diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 78759-0.txt | 5930 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 5946 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/78759-0.txt b/78759-0.txt new file mode 100644 index 0000000..526b6bf --- /dev/null +++ b/78759-0.txt @@ -0,0 +1,5930 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78759 *** +language: Finnish + + + + +OLLI SUURPÄÄ + +Romaani + + +Kirj. + +EINO LEINO + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1908. + + + + +1. + + +Jäinen viima puhalsi läpi Helsingin puistokatujen. Talvi oli, mutta +lumi oli sulanut moneen kertaan ja lopuksi kokonaan unohtunut pilvien +tuolle puolen. Ajurien kärryt vierivät viluisina kylmillä katukivillä. + +Ihmisiä ei näkynyt monta liikkeellä, vaikka oli tavallinen iltakävelyn +tunti, hetki ennen teatterien ja konserttien alkamista. Perheet +pysyivät mieluimmin kotonaan. Poikamiehet pujahtivat nopeasti kapakan +ovesta sisälle. + +Varatuomari Olli Suurpää purjehti laajassa pietarilaisessa turkissaan +turvallisesti pitkin Pohjois-Esplanaadia. Hän oli varannut maallisen +majansa jotakuinkin täydellisesti kaikilta kylmän ja lämmön +vaihteluilta. Kuitenkin tähtäsivät hänenkin silmänsä sangen kiinteästi +kahta Kämpin edessä palavaa sähkölamppua, jotka hän jo kaukaa erotti +suurten myymäläin lähettämistä valokimpuista. Hän oli matkalla pieneen, +salaiseen puoluekokoukseen. + +Julkisia ei siihen aikaan saatukaan pitää, ei ainakaan ilman armollisen +esivallan suostumusta. Sitä taas ei ollut toivomista muilla kuin +hallituspuolueen jäsenillä. Esivalta merkitsi nimittäin silloin samaa +kuin sortovalta. Niiden, jotka sitä vastustivat, tuli yhtyä hiljaa ja +huomaamatta niinkuin varkaat yöllä. Epäilys ja ilmianto hiipi heidän +kintereillään. + +Varatuomari Olli Suurpää ei ollut koskaan ollut mikään intohimoinen +puoluepukari. Hän oli tyyni ja valistunut kansalainen. Mutta myrskyinen +aika oli temmannut hänetkin pyörteesensä. Hänen täytyi mennä virran +mukana, niin vähän halua kuin hänellä siihen itse asiassa olisi +ollutkin. Hänen oli pakko vastustaa hallitusta. + +Hän oli hamasta ylioppilas-ajoistaan kuulunut suomalaiseen +vastustuspuolueesen, tosin kyllä sen maltillisimpiin ja +yhteiskuntaa-säilyttävimpiin aineksiin. Vielä vähemmän kuin ennen sopi +hänen nyt ajatella hallituksen kannattamista. Mutta itse vastustus ei +ollut nyt samaa kuin ennen, ei yhtä mukavaa, hupaista ja vaaratonta. Se +oli nyt taistelua elämästä ja kuolemasta, jossa pantiin kaikki +alttiiksi, virat, arvot, tavarat, perhe-onnet, vieläpä oma +mieskohtainen vapauskin. Henkikulta yksin säästettiin toistaiseksi, +mutta maanpako uhkasi jokaista vanhoille perustuslaeille kuuliaista +kansalaista. Sitäkin kolkompana kangasti väkivaltainen siirto +Venäjälle, jota rankaisukeinoa diktatuuri-asetuksen nojalla oli viime +aikoina myöskin ruvettu uppiniskaisimpien vastustusmiesten suhteen +käyttämään. Länsimaisiin olosuhteisiin tottuneelle merkitsi se +mahdollisuus miltei kuoleman läheisyyttä. Ajatus seisahti siinä ja +silmät tuijottivat tuntemattomaan pimeyteen. + +Varatuomari Olli Suurpää ei pitänyt tällaisesta taistelusta. Se +suututti, pelotti ja hermostutti häntä. Kaikki hänen entiset +elämäntapansa olivat järkytetyt myötä juuriaan. Alituisesti kutsuttiin, +kärtettiin ja käskettiin häntä puolueen nimessä jonnekin, alituisesti +tarvittiin häntä jossakin ja alituisesti annettiin hänelle uusia +vastuunalaisia luottamustoimia. Siitä kärsi hänen terveytensä. Jospa +hän edes olisi voinut olla sydänjuuriinsa saakka vakuutettu oikeuden +lopullisesta voitosta ja venäläisen virkavallan pikaisesta +kukistumisesta, kuten niin monet muut hänen puoluetovereistaan olivat! +Mutta hän oli epäilijä. Hän seurasi passiivisen vastarinnan mukana +päätä pudistaen, sillä hän pelkäsi sen päättyvän poliisikamarin pöydän +eteen. Mutta juuri siksi pidettiin hänen läsnäoloaan välttämättömänä +kaikissa salaisissa neuvotteluissa. Katsottiin hänen edustavan +kriitillistä ainesta, joka oli enemmän kuin terveellinen kaikkien liian +tuulentupaisten ehdotusten vastapainoksi. + +Sitä vastaan ei varatuomari Suurpäällä suinkaan olisi itse asiassa +ollut mitään väittämistä, ellei hän samalla olisi pelännyt joutua +ikävyyksiin tästä valtiollisesta arvostelijatoimestaan. Viisaana +miehenä otti hän kaikki mahdollisuudet lukuun. Ja silloin täytyi hänen +rehellisesti tunnustaa itselleen, että hänellä ei ollut pienintäkään +halua tulla ajetuksi maanpakoon tahi istahtaa edes hetkiseksi johonkin +venäläiseen tutkintovankilaan. Hän, varatuomari Olli Suurpää, kahden +santarmin saattamana! Jo se ajatus oli hänen mielestään yhtä naurettava +kuin mahdoton ja vastenmielinen. Marttyyrikruunu oli hänelle jo aikoja +sitten kaiken houkuttelevan kimmellyksensä kadottanut. Hän katsoi sen +aivan liian ohueksi päähineeksi kaljulle kiireelleen. + +Nytkin purjetuuleen Edlundin kulmasta kohti Kämppiä höllötellessään hän +ei voinut olla tuolle ajatukselle mielessään karvaasti myhähtämättä. +Eikä sitten muuta kuin kunnia ja hyvän omantunnon rauha palkinnoksi +kestetyistä kärsimyksistä! Se oli jo sellaisenaan sangen laiha +lohdutus. Sitäpaitsi jäivät nekin ainakin vielä toistaiseksi tulematta. +Kunniaa hän ei niittänyt enempää kuin kuka tahansa muukaan vaatimaton +työntekijä passiivisen vastarinnan vainiolla. Mitä taas hänen +omaantuntoonsa tuli, kävi se vaan sitä levottomammaksi, mitä +tuimemmaksi taistelu ja mitä lähemmäksi kotitarkastuksen ja sitä +seuraavien karkoitustoimenpiteiden mahdollisuus. Kenties saattoi tästä +taistelusta kiteytyä jollekin toiselle hyväkin omatunto. Hänelle +puolestaan syntyi siitä vain paha omatunto. Se oli sangen merkillistä +eikä Olli nyt ensi kertaa miettinyt sitä. + +Mistä se mahtoi johtua? Viisaustieteellisesti oli Olli ratkaissut asian +siten, että omattunnot mahtoivat olla yhtä erilaiset kuin olivat +ihmisten sydämet ja selkämunatkin. Lääketieteellisesti hän oli tehnyt +sen diagnosin, että ihmisen omatunto riippui sydämen yleisestä +terveydentilasta ja että hänen sydämensä mahtoi jostakin erikoisesta +syystä olla hyvin hermostunut. Sielutieteellisesti hän oli tullut +siihen tulokseen, että hän ehkä toimi vasten omaa syvempää itseään +taikka oli ainakin etääntynyt liiaksi olemuksensa keskipisteestä, +niinkuin varomaton sotapäällikkö voi joskus tehdä liian rohkeita +joukkoliikkeitä armeijansa alkuperäisestä perusasemasta. Historia ja +yhteiskuntatiede taas olivat antaneet hänelle sen opetuksen, että +omatunto oli vain menneiden kehityskausien ääni ihmisessä ja että Ollin +esi-isät hamasta harmaasta muinaisuudesta siis nähtävästi ilmoittivat +sen kautta tyytymättömyyttään hänen nykyiseen valtiolliseen +toimintaansa. + +Myöskin uskonto olisi epäilemättä voinut antaa jonkun selityksen +asiaan. Mutta siitä oli Olli jo varhaisessa lapsuudessaan tykkänään +vierautunut. + +Pääasia oli, että passiivinen vastarinta ei nykyisessä muodossaan +tarjonnut hänelle sisällistä tyydytystä. Hänen olisi jo monta kertaa +tehnyt mielensä jarruttaa tahi kääntyä takaisin, jos hän olisi voinut. +Mutta hänellä ei ollut siihen kylliksi rohkeutta eikä päättäväisyyttä. +Hän tunsi vain kiitävänsä pikajunan vauhdilla kohti varmaa perikatoaan. + +Tänä iltana oli hänen tuulensa tavallista huonompi. Hän oli jo niin +varmasti sopinut erään maaseutu-ystävänsä kanssa, joka päivällisen +aikaan oli hänen luonaan pistäytynyt, tavata sinfoniakonsertin jälkeen +Yliopiston eteisessä ja siirtyä sitten syömään yhteistä illallista +Seurahuoneelle. Siitä olisi voinut tulla hyvinkin miellyttävä ilta, +sillä he olivat vanhoja luokkatovereita ja kasvinkumppaleita, joita +monet hupaiset muistot yhdistivät. Mutta heti ystävän lähdettyä oli +kilissyt hänen pöytäpuhelimensa ja joku puoluejohtajista oli antanut +hänelle lyhyen määräyksen saapua erääsen Ylä-Kämpin yksityishuoneesen +täsmälleen kello 7. Olli oli kysynyt vain vaatimattomasti, oliko hänen +läsnäolonsa aivan välttämätön. Oli. Siinä ei ollut mitään tekemistä. + +Tämä kokous oli sattunut hänelle tuiki sopimattomasti. + +Epäilemättä hän olisi mielellään jäänyt poiskin siitä, jos hän vaan +olisi uskaltanut. Mutta hänessä asui taikauskoinen kunnioitus kaikkia +valtiollisia kokouksia kohtaan, niin suuria kuin pieniäkin, siitä +yksinkertaisesta syystä nimittäin, että ne hänen mielestään jollakin +tavoin edustivat yleistä mielipidettä. Ja yleinen mielipide oli asia, +jonka kanssa ei koskaan, saati sitten näinä rauhattomina aikoina, ollut +leikkimistä. Sitäpaitsi tunsi Olli, ja oli aina tuntenut, salaperäistä +pelkoa kaikkia ammattipolitikoitsijoita kohtaan. Niiden kanssa oli +vielä vähemmän leikkimistä. Ne olivat herroja, joilla oli jyrkät +periaatteet ja kiivaat sympatiat ja antipatiat. Olli, joka ei omannut +kumpiakaan, oli aina tuntenut itsensä sangen turvattomaksi heidän +seurassaan. Hän oli usein kuunnellut selkäranka kylmänä niitä +intohimoisia kuolemantuomioita, joilla moni vähänkin epäluotettava ja +ennen kaikkea poissaoleva puoluetoveri tuollaisessa kokouksessa +nopeasti ja kivuttomasti teilattiin. Siellä oli paras olla saapuvilla, +jos mieli säilyttää kansalaiskunniansa. + +Näissä mietelmissä hän oli saapunut Kämpin hotellin eteen. Hän avasi +oven ja astui eteiseen, jossa jo suloinen lämmin tulvehti häntä +vastaan. Hän tiesi, että kokousta varten tilattu yksityishuone oli +yläkerrassa, mutta periaatteen vuoksi kurkisti hän kuitenkin mennessään +alakerran kahvilaan. Siellä ei näkynyt ketään. Hetki oli vielä liian +varhainen. Hänen tavallinen iltaseuransa keräytyi vasta paria tuntia +myöhemmin. + +Mitä jos hän kuitenkin jättäisi turkkinsa tänne? Voisihan olla, että +poliittinen kokous päättyisi inhimilliseen aikaan ja hänelle vielä +jäisi hetki pari toverilliseen seurusteluun. + +Se oli onnellinen ajatus. + +Sinfoniakonsertti hänen kaikissa tapauksissa nähtävästi täytyi tältä +illalta karkoittaa mielestään. Samoin herttainen maaseutu-ystävänsä, +jonka hän sentään voisi tavata huomennakin. + +Mutta Ollin mieli oli jo isosti keveämpi, samoin kuin hänen +ruumiinsakin, kun hän elegantissa poikkitakissaan nopein, joustavin +askelin nousi yläkertaan. Vielä lyhyt pysähdys käytävän peilin eteen, +sipaisu viiksille, pitempi huolenpito taitehikkaalle jakaukselle. +Sitten pieni kriitillinen ryppy kulmakarvojen väliin ja kultasankaiset +rillit pätevästi kiinni suoran nenän varteen. + +Hän oli valmis valtiolliseen puoluekokoukseen. + + + + +2. + + +Huone oli pieni eikä suurempaa tarvittukaan. Koolla olivat vain +suomalaisen vastustuspuolueen pylväät. Näön vuoksi oli tarkoitus syödä +yhteinen illallinen, mutta muuten oli kysymys tärkeistä poliittisista +suunnitelmista ensikeväisen sotaväen kutsunnan varalta. Siihen oli +nimittäin puolueen johtajien mielestä nykyään koko passiivisen +vastarinnan kärki tähdättävä. + +Myöskin heidän piirinsä oli ennen ollut lukuisampi. Pari oli ajettu +maanpakoon. Joku oli heikontuneen terveytensä vuoksi vetäytynyt syrjään +liian työläästä valtiollisesta taistelusta. Toiset taas olivat +agiteeraamassa maaseudulla, missä salaiset nuuskijat ja ilmiantajat +ajoivat heitä takaa kuin jäneksiä. Juuri tänä aamuna oli saapunut +tieto, että yksi ja kenties innokkain heistä oli vangittu astuessaan +jollekin sisämaan rautatien-asemalle. Mieliala oli sen johdosta +tavallista vakavampi. + +Heitä itseään saattoi sama isku kohdata millä hetkellä hyvänsä. Pahinta +oli nimittäin, että tuossa viimeisessä vangitsemisessa olivat santarmit +saaneet käsiinsä eräitä papereita. Ehkä jo ensi yönä astuisivat +kotitarkastajat heidän huoneisiinsa. + +Oli tunnettu tarve neuvotella tuokiotilasta. Jokaisen täytyi myöntää, +että se oli synkempi kuin milloinkaan. Mutta kukaan ei asettanut edes +kysymyksen alaiseksi, ettei vastarintaa olisi entistä tarmokkaammin +jatkettava. + +Olli ei voinut enää pidättää itseään. + +— Viimekeväinen asevelvollisuuslakko menestyi vain puolittain, sanoi +hän. + +— Niin, myönsi raskaasti toimittaja Taavi Teräksinen, puhdasposkinen +mies, silmät kirkkaat ja älykkäät. + +— Ensikeväinen on varmaan täydellisesti epäonnistuva, jatkoi Olli. + +— Sekin on mahdollista. + +— No niin? Mielestäni tämä on epätoivoista taistelua. + +— Rumalta näyttää. + +— Mutta kevääsen mennessä voi vielä paljon tapahtua, puuttui puheesen +lehtori Kesäniemi, parantumaton optimisti, joka jo vuosi sitten oli +esivallan mahtikäskyllä virastaan erotettu. + +— Pahaa voi siihen mennessä paljon tapahtua, jatkoi Olli +järkähtämätöntä ajatusjuoksuaan. + +— Myöskin hyvää, lauloi lehtori Kesäniemen ääni niinkuin leivonen +pilvettömän taivaan sinestä. Pääasia on, ettemme kadota uskoamme +tulevaisuuteen. + +— Se on jumalan kädessä, ivasi Olli. Mutta onko veljellä joitakin +perusteellisia syitä odottaa muutosta parempaan päin? Kenties jo +lähimmässä tulevaisuudessa? + +— Sitä en tahdo väittää. Mutta minä vastaan kansallisrunoilijan +sanoilla: "viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi". + +Hän puhui kauniisti, ihanteellisesti ja lapsellisesti. Outo, joka ensi +kerran olisi kuullut häntä, olisi voinut pitää häntä hyvinkin +kehittymättömänä. Tässä seurassa tunnettiin hänet paremmin. Tiedettiin, +mikä tuli asui tuossa vaatimattomassa miehessä, mikä luonteenlujuus +noiden herkkien ja hauraiden sanojen takana. Myöskään Olli ei voinut +kieltää häneltä syvintä sisällistä kunnioitustaan. Mutta lehtori +Kesäniemi oli hänen mielestään auttamattomasti naivi. Häneen oli turha +tuhlata ruutiaan. + +Varsinaiset puoluejohtajat pysyivät äänettöminä. Olli katsoi vedoten +heihin. + +— Niin pian kuin on kysymys uskon asioista, virkahti hän ohuimmalla ja +ivallisimmalla äänenpainollaan, tunnen minä itseni tässä seurassa kuin +Juudas Mestarinsa opetuslasten seassa. Mutta jos on kysymys +järjellisestä keskustelusta, syistä ja vastasyistä, otan siihen +mielihyvällä osaa. + +— Hillitse kieltäsi! kuiskasi hänelle salavihkaa aina tasapuolinen +Taavi Teräksinen. Sinä loukkaat Kesänientä. + +— Minä tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, kuiskasi Olli. + +— Onko sinulla joku uusi ehdotus? hymyili Saarni. + +Saarni oli varsinaisia puoluejohtajia. Hän oli hienonnäköinen, +korkea-otsainen mies, silmät päässä kuin kaksi kivihiiltä, hermostunut, +ivallinen hymy alati suupielissä väreilevänä. Saarni oli Ollin pahin +vastustaja tämäntapaisissa kokouksissa. Hänen kielensä oli yhtä terävä +kuin Ollinkin eikä Olli voinut edes sydämensä syvimmässä häntä naiviksi +nimittää. Sen lisäksi hän oli liukas kuin ankeriainen, tekeytyi +kapeaksi kuin teräskynä ja tarjosi aina vähimmän mahdollisen +maalitaulun halukkaille hyökkääjille. Ollin ei ollut koskaan onnistunut +tukkia suuta häneltä. Päinvastoin oli Saarni sen tehnyt useammin kuin +yhden kerran. Siksi ei Olli koskaan voinut oikein sietää häntä, +varsinkaan ei hänen diabolista hymyään, jossa aina oli jotakin +voitollista, ikäänkuin hän taas olisi keksinyt jonkun uuden musertavan +todistuskappaleen ja odottaisi vain sopivaa hetkeä lingotakseen sen +esille peljättävästä liuhuparrastaan. + +Se oli oikea mefisto miehekseen ja niin taitava herja vielä, että hän +kuitenkin aina lopuksi esiintyi positiivisten ihanteiden ajajana, +silloin kun Olli poloinen vain alasrepivänä arvostelijana. Se vasta oli +mestarikujeilija Ollin mielestä! Monta muuten juhlallista puhetta oli +Saarni häneltä turrannut, katkeroittanut monta kaunista iltahetkeä. +Siksi ei Olli mokoman kanssa mielellään haastanut riitaa, sillä hän +pelkäsi jo edeltäkäsin saavansa tuntuvasti rökkiin häneltä. + +— Ei, vastasi hän vaatimattomasti, seivästäen vain silmänsä Saarniin +yli kultasankaisten nenäkakkulainsa. Minulla ei ole mitään uutta +ehdotusta. + +— Siinäpä se, hymyili Saarni. Sinä olet negatiivinen henki ja tahdot +kuitenkin vaikuttaa isänmaasi kohtaloon. + +— Mitä veli sillä tarkoittaa? kysyi Olli jo jotakuinkin kärkevästi. + +— Ilman vaan. Mielestäni on aika itse jo niin kielteinen, että pieni +myönnytys myöskin uskon asioille ei voi muuta kuin hyödyttää meitä. + +Eikös se taas tapansa mukaan kiekannut itsensä sille puolen! Kuitenkin +tiesi Olli ja näki omilla silmillään, että Saarni oli yhtä suuri +epäilijä kuin hänkin. Miksi ei tuo mies koskaan tahtonut suoraan +myöntää sitä? Inhimillisesti katsoen heidän olisi pitänyt olla parhaita +ystäviä. Mutta Saarni ei ollut koskaan antautunut hänelle, vältti +tavata häntä kahdenkesken ja katsoi silloinkin häneen aina sellaisella +ilkamoivalla hymyllä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kyllä tunnen +sinut, varatuomari Olli Suurpää! Sinä olet todellakin Juudas meidän +seurassamme." + +Sellainen mies voi saattaa raivoon Ollin. Onneksi puuttui samalla Pekka +Kolehmainen puheesen. + +— Usko jääköön kunkin yksityiseksi asiaksi, hän sanoi. Omasta +puolestani kunnioitan minä järkähtämätöntä uskoa oikean asiamme +lopulliseen onnistumiseen. Mutta se ei kuulu tähän. Me emme taistele +voiton tähden. + +— Siis minkä tähden? kysyi Olli entiseen ivalliseen tapaansa. +Kunnianko? + +— Veli Olli tietää sen kyllä yhtä hyvin kuin me muutkin, vaikka hän ei +leikillisellä hetkellään ole sitä tietävinään. Me teemme vain, mitä me +rehellisinä miehinä yksinkertaisesti emme voi jättää tekemättä. + +Se oli vakavaa puhetta. Seurasi hetken hiljaisuus. + +Myöskin Olli loi silmänsä ilmeisellä mielihyvällä viimeiseen puhujaan. +Siinä oli mies kokonaan toista maata kuin Saarni. Vakaumuksen mies +kiireestä kantapäähän, leveäharteinen kuin harmaa kallio, kasvot kuin +veistetyt visapuusta. Huomasi heti ensi näkemältä, että hänessä ei +ollut vilppiä ensinkään. Jo hänen syvä, lämmin silmänluontinsa oli +omiaan luottamusta herättämään. + +Siinä oli mies, jolle asia todellakin oli pyhä. Mutta kuinka mahtoi +olla Saarnin laita? Eiköhän veijari vain passiivisen vastarinnankin +varjolla ajanut omia yksityisiä pyyteitään? + +Se oli ajatus, joka joskus ennenkin oli vaivannut Ollia. Sillä hän ei +peljännyt mitään niin suuresti kuin näyttää naivilta tahi tulla +jossakin suhteessa nenästä vedetyksi. Mahdollisesti hän tässä yksin +olikin oikean asian ihanteellinen esitaistelija? Ehkä noilla muillakin, +ei vaan Saarnilla, oli omat sivutarkoituksensa? + +Ei, ei kaikilla ainakaan. Pekan suhteen hän ainakaan ei voinut pettyä. +Siinä oli vähintään yksi, jonka puhtaista tarkoitusperistä hän koska +hyvänsä saattoi mennä takaukseen. + +Asiallinen keskustelu alkoi. Olli vaipui omiin mietteisiinsä. + + + + +3. + + +Olli ei katsonut miksikään erikoiseksi hyveeksi olla vilpitön muita +kohtaan. Mutta itselleen hän oli harvinaisen rehellinen. + +Hän myönsi nyt esim. mykkänä toveriensa poliittista keskustelua +kuunnellessaan, että hän oli tässä seurassa vain vanhasta +tottumuksesta. Hänen asemansa oli kiero, hänen läsnäolonsa täällä oli +petosta. Hänen paikkansa olisi jo oikeastaan aikoja sitten ollut +hallituspuolueen riveissä. Miksi hän ei noussut ylös ja sanonut suoraan +sitä? Siksi että hän pelkäsi yleisen mielipiteen tuomiota. + +Hän oli raukka. Niin juuri, se oli oikea sana. + +Ihme, ettei kukaan noista muista huomannut sitä. Kenties Saarni, sillä +hänen silmänsä vilahtivat usein omituisesti tännepäin. Hänellä saattoi +olla joku aavistus siitä. Täytyi olla varoillaan, täytyi pitää kieli +keskellä suuta, ettei vaan tulisi liikoja lausuneeksi. Hän oli jo äsken +ollut liian avomielinen. Ja hän oli aikonut olla vielä avomielisempi. +Miten typerää! Hän oli todellakin tahtonut puhua suunsa puhtaaksi. +Siinä silmänräpäyksessä hän olisi allekirjoittanut valtiollisen +kuolemantuomionsa. + +Onneksi hän oli vielä voittanut kiusauksen. Nyt oli hänen otettava +siitä oppia vastaisen varalle. Tuollaiset hetket voivat todellakin +syöstä miehensä perikatoon. Yksi ainoa avomielisyyden puuska, ja on +raunioina kaikki, minkä pitkä elämä on vuosien vieriessä rakentanut. + +Hän päätti tästä lähtien olla tiivis kuin seinä. Kukaan kuolevainen ei +saisi koskaan kurkistaa hänen sydämensä salaisiin komeroihin. + +Kuitenkin värähteli hänen sisällään omituinen, hiirenherkkä +levottomuus, kun hän kuunteli toveriensa vastarinta-suunnitelmia ja +heidän hiljaisella, harmaalla äänellä lausumiaan ehdotuksia +tarpeellisen propagandan järjestämiseksi. Heidän tuumansa olivat kaikki +hänen mielestään yhtä heikkoja ja lapsellisia. Neulanpistoja, joihin +jokaiseen venäläinen virkavalta vastaisi kangenlyönnillä! Hän ei +uskonut niiden yhdenkään tehoavaan vaikutukseen. Mutta hän ei suinkaan +sanonut sitä. Hän vain nyykäytti päätään täydellisen hyväksymisensä +merkiksi. Taas toisinaan teki hän jonkun näennäisen vastaväitteen, +jonka toverit helposti kumosivat. Sillä aikaa liitelivät ja laatelivat +hänen ajatuksensa. + +Oliko enää syytä jousta jännittää? Eikö ollutkin jo parempi etsiä +sovintoa hallituksen ja hallituspuolueen kera sekä jättää kaikki turha +vastarinta toistaiseksi? Odottaa kärsivällisesti aikaa parempaa ja +koettaa hiljaisuudessa pitää vireillä kansallishenkeä ynnä vanhojen +perustuslakien kunnioitusta? Tietysti vain niillä aloilla ja niillä +keinoilla, jotka vielä olivat luvallisia. + +— No, Olli! Mitäs sinä mietit? + +Hän säpsähti ja vilkaisi nopeasti läsnäolijoihin. Oliko hän ollut jo +liian kauan vaiti? Oliko joku kenties jo arvannut hänen ajatuksensa? + +Hän pyysi näön vuoksi puheenvuoron. Nyt voi hän jälleen rauhassa vaipua +mietteisiinsä. + +Hän nojasi pään käsiinsä ja tarkasteli rilliensä yli tovereitaan. +Uskoivatko nuo kaikki nyt todellakin siihen, mitä he sanoivat? Se +tuntui Ollin mielestä sulalta mahdottomuudelta. Mutta mitkä vaikuttimet +mahtoivat kutakin heistä ajaa tähän epätoivoiseen taisteluun? Se oli +kysymys, joka jo usein ennenkin oli pyörinyt hänen aivoissaan. + +Olli ei mielellään uskonut eikä tahtonut uskoa mihinkään +epäitsekkäisiin vaikuttimiin. Hän ei tosin järkevänä miehenä voinut +kieltää, että maailmassa eli ja oli aina elänyt eräitä haaveilijoita, +idealisteja ja utopisteja, jotka puhuivat ihmiskunnan onnesta, kansojen +vapaudesta, totuudesta, veljeydestä ynnä muista yhtä pilventakaisista +asioista. Mutta he olivat Ollin mielestä aina olleet enemmän tahi +vähemmän hassahtaneita. Täyspäinen mies oli hänen maailmankatsomuksensa +mukaan aina itsekäs. Sen oli Olli huomannut jo varhaisessa +nuoruudessaan eikä hänen tähänastinen elämänkokemuksensa ollut millään +tavalla tuota oppilausetta vääräksi todistanut. + +Viime aikoina oli hänestä kuitenkin ruvennut tuntumaan siltä kuin olisi +hänen syytä jossakin suhteessa tarkistaa sen pätevyyttä. Eikö hänen +edessään tälläkin hetkellä istunut joukko ihmisiä, jotka kaiken +inhimillisen arvioimisen mukaan toimivat vasten omia ajallisia etujaan? +Kuitenkaan ei Olli parhaalla tahdollaankaan voinut pitää heitä +hassahtavina. Ymmärryksen lahjat olivat heillä yhtä hyvät kuin hänellä +itselläänkin. He olivat joka suhteessa Ollin vertaisia: saaneet saman +kasvatuksen, suorittaneet samoja taikka samanarvoisia tutkinnoita, +tulleet virkoihin ja yhteiskunnallisiin luottamustoimiin, kantaneet +palkkansa ja olleet yhtä mieltä hänen kanssaan useimmista isänmaan ja +ihmiskunnan suurista ydinkysymyksistä. Eikä Olli myöskään siveellisessä +suhteessa ollut tähän saakka pitänyt itseään heistä ollenkaan eroavana. +Mikä piru heihin nyt oli äkkiä mennyt? Eivätkö he huomanneet, että he +vaelsivat kohti varmaa perikatoaan? + +Taikka tahtoivatko he uhallakin taistella niiden näkymättömien valtojen +puolesta, jotka hyvän ja pahan tiedon puusta syönyt ihmishenki oli +keksinyt peittääkseen omaa alastomuuttaan? Aatteiden ja ihanteiden +puolesta nimittäin? Se oli Ollin mielestä tuiki käsittämätöntä. + +Eikö joku aate tahi mielipide ollut vain osa ihmisestä? Eikö osa ollut +aina pienempi kokonaisuutta? Oliko oikeus uhrata kokonaisuutta osan +edestä, joka sitäpaitsi saattoi olla tänään toinen, huomenna toinen? +Sillä mikä oli sen muuttuvampaa kuin mielipide, mikä sen vaihtuvampaa +kuin vakaumus? Sehän vieri kuin virta, tietysti vain niin kauan kuin +ihminen itse henkisesti kasvoi ja kehittyi. + +Paljon pysyvämpiä olivat jo tunteet ja intohimot. Niitä ei ihminen itse +valikoinut: hän syntyi niihin. Niiden takia itsekkäätkin ihmiset +todella sangen usein uhrasivat kokonaisuutensa. + +Mutta aate! Mikä se oli? Kupla aalloilla, joiden alla pohjattomat +syvyydet hämärsivät. Lintu lehtipuussa, jonka oksilla niin monet muut +kauniit asiat kukoistivat. Pitikö koko puu uhrata vain tuon pienen +linnun vuoksi? Oliko tuo kupla tärkeämpi kuin koko sen alla kohiseva +valtameri? + +Miestä, joka oli intohimojensa herra, pidettiin yleensä viisaana, +järkevänä ja valistuneena. Eikö sitten ollut vielä paljon viisaampaa ja +valistuneempaa olla myöskin herra ajatuksiensa, niin että nämä eivät +päässeet muodostumaan turmiotatuottaviksi voimiksi yksilön elämässä? +Ihminen ei Ollin mielestä koskaan eikä missään tapauksessa ollut +oikeutettu itseään uhraamaan. + +Hassut, hurmahenget, mielenvikaiset saattoivat sen tehdä, mutta ei +kukaan oikein-ajatteleva kansalainen. Kuitenkin oli tässä hänen +edessään eräitä sangen tervejärkisiä kansalaisia, jotka nähtävästi +olivat sielunsa syvimmässä päättäneet uhrautua. Miten se oli +selitettävissä? + +Tämä kiusallinen kysymys oli Ollille jo ennenkin paljon salaista +päänvaivaa tuottanut. Nyt astui se tavallista kiinteämpänä esiin hänen +aivojensa komeroista. + +Mutta samalla valkeni hänelle myös vastaus siihen: he olivat naiveja! + +Ihme, että hän ei ollut tuota ennen keksinyt. Tosin oli lehtori +Kesäniemi aina ollut naivi hänen mielestään. Mutta he olivat naiveja +kaikki, niin Pekka kuin Taavi ja kaikki muutkin, paitsi ei +luonnollisesti tuo viirunaama, tuo Saarni, joka oli syntynyt hirsipuuta +varten. Naivi taikka itsekäs, — mitään kolmatta mahdollisuutta ei +nähtävästi ollut ihmiselle olemassa. + +Tämä selitys tyydytti täydellisesti Ollia. Nyt vasta hän mielestään +oikein ymmärsi toverinsa. Heidän tekojensa yksinkertaisena vaikuttimena +oli nähtävästi tuo merkillinen itsepettäminen, joka välistä voi +sumentaa viisaimmankin ihmisen silmät ikävää ja epämiellyttävää +totuutta näkemästä. Ihminen uskoo aina helposti siihen, mitä toivoo, ja +tässä oli toivo paremmista ajoista nähtävästi sokaissut tavallista +terävämmätkin ymmärrykset. Totuus on aina tyly ja julma, puhumattakaan +suurista maailmantotuuksista, jotka ovat oikeita verikoiria. Siksi niin +monet ihmiset mieluummin kauniin valheen kera vaeltavat. + +Ollin otsa selkeni, hänen silmänsä kirkastuivat. Hän sai takaisin +kaiken entisen varmuutensa, ylemmyytensä ja itseluottamuksensa. Nyt hän +oli heidän suhteensa valmis. He eivät sittenkään olleet ajatelleet yhtä +voimakkaasti kuin hän, eivätkä yhtä syvälle olemuksen kuiluun +kurkistaneet! He liikkuivat pinnalla, hän syvyydessä. Hän oli sittenkin +Olli Suurpää. + +Kaikki sisällinen arkuus ja epäitsenäisyys oli samalla kuin pois +puhallettu hänestä. Hän katsoi kelloaan. + +— Anteeksi, hän sanoi. Mutta minun täytyy nyt todellakin lähteä. + +— Minne? + +— Sinfoniakonserttiin. + +— Häh? + +— Minä ehdin vielä kuulemaan viimeistä osastoa. + +Toverit katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. + +— Mitä lempoa? Tässä on vielä paljon tärkeitä asioita jälellä. + +— Anteeksi, Beethovenin sinfonia on tällä hetkellä minun tärkein +asiani. + +Olli oli noussut ja katsoi ympärilleen. Hänen silmänsä hymyilivät +kultasankaisten nenäkakkulain ylitse harmaina, pistävinä ja ivallisina. +Oli jotakin ärsyttävää ja ikäänkuin tahallista taistelunvaatimusta +hänen olennossaan. + +Kukaan ei kuitenkaan ottanut vastaan heitettyä hansikasta. Tällä kertaa +oli Olli todellakin voittanut. Hänen oli onnistunut hämmästyttää itse +Saarnikin, joka katsoi nolona eteensä keksimättä mitään pirullista +sanottavaa. + +Olli odotti pari silmänräpäystä. Sitten kumarsi hän kohteliaasti. + +— Näkemiin saakka, hyvät herrat. + +Hän meni. + +Toverit nykäyttivät olkapäitään. Se oli nyt noita Ollin kummallisia +päähänpistoja, joista ei ollut sen enempää välittämistä. + + + + +4. + + +Olli Suurpää ei suinkaan ollut mikään varsinainen musiikkimies. Hän oli +siihen aivan liiaksi järkeilevä, käsite-ihminen kiireestä kantapäähän. + +Kuitenkin hän nautti musiikista. Se vaikutti häneen omituisella tavalla +vapauttavasti. Musiikki irroitti ikäänkuin hänen hermonsa toisistaan, +hänen ajatuksensa kiertyivät silloin pois tavalliselta kehältään ja +hänen mielikuvituksensa häkkilinnut tekivät eräitä avuttomia, +turvattomia lentoyrityksiä. Tietysti palasivat ne aina pian takaisin +vaarattomilta ilmamatkoiltaan, mutta toivat kuitenkin tullessaan +henkäyksen maailmoista, missä ei mitään ääriä ollut, vieläpä välistä +hyppysellisen kosmillista pölyä pyrstöllään. Se oli Ollin mielestä yhtä +hauskaa kuin eriskummallista nautintoa. + +Hän oli myös kuullut joskus sanottavan, että musiikki jalosti ihmistä. +Omasta puolestaan hän ei suinkaan olisi tahtonut mennä siitä asiasta +niin aivan kivenkovaan takaukseen. Pikemmin olisi hän voinut väittää, +että musiikki vaikutti häneen suunnilleen samoin kuin naiset ja +alkohooli. Oli sitäpaitsi helpompaa hinnaltaan ja verrattomasti +viattomampaa seurauksiltaan. Hän piti siitä. + +Hän ei yleensä tuntenut mitään syvempää sisällistä tarvetta tulla +jalommaksi. Hän oli täysin tyytyväinen siihen siveelliseen ennätykseen, +jonka hän jo oli saavuttanut. Kaikkein vähimmän hän katsoi kauneuden +valtakunnan olevan luodun ihmisille uutta ja parempaa elämää +opettamaan. + +Musiikki oli sangen miellyttävää, jota ei saanut nauttia liian usein +eikä liian suurissa annoksissa. Sillä silloin voi se vaikuttaa +vahingollisesti realipoliittisen poikamiehen elämään. + +Siksi kävi hän ainoastaan sinfoniakonserteissa. + +Hänen musikaalinen makunsa oli hyvin rajoitettu. Säveltaide yksilön +rajoja ratkovana, tähtitarhoja syleilevänä oli hänen henkinen +hekkumansa, jonka takia hän mielellään haukkasi siitä silloin tällöin +kohtuullisen viipaleen omien kiinteästi käsitteellisten ajatustensa +lomaan. Mutta juuri samasta syystä hän ei ollenkaan voinut sietää +ohjelmamusiikkia, ei mitään, joka kaipasi sanoja selitykseksi tai missä +yleensä oli pakko kiinnittää ajatuksensa joihinkin ennakolta +määrättyihin tahi määriteltävissä oleviin asioihin. Laulu oli hänen +mielestään vain profaania rahvasta varten ja ooppera kotoisin sieltä, +missä pippuri kasvaa. + +Luonnollisesti oli Beethoven näin ollen hänen ihanteensa. Siinä oli +vähimmän ainetta, enimmän henkeä, vähimmän aikaa, enimmän +iankaikkisuutta. Vähimmän yksilöllistä, luonteenomaista ja +todellisuuden kirjavaa moninaisuutta, enimmän sitä yhtä, sitä samaa, +sitä suurta, sitä tuntematonta, jota milloin jumalaksi, milloin +maailmansieluksi, milloin elämän ja kuoleman kiertokuluksi sanottiin. +Siinä oli musiikki hänen mielestään, mitä sen piti olla. Kaikki muu oli +vielä jonkun verran tästä maailmasta. + +Tämä maailma, se oli hänen maailmansa, varatuomari Olli Suurpään oma +maailma, jossa hän asui ja askarteli, missä hänen virkansa, toimensa, +toveripiirinsä ja vaatimattomat nautintonsa olivat ja jossa hän viihtyi +pääasiassa niin erinomaisesti. Mutta tällä hänen maailmallaan oli yksi +vihollinen, nimittäin juuri tuo toinen maailma, pimeyden ja perkeleen, +kadotuksen ja kuoleman kotosija. Useimmille ihmisille ilmestyi se vain +kuolemana. Mutta sitten seisoikin se tuossa ihan vieressä ja oli valmis +ketä tahansa, usein mitä sopimattomimmalla hetkellä ja mitä huonoimmin +valittujen asianhaarain vallitessa, takinkaulukseen tarttumaan. + +Kuolema ei Ollin mielestä ollut mikään gentlemanni. + +Elämä sen sijaan oli jo paljon paremmin kasvatettu. Siinä oli jo +jotakin, joka oli ymmärrettävissä ja siis jotakin järjellistä, hyvää ja +oikeutettua. Mutta kuolema! Sitä ei voinut käsittää parhaalla +tahdollaankaan. Ja koska sitä ei voinut käsittää, se oli Ollin +sanakirjan mukaan jotakin typerää, pahaa, huonoa ja miltei hylättävää. + +Kuolemalla ei ollut eikä voinut olla mitään järjellistä tarkoitusta. Se +oli epäloogillinen ajatus-hyppäys taikka hengetön kuva-arvoitus ilman +selitystä. Siinä oli samalla eräs epämiellyttävä raakuuden, jopa +sivistymättömyyden piirre, jota tosin ei kokonaan puuttunut +elämältäkään, mutta joka kaikissa tapauksissa siinä esiintyi varsin +hyväntahtoisena ja hymyilevänä törkeytenä. Kuolema sitä vastoin oli +bandiitti, rikoksentekijä, varas yöllä, ilman mitään personallista +ylevyyttä taikka edes tavallista arvostelukykyä. + +Samalla oli siinä jotakin niin peijakkaan epäyksilöllistä, juopunutta, +harhailevaa ja mielipuolista. Olli ei, piru vieköön, kun hän pahan pään +päällensä otti, myöntänyt kuolemalle minkäänlaista oikeutta +olemassaoloon. + +Musiikkina se kuitenkin oli jo isosti siedettävämpää. + +Musiikkia kuunnellessaan ajatteli Olli nimittäin aina kuolemaa. Ja +juuri sävelten muodossa hän saattoi ajatella sitä jotakuinkin tyynesti +ja turvallisesti. + +Kuolema kadotti siten edes hiukan jähmetyttävää kammoaan, tuli +tutummaksi, ystävällisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi. Sen kanssa voi jo +hiukan leikkiäkin. Siihen saattoi kurkistaa niinkuin kaivoon ja jälleen +tarpeen tullessa vetää päänsä takaisin niinkuin kuoreensa kilpikonna. + +Kenties sanoi samalla joku outo aavistus Olli Suurpäälle, että hän +kauneuden äärellisten muotojen kautta äärettömyyden ijäisiä jääkenttiä +vallitessaan, itsekin astui ikäänkuin askeleen lähemmäksi +kuolemattomuutta. + + + + +5. + + +Varatuomarin tulo konserttisaliin oli aina jo taideteos sellaisenaan. + +Hän astui sisälle suuresta paraatiovesta, eteni hitaasti ja +juhlallisena kuin joulukirkko pitkin keskikäytävää, tervehti puoleen ja +toiseen, ei hätiköinyt, ei kättä antanut, pysähtyi vain hetkeksi, veti +otsanahkansa huomaavaisiin kurttuihin ja tuijotti rilliensä läpi +merkitsevästi asianomaiseen tuttavaan. Saapui vihdoin paikalleen +kateederin juurelle, istui, otti rillit nenältään, pyyhki ne +huolellisesti ja loi sillä välin siristeleviä katseita ympärilleen, +ikäänkuin kummeksien, mihin seuraan hän oikeastaan oli joutunutkaan. +Tuon katseen alla tunsi tavallinen kuolevainen itsensä aina enemmän +tahi vähemmän taskuvarkaaksi. + +Nyt painoi hän tarmokkaalla liikkeellä rillit takaisin nenälleen. +Kääntyi, tarkasti lehterin, tuijotti turvattomalle takaseinälle, antoi +armollisen hyväksymisensä Edelfeltin seinämaalaukselle ja kumarsi +tuskin huomattavasti päätään Aleksander I:sen rintakuvalle. Vielä pieni +nautiskeleva hymy soittolavan läheisille tuoliriveille, jotka olivat +kauniinpuoleisilla naisilla kukitetut. Hän oli valmis astumaan sävelten +maailmoihin. + +Silloin, juuri silloin sattuu hänen silmäänsä katse vastapäiseltä +tuoliriviltä, tuosta aivan hänen edestään. + +Se on kaunis. + +Olli korjaa rillejään, pyyhkäisee kaljua päälakeaan ja tekee lähemmän +tarkastuksen. Epäilemättä istuu siinä nainen, joka suoraan sanoen +töllöttää häneen. Kuka se mahtaa olla? + +Olli muistelee, muistelee, mutta ei keksi nimeä. Kuitenkin hän on +joskus nähnyt tuon naisen. Mutta missä? + +Hän ei kuolemakseenkaan muista sitä. + +Ja nainen katsoo yhä häneen. Pitäisikö hänen kenties tervehtiä? + +Hän tekee heikon yrityksen, mutta nainen ei ole sitä huomaavinaan. +Katsoo vaan kiinteästi häneen. Tämähän on aivan hullunkurista. + +Välihetki on loppunut. Sinfonia alkaa. + +Nainen tuijottaa aina vaan häneen. Olli alkaa tuntea itsensä +rauhattomaksi. Mahtaako hänen puvussaan olla jotakin epäjärjestyksessä? + +Hän ottaa salaa pienen pyöreän peilin liivinsä taskusta ja tarkistaa +nopeasti kauluksensa, kravattinsa ja rintapielensä. Kaikki on niinkuin +ollakin pitää. Hän ei huomaa mitään merkillistä itsessään. + +Kuitenkaan ei tuon naisen katse väisty hänestä hetkeksikään. Mikä on +tarkoitus? Olli päättää olla asiaa enempää ajattelematta. Hän on tullut +nauttimaan musiikista eikä paistamaan särkeä hullun ihmisen kanssa. + +Hän kääntää päänsä poispäin ja jättäytyy sävelaaltojen ajeltavaksi. + +Kuitenkin tuntee hän yhäti tuon katseen polttavan ohimoitaan. Hyvin +kummallinen silmäpari todellakin. Oikeastaan mahtaa se olla tumma, +mutta Olliin vaikuttaa se aivan keltaiselta. Noin katsoo vain yö-eläin. +Tuon naisen sielu ei ole kotoisin päivän kultaisilta kunnahilta. + +Ollin taiteellinen nautinto häiriytyy. Hän ei kuule mitään eikä voi +kuvitella mitään. Lempoko tuon tuijottajan juuri nyt hänen eteensä +lähetti? Mitä se mahtaa tahtoa hänestä? + +Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Olisi järjetöntä jotakin muuta +otaksua. + +Epäilemättä on tuo nainen hullu taikka hysteerinen. + +Mutta missä on Olli ennen nähnyt hänet? + +Jossakin he ovat ennen toisensa tavanneet, siitä on Olli aivan varma, +vaikka hän ei mitenkään jaksa muistaa sitä. Hän pinnistää +ajatuskykyään, hän vertaa mielessään kaikki mahdolliset +naistuttavuutensa. Ei, hän ei voi muistaa sitä. + +Mutta vaikka he olisivatkin tavanneet toisensa jossakin, ei se vielä +Ollin ymmärryksen mukaan mitenkään saattanut olla riittävä syy +tuollaiseen julkijumalattomaan tuijotukseen. Tuo nainen oli nähtävästi +hyvin sivistymätön. + +Mutta katsoiko se todellakin yhä häneen? + +Olli kääntää päänsä ja tulee siitä heti täysin vakuutetuksi. Nyt +päättää hänkin tuijottaa. + +Olisipa ikuinen ihme, ellei hän saisi tuota silmäparia lannistetuksi. +Myöskin hänellä on silmät, piru vie! Sitäpaitsi hänellä on +nenäkakkulat, joiden vaikutus aina ennen tämäntapaisissa tilaisuuksissa +oli ollut valtaava turvattomaan vaimo-ihmiseen. + +Hän kohotti päänsä ja linkosi kylmän, itsekylläisen katseen noihin +kahteen keltaiseen aurinkoon. Se suli niihin kuin kesäinen rae kuumaan +maantiehiekkaan. Ja rae seurasi raetta niinkuin sekunti sekuntia, ilman +että hänen onnistui jäällä jähdyttää sitä, mikä tahtoi hänet tulena +korventaa. + +Samalla kasvoivat kasvamistaan sävel-aallot hänen ympärillään. Meret +myrskysivät, näkymättömien maailmoiden ukkoset jyrisivät, kaikki +voittoa kuoleman yli, kaikki kiitosta elämän ihanuuden. Jumalainen +kauneus tahtoi nähtävästi toden teolla itsensä ja valtakuntansa +ilmoittaa. Yhä korkeammalle kohosi mestarin henki. Yhä voimakkaampina +vyöryivät hänen ajatuksensa. Mitkään muodot eivät enää riittäneet +hänelle. Hän särki kaikki ajalliset kahleet ja syöksyi ylenluonnollisen +titaanin tavoin suoraan kohti iankaikkisuutta. Tulen tahtoi hän tuoda +ihmisille, lait laatia sallimuksen päätä-pyörryttävään hulluuteen, +paremmat kuin sen omat, kauniimmat, järjellisemmät, inhimillisemmät. +Eikä ollut loppua ihmishengen hehkuvalla kasvamisella eikä äärtä +sävelten äärettömällä, voitollisella riemukululla kautta korkeuksien. + +Mahdottomin tuntui tässä mahdolliselta, ihme itse tuiki luonnolliselta +ja yksinkertaiselta. + +Olli Suurpää oli kokonaan huumaantunut. + +Hänen silmänsä upposivat tuohon outoon, kiiluvaan naissieluun, joka +väreili häntä vastaan kuin kahden kaivon syvyydestä. Samalla sattuivat +hänen korvaansa soitinten pilviä-piirtävät uhma-äänet, täyttäen hänen +sielunsa pyhällä pelvolla ja kauhistuksella. Oliko ihmisen lupa kohota +noin korkealle? Ja saiko kukaan rankaisematta samota noin kauas +kuolevaisten asuinsijoilta? + +Olli Suurpää ei tuntenut itseään enää kyllin turvalliseksi tuolillaan. +Tässähän voi tapahtua mitä tahansa, ajatteli hän. Hänen sydämensä löi +levottomasti, niinkuin se oli lyönyt viime aikoina usein hänen +valtiollisen toimintansa vuoksi. Pelkäsikö hän jälleen menettävänsä +personallisuutensa? Soimasiko omatunto häntä siitä? Oliko hän jälleen +poikennut liian kauas oman olemuksensa keskipisteestä? + +Hän ei tällä kertaa voinut eritellä oikein selvästi sielunsa tiloja. +Outo hämärä lankesi hänen sydämeensä. Hän näki edessään vain kaksi +keltaista silmäterää, jotka suurenivat ja pienenivät, kapinoivat ja +antautuivat, rakastivat ja uhkasivat. Mitä ne mahtoivat uhata hänelle? + +Soitto taukosi. Lumous oli lopussa. + +Olli heräsi kuin unesta. Nyt näki hän aivan selvästi, ettei nainen +ollut ollenkaan katsonut häneen. Tämä oli tuijottanut vain tyhjään +ilmaan, pari millimetriä hänen ohitsensa, vaikka Olli oli luullut sen +häntä tarkoittavan. + +Luonnollisesti hänen ohitsensa. Kuinka hän oli voinut muuta +kuvitellakaan? + +Hän oli nähnyt näkyjä. Sateenkaari oli hänen silmänsä sumentanut. + + + + +6. + + +Eteisessä hän tapasi koulutoverinsa, jonka kanssa he olivat päättäneet +syödä yhteisen illallisen. + +— Missä? + +Olli ehdotteli Seurahuonetta. + +Mutta maalaisserkku oli itsepäinen. Hän halusi intohimoisesti +Ala-Kämppiin, johon monet nuoruusmuistot häntä yhdistivät, kuten hän +sanoi. + +— Olkoon menneeksi. + +Ollin mieliteot eivät olleet yhtä jyrkät. Hän suostui. + +Oikeastaan hän olisi tänä iltana mieluummin istahtanut jossakin +muualla. Sillä hän pelkäsi hiukan tavata puoluetovereitaan, jotka hän +äsken oli niin äkkipikaisesti jättänyt. Ne peijakkaat saattoivat +myöhemmin samaan paikkaan laskeutua. + +Hän käveli nyt jo kokonaan maan päällä. Hän oli jättänyt musiikin +ihanteelliset ilmakerrokset ja oli jälleen sama järkevä Olli Suurpää, +joksi hänet koko Helsinki tunsi ja jollaisena hän niin runsain määrin +oli saavuttanut kansan ja yhteiskunnan yleisen luottamuksen. + +Maalaistuttavan nimi oli Mikko. Hän oli lääketieteen tohtori arvoltaan +ja asui eräässä lääninpääkaupungissa. + +— On hyvä, että maailmassa on edes jotakin pysyväistä, tuumi Mikko +tutkien mielihyvällä illallislistasta sopivaa ruoka-annosta itselleen. +Jotakin, joka ei muutu, vaikka kaikki muu muuttuisikin. + +— Mitä tarkoitat? kysyi Olli. + +— Tarkoitan tällaista ravintolan ruokalistaa. Erittäinkin moisina +mullerruksen ja sekamelskan aikoina, joissa nykyään elämme, on +äärettömän turvallista tietää, ettei kaikki sentään ole ajan +vaihtelujen alaista. Tällainen ruokalista on kuin kallio meressä. Se +seisoo järkkymättä. + +— Kuitenkin täytyy minun särkeä sekin viimeinen kaunis mielikuvasi +luodun pysyväisyydestä. + +— Älä hemmetissä! Kuinka niin? + +— Käännäpäs lehteä! Sekin on muuttunut esivallan mahtikäskystä. + +— Kolme kotimaista kieltä... + +— Kuten näet, on suomenkieli vihdoinkin päässyt oikeuksiinsa. + +— Yhdessä venäjänkielen kanssa. + +— Kiitos olkoon Bobrikovin. + +Mikko oli vahva kansallismielinen ja kuului kotimaisen hallituksen +uskollisimpiin kannattajiin. Käytännölliseen politiikkaan hän tosin ei +koskaan ollut suoranaisesti ottanut osaa, yhtä vähän kuin hän hyväksyi +sydämessään kaikkia hallituspuolueen toimenpiteitä. Mutta häneen oli jo +entisiltä opintoajoiltaan juurtunut vakava viha kaikkia ruotsinmielisiä +vastaan, erittäinkin sitä epäkansallisuutta, joka rehoitti akateemisen +sivistyksen kukkuloilla. Routavuodet eivät olleet siinä suhteessa +vähintäkään hänen vakaumustaan murentaneet. + +Eri puolueiden jäsenet eivät näinä aikoina mielellään puhuneet +politiikasta. Täytyi välttää kaikkia tulenarkoja aineita, jos mieli +ollenkaan jatkaa seurustelua. Hekin, vaikka olivat vanhoja +koulutovereita, katsoivat parhaaksi katkaista siitä keskustelun. Ei +oltu vuosikausiin tavattu toisiaan; ei voinut toinen tietää, kuinka +vereslihalla toinen olisi siihen tahi tähän kysymykseen nähden. + +He tekivät tilauksensa äänettöminä. + +— No, Olli, lausui Mikko sitten ikäänkuin tapaillen entistä +tuttavallisuutta. + +— Mitä niin? kysyi Olli kuivasti. + +— Ilman vaan, että etkö sinä vieläkään ole huomannut Suomessa olevan +muitakin kaupunkeja kuin Helsinki? + +— En. Oletko sinä? + +Mikko rupesi hiljakseen haukuskelemaan pääkaupunkia. Se oli nyt vain +muodon vuoksi, sellaista hyväntahtoista luskutusta. Oikeastaan oli hän +äärettömän mielissään siitä, että hän jälleen oli päässyt pääkylään +puikahtamaan, että hän jälleen istui suuressa, valaistussa salissa ja +kuuli ympärillään huoletonta puheenporinaa. Ja kuin ohimennen välkähti +hänen mieleensä oman nykyisen asuntokaupunkinsa autiot kadut, kamala +seurahuone, sen punamullattu bufettineiti ja harmaa tarjoilupöytä, jota +vastaan pari hakkailevaa lääninhallituksen herraa näkyi tavallisesti +nojallaan. Prrr! Se ei ollut mikään mieltä ilahduttava kuvasarja. Oli +paras olla sitä ajattelematta. + +Olli katseli ikävystyneenä ympärilleen. Hän tunsi tuon luskutuksen, hän +tiesi, että sen tarkoitus oli vain estää kirottuja helsinkiläisiä aivan +päällepäin pääsemästä. Tuolla patsaan juuressa istui jo hänen +tavallinen iltaseuransa. Niillä näytti olevan hyvin hauska siellä. Ne +olivat jo päässeet kahviin ja likööriin. Myöskin Ollin olisi jo tehnyt +mieli sinne. Mutta se oli ruma ajatus, jonka hän heti karkoitti +mielestään. Hänen täytyi nyt uhrautua. Olihan ihmisellä joitakin +velvollisuuksia vanhoja koulutoverejansa kohtaan. + +Myöskin Mikko rupesi ympärillä istuvia tarkastelemaan. + +— Ketä nuo ovat? hän kysyi osoittaen kahta lähellä-istujaa. + +— Ne ovat filosofeja, vastasi Olli. Ne istuvat päät yhdessä, kuten +näet, totisuus iankaikkinen kasvoillaan. Silloin tällöin räpähyttelevät +he silmäluomiaan keskinäisen ymmärryksen merkiksi tavalla, joka on +tarkoitettu todistamaan, että he tuntevat toisensa ja ovat valmiit +tunnustamaan toisilleen sangen arvokkaan ja huomattavan aseman +isänmaassa ja yhteiskunnassa. Muuten he eivät näe eivätkä kuule mitään. +He ovat kokonaan omaan seuraansa syventyneet. + +— Mitä he tekevät? + +— He selvittelevät elämän suuria ongelmia. Yksi heistä on lakitieteen +ylioppilas, joka harrastaa estetiikkaa, toinen eläinlääkärikokelas, +joka aikoo Dresdeniin. Kumpikaan ei tee muuta kuin velkaa. He ovat +meidän kaikkein ensimmäisiä ajattelijoitamme. + +Mikko nauroi. + +Hän oli ollut niin kauan poissa Helsingistä, että kapakkayleisö oli jo +muuttunut. Viime vuosina olikin aineenvaihdos siinä suhteessa ollut +tavallista nopeampaa. + +— Entäs nuo? kysyi hän jälleen. + +— Ne ovat nakertajia. Yksi heistä on opettaja ja kirjasto-amanuenssi, +toinen arvostelee taidetta aikakauslehdissä, kolmas politikoi ja neljäs +luovii teatterikulissien välissä. Kullakin heistä on taattu +toimeentulonsa: henkisesti he elävät siitä, mitä he nakertavat, ja +aineellisesti siitä, mitä he nakerteluistaan muille purettavat. + +— He ovat kuin sopulit siis? + +— He syövät kaikki puhtaaksi. Kaikki, mitä heidän tiellensä sattuu, +tiedettä, taidetta, kirjallisuutta, politiikkaa, yhteiskunta- ja +perhe-elämää. Murentavat kaikki yhtä pieneksi kuin he itse ovat, +hävittävät ajatuksia, tekevät tyhjäksi uusia alotteita, levittävät +juoruja jokaisesta, joka ei kuulu heidän komplottiinsa, ja peukaloivat +niiden tekoja, jotka jotakin toimivat, tahtovat ja saavat aikaan, +omalla tahmealla tarmottomuudellaan. He ovat pessimistejä, siksi että +heidän ei tarvitsisi tehdä mitään, ateisteja, siksi että he pelkäävät +jumalaa, sensualisteja, siksi että heillä ei ole henkeä, ja lihan +evankeliumin julistajia, siksi että heillä ei ole luustoa. Ystäviä he +ovat siksi, että he ovat rikostovereita. He ovat sangen kirjavaa +seuraa, mutta vaarallisempia kuin Faraon laihat lehmät, sillä ne söivät +vain vertaisiaan, mutta nämä popsivat kaikkea, mitä maan ja taivaan +välillä on, eivätkä kuitenkaan tule kylläisiksi. Mahdollisesti johtuu +se siitä, että he jo ennaltaan ovat itsekylläisiä. Heitä on sinun +vältettävä, ystäväni. + +Mikko loi ihailevan katseen kumppaliinsa. + +Hän oli lapsuudestaan saakka tottunut pitämään Ollia itseään +etevämpänä. Eritoten hän oli aina tunnustanut tämän sujuvan +sanavalmiuden. Noin ei Mikko omasta mielestään olisi koskaan osannut +kiteyttää vaikutuksiaan. + +Sekä yleensä elämäntaidossa että erittäinkin keveässä seurustelussa oli +Olli aina ollut hänen mestarinsa. Usein hän oli sen vuoksi kadehtinut +Ollia, vielä useammin vilpittömästi kunnioittanut ja katsonut ylös +häneen. Varsinkin sen jälkeen kun hän oli muuttanut maaseudulle, oli +Ollin seura aina kajastanut hänelle parhaana osana pääkaupungista, +ikäänkuin sen henkisen elämän tuoksuna ja ekstraktina. Hän oli +sentähden hyvin iloinen, että hänen nyt jo ensimmäisenä iltanaan oli +onnistunut tavata Olli viinan vierellä. Täten pääsi hän mielestään +tuossa tuokiossa keskelle Helsinkiä. + +Aluksi oli Olli vaikuttanut häneen hiukan vieraalta. Nyt hän jälleen +tunsi tuttavansa. + +Juuri tuollaisena tahtoi Mikko nähdä hänet, hermostuneena, ivallisena, +ihmisvihaavana, mutta hauskana ja pirteänä elämän-nautiskelijana, kieli +myrkyllinen ja pää selkeä kuin kirkas talvipäivä. Se oli Olli, hänen +kannaltaan. + +Tuossa istui arvokas seura, jonka jäsenet Mikkokin tunsi nimeltään. + +— Nuo ovat merkkimiehiä, sanoi Mikko. + +— Niin, hymyili Olli. Se on meidän kansallinen yläkamarimme. +Tiedemiehiä, jotka jatkavat suurten miesten työtä, juristeja, jotka jo +ovat suuria miehiä, ja puoluepukareita, jotka pian aikovat tulla siksi. +He ovat olleet erään kansallistaloudellisen yhdistyksen kokouksessa. + +— Entäs nuo? kysyi Mikko. + +Se sattui olemaan juuri Ollin tavallinen iltaseura. + +— Ne ovat seuramiehiä, virkahti hän lyhyesti. + +Joku niistä huomasi hänet ja kohotti tervehtien lasiaan. Siellä olivat +kielten kantimet jo irtautuneet, ilma oli täynnä tuoreimpia päivän +kuulumia ja viimeisimpiä kompasanoja, kuten äänekkäät naurun +remahdukset kyllin todistivat. Siellä olisi Ollinkin paras paikka +ollut. + +Tuntui tällä kertaa sangen vaikealta hänestä tapailla Mikon kanssa +ystävyyden höllentyneitä siteitä. Sama kuin olisi vanhoja +hämähäkinverkkoja yhteen solmiellut. + +— Sinä tunnet heidät? kysyi Mikko. + +— Kyllä. He muodostavat nykyään minun henkisen jälkiruokani niissä +illallisissa, joihin siirrytään elämän komediasta. + +— Hauskoja miehiä? + +— Erinomaisia suunsoittajia. + +Mutta nyt tuli sisälle sivistynyttä naisseuraa. Kaikki päät kurottuivat +katsomaan. + + + + +7. + + +Olli säpsähti. Eikö se ollut sama nainen, joka äsken niin omituisesti +oli hänen huomiotaan konserttisalissa kiinnittänyt? + +Hänellä oli mukanaan kaksi nuorempaa naista, jotka nähtävästi olivat +hänen tyttäriään. Tuossa oli mieskin, luonnollisesti. Epäilemättä oli +koko perhe äsken istunut yhdessä, vaikka Olli ei satunnaisen +näköharhansa aikana ollut ehtinyt muita erottaa. + +Myöskään naisesta hän ei oikeastaan ollut havainnut muuta kuin silmät. +Nyt saattoi hän jo ottaa tuon ilmiön koko joukon yleispätevämmän +tarkastelun alaiseksi. + +Kaunis hän ei ollut, jumala paratkoon. Ainakaan ei sen mittapuun +mukaan, joka naiselliseen ihanuuteen nähden oli käytännössä Helsingin +esplanaadilla. Mutta hän oli hyvin omituinen. Oli jotakin +mielenvikaista taikka rikollista hänen päänsä muodostuksessa. Se oli +Ollin ensimmäinen vaikutus, jonka hän sai jumala ties mistä, vaikka +nainen ei ollenkaan riisunut päähinettään. + +Tukka oli vaalea, kenties hiukan kellahtava, kulmakarvat kummallisesti +vinot ja leukapielet tavallista pitemmät, joten suu tuli ikäänkuin +sysätyksi eteenpäin. Otsa oli matala, nenä kaareutuva sisään eikä +ulospäin, muuten jotenkin sopusuhtaisesti. Huulet kuin kulovalkean +hipaisemat. Merkillisintä hänessä olivat kuitenkin silmät, jotka olivat +suuret, kosteat ja aistilliset. Välistä voivat ne saada myöskin +äärettömän surullisen ja säälittävän ilmeen, niinkuin pieni lapsi olisi +niiden takana itkuun pillahtamaisillaan. Niiden oikeaa väriä ei Olli +sitä vastoin vieläkään saanut täysin tarkistetuksi. Mutta ne mahtoivat +olla mustat. Häneen ne kaikissa tapauksissa vaikuttivat keltaisilta. + +Toinen tyttäristä oli puhkeava kaunotar, suu kuin verinen viiva, silmät +päässä kuin kaksi räiskyvää katajapehkoa yöllistä metsänrantaa vasten. +Toinen oli vielä lapsi ja kasvoiltaan kehittymätön. + +Mies vaikutti vakavalta tiedemieheltä. Tummatukkainen, korkeaotsainen, +leukapartainen, ijältään kenties jo käypä viidettäkymmentä. Kasvot +olivat kalpeat ja hienopiirteiset, silmät lempeät ja syvät, silmäluomet +raskaat ja väsyneet. Heti ensi hetkestä tunsi Olli tuota miestä +rakastavansa. + +Nyt huomasi myöskin Mikko tulijat. + +— Kas perkele, hän sanoi vilkastuen. + +— Mikä nyt? + +— Ne ovat täällä. + +— Ketkä? + +— Nuo, etkö näe? Tohtori Ylä-Heikkilä perheineen. + +— Tunnetko heidät. + +— Mehän asumme samassa kaupungissa. + +— Todellakin? + +— Oikeastaan minun ainoa sivistynyt seurapiirini siellä. Minun täytyy, +anteeksi, nousta heitä tervehtimään. + +Myöskin Ylä-Heikkilät olivat jo nähneet Mikon. Olli katsoi kulmiensa +alta, miten he kaikki sydämellisesti tervehtivät ja kättelivät tätä. +Taisi olla hyväkin tuttava perheessä. Varsinkin tyttäret puhuivat +iloisesti ja pajattivat. + +Mikko palasi takaisin hyvillä mielin ja suu messingillä. + +— Sepä omituinen sattuma, hän sanoi. Me olemme istuneet samassa +konsertissa emmekä tietäneet tuon taivaallista toisistamme. Missä +minunkin silmäni lienevät olleet? + +Olli tiesi kyllä, missä hänen omat silmänsä olivat soiton aikana +olleet. Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi mainita siitä mitään tässä +yhteydessä. + +Mikko sen sijaan ei lakannut ihmettelemästä omituista sattumaansa. + +— Kippis, hän sanoi ja joi pohjaan rommituutinkinsa, jonka hän oli +tilannut ruokaa odotellessaan. Tapaus on tuiki merkillinen. Minulle +pölähtää päähän yht'äkkiä: minä lähden Helsinkiin. Heille samoin... + +Nyt tulivat heidän ruoka-annoksensa. + +He ottivat ryypyt juhlan kunniaksi, tilasivatpa vielä pullon +punaviiniäkin toverillista mielialaa ylentääkseen. Mutta Mikon +ajatukset pyörivät nähtävästi yhä edelleen tohtori Ylä-Heikkilän +perheessä. + +— He pyysivät minua myöskin pöytäänsä istumaan, hän sanoi. + +— Miksi et mennyt? kysyi Olli kuivakiskoisesti. + +— Sanoin istuvani täällä erään vanhan luokkatoverini kanssa. He +kysyivät, kuka se oli. Minä mainitsin sinut nimeltäsi. + +— Vai niin. + +— Tohtori Ylä-Heikkilä muisti sinut vielä varsin hyvin +yliopistoajoiltaan. Tulkaa molemmat, hän sanoi. Rouva kannatti +innokkaasti ehdotusta. + +— Todella? + +— Hän näyttää kovin mieltäkiinnittävältä, sanoi rouva. + +— Sangen ystävällistä. + +— Eikö totta? Menemmekö? + +— He ovat minulle tuiki tuntemattomia. + +— Mitä se tekee! Olemmehan me kaksi vanhoja lapsuudentovereita. + +Ja jälleen oli Ollilla syytä huokaista nykyaikaisen elämän suurta +proosallisuutta. Kerran pitkästä kotvasta näkee hän naisen, jonka +silmät tekevät häneen hetkellisen vaikutuksen. Kenties olisi ollut +hauska ajatella häntä joskus yksinäisinä iltahetkinä, toivotella häntä +tuttavakseen, kuvitella kukaties kuinka salaperäisiä seikkailuita. Niin +tarjoutuu hänelle tilaisuus jo samana iltana esittäytyä tuntemattomalle +ihanteelleen, istua hänen kanssaan keskellä kapakan hälinää, tutustua +hänen mieheensä, juoda kenties vielä veljenmaljat hänen kanssaan ja +tulla sedäksi kahdelle suloiselle tyttärelle. Hirvittävää! Ei mitään +runoutta, ei mitään romantiikkaa, ei mitään esteratsastusta. Kaikki +yhtä harmaata, mukavaa ja luvallista. Missä ajoissa me elämmekään! + +Hän suostui kuin uhrilammas. + +— Voimmehan me juoda kahvit siellä, sanoi hän. + +Mikko ilahtui kovasti. Ja syötyään he siirtyivät toiseen pöytään. + + + + +8. + + +Tohtori Ylä-Heikkilän silmäluomet olivat todellakin hyvin raskaat. Kun +hän ne joskus kohotti, näytti Ollista kuin olisi pohjaton alakuloisuus +aukaissut hänelle syvyytensä. + +Mitä mahtaa tuo mies murehtia? ajatteli Olli. + +Joskus hieroi tohtori Ylä-Heikkilä otsaansa ja koputteli hajamielisesti +kulmaluitaan. Muuten istui hän kuin patsas paikallaan, pää käden varaan +vaipuneena. + +Tuo ei ole onnellinen mies, ajatteli Olli. Onko hän kenties katsonut +liian syvälle elämään vai omaan sydämeensä? + +Silloin tällöin otti tohtori Ylä-Heikkilä osaa myös keskusteluun. Hänen +sanansa olivat hiljaiset, harkitut ja niinkuin naulan päähän +naksahtavat. Useimmiten hän ei kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään, +vaikka näki selvästi, että hän ajatteli. + +Hänen huulillaan leikki raukea hymyily, jonka tarkoitus oli olla +hyväntahtoinen. Mutta Ollin harjaantunut silmä oivalsi helposti +sarkastisen elämänviisauden viivat hänen suupielissään. + +Tuo ei ole mikään tuhma mies, ajatteli Olli. Varmasti tulee hänestä +kerran lääkintäneuvos. + +Myöskin tohtoritar piti nyt silmänsä enimmäkseen uutimien takana. +Hänenkin kasvoillaan oli omituinen, hervahtanut ilme, jota Olli ei +osannut selittää. + +Puhetta ylläpiti oikeastaan vain Mikko, vanhemman neiti Ylä-Heikkilän +suosiollisella säestyksellä. Tuo tyttö olikin sangen harvinainen ilmiö +ja kuin luotu tekemään hulluksi vielä monen moitteettoman poikamiehen. + +Kaikki se, mikä vanhempien ulkonäössä oli verhottua, uinuvaa, väsynyttä +ja vähän sairaloista, oli hänessä selvää ja säkenöivää kuin +sähköpatteri. Hänessä ei ollut mitään peitettyä, teeskenneltyä taikka +terhenistä. Vasta kehittynyt vartalo oli kuin jousi vireessä. Ääni +kilisi kuin hopeakello. + +Toisen tyttären ääni sitävastoin oli vielä hiukan lapsellisen karhea, +mutta sekin varma, ärsyttävä ja taistovalmis. + +Olli teki hänelle pari kohteliasta kysymystä ja vaipui sitten samaan +vaitioloon, joka jo näytti tohtorin ja tohtorittaren sydämet niin +himmeiksi hämärtäneen. + +Äkkiä kääntyi tohtori Ylä-Heikkilä hänen puoleensa. + +— Me olemme vanhoja tuttavia, hän sanoi. + +— Kenties olemme kerran tavanneet toisemme nuorina ylioppilaina, +hymyili Olli. + +— Minä en tarkoittanut juuri sitä. + +Mitä lempoa hän sitten mahtoi tarkoittaa? Olli katsoi kysyvästi häneen. + +Sarkastiset viivat tohtorin suupielissä esiintyivät nyt entistä +silmiinpistävämmin. + +— Mutta minä muistan teidät myöskin ylioppilaskokouksista, hän sanoi. +Varsinkin nuo pari vaakasuoraa ryppyä teidän otsassanne, jotka siinä +vieläkin ovat. + +Olli nauroi. + +— Ne olivat jo silloin minun keskitetty elämänkatsomukseni, sanoi hän. + +— Ne herättivät aina mielikuvan yksinäisestä ajattelijasta, joka aikoi +harmaantua ijäisyyden ongelmissa. + +Nyt suvaitsi hymyillä myöskin rouva tohtoritar. + +— Minäkin muistan teidät, virkahti hän. Eräistä tanssiaisista +Ylioppilastalolla. Te poljitte rikki minun laahukseni. + +Siis siellä minä olen nähnyt tuon naisen, ajatteli Olli. Jälleen mikä +elämän arkipäiväisyys! Ja minä kun jo olin valmis kuvittelemaan, että +sen oli täytynyt tapahtua jossakin entisessä olotilassa ennen +syntymistäni. + +Mutta ääneen hän sanoi: + +— Minä vakuutan, etten enää olisi yhtä taitamaton. + +— Oletteko nyt aivan varma siitä? + +— Kyllä. Minä kantaisin sitä sirosti ja kauniisti niinkuin hovipoika +Heinen runossa. + +Tohtoritar nyrpisti nenäänsä. Nähtävästi ei Ollin kohteliaisuus häntä +miellyttänyt. + +— Minä en muista Heinen runoja, hän sanoi. + +— Mutta sinä muistat, puuttui tohtori Ylä-Heikkilä puheesen, että eräs +nuori ylioppilas kenties parikymmentä vuotta sitten polki rikki sinun +laahuksesi. Te näette, herra varatuomari: sitä ei nainen unohda +koskaan. + +— Eikä anna anteeksi, hymyili Olli. + +— Ei tässä eikä tulevassa elämässä. + +Herrat nauroivat. Tohtoritar tuijotti eteensä totisena ja +surumielisenä. + +— Se oli minun ensimmäinen oikea tanssipukuni, sanoi hän. + +Hänen silmissään oli taas tuo kostea kiilto, ikäänkuin olisi niiden +takana ollut pieni lapsi itkuun pillahtamaisillaan. Eikä Olli tiennyt, +pitikö hänen ottaa asia toden vai leikin kannalta. + +— Olkaa vakuutettu, hän sanoi, että minä vietin unettoman yön sen +tapaturman jälkeen. + +— Te! nauroi tohtoritar. Te menitte menojanne. Kotvan perästä näin minä +teidät seisomassa hajamielisenä seinää vasten ja tarkastelemassa +tanssiyleisöä hyvin halveksiva hymy huulillanne. + +— Todellakin? jatkoi Olli samaan tyyliin. Sitten johtui se epäilemättä +minun pitkästä vartalostani ja vielä pitemmästä kaulastani. Nämä avut, +jotka luoja jo syntymässä on antanut minulle, ovat nimittäin jo alun +pitäen kohottaneet minut siihen asemaan isänmaassa ja ihmiskunnassa, +että olen voinut katsella suurinta osaa siitä niin sanoakseni ylhäältä +alaspäin. + +— Taikka toisin sanoen, tavallista korkeamman hevosen selästä halveksia +maailmaa, pisti Mikko. + +— Aivan kuin ystäväni tässä niin sattuvasti mielipiteensä määrittelee. +Maailma kuitenkin käsitettynä silloin ainoastaan kaikessa +ylimalkaisuudessaan. + +Syntyi lyhyt vaitiolo. Tohtori Ylä-Heikkilä oli käynyt aivan totiseksi. +Olli ei voinut olla syrjäkarein katsomatta häneen ja ihmettelemättä, +että joku voi olla niin Saarnin näköinen eikä kuitenkaan vaikuttaa +vastenmielisesti. Päinvastoin tunsi hän kuin tasaisen, rauhallisen +uuninlämmön virtailevan tuosta miehestä omaan sydämeensä. + +Siinä oli mies, joka oli pannut pellit kiinni aikoinaan. Hänen +miellyttävässä läheisyydessään voi todella viluinenkin vieras hetken +lämmitellä. + +Noihin toisiin hän ei enää sen suurempaa huomiota kiinnittänyt. + +Mikko ja vanhempi neiti Ylä-Heikkilä, jonka nimi kuului olevan Sirkka, +olivat nyt päässeet politiikkaan. Sirkka oli fanaattinen +venäläisvihollinen. Hän ei ainoastaan tuntunut olevan passiivisen +vastarinnan kannattaja, vaan vielä aktiivisenkin. + +— Jos minä olisin mies, sanoi hän, liittyisin minä varmasti jonkun +vallankumouksellisen järjestön taisteluosastoon. + +Tohtori Ylä-Heikkilä hymyili raukeasti. + +— Onneksi sinä et ole mies. Mutta sellaisiin voivat myöskin naiset +liittyä. Sinun ei sitä varten tarvitse hakea mitään erivapautusta +sukupuolestasi. + +— Te hyväksytte aktiivisen vastarinnan? kysyi Olli. + +— Se on mielestäni vain luonnollinen jatko passiiviselle. + +— Ja siitä on teidän mielipiteenne mikä? + +— Että Suomen kansa ei vielä ole kypsynyt siihen. Katsokaa vain +ympärillenne! Mutta koettaa sopii, kuten on koetettukin. + +— Te ette ota osaa politiikkaan? + +— En. Koko minun aikani menee lääkärinammattiini. Jos sitäpaitsi tahtoo +vielä vähän seurata tiedettään ... te ymmärrätte. + +— Kyllä. + +— Minun taisteluni on taistelua kuoleman kanssa. Siinä sodassa tahdoin +minäkin kerran seisoa tai kaatua paikalleni. + +Miksi hän puhui menneessä ajassa? Olli ei voinut sitä ymmärtää. + +Tohtoritar Ylä-Heikkilä oli kohottanut silmäluomensa ja katsoi nyt +suoraan Olliin. Hänen silmänsä olivat suuret ja huikaisevat niinkuin +sisälliset revontulet olisivat äkkiä niiden taivaan sytyttäneet. Mutta +hänen piirteensä olivat täysin tyynet ja levolliset. + +— Siinä sodassa, lausui Olli keveästi, te varmaan olette suuri +aktivisti. + +— En tiedä. Elämä on niin vaikea elää. + +Tämä yleinen mietelmä tuli aivan äkkiarvaamatta. Oliko se +itsetunnustus? Pulpahtiko se vasten hänen tahtoaan? Olli katsoi +tutkivasti tohtori Ylä-Heikkilään. Nuo sanat olivat kumahtaneet kuin +haudasta. Tuolle miehelle mahtoi elämä todellakin olla hyvin vaikeata. + +Mikko ja Sirkka koettivat jälleen solmia puheen katkennutta lankaa. +Mutta mieliala jäi raskaaksi, ainakin Ollin mielestä, joka vain odotti +sopivaa hetkeä livistääkseen. + +Hän oli sentähden sangen kiitollinen tohtorittarelle, kun tämä ennen +pitkää ehdotti poislähtöä. + +He maksoivat, nousivat ja lähtivät. + +Eteisessä kohtasi Olli puoluetoverinsa, jotka juuri laskeutuivat +yläkerrasta. Hän kesti tosin Saarnin pirullisen katseen, mutta tunsi +kuitenkin ikäänkuin pahan omantunnon piston sydämessään. Hän päätti +vasta olla isänmaalle uskollisempi. + + + + +9. + + +Ulkona oli jäinen tuuli kehittynyt myrskyksi. Nurkat tohisivat, +katonharjat humisivat. Taivas oli kuitenkin seijastunut jonkun verran. +Viluinen puolikuu purjehti esiin Vaasanpankin korkean talon takaa, +keskellä pilvenrepaleita, jotka vinhaa vauhtiaan riensivät kaupungin +ylitse. + +Tohtori Ylä-Heikkilä perheineen asui Fennian hotellissa. Mikko taas oli +jo iltapäivällä sopinut yösijasta Ollin salinsohvalla. Hänellä oli +jotakin tärkeää puhumista Ollille, oli hän sanonut. Kävi päinsä +parhaiten keskustella siitä hyväätekevän yön siipien alla. + +Ystävykset saattoivat Ylä-Heikkilän perheen asuntopaikkaansa. + +Mikko kulki edellä Sirkan kanssa. Sitten seurasi tohtori itse nuoremman +tyttärensä keralla. Jälkijoukon muodostivat Olli ja tohtoritar, joka +kuin sattumalta oli jättäytynyt hänen rinnalleen. + +He kulkivat hetkisen äänettöminä. + +— Minä näin teidät sinfoniakonsertissa, sanoi tohtoritar. + +— Myöskin minä teidät, sanoi Olli. + +— Minä tuijotin koko ajan teihin. + +Olli säpsähti. Se ei siis sittenkään ollut mikään näköhäiriö. Mutta hän +päätti tällä kertaa olla mielenmalttiaan kadottamatta. + +— Te ajattelitte varmaan rikkimennyttä laahustintanne, virkahti hän. + +— Ei, minä ajattelin teitä. + +— Ettehän te tunne minua. + +— Kenties paremmin kuin te luulettekaan. + +— Mahdollista kyllä. Minä olen yksinkertainen mies, jonka sisällisen +koneiston näkee ensi silmäyksellä. + +— Sitä en tahdo sanoa. Mutta minä tunsin teidän sisarenne. + +— Missä? + +— Täällä Helsingissä. Hän kävi jatkolla, minä musiikki-opistossa. + +— Hän on nyt kuollut. + +— Minä tiedän. Me olimme parhaat ystävät jonkun aikaa. + +— Kuinka kauan? + +— Niin kauan kuin minä olin teihin ihastunut. + +— Onko se mahdollista? + +Olli pysähtyi ja katsoi häneen humoristisesti. + +— Onpa niinkin. Teidän sisarenne tiesi kyllä siitä. + +— Tosiaan! Miksi minä en koskaan tavannut teitä hänen luonaan? + +— Siksi että te ette koskaan käynyt häntä katsomassa. + +Olli mietti. Tuo puhuu totta, päätteli hän. Hän oli todellakin +ylioppilaana ollessaan aivan sydämettömästi laiminlyönyt sisartaan. + +— Mutta hän kävi minua katsomassa, sanoi hän. Te olisitte voinut tulla +joskus minun luokseni. + +— Kyllä. Mutta minä pidin sitä sopimattomana. + +Miksi hän minulle keimailee? ajatteli Olli. Mutta ääneen hän sanoi: + +— Nyt te ette pitäisi enää? + +— Kuka tietää. Minä kuulin jo silloin niin paljon pahaa teistä. + +— Minä olenkin siitä saakka tullut monin verroin paremmaksi. + +— Siinä tapauksessa minä ehkä voin tulla teidän luoksenne. + +— Milloin? + +— Milloin vaan haluatte. + +— Kenties jo huomenna? + +— Kenties jo huomenna. + +— Mihin aikaan? + +— Mieluummin silloin kun te olette kotona. + +— Minä olen kotona koko iltapäivän. + +— Minä tulen siis iltapäivällä. + +— Te ette tiedä minun osotettani. + +— Minä näen sen kyllä osotekalenterista. + +Tuo nainen on joko hullu taikka rikkiviisas, ajatteli Olli. +Luonnollisesti