Initial commit of ebook 78769 filesHEADmain

4 files changed, 4874 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78769-0.txt b/78769-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..234f86f
--- /dev/null
+++ b/78769-0.txt
@@ -0,0 +1,4858 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78769 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+MYRTTI JA ALPPIRUUSU
+
+Kirj.
+
+Joel Lehtonen
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1911.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Myrtti ja alppiruusu. Matkakuvia
+
+Italian portilla
+Idyllistä elämää
+Muinaisella Forumilla
+Orjantappura ja kruunu
+Shelleyn haudalla
+Kevät
+Flora-tarina
+Sisilia
+Adrianmerellä
+Alppijärvi
+Paimen
+Romantiikan lipun alla
+Fata
+Ahasverus alpeilla
+Illalla Firenzessä
+Venetsia
+Jouluyö Maffian ahdistamana
+
+
+
+
+ITALIAN PORTILLA.
+
+
+Italian portilla, jonka kahden puolen on taivasta tapailevat
+alppimuurit, ihanasta vuorisolasta tultua, siellä on pieni kylä syvässä
+laaksossa, jota vuoret ympäröivät. Ne vuoret rajoittavat kapean
+kaistaleen sinistä taivasta laakson katoksi, niin että laakson
+pohjassa, kilometriä syvällä, kulkee kuin levitetyn, sinisen lipun
+alla. Ja noiden vuorten huiput kimaltavat ylhäällä talvipäivän
+kuurassa, ne säkenöivät kuin jääkiteet, ne säihkyvät
+auringonpaisteessa. Valkea kylä taas, se on pieni, talot kivestä,
+raitit viinitarhain muurien sulkemat; siellä on viisi kirkkoa, — ja
+vihreä, vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää sen läpi. Ja oli siellä jo
+tammikuussa myöskin lämpöinen auringonpaiste kuin huhtikuussa meillä;
+se oli sillä puolella kylää, eteläkupeilla, jonne vuorten synkät varjot
+eivät siivillään ulottuneet. Vieno, merkillinen rauha henki hiljaisessa
+laaksossa, ja pienten kirkkojen kellot silloin tällöin lempeästi
+helähtelivät.
+
+Siellä, Italian portilla, tervehti minua ensikerran Italia ja sen
+kaikkinainen kauneus, ihmeellisessä hahmossa. Siellä — ajelinko siellä
+pitkin valkeaa kylänkujaa kirjavasti koristetun aasivaljaikon
+rattailla, remuavassa rahvaan seurassa? Niinköhän ajelin — pitkin
+vanhain kiviaitain kuvetta ja solaa, jonka kahden puolen talviset,
+lakastuneet viininvesat nuokkuivat ja kahahtelivat tarhoissaan korkeain
+muurien takana? Enkö mitä, vaikka niin kertomustani koristella aioin.
+Junassa ajoin vain, kohti vihreää maata, vaunussa, jossa tupakan
+sauhu ja pöly sakeana pöllysi, väki nauroi ja liikkui, miehet
+samettihousuissa, naiset korvahelyineen; läpi valkean kylän, kohti
+kirkasta Italiaa. Ja siellä samassa vaunussa tuntui, kuin kaivattu maa
+ja sen kauneus olisi henkilöityneenä tullut vastaan. Sillä pian näin,
+että matkaajat olivat kokoontuneet vaunun keskimaille, erään henkilön
+ympärille, joka heitä puheillaan, naurullaan viehätti. Ja kun katsoin
+enemmän, oli siinä keskimmäisenä italialainen maalaisnainen, kauneuden
+ilmestys, — ja juuri Italian portilla. Näyttipä kuin koko maan kauneus
+olisi siinä minua tervehtinyt — ja enemmän: aavistelevasti luvannut
+kirkastumista sielulleni, jota sinne toivioretkelle vein — ikäänkuin
+ihmeitätekeväin kuvain eteen ihaniin temppeleihin.
+
+Silmää hiveli tuo sopusuhtainen luojanluoma, keskellä ihastelevaa,
+iloista, laulavaa väen parvea. Kuinka hän puhua helisytti! Hän oli,
+kuten sanottu, maalaisnainen, pieni ja kohtalaisen ruskettunut. Hipiä
+oli kuin kulta, hieman oranssinhohtoinen, kypsä ja terve; otsa korkea
+ja nenä siro. Tukka pehmoinen ja pikimusta, somissa aalloissa. Minä
+katsoin häneen kuin ilmestykseen, — Italian portilla, vuorisolasta
+tullessamme.
+
+Hän oli suulas. Kuinka hän puheli, pajatti, pakisi mielellänsä! Ja kun
+hän avasi ohuet, puhtaat huulensa lauselmaan, silloin pääsi hänen
+valkeain, kirkkaiden hammastensa takaa helmirihma sanoja, sellainen
+pitkä, sointuva, helisevä. Ehkä sitä voisi verrata pääskyn
+viserrykseen. Se oli italiaa, se! Pääskysen pakinaa, niin; mutta
+lentävämpi pääskyn pakinaakin. Ihastuneelta näytti seura; aina kun hän
+heläytti soinnutuksen ihanan kielensä kitaralla, niin joukko remahti
+nauruun, iloiseen, hampaat välkkyen. Minä en, kieleen outona, hänen
+kiireisestä liverryksestään montakaan sanaa ymmärtänyt; vaikkapa olisi
+itsestäni, barbaarista, hilpeitä sukkeluuksia lennättänyt. Minä vain
+katselin luojanluomaa; ja aina sukkelan, pitkän sanasarjan jälkeen
+hänen silmänsä loistivat ilveillen ja riemukkaasti.
+
+Hänellä oli sylissä lapsi. Ja aina kun hänen italialaisen kielensä
+kultakulkuset hetkeksi lakkasivat soimasta, hän kumartui lapsensa
+puoleen. Hän sulki silloin kuperat luomensa, hän painui suutelemaan
+lastaan; hän sille, nauravalle, jokelteli suutatusten, hän viserteli,
+liverteli, hän sitä hypitteli, hyvitteli, sille viserteli. Hän sitä
+silitteli, lauloi laulusen kirkkaalla äänellä. Ja kun hän suutatusten
+sille jokelsi, silloin hän ummisti luomensa melkein kokonaan: nuo
+korkeat luomet olivat minusta kauniit kuin lumpeen puhtaat terälehdet,
+kaartuilevat ja vaaleat. Mutta kun hän taas kohotti päätänsä, loistivat
+silmät, ja hän päästi suustaan satakielen tavalla kultaisen
+sävelsoinnutuksen.
+
+Se oli vasta luonnollista, siroa, voimakasta äidin ilon suloisuutta!
+Minä katsoin häneen kuin ilmestykseen. Ja ihmeellistä: hän oli
+väsyneestä, murheisesta sielustani kuin mikä hyvä ennustus, kirkastavan
+kauneuden tervehdys, — Italian portilla, vuorisolasta vihantaan maahan
+tullessamme. Niin, kuin taivaan lempeä viittaus, lupaus
+toivioretkeläiselle luvattuun maahan päästessä. Mieleni keveni,
+nääntynyt sydän riemahti epämääräisestä, selittämättömästä toivosta.
+Ikäänkuin taivas olisi tuon kauneutensa kuvalla minulle paljon
+luvannut. Ikäänkuin nuoruuteeni palaisin, tuntui kuin olisi itse etelän
+Madonna tullut vastaan, lapsi sylissä.
+
+Mutta pehmoinen pitsisaali naisen hartioilla oli melkoisen likainen.
+Valkea se oli aikoinaan ollut, nyt hämärävärinen, — ja samoin oli
+hänen ketterän, potkahtelevan poikasensakin mekko. Niinpä tuli
+mieleeni, kun itsekseni kiitin kaunista sallimaa tästä kauniista
+kuvasta, ajatus:
+
+Ave Maria, ave Marietta, joka vastaani osuit! Mutta kuules: miksi
+alennut kulkemaan hämärävärinen huivi hartioillasi? Ken saituri ei ole
+hennonut toimittaa sinulle punaista hametta, brokadilla kirjattua,
+sinistä silkkikauhtanaa, hartioillesi karitsanvalkeaa vaippaa,
+puhtaimmalla Hispanian hopealla tähditettyä? Ja pojallesi,
+hiilisilmälle, liljankukkaa käteen. Sellaiset näet ansaitsisit hyvin,
+sinä kauneuden armoitettu, joka vastaani tulit. Sinä kauniin maan
+kauneuden ilmestys, toivo, taikauskoiselle lupaus jostakin oudosta,
+tietämättäsi.
+
+Niin hän loisti, liverteli vaunussa, matkaajain ympäröimänä. Mutta
+pian, jollakin pienellä pysäkillä, hän lähti junasta; heläytti vielä
+hyvästinsä. Ja sinne näin hänen, junan asemalla seisoessa, häipyvän,
+ruskeaihoisen luojanluoman, korkean vuoren rinteelle, alppisolassa. Hän
+asteli keveästi ylös mutkaista, jyrkän jyrkkää polkua, käännähti,
+katsoi taakse ja eteni taas kiertotietä, jonka päässä ylhäällä helotti
+valkea talo päivänpaisteessa — ja talon kulmalla jo ensimmäinen
+sypressi.
+
+Mutta kauan hänen visertelevä äänensä lauloi korvissani. Se kiehtoi
+Veronan amfiteatterissa, vihreän Adigen silloilla, aavan Lombardian
+surullisilla tasangoilla, illalla, himmeässä junavaunussa,
+soperrellessani italiaa sotamiesten kanssa, — Lombardiassa, jossa
+tehtaanpiiputkin kietoo ikivihreä muratti; — se soi Apenninien
+rinteillä ja aamuisessa Firenzessä, vilisevissä katusokkeloissa. Ja
+vielä matkani maalissa, ikuisten muistojen kaupungissa, näin edessäni
+hänen pienet, ruskeat kasvonsa. Niin, pari viikkoa häntä ikäänkuin
+etsi: kaiken kauneutta, levollista kauneutta, jonka yhtenä ilmestyksenä
+hän salaperäisellä tavalla oli.
+
+Hän oli kohtalaisen ruskea ja heleä; otsansa korkea ja nenä hieno,
+silmissä heittelehtivä loiste. Oliko se kuva Italiasta, toive,
+käsittämätön kauneuden harha? — Syvässä laaksossa, ihanasta
+vuorisolasta tultua, pienessä, valkeassa kylässä, jonka läpi vihreä,
+vaahdossa pursuva vuoripuro hyökkää, jossa pienten kirkkojen kellot
+silloin tällöin lempeästi helähtelivät, — kahden puolen taivasta
+tapailevat alppimuurit, Italian portilla.
+
+Ala, tammik. 1908.
+
+
+
+
+IDYLLISTÄ ELÄMÄÄ.
+
+
+Asuin eräällä vanhan Rooman seitsemästä kukkulasta, Mons
+Esquilinuksella, jonka rinteillä muinoin olivat Neron Domus aurea,
+myöhemmin Tituksen termit. Nyt sen laella pieni Piazza S. Pietro in
+Vincoli, jonka kupeilla pari kirkkoa. Lähellä oli vanhan, ruohottuneen
+syrjäkujan päässä Colosseum, Forum Romanum, Capitolium, temppelit,
+Palatinuksen puistokukkula. Torille johtivat alhaalta vanhat,
+korkeat kiviportaat, ensin leveät, ylöspäin kapenevat, — kunnes
+sata-askelmaisina katosivat torin varrella vanhan linnan alle, komeaan,
+kaariteltuun holvikäytävään, — ja siitä jälleen ylemmäksi pienelle,
+kirkkaalle torilleni. Tuo jylhä, ruskea, vanha talo tai linna oli
+aikoinaan ollut Borgiain. — Minun oloni siellä oli pelkkä idylli,
+vanhoilla renessanssi-parvekkeilla, edessäni suihkulähde ja rehevä
+puutarha tai auringonpaisteinen tori, jonne päin ikkunani oli.
+
+Se oli tosiaan kirkas ja joskus tarpeeksi vilkas tori. Sen yhtä kylkeä,
+kun ikkunasta vasemmalle katsoi, reunusti S. Pietro in Vincolin kirkko,
+jossa istui Michelangelon synkkä Mosè, — kirkko, päätypuolella
+pilarikäytävä leveine portaineen; — edessäni jokin vanha luostari,
+muutettu saastaisesta munkkiasunnosta työn ja toimen pajaksi,
+insinöörikouluksi. Samoin luostarin entinen puutarha ja jonkin vanhan
+palazzon sakarakatto. Oikealla, torin nurkassa, kaksi palmua.
+
+Huone pieni, matala, käynti eteisestä, joka oli kuin mikä atrium.
+Huoneessa moninkertaiset ikkunaluukut, vihreät. Ikkunan edessä pöytä,
+marmorilevyinen samoinkuin piironki, jolla tiksutti lasikupunsa alla
+pöytäkello, taulun päällä kuparinen pyhä Yrjänä. Oli piirongilla
+muutakin: oli toisessa lasikuvussa vahasta leivottu verinen Kristus,
+muistuttaen sammakkoa lasipurkissa. Ja sitäpaitsi oli valkeassa laessa
+leijuvia kreikkalaisia jumalattaria, mustalla tai punaisella pohjalla,
+rococo-viuhkoja ja vihreitä rypäleitä, ja keskellä lakea ruusuilla
+seppelöity sydän. Vielä sänky, jossa karmiinin värinen peitto, —
+pöydän vieressä nojatuoli. Olipa pöydällä myös jokin savilampun
+tapainen lampetti, — meidän mökeissä sitä katkuavaa valonantajaa
+sanottaisiin tihruksi tai kitupiikiksi.
+
+Sellainen se oli. Ihanaa oli siellä herätä aamuisin hämärässä,
+ajatellen kuinka päivänsä mukavimmin kuluttaisi. Ei ihanaa sateisin
+talvipäivin, jolloin tuuli ja tohisi. Mutta yhä tiheämmin alkoi
+kauniita päiviä tulla, kun katosi lyhyt talvi. — Kirkkaana aamuna
+auringon kultasäteet alkoivat varhain luukkujen raoista kiilua, päivä
+oli jo päässyt yli vastapäisen sakarakaton. Ja maalaisten rattaat jo
+torilla rämisivät. Viinin ja vihannesten kauppiaiden. Heidän
+telttakärryissään kymmenet kulkuset jo pauhasivat. Oli jo herrain ja
+narrien nousuaika. Ylös siis, — ennenkuin Benedetta-rouva ehtii tulla
+ovelle ja koputtaa ja huutaa: _Sor dormiglioso_, — ylös, unikeko. No,
+mutta ylös nyt!
+
+Auki ikkunaluukut! Mikä kylmä, raikas aamutuuli lehahti ikkunasta
+sisään, siivitetty torin lentelijä! Ja talot vastapäätä: ne paistoivat
+ikkunaani kuin kulta, kellertävinä ja iloisina. Pitkät palmut torin
+kulmalla huiskuttivat lehviään. Silloin koputtikin jo Benedetta-emäntä
+oveen ja huusi "buon mattinonsa". Ja oven avattuani kantoi sisään
+pöydälleni valtavan, sinisen- ja kullankirjavan kupin, höyryävän
+aamukahvin, ja valkeaa vehnästä ja hedelmiä. Kantoi, kyseli kuulumiset,
+jutteli yhtä ja toista, nauroi ja katosi. Tosiaan hupi istua ikkunassa
+kahvinsa ääressä siinä ja katsella elämää, joka torillani heräsi. Ensin
+vihanneskauppiaita! Huutaa öllöttäen, vasut päälaella. Rattailla
+kaaliksia, hedelmiä, heleitä oransseja, mehuisia viikunoita.
+
+Sitten kokoontui torille pikku poikia, toinen toisensa jälkeen, kuin
+linnut pesistään, kiharapäisiä ja mustia kuin pakanat. Pelaamaan
+pilppaansa, kirkuen ja temmeltäen.
+
+Ja siinä katsellessa, kuunnellessa, ehkä jotakin ohella lukiessa, tuli
+taivas yhä uhkeamman siniseksi, tummanpuhuvaksi, samalla kuultaen kuin
+silkki.
+
+Nyt ulottui päivänpaiste jo S. Pietron portaille. Ja samall'aikaa
+ilmestyi portaille lazzaroneja, kerjäläisiä, — ei yhtä
+hauskoja tutustuen kuin kaukaa katsoen. Kirjavassa ryhmässä
+lammasnahkatakkeineen, sinisissä samettihousuissa, rieputöppöset
+jalassa.
+
+Siihen ne nyt kellahtivat kirkon lämpöisille portaille ja alkoivat
+autuaassa levossa tirkistellä takkuisten kiharainsa varjosta siniselle
+taivaalle, hopeisiin pilviin, — ja siihen nukahtivat, tai uneksivat
+kai valveilla englantilaisista lordeista, herkkäuskoisista ulkomaan
+rouvista, joiden piti tulla heille veroa tuomaan. Niin, kaikenlaistahan
+väkeä siinä liikkui, aamuhetkeksi kyllin, — kunnes tuli halu lähteä
+alas kaupungille.
+
+Jos aikaisemmin lähti, hohteli talviaamuina katuvarsilla sillä
+puolella, minne aurinko ei ylettynyt, hieno, valkea kuura tai kylmä
+kaste. Mutta heti päivän koskettaessa se katosi, — ja taivas kujien
+kattona tuli yhä uhkeammaksi. Pienillä kauppatoreilla, siellä oli
+kulkusten kulinaa, maalaisten kellojen helinää, piiskain viuhkinaa,
+väen huutoja, kirkunaa, pyöräin pauhaavaa kolinata. Mitkä ru'ot etelän
+luonnon aarteita! Vihanneksia, hedelmiä! Oransseja kuormittain kuin
+meillä perunoita. Siinä oli väriä, kirjavuutta. Ja ääntä.
+Rihkamakauppiaat huusivat kimeästi kuin säkkipillit. Naurua, riitaa,
+laulua. Saipa puoliväkisin ostaa orvokkikimpun, joita tytöt myivät
+isosta vasusta päälaeltaan, viekkaasti tarjoten, veikeillen
+korvarenkaillaan, jotka olivat kullatut, suuret kuin suitsirenkaat.
+
+Mutta keskellä vilinää, keskellä somaa toria leikki vanha suihkukaivo,
+koristeenaan marmorinen, sammaltunut meren poika, joka puhalteli vettä
+suuresta näkinkuoresta, kasvot taapäin kallistettuina. Hopeaa
+suihkulähteen maljakkoon, mistä se tippui alas altaaseen.
+
+Ja siinä nousi päivä keskitaivaan tummaan korkeuteen, jolloin sopi
+palata asumukseensa päivälliselle.
+
+Siellä odotti jo Benedetta-rouvan melonikeitto — harvoja ihanteitani;
+— mehuisa kaurispaisti — sille ei juotettu vasikka, ei lammas vedä
+vertaa. Siellä odotti pienen ruokasalin pöydällä "punantumma ja
+suloinen viini", Homeroksen sanaan, ohutkaulaisessa pullossa. Ja ison
+maljan kukkurana hedelmät: oranssit, imelät, isokiviset nespolat. Ja
+pieni pöytäseura ja — uutiset, pakinat, pilajutut. Siellä oli vakavuus
+pahaa, loukkaus muille.
+
+Ruokailukammion ikkuna täynnä resedoja. Sen takana vanha puutarha
+pengermällä, puutarha ruusuineen, sitruunapuineen. Keskellä Borgiain
+linnan yli kohoava poppeli, joka tammikuussa alkoi silmikoida, puhkesi
+huhtikuussa lehteen. Ja puutarhan takaa sinertivät kaupungin
+sammaltuneet tiilikatot, Quirinale-kukkulan mäkiset kaupunginkorttelit.
+Ruokailuhuoneessa seinillä teräspiirroksia, Michelangeloa ja Rafaelia.
+Joukossa myös tusinataulu: tummatukkaisen upseerin muotokuva,
+kullatuissa puitteissa.
+
+Ja päivällisen jälkeen kävelylle. Nyt Tiberin toiselle puolelle Monte
+Gianicololle, josta näki koko Rooman ja toisella puolella Campagnan.
+Janiculus, — loitolla kaupungista, Rooman laiteilla. Sen rinteiden
+huvilinnat hohtivat auringonpaisteessa kellervinä kuin kulta. Janiculus
+— ja sen tummat puistot! Keskipäivällä, kevätpuolen tullessa, oli ilma
+uhkean kuulakas, taivas rauhallinen, silkkihohteinen. Vankat pinjat
+suhisivat, palmun lehti vipatti lämpöisessä tuulessa. Korkealla mäellä
+terasseilla: toiselta puolelta paistoi aurinkoinen Rooma harmahtavana,
+sinertävänä kuin savi, välillä kupluileva virta, savinen Tiber.
+Kaupungin hurisevaa kimalaisääntä keskeyttivät silloin tällöin vain
+kirkkojen kellot, helähdellen uneksivasti, rauhallisesti. Nyt läheltä,
+nyt kaukaa, yksi sieltä, toinen täältä, toisilleen vastaillen.
+
+Niin hohteli Rooma, ääret haihtuen kauas auringon autereeseen,
+vuoristoon, aina Tivolin ja Frascatin vuorille, jotka hymyilivät
+sinipunaisina, ruusunkarvaisina.
+
+Mutta kun pään käänsi, oli toisella puolella Campagna Romana:
+roomalainen maaseutu. Vanhain muurien juurella, ikuisessa rauhassaan,
+autuailla silkkiniityillään pinjain tummat varjot. Ja huviloita,
+puistoja, valkeat marmoripatsaat pinjain alla. Kaukana vesijohtokaarien
+rivit. Hiljaista. Vain jokin torvenhelähdys Campagnalta etäältä, kanan
+kaakotus maatalosta, auringonpaisteiselta tanhualta.
+
+Kelpasipa siellä olla, katsella. Mikään ei siellä häirinnyt.
+Keskipäivällä ei ollut kuljeksijoita liikaa; jokin nunnajoukkue, luomet
+puoliummessa. Joku ylimysnainen kiiltävissä vaunuissa, voikkoparin
+vetämänä: lojuen vaunujen samettipatjoilla oikoisenaan, kalpean
+kuultavat kasvot hymyillen, hatussa kirjavat höyhenet, —
+aamuajelullaan kai vasta.
+
+Jonoissa silloin tällöin myös jesuiittakoululaisia, — ei mikään
+kirkastava näky. Joku englantilainen turistitar, harppaava,
+palvatunruskea ja tomuinen missi.
+
+Niin meni päivä; ikäpuolella viinikellarissa vanhan torin vieressä,
+edessä temppelipilarit ja portit, pakisten isännän kanssa italialaisen
+viininviljelyksen vaikutuksesta Suomen runouteen. Sitten kotiin, jossa
+illallinen odotti.
+
+Ja nyt, kelpo muori Benedetta! Monta kymmentä vuotta hän oli asunut
+Roomassa, pitänyt pientä täyshoitolaa, jossa talvisin oleksi
+ulkomaalaislakin. Oli asunut aina samassa talossa, muuttelematta.
+Siellä hän istui pienessä keittiössään italialaisella ruokotuolilla,
+ruskeat kädet helmassa, selkä kyyryssä, tervehti, oli valmis juttuun.
+Minkä näköinen oli? Pieni, leikkotukka ruskea, jakaus viisti vinossa.
+Körtti repaleinen, sandaalit jalassa. Korvissa hopearenkaat. Mutta
+suuret ja ruskeat silmät loistivat pelkkää hyvyyttä. Herttaisuudessa
+hän oli totinen pyhimys.
+
+Monen kaltaista oli ollut ulkomaalaisissa, joita hänen luonaan oli
+asunut. Oli ollut musta syyrialainen. Oli ollut _arabo_, arabialainen,
+"joka oppi italiankieltä kuin lennossa". Oli ruotsalainen ja kaksi
+saksalaista. Hauskin oli englantilainen nuorimies, josta kertoessaan
+Benedetta-rouva nauroi vedet silmissä. Mies oli näet vuokrannut häneltä
+huoneen, mutta ei siinä juuri koskaan asunut. Vuokran maksoi
+säntillisesti, mutta kamarissaan tuskin kävi. Missä lienee oleskellut
+kaiket yönsä. Päivällä joskus pistäysi hoitolassa, mutta ei
+kamarissaan: tuli rouvan pieneen keittiöön, tunkeusi pienelle loggialle
+pyykkien ja kukkaruukkujen joukkoon. Istua mökötti siinä sanatonna,
+piippuaan poltellen. Katseli puutarhaan. Ja lähti aikoinaan pois. Ne
+ovat merkillisiä ne "inglesit".
+
+Toinen veitikka oli ranskalainen, joka tuhlasi rahansa ratsastushuviin:
+joka päivä Tivoliin. Joutui pulaan, panttasi kaikki, kiidätti
+hännystakkinsa "armon vuorelle", tai vippaili Benedetta-rouvalta.
+
+Hellimmin Benedetta kuitenkin kertoi eräästä hoidokkaastaan. Hän oli
+kroaattilainen taidemaalari. Oli ollut synkkä ja rikkiraadeltu, oli
+viettänyt "kunniatonta" elämääkin täällä, — ei ollut voinut suorittaa
+maksua kuin ensimmäiseltä kuulta. Mutta mitäpä Benedetta-rouva siitä,
+mainitsi vain. Poloinen, hän oli tullut heikkopäiseksi. Kuitenkin hän
+oli ollut niin herttainen, ja hänen valituksensa sairasvuoteella oli,
+ettei hän saa nähdä isänmaataan, Albaniaa, Illyriaa. Sieltä oli
+Benedetta-rouva itsekin kotoisin. Niin hän kertoi ja silmiään pyyhki.
+Kunnes käänsi puheen johonkin iloisempaan aiheeseen ja nauroi.
+
+Kaikille noille holhoteilleen Benedetta oli ollut kuin oma äiti. Hyvään
+pesään olivat ne muuttolinnut hänen luokseen tulleet. Ja lentäneet pois
+taas, useimmat iäksi. Kai hän heidät kaikki otti vastaan yhtä iloisesti
+nauraen kuin minut. Varmaan autteli heitä vaatteiden ostossa. Joka aamu
+kepsutteli sandaalit kapisten torille ostamaan muukalaisilleen ateriaa.
+Hänen luonaan kelpasi herkutella huokealla! Ja muukalaisille
+hoidokeilleen hän kai ennusteli ruokotuolilta kuten minulle, tuo
+Pythia, savutorvien sauhuista hyviä kävelyilmoja. Tai varoitti
+tulevasta _tramontanasta_, ja takatalven sateista, jolloin oli
+viisainta kotona ahkeroida.
+
+Mutta jos vieras kehui Italiaa, hän kohautti hartioitaan ja nauroi:
+
+"Albania on kauniimpi, se on vasta kaunis, se on oikea paratiisi." Ja
+hän kertoi vieraalle Adrianmeren itärannikosta, sen kuulaasta vedestä,
+koskista, jotka vuoristometsissä valkeina pauhaavat. "Eh, se se on
+paratiisi!"
+
+Hän oli näet kotoisin Albaniasta. Tosin syntynyt Italiassa, muuttanut
+pienenä sinne.
+
+Ja kerran hän kertoi: hän oli ollut naimisissa kahdeksantoista
+vuorokautta. Nuorena mennyt nuorelle kroaattilaiselle upseerille, jonka
+kuva oli tuossa ruokasalin seinällä. Mutta ei täyttä kolmea viikkoa,
+niin mies kuoli aivokuumeeseen. Niin kertoi vanha rouva, punehtui
+hieman ja kääntyi kiireesti pois, hymy kasvoilta kadonneena,
+pyyhkäisten levottomasti ohimoansa, kuin kyyneltä karkoittaen. Oli kai
+jo niin monesti tämän tarunsa kertonut, että vain tottumuksesta kääntyi
+pois ja pyyhkäisi kyyneltä, jota silmässä ei ollutkaan?
+
+Albaniassa olivat vanhemmat kuolleet. Leski muutti Roomaan, jossa oli
+nyt lapsetonna kymmenet vuodet vieraita hoidellut. Niin hän kertoi —
+ja kääntyi pian taas nauraen puoleeni, jutellen sosialismista; ei
+sietänyt sitä. Missään kyläilyllä ei käynyt: istui joutoajat tuolillaan
+keittiössä, katseli puutarhaan, odotti hoidokkejaan myöhään yöhön
+ruokineen. Kirkossa pistäysi, pyhimyksiä pilkkasi: "että Padovan
+Francesco on pannut vuoret kävelemään, hahaha!" — Ei lukenut kirjoja,
+ei osannut edes kymmeniä käskyjä. Mutta Danten osasi! Muistanpa kuinka
+hän kerran, posket hehkuen ja miettivästi ruumistaan keinutellen,
+lasketteli ulkoa koko pitkän episodin. Francesca da Riminin! Tietysti.
+
+Albanian kroaattilainen oli ollut hänen miesvainaansa. Siksikö hän niin
+hellästi, hellimmin puhui tuosta kroaattilaisesta maalarista, joka
+hänen luonaan asui?
+
+Albania, Illyria! Sielläpäin oli Odysseuksen Ithaka, jonne lapsena,
+Odysseiaa lukiessani, unelmissani matkasin!
+
+Sellainen oli tuo koti. Niin vietin päiviä Benedetta-rouvan luona. Niin
+kai muutkin muuttolinnut, jotka olivat tulleet kuka mistäkin, mikä
+kuukaudeksi, mikä vuodeksi hänen räystäänsä alle. Ja kesän helteistä he
+lähtivät. Ja jättivät hänet ypö yksin, vanhuuteensa, suljettujen,
+vihreiden ikkunaluukkujen taa. Tai paratiisin uniin, jossa häntä on
+vastassa hänen kroaattinsa, solakkana, kultakaulus loistaen.
+
+Tosi pyhimys: ansaitseva ympärilleen satain vahakynttiläin loisteen. —
+
+Illoin tuli ikkunani alle kuljeksivia säkkipillin puhaltajia. Siihen ne
+piiriytyivät ja soluttivat kummallisia, pitkiä huilusäveliä, kuin
+pastoralea, laulua unien Arkadiasta. Heidän kilpailijansa oli vanha,
+valkopäinen kitaransoittaja, joka ei tohtinut koskaan esiintyä
+pillipiiparien paikalla ollessa. Mutta kun he poistuivat, niin hän tuli
+esiin. Selkä koukussa, kitara lonkan päällä keikkuen. Ja hän nosti
+kitaran käsivarrelleen, kurotti kaulansa pystyyn ja alkoi laulaa: —
+_amore, amore!_ Kitara rämisi, hampaaton suu ammotti selällään taivasta
+kohti! Mutta rakkaudesta lauloi kuolemaan uskollinen trubaduuri. "_Che
+bella cosa le giornate al sole!_" Benedetta-rouva nauroi ikkunassa,
+liikutuksesta ja hauskuudesta, ja alkoi ensimmäisenä heitellä lantteja.
+
+Illan hämy lankesi pienelle torille. Hattarat leimusivat
+ruusunpunaisina, palmujen lehvät lakkasivat huiskeesta.
+
+Sadoista kelloista, läheltä, kaukaa, helähti Ave Maria. Rauhallinen,
+kirkas. Niin, läheltä kalahti myös S. Pietro in Vincolin kello. Ja
+pyhimyksen kuvan eteen, joka oli kirkon kulmassa, sytytettiin lyhtyyn
+tuli. Porrasholvissa, Borgiain talon alitse johtavassa, lepatti vihreä
+katulyhty. Ja tuttavatar Cremonankadulta tuli tapaamaan sen lyhdyn ja
+madonnankuvan alle.
+
+Illalla leyhyi ulkoa lämmin tuuli. Kevät läheni. Resedat tuoksuivat
+puutarhassa, kuutamo hohti kuin sähkö.
+
+Minne olivat joutuneet ne monet, jotka olivat levänneet samassa
+vuoteessa kuin minä nyt lepäsin? Onnellisina vai poloisina?
+
+Keväämmällä lauloivat kaiken yötä torin toisella puolella puistopihassa
+satakielet. Niin että Benedetta-rouva iloitsi: kohta saadaan
+satakielenpaistia!
+
+Rooma, helmik. 1908.
+
+
+
+
+MUINAISELLA FORUMILLA.
+
+
+Suruinen Rooman talvi-ilta. Kaiken päivää oli hämärä pimentänyt
+kukkulain kaupunkia. Sadekuurot olivat vähänväliä kohisseet. Pinjat
+Campagna Romanalla olivat kuultaneet sadetihkussa ja kaukaiset
+vuoristot sumussa, tummina, värittöminä.
+
+Ja nyt illallakin, yhä vyöryi raskaita pilviä muinaisten kukkulain yli,
+ja raukeasti hehkui laskeva päivä hattarain repeämistä. Pilvet olivat
+milloin läpinäkymättömiä kuin jokin kaikkein pyhimmän esirippu, milloin
+ne repeilivät kuin samainen esirippu ja langettivat hetkeksi iltavalon
+entisyyden raunioille. Ja jälleen sulkeutuivat, jättäen kulkijan
+muinaismietteen suruisuuteen.
+
+Seisoin siten illalla Capitoliumilla, kaiken päivää kuljeskeltuani;
+ollen niin pieni kuin mahdollista; nelikulmatorilla, S.P.Q.R:n linnan
+vierellä.
+
+Siitä Capitoliumin korkeilta portailta näki koko muinaisen Forum
+Romanumin. Sen takaa kuumotti Colosseumin synkkä pyörö, naukuvain
+naakkain asuinsija, jotka lentelivät sen kaariaukoissa, kuin vainuten
+siellä muinoin viljalti vuodatettua verta. Synkät olivat oikealta
+kädeltä kuumottavat Palatinuksen keisaripalatsien holvit. Niiden päällä
+suhisivat raskaasti talviset pinjat, ja oviaukkojen edessä kiikkuivat
+murattiverhot, kuin mitkä esiriput, sekavat, jättiläismäiset vyyhdet.
+Soikea torilaakso oli täynnä tummia raunioita. Kiveys kylvetty
+marmorisiruin, katkennein pilarein, pilarikruunuin, korkokuvin, —
+riemuportti torin kummassakin päässä.
+
+Ilta yhä pimeni. Kolkosti kalahtelivat keskiaikaisten kirkkojen kellot
+vasemmalta, ja suihkulähde Capitoliumin laella kohisi kolkosti kuin
+korvessa.
+
+Capitoliumin laella Ara-Coelin kirkosta kuulsi himmeä valo kirjavista
+ikkunaruuduista, ja urut soivat. Ankara tuulenpuuska nousi, ja sade
+alkoi taas rapista. Se suomi armottomasti marmorikuvia, jotka
+Capitoliumin katoilla tummenivat öiseen pimeyteen. Mutta kirkon ovi oli
+auki ja tarjosi kulkijalle suojaa. Menin kirkkoon, ja siellä jatkuivat
+mielikuvaiset mietteet.
+
+Siellä kirkon pilaristossa, kullatun alttarin lähistöllä, soivat urut,
+ja huopaniskaiset munkit kumartelivat. Papit messusivat, ja kansa
+toisteli kyyryllään yhtä ja samaa rukousta. Mutta sateen rapina ja
+tuulen kohu kuului ulkoa.
+
+Aivan kuin alhaalta Forumilta. Muinaisten keisarillisten basilikain
+holveista. Soittoa pakanallisten temppelien pilareista, kuin sadun
+mainitsemasta Egyptin soivasta kuvasta.
+
+Ja ikäänkuin ääniä, — laulua ulkoa, alhaalta Forumilta.
+
+Muistelohan sieltä vain soi ja lauloi, muinaisuus, kaukaisiin aikoihin
+häipyvä, raunioiselta torilta. Mitä laulua? Tuulen kohinaa ja iltaisen
+sateen rapinaa.
+
+Torilta.
+
+Mistä sieltä? Lupercalin luolastako, tuolta Palatinusvuoren juurelta?
+Luolasta, jossa muinoin naarassusi imetti veljesparia, joista toisesta
+kasvoi valtias, nerous ja väkivalta. Ääniä oli kuulevinaan myrskyiseltä
+torilta ja näkevinään hahmoja.
+
+Tuulta vain ja illan tummuutta.
+
+Säveliä, joita ei, muistojen liian vilkkaina tulviessa, jaksanut
+selvästi erottaa. Tumma hahmo torilla. Jokin kaunis, epämääräinen
+tuulen sointu, entisestä, ihanasta, olleesta ja menneestä!
+
+Olihan näkevinään Forumilla korkean naisen hahmon, kirkkaan ja kauniin,
+silmissä loiste, huulilla hymy. Ja samalla raskasmielisen heleydessään.
+Menneisyyden äänet; mutta nyt kirkossa ympäriltä raskas urkujen soitto
+ja alttarilta yksitoikkoinen messu. Oli näkevinään torilla kulkevan
+hahmon; luulen, että se oli kuin raaka, muinainen roomalaisnainen,
+korvissa killuvat, raskaat kultarenkaat. Ajatar. Saattoipa hän olla
+myös kuin kiilusilmäinen, leikittelevä susi, joka ulahteli lapsilleen.
+Tai kuin nykyaikainen etelän nainen, joka nukutteli lastaan
+italialaisen kehtolaulun kertosäkeillä: _Ninna, ninna e nanna_.
+
+Tuuli käy keisarilinnan metsissä, naakat naukuvat pyöröteatterissa,
+sade valuu suoraan temppelin permannoille. Suihkulähde kohisee kolkosti
+kuin korvessa.
+
+"_Ninna, ninna e nanna!_" Se nukutteli ihmisajatusten unelmia, kauniita
+ajatuksia. Ihmishaaveitten Julianus Apostatoja, joiden työn tuhoaa
+tosi, mutta joita Ajatar uusiin töihin kehoittaa. Ajatar, tosi-äiti.
+Ara-Coelin urut veisasivat kuin kuolinvirttä talvisena iltana.
+
+"_Ninna, ninna e nanna!_" Se kuoleman laulu toi mieleen kuvan
+muinaisuuden Forumista, Capitoliumista. Valkeista pilarilinnoista,
+temppelien pylväiköistä ja jumalaisista ihmisistä.
+
+Capitolium! Täällä, Forumin toisessa päässä, hohti ennen Capitolium.
+Millaiselta se ennen näytti, tuo, jonka seinä nyt on tumma, umpinainen,
+väritön. Se hohti valkeana torille, jyrkkä seinä keskikohdalta avoimena
+pilarikäytävänä, jokaisen kaaren alla marmoripatsas. Capitoliumin
+kukkula! Sen laella seisoi Rooman linna, kullanruskea akropolis,
+keskeltä kohosi temppeli, jossa asui uhkea, oikkuisa jumalatar.
+Jumalattaren jalkain juuressa pramea riikinkukko, kullalta paistava,
+sateenkaari-kirjava, kohottaen sinistä kaulaansa ja pyrstönsä viuhkaa
+päristellen. Jumalatar Juno. Tai oli hän se, jota myös monet orjuutetut
+ja pilkatut ovat sanoneet portoksi, joka lepäsi seitsenpäisen pedon
+päällä, kallis malja kädessä, seitsemällä kukkulalla.
+
+Oli Capitoliumilla toinenkin temppeli. Valtava ja valkea, hohtaen kuin
+lumi, kohoten taivaan ylhäiseen siintoon, näkyen Via Appialle, —
+Sisiliaan ja Etruriaan vievälle. Antaen hohtaa marmoripilaristonsa ja
+kullattujen päätyjensä. Esipihoilta nousi päivin mustanpuhuva sauhu —
+lukemattomat joukko-uhrit, kiitokset voittojen jumalalle. Otsikkoa
+valaisivat öisin sadat soihdut. Siinä asui jumala, jonka otsa oli
+uhkaavan ulkoneva, mutta ylevä ja tyyni. Huulet punaiset ja täyteläät.
+Nimensä Jupiter. Valtikkansa väkevä, mutta silmissä keveä ilo. Ja
+elämäniloa uhkuva hovi oli näiden kahden jumalan ympärillä! Ne
+temppelit: kuin tornit linnoituksessa, joka oli entinen Capitolium.
+
+Sen linnan saleissa ovat istuneet kuninkaat, korkeat ihmiset,
+kokouksiaan. Sen mäen laella ovat liikkuneet, puhuneet Brutukset,
+Gracchukset, Catot, Augustukset! Myös monta veri-vääryyttä siellä on
+päätetty. Saturnuksen temppeli on ollut täynnä verellä tahrattua
+kultaa. Ja kuitenkin sekin paikka, Capitoliumin varjo, hohtaa kaukaa
+valkeudelta.
+
+Palatinus Forumin oikealla puolella. Sieltä, Lupercalluolasta, ovat
+juosseet elon lähteet ja kohtalon langat tuhansiin maihin, kymmeniin
+vuosisatoihin. Siellä mäellä hohtivat keisarien palatsit. Kultaiset
+kartanot, tuhansien pilarien piireinä. Siellä asuivat aikoinaan Caesar
+Augustukset. Sinne toivat kansain lähetit kaukaisista maanääristä
+pyyntöjään.
+
+Nyt Palatinus ja keisarien linnat: ne ovat nyt asumattomia raunioita.
+Rikkinäisten kaarien kitoja, kuin erämaan petojen luolia.
+Jättiläishautoja.
+
+Capitoliumin ja Palatinuksen laaksossa muinainen Forum, Sacra vian
+halkaisema. Nelikulmio, Forumin pääpaikka, alimmassa notkossa.
+Runoilijain ihanin mielikuva: sivustoilla pylväitä kuin metsää,
+värikirjavaa kiveä, temppeleitä, palatseja, curioita, puhujalavoja.
+Saturnuksen, Concordian temppelit. Castorin ja Polluxin. Vestan pyöreä
+pyhäkkö. Riemuportteja, joiden alitse kulki triumfaattorien jyrkkä tie,
+kaarillaan korskat kuusivaljakot. Tori kuin sileä marmorilattia
+pilaripiirin keskellä. Voitonpilarien päässä Victoria-jumalatarten
+kultasiivet.
+
+Ja torin kulmassa, riemuportin juuressa kartioksi muovattu kivi, josta
+roomalainen sanoi: Tässä on maailman keskipiste.
+
+Siellä kuhisi väkeä, suurine ja pienine kärsimyksineen, stadioneilla,
+teattereissa; kapinoineen, meteleineen? Aamulla Basilica Julian takana,
+josta nyt on vain permanto jäljellä, hirnuntaa ja kulkusten helinää,
+kun maalaiset toivat pääkaupunkiin tuotteitaan. Kaupustelua, tingintää,
+ostajan ja myyjän huolta, kuhinaa, kiirettä. Persialainen huuteli
+komeita, kirjavia mattojaan, kreikkalainen marmorikuvia. Mustapäiset
+Rooman matroonat kulkivat korvahelyt keikkuen aamurukoukseen
+temppeleihin, ennen aamuostoksia, orjalauma ympärillä. Kukkatyttöjä
+temppelien aamuviileillä portailla, vasut täynnä päärynäpuun valkeaa
+kukoistusta, sinipunaisia syreeninterttuja. Pöytien ympärillä
+väkijoukossa kyyhkysparvi pilvenä pyrähti. Ylhäisiä kannettiin
+huvipuistoihin, joiden sypressit auteren sinessä hohtivat.
