diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 78648-0.txt | 5218 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 5234 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/78648-0.txt b/78648-0.txt new file mode 100644 index 0000000..771e439 --- /dev/null +++ b/78648-0.txt @@ -0,0 +1,5218 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78648 *** +language: Finnish + + + + +NUORTA LEMPEÄ + +Romaani + + +Kirj. + +ANNA BAADSGAARD + + +Suomentanut ("Agnete Kaas") + +Hertta S. + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Otava, +1914. + + + + +I + + +Metsän halki vievä tie oli sateen pehmittämä. Koivujen valkeat rungot +kohosivat aavemaisina metsän sopukoissa väräjävän sinertävän usvan +keskeltä, ja kaiken alla erottui mustikanvarpujen ruosteenruskea väri +sammalen kosteata vihreyttä vasten. Siellä täällä näkyi suuria kiviä, +jotka muistuttivat irtaantuneita kalliolohkareita, ja mustanvihreät +katajapensaat kasvoivat jos jonkinlaisen muotoisina tai kohosivat kuin +kypressit viidakossa. Vaikka olikin vasta elokuun loppupuoli, alkoivat +koivujen hennot lehdet jo kellastua. Sataa tihuutti yhtenään, ja +synkkä taivas kaareutui yksitoikkoisen harmaana. Sadepisarat leikkivät +tielle muodostuneissa vesilätäköissä, oksista tippui tippumistaan, ja +ilma oli täynnään epämääräistä, haikeata lakastuneitten lehtien ja +versovien sienien tuoksua. Aitoja oli metsässä ristiin rastiin, ja +punaiseksimaalatut veräjät sulkivat siellä täällä tien. Niiden syvä +punaväri teki hauskan vaikutuksen kivien himmeän harmauden ja metsän +syyskesäisen hillityn kirjavuuden rinnalla. + +Koivulan nuori omistaja kulki metsän halki. Hän kulki etukumarassa, +lakki otsalla ja kädet paksun, harmaan nuttunsa taskuihin pistettyinä. +Hänen silmiensä välissä oli syvä ryppy, ja kaunis suu oli tiukasti +suljettuna, joten se antoi kasvoille kovan ilmeen. Aage Sparre ei +halunnut lumoutua metsän raskasmielisestä kauneudesta. Hän ajatteli +katkerana sen ajan jo ammoin sitten menneen, jolloin hän saattoi vaipua +luonnon ihailuun ja runoillakin siitä. Kööpenhaminassa ollessaan, +nuorena ja suruttomana ylioppilaana, hän oli kuvitellut maailman olevan +hänelle avoinna siksi, että hän oli nuori, kaunis ja vanhempainsa ainoa +lapsi. Mutta myöhemmin, kun isä kuoli omaisuutensa menettäneenä, kun +äiti surun murtamana seurasi miestään kuolemaan — silloin Aage Sparre +sai muuta ajattelemista kuin runoilua ja huvittelua. Elämä muuttui +kovaksi taisteluksi jokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi, kauneus ja +ilo olivat käsitteitä, jotka eivät enää olleet häntä varten, ja kun hän +nyt vaelsi metsikön halki pieneen kartanoonsa, hän ajatteli ainoastaan, +paljonko koivut voisivat hänelle tuottaa, jos hänen olisi pakko +hakkauttaa metsänsä. + +Koivula oli ainoa, minkä hän oli saanut pelastetuksi perikadosta. +Hänen isänsä oli ostanut sen yksistään siitä syystä, että siellä oli +erinomainen tilaisuus metsästykseen ja kalastukseen ja että häntä +halutti viettää muutamia syksykuukausia Smålannissa. Nyt se oli pojan +koko omaisuus, kiinnitetty ja rappiotilassa. Aage ei ollut koskaan +oppinut maanviljelystä, ja miten vakavasti hän koettikin siihen +perehtyä, kun hänen isänsä kuoltua oli pakko luopua opinnoistaan, ei +hän kuitenkaan koskaan voinut varttua oivalliseksi maanviljelijäksi. +Tämä kova käytännöllinen työ oli hänen luonteelleen vallan vierasta. +Tiedemiestä, uneksijaa hän ei voinut kokonaan itsessään vaimentaa, +vaikka kaikin voimin koetti vastustaa luonteessaan sitä, mikä oli +vastoin hänen uuden asemansa vaatimuksia. + +Hänen ympäristönsä ei pitänyt hänestä. Hän oli ankara isäntä — vaikka +aina oikeudenmukainen — hiljainen ja itseensäsulkeutunut naapuri, +joka ei helposti saanut itselleen ystäviä. Oli ainoastaan yksi, joka +näki hänet oikeassa valossa ja sai ottaa osaa hänen suruihinsa, +sieluntaisteluihinsa. Tämä oli eräs vanha nainen, neiti Gertrud Sparre, +hänen isänsä sisar ja hänen ainoa ystävänsä. Hän asui Koivulassa ja +hoiti veljenpoikansa taloutta. Aagen isä oli ollut kymmenen vuotta +nuorempi sisartaan, joka nyt oli yli kuudenkymmenen. Se melkein +äidillinen rakkaus, jota vanha neiti oli tuntenut nuorempaa veljeänsä +kohtaan, oli myös kohdistunut tämän poikaan, ja Aage oli jo lapsena +ymmärtänyt, että saattoi huoletta uskoa täti Gertrudille kaikki +riemunsa ja murheensa tietäen häneltä aina saavansa myötätuntoa ja +ymmärtämystä. Neiti Sparrella oli ollut jotenkin suuri omaisuus, +mutta hän oli veljensä konkurssissa menettänyt kaiken. Aage piti +kunnianasianaan tarjota tädilleen kodin, miten yksinkertaisen ja +vaatimattoman tahansa, ja oli vakaasti päättänyt huolehtia siitä, ettei +täti tulisi kaipaamaan mitään, niin kauan kuin hänellä itsellään oli +kattoa päänsä päällä. + +Hänen ei tarvinnut katua, että oli ottanut neiti Sparren kotiinsa, +sillä tämän tädin äidillinen hellyys oli hänen surullisen elämänsä +valokohtana. Täti ei koskaan tehnyt hänelle kysymyksiä eikä viitannut +menneisyyteen, vaikka tunsi hänen elämänsä suuret pettymykset, katkerat +tappiot. Aage oli ollut kihloissa, ja kun kaikki häneltä särkyi, +hylkäsi morsiankin hänet. Tämä oli nyt naimisissa erään tilanomistajan +kanssa Skånessa. Kun Aagen liikeasiat veivät hänet niille seuduille, +missä entinen morsian asui, saattoi tapahtua, että Aage näki hänen +saapuvan asemalle hienoissa vaunuissaan, terveenä ja hymyilevänä, +ikäänkuin ei mikään rikottu uskollisuudenvala painaisi hänen mieltään, +ja katkerin tuntein Aage silmäili silloin ympärillään aukenevia +hedelmällisiä maita. _Hänen_ pelloillaan lainehti kultainen sato, +siellä kotona taas antoi köyhä, karu maa kiviä leivän asemesta. Ja +kuitenkin hän oli vähitellen oppinut rakastamaan sitä seutua, jonne +kohtalo oli hänet heittänyt. Vaikka hän ivailikin tunteitaan, oli hänen +rakkautensa luontoon niin syvä, ettei se voinut sammua. Ja Smålannin +pehmeä raskasmielisyys soi hänen sielussaan kuin kansanlaulu mollissa. +Ruskeista soista, joissa vesi kimalteli mättäiden keskellä, mäntyjen +ja katajien pimennoista, koivikkojen äänettömistä pylväskäytävistä +ja järvien silopinnoista kaikui häntä vastaan hiljainen, viihdyttävä +soitto — ja oli kuin käsi olisi pehmeästi hivellyt hänen poskeaan, kuin +ääni olisi kuiskannut hänen korvaansa: »Älä sure. Kerran saat suuren +levon, syvän rauhan. Taistelu taukoaa lopulta, mutta lepo on iäinen...» + +Nyt tuli metsässä valoisampaa. Puut olivat harvemmassa, ja +lehtikatoksen välistä saattoi erottaa suuria kappaleita tasaharmaata +taivasta. Vielä punainen veräjä — ja hän oli saapunut metsän reunaan. +Täällä levisivät pellot molemmin puolin sateensyleilemien metsien +reunustamina. Kaura oli leikattu ja lyhteet pantu kuhilaille. Nämä +viljakuhilaat näyttivät hämärässä eriskummallisilta eläinhaamuilta tai +vanhoilta kumaraisilta noitaukoilta, joilla oli pitkät nenät ja karkea +tukka ja parta. Aage Sparre näki varsin hyvin kasvot joka kuhilaassa, +mutta hän ei tahtonut nähdä niitä — hän ajatteli vain tämän ikuisen +sateen surkeutta, joka mädätti kauran, ennenkuin se saatiin korjatuksi. + +Jo saattoi erottaa Koivulan valkean päärakennuksen hämärän sylistä +puutarhan puuryhmien keskeltä. Parista ikkunasta loisti kellertävä +valo. Gertrud täti oli tietysti sytyttänyt lampun ruokasalissa ja +odotti häntä illalliselle. Hänestä tuntui, kuin hän ei tarvitsisi +mitään, mutta joka tapauksessa — oli hauska tietää valon loistavan ja +uskollisen ystävän odottavan häntä kotiin iloiten hänen tulostaan. Hän +ei saanut olla kiittämätön, sillä hän voisi tulla vieläkin köyhemmäksi +kuin oli. + +Hän meni puutarhan läpi. Siellä oli omenien tuoksua ja syyskesän +kukkien, leukoijan ja resedan lemua. Neiti Sparre tuli häntä vastaan +kuistille. Avoimesta ovesta virtaavassa valojuovassa hän näki hänen +ryhdikkään, vielä solakan vartalonsa ja hänen harmaan tukan ja siron +pitsimyssyn alta näkyvät hienopiirteiset kasvonsa. + +»Hyvää iltaa, Aage, mikä kauhea sade! Sinä olet kai läpimärkä, raukka. +Olehan kiltti ja mene huoneeseesi muuttamaan sekä kengät että nuttu, +ettet vilustu.» + +»Oh, ei minusta hätää», sanoi hän lyhyesti. — »Mutta säälittää sinun +puhtaat lattiasi, jos tulen sisään märissä kengissä», jatkoi hän heti +lempeämmällä äänellä. + +»Niin, syytä vain lattiata, poikaseni, se on yhdentekevää, kunhan tulos +on sama.» + +Täti Gertrudilla oli verrattoman iloinen ja tasainen luonne. Hänen +mielensä oli aina tasapainossa, ja hän levitti ympäristöönsä +viihtymystä ja kodikkuutta. Hän kuului sellaisiin vanhuksiin, jotka +ääneti kantavat nuorten suruja ja aina ovat valmiit lohduttamaan +pyytämättä mitään vastalahjaa. + +Hetkisen kuluttua Aage Sparre tuli ruokasaliin kuivissa pukimissa. +Kattolampun tasainen, kellertävä valo valaisi katetun pöydän +lumivalkeine liinoineen ja yksinkertaisine ruokineen. Keskellä pöytää +oli vanhanaikainen messinkimalja, joka oli täynnä mitä erilaisimpaan +sinipunervaan ja karmiinipunaiseen vivahtavia astereita ja leukoijia. +Huoneessa ei ollut paljon huonekaluja — muutamia korkeaselkäisiä +tuoleja, mahonkinen kaappi, vanha messinkisilainen lipas ja +valkeakaappinen taalalaiskello. Täti Gertrud istui pöydän ääressä +lukien tanskalaista sanomalehteä. Hänen sylissään lepäsi suuri, harmaa +kissa, joka kehräsi tyytyväisenä. + +»Hyvää iltaa, Pekka», sanoi Aage Sparre silittäen kissan selkää +mennessään paikalleen. + +Neiti Sparre pani pois sanomalehden, laski kissan lattialle ja kiiruhti +tarjoamaan veljenpojalleen. Tämä söi hyvällä ruokahalulla, mutta näytti +tuskin huomaavan mitä söi. Pilsner-pullon, joka oli hänen lautasensa +vieressä, hän siirsi syrjään katkerana: »Sinä tiedät, ettei minulla +ole varaa juoda olutta.» Ja neiti Sparre huokasi sekä tarjosi hänelle +kupillisen teetä sen sijaan. + +Kun iltaruoka oli syöty, sytytti Aage Sparre lyhyen piippunsa ja ojensi +kätensä ottaakseen sanomalehden. Täti Gertrud keskeytti kutomisensa. + +»Odotahan hetkinen, ennenkuin alat lukea. Tahtoisin jutella kanssasi +eräästä asiasta. Olen saanut kirjeen tänään. — Sanohan minulle, miltä +sinusta tuntuisi saada nuori tyttö taloomme joksikin aikaa?» + +»Nuori tyttö!» — Aage katsahti terävästi tätiinsä. Hänen kapeat +sormensa hypistelivät sanomalehden kulmaa. »Mikä eriskummainen +päähänpisto, täti. Luulisin sinun tietävän minun saaneeni kylliksi +nuorista tytöistä loppuiäkseni.» + +»Älä ole niin katkera, Aage. Kuule ensin kenestä on kysymys.» + +»Tuskin se millään lailla muuttaa mielipidettäni.» + +»Ehkäpä sentään. — Muistatko Agnete Kaasia?» + +»Agnete Kaas», toisti Aage. Silmien välinen syvä ryppy haihtui, ja +hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. »Sitä nimeä en ole kuullut moneen +vuoteen. — Minne he joutuivatkaan, eikö hänen isänsä saanut paikan +Pariisissa — vai oliko se Lontoossa?» + +Neiti Sparre kumartui lähemmäksi lamppua ja korjasi pudonneen silmän +kutimessaan. Hän oli huomannut Aagessa tapahtuneen mielenmuutoksen, +ja hänen silmälasiensa takaa säihkyvissä sinisilmissä välähti +veitikkamaisesti ja tyytyväisesti. + +»Kaas oli monta vuotta Tanskan lähetystössä Lontoossa. Hän oli ollut +Englannissa nuoruutensa päivinäkin — sinähän muistat, että rouva Kaas +oli englannitar. Mutta nyt he ovat molemmat kuolleet. Agnete on viime +aikoina asunut eräässä täysihoitolassa Richmondissa. Mutta siellä hän +tuntee itsensä kovin yksinäiseksi ja hän on sitäpaitsi heikko, joten +hän tarvitsee maalaisilmaa ja lepoa. Siksi hänen isänsä sisar, neiti +Elisabeth Kaas, kirjoittaa minulle kysyen, eikö Agnete voisi tulla +meille joksikin aikaa.» + +»Hän kyllästyisi täällä oloonsa kahdessa viikossa.» Aage oli työntänyt +tuolinsa kauemmaksi pöydän luota ja istui nyt jalat ristissä heiluttaen +toista jalkaansa. Tumma tukka valui otsalle, ja lamppu valaisi hänen +selväpiirteistä profiiliaan. + +»Silloinhan hän voi lähteä, jos häntä haluttaa. Ja ehkäpä sinä erehdyt. +Ehkä hän viihtyisi juuri täällä hyvin. Seutu on niin kaunista, ja me +antaisimme hänen tuntea, että hän saapuu ystävien luo. Eikö niin, Aage?» + +»Niin tietysti», vastasi Aage lyhyesti. — »Tiedätkö hänestä mitään +muuta?» jatkoi hän hetken kuluttua. + +»Tiedän hänen olevan hyvin kauniin. Hänen vanhempainsa eläessä +seurusteli moni nuori taiteilija hänen kodissaan; he maalasivat hänen +muotokuviaan ja kirjoittelivat runoja hänestä. — Häntä ihailtiin +suuresti.» + +»Sepä ikävää kuulla.» + +»Miksi niin, Aage?» + +»Siksi, että hän on luonnollisesti nyt hemmoteltu ja hyvin vaatelias.» + +»Se ei ole niinkään varmaa. Jalo luonne voi varsin hyvin kestää +ihailua. Ja sinä muistat kyllä, mimmoinen Agnete oli nuorena.» + +»Kyllä, hän oli pieni, suloinen tyttö.» + +Ajatuksissaan Aage näki pienet herttaiset kasvot, jotka niin lapsekkaan +luottavina ja lempeinä silmäilivät häntä. Pieni Agnete oli aina +osoittanut hänelle liikuttavaa rakkautta, vaikka hän aina kohteli häntä +poikamaisella etevämmyydellä; nyt Agneten muisto sai hänen mielensä +omituisesti pehmenemään; vaikka siitä oli vierinyt niin monta vuotta. + +»Hän puolusti sinua usein, niin pieni kuin olikin, isäsi ollessa +sinulle ankara — mikä muutoin tapahtui hyvin usein.» + +»Niin, minä tiedän hänen olleen hyvän ystäväni», sanoi Aage +ajatuksissaan. + +Hän tuijotti sinivalkealta hohtaviin savupyörylöihin, jotka kohosivat +kattoa kohti. Neiti Sparren sukkapuikot kilahtelivat, ja sade pieksi +ikkunoita. + +»Agnetella on ollut sydänsuru», jatkoi täti Gertrud hetkisen kuluttua. +»Elisabeth Kaas on kertonut siitä minulle. Hän rakasti nuorta +englantilaista maalaria, mutta tämä oli keuhkotautinen ja kuoli.» + +»Vai niin», sanoi Aage kylmästi. Hän oli äkkiä muuttunut alakuloiseksi +eikä tiennyt itsekään mistä syystä. Ei se johtunut siitä, että hän +olisi tuntenut myötätuntoisuutta lapsuudenystävättärensä surun johdosta +— ei, häntä vaivasi pikemmin itsekäs pettymys siksi, että Agnete oli +pitänyt jostain toisesta. Hän ei käsittänyt mielentilaansa. Mitä se +häneen koski? Eihän Agnete ollut enää hänelle mitään... + +»Ja nyt hän on menettänyt vanhempansakin. Lapsi raukka, hän on saanut +kokea jo niin paljon. Meidän täytyy olla hyvin ystävälliset hänelle.» + +»Minä olen vakuutettu siitä, että sinä olet hyvä häntä kohtaan, täti +Gertrud.» + +»Entä sinä, Aage?» + +»Minä?» — Hän kohautti hartioitaan. »Minulla on työni, joten en ehdi +paljoakaan seurustelemaan neiti Kaasin kanssa.» + +»Mutta sinä voit olla ystävällinen tavatessanne. Sinä voit olla iloisen +näköinen ja heittää tuiman katsantosi toisinaan nurkkaan.» + +Aage naurahti lyhyesti ja ivallisesti. »Sinä kai pelkäät minun +säikyttävän hänet täältä — niinhän, täti? Muutamia vuosia sitten ei kai +kukaan olisi luullut minun sillä tavoin käyttäytyvän nuorten naisten +seurassa. Mutta ihminen muuttuu — huonommaksi.» + +Neiti Sparre taputti häntä hennolla, ryppyisellä kädellään käsivarrelle. + +»Rakas Aage, minä tiedän paraiten, että tuo muutos on vain +pintapuolinen.» + +»Siinä erehdyt, täti Gertrud. Se on syvälle juurtunut. — Onhan vallan +mahdotonta kestää samanlaisena, kun kaikki se, mihin on luottanut, +murtuu.» + +»Useimmat ihmiset kadottavat onnensa, Aage, ole vakuutettu siitä, mutta +silti ei saa menettää uskoansa hyvään tässä elämässä. Täytyy oppia +unohtamaan itsensä, ettei tuomitsisi väärin. Etkö luule minullakin +olleen suruni ja pettymykseni?» kysyi neiti Sparre hiljaa. Hänen harmaa +päänsä painui syvemmälle työn yli. + +»Kyllä — kyllä, täti Gertrud, tiedän sen varsin hyvin. Mutta sinä +olet niin vanha — niin, suo anteeksi, se tuntuu ehkä loukkaavalta. +Minä tarkoitan vain, että me kai jokainen ajan pitkään rauhoitumme ja +tyydymme elämäämme. Niin kauan kuin on nuori, tuntuu kaikki vain niin +raskaalta.» + +»Mutta teillä nuorilla on toivo, tulevaisuus voi vielä kaiken muuttaa +hyväksi. Meillä vanhoilla sitävastoin — me emme voi toivoa enää mitään.» + +Aage ei huomannut hänen viimeisiä surullisia sanojaan. Nuoruuden +itsekkyydellä hän jatkoi omia ajatuksiaan. + +»Mikähän minunkaan elämässäni enää muuttuisi, täti? Paremmaksi se ei +voi muuttua, pikemmin huonommaksi, niin että olen pakotettu lähtemään +talostani. Tämä alituinen sade turmelee sadon, ja ellen saa viljaa +hyvin myydyksi, en ymmärrä mistä saan rahat kuoletuksiin — — —» + +»Ehkäpä siihenkin keksitään keino», sanoi neiti Sparre rauhoitellen. +»Agnete on rikas, ja olen varma siitä, että hän mielellään auttaa sinua +lainalla, jos —» + +Aage ei antanut hänen puhua loppuun. Hän nousi ja seisoi nyt hänen +edessään synkkänä ja uhkaavana. + +»Täti, jos sinulla on pienintäkään aikomusta hyötyä Agneten +täälläolosta, niin en aio sallia hänen astua jalallaankaan näiden +kynnysten yli, kuuletko? Niin syvälle en vielä ole vaipunut, että +aikoisin käyttää hyväkseni nuoren tytön hyväntahtoisuutta ja houkutella +häneltä rahoja. — Vaikka» — hänen äänensä muuttui purevaksi ja +pilkalliseksi — »kyllähän nuoret tytöt yleensä ymmärtävät raha-asioita +hyvin — minä voin ehkä olla huoleti.» + +Hän käveli kiihtyneesti edestakaisin lattialla. Sitten hän asettui +neiti Sparren tuolin eteen. + +»Mikseivät Agnete ja hänen maalarinsa menneet naimisiin?» kysyi hän +äkkiä. + +Neiti Sparre, joka kauhistuneena oli katsahtanut häneen, antoi +kutimensa vaipua syliin. + +»Mutta, hyvä Jumala, Aage, minähän sanoin sinulle, että hän kuoli.» + +»Kuoliko hän todellakin? Oletko varma siitä, ettei hän tehnyt +konkurssia?» + +Vanha neiti pudisti päätään. Hän miltei pelkäsi veljenpoikaansa tämän +ollessa sillä päällä. Se ei kyllä kestänyt kauan, sen hän tiesi, ja +sitten Aage puhui taas hyväillen. Mutta hän kärsi joka kerta tällaisten +katkeruudenhetkien tullessa. + +Kun Aage oli rauhoittunut, saattoi hän halveksia itseään. Totta oli, +että hänellä oli maailmassa ollut vastoinkäymisiä — hän oli pettynyt +ja petetty — mutta ei hänellä sittenkään ollut oikeutta antaa täti +Gertrudin kärsiä huonosta tuulestaan. — Hän ei koskaan valittanut, +ja kuitenkin hän oli Aagen isän takia menettänyt omaisuutensa ja oli +nyt pakotettu elämään vallan toisissa olosuhteissa kuin mihin oli +tottunut. Tädin äskeiset surulliset sanat, joita hän silloin tuskin +oli huomannutkaan, muistuivat hänen mieleensä. »Meillä vanhoilla +sitävastoin — me emme voi toivoa enää mitään.» Se oli totta. Mahtoi +olla vaikeata tulla vanhaksi. Voimat loppuivat, ystävät hylkäsivät. +Menneisyyteen kuuluivat iloiset, valoisat päivät, tulevaisuus ei tuonut +muuta kuin ääretöntä pimeyttä — ehkä joitakin epävarmoja toiveita +kuolemantakaisesta nuoruudesta ja uudesta elämästä. + +»Täti Gertrud!» + +Aagen käsi lepäsi keveänä hänen olkapäällään. Neiti Sparre katsahti +ylös, ja hänen katseensa oli kokonaan muuttunut, kirkas ja nuorekas, ja +lämmin, hyväilevä hymy leikki hänen huulillaan. + +»Älä huoli siitä, mitä äsken sanoin, täti Gertrud.» + +»En, en, poikani.» — Hän otti silmälasinsa ja alkoi pyyhkiä niitä +nenäliinallaan. Lasi oli himmeä kyynelistä. »Me kaksi kyllä ymmärrämme +toisiamme, enkä minä ajattele sitä sen enempää.» + +»Minä olen iloinen sinun takiasi, että Agnete tulee», jatkoi Aage. Hän +oli vetänyt tuolin tätinsä viereen ja hyväili hänen kättään. »Sinä olet +hauskan seuran puutteessa.» + +»Minä tyydyn sinun seuraasi», sanoi vanha nainen lempeästi. + +»Mutta minulla on niin kovin vähän aikaa olla kotona, täti; hänet +sinä sitävastoin saat pitää luonasi kaiket päivät. — Kirjoitatko +pian Englantiin? Pyydä häntä tulemaan, milloin häntä vain haluttaa — +mieluimmin heti, niin kauan kuin meillä on vielä kesä.» + +»Niin, minä kirjoitan jo huomenna, jos tahdot.» + +»Kiitos, sepä hyvä.» + +Aage päästi irti hänen kätensä, ja täti alkoi jälleen kutoa. Nurkassa +oleva vanha kello raksutti, sade pieksi ikkunoita. Aagesta tuntui +huoneessa vallitseva hiljaisuus painostavalta; hän oli tarttunut +sanomalehteen, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään, eikä hänen. +järkensä tajunnut ainoatakaan lausetta. Päivän työtä seurannut väsymys +sai hänet valtoihinsa. + +»Minä menen levolle, täti Gertrud», sanoi hän vihdoin ja nousi. »Olen +väsynyt ja minun täytyy nousta huomenna hyvin aikaisin elonkorjuun +takia.» + +»Mene, poikaseni, nukkumaan. Sinä tarvitset kaiken levon, minkä vain +voit saada. — Minä sytytän sinulle kynttilän.» + +Hetkisen kuluttua Aage nousi yläkertaan vieviä kuluneita portaita +kynttilä kädessä. Pieni liekki heitti lepattavan valon hänen +ympärilleen, hänen siinä noustessaan portaita. Ja kuta laajemmalta +pimeys hänen ympäriltään hävisi, sitä selvemmin hän näki sielunsa +silmillä menneisyyteen — hän muisti pienen tytön, joka aina oli ollut +hänelle niin hyvä. Hän näki nuo pienet kasvot — herttaiset lapsenkasvot +suurine, ruskeine silmineen, tummine kiharoineen, jotka kehystivät +hänen poskiaan ja pientä, jalopiirteistä suutaan. Oi, jospa hän olisi +ollut vielä lapsi! Oi, jospa hän olisi voinut saapua sellaisena kuin +ennenkin! — Mutta hänestähän oli tullut suuri kaunotar, maailmannainen, +joka oli viettänyt elämänsä vieraissa maissa, Euroopan suurimmissa +kaupungeissa. + +Tämä tuntui niin kummalta ajatella. Hän ei tahtonut luopua sydämessään +kantamastaan kuvasta. + +Suuri kaunotar — maailmannainen — pikku Agnete Kaas — — — + + + + +II + + +Sade taukosi vähitellen; seuraavat päivät olivat kirkkaat ja poutaiset, +yöt kuutamoiset. Vaikka vielä oli yhtä lämmin kuin keskikesällä, näkyi +jo kaikkialla, että syksy saapui. Koivulan puutarhaa ympäröivillä +alavilla niityillä leijaili usva keskipäivään saakka, ja vaikka +aurinkokin paistoi, ei kaste ottanut kuivuakseen pitkässä ruohossa. +Kuivuneet lehdet tanssivat pienimmänkin tuulahduksen voimasta pitkin +tietä. Kukkiva punakanerva alkoi kuihtua, kangas ja metsä tummua +syksypukuunsa. Näinä kauniina päivinä oli kiirettä. Vilja ajettiin +säilöön, ja pian olivat sänkiset pellot tyhjinä syyskuuntaivaan +leppoisana kaartuessa niiden ylitse. + +Kuukauden keskivaiheilla Aage Sparre ja neiti Gertrud ajoivat +lähimmälle asemalle hakemaan Agnete Kaasia. Aage ajoi itse; hän +ajatteli katkerana, että Agnete Kaas voisi pitää häntä tavallisena +renkinä hänen siinä istuessaan kuskipukilla paksussa nutussaan, lakki +otsalle vedettynä. + +Kun he saapuivat asemalle, nousi neiti Sparre vaunuista ja siirtyi +odotussaliin Aagen jäädessä kuskipukilleen. Asemarakennuksen +edessä oleva kenttä näytti tyhjältä ja hyljätyltä kirkkaassa +auringonpaisteessa. Äkkiä pyörähtivät asemalle komeat vaunut, joiden +kuskipukilla oli liveripukuinen kuski ja palvelija. Vaunuissa istui +lihava, harmaatukkainen herra, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja +pienet silmät vilkuilevat, sekä hänen rinnallaan kalpea, jäykkä, +mustiin puettu nainen. Aage tunsi heidät; tilanomistaja Sandell +rouvineen Dalan kartanosta. Hän ei pitänyt heistä — patruuna oli +meluava ja hänen vaimonsa kylmä ja tuomitseva — ja olisi mieluimmin +välttänyt heitä, mutta Sandell oli jo huomannut hänet ja käski kuskin +seisauttaa viereen. + +»Hyvää päivää, Sparre! — Harvoin saa sellaisen kunnian, että teidät +näkee. Odotatteko vieraita? — Vai niin, erästä nuorta neitiä! Hänet +voitte kernaasti tuoda meille, kuuletteko! Nuoret haiset ovat aina +tervetulleita Dalaan, varsinkin jos ovat kauniita — hahahaa! — Mekin +odotamme vieraita tänään. Erästä nuorta pariskuntaa Skånesta. Rouva on +ihastuttava.» + +»Toivon saavani nähdä teidät luonani jonain iltana.» + +Viimeinen lause hukkui junan kimakkaan vihellykseen. Palvelija hyppäsi +alas kuskipukilta ja avasi vaunun oven herra ja rouva Sandellille, +jotka menivät odotussaliin. Rouva Sandell tervehti Aagea jäykästi +kumartaen. Hänen musta silkkipukunsa sihahteli uhkaavasti hänen +mennessään Aagen ohi. + +Hetkisen Aage istui tuijottaen torin varrella olevan puistikon puihin. +Hän näki vaahteranlehtien loisteliaan punan. Miten hiljaista oli — +varpuset visertelivät. — Mutta samassa avautui odotussalin ovi ja +ihmisiä alkoi tulvia ulos. Hän kuuli täti Gertrudin äänen: »Tässä me +nyt olemme, Aage!» Hän käänsi päätään ja näki nuoren, solakan tytön +seisovan vaunujen vieressä ojentaen hänelle kätensä. Agnete oli siis +tuntenut hänet. — Tai ehkä se johtui siitä, että täti Gertrud oli +kutsunut häntä nimeltä. Aage olisi tuskin tuntenut _häntä_ — niin +muuttunut hän oli — ja kuitenkin — kuitenkin oli siinä jotain, joka +muistutti noita pieniä lapsenkasvoja, jotka olivat hänelle niin rakkaat. + +»Kiitos, että sain tulla», olivat Agneten ensimäiset sanat. Hänen +pehmeässä äänessään oli hiukan ulkomaalainen sointu. + +»Kunhan te vain voisitte viihtyä luonamme.» Aage huomasi itse +vastauksensa lyhyyden ja kylmyyden, ja kuitenkin hän oli vakaasti +päättänyt koettaa olla ystävällinen. Agnete katsahti häneen moittivasti. + +»Teititteletkö sinä minua, Aage? — Mehän olemme niin vanhat ystävät! +Sitä et saa tehdä, jos tahdot minun viihtyvän täällä. Sinuttele minua +ja sano Agneteksi.» + +»Kyllä, jos haluat, tahdon koettaa», vastasi Aage. Näkemänsä rukoileva +katse sai hänet hymyilemään. »Mutta nouskaa nyt vaunuihin, muuten +Liisa tulee levottomaksi», jatkoi hän huomatessaan hevosen luimistavan +korviaan. »Renki saa noutaa matkatavarasi sittemmin.» + +Agnete nousi reippaasti vaunuihin ja ojensi kätensä auttaakseen neiti +Sparrea. Täti Gertrud oli iloinen heidän pikaisesta lähdöstään. Hän oli +nähnyt, keitä tilanomistaja Sandell odotti, ja tahtoi säästää Aagea +tuskallisesta tapaamisesta. + +Heidän matkansa kävi pitkin Isoakatua, joka kulki koko kaupungin läpi +mäellä sijaitsevalta harmaalta kivikirkolta aina pienen putouksen yli +vievälle sillalle saakka. Kadun molemmin puolin oli pieniä, siroja +puutaloja, joiden edessä oli somia puutarhoja ja joiden kuisteja +kaunistivat vihreät köynnökset ja kukat. Rautatielinja kulki kadun +poikki; kiskojen tumma juova näkyi pitkän matkaa peltoja halkovalla +vaalealla ratapenkereellä ja katosi vihdoin metsän kätköön. Aurinko +paahtoi kuperia katukiviä ja kävelytien leveätä, tasaista pintaa. +Tuntui ihanalta päästä kaupungista koivujen keskelle, kellertävien +peltojen luo, missä kaurakuhilaat upeilivat ja korjuuväki hääri +lumivalkoisine paidanhihoineen ahtaen viljaa odottaviin vaunuihin +— suuriin heinähäkkeihin, joita kirjavat härät vetivät heilutellen +häntiään vapautuakseen tunkeilevasta, surisevasta kärpäsparvesta. + +Joen luo saavuttaessa Aage pysäytti hevosen ja pyysi Agnetea katsomaan +ympärilleen. + +»Minun täälläoloni on kuin unta», sanoi Agnete hiljaa. Hän oli +kohottanut harsonsa otsalle ja hengitti täysin siemauksin maalaisilmaa. + +Oi tätä ilmaa, miten ihmeellistä se oli! Sinistä taivasta verhosi kevyt +usva, joka himmensi kirkkaan auringonpaisteen miellyttäväksi, pehmeäksi +valoksi. Puitten lehväkerros oli vielä tuuhea, mutta siellä täällä +pisti silmään kullankeltainen lehti tummuvan vihreän keskeltä. Tuolla +loistivat pihlajan hehkuvanpunaiset tertut. Sillan toisella puolella +vesi virtasi vuolaana, mutta täällä joenpinta oli tyven ja peilikirkas +— pieni kaupunki puiden välistä pilkistävine vaaleine taloineen, +kirkko taustanaan ja sillan harmaat kaaret etualalla, kuvastui +ylösalaisin veden vaaleahkoon, hiukan väreilevään pintaan. Lähellä +rantaa, missä joki juoksi puiden levittämässä tummanvihreässä varjossa, +tanssivat sudenkorennot aikaansaaden veden pintaan pyörylöitä, jotka +suurenemistaan suurenivat, lopulta haihtuakseen. Kovakuoriainen lensi +ohi, ja sen siivet loistivat sinertäviltä sen istuutuessa hetkiseksi +tienviereen heinänkorrelle, jatkaakseen kohta taas matkaansa suristen. +Silloin tällöin tuulahdus heilautti puita ravistaen jonkun kuihtuneen +lehden veteen, jossa se eteni virran mukana. Syvä rauha huokui +kaikkialla — syyskuun kullanpunerva hiljaisuus, maita raiskaavan +syysmyrskyn edellä käyvä suuri lepo. + +Aage oli kääntynyt katsomaan Agnetea, joka istui ajatuksiinsa +vaipuneena tuijottaen jokeen. + +Niin, Agnete oli kaunis. Hänen kauneutensa ei ollut sellaista, joka +ensi silmäyksessä lumoaa, vaan se oli sitä, joka vähitellen syöpyy +sydämeen ja valloittaa mielen. Aage ymmärsi, että nuori runoilija +saattoi runoilla hänen kunniakseen, että nuori taidemaalari saattoi +uneksia voivansa maalata hänet madonnana. + +Hän oli keskipituinen, solakka, rinta matala, olkapäät pehmeästi +kaareutuvat. Hänessä oli sellaista suloutta, että Aagen mieleen +muistuivat vanhassa italialaisessa taiteessa, Botticellin ja Peruginon +tauluissa esiintyvät naiset. Hänen kapeita, soikeita, hienohipiäisiä +kasvojaan kehysti pitkä, ruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina +laskeutui korvien yli muodostaen paksun palmikkokiehkuran kapeaan +niskaan. Hienopiirteisten silmäkulmien alla paloivat hänen tummat +samettisilmänsä lempeinä ja sydämellisinä. Mutta kasvojen kaunein osa +oli suu punertavine, ruusunlehden tavoin taipuneine huulineen. Vaikka +hän oli niin nuori, oli hänen olennossaan jotain surumielisyyttä, joka +suli yhteen luonnon alakuloisuuden kanssa, syyspäivän levollisen, +hillityn hohteen kanssa. + +»Tämä kai on vallan toista kuin mihin olet tottunut», sanoi neiti +Sparre Agnetelle, Aagen tarttuessa ohjaksiin, ja niin jatkettiin matkaa. + +»On kyllä — ja kuitenkin istuin juuri ajatellen Englantia. Themsin +varrella on monta paikkaa, jotka muistuttavat tätä.» + +»Niin, mutta tämä on vain pieni osa smålantilaista luontoa», sanoi +Aage kääntymättä. »Kaupungin ja Koivulan välisellä matkalla saat nähdä +pelkkiä idyllejä. Mutta sitten näytän sinulle jotain vallan toista — +penikulmain laajuiset, synkät metsämme, suomme ja kanervakankaamme. En +tiedä, tuletko niistä pitämään, mutta ne ovat joka tapauksessa aivan +erikoisia.» + +»Minä tulen varmasti pitämään tästä seudusta. Rautatiematka tänne +oli hyvin kaunis. Kun on asunut sellaisessa maassa kuin Englannissa, +jossa jokainen jalanala maata on ihmisen käyttämä ja viljelemä, kaipaa +suunnattomasti oikein raivaamatonta luontoa. Kyllä Englannissakin on +koskemattomia paikkoja — Yorkshiressä ja Walesissa esimerkiksi, mutta +minä en ole koskaan ollut siellä.» + +»Asuitteko te aina Lontoossa?» kysyi neiti Sparre. + +»Asuimme, niin kauan kuin isä eli. Sitten muutin äidin kanssa +Richmondiin, ja kun hän kuoli» — Agnete hiljensi ääntään —»jäin asumaan +sinne vuodeksi. Mutta minä tunsin itseni niin yksinäiseksi — minä +kaipasin olosuhteiden muutosta ja tulin ajatelleeksi lapsuuteni ystäviä +— sinua, täti Gertrud, ja Aagea. Muistatko, Aage, miten hauskaa meillä +oli toistemme kanssa?» + +»Muistan kylläkin. Mutta muistan myöskin, että tapanani oli kiusoitella +sinua ja aina esiintyä käskijänä. Sinä et ollut milläsikään +käytöksestäni ja olit ihmeteltävän mukautuvainen — — — Minä pelkään, +että piankin tulet huomaamaan, etten ole muuttunut.» + +»Älä välitä hänestä, Agnete», keskeytti neiti Sparre hymyillen. »Hän +puhuu aina niin. Hän tekeytyy pahemmaksi kuin on.» + +»Minä en pelkää Aagea», sanoi Agnete rauhallisesti. Hän istuikin juuri +ajatellen, miten Aage häntä miellytti, vaikka hänen käytöksensä oli +niin kylmä ja luotaantyöntävä. Lapsena hänellä oli ollut se tunne, että +Aage kaipasi ystävällisyyttä ja että hänen — juuri hänen — erikoisena +tehtävänään oli olla hyvä hänelle. + +Kiivasta, nopeaa kavionkapsetta kuului heidän takanaan — — — Vaunut +ajoivat ohi. Auringonsäteet säihkyivät valjaitten hopeaheloissa ja +kuskin virkapuvun napeissa. Vaunuissa istui kaksi herraa ja kaksi +naista. Agnete näki vilahdukselta hymyilevät, nuorekkaat naisenkasvot +punaisen päivänvarjon takaa. Kasvot olivat hänelle tutut — — — Pitkän, +nuoren herran hän tunsi myöskin. He olivat hänen matkatovereitaan, +jotka olivat tulleet junaan eräällä asemalla Skånessa. + +Samassa Aage tempasi ohjaksista. Hevonen säikähti ja heittäytyi +sivulle. Agnete kirkaisi. Neiti Sparre oli tullut aivan kalpeaksi. +Mutta heti Aage sai hevosen taas rauhoittumaan ja he jatkoivat +matkaansa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. + +»Ketkä ne ajoivat meidän ohitsemme?» kysyi Agnete tyynnyttyään. + +»Ne olivat herra ja rouva Sandell läheisestä Dalan kartanosta sekä +heidän vieraansa, joita