Initial commit of ebook 78635 filesHEADmain

4 files changed, 1221 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78635-0.txt b/78635-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..1114410
--- /dev/null
+++ b/78635-0.txt
@@ -0,0 +1,1205 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78635 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+KEVÄISIÄ LUPAUKSIA; ALIKAPTEENI KABLUKOVIN ELÄMÄSTÄ
+
+Kirj.
+
+Leonid Andrejev
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Emil Vainio,
+1907.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Keväisiä lupauksia.
+Alikapteeni Kablukovin elämästä.
+
+
+
+
+KEVÄISIÄ LUPAUKSIA.
+
+
+I.
+
+Seppä Vasili Vasiljevitsh Merkulov oli ankaranluontoinen mies, ja kun
+hän pyhäpäivinä joi itsensä juovuksiin, ei hän laulanut, ei nauranut,
+eikä soittanut harmonikkaa, niinkuin muut, mutta istui ravintolan
+nurkassa ja ääneti uhkasi mustalla kärventyneellä sormellaan. Hän
+uhkasi sekä tiskin takana seisovaa ravintoloitsijaa että vieraita
+ja palvelijaa, joka tarjoili viinaa ja paistettua kalaa. Kun hän
+tuli kotiinsa, uhkasi hän tyhjää tupaansa, — hän asui jo kauan aikaa
+yksin. Väittelyyn ja kiistaan ei kukaan hänen kanssaan ruvennut, sillä
+naurettavasta uhkaamisestaan siirtyi hän pian julmaan ja veriseen
+tappeluun; viisikymmenvuotisena oli hän vielä hyvin voimakas ja
+hänen musta nyrkkinsä sattui päihin kuin moukari. Ja ulkomuotonsakin
+suhteen oli hän hyvin vahva — laihanpuoleinen, mutta jäntevä ja
+korkeavartaloinen ja astui ylpeästi: rinta pullisteltuna ja jalat
+suorina, polviaan notkistamatta, niinkuin hän olisi mitannut harpilla
+katuja.
+
+Hän eleli, niinkuin kaikki muutkin Strelitskin esikaupungissa, ei
+hyvin eikä huonosti, eikä kukaan häntä ajatellut eikä huomannut hänen
+elämätään, sillä jokaisella oli oma vaikea ja usein tuskallinenkin
+elämänsä, jota yhä tuli ajatella ja huolehtia. Uusia asukkaita tuli
+vähän esikaupunkiin, joka oli kaupungin syrjässä, ja kaikki sen
+asujamet olivat tottuneet toinen toiseensa eivätkä huomanneet, miten
+aika kuluu, eikä sitä, miten nuoret kasvavat ja vanhat vanhenevat.
+Aika ajottain joku kuoli; hänet haudattiin ja pari päivää puhuttiin
+levottomasti hänen odottamattomasta kuolemastaan, mutta sitten
+taas tuli kaikki entiselleen niinkuin ei kukaan olisi kuollutkaan
+ja tuntui siltä, kuin kuollut vielä jatkaisi olemistaan elävitten
+keskellä tahi ettei täällä ensinkään olekaan eläviä, vaan ainoastaan
+kuolleita. Strelitskin esikaupungissa elettiin nälkää kärsien, mutta
+he tyytyivät siihen nöyrästi ja olemassaolonsa edestä taistelivat
+välinpitämättömästi ja veltosti kuin sairaat, joilla ei ole ruokahalua,
+mutta kuitenkin kiistelevät jostain liiallisesta lautasesta huonoa
+lientä sairaalassa.
+
+Merkulovin tupa ja paja olivat esikaupungin syrjässä, siellä, missä
+Peresihankin joen ranta alkoi. Ranta oli kuoppia täynnä, joista
+savea ja hiekkaa otettiin; joki oli matala ja kesällä naapurikylän
+talonpojat ajoivat kaalaten sen poikki tärisevillä tervalle haisevilla
+rattaillaan. Merkulovin paja sijaitsi maaluolassa ja maaluolan
+muotoinen oli tupansakin, jonka vinot akkunat, vanhoine taivaankaaren
+värisine lasineen, olivat maan tasalla. Maaluolan edessä seisoi mustia,
+savustaneita pylväitä hevosten kengittämistä varten; nekin olivat
+vanhuudestaan kallellaan ja niiden pitkät halkeamat näyttivät syviltä
+rypyiltä, mitkä pitkä ja ankara elämä oli niihin uurtanut. Eräs pylväs
+horjui jo kaksi vuotta. Merkulov, kulkiessaan juovuspäissään sen ohi,
+uhkasi sitä ankarasti sormellaan, mutta ei tehnyt mitään sen enempää
+tukeakseen sitä.