+Ylimysnuorukaisia remutun yön jälkeen kylpysaleihin, kasvot kalvaina,
+poskilta väri liuennut, hyräillen Lucanuksen kuolonlaulua, sekavana,
+synkeänä aikana. Köyhä ryysyinen vetelehtijä Curian portailla
+päivänpaisteessa, odottaen kaupungin lahjaleipää. Tai pilarisella Forum
+Romanumilla kääntyivät vain varjot lämpöisinä, tummansinisinä, kunnes
+Capitoliumin kattokuvien takaa helottaa jo kullansekainen rusko, ja
+tuoksut leviävät oranssitarhoista. Harpunsoittajat virittävät
+horatiolaisen laulun, nauttivan, viisaan oodin. Forum Romanum: kaipuu
+— johonkin olemattomaan, kuvaamattomaan.
+
+Nyt Capitolium on Campidoglio. Ruskea, synkkä, muuttunut. Tarpeian
+kallio ei enää mitään merkitse. Tasoittunut, rakennuksilla täytetty.
+Nokiset hiilenmyyjät nukkuvat nyt sen juurella, entisten teattereiden
+holveissa, tomuisen, mustan tavaransa keskellä.
+
+Palatinuksella kohisevat keisarilinnain paikalla pinjapuut. Tiberiuksen
+linnan raunio-uumenet ovat avoinna kuin teuraan rinta. Hävitetty
+Babylon. Turhaan koettavat murattiesiriput verhota salien tyhjyyttä.
+
+Keisarien kohoavilla teillä, joilla muinen välkkyivät patriisien
+kultaiset vaununpyörät, siellä kerjäävät nyt köyhät äidit likaisille,
+kitiseville lapsilleen almua. Marmoriportailla, Marsin ja Venuksen
+patsaiden keskellä, siellä kulki Livia keisarillisessa kantotuolissaan.
+Siellä rehoittavat nyt muratti, villiviini ja orjantappurat. Apollon
+temppelin paikalla, nuolten singottajan, vihannoi munkkiluostarin
+kaalimaa. _Ninna, ninna e nanna!_
+
+Ja Forum kukkulain välissä! Kaatuneitten pilarien sorroksessa: sieltä
+ei ihmisääntä.
+
+Hylätyissä viinikellareissa juoksevat sisiliskot viinimaljakoista,
+joista ilo virtaeli.
+
+Vestan temppelin ikuisen tulen ahjoa ovat sateet kostutelleet toista
+tuhatta vuotta.
+
+Basilica Julian permantoon on katuväki ennen piirtänyt lautapelin,
+laiskain päiväinsä huviksi. Se turha pelikuvio on vielä. Mutta milloin
+on torilla viimeksi kohtaloiden arpaa heitetty?
+
+Katottomissa temppeleissä papittarena muratti, joka hakee suojaa
+lohjenneen pilarin kupeelta. Unikot kukkivat Castorin ja Polluxin
+pyhäkön pohjakummulla. Ne kukkivat, lakastuvat ja virkoavat taas
+keväällä. Vestan neitsytkammiot autioina. Narsissit ja okaiset ruusut
+heiluvat niiden seinäin laella. Lakastuvat kuuraiseksi talveksi, ja
+virkoavat taas. _Ninna, ninna e nanna!_
+
+Kauan, kauan on siitä, kun ikuisen kaupungin susi, arkaistinen ja
+jäykästi irvistelevä, vaani saalista Ikuisen virran ruovistoista!
+
+Mutta nyt! Capitoliumin laella, Ara-Coelin sata-askelmaisten portaiden
+kupeella, on laakerilehdossa elättisusi ruosteisessa häkissä,
+kaupunkilaisten huviksi. Koukkuselkäinen se on ja takkuinen, se susi.
+Ahnaasti ja pelkurimaisesti se tempaa armopalat, joita katselijat
+heittävät sen eteen tahraiselle asfaltille.
+
+Se on nykyinen susi. Toisenlainen on sen perikuva, poikia imettävä
+vaskisusi. Nyt vankina, Romuluksen ja Remuksen häijy imettäjä!
+
+Sade valuu, urut soivat kirkossa. Värilliset ikkunat kiiluvat synkästi.
+Kolkko on yksitoikkoinen messu; jokapäiväistä on väki, joka polvilleen
+langenneena toistaa yhtä ja samaa messun säveltä. Mitä soivat urut
+minulle, tai äänet torilta? Korkeammalle, ihminen! Pois taivaan
+kirkkauksiin. Ne jumalat ovat kuolleet.
+
+Mutta taas tuuli kävi talviselta Forumilta. Melkein lempeästi. Elon
+vaivan ja rikkauden antajan ääni kuului melkein leikillisesti:
+
+Jumalat, niin, ne kuolivat. Mutta ne olivat jumalia — ja nousivat ylös
+toisessa hahmossa. Menneet jumalat ne leikkivät aikansa kuin lapset.
+Varttuivat, kävivät kiivaita sotia titaaneja vastaan. Runoilivat
+kirkkaita jumalaistaruja. Heidän jäljestään seurasi nuori kansa, tai he
+katselivat pilvistä ihmistaistelua maan kaupunkien edustalla. Kansa,
+joka oli nousevaa ja taistelevaa, pyrkivää, vapaata. Ja niin kansakin
+sepitti tarunsa, ylpeät _Aeneidinsä_.
+
+Mutta sitten jumalat alkoivat kallistella maljaa, lemmiskellä, ne
+veitikat. Ja he tyyntyivät, rauhoittuivat, ne jumalat. Tulipa heistä
+epäuskoisiakin jumalia. Mistä he enää välittivät, rikkaudessaan,
+yltäkylläisyydessä, muusta kuin Venus-siskosta sekä unen ja viinin
+jumalista? Niinpä he antoivat vähitellen jumaluutensa mennä. Ja sijalle
+tuli toisia: egyptiläiset, persialaiset jumalat pystyttivät telttansa
+heidän temppeliensä rinnalle.
+
+Mutta jumalain iän seuraus ja syy oli kansan ikä. Se oli aikansa
+herännyt, noussut ja leikkinyt. Miettinyt, lennättänyt kotkiaan
+taisteluihin. Se oli polkenut ja armahtanut. Se oli rikastunut nerolla
+ja ryöstöllä. Sitten se arveli, töittensä palkkioksi, olevan itsellään
+onnen kallistaa maljaa — jumalain esimerkin mukaan. Se näki
+epämukavaksi itse ajatella asioitaan. Se antoi viisaimpansa ajatella
+puolestaan. Mutta noiden viisaidenkin suku oli vanhentunut. Jumalten
+veljien kävi niinkuin jumalain: veri raukeni heidän suonissaan. Pian he
+loikoivat aatoksettomina malja kädessä, caesarit, Palatinuksen saleissa
+he kuuntelivat itämaista ennustajaa, joka supatti heidän korvaansa.
+Toinen jalka lepäsi vuoteella Sidonin purppuralla, toinen riippui
+permannolla Indian tiikerin taljalla. Silkkipielus pään alla oli
+täytetty Bysantin tuoksuvilla ruusuilla, ja diadeemi-pää lemusi
+yrteiltä kuin naisen. Pöytä ja kolmijalat ympärillä olivat Hispanian
+hopeaa, herkut Etiopian pieniä lintuja tai Gallian kauriita. Syyrian ja
+Germanian neidot karkeloivat, kellot ja rummut pauhasivat. Tai vietiin
+keisari kultavaunuissa pyöröteatteriin, jossa juopunut rahvas katseli,
+kuinka shakaalit upottivat kyntensä kidutettujen valkeaan sydänalaan;
+veriläikkien peitoksi kylvettiin areenalle kultajauhoa.
+
+Mutta kun kaikki niin vanheni, kuului viestejä kapinoista,
+sisämaakuntain nälänhädästä, raakalaisten hyökkäyksistä. Rooman
+legioonat olivat väistyneet puukilpisten metsäläisten edestä. Kansa
+vaati viisaimmaltaan suojaa ja leipää. Mutta Saturnuksen temppelin,
+maamiesten jumalan, aarrekammio oli nyt tyhjä; keisari vaipui hädässä
+raukeaan mystillisyyteen, — kuvitteli olevansa persialainen jumala
+Mitra, — jumala, jonka alttarille persialaiset olivat ripustaneet
+hänen voitetun isänsä nahan punaiseksi värjättynä. Tai hän teurasti
+kansaa: — porras portaalta valui Forumin temppeleissä veri.
+Maakuntalegioonain päämies huudatti itsensä keisariksi, kansa yhtyi
+häneen. Se ryntäsi Palatinukselle, veti vuoteesta entisen valtiaansa,
+raastoi torille, surmasi temppelin portailla ja heitti ruumiin
+Tiberiin. Mutta pretoriaanien päälliköt surmasivat salamurhaajan
+myrkyllä uuden keisarin ja nousivat itse Palatinukselle. Niin
+taisteltiin, syöksyttiin alas. Ja nuoret barbaarit samosivat yhä
+lähemmäksi. Turhaan heitä vastaan palkattiin heidän veljiään. Turhaan
+maksoi heille veroa Rooma.
+
+Ja kaupungista keisarit siirsivät istuimensa uuteen paikkaan
+loitommaksi hillitsemättömästä pääpaikasta. Tuhannet taidetyöt kadotti
+silloin Capitolium, Palatinus ja pilarinen, valkea Forum. Ajattaren
+uudet lapset, pian he melskivät ikuisten muurien edustalla ja nostivat
+niille rynnäkkötikapuunsa. Turhaan heidän päälleen vyörytettiin
+marmorikuvia muureilta. Barbaari-päälliköt pitivät mässääviä kemuja
+keisarien linnoissa, ja niinkuin Karthagosta loimusivat liekit
+tulipalojen, joita heidän pikisoihtunsa sytyttivät. Niin tuhoutui
+marmorinen kauneus yhä. Ja kun nuoret, raisut muukalaiset nyt
+kiistausivat keskenään, niin he tekivät riemukaarista itselleen
+linnoja, ja kuvapatsaiden päillä he ammuskelivat toisiaan.
+
+Mutta yksi tiesi hallita riitaisia tulokkaita. Uudet jumalat, kuin
+varkain he olivat riistäneet valtikan vanhoilta, heidän nukkuessaan. Ja
+myöskin taistelulla. Nyt he ottivat ylleen vanhain, kuolevain jumalain
+vaatteet. He tulivat idästä, egyptiläisten ja persialaisten jälkiä, nuo
+uudet valtiaat, jumalainpojat, Jehovat, pyhimykset, enkelit. Nyt
+Jupiterin toga hartioillaan. Ja niinkuin muinoin oli syntynyt ihmisten
+tyttäristä puolijumalia, Jupiterin poikia, niin syntyi nyt maailmaan
+uusi puolijumala. Syntyi kuin viisas Minerva putkahtaen Jupiterin
+otsasta. Mutta tuo uusi viisaus, se oli myös julma. Sen papit voittivat
+sekä vanhan verettömän että uuden verisen kansan, — entisten jumalain
+kaatuessa laakereilleen. Mikäli nousi rauhoituksen, kieltäymyksen
+temppeleitä taistelun ja hekuman kaupunkiin, uudet papit lohkoivat
+entisten jumalain kuvilta pois lantiot, jumalattarilta rinnat. Jopa
+vanhat temppelit muutettiin kirkoiksi, joissa viisaan Minervan paikalla
+seisoi pyhä Lucia puhkaistuin silmin, ja Apollon alttarilla
+demoni-kauhuinen pyhä Antonius.
+
+Ja vihdoin jyrisivät Forumilla kalkkimyllyt. Viimeiset jumalat
+jauhettiin valkaisukalkiksi paavin palatsiin. Niin siirtyi keskus,
+elämä, jumalat, aatteet Tiberin toiselle puolelle. Niin jätettiin
+Forum, ryöstettynä, hävitettynä, ja unohdettiin.
+
+Jo kulkivat lampaat vuonineen laitumella sillä paikalla, missä
+Jupiterin temppeli ennen kohosi. Ja Forumilla, sillä rostralla, missä
+Antonius piti ruumispuheensa, sillä paikalla myi pian maamies härkiään.
+Karjatoriksi, tuntemattomaksi sora-auhdoksi, oli Forum Romanum
+muuttunut.
+
+Tuuli heilauttaa kirkon raskasvärisiä oviverhoja, ja suhahdus yötä käy
+sisään avoimesta ovesta. Niin kuolivat jumalat. Mutta he olivat
+jumalia. Ja nousivat ylös uudessa hahmossa! Miksi ovat renessanssin
+pyhimykset, enkelit kuten ihmisiä? Kas, temppelissä tässäkin, johon
+muinoin keskiajan ruhtinaat ryömivät avojaloin suutelemaan piispain
+hameen lievettä, siellä seisovat nyt vähäpätöiset muukalaiset totisina,
+epäileväisinä, — kaivaten vanhoja, leikkiviä jumalia. _Ninna, ninna e
+nanna!_
+
+Susi-emo! Korkea kuin taivaan tyhjyys. Käsittämätön kuin yö, armoton ja
+hellä. Ajatar, tuhatrintainen kuin muinaiset Efeson jumalattaret,
+joiden tehtävä oli synnyttää, antaa eloa, tuhlata elon rikkautta, —
+sijalle sen, joka uinahtaa haudan rauhaan. Se, jolla on naarassuden
+silmät, joka lohduttavasti jokeltelee miettivälle inehmolle.
+
+Forum Romanum! Kuin kaunis koru, kallis itämainen viinimaljakko, jonka
+lapsi, ihminen, langetessaan rikkoi. Niin kuvittelet, päästäksesi
+leikkiin jälleen, elämään, tarkoitukseesi. Nyt lapsi seisoo siinä
+kauhuissaan, katsoo rikkomansa runo-ihanan Forumin siruja, eikä voi
+edes itkun ääntä päästää. Suu tuskan väänteissä hän katsoo sirpaleita,
+jotka kimaltavat hänen jaloissaan, rikkaruohojen seassa. Mutta
+Aika-emo nukuttaa leikkiin, Aika-emo, joka luo uutta, tuhlaa
+runsaudensarvestaan. Ja vie kauneuden, pakanallisen Forumin uuniin.
+_Ninna, ninna e nanna!_
+
+Tuuli kohisee, pilvet lentävät. Muinainen Forum Romanum häämöttää
+alhaalta outona kuin kalmisto. Capitoliumin suihkulähde kohisee
+kolkosti kuin korvessa.
+
+Rooma, tammik. 1908.
+
+
+
+
+ORJANTAPPURA JA KRUUNU.
+
+
+Minulla on eräs tuttu, varmin ystäväni tässä maailmassa, josta tosin
+olen huomannut, että hän ei aina "tunne itseään", mutta sitä paremmin
+minut ja tietää mitä minä tarvitsen: siis oikea ystävä. Ja hänellä on,
+kertoi hän kerran minulle, taas eräs tuttu lumien maasta, joka on
+kääntynyt katoliseen oppiin. Näin muistan tuon veikkoni, joka ei aina
+tunne itseään, hänestä tarinoineen:
+
+Rooman muinaisella Quirinalis-kukkulalla, syrjässä kaupungin
+valtapaikoilta, on korkea, kellertävä lukiorakennus. Yksinkertaista,
+nykyistä tyyliä. Suljettu on tammiportti, jossa on vaskinen vasara,
+muistuttaen jotakin luostarin porttia. Se on Collegio Germanico, —
+Germaanien lukio. Jesuiittakoulu, jossa nuorista "emäkirkon helmaan"
+kääntyneistä kasvatetaan pappeja ja lähetyssaarnaajia protestanttisiin
+isänmaihinsa. Sentapaisia lukioita, seminaareja on täällä paljon,
+katolisen kirkkohallituksen perustamia ja ylläpitämiä. Niitä on melkein
+kaikkia kansakuntia varten: on brittiläisille ja irlantilaisille, on
+amerikkalaisille, joiden henki ja ajatusvoima ei kasva, sillä raha sitä
+kasvattaa, joten he niin kernaasti heittävät rahansa mystilliselle
+tyhjälle, katoliselle kirkolle. On Espanjaa ja Kreikkaa varten, on
+itämaisia kansoja varten, eikö liene turkkilaisille, jopa
+japanilaisillekin. — Noita lukemattomia jesuiittakoulujen oppilaita
+näkee kaikkialla: samankuosisissa, vaikka erivärisissä puvuissa,
+hameissa. Kasvot kaikkien kansakuntain: ruskeita, vaaleita,
+mustapartaisia; melkein kaikki kuitenkin turmellun näköisiä:
+rasittunut, sairaalloinen karmiinipuna poskipäissä, kuin askeeteilla ja
+kaunosieluilla. Kalvakat kasvot, liiaksi henkisellä, kuolleella työllä
+rasitetut. Kädet luiset ja punertavat, — yhtä vastenmielisiä kuin
+nunnan hymy: imelä, luonnoton, inhottava; ilmaiseva vaistoja, jotka on
+tehty luonnottomiksi sisään sulkemalla. Noita poikia näkee, mustissa
+tai sinipunertavissa kaavuissa, kaikkialla: joko rivissä kävellen,
+Herran kadetteina, rukouskirjat kourassa, tai kolmin, ei koskaan yksin,
+disputeeraamassa patriarkoista. Tai pallonlyönnissä lomapäivinä Villa
+Borghesen kentillä, niinkuin tytöt, mekon helmat vapaiden liikkeiden
+vastuksina. Mutta germaaneilla, joista nyt eräästä puhun, on
+tulipunainen puku, heimon merkkinä, joten heidät helpommin huomaa. Kuin
+luteet, vilisten joka paikassa. Germaanien lukiota käyttävät myös
+magyarit ja heidän sukulaisensa.
+
+No niin, tuossa korkeassa, kellertävässä koulurakennuksessa on se
+tuttu, madonna-äidin helmassa, luostarissa, valmistumassa
+lähetystoimeen. Muukalainen muukalaisten keskellä, kaukaisesta lumien
+maasta.
+
+Tulin Roomaan, piti mennä näkemään miestä, jota en ollut moneen vuoteen
+tavannut.
+
+Tulen lukion portille. Joka kolkuttaa, sille avataan. Avaaja, ovela
+italialais-saksalainen portieeri. Kysyn miestäni. Ei tiedetä, lieneekö.
+Menee kysymään, johtaa odotushuoneeseen; siellä on katolisten kirkkojen
+kuvia ja hengettömiä madonnia. Pyöreä pöytä; ikävänvärinen nojatuoli.
+
+Odotusta kestää kauan. Siinä on tilaisuus katsella ikkunasta luostarin
+pihalle. Kaunis ja hiljainen piha, kevääntyvän päivän paiste. Pihalla
+porisee suihkulähde. Yhdessä kulmassa on sakea laakeripensaikko;
+keskellä laakereita ryhmä korkeita, itkuisia piilipuita, ja pensaikosta
+pilkottaa valkeita veistokuvia. Eräällä jalustalla seisoo toisjalkainen
+faunin kuva, huulilla monipillinen huilu. Sen faunin silmät
+kummallisesti kaluilevat, hehkuvat, kun aurinko luo lehvien välitse
+niihin hohdetta, — ne katsovat nenänsä yli ristiin. Linnut
+visertelevät kilvan. Mutta faunin jaloissa kahisee kuiva, okainen
+orjantappurapensas, lakastunut ja keltainen.
+
+Pihan takana lehtikuja, jossa keltaiset sitruunat loistavat ja
+kultaoranssien punainen liha kypsyy. Lehtikujassa vilahtaa tuon
+tuostakin lukiomunkkien tulipunaisia hameita ja neliskulmaisia, mustia
+lakkeja, — kirjat kädessä kävelemässä, lukemassa: academiaa.
+
+Hän pyhän Pietron kaupungissa valmistumassa ristin soturiksi, — kuinka
+juhlalliselta se kajahtaa. Kuin ristiretkien ajalta. Ja samalla
+naurettavalta, lapselliselta. Mutta tuttua ei kuulu. Vihdoin tulee
+äskeinen porttimies. Hän oli unohtaa asian — anteeksi, puhui paremmin
+saksaa, — kuinka oli halutun nimi? "Henricus Fantasticus!" Jaha, tokko
+sitä lienee. Hän menee tiedustamaan! Hän menee. Viimein hiipii ovesta
+punanahka, minulle outo. Hän on hämmästyvinään, kumartaa: mitä herra
+tahtoo? Oliko hän edeltäkäypä? Ah, hänen nimensä ei ollut Henricus
+Fantasticus. Hän oli vain Bela Fifficus. Hän oli siis erehtynyt. Hän
+menee tiedustelemaan, onko täällä lainkaan Henricus Fantasticusta.
+Odotan. Viimein hän tulee, tuttu. Kuin eilen olisimme tavanneet. Mutta
+nimensä, se oli erehdys: hänen nimensä on muuttunut, hän on nyt Magnus
+Ansgarius. Hän istahtaa puhelemaan, laskee neliskulmaisen
+silkkilakkinsa pöydälle; — isänmaasta ei sanaakaan, ei tutuista: ne
+ovat häneltä kuolleet. Ja hänen kasvoillaan näkyy huokaus. Mutta hän
+alkaa puhua lukion komeista kesätaloista, ja juutalaismellakoista, ja
+todistaa sangen loogillisesti, paitsi epäloogillista alkua,
+epäinhimillisyyttä, että juutalaiset turmelevat maailman, että
+heidät pitäisi mestata, hirttää kaikki, heidät, jotka ovat —
+ristiinnaulinneet Jeesuksen. Korkean, verenhimoisen ruhtinas
+Kristuksen. Ja sitten hän saa hengelliseltä isältä luvan, ja menemme
+katsomaan kirkon bysanttilaista koreutta, jonka keskellä pojat seisovat
+dekoraatioina suitsutusastioineen, pitsit kaulassa, ja yläkertaan,
+kammiota katsomaan. Kautta portaitten, joiden seinillä on muotokuvia:
+kalpeita, punaposkisia, silmät taivaaseen luotuina nurin päässä,
+pitkissä hameissa, laihoissa askeettikäsissä rukousnauhat, sormet
+kirjan lehtien välissä, — pään ympärillä sädekehä. Jesuiittoja. Ja
+huoneeseen, mutta ei poikuudelta lemahtavaan, saa katsoa vain ovelta.
+Kammiossa rautasänky, työpulpetti, rukousjakkara; vatunvärisiä
+sisällyksettömiä Neitsyen kuvia. Mutta lasiovesta käynti pienelle
+pilariparvelle, loggialle. Sieltä näköala yli lukion pihan ja mäkisen
+kaupunginkorttelin. Sammalvihertäviä tiilikattoja vieri vieressään kuin
+neulaset muurahaiskeossa. Katoilla istujia, kukkain kastelijoita
+sievissä villiviinimajoissa. Pihoilla liikettä. Hopeanvärisiä kirkkojen
+kupoleja. Aasien rääkynää kuuluu kaukaa.
+
+Päivystäjä-noviisi pistäiksen sisään, ristii silmänsä, tervehtii veljeä
+ja ottaa Jeesuksen nimeen sängyn alta valkean, pyöreän, ja vie sen
+pois, ristien silmänsä. Kuinka tutun päivät kuluvat täällä? Aamusta
+varhain iltamyöhään kiireessä työssä. Aamulla ylös kello 5, rukoukseen,
+messuun, luennoille: teologiaa, kirkonhistoriaa. Viisaustiedettä niin
+lujasti, ettei oma järki ehdi ajatella. Logiikkaa, jolla opetetaan
+vääntämään epäloogilliset asiat loogillisiksi. Väittelyharjoituksia;
+hän naurahtaa: "Täällä saa usein puolustaa asiaa, joka oikein hävettää,
+— mutta se on — järjen voimistelua." Ah, järjen! Ja sydämen
+voimistelu? Gregoriaanisia messuja, väliin rukouksia. Ruokaa,
+paastopäiviä lukuunottamatta. Yksi arkipäivä lomaa, urheilua varten.
+Aina työtä, — kello kymmeneen illalla: silloin iltahuuto. Ja
+nukkumaan. Ja huomenna taas koulitaan, treenataan, ripitetään. Niin
+seitsemän vuotta: silloin upseeri on valmis.
+
+Erosimme. Huoaten ja raskaissa mietteissä poistuja. Takanani sulkeutui
+raskas luostarinportti. Vapaana astelin jumalan päivässä ja ravistelin
+itseäni kuin uitettu koira.
+
+Usein kohtasimme sitten, kuljeksimme katakombit talituikkujen valossa,
+nuo myyränkolot. Pari kirkkoa ja Cecilian kryptan, jossa pyhä Cecilia
+viruu muka mestattuna: pää nurin, keskiruumis aistillisissa
+lemmenkaipuun väänteissä; sen taiteilija oli viekas.
+
+Usein olin illoin näkevinäni, siitä Monte Pinciolle mennessäni, hänet
+poikakammionsa loggialla, firenzeläis-räystään alla, lepohetkellänsä.
+Siellä hän seisoi tulipunaisessa kaavussa kuin mikä pienoinen Dante.
+Osaksi ruhtinasta, — sen vaikutti loistava puku; hyväksi osaksi pikku
+paholaista sarvimaisine lakinsärmineen. Suurimmaksi osaksi narria,
+fantastia. Kaikki koreasta iloitsevaa lasta, kärsivää, pinnalta tyyntä
+aikuislasta. Olin silloin ajatuksissani näkevinäni hänet edessäni, —
+näin hänen laihat, kapeat kasvonsa, ihonsa, joka oli hauras ja
+huokoinen, poskipäissä rasittunut, täpläinen hehku, silmissä milloin
+kiiluva kiihko, milloin herkkä usko tai haaveileva raukeus. Keskeltä
+painunut nenä punertaa, suu on itsepäinen. Kohtalaisen korkea otsa
+piirteiltään epäselvä, niinkuin sitä verhoaisi merkillinen sumu.
+
+Siinä hän seisoo, tuo punapukuinen, nojaten pilarin kupeeseen.
+Talvisessa illassa on harmaan- ja kullansekainen hohde, joka sipoo
+kellertäviksi sammaltuneet katot, koko mäkisen kaupungin korttelin.
+Tuuli, vinha _tramontana_, viuhuu ja vetää pitkät, laihat sormet
+koukkuun. Mutta paksun pilarin takana on suojassa, ja myös aleneva
+aurinko suo vielä lämmintä. Haikea illan hetki, lyhyt lomahetki;
+uutteran työn, ainaisen eteenpäinkulun lomassa. Muu aika viisaustieteen
+hämärässä, logiikan ankaria linnoja valtaamassa, kauniiden, mutta
+luonnottomien pyhimystarujen vilinässä. Aina päämäärä mielessä. Kun
+ohjat keventyvät hetkeksi, silloin sielu raukeaa. Illan haikeassa,
+ruusunpunaisessa hämyssä tulee muisto, osaksi suruisena, osaksi
+ihmeellisenä. Kuin Punaisen meren yli kulkijoille johdattava
+tulenpatsas, rauhaisena. Muisto menneistä, kirjavana jonona.
+
+Pohjolan sumuisilta rannoilta, kolkkojen, väritönten merten ääriltä. Ja
+joutunut tänne, etelän siniautereihin. Kodin pienen lapsi. Nyt
+muinaisen Rooman ja Pyhän Pietarin kukkuloilla, samoilla, joita
+pyhimyksen jalka aikoinaan astui. Poika pienistä oloista; päässyt opin
+tielle sinä murrosaikana, jolloin taivas aukaisi hänen köyhälle
+heimolleen tien valoon. Merkillinen aika! Murrosaika, jolloin isä ja
+äiti heiluvat kuokka ja karttu kädessä ja poika käsittelee kirjoja ja
+papereita. Vaarallinen aika. Kun hän kasvaa, varttuu nuorukaiseksi, ei
+hänellä ole kokeneen taaton neuvoa elämänuraa tähytessä. Kun hän tulee
+mieheksi, saa hän itse aloittaa henkisen työn, omin neuvoin, ikäänkuin
+alusta. Yksin hän saa hapuilla, harvoin löytäen tukea ylemmän luokan
+tottuneilta, koskaan ei kylliksi. Yksin hän haparoi, etsii. Ihmekö, jos
+hän vasta pitkäin aikain päästä löytää itsensä, tai ei koskaan. Pois on
+riistetty edellisen polven kuokka, mutta annettu kirja käteen,
+tarpeeksi neuvomatta, miksi ja mitä varten ja miten sitä tulee käyttää.
+Ihmekö siis, että ensipolvi on onneton, mutta viehättävän rikas,
+omituinen. Siinä näkyy koko suvun hengen etsintä, haparointi, ja
+samalla yhä mullan voima. Se milloin kulkee perikatoon, monenkirjavalla
+tavalla, milloin nousee korkealle, suoraan kuin raketti. Toinen polvi
+kulkee jo tyynemmin, veren viittateitä, mutta eipä niin ponnahtavalla
+tarmolla. — Niin on hän täällä, vanhan ihanuuden keskellä! Määränsä
+selvänä. Ja kuitenkin on kotoisen pohjolan lapsi tuomittu moniksi
+vuosiksi tähyämään etelän illanlaskuihin! Miksi tuuli viuhtoo
+pahankurisesti harmenevan piilipuun ritvoja? Miksi punapilvien väri on
+samea, kuin ennustaen lumimyrskyä tuolla kaukaisessa vuoristossa. Kuin
+kotimaassa, jossa hän kaulus pystyssä kepsutti piennä koulupoikana,
+ahkerana, vakavana, myös etevimpänä. Ah, eipä hänellä nuorukaiseksi
+tulon iässä ollut samoja iloja kuin useilla tovereilla: sillä ja sillä,
+joka komeili lakeerikengillään, tai sillä, jolla oli komea koti,
+kruunujen loistoa, herkkupöytä. Tai sillä, joka sai soittaa. Mutta
+olipa siellä toisiakin, vielä vähempiä kuin hän. Ja hänellä oli
+haavemaailmansa! Mielikuvituksen rikkaus nuoren ajan alkupuolella:
+kaiken perusta. Yksi veikko piirsi laivankuvia, ja hänestä kehittyi
+merille pyrkijä — joko kelpo kapteeni tai ainainen seikkailija. Tämän
+tutun haaveet hämärässä pesutuvassa, illan riutuvassa ruskossa? Äidin
+askarrellessa punkkineen, taaton tullessa nokisena, uupuneena kotiin?
+Ne olivat kauniita kuvia, hellästä, auttavasta. Pieni mierolainen, joka
+uupuu hankeen ja jonka enkeli johdattaa taivaan kynttiläin loistoon.
+Pikku lintu, joka suruissaan laulaa erämaassa, erämaassa. Myöskin
+Palmyrasta, jota erämaan sininen horisontti saartaa. Kaupungista, josta
+Arabian kuningatar loistossaan, viisaudessaan tulee viisaan ja
+loistavan Salomon luokse. Köyhyys hänen lähistöllään kuin outo
+kummitus, hypnotisoiva, häijy indialainen käärme. Hellyys niitä
+kohtaan, jotka hänen köyhään heimoonsa kuuluivat. Halu kohota, auttaa
+omiaan. Siksi hän koulussa mielellään luvattomasti autteli
+kumppanejaan. Pieni, hiljainen petos, mutta tarkoitushan oli hyvä ja
+tyydyttävä. Hän, yksinäinen erämaan lintu, oli jotakin; hän sai näyttää
+arvoaan noiden iloisten, punakkain kiiltokenkä-toveriensa edessä. Ja
+sukeltaa oikkuisana auttajana heidän ystävyyteensä, pitää heitä
+alamaisuudessa. Tekeytyä jäykäksi, armottomaksi. Ollen itse kuin tuo
+hypnotisoiva, indialainen käärme, basiliski, joka piti uhrejaan
+vangittuina edessään. Hän tuimentaa silmänsä, katsoa mullistelee
+kumppanejaan; hän sanoo toisen ihmetellessä: Nyt en tahdo olla
+kanssasi, mene. Minä olen basiliski — huu! Niin hän varttui,
+vertaistensa ensimmäisenä kuitenkin; ansaitsi jo itse leipänsä, opetti
+rikkaita: se oli mahdintuntoa, suojelusta, hellyyttä ja vallanhimoa.
+Tuossa hyvässä muistissa, joka otti vastaan kaikki kuin kone, siellä
+oli se hallitseva voima. Mutta yksin aina, poloinen, käärmeineen,
+basiliskeineen. Alhaison lapsi, omituinen, seuraa karttava.
+Entisoloista hänet oli viety kuin David, kansan tähden, jonkun Goljatin
+pään leikkaajaksi. Ja uusi maailma: sehän oli hänelle outo, pilkkaava
+Goljat. Mutta hän voi pienellä muistinsa lingolla heittää sen
+kasvoilleen maahan! Ja haaveet versoivat muiden niitä hoitamatta. Ne
+saivat muotoja: kansa, isänmaa; hyvyys näitä rikkaita kohtaan. Jos hän
+haaveksi lasten ristiretkestä, niin paljon hartaammin vielä hyräili
+laulua jalosta nuijapäälliköstä, uljasta hovia pitävistä kansansa
+herttuoista, kuningasaineksista, jotka puhuivat kansan omalla kielellä,
+Catarina Jagellonicasta, tuosta kaukaisen, rikkaan kansan naisesta,
+joka nosti herttuansa siihen suureen, minä hän hetken oli. Loistavista,
+ylevistä piispoista, Maunu Tavastista, joka hankki kulta-alttarien
+kimallusta, juhlakulkueita köyhän maan kaukorannalle ja koetti kai
+nostaa hänen kansaansa tietoisuuteen. Ja aina murrosaikain suurmiehiin
+hänen mietteensä ylenivät, riidanalaisiin poliitikkoihin, jotka olivat
+itsepintaisesti taistelleet vähäisen kansansa herättämiseksi. Ja mistä
+vielä? Haaremin ruusuista, joita vangitsivat kummalliset, ihmiskätiset
+hevoset ja kannibaalit. Monesti hän piirsi heprealaisen naisen kuvaa:
+korkea rinta, musta tukka olkapäillä, veripunaiset huulet, silmät
+siniset. Oliko se Ester? Vai Judit? Hänellä oli verinen miekka kädessä,
+jolla hän oli viiltänyt kansansa juopuneelta viholliselta pään. Kun
+joku kokeneempi, jo seikkaillut veikko, jolle hän salaa kuvaa näytti,
+silloin ällistyi ja nauroi, hän punastui arasti, ja hän oli nyt, tuota
+hämärää kipua salatakseen, olevinaan häijy peto, kameleontti, jolla oli
+mahtinsa kuin silmillään lumoavalla indialaisella käärmeellä. Hän
+mullisteli silmiään, hän väänsi kyntensä pedon kynsiksi, hän oli
+olevinaan gorilla, joka toverin niskaan karkasi, tai mielipuoli.
+Itsekseen hän nauroi tyynesti, mahdikkaasti. Veikot katsoivat häntä
+ihmetellen ja kunnioittaen. Hänen otsallaan oli vakavuus kuin sumu.
+
+Ja tulee sitten valkean lakin aika. Hanki velkaa, kulkeaksesi sen
+avulla, minne? Etsi ja avaa tiesi, lapsuuden utuisten, kauniiden unten
+jälkeen, elämän kalseaan totuuteen; yht'äkkiä kangastus katoaa, on
+edessä karuus. Minne sijoittaa elämänsä nyt, kun on lapsuuden komeista,
+olemattomista piispanlinnoista ja haaremeista lykätty ulos. Pyrkii kuin
+muutkin kai, ajattelematta, jokapäiväisiin, arkisiin virkoihin, — kun
+ei ole varaa jatkaa haaveita pikarin ääressä, niinkuin joillakuilla
+onnellisilla, ylemmän kastin miekkoisilla. Hänen, vakaan ja toivokkaan,
+ei sopinut hankkia itselleen tarvitsemaansa kevytintoisten ikätoverien
+seuraa; hänen täytyi olla arvokas, siis hän tuli vanhain luo. Mutta
+ehkä nuo oppineet olivat nousukkaita, itsekin noustessaan jotakin
+menettäneet, sen mitä hän juuri tarvitsi. Ne olivat hänelle liian
+ihanteellisia, nuo samanheimoiset vanhemmat veljet, joilta hän sai
+neuvoja; ne polkivat nuoren iän välttämätöntä huikentelevaisuutta,
+johon hänellä ei ollut varaa. Ne neuvoivat työtä, hänen lahjainsa arvon
+mukaan. Ja hän teki, menestyksellisesti, mutta yksin. Lapsuuden
+haavekotelosta liian kovakätisesti temmattu! Liian aikaisin jäytymään.
+Ei häntä nähty nuoruuden kirkkaiden helleenimaljain ääressä, joiden
+sisällys on kaikkea muuta kuin juomaa; ei naikkonen, iloperhonen,
+kiinnittänyt hänen rintaansa paperikukkasta elävien ruusujen puutteessa
+— eikä istunut hänen polvellaan, avannut hänelle aavistavaa näkyä
+elämän raakaan, ihanaan pohjimmaiseen. Mutta siihen arkiseen ja
+innostavaan totuuteen osautui moni muu leikkivä, huikenteleva
+nuorisosta, kokemustensa kautta, ellei jo vanhempain sauva häntä siihen
+viitannut, opastanut. Mutta se piiri oli hänelle vieras, liikanainen;
+hän halusi ihanteiden, aatteiden toteen, ja tähän miekkoisten piiriin
+hän oli tottumaton, varaton, originelli, vanhain opastama. Siis hän ei
+sellaista myös tarvinnut, hänellä oli parempaa tehtävää. Hän kulki omaa
+tietään, hämärä katkeruus sydämessä, viha koko raikasta eloa kohtaan.
+Tieto, että jotenkin voi kostaa. Itselleen!
+
+Hän työskenteli menestyksellä, tuo automaattikone. Ja mietiskeli; mutta
+näkemys ei kokemuksen puutteessa ollut yhtä tarkka kuin muisti. Se
+sekoitti kaikki käsittämättömäksi pyörteeksi, josta piti vain nousta.
+Miten? Itsensä, isänmaan puolesta, kansan, ihmisyyden — kuinka?
+Isänmaalle ja entiselle iloiselle nuorisolle se oli pettymyksen,
+arkenemisen murrosaika. Muukalainen ahdisti maata, ja ahdistetut eivät
+ylivoiman edessä voineet muuta kuin syyttää toisiaan. Heikkojen
+kohtalo. Nuoriso näki, etteivät liput, joiden alla entinen rauhan
+optimisti-polvi oli kulkenut, merkinneet mitään. Oli keksittävä uudet
+neuvot. Mutta ei ole hengen neuvoja aseen ylivaltaa vastaan! Se nuoriso
+tuli arkipäiväiseksi, kovaksi; se tuskin katsoi vaivaa maksavaksi
+kantaa otsassaan kiiltävää Apollon lyyryä. Hän tuskin tiesi senkään
+vertaa kuin muut, mille puolelle keskinäisissä taisteluissa asettua:
+tunnesyillä näytti kumpikin olevan oikeassa. Eikä hänellä, totisen
+elämän kokemattomalla, ollut arkisyitä. Ainoa, minkä isänmaan surkeus,
+kansan keskinäinen sota ja riita hänessä herätti, oli katkeruus,
+kyllästymys. Ja veriviha sortajia vastaan.
+
+Ja veljesvainon väärät intohimot johtivat moraalisiin mietteihin,
+uskonnollisten lakien aprikoimiseen. Vääryyttä, petosta joka paikassa.
+Eikö ollut kelpoista, puhdasta missään? Tai edes rauhaa, kuten
+lapsuuden yksinäisissä haaveissa? Ulkonäöltä nuori oli tyyni ja
+suljettu. Mutta sisällä kuohui rauhaton meri, harmaan taivaan saartama,
+jolla pursi kulki peräsimettä. Kaikki käsittämätöntä — varatonta,
+tarkoituksetonta. Hetket hengettömiä. Tulevaisuus samantekevä, ja
+kuitenkin tärkeä, ehdottomasti kirkastettava. Olisi tullut rakkaus ajan
+kuluksi, kevennykseksi! Olisi tyttö antanut hänen päänsä levätä
+helmassaan, hekumallisessa kuin odaliskin. Mutta naiset väistivät
+moraali-innostuksesta vapisevaa ylioppilasta, joka ei _osannut_ heille
+puhua kuin kieliopin pykälistä ja isänmaasta, — tai laskea kömpelön,
+paksun, pilalehdestä lainatun pilan. He tulivat surullisiksi, jos mies
+innostui puhumaan hengestään, eikä rakkaudesta; tai he hänelle
+nauroivat kuin narrille, häntä kammoivatkin. Hurjia päämääriä, jotka
+eivät kotia, perhettä kohti viittoneet!
+
+Ahkera virkalukija, omituinen, naurettu. Kunnes hänelle, jolla oli
+miehen vakavuus, mutta ei voimakasta kokeneen hymyä, keskellä
+arkipäiväisyyttä syttyi uusi aamu, kuva sisäisistä haaveista. Hänen
+tielleen osui merkillinen mies: pulska, vilkas, yllään solkikenkiin
+ulottuva musta hame, rukouskirja kädessä, päässä silkkinukkainen
+lierihattu. Kasvot alhaalta kapeat, pitkät; ajettu parransänki teki ne
+sinertäviksi. Nenä punersi, se tiesi miksi, niin että pelkäsi joka
+hetki siitä veren tipahtavan. Sarvia ei omituisella olennolla ollut,
+mutta pikkuinen, juonikas mefisto hän kuitenkin oli: katolinen pappi,
+asuva ruman kirkkonsa vieressä harmaassa pappilassa. Tuon muukalaisen
+kanssa hän tuli tekemisiin kielioppilaana. Ja jesuiittakouluissa
+äkseerattu rovasti oli heti ensimmäisestä illasta gemyyttinen. Hän
+esitteli itsensä vieraan kielellä, hän vei hänet vanhanpojansaliinsa,
+jossa oli yhtä ja toista somaa, maallista mukavuutta. Hän puheli
+notkeasti kaiken maailman asioista, filosofoi pulmat veitikan hymyin ja
+antoi ruosteensyömien rotanhampaittensa hauskasti vilkkua. Hän kysyi
+pojalta, oliko tämä absolutisti. Tietysti. "Sepä ikävää, minulla olisi
+täällä juuri tullutta kirkkoviiniä." Se riemastutti. Mutta pappi
+ajatteli: Vai absolutisti! Aatteellinen. Ja hän kosketteli hänen
+isänmaansa surua ja löysi paljon herkkiä kohtia. Ja hän tunsi, että
+ehkä tuota voi käyttää, — auttaa. Pappi poikamies — kaipasi seuraa.