hän ei tule. Mutta jos hän tulee? Mitä sitten? Niin, ei +mitään sen enempää. Me juomme kupin kahvia yhdessä taikka tarjoan minä +lasin viiniä hänelle. Mutta jos hän ei tule yksin? Silloin on hän suuri +leikinlaskija. Olli päätti heti ottaa selvän siitä. + +— Te tulette tietysti miehenne kanssa? kysyi hän. + +— Ettehän te ole minun miestäni kutsuneet. + +— Mutta minä voin kutsua hänet. + +— Se on kokonaan teidän vallassanne. + +He olivat tulleet Fennian ovelle. Tohtoritar ojensi kätensä hänelle. + +— Näkemiin, sanoi hän. Ja kiitos saattamisesta. + +— Kiitos itsellenne. + +Muutkin hyvästelivät. + +— Meillä olisi paljon puhumista toistemme kanssa, lausui Ollille +tohtori Ylä-Heikkilä. Mutta ikävä kyllä, täytyy meidän nyt erota. + +— Niin, virkkoi Olli. Te puhuitte äsken niin kauniisti taistelusta +kuolemaa vastaan. Sekö on teidän mielestänne arvokkain sota ihmiselle? + +— Se on sota ihmisyyden. + +He erosivat lujalla kädenlyönnillä. + +— Te olette ollut uskoton meille viime aikoina, kuului tohtoritar +toruvan Mikkoa, käsi ovenrivassa. Missä teitä on pidetty viime aikoina? +Ettehän ole käynyt meitä viikkomääriin katsomassa. + +— Paljon työtä, hyvä rouva. + +— Teidän täytyy oppia siis jälleen laiskottelemaan. Näkemiin saakka, +hyvät herrat. Ja te, herra varatuomari, lupaatte varmaan käydä +katsomassa meitä, jos satutte joskus sinnepäin maailmaa. + +— Epäilemättä. Onhan se minun vanha koulukaupunkini. + +Olli voi huoleti luvata. Hän ei arvattavasti enää elämässään tulisi +sielläpäin pistäytymään. + + + + +10. + + +— Miksi sinä et käy heitä katsomassa? kysyi Olli ystävältään, kun he +jälleen kahdenkesken olivat lähteneet tuulta puskemaan. + +— Sinä kuulit: työtä, työtä. + +— Tuota voit sinä puhua tuhmemmille. Ei sen takia laiminlyödä perhettä, +jossa on kaksi puhkeavaa kaunotarta. Tunnusta pois: sinulla on omat +syysi siihen. + +— Entäpä olisivatkin. Miksi minä en muuten sanoisi sitä sinulle? Pieni +lemmentarina näet. + +— Kerro! + +— Hm. Minä en enää elä yksin, ystäväni. + +— Kuinka? Oletko antanut salassa vihkiä itsesi? + +— En juuri sitä. + +— Mutta elät yhdessä jonkun naisen kanssa? Häpeisit vähän. + +— Hän asuu seinän takana vanhan, raihnaisen isänsä kanssa, jonka minä +lääketaidollani olen kuoleman kielistä pelastanut. Hänen nimensä on +Alli. Hän on samalla minun orjani ja palvelijattareni. Jos minä +tarvitsen jotakin, minä vain koputan seinään ja hän tulee. Se on hyvin +mukavaa. + +— Epäilemättä. Minkälaiset silmät hänellä ovat? + +— Siniset. Mutta sinä et voi aavistaa, minkälaiset siniset. Kun hän +tulee, on kuin suuri päivänpaisteinen meri virtaisi huoneesen hänen +kerallaan. + +— Todellakin? Etköhän sinä nyt liioittele? + +— En. Jokainen hänen katseensa on kuin lämmin laine, joka läikähtää yli +poloisten ihmislasten. Kaikki sinertyy niiden silmien edessä, seinät, +katto, huonekalut ja ikkunaverhot. Minunkin viheliäinen odotussalonkini +on hänen läsnäollessaan kuin sininen sali kuninkaan kartanossa. + +— Muistan lukeneeni jotakin sellaista romaaneista. Mutta minä en ole +koskaan tiennyt, että moinen voisi todellisuudessa olla mahdollista. + +— Maan ja taivaan välillä, hyvä ystävä, on paljon kaunista, jota sinä +et ole koskaan tiennyt etkä uskonut olevan olemassa. Mutta siinä syy, +miksi minä siellä syrjäkylässä olen viime aikoina elänyt parhaasta +päästä kotonani. + +He vaikenivat. Olli mietti kuulemiaan. Eipä niinkään hullusti, ajatteli +hän. Mikko oli nähtävästi siellä maaseudulla osannut järjestää +itselleen sangen siedettävät olosuhteet. + +Ja aivan itsestään siirtyivät Ollin ajatukset hänen omaan +rakastajattareensa, Liisa-nimiseen, joka asui jossakin hautuumaan +puolella. Se ei ollut jumala paratkoon enää mikään Helena hempeältä +nuoruudeltaan, mutta ei myöskään liian vanha, ruma tai rahan-ahne. +Liisa oli miellyttävä, vakaantunut ihminen ja aivan kuin luotu Ollin +vaatimattoman lemmenkaipuun tyydyttäjäksi. Eritoten oli Olli oppinut +ajanoloon pitämään arvossa hänen tasaista ja lempeää mielenlaatuaan, +jolle kaikki oikuttelu oli vierasta ja kaikki vierastelu voitettua +kehityskantaa jostakin alhaisemmasta olotilasta. Sillä myrskyiset +kohtaukset, jännitetyt dynamiittipitoiset vaitiolot ja romantisen +mustasukkaisuuden väkipuukko-välkähtelyt olivat asioita, jotka Ollin +terveen harkinnan mukaan todellisuudessa olivat sangen epämiellyttäviä, +niin houkuttelevilta kuin ne mielikuvituksen kultapilvissä +kangastivatkin. + +Luonnollisesti ei Liisa ollut yksinomaan häntä varten. Mutta hänellä ei +ollut vähintäkään haittaa tuntemattomista kilpailijoistaan, hän ei +nähnyt heitä koskaan eikä niitä heidän keskensä mainittu sanallakaan. +Sitäpaitsi käytti hän aina taattuja varokeinoja eikä sallinut itselleen +mitään ajallisia ikävyyksiä. + +Hän ilmestyi Liisan luokse yhtä täsmällisesti kuin virastoon tahi +korttipöytään, kellonlyömälleen ja varmana viikonpäivänä, jota ei ollut +tarvis enää ennakolta määrätäkään. Ja hän poistui jälleen muutaman +tunnin kuluttua yhtä ylevänä, varmana ja voitollisena, viikset pystyssä +ja pää kenossa, sielu suurena ja sydän ehompana entistään. Varsinkin +joskus kuutamoisina talvi-iltoina, kun hän laajassa pietarilaisessa +turkissaan asteli takaisin kohti keskikaupunkia, oli hän näky +jumalille. Silloin oli hänen hahmonsa juhlallinen kuin espanjalaisen +hidalgon. Kaikki halpa oli hänen takanaan. Hänen ajatuksensa syleilivät +silloin pelkkiä pyhiä ja katoamattomia asioita maailmankaikkeudessa. + +Hän oli, kuten sanotaan, graviteettinen rakastaja. + +— Kuinka vanha se sinun Allisi on? kysyi Olli miettivästi. + +— Yhdeksäntoista vuotta. + +Ero on ijällä, ajatteli Olli. + +Joskus oli hänen mieleensä juolahtanut etsiä uusi, nuorempi ja +kauniimpi ystävätär itselleen. Kuitenkin muisti hän omaksi kunniakseen, +että hän aina heti oli voittanut kiusauksen ja karkoittanut luotaan +vilpittömällä inholla mokomat ajatukset, pitäen syystä kyllä niitä vain +perkeleen pauloina ja lihan houkutuksina. + +Liisa oli lempeä, tahdikas ja ystävällinen. Liisa tunsi hänen tapansa, +tiesi hänen toivomuksensa ja tyydytti hänen yksinkertaiset aistilliset +tarpeensa Ollin mielestä aivan moitteettomasti. Miksi hän olisi +heittänyt turvallista rakkaus-elämäänsä epävarmojen kohtaloiden +ajeltavaksi? Hän pysyi uskollisena Liisalleen. + +Mikko oli äkkiä pysähtynyt. + +— Kuules! Pitääkö tämän nyt loppua tähän? + +— Minkä? + +— Tämän illanvieton. Pitääkö meidän nyt mennä nukkumaan? + +— Arvattavasti. + +— Me emme pääse enää minnekään? + +— Kapakat ovat jo kiinni, kuten näet. + +— Olisi ollut hauska istua vielä yhdessä vähän. Kun harvoin liikkuu +Helsingissä näet... + +— Voimmehan valvoa vielä hetken minun kotonani. + +— Kuivin suin? + +— Lasin burgunderia saatan sinulle aina tarjota. + +Olli näytti kokonaan kylmältä ja tunteettomalta. Mikko ähkäsi +hermostuneena. + +— Sattui pahasti, ettemme saaneet istua kahden kesken siellä Kämpissä. +Minun olisi tehnyt mieli purkaa sinulle hiukan sydäntäni. + +— Mikään ei estä sinua sitä tekemästä minun asunnossani. + +— Ei se ole samaa. Puolueettomalla alalla on oma viehätyksensä. Paha +kurkiko tuon seuran nyt meidän tiellemme satuttikin! + +— Kuules Mikko! Etköhän sinä nyt ole sangen kiittämätön? + +— Kuinka niin? Minä näin, että sinulla ei ollut hauska siinä seurassa. + +— Mutta sinulla sitä vastoin...? + +— Menettelihän tuo. Mutta aiotko sinä nyt todellakin painautua +kotiinpäin? + +Mikko seisahtui katulyhdyn alle ja katsoi rukoilevasti ystäväänsä. + +— Niin olisi hieno meininki. Entä itse? + +— Minä olen kuullut, että teillä on täällä jonkinlainen klubi, ilmaisi +Mikko nyt suoraan ajatuksensa. + +— On kyllä. Klubi on. + +— Jonne saa viedä vieraitakin? + +— Saa viedä. + +— No niin? Sinä voisit olla niin kiltti ja viedä minut sinne. + +Ollia ei olisi oikeastaan tällä kertaa haluttanut. Hän oli +väsynyt. Mutta hänen täytyi suostua lopultakin. Mikko pani koko +personallisuutensa vaakalautaan. + +He menivät klubiin. + + + + +11. + + +He saivat klubissa yksityisen huoneen. Mikko tilasi heti sampanjaa. + +Olli katsoi häneen kummastuen. + +— Oletko perinyt? kysyi hän. + +— En. Minä olen rakastunut. + +— Minä tiedän. Sinä kerroit jo äsken siitä. + +— Oh, se oli vaan minun maallinen rakkauteni! + +— Sinulla on siis toinenkin? + +— On. Taivaallinen. + +— Olethan oikea Sardanapalus mieheksesi. Kuka se sitten on? + +— Se on hän. Hän, jota saatoin äsken hotelliin. + +— Neiti Ylä-Heikkilä? + +— Sirkka on hänen nimensä. + +— Mutta hänhän on lapsi vielä. + +— Kaksikymmentä vuotta. + +— Hän näyttää vasta seitsemäntoista vuotiaalta. + +— Voi olla. Mutta hän on sielultaan sitä kehittyneempi. + +— Tosiaankin! Sitä en minä huomannut. + +Mikko hymyili tyytyväisenä. + +— Seurassa näet hän on täydellinen pyryharakka. Mutta jospa kuulisit, +kuinka syviä ja vakavia asioita me kahdenkesken juttelemme! + +— Minä voin kuvitella sen. + +— Silloin hän on yksinkertaisesti hurmaava. + +— Minä en epäile sitä ollenkaan. Mutta sinähän voisit olla setä +hänelle. + +— Minä olenkin setä. Mutta se ei estä minua häntä platoonisesti +rakastamasta. + +— Se on toista. Maljasi sitten, vanha veikko! Minä pesen käteni. + +He kilistivät ja tervehtivät toisiaan silmillään. Mikko oli nyt tullut +hyvin totiseksi. + +— Sinä voisit pestä myöskin sydämesi, sanoi hän. Sillä minä näen sinun +ivallisista suupielistäsi, että sinä et vielä ole selvillä, mistä tässä +on kysymys oikein. Tässä on kysymys rakkaudesta, kuuletko sinä, siitä +oikeasta, pyhästä, suuresta ja ijäisestä rakkaudesta, josta runoilijat +puhuvat ja jota on kuin onkin maailmassa, huolimatta teidän +irvistävästä epäilyksestänne. + +— Minä en epäile, kun näen sinut. + +— Enkä minä, kun näen hänet. Minä uskon, uskon täydellisesti niinkuin +ainoastaan heränneet ihmiset uskovat, uskon onneen, uskon elämään, +uskon kaikkien hyvien ihmisten yhteyteen. Kuuletko sinä, mitä minä +puhun? + +— Minä kuulen. + +— Se soinnahtaa tietysti sinun korvissasi vanhalta katkismukselta. Se +onkin katkismusta, minun katkismustani nimittäin, ei Martti Lutherin +eikä sitä teidän poliittista kansalaiskatkismustanne, jolla te +perustuslailliset nykyään kansaa turmelette. + +— Anteeksi, mutta meidän toverillisen yhdessäolomme kannalta luulen, +että meidän on parasta olla puhumatta politiikasta. + +— Kernaasti minun puolestani. Me puhumme siis vain rakkaudesta. +Rakastaisit sinäkin, Olli, rakastaisit yhtä ainoaa ihmistä maailmassa, +syvästi, eheästi ja sydämellisesti, niin sinä et voisi enää vihata +ketään, et pahinta valtiollista vastustajaasi. Oh, rakkaus! Sinä et +tiedä, mitä rakkaus on. Ihminen sulaa sen kautta ikäänkuin johonkin +itseään suurempaan kokonaisuuteen. + +— Mutta sinä rakastat kahta. + +— Se juuri on minun tragiikkani. Minä olen kirjoittanut myöskin runon +siitä. Tahdotko kuulla? + +— Kuinka? Sinä olet vimman villitty mies. Oletko ruvennut kirjoittamaan +runojakin? + +— Siellä meidän kaupungissamme runoilevat kaikki säätyhenkilöt +postimestarista ja pormestarista vähäpätöisimpään lääninhallituksen +ylimääräiseen asti. Minä olen vain seurannut yleisen muodin mukana. + +— Se mahtaa olla autuaitten asuinsija. + +— Meillä on myöskin oikea, todellinen runoilija siellä, Ilmari Paatsalo +nimittäin, joka on tunnettu jo kaukana toverikunnan ulkopuolellakin. + +— Koulupoika? + +— Ylioppilaskokelas. Ikävä kyllä, hän on intohimoisesti rakastunut +rouva Ylä-Heikkilään. + +— Huvitteleeko tämä ihastuttava tohtoritar siellä panemalla pyörälle +raukkojen koulupoikien pääkomeroita? + +— Minä en tiedä. Pääasia on, että hän on tehnyt Paatsalosta runoilijan. +Suuren runoilijan. Minä olen vain mitätön kyläkirjuri hänen rinnallaan. + +— Sinä olet siis todenteolla tehnyt synnin pyhää henkeä vastaan? + +— Vain tämän yhden ainoan kerran. Mutta sallihan, että luen sen +sinulle. Minä osaan sen kyllä muistostani. + +Ja Mikko deklamoi liikutuksesta väräjävällä äänenpainoilla: + + Toinen — toinen. + + Toinen kaikkensa minulle antoi, + toinen ei antanut mitään. + Ja sentään kaikkeni hälle mä annoin, + joka ei antanut mitään. + + Toista mä kiusasin kuolohon saakka, + toinen kiusasi mua. + Ja sentään lemmin mä kuolohon saakka häntä, + ken kiusasi mua. + + Lietsovi toinen liekkiä julmaa, + toinen vaieten palaa. + Ja sentään seuraan mä liekkiä julmaa — + rakkaus vaieten palaa. + +— Mutta sinähän olet runoilija! huusi Olli. Tule tänne, että saan +syleillä sinua. + +Mikko katsoi eteensä surumielisesti. + +— Siinä ei ole loppusointuja, virkahti hän. + +— Tjah, se on kyllä arveluttava asia. Mutta mitäs tehdä? + +— Minä en löydä niitä. Sehän se juuri onkin ero oikeiden runoilijain ja +meidän kyläkirjurien välillä. + +— Paatsalolla on loppusoinnut? + +— On aivan erinomaiset. Minä näytin hänelle kerran tämän tekeleeni. Hän +hymyili säälivästi. Ei se ole mikään runo, hän sanoi. + +— Mikä se sitten on? + +— Katsos, sen se veitikka jätti juuri sanomatta. Mutta minä näin hänen +naamastaan, että hän ei tahtonut loukata miestä vanhempaa. + +— Tästä lähtein sinä voit vedota minun valistuneesen arvosteluuni. + +— Ja se kuuluu? + +— Että muutamia tuhansia tuollaisia säkeitä vaan... + +— Pahoin pelkään, että nämä jäävät minun viimeisikseni. + +— Kuinka? Sinä peljästytät minua. Miksi panna kynttiläänsä vakan alle? + +Mikko tuijotti synkkänä sampanjalasiinsa. Sitten siemaisi hän sen +tyhjäksi ja rupesi hiljakseen haukuskelemaan Ollia. + + + + +12. + + +— Sinä olet hieno mies, sanoi hän, hienompi kuin monet muut. Käytät +kaljua päälakea ja kultasankaisia nenäkakkuloita. Puku moitteeton, +parta parisilainen. Kuulut niihin, jotka antavat leiman Helsingille. + +— Kiitän nöyrimmästi. + +— Tarkoitan tuota tunnettua varatuomari-leimaa, joka on yhtä oleellinen +Suomen pääkaupungille kuin upseerileima Pietarille, kamasaksa-leima +Berlinille, kokotti- ja monokkelileima Parisille. Olet paljon lukenut, +paljon matkustellut, kieliniekka, kaikenniekka. Suorittanut kunnialla +akatemialliset oppiarvot. Vakavan yhteiskunnallisen aseman saavuttanut. +Käytetty monessa tärkeässä luottamustoimessa. Mieluinen vieras +jokaisessa seurapiirissä. + +— Jatka, jatka! Kuuntelen tässä henkeä pidättämättä sinun lennokasta +kuvaustasi. + +— Miesten mies, naisten mies, taiteentuntija, ihmistuntija, itsetuntija +ynnä asiantuntija useimmilla elämän eri aloilla. Mutta sinulla on yksi +vika. + +— Todellakin? + +— Sinä pelkäät olla naurettava. Ja naurettavia ovat sinun mielestäsi +kaikki ihmiset, jotka jossakin suhteessa ovat toisellaisia kuin sinä +itse. Siis enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset maailmassa. Itse sinä et +sitävastoin koskaan ole omasta mielestäsi naurettava. + +— Onko se vika? + +— Sellaisenaan ei se arvattavasti mikään niin hengenvaarallinen virhe +olisi, ei jo yleisyytensäkään vuoksi, sillä niinhän useimmat ihmiset +naurettavuussuhteensa muihin määrittelevät. Mutta sinussa on tämä, +kuten sanottu, sangen luonnollinen ja ymmärrettävä ominaisuus +tavallista pitemmälle kehittynyt. Se on joka hetki sinun +tietoisuudessasi. Se muodostaa sinun sanasi ja mielipiteesi, määrää +sinun tekosi ja toimintasi. Sinä et millään ehdolla tahdo olla elämän +narri. Siksi sinä olet itsesi narri. + +Viinassa totuus, ajatteli Olli. + +Mutta hän ei tahtonut sanallakaan häiritä ystävänsä haltioitunutta +esitystä. + +— Muut ihmiset, jatkoi Mikko, ovat mielestäsi naurettavia siksi, että +sinä oikeastaan katsot olevasi heitä kaikkia etevämpi. Ja heitä +etevämpi katsot sinä olevasi siksi, että sinä et ole ollenkaan +naurettava. Jo pelkkä ajatuskin, että muut mahdollisesti voisivat +keksiä sinussa jotakin naurettavaa, taikka niinkuin se sinun kielelläsi +kuuluu: naivia, saattaa sinun sydämesi kuolettavasta tuskasta +kouristumaan. + +— Mutta minä en toivottavasti osoita muille kuin sinulle tätä +mieskohtaista heikkouttani? + +— Et, sinä olet aivan liian viisas siihen. Muuten ei se sinun +mielestäsi suinkaan ole heikkous, vaan päinvastoin suuri etevämmyys. Se +on koko sinun henkisen rakenteesi kulmakiviä. Sinä et kuitenkaan tahdo +ylvästellä sillä, hyvin tietäen, että se olisi typerää ja juuri sen +vuoksi omiaan tekemään sinut naurettavaksi. + +— Herran henki on tullut sinun päällesi, hymyili Olli. Sinä puhut kuin +Bileamin aasi kosteikossa. + +— Älä keskeytä minua! Siksi sinä olet esiintymistavaltasi tyyni ja +vaatimaton, puristat kädestä Pekkoja ja Paavoja, juot sinun-maljoja +oikeaan ja vasempaan. Käyt sanalla sanoen läpi tämän matoisen maailman +niinkuin valepukuinen prinssi taikka Tuhannen ja yhden yön kaliifi, +samalla kuitenkin kaiken aikaa hymyillen salaperäisesti ja ikäänkuin +vilkuttaen silmää itsellesi? + +— Itselleni? Mikä se on? + +— Se on tuo oikea kaliifi, joka kankeana ja synkkämielisenä istuu +sydämesi salaisimmassa komerossa. Sinä tahdot olla ihminen ihmisten +seassa, mutta myöskin jumala jumalten seassa, ilman että ne kaksi +millään tavalla joutuvat ristiriitaan taikka häiritsevät sinun samalla +kertaa inhimillistä ja yli-inhimillistä olemassaoloasi. + +— Tuo kaikki on totta kuin kaksikertaa kaksi on neljä. + +— Mutta entä jos se kerran olisikin viisi? Silloin romahtaisi koko +sinun henkinen rakennuksesi raunioiksi. + +— Silloin olisi se totta vain siihen saakka. Mutta mitä on tuolla sinun +sielullisella läpileikkauksellasi, jonka totuutta ihmettelen, tekemistä +äskeisen rakkaudentunnustuksesi kanssa? + +— Enemmän kuin luuletkaan. Rakkaus on intohimo. Mutta sinä olet jo +hamasta varhaisesta nuoruudestasi ollut huomaavinasi, että intohimot, +tahi niinkuin ihmiset niitä usein nimittävät, paheet ovat aivan +erikoisesti omiaan tekemään viisaimmankin miehen naurettavaksi. + +— Siksi minä palvelen hyvettä, näetkös. Sillä paheet liittävät +todellakin asianomaisen isäntänsä liian läheisesti muihin ihmisiin. + +Mikko nauroi. + +— Saattaa piillä pieni totuus sinun puheessasi. + +— Minä olen itse kokenut sen. Jos minä nuorena ylioppilaana joskus +oikein join, pelasin, tappelin, söin kielletyn puun hedelmästä taikka +vietin yleensä velttoa ja epäsäännöllistä elämää, heti tunsin minä +lähimmäisenrakkauden ja inhimillisen yhteenkuuluvaisuus-tunteen +virtaavan suloisena, lämmittävänä viininä kautta kaikkien solujeni. +Mutta jos minä kävin luennoilla, istuin kotona, opiskelin ahkerasti ja +olin hyvä esimerkki kaikille tovereilleni ... tiedätkö, mitä silloin +tapahtui? Minä tunsin itseni heti hyvin epätoverilliseksi. Ja jos minä +jatkoin sitä jonkun aikaa, tulin minä niin ilkeäksi ja itsekkääksi, +että hirvitti sieluani, rupesin ajattelemaan omaa etuani, +suunnittelemaan tulevaisuuttani y.m.s. halpamaista. Mistä se johtui? + +— Siitä, että sinä tarvitset pahaa omaatuntoa pysyäksesi ihmisenä. + +— Nyt minulla on sangen hyvä omatunto. + +— Siksi ovatkin sinun sanasi kylmät ja kyynilliset. + +He kilistivät keskenään ja vaikenivat. Mikko joi aina lasinsa pohjaan. +Olli vain hiukan kostutti huuliaan. + +Kumpikin tunsi nyt hetkeksi puhuneensa pisteesen. + +Vaitiolon aikana he salassa tarkastelivat toisiaan. Mikko oli Ollin +mielestä lihonut, Olli Mikon mielestä laihtunut. Hänen nenänvartensa +oli ohennut ja silmien ympärille ilmestynyt pienten, hiuksenhienojen +vakojen sädekehä. Sitäpaitsi hän näytti kovin kalpealta. + +Mahtoiko mies olla sairas? Mikko ajatteli huolestuksella ystävänsä +yleistä terveydentilaa. + +Olli taas mietti, miten he kaksi puhuivat oikeastaan kuin eri +taivaankappaleilta. + +Joskus entisinä aikoina he olivat ymmärtäneet toisensa täydellisesti. +Olivat voineet yhdessä esitellä samoja huomioita ja tehdä niistä +sielutieteellisiä johtopäätöksiä. Nyt oli Mikon olentoon tullut jotakin +muuta, joka oli outoa Ollille, jotakin naivia, onnellista ja +epäitsekästä. Hän myönsi elämän. Hän eli nähtävästi autuaassa +sopusoinnussa elämän ikuisten valtojen kanssa, jotka Ollin mielestä +olivat yksinomaan pahat, julmat ja peljättävät. + +Mahdollisesti oli maaseutu vaikuttanut epäedullisesti Mikkoon. + +Taikka on se sittenkin rakkautta, ajatteli Olli. + +Ja ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ja tarpeesta lähestyä toisiaan +rupesivat he äkkiä puhumaan entisistä koulupoika-ajoistaan. Siellä oli +jotakin, jota eivät vuodet eivätkä eri elämänkokemukset olleet +murentaneet. + +Tuhannet muistot yhdistivät heitä. He siirtyivät takaisin muinaisiin +aikoihin ja monet kauniit kuvat vaelsivat heidän kostuvien silmiensä +ohitse. + +Oikeastaan ne olivat vain Mikon silmät, jotka kostuivat. Mutta +myöskin Olli tunsi mielensä kummallisen keveäksi, vienoksi ja +päivänpaisteiseksi. Jumalat olivat antaneet hänelle helpon hetken. +Menneisyyden kultainen taikasauva oli häntä koskettanut. + + + + +13. + + +He olivat kotoisin samasta pitäjästä Länsi-Suomessa. Ollin isä oli +ollut varakas maanviljelijä, Mikon taas velkaantunut nimismies. Yhdessä +heidät oli pantu kouluun, rinnakkain he olivat kaikki luokat istuneet, +Olli ensimmäisenä ja Mikko toisena. Molempia heitä oli pidetty hyvin +lahjakkaina. + +Samana päivänä he olivat päässeet yliopistoon. + +Jo koulussa olivat näyttäytyneet selvästi heidän erilaiset +taipumuksensa. Olli sai aina parhaat arvosanat historiassa ja kielissä, +Mikko taas matematiikassa ja luonnontieteissä. Samoin tulivat jo +varhain esille heidän luonteittensa eroavaisuudet. + +Olli herätti sekä toveriensa että opettajiensa kunnioituksen terävällä +kielellään, nopealla käsityskyvyllään ja muistillaan, joka oli +suorastaan kuulumaton koko oppilaitoksessa. Mikosta taas pitivät +opettajat hänen ahkeruutensa ja huolellisuutensa, toverit taas hänen +herttaisen sydämensä ja leveän leikinlaskunsa tähden. Hänellä ei ollut +yhtä hyvä pää kuin Ollilla, mutta hän korvasi sen muilla erinomaisilla +ominaisuuksillaan. + +Olli oli ihailtu, peljätty ja kunnioitettu, Mikko yksinomaan pidetty ja +rakastettu. + +He asuivat samassa koulupoika-kortteerissa, jossa taloutta hoiti +nimismiehen vanha palvelijatar Anna-Kaisa. Se muodostui pian koko +luokan yhteiseksi kokouspaikaksi. Olli ja Mikko olivat heidän +tunnustetut johtajansa. + +Toverikunnassa toimitti Olli aina vakavaa sanomalehteä, jolla oli tuo +traagillinen nimi Kullervo. Mikko taas oli pilalehden itseoikeutettu +julkaisija. Kumpikin he katsoivat väärällä uralla olevansa. + +Olli piti itseään suurena humoristina, vaikka hän itse asiassa ei +voinut olla muuta kuin hiukan ivallinen. Mikko taas oli mielestään +syvästi ristiriitainen luonne, joka jo ennakolta oli määrätty murtumaan +ja menemään perikatoon. Ainoastaan toverien yksimielinen äänestys voi +pakottaa heidät toimimaan näin täydellisesti vasten omaa pyhintä +vakaumustaan. + +Kahdeksannella luokalla he kumpikin rakastuivat. Siihen saakka he +olivat intohimoisesti halveksineet naisia, varsinkin kaikkia nuoria +tyttöjä, jotka eivät olleet vähintään viittäkolmatta täyttäneet. + +Heidän yhteisen valittunsa nimi oli ollut Linda. Hän oli ollut kaunis +kuin karamellikuva punaisine huulineen ja mustine kulmakarvoineen. + +— Mutta hänen käynnissään oli jotakin aistillista, sanoi Olli. + +— Aivan varmaan asui hänen äänessään selvä lihallisuus, myönsi +Mikkokin. + +— Luuletko, että hän oli kevytmielinen? + +— Se on hyvinkin uskottavaa. Muuten ei Yrjö ikinä olisi häntä meiltä +valloittanut. + +Yrjö oli ollut heidän yhteinen kilpailijansa. Mutta sen he olivat +saaneet vasta myöhemmin tietää. Siihen saakka he olivat olleet +mustasukkaisia toisilleen ja äkäisiä kuin ampiaiset. + +— Minä näin teidät kerran yhdessä syrjäkadulla, sanoi Olli. + +— Ja minä teidät kirkkopuistossa, sanoi Mikko. Se oli synkin hetki +minun elämässäni. + +— Me vihasimme intensiivisesti toisiamme. + +— Emmekä viikkokauteen puhuneet mitään. + +— Vaanimme. + +— Ja vakoilimme. + +— Sinä hehkuit halusta vahingoittaa minua. + +— Keskitetty ilkeys uhosi sinun silmäteristäsi. + +— Kaikki ihmiskunnan huonoimmat vietit näyttivät ottaneen asuntonsa +meidän sydämiimme. + +— Minä olisin mielelläni ampunut sinut. + +— Siksi kuljit sinä synkkänä kuin murhanenkeli. + +— Ja sinä kelmeänä kuin velisurmaaja. Onneksi saimme me kuulla aivan +sattumalta, ettei Linda rakastanut meitä kumpaakaan. + +Hän oli rakastanut Yrjöä. Yrjö oli heiltä ryöstänyt hänet. Mutta ihme +kyllä, he eivät olleet siitä Yrjöä vihanneet. He olivat halveksineet +nimittäin jo silloin Lindaa sanomattomasti. Ja vannoneet toisilleen +ijäisen ystävyyden. + +— Minä olen pitänyt sen tähän saakka, väitti Mikko. + +— Myöskin minä, väitti Olli. + +He vaikenivat hetkeksi ja katsoivat toisiinsa hymyillen +kaihomielisesti. + +— Kuitenkin oli Linda hyvin kaunis, huokasi Mikko. + +— Ilman ei Yrjö arvattavasti olisi hänestä huolinutkaan. + +— Hän oli naisten mies. + +— Hän oli mielevä mies, vaikka ei juuri etevä koulunpenkillä. + +— Huonopäisenä häntä pidettiin. Mutta hyvä voimistelija. + +— Rinta kuin ryövärillä. Aina iloinen ja mielinen. + +— Eheä luonne. Ei koskaan ylenantanut ystävää hädässä eikä ilmoittanut +syyllistä opettajalle. + +— Otti usein omaksi syykseenkin. + +— Istui kerran karsserissa koko luokan edestä. + +Yrjö oli sitten mennyt kadettikouluun. Hänestä oli tullut upseeri ja +hän oli viettänyt vuosia Venäjällä. Sitten hän oli perinyt rikkaan +enonsa, joka oli vanha kenraali, ja ottanut eron sotapalveluksesta. Nyt +asui hän Suurpään kartanossa Turun lähistöllä. + +— Minun vanhalla sukutilallani, sanoi Olli. + +— Niinhän sinä olet aina väittänyt sitä, nauroi Mikko. + +— Se on totta. Minä polveudun vanhasta Suurpään aatelissuvusta. + +— Ikävä kyllä, kuoli se jo vuosisatoja sitten sukupuuttoon. + +Se oli Ollin omituinen päähänpisto. Hän oli aina katsonut olevansa tuon +keskiaikaisen aatelissuvun viimeinen jälkeläinen. Samoin oli hänen +järkähtämätön vakaumuksensa, että tuo kartano oikeastaan kuului hänelle +ja että se oli ammoisina aikoina ollut hänen isiensä omaisuus. + +— Minä en voi todistaa sitä millään lakipykälillä, tunnusti hän +avomielisesti. Mutta minä tiedän sen itse, tunnen luissani, kuten +sanotaan. Se tieto iski minuun ensi hetkessä, kun kerran koulupoikana +eräällä jalkamatkalla lähestyin taloa. + +— Minä olin sinun mukanasi, huomautti Mikko. + +— Se on totta. Sitten muistat sinä myös, että ojensin mäen päällä +käteni ja sanoin: "Tuossa on minun kotitaloni." + +— Luulin, että laskit leikkiä. + +— Se oli totista totuutta. Minä en ole mistään asiasta elämässäni ollut +niin vakuutettu. + +— Kenties vieläkin olet? + +— Kuin omasta elämästäni. Minä en voi epäillä sitä. Se on selvää +minulle. Minä olen syntynyt se totuus sielussani. + +— Paha vaan, että se kuolee sinun kerallasi. + +— Minulla ei todellakaan ole mitään keinoja tehdä sitä yleispäteväksi. +Jos puhuisin siitä, suljettaisiin minut hulluinhuoneesen. Mutta sinä +tiedät, miksi minä kannan nimeä Suurpää. + +— Sinä otit sen koulupoikana. + +— Minä otin sen sillä oikeudella, jolla kukin ottaa omansa, mistä hän +sen sitten löytäneekin. Eihän minun nimeni enää sen jälkeen kuin olin +nähnyt korkean kotisijani voinut olla hetkeäkään Olli Hägglund! + +— Sinulle naurettiin silloin vahvasti, vaikka vaan harvat tiesivät +sinun kummallisesta mielikuvastasi. + +Olli väitti edelleen, ettei se suinkaan ollut mikään mielikuva. Hän oli +tuntenut jokaisen ikitammen ja lehtokujan siellä, samoin jokaisen +kolkan ja komeron vanhassa rakennuksessa, joka oli autiona. + +Kummallisesti oli kohtalo satuttanut. Nyt elivät Yrjö ja Linda siellä. + +Linda oli tyttökoulun käytyään mennyt karjakkokouluun. Hän oli +meijerinhoitajattarena ja karjanhoidon neuvojana kiertänyt Länsi-Suomen +suuria kartanoita ja jäänyt vihdoin Yrjön enon taloon. Eno oli kuollut, +Yrjö ottanut isännän ohjat käsiinsä, Linda keimaillut hänelle vuoden +kaksi ja saanut vihdoin vanhan rakkaudenliekin leimahtamaan hänen +sydämessään. Hän oli päässyt Suurpään kartanon emännäksi. + +Ystävykset muistelivat vielä hetken häntä. Sitten sanoi Olli iloisesti: + +— Sen pituinen se. Samaan aikaan kuin hän petti meidät koulunpenkillä, +me joimme itsemme ensi kerran juovuksiin. + +— Se oli surullinen tarina, sanoi Mikko. + +Hutikka oli tehnyt heihin tuiki erilaisen vaikutuksen. Mikko oli käynyt +äänekkääksi, istunut käsi kaulalla, avannut sydämensä ja itkenyt. Olli +oli otsa rypyssä koettanut säilyttää arvokkaisuuttaan. Molemmat olivat +joutuneet asiasta rehtorinkansliaan ja saaneet alennetun käytöksen +päästötodistukseensa. + +Muuten he olivat tulleet ylioppilaiksi suurella kunnialla. Mikko oli +laskenut kaikki laskut, Olli taas ottanut korkeimman arvosanan +latinassa ja ainekirjoituksessa. + +Yliopistossa he kumpikin olivat kirjoittautuneet filosofiseen +tiedekuntaan, Olli sen historiallis-kielitieteellisen, Mikko +fyysillis-matemaattisen osaston jäseneksi. Uransa olivat he jo usein +valkeina kevätöinä koulukaupunkinsa puistossa suureksi suunnitelleet. + +— Minä aioin historioitsijaksi, sanoi Olli. + +— Ja minä luonnontutkijaksi, sanoi Mikko. + +He olivat sitä usein yhdessä haaveilleet. Mikko oli väräjävällä äänellä +ilmoittanut sisimmän halunsa vetävän Etelä-Amerikan synkkiin +aarniometsiin, tutkimaan eräitä tuiki harvinaisia hyönteislajeja, +joiden pelkät latinalaiset nimet jo kangastivat houkuttelevilta ja +salaperäisiltä. Olli taas oli joskus heikkona hetkenä tunnustanut, että +hänen pyhin päämääränsä oli kerran istahtaa vanhan Niniven ja Babylonin +raunioille sekä kaivaa esiin vuosituhansien sorasta menneitä +valtakuntia ja kultuurikausia. Pian oli karu kohtalo kuitenkin +pakottanut heidät aikalailla tinkimään toiveistaan. + +Ollista oli tullut totinen lakimies, Mikosta taas keskinkertainen +lääkäri pikkukaupunkiin. + +Ylioppilaina olivat ajan aatteet heidät jo sisälliseltä vakaumukseltaan +toisistaan erottaneet. Olli oli omaksunut nykyaikaisen, vapaamielisen +ja kosmopoliittisuuteen viittaavan maailmankatsomuksen, joka oli +jyrkässä ristiriidassa suomalaisuuden liikkeen silloisten +tunnusmerkkien kanssa. Mikko taas oli pysynyt vanhoille johtajille +uskollisena. Niin olivat he routavuosien kohdatessa aivan +kuin itsestään liukuneet kumpikin eri leirikuntaansa: Mikko +myöntyväisyyspuolueesen, Olli passiivisen vastarinnan kannattajiin. +Ainoastaan heidän vanha ystävyytensä ja kenties myöskin se tärkeä +seikka, että he asuivat eri paikkakunnilla, saattoi heidät vielä +keskellä ajan myrskyjä näin viinan vierellä toverilliseen +kanssapuheesen yhdistää. + +Muuten oli puolueiden väli kuin puukolla leikattu. Pidettiin suorastaan +kuolemansyntinä seurustella valtiollisten vastustajiensa kera. + +Mikko tilasi lisää sampanjaa. Olli opponeerasi, Kello oli jo paljon ja +hänen olisi tehnyt mielensä jo levolle. Pieninkin ylimääräinen +valvominen oli sitäpaitsi vastaan hänen säännöllisiä elämäntapojaan. + +Mutta Mikko oli taipumaton. + +— Minä tahdon nyt kerrankin puhua sinun kanssasi, sanoi hän. Puhua +pitkien vuosien perästä. + +— Minä olen väsynyt, selitti Olli. Minä en jaksa laverrella enää. + +— Sinun ei tarvitsekaan sitä. Minä puhun. Sinä voit muodostaa +kuulijakunnan. + +Hän ajoi tahtonsa lävitse. Ollin täytyi uhrautua. Hän oli todellakin +liian väsynyt voidakseen enää tarpeellisella voimalla puolustaa +personallista vaalivapauttaan. + + + + +14. + + +Mikko tuijotti hetkisen eteensä syvämielisen näköisenä. + +— Kuinka vanha sinä olet? kysyi hän sitten äkkiarvaamatta. + +— Kolmekymmentä kahdeksan. Mutta mieleltäni minä olen vähintään itseni +iso-isä. + +— Siinäpä se. Sinä et ole onnellinen. Ja miksi sinä et ole onnellinen? +Siksi että sinä olet umpimielinen mies etkä anna taivaantuulien +puhaltaa kautta sydämesi. Minä puolestani avaan itseni aina +selkoselälleen. + +— Minä olen mies, joka pidän kiinni yksilöllisyydestäni enkä sitä +kaikkiin ilmansuuntiin siroittele. + +— Sinä elät elämän ulkopuolella, intti Mikko itsepäisesti. +Mahdollisesti myöskin elämän yläpuolella. Mutta sinä et elä mukana +elämässä, et siinä elämässä, jossa ihmiset iloitsevat, surevat, +kärsivät ja kamppailevat. Se kaikki on sinulle jotakin epäoleellista. + +Olli hymyili itsekseen. Hän tiesi hyvin, mitä kohden Mikko tähtäili. +Hänen pitäisi tietysti myöskin rakastua! Tulla hulluksi, juosta jonkun +keskenkasvuisen tyttöletukan perässä, itkeä, ulvoa, nauraa ja joutua +naurettavaksi. Rakastuneilla oli merkillinen halu tehdä kaikki muutkin +yhtä onnellisiksi kuin he itse olivat. + +— Elämä on epäkaunista, sanoi hän. + +— Sano mieluimmin, että se on liian karkeasyistä sinulle. Sinä olet +heikko mies etkä uskalla elää sitä. + +— Elän omaa elämääni, sanoi Olli. + +— Siinäpä se. Sinä et elä kenenkään muun elävän olennon elämää. Sinusta +ei lähde mitään lankoja muihin ihmisiin. + +— Eikö? sanoi Olli ja nauroi kulmakarvoillaan. Luulin kuitenkin, että +esim. me kaksi... + +— Me olemme vanhat toverit eikä siitä sen enempää. Minä puhun nyt sinun +suhteestasi muihin ihmisiin. + +— Kuinka? Eikö se ole mielestäsi tyydyttävä? + +— Ei. + +— Mitä puuttuu? + +— Sinä et pidä kenestäkään. + +— Päinvastoin... + +— Siksi et saata myöskään ihmetellä, etteivät muutkaan oikein toden +teolla pidä sinusta. + +— Tosiaan? Minä