path: root/78635-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78635 ***
language: Finnish




KEVÄISIÄ LUPAUKSIA; ALIKAPTEENI KABLUKOVIN ELÄMÄSTÄ

Kirj.

Leonid Andrejev





Helsingissä,
Emil Vainio,
1907.




SISÄLLYS:

Keväisiä lupauksia.
Alikapteeni Kablukovin elämästä.




KEVÄISIÄ LUPAUKSIA.


I.

Seppä Vasili Vasiljevitsh Merkulov oli ankaranluontoinen mies, ja kun
hän pyhäpäivinä joi itsensä juovuksiin, ei hän laulanut, ei nauranut,
eikä soittanut harmonikkaa, niinkuin muut, mutta istui ravintolan
nurkassa ja ääneti uhkasi mustalla kärventyneellä sormellaan. Hän
uhkasi sekä tiskin takana seisovaa ravintoloitsijaa että vieraita
ja palvelijaa, joka tarjoili viinaa ja paistettua kalaa. Kun hän
tuli kotiinsa, uhkasi hän tyhjää tupaansa, — hän asui jo kauan aikaa
yksin. Väittelyyn ja kiistaan ei kukaan hänen kanssaan ruvennut, sillä
naurettavasta uhkaamisestaan siirtyi hän pian julmaan ja veriseen
tappeluun; viisikymmenvuotisena oli hän vielä hyvin voimakas ja
hänen musta nyrkkinsä sattui päihin kuin moukari. Ja ulkomuotonsakin
suhteen oli hän hyvin vahva — laihanpuoleinen, mutta jäntevä ja
korkeavartaloinen ja astui ylpeästi: rinta pullisteltuna ja jalat
suorina, polviaan notkistamatta, niinkuin hän olisi mitannut harpilla
katuja.

Hän eleli, niinkuin kaikki muutkin Strelitskin esikaupungissa, ei
hyvin eikä huonosti, eikä kukaan häntä ajatellut eikä huomannut hänen
elämätään, sillä jokaisella oli oma vaikea ja usein tuskallinenkin
elämänsä, jota yhä tuli ajatella ja huolehtia. Uusia asukkaita tuli
vähän esikaupunkiin, joka oli kaupungin syrjässä, ja kaikki sen
asujamet olivat tottuneet toinen toiseensa eivätkä huomanneet, miten
aika kuluu, eikä sitä, miten nuoret kasvavat ja vanhat vanhenevat.
Aika ajottain joku kuoli; hänet haudattiin ja pari päivää puhuttiin
levottomasti hänen odottamattomasta kuolemastaan, mutta sitten
taas tuli kaikki entiselleen niinkuin ei kukaan olisi kuollutkaan
ja tuntui siltä, kuin kuollut vielä jatkaisi olemistaan elävitten
keskellä tahi ettei täällä ensinkään olekaan eläviä, vaan ainoastaan
kuolleita. Strelitskin esikaupungissa elettiin nälkää kärsien, mutta
he tyytyivät siihen nöyrästi ja olemassaolonsa edestä taistelivat
välinpitämättömästi ja veltosti kuin sairaat, joilla ei ole ruokahalua,
mutta kuitenkin kiistelevät jostain liiallisesta lautasesta huonoa
lientä sairaalassa.

Merkulovin tupa ja paja olivat esikaupungin syrjässä, siellä, missä
Peresihankin joen ranta alkoi. Ranta oli kuoppia täynnä, joista
savea ja hiekkaa otettiin; joki oli matala ja kesällä naapurikylän
talonpojat ajoivat kaalaten sen poikki tärisevillä tervalle haisevilla
rattaillaan. Merkulovin paja sijaitsi maaluolassa ja maaluolan
muotoinen oli tupansakin, jonka vinot akkunat, vanhoine taivaankaaren
värisine lasineen, olivat maan tasalla. Maaluolan edessä seisoi mustia,
savustaneita pylväitä hevosten kengittämistä varten; nekin olivat
vanhuudestaan kallellaan ja niiden pitkät halkeamat näyttivät syviltä
rypyiltä, mitkä pitkä ja ankara elämä oli niihin uurtanut. Eräs pylväs
horjui jo kaksi vuotta. Merkulov, kulkiessaan juovuspäissään sen ohi,
uhkasi sitä ankarasti sormellaan, mutta ei tehnyt mitään sen enempää
tukeakseen sitä.

Viisi kuukautta vuodessa makasi Strelitskin esikaupunki lumen
alla ja koko sen elämä kului silloin pienissä mustissa tuvissa ja
tykytti suonenvedontapaisesti siellä, lian, pimeyden ja köyhyyden
tukehduttamana. Päältä päin oli kaikki puhtaan valkeata, autiota ja
elotonta, mutta tupien matalien kattojen alla aamusta aikain itkivät
lapset, turmeltuneen ilman myrkyttäminä, aikaihmiset riitelivät ja
tappelivat voimattomina pääsemään elämän hankaluudesta. Ja kaikkien
oli vaikea. Yhtä huonoa ja pimeää oli Merkulovinkin lumen ympäröimässä
tuvassa ja kaikki siinä oli vinoa, mustaa, likaista, siellä oli
sitä toivottomuuteen saattavaa likaa, mikä oli syöpynyt puuhun ja
esineisiin ja muodostunut osaksi niistä. Yksi nurkka oli vinossa ja
akkuna törrötti siinä rumasti kylellään, välikatto oli noesta musta ja
koristusten asemasta oli seinälle liimattu värillisiä pullonetikettejä:
»Kievin kirsikka-likööriä.» Talvella oli vähän työtä ja Merkulovin
yksinäinen elämä kului kuin painava uni vinojen seinien keskellä
mustan matalan katon alla. Hän makasi niin paljon kuin taisi ja kun
hän ei saanut unta, loikoili hän ja tarkasteli tylsän neuvottomana ja
kysyvästi elämäänsä. Kalpeana varjona kulki hänen ohitsensa mennyt
aika ja se oli niin tyhjä ja kauhistuttavan kummallinen ja näytti niin
uskomattomalta, että koko hänen elämänsä sulkeutui siihen ja toista
elämää ei ole eikä tule koskaan olemaan. Hänellä oli ollut vaimo,
joka kuoli koleraan, eikä Merkulov voinut muistaa tämän kasvojakaan,
ikäänkuin ei häntä olisi ollutkaan todellisuudessa, vaan ainoastaan
unessa. Oli ollut lapsiakin; yksi pojista sairasti kauan, vaivasi heitä
kaikkia ja kuoli, toinen meni sotamieheksi ja katosi tietymättömiin.
Jäi ainoastaan jälelle tytär, Maarja; hän oli naimisissa eräällä
suutarijuopolla Strelitskissa ja tuli usein juosten valittamaan
Merkuloville, että miehensä lyö häntä: hän oli ruma ja pahaluonteinen;
ohuet huulensa vapisivat murheesta ja vihasta ja toinen silmänsä,
mustan paisunnan peittämänä, pilkisteli pienestä raosta, aivan kuin
vieras, surullinen ja salavihainen silmä. Hän kirkui niin, että
kuului pitkin katuja, ja haukkui miestään; sitten alkoi hän soimata
isäänsä, nimittäen häntä juopoksi, ja naapurivaimot ja lapset katsoivat
akkunoista ja ovista ja nauroivat. Ja tuo oli koko hänen elämänsä,
toista ei ole, eikä tule olemaan.

Ja hän lepäsi pitkänään mustan katon alla ja mietti; mutta ulkona
sammui lyhyt talvipäivä hiljaan ja nöyrästi. Tuvassa alkoi pimetä ja
Merkulov astui ulos kadulle: autiona ja tyhjänä, kuin jäätyneinä,
lepäsi se lumen alla ja näytti olevan elottoman himmeän taivaan
heijastuksena. Ja sen ja tuon harmaan ja synkän taivaan väliin
kasvoi äänetön pimeys. Vasilij Suuren kellotornissa soitettiin
iltajumalanpalvelukseen ja tuntui niinkuin jokaisen pitkän lyönnin
kanssa pimeys laskeutuisi maahan. Kun kirkonkello lakkasi kaikumasta,
peitti jo levollinen, mykkä yö koko maan. Merkulovin ohi ajoi maamies
leveälaitaisella reellä jokeen päin. Hetken vain vilahti hevonen,
päätään pudistellen, maamies kohotettuine turkinkauluksineen reen
nokkaan päin nojautuneena, ja kaikki katosi taas syvään pimeyteen,
eikä enää kavioiden kapsettakaan kuulunut ja sen taisi aavistaa, että
siellä, mihin maamies ajoi, on kaikki yhtä ikävää, paljasta ja köyhää,
kuin Merkulovin tuvassa, ja että sielläkin on samankaltainen kylmä
talviyö. Kädet housujen taskuissa, nojautuen toiselle jalalleen ja
toinen ojennettuna erilleen, katseli Merkulov synkästi taivaaseen,
etsien sieltä valoa, eikä löytänyt. Ollen korkeavartaloinen ja musta,
muistutti hän liikkumattomana seistessään yhtä noista sepänpajan
mustista pylväistä, mitkä olivat ytimeen saakka ajan ja elämän kalvamat.

Jos hänellä sattui olemaan rahoja, niin hän pukeutui ja läksi
kaupunkiin, ravintola »Scholkovkiin.» Siellä hän nautti lamppujen
heleästä valosta ja ravintolan yhtä heleästä ja kirjavasta melusta,
kuunteli miten urut soivat ja hymyili ensin alussa tyytyväisenä,
paljastaen tyhjiä syvennyksiä etuhampaittensa sijalla, jotka joku
hevonen oli aikoja sitten potkaissut pois. Mutta pian hän juopui, alkoi
synkistyä ja liikutti levottomasti kulmakarvojaan ja huomattuaan,
että joku katsoo häneen, uhkasi hän hyvin merkitsevästi ja ankarasti
kärventyneellä mustalla sormellaan. Urut soittelivat, hätäisesti
kähisten, ikäänkuin läkähtyen, rytisevää polkkaa. Merkulovista
tuntui, ettei ne soita, vaan että ne syljeskelevät turhan iloisuuden
särkyneitä, hyppääviä ääniä, ja siitä hänen mielensä kävi vielä
katkerammaksi, synkemmäksi ja levottomammaksi. Hän uhkasi sormellaan
kiiltäviä torveja ja mörisi leppymättömästi:

— Ei saa niin soittaa! Millä oikeudella? Ei sinulla ole oikeutta
soittaa niin! En siedä!