+Miks'ei siis harrasta, viatonta suojeltavaa, kasvattia, jotta hänkin
+voisi tehdä hyvää? Tuskin tuli ensin ajatelleeksi, että hän oli
+helläsydäminen oman etunsa vuoksi. Käännytetyt lisäävät hänen
+pappisarvoaan, ja hänellä on tosiaan asioita, joiden vastapainoksi
+lähetyssaarnaajan ansiot eivät olisi pahaksi! Niinpä hän oli kohtelias,
+aulis, suojeleva. Hän kertoi vieraista maista; se nuorukaista hurmaa ja
+panee hänet pappia kunnioittamaan. Hän palasi sorretun maan
+isänmaallisiin asioihin, oli syvä ja vakava. Hän kuvaili pojalle etelän
+kauneutta: soveliaasti ensin kirkkojen kultaiset alttarit, jalot
+taulut, kynttiläin ja väri-ikkunain mystillisen lumouksen. Sitten
+maisemia ja pakanallisia rakennuksia. Sitten suloisen viinin, ja etelän
+luonnollisen-puhtaat naiset. Loihti itsekin ihastuen huikaisevan
+mielikuvan. Ja sitten taas pohjan kansan vaikeita oloja,
+rikkinäisyyttä, tapojen turmelusta, puolueiden raakaa toistensa
+repimistä. Sortajalle mieluinen ja sopiva onni. Eikä ollut miehiä,
+jotka yhdistäisivät, rauhoittaisivat, veisivät rintaman voittoon. Ja
+poika erosi papista ensi iltana ihastuneena; paljon hänellä oli
+ihmettelemistä tuossa, joka _suoraan_ kehui osaavansa jesuiitan temput,
+pienet, viattomat juonet, — ja joka niin lämpimästi oli lähtiessä
+laihan kätensä luupihdeillä puristanut hänen kaipuusta vapisevia
+käsiään ja toivottanut näkemiin, ja pian!
+
+Hän tuli papin luo pian takaisin, kuulemaan uutta. Kuin
+lapsuudenuniansa näkemään, ihailemaan Ave-Mariain helähdyksiä
+kauneusskeptikon puheissa, näkemään madonnakultin luomia. Papilla oli
+kyllä omat donnansa, mutta niistäpä ei arvo sallinut, sydän hennonut
+viattomalle puhua. Kuulemaan vieraista oloista, seikkailuretkistä.
+Rikkaudet kaikki oli katolisilla mailla. Oliko siis katolinen kirkko
+muka heikko? Sillä oli kultaa — juuri kultamaa, rikas Amerikka, sitä
+hartaimmin etsii: se on ihmisluonnon heikkous, tai liikuttava jalous
+tuo — pyrkimys sen opin mystillisyyteen, kauneuteen. Ja pappi kuvaili
+sitten kirkonmiesten loistavia, rauhallisia työmahdollisuuksia — poika
+oli tutkija, muistaja, ei eläjä; hänen silmänsä olivat litteät, vähän
+näkevät. Kirkon ruhtinaiden elämää loistavissa kardinaalien
+palatseissa, entisissä ritarien ja ruhtinasten linnoissa. Taikka vain
+luostareissa, joissa punakat munkit tekivät työtä, lukivat, maalasivat,
+miks'eivätpä tanssineet piiritanssiakin liköörikuppostensa ympärillä,
+— muistatteko, miten muinainen jonglööri palveli Neitsyttä
+kuperkeikoilla? Se on rauhaa, iloa, tyyneyttä. Eikö siis nuorukaisen
+uni ruhtinaista olisi alkanut taas, mutta nyt merkillisen totena,
+läheisenä. Miks'ei hän voisi nousta, päästä pois siitä ulkonaisesta,
+jota hän ei ymmärtänyt? Mutta entä kansa, jota hän rakasti? Isänmaa?
+
+Pappia hauskutti nauttia ohjaamisesta, yksinäinen, seuraton ja joutilas
+kun oli. Ja mahtiaan näyttää; hauskaa on vetää ihmisten kohtalon
+langoista. Ja nyt hän — muistaen mitä koulussa oli logiikasta ja
+väittelystä opetettu — loi pojalle kuvan, miten hän voisi kansaansa
+palvella. Se oli selvä, että tuolla kansalla oli raaka, ylivoimainen,
+viisikymmenkertainen vihollinen vastassaan. Lauma, jota ei mikään
+kansakunta jaksa vastustaa. Yksi sittenkin: kansain liitto — liiga,
+joka perustui uskontoseikoille. Katoliset miljoonakansat ehkä — siis
+katolinen kirkko ... kolmitiarainen ruhtinas, joka — asuu
+kolmessatuhannessa huoneessaan! Maailman komeimmassa hovissa! Puolan
+kansan oli pelastanut sen vieras, mahtava uskonto: paavi oli sen kansan
+turva. No, tässä maassa itsessään se ei olisi ehkä helppoakaan. Mutta
+Venäjällä, siellä oli unohdettuja pieniä kansoja, heimonveljiä,
+alhaisessa tilassa: kun ne joutuvat ortodoksisen kirkon helmaan, niin
+muu katoaminen seuraa itsestään — tai on hyvässä vauhdissa, noiden
+vielä puolipakanallisten heimolaisten. Ne olisi saatava poliittisesti
+edullisempaan uskontoon, joka yhdistää heidät länteen. Suur-Suomi! Ja
+poika, hän tarvitsi kiinteää ideaa, — ja näkemistä, seikkailua. Eikö
+hän itsekin ollut kuvittelua, kielioppia, teoriaa, ajatustensa
+hämärässä suurpiirteisyydessä?
+
+Ja että hän voisi paremmin kehittää kieltämättömiä kielilahjojaan,
+tarjosi innostunut pappi hänelle asunnon luonaan. Sehän ei hänelle
+paljoa maksanut, — ja hän halusi seuraa; hänestä hyvääkin ajattelevaa
+seuraa. Ja poika tuli: rauhallinen työmahdollisuus, papin joviaalinen,
+hauska, terve olento häneen vaikutti; voimakkaamman kyynillinen, mukava
+kokeneisuus heikkoon. Pappilan gemyyttinen ovi oli avoinna hänelle,
+yksin ponnistelevalle. Aina valmiina pulska pöytä ja hiljainen, sievä
+takakamari, hartaita mietiskelyjä, tutkimuksia, lukuja varten. Hän
+tahtoi välttää tovereita; monethan niistä huristivat jo aika vauhtia
+elämässään, perustivat useat kotia tai hilpeästi elelivät. Mutta hänen
+mielikuvainsa linnut eivät olleet pesää löytäneet. Ja kun kerran joutui
+niin anteliasten, hyvänsuopain penaattien luo, ei voinut heitä jättää,
+vaikka joskus olisi jokin epäilyttänyt. Minne jäi, sinne tottui. Hyvä
+siellä oli olla; oppi tinkimään ajatuksissaan, itse epävarmana. Ja
+uudet hyvyyden osoitukset sitoivat yhä: vapaat, hienot vaatteet,
+taskurahat, kaikki. Mistä kassasta ne lähtivät? No, ainakin se oli hyvä
+kassa hänelle.
+
+Nyt hän eli taas lapsuutensa haavelinnoissa, kuin ruhtinas, huoletonna
+kamarissaan. Ja odotti kehitystään.
+
+Kumppanit pudistivat hänelle päätänsä, mutta eivät hennoneet hänelle
+sanoa mitään, jota eivät tietäneetkään. Mutta se, joka tunsi rovastin
+punaverisen emännöitsijän, se tiesi ehkä jotakin. Niin ei kasvatti
+isäänsä tuntenut. Kuinka hän olisi luonut silmäänsäkään tuollaiseen
+punanaamaiseen naiseen, hän, joka ajatteli yhä odaliskeja tai Dolcin
+Cecilioita. Mutta se, joka kohtasi emäntäpiian illan hämärissä pappilan
+porttipensaan varjossa, tiesi pientä hauskaa. Kuulkaas, rouva,
+millainen on paterinne? Tyttö hymyili koketisti — hänen silmänsä
+olivat veitikka-siniset, ja vastasi: "Pappi — millainen? Hän on iso,
+pulska mies." Sen näkee muutkin! "Hän on iloinen mies!" Viehättävä?
+"Niin." Ja hän on kai hyvin vakava mies? "Pah, vakava. Hän on hulivili;
+sellainen pulska, iloinen mies. Kaiket yöt ne pitävät ilakkaa, juovat."
+Ketkä? Tuo opetuslapsiko? "Hän. — Vai hän! Ai kuinka se on pyhä, se
+poika! Joka ei niin että naisiin katsoisikaan." Naisiin? Kuka sitten?
+Vai pitää se munkki naisista! "Hän nyt pitää vaikka mistä." Mutta kuka
+siis se toinen? "Kirkonisäntä, Salamandrus nimittäin. Juovat. Aina
+niillä on naikkosia tuolla. Uskokaa vain, sellaisia papit ovat." Mutta
+se poika, mitäs hän? "Hän asuu talon toisessa päässä, nukkuu hurskaan
+unta — ovet välillä kiinni, — hän ei tiedä mistään. Hän on
+seimilapsi." Seimilapsi — jota enkelit suojelevat. Mutta mistä
+nektari, tarkoitan, juomat, rahat? "Kirkon viiniä ne veitikat.
+Sellaisia! Pappi: hän _on_ kyllä hyvä mies. Mutta Salamandrus: hänen
+silmänsä ovat kuin elohopea, sellainen, — hyi!" Mutta pappi on iso,
+pulska mies? Ja se oppipoika, mitä ne hänellä? "En tiedä, säälittää,
+ehkä käännyttävät — sellaisia veijareita ne papit." No, rouva,
+taidatte itsekin kääntyä. "Pyh, minua suututtaa — tekisi mieleni —
+aina heillä on vain uusia."
+
+Piika käännytettiin kuitenkin jonkin ajan kuluttua — pappihan piti
+vaikka kenestä. Salamandrus joutui sillävälin kiikkiin kirkkokassan
+vaillingista, mutta asia selvisi niin, että huikenteleva pappi
+pistettiin luostariin. Samapa se kai hänelle, filosofille. Mutta
+Salamandrus vapautettiin — hän oli harras lähetyspappi.
+
+Mutta ennen näitä tapauksia oli opetuslapsi tullut hiljalleen
+vakuutetuksi — hän oli tottunut vanhempia kuuntelemaan, — että
+ainoastaan yksinkertainen, liikuttavasti uskonnollinen kansa on
+johdettavissa, tietysti älykkäiden ja jalojen päämiesten kautta,
+yhtenäisyyteen, sopuun ja mahtavuuteen. Ja se oppi, joka voi kansaa
+sokeasti innostaa uhrautuvaisuuteen, rodun taisteluun toista rotua
+vastaan, on sydänihmisten uskonto, ei skeptillisten, itsekästen, vaan
+hiljaisuudessa, nöyrän itsepäisesti työskenteleväin ja suuresti
+uskovain oppi: katolinen oppi. Nöyrä kuin Agnese-juhlain ruusuilla
+koristettu, valkea karitsa, samalla haltioitunut kuin tyrolilaiset
+uskonkiihkossaan, kuulut sodistaan uskotonta Ranskaa vastaan. Kuin pyhä
+Yrjänä, joka tappaa lohikäärmeen. Moderni protestanttisuus kieltää
+Kristuksen jumaluuden — katso moderneja kirjailijoita, hehän ovat
+areiolaisia, siis muka Nikean kokouksessa voitti vääryys, valhe! Mutta
+kun heille Kristus, esikuva, ei ole Jumala, vaan heikko kuolevainen,
+jollaisten hairahdukset on suotava anteeksi, niin siitä ihmiset ottavat
+oikeudekseen hairahtua ja rikkoa. Siitä nykyisten ihmisten itsekäs
+julkeus toisiaan kohtaan. Ja kansanluokkain — siitä sosialismi,
+kapitalismi. Siitä heikkous ulkonaisia vihollisia vastaan. Katolisuus
+sanoo: Kristus on Jumala. Hänen nojallaan eivät ihmiset voi muuta kuin
+tietää tehneensä syntiä. Rikosta ei anna anteeksi se, että olemme
+ihmisiä, vaan vaaditaan hyviä töitä, niinkuin Kristus näytti esimerkin.
+Katolinen kirkko rakentaa kristillisen, laillisen ja totisen työn
+yhteiskunnan.
+
+Ja pian hän, mielikuvien koreutta ja iloa rakastava lapsi,
+järjesteli kulisseja, jouluseimiä, katoliseen kirkkoon, vähäisine
+neitsyenkuvineen, Joosefeineen, lapsineen, — Melchiorit, paimenet,
+pumpulilampaat. Ja ihastui voitosta, jonka hän tuolla nöyrällä pikku
+hommallaan saavutti: yksinkertainen kansa alkoi käydä seimellä, — ja
+he kääntyivät — pieniä jouluapuja annettiin varattomille joulu-iloksi
+—, kääntyivät ja kastettiin. Siihen _hän_ oli vaikuttanut. Miten
+helppoa ja selvää — kai siis tuossa yksinkertaisessa oli suuri voima!
+Hänkin rupesi polvilleen jouluseimen eteen. Hänen unessaan loisti
+etelä, auringon kultana, taivaan sinenä. Rooma, tutkijain, lukijain
+Rooma, ylinnä Pietarinkirkon hallitseva kupoli, — siellä työ isänmaan
+ystävänä, maailman rauhoittajana, parantajana omalta osaltaan. Ehkä
+kerran valtiomiehenä. Selvimmin papin ja piispan työ — Maunu Tavastin
+purppurainen uni, toteutuva ilman arkipäiväisyyttä. Suuri
+valloitustehtävä, vaikea ja nokkeluutta vaativa. Ja jalo, pyhä
+tarkoitus — taivaan vallan lisääminen maan päälle, kansan kohottaminen
+uskonnollisesta ja moraalisesta viheliäisyydestä rakkauden, s.o.
+kärsimisen kautta. Marttyyrin ylhäinen, kadehdittu onniko siis —
+orjantappura ja kruunu? Niin hän meni ja "myi kaikki ja osti sen
+kalliin päärlyn".
+
+Ja nyt hän on kaukana etelässä — lähti sinne, minne löydetyn
+kutsumuksen herra hänet johdatti, palatakseen jonakin. Päättäen sulkea
+korvansa kovan onnen ja levottomuuden, epätiedon, joskus kiusauksenkin
+ääniltä. Kulkien horjumatta määrään, joka oli ammoin uneksittu,
+vaistomaisesti tunnettu, mutta nyt annettu ihmeellisenä etuoikeutena
+veljien rinnalla hänelle: nousu kuolemattomuuteen, johonkin erikoiseen,
+yli ajan ponnistusten, taivaisen tyynenä, muillekin onnea ja levon
+heijastetta heittäen.
+
+Näin hän johtui ajattelemaan kääntymistä, näin tuli opistoon. Mutta
+siinä opistossa ei enää opeteta ajattelemaan, siinä tukahdutetaan
+ajatus koteloonsa ylenpalttisella työllä, aamusta varhain väsyneeseen
+yömyöhään, pienillä tunnelmallisilla lomahetkillä. Työllä, jonka
+tarkoitus on saada väsyneet, omaa jaksamattomat aivot ajattelemaan
+toisten mukaan. Siellä tiedetään viisaalla armeijasysteemillä, jossa
+soturien onni ei suurinta merkitse, estää terve yksilökehitys:
+kuolettavain, tarpeetonten aineiden tutkimisella oma ajatus
+lähestymästä oppilasta, tai tehdä se houruja ajatuksia häneen
+rokottamalla vaarattomaksi, vääräksi. Kierot lähtökohdat, elämän puute,
+maailmalta sulkeutuminen. Tilalle tunnelmia, oiva pohja väärille
+tiedoille. Logiikkaa: että kykenisi tekemään kirkolle hyödyllisiä
+johtopäätöksiä — tuosta väärästä, maailman todelle vieraasta
+perustasta. Väittelytaito: tehdä korppi valkeaksi, päivä mustaksi.
+Puhe, esiintymistaito: sofistin kaunistukseksi, hurmaukseksi kansalle,
+joka aina uskoo silmänkääntäjiä, koreita trikoita. Säntillisyyttä,
+terveyttä: että soturi-orjat jaksaisivat kauemmin ponnistaa
+kirkkoruhtinaiden edestä. Sellaista niin monta vuotta, että kun viimein
+elämään pääsee ja silmät ehkä aukenevat, on myöhäistä kääntyä: ei tunne
+enää yhteiskuntaa, maailmaa. Vain saastattoman sikiämisen ja Marian —
+mutta ei yhtään Mariettaa; — perisynnin, pyhänhengen ritarit, enkelien
+leivän, suitsutusastian makean hajun, seremoniat, juutalaisten
+harhaopit, kirkon organisaatiot, ihmisen esteettisten kykyjen
+uskonnollistamiset, pax Jesukset. Mutta ei pysty ainoaankaan ammattiin,
+jolla voisi itsensä elättää. Paitsi papin. Pitkällisellä orjanapidolla
+on mies tehty mahdottomaksi muuhun kuin orjuuteen. Siis hänen täytyy
+siitälähin palvella ruhtinasta, jota on alkanut palvella, vaikka se
+elämä tekisi hänet synkäksi, kyynikoksi. Ei voi peräytyä.
+
+Koulu jo alusta sellainen Minotauroksen sokkelo, että sieltä ei voi
+päästä. Ensin kääntymys — sitten opistoon. Kukapa hento nuorukainen
+tohtisi tuollaisen tapauksen jälkeen peräytyä vierovain, pilkallisten
+entisuskoistensa joukkoon? Sitten tointa — ja vapaa ylläpito, kovat
+kuuliaisuuden-valat vannottuaan, — niin paljon että tuskin ehtii
+ajattelemaan itse. Esimiesten valvonta, ripit, surujen tunnustukset
+heille, toverien valinta — ja portti maailmalle umpilukossa. Sisällä
+keinotekoisia haaveita, joita pitää tieteen apuneuvoilla pönkittää.
+Naista ei — nainen on kiusaaja: se kehittää antaumisellaan terveen
+miehen sielun, hedelmöittää ajatuksen; hänestä vuotaa mieheen
+toimintatarmo kuin elämän veden virrat.
+
+Siinä hän nyt seisoo sieluni silmien edessä. Aamun pimeässä ovat
+luostarikellot hänet herättäneet; ja nyt on jo ilta, lyhyt lomahetki
+omassa sellissä, ensimmäinen vapaa, mutta väsynyt tunteen hetki koko
+päivänä, työskenneltyään koneellisesti kuin kello. Tarkoituksetta
+itselleen kuin kello: muut siitä aikaansa tähyävät.
+
+Rooman talvinen ilta, surullinen ja haikea. Pohjatuuli vetää sormet
+punaisiksi. Piilipuu huojuu pihalla pahankurisesti. Tuossa edessä,
+kuvapatsailla koristetun palazzonräystään yläpuolella, hohtaa
+ruusunpunaisia, sameita pilviä: lumimyrsky vuoristossa. Jonoittain
+kauas eteneviä punapilviä, kuin kulkisi autiolla taivaalla mikä
+karavaani.
+
+Pilariaan vasten nojautuvan ristisoturin mielestä nuo pilvijonot, hänen
+uupuneessa tunnelmassaan, ovat kuin pyhimysretkeläisiä: piispoja,
+ruhtinaita, nuoria ja vanhoja, munkkejakin. Ken rikas, ken köyhä.
+Tuolla pilvellä on aseseurue: auringonsäteiden kultakeihäät. Tuolla
+toisella ei; se on vain paljasjalkainen dominikaani. Mutta kaikki he
+rientävät jonona kuin toivioretkelle, hakien viihdytystä itselleen.
+Pyhiinvaeltajat ottivat muinoin pyhän virran ihmeitätekevää vettä — ja
+multaa pyhältä haudalta: amuletin, joka suojelee kaikilta vaaroilta ja
+suruilta. Niin on hänkin nyt löytänyt rauhan ja tietoisuuden, hän näkee
+itsensä määrässä, vuosien kuluttua. Synnyinkaupungissaan, itsensä
+voittaneena, voittajana: — parantaja, paranna itsesi! Unkarilainen
+magnaatti Zoltánkin on luvannut jo perusrahat kirkkoa varten. —
+Ympärillä kääntyneiden lauma, pyhiä lippuja, juhlakulkue. Hän nöyränä,
+rakastavana suitsuttavain kuoripoikain perästä. Niinpä he ovat hänen
+omituisuutensa syyt näkevät, — ja hän on tunteva koston suloa, koston
+koko elämälle, jota hän hämärästi vihaa, jolle hän on katkera, sillä
+hän ei sitä ymmärrä.
+
+Lehtikujassa pihan taustalla kiikahtavat rikinkeltaiset sitruunat
+kiivaasti oksissaan. Piilipuissa viuhahtaa, soinnahtaa kuin huilun
+juoksutus — mistä? Oliko se tuon toisjalkaisen kuvapatsaan, faunin
+huilusta, — vai tuuliko se valitti? Hän säpsähtää, tahtoo katsella
+pihalle. Ja kas, siellä alhaalla, orjanruoskapensaan vieressä, faunin
+suulla on irvistys, josta ei tiedä, onko se itkua vai naurua.
+
+Katse kohdistuu väsyneenä muualle. Tuolla on talon katto. Tasainen ja
+harmaan kellertävä. Ja siellä on joku — tuulessa hulmahtelee sininen
+hame ja keltainen esiliina — ihana ja hillitty värien yhtymä,
+iltavalaistuksessa samalla voimakas.
+
+Madonna — Carissima — hän on soma — uhkeat uumat, jotka notkuvat
+kukkia kastellessa — povet upeat; — kokematon ihailee komeita povia,
+_ne_ hänestä ovat kauniit; — tukka pikimusta, suu punainen kuin ruusu.
+
+Nainen. Jota hän ei ole koskaan lähestynyt. Eikä saa koskaan lähestyä
+— kuin ehkä liian vanhana. Elintyönsä uhri, munkki, — eunukki, kuten
+ehkä jotkut hymyilevät.
+
+Ja hetkeksi hänen kasvonsa synkistyvät. Kuin luhistuisi pyhä temppeli,
+tabernaakli, lapsuuskaipuun sannalle perustettu. Eihän — sehän on
+sivuasia. Tai kiusaus — juuri se pyhän Antoniuksen kiusauksen legenda,
+— hän hymyilee: allegoriaa. Onko siinä moinen tosi pohjana? Tuskin?
+Miksi ei?
+
+Miksi juuri väsyneellä lomahetkellä tuo — juuri kun on päässyt pyhästä
+messusta ja ehtoolliselta, — kun on siellä muistanut taivaan asiaa,
+veljiä, joita toivoisi kääntymään, taivaallista isänmaata, — sillä
+sellaiseksi on monen vuoden kuluessa, vieraana kotimaan tapauksille,
+isänmaa jo muuttunut; — taivaan Jerusalemia, sen kaikkia pyhiä,
+taistelevaa kirkkoa; — kun juuri on ajatellut, että yksinäinen murhe
+on jaloa, josta palkka, tietymätön, tulee varmasti, — kun on päivän
+kiireestä väsynyt, niin ettei jaksa ajatella, vain tuntea; väsynyt,
+että rukoilee terveytensä puolesta, — että sydän on kylläinen ja
+tahtoo puhua, — miksi silloin juuri tulee tuo arin, armottomin:
+nainen, haaveksittu ennen ja menetetty?
+
+Onhan kasvanut sammal kivifauninkin sydänalaan, parantunut haava, jonka
+joku julma siihen iski. Eikö hänen; eikö hän etsiessään, juuri oikeaan
+uskoon kääntyessään, ottanut huomioon ehkä tätä?
+
+Sehän on Antoniuksen näky: hän on kuin haavoitettu kauris. Missä haava,
+ei tiedä.
+
+Ja tuon naisen sininen hame ja keltainen esivaate! Puhtaan! Ei,
+tahraton ei ole kuin yksi! Hän on vain ampuja, vainooja kauneimmassa
+hahmossa. Diana, metsästäjä on nainen tuolla katolla, — ja ampuu
+kiduttavan nuolen toisensa jälkeen häneen. Eikö parhain ole jäänyt
+häneltä untensa tähden?
+
+Tarmo hervahtaa kuin liiaksi jännitetty jousi.
+
+Eikö tuon naisen hymy punaisilta huulilta sano: mikä lie tuossa —
+eunukissa — jotakin alennusta, nöyryytystä, häväistystä. Elon
+virroista parhain osa juoksee hukkaan: — miksi et huomannut sitä? Ja
+nyt seuraa kiusaajia tuhat, kuin lepakoita, vampyyreja pyhimyksen
+ympärillä. Niin, olisipa hän pyhän asian pyhimys! Tuosta ampuu
+lapsuuden köyhyys, — nuoruuden haaveet — suureksi tulon himo —
+kaikki yht'aikaa! Ja kauris, se ammuttu, vääntelehtii kuin sidottuna.
+Hänen silmänsä pyytävät kuolon armoa, — epäselvissä väsyneen
+mietteissä; — ja eikö niissä ole katkeruuskin kotia, yksinäisyyttä,
+vähiä oikeita uskottuja ja koko elämää vastaan. Sokaisevaa, loukkuun
+ajavaa pakkovaltaa kohtaan!
+
+Iltavalo; puoli taivasta huikaisevaa tulipunaa ja purppuraa, josta
+kultasäteet sinkoavat. Katolta kuuluu naisen laulu, laulu oranssin
+kukista. Se laulu on tämä: oranssien kukinta-aikaan on niiden
+sulotuoksu hyvin vaarallista. Moni köyhä, jolla ei ole kattoa, ei
+majaa, on illalla nukahtanut oranssitarhain viereen. Mutta aamulla on
+hänet tavattu kuolleena sulotuoksusta. _O dolce morte!_
+
+Yht'äkkiä ilta sammuu, kaupunki vaipuu sinertävään usvaan, kuvapatsaat
+katolla mustenevat. Soimaan helähtävät kirkkojen kellot satoja
+Ave-Marioita: soitto sadoista torneista, uruista.
+
+Kolkutetaan oveen, palveleva veli tulee, — hän herää; — on
+viivästynyt iltamessusta, miksi? Hän herää todellisuuteen, hän supisee
+mennessään niinkuin väsynyt, järjestyksettä, tunteesta vain. Se, ken
+pitkällisen samassa paikassa olon tähden ei ole saanut virkeitä, uusia
+kuvia runoonsa, ei ajatuksia, — vain tunteita, jotka mystiikkana ja
+raskaana toistamisena pursuvat:
+
+Ei tuomiota — ei lankeemusta. Hän, jonka rukous on voimakkain luotujen
+rukouksista, hän: vihan panen minä sinun ja vaimon välille; —
+puhtaampi pulmusta, nöyrä, armelias, kääntää kaikki parhain päin —
+joka kantaa sydämen taivaan seulottavaksi. Sieluni! Kipuja vastaan
+haltioidu, huumaudu, _huumaudu_, nouse, sielu! Kärsimys on rakkautta,
+_autuutta_, jonka hän suo, rikas kuningatar, taivasten herratar, äiti
+Maria — puhdas ja tahraton, synnitön, saastaton ennen jo syntymistäsi,
+— liekki siunattu, vaimoista kaunehin kaikista, enkelin tervehdys
+sulle...
+
+Vakaana ja hymyillen hän lähtee kirkkoon, rakasta suitsutusastiaa
+heiluttamaan. Veripunaisissa vaatteissa, hän, keskiaikainen Jussoila,
+ristiritari, lumisen isänmaansa apostoli.
+
+Tietä, jolta ei enää voi palata.
+
+Rooma, helmik. 1908.
+
+
+
+
+SHELLEYN HAUDALLA.
+
+
+Protestanttien hautausmaa Roomassa — mikä muu on sen vertainen? Campo
+Santo Pisassako: pieni pilaripiha, kuolonkuvien joukossa elämän laulu:
+uhkeat, virkut naiset sitraa sormien, kuunnellen lemmensanoja, joita
+heidän korviinsa kuiskaellaan. Mutta puita siellä ei ole. Milanonko
+kirkkomaa? Täynnä prameita muistomerkkejä, marmorista, suuria kuin
+kirkkoja, — museo. Mutta Rooman protestanttien kalmisto: korkea,
+ylitsepääsemätön muuri, suljettu elon tanhuajilta, sisällä
+sypressimetsä, tumma kuin yö, ylenevä taivaalle, joka kaartuu yllä
+kirkkaana kuin silkki, välkähdellen värivivahteissa kuin helmiäinen.
+Lieneekö sitä kauniimpaa, ehkä vain vanha kalmisto lapsuudenkaupunkini
+vierellä: paksuja, valtoineen kasvaneita honkia, haaraoksaisia, —
+allansa villiytynyt ruohikko, siellä täällä peittoon painuvat paadet.
+
+Mutta tämä _Camposanto dei protestanti!_ Sen vankan portin kautta
+kuljetaan hämärään hiljaisuuteen, missä kamelia tuuheassa ruohikossa
+heiluttaa notkeata varttaan.
+
+Siellä, terävän Cestius-pyramidin vieressä, on protestantin hauta,
+Percy Bysshe Shelleyn!
+
+Kaunis, saavuttamaton hän oli. Kuin nainen, kuultavan hämärä ja hento.
+Hänen muotonsa kauneutta kadehdin niinkuin laiseni voi. Ja samalla sitä
+pilkkaan: siinä kukkasessa oli kukkassielu. Tuossa kukassa: solakassa,
+puhtaassa, — silmät sinitummat, ylimykselliset kuin minkä
+Marie-Antoinetten, siinä oli kukan sielu. Ja kuitenkin, ja siksi, hän
+oli mahtavan meren lemmityinen, meren, joka sulki hänet syliinsä
+kuolemaan, heitti rannalle, kupeelleen, hapset hiekalle, hymy huulilla.
+
+Rikasta sukua hän oli; miksi sitten runoilla tavoitteli? Se minusta on
+pilkkaa. Koulu, johon hänet pienenä suljettiin, melankoliseen
+pimeyteen: kuinka hyvin ymmärrän hänet!
+
+Ja vapaus sieltä päästyä! Hyrskähti kuin aalto kaikkea vastaan! _The
+necessity of Atheism!_ Ettei _mikään_ hänen sielustaan saanut tukea,
+että se ei ollut vesi kenenkään myllyyn, että se vapaus oli _hänen!_
+Oikean _protestantin_. Sielunsa puhdas! Kuin taulu, johon ei ole
+ainoaakaan dogmia, lakia, pykälää piirretty: vain yksi utuinen sana:
+vapaus, ateismi. Vapaus kuin pilven liito!
+
+Haltiattarensa! Queen Mab! Sen oli riemu nähdä purppuraiset,
+valtaistuimet nurin, aseiden kantajat veressä, kirkot häpeässä, ei
+jumalain temppeleitä niiden asemesta, _ei mitään_.
+
+Mutta yhtä en ymmärrä; että hän sittenkin pyrki taivaihin, lenteli kuun
+istuimille yön vaunuissa: miten naisellinen ja herkkäuskoinen! Ei
+sittenkään negatiivisessa, mikä on ainoaa vapaata, — positiivista.
+
+Kuitenkin pyrki rakentamaan tuhatvuotista valtakuntaa, onnen ja
+ihmisyyden. Naurettava! Naishaaveilija! Ettei enempää tuntenut
+ihmisjoukkioitaan, joita niin inhosi ja karttoi.
+
+Olemattoman haaveena ja olevan pelkääjänä hänen runoutensa on arvoton.
+Ei yhtään todellista, ikuista kuvaa siitä kouraantuntuvasta
+kauneudesta, joka näkyy ja on ikuista.
+
+Utua, hämyä vain. Alastorin luonnonkaipuu, värien hehkussa kuin
+iltaruskossa, hymni yölle! _To the Westwind_.
+
+Mutta: ihanaa _meidän_ ajatella, että enin osa hänen ilmaisuistaan oli
+hetken runoa, ilman ikuisuuden leimaa otsallaan! Mikä iva, jos sinun
+sielusi kuvista saisi jälkeenpäin iloita se suku, jota vieroit ja
+kammosit, — matala valtikkain, yhteiskunnan, kirkon, dogmien,
+aatteiden, ihanteen, taiteen suku, vakava, orjuuteen pyrkivä ihmissuku.
+Iloita kärsimyksestäsi!
+
+Kauneinta oli juuri kohtalonsa. Kauniina yksilönä haihtua teoitta
+ilmaan, kuin "Queen Mab", — yön peittäväin siipien varjoon. Hän oli
+kuin lintu, joka lensi käsistä pois — jättämättä muuta kuin
+aavistuksen liekki-linnusta. Kaipuun, joka nousee ihmiselon tuhasta,
+lentää pois.
+
+Kuinka kadehdin hänen kuolemaansa. Yht'äkkiä, hänen aavistamattaan,
+rakastettu meri tukehduttaa hänet kuin intohimoinen rakastajatar,
+joka toivoo ensi hyväilyssä armaineen kuolevansa. Ja heitti, tuo
+_elementti_, hänet toisen alkuaineen huomaan: Toscanan runorannalle.
+Sieltä löysi hänet ystävä ja tahtoi saattaa hänet vielä kolmannen
+elementin yhteyteen. Hänen ruumiinsa paloi alttariroviolla ja lennätti
+sielun, jota ei ollut, eetteriin, jonne hän kaipasi.
+
+Nyt hän on kotonaan. Luonnossa. Ei missään. Sypressikossa, maan
+mullassa, josta rikkaruoho ja ruusut kilvalla pyrkivät merkkipaadelle;
+— sinisilkkisessä ilmassa, josta puitten heiluvain latvain lävitse
+kimaltaa tuliaurinko. Läntisen suhistessa. Tai katselee pakanallinen
+yö, tummassa tähtimanttelissaan.
+
+Nimi paadessa kuin hieno kevään sointu, joka haihtuu: Shelley.
+
+Rooma, maalisk. 1908.
+
+
+
+
+KEVÄT.
+
+
+Rooman laitapuolella, kullankellertäväin muurien vierellä Campagna
+Romanan reunassa, on vehmas puisto korkeain kivimuuriensa sisällä, —
+muurien, joiden reunalta muratit riippuvat raskaina vyyhtinä sekä
+villiviini, joka paikoin tunkeutuu ulos muurien luukuista, sakaroiden
+välistä ja halkeamista verhoten vanhalla luonnonvärillä koko sulkevan
+muurin.
+
+Pakanallisen ihana ja houkutteleva on puisto muurien sisällä. Leveää
+porttia tukee kaksi kivipylvästä, laellaan marmorikuvat. Ja suljetusta
+pääportista kuultaa puiston autereinen ihanuus, sen sisustan kutsuva
+kirkkaus. Muurin rosoisia kupeita kiipeilevät muurikasvit pyrkien
+sisälle. Muurin raoissa kasvaa keväällä räikeänkeltaisia kukkia,
+outoja, — ja sinisiä silmämohoja, joitakin euphrasioita. Muurin
+leveällä harjalla tomuisia, kirkkaan sinertäviä kaktuksia leveine,
+mehevine piikkilehtineen. Jäykkinä harrottaen, — aloeita, mitä
+lienevät.
+
+Sinne kävellessä yli Janiculuksen, ali Montorion kirkon, jossa tuttu
+munkki seisoskeli portailla, tirkistellen kipeillä silmillään aurinkoon
+ja huuruavaan Roomaan, ja tarjosi taas muukalaiselle hiekkaa siitä
+kuopasta, johon S. Pietron risti oli istutettu, — niin, Montorion
+kirkon ja kullanpaistavain huvilain ohi vie tie Villa Pamphiliin. Ja
+siellä, kaupungista poissa, hiljaisuudessa, siellä huomasi kevään
+tulon.
+
+Lumen valkeus oli kadonnut kaukaisesta vuoristosta; campagna,
+laiduntasanko — hiljainen, kukonlauluinen — alkoi vihannoida.
+Mantelipuu-rivit olivat kukkineet. Nyt olivat kirsikat komeimmassa
+verhossaan.
+
+Suljettu muuri ja sen takana tumma metsän ryhmä. Sitä muuria
+lähestyessä kahahti aina lakastunut talviruoho jaloissa, ja pitkin
+muuria, jolla jo kärpäset hörisivät päivänpaisteessa, juosta vilisti
+sisilisko pakoon tulijan askelia. Näin sen nousevan pitkin muurin
+jyrkkää seinää: sen vihreä ja kullanvärinen selkä kiilsi, kun se katsoi
+taakseen, väänteli seinällä ruumistaan, ja sitten se tuokiossa pujahti
+muurin loukkoon. Mutta — hetken päästä näki sen pienten silmäin
+kiiluvan taas kolosta kuin nuppineulat, ja se tuli rohkeammaksi, kun ei
+ahdistettu. Se lähestyi tarkastamaan. Ja kun se huomasi, ettei ollut
+vaaranpaikkaa, silloin se laskeusi rauhallisesti alemmaksi, rapisi. Ja
+asettui selälleen kaktuksen leveälle lehdelle, vanhalle, okaattomalle
+lehdelle, joka riippui harmaana muurin kolosta. Asettui siihen
+makaamaan — odottamaan kevään tuloa.
+
+Mutta keväisessä, pyhässä puistossa asteli vastaan Kevät,
+hiekkakäytävillä, vihreillä ruohokentillä. Temppelirakennuksista se
+tuli.
+
+Millainen oli tuo kevät, tuo neiti Primavera?
+
+Pilvet eivät liikkuneet, taivaan siniväri oli uhkea, päärynäpuut
+puhtaassa terässä. Kevät henki jokaisesta keltaisesta kukasta. Ja
+vastaani asteli Kevätär à la Botticelli: kultaiset kiharat kimalsivat,
+ja helmat olivat sini- ja kultakukista kirjavat. Se liihotti vastaan
+heti puistossa, kuin kultapyörällä ajellen.
+
+Ja Kevätär johti kulkijaa kautta puiston. Villa Pamphili, — siellä
+aukeni eteen nurmisia kunnaita, niittyjä, — ja kunnaiden laella
+suhisivat rauhallisesti pinjat. Väkevät, paksut, suorat pinjat, joiden
+lakkalatva oli kuin katto. Niiden alla oli kunnaiden ruohisto vihreää,
+sinervän heleää, välkkyvää kuin silkki ja sametinpehmoista. Pinjain
+latvojen varjot lankesivat sille raskaan sinisinä ja mustanvihreinä.
+Aurinkoisia, heleitä nurmia halkoivat puiden runkojen suorat varjot.
+
+Ja metsistöissä, nurmikoilla istui nuorukaisia ja naisia kitaraa
+soittaen, seppeleitä solmien, — naisten suloiset kädet rauhaisesti
+ristissä polvilla. Kitaraa soittaen: kai amoriinit leikittelivät
+vieressä ruohikolla. Mutta soitosta kuului vain muutamia helähteleviä
+näppäyksiä, laulua ei. Istujain vieressä kohosi marmorikuvia, pinjain
+varjossa.
+
+Mutta eteenpäin vei Kevätär, kultapyörällään, kukkia sirotellen.
+Kunnailta alas puiston sydämeen. Vei kukkaniityille, joilla
+auringonkukat hohtivat kuin lumi, tai geraniumit sinipunaisena harsona.
+Kukkainen kurjenpolviniitty, huhtikuussa kuin meillä heinäkuussa. Päivä
+paistoi puiston syvänteessä kuin kesäisessä, vehmaassa ahossa. Valkeat
+ja keltaiset kaaliperhoset lentelivät, ja hiljaa lirisi ja välkkyi
+niityn pohjalla mutkitteleva puro. Niityn yli vei vanha silta ja
+pengermä. Tuuli, kaukaa lännestä lentävä, suhisi lempeästi honkapuiden
+latvoissa tuolla kumpareilla.
+
+Ja sitten, eteen, eteenpäin pitkin kaartelevia käytäviä, siimeisiä
+polkuja. Hyvän aikaa, — puisto on suuri. Ja vihdoin aukeaa sen
+keskellä laaja, avoin kenttä, kuin urheilukenttä tai lasten
+leikkitanner. Avoin, auringonpaisteinen tasanne, jota sypressimetsät
+ympäröivät neljältä taholta. Rauhallinen, kirkas kenttä, jonka laisen
+näette Böcklinin "Autuaitten kedon" taustalla. Muistatteko taulua?
+Keskellä tätä kenttää, anemone-ketoa, seisoo vanha marmorialttari,
+korkokuvilla somistettu, muinainen uhrialttari. Alttarin ympärillä
+kukkia. Jotakin anemone-lajia, jonka terät ovat kuin tummanpunaista,
+paksua samettia, — toiset kukat kuin liekkejä, mitä lienevät. Ja
+alttarilla riikinkukko: viuhka levällään, kimaltaen, sulkiaan
+päristellen.
+
+Nousiko alttarilta sauhu, hyppelivätkö papit pillejä, huilua ja sitraa
+soittaen sen ympärillä? Ah ei! Mustatakit papinkokelaat kulkivat vain
+rukouskirjat kädessä sypressikujilla, — tai punaviittaiset
+jesuiittanoviisit, — ja lehmikarja laidunteli kukkasten keskellä.
+
+Mutta eteenpäin, pitkä, sievä matka. Siellä kaukana, puiston syvimmässä
+notkossa, on tuuhea lehto. Laakeria, myrttiä, pilaripoppelia. Ja
+lehdossa järvi tai lampi. Vilppaalia metsäpolulla varisivat päärynäin
+terät kulkijan jalkoihin, ja kävi kuin tuomen tuoksu. Pimennossa lauloi
+satakieli, keskellä kirkasta päivää.
+
+Ja sitten tuli se syvä, hiljainen lampi, rannat jyrkät, tai somasti
+viettäviä ruohikoita. Rauhallisina kuvastuivat siihen viidakot,
+sekoittaen veden värileikkiin vihreää. Lammen rannalla kuvapatsaita,
+luolia, nymfejä, nereidejä.
+
+Ja melkein keskellä lampea on pieni saari. Sen äyräällä hento,
+vaaleanvihreä itkupaju ritvoillaan vettä juoden.
+
+Lammikon poukamissa havisivat joutsenet, ja toisella rannalla,
+ikivihreillä laitumilla kävivät kauriit, ynyen joskus kimeällä äänellä,
+kuin itkevät lapset.
+
+Mutta tällä rannalla oli vanhan temppelin rauniot: pystyssä vain pari
+kolme pilaria ja kamana-paasia. Pilarien välissä pyhä kuva.
+
+Tuo vanha, kullanruskea temppeli — sen räystäspalkilta riippuu siro
+kukkasvyyhti ja heiluu tuulessa. Sen pilarien kruunuissa pakinoivat
+naakat, — se kuvastuu kirkkaaseen laineeseen, joka solisee
+rantahiekassa; — ja kaukaa, jostakin kunnailta, kuuluu taas kitaran
+näppäyksiä, hälvenee: lienevät äskeiset istujat kululla.
