path: root/78646-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78646 ***
language: Finnish




PÄIVÄ HELSINGISSÄ

Pilakuva


Kirj.

EINO LEINO





Helsingissä,
Kustnnusosakeyhtiö Otava,
1905.




1.


Hän oli vain vaatimaton tuntiopettaja eräässä maaseutukaupungissa.
Hänen palkkansa riitti juuri niukin naukin jokapäiväiseen toimeentuloon
ja vuotuisiin velankorkoihin; lyhennyksistä ei voinut olla puhetta. Hän
oli ehtinyt jo ohi viidenkymmenen eikä ollut päässyt vielä edes niin
pitkälle, että olisi saanut omia huonekaluja hankituksi. Hänen kirjansa
olivat hujan hajan lattialla siinä pienessä yliskamarissa, jossa
hän asui, liinavaatteensa säilytti hän vanhassa, suuressa
hylkeennahkaisessa kapsäkissä, muisto isän kodista, ja syömässä kävi
hän työväen keittiössä. Samassa paikassa istui hän myöskin joka ilta
teelasinsa ja rakkaiden sanomalehtiensä ääressä, joiden lukemista hän
ei milloinkaan laiminlyönyt. Koulupojat kävivät juttelemassa hänen
kanssaan politiikasta — heillä oli lupa käydä työväenkeittiössä — ja
monet heistä muistelivat vielä kauan koulusta päästyäänkin kaipauksella
tuota vaatimatonta, aina hyväntahtoista miestä, jonka hapset olivat jo
harvenneet ja selkä käynyt jo kumaraksi, mutta jonka otsa oli korkea ja
kirkas ja jonka silmissä paloi ainainen leikinlasku ja sydämessä
sammumaton nuoruuden ja pyhän innostuksen lieska. Hän oli patriootti
kiireestä kantapäähän ja vaikka hänellä itsellään ei ollut enää paljoa
annettavaa isänmaalleen, tahtoi hän innostaa ja herättää niitä, joilla
oli enemmän. Moni siemen lankesi tien oheen, mutta moni myöskin kiittää
ikuisesti maisteri Teofilus Malakias Tavelaa harrastuksestaan yleisiin
asioihin ja maan ja kansan kohtaloihin.

Vanhasta tottumuksesta sanottiin häntä maisteriksi, vaikka hän ei
ollutkaan ikinään mitään tutkinnoita suorittanut. Hän oli ainoastaan
ylioppilas. Mutta hän oli nähnyt aikoinaan myöskin parempia päiviä. Hän
oli ollut ennen tunnettu osakuntapuhuja ja esiintyi vieläkin mielellään
Runeberg-juhlissa y.m. vaatimattomissa tilaisuuksissa, joita tuossa
pienessä maaseutukaupungissa silloin tällöin toimeenpantiin. Hän oli
ollut Snellmanin personallinen tuttava, Aug. Ahlqvistin viftitoveri,
oli veli kaikkien vanhan puolueen merkkimiesten kanssa ja ollut jo
kerran ehdolla Uuden Suomettaren toimitussihteeriksi. Korkeammin ei
hänen kunniansa kukko kuitenkaan ollut koskaan kiekahtanut.

Omaten nuoruudessaan jonkunverran kaunokirjallisia taipumuksia — hän oli
julaissut myöskin painosta ohuen novellikokoelman — oli hän nimittäin
toiminut useita vuosia erään maaseutulehden toimittajana, seuraten
uskollisesti käskyjä pääkortteerista ja ylistäen Yrjö-Koskisen
valtiotaitoa. Kun sitten ruvettiin kansanopistoja perustamaan, oli hän
hakenut ja saanut johtajan paikan ja antautunut kaikesta sydämestään
kansanvalistuksen kalliille asialle. Pian oli hän kuitenkin tympeytynyt
tähän ja katsonut olevansa paremmin paikallaan osuuskaupan johtajana —
eräs maan ensimäisiä — joka kuitenkin pian teki vararikon. Sen jälkeen
oli hän vielä koetellut opettajatointa työväenopistossa, johtokunnan
jäsenen tointa eräässä Kansallispankin haarakonttorissa — hänen
helsinkiläisten ystäviensä homma! — ja asettunut vihdoin historian ja
maantieteen opettajaksi yksityiseen, mutta valtioapua nauttivaan
tyttökouluun eräässä maamme pienimmistä ja syrjäisimmistä sisämaan
kaupungeista. Siinä aikoi hän myös pysyä ikänsä.

Kuitenkin oli hän halki elämänsä harhailevan juoksun säilyttänyt saman
rakkauden julkiseen elämään ja — sanomalehtiin. Ne olivat hänen henkensä
ja verensä. Hän seurasi jokaista pienintäkin pilvenvivahdusta meidän
valtiollisella taivaallamme, teki laskujaan, veti johtopäätöksiään ja
ennusti kuin paras almanakka. Myöskin ainaisen, elämää ymmärtävän
huumorinsa hän oli säilyttänyt ja siksi kuunteli jokainen mielellään
hänen poliittisia kannunvalamisiaan. Paras kaikista oli kuitenkin, että
hän oli säilyttänyt nuorekkaan ja hehkuvan sydämensä.

Hän otti todellakin osaa koko isänmaan iloihin ja suruihin täydestä
sielustaan ja mielestään. Viimeiset vuodet olivat olleet hänelle
murheen ja jännitetyn ajatustyön vuosia. Hän oli valvonut monet yöt
unettomana vuoteellaan ja pessyt koko ruumiinsa kylmällä vedellä aamun
koittaessa. Yrjö-Koskisen promulgatsioni-politiikka oli ollut kova isku
hänen ihailulleen ja tämän "avoin kirje" oli ollut vähällä tehdä siitä
kokonaan lopun. Kuitenkin oli hän lähettänyt surunvalitussähkösanoman
hautajaisiin. Hän ei hyväksynyt kotimaisen hallituksen menettelyä eikä
Uuden Suomettaren kirjoitustapaa, mutta luki itsensä kuitenkin
"maltillisiin". Prokuraattorin murha oli kauhistanut häntä ja hän oli
itse hommannut omasta kaupungistaan protestikirjelmän, jonka alla
ensimäisenä luettiin hänen nimensä. Hän oli kirveltelevin sydämin
seurannut yhä kasvavaa puolueriitaa ja suri syvästi entisen
suomenmielisen puolueen kahtia jakoa. Hänen luonnolliset vihamiehensä
olivat yhä edelleenkin "sveesit", vaikka viimeisten vuosien kovat
kokemukset olivatkin tuota vihaa suuresti lauhduttaneet. Mieluimmin
olisi hän suonut, että kaikki puolueet olisivat yhtyneet ja Suomi
seisonut voimakkaana ja yksimielisenä.

Hän ei käsittänyt, kuinka voitiin riidellä, kun asia kuitenkin oli niin
selvä. Hän hyväksyi perustuslaillisten passiivisen vastarinnan,
virkamiesten eroamiset ja asevelvollisuuskutsuntain vastustamisen.
Hänen olisi siis oikeastaan pitänyt kuulua perustuslailliseen
puolueeseen. Mutta ei hän hyväksynyt yksityisten miesten
"prikkaamista", ei mitään mielenosotuksia eikä "pimeitä päiviä", vielä
vähemmin valtiopäiväin kantaa äänioikeuskysymyksessä taikka yleensä
oppia "laillisista edellytyksistä". Niiden tähden killui hän vielä
kiini hallituspuolueessa, vaikka tuo lanka olikin käynyt vuosi vuodelta
ohuemmaksi. Ollen itse kansanvaltainen kiireestä kantapäähän olisi
hänen oikeastaan pitänyt kuulua sosialistiseen puolueeseen, mutta siitä
estivät taas häntä hänen akateeminen kasvatuksensa ja yleiset
kulttuuriharrastuksensa, joille hän ei tavannut tarpeeksi kaikupohjaa
työväenaatteen nykyisissä ajajissa. Ollen myöskin vapaamielinen vereen
ja sydämeen saakka, olisi hänen paikkansa jo ammoin ollut "Nuoren
Suomen" parissa, mutta siitä estivät taas häntä hänen personalliset
tuttavansa toisessa puolueessa ja hänen leimuava ruotsalaisvihansa.
Näin oli hän jäänyt ijäkseen heilumaan puolueiden keskivälille, ja
vaikka hän virallisesti vanhojen traditsioniensa takia lukikin itsensä
hallituspuolueen jäseneksi, olisi hän yhtä hyvin voinut kuulua mihin
niistä tahansa. Hän hyväksyi jonkun osan jokaisen puolueen toiminnasta
eikä kaikkea minkään. Hän oli tarpeeksi kaukana varsinaisen
puolue-elämän vilinästä voidakseen pysyä omana personallisena itsenään
ja kuitenkin, jokapäiväisen, intohimoisen sanomalehtilukemisensa
kautta, tarpeeksi lähellä sitä, voidakseen muodostaa tarkat
käsityskannat jokaisesta ajan ilmiöstä. Hän oli Teofilus Malakias
Tavela.

— Minä olen suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen ja
vapaamielinen mies, oli hänen tapansa kehuskella itseään koulupojille
Työväen keittiössä. Jos koko Suomi olisi niinkuin minä, ei meillä olisi
hätäpäiviäkään.

Kuten kuuluu, ei hänellä ollut niinkään pienet käsitykset itsestään, ei
ainakaan valtiollisista mielipiteistään, vaikka hän muuten olikin
käytökseltään kovin vaatimaton. Päinvastoin piti hän itseään aika
valtiomiehenä ja katsoi, että hänen kykynsä, oikein käytettynä isänmaan
palvelukseen, olisi voinut aikoinaan tuottaa sille arvaamattomia
siunauksia. Nyt huomasi hän kyllä itsekin olevansa liian vanha
tavoitellakseen enää mitään sentapaista kuuluisuutta, mutta kuitenkin
oli hänellä vielä yksi lempi-ajatus, joka oli kypsynyt aivan
vihoviimeisinä aikoina ja jota hän katsoi olevansa kutsuttu
toimeenpanemaan.

Se oli: sovinto puolueiden välillä.

Hän oli miettinyt sitä vahvasti. Hän oli tehnyt pitkiä kävelymatkoja
kaupungin ympäristöön, pitänyt puheita kuusille ja aidanseipäille ja
palannut takaisin posket innostuksesta punottavina. Hän oli puhunut
asiasta myöskin koulupojille ja saavuttanut heidän kaikkien rajattoman
kannatuksensa. Hän oli yrittänyt puhua siitä myöskin lyseon
opettajille, mutta nämä olivat hyväntahtoisesti keskeyttäneet hänet,
taputtaneet häntä olkapäälle ja kehoittaneet matkustamaan Helsinkiin
selittämään asiata puolueiden pääkortteerissa: he eivät sille mitään
voineet.

— Läheltä pitää, etten matkustakin.

Se piti jo niin läheltä, että hän kirjoitti kirjeen veljenpojalleen
Helsinkiin, joka siellä oli suuren asianajoliikkeen omistaja ja yksi
nuoren puolueen tunnetuita miehiä. Tähän tosin ei kuulunut mitään
vastausta, mutta ajatus iti ja kasvoi hänen sielussaan. Kukatiesi oli
hänkin luotu tekemään kerran jotakin suurta, kukaties oli hän sittenkin
luotu pelastamaan isänmaan? Sen tehtyään voisi hän rauhassa harmaan
päänsä lepoon kallistaa. Hän olisi elänyt.

Hän puhui matka-aikeestaan koulupojille ja nämä pitivät sitä aivan
luonnollisena. Heidän mielestään oli setä Malakias niin oikeassa, että
hänen täytyi onnistua, kun hän vaan pääsisi sitä puolueiden johtajille
mieskohtaisesti esittämään. He luottivat rajattomasti hänen
valtiomiestaitoonsa ja ihailivat jo edeltäkäsin häntä Suomen
Gladstonena, Bismarckina. Hän teki suorastaan väärin isänmaatansa
kohtaan, ellei hän matkustaisi.

Niin palkkasi hän itselleen sijaisen tuntiopettajan, tarkasti
hylkeennahkaisen kapsäkkinsä sisällyksen ja matkusti kesken lukukautta
eräänä kauniina talvisena aamuna päätäpahkaa Helsinkiin.




2.


Hän saapui Helsinkiin klo 12 päivällä ja ajoi suorastaan veljenpoikansa
luo. Tämä nouseskeli juuri makuultaan.

— Kah! Setä! No, ei kummemmalla hevosella ajeta! Sinä Helsingissä?

— Minä itse, omassa korkeassa persoonassani. Saanko luvan esitellä:
Teofilus Malakias Tavela, tuntiopettaja yksityisessä tyttökoulussa.
Suomenmielinen, perustuslaillinen, vapaamielinen ja kansanvaltainen
mies. Sinun piikasi ei tahtonut päästää minua sisälle, mutta minä tulin
vaan. Tässä minä nyt olen.

Hän seisoi todellakin siinä, keskellä varatuomari Tavelan mukavaa
nuorenmiehen salonkia, turkki päällä, päällyskengät jalassa ja
hirvittävän suuri hylkeennahkainen kapsäkki kädessään, niin lujana ja
voitonvarmana, tyytyväisenä ja poskipäät pakkasesta punertavina,
ikäänkuin hän olisi voinut vaatia koko maailman taisteluun kerallaan.
Hänen rinnallaan näytti pitkä, laiha ja kalpeakasvoinen veljenpoika
suorastaan vähäpätöiseltä.

— Tervetulemaan! Kenties kuitenkin tahdot riisua turkkisi, sillä aikaa
kuin minä viimeistelen vähän tätä maallista olemustani. Mitä kello
mahtanee ollakaan?

— Sinä nukut myöhään.

— Tuli istutuksi vähän ulkona eilen illalla. Käy istumaan, käy
istumaan!

Veljenpoika katosi viereiseen huoneeseen, mutta palasi pian takaisin
täydessä asussaan, viinipullo ja pari pikaria kädessään.

— Arvelen, että pieni tuikku näin aamutuimaan ei ehkä tekisi pahaa
sinulle. Oletko syönyt?

— Söin Riihimäellä. Kuulepas, minusta näytti niinkuin sinä olisit
onnahtanut hiukan toisella jalallasi. Reumatismiä?

— Oh, se on ainoastaan pieni muisto nuoruuteni myrskyisiltä
ihannevuosilta!

— Arvattavasti, samoin kuin kalju päälakesikin. Maljasi!

— Maljasi! Ja vielä kerran: tervetullut Helsinkiin.

He kilistivät ja sytyttivät sikaarin. Sitten katselivat he hiukan
toisiaan.

— Sinä asut mukavasti, sanoi setä.

— Miksen asuisi! sanoi veljenpoika, kun on nuori ja naimaton...

— Niinkuin minä esimerkiksi.

— En tarkoittanut juuri sinua. Mutta todellakin, setä, eiköhän sinun
olisi jo aika mennä naimisiin?

Tämä oli heidän tavallinen pilanaiheensa entisiltä ajoilta, jolloin he
olivat paljonkin yhdessä olleet. Oikeastaan saikin varatuomari Tauno
Tavela kiittää setä Malakiasta ensimäisestä henkisestä kasvatuksestaan,
sekä jo koulupoikana että myöhemminkin nuorena ylioppilaana. Ottamalla
puheeksi sedän naimishommat tahtoi veljenpoika kohteliaasti huomauttaa,
että hän ei ollut noita aikoja unohtanut.

— Niinkö arvelet? hymähti setä mielissään ja veti viiksiään. Minulla
onkin jo lintu paulassa.

— Ehkä kaulassakin?

— Toistaiseksi ainoastaan tämä villainen kaulahuivi, jonka myös pyydän
riisua sinun luvallasi.

He nauroivat ja kilistivät jälleen. Setä viihtyi mainiosti
sohvankulmassa. Hän oli syönyt hyvästi Riihimäellä, matka oli
temmaissut hänet pois tavallisesta, painostavasta ympäristöstään ja
tulo pääkaupunkiin oli virittänyt hänen mielensä todelliseen
juhlatunnelmaan.

Hän kohotti lasinsa ja lauloi vanhalla särkyneellä tenorillaan:

    "Noh, miehet, miekat naulahan
    nyt pankaa riippumaan,
    käs' toinen neidon kaulahan
     ja malja oikeaan."

Kuitenkaan ei hän ollut matkansa suurta ja pyhää tarkoitusta unohtanut.

— Kuulepas, sinä et vastannut minun kirjeeseeni, sanoi hän yht'äkkiä
kulmiansa rypistäen.

— Niin, suo anteeksi, tuota, minä olen lyönyt niin paljon muutakin
laimin näinä aikoina. Sanalla sanoen: olen tietysti monta kertaa
aikonut kirjoittaa...

— Sanalla sanoen: olet unohtanut.

— Sinäpä sen sanoit. Kun on yksi pää kesänsä talvensa ... sitäpaitsi:
minulla on todellakin tätä nykyä niin sekä pää että taskut täynnä
papereita.

— Sinun pöydällesi on ilmestynyt myöskin naisen kuva. Oletko kihloissa?

— Hm. Tuota noin ... toisin sanoen, en vielä.

— Mutta pian?

— Jumalan ja hyväpalkkaisen varatuomarin edessä ei mikään ole
mahdotonta.

— Onneksi olkoon! Uskaltaako olla utelias?

— Ei vielä, vasta sitten kuin olemme syöneet päivällistä. Tulen
mieluimmin tunteelliseksi vasta iltapuhteella.

He kilistivät jälleen ja vaikenivat. Setä mietti kuulemiaan. Nyt oli
veljenpojan vuoro.

— Kuulepas setä, mitä teet sinä pääkaupungissa?

— Suora kysymys. Enkö ole vielä sanonut sitä sinulle?

— Etpä suinkaan. Olet tosin jo heti ovessa esittänyt minulle
valtiollisen ohjelmasi, suomenmielinen, perustuslaillinen,
vapaamielinen...

— Ja kansanvaltainen mies. Niinkuin nakutettu! Juuri sitä varten olen
tullut.

— Siis mitä varten?

— Saamaan aikaan sovintoa puolueiden välillä. _Concordia res parvae
crescunt_.

Setä Malakias oli noussut juhlallisesti. Veljenpoika seurasi hänen
esimerkkiään.