+
+Viisi kuukautta vuodessa makasi Strelitskin esikaupunki lumen
+alla ja koko sen elämä kului silloin pienissä mustissa tuvissa ja
+tykytti suonenvedontapaisesti siellä, lian, pimeyden ja köyhyyden
+tukehduttamana. Päältä päin oli kaikki puhtaan valkeata, autiota ja
+elotonta, mutta tupien matalien kattojen alla aamusta aikain itkivät
+lapset, turmeltuneen ilman myrkyttäminä, aikaihmiset riitelivät ja
+tappelivat voimattomina pääsemään elämän hankaluudesta. Ja kaikkien
+oli vaikea. Yhtä huonoa ja pimeää oli Merkulovinkin lumen ympäröimässä
+tuvassa ja kaikki siinä oli vinoa, mustaa, likaista, siellä oli
+sitä toivottomuuteen saattavaa likaa, mikä oli syöpynyt puuhun ja
+esineisiin ja muodostunut osaksi niistä. Yksi nurkka oli vinossa ja
+akkuna törrötti siinä rumasti kylellään, välikatto oli noesta musta ja
+koristusten asemasta oli seinälle liimattu värillisiä pullonetikettejä:
+»Kievin kirsikka-likööriä.» Talvella oli vähän työtä ja Merkulovin
+yksinäinen elämä kului kuin painava uni vinojen seinien keskellä
+mustan matalan katon alla. Hän makasi niin paljon kuin taisi ja kun
+hän ei saanut unta, loikoili hän ja tarkasteli tylsän neuvottomana ja
+kysyvästi elämäänsä. Kalpeana varjona kulki hänen ohitsensa mennyt
+aika ja se oli niin tyhjä ja kauhistuttavan kummallinen ja näytti niin
+uskomattomalta, että koko hänen elämänsä sulkeutui siihen ja toista
+elämää ei ole eikä tule koskaan olemaan. Hänellä oli ollut vaimo,
+joka kuoli koleraan, eikä Merkulov voinut muistaa tämän kasvojakaan,
+ikäänkuin ei häntä olisi ollutkaan todellisuudessa, vaan ainoastaan
+unessa. Oli ollut lapsiakin; yksi pojista sairasti kauan, vaivasi heitä
+kaikkia ja kuoli, toinen meni sotamieheksi ja katosi tietymättömiin.
+Jäi ainoastaan jälelle tytär, Maarja; hän oli naimisissa eräällä
+suutarijuopolla Strelitskissa ja tuli usein juosten valittamaan
+Merkuloville, että miehensä lyö häntä: hän oli ruma ja pahaluonteinen;
+ohuet huulensa vapisivat murheesta ja vihasta ja toinen silmänsä,
+mustan paisunnan peittämänä, pilkisteli pienestä raosta, aivan kuin
+vieras, surullinen ja salavihainen silmä. Hän kirkui niin, että
+kuului pitkin katuja, ja haukkui miestään; sitten alkoi hän soimata
+isäänsä, nimittäen häntä juopoksi, ja naapurivaimot ja lapset katsoivat
+akkunoista ja ovista ja nauroivat. Ja tuo oli koko hänen elämänsä,
+toista ei ole, eikä tule olemaan.
