja maailmassa sittenkin saattaa
olla, ja tilaamme juuri kahvia isännältä, joka tukka pörrössä ja silmät
unitahmeina seisoo levein vatsoin edessämme, kun yht'äkkiä kavahdamme
puolittain pystyyn karjahduksesta, joka kuuluu kaukaa torin toiselta
puolelta. Tuttu ääni, — sieltä se tuli! Upseerimme ääni. Katsomme
ovesta ulos: aseman portailla seisoo upseeri, tai paremminkin hyppii;
hän hyppelee kuin tanssija, kalistelee kannuksiaan, sadattelee ja uhkaa
niinkuin äskenkin kaupungilla, ja heiluttaa paljastettua sapeliaan
ilmassa:

"Jos te konnat ette anna niiden ulkomaisten taiteilijain olla rauhassa,
niin...! Tämä on häpeä Italialle. Isäntä, pitäkää huoli siitä, etteivät
nuo lurjukset tule kahvilaan sisälle!..."

Taas asemakello soi, nyt kai viimeistä kertaa, ja upseeri katoaa aseman
portailta.

Isäntä on juossut kahvilasta ulos torille. Mekin tirkistelemme ovesta
torille ja syrjäkadulle, olisivatko ne äskeiset miehet taas... Ja
tietysti ne olivat: sama joukkio kuin koko yön kintereillämme. Tunsimme
heidät jo, nuo joulukyöpelimme...

Muristuaan ja haukuttuaan ulkona isäntä palasi sisään ja sanoi:

"Niistä on maanvaiva, noista Maffia-pojista tässä kaupungissa. No, nyt
ne eivät uskalla enää tulla, kun päivä alkaa. Pysykää vain siinä ...
minä menen keittämään kahvia."

Ja me pysyimme, sen saatte uskoa! Hieman noloina tästä jouluyöstä, joka
ei tosiaan täällä ollut mitään, varsinkaan kun ihan liian myöhään
siihen jouduimme; noloina siitäkin, että tunsimme lopulta vähän
pelkäävämme seikkailua, jota niin olimme odottaneet, ihannoineet; ja
kuitenkin onnellisina yöstämme: oli se sentään jotakin, — jouluaatto
täällä etelässä, melkein palmujen kotimaassa, kuutamossa, etelän
suurten tähtien alla! Entäpä sitten tämä seikkailu, ulkomaillahan ei
yleensä mitään seikkailuja satu!

Ja tuo ihastuttava änkkäkieli ritarimme! Ilman upseeria ehkä makaisimme
Messinansalmen syvyydessä tai — olisimme ainakin saaneet taskumme
putipuhtaiksi ja oikean joulusaunan!

"Kippis, olipa se ihana jouluyö!"




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78769 ***