— Oivallista, aivan erinomaista. Ajatus puolueiden yhteistoiminnasta
onkin ilmassa. Se voi muuttua todellisuudeksi minä päivänä tahansa.
Concordia! Yhteisvoimin yhteistyöhön! Se juuri on tulevaisuuden
tunnussana. Salli, että onnittelen sinua niin oikeasta päähänpistosta.
Sinulla on todellakin paljon herkkää poliittista vaistoa, setä.

Setä katsoi häneen alta kulmiensa. Tekikö toinen pilkkaa hänestä vai
muutenko vaan tapansa mukaan joutavia lasketteli?

— Mitäh? sanoi hän. Onko se ilmassa?

— Epäilemättä. Kaikki ihmiset puhuvat siitä. Nekin, jotka eivät puhu
siitä, kaipaavat sitä. Kaikki puolueet ovat väsyneet taisteluun. Etkö
ole lukenut tämänpäiväisiä sanomalehtiä?

— Luin ne junassa, mutta, suoraan sanoen, en ymmärtänyt. Välistä minua,
opeta minua, profeetta!

— Tähän ei todellakaan mitään profeetallista taitoa tarvita. Onhan se
niin tuiki luonnollista. Hallituspuolueen äänenkannattaja puolustaa
perustuslaillisten johtomiehiä ja oppositsionin lehdet puhuvat
parjaajista ja panettelijoista. Tällä pohjalla on sovinto tapahtuva.
_In hoc signo vinces_, käyttääkseni sinun kielitaitoasi.

Setä tunsi suuren ajatuksensa äkkiä kutistuvan sangen pieneksi. Äsken
vielä tahtoi se tuskin mahtua koko maailmaan, nyt olisi hän sen jo
varsin mukavasti voinut pistää housuntaskuunsa.

Mutta hän oli päättänyt seisoa lujana loppuun saakka.

— Hm, sanoi hän miettiväisesti ja asettui akkunan ääreen, kädet selän
takana. Perhana, menivät perustuslaillisten johtajat plaskaamaan
itsensä juuri parhaalla hetkellä! Vaikka minä oikeastaan luenkin itseni
hallituspuolueeseen, en minä kuitenkaan toivoisi, että sovinto
puolueiden välillä tapahtuisi juuri meidän omien virheittemme
perustuksella.

Veljenpoika asettui hänen viereensä, samoin kädet selän takana ja
samoin rypistäen otsansa miettiväisiin ryppyihin.

— Minun mielestäni on se ainoa luonnollinen pohja kaikelle ihmisten
keskinäiselle yhteistoiminnalle. Me lainaamme kansallismielisiltä
auktoriteettiuskon, kotimaiselta hallitukselta diplomatian,
perustuslaillisilta politiikan, ruotsinmielisiltä rahat ja
työväenpuolueelta äänet. Saatpa nähdä, että siitä syntyy puolue, niin
mahtava ja luja, että pitää olla itse piru, joka voi sitä vastustaa.

— Mahdollista kyllä, virkahti setä hajamielisesti ja katsahti
syrjäkarein veljenpoikaansa.

— Se on aivan varma, sanoi veljenpoika.

Sitten vaikenivat he jälleen hetken. Lumi kimmelsi katoilla ja päivä
paistoi punaisiin tiiliseiniin.

— Sinä olet suuri leikinlaskija, sanoi setä.

— En koskaan sinun vertaisesi, sanoi veljenpoika.

Jälleen lyhyt äänettömyys.

— Mutta mitä Herran nimessä sinä sitten aiot tehdä tuolla noin
kokoonpannulla jättiläispuolueellasi? puhkesi setä vihdoin puhumaan.
Mikä on oleva sen ohjelma, mikä sen merkitys ulos- ja sisäänpäin?

— Ei mikään. Luonnollisesti: ei mikään. Siitä kaiketi voimme hetikohta
olla yksimielisiä, koska sinäkin kerran ajat samaa asiata. Sitä
vartenhan juuri yhdytään, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä mitään. Kun
tehdään, niin taistellaan. Kun väsytään, niin sovitaan. Eikö se ole
sinunkin yksityinen mielipiteesi?

Setä ei kuitenkaan vielä tahtonut oikein tottua toisen kevytmieliseen
puhetapaan.

— Sinä olet perustuslaillinen, sinä? sanoi hän.

— Epäilemättä. Yksi suomenmielisten perustuslaillisten johtomiehiä.

— Mutta oletko sinä myöskin kansanvaltainen ja vapaamielinen?

— Minä olen mitä sinä vain tahdot. Mutta minulla ei ole nyt laillisia
edellytyksiä olla ... mitään.

Veljenpoika oli koskettanut arkaan paikkaan. Setä löi kätensä
ikkunalautaan.

— Te ja teidän lailliset edellytyksenne! Te ette tee mitään muuta kuin
haukottelette, sillä teillä ei ole laillisia edellytyksiä edes oikein
nukkumaan. Kansallismielisillä, taikka niinkuin sinä sanot,
hallitusmielisillä taas olisi siihen kaikki edellytykset, mutta heitä
vaivaa eräs paha painajainen, jota he nimittävät historian tuomioksi.
Myöskin työväenpuolue kuorsaisi mielellään hyvinkin äänekkäästi, mutta
heillä taas ei ole yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Jospa hyvä
jumala sen pian antaisi heille, että hekin pääsisivät levolle päivän
vaivoistaan! Silloin olisi se sovinto puolueiden välillä saavutettu,
jota te toivotte. Mutta se ei ole minun, saakeli soikoon!

Veljenpoika oli heittäytynyt selälleen sohvaan ja nauroi kuollakseen.

— Sanoinhan minä ettei vanhalle vertoja vedä. Leijona tunnetaan
kynnestään ja setä Malakias hampaistaan. Maljasi! Tapani ei juuri ole
olla imarteleva, mutta sentään täytyy minun tällä hetkellä totuuden
nimessä tunnustaa, että ylpeilen olla veljenpoikasi. Eläköön Teofilus
Malakias Tavela, jonka kengännauhoja minä en ole kelvollinen
päästämään!

Setää oli ruvennut ryvittämään.

— Pelkään, että vetää sinun akkunoistasi, sanoi hän kuivasti. Annapas
minun kaulahuivini!

Setä vyötti jälleen villahuivin kaulaansa ja istui nojatuoliin. Syntyi
pieni äänettömyys.

Veljenpoika katsoi kelloaan.

— Onko sinulla meno jonnekin? kysyi setä.

— Ei aivan vielä, mutta kohta.

— Tärkeäkin?

— Ainoastaan erään arpajaistoimikunnan kokoukseen.

— Sinä kuulut arpajaistoimikuntaan?

— Minä olen komitean puheenjohtaja.

— Soo, soo. Mistä saakka olet sinä ruvennut harrastamaan
kansanvalistusta?

— Tietysti siitä saakka kuin olen tullut komitea puheenjohtajaksi.
Tulot lankeavat yleishyödylliseen tarkoitukseen.

— Sitä en epäile. Kenen luona kokoonnutaan?

— Yliopettaja Lyyn luona. Eikö hän ole sinun vanha tuttavasi?

— Saattaa olla. Ketä muita kuuluu komiteaan.

— Tietysti ensiksikin rouva Lyy. Sitten: senaattorin rouva A.,
professorin rouva B., ja pankinjohtajan rouva C. Kolmanneksi:
opettajatar, neiti Ilma Ainamo ja minä, varatuomari ja erittäin
luotettavan asianajoliikkeen omistaja.

— Siis niin sanoakseni Suomen kansan henkinen valiojoukko? Sen
puserrettu mehu ja kirnuttu kerma?

— Mutta setä! Älä nyt rupea sikamaiseksi keskellä Jumalan kirkasta
aamupäivää! Onkos nyt oikea aika ja paikka pilkantekoon ja vielä
henkilön läsnäollessa, jota pian kutsuu korkeampi velvollisuus?

— Sanoit, että tulet tunteelliseksi iltapäivällä.

— Sanoin, että mieluimmin valitsen sen hetken tunteilleni. Mutta ei
sinun silti tarvitse tulla hävyttömäksi aamupäivälläkään.

Setä katsoi häneen yhä edelleenkin sangen epäluuloisesti.

— Kuka tuo neiti Ainamo on?

— Sinä ammut harhaan, setä. Se ei ole se.

— Hyvä on. Onko yliopettaja Lyyllä tyttäriä?

— Entäpä, jos olisikin!

— Kuinka monta?

— Ainoastaan kolme.

— Se ilahduttaa minua. Ja vanhin heistä?

— Setä! Minä varoitan sinua vielä kerran: älä nyt rupea hävyttömäksi!

— On kuinka vanha?

— Vasta vähän päälle kolmenkymmenen.

— Siis suunnilleen sinun ikäisesi. Lykkyä tykö!

— Setä! Se ei ole hän.

— Epäilemättä on se hän. Näen sen valokuvasta.

— Sinä luulet siis, että minä nain Lean?

— Siksi että Rakelit eivät huolisi sinusta. Mutta sinulla oli kiire
kokoukseen?

— Taisi olla. Tuletko mukaan?

— Ei haluta. Pistäydyn mieluimmin yksin tapaamaan yliopettajaa.

— Me syömme kaiketi sentään päivällistä yhdessä?

— Voimme syödä.

— Missä?

— Ylioppilastalolla. Tietystikin.

— Siellä ei anneta enää ryyppyä. Etkö ole lukenut sanomalehdistä?

— Olen. Siis Seurahuoneella.

— Hyvä on.

He astuivat äänettöminä ulos.

Porraskäytävässä tuli heitä vastaan nuori mies, joka tervehti
kohteliaasti. Hän tahtoi puhutella varatuomaria. Setä astui yksinään
kadulle. Hetken päästä palasi veljenpoika ja se nuori herra hänen
seurassaan. He hyvästelivät toisiaan kohteliaasti ja erosivat. Setä
odotti kadun kulmassa.

— Kuka se oli?

— Olipahan.

— Mitä hän tahtoi?

— Rahaa.

— Annoitko?

— Kyllä.

— Paljonko?

— Sata.

— Oliko hän maksanut edellisen?

— Ei.

— Sinä olit siis juomassa hänen kanssaan viime yönä?

— En. Se oli minun tuleva lankomieheni.

— Yliopettaja Lyyn poika?

— Niin.

He vaikenivat ja kävelivät mykkinä vierekkäin pitkin kuuraista
puistokatua. Molemmat tunsivat, että entinen keskinäinen ymmärrys oli
heidän välillään täydellisesti palautettu.

— Kuulepas, sinä et mennyt minulle enää siihen vekseliin?

— En.

— Miksi et?

— Siksi että sinä aina maksatat minulla.

— Tuokin toinen maksattaa.

— Minä en aiokaan sinun sisaresi kanssa naimisiin.

Setä hymyili. Nyt tunsi hän jälleen veljenpoikansa. Tämä oli heidän
entistä hyvää väliään.

— Sinulla on kuitenkin hyvät tulot.

— Samallaiset voisivat itselläsikin olla.

— Minä kustansin kuitenkin sinun koulunkäyntisi.

— Sen olen minä maksanut sinulle moninkertaisesti takaisin.

Setää pyrki jo naurattamaan rakkaan veljenpoikansa herttaisuus. Mutta
samalla muisti hän jälleen suuren ajatuksensa.

— Kuulepas: sikäli kuin minä ymmärsin, kuuluu tuohon toimikuntaan
ainoastaan kansallismielisiä?

— Paitsi minä, niin.

— Mitäs sanoo siitä sinun oma puolueesi?

— He pitävät minua varsin epäluotettavana.

— Ja kun he kuulevat, että aiot naimisiin yliopettaja Lyyn tyttären
kanssa?

— Silloin pitävät he minua suorastaan isänmaan petturina.

He olivat pysähtyneet Lyyn asunnon edustalle.

Molemmat olivat kohottaneet ylös turkinkauluksensa ja katsoivat
toisiaan kuuraisten kulmakarvain alta.

— Sovinto puolueiden välillä on siis sinulle tuiki toivottava?

— Se on vallan välttämätön minun avioliitolleni.

— Siksi tahdot sinä viedä minut yliopettaja Lyyn luo?

— Toivon, ettet kieltäydy tästä pikku palveluksesta.

— Voitko tehdä minulle vastapalveluksen?

— Epäilemättä.

— Esimerkiksi?

— Kirjoittamalla nimesi sinun vekseliisi.

— Tulen puolen tunnin kuluttua. En tahdo tavata arpajaistoimikuntaa.

— Mihin nyt menet?

— Ostamaan vekselilanketteja.

Setä ojensi kinttaansa hyvästiksi. Veljenpoika puristi sitä
talvihansikkaallaan. Molemmat hymyilivät kuuraisten partahuulten
lomasta. Sedällä oli pitkä pujoparta, veljenpojalla lyhyeksi leikattu
leukatupsu.

— Herodes ja Kaiphas ovat siis jälleen ystäviä? sanoi veljenpoika.

— Yhteinen hyöty oli heidät yhdistänyt.

He erosivat. Veljenpoika aukaisi paraatioven ja astui sisälle. Setä
kääntyi taas takaisin keskikaupungille.




3.


Yliopettaja Lyyllä oli ollut tänä aamuna pitkä keskustelu poikansa
kanssa.

Kun ei poika — Onni oli hänen nimensä — taaskaan ollut ilmestynyt
aamiaispöytään, oli isä lähettänyt häntä herättämään. Poika oli
lähettänyt piian mukana vastauksen, että hän ei vielä ollut juonut
aamukahviaan eikä siis mitenkään voinut rasittaa ruumistaan syömisellä.
Silloin oli isä suuttunut, käskenyt pojan heti paikalla nousta ylös ja
mennyt itse omaan huoneesensa odottamaan. Hänellä oli Onnille jotakin
hyvin tärkeätä sanomista.

Onni oli ilmestynyt hänen kamariinsa puolen tunnin kuluttua,
haukotellen, villaisessa aamunutussa ja jalat mukavasti tohveleihin
pistettyinä. Isä itse oli kävellyt kiivaasti edes takaisin.

— Oliko isällä jotakin asiaa?

— Oli. Minä tahdoin puhua sinun tutkinnoistasi.

— Niistä ei todellakaan ole paljoa puhumista.

Ukko oli pysähtynyt ja katsonut poikaansa. Mikähän maailmanrannan
kulkija tuostakin tullee!

— Minun mielestäni niistä voitaisiin vähitellen ruveta puhumaan. Sinä
olet jo viidettä vuotta ylioppilaana.

— Isä oli kahdeksan vuotta ... jos vanhat ylioppilaskataloogit
nimittäin paikkansa pitävät.

Onni oli puhunut haukotellen ja väsyneesti ikäänkuin asia ei häntä
vähääkään liikuttaisi. Mennyt vielä tupakkapöydän luokse, juonut lasin
vettä ja sytyttänyt paperossin. — Ukko yritti jo kiivastua.

— Se oli toista minun aikanani. Siihen aikaan olivat kurssit pitemmät
ja luettiin perinpohjaisemmin.

— Minäkin olen lukenut perinpohjaisemmin.

— Mitä?

— Estetiikkaa, kirjallisuushistoriaa ja äärettömän joukon huonoja
kirjoja. Tahtooko isä kuulustella?

Onnilla oli todellakin laajat tiedot aineessaan. Hän olisi koska
tahansa voinut suorittaa asianomaisen laudatuurin ja oli jo esiintynyt
silloin tällöin pienillä tutkielmilla sanomalehdissä ja
aikakauskirjoissa, joista isä oli ollut sangen mielissään.

Ukko tunsi jo suuresti leppyneensä.

— Lukisit hyviä kirjoja.

— Ei ole hyviä kirjoja, isä kulta.

Onni seisoi yhäti ovensuussa ikäänkuin kummastellen, miksi hänet oli
ollenkaan käsketty tänne. Nähtävästi aikoi hän käyttää ensimäistä
tilaisuutta jälleen livistääkseen tiehensä.

— Istu!

— Kiitoksella mainitaan.

Tuo oli olevinaan sitä nykyaikaista seurustelutapaa. Ukko katsoi häneen
ylenkatseellisesti.

— Tässä on sinulle edes yksi hyvä kirja. Lue se ja tule sitten puhumaan
vanhempien ihmisten kanssa!

Ukko oli mennyt kirjahyllylleen, ottanut sieltä Agathon Meurmanin
"Siivosta esiintymistavasta" ja ojentanut sen pojalleen. Onni silmäsi
laiskasti otsaketta.

— Ei ole loppua kirjojen tekemisellä ja liika lukemus vaivaa ruumiin.
Mutta minä otan sen kaikissa tapauksissa.

— Lue se myös!

— Sekä luen että arvostelen.

— Mitäh?

— Ne ovatkin jo kiirehtineet sieltä sanomalehtitoimistosta. Tulin
luvanneeksi kerran.

— Aiotko sinä arvostella Meurmania?

— Ei oikeastaan kannattaisi. Mutta voihan sillä jonkun ihmisen
huvittaa.

— Huvi on pääasia?

— Eipähän hyöty. Maksavat niin kovin vähän. Mutta jotakinhan tässä
täytyy tehdä henkensä piteiksi.

Onni kirjoitteli perustuslailliseen lehteen. Tuo asia oli jo kauan
ollut tikkuna ukon silmässä.

— Kirjoittaisit edes Uuteen Suomettareen, sanoi hän lempeämmin. Minä
luulen, että ne siellä mielelläänkin vastaanottaisivat sinun
arvostelujasi.

— Myös tästä kirjasta?

Onni näytti kirjaa kädessään.

— Tiedä huutia!

Seurasi lyhyt, puhuva vaitiolo. Ukko sylkäisi uunin eteen ja jatkoi
kävelemistään. Hän oli vanhan kansan mies, mutta työmies kiireestä
kantapäähän. Nuorena ylioppilaana hän oli tietysti innostellut muiden
mukana ja istunut myöhään yöhön ylioppilaskokouksissa, mutta sen
jälkeen hän ei ollut tehnyt muuta kuin työtä, kotona, koulussa,
lukemattomissa johtokunnissa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa y.m.
isänmaallisissa yhdistyksissä. Nyt oli hän yksi vanhan puolueen
johtajia ja käveli puolituntisensa finspongilla niinkuin muutkin
miehet.

Oikeastaan hänellä ei ollutkaan muuta poikaansa vastaan kuin että tämä
olisi tehnyt työtä, mitä tahansa. Perustuslaillinen muka! Kuka ei tässä
maassa perustuslaillinen ollut? Vapaamielinen! Kuka ei ollut
nuoruudessaan ollut vapaamielinen? Tutkinnot! Kuka ei ollut
ylioppilaana vetelehtinyt ja kuitenkin suorittanut opinnäytteensä
kunnialla? Voi olla hyväkin, että katseli hiukan ympärilleen maailmaa
eikä heti syöksynyt läksyistä läksyihin niinkuin monet nykyajan nuoret.
Varoja ei häneltä puuttunut ja pojalla oli kyllä vielä ikää
miehistyäkseen.