+
+Ja hän lepäsi pitkänään mustan katon alla ja mietti; mutta ulkona
+sammui lyhyt talvipäivä hiljaan ja nöyrästi. Tuvassa alkoi pimetä ja
+Merkulov astui ulos kadulle: autiona ja tyhjänä, kuin jäätyneinä,
+lepäsi se lumen alla ja näytti olevan elottoman himmeän taivaan
+heijastuksena. Ja sen ja tuon harmaan ja synkän taivaan väliin
+kasvoi äänetön pimeys. Vasilij Suuren kellotornissa soitettiin
+iltajumalanpalvelukseen ja tuntui niinkuin jokaisen pitkän lyönnin
+kanssa pimeys laskeutuisi maahan. Kun kirkonkello lakkasi kaikumasta,
+peitti jo levollinen, mykkä yö koko maan. Merkulovin ohi ajoi maamies
+leveälaitaisella reellä jokeen päin. Hetken vain vilahti hevonen,
+päätään pudistellen, maamies kohotettuine turkinkauluksineen reen
+nokkaan päin nojautuneena, ja kaikki katosi taas syvään pimeyteen,
+eikä enää kavioiden kapsettakaan kuulunut ja sen taisi aavistaa, että
+siellä, mihin maamies ajoi, on kaikki yhtä ikävää, paljasta ja köyhää,
+kuin Merkulovin tuvassa, ja että sielläkin on samankaltainen kylmä
+talviyö. Kädet housujen taskuissa, nojautuen toiselle jalalleen ja
+toinen ojennettuna erilleen, katseli Merkulov synkästi taivaaseen,
+etsien sieltä valoa, eikä löytänyt. Ollen korkeavartaloinen ja musta,
+muistutti hän liikkumattomana seistessään yhtä noista sepänpajan
+mustista pylväistä, mitkä olivat ytimeen saakka ajan ja elämän kalvamat.
+
+Jos hänellä sattui olemaan rahoja, niin hän pukeutui ja läksi
+kaupunkiin, ravintola »Scholkovkiin.» Siellä hän nautti lamppujen
+heleästä valosta ja ravintolan yhtä heleästä ja kirjavasta melusta,
+kuunteli miten urut soivat ja hymyili ensin alussa tyytyväisenä,
+paljastaen tyhjiä syvennyksiä etuhampaittensa sijalla, jotka joku
+hevonen oli aikoja sitten potkaissut pois. Mutta pian hän juopui, alkoi
+synkistyä ja liikutti levottomasti kulmakarvojaan ja huomattuaan,
+että joku katsoo häneen, uhkasi hän hyvin merkitsevästi ja ankarasti
+kärventyneellä mustalla sormellaan. Urut soittelivat, hätäisesti
+kähisten, ikäänkuin läkähtyen, rytisevää polkkaa. Merkulovista
+tuntui, ettei ne soita, vaan että ne syljeskelevät turhan iloisuuden
+särkyneitä, hyppääviä ääniä, ja siitä hänen mielensä kävi vielä
+katkerammaksi, synkemmäksi ja levottomammaksi. Hän uhkasi sormellaan
+kiiltäviä torveja ja mörisi leppymättömästi:
+
+— Ei saa niin soittaa! Millä oikeudella? Ei sinulla ole oikeutta
+soittaa niin! En siedä!
+
+Kun ravintola suljettiin kello yksitoista, Merkulov, horjuen ja
+pidellen kiinni aidoista, astui kauan ja vaivalloisesti kotiinsa ja
+seisahtui tupansa eteen neuvottomana ja vihaisena.
+
+— Minun tupani! — lausui hän, hämmästyneenä kohottaen kulmakarvojaan ja
+koettaen kohottaa raskaita silmäluomiaan. — Et saa seisoa noin vinossa!
+
+Sitten hän, pudistaen päätänsä, katseli hajamielisesti ympärilleen
+etsien taivaalta sitä paikkaa, johon oli katsonut illalla, kohotti
+vaivoin kätensä ja uhkasi koukistuneella sormellaan, jota hän
+päihtyneenä ollessaan ei jaksanut ojentaa suoraksi.
+
+— En salli, että kaikki on niin! Millä oikeudella?
+
+Ja hän nukkui kulmakarvat synkästi rypistettyinä ja sormi valmiina
+uhkaamaan, mutta päihtynyt uni masensi tahtoa ja vanhan ruumiin raskaat
+vaivat alkoivat. Viina poltti sisuksia ja repi rautaisilla kynsillään
+vanhaa vaivattua sydäntä. Merkulov kuorsasi ja läähätti ja tuvassa oli
+pimeä, seinillä surisivat näkymättöminä torakat, ja ihmisten henget,
+heidän, jotka olivat asuneet täällä, kärsineet ja kuolleet» teki
+pimeyden eläväksi ja pelottavaksi.