Kun ravintola suljettiin kello yksitoista, Merkulov, horjuen ja
pidellen kiinni aidoista, astui kauan ja vaivalloisesti kotiinsa ja
seisahtui tupansa eteen neuvottomana ja vihaisena.

— Minun tupani! — lausui hän, hämmästyneenä kohottaen kulmakarvojaan ja
koettaen kohottaa raskaita silmäluomiaan. — Et saa seisoa noin vinossa!

Sitten hän, pudistaen päätänsä, katseli hajamielisesti ympärilleen
etsien taivaalta sitä paikkaa, johon oli katsonut illalla, kohotti
vaivoin kätensä ja uhkasi koukistuneella sormellaan, jota hän
päihtyneenä ollessaan ei jaksanut ojentaa suoraksi.

— En salli, että kaikki on niin! Millä oikeudella?

Ja hän nukkui kulmakarvat synkästi rypistettyinä ja sormi valmiina
uhkaamaan, mutta päihtynyt uni masensi tahtoa ja vanhan ruumiin raskaat
vaivat alkoivat. Viina poltti sisuksia ja repi rautaisilla kynsillään
vanhaa vaivattua sydäntä. Merkulov kuorsasi ja läähätti ja tuvassa oli
pimeä, seinillä surisivat näkymättöminä torakat, ja ihmisten henget,
heidän, jotka olivat asuneet täällä, kärsineet ja kuolleet» teki
pimeyden eläväksi ja pelottavaksi.


II

Se alkoi Suuren paaston kolmannella viikolla, alkoi odottamatta ja
senvuoksi erittäin ilahuttavana. Aamulla Strelitskin esikaupunki
heräsi savuisessa, kärylle haisevassa, pehmeässä ja lämpimässä
sumussa, mutta kun sumu hajosi, tuli ilma selväksi ja kirkkaaksi eikä
missään ollut varjoja. Ja maasta, katoista ja taloista putosi pois
jotain rautaista, joka oli painanut ja kahlinnut ja kaikki alkoi
haista: lumi, lanta ja talot. Tynnyrintekijä Gusjevilla leivottiin ja
pitkin katua oli lämpimän leivän kodikasta, miellyttävää hajua. Aivan
kuin kiillotettuina, säikkyivät rekijalaksien leveät jäljet tiellä
hevoslannan kultavärisine täplineen; lapset juoksivat ulos tuvista ja
huusivat, ja kimakalla haukunnalla ajelivat koirat variksia, jotka
istuivat vanhoilla mustilla rikkaläjillä. Keveää ja vapaata oli
hengittää.

Tuommoisessa epätietoisessa tilassa oli Strelitski muutamia päiviä,
mutta sitten nousi aurinko puhtaalle ja syvälle taivaalle ja lumi
alkoi sulaa ihmeen nopeasti, kuin tulessa. Pelkkiin kuoppiin keräytyi
haisevaa lumivettä, naiset lakkasivat joella käymästä: he kaivoivai
puutarhoihin syviä kuoppia, joiden pohjaan, mureain lumiseinien väliin,
vesi kokoontui läpikuultavana ja kylmänä kuin lähteeseen. Lumi yhä
väheni ja vesi eneni; aurinko valaisi iloisesti ja lämpimästi ja sen
säteissä kiilsi ja kimalteli sulava lumipeite. Jokainen vesihelmi
välähti valkeana tulikipinänä, ja kun seisoi aurinkoon päin, näytti
koko maa syttyneen häikäisevään hohtoon, ja valoon tottumattomiin
silmiin koski kipeästi. Mutta sininen taivas oli rauhallinen ja
juhlallisen kirkas, ja kun Merkulov kädellään suojellen silmiään
katsoi siihen, kävivät hänen kasvonsa, jotka vielä hehkuivat kuuman
ahjon paahteesta, vapisevan jännitetyiksi ja viiksissään piiloutui ujo
hymy. Hän seisoi kauvan liikkumattomana jäykillä jaloillaan, katseli
ja kuunteli, ja tunsi koko ruumiillaan sitä syvää ja salaista, joka
tapahtui luonnossa. Ei kuollettava kuin talvella, vaan elähyttävä oli
kevätilma; jokainen pieninkin osa siitä oli auringon valoa täynnä,
jokainen sen hiuke eli ja liikkui, ja Merkulovista tuntui niinkuin
lapsen pienoiset sormet koskettaisivat hänen vanhoja kärventyneitä
kasvojaan, niinkuin ne liikuttaisivat hänen partansa hienoja hapsia ja
niinkuin ne ilon huimauksessa erittäisivät hiussuortuvan hänen päässään
ja heiluttaisivat sitä. Hän silitti hiuksiansa karkealla kädellään,
mutta tuo suortuva kohosi taasen ja harmaissa hapsissa kiilsi aurinko.

Ja kaikki ympärillä: kaukainen rauhallinen taivas, vesihelmien
häikäisevä väristys maassa, jokien ja ketojen säteilevä avaruus,
elähyttävä ja hyväilevä ilma, — kaikki oli täynnä keväisiä
selittämättömiä lupauksia. Ja Merkulov uskoi niitä, niinkuin kaikki
ihmiset, nuoret ja vanhat, onnelliset ja onnettomat, uskovat kevääseen.
Viidennettäkymmenettä kevättänsä otti hän vastaan, mutta se oli uusi
ja ilahuttava, kuin hänen elämänsä ensimäinen kevät. Koko Suuren
paaston aikana oli Merkulov tehnyt kovasti työtä ja uusi, nöyryyden ja
hiljaisen odotuksen tunne ei poistunut hänestä. Hän otti nöyryydellä
vastaan raskaan työn, otti nöyryydellä vastaan lian, ahtauden ja
elämänsä vaivan ja astui mustaan vinonurkkaiseen tupaansa kuin
vieraaseen asuntoon, jossa hän ei tulisi kauan olemaan. Ja niinkuin
jotain uutta, tähän asti näkemätöntä, tarkasti hän mustaa savustunutta
kattoa, hämähäkin verkkoa nurkissa, kaltevaa permantoa lahonneine
lautoineen, tarkasteli näitä vakavalla välinpitämättömyydellä aivan
kuin syrjäinen henkilö. Samankaltaisella nöyryydentunteella ja
hämärästi tajuten, että piti täyttää joku velvollisuus, ei Merkulov
juonut viinaa koko paaston ajalla, eikä riidellyt, ja ravitsi itseään
yksin ruisleivällä ja vedellä. Eikä hän mennyt sunnuntaina ravintolaan,
niinkuin tapansa oli, vaan istui totisen ja juhlallisen näköisenä
talonsa edessä penkillä tahi käveli kurjenaskelin Strelitskia pitkin ja
katseli miten lapset leikkivät. — — —

Piinaviikolla Merkulov valmisti itsensä pyhälle ehtoolliselle. Hän
kävi joka päivä jokaisessa jumalanpalveluksessa, seisoi sen loppuun
asti, osteli hienoja vahakynttilöitä, jotka koukistuivat hänen
karkeissa käsissään ja nöyryyden ja pelottavan odotuksen tunne kasvoi
hänen sielussaan. Varhain aamulla, kun talojen varjot vielä lepäsivät
yli koko kadun, astui hän kirkkoon, öisen ohuen jään rouskuessa
jalkainsa alla, ja sen mukaan kuin hän kulki eteenpäin unisten talojen
ohitse, ilmestyi hänen ympärilleen samankaltaisia tummia ihmishahmoja
aamukylmästä köyristyneinä. Kuin Merkulov, kantoivat hekin syntinsä
ja surunsa kirkkoon, ja paljon heitä oli ja köyhästi ja likaisesti
puettuina he olivat ja heidän kasvonsa olivat synkät ja karkeat. He
astuivat nopeasti ja ääneti, ikäänkuin peljäten, etteivät pudottaisi
pisaraa synkän elämänsä syvästä maljasta, ja Merkulov, huumautuneena
heidän jalkojensa epäsointuisasta töminästä, yhteisen harrastuksen
kuumeen valtaamana, astui yhä kiivaammin jäykillä kurjenjaloillaan.
Ja mitä likemmäksi kirkkoa kävijät pääsivät, sitä nopeammiksi ja
levottomammiksi tulivat heidän askeleensa. Katsahtaen sivulle, eikö
kukaan sivuuta häntä, astui Merkulov kirkon etehiseen, pelästyi
askeliensa kumisevaa kaikua kivilattialla ja avasi ujosti raskasta
hiljaista ovea.

Ja oven takana kohtasi häntä kylmä juhlallinen hiljaisuus ja
tukahutettuja huokauksia; kaiku toisteli virrenlukijan honottavaa
epäselvää lukua, jota pitkät käsittämättömät pysähdykset keskeyttivät.
Askeliensa narinasta hämillään, seisahtui Merkulov paikalleen, kirkon
keskelle, teki ristinmerkin silloin kun muutkin tekivät, polvistui,
silloin kun muutkin polvistuivat, ja ammensi yhteisestä rukouksesta
levollista voimaa ja luottamusta.

Perjantaina, ennenkuin hän lähti ripille, pyysi Merkulov anteeksi
tyttäreltään, Maarja Vasiljevnalta ja tämän mieheltä, juoppo
Taraskilta. Taraski, joka ei mennyt ripille, valmisteli kiireellä
saappaita, pihkalangan ahkerasti sähistessä, mutta oli kuitenkin
huomaavainen appiansa kohtaan ja tämän syvään kumarrukseen vastasi hän
kumarruksella ja katumussanoilla:

— Noh, mitäpä, isä! Kaikkihan me, tietysti, olemme sikoja. Mitäpä siitä.

Maarja Vasiljevna puristi yhteen ohuet huulensa ja, katsoen syrjään,
vastasi kumartelevalle isälleen:

— Jumala antaa anteeksi. Antakaa tekin anteeksi meille, jos olemme
johonkin syylliset.