Mutta työtä tuli hänen oppia tekemään, työtä!

— Millä sinä aiot elää?

Ukko oli pysähtynyt mietteissään poikansa eteen ja laukaissut tämän
arvaamattoman kysymyksen.

— Elää?

— Niin. Tulla toimeen maailmassa. Estetiikallako?

Onni oli todellakin ensi hetkessä hiukan ällistynyt. Mutta hän tapasi
kohta jälleen mielenmalttinsa.

— Tjah, sitä samaa minäkin olen tuuminut.

— Ja tullut mihin tulokseen?

— Että parempain ihmisten lapset eivät kuitenkaan kuole nälkään.

Onni katsoi isäänsä suoraan silmiin hymyillen mitä herttaisimmin. Ukko
kohautti hartioitaan.

— Älä ole siitä niin aivan varma! Minä voin kuolla milloin tahansa.

— Minun mielestäni ei isä milloinkaan ole näyttänyt niin terveeltä ja
elinvoimaiselta kuin juuri tällä hetkellä.

— Äitisikin suree sinun tähtesi. Häpeisit vähän!

— Äidin kanssa tulen minä kyllä toimeen.

Ukko teki jälleen kierroksen lattialla. Pysähtyi poikansa eteen,
rypisti kulmiaan ja lausui tällä kertaa varsin vakavasti:

— Sinun täytyy todellakin muuttaa elintapojasi. Minä en ilkiä nähdä
sitä enää. Aina kun tulen koulusta, törröttävät sinun patiinasi
eteisessä niinkuin mitkä monumentit.

— Ainakin näkee isä niistä, että omistaja on kotona.

— Voit tulla aikaisemmin kotiin. Minä en ymmärrä, mistä sinä saat rahaa
istua joka ilta ravintolassa.

— En isältä ainakaan.

— Minä annan sinulle riittävästi, mutta en ylellisesti.

— Riittäähän ne tupakkarahoiksi.

— Niiden pitäisi riittää kohtuulliseen elantoon. Sanomalehdestä sinä
voisit ansaita, mutta sinä et viitsi.

— Ovathan ne tarjonneet sieltä toimittajapaikkaa. Tahtooko isä, että
minä ottaisin sen?

Onni tiesi kyllä, mitä hän sanoi. Yliopettaja Lyy ei sallisi koskaan,
että hänen poikansa rupeaisi perustuslaillisen lehden vakinaiseksi
toimittajaksi.

— En. Minulla on sinulle muuta työtä. Sinä tiedät tuon sanakirjatyön,
joka minulla on suoritettavana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta.
Kaikki ainehisto on siihen valmis, mutta minä en ole ehtinyt sitä
järjestämään. Kas tässä!

Ja yliopettaja Lyy avasi kirjoituspöytänsä kaapin ja löi Onnin eteen
hirmuisen pinkan paperiliuskoja, jotka olivat sidotut nuoralla
jonkinlaiseen pussiin. Avasi toisen kaapin ja löi toisen pinkan. Avasi
kolmannen samalla seurauksella. Näytti niinkuin ei tavallinen ihmis-ikä
olisi riittänyt noiden järjestämiseen.

Onni tunsi verensä todellakin kauhusta jähmettyvän, ajatellessaan että
edes jonkun toisen täytyisi tehdä tuo jättiläistyö, saati sitten hänen.

— Tarkoittaako isä...?

— Tarkoitan. Sinulle maksetaan hyvästi. Saat saman palkan kuin minäkin
saan. Minä käyn sitten vaan läpi ja tarkastan.

Siinäpä se! Isä näytti varsin vakavalta. Onni tiesi kyllä, milloin
hänen kanssaan oli leikkimistä, milloin ei. Nyt oli hänellä tosi
merrassa.

Kuitenkin teki hän vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen lyödäkseen
asian leikiksi.

— Ajattelin että sopisi hellittää hiukan etukäteen...

— Ei penniäkään.

— Minulla olisi tänään juuri eräs osakunnan laina...

— Olkoon vaikka kaksi! Ellet sinä tee työtä, silloin kuin sitä sinulle
tarjotaan, olet hulttio. Tiedä, että moni köyhä ylioppilas olisi
seitsemännessä taivaassa saadessaan samoilla ehdoilla ansiota. Hyvästi!

Onni näki, että hänen täytyi tällä kertaa ainakin olla suostuvinaan,
ellei hänen mieli aivan suututtaa isäukkoaan. Se ei suinkaan ollut
hänen tarkoituksensa. Hänen ei yleensä tehnyt mieli jännittää jousta
liiaksi, ensiksikin sentähden, että hän todellakin piti isästään, ja
toiseksi sentähden, että hänen kansallistaloutensa ei sallinut mitään
lopullista rinnanröyhistystä. Äidinkin vuoksi oli sellainen vältettävä.

Hän riisui sentähden huokaisten villaisen aamunuttunsa, asetti
paperipinkat sen sisään ja sitoi kaikki tyyni hihansuista valtavaksi
nyytiksi. Sen jälkeen katsoi hän koomillisella haikeudella isäänsä,
joka tarkoin seurasi tuota toimitusta.

— Mitä nyt teet?

— Eipähän näitä käsissään kantamaan!

Senjälkeen viskasi hän säkin hartioilleen ja kääntyi ovea kohti.

— Oliko isällä jotakin muuta?

— Ei. Taikka: minä varoitan sinua vielä kerran vippausretkistä. Täytyy
panna suu säkkiä myöten.

— Siinä tapauksessa se olisi sangen suuri, ainakin mitä tähän säkkiin
tulee. Mutta pannaan mieleen!

— Huonot sukkeluutesi voit säästää perustuslailliseen
äänenkannattajaasi. Kertoivat eilen Kansallispankissa, että sinä olet
diskonteerannut siellä erään vekselin.

— Hätä ei lue lakia.

— Se on sopimatonta. Kenen nimillä?

— Hyvillä nimillä. Varatuomari Tavelan ja...

— Tunnetko varatuomarin?

— Ainoastaan tilapäisesti. Kapakkatuttavuus.

— Sitä vähemmän on sinulla syytä olla raha-asioissa hänen kanssaan.
Ettes häpeä!

— Mitä se tekee näin langosten kesken?

— Häh?

— No niin, ainakin tulemme pian siksi, elleivät vanhat merkit petä.
Eikö isä ole huomannut?

— Mitä?

— Että varatuomari käy meillä tuhkatiheään.

— Hän kuuluu arpajaistoimikuntaan, olen minä kuullut.

— Mutta miksi hän kuuluu arpajaistoimikuntaan?

— Se on hänen asiansa.

— Epäilemättä! Impi alkaakin jo vanheta käsiin.

— Hän on sinun sisaresi.

— Siispä meistä tulee langokset.

— Ole hupsimatta.

Mutta ukon mielenkiinto oli teroittunut. Kun hän oikein asiaa ajatteli,
ei se ehkä olisi niinkään hullumpaa. Varatuomari Tavela olisi
epäilemättä varsin arvokas vävy ja sitäpaitsi nuoren puolueen etevimpiä
jäseniä. Impi Kaunikki alkaa myös jo olla sangen kypsynyt avioliittoon;
sitäpaitsi oli hänellä vielä kaksi muuta tytärtä naitettavaa.

Se ei todellakaan olisi hullummaksi. Hän oli tavannut varatuomari
Tavelan silloin tällöin Kansallistaloudellisessa yhdistyksessä ja he
olivat myöskin usein vaihtaneet jonkun sanan. Erittäin selväjärkinen
mies! Vahinko vaan, että hän kuului siihen puolueeseen. Mutta tällä
tavallahan hänet voisi saada liitetyksi omaan leiriin, jos ei juuri
kantaansa vaihtamaan, niin kaikissa tapauksissa suuresti
modereeraamaan. Olkoon vain perustuslaillinen, kun ei ole parjaaja eikä
panettelija ja suostuu yhteistoimintaan niiden kanssa, joiden kuitenkin
kaikitenkin tuli vastata Suomen kohtaloista omantuntonsa ja historian
tuomion edessä.

Sovinto puolueiden välillä oli välttämätön. Yliopettaja Lyy tunsi sen
verissään ja hän oli jo kauan puuhannut sitä omien hengenheimolaistensa
keskuudessa. Tämä naimiskauppa tulisi olemaan sille ikäänkuin
näkyväinen symbooli, sovinto pienoiskoossa, Jumalan itsensä solmiama.

Kun vaan voisi olla oikein varma siitä, että asiassa olisi edes
jonkinlaista perää! Kun ei Onni taas tapansa mukaan vaan puhunut
hölynpölyä! Sen pojan puheisiin ei ylimalkaan ollut liikoja
luottamista. Tuossa hän taaskin seisoi ja virnotti ovenpielessä
ikäänkuin olisi hyvänkin aarteen löytänyt.

Mutta ukko päätti kuitenkin tällä kertaa alentaa itsensä.

— Tiedätkö jotakin? sanoi hän tuttavallisesti.

— En paljoa.

— Onko äiti sanonut sinulle jotakin?

— Ei mitään.

— Entä Impi?

— Hän on ujo?

— Varatuomari?

— Hän on mennyt minulle vekseliin.

— Sinä et siis tiedä mitään?

— En mitään.

— Mene matkoihisi.

Hän meni ilkkuen, valtaisa nyytti olallaan. Yliopettaja Lyy käveli
edestakaisin harmistuneena, kädet housuntaskussa, istahti keinutuoliin,
sytytti piipun, mutta unohtui jälleen sormillaan kirjoituspöytänsä
kulmaan rummuttamaan.

Se ei todellakaan olisi hullumpaa. Mutta heti Onnin mentyä tuli äiti.




4.


— Minä en jaksa enää.

Hän oli sangen valtava ilmiö. Laaja ja lihavahko. Yliopettaja itse taas
oli laiha ja käppyräinen. Hän tunsikin sentähden vaistomaista
kunnioitusta aviopuolisoansa kohtaan, vaikka hänen hermonsa eivät nyt
enää myöhemmällä ijällä sallineet mitään äänekkäämpiä voimankoetuksia.

— Mitä sinä et jaksa?

— Seisoa tuossa telefoonissa. Kun joka paikasta soitetaan ja kysytään
ja hoilotetaan! Mitähän lienee muilla tämän kaupungin rouvilla
toimitettavaa? Minusta tuntuu, niinkuin kasaantuisivat ne minulle
kaikki.

— Sinä näytät todellakin sangen rasittuneelta.

Tämä oli kohteliaisuus. Rouva Lyy ei pitänyt mistään niinkuin siitä,
että häntä sanottiin rasittuneeksi. Se ikäänkuin ylensi häntä hänen
omissa silmissään ja antoi hänelle mieluisan mielikuvan yleisen hyödyn
marttyyrista, joka kärsi toisten velttouden ja toimettomuuden takia.

Yliopettaja ei nähtävästi tänään halunnut enää mitään voimankoetuksia.
Kohtaus Onnin kanssa oli ollut hänelle tarpeeksi.

— No, ei olisi ihme, jos näyttäisikin! Jo varhaisesta aamusta piti
minun olla liikkeellä niiden Käsityön Ystävien takia. Ja nyt on minulla
taas koht'ikään arpajaistoimikunnan kokous. Kun vielä rupesivat täällä
kokoontumaan!

Yliopettaja oli jälleen sytyttänyt piippunsa, keinutteli ja puhalteli
filosoofisia savukiehkuroita. Hän oli tällä kertaa päättänyt olla
todellakin maltillinen.

— Missäpä he kokoontuisivat! He ovat niin tottuneet siihen. Ilmankos
tässä ollaan kansallisen viljelyksen etuvartioita.

Yliopettaja puhalsi toisesta suupielestään humoristisen savuseipään.
Mutta hänen vaimonsa ei ollut tällä kertaa leikkituulella.

— Minä en todellakaan jaksa enempää.

— Maa ja kansa vaatii meidän kaikki voimamme. Hyvä hevonen kuolee
valjaisiinsa.

— Niin sinä sanot. Mutta kun sitten saa palkakseen pelkkää
kiittämättömyyttä!

— Toivotaan että historian tuomio tulee olemaan edullisempi.

Yliopettajan silmäkulmassa vilahti veitikka. Mutta hän rypisti heti
jälleen otsansa arvokkaaksi.

Hänen vaimonsa ei ollut huomannut mitään.

— Tulevaisten sukupolvien vuoksihan tässä työskennellään. Mutta kyllä
tämä nykyinen onkin hävytöntä, että ... ajattelepas, professori Bäckin
rouva ei minua eilen tervehtinyt, vaikka me tapasimme toisemme
Kansallisteatterin edustalla.

— Mitä sinä välität ruotsinmielisistä!

— Kukapa heistä mitään välittikään, mutta on se sentään liian
häpeämätöntä. Hänen miehensä on tosin professori, mutta mikä hän itse
on? Ei muuta kuin miehensä vaimo.

Yliopettajan teki mieli jälleen laskea suustaan sopimaton sukkeluus.
Mutta hän ei uskaltanut enää.

— Eiväthän he tervehdi senaattorien rouviakaan, lausui hän tyynesti.
Eikä ihminen kuole kansalaisten ylenkatseesta.

Mutta tyyneydestään huolimatta täytyi hänen tunnustaa itselleen, että
tuo seikka oli jo kauan aikaa häntä hermostuttanut. Ei suinkaan itsensä
vuoksi, hän kyllä kestäisi mitä tahansa, vaikka pantaisiin häntä varten
toimeen kansalaiskatkismus kaikessa laajuudessaan. Mutta vaimon ja
lasten vuoksi. Eikä oikeastaan vaimonkaan, hänellä myöskin oli oma
luonnonluoma panssarinsa, eikä suinkaan Onnin vuoksikaan, se poika
kyllä löysi kaikissa olosuhteissa tilaa hyödyttömälle toiminnalle,
mutta tyttärien vuoksi, erittäinkin noiden nuorempien, joiden vielä
olisi pitänyt pysyä täydessä tietämättömyydessä tämän maailman
pahuudesta, mutta jotka nyt jo nuorina imivät itseensä epäluuloa, vihaa
ja katkeruutta. Se asia oli häntä jo kauan huolestuttanut.
Sydämettömät! Myrkyttävät lasten ja imeväisten mielet. Tuosta
vanhimmasta tyttärestä ei ollut niin paljon väliä, se kulki omissa
utuisissa kolmenkymmenenkahden vuotiaan unelmissa, harrasti
ruumiinpoltto-aatetta ja mietti, mitä lie miettinytkään. Mutta noiden
kahden nuoremman, Ainon ja Alinan, aika olisi todellakin ollut vielä
leikkiä ja karkeloida. Nyt uskalsivat tuskin ihmisten ilmoihin.
Sellainen pitkitetty piiritystila voisi ajan pitkään käydä
terveydellekin vahingolliseksi.

Sovinto puolueiden välillä oli todellakin toivottava.

Mutta rouva Lyy ajatteli vain omaa itseään.

— Ei siitä kuole, mutta kyllä se vaan kipenöittelee joskus, kun näkee,
mitenkä kaikellaiset lortit katsovat oikeudekseen nostella nokkiansa
ainoastaan sentähden, että he nimittävät itseään perustuslaillisiksi.
Mitä he sitten tekevät ja tekevätkö he mitään? Käyttävät aikansa
tyhjään politikoimiseen ja polittamiseen, saamatta aikaan edes sen
verran todellista, hyödyllistä, isänmaallista työtä kuin tarvitaan
yksien arpajaisten hommaamiseksi. Nekin jäävät kaikki meidän
niskoillemme. En minä noita ruotsinmielisiä niin vihaakaan, ne nyt ovat
kerran mitä ovat, epäkansallista, tuulen tuomaa romua, jotka ovatkin
vasta varsin myöhään Suomenniemelle asettuneet, mutta näitä
nuorsuomalaisia, suomenmielisiä perustuslaillisia taikka mitä he ovat,
jotka itse asiassa eivät ole mitään suomenmielisiä ja jotka kuuluvat
samaan kielikuntaan ja joilta nyt jo sentään voisi odottaa enempää.
Mokomatkin heiluhännät!

Rouva Lyy ei kammoksunut sanaa, jonka hän harva päivä näki painettuna
Uudessa Suomettaressa. Hän ei lukenut koskaan Helsingin Sanomia, eipä
edes Onnin kirjoituksia siinä lehdessä. Hän oli puolueväriltään
paavillisempi kuin paavi itse s.o. hänen miehensä, joka voi kyllä olla
silmitön ja yksipuolinen politiikassaan, mutta joka omassa kamarissaan
oli herttaisin ja hyväntahtoisin ihminen maailmassa.

Siksi ei hän puuttunutkaan puheesen, vaikka hän kylläkin hyväksyi
vaimonsa pääasiallisen ajatusjuoksun. Nuorsuomalaiset olivat todellakin
tällä hetkellä vastenmielisempiä kuin vikingit. Sillä he saarnasivat
samaa oppia suomenkielellä ja myrkyttivät laajan maaseudun, jonka
luonnollinen puoluekanta muuten olisi ollut kansallismielisyys.
Kuitenkin oli heidän joukossaan monta kyvykästä miestä, joista oli
todellakin vahinko, että he jäivät ainoan oikean isänmaallisen
puolueen, kansallismielisyyden hyväksi käyttämättä.

Rouva Lyy jatkoi:

— Ajattelepas, että he, nuoren puolueen rouvat nimittäin, kieltäytyivät
kaikki järjestään tästäkin arpajaistoimikunnasta! Eipä sillä, ettemme
me olisi voineet yksinkin saada mokomia aikaan — on tässä nyt
suoriuduttu suuremmistakin vaikeuksista — mutta kun kerran on
kysymyksessä koko maa ja koko kansa...

Yliopettaja ei enää kuunnellut niin tarkkaan hänen sanojaan. Hän vaipui
hetkeksi miettimään sitä, mitä Onni oli sanonut hänelle.

Hän keskeytti äkkiä:

— Mutta varatuomari Tavela? Hän kuuluu toimikuntaan?

— No, hänellä nyt näkyy olevan hiukan enemmän järkeä päässä. Hän ei nyt
iljennyt olla suostumatta, kun minä itse senaattorinrouva Tyrnin kanssa
menin häntä pyytämään.