en vaikuta siis edullisesti? Luulin kuitenkin, että +jumala on antanut minulle jotenkin siistin naamataulun. + +— Aivan ilman omaa ansiotasi. Mutta minä en tarkoittanut nyt sitä. +Tarkoitin, että sinulla on paljon vihollisia eikä yhtään ainoaa oikeaa +ystävää. + +— Paitsi sinä. + +— Minä puhun nyt yleispätevästi ja kokonaan itseni ulkopuolelta. Se oli +samallaista jo koulupoikana. Sinun olentosi ei herättänyt rakkautta ja +luottamusta. + +— Vihatkoon, kunhan pelkäävät! nauroi Olli. + +— Näetkös itse? Sinun olisi pitänyt syntyä hirmuhallitsijaksi. Jos sinä +olisit Venäjän sisäasiainministeri, antaisit sinä silmää räpäyttämättä +ampua kokonaisia kyläkuntia. Onneksi sinä et ole ministeri. Mutta +suoraan sanoen pelkäisin minä sitä hetkeä, jolloin sinusta tulisi esim. +kuvernööri meidän kaupunkiimme. + +Olli nauroi vielä, mutta väkinäisesti. + +— Tuo on sopimatonta pilaa, sanoi hän. Toivon, että voit joillakin +vähemmän karkeilla väreillä maalata minun luonnekuvani. + +Mikko mietti hetkisen. Sitten rupesi hän äkkiä puhumaan Ollista nuorena +ylioppilaana. + +— Sinun koko olennossasi, sanoi hän, oli jo silloin jotakin pingoitetun +juhlallista ja mittaeltua. Sinun äänesi oli hillitty ja surunvoittoinen +niinkuin miehen, jossa on murtunut jotakin, tahi sen, jota jumalat ovat +erikoisella kostollaan kunnioittaneet. Puhuessasi sinä panit painoa +jokaiselle sanalle ja käytit paatosta, joka oli johdonmukaisesti väärä, +mutta joka siitä huolimatta oli omiaan meissä kaikissa taikauskoista +pelkoa ja kunnioitusta herättämään. Varsinkin jos sinä joskus tarpeen +tullen, elämäsi suurina sunnuntaihetkinä, otit rillit nenältäsi ja +seivästit turvattomaan lähimmäiseesi kaksi elotonta, väritöntä ja +hiukan huolestunutta silmäterää, teki se keneen tahaansa oudon ja +tärisyttävän vaikutuksen. Huomasi silloin syrjäinenkin, että siinä oli +mies, joka ei ollut olemassa vain huvin vuoksi, vaan jonka elämä kului +velvollisuuksiensa raskaassa, mutta raudanlujassa täyttämisessä. + +Olli katsoi kelloaan. Mikko alkoi puhua hänen mielestään liian hyvin, +miltei nerokkaasti. Sekin oli eräs luonteen eroavaisuus heidän +välillään. Hän oli usein sitä entisinä aikoina ihmetellyt. Mitä +myöhempi iltahetki oli ja mitä useammin lasit olivat täyttyneet, sitä +älykkäämmäksi ja lennokkaammaksi kävi Mikko, mutta Olli sen sijaan +sitä tyhjemmäksi ja typerämmäksi. Lopulta istui hän tavallisesti aivan +äänetönnä. + +Mikko oli hätääntynyt, nähdessään Ollin katsovan kelloaan. Hän tiesi, +että ainoa keino saada Olli vielä hetkinen viipymään, oli puhua vain +hänestä itsestään. Se aine tarjosi hänelle aina monipuolisimman +mielenkiinnon. Hän piti sentähden itsepintaisesti kiinni alottamastaan +luonnekuvasta. + +Eikä ollut aikaakaan, kun jo Ollikin innostui. Itse-iva oli aina ollut +hänen henkinen himoruokansa. Jos Mikon tarkoitus oli tehdä hänet +naurettavaksi omissa silmissään, erehtyi hän suuresti, sillä sen taidon +osasi hän itse kyllä paljoa paremmin! + +Hän maistoi lasistaan ja loihe lausumaan: + +— Mutta muistatko, mitkä olivat minun elämäni suuret sunnuntaihetket, +ne nimittäin, jolloin tapani oli käyttää tuota järeätä tykistöä? Se +tapahtui aina, kun tarvitsin jonkun uuden nimen vekseleihini taikka +velkakirjoihini, ja minä tarvitsin niitä sangen usein. Uudistuksista +minä en niin paljoa vaivaa nähnyt. Ne suoritin minä ikäänkuin ohimennen +enkä ottanut edes rillejä pois nenältäni. Loin vaan lyhyen, totisen +silmäyksen niiden ylitse, joka merkitsi, että asianomaisella ystävällä +oli kunnia vielä eteenkinpäin pysyä minun liiketuttavuudessani. + +Mikko nauroi kohti kurkkuaan. Hänen pieni viekkautensa oli onnistunut. + +Olli jatkoi hyvillä mielin: + +— Joskus, vaikka hyvin harvoin, voin minä alentua myöskin vippaamaan. +Mutta sen täytyi silloin olla kaikkein läheisimpiä henkisiä +kalpaveljiäni eikä koskaan ilman korkeita ja ihanteellisia +harrastuksia. Enkä minä koskaan vipannut vähempää kuin satamarkkaa, +mieluummin useampia, jotka minä aina määräpäivänä toimitin takaisin +oikealle omistajalleen, tosin pieni säälin-ilme suupielessäni, joka oli +tarkoitettu ikäänkuin tulkitsemaan minun sydämellisintä osanottoani +toisen taloudelliseen ahdinkoon nähden. Koko tapaus jätti asianomaiseen +lainan-antajaan aina luullakseni sen vaikutuksen kuin olisin minä +jostakin tietymättömästä syystä tahtonut aivan erityisellä tavalla +kunnioittaa häntä taikka osoittaa hänelle suurinta mieskohtaista +luottamustani. + +Mikko oli nyt noussut ylös lasi kädessään. Hän tahtoi nyt pitää puheen +Ollille, tuolle vanhalle, rakkaalle, herttaiselle Ollille, jolla oli +niin terävä pää ja joka ei säästänyt itseäänkään syövyttävältä, +ilkamoivalta ivaltaan. Hän tahtoi puhua heidän entiseen leikilliseen +toveritapaansa, lausua kerrankin tunnustuksensa tuolle miehelle, joka +oli ollut hänen nuoruutensa ilo ja elämänsä päivänpaiste. + +— Kummallinen vaikutus sinulla on aina ollut minuun, sanoi hän jo +hiukan sammalkielin. Sinä olet aina ollut kuin vaaksan verran pitempi +minua, varmempi, herrahtavampi, helsinkiläisempi. Minä taas olen aina +pysynyt tällaisena talonpoikais-ylioppilaana. Se on sitäkin +merkillisempää, kun sinä oikeastaan olet juuri talonpoikais-ylioppilas, +minä taas nimismiehen poika. Mutta se on arvattavasti johtunut siitä, +että sinä olet aina osannut pitää itsesi salaperäisenä kuin seitsemällä +sinetillä lukittu kirja, jota vain joskus raotetaan eikä koskaan aivan +auki. Jokainen, joka tulee sinun tuttavuuteesi, saa kohta sen +käsityksen, että sinun elämälläsi on joku suurempi ja pyhempi tarkoitus +kuin tavallisten synnin-orjien, että koko tämä ajallinen maailma +turhine, vaikka ei silti vähemmän viehättävine, ilmiöineen on sinulle +vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, että sinä vaellat täällä murheen +laaksossa vain inkognito ja että personallisuutesi painopiste ynnä koko +henkisen olemuksesi oikea kotosija on jollakin tähän saakka +tuntemattomalla taivaankappaleella, jonne me muut poloiset vain +parhaina hetkinämme voimme ampua aavistuksemme pyhimmät sulkanuolet. +Sinä ympäröit itsesi sanalla sanoen sellaisella älyllisen ylemmyyden ja +sielullisen aateluuden ohennetulla ilmakehällä, että siinä Suomen +suurimmatkin kuuluisuudet, tiedemiehet, taiteilijat, puoluepäälliköt +tuntevat itsensä avuttomiksi, sanomalehtimiehistä ja tavallisista +suunsoittajista puhumattakaan, jotka sinä vaiennat yhdellä ainoalla +silmäluomen ylimyksellisellä kohotuksella. Jo nuorena ylioppilaana sinä +tahdoit seurustella vain tunnettujen miesten kanssa. Minä olin jo +silloin sinun ainoa vähäpätöinen tuttavuutesi. Joskus myöhemmin saattoi +tapahtua, että seuraamme eksyi joku nimetön keltanokka tahi vaatimaton +kunnon kansalainen provinssista. Istuivat hetken, aukoivat kitasiaan +kuin kala kuivalla maalla ja karkkosivat pois vilpittömällä kauhulla, +puolikuolleina ja henkihieverissä. He eivät koskaan sen koommin +uhkarohkeata yritystään uudistaneet. + +Mikko oli nero tällaisina hetkinään. Hän puhui vielä paljon ja +loisteliaasti. Hän olisi puhunut kukaties vielä kuinka kauan, ellei ovi +olisi samalla avautunut ja heidän huoneesensa syöksähtänyt joukko +taiteilijoita. + +He olivat istuneet viereisessä huoneessa, kuulleet ääniä seinän takaa +ja niiden vapaiden tapojen nojalla, jotka klubissa vallitsivat, tulleet +katsomaan ketä siellä oli. + +Olli oli heidän kaikkien vanha tuttavansa. He esittelivät itsensä +pikaisesti Mikolle ja pyysivät herroja hyväntahtoisesti heidän +vaatimattomaan seurapiiriinsä liittymään. + +Olli esteli ja koki tehdä salaisia merkkiä Mikollekin. Mutta tämä oli +kokonaan hurmautunut niin monesta uudesta ja mainehikkaasta +tuttavuudesta. + +— Tietysti, hän sanoi, tietysti. Me tulemme. + +Heidät vietiin riemusaatossa viereiseen huoneesen. + + + + +15. + + +Mikko oli täydellisesti mielialaan antautunut. Hän oli parhaalla +tuulellaan, nakkeli ympärilleen leveitä maaseutusukkeluuksia ja veteli +rasvaisia rekilauluja. + +Hänessä oli mehua, hänessä oli maaperää. Taiteilijat pitivät hänestä. +Parissa minuutissa oli Mikosta tullut koko seuran keskipiste. + +Olli istui äänettömänä syrjässä ja teki huomioitaan. + +Eivät olleet mitättömiä miehiä, jotka hänen ympärillään nyt niin +äänekkäästi iloitsivat. Jos tämän huoneen katto olisi äkkiä romahtanut +alas ja haudannut alleen kaikki läsnäolijat, olisi syntynyt syvä +hiljaisuus useammalla kuin yhdellä kansallisen taiteen saralla. Se +olisi ollut maansuru, jonka vertaa ei vielä olisi nähty, onnettomuus, +jota vielä vuosisadat olisivat valittaneet. Kauhun huuto olisi käynyt +läpi kansan ja yhteiskunnan. + +Eikä ihmiskuntakaan olisi iloinnut siitä. Eräillä heistä oli jo +europalainen maine; toiset olivat jo hyvällä alulla siihen pääsemässä. + +Mutta nyt he lepäsivät. Nyt he olivat ainoastaan ihmisiä. Iloisia, +onnellisia, elämänhaluisia, päähänpistoisia kuin pienet lapset, +valmiita jokaiseen leikinlaskuun ja kiitollisia jokaisesta +hurjimmastakin hullutuksesta. + +Mikko kuului nyt puhuvan heille platoonisesta rakkaudestaan. Kuitenkin +ilman nimiä luonnollisesti. + +— Ja hän? Rakastaako hän sinua? + +He olivat kaikki heti tulleet veljiksi Mikon kanssa ja kuuntelivat nyt +hänen jaarituksiaan suurimmalla tarkkaavaisuudella. + +— Hm, arveli Mikko, sitä minä en tiedä vielä varmaan. Mutta minä en +luule sitä. + +— Sinä et siis vielä ole kihloissa? + +— En. + +— Kenties et ole kosinutkaan? + +— En. Suoraan sanoen, ei se ajatus ole vielä koskaan päähäni +juolahtanut. Minä rakastan häntä ja sillä hyvä. Mitä se häntä +liikuttaa? Se on minun yksityinen asiani. + +Taiteilijat olivat ihastuksissaan. + +— Mikko on tulevaisuuden tyyppi, sanoivat he. Hän on vuosituhannen +edellä ajastaan. Hän ei ajattele avioliittoa, sormuksia, vihkimyksiä +eikä ristiäisiä. Rakkaus on vain tunne, vain mielikuva, hänen oman +sydämensä hienoin kukkatuoksu hänelle, josta hän on kiitollinen +jumalille. Hän on täysin tietoinen siitä, että rakastaa on jotakin +toista kuin tulla rakastetuksi. Hänen maljansa! + +Mikon malja juotiin suurella melulla ja pauhinalla. Taiteilijat oikein +syleilivät Mikkoa. Sitten he tahtoivat kuulla lisää hänen platoonisesta +rakkaudestaan. + +— Tyttö ei siis tiedä ollenkaan, että rakastat häntä? + +— Epäilemättä tietää hän siitä. Minä olen sanonut sen hänelle niinkuin +kaikille ihmisille, jotka vain ovat tahtoneet kuulla sitä. Miksi minä +pitäisin sitä salaisuutenani? Minä tahtoisin päinvastoin huutaa sen +joka ilmansuuntaan. + +— Ja mitä hän on sanonut silloin? + +— Hän on nauranut. Niinkuin kaikki muutkin sitäpaitsi. Isä on nauranut, +äiti on nauranut... + +— Myöskin perhe tietää siis asiasta? + +— Luonnollisesti. Ovathan hänen vanhempansa minun hyviä ystäviäni. +Kuinka minä kätkisin heiltä jotakin tämänkaltaista? Me keskustelemme +usein siitä. + +— He hyväksyvät rakkautesi? + +— He saavat luvan. Mitä he muuta voisivatkaan tehdä? Eiväthän he voi +minua sen vuoksi pellolle ajaa. Tietäväthän he, että minä vain sitä +enemmän olen heidän ystävänsä. + +— Epäilemättä. + +— Onko se minun syyni sitäpaitsi? Olenko minä itse päättänyt rakastaa +heidän tytärtään? Onko minulla yleensä ollut vaalinvaltaa ollenkaan? +Ei. Minä rakastan häntä ja siinä kaikki. Onhan se ihmeellistä. Onhan se +luonnon-ihme sellaisenaan. Onhan rakkaus niin suuri mysteerio, että me +ihmiset seisomme sanattomina sen edessä. Ja meidän pitäisi vielä +tuomita ja arvostella sitä! Se yksinkertaisesti ei riipu meidän +moitteestamme tahi hyväksymisestämme. + +— Mutta he nauravat sinulle? + +— Mitä se tekee! Luonnollisesti he nauravat minulle. Onhan se itse +asiassa hyvin naurettavaa. Mutta älkää luulko, että minä sen vuoksi +olen ollenkaan tuhmempi entistäni. Päinvastoin näen minä kaikki entistä +tarkemmin ja selkeämmin. + +— Myös asian naurettavan puolen? + +— Epäilemättä. Mutta minä en välitä siitä. Se on pikkuseikka, jonka +minä näpähytän pois peukalollani ja keskisormellani. Minä en pelkää +näet olla naurettava. Se juuri on ero esim. minun ja Ollin välillä. +Siksi minä olenkin häntä onnellisempi. + +Taiteilijat iskivät silmää Ollille ja kilistivät jälleen Mikon kanssa. +Mikko oli paras mies maailmassa heidän mielestään. + +Olli oli säpsähtänyt, kun kuuli nimeään mainittavan. Miksi ei hänen +annettu olla rauhassa? Hänellä ei ollut vähintäkään halua joutua tässä +seurassa Mikon peljättävän avomielisyyden esineeksi. + +Kuitenkin oli hän juuri tuota ominaisuutta aina kadehtinut Mikossa. +Kuinka voi avata itsensä noin selkoselälleen ventovieraille ihmisille? +Epäilemättä taiteilijat juuri sen vuoksi pitivät hänestä. He tunsivat +hänessä saman verenkäynnin. He oivalsivat hänessä etäisen +hengenheimolaisen. + +Juuri samoinhan he itsekin tekivät. + +Jospa Ollikin olisi edes kerran voinut noin täydestä sydämestään +antautua! Noin kokonaan unohtaa kaikki, olla hetken lapsi, antaa +tunteiden puhua ja vaistojen tulvia yli äyräittensä! Mutta ei, hän ei +voinut sitä. Se lahja oli evätty häneltä. Hän oli tuomittu ikuiseen +umpikuoreensa. + +Hän oli kyllä joskus juomapöydässä koettanut sitä. Mutta hän oli heti +kuullut korvassaan, kuinka väärältä hänen äänensä silloin sorahti ja +kuinka epärehelliseltä hänen keinotekoinen haltioitumisensa. Viini oli +hänelle vain viiniä, ei älyn silmänräpäyksellistä salamoimista, +sampanja sampanjaa, ei odottamattomien mielikuvien yltäkylläisyyttä. +Hänen ei yksinkertaisesti ollut lupa puhua niin. Se oli vasten hänen +sisällistä olemustaan. Hän ei saanut juopua, ei makeasta viinasta, +vielä vähemmän hengestä ja totuudesta. Hän oli toista verta. Hän oli +Olli Suurpää. + +Siksi oli hänen osansa tavallisesti istua mykkänä tällaisessa seurassa. +Toiset juttelivat halusta hänen kanssaan, niin kauan kuin olivat selviä +nimittäin, kuuntelivatpa vielä kunnioittavalla tarkkaavaisuudella hänen +teräviä, täsmällisiä lausuntojaan. Mutta sikäli kuin mieliala nousi, +jäi Olli yhä enemmän yksin. Jos joskus vielä käännyttiinkin hänen +puoleensa, tapahtui se vaan ymmärtävänä kuulijana, jolla sitäpaitsi oli +se kadehdittava ominaisuus, että hän ei itse puhunut mitään. Eikä +kukaan kysynyt hänen omia mielipiteitään. + +Muuten ei kysymys enää ollutkaan mielipiteistä, vaan mielikuvista, +mielijohteista, hetkellisistä vaikutuksista ja satunnaisista +aistimuksista. Se oli sangen outo maailma Ollille. Hän tunsi itsensä +siinä kömpelöksi kuin rautapukuinen sukeltaja meren pohjalla. Noille +toisille se sitävastoin oli aivan luonnollinen. He liikkuivat siinä +keveästi kuin kalat vedessä. + +Kuitenkin viihtyi Olli aina jonkun aikaa sangen hyvin tällaisessa +seurassa. Se oli suoranainen lepo hänen alituisesti jäytävälle +erittelyjärjelleen. Oli sittenkin suloista maata hetki meren pohjalla, +vaikka ei voinutkaan liikkua siellä. Täällä oli kaikki niin +toisellaista kuin tuolla ylhäällä ihmisten parissa. Täällä vallitsi +syvä hiljaisuus. + +Kummat korallit kasvoivat täällä ja kimmelsivät salaperäiset +merentähdet. + +Auringon säteet sattuivat tänne vain ijäisen hämärän seitteinä, jotka +kiersivät kauniisti vihertäviä seiniä ja kaarikattoisia +kristallisaleja. Täällä tulivat ihmiset toimeen omalla valollaan. + +Mikään laine ei tänne läikähtänyt, mikään ääni ei tänne +merenpinta-maailmasta tunkeutunut. Taikka jos läikähti, taikka jos +tunkeutuikin, tuli se vain etäisenä lauluna tahi vienosti värähtävänä +iltakaikuna aallon kanteleesta. + +Mutta myöskin veenkoirat voivat täällä vengotella, astua esiin +peljättävät merihirviöt, joita maailma ei ollut nähnyt, ja näyttää +murhaavia hampaitaan keskeltä yön ijäisiä ruusuja, jotka kasvoivat +luoksepääsemättömillä kallionkielekkeillä. Ja riuttojen lomassa +saattoivat merikäärmeet kähistä, joiden pituus olisi itse mätäkuun +huikentelevan haltiattaren kivettyneeksi hämmästykseksi vaientanut. + +Täällä oli meren alkumaailma, josta runous ja taide tulivat ja josta +ihmishengen helein kultuuri oli ammoisista ajoista saakka ammentanut. + + + + +16. + + +Mikko oli yht'äkkiä ruvennut puhumaan politiikasta. Se oli oikeastaan +sangen vieras aine tälle seurapiirille. + +Taikka oikeastaan vain tavallaan vieras. He olivat kaikki kyllä +seuranneet intohimoisesti isänmaansa kohtaloita. Mutta he suurensivat +kaikki suhteet, näkivät jokaisen asian alta, mitä eivät muut nähneet +siinä, ja puhuivat lauseparsilla, jotka eivät olleet lainatut +sanomalehdistöstä tahi puoluekokouksien päätöksistä. Epäilemättä he +eivät olisi kelvanneet valtiopäiville. Mutta Olli puolestaan tunnusti +mielellään, ettei hän missään muussa seurassa saanut kuulla niin +lennokkaita poliittisia totuuksia. + +Yksi heistä, suurin kaikista, oli tähän saakka istunut aivan äänetönnä. +Nyt hän äkkiä vilkastui. Hänen silmänsä saivat kaukokatseisen ilmeen ja +hänen äänensä rupesi myrähtelemään niinkuin etäinen ukkonen +taivaanrannalla. + +— Punainen tähti on tullut likelle maata, sanoi hän. Ihmiset näkevät +verta. + +Syntyi syvä hiljaisuus. Hän puhui harvoin, mutta hartaasti. Kaikki +tahtoivat kuulla häntä. + +— Jokainen päivä tuo uusia tietoja Itä-Aasian tappotanterilta. +Mandshuria huppeloi hurmeessaan. Maa on muuttunut haudoiksi ja meri, +ikivanha valtameri, tarujen julma jumaluus, on avannut kitansa +nielläkseen ihmiskunnan ihanimmat ajatukset rauhasta, joka olisi +kunniaksi jumalalle korkeudessa, ja kansojen veljeydestä, jonka takana +seisoisi hallitusten hyvä tahto. + +Hän hengähti ja katsoi voitollisesti ympärilleen. + +Kaikki olivat nousseet ylös. Tämä oli harvinainen juhlahetki, sillä hän +oli puhuja jumalan armosta ja hänellä oli sekä sana että ajatus +vallassaan. + +— Kaikkialle kautta sivistyneen maailman, jatkoi hän, vierivät viestit +sinisten sähkökipinäin kiidättäminä kertoen tuhansien ja taas tuhansien +ihmisten mielipuolisesta teurastamisesta, nykyaikaisten sota-aseiden +tarkoituksenmukaisesta täydellisyydestä, venäläisen rekryytin +urhoollisuudesta ja japanilaisen pää-esikunnan mallikelpoisesta +murhaamismatematiikasta. Ja kaikkialla ympäri tämän taivaankappaleen, +joka samaan aikaan silmittömällä vauhdillaan kiertää rataansa yli +autioiden, äänettömien syvyyksien, New-Yorkin pörssissä ja Parisin +bulevardikahviloissa, Berlinin upseeriklubeissa ja Lontoon suurissa +kauppahuoneissa, ahmivat elävät, tuntevat ja ajattelevat ihmiset noita +tietoja, ei säälillä, ei kalpealla kauhistuksella, vaan samalla oman +turvallisuuden tuntonsa varmentamalla mielenkiinnolla, jolla he lukevat +sanomia hävittävistä luonnonihmeistä, maanjäristyksistä ja +tulivuorenpurkauksista. + +Tässä on nähkääs jotakin kaikille. Tämä tarjoaa jokaiselle jonkun +tyydytyksen. Tutkimista sotatieteilijöille, sensatsioni-uutisia +sanomalehtimiehille, jännitystä ulkomaisten lähetystöjen jäsenille, +keskustelun aihetta valtiollisten kannujen valajille, tuskan ja veren +hekkumallista hajuvettä turmeltuneille hienohelmoille. Alkuperäinen +ihmispeto, ainoastaan muutaman tuhatvuoden viljelyksen kytkemä ja +taltuttama, kalistaa kahleitaan. Kuinka naurettavan heikoilta, kuinka +surkean mitättömiltä tuntuvatkaan silloin ne siteet, joilla tieteen, +taiteen, uskonnon, lainsäädännön ja vapaan ajatuksen harvat suuret +henget ovat vuosisatojen vieriessä turhaan koettaneet hillitä sen +hurjaa kesyttömyyttä! + +Ainoastaan sieltä täältä, pimeistä maista ja barbaarisesta +aikakaudesta, kohoaa jonkun yksinäisen ja jo kaukana vastaisuuden +kauniimmassa ja onnellisemmassa olotilassa elävän ihmis-ystävän katse +kohti korkeuksia, nousee täynnä murhetta maailman menosta ja sanatonta +kärsimystä elämän rumuudesta. Eikä avaruus vastaa hänelle eikä taivaan +vahvuus lakkaa kimmeltäviä kuvasarjojaan kuljettamasta. + +Ja tuossa onnettomassa, äärettömässä valtakunnassa, möhkäleessä +Veikselin varsilta saakka Tyyneen mereen, Odessasta asti Arkangeliin, +käy kumea, maanalainen jyrinä niinkuin ennen suurten tapauksien +alkamista. Mutta sen päällä painaa tukahduttava hiljaisuus, sen rajojen +sisällä lepää yö niin synkkä ja sydämetön kuin olisi pyhä aurinko itse +kääntänyt kasvonsa siitä pois ja uusi jää-aika uhkaisi sen kautta +vyöryä Europaan. + +Siellä seisovat tyhjinä kaikki yliopistot, mutta vankilat ovat täydet +ja poliisikamarit muuttuneet kaupunkien kultuurikeskuksiksi. Siellä +piestään ihmisiä ja rääkätään koululapsia kaduilla, mutta konnat +palkitaan ja piiskurit koristetaan aina korkeammilla arvoilla, viroilla +ja ritarimerkeillä. Siellä kidutetaan kansoja ja näännytetään nälkään +miljoonia, samalla kuin esivalta varastaa ja Kristuksen kirkot +kiiltävät kullasta ja maallisesta komeudesta. + +Siellä vangitaan niitä, jotka ovat maan suola, ja vainotaan niitä, +jotka ovat maailman valkeus. Siellä on vapaa sana tehty mykäksi ja +vapaa ajatus karkoitettu Siperian etäisimmille, asumattomimmille +kulmakunnille. Siellä on valtiomahti vaihdettu kasakaksi, pantu se +hurjan hevosen selkään ja laskettu laukkaamaan pitkin inhimillisen +viljelyksen kultaisia vainioita. Ja kasakan jälestä tulevat santarmit +ja santarmikätyrit, nuuskijat ja kotitarkastajat, salamurhaajat ja +mustat miehet, hiipivät, kuuntelevat, kurkistelevat, tissuttavat ja +tassuttavat, tallaavat maahan jokaisen tuleentuvan tähkäpään, jonka +kasakan kavio vielä on jättänyt, ja vetävät sitkeät, harmaat +hämähäkkilankansa yli koko tuon maassa makaavan voimattoman +jättiläisen, jolla vain sydän sykkii, jolla vain pää valvoo ja jonka +päästä niin suuret ja surulliset silmät tuijottavat Europaan. Siellä ei +ole mitään oikeutta, ei mitään vapautta, ei ihmisarvoa eikä kansalaisen +loukkaamattomuutta enää. Siellä on vain orjuus ja mielivalta. + +Mutta vain sen kansan jaloimmat ja valistuneimmat yksilöt tuntevat +selkeästi, mitä tapahtuu. Tuntevat ja tulevat marttyyreiksi. + +Ja tässä pienessä valtiossa Laatokan ja Pohjanlahden välillä, jonka +sanotaan olevan tuohon peljättävään, muodottomaan möhkäleesen +erottamattomasti yhdistetyn, vallitsee sama synkkä ja epätoivoinen +vaitiolo. Tuo summaton pimeys sen vieressä heittää varjonsa tännekin, +se lankeaa jokaiseen kaupunkiin ja kylään, jokaiseen kotiin, kouluun ja +virastoon, maamiehen pirttiin ja liikemiehen pulpetille, tutkijan +työpöydälle, kirjailijan ja taiteilijan kammioon. Ja kaikkialle se +putoaa raskaana kuin lyijy, painaa ikkunat sisälle ja ilmoittaa +olevansa oven takana. + +Tämä on kummallista aikaa. Joka taholla huojuvat isiltäperityn +yhteiskuntarakennuksen perustukset ja kattoparrut. Ihmiset tuntevat +itsensä äkkiä temmatuiksi rauhallisista majoistaan ja asetetuiksi +asumaan paljaan taivaan alle, mutta ei jumalan taivaan, vaan sen, jonka +enkeleinä istuvat Plehve, Pobedonostsev ja Bobrikov. + +Kuu ja tähdet kiertävät sen kannella, mutta eivät jumalan tähdet ja +kuu, vaan ne, jotka saavat valonsa hovisuosion vaihtelevista säteistä. +Se on keinotekoinen taivas keinotekoisine kappaleineen, jotka eivät ole +ihmetöitä maailmanhengen kädestä, vaan välikappaleita kädessä heikon +kuolevaisen. Hän, joka sen taivaan on tehnyt ja sen korkeuden kansojen +ylitse kohottanut, on unohtanut yhden tärkeän asian: sen alla ei ole +ilmaa. Sen alla ei voi hengittää kukaan, jolle elämä on rakas ja joka +on tottunut vaatimaan elämältä muutakin kuin ruokaa, juomaa ja suvun +ensimmäisten eläimellisten viettien täyttämistä. Se on yksityisen +mielivallan taivas mielivaltaisine säädöksineen ja määräyksineen, jotka +eivät tähtää kansojen kehittämistä kohti korkeampia kultuurimuotoja, +vaan niiden kansallisen erikoisuuden hävittämistä. Meille Suomen +suuriruhtinaskunnan kolmelle miljoonalle asukkaalle merkitsee +hallituksen tahto palajamista takaisin valosta pimeyteen, vapaudesta +orjuuteen, oikeudesta vääryyteen, sivistyksestä raakuuteen, julmuuteen +ja typeryyteen. + +Eivät tarkoita hallituksen käskykirjeet kansalaisten onnea, joka on +omien mahdollisuuksiensa kaikinpuolinen viljeleminen ja vapaa +käyttäminen, vaan näiden mahdollisuuksien täydellistä tukahduttamista. +Ei ole armollisen esivallan päämääränä enää ihmiskunnan kunnia, joka on +kuulua kaikin kielin kaikkien kansojen itsenäisestä työstä ja +edistyksestä, vaan sen päämäärä on tehdä tyhjäksi kaikki se, mitä +lukemattomien sukupolvien sarjat hamasta harmaasta muinaisuudesta ovat +Suomen maassa saaneet aikaan uupumattomalla työllä ja mitä +epäsuotuisimpien olosuhteiden vallitessa. + +Oikea ei ole täällä enää oikeata eikä väärä väärää. Maan parhaat miehet +ovat ajetut maanpakoon. Kaikki vastarinta tuntuu jo turhalta ja yhä +useammat äänet kansan omasta keskuudesta kehoittavat malttiin, +nöyryyteen ja alistumiseen. Me elämme sumuisessa, myrkyllisessä ajassa, +jossa päivä näyttää ijäksi menneen ja elämä, kultainen elämä, arvonsa +kadottaneen. Orjuus ei ole enää vain ovella: se on hiipimässä kansan +sydämeen. + +Ja siellä kohtaavat toisen orjuuden jäljet sitä: kultuuri-orjuuden. — + +Puhuja kehitteli nyt yhtä pontevasti tämän toisen orjuuden syntyjä +syviä. Ne eivät olleet suinkaan mitään uusia asioita tälle +kuulijakunnalle, mutta tapa, jolla hän puhui, oli uusi ja sytyttävä. +Sanat sattuivat kuin kivenhakkaajan väkivasara kallioon. + +Myöskin Olli kuunteli henkeä pidättämättä surullista tarinaa suo-maan +heimosta, jonka lopullinen turmio näytti nyt päätetyn pilvien +käräjissä. + + + + +17. + + +Puheen jälkeen seurasi yleinen innostus. Kaikki puhuivat yht'aikaa. +Olli katsoi salassa kelloaan ja huomasi, että se oli jo 1/2 3. Nyt oli +hänen lopullisesti lähdettävä. + +Hän näki turhaksi ilmoittaa enää aikomustaan Mikolle. Tämä seisoi +nimittäin nyt tuolilla ja piti puhetta maallisesta rakkaudestaan. +Sikäli kuin Olli tämäntapaisia tilaisuuksia ymmärsi, ei hänen ystävänsä +tulisi kotiin ennen aamun koittamista. + +— Tulen valossa näyttää hänen tukkansa aivan kultaiselta, kuuli hän +Mikon korkealentoisesti selittävän. Silloin peitän minä siihen pääni +mielelläni. + +Hän puhui nähtävästi Allistaan. Kukaan ei enää kuullut häntä. Hetken +kultainen kupla kimmelsi vaahtoavien lasien yllä. Ilma räiskyi +ihmisneroa. Hengen miljonäärit heittelivät ympärilleen pääomia, +jotka olisivat riittäneet monen köyhän miehen elinkautiseksi +sielunravinnoksi. + +Olli hiipi pois hiljaa ja huomaamatta. + +Hän oli köyhä mies ja hän tunsi köyhyytensä. Hänellä ei ollut varaa +tuhlata. Hänellä ei ollut mitään muille annettavaa. + +Helpotuksen huokaus pääsi hänen rinnastaan, kun hän jälleen käänsi +avaimen oman ovensa lukkoon. Nyt voi hän jälleen olla oma itsensä, nyt +ei hänen enää tarvinnut leikkiä rikasta miestä. Mitä olikaan hänellä +ollut tuossa seurassa tekemistä? Eikö hän istunut sielläkin kuin Judas +Mestarin opetuslasten seassa? Muut kaikki olivat vapaita, luonnollisia, +onnellisia. Hän yksin istui synkkänä ja kylmänä huomioiden tekijänä, +vaikka väkinäinen hymy leikittelikin hänen huulillaan. Muut antoivat, +hän otti. Missä oli hänen muinainen ylpeytensä? Oliko hän joutunut jo +niin alas, että hän tyytyi elämään muruilla, jotka muiden pöydältä +putosivat? + +Hän sytytti tulen lamppuun ja loi väsyneen katseen ympärilleen. Raskas +mieliala täytti hänet. Tämä oli siis se oma pieni nurkka, jonka hän oli +valloittanut itselleen maailman markkinoilta. + +Hänen huoneustonsa oli Kruunuhaan puolessa. Siihen kuului salonki, +ruokasali, keittiö ja makuukamari, joka viimemainittu oli samalla hänen +työhuoneensa, vaikka hän ei koskaan tehnyt työtä siinä. Kirjoituspöydän +alla — jonka ääressä hän ei koskaan kirjoittanut — urahteli hänen vanha +hyväntahtoinen villakoiransa Matti. Keittiössä — jonka ovea hän ei +koskaan avannut — hoiti huoneenhallitusta hänen uskollinen +palkkapiikansa Eeva. Joskus järjesti hän kotonaan kortti-illan. Muuten +ei mikään häirinnyt täällä hänen päiviensä tyyntä menoa eikä hänen +öittensä rauhallisesti kuorsaavaa onnellisuutta. + +Ollin ajatukset kääntyivät taas tavallista latuaan itse-ivallisiksi. Ja +kun hän oli istunut keinutuoliinsa, sytyttänyt paperossin ja ottanut +näön vuoksi kirjan yöpöydältään, ensimmäisen, joka käteen sattui, piti +hän itselleen yön hiljaisuudessa seuraavan myrkyllisen yksinpuhelun. + +— Minä olen aitohelsinkiläinen. Vaikka maalta kotoisin, tunnen minä +itseni täysin koteutuneeksi pääkaupunkiin. Helsinki ei ole minulle +mikään tilapäinen tyyssija tahi yhden yön katto pään päällä, ei mikään +läpikulkupaikka, tori, hotelli tahi majatalo. Minä todellakin asun +siinä. Ja minä rakastan Helsinkiä, tätä kirkasta ja heleää kaupunkia +rannalla sinisen Suomenlahden, jossa niin monet nuoret voimat pursuvat +ja käyvät kiivainta taisteluaan maassa vallitsevat mielipiteet ja +ajatukset. + +Itse minä en taistele enää. Minä olen tyyneen tullut. Minun +personallisuuteni on suunnilleen valmis, minun maailmankatsomukseni +kiinteä ja järkähtämätön. Ainakin minä itse mielelläni kuvittelen niin. +Mielestäni ei minulle enää sisällisesti voi tapahtua mitään. Minä olen +voittanut elämän taistelussa. + +Nyt nautin minä voittoni hedelmistä. — + +Hän viskasi pois paperossinpätkän ja hymyili katkerasti itsekseen. +Samalla tunsi hän Matin kostean kuonon kättänsä vasten. + +Matti oli herännyt hänen tulostaan, oikonut koipiaan uneliaasti ja +lopuksi noussut nopeasti ylös, arvellen ehkä, että oli jo aamu, koska +hänen isäntänsä istui jo valveilla täysissä pukimissaan. Olli silitteli +hiljaa hänen päätään ja jatkoi ajatusjuoksuaan. + +— Minä olen koettanut järjestää tämän ajallisen elämäni niin viisaalle +ja järkiperäiselle kannalle kuin mahdollista. Aamupäivä virastossa, +iltapäivä kotona loikoen tahi lueksien. Välillä puolentunnin kävely +ennen päivällistä Pohjois-Esplanaadilla, päässä nuhteeton silkkihattu, +isiltäperityn yhteiskuntajärjestyksen salkku kainalossa. Illalla +teatteri, konsertti, kokous tahi korttipöytä, joista jokaisesta hyvillä +aikomuksilla tasoitettu tie kapakkaan. Kotiin kello 1 yöllä, vuoteeseen +kello 2 — 1/2 3, riippuen siitä, mikä kirja milloinkin sattuu +yöpöydälläni sijaitsemaan. Joskus lyhyt käynti klubissa hyvien ystävien +houkutuksesta. Mutta se onkin ainoa poikkeus, minkä sallin itselleni +muuten täsmällisissä elämäntavoissani. + +Työtä on sen verran, että tuppi heiluu, vatsaa niin paljon, että ruoka +maistuu. Perhehuolet eivät paina minua, aineellinen hätä ei ahdista +minua. Murtuneet toiveet, joita minullakin tietysti on ollut ja joista +joku tynkä kenties on jäänyt johonkin sydämeni syvimpään komeroon, +eivät tuota unettomia öitä minulle. Mitkään ylivoimaiset pyyteet tahi +tyydyttämättömät mieliteot eivät kannusta kesyä tahtoani. Minä olen +herra itseni ja intohimojeni. Gentlemanni kiireestä kantapäähän. + +Minulla on oma suutarini, räätälini, parturini ja kylvettäjäni. Samoin +varma vakinainen kirjakauppani, viinipuotini ja sikarimyymäläni. Minä +olen kaikille niille ehdottomasti uskollinen ja ne taas puolestaan +pitävät hellää ja epäitsekästä huolta minun henkiruumiillisesta +hyvinvoinnistani. Minä olen kuin mallikelpoisesti järjestetty +porvarillinen yhteiskunta pienoiskoossa, kallistuen huomattavasti kohti +humaanista ja oikeudenmukaista virkavaltaisuutta. + +Minun elämäni on kuin peili, jota minä pidän isänmaani kasvojen edessä. +Siinä heijastuvat kaikki ne hyvät ja huonot puolet, jotka mennyt +kansallisen herätyksen vuosisata jätti uudelle perinnöksi. + +Minä olen tulos Ruotsin laista ja Suomen talonpojasta, germanisesta +kultuurista ja suomalais-ugrilaisesta raaka-aineesta, nousukkaan +häikäilemättömyydestä ja ylimyksellisen yläluokan itsekkäisyydestä. +Kenties myöskin tulos kansallisesta innostuksesta ja +koroillaan-elävästä epäkansallisesta tyytyväisyydestä. Vanha ja uusi +lyövät minun sydämessäni kättä toisilleen. Minä olen läpileikkaus +aikani suomalaisesta sivistyksestä. + +Minä näyn teatterien ensi-illoissa, joissa minulla on oma pysyväinen +paikkani permannon ensimmäisellä tuolirivillä. Minä näyn +sinfoniakonserteissa Yliopiston juhlasalissa, jossa minulla on +numeroitu sijan vasemmalla kateederista. Minä näyn kapakoissa, joita +minä tosin jonkun verran vuorottelen, mutta teen senkin tuiki +säännöllisesti, valiten aina mikäli mahdollista samat pöytäni ja +pöytäseurueeni. Minun elämäni käy kuin kello. Maa on minuun ja minä +maahan sangen tyytyväinen. — + +Hän katsoi, mikä kirja oli sattunut hänelle käteen. Se oli Anatole +France. Hän avasi sen umpimähkää ja oli hetken lukevinaan. Mutta sitten +sulki hän sen väsyneenä ja heitti takaisin yöpöydälleen. + +Matti oli painanut päänsä hänen polvelleen ja katsoi häneen viisaasti, +uskollisesti, kenties hiukan surumielisesti. Olli otti hänen päänsä +käsiensä väliin ja tunsi syvän keskinäisen ymmärryksen sähkön virtaavan +heidän välillään. + +— Ikävä kyllä, sanoi hän mielessään, minä en ole Anatole France, yhtä +vähän kuin sinä olet Riquet. Muuten me voisimme vaihtaa monta viisasta +ja opettavaista ajatusta. Mutta sittenkin voisi olla hyvä, että me +joskus avaisimme sydämemme. Minä luulen, että meillä voisi olla paljon +huvia ja hyötyä siitä. Sillä me olemme molemmat yhtä yksinäiset. + +Sinä tiedät esim. että minulla on rakastajatar, jonka