Vihainen hän oli ja onneton, eikä hänen tehnyt mieli antaa anteeksi,
vaan kirota. Katkeraa ja harmillista oli hänen katsoa isäänsä, että
tämä oli niin hyvännäköinen, pesty ja kammattu, kun hänellä ei ollut
aikaa pestä kasvojaan, että isä oli niin täynnä hänelle, Maarialle,
tuntematonta hyvää tunnetta ja että huomenna häntä onnitellaan, että
hän pyytää häneltä anteeksi, mutta kuitenkin pitää häntä itseään
alhaisempana ja vieläpä juoppo Taraskiakin halvempana. Ja hän ärjäsi
aivan vihaisesti isälleen:

— Noh, mene jo! Näethän, että ihmiset ovat työssä.

Yöllä Merkulov ei nukkunut, vaan läksi muutamia kertoja ulos kadulle.
Koko Strelitskin esikaupungissa ei näkynyt ainoatakaan vähäistä tulta
ja tähtiäkin oli vähän keväisellä sumuisella taivaalla; mustina
varjoina seisoivat matalat hiljaiset tuvat, ikäänkuin elämän taakan
painamina. Ja kaikki, mihin Merkulov katsoi: tumma taivas harvoine
vilkkumattomine tähtineen, piiloutuvat talot, joissa ihmiset nukkuivat,
kevätyön raitis ilma — kaikki oli keväisiä epäselviä lupauksia täynnä.
Ja hän odotti — vapisten ja nöyränä.


III.

Tavallisina päivinä, pyhinä ja arkipäivinä, ovat kirkon kellotornin
ovet suljettuina eikä sinne päästetä ketään, mutta pääsiäisenä
ovet ovat auki koko viikon ajan ja jokainen saattaa mennä sinne
ja soittaa minkä haluaa — puolipäiväjumalanpalveluksesta aina
iltajumalanpalvelukseen asti. Vasilij Suuren valkeassa kellotornissa,
jonka seurakuntaan Strelitskin esikaupunki kuului, tungettelihe näinä
päivinä paljon joutilasta juhlapukuista väkeä: muutamat tulivat
katsomaan kaupunkia ylhäältä tornista, seisoivat huojuvien käsipuitten
nojassa ja pureskelivat siemeniä liepeensä alta, ettei vartija toruisi;
toiset soittivat kelloja huvikseen, mutta väsyivät pian ja antoivat
nuoran muille — ja ainoastaan Merkulovin mielestä juhlakellojen soitto
ei ollut huvia eikä naurua, vaan niin vakavaa tehtävää, että siihen
tuli panna koko sielunsa. Niinkuin kaikilla muilla, oli hänelläkin
hauskan näköinen juhlapuku: punainen paita ja uudet kiiltävät saappaat
jalassa, mutta hänen kasvonsa harvahapsisine partoineen ja hampaaton
suunsa olivat Suuren paaston mukaisesti synkkinä ja suljettuina. Hän
ei käsittänyt, miten kellotornissa saattaa nauraa, katsoi ankarasti
hampaitaan paljastaviin strelitskiläisiin ja poikiin, jotka telmivät,
sylkivät alas kumartuen käsipuitten yli ja kiipesivät tikapuita pitkin
kuin apinat, ja hän ajoi heidät usein pois tornista ja repi heitä
korvistakin.

Kaikkein ensimäisenä tuli hän torniin, kun puolipäiväjumalanpalvelusta
vielä toimitettiin kirkossa eikä vielä saanut soittaa. Kun hän astui
tornin matalasta holvatusta ovesta sisään ja äkkiä joutui kivisten
ylöskäytävien pimeyteen ja kylmyyteen, tunsi hän olevansa erotettuna
kaikesta, mikä muodosti hänen elämänsä, ja valmiina vastaanottamaan
jotain suurta, riemuista ja salaista, jota ei voi sanoin selittää.
Vinoon painetuilla särkyneillä portailla oli sitä syvää hiljaisuutta,
joka keräytyy satojen vuosien kuluessa ja pimeistä hämähäkin
verkoilla peitetyistä nurkista, haljenneista tiilikivistä, mustista
salaperäisistä aukoista kurkisteli jotain vanhaa, harmaata ja vakavan
miettivää. Pelottavalta kuului askelten narina ja Merkulov astui
varovasti ja kunnioittavasti ja levähteli kohteliaasti käännesilloilla,
vaikkei ollutkaan väsynyt. Päästyään ylös loi hän vakavan katseen
ympärilleen, kuin kirkossa, pyyhkäsi otsaansa liinalla ja katseli
pelolla — tuon häntä odottavan äärettömän autuaallisuuden edessä —
suurta rauhallista kelloa. Toisista, pienistä kelloista hän ei paljon
välittänyt. Ja tuossa, korkeudessa, oli hiljaista, vienon keväisen
ilman ja heleän sinisellä taivaalla liitelevien valkoisten pilvien
eloisaa hiljaisuutta. Käännesillan laidalla, käsipuitten toisella
puolella, jossa rautalevyt olivat valkealla linnunlannalla peitetyt,
kävelivät ja kuhertelivat kyyhkyset ja niiden hellä lemmenkuherrus
oli äänekkäämpi ja kuului selvemmin kuin kaikki ne erilaiset,
ikävystyttävät äänet, mitkä syntyivät ja matelivat maassa kykenemättä
kohoamaan taivasta kohti.

Puolipäivän jumalanpalvelus loppui. Ikäänkuin takajaloilleen pystyyn
nousseet muurahaiset, hajaantuivat seurakuntalaiset pitkin katuja ja
meluavana joukkona, kopisten tikapuitten puisilla astuimilla, kuin
pianon koskettimilla, juoksivat iloiset strelitskiläiset ylös torniin,
ajoivat melullaan arat kyyhkyset pois ja joku heistä tarttui suuren
rauhallisen kellon nuoraan. Heidän jälessään astui kellonsoittaja
Semjon, kiirehtimättä ja levollisesti, kuin tottunut ihminen;
hänkin oli puettuna punaiseen paitaan ja haiskahti vähän viinalta,
niinkuin muutkin strelitskiläiset, ja punaiset kasvonsa, tuuheina
heleänpunaisine partoineen, hymyilivät suosiollisesti. Hän iski silmää
Merkuloville ja lausui:

— Noh, kummi, soitetaanko?

— Soittakaa te, — vastasi Merkulov synkästi ja astui tyytymättömänä
syrjään huuliaan pureskellen: hänen kurkkunsa kuivui levottomuudesta
ja selkäänsä pisteli. Muutamat strelitskiläiset hellittivät jo
nuoran käsistään ja lähtivät pois hieroen karkeita kämmeniään, ja
Semjonkin lähti. Silloin Merkulov päättäväisesti työkkäsi pois
erään strelitskiläisen ja tarttui nuoraan. Hän pelkäsi ilmaista
levottomuuttaan, mutta kätensä vapisivat ja huulensa liikkuivat
hillitsemättömästi, mutta suuri levollinen kello katsoi miettivästi
häneen kauhean suurella aukollaan ja odotti kärsivällisesti. Ja
verkalleen raskas rautainen kieli alkoi heilua. Se antoi perään
mahtavalla ja sujuvalla hitaisuudella, se lähestyi yhä lähemmäksi
kiiltävää reunaa, kosketti jo melkein siihen ja keveä kumahdus kajahti
jo sen vaskiruumiista. Mutta sen jälkeen kuului lyönti, ensimäinen,
arka, irtitempautunut lyönti, joka kuului epäröivältä ja heikolta,
kummallisesti rukoillen armoa ja anteeksi antamusta. Ja heti sen
jälkeen — toinen, voimallinen ja kumea lyönti tärisytti avaruutta ja
pani kivisen kellotornin vapisemaan; ja sen ääni ei vielä ehtinyt
häipyä, kun jo uusi sujuvasti seurasi sitä. Ja niin ne seurasivat
toinen toistaan, avarina ja vapaina, kuin rautaan puetut urhot, joita
kauan oli pidetty joutilaina väijyksissä, mutta nyt olivat rientäneet
ulos tappeluun ja hirmumyrskynä kiitivät väistyvän vihollisen kimppuun.
Mutta Merkulov rypisti tyytymättömänä kulmakarvojaan, mahtavissa ja
avarissa soinnuissa kuuli hän kylmän ja kovan vasken ääntä, eikä niissä
ollut sitä, jota hänen kauvan odottava, palavasti janoova sydämmensä
kaipasi. Ja yhä voimakkaammin veti hän kellon nuorasta.

Muut strelitskilaiset tarttuivat toisten kellojen nuoriin ja alottivat
eriäänistä, kirjavaa soittoa, joka oli heidän punaisten, sinisten ja
keltaisten paitojensa kaltainen ja tarkkakuuloinen kellonsoittaja
Semjon kuuli kaukaa heidän melunsa. Hän kulki papin kanssa ympäri
Strelitskia pääsiäisvirsiä veisaamassa, oli hiukan päissään ja hyvällä
tuulella ja pudisti ivallisesti päätänsä kuullessaan epäsointuvaa ja
ikäänkuin juopunutta soittoa.

— Kas sitä, kuinka he puhaltavat! Kissojen häitä viettävät! — sanoi
hän virrenlukijalle, joka oli aivan punainen nopeasta astunnosta ja
juomista.

Merkulov ei kuullut eikä huomannut tuota raakaa epäsointua, josta
Semjon kaukana antoi lausuntonsa. Hän oli kokonaan antautunut
taisteluun vaskisen hirviön kanssa ja hakkasi sitä yhä raivokkaammin
mustiin kylkiin, — ja tapahtui niin, että tuskanhuuto, ihmissydämmen
tuskanhuuto kaikui hengettömän vasken äänessä ja vavahtaen lensi
siniseen säteilevään avaruuteen. Merkulov kuuli tuon huudon ja raju
riemu täytti hänen sielunsa. — Ahaa! — mörisi hän kiristettyjen
hampaittensa välitse.

— Ahaa!