— Mitä sinä pidät hänestä?

— Mitäpä minä hänestä! Toimittaahan tuo ne asiat, jotka hänelle
annetaan. Eipä sillä, että häntä hyödyn vuoksi olisi tähän komiteaan
pyydettykään, mutta täytyi nyt saada joku perustuslaillinen. Mikä hän
muuten on, en tiedä. Hieno mies tietystikin, osaa käyttäytyä ja puhua
muustakin kuin politiikasta. Kuinka niin?

— Ilman vaan.

Yliopettaja ei vielä tahtonut julkaista salaisuuttaan. Täytyi
tunnustella hiukan enempi maaperää.

Rouva Lyy oli noussut ja asettunut peilin eteen.

— Minä näytän todellakin aivan kalpealta. Kyllä sinä minun mielestäni
hyvin voisit sanoa Impi Kaunikille, että hän jo saattaisi ruveta
auttamaan minua. Hän juuri olisi omiaan istumaan näissä komiteoissa.
Eipähän hänellä muutakaan työtä ole! Kulkee Ateneumissa piirustamassa,
harrastaa rauhanaatetta ja nyt vielä tuota ruumiinpoltto-yhdistystään.
Esperanto puuttuu vielä! Katsoisi edes hyvän ja kunnon miehen
itselleen...

Nyt ei yliopettaja enää voinut pidättää itseään.

— Entäpä, jos me katsoisimme? sanoi hän viekkaasti.

— Minulla on muutakin tekemistä.

— Siinä tapauksessa täytynee minun pitää huoli siitä asiasta.

— Sinun!

Rouva Lyy ei todellakaan voinut olla naurahtamatta. Sepä olisi hauska
näky, jos hänen miehensä, herra yliopettaja, vakava poliitikko ja
vanhan puolueen tuki ja turva, alkaisi juosta etsimässä miestä
tyttärelleen!

— Niin juuri. Kenties on jo katsottunakin.

— Aiotko perustaa avioliittotoimiston?

— Kansallisen panttilainausliikkeen minä olen jo perustanut.

Yliopettaja tuntui todellakin olevan tavallista paremmalla tuulella.
Rouva Lyy katsoi aviopuolisoonsa, joka oli pannut piipun pois ja
noussut ylös.

— Onko Onni jälleen jutellut sinulle joutavuuksia?

— Sinä tiedät siis?

— En mitään. Mutta minä tiedän, että hänen ainainen ja ruma tapansa on
ilvehtiä sisariensa kustannuksella. Hän oli äsken täällä.

— Me puhuimme muista asioista.

Yliopettaja katsoi kattoon. Hän ei tiennyt oikein, jatkaisiko.

Mutta hänen vaimonsa tuli hänelle apuun.

— Me menemme kaiketi tänä iltana noihin iltahuveihin.

— Mitä siellä on?

— Ne ovat tosin ruotsinmielisten toimeenpanemat, mutta koska meillä
pian on omatkin arpajaiset, taitaa olla parasta yleisen hyödyn kannalta
näyttää sovinnollisuutta. Varatuomari Tavela pitää siellä puheen.

— Vai niin. Me menemme tietystikin.

Yliopettaja katsoi niin merkillisesti vaimoonsa, että tämä kysyi
kummastuneena:

— Miksi niin erityisesti?

— Voi olla hyvä, että hänkin joskus tulee mukaan.

— Hän ei juuri pidä iltahuveista.

— Näistä pitää hän varmaan.

— Kuinka niin?

— Minä oletan sen.

— Hän ei tanssi.

— Ei hänen tarvitsekaan. Hän voi istua meidän kanssamme.

— Sitä huvia on hänellä kylläksi kotonakin.

— Mutta eipä hän juuri näytä välittävän siitä.

— Me pyydämme jonkun nuoren ja hienon kavaljeerin hänelle seuraa
pitämään.

— Esimerkiksi kenen?

— Esimerkiksi varatuomari Tavelan.

Nyt oli sana sanottu. Yliopettaja odotti jännitettynä.

— Jos hän suostuu, niin.

— Hän suostuu kyllä.

Nyt selvisi asia myöskin rouva Lyylle.

— Hänkö on se sinun katsomasi?

— Mitäs puuttuu? mies kuin maisteri. Hyväpalkkainen, vakaantunut nuori
mies, eikä vailla valtiollista tulevaisuutta.

— Perustuslaillinen!

— Sovinto puolueiden välillä on oven edessä. Tämä tulisi vain sitä
omalta pieneltä osaltaan jouduttamaan.

— Siis politiikkaa?

— Kuka tietää.

Yliopettaja Lyy näytti oikein diplomaatilta seisoessaan siinä, pitkässä
syrtuutissaan, käsi ovelasti takinpoveen pistettynä. Tietysti oli asia
hänelle sangen kaukana politiikasta. Mutta se huvitti häntä ja hän
tiesi, että hän tällä selityksellä saisi vaimonsa parhaiten taipumaan
myötätuntoiseksi mahdolliselle avioliitolle.

— Tiedätkö jotakin?

— Tiedän, mitä tiedän.

Ja yliopettaja näytti aina viekkaammalta. Hänen vaimonsa mietti hiukan.

— Siihen asiaan en minä pane tikkua ristiin, sanoi hän sitten
päättävästi.

— Ei ole tarviskaan.

Ovikello helähti.

— Taitaa tulla jo se siunattu toimikunta. Jäätkö kotiin?

— Onpa minulla täällä omakin kokoukseni.

Rouva Lyy meni ja kuului jo eteisessä sydämellisellä äänellä
tervehtivän tulijoita. Yliopettaja katsoi hänen jälkeensä ja löi
näppiään. Nyt oli eukolla ainakin jotakin miettimistä yleishyödyllisten
toimiensa lomassa.

Sitten istui hän kirjoituspöytänsä ääreen.




5.


Sillä välin kuin yliopettaja Lyyn luona näin suunniteltiin perheen ja
yhteiskunnan kohtaloita, istui kultainen nuoriso Catanin kahvilassa
erään nurkkapöydän ääressä suunnitellen omaa suhdettaan isänmaahan ja
ihmiskuntaan. Sinne oli myöskin Onni satamarkkasensa kanssa ehättänyt.

Muun seuran muodostivat: Yrjö Ylänne, hypermoderni arvostelija,
Aaro Alanne, dekadenttikirjailija, Kalle Kaurio, huomattava
musiikki-entusiasti ja Vilho Viksari, radikaalinen sanomalehtimies.
Premiäärinäyttelijä Tuomas Tuulihattu ei oikeastaan kuulunut tähän
ryhmäkuntaan, mutta oli liittynyt siihen tällä kertaa muiden
puhetoverien puutteessa.

Suurinta ääntä piti tällä kertaa Vilho Viksari.

— Ajatelkaas, minä tulen suorastaan Helsingin Sanomien toimistosta.
Herrat eivät ole suvainneet painattaa minun kirjoitustani. Eikä siinä
kuitenkaan oltu muuta kuin aivan päällisin puolin haukuttu heidän omaa
lehteään. Se on minulla täällä mukanani. Tahdotteko kuulla?

Yleisellä huutoäänestyksellä kumottiin ehdotus. Viksari yksinään huusi:
"jaa".

— Sikamaista se on kaikissa tapauksissa, sanoi. Minä protesteeraan.
Mitä on tehtävä? Sananvapautta poljetaan.

— Meidän on kaiketi perustettava uusi lehti, huomautti Onni Lyy
piloillaan.

— Ja uusi puolue, säesti Yrjö Ylänne.

— Minä puolestani perustaisin mieluummin uuden isänmaan, sanoi Aaro
Alanne.

— Myöskään koko tämä maapallo ei miellytä minua, ilvehti Tuomas
Tuulihattu.

Mutta Vilho Viksari ei ollut leikkipäällä tänään.

— Ne kuuluvat hommaavan sovintoa siellä yläilmoissa, mutisi hän
hampaittensa välistä. Helvetti!

— Taotaan me sillä aikaa aseita.

Se oli Kalle Kaurio, musiikki-entusiasti, joka lausui nämä
syvämietteiset sanat.

— Eläköön musiikki!

— Häntä pystyyn!

Kalle Kaurion malja juotiin sameassa absintissa. Se oli voittokulussaan
maailman ympäri ehtinyt vihoviimein herättää myöskin Suomen
punaposkisten dekadenttien huomiota.

Samassa syöksyi sisälle sosialistinen nuorukainen Pekka Pulliainen,
tulipunaisessa kravatissaan.

— Minä tulen juuri työväenkokouksesta ylioppilastalolta. Kuinka te ette
ole siellä?

— Pidetään täällä omaa kokousta.

— Koirien kirkonmenoa?

— Kuningas alkohoolin palvelusta.

Hän ennätti kuitenkin tällä kertaa istahtamaan. Muuten oli hänellä aina
kiire ja taskut lentolehtiä pullollaan.

— Mitä uutta kokoukseen?

— Eipä mitään. Useimmat puhujat vihellettiin alas.

— Esiinnyitkö sinä?

— En tällä kertaa. Siellä oli myöskin eräs vanha herra, joka puhui
jokseenkin järkevästi.

— Hänet vihellettiin myöskin alas?

— Ei, ulos. Hän meni niin että liepeet liehui.

— Tunsitko hänet?

— En. Mutta sanottiin, että se oli joku vanha lehtori maaseudulta.

— Suomettarelainen?

— Sanoi olevansa. Mutta puhui kuin pahin perustuslaillinen.

— Niinhän ne aina tekevät julkisissa kokouksissa.

— Se on sitä logiikkaa.

Mutta Pekka Pulliainen oli käynyt vakavaksi.

— Minä tahdon tutustua siihen mieheen. Mikä into, mitkä laajat
näköalat! Hän alotti maailman luomisesta ja lopetti viimeisten päivien
tapahtumiin. Sitä kuunneltiin suurella jännityksellä.

— Mutta miksi hänelle vihellettiin?

— Kun hän lopuksi mainitsi olevansa suomettarelainen. Minä aion heti
ottaa selvän hänen osotteestaan.

— Kenties voisit vielä saada kiinni hänet.

— Luultavasti hän ei ole vielä ehtinyt kauaskaan.

Pekka Pulliainen nousi ylös ja lähti yleisen naurunremakan kestäessä.
Vilho Viksari juoksi hänen peräänsä ja kysyi miehen nimeä. Ehkä voisi
kyhätä jonkun pätkän asiasta.

— Tavela, Teofilus Malakias Tavela. Hän esitti itsensä heti alussa
kaikuvalla äänellä. Suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen
ja vapaamielinen mies.

— Erinomainen nimi.

— Ja merkillinen suomettarelainen.

Se oli todellakin ollut setä Malakias. Hän oli käyttänyt hyvin aikansa
varatuomarista erottuaan. Oli ostanut vekselilanketit, riidellyt
suomenkieltä osaamattoman neidin kanssa paperikaupassa ja nähnyt
Ylioppilastalon edustalla sankan kansanjoukon. Mennyt kokoukseen,
puhunut ja tullut ulos ajetuksi. Kaikki vajaan tunnin kuluessa.

Mutta Pekka Pulliaisen käynti oli antanut aika vauhdin nuorten miesten
keskustelulle.

— Siinä on ainakin mies, jolla on ihanteita, huomautti Kalle Kaurio
syvällä rintaäänellä.

Hänen erikoisuutena oli se, että hän osasi antaa syvämielisen ja
metafyysillisen kaiun kaikkein tavallisimmillekin sanoille ja asioille.
Kukaan ei oikeastaan tiennyt, mistä se johtui, mutta häntä kuunneltiin
tässä piirissä aina suurella kunnioituksella, niinkuin miestä, joka on
murtanut kaikki turhat mielikuvat ja tuijottaa suureen ja tyhjään
tuntemattomuuteen.

Tällä kertaa kylvi hän kuitenkin tien oheen.

— Niinkuin ei tässä muita olisi, hymähti arvostelija viiksiään
kiertäen.

— Pessimismi on myöskin ihanne, vakuutti dekadenttikirjailija.

— Taide on minun jumalani, julisti premiäärinäyttelijä.

— Ja minun jumalani kuningas alkoholi, kerskasi keveästi Onni Lyy.

Mutta musiikki-entusiasti katsoi yhä syvämietteisesti eteensä.

— Se on kaikissa tapauksissa jotakin positiivista. Teillä on jokaisella
edes jokin jumala. Minulla yksin ei ole mitään. Te toki väitätte
jotakin...

— Tietysti niin pian kuin me ajattelemme, kivahti dekadentti.

— Siinäpä se. Jokainen ajatus sellaisenaan on jo jotakin positiivista
ja rajoittaa ihmistä. Ei pitäisi ajatella mitään.

— Ei ainakaan paljoa, nauroi Onni Lyy.

— Ei ollenkaan. Te liikutte käsitteillä, mutta tiedättekö, mitä
käsitteet ovat oikeastaan? Ne ovat virvatulia. Petosta, valhetta! Totta
on ainoastaan se pohjaton rimpisuo, jonka päällä ne leijailevat,
nimittäin meidän oma sisin itsetiedoton maailmamme. Ei ylöspäin, vaan
alaspäin siis, ei päivään ja aurinkoon, vaan yöhön ja pimeyteen siis
käy kaikkien totuuden-etsijäin tie.

Tällä kertaa hän oli onnistunut. Syntyi nuorten miesten ylle hetkeksi
lyhyt, metafyysillinen vaitiolo. Kukin tuijotti synkästi eteensä,
ikäänkuin olisi jo tuntenut kätensä totuuden-etsijän salaperäistä
lyhtyä puristavan.

Toistaiseksi puristi se ainoastaan absinttilasia.

Vilho Viksari oli istunut edellisen aikana äänettömänä. Hän ei
ylipäänsä antautunut näin syvämielisiin asioihin ja sitäpaitsi oli
hänellä oma pätkänsä mietittävänään. Vahinko vaan, että hän niin
harvoin sai mitään painetuksi.

Nyt keskeytti hän yleisen vaitiolon:

— Mikä on totuus?

Kaikki tunsivat ikäänkuin paino olisi pudonnut heidän poveltaan.

— Totuus on itsensä etsiminen, koetti Kalle Kaurio vielä jatkaa
äskeistä mielialaa.

— Jota ei löydä milloinkaan.

— Sepä se juuri onkin suurta. Tie, totuus ja elämä. Huomatkaa tämä
kolmiyhteys.

Alussa oli sana.

Vilho Viksarin kanssa oli mahdoton ylläpitää mitään vakavampaa
keskustelua. Lumous oli haihtunut ja musiikki-entusiasti vaipui omaan
onnettomuutta uhkaavaan vaitioloonsa, silmät synkästi kulmien alta
etäisyyteen tuijottavina.

Mutta muut tunsivat jälleen päässeensä maailmallisempiin asioihin.

— Totuus on summa kaikkien ihmisten todellisuudesta, julisti Yrjö
Ylänne.

Hänen voimansa oli sanavalmius, jonka avulla hän milloin tahansa voi
lasketella suustaan suppeita viisauden lauselmia. Ne eivät sanoneet
juuri mitään, mutta se ei ollut tarkoituskaan.

— Minun todellisuuteni on teatteri, julisti premiäärinäyttelijä.

— Ja minun viina.

Onni Lyy kerskaili aina juomisellaan, ehkä juuri sentähden, että hän
joi kaikista vähimmän.

— Ja minun naiset, sanoi dekadenttikirjailija, jotakin sanoakseen.

— Ja minun sanomalehti, kun me vaan saisimme oikean
bulevardisanomalehden.

Tämä oli tietysti Viksarin lempiajatus.

— Minulla ei ole mitään todellisuutta, huokasi musiikki-entusiasti.

Hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville. Oli kerta kaikkiaan jälleen
päästy kiinni käytännöllisempään elämään.

— Minun mielestäni olisi ensiksi perustettava uusi teatteri, sanoi
Tuomas Tuulihattu. Pieni, yksityinen teatteri, valitulle yleisölle,
jossa koetettaisiin vaikuttaa yhtä paljon väreillä ja plastiikalla kuin
sanoilla ja ajatuksilla.

Tämä oli liian vanha ajatus. Kukaan ei enää tarttunut siihen.

— Äh, teatteri! huusi Vilho Viksari. Kuka ihminen enää viitsii käydä
teatterissa? Se on vanhettunut taidemuoto, joka ei enää vastaa
tarkoitustaan. Sillä on ollut kaksi kukoistuskautta: toinen
helleeninen, jolloin se oli jumalanpalvelusta, ja toinen renässansi,
jolloin se oli markkinahuvia. Kolmatta ei tule. Kaikki nykyaikainen
teatteri on vain noiden kahden äärimmäisyyden matkimista.

Tämäkään ei ollut mitään uutta. Mutta siitä kannatti kuitenkin
keskustella.

— Minä puolestani taas luulen, että me juuri olemme uuden
kukoistuskauden ovella, sanoi Yrjö Ylänne. Teatteri on juuri se pirun
kirkko, jota me tarvitsemme.

— Epäilemättä on kauneus jälleen tulemassa kansojen uskonnoksi, lausui
vakaumuksella Aaro Alanne.

Hän nimitti itseään oikeastaan aivan väärin dekadentiksi. Hän oli
kauneuden palvelija ja kulki alituisessa tunneväristyksessä.

Mutta Vilho Viksari piti innokkaasti puoliaan.

— Taide ja nykyaika! Kauneus ja työväenliike! Te olette vanhoillisia,
rutivanhoillisia, niinkuin pohjaltaan kaikki kaunosielut! Te uneksitte
palajamista ihmiskunnan lapsuuteen ja restaureeraatte vanhoja
taidemuotoja niinkuin arkkitehdit katoolisia kirkkoja. Nykyajan taide
on sanomalehti. Se on se teatteri, joka nykyään näyttää hyvälle hyvän
muodon ja pahalle pahan, sanalla sanoen: pitää peilin meidän edessämme.
Samalla se on myös koko maailman kokouspaikka, kestikievari,
markkina-majatalo, niinkuin teatteri Shakespearen aikaan. Siinä on
myöskin kaikki näyttelijänsä: korkeiden koturnien kävijät, toisin
sanoen, mahtipontisten pääkirjoitusten sepittäjät, yleisön huvittajat,
klownit, niinkuin minä ja moni muu, ensimäiset rakastajat niinkuin Onni
Lyy ja Aaro Alanne, ja teatterikonnat niinkuin Yrjö Ylänne ja muut
arvostelijat. Sitä paitsi on siinä lukematon joukko statisteja,
varusmestareita, valaistuksen hoitajia, kuiskaajia, kulissimiehiä ja
lopuksi ohjaajat ja tirehtööri. Sanomalehti on nykyään se taidemuoto,
joka syleilee laajimmin olevaisuutta, joka yhdistää kaikki taiteet ja
tulee nielemään kaikki muut. Te näette sen jo Amerikasta! Siellä ei
kukoista muut kuin sanomalehti. Jumalan kiitos, sitä ei ainakaan ollut
helleeneillä, ei Shakespearella! Se on meidän oma keksimämme, "_une
volupté nouvelle_", niinkuin tämä sikaari. Eläköön Gutenberg!