nimi on Liisa. +Liisalla on kissa, jonka nimi on Mirkki. Minä en yleensä pidä kissoista +ja tämä merkillinen mielipiteiden eroavaisuus Liisan ja minun välillä +antaa aihetta meille joka kerta pitkään ja perusteelliseen +keskusteluun. Liisan mielestä on kissa yksinkertaisesti luomakunnan +kruunu. Minun mielestäni se taas on aivan sietämätön elikko, vapaalla +jalalla kävelevä peto, joka ei oikeastaan kesyty koskaan, vaan pysyy +aina yhtä viekkaana, salavihaisena ja peljättävänä. Sitäpaitsi ovat +kissat luonteettomia. Niiden joukosta ei parhaalla tahdollaankaan voi +erottaa mitään määrättyjä ja tarkkapiirteisiä personallisuuksia. + +Toista ovat sittenkin mielestäni koirat. Sinä esim. olet yksilö +erikseen. Sinä olet yksinkertaisesti minun ylpeyteni, aivan kuin minä +itse olen ylpeys kansan ja yhteiskunnan. — + +Olli odotti, mitä Matti virkkaisi tähän hänelle harvinaiseen +tunnustukseen. Ja Matin silmät puhuivat todellakin. Ne kertoivat +syvästä liikutuksesta ja täydellisestä sielujen sopusoinnusta, joka +Ollin kielelle käännettynä pukeutui seuraavaan kaunopuheiseen +esitykseen: + +— Minä olen vain uskollinen kuva isännästäni. Minä seuraan sinua aina +aamuisin virastoon, teen sitten pienen kierroksen kaupungilla ja +palajan kotiini tyynenä ja täsmällisenä, yhtään harha-askelta +astumatta. Kaikki kevytmielisyys on jo luonnostaan vierasta ja +vastenmielistä minulle. Mutta sinun vaikutuksesi minuun on ollut +yksinomaan hyvä ja siveellisesti kasvattava. + +Myöskin minä olen täysi herrasmies. Myöskin minä tiedän käyttäytyä ja +hillitä intohimoni. Minun rakkauteni ei tosin ole aivan yhtä puhdas ja +ihanteellinen kuin sinun, mutta minunkin elämännautintoni liihoittelee +keskitse ajan turmeluksen korkealla kuin linnunrata halki taivaan, +täynnä pieniä, miellyttäviä tähtösiä. Minäkin pysyn erilläni pyyteen +myrskyistä ja raakojen, alkuperäisten luonnonviettien lokaisista +onkaloista. + +Leipäkysymykseni minä olen ratkaissut liittymällä lujasti sinuun, +samoin kuin sinä liittymällä porvarilliseen yhteiskuntaan. Sisällisen +onneni taas minä olen turvannut mielen valistuneella tasapainolla. Minä +en sympatiseeraa enkä antipatiseeraa liiaksi ja kartan vaistomaisesti +kaikkea ruoansulatusta häiritsevää radikalismia. + +Mieskohtaisuus on mielestäni yksipuolinen ja turmiota-tuottava +ominaisuus. Fanatismia minä en hyväksy ollenkaan. Jo pikavihaisuus, +jota näen ympärilläni niin monen lyhytjärkisen piskin omaksi +ajalliseksi onnettomuudekseen harjoittavan, vaikuttaa minuun suorastaan +naivilta ja naurettavalta. + +Miksi ei mieluummin syödä, juoda, nukkua, hoidella terveyttään ja +kehitellä sieluaan vaihtelevilla ja sisältörikkailla keskusteluilla +kaupungin ylevimpien koirien kanssa, joiden seurassa minä puolestani +astun joka päivä Pohjois-Esplanaadin päästä päähän yhtä juhlallisena +kuin konsanaan minun isäntäni salkku kainalossa. + +Maailmankatsomustani minä en ehkä ole tullut määritelleeksi yhtä +tarkoin kuin sinä esimerkiksi, mutta jo minun ulkonaisesta olennostani +pitäisi näkyä, että se on tehty samoista tarvepuista. Minunkin +mielestäni on yhteiskunta mallikelpoisesti järjestetty, ainakin noin +ylimalkaan, suurissa pääpiirteissään. Pienempiä puutteita ja epäkohtia +tosin on olemassa, mutta ne ovat epäilemättä isällisen hallituksen ja +ymmärtäväisen lainsäädännön avulla helposti autettavissa. Pääasia on, +ettei pidetä turhaa kiirettä eikä varsinkaan sallita mitään liian +jyrkkiä ja hätiköityjä mullerruksia yhteiskunta-elämän säännöllisessä +verenkierrossa. Minä olen tasaisen kehityksen ystävä, kuten sanotaan. +Kaikki anarkismi, esim. ruokajärjestykseen nähden, on mielestäni +arveluttavaa. Mitä taas kaikkeen vallankumoukselliseen tulee, niin +minä en löydä sanoja merkitäkseni sen inhuutta ja epäisänmaallisuutta. +Siksi vihaan minä intohimoisesti kissoja, jotka kaikki ilman +poikkeusta vaikuttavat minuun vankilasta karanneilta venäläisiltä +sosiali-revolutsionääreiltä. Niitä ei mielestäni ole mikään synti +tappaa, kiduttaa tahi ahdistaa, vaikka minä itse jo oman arvonikaan +tähden en viitsi tehokkaammin olla siinä toimessa osallisena. Mutta +minun myötätunteeni ovat tässä asiassa kokonaan sen laillisen esivallan +puolella, jota näen niin monen vertaiseni Helsingin esplanaadilla +edustavan. Niin kauan kuin virkakunnat toimivat, lain koura tekee +työnsä säännöllisesti ja kansa on keisarille ynnä isänmaalle +järkähtämättömästi uskollinen, ei mielestäni rauhallisella +kansalaisella ole vähintäkään järjellistä syytä kapinalliseen +huolenpitoon kansan ja yhteiskunnan kohtalosta. + +Muuten käy minunkin elämäni kuin kello. Minäkin olen maahan ja maa +minuun täysin tyytyväinen. + +— Niin se oli ennen, huokasi Olli. Mutta sitten tulivat synkät +routavuodet. Kaikki on nyt äkkiä muuttunut toiseksi. Sinä olet jäänyt +surkeasti jälelle ajastasi, niinkuin minäkin ehkä. Mennään maata, Matti +parka, mennään maata! Me emme sovi näihin oloihin. Me olemme tyynen +rannan sorsia. Me emme ole syntyneet myrskyssä soutamaan. + +Hän rupesi riisuutumaan hiljalleen. Ja riisuutuessaan hän ajatteli, +miten nopeasti ajan pyörä oli ympäri käännähtänyt. + + + + +18. + + +Routavuodet herättivät minussa erään uuden poliittisen tunteen, mietti +Olli. Se oli viha. + +Viha rauhanhäiritsijöitä vastaan. + +Minulta ei ollut siihen saakka puuttunut mitään. Minun oli ollut niin +erinomaisen hyvä elää maailmassa. Nyt minulta puuttui tarpeellinen +lepo. Aika oli äkkiä tullut hulluksi ja lähtenyt kiitämään kuin +villikissa ympäri ämpäriä. + +Sanottiin tosin, että kuljettiin taaksepäin ja että se oli venäläinen +taantumus, joka istui ohjaksissa. Mutta mielestäni kävi se matka — ja +käy vieläkin — kuin pitkin koleista, pimentyvää korpitietä, yli kivien +ja kantojen, hurja hevonen edessä ja hyvä piiska pahan kyytipojan +kädessä. Ei ole mikään ilo silloin edes esivallan kaikkein +kuuliaisimmalle palvelijalle istua vankkureissa, joissa istuimet +sitäpaitsi ovat sijoitetut takaperin ja joiden tekijältä vieterit +tuntuvat tykkänään unohtuneen. Sisälmykset siinä menevät ylösalaisin, +tukka pystyssä siinä istuu aseeton maamies ja odottaa kauhistuksella +hetkeä, jolloin hevonen puuhun puskee, välttämätön turmio tulee ja koko +rumilas syöksyy suoraan helvettiin. + +Sanomalehdet alkoivat sisältää joka aamu pelkkiä huolestuttavia +uutisia. Kansliassa alkoivat virkatoverini kertoa kuiskaten +ja salaperäisellä äänellä toinen toistaan tärisyttävämpiä +oikeudenrikoksia. Ja kun minä tavalliselle puolipäivä-kävelylleni +Pohjois-Esplanaadille laskeuduin, sattui sielläkin korvaani ainoastaan +ikäviä ja epämiellyttäviä asioita. Mieliala oli raskas, ilma +saastainen ja myrkyllinen. Se teki ihmiset tylyiksi, karsaiksi ja +epäystävällisiksi. Minä kärsin suuresti siitä, sillä minä olen +oikeastaan toverillinen ja seuraa rakastava mies enkä pelkää mitään +niin pahasti kuin yksinäisyyttä. + +Muistan senkin päivän, kun lakkautettiin minun sanomalehteni. Silloin +suutuin minä aivan tavattomasti. Eikö se ollut minun sanomalehteni, +jonka minä olin tilannut ja maksanut omilla rahoillani? Eikö minulla +ollut kieltämätön, tinkimätön oikeus saada se säännöllisesti joka aamu +kirjelaatikkooni? Ellen minä saanut sitä sekunnilleen, silloin kun +minun oli saatava se, yhdessä aamukahvin kanssa nimittäin, soitin heti +vihaisesti lehden toimistoon. Ja nyt ilmoittaa lehti lyhyesti, että +syistä, jotka eivät ole toimituksen eikä kirjapainon, se +yksinkertaisesti lakkaa ilmestymästä. + +Se oli vääryyttä. Se oli veristä vääryyttä. Sitäkin sietämättömämpää, +kun ei siitä ollut raastuvan-oikeuteen, ei hovi-oikeuteen, eipä edes +keisarilliseen senaattiin vetoamista. Eikö siis enää edes yksityinen +omistus-oikeus ollut pyhä ja loukkaamaton? Ei ollut, vastasi ajan +henki. Se mullersi monta entistä käsityskantaa minun sielussani. Minä +tunsin olevani kuin orpo piru männyn latvassa. Jos ei lailla enää ollut +mitään voimaa ja merkitystä, niin mitä merkitystä oli sitten enää +minullakaan? Turhaan olin minä siinä tapauksessa ottanut +lakitieteellisen tutkintoni. + +Minä olin sanomalehteni lakkauttamisesta suorastaan siveellisesti +järkytetty. + +Muut esivallan tähän-astiset väärinkäytökset saatoin minä vielä +vastahakoisesti sulattaa, sillä niistä ei ollut mikään välittömästi +koskenut minuun. Mutta tässä astui väärä esivalta suoranaisesti +keskelle minun omia pyhitettyjä elämäntapojani. Minun sanomalehteni! +Olihan se vuosien vieriessä muodostunut ikäänkuin osaksi minun omasta +henkisestä olemuksestani. Minä tunsin sen jokaisen sanankäänteen ja +lauseparren, sen harvat ranskalaiset sitaatit ja savolaiset +sukkeluudet. Sen tapa ajatella ja puhua oli minun omani. Sen viholliset +olivat minunkin vihollisiani, sen ystävät minunkin ystäviäni. Uutinen +oli mielestäni oikea uutinen, vasta kun oma lehteni oli antanut sille +julkisen vahvistuksen, virkanimitys vasta täysin pätevä, kun se oli +saanut sädekehänsä äänenkannattajan ensimmäisessä ja arvokkaimmassa +osastossa. Enhän minä voinut vaihtaa enää sanomalehteä! Sehän olisi +ollut sama kuin jos minua olisi käsketty vaihtamaan oma sisällinen +ihmiseni. + +Mutta pakko tekee joskus mahdottomankin mahdolliseksi: minä vaihdoin +sisällisen ihmisen. + +Minun sanomalehteni oli ollut suomenmielinen, perustuslaillinen, +vapaamielinen ja kansanvaltainen. + +Mitään toista samansuuntaista aamulehteä ei Suomen pääkaupunki +kustantanut itselleen. Minä koetin sentähden elää jonkun aikaa kokonaan +ilman sanomalehteä. Mutta se oli kuin olisi elänyt säkissä: virastossa +olivat toverit aina aamulla minua viisaampia. Minun täytyi tilata joku +lehti ja minä tilasin juuri vastapuolueen äänenkannattajan, nähdäkseni +kerrankin, mitä se kirjoitti, ja voidakseni oikein sydämeni pohjasta +hekkumoida sen halpamaisuudella, huonoudella ja typeryydellä. + +Aluksi inhoittikin minua kovasti ottaa edes peukaloni ja etusormeni +väliin tuota mokomaa, josta olin niin paljon pahaa kuullut ja jonka +tiesin ajavan isänmaalle niin tuiki turmiollisia päämääriä. Siksi luin +siitä vain senaatin viralliset uutiset y.m.s. välttämättömät asiat, +joita minä yksinkertaisesti en voinut jättää lukematta. Mutta jo +jonkun päivän perästä rupesin minä uutta lehteä käsissäni hiukan +levittelemään. Sanomalehtihän tuo tuntui olevan tämäkin, +ulkomaan-osasto oli tässäkin, löysi tästäkin seikkaperäiset selonteot +kuningasten kohtauksista ja majesteettien maljapuheista, +ministeristöjen skandaaleista ja prinssien ynnä prinsessojen +rakkausseikkailuista, jotka minulle ynnä minun kanssani enimmälle +osalle Suomen suuriruhtinaskunnan asujamistoa edustivat ulkomaiden +henkistä elämää. Siinä suhteessa olivat kaikkien puolueiden +sanomalehdet toistensa vertaisia. Paha vaan, että tämä lehti ei ollut +oppositsionissa. + +Vähitellen ja päivä päivältä siirryin kuitenkin myös jo +pääkirjoituksiin, kronikoihin ja kotimaan osastoon. Monesti viskasin +lehden suuttuneena kädestäni. Kuinka niillä oli otsaa sellaista +kirjoittaa? Ja kuinka voi Suomen kansalla olla vatsaa sellaista +sulattaa? Mutta pian otin sen jälleen kiltisti armoihini, luin viikon, +luin toisen eikä kulunut aikaakaan, kun jo rupesin sisimmässäni +tunnustamaan, että se tavallaan ja monella tärkeällä rajoituksella +tietystikin saattoi sittenkin eräisiin yksityisseikkoihin nähden olla +oikeassa. + +Luonnollisesti ei vielä itse pääasiaan nähden, sillä olinhan minä +jyrkkä perustuslaillinen. Olihan vastustettava keinoilla millä tahansa +venäläistä virkavaltaa: mikään ei mielestäni ollut luonnollisempaa. +Mutta kun oikein asiaa aprikoin, niin keinoistahan tässä vain taisikin +olla kysymys. Koko puolueiden välinen erimielisyys taisikin koskea vain +taktiikkaa. Olivathan ne nuokin toiset oikeastaan vastustavinaan, +vaikka omilla keinoillaan, jotka epäilemättä eivät olleet yhteiselle +suurelle asialle otollisia. Mutta täytyihän sitä sentään kunnioittaa +jokaista rehellistä vakaumusta ja täytyihän tehdä edes se oikeus +valtiollisille vastustajilleen, että myönsi heidänkin hyvää +tarkoittavan ja istuvan keisarillisessa senaatissa kukaties kuinka +jaloista ja epäitsekkäistä vaikuttimista. Ehkäpä he vielä aivan +arvokkaastikin historian tuomio-istuimen edessä selkänahkansa +säilyttäisivät. + +Ja epäilys tunkeutui yhä syvemmälle minun sydämeeni. Minä en enää ollut +varma mistään, mutta katsoin siten kohonneeni vain korkeammalle +ihmisyyden asteelle. Minulle alkoi olla kaikki yhdentekevää, mutta +pidin sitä vain todistuksena avartuneesta ajatusmaailmastani. Enkä minä +voinut kyllin surkutella niitä poloisia, jotka kulkivat vain yhden +totuuden kytkyessä oivaltamatta, että sen vastakohtakin oli totuus. +Näin rakensin minä kirkkoni keskelle kylää ja pidin siellä omaa +poliittista jumalanpalvelustani. + +Täytyihän sitä olla tasapuolinen, täytyihän sitä ymmärtää jokaisen +mielipiteen verrannollista oikeutusta. Myöskin venäläiset suomi-syöjät +saattoivat monessa suhteessa olla oikeassa. Lähtiväthän nekin +kansallisesta innostuksesta ja oman isänmaansa kunniaahan nekin +ajattelivat. Eikähän ollut taattu, miten Suomen omat natsionalistiset +valtiomiehet olisivat venäläisiä kohdelleet, jos Suomessa olisi ollut +toistasataa miljoonaa asukasta ja Venäjällä vain kolme. Kansojen +omantunnon avaruus riippuu useinkin vain niiden pinta-alan laajuudesta +ja valtakuntien oikeuskäsitys vain niiden luotosta ulkomaisilla +rahamarkkinoilla. Kun on heikko, täytyy puhua heikkojen oikeudesta. Jos +olisi voimakas, puhuisi ehkä voiman oikeudesta. Kullakin kansalla +samoin kuin yksilölläkin tässä maailmassa taitaa olla oikeutta elämään +vain sen verran kuin hän jaksaa ottaa ja puolustaa sitä. Suomen +kansalla nähtävästi on hyvin vähän oikeutta elämään. Eikähän ole +missään kirjoitetussa eikä kirjoittamattomassa laissa määrätty, että +sen välttämättä tarvitsee elää enempää. Eihän mikään kansa elä +iankaikkisesti. Kansat syntyvät, elävät ja kuolevat, ja kenties on +Suomen kansa jo aikansa elänytkin. Kenties on sen kuoleman kello jo +lyönyt eikä mikään mahti maailmassa voi enää huomenna sitä henkiin +virotella. Eikö se jo nytkin elä keinotekoisesti? Eikö täällä jo nytkin +tuoksu myskille? Varmaan tekee kuolema jossakin tuloaan. + +Tietysti ovat venäläiset vielä tällä hetkellä Suomen valtiollisia +vastustajia ja sellaisina vihattavia. Mutta muuten he ovat aivan +erinomaista väkeä, onpa minulla heidän joukossaan monta herttaista +yksityis-ystävääkin. Minä taidan venäjänkieltä, olen opiskellut sitä +nuorena ylioppilaana sitä varten jonkun vuoden stipendiaattina +Moskovassa. Minulla oli siellä sangen hupaista ja muistelen niitä +aikoja usein ja mielelläni. Täytyy vain ymmärtää valtakunnan edut ja +antaa hiukan arvoa myöskin korkeammalle panslavistiselle politiikalle, +joka vaatii rajamaiden lähemmin liittämistä Pyhän Venäjän suureen ja +lämpimään sydämeen. Kenties eivät panslavistitkaan sillä niin aivan +pahaa tarkoita, yhtä vähän kuin juutalaisvainoillaan, jotka kyllä +itsessään saattavat olla inhoittavia ja ehdottomasti hylättäviä, mutta +periaatteellisesti ehkä hyvinkin oikeutetun isänmaallisen entusiasmin +aiheuttamia. + +Tätä tietä kohosin minä yhä korkeammalle ihmisyyden ja valistuneen +suvaitsevaisuuden asteelle. Eikä minulla enää tuntunut olevan mitään +erikoista sitäkään vastaan, että Suomi todellakin olisi jonkun verran +sulanut tuohon suurempaan isänmaahan, kunhan se vaan olisi tapahtunut +siististi, rauhallisesti ja laillisia muotoja noudattaen. Mutta tämä +äkillinen ja päällekäypä tapa ärsytti minua. Minun venäläisillä +veljilläni ei nähtävästi ollut vähintäkään käsitystä suomalaisesta +kansansielusta, yhtä vähän kuin länsimaisesta oikeudenkäytöstä ja +järjestetyn yhteiskunta-elämän ensimmäisistä aakkosista. Ja joskus +havaitsin minä jo sydämessäni suuren halun opettaa niitä heille. + +Kuitenkin pysyin minä — ja olen tähän päivään saakka pysynyt — vielä +perustuslaillisena. Minä otin osaa julkiseen mielenosotukseen +lakkautetun sanomalehden päätoimittajan ikkunan alla ja olin mukana +myöskin niillä päivällisillä, jotka saman toimittajan kunniaksi +kaupungin suurimmassa salissa pidettiin. Tuskin saatoin minä estää +silmiäni vettymästä kuullessani niin monta kaunista ja isänmaallista +puhetta. Hyräilinpä itsekin Maamme-laulua yleisen innostuneen mielialan +lainehtiessa. + +Juuri tuollaiset suuret tilaisuudet, joissa on paljon kansaa koolla, +kaikki samaa ylevää tarkoitusperää varten, ovat jo varhaisesta +nuoruudestani saakka olleet minun henkisiä mässäyshetkiäni. Ne +herättävät minussa eloon kaiken sen sydämenlämmön ja inhimillisen +yhteenkuuluvaisuus-tunteen, joka muuten vetää sikeätä untaan sieluni +kimmeltävissä jääkammioissa. Siksi en koskaan puutu mistään +kansallisesta kunnianosotuksesta Runebergin patsaalla, yhtä vähän kuin +suurten merkkimiesten päivällisiltä tahi hautajaisista. + +Minä otan esille silloin nuo tunteet oikeastaan jo kotoa lähtiessäni, +niinkuin otan hännystakin naulasta ja valkoisen kaulaliinan piirongin +laatikosta. Ja varsinkin kun astun suureen, valaistuun saliin, näen +pitkät, notkuvat pöydät ja pöydillä moniväriset lasit, samoin +huikaisevat sähkökruunut ja lukuisan, aaltoilevan juhlakansan, jota +sama tunne yhdistää, joka on täällä saman aatteen tahi saman henkilön +tähden, — silloin täyttyy rintani harvinaisesta autuudesta, silloin +unohdan minä kaikki ikävät asiat ja vedän sieraimiini ainoastaan +kauneutta, totuutta, oikeutta ja muita ihmiskunnan pyhimpiä ihanteita, +mikäli niihin nimittäin ei sekoitu pieni miellyttävä sivukäry keittiön +salatuista aarnihaudoista. Itse kärsimys tuntuu minusta silloin +suloiselta, itse suru vain suolalta elämän hernerokassa. + +Näillä aistimuksilla on syvät juurensa koko minun sisällisessä +olemuksessani. Minä olen aina ollut vain kollektiivisten tunteiden +mies. Minun oma tunne-elämäni on köyhä ja surkastunut. Minä tarvitsen +tuollaisia juhlatilaisuuksia, ellei mieli minun kokonaan jähmettyä +omaan pikku-itsekkääsen yksilöllisyyteeni, jonka piiri ei ulotu +kauemmaksi ahtaan minuuteni miellyttäviä ja epämiellyttäviä olotiloja. +Minussa asuu tarve edes muiden kautta tuntea kuuluvani johonkin itseäni +suurempaan yhteyteen. + + + + +19. + + +Olli ei saanut unta sinä yönä. Hänen sydämensä tykytti +epäsäännöllisesti. Välistä se sahasi, välistä se höyläsi, — +ruumis-arkkua, ajatteli Olli. Toisinaan tuntui se jo naulaavan kiinni +sitä. Se piti jos jonkinlaista pikku naperrusta. + +Taas toisin vuoroin oli kuin tuo väsymätön puuseppä siellä sisällä +olisi pysähtynyt työstään ja katsellut hetkisen mielihyvällä kättensä +aloja. Silloin tuntui Ollista sangen tuskalliselta. Oli sittenkin +parempi olla, kun se taas ryhtyi viheltäen veistämään. + +Iloinen mies, ajatteli Olli. Tekisi mieli tarjota ryyppy sinulle. + +Se olikin koko noita miehekseen. Nyt se viilasi, nyt se takoi. +Puuseppä-verstas oli äkkiä muuttunut konepajaksi. Nyt se soitti viulua. +Nyt se taas kalkutteli kuin kovaa graniittia. + +Käsistään tekevä mies, ajatteli Olli. Panee perhana vielä minulle +hautapatsaankin. + +Mies siellä sisällä oli äkkiä käynyt hyvin totiseksi. Vekkuli-puuseppä +oli kadonnut jäljettömiin ja sen sijaan tullut tekopyhä kolportööri. Se +saarnasi. Sanat putoelivat niinkuin jäätyneet hietaharkot +ruumiskirstulle. Nyt se messusi. Nyt otti nenäliinan taskustaan ja +nyyhki ääneensä niinkuin olisi surrut upporikasta setää tahi väkäleukaa +anoppiaan. + +Minut viedään oikein koululla hautaan, ajatteli Olli. Eikös lempo +ajeeraa vielä armainta ystävääni! + +Hänen oli mahdoton nukkua. Mies makasi, vaate valvoi. Jos hän joskus +hetkeksi koiran-uneen uinahtikin, kimposi hän taas kohta istualleen, +niinkuin sähkö-iskun saanut ja katsoi kahdella säikähtyneellä silmällä +yön pimeyteen. Hän oli luullut kuolevansa. Eikö viluinen vieras jo +seisonutkin tuossa hänen jalkapohjissaan? + +Minun hermostoni on silmin-nähtävästi pilalla, ajatteli Olli. Minun +täytyy jo huomisena päivänä puhua asiasta lääkärini kanssa. + +Hän nousi ylös, sytytti lampun ja katsoi kelloaan. Se näkyi olevan +viisi. Ei tästä kuitenkaan enää mitään kunnon nukkumista tulisi. Paras +jos hän ottaisi kylvyn ja koettaisi valvoa aamuun saakka. Sitten se +kyllä menisi. Hän voisi lähteä hiukan aikaisemmin virastosta ja +nukahtaa iltapäivällä. + +Hän painoi sähkönappulaa. Kotvan perästä ilmestyi Eeva säikähtyneenä ja +unenpöpperöisenä huoneesen. + +— Soittiko herra? + +— Kyllä. Minä olen hiukan sairas enkä saa unta. Tahtoisiko Eeva olla +hyvä ja tehdä tulen kylpyhuoneesen? + +— Varatuomari näyttääkin niin raihnaiselta. + +Kylpy virkisti häntä, mutta karkoitti unen vielä kauemmaksi. Hän +istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Jospa hän koettaisi tehdä hiukan +työtä! Mutta mitä? Hän kirjoitti joskus sanomalehtiin ja oli +eilisenäkin päivänä lähettänyt erään artikkelin uuteen +perustuslailliseen äänenkannattajaan. + +Mutta hän ei ollut tottunut kotona kirjoittamaan. Hän teki kaikki +sellaisetkin työt virastossa. Siellä tunsi hän olevansa oikeassa +mielialassa, juuri sellaisessa, jota julkiseen esiintymiseen +tarvittiin. + +Mitä jos hän kirjoittaisi jotakin yksityistä? Kirjeenkö? Hän ei ollut +kirjevaihdossa kenenkään ihmisen kanssa. Muistiinpanoja? Hänellä ei +ollut mitään merkillistä muistettavaa. Päiväkirjaa? Hän oli usein +tuuminut sitä. + +Mitä jos hän todellakin rupeisi pitämään päiväkirjaa? Voisi joskus +vastaisuudessa olla hyvin hauska selailla sitä. Luonnollisesti se olisi +naivia ja lapsellista. Mutta eihän kenenkään tarvitsisi tietää sitä. Ja +itsensä edessä hän kyllä voisi puolustautua tästä pienestä, viattomasta +heikkoudesta. + +Hän kastoi kynän mustetolppoon ja kirjoitti kauniilla, täsmällisellä +käsialalla: + +Ajat ovat sellaiset, että oikeastaan jokaisen jälkimaailmastaan +vähänkin välittävän kansalaisen tulisi pitää päiväkirjaa. Mutta enhän +minä välitä jälkimaailmasta. + +Nykyisyys on minulle kaikki kaikessa, hetki kullan kallis, kuten +sanotaan. + +Tällä minä en suinkaan vielä ole myöntänyt, että sekään olisi minulle +niin aivan kallis. + +Itsestäni minä vielä sentään välitän jonkun verran. Ja siksi minun +tekisi mieleni merkitä muistiin ne erilaiset vaikutelmat ja +sieluntilat, joita nykyiset valtiolliset tapahtumat minussa +synnyttävät. Mutta arvattavasti siitä ei, parhaista ponnistuksistani +huolimatta, tulisi mitään oikeata päiväkirjaa, sillä eihän minulla ole +kykyä eikä rohkeutta valokuvaamaan sisällistä itseäni. Minun tekisi +mieli tyylitellä, yhdistellä ja erotella asioita, kenties vielä vähän +kaunistellakin. Siitä tulisi romaani. + +Ja sehän olisi jotakin hirvittävää. Sillä enhän minä ole mikään +kirjailija. + +Minä olen tyyni, talttunut virkamies. Minun päälakeni olisi kokonaan +kalju, ellen minä peittäisi sitä eräällä taitehikkaalla kampaustavalla, +joka on parturini salaisuus. Minä olen jo aikoja sitten jättänyt +jäähyväiseni elämäni ruusunpunaisille unelmille. + +Oikeastaan ei minulla ole koskaan niitä liiaksi ollutkaan. + +Paras sentähden, että tyydyn vain tilapäisiin ja hajanaisiin +muistiinpanoihin. Kirjoitan, mitä mieleeni juolahtaa. + +Ne ihmiset, jotka voivat tarkoin määritellä itsensä, ovat hyvin +onnellisia. Jospa minäkin voisin sitä! Se onkin ainoa onni, jota enää +luokseni toivottelen. + +Mutta se mahtaa olla liian suuri onni. Sillä se ei tule milloinkaan. + +Kuitenkin on se mielestäni ainoa onni, joka ansaitsee toivomista ja +etsimistä. Minä olen etsinyt sitä lapsuudestani saakka ja tulen +nähtävästi etsimään, siksi kuin pimeys peittää minut. Tietysti aina +yhtä turhaan. + +Usein pelkään minä etsiväni unikuvaa, jonka olen jossakin nähnyt, mutta +unohtanut jollekin toiselle taivaankappaleelle. Sillä tämä ei ole minun +oikea asuinsijani. + +Minä en kuulu tänne. Minä en ole koskaan kuulunut tänne. Nyt te +tiedätte sen. Kuka tietää? Ei kukaan muu koko avarassa maailmassa kuin +minä itse, Olli Suurpää, joka istun ja kirjoitan tätä myöhään yöllä +taikka pikemmin varhain aamulla unta turhaan odotellessani. + +Epäilemättä on se suuri onni. Sillä voida määritellä itsensä on jo +lohkaista itsensä irti äärettömyydestä, joka on paha ja peljättävä +sisälliseltä olemukseltaan. + +Minä en voi uskoa itseäni kenellekään, jo siitä yksinkertaisesta +syystä, että minä en tahdo. Tuskin voin minä uskoa itseäni +paperillekaan. Mutta siinä on nähtävästi sentään joku huvitus, sillä +minusta tuntuu kuin kirjoittamalla ajatukseni voisin paremmin koota ja +vallita niitä. + +Pelkään, että edessäni on uusi sisällinen murroskausi. Tahi kenties +minä olen jo keskellä sitä. + +Sellainen on tietysti aina huolestuttavaa. Mutta erittäinkin on siinä +murheen aihetta minulle, joka jo luulin saapuneeni satamaan, laiva +täynnä kalliita kiviä ja myrhamia. + +Minä olin jo toimittanut taloni, kuten sanotaan. + +Minä en luullut enää, että mikään mahti maailmassa voisi minua +sielullisesti järkähyttää. Minun luonteeni pääpiirteet olivat jo +selvät, minun tapani ja tottumukseni kiteytyneet. Sitäpaitsi minulla +oli eräänlainen maailmankatsomus. + +Merkillinen asia muuten tuo maailmankatsomus. Toisilla ihmisillä se on, +toisilla sitä ei ole. Silminnähtävästi se ei ole mikään leikin asia. + +Kaikki katsovat tietysti maailmaa joltakin kulmalta. Mutta on aivan +kuin toiset katsoisivat sitä silmillä, toiset reijillä. Edelliset ovat +näkevinään siinä jotakin ajattelemisen arvoista. Jälkimmäiset eivät näe +mitään sellaista. Kumpaisillekin käy yhtä hullusti. + +Edelliset miettivät ja miettivät päänsä puhki, ja kun he ovat kylläksi +miettineet, lyövät he sen pahki seinään, ja tekevät siitä sen sangen +loogillisen huomion, että siinä on seinä. Jälkimmäiset juoksevat päin +mäntyä aivan suorastaan, miettimättä mitään, kun he ovat juosseet yhden +kerran, juoksevat he toisen ja kolmannen kerran, aina uuteen mäntyyn, +eivätkä huomaa edes kuollessaan, että ihminen hyvin luultavasti jo +alunpitäen on syntynyt päin männikköön. + +Edellisillä on maailmankatsomus, jälkimmäisillä ei. Minä tietysti +tunsin kuuluvani noihin edellisiin. + +Minulla oli mielestäni jo varsin vakaantunut maailmankatsomus. Se ei +ollut mikään kirkko, jumala paratkoon, eipä edes kellotapuli, joita +suuret ajattelijat aivoillaan rakentelevat ja joista he sangen +ystävällisesti soittavat sielukelloja toisilleen. Minun +maailmankatsomuksen ei ollut niin huimaavan korkea. + +Se ei ollut edes niin kohtuullisen korkea kuin joskus varhaisessa +nuoruudessani olin sitä kuvitellut. Mutta se oli mielestäni sitä +syvempi ja tanakampi. Minussa oli mielestäni enää hyvin vähän +humpuukia. Ja humpuukilla tarkoitan minä tässä tapauksessa sitä itsensä +ja muiden ylimalkaista pettämistä, joka sivumennen sanoen taitaakin +olla ensimmäinen ehto kaikelle inhimilliselle yhteis-elämälle. Minä +taas luulin pettäneeni vain muita enkä itseäni. + +Ihmisillä ei ole voimaa katsoa totuutta silmiin. Siksi katselevat he +mieluummin vain — todellisuutta. + +Minulla oli mielestäni joskus ollut tuo voima, vaikka minä en ollut +enää pitkään aikaan käyttänyt sitä. Ja siksi minulla oli +maailmankatsomus. + +Se oli, kuten sanottu, sangen syvä ja rehellinen maailmankatsomus, +jolla sitäpaitsi oli se hyvä puoli, että se sopi kuin valettu minulle. +Se ei millään tavalla vanginnut minun personallista liikuntavapauttani. + +Sillä se oli dualistinen niinkuin ihminen itse ja kaksijakoinen kuin +halaistu viikunanhedelmä. + +On hyvä syödä elämän viikunoita, kun voi niiden lehdillä vielä verhota +häpeänsä. + +Me tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa, minä ja minun +maailmankatsomukseni nimittäin. Minä viihdyin sen seurassa, olin +tyytyväinen ja jaksoin elää s.o. kantaa oman elämäni. Ja mitä muuta voi +kurja luontokappale vaatia niin keinotekoiselta ja epämääräiseltä +asialta kuin maailmankatsomus? + +Minä en ainakaan vaatinut mitään sen enempää. Sillä elämän kuorma ei +koskaan ole ollut keveä minulle. + +Minun päiväni menivät rauhallista menoaan, liittyen viikoiksi, vuosiksi +ja kuukausiksi. Jokainen niistä toi aina jotakin uutta tullessaan. +Mutta mikään ei tuonut enää sellaista uutta, joka olisi syvemmältä +sieluni lähteitä läikähyttänyt. Enkä minä sitä enää katsonut +mahdolliseksikaan. + +Minä olin mielestäni katsonut jo kerta kaikkiaan niin syvälle oman +olemukseni kaivoon, ettei sieltä enää pitänyt nousta mitään minulle +hämmästyttävää. Myöskin muista ihmisistä minä luin niinkuin kirjasta. +Minä tunsin elämän ja kirjat minä mielestäni olin vasta lukenutkin. + +Ajan aatteet olivat minulle selvät kuin viisi sormeani. Minulla oli oma +kantani niiden jokaisen suhteen ja minä annoin niille kaikille +suhteellisen oikeutuksen. Minä olin mielestäni jo selittänyt myöskin +ijäisyyden ongelmat, ainakin mikäli ne minua koskivat, ja +maailmankaikkeus oli kuin sileä pöytä minun edessäni. Riippui kokonaan +minusta itsestäni, asettaisinko minä sille sämpylöitä tahi kaltiaisia. + +Luonnollisesti minä en vielä ollut valmis. Mutta milloin ihminen on +valmis? Ei koskaan eläessään ja harvoin kuollessaan. + +Nyt täytyy minun tunnustaa, että mieleni on jollakin tavalla joutunut +pois tavallisesta tasapainostaan. Onko se tuon naisen vuoksi, jota +odotan iltapäivällä? Sehän olisi sairaloista. Kuitenkin on hän +herättänyt minussa eloon sarjan sielunliikkeitä, jotka eivät ole +vähemmän outoja minulle kuin viimeaikaisten valtiollisten tapahtumien +herättämät. Mutta minä en tahdo nyt puhua niistä. Minun täytyy ensin +tutkia ne tarkkaan ja lajitella kukin omaan osastoonsa. + +Mieluummin tahtoisin minä puhua vielä siitä maailmankatsomuksesta, joka +oli minulla. Se oli, kuten sanotaan, terve maailmankatsomus. Sen juuret +tunkivat syvälle maan uumeniin eikä sen katto kohonnut omaa päätäni +korkeammaksi. + +Ei kukaan järjellinen ihminen olisi voinut väittää edes piloillaan, +että se oli mikään tuulentupa tahi pilvilinna. Pikemmin se oli +tavallinen virkamiespuustelli maalla, veistetty vankoista hongista, +aiottu ihmisten asuinsijaksi. Minä saatoin liikkua siinä missä hyvänsä +ja kuitenkin aina olla kotona. Tehdä työtä elämän pitkät arkipäivät ja +uneksia sen suuret sunnuntait. + +Olivat näet minullakin muinoin harvat onnenhetkeni, jolloin himmeä +hartaus soitti kanneltaan sydämeni kylmässä ja sinertävässä +talvihämärässä. Ne olivat minun miellyttäviä lepopäiviäni. Minä kokosin +silloin niin paljon kauniita mielikuvia kuin katsoin tarvitsevani +pitkän viikon varalle. + +Monellakin muotoa voivat kauniit mielikuvat olla ihmiselle hyödyllisiä. +Niitä voi käyttää esim. niinkuin pieksuja, jos sattuvat syksysateet ja +talojen takapihat rupeavat liian lokaisina lainehtimaan. + +Minun taloni ei ollut kalliolle rakennettu, mutta ei myöskään pelkälle +juoksuhiekalle. Olipahan pystytetty vain sille pyhälle soraläjälle, +joka oli jäänyt nuoruuden hohtavasta romantiikasta ja ensi lemmen +lumotuista maurilaisista marmoripalatseista. + +Arkena minä olin täysverinen realisti. Mutta pyhäpäivin saatoin minä +vielä muistaa, miltä tuntui olla Pyhä Yrjänä, jolle jokainen lohikäärme +kangasti kauniiden prinsessojen etuvartiana. + +Minä pelkään, että lohikäärmeet ovat yksinkertaisesti lohikäärmeitä. + +Ja koska minä en ollut nähnyt mitään kaunista kuninkaantytärtä muuta +kuin unissani, olin minä jo valmis vannomaan, ettei sellaisia ylipäänsä +olekaan olemassa muualla kuin miehen omassa mielikuvituksessa. + +Siellä on näet kaikki mahdollista. Sillä siellä asuu jumala. + +Siellä on jokainen ihminen kaikkivaltias. Onko hän samalla kaikkihyvä +ja kaikkiviisas, sen jätän minä mielikuvituksen teologien s.o. +estetiikan professorien tutkittavaksi. + +Yksi ajatus vaivaa minua. Kun se nyt yön hiljaisuudessa tulee minun +ylitseni, käyvät minulla kylmät väreet pitkin selkäpiitä. + +Mitähän jos mielikuvat toteutuvat? Se on minun suuri, musertava +kysymykseni. + +Ei, ei, se olisi liian peljättävää. Kuka ei kuolisi silloin heti kuin +kärpänen pakkasessa? Sillä kuka ei ole nähnyt liian rumia ja liian +kauniita mielikuvia? + +Minä en ole nähnyt monta, mutta ne sitä selvempään. + +Ne eivät saa toteutua. Minä kiistän ja kiellän sen. Sillä totuuden +pitää olla eri ja todellisuus eri. Eihän elämä saa olla samaa kuin +unelma. + +Mikä siivo siitä tulisi, jos ne kaksi yhtyisivät? Se olisi +maailmanloppu. Ainakin loppu minun maailmani. Sillä onhan se kokonaan +perustettu juuri tuolle järjelliselle kahtiajaolle. Ja onhan sama +kahtiajako ainoa mahdollinen tapa elää tämän ilman alla. + +Ja mikä yhteys se olisi, jos ei olisi eroa todella eikä todellisella? +Minä oikein suutun, kun ajattelen sitä. Eihän jumala voi olla sama kuin +perkele. Eihän myöntäminen voi olla samaa kuin kieltäminen. Mutta jos +niin on, loppuu kaikki logiikka. Silloin seisotaan perikadon partaalla, +jota ei voi seurata muu kuin syöksyminen syvyyteen. + +Mielestäni pitäisi jumalan pysyä erillään perkeleestä. + +Mielestäni pitäisi jumalan pysyä mahdollisimman kaukana +perkeleestä. Sillä se on tuiki välttämätöntä