+
+Katson, — ja on kuin tuo madonnan kuva pilarien välissä astuisi ulos
+tomuisesta kaapistaan. Astuisi ulos ja soluttaisi häveliäästi verhot
+yltään, sinisen päällysviitan. Siinä hän seisoo vain tummanpunaisessa
+sisävaipassaan, jonka avaa: ja huulet hehkuvat, punertuvat, rinta on
+huikaisevan valkea, kasvot hymyilevän kalveat. Ventoa rauhallisuutta.
+Ja yht'äkkiä hän on Diana, puhdaspiirteinen ja jalo, kuun kaari
+otsallaan.
+
+Ja kauriit lammen toisella rannalla säpsähtävät, ne teroittavat
+kuuloansa, ne vilkuvat sinervin, kuultavin silmin: jotakin kuului! Ja
+ne kapaisevat pakoon, ylös rinnettä, ohuin kinterein. Nyt joutsenet,
+tuolla etäällä, posahtavat lammessa: lyövät siipiään, pyrkivät lentoon!
+Diana, kas! Hän tempaa jousen, hänen otsansa kuu välkähti, hänen
+viittauksestaan vilisee viita eräneitoja. Nyt nuolet kaarelle,
+metsästys kautta rinteitten. Kukat lakoavat, loiskahtavat rannan
+aallot, hei, läpi lehdon, räiskähtää oksat, pyryävät puitten kukat.
+Niin yli kenttäin, niittyjen he kiitävät kauriiden jäljestä, —
+kauriiden, — kauas sinne, missä sininen vuoristo hohtaa.
+
+Dianan metsästys?
+
+Ei, automobiili se vain oli tullut, huristen ja pöristen, torvea
+soittaen. Pelästytti kauriit ja joutsenet, paikallaan oli madonnan
+korea, metallinen kuva.
+
+Automobiili seisahtui, tuprahti lammen rannalle. Siitä törmäsi kaksi
+englantilaista missiä ja saksalainen herra Grossartig. Misseistä
+toisella vaaleanpunainen päivänvarjo ja tomuinen hattu, ruskeat,
+ryppyiset kasvot. Toinen pieni, punainen Baedeker kourassa. He
+harppasivat kaikki kolme eteenpäin, he seisahtuivat kaikki rivissä,
+harppasivat askelen taaksepäin ja huudahtivat yht'aikaa: "Ooh, kuinka
+kaunista!" ja levittivät käsiään. Sitten he panivat silmälasit päähänsä
+ja kopeloivat pilareita ja merkitsivät kaikki pieneen, sinikantiseen
+vihkoon. Sitten he raastoivat kukkavyyhden pilarin kruunusta alas, —
+ja lähtivät Cascadille. Siellä he taas harppasivat askelen taaksepäin
+hermafrodiitin kuvan edessä, joka makasi heihin selin. Ja huusivat
+yhtaikaa: "Her jee, kuinka kaunista!" Ja missit menivät toiselle
+puolelle makaavaa tyttöä, — ja: huih, miten heidän kasvonsa venyivät!
+Miten heidän silmänsä katsoivat pystyn soikeina. Eihän se tyttö
+ollutkaan, se oli hermafrodiitti!
+
+Ja nyt he riensivät vaununsa luo, eivät merkinneet yksityisseikkaa
+muistiin. Ja auto ajoi, hörisi pois — jättäen jälkeensä wunderschön
+turisti-katkun.
+
+Sitten, — sitten: jo tulee taas esiin kevätneito, kultakiharainen
+_monna Primavera!_ Tulevat esiin, kun pölypilvet haihtuvat, joutsenet,
+nyppivät höyheniään ja sukeltelevat, pyrstö pystyssä. Ja
+ruskeasilmäiset kauriit palaavat.
+
+Ja jälleen kuljen vienoa alhoa, vehmasta, puron poimuttelemaa, jonka
+taustalta, sinertävistä uduista kuultaa kaaripylväineen huvilinna, —
+villa valkeamuurinen, kukkamaljakkoineen. Ja tuolla korkeain pinjain
+siimeessä istuu äskeinen seurue, yhä hiljaisempana, — kitaraa
+näppäillen. Soittoa ei kuulunut, vain säestyksen helähtelevät
+kumahdukset.
+
+Niin rienteli Kevätär, kultakiharainen, kultapyörällä liitäen, _monna
+Primavera!_
+
+Rooma, huhtik. 1908.
+
+
+
+
+FLORA-TARINA.
+
+
+Viepä Kevätär nyt muinaiselle Forumille, kirkkaana huhtikuun päivänä.
+Vie alas pieneltä Pietron piazzalta, kautta siimeisen, ruohoisen kadun,
+alas harjulta, jolla seisoi Neron kultatalo: sen kohdalla nyt piilipuu
+on suloisen vaaleassa ritvassa. Tuossa avautuu eteen Forumin aukeama,
+ensin Colosseum. Kullankellervässä auteressa kylpevät pyöröteatterin
+kaaripiirit, kolminkertaisina, päällekkäin. Kuiva hietapöly lentää
+pilvenä. Tuolla johtaa muinainen Via Sacra oikealle, Forumille, Rooman
+ja Venuksen temppelin raunioiden ohi.
+
+Via Sacralla aurinko paistaa, pyhällä tiellä, jonka sileitä paasia
+satojen sukupolvien jalat ovat astelleet. Se vie Tituksen riemuportin
+alitse, joka hohtaa korkealla kannaksella valkeana kuin lumi. Portin
+holvista aukeaa eteen koko vanha Forum; vasemmalla humisee Palatinuksen
+raunioilla pinjapuisto, oikealla kalahtelevat keskiaikaisten kirkkojen
+kellot ikuista rauhaa. Mutta kauimpana edessä kohoaa Capitolium,
+keskellä siro kellotorni.
+
+Forumilla, tuossa vasemmalla tavernoissa ja kellareissa versovat
+pensaat täynnä keltaisia kukkia. Muinaisilla pihoilla tuoksuvat
+syreenimetsiköt. Raunioiden keoilla ja sortuneilla seinillä hohtavat
+unikot. Kuin punainen matto. Muutamat sorakasat ovat aivan narsissien
+tai iriksien peitossa. Alhaalta taas, etäältä, hohtaa marmorivalkea
+Forumin pääpaikka: temppelien pylväät, voittopatsaat, riemuportit.
+
+Kevätaurinko kulki Forumin poikki, kultaisena, tummanpuhuvalla
+taivaalla. Palatinukselta hyökkäävät suihkuojat kohisivat. Kirkkojen
+kellot kalahtelivat, Capitoliumin tornikello helähti tunti tunnilta.
+Sanomaton hiljaisuus. Vestan neitseiden atriumissa marmorialtaassa
+välkkyi vesi kuin myrkynsininen peili, — ja altaaseen kuvastuivat
+mustanpunaiset ruusut, — hymyillen tummaa, salaperäistä hymyään.
+Kirkkaina seisoivat ympärillä vestaalien kuvapatsaat.
+
+Silloin tuntui siellä usein, kuin vanhat jumalat eivät olisikaan
+kuolleet. "_La resurrection des dieux_" soitti mielessä! Ne nukkuivat
+vain levon unta muinaisuuden paatten alla.
+
+Hyvä oli levätä puiden varjossa ja antaa entisten kevättarujen herätä
+mielessä.
+
+Muinoin eli Roomassa kreikkalainen kuvanveistäjä, nuori, nimeltä
+Pheidon. Kirkas ja riehakas hän oli, keskellä aikaa, joka oli jo
+kultakauden loppua, sillä hilpeät vanhat jumalat alkoivat riutua, ja
+sijaan tuli raskaita, kalvaita hahmoja: idän jumalat, Mitrat ja
+Osirikset. Mutta nytpä, kun hän eräänä kevätaamuna astuu asunnostaan
+kadulle, hän on synkeä. Huomenna on Floran juhla, ilon ja
+jälleenheräämisen. Viikon hän on ollut synkeä, laihtuneet ovat hänen
+kasvonsa ja katkeruuden riuduttamat. Mantelipuut ovat kukkineet hänen
+asuntonsa edustalla, hymyillen kuin vuoriston raikas lumi kaukaa, mutta
+hän ei ole niiden kukintaa huomannut. Hänen silmänsä ovat olleet
+kääntyneet häneen itseensä, synkkiin mietteisiin, ratkaisemattomaan
+pulmaan. Niin, mantelipuut olivat kukkineet ja tulleet punertavan
+ruskeiksi, hurmeen värisiksi, ja tekivät nyt jo pientä hedelmää, mutta
+hän ei ollut niitä huomannut, Pheidon. Niin myös kirsikkain
+kevätloistoa ei ollut havainnut. Ja nyt, viime yön, olivat satakieliset
+viserrelleet hänen asuntonsa pihalla, mutta niiden laulu oli häntä
+vaivannut, herättänyt hänet kuolontuskaan unohduksen halauksesta. Niin
+hän kulki synkissä ajatuksissa, valvoneena kaidoille kaduille ja tuli
+kiertäen keskustaan Forumille, jossa pilaristot aamuauringossa
+paistoivat ja viirit liehuivat aamutuulessa. Sielläpä jo väki hälisi,
+ja kirjavat vaunut vierivät kuormanaan kevätkukkien uhkeutta, ruusujen
+punaa ja narsissien valkeutta. Huomennahan oli kevään ja Floran juhla.
+Siksi oli pylväiköt kaunistettava seppeleillä ja kukkasköynnöksillä,
+siksi oli torilla vilinää ja huimaa riemun huisketta. Sinne Pheidon
+kulki ajatuksissaan. Mutta kun hän tuli tuonne ilon ja riemun paikkaan
+ja kohotti kasvojaan, niin hän kuin heräsi, hän säpsähti: hän luuli
+kaikkien juhlan valmistajain, naisten ja nuorten miesten, häntä
+katselevan, surkutellen hänen onnettomuuttaan. Tietysti eivät nuo sadat
+oudot hänen suruaan tienneet, eivät häntä katselleet. Mutta kiireesti
+hän kuitenkin väistyi torilta, temppelien vieritse, kaidalle
+sivukadulle, katosi hammasta purren. Ja sitten hän, aamuviileässäkin,
+kulki kadun synkeätä varjopuolta, ikäänkuin aurinkoa ja sen
+kultavaunuja vihaten. Niin hän kulki ja joutui vihdoin minne jalka vei:
+keisarikukkulan taakse suureen puistoon, toisen kukkulan rinteille, ja
+asettui sinne pinjain siimeeseen. Siihen hän istahti penkille, pää
+kumarassa, kulmat varjossa, suihkuakaan eteen, jonka kupeissa
+lähdeneidot ja faunit löivät leikkiään. Mutta kas, kun hän istui, niin
+kiemurteli suihkulähteen luo auringonläikkään hänen eteensä vihreä
+käärme. Hän ei sen tuloa huomannut, se asettui kiemuraan lämpöiselle
+paadelle ja nukahti siihen. Mutta kun Pheidon sattui kasvojaan
+kohottamaan, niin _käärmeen_ hän nyt huomasi, vaikk'ei ollut
+kirsikkapuiden suloista valkeutta nähnyt. Ja hänet valtasi vimma, hän
+nousi, ja matelijan varalta, joka hänelle pelästyneenä näytti
+hampaitaan, hän tempasi puun oksan ja pieksi kyyn veriseksi vyyhdeksi,
+ikäänkuin siihen vihansa purkaakseen. Mutta siitä hän väsyi ja istahti
+taas penkilleen varjoon, otti poveltaan pienen punasinisen kiven ja
+alkoi leikata siihen strutsin sulkaa, tumman Osiris-jumalan ikuisuuden
+merkkiä.
+
+Mistäpä sitten syyt tähän kärsimykseen ja tumman kiven muovailuun,
+josta kuulsivat Osiriksen, tuonelan uskollisen herran, merkit? Pheidon
+oli lemmestynyt aikaa sitten roomalaisnaiseen, — nimeltä Flora,
+hänkin, — saamatta vielä täyttä vastinetta rakkaudelleen. Tällä
+naisella, kauppiaan vaimolla, oli vartalo hyväiltävä ja hyväilevä,
+hipiä valkea, otsa raskas, kädet kuin helmiäinen, luodut hyväilyä
+varten. Pari kuukautta sitten he olivat tavanneet toisensa Osiriksen
+temppelissä, jota Pheidon koristi kelloin ja lootuskukkasin ja jossa
+Flora joka päivä kävi, sillä hänellä oli nuoressa suloudessaan painumus
+mietiskelyyn, punnintaan, kaivaten suloisen Isiksen tavalla
+uhrautumista jollekin, koska hänen puolisonsa päivät kuluivat poissa
+hänen luotaan kauppahuolissa. Niin oli nuori nainen kaivannut ja
+itämaisen temppelin hämäryydessä vaipunut jalon, ankaran Osiriksen
+oppeja miettimään, ja luvaten olla tuolle oikeuden jumalalle iäti
+uskollinen hän teki hyvää elämässään ja kävi joka päivä rukoilemassa ja
+uhraamassa Osirikselle. Siellä, vasaransa iskujen seisahtuessa, Pheidon
+oli lemmestynyt hänen vartalonsa kauneuteen ja hänen äänensä kärsivään
+suloon ja Flora taas nuorukaisen kirkkauteen, hänen nuorekkuuteensa ja
+lootuskukkiinsa, joita hän esipihan pilarien päihin veisti. Siitä
+päivästä ei naisella ollut enää rauhaa. Kun hän vaelsi kukkinensa
+temppeliin, niin hän tiesi, että hän siellä näki Pheidonin ja että hän
+halusi hänet nähdä. Mutta hänet vain: siispä hän kääntyi takaisin, kuin
+Pheidonia paetaksensa. Tieltä hän palasi kuitenkin ja kävi temppelissä
+yhä uutterammin, tuskissaan, että hän jumalansa pahoittaisi, myös
+peläten, ettei siellä ehkä nuorukaista tapaisikaan. Mutta Pheidonhan
+oli siellä melkein aina; ja kun Flora oli kulkenut esipihan kautta
+hänen ohitseen temppelin hämärään ja laskeutunut alttarin eteen, sai
+Osiris hänen sielussaan Pheidonin muodon ja kirkkaat silmät. Silloin
+hän nousi ja pakeni pois, palatakseen temppeliin jälleen. Yhä
+hartaammin hän rukoili utuista Osirista, ja kun hänen luomensa uneen
+ummistuivat, niin unessa astui Osiris hänen luokseen. Ja siellä Pheidon
+ja Flora tutustuivat toisiinsa. Pheidon näytti hänelle veistoksiaan,
+joista he keskustelivat; niinpä he yhdessä koristivat jumalan
+monipihaisen temppelin. Ja kun Flora kuunteli Pheidonin ääntä, niin
+hänen täytyi sulkea silmänsä, hän tunsi suuren onnen siinä, kuin ei
+olisi tiennyt, Osirisko hänelle puhui ja nauroi vai Pheidon, vaippa
+olkapäällä, vasara kädessä. Ja kun Pheidon huomasi hänet sellaisena,
+niin hän oli kyllin onnekas.
+
+Niin kului monta aikaa iloisesti; mutta kun heissä rakkaus kasvoi ja
+lemmen täyttymyksen piti tulla, kas silloin Pheidon sai kokea outoa,
+avatessaan sydämensä Floralle pilariston hämärässä, kiihkeitä sanoja
+lausuen. Flora väistyi valkeana, huulet hehkuen ja silmät loistaen,
+mutta väistyi pois. Ja kun he sitten tapasivat, niin Flora sai
+sanotuksi, ettei se tapahtuisi koskaan, niin suuresti kuin hän
+Pheidonia rakastikin. Poishan olivat Floran sydämestä väistyneet
+kirkkaat entiset jumalat, ja paikalle olivat tulleet itämaiset, hämärät
+ajatukset, oikeuden Osiris, joka punnitsee ihmisten tekoja kultavaaoin,
+hallitsee ruoskalla ja valtikalla. Annetut lupaukset, toiselle vannottu
+uskollisuus, niiden unohtamus oli Osirikselle rikos, joka rangaistaan
+pitkällisellä tuonelalla.
+
+Mutta Eros taisteli Itämaan hirviöitä vastaan. Jo salli Flora Pheidonin
+tulla kotiinsa, hänen kammioonsa, ja salli hänen suudella noita
+haluttuja, hehkuvia huulia. Mutta kun Pheidon silloin anoi kirkkainta,
+puhkesi Flora kyyneliin, ja hänen sanansa näyttivät olevan kuin kallio.
+Ja kun nuorukainen tuskan ja uhkaustensakin jälkeen valitti, ettei
+Flora häntä rakastanut kuten vakuutti, — silloin Flora sinkautti auki
+vaippansa ja avasi sydänalansa hänen suudelmalleen, näyttäen, ettei
+hänen rakkaudellaan ollut muuta rajaa kuin yksi, outojen jumalain
+merkitsemä. Yksi tie pelastukseen oli: että Pheidon veisi hänet pois,
+kauas jonnekin. Mutta Pheidon, taideniekka, hänkö olisi uskonut lemmen
+pitkäikäisyyteen, niin tulisesti kuin hän Floraa rakastikin; hänkö
+olisi hennonut viedä lemmittyään kodin turvasta? Ja niinpä hän sanoi
+katkerasti Floran sanat hulluiksi houreiksi ja kääntyi sitä tulisemmin
+kuvaamaan heidän parhainta nuoruuden kukoistustaan, elon kultamaljaa,
+jonka iki-valtiaat jumalat tarjoovat vain harvoille, syösten vihansa
+kuiluun sen, joka sitä halveksii. Mutta voi! Turhaan hän käytti
+rukouksia ja uhkaa, suloutta ja hellyyttä: vastaus oli kyyneliä ja
+kylmyyttäkin, jos taistelu rajuksi yltyi.
+
+Niin seisoivat rakastavaiset Osiriksen hämäräin laintaulujen edessä;
+naisen silmät vuodattivat kyyneliä yhä viljemmin, ja hänen kasvonsa
+harmenivat riutumuksesta. Mutta sitä uutterammin hän kulki kuitenkin
+Osiriksen temppelissä, toivoen apua samalta luojalta, jonka käskyjä
+noudattaen hän oli saanut tuskat poveensa, tuskat, joista hän halusi
+päästä ja joihin hän oli lempeä etsien antanut itsensä luisua, saaden
+iloa itse kyynelistäkin. Mutta Osiriksen ilmestyksen aika ei ollut
+vielä tullut.
+
+Niin oli mennyt jo kaksi kuukautta turhassa, ja sillä ajalla oli kirkas
+nuorukainen synkennyt, hänen elämänsä oli kuin tulen, jota
+tukahdutetaan. Niin, hän oli tullut synkäksi, hänen verensä nousi
+kapinaan sitä vastaan, joka oli syynä hänen kärsimyksiinsä. Usein hän
+vannoi, ettei heltyisi, vaikka näkisi Floran ruumiina; mutta kun hän
+sitä ajatteli, niin hän kauhistui, anteeksi anellen. Ja kun hän muisti
+Floran kyyneliä, niin hänen vaivansa unohtuivat; mutta sen sijaan hänen
+vihansa kohdistui itse ajan ajatuksiin, Osirikseen, — hänen
+leikatessaan tuon jumalan merkkejä kiveen, muistoksi Floralle, koska
+Flora sitä jumalaa rakasti. Hän toivoi, että surma ampuisi häneen
+nuolensa, ja hän kulki tahallaan Suburran iltamyöhään arveluttavilla
+kujilla, odottaen että jonkun rikollisen tikari tai tauti hänet
+tappaisi. Mutta Osiris, jonka amulettia hän veisti ja jonka temppeliä
+hän oli jalosti kaunistanut, Osiris kai Pheidonia suojeli, tuo hänen
+vihaamansa jumala. Säästääkseen vielä kauheammille kidutuksille? Joten
+hän usein, raskaan vihan ja tuskan vimmassa, aikoi riistää hengen
+itseltään; mutta kuinka hän olisi voinut, olisipa hän sillä tuottanut
+tuskan sille, joka häntä rakasti. Niinpä hänen työnsä temppelissä
+keskeytyi, ja hän hoippui päivät pitkät toimetonna, kuin juopuneena,
+Campagnan suorilla teillä, väistäen elämää ja ihmisiä, kaupunkia.
+Niinpä tänäkin juhlan aattona, jolloin hän pakeni riemuisesta
+väkijoukosta puiston yksinäisyyteen.
+
+Ja olipa hän turhaan miettimiseen väsynyt ja usein päättänyt palata
+kotimaahansa, kirkkaan Aphroditen Melokseen, heittääkseen siellä
+sielustaan surun paulat.
+
+Nytkin hänelle tuli se luja päätös; hän nousi istuinpaadelta ja lähti
+tyynenä astelemaan Tiberin saarelle päin, joka oli keskellä virtaa kuin
+marmoriin veistetty kolmisoutu, terävine keuloineen, kajuuttana perällä
+terveydenjumalan temppeli, mastona kultainen triumfipylväs. Oli tullut
+ilta jo; aurinko oli vastarannan vuorten takana, ja veripunaisina
+hohtivat Aventinuksen sypressit ruskon heijasteessa. Siellä seisoivat,
+siltain alapuolella sisäsatamassa, pitkäairoiset kolmisoudut, joita
+lastattiin ja varustettiin matkalle. Pheidon meni, tiedusteli
+trireemien kulkua, ja kun hän pian sai kuulla, että pari niistä oli
+Flora-juhlien jälkeen, jos tuuli salli, lähtevä itään, niin hän
+kiiruhti päättävästi kaupunkiin, valmistuakseen matkalle ja
+heittääkseen Floran. Mutta kai sattuma, tottumus ja kaipaus veivät
+hänen askelensa juuri Osiriksen temppelin, tuon turman paikan ohitse,
+jossa hän oli niin usein, päivin ja iltamyöhään, kohdannut
+rakastettunsa. Siihen hän seisahtui nytkin, hätkähtäen, huoaten — ja
+meni vielä portista sisään, esipihalle, jossa hänen tuoreet
+lootuskukkansa loistivat matalain pilarien päissä, ja kulki edelleen,
+tuijottaen kaikkein pyhintä kohti. Floraa ei ollut siellä, mistä
+tumman, kielletyn harson takaa kuumotti Osiriksen kuva, kädet ristissä
+ryntäillä.
+
+Mutta siihen tuli temppelin puistosta, jossa kuulas lammikko päilyi,
+pappi poikasten ja miesten seuraamana, kukkavasujen kantajain, joiden
+toimeksi tuli koristaa nyt pilarit ja pylväiköt iriksillä ja
+palmunlehvillä, huomisten juhlain varalta, kaikille jumalille pyhäin.
+Hän oli kolmileukainen ja hymyilevä, silmät älykkäät, ripset sinisiksi
+väritetyt, huulet ohuet ja viisaat. Hän näki Pheidonin seisovan siinä
+synkkänä taas, — ja eikö hän Floran rukouksista ja ripistä tietänyt
+heidän asiaansa? Hänen oli käynyt sääliksi kahta harhaantunutta, ja hän
+tunsi velvollisuuden heitä auttaa, sen herran palvelijana, jonka käsky
+tuotti sellaista onnettomuutta. Ja kun hän nyt tuli nuoren Pheidonin
+luo ja kuuli ystävältä, että hänen aikomuksensa oli lähteä ja jättää
+työnsä, kaikki, niin nyt hänen oli hupainen aikeensa täytettävä. Eikö
+hän ollut Aleksandriasta syntyisin, viisaasta ja uudesta, jossa
+osattiin ajatella kirkkaasti? Osiriksen, Isiksen ja Horuksen, jalouden
+ja hyvyyden henkien maasta? Typhon oli kahlittava. Niinpä hän pisti
+kätensä tuttavallisesti Pheidonin kainaloon ja vaikenemista vannoen vei
+hänet temppelin puistikkoon, jättäen palvelijat temppeliä koristamaan.
+
+Pian astuikin Pheidon papin seurassa ulos temppelin edustalle, ja hän
+vapisi jännityksestä, hänen poskensa hehkuivat toivosta ja ilosta. Ja
+kas: tuolla kukki läheisessä tarhassa kirsikkapuu, täynnä hentoja
+valkoteriä, tuhannet aukeamatta vielä, hienosti punertaen; nyt hän ne
+huomasi. Ja pappi ja Pheidon hyvästelivät, lähtien päätä nyökäyttäen
+eri suunnilleen.
+
+Sillä hetkellä oli Flora, jonka kasvot kuulsivat hienoina kuin
+elfenluusta leikattuina, kammiossaan, Osiriksen pieni veistokuva
+edessä, kalvaana riutumuksesta. Hän rukoili selvitystä tuohon: ollako
+Osiriksen vai ei, — ja vaaka oli huolettavasti Pheidonin puoleen
+kallistumassa. Monta päivää oli Pheidon väistänyt häntä; millä
+kahleilla hän voisi hänet sitoa, pidättää hänet lähellään? Pheidon, hän
+on kaikki, mitätöntä muu, koti, rikkaus, Osirisko myös? Pheidon: mitä
+on muu hänettä: kuolon tyhjyys! Pheidon oli sanonut: rakkaus on
+virvatuli, joka jättää eksyttämänsä pimeyteen. Niin ei saanut olla,
+Flora tahtoi hänen näkevän, että se oli onni. Niin hän tahtoi, mutta
+kuinka; siinäpä hän nyt taas odotti Osirikselta selvitystä ja
+lohdutusta. Silloin ilmoitettiin, että pappi tahtoi häntä tavata. Ja
+pappi puhui, viisaasti ja arvokkaasti, vakavana, kauhistavana Osiriksen
+lähettiläänä. Floran uskollisuuden jumaluutta kohtaan on Osiris
+muistanut ja on heltynyt ja aikoo hänen rukouksensa kuulla. Hän on
+palkitseva hänet onnella, joka on kuin ikuisuuden rauha, kuolema: hän
+tulkoon Osiriksen temppeliin nyt. Se on huomisiin juhliin valmis,
+koristettu, seppelöity; veistäjän työ vain kesken: Pheidon matkustaa
+pois, Melokseen, — ellei ole jo matkustanutkin. Silloin kohoaa ja
+luhistuu Flora; kaikki sulot, toiveet, kauhu ja täyttymys, kirkkaus
+hänessä yhtyvät. Mutta kun pappi astuu kadulle, luvattuaan tulla Floraa
+noutamaan, niin hän astuessaan hymyilee tyytyväisenä.
+
+Miksi Flora ei olisi uskonut, että Osiris tahtoo tänä yönä keventää
+tyttäreltään taakan, jonka on hänelle koetukseksi määrännyt.
+
+Ja sitten illalla, kun kevätkuu on kohonnut heleälle, siniselle
+taivaslaelle, pappi palaa ja noutaa Floran, vie hänet vakavan Osiriksen
+temppelin luo, taluttaa Floran, jonka silmät loistavat uskoa ja
+mieluista uskomista, — sillä se hetki oli tullut, — temppelin tummaan
+kammioon ja avaa sen verhot hänelle, tuoden hänen käteensä maljan ja
+sanoen, että hänen tulee, unijuoman juotuaan, levätä ja odottaa
+Osiriksen ilmestymistä ja salaperäistä vaikutusta. Ja hän poistuu
+temppelipilaristojen kautta kaduille, lukiten jälkeensä pyhät ovet.
+
+Flora on lähtenyt temppeliin kuin rakastajan luo, silmät loistaen,
+mitään ajattelematta; hän asettuu nyt lepolavitsalleen pitäen
+kultamaljaa povensa päällä. Hän ajattelee, että Pheidon on mennyt,
+iäksi mennyt, ja haluaa uhrautua itse jotenkin, kuin suloisella
+kuolemalla; kuolemalla jotakin sovittaa. Tokihan on kuolemalla
+armahtava Osiris oleva hänen muotoisensa. Niin hän lepää silmät
+loistaen, ja tähdet loistavat äärettömältä taivaalta, cellan oven
+tummista verhoista, ja hän painaa huulensa uhrimaljan laitaan ja
+kallistaa sen.
+
+Ja Osiris tulee, ei vakavana ja peljättävänä kuin hänen kuvansa verhon
+takana; verhon takaa hän astuu, taivaallisessa loistossa, otsallaan
+sulka-diadeemi; se oli Pheidon, mutta kuitenkin Osiris, joka oli
+Floralle tuottava kuolon sulouden. Ja Flora sulki silmänsä, niihin
+koski sitä suloutta katsoa, — ja huulet sulkivat hänen janoavan
+suunsa, ja Osiris liversi hänen korvaansa jumalaisia sanoja suloisemmin
+kuin satakieli. Niin veivät Floran kuin tummat, suuret siivet jonnekin
+korkealle, jossa tähdet sinkoilivat ja sammuivat, hänen ummessa luomin
+jättäytyessään hyväilyyn, oli se sitten Osiriksen tai Pheidonin, hänen
+muotoisensa.
+
+Mutta aamulla, kun päivä sarasti, — silloin hälveni Osiris jälleen
+tumman verhonsa taakse; mutta sitä ennen hän kietoi Floran kaulaan
+kultarihman, jossa riippui violetti kivi ja siinä Osiriksen tiaran
+sulka, ikuisuuden kuva. Mutta nyt tunsi raukea Flora, punehtunein
+huulin hymyilevä, jo sellaisen riemun, että hänestä olisi tosiaan ollut
+rikos epäillä, Osirisko häntä oli lohduttanut. Ja onneansa naurahtaen
+hän lähti keveänä temppelistä.
+
+Pheidon, hän riensi jo viinilaulua hyräillen aamun kalpenevia katuja,
+ja kun päivä nousi, Flora-juhlan päivä, tyhjensi maljan jumalain
+kunniaksi. Ja sitten hän meni kotiinsa, ja kun korkean päivän säteet
+vihdoin avasivat hänen silmänsä, hän kuuli kaduilta jo juhlan pauhun,
+parhaillaan evoet ja huudot ja tuubain soitot. Kiireesti hän pukeutui
+ja riensi keskelle elämää, pilaristoihin, pylväikköihin, joissa
+lainehti kirjava kansa. Tuolla Dionysos, muratilla seppelöitynä
+pantterivaljaikolla: tuolla kukilla koristettuna, korkeissa
+kukkavaunuissa Flora-jumalatar, perästä faunien tyrsosta heiluttavat ja
+valko-käsivartisten tanssijatarten liuta. Niin evoena kansan joukko
+virtasi Via Sacraa myöten, ohi riemuporttien, jotka päivä pani
+huikaisemaan kuin kevätlumi.
+
+Niinpä vieri siis kulkue temppelien ohi ja Pheidon kulkueessa.
+Osiriksen temppelin ohitse vierittäessä, siellä hän näki temppelin
+portailla, kirjavain viirien alla, Floran: pukeutuneena sinisimpään
+silkkiinsä, riemusta loistaen, sylissä kukkia jumalalleen, temppeliin
+menossa alttarin luo. Pheidon huomasi hänet ja vartioi, näkeekö Flora.
+Ja Flora näki, Pheidon tervehti nauraen, ja Flora punehtui ja kääntyi,
+mutta pyörähti vielä takaisin ja otti korun kaulaltaan ja suuteli sitä
+Pheidonin nähden. Ja sitten hän meni ja vei kukat Osirikselle, uhrina
+siltä, jonka tämä oli valinnut onnelliseksi tulemaan, — asteli
+ylpeänä, syli täynnä narsisseja ja liljoja.
+
+Rooma, toukok. 1908.
+
+
+
+
+SISILIA.
+
+
+Meren helmassa on saari, kolmikulmainen, — siitä myös nimi Trinakria.
+
+Se meri on niin sininen, että voisi sanoa, ettei ole nähnyt sinistä
+väriä, jollei sitä ole nähnyt! Jalovärinen pohjoismaalaiselle, joka ei
+väristä mitään tiedä, tuo Homeroksen usein mainitsema orvokinväri, —
+samalla kuin Indian jaloin indigo. Niin ystävällisen ja iloisen
+sininen, ettei luulisi siihen voivansa hukkua.
+
+Ja laivat väikkyvät sen kalvolla kuin lasten lelut, joihin on purjeeksi
+pistetty valkea joutsenen sulka. Luonnon ihana, levoton, leikkivä
+sielu. Meri, joka hymyilevänä sinijuovana yhtyy taivaaseen; punertavat
+purjeet, joita läntinen paisuttaa ja kallistaa.
+
+Sen "sinertävän syvyyden päällä" on saari, tummanvärinen, autereinen,
+utuinen. Joskus aivan violetti tai sinisen-punertava. Se on Sisilia,
+muinaisuuden Trinakria.
+
+Sen saaren rannat nousevat paikoittain merestä jyrkkinä kuin seinä,
+kotka-korkeina: pohjoisessa ja idässä.
+
+Ja tuon seinän juuressa kimaltaa meri niin kirkkaana ja läpikuultavana,
+että erottaa monen sylen syvyydestä sen helmasta auringon valorenkaat,
+jotka helottavat kuin kulta; jopa tyynellä vihreät levät ja punertavat
+korallit sen pohjasta.
+
+Mutta paikoitellen rannat ovat aavoja, aukeita ja tasakumpuisia
+vehnävainioita: eteläranta. Tai kaarevia lahtia, niinkuin idässä,
+joihin Joonianmeren mainingit hyökyvät virstoja pitkinä, säkenöivinä
+helmivöinä, valkeina kuin huikaisevin maaliskuun lumi, tuosta
+hymyilevästä merestä kohoillen.
+
+Sillä saarella on mahtavia kaupunkeja jyrkkäin rantavuorten juuressa,
+suurine satamineen, joissa vilisee laivain mastoja kuin metsää.
+
+Siellä on pieniä kaupunkeja miljoonakaupunkien raunioilla etelässä,
+viljeltyjen vainioitten reunassa. Siellä on somia huvilakaupunkeja,
+iloisia kyliä rantajyrkänteiden hyllyillä, riippuen meren päällä kuin
+meripääskyn pesät, — turvallisina kuin merikotkain pesät.
+
+Aavoja, punertavia ja aaltoavia vehnävainioita meren
+tasankorannikoilla. Jyrkillä rinteillä ja sisävuoristossa
+hedelmätarhat, joissa oranssi paistaa kultana, sitruuna keltaisena
+kiiluu, kirsikkapuut kantavat raskaan taakan, — öljypuut, leipäpuut.
+Siellä viihtyy sokeriruoko, papyrus. Siellä kilisevät vuorilaitumilla
+ja kaupunkien, kylien mutkaisilla kujilla vuohien kellot. Karujen
+kallioiden povessa piilee rikki ja hopea ja lyijy, akaatti ja jaspis.
+Siellä on kaikki rikkaudet, mitä luonto luo.
+
+Sellainen utuinen maa meren keskellä, kuin meren kasvattama! Ja saaren
+itäpäässä, ulottaen liepeensä kauas länteen, siellä nostaa huippunsa
+saaren muiden ääriviivain yli Etna! Vesuvius, se on kääpiö tuon utuisen
+pyramidin rinnalla. Etna: sen kupeet alenevat pehmein laskoksin, sen
+helmoissa ovat rypäletarhat ja oranssilehdot. Sen pilvienylisessä,
+terävässä kärjessä on usein vielä kesäkuussa lunta, sillä _kaikkea_
+pitää sillä saarella olla.
+
+Mutta lumen keskestä nousee valkoista sauhua. Ja joskus se sauhu
+mustaksi synkistyy. Pilviin kääriytyy Etnan otsa, se suuttuu, vuori ja
+maa tärisee sen vihaa. Se pukeutuu veripunaiseen vaippaan, se nakkelee
+kiviä ja suitsee tulta. Ja hautaa palaviin virtoihin kaupungit aina
+Syrakusaan asti, mutta hävittää kauempaa viljelykset maanjäristyksellä.
+
+Sellainen on Sisilia, ylinnä jalo Etna.
+
+Oli aamu, kun tuon kauniin saaren ensikerran näin. Mereltä raikkaita
+tuulenhenkäyksiä: yksi pohjoisesta Tyrrhenan mereltä, toinen
+kaakkoiselta Joonialta. Meri oli aamun hämärässä vaaleaa kuin maito,
+tai kuin himmeää hopeaa.
+
+Merilinnut jo hälisivät; saaren vuoririnteet alkoivat kellertää:
+ylimmät huiput kääriytyneinä punahattaroihin. Lahtien valtaviin
+puolipyöröihin sohahtelivat aamumainingit pitkinä helmijonoina, nousten
+meren kohdusta, joka alkoi, auringon välkähtäessä autereisten vuorten
+takaa, kiiltää hiottuna hopeana. Sitten se muuttui pikaisesti
+sinertäväksi, väkevämmän siniseksi. Sitten violetiksi, siellä täällä
+rannan varjoissa viheriää, virien kohdalla punertavaa.
+
+Niin, kun aurinko oli kohonnut ja rakentanut merelle kultaisen tien,
+oli meri lähempää rannoilta kuin vihreää smaragdia. Kauempaa
+heleänsinistä kuin safiiri. Mutta sen väri tummeni taivaanrantaa kohti,
+jossa sen hymy oli hurmaavan sinipunainen kuin ametistin.
+
+Ja kaikkialla tuossa tuulisessa meressä väikkyi uduissa valkeita ja
+ruusunpunaisia purjeita, ohi korkeain rantain, kuten kyyhkynsulkia
+jossakin sinisessä ruusuöljyssä, rosogliossa.
+
+Näin ikkunain kimaltavan kultaa, — vuoristojen sauhuiset auteret,
+satamain mastot, purjeet. Väki kierteli ylös vuorikyliinsä
+mutkaisia teitä, ikivanhoihin, linnoitettuihin kyliin, tai ajeli
+kuvakoristeisilla rattaillaan. Ja silloinpa soinnahtivat sielussani
+kuin muinaisen sankarirunon keveät, iloiset säkeet.
+
+Odysseiaa muistellen ajatus ensinnä — Polyphemokseen! Sehän on
+Odysseian tunnelma: taistelu luonnon puolesta jotakin anastajaa
+vastaan! Polyphemos: mikä se on muu kuin villi, rehevä, jättiläismäinen
+luonnontila, johon Odysseus tunkeutuu!
+
+Tällä saarella se kuului olleen se Polyphemos. Aavalla rantahietikolla,
+korkean vuoriston juurella, seisoi Polyphemos, toissilmäinen, järeä
+vaari, tuijotellen merelle ainoalla silmällään, korkea
+
+    — — — kuin salon tuuhea huippu,
+    Jok' yli vuoristoinaan pääns' yksin ja suurena nostaa.
+
+Niin hänestä Homeros. Ja mikäpä tuo vuori olisi muu kuin Etna.
+Sellaisena seisoi Polyphemos vuorirannalla, tuuheapäinen villi. Ehkä
+historiantakainen _sikaani, sikuli_, Trinakrian ensimmäinen eläjä.
+Seisoi vaari rannalla, — aamun meri läikkyi maidonkarvaisena,
+mainingit hyökyivät kauniina kierteinä aarniosaaren sannalle.
+
+Ja kun hän tuijotti, niin hän näki jotakin. Ja hänen sydäntään paisutti
+kummastus ja pelko. Mikä tulee mereltä? Valkea lokkiparviko? Liian
+iso on siksi, iso uivaksi kilpikonnaksi. Delfiiniparviko, kukin
+kulta-vihrein kupein? Delfiinit siellä kyllä suihkuttavat, mutta eivät
+yksin: ne uivat jonkin etupuolia, joka keinuu kuin pysty joutsenen
+sulka tuulessa. Hän varjosti tuuheakulmaista silmäänsä, näin hän
+tosiaan runollisesti loi silmän merelle, ja näki tuon sulan alla
+aluksenkin ja liikkuvia olentoja. Aluksen "tummansini-pintaisen", ja
+olentojen käsissä keihäät ja "keihäissä voimaa". Sen näki ukko, ja
+hänen pedonsydäntään leimutti enteellinen kiukku. Hänen oli tämä saari,
+Sisilia. Sen rautatammi-metsät, väärät ikipuut, sen kirsikkalehdot, sen
+"lumivillaiset vuohet", sen meret, jotka rajoittivat näköpiirin
+lempeänä utuviivana, pehmoisena kuin sininen öljy. Mitä oli muilla
+siellä? Miksi piti muitten sitä nähdä?
+
+Mutta purjehtija, tuolta mereltä tuleva, se oli harhaava Ithakan mies,
+Pallas-Athenen suojatti.
+
+Ystävällisesti laski jättiläinen heidät kuitenkin maihin, otti heidät
+luolaansa vastaan. Mutta kavala koston vimma poltti hänen raivoaan.
+
+Hän sulki luolansa suun vankalla paadella — ja alkoi vieraitaan syödä.
+
+Kuin koiranpenikat hän heidät löi seinään, ja aivot räiskyivät luolan
+lattialle.
+
+Mutta Odysseus, viisauden jumalattaren lemmikki, hän mietti kavalan
+pelastuksen. Hänellä oli muhkea, pukinnahkainen viinileilinsä ja siinä
+oli "tumma ja suloinen viini", jolla raakalaisuus petetään. Hän tarjosi
+sitä tuomisina isännälleen, ja isäntä siihen ihastui. Hän kestitsi nyt
+vieraita vuohenjuustolla ja juopui itse viinistä ja nukkui. Mutta kun
+hän siinä nukkui, rajusti, tiedottomana rovionsa ympärillä, jalat pään
+alla, niin hän heräsi viiltävään kipuun, joka tuntui hänen silmässään
+ja aivoissaan. Odysseus ja hänen kumppaninsa olivat hiiltäneet roviossa
+pähkinäpuisen hirren ja upottaneet kekäleen Polyphemoksen ainoaan
+silmään. Raivossa hapuili ukko kirottuja kouraansa, mutta eipä heitä
+löytänyt pukkiensa, vuohiensa ja kiliensä joukosta. Päätti siis johtaa
+lemmikkinsä ulos ja sitten toimittaa tyhjässä luolassa kostotyön.
+Longotti oven paatta ja laski karjansa yksitellen laitumelle. Mutta
+eipä älynnyt tunnustella vuohiaan alapuolelta. Vatsavilloihin oli
+petturi veikkonsa ja toverinsa piilottanut.
+
+Ja pian kajahti jo Odysseuksen pilkkahuuto mereltä, missä aamunkulta
+näkeville kimalsi.
+
+Nyt tempasi Polyphemos hirveän kallion, kohotti päänsä yli ja heitti
+ääntä kohti pimeyteen. Pauhahti vesipatsas kuin Kharybdis, mutta heitto
+ei osunut. Hän huusi avuksi veikkojaan: ne hänelle nauroivat; hänen
+nimensä oli luonto, tajuttomuus, Ei-mikään. Kirvelevin sydämin hän itki
+rannalla verensekaisia kyyneliään. Mutta Odysseus uhrasi
+piripintamaljasta kiitosuhrin jumalilleen.