Hän tyhjensi lasinsa innostuksen huumauksessa. Kukaan ei tiennyt
oikein, puhuiko hän totta vai leikkiä. Mutta kaikissa tapauksissa oli
hän hetkiseksi onnistunut kiinnittämään seuran huomion itseensä. Ja
sehän oli pääasia.

— Sinä unohdit permannon, hymähti ylenkatseellisesti Yrjö Ylänne. Se on
kaiketi yleisö-osasto.

— Ja riitelevät puolueet, sanoi Aaro Alanne. Minusta on se vielä
toistaiseksi sangen epävapaa taidemuoto.

Mutta Vilho Viksari oli kerran päässyt hyvän langan päästä kiini. Ja
hän jatkoi järkähtämättä:

— Aivan niinkuin teatterit ennen olivat eri puolueiden
äänenkannattajia, ovat nyt sanomalehdet. Jokaisella ministerillä on nyt
oma orgaaninsa aivan kuin ennen prinsseillä ja ylimyksillä omat
teatterinsa. Samoin kuin ennen loukatut aatelisherrat tunkeutuivat
miekkoineen näyttämölle, tunkeutuvat nyt loukatut kansalaiset
sanomalehden toimistoihin. Samoin kuin ennen komeljantit olivat
yleisesti halveksittuja...

— Ovat nyt sanomalehtineekerit, liitti pilkallisesti
premiäärinäyttelijä.

— Vaikkapa niinkin. Ja samoin kuin draamojen tekemistä pidettiin ennen
Shakespearen alempana kirjailemisena, mutta sonetteja ylempänä...

— Samoin pidetään kerran Vilho Viksaria suurempana kirjailijana kuin
nyt Shakespearea.

Viksari oli saanut puhua jo liian kauan. Kukaan ei enää viitsinyt
kuunnella häntä.

— Minä halveksin sanomalehtiä, ilmaisi lyhyesti kantansa Aaro Alanne.

— Ja minä puoluepolitiikkaa, julisti Tuomas Tuulihattu.

— Onnellisia miehiä, iski Yrjö Ylänne asteen ylempää. Halveksuminen on
sen mitalin toinen puoli, jonka toinen on entusiasmi.

Tämä oli taas jälleen yksi noita hänen viisaudensanojaan.

Onni Lyy oli istunut hetkisen äänettömänä ja katsellut ulos ikkunasta.

— Minun mielestäni on ihmis-elämän tarkoitus koettaa niin paljon kuin
mahdollista asettua elämän ulkopuolelle, virkahti hän nyt
filosoofisesti.

Mutta musiikki-entusiasti oli istunut vielä kauemmin äänettömänä. Nyt
vilkastui hän äkkiä:

— Sinä sanoit sanasen, ystäväni. Juuri se on ihmis-elämän tarkoitus,
josta eivät tiedä mitään päivän lapset. Tiedättekö, mikä on ollut minun
elämäni onnellisin hetki? Se oli eräänä varhaisena aamuna. Taisi olla
kevät. Tapasin itseni istumasta eräässä ikkunassa ja katsomassa
päivänpaisteiselle pihamaalle. Liiterin seinä oli maalattu punaiseksi,
mutta matalan puurakennuksen seinä keltaiseksi. Pihalla leikki parvi
lapsia kirkuvanvärisissä puseroissaan. Eräällä pikku tytöllä oli
kädessään sininen ilmapallo. Puurakennuksen portailla istui
keskenkasvuinen juutalaistyttö paitahihasillaan.

Kaikki odottivat jännityksellä. Kalle Kaurio tuijotti eteensä, niin
että silmät pullistuivat kuopissaan, piti pienen taidepaussin ja koetti
palauttaa mieleensä entistä elämystään niin selvänä ja kirkkaana kuin
mahdollista. Hän jatkoi:

— Siinä ei sattunut mitään, siinä ei tapahtunut mitään. Pikkutyttö
itki. Eräs pojista oli päästänyt lentoon ilmapallon. Juutalaistyttö
meni hänen luokseen ja otti hänet syliinsä. Hän huusi jotakin toisille
lapsille ja torui. Toiset nauroivat hänelle. Kaikki tuo ei liikuttanut
minua vähintäkään, minua ei säälittänyt se, joka itki, eivätkä
huvittaneet ne, jotka nauroivat, mutta kuitenkin oli heidän jokainen
liikkeensä ja sanansa olevinaan minusta jotakin hyvin tärkeätä, jota
minun välttämättä piti seurata ja tarkastaa. Minun pääni oli
merkillisen kylmä ja kirkas. Ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni
tunsin minä itseni pelkästään huomioiden tekijäksi enkä miksikään
muuksi. Minä en suurentanut niitä enkä pienentänyt niitä, en
tyylitellyt niitä enkä lajitellut. Minä olin ainoastaan peili ja
heijastin kaikki esineet ja asiat tuolla pihalla ehdottomasti oikein,
jokaisen piirteen ja jokaisen värin, sellaisinaan kuin ne olivat. Minä
ajattelin: tämä mahtaa olla jumalan suhde maailmaan. Sitten ajattelin
minä: nyt olen minä oikea taideniekka.

Hänen kasvoillaan oli heijastus etäisistä maailmoista ja silmänsä
olivat päästä putoamaisillaan. Viksarin mielestä olivat ne jo vähintään
kyynärän päässä tavallisista olinpaikoistaan, niinkuin kaksi
sarkanappia kahden kepin päähän kiinnitettyinä.

Musiikki-entusiasti käännähti äkkiä, kohautti hartioitaan ja hymähti:

— Samassa kaatui joku tuoli takanani. Minä käännyin ympäri ja näin
sohvalla kuorsaavan naisen ja hänen edessään pöydällä portteripullon ja
pari lasia. Se oli näköala erään tyttöpaikan ikkunasta.

Nuoret miehet värisivät tyytyväisyydestä. Sitä voi todellakin sanoa
elämänsä onnellisimmaksi hetkeksi! Kalle Kaurio oli tällä kertaa
saavuttanut heidän kaikkien jakamattoman tunnustuksensa.

Ulkona paistoi päivä pitkin kimmeltäviä puidenoksia. Kello oli 3 ja
koulunuoriso parveili remuten ja toisiaan tyrkkien talvisella
puistikko-käytävällä. Silmät kiilsivät kuin mustikat metsässä, paksut
palmikot häilähtelivät kehittymättömillä hartioilla ja äänensortoiset
nuorukaiskurkut kumahuttelivat miehekkäitä bassotervehdyksiä pitkän ja
liian korkeilla kauluksilla ujutetun kaulan päästä. Vilahtelivat
myöskin viiksiniekat kaartinluutnantit kaikessa isänmaallisessa
marttyyriudessaan, näkyi myöskin moni viiksetön ja sileä
uusmaalaisnaama, niiden välissä jotkut kansainväliset kauppamatkustajan
kasvot ja joku pyöreäverinen venakko kapeasilmisine tyttärineen.
Ajurien lyhyet kuomureet hurahtelivat ohitse kuin salamat, ketään
väistämättä, mistään välittämättä, ja vihreät, välkkyvät ja
kylmänkirkaisevat raitiotievaunut leikkasivat pohjolan lumista luontoa
niinkuin timantti lasia. Kaikki hohtavan pakkasautereen hopeoitsemana.

Siellä karkeloi päivän kansa.

Mutta sisällä istuivat nuoret miehet otsa rypyssä ja silmät
liikkumattomina eteensä seivästettyinä. Kosmillinen mieliala oli
jälleen vallannut heidät. Autio ja tyhjä äärettömyys lainehti
onnettomuutta uhkaavana heidän edessään ja jumalan henki liikkui
tyhjennettyjen absinttilasien päällä.

He olivat tarkoituksensa saavuttaneet, — täksi aamupäiväksi.




6.


Päivällisen jälkeen kertoi varatuomari Tauno Tavela sedälleen, mitä
varten hän oli ruvennut miettimään naimisiinmenoa.

— Katsos, rakas setä, minun hermoni eivät siedä enää tätä nuorenmiehen
elämää. Päältäpäin, jumalan kiitos, minä vielä käyn laatuun, mutta
sisältä päin...

— Täynnä kuolleiden luita ja kaikkinaista raadollisuutta!

— No, jos en juuri sitäkään, niin kaikissa tapauksissa heikko niinkuin
Kiinan valtakunta, joka välttämättömästi tarvitsee ympärillään
buffertivaltioita pysyäkseen ollenkaan pystyssä.

— Ja nyt sinä olet päättänyt hankkia itsellesi tuollaisen
buffertivaltion?

— Niin. Ensiksi yhden, ja sitten, jos jumala sallii, useampia. Tämä
nuorenmiehen elämän demokraattisuus ei miellytä minua enää. Tällä
sohvalla on kuka tahansa istunut ja tämän pöydän ääressä ovat sadat
ihmiset janonsa sammuttaneet. Minä tahdon olla isäntä talossani. Täällä
minä en ole isäntä enkä vieras.

— Mutta juuri sehän on ihanaa tässä kapakkaelämässä. Minun mielestäni
on ravintola juuri nykyaikaisen kansanvaltaisen kulttuurin kaunein
hedelmä. Ajattele vaan ulkomaita! Missä tahansa kulttuuri on korkealla,
siellä kukoistaa myöskin ravintolaelämä. Eipä sillä, että minä olisin
käynyt siellä, mutta minä olen kuullut niin. Täällä tapaavat kaikki
toisensa, täällä suoritetaan kaikki asiat. Huvi ja hyöty ovat täällä
yhdistetyt. Köyhä unohtaa täältä hetkiseksi köyhyytensä ja rikas
rikkautensa. Kaikki ovat täällä tasa-arvoisia. Samoin kuin ennen
vanhassa Hellaassa torit ja voimistelulaitokset olivat kaikkien
kokouspaikkoja, ovat nyt ravintolat. Sitä vaatii meidän ilmanalamme.
Ihanteellinen yhteiskunta olisi minun mielestäni se, jossa kaikki
ihmiset asuisivat suurissa hotelleissa, siellä olisi heillä
kirjastonsa, pankkinsa, sanomalehdentoimistonsa ja lopuksi suuret
ravintolasalit, joissa kaikki nauttiminen suoritettaisiin valtion
kukkarosta.

— Juuri tuosta kukkarosta aion minäkin vähitellen päästä osalliseksi.
Mutta muuten annan minä palttua sinun ihanneyhteiskunnallesi.

Setä Malakias höristi korviaan.

— Aiotko jotakin valtionvirkaa hakea?

— Nykyään ei niitä haeta enää, niitä tarjotaan.

— Sinulle? Perustuslailliselle!

— Kukatietää.

Veljenpoika hymyili salaperäisesti. — He istuivat kahvilan puolella
Seurahuoneen alakerrassa mukavasti sohvaan ojentuneina. Hyvä
päivällinen, hyvä sikaari, kuppi kahvia ja lasi likööriä, kaikki oli
omiaan elämää eheäksi soinnuttamaan.

Setä Malakias pudisti päätään.

— Mahdotonta. Mikä virka?

— Tietysti hyvä virka.

— Hallinnollinen?

— Luonnollisesti. Kukapa tässä enää hallittavaksikaan! Sitäpaitsi: kun
kerran kuuluu hallitsevaan puolueeseen...

Setä ei ollut kuulevinaan kompasanaa.

— Jossakin keskusvirastossa?

— Senaatissa.

— Joku sihteerinpaikka?

— Senaattorin salkku.

Setä ponnahti. Sitten vihelsi hän pitkään.

— Vai niin? Joko ollaan niin pitkällä?

— Kuten näet, on sovinto puolueiden välillä täydellinen.

Veljenpoika nauroi ääneensä. Mutta setä Malakiasta ei naurattanut.

— Kyllä se sentään on liian hävitöntä.

— Kuinka niin? Minun mielestäni pitäisi juuri sinun vanhana
suomettarelaisena olla ensimäinen tukemaan kotimaista hallitusta.

Setä Malakias ryyppäsi ja katsoi lasin laidan yli. Kannattaisiko tuolle
ollenkaan ruveta selittämään?

— Minä tosin olen suomettarelainen, sanoi hän, mutta en minä sentään
eläissäni ole kaikkia hallituksen metkuja kannattanut. Jos sinne
sitäpaitsi alkaa päästä semmoisia miehiä kuin sinä, niin...

Hän sylkäsi voimakkaasti. Varatuomari nauroi. Setä painoi pään
käsivartensa varaan ja katsoi häneen tutkivasti:

— Vai niin! Sinä Senaattiin!

— Miksei? On siellä huonompiakin miehiä istunut.

— Mutta ei nuorempia. Ethän sinä vielä ole laillisessa ijässäkään.

— Se ei olekaan enää nykyaikana tarpeellista.

— Mitä ansioita sinulla on?

— Ei mitään.

— Mitä ymmärrät sinä maan ja kansan asioista?

— En tämän enempää.

— Ja siitä huolimatta...?

— Juuri siksi, rakas setä.

Varatuomarin tyyneys oli hermostuttava. Sitä paitsi väreilivät hänen
suupielensä niin kutkuttavasti, että setää väkisinkin rupesi
naurattamaan:

— Luonnollisesti lasket sinä vain leikkiä.

— Siitä on ollut puhetta. Asia riippuu ainoastaan minusta itsestäni.

— Tiedä huutia!

— Aivan totta.

— Tarjoillaanko niitä noin vaan?

— No, kenelle tahansa!

— He ottaisivat sinut todellakin?

— Avosylin. Voit olla varma siitä. He ovat kiitollisia, kun saavat
minut.

— Taikka, kuten sanoit: kenen tahansa.

— Kenen tahansa perustuslaillisen.

— Sangen merkillinen hallitus.

— Ja vielä merkillisempi oppositsionipuolue. Eikö totta?

Setä nyykäytti päätään hajamielisesti.

— Minua ei siis tarvita täällä enää?

— Ei mitään sovintoa aikaansaamaan. Mutta sinä voit sovinnon vahvistaa.

— Kenties myöskin sinun avioliittosi?

— Se riippuu siitä, otanko viran vastaan.

— Taikka päinvastoin.

— Miten vaan sinua miellyttää.

— Oletko kosinut jo?

— En vielä. Mutta luultavasti tänä iltana.

— Rakastatko häntä?

— Sitä en juuri voi sanoa.

— Miksi nait hänet?

— Miksi niin monet muut ovat tehneet saman tempun?

— Minä en.

— Syytä itseäsi!

Setä oli jutellut yhä hajamielisemmin. Nähtävästi harhailivat hänen
ajatuksensa jo aivan toisissa asioissa.

— Tanskanmaassa on jotakin mätää, virkahti hän miettiväisesti.

— Minulla ei ole mitään halua rupeamaan sen Hamletiksi.

— Mieluimmin Poloniukseksi, arvaan minä?

— Kohotat minut liian korkealle. Toistaiseksi olen minä ainoastaan sen
haudankaivaja.

— Sinä olet haaska, Tauno.

— Se kuuluu minun ammattiini. Muuten pyydän minä päästä kaikista
lähemmistä tuttavallisuuksista.

Sedän katsanto kävi yhä miettiväisemmäksi.

— Luulen, että minusta pian tulee teille Fortinbras.

— Miksei yhtä hyvin suoraan haamu tuonelasta?

Setä oli nyt päättänyt ajatussarjansa. Hän löi äkkiä pöytään
kämmenellään, niin että lasit läikähtivät.

— Tässä pitää tehdä puhdasta, sanon minä.

— Näen, että aiot pian tehdä puhdasta ainakin tällä pöydänkulmalla.

— Tällä maan kulmalla tarkoitan minä. Tämä sovinto ei käy kontoon.

— Etkö juuri tullut rauhaa rakentamaan?

— Rauhaa kyllä, mutta en tällä pohjalla. Nyt tahdon minä sotaa.

— Sinun mielipiteesi muuttuvat liian pikaisesti.

— Entä sinun?

— Ne ovat syvän ja perinpohjaisen miettimisen hedelmiä.

— Mitä aiot tehdä Senaatissa?

— Tietysti jatkaa vanhaa virkavaltaa.

— Sen uskon sinusta kyllä.

— Toivon, että et pidä minua sosialistina.

— Luulin ainakin sinua vapaamieliseksi?

— Sen hulluuden olemme me jo aikaa sitten jättäneet.

— Niinkuin kansanvaltaisuudenkin?

— Niin.

— Mitä te sitten olette?

— Ainoastaan ja pelkästään perustuslaillisia.

— Se ei ole paljon, se.

— Se riittää meidän aikoinamme.

Setä naputteli rystysillään pöytään. Nähtävästi hän oli enemmän
kiihdyksissä kuin mitä hän tahtoi näyttää hymyilevälle veljenpojalleen.

— Se ei olisi riittänyt minun aikoinani.

— Sinä oletkin jo vanha mies, setä.

Setä ei voinut hillitä itseään enää. Hän hypähti seisomaan.

— Olkoon! Mutta minä olen kuitenkin vielä tarpeeksi nuori näyttääkseni
sinulle ja sinun kaltaisillesi, että tämä liitto on isästä ja
p———eestä. Se ei saa tapahtua, jumaliste, niin totta kuin nimeni on
Teofilus Malakias Tavela.

— Se tapahtuu kuitenkin.

— Ei, sanon minä.

— Aiotko potkia vasten virtaa?

— Vaikka koskea. Sittenpähän nähdään, kuka meistä kontin kantaa.

— Mitä aiot tehdä?

— Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

Setä mittaeli pitkillä askelilla kahvilan permantoa. Onneksi ei siellä
ollut muita ketään. Mutta hän oli puhunut niin korkealla äänellä, että
kalpeanaamainen viinuri hyökkäsi hätäytyneenä erään sisäoven
pimennosta. Setä komensi hänet matkaansa diktaattorin käsiliikkeellä.