Ja uusi mielettömän surullinen ääni, tuskaa täynnä, kuin meri on vettä
täynnä, tulinen ja kauhistuttava kuin totuus — uusi ihmissydämmen
tuskanhuuto! Aivan kuin kauhistuneena ihmisen voimasta, joka pakotti
sen hengetöntä ruumista puhumaan ihmiskielellä — vapisi jättiläiskello
alhaalta aivan ylös asti ja itki nöyrästi hänelle tuntemattomasta
ihmissurusta ja kohotti taivaaseen voimakkaita rukouksia ja uhkauksia.
Ja ilomieliset strelitskiläisetkin kävivät vakaviksi tietämättä miksi,
heittivät pois iloisesti kilahtelevien kilikilikellojensa nuorat ja
kuuntelivat synkkämielisinä ja pahoillaan heille itselleen tajuttomassa
surumielisyydessään, suuren kellon rajua kiljuntaa ja katselivat
raivostunutta seppää. Veri nousi hänen kasvoihinsa, levottomaksi
käynyt, värisevä ilma kohotti harvat, hiussuortuvat hänen päässänsä, ja
hänen vahvoissa moukaroitsija-kourissaan liikkui raskas rautakieli kuin
höyhen.

Yhä tuskallisiin miksi ja valittavimmiksi kävivät kuuliaisen kellon
vaikeroimiset. Merkulov soitti käsillään, soitti sydämmellääu, joka
suonenvedontapaisesti ja tiheään löi hänen rinnassaan; soitti surun
murtaman ihmissydämmen tuskalla ja murheella, sydämmen, joka on yksin
ja kaikkien unohtama. Hän soitti koko elämällään ja koko elämästään
soitti hän — ja yhä raivoisemmin ja vaativammin löi hän raudalla
vaskisiin kylkiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut herättää jonkun, joka
on tuolla tuntemattomassa sinisessä kaukaisuudessa ja nukkuu heräämättä
eikä kuule miten maa itkee ja huokaa.

— Vastaa, sinä tuntematon! — kumisi ponnistaen kaiken voimansa
vapiseva kello. — Vastaa, sinä voimallinen ja sääliväinen! Katso
ihanaa maata! Se on surussaan, kuin leski ja lapsensa, nälkäiset
ja loukatut, itkevät. Joka päivä nousee aurinko yli maan ja kulkee
piirinsä riemulla, mutta koko sen suuri valo ei voi saada sitä suurta
pimeyttä häipymään, joka täyttää kärsivän ihmissydämen. Kadonnut on
elämän totuus ja valheeseen tukehtuvat lapset ihanan maan! Vastaa, sinä
tuntematon! Vastaa, sinä mahtava ja laupias!

Sepän käsiä ei väsytä. Yhä lujemmin ja lujemmin lyöpi hän kellon mustia
kylkiä, ja myrskyisesi itkeä voivottaa helisevä vaski:

— Oi, vastaa!

Strelitskiläiset ovat vaipuneet mietteisiin eivätkä katsahda toinen
toiseensa. Eräs heistä käänsi takkinsa liepeen ottaakseen esiin
tupakkaa ja jäikin sitten liikkumattomaksi: suu selällään ja silmillään
seuraten pelvolla ja toivolla raskaasti edestakaisin liehuvaa
rautakieltä, mutta kapea paperossia varten valmistettu paperiliuska
rapisi tuulessa. Toinen heistä nojautuu puisia käsipuita vastaan,
katsoo alas, mutta ei näe mitään, ei litteitä, aivan kuin maassa
makaavia kattoja, ei auringossa kiiltävää jokea. Jotakin tuttua kuulee
hän kellon vaikeroivassa äänessä, tuttua ja surullista: noin hänen
äitinsä itki, niin itki hän itsekin ja nytkin hän tahtoisi itkeä.

— Oi, vastaa! Vastaa!

Aivan Strelitskin esikaupungin päässä kulkien kuuntelee Semjon kellon
soittoa. Hän kallistaa päänsä sivulle ja pudistaa sitä tyytymättömänä.
Sitten kiirehtää hän isä Andrein luo ja sanoo hänelle: — Isä, kuulkaa,
isä! Kellossa on halkeama. Johan sen sanoin teille aikoja sitten, mutta
te ette usko. Kuulkaa nyt!

Ja päätänsä kallistaen kuuntelevat he, mutta iloinen aurinko loistaa
heille suoraan silmiin ja tulisena kiiltää papin rinnalla risti.


IV.

Merkulov ei mielellään luonut katsettaan maahan ja koko pääsiäisviikon
kuluessa piti hän päänsä vähän taaksepäin nojautuneena ja katseli
ylöspäin. Ja koko viikon oli hän raittiina, soitti joka päivä
puolipäiväjumalanpalveluksesta aina iltajumalanpalvelukseen saakka
Vasilij Suuren kellotornissa ja iltasella istui hän kellonsoittaja
Semjonin luona eli käyskenteli kymmenen virstaa kaupungin ulkopuolella
ja palasi kotiinsa vasta yöllä.

Kolmantena viikonpäivänä, vähä ennen iltajumalanpalvelusta, tuli Semjon
kirkontorniin. Merkulov levähti väsyneenä ja kyttyräselkäinen räätäli
Snigir soitti sekasotkuisesti ja ikäänkuin pakosta, saaden kellosta
ainoastaan epäselviä ja vapisevia ääniä.

— Päästähän! — sanoi Semjon. Ujosti hymyillen jätti räätäli nuoran irti
ja astui sivullepäin pannen kätensä selän taakse kyttyrän alle.

— Kuulehan, kummi, minä sinulle näytän, miten tulee soittaa — kääntyi
kellonsoittaja Merkulovin puoleen. — Ei teidän tapaanne!

— Noh, annas kuulla! — virkkoi Merkulov ylpeästi.

Semjon kokosi sormiensa väliin pienten kellojen nuorat, asetti jalkansa
laudalle, mikä pani koskimaisen kellon liikkeeseen ja sanoi käskeväsi
kyttyräselkäiselle:

— Anna mennä, soita harvaan ja vahvasti. Tunnollisesti.

Heikko räätäli, hymyillen ja kalpeana ponnistuksista, heilutti vielä
jäykkää kellonkieltä, kun Semjonin käsissä jo hieno- ja pehmeä-ääniset
pikkukellot alkoivat soida. Ne ikäänkuin nauroivat, kuin lapset
juoksivat nopeasti, pyörivät ja hajaantuivat ja yhdessä niiden kanssa
nauroi lämmin ilma, vanha kellotorni hymyili ja Merkulovinkin kuiviin
kasvoihin tuli hymy. Taivaan kirkasta iloa henki sointuvista äänistä
ja yhtyen niiden heleihin ääniin, kuin aikaihminen leikkiviin lapsiin,
myönsi keskimäkien kello pehmeällä barytoonilla:

— Jaa! Jaa! Jaa!

— Niin lystiä! Niin lystiä! — helisivät lapset.

— Jaa! Jaa! Jaa! — myönsi kello hyväsydämisesti.

Ja niin kaunista se oli, niin vilpitöntä ja valoisaa, että Merkulov
ihastuksissaan löi käsillään lanteisiinsa ja hänen nauruun
tottumattomat kasvonsa muuttuivat kummalliseksi ryppymykkyräksi, minkä
keskelle mustat levottomat silmänsä aivan katosivat. Semjon heitti
häneen utelevan katseen ja varmasti, ankaralla ja eriskummallisen
kylmällä kasvonilmeellä, heitti hän ilmaan semmoisen kirkkaan lyhteen
ilosia ja sointuvia ääniä, että heikon räätälin kyttyrää pitkin kävi
kylmä väristys ja kaksi ohikulkijaa seisahtui alhaalla torilla ja
katsoi ylös. Ja suuri kello, jota ei enää pakotettu antamaan raivoisia
tuskallisia ääniä, levähti syvillä ja tasaisilla soinnilla, jotka
juhlallisesti liitelivät siniseen loistavaan avaruuteen. Ja näin ne
puhuivat, nuo iloiset kellot:

— Katso ihanaa maata! Se iloitsee kuin äiti ja auringon loistossa
riemuitsevat kaikki sen synnyttämät. Yli kaukaisten ketojen lentävät
meidän äänemme korkeudessa ja leivo pilvissä vastaa niille ja maassa
kiiltävät purot. Kuuletko niiden kristallikirkasta soittoa? Rajoja,
rotkoja pitkin ne virtaavat ja raivaavat tiensä lumen alla ja kiitävät
koskina jokeen. Katso, muutamat niistä ovat pienet ja elämänsä on
lyhyt, kummusta kuoppaan vain, ujosti ja lempeästi ne lorisevat ja
paljon puhdasta iloa on niiden suloisessa lirinässä. Kas toiset
taas rotkoja pitkin riehuten rientävät, pohjastaan saven keltaisen
kohottavat, mustan lumen pois uurtavat ja kantavat sen pirstaleet
vapaan virran avaruuteen. Voimakkaina ja raivoisan rohkeina niiden
äänet raikuvat ja vapautetun maan riemulaululla ne toinen toistaan
tervehtävät. Katso maata, ihana kuin nuori äiti on se, ja auringon
loistossa iloitsevat kaikki sen synnyttämät. Kuuletko, kuinka vihreä
ruoho kasvaa ja silmikot puhkeavat? Siinä on elämän totuus!

Semjon lopetti. Hengästynyt kyttyräselkä painoi luiset pitkät sormensa
rintaansa vasten ja hymyili, alhaalle kokoontui kansaa ja katsoi ylös;
— ja voittoisesti heilahuttaen punasta partaansa kääntyi kellonsoittaja
Merkulovin puoleen. Tämä seisoi kelloista poispäin kääntyneenä,
järkähtämättömässä ja ylpeässä asennossa, ja katsoi ylöspäin Semjonin
pään yli.

— Kas, sillä lailla me soitamme, — sanoi Semjon.

— Reippaastiko, vai mitä, kummi?

Merkulov pureskeli huuliaan, loi silmäyksen kelloihin, parruihin,
joissa ne riippuivat, katsahti ylönkatseellisesti kyttyräselkään ja
vastasi:

— Tiettyhän se on, että te olette mestari, Semjon Saveljitsh. Mutta,
kuitenkin — teillä ei ole oikeata ääntä.