vastassa he olivat asemalla», vastasi neiti +Sparre. Sitten hän kumartui nuoren vierustoverinsa puoleen ja kuiskasi: +»Älä puhu Aagelle heistä.» + +Agnete katsahti hämmästyneenä puhujaan, mutta ei uskaltanut kysellä +enempää. Neiti Sparre oli hyvin huolestuneen näköinen. + +He ajoivat eteenpäin äänettöminä. Jonkun ajan kuluttua he poikkesivat +kapealle sivutielle, jota korkeat koivut reunustivat. Täti Gertrud +nyökäytti päätään Agnetelle. »Nyt olemme kohta kotona», sanoi hän. + +Valkea asuinrakennus kohosi matalan, puutarhaa ympäröivän kiviaidan +takaa. Agnete näki vilahduksen vihreäksimaalatusta kuistista, jonka +seiniä peittivät syksyn punaamat villiviiniköynnökset. Rakennuksen +edessä olevan laajan ruohikon keskellä kasvoi mahtava riippakoivu, +jonka latva ulottui koko joukon yli katon. Kukkapenkeissä koreili +punaisia ja sinipunervia astereita ja leukoijia tummanharmaitten +resedojen ja keltaisten auringonruusujen seassa. Agnetesta kaikki +näytti ihmeen kauniilta ja siistiltä. Hän oli luullut tulevansa +yksinäiseen, rappeutuneeseen taloon — mutta tässähän ei ollut +merkkiäkään köyhyydestä ja huonoista oloista. + +»Miten kaunista täällä on!» sanoi hän neiti Sparrelle, ja vanha neiti +hymyili tyytyväisenä. + +»Niin, me koetammekin parhaamme mukaan ylläpitää järjestystä.» + +Vaunut ajoivat pihaan ja pysähtyivät kuistin eteen. Aage hyppäsi +istuimeltaan auttaakseen naisia. + +»Tervetuloa Koivulaan», sanoi hän ottaessaan Agneten käden omaansa. +Agnete katsahti häneen. Hänen äänensä vapisi hieman, ja otsalla +ja katseessa oli synkkä pilvi. Agneten sydän täyttyi säälistä +Aagea kohtaan. Vaikka hän ei tuntenutkaan Aagen elämäntarinaa +kokonaisuudessaan, tiesi hän hänen kokeneen paljon suruja. Syvä +hellyytensä, halunsa lohduttaa ja auttaa, nämä hänen luonteensa +perusominaisuudet vetivät häntä Aagen puoleen voimakkaammin kuin ennen. + +»Kiitos, Aage», sanoi hän hiljaa. Aage tunsi kättään puristettavan +ujosti ja viivytellen, mutta silti sydämellisesti. — »Jospa voisin olla +teille vähäiseksi iloksi.». + +»Iloksi», Aage toisti. Hän aikoi sanoa jotain ivallista ja katkeraa, +mutta hillitsi itsensä äkkiä. Ei, hän ei voinut puhutella häntä tylysti +— hänellähän oli nuo kasvot — lempeimmät kasvot, mitä hän koskaan oli +nähnyt. Sehän oli Agnete, hänen lapsuutensa paras ystävä. Ja hänestä +tuntui, kuin lapsuuden suloinen rauha olisi Agneten mukana muuttanut +siihen kotiin, jonka hän oli saanut omakseen. + +»Minä uskon sinun tuovan iloa minne tuletkaan», sanoi hän hiljaa, ja +hänen silmänsä kirkastuivat hänen katsoessaan Agneten silmiin. + + * * * * * + +Päivällisen jälkeen Agnete vietti hetkisen huoneessaan. Se oli suuri ja +valoisa, ja ikkunat olivat puutarhaan päin. Neiti Sparre oli nostanut +sinne joukon vanhoja huonekaluja, jotka alkuaan olivat kuuluneet +taloon. Muutamia hienoja vaskipiirroksia oli seinillä, lattiamatto ja +ikkunaverhot olivat kotonakudottuja, kansanomaista kuosia. + +Agneten matkakirstu oli jo saapunut, ja hänellä oli täysi työ +purkaessaan ja järjestäessään vaatteitaan piirongin syviin, +lavendelintuoksuisiin laatikkoihin. Ympäristö miellytti hänen +kauneudenaistiaan, ja hän tunsi kotiutuvansa. Hän tunsi voivansa asua +täällä kuukausimääriä, vaikkapa vuosiakin. + +Lopetettuaan työnsä hän astui ikkunan luo ja alkoi katsella ulos. + +Hänen huoneensa sijaitsi kuistin vieressä. Ikkunoiden edessä oli +ruohokenttä riippakoivuineen — kauempana hiekkakäytävä ja kiviaita, +jonka valkeaksimaalattu portti oli auki maantielle päin. Oli alkanut +tuulla hiukan; koivun oksien varjot tanssivat aurinkoisella käytävällä. +Silloin tällöin irtaantui keltainen lehti, joka hiljalleen putosi +maahan. Varjossa olevan kiviaidan takaa näkyi vihreitä niittyjä +auringonpaisteessa, ja kauempaa häämötti metsä sinertävässä usvassa. +Suuria, valkeita pilviä liiteli taivaalla, joka hohti syyskesän +läpikuultavassa kirkkaudessa, sen kellervässä, hillityssä valossa. +Harakka hyppeli puutarhan poikki, siisti sulkiaan ja lennähti ilmaan +nauraa räkättäen. Ruohonkorret värisivät tuulahduksen niihin koskiessa, +ja suuret, punaiset ja sinertävät asterit huojuivat taivuttamatta +kruunuaan. + +Miten rauhallista ja kaunista täällä oli! Juuri tällaisessa +ympäristössä ihmisten tulisi elää, Agnete ajatteli. Ei suurkaupunkien +hälinässä ja hyörinässä, vaan maalla, raittiissa ilmassa, +luonnonkauneudessa ja hiljaisuudessa. Täällä katoaisi hermostus, täällä +jalot ajatukset täyttäisivät sielun. — Luonto — sehän on kaiken äiti, +ihmisen paras ystävä. + +Neiti Sparre tuli ilmoittamaan, että kahvi aiottiin juoda puutarhassa, +ja Agnete seurasi häntä sinne. + +Tumman kuusikon edessä olevalla ruohikolla oli pari vihreäksimaalattua +puutarhapenkkiä ja pyöreä pöytä, jossa kahvikeittimen kirkas messinki +ja ohuiden posliinikuppien himmeä norsunluuhohde erottuivat valkeasta +liinasta. Ja täti Gertrud harmaassa villaleningissään, päähineen +nauhasolmukkeiden kehystäessä hänen ryppyisiä kasvojaan, oli kuin luotu +toimimaan emäntänä tämän hauskan, kodikkaan kahvipöydän ääressä. + +Agnete oli vaihtanut ruskean matkapukunsa valkoiseen musliinileninkiin +ja suureen olkihattuun. Hän näytti nuoremmalta tässä puvussa — +tyttömäisen hennolta ja pieneltä — ja raikas ilma oli jo nostanut +hieman punaa hänen kalvakoille poskilleen. + +»Aage on mennyt pellolle katsomaan leikkuuväkeään», sanoi neiti Sparre +kaataessaan kahvia. — »On vaikea tietää, milloin hän palaa, joten +minusta on turha odottaa häntä. — Ota paljon kermaa, Agnete kulta, — +sinun täytyy saada pyöreämmät posket.» + +»Tuhannen kiitosta — — — Mutta istuhan nyt, että saisit jotain itsekin, +täti Gertrud. Huomenna sinun täytyy luovuttaa minulle emännäntoimet.» + +»Ei, rakas lapsi, mitä ajatteletkaan! Sinähän olet tullut tänne +virkistymään. Mutta sinä voit kaataa kahvia Aagelle. Se maistuukin +hänelle paremmalta, kuin jos minä sen teen vanhoilla käsilläni.» + +Agnete pudisti päätään. + +»Sitä en usko. Aage ei varmaankaan välitä minusta vähääkään.» + +»Kyllä, hän pitää sinusta paljon, ole varma siitä!» huudahti neiti +Sparre vakuuttavasti. »Hän ei ole unohtanut, miten hyviä ystäviä te +olitte lapsina. Muuten hän ei olisikaan suostunut sinun tännetuloosi. +Hän on muuttunut melkein ihmisiä kaihtavaksi, senjälkeen kuin häntä +kohtasi suuri surunsa.» + +»Niin, mitä se oli oikein? — Mutta ehkä» — Agnete punastui kovasti — +»ehkä minulla ei ole oikeutta kysellä.» + +»Onpa kylläkin! Minä juuri ajattelinkin puhua siitä kanssasi ollessamme +kahdenkesken. Ei se ole mikään salaisuus, että Aage oli kihloissa neiti +Lotten Rosénin kanssa ja että tämä purki kihlauksen, kun Aage menetti +omaisuutensa.» + +»Että hän saattoikin sen tehdä — — — !» + +»Niin, eikö totta, sitä ei voi käsittää? Sinä ja minä, pikku Agnete, +me kuulumme niihin naisiin, joiden mielestä onnettomuus kiinnittää +meitä vielä enemmän niihin, joista pidämme. Mutta se mielipide on +hyvin vanhanaikainen», jatkoi hän hienosti hymyillen. »Lotten oli joka +tapauksessa toista mieltä.» + +»Kerro minulle hänestä hiukan enemmän — jos tahdot, täti Gertrud.» + +»Mielelläni. Lotten oli erään rutiköyhän ruotsalaisen kamarijunkkarin +lapsi. He asuivat silloin Kööpenhaminassa, kun Aage tutustui häneen. +Hänellä oli muutamia veljiä, jotka olivat upseereja. Koko perhe eli +varojensa yli ja oli ainaisessa rahapulassa. Jo lapsuudestaan saakka +oli Lotten asettanut itselleen päämaalin: joutua rikkaisiin naimisiin. +Hän oli kaunis ja liehittelevä, eikä hänen maineensa ollut paraimpia. +Kukaan ei voinut käsittää, mistä hän sai rahoja pukuihinsa, jotka +olivat niin ylen hienoja, että niistä kerrottiin sanomalehdissä. — +Kun hän meni kihloihin Aagen kanssa, luulivat kaikki Aagen saavan +periä suuren omaisuuden. Hän piti Aagesta omalla tavallaan, sen verran +kuin hän saattoi pitää muista kuin itsestään. Mutta kun onnettomuus +tuli, oli Lotten myös ensimäinen, joka hylkäsi hänet. Ja Aage on +katkeroitunut siinä määrin pettymyksestään, että on kuin toinen +ihminen.» + +»Aage parka», sanoi Agnete hiljaa. Kahvi hänen edessään oli koskematta. + +»Niin, se oli vaikeata silloin. Mutta se oli hänen onnensa. Lotten on +sellainen nainen, joka voi häikäilemättä saattaa miehensä häviöön ja +pettää häntä. Minä säälin tilanomistaja Tholanderia, jonka kanssa hän +sittemmin meni naimisiin, paljon enemmän kuin Aagea.» + +»Onko Aage tavannut häntä senjälkeen kuin kihlaus purettiin?» + +»Minä luulen hänen nähneen hänet matkoillaan Skånessa. Ja nyt tänään — +Lotten ja luultavasti hänen miehensä istuivat vaunuissa, jotka ajoivat +ohitsemme maantiellä. He vierailevat Dalassa nyt jonkun aikaa. Olen +niin pahoillani Aagen takia. Lottenin tapaaminen repii auki vanhat +haavat.» + +Neiti Sparre pudisti huolestuneena päätään. Hänen suutaan ja silmiään +reunustavat rypyt näkyivät nyt kovin selvästi. + +Agnete aikoi vastata, mutta näki samassa Aagen tulevan portista ja +suuntaavan kulkunsa heidän luokseen. + +Hän heittäytyi heitä vastapäätä olevalle tuolille. Kissa, joka oli +paistattanut itseään ruohikossa, lähestyi hiljaa naukuen ja hypähti +hänen polvelleen. Hän silitti sen sametinhienoa harmaata turkkia, ja +sitä katsellessa levisi hänen nuorille, vakaville kasvoilleen iloinen +hymy. + +»Täällähän teillä on oikein hauskan näköistä», sanoi hän. »Saanko +minäkin kupillisen kahvia?» + +Agnete nousi kaatamaan. + +»Miten monta sokeripalaa haluat?» kysyi hän. Hänellä oli sokeripihdit +kädessä. + +»Sitä en todellakaan tiedä.» + +»Anna hänelle kolme palaa», neuvoi neiti Sparre. »Aage ei koskaan +kiinnitä huomiota siihen, mitä syö tai juo — paitsi milloin saa +sellaista, josta ei pidä. Silloin hän kylläkin tietää.» + +»Niin, minä olen kerta kaikkiaan häijy ja kiittämätön olento. Siinä +kuulet.» + +»Oo, toistaiseksi en vielä ole kuullut mitään varsinaista pahaa +sinusta», sanoi Agnete hymyillen. Hän seisoi Aagen edessä ojentaen +kahvikuppia, minkä Aage otti vastaan hiukan kömpelösti, sillä kissa oli +yhä hänen sylissään. Heidän kätensä koskettivat toisiaan, ja Agnete +veti omansa äkkiä takaisin punastuen. + +»Jos sinua haluttaa lähteä kanssani, Agnete, niin olisi minulla +nyt aikaa näyttää sinulle ympäristöä», sanoi Aage juotuaan kahvin. +»Lähdetkö mukaan, täti Gertrud?» + +»En kiitos, lapsi kullat, menkää te yksin. Minä istun mieluimmin +rauhassa sukankutimineni.» + +»Nyt alas, Pekka — — —» + +Aage nousi kääntyen Agneten puoleen. Nyt hän vasta huomasi, että tämä +oli muuttanut vaatteita. Miten solakka ja nuorekas hän olikaan tuossa +puvussa! Hänen kaulansa ja käsivarsiensa ruusunvärinen hipiä kuulsi +leningin pitsien ja ohuen kankaan läpi. Hatun syrjien alta näkyi ruskea +tukka soluvan pehmeästi poskia myöten. Aagesta tuntui hänen siinä +seistessään, kuin Agnete olisi vielä ollut sama pikku tyttö, minkä hän +muisti lapsuutensa ajoilta. + +»Eikö sinua palella? Ilma alkaa jo käydä viileäksi» sanoi hän sivellen +veljellisesti Agneten käsivartta. + +»Ei, ei, ei minua palella.» Agnete hytkähti ja värisi hiljaa, +tietämättä oikein miksi. + +He kulkivat kapeata käytävää vierekkäin. Ensi silmäykseltä puutarha +näytti hyvinhoidetulta, mutta Agnete huomasi pian, että se erosi +suuresti englantilaisista puistoista, jotka hänellä olivat +tuoreessa muistissa. Täällä ei ollut ainoatakaan sametinpehmeätä, +tasaiseksileikattua ruohokenttää, jossa toinen ruohonkorsi ei saanut +kasvaa toisen ohi. Ruoho kasvoi vapaasti, mutta näytti kuitenkin +rehevältä ja smaragdinvihreältä auringonpaisteessa — ja ruohikosta +päänsä nostaneet kissankellot ja apilankukat tekivät puutarhan hyvin +viehättäväksi Agneten silmissä. Siellä oli ääretön joukko vanhoja, +kyhmyisiä omenapuita, joiden oksat viistivät maata hedelmien painosta, +ja ylt'ympäri ruohikossa oli pudonneita omenia, tuoreita ja tuoksuvia. +Kun he saapuivat vattupensaikon luo, kohotti Agnete raskasta, maahan +painunutta oksaa, jotta lehtien harmahtava puoli loisti kuin hopea, ja +poimi kouransa täyteen kosteita, tummanpunaisia marjoja. + +Miten hyvältä ne maistuivat! Siitä oli aikoja, kun hän oli viimeksi +poiminut marjoja tämmöisessä maalaispuutarhassa. Nämä vatut herättivät +eloon lapsuudenmuistot. + +He kulkivat edelleen ja saapuivat tallin ja navetan lähettyville +koivikon ääreen, josta talo oli nimensäkin saanut. Navetta oli +pitkä, matala graniittikivirakennus, jonka pärekatto suojusti pieniä +ikkunoita. Navettaan liittyi puinen lisärakennus, jonka ruskeahkolla +olkikatolla sammal rehotti; sen seinien alkuperäinen punaväri oli +kulunut ja muuttunut epämääräisiksi vivahduksiksi, jotka muistuttivat +vanhan puunrungon väriä. Suurella, kiviaidan ympäröimällä pihamaalla +kasvoi ruoho mehevänä, ja siellä täällä pilkisti keltaisia kukkia. +Eräässä nurkkauksessa oli vanhanaikainen kaivo, jonka pitkä vintti +kohosi synkkänä kohden valkeita pilviä. Näkyvillä oli koko joukko +erilaisia ajopelejä — tasapohjaisia heinähäkkejä, tavallisia työkärryjä +sekä tilava kaleesi, joka näytti ainakin sadan vuoden vanhalta. +Pihamaan takaa koivujen valkoisten runkojen välistä näkyi perkaamaton +tiheikkö, jossa kasvoi katajia, kanervaa ja mustikkaa sammaltuneiden +kivien ympärillä. Viidakosta kuului lehmänkellojen kilkatusta, ja +siellä täällä näkyi sarvipää puiden lomitse ja saattoi erottaa +vihreyden keskeltä ruskea- ja valkopilkkuisen ruumiin. + +»Tämä on ihastuttavinta, mitä olen täällä nähnyt!» huudahti Agnete +tyytyväisenä. »Nämä vanhat ajoneuvot muistuttavat minulle Gösta +Berlingin tarusta sitä kohtaa, jossa kerrotaan, miten kavaljeerit +hakevat vanhat vaununsa ajaakseen Ekebystä. — Onko Koivulalla mitään +tarua, Aage?» + +»Luulen olevan, mutta en tiedä siitä paljoakaan. Tiedän vain, että +viimeinen omistaja, jolta isä osti talon, oli ihmisiä kaihtava, +synkkämielinen vanha upseeri, joka ei koskaan tahtonut tavata +naapureitaan. Kerrotaan, että hänen vaimonsa oli hyljännyt hänet monta +vuotta sitten. Hän kuoli äkkiä — huhu kertoo, että hän hirtti itsensä, +mutta kukaan ei tiennyt sitä varmaan, paitsi hänen vanha palvelijansa, +joka vaikeni kuin muuri.» + +Agnete kalpeni. »Huh, sepä oli hirmuista! Missä se tapahtui — minä +tarkoitan, missä hänen sanottiin hirttäytyneen?» + +»Se kuuluu tapahtuneen siinä huoneessa, jossa minä nykyisin asun», +sanoi Aage ja hymyili hänen kauhulleen. »Ole rauhassa, Agnete, en ole +koskaan huomannut, että siellä kummittelisi. Olkoon kapteenin syntien +ja surujen laita miten tahansa, niin luulen kuitenkin, että hän on +saanut rauhan haudassaan.» + +»Mutta — että sinä asutkaan siellä! Miksi valitsit sen huoneen?» Hän +oli tarttunut Aagen käsivarteen ja katseli häntä suurin, pelokkain +silmin. Aage puristi hiljaa hänen käsivarttaan, ennenkuin vastasi: + +»Siksi, että se on kauimpana, ja minä tahdoin olla rauhassa. Ja miksi +pelkäisin? — Kuolleet eivät tee kenellekään pahaa.» + +»Eivät tietenkään. Mutta minusta tuntuisi kauhealta asua sellaisessa +huoneessa, missä sellainen toivoton ihmisparka kerran on asustanut. +Joskaan hän itse ei kummittele, tuntuisi kuitenkin siitä, kuin hänen +raskaat ajatuksensa kummittelisivat siellä. — Minä toivoisin, että +antaisit minun järjestää itsellesi toisen huoneen, Aage — huoneen, +joka on avara ja valoisa ja josta on laaja näköala. Minä toisin +sinne joka päivä tuoreita kukkia ja ripustaisin seinille muutamia +hauskimpia taulujani. Sinun täytyy nähdä tauluni — minulla on niin +monta jäljennöstä kuuluisimpien englantilaisten taiteilijain tauluista +— Burne Jonesin, Wattsin ja Rossettin. Luulisin sinun pitävän niistä.» + +Aage hellitti hänen kädestään kuin ajatuksissaan, ja hänen katseensa +muuttui synkäksi. + +»Kiitos, Agnete, aikomuksesi on hyvä, mutta minä pysyn mieluimmin +siellä, missä olen. Ja sinun taulusi eivät sovi minulle. — +Näetkös, silloin kun vielä luulin isän olevan rikkaan, aloin lukea +taidehistoriaa. Olin jo tehnyt pari matkaa Italiaan ja Hollantiin +saadakseni nähdä taulukokoelmat, ja kirjoitin niistä muutamia +artikkeleita. Mutta sitten tuli muutos. Nyt olen talonpoika ja minun +tulee elää kuin talonpoika. Kaikki, mikä muistuttaa entistä elämääni, +tuottaa minulle tuskaa.» + +»Mutta Aage» — hän ei katsonut häneen, vaan puhui ujosti ja hiljaisella +äänellä. »Kenenkään ei pidä karkoittaa kauneutta elämästään, vaikkei se +voisikaan olla siinä ensi sijalla.» + +»Minulle se on kaikki tai ei mitään», sanoi Aage lyhyesti. »Palaammeko +nyt täti Gertrudin luo? Minulla ei ole enää mitään näytettävää.» + +Agnete seurasi häntä ääneti. Hän katseli hänen ryhdikästä vartaloaan, +hänen ylpeätä niskaansa, joka ei ollut taipunut surussa, vaan kohosi +entistään uhmaavampana, ja hän ajatteli surumielin, miten vaikeaa oli +voittaa hänet, vaikeaa tuoda valoa hänen elämäänsä, niin hartaasti kuin +hän sen halusikin tehdä. + + + + +III + + +Rouva Lotten Tholander nousi Dalan herraskartanon komeita pääportaita +ja astui halliin, johon auringonsäteet tunkeutuivat keltaisten +silkkiuudinten raoista. Hän riisui englantilaisen hattunsa ja valkoisen +liinatakkinsa ja alkoi järjestää kiharoitaan ikkunain välissä olevan +peilin edessä. Pahantuuliset ja tyytymättömät kasvot silmäilivät häntä +peilistä. Hän oli tehnyt aamukävelynsä Koivulan tienoille toivoen +saavansa nähdä Aage Sparren, mutta ei ollut onnistunut aikomuksessaan. +Hän kaipasi häntä — kaipasi tulisesti, intohimoisesti. — — Hän oli +tullut Smålantiin ainoastaan saadakseen tavata häntä. Mitä sitten +tapahtuisi, siitä hän ei välittänyt eikä halunnut sitä tietääkään. Hän +sulki tahallaan silmänsä tekonsa seurauksilta. + +Hän kuuli ääniä ruokasalista. Rouva Lotten tunsi ne ja nyrpisti +halveksien nenäänsä. Hänen miehensä siellä jutteli tilanomistaja +Sandellin kanssa. Nuo molemmat sopivat hyvin yhteen. He olivat kumpikin +meluavia karkeita ja raakoja miehiä, jotka eivät välittäneet muusta +kuin maanviljelyksestä ja paikkakunnan asioista — niin, ja sitten vielä +juomingeista, kortinpeluusta ja naisista. Hänen miehessään oli vielä +nuorekkuutta ja tuoreutta, mikä kerran oli viehättänyt häntä, — mutta +aikojen kuluessa kai hänkin muuttui yhtä lihavaksi, kerskailevaksi ja +epämiellyttäväksi kuin Sandell nyt oli. Mutta aika, surut tai köyhyys +eivät kyenneet himmentämään Aage Sparren jaloja rotupiirteitä, älyn ja +tahdonlujuuden leimaa, mikä asetti hänet muiden miesten yläpuolelle. + +Rouva Lotten huokasi raskaasti. Elämä ei ollut antanut hänelle sitä, +mitä hän kerran oli toivonut. Mutta nuoruutensa ja kauneutensa +tuottamaa iloa hänellä oli yllinkyllin. Peilistä hän näki kukoistavan, +solakan vartalonsa vaaleansinisessä aamupuvussa, sievät punertavan +kiharatukan ympäröimät kasvonsa kapeine, harmaine, veitikkamaisine +silmineen, jotka melkein sulkeutuivat hänen vetäessään suuren, +raikkaan, valkohampaisen suunsa nauruun. Näitä kasvoja miehet eivät +voineet vastustaa. — Ja miten paljon mielistelyjä hän olikaan saanut +kuulla poskiensa naurukuoppien takia, valkean kaulansa ja pienten, +pehmoisten käsiensä vuoksi! Hän rakasti ihailua ja imartelua eikä +voinut tulla toimeen miesten suosiotta. Häntä viehätti vain erotiikka. + +Hänen pienet, korkeakantaiset kenkänsä kapsattivat lattian kivilaattoja +vasten. Hän avasi ruokasaliin vievän oven. Kolmesta suuresta ikkunasta +näki puutarhan kirjavien syyskukkien runsauden, kauempaa häämötti +havumetsä, ja yllä kaareutui sinitaivas. Pöydän ympärille istuivat +herra ja rouva Sandell, heidän poikansa Gösta ja tilanomistaja +Tholander. Rouva Sandell nousi; hän oli mustiin puettu, kalpea ja +jäykkä, tukka sileänä kehystäen ankaria kasvoja. Hän meni rouva +Tholanderia vastaan pyytäen anteeksi, että he olivat jo istuutuneet +pöytään. + +Herra Sandell puuttui puheeseen meluavalla äänellään: + +»Syyttäköön pikku rouva itseään, kun tulee liian myöhään. Minä +puolestani olen jo sivuuttanut sen iän, jolloin eletään lähdevedestä ja +rakkaudesta. Ei, tämmöinen tuore, keitetty hummeri on sentään jotain +toista, vai mitä? Hahahaa!» + +Lotten rouva istuutui miehensä viereen, joka juuri tyhjensi suuren +lasillisen baijerilaista olutta ja pyyhki suutaan lautasliinalla, +ennenkuin kääntyi rouvansa puoleen välinpitämättömästi sanoen: + +»Hyvää huomenta, Lotten. — Missä olet ollut tänään?» + +»Kuljeskelin koivikossa.» — Hän ojensi kätensä ottaakseen leipää. + +»Silloin rouva kai kulki Koivulan ohi. Tapasitteko patruuna Sparren?» +kysyi tilanomistaja Sandell. + +»En tavannut ketään», vastasi Lotten katsomatta ylös. + +»Hän on kai pelloillaan aamusta iltaan. Mies on ahkera, se täytyy +myöntää, mutta hän ei ymmärrä maanviljelystä, joten kaikki menee päin +männikköön.» + +»Kenestä setä puhuu?» kysyi tilanomistaja Tholander ja lakkasi +katselemasta lautastaan. + +»Puhun lähimmästä naapuristani, patruuna Sparresta. Hän on eräs nuori +tanskalainen, joka peri velkaisen talon isänsä jälkeen. Kerrottiin isän +olleen upporikkaan, mutta hän teki kai liian uhkarohkeita yrityksiä. +Ja nyt on poika puilla paljailla. Hän kuuluu olleen niihin aikoihin +kihloissa, mutta morsian purki, kun rahat loppuivat — —» + +»Kiitos, rouva Sandell, saanko kupillisen kahvia!» — Lottenin +käsi vapisi hiukan hänen ojentaessaan kuppiaan emännälle. »Tuopa +on vasta kaunis kannu! Saako näillä seuduin tuollaisia vanhoja +messinkitavaroita?» + +Rouva Sandell vastasi lyhyesti, että kannu oli ostettu jostain +huutokaupasta, eikä Lottenilla ollut enää muuta sanottavaa. Herrat +jatkoivat keskusteluaan Aage Sparresta. Nuori rouva painoi hetkisen +käsillään poskiaan, sillä niitä poltti niin sanomattomasti. — Mahtoi +sittenkin olla varomatonta, että hän oli uskaltanut lähteä näille +tienoille, missä Aage asui. Täällä Ruotsissa vain ani harvat tiesivät +hänen olleen kihloissa Kööpenhaminassa. Hänen miehellään ei ollut siitä +aavistustakaan. Ja huolimatta ulkonaisesta välinpitämättömyydestään +tämä saattoi olla kovin mustasukkainen. Ja silloin Lotten pelkäsi +häntä, vaikka tavallisesti saattoikin kietoa hänet pikkusormensa ympäri. + +»Komea mies kun Sparre on, saattaa hän mennä rikkaisiin naimisiin», +jatkoi herra Sandell. »Nyt on Koivulaan tullut eräs rikas nainen +vieraaksi. Eikö veli Tholander nähnyt häntä asemalla torstaina? Hän +oli puettu ruskeaan hameeseen — englantilaista tyyliä — oikea lady +sormenpäihin saakka.» + +»Näin kylläkin! Mehän matkustimme samassa junassa. Lotten, etkö muista +tuota kaunista naista, joka luki englantilaista lehteä?» + +»Oliko hän todella niin kaunis?» kysyi Lotten terävästi. »Minusta hän +näytti jotensakin ikävältä.» + +»Ne naiset, ne naiset», naureskeli tilanomistaja Sandell. Hänen paksut, +kiiltävät poskensa pullistuivat, niin että silmät hävisivät tuon +lihavuuden taakse. »Ei nainen koskaan myönnä, että joku muu voi olla +kauniimpi häntä. Niin, pikku rouva Tholander, täytyy myöntää, ettei +hänellä ollut teidän vartaloanne eikä veitikkamaisia silmiänne, mutta +hän oli kuitenkin kaunis.» + +Lotten nytkäytti keveästi olkapäitään. + +»Ehkä — vaikken minä voinut sitä nähdä. Mutta minä en olekaan sellainen +naiskauneuden erikoistuntija kuin te.» + +Rouva Lotten lausui sutkauksensa mitä viattomimman näköisenä. Häntä +ei vähääkään liikuttanut, että rouva Sandell puristi yhteen ohuet +huulensa ja katsahti mieheensä katkerana ja vihaisena. Mitä hän heistä +välitti! Hän ajatteli ainoastaan, että Aage oli joka päivä yhdessä +nuoren naisen kanssa, joka ehkä osasi voittaa hänet. Voittaa Aagen, +joka kerran oli ollut hänen omansa, josta hän oli luopunut vain siitä +syystä, ettei tahtonut, ettei voinut tulla köyhän miehen vaimoksi. Hän +näki hänet ajatuksissaan — näki hänen suoran, solakan vartalonsa, hänen +vakavat kasvonsa, jotka olivat niin kauniit hänen nauraessaan. Hän +muisti tumman, valkoiseen niskaan kätkeytyvän tukan, niskan, jota hän +niin mielellään oli suudellut. — — — Ja hän ajatteli inholla miehensä +härkämäistä niskaa, jossa kuroutumat kulkivat korvasta korvaan. — — +Niin, hän oli maksanut korkean hinnan saamastaan rikkaudesta. Ja ehkä +hänen asemansa ei ollutkaan niin varma kuin hän oli luullut. Hänen +miehensä oli intohimoinen pelaaja, joka saattoi menettää suunnattomia +summia yhtenä ainoana iltana. Jospa hänen joskus täytyisi jakaa +köyhyyden huolet hänen kanssaan! — — Ei, ei, sitä oli hirveä ajatella. +— Miksi säikyttelisikään itseään turhilla mietteillä — — + +Rouva Lotten alotti vilkkaan keskustelun kuusitoistavuotiaan Gösta +Sandellin kanssa. Tämä oli pitkä, vaalea ja kaunis, — Lottenia huvitti +panna poikaparan pää pyörälle. Gösta punastui Lottenin puhuessa, ja +hänen kätensä vapisivat. Hänen äitinsä taisteli levottomuuttaan vastaan +— ei tiennyt, kenen suhteen piti enemmän pelätä, miehenkö vai pojan. — +— Hyvä isä, mikä raukka! Lottenista hän oli suunnattoman naurettava. + +»Minä aioin sitäpaitsi ehdottaa, että iltapäivällä ajaisimme Koivulaan +tervehtimään Sparreja», sanoi tilanomistaja Sandell. »Sitten voisimme +pyytää heitä luoksemme jonakin iltana ensi viikolla. Mitä te siitä +arvelette, pikku rouva Tholander?» + +Lotten katsahti häneen loistavin silmin. Hän unohti Göstan kanssa +alottamansa leikin. Hän saisi sittenkin nähdä Aagen vielä sinä päivänä! +Mutta olisiko se sopivaa? Jos hän antaisi itsensä ilmi? — Hän — tai +Aage? Hänen miehensä ei pitänyt saada vihiä asiasta. Ei koskaan. +— — Mutta hän päätti kyllä uskaltaa. Hän tahtoi saada kaipuunsa +tyydytetyksi. + +»Kiitos, minusta on oikein hauskaa lähteä pienelle ajelulle», sanoi +hän kohteliaasti suostuen, ikäänkuin vallan vähäpätöinen asia olisi +ollut kysymyksessä. Hän loi äkkiä katseensa alas, joten hänen pitkät +silmäripsensä peittivät harmaanvihreitten, viekkaitten silmien +ilonvälähdyksen, silmien, jotka ehkä juuri epämääräisen, välttelevän +ilmeensä vuoksi omituisesti viehättivät. + +Mutta nuori Gösta Sandell oli hyvin pettynyt, kun nuo ihmeelliset +silmät eivät enää koko aterian aikana katsoneet häneen. + + * * * * * + +»Agnete, soita meille hiukan.» + +He istuivat arkihuoneessa päivällisen jälkeen yhdessä. Aage oli +heittäytynyt kiikkutuoliin, väsyneenä, silmät ummessa. Täti Gertrud +huomasi hänen suunsa ympärillä tuskaisen piirteen ja hänen veltosti +riippuvassa kädessään hermostuneita nytkäyksiä. Sitten hän katsahti +Agneteen, joka nojasi sohvannurkkaan, lempeät, uneksivat kasvot +varjossa, kosketti hiljaa hänen kättään ja pyysi: »Soita meille hiukan.» + +Agnete nousi heti ja meni avoimen kuistinoven ohi, josta auringonvalo +virtasi lattialle leveänä juovana, vastakkaisella seinällä olevan +pianon luo. Vanhanaikaisen pianon yläpuolella riippui valkeaksi +kalkitulla seinällä kuuluisien säveltäjien kuvia tummissa +mahonkipuitteissa; murattiköynnös kiersi Beethovenin kuvaa. Agnete +selaili nuotteja, istui hetkisen epäröiden ja alkoi sitten soittaa +vienon pehmeästi skotlantilaisia ja englantilaisia kansanlauluja, +viehkeitä, surumielisiä laulelmia, jotka toivat mieleen sadepisarain +leikin lehdikossa tyynenä iltana, puron hiljaisen lorinan ruohikossa. + +Täti Gertrud istui ja hyräili ohuella vanhan naisen äänellään. »Etkö +osaa mitään tanskalaista laulua, lapsi?» kysyi hän kerran väliajalla. + +»Osaan kyllä — muutamia, mutta en varmaankaan muista niitä ulkoa eikä +minulla ole nuotteja. — Osaan myöskin erään norjalaisen laulun, josta +isä piti paljon — sanat ovat kai Vilhelm Kragin.» + +»Laula se meille.» + +Agneten pehmeä, sielukas ääni kaikui huoneessa — + + "O Herre, jeg er meget træt, + o Herre, skænk mig Hvile! + Min Sjæl er tung af megen Sorg, + min Fod af mange Mile. + + Min Fod har traadt mangt modigt Fjed + for Glæden mig at finde, + og jeg har set al Jordens Pragt, + men Glæden ingensinde. + + Jeg ønsker, jeg var Barn igen + og saå min Moder smile — + O Herre, jeg er meget træt, + o Herre, skænk mig Hvile!" + +Aage avasi silmänsä ja katsahti Agneteen. Hän istui niin suorana ja +näytti niin solakalta tummassa leningissään, paksut, ruskeat palmikot +erottuen valkeasta kaulasta. Nyt näkyi osa pyöristyvää poskea, jonka +hipiä oli kuin ruusunlehti, ja kaksi koskettimilla liikkuvaa hentoa +kättä. + +Agnete ja musiikki sopivat hyvin yhteen. Hänessä oli kaikki niin +sopusuhtaista, rauhallista ja kaunista. — Ja kun Aage sulki silmänsä, +näki hän hänet koko ajan edessään, tunsi hänen läsnäolonsa sävelissä, +ja se tunne tuotti hänelle lohdutusta ja lepoa kuten aina. + +Sohvassa istuva neiti Sparre piti silmällä molempia nuoria. Hän näki +Aagen katseen kirkastuvan, näki miten hän alkoi hiljalleen keinua +tuolissaan seuraten tahtia. Ja vanha neiti huokasi syvään, hymyillen +omille ajatuksilleen, tulevaisuudentoiveilleen, jotka hänen sielussaan +virisivät. + +Silloin — aivan yhtäkkiä — kuului vaunujen kolinaa ja hevosen kavioiden +kopsetta, piiskanläjähdyksiä ja kovaäänistä puhelua, joka tunkeutui +räikeänä läpi iltapäivän poutaisen hiljaisuuden — — — + +He nousivat kaikki kolme. Agnete sulki pianon nopeasti, ikäänkuin +tuntien, että saapuvat vieraat eivät ymmärtäneet sävelten ja unelmien +maailmaa. Aage ilmestyi ensimäisenä portaille. Hän pysähtyi kuin +halvauksen saaneena. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän lensi +kalmankalpeaksi. — Oliko se Lotten — Lotten! Miten hän uskalsi tulla +vierailemaan hänen kotiinsa, tulla miehensä kanssa, — Lotten, joka oli +pettänyt hänet ja pirstonut hänen elämänsä! Hän tunsi suunnattoman +vihan kuohahtavan itsessään, mutta oli siksi ylpeä, ettei näyttänyt +sitä. Hän hillitsi itsensä äärettömin ponnistuksin. Ei, Lotten ei +saanut aavistaa, miten vaikeata se oli. Hänen ei pitänyt saada +tilaisuutta ivata hänen heikkouttaan. Aage tahtoi olla yhtä rauhallinen +kuin Lottenkin, hymyillä vieraanvaraisesti, vetää ylitsensä jääkylmän +välinpitämättömyyden verhon. Lotten ehkä silloin ymmärtäisi, että hän +oli tappanut rakkautensa, tukahuttanut sen, tallannut jalkoihinsa kuin +kekäleen ja sammuttanut sen viimeistä kipinää myöten. + +Hän oikaisihe punan palatessa hänen poskilleen. Hänen +mielenliikutustaan ei huomannut muusta kuin hänen äänensä värinästä, +kun hän lausui vieraat tervetulleiksi. + +Lotten hillitsi itseään huonommin heidän tervehtiessään. Hänen +katseensa oli maahan luotu, ja hän veti kiireesti kätensä toisen +kädestä. Aage näki heti, ettei hän rakastanut miestään. Hän tunsi +Lottenin kyllin hyvin huomatakseen sen heti. Hän oli siis myynyt +itsensä — hyvä! Hän kai itse paraiten tiesi, miten vähäarvoinen se +tavara oli, joka oli tarjolla enimmän antavalle. + +Tilanomistaja Sandell astui sisään, rehentelevänä, leveänä ja +lihavana, ja esitti herra ja rouva Tholanderin sekä esittäytyi +Agnetelle, joka nopeasti vetäytyi syrjään loukkaantuneena näkemästään +lähentelevästä ihastuksesta. Oi, miksi nämä ihmiset tulivat sinne? +Heillä oli vain pahoja aikeita — — — Tuo rouva Tholanderkin? — Agnete +tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ei yksistään +siksi, että hän oli pettänyt Aagen, vaan myöskin siksi, että heidän +luonteensa olivat toistensa vastakohdat. Ja Tholander oli kuin +nuorennos Sandellista, vain uneliaampi, hiljaisempi. Rouva Sandellia +kohtaan Agnete ehkä olisi tuntenut myötätuntoisuutta, ellei tämä olisi +näyttänyt niin jäykältä ja kylmältä. Hän oli varmaankin onneton — +mutta työnsi luotaan muitten myötätunnon. Miellyttävimmältä näytti +epäilemättä nuori, kaunis ja ujo Gösta Sandell. + +Mutta Aage — Agneten sydäntä kouristi, kun hän katsahti häneen. Aage +oli täysin rauhallinen, ja Agnete ihaili häntä sen takia. Mutta miten +kovalta hän näyttikään; ryppy silmien välissä oli syvä, ja katse +oli kylmä ja terävä — — Näytti siltä, kuin hänen mielensä olisi +jähmettynyt katkeruudeksi ja uhmaksi. Ja täti Gertrudkin oli menettänyt +tavanomaisen rauhallisen arvokkuutensa. Hänen kätensä vapisivat, hän +oli punainen kasvoiltaan, ja myssy oli valunut toiselle korvalle. — +Hän kai olisi mieluimmin heti osoittanut rouva Tholanderin ovelle. — +— Agnete meni hänen luokseen, korjasi myssyn paikoilleen ja silitti +hellävaroen hänen harmaita hiuksiaan. Ja neiti Sparre nyökäytti +päätään, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Niin, niin, ole vain rauhallinen, en +aio panna toimeen skandaalia.» + +Hän tervehti Lottenia jääkylmästi kumartaen ja kääntyi heti rouva +Sandellin puoleen. Herrat keskustelivat vilkkaasti avoimen kuistinoven +edessä. Lotten koetti solmia keskustelua Agneten kanssa, mutta sai +niin lyhyitä vastauksia, että jätti sen sikseen. Hän meni päättävästi +herrojen luo, pisti kätensä miehensä kainaloon ja nojasi häneen +hellästi, kiihottavan katseen hakiessa Aagea. Hän oli tosiaankin ollut +järkytetty tavatessaan Aagen. Mutta nyt hän oli jo rauhoittunut. Hän +ei kärsinyt Aagen kylmää levollisuutta — hän tahtoi kiusata häntä, +ärsyttää ja lumota, kunnes saisi taas hänet valtoihinsa. + +»Vai niin, herrat puhelevat Smålannista?» yhtyi hän keveästi +keskusteluun. »Täällä on vallan suurenmoista! — Klaus, minä toivoisin, +että sinä myisit kartanosi siellä kotona ja ostaisit sijaan täältä +toisen. Minä asuisin paljon mieluummin täällä kuin aukeassa, ikävässä +Skånessa.» + +»Rouva tulisi pian katumaan vaihtoa», sanoi Aage luoden häneen +terävän katseen — katseen, joka oli niin täynnä halveksimista, että +se sai Lottenin vapisemaan. »Täällä on niin yksinäistä ja hiljaista — +täällä ei ole läheskään niin suurta seurapiiriä kuin Skånessa, missä +herraskartanot ovat niin lähekkäin.» + +»Oo, seuraelämää ei kaipaa, kun koti on onnellinen», sanoi Lotten. +Hänestä vastaus tuntui erinomaiselta kostolta. Sitten hän loi +hymyilevät silmänsä mieheensä, joka katsahti häneen ällistyneenä. +Ehkäpä herra Tholander ei oikein ymmärtänyt, miten onnellinen hänen +kotinsa itse asiassa oli. + +Aagen kasvoissa ei yksikään hermo värähtänyt. Jos Lottenin vastaus oli +häntä loukannut, ei hän sitä ainakaan näyttänyt. Niin, Lotten muisti +vanhastaan, että Aage aina pani kovan kovaa vastaan. Mutta kuitenkin +hän, Lotten, oli niihin aikoihin aina voittanut. + +»Toivon, että saamme pitää teidät kauan aikaa vierainamme», sanoi +tilanomistaja Sandell. »Silloin veli Tholander voi katsoa itselleen +sopivan kartanon. Sillä koska rouva toivoo muuttoa, niin te tietysti +muutatte. Nuoret, kauniit rouvat saavat aina tahtonsa täytetyksi. +Hahahaa!» + +Tholander halusi mielellään ilmituoda eriävän mielipiteensä siinä +suhteessa, mutta Lottenin lämmin kädenpuristus sai hänet vaikenemaan. +Lotten saattoi olla ihastuttava, milloin tahtoi — vaikkei kukaan +tiennyt paremmin kuin juuri hänen miehensä, mikä pieni paholainen hän +itse asiassa oli. + +Aage puri huultaan. Pitikö Lottenin särkeä hänen sielunrauhansa +kaikiksi ajoiksi — eikö hän soisi hänelle rauhaa täälläkään, minne hän +oli entisten päivien muistoja ja omaa itseään paennut, saavuttaakseen +unhotusta ja lepoa työssä ja rakastamansa luonnon helmassa? — Mutta hän +ei aikonut antaa karkoittaa itseään täältä. Hän oli valmis alottamaan +taistelun. + +Herrat alkoivat jutella smålantilaisista maatiloista, maanviljelyksestä +ja metsänhakkuusta. Lotten kyllästyi. Hän päästi miehensä käsivarren +ja meni hitain askelin lattian poikki pianon luo, jonka hän avasi +hajamielisesti. + +Aage hätkähti. Aikoiko hän soittaa täällä — täällä, missä Agneten +viimeisten sävelten soinnut vielä tuntuivat väräjävän ilmassa? Hänestä +tuntui, kuin Lotten raiskaisi pyhätön, jos koskisi pianoon. Hän +katkaisi puheensa kesken lauseen ja meni hänen luokseen. + +»Piano on vanha ja huono, rouva Tholander», sanoi hän. »En luule teidän +viitsivän sillä soittaa.» + +Lotten katsahti häneen ärsyttävästi hymyillen. »Voinhan koettaa», sanoi +hän pannen leveän, pullean kätensä koskettimille. + +Aage kumartui hänen puoleensa vavisten vihasta. + +»Sinä et soita», kuiskasi hän hänen korvansa juuressa — käheästi, +katkerasti. + +»Miksen?» kysyi Lotten. Kiemaileva uhma oli kuin poispyyhkäisty hänen +katseestaan. Hän oli kalpea ja vapisi kuten Aagekin. + +»Siksi, että minä en tahdo», vastasi toinen. + +He katsoivat toisiaan silmiin hetkisen, ja Lotten loi katseensa maahan. +Miten Aage katsoikaan häntä! Häntä vapisutti sydänjuuria myöten. Miten +Aage mahtoikaan vihata häntä nyt — — — + +»No niin, eihän minulla ole nuottejakaan mukana», sanoi hän ääneen ja +nousi. Hän alkoi selailla skotlantilaisia lauluja, joita oli pianolla, +mutta Aagen katse pysähdytti hänet. — »Enkö saa edes nuotteihin +koskea?» kysyi hän tukahtuneella äänellä. + +»Et.» + +»Siksikö että ne ovat _hänen_?» kysyi hän katkerasti. + +Aage nyökäytti päätään ääneti. + +Samassa rouva Sandell kutsui Lottenia sohvalle. Hän tahtoi näyttää +hänelle erästä valokuvaa. Nuori rouva puri punaisia huuliaan ja puristi +kätensä nyrkkiin, niin että rystyt valkenivat. Hetkisen kesti taistelua +— hän voitti mielenkuohunsa ja saattoi mennä naisten luo hymyilevänä ja +kylmänä. + +Hän alkoi tutkia Agnetea. Hän haki turhaan hänestä ulkonaisia +puutteellisuuksia. Niitä ei ollut, Agnete oli todellakin kaunis. +Sen pahempi. Ehkä hiukan laiha, mutta ei kulmikas eikä luiseva. +Ihanat kädet ja silmät — — Lotten ei pitänyt hänen kampauksestaan. +miten silmäänpistävää olikaan vetää se korvien yli — hän kai tahtoi +muistuttaa vanhanaikuista maalausta. Mahtoikohan Aage ihailla häntä +kovasti? + +Oo, mitä heidän välillään äsken tapahtuikaan! Lotten ei ollut koskaan +tuntenut itseään niin nöyryytetyksi. Ei hänellä ehkä olisi ollut mitään +sitä vastaan, että Aage hänet voittaisi, mutta se ei saisi tapahtua +toisen naisen takia. Se ajatus kuohutti hänen mieltään. + +Juotiin kahvia, ja sitten piti heidän maalaistapojen mukaisesti +katsella taloa ja puutarhaa. Lotten silmäili ympärilleen terävin, +arvostelevin katsein. Huoneet olivat yksinkertaisesti, melkein köyhästi +sisustetut, mutta siellä oli sentään koko joukko vanhoja, kauniita +tavaroita ja kaikessa huomasi neiti Sparren järjestyksenhalun ja +nopeiden, ahertavien käsien jälkiä. Tässä talossa vallitsi luja tahto, +tahto, joka ei lannistunut köyhyyden ja vaikeuksien tullessa. + +Puutarhassa Lotten poimi ruusupensaikosta viimeisen, hehkuvanpunaisen, +raikkaan ruusun, joka näytti kuin kuumimpana kesäpäivänä kehittyneeltä. +Hän piteli sitä käsissään ja nosti sen vähänväliä huulilleen. Kun he +sitten saapuivat Aagen huoneeseen — Lotten oli välttämättä tahtonut +nähdä sen, eikä Aage voinut sitä kieltää kaikkien kuullen — hän +jätti ruusun kirjoituspöydälle, ikäänkuin olisi unohtanut sen. Hän +tiesi hyvin, että Aage heti vieraiden mentyä heittää sen pois kuin +myrkyllisen kasvin, — mutta yhtäkaikki se oli ollut siellä hetkisen, ja +ajatuksissaan Aage oli näkevä sen kirjoituspöydällään yhtä hehkuvana +ja viekoittelevana kauan sen jälkeen kuin se jo oli muuttunut tomuksi. +Tuota muistoa Aage ei voi karkoittaa huoneestaan, yhtä vähän kuin hän +voi kuolettaa rakkautensa Lotteniin — — — + + * * * * * + +Aage ja Agnete seisoivat koivukujassa katsellen Dalan vaunujen +etääntymistä. + +Vieraat olivat jääneet illalliselle, puoliyö oli jo käsissä. Syötyä +herrat olivat pelanneet l'hombrea ja naiset istuneet arkihuoneessa +käsitöineen. Mieliala oli lamassa. Lotten oli ääneti eikä koettanutkaan +peitellä, miten ikävää hänellä oli naisten seurassa, eivätkä neiti +Sparre enemmän kuin Agnetekaan voineet puhutella häntä ystävällisesti. + +Mutta nyt oli kaikki ohi. Vaunujen räminä ja herra Sandellin +kovaääninen juttelu häipyi vihdoin kuulumattomiin. Aagen ja Agneten +edessä oleva tie oli tyhjä ja rauhallinen; kuu sitä valaisi, ja +koivunrungot heittivät sille tumman varjonsa. + +Yö oli kumman hiljainen. Ei kuulunut muuta kuin lehtien kahinaa ja joen +kaukaista loisketta. Heidän yllään kaareutui tähtikirkas taivas; pienet +vilkkuvat valot loistivat tummansinisellä pohjallaan. Kasteisista +koivun lehdistä levisi voimakas tuoksu. + +Aage seisoi hievahtamatta varjossa. Agnete ei voinut nähdä hänen +kasvojaan. Ehkä hän juuri senvuoksi uskalsi pujottaa kätensä hänen +kainaloonsa. Aage puristi kättä niin kovaa, että Agnete oli vähällä +huudahtaa kivusta. Mutta hän ei vetänyt kättään pois — — — + +Koskekoon vaan, kunhan saan kantaa osan tuskasta — oi, jospa voisin +auttaa! + +»Aage — — —» + +Aage kumartui hänen puoleensa. Nyt Agnete näki hänen kasvonsa. Miten +kärsivän ja epätoivoisen näköinen hän oli — — — + +»Pikku Agnete — älä puhu minulle tästä, hänestä, — mutta jää luokseni.» + +»Jään, rakas, minä jään!» + +Agnete ei tiennyt itsekään, miksi hän äkkiä kumartui ja painoi pehmeät, +vilpoisat huulensa Aagen kättä vasten. + +Aage ei voinut sanoa sanaakaan. Miten vahva hän olikin, miten kova hän +luulikin olevansa, tunsi hän kuitenkin olevansa purskahtamaisillaan +itkuun. Agneten hyvyys liikutti häntä sanomattomasti. Tämä oli +kuin heidän lapsuudessaan — Agnete oli aina valmis auttamaan ja +lohduttamaan, valmis antamaan runsaasta rakkaudestaan surujen +lievikkeeksi. + +Kun Agnete laski irti hänen kätensä, kietoi Aage sen hellävaroin hänen +vyötäisilleen ja vei hänet takaisin kotiin. Kumpikaan ei puhunut +sanaakaan. Mutta Aagen kosketus oli hyväilyä, kiitosta, ja Agnete otti +sen sellaisena vastaan. + +Puutarhan veräjällä he pysähtyivät hetkiseksi. Niitty muistutti +sumun peittämää merta, ja puiden pitkät, tummat varjot lankesivat +leijaileville, liiteleville, hopeanhohtoisille valkoaalloille. Joesta +nouseva usva muodostui ilmaviksi olennoiksi, jotka vuoroin hajaantuen +ja yhteenliittyen seurasivat virran kulkua, kuten rauhattomat haamut +yön halki. + +Lehvien läpi tuikkivat ikkunoiden valot. Ja Agnetesta tuntui tuo +punertava hohde niin inhimillisen lämpimältä ja kodikkaalta kylmän +kuuvalon rinnalla. + +He kulkivat hitaasti puutarhan poikki. Porstuassa Agnete vetäytyi +hiukan kauemmaksi Aagesta. + +»Hyvää yötä, Aage.» + +»Hyvää yötä, Agnete — — nuku hyvin.» + +Ja niin Agnete joutui huoneeseensa. Ovi heidän välillään oli lukossa. — +Kun Aage nyt astuu huoneeseensa, on Lottenin hehkuva ruusu vielä hänen +kirjoituspöydällään, ja vanhat muistot valtaavat hänen mielensä. + +Punaruusu siellä! — — Agnetea kiusasi tuo ajatus. + +Itse hän ei koskaan ollut saanut tuoda kukkia Aagen huoneeseen. + +Hän heittäytyi ikkunan edessä olevalle tuolille ja jäi tuijottamaan +eteensä. Huone oli yhtä valoisa kuin päivällä, sillä kuu paistoi sisään. + +Sen valossa näkyi kaikki selvästi. Näkikö hän selvästi myöskin sielunsa +sopukkoihin? Mitä hän tunsi Aagea kohtaan? Miksi hän tunsi niin suurta +riemua Aagen sanoessa: »Jää luokseni»? — Ja sitten — miksi häntä +pyörrytti, kun Aage kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen? — Aagen +läheisyys tuntui niin suloiselta — suloiselta ja rauhoittavalta, +ikäänkuin se kuuluisi asiaan. + +Rakastiko hän Aagea? — Mutta hänhän oli antanut rakkautensa pois jo +kerran tässä elämässä. Ja hän oli luullut olevan mahdotonta enää +koskaan rakastaa. Hän olisi tahtonut elää kuin leski — nunna, jonka +ajatukset aina olisivat puhtaat ja valkeat. + +Sielunsa silmillä hän näki englantilaisen hautausmaan. Se oli +korkealla, mäkisellä, aaltoilevalla seudulla, missä joki luikerteli +metsien ja niittyjen halki ja missä ei auringonpaisteisenakaan päivänä +voinut kevyen auteren takia erottaa taivaanrantaa. Kirkko sijaitsi +korkealla kummulla kunnianarvoisena, harmaan jykevänä neliskulmaisine +torneineen, ja muureja peitti muratti. Hautojen joukossa oli yksi +hänelle tuttu. Hän taivutti ruusuköynnökset sivulle ja luki rististä: +Arthur Freeman. + +Arthur ja hän — he olivat olleet onnelliset. Yhteinen työ, samat +harrastukset olivat kiinnittäneet heitä toisiinsa. Oi, hän muisti +heidän South Kensingtonissa sijaitsevan valoisan atelieerinsa, jossa +he olivat yhdessä maalanneet — heidän retkeilynsä Kansallisgalleriassa +ja British Museumissa. —— Hänen mieleensä muistuivat souturetket +Themsillä, rauhalliset, lämpimät kesäillat Richmondin puiston tammien +varjossa. Työteliäs ja nautintorikas elämä, nuoruuden ja toivon aika — +— — + +Hän oli ihaillut Arthurin neroa. Arthurista olisi voinut tulla suuri +maalari. Pieninkin hänen kädestään lähtenyt luonnos oli taidetta. — +Agnete tuli muistelleeksi pientä taulua, joka kuvasi valkoisia liljoja. +Liljat eivät olleet kukkia, ne olivat valkeita enkeleitä, valkeita +pyhimyksiä — — — Ja samaa voi sanoa kaikesta, mitä hän maalasi. +Hänen näkyvään taideluomaansa sisältyi aina mystiikkaa, joka tenhosi +salaperäisyydellään. + +Sitten tuli tauti ja kuolema. Raskaita, raskaita aikoja. Muutamien +vuosien kuluessa hän kadotti rakkaimpansa — isän, äidin ja Arthurin. Ja +itsekin hän oli saanut tuntea kuoleman kylmän käden kouristavan. + +Kun hän toipui ja tunsi, että elämä oli kestettävä, tuli hän +ajatelleeksi täti Gertrudia ja Aagea. Mitenkä hän olikaan pitänyt +Aagesta lapsena kotona Tanskassa! Ja nyt hänestä tuntui, kuin hän +ei koskaan olisi kuolettanutkaan rakkauttaan häneen, vaan kuin se +olisi uinunut hänen sydämensä sisimmässä elämänvaiheiden läpi. +Ihailu ja säälikö häntä vetivät Arthurin puoleen — vai ehkä nuoren +naisen rakkaudenkaipuu? — Ellei häntä silloin lapsena olisi erotettu +Aagesta, ellei hän olisi ollut niin kaukana hänestä niinä vuosina, +jolloin rakkaus herää, niin hän ei koskaan olisi rakastanut ketään +toista. — — Ja nyt hänen ajatuksensa löysivät jälleen vanhat polkunsa, +niin luonnollisesti, niin itsestään, ikäänkuin horjumattoman lain +pakottamina. Hän taipui Aagen tahtoon nyt kuten ennenkin, ja jos Aage +häntä kutsuisi, niin hän tulisi. Jos Aage olisi ollut onnellinen, +niin hän olisi voinut luopua hänestä, mutta surussa hänen täytyi olla +lähimpänä kaikista. Se oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensa — se +oli hänen elämäntehtävänsä. + +Hän katseli laihaa vasenta kättään, joka näytti kuutamossa niin +valkealta vasten mustaa hametta. Miten Aage olikaan tarttunut siihen, +ikäänkuin se olisi voinut tukea häntä — — — + +Agneten pää vaipui hitaasti syliin päin. Sitten hän suuteli omaa +kättään, koska Aage oli pitänyt sitä kädessään. + +Kaikki oli saanut hänen silmissään suuremman arvon, yksinpä elämän +pikkuseikatkin. Rakastaminen, ilman vastarakkauttakin, oli onnea, +rikkautta — — — + + + + +IV + + +On ihana sunnuntaiaamu syyskuussa. Ilma on täynnä leijailevaa +hämähäkinverkkoa, ja suuret, valkeat pilvenhattarat tummansinisellä +taivaalla lepäävät aivan liikkumattomina. Ei tunnu tuulahdustakaan, +ja aurinko valaisee säteillään pronssinvärisiä metsiä. Taivaanranta +ikäänkuin lähenee kuulakassa ilmassa — etäiset kirkot Ja talot, joita +ennen tuskin on voinut erottaa, esiintyvät äkkiä selväpiirteisinä +metsien ja kukkuloiden taustaa vasten. Joelta päin kuuluu airojen +loisketta, ja näreikössä kilkattavat lehmänkellot. Mutta ilmassa +väräjävät äänet häipyvät syvään sunnuntairauhaan — — + +Agnete oli kuistilla ja silmäili ympärilleen villiviinin punertavien +köynnösten lomitse. Samassa Aage tuli hänen luokseen ja laski kätensä +hänen käsivarrelleen. + +»Lähdetkö kanssani kirkkoon, Agnete? Ei kaupungin, vaan penikulman +päässä täältä ole vaan maalaiskirkkoon — paikan nimi on Fallnaveka.» + +»Fallnaveka!» toisti Agnete hymyillen. »Miten kaunis nimi! Minusta se +kuulostaa intialaiselta — tai ehkä suomalaiselta.» + +»Se on aito ruotsalainen», vastasi Aage. »Mutta ruotsi on kaunista +kieltä — sen ehkä tiedät ennestäänkin.» + +»Tiedän kylläkin. Tuleeko Gertrud täti mukaan?» + +»Ei, matka on hänelle liian pitkä. Ja sitäpaitsi hän pelkää Liisaa +hiukan. Mutta uskallatko — uskallatko sinä antautua minun turviini?» + +Agnete katsahti Aageen luottavasti ja lämpimästi, aivankuin muinoin +lapsena nuoreen leikkitoveriinsa. »Uskallan kyllä», vastasi hän. + +»Kiitos. — Ota päällysvaatteesi. Lähdemme muutaman minuutin kuluttua.» + +Ruskea hevonen juoksi vaunujen edessä. Tie luikerteli aurinkoisena +kastevihreitten niittyjen ja vaaleahkojen sänkipeltojen halki. +Ylt'ympäri rajoittivat näköpiiriä kaukaiset metsät. + +He kohtasivat vain muutamia kirkkomiehiä, jotka kulkivat hitaasti ja +harvakseen siisteissä sunnuntaipukimissaan. Naisilla oli mustat hameet +ja valkeat esiliinat; käsissään he pitelivät virsikirjaa käärittynä +uudenuutukaiseen nenäliinaan, jonka poimuista pilkisti esiin pieni +lavendelinoksa, sillä sen tuoksu virkistää, jos saarna käy pitkäksi. + +Pellolla, aivan ojan reunalla, oli kaksi pientä valkoista pukkia +puskusilla. Nämä olivat ainoat, jotka osoittivat sopimatonta iloisuutta +ja taisteluhalua. Muuten vallitsi kaikkialla syvä ja tunnelmarikas +sunnuntairauha, jommoista ei koskaan voi tuntea suurissa kaupungeissa. + +Joelle saavuttua matka suuntautui toisaanne, missä Agnete ei koskaan +ollut käynyt. Leveänä ja häikäisevän valkeana tie vei metsän keskelle. +Kyläkirkon kellojen viimeinen kumea sointu häipyi kuulumattomiin. +Tietä molemmin puolin reunustava havumetsä näytti synkältä ja +läpitunkemattomalta. Siellä oli valtavia kuusia, joiden alimmat +oksat viistivät maata kuin kuninkaallisen vaipan laahus, oli mäntyjä +vaskenkarvaisine runkoineen, tummanvihreine latvuksineen; näreikössä +kasvoi katajapensaita kuin pieniä kypressipuita. Silloin tällöin +katkaisi rapina hiljaisuuden, kun harmaanruskea orava ketteränä hyppäsi +oksalta oksalle ja runkoa myöten kiipesi korkealle, minne se uteliaana +jäi kirkkain silmin seuraamaan vaunuja. + +»Nyt me jätämme kristittyjen maan selkämme taa ja matkustamme peikkojen +valtakuntaan», sanoi Aage hymyillen. »Tuntuuko sinustakin niin, Agnete?» + +»Juuri niin — saattaisin varsin hyvin kuvitella kaikenlaista tämmöistä, +ellen tietäisi, että olemme matkalla kirkkoon.» + +»Kirkkoon me todella ajammekin, mutta kirkko ei ole tavallinen, eikä +pappikaan. Odota, niin saat nähdä.» + +»Tätä tietä sanotaan 'Suoraksi tieksi'», jatkoi hän hetkisen kuluttua. +»Yhtä suorana, kuin sen tässä nyt näet, se jatkuu kolme tai neljä +penikulmaa itään päin ja melkein koko ajan metsän halki.» + +»Ajammeko me nyt suoraan itään, Aage?» + +»Ajamme.» + +»Tuntuu niin kummalliselta ajatella», sanoi Agnete, »jos me nyt +jatkaisimme näin kohti itää — saapuisimme meren rantaan, mutta meren +toisella puolella on Venäjä ja kauempana Aasia. Seikkailujen ja +unelmien maa — — — Minä olen niin kauan oleskellut käytännöllisissä, +proosallisissa länsimaissa, että vastakohta vetää puoleensa. Nyt +minusta tuntuu, kuin tuohon yhteen sanaan — itä — kätkeytyisi suunnaton +tenhovoima.» + +»Venäjä on kai mielenkiintoinen maa», sanoi Aage miettivänä. +»Suurenmoinen, jylhä luonto. Minusta olisi hauskaa päästä sinne kerran. +Purjehtia pitkin Volgaa, joka paikotellen on leveä kuin meri, ajaa +karauttaa pitkin tasankoja ja nähdä auringonsäteitten taittuvan Kremlin +kullattuihin torneihin — — —» + +»Jospa voisimme päästä sinne kerran yhdessä!» huudahti Agnete. + +»Niin, jospa! Mutta se on mahdotonta. Köyhä ei matkustele.» + +Agnete tarttui hänen käteensä ja katsahti häneen rukoilevasti. + +»Oi Aage, älä pidä itseäsi köyhänä. Muista, että minulla on niin +paljon, paljon enemmän kuin mitä tarvitsen.» + +»Mutta rakas pikku Agnete, enhän minä voisi matkustaa sinun rahoillasi +— — —» + +»Oh, sinä kai et soisi minulle niin suurta iloa», vastasi Agnete +raskaasti ja käänsi päänsä pois. + +Aagen huulet avautuivat ikäänkuin sanoakseen jotain, mutta hetkisen +ajateltuaan hän sulki ne taas päättävästi ja lujasti. + +He ajoivat edelleen ääneti. Metsä oli vaiti heidän ympärillään synkkänä +ja tummana, tien valkoinen juova katosi kaukana kapeana nauhana taivaan +sineen. + +Aage puhui ensin. + +»Minä kerron sinulle Fallnavekan papista, ennenkuin näet hänet», +sanoi hän. »Hän on itse asiassa ainoa ystäväni näillä seuduin. Mutta +yleensä ihmiset pitävät hänestä yhtä vähän kuin minustakin. Niin, +köyhät — he tietävät voivansa luottavina kääntyä pastori Hedénin +puoleen; hän auttaa heitä vaikka viimeisilläänkin. Mutta ne, jotka +ovat jotain olevinaan näillä seuduin, kuten tilanomistajat ja +talonpoikaisruhtinaat, katselevat halveksien pastoria, koska tämä +heidän mielestään ei ole täyttänyt tärkeintä yhteiskunnallista +vaatimusta pitänyt mainettaan moitteettomana. Hänellä oli +ylioppilasaikanaan lemmitty — eräs nuori tyttö, joka oleskeli hänen +vanhempainsa kodissa. Hän ei voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, +koska hänellä ei ollut varoja perustaa kotia — ja vanhemmat olivat +liittoa vastaan eivätkä tahtoneet auttaa häntä. Sitten tyttö kuoli, +ennenkuin pastori oli ennättänyt naida hänet. Mutta niin pian kuin hän +pääsi pastoriksi tänne, otti hän heidän lapsensa luokseen ja antoi +hänelle nimensä. Sitä eivät ihmiset ole voineet antaa anteeksi. Se, +että hänellä oli ollut rakastajatar — se saatettiin unohtaa — mutta +että hän, pastori, julkisesti tunnusti lapsen omakseen ja kasvattaa +sitä kodissaan seurakunnalle pahennukseksi — se on synti, jota ei voi +antaa anteeksi. — — Sano nyt, Agnete, sinä vuorostasi, onko pastori +mielestäsi tehnyt oikein?» + +»Ottaessaan lapsen luoksensa? — Tietysti.» + +»Minua ilahuttaa, että sinä sanot niin, vaikka olet asunut niin monta +vuotta Englannissa.» + +»Onko Englanti niin erikoisen ennakkoluuloinen maa?» + +»Siinä uskossa olen aina ollut.» + +»Niin, ehkä se on, joissakin suhteissa. — Ja näetkös» — hän punastui ja +epäröi hetkisen. »Ei minustakaan pastori ole tehnyt oikein kaikessa — +mitä kertomuksen alkuun tulee.» + +Aage katsahti häneen terävästi. + +»Sinun mielestäsi hänen olisi pitänyt odottaa vihkimistä, niinkö?» +kysyi hän ivallisesti. + +»Niin, sitä tarkoitan.» + +»Pikku Agnete, sinä et tiedä mitä rakkaus on.» + +»Niinkö luulet?» kysyi Agnete, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. + +»Sinä tunnet luultavasti rakkaudesta sen puolen, joka on hellyyttä ja +uhrautuvaisuutta, mutta intohimoa sinä et varmaankaan tunne.» + +Agnete istui pää toisaanne käännettynä ja katseli kuusia ja mäntyjä, +jotka vilisivät silmien ohi loppumattomana jonona. Mutta katsetta +peitti kyynelharso, joka sulatti ääriviivat, eikä hän nähnyt kuin +pohjatonta vihreyttä. + +Aage luuli häntä kylmäksi ja tyyneksi. Oi, jospa hän olisi aavistanut, +kuinka hänen sydämensä oli sykkinyt sinä iltana, jolloin hän oli +kietonut käsivartensa hänen vyötäisilleen — — Mutta hän tiesi syyn — — +hän oli Aagelle vain lapsuudenystävä, menneitten aikojen sisko. Eikä +Aage varmaan ollut koskaan ymmärtävä, miten Agnete rakasti häntä, ei +koskaan vastaava hänen rakkauteensa. + +Nopein liikkein hän veti esiin nenäliinansa ja painoi sen silmilleen. + +»Et suinkaan sinä itke, Agnete?» kysyi Aage äkkiä kokonaan muuttuneella +äänellä. + +»Minä? — En suinkaan — — — » + +»Nyt et puhu totta.» Hän otti ohjakset toiseen käteensä ja käänsi +toisella Agneten kasvot puoleensa. Agnete loi silmänsä alas, mutta Aage +näki kuitenkin kyynelten väreilevän pitkissä silmäripsissä, kierivän +poskille, joilla kuumeiset täplät paloivat. + +Aagen sydän sykähti niin kumman lämpimästi. Hän ajatteli Agneten pieniä +lapsenkasvoja, jotka niin usein olivat olleet kyynelten kostuttamat. +Hän oli itkenyt paljon, sillä hänen mielensä oli niin herkkä. Kuinka +hän muistuttikaan nyt entisaikaista itseään! — Pikku Agnete — ei, Aage +ei voinut nähdä häntä murheellisena. Kietoen kätensä hänen kaulaansa +hän veti hänet puoleensa. Sitten hän kumartui ja suuteli kevyesti hänen +suljettuja silmiään. + +»Sinä pikku hupakko.» + +Agnete ei ollut koskaan kuullut hänen äänensä soivan niin vienona. +Mutta kyynelet, joita hän oli tahtonut estää, valuivat vain vuolaammin. +Nenäliina peitti taas silmät, ja Aage antoi hänen rauhassa itkeä, piti +vain käsivartensa hänen ympärillään ja silitteli rauhoittavasti hänen +kättään. + +Agneten sydämessä vellova ilo sai kyyneltulvan ehtymään. Ilma ja +aurinko kuivasi kyynelet, ja pian hän katsahti Aageen onnekas hymy +huulillaan. + +»Oletko nyt taas iloinen, Agnete?» + +»Olen, Aage.» + +»Sepä hyvä. — Nyt käännymme tänne päin. Sano hyvästi 'Suoralle tielle'. +Täällä vasta kaunista on. Matkamme vie kahden järven vieritse, ja +toisen rannalla sijaitsee Fallnavekan kirkko.» + +He olivat saapuneet tienristeykseen. 'Suoraa tietä' leikkasi kaksi +pohjoiseen ja etelään vievää tietä. Eräässä risteyksen kulmassa +oli pieni, punaiseksi maalattu mökki, jonka matalaa kattoa peitti +ruohoturve. Savupiipusta kohosi tummansininen, avaruuteen haipuva +savu, joka näytti loistavalta pylväältä kuusien mustanvihreätä taustaa +vasten. Puutarhakaistaleen portinpielessä kasvoi kaksi katajapensasta, +jotka olivat leikatut siroiksi pyramiideiksi. Valkotukkaisia +lapsenpäitä näkyi vihertävien ikkunain takaa, pieni, musta koira juoksi +haukkuen vaunujen jäljessä. + +»Ihmisasumus lumotussa metsässä», hymyili Agnete. + +»Niin, täällä on muutamia. — — Näin pitäisi asua — kaukana hälinästä ja +hyörinästä.» + +»Mutta sinä kaipaisit kuitenkin kulttuuria, Aage.» + +»Kaipaisin taidetta — tauluja ja musiikkia, en muuta.» + +Tie, jota he nyt matkasivat, oli kapea ja kiemurteleva. Metsä ympäröi +heitä yhä, mutta kuta pitemmälle he tulivat, sitä valoisammaksi ja +harvemmaksi se muuttui, lehtipuita sekoittui havupuihin. Tien vieressä +luikerteli joki raikkaana ja teräksensinisenä auringonpaisteessa. +Suurilla, vihreillä niityillä joen varrella märehti ruskea- ja +valkopilkkuisia lehmiä, joiden kellot kilkattivat ja kalkattivat +kirkkaassa ilmassa. + +Samassa tie teki jyrkän käännöksen, ja heidän silmiensä eteen avautui +aivan äkkiä järvi. + +Aage pysäytti hevosen. + +»Katsele nyt ympärillesi, Agnete», sanoi hän. »Tämä on Smålantia.» + +Aivan vierekkäin, tummissa riveissä, puut seisoivat vartioina +metsälammen ympärillä, joka ikäänkuin kutsui hiljaisuuteen, +loppumattomaan, äärettömään rauhaan. Pilvenhattarat olivat +sinitaivaalla pysähtyneet kulussaan kuvastuen kirkkaaseen, tyyneen +vedenpintaan, jonka syvyyksissä toisinaan värähti hopeanhohtoiselta, +kullankuultavalta. Suopursujen väkevä tuoksu sekoittui havumetsän +rehevien neulasien pihkaiseen hajuun; kaukaisen kyläkirkon kellojen +kaiku kiiriskeli nyt kuulakan ilman kannattamana metsälammelle saakka. + +»Onko täällä kaunista, Agnete?» + +»Niin kaunista, etten pysty sitä sanomaan. — Oi tätä syyskuun ihanuutta +— siinä on jotain, joka saa melkein itkemään — — —» + +»Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Syksy vie ajatuksemme lähemmäksi +kuolemaa. Mutta sinun ei tarvitse sellaista tuntea, sinun, joka olet +nuori ja saat vielä monta, monta kertaa nähdä metsän versovan, luonnon +heräävän.» + +»Kuka tietää», sanoi Agnete hiljaa. + +Aage katsoi häntä tuskaisin tuntein. Miten hänen ihonsa olikaan +kalvas, miten kuumeisina hänen ruskeat silmänsä loistivatkaan — — +Hänen mieleensä muistui samassa täti Gertrudin kertomus Agnetesta. Hän +oli heikko — siksi hänen täytyi asua maalla. Mutta mikä häntä sitten +vaivasi? Oliko hän heikkorintainen — oliko hän saanut Englannissa ehkä +tartunnan ystävältään? Hänen mielensä kuohahti, hän tunsi katkeraa +mustasukkaisuutta tuota toista kohtaan, vainajaa kohtaan, joka oli +omistanut Agneten rakkauden ja tahtoi nyt ehkä vetää hänet mukaansa +hautaan. + +»Sinä näytät niin synkältä, Aage. Mikä sinua vaivaa?» kysyi Agnete. + +»Tulin pahoilleni siitä, mitä sanoit.» + +»Rakas» — hän katsahti Aageen herttaisin silmin — — »älä ole peloissasi +minun takiani. Minä elän kyllä kauan vielä. Enhän ole juuri muita +heikompi.» + +Aage puristi kovasti hänen kättään sanomatta mitään. Sitten hän hoputti +hevosta ja he jatkoivat matkaansa. + +Tie kääntyi jälleen metsään, ja he saapuivat viimein uudelle järvelle. +Mutta se ei ollut yhtäläinen metsälampi kun edellinen. Täällä oli +puiden välissä muokattuja peltoja, ja siellä täällä näkyi yksinäisiä +asumuksia, joiden punaiset, harmaat ja valkeat rakennukset antoivat +vaihtelua maiseman vihreydelle. Järven läntisellä puolella olevalla +kummulla kohosi matala kirkko, ja sen vierellä näkyi kellotapuli +kupukattoineen. + +»Eikö sinusta tämä kirkko näytä vanhalta, eriskummaiselta laitokselta?» +kysyi Aage. »Eikö tunnu siitä, kuin se olisi seissyt täällä niiltä +ajoilta saakka, jolloin kristinuskon kirkonkellojen kumahdukset +voittivat pakanuuden vallan? — Niin vanha se kai ei sentään ole, mutta +se on rakennettu varmasti katolisella ajalla. Saat nähdä, miten siellä +on paljon kultaa ja monivärisiä pyhimyskuvia sisällä. Raamatunhistoria +kokonaisuudessaan on kuvattuna sen kalkituilla seinillä.» + +»Niitäpä on hauska katsoa», sanoi Agnete. »Tänään ei mikään saa minua +kummastumaan. Minähän olen seikkailumatkalla.» + +»Seikkailumatkalla — minun kanssani», sanoi Aage omituisesti hymyillen. + +Ja niin he jatkoivat matkaansa kutsuvia ääniä kohden. + + * * * * * + + "Sen siunatun päivän, sen autuahan + ain' muistan jok' aamu mä aivan, + jon' armon aurinko maailmahan + loi valon, ja enkelit taivaan + näin julisti riemuksi paimenten: + Autuuden päivä on tullut!" + +Auringonsäteet leikkivät kirkonikkunoiden värikkäissä lasimaalauksissa, +virrenveisuu, urkujen kannattamana, tervehti tulijoita — — — + +Agnetesta tuntui kummalliselta astua tähän pieneen ruotsalaiseen +maaseutukirkkoon Aagen rinnalla, hiljalleen kivikäytävää edentyen +sijoittautua lopulta syrjäiseen penkkiin tummiinpuettujen, vakavien +talonpoikien keskelle. Käydessään viimeksi kirkossa hän oli keskeltä +Lontoon hyörinää ja pyörinää joutunut avaraan, komeaan temppeliin, +jossa näki ympärillään silkissä sihajavia naisia ja upeasti puettuja +herroja. — Mutta tämä oli paljon juhlallisempaa. Tämä pienoinen kirkko +oli eriskummallisin rakennus, minkä hän oli nähnyt. Hautausmaalla hän +oli pysähtynyt hartauden valtaamana — — Ensinnäkin tuo ihmeellinen +kellotapuli. Näytti siitä, kuin kolmet tikapuut olisivat asetetut +pyramiidimaisesti suurta kellokukkaa muistuttavan kuvun alle. +Kirkko oli vuorattu päreillä, seinät olivat punaisiksi maalatut, ja +ikkunakaiteet olivat valkoiset, kuten useimpien talonpoikaistalojen +niillä seuduin. Mustansinervä tervattu katto kimalsi kirkkaassa +auringonpaisteessa. Kirkkoa ympäröi hautausmaa, jonka valkeat ristit +ja hautapatsaat erottuivat selvästi tummien tammien ja syyskukkien +väriloiston keskeltä. Ja kirkkomaalta avautui seutu silmien eteen +surumielisessä yksitoikkoisuudessaan penikulmanlaajuisine kirkasvetistä +järveä ympäröivine metsineen — metsineen, jotka ulottuivat +silmänkantamattomiin muistuttaen hyytynyttä merta tummine aaltoineen. + +Tämmöistä oli ulkona. Sieltä siirryttiin valo- ja värijuhlaan. +Saarnastuoli ja alttari olivat leikattua puutyötä, ja niitä +koristivat äärettömän monet maalatut ja kullatut apostolien ja +pyhimysten kuvat, jotka näyttivät liikuttavan yksinkertaisilta +avuttomassa kömpelyydessään. Pelikaani syötti poikasiaan saarnastuolin +yläpuolella olevan katoksen päällä, ja kullattu kyyhkynen leijaili +papin pään kohdalla. Kummalliset, vanhat seinämaalaukset kertoivat +raamatunhistorian tapauksista. Agneten paikkaa vastapäätä riippui +muistokirjoitus eräästä upseerista, joka oli kaatunut taistelussa +Kaarle XII:n aikana. Täällä sisällä tuntui, kuin olisi mennyt ajassa +vuosisatoja taaksepäin. + +Virrenveisuu loppui ja saarna alkoi. Agnete kiinnitti huomionsa +pappiin. Hän oli keski-ikäinen ja hänellä oli ilmehikkäät kasvot sekä +tumma, harmahtava tukka ja parta. Hänen syvissä silmissään paloi +levoton tuli, ja hänen laihat, hienopiirteiset kätensä olivat koko ajan +hermostuneessa liikkeessä. Hän puhui hyvin — mutta hänen esityksessään +oli jotain kiihottunutta, salaperäistä ja tunteellista, joka tuskin +sopi tälle seurakunnalle, sillä se olisi varmaankin halunnut saarnoja +vanhaan totuttuun tapaan, saarnoja, joita saattoi seurata suuremmitta +ponnistuksitta. Pastori Hedén oli vallan liian uudenaikainen syrjäisen +maaseurakunnan papiksi. + +Erään pysähdyksen aikana Agnete kuiskasi Aagelle: »Eikö pastorin tytär +ole täällä? + +Aage pudisti päätään ja hymyili. + +»Ei. Margit ei käy kovinkaan usein kirkossa. Hän sanoo pitävänsä +enemmän isästään kuin hänen saarnoistaan. Sitäpaitsi täytynee hänen +pysyä kotosalla pitämässä huolta päivällisestä. Hän on hyvin mieltynyt +kotiaskareisiin.» + +»Minusta pastori puhuu kauniisti.» + +»Kyllä — Hedénissä on runoilijaa. Mutta Margit ei ymmärrä panna arvoa +kauniisiin sanoihin. Hän on käytännöllinen luonne.» + +Heillä ei ollut tilaisuutta puhua enempää jumalanpalveluksen aikana. +Sillaikaa kun