Hänen vartalonsa oli oiennut, hänen kasvonsa nuorentuneet. Vanha
ylioppilasagitaattori ja kansanpuhuja oli herännyt hänessä. Hänen
rintaansa olikin ruvennut aamusta alkaen ahdistamaan tämä kyynillinen
ilman-ala. Nyt hengitti hän jälleen vapaasti ja voimakkaasti.

Hän voi myöskin laskea leikkiä vakavilla asioilla, mutta ainoastaan
vähän aikaa. Sitten rupesi se häntä kyllästyttämään. Hän voi myöskin
leikkiä kyynillistä, mutta ainoastaan leikkiä. Nyt oli hän saanut
tarpeeksi leikistään. Hän oli jälleen sama vanha idealistinen Teofilus
Malakias Tavela kuin istuessaan tuon pienen maaseutukaupungin
työväenkeittiössä ja puhuessaan politiikkaa koulupojille. Nyt ei hänen
kanssaan ollut leikittelemistä.

— Etköhän istuisi? uskalsi veljenpoika sohvankulmastaan esittää.

Hän pelkäsi, että tulisi joku.

— En, ärjäsi setä.

Hän jatkoi kävelyään. Veljenpoika teki uuden yrityksen.

— Sinä et ole vielä kertonut käynnistäsi yliopettaja Lyyn luona.

— En.

— Sinut vastaanotettiin toivoakseni hyvin?

— Liian hyvin.

— Puhuitko puoluesovinnosta?

— Puhuin.

— Hän oli yhtä mieltä?

— Liian yhtä mieltä. Samoin kuin sinäkin.

— Sinä näet, että se on ilmassa.

— Minä näen, että te olette sillä myrkyttäneet ilman.

— Etköhän istuisi?

— Voin istuakin.

Setä istui äreänä ja tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Kaasi täyteen
toisen ja tyhjensi samoin.

Veljenpoika katseli ääneti.

— Sinä pidät likööristä?

— Käy laatuun.

— Tahdotko, että tilaan toisen.

— Ei ole tarpeellista.

Synkkä vaitiolo. Varatuomari alotti toisesta laidasta.

— Sinä et ole vielä lausunut oikein mielipidettäsi minun
avioliitostani. Hyväksytkö sen?

— Mene ja nai!

— Sinä pidät sitä siis järkevänä?

— Parempi on naida kuin palaa.

Mieliala ei ollut vielä rauhoitettu. Veljenpoika tunsi, että tämä oli
vaan tyyntä myrskyn edellä. Setä katsoi kelloaan.

— Milloinka sanoit sinä tuon iltamasi alkavan?

— Kello kahdeksan.

— Hyvä on.

— Aiotko tulla sinne?

— Entäpä, jos aikoisinkin.

— Sen parempi. Mietinkin tässä juuri, mitä ohjelmaa keksisin sinulle.

— Kiitän vaivoistasi. Minä kyllä pidän huolen itsestäni.

Hän painoi sähkönappulaa.

— Joko lähdemme?

— Minulla on vielä vähän toimitettavaa.

— Mitä?

— Hankkia hännystakki.

— Saat sen minulta.

— Etkö itse esiinny puhujana?

— Kyllä. Mutta minulla sattuu olemaan kaksi.

— Hyvä on. Mistä aiot puhua?

— Meidän kansallisesta keväästämme.

— Mitä tiedät sinä siitä?

— Että se on ollut ja mennyt.

Setä kohautti olkapäitään halveksivaisesti ja irvisti. Hän ei viitsinyt
enää mokomalle tuhlata sanojaan.

Viinuri tuli. Setä Malakias veti esiin kukkaronsa.

— Mitä me olemme velkaa?

— Aiotko sinä maksaa? Sitä en minä todellakaan voi sallia.

— Olethan sinä minulle tänään kirjoittanut vekseliin.

Veljenpoika kumarsi keveästi. Sedän äänessä oli katkera karmeus, jota
hän ei tahtonut liiaksi ärsyttää. Sedän täytyi tällä kertaa saada
tahtonsa läpiajetuksi.

He nousivat ylös ja lähtivät. Portaiden päässä pysähtyi setä ja osotti
kädellään kohti korkeutta.

— Tänä iltana puhun minä nuorisolle.

— Sinä! Aiotko vielä kerran tulla ulosajetuksi?

Veljenpoika tunsi verensä jähmettyvän.

— Mutta se ei käy laatuun! Sinun nimesi ei seiso ohjelmassa.

— Seisooko sinun?

Se ei todellakaan seisonut siinä. Varatuomari oli itse kieltänyt
juhlatoimikuntaa sitä painattamasta.

— Siinä seisoo: puhe.

— No niin, minä pidän puheen.

— Kernaasti minun puolestani. Mutta minä en tiedä, mitä
juhlatoimikunta...

— Se on minun asiani.

Setä näytti todellakin järkähtämättömältä. Veljenpoika epäröi. Hän
pelkäsi skandaalia.

— Mistä aiot puhua?

— Meidän kansallisesta keväästämme.

Setä Malakias viskasi häneen niin murhaavan katseen alta kulmiensa,
että veljenpoika katsoi parhaaksi vaieta. He astuivat ulos.

— Hyvästi! sanoi setä kättään ojentamatta.

— Minne menet?

— Parturiin.

Se oli ainakin pieni lohdutus veljenpojalle. Setä ei nähtävästi
ainakaan tahallaan tahtonut tehdä skandaalia.




7.


Iltama oli Palokunnan talolla.

Istuttiin pienten pöytien ääressä. Se oli viimeisin järjestelytapa,
joka vastasi ajan vaatimuksia.

Aivan estraadin alla istui yliopettaja Lyyn perhe ynnä heidän
joukossaan varatuomari Tavela. Onni sitä vastoin oli ajoissa
pelastautunut sivuhuoneesen, johon myös kultainen nuoriso oli
kokoontunut.

Siellä oli hyvä olla ja sieltä voi myös päästä helpoimmin pois.
Sitäpaitsi ei tarvinnut seurata ohjelmaa, jos ei tahtonut, ja voi
seurata, jos tahtoi. — He eivät tahtoneet seurata ohjelmaa.

He olivat tulleet sinne vaan noin ylipäänsä jossakin ollakseen.

Alkusoitto oli jo kajahtanut ja ruotsinkielinen proloogi luettu. Oli
suomenkielisen juhlapuheen vuoro.

Setä Malakias nousi puhujalavalle.

Hän näytti oikein hienolta lainatussa frakissaan, tukka ja parta
huolellisesti kammattuina. Varatuomari oli sitäpaitsi luovuttanut
hänelle valkeat liivinsä ja pistänyt viime hetkessä käteen uuden
silinterihattunsa, ettei setä voisi syyttää ainakaan mitään ulkonaisia
seikkoja mahdollisesta epäonnistumisestaan.

Kaikki oli käynyt kuin tanssi. Varatuomari oli ilmoittanut asian
puhelimella eräille toimikunnan jäsenille, joiden mielestä ehdotus
tosin oli odottamaton, mutta erittäin onnistunut. Epäilemättä voi olla
mieltäkiinnittävää pääkaupunkilaiselle yleisölle kuulla, mitä
sellaisella vanhalla maaseutupatriootilla oli kansallisesta keväästä
sanomista. Varovaisuuden vuoksi oli kuitenkin pyydetty varatuomaria
pitämään muistissa myöskin oma puheensa, — jos jotakin tapahtuisi.

Veljenpoika oli nimittäin edeltäpäin ilmoittanut heille, että setä
Malakias oli tosin tulinen patriootti ja koeteltu kansanpuhuja, mutta
samalla hiukan omituinen vanha herra.

— Arvoisat läsnäolijat!

Puhujan ääni värähti hiukan, mutta varmentui samassa. Hän näki jälleen
edessään avaran, valaistun salin täynnä juhlapukuista yleisöä.
Sellaista ei hän ollut nähnyt sitten entisten ylioppilasaikojensa,
jolloin hän yhtenä nuorison itseoikeutetuista johtajista oli niin monta
kajastavaa aamuhetkeä omilla sanoillaan juhlallisentanut. Hän tunsi
jälleen itsensä Snellmanin täysarvoiseksi opetuslapseksi, joka oli
kutsuttu oman leimuavan innostuksensa voimalla herättämään ja
hallitsemaan suuria kansanjoukkoja.

— Minun nimeni on Tavela, Teofilus Malakias Tavela. Minä olen
suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen ja vapaamielinen
mies ja tulen suoraan maan sydämestä.

Yleisö, joka välinpitämättömänä oli nähnyt tuntemattoman vanhan herran
kiipeävän puhujalavalle, tuli äkkiä hyvin eloisaksi. Sepäs oli
lystillinen alku! Yliopettaja Lyy nyykähytti päätään hyväksyvästi — näin
oli hänen mielestään juuri kansallismielinen juhlapuhe alettava — ja
kultainen nuoriso karkasi sivuhuoneen ovelle katsomaan, kuka tämä
merkillinen puhuja oli.

— Se on hän! sanoi Pekka Pulliainen, joka jälleen oli seuraan
liittynyt.

— Kuka hän?

— Minun mieheni ylioppilastalolta. Demagoogi, Demosthenes! Pojat, nyt
saadaan hauskaa.

— Kuinka hän on täällä?

— Piru tietää. Se mies käy nähtävästi ympäri kuin kiljuva jalopeura.
Tänä iltana ainakaan hän ei pääse minun käsistäni.

— Sinun täytyy välttämättä esittää hänet meille.

— Kenties hänestä voisi saada jonkun pienen pätkän sanomalehteen? tuumi
Vilho Viksari. Esimerkiksi otsakkeella: "viimeinen profeetta".

— Se on totta. Hänen nimensä on Malakias.

He nauroivat hiljaa ja kuiskuttelivat. Sillä aikaa istui varatuomari
Tavela niinkuin tulisilla hiilillä. Mitenhän tämä päättyisi vielä?

Mutta setä jatkoi:

— Minä olen tullut Helsinkiin saamaan aikaan sovintoa puolueiden
välillä.

Viinurit helistelivät tarjottimiaan. Huudettiin: sht! Setä pelkäsi,
etteivät hänen sanansa olleet oikein kuuluneet ja toisti viimeiset
sanansa:

— Juuri niin, puolueiden välillä. Mutta minä huomaan, että täällä on jo
ilmankin kylläksi sovinnollista.

— Hyvä! huudettiin sivuhuoneen ovelta. Kaikki kääntyivät katsomaan.
Mutta siinä seisoi Pekka Pulliainen tulipunaisessa kravatissaan niin
varmana ja hajasäärisenä, ettei yleisön katseilla ollut hänen suhteensa
muuta tekemistä kuin kilpistyä.

— Hyvä! sanoi hän toisen kerran ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi.

Setä kumarsi keveästi ja jatkoi:

— Minä olen keskustellut täällä eri puolueiden miesten kanssa. Sikäli
kuin minä olen heitä ymmärtänyt, toivovat he kaikki sovintoa, eivät
sentähden, että saisivat tarkoitusperänsä läpiajetuksi, vaan sentähden,
että pääsisivät niitä ajamasta.

— Hyvä! hyvä! huusi Pekka Pulliainen.

Yliopettaja Lyy rypisti kulmiaan. Hänen vanhalla ystävällään
Malakiaksella oli omat omituiset puheenpartensa. Hän ei varmaankaan
mahtanut tarkoittaa, mitä sanoi. Siinä tapauksessa oli hänen hyvin pian
korjattava erehdyksensä.

Puhuja jatkoi:

— Meidän puolueillamme ei itse asiassa olekaan mitään määriteltyjä
tarkoitusperiä. Ne ovat ryhmäkuntia niinkuin eräät kyläkunnat maalla,
jotka ovat kateellisia toisilleen jokaisesta uudesta edistysaskeleesta,
minkä toinen ottaa, vaikka se askel olisikin juuri kohti kadehtijan
omaa päämäärää. Jos toinen ennättää ensin perustaa osuusmeijerin, niin
pilkkaa toinen sitä, ja jos toinen harrastaa kansanopistoa, sen jälkeen
kuin toisella jo on kansanopisto, leimataan hänet luopioksi ja
vastapuolueen ihanteiden kannattajaksi.

— Tuossa voi olla paljon totta, kuiskasi yliopettaja varatuomarille,
joka katsoi velvollisuudekseen myöntyä. Mutta itse kuiskasi hän Impi
Kaunikille, joka istui hänen vieressään:

— Lampaan päässä on hyviäkin paikkoja.

— Eikö hän ole teidän setänne?

— Epäilemättä.

— Siinä tapauksessa en pidä teitä ollenkaan sukkelana.

— Mutta muussa tapauksessa?

Impi Kaunikki ei vastannut hänelle. Hän nirpisti vaan suupieltään
ylenkatseellisesti ja siirsi tuoliaan kauemmaksi varatuomarista.
Ikäänkuin sattumalta siirsi tämä omansa yhtä paljon lähemmäksi.

Setä jatkoi:

— Se johtuu siitä, ettei meidän puolueillamme ole täsmällisiä ohjelmia.
Ne ajavat tänään yhtä, huomenna toista asiaa, ja vaikka itse asiat jo
ammoin sitten ovat muuttuneet, ovat puolueryhmitykset yhä edelleen
samat. Valtiopäivämiehet valitaan personallisen luoton eikä
aatteellisten katsantokantain perustuksella ja voipa siten tapahtua
niinkin mahdottomia asioita, että valitaan mies valtiopäiville, josta
ei edes tiedetä, mihin puolueesen hän oikeastaan kuuluu ja mitä
aatteita hän kannattaa.

Tässä keskeytti puhujaa jyrisevä hyvä-huuto. Se tuli tietysti
sivuhuoneen ovelta. Kultainen nuoriso taputti vimmatusti käsiään. Onni
huusi piloillaan: "bis!" Hänet vaiennettiin siveellisellä
suuttumuksella.

Varatuomarilla kävivät kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Ei ikinään
tulisi tämä hyvin päättymään. Hän katui jo, että oli ollenkaan
suostunut sedän ehdotukseen — hänen olisi pitänyt jyrkästi kieltää
kaikki sekautuminen! — ja hän etsi jo avuttomana silmillään
juhlatoimikunnan jäseniä puhujalavan viereisiltä ovilta. Onneksi
näkyivät ne sinne kokoontuneen.

Mutta setä Malakias jatkoi:

— Niin kauan kuin meidän puolueolomme ovat tällä kannalla, on meille,
laajoille kansalaisjoukoille, ehdottomasti edullisinta, että ne
taistelevat keskenään. Niin kauan on meillä ainakin jonkinlainen
tilaisuus kontrolleerata heidän toimintaansa. Mutta jos ne sopivat,
tiedättekö, mitä silloin tapahtuu? Silloin päättävät asioista
ainoastaan eri puolueiden johtajat keskenään ja meitä ei tarvita edes
huutamaan hyväksymistä heille, koska ei ole mitään vastustustakaan. Me,
suuri yleisö, merkitsemme ainoastaan niin kauan jotakin poliittisessa
elämässä, kuin puoluetaisteloa on olemassa.

Nyt ei Pekka Pulliaista enää voinut mikään mahti maailmassa hillitä.
Hän riipaisi itsensä irti pidättelevistä tovereistaan, juoksi suoraan
puhujalavan alle ja huusi:

— Hyvä! Hyvä! Vielä kerran hyvä!

Juhlatoimikunnan jäsenet katsoivat hätääntyneinä varatuomariin. Tämä
istui tyynenä paikoillaan. Olisi melkein onni, jos tuo toinen hullu
tekisi skandaalin. Silloin ei häpeä olisi ainakaan puhujan.

Setä kumarsi jälleen ja joi vesilasista.

Juhlatoimikunnan jäsenet käyttivät väliaikaa hyväkseen ja saivat Pekka
Pulliaisen väistymään liian esiinpistävästä asemastaan. Yleisö seurasi
heidän jokaista liikettään yhtä suurella jännityksellä kuin puhujankin.

— Sentähden olen minä päättänyt saarnata sotaa. Minä tulin tosin tänne
eilen maaseudulta siinä vakaassa uskossa, että sovinto puolueiden
välillä oli ainoa autuaaksitekevä oppi meidän kansallemme. Mutta minä
tarkoitin silloinkin ainoastaan sovintoa sisäänpäin, että me voisimme
taistella sitä voimakkaammin ulospäin. Nyt olen minä ollut päivän
Helsingissä ja minun mielipiteeni ovat kokonaan muuttuneet.

Yliopettaja nauroi happamesti itselleen. Sama tuulenpieksäjä kuin
ennenkin tuo Tavela! Ei siitä miehestä ikinä oikeata kalua tullut.
Lahjoja hänellä kyllä olisi ollut vaikka puolueen pääkortteeriin
päästäkseen; nyt tuli tuskin käytettävää kykyä pieneen
maaseutukaupunkiin. Kun on kerran löylynlyömä nuoruudestaan...

Ja hänen ajatuksensa siirtyivät jälleen murheellisina Onniin. Kun ei
vaan tulisi samallainen tyhjänpuhuja hänenkin pojastaan! Tuolla se taas
näkyi virnistelevän muiden neropattien joukossa, joista kukaan tuskin
vielä oli kandidaattitutkintoaan suorittanut. Saapa nähdä, onko hänestä
edes siihen sanakirjatyöhön?

— Näillä puolueilla ei taistella mitään ulkonaista vihollista vastaan.
Ne ovat siihen aivan liiaksi mukavat ja rauhallisissa oloissa
kasvaneet. Täytyy tulla kokonaan uusi polvi, joka voi ottaa sen
taistelon niskoilleen. Näiden ainoa pelastus ja elin-ehto on, että ne
pysyvät liikkeessä, että ne riitelevät, että ne eivät muutu seisovaksi
vedeksi. Muuten ne mätänevät. — Mutta minunhan tuli oikeastaan puhua
meidän kansallisesta keväästämme.