— Vaan sinulla on, — naurahti Semjon suosiollisesti. — Aivan kuin akka
löisi kepillä halkinaiseen malmipataan! Muka!

Iltajumalanpalveluksen jälkeen Merkulov ei mennyt kotiinsa, vaan jäi
kellonsoittajan luokse.

Semjon ryyppäsi viinaa, jota Merkulov käsittämättömästä
velvollisuustunteesta osti hänelle joka päivä, joi sitten kotona
teetä ja kun aurinko jo laskeutui mailleen, kutsui hän äänettömän
vieraansa istumaan penkille. Valkean kellotornin yläosa hohti vielä
keväisen iltaruskon kullassa, mutta alhaalla laskeutui jo läpikuultavia
varjoja ja kiviseinistä puhalteli yön kylmyyttä. Molemmat olivat
ääneti, molemmat polttivat ja seurasivat silmillään tupakan savua; ja
tuo sininen lemuava savu aaltoili hitaasti, häipyi ja esiintoi vielä
räikeämmin kevätilman raittiuden ja tuoksun. Semjon ei pitänyt pitkästä
vaitiolosta, hänestä alkoi tuntua ikävältä ja hän alkoi veltosti,
sana sanalta, kertoa palveluksestaan kirkossa, vahakynttiläpätkistä
ja kirkonisännästä, kauppias Ardunovista. Kelloista ja soittamisesta
hän ei puhunut mitään. Merkulov, yhä tuntien, että takanansa oli tuo
äänetön salaperäinen kirkontorni, odotti levottomasti hetkeä, jolloin
Semjon alkaa puhua siitä todellisesta, josta tulee puhua. Ja voimatta
kauvemmin odottaa, keskeytti hän kellonsoittajan puheen.

— Te soitatte hyvästi, Semjon Saveljitsh.

Kun Merkulov puhui hänen kanssaan maallisesta ja jostakin tavallisesta,
sanoi hän hänelle »sinä» ja »Semjon», mutta kun puhe oli kellojen
soitosta ja kelloista, siirtyi hän »te»'hen ja nimitti häntä isän nimen
mukaan.

— Soitan kyllä, se on varma, — myönsi Semjon. — Mutta, totta sanoen, se
onkin taitoa.

— Ei sitä ole jokaiselle annettu.

— Se on tietty, ettei jokaiselle, — myönsi taas kellonsoittaja. —
Tarvitaan hyvä korvakin sen käsittämiseen. Muuten pääsee niistä
semmoinen häly, että voi veikkoset!

Merkulov oli ääneti.

— Mutta, suokaa anteeksi, mutta kuitenkaan teillä ei ole sitä oikeata —
huomautti hän.

— Sointiako?

— Niin, sointia.

Semjon hymyili. Hän ei paljon ajatellut sitä, miten hän soitti, mutta
tiesi ihmisten puheista, että soittonsa oli hyvä ja iloinen, tiesi
senkin, että tuntee iloa sydämessään tarttuessaan kellon nuoraan.

— Isä Andrej sanoo: kun sinä — sanoo hän — soitat, niin lasit tanssivat
pöydälläni.

— Mutta sielu? kysyi Merkulov.

— Sieluko?

— Esimerkiksi, minulla on tytär, Maarja, Maarja Vasiljevna. Miehensä
rääkkäsi häntä kauheasti... Niinkö se on jätettävä?

Mutta Semjonia ei haluttanut kuulla ikävää juttua Maarjasta, ja
hän alkoi viheltää hiljaan kohottaen ylöspäin punasta partaansa ja
silmäili taivasta, josta päivä ei vielä ollut loppunut ja josta
pian hopeanhohtoiset tähdet alkoivat syttyä. Merkulovkin vaikeni ja
istui kauan vihaisesti pureskellen huuliaan. Sitten kasvonsa kävivät
iloisemmiksi ja hän virkkoi:

— Mutta hauskaa on soittaa aamulla varhain, kun kaikki vielä nukkuvat,
paukahuttaa niin, että he kaikki hypähtävät vuoteiltaan.

Semjon lakkasi viheltämästä ja yhä silmäillen taivasta, kysyi hän
välinpitämättömästi:

— Kuuletko sinä sitten, kun aamujumalanpalvelukseen soitetaan?

— En kuule.

— Sepä se! Eikä sitä kukaan kuule.

Merkulov tahtoi väittää vastaan, mutta katsottuaan Semjoniin ja hänen
punaiseen partaansa, mikä välinpitämättömästi törrötti ylöspäin, sanoi
hän kylmästi!

— Jää hyvästi.

Kun Merkulov oli astunut tullisalvan toiselle puolelle, alkoi jo pimetä
maantiellä ja tähdet, jotka ensin olivat suuret ja kirkkaat kuin
hopeaiset viisikopeekat, tulivat teräviksi ja heleiksi ja ikäänkuin
katsoivat maahan. Astuttuaan noin kaksi virstaa, istahti hän pyöreälle
virstakivelle, ja vaipui raskaisiin mietteisiin — ajatuksetta, sanatta,
syviin ja kummallisiin mietteisiin, jotka kahlehtivat ihmisen kuin
raskas uni. Hän huokaili syvästi eikä kuullut omia huokauksiaan; otti
esiin tupakkaa, laittoi paperossin ja poltti, eikä huomannut sitä.
Unisesti täristen ajoivat rattaat ohitse, kummankin puolen maantietä
pimeällä kedolla lorisivat purot uinaillen, leväten yön kylmyydessä
kiireellisestä päivätyöstään; mutta ei hän nähnyt rattaita eikä kuullut
purojen lorinaa. Ja kun hän nousi seisoalleen ja katsoi kummastellen
ympärilleen tietämättä, miten hän oli tänne joutunut, oli hänen
sielussaan eräs vaikea, selittämätön työ suoritettu ja hän tunsi
helpoitusta ja iloa sydämessään.

»Senjka on tolvana, vaikka onkin Saveljitsh», ajatteli hän
pilkallisesti, astuen reippaasti kaupunkiin päin jäykillä jaloillaan.
Hän muisti kuinka tuo suuri kirkonkello oli tänään vaikeroinut hänen
käsissään ja ikäänkuin repinyt pahaisiksi sinistä avaruutta palavalla
avuksi huudollaan — ja hänestä oli niin hauskaa, ettei hän voinut
pidättää itseään, vaan naurahti yksinäisen kuivaa naurua, joka kuului
kummalliselta keskellä yötä. Se oli tässä, se oli hänessä ja hänen
ympärillään ja kaikki, mikä oli ollut sitä ennen — poistui johonkin,
eikä sitä enää ole eikä siitä enää tarvitse ajatella. Ja niin valoisaa
oli hänen päässään kuin kirkossa pääsiäisenä, jolloin jokaisella on
kädessään palava vahakynttilä.

— Senjka tolvana! — toisti hän ääneen ja naurahti taas.

Lauantaina Merkulov soitti viimeisen kerran ja kun Semjon melkein
väkisin otti häneltä nuoran, oli hän kalpea väsymyksestä ja
mielenliikutuksesta ja polvensa vapisivat.

— Odota, älä vielä! — pyysi hän ajattelematta kellonsoittajaa, joka
varovaisesti kahdella sormellaan kosketti hänen olkapäähänsä. — Minun
tulee vielä soittaa. Kerran vain! Sillä niin pitää.

Kellonsoittaja työkkäsi ääneti hänet pois ja Merkulov jätti
kaihomielisellä silmäyksellä hyvästit kirkonkellolle ja lähti pois.
Mutta sunnuntaiaamuna heräsi hän iloisena ja reippaana, eikä voinut
kauaan aikaan käsittää, ettei hänen ollut mihinkään mentävä. Kuin
ihminen, joka kauan on matkustanut, jolla matkalla on ollut paljon
seikkailua, katseli hän uteliaasti ja suopeasti vinoja seiniä ja mustaa
kattoa, — eikä löytänyt niissä sitä, jota hän etsi. Sitten meni hän
pajaan, kosketti sormellaan kylmää tuhkaa ahjossa, sylkäsi ja katsoi
miten sylkensä kiertyi palloksi pehmeässä tuhassa. Sitten meni hän ja
koetteli pylväitä; eräs niistä heilui. Niin hän kuljeskeli koko aamun
tuvasta pajaan, käveli kauan kuihtuneessa pienessä puutarhassaan, jossa
paljaat ja kuivuneet vadelmavarret hyljättynä seisoa törröttivät,
ja kävi Strelitskissä katsomassa, miten kaksi seuruetta juopuneita
strelitskiläisiä tappeli harmonikasta.

Mutta kello kahden aikana, kun hän toimettomana ollessaan pani maata,
heräsi hän naisen kirunnasta ja hänen peljästyneiden silmiensä
eteen ilmestyivät Maarjan veriset ja kauheat kasvot. Hän läähätti,
repi vaatteensa, joita miehensä jo oli repinyt, palaisiksi ja pyöri
mieletönnä ympäri tupaa, törmäten nurkkia vasten. Hän ei voinut enää
huutaa, ainoastaan kurjasti vinkua, josta tuskin oli mahdollista mitään
ymmärtää.

— Voi, hän tappoi!

Merkulov pyöri hänen jälessään ympäri huonetta, mutta ei voinut saada
häntä kiinni: hänen päänsä oli lyöty rikki, hän ei ymmärtänyt enää
mitään ja raappi kynsillään raivoisassa kauhussaan, ja ulvoi. Vasen
silmänsä oli rikkipoljettu saappaan korolla.

Illalla oli Merkulov juovuksissa, tappeli vävynsä Taraskan kanssa ja
molemmat vietiin poliisivankilaan. Siellä heidät heitettiin likaiselle
asfalttilattialle ja he vaipuivat juopuneen kuolonkaltaiseen uneen
vieretysten, kuin ystävät, ja unessa he kiristivät hampaitaan ja
hengittivät toinen toistansa kohti palavan viinan kuumaa löyhkää.




ALIKAPTEENI KABLUKOVIN ELÄMÄSTÄ.