+
+Mutta siitäpä pitäen alkoi ainainen vaellus Trinakriaan. Vuorotellen
+siellä ovat seikkailleet sikulien jälkeen foinikialaiset,
+kreikkalaiset, Karthagon puunilaiset, roomalaiset, vandaalit,
+itägootit, Bysantti; saraseenit, normannit, berberit, Ranska,
+saksalaiset, Italia ja Espanjan Aragonia, vielä muut. Kaikki he ovat
+sitä tahtoneet, kuin seikkailujen taikakalua. Kukapa ei tuota rikasta,
+ihanaa saarta! Kaikkien kulkijain valtaväylällä, aikansa maailman
+keskustassa, se kimaltelee ja houkuttelee kuin verrattomista aarteista
+raskas arkku, jonka joku outo jumala, idän tai lännen, oli
+jumalais-seikkailuillaan mereen pudottanut.
+
+Ensin soutelivat siihen käsiksi Zor ja Theokles, Foinikian mies ja
+Kreikan mies. Purppuraisin purjein kiidätti rannalle, missä
+Polyphemoksen luut rojottelivat, Tyroksen ja Sidonin maanääristä Zor:
+tumma, raaka, nautiskeleva, rahaa rakastava, rahan keksijä, joka ei
+valtakuntia perustanut, ei taidetta jälkeensä jättänyt. Sille
+rannalle hän purjehti, Zor. Ja sillä metsäisellä saarella hän kokosi
+voimia uskaltaakseen sieltä vielä länteen, Herkuleen patsaille,
+Okeanos-virrankin taakse. Noutamaan metallia sumuisilta saarilta,
+meripihkaa pohjan pimeiltä periltä. Ja kun Zor noilta retkiltään palasi
+hymyilevälle Välimerelle, oli hänelle ja hänen tovereilleen, monesti
+ehkä myrskyn harhauttamille, Etnan tultasyöksevä huippu majakkana. Ja
+hän nousi saarelle lepäämään, ja Baalille, auringolle, sytytetyn
+kiitosroihun ääressä kertomaan hirmunäkyjä oudoilta meriltä, — estäen
+halun muilta kauppiailta sinne lähtöön. Tai hän vaihtoi saaren
+metsäläisiltä koralleja ja metsänriistaa halvoilla purppurakankailla.
+Useinpa hän lienee saanut myös käydä veristä sotaa alkuasukkaita
+vastaan, jotka uhkasivat hänen laivojaan. Ja kun Zor, ruskeaihoinen
+Tyroksen mies, voitti, niin hän sytytti Etnan juurelle veriuhrin.
+
+Mutta taistelussa kirkkaan Theokleen kanssa, joka toi saarelle
+viljelyksen ja marmorikuvansa, ajettiin Zor vähitellen pois. Ja Hellas
+edistyi saarella suurvallaksi, Suur-Kreikaksi! Näille samoille
+rannoille, joiden kaari-lahtiin kirkaisevan valkeat vaahtomainingit
+hyökyvät, sinne Theokles perusti valtavia siirtokuntia. Kaupunkeja,
+joissa oli miljoonat asukkaat. Avasi pellot kummukkaille rannikoille.
+Kaivoi kallion poveen, maan uumeniin penikulmittain vesijohtoja.
+Laittoi maanteitä, sotateitä, varusti linnoituksia suurvaltansa
+suojaksi. Niinkuin nykyaikana kypsyi punertava vehnä, viinimäkien puut
+kumartuivat rypäleiden painosta. Kaupunkien talojen luku oli
+satatuhantinen ja niiden pohja-ala penikulmainen. Pieni taiteen
+kansako? Pienen maan kansa? Näet raunioina valtavat satamalaitteet,
+linnoitukset, jotka vielä uhmaavat aikaa, temppelien pylväät, joiden
+ympärys on liki kymmentä syltä, atlantit, jotka olivat pieninä
+friisikoristeina, mutta nyt maassa kuutena kuljettamattomana
+kappaleena: alat aavistaa, _pientäkö_ se kansa vain rakasti. Näet
+hekatombi-alttarin pohjan, joka on kuin tori. Vain taiteellisista
+ihanteistako Theokles eli? Siellä aavistaa suurvallan, joka käytti
+airoa ja veristä miekkaa yhtä taitavasti kuin talttaansa.
+
+Zor, mitä on hänestä jäljellä muuta kuin hämärä, purppurainen muisto?
+Mitä tällä saarella, jossa hän vertansa vuodatti kullan vuoksi: —
+jotkut vaskiset uhrirattaat museoissa, homehtuneet mynttikokoelmat.
+Niin, Theokles voitti, mutta sai käydä veristä sotaa Zorin
+hengenperijäin, puunilaisten kanssa. Niin vaihtelevat kansat kuin
+tarukirjan lehtiä kääntelisi.
+
+Kateellisina ja rahanhimoisina tulivat Didon lapset etelästä saarelle,
+kamppailuun idästä saapunutta Hellasta vastaan. Keltaisen erämaan
+ääriltä he tulivat. Satumaisen rikkaasta kaupungista, keveillä
+sotalaivoillaan, jotka olivat täynnä palkkasotureja, afrikkalaisen
+erämaan villejä asukkaita, hispanialaisia, pohjanperäläisiä orjia, —
+kaikkien palkattavien villikansojen yhtymä. Mustanruskeita he olivat
+itse, silmät leimusivat saaliin ja veren himoa. He karkasivat kavalasti
+suuren Hellaan siirtokuntain kimppuun, mutta valppaat vartijat
+huomasivat heidät jonkin Euryelos-linnan muureilta. Kiireesti marssi
+väki rannikon suojaksi, ja kolmisoudut, sinikylkiset veden
+linnoitukset, miehitettiin. Tyrtaiosta laulaen soutivat kreikkalaiset
+erämaan hyeenoja vastaan, heidän laivainsa keulassa hohtivat Areksen ja
+vaahtisyntyisen kultaisen jumalattaren kuvat. Laivat puskivat
+toisiinsa, valtaushaat iskettiin, hauislihakset jännittyivät jousta
+jännitettäessä.
+
+Monipa kamppaileva pari syöksyi silloin toistensa lävistämänä meren
+helmaan.
+
+Siellä he, vihamiehet, uinuivat sylikkäin. Ja terävähampainen kala
+aukoi heidän kypäriensä hihnat ja haarniskat, jotta heidän olisi
+helpompi uinua. Kunnes heidän ruumiinsa liukenivat raikkaaseen
+sinimereen.
+
+Mutta voittajat palasivat riemuiten kotiinsa, ja pantiin voittojuhlat
+toimeen. He uhrasivat kultasarvisia härkiä tummatukkaiselle, maatamme
+syleilevälle Poseidonille. Niin he tekivät heti rannalla, jonne kansa
+keräytyi suutelemaan "tervetulleiksi" soturin otsaa ja olkaa. Zeuksen
+alttarilla suistuivat sadat härät, ja imelä uhrisavu samensi ilmaa kuin
+Etna. Temppelien edustalla, jotka nyt rosoilevat vanhuuttaan,
+tanssittiin haltioituneina. Teattereissa, joiden taustamaalauksena
+hohti sininen meri, kuhisi katsojia kymmenin tuhansin, valkeissa
+vaipoissaan. Siellä säestivät huilut ja "ontelo lyyra". Pindaroksen ja
+Aiskhyloksen runous sai osakseen ihastushuutoja ja palmunoksain
+huisketta.
+
+Mutta verisen tappion jälkeen viileksivät puunilaiset itseään
+veitsillä, ja äidit syytivät kilvan lapsiaan Molokin tulipunaiseen
+syliin.
+
+Mutta menivät nekin ajat. Ei ole Karthagon hyeenoista jäljellä kuin
+hämärä, veri-kultainen muisto vain. Ja kreikkalaisista? Äärettömät
+sorakasat, joilla nyt lainehtii vehnä ja kasvaa meloni ja viikuna.
+Mahtavat jumalien temppelit meren hengessä, vehnävainioitten keskellä,
+niin suuret, ettei kristillisyys ole niitä jaksanut hävittää: mitenkä
+olisivat papit uskaltaneet kumota moisia pylväitä? He olisivat itse
+jääneet suistuvain jättiläis-arkitraavien alle. Vain aika kaasi
+gigantit, ja kuljetti museoihin, — herättääkseen katsojien sielussa
+pakanuuden. Siinä se makaa, atlantti, selällään: iskee hymyillen
+silmää, pikkuvarvaskin miehenpään kokoinen. Niin ne loistavat
+vehnäpelloilla Junon ja Concordian temppelit, lempeinä, punakellervinä,
+meren sinisen viivan hymyillessä kaukaa.
+
+Theokleelta veivät saaren Romuluksen pojat, tullen pohjoisesta
+kömpelöin laivoin, seikkailleiden etruskien teitä. Kreikkalaisten
+avuksi he ensin tulivat, ja suden pojat voittivat erämaan hyeenan,
+puunilaiset. Mutta voitettuaan he suistivat alamaisuuteen
+autettavansa. Nyt tuli saarelle järjestys ja yhteiskuntauskonto.
+Gladiaattoriteatterit ja kilpa-ajoradat.
+
+Ja vähitellen riutui kreikkalaisuus. Rooman ylimysten kesähuviloiksi ja
+joutorahvaan vilja-aitaksi joutui ihana Sisilia.
+
+Raunioina ovat nyt gladiaattoriteatterit; petolinnut pyöröjen yllä
+kaartelevat ja huutelevat.
+
+Mutta vielä lisää seikkailuja. Pyhä Rooma sortui kuin Karthago.
+Vandaalit kiitivät yli saaren ja hävittivät. Itägootit sitä koettivat
+pitää käsissään. Mutta heidän kanssaan taisteli saaliista Bysantti.
+
+Hyväpä oli siellä Geiserikien levätä pitkistä, hurjista
+seikkailuistaan. Riisua turkiksensa, pestä veri ja hiki karkeasta
+ihostaan ja kilpi pään alla nukahtaa oranssipuun varjoon ja uneksia
+jäisistä, pimeistä lapsuudenmaistaan. Mutta kalpa kädessä prameaa
+Bysantin keisaria ja hänen munkkejaan vastaan.
+
+Mutta ei jaksanut pohjolan Geiserik karkoittaa kreikkalaisen keisarin
+kiskovia käskynhaltijoita saarelta. Sen teki Abdallah. Kauan sitten oli
+"kuolo tummiin pilviin helleenien kohtalon kätkenyt". Nyt tuli
+Abdallah! Arabiasta hän oli, tuo valloittaja, haaveellinen, tulinen!
+Hurjalla ratsulla, päässä liehuva liina, hän kiiti pitkin tupruavaa
+erämaata, seikkailun ja autuuden himossa. Niin riensi Abdallah yli
+manteren, — kunnes meri tuli vastaan.
+
+Ja nyt hän kannusti ratsunsa veteen ja päätti valloittaa myös meren ja
+saaret. Niin tuli saraseeni Abdallah tarujen saareen ja vuodatti
+viljalti Allahin kunniaksi uskottomain verta. Koko saaren hän valtasi
+yhdellä ratsastuksella.
+
+Mutta kun hän sen sai omakseen, näytti siinä olevan kyllälti hänelle
+paratiisia, ja hän tuli levolliseksi, vaikka oli huutanut: Paratiisissa
+saan levätä!
+
+Hän vaipui mietteisiin tuolla ihanalla meren rannalla sotaorhia
+juottaessaan. Mikä kukkakimppu tämä saari! Paratiisista mereen
+pudonnut. Siellä Abdallah tuli rauhanhaaveilijaksi.
+
+Saraseeni ja berberi valjasti nyt sotaorhinsa auran eteen, hän johti
+virrat vuorilta "Conca d'oronsa" kasteeksi, hän istutti hedelmäpuita,
+rakensi huvilinnoja. Mikä kaarien loisto! Hän rakensi pihoja, joissa
+suihkulähteet solisivat ja joita ympäröivät hevoskenkäkaaret, hienot
+kuin pitsi, kimaltaen kulta-, hopea- ja helmiäis-arabeskeja.
+
+Hän harrasti tieteitä ja rakasti suloista runoutta.
+
+Maa kukoisti taas kreikkalaisten ajoista. Ja illoin, kun meri uupui
+lepoon ja sohisi jo suurena univirttään, kajahti moskeain minareeteista
+kiitoslaulu rauhan Allahille!
+
+Mutta erämaan pojan tulinen päivä laski! Silti ei Sisilian kansan satu
+ollut loppuva.
+
+Pohjoiselta Tyrrhenan mereltä, josta aallot vihreän sinisinä ja
+suolalta tuoksuvina hyrskähtelevät, — sieltä tuli Roger. Normannit
+lohikäärme-pursillaan. Kaukaa Thulen pimeydestä he olivat syntyisin.
+Nyt heidän piti kilpailla Arabian kanssa. Viikinkilaivoilla he olivat
+tulleet Normandiaan, siellä sivistyneet hiukan. Ja — nyt Roger
+seikkailulle Sisiliaan. Punanverevä hän oli, vankka ja keltakiharainen.
+Hän tiesi vielä vähät tieteistä, taiteista. Taas kalskahtivat
+Sisiliassa kansain aseet: saraseenien ruostuneet käyräsapelit ja
+pohjolan raskaat kalvat. Ja normannit voittivat.
+
+Mutta Roger, Rollon jälkeläinen: hän ei ollut vielä oikea kristitty
+eikä enää pimeä pakana. Siksi hän ei ruvennut uskonvimmassa hävittämään
+maata.
+
+Ei, Roger otti vain vallan, ja tummat saraseenit saivat palvella häntä
+ja hänen vasallejaan entisellä uskollaan, tavoillaan, jopa
+laeillaankin. Ja siinä nuo palkolliset hienostivat herransa. He saivat
+heidät tukemaan viljelystä, tieteitä, taiteita.
+
+Ja siltä ajalta näkee kuvan saaren kansainkulttuurista. Normannikirkko,
+— kirkko, jonka sisusta on peitetty kultaisella, välkkyvällä
+mosaiikilla. Sen teetti puolipakanallinen normanniruhtinas. Arkkitehti
+saraseeni. Muhamettilainen rakensi — kristityn kirkon. Arabialaisilla
+kaarilla hän sen kaunisti. Ja järjesti noiden kaarien päälle kymmeniä
+kuvia raamatusta: heprealaisten jumalaistarustosta ja historiasta.
+Siellä on Noat, Moosekset, Kristukset, piirtäminä muhamettilaisen, joka
+ei olisi saanut kuvaa piirtää. Ja heprealaisilla kuvaprofeetoilla:
+heillä on pukuna — klassilliset helleeniviitat ja roomalaiset togat!
+
+Niin sekoittivat kansat verta, yhdistyivät, sulautuivat! Ja sitten —
+siinä Sisilian satua vielä: Sitten tuli saarelle, jossa jokainen kävi
+ja josta jokainen lähti, vuorotellen vaaleita germaaneja ja tummia
+romaaneja: ranskalaisia, saksalaisia, espanjalaisia. Anjoun tyrannit
+ajoi sekarotu pois sukupuutto-surmalla, kapinalla, johon kirkkojen
+kellot antoivat nousumerkin: Sisilian jalo iltamessu. Mutta tuskin
+hukkui Anjou, tunkihen tilalle ahnas ja uskonnollinen Aragonia.
+
+Sitten saksalaiset, italialaiset, itävaltalaiset ovat siellä
+keinotelleet, taistelleet, kukin koettaen omistaa aarretta.
+
+Kunnes viimein italialainen sekarotu, Herra ties miten monista
+kansoista syntynyt, suuttui muukalaisiin ja Palermossa liehahti
+Garibaldin punainen pusero.
+
+Siltä vuorelta, Palermon Monte Pellegrinolta, jolla Hamilkar Barkas
+muinoin oli epätoivon vimmalla puolustautunut Rooman hukkaa vastaan,
+levisivät vapaustaistelijat kulona kaikkialle. He kiipesivät vuoria
+keveästi kuin sveitsiläiset palkkanihdit! He kiitivät tasankoja kuin
+arabialaiset ratsurit! He puhdistivat saarensa riistäjistä, mereen
+tottuneina kuin ennen Zor tai Theokles.
+
+Niin sai vilja-aittansa takaisin Italia. Nyt sen haave on omaksi
+valtioksi.
+
+Oli ilta, kun Sisiliasta läksin.
+
+Messinan salmella, höyrylautan leveällä kannella. Mielessäni kulkivat
+saattueena sikulit, Zor, Theokles, Hamilkar, Rooman preetorit. Ja
+itägootit, Bysantti, Abdallah ja Roger ja espanjalaiset. Kaikki
+menneisyyden utuihin haihtuen.
+
+Tyrrhenan mereltä kävi väkevä, lämmin viima. Tähdet loistivat suurina,
+kone jyskyi kumeasti.
+
+Minua vastapäätä istui verevä maalaisnainen: nenä jalo, kreikkalainen;
+korkean hiussykerön ympärillä metallipangat. Pari matruusia, hanuria
+eli sirmakkaa soittaen: toisena heistä kotkannenä ja vaalea tukka, —
+minkä normannin jälkeläinen tuokin lienee! Mutta erillään toisten
+joukosta istui kaksi maalaisukkoa: kasvot keltaiset, posket ryppyiset,
+otsat matalahkot, mutta älykkäät. Nenät kuin käyräsapelit, sieraimet
+laajat; suut leveät, suoraviivaiset. Heidän pienet silmänsä
+kiiluivat kuin hiilet, kun he helistivät käsillään huitaisten
+sisilialais-murrettaan. Valkeat hammastarhat paistoivat kirkkaina, kun
+ohuet huulet aukenivat leveään, ylimieliseen ja äänettömään nauruun.
+Päässä heillä oli siniset fetsit ja toisella fetsin ympärillä kirjava
+turbaani: saraseenien jälkeläisiä.
+
+"Valo vaipunut yön oli helmaan jo." Rusko oli sammunut, Poseidon väsyi,
+laski tyttärensä ja raakkuihin puhaltelevat poikasensa lepoon.
+
+Sinipunerviin utuihin alkoi tummeta taakse Sisilian jyrkkä ja korkea
+ranta. Korkeimmalla huipulla, Etnan lumisärmällä, häilyi punaisia
+hattaroita.
+
+Aallot solahtelivat uneliaasti laivan kupeissa. Tuolla pohjoisessa
+olivat Aioloksen saaret. Ja tuossa lähellä Skylla.
+
+Kuin houkuttelevat seireenit vilkuttivat Sisilian rantakaupunkien
+tuhannet tulet. Suurina heijastelivat ikuiset tähdet meren
+mustanvälkkyvästä pinnasta.
+
+Girgenti, Reggio Calabria, kesäk. 1908.
+
+
+
+
+ADRIANMERELLÄ.
+
+
+Aalloilla keinuen etelän kulta-auringon kimaltaessa. Aallot kaukaa
+ilmanrannoilta matkaavat, ääriltä taivaan, missä hopeapilvet hohtavat,
+valkeina, kellervinä kuin autuuden maat.
+
+Keikahtaa pursi mahtavasti aaltojen kehdossa, hyrskähtää laine, veden
+sormet leikkivät laitaan lyöden: — pursimiehen poskelle räiskyy
+viillyttävä vaahto, — pursimiehen, köyhän kalamiehen, joka aalloista
+elatustaan etsii. Kalamiehen repaletakkisen: hän katselee vesiä,
+katselee illan kultapilviä, — katselee kaupunkia, rannalta kaukaa
+kellervänä hohtavaa; — katselee haahtea, joka verkalleen ohi matkaa:
+perälaidalla poikanen kyynärvarttensa varassa laulaen laulua
+kaukaiselle armaalleen; — katselee mies, ja hänen sydämestään
+kiitollisena kumpuaa:
+
+Mikä onnen ja kirkastuksen hetki!
+
+Ja hän hiljalleen jatkaa:
+
+Siunaus rannoilla ja mailla, siunaus kultapilvillä ja aalloilla
+vaeltavilla, siunaus kaupungilla, rannalta kellervänä hohtavalla,
+kaloilla, syvyyden asukkailla, siunaus palava kuin kiitollinen
+ihmissydän.
+
+Niin huokasi mies; mutta lyhyt on päivä.
+
+Merimies palaa kotiinsa iltatähden alla. Rymistäen hän astuu majaansa,
+jossa häntä vaimo ja lapset odottavat, lapset kuin tiiran poikaset
+taattoaan. Riemun huuto kajahtaa, riistan ympärillä tungeksitaan. Ja
+pian jo liesikin loimuaa.
+
+Mutta tämän laulaja, hän, jolla ei ole vaimoa, ei lasta, häntä taas
+levottomuus ahdistaa, ja hän ihmettelee:
+
+Mikä lyhyt onnen hetki äsken! Mikä siunaus vesillä ja mailla, siunaus
+kultaisilla pilvillä, kaupungilla, rannalta kellervänä hohtavalla,
+siunaus palava kuin kiitollinen ihmissydän!
+
+Napoli, kesäk. 1908.
+
+
+
+
+ALPPIJÄRVI.
+
+
+Sveitsinmaassa valtavat vuoret ympäröivät syviä laaksoja, joissa
+vihreät järvet kimaltavat. Järviin syöksyvät vuorikosket kuin pilvistä:
+patsaina, pilareina, häilyvinä uturyöppyinä! Alas vuorten seiniä, joita
+pitkin kuusimetsät kapuavat ylös kuin hyökkäävät sotajoukot! Alhaalla
+rannoilla vihannoi viini ja ruusut kukkivat. Mutta ylhäällä,
+kuusikoiden yläpuolella, on aavat laitumet, ikuisen, säkenöivän lumen
+rinnalla.
+
+Varhainen aamu, kello neljä. Harmaa oli vielä veden pinta, sumussa
+järveä ympäröivät alpit. Hiljaista aivan. Vain aallot ikkunan alla
+loiskahtelivat aamu-unisesti. Etäällä kumisi vuorikoski.
+
+Sitten alkoivat linnut tirskahdella. Ja jo värittyi taivas alppien
+takana, etäällä, väkevän keltaiseksi, — hohtavaksi kuin vaski,
+huikaisevaksi hiljaisessa aamussa. Merkillisesti hohti se kylmä
+kultateltta, jossa aurinko heräili, mahtavain vuorten tummien hahmojen
+takaa. Ja nyt kukahti jo käki! Aalto loiskahti pirteämmin ja heräten.
+
+Jo alkavat linnut hälistä tiheän rantakylän takana rinteillä,
+keväisessä koivikossa.
+
+Yhä kiivaammin helottaa taivaan keltaisuus.
+
+Ja nyt kumahtavat kirkkojen kellot, kaukaa vuoristosta. Kumeat kellot
+etäältä, tuskin kuultavasti, jumala ties mistä: — rotkoista,
+salaperäisestä etäisyydestä, — syvin äänin laulaen. Aamukellot. Niiden
+kumu katkeaa syviin vuorten onkaloihin.
+
+Aamu kirkastuu.
+
+Yht'äkkiä ilmestyy tuonne korkean vuorimuurin harjalle ruusunpunainen
+pilvi, heleästi paistava.
+
+Se on aamun tulo, valon viitta! Ja samalla kalahtelevat jo lähempääkin,
+järven toiselta rannalta, pienten kirkkojen kellot. Kutsuen,
+herätellen, vastaten etäisten malmien kuminaan, kuin noviisit kuultuaan
+vanhan priorin äänen.
+
+Niin herää kylä, ja kolistellaan jo rannalla ikkunan alla airoja. Ja
+kaukana vuonossa utuisten vuorten välissä, siellä väikkyy jo purje,
+klassillinen latinalaispurje: kuin kaksi kyyhkyn siipeä ristissä,
+toinen valkea, toinen kellertävä. Tuo siipipari hohtaa aamun uduissa.
+
+Keltaisena yhä taivas. Missä aurinko?
+
+Nyt se tekee nousuaan: sinipunaisella värittyvät alppien veteen
+kuvastuvat kupeet, värillä aivan sinikellon-heleällä.
+
+Ja jo iskee aurinko silmää, kohoaa vuorten raosta. Iskee kuin
+penikulmaista, tulista keihästä, — siten leimahtaa kuin syttyvä
+kekäle! Ja sieltä ylhäältä, vuorten huipuilta, sieltä valahtaa laaksoon
+utuinen, kullansäihkyvä, sini-usvainen sädevuo, valovirta. Kuin
+Päivättären kankaan loimet alas järvelle. Ja nyt kilkahtavat kaikkein
+matalimmalla piileväin kirkkojen kellot, iloisesti vastaten äskeisten
+kellojen ääniin, jotka vähitellen loitos vaikenevat.
+
+Kellojen soittoa. Laitumelle vietävän karjan vaskikellot etäältä,
+metsäisiltä vuoripoluilta. Lintujen viserrystä. Vaikenemus sitten. On
+kohonnut korkealle välkehtivä päivä.
+
+Suloinen järven hiljaisuus. Ihana maa, kirkas vesi.
+
+Siniset vuoret kuvastuvat veden pohjattomuuteen. Monet kylät vuorten
+helmoissa kuvastuvat kuin peiliin, valkein, suipoin kellotapulein.
+Kalastajat viilettelevät järvellä, ruuhessa potkahtelee veden riista.
+Purjeet: toinen valkea, toinen kellervä. Ikkunan alta ruusupensaikon
+raikas tuoksu. Huuruten syöksyy tuolla vastapäätä vuorikoski laaksoon,
+kuin hiidenkirnuun.
+
+Tuo järvi, jota vuoret taivaskorkeat saartavat, sulkevat, missä olen
+näitä vuoriseiniä ja maisemaviivoja ennen haaveillut? >
+
+Eräässä sadussa, jota joka lapsi lukee.
+
+Niin kyselen itsekseni ja muistelen. Nyt muuttuu uni taas elämäksi.
+Näen sankarihahmon.
+
+Kas, tuolla kirkkaan veden äyräällä kajastaa keskiaikainen kylä. Siellä
+kiertelevät rinnettä väärät kujat. Keskellä kylää tapuli,
+kuparikattoinen. Ja kansaa soutaa kylään, juhlille. Vanhaa ja nuorta.
+Neitoja, joiden hipiä on valkeaa kuin maito, katse kirkas.
+
+Ja myös ylhäältä vuorilta, ei vain vesiltä, tulee väkeä, mikä karjaa,
+mikä metsänriistaa tuoden. On markkinat kai, kylän väkisillä kujilla
+viulujen, pillien vinguntaa. Mutta väki on raskasmielistä nyt.
+Vainoojan ies painaa maata. Siksi kyselee väki surren toisiltaan
+uutisia ja saa synkkiä sanomia. Ja se toivoo jotakin. Mutta torille,
+kaivon viereen, jonka patsaalla seisoo kullattu kuva: oikeus vaaka
+kädessä, silmät peitettyinä, — siihen oli ilkeä vouti pystyttänyt
+riu'un ja pannut sen päähän sulkahattunsa: sitä piti ohikulkijain muka
+tervehtiä.
+
+Ja he tervehtivät, ja he punastuivat vartioivain huovien edessä. Ja he
+odottivat jotakin.
+
+Ja tulee markkinoille vuorten mies, alppikotkien ampuja. Päätänsä
+pitempi muita hän on. Jousimiehen tuima katse. Se näki kautta
+sumujenkin. Jo astuu mies torille, jousi olalla, poika pieni käsivarren
+suojassa. Ja väen kuhinassa hän silmää riukua, hän hieman hämmästyy,
+aikoo jatkaa matkaansa, — kunnes huovit vaativat häntä tervehtimään
+hattua. Hänkö — vakaa, vapaan luonnon mies, erämaan sinisen taivaan,
+jolla aurinko säihkyy kuin vapauden vaakunakilpi,— hänkö kumartaisi —
+voudin hattua! Hän, jonka jalkain juuresta vuoriston sumut ja pilvet
+tupruavat ylös kuin luonnon uhrisauhu! Hän, jonka sisar on tuuli
+ja veli jousi, kilpaajansa kotka, joka rakentaa pesänsä
+pilven yläpuolelle, riippuvan paaden kupeeseen, punaiseen
+alppiruusumättääseen. Hänen verensä kuohahtaa käskyn kuullen. Ei voi!
+Ja huovit häneen kiinni! Voudin eteen vietynä hänet pilkalla tuomitaan
+ampumaan omena poikansa päälaelta.
+
+Sadat kerrat hän oli lennosta tavannut ryöstökorpin, jyrkänteillä
+koikkuvan. Mutta nyt. Nyt hän vavahti ja kuohahti raivosta!
+
+Hän ampui. Omena vierähti. Mutta kysyipä vouti silloin, miksi oli
+toinen vasama varattu talonpojan vyöhön.
+
+Silloin hän kohotti päänsä ja katsoi kysyjän silmiin. Hänen silmistään
+näki vouti, mitä varten oli toinen, teräskärki, vyöhön varattu.
+
+Kun omena putosi, niin salavihainen kansa riemahti, se nosti päätään
+ylpeydestä. Mutta köysiin omenan-ampuja nyt, yli järven, vaarallinen
+kotkain-ampuja! Kansa pelkäsi, suri ja vaikeni.
+
+Kirkas päivä. Satoja vuosia sitten. Vuoret kuvastuivat rauhaisina,
+kesäistä untaan nukkuivat rinteillä metsät.
+
+Niin purressa kotkain-ampujaa yli järven.
+
+Mutta tulee ikäpuoli, — nousee tuuli, ja aallot käyvät ärtyisiksi,
+myrkyllisen vihreiksi. Viima purjeissa vinkuu.
+
+Jo kuohahtelee vaahto.
+
+Jo yleni alppien ylle mustanpuhuvia lonkia. Kaukainen lumihuippu
+paistoi päivänlaskussa kuin verinen ruhtinasvaippa.
+
+Pilvessä välähti salama.
+
+Tuli myrsky. Pursi kiiti kallellaan, pitkäinen jylähti onkaloissa.
+Salamat viilsivät haavoja kautta koko taivaan kannen. Tuulenpuuskat
+temmelsivät. Lähellä rantaa kuljettiin. Tammet kohisivat, vesi löi yli
+laitojen. Vaarallinen niemen kärki.
+
+Hätäpä pakotti nyt vartijat päästämään kahlitun köysistä, rukoilemaan
+tien tuntijalta pelastusta. Niin, kotkain-ampuja peräsimeen!
+
+Hän kiidätti purren suoraan terävimpään kariin! Itse hypähti tutulle
+kalliolle, — huovien hätähuudot lyhyet.
+
+Ja kerran, kun korska Itävallan käskynhaltija ratsasti seurueineen
+vuoren solassa: hän suistui satulasta, rinnassa nuoli, — tuttu,
+uhkaava nuoli.
+
+Niin mies kosti poikansa, itsensä puolesta. Ampui tulevaisuuden
+vasaman. Hän näki voudin suistuvan ja seurueen varustavan jousiaan.
+Mutta hän kapusi tammestaan viereiselle kallion äyräälle. Ja ylös
+vuorenseinää kuin ilves. Kuin kostonhengen nauru kajahti hänen äänensä
+jo ylhäältä, näkymättömistä.
+
+Gessler surmattu! Nyt juhlivat kylät, vapaiden järvien rannat! Nytpä
+oli köynnöksillä koristettu karkelolavat, vanhukset iloitsivat
+poikasina, miehet löivät sarkkansa vanteiksi pöytään. Nuoret kumarsivat
+päänsä sankarin ihanteluun. Missä hän itse? Yksin hän vaelsi
+vuoristossa. Ei kiitosta kaivannut. Mutta kiitollisuus kohosi hänen
+rinnastaan jylypilvien pitäjälle, joka hänen kättänsä tuki. Ja niin hän
+oli rientänyt kotiinsa, vaimonsa ja poikansa luo, tulevaisuuden
+kauniita unia nähden. Miten vapaus oli nouseva, kulkeva hänen jälkiään.
+
+Ja se nousi. Maassa oli sota julistettu: veressä, hiljaisissa,
+myrtyvissä sieluissa.
+
+Seurasivat ensi nuolta öisten niittyjen salaliitot, Rütlin valat.
+Nuijain ryskeet vuorisolissa. Winkelriedit mursivat rintainsa kautta
+tien vapaudelle.
+
+Ja vihdoin nousi oikea vapaus, verellä ostettu.
+
+On vieläkin maita, joissa itävalta polkee, häväisee! Mutta niissä
+Gessler saa palvelijoita. Ja Wilhelm Tell: hän oli germaani!
+
+Ilta oli tullut, — jälkeen päiväisen kulun pitkin rannikoita,
+ruusulehtoja, koivikoita.
+
+Alppijärvi muuttui sinertävän harmaaksi. Aurinko laski. Vuoret,
+mahtavat, jättimäiset, helähtivät himmertävään alppihehkuun.
+
+Järvi tummui. Mutta vuoriston takana kaukana viipyi ja hymyili
+ruusunpunainen pilvi. Kuin pitkä, punainen harso, joka heijastui alas,
+hohti syvistä vesistä.
+
+Karjankellot soinnuttivat ohutta vaskeansa. Ja nyt, myöhään illalla,
+kajahti kaukaa alpeilta vaskitorven heleä, vakava sävel.
+
+Se soi hartaana kuin virsi. Soi hetkisen, kierteli kaukana vuoristossa
+ja vaikeni.
+
+Lausanne, kesäk. 1908.
+
+
+
+
+PAIMEN.
+
+
+Alppipaimen, Senn, _armailli_, asuu talvin kyläisissä laaksoissa,
+kesällä vuorilla vihertävillä. Keväällä miehet vuorille, naiset ja
+lapset kotiin. Raskas on miesten työ vuorilla.
+
+Jos paimen on nuori eikä ole jaksanut vielä hankkia itselleen omaa
+tupaa, jonka ikkunaruutujen rivi sievästi kiiluu, eikä mehiläis- ja
+kukkatarhaa, — jos ei, niin vieraan pirtissä hän on viettänyt talven.
+Mutta hän on unessaan pyrkinyt omaan majaan. Vaimoa hän on, kylän
+tyttöjen komeinta, katsellut. Työllä ylhäällä vuoristossa on hänen
+saavutettava onnensa.
+
+Niin hän on vuokra-tuvassa viettänyt kaiken talven. Tehnyt minkä
+mitäkin, puusta koruja leikellyt. Ehkä käynyt töissä pienessä talonsa
+sahassa.
+
+Ja kaivannut kai vuorille, kerätäkseen taas kultaa säästöön. Kaivannut
+vuoriston hiljaisuutta, kylätöntä rauhaa. Vuorilampea ja pärekattoista
+majaa.
+
+Ja tulee kevät. Kauan se on taistellut viimeisiä pyryjä vastaan. Mutta
+kun se vihdoin voittaa, se astuu reippaasti vuorille, viittoo
+jäljestänsä tulemaan, — ja katoaa sinne. Tuokiossa se luo siellä
+kesän, lyhyen keväthurmion jälkeen. Silloin, touko- ja kesäkuun
+vaiheilla, ollaan laaksoissa valmiit kevättapahtumaan: ajetaan karja
+vuorille. Jo kauan sitten on valittu pääpaimeneksi parhain
+kylänlaidunten vuokraajista. Hän on vuokrannut talollisilta karjansa,
+miltä naudan, miltä kolme, neljä. Ja pestannut apulaisensa.
+
+Odotetaan kylässä päivää, jolloin voidaan karja laskea.
+
+Ja kun tulee se päivä, niin paimen herää kuin kontio talvipesässään.
+Oikoo jäseniään, pilkistää sataruutuisesta päätyikkunasta ulos.
+
+Ah, jo syöksyy vuorikoski pauhaten vuorten ylhäisyydestä, tupruaa
+valkeana usvana. Kevätaurinko paistaa hiljaisessa laaksossa; pienen
+kirkon kuparisipuli kimaltaa. Koivut ja poppelit vihannoivat.
+Tulvillaan vilisee somien myllyjen ohitse virta, alitse vanhan,
+pärekattoisen sillan.
+
+Alppipaimen tirkistää virkistyneenä ulos ikkunasta. Kas, jo vihottaa
+ylhäällä laitumilla paljaita ruohotäpliä. Parin päivän päästä loihtii
+kevät levenevät täplät vihreiksi niityiksi. Ylimmilläkin laitumilla
+kiiluvat nyt hanget vain pieninä läikkinä.
+
+Pois siis, vuorille! Kevätpäivän kimalteeseen! Pois laakson miekkoisten
+parista, jotka saavutetussa onnessaan makailevat. Vuorille hän,
+kirkkauteen, tekemätöntä onneaan tekemään. Raikkaille vuorille nyt!
+
+Paimen irmastuu, hänen otsansa kohoaa. Jo kaikuvat kylän kujilla kellot
+ja tiu'ut. Kiireesti pukeutuu paimen, vetää siniset polvihousut
+jalkaansa, hihattoman takin ylleen: sen rintapielet on mielitietty
+tikkaellut valkeilla edelweisskukilla. Solkikengät hän panee jalkaansa,
+vyöttää helmillä somistetun, leveän vyönsä, tarttuu valtavaan
+paimentorveensa; ja tuuhea paimenkoira on hänen ympärillään hypellyt,
+ovelle juossut, intoisena kuin metsäkoira nähdessään isännän tarttuvan
+tuliluikkuun. Ja paimen silittää koiraansa: lähtään, lähtään. Ja pistää
+jo mustan, punasaumaisen patalakin takaraivolleen ja astuu kylän
+raitille. Astuu talvimajansa kaideniekoilta kaksoisportailta,
+seinäleikkausten alta.
+
+Siellä jo väki vilisee. Siellä kukkia kimpuiksi solmitaan. Kellojen
+lavit koetellaan. Keräydytään nuoren pääpaimenen luo: isännäiset,
+emännäiset, neuvoja antaen, onnea ja tarmoa toivotellen.
+
+Paimenen luo juoksevat karjan laitumelle saattajat. Komeana hän seisoo
+muiden keskellä, paidanhihat kevättuulessa tutisten. Patalakin
+töyhtöjouhet väristen kuin iloista naurua.
+
+Tupien seinämillä jo ruusut aukovat umppujaan. Ravintolan lehtimajassa
+jo villiviini rakentaa siimeistä kattoa.
+
+Iloiten, kuin koetteeksi, puhaltaa nyt paimen torveensa viimekesäisen
+sävelen. Se sävel: kohta vastaa siihen navetoista karjan ammuna. Ne
+tuntevat torven äänen. Ne tietävät, miksi heidän kaulaansa suuria
+juhlakelloja soljitetaan. Karjankin mielestä luonto hymyää: muisto
+alppiruohosta, päivänpaisteesta.
+
+Ja karja johdetaan koristettuna ulos. Ensimmäisenä mahtava,
+silokylkinen "Muni", kylänhärkä. Sillä on kukkaköynnös niskassa, kuin
+uhriin ja jumalanpalvelukseen talutettuna. Arvokkaasti se astuu
+vankoilla jaloillaan: on jo ennen usein ollut alpeilla.
+
+Sitten pöllistäytyvät navetasta lehmät, ruokakellon kokoiset
+helkyttimet kaulassa, leveissä, kirjatuissa kaulaimissa. Auringon
+sokaisemina ne seisovat, eivät raitin ruohoa tapaile. Tuijottavat
+auringonpaisteeseen. Mutta sitten potkaltavat kerran iloisesti ja
+juoksevat paimentorvea kohti, kylän kaivotorille.
+
+Kellokkaiden jäljestä, joiden sarviin on sidottu yksijalkainen
+lypsyjakkara, kuin kultarihmoilla koristettu kruunu, tölmää nuori
+nautakarja: kukitettuina kuin tyttöset häihin. Ne heiskuvat, ne
+kiitävät pitkin kujaa kuin viiriä liehutellen, ne ynyvät, puskevat
+kellokkaita, jotka hymyilevät kevään säkenöiviin korkeuksiin.
+Viimeisinä päästetään vuohet, partaiset penteleet, karjan katupojat,
+jotka milloin juoksevat muun karjan edelle, milloin kopaisevat kukkia
+lavoista, milloin tyttöjä pokkaavat. Vallattomina, mahdottomina
+järjestykseen. Heistäpä on alppipojalla ja koiralla huoli!
+
+Niin asetetaan karja jonoon kylärahille. Etumaisena Muni, sitten
+kellokkaat komein kruunuin, saattajat sivulla, vuohet ja kilit lehmäin
+välissä vilistäen. Satuloitu on myös, ja eväillä ja juustokojeilla
+sälytetty, hevonen paimenta laitumelle saattamaan. Tulee pappikin,
+siunaa karjan vihkivedellä.
+
+Jo katselevat kellokkaat ihmetellen paimenta ja ovat hänet kaataa,
+katsovat: lähtään jo vuorille! Siellä ruoho tuoksuu, purot solisevat.
+
+Viimeiset maljat _armaillin_ kanssa, joka on hänelle uskotun omaisuuden
+herra ja tietää iloisen edesvastuunsa. Hänelle kaikuu viimeinen:
+onnellista paluuta! Ja punapuseroinen tyttö, katseltu, hymyilee hänelle
+ja heittää hyvästit. Ja hän kulkee karjansa etunenässä komeana kylästä,
+kohti siintävää vuorenseinää, joka sulkee raitin pään. Etumaisena
+ylenee pari lumivalkeata vuohta. Ja väki seuraa jonkin matkaa, isolle
+aukealle, jonne muiden kyläin paimenet tulevat, eri tahoilta pienien
+valkeiden kirkkojen luota, juhlakaulukset kaulassa, naisten
+kukittamina. Siellä yhtyvät paimenet, onnittelevat. Ja siellä he
+kiinnittävät kukat ja seppeleet pyhimyksen kuvan eteen, joka hymyilee
+katoksensa alta tienristeyksessä. Nyt nousevat kyläin karjat yhtä
+matkaa. Kunnes pian eroavat, kukin pääpaimen karjoineen eri polulle,
+kukin kylänsä laitumelle. Silloin satainen karja hajautuu. Pian
+vastaavat paimenet toisilleen kaukaa vanhalla alppilaululla. Se laulu
+kaikuu heleänä, hartaana kuin virsi:
+
+    Le z'armaillis dei Colombette
+    de bon matin se sanlevâ,
+    ha ha — ha-ah!
+    Liauba! Liauba! por ariâ!
+
+Ja vanha-sanaisten säkeiden kaiut raukenevat vuoristoon.