Mikä oli esimerkiksi Johan Vilhelm Snellmanin merkitys? Eikö se, että
hän pani vedet liikkeeseen, että hän synnytti tuon kirotun
kielitaistelun, kuten nykyään lienee tapa sanoa? Ilman sitä olisimme me
jo nyt mädänneitä kaikki tyyni. Ruotsalaisen virkavallan sijasta olisi
meillä vaan venäläinen ja kansa nukkuisi viattomuuden untaan, jota
tuskin venäläiset kansakoulut tulisivat häiritsemään. Meillä on ollut
elämän vuosisata, siksi että meillä on ollut kielitaistelun vuosisata.
Meistä itsestämme riippuu, tuleeko meillä nyt olemaan kuoleman
vuosisata. Tämä sovinto puolueiden välillä, josta nyt puhutaan, olisi
kuolema. Me luopuisimme kaikki siitä parhaasta, mikä meillä on,
ainoastaan sen huvin takia, että me voisimme juhlatilaisuuksissa
esiintyä yksimielisinä ja että meidän johtajamme voisivat hymyillä
toisilleen meidän selkämme takana kuin Rooman auguurit ja sanoa: "maa
on meihin ja me olemme maahan tyytyväiset".

Tuossa istuu esimerkiksi minun veljenpoikani, tuossa, aivan minun
nenäni alla. Hänestä tulee pian senaatt — — —.

Koko yleisö oli kurottunut sinnepäin katsomaan. Varatuomari Tavela
antoi hätäisesti sovitun merkin juhlatoimikunnan jäsenille, jotka
puolestaan lähettivät sen nenäliinaa näyttämällä musiikille yläkertaan.
Se pamahti soimaan niinkuin pyssynsuusta. Setä koetti vielä huutaa
jotakin, mutta turhaan. Kukaan ei kuullut häntä.

Epäilemättä oli se skandaali. Pekka Pulliainen takoi kouransa
punaisiksi aivan hulluna innostuksesta ja kultainen nuoriso säesti
häntä jytyyttämällä paria tuolia sivuovella. Salissa ei kukaan
kannattanut heitä. Yleisö joko oli loukkaantunut taikka ei ollenkaan
ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Ainoa, joka edes pöydän alla taputti
käsiään, oli Impi Kaunikki, mutta sen hän teki ainoastaan kiusatakseen
varatuomaria, jonka oli hyvin vaikea säilyttää mielenmalttiaan.

— Että ne päästävätkin kaikellaisia puhujalavalle! lausui rouva Lyy.

Yliopettaja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Rouva Lyy vaikeni ja jäi
sääliväisenä varatuomaria silmillään mittailemaan. Että niin hienolla
miehellä voi olla niin raaka setä! Onneksi asunee hän jossakin
maaseudulla, joten hänestä ei ainakaan suvulle paljon haittaa olisi.

Oikeastaan oli varatuomari enemmän suuttunut kuin mitä hän tahtoi
näyttää taikka edes itselleen tunnustaa. Nähtävästi oli sedän ilmeinen
tarkoitus ollut skandaliseerata hänet taikka ainakin riistää häneltä
hänen tuleva senaattorisalkkunsa. Senkin hongankolistaja! Tulkoon se
vielä häntä vekseleihinsä puijaamaan!

Eräs juhlatoimikunnan jäsen pyysi puhutella häntä.

— Tahtooko herra varatuomari ehkä nyt esiintyä?

— En, sanoi hän kuivasti. Minä luulen, että yleisö on jo saanut
tarpeeksi puheista.

Juhlatoimikunnan jäsen kumarsi ja meni matkoihinsa. Seurasi soololaulua
ja lausuntoa. Sen jälkeen rupesivat marsalkat siirtelemään tuolia ja
pöytiä syrjään. Nuorisolle oli tehtävä tilaa tanssia varten.

Yliopettaja Lyy katsoi kelloaan.

— Sinä kai jäät tänne vielä? sanoi hän vaimolleen.

— Minun kaiketi täytyy, huokasi rouva Lyy. Lasten tähden.

— Ei äidin minun tähteni tarvitse jäädä, ehätti Impi Kaunikki sanomaan.
Minä tulen.

— Kuinka? Luulin, että sinut saattaa kotiin herra varatuomari? hymyili
yliopettaja.

— Tulen mieluummin isän kanssa.

— Hän harrastaa ruumiinpoltto-yhdistystä, kuiskasi yliopettaja
vaimolleen.

— Ja jää ijäkseen naimattomaksi, kuiskasi rouva Lyy.

Yliopettaja pistäysi sivuhuoneesen toivorikasta poikaansa etsimään. Oli
paljon suurempi syy saada hänet maailman pahuudelta varjelluksi kuin
hänen kolmenkymmenenkahden vuotias sisarensa.

Hän tapasi Onnin seisomassa tarjoilupöydän ääressä ja kuuli hänen juuri
puhuvan sanakirjatyöstä eräälle nuorelle ja vaatimattomalle
ylioppilaalle, joka kuunteli häntä suurella mielenkiinnolla. Eikö hän
ehkä mahdollisesti voisi ottaa sitä tehdäkseen?

— Mitäh? sanoi isä.

— Tarjoan tässä vaan vähän rahanansiota.

Yliopettaja meni sanaakaan sanomatta. — Nuoriso rupesi tanssimaan.
Kaunosielut piirittivät setä Malakiaksen, istuttivat hänet keskeensä
monien esittelyjen ja kohteliaisuuksien jälkeen ja jäivät kilistämään
hänen kanssaan sivuhuoneesen.

Varatuomari tarjosi käsivartensa yliopettaja Lyyn toiselle tyttärelle.
Valssi alkoi.




8.


Yliopettaja Lyyn toinen tytär oli nimeltään Aino ja ijältään
kaksikymmentäyksi vuotta. Hän oli naisylioppilas ja luki anatomiaa.

Hänellä oli pieni pystynenä ja suu, joka oli kuin luotu suudeltavaksi.
Jos sai uskoa hänen naistuttaviaan, käytettiin sitä myöskin tähän
tarkoitukseen ahkerasti.

Aino Lyy oli iloinen tyttö ja mukana kaikkialla, minne vain pääsi.
Osakunnan vuosijuhlissa valvoi hän uskollisesti viimeiseen
naiseen ja täytti ja tyhjensi konjakkilasiaan näyttääkseen siten
ennakkoluulottomuuttaan. Mitään pahempaa hänestä ei kuitenkaan ollut
kenelläkään sanomista.

Varatuomari Tavela, joka kuului jo vanhempaan polveen ja oli yksi
entisen Suomalaisen seuran koeteltuja kavaljeereja, ei tuntenut enää
oikein nuorinta Helsinkiä. Hän hämmästyi sentähden jokseenkin, kun
kuuli valssin kestäessä nuoren suloisen naisäänen äkkiä kuiskaavan
hänelle korvaan:

— Karataanko?

— Kuinka?

— Aivan yksinkertaisesti. Te ryöstätte minut.

— Minne?

— Se on teidän asianne.

— Minä en ymmärrä.

— Oh, kuinka te olette naivi! Me menemme pois täältä.

— Me?

— Niin. Te ja minä.

— Milloin?

— Niin pian kuin mahdollista.

— Mutta mitä äitinne sanoo?

— Hän ei saa luonnollisesti tietää siitä mitään.

— Mutta jos hän saa?

— Pelkäättekö?

— Kyllä hiukan.

— Siinä tapauksessa valitan, että olen vaivannut teitä.

Varatuomari Tavela katsoi häneen. Ainon silmäterät loistivat kuin kaksi
metsätähteä tummalla sammalikolla ja hänen etuhampaansa välkkyivät
puoliavoimen ylähuulen alta. Tyttö oli todellakin viehättävä ja
kerrassaan enkeli tuohon vanhempaan verrattuna.

Mutta hänellä ei sittenkään ollut halua mihinkään seikkailuihin. Hän
oli jo liian vanha ja yhteiskunnallinen mies leikkimään Rinaldo
Rinaldinia eikä hän sitäpaitsi ollut oikein varma siitä, tekikö toinen
pilkkaa hänestä.

Hän päätti ottaa selvän siitä.

— Te tahdotte kotiin? alotti hän uudelleen.

— Kuka sen on sanonut? tuli takaisin kuin taisteluvaatimus.

— Minne siis?

— Ulos! Jonnekin!

— Kuinka se kävisi laatuun?

— Minä halveksin kaikkea sitä, mikä käy laatuun.

— Vai olet sinä sitä sorttia, ajatteli varatuomari. Odotapas!

Häntä harmitti tuon pienen pystynokan hermostuttava varmuus. Sitäpaitsi
kiusasi häntä hänen kalju päälakensa. Luuliko tuo vanhoillisen kodin
ruukkukasvi, että voitiin hänen, vanhan miehen ja entisen Don Juanin
kanssa, niin vaan rankaisematta leikitellä? Taikka pidettiinkö miestä
jo nykyään niin vaarattomana ja kaikin puolin idiottina, jos oli pari
vuotta yli kolmenkymmenen ehtinyt?

Seuraukseksi heidän keskustelustaan tuli, että he ensimäisellä
väliajalla hävisivät muiden huomaamatta. Heidän vaatteensa olivat
alikerroksessa. He pukivat sutiputi päälleen ja astuivat kadulle.

— Tämä on kaunista, ajatteli varatuomari. Senaattorinkokelas
viekoittelemassa nuoria tyttöjä Palokunnantalolla!

Hän oli kuitenkin ehtinyt ajattelemaan itselleen kunniallisen
pakomatkan. Pahimmassa tapauksessa veisi hän tytön suoraan kotiin ja
palajaisi sitten Palokunnantalolle ilmoittamaan mammalle, että Aino oli
äkkiä ruvennut voimaan pahoin. Aivan tyydyttävä ei tuo selitys tietysti
ollut, mutta se oli tytön asia. Hän puolestaan pesi kätensä.

Ainon mieltä ei tuntunut mikään epäilys painavan. Hän hyräili.

— Neiti on musikaalinen, sanoi varatuomari.

— Vain kotitarpeiksi, vastasi tyttö ja jatkoi hyräilemistään.

Varatuomari tunsi tilansa yhä kolkommaksi.

Mitä hän nyt tekisi mokomalle? Häntä kadutti, että hän oli ollenkaan
antautunut tähän pörröisen tyttöpään oikkuun ja vannoi, ettei sellaista
ainakaan vast'edes saisi hänelle tapahtua.

— Mihin minä nyt vien teidät? kysyi hän suoraan.

— Mihin vain teitä haluttaa, kuului vastaus.

Varatuomari mietti. Kenties tyttö sittenkin vaan teki pilkkaa hänestä
hänen kaljun päälakensa tähden? Sen pilkan saisi hän kyllä kalliisti
maksaa.

Ja jälleen heräsi hänessä uhman ja ylpeyden henki. Eikö tyttö tiennyt
siis ollenkaan, kenen kanssa hän leikitteli? Pidettiinkö häntä siis
vanhoilla päivillään vielä ujona keltanokkana, jonka kanssa sai
uskaltaa mitä tahansa? vai luottiko tyttö oman perheensä ja
varatuomarin yhteiskunnallisen aseman rakentamiin raja-aitoihin?

Epäilemättä voi niihin luottaakin. Mutta ei niitäkään saanut sentään
näin ilmeisellä ja hävyttömällä tavalla uhmata.

— Kenties otamme ajurin? esitteli hän.

— Otetaan vaan, vastasi tyttö.

Hän jatkoi hyräilemistään.

Sepä perhanaa, ajatteli varatuomari.

Hän vihelsi ajurin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Tämä lähti
kiidättämään pitkin Töölön tietä ulos kaupungista.

Mutta heti sen käskyn annettuaan rupesi varatuomaria kaduttamaan.
Tämähän oli sula skandaali. Tietysti olisi se oikein mokomalle
hurjapäälle, mutta mitäs hän, varatuomari, sitten tekisi? Syy tietysti
lankeisi hänen niskoilleen. Kenties olisi hän pakotettu vielä naimaan
tytön.

Kukaties ei toinen ollenkaan ymmärtänyt, mitä hän uskalsi.

— Tiedättekö, minne me nyt ajamme? kysyi varatuomari.

— En, vastasi tyttö.

Hän lepäsi reessä silmät ummessa eikä hyräillyt enää. Edes yksi
edistysaskel, ajatteli varatuomari.

— Me ajamme ulos kaupungista, ilmoitti hän mahtipontisesti.

— Vai niin.

Hän ei edes raottanut silmiään.

— Kuuden seitsemän kilometrin päähän.

— Eikö etemmä?

Nähtävästi hän oli valmistunut matkalle maailman ympäri.

— Erääseen maalaistaloon.

— Entä sitten?

— Sitten, jaa ... me juomme kaiketi kupin kahvia.

— Sitten?

— Sitten, sitten me jäämme sinne.

— Eikö muuta?

Perhana, ajatteli varatuomari. Tuollainen ylpeys on ennenkin käynyt
lankeemuksen edellä.

— Emmekä palaja ennen kuin aamulla aikaiseen.

— Ikävä, että ollenkaan palajamme.

Hän oli päälle päätteeksi jälleen ruvennut hyräilemään.

Varatuomari oli lyönyt viimeisen valttinsa.

Hänellä ei ollut edessä muu kuin pakomatka, ellei hän aikonut panna
todellakin täytäntöön, mitä oli uhannut.

Se taas ei ollut koskaan ollutkaan hänen tarkoituksensa.

— Ympäri Töölönlahden, komensi hän kaikuvalla äänellä ajurille.

He istuivat äänettöminä. Kulkuset kilisivät omia aikojaan. Tyttö lepäsi
silmät ummessa ikäänkuin hänelle olisi ollut ehdottomasti samantekevä,
minne ajettiin.

Vasta Pitkällä sillalla raotti hän silmäluomiaan:

— Emme matkustaneetkaan maaseudulle, sanoi hän.

— Emme, vastasi varatuomari.

On niitä toisiakin keinoja rangaista sinua, ajatteli hän. Odotas vaan,
kun tullaan kaupunkiin.

— Kämpin hotelliin! komensi hän jälleen ajuria Aleksanterinkadun
kulmassa.

Tyttö ei hievahtanutkaan.

Hevonen pysähtyi Kämpin eteen. He nousivat reestä ja varatuomari
maksoi. Sitten astuivat he eteiseen.

— Onko teillä mitään vapaata yksityishuonetta? kysyi varatuomari
kuuluvalla äänellä portinvartialta.

— Minä kysyn hovimestarilta, sanoi nappiniekka nopeasti ja katosi.

Ei mitään vaikutusta. Tyttö tavaili huolimattomasti matkustajataulua.

— Ei tarvita yksityishuonetta, sanoi varatuomari. Me olemme päättäneet
syödä suuressa salissa.

Hovimestari kumarsi.

He nousivat yläkertaan. Suuressa salissa oli varietee ja tungos
tavaton. Aivan estraadin alla näkyi kuitenkin sattumalta olevan eräs
pöytä vapaa.

— Kenties otamme tuon pöydän? esitteli varatuomari.

— Kenties, sanoi tyttö päätään nyykähyttäen.

He tunkeutuivat pöytien välitse. Joukossa oli paljon varatuomarin
tuttavia, jotka uteliaina kurottelivat päitään nähdessään hänet
naisseurassa. Sitä ei ollut vuosiin tapahtunut.

— Syömmekö? kysyi varatuomari.

— Ruokaa saan minä kotonakin.

Me juomme siis, päätti varatuomari.

Hän tilasi pullon sampanjaa ja täytti lasit. Samalla koetti hän tutkia
seurakumppaninsa kasvoista, mitä hän ajatteli.

Niistä ei näkynyt mitään. Hän istui niinkuin olisi ikänsä istunut
siinä.

— Maljanne, sanoi varatuomari.

— Maljanne.

Esitettiin juuri erästä lauluduettoa. Toinen esiintyvistä naisista oli
puettu pojan pukuun. Hän oli aivan epäsiveellisen lihava pingotetuissa
trikoohousuissaan.

— Hiukan kehittynyt kaunotar, huomautti varatuomari.

— Niin, erittäinkin hänen taka-ulottimensa, sanoi tyttö.

Varatuomari ei tehnyt enää mitään huomautuksia.

Seuraava numero oli talonpoikaiskoomikko. Hänen sukkeluutensa olivat
sangen peitettyjä, mutta eivät juuri hienointa lajia. Tyttö nauroi
niille katketakseen.

Tuon kanssa minä en tahtoisi mennä naimisiin, ajatteli varatuomari.

Eräs soittokunnan naisista katseli häntä. Varatuomari tervehti häntä,
nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä tekisi.

— Emmekö kutsu häntä pöytäämme? esitti tyttö.

Nyt menee hävyttömyys liian pitkälle, ajatteli varatuomari.

Samassa katsoi hän ikäänkuin sattumalta kelloaan. Tunti oli kulunut
siitä kuin he Palokunnantalolta lähtivät.

— Onko teidän kiire kotiin? kysyi tyttö.

Tämän saat sinä kalliisti maksaa, ajatteli varatuomari.

Uusi ajatus oli syntynyt hänessä.

Samassa tuli näyttämölle paljasjalkainen Duncan-tanssijatar, jonka
alastomat sääret alkoivat välähdellä heidän silmäinsä edessä. Kaihtimet
liehuivat; heidän näköalaansa olisi voinut kuka kilisevä-kannuksinen
miekan urho tahansa kadehtia.

Tyttö haukotteli.

Hyvä merkki, ajatteli varatuomari.

— Te ette pidä Duncan-tanssijattarista, sanoi hän.

— En erityisesti. Miksi ei meillä koskaan saa nähdä oikeata
vatsatanssia?

Varatuomari ei kysynyt enempää.

Hän maksoi nopeasti sampanjansa ja esitti poislähtöä. Tyttö katsoi
häneen kummastuneesti, mutta suostui. He tungettelivat jälleen pöytien
välistä. Tuttavat katsoivat heihin ja varatuomari kiitti kun pääsi
eteiseen.

Skandaali on tapahtunut, ajatteli varatuomari. Tietysti tietää koko
kaupunki huomenna, että minä olen ollut yliopettaja Lyyn tyttären
kanssa varieteeta katsomassa. Muuten ei siinä mitään niin merkillistä
olisi, mutta tuo hänen salaperäinen karkaamisensa tanssitilaisuudesta?
Sitä hän ei mitenkään enää voisi tyydyttävästi tytön äidille selittää.

Jääköön selittämättä siis! ajatteli hän. Se oli tytön oma asia. Mitä
oli houkutellut häntä harharetkille?

Hänellä oli tällä kertaa oma kunnia pelastettavanaan. Kunnia tytön
silmissä.

— Oletteko usein ollut täällä? kysyi hän kadulle tultuaan.

— Joskus entiseen aikaan, vastasi tyttö.

Ihana entisyys, ajatteli varatuomari. Siihen voisi ehkä olla hauska
tutustua.