Kuuralla ja jääneulasilla peitettyjen akkunaruutujen läpi tunkeutuivat
talviauringon aamusäteet ja täyttivät kylmällä, mutta iloisella valolla
kaksi suurta, korkeata ja tyhjää huonetta, jotka yhdessä keittiön
kanssa muodostivat alikapteeni Nikolai Ivanovitsh Kablukovin ja hänen
palvelijansa Kukushkinin asunnon. Pakkanen oli nähtävästi enentynyt
yöllä, sillä akkunalaudoille kehysten nurkkiin oli muodostunut
jääpahkoja ja hengittäessä nousi höyryä huoneen kylmässä ilmassa, joka
yön kuluessa oli puhdistunut tupakan hajusta.

— Kukushkin! — huudahti Nikolai Ivanovitsh reippaalla
barytooniäänellään, särppien lasistaan kuumaa teetä. Lasi oli asetettu
hopeaiseen kehykseen, jonka koristeet olivat mustuneet; se muodosti
hopeisille teelusikkoineen kapteenin koko kalleuskokoelman. — Kukushkin!

Huoneeseen astui ovessa kompastellen palvelija, joka oli erotettu
vakinaisesta sotapalveluksesta, vääpelin lausunnon mukaan,
»tolkuttomuudestaan». Hänen pieni päänsä suurine lapion muotoisine
korvineen törrötti kankeana ja hänen pitkä ja laiha vartalonsa asettui
kaikellaisiin muihin asentoihin, paitsi siihen, jota vaadittiin.

— Mimmonen nahjus sinä olet, veikko, — nuhteli kapteeni häntä
lempeästi. — Pitää tulla heti, kun kutsutaan.

— Aivan niin, — mörähti Kukushkin ja katsahti karsaasti.

— Mimmonen tolvana oletkin, veikko. Mitä sinä vääntelet naamaasi?
Oletko juovuksissa?

— Ei meillä ole varoja juoda.

Nikolai Ivanovitsh ei tahtonut pilata hyvää mielialaansa, kohotti vain
ääneti olkapäitään ja käski tuoda viinaa ja einepalaa sekä panna uunin
lämpiämään.

— Mikä tuo on? — kapteeni osoitti silmillään kirjavaa teekuppia, joka
nähtävästi oli Kukushkinin omaisuutta ja jonka hän toi viinakarahvin ja
sardiinien kanssa. — Onko se ryyppylasi? — kapteeni loi katseensa alas.

— Aivan niin.

— Oh, sinä tolvana!... Pyydä emännältä!

Sillä aikaa kun palvelija, istuen kyykkysillään, hääri uunin
edessä ja sytytti koivuntuohella märkiä lumisia halkoja polttaen
sormiansa, mietiskeli Nikolai Ivanovitsh kaikinpuolin suunnitelmiaan
huomisiltaa varten. Lähenevä juhla vaati juhlavarustuksia ja huomenna,
jouluaattona, päätti kapteeni laittaa pienet kemut, jotka juomien
luvusta päättäen eivät olleet tarkoitetut naisia varten. Eikä kapteeni
enää pitänytkään lukua naisista, sillä rykmentin rouvasväkeä, jonka
kanssa hänen tuli usein taistella nakkipelissä, hän ei pitänyt naisina
ja muitten kanssa hän ei ollut tekemisissä. Kapteeni laati luettelon
viineistä ja ruo'ista ja antoi sen vähän tyytymättömällä tunteella
palvelijalleen, joka odotetun hyväksymisen asemesta vastasi kuin
papukaija: »aivan niin» ja »kuulen». Mutta mitä enemmän hän »kuunteli»,
sitä hajamielisemmäksi ja synkemmäksi tuli hänen silmäinsä ilme;
kapteeni olisi voinut sanoa, että niissä ilmaantui salaista ivaa, ellei
hän olisi varmasti tiennyt, että Kukushkin oli typerä ja kykenemätön
ivailemaan. Ostoksia piti olla kymmenen ruplan edestä, mutta
kapteenilla oli ainoastaan kahdenkymmenenviiden ruplan seteli, jonka
hän antoi palvelijallensa. Toivoen saavansa Kukushkinin reipastumaan
ja herättääkseen hänessä enemmän toimintahalua, Nikolai Ivanovitsh
tarjosi hänelle kupin viinaa, muka pakkasen tähden. Siunattuaan
itsensä, Kukushkin ryyppäsi viinan, mutta ei rykässyt, ei sylkässyt
eikä kiittänyt, niinkuin hänen olisi pitänyt tehdä tapansa mukaan; hän
pyyhkäsi vain huuliansa niin kiivaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut
poistaa jokaisen jäljen nöyrästä suopeudestansa. Muutaman minuutin
kuluttua keittiön ovi paiskattiin kovasti kiinni.

— Mikä kärpänen on häntä pistänyt? — ajatteli kapteeni. — Ennen hän
oli hiljanen, mutta nyt hän on tullut hupsuksi, toissa päivänä oli hän
aivan röyhkeä ja emäntäkin valittaa hänestä. Noh, kissa hänet vieköön!
Ajattelen mieluummin, miten hauskaa tulee huomeniltana.

Ryypättyhän vielä kaksi ryyppyä viinaa, käveltyään edestakasin
huoneessaan, katsottuaan jäätyneeseen akkunaan, josta jo alkoi vuotaa
vettä, otti Nikolai Ivanovitsh esille pienen laatikon ja istahti sille
kohisevan ja sihisevän uunin eteen. Sen suusta puhaltausi kuumuutta
häntä kohti. Sihinä hiljeni ja liekin keltaset kielet nuoleskelivat
hiiltyneitä halkoja.

Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Nikolai Ivanovitsh samoin
istui laatikolla uunin edessä. Silloin hän oli äsken saapunut tähän
kurjaan pikkukaupunkiin ja tullut tähän onnettomaan ratsuväenosastoon,
jonka upseerit ovat niin sitkeähenkisiä ja jossa edistyminen on niin
hidasta. Silloin hän ei vielä ollut kaljupäinen eivätkä hänen kasvonsa
olleet punaset ja pöhöttyneet. Toista kieltä puhui silloin tuo tuli,
joka niin miellyttävällä kuumuudella hyväili hänen kasvojaan. Se kieli
ei ollut niin selvää kuin tämä, se oli tyhmää ja naurettavaa. Se puhui
akatemiasta, jonne Nikolai Ivanovitsh aikoi lähteä opiskelemaan; se
oli kuiskannut hiljaa ja salaperäisesti jostakin kauniista ja hyvästä
tytöstä, joka mieltyisi häneen; se piirsi eläviä kuvia iloisista
tanssiaisista, joissa solakka upseeri pinnistettyine vyötäröineen
taitavasti polkisi masurkan tahtia ja keskustelisi teräväjärkisesti ja
viehättävästi. Tanssi!... Miten naurettavaa tuo tanssiminen on!...

Nikolai Ivanovitsh loi katseen pulleaan vatsaansa ja hymyili
kuvitellessaan tanssivansa ja keskustelevansa jonkun neidin kanssa.

— Mutta eikö nyt ole hyvä! Toden totta onkin! — väitti kapteeni
ikäänkuin puhuen jollekin; ja näyttääkseen, että hänen on hyvä
olla, otti hän ryypyn, mutta ei istahtanut enää uunin luo.
Käveleminen huoneessa tuntui järkevämmältä. Hänen ajatuksensa
kävivät jokapäiväsiksi, levollisiksi ja veltoiksi — hän ajatteli
sitä, että juutalainen Apramka oli pilannut luutnantti Iljinin
kiiltonahkasaappaat; sitä, miten paljon rahaa hän oli saapa, kun kerran
tulisi komppanian päälliköksi ja sitä, että kasööri oli hyvä mies,
vaikka olikin puolalainen.

Kuluneina vuosina oli Nikolai Ivanovitshin täytynyt näyttää
toteen, että hän viihtyi hyvin, juuri siten kuin tuleekin viihtyä.
Mutta tuo oli ollut vaikeata, kunnes kapteeni hankki itselleen
mahtavan liittolaisen — karahvin. Kun hän aamulla otti kaksi tai
kolme ryyppyä, tuli kaikki niin selväksi, niin ymmärrettäväksi ja
yksinkertaiseksi. Likainen, tyhjä huone ei enää saattanut häntä
hämille köyhyydellään. Sitäkään ei voinut huomata, että hän itsekin
kävi epäsiistiksi ja laiskaksi: ei muuttanut alusvaatteita koko
viikkokausiin, eikä viitsinyt puhdistaa kynsiään. Ja kun hän sen
huomasi, silloin se heti kumottiin järkevällä harkinnalla: »eihän minun
tarvitse liehakoida neitosia!» Silloin oli myös helpompaa toimittaa
virkaansa leväperäisesti eikä tuntunut niin harmilliselta, että hän
viisikymmen-vuotisena oli alikapteenina, kun muut oppilaitoksesta
samaan aikaan päässeet toverit jo olivat eversteinä, vieläpä muutamat
kenraaleinakin. Lakkasi myös kalvamasta tuo hyödytön huoli siitä,
että hän oli tuhlannut kaksikymmentäviisi vuotta mielettömään
marssimiseen ja huomispäivän takaa-ajamiseen, että hän matkallaan oli
paloittain kadottanut sieluansa. Keveä, miellyttävä sumu aaltoili
Nikolai Ivanovitshin edessä, peittäen hänen silmistään kaikki, mikä
ei kuulunut Horonskin reservipataljoonan neljänteen komppaniaan
juutalais-Apramkoineen, preferanssineen, rykmenttiä koskevine
päiväkäskyineen ynnä muine jokapäiväisine harrastuksineen.