+
+Nyt kulkee paimen yksin laitumelleen, vain pieni paimenpoika mukana, ja
+vanha toveri, pörröinen koira. Komeana hän käy, kämmenen levyinen lakki
+takaraivolla, valkeat hihat vilkkuen. Ja hän painuu äänten hiljetessä
+mietteisiin. Vapaudesta riemuiten, samalla monia vaaroja ajatellen,
+jotka häntä ja hänelle uskottua vähäistä karjaa uhkaavat. Ja myöskin
+pälkähtää hänen päähänsä; punaisessa puserossa seisoi tyttö kylän
+viimeisen talon kulmalla, hänelle onnea toivottaen. Rikkaan talon uhkea
+tyttö. Punaisessa puserossa, musta tukka hohtaen kuin korpin sulka. Ja
+raskain mielin _armailli_ heitti hänelle koko kesäksi hyvästinsä. Mutta
+rikas tyttö nauroi vuorten pojalle, kun hän, punapuserossaan, ojensi
+kätensä hyvästiksi.
+
+Ja nyt ylenee paimen laaksosta pois. Vuorille, joilla kasvaa myös
+punainen lumivalko. Sadun edelweiss. Niin, sellainen oli tyttö ollut
+talon kulmalla, punapuserossaan.
+
+Paimen seisahtuu, katselee taakse, jossa suuri järvi kaukana auteroi
+sinisenä utuna. Tuolla alhaalla hypittää kotivirta valkeaa vaahtoaan.
+Tuolla kotikylä, vihreän virran polvekkeessa. Tuolla talvinen
+ravintola, jossa hän mielitiettyään kohtasi. Vielä näkyvät kiiluen
+kullatut sarvet päädystä. Ja tuolla hänen pyöreäruutuinen ikkunansa.
+Eikö avatussa ikkunassa hohtanut myös jotakin punaista?
+
+Paimen on kulkenut ohi viimeisen pikku ravintolan, ohi viimeisten
+viljapeltojen. Hän tulee koivumetsään, jonka yläpuolella hänen
+laidunpalstansa alkaa.
+
+Siihen hän nyt jää, antaa karjansa levitä ruohikkoon; jää alkukesäksi,
+jo kaukana kotikylästä. Ja sitten hän kulkee sikäli ylemmäksi, mikäli
+alempana karjanruoka loppuu ja ylempänä ruoho kasvaa. Parin viikon
+päästä synkeään, naavaiseen kuusikkoon, jonka hiljaisuudessa vain tikka
+nakuttaa ja palokärki viheltää. Kulkee karjoineen kapeaa uraa myöten,
+synkkäin rotkojen kautta, mihin päivä kuultaa korkealta, korkealta
+havukon läpi terhenisenä, outona utuna.
+
+Niin hän loittonee, nousee toisille laitumensa rinteille, johtaa
+karjansa vaarallisia polkuja pitkin. Jättiläiskuusien latvat hänen
+jaloissaan kiikkuvat. Rotkosta alhaalta kuuluu kosken kumu. Tien
+polvessa on madonna kattonsa alla. Siinä hän nyt polvistuu ja rukoilee
+sitä, joka on häntä alkukesänkin varjellut. Ja nousee yhä ylemmäksi.
+
+Syyskesällä hän on viimein jo aivan laidunalueensa äyräällä, ylempänä
+enää vain kaljut, synkät kalliotornit. Ja niiden yläpuolella alppien
+lumikentät: jäätiköt, kiiltävät jättiläisten lakit. Mutta alla ovat
+kuusikot kaukana, ympärillä laitumen aukeus. Alla laakso
+näkymättömissä, pilvien verhossa.
+
+Ihana vuoristo! Mutta työ ja aherrus on paimenella siellä. Työ,
+hankkiakseen kultaa rakentaakseen laaksoon kodin: sievän,
+tervanruskean, luhdeilla somistetun, ja karjaa. Johtaakseen katseltunsa
+majaansa!
+
+Aamulla ani varhain, kun kotkat viheltävät, paimen herää majan
+ylisillä, heinävuoteellaan pärekaton alla, koiran vinguntaan ja karjan
+yninään. Hän nousee, herättää paimenpoikasensa, lypsää karjan ja laskee
+sen leveästä ovesta ulos. Hän juottaa, suurustaa lehmänsä ja vuohensa
+vuoripurolla, tippuvan ruuhen luona. Ja antaa karjan hajota, pannen
+kaitsijoiksi pojan ja silpputurkkisen koiransa. Sitten hän sytyttää
+viileässä kodassa, joka lemuaa maidolta, mullalta, lannalta ja
+juustolta, kuusipuu-roihun valtavan kuparikattilan alle, joka riippuu
+karstakatossa hahloissaan, — ja täyttää kattilan maidolla. Hän kuorii
+juuston, kauhoo sen sammioon, lisää maitoa kattilaan, kohentaa
+mustan-savuavaa roviota. Hän kiristää juuston syltä leveään painimeen,
+— hän huuhtoo kulhot, kiulut höyryävällä sinnulla. Hänellä on työtä,
+touhua. Punapuseroisen, punaisen edelweissin tavoittelua! Ajoittain hän
+hyppää ovelle kellokkaita katsomaan, huutaa huikauttaa. Lomassa, jos
+jyrkänne on vaarallinen, menee itse karjaa kaitsemaan, päästäen pojan
+ruualle. Puraiseepa itsekin suuruksensa: kovaa leipää, — jos leipää
+aina eväiksi riittää, — valkeaa juustoa, ja päälle alppipuron kylmää
+vettä. Joskus levähtääkin, seisten matalan, leveän majan portailla,
+tupakoi ja mietiskelee.
+
+Siinä hän seisoo ruskeana, ahavoituneena _chalet_'nsa ovella, vuoriston
+hiljaisuudessa. Pitkä aika on keväisistä, hilpeistä lähtöjuhlista
+kulunut. Alla leviää alppiseutu jylhänä ja autiona. Portaiden edestä
+laskeutuu rinne ylänkölaaksoon, josta kuuset turhaan koettavat
+korkeammalle kavuta. Mustien suurten salojen yli, jotka pieninä
+läikkinä tänne pilkottavat, siintää etäinen kotilaakso sini-utuna.
+Mutta usein peittävät sen raskaat sumut, sakeat, vierivät pilvet.
+Silloin ei pilkahdusta muusta maailmasta: vain ääretön sumumeri
+lainehtii alla. Pilvet pöllyävät. Mutta yläpuolella on sininen taivas,
+joka on kirkas, siintävä silloinkin, kun alla salamat ukkospilvissä
+sinkoilevat. Yläpuolella ovat säröiset, pakkasta huuruavat alppihuiput,
+auringossa säihkyvät, ikuisessa kuurassa kimaltavat.
+
+Niin katselee paimen, ruskeat, hihattomat käsivarret ristissä
+ryntäillä, — katselee ahavan puremana, työn vaivaamana, viiman leveitä
+lahkeita nykiessä, tupsukas patalakki peittäen takaraivosta pienen
+pyörön, otsatukka pörröllään. Yksinäinen, sanaton, vieraille
+harvasanainen autiomaan asukas. Uskollinen koira tulee, huiskuttaa
+häntäänsä, kiepahtaa seisovan jalkoihin, uinuu — toista silmäänsä
+vähänväliä raotellen.
+
+Ja paimen ajattelee kai yksinäistä elämäänsä täällä, koiransa ja pienen
+pojan kanssa, joka nyt alkaa kavuta samaa työn-vuorta, jota myöten hän
+on näin korkealle päässyt. Korkealle — hänellä on säilyssä kultaa, —
+ja kesä on sitä taas lisännyt.
+
+Ja kesäkyliä hän ajattelee. Laaksossa, siellä rikkaat talolliset
+istuvat illoin köynnösmajoissa viinin ääressä, naureskellen, maailman
+uutisia pohtien. Ehkä, ehkäpä on hänen punainen jalovalkonsa siellä? He
+jymistävät tanssilavalla, miekkoiset, sirmakkain tai viulujen soidessa.
+Hän yksin täällä, työssä. Mutta vapaudessa ja toiveineen.
+
+Ja myrsky-syysyössä hän ajattelee. Se maitohipiäinen, mustatukkainen
+tyttö, ei se ollut viime katseella mitään hänelle luvannut.
+
+Syysyössä tuuli tohisee kivillä kuormatussa pärekatossa, lyö pieneen
+päätyruutuun kuin nyrkillä, vinkuu, puhaltaa vilua. Räntää sataa
+vuoriylängöllä.
+
+Ja nyt tulevat mieleen taas vanhain kertomat näistä vuorenhuipuista.
+Niin, niin ajattelee hänkin, kuin vanhat, että nämä vuoret, ne eivät
+olekaan pelkkää kalliota. Muuta ne ovat. Kaskujen punaisen edelweissin
+kasvattajia, kuin suloisen laakson tytön. "Kuulitkos", hän itsekseen
+mutisi, melkein aikoen pojan herättää, "kuulitkos, miten kaukana
+ylängöllä jymähti?" Mikä siellä? Yhden äänen hän oli kuulevinaan,
+niinkuin vanha paimen vuolupenkillään oli kertonut, vanhaa vaudlaista
+kansansatua. Wildhorn oli nimeltä se vuori, joka nyt puhui. Se puhui
+langolleen Dent-du-Morcles'ille. Mitä se puhui? Mitä tehdä paimenelle
+tuolla helmoissamme? se humahti. Pyöräytämme ison kallion irti, —
+laskemme laviinin.
+
+Se lakaisee majan ja kaikki laaksoon.
+
+Myrsky hänet luudallaan pois sipaisee.
+
+Peitämme laitumen aikaisella jäällä, — langetamme sumun, jotta karja
+syöksyy kuiluun.
+
+Kiusaava tauti hänen keuhkoihinsa puhalletaan!
+
+"Hah-haa, niin tehdään", vastasi öinen Dent-du-Morcles
+Wildhorn-vuorelle.
+
+Poikakin heräsi myrskyn jyskeestä. — Hän oli aivan virkku vilusta ja
+onnettomuuksien pelosta. "Juttele jotakin", hän sanoi pääpaimenelle,
+"yön ratoksi". — "Mitäpä juttelisin", paimen vastaa ja hengittää
+raskaasti. Johtui taas mieleen punainen jalovalko. Juustonhakija pari
+viikkoa sitten kertoi, että nuori talollisen poika, rikas miekkoinen,
+kuului muka nähdyn hänen katsottunsa kanssa. Laaksossa, jossa ylös
+yrittävä ei saanut olla. "Mitäpä juttelisin. Vanhoja kaskuja, kaskua
+punaisesta jalovalkosta. No, jo sen olet kuullut. Mutta nyt on sen
+hetki. Vuorilla kasvaa valkeita edelweissejä, tavallisia. Mutta kasvaa
+siellä punainenkin edelweiss. Sellainenkin on olemassa. Missäkö?
+Korkeimmilla huipuilla, pahimpana kuilujen äyräällä, — melkein
+pyörivän kallionlohkareen kupeella. Siellä se hohtaa kuin veri —
+pimeästä yöstäkin. — Niin. Moni metsämies kuuluu sitä koettaneen
+etsiä, mutta ei ole löytänyt. Jotkut _armaillit_ löytäneen kuuluvat.
+Mutta ei se helposti lähde. Kiipeä ylös kuin liukkaita vuoria: kesken
+tietä pitää alas liukua! Sitä kukkaa ei saa. Vaikka pään halkaisen
+uhalla, — ei. Kerran oli muuan paimenpoika nähnyt vuoren rinteellä
+miehen, ylhäällä kuin pilvissä. Se oli ryöminyt melkein irtonaista
+lohkaretta pitkin. Ja se oli nähnyt, nähnyt kukan. Kurottanut kättään,
+huutanut. Mutta juuri kun oli sen käteensä saamassa, hän syöksyi alas
+kuiluun. Kädessä sillä paistoi jokin kuin veri. Mutta kun hänen
+ruumiinsa rotkosta löydettiin, ei hänellä ollut enää sitä kättä, joka
+oli kukan poiminut. Mikä särmä lienee syöksyessä sen katkaissut, minne
+lienee jäänyt."
+
+Poika kuunteli ääneti; paimen ajatteli jaloa punapuseroistaan.
+
+Syksypuolella paimen alkaa laskeutua päivä päivältä alemmaksi. Sikäli
+kuin laidun ylhäällä kellastuu, sikäli kuin lunten raja huipuilta
+alkaen alenee. Niin laskeutuvat paimenet joka laidunrinteellä,
+paimenmajasta toiseen.
+
+Alenevat, — kunnes karjankellot syyskuulla soittelevat
+luonnonsävellystään kotilaakson kuuluvilla.
+
+Silloin on taas suuret ilon ja riemun juhlat kylissä. Paimenet palaavat
+tuotteineen laaksoon! Runsaat syksyn juhlat, keväisiä huimemmat:
+isännät, emännät kestitsevät paimeniaan, kaiken kesää kaukana olleita,
+viljalla, viinillä, hedelmillä.
+
+Ahavoituneiden, vähäsanaisten paimenten joukot kokoutuvat yhteiseen
+keskuskylään, seppelöityine härkineen, valkeine vuohineen,
+juhla-asussa.
+
+Silloin tanssitaan veripunaisissa villiviinimajoissa! Silloin sarkat
+keikistyvät, kun vuorten kesäerakot pääsevät rypäleen tai humalan
+makuun! Koottuaan kultaa, vietyään karjan ja vuokrat omistajilleen
+takaisin, kovan työn tehtyään.
+
+Ja _tuo_ paimen voi istua tanssimajassa. Varjonurkassa hän istuu.
+Harvain toverien kanssa, poissa kirjavain lyhtyjen valopiiristä. Hän ei
+puhu paljoa, hän juo, hän lyö tyhjän sarkan lyömistänsä pöytään. Ja
+katsoo tanssivain sikermään. Ja lehtimajan toiselle puolelle, jossa
+taas hohtaa punainen pusero.
+
+Ja siellä istuu se punanverevä talollisen poika, josta hän kesällä oli
+kuullut. Hänen keväällä uneksimaansa vastapäätä.
+
+Pojan kasvot ovat kauniit, silmät tyynet — hänen leveää selkäänsä
+ristivät kalliisti tikatut nauhat.
+
+Niin, hän on kaunis ja suora. Ei ole hänen tarvinnut kantaa
+halkokuormia ylös vuorille, ei taakkoja alas. Siksi hänen selkänsä on
+soreaksi kehittynyt. Mutta paimen on tullut vuorilla vaivatuksi,
+tummaksi.
+
+Ja tyttö, tuo punainen jalovalko, nauttii talokkaan läheisyydestä, —
+ja hän luo yli lavan paimeneen voitokkaan silmäyksen.
+
+Silloin paimenen päähän viini syöksee, hän kuohahtaa, kääntää päänsä
+pois, — ja antaa täyttää pullonsa, tyhjentää taas.
+
+Ja kun hän kovaa onneaan ajattelee, se kasvaa hänen päässään
+juopuneeksi, epätoivoiseksi vimmaksi. Nyt hän menee mustatukkaisensa
+luo. Hän vaatii talokasta väistymään pois. Toinen hämmästyy, suuttuu.
+Ympärille keräytyneet nauravat. Punapuseroinen riistää käsivartensa
+paimenelta irti, vetäytyy pelokkaana talokkaan sivulle, he kääntyvät
+hymyillen poistuakseen. Silloin paimenen silmissä mustenee. Hän näkee
+vain kuin syöksyvänsä jonnekin kukkaa tavoittamatta. Ja
+kauriinsarvipäisen puukkonsa hän iskee kilpailijansa kauniiseen,
+leveään selkään.
+
+Se satu paimenesta — sveitsiläinen legenda kovan onnen edelweissistä.
+
+Lausanne, heinäk. 1908.
+
+
+
+
+ROMANTIIKAN LIPUN ALLA.
+
+
+Korkealla vuoristossa, viheriäisessä laaksossa on muurahaiskeon
+muotoinen kukkula, ja kukkulalla pieni, vanha kaupunki, muinaisen
+kreivikunnan pääpaikka.
+
+Polvitteleva tie johtaa laaksosta ylös kaupunkiin, joka hohtaa somana
+muurien keskellä: linnoineen, kirkkoineen, luostareineen. Kaupungin
+vankkaa porttia ympäröivät pärekattoiset vallikäytävät ja pienet
+punaiset ampumatornit. Portin päällä välkkyy vanha, hopeanvärinen
+vaakuna, jossa on kurki.
+
+Kun kiipeää ylös portille, niin sen holvista aukeaa eteen jo koko
+kaupungin sisusta kaikkineen. Yksi ainoa tori tai katu siellä on — ja
+siinä ympärillä vanhat talot kallellaan, pienine, vihreäluukkuisine
+ikkunoineen. Joka ikkunalla on kukkia: pelargoneja, punaisena ja
+kirjavana kuin runsaudensarvesta uhkuen.
+
+Keskellä kaupungin ainoaa toria eli katua porisee iloisesti
+suihkukaivo, patsaan päässä keskiaikaisen ritarin kuva. Ja torin
+yläreunassa on kyömykattoinen muinainen luostari, nykyinen kuuromykkäin
+lasten kasvatuslaitos, jossa nunnasisaret vaalivat onnen-osattomia.
+Luostarin alitse vie holvikäytävä ylemmäksi linnaan, ja luostarimäen
+rinteellä loistaa valkea kirkko, viirinä kääntelehtivä kukko.
+
+Sellainen on pieni kaupunki Gruyères, viheriäisessä laaksossa! Mutta
+ympäröivistä vuorista kohottaa yksi melkein kaupungin vieressä
+uhmapäisesti kahta huippuaan taivasta kohti. Vuori on satulamainen:
+ylhäältä kaksihaarainen, niin että huiput muodostavat ikäänkuin
+jättiläissatulan nupit. Ensimmäisenä aamuna, kun siinä kaupungissa
+heräsin, häilyi usva avarilla, heinäkuisilla niityillä, ikkunan alla
+valkeana kuin niittyvilla. Aurinko nousi parhaillaan satulavuoren takaa
+ja laski sen nuppien välitse laaksoon sinertävän valovirran, joka
+juoksi kuin mitkä kankaan loimet. Aamukellot soinnahtivat
+kuparihuippuisesta tapulista, — ja jo näin nunnien kiiruhtavan
+mustankirjavana jonona hoidokkeineen aamumessuun. Avatusta ikkunasta
+viuhui sisälle viileä vuorten viima.
+
+Läksin kaupunkia katselemaan. Muurien vallikäytäville, ja kertaalleen
+kaupungin ympäri, läpi tammimetsän. Vanhasta portista mennessäni väki
+jo palasi aamumessusta.
+
+Kaunis on tämä seutu. Kaunis mahtaa olla keväällä, kun taivas siintää
+ja kevätaurinko hautoo nuoskaa lunta. Kärpäset surisevat, koivuviidat
+punertavat, ja vesi luostarin räystäistä tippuu. Satulavuorella
+kimaltaa lumi nuppien välissä valkeana satulavaippana, ja pian se on
+syöksyvä pauhaavana ryöppynä alas. Ja käki on kukahteleva lumisten
+vuorten vihannoivissa pyökki- ja tammirotkoissa.
+
+Muinoin, — monta sataa vuotta sitten, — seisoi tällä samaisella
+kaupunginkukkulalla roomalainen huvila pilareineen, puistoineen, kertoo
+kaupungin opaskirja. Tämän laakson kauttahan kulki roomalainen sotatie
+Germaniaan. Se huvila loisti Venuksen, Isiksen ja Astarten kuvin.
+Koivut rehoittivat äsken puhjenneessa lehdessä, tuuli suhisi, ja käki
+kukahteli lumisten vuorten rotkoissa.
+
+Huvilan isäntä, rikas roomalainen ylimys, joka tuli tänne viettämään
+kesiään, lepäsi aamupäivällä aterian jälkeen huvilansa parvekkeella
+päivää paistatellen; falerno kimalsi, ja orjat helskyttivät
+kauriinsarvi-kannelta.
+
+Silloin ilmestyi yht'äkkiä laakson toiselle puolelle vieras sotalauma.
+Keihäänkärjet, korpin sulilla siivitetyt kypärät ja nauloitettujen
+kilpien kupurat kiilsivät. Ne olivat barbaareja, Burgundin
+keltatukkaisia urhoja, "kansanvaeltajia", jotka tulivat ottamaan maita
+ja rikkauksia Helvetian entisiltä mustapäiltä herroilta. Seitsemän oli
+heillä, kertoo Gruyèren alkuaikain taru, ylvästä päällikköä, ja väkeä
+kymmenet tuhannet. Niin, pian he levisivät laaksoon kuin heinäsirkat.
+Kauhu valtasi huvilan isännän. Luonnostaan kelmeä poski lensi
+valkeaksi, ja heikot, kynsiin saakka sormuksista kiiltelevät sormet
+vapisivat. Kiireesti koottiin kalleimmat aarteet, — ja mielettömään
+pakoon, päätäpahkaa, vuoriston vihannoivaan, syvään saloon!
+
+Mutta kesähuvilan nuorenlainen emäntä, kreikatar, oli kuljeksinut
+etäämpänä aurinkoisella kukkulan rinteellä. Oli käynyt poimimassa
+sinivuokkoja. Hän oli hempeän soma, — vain kaksikolmattavuotias; hän
+oli lyhyenlainen ja upea. Kasvot soikean sirot, — vaaleanruskea tukka
+kierretty palmikkoina seppeleeksi pään ympärille. Ja kuinka silmistä
+kuulsi syvyys, mutta ei pohjaton lainkaan! Hento ja vento oli leuka,
+särmikäs ei. Pehmoisesti hän liikkui, notkeasti kuin pajun virpi,
+keikahteli soreasti ja leikitellen. Niin hän poimi vuokkoja ja nautti
+mäntyjen pihkantuoksusta. Kunnes yht'äkkiä tuli vieras sotalauma.
+Ratsujoukot kiitivät. Päättömältä pakoretkeltä myöhästyen joutui
+kreikatar erään päällikön käsiin, tuhantisten laumain saartaessa
+huvilan, niin kertoo satu. Päällikkö otti hänet kiinni, — kauhistus
+siinä tuli, — mitä hän teki? Katsoiko hän poskiensa hädän punaa
+peittääkseen maata kohti, koettiko kaikin voimin riuhtoutua irti
+raakalaisten käsistä? Ehkäpä. Paremminkin hänen sydämensä jyski
+haljetakseen, hän värisi kauhusta. Aivan hiljaa hän seisoi hetken,
+pelkoaan salatakseen, ja ehkä tunsi miehestä, ettei nyt ponnistella ja
+riuhtoa auttanut. Ja nyt hän ajatteli pääsevänsä irti siten, että
+katsoi raakalaiseen: miksi tämä oli rusentanut häntä niin
+kovakouraisesti? Burgundin mies arastuikin sitä silmäystä ja hellitti
+hiukan syliänsä, — silloinpa lintu koetti pehmoisesti väistyä hänen
+käsivarsistaan. Mutta heti nuo lujenivat hänen kiertyvään vartaloonsa
+koskiessaan: kreikatar tunsi olevansa kahleissa käsivartten, jotka
+olivat paksut ja kovat kuin rautatammi. Toista oli tämä mies kuin hänen
+lihakseton, veltto roomalaisensa, — pelkuri ja pakenija! Hätä muuttui
+jo hämmästykseksi, ja kun hän kohotti taas katseensa ja näki vieraan
+leimuavan hymyn, joka oli muutakin kuin raakalaisen, — päällikkö oli
+roomalaisessa Galliassa sivistynyt, kunnianintoinen burgundi, — niin
+hän tunsi miehen lujassa sylissä ennenaavistamattoman sulon. Hänet
+huumasi halu painautua miehen ryntäitä vasten, ja tahtomattaan hän
+kurottautui hänen puoleensa, — kuin laine mukaantuen kallion
+syvennyksiin. Ja merkillistä: hän oli onnellisempi kuin ikinä ennen,
+niinkuin kaiken ikänsä olisi kaivannut vain tällaista. Eikö hän
+ollutkin aina hiljaisissa unelmissa ajatellut barbaaria, joka olisi
+keltakutri, voimakas kuin vuoristokarhu, katse palava!
+
+Ja niinpä nyt kävi, että keveäluontoinen Aphroditen tytär taipui
+nuorekkaaseen burgundilaispäämieheen ja jäi mielisuosiollakin hänen
+omakseen, — väkivallalla, kertoo tosin legenda. Kuusi Burgundin
+ruhtinasta samosi edelleen, mutta se yksi jäi tänne. Hän rakensi
+roomalaisen huvilan paikalle kömpelön linnan, — jälkeentulevat sitten
+sen komistivat sellaiseksi kuin se parhaina aikoinaan oli.
+
+Vaeltaja-burgundi otti koko laakson kreivikunnakseen. Hän eli
+ryöstönaisensa kanssa, rikastui tavaroilla kauppamiesten, jotka
+matkasivat Italian ja Germanian väliä. Hän oli hilpeä rosvoritari.
+Hänelle kreikatar lahjoitti voimakkaita vallanperillisiä.
+
+Siinäpä on Gruyèren kreivien sukupuun juuret. Alkuhistoriaa kaupungin,
+joka vähitellen kasvoi linnan ympärille, loivalle mäenrinteelle:
+pienissä olkikattoisissa majoissa asuvia alustalaisia.
+
+Sitten tulee Kaarle Suuren aika. Onpa mielikuvissaan näkevinään Kaarle
+Suuren hahmon seisovan tuolla uhkapäisten alppimuurien huipulla:
+kiireestä kantaan on rautaan puettuna se keisari, kömpelö kruunu päässä
+ja valtaomena kädessä — lukemattomien metsäläiskansain kuninkaalla ja
+roomalaisten Augustuksella. Vasalleina olivat raivoisat Rolandit,
+uskolliset puoliraakalaisseikkailijat, jotka sotivat hänelle alueita
+lisää.
+
+Kaarle Suuren aikana joutui myöskin Gruyère roomalaiseen valtakuntaan
+ja maksoi veroa Carolus Magnukselle.
+
+Mutta Kaarlen aika oli lyhyt. Hänen kuollessaan laaja valtakunta
+hajoaa. Häntä seuraavat heikot Pikku-Pipinit ja Kaarle-Paksut. Ja
+tämäkin kreivinmaa, jonka hän oli laskenut valtansa alle, ja linnan
+ympärille kasvanut kaupunki, julistautui itsenäiseksi. Se laajensi
+aluettaan, se oli aikoinaan Sveitsin mahtavimpia pikkuvaltioita.
+
+Ja sitten näkee muistelija valkeita sotisopia ja niissä punaisia
+ristejä. On tullut ristiretkien aika. Haaveellista uskonintoa. —
+Satoja vuosia sitten, paahteisena kesäpäivänä, jolloin tammien lehdet
+välkkyvät ja apila tuoksuu, näki tämän kreivillisen kaupungin
+asukkaiden silmissä toisilla päättäväisen leimun ja toisilla tuskan. Ja
+kreivi, ihailtu, haaveksiva, hieman raaka ranskalaiskreivi, ratsasti
+linnastaan ulos torille oljenkarvaisella oriilla. Hänen jäljestään tuli
+sata kaunista vuoriston paimenta. He olivat lähdössä niille maille,
+mistä aamulla aurinko nousee, vapauttamaan pyhää hautaa uskottomain
+vallasta, päitä halkomaan, seikkailemaan, rikkauksia ryöstämään. Heidän
+suomupaitansa päällä liehuivat valkeat vaatteet, ja kunkin rinnassa tai
+kilvessä paistoi punainen risti. Papit kyllä siunasivat heitä, mutta
+kaupungin naisten, paimenten puolisoiden, morsianten ja siskojen suusta
+kajahti tuskan ja vimman huuto. He juoksivat porteille, lukitsivat ne
+ja heittivät avaimet vallikäytävästä ulkopuolelle, rotkoon. Tämä
+niinkuin muutkin tarinan tapaukset on suurissa seinämaalauksissa
+kuvattu Gruyèren jaloon linnansaliin, kaari-ikkunaiseen ja valoisaan.
+Miehet eivät olleet naisten hädästä tietääkseenkään; he eivät kuulleet,
+eivät nähneet heitä, kun he takertuivat lähteväin jalkoihin rukoillen:
+"Miksi jätätte tylysti kodit ja lapset, kotimaan, syöksyen kaukaiseen
+Palestinaan surmaa hakemaan?" Väkivalloin murtautuivat miehet
+naisjoukon läpi ja alkoivat särkeä lukittuja portteja. — Kreivin
+puoliso on houkutellut miestään, koettanut saada hänet hymyilyillä ja
+hyväilyillä unohtumaan onnelliseen kotikammioon. Hän on kietonut kylmän
+soturin kaulaa, hän on leperrellyt hätäänsä ja tuskaansa, hän on
+pilkannut hänen suurta intoaan — mutta pilkasta mies on kylmennyt, hän
+on tylysti, kovasti lykännyt vaimonsa luotaan, vaikka tämä on vuoroin
+syleillyt hänen polviaan ja vuoroin koettanut hellällä väkivallalla
+riisua hänen raskasta miekanhankkilustaan. Tuossa nyt istuu kreivi
+satulassaan, ja miehet murtavat portteja. Linnan rouva seisoo
+hervottomana ja neuvottomana muurin kupeella. Ja portit kaatuvat auki,
+ja laakso paistaa, naisparvi parkaisee ja vaikenee sitten, — pienen
+ristiarmeijan lippumies heilauttaa punaista vaatetta ja huutaa:
+
+"Eespäin, jalo kurkemme! Palatkoon ken voi!" "_Kyrie eleison!_" vastaa
+ristilauma, ja se katoaa vuorisolaan, — sieltä Tonavan laaksoon,
+Konstantinopoliin, Vähään-Aasiaan. Siellä se nääntyy nälkään ja janoon.
+Kuolee saraseenien sapeleihin. Tuskin Jerusalemia nähdenkään!
+
+Ja syksyllä kerran, — syksyllä, kun kesä on mennyt lämpöisten öiden
+hiljaisuudessa, sirkkoineen, lehmänkellon kauas kuuluvine helinöineen.
+Kuura paistaa nyt ankarana alpeilla, mahtavilla ympäristön muureilla.
+Toisinaan lumiset pilvet jo saartavat niitä, toisinaan vedestä raskaat,
+niin että vuoret vain synkeinä haamuina sisältä kuumottavat. Surullinen
+ilta. Ja mieleen johtuvat muistot Sveitsin valaliiton ajalta.
+
+Syksyisenä iltana, satoja vuosia sitten — kun laakso lepäsi mustana
+kuin meri, ja merestä vain tupain tulet alhaalta tuikkivat kuin
+laivojen vartiovalkeat, — satoja vuosia sitten leimahti hätäroihu
+tuolta satulamaisen vuoren nupilta. Se tuikki levottomasti kylmistä
+usvista. Ja samassa huusivat hätäluikut alpeilta, ja kirkonkellot
+alkoivat soittaa hätää, niin että tapuli tärisi. Ja levolle riisuutuvat
+urhot kavahtivat, sivalsivat seinältä jousensa, siunasivat ne ja
+itsensä pyhimysten nimeen ja kokoontuivat kreivinsä linnaan. Oli tullut
+sana, että vieras sortaja, habsburgilaisen keisarin armeija, oli
+voittamaisillaan naapurikanttonin Bernin joukot kaukaisessa laaksossa.
+Silloin kreivin väki, jalot ranskalaiset paimenet, samosi suoraan yli
+vuorten, vaanivien rotkojen vieritse veljille avuksi, saaden matkalla
+apuväkeä. Ja ennenkuin uusi syyspäivä sarasti, oli vainooja kumottu
+vuorensolaan melkein viime mieheen. Ja kreivin kaupunki oli pelastanut
+naapurinsa lipun — Gruyèren kurki auttanut Bernin karhua — kun se oli
+joutunut vihollisten saartamaksi. Mutta aika kului, — valaliiton
+ihanneaika oli mennyt. Sveitsi riitautui sisäisesti. Toisenlaisilta
+retkiltä kreivin väki palasi vuorilta jonkin aikaa myöhemmin.
+
+Voittajana se silloinkin palasi, mutta voittajan kasvot olivat
+pilkalliset, ylimieliset, katse kyräilevä, ja riemu oli uhkapäistä,
+villiä. Äskeiset, yhteistä vapautta puoltaneet liittolaiset olivat
+kiistautuneet keskenään. Naapurikarhu, kansanvaltainen Bern, joka
+tavoitteli Sveitsissä ylivaltaa, oli hiipinyt murhaan ja ryöstöön
+kurkikreivin alueelle, kavalasti kuin varas yöllä. Olisi ylimys,
+kreivi, voitettava, ylimysasetukset muutettava, ranskalainen maa
+liitettävä saksalaiseen Berniin. Mutta äläs, sinä kade, kiittämätön!
+Pari virkkua kreivin paimenta huomasi heidät, ja kahteen mieheen he
+torjuivat vihollista monta tuntia vuorisolassa, hätäluikuilla
+toitotellen, — kunnes kreivin soturit ehtivät apuun. Ja nuolillaan ja
+vieritetyillä kivillä kreivin väki silloin kaatoi naapurikarhun pojat,
+kaatoi melkein viimeiseen mieheen, ja palasi kotiin kädet veljien
+veressä.
+
+Kyllä silloin, sinä syysyönä, kun kuun kiekko kiersi keltaisena
+vuorella kaupungin kattojen päällä, riemu raikui linnan
+kaari-ikkunaisessa ritarisalissa! Kokonaisia härkiä paistettiin
+vartaassa avoimessa liedessä, ja palkittu hovinarri, — jonka soma
+talo, lohikäärmeenpäillä ja naamioilla koristettu, on vieläkin
+Gruyères'issä muistona Gruyèren hovin loistoajoilta, — hän sepitti
+runoa kymmenen syltä voittajain kunniaksi! Raikui riemu linnassa aamuun
+saakka, ja jatkui kaupungilla liputuksina ja linnan pihalla
+turnajaisleikkeinä. — Mutta linnan takalistolta kuului hengenhätäistä
+parkunaa kidutuskammion rautaristikoiden takaa: nipistettiin näet
+vangituilta salaisuuksia tulisilla pihdeillä. Kidutuskammiot,
+välttämättömiä huoneita ylimyslinnassa: nyt linnan omistajan,
+kauppiaan, biljardihuone.
+
+Tämän sadun sankariko lienee ollut se kreivi, jonka haamun kerrotaan
+sateisina syyspäivinä istuvan pilventönkänä tuolla satulavuorella?
+Satulassaan hän istuu, jättiläiskokoisena ja jäykkänä, Gruyèren kreivi,
+ylpeä pää vyöryilevissä pilvissä. Keihäs on tanassa taistelupukarilla,
+ja raudoitetut sääret melkein laakson pohjalle ulottuvat. Syyspäivinä
+kurjet, hänen vaakunalintunsa, kiitävät laulavana falangina hänen
+päänsä ohi etelään — Italiaan, Egyptiin...
+
+Kerran keväällä, toukokuun lopulla, seisoi eräs suvun myöhemmistä ja
+heikommista vesoista — keskiajalla vielä — kreivin poika, nuori
+prinssi, linnan pihassa, sveitsiläisillä luhtiportailla. Hän oli
+viidennellätoista, siinä iässä, että rakkaus heräsi hänessä. Keväästä
+ja kaipauksesta hän oli kalpea. Yht'äkkiä pyrähti varjoisalle
+linnanpihalle paimenparvi, — lähdössä kesäksi alpeille: _armaillit_.
+Karja jo torilla ammui, vuoriston kaiku vastasi. Nyt tulivat paimenet
+tavan mukaan heittämään hyvästejä ruhtinaallisilleen. Sinisissä
+samettipuseroissa komeilivat miehet, heidän käsivartensa olivat paljaat
+kuin indiaaneilla, ja kämmenenlevyiset patalakit keikkuivat päälaella.
+Tytöillä oli vuokoista ja voikukista solmitut sinikeltaiset seppeleet
+päässä. He suorittivat iloisen piirihypyn prinssille hyvästiksi. Miehet
+taas lauloivat ikivanhaa _Le z'armaillis_... Mutta tanssivain tyttöjen
+joukossa oli eräs rohkea, joka tohti viitata kreiville tanssiin kutsuen
+ja jatkoi pyörtävää piiriään. Sepä rohkeus riitti nuorta kreiviä
+suututtamaan ja kiehtomaan! Kun prinssi näki nuoren tytön kaartuvan
+poven, ja tukan, ja kiehtovan suun hymyn — kas, jo laskeutui alas, ja
+hänen polvensa vapisivat. Tyttö vain viittasi, ei pysähtynyt, tanssi
+edelleen kuin ilvehtien. Kreivi vihastui, — hän kuuli jo eräiden
+paimenten naurun, näki tytön silmät. Ja niinpä hän rohkaistui, kävi
+kovasti asiaan ja sai velhon kiinni — tyttö antautui hänen parikseen,
+ja he tanssivat piirin keskellä. Arkuuttaan ja kiukkuaan salatakseen
+kreivi pyöritti nyt tyttöä varmasti ja reippaasti. Ja siinä soman tytön
+lähellä unohtui jo kiukku ja muiden nauru. Niin he tanssivat,
+tanssivat, sitrat soivat — ja kas: piiri alkoi vieriä alas linnan
+pihalta. Tanssivat, tanssivat — paimenten hihattomat puserot
+vilkkuivat, ja tyttöjen kukkaseppeleet kiersivät. Ja tanssien he
+pyörivät alas torille, ja torilta ulos kaupungin portista — jäljestään
+muut ajaen seppelöityä karjaa, laulaen paimenvirttä. Tanssivat,
+tanssivat: jo vartija ampumatornista heille hyvästejä vilkutti!
+Tanssivat alas laaksoon, virran varrelle, yli harmaan sillan, ylös
+rinteelle, ja pois vuoristoon — soittojen ja karjankellojen
+helistessä. Sinne he kauaksi katosivat, viimeisen kerran kajahti
+alppilaulun kerto: _Ha-ha, liauba, por ariâ, — ha-ah!_ Ja nuori
+ruhtinas velhoutui koko kesäksi vuoristoon, paimenten elämään.
+
+Mutta syksyllä, huimain paluujuhlain jälkeen, tuli siitä tytöstä
+kreivin vihkimätön vaimo. Linnan tornissa hän nyt asui, ja sieväksi oli
+prinssi hänen kamarinsa varustanut. Siellä oli tytön rukki, ja seinällä
+kalliita mattoja, ja puuleikkauksilla koristetussa vuoteessa sininen
+kunniataivas — ja on vieläkin. Kaikki on ennallaan, kuin vanha,
+kaihoisa balladi: ihmiset vain puuttuvat. Mutta nyt ei se entinen
+paimentyttö ollut leikittelevä tyttönen enää. Tumma tuli oli hänen
+silmissään, ja hän ummisti luomensa, kun odotti kultaansa kammioon.
+
+... Mutta vain puolitoista vuotta onnen uhkeudesta, niin jo neito,
+paimentyttö, istui tornikammiossa yksin. Hän oli pikaisesti
+vanhettunut, kasvot olivat kellastuneet, ja hiuksista pilkki himmeitä
+hapsia. Mutta kyynelet toki vielä vierivät, kun hän tuijotti ulos
+valkeaan talveen. Kreivi näet oli hänet hylännyt, matkustanut
+ylimysneittä kihlaamaan jaloihin länsivaltakuntiin. Eikä hän ollut
+pitkiin aikoihin lähettänyt muuta kuin lempeitä kirjeitä; hän ei ollut
+se kalpea prinssi tätä nykyä, hän oli mies: tyttö oli hänet vereväksi
+suudellut ja itse kalvennut. Eikä tyttö nyt odottanut kreiviä muuten
+kuin rukoillakseen häneltä kuolemaa.
+
+Niitä opaskirjan juttuja ajatellen olin kaupungin kiertänyt, ympäri
+linnan, jonka tornissa liehui suuri, vaaleansininen lippu, kuin itse
+romantiikka; ja olin tullut toista tietä takaisin torin aurinkoiseen
+keskustaan.
+
+Gruyère, elok. 1908.
+
+
+
+
+FATA.
+
+
+Oli elokuu, Marian taivaaseenastumisen päivä. Aamulla oli aurinko
+säteillyt, ja laaksossa, pienen kaupungin ympärillä, hymyili
+sunnuntainen rauha. Ei viikatteen vilausta kedoilla, ei niittäjän
+ääntä. Vain kirkon kymmenen viritettyä kelloa soittivat kuin
+jättiläiskannelkielet vuorelta toiselle jännitettyinä, virsiä ja
+heleitä kansanlauluja. Ja kellopelin soittoa kohti vaelteli kirjava
+rahvas verkalleen, kynttilöitä kimaltavaan messuun ja koreaan
+juhlakulkueeseen.
+
+Mutta miten katoavat auringonpaiste ja juhlasoinnut! Puolipäivä vain
+ehti, niin maa himmeni. Vuoriston takaa nousi raskaita sadepilviä. Kuin
+Vaud'n tarujen pilvikäärmeet ne ryömivät korkeain, törröttävien
+huippujen ympärillä. Alhaalla vainioilla raakkuivat varikset sadetta.
+Pian peittyi koko laakso virtoineen, kaupunkeineen harmaaseen,
+suruisaan sumuun.
+
+Ja mieleeni en tiedä miten lie tullut eräs vaudlainen tarina. — Tuolla
+ikkunani edessä kohosi jyrkkä vuoren seinä, sulkien näköpiirin kuin
+uutimet: vihreää sammalta, udun harsosta kuultaen.
+
+Niin, tuolla vuoristossa asuivat Vaud'n haltiattaret pohjattomissa,
+hämärissä uduissa. Siellä myös monet "diablet", vuoriston hirmut,
+kyynäröisin maaten, katsoen kulmainsa alta ihmisten taisteluja. Myös
+Vaud'n Gargantua, suuri, kuulu aarni, jonka hampaan koloon lammaskatras
+mahtuu sateen turvaan. Lentokäärmeet, rubiini-silmä otsassa, — muita
+lapsellisten rahvaantarujen salaperäisyyksiä.
+
+Koettaisinko kertoa kansantarun paimenesta ja haltiatar Fatasta?
+
+_Haltiatarten_, ruumiittomain fantoomien, rakkaus on aina tuhoksi.
+
+Näen edessäni alppipaimenen. Vähän kalvas hän on ja hento, mutta
+silmissä into, punaisenkirjava nahkahykyrä korskasti päälaella. Tupaa
+hän jo rakennutti laaksoon, ruskeaa, vihreillä luhdeilla ja parvilla
+koristettua. Niin, olipa hän, taru kertoo, katsellut laakson tyttöjä,
+emännäistä kohoavaan kotiinsa.
+
+Kaikki hyvä, — hän oli elävä kuin muutkin paimenet. Kunnes hän kerran
+toukokuussa, — toukokuu on alppiseudulla tuhon kuu, — näki
+vuoristossa haltiattaren kylvyssä. Onneton, jolle se suosio osuu; hänen
+olisi kasvonsa käsin peitettävä. Mutta tuotako olisi muistanut, ihanan
+näyn edessä, nuori _armailli!_
+
+Ihana kylpijä: jalkansa kuin maito, kuin punertavat ruusun terälehdet;
+silmissä kummallinen, syvä kimallus, ja tukka pikimusta, — kansan
+pelkäämä musta tukka. Niin hän valeli vyötäröitään. Mutta kun näki
+ihmisen, tuokiossa sipaisi ilta-udusta kaistaleen, kietoutui siihen ja
+kauhistuneena katosi.