meidän isiltäperitylle +maailmanjärjestyksellemme eikä vähemmän välttämätöntä minun omalle +henkiruumiilliselle hyvinvoinnilleni. + +Mutta kuitenkin! Entä jos ne kaksi yhtyisivät? Entä jos ne olisivatkin +yhtä, olisivat olleet sitä hamasta iankaikkisuudesta, eikä olisikaan +olemassa kaunista eikä rumaa, ei totta eikä valhetta, ei yleensä +vastakohtia ollenkaan, vaan ainoastaan eri puolia samasta asiasta? +Silloinhan ei kukaan tietäisi enää oikeata kättä vasemmasta erottaa. +Silloinhan kuolisivat surusta kaikki jumalat ja perkeleet ja jäisi +jälelle vain suuri tuntematon taiteilija, jonka mielikuvat joka hetki +toteutuvat. + +Jos niin on, mennään sitten maata, Olli Suurpää! Sinun aikasi on +auttamattomasti ohitse. Sillä sinun aikasi on ollut juuri sen +kaksinaisen moraalin, politiikan, estetiikan, filosofian ja +metafysiikan, jota itse edustat omassa sydämessäsi. Jos kerran päivä +koittaa, mitä on sen valossa kummituksilla tekemistä? + +Tulevat toiset ihmiset, toiset ihanteet hallitsevat maailmaa. Mene +maata, Olli Suurpää, mene maata! Sinun ainoa oikeutuksesi elämään on +juuri ollut, että olet ollut liitossa sekä jumalan että perkeleen +kanssa. + +Mutta jos ne kaksi tekevät liiton keskenään? Silloin perii sinut hukka, +Olli Suurpää! Silloin kostavat he kumpikin sinulle, sillä sinä olet +tehnyt liian paljon syntiä vastaan heitä molempia. + +Minä luulin jo, että vain kaikki minun rumimmat mielikuvani toteutuvat. +Tämä aika yksin oli murtaa minut. + +Mutta jos myöskin minun kauneimmat mielikuvani astuvat esiin ilmi +elävinä ja tulevat vaatimaan tilille minua, silloin on minun viimeinen +hetkeni lyönyt. Sillä mitä voin minä vastata heille? + +Tuo nainen on minun kaunein mielikuvani. + + + + +20. + + +Hän nukahti pari tuntia. + +Jo varhain aamulla kilisi hänen pöytäpuhelimensa. Hänen ystävänsä ja +puoluetoverinsa Pekka Kolehmainen tahtoi tavata häntä. + +— Nyt heti? kysyi Olli hiukan kiusaantuneena. Hän olisi mielellään +loikonut vielä hetken kaksi. + +— Nyt heti. + +— Missä? + +— Minun kotonani. Voitko tulla? + +— Tietysti. Mutta mikä on hätänä? + +— Lähemmin suullisesti. Minun on pakko vedota tällä kertaa suoraan +sinun ystävyyteesi. Tuletko? + +— Olen siellä silmänräpäyksessä. + +Pekan ääni oli matala ja kova. Noin puhui mies, jolla oli jotakin +erikoista sanottavaa. Nähtävästi oli taas jotakin tärisyttävää +tapahtunut jälkeen eilis-illan. Kenties oli Pekka saanut jonkun +arvaamattoman jobinpostin maaseudulta. + +Sanomalehti, jonka Olli kahvia juodessaan sivumennen vilkaisi, ei +sisältänyt mitään erikoista. Mutta tärkeimmät uutiset kulkivatkin +nykyään kautta ilman. Siellä ei ollut mitään sensuuria. Siellä kohisi +ja myrskysi. Sanomalehdet sitävastoin lirisivät hiljaa kuin kuivaneet +metsäpurot. + +Olli puki sutiputi päälleen. Jo parinkymmenen minuutin perästä hän oli +Pekan asunnossa. + +Tämä otti hänet vastaan eteisen kynnyksellä. + +— Täällä on ollut kotitarkastus, hän sanoi ensi sanakseen. + +— Häh? + +— Niin. Kolmen päivän kuluttua on minun lähdettävä. + +Olli katsoi häneen kivettyneenä. Pekka oli aivan tyyni. Hänen +piirteensä olivat vain tavallista tiiviimmät ja hänen huulensa entistä +ohuemmat. Mutta pienet, harmaat silmät tuikkivat tuuheiden +kulmakarvojen alta pistävinä kuin kaksi puukonterää. Hän näytti +vaaralliselta mieheltä nyt. + +Tuon näköinen mies, ajatteli Olli, on niinkuin kokonainen sotajoukko +varustuksissaan. Lyöty taapäin kenties, mutta ei muserrettu. + +— Me emme mene sinne, sanoi Pekka, kun Olli eteisestä yritti hänen +tavalliseen työkammioonsa. Siellä on kaikki mullin mallin. Me voimme +istua esim. keittiössä. Sen jättivät he kuitenkin pahemmin penkomatta. + +— He eivät käyneet siellä? + +— He yrittivät, mutta poliisiupseeri, joka muutenkin oli hyvin +häpeissään, ymmärsi ylenkatseellisen huomautukseni. He siirtyivät +muihin huoneisiin. + +Oli kovin hiljaista Pekan asunnossa. Olli katsoi kysyvästi ympärilleen. + +— Minä olen lähettänyt perheeni ja piikani pois, selitti Pekka. He ovat +sukulaisten luona. Tämä ei ole enää heidän kotinsa. Sitäpaitsi tahdoin +minä olla hetken yksinäni. + +Onni on helppo jakaa, ajatteli Olli. Paljon vaikeampi onnettomuus. + +— He olivat kaiketi hyvin säikähtyneet? sanoi hän sitten. + +— Lapset tietysti vähän, ei vaimo. Hän samoin kuin minäkin oli jo +ammoin ollut siihen valmistunut. + +— Löysivätkö he jotakin? + +— Eivät mitään tärkeätä. Tietysti minä olin jo ensimmäisten +kotitarkastusten jälkeen ryhtynyt siinä suhteessa tarpeellisiin +toimenpiteisiin. Ainoastaan joku määrä yksityisiä perhekirjeitä... + +— Kaikki kelpasi heille? + +— Kaikki paperit, mitä he vaan tapasivat, suljettiin sinetillä ja +vietiin pois, poliisikamariinko vai santarmihallitukseen, en tiedä. + +— Ei mitään kiellettyä kirjallisuutta? + +— Ainoastaan joku lentolehti. Se ei merkitse mitään, mutta tietysti ei +mikään enää vaikuttanut itse asiaan. Minun maanpakoni oli jo ennakolta +määrätty. Kolmen päivän perästä on minun lähdettävä. + +Olli aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut. Kaikki sanat olivat äkkiä +käyneet hänen mielestään kovin kuluneiksi ja arkipäiväisiksi. + +Seurasi hetken vaitiolo. He istuivat keittiössä, johon talven sarastuva +päivä heitti harmaata valoaan. Pekka oli tarjonnut paperossin. He +tupruttelivat lyhyitä tupakkasavuja ja vilkaisivat aina välillä +toisiinsa nopeasti ja terävästi. + +— Se on sittenkin inhoittavaa, pääsi Pekalta vihdoin ajatustensa +lomassa. + +— Mikä? + +— Tuollainen kotitarkastus. Vaikka minä olin valmistunut kaikkeen, +vaikka minä tiesin kaikki, kuinka se tapahtuisi, niin sittenkin! Minä +en soisi sitä pahimmalle vihamiehelleni. + +Eikä Olli vieläkään keksinyt mitään sanottavaa. Hänen huonosti nukuttu +yönsä painoi kuin lyijy takaraivossa. Tämä äkkiarvaamaton tapaus oli +hänet kokonaan typerryttänyt. + +Pekka jatkoi: + +— Maanpaosta minä en puhu mitään. Siinä on ainakin jotakin +suurpiirteistä, se on onnettomuus, se on elämänsuru, joka ei alenna +ihmistä eikä myöskään sitä esivaltaa, joka käyttää sitä +rangaistuskeinonaan. Valtiolle vaarallinen kansalainen? Sitä voivat +parhaatkin olla. + +— Ovat olleetkin aina muinaisesta Hellaasta saakka, huomautti Olli. + +— Mutta kotitarkastus! Se on raakaa, se on rumaa, saastaista ja +pikkumaista. Se jättää jälkeensä jotakin häpeällistä, jonka voi tuntea +jo nenällään. Minusta on kuin ei täällä enää koskaan saisi kyllin +tuuletetuksi. + +Pekka meni ja avasi ikkunan viereisessä huoneessa. Talvinen ilma +huurusi autioon huoneustoon. + +— Kuitenkin on kotitarkastus tuttu järjestyskeino kaikkialla +sivistyneissäkin yhteiskunnissa, virkahti Olli. + +Pekka pysähtyi hänen eteensä. Hänen harmaat silmäteränsä tuikkivat +teräksisinä ja onnettomuutta uhkaavina. + +— Siksi ei maan päällä ole vielä mitään sivistyneitä yhteiskuntia, +sanoi hän äänellä, joka tunki Ollin luihin ja ytimiin. On vain +siellä täällä joku sivistynyt ihminen kuin saari meressä. Ne ovat +raakalais-yhteiskuntia. Ne eivät ole luodut sivistyneitä ihmisiä +varten. Vai ovatko? Ajattele vain tullitarkastusta! + +Olli ajatteli. Pekka saattoi kyllä tavallaan olla oikeassa. Oli vain +outoa kuulla tällaista anarkistista oppia häneltä, joka tavallisissa +oloissa oli niin järkevä, karu ja harvasanainen. Nähtävästi oli hän +sydänjuuriinsa saakka loukkaantunut. Hän tunnusti nyt sisimmän +uskontonsa. + +— Pitäisi olla oikeastaan vain kaksi yhteiskuntaa, jatkoi Pekka, toinen +ihmisiä, toinen eläimiä varten, niinkuin meillä kohta on oleva vain +kaksi puoluetta, toinen rehellisten ihmisten, toinen ilmiantajien. +Mutta rehelliset, sivistyneet ja hienot ihmiset eivät vielä ole +muodostaneet mitään valtioita tai yhteiskuntia. Ne ovat eläinten ja +sangen saastaisten eläinten tekemiä. Meitä ihmisiä on vielä liian +vähän. Me emme mahdu tämän maan pinnalle. Täällä on noita toisia liian +paljon. He saastuttavat ilman meiltä. Me olemme syntyneet liian varhain +maailmaan. + +Olli katsoi ihmetellen ystäväänsä. Mikä tarmo tuossa miehessä, mikä +äkillinen voima ja lento! Kuinka vastoinkäyminen oli hänet karkaissut, +kohottanut ja aateloinut! Pii oli sattunut teräkseen, napakaira +kallioon. Se iski sinistä tulta. Kipinät kirposivat hänen aivoistaan +ajan pimeyteen. + +Ja Ollin mielestä oli äkkiä kuin olisi katto kohonnut, seinät +siirtyneet. Eikö se ollut ihana, mahtava ihmis-ajatus itse, joka puhui +tuon miehen suun kautta, vastaisuuden suurvalta, joka vaati tilaa +ympärilleen? Mitä merkitsivät sen edessä miljoonat painetit ja +poliisimiekat? Ne karisivat tien oheen kuin kellastuneet lehdet myrskyn +puhaltaessa. + +— Mihin me menemme? virkahti Pekka katkerasti. Maa on heidän, ja heidän +taivaansa on yhtä raaka ja typerä kuin heidän yhteiskuntansa. Me olemme +maanpakolaisia kaikkialla. Täytyy tehdä uusi maa ja uusi taivas, ennen +kuin meistä tulee lainkuuliaisia kansalaisia. + +Hän oli nyt syttynyt. Hän roihusi ilmi valkeana. Eikä Olli voinut +kylläkseen kummastella, mitenkä tuon miehen ajatuspiiri oli voinut +yhdessä yössä niin avartua. Mitä merkitsi tässä enää Suomen +vähäpätöinen autonomiakysymys, mitä helmikuun manifesti tahi +passiivinen vastarinta! Kysymys oli ihmiskunnasta, kysymys oli sen +nykyisestä kehityskaudesta ja sitä vastaavasta valtiojärjestelmästä. +Suomen pieni kysymys oli vain ohimenevä murto-osa siitä. Hänen edessään +ei seisonut kurja, yksityinen maanpakolainen, jonka venäläinen +virkavalta oli lumisen isänmaansa rajojen taakse karkoittanut, vaan +aatelis-ihminen, tulevaisuuden tyyppi, ihmiskunnan valoisa unelma +omasta onnellisesta kasvamisestaan kohti korkeuksia. Eikä tässä ollut +kysymys vuosista ja vuosikymmenistä, vaan vuosituhansista ja +aurinkovuosista, jotka kaikki olivat niinkuin hetki Hengen +kaikkivaltiaan jumalan edessä. + +Hänen karmi selkäpiitään. Hän muisti, mitä hän oli viime yönä aikansa +kuluksi pannut paperille. Mitä jos mielikuvat toteutuvat? Tuossa seisoi +jälleen yksi ilmielävänä hänen edessään. + +Mutta sitä kesti vain hetkisen. Heti sen perästä kävi kaikki hänelle +taas niin surkean pieneksi ja tragikoomilliseksi. Eivätkö he istuneet +keittiössä? Tämä oli todellakin sopiva ympäristö siipeen ammutun +ihmis-ajatuksen voimattomalle pyristelemiselle! + +Eivätkö he istuneet kahden kammottavassa talossa, joka juuri oli +häväisty yöllisellä kotitarkastuksella? Tämä oli todellakin sopiva +paikka luoda uusia taivaita ja maailmoita! + +Ja kuka oli puhuja itse? Ihmiskunnan sankariko, suuri tiedemieskö, +murtava taiteilijako tahi ennen tuntemattomien totuuksien ajattelijako? +Ei, aivan tavallinen ja yksinkertainen mies, Pekka Kolehmainen +nimeltään, jonka Olli hyvin tunsi ja joka ei missään suhteessa ollut +häntä etevämpi, vaikka hän nyt oli niin äkkiarvaamatta saanut +maanpakolaisen marttyyrikruunun otsalleen. Pekka, hänen vanha ystävänsä +ja puoluetoverinsa Pekka, siinä vain patojen ja kattiloiden keskellä +puski maan mahtavia vastaan viheriäistä sappeaan. + +Toisakseen välkähti hänen mieleensä ajatus, että se kenties sittenkin +oli oikea paikka ja oikea ympäristö, että kenties sittenkin tässä +humahtivat korkeammat voimat ja että tuolla miehellä kenties sittenkin +oli oikeus puhua juuri noin. Eikö ihmisyys ollut läsnä siellä, missä +sen edestä kiivaimmin taisteltiin? Kenties tuo tavallinen mies tässä +silmänräpäyksessä kuitenkin oli uuden ja paremman ihmiskunnan apostoli? + +Mutta hän karkoitti sen ajatuksen heti naurettavana mielestään. Ei +ollut sankareita, ei ollut aatteen apostoleita. Oli vain joko naiveja +tahi itsekkäitä ihmisiä. + +Pekka veti syvään ilmaa sieramiinsa. + +— Täällä on kalmanhajua, hän sanoi äkisti. + +— Minusta täällä on kylmä, sanoi Olli väristen ja hieroi kämmeniään. + +Pekka meni ja sulki ikkunan viereisessä huoneessa. Hän palasi takaisin +pieni pullo kädessään, jonka hän oli löytänyt eräästä avatusta +piironginlaatikosta. + +— Se on hajuvettä, hän sanoi ja pirskutti Ollin päälle sitä. Mielestäni +me tarvitsemme hiukan raikastusta hermoillemme. + +Myöskin Ollin täytyi hymähtää Pekan hullunkuriselle keksinnölle. Sitten +tulivat he molemmat jälleen hyvin totisiksi. + +— Eivät kuitenkaan särkeneet mitään? virkahti Olli. + +— Eivät. Nämä olivat tavallista siistimpiä tarkastajia. + +Pitkä vaitiolo. + +— Anteeksi, sanoi Pekka ja heräsi ajatuksistaan. Minä en ole kutsunut +sinua tänne saamaan hajuvettä taikka kuulemaan tunnepurkauksiani +nykyaikaisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Minun tarkoitukseni sinun +suhteesi oli paljon käytännöllisempi. Tahdoin neuvotella kanssasi +eräistä omista ja puolueemme asioista. + +Pekka jätti hänen huolekseen paljon, myöskin raha-asioita. Olli suostui +tietysti kaikkeen mielellään. Hän, joka muuten ei suinkaan ollut +uhrautuvainen luonteeltaan, tunsi tällä hetkellä syvän sisällisen +tarpeen tehdä palveluksia ystävälleen. Hän ikäänkuin itsekin kasvoi +siten omasta mielestään. Hänkin tuli täten ikäänkuin jostakin suuresta +onnettomuudesta osalliseksi. + +Juoksevat seikat olivat nyt heidän välillään suoritetut. Pekka laski +kätensä hänen olalleen ja katsoi suoraan silmäterään. + +— Tehtäväni puolueessa, sanoi hän, jätän kokonaan sinulle. + +— Minulleko? kysyi Olli hämmästyneenä. + +— Niin. Minä en tiedä ketään sinua sopivampaa. + +— Kaikki ovat sopivammat. + +— Sinä tunnet heidät kaikki. Heillä on jokaisella työtä korviin saakka. +Sinä yksin olet päässyt vähällä, jumala ties kuinka. Nyt on sinun +todenteolla aisoihin astuttava. + +— Minun? joka juuri olen päättänyt irtautua politiikasta! + +Tämä tunnustus pääsi Ollilta aivan odottamatta. Hän itsekin säikähti +sitä. Hän oli tosin viime aikoina usein ajatellut sitä, mutta hän ei +suinkaan olisi tahtonut tässä silmänräpäyksessä Pekalle mielipidettään +niin jyrkästi määritellä. + +Pekka katsoi häneen vakavasti ja surumielisesti. + +— Ei nyt. Nyt ei saa kukaan siitä irtautua. Kenties sitten, myöhemmin. +Nyt vaatii vastarinta kaikki käytettävät voimat puolueessa. + +— Sinä uskot siis vielä siihen? kysyi Olli. + +Tämä ei ollut enää vaistomaisesti lennähtänyt lause. Hänkin oli nyt +kerran päättänyt olla aivan rehellinen. + +— Mihin? + +— Passiivisen vastarinnan onnistumiseen? + +— Suoraan sanoen: en. + +— En minäkään. + +He katsoivat tiukasti toisiinsa niinkuin kaksi miestä, joiden totuuden +hetki on tullut. Sitten kääntyi Pekka kävelemään. + +— Mutta se ei suinkaan millään tavoin vapauta meitä +velvollisuuksistamme, lisäsi hän hetken perästä. Eikä meidän ole tarvis +tätä tietoa muille levittää. + +— Eikö? + +Olli ei voinut estää hienoa hymyä huuliltaan. Pekka katsoi häneen +tuuheiden kulmakarvojensa alta. + +— Minä tunnen tuon, hän sanoi matalalla äänellä. Epätoivon henki on +meidän vaarallisin vihollisemme. Toivotonta taistelua kestävät vain +harvat. Minä luulin sinua siihen kyllin voimakkaaksi. + +Olli tunsi kuin etäisen kannelkielen helähtävän povessaan. Hän oli +äkkiä käynyt kuolemankalpeaksi. + +— Minä en jaksa enää, sanoi hän hiljaa. Minä olen lopussa. + +— Ennen kuin olet alottanutkaan? + +Pekan sanat tulivat kuin tykinluodit. Olli tunsi kaikkien muuriensa +maahan raukenevan. + +Hänen täytyi nyt sanoa totuus, koko totuus. Tuolle miehelle hän ei +voisi enää kuitenkaan valehdella. Hänen täytyi nyt kertoa kaikki, mitä +hän oli miettinyt ja hautonut, ja miten epäilys oli yhä syvemmälle +hänen sydänjuuriinsa tunkeutunut. Täytyi puhua suunsa puhtaaksi, +ilmoittaa, miten hän oli muuttunut vähitellen ja miten hän jo nyt olisi +oikeastaan ollut kypsä hallituspuolueen riveihin astumaan. Oli pakko +olla aivan rehellinen. Hän yksinkertaisesti ei viitsinyt valehdella +enää. + +Hän tahtoi puhua totta, mutta hän ei voinut. Hän oli valehdellut jo +liian kauan. Hänen kielensä ei kääntynyt enää totuuden karvasta sanaa +ilmaisemaan. + +Vain hänen suupielensä värähtivät kummallisesti. + +Samalla tunsi hän jotakin kosteata kohoavan silmäkulmaansa. Hänen +täytyi kääntyä syrjin Pekkaan, ottaa rillit nenältään ja olla niitä +pyyhkivinään. + +Minun hermostoni on auttamattomasti pilalla, ajatteli Olli. + +Hän itki. + +Ei ääneen, ei valtoinaan. Kyyneleet eivät tulleet virtana ja +tulvaltaan, eivät suloisina ja vapauttavina. Ainoastaan pari suolaista, +kirpeää pisaraa pusertui esiin kuin kallion-alaisesta lähteensuonesta, +äärettömän painon alta. + +Pekka tuskin huomasi hänen hetkellistä liikutustaan. Hän tuijotti +suoraan eteensä, pää leveiden hartioiden väliin hiukan kumartuneena. +Hän julisti samaa ylpeää, vuorenvankkaa oppia, jota hän jo eilen oli +tuolla salaisessa kokouksessa ohimennen välähyttänyt. + +— Menestys ei ole ollut minun toiminnalleni ratkaiseva, sanoi hän. Minä +en ole tehnyt työtä tuloksien tähden. Minä en tiedä, voitammeko, mutta +minä tiedän ja tunnen sydämeni syvimmässä, että minulla ei ole valtaa +valita. Minun on täytynyt ja täytyy toimia juuri niinkuin olen +toiminut, jos minun mieli toteuttaa parasta itseäni. + +Hän on onnellinen, ajatteli Olli. Minulla on vaalin valta. Minä en ole +kokoonpantu yhtä eheistä aineksista. + +Hän oli jo taas täysin itsensä herra. Ja hänen äänensä oli jääkylmä, +kun hän lausui kultasankaisten nenäkakkuloittensa takaa: + +— Ihminen taistelee aina itsensä tähden. Mutta kullakin on oma +vihollisensa. + +— Meillä on vain yksi: sortovalta. + +Taas katsoivat he kiinteästi toisiaan. Nähtävästi ei Pekka häntä +ollenkaan ymmärtänyt. + +— Sinä olet kyllästynyt valtiolliseen taisteluun? kysyi hän. + +Olli ei voinut olla sisällisesti hymyilemättä. Oliko tässä nyt kysymys +politiikasta! Elämästä ja kuolemasta tässä oli kysymys, epätoivoisen +miehen viimeisestä ponnistuksesta seisoa omilla jaloillaan. + +Ja kuin korkeudesta kumahtivat hänen mieleensä tohtori Ylä-Heikkilän +sanat: "Minun taisteluni on taistelua kuoleman kanssa. Siinä sodassa +tahdoin minäkin kerran seisoa tahi kaatua paikalleni." + +Eikö hän ollut lisännyt vielä: "Se on sota ihmisyyden." + +Siinä mies, ajatteli Olli, joka minua ymmärtäisi. Turhaan hän oli +aikonut sanoa totuuden Pekalle. Pekka olisi katsonut häneen kuin +kummitukseen. + +Hän vastasi: + +— Minä olen kyllästynyt vain valehtelemaan. Sillä minä en viitsi enää, +minä en viitsi! + +Viimeiset sanat tulivat niin kiivaasti, että Pekka hämmästyi. Mitä ei +Olli mahtanut viitsiä enää? Agiteeratako? Olli puhui hänen mielestään +tänään niin merkillisen hämärästi. + +— Teon tulee seurata ajatusta, sanoi hän sentähden vain ylimalkaisesti. +Minä ajattelen niin, siksi minä toimin niin. Muu kaikki on minulle +toisarvoista. Mutta minä olen tänä yönä vannonut valan, josta luulen, +että tulen myöskin sen pitämään. + +— Mikä vala se on? + +— Vihan vala. Tähän saakka minä olen vain surrut, säälinyt tahi +rakastanut. Nyt minä vihaan. + +— Ketä? + +— Sortajia. + +Ylenkatse on nähtävästi tuiki outo tunne hänelle, ajatteli Olli. + +Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. + +— Vielä yksi asia, muisti Pekka eteisessä. He eivät, kuten sanoin, +saaneet mitään tärkeitä papereita. Kuitenkin yhden. + +— Minkä? + +— Meidän eilisen kokouksemme pöytäkirjan. + +— Kuinka? Pidettiinkö siinä pöytäkirja? + +Olli tunsi ilkeän piston sydämessään. Aivan kuin olisi kylmä kyykäärme +sen ympäri luikertanut. + +— Tein eräitä muistiinpanoja kotiin tultuani, selitti Pekka. Ikävä +kyllä, niissä olivat läsnäolijain nimet. + +— Anteeksi, sanoi Olli. Minä en ole nukkunut oikein hyvin viime yönä. + +Hän oli huomattavasti horjahtanut. + +— Se oli varomatonta, myönsi Pekka. Mutta sitä on nyt jo liian +myöhäistä katua. Tahdoin vaan ilmoittaa sinulle asiasta, jos sinulta +mahdollisesti pyydettäisiin jotakin virallista selitystä. + +Olli kiitti. Selityksen pyynti oli sama kuin virkaero. + +— Huomasit ehkä tänne tullessasi, sanoi Pekka, että taloni on +vartioitu. Jos lähden ulos, seuraavat salapoliisit kintereilläni. Paras +on sentähden, ettemme näinä päivinä enää tapaa toisiamme. Jäähyväiset +voimme jättää rautatie-asemalla. + +— Kuten tahdot, sanoi Olli. + +Pekka puristi vielä kerran hänen kättään kynnyksellä. + +— Me emme ole koskaan olleet oikein lähellä toisiamme, sanoi hän +ikäänkuin anteeksipyytävästi. Kenties on syy ollut minussa, kenties +vähän sinussakin. Me olemme umpimielisiä miehiä emmekä helposti avaa +sydäntämme. Mutta minusta on kuitenkin tuntunut joskus kuin juuri sinä +olisit kaikista ystävistäni minut parhaiten ymmärtänyt. + +Jälleen tuo kirottu ymmärtäjän osa! ajatteli Olli. Eikö hän koskaan +pääsisi siitä? Hän ymmärsi jokaisen, mutta kuka hänet? + +Mikko! Se oli totta. Mikko ymmärsi häntä jonkun verran. Tohtori +Ylä-Heikkilä? Se mies ymmärtäisi hänet täydellisesti. + +Olli päätti vielä tänä päivänä hakea käsiinsä tohtori Ylä-Heikkilän. + +Paraadiovesta ulos astuessaan huomasi hän heti kadun toisella puolella +epäilyttävän yksilön, puoleksi herran, puoleksi hampuusin, jonka silmät +pälyivät alituisesti Pekan porraskäytävään. Jälleen tunsi Olli tuon +ilkeän piston sydämessään. Jotakin kylmää, kosteaa ja likaista luikersi +hänen ympärillään. + +Eikö tuo mies katsonut aivan erikoisesti häneen? Ainakin tuntui Ollista +niin. + + + + +21. + + +Olli pysähtyi kadun-nurkkaan ja katsoi kelloaan. Hän ehtisi vielä +vakinaisen lääkärinsä luo ennen virasto-ajan alkamista, jos hän aikoi +tutkituttaa sydämensä. Kenties siinä oli joku vika. Toista unetonta +yötä hän ei tahtonut enää sen vuoksi piehtaroida vuoteellaan. + +Mutta viitsisikö hän mennä sinne? Olli voi niin hyvin kuvitella +mielessään koko vastaanoton. Lääkäri kuuntelisi, koputtelisi, +pudistelisi päätään ja puhuisi liiallisesta rasittumisesta, +tarpeellisesta levosta ja maaseudun hiljaisuudesta. Oliko hänellä +sydänvika? Ei, sitä ei lääkäri tahtonut väittää, mutta se voisi +kehittyä sydänviaksi. Toistaiseksi oli hänen sydämensä vain +hermostunut. + +Niin ainakin Olli nyt kuvitteli lääkärin sanovan, kun hän hitaasti +vaelsi pitkin Pohjois-Esplanaadia. Yöllä oli satanut lunta. Ilma oli +lauha, päivä paistoi. Puut hohtivat kuin teatterien talvipuut, suuret, +vaikeat pumpulilaatat oksillaan. + +Olli tunsi mielensä oikein virkistyvän. Hän jaksoi taas joltisellakin +hirtehishuumorilla ajatella heikontuneen terveytensä tilaa, joka äsken +oli häntä toden teolla huolestuttanut. Kenties hän olikin ainoastaan +hiukan hermostunut. + +Siinäpä se, ajatteli hän. Ihminen on aina jollakin tavoin epäkunnossa. +Ellei se ole pää, niin on sydän, ellei sydän, niin maksa tahi +munuaiset. Nyt olin minä esim. saanut pääni jotakuinkin kuntoon. +Minulla oli terveet mielipiteet ja järkiperäinen maailmankatsomus, +niiden seurauksena taas hyvä virka, huoleton toimeentulo, ystävälliset +kylänmiehet, koti, koira, puolue, emännöitsijä ja rakastajatar. Minä +olin, kuten sanotaan, onnellinen mies. Silloin rupeaa minun sydämeni +äkkiä hulluttelemaan. Lääkäri sanoisi epäilemättä, että siellä +vallitsevat epälailliset olot. Arvattavasti kuvastaa sydämeni ajan +yleistä hämminkiä. + +Mutta jos se kehittyy oikeaksi sydänviaksi? Silloin minä kuolen kuin +sammakko, joka tahtoi paisua härjän vertaiseksi. No niin, joku syy +täytyy kuolemalla olla. Mutta miksi juuri sydänvika? Siitähän voi saada +halvauksen. + +Toisakseen on se kenties ylimyksellisin tapa kuolla. Ainakin arvokkain, +mitä nyt tässä kiireessä voin itselleni kuvitella. + +Minä syön, juon, nukun, kävelen, pidän seuraa, kuten ennenkin. Eräänä +päivänä minä kaadun kadulle tahi oikaisen koipeni omalla sohvallani. +Tullaan, tutkitaan: sydän on halki kuin tupakkakukkaro. Toisakseen +saattaisi olla hyvä ruveta sitä hoitamaan. + +Mutta millä tavoin? Poistamalla pahan syyt tietystikin. Mikä syy +saattaa minun sydämelläni olla hermostua? Minä en tee työtä liiaksi, en +nauti enkä huvittele liiaksi mielestäni. Mutta kenties minä politikoin +liiaksi? Se on mahdollista. Hyvä, minä heitän politiikan. + +Se onkin totta: politiikka ärsyttää minua. Joskus sisältävät myöskin +sanomalehdet asioita, jotka voivat tehdä ihmisen raivohulluksi. + +Ja ikäänkuin sattumalta muistui hänen mieleensä, miten kipeästi hänen +sydämensä oli vavahtanut, kun tuo poliisikätyri Pekan porraskäytävän +edessä oli häntä silmiin tirkistänyt. Siinäpä se, vähemmästäkin voi +ihminen saada sydänvian. Minä palajan takaisin yksityis-elämään. + +Se on ainoa keino, ajatteli hän, ellen tahdo seurata lääkärin neuvoa ja +muuttaa maaseudulle. Ja sitähän minä en tahdo. Mitä Herran nimessä minä +maaseudulla tekisin? Jättää virkani, huoneustoni, hyvät toverini, +sileät asfalttikäytäväni? Mahdotonta. Kenties minun pitäisi olla siellä +vuosi, kenties kaksi? Kävellä havumetsissä? Kuolla ikävään? Juoda +lämmintä lehmänmaitoa? Prrr, paras kun en enää ajattele sitä asiaa. + +Nyt muistui hänen mieleensä Mikko ynnä tohtori Ylä-Heikkilä perheineen. +Mitä jos hän muuttaisi johonkin pikkukaupunkiin. Eihän olisi mikään +mahdottomuus saada virka jossakin lääninhallituksessa. Kenties hän +voisi hyvinkin viihtyä siellä? Sydän paranisi, pää tuhmistuisi. Kaikki +tyyntyisi ja hiljeneisi. + +Autiot kadut, pieni valittu seurapiiri. Mennä varhain maata, +nousta ylös auringon kanssa. Odottaa pääkaupungin postia, käydä +rautatie-asemalla, nähdä vilaukselta suuren maailman humua ja tuttuja +ohikulkijoita. Se voisi olla idylli. + +Mutta ei! Sehän olisi maankavallusta. + +Olli karkoitti pelästyneenä luotaan mokomat vaaralliset mielikuvat. +Parempi on, että jätän politiikan, ajatteli hän. Myöskin Helsingissä +voi elävältä hautautua. + +Tietysti täytyy sen tapahtua vitkaan ja varovasti, niin ettei kukaan +huomaa sitä. Mutta pidänkö minä myös päätökseni? Pidän. Rupean aluksi +jäämään pois puolueeni kokouksista. Mutta se voi olla omiaan vain +lisäämään sisällistä levottomuuttani. Luen ehkä sanomalehdistä asioita, +jotka kiinnittävät huomiotani: tahdon tietää enemmän niistä. Sitä taas +en voi, ellen tunne syntyjä syviä, sanojen alla piileviä +salaviittauksia, niiden kärkiä ja tähtäimiä. Nykyisinä aikoina täytyy +voida lukea rivien välistä. Huomaan kenties äkkiä kuuluvani suureen +yleisöön, siihen, jota johdetaan, sen sijaan, että itse tähän saakka +olen ollut johtajia. Se olisi sangen epämiellyttävää. Paras, että +lakkaan lukemasta myöskin sanomalehtiä. + +Se voisi auttaa jonkun aikaa. Nukkuisin hyvin enkä tulisi pahalla +tuulella virastoon. Mutta jo siellä kertoisivat virkatoverini minulle +sanomalehdistöstä saamiaan tietoja, jotka kenties olisivat omiaan +mielenrauhaani häiritsemään. Illalla ravintolassa olisi tilani kahta +kamalampi. Joka taholta tehtäisiin minulle kysymyksiä, joihin minä en +voisi vastata mitään. Puhuttaisiin asioita, joita en tunne. Jos +vaikenisin, ruvettaisiin minua pitämään salaperäisenä ja umpimielisenä. +Sanottaisiin ehkä, että haudon jotakin taikka luulen olevani viisaampi +kuin kaikki muut. Pelkään, että minun olisi parasta välttää myöskin +tovereitani eikä käydä enää kapakoissa. + +Mutta mitä minä sitten tekisin? Minun elämäni muodostuisi yhä +synkemmäksi ja yksinäisemmäksi. Istuisin illat kotona, lukisin, +kävelisin, loikoisin sohvallani ja ajattelisin. Elämä tuolla ulkona +rupeisi tuntumaan minusta yhä suuremmalta hassutukselta. Minä +heittäisin jalat ristiin sohvallani, sylkisin kattoon ja miettisin +esim. näin: Mitä ovat minun toverini? Onko heidän joukossaan yhtään +viisasta miestä, joka ei olisi kettu, tai yhtään rehellistä miestä, +joka ei olisi oinas? Ja tuo heidän ikuinen politikoimisensa sitten? +Onko siinä mitään meininkiä? Räyhäämistä se on, rähisemistä ja +tuulenpieksämistä, jolle hallituksen jäsenet epäilemättä vain partaansa +hymyilevät. Entä sitten minun oma puolueeni? Mikä se on? Kourallinen +rähisijöitä, jotka vielä ylläpitävät turhaa vastarintaa kotimaista +hallitusta vastaan, sen jälkeen kuin Suomen kansan suuri enemmistö jo +on sen toimenpiteet hyväksynyt. Ne mahtavat olla hyvin naiveja ja +kehittymättömiä, jotka moisen asian edestä rahansa ja aikansa +kuluttavat. + +Tällaiselta mahtaisi elämä ruveta yksinäisestä tuntumaan, koska se +nytkin minusta jo melkoisesti tuntuu niin. + +Eikä sillä hyvä. Jos minun oma puolueeni ei ole mitään, ovat sitä +tietysti vielä vähemmän muut puolueet. Mitä varten yleensä tarvitaan +puolueita? Hyvien asioidenko ajamista varten? Ei, vaan ansiokkaiden +kansalaisten kohottamiseksi hyviin virkoihin ja hallitukseen. Etten ole +tuota ennen huomannut! Minullahan on jo hyvä virka ja paremman voisin +saada, jos minä vaan lakkaisin hallitusta vastustamasta. Kuinka naivi +minä olen ollut! + +Politiikka saattaa ehkä olla paikallaan kansanvaltaisessa +yhteiskunnassa. Mutta nythän isännöi maassa venäläinen virkavalta. +Täytyy olla tomppeli miehekseen, joka uskoo sitä voitavan vastustaa +pelkällä politiikalla. Valtiotaitoa siinä tarvitaan. Suomi kaipaa ennen +kaikkea valtiomiehiä. Ei politiikalla, vaan diplomatialla on venäläinen +virkavalta kukistettava. + +Luulen, että minusta todellakin voisi tulla taitava diplomaatti, +ajatteli Olli. Mutta sitä varten minun täytyisi muuttaa puoluetta. +Olisi pakko vaihtaa väriä, notkistaa selkänsä, myöntyä ja alistua. +Kenties ei se niin vaarallista olisikaan. Alistuvathan sanomalehdetkin, +nimittäin sensuurin alle. Maanpakolaiset myöntyvät maasta lähtemään. +Koulut suostuvat uusiin lukujärjestyksiin, ravintoloitsijat uusiin +ruokalistoihin, talonomistajat kolmikielisiin katukilpiin. Kaikki ovat +tavalla tahi toisella alistuneet. + +Entä jos siitä huolimatta saisin osakseni häpeää ja halveksimista? Kah, +eihän ihminen kuole kansalaisten ylenkatseesta. + +Mutta saattaisi myös tapahtua, että minulta diplomaattisella tielläni +vaadittaisiin suoranaisia palveluksia venäläiselle virkavallalle. +Tietysti, juuri siinähän piilikin diplomatian salaisuus. Palvelus +palveluksesta. Antaa toisella kädellä ja ottaa toisella. Onhan parempi +sittenkin, että virat jäävät kotimaisten miesten käsiin kuin että +kaikenkarvaiset sivistymättömät roistot pääsevät niissä rehentelemään. + +Jos minun esimerkiksi, ajatteli Olli, tulisi ajaa oma veljeni +maanpakoon, niin olisihan sittenkin sopivampi, että minä sen tekisin, +kuin että sen tekisi joku kylmä, tunteeton onnen-onkija. Minä voisin +sen tehdä edes jonkinlaisella lämmöllä ja veljen rakkaudella. Pää-asia +on, ettei jätä pulaan isänmaata, kun ahtaat ajat sitä murtelevat. Mies +se, joka pysyy paikallaan eikä väisty raukkamaisesti, kuten ne +virkamiehet, jotka eroavat muka pahan omantunnon syiden takia. Kenellä +ei ole pahaa omaatuntoa, mutta kuka joutaa nyt siitä välittämään? +Täytyy kestää nyt siveelliset kiusat kansan ja yhteiskunnan todellisen +edun takia. Hyvä hevonen kuolee valjaisiinsa. Täytyyhän kaikissakin +oloissa olla tilaa hyödylliselle kansalaistoiminnalle. + +Mitä on sitäpaitsi omatunto? Eikö se ole vain menneiden sukupolvien +ääni meissä? Eikö kaikki rohkea, kaikki repäisevä inhimillinen edistys +ole useimmiten tapahtunut juuri vasten omaatuntoa? Valistunutta miestä +ei sen ääni suinkaan saa kerran viitotulta tieltä järkähyttää. + +Mutta laki ja oikeus? Kansan etu on korkein laki, ja oikeus se, minkä +kansallishenki kullakin hetkellä tunnustaa oikeaksi. Valtiomies on +olennoitu kansallishenki. Hänen tulee kullakin hetkellä ja kussakin +yksityiskohdassa punnita parhaan ymmärryksensä mukaisesti, mitä kansan +todellinen etu vaatii. Laki on olemassa vain pässinpäitä varten. Viisas +mies osaa jo tavallisissakin oloissa aina sen pykälien lomitse itsensä +puhtaaksi pujotella. Vielä vähemmän saa se levottomissa oloissa sitoa +kenenkään isänmaanystävän toimintavapautta, saati sitten valtiomiehen, +joka tekee tilinsä vain historian tuomio-istuimen edessä. Jos hän +onnistuu, hän on oikeassa. Jos hän epäonnistuu, hän on väärässä. Muuta +oikeutta ja vääryyttä ei valtiollisella alalla ole ja lain määrää se, +jolla on onni puolellaan. + +Mitä jos minäkin kerran koettaisin onneani? ajatteli Olli. Mielestäni +minulla olisi kaikki edellytykset onnistuneesen uhkapeliin. + +Hän oli ajatuksissaan tullut Etelä-satamaan. Meri lainehti mustana ja +lyijyisenä. Mutta rannat olivat valkeat, lumi kimmelsi Luodon jyrkillä +kalliorinteillä ja päivä paistoi päälle Tähtitorni-mäen neitseellisen +viattomuuden. Kaikki hyvät haltiat tuntui talvinen aamu kutsuneen +kokoon peittämään maata puhtaan vaippansa alle. + +Mutta merta se ei voinut vielä peittää. Se eli omaa elämäänsä kaikista +haltioiden tuutulauluista välittämättä. + +Maa valehtelee, ajatteli Olli. Meri on rehellisempi ja puhuu totta. +Mutta siitä ei suinkaan seuraa, että minun nyt tekisi mieleni merelle. +Päinvastoin olisi hauska nyt ajaa kilisevin kulkusin pitkin loivaa +myötämäkeä, kaunis nainen kainalossa. + + + + +22. + + +Häntä hiukasi. Hän katsoi jälleen kelloaan. Lääkäriin hän ei missään +tapauksessa ehtisi enää. Mutta aamiaisen hän vielä kerkeäisi puraista +jossakin, jos hän kiirehtisi. Pekka pahuus oli soittanut hänelle +nimittäin niin varhain, että hän tuskin oli saanut kahvinsa +nielaistuksi. + +Hänellä ei nyt ollut halu tavata ketään. Ja hän valitsi miellyttävän, +rauhallisen, maanalaisen paikan, jossa hän katsoi voileivän ja