seurakunta veisasi pitkää loppuvirttä — Agnete oli +huomannut, että useimmat ruotsalaiset virret olivat hyvin vanhoja ja +melkein kaikki kymmenen, jopa kahdentoista värssyn pituisia — hän +ajatteli koko ajan, mimmoinen pastori Hedénin tytär mahtoi olla. Niin, +mimmoiseksi voi nuori tyttö kehittyä äidittömänä, siskoja vailla +kaukaisessa syrjäseudussa synkkämielisen isän seurassa? — Hän oli +hyvin utelias näkemään Margit Hedéniä, joten hän mielihyvällä suostui +Aagen esitykseen, että he kävisivät pappilassa ennen kotiinlähtöä. +Liisa ja vaunut olivat hyvässä turvassa järven rannalla olevassa +talonpoikaistalossa. + +Kirkkomäellä he odottivat, kunnes pastori tuli. Hänen vakavia kasvojaan +kirkasti iloinen hymy, kun hän näki Aage Sparren. Nämä molemmat miehet +puristivat toistensa käsiä, ja Aage esitti Agneten ystävälleen. Pastori +katsoi häneen tutkivasti, niin että Agnete vaistomaisesti hiukan +räpäytti silmiään, ja ojensi sitten kätensä hymyillen, joka hymy +kertoi, että Agnete teki häneen hyvän vaikutuksen. + +»Olimme aikoneet käväistä pastorin luona, jos meidät otetaan vastaan», +sanoi Aage. »Neiti Kaas ei ole koskaan nähnyt ruotsalaista pappilaa.» + +»Älkää odottako suuria, neiti. Pappila on vanha ja vaatimaton kuten +kirkkokin — mutta ei yhtä merkillinen. Te olette sydämellisesti +tervetulleet, ja tyttäreni tulee iloiseksi nähdessään teidät.» + +Agnete kiitti. Hän olisi halunnut sanoa jotain saarnasta ja +kirkosta, mutta pastori alkoi heti keskustella Aagen kanssa pelkistä +käytännöllisistä asioista, ilmasta ja vuodentulon toiveista. Ehkä +hänestä oli vaikeata seurustella naisten kanssa. Agnete seurasi heitä +äänettömänä ja kuunteli pastori Hedénin kalskahtelevaa ruotsia ja Aagen +matalampaa ja pehmeämpää ääntä, joka puuttui puheeseen muutamin sanoin +silloin tällöin. + +Pappila ei eronnut suurestikaan ulkomuodoltaan paikkakunnan suuremmista +talonpoikaistaloista. Matala, pitkä puurakennus pärekattoineen ja +hauska kuisti — ainoa ero oli, että seinät olivat maalatut valkeiksi. +Päätyä pitkin kierteli villiviiniköynnös väriloistossaan, joka vaihteli +tummasta burgundinpunaisesta vaaleaan kullanpunervaan äärimäisissä +lehdissä, jotka kuihtuivat, ennenkuin ehtivät kehittyä suuriksi. + +Nuori tyttö tuli juosten puutarhan poikki kädet levällään. Vaalea +leninki liehui pilvenä hänen ympärillään, kaksi kullankeltaista +palmikkoa oli valahtanut olkapään yli hänen juostessaan, ja sirot +jalat mustissa sukissa ja matalissa kengissä näkyivät selvästi +nilkkaa myöten. Hänen kasvojensa kukkeus oli seurauksena terveestä +luonnonelämästä, ja ne loistivat nuoruuden elinvoimasta. + +Hän pysähtyi pelästyneenä, kun näki, ettei isänsä tullut yksin. Hänen +kätensä herpautuivat, ja hän sävähti tulipunaiseksi. Silmänräpäyksen +hän seisoi hämmentyneenä ja epävarmana, sitten hän nakkasi palmikkonsa +nopeasti olan yli ja meni vieraita vastaan. + +»Tämä on tyttäreni, Margit Hedén — neiti Agnete Kaas», esitteli +pastori. »Tämä nuori neiti vierailee nykyisin Koivulassa.» + +Margitin pieni ruskea, hiukan kovapintainen käsi oli hetkisen Agneten +kädessä. Sitten hän veti sen ujosti pois. Mutta Aagea hän tervehti +iloisesti, tuttavallisesti hymyillen, ja tämä nyökäytti hänelle päätään +ystävällisesti ja hieman suojelevasti, kuten tervehditään lapsia. + +Agneten oli vaikea saada keskustelua sujumaan nuoren papintyttären +kanssa. Alussa tämä vastaili vain yksikantaan hänen kysymyksiinsä. +Margit oli suljettu ja ujo vieraitten seurassa, ja sitäpaitsi +hänen oli vaikea ymmärtää Agneten puhetta. Hän oli tottunut Aage +Sparren tanskankieleen — mutta tämä uusi tanska, englantilaisine +äänenpainoineen, sai hänet rypistämään kulmakarvojaan, niin että hänen +avomielisten silmiensä väliin tuli syvä ryppy. + +Taideaistia ei hänellä ollut ensinkään. Hän ei voinut havaita vanhassa +kirkossa mitään kaunista ja mielenkiintoista. Sitävastoin hän kysyi +innoissaan Agnetelta, oliko tämä nähnyt uudet urut. Nuo hirvittävät +urut, jotka pilasivat sisustuksen koko tyylin! — Mutta Agnete ei +tahtonut loukata tyttöstä ja tyytyi vain kehumaan niiden kaunista +sointua. + +Hän alotti nyt keskustelun puutarhan kukkasista. Margit ei ollut +innostunut niistäkään. Ei, neidin pitäisi nähdä kyökkipuutarha; siitä +oli tänä vuonna saatu erinomaisen runsas sato. Entä hedelmäpuut sitten. +— — Omenat pudistetaan pian alas. On niin hauskaa kiivetä puihin ja +ravistaa oksia, niin että hedelmät kierivät joka taholle. — — — + +Kun molemmat tytöt ehtivät talliin ja navettaan, ymmärsi Agnete, että +täällä oli Margitin valtakunta. Hän oli antanut nimet joka elukalle +— hevosille ja lehmille, vahtikoiralle ja runsasperheiselle tallin +seinustalla asustavalle sikajoukkueelle. Suuri emäsika, joka sai +Agneten hameitaan pidellen vetäytymään parisen askelta taaksepäin, +nousi takajaloilleen, niin että lika räiskyi joka taholle, ja +ojensi kärsänsä Margitia kohti, joka antoi sille kahmalollisen +maahanpudonneita omenia. Sitten hän kääntyi Agneten puoleen hymyillen +niin, että valkeat hampaat loistivat, ja kysyi, eikö »Pella muori» +ollut erinomainen? Ja Agnete myönsi, mutta ajatteli itsekseen, että +Pella muori oli sellainen tuttava, josta mieluimmin pysyi erillään. + +Hevosiin Margit oli eniten kiintynyt. Hän selitti, että vanha, ruskea +hepo »Ilo» oli hänen rakkaimpansa maailmassa — »isän jälkeen». Hän +meni sen pilttuuseen, kietoi kätensä sen kaulaan ja painoi rusottavan +poskensa sen turpaa vasten, ja Ilo kohotti päätään tuttavallisesti +hirnahtaen. + +»Nyt te olette nähnyt kaikki ystäväni», sanoi Margit hymyillen heidän +saapuessaan tallin ovelle. + +»On kai teillä muitakin — kaksijalkaisia tarkoitan.» + +»Onhan niitä, kanat ja kyyhkyset.» + +»Ei, minä tarkoitan ihmisiä — tietenkin.» + +Margit kohautti olkapäitään. + +»No — ehkäpä minulla on joitakin ystäviä heidänkin joukossaan. Mutta +minä pidän eniten eläimistä. Niihin voi luottaa.» + +»Ovatko ihmiset jo pettäneet teitä, joka olette vielä niin nuori?» + +Margitin katse muuttui äkkiä uhmaavaksi ja katkeraksi. Sillä hetkellä +hän muistutti isäänsä. + +»Minä en anna pettää itseäni», sanoi hän lyhyesti. »Minä tiedän, +mimmoisia ihmiset ovat, enkä odota heiltä mitään.» + +Sitten hän saattoi Agneten seurusteluhuoneeseen, joka oli välkkyvän +puhdas ja siisti, mutta teki sisääntulijaan kylmän ja asumattoman +vaikutuksen, jätti hänet talon ainoan valokuva-albumin ääreen ja lähti +keittiöön täyttämään emännänvelvollisuuksiaan. + +Nämä ainaiset valokuvat, jotka otettiin esille joka talossa täällä +maalla! Niiden tuli korvata taidetta ja kirjallisuutta. Agnete hymyili +katsellessaan valokuvia, jotka esittivät talonpoikaisväkeä paraimmissa +tamineissaan. Sillä välin hän ajatteli Margitia. Miten kummallinen +hän oli elämäniloineen ja uhmineen, nuorekkaine hyväsydämisyyksineen +ja vanhamaisine katkeruuksineen. Hän olisi epäilemättä ollut täysin +onnellinen, ellei vanhempien surullinen kohtalo olisi heittänyt varjoa +hänen elämänpolulleen. — — — + +Terveyden perikuva hän oli joka tapauksessa. Agnete tunsi itsensä +kumman väsyneeksi ja vanhaksi hänen rinnallaan. Hänestä tuntui, kuin +heidän ikäeronsa, kahdenkymmenenkolmen ja kuudentoista vuoden välinen, +olisi ollut suunnaton. Kuusitoistavuotiaan kultainen aika! Siinä iässä +valaisee elämää aamurusko, ja joskin ihminen silloin on olevinaan +maailmanhalveksija ja epäilijä, luottaa hän kuitenkin täydellisesti +onneen. — — — + +Päivällispöydässä he jälleen olivat kaikin koolla. Ruoka oli +erinomaisen hyvää, ja pastori oli ylpeä tyttösestään. Margit selitti +olevansa halukas askartelemaan taloustoimissa, kunhan hänen vain ei +tarvitsisi istua sisällä yhdessä kohdin koruompelus käsissä, sillä +se oli hänestä kauheinta maailmassa. Mutta mieluimmin hän menisi +maanviljelyskouluun tai — + +»Tai mitä»? kysyi Aage Sparre iloisesti hymyilevin kasvoin. + +»Tai ottaisin kuskinpaikan.» + +Kaikki nauroivat, mutta Margit näytti närkästyneeltä ja sanoi +tarkoittavansa täyttä totta. + +»Minä saan kai siis kääntyä sinun puoleesi, kun kuskinpaikka Koivulassa +tulee vapaaksi?» + +»Saat — taikka ei, nimittäin vain siinä tapauksessa, ettei isä tarvitse +minua enää niihin aikoihin.» + +»Isä tarvitsee aina tyttöstään», sanoi pastori lämpimästi. »Sinä et +pääse minusta, Margit, ennenkuin menet naimisiin tai minä kuolen.» + +»Minä naimisiin ——» Margit nyrpisti nenäänsä, mutta ei puhunut sen +enempää. + +»Tässäpä on neitonen, joka halveksii rakkautta», sanoi Aage +leikillisesti. »Oletko koskaan lukenut rakkausromaaneja, Margit?» + +»En, mitä minä sellaisesta roskasta?» + +Taas yleinen nauru. Agnete kysyi: + +»Ettekö siis lue kerrassaan mitään, neiti Hedén?» + +»Luen kyllä, luonnonhistoriaa ja keittokirjoja — ja sitten otan +mielelläni käsiini oikein jännittävän rikosromaanin, jossa on murhia +joka sivulla —» + +»Siinäpä vasta terveet hermot», tuumaili Aage. »Maljasi, Margit! Kunpa +kaikki nuoret neitoset olisivat yhtä iloisia ja reippaita kuin sinä!» + +Hän nosti punaviinilasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä +siemauksella. Agnete koetti hymyillä, mutta tunsi, ettei se onnistunut. +Hänen sydäntään ahdisti, ja hän kyseli kauhuissaan itseltään, alkoiko +hän tulla mustasukkaiseksi. Voisiko hän sydämessään kantaa tuota +rakkauden irvikuvaa — hän, joka niin mielellään tahtoi pitää sydämensä +puhtaana — — — Hänellä olisi ehkä syytä olla mustasukkainen rouva +Tholanderille, mutta ei tälle herttaiselle pikku tytölle. Jos Aage +alkaisi rakastaa häntä, olisi se ehkä hänen onnensa. — — — + +»Agnete —» Aage katsoi äkkiä häneen. »Minusta näyttää, kuin sinä et +söisi mitään. Muistahan toki, että meillä on vielä pitkä ajomatka +edessä.» + +Hän pani lihaviipaleen hänen lautaselleen. Agnete koetti vastustella, +mutta Aage sai tahtonsa perille. + +»Ole hyvä ja syö mitä olen pannut lautasellesi», sanoi hän päättävästi. +Ja Agnete totteli tuntien itsensä samalla jälleen iloiseksi. + +Sittemmin hän oli kahta ystävällisempi Margitille, ikäänkuin +anoen anteeksi sitä, että oli hetkenkään voinut ajatella häntä +vihamielisesti. Eikä ollut ensinkään vaikeata voittaa nuori papintytär +puolellensa. Tämän jo heti alussa tuntema ihastus nuorta vierasta +neitiä kohtaan muuttui ennen iltaa lämpimäksi ystävyydeksi. Hän soi +Agnetelle sen kunnian, että vei hänet omaan huoneeseensa. Se oli +yksinkertaisesti sisustettu ja näytti pikemmin nuoren miehen kuin +naisen huoneelta. Siellä ei ollut ainoatakaan kukkaa, ei ainoatakaan +koruompelua, ei pienintäkään korutavaraa. Kaksi ristissä riippuvaa +jahtipyssyä oli seinällä — Margit selitti, ettei hän käyttänyt niitä +milloinkaan, sillä hän rakasti eläimiä liiaksi voidakseen ampua niitä, +mutta hänestä pyssyt olivat seinäkoristeina »tyylikkäitä». Siellä oli +vielä koko joukko laatikoita, joissa oli kiviä ja näkinkenkiä sekä +simpukoita, ja lukematon joukko täytettyjä lintuja. Margitin vuoteen +yläpuolella riippui nuoren, kauniin naisen kuva — yhtä kukoistavan kuin +Margit itse, mutta katseessa oli lämpimämpi ilme. »Se on äitini», sanoi +Margit hiljaisella äänellä, melkein häpeissään liikutuksesta, joka +pyrki esiin. »Hän kuoli kun olin aivan pieni, enkä minä voi muistaa +häntä — mutta minä rakastan häntä sittenkin. Olihan hän äitini.» + +Ja Agnete puristi nuoren papintyttären kättä ja ajatteli omaa äitiään. +— — — + + * * * * * + +Illan tullen Aage ja Agnete lähtivät kotimatkalle. Valkeita usvapilviä +kohosi soista, kaste välkkyi ruohikossa, taivas loisti kullanpunervana +tummien puunlatvojen yläpuolella, ja havumetsä tuoksui voimakkaasti. + +He olivat kumpikin ääneti; he ikäänkuin vaistomaisesti kuuntelivat +luonnon levolle-laskeumista. Mutta Agnete oli onnellinen siinä +istuessaan Aagen vieressä vaunujen keikunnan tuudittamana, ja mieli +tuntui keveältä ja suloiselta illan rauhaisassa tyyneydessä. Hän oli +kiitollinen tästä uudesta elämästä, joka hänen sielussaan virisi, +joka yhdisti nykyhetken lapsuusajan muistoihin. Välillä vierineet +vuodet olivat hänestä kuin unta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi +vallan toinen kuin se nuori tyttö, joka oli oleskellut Lontoossa ja +rakastanut — tai luullut rakastavansa — Arthur Freemania. Mutta nyt +hän taas oli lapsi, jonka maailmana oli Aage Sparre, tuo kummallinen, +itsepäinen poika, joka oli hänen valtiaansa ja jota hän puolestaan +jumaloi. Ja seutu, jossa he silloin olivat eläneet, muistui hänen +mieleensä aivan selvästi. — Pohjois-Seelannin vaaleanvihreät, puhkeavat +metsät humisivat hänen päänsä päällä, ja hän muisti maasta nousevan +orvokintuoksun. Kaiken hän näki sielunsa silmillä, kaikki astui +selvänä esiin muistojen hämäristä kätköistä. — — Vastapuhjenneet +valkoruusupensaat Eremitage-tasangolla, koko satumaailma, jonka +vertaista ei ollut muualla maailmassa — ja myöhemmin kesällä +kokkotulien punertava hohde taivasta vasten juhannusyönä. Hän alkoi +äkkiä kaivata Tanskaa, jossa oli syntynyt, jossa oli lapsuusaikansa +leikkinyt Aagen kanssa. Sehän oli kuitenkin hänen kotinsa — eikä hän +ollut käynyt kotona niin moneen pitkään vuoteen — — + +Mutta täällä Ruotsissakin oli hyvä olla. Täälläkin hän tunsi Pohjolan +raikkautta, Pohjolan syvää, vienoa runoutta. Tuntui siitä, kuin täällä +olisi aivan toinen henki kuin suurissa maissa, missä elämä kihisi ja +kuhisi, niin että ihmisillä tuskin oli aikaa oppia tuntemaan omaa +itseään. Täällä oli elämä yksinkertaista ja luonnollista, sen hän oli +nähnyt tänään kirkossa katsellessaan ihmisten levollisia katseita. Ja +hän tunsi hyväätekevän rauhan laskeutuvan ruumiin ja sielun yli, tunsi +salaista turvallisuutta, jota ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut. + +»Suora tie» avautui heidän eteensä, kuultavan valkeana tumman metsän +keskellä. Näytti siitä, kuin tämä valkea tie jatkuisi loppumattomiin, +ikäänkuin se ei koskaan päättyisi, ikäänkuin Aage ja hän ikuisesti +ajaisivat näin kahdenkesken, vierekkäin — — + +Havumetsä tuoksui, ja taivas oli kuin kultaa. Kaukaa kuului Fallnavekan +iltakellojen soitto. + + + + +V + + +Pakkanen oli tuhonnut puutarhan. Nurmikot ja käytävät olivat +kuihtuneiden lehtien peittäminä. Lehtiverhon lävitse loistaneet +kiiltävät, punaposkiset omenat olivat poissa — ravistetut maahan ja +kätketyt hiljaisiin vinttikamareihin, missä ne levittivät ympärilleen +suloista tuoksua ja kesämuistoja. Kukkasaroissa alkoivat kirjavat +asterit näivettyä, kallistaa päitään kuolemaan. Kapeat lehdet +ruskettuivat päistään ja kiertyivät kokoon. Mutta kukkien sydämessä oli +vielä kylmästä väsyneitä ja uneliaita mehiläisiä, jotka imivät itseensä +viimeisen hunajan, ennenkuin kesä ja elämä loppui. + +Aage Sparre kulki koivikossa myrskyisenä ja sateisena lokakuun päivänä. +Tuulen suhina puunlatvoissa seurasi häntä koko matkan niin ihmeellisen +tasaisesti, että hänen oli pakko kulkea tahdissa sen mukaan. Oli kuin +olisi kuulunut lyhyitä, reippaita hengähdyksiä, korkealla ilmassa +lentävän, näkymättömän lintuparven siipien suhinaa. Eikä Aage voinut +olla kuuntelematta, vaikka se häntä vaivasikin, kuten sairasta vaivaa +alituiseen uusiutuva ääni. + +Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia. Syksyn sato ei ollut +tyydyttävä, ja hän pelkäsi kuoletusmaksuja. Sitäpaitsi Tholanderit +oleskelivat vielä Dalassa ja tilanomistaja oli todellakin ryhtynyt +neuvotteluihin maatilan hankkimiseksi niiltä seuduin. Koti ei ollut +enää rauhansatama, minne vanhan surun muistot eivät päässeet. Milloin +Aage vain kulkikaan rakkaita teitään, saattoi hän kohdata Lottenin tai +hänen miehensä. Hänen rauhansa oli mennyttä. + +Ja hän olisi juuri nyt voinut iloita. Jokapäiväinen elämä Koivulassa +olisi ollut niin hauskaa Agneten ja täti Gertrudin seurassa. Hän oli +ilomielin odotellut ruoka-aikoja ja iltapuhteita, jolloin Agnete soitti +ja lauloi tai kertoi elämästään Englannissa. Toisinaan Aage taas luki +ääneen naisten ommellessa. Ilman ollessa vielä suotuisa he olivat +kuutamoisina öinä tehneet kävelymatkoja metsikköön. Tänä viimeisenä +viikkona oli ollut sateista ja kolkkoa. Mutta heillä oli ollut sitä +suloisempaa kotona. Agnetea kohtaan tuntemansa levollinen hellyys sai +hänen mielensä keveäksi. + +Mutta kun hän tapasi Lottenin tai vain kuuli hänen nimeään mainittavan, +oli rauha poissa. Hän luuli halveksivansa häntä, mutta oli hetkiä, +jolloin hänellä oli intohimoinen halu sulkea hänet syliinsä ja +tulisesti suudella hänen pieniä, viekkaita, mutta lumoavia kasvojaan — +— Ei kukaan ollut saanut hänen tunteitaan niin kuohumaan kuin Lotten, +ei kukaan ollut saanut hänen sydäntään niin kiivaasti sykkimään kuin +juuri Lotten — — Hän ei tiennyt, vihasiko vai rakastiko häntä enemmän. + +Metsäpolulla tuli häntä vastaan vaalea, solakka nainen. Hän tunsi +heti notkuvan käynnin, pienten jalkojen kiemailevat harppaukset +vesilätäkköjen yli. Vastaantulija oli Lotten. + +Aagen ensimäinen ajatus oli kääntyä takaisin tai lähteä oikaisemaan +viidakon läpi. — Mutta se olisi näyttänyt paolta, ja häntä hävetti +näyttää pelkurilta. + +Hän astui siis Lottenia vastaan pää pystyssä, nosti kevyesti hattuaan +ja aikoi mennä ohi. Mutta Lotten asettui hänen eteensä sulkien tien +käsivarsillaan. + +»Ei ei, Aage, älä mene — minä olen niin äärettömästi kaivannut hetkeä, +jolloin saisin puhua kanssasi niinkuin ennen — vain tämän ainoan +kerran.» + +Aage katsoi häneen. Hänen kukoistavia, tuulen punaamia kasvojaan peitti +hatun ympärille kääritty harso. Tuuli kietoi pitkän, vaalean sadetakin +hänen ihanan vartalonsa ympärille. Aage tunsi väkevää heliotroopin +tuoksua, joka melkein huumasi. + +»Käänny ja tule vähän matkaa kanssani», pyysi Lotten. + +»Minulla ei ole aikaa», vastasi Aage lyhyesti. »Matkani käy Eksjön +kartanoon puimakoneasioissa.» + +»Sitten minä tulen kanssasi — jos saan.» + +»Tie on jokaisen käytettävissä.» + +He kulkivat hetkisen äänettöminä toistensa rinnalla. Aage ei katsonut +Lotteniin, mutta kuuli koko ajan hänen silkkihameittensa sihinän ja +hänen reippaan huohotuksensa, kun myrsky sai hänet hengästymään. — +Parisen kertaa tuuli lähetti Lottenin valkean harson hänen poskiaan +vasten. Se oli kuin hyväily, jota hän ei voinut estää. + +»Aage, miksi olet minua kohtaan tuollainen?» kysyi Lotten viimein +hiljaa ja levottomasti. »Toisinaan, kun olemme muitten seurassa, sinä +katsot minuun niin kylmästi, että minua ihan itkettää. — — — Sinä +kohtelet minua kuin pahinta vihollistasi.» + +»Etkö sitten ole viholliseni?» kysyi Aage. »Luuletko kenenkään ihmisen +tehneen minulle niin paljon pahaa kuin sinä, Lotten?» + +»Minunhan oli pakko», vastasi Lotten valittavalla äänellä. + +»Oliko?» + +»Oli. Muista, että minä en saanut ajatella ainoastaan itseni +pelastamista köyhyydestä, vaan myöskin isääni ja veljeäni. Heidän +takiaan olin pakotettu kaikin mokomin menemään rikkaisiin naimisiin.» + +»Tahdotko, että pitäisin sinua marttyyrina?» kysyi Aage pilkallisesti. +»Se tuntuu minusta vaikealta.» + +»Tuomitse minua niin kovin kuin tahdot», sanoi Lotten äkkiä +kiivastuneena. »Mutta totta on sittenkin mitä sinulle nyt sanon, että +sinä olet ainoa mies, josta koskaan olen pitänyt.» + +Aage kuuli äänestä, että Lotten tarkoitti mitä sanoi. Hän pysähtyi +vaistomaisesti katsoakseen häneen. Oi, nuo silmät hän tunsi — ne olivat +kosteat, intohimon himmentämät. Lotten ei kai tuntenut sitä rakkautta, +joka voi uhrautua ja kärsiä, mutta kiihkeän lempensä hän oli antanut +Aagelle. Sen Aage näki selvään, ja hänen sydämensä tykytti nopeasti. + +»Miksi et sanonut sitä minulle silloin, Lotten? Minun suruni ei +olisi ollut niin katkera. Miksi kirjoitit niin lyhyesti ja kylmästi +lähettäessäsi sormuksen takaisin?» + +»Syy oli isän. Hän saneli kirjeen — hän pakotti minut niin +kirjoittamaan. Se on aivan totta, Aage — etkö usko minua?» + +Hänen pienet, helmenharmaiden hansikkaiden peittämät kätensä tarttuivat +Aagen käsivarteen, ja hän katsoi häntä rukoilevasti silmiin. Aagea +puistatti hänen kosketuksensa. Mutta hän ei työntänyt häntä luotaan. +Ehkä oli totta mitä hän sanoi. Hän muisti kamarijunkkari Rosénin. Hieno +maailmanmies, aina kohtelias, mutta katse kova, mikä osoitti, että hän +saattoi olla tyranni kotona — — — Jos kaikki oli käynyt kuten Lotten +kertoi, ei hänellä ollut oikeutta halveksia häntä. Lotten oli ollut +vain leikkikaluna, kohtalon, sattuman käsissä, kuten hän itsekin. Ja +hänen uhmansa kärki taittui. Heidän yhteisen onnensa aikuiset muistot +tulvivat hänen ylitseen, houkuttelevina, hämmentävinä — hän oli +uudelleen entisten tunteitten vallassa. + +»Sinä uskot minua!» huudahti Lotten riemuiten, kun näki hänen +katseensa. Ja hän nosti käsivartensa ikäänkuin kietoakseen ne hänen +kaulaansa. + +Aage tarttui kovasti hänen ranteisiinsa ja painoi hänen kätensä alas. + +»Olettakaamme, että se on totta», sanoi hän. »Mitä apua siitä nyt on? +Nyt on liian myöhäistä sanoa, että pidät minusta. Miksi tulit tänne, +Lotten — mitä sinä tahdot minusta?» + +»Minä kaipasin, kaipasin — minä tahdoin nähdä sinut, puhua kanssasi — +kuulla, että annat minulle anteeksi.» + +»Kuule siis — minä annan sinulle anteeksi, Lotten. Minä uskon, ettet +niiden olosuhteiden vallitessa ja siksi, että nyt kerran olet sellainen +kuin olet, voinut menetellä toisin. — Mutta sinä et saa jäädä tälle +paikkakunnalle. Me kaksi voimme nyt ainoastaan tehdä toisillemme pahaa. +Sinä olet toisen miehen vaimo — — —» + +»Miehen, jota vihaan!» + +»Hiljaa, hiljaa, Lotten — — —» + +»Minä vihaan häntä!» uudisti Lotten hillittömästi. »Hän on pelaaja, +juoppo, ja hän on minulle uskotonkin. Sitäpaitsi hän on raaka ja tyly. +Suurin rangaistukseni on, että minun täytyy verrata häntä sinuun — — —» + +Samassa tuli vihuri — niin voimakas, että Lotten hengästyneenä pysähtyi +kesken lausetta. Hänen solakka vartalonsa huojui kuin ruoko tuulessa. +Tukka valahti otsalle ja silmille, harso liehui, niin että Aage näki +hänen kasvonsa kuin valkean pilven keskellä. + +»Nyt saamme sadekuuron niskaamme», sanoi Aage. »Hakekaamme suojaa.» Ja +laskematta irti Lottenin käsiä hän veti hänet suuren puuryhmän alle +tien viereen. + +He olivat saapuneet avarammalle paikalle metsässä, missä puut toiselta +puolen olivat poishakatut. Heidän edessään laskeutui maa syvään +laaksoon, jossa oli mustan vihreitä kuusia ja tammia, ja kauempaa näkyi +harmaanvihreitä sänkipeltoja ja sametinruskeita kynnöksiä; taivaanranta +hukkui sankkaan metsään. Aurinko paistoi vielä. Kuihtuva kanerva +pensaiden juurella loisti räikeän punasinervänä, ja auringonsäteet +tanssivat tiellä olevissa lätäköissä. Kaukaa häämötti valkoinen talo, +mutta se peittyi pian laskeutuvaan hämärään. Kaukaiset metsät näyttivät +synkiltä ja uhkaavilta. Puiden latvoissa suhisi, ja oksat taipuivat +myrskyn käsissä ja värisivät. Loistava sateenkaari kohosi taivaalle, +sädehtien tummia pilviä vasten, ja alempana näkyi toinen, vaaleampi ja +ikäänkuin keskeltä katkennut. Samassa puhkesi rajuilma, ja väriloisto +hukkui virtaavaan sateeseen; maa ja taivas näyttivät yhtyvän metsän +huojuessa vyöryvän meren tavoin myrskyssä. + +Lotten painautui vavisten Aagea vasten. Hänen pienet, raikkaat kasvonsa +muuttuivat sinertäviksi kylmästä. Se ei häntä juuri kaunistanut — mutta +miten suloinen hän silti oli! Kuten lapsi, jota palelee. + +»Muistatko, kun olimme sateessa Dyrehavenissa?» kysyi Lotten. »Silloin +oli kesä. Me olimme kukkivan tuomen suojassa Eremitage-tasangolla — — —» + +»Kyllä muistan, Lotten. Älä puhu siitä.» + +»Pitääkö meidän sitten unohtaa menneet ajat?» + +»Pitää, jos suinkin mahdollista.» + +»Mutta mennyt päivä oli niin ihana, ja uusi taasen on niin kauhea, niin +surkea — — — » + +»Itse valitsit, Lotten.» + +»Oi, jospa voisin valita uudestaan!» + +Hän sanoi sen kiivaasti, ajattelematta, ikäänkuin tahtomattaan. +Aage pudisti päätään ja hymyili puolittain katkerasti, puolittain +surumielisesti. + +»Sinä tekisit nyt samoin kuin silloinkin. Sillä vaikka isäsi sanelikin +jäähyväiskirjeesi minulle, olit sinä kuitenkin pääasiassa samaa mieltä +kuin hän.» + +Lotten ei vastannut. Aage laski irti hänen kätensä ja vetäytyi +kauemmaksi nojautuen puunrunkoa vasten. Lottenin mieliala muuttui +äkkiä. Vihamielinen välke tuli hänen silmiinsä. + +»Etkö sinä itsekin ole aikeissa mennä rikkaisiin naimisiin?» kysyi hän. + +Aage katsahti häneen kylmästi. + +»En ymmärrä mitä tarkoitat.» + +»Tuo nuori englantilainen nainen, joka asuu sinun kotonasi — — —» + +»Neiti Kaas on käymässä tätini luona, ei minun. Sitäpaitsi me olemme +lapsuudenystäviä. Muusta suhteesta meidän välillämme ei voi olla +puhettakaan.» + +»Miten sinä muutut kylmäksi ja arvokkaaksi, niin pian kuin minä +mainitsen hänen nimensä! Onko hän sitten niin pyhä ja rauhoitettu, että +hänen nimeänsä tuskin saa mainita?» + +Lotten oli muuttunut halpamaiseksi. Hänen äänensä vapisi vihasta, ja +hänen kasvonsa olivat rumat ja vääntyneet. + +»Se riippuu siitä, millä äänenpainolla sen mainitsee», sanoi Aage. +»Minä en tahdo kuulla mitään alentavaa Agnete Kaasista.» + +Lotten ymmärsi tehneensä erehdyksen. Hän oli menettänyt valtansa Aagen +suhteen osoittaessaan olevansa mustasukkainen ja pikkumainen. Kun hänen +luonteensa alhaisuus puhkesi esiin, muuttui Aage umpimieliseksi. Näin +oli aina käynyt. Sydämensä sisimmässä Lotten tunsi katkeruutta Aagea +kohtaan siitä, että hän oli niin paljon ylevämpi häntä. Mutta hänen +täytyi voittaa tuo tunne, jos mieli säilyttää valtansa Aagen suhteen. + +Lotten oli selin niin kauan, että tunsi voivansa hillitä kasvojaan. Nyt +oli otsa taas sileä, silmät kirkkaat — Ja hän kääntyi Aagen puoleen +mitä suloisimmasti hymyillen. + +»Älä ole vihainen minulle, Aage», pyysi hän hyväilevästi. »Etkö voi +suoda minulle anteeksi, että olen mustasukkainen? Olen tällainen, kun +pidän sinusta niin paljon — niin äärettömän paljon — — —» + +»Mutta sinä et saa pitää minusta, Lotten. Me kaksi emme voi olla +toisillemme koskaan mitään.» + +»Koskaan? — Emmekö edes ystäviä?» + +»Emme», sanoi Aage kovasti. + +Lotten huoahti valittavasti ja kätki kasvot käsiinsä. Aage ei tiennyt +itkikö hän vai eikö. Hän kuunteli sadepisaroitten rapinaa ja myrskyn +suhinaa, ja hänen mieltään painoi syvä, toivoton suru Lottenin ja +itsensä takia. + +Samassa he kuulivat kavionkapsetta tieltä. Vähän ajan kuluttua näkyi +hevosen ja ratsastajan hahmo sateen keskeltä. Lotten katsahti ylös ja +tunsi miehensä. + +Kun hän saapui heidän kohdalleen; nosti hän ratsupiiskansa hatun +reunaan tervehtien kohteliaasti sanomatta sanaakaan ja pysähtymättä. +Mutta Lotten näki hänen silmissään välkkeen, joka sai hänet +kauhistumaan. Hän tiesi miehensä olevan nyt mustasukkaisen ja epäilevän +häntä. Hän luuli varmaankin heidän sopineen kohtaamisesta. + +Tilanomistaja Tholander ratsasti neliä edelleen ja katosi yhtä pian +kuin oli tullutkin, kuin varjokuva sateessa. + +»Hyvä Jumala — oi hyvä Jumala — — —» + +Lotten valitteli itsekseen. Hän puri pienen nyplätyn nenäliinansa +nurkkaa, ja suuret kyynelkarpalot valuivat hänen poskilleen. + +Aage kumartui hämmästyneenä hänen puoleensa. + +»Mutta, rakas, mikä sinun nyt on?» + +Lotten vastasi matalalla äänellä: + +»Voi, ajattelen miestäni. Hän on nähnyt meidät täällä yhdessä ja +nyt hän on vihoissaan minulle. Sinä et usko, miten pelottava hän on +mustasukkaisuudessaan — — — »Hän on lyönyt minua monta kertaa — — — +voi, mitä minun on tekeminen? — Minä en uskalla mennä kotiin hänen +luokseen — —» + +»Puhutko sinä totta?» kysyi Aage kauhistuneena. »Niinkö hän sinua +kohtelee? Pikku Lotten parka!» + +Lotten nyökäytti ääneti päätään. Kesken tuskaansa, joka todellakin +oli oikeaa, täyttyi hänen mielensä ilolla, kun hän tunsi, miten +syvästi Aage häntä sääli. Hän tarttui hiljaa hänen käteensä, eikä Aage +vastustellut. + +»Seuraa minua kotiin Dalaan», pyysi hän. »Pysy vain rauhallisena ja +anna Klausin ymmärtää, että olet tavannut minun aivan sattumoilta. Se +ehkä auttaa. Minä voitan aikaa, ja hänen vihansa menee ohi.» + +»Jos todellakin luulet minun voivan olla avuksi, tulen mielelläni +kanssasi.» + +»Entä puimakone?» kysyi hän hermostuneesti naurahtaen. + +»Asiani voin toimittaa toistekin.» + +»Oi kiitos, kiitos! — Me saamme siis kulkea pitkän matkan yhdessä kuten +menneinä päivinä. Koko matkan Dalaan. Miten olen iloinen! — Katsohan, +Aage, nyt on sade lakannut.» + +Sade oli lakannut melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Tuulenpuuskat +hajoittivat pilvet, ja aurinko pilkisti esiin. Metsä alkoi jälleen +loistaa. Koivujen kullankeltaisten lehtien välistä näkyi tammien tumma +pronssiväri, ja vaahterain tulipunaiset lehdet hohtivat. Miljoonia +sadehelmiä välkkyi puissa ja kosteassa maassa. Yläpuolella kaartui +taivas sinisenä, ja sadekuuro jatkoi matkaansa muihin metsiin. Pilvet +rusottivat ikäänkuin salaisesta, sisäisestä palosta. + +Lotten keräsi hameensa helmat toiseen käteensä ja harppasi tielle. +Sitten hän kääntyi Aagen puoleen ja hymyili, niin että valkeat hampaat +loistivat punaisten, hehkuvain huulien välistä; hän oli kuin elpynyt +luonnon elpyessä. + +Kun Aage tuli tielle, pisti Lotten kätensä hänen kainaloonsa, ja +he kulkivat hiljalleen metsätietä. Aage oli ryhdikäs ja komea +arvokkuudessaan, Lotten taas nojasi häneen naisellisen viehkeästi. Hän +hyppeli vesilätäkköjen yli naureskellen. Kun tuuli heitä hätyytteli, +etsi Lotten suojaa hänen luotaan ja nojasi poskensa hänen olkaansa +vasten. Puiden uloimmista oksista tipahteli vesihelmiä heidän +päällensä, metsä tuoksui väkevästi sateen jälkeen. Tuuli suhisi +raskaasti puunlatvoissa, mutta Aage ei kuunnellut sitä enää. Hän kuuli +vain Lottenin ilakoivan äänen, hänen silkkihameensa kahinan. + + * * * * * + +Neiti Sparre ja Agnete odottivat Aagea turhaan illalliselle. Aage ei +tullut. Iltapäiväkahvia juotaessa hän oli sanonut aikovansa Eksjön +kartanoon, mutta palaavansa muutaman tunnin kuluttua. Hän iloitsi jo +etukäteen hauskasta illasta. Eräs uusi Björnsonin kirja oli juuri +saapunut, ja hän aikoi lukea sen Agnetelle. Agnete tunsi liian vähän +uudempaa pohjoismaista kirjallisuutta. Hänen ajatuksensa olivat täynnä +englantilaista runoutta, Keatsin ja Shelleyn, Tennysonin, Browningin +ja Rossettin teoksia. Etenkin Rossettin. Hänen englantilaisen taiteen +ihailussaan oli jotain sairaalloista, oli Aage sanonut; hänen tuli +oppia ihailemaan skandinaavilaisessa kirjallisuudessa uhkuvaa voimaa +ja terveyttä. Olihan hän itsekin Pohjolan lapsi. Ei kokonaan, hän +vastusti. Ei, se oli totta, hänen äitinsä oli ollut englannitar. Hänen +herttainen äitinsä! Aage oli puhunut ihastuneena hänestä, ja Agnete oli +kuunnellut ilomielin. Kaikki ihmisethän sanoivat hänen olevan äitinsä +näköisen. + +Pöytä oli aistikkaasti katettu. Sadekuurojen lomissa Agnete oli +kiiruhtanut puutarhaan keräämään kukoistavimmat asterit, mitkä löysi, +ja tuossa ne nyt olivat korkeassa kristallimaljakossa keskellä +valkoista pöytäliinaa. Mutta Aage ei tullut. Viimein molemmat naiset +istuutuivat syömään, mutta se tapahtui vain näön vuoksi, sillä +kumpikaan ei syönyt juuri ollenkaan. »Aage on kai jäänyt Eksjöhön», +sanoi täti Gertrud. Agnete nyökäytti päätään, mutta ei uskonut neiti +Sparren selitystä — ja tiesi, ettei tämä itsekään sitä ajatellut. +Heidän ajatuksensa yhtyivät samaan pelkoon: jos hän nyt oli rouva +Tholanderin luona, jos tämä saisi hänet taas valtaansa. + +Ruuat korjattiin pois, ja he istuivat hiljaisina ja alakuloisina +arkihuoneessa. Neiti Sparren sukkapuikot kilahtelivat koneellisesti, +Agnete selaili muutamia »The Studion» vihkoja, jotka oli ottanut +mukaansa näyttääkseen Aagelle. Vähänväliä hän työnsi vihot luotaan +ja meni ikkunan luo, josta koetti uudinten välitse katsella ulos. +Ilta oli kauhea ja myrskyinen. Kuutamoa ei enää ollut. Tummien, +levottomasti huojuvien puiden lomitse näkyi tie valkeana, kapeana +juovana. Mutta sitä ei kukaan kulkenut. Keltasuojuksinen kattolamppu +kuvastui ikkunassa. Hän näki osan omista kasvoistaan, ne olivat kalpeat +ja surulliset — — — Tämmöisiäkö olivat vaimon tunteet, kun hän istui +yksinään kotona ja odotteli miestään, joka ei