Mutta tapahtuipa pari kertaa vuodessa, että tuo kapteenin liittolainen
muuttui hänen pahimmaksi vihollisekseen. Kiusallisen selvästi ja
tuskallisesti nousi hänen eteensä käsitys hänen elämänsä kauheasta
turhuudesta — ja silloin Nikolai Ivanovitsh joi yhtä mittaa kaksi
viikkoa, istuen kotonansa alusvaatteissaan, naama punasena ja
pöhöttyneenä. Juopuneen kyyneliä vuodattaen valitti hän tovereilleen,
että hänet oli saatettu turmioon. Ja kun hänen toverinsa hylkäsivät
villiintyneen, alkohoolimyrkystä puolihulluksi tulleen ihmisen,
seisautti hän palvelijansa kynnykselle ja, ponnistaen viimeisiä
voimiansa säilyttääkseen arvonsa, kertoi tälle ankaralla äänellä,
että hän, kapteeni, oli hyvä ihminen, mutta ettei häntä käsitetä.
Kun palvelijakin jätti »hänen vapaasukuisuutensa», niin »hänen
vapaasukuisuutensa» painoi päänsä pöytää vasten ja itki, tietämättä
itsekään, mitä hän itki; mutta itku oli sitä katkerampaa, mitä
totisempaa ja tuskallisempaa se oli. Kun juomapuhti oli mennyt ohitse,
niin kapteeni, vaikka hän häpesikin muistella tahi puhua siitä, ei
kuitenkaan voinut vapautua epäselvistä, painavista muistoista. Eräs
niistä, tosin muita parempi, oli muisto siitä, että Kukushkin oli
auttanut häntä ja ollut myötätuntoinen hänelle. Lieneekö hän ollut
vahvempi jaloiltaan kuin muut palvelijat ja kyennyt enemmän kestämään
kapteenin sydämen purkauksia (jotka ajoittain osuivat palvelijaan lasin
tahi jonkun muun kappaleen kanssa, joka sattui Nikolai Ivanovitshin
käteen), vai lieneekö hän jollakin muulla tavalla osoittanut
huolenpitoansa, siitä ei kapteeni voinut tarkoin päästä selville.
Mutta hän tunsi kiitollisuutta Kukushkinia kohtaan. Siitä syystä hän
ei ollut vielä ajanut pois Kukushkinia, vaan kärsi tämän virallisesti
todistettua tyhmyyttä ja täysin alasrepivää vaikutusta kapteenin
talouteen; sillä mitä Kukushkin ei voinut lyödä rikki, sen hän turmeli
jollakin muulla, enemmän tai vähemmän kekseliäällä tavalla. Kapteenin
käskyt hän toimitti niin päin seiniä, että muut palvelijat nauroivat
sille.

Otettuaan vielä ryypyn, läksi Nikolai Ivanovitsh käymään tuttaviensa
luona, jätettyään avaimen ja huolenpidon kortteerista emännälle, joka
asui porstuan toisella puolella. Kapteeni palasi kotiinsa myöhään
illalla, mutta Kukushkinia ei vielä kuulunut. Yö kului ja sitä seuraava
päiväkin — Kukushkinia vain ei kuulunut.

       *       *       *       *       *

Pistettyään kapteenin luettelon hihankäänteeseensä Kukushkin astui
kadulle ja kovan pakkasen ahdistamana hän joudutti pakostakin
hanhiaskeleitaan, joiden tähden hänet oli ajettu pois komppaniasta.
Pakkasessa tuntui viina lämmittävän, mutta siitä ei hänen mielentilansa
käynyt suopeammaksi. Lähetettyään melkoisen joukon paholaisia
eräälle ukolle, joka töykkäsi häntä, ja joka myös vuoroonsa ilmoitti
hänelle jonkunlaisella kunnioituksella, ettei hän muka ollut vielä
koskaan nähnyt mokomaa pitkää paholaista, astui Kukushkin ikäänkuin
mielenosotukseksi aivan ajurin hevosen nenän ohi ja ajurin nuhtelevaan
huomautukseen hän ärjäsi:

— Paholainen teitä vedelköön, mokomatkin rahkeensyöjät!

Kaikki, mikä sattui Kukushkinin tielle, herätti hänessä vastustusta
ja pisteleviä huomautuksia. Mitä paremman näköisempi, kylläisempi
ja juhlallisempi häntä vastaan sattuva naama oli, sitä vihaisemmin
hän katseli sitä. »Halkeaa vielä tuo lihava koira», tervehti hän
ajatuksissaan kauppiasta, joka reessä istuen otti vastaan puotipojan
tuomia niinipusseja ja kääröjä. »Ei riitä vieläkään; kas, miten on
lihottanut vatsaansa». Ajatus siitä, että kapteeni lähetti hänet
kaupungin toiseen päähän asti, niinkuin ei tuossa lähempänä olisi ollut
hyviä myymälöitä, saattoi Kukushkinin täyteen ihmisvihan vimmaan.
»P—le häntä viivaa! — Osta Motikinilta sillejä, kuuletko?» matki hän
kapteenia ja sylkäsi inholla.

— Mutta jospa pistäyn ravintolaan? — kysyi Kukushkin joltakin, joka ei
antanut hänelle rauhaa. Ja ylenkatseellisesti töykäten ravintolan ovea
katosi hän sen taakse.

— Kas, niin kävinkin ja ryyppäsin! — vakuutti hän voittoisasti
astuessaan ulos ravintolasta ja puhalsi suustaan haisevaa ilmaa.
Hän katsahti ylpeästi ympärilleen ikäänkuin vaatien koko maailmaa
taisteluun, mutta asettui upseerin huomattuaan silmänräpäyksessä
asentoon ja teki hänelle kunniaa.

Jyrkältä mäeltä tuli Kukushkinin astua alas sillalle. Joen toiselta
puolelta, kaupungin savupiippurivin takaa, josta nousi ilmaan
valkeita suoria savupatsaita, hohti kaukainen valkea kenttä, kiiltäen
auringon säteissä. Kaukana näkyi pitkä tie ja sillä pitkä liikkumaton
kuormajono. Oikealla puolella kohosi siniharsona metsä. Kun Kukushkin
näki puhtaan lumikentän, hänen levottomaan mieleensä nousi raju ja
katkera vastustuksen tunne. »Ja sinä, lepää siinä vaan!» — ajatteli hän
sekä vihalla että epätoivolla.

Kolme viikkoa sitten oli Kukushkin kohdannut kauppatorilla erään
maamiehen, joka kaikki Sabakinin kylän uutiset kertomalla loihti hänen
eteensä maalaiselämän harrastusten lumoavan maailman — lumoavan,
sillä siellä oli Kukushkin syntynyt ja asunut ja hänet oli otettu
maalta — ties minkä tähden! Nuo asiat olivat joutuneet häneltä
hieman unhotuksiin, mutta pieninkin muistuttaminen pani maalaisveren
liikkeeseen, kutsuen Kukushkinia raskaaseen ruumiilliseen työhön
— maalle ja auran luo. Maamies kertoi myös siitä, että hänelle,
Kukushkinille, oli syntynyt tytär, mutta että nuori äiti oli sairas
ja lasta ruokittiin sarvella. Sen lisäksi kertoi hän vielä, että
Kukushkinin isällä ei ollut renkiä, ettei hän voinut Ivana-veljen
kanssa tulla toimeen taloudessaan ja oli aivan heikontunut; leipää
ei riittänyt ja jouluksi tuli lainata Ilja Ivanitshilta, jos Ilja
Ivanitsh antaisi. »Ja kyynelsilmin pyytää hän rakasta poikaansa
Petrushaa lähettämään rahaa, sillä kuolema lähenee». Kukushkin lähetti
maamiehen kanssa ruplan, mutta joutui epätoivoon. Hänen peljästyneen
mielikuvituksensa eteen tuli selvä kuva kodin katkerasta puutteesta ja
mitä enemmän juhla lähestyi, sitä selvemmäksi ja pakottavammaksi se
kävi. Hänen mietiskelyyn tottumattomat aivonsa työskentelivät hitaasti,
kiinnittäen kaikki voimansa oivaltamaan tosiseikkaa, joka sulkeutui
tuohon yksinkertaiseen vertauskohtaan: »kodissani ei ole leipää eikä
työntekijää, mutta minä ostelen Hollannin silliä Motikinilta.»

Nyt Kukushkin käsitti tuon seikan kaikessa totuudessaan. Osaamatta
enempää miettiä sylkäsi hän ja koko olentonsa vastusti sitä, vaikka
hyödyttömästi, — ihmeekseen ja harmikseen, sillä tuommonen asian laita
näytti hänestä vastenmieliseltä; tuntui kuin se olisi ulkoapäin hänen
kimppuunsa hyökännyt. Ensin hän mietti lähteä karkuun, mutta se oli
niin järjetöntä, että Kukushkin kokonaista kaksi päivää sen jälkeen
kohteli kapteenia ivallisesti. Vielä hän vaati virkaveljeltään sotamies
Tiytkiniltä tälle lainaamansa kaksikymmentä kopeekkaa ja kun tämä ei
antanut sitä, nimitti hän häntä maamoukaksi ja konnaksi.

Kukushkin läheni myymälää, kun jokin äkkiä töykkäsi häntä voimakkaasti
sisältäpäin; ja ikäänkuin ruisrääkkä ruohikosta hyppäsi esiin kysymys:

— Mutta — jos varastaisin?

»Jumala varjelkoon» — sanoi Kukushkin peljästyen ja teki ristinmerkin.
»Koko meidän suvussamme ei ole ollut varkaita, ja minä varastaisin!
Mestaus olisi liian vähän siitä! Ja mitä kaikkea ihmisen päähän
pistääkin!» — hymyili hän vilpillisesti ja astui kiireemmin. Mutta
kahdenkymmenenviiden ruplan seteli rapisi hänen taskussaan, ja hänen
sisässään joku sysäsi, sysäsi — ja sysäsi esiin vastauksen:

— Sanon, että kadotin sen!

»Jumala varjelkoon!» huudahti Kukushkin vielä kerran ja ryntäsi
peljästyneenä eteensä sattuvaan oveen. Se oli ravintolan ovi.

Suuttuneena ja levottomana selitti Nikolai Ivanovitsh upseereille,
jotka olivat aikeissa tulla hänen pitoihinsa, että hänen palvelijansa
oli kadonnut rahoineen päivineen, ja palattuaan kotiinsa löysi hän
palvelijansa keittiöstä. Kukushkin istui penkillä ja horjuen ja
torkkuen, kiillotti hän innokkaasti kapteenin saapasta.

— Missä sinä, heittiö, olit? Oletko juovuksissa?