+
+
+II
+
+Se alkoi Suuren paaston kolmannella viikolla, alkoi odottamatta ja
+senvuoksi erittäin ilahuttavana. Aamulla Strelitskin esikaupunki
+heräsi savuisessa, kärylle haisevassa, pehmeässä ja lämpimässä
+sumussa, mutta kun sumu hajosi, tuli ilma selväksi ja kirkkaaksi eikä
+missään ollut varjoja. Ja maasta, katoista ja taloista putosi pois
+jotain rautaista, joka oli painanut ja kahlinnut ja kaikki alkoi
+haista: lumi, lanta ja talot. Tynnyrintekijä Gusjevilla leivottiin ja
+pitkin katua oli lämpimän leivän kodikasta, miellyttävää hajua. Aivan
+kuin kiillotettuina, säikkyivät rekijalaksien leveät jäljet tiellä
+hevoslannan kultavärisine täplineen; lapset juoksivat ulos tuvista ja
+huusivat, ja kimakalla haukunnalla ajelivat koirat variksia, jotka
+istuivat vanhoilla mustilla rikkaläjillä. Keveää ja vapaata oli
+hengittää.
+
+Tuommoisessa epätietoisessa tilassa oli Strelitski muutamia päiviä,
+mutta sitten nousi aurinko puhtaalle ja syvälle taivaalle ja lumi
+alkoi sulaa ihmeen nopeasti, kuin tulessa. Pelkkiin kuoppiin keräytyi
+haisevaa lumivettä, naiset lakkasivat joella käymästä: he kaivoivai
+puutarhoihin syviä kuoppia, joiden pohjaan, mureain lumiseinien väliin,
+vesi kokoontui läpikuultavana ja kylmänä kuin lähteeseen. Lumi yhä
+väheni ja vesi eneni; aurinko valaisi iloisesti ja lämpimästi ja sen
+säteissä kiilsi ja kimalteli sulava lumipeite. Jokainen vesihelmi
+välähti valkeana tulikipinänä, ja kun seisoi aurinkoon päin, näytti
+koko maa syttyneen häikäisevään hohtoon, ja valoon tottumattomiin
+silmiin koski kipeästi. Mutta sininen taivas oli rauhallinen ja
+juhlallisen kirkas, ja kun Merkulov kädellään suojellen silmiään
+katsoi siihen, kävivät hänen kasvonsa, jotka vielä hehkuivat kuuman
+ahjon paahteesta, vapisevan jännitetyiksi ja viiksissään piiloutui ujo
+hymy. Hän seisoi kauvan liikkumattomana jäykillä jaloillaan, katseli
+ja kuunteli, ja tunsi koko ruumiillaan sitä syvää ja salaista, joka
+tapahtui luonnossa. Ei kuollettava kuin talvella, vaan elähyttävä oli
+kevätilma; jokainen pieninkin osa siitä oli auringon valoa täynnä,
+jokainen sen hiuke eli ja liikkui, ja Merkulovista tuntui niinkuin
+lapsen pienoiset sormet koskettaisivat hänen vanhoja kärventyneitä
+kasvojaan, niinkuin ne liikuttaisivat hänen partansa hienoja hapsia ja
+niinkuin ne ilon huimauksessa erittäisivät hiussuortuvan hänen päässään
+ja heiluttaisivat sitä. Hän silitti hiuksiansa karkealla kädellään,
+mutta tuo suortuva kohosi taasen ja harmaissa hapsissa kiilsi aurinko.
+
+Ja kaikki ympärillä: kaukainen rauhallinen taivas, vesihelmien
+häikäisevä väristys maassa, jokien ja ketojen säteilevä avaruus,
+elähyttävä ja hyväilevä ilma, — kaikki oli täynnä keväisiä
+selittämättömiä lupauksia. Ja Merkulov uskoi niitä, niinkuin kaikki
+ihmiset, nuoret ja vanhat, onnelliset ja onnettomat, uskovat kevääseen.