ryypyn +olevan tällä hetkellä Herralle otollisimman. + +Mutta ihminen päättää, jumala säätää. Hän erehtyi surkeasti +valinnassaan. + +Siellä söi aamiaista sama taiteilijaseura, jonka hän oli tavannut +klubissa pikkutunneilla. Ne olivat jatkaneet koko yön eivätkä +peijakkaat näyttäneet edes väsyneiltä, vain ehommilta entistään. +Kuitenkin kuuli heidän äänekkäästä puheestaan, että maapallo alkoi olla +jo sangen vähäpätöinen kalu heidän käsissään. + +Olli olisi mielellään luikkinut tiehensä, mutta ei voinut enää. Hänet +oli huomattu, hänet vedettiin riemuhuudolla samaan pöytään. + +Mikko ei ollut enää heidän joukossaan. Hän oli unohtunut klubin +sohvalle kuorsaamaan. + +Hetken tunsi Olli itsensä kokonaan avuttomaksi; Kaikki puhuivat ja +nauroivat yht'aikaa ja selittivät jotakin, josta viimeksi oli ollut +kiista heidän välillään. Hänen korvansa rupesivat jo tilliä soimaan. +Mutta sitten hän muisti valttinsa, jonka hän myöskin laukasi pöytään +tarpeellisella juhlallisuudella. + +— Pekka Kolehmainen on maasta karkoitettu, pisti hän äkisti puheen +lomaan. + +Syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki tunsivat Pekan ja pitivät paljon +hänestä. Joku tahtoi tietää enemmän tapauksesta. + +— Hänen luonaan on viime yönä ollut kotitarkastus, selitti Olli. Hänen +on lähdettävä kolmen päivän perästä. + +Se suuri taiteilija, joka oli puhunut punaisesta tähdestä viime yönä, +nousi nyt ylös. Hänen äänensä ei ollut enää etäisen ukkosen, vaan +jalopeuran, joka karjui saalistaan aution erämaan pimeydessä. Hän puhui +jälleen Suomen maasta ja Suomen kansakunnasta, kuvasi ajan yleistä +mielialaa, ja miten ei ulkoa, tuolta suuresta maailmastakaan, ollut +pitkään aikaan saapunut kuin musertavia ja mieltä ahdistavia sanomia. +Tässäkään ei ollut kysymys vain Pekasta, vain maapakolaisesta, vain +passiivisesta vastarinnasta tahi Suomen pienestä valtiollisesta +kysymyksestä. Tässäkin oli läsnä koko ihmisyys. + +Mutta hän puhui paremmin kuin Pekka ja osasi antaa lennokkaamman muodon +ajatuksilleen. + +— Vuosisata vaihtui onnettomuutta uhkaavana, sanoi hän. Ranskassa +Dreyfusjuttu, joka järkytti koko ihmiskunnan luottamuksen omaan +parempaan itseensä ja suuren vallankumouksen julistamiin ihanteihin, +joilla se oli sata vuotta elänyt. Preussissä raskas, byzantiininen +rautavalta. Englanti, suuri Englanti, nyt Chamberlainin astinlauta, +kävi kunniatonta sotaansa vasten buurikansaa. Itse vapaa Amerikka +näyttää kulkevan kohti välttämätöntä imperialismia. Valtioitsekkäisyys, +valtakuntien aineellinen hyöty ja oman voiton pyynti, jotka ulospäin +esiintyvät sydämettömänä siirtomaa-politiikkana, sisäänpäin yhä +kasvavina sotavarustuksina ja yhä kultuurivihollisempana taantumuksena, +tuntuvat tukahduttaneen jo kaikki jalommat ja pyhemmät pyrkimykset +maailmasta. + +Ja kuten aina, valitsee ajan henki itselleen myös arvoisensa +välikappaleet. Suurilta valtiomiehiltä ei vaadita enää Gladstonen, +eipä edes Bismarckin hyveitä, vaan keinottelijan, pörssimiehen ja +poliisipäällikön. Sydämettömyys on pantu systeemiin, julmuudesta tehty +järjestelmä. Pienten kansojen kohtalo ei ole vielä milloinkaan +kangastanut niin pilkkopimeältä. + +Ainakin tuntuu se niin meistä, Suomen kansasta ja kansalaisista, jotka +olemme kasvaneet vapaan ja valoisan skandinaavisen kultuurin +vaikutuksen alla. Meitä on opetettu välttämään vääryyttä, +kunnioittamaan oikeutta, pitämään pyhänä ihmisyyttä, vihaamaan +valhetta, vilppiä, matelevaisuutta ja silmänpalvelusta. Tämä kansa on +kasvanut myöskin kristillisen kirkon vaikutuksen alla, joka on +opettanut sille, että esivalta on jumalasta ja että jumala on sekä hyvä +että vanhurskas. Se on varttunut vielä koko ihmiskunnan +kultuurivaikutusten yhteydessä, istunut kuin kiltti koulupoika Saksan, +Ranskan, Englannin, Itävallan ja Italian jalkojen juuressa, katsonut +aina ylös niihin, ihaillut suurten kansojen etevämmyyttä, niiden +valtavia ennätyksiä tieteen, taiteen, lainsäädännön, kaupan ja +teollisuuden aloilla, niiden elinkeinojen kehitystä, niiden kyliä, +kaupunkeja, nykyaikaisia viljelystapoja, erinomaisesti järjestettyjä +vesijohtoja ja lokaviemärilaitoksia. Enin kuitenkin niiden vapaampia ja +iloisempia ihmisiä. + +Meille on sanottu, että ihmiskunta edistyy höyryn ja sähkön nopeudella +ja että pienen kansan on koeteltava pysyä perässä, ellei sen mieli +kuolla ja hankiin hautautua. Seitsemänsataa vuotta ovat papit tämän +kansan kirkoissa saarnanneet, että hyvä palkitaan hyvällä ja paha +pahalla, että nöyryys on kaunein kaikista ja vaatimattomuus sangen +suloinen nähdä nuorisossa. Kolmatta sataa vuotta on tälle kansalle +yliopiston kateederista ojennettu tieteen totuuksia, tutkivan +ihmishengen hedelmiä, teologiaa, historiaa, filosofiaa, metafysiikkaa, +matematiikkaa, vanhoja klassillisia ja itämaisia kieliä, muinaisen +Rooman ja Ateenan kultuuria, ja samalla sanottu, että tuo kaikki on +jotakin, jota ilman ei mikään kansa voi tulla toimeen, ei elää eikä +kauan maan päällä menestyä. Ja tällä kansalla on lopuksi oma aikojen +aamuhämärästä kumpuava laulu — ja loitsuviisautensa, joka kertoo, että +tieto on valtaa, että ajatus on voimaa ja että oikeata sanaa, oikealla +hetkellä lausuttua, tottelevat ihmiset, luonnonvoimat ja itse +jumalatkin. Ja tämä kansa on uskonut tuohon kaikkeen ja se on +rehellisesti, vähien voimiensa mukaan, koettanut kohota +sivistyskansaksi. + +Ja nyt sanotaan sille äkkiä, että kaikki tuo on turhaa, että se ei +merkitse mitään, että kansan voima ei riipu kouluista, vaan +kasarmeista, että kansan oikeutta elämään ei mitata sen sivistysmäärän, +vaan sen painettien luvun mukaan, ettei kysytä kansalta elämän +taistelussa, montako peltoa se on perkannut tahi montako tiedemiestä, +taiteilijaa, runoilijaa, yhteiskunnan ja julkisen elämän sankaria +synnyttänyt, vaan montako sotalaivaa sillä on ja paljoko rahaa niitä +kunnossa pitääkseen ja uusia hankkiakseen. Oikeastaan ei sitä kukaan +ole sanonut meille, mutta me ymmärrämme sen kyllä sanomattakin. +Maailman meno puhuu siksi selvää kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan +ympärillä. Ja mitä sen sisällä tapahtuu, on vain omiaan tuota ulkoapäin +tulevaa vakaumusta vahvistamaan. + +Ei ole ihme, jos järkkyvät silloin juuriltaan täällä monet +ihanteelliset maailmankatsomukset, jos tuntuu monesta vähemmän +ihanteellisestakin, että elämä on turha eikä maailma luotu ihmisiä +varten, vaan petoja, Calibaneja ja vedenpaisumuksen takaisia +hirviöitä. — + +Olli nousi, maksoi nopeasti ja puikahti pois huomaamatta. Vasta kadulle +tullessaan tohti hän hengähtää. + +Oliko tuo mies puhunut hänelle? Ainakin sattuivat hänen sanansa Olliin. + +Hänenkin mielessään oli jotakin järkähtänyt. Hänenkin suoniinsa oli +ajan myrkky tunkeutunut. Elämä oli käynyt liian rumaksi, ihmisyyden +kuorma liian raskaaksi hänelle. Punainen tähti oli tullut likelle +maata. Ihmiset olivat muuttuneet hulluiksi, julmiksi ja +verenhimoisiksi. + +Eikö ollut hassua kävellä enää kahdella jalalla? Eikö ollut parempi +heti langeta neljälle jalalle? + +Kuitenkin on minun pysyttävä pystyssä, ajatteli Olli. Kuitenkin on +minun taisteltava urhokkaasti, vaikka mädätyksen siemen jo kasvaa +keltaista kukkaa sydämessäni. + + + + +23. + + +Olli oli myöhästynyt jonkun minuutin tavallisesta virka-ajastaan. + +Heti omaan osastoonsa tultuaan kuuli hän, että viraston päällikkö oli +kysynyt häntä. + +Olli säpsähti. Joko nyt? ajatteli hän. Oliko päällikkö jo nyt saanut +salaisen raportin santarmihallituksesta? Täällä toimittiin välistä +huimaavan nopeasti. Tiedettiinkö jo eilisestä kokouksesta vai +pidettiinkö häntä noin vaan ylimalkaan vahingollisena kansalaisena? + +Päällikkö oli venäläinen, taisi hiukan maan molempia kieliä, mutta +mursi vahvasti puhuessaan. Hän otti Ollin hyvin ystävällisesti vastaan. + +— Painakaa puuta, hän sanoi. Olkaa niin hyvä. + +Olli istui. Päällikkö tarjosi hänelle paperossin omasta kotelostaan. + +— Teidän ei tee mielenne maaseudulle? kysyi hän äkkiarvaamatta. + +Siinäpä se, ajatteli Olli. On se lempo saanut vihiä jostakin. Tahtoo +neuvoa minulle maa-elämän yksinäisyyttä. Se on niin paljon kuin +jäniksenpassi. + +Mutta ääneen hän sanoi: + +— Eipä erityisesti. + +— Kentiespä kuitenkin? hymyili päällikkö päivänpaisteisesti. + +— Minä viihdyn varsin hyvin Helsingissä, vastasi Olli. + +Paholainen, ajatteli hän itsekseen. On vielä kohtelias, hymyilee ja +kiusoittelee. Leikkii kuin kissa hiirellä. Tahtoo kärventää hiljaisella +tulella. Mutta et minusta niin hevillä suoriudu. Tule vain +karkeammaksi! + +— Teillä on lainopillinen tutkinto? kysyi päällikkö. + +— On tutkinto. + +— Ja te osaatte venäjää? + +— On tainnut jo unohtua. + +— Niin suomalaiset aina sanovat. Mutta te olette kuitenkin kerran +osannut sitä? + +— Kävinhän minä sitä varten Moskovassa. + +— Moskovassa! Te olette ollut Moskovassa! Rakas ystävä, miksi ette ole +ennen sanonut minulle sitä? + +Päällikkö näytti kerrassaan ihastuneelta. + +— Ei ole sattunut puheeksi, vastasi Olli. + +Tässä täytyy pitää kieli keskellä suuta, ajatteli hän. Ne voivat olla +usein hyvinkin viekkaita nuo herrat. Kukaties minkä ansan asettaa? +Tässä voi jo nyt olla vipu viritetty. + +Päällikkö hieroi tyytyväisenä käsiään. + +— Erinomaista, aivan erinomaista, sanoi hän. Te olette kuin luotu +siihen. + +— Mihin? + +Päällikkö tuli hänen eteensä ja löi häntä vastauksen asemasta +tuttavallisesti olalle. + +— Onko teidän siis aivan mahdoton sanoa jäähyvästit Helsingille? kysyi +hän sitten. + +Olli oli noussut. + +Jotakin se viittilöi, ajatteli hän. Mutta mitä? Jos voisi mitään +päättää hänen sydämellisestä äänenpainostaan, niin ei tässä sittenkään +mahtane olla kysymys virkaerosta. + +— Miksi minun pitäisi jättää jäähyvästit Helsingille? sanoi hän +suoraan. + +Päällikön ääni kävi omituisen pehmeäksi ja salaperäiseksi. + +— On paikka auki, ystäväni. Hyvä paikka, edullinen paikka. +Virkaylennys! Aivan kuin teitä varten. + +— Mikä paikka? + +— Lääninsihteerin paikka eräässä maaseutukaupungissa. + +Päällikkö mainitsi kaupungin nimenkin. + +Olli hämmästyi. Se oli sama, jossa Mikko ja Ylä-Heikkilät asuivat. +Hänen vanha koulukaupunkinsa! Mitä hän oli äsken tuolla kadulla +kulkiessaan ajatellut? Autiot kadut, pieni valittu piiri... +Toteutuivatko siis kaikki mielikuvat silmänräpäyksessä? + +Omituinen sattuma todellakin. + +Mutta ääneen hän sanoi: + +— Minä jään mieluimmin Helsinkiin. + +Epäilemättä se olisi ollut virkaylennys. Epäilemättä se olisi ollut +aika harppaus eteenpäin. Mutta samasta paikasta oli juuri äsken entinen +vanhoille perustuslaeille kuuliainen lääninsihteeri erotettu. Kukaan +kunniallinen lakimies koko maassa ei olisi taipuvainen hänen toimeensa +nykyisissä oloissa astumaan. + +Päällikkö ei nähtävästi voinut taikka tahtonut käsittää häntä. + +— Te olette hullu, sanoi hän. Lääninsihteeristä te voitte päästä +kuvernööriksi, kuvernööristä senaattoriksi, senaattorista +ministerivaltiosihteeriksi. Lyhyesti: minä luulen, että teillä on +loistava diplomaattinen tulevaisuus edessänne. + +Päällikkö näytti sitä sanoessaan aivan totiselta. Olli tunsi kylmien +väreiden käyvän pitkin selkäpiitään. Diplomaattinen tulevaisuus! Juuri +samaahan hän oli äsken itsekseen aprikoinut. Oliko hän siis lasista? +Katsoivatko kaikki ihmiset hänen lävitseen? + +Mielikuvilla oli siis joku todellisuus. Ihminen oli siis jossakin +edesvastuussa myöskin mielikuvistaan. + +— Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän. Mutta minä olen aivan tyytyväinen +nykyiseen asemaani. Se on tosin vaatimaton eikä suuripalkkainen... + +Päällikkö vihelsi. + +— Minä ymmärrän, sanoi hän. Te pelkäätte muuttokustannuksia? Kaikki +korvataan. Kaikki maksetaan. Kruunu maksaa. Teidän ei tarvitse muuta +kuin istua junaan ja pakata kapsäkkinne. + +— Ei se aivan niin käy, sanoi Olli. + +— Kuinka ei? Vaimo ei suostu? Poika ylioppilas? Eikö? Käy kimnaasia? + +Olli ei voinut olla hymyilemättä. + +— Ei ole vaimoa ollenkaan, sanoi hän. + +— Harashoo! vapaa mies? valmis lähtemään? Voi mennä naimisiin vaikka +ruhtinattaren kanssa? Eikö? Mikä piru teitä sitten täällä pidättää? + +— Voivathan ne olla omat esteensä poikamiehelläkin, hymyili Olli. + +Nyt iski päällikkö silmää hänelle. + +— Joku kaunis tyttö siis? Ahaa, minä ymmärrän. Tanssijatar? +Varieteelaulajatar? Tumma? Vaalea? Tunnustakaa pois! Te voitte kertoa +kaikki minulle niinkuin isällenne. + +— Ei ole tyttöäkään. + +Päällikkö katsoi häneen surumielisesti. + +— Ai, ai, sanoi hän. Olisitte muuten voinut ottaa mukaanne hänet. + +Hän ottaisi Liisan mukaansa? Ollin teki mieli purskahtaa täyteen +nauruun tälle ajatukselle. + +— Se sattui nyt niin pahasti, sanoi hän. + +— Minä ymmärrän. Teillä on sydämensuru. Melankolia, ah, sille ei ole +muuta lääkettä kuin aika. Teitä pelottaa maaseudun yksinäisyys? + +— Mahdollista kyllä. + +— Se ei ole mikään Pietari, jumala paratkoon, ei mikään Moskova. +Kauanko te olitte Moskovassa? + +— Kaksi vuotta. + +— Kaksi vuotta! Sallikaa, että syleilen teitä. + +Päällikkö syleili häntä puustavillisesti. + +— Mikä kaupunki! Mikä kaupunki! huudahti hän sitten. Moskova! Ah, +Moskova! + +Hän sulki silmänsä sisällisen liikutuksen valtaamana. Nähtävästi oli +hänelläkin mitä herttaisimmat muistot sieltä. + +— Kaupunki, jota ehdotan teille, sanoi hän sitten, ei ole edes mikään +Helsinki. Ei mitään iltahuveja, ei naamiaisia, ei teattereita, ei +konsertteja. Ah!... Te käytte mielellänne konserteissa? + +— Joskus. + +— Minä olen nähnyt teidät siellä. Myöskin minä harrastan musiikkia. +Harjoitankin sitä. Taide on oikeastaan aina ollut minun ensimmäinen ja +suurin rakkauteni. + +— Erittäin hauskaa kuulla. + +— Niinkuin teidänkin epäilemättä? Minä laulan, minä soitan, lausun, +kirjoitan runojakin. Tietysti vain kotitarpeiksi. Miksi ette koskaan +käy minun perheessäni? + +Se oli kiusallinen kysymys, johon Ollin tässä yhteydessä oli sangen +vaikea vastata rehellisesti. Mutta päällikkö ei odottanutkaan +mitään vastausta, vaan jatkoi hehkuvalla slaavilaisella +kaunopuheliaisuudellaan: + +— Tekin olette taiteellinen mies. Minä näen sen teidän silmistänne. +Teidän pitäisi välttämättömästi päästä Pietariin. Tahdotteko, että +toimitan teille paikan ministerivaltiosihteerin virastossa? Minä pidän +teistä. Te olette gentlemanni. + +Olli kumarsi. + +— Suomalaiset valtiomiehet eivät yleensä ole gentlemanneja. Te olette +ainoa sivistynyt mies, minkä minä olen tavannut virastossani. Muut ... +tshinovnikoita! Te olette luotu suurempia oloja varten. Kuka tietää ... +moni suomalainen on kohonnut korkeihin virkoihin Venäjällä. Täällä +teidän henkiset lahjanne surkastuvat. Helsinki! Mikä on Helsinki? Ei +oopperaa, ei balettia, ei hienostunutta seura-elämää! Teidän pitäisi +päästä hovin läheisyyteen... Ah! Myöskin minä tukahdun täällä. + +— Teidän Korkea-arvoisuutenne ei voi siirtyä takaisin Pietariin? kysyi +Olli viattomasti. + +Päällikkö levitti kämmenensä. + +— Mitä minä voin? Hänen Majesteettinsa korkea tahto on minun lakini. +Minut on määrätty tänne. Soromnoo! Ihminen ei saa ajatella vain omaa +mukavuuttaan. Kaikki keisarin ja isänmaan edestä. + +Hänkin on onnellinen, ajatteli Olli. Hän ei vaivaa päätään asioilla, +jotka eivät kuulu häneen. Hän on kone. Hän on virkamies. Hän tekee +vaan, mitä hänen käsketään. Sillä välin virvoittaa hän sieluaan +kauniilla ja valikoidulla elämän nautinnolla. Eikö se oikeastaan ollut +kerran minunkin ohjelmani? + +Mutta minä en ole yhtä ehyt luonne kuin hän, ajatteli Olli sitten. Hän +on täydellinen. Virkamiehenä hän epäilemättä on valmis kirjoittamaan +nimensä minkä korkeammasta paikasta tulleen käskyn alle tahansa. +Ihmisenä hän ei tahdo pahaa itikallekaan. Siitäkin näkyy, mikä ero on +ihmisen ja virkamiehen välillä. Ne ovat kaksi vastakkaista käsitettä. +Tuo osaa yhdistää vastakohdat. Hän on vuoroin hyvä virkamies, vuoroin +mallikelpoinen ihminen, ilman että ne kaksi koskaan joutuvat +ristiriitaan keskenään. Hän on vain pyyhkäissyt pois kaiken +aatteellisen puolen itsestään. Minä olen paljon huonompi ihminen enkä +niin erinomainen virkamiehenäkään. Minun käy hullusti viimeisellä +tuomiolla. Aivan varmaan istuu hän isä Abrahamin helmassa, silloin kun +minä poloinen poika tulisessa järvessä peppuroitsen. + +Se johtuu siitä, että hän on dualisti. Koko kuolemantakainen elämä on +järjestetty dualisteja varten. Hän riisuu vain virkamiehen yltään ja +astuu iloisena ihmisenä taivaasen. Virkatakki on vain suojellut hänen +ihmisyytensä puhtaana ja sekoittumattomana. + +Hän on ihanne. Minä vain epätäydellinen välimuoto ihmisen ja +virkamiehen välillä. + +Tuon rinnalla tunnen minä itseni tuiki monistiseksi. Mutta se mahtaa +johtua siitä, että minä en ole vielä aivan yhtä täydellisesti voinut +pyyhkäistä pois aatteellista puolta itsestäni. Tuo on sen tehnyt +kokonaan. Tuo ei ajattele, hän vain tuntee, uskoo ja kuvittelee. Ja +juuri sellaisia vartenhan taivaan valtakunta minun tietääkseni on +valmistettu. + +— Suomen virkamiehet, jatkoi päällikkö, typerät virkamiehet! Eivät +ymmärrä omaa etuaan. Venäjä on virkamiesten paratiisi, jos Suomi onkin +heidän luvattu maansa, kuten olen kuullut sanottavan. Tulla +venäläiseksi, tulla paratiisiin. Miksi erota? Miksi niskoitella? Kansa +ei niskoittele. Vain intelligenssi. Miksi intelligenssi? Tuhma +intelligenssi! Lukenut vallankumouksen historiaa? Harmaantunut? Vapaus? +Veljeys, tasa-arvoisuus? Venäjällä ovat kaikki veljiä. Venäjällä ovat +kaikki tasa-arvoisia tsaarin ja jumalan edessä. + +— Ja vapaita? uskalsi Olli kysyä. + +Päällikkö katsoi häneen lempeästi ja isällisesti. Sitten kohautti hän +olkapäitään. + +— Vapaus! sanoi hän. Se on utopia. Se kuuluu runoilijoille. Byronille, +Pushkinille, Lermontoville. Miksei, myöskin Runebergille. Runeberg +suuri runoilija. Suomen kansa viettää hänen muistoaan. Hyvä, saa +viettää. Lermontov on minun lempirunoilijani. Mikä nero, ah! Nerot +yksin ovat vapaita. Mutta nekin vain mielikuvituksessaan. + +Mitä minä kirjoitin viime yönä? ajatteli Olli. Tuo mies sanoo sen nyt +minulle päivän valkeudessa. + +— Maan päällä, jatkoi päällikkö, on kaikki pientä, sidottua ja +kahlehdittua. Vain ihmisen mielikuvitus on vapaa. Siellä saa jokainen +tehdä mitä tahansa. Ei kukaan käske, ei kukaan tottele siellä. Kaikki +ovat herroja, kaikki pajareita. Mutta maan päällä? Ei ole vapautta maan +päällä. Vain kahleita, vain orjia. Suomen intelligenssin tulisi +ymmärtää se. Intelligenssille on itsevaltius paras. Sosialidemokraatit +eivät mitään intelligenssiä. He eivät tarvitse sitä. Kuulkaa, onko +teillä mielikuvitusta? + +— Ei niin hituistakaan. + +Päällikkö katsoi häneen suurin silmin. + +— Se on mahdotonta, sanoi hän sitten. Te laskette leikkiä. Sivistynyt +mies ei voi olla ilman mielikuvitusta. Minulla on ääretön mielikuvitus. + +— Todellakin? + +— Minä voin kuvitella itseni miksi tahansa. Välistä kuvittelen minä +itseni Turkin keisariksi, välistä mushikaksi, kynänvarreksi tahi +peltopyyksi. Jos minä suljen silmäni, näin, voin minä olla vaikka +sukkanauha. Eikö se ole merkillistä? + +— Epäilemättä. + +— Nero ei mielikuvituksessaan tunne mitään mahdottomuuksia. Minä en ole +mikään nero. Siksi minä esim. en voi kuvitella itseäni nälkäkurjeksi. +Se on koomillista, mutta minä en voi sitä. Se sotii vasten minun +synnynnäistä luontoani. + +Tuolla miehellä on synnyntähumala, ajatteli Olli. Mutta ääneen hän +sanoi: + +— Jos minä koettaisin sitä, tuntisin minä itseni varmaan +prima-ballerinaksi. + +Eikä hän kuitenkaan voinut olla tuota miekkoista kadehtimatta. Mikä +onnen myyrä! Hänellä on ääretön mielikuvitus. Nyt sulkee hän silmänsä +ja kuvittelee itsensä kukaties herttakuninkaaksi. Ja sillä aikaa seison +minä poloinen tässä hänen edessään tuhmana kuin pata-ässä, ilman yhtään +kaunista mielikuvaa aivoissani. Hän on nero. Hän on suuri taiteilija. + +Päällikkö oli todellakin sulkenut silmänsä ja huokasi pateettisesti: + +— Mielikuvitus! Ah, mielikuvitus!... Mitä olisi ihminen ilman +mielikuvitusta! + +Seuraavassa hetkessä hän jälleen oli mallikelpoinen virkamies. + +— Siis päätetty? sanoi hän äkisti ja ojensi kätensä jäähyväisiksi. + +— Mikä? + +— Teistä tulee lääninsihteeri. + +— Ei suinkaan. + +— Kaikki on valmista. On ollut kysymys teistä jo Hänen Ylhäisyytensä +kanssa. Hänen Ylhäisyydellään on mitä parhaat tiedot teistä. + +Sepä pentelettä, ajatteli Olli. + +— Te kuulutte vastustuspuolueesen, hyvä. Te ette matkusta maaseudulla, +parempi. Pysytte Helsingissä, ette agiteeraa, istutte ravintoloissa, +syötte, juotte, seurustelette, käytte konserteissa, paras. Me +tarvitsemme juuri teidän kaltaisianne itsenäisiä ja sivistyneitä +virkamiehiä, jotka nauttivat elämästä, tekevät työnsä säännöllisesti ja +antavat maailman mennä menojaan. Roistoja ja onnenonkijoita meillä on +tarpeeksi. Sallikaa, että onnittelen teitä, herra Lääninsihteeri. + +— Mahdotonta. Minä en voi. + +— Te voitte kyllä. Teidän täytyy. Suuri tulevaisuus kutsuu teitä. Oma +isänmaanne odottaa teitä. Huomatkaa: Suomella on paljon virkamiehiä. +Mutta Suomella ei ole paljon valtiomiehiä. + +Tuo mies on itse piru, ajatteli Olli. Hän sanoo kaikki julki, mitä minä +olen salassa ajatellut. + +— Te olette liian kohtelias, lausui hän kumartaen. + +Päällikkö hyvästeli molemmin käsin häntä. + +— Te olette syntynyt valtiomieheksi, sanoi hän. Teistä tulee toinen +Yrjö-Koskinen. Saattepa nähdä. Hän suuri valtiomies. Te lääninsihteeri. +Vuoden päästä senaattori. Te pudistatte päätänne? Älkää vielä päättäkö! +Pyytäkää miettimis-aikaa. Te saatte. Ajatelkaa asia valmiiksi +huomiseen. + +Olli palasi aivan huumautuneena päällikön huoneesta. Hän ei ollut +koskaan elämässään kokenut niin suurta ystävällisyyttä. + + + + +24. + + +Virkatuntinsa suoritettuaan laskeutui Olli Pohjois-Esplanaadille. Hänen +mielensä oli synkkä, hänen aivonsa monen vastakkaisen ajatuksen +raatelemat. Silloin löi joku häntä olalle takaapäin. + +Se oli Yrjö. + +Se oli todellakin Yrjö, Suurpään kartanon isäntä, hänen vanha +luokkakumppaninsa ja onnellisempi kilpailijansa Lindan suosiosta. Olli +oli kyllä tavannut hänet ennen nuorena luutnanttina, mutta tahtoi nyt +tuskin tuntea häntä. + +Tuoko oli jälellä kerran niin komeasta voimistelijasta? Yrjö oli +vanhentunut, käynyt laihaksi kuin luuranko, varsi kumartunut. Mutta +hänen silmänsä olivat suurentuneet ja ikäänkuin kahdeksi +kaukonäköiseksi linssiksi lasittuneet, kasvoista oli kulunut pois +kaikki häiritsevä ja epäoleellinen, niiden ilme muuttunut henkevämmäksi +ja älykkäämmäksi. Hän puhui hiljaisella äänellä ja pyysi saada jutella +hetken Ollin kanssa. + +Noin voi vaan suru kalvaa ihmisen, ajatteli Olli. Taikka onko hän ehkä +ollut sairas? Mahdollisesti hän ei myöskään ole onnellinen Lindan +kanssa. + +— Minua vastaan on tehty ilmianto, kertoi Yrjö. Eräs minun omista +torppareistani. Hän sai kuitenkin sitten omantunnon vaivoja ja tuli +tunnustamaan minulle asian. Vaimoni kehoituksesta matkustin minä +silloin päätäpahkaa tänne tiedustellakseni kenraalikuvernöörin +kansliasta, olisiko sinne ehkä saapunut joku sellainen paperi. Minulla +on ilmiantajan omakätinen peruutus taskussani. + +— Oletko ottanut osaa politiikkaan? kysyi Olli. + +— Alussa vähän. Nyt elän minä kokonaan kamariini sulkeutuneena. Tuskin +olen vuosikausiin enää käynyt edes kuntakokouksissa. + +Hän ei ole onnellinen, ajatteli Olli. + +— Mitä sinä teet siellä maatilallasi? kysyi hän sitten. + +— Minä luen. Kuten muistat, olivat minun tietoni jo koulussa hyvin +hatarat; nyt on minulla ollut niissä paljon parsittavaa. Olen etsinyt +esiin vanhat koulukirjani ja kerrannut ne perinpohjaisesti. Sitten olen +ostanut uusia. Kartanossa oli jo ennaltaan hyvä kirjasto. Minun +aikanani se ei suinkaan ole huonontunut. + +— Lukeminen huvittaa sinua? + +— Kyllä. Sinä et usko, kuinka vähän ihminen tietää itsestään ja muusta +maailmasta. Minä en tarkoita nyt sinua, joka olet lukenut aina. Mutta +sellainen kuin minä esimerkiksi: uusi elämä on auennut minulle. + +Suuri muutos on hänessä epäilemättä tapahtunut, ajatteli Olli. Mutta +onkohan hänessä murtunut jotakin? Mies, jolla on kartano ja perhe, ei +tavallisesti ole noin tiedonhaluinen. + +— Sinä luet päivät päästään? kysyi hän. + +— Niin. Ja sitten minä ajattelen. Kävelen edes takaisin kamarissani ja +pysähdyn välistä ikkunan ääreen. Usein kävelen minä koko yön ja +heittäydyn vasta aamupuhteella maata sohvalleni. + +— Sinä et saa unta? + +— En tiedä. Minä olen nukkunut ennen niin paljon, että voin nyt hiukan +valvoakin. Vaimoni, joka asuu toisessa kerroksessa, pelkää vaan, että +teen joskus tulipalon. Sillä minä unohdan säännöllisesti lamput ja +kynttilät palamaan. + +Hänen vaimonsa asuu toisessa rakennuksessa, ajatteli Olli. Hän on siis +onneton avioliitossaan. + +Mutta ääneen hän sanoi: + +— Sinä asut vanhassa rakennuksessa? + +— Niin. Koko alikerta on minun hallussani. Joskus yöllä valaisen minä +kaikki huoneet, sytytän kynttiläkruunut katoissa ja polttelen tulta +uuneissa. Sinä et usko, kuinka monta riemua yksinäisyys tarjoaa +minulle. + +— Ja sinua vastaan on tehty ilmianto? + +— Niin. Eikö se ole hullunkurista? Minua, joka en enää lue edes +sanomalehtiäkään. Mutta torpparini eivät pidä minusta. He näkevät +tulien tuikkivan läpi yön vanhasta rakennuksesta ja luulevat minun +tekevän väärää rahaa tahi laittavan pommeja kuka ties. Enostani, jolta +perin kartanon, he sen sijaan pitivät paljon. Hän oli iloinen ja +elämänhaluinen mies, näki mielellään vieraita luonaan ja kestitsi +joskus alustalaisiaankin. Verot ovat minun aikanani heillä kauttaaltaan +pienemmät, mutta se ei nähtävästi ole auttanut asiaa. Nuori isäntä on +ylpeä, sanovat he. Eikä meillä käy ketään vieraitakaan. + +Olli sai vähitellen täydellisen mielikuvan hänen elämästään. Samalla +ilmestyi hänen sielun-silmiensä eteen tarkkapiirteisenä tuo yksinäinen +kartano kuusien keskellä, alempana järvenlahti ja kaunis lehtiranta. +Enemmän kuin koskaan tuntui hänestä, että siellä oli hänen oikea +kotinsa, juuri samassa vanhassa rakennuksessa, jossa Yrjö asui, juuri +samoissa autioissa huoneissa, joissa Yrjö öisin tulta poltti, saman +kirjaston läheisyydessä, jota tämä nyt näytti ruvenneen niin uutterasti +viljelemään. Mutta Linda, hänen ensi lempensä esine? Kuinka hän mahtoi +voida? Asuiko hänkin yksin vai oliko hänellä ehkä laaja lapsiliuta +seuranaan? + +— Vaimosi voi hyvin? kysyi Olli. + +— Kyllä. Hän hoitaa kartanoa mallikelpoisesti. + +Akkavalta siis, ajatteli Olli. Nuori, verevä lääninkarjakko, joka on +ottanut ohjat omaan käteensä vanhalta ja heikontuneelta herrassuvulta. +Miehelle ei ole jäänyt muuta kuin lukeminen ja ajatteleminen. +Nähtävästi hän on lukenut ja ajatellut paljon. Hänen henkiset lahjansa +ovat huomattavasti kehittyneet. + +He olivat jutellessaan jättäneet Pohjois-Esplanaadin ja kävelivät nyt +pitkin Kaivopuistoon vievää rantatietä. Huolimatta koulutoveruudestaan +he olivat ennen olleet sangen vieraita toisilleen. Nyt saattoivat he +puhua samalta tasolta. Nyt tunsivat he keskinäisen ymmärryksen +kutoutuvan välilleen. + +He puhuivat politiikasta. Sitten ajan hengestä ja koko nykyisestä +kultuurikaudesta. Yrjö tuntui kehittyneen täydelliseksi +individualistiksi. + +— Pelastakoon itsensä, kuka voi, hän sanoi. Pääasia on, ettei itse +millään tavalla myötävaikuta ajan raakuuteen. + +— Eikä laittomuuteen? kysyi Olli. + +— Se seuraa edellisestä. + +Olli ihmetteli, kuinka selkeästi Yrjö yksinäisyydestään huolimatta oli +Suomen kansan nykyisen psykologian ymmärtänyt. Hän ei puhuessaan +suinkaan säästänyt herrasluokkaa. Mutta hän ei uskonut myöskään paljoa +hyvää mahdollisesta kansanvallasta eikä Venäjän vallankumouksen +ihanteista. + +— Sinä olet tolstoisti? kysyi Olli. + +— Minä olen yksinäinen mies, jonka ainoa toivo on tehdä itseään vähän +täydellisemmäksi. + +Se oli hänen mielestään ainoa keino ihmiskunnan edistykseen. Täytyi +suunnata toimintansa sisäänpäin eikä ulospäin, niin kansojen kuin +yksilöiden. Ennen kaikkea Suomen kansan, jota oli vain kolme miljoonaa. +Laumana se ei muiden suurempien laumojen rinnalla merkinnyt mitään, +mutta kolme miljoonaa sivistynyttä ja kehittynyttä yksilöä oli mahti, +jonka suhteen mikä suurvalta tahansa oli aseeton. Mutta sitä varten oli +turha ruveta kansaa valistamaan. Kunkin tuli valistaa vain itseään. +Kultuuri oli aurinko, joka kyllä säteilisi ympärilleen, missä se kerran +oli ottanut asuntonsa ihmissydämeen. + +— Mistä sinulla on nämä mietteet? kysyi Olli. + +— Minä olen niitä itsekseni ajatellut. + +Olli huomasi pian, että yksilöllisyyden oppi oli Yrjössä muodostunut +täydelliseksi uskonnoksi. Hän puhui siitä hartaudella niinkuin +uskovaiset omista jumalallisista asioistaan. Keskellä ajan pimeyttä hän +näytti säilyttäneen uskon ihmiseen, niin puhtaan, hurskaan ja +ihanteellisen, että se todellakin kilpaa talvisen auringon kanssa +heitti säteitä Kaivopuiston kimmeltäville lumipeitteille. Olli tunsi +itsensä tuiki köyhäksi hänen rinnallaan. + +Hän käänsi puheen mieluummin taas politiikkaan. + +— Mutta jos he nyt tulevat ja pitävät luonasi kotitarkastuksen? kysyi +Olli. Mitä sinä silloin teet? + +— En tiedä. Mahdollisesti minä ammun itseni, mahdollisesti jonkun muun. +Kaikissa tapauksissa minä olen ladannut enoni vanhat ratsupistoolit. + +Tuo nyt on kerskailua, ajatteli Olli. Ei ihminen niin vain itseään +ammu. Ei sivistynyt ihminen hevillä miesmurhaa tee. Hänessä elää vielä +sentään vanha mahtipontinen koulupoika. + +Sitä suuremmalla mielihyvällä hän kuunteli Yrjön esitystä ilmiantojen +sielutieteellisestä alkuhistoriasta. + +— Suomen kansa, selitti Yrjö, oli Ruotsin vallan aikana vain +näennäisesti vapaa. Se nautti tosin lakien turvaa ja lähetti edustajia +Ruotsin valtiopäiville. Mutta sen kieli oli kytketty, sen henki +kahlehdittu, sen koulut ja yliopisto epäkansallisia, samoin sen ylemmät +ja alemmat virkakunnat. Itse tämän onnettoman kansan omat lapset, ne +harvat nimittäin, joilla oli varoja ja tilaisuutta opin tielle, +unohtivat usein suomalaisen alkuperänsä ja muuttuivat niin mieleltään +kuin kieleltäänkin muukalaisiksi isiensä maassa. + +Ruotsi edusti korkeampaa kultuuria. Siellä oli kaikki: sivistys, +varallisuus, sotamaine, virat, arvot, hovi ja hienostuneet elämäntavat. +Täällä ei ollut mitään: karu kannikka vaan ja nimetön kuolema korpien +pimennossa. + +Ruotsi oli maan sivistyneen säädyn puhekieli. Ruotsiksi runoiltiin, +ruotsiksi rakastettiin, ruotsiksi käytiin kauppaa ja kirjoitettiin +tuomio-istuinten pöytäkirjat. Vain jumalan sanaa saarnattiin suomeksi. +Vain korpien povessa saattoi suomalainen kansallishenki elää omaa +itsenäistä elämäänsä, jonka kukka oli Kalevala. Suru oli tehnyt siitä +suuren runoilijan. + +Mutta muuten asui kansassa syvä epäluulo ja katkeruus ruotsalaisia +herrojaan kohtaan. Virkamiesten käytös täällä etäisissä rajamaissa ei +aina ollut mallikelpoinen eikä Ruotsin esivalta aina pitänyt +tarpeellista huolta suomalaisista alammaisistaan. Sitäpaitsi panivat +Ruotsin suuret sodat usein maan tuhkaksi ja raunioiksi, ryöstivät +Suomen sorjimman miehuuden ja uhrasivat sen etäisille tappotantereille, +ilman että kansa siitä sai edes mainehikasta kansallista historiaa +korvaukseksi. + +Ei auttanut enää, että Suomi oli sisällisesti itsenäisenä +suuriruhtinaskuntana Venäjään yhdistetty. Ei sekään, että kautta koko +maan sivistyneen säädyn kävi kansallinen herätys ja että laajat piirit +sen jaloimmista aineksista tunsivat äkkiä kuuluvansa juuriltaan tähän +samaan suo-maahan, jota he ennen olivat niin suuresti hävenneet tahi +halveksuneet. Ei sekään, että ruvettiin äkkiä suomenkieltä +harrastamaan, sen sukulaiskieliä tutkimaan, kaivamaan esille +suomalais-ugrilaisten heimojen muinaismuistoja sekä niiden lauluja, +loitsuja, sananlaskuja ja arvoituksia keräämään. Ei sekään, että +alettiin tätä ennen niin kylmästi kohdeltua suomalaista kansanainesta +ihailla ylenpalttisesti, kehua sen kuntoa ja hyviä tapoja, sen nöyrää +vaatimattomuutta ja liikuttavaa lainkuuliaisuutta, sen urhoollisuutta +sodassa ja ahkeruutta rauhan askareissa, sen harrasta jumalanpelkoa ja +järkähtämätöntä uskoa sallimukseen pahimman päivän päälle rynnätessä. +Eikä sekään, että huomattiin äkkiä olevan kunnia kuulua tähän kansaan, +jolla oli niin sitkeä selkäranka ja niin klassillisesti puhdasviivainen +maailmankatsomus. + +Turhaan havaittiin samalla, että Suomi oli kaunis maa, Europan +ihanimpia. Turhaan tunnustettiin itkusilmin ja käsi sydämellä, että se +tuhansine järvineen, metsäisine vaaroineen ja kukkuloineen, synkkine +korpineen, syöksyvine virtoineen ja koskineen, niittyineen, peltoineen, +lempeine lehtirantoineen, valkeine kesä-öineen, hohtavine hankineen, +revontulineen ja talvistaivaineen hyvin ansaitsi kaikkien lastensa +jakamattoman rakkauden ja uskollisuuden. Mikään ei auttanut enää. +Suomen kansan syvissä riveissä pysyi edelleen vanha katkeruus kaikkia +sivistyneitä kohtaan, joita se