— E-en suin-kaan, teidän vapaasukuisuutenne. Kuinka uskalsit juoda, ha?

— Omalla rahallani join, enkä teidän.

— Mitä! Oletko hävytön? Muttei missä ovat ostokset, missä rahat?...

— Kadotin. Totisen Jumalan nimessä...

Kapteeni löi kätensä yhteen ja loi sameat silmänsä äänettömänä
palvelijaan. Jos kapteeni sillä hetkellä muistutti Napoleonia, niin
Kukushkin oli Oksanina, kestäen pelkäämättä maailman valloittajan
katseen. Palvelija katsoi ällistyneenä, nöyrästi ja levollisesti, kuin
viattomasti loukattu ihminen ainakin, Nikolai Ivanovitshin silmiin.

— Varastitko? Puhu!

— Noh, tuomitkaa!... Ehkäpä varastinkin. Köyhää ihmistä on helppo
loukata. — Kukushkin purskahti itkuun.

Kapteeni tunsi, että viha tukahutti häntä, ja hän sähisi hampaittensa
välitse:

— Pane maata, konna. Huomenna rykmenttiin.

— Niinkuin tahdotte, mutta minä joudun hukkaan ilman syytä!

— Vait! Vait, sanon minä!

Jalkaansa polkaisten lähti kapteeni pois keittiöstä. Kukushkin yritti
taas ryhtyä saappaaseen, mutta ei ottanutkaan lukuun jatkuvaisuuden
lain voimaa, seurasi itse harjan liikkeen mukana ja kaatui penkille.

Kapteenin viha saavutti kaikkein korkeimman huippunsa, se purkautui
katkonaisiin huudahduksiin, mutta hukkui pian muutamiin ryyppyihin ja
sen sijaan tuli kovan loukkauksen tunne. »Eivät salli edes viettää
juhlaa, niinkuin pitää», — valitti kapteeni, kuvaten mielessään
huvitusta, josta ei tullut mitään. »Kuinka hauskaa se olisi ollut!»
Kapteenin katse kiinnittyi tuon tyhjäksi rauenneen huvituksen kuvaan ja
se ikäänkuin himmentyi. »Mutta minä näytän todeksi, että olisi ollut
hauskaa!» huudahti kapteeni ja alkoi todistaa. Mutta ihmeellistä! Mitä
enemmän kapteeni todisti, mitä useammin hän kaasi suuhunsa todisteita
karahvista, sitä epäilyttävämmäksi kävi totuus.

»Juomapuhti!» — ajatteli Nikolai Ivanovitsh kauhistuen, mutta tuo
kauhistus muuttui heti iloksi — niin iloitsee ihminen, joka heittäytyy
kuiluun päästäksensä päänhuimauksesta. Ikäänkuin kahleensa katkaistuaan
nousi kapteenin eteen kuvia, synkkiä, painavia ja uuvuttavan
surullisia kuvia. Ja rakkaan tytön kuva nousi hänen eteensä, puhtaana,
viehättävänä. »Armaani», kuiskasi Nikolai Ivanovitsh hellästi paksuilla
huulillaan. Mutta sen jälessä liiteli liitelemistään toisia kuvia.
Kapteeni istui joen rannalla, sen joen, joka vei hänen toivonsa ja
haaveilunsa inhimillisestä onnesta pohjattomaan kuiluun, ja yhä enemmän
surkutteli ja sääli hän itseään. Viina karahvissa väheni, muuttuen
tunteiksi, joita sen harvoin on sallittu herättää ihmissielussa:
säälin, rakkauden ja katumuksen tunteiksi. »Ei kukaan tarvitse häntä,
ei kukaan iloitse nähdessään hänen pöhöttynyttä ja likaista naamaansa.
Hänen paksun, halvauskohtausta ennustavan kaulansa ympäri ei koskaan
kierry pehmeitä lapsen käsivarsia, hieno poski ei koskaan painu hänen
pistävää leukaansa vasten. Muilla on edes koira, jota he rakastavat
ja joka heitä rakastaa.» Kummallisen ajatuksenjuoksun johdosta muisti
hän Kukushkinia. Minkätähden Kukushkin rupeaisi rakastamaan häntä?
Kukushkin... mikä tuo Kukushkin oikeastaan on?

Kapteeni nousi vaivoin tuoliltaan, otti lampun ja lähti keittiöön.
Palvelija makasi pää taaksepäin vaipuneena. Vasemmassa kädessään
piteli hän yhä vielä saapasta, oikea käsi riippui raskaana penkiltä
alas. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kivulloisen näköset. Kapteeni
näki ensi kerran, miten Kukushkin nukkui, ja tämä näytti hänestä
aivan toiselta ihmiseltä. Ensi kerran hän huomasi noissa nuorissa
parrattomissa kasvoissa ryppyjä ja nuo kasvot ryppyineen ja vähän
kohotettuine kulmakarvoineen näyttivät kapteenista tuntemattomilta,
mutta rakkaammilta kuin ne, joita hän näki joka päivä, sillä ne olivat
ihmisen kasvot. Tuo vaikutus oli niin uusi ja eriskummallinen, että
Nikolai Ivanovitsh astui varpaillaan keittiöstä huoneeseensa ja katseli
hämmästyneenä ympärilleen: hänestä näytti, ettei huonekaan ollut sama
kuin ennen.

Kului puolituntinen. Huoneesta kuului voimakas kutsu:

— Kukushkin!

Mutta karkeassa äänessä oli uusia tuntemattomia värähdyksiä.

Kukushkin liikahti ja uuden kutsun jälkeen astui hän huoneeseen
varovasti koputtaen koroillaan. Painaen päänsä alas seisahtui hän
kynnyksen luo ja jäi liikkumattomaksi. Ja tuohon kurjaan ihmiseen
kapteeni taisi vihastua!

— Kukushkin!

Palvelijan sormet liikkuivat hieman ja tyrmistyivät taas.

— Varastitko rahat?

— Va-rastinko... en... en...

Kukushkinin ääni vavahti ja hänen sormensa liikkuivat nopeammin.
Kapteeni oli ääneti.

— Nyt siis rupeamme tuomitsemaan sinua?

— Teidän vapaasukuisuutenne... Älkää salliko hukkua!

Kapteeni hypähti äkkiä ylös, astui Kukushkinin luo ja tarttui tämän
olkapäihin.

— Tolvana olet! Tekisinkö minä todellakin niin? Oh, sinua! — Kapteeni
töykkäsi Kukushkinia, kääntyi sitten poispäin ja astui ikkunan luo,
ikäänkuin hän pimeänä jouluyönä olisi voinut nähdä jotakin kadulla.
Mutta kapteeni näki ja, kohottaen kätensä kasvoilleen, pyyhkäsi pois
jotakin, joka esti selvästi näkemästä.

— Teidän vapaasukuisuutenne...

Palvelijan äänessä kuului sitä samaa, mitä kapteeni oli niin taitavasti
pyyhkäissyt.

Kapteenin leveä selkä oli liikkumattomana.

— Noh, mitä? — kuului kumeasti akkunan luota.

— Teidän vapaasukuisuutenne... Rangaiskaa minua!

— Riittää, riittää jo tyhmyyksiä!

Nikolai Ivanovitsh kääntyi ja Kukushkin heittäytyi polvilleen ja tahtoi
syleillä hänen jalkojaan. Hämillään, kärsimyksen ja mielenliikutuksen
ilme punaisilla kasvoillaan, nosti kapteeni hänet seisomaan, suuteli
häntä kömpelösti hänen pystyyn nousseelle tukalleen ja, riistäen pois
kätensä, jota Kukushkin tahtoi suudella, töykkäsi hänet leikillisesti
etemmäksi.

— Mene nyt matkaasi! Olenko minä pappi? Kaada viinaa karahviin!
Joutuin! Toinen jalka tuolla, toinen täällä!

Voi, kauhistus! Paksumahainen karahvi, joka kymmenen vuotta oli
uskollisesti ja rehellisesti palvellut kapteenia, lensi ilmaan,
palvelijan käden tempaamana, pyörähti hetkisen käden edessä näyttäen
tyhjää pohjaansa ja, tehtyään ratkasevan päätöksen, romahti maahan ja
lensi pirstaleiksi.

— Älä ole milläsikään, veikko! Tuo tänne neljännes!

Pitkä ja pimeä on joulu-yö. Jo aikoja nukkuu kristitty maailma.
Ainoastaan kapteenin akkunoista kumottaa valo, heittäen kellertävän
heijastuksen lumelle...

— Sinä siis lähetit rahat kotiin, sanot?

— Aivan niin, teidän vapaasukuisuutenne. Minä maksan työlläni teille,
teidän vapaa...

— Noh, noh! Mitä tyhmyyksiä!

Kapteeni poltti paperossiansa ja, istuutuen syvemmälle rikkinäiseen
nojatuoliinsa, sulki mielihyvällä silmänsä. Kukushkin istui erään
tuolin laidalla ja seurasi jokaista kapteenin liikettä puoliavoimin
suin.

— Ja sinä luulet, että he ovat siitä iloissaan?

— Se on varma, teidän vapaasukuisuutenne, sehän on niin...

— No niin, no niin!

... Pitkä ja pimeä on talvi-yö, mutta sekin väistyy kaikki voittavan
valon tieltä. Idässä koittaa...

Kapteenin huoneessa hankitaan levolle. Kukushkin vetää saappaat
kapteenin jaloista, ja on intonsa viehättämänä vetämäisillään
kapteeninkin alas vuoteelta. Kapteeni asettuu vastakynteen ja voittaa
palvelijansa virkainnon. Hellästi painaen rintaansa vasten saappaita,
jotka ujosti katselevat maailmaa rikkinäisillä anturoillaan, astuu
Kukushkin varpaillaan ulos huoneesta.

— Odotahan... Sanoithan — tytär?...

— Aivan niin, teidän vapaasukuisuutenne, Avdotja.

— No, hyvä, mene nyt.

Ihmeellistä, että ne tuskalliset ajatukset, jotka olivat juomapuhdin
enteinä, tällä kerralla valehtelivat! Juomapuhti ei ilmestynyt
seuraavana eikä muinakaan päivinä.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78635 ***