tullut! — Oh, miten +oli vaikea olla — — Kalvava tuska rinnassa — ja itku, joka koko ajan +pyrki purkautumaan, mutta joka täytyi pidättää — — — Vanha seinäkello +raksutti nurkassa niin äärettömän hitaasti. Aika oli seisahtunut sinä +iltana. — Eikö kello todellakaan ollut enempää kuin yhdeksän? + +Kellon lyödessä puoli yksitoista täti Gertrud nousi ja pani kokoon +sukankutimensa. + +»Nyt minä menen levolle, Agnete pieni, ja tee sinä samoin. Aage voi +tulla hyvin myöhään. Täällä maalla herrat pelaavat säännöllisesti +korttia, kun joutuvat yhteen, ja niin eivät huomaa ajan kulumista.» + +»Mutta Aagehan ei pidä kortinpeluusta.» + +»Ei kylläkään, mutta hän pelaa sentään joskus. Ei ole aina niinkään +helppoa kieltäytyä. Ja Eksjön vuokraaja pelaa mielellään vistiä.» + +Eksjön vuokraaja! Täti Gertrud piti itsepintaisesti kiinni siitä. Ja +kuitenkin Agnete oli vakuutettu siitä, ettei hän uskonut sanaakaan +omista selityksistään. + +»Menetkö levolle, Agnete?» + +»En ihan vielä. Vähän ajan kuluttua.» + +»Niin, niin, lapsi, tee kuten haluat. Älä vaan unohda sammuttaa +lamppua, ennenkuin menet. Hyvää yötä!» + +»Hyvää yötä, täti Gertrud.» + +Agnete oli yksin. Nyt hänen ei enää tarvinnut hillitä itseään, nyt +hän saattoi itkeä rauhassa. Mutta hän ei voinut kuitenkaan itkeä. Hän +oli liian levoton. Hän alkoi kävellä edestakaisin lattiata pitkin, +silloin tällöin pysähtyen katsoakseen ikkunasta ulos. Hän näki vain yön +pimeyden ja puiden huojunnan. Missä Aage oli — miksi hän ei tullut? + +Agnetea alkoi vilustaa. Uunissa oli ollut valkeata, mutta huoneessa +oli jo kylmä. Agnete meni omaan huoneeseensa ottamaan jotain yllensä. +Hän löysi tummanpunaisen teatterivaipan, jossa oli leveät, rypytetyt +hihat. Siitä oli aikoja, kun hänellä oli ollut se yllään! Hänen +mieleensä muistui konsertteja, teatterissakäyntejä Lontoossa vanhempien +ja Arthur Freemanin seurassa. Noiden kolmen, jotka silloin olivat +hänelle rakkaimmat. Oliko hän uskoton heille nyt? Olisiko hänen pitänyt +taistella tätä uutta rakkautta vastaan, joka oli vallannut hänen +sydämensä niin kokonaan? — Oi ei, ei hänen rakkautensa Aageen ollut +syntiä. Isä ja äiti sekä Arthur olivat kuolleet, he olivat saaneet +rauhan, mutta Aage eli eikä ollut onnellinen, vaan tarvitsi häntä. Ja +vaikkei Aage sitä itse tietäisikään, niin hän tunsi sielunsa sisimmässä +olevansa ainoa, joka pystyi häntä auttamaan ja tukemaan siinä +taistelussa, joka oli tuhota hänet. + +Hän kietoutui vanhaan, punaiseen vaippaansa. Hänen pienet kätensä +kätkeytyivät avariin hihoihin. Vaipasta levisi »White Rosen» tuoksu, +omituinen vanha, tunnelmallinen tuoksu, joka loihti esiin menneitten +aikojen muistoja. + +Näin hän istui pimeässä huoneessaan kumartuneena valkoisesta uunista +sädehtivän hehkun yli. Aika kului. Nyt löi kello kaksitoista. Hän voisi +yhtä hyvin mennä arkihuoneeseen sammuttamaan lampun. Hän oli lujasti +päättänyt valvoa, kunnes Aage tulisi, mutta ehkä olisi parasta, ettei +hän näkisi häntä. + +Hän nousi ja sytytti kynttilän. Hän ei uskaltanut mennä käytävän poikki +pimeässä. Tuntui niin kamalalta tässä hiljaisessa, pimeässä talossa, +jossa kaikki nukkuivat paitsi hän. Ja vaikka hän tiesi sen olevan +hullua, täytyi hänen ajatella kapteenia, joka oli hirttänyt itsensä +Aagen huoneessa — — — + +Kun Agnete saapui porstuaan, avattiin ulko-ovi samassa. Hänen +kynttilänsä liekki lepatti vedossa ja oli sammua. Mutta hän näki +kuitenkin, että tulija oli Aage. + +Aage hätkähti nähdessään hänet. + +»Agnete! Oletko sinä vielä ylhäällä?» + +Hänen äänessään oli omituisen vieras sointu. Kynttilän valossa, joka +taas paloi kirkkaasti, Agnete näki, miten kalpea hän oli ja miten märät +ja lokaiset hänen vaatteensa olivat. Aage riisui päällystakkinsa ja +ripusti sen naulakkoon koko ajan välttäen Agneten katsetta. + +»Kylläpä siellä sataa!» sanoi hän sitten samalla muuttuneella äänellä. + +»Oletko kävellyt koko matkan Eksjöstä kotiin?» + +»Minä tulen Dalasta.» + +Agnete ei kysellyt enempää eikä näyttänyt myöskään hämmästyneeltä. +Hänhän oli koko ajan tuntenut, että Aage oli rouva Tholanderin luona. +Mutta mitä oli tapahtunut heidän välillään? — — + +Aage haparoi vielä takkiaan. Agnete ei voinut nähdä hänen kasvojaan, +mutta hänen kätensä vapisivat. Nämä kylmät, vapisevat kädet anoivat +hänen hellyyttään, hänen myötätuntoaan. Hän meni lähemmäksi. + +»Tule arkihuoneeseen, Aage. Lamppu palaa vielä siellä. Minä laitan +sinulle kupillisen teetä. Olet sen näköinen, kuin olisit lämpimän +tarpeessa.» + +Oi, tämä vieno ääni, nämä tavalliset, jokapäiväiset sanat olivat +kuin lääkettä hänen kiihottuneelle mielelleen! Mutta hän ei voinut +vastaanottaa Agneten hellää huolenpitoa tänä iltana. Eihän siitä ollut +montakaan hetkeä kulunut, kun hän vielä seisoi Dalan eteisessä ja +Lotten hiipi hänen luokseen pimeässä ja heittäytyi äkkiä hänen syliinsä +ja suuteli häntä — suuteli häntä niin, että hän oli unohtanut kaiken +muun maailmassa paitsi häntä ja intohimoansa, joka heräsi taas eloon — +— — Hän oli vastannut hänen suudelmiinsa, hän oli luvannut tavata hänet +niin pian — niin usein kuin hän vain tahtoi. Ja kun hän sitten muutamia +hetkiä myöhemmin oli ojentanut kätensä tilanomistaja Tholanderille, +oli hän tuntenut itsensä kunniattomaksi mieheksi. Tuo katkera häpeän +ja kunniattomuuden tunne repi hänen mieltään nyt vielä enemmän hänen +siinä seisoessaan Agneten edessä. Hän tiesi, että Agnete olisi voinut +antaa hänelle sellaisen rakkauden, joka on kuin ravitseva jokapäiväinen +leipä, sen onnen, joka kestää elämän ehtooseen saakka, että Agnete +olisi voinut luoda hänelle kodin. Mutta nyt se oli liian myöhäistä, hän +oli itse tehnyt sen mahdottomaksi. + +»Kiitos, Agnete, mutta minä en kaipaa mitään», vastasi hän +soinnuttomasti. »Menen levolle heti.» + +Hän meni Agneten ohitse portaiden luo. Mutta siellä hän pysähtyi +sisäisestä pakosta ja kääntyi. Miten herttaiselta Agnete näytti siinä +seisoessaan, niin lapsekkaan hentona suuressa, punaisessa vaipassa, +mustan tukan kehystäessä kapeita, kalpeita kasvoja, joissa silmät +katsoivat kysyvän pyytävinä. Vaistomaisesti Aage meni askeleen häntä +vastaan ja ojensi hänelle kätensä. + +»Kiitos, että istuit odottamassa minua, Agnete. Hyvää yötä.» + +»Hyvää yötä.» + +Agneten käsi lepäsi luottavasti ja turvallisesti hänen kädessään. +Hänen silmiinsä hiipi hymynvälke. Jumalan kiitos, Aage ei ollut +menetetty. Hänen tuli vain olla kärsivällinen ja kestävä. Hän ei saa +koskaan kysyä, ei koskaan olla tunkeileva, hänen tulee vain odottaa +rauhallisena ja olla valmis antamaan hellyyttään, kun tulee aika, +jolloin hän itse tulee sitä pyytämään. + +Oi, miten iloinen hän olikaan siitä, että Aage oli kääntynyt takaisin, +että hän oli tullut hänen luokseen. + + + + +VI + + +Seuraavina aikoina Agnete ei nähnyt Aagea paljoakaan. Hauskat illat +olivat loppuneet. Hän oli säännöllisesti ulkona, ja jos sattui, että +hän vastoin tapojaan jäi kotiin, meni hän heti syötyään huoneeseensa. +Hänen mielenlaatunsa oli hyvin epävakainen. Milloin hän oli hiljainen +ja raskasmielinen, milloin hän taas koetti peittää mielenkuohunsa +pakollisella iloisuudella. Neiti Sparre ja Agnete hääräilivät +äänettöminä puhumatta siitä, mikä heidän mieliään painoi. Agnete ei +soitellut enää, piano oli lukossa ja ääneti. Suurimman osan päivästä +hän vietti huoneessaan. Siellä hän hoiteli kukkasiaan tai lueksi +kirjojaan, mutta teki kaiken innostuksetta. Näytti siitä, kuin hän ei +itsekään olisi tiennyt mitä milloinkin teki. Joka kerta, kun kuuli +Aagen äänen tai erotti hänen askeleensa porstuassa, hän jätti puuhansa +sikseen ja kuunteli joka hermollaan, koko sielullaan. Mutta askeleet +eivät koskaan pysähtyneet hänen ovelleen, ääni ei koskaan lähettänyt +terveisiä hänelle. + +Syksy edistyi. Syyskuun vieno surumielisyys, lokakuun hehkuva +värileikki, jolloin vuoden hiipuva elinvoima vielä kerran puhkeaa +loistoon ja riemuun, olivat mennyttä — oltiin harmaassa, värittömässä +ja surunvoittoisessa marraskuussa, jolloin sade valui virtanaan tai +sakea sumu kietoi luonnon syliinsä, jolloin päivät olivat lyhyet +ja kolkot, työhalu poissa, mieli lamassa. Eikä Agnete päässyt +maaliaan lähemmäksi, hän ei voittanut Aagen luottamusta eikä saanut +vaikutusvaltaa häneen. Hän näki, että Aage oli levoton ja kärsi — +paljoa enemmän kuin ennen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta kysellä +häneltä syytä. Sitäpaitsi — hänhän tunsi, hänhän tiesi, että +Lotten kietoi hänet itseensä yhä lujemmin päivä päivältä — ja mitä +mahdollisuuksia hänellä, Agnetella, olisi torjua onnettomuutta? Aagehan +ei enää huomannutkaan häntä, tuskin muisti, että häntä oli olemassakaan. + +Mutta tässä Agnete erehtyi. Aage ei ollut niinkään sokea ja +välinpitämätön hänen sielläolostaan, kuin hän luuli. Mutta oli +aikoja, jolloin hän tuskin sieti nähdä häntä, — juuri siksi, että +Agnete oli hänen onnensa, se onni, jota hän ei nyt koskaan voinut +voittaa omakseen. Hän tunsi olevansa sidottu Lotteniin puolittain +mielenhuumauksen, puolittain säälin siteillä. Pari kertaa hän oli +nähnyt, miten raaka tilanomistaja Tholander saattoi olla vaimoaan +kohtaan, kun viha sai hänet valtoihinsa ja hän unohti tavanmukaisen +välinpitämättömyytensä. Sellaisina hetkinä Aage oli pakotettu +asettumaan Lottenin puolelle ja ottamaan hänen asiansa omakseen. +Kun he sitten jäivät kahdenkesken ja Lotten painautui kiitollisena +häntä vasten, ei hän voinut työntää häntä luotaan. Mutta kuitenkin +hän tunsi Lottenin siksi hyvin, ettei voinut täydellisesti luottaa +häneen. Hän tiesi, ettei Lotten aina pysynyt totuudessa. Luultavinta +oli, että heissä kummassakin oli yhtä paljon syytä. Vaikkei Lottenille +siis tehtykään niin paljon vääryyttä kuin hän väitti, oli hänen +avioliittonsa kuitenkin siksi onneton, että oli syytä sääliä häntä. +Ja Lotten kietoi hänet yhä lujemmin verkkoonsa, ja kuta pitemmälle +aika kului, sitä vaikeampi hänen oli katsoa hänen miestään avoimesti +silmiin. Vielä hän ei ollut Lottenin rakastaja, mutta jos intohimo +kerran saisi hänen valtaansa — hän tiesi silloin elämänsä olevan +tuhotun. Sen luonteinen mies kuin Aage Sparre kärsisi sisäisen +haaksirikon, jos menettäisi itsekunnioituksensa. + +Viime aikoina oli uusi onnettomuus liittynyt edellisiin. Hän oli +alkanut pelata. Tholander se aina häntä kehotti siihen. Ehkä hän tahtoi +kostaa sille miehelle, jota hänen vaimonsa piti parempana. Aage oli +tottumaton pelaaja ja hävisi aina — ja Tholander tiesi, ettei hänellä +ollut varaa hävitä. Hänen aikomuksensa oli syöstä hänet turmioon. Ja +Aage eli kuin kuumehoureissa voimatta taistella lähestyvää perikatoa +vastaan tai ehkäistä sitä. + +Eräänä aamuna Agnete heräsi keveämmällä mielellä kuin pitkiin aikoihin +ennen. Hän ei heti ymmärtänyt syytä siihen, mutta saatuaan silmänsä +auki hän huomasi, että huoneessa oli toinen valo kuin tavallisesti. +Kirkas, sinertävä hohde tunkeutui verhojen läpi; se oli tosin kylmä +ja terävä, mutta vaikutti virkistävämmin kuin tuo ainainen harmahtava +hämäryys, jota oli kestänyt useita viikkoja. Astuessaan ikkunan +ääreen hän näki yöllä pakastaneen. Ikkunaruudut olivat täynnään +hentoja valkeita jääkukkia, ja maa oli kuurassa, joka kimalteli +auringonpaisteessa. Taivas oli vaaleansininen, kylmänkirkas. Talvi +oli tullut — siinä syy. Ja hän lausui sen ilomielin tervetulleeksi. +Tämä oli paljon ihanampaa kuin tuo loppumaton, lohduton syksy, +joka tuntui ainaiselta kesän kukoistuksen hautaamiselta. Talvi toi +mukanaan raikkaan ilman ja virkistävän pakkasen. — Se oli myöskin +tuova tullessaan rohkeutta ja tarmoa, jotta hän voisi panna toimeen +päätöksensä. Tänään hän tahtoi puhua Aagen kanssa. + +Suurin osa kauniista, aurinkoisesta päivästä meni menojaan suomatta +hänelle tilaisuutta siihen. Vasta illan hämärässä he jäivät +kahdenkesken arkihuoneeseen. Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja +sanoi epävarmalla äänellä: + +»Etkö tahdo tulla katsomaan huonettani, Aage? Minulla on siellä niin +monta kaunista taulua — — — Sinä et kai ole käynyt siellä kertaakaan +sen jälkeen kuin minä muutin sinne asumaan.» + +Aage katsahti häneen hämmästyneenä, melkein vastenmielisesti. + +»Nythän on jo liian pimeä kuvien katselemiseen, Agnete. Toisella +kertaa.» + +Mutta Agnete ei lakannut pyytämästä. + +»Ei, tule nyt kuitenkin!» Ja hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä: »Minä +tahtoisin niin mielelläni puhua kanssasi rauhassa.» + +Aage seurasi vastustelematta sen enempää. + +Hän joutui omituiseen mielentilaan astuessaan tuohon huoneeseen — hän +tunsi suloista rauhaa, jota ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Agneten +huone oli kuin kuva hänestä itsestään. Siinä oli jotain puhdasta ja +hienoa, ilmakin tuntui siellä kodikkaan turvalliselta. Siellä täytyi +puhua hillitysti ja matalalla äänellä, täytyi kulkea varovaisin +askelin lattian poikki. Ja rauhan ja kodikkuuden tunteeseen yhtyi +kauneuden ja sopusuhtaisuuden tunne, mikä hänet lumosi. Vähällä oli +Agnete onnistunut tekemään huoneen hauskaksi. Siellä oli tyynyjä ja +liinoja himmeissä, sopusuhtaisissa väreissä, kukkia oli kaikkialla, +ja seinät olivat täynnään uudenaikaisen englantilaisen maalaustaiteen +ihania tuotteita. Valokuva- ja kuparipiirrosten joukosta pisti silmään +Rossettin Beatrice, Burne-Jonesin »Rakkaus raunioissa» ja »Neitsyet +kullatuilla portailla». Kahdesta suuresta ikkunasta virtasi kirkas +hohde heijastaen pakkastuntuisen iltataivaan sineä ja yhtyi huoneessa +takasta leviävään punertavaan hehkuun, joka välähti vähänväliä +koivupuiden räiskyessä. Palavien halkojen haju ja kukkien raikas +tuoksu ympäröi hänet; orvokkien ja resedan suloinen tuoksu sekoittui +tuberosojen valkeista samettipikareista ja nerioiden kalpeanpunaisista +tertuista leviävään henkäykseen. — Kukat olivat Agneten ainoa +ylellisyys. Hän tilasi pari kertaa viikossa suuria kukkalähetyksiä +Tukholmasta. Hän rakasti kukkia eikä voinut tulla toimeen niittä. +Muissa suhteissa hän eli yhtä yksinkertaisesti kuin muutkin Koivulassa, +eikä hänen puvuistaan tai tavoistaan saattanut huomata, miten rikas ja +hemmoteltu hän oli. + +Agneten kirjoituspöydällä oli pieni italialainen lamppu, siro taideteos +taotusta kuparista, kupu tummanpunaista lasia. Hän sytytti sen heidän +astuessaan yhdessä huoneeseen, ja sen lämpöisessä, kodikkaassa valossa +näyttivät pöydän yläpuolella riippuvat kaksi suurta muotokuvaa saavan +eloa. Aage katseli niitä. + +»Nämä ovat kai isäsi ja äitisi», sanoi hän. »Ne ovat heidän näköisiään, +vaikka näyttävät vanhemmilta kuin minä muistan heidät.» + +»Se on luonnollista», vastasi hän. »Nämä ovat viimeiset kuvat heistä, +ja ne otettiin Englannissa vähän ennen heidän kuolemaansa.» + +Aagen katse siirtyi pienempään, näiden alla riippuvaan kuvaan — se +esitti nuorta miestä, jolla oli hienot, mutta sairaalloisen näköiset +kasvot. + +»Kuka tämä on?» kysyi hän, mutta katui samassa kysymystään. Hänenhän +olisi pitänyt tietää se kysymättäkin. Nyt hän pahoitti Agneten mielen +vallan suotta. + +Agnete kalpeni. Hänen kätensä vapisivat hänen silittäessään valkean +chrysanthemum-kukan käpertyneitä lehtiä. + +»Arthur Freeman», sanoi hän. »Me olimme kihloissa — — — Mutta hän on +nyt kuollut!» + +»Suo anteeksi» — ja Aage laski hiljaa kätensä Agneten kädelle. Agnete +katsahti häneen ja hymyili heikosti. + +»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa.» + +»Minä tiesin kyllä sinun olleen kihloissa. Täti Gertrud on kertonut +siitä.» + +»Onko —» Agnete kalpeni. + +Aage kohotti punahohteista lamppua nähdäkseen paremmin Burne-Jonesin +taidetta esittäviä kuvia, joita oli seinällä ikkunoiden välissä. Hän +katseli niitä kauan ja tarkkaavaisesti — sitten hän asetti lampun +paikoilleen ja kääntyi hymyillen Agneten puoleen. + +»Etkö näe, miten kaikki nämä nuoret naiset muistuttavat toisiaan — +ja että sinä olet heidän näköisensä?» kysyi hän. »Kaikilla on jotain +yhteistä. Aaltoilevat kiharat kehystävät hienopiirteisiä, soikeita +kasvoja, joiden silmät ovat suuret ja surunvoittoiset ja suu niin +kaunis ja ilmehikäs. Etköhän sinä olekin tullut heidän näköisekseen +juuri siksi, että olet katsellut heitä niin paljon.» + +»Olen ehkä kammannut tukkani ja järjestänyt pukuni heidän mukaansa. +Muun — — —» + +»Niin, muusta on luonto huolehtinut. Sen olet perinyt englantilaiselta +äidiltäsi. — Tule, istuutukaamme tänne. Täällä on niin mukava viettää +hämyhetkeä.» + +Hän veti Agneten mukaansa huoneen pimeimpään nurkkaan, missä puolittain +parin viuhkapalmun suojassa oli sammalvihreä leposohva. + +He istuivat siellä hetkisen äänettöminä. Aage ojensi kätenä ja puristi +Agneten käden omaansa. + +»Sano minulle, Agnete», kysyi hän hiljaa, »luuletko ihmisen voivan +rakastaa muuta kuin yhden kerran?» + +Agneten sydän tykytti kiivaasti. Mitä hän tarkoitti tämmöisellä +kysymyksellä? + +»En tiedä», sanoi hän. »Ehkä voi vain kerran tuntea todellista, syvää +rakkautta, mutta» — hänen äänensä aleni kuiskaukseksi — »voi niin +helposti erehtyä ja luulla jotain toista tunnetta rakkaudeksi.» + +»Mitä tunnetta tarkoitat?» kysyi Aage. Hän kierteli erästä Agneten +sormusta. Käteen koski — hän oli kovakourainen — mutta tuo kosketus oli +Agnetesta suloinen. + +»Sääliä esimerkiksi — tai ihailua.» + +»Ensimäinen rakkautesi, Agnete — luuletko sen olleen sääliä —ja +ihailua?» + +Agneten pää vaipui alas. Lampun valossa hän näki Arthurin kuvan +kirjoituspöydän yläpuolella. Kieltäisikö hän hänet nyt? Eikö se olisi +hänen kuolettamistaan vielä kerran? — Mutta se rakkaus, jota hän nyt +tunsi, oli niin lämmin ja voimakas, että se vaati kaiken — entisyyden, +muistotkin. Aagen täytyi saada odottamansa ja toivomansa vastaus. Ken +ei voi antaa kaikkea, ei voita mitään. + +»Oli», kuiskasi hän. + +Aage ei liikahtanut eikä edes puristanut hänen kättään. Mutta Agnetesta +näytti, kuin hänen silmänsä olisivat välähtäneet ilosta, eikä hän +pyytänyt enempää. + +»On olemassa vielä muukin tunne, jota usein luullaan rakkaudeksi», +sanoi Aage hetkisen kuluttua. »Me olemme puhuneet siitä ennenkin. +Tarkoitan aistillisuutta.» + +Agneten käsi vavahti, mutta hän ei vetänyt sitä pois. + +»Te ette tahdo tietää siitä mitään, te jalot naiset — tuskin uskaltaa +teidän läsnäollessanne mainita sitä sanaa. Ja kuitenkin aistillisuus on +voima, joka tuhoaa monen ihmisen elämän.» + +»Mutta ihminen ei voine tuhoutua omatta syyttään», sanoi Agnete ujosti. +»Voi kai taistella vastaan — — —» + +»Luuletko?» kysyi Aage ivallisesti. »Se on helpommin sanottu kuin +tehty.» + +»Ei sen tarvitse olla helppoa. Jolla on voimakkaat intohimot, hänellä +on myös melkein aina luja tahto.» + +»Ei aina — sillä alalla.» + +»Silloin on myöskin melkein aina olemassa — joku — joka mielellään +auttaa — — —» + +Hän puhui hiljaa, niin hiljaa, että sanat tuntuivat henkäyksiltä Aagen +korvan juuressa. Mutta Aage ymmärsi hänen sanansa ja tunsi myös, miten +paljon niihin sisältyi. Hänen ei olisi tarvinnut lausua kuin pari +sanaa, tehdä yksi ainoa pieni kysymys, ja Agnete olisi ollut hänen. +Tuo hento käsi lepäisi hänen kädessään elämän halki, ellei hän itse +laskisi sitä vapaaksi. Agneten mukana hän saisi sielunrauhansa ja +itseluottamuksensa takaisin. Agnete yksin voisi auttaa häntä kestämään +nykyiset olot, jotka saattoivat hänet sellaiseen alennustilaan. Ja +vielä enemmän — hän tuli äkkiä ajatelleeksi hänen rikkauttaan. Raha +poistaisi pikkumaiset surut, jokapäiväiset leipähuolet, jotka nyt +häntä vaivasivat ja tylsistyttivät, avaisi hänelle uudelleen opinuran +ja mahdollisuuden nauttia elämästä, rikkaasta, vaihtelevasta elämästä +vapaasti. Mutta samassa hän kauhistui ajatustensa suuntaa. Tässä hän +saattoi istua ajatellen hänen rahojaan, kun Agnete oli valmis antamaan +hänelle lämpimän sydämensä, nuoren, koskemattoman kauneutensa. — — — + +Mitä hän voisi antaa vastalahjaksi? Köyhyys ja velkataakka ei kai +ollut suurenakaan esteenä, mutta hän ei voinut antaa täyttä ja ehyttä +rakkautta — vain veljen hellyyttä. Hänestä tuntui, kuin onneton +suhteensa Lotteniin olisi liannut hänen sielunsa. Jos hän voisi +riistäytyä irti, oliko silti varmaa, ettei hän uudelleen tavatessaan +Lottenin joutuisi hänen pauloihinsa, vaikkapa Agnete olisikin hänen +vaimonsa? Hän ei luottanut enää omiin voimiinsa. — Ja itseään kohtaan +tuntemansa halveksuminen muuttui katkeruudeksi Agnetea kohtaan — +syyttömästi kyllä, mutta hän ei voinut olla kiusaamatta häntä tällä +hetkellä, jolloin itse kärsi niin sanomattomasti. + +»Oh, auttaa —» sanoi hän tylysti ja laski äkkiä irti Agneten käden. +»Kuka tahtoo auttaa lähimäistään tositarpeen vaatiessa? Itsekkyys +hallitsee maailmaa. Jokainen ajattelee vain itseään.» + +Agnete kyyristyi kokoon kuin iskun saaneena, niin kova, niin +odottamaton oli Aagen vastaus ollut. Kesti hetkisen, ennenkuin +hän saattoi puhua. Mutta lopulta hän sanoi — yhtä lempeästi kuin +tavallisesti, äänessä vain pieni surun väre: + +»Luulen sinun erehtyvän, Aage. On ihmisiä — naisia ainakin — jotka +mielellään uhraavat kaikkensa sen puolesta, josta pitävät.» + +»Uhraavat!» toisti Aage katkerasti. »Siinä sana, jota naiset +rakastavat. Eräät heistä ovat onnellisia vain luulotellessaan +uhranneensa itsensä meidän, syntisten miesten tähden. He kiihottautuvat +haltioitumistilaan, jossa kärsimys tuottaa heille nautintoa. Mutta etkö +näe siinäkin jonkinlaista itsekkyyttä? — Tämmöinen toisen pelastamisen +tarve on pohjatonta itsensä ihailua ja jumaloimista. Nautitaan omasta +hyvyydestä — muututaan omissa silmissä marttyyriksi. Tuossa kaikessa +on jotain sairaalloista. Suoraan sanoen en ymmärrä antaa sellaiselle +uhraukselle paljoakaan arvoa.» + +Agnete kuunteli äänetönnä, kauhistuen hänen sanojaan. Hän tunsi +niiden valaisevan räikeästi jotain oman elämänsä puolta, jota hän ei +ymmärtänyt. Olisiko mahdollista — rakastiko hän Aagea oman itsensä +takia eikä hänen? Koettiko hän voittaa hänet vain täyttääkseen +oman elämänsä tyhjyyden? — Hän tiesi toisinaan tunteneensa onnea +ajatellessaan kärsivänsä hänen takiaan — — — oliko se sairaalloisuutta, +mielikuvitusta — tai jokin muoto aistillisuutta? — Oi, miten tämä oli +kauheaa! Hän oli kuin kivettynyt ja tutkisteli sydäntään. Nyt oli +Aage tehnyt hänet niin köyhäksi kuin ihminen voi olla, sillä hän oli +riistänyt häneltä uskon rakkauden oikeutukseen. + +Hänen äänettömyytensä pelästytti Aagea. Hänen aikomuksensa ei +ollut loukata Agnetea. Hän oli puhunut kuten epätoivoinen ihminen, +ajattelematta keneen sanat osuivat. Agnete istui siinä niin hiljaa, +niin omituisen velttona — — — miten häntä saattoikaan kohdella siten? — +Vaikka itse oli onneton, ei hänen, Aagen, silti tarvinnut tehdä muita +onnettomaksi! Mutta täällä hän vain kiusasi heitä, täti Gertrudia ja +Agnetea, noita ainoita, jotka hänestä pitivät ja soivat hänelle hyvää. +Etenkin kävi hänen sääliksi Agnetea — hän kesti vähimmän. Aage vihasi +itseään siksi, että oli saattanut olla niin julma Agnetelle. + +»Minä odottelen tässä vastaväitteitäsi», sanoi hän äänellä, jonka +koetti tehdä keveämmäksi ja kirkkaammaksi. »Minä olen aina halukas +kuulemaan vastapuolen mielipiteitä.» + +Agnete hipaisi otsaansa. + +»Ehkei minulla ole mitään vastaväitteitä», sanoi hän väsyneesti. +»Pelkään sinun olleen oikeassa. Sinä näet kaiken niin selvästi. +Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta, on kai itsekäs.» + +»Ei, ei, niin et saa sanoa!» huudahti Aage innokkaasti. »Minä en saata +kuulla omia lausuntojani sinun suustasi. Opi täti Gertrudilta — hän +antaa minun jutella, mutta ei silti väisty tuumaakaan vakaumuksestaan. +Katsos, me miehet mielellämme kiusoittelemme naisia heidän +tunteellisuutensa ja idealisminsa vuoksi, joista itse asiassa kuitenkin +pidämme. Naisten täytyy rakentaa, Agnete — epäileväisyys vain repii +maahan.» + +Agnete oli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin seuraisi vain +niiden lentoa kuulematta toisen sanoja. Kun Aage lopetti, katsahti +Agnete ylös. Aagesta hänen silmänsä paloivat kummasti ja poskilla +hehkui punaiset täplät — ehkä niissä heijastui räiskyvän takkavalkean +hehku — — — + +»Aage», kysyi hän hiljaa. »Jos kerran löydät rakkauden, joka antaa +kaikkensa — eikä mitään, kerrassaan mitään vaadi vastalahjaksi, +tahdotko silloin uskoa sitä?» + +»Mutta, rakas Agnete» — Aage ei oikein tiennyt mitä sanoa. Agneten +kasvojen ilme pelästytti häntä. + +»Lupaa minulle, että uskot sitä», pyysi Agnete. + +»Lupaan — lupaan kyllä, — mutta minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat — — +—» + +»Sinä ymmärrät kyllä, kun aika tulee.» + +Aage tahtoi sanoa jotakin, väittää vastaan, mutta ei löytänyt sanoja. +Keskustelun saama suunta koski häneen tuskallisesti. Mutta samassa soi +ruokakello. Aage nousi helpotuksesta huokaisten. + +»Täti Gertrud soittaa. Illallinen odottaa.» + +Agnete ei liikahtanut paikaltaan. + +»Etkö tule mukaan, Agnete?» — Aage ojensi kätensä auttaakseen hänet +seisaalleen, mutta Agnete ei liikahtanut. + +»En, kiitos. Pyydä täti Gertrudia suomaan minulle anteeksi. En jaksa +syödä mitään.» + +»Mitä joutavia!» Aage rypisti kulmiaan. »Sinulla ei ole ollut tapana +oikkuilla. — Tule nyt mukaan ja ole kiltti tyttö!» jatkoi hän +kärsimättömästi. + +Vastoin tavallisuutta Agnete ei totellut. Hän pudisti päätään ja toisti +hiljaisella, väsyneellä äänellään: + +»En jaksa syödä. — Menen heti nukkumaan.» + +»Oletko sairas?» kysyi Aage yht'aikaa harmistuneena ja levottomana. + +»En. Voihan jokainen joskus kaivata yksinäisyyttä. Sen tiedät +itsestäsi.» + +Aage ymmärsi nuhteen — ensimäisen, jonka hän oli Agnetelta koskaan +saanut. Hän puri huulensa yhteen, loukkaantuneena ja pahoillaan. + +»Kuten tahdot. Hyvää yötä, Agnete.» + +»Hyvää yötä — — —» + +Ovi oli kiinni ja Aage oli poistunut vihoissaan. Agnete lyyhistyi +kokoon kyynelettömin nyyhkytyksin. Hänestä tuntui, kuin kaikki +olisi sortunut, kuin tämä keskustelu olisi murskannut kaiken. Hänen +rakkautensa oli toivoton. + +Äkkiä hän tunsi rinnassaan pistoksen, joka salpasi hengityksen. Hän oli +tuntenut sitä usein viime aikoina. Ja hän odotti tuskallisin tuntein +— niin, nyt tuli yskä. Jotain kosteaa ja lämmintä kohosi suuhun. Hän +painoi nenäliinansa huulilleen. + +Tuokion ajan tuntui siitä, kuin hänen sydämensä lakkaisi lyömästä. +Jäätävä tuska valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin lattia vaipuisi +syvyyksiin hänen jalkainsa alla. Muutama minuutti sitten hän oli +katkerassa pettymyksessään toivonut saavansa kuolla pian. Mutta nyt +hänet valtasi mitä kauhein pelko. — — Kuolema, mitä kuolema on? Ei, +hän ei uskaltanut kuolla — — — oi, elämä oli kuitenkin niin ihana. +Yksinpä iltataivaan rusko, tähtien tuike ja huurteiset puut, miten ne +olivatkaan kauniit — — — entä hänen kukkansa, tuo pieni orvokki tuossa +— oi, hän siunasi niitä — — — + +Mutta hänen täytyi saada varmuus. Niin pian kuin pyörryttävä tunne oli +ohi, hän nousi ja meni ikkunan luo. — — Niin, hän ei ollut erehtynyt. +Nenäliinassa oli verta. + + + + +VII + + +Jonkun aikaa tämän jälkeen saapui Koivulaan kutsukortti suurille +Dalassa pidettäville päivällisille. Neiti Sparre koki parhaansa +mukaan taivuttaa Aagea olemaan vastaanottamatta kutsua, mutta se ei +onnistunut. Silloin hän ja Agnetekin päättivät lähteä sinne. + +Agneten pahoinvointi oli mennyt pian ohi, eikä hän puhunut +siitä kenellekään. Mutta tuntemansa väsymys, usein uusiutuvat +sydämentykytykset ja kuumeväristykset, jotka häntä vaivasivat iltasin, +valmistivat häntä lähenevään kovaan sairauteen. Koko hänen olentonsa +muuttui, kun hän ymmärsi sen. Hän ei enää levottomana kuunnellut, +milloin Aage tuli tai meni, eikä koettanut pidättää häntä kotona. Hänen +rakkautensa oli yhtä suuri, mutta hän tunsi, että onnen saavuttamiseen +tarvittiin vahvemmat kädet. Hänestä tuntui, kuin elämä toiveineen +ja suruineen valuisi hänen käsistään. Nyt hän ajatteli enimmäkseen +vanhempiaan, etenkin äitiään. Hänen mielessään väikkyi viimeinen päivä, +jonka he olivat olleet yhdessä, ja hän ajatteli ajan tulleen, jolloin +itse voittaisi suurimman kokemuksen, jolloin hänelle selviäisi kuoleman +salaisuus — — + +Hän olisi mieluimmin ollut lähtemättä Dalaan. Hän yksin tiesi, miten +sairas oikeastaan oli, ja sitäpaitsi häntä tuskastutti ajatus olla koko +ilta herra ja rouva Tholanderin sekä raa'an tilanomistaja Sandellin +kanssa. Mutta Aagen takia hän tahtoi alistua siihen. Hänessä oli +herännyt aavistus, että Aage oli alkanut pelata — ja hän toivoi, että +jos täti Gertrud ja hän olisivat läsnä päivälliskutsuissa, he ehkä +voisivat taivuttaa hänet lähtemään kotiin, ennenkuin herrat istuutuivat +pelipöytien ääreen. + +Yöt olivat jälleen valoisat. Sinä iltana, jolloin heidän oli määrä +lähteä, oli melkein täysikuu. Koivut — nyt lehdettöminä — huojuivat +tuulessa, ja jäätynyt tie kimmelsi valkeana kuutamossa ikäänkuin lumen +peittämänä. + +Umpivaunut ajoivat oven eteen. Täti Gertrud lavendelinvärisessä +silkkipuvussa ja Aage hännystakkiin puettuna odottelivat +arkihuoneessa. Agnete tuli heidän luokseen ihanana pitkässä, +laahaavassa resedanvihreässä samettileningissä, ja huoneessa-olijat +eivät voineet olla huudahtamatta ihastuksesta nähdessään hänet. +Hänen hento valkea kaulansa kohosi puvun kaarroksesta kuin vihreästä +verhosta pistävä kukka, ja kapeissa, aaltoilevan tummanruskean tukan +kehystämissä kasvoissa oli sama puhdas kukkaskauneus. Hän seisoi +äänetönnä ovensuussa heikosti hymyillen, mutta tuntematta iloa heidän +ihastuksestaan. + +»Vaunut ovat varmaankin ajaneet jo esiin — lähdemmekö?» sanoi hän vain. + +Eteisessä Aage kääri hänet iltavaippaan — ei siihen vanhaan punaiseen, +vaan maidonkarvaiseen, silkillä vuorattuun, tuoksuvaan vaippaan, joka +kertoili suurkaupunkien ylellisyydestä ja kauneudenkaipuusta. Ensi +kerran Aage tunsi ikäänkuin rakastuneensa Agneteen. Hän oli aina +kaunis — mutta Aage ei ollut voinut uskoa häntä niin ihanaksi. Ja tämä +omituisen kylmä ylevyys, joka hänestä oli säteillyt viime aikoina, +oli niin erilaista kuin tuo entinen rakkautta uhkuva alistuvaisuus ja +teki hänet entistä viehättävämmäksi Aagen silmissä. Aage oli luullut +tarvitsevansa vain ojentaa kätensä omistaakseen hänet, mutta siitä +hän ei ollut enää niinkään varma. Hän ei voinut enää lukea Agneten +ajatuksia. Agneten suuret, ruskeat silmät tuijottivat hänen ohitseen +uneksivina ja kaukokatseisina, ikäänkuin tähystäen salaperäiseen, +tuntemattomaan maailmaan, johon Aage ei voinut seurata häntä. + +Vaunuissa Aagea halutti puhutella häntä ja koettaa, eikö voisi herättää +häntä unelmista, joissa hän näkyi elävän. Mutta neiti Sparren läsnäolo +esti häntä puhumasta muusta kuin jokapäiväisistä asioista. Siksi hän +oli mieluummin vaiti. + +Kavioiden kapse kumahteli jäätyneellä tiellä, metsä kiiti ohi, +puunrungot näyttivät kummallisen kiertyneiltä kirkkaassa kuutamossa. +Silloin tällöin he sivuuttivat aukeamman paikan — nukkuvan, tumman +pellon, jolle kaukaisten talonpoikaistalojen valaistuista ikkunoista +heijastui punertavia valotäpliä. Kuului koiran haukuntaa — — — Kukaan +ei puhunut vaunuissa. + +Agnete katseli ulos. Aage saattoi vain erottaa hänen niskansa +ääriviivat, paksujen palmikkojen tummuuden vaipan pehmeätä valkeata +nahkakaulusta vasten. Hän hätkähti toivoessaan olevansa yksin hänen +kanssaan ja saavansa ajaa hänen kanssaan maailman ääriin, yhdentekevää +minne — kunhan ei vaan Dalaan. Kunhan hänen ei tarvitsisi nähdä enää +Lottenia, — se olisi hänen pelastuksensa. Hetkisen hän ajatteli +käskeä kuskin ajaa takaisin kotiin Koivulaan. Mutta hänen arka, +ylpeä luonteensa esti häntä siitä, sillä häntä ei haluttanut tehdä +mitään tavatonta ja silmään pitävää, joka antaisi toisille aihetta +kummeksumiseen ja pahoitteluun. Hän oli itse valinnut — uhman. Nyt oli +liian myöhäistä enää välttää kohtaloa. + +Hetkinen vielä — ja vaunujen pimeys ja hiljaisuus vaihtui häikäisevän +kirkkaisiin saleihin, joissa nauru ja puheensorina vallitsi. Naisten +kirjavat puvut muistuttivat keväistä tulpaanikenttää, ja tästä +väriloistosta erottuivat herrojen mustat