+
+Vain hetken näki paimen hänen jalkainsa vaalean kuullon.
+
+Mutta ken sen näkee, ei sitä unhota, — ei myös _armailli_
+yksinäisyydessään. Hän palasi taas lammelle nähdäkseen. Ja haltiatar
+tuli, kertoo kasku, lemmen polulla, ojensi pienen huilun hänelle ja
+sanoi, että milloin halunnet nähdä, puhalla; ja katosi.
+
+Nytpä vasta paimen alkoi outoja ajatella. Hän puhalsi kerran, — Fata
+tuli, lumosi hänet kummilla silmillään, herätti punahuulillaan kaipuun.
+
+Niin unohti paimen neiden laaksossa, — hän puhui _haltiattarelle_
+tuvasta laaksossa: kuinka siellä oli kukka loistava, puut kumartuvat
+hedelmäin painosta.
+
+Mutta sen kuullen tuli Fata valkeaksi, hän sanoi: "Tyydy vuorten
+linnoihin, — utuiseen rakkauteen. Niin on meidät tehty, ettei
+ihmislapsi saavuta meitä syleilyyn: avaa sylinsä, utuna haihdumme.
+Väisty! Arvoitukselliset kurimot ovat usviemme kätkössä,
+suojelushenkien, kohtalon kehrääjien."
+
+Ja satu kertoo vuoren hengettären tulleen paimenen _chalet_'hen
+istuneen, kertoneen mitä näki syttyvässä valkeassa: "Kas suurta
+leikkiä, se on tulen kuningas. Tuo sateesta tuotu puu, se on Lula, jota
+kuningas hyväilee liekkisormin. Nyt kiihtyy Lula; tohtisiko hän syttyä
+ja palaa poroksi tulen sylissä! Ei siitä nouse siniliekkiä, ei se luo
+valoa, — tulen kuningas palaa erillään, muissa, ei kaipaamassaan, ja
+sammuu. Nyt loppuu heikko hiilus myös Lulasta, hän tummuu. Minun äitini
+oli Lula, mutta minä olen kohtalotar Fata."
+
+Se paimen ei muistanut, että haltiattaret ovat selästä ontelot kuin
+lahopuu, — tai haihtuvat syliin tavoitettaessa kuin huuru: vain
+tyhjyys kalvaa riutuvaa povea. Niin kävi paimenen: milloin hän Fataa
+tavoitti, se parahtaen väistyi. Ja kuitenkin hän oli hänen vuoksensa
+unhottanut laakson neidon, kuitenkin hänen täytyi aina ajatella Fatan
+vaaleita, ruusuisia jalkoja.
+
+Se kaipuu ja tavoittamattomuus poltti viimein hänen aivojaan kuin
+liekki! Se tuhosi kuin hourupäisyys. Niin hän oli vimmassa ja vihassa
+kuin lukin verkoissa. Monesti hän virui majan ylisillä mistään
+välittämättä, — samosi vaarallisilla äyräillä.
+
+Niin meni vuosi, ja kaksi. Hän ajoi väistyvää. Ja viimein hän myi
+laaksossa karjansa, pisti tulen uuden tupasensa nurkkaan ja katosi
+seudulta sen tulipalon roihussa. Minne lienee, toisiin laaksoihin:
+koskaan ei hänestä ole kotipuolessa kuultu. Eivät hänen ikkunoillaan
+ruusut loistaneet, eivät tuvan kulmalla kumartuneet hedelmäpuut.
+
+Mutta rahvas näkee sadepäivinä vuorenhuipulla naisen hahmon istuvan:
+pikimustat hiukset kasvoilla, itkien. Se on haltiatarten rakkautta,
+että he tuhoa tuottavat. Raskaita sadepilviä nyt vyöryy. Usva kätkee
+vuoret, vain ylimmät huiput pistävät mustat päälakensa esiin
+hattaroista.
+
+Tulee ilta, — ylimpiin huippuihin syttyy yht'äkkiä alppihehku,
+kellervä helo. Heijastus näkymättömästä lännen auringosta. Kuin
+punertavaa silkkiä, — kangastus autuuden maista. Se syttyi, sammui
+heti. Iltakellot kalahtivat. Sade alkoi rankkana rapista.
+
+Gruyères, Marian taivaaseenastumisen päivänä. 1908.
+
+
+
+
+AHASVERUS ALPEILLA.
+
+
+Oli syksy, ja villiviini riippui punaisena kuin hyytynyt hurme.
+Viluisen aamun valjetessa lähdettiin nousemaan alppijäätiköille. Tiirat
+järvellä olivat äskettäin heränneet, ja vedenpinnalla lenteli
+aamutuulen punasinertäviä vireläikkiä. Autiosti kapsahtelivat
+väettömillä teillä matkalaisten raudoitetut anturat, ja keihässauvan
+kärki vingahteli.
+
+Niin kohottiin kaupungista, järven rannalta, viinitarharinteille,
+joissa ruskeat rypäleet kiiluivat yön kasteesta. Noustiin pieniin,
+punakattoisiin kyliin, joiden valkeain kirkkojen kellot heläyttivät
+aamusoiton. Jo yleni aurinko, ja edessä hohti etäältä autio vuoristo,
+ympäröiden kylänlaaksoa kuin järkkymätön muuri, mustan ja valkean
+kirjava, sakaroillaan ikuinen lumi. Kylän ympärillä laitumilla
+käyskenteli karja, vuoristosta alas ajettuna, ja alakuloisesti
+soittivat sen sadat vaskikellot syysvirttä. Tupien ikkunoilla olivat
+kukat karistaneet teränsä, ja tarhoissa oli enää vain jokunen märkä,
+lakastunut georgiini. Kylän ylänkölaaksossa varstat jyskivät, ja
+vihreän vaahtoisen virran rannalla kolkkivat myllyt.
+
+Kiivettiin kylästä kohti ankaraa vuoristoa. Tuossa jäi taakse viimeinen
+kapakka. Sen ovella seisoi nuori tyttö. Hänen päänsä yläpuolella
+kimalsivat kullatut peuransarvet, ravintolan kyltti oven kamanassa;
+hänen kasvonsa olivat hienojuonteiset kuin vanhoissa teräspiirroksissa,
+huulet tuoreet kuin aukeavan ruusun terät, ja kädet kellertävän valkeat
+kuin norsunluu; silmät hohtivat syksyistä kirkkautta...
+
+Alkoi laakson peltojen jälkeen koivikko, jossa keltaiset lehdet
+lentelivät, ja sitten tuli kuusimetsä, musta ja tuima, jossa vuolaat
+putoukset jylisivät ja syöksyivät alas hiidenkirnuihin, hulmuten kuin
+valkeat morsiushunnut tuulessa. Ratisten vieri rotkoon somero
+matkalaisten jaloissa...
+
+Kuusikon yläpuolella lakastunut alppilaidun. Kulonkeitaista oli lyhyt
+ruoho, ei silkinvihreää kuin kesällä, ja kukkia näkyi ainoastaan siellä
+täällä jokin alppikämmekkä, levittäen vaniljantuoksuaan. Laitumen
+ylärajassa kohosi kallioseinä kuin vuoripeikon linna. Ei ääntä, ei
+elämää; kalliotornin ulkonevilla sakaroilla vain korpit koikkuivat.
+Kallioseinän juurella karjamajat autiot ja paimenten jättämät. Pienet
+purot hiljaa lirisivät. Kalliotornin juurella ammotti pyöreä lampi, ja
+lammen toisella rannalla, mihin ei aurinko ylettänyt, hohti jo lumi.
+
+Niin oli ilta ehtinyt; pilvet kallioiden seinämillä paistoivat kuin
+kultamöhkäleet. Etäältä laaksosta soivat kirkkojen kellot heikosti kuin
+tiu'ut... Tummenivat alla rotkot... Edessä pilkotti kalliorinteellä
+alppimaja, johon noustiin yöksi.
+
+Tulet laaksojen pohjista tuikkivat sinne alppimajalle kuin kaivosta.
+Mutta ylhäällä viipyi valo vielä. Ja yht'äkkiä syttyi ylimmän huipun
+kupeessa alppihehku! Kellertävä ja veripunainen se oli! Heleä ja
+hymyilevä kuin autuuden maat. Pian se sammui, — ja sammui myöskin
+ruskon ruusuinen hymy jylhäin vuorten takana. Jäätävä tuuli kohahti
+ylhäältä, sulamattomilta jäätiköiltä. Edelweiss uinahti yksinäisenä
+illan viluun. Huipun jäätiköt vongahtelivat... Ja keltainen kuu nousi
+vuoren laelle kuin mikäkin paholainen, joka kiipesi tähystystorniinsa
+... kultakruunu päässä. Hiilet alppimajan liedessä sammuivat ... ja
+matkalaiset nukahtivat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavan aamun pimeässä, tuikkivain lyhtyjen valossa, yhä
+korkeammalle. Jo tultiin lumelle. Hankikate narahteli... Niin
+vaellettiin verkkaisena jonona, viisi miestä köydellä toisiinsa
+sidottuina. Päästiin vuoren tasaiselle laelle, jäätiköille... Ja päivä
+valkeni.
+
+Idän taivas oli heleän keltainen. Lännessä se vihertyi. Ja yht'äkkiä
+kimmahti aamuhämärässä auringon sädekimppu eräästä kaukaisesta
+rotkosta, kuin hirviön hampaiden raosta. Jäätikköylänkö leimusi
+punaisena, se säkenöi ja häikäisi. Kavuttava oli enää vain ylin huippu.
+Se hohti edessä kuin iankaikkinen faarao-patsas, päälaella säihkyvä
+jäähiippa, ja matkalaisjono kiipesi hiipan kärkeen kuin muurahaiset
+hongan latvaan.
+
+Ylimmältä huipulta aukesi eteen maailman ihanuus. Päivä oli jo ehtinyt
+korkealle. Edessä, ympärillä ja jalkain juuressa oli jäätikkö, jonka
+yli oli kuljettu, kuin pirunkirkon katto: sen yläpuolella, tornissa nyt
+seisottiin.
+
+Edempänä nukkuivat laaksot vielä aamun hämärässä. Ja kauimpana hohtivat
+alpit äärettömänä pyöreänä kehänä, sininen taivas.
+
+Lännessä oli vuori kuin valtava, hopeinen katedraali, tuon paholaisen,
+vuoripeikon tuomiokirkko, jossa kimalsivat sadat tornit ja jonka
+kattojäätikkö huikaisi kuin kuvastin. Idässä uhkasi tumma alppipiiri
+kuin jättiläissahan terä tai rivi piiluja, joiden lappeissa huppelehti
+auringon hurme. Etelässä tapasivat taivasta vuoret, joiden valkeilla
+kentillä asui kuoleman kauneus. Pohjoisessa synkkiä torneja, sarvia,
+haljenneita vuorten torahampaita.
+
+Ja kaiken yllä tummanpuhuvaksi värittyvä taivas! Iankaikkisena kupuna
+se kaareutui tämän pakkashuuruisen vuorihelvetin päällä. Sitä
+kannattivat ilmanäärillä jäiset pilarit, alpit.
+
+Aurinko paistoi, lämpeni. Jalkain juuresta nousivat onkaloista pilvet
+kuin höyryt kattiloista. Oli kuolemanhiljaisuus; ei linnun lentoa; vain
+hanki sirahteli hiljalleen kuin huhtikuussa, ja ouruvesi pirahteli
+kultapisaroina peikkoruhtinaan suihkulähteistä. — Metsämies etäällä
+joikui: kaiku vastasi vuorista urkuina.
+
+Se näytti itse Saatanan ruhtinaskunnalta. Ikinä ei ole sinne kaupunkia
+rakennettu, kylää aiottu, koskaan ei ole siellä kukko kiekahtanut.
+Ikinä ei ruoho sinne nouse. Peikko vain huvikseen siellä hyppelee,
+teiskaa jäisillä pihoillaan. Mihin hän loiskahtaa, siihen halkeaa
+railo ja aukeaa kuilu, jonka pohjalla vesi kohisee syvällä kuin
+kaivossa, sinisten jääseinäin välissä. — Ja Saatana pyöräyttää
+auringonpaisteessa lumipallon: se kierii alas tältä maailman katolta,
+se kasvaa, paisuu, vyöryy alas laviinina jylisten, ja kaukainen
+alppikehä vastaa pitkäisenjyrinällä.
+
+Mutta enimmäkseen tämän vilunvaltakunnan ruhtinas, tämän valtakunnan,
+joka Danten olisi pitänyt nähdä luodessaan alimmaista helvettiään,
+enimmäkseen hän makaa vatsallaan kirkkonsa katolla, kuvittelen, makaa
+leuka kämmenten varassa ja tuijottaa laaksoon ... miettien elkeitään...
+
+Ainoa merkkitapaus täällä on koukkusarvisen kauriin ilmestyminen
+alppihuipulle, tai metsästäjän ja matkalaisten tulo. Mutta se ei muuta
+taivasta, ääretöntä sinikupua, jonka reunassa alpit kimaltelevat
+kirjavina kuin sateenkaari.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja kulkija miettii:
+
+— Miksi matkaavat muutamat ihmiset, elämässään, aatoksissaan, aina yli
+merten, yli korkeain vuorten?
+
+Miksi eivät ole kuin enimmät, joiden kehdolle rauhan enkeli siipensä
+levitti?
+
+Miksi jo lapsena heidän otsainsa alla kiiluivat levottomat mietteet?
+
+Ja rakkauskin astui kai heidän poveensa kuin murhapolttaja, — ei kuin
+naurusuu neito?
+
+Miksi eivät ole kuin miekkoiset, jotka rakastavat onnellista
+laaksomaata ja mullan pyyteitä, ja velvollisuudet täytettyään kuolevat
+kuin patriarkat, valkoparrat, varmoina suvustaan ja taivaastaan?
+
+Nämä: tietävät vain, että siirryttävä, muutettava heidän on. Joskus
+riemuiten kuin muuttolintu kesämaille, useimmin kuin lastu laineilla,
+lehdet tuulessa.
+
+Näistä toisenlaisista on siis moni jonkinlainen Ahasverus.
+
+Mitä he rikkoivat, josta näin levottomuudella veroa kantavat?
+
+Rikkoivat? Mitä on rikos heille, aavistusten, kaipuiden ajelemille
+pilville? Tietämättömyys syistä.
+
+Mutta kumman palon on Jumala tai Saatana — sama se lie — heidän
+sydänahjoonsa sytyttänyt: Kuvan kaukaisesta lähdejuoksujen maasta,
+jossa aurinkoisilla kedoilla aina kisataan punaisin vaattein kuin
+viinikuurnanpolkijat.
+
+He näkevät sielussaan kuvan _tuosta_ maasta. Siksi on heistä maan
+vajavainen onni kyllästyttävä. — Aherrus joutavaa, — kuin linnun oloa
+häkissä.
+
+He rakentavat kodin, saavuttamatta mielikuvansa rajatonta kimallusta...
+
+Nainen, rakastettu ja pyydetty, muuttuu vihattavaksi, niinkuin lapsesta
+lelu, jonka se rikkoo.
+
+Ihmekö siis, että he, kun eivät maan onnea _tunne_, sen perustaa
+_käsitä_: usko narriutta, — lait sekavaa ihmishouretta, jonka ovelat
+pilkkaajat näyttävät köykäiseksi; — aatteet, ihanteet, kaikki petosta,
+mataluutta leivän hankinnaksi!
+
+He karttavat tätä. He tavoittelevat lähdejuoksujen maata, josta oma
+kokemus kuitenkin neuvoo, ettei sitä löydy, että se edestä väistyy!
+
+Ihmekö siis, jos he, — siten puolinaista paeten ja täydellistä
+saavuttamatta, — monesti vimmastuvat kuin ansaan ajettu riista,
+temmeltävät, — sadatellen kaikkea, kerskuen rakastavansa vain niitä,
+— olemattomia — jotka nauttivat pilkastaan ja kuolevat!
+
+Ja hän, Ahasverus, joka ei perille pääse, tahtoisi silloin kuolla.
+Mutta juuri samassa alkaa hänen sielussaan taas leimuta se kuva
+lähdejuoksujen maasta. Ja hän ihastuu, — ja vaikk'ei siihen usko,
+täytyy hänen vaeltaa, sitä tavoitella...
+
+Joskus riemuiten kuin muuttolintu kesämaille, — useimmin kuin lehdet
+tuulessa, lastu laineilla.
+
+Näin vaeltajan, pienen Ahasveruksen jäätiköiden kuolonihanuudessa. Hän
+seisoi alppijärven rannalla. Näin hänen kuvansa kirkkaassa, raikkaassa
+vedessä: hän seisoi siellä kumaraisena, lähdön hetkellä; hänen kasvonsa
+olivat ruskeat, silmissä epäusko ja suru; huulilla raukeus, joka —
+muuttui hymyksi.
+
+Geneve, syysk. 1908.
+
+
+
+
+ILLALLA FIRENZESSÄ.
+
+
+Illalla Firenzessä. Kello viiden tienoissa Piazza Signorialla,
+tasavallan ja Medicien muinaisella ihanalla torilla.
+
+Ilma kummallista illan utua. Punertavaa, kellertävää. Valo kuin
+kultahiukkasia. Aleneva aurinko luo jykeviin palazzoihin, linnojen
+korkeihin sakaraharjoihin ruskeanheleää hohtoa. Siroihin räystäihin,
+kirjavain puuvuoliaisten kannattamiin.
+
+Piazza Signorialla, kuvapatsaitten himmetessä hämyyn. Palazzo Vecchio,
+korkea kuin sotalinna, kohottaa hoikkaa torniaan rusoisiin ilmoihin.
+Kupariviiriään, punaisena paistavaa kuin kevyt liljankukka. Punainen
+vaakunalilja! Kuin sormi viitaten taivaan kultaan!
+
+Piazza Signorialla. Kahden puolen palazzon portaita himmenevät
+marmoriryhmät: vasemmalla Neptunus: vankka, valkea meren jumala lähteen
+ylimmällä pylväällä. Alempana allas aallottarineen. — Oikealla
+puolella Herkules, rusentaen nuijalla Cacus-jättiläistä.
+
+Torin toisella sivulla vanha loggia marmoriryhmineen: Perseus, jalona,
+voimallisena kohottaen Medusan kuparihurmeista päätä. Sabinitarten
+ryöstö. Judit, Holofernes jalkainsa alla.
+
+Kaupunki alkaa liikehtiä ilta-askareissaan. Ratsu-upseereja
+siniviitoissa, — porvarisrouvat kävelyllä, — virkamiehet salkku
+kainalossa kotiin tai kahviloihin. Illan nurinaa, kellot kilisevät,
+automobiilit määkyvät.
+
+Jo herää, jo venytteleiksen ja nousee katuasukas murkinauneltaan
+Cosimo-herttuan ratsupatsaan jalustalta. Poikaset, tummahipiäiset,
+temmeltävät, leikkivät Loggia dei Lanzin kuvapatsaiden välissä.
+
+Firenze, sen ruusut! Syksy oli, vain jokunen ruusu vihannestorilla,
+muut ruusut kuihtuneet. Niinkuin kuihtuvat, muuttuvat entiset
+mielikuvat nykyisiksi.
+
+Niin illan rusottaessa Arnon rantamille...
+
+Signorian torilta ohi Palazzo Vecchion vie siro, valtava pylväskäytävä
+aukealle rantakadulle, Arnon korkeille rantalaitureille.
+
+Kahden puolen hohtavat käytävässä, pilasterien komeroissa, muinaisen
+Fiorenzan suurmiesten kuvat. Mikä mahtava rivi kahden puolen!
+
+Ruhtinaita, taideniekkoja, tiedemiehiä.
+
+Ja jokainen — suuri!
+
+Heidän nimiensä jalo kaiku on levinnyt yli kaikkien merten ja maitten.
+Niin eteläisten ja itäisten kuin pohjolan pimeydessä piileväin!
+
+Mikä Atena ennen! Moinen rivi valtiomiehiä, kuolemattomia runoilijoita,
+maalareja, kuvanveistäjiä, koneitten ja kirjain ääressä eläneitä. Eipä
+kirjain: intohimoinen rakkaus elämään heillä oli.
+
+Miehiä, joiden nimet jo sointuvat kuin suloiset riimit! Tuossa, — vain
+muutamien kasvoihin katsellessa, — mikä korkeus:
+
+Medicit, Giotto ... Dante Alighieri, Petrarca, Boccaccio, Buonarotti...
+Kaikki täältä, suloisen Fiorenzansa lapsia. Täällä syntyneet tai
+eläneet, tai tänne, isänmaahan, maanpaosta kaivanneet. Tätä rakkaudessa
+pilkanneet ja ruoskineet, sen orjuutta surreet...
+
+Leonardo da Vinci, Cellini, — Donatello, Galileo Galilei,
+Guicciardini...
+
+Kaikki täältä.
+
+Orgagna, Niccoló Pisano, Guido Aretino, — Accorso, Antonino,
+Cisalpino...
+
+Täältä... Monet, monet muut...
+
+Jo punoittavat pylväskäytävän päässä Arno-virran kivikaiteet. Ja kun
+sinne tulee, niin jo tummuvat Arnon siltain kaaret iltaan.
+
+Muistoisimpana, surun-tummimpana on raskas Ponte Vecchio. Kuin virran
+yli rakennettu katu: kauppakojut riippuen sillan ulkokupeissa, — kuin
+korit lastatun muulin satulassa.
+
+Arno, Ponte Vecchio! Illan helossa himmertävä Arno! Vesi seisoo
+kivityksen altaassa, — kellertävä, rupainen, homeinen. Matala särkkä
+pistää pohjasta esiin. Rotat juoksentelevat särkällä, raskaan, paksun,
+öljymäisen veden partaalla, nuuskien perkeitä...
+
+Ja kirkas etelän kuu kohoaa ilmi vastarannan sypressimäkien takaa.
+
+Ilta kiiruhtaa.
+
+Yhä kullankeltaisemmaksi saa siltakaarten takana iltarusko. Kultaisella
+taivas-taustalla liihottelevat ruusunpunaiset pilvet. Kuin enkelit, Fra
+Angelicon kädellä siveltyinä.
+
+Ponte Vecchiolla. Siellä syttyvät jo iltatulet. Siellä kuhisee väkeä,
+kävelijöitä. Siltakatosten varjossa syttyvät tulet kultaseppäin
+tiskeillä ja ikkunoissa, — kulta- ja mosaiikkirihkamaa kiiluvissa.
+Siellä on kuhinaa, punatulia tuikkivalla sillalla. Keskellä joukkoa
+hinkuu aasi. Rattailla maalaiset piiskoineen. Jalaton kerjäläinen
+lykkii rulla-laatikossa, rallatellen, kepeillä itseään kotiin.
+
+Ponte Vecchiolla, — missä muinoin ovat seisoneet Dante, Leonardo,
+sinne iltataivas paistaa yhä kultaisempana.
+
+Ja yht'äkkiä helähtävät Fiorenzan kymmenten kirkkojen kellot Ave
+Mariaa: Santa Maria Novella, Annunziata, marmorinen duomo: valkean- ja
+mustankirjava, puhdas, jalo...
+
+Kellot, — läheltä ja kaukaa. Sointuisasti, suloisesti.
+
+Ave Mariaa, — kello on kuusi.
+
+Tummui ilta. Hämy verhosi virran leveää uomaa. Kuun kuvajainen alkoi jo
+sen pinnassa välkkyä.
+
+Ponte Vecchiolla liihottelevat yösiipat hämärissä, rannalta toiselle,
+vedestä suoraan kohoavien, vanhain talojen väliä. Jo soutaa kotiinsa
+kalamies, mutainen haavi keulassa.
+
+Tuolla toisen sillan kaarella kiitää raitiovaunun tuli. Pyörät
+rymyävät.
+
+Sitten: kello seitsemän. Jo huutavat tehtaat Arnon alajuoksulla.
+Viimeiset sauhut haihtuvat torvista hämärään. Työläisjonot vierivät
+silloilla.
+
+Arno — kuinka kaunis tuo ruhkainen, seisova joki oli kuitenkin, kun
+pimeys kätki sen vihreänkeltaisen ja ruman pinnan. Kaarevain, pitkäin
+laiturien lyhtyjonot siihen kuvastuvat: liekkien kuvat vedessä häilyen,
+seisoen virin tyyntyessä kuin kultasauvat.
+
+Kuun kuparihohde yllä. Kaukaa lämpöisiä tuulen leyhkiä.
+
+Kello seitsemän. Ruokailuhetki... Tutusta trattoriasta maan alta oiva
+kukkopaistin tuoksu. Siellä maanalaisessa kellarissa, matalain holvien
+alla, keskellä seinille liimattuja reklaamikuvia, siellä ikävöivät
+monet vanhat missit, ja naukuilee trattorian missi! Siellä haaveksii
+joku pitkätukkainen runoilija — tuijottaen menneisyyteen kuin
+Medusaan. Vehnäleipä murretaan. Paisti höyryää. Punainen viini
+kallistetaan. Kokin hupaisa huuto kajahtelee...
+
+Puoli kahdeksan Piazza Signorialla kahvilan edustalla... Palazzo
+Vecchion torni häipyy ylös taivaan tummuuteen. Marmoripatsaat
+kangistuneessa unessaan. Väen vyörinää, leppoista hälinää.
+Pitsijakuissaan katuperhoja, joihin porvarisrouvat poikainsa vierestä
+heittävät tuikeita katseita ... mutta nuorikot kiintyvät puolisoittensa
+kainaloon...
+
+Kello yhdeksän ... ihmiset levolle...
+
+Torilla vain alempaa rahvasta.
+
+Heille näytti silmänkääntäjä kärrylavaltaan, kuuden tekoparran ja
+puolen peruukkitusinan avulla, Abdul Hamidin ja Leo Tolstoin, Bertha
+von Suttnerin ja Köpenickin kapteenin, Italian kuningasparin ja keisari
+Villen ja Sarah Bernhardtin.
+
+Sitten Eldoradoon, yökahvilaan, lähellä Piazza Signoriaa.
+
+Matala sali puolillaan väkeä: työmiehiä, liikeapulaisia,
+sirkusniekkoja. Keskellä tahrainen viinuri... Pikku näyttämöllä
+primadonna lasihelyt korvissa, lallattaen jotakin pianon säestyksellä.
+Laiha, keltainen, yllä punainen pusero ja pölyinen pitsiviitta, —
+selkä kyssyssä, kasvot kurttuiset, ja kurtut punatut. Ääni särkynyt,
+kova ja käheä. Hänen nimensä on Laura.
+
+Niin kävellen, katsellen. Jo on tulet sammutettu Ponte Vecchiolla, "_In
+sul ponte d'Arno_", jossa muinoin Dante seisoi, kehitteli synkän
+intohimonsa, kultaisen rakkautensa runoa.
+
+_In sul ponte d'Arno_...
+
+Jo ovat kultaseppäin kojujen luukut suljetut.
+
+Kadut hiljenevät, pimenevät... Vain rantain lyhdyt kuultavat kahtena
+pitkänä kaarena, kuvaimet vedessä kuin palavat vahakynttilät alassuin,
+liekit lepattaen...
+
+Pylväskäytävässä muinaiset suurmiehet, syvissä mietteissään, — kuun
+sinertävässä hohteessa...
+
+Ja eivätkö Arnon rannalla myös kulje nuo muinaisten väkeväin aikojen
+hahmot?
+
+Dante, tulipunaisessa viitassaan kuin kostonenkeli...
+
+Brunelleschi, duomo-kupolin pystyttäjä, — aivot kunnianhimon
+taivasta-uhmaavassa tulessa.
+
+Lorenzo Medici, sieraimet leveinä: voimaa, intohimoa, viisautta,
+väkivaltaista ylhäisyyttä...
+
+Väkevä, synkän-riutuva Michelangelo. Toinen enkeli, Fra Angelico,
+nöyrässä, kultaisessa hartaudessa...
+
+Ääni ylinnä mekastaen Cellini...
+
+Mitä kuuluu? he tiedustelevat toisiltaan. Mitä tapahtunut? Miten voi
+Fiorenza?
+
+Mitä viime päivästä, viime yöstä?
+
+Ovatko miekat paljastuneet huotrista? Vuoksi naisen? Vuoksi kunnian?
+Kunnianhimon? Vapauden?
+
+Onko kaatunut leppymätön vastustaja, raudan, myrkyn ruttoon?
+
+Ei, ajat ovat paranneet. Ei kaadeta siten enää.
+
+Onko kukaan laskeutunut helvettiin aatteiden, ihanteiden tähden?
+Tosi-ihanteen, jonka nimi on _virtù_? Kunto!
+
+Tai aivoissa noussut kunnianpyyde kuin Signorian taivasuhma-torni?
+Valtava kuin duomon kupoli?
+
+Onko välkähtänyt kauneusajatus, jolle ihmisiät, kullat uhrataan, —
+että _se_ eläisi, kuolematon, marmorissa, tauluissa, palazzoissa?
+
+Vai tuokion iloko? Onko kemuttu kuin muinaiset jumalat ruhtinaallisissa
+palazzoissa?
+
+Ei. Ajat ovat menneet, kaupunki nukkuu.
+
+Kummissaan katselevat silloin hahmot, kuuntelevat yössä.
+
+Heidän kaunis Fiorenzansa, — muinainen kiihkon, elämän kaupunki, —
+aikansa Atena — aikansa rikkauksien, toimen keskus, suurkaupunki...
+
+Kaikki hiljenee yöhön...
+
+He aivan kumartuvat nähdäkseen niitä harvoja, joita hiljaisen kaupungin
+kaduilla enää liikkuu... Kello puoli yksitoista. Nykyajan muurahaiset,
+jotka ovat pesiytyneet heidän kimaltavaan, intohimoiseen
+hengenkaupunkiinsa.
+
+Pilvi kulkee, luo varjon — hahmot haihtuvat.
+
+Mieleni on suruinen — ja mietin, missä minä voimanponnistukseni
+löytäisin? Sellaista mietin, selvää, — pieni!
+
+Katua käydessäni kotiin, kello yksitoista. Kadut tyhjät,
+haudanhiljaiset. Ei valoja kemutalojen, ravintolain, työpajain
+ikkunoissa.
+
+Joku poikaparvi vain kulkee ikkunani alitse, kitaraa sormiellen,
+jotakin laulaen...
+
+Muutaman säkeen kuulin astelevain laulusta...
+
+Kauas yli puoliyön se soinnahteli mielessäni:
+
+    Tutte le fontanelle
+    si sono seccate...
+    Pover amore mi
+     muore di sete...
+
+Ja mitä nämä merkitsevät? Sitä, että
+
+    Ehtyneet kaikkialla
+    lähteet on kuiviin...
+    Rakkaus raukkani
+     janohon kuolee...
+
+Ei vanha, elämänkiihkoinen laulu:
+
+    Chi vuol esser lieto, sia!
+    Di doman non c'è certezza!
+
+Firenze, syysk. 1908.
+
+
+
+
+VENETSIA.
+
+
+Kilometrejä pitkälle rautatiepankille, joka johtaa laguunan ylitse
+saarikaupunkiin, kävi koillisesta kylmä, vinkuva viima. Hyrskyten
+löivät viluisessa aamussa aallot ratapenkereen kupeihin. Niin kiidetään
+pimeydessä, juna kiljuu. Ja pian alkaa etäältä, sieltä täältä kimaltaa
+tulia kaupungista: kylmänvihreitä, punertavia valoja. Ja jo kuumottaa
+aution meren helmasta Venetsia, meren ihme, aaltojen kaupunki.
+
+Juna porhaltaa kaupunkiin, jonne ei vieraan ikinä ole ollut yrittämistä
+jalkaväen ja ratsujen voimalla. Kaupunkiin, jonka ihmisnero rakensi
+veden varaan. Sälytti linnat orjuuttamansa elementin hartioille.
+
+Uljas, jalo ihmisylpeyden luoma! Kaupunki, jota kaikkialla saartaa
+hyrskyvä meri. Aaltojen joukot kaikkialla: idässä ja etelässä,
+pohjassa, lännessä. Vallaton meri, vihamies ja ystävä, vainooja ja
+kasvattaja, rohkeaksi pakottaja! Myrskyssä kuulu, länsituulissa hellä,
+muinainen Hadria.
+
+Pieni tori aseman edustalla. Gondola-ranta, hiljainen, mykkä.
+
+Eipä katuja siellä, ei kapsanut ainoankaan hevosen kavio, eivät
+rämisseet rattaat, eivät vinkuneet rautaiset kiskot.
+
+Vain musta, leveä kanaali aukesi, Canal Grande. Pimeä ja
+kuolonhiljainen aamun salaperäisyydessä. Vain aallot siellä jo
+rauhattomina loiskehtivat valkeiden palazzojen kivijalkaan. Palazzojen
+kaari-ikkunoineen, parvekkeineen, joiden kahden puolen umpinaiset,
+laajat seinäpinnat.
+
+Gondolat laiturissa, kiiltävine keula-hellebardeineen. No, senkin
+viimeisen romantiikan voi itselleen sallia. Gondolaan siis, mustaan
+kuin ruumisarkku. Ja airomies alkaa aamu-unisena meloa. Keveästi
+kiitelee kaareva, jalon-siro gondola, tuskin vettä hipoen
+keskipohjalla, keulansa korupertuskaa välkytellen. Keveästi tuolla
+oudolla virralla aamun valjetessa.
+
+Jo kirkastuvat kahden puolen palazzojen pitkät rivit, parvekkeet,
+ruusunkukka-kuvioilla koristetut, hohtaen kuin kimaltava kuura. Linnat
+portaineen suoraan vedestä kohoten kuin lumouksella. Heleänvihreinä
+väristen hyppelivät aaltojen heijasteet niiden seinillä, kun aamu
+ruskotti.
+
+Meloja, hän huojui gondolan peräkohokkeella notkeana kuin Neptunuksen
+puhdasrotuisin poika. Voimakkaana, keveänä. Niin hän liikuttelee
+aironkääntämällä venhettä, helposti kuin leikillä. Niin kuljetaan Canal
+Grandea. Alitse Rialton, keveydessä jalon kuin marmoroitunut unelma. Ja
+nyt kääntyy pursi ketterästi vasemmalle, hämärään laguunaan. Se
+pujahtaa, korkeaa keulaansa hiukan alentaen, pienten marmorisiltain
+alitse kuin loivain luokkien. Se kulkee talojen kupeitse, joiden
+verannoilla villiviini kiemurtaa pylväitten ympärillä. Se kääntelehtii,
+kiertelee kanavasokkeloita, jotka silloin tällöin aukeavat suurehkoiksi
+lammiksi. Se kulkee torien reunamitse, joilla rappeutuneet kirkot
+punertavat. Elävää kanaalia, "laguna vivaa", pitkin, joissa vesi
+tuoksuu tuoreelta ja joissa vielä luode ja vuoksi hengittää. Ja se
+poikkeaa kuolleillekin kanaville, joiden vesi on raskasta, homeista,
+ruohoista: laguuna on kuollut. Se on äitinsä, meren, yhteydestä
+suljettu. Siellä asuvat kuumeen henget ja syöjättäret.
+
+Ja vihdoin se venhe, käärmehyinen, hopeavärillä kirjaeltu, pujahtaa
+suoraan johonkin luolaan, hämärään kellariin, joka on puolillaan vettä.
+Mutta holvin katossa sähköliekit syttyvät, ja yhdeltä seinämältä
+johtavat leveät marmoriportaat ja kaariportti majataloon.
+
+Sitten seisoo muukalainen huoneessaan. Ääretön hiljaisuus. Vain vesi
+juuri ikkunan alla lotisee. Hän ihmettelee tätä pakon ja ihmisuljuuden
+rakentamaa kaupunkia. Kaupunkia, jonka sisässä asuu vesi, jota vesi
+ympäriltä saartaa. Hyrskyvä meri. Särkille ja tammipaaluille
+äärettömällä sitkeydellä rakennettu; joka kivimöhkäle kaukaa soudettu,
+alla vihollisten vainon. Jokainen jalo pilari ponnistellen tuotu,
+muilta veren hinnalla ryöstetty. Jokainen pylväs mielikuvain mukaan
+kiverretty, kova kivi viiniköynnöksen tapaan kierteille. Kanavain,
+kanaalien, viemärien labyrintti. Sata ja seitsemäntoista on särkkää ja
+ihmiskäsin tehtyä saarta. Sata ja viisikymmentä vesisolaa, joiden yli
+vie neljäsataa marmorisiltaa.
+
+Sen labyrintin keskellä on kuin Leviathan, merikäärme, Canal Grande.
+Jättiläismäisenä kysymysmerkkinä kiertyen. Meripeto, johon nuo pienet
+väylät ja kiemurat ja ojat yhtyvät kummallisina okaina ja evinä.
+
+Niin oli valjennut jo päivä. Jo hohtivat kiitävien pilvien kuvaiset
+lammikossa ikkunan alla. Ja kulkija lähtee kaupungille: kiertelee
+pitkin viemärien varsia, kapeita käytäviä. Kiertelee solissa alhaalla,
+kapeissa kuin uunin holmit. Tuossa kääntyy kyynäränlevyinen katu,
+puhdas ja sileä kuin parkettilattia, jyrkästi oikealle ja päättyy
+umpilammikkoon. Mutta lammikon laitaa pitkin vie soma pilarikäytävä,
+ikäänkuin luhti, — kunnes taas tie katkeaa syvään, mustaan vesiojaan,
+korkeilla möljillä reunustettuun. Mutta sen ojan yli johtaa pieni
+marmorikaari. Ja kaarelle kun seisahtuu, niin aukeaa oikealta,
+vasemmalta pitkä kanaali. Kanaalin yli samanlaisia pieniä siltoja
+pitkät jonot: valkeita, keveitä, kuin mitä itämaisia valtaistuimia;
+koristettuja marmorikaiteita. Ihania kaaria, jotka sitovat
+kaupunginkorttelin toiseen, saran sarkaan. Ja niillä väkeä vilahtaa, —
+katoaa talorykelmiin, kaupungin salaperäiseen kätköön.
+
+Kiertelee siinä, seuraa isompia väkijoukkoja pääpaikoille osatakseen.
+Ja niin tulee tuolta Minotauroksen eksytyksistä meren rannalle! Riva
+degli Schiavonille, Adrianmeren näköpiiriin.
+
+Adrianmeri! Tuulinen syyspäivä. Aallot puuskuvat vedestä kohoaville,
+kymmeniä syliä leveille portaille, joita jalot marmoripatsaat
+reunustavat. Kuninkaalliset portaat: ikäänkuin sen jumalattaren maihin
+astua, johon S. Marcon kaupunki kihlautui: Adrianmeren! Portaiden
+juuressa keinuvat nuo mustat merikäärmeet, gondolat. Nuo kirvestä
+heiluttavat pienet vaakunaleijonat, mikä kullan ja sinisen kirjavaan
+paaluun kytkettynä, mikä juovikkaaseen, punakeltaiseen vaajaan.
+
+Aamu tuulinen, pilvinen. Silloin tällöin hajoavat päivän edestä hyiset
+pilvet. Ja kuin kultainen jalopeura kimalsi minusta silloin aurinko,
+pään ympärillä S. Marcon pyhimyskehrä. Venetsian sotaisa vaakuna!
+
+Päivän edestä hajosivat pilvet, — ja silloin välkähteli meren
+aalloilla, jotka olivat harmaat äsken, punertavia vihuriläikkiä. Ja
+kaukaa etelästä siinti Lidon, paripenikulmaisen merivallin, ääriviiva,
+sinisenä ja hymyilevänä.
+
+Keulat vaahtoa hyrskyttäen kiitivät kalamiesten purret Canal della
+Giudeccalla. Kiitivät ulapalle Lidon porttien kautta. Heidän pursiensa
+purjeet, toinen puoli pääpurjeesta punainen, toinen keltainen,
+pullottivat kuin paratiisilinnun kupu. Ja pursien keuloissa hohtivat
+kullatut ja sinetyt pyhimysten ja Venus-jumalatarten kuvat.
+
+Laguunan toiselta puolelta saarelta hohti Pyhän Yrjön kirkko
+myrkynvihreine kupoleineen. Meren väristä räikeästi erottuen, —
+kupolin huipulla leijaili kultainen arkkienkeli.
+
+Aamuostoksille rientävää väkeä vilisee. Köyhälistön puukengät kapsavat,
+hartioilla hulmuavat paksut saalit, mustat ja punaiset. Siellä täällä
+joku solakka, vaaleasilmäinen porvarisrouva.
+
+Tuossa kaksi miestä: tulevat juuri ulos matalasta rantakahvilasta.
+Toinen on pitkä merimies, toinen hoikka merisotilas. Käsikoukkua he
+huojuvat, hiukan hipperissä. Kai merilaulua laulavat. Etenevät pitkin
+leveää, kivettyä rantaa.
+
+Mitä he lauloivat? En sanojaan kuullut. Mutta näin minä hyreksin:
+
+Oi tämä kaupunki! S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki. Ihmisvoiman
+ja älyn jumalainen luoma. Harvain rauta-tarmolla, tuli-innolla omaksi
+sodittu. Ei mitään lahjaksi saatua. Ei suurilukuisen kansan ylivoimalla
+saavutettu mahtavuus, vaan vähälukuisten ponnistuksilla, viekkaudella.
+
+Hyvä kohtalo ajoi muinoin rannikon asukkaat tänne särkille goottien ja
+hunnien edestä! Ankara isä, joka pakotti poikansa ottamaan elatuksensa
+sieltä, mistä se on vaikein saavuttaa! Seikkailuista, sodasta,
+älynjuonista! Niin se isä kasvatti lempipoikansa soturiksi.
+
+Pakolaisten olkikattoiset majat autioilla luodoilla muuttuivat
+linnoiksi, palazzoiksi. Kalastajista ja suolakippareista nousi
+ylimyksellisten suurkauppiaiden valioporvaristo, jolle ei maailmassa
+vertaa!
+
+Voimakas, kylmäjärkinen, elämää intohimoisesti rakastava
+porvaris-aatelisto! Siinä valtiossa on uskonnon, kirkon ja munkkien
+valta ollut aina naurettavan vähäinen. Sen vertainen kuin valtion
+järkeisetu ja poliittiset juonet joskus vaativat! Sen kaupungin
+pyrkimykset eivät ole koskaan leijuneet pilvien yläpuolella. Koskaan
+siellä ei ole uskonnollisuudelle ja pyhyydelle muuta kuin hymyilty.
+Tarmon ja nautinnon kaupungissa!
+
+Sille riitti maan ja meren seikkailuja kylliksi.