+Viidennettäkymmenettä kevättänsä otti hän vastaan, mutta se oli uusi
+ja ilahuttava, kuin hänen elämänsä ensimäinen kevät. Koko Suuren
+paaston aikana oli Merkulov tehnyt kovasti työtä ja uusi, nöyryyden ja
+hiljaisen odotuksen tunne ei poistunut hänestä. Hän otti nöyryydellä
+vastaan raskaan työn, otti nöyryydellä vastaan lian, ahtauden ja
+elämänsä vaivan ja astui mustaan vinonurkkaiseen tupaansa kuin
+vieraaseen asuntoon, jossa hän ei tulisi kauan olemaan. Ja niinkuin
+jotain uutta, tähän asti näkemätöntä, tarkasti hän mustaa savustunutta
+kattoa, hämähäkin verkkoa nurkissa, kaltevaa permantoa lahonneine
+lautoineen, tarkasteli näitä vakavalla välinpitämättömyydellä aivan
+kuin syrjäinen henkilö. Samankaltaisella nöyryydentunteella ja
+hämärästi tajuten, että piti täyttää joku velvollisuus, ei Merkulov
+juonut viinaa koko paaston ajalla, eikä riidellyt, ja ravitsi itseään
+yksin ruisleivällä ja vedellä. Eikä hän mennyt sunnuntaina ravintolaan,
+niinkuin tapansa oli, vaan istui totisen ja juhlallisen näköisenä
+talonsa edessä penkillä tahi käveli kurjenaskelin Strelitskia pitkin ja
+katseli miten lapset leikkivät. — — —
+
+Piinaviikolla Merkulov valmisti itsensä pyhälle ehtoolliselle. Hän
+kävi joka päivä jokaisessa jumalanpalveluksessa, seisoi sen loppuun
+asti, osteli hienoja vahakynttilöitä, jotka koukistuivat hänen
+karkeissa käsissään ja nöyryyden ja pelottavan odotuksen tunne kasvoi
+hänen sielussaan. Varhain aamulla, kun talojen varjot vielä lepäsivät
+yli koko kadun, astui hän kirkkoon, öisen ohuen jään rouskuessa
+jalkainsa alla, ja sen mukaan kuin hän kulki eteenpäin unisten talojen
+ohitse, ilmestyi hänen ympärilleen samankaltaisia tummia ihmishahmoja
+aamukylmästä köyristyneinä. Kuin Merkulov, kantoivat hekin syntinsä
+ja surunsa kirkkoon, ja paljon heitä oli ja köyhästi ja likaisesti
+puettuina he olivat ja heidän kasvonsa olivat synkät ja karkeat. He
+astuivat nopeasti ja ääneti, ikäänkuin peljäten, etteivät pudottaisi
+pisaraa synkän elämänsä syvästä maljasta, ja Merkulov, huumautuneena
+heidän jalkojensa epäsointuisasta töminästä, yhteisen harrastuksen
+kuumeen valtaamana, astui yhä kiivaammin jäykillä kurjenjaloillaan.
+Ja mitä likemmäksi kirkkoa kävijät pääsivät, sitä nopeammiksi ja
+levottomammiksi tulivat heidän askeleensa. Katsahtaen sivulle, eikö
+kukaan sivuuta häntä, astui Merkulov kirkon etehiseen, pelästyi
+askeliensa kumisevaa kaikua kivilattialla ja avasi ujosti raskasta
+hiljaista ovea.
+
+Ja oven takana kohtasi häntä kylmä juhlallinen hiljaisuus ja
+tukahutettuja huokauksia; kaiku toisteli virrenlukijan honottavaa
+epäselvää lukua, jota pitkät käsittämättömät pysähdykset keskeyttivät.
+Askeliensa narinasta hämillään, seisahtui Merkulov paikalleen, kirkon
+keskelle, teki ristinmerkin silloin kun muutkin tekivät, polvistui,
+silloin kun muutkin polvistuivat, ja ammensi yhteisestä rukouksesta
+levollista voimaa ja luottamusta.