hännystakit ja muutamat +kullallakirjaillut univormut. Jos Agnete oli luullut herrojen +Sandellin ja Tholanderin edustavan ruotsalaista yläluokkaa, huomasi +hän mielihyväkseen erehtyneensä. Kun hän nyt silmäili tätä loistavaa +kauniiden, hienostipuettujen ja äärimäisyyksiin saakka kohteliaiden +herrojen joukkoa, hän näki monta viisasta silmäparia, monta +miellyttävää hymyilyä. Nuoret neitoset olivat poikkeuksetta sieviä +ja miellyttäviä. Vanhemmat olivat komeita ja esiintyivät arvokkaasti +ja juhlallisesti. Olisi voinut luulla olevansa lontoolaisessa +seurustelusalissa — ja kuitenkin — näissä kookkaissa, vaaleaverisissä +ruotsalaisissa oli jotain aivan erikoista, heissä yhdistyi +pohjoismaalainen voima ja pikemmin ranskalainen kuin englantilainen +sirous. + +Herra Sandell otti vieraansa vastaan säteillen ympärillään näkemästään +nuoruudesta ja kukkeudesta. Tänä iltana vallitsi hänen luonteensa +valoisa puoli; raakuus oli kuin kadonnut. Hänen hiljainen rouvansa +toimitti emännänvelvollisuutensa jäykästi ja kylmäkiskoisesti, +ikäänkuin näyttelisi jotain pakollista osaa. + +Lottenin päähän oli pälkähtänyt pukeutua kokonaan mustiin. Syvästi +avokaulaisessa mustassa pitsileningissä kimalteli tuhansia mustia +kivihiilihelmiä. Mutta mikään muu puku ei olisi siinä määrin voinut +kohottaa hänen kukoistavaa kauneuttaan, kaulan ja käsivarsien +huikaisevaa valkeutta. + +Tuntien mustasukkaisuutta hän oli heti huomannut Agneten ihanuuden. +Hän oli toiminut niin, että Agnete ja Aage joutuivat mahdollisimman +kauaksi toisistaan pöydässä. Itsensä hän oli asettanut Aagen viereen, +vaikka hänen oikeana pöytätoverinaan olikin eräs nuori, aatelissukuinen +luutnantti lähimmästä kaupungista. Tilanomistaja Tholander istui +vastapäätä rouvaansa. Hän puheli hyvin vähän ja joi sitä enemmän. Kuta +pitemmälle ehdittiin, sitä punaisemmaksi hän tuli kasvoiltaan, mutta +hänen katseensa seurasi uhkaavana molempia vastapäätä-istuvia, jotka +näyttivät elävän vain nykyhetkeä varten ajattelematta mitään muuta. + +Alussa Aage Sparre oli ollut kylmä ja itseensäsulkeutunut. Mutta häntä +ympäröivä huumaava ilma, valomeri, kukkatuoksu, viinit ja etenkin +Lottenin läsnäolo mursivat sulut, jotka hän oli koettanut kohottaa +heidän välilleen. Hänen vaunuissa tuntemansa mieliala oli kuin +poispuhallettu. Kun hän peilistä näki vilaukselta Agneten, hän ajatteli +ainoastaan, miten äänetön hän oli, miten kalpea ja hiljainen. Lotten +sitävastoin säteili ilosta ja terveydestä. Aage ei voinut irroittaa +silmiään hänestä — hänen viekoittelevista, suloisista kasvoistaan, +tulipunaisista neilikoista, jotka hän oli pistänyt pukunsa avoimeen +kaarrokseen, puolittain mustaa pukua, puolittain huikaisevaan valkeata +ihoa vasten — — — + +Äkkiä tilanomistaja Tholander kumartui pöydän yli. + +»Me kai pelaamme hetkisen päivällisen jälkeen, vai miten, Sparre? Te +hävisitte viime kerralla, kuten muistatte. Tänään luulisin teillä +olevan onnea.» + +Hänen katseensa oli uhkaava, vaikka sanat olivat tarkoitetut +leikkisiksi ja kevyiksi. Lotten vastasi Aagen puolesta nopeasti, +huonosti peittäen tuskansa: + +»Ettehän toki, Klaus, tänään te ette saa pelata. Täällä tanssitaan, ja +minä pidän tilanomistaja Sparren luonani.» + +»Pidätkö?» kysyi Tholander ivallisesti. »Niin, voihan olla, että +tilanomistaja Sparre mieluimmin välttää pelaamista. Taisitte +mielestänne menettää liian paljon viime kerralla?» + +Ääni vielä enemmän kuin sanat oli kuin taisteluunvaatimusta. Aagesta se +oli kuin isku kasvoihin. Veri nousi poskipäihin. + +»Olen kestänyt suurempia tappioita kuin mistä herra Tholander puhuu», +sanoi hän vapisevin äänin. »Ja kuka tietää? Onni on ollut minulle niin +kauan vastainen, että se ehkä joskus kääntyy myötäiseksikin. Olen +käskettävänänne, milloin vain haluatte.» + +Tholander kumarsi ääneti. Sitten hän kohotti lasinsa ja antoi +samppanjan väreillä valoa vasten. + +»Juokaamme onnen ja sen voittajan malja! Suostutteko siihen, Sparre? +Mutta lasin täytyy olla täynnä ja se on juotava pohjaan.» + +»Kukapa ei joisi onnen maljaa? Maljanne!» + +»Maljanne!» + +Kun Aage pani lasinsa takaisin pöydälle, kosketti Lotten hänen +käsivarttaan. »Älä juo enää», kuiskasi hän. Aage katsahti häneen +kummastuneena. Mutta Lotten ei voinut selittää tarkemmin, sillä +Tholander katseli heitä. Nopeasti Lotten kääntyi luutnanttinsa puoleen. +Aage näki hänen valkean kaulansa, kullankeltaisen tukan; silkki kahisi +pitsien alla. + +»Eihän meidän tarvitse pelata koko iltaa», jatkoi Tholander, joka +jälleen kumartui pöydän yli. »Täällä on tänä iltana pari ystävääni +Skånesta. Meitä huvittaa joskus pelata hyvinkin jännittäviä pelejä. +Herra Sparre kai ottaa osaa?» + +Aage kumarsi ääneti. »Mielihyvällä.» + +Hän ymmärsi nyt, että Tholander tahtoi nöyryyttää häntä niin paljon +kuin mahdollista — saada hänet valtoihinsa voittamalla häneltä +enemmän kuin mitä hänellä oli varaa maksaa. Siksi Lotten varoitti +häntä juomasta liikaa. Nyt hänen täytyi pysyä selväjärkisenä. Ehkä +Tholander ja hänen ystävänsä tekivät vääryyttäkin pelatessaan. Se ei +häntä kummastuttaisi. Mutta hän saisi heitä tuskin kiinni. — Hetkisen +hän katui, ettei kuitenkin ollut käskenyt kuskia ajamaan takaisin +kotiin, kuten oli aikonut. Silloin hän ehkä olisi voinut pelastaa +tulevaisuutensa. — — — Ja miksi hän ei sitä sitten tehnyt? + +Hänen turha ylpeytensäkö häntä siitä esti — pelko esiintyä raukkana, +pelko tehdä jotain silmäänpistävää? Miksi ei koskaan uskalla asettua +ennakkoluulojen yläpuolelle! — Oi, istua Agneten kodikkaassa huoneessa, +pitää hänen kättään omassaan — nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta — — + +Hänen ohimonsa jyskyttivät, hänen poskiaan poltti! — — Hän tiesi +rakkautensa Lotteniin olevan ainoastaan huumausta. Jos Lotten tahtoisi +erota miehestään, jos hän tahtoisi mennä naimisiin hänen, Aage +Sparren kanssa huolimatta köyhyydestä, niin he ehkä eläisivät yhdessä +joitakuita onnellisia kuukausia, enintään vuoden — ja kun he heräisivät +huumauksesta, muuttuisivat he toistensa vihamiehiksi, katkeriksi, +loukkaaviksi, ja singahuttelisivat toisilleen moitteita ja pistosanoja. +Mutta Agnete — niin, hän kykeni rakentamaan kodin, hän oli tosi nainen +— — — + +Herra Tholander oli mielissään nähdessään vihamiehensä äänettömyyden +ja alakuloisuuden päivällisten loppuajalla. Kun päivälliset olivat +loppuneet ja vieraat siirtyneet toiseen huoneeseen juomaan kahvinsa, +suuntasi Aage kulkunsa siihen nurkkaan, missä oli vilaukselta nähnyt +Agneten harmaanvihreän samettileningin. + +Hän istui neiti Sparren ja muutamien muiden naisten kanssa sohvassa. +Kalpeana, silmät suurina, uneksivina, hän siinä istui ottamatta osaa +muiden keskusteluun. Kun Aage äsken oli nähnyt hänet peilistä, oli +hänestä tuo kalpeus näyttänyt rumalta. Nyt hän vain ajatteli, miten +kauniit ja puhtaat hänen kalpeat kasvonsa olivat näiden viininpunaamien +poskipäiden, kiiluvien silmien ja hymyilevien, rupattelevien suiden +keskellä — — — + +Aage otti kahvikupin, joka Agnetella oli käsissään, ja asetti sen +pöydälle, ja Agnete kiitti häntä heikosti hymyillen. + +Hänen paikkansa oli sohvan päässä. Aage otti tuolin ja istuutui hänen +viereensä. + +»Minä en nähnyt sinua juuri ensinkään pöydässä», sanoi hän. »Sinä olit +joutunut niin kauaksi.» + +»Niin», vastasi Agnete vain. Hän ei sanallakaan moittinut, ei +sanallakaan viitannut siihen, miten kokonaan Aage oli hänet unohtanut +Lottenin takia. + +Suuresta salista kuului viulunääniä. + +»Täällä tanssitaan tänään», sanoi Aage. + +»Minä kuulen sen.» + +»Onko sinusta hauska tanssia, Agnete?» + +»Ei enää.» + +»Miksei? Oletko jo liian vanha?» kysyi Aage koettaen laskea leikkiä. +»Kaksikymmentäkolme vuotta on tosiaan korkea ikä — — —» + +»En siksi — — — Mutta en ole tanssinut sen jälkeen kuin isäni ja äitini +kuolivat. Ja nyt minulla ei ole enää halua — eikä se olisi minulle +terveellistäkään.» + +»Eikö — miksei? Oletko sairas?» + +Aage katsahti häneen kysyvästi. Hänen mieleensä juohtui, että Agnete +oli ollut huononnäköinen viime aikoina. Mutta hän ei ollut siitä +välittänyt muistaessaan vain omia itsekkäitä surujaan. + +»Enhän minä», sanoi Agnete vältellen. »En oikeastaan sairas. Mutta saan +tanssiessa sydämentykytyksen.» + +»Kun et tanssi, niin sinä kai et halua viipyä täällä kovin kauan. Täti +Gertrud ja sinä voitte ottaa vaunut, milloin teitä vain haluttaa. Minä +voin kyllä lainata hevosen Sandellilta ja ratsastaa kotiin myöhemmin.» + +»Etkö tahdo lähteä kanssamme, Aage?» + +Agnete katsoi häneen rukoilevasti. Mitä hän tarkoitti — aavistiko hän +vaaraa, joka odotti Aagea, jos hän jäisi? — — Oi, jospa hän voisi +lähteä kotiin hänen kanssaan. Mutta hän oli luvannut Tholanderille, +eikä mies voi syödä sanaansa. Ja kuitenkin — eikö ole hetkiä, jolloin +on parempi rikkoa kuin pitää lupauksensa? — Jos hän sortuisi, jos hänen +elämänsä särkyisi, niin onnettomuus kohtaisi myöskin täti Gertrudia — +ja Agnetea. Agnetea, joka häntä rakasti — — — + +Salista kuului lumoavan kauniin valssin säveliä. Peilistä hän näki +parin toisensa jälkeen liitävän avonaisen oven ohi. Solakoita +vartaloita, nuoria, ilosta säteileviä kasvoja, loisteliaita pukuja, +jotka muistuttivat kirjavia perhosia tai irrallisia terälehtiä, joita +tuuli pyöritteli — — Kas Gösta Sandellia, joka ihastuneena seurusteli +vaaleansiniseen puetun neitosen kanssa, jonka vaaleat palmikot olivat +sidotut seppeleeksi pään ympärille. Sehän oli Margit Hedén — — Mutta +hän ei ollut näköisensä tänä iltana. Tuo vallaton, poikamainen +tyttönen oli muuttunut miellyttäväksi naiseksi. Oliko hän rakastunut +Gösta Sandelliin? Ja Gösta — niin, hän ei varmaankaan hetkeäkään +enää ajatellut Lotten rouvaa. Gösta näki vain tuon pienen sinisen +kevätkukkasensa. Mieli nuortui, sai halua tanssia nähdessään nuo kaksi +— — — + +Agnete ja hän, hekin olivat nuoria, ajatteli Aage. Miksi he eivät +tanssineet? — Agnete tosin sanoi, ettei se ollut hänelle terveellistä, +mutta kerran hän kai voisi liidättää hänet salin ympäri valssin +pehmeissä sävelissä, yhden ainoan kerran. Se ei varmaankaan olisi +vahingoksi. Ja sitten he voisivat ajaa kotiin. Oi, mukavissa +suljetuissa vaunuissa vallitseva hiljaisuus, kavioiden kapse, kuun +valaisemat tiet, uinuvat puut ja pellot — tuo kaikki oli niin +rauhallista ja kaunista, ajatus saisi levon. Ja ajomatkan takana odotti +koti, tuo vanha talo metsikössä, joka todella voisi olla Agneten ja +hänen kotinaan, jos hän vain itse haluaisi — — — + +Samassa kuului silkin ja pitsien kahinaa, tuntui väkevien hajuvesien +tuoksua. Lotten seisoi heidän edessään ja kumarsi syvään Aagelle. Hänen +vaalea päänsä painui alas, ja silkki pingottui polvien kohdalta. + +»Tahtooko tilanomistaja Sparre tanssia tämän tanssin minun kanssani? — +Mieheni sanoo, ettei pelipöytä ole vielä kunnossa.» + +Aage hätkähti. Tanssiko hän Lottenin eikä Agneten kanssa? — Mutta +mahdotonta oli kieltäytyä nyt, kun niin monet silmäparit seurasivat +heitä. + +Hän nousi kumartaen ja tarjosi Lottenille käsivartensa. He menivät +lattian poikki tanssisaliin. Agnete silmäili heidän jälkeensä. Lottenin +valkea käsi lepäsi Aagen mustalla hihalla, hänen kullankeltainen päänsä +oli kumartuneena Aagen olkaan päin. Vapaalla kädellään hän kannatti +pitkää laahustintaan. + +Tanssisalin ovella he pysähtyivät. Aage kietoi käsivartensa hänen +vyötäisilleen, ja he alkoivat tanssia. + +Toisia pareja näkyi ovessa. Agnete näki ne kuin harson läpi. +Hänen pettymyksensä, hänen surunsa tällä hetkellä oli miltei kuin +ruumiillista tuskaa. Painostava tunne päässä, kirpeä maku suussa — — +— Täällä hän istui yksinään, unohdettuna vanhojen naisten seurassa. +Jonkun ajan kuluttua hän ajaisi täti Gertrudin kanssa kotiin, ja Aage +jäisi tänne tanssimaan rouva Tholanderin kanssa. Hänen rukoukseensa, +että he ajaisivat yhdessä kotiin, hän ei edes vastannut. Hetkisen +näytti siitä, kuin Aage epäröisi ja lähtisi — mutta silloin tuli +Lotten, ja kaikki oli hukassa. + +Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista valtaa Aagen suhteen. +Ohimenevin katkeruudentuntein hän muisti, miten häntä oli juhlittu +ja ihailtu kodissaan Lontoossa. Ja hän oli nähnyt miesten kasvoista +tänäkin iltana olevansa vielä kaunis. Mutta Aage yksin ei sitä nähnyt, +Aage, tuo ainoa, jonka tähden hän olisi tahtonut olla mahdollisimman +kaunis ja miellyttävä. Aagelle hän ei ole koskaan muuta kuin +lapsuudenystävä, pikku sisar — — — + +Äkkiä Agnete tuli ajatelleeksi olevansa itsekäs. Tässä hän ajatteli +itseään, persoonallista nöyryytystään, loukattua turhamaisuuttaan. +Aagea hänen tuli ajatella. Täytyi koettaa pelastaa hänet, vaikka ylpeys +kärsisikin siitä, että vielä kerran täytyisi rukoilla häntä, kuten +äsken, jolloin hän ei antanut vastausta. + +Kun musiikki taukoaa, kun tanssi loppuu, niin hän menee etsimään Aagea +tanssisalista, ennenkuin hän istuutuu pelaamaan. Ellei muu auta, niin +hän kertoo miten on sairas. Se ehkä koskee Aageen ja taivuttaa hänet +täyttämään hänen rukouksensa. Hän tiesi, että Aage piti hänestä, — +mutta miten kaukana tuo tunne oli rakkaudesta! + +Nyt — nyt oli salissa hiljaista. Agnete sulki silmänsä ja hengähti +syvään. Hänen täytyi koota voimiaan. + +Samassa eräs vanha ruotsalainen rouva sanoi hänelle jotain. Hän tuskin +tiesi mitä vastasi, sillä häntä tuskastutti viivytys. Oi, tämä viivytys +saattoi käydä hänelle kalliiksi! Hän saattoi tulla liian myöhään; Aage +oli jo varmaan mennyt. + +Vihdoin hän keksi tekosyyn, millä lopetti keskustelun. Hän oli ehkä +epäkohtelias, mutta se oli yhdentekevää. — Kunhan hän vain tapaisi +hänet — — — Suuri sali oli melkein tyhjä tanssin tauottua. Seiniä +pitkin asetetuissa pienissä, punaisella sametilla päällystetyissä +sohvissa istui joitakuita pareja naureskellen ja veikistellen. Muut +olivat hajaantuneet viereisiin huoneisiin. Aagea ja Lottenia ei näkynyt. + +Agnetesta tuntui vaikealta mennä yksinään suuren tyhjän lattian poikki +kattokruunujen valossa. Hänestä parit seinävierillä keskeyttivät +puhelunsa ja tuijottivat häneen. Mutta hänen täytyi mennä tanssisalin +poikki, jos mieli löytää Aage toisista huoneista. + +Hän kulki huoneesta huoneeseen löytämättä. Vieraita ihmisiä oli +kaikkialla. Vihdoin hän näki rouva Sandellin. Miten ankaralta ja +vakavalta tämä näyttikään ruskeassa silkkileningissään, tukka +kiinteästi kammattuna, huulet lujasti suljettuina ja silmissä kylmä +kiilto. — — Mutta Agnete alkoi ymmärtää häntä. Hän oli itse kokenut +tänä iltana, miten hymy voi kuolla huulilla, miten kummasti voi +kiristää ohimoissa ja silmissä. Kun nainen on rakastettu, on hän +aina iloinen ja kaunis — kuin kukkanen auringonpaisteessa. Mutta +katkeruus ja mielipaha on hyljätyn osana, ja he menettävät lempeyden ja +naisellisuuden vetovoiman — — — + +»Onko rouva Sandell nähnyt tilanomistaja Sparrea?» kysyi Agnete +epävarmalla äänellä. »Neiti Sparre puhuu kotiinlähdöstä.» + +»Nyt jo? — Ettekö te tanssi, neiti Kaas?» kysyi rouva Sandell emännän +muodollisella kohteliaisuudella. Mutta kun Agnete vain pudisti päätään +vastaukseksi, selvisi hänelle, että tämä nuori, kalpea neitonen hätäili +ja kärsi, kuten hän itse oli kärsinyt niin monia vuosia. + +»Herra Sparre on mieheni työhuoneessa pelaamassa korttia tilanomistaja +Tholanderin ja muutamien muiden herrojen kanssa. Minä tulen kanssanne, +rakas neiti, vaikka en luule herrojen pitävän siitä, että heitä +häiritään.» + +Rouva Sandell otti Agneten käden omaansa. Siitä oli kauan, kun +hän viimeksi oli ollut näin ystävällinen vieraille. Mutta Agneten +silmissä oli jotain, joka liikutti häntä ja sai hänet muistelemaan +aikoja, jolloin hän itse oli ollut nuori ja taistellut pelastaakseen +rakkautensa ja onnensa. + +He nousivat yhdessä leveitä portaita, joita peitti kirjava +brysselinmatto. He kuulivat hiljaista soittoa, tanssi oli varmaankin +jälleen alkanut salissa. Ylimmässä kerroksessa rouva Sandell pysähtyi +valkeaksi maalatun oven eteen ja koputti. Karskilla äänellä huudettiin +sisältä: »Kuka saakeli siellä?» + +»Se on rouva Sandell. Olkaa hyvä ja avatkaa.» + +Hetkisen kuluttua tilanomistaja Tholander avasi oven ja kumarsi +teennäisen kohteliaasti rouva Sandellille samalla katsoen Agneteen +epäilevästi. Hän oli juovuksissa. Hänen silmänsä olivat kalseat +ja lasimaiset, ja joka kerta kun hän puhui, levisi hänestä väkevä +viinanhaju. + +»Ketä te haette?» kysyi hän lyhyesti. + +»Neiti Kaas haluaa puhutella patruuna Sparrea», vastasi rouva Sandell. +»Vanha neiti Sparre on väsynyt ja haluaa lähteä kotiin.» + +»Vai niin — — — Luulen, ettei Sparre anna häiritä itseään. Mutta miten +haluatte — voitte koettaa.» + +Agnete näki vilaukselta pienen neliskulmaisen huoneen, jonka seiniä +peitti tumma tammipaneeli. Kirjoituspöydällä oli vihreävarjostiminen +lamppu. Keskellä lattiaa olevalla pelipöydällä lekotti kaksi kynttilää, +ja kynttilänjalkojen keltainen messinki heijastui kiiltävään +mahonkipöytään. Pöydällä oli korttipakkoja ja hopearaha-kasoja. Hän +näki kahdet vieraat kasvot, yhtä viinin punaamat kuin Tholanderin, +sekä Aagen — Aage oli kalpea, hänen silmänsä kiilsivät kuumeisesti, ja +näytti kuin tumma tukka olisi liimautunut otsaan. Käsi, joka piteli +kortteja, vapisi hermostuneesti. + +Jäätävä tuska kouristi Agneten rintaa. Mimmoiseen seuraan Aage olikaan +joutunut! Nämä juopuneet miehet — entä hän itse — oliko hänen järkensä +selvä? — Taustassa näkyi pöytä, jolla oli joukoittain pulloja ja +laseja. Entä nämä rahamäärät — pelattiinko siellä uhkapeliä? + +— Voisiko Aage kestää suuria rahatappioita — hänhän puhui aina +köyhyydestään — — — Ja Aage, joka oli niin ylpeä, halusi tietysti +maksaa velkansa viimeistä äyriä myöten, menettipä vaikka kaikkensa. + +Kuinka vihaisesti nuo vieraat herrat katsoivat häneen — — Hän tunsi +heidän katseensa pistoina selässään, kun meni Aagen luo ja kumartui +hänen puoleensa. Aage oli puolittain noussut Agneten astuessa sisään, +mutta vaipui väsyneenä ja velttona takaisin tuolinsa selustaa vasten. + +»Aage, minä tulen pyytämään sinua lähtemään täti Gertrudin ja minun +kanssani kotiin.» + +He katsoivat toisiaan silmiin. Aagen katse muuttui; näytti kuin hän +olisi silmillään riippunut hänessä kiinni anoen apua ja tukea. Agneten +sydän sykki kiivaasti. Oi, jospa hän nyt voittaisi, niin voisi pelastaa +hänet. + +»Tee se, rakas, tee se», kuiskasi hän. Hänen äänensä oli kuin hyväilyä. +Hän oli tarttunut Aagea käteen. + +»Ei mutta, Sparre, ette kai lähde kotiin? Siihen me emme suostu. Ei +sitä niin vain jätetä kanssapelaajiaan. Täällä on yllinkyllin nuoria +herroja, joka hyvinkin mielellään saattavat neidin kotiin.» + +Tholanderin viinistä käheä ääni lausui nämä sanat, ja niiden takana +piili uhkaus. Aage oli hänen vallassaan, sen Agnete ymmärsi. Hänen +syyllisyytensä kai teki hänet niin heikoksi tämän miehen edessä, +jonka vaimo ehkä oli hänen rakastajattarensa. Jos he olisivat eläneet +jossain toisessa maassa, niin Tholander kai olisi vaatinut vihamiehensä +kaksintaisteluun. Täällä hän pakotti hänet pelaamaan kanssaan +syöstäkseen hänet perikatoon ja epätoivoon. + +Aage katsahti muualle pudistaen päätään. Hän veti kätensä pois +ikäänkuin työntäen Agneten luotaan. + +»En voi, Agnete. Sinun täytyy suoda minulle anteeksi. Pelin täytyy +loppua, ennenkuin voin palata kotiin. Minähän sanoin sinulle, että +Gertrud täti ja sinä voitte ottaa vaunut milloin vain haluatte.» + +»Mutta me tahtoisimme niin mielellämme — sinut mukaan.» + +Hän pyysi vieläkin, vaikka tiesi sen ole van turhaa. Aage ei katsonut +häneen enää, istui vain kumarassa ja sekoitti kuumeisesti kortteja. + +»Ei käy laatuun, Agnete, sen hyvin ymmärrät.» + +Agnete meni hitain askelin ovea kohti. Rouva Sandell oli jo siellä. Hän +ei ollut hetkeäkään epäillyt miten kävisi. Hänen katkera kokemuksensa +oli hänelle opettanut, että naisen sekaantuminen asioihin on harvoin +minkään arvoista, kun intohimo sitoo miehet pelipöytään. + +Pitäen kättään ovenrivassa Agnete katsahti vielä kerran Aageen. Hän +ei ollut mitenkään voida jättää tätä huonetta, jättää Aagea yksinään +vihamiestensä käsiin, onnettomuuden ja synnin valtaan. + +»Aage — milloin tulet kotiin?» + +Aage vilkaisi ylös levottomin katsein. + +»En tiedä, Agnete — älkää odottako minua.» + +Tholander oli jo istuutunut paikalleen selkä naisiin päin, ikäänkuin +sillä osoittaakseen, että heidän sekaantumisensa asioihin sai loppua +tähän ja että pelin tuli alkaa. + +»No, Sparre, miten käy? Teidän vuoronne on alkaa.» + +Rouva Sandell tarttui lujasti Agneten käsivarteen ja veti hänet pois. +Ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Käytävässä hän katsahti nuoren, +onnettoman tytön silmiin ja siveli keveästi hänen hiuksiaan. + +»Lapsi raukka», sanoi hän vain. »Minähän tiesin, ettei siitä ollut apua +— — —» + + + + +VIII + + +Agnete heittäytyi nyyhkien neiti Sparren syliin, heti kun vaununovi oli +sulkeutunut. + +»Oi täti Gertrud, he joivat ja pelasivat — varmaankin uhkapeliä — +ja Aage oli — hän oli juonut enemmän kuin kestää. Ettei hän vain +menettäisi kaikkia rahojaan — kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta! +Voi, mitä tehdä?» + +»Emme me kai voi tehdä mitään, lapsi. Etkö pyytänyt häntä lähtemään +meidän kanssamme kotiin?» + +»Oi pyysin, pyysin — senhän vuoksi juuri meninkin häntä hakemaan. Ja +hän olisi ehkä lähtenytkin — ellei herra Tholander olisi häntä estänyt.» + +»Niin, Tholander tahtoo tietenkin kostaa.» — Täti Gertrudin pitsimyssy +heilahti ikäänkuin vahvistaen hänen sanojaan. — »Mutta hän ei +ajatellut, ettei syynä onnettomuuteen ole Aage, vaan hänen oma vaimonsa +— senkin lutka!» + +»Oh, täti Gertrud — — —» + +»Säälitkö sinä häntä, Agnete?» + +»Säälin, sillä luulen hänen olevan hyvin onnettoman, ja — jos hän +rakastaa Aagea — —» + +»Jos hän rakastaisi Aagea, niin hän ei olisi pettänyt häntä +silloin», sanoi täti Gertrud ankarasti. »Hänen rakkautensa ei ole +paljonkaan arvoinen. — — Mutta te nuorempaan sukupolveen kuuluvat +olette kummallisia. Te pelkäätte aina kovin, että ajattelette +asiata yksipuolisesti, niin että ette erota rajaa hyvän ja pahan +välillä. Me vanhat olemme vallan toisenlaisia. Me olemme oppineet +tarkoin erottamaan oikeuden ja vääryyden — ja minä luulen sen olevan +terveellisintä ihmiselle.» + +»Ehkä, Gertrud täti. Mutta sanohan, miten luulet — Aagelle käyvän?» + +»Älä ole liiaksi huolissasi, pikku Agnete. Herra Sandell ei tosin ole +mikään kunnian mies, mutta en usko hänen kuitenkaan sallivan, että joku +hänen vieraistaan syöstään turmioon. Hänen on pakko sekaantua asiaan — +ellei muun takia, niin ainakin välttääkseen skandaalia.» + +»Mutta herra Sandell ei ollut siellä, täti Gertrud — — —» + +»Hänen rouvansa oli siellä kuitenkin ja näki minnepäin asiat +kallistuivat.» + +»Oi, rouva Sandell parka, hän näyttää niin alakuloiselta — hänellä +ei suinkaan ole rohkeutta puhua siitä sanaakaan. Miksi me oikeastaan +lähdimme kotiin, täti Gertrud? Eikö olisi ollut parempi jäädä +odottamaan Aagea?» + +Agnete oli itse niin tuskaantunut, että neiti Sparren levollisuus +vaivasi häntä. Hän oli aina ihaillut tämän vanhan naisen tasaista, +arvokasta käytöstä ja toivonut itse kerran tulevansa samanlaiseksi +— mutta tänä iltana hän ei ymmärtänyt häntä, tänä iltana, jolloin +mielensä oli kuohuksissa, jolloin hermonsa värisivät niin, että hän +tuskin saattoi istua alallaan vaunuissa — — + +»Mitä meidän jäämisemme olisi hyödyttänyt? Hän ei kuitenkaan tulisi +siitä syystä. Ja sinun täytyy myöskin muistaa, että minä alan jo olla +vanha. Minun täytyy saada nukkua muutamia tunteja, muuten en voi +huomenna täyttää tehtäviäni.» + +Huomenna! Agnete ei voinut ajatella uutta päivää, jolloin elämä kuluisi +vanhaan tapaan, jolloin jokapäiväiset askareet toimitettaisiin. Tähän +yöhön sisältyi hänen kaikkensa, eikä hän jaksanut nähdä kauemmaksi. + +»Voi, täti Gertrud, minkä arvoista tuo kaikki on — tuo jokapäiväinen +askartelu — jos Aage kenties palaa kotiin kaikkensa menettäneenä, +epätoivoisena — — Kukaan ei voi tietää, mitä voi tapahtua — —» + +Agnete oli kohottanut päänsä neiti Sparren olkapäältä. Hän väänteli +käsiään, niin että hänen hennot sormensa rusahtelivat. Kuumat, katkerat +kyyneleet polttivat hänen poskiaan. + +»Mutta rakas lapsi» — täti Gertrudin ääni muuttui hyvin vakavaksi, +melkein juhlalliseksi — »etkö sinä luota taivaalliseen Isään? Etkö +luule Hänen voivan suojella Aagea paljon paremmin kuin sinä tai minä?» + +Agnete oli vaiti. Tämä vanhojen ihmisten vakaa usko oli aina +kummastuttanut häntä. Mikä hänestä tuntui toivolta, mahdollisuudelta, +sielunkaipuulta, se oli heistä varmin, eittämättömin totuus. He +eivät hetkeäkään epäilleet Jumalan olemassaoloa, että Hän käänsi +kaiken parhain päin. Eivätkö he todellakaan nähneet elämässä hirveitä +vääryyksiä? Sulkivatko he silmänsä ollakseen näkemättä elämän +varjopuolia? + +»Oi, täti Gertrud», kuiskasi hän. »Jospa sinä tietäisit, miten olen +rukoillut rakkaimpieni puolesta — ja kuitenkin minun on täytynyt nähdä +heidän kärsivän ja kuolevan — kaikkien —» + +»Heille on ollut silloin parasta päästä pois.» + +»Miten varmasti sinä sen sanot! — Etkö ole koskaan itse ollut +epäilyksien vallassa? — — Oi, tahtoisin omistaa saman uskon kuin +äitini, mutta tapahtuu niin paljon, joka hämmentää käsitteet, niin +paljon, jonka ei voi ajatella lähteneen Jumalan rakkaudesta.» + +Neiti Sparre katseli ulos vaununikkunasta, katseli tähtikirkasta +taivasta, joka kaartui yössä uinuvan maan yli. Hän puhui lempeästi ja +hellästi: + +»Jos nyt olisikin asioita, joita emme ymmärrä, niin uskon kerran +näkevämme selvästi — iankaikkisuuden valossa.» + +Iankaikkisuuden valossa — nämä sanat rauhoittivat mielen, tuottivat +lepoa. Jotain kaukaista tähtientakaista, äänetöntä kuin talviyö — — + +»En minäkään ole aina ollut näin rauhallinen», jatkoi neiti Sparre. +»Mutta aika, joka riistää meiltä niin paljon, tuo myös mukanaan +sielunrauhan. — Pidin eräästä miehestä nuoruuteni päivinä, mutta hän +petti minut. Kului aikoja, jolloin en ymmärtänyt miksi näin piti käymän +— minä en voinut saada elämääni sisällystä, kun suuri rakkauteni oli +ollut turhaa. Minusta oli vähällä tulla pahin mitä maailmassa on — +katkera vanhapiika. Mutta sitten huomasin olevan muita, jotka minua +tarvitsivat. Ensinnäkin veljeni — ja sitten hänen poikansa, Aage. +Kunhan vain on joku, josta oikein pitää, kunhan ei sydän piinny +itsekkyydessä, ei koskaan ole aivan onneton — ja siten ei ole niinkään +vaikea uskoa, että kaikkea täällä elämässä ohjaa hyvänsuopa tahto.» + +Agnete katseli täti Gertrudia. Hänestä täti näytti kasvavan puhuessaan. +Tässä istui vanha, valkohapsinen nainen, pettyneenä ja petettynä, +rakkauden marttyyri — ja kuitenkin hän puhui rakkauden puolesta. Se oli +suurta. Agnete sulki neiti Sparren ryppyisen käden omaansa. + +»Sinä olet niin herttainen, täti Gertrud, minä pidän sinusta niin +äärettömän paljon — —» + +»Ja minä sinusta — jospa sinä voisit ainiaaksi jäädä luoksemme +Koivulaan.» + +»Oi, Gertrud täti —» Agnete purskahti itkuun. + +Neiti Sparren käsi tarttui lujemmin Agneten käteen. + +»Minä ymmärrän mitä tarkoitat, lapsi. Sinä luulet, ettei Aage sinusta +välitä. Mutta se on aivan väärä luulo. Hänen mieltään reutova huumaus +menee varmasti ohi, ja hänen silmänsä avautuvat näkemään sinun oikean +arvosi. Kunhan sinä vain jaksat olla kärsivällinen ja vahva tämän ajan +— — — + +»Niinkuin minä voisin tuomita ketään — häntä kaikkein vähimmin.» + +»Niin, niin, tiedänhän miten hyvää sinä ajattelet kaikista. — — Mutta +emmekö käänny koivikkokujaan? Kohta olemme siis kotona.» + +»Me kaksi yksinäistä naista», sanoi Agnete surumielisesti. + +»Älä menetä toivoasi, lapsi. Saat vielä joskus sen seuran, jota eniten +rakastat.» + +Puutarhakäytävän hiekka narskui vaununpyörien alla. Äkkinäinen nykäys, +kuski pysäytti hevoset kuistinoven eteen. Palvelustyttö unenpöpperössä +näyttäytyi pidellen lamppua käsissään. + +»Vieläkö sinä valvot, Maija? Sepä kiltisti», sanoi täti Gertrud, kun +tyttö auttoi hänet vaunuista. »Oletko pitänyt huolta, että neidin huone +on oikein lämmin?» + +Tyttö vakuutti siellä palavan aimo takkavalkean. »Mutta missä herra +on?» kysyi hän katsellen hämmästyneenä vaunuihin. + +»Herra tulee myöhemmin. Nyt voit mennä nukkumaan, Maija. Hyvää yötä, +Kustaa!» Neiti Sparre nyökäytti päätään kuskille, joka tervehti +piiskallaan, ennenkuin käänsi vaunut ajaakseen tallipihalle. + +Agnete seisoi hetkisen portailla tuijottaen kuutamoiseen yöhön ja sen +mustiin, teräviin varjoihin. Hän katseli lehdettömien oksien hienoja +ääriviivoja tummansinistä taivasta vasten, jossa tähdet tuikkivat — — — + +Peltojen yllä näkyi aaltoileva usvapilvi, hopeanhohtavana kuutamossa — +— — Tämä yö oli melkein samanlainen kuin se, jolloin hän Aagen kanssa +oli seissyt puutarhanportilla. Nyt oli vain talvi, puut lehdettömät, +kukat kuolleet — — — + +»Tule sisään, Agnete. Sinähän vallan väriset vilusta.» + +Täti Gertrud laski kätensä hänen olkapäälleen. Hän lysähti kokoon ja +kääntyi ympäri. + +»Niin, nyt minä tulen», sanoi hän väsyneesti. + +Porstuassa Maija auttoi heiltä päällysvaatteet yltä, kumarsi ja +poistui. Neiti Sparre saattoi Agneten tämän huoneeseen ollakseen +vakuutettu siitä, että siellä oli lämmintä ja valoisaa. + +Agnete kyyristyi takkavalkean ääressä olevalle matolle. Hän ojensi +värisevät kätensä tulta kohden. Hänen hampaansa kalisivat vilusta. + +»Onko sinun noin kylmä, lapsi?» kysyi täti Gertrud pelästyneenä. »Etkö +joisi lasillista viiniä lämpimiksesi?» + +»En, kiitos, en halua mitään.» Agnete nousi ja meni neiti Sparren luo. +— »Rakas Gertrud täti, sinä ajattelet aina meitä muita etkä koskaan +itseäsi!» + +»Me vanhat olemme saaneet tottua siihen. Siinä on ainoa elämisen +oikeutuksemme. Oma elämämmehän on jo loppuun eletty. — Mutta nyt sanon +sinulle erään asian, Agnete, — minä en poistu luotasi, ennenkuin olet +kunnolla sängyssä. Sinä olet niin sairaan näköinen, että olen enemmän +huolissani sinun takiasi kuin Aagen. Tule nyt tänne ja anna minun +auttaa itseäsi.» + +Agneten vastustelemiset eivät auttaneet mitään. Neiti Sparre +alkoi aukoa hänen leninkiään ja päästeli neuloja hänen paksuista, +ruskeista palmikoistaan. Ja pian hän lakkasi vastustelemasta ja +nautti vain Gertrud-tädin rakkaitten käsien aikaansaamasta suloisesta +hyvinvoinnin-tunteesta. Siitä oli niin kauan, kun joku oli häärinyt +hänen ympärillään osoittaen äidillistä hellyyttä — — Ja nyt hän vasta +tunsi, miten väsynyt itse asiassa oli. Viimeisten tuntien jännitys ja +mielenkuohu laukesi, ja hän ikäänkuin herpaantui. Jouduttuaan sänkyyn +hän varmaankin nukahtaa, vaikka hänen ei tulisi nukkua tänä yönä — — — + +Hänen päänsä vaipui pielukselle. Silmät sulkeutuivat kuin +kuolemanväsyneen. + +Neiti Sparre seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Hän ajatteli, ettei +ollut koskaan nähnyt ihanampia kasvoja kuin nämä kalpeat, tummien +hiussuortuvien kehystämät kasvot. Puhdas, sileä otsa hienosti +kaartuvine silmäkulmineen, pitkät silmäripset poskia vasten, +vaaleanpunainen suu — — — Sinisellä silkkipeitteellä oli kaksi +läpikuultavaa, valkeaa kättä. + +Neiti Sparre suuteli häntä otsalle. + +»Hyvää yötä, lapsi. Rukoile Aagen puolesta, jos luulet hänen olevan +vaarassa, ja nuku sitten rauhassa.» + +Hän sammutti lampun ja lähti huoneesta. + +Siellä oli nyt aivan hiljaista. Kuu valoi hopeitaan eteenvedettyjen +uudinten raoista ja kiinnitti ikkunakehysten ristin varjon lattialle. +Vuoteen hohtavanvalkeat lakanat ja tyynyt erottuivat nurkasta. +Arkihuoneessa kello löi hopeanheleällä äänellä kaksi. + +Agnete vaipui uneen, uneen, joka seuraa ruumiillista ja sielullista +uupumusta. Hänestä tuntui, kuin raskas käsi olisi painanut hänen +aivojaan pakottaen hänet vaipumaan unholaan. Hän vaipui vaipumistaan +pohjattomiin syvyyksiin — pimeys hänen ympärillään synkkeni, ikäänkuin +hän ei enää koskaan heräisi valoon ja elämään. + +Aamupuolella hän näki unta. + +Hänestä tuntui, kuin käytävään vievä ovi olisi avautunut aivan +äänettömästi. Haalistuneeseen, tumman