+
+Sen ylimystön silmämääränä oli jalo mainen onni: hyvinvointi,
+nautinnot, ilon tuottaminen sille joukolle, jonka turvaajaksi se oli
+tietoisesti asettunut.
+
+Se antoi alamaisilleen rajattoman yksityisen vapauden, kiihotti sitä
+yritteliäisyyteen, rikastumiseen, avasi sille kaikki elämänilot. Siinä
+valtiossa ei ollut uskonriitoja, siveyttä. Ainoa rikos oli se, joka oli
+rikos yhteistä onnea, valtiota vastaan.
+
+Se oli sukujaloa ylimystöä, joka ei ryöstänyt alamaisiltaan, mutta ei
+sallinut myös muiden ryöstää, ei suvainnut yksinvaltaa. Mutkikas
+valtiokoneisto paljasti kohta ne, jotka tyranniutta tavoittelivat.
+
+Harvainvalta, viisaat sukukokemukset veressään. Jonka jäsenet olivat
+ensimmäisinä ei vain nautinnoissa, mutta myös taistelussa,
+uhrautumisessa oman edun hyväksi. Omaa vertaan säästämättä vuodattaen.
+Venetsia, se oli he!
+
+Niin se valtio laajeni omantunnonvapaudessa, terveessä elininnossa
+maailmanvallaksi: se kihlasi koko Välimeren. Sen jalopeura valtikoi
+Addasta Levanttiin. Viljattoman särkän alusmaita olivat Kreikat ja
+Jooniat, Kyprot, Kandiat. Sen hallussa olivat Krimin, Sinopen, Egyptin,
+Armenian rikkaudet. Etiopian elfenluu! Indian karneolit, granaatit ja
+safiirit! Se vietti ylimmästä alimpaan luokkaan ainaista _trionfoa_,
+julkista juhlaa. Sen jalo, maallinen henki kuvastui taiteessa, joka on
+lähinnä hellenismiä: loiston, elämänilon, itsetietoisen nautinnon
+ilmaus. Kaukana pilvientakaisesta, symbolistisesta, olemattomasta.
+Siinä taiteessa sykki onnen ja elämän veri.
+
+Ja kun tuo loisto meni, kun pienen valtion veri vanheni eikä se
+jaksanut ylivoimaisia kadehtijoita vastustaa, niin ensimmäisinä
+kaatuivat ylimyssuvut pienen, suuria suorittaneen yhteiskuntansa
+edestä. Heidän nautinnoissaan ei petturuudella ja arkuudella ollut
+pöytäsijaa!
+
+Viimeisen doogin tuli vannoa uskollisuutta Itävallalle. Mutta hänen
+sydämensä halkesi, ennenkuin suu ehti aueta siihen. Hän suistui
+kuoliaana S. Marconsa permannolle, jalokivistä raskas _corno_ päässä,
+ylväine doogin-mantteleineen.
+
+Sen kaupungin historia on ruumiin ja järjen sotaa maallisen onnen
+puolesta.
+
+Ihmekö, että sellaisessa rikkauden, väriloiston ja aistien kaupungissa
+pyhimykset maallistuivat! Pyhä Markus, jonka luut tuotiin
+Aleksandriasta, joka kai merimatkallaan tuli tuntemaan aallot ja
+tuulet, niin että voi hillitä meren kuin paimen pelästyneet karitsansa
+ja vuohensa, ja oppi turvaamaan kaupunkia, tupia tuulessa ja aaltojen
+varassa, — hänen luostarinsa, mitä ne olivat? Viinitupia, tanssisaleja
+ja rakastavaisten kohtauspaikkoja. Kas sellainen on soturien uskonto!
+
+Kaunis S. Marcon ja hänen leijonansa kaupunki! Kaunis kuin
+koralliriutta merestä kohonnut. Ei: harvain älyllä rakennettu. Jumalain
+lahja: tarmon ja itsetunnon.
+
+Käänsin päätä: tuollapa hohti oikealta vaaleanpunainen doogipalatsi
+vankkoine goottilais-halleineen. Paksut, ikäänkuin maasta kasvaneet
+pylväät. Yläkerrosten laajassa pinnassa ammottavat kaari-ikkunat, katon
+itämaisten sakaroiden alla. Palazzo kuin meren uumenista kohonnut
+salaperäinen merenlinna!
+
+Palazzon kulmalla torin suulla kaksi kivipatsasta, leveäkruunuista.
+Toisella S. Teodoro. Toisella S. Marcon kuparinen leijona, tasavallan
+vaakuna. Merkillinen vaakuna! Siivekäs jalopeura; leveä,
+terävähampainen suu irvissä tuolla väijyvällä, hyppäykseen
+valmistuvalla kissalla. Häntä pahaenteisesti kaaressa. Vihreät
+kuparisilmät ovelat ja pullollaan kuin kiinalaisveistoksissa. Ja
+käpälällään se osoittaa, hieman kuin pilkalla, hyvyyden evankeliumia,
+raamattua, joka on sen jaloissa. Kirjan lehdellä on luettavana suurin
+kirjaimin: _Pax tibi Marce, evangelista meus!_ Rauha sulle, Markus! —
+Mutta sodalla anastettu rauha!
+
+Ja vielä ihmeellisempi näky!
+
+S. Marcon temppeli!
+
+Niin lienee muinoin hämmästyttänyt pohjanperäläisiä varjageja Bysantti!
+Hämmästyttävä kuin Tuhannen ja yhden yön väririkkaus! Sokaiseva,
+huumaava! Siro, kimaltava, pieneltä näyttävä, valtavan suuri.
+
+Sen päätyjen huikaisevan valkeat puolipyöröt! Sen hopeanharmaat
+kupolit. Sen mosaiikkiset, kirjavat kuvat päätykaarien alla! Sakea
+sikermä torneja; joka tornissa vallattomat kultaviirit! Portaaleissa
+sadat eriväriset pilarit. Niiden yllä, päätykaarten päällä, huikaisevan
+valkeat lehtikiemurat, enkelit, pyhimykset. Pääportin luokilla neljä
+kullattua orhia, Neron kultapalatsista kotoisin, kulkeneet Bysanttiin,
+tuodut voittosaaliina valloitetusta Konstantinopolista, Napoleonin
+ryöstämät Ranskaan, tuodut takaisin jälleen.
+
+Kun syystuuli käännähtää ja aurinko pilkistää, niin kaikki nuo
+kultaviirit tornisella katolla äännähtävät, vinkaisevat iloisesti, —
+ja kupolien kultapalloilla koristetut ristit kimaltavat.
+
+S. Marco! Mikä villien tyylien suloinen sulautuma! Nyt tuntemattomalta
+maailmanrannalta on aalto tuonutkin sen kimaltavan simpukan!
+
+S. Marco. Puolituhatta pilariasi, bysanttilaisten kupujen, roomalaisten
+holvien alla! Sisällä siellä, raskaassa hämärässä, tuikkivat
+keltaiset ja punertavat tulet sylenkorkuisissa kynttilöissä. Pienet
+kupoli-ikkunat korkealla heijastavat sinistä taivasta. Vanha, kolkko
+messu hymisee. Kultaa, prameutta. Mosaiikin kiilua katon
+bysanttilaisten enkelien ympärillä, joilla on siivet kuin synkillä
+vaakunakotkilla.
+
+Mutta torilla temppelin edustalla, siellä liehuvat kirkkaassa päivässä
+valtavat purppurastandaarit mastoissaan. Siellä suhisevat ja
+välkähtelevät kyyhkysparvien siivet, — siniset ja vihertävät ja
+enkelivalkeat sulat. Porvarisnaiset ruokkivat vielä noita, joita
+muinoin elätettiin tasavallan kustannuksella, samaisella S. Marcon
+torilla, leijonastandaarien juurella.
+
+Väkeä torilla. Ja kuitenkin outo hiljaisuus! Ei rämähtele ratas, ei
+hevon kavio kapsahda, — ja kuitenkin joka hetki odottaa ääntä, hevosen
+hirnuntaa, ohjaajien huutoja. Mutta meri vain humisee, ja laineet
+lipattelevat ahtaissa laguunoissa!
+
+Hyvän kohtalon pakko kasvattaa inehmon niin lujaksi, että hän rakentaa
+majansa petomaisten ja kavalain valtain varaan! Vieläpä palazzot,
+kalteri-kauniit.
+
+Jopa suuret puistotkin: tammineen, palmustoineen. Nyt niissä
+syyskoillinen viuhui ja lennätteli mereen kukkasten teriä.
+
+Niin, hautausmaankin on meren kansa rakentanut mereen. Tuolla se on
+ulapalla, Murano-saaren ja Venetsian välillä. Neliskulmainen, möljäin
+ympäröimä saari, risteineen, S. Michele-kappeleineen. Meren helmasta se
+kansa sai elatuksensa, rikkautensa. Meren helmassa se nukkuu ikiuntaan,
+kuunnellen myrskykellojen soittoa...
+
+S. Marcon kaupunki! Kaunis kuin meren helmi, aaltojen harjalle myrskyn
+kohottama! S. Marco, — joka on hillinnyt aallot kaupunkinsa ympärillä
+kuin paimen vuohensa. Joskus kyllä närkästynyt — tai koetellut
+lastensa uskallusta. Silloin se on päästänyt meren omaan valtaansa ja
+antanut sen petona nousta toreille. Pannut hätäkellot tulvaa
+soittamaan. Mutta sitten on pyhimys auttanut taas kylänsä merestä
+entistä kauniimpana. Niin kauniina, että vielä nykyinenkin kuollut
+kaupunki on kuin kangastus. Muotoon jäykistynyt, — lukemattomine
+virtoineen, torneineen.
+
+Kaunis, kuollut, vainaja! Ei tuudi enää rikkautta meri tyttärensä
+jalkoihin. Ei valloita Enrico Dandalo Konstantinopoleja. Eivät porvarin
+vuositulot enää nouse sataan tuhanteen Hadrian kulta-dukaattiin. Eivät
+voita Lepanton taisteluissa enää Hadrian galeonit ja galeerit! Ei enää
+käy dogaressa toreilla kymmenen donzellansa seuraamana. Ei vihi
+Venetsiaa Bucintoro-laivalla enää doogi meren kanssa. Ei Venetsian
+taide, maailman jumalaisin taide, kuvastele enää voimakasta nautinnon
+ja sodan elämää. Ei seuraa Europa jännityksessä S. Marcon jalopeuran
+väkeviä liikkeitä. Kuollut ylimys se nyt on. Mutta sen hautapaadessa ei
+ole häpeän kirjoitusta!
+
+Ilta oli tullut. Viluna ja keltaisena hohti läntinen taivas pyhän
+Giorgion vihreän tornin takaa. Porvaristo lähti iltakävelylle. Melkein
+äänettömät kulkijain askelet talojen ja kanavain solakkeissa. Tähdet
+alkoivat kimaltaa.
+
+Mutta yhtä kimaltavat kuin tähdet olivat kultapalloset S. Marcon
+risteissä: kiilsivät kuin tähtisikermät.
+
+Tuhansin tulin säteili syvyyksien kaupunki, — kimmelsi kuin fosfori
+laineilla.
+
+Kävelijät kiertelivät torin pilaristoissa, valkeissa, sateen ja usvan
+haalistamissa: väriltään kuin kalmiston luut tai harmaa vesihako.
+
+He kiersivät hiljalleen mutkaisia solia Canal Grandelle ja
+Rialto-sillan jalolle, keveälle kaarelle. Katselemaan kauppojen
+ikkunoita: kristalleja, pitsejä, peilejä, jalokiviä, mosaiikkia,
+silkki- ja kultabrokadia. Miehet vankat, pitkät, vaaleasilmäiset,
+laajat turkit hartioilla. Naiset soleat, viileät, silmät selvät ja
+samalla utuiset kuin tähtien kuvastus tyynissä laguunoissa. Eivät
+mustan-loimuvat kuin etelässä, alla Romagnan paahteen. Mutta kävipä nyt
+jäätävä syyskoillinen: siitäkö haaleus meren Aphroditen silmissä?
+
+Niin kulkee porvaristo Rialto-sillalta, jonne tulet kimaltavat
+palazzoista, vedestä, — kanavaltakin gondola-lyhdyt. Mutta laulua ei
+kaiu.
+
+Sitten he vähitellen katoavat taloihinsa, kammioihinsa, kuin mataliin
+kajuuttoihin, nukkumaan.
+
+Hetki vielä — ei kuulu eläväisen ääntä. Pimenee meren fosforihohteinen
+meduusa, kanavakaupunki. Vain vesi lotisee sadoissa kanavien ja
+lammikoiden sokkeloissa.
+
+Myöhään valvon kammiossani, pää pyörällä päivän näyistä, valtavista
+muistoista. Yhä soivat korvissani kirkonkellojen ja aaltojen äänet,
+iltainen, puolihiljainen humina. Valvon. Olen kulkevinani
+salaperäisillä, pimeillä viemärien rantamilla. Yht'äkkiä jalka
+käytävässä kapsahtaa, kulmauksesta tulee mies lyhdyn valossa, —
+supattaa korvaani, — "varokaa", sanoo, ja katoaa. Koetan nauraa — ja
+etsin pääsyä runsasliikkeisemmälle torille. Tien katkaisi lammikko,
+yht'äkkiä, syvä kuin kaivo. Ja miehiä tulee ympärilleni katsellen
+minua. Minä suutun ja kysyn heidän asiaansa, minä uhkaan; mutta he
+karkaavat kimppuuni, pian olen kahlehdittu, — seison neuvoston edessä.
+Minä koetan nauraa: olen muukalainen, olen vain kuljeksinut
+katselemassa, seisonut Ponte Rialton portailla, tuijottanut kanaaliin,
+josta tulten heijastus lekuttaa kuin vahakynttilät, — tuijotellut
+Ponte dei Sospirin suruisia ristikkoja. Minua, minuako ei uskota, —
+kaivotyrmiin minut, lyijykammioihin. Jonnekin; — joku malmiin puettu
+Colleoni oli pyöveli, joka ruhjoi päätäni rautavaltikallaan. Ja sitten
+muuttui: näen jotakin Marino Falierosta, Venetsian kavaltajasta. Marino
+Faliero, lahjakas, kaunis ja rikas. Monta palvelusta teki isänmaalle,
+sen valiopoika, lähettiläänä Ranskassa, Genovassa, paavin luona,
+Unkarissa. Niitti kunniaa. Nyt hän oli palaamassa kotimaahan.
+Suurneuvosto valitsi hänet doogiksi. Itse ei hän vaalista tiennyt, kun
+laski S. Marcon rantaan. Kaupunki häntä vastassa, pantiin doogin-hytyrä
+hänen päähänsä. Mutta kun hän nousi rannalta, niin hän kompastui S.
+Marcon ja S. Teodoron pylväiden välissä, viittansa helmuksiin. Se oli
+enne! Ja pian tuli ilmi: doogi pyrki itsevaltiaaksi.
+
+Liiton jäsenet, heidät hirtettiin. Doogin täytyi sitä katsella
+parvekkeeltaan. Ja viimeiseksi hänet itse mestattiin. Hänen päätänsä
+näytettiin kansalle. Hänen ruumiinsa makasi kolme päivää alastomana
+palazzon pihalla, pää polvien välissä! Hänen kuvansa ei saanut säilyä:
+missä niitä tavattiin, ne poltettiin. Hänen paikkansa doogien
+kuvagalleriassa on tyhjä: vain musta vaate on sillä kohdalla, ja siinä
+kirjoitus: _Hic est locus Marini Faletri, decapitati pro crimine
+eius.._.
+
+Kamala, raskas uni. — Ja pyöveli ei osannut katkaista kaulaa yhdellä
+sivalluksella ... miksi hän rouhi pala palalta leukaluita ... kohotti
+syltä pitkän miekkansa, huiskautti olkansa taa ja iski, mutta vieden
+vain pienen hitusen, — ja aivoissani kipu säkenöitsi. Kirottu,
+kirottu! Olin kuulevinani huudon: Kirottu meripeto, siivekäs jalopeura,
+Markuksen leijona, jonka silmät kiiluvat ilkeyttä... Ja sellaisen pedon
+eteen on pyhimys, S. Marco, polvistunut, rukoilee sen edestä
+Jumalaa!...
+
+Aamun hämärissä heräsin — uni oli mennyt. Valkeni päivä.
+
+Taivas paistoi etelän sini-uhkeudessa. Aallot loiskivat lammikossa
+ikkunan alla...
+
+Auringon noustessa punersi aaltojen kaupunki värikkäänä kuin
+koralliriutta. Tai kirjava, hopeankiiluva simpukka, — hietasärkällään,
+ihanan Adrianmeren partailla.
+
+Venetsia, marrask. 1908.
+
+
+
+
+JOULUYÖ MAFFIAN AHDISTAMANA.
+
+(Myöhemmin kirjoitettu lisä Italian matkakuvien sarjaan.)
+
+
+Siitä on nyt kolmattakymmentä vuotta, kun vanhempi ystävämme X. tuli ja
+huudahti muutama päivä ennen joulua nuorelle ystävälleni ja minulle,
+Roomassa, jossa me kaikki kolme silloin olimme:
+
+"No pojat, tahdotteko mennä Sisiliassa? Ilmaiseksi. Varkaina,
+kruununvarkaina? Niin saatte minulta biljetit!"
+
+Vanhempi ystävämme, suomalainen kyllä, mutta ulkomailla lapsuutensa ja
+nuoruutensa ja kauan miehuuttakin viettänyt, ei osannut aivan
+mallikelpoisesti suomea. Jopa hän, — muuten suomenmielisenä, —
+intoilikin esim. tällaisten kielemme uudistusten puolesta:
+
+"Miksi me sanomme suomenkielen päällä: _Minä tulen Roomaan_? Se on
+sekavaa. Täytyy sanoa: _Minä tulen Roomassa!_ Aina! Ja fnaasimaista on
+sanoa: Minä rakastan sinua. — Jos minä rakastan, niin minä todella
+rakastan; siis kokonaisobjekti. Rakkaudentunnustuksen pitää kuulua:
+_Minä rakastan sinut!_ Kokonaan! Sydämeni pohjasta. Muu on sellaista
+rakkautta, jolla _akkat_ rakastavat, tarkoitan: akkamaiset miehet! Ei,
+oikea mies rakastaa kokonaan: Minä rakastan _sinut_, sieluinesi,
+ruumiinesi."
+
+Mutta asiaan. Vanhempi ystävämme tarjosi siis meille ilmaista
+matkalippua Sisiliaan. Hänellä ei suinkaan ollut rahoja maantielle
+heitellä, — ja olipa hän lisäksi sanonut, että me kaksi matkustaisimme
+kruununvarkaina. Ällistyimme ja kuuntelimme korvat hörössä, me
+nuoremmat.
+
+Hän selitti nyt asian, innokkaasti ja vakavasti:
+
+Hän oli juuri erään kansalaisemme kanssa tehnyt kiertomatkan Sisiliaan;
+sen me tiesimme hyvin, nuori ystäväni ja minä. Matka oli suoritettu
+_tesseralla_ eli kiertomatkapiletillä: vihkonen matkalippuja, joista
+jokainen oikeutti sanokaamme määrättyyn asemaväliin, määrättyjen
+rautatiekilometrien kulkemiseen. — Sisiliaan lähtiessään oli vanhempi
+ystävämme ajatellut kuitenkin meitä, nuoria köyhiä poikia: että meidän
+pitäisi saada nähdä sellainen Välimeren aarre kuin Sisilia. Siksi oli
+hän ehdottanut toverilleen, että he kaksi käyttäisivät kumpikin
+tesseransa lehdistä ainoastaan puolet: toiset puolet säästettäisiin
+meille poikasille. Hänen toverinsa oli suostunut esitykseen. Ja nyt
+veti ystävä X. nuo puoleksi riivityt vihot povitaskustaan:
+
+"_Ecco, signori!_ Me kirjoitimme nimemmekin tesserain kanteen vain
+lyijykynällä, — omakätinen nimikirjoitus näet vaaditaan, — jotta
+voisitte _skraapata_ meidän nimemme pois ja kirjoittaa omanne musteella
+sijaan. Hahaha, siinä teille seikkailua, pojat. Mutta, peijakkaan
+_pähkinät_, jos joudutte kiinni: jos teidät nähdään väärentäjiksi ja
+biljettivarkaiksi! _Me_ kiellämme kaiken, — te joudutte vankilaan:
+katsokaa paragraafeja tesseran kannessa, niin huomaatte, että
+sellaisesta rangaistaan ankarasti. — No, mitä arvelette, _signori_?"
+
+Oikein meitä uhatakseen, — tehdäkseen meistä kyllin varovaisia, — oli
+hän miettinyt meitä varten soveliasta haukkumasanaa: sanaa, joka
+soveltuisi typeryksille, sellaisille, jotka antavat itsensä kiinni.
+Ruotsalais-suomalaisesta sanakirjasta hän näki _nöt_-sanan kohdalta
+merkitykset "pähkinä; nauta, raavas; hölmö, pölkkypää" ja valitsi
+ensinnä näkemänsä suomalaisen vastineen: _pähkinä_.
+
+Me olimme kovin nuoria, siis onnellisia, — siltä saattaa nyt
+jäljestäpäin tuntua.
+
+Yritys saattoi olla vaarallinen. Mutta sitähän me oikeastaan
+halusimmekin, — edes pientä vaaraa! Seikkailua!... Seikkailuntapaisia
+rakastimme kaipuussamme melkeinpä kuin aurinkoa.
+
+Ja me olimme köyhiä. Niin köyhiä kuin kirkonrotat, kuten sanotaan!
+
+Mikä rikkaus ja aarre etenkin jouluna laihalta tuntuvaan kassaamme oli
+tämä _tessera_, tämä — Sisilia! Oikea ihmeitten kuningaskunta. Palermo
+ja sen kultamosaiikeilla verhotut normannilais-saraseenilaiset linnat
+ja kirkot! _Conca d'oro_, — Palermon ihana laakso, jonka nimikin jo
+soi kultaa! Girgenti ja Syrakusa, muinaisen Suur-Kreikan aikuiset
+temppelit niissä, — nähdä moiset n.s. ilmielävinä. Ja ihana Taormina,
+Polyphemoksen rannikko!
+
+Neljään rautatie-taipaleeseen tesseraimme lehdet juuri riittivät:
+Messina—Palermo, Palermo—Girgenti, Girgenti—Syrakusa ja
+Syrakusa—Messina.
+
+Mekö emme olisi lähteneet? Mekö emme olisi vanhemmalle ystävällemme
+syvään kumartaneet, jaloa veikkoa kiittäneet, ylistäneet ja
+kunnioittaneet?
+
+Asian n.s. juridinen tai moraalinen puoli aprikoitti meitä, suoraan
+tunnustaen, sangen vähän. Mitä? Varastaa hiukan Italian kruunulta?
+Italialta, jolla on varaa pitää kuningas ja paavi ja parisataa piispaa,
+ja munkki- ja nunnakuntia ja lazzaroneja. — Ja lisäksi: jos näpistimme
+rahtusen, niin vaaransimmehan toki selkänahkammekin, kenties
+enemmänkin, ja sehän oli tarkoituskin: pieni vaara, suloinen seikkailu,
+— eikä suinkaan varkaus!
+
+Joutuisimme joulunpyhiksi Sisiliaan. Näkisimme palmuja, satukeitaitten
+puita, oikeina metsikköinä, — Roomassahan niitä ei kasva paljon
+avomaalla. Ehei, emme ikävöineet Suomea ja sen joulukuusia!
+
+Me lähdimme täsmälleen kaksi päivää ennen jouluaattoa.
+
+Matkavalmistuksista ei kannata puhua. Olihan niistä suurin raaputella
+entiset lyijykynällä tehdyt nimet pois matkalippu-vihkojen kansista ja
+täyttää musteella kirjoittaen omilla nimillämme siten saatu puhdas
+paikka. Suurin vaiva kylläkin! Ja oikein ilkeä! Sillä matkatoverilleni
+sattui se vahinko, että hän, kun joutui raaputtamaan ensimmäisenä
+vihosta vierasta nimeä, ei ollut vielä erikoisen kokenut, vaan raaputti
+liian kovasti, joten ohueen rättipaperiin jäi sille kohtaa tuskin
+kestävä kalvo: konduktööri saattoi huomata, että nimillä oli jotakin
+vehkeilty!
+
+Matkapukumme olivat samat kuin arki- ja vierailupukummekin. Ja
+matkakassasta ei tarvinnut pankkien kanssa neuvotella: se lepäsi
+taskuissamme, toisella ehkä 80 liiraa, toisella 40, — koko
+kaksiviikkoista Sisilian kiertelyä varten! Ja me siis lähdimme.
+
+Tarinaani ei kuulu kumminkaan kuvata tätä Sisilianmatkaa.
+Matkakuvauksia, ah, niitä on maailmassa tarpeeksi, — kuvauksia
+kaupungeista, kirkoista, palatseista, tulivuorista; museoiden
+esineetkin ovat tuhannesti tarkoin märehdityt, — enkä tahdo lisätä
+niiden kuvausten totunnaisuutta, pintapuolisuutta tai kuivuutta vielä
+yhdellä. Kuinka aniharvoin turisti kirjoittaakaan oikeastaan mitään? Ja
+minäkö voisin siinä suhteessa tehdä parannuksen!
+
+Aikailimme hetken Napolissa. Ja tulimme Messinaan jouluyöksi.
+
+Mutta hyvin myöhään yöllä, aamupuolella: sellaiseen junaan olimme
+menneet! Mitä meihin kuuluivat oikeastaan junat ja rautateiden
+aikataulut? Mehän olimme onnellisia: vapaita, ajattelemattomia, — me
+liikuimme niinkuin päähämme pälkähti.
+
+Matkalta Messinaan ei kertomisen arvoista yhtään. Junassa, varsinkin
+alkumatkalla, vähän väkeä. Me olemme väsyneet Napolista: jouluseimien
+katselusta kirkoissa, Vesuviuksella kiipimisestä, ja ennen
+kaikkea tungettelevien oppaiden pettämisestä, jopa pienistä
+nyrkkitappeluistakin heidän kanssaan, ennenkuin pääsimme yksinämme
+tulivuorelle kiipeämään. Niin, ei mitään esim. jalkamatkasta Posilipoon
+ja samanlaisista tempuista ajurien kanssa siellä kuin oppaiden kanssa
+Vesuviuksella. Mitäpä myöskään uiskentelustamme Välimeren
+loistovedessä, lähellä muinaisen Rooman hienoimman kylpylaitoksen
+paikkaa. Niin, yksi seikka kuitenkin kuulunee asiaan: Napolin asemalta
+lähdettäessä oli konduktööri tosiaan alkanut lähemmin tarkastaa
+toverini tesseraa, — käännellä sitä, tirkistellä nimikirjoitusta, ja
+asettipa hän sen auringon säteilevää valoakin vasten, ja katseli
+asianomaiseen, — katseli niin merkillisen ilkeästi, vakuutti toverini,
+— ja pudisti päätänsä. Toverini muistutti minulle jo siinä
+päätöksestä, jonka olimme tehneet sen hetken varalta, jolloin kenties
+joutuisimme kiinni: hän heittäytyisi aivan kieltä taitamattomaksi, niin
+ettei ristikuulustelu kävisi päinsä, ja minä yksinäni valehtelisin,
+missä kaikkialla olimme kuluttaneet tesseroistamme neljä lehteä
+kummastakin.
+
+Juna kiitää, — tunnelista toiseen yhtä päätä, — tunneleita on varmaan
+senkin seitsemänkymmentä tuolla matkalla Napolista Italian saappaan
+kärkeen, kuten ainaista kiusallista silmien ripsuttamista kiinni ja
+auki: taas tunneli ja pimeä, taas päivänvalo, ja yhä riemukkaampana
+häikäisevä päivänvalo, kuta etelämmäksi ehditään... Ja ilta lähenee.
+
+Silloin saamme matkaseuraa, virkistävää ja hauskaa. Ja hyvää, sen
+vakuutan. Tosin tuo mies, joka lienee tullut joltakin väliasemalta, tai
+ehkä Napolista asti, änkytti pahasti:
+
+"Eke-ke-ke, pa-ka-ka-ka..."
+
+Mutta muuten näemme hänet pian ihmisenä moitteettomaksi! Aivan asunsa
+arvoiseksi: hänellä kohoaa päässä loistava, koreilla heloilla
+varustettu kypärä, vyöllä roikkuu tavattoman pitkä, kaliseva
+ratsuväensapeli, jonka huotra on tehty keveämmäksi perässä vedellä
+siten, että sen kärkeen on pistetty pieni, kilisevä kiekko eli pyörä;
+vielä iloisemmin kilisevät pyörät hänen välkkyvien saappaittensa
+kantapäissä — italialainen ratsuväenluutnantti tai -kapteeni, mikä
+lienee...
+
+Heti on juttu täydessä käynnissä. Hän kyselee Suomesta, hyvin
+kiinnostuneena, ja me kerromme, ylpeinä isänmaastamme kuten ulkomailla
+aina ollaan, ja kartutamme tietojamme Italiasta. Jutellaan vilkkaasti.
+Veljeillään: hän tarjoaa meille jonkinlaisia voileipiään, me
+palkitsemme hänet hedelmillä ja viinipullolla, jotka ostamme jollakin
+pysäkillä, hän vastaa taas makeisilla ja uudella pullolla hienompaa
+viiniä, jotka hän kiljuu seuraavalla asemalla sisälle ikkunasta.
+Tavattoman ritarillinen mies, joskin kankea kieli kuin Aaronilla! Mutta
+viini sitä toki norjentaa, niinkuin Demostheneen kieltä paljon
+kehnompi: kivennupulain imeskely. Tullaan Reggio Calabriaan, ja
+lautalle, joka vie salmen poikki Sisiliaan, Messinaan.
+
+Ja siinä siis on se Välimeri, jota kaipasimme. Sisilian ja manteren
+välinen salmi. Tuolla tuo paikka, josta pienet tulet kuutamossa
+tuikkavat, kuului olevan nimeltään Scilla: mikä taikasauvan kosketus
+kirjalliselle muistillemme, joka oitis herättää mielessämme kuvan
+Skyllasta ja Kharybdiista, Odysseuksen tukalasta kujanjuoksusta niiden
+välitse, seireeneistä, kykloopeista, Suur-Kreikasta, tyranni
+Dionysoksesta, joka hallitsi Syrakusassa, karthagolaisista,
+saraseeneista, jotka Sisiliasta ottelivat, j.n.e. tuhansittain pikku
+tietoja nyt ikäänkuin elävinä.
+
+Ja mikä yö! Kuutamoa taivaan täydeltä. Tähdet tuikkivat tulisesti.
+Lauttalaivan kone jyskyttää kumeasti. Meri päilyy tyynenä, kummallisen
+mustana, missä se ei silmiä häikäisten säteile; ja mustista paikoista
+kuvastuvat taivaan tähdet kuin syvältä, syvältä merenpohjasta
+houkuttelevat seireenien silmät.
+
+Kuutamo!... Jo tulee Messina, jo paistaa se edessämme valkeaina
+amfiteatterina, puolipyöreän, valtavan lahtensa rannalle uljaasti
+rakennettuna. — Niin, vähän jälkeen matkamme se uljas komeus sortui
+maanjäristyksessä...
+
+Lautta lähenee Messinaa. Pian olemme siellä. — Minne yöksi? Sitä
+kyseli luutnantti meiltä. — Mekö nukkumaan tällaisena yönä? Me
+rakastimme kuutamoa, me tiesimme Messinan suureksi, halusimme samota
+sitä yöllä, jopa aioimme kiertää nyt maaseutuakin sen ympärillä, nähdä
+paitsi kaikki julkiset rakennukset myöskin läheiset maisemat
+kuutamossa. Jos väsyttäisi, aioimme ottaa virkisteeksi kulauksen sieltä
+ja täältä, — olihan Sisiliassa kelpo viiniä; — yleensä, nauttia
+harvinaisuudesta: jouluyö täällä, — yö, jota emme olisi silloin
+mihinkään kotoiseen jouluun ja pohjolan puhtaisiin kinoksiin
+vaihtaneet! Sitäpaitsi: voisimme varjella matkakassaammekin nukkumalla
+hieman vaikkapa siltojen alla, — varjella hotelliverotukselta,
+tarkoitan. Se kassa ei tosiaan ollut suuri. Emme siis aikoneet
+Messinassa hotelliin, vaan kävelylle jouluyöksi, umpimähkään.
+
+Mutta matkaseuramme, ritarillinen upseeri, teki meille vaikeuksia. Hän
+epäili jotakin, tiukkeni, kysyi aivan täsmällisesti, mihin hotelliin
+aioimme yöksi.
+
+Vastasimme kierrellen ja kaarrellen: kyllä meillä muka oli hotelli
+tiedossa; mutta ainakin ensiksi halusimme vähän katsella kaupunkia:
+olihan jouluyö.
+
+Hän mittaili meitä kummastunein silmin. Änkytti, että hänellä olisi
+meille hotelli tiedossa ... hyvä hotelli, sen hän takasi, aivan lähellä
+satamaa. Ja jouluyö: kylläkin, mutta — näin myöhä: kello paljon yli
+kahdentoista, kirkoissa ei enää mitään näkemistä, ihmiset kotonaan;
+eikä joulu täällä tosiaan ollut sellainen juhla kuin hän oli kuullut
+meidän kertovan sen Suomessa olevan, vaan vasta uudenvuoden aatto oli
+se oikea, suuri juhla...
+
+Hän selittelee... Me tulemme yhä jörömmiksi. Kun lautta päästää vähät
+matkustajat rannalle, teemme, toverini ja minä, jyrkän, brutaalin
+päätöksen: menemme ja lyömme kättä upseerille, sanomme hänelle
+tavallaan ikuiset jäähyväiset, kiitämme erinomaisesta matkaseurasta ja
+— alamme juosta laiturille. Seikkailemaan!
+
+Mutta — hän perästä! Ottaa meidät kiinni, oikein olkapäästä, ja
+ällistelee, änkyttää:
+
+"Mu-mu-mutta, _signori_, nä-nä-mä ... ke-ke-ke luulen huomaavani, että
+herrat aikovat ehkä kävelemään ja katselemaan kaupunkia tähän aikaan
+yöstä! Antakaa anteeksi, — se on vaarallista. Ma-ma-maffia..."
+
+Purskahdimme nauruun: mekö olisimme uskoneet romaanien ja turistien
+loruja Maffiasta, Sisilian camorrasta! Lieneekö sitä olemassakaan?
+Sakilaiset Suomessakaan eivät siihen asti olleet tehneet meille mitään
+pahaa... Ja olihan meitä kaksi nuorta miestä, jotka saattoivat pelastua
+— ellei muuten niin käpälämäellä! Ja mitä tuo mahtava Maffia meistä
+poloisista, joilla ei ollut montakaan lanttia taskussa?
+
+Ei, me nauroimme upseerille. Tyrkytimme hänelle jälleen kädenlyöntiä ja
+aloimme taas rientää kaupungille.
+
+"Hyvä", lausui silloin nuori upseeri. "Kuten sanottu, olen matkalla
+Cataniaan, uudenvuodenlomalle kotiin; tulen sinne aamupäivällä. Jos
+herrat sallivat, haluan minäkin nähdä Messinaa yöllä. Voin valvoa yön,
+ja nukun sitten junassa. Minä tulen kanssanne!"
+
+Mitäpä tähän väittämistä? Messinan kuutamoisesta jouluyöstä me kaksi
+emme luopuisi; emme vaihtaisi sitä hotellin uneen, vaikka taivas
+halkeaisi ja maa repeäisi. Ja eihän kohteliasta upseeria voitu kieltää
+tulemasta seuraksemme.
+
+Lähdimme tallustamaan kaikin kolmin. Upseerin pyörällä varustettu
+sapeli kalisi hiljaisilla kaduilla, — oli todellakin myöhä, — kun
+katselimme palatseja, sokerinvalkeina paistavia kirkkoja, niiden
+ihmeellisiä portaaliveistoksia, jotka näimme selvästi kuin päivällä,
+muistopatsaita, solisevia suihkulähteitä...
+
+Hiljaista: jouluyö ei näyttänyt, tosiaankaan, olevan täällä mitään
+erikoista, ainakaan kaduilla.
+
+Väsyimme ja kaipasimme virkistystä. Upseeri tiesi erään kahvilan eli
+ravintolan, jossa sanoi käyneensä ja joka kenties oli auki ...
+jonkinmoinen merimiespaikka. Vaatimaton se oli, mutta ainakin paremmat
+olivat kiinni tähän aikaan aamulla.
+
+Mentiin tuohon pieneen luolaan. Yleisöä ei montakaan. Kallistimme
+liköörilasin ja pari, juttelimme vilkkaasti, — siinä ohella jälleen
+Maffiastakin; — ja painuimme taas ulos kaupunginkatselua jatkamaan.
+
+Mitä? Kun tulimme kadulle ja kuljimme pari kortteliväliä, niin takaamme
+ilmestyi ja alkoi meitä lähetä viisi, kuusi miestä.
+
+"Kas siinä ne nyt ovat", sanoi upseeri. "Ette uskoneet minua. Mitä nyt
+tekisitte yksin ja aseettomina, te ulkomaalaiset? Mainitsitte, ettei
+teillä ole paljon rahaa. Mutta näille kelpaa vähäkin, — eivätkä he
+kursaile parin ihmisen henkeä parin liiran vuoksi. He ovat
+maffialaisia!"
+
+Ja samassa upseeri kääntyi ympäri, kohotti pitkän kätensä, heristi
+nyrkkiä ja huusi sarjan mitä vahvimpia sadatuksia ja uhkauksia
+takanamme maleksiville miehille. Roikaleet katosivat pimeälle
+sivukadulle.
+
+Mutta kuinka ollakaan: kun upseeri taas johtaa meitä uusille kirkoille,
+palatseille, toreille, — kun sitten oikaisemme jälleen toiseen
+paikkaan jotakin sokkeloista ja porrasteltua kujaa, niin jo näkyy
+kintereillämme sama miesroikka. Samat sadatukset kuin äsken ritarimme
+suusta, nyt lisättyinä kahta ilkeämmillä. Miehiltä ei vastausta.
+
+Ja kuutamointia jatketaan.
+
+Miehet seuraavat meitä kuin uskolliset koirat. Koirat? Kuin hyeenat
+saaliin jäljillä, tohtimatta yrittää ihan lähelle, sillä meillä on
+hampaat: upseerimme suunnattoman pitkä sapeli.
+
+Sitä peliä neljä tuntia: vähän väliä ritarimme vilkaisee taakseen,
+pyörähtää ympäri, kalistelee kiukuissaan kannuksiaan kadun
+asfalttikiveykseen, — ja pimeästä solasta takaamme näkyy samassa vain
+vilahdus pakenevia töppösiä. Niin, hän hätistelee maffialaisia
+jalkaintöminällä kuin hiiriä.
+
+Nyt mekin kaksi uskomme jo pienen vaaran mahdolliseksi. Lumoava
+seikkailu alkaa tuntua kuivalta, ikävältä, niin, ilkeältäkin.
+
+Viimein kuu alkaa kalveta. Ilmassa on aamun häivettä. Ja piakkoin
+lähtee se juna, jolla ystävämme ja kelpo ritarimme aikoo matkustaa
+Cataniaan.
+
+"Kohta tulee kirkas päivä, ja poliisitkin alkavat liikkua", sanoo
+upseerimme. "Minä johdan teidät erääseen kahvilaan, joka on aivan
+rautatieaseman luona, ja te pysytte siellä, kunnes kaupunki on
+herännyt. Muuten ette noista roikaleista selviä."
+
+Niin tehtiin. — Tällä kertaa me jätimme upseerille oikein kiitolliset
+jäähyväiset kahvilassa, jonka hän oli meille auki rynkyttänyt; —
+asemakello helisi ensimmäistä kertaa, ja hän juoksi torin poikki
+asemalle niin että sapeli rämisi ja kannukset helisivät.
+
+Me suomalaispojat istuimme kahvilan nurkkasohvalla, silmät hieman
+pyöreinä ihmetyksestä, että pikku vaaroja maailmassa sittenkin saattaa
+olla, ja tilaamme juuri kahvia isännältä, joka tukka pörrössä ja silmät
+unitahmeina seisoo levein vatsoin edessämme, kun yht'äkkiä kavahdamme
+puolittain pystyyn karjahduksesta, joka kuuluu kaukaa torin toiselta
+puolelta. Tuttu ääni, — sieltä se tuli! Upseerimme ääni. Katsomme
+ovesta ulos: aseman portailla seisoo upseeri, tai paremminkin hyppii;
+hän hyppelee kuin tanssija, kalistelee kannuksiaan, sadattelee ja uhkaa
+niinkuin äskenkin kaupungilla, ja heiluttaa paljastettua sapeliaan
+ilmassa:
+
+"Jos te konnat ette anna niiden ulkomaisten taiteilijain olla rauhassa,
+niin...! Tämä on häpeä Italialle. Isäntä, pitäkää huoli siitä, etteivät
+nuo lurjukset tule kahvilaan sisälle!..."
+
+Taas asemakello soi, nyt kai viimeistä kertaa, ja upseeri katoaa aseman
+portailta.
+
+Isäntä on juossut kahvilasta ulos torille. Mekin tirkistelemme ovesta
+torille ja syrjäkadulle, olisivatko ne äskeiset miehet taas... Ja
+tietysti ne olivat: sama joukkio kuin koko yön kintereillämme. Tunsimme
+heidät jo, nuo joulukyöpelimme...
+
+Muristuaan ja haukuttuaan ulkona isäntä palasi sisään ja sanoi:
+
+"Niistä on maanvaiva, noista Maffia-pojista tässä kaupungissa. No, nyt
+ne eivät uskalla enää tulla, kun päivä alkaa. Pysykää vain siinä ...
+minä menen keittämään kahvia."
+
+Ja me pysyimme, sen saatte uskoa! Hieman noloina tästä jouluyöstä, joka
+ei tosiaan täällä ollut mitään, varsinkaan kun ihan liian myöhään
+siihen jouduimme; noloina siitäkin, että tunsimme lopulta vähän
+pelkäävämme seikkailua, jota niin olimme odottaneet, ihannoineet; ja
+kuitenkin onnellisina yöstämme: oli se sentään jotakin, — jouluaatto
+täällä etelässä, melkein palmujen kotimaassa, kuutamossa, etelän
+suurten tähtien alla! Entäpä sitten tämä seikkailu, ulkomaillahan ei
+yleensä mitään seikkailuja satu!
+
+Ja tuo ihastuttava änkkäkieli ritarimme! Ilman upseeria ehkä makaisimme
+Messinansalmen syvyydessä tai — olisimme ainakin saaneet taskumme
+putipuhtaiksi ja oikean joulusaunan!
+
+"Kippis, olipa se ihana jouluyö!"
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78769 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..ca294ab
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78769
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78769)