vuosisatojen vieriessä oli oppinut vain +vieraskielisenä vallasluokkana tuntemaan. + +Liian myöhään ruvettiin ruotsiksi kirjoittamaan kauniita runoja +isänmaasta ja suomeksi julkaisemaan sanomalehtiä ja kirjallisuutta. +Liian myöhään kiirehdittiin perustamaan suomenkielisiä kouluja, +kasvattamaan suomalaisia virkamiehiä, vaatimaan kansankielen +kunnioitusta ja kaiuttamaan sitä tieteessä, taiteessa, kodeissa, +seura-elämässä, näyttämöltä ja laululavalta. Liian myöhään syntyi +suomenkielinen sivistynyt sääty, joka otti kansan asian omakseen ja vei +sitä voitosta voittoon kiivaassa taistelussa aikaansa ymmärtämättömän, +harvalukuisen, mutta varakkaan ja yhteiskunnallisesti merkitsevän +ruotsalaisen virka- ja kauppaylimystön kanssa. Liian myöhään tämä sama +epäkansallinen yläluokka osoitti tajuavansa ajan merkit paremmin kuin +moni kansallismielinen, kun byrokraattisen Venäjän hallitus päätti +hävittää Suomen sisällisen itsenäisyyden. Liian myöhään se, uskollisena +germanisen kultuurinsa kauneimmille traditsioneille, nousi ylös yhtenä +miehenä puolustamaan lakien pyhyyttä ja kansalaisen vapautta, tuomarien +loukkaamattomuutta ja koko sitä länsimaista oikeusjärjestystä, joka +ammoisesta keskiajasta saakka oli ollut Suomen yhteiskunnan kulmakivi. +Vuosisatojen vääryydet olivat olleet liian suuret. Suomen kansan syvät +rivit eivät kauttaaltaan enää luottaneet heihin. + +Turhaan yhtyivät heihin kaikki ne kansallismieliset, jotka tajusivat, +ettei mikään kansanvaltainen, ei mikään vapaamielinen, eipä edes +suomalaiskansallinen edistystyö ollut maassa mahdollinen, ilman +perustuslaillista yhteiskuntajärjestystä. Turhaan koetettiin tältä +taholta kansalle todistaa, ettei nyt ollut kysymys ruotsinmielisistä +eikä suomenmielisistä, vaan Venäjän keisarikunnan suhteesta Suomen +suuriruhtinaskuntaan, että oli pidettävä kiinni lain puustavista, jos +mieli säilyä sen hengenkään, että oli valmistauduttava kukaties +vuosisataiseen vastarintaan ja että tuon vastarinnan tuli olla +passiivinen, jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se ei voinut olla +aktiivinen ja että se oli ainoa mahti, minkä me täällä voimme Venäjän +miljoonalukuista painettimetsää vasten asettaa. Epäluulo pysyi ja +suuri, liian suuri osa Suomen kansaa seurasi vanhoja, kansallismielisiä +johtajiaan, jotka olivat liian vanhoja syntyäkseen uudestaan ja liian +rajoitettuja valtiolliselta kyvyltään kääntääkseen muuttuneiden +olosuhteiden mukaan äkkiä rintamansa pois ruotsinmielisistä ja yhdessä +ruotsinmielisten kanssa päin uutta vihollista. Kansa meni kahtia eikä +ole sen jälkeen saavuttanut eheyttään. + +Ja tuolta Suomen sydämestä, sen omista syvistä riveistä, alkoi pursua +esiin aineksia, jotka hämmästyttivät häijyydellään, raakuudellaan, +julkeudellaan ja pohjattomalla siveellisellä turmeluksellaan. Repesi +aukkoja siihen ohueen, pettävään sammalkerrokseen, jonka vieras +kultuuri oli hädin tuskin saanut kudotuksi yli kansanluonteen pahimpien +lätäköiden, ja sen alta ammotti liejuisia, selkäpiitä karmivia +kurimoita, joista vuosituhansien routa huokui hallaista ja myrkyllistä +henkeään. Alkuperäinen raakuus kohotti päätään. Villit vaistot +heräsivät unestaan, johon pintapuolisen puolisivistyksen seireenilaulut +olivat sen hetkeksi tuudittaneet. Kaikki eläimelliset intohimot, +väkisin vangitut sydämen syvimpiin komeroihin, lähtivät liikkeelle, +lähtivät viekkaina, karsaina, pahansuopina ja salakavalina, etsien +saalistaan hämärtyvässä yössä, keltaiset silmät julmuudesta kiiluvina, +sieramet väreilevinä nälästä ja hävityksen kauhistavasta hekkumasta. + +Paljastuivat silloin suomalaisen kansanluonteen pahimmat puolet: sen +kateus, sen epäluuloisuus, sen eripuraisuus ja viha naapurien välillä, +sen korpien yksinäisyydessä kytevä kostonhimo ja sen rajaton, silmitön, +äkkiarvaamatta esiin purskahtava raivopuuskaisuus. Samoin sen ääretön +kevytmielisyys, sen huolettomuus huomisesta päivästään, sen +suurisanaisuus ja vähätekoisuus, sen velttous, sen tarmottomuus käydä +käsiksi kohtalonsa pyöriin, sen yhteistunnon puute, sen valtiollinen ja +yhteiskunnallinen kypsymättömyys, sen kerskailu uhkaavan vaaran suussa +ja sen toimeton, vapiseva pelko, kun vaarasta näytti totta tulevan. +Konnia ja roistoja ilmestyi niin runsaasti, ettei rehellisten ihmisten +mielipide enää parhaalla tahdollaankaan riittänyt tuomitsemaan niitä +kaikkia kyllin ankarasti. Salaisia ilmiantoja tulvaili niin tukuttain +lääninhallituksiin, että itse venäläiset kuvernööritkin olivat siitä +ihmeissään. + +— Täytyy nyt sokeimmankin isänmaan-ystävän, puhui Yrjö, huomata +kauhistuksella, ettei kansa, tuo oma, rakastettu kansa, olekaan niin +kaunis kuin sitä on kansallisen innostuksen ylläpitämiseksi ja +epäkansallisen yläluokan vastapainoksi vuosikymmeniä toitotettu, vaan +että sen hengessä päinvastoin piilee laajoja, viljelemättömiä aloja, +louhikoita, joissa kyykäärmeet kähisevät, ja upottavia rämeitä, joiden +pohjaan päivä ei ole paistanut milloinkaan. Ja ne uhkaavat levetä ja +peittää koko maan tuhoa-tuottavaan syleilyynsä. + +He olivat saapuneet Kaivopuiston rantaan. Aava meri aukeni heidän +edessään. Viaporin linnoitukset mustine tykkineen ja valkeine +lumivaippoineen nousivat merestä niinkuin uhkaavat todistajat +alkuperäisistä luonnonvoimista, joita eivät ihmisjärjet hallinneet. + +Päivä oli mennyt pilveen, meri vyöryi raskaana ja rautaisena. Ja tuolta +kaukaa, kahden linnoitetun saaren takaa, näkyi lähestyvän sankka +sumuseinä tulevan kostean tuulen mukana ja kulkevan suoraan kohti +kaupunkia. Olli tunsi kaidepuuta vasten nojatessaan jo nyt sen jäisen +henkäyksen kasvoillaan. + +Hän puhuu minusta, ajatteli hän. Minussakin on revennyt aukkoja ohueen +sammalkerrokseen. Minunkin mielessäni ammottaa kurimoita, joiden +pohjaan päivä ei ole paistanut milloinkaan. Sielläkin ovat villit +vaistot lähteneet liikkeelle. Sielläkin kiiluvat keltaiset silmät ja +käyvät väreet hävityksen hekkumasta. + +Hän vavahti. Hän oli muistanut tuon naisen muotokuvan, joka oli +luvannut tulla häntä katsomaan iltapäivällä. Eivätkö silläkin olleet +keltaiset silmät? Oliko tuo nainenkin ehkä vain ajan hengen herättämä +mielikuva hänen omasta rinnastaan? + +Vilu karsi hänen ruumistaan. + +— Lähdemmekö? sanoi hän sitten. + +He palasivat kaupunkiin synkkinä ja äänettöminä. + + + + +25. + + +Olli söi päivällisensä hyvällä ruokahalulla. Sitten heittäytyi hän +salin-sohvalleen ja nukahti heti. Valvottu yö yhdessä äskeisen +kävelymatkan kanssa oli hänet perinpohjin uuvuttanut. + +Hän näki unta Suurpään kartanosta. Hän oli olevinaan siellä tuon naisen +kera, jolla oli keltaiset silmät ja rikollinen päänmuoto. Hän oli +näyttelevinään kaikkia sen merkillisyyksiä kumppanilleen ja +haastelevinansa näin valkeassa kesä-yössä, käsi kättä vasten, kummun +himmeän kuusen alla: + + * * * * * + +Tämä on minun kotini, täällä minun syntymäsijani. + +Lintu vieraiden viitojen, nyt tunnet minut. + +Tätä hetkeä olen aina toivonut, aina pelännyt. Voisinko sinua koskaan +tuoda tänne? Miltä kaikki täällä näyttäisi sinusta? Ja miltä näyttäisit +sinä itse minun syvimpien syntymävaistojeni valaistuksessa? + +Ja miltä minä? + +Vuodet pitkät olen tuuminut tätä matkaa ja aina sen ajatuksen jälleen +karkoittanut mielestäni. Talvet pitkät olen vuoteellani piehtaroinut ja +koettanut oikean kotini kuvaa pikku palasista jälleen mielessäni +sommitella. + +Nyt ei minun ole enää tarvis tehdä sitä. + +Se on tässä nyt kaikki, minun ympärilläni, sinun edessäsi. Kaikki kuin +avattu kirja. Sinun ei tarvitse muuta kuin selailla sen lehtiä ja lukea +sitä. + +Se kirja olen minä. + +Se minä, jota itse olen pelännyt ja peittänyt, pois ajanut, taas +maanitellen takaisin toivotellut. Se minä, joka on syvempi kuin kaikki +muut minuuteni ja jonka päällä ne muut vain kuplina keinuilevat. + +Lue! Se on tässä sinun edessäsi. + +Tuo järvi on minua ja nämä kuuset minua, minua ovat koivujen varjot +vedessä ja vastarannan metsän takaa kuuluva kumea ja epämääräinen +koskenkohina. Mutta täytyy olla hyvät korvat sitä kuullakseen. + +Minua on tuo laituri ja tuo uimahuone, tuo sauna ja ruokoranta niemen +päässä. Myöskin kaikki nämä rakennukset ovat minua. Enin kuitenkin +minua on tämä valkea kesäinen yö vanhassa Suurpäässä, kuten tätä +kartanoa taidetaan minun mukaani nimittää. + +Metsä nukkuu, lahti nukkuu. Kaikki ihmiset talossa nukkuvat. Ei ketään +muita valveilla kuin minä. Sinäkin varmaan nukut. + +Kuuletko tuon surisevan sääsken, joka juuri istahtaa kädelleni? Meidän +lempemme lintu se on. Kohta se imee vereni minusta. + +Ei ole yö, ei ole päivä. On ijankaikkinen valoisuus, ilman alkua, ilman +loppua. Silloin tällöin vain uninen yörastas äännähtää. Joskus kilahtaa +hevosenkello lahden tuolla puolen. + +Mutta koski metsän takana humisee lakkaamatta. Täytyy vain olla hyvät +korvat sitä kuullakseen. + +Se ei ole mikään tavallinen koski nimittäin. Se on jumalan koski, +pyhyyden ääni luonnossa ja ihmissydämissä. + +Se soi välistä kovemmin, välistä hiljaisemmin. Joskus tuntuu se +kokonaan tauonneen. Mutta se soi aina. Täytyy vain olla kyllin tyyntä +ja valkeata sitä kuullakseen. + +Eikä tuo koirakaan, joka tuolla järven takana jossakin kaukaisuudessa +haukahtelee, ole mikään tavallinen tiisti. Se on loihdittu koira, sadun +ja tarinan tuttu. Se haukkuu sinnepäin, missä kuolema kulkee, ja +aavistaa salaiset kammot, jotka kyliä ja kartanoita lähestyvät. Se on +Lapin koira, pyhä pystykorva, pohjolan valkeassa hämärässä. + +Täällä on ilma täynnä taikaa ja ennusmerkkejä. + +Kuinka en siis itse myös olisi loihdittu, kuinka en sinuakin taiotuksi +toivottaisi? Eihän tämä ole ollut minulle mikään tavallinen matka. +Pikemmin on se pyhiinvaellus taivaan ratoja myöten, toivioretki onnen +kultaiselle kukkulalle. Vai helähtääkö hiekka allasi missään niinkuin +täällä? Vai lepattavatko haavan lehdet —? + +Eivät missään niinkuin täällä. Sillä täällä ne lepattavat aina. + +Väärin ne sanovat, jotka väittävät niiden omaa kevyttä mieltään +leikamoivan. Elleivät ne näet aina leikkisi, itkisivät ne itsensä +keltaisiksi ja kuolisivat siinä silmänräpäyksessä. Niiden täytyy aina +karkeloida, jos niiden mieli kestää kaikkea sitä kauneutta ja +surumielisyyttä, joka niiden ympärillä vavahtelee helmassa valkean yön. + +Ne ovat kaikki minun mielialojani —. + + * * * * * + +Hän herää siitä, että ovikello helähtää. Hän herää vielä enemmän siitä, +että hänen vanha palvelijattarensa tulee sisälle ja sanoo jotakin. +Enimmän kuitenkin herää hän erottaessaan iltahämäräisen huoneen +ovipielestä mustapukuisen naisen, jonka silmät sattuvat kuin kaksi +keltaista pilkkua hänen aivoihinsa. + +Hän nousee ylös. Hän on nyt jo aivan valveillaan. + +— Minä tulin, sanoo nainen hiljaisesti. + +— Tervetulemaan, sanoo Olli ja käy vastaan hänelle. Missä teidän +miehenne on? + +— Minun mieheni on kuollut. + +Olli hämmästyy sanattomaksi. Eihän ihminen niin voi kuolla. Vasta +eilenhän he olivat yhdessä keskustelleet. Juuri tänään hän oli tahtonut +tavata häntä. Kuollut! Sehän oli mahdotonta. Eihän voi kuolla ainoa +ihminen, joka kenties olisi hänet täydellisesti ymmärtänyt. + +Mutta hänen äänensä sanoo: + +— Milloin ja miten kuoli teidän miehenne? + +— Hän kuoli viime yönä aivohalvaukseen. + +Olli katsoo ja katsoo tuohon naiseen. Hänen kylmä ja kiiltävä katseensa +tunkeutuu kuin jäätikari naisen silmäterään. Mutta nainen ei sulje +silmiään eikä käännä kasvojaan pois hänestä. Päinvastoin näyttävät +hänen silmäteränsä suurentuvan ja ikäänkuin imevän itseensä sitä +harmaata hallanhenkeä, joka uhoaa häntä vastaan Ollin koko olennosta. +Ja Ollista tuntuu samalla kuin keltaiset tulenlieskat tuon naisen +silmistä ojentuisivat häntä kohden ja kiertäisivät hänen päänsä kuumaan +kultarenkaasen. + +Epäilemättä on tuossa naisessa jotakin rikollista, ajattelee Olli. +Ikävä kyllä, vastaa hän täydellisesti sitä nais-ihannetta, joka +sydämessäni minä olen syntynyt maailmaan. Onneksi hän ei ole olemassa. +Onneksi on hän vain minun mielikuvani. Mutta miksi seisoo hän tällä +hetkellä edessäni ja tuijottaa minuun? Tahtooko hän vaatia tilille +minua? Olenko minä edesvastuussa hänen teoistaan? + +Mutta hän kuulee äänensä sanovan: + +— Se ei ole totta. Sinä murhasit hänet. + +Naisen silmät täyttyvät äkkiä kyynelillä. + +— Nyt te jälleen poljitte rikki minun laahukseni, sanoo hän. + +Sitten painaa hän päänsä alas ja puhkeaa hillittömästi itkemään. Hän +haastaa halki kyynelien. Olli seisoo avuttomana hänen edessään. Hän +kuulee tarinan miehestä, jolle elämä oli käynyt liian raskaaksi, ja +naisesta, joka kaikella elinvoimallaan turhaan koetti tukea häntä. Hän +hämmästyy sen suhteen hienoutta, joka oli vallinnut noiden kahden +yksinäisen sielun välillä, ja hän tuntee musertuvansa niiden kauniiden +mielikuvien painosta, jotka tuon naisen nyyhkytysten seasta virtaavat +hänen aivoihinsa. Onko maailmassa siis sellaisiakin ihmisiä? Onko +elämässä niin paljon kauneutta? Silloin on hänen tuomionsa tullut. +Mihin oli hän itse oman synnynnäisen hienoutensa maailmassa hävittänyt? + +— Hän otti myrkkyä, sanoo nainen. Minä tiesin hänen päätöksestään ja +olin sen jo aikoja sitten hyväksynyt. Minä en voinut nähdä hänen +kärsivän enää. Mutta minä tahdoin salata hänen tekonsa muilta. Te +pakotitte minut puhumaan. + +Hän tyyntyy vähitellen eikä itke enää. Huoneessa on jo melkein pimeä. +He seisovat kauan äänetönnä. + +— Hyvästi, sanoo nainen vihdoin ja ojentaa kätensä. Minä en voi sanoa +enää näkemiin. + +— Menettekö nyt? kysyy Olli säpsähtäen. + +Hänestä tuntuu kuin tuon naisen keralla poistuisi hänen paras +ajatuksensa. + +— Menen. Minä tahdoin vain pitää lupaukseni. + +— Minne? + +— Sinne, mistä minä tulin. Sumuun ja hämärään. + +Olli tahtoo pidättää häntä. Hän vetää kätensä hiljaa pois ja häviää. + +Minä olen mennyt mies, ajatteli Olli. Minä olen ajatellut liian pahaa +maailmasta. Sen mukaan minä olen itseni muodostanut. Minä en tahtonut +olla parempi enkä huonompi kuin muut. Nyt ovat muut paremmat minua. + +Hän kävelee koneellisesti makuuhuoneesensa ja sytyttää lampun. Koko +kohtaus on vaikuttanut häneen kuin unennäkö. + + + + +26. + + +Heti sen perästä tulee Mikko. Hän on kokonaan poissa suunniltaan. + +— Se oli kauhea tapaus, sanoo hän jo ovessa. Tohtori Ylä-Heikkilä on +kuollut. + +— Aivohalvaukseen? + +— Niin. Mutta mistä sinä sen tiedät? + +— Hänen vaimonsa oli juuri täällä ja kertoi sen minulle. + +— Niinkö? Minä menen hotelliin ja kysyn tohtori Ylä-Heikkilää. Siellä +vastataan minulle, että hän on kuollut. Minä en usko sitä, syöksyn +sisälle ja kohtaan hänen tyttärensä. Joku lääkäri on jo käynyt siellä +ja kirjoittanut kuolemantodistuksen. + +Hän vaipuu väsyneenä tuolille istumaan. Eikä kumpikaan pitkään aikaan +puhu mitään. + +— Hän oli hieno mies, virkahtaa Mikko vihdoin. + +— Hän oli liian hieno tähän maailmaan. + +Jälleen pitkä vaitiolo. + +— Minä puhelin hänen kanssaan paljon viime talvena, sanoo Mikko. Hän +oli suuri isänmaanystävä. Hän suri syvästi Suomen kohtaloa. Pelkään, +että valtiolliset seikat ovat paljon hänen yleiseen terveydentilaansa +vaikuttaneet. + +— Hän oli ystävä ihmisyyden. Elämän rumuus on hänen kuolemansa +aiheuttanut. + +Mikko katsoo kummastuneena häneen. Eivätkä he taas pitkään aikaan puhu +mitään. + +— Sattuu sitä kaikellaista, sanoo Mikko vihdoin keveämmällä äänellä. +Minä menen Seurahuoneelle syömään päivällistä. Siellä istuvat kaikessa +rauhassa Ilmari Paatsalo — tiedäthän, tuo toverikuntarunoilija, josta +kerroin sinulle eilen klubissa — ja minun lemmittyni Alli. He sanoivat +matkustaneensa muka minua hakemaan. + +— Myöskin Paatsalo? + +— Hän ihailee minua suuresti, sillä hän näkee minussa todellisen +gentlemannin. Arvattavasti hänen on tullut ikävä tohtoritar +Ylä-Heikkilää. Mutta Alli sanoi, että hänen oli tullut ikävä minua. +Eikä hän koskaan vielä ole niin verisesti valehdellut. + +— Kuinka niin? Onko sinulla joku syy epäillä hänen sanojaan? + +— Minä huomasin heti ensi katseella, että hän on silmittömästi +rakastunut Paatsaloon. Eikä tämäkään näyttänyt aivan viaton olevan. He +punastuivat ja vaalenivat molemmat, kun näkivät minut, ja kysyivät +katseillaan aina kesken puhetta neuvoa toisiltaan. Pahoin pelkään, että +he ovat karanneet yhdessä. Kaikissa tapauksissa on minun suhteeni +siihen tyttöön nyt lopussa. Minä en aio kilpailla kunniasta herra +Paatsalon kanssa. + +— Mutta eikö hänen ihanteensa ole tohtoritar? + +— Tohtoritar on hänen taivaallinen rakkautensa. + +Olli muistaa Mikon oman rakkausrunon, jonka tämä oli klubissa viime +yönä deklamoinut. Ja hän sanoo piloillaan: + +— Sinä voisit kirjoittaa runon siitä. + +— Ihminen kirjoittaa vain yhden runon elämässään, vastaa Mikko +vakavasti. Se oli minun runoni. Muut tulisivat olemaan vain sen +toisintoja. + +— Mutta tämä yksi sinun oli pakko kirjoittaa? + +— Se oli suorastaan välttämättömyys. Minä en päässyt siitä. + +— Siinäpä se, vastaa Olli. Toisilla voi olla pakko kirjoittaa useampia. + +Vaitiolo. + +— Nämä kaksi tapausta ovat minut kerrassaan järkyttäneet, sanoo Mikko +sittemmin. Voisit tarjota lasin viiniä minulle. Kenties se hiukan minun +surullista mieltäni virkistäisi. + +Olli tekee työtä käskettyä. Mikko valittelee jälleen tohtori +Ylä-Heikkilän kuolemaa. + +— Onneksi ei kaikki kaunis kuollut hänen kerallaan, sanoo hän. + +— Mitä tarkoitat? + +— Tarkoitan hänen vanhempaa tytärtään. + +— Niin, huokaisee Mikko. Minulle jää nyt vain taivaallinen rakkauteni. + +— Ja muisto menneestä armaastasi? + +— Niin. Mutta minä en saata hänestä uneksia. + +— Miksi et? + +— Hän ei ollut minulle mikään taivaallinen yrttitarha. + +— Eikö? Mikä hän oli? + +— Pikemmin muistutti hän minulle Semiramiin riippuvista puutarhoista. + +Mies parka, ajatteli Olli. Hänkin on dualisti. Mutta nyt hän on toisen +puolen minuudestaan kadottanut. + +— Minä matkustan pois tänä iltana, selittää Mikko. Hyvä kun pääsen koko +Helsingistä. Se viime yö kohisee vielä pääkopassani. + +— Taisit tulla hyvään hutikkaan? + +— Olin aivan kuollut vielä aamupäivällä. + +Mutta nyt muistaa Olli, että hänelle tänään aamupäivällä on tarjottu +lääninsihteerin paikka samassa kaupungissa, missä Mikko asuu. Hän +päättää kysyä Mikon ajatusta asiasta. + +Mikko ihastuu ikihyväksi. + +— Sehän on erinomaista, sanoo hän. Me tapaamme joka päivä toisemme, +voimme vaikka asua yksissä. Me kaksi vanhaa ystävää. + +Olli huomauttaa, että hän oikeastaan kuuluu perustuslailliseen +puolueesen. Hänen toverinsa tulevat mitä ankarimmin hänen tekoaan +tuomitsemaan. + +— Yleinen mielipide on, kuten tiedät, drakooninen, selittää hän. Sen +kanssa ei nykyään ole leikkimistä. + +— Mutta kunnon mies menettelee vain vakaumuksensa mukaan, sanoo Mikko. +Minä hyväksyn täydellisesti sinun askeleesi. + +Siinäpä se, ajattelee Olli. Jospa minulla olisi siitä niin vankka +vakaumus! Mutta eihän minulla ole sitä. Minulla on vain epäilykseni sen +vakaumuksen vastakohdasta. + +Mikko nousee ylös ja menee. Hänellä on vielä jotakin asiaa kaupungilla. + +Olli jäi yksin. Hän otti esiin pienen käsipeilin, johon juuri mahtui +miehen naamataulu, tarkasti sen ja seinäpeilin avulla, oliko jakaus +niskassa vedetty varmasti ja kohtisuoraan kuin laskinluoti. Sitten +istui hän keinutuoliin ja vaipui omien kasvojensa perusteelliseen ja +lahjomattomaan tutkimiseen. + +Aluksi kuletteli hän peiliä ympäri päätä, katseli itseään profiilissa, +vuoroin oikealta, vuoroin vasemmalta. Hän oli vielä sangen kaunis mies +mielestään. Päälaki oli tosin auttamattomasti kalju ja otsa kohonnut +liian korkeaksi, jakautuen ylhäällä kahteen sarakkeesen, jotka +vastustamattomalla voimalla pyrkivät kohden pohjoisnapaa. Mutta vielä +ne eivät kuitenkaan olleet yhtyneet, vielä erotti niitä melkoinen +hiustupajas, joka järkiperäisesti viljeltynä riitti peittämään suuren +osan päälaenkin puhdasviivaisesta tonsuurista. Niskassa hänellä taas +oli karvoja liiaksikin, samoin ohimoilla, jossa ne olivat +miellyttävästi hopeoituneet. + +Nyt pullisti hän silmänsä ja puski päänsä eteenpäin, pitäen peiliä niin +korkealla kuin hänen katseensa kulmien alta suinkin ylettyivät. Sitten +vei hän sen suunsa eteen, irvisti ikeniään, pisti ulos kielensä ja +tarkasti hampaansa, sekä ne, jotka olivat ehyet, että ne, joista +kultapaikat kauniisti kimaltelivat. Lykkäsi sitten leukansa eteenpäin, +ujutti niin pitkälle kuin nikamat suinkin sallivat ja koetteli vielä +kerran käsiselällään, oliko parturi ennen päivällistä tehnyt +mallikelpoisesti tehtävänsä. Samalla oli hän huomaavinaan, että hänen +toinen leukansa, joka muuten hiukan herrahtavassa siroudessaan oli +hänen ylpeytensä, osoitti poroporvarillisia pyöristymisen oireita. Hän +päätti sen johdosta taas ruveta noudattamaan spartaanista +ruokajärjestystä. + +Tämä kaikki oli kuitenkin vielä vain sitä karkeampaa tarkastelua, jota +hän ei laiminlyönyt milloinkaan ennen maatamenoaan. Nyt vasta alkoi +hänen sisällisemmän ihmisensä tutkistelu, se, jossa myöskin sielu oli +mukana, muistoineen, toiveineen, pettymyksineen, pysyvine pyyteineen ja +hetkellisine mielihaluineen. Sitä varten oli peili vietävä aivan +silmien tasalle, tuijotettava siihen kotvanen liikahtamatta, +rypistettävä kulmakarvojaan, hymyiltävä, tultava jälleen totiseksi, +vilkutettava silmää itselleen ja tehtävä jos jonkinlaisia +kasvojen-eleitä, joiden määrä oli salaman-nopeasti tulkita hänen +vaihtelevia ajatuksiaan. Tässäkin suhteessa hän tuli sangen +tyydyttäviin tuloksiin. + +Epäilemättä oli hänen henkensä vielä virkeä, hänen tahtonsa terve, +hänen älynsä terävä ja tunne-elämänsä kirkkaaksi kiteytynyt, niinkuin +timantti, joka loisti omalla valollaan. Kuitenkin tunsi hän olevansa +täydellisessä henkisessä hajoamistilassa. Mistä se mahtoi johtua? Hän +oli aina asettanut mielen tasapainon kaikkia muita hyveitä +korkeammalle. + +Minä menen varhain maata tänä iltana, ajatteli hän. Kaikki riippuu vain +yön valvokista. + +Mitä jos todellakin ottaisin vastaan tuon lääninsihteerin +viran? ajatteli hän sitten. Meillä voisi Mikon kanssa siellä +maaseutukaupungissa olla sangen miellyttävää. Kenties tohtoritar +Ylä-Heikkiläkin vielä jää sinne kauniine tyttärineen. Tänä keväänä +tosin ovat sotaväen-kutsunnat ja minulle saattaa tulla pakko toimia +pontevasti niiden menestymiseksi. Mutta mitä ei ihminen tee isänmaansa +takia? Suomella on vähän valtiomiehiä. Minä olen kuin luotu niiden +lukua ainakin yhdellä lisäämään. + +Sitten johtui hänen mieleensä taas Suurpään kartano asukkaineen. +Mahdollisesti siellä tapahtuu kotitarkastus. Mitähän jos minä saisin +tehtäväkseni sen toimittaa? Minä lähestyisin kartanoa hyvänä miehenä +paikkakunnan nimismiehen kanssa; poliisin minä jättäisin pihalle +hevosta pitämään. Meidät otettaisiin harvinaisina vieraina vastaan, +tuotaisiin viinit pöytään ja tarjottaisiin illallinen. Linda yksin +aavistaisi kaikki; hänen silmänsä seuraisivat minua palavina +kaikkialle. Ohimennen, keveän puheen lopussa, mainitsisin vihdoin +asiani. Yrjö vetäisi esiin ratsupistoolinsa ja aikoisi ampua minut. +Linda huudahtaisi ja heittäytyisi meidän välillemme, laukaus pamahtaisi +ja Linda lepäisi kuolleena lattialla. Hän katsoisi äärettömällä +rakkaudella Olliin. "Sinua minä olen aina rakastanut", olisivat hänen +viimeiset sanansa. + +Hänen mielikuvansa kävivät nyt aistillisiksi ja hekkumallisiksi. +Kuitenkin sekoittui niihin ikäänkuin käärinliinojen hajua. Linda ei +olisikaan kuollut, vaan ilmestyisi yöllä hänen huoneesensa tuolla +uudessa rakennuksessa, jonne hänet oli lähetetty nukkumaan. "Minulla +oli niin epämukava vuode siellä haudassa", sanoisi Linda. "Minun täytyi +nousta tänne nukkumaan." "Tervetulemaan", sanoisi Olli. "Sehän onkin +minun häävuoteeni", sanoisi Linda. "Me mahdumme kyllä molemmat siihen", +vastaisi Olli. Linda kietoisi kylmät käsivartensa hänen kaulaansa ja +suutelisi häntä. Hänen huulensa polttaisivat niinkuin rauta pakkasessa. + +Se oli hyvin miellyttävä kuvasarja Ollin mielestä eikä hän hevillä +tahtonut päästää sitä haihtumaan. Hän tunsi siitä samaa nautintoa kuin +hän joskus aamulla sängyssään oli tuntenut lukiessaan sanomalehdistä +vallankumouksellisten venäläisten kiduttamisesta, piiskaamisesta ja +naisten raiskauksista esivallan valvonnan alla. Ennen hän oli aina +sydämessään kauhistunut tätä turmeltunutta tunnettaan. Nyt hän nautti +siitä niinkuin mato kalmanhajusta. + +Se, että hän nautti, oli uusi sielullinen vaarinotto, joka kiinnitti +hetkisen hänen huomiotaan. Vuosi vuodelta olivat sellaiset käyneet +hänelle yhä harvinaisemmiksi. Jos se odottamaton onni hänelle vielä +joskus oli tapahtunut, että hän oli löytänyt sisältään jonkun uuden ja +tähän saakka hänelle tuntemattoman mielenliikkeen, oli hän aina ottanut +sen vastaan niinkuin kunnioitetun juhlavieraan tahi luonnontutkija +oudon perhosen, joka asettuu suorastaan hänen nenälleen istumaan. +Eilinen ja tämä päivä olivat kuitenkin siinä suhteessa olleet siksi +runsaita hänelle, että hän ei joutanut sen harvinaisuutta kauemmin +ihailemaan. Hän määritteli vain nopeasti sen suvun, lajin ja +yksilölliset ominaisuudet sekä tuikkasi sen vihdoin hyönteisneulan +päähän entisten koreasiipisten lukua lisäämään. Sitten ylensi hän +hetkeksi mielensä täysin uskonnollisella tunteella tahi oikeammin +sanoen syvällä sisällisellä nöyryydellä taivaan tutkimattoman jumalan +puoleen, ihmetellen elämän rikkautta ynnä suuren luonnon mahtavaa ja +loppumatonta monipuolisuutta. + +Minä olen kypsä lääninsihteeriksi, ajatteli Olli. Huomenna minä menen +ja otan vastaan viran. + +Sitten rupesi hän mielessään jättämään hyvästejä Helsingille. Ihmisistä +hän oli pian suoriutunut. Kaupunki itse antoi hänelle enemmän +surumielisen hyvästijätön aihetta, samoin meri, jonka hän oli nähnyt +milloin kauniina kesä-iltana Katajanokan kahden puolen taivaan +terhenistä kuulakkuutta heijastavan, milloin synkässä syysmyrskyssä +pauhaavan vasten Kaivopuiston kallioita. Kapakat hän myös hyvästeli, +vaikka jotenkin joutuin, sillä siellä istui yleinen mielipide ja +langetti terroristisia tuomioitaan poliittisista puoluepettureista. +Siellä istui myöskin Saarni, pirullinen hymy huulillaan. Jo huomenna ne +ehkä samoin Ollia tuomitsisivat. Tuomitsisivat eivätkä huomaisi +ollenkaan, että juuri silloin Olli Suurpään henki leijaili heidän +ylitsensä. Sillä mitä hän oli muuta kun torajyvä siitä samasta +siemenestä, josta he itse olivat niin kauniisti kukoistaneet? + +Liisan hän oli kokonaan unohtaa hyvästelemättä. Entä jos Liisa tulisi +liikutetuksi hänen poislähdöstään ja lupaisi itkeä itsensä kuoliaaksi? +Silloin ei auttaisi muu kuin jättää Matti, Ollin uskollisesti +urahteleva villakoira, hänen lohdutuksekseen. Matti saikin jäädä tänne, +sillä hän ei tahtoisi viedä täältä mukaansa tuonne maaseutukaupunkiin +mitään, joka entistä Olli Suurpäätä muistuttaisi. + +Tietysti se olisi kova kolaus Matille, joka oli tottunut ainoastaan +miesseuraan. Matin täytyisi muuttaa aika lailla luonnettaan ja +elämäntapojaan voidakseen viihtyä uusissa olosuhteissaan. Kenties hän +muuttaisikin. Kenties hänenkin silmänsä saisivat saman nöyrän ja +kirkollisen ilmeen, joka Liisalla joskus parempina hetkinään oli ja +jolloin tämä aina haki esiin kaikki postillat ja virsikirjat, mitkä +hänellä vielä olivat tallella viattomilta tyttö-ajoiltaan. + +Ja Liisa antaisi hänelle vastalahjaksi Mirkin. Se olisi danaolainen +lahja hänelle, sillä sen silmät kiiluivat keltaisina pimeässä. Ne +muistuttaisivat hänelle aina tohtoritar Ylä-Heikkilää. Jotakin outoa +tulisi sen mukana hänen taloonsa. Hän ei koskaan enää nukkuisi yötään +rauhallisesti. + +Suomenmaassa on jotakin mätää, ajatteli Olli. Miksi loistaisivat kaikki +mielikuvani muuten kuin lahopuu minun ympärilläni? + +Hän heitti peilin kädestään. + +Häntä inhoitti enää katsoa siihen. Oli joskus ennen ollut hetkiä +hänellä, jolloin hän oli hävennyt koko ihmisrodun puolesta. Nyt tuntui +hänestä kuin olisi ihmisyys hävennyt hänen puolestaan. Ja samalla +tuntui hänestä kuin mielikuvituksen vaaralliset henget, jotka muuten +kautta elämän olivat nöyrinä madelleet hänen lainopillisen järkensä +edessä, olisivat nyt tehneet kapinan ja kantaneet hänet tahdottomana, +ei kohti korkeuksia, vaan päin yhä yöllisempiä ja pöyristyttävämpiä +syvyyksiä. + +Hänelle tuli ääretön tarve äkkiä ajatella jotakin kaunista. Ja hän +istui kirjoituspöytänsä ääreen ja luki hymähdellen, mitä hän edellisenä +yönä oli kirjoittanut. Sitten kastoi kynän mustetolppoon ja jatkoi +aivan uudessa äänilajissa: + + * * * * * + +On jossakin vanha talo viheriällä nurmipenkereellä ja sen alla pieni +metsälampi. Siellä sanotaan minun syntyneen kerran kesäisnä yönä. Mutta +se ei ole totta. Minä tulin siihen jollakin tuntemattomalla tavalla +Suurpään kartanosta. + +Siinä talossa on sarja huoneita, pieniä ja matalia, mutta sen toisessa +päässä asuu mies niin voimakas ja väkevä ja sen toisessa päässä +askartelee nainen niin hiljainen ja hieno, ettei sellaisia näe muualla +kuin mielikuvituksessaan. Ne ovat minun isäni ja äitini. Ikävä vaan, +että he molemmat jo ammoin ovat kuolleet ja elävät vain silloin tällöin +minun mielikuvituksessani. + +Muille on se talo tyhjä ja kolkko, rakennus, jossa ei asu kukaan ja +jonka lahonneet seinät odottavat vain viimeistä tuomiotaan. Seuliainen +raksuttaa sen jokaisessa hirressä ja porraspuut ovat jo vanhuuttaan +maahan varisseet. Pian onkin koko talo maan tasalla. + +Kaikki, minkä aion kertoa, elää ainoastaan minun aivoissani. Tokko se +koskaan lie muualla elänytkään? + +Muistinko mainita, että tuon salaperäisen talon huoneesta huoneesen +juoksentelee meluisa lapsilauma, joita sanotaan minun sisarikseni? Nyt +he kaikki ovat kuolleet, ja nousevat haudoistaan vain joskus, kun minä +heitä ajattelen. + +Niiden joukossa on yksi, joka ei ollenkaan ymmärrä, mitä varten hän on +tullut tähän maailmaan. + +Tämä on tarina talosta, jota ei ole ollut, ja laulu lapsesta, joka ei +ole elänyt muualla kuin joskus jonkun tuntemattoman jumalan +aivokomerossa. Siinä ei siis voi olla mitään jännittäviä seikkailuja +eikä se ole juuri hupainenkaan. Sen ainoa etu ja viehätys on, että se +ei ole pilassa pituudella. Oikeastaan voisi se jo loppua tähänkin. + +Mutta sittenhän jäisi minulta kertomatta, miten nuo nurmikentät kesällä +lemuavat ja miten kummalliset perhot niiden yli äänettömästi +leijailevat. Ja jokainen perhonen on niinkuin sen lapsen ihmettelevä +ajatus, joka aavistaa olevansa kotoisin Suurpään kartanosta eikä +ymmärrä, mitä varten hänet on viskattu tähän vanhaan talorotteloon, +keskelle outoja ihmisiä, joita hänen käsketään rakastaa ja kunnioittaa, +jos hänen mieli kauan elää ja maan päällä menestyä. + +Enkähän minä vielä ole virkkanut sitäkään, miten punaisena kuu +kurkistaa yli metsälammen ja vetää laiturin päähän pitkän, välkkyvän +ajatusviivan. Luonnollisesti siinä ei ole mitään järjellistä ajatusta. + +Mutta varmaan siinä on joku ajatus, jos laiturilla istuu yksinäinen +orposielu, joka ei ollenkaan tiedä, mitä varten hänet on tehty tähän +maailmaan. Ja varmaan on siinä vielä enemmän ajatusta, jos tuon sielun +täyttää ääretön, sanaton ikävyys eikä hänellä ole ketään, kenelle +kertoa ikävänsä. + +Hän ikävöi kotiinsa, josta hän on tullut, ja ihmettelee, miten kaikki +täällä on hänelle outoa ja hämärää. Miksi sanotaan tuota taloa tuossa +hänen kodikseen, eikä esim. jotakin toista taloa, ja miksi hän on poika +eikä esim. tyttö? Miksi on tämä maailma ylipäänsä niinkuin se on, eikä +esim. ylös alaisin, kuten maailma veden pinnassa hänen vierellään? + +Hänellä on hyvin paljon miettimistä. Mutta tulee muistaa, että hän on +lapsi, ja lapsethan, kuten tunnettu, eivät ymmärrä mitään. Tämä taas ei +tunnu ymmärtävän edes elämän ensimmäisiä alkeellisia kysymyksiä. + +Kuitenkin tajuaa hän jo aivan tarkkaan, että ellei hän sattumalta olisi +syntynyt elämään, hän arvattavasti ja hyvin luultavasti ei ollenkaan +olisi viitsinyt elää, vaan jäänyt mieluummin elämättä. Tässä +tapauksessa voisi hän kuitenkin ehkä sivumennen katsahtaa siihen. Ettei +se ollut mitään erinomaista, siitä hän oli jo edeltäpäin varmasti +vakuutettu. + +Se oli viisas lapsi, hymähtää joku. Epäilemättä hän ei ollut kaikkein +typerimpiä. Ikävä vaan, että hän isänkodista tähän maailmaan tullessaan +ei ollut saanut muuta perintöä kuin palasen parkaa valhekudosta +aivoihinsa. Siitä ei kuitenkaan johdu, että tuo valhe olisi ollut +vähemmän totta kuin tuollainen tavallinen, kulunut totuus, jonka kuka +tahansa suustaan singahuttaa — — — + + * * * * * + +Seuraavana päivänä hän meni ja otti vastaan viran. Nyt nauttii hän +suurta eläkettä, tekee tiheään ulkomaamatkoja ja on yleiseen +olemassa-oloonsa sangen tyytyväinen. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78759 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..aa27cb4 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78759 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/78759) |