siniseen sotilaspukuun puettu +mies astui sisään. Hänen ryppyisiä, kalpeita kasvojaan ympäröi harmaa +tukka ja parta. Mies katseli häntä kumman väsynein ja sammunein +katsein. Agnete tunsi hänet — hän oli nähnyt nämä kasvot eräässä +vanhassa vintiltä romunurkasta löytämässään taulussa. Se oli kapteeni, +Koivulan entinen omistaja. Unissaan Agnete kummasteli, että kapteeni +tuli hänen luokseen — hänhän tiesi hänen kuolleen. Haamu kutsui +häntä, ikäänkuin tahtoen häntä nousemaan ja tulemaan muassaan. Hänen +äänettömässä rukouksessaan oli sellainen voima, ettei Agnete voinut +olla sitä noudattamatta. Hän nousi ja meni haamua kohden. Miten +kummallista — hän näki kapteenin vielä vallan selvästi — ja kuitenkin +hän saattoi nähdä oven hänen hahmonsa läpi, oven valkeaksimaalatun +pinnan kiiltävine messinkiripoineen — — — + +Kapteeni lähti huoneesta, ja Agnete seurasi häntä. Ylös vintinportaita +ja pimeän vintin poikki. Aagen oven eteen hän pysähtyi, huoneen luo, +joka kerran oli ollut hänen omansa, ja loi Agneteen kummallisen +surunvoittoisen, pyytävän katseen. Agneten tuska yltyi. Hän toivoi +unissaan heräävänsä, tarvitsematta uneksia eteenpäin — hän ei +uskaltanut nähdä mitä lukittu ovi sulki taakseen. — Siinä oli jotain +kauheaa. Mutta kapteenin katse pakotti häntä. Hänen täytyi seurata, +minne haamu tahtoi. + +Avautuiko ovi vai solahtivatko he sen läpi kuin kaksi varjoa? — Nyt +he olivat huoneessa, ja tuossa — tuossa lattialla heidän edessään, +kuun valaisemalla kohdalla, makasi Aage Sparre, kuolleena, ampumahaava +ohimossa. + +Agnete heräsi kirkaisten — — — + +Huoneessa oli aivan pimeä. Kuu oli laskenut, eikä päivä ollut vielä +valjennut. Hän ojensi kätensä ja haparoi tulitikkulaatikkoa, joka oli +yöpöydällä, sängyn vieressä. Saatuaan kynttilän sytytetyksi hän katsoi +kelloaan. Se oli viiden ja kuuden välillä aamulla. + +Kauhea uni oli yhä hänen mielessään. Hänen sielunsa sisimmässä +kantamansa tuska, hänen salaperäinen kauhunsa oli saanut kiinteän +muodon tämän unen johdosta. Nyt hän tiesi mitä oli pelännyt. + +Hän oli noussut istumaan ja kuunteli hermot jännittyneinä. Oliko +Aage tullut kotiin? Oliko hän voinut nukkua niin raskaasti, ettei +ollut kuullut Aagen tuloa? Talossa oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut +risahdustakaan — kyllä sentään, arkihuoneen kellon naksutus, hyvin, +hyvin hiljaa. Kohta senjälkeen kuului kukon kieuntaa, johon toinen +vastasi jossain hyvin kaukana. Luonto alkoi taas herätä, aamu sarastaa. +Mutta missä Aage oli? + +Agnete ei voinut kestää epävarmuutta kauempaa. Hän nousi ja puki +kiireesti hiukan vaatteita ylleen — valkean villaisen aamunutun. Miten +kylmä oli! Hänen kätensä vapisivat, niin että hän tuskin sai hameitaan +kiinni. Sitten kengät. — Hiuksiaan hän ei ennättänyt kiinnittää. +Pitkät, puolittain avautuneet palmikot riippuivat valloillaan valkealla +aamupuvulla. Hetkisen hän oli kumartuneena uunin ääressä, jossa valkea +ei ollut vielä vallan sammunut. Sitten hän nousi ja loi aran katseen +ovea kohden. Mikä harmahtava haamu sieltä näkyi? Kapteeniko siellä +häntä odotti seuraamaan itseään? Ei, se oli kai mielikuvitusta. Mutta +uni ei jättänyt häntä ja hän alkoi kulkea unessa näkemäänsä tietä. + +Eihän ollut soveliasta mennä Aagen ovelle koputtamaan kuullakseen, +oliko hän tullut kotiin. Mutta sitä hän ei voinut ajatella tällaisella +hetkellä! Ei hänen tarvinnut ajatella sitä, että oli nuori nainen ja +että Aage oli nuori mies — tuskan ja hädän hetkellä he olivat vain +kaksi ihmistä. + +Pitäen kynttilää kädessään hän nousi vintinportaita ja meni ullakon +poikki. Täällä kapteeni oli kulkenut viimeiset epätoivon askeleensa +hautoen itsemurha-aikeitaan. Jos nyt Aage — ei, ei, Jumala häntä +varjelkoon — Agnete ei voinut ajatella loppuun sitä ajatusta. + +Ovenraosta näkyi valojuova. Aage oli siis palannut. Agnete koputti ja +seisoi hetkisen äänetönnä pidättäen henkeään. Ei tullut vastausta. Hän +kuuli vain oman sydämensä kiivaan sykinnän. Sitten hän avasi oven. + +Aage oli siellä. Hän seisoi ikkunan luona, selin oveen, mutta +kääntyi äkkiä, kun Agnete astui sisään. Hän oli vielä hännystakissa, +mutta liivi oli auki ja kaulaliina riippui kauluksen syrjän alta. +Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä paloivat tumman, otsalle +valahtaneen tukan alla. Hän tuijotti Agneteen ikäänkuin epäillen +näkemäänsä — ikäänkuin epäillen, ettei se ollutkaan Agnete, joka seisoi +hänen edessään. + +»Agnete, sinäkö siinä olet? Mitä sinä tahdot?» + +»Suo anteeksi», änkytti Agnete. »Älä ole vihoissasi, vaikka tulen. Minä +olin niin peloissani sinun takiasi. Minä tahdoin vain nähdä, olitko +tullut kotiin.» + +»Olen tullut, kuten näet», sanoi Aage lyhyesti ja kärsimättömästi. +»Mene nyt huoneeseesi ja levolle.» + +»Niin, mutta —» Agnete meni pelokkaasti muutaman askeleen eteenpäin. +»Menetkö sinäkin nukkumaan?» + +»Tietenkin, miksi en sitä tekisi?» Aage asettui samassa hänen eteensä. +Agnetesta tuntui, ikäänkuin hän tahtoisi peitellä jotain. + +»Siksi, että näytät niin kiihtyneeltä, siksi — —» hän pysähtyi ja +huudahti kauhusta. Aage oli liikahtanut hiukan syrjään, ja Agnete oli +nähnyt, mitä hän oli koettanut salata: kirjoituspöydällä kiilsi lampun +valossa välkkyvä — revolveri — — — + +Agnete tarttui hänen käsivarteensa vapisevin käsin. + +»Aage, mitä tämä on? Et kai sinä — kaksintaistele herra Tholanderin +kanssa?» + +Aage nauroi terävästi. + +»En, Agnete. Se ei ole tapana täällä Ruotsissa.» + +»Mutta mihin sitten tarvitset revolverin? Sinä et ole oma itsesi tänä +yönä, Aage. Sano minulle mitä on tapahtunut — anna minun auttaa — — — + +Agnete tarttui yhä lujemmin hänen käsivarteensa ja loi rukoilevan, +epätoivoisen katseensa häneen. Aagen kasvot olivat kovat ja kylmät, +kulmakarvat rypyssä, huulet lujasti yhteenpuristetut. Ja kuitenkin oli +Agnete nähnyt nuo silmät niin lempeinä, nuo huulet mitä herttaisimmassa +hymyssä. Jospa hän vain löytäisi oikean tien hänen todelliseen +olemukseensa, siihen, johon uskoi, jota uskonsa takia rakasti — — — + +»Muista että me kaksi olemme olleet ystäviä vallan pienestä», pyysi +hän. »Kukaan ei voi sinusta pitää niin kuin minä. Älä anna minun olla +ulkopuolella kuten ventovieraan. Anna minun kantaa osa suruistasi, +Aage. Enkö voi tehdä kerrassaan mitään puolestasi, Aage?» + +»Kyllä, kyllä voit», sanoi Aage äkkiä päättävästi. »Sinä voit pitää +huolta täti Gertrudista, kun minä — —» + +Agnete ei antanut hänen puhua loppuun. Epätoivoisesti huudahtaen hän +heittäytyi hänen syliinsä. + +»Ei, ei, ei sitä sanaa! Sinä et saa kuolla — sinulla ei ole oikeutta +lopettaa elämääsi, kun minä rakastan sinua niin äärettömästi —» + +Aagen silmät himmentyivät, kulmien välinen syvä ryppy katosi. »Pikku +Agnete», kuiskasi hän hiljaa. Hänen kätensä hivelivät hellävaroin +Agneten hiuksia. + +»Lupaatko minulle, että tahdot elää?» rukoili Agnete painaen huulensa +hänen poskeaan vasten. + +»Sinä et tiedä, miten arvoton se elämä on, jonka puolesta rukoilet, +pikku, rakas ystävä parkani — —» + +»Minä tiedän, että sinun elämäsi on myöskin minun. Minä tiedän +jaksavani kantaa kaiken, kunhan sinä vain elät ja sinun on hyvä olla. +Mutta ilman sinua on elämä tyhjää.» + +»Mutta, Agnete — — —» kädet hänen olkapäillään Aage piti hänet +loitompana ja katsoi terävästi ja tutkivasti hänen silmiinsä. »Jospa +minä olisin uskoton ja kunniaton? Jospa minä olisin pettänyt sinut +toisen naisen tähden ja pannut koko tulevaisuuteni kevytmielisesti +alttiiksi — menettänyt kaiken omaisuuteni? Sanoisitko sittenkin samoin?» + +Agneten silmiin kihosivat kuumat kyyneleet, ja huulet alkoivat vavista. +Hän koetti kätkeä kasvot käsiinsä, mutta Aage piti ne omissaan. +Armottomasti hän tuijotti toisen tuskasta vääntyneisiin kasvoihin. + +»Sanoisin, minä sanoisin samoin», kuiskasi Agnete viimein heikosti, +melkein soinnuttomasti. »Elä itsesi takia, ei minun. Älä ensinkään +välitä minusta —» + +»Sinä pyydät siis minua elämään — ilman ehtoja?» + +»Niin.» + +»Hyvä. Anna siis revolveri minulle. Minä otan patruunat pois.» + +Agnete pysyi tuskin seisaallaan, kun Aage laski hänet irti. Huone +pyöri hänen silmissään. Hän näki kuin unessa suuren ikkunan, josta +talviyö kirkkaine tähtineen katsoi sisään, sängyn, jäykän jouhisohvan, +kirjoituspöydän, jolla revolveri kiilsi — nämä näyt liitivät hänen +silmiensä ohi, ja lattia keinui hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui, +kuin hän sairastuisi jälleen. Tuo ajatus tuntui helpotukselta. Sairaus +oli kuin syvä, synkkä kuilu, johon hän vaipuisi lepoon täytettyään +ensin tehtävänsä, pelastettuaan Aagen. + +Hän antoi hänelle revolverin ja katseli, kun Aage tyhjensi +patruunasäiliön ja lukitsi aseen kirjoituspöytänsä laatikkoon. Sitten +Aage ojensi hänelle kätensä hymyillen entisellä herttaisella tavallaan, +ja tuota hymyä Agnete rakasti. + +»Kiitos», sanoi hän. »Ellet sinä olisi tullut, olisin minä nyt kuollut.» + +»Jumalalle kiitos, että tulin!» Ja hän kertoi Aagelle unensa. + +Aage pudisti päätään ja hymyili jälleen. + +»Vai niin, kapteeni on varoittanut sinua! Sepä kummallista. Voisi +melkein luulla hänen tahtoneen pelastaa minut omasta kohtalostaan. +Ehkei itsemurhaajan ole hyvä olla haudantakaisessa maailmassa.» + +»Niin, sinä olet oikeassa. Meillä ei ole oikeutta kuolla, ennenkuin +aika on tullut — — Mutta, rakkahin, sano minulle nyt, miksi olit niin +onneton — — Rouva Tholanderinko takia?» + +»En suinkaan, Agnete.» Aage naurahti lyhyesti. »Hänet olisin saanut +millä hetkellä tahansa.» + +Agnete vetäytyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Hän tunsi +itsensä syvästi loukatuksi. Mutta hänen suuri rakkautensa oli niin +ylivoimainen, että kaikki Aagen virheet ja rikokset joutuivat varjoon. +Oliko Aage kyynillinen, katkera, kova — —? Mutta yhdentekevää. Aagea +hän rakasti ja oli ollut vähällä menettää hänet — — + +»Olen pelannut kuin mieletön», jatkoi Aage. »Olen menettänyt +Tholanderille niin suuria summia, että minun on pakko myydä taloni +maksaakseni velkani. Enkä voinut kestää ajatusta, että minut +ajettaisiin talostani, kodistani. Siksi tahdoin mieluummin kuolla.» + +»Mutta kuinka saatoit ajatella itsemurhaa rahojen takia! — Etkö tiennyt +voivasi käyttää omaisuuttani kuten omaasi?» + +»Tahdon olla rehellinen, Agnete. Olen ajatellut sitäkin. Minä tiesin +sinun tahtovan auttaa minua, siksi että pidät minusta. Mutta sitten +minusta tuntui olevan raukkamaista ja kunnotonta käyttää hyväkseni +sinun rakkauttasi, kun en kuitenkaan tahtonut pyytää sinua vaimokseni.» + +Agnete oli kuin kivettynyt, veri kuohui hänen suonissaan, ohimoissa +jyskytti — — Oi, miksi Aage tahtoi nöyryyttää häntä näin syvästi! Oliko +se välttämätöntä? — Hän oli niin häpeissään, niin nöyryytetty, ettei +luullut enää koskaan voivansa katsoa Aagea suoraan silmiin. + +»Luulitko minun haluavan tulla vaimoksesi tietäessäni, ettet minusta +välittänyt?» kuiskasi hän poispäin kääntyneenä. + +»Mutta minähän pidän sinusta, Agnete.» Aage kietoi käsivartensa hänen +ympärilleen ja veti hänet luokseen. »Jumala tietää, että on vaikea +päästä selville tunteistaan. Minä en ehkä ole yhtä rakastunut sinuun +kuin aikoinani Lotteniin. Mutta minä kunnioitan sinua ja luotan sinuun, +ja sinä olet ainoa, jonka kanssa voisin ajatella yhdyselämää. Jos minä +vain voisin luottaa itseeni — — — mutta olisi sääli sinua, jos nyt +sitoisin sinut. Ajattele, mimmoinen olen ollut. Vaikka minä näin sinut +joka päivä, vaikka minä tunsin sinun pitävän minusta, en kuitenkaan +voinut vastustaa Lottenia. Minä olen pannut koko tulevaisuuteni +alttiiksi väärän ja turhan ylpeyteni takia, sillä en voinut alistua +kilpailijani ivaan. Minunkaltaisellani miehellä ei ole oikeutta +sitoa itseensä nuorta, viatonta naista. Ja katsohan — minä kärsisin +sanomattomasti ajatellessani olevani velkaa sinulle kaikki voimatta +antaa sinulle mitään. Minä muuttuisin kärsimättömäksi, mahdottomaksi +seurakumppaniksi — minä tekisin sinut äärettömän onnettomaksi. — +Minulla on vain yksi mahdollisuus. Minä kiitän sinua, jos tahdot +lainata minulle rahaa suorittaakseni velkani, ja tahdon tehdä parhaani +maksaakseni lainan korot. Sitten pyytäisin sinua matkustamaan täältä +pois. Luulisin sen olevan parasta meille kummallekin. Sinä unohdat +minut, sinä tapaat muita miehiä, jotka voivat rakastaa sinua, +niinkuin sinä ansaitset, ja tulet onnelliseksi. Minä alotan uudelleen +taisteluni, köyhyys toverinani; ehkä joskus voitan itsekunnioituksen ja +muiden kunnioituksen.» + +Agneten kuunnellessa alkoi veri hänen suonissaan virrata yhä hitaammin +— niin hitaasti, että hänestä tuntui, kuin sydän lakkaisi lyömästä. +Agnete ei jaksanut tajuta puoliakaan Aagen sanoista. Hän ymmärsi vain +sen, että oli menettävä hänet nyt kokonaan. Hän ei edes saisi elää +hänen läheisyydessään hänen ystävänään. Hänen näkemisensä tuottaisi +Aagelle tuskaa, koska se muistuttaisi hänelle hänen rakkausvelkaansa, +jota hän ei koskaan voinut maksaa. Ehkä oli välttämätöntä, että hän +joutuisi pois, jotta Aage voisi vapaana miehenä hallita itseään ja +elämäänsä tarvitsematta kantaa edesvastuun ja velvollisuuksien taakkaa. +Hänen läsnäolonsa Aagen kodissa olisi sanattomana syytöksenä. Hän +ymmärsi nyt olevan Aagelle parasta, että hän lähtisi pois. Tämä oli +suurin, raskain uhraus, mutta kieltäytymisen kaikki olisi silloin +tyhjennetty. Hän oli kysynyt kerran, uskoisiko Aage rakkautta, joka +uhraa kaiken vaatimatta mitään. Nyt hän oli näyttävä tarkoittaneensa +silloin täyttä totta. + +Oli äärettömän raskasta lähteä avaraan, tyhjään maailmaan, missä +hänellä ei ollut ystäviä, missä hänellä ei ollut päämaalia — lähteä +yksinäisyyteen ja kaipuuseen. Hän oli luullut työalansa ja kotinsa +olevan täällä. Mutta hän oli valmis tekemään tämän uhrauksen. Hän +voisi koettaa, kuten niin monet naiset ennen häntä, kestää elämän +epätoivoista tyhjyyttä alistuvasti ja kärsivällisesti. Ehkä hänen +elämänsä ei tullut niinkään pitkäaikaiseksi. Hänen rinnassaan ja +selässään pisti taas kuin puukolla, mikä enne ilmoitti yskäkohtauksen +lähestyvän, verensyöksyn olevan tulossa. Häntä vuoroin vilusti ja +hiotti, ja lattia alkoi taas huojua. Hän näki pienien valopilkkujen +tanssivan. + +»Lähden, koska sitä toivot», sanoi hän. Hän melkein pelästyi omaa +ääntään, niin murtunut ja soinnuton se oli. »Vaikeaksi lähtö kyllä +tulee — minähän olen niin yksin, ja olin luullut saaneeni kodin täällä. +Mutta mitä minusta, kunhan sinä olet onnellinen.» + +Hän oli vetäytynyt aivan rauhallisesti Aagen sylistä. Nyt hän seisoi +hänen edessään vaaleana, pitkässä valkeassa mekossaan, laahustin +kietoutuneena jalkainsa ympäri. Aage ei voinut katsella hänen silmiensä +ilmettä. + +»Agnete, sinä et saa käsittää minua väärin — — Sinusta tuntuu +varmaankin, että minä olen julma ja kova, mutta Jumala tietää, että +olen enemmän ajatellut sinua kuin omaa parastani.» + +Aagen kasvot olivat ikäänkuin hyvin kaukana. Agnete näki ne sumuharson +läpi. Hänen sanansa tulivat niin kaukaa, eikä Agnete niitä oikein +ymmärtänyt. Oli kuin hän ei siitä olisi erityisesti välittänytkään. +Kärsimysten katkerin hetki oli ohi, ja hän oli nyt niin oudostuttavan +veltto ja väsynyt. Nyt hän vain halusi päästä huoneeseensa, heittäytyä +vuoteelleen kuin haavoitettu eläin, joka kätkeytyy kuollakseen. + +»Minä menen nyt», sanoi hän. »Me tarvitsemme kumpikin lepoa, eikä minua +pelota enää jättää sinua — minullahan on lupauksesi — —» + +»Ei, älä mene, Agnete — meillä on vielä niin paljon puhuttavaa — —» + +Aage tahtoi tarttua hänen käteensä, mutta Agnete veti sen pois — +vihatta, mutta silti päättävästi. Hänen siinä seisoessaan Aage tunsi, +miten katkerasti tuli häntä kaipaamaan, sillä hänen omat sanansa olivat +avanneet leveän kuilun heidän välilleen. + +»Luullakseni kaikki on jo sanottu», vastasi hän. »Hyvää yötä, Aage.» + +Agnete hoippui rappusia alas. Hänestä tuntui, kuin portaat liukuisivat +hänen jalkainsa alta — hän luuli kävelevänsä myrskyisen meren +keikkuvilla aalloilla. Nyt hän tuli alas, Jumalan kiitos. Hän meni +huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle. + +Päivä oli valjennut. Uudinten välistä hohtavassa valossa hän näki +äitinsä kuvan. + +Äiti — hän oli tuntenut kuoleman katkeruuden ja voittanut sen. +Seurasiko pimeyttä valo — löytyikö siellä suruista väsähtäneelle +sielulle lepoa? Hyljätylle, halveksitulle, kodittomalle maan +päällä — — — + +Oi äiti, äiti, tule luokseni, jos voit, ja auta minua, sillä nyt pimeys +valtaa minut — — — + + + + +IX + + +Päivällisten jälkeisenä päivänä rouva Lotten Tholander tuli myöhään +aamiaiselle; hän oli kalpea ja silmänsä olivat punaiset, ikäänkuin +hän olisi itkenyt. Hän pyysi rouva Sandellilta anteeksi miehensä +puolesta, joka ei ollut vielä noussut. Molemmat naiset olivat kahden +aamiaispöydässä Göstan kanssa. Herra Sandell oli seurannut herra +Tholanderin esimerkkiä ja nukkui vielä. Gösta uneksi Margitista ja +oli iloinen siitä, ettei kukaan puhellut sinä päivänä ruokapöydässä, +joten hän sai rauhassa ajatella. Hän oli hetkisen ihmetellyt rouva +Tholanderin kalpeutta ja hiljaisuutta. Mutta eilisestä alkaen hän ei +enää välittänyt hänestä hitustakaan. + +Syötyä rouva Sandell vetäytyi omiin toimiinsa, ja Gösta lähti +ratsastamaan — luultavasti Fallnavekaan päin. Lotten jäi yksikseen +arkihuoneeseen. Hän oli vetänyt tuolin takkavalkean ääreen ja tuijotti +liekkeihin. Ulkona satoi lunta. + +Mitä olikaan tapahtunut eilen illalla? Hän ei ollut saanut tietää +mitään mieheltään, joka oli ollut uninen ja humalassa, heittäytynyt +vaatteet yllä sänkyyn ja nukkunut heti. Lotten oli kääntynyt hänestä +pois halveksien ja inhoten. Hän oli mennyt viereisen, rouva Sandellin +hänen käytettäväkseen luovuttaman huoneen sohvalle nukkumaan. Mutta +hän ei ollut saanut unta. Hän oli vilaukselta nähnyt Aage Sparren +kalpeat, epätoivoiset kasvot, ennenkuin tämä ratsasti kotiin sinä +yönä, ja muisto hänen katseestaan seurasi häntä. Hän muisti nuoren, +kirkassilmäisen ylioppilaan, jonka kasvot olivat sädehtineet, kun he +tapasivat toisensa Kööpenhaminan tanssisaleissa. Silloin ei kumpikaan +heistä olisi luullut, että hän oli syöksevä Aagen turmioon. + +Lotten istui uunin ääressä polkien pientä mattoa. Hän nojasi +kyynärpäänsä polviin ja kätki kätensä punertavan tukan kiehkuroihin. +Miksi häntä rangaistiin näin kovasti? — Hän oli ehkä kevytmielinen +nainen, liehittelevä ja itserakas, — mutta oliko hän silti huonompi +monia muita, jotka saavuttivat onnen maailmassa? — Jospa Aage ei olisi +menettänyt rikkauksiaan, jospa hän olisi joutunut Aagen vaimoksi, niin +— niin, mitä sitten? Sielunsa sisimmässä Lotten tunsi, ettei sittenkään +olisi ollut hyvä. Kyllä hän itse sittenkin oli syypää suurimpaan +onnettomuuteen — — — + +Mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut pyytää anteeksi. Hän saattoi +tosin joskus huomata virheitään, mutta katumatta niitä, tuntien vain +hiukan katkeruutta ja kärsimättömyyttä. Hän syytti vanhempiaan siitä, +että oli sellainen, vanhempiaan, kasvatustaan, kohtaloa, mutta ei +koskaan itseään. Ja hänen miehensä oli tällä kertaa hänen erikoisen +harminsa esineenä. + +Nyt se nukkui tuolia ylhäällä ja kuorsasi minkä ennätti, senkin sika! +Ja tuollaiseen ihmiseen hän oli sidottu elämäniäkseen — mieheen, jolla +oli oikeus puolellaan! Vaikka Lotten halveksikin häntä, pelkäsi hän +häntä kuitenkin. Hän tuskin uskalsi kysyä, mitä eilen illalla oli +tapahtunut, sillä hän pelkäsi, että syytös kohdistuisi häneen itseensä. + +Mutta jos tuo mies oli tuhonnut Aage Sparren, syössyt hänet turmioon, +niin hän ei ikinä anna sitä hänelle anteeksi. Se oli varmaa se. + +Nyt hän kuuli miehensä saapuvan ruokasaliin raskain, laahustavin +askelin. Hän oli mennyt kaapin luo saadakseen ryypyn. Lotten hymyili +katkerasti. Eikö hän ollut saanut kyllikseen eilen illalla? Mutta hän +oli kai pohjaton — — — + +Neljännestunnin tai kahdenkymmenen minuutin kuluttua, kun hän on +saanut ryyppynsä ja syönyt suolaisen sillinsä, hän varmaankin tulee +tänne Lottenin luo, ja silloin on selvittelyn hetki tullut. Kerran se +kuitenkin tapahtuu. + +Lottenin valtasi lamauttava herpaantumisen tunne. Hän tuijotti vain +tuleen ajattelematta mitään ja odotti vain. + +Viimein hän kuuli miehensä nousevan ja työntävän tuolin kauemmaksi. +Heti sen jälkeen hän oli jo kynnyksellä lihavana ja rehentelevänä, +kasvot punaisina, pöhöttyneinä ja silmäluomet turvonneina yön +mässäyksestä. + +Lotten katsahti häneen nousematta. + +»Istutko siellä, Lotten! — No, sinä et näy edes viitsivän vaivautua +toivottamaan minulle hyvää huomenta! — Niin, minähän en olekaan +tottunut ystävällisyyteen sinun puoleltasi — — —» + +Hänen äänensä kuului uhkaavalta. Lottenin sydän sykki kiivaasti. Mutta +hän katseli yhä rypistynein silmäkulmin mieheensä. Hän ojensi pienen +jalkansa ja työnsi kengänkärjellään tuolin lähelle tulta. + +»Istu», sanoi hän. + +»Sepä vasta kohtelias tapa tarjota tuolia.» — Mies näytti +loukkaantuneelta, mutta istuutui kuitenkin. + +He olivat kumpikin hetkisen ääneti. Lotten odotti jännittyneesti +mitä nyt tuli. Hän saattoi nähdä miehensä kasvoista, että hän aikoi +tänään torua häntä jostain erikoisesta. Ja vaikka hän pelkäsikin +selvittelyä, niin hän kumminkin saattoi kiinnittää huomiota pieniin +yksityisseikkoihin. Hän katseli Tholanderin suuria käsiä, jotka +lepäsivät polvia vasten niin lujasti nyrkissä, että rystyt olivat +valkeat ja suoniverkko näkyi selvästi. Hänen tuuheat, punertavat +kulmakarvansa olivat rypyssä ja paksut huulensa yhteenpuristettuina +riippuvien viiksien alla. Ikkunasta tuleva valo lankesi terävästi hänen +lyhyeksi leikatulle vaalealle tukalleen. Hänen päänsä takaa näkyi +huoneen tumma seinä, ja ikkunasta näki lumihiutaleiden leijailevan. + +»Eilen illalla sain varmuuden eräästä asiasta, jota jo kauan olin +aavistanut», alkoi herra Tholander viimein. Hänen äänensä oli käheä +pidätetystä raivosta. »Kapteeni von Essen kertoi minulle, että sinä +olit ollut kihloissa Kööpenhaminassa tuon kirotun tanskalaisen, Sparren +kanssa. Mikset puhunut siitä minulle, kun kosin sinua?» + +»Sehän oli sinulle yhdentekevää», sanoi Lotten soinnuttomasti. +»Kyselinkö minä sinun rakkausseikkailujasi?» + +Tholander kirosi hampaittensa välistä. + +»On kai ero miesten ja naisten välillä. Minun entisyyteni ei kuulu +sinulle, mutta sinun — — — Minä en olisi suinkaan sinusta huolinut, jos +olisin tiennyt, että olit antanut toisen miehen syleillä ja suudella +itseäsi ja että olit valmis sitä jatkamaan niin pian kuin hänet jälleen +tapasit — — — Mikset sitten mennyt naimisiin Sparren kanssa, kun olit +niin rakastunut häneen — ja olet vielä tänä päivänä?» + +Lotten kohautti olkapäitään. + +»Hänellä ei ollut rahoja», sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. + +»Ja minulla oli. Siis vain rahojen takia sinä minut otit. Kiitos vaan! +— Ja minä olen uhrannut parhaimmat tunteeni sinunkaltaisellesi naiselle +— sydämettömälle hepsakkeelle — joka — joka —» + +»_Sinun_ parhaimmat tunteesi!» toisti Lotten ivallisesti. + +»Niin, ivaile sinä vain — — pelkkää ivaa ja kiittämättömyyttä olenkin +saanut osakseni siitä, että olen rakastanut sinua ja täyttänyt kaikki +oikkusi — — — Minusta olisi voinut tulla parempi mies, jos olisin +saanut rakastavan vaimon — mutta sinä saat vereni kiehumaan, Lotten, +sinä herätät henkiin pahan hengen minussa — minä joudun perikatoon +sinun tähtesi — — —» + +Tholanderin ääni oli käheä itkusta, ja kyyneleet kiilsivät hänen +vaaleansinisissä silmissään. Lotten katseli häntä jäätävän +halveksivasti. Äkkiä hän ojensi kätensä ja osoitti hänen +liivintaskuansa. + +»Tuolla on nenäliinasi», sanoi hän. »Pyyhi silmäsi, Klaus, — ja siivoa +nenäsi myös.» + +»Lotten!» Hän polki kiivaasti jalkaa. »Pidä varasi, ettet ärsytä +minua äärimäisyyksiin! Kärsivällisyydellänikin on rajansa. Minua ehkä +haluttaa kostaa — kostaa teille molemmille — — —» + +Lotten kalpeni. Hän hengitti raskaasti ja käänsi päänsä pois. + +»Sinä olet ehkä jo kostanut — hänelle?» kysyi hän hiljaa. + +»Kas, kas, nytpä osuin arkaan kohtaan! Niin, minulla on taskussani +velkakirja, jossa hän sitoutuu maksamaan minulle summan, jota — jota +hän ei voi hankkia, kerjäläisparka. Silloin minä otan talon ja ajan +ystäväsi maantielle — —» + +»Sinä olet kai pelannut väärin.» + +»Mitä olen tehnyt!» — Hän tarttui lujasti Lottenin käsivarteen. +»Uskallapa sanoa se kerta vielä, niin —» + +»Laske irti, Klaus — se tekee kipeätä.» + +»Tehköön. Sinä ansaitsisit raippoja, sinä — senkin —» + +Hän oli tarttunut rautakourin hänen olkapäihinsä ja kumartui +kiihtynein, vihaisin katsein hänen puoleensa. Lotten vapisi pelosta, +mutta säilytti kuitenkin ulkonaisen, hämäävän levollisuutensa. + +»Minä huudan apua, ellet päästä minua», sanoi hän hiljaa ja selvästi. + +»Huuda vaan. Täällä ei ole ketään, joka kuulisi —» + +Tuskin hän oli sen sanonut, ennenkuin ovi aukeni. Gösta sieltä tuli +pitkävartisissa saappaissa ja ratsupiiska kädessä, punaposkisena ja +reippaana ratsastusretkeltään lumipyryssä. Hetkisen hän tuijotti +äänettömänä heihin kumpaankin. Sitten hän ymmärsi, että Tholander +pahoinpiteli vaimoaan, ja heikosti huudahtaen hän riensi Lottenin luo +ja asettui hänen tuolinsa taakse piiska ojossa. + +Tholander hellitti otteensa ja katsahti Göstaan ivallisesti hymyillen. + +»Vai niin — onko hänkin sinun ihailijoitasi?» kysyi hän vaimoltaan. + +Lotten huoahti helpotuksesta ja vaipui takaisin nojatuoliinsa silmät +puolittain ummessa. + +»Mitä vielä, luulen Göstan pettäneen minut», sanoi hän hermostuneesti +naurahtaen. »Nyt hän ihailee tuota pientä papintytärtä, jolla on +keltaiset palmikot — —» + +Gösta lensi tulipunaiseksi. Hän ei pitänyt siitä, että Lotten mainitsi +Margitin nimeä. Ei yksistään se, että salaisuutensa oli tullut ilmi, +vaikuttanut häneen niin tuskallisesti, vaan hän ymmärsi vaistomaisesti, +miten suuri ero näillä kahdella naisella oli. Pikku Margit avomielisine +kirkkaine katseineen! Hänessä heräsi miehekäs halu varjella ja +suojella häntä. Margit ei saanut koskaan kokea mitään raakaa ja rumaa +maailmassa, jos hän vain saattoi sen estää. + +»Kuka oli muuten neiti Hedénin äiti?» kysyi Lotten vihamielisesti. Tämä +kysymys oli hänen mielestään sopivin rangaistus Gösta luopiolle. + +Margitin äiti — niin, miten sen asian laita olikaan? Ketään rouva +Hedéniä ei ollut, eikä ollut koskaan ollutkaan — — Nuorukainen katsahti +hämmentyneenä herra Tholanderiin, joka äkkiä alkoi häntä puolustaa. + +»Älä välitä siitä, poikaseni.» — Hän meni Göstan luo ja taputti häntä +toverillisesti olalle. — »Tyttö voi silti olla hyvä, jos onkin jotain +muistuttamista hänen syntynsä suhteen. Sydän ratkaisee, sydän — muista +se, Gösta Sandell. Mies joutuu perikatoon naidessaan sydämettömän +naisen.» + +Lotten purskahti kovaan ivanauruun. + +»Niin, sinä oletkin juuri sydämellisen ihmisen perikuva, Klaus, eikö +totta? Sinä olet kuin luotu idyllistä kotielämää varten!» + +»Minä olen luotu ainakin parempaa kotia varten kuin minkä sinä olet +minulle valmistanut! — mutta sen minä sanon, Lotten, minä en kestä +kauempaa. Minä vaadin avioeroa — — —» + +»Hyvä. Se on kauan ollut hartain toivoni. Gösta on sanojesi +todistajana.» + +Gösta katsoi hämmästyneenä toisesta toiseen. Hän oli monasti ollut +näkemässä isänsä ja äitinsä välisiä tuskallisia kiistoja, mutta hän ei +ollut koskaan nähnyt kahden ihmisen katselevan toisiaan niin vihaisin +katsein kuin herra ja rouva Tholander. Hän tuli levottomaksi. Oli niin +paljon pahaa ja surkeata, jota tuskin saattoi aavistaa. Tämäkin ihana +rouva Tholander, jota hän oli ihaillut kokonaista kaksi kuukautta, +mimmoinen nainen hän itse asiassa oli? — Saattoiko niin erehtyä +ihmisistä? — Mutta Margitiin hän saattoi luottaa — aivan varmaan Margit +oli puristanut hänen kättään rehellisesti ja lujasti kuin mies — — — +Hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli tuota kädenpuristusta ja +Margitin valoisaa hymyä. + +»Vai niin, sinä siis haluat erota minusta! Sinä kai menet naimisiin +Sparren kanssa?» + +Tholander oli kääntynyt Lottenin puoleen. Hänen mustasukkaiseen, +kysyvään katseeseensa sisältyi hitunen entistä rakkautta. + +Mutta Lotten ei huomannut sitä. Klaus Tholander tunteineen oli hänelle +vallan olematon. Hän pudisti päätään ja hymyili katkerasti. + +»Älä luule, saat nähdä, ettei hän huoli minusta, kun niiksi tulee. Hän +tekee samoin kuin Gösta. Minä olen sopiva hetkellinen leikkikalu, mutta +sitten miehet hakevat muita naisia — naisia, joilla on ylevä luonne. +Minulla — ei ole sitä enää — — —» + +Hän tunsi äkkiä kummakseen, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. +Hänen päänsä vaipui alas, ja hän kätki kasvot käsiinsä. + +Hän näki nyt selvästi, miten pirstottu elämänsä oli. Hän ei ollut +kyennyt voittamaan kenenkään ystävyyttä ja rakkautta, ei Aagenkaan, +jota hän kuitenkin oli rakastanut siten kuin kykeni, ja jonka takia +hänen avioliittonsa nyt purkautui. Hänen tulevaisuutensa oli oleva +katumusta ja omantunnontuskia; ehkä siihen oli sisältyvä uusia +rakkausseikkailujakin — hän tunsi itsensä kyllin hyvin tietääkseen, +ettei tulinen luonteensa, kuuma verensä vielä moniin vuosiin suo +hänelle rauhaa ja lepoa. Ja niin hän on vajoava yhä syvemmälle, kulkeva +kädestä käteen, sylistä syliin — ja kuitenkin hän oli ollut iloinen +tyttönen, kun oli ensimäisissä tanssiaisissaan nojannut Aage Sparren +käsivarteen. + +Lotten ei tiennyt, kuinka kauan istui siellä itkien. + +Kun hän viimein kohotti päätään, oli hän yksin huoneessa. Hänen +miehensä oli mennyt, Gösta oli mennyt. Kumpikaan ei ollut katsonut +maksavan vaivaa lohduttaa häntä. + + + + +X + + +Suuria, laajoja tasankoja, jotka peittyivät harmaasta taivaasta +hitaasti putoilevien lumihiutaleiden alle. Siellä täällä näkyi +puolittain hautaantunut pensas, ojentaen lehdettömiä oksiaan kuin +lumimereen hukkuva. Hiljaisuuden halki kumahtelivat kaukaisten +kirkonkellojen äänet, ja lumitasankoa pitkin lähestyi ruumissaattue. +Ensin kaikki näytti epäselvältä, kummalliselta, tummia pilkkuja +valkeata lumivaippaa vasten, mutta vähitellen erotti ääriviivoja, ja +pilkut muuttuivat mustiksi hevosiksi, jotka vetivät ruumisvaunuja, +surupukuisiksi miehiksi ja naisiksi, jotka kulkivat jäljessä päät +kumarassa, ristissä käsin — pitkänä, äänettömänä jonona — — — + +Agnete uneksi. + +Kuka oli kuollut? Hän ei saanut sitä selville unissaan, hän ei voinut +nähdä surevien alaspainuneita kasvoja. Mutta hän tunsi kylmän ja +hiljaisuuden vaikutuksen. Hänen jäsenensä jäykistyivät, sydän alkoi +sykkiä yhä hitaammin. Kohta kai hänenkin osanaan on valkeus, jäätävä +kylmyys, hiljaisuus, ja hänen kuolinkellonsa kumajavat — — — + +Mutta silloin — mikä tuoksu hänen lähellään? Puhkesivatko +lumipeitteestä kukat eloon, kevään herttaiset lapsukaiset? Miten +vahvatuoksuisia ne olivat, miten lähellä hänen kasvojaan — — — Hän +heräsi ja avasi silmänsä. + +Neiti Sparre istui hänen vuoteensa ääressä. Hän oli asettanut +kukkavihon peitteelle, nuoren sairaan läpikuultaviin käsiin. +Valkeita hyasintteja, joiden vahankelmeät kellot nuokkuivat hunajan +painostamina, ja tummansinisiä orvokkeja, ihania hentoudessaan +vihreitten lehtien kehystäminä. + +»Häiritsinkö sinua, lapsi?» kysyi neiti Sparre. »Sepä ikävää.» + +»Oi, et ensinkään, Gertrud täti, minä tahdoin oikein mielelläni herätä, +uneksin niin murheellisista asioista. — Miten suloisia nämä kukat ovat! +Onko puutarhuri lähettänyt ne Tukholmasta?» + +»Ei, ne ovat Aagelta. Hän osti ne kaupungista.» + +Agneten posket punehtuivat muistuttaen lumipeitteelle valahtavaa +iltaruskoa. Hän kätki kasvonsa kukkiin ja hengitti täysin siemauksin +niiden tuoksua. Oi, tätä kevään esimakua, tätä maaemon nuorekasta +elinvoimaa, joka oli herättänyt hänet talvisen kuoleman unelmista — — + +Aage oli nyt hyvä häntä kohtaan. Ollessaan huonoimmillaan Agnete oli +muutamina harvoina valoisina hetkinään, kuumeen aletessa, nähnyt Aagen +kumartuneena ylitseen, katseessa sanomaton epätoivo ja levottomuus. +Agnete oli silloin halunnut sanoa hänelle, ettei hänen pitäisi olla +niin suruissaan hänen takiaan. Mutta he eivät koskaan olleet antaneet +hänen puhua, ja hänen olikin ollut vaikea saada sanoja suustaan. Nyt +hän voi hiukan paremmin, mutta sitä kai ei kestä kauan. Hän tiesi, +että hänellä oli ollut verenvuotoa keuhkoissa ja että pelättiin +keuhkotautia. Mutta itse asiassa se ei häntä surettanut. Hänen oli +nyt hyvä olla, kun tuskat olivat miltei poissa ja Gertrud täti ja +Aage kilvan täyttivät hänen toivomuksiaan. Jos nämä päivät olivat +hänen viimeisiään, olivat ne ainakin valoisia ja onnellisia. Hän ei +pelännyt enää kuolemaa kuten ennen, jolloin ensi kerran oli tuntenut +sen läheisyyttä. Eräs seikka vain painoi hänen mieltään. Häntä ei +haluttanut kuolla, ennenkuin raha-asiat olisivat järjestyksessä. Hän +oli useita kertoja ottanut sen puheeksi, mutta Aage oli aina muuttanut +puheenainetta, sillä hän pelkäsi potilaan rasittuvan liiaksi. Nyt +Agnete oli saanut uuden tuuman. Hän tiesi, miten kaikki paraiten oli +järjestettävissä, niin että Aagen tulevaisuus olisi turvattu. Tänään +hän tahtoi puhua tuumastaan Gertrud tädin kanssa. + +»Mistä uneksit, kun sinut herätin?» kysyi neiti Sparre. Hän oli ottanut +kutimensa ja istuutunut vuoteen ääreen. Talvipäivän sinertävä hohde +valaisi huoneen; puutarhassa varpuset ilakoivat uneksien keväästä, +vaikka maa oli lumen peitossa. Gertrud tädin myssyn nauhasolmukkeet +nuokkuivat sukkapuikkojen väsymättömässä tahdissa, villalanka liukui +herkeämättä hänen luisevissa sormissaan. Koivuhalot paloivat iloisesti +takassa. Aagen kukat olivat asetetut veteen sängyn ääressä olevalle +pöydälle, niin että Agnete saattoi nähdä ne tarvitsematta nostaa +päätään. + +»Uneksin näkeväni loppumattomia lumitasankoja, ja samassa kirkonkellot +alkoivat soida ja ruumissaattue kulki ohi — — Se kai merkitsee minun +kuolemaani.» + +»Ei, rakas lapsi, älä semmoista ajattele!» huudahti Gertrud täti +innokkaasti. »Hae mistä unikirjasta tahansa, niin tuo uni merkitsee +häitä.» + +Agnete hymyili heikosti. »Ehkä se voi tarkoittaa kumpaakin», sanoi hän. +»Sekä häitä että kuolemaa.» + +Hän loi katseensa alas ja hypisteli lakanan hienoja pitsejä. Sitten hän +taas puhui epävarmalla äänellä: + +»Täti Gertrud, eräs ajatus on pyörinyt päässäni nämä viime päivät. +Luuletko Aagella olevan mitään sitä vastaan, että hän menisi naimisiin +kanssani — nyt?» + +»Mutta lapsi kulta!» Neiti Sparre pudotti kutimensa hämmästyneenä ja +tuijotti Agneteen kysyvin katsein. + +»Ajattelen rahoja, katsos. Kun minä olen hänen vaimonsa, saa hän +periä koko omaisuuteni. Ja sinähän ymmärrät, että mitä isä ja äiti +ovat minulle antaneet, sen minä vuorostani tahdon antaa sille, josta +eniten pidän. Minähän voisin kylläkin tehdä testamentin Aagen hyväksi, +mutta en ole vielä aivan täysi-ikäinen, joten pelkään holhoojani +ja englantilaisten sukulaisteni tekevän vastaväitteitä ja ryhtyvän +toimiin testamentin mitättömäksi julistamiseksi. — — Tämähän olisi vain +valeavioliitto, sen hyvin ymmärrät. Minä kuolen pian — ja silloin Aage +on jälleen vapaa.» + +Hän puhui lempeästi ja hiljaa, tuntematta vähääkään katkeruutta. Neiti +Sparre niisti kiireesti nenäänsä ja pyyhki silmälasejaan. + +»Tahdotko kysyä Aagelta tästä, täti Gertrud?» jatkoi Agnete. »Älä +sano hänelle mitään rahoista, sillä silloin hän ei suostu. Anna hänen +luulla, että mielelläni kuolisin hänen vaimonaan.» + +»Oi sinä rakas, rakas tyttöseni!» Gertrud täti kumartui nyyhkien hänen +ylitseen ja suuteli häntä. —»Jumala siunatkoon rakastavaa sydäntäsi! +— Niin, minä puhun asiasta Aagelle ja olen jo etukäteen varma hänen +vastauksestaan. Minähän olen nähnyt hänen epätoivonsa, kun sinä olit +huonoimmillasi. Mutta sinä et saa aina puhua kuolemasta. Minä elän vain +toivossa, että sinä paranet ja olet ilonamme kauan, kauan — — —» + +»Jos sitä toivoisin, täti Gertrud, niin en koskaan mistään hinnasta +tekisi tätä kysymystä Aagelle — — —» + +»Niin, niin, minä ymmärrän sen varsin hyvin, rakkahin.» — Ja neiti +Sparre oli ääneti, sillä hän pelkäsi herättävänsä Agnetessa epäluuloja, +jos puhuisi liian paljon. + +Hän istuutui jälleen paikalleen, pyyhki silmiään ja alkoi kutoa. +Toviin kumpikaan ei puhunut. Hiljaisuudessa kuului vain varpusten +iloiset viserrykset. Auringonsäde leikki kirjoituspöydällä, valaisten +jok'ikisen kiillotetulla mahonkilevyllä olevan tomuhiukkasen. Kärpänen +lensi ikkunaa vasten ja jäi siihen surisemaan. + +»Tänään on niin ihana ilma», sanoi täti Gertrud viimein. »Yksi aste +pakkasta vain ja niin tyyntä ja aurinkoista kuin keväällä, vaikka vasta +odotamme joulua.» + +Agnete ajatteli, ettei hän suinkaan enää koskaan saa nähdä kevättä. +Aage oli kertonut hänelle, miten kaunista täällä Smålannissa oli. Hän +kuvitteli mielessään kevään kehkeytymistä koivikoissa. Kirkas taivas, +jonka sini pilkisti koivujen hentojen, vihertävien lehtien lomitse, +ja valkorunkojen keskellä oli äärettömästi vuokkoja ja kultaisia +kevätesikkoja, jotka toivat mieliin suloisimman kevättunnelman. Entä +koivunlehtien ja kuusenneulasten tuoksu — lintujen liverrykset suurten, +tyynten järvien rantamilla — heräävä luonto, elpyvä elämä soissa ja +nevoilla — — — + +Hän tahtoi mielellään nähdä kevään vielä kerran. Mutta vaikkei hän sitä +näkisikään, olisi hän tyytyväinen ja kiitollinen saadessaan kuolla +täällä. Hän pelkäsi yksinäisyyttä, kodittomuutta kaikkein eniten. Ja +nyt hän sai elää viimeiset hetkensä rakkaassa Koivulassa. Kuolema +yksin, ei elämä, erotti hänet Aagesta. + +Täti Gertrudilla oli jotain kerrottavaa Agnetelle. Hänestä se oli hyvä +uutinen, mutta kuitenkin hänestä tuntui vaikealta ottaa se puheeksi. + +Hän yskäisi parisen kertaa, ennenkuin saattoi aikaa. + +»Eilen Tholanderit lähtivät Dalasta. Herran ja rouvan välillä oli +ollut vallan hirveitä kahakoita; palvelusväki koetti kuunnella joka +oven takana, ja nyt ei koko seudulla puhuta muusta kuin skandaalista. +Nyt he aikovat erota, ja rouva matkustaa Tukholmaan ruvetakseen +näyttelijättäreksi.» + +»Vai niin», sanoi Agnete hitaasti. — »Rouva Tholander parka.» + +»Oo», — täti Gertrud nykäytti innokkaasti suikkapuikkojaan. — +»Häntä minä en sääli. Kunhan hän vain joutuu kirjavan, vaihtelevan +elämän pyörteisiin, moniin rakkausseikkailuihin, niin hän on täysin +tyytyväinen. Semmoisiin tuollaisten ihmisten mielet palavat.» + +»Onko Aage pahoillaan hänen lähdöstään?» kysyi Agnete hiljaa katsomatta +neiti Sparreen. + +»Pahoillaan! Mitä sinä ajatteletkaan? Nyt toivon, etteivät heidän +tiensä enää milloinkaan satu yhteen —» + +»Ehkä sentään — kun minä olen kuollut ja he ovat molemmat vapaat — — —» + +Neiti Sparre pudisti päätään, niin että nauhasolmukkeet nuokkuivat. + +»Se ei tapahdu koskaan», sanoi hän kiivaasti. »Nyt Aage ajattelee vain +sinua. Hän ei unohda mitä olet hänelle ollut ja mitä hän on sinulle +velkaa.» + +Agnete ei puhunut enempää. Hän tahtoi mieluimmin olla ajattelematta +katkeraa ajatusta loppuun. Se häiritsi hänen rauhaansa. Tässä oli niin +suloista levätä aivan rauhassa, antautua näiden kahden rakkaan, täti +Gertrudin ja Aagen, hoidettavaksi. Mikä häntä terveytensä aikana oli +vaivannut ja tuskastuttanut, sen hän tahtoi nyt unohtaa. Hän toivoi +elämänsä sammuvan yhtä rauhallisesti ja kauniisti kuin kesäpäivä +raukenee kauniina ilta-auringon laskiessa. + +Puutarhanportti avautui. Aage tuli. He kuulivat hänen tömistävän lunta +saappaistaan porstuassa. + +Täti Gertrud nousi. + +»Minä puhun Aagen kanssa nyt heti», sanoi hän. Hän silitti +rohkaisevasti Agneten poskea, kokosi kutimensa ja lähti huoneesta. — — — + +Auringonsäde oli paennut, ja hämärä alkoi laskeutua. Taivas hohti +punaisena kaukaisen metsän yläpuolella, pitkiä, sinertäviä varjoja +liukui lumella. Lintujen laulu vaihtui väsyneeseen piipitykseen. + +Agnete odotti. + +Kun ovi jälleen avautui, hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hän kuuli Aagen +astuvan lattian poikki. Sitten Aage kumartui hänen puoleensa ja painoi +hiljaisen suudelman peitteellä olevalle kädelle. + +»Agnete — kiitos, Agnete.» + +Agnete nosti päätään ja katseli häntä surumielisesti hymyillen. Miksi +hän oikeastaan oli kätkenyt kasvonsa? Eihän hänellä ollut syytä hävetä. +Eihän hän pyytänyt rakkautta. Hän ei enää janonnut elämänonnea, sillä +sitä ei kukaan kuolevainen voinut hänelle, kuolevalle, antaa. Hänhän +pyysi vain Aagen nimeä, voidakseen vastalahjaksi omaisuudellaan turvata +hänen tulevaisuutensa. + +»Minä olen sinulle niin sanomattoman kiitollinen», jatkoi Aage. »Täti +Gertrud on sanonut, että sinä — että sinä mielelläsi tahtoisit tulla +minun vaimokseni, mutta minä ymmärrän kyllä, että tahdot mennä kanssani +naimisiin vain minun takiani, pelkästä hyvyydestä. Minä en ole enää +ylpeä, Agnete, minä otan vastaan suuren lahjasi, vaikken voikaan antaa +sinulle mitään takaisin. Ja kuitenkin — hiukan minä sentään voin antaa +— huolenpitoni ja — rakkauteni.» + +Agneten posket peitti tumma puna, huulet avautuivat onnelliseen +hymyilyyn. Minkä sanan hän olikaan kuullut — mitä hän olikaan lukenut +Aagen katseesta? Aage ei ollut koskaan katsonut häneen sillä tavalla. +Oliko hän voittanut hänet nyt, kun oli jo myöhäistä? — Ei, ei, sääli +se kai sai Aagen osoittamaan hänelle sellaista hyvyyttä. Hänen itsensä +takia ei voinut olla toisin. + +»Se on siis päätetty», sanoi Agnete hiljaa. Hän koetti puhua hyvin +levollisesti, ikäänkuin olisi kysymys aivan jokapäiväisistä asioista. +»Milloin mielestäsi annamme vihkiä itsemme? Sen tulisi tapahtua +mahdollisimman pian, niin kauan kuin vielä olen voimissani.» + +»Minä lähden huomenna Fallnavekaan keskustelemaan pastori Hedénin +kanssa. Hän järjestää sen kyllä aivan ensi tilassa.» + +»Kiitos, Aage.» + +Agnete tahtoi ojentaa hänelle kätensä, mutta Aage ei nähnyt sitä. Hän +oli kumartunut syvälle hänen ylitseen pitäen käsiään hänen hartiainsa +ympärillä. + +Miten paljon Agnete pitikään hänen kasvoistaan — jokaista piirrettä +hän rakasti. Otsa ohimoille kaartuvine tummine hiuksineen, harmaat, +syvämietteiset silmät, suora nenä, päivettyneet, hiukan laihtuneet +posket ja suu, joka oli kaunein, mitä hän tiesi — — — Toisen silmän +luo oli tullut ryppy, jota hän ei ollut nähnyt siinä ennen. Hän olisi +tahtonut suudella sen siitä pois! — Aagen silmät olivat surulliset, ja +kuitenkin ne näyttivät niin lempeiltä ja rauhallisilta, että Agnetenkin +tuli hyvä olla. Olikohan hänen mielensä nyt rauhallisempi, olikohan hän +voittanut katkeruuden? Oi, jospa hän vain olisi onnistunut johtamaan +Aagea askeleenkaan rauhaa kohti, niin hän ei olisi elänyt turhaan. +Silloin hän voisi kiittää kaikesta, mitä elämä oli hänelle suonut, +kiittää kuolemastakin. + +Mutta äkkiä hän tuli levottomaksi. Hän koetti kaikin voimin työntää +Aagea luotaan. + +»Älä suutele minua — älä suutele minua — voit saada tartunnan», +kuiskasi hän. + +Aage vain hymyili ja sulki hänen pienet, torjuvat kätensä oikeaan +käteensä. Sitten hän painoi huulensa lujasti ja lämpimästi hänen +huuliaan vasten. Ja Agnete sulki silmänsä tuntien onnen virtaavan läpi +koko olentonsa, ruumiin ja sielun, ja tunsi koko pitkän elämän onnen +tällä ainoalla hetkellä. + +Mutta vain tällä ainoalla. Seuraavana hetkenä hän muisti sairautensa ja +lähestyvän kuoleman, hän muisti heidän vain tehneen kauppasopimuksen. + + * * * * * + +Agneten huoneen seinällä on taulu, joka esittää Rossettin maalaamaa +Beatricea. Hänen päänsä on ikäänkuin runsaan tukan takia taaksepäin +painuneena, silmät ummessa ja huulet puolittain auki. Ei siitä ole +apua, että hänen rakastamansa Dante on hänen vierellään, sillä hän ei +näe häntä kuitenkaan — ei siitä apua, että valot välkkyvät Arno-joen +aalloissa kaarisillan alla, missä he muinoin onnellisina tapasivat +toisensa — hän ei enää koskaan kävele siellä. Varjo peittää hänen +vieressään olevan aurinkokellon ikäänkuin muistuttaen hänen viimeistä +hetkeään, ja hänen syliään, hänen rukoukseen liittyviä käsiään kohden +lentää pieni lintu unikukka suussa — kuoleman kukka, joka vaivuttaa +ikuiseen uneen. + +Agnete muistuttaa Beatricea. Hänkin on tuntenut kylmän viiman varjojen +valtakunnasta, hänen poskensa ovat sen kosketuksesta kalvenneet, +hänen silmänsä muuttuneet kaukonäköisiksi, kuten kuolevan katse, +joka koettaa nähdä pimeyteen, kohti tuntematonta, tulevaa maailmaa. +— Hymy hänen huulillaan on jähmettynyt, hän on unohtanut ilakoivat, +leikilliset sanat. Elämän ilot ja surut, elämän riemut ja murheet ovat +hänestä kaukana, kaukana maailmassa, joka ei enää ole hänen. Yhtä hän +ei kuitenkaan ole unohtanut — rakkauttaan. Se seuraa häntä viimeiseen +saakka, se elvyttää häntä viimeiseen hengenvetoon asti, kunnes +viimeinen selvä ajatus sammuu. + +Ja päivät kuluvat — hiljaisina, yksitoikkoisina, luonto uneksii, elämä +kuluu tasaista juoksuaan. Lunta sataa yhä hitaasti ja pehmeästi. +Agneten ikkunoiden alla olevat aukeamat — nuo suuret viheriöitsevät +niityt, joilla lehmät kävivät laitumella syyskuun auringon säteillessä, +kun hän tuli Koivulaan — näyttävät nyt laajalta lumierämaalta, +rajattomalta, äärettömältä valkealta mereltä — aivan kuin unissaan +näkemänsä. Harvoin ketään kulkee tiellä, ihmiset ja eläimet +pysyttelevät mieluimmin sisällä. Varpuset yksin antavat luonnolle eloa, +kun ne levottomasti piipahdellen kokoontuvat täti Gertrudin niille +heittämien murusten ympärille. Tuntuu kuin itse elämä uinuisi syvässä +unessa. + +Valkenee päivä, jolloin Agnete on vihittävä. Sinä päivänä paistaa +aurinko. + +Hänen huoneensa on koristettu vihkiäisiä varten. Täti Gertrud ja +Maija ovat varhaisesta aamusta alkaen puuhailleet siellä hiljakseen. +Huoneen joka nurkkauksessa on vihreitä ruukkukasveja, ja pienet urut +ovat niiden suojassa. Valkea liina peittää sängyn vieressä olevaa +pöytää, jolle on asetettu avattu raamattu hopearistin viereen. +Ikkunoiden eteen vedetyt verhot estävät valoa tunkeutumasta sisään, +huoneessa vallitsee hämärä, johon kynttilöistä lähtevä valo sekoittuu. +Agneten vuode on lumivalkoinen kuten hän itsekin, ja peitteelle on +asetettu hänen morsiuskukkavihkonsa, jonka Aage on hänelle valinnut — +kaksikymmentäkolme valkoista ruusua, yksi kutakin Agneten elämän vuotta +kohti. + +Vähitellen kokoontuivat vihkiäisvieraat. Seudun nuoret tytöt olivat +opetelleet laulamaan tanskalaisia virsiä, joita Agnete oli halunnut +juhlahetkenään kuulla. He ovat vetäytyneet urkujen ja vihreitten +ruukkukasvien taakse ujoina ja puolittain peloissaan. Sairashuoneen +ilma ja morsiamen laihat, riutuneet kasvot kuumeisine silmineen saavat +nuoret, valkopukuiset, elämänhaluiset tytöt värisemään, ja he toivovat +pian pääsevänsä ulos raikkaaseen talvi-ilmaan, lumikinoksiin, joita +joulukuun aurinko valaisee. Margit Hedén on heidän joukossaan; hän on +kalpeampi kuin tavallisesti, kullankeltaiset palmikot pään ympärille +kiedottuina, sydän täynnä ihmeellisiä uusia mietteitä. + +Neiti Sparre istuu vihreällä sametilla päällystetyssä nojatuolissa, +puettuna sihajavaan mustaan silkkipukuun, virsikirja ja nenäliina +sylissään. Tänäkin päivänä hän oli yhtä tasainen, yhtä levollinen ja +rauhallinen kuin joka päiväisissä oloissa. Ehkä hänen mielessään kytee +salainen toivo, joka antaa hänelle voimia, joka lieventää surua. + +Aage Sparre seisoo Agneten vuoteen ääressä. Nuoret tytöt kuiskivat +keskenään hänen kauneudestaan ja sanovat, että kalpeus ja vakavuus +pukevat häntä. Heidän käy häntä sääliksi, kun hänet nyt vihitään +keuhkotautisen, kuolevan naisen kanssa. Mutta sitten he juoruavat +kauniista rouva Tholanderista, joka eroaa miehestään, patruuna Sparren +pelivelasta ja morsiamen suuresta omaisuudesta, kuiskivat innokkaina, +vaikka omatunto soimaa, ja mykistyvät äkkiä, kun urkuri istuutuu +soittamaan. + +Urut alkavat soida, hiljaa ja pehmeästi, kuuluu iloinen häävirsi, jota +lauletaan jokaisissa tanskalaisissa vihkiäisissä. Nuoret, kirkkaat +äänet yhtyvät, ruotsinvoittoisesti ääntäen tanskalaisia sanoja. Täti +Gertrud laulaa mukana hennolla äänellään. Vaikka ääni on jo särkynyt, +iloitsee Agnete kuitenkin, että tuo uskollinen ystävä tahtoi yhtyä +hänen häävirteensä. + + "On rinnan kulkea ihanaa, + kun lempi yhtehen liitti kaksi. + Se kaksinkertaiseks' ilon saa + ja surun puoltansa helpommaksi — —" + +Vihreitten ruukkukasvien takaa kuuluu tukahutettu nyyhkytys. Margit +Hedén ei voi pidättää kyyneleitään. Oi, nuo kaksi eivät varmaankaan +saa kauan elää yhdessä! Hänen sydäntänsä kirvelee — hän pitää heistä +molemmista niin paljon. Aage Sparre on aina ollut hänen ystävänsä, ja +Agnete on hänen mielestään kaunein ja herttaisin nainen maailmassa. Ei, +hän ei ole koskaan ollut näin surullisissa vihkiäisissä. + +Pastori Hedén seisoo alttarilla. Hänen ajatuksensa viipyvät erään +toisen sairasvuoteen ääressä, erään toisen nuoren naisen luona, joka +kuoli, ennenkuin ennätti kantaa vihityn vaimon nimeä. + +Kun laulu taukoaa, hän puhuu rakkaudesta, jolla on valta kuoleman yli — +siitä rakkaudesta, joka kestää, kun kaikki muu loppuu, sillä rakkaus on +iankaikkinen elämä. + +Hän käy heti vihkimissanoihin. Aagen ääni kaikuu kirkkaana ja lujana +hänen vastatessaan pastorin kysymykseen. Agneten »tahdon» lausutaan +niin hiljaa, että sitä tuskin voi kuulla. Mutta hänen silmistään voi +lukea koko hänen sielunsa, kun hän ojentaa hennon, kuumeisen kätensä +sulhaselleen, jonka käsi on niin viileä ja vahva. + +Itse vihkimisen hetkenä, kun pappi yhdistää morsiusparin kädet, +on kuin huoneen ilma olisi tuntunut painostavalta, kuin se olisi +ollut täynnä ihmisten kaipuuta, toiveita, unelmia ja suruja. Kaikki +kuuntelevat, kaikki kumartuvat eteen päin jännittyneinä. Ja vaikka +ajatukset yhtyvätkin mitä syvimpään myötätuntoon, mitä parhaimpiin +onnentoivotuksiin näille kahdelle, jotka nyt vihitään, niin jokainen +huoneessa-olijoista kuitenkin ajattelee myöskin itseään, salaisia +surujaan ja ilojaan. + +Jokainen meistä on uneksinut hetkestä, jolloin kahden kädet liitetään +yhteen ikiajoiksi, haaveillut siitä ja odottanut sellaista hetkeä +elämänsä ihanimpana. Mutta moni odottaa odottamistaan, vuodet vierivät, +eikä tuo hetki koskaan tule. Toisille taas tuo hetki tulee — mutta +käsi, johon omasi suljetaan, on vieras, välinpitämätön, se ei saa sinun +sieluasi ja ruumistasi onnesta väräjämään — ja elämän tärkein hetki on +täynnä pettymystä ja murhetta. + +Gertrud täti pyyhkii silmistään pari kyyneltä, mutta ne eivät vuotaneet +näiden kahden takia, ei, hän muisteli omaa lyhyttä onnen-untansa. +Pastori Hedén ajatteli häntä, joka oli kärsinyt häpeän ja kantanut +surut hänen takiaan, joka ei koskaan saanut palkkaa suuresta +rakkaudestaan. Ja pikku Margit Hedén on näkevinään itsensä pienessä, +koristetussa Fallnavekan kirkossa alttarin edessä solakan nuorukaisen +rinnalla, nuorukaisen, jonka iloiset sinisilmät ovat hänelle niin +rakkaat. Ja samassa hän lentää tulipunaiseksi ja on hämillään, sillä +hän tietää, että nuo silmät ovat Gösta Sandellin. + +Sormukset ovat vaihdetut ja rukoukset luetut. Aage Sparre ja Agnete +Kaas ovat mies ja vaimo. + +Aage on polvistunut vuoteen ääreen ja nojaa otsaansa Agneten käteen. +Tuo rakas, hento käsi, nyt niin kuumeinen, on kuitenkin ollut kyllin +voimakas tukemaan häntä, pelastamaan hänet epätoivosta, häpeästä ja +kuolemasta. Tähän saakka Aage on tuottanut hänelle vain surua ja +tuskaa. Mutta tällä hetkellä hän tekee lupauksen pyhittää jok'ikisen +silmänräpäyksen elämästään, jokaisen pienimmänkin ajatuksensa hänelle, +yksin hänelle. + +Agnete on onnellinen katsellessaan siinä hänen alaspainunutta, tummaa +päätään. — Kun päivä laskeuu mailleen, on vallan yhdentekevää, onko +se ollut pitkä vai lyhyt. Lyhyt kuin joulukuussa tai pitkä kuten +keskikesän valoisat, aurinkoiset päivät — — — Ihminen muistaa vain, +onko tuo päivä ollut surun vai ilon päivä. Semmoinen oli kai elämäkin. +Mitä siitä, vaikka hän kuolisikin nuorena, kunhan hän saa kuolla +Aagen vaimona, kunhan hellät, rakkaat sanat heitä yhdistävät — — — +Ja nyt on Aagen tulevaisuus turvattu, hänen ei koskaan tarvitse enää +tuntea köyhyyden katkeruutta. Hän voi matkustaa, jatkaa rakkaita +lukujaan, tehdä jotain maailmassa — — — Ja tämä uusi elämä kaikkineen +— muuttuneet olosuhteet, jokapäiväinen hyvinvointikin muistuttavat +hänestä, Agnetesta, kertovat hänen rakkaudestaan, joka ympäröi ja +seuraa häntä vielä kauan Agneten kuoleman jälkeenkin. + +Urkujen sävelet kiiriskelivät jälleen huoneessa, ja onnentoivotus-laulu +kaikui voimakkaana ja selvänä — + + + + +XI + + +Rouva Agnete Sparre istui puutarhassa suuressa lepotuolissa tyynyjen ja +vaippojen keskellä. Huhtikuun aurinko paistoi lämpimästi. + +Ympärillä olevat kukkapenkit, joissa hän muisti viimeksi nähneensä +syksyn kirjavia kasveja, olivat täynnä rehottavia krokus-kukkia, +keltaisia, sinipunervia ja valkeita, jotka erottuivat kevätraikkaina +mustasta mullasta. Esikkojen poimuiset lehdet alkoivat jo versoa, ja +siellä täällä ruosteenkarvaisten sananjalkojen keskellä näkyi pieniä +leppäkerttuja, jotka muistuttivat veripilkkuja. Jos silmäili puiden +ääriviivoja autereessa, näki lehtisilmujen olevan puhkeamaisillaan. +Pensaat rehottivat, niiden vaaleanvihreät lehdet olivat vielä hyvin +hennot. Lintujen lakkaamattomat viserrykset olivat kuin yhtämittaista +heräävän kevään, elpyvän elämän ylistystä. Ja kas, tuossa liiteli +keltainen perhonen ruohikon yli — — + +Oli tapahtunut jotain vallan odottamatonta. Tänään tunti sitten lääkäri +oli sanonut hänelle, että hän jää eloon, saa voimansa takaisin. +Hänen tuli nyt vain lähteä joksikin ajaksi johonkin parantolaan tai +matkustaa etelään — ja ennen kaikkea muistaa olla varovainen, välttää +mielenliikutuksia varsinkin nyt alussa. Hän ei ymmärtänyt tätä vielä, +kaikki oli vielä niin uutta. Oli kuin hän olisi nukkunut kauan ja +raskaasti ja vihdoin herännyt häikäisevään valoon, oli kuin hän olisi +herännyt kuolemanunesta uuteen elämään. + +Hän oli kylläkin huomannut voimistuvansa. Pitkiin aikoihin ei ollut +näkynyt verta hänen ysköksissään, kuume oli kadonnut, hän oli saanut +hyvän ruokahalun ja lisääntynyt painossa. Mutta hän ei ollut kuitenkaan +koskaan uskaltanut toivoa parantumista. Ja nyt — nyt hän oli kuullut +nuo kummalliset sanat, jotka palauttivat hänet kuoleman portilta. +Tässä hän nyt istui auringonpaisteessa seuraten luonnon elpymistä +joka taholla, ja hänen sydämensä sykki uusin voimin, sairaat keuhkot +paranivat paranemistaan. Hän olisi sanomattoman onnellinen, ellei eräs +ajatus tuskastuttaisi häntä — — — + +Hänellä ei ollut itse asiassa oikeutta elää. Hänen avioliittonsa oli +petosta. Kun heidät vihittiin, eivät he kumpikaan uskoneet avioliittoa +pitkäaikaiseksi. Hän oli vain tahtonut turvata Aagen tulevaisuuden, +tehdä hänen elämänsä valoisaksi ja rauhalliseksi, antaa hänelle suuren +omaisuutensa. Ja nyt Aage oli sidottu sairaaseen vaimoon, jota ei +rakastanut. Tätä Agnete ei ollut tarkoittanut. + +Mutta oliko hän varma siitä, ettei Aage häntä rakastanut? Tuhannet +seikat johtuivat hänen mieleensä, seikat niin raikkaat ja valoisat kuin +orastava ruoho, hyväilyt ja lemmekkäät sanat, pikkuseikat, jotka kaikki +kertoivat hänen huolenpidostaan. Aage oli ollut hänelle sanomattoman +hyvä ja hellä sairauden aikana, etenkin heidän vihkimisensä jälkeen. +Aagen ja Gertrud tädin huolenpito ja hoito, näinä viime kuukausina +viettämänsä onnellinen, rauhallinen elämä olivat yhdessä hänen +nuoruutensa kanssa suoneet elämälle voiton. + +Agnete sulki silmänsä, aurinko lämmitti hänen kasvojaan, joita +kevättuulahdus niin raikkaasti hyväili. Pelloilta kuului naurua ja +äänekästä puhelua. Koivujen oksissa suhisi, ja lintujen liverrykset +täyttivät ilman. + +Oi aurinko, kevät, kummallinen elämä, miten onnellinen minä olisin, jos +vain uskaltaisin! + +Puutarhanportti narisi. Agnete avasi äkkiä silmänsä. Aage palasi +kevättöistä pelloilta. Hänen saappaillaan oli tuoretta multaa, hänen +kasvonsa olivat päivänpaahtamat, terveväriset ja hymyilevät. Hän +näytti onnelliselta — oi, tuo onnenvälke sytytti Agnetenkin rinnassa +ilontunteen — — — + +Aage otti tuolin ja istuutui hänen viereensä. Agnete katsoi häneen +heikosti hymyillen, mutta tuohon hymyyn sisältyi hänen suuri +rakkautensa. + +»No?» kysyi Aage tarttuen hänen käteensä. »Miten jaksat tänään? Eikö +täällä ole ihanaa?» + +»On, niin sanomattoman suloista — — —» + +»Pian sinä vahvistut niin, että uskallamme lähteä ajelulle. Silloin +saat nähdä koivikon puhkeamaisillaan — muitakin koivuja kuin nämä +tässä.» + +Agnete katsahti riippakoivun latvaan, jossa hennot, puolittain +puhjenneet lehdet muistuttivat vangittuja auringonsäteitä, jotka +haluavat vapauteen. Kultaisen verkon takana sinitaivas kaartui +kevätauringon kirkastamana. Kottarainen visersi heidän päänsä päällä. + +»Tämmöinen puu on vasta ihana», sanoi hän. »Mutta kuitenkin iloitsen +saadessani nähdä koko metsän — —» + +Aage ei vastannut. He istuivat hetkisen ääneti käsi kädessä. Viimein +Agnete kysyi hiljaa: + +»Puhuitko tohtorin kanssa tänään?» + +»En. Mitä hän sanoi?» + +Hän kääntyi nopeasti Agneteen päin, ja hänen jalopiirteiset kasvonsa +olivat täynnä odotusta. + +»Sanonko sen sinulle itse, Aage?» + +»Sano, sano, Jumalan tähden. Jotain tärkeää se on, sen huomaan.» + +Oi, jospa tietäisi syyn hänen äänessään väräjävään levottomuuteen! +ajatteli Agnete. — Tunsiko Aage pelkoa vai toivoiko hän? — — Hän +oli ollut niin kärsivällinen vaimonsa sairauden aikana, mutta ehkä +se johtui siitä, että hän luuli hänen pian kuolevan. Mutta mitä hän +ajattelisi saadessaan kuulla lääkärin lausunnon? Jos hänen katseensa +synkistyisi, jos äänen soinnusta kuuluisi, että sanoma ei tuottanut +hänelle iloa, — oi, silloin Agnete ei välittäisi elonlahjasta, silloin +hän mieluummin kuolisi — — + +Hänen kätensä kylmeni. Hän ei uskaltanut katsella Aagea, hän vain +tuijotti hiekkaan puutarhakäytävällä, jolla koivun heittämät varjot +tanssivat niin keveästi. + +»Hän sanoi, että voin — tulla terveeksi.» + +»Agnete!» + +Oi, Jumalan kiitos, hänen äänensä värisi ilosta, siinä ei ollut surua, +ei pettymystä. Aage sulki hänet syliinsä, hän syleili ja suuteli +häntä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen hyväilynsä eivät enää olleet +arkoja kuin sairasta hyväiltäessä, ei, hän suuteli häntä lämpimästi +ja tulisesti kuin nuori mies suutelee nuorta, tervettä vaimoaan, kun +elämän onni odottaa heitä. Ja hymyillen kyyneltensä läpi, vavisten +onnesta Agnete kohotti katseensa häneen. + +»Sinä siis et ole suruissasi, että jään luoksesi?» + +»Oi Agnete, oletko voinut sitä hetkeäkään epäillä? — Etkö sitten +tuntenut, miten sinua rakastin? — Etten sitä sanonut sinulle ennen, +johtui siitä, että luulin kadottavani sinut enkä tahtonut tehdä +eronhetkeä tyttöraukalleni raskaammaksi — — —» + +»Aage — milloin aloit minua rakastaa?» + +»Luulen sen tapahtuneen sinä yönä, tiedäthän — jolloin pelastit +minut, ja minä, heittiö — minä olin vähällä murtaa sydämesi palkaksi. +Poistuessasi huoneestani olisin antanut mitä hyvänsä voidakseni kutsua +sinut takaisin. Mutta minä en uskaltanut — minä halveksin itseäni +niin sanomattomasti. — Ja sitten sairautesi aikana, johon katsoin +olevani syypää, avasi suru silmäni, ja minä ymmärsin, että sinä olit +kalleimpani maan päällä — ainoa nainen, jota koskaan olin rakastanut — +—» + +»Entä rouva Tholander?» kysyi Agnete hiljaa. + +»Lotten? — Niin, häneen minä olin rakastunut sokeasti, kuten +rakastutaan nuoruuden päivinä. Mutta koskaan ei tunteeni häntä +kohtaan ole ollut niin syvä kuin sinua kohtaan. Jos minussa on jotain +omistamisen arvoista, on se aina ollut sinun, Agnete — se ei ole +koskaan ollut hänen omaisuuttaan. Minä en halua enää koskaan tavata +Lottenia. Mutta minun käy häntä sääliksi — sen sinä hyvin ymmärrät.» + +»Kyllä, kyllä», vastasi Agnete lempeästi ja silitti hiljaa hänen +kättään. »Ajattele häntä vain ystävällisesti. Sitä minäkin koetan +tehdä. Hänhän on onneton nainen.» + +»Onneton siksi, että on pettänyt itsensä», sanoi Aage. + +Agnete oli hetkisen ääneti. Sitten hän katsahti jälleen Aageen +leikkisästi hymyillen. + +»Entä Margit Hedén?» kysyi hän. + +»Margit!» toisti Aage hämmästyneenä. »Rakkahin, kuka on koskaan voinut +ajatella häntä?» + +»Minä olen monastikin ollut mustasukkainen hänen takiaan», sanoi Agnete. + +»Sitä en ole koskaan aavistanut. Ja kerrassaan syyttä olet ollut +mustasukkainen, sen vakuutan. Minun mielestäni hän on kylläkin reipas +tyttö, mutta liian kehittymätön, liian yksipuolinen, että hän koskaan +olisi voinut lumota minua — ja minä kai olen hänen mielestään jo vanha +setä, kahdenkymmenenkuuden vuotias kun olen. Ei, Margit tahtoo Gösta +Sandellin. Odotahan, niin saat nähdä. He sopivat toisilleen. Gösta on +kesyttävä villikissan, ja Margit taasen totuttaa hänet terveeseen, +luonnolliseen elämään ja opettaa häntä voittamaan pahan, jonka hän ehkä +on perinyt isältään. Heidän on hyvä olla — entä sinä ja minä, Agnete, +emmekö mekin ole tyytyväisiä toisiimme, vai mitä?» + +Aage kohotti hänen kasvojaan. Agneten silmissä paloi rakkaus kuten +aina, mutta niissä oli myös jotain surumielistä, jotain haikeata, +kesken heidän onneaan. + +»Mutta Agnete, mikä sinun on — etkö olekaan enää iloinen?» + +»Olen, rakkahin, minä olen niin onnellinen.» — Hän painoi pehmeät +huulensa Aagen poskea vasten. — »Mutta tulin ajatelleeksi jotain. — +Minä en tule koskaan enää oikein terveeksi. Ja minä en voi työskennellä +sinun eteesi, elää kokonaan sinua varten, niinkuin tahtoisin. Minä en +voi antaa sinulle kaikkea — ja itse saan niin äärettömän paljon. Minä +tarvitsen kärsivällisyyttä, hyvyyttäsi joka päivä, joka hetki.» + +»Älä sitä sure, Agnete. Ehkä siinä onkin pelastuksemme. Sinä olet +kärsinyt ja taistellut minun takiani jo kyllin kauan, nyt on minun +vuoroni palkita sinua. Anna minun nyt hoitaa sinua, suojella sinua +— se on paras maaperä rakkaudelle ja painaa vaa'an hiukan minunkin +puolelleni. Sinä, joka olet saanut maistaa rakastamansa eteen +uhrautumisen tuottamaa onnea, suot varmaan minulle nyt saman tunteen. +Sinä olet oppinut antamaan enemmän kuin muut — opi nyt myös ottamaan +jotain vastaan. Silloin luulen meidän voivan elää yhdessä onnellisina.» + +Agnete piiloutui hänen syliinsä liikutettuna ja kiitollisena. Hänestä +tämä hetki oli heidän varsinainen vihkimistilaisuutensa. Nyt he vasta +tunsivat itsensä mieheksi ja vaimoksi, valmiina yhteisvoimin alottamaan +yhdyselämän, valmiina jakamaan surut ja ilot. + +Äkkiä Aage nousi mennen kukkapenkereen luo. Hän alkoi poimia, +innokkaasti ja valitsematta, kaikkia kukkia. Siinä oli viimeisiä +talvikukkia ja erantista sekä vastapuhjenneita orvokkeja, pieniä +hentoja krokus-kukkia kapeine lehtineen ja yksi ainoa puoleksi +puhjennut hyasintti. Sitten hän palasi kädet täynnä kukkia vaimonsa luo. + +»Minä annoin sinulle vain valkeita ruusuja, kun meidät vihittiin», +sanoi hän. »Mutta nyt sinun tulee saada muita kukkia. Nämä kevään +hennot kukat tuovat muassaan toiveita ja lupauksia. Sillä vasta nyt +aikaa meidän elämämme, Agnete.» + +Agnete hyväili hennoilla käsillään näitä kevään esikoisia — valkeita, +keltaisia, erilaisia sinipunervia. Siinä ei ollut ainoatakaan punaista +kukkaa vielä — ne heräsivät eloon vasta myöhemmin, kun aurinko +pääsi paistamaan oikein täydeltä terältään, kun kesä lähestyi. +Mutta onnellisena omistaessaan toiveet hän hymyili Aagelle, kuten +oli hymyillyt tullessaan Koivulaan, kun Aage oli toivottanut hänet +tervetulleeksi. Ja Aage tunsi nyt omistavansa kerran hämärästi +aavistamansa onnen, — onnen, joka oli niin varma ja voimakas kuin +lapsen kodin tunne, mutta kuitenkin paljon suloisempi ja rikkaampi. +Kahden ihmisen syvä onni, kun he surun kautta ovat löytäneet toinen +toisensa ja näkevät valoisampien aikojen koittavan — kaikki kesän riemu +ja syksyn rikkaat sadot, jotka kevät kantaa sylissään. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78648 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..c9dbe7d --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78648 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/78648) |