Hänen päätöksensä oli kypsynyt. Vielä ei hän ollut viimeisintä
valttiansa lyönyt pöytään.

— Ajuri!

Varatuomari kuiskasi jälleen jotakin hänen korvaansa. He kiisivät
eteenpäin salaman nopeudella.

— Seis!

He pysähtyivät erään paraatikäytävän eteen. He kohosivat ylös pimeitä
portaita ja tulivat erääseen eteiseen. Varatuomari riisui tyynesti
päällysvaatteensa ja pyysi neitiä tekemään samoin. Hän väänsi
sähkölampun palamaan ja pyysi neitiä astumaan saliin.

— Kuka tässä asuu? kysyi hän viattomasti.

— Minä, vastasi varatuomari.

Se oli hänen viimeinen valttinsa.

— Te asutte sangen mukavasti.

Hän heittäysi veltosti pehmeälle leposohvalle ja näytti aivan ilmeisiä
väsymyksen oireita.

Varatuomari päätti ottaa asian humoristisesti.

— Aiotteko te jäädä siihen nukkumaan? kysyi hän.

— Niin, ellei teillä muuta lepopaikkaa ole.

Nyt oli mahdoton enää jatkaa tähän äänilajiin, ellei mieli keskustelun
kääntyä tosiasioihin. Sitä taas ei varatuomari uskaltanut.

— Te olette hupainen tyttö, lausui hän happamesti.

— Hyvä, että te vihdoinkin huomaatte sen.

Varatuomari tunsi itsensä tosiaan varsin epävarmaksi. Jos tyttö olisi
ollut joku muu, olisi tilaisuus ollut sangen yksinkertainen. Mutta
yliopettaja Lyyn tytär, perheen, jossa hän seurusteli, sivistynyt
nainen, jolta ei ainakaan näyttänyt itsetietoisuutta puuttuvan ...
prrr! hänen kävi kylmät väreet pitkin selkäpiitä.

Ja jälleen katui hän, että hän oli ollenkaan lähtenyt hullun vasikan
kanssa kilpaa juoksemaan. Hän pelkäsi kaikkea mikä vain vivahti
skandaaleihin enempi kuin kuolemaa ja olisi maksanut tuhat
riikintaaleria päästäkseen täältä sinne, missä pippuri kasvoi. Päälle
päätteeksi oli hänellä kaiken aikaa eräs kiusallinen tunne, että häntä
vedettiin armottomasti nenästä.

Mutta tässä täytyi tunnustaa pataa. Hän päätti tehdä suoran kysymyksen.

Tyttö ennätti hänen edelleen.

— Minäpä tiedän, mitä te mietitte nyt.

— Mitä?

— Te mietitte, miksi minä olen täällä.

— Juuri sitä tahdoin minä kysyä teiltä.

— Miksi ette ole ennemmin kysynyt? Onhan se aivan luonnollista.

— Kuinka niin?

— Aiottehan te naida minun sisareni.

Ahaa, ajatteli varatuomari. Mutta hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän. Mutta minusta ei tuo vielä ole aivan
riittävä syy.

— Eikö? Minä olen mustasukkainen, tietystikin.

Tyttö oli nähtävästi suuri humoristi. Taikka lapsi.

— Siksi te välttämättömästi tahdotte skandaliseerata itsenne?

— Teidät tahdon minä skandaliseerata.

Jos hän oli lapsi, oli hän ainakin sangen viisas lapsi. Varatuomari
päätti jatkaa tiedusteluaan.

— Te siis rakastatte minua? heitti hän keveästi.

— Kaikkea muuta. Mutta minä vihaan sisartani.

Hän oli lapsi.

— Miksi te vihaatte häntä?

— Tietysti siksi, että hän on minun sisareni.

Ei, ei hän mikään lapsi ollut. Noin puhuvat vain täyskasvaneet.

— No niin, minä en rakasta häntä.

— Sen minä kyllä tiedän.

— Mutta luulette, että minä sittenkin aion hänen kanssaan naimisiin.

— Miksi te muuten kävisitte meillä?

— Minä kuulun arpajaistoimikuntaan.

— Mutta miksi te kuulutte siihen?

— Tietysti siksi, että minut on valittu.

— Mutta miksi te annoitte valita itsenne?

Yksi hullu voi kysyä enempi kuin kymmenen viisasta vastata, ajatteli
varatuomari. Istuiko hän tässä tunnustuksilla?

Hän päätti tehdä pikaisen lopun seikkailusta.

— Entä jos minä rakastaisin teitä? sanoi hän.

— Se ei olisi tämän illan jälkeen ollenkaan mahdotonta.

— Mutta mitä te siinä tapauksessa tekisitte?

— Kenties menisin teidän kanssanne naimisiin.

— Vaikka ette rakasta minua?

— Se ei suinkaan olisi mikään este teille.

— Eikä teille?

— Vielä vähemmän.

Ei kiitoksia, ajatteli varatuomari. Mutta hän ei vielä ollut oikein
varma siitä, puhuiko hän lapsen tai täyskasvaneen ihmisen kanssa.

— No niin, me menemme siis naimisiin?

— Milloin?

— Milloin tahansa.

— Teillä ei olisi mitään sitä vastaan?

— Ei ollenkaan.

— Kenties nyt heti?

— Miten herra varatuomaria vain huvittaa.

Ahaa, ajatteli varatuomari. Jopas tuli edes arvonimi.

— Minulla on siis lupa esim. suudella teitä?

— Muut eivät ole lupaa kysyneet.

Tyttö oli suorastaan hävytön. Hänen tyyneytensä oli sitäpaitsi niin
kyynillisen kylmää, että jos varatuomarilla olisi tilapäisesti joitakin
intohimoja ollutkin, olisivat ne varmaan jo aikoja sitten kauhuissaan
karkonneet.

Varatuomari tunsi itsensä yksinomaan koomilliseksi.

— Ettekö pelkää? sopersi hän hampaittensa välistä.

— En ollenkaan.

Varatuomari kallistui hammasta purren hänen ylitsensä. Samassa sattui
hänen katseensa tytön silmiin, jotka olivat vihlaisevat ja kylmät
niinkuin rauta pakkasessa. Hän ei värväyttänyt niin jäsentäkään.

He katselivat näin hetken toisiaan.

— Te menette liian pitkälle, hyvä neiti, sanoi varatuomari äänellä,
josta oli leikki hyvin kaukana.

— Minä tiedän kyllä rajani, hyvä herra, sai hän vastaukseksi yhtä
lujalla äänellä.

— Hyvä, että tiedätte sen.

— Muuten ei olisikaan hyvä.

Heidän kasvonsa olivat vain vaaksan päässä toisistaan. He mittailivat
toisiaan kuin kaksi jäämeren petoa, silmillä, joista liekehti
keskitetty, puserrettu vihamielisyys.

— Te olette merkillinen nainen, sanoi varatuomari.

— Niin ne kaikki sanovat, virkkoi tyttö.

Varatuomari ojensihe noustakseen. Samassa tunsi hän hehkuvan
laavavirran laikahtavan läpi sisälmyksiensä. Hänen sydämensä löi
haljetakseen ja hänen polvensa vapisivat. Oli kuin olisi koko ruumis
ollut karreksi muuttumassa.

Tämä harrastaa myös ruumiinpolttoa, ehti hän vielä ajatella
humoristisesti.

Sitten pimenivät hänen silmänsä, hän lankesi polvilleen ja suuteli
häntä nopeasti suulle. Yksi, kaksi, kolme, monta kertaa. Tyttö lepäsi
kuin kuollut jäsentäkään liikahuttamatta.

    "Noh, miehet, veikot, veikkoset
    näin näitä häitä juodaan.
    Lopussa viel' ei entiset
     ja uutta aina tuodaan",

kuului samalla loilotettavan jossakin portaiden alapäässä.

Tyttö kohousi istualle.

Nyt tulee korvatillikka, ajatteli varatuomari. Hän päätti esiintyä
gentlemannina.

— Tahdotteko, että me huomenna julkaisemme kihlauksemme?

Tyttö nauroi.

— Ei sen ainakaan tämän tähden tarvitse tapahtua.

— Mutta jos se ei olisi tämän tähden?

— Julaistaan vaan.

Nyt olen minä satimessa, ajatteli varatuomari. Siitä tulee
ihanteellinen avioliitto.

Hänen lohdutuksensa oli, että sadin olisi voinut olla
epämiellyttävämpi.

    "Onpa meillä mööpeleitä,
    ämpäri ja kiulu,
    vanha roka seinällä
     ja ravistunut viulu",

kuului jälleen, tällä kertaa lähempää.

Varatuomari yritti jälleen suutelemaan.

— Sht! sanoi tyttö ja kuunteli. Sieltä tulee joku.

Nyt kuului loilotus aivan oven takaa. Varatuomari kuunteli ja tunsi
äänen.

— Setä! Tänne ei pääse kukaan.

Samassa muisti hän antaneensa sedälle avaimet. Hän kiirehti eteiseen
sulkemaan varmuuslukkoa.

Ovi oli jo auki. Setä oli jo ovenraossa ruumis puoleksi sisällä. Mutta
hän ei tullut yksin. Onni Lyy ja Vilho Viksari taluttivat häntä.

— Anteeksi, herra Tavela sairastui äkkiä ja me katsoimme parhaaksi...

Setä oli aika lailla humalassa. Hän hoiperteli ja etsi tukea
pihtipielestä.

— Minä olen ollut nuorten kanssa, puheli hän. Nuoret ovat maan suola!
Nuoret ovat kansan omatunto! Minä olen nuori, minä. Mene sinä matkaasi!
Sinä olet sellainen ... varatuomari! — Oo!

Hän oli tullut salin ovelle, ja nähnyt Ainon, joka seisoi tyynenä
keskellä lattiata kasvot oveenpäin.

Setä kumarsi. Veljenpojan korvalehdet kipenöitsivät.

— Saanko luvan esitellä: morsiameni.

— Aa! Saan luvan onnitella.

Aino oli tullut eteiseen. Onni Lyy ja Vilho Viksari seisoivat
paikallaan kuin suolapatsaat.

— No, ettekö tekin onnittele? sanoi Aino hymyillen.

— Kernaasti, sanoi veli. Onni on minun nimeni.

Hän kätteli sekä sisartaan että varatuomaria. Mutta hän ei tiennyt,
mitä ajatella ja tunsi itsensä tuiki typeräksi.

Viksarilla oli omat ajatuksensa tästä kihlauksesta.

— Kenties saan minä viedä ilmoituksen jo lehteen? sanoi hän viekkaasti.

— Viekää te vaan, hymyili Aino.

Sehän siitä sittenkin lopuksi tuli, ajatteli varatuomari.

Hän repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti: "Kihloissa, Aino Lyy,
Tauno Tavela." Ojensi sen Vilho Viksarille.

— Minä olen teille suuresti kiitollinen, sanoi hän. Muutoin: tietysti
tämä kohtaus jää meidän kesken.

— Tietysti.

Viksari tunsi olevansa sangen nolo. Lempoko hänet oli pannutkin
leikkimään tässä rakkauden postiljoonia?

Hän kumarsi lähteäkseen.

— Minä tulen mukaan, sanoi Onni.

— Me tulemme kaikki, sanoi varatuomari.

He lähtivät. Setä yksin jäi saliin. Varatuomari saattoi hänet sohvalle
nukkumaan ja asetti tyynyn hänen päänsä alle. Sähkön jätti hän
kuitenkin varovaisuuden vuoksi palamaan.

Onni odotti sisarensa kanssa porraskäytävässä.

— Me menemme kai kotiin? sanoi veli.

— Kaiketikin, sanoi sisar.

— Tietääkö mamma mitään asiasta?

— Hän saa sen tietää ennen maatamenoaan.

— Missä sanot olleesi?

— Kihlautumassa.

Varatuomari tuli ja ojensi käsivartensa morsiamelleen. He astuivat
kaikki ulos kadulle.




9.


Setä Malakias heräsi hyvin varhain seuraavana aamuna. Hän löysi itsensä
veljenpojan sohvalta vielä täysissä juhlatamineissaan.

Hän ei aluksi muistanut ollenkaan, missä oli.

Mutta heti kuin hän sen muisti myös, kimposi hän kohoksi, riisui
hännystakkinsa ja rupesi päätäpahkaa pukeutumaan.

— Saanko minä tuoda herralle kahvia? kysyi piika ovelta.

— Ei ole tarpeellista.

Hän köytti kiini hylkeennahkaisen kapsäkkinsä ja vilkaisi aikataulua.
Katsoi kelloaan ja puki turkin päälleen.

— Saa sanoa varatuomarille, että minä olen matkustanut, ilmoitti hän
kyökin ovesta.

— Kenties minä kuitenkin herätän varatuomarin?

— Ei ole tarpeellista.

Hän löysi ajurin ja saapui asemalle juuri kuin soitettiin toista
kertaa. Hän syöksyi tuulena ylös portaita, sysäsi kantajat syrjään,
ehti vielä ostamaan aamulehdet ja heittäytymään toisen luokan vaunuun,
jonka hän aatteellisessa innostuksessaan oli lähtiessä sallinut
itselleen.

Juna vihelsi. Nyt vasta oli hänellä aikaa huoahtaa.

Hän muisti hämärästi, mitä hänelle viimeisen vuorokauden kuluessa oli
tapahtunut. Mutta hän ei tahtonut sitä ajatella enempää. Kaikki oli
käynyt häneltä kuin unessa, aina tuosta hänen äkillisestä lähdöstään
pääkaupunkiin, jatkuen yhtenäisesti humuun ja humaltumiseen nuorten
miesten parissa.

Nyt alkoi hän herätä vähitellen. Hän kaipasi takaisin pieneen
maaseutukaupunkiinsa, kodikkaaseen työväenkeittiöön, rakkaiden
sanomalehtiensä luo ja puhumaan politiikkaa koulupoikien kanssa.

Se tulisi tästä lähtien olemaan hänen ainoa maailmansa. Eikä hän enää
milloinkaan jättäisi sitä.

Samassa muisti hän sanomalehdet taskussaan. Ensimäinen, joka sattui
hänen eteensä, oli veljenpojan kihlaus-ilmoitus.

— Kas vaan, sanoi hän itsekseen ja luki toisen kerran.

— Onneksi olkoon, hymähti hän.

Nyt tiesi hän katkenneeksi viimeisen siteen, joka häntä oli vielä
pääkaupunkiin kiinnittänyt. Veljenpoika ei varmaankaan enää koskaan
kirjoittaisi hänen vekseleihinsä.

Hän avasi lehden ja luki pääkirjoituksen otsakkeen:

— Sovinto puolueiden välillä.

— Niin vai, hymähti hän happamesti.

Ja ensimäisen kerran elämässään tunsi hän itsensä vanhaksi ja
tarpeettomaksi. Ne näkyivät kyllä hoitavan asiansa. Hän oli ikäkulu
ukkorähjä, joka jo joutikin romukoppaan.

Näissä synkissä mietteissä silmäili hän edelleen lehteä. Hänen
silmäänsä sattui otsake: "Muukalainen Israelissa", painettu
petiittivälikkeillä. Alla seisoi: Vilho Viksari.

Setä huomasi heti ensimäisistä riveistä, että tarkoitettiin häntä. Hän
luki edelleen ja huomasi, että siinä oli leikillisessä muodossa
kerrottu hänen seikkailunsa. Leikki ei ollut millään tavalla
pahansuopaa taikka ilkeätä, mutta kaikissa tapauksissa kyllin
ilkeätä saattaakseen hänet naurun-alaiseksi tuossa pienessä
maaseutukaupungissa.

— Saakelin veitikat! sanoi hän ääneen.

Häntä huvitti leikki.

Mutta heti sen jälkeen tuli hän hyvin vakavaksi.

— On se sentään hyvin sikamaista, mutisi hän, ja luki uudelleen
kirjoituksen.

Se oli täydellinen luonnekuvaus hänestä. Ei se ollutkaan niin viatonta
kuin hän oli uskonut ensi näkemältä. Kun hän oikein rivien välistä
luki, huomasi hän, että hänet oli esitetty siinä vanhaksi höperöksi,
viimeiseksi mohikaaniksi, joka kummitteli selvällä päivällä
valko-ihoisten parissa.

— Hävytöntä! murahti hän ääneen ja rypisti lehden.

Mutta hänellä ei ollut enää voimaa siveelliseen suuttumukseen. Hän
tunsi vaistomaisesti, että tuo kynäniekka oli oikeassa. Mikä hän enää
olikaan muuta? Romukoppaan, romukoppaan, niin että luut kalisevat!

Hänen päänsä nyykähti vasten rintaa ja sanomalehti putosi hänen
käsistään. Junan jyrinä hytkytteli mielinmäärin hänen ruumistaan ja ohi
kiitävät kiskojen liitekohdat soittelivat hänen korvaansa
yksitoikkoista säveltään. Hän rupesi siinä jo erottamaan sanojakin. Hän
kuunteli niitä kotvasen ja virisi vihdoin itsekin hyräilemään hiljaa
vanhalla särkyneellä tenorillaan.

    "Onpa meillä mööpeleitä,
    ämpäri ja kiulu,
    vanha roka seinällä
     ja ravistunut viulu."

Hänen äänensä katkesi särähtäen ja hänen nenänjuurensa kutisi hyvin
kummallisesti. Hän tunsi tarvitsevansa nenäliinaa.

Samassa putosi kirkas kyynel hänen kädelleen. Hän itki.

— Itku pitkästä ilosta, myhähti hän.

Elämä on oikeastaan sangen yksinkertaista, ajatteli hän sitten. Kun on
nauranut aikansa, niin itkee, ja kun on itkenyt, niin rupeaa jälleen
naurattamaan. Tämän tietäen voi tehdä kumpaistakin melkoisella
mielentyyneydellä.

Hän kuivasi kyyneleensä ja hymyili. Sitten oikasi hän jälleen
rypistyneen sanomalehden ja luki sen tarkkaan, ensimäiseltä viimeiselle
sivulle, kuten hänen tapansa oli. Sitten taittoi hän lehden
huolellisesti taskuunsa ja jäi liikkumattomana katsomaan ulos vaunun
ikkunasta harmaan pakkas-aamun hämärään, joka valkeni vähitellen.

Hänen oli hyvä olla. Ei mieli kaivannut mitään jäleltäpäin, ei mitään
edeltäpäinkään toivotellut, oli hyvä niinkuin oli, vaikka kuolema
huomispäivänä päälakeen putoaisi.

Lokakuulla 1905.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78646 ***