+
+Perjantaina, ennenkuin hän lähti ripille, pyysi Merkulov anteeksi
+tyttäreltään, Maarja Vasiljevnalta ja tämän mieheltä, juoppo
+Taraskilta. Taraski, joka ei mennyt ripille, valmisteli kiireellä
+saappaita, pihkalangan ahkerasti sähistessä, mutta oli kuitenkin
+huomaavainen appiansa kohtaan ja tämän syvään kumarrukseen vastasi hän
+kumarruksella ja katumussanoilla:
+
+— Noh, mitäpä, isä! Kaikkihan me, tietysti, olemme sikoja. Mitäpä siitä.
+
+Maarja Vasiljevna puristi yhteen ohuet huulensa ja, katsoen syrjään,
+vastasi kumartelevalle isälleen:
+
+— Jumala antaa anteeksi. Antakaa tekin anteeksi meille, jos olemme
+johonkin syylliset.
+
+Vihainen hän oli ja onneton, eikä hänen tehnyt mieli antaa anteeksi,
+vaan kirota. Katkeraa ja harmillista oli hänen katsoa isäänsä, että
+tämä oli niin hyvännäköinen, pesty ja kammattu, kun hänellä ei ollut
+aikaa pestä kasvojaan, että isä oli niin täynnä hänelle, Maarialle,
+tuntematonta hyvää tunnetta ja että huomenna häntä onnitellaan, että
+hän pyytää häneltä anteeksi, mutta kuitenkin pitää häntä itseään
+alhaisempana ja vieläpä juoppo Taraskiakin halvempana. Ja hän ärjäsi
+aivan vihaisesti isälleen:
+
+— Noh, mene jo! Näethän, että ihmiset ovat työssä.
+
+Yöllä Merkulov ei nukkunut, vaan läksi muutamia kertoja ulos kadulle.
+Koko Strelitskin esikaupungissa ei näkynyt ainoatakaan vähäistä tulta
+ja tähtiäkin oli vähän keväisellä sumuisella taivaalla; mustina
+varjoina seisoivat matalat hiljaiset tuvat, ikäänkuin elämän taakan
+painamina. Ja kaikki, mihin Merkulov katsoi: tumma taivas harvoine
+vilkkumattomine tähtineen, piiloutuvat talot, joissa ihmiset nukkuivat,
+kevätyön raitis ilma — kaikki oli keväisiä epäselviä lupauksia täynnä.
+Ja hän odotti — vapisten ja nöyränä.
+
+
+III.
+
+Tavallisina päivinä, pyhinä ja arkipäivinä, ovat kirkon kellotornin
+ovet suljettuina eikä sinne päästetä ketään, mutta pääsiäisenä
+ovet ovat auki koko viikon ajan ja jokainen saattaa mennä sinne
+ja soittaa minkä haluaa — puolipäiväjumalanpalveluksesta aina
+iltajumalanpalvelukseen asti. Vasilij Suuren valkeassa kellotornissa,
+jonka seurakuntaan Strelitskin esikaupunki kuului, tungettelihe näinä
+päivinä paljon joutilasta juhlapukuista väkeä: muutamat tulivat
+katsomaan kaupunkia ylhäältä tornista, seisoivat huojuvien käsipuitten
+nojassa ja pureskelivat siemeniä liepeensä alta, ettei vartija toruisi;
+toiset soittivat kelloja huvikseen, mutta väsyivät pian ja antoivat
+nuoran muille — ja ainoastaan Merkulovin mielestä juhlakellojen soitto
+ei ollut huvia eikä naurua, vaan niin vakavaa tehtävää, että siihen
+tuli panna koko sielunsa. Niinkuin kaikilla muilla, oli hänelläkin
+hauskan näköinen juhlapuku: punainen paita ja uudet kiiltävät saappaat
+jalassa, mutta hänen kasvonsa harvahapsisine partoineen ja hampaaton
+suunsa olivat Suuren paaston mukaisesti synkkinä ja suljettuina. Hän
+ei käsittänyt, miten kellotornissa saattaa nauraa, katsoi ankarasti
+hampaitaan paljastaviin strelitskiläisiin ja poikiin, jotka telmivät,
+sylkivät alas kumartuen käsipuitten yli ja kiipesivät tikapuita pitkin
+kuin apinat, ja hän ajoi heidät usein pois tornista ja repi heitä
+korvistakin.
+
+Kaikkein ensimäisenä tuli hän torniin, kun puolipäiväjumalanpalvelusta
+vielä toimitettiin kirkossa eikä vielä saanut soittaa. Kun hän astui
+tornin matalasta holvatusta ovesta sisään ja äkkiä joutui kivisten
+ylöskäytävien pimeyteen ja kylmyyteen, tunsi hän olevansa erotettuna
+kaikesta, mikä muodosti hänen elämänsä, ja valmiina vastaanottamaan
+jotain suurta, riemuista ja salaista, jota ei voi sanoin selittää.
+Vinoon painetuilla särkyneillä portailla oli sitä syvää hiljaisuutta,
+joka keräytyy satojen vuosien kuluessa ja pimeistä hämähäkin
+verkoilla peitetyistä nurkista, haljenneista tiilikivistä, mustista
+salaperäisistä aukoista kurkisteli jotain vanhaa, harmaata ja vakavan
+miettivää. Pelottavalta kuului askelten narina ja Merkulov astui
+varovasti ja kunnioittavasti ja levähteli kohteliaasti käännesilloilla,
+vaikkei ollutkaan väsynyt. Päästyään ylös loi hän vakavan katseen
+ympärilleen, kuin kirkossa, pyyhkäsi otsaansa liinalla ja katseli
+pelolla — tuon häntä odottavan äärettömän autuaallisuuden edessä —
+suurta rauhallista kelloa. Toisista, pienistä kelloista hän ei paljon
+välittänyt. Ja tuossa, korkeudessa, oli hiljaista, vienon keväisen
+ilman ja heleän sinisellä taivaalla liitelevien valkoisten pilvien
+eloisaa hiljaisuutta. Käännesillan laidalla, käsipuitten toisella
+puolella, jossa rautalevyt olivat valkealla linnunlannalla peitetyt,
+kävelivät ja kuhertelivat kyyhkyset ja niiden hellä lemmenkuherrus
+oli äänekkäämpi ja kuului selvemmin kuin kaikki ne erilaiset,
+ikävystyttävät äänet, mitkä syntyivät ja matelivat maassa kykenemättä
+kohoamaan taivasta kohti.
+
+Puolipäivän jumalanpalvelus loppui. Ikäänkuin takajaloilleen pystyyn
+nousseet muurahaiset, hajaantuivat seurakuntalaiset pitkin katuja ja
+meluavana joukkona, kopisten tikapuitten puisilla astuimilla, kuin
+pianon koskettimilla, juoksivat iloiset strelitskiläiset ylös torniin,
+ajoivat melullaan arat kyyhkyset pois ja joku heistä tarttui suuren
+rauhallisen kellon nuoraan. Heidän jälessään astui kellonsoittaja
+Semjon, kiirehtimättä ja levollisesti, kuin tottunut ihminen;
+hänkin oli puettuna punaiseen paitaan ja haiskahti vähän viinalta,
+niinkuin muutkin strelitskiläiset, ja punaiset kasvonsa, tuuheina
+heleänpunaisine partoineen, hymyilivät suosiollisesti. Hän iski silmää
+Merkuloville ja lausui:
+
+— Noh, kummi, soitetaanko?
+
+— Soittakaa te, — vastasi Merkulov synkästi ja astui tyytymättömänä
+syrjään huuliaan pureskellen: hänen kurkkunsa kuivui levottomuudesta
+ja selkäänsä pisteli. Muutamat strelitskiläiset hellittivät jo
+nuoran käsistään ja lähtivät pois hieroen karkeita kämmeniään, ja
+Semjonkin lähti. Silloin Merkulov päättäväisesti työkkäsi pois
+erään strelitskiläisen ja tarttui nuoraan. Hän pelkäsi ilmaista
+levottomuuttaan, mutta kätensä vapisivat ja huulensa liikkuivat
+hillitsemättömästi, mutta suuri levollinen kello katsoi miettivästi
+häneen kauhean suurella aukollaan ja odotti kärsivällisesti. Ja
+verkalleen raskas rautainen kieli alkoi heilua. Se antoi perään
+mahtavalla ja sujuvalla hitaisuudella, se lähestyi yhä lähemmäksi
+kiiltävää reunaa, kosketti jo melkein siihen ja keveä kumahdus kajahti
+jo sen vaskiruumiista. Mutta sen jälkeen kuului lyönti, ensimäinen,
+arka, irtitempautunut lyönti, joka kuului epäröivältä ja heikolta,
+kummallisesti rukoillen armoa ja anteeksi antamusta. Ja heti sen
+jälkeen — toinen, voimallinen ja kumea lyönti tärisytti avaruutta ja
+pani kivisen kellotornin vapisemaan; ja sen ääni ei vielä ehtinyt
+häipyä, kun jo uusi sujuvasti seurasi sitä. Ja niin ne seurasivat
+toinen toistaan, avarina ja vapaina, kuin rautaan puetut urhot, joita
+kauan oli pidetty joutilaina väijyksissä, mutta nyt olivat rientäneet
+ulos tappeluun ja hirmumyrskynä kiitivät väistyvän vihollisen kimppuun.
+Mutta Merkulov rypisti tyytymättömänä kulmakarvojaan, mahtavissa ja
+avarissa soinnuissa kuuli hän kylmän ja kovan vasken ääntä, eikä niissä
+ollut sitä, jota hänen kauvan odottava, palavasti janoova sydämmensä
+kaipasi. Ja yhä voimakkaammin veti hän kellon nuorasta.
+
+Muut strelitskilaiset tarttuivat toisten kellojen nuoriin ja alottivat
+eriäänistä, kirjavaa soittoa, joka oli heidän punaisten, sinisten ja
+keltaisten paitojensa kaltainen ja tarkkakuuloinen kellonsoittaja
+Semjon kuuli kaukaa heidän melunsa. Hän kulki papin kanssa ympäri
+Strelitskia pääsiäisvirsiä veisaamassa, oli hiukan päissään ja hyvällä
+tuulella ja pudisti ivallisesti päätänsä kuullessaan epäsointuvaa ja
+ikäänkuin juopunutta soittoa.
+
+— Kas sitä, kuinka he puhaltavat! Kissojen häitä viettävät! — sanoi
+hän virrenlukijalle, joka oli aivan punainen nopeasta astunnosta ja
+juomista.
+
+Merkulov ei kuullut eikä huomannut tuota raakaa epäsointua, josta
+Semjon kaukana antoi lausuntonsa. Hän oli kokonaan antautunut
+taisteluun vaskisen hirviön kanssa ja hakkasi sitä yhä raivokkaammin
+mustiin kylkiin, — ja tapahtui niin, että tuskanhuuto, ihmissydämmen
+tuskanhuuto kaikui hengettömän vasken äänessä ja vavahtaen lensi
+siniseen säteilevään avaruuteen. Merkulov kuuli tuon huudon ja raju
+riemu täytti hänen sielunsa. — Ahaa! — mörisi hän kiristettyjen
+hampaittensa välitse.
+
+— Ahaa!
+
+Ja uusi mielettömän surullinen ääni, tuskaa täynnä, kuin meri on vettä
+täynnä, tulinen ja kauhistuttava kuin totuus — uusi ihmissydämmen
+tuskanhuuto! Aivan kuin kauhistuneena ihmisen voimasta, joka pakotti
+sen hengetöntä ruumista puhumaan ihmiskielellä — vapisi jättiläiskello
+alhaalta aivan ylös asti ja itki nöyrästi hänelle tuntemattomasta
+ihmissurusta ja kohotti taivaaseen voimakkaita rukouksia ja uhkauksia.
+Ja ilomieliset strelitskiläisetkin kävivät vakaviksi tietämättä miksi,
+heittivät pois iloisesti kilahtelevien kilikilikellojensa nuorat ja
+kuuntelivat synkkämielisinä ja pahoillaan heille itselleen tajuttomassa
+surumielisyydessään, suuren kellon rajua kiljuntaa ja katselivat
+raivostunutta seppää. Veri nousi hänen kasvoihinsa, levottomaksi
+käynyt, värisevä ilma kohotti harvat, hiussuortuvat hänen päässänsä, ja
+hänen vahvoissa moukaroitsija-kourissaan liikkui raskas rautakieli kuin
+höyhen.
+
+Yhä tuskallisiin miksi ja valittavimmiksi kävivät kuuliaisen kellon
+vaikeroimiset. Merkulov soitti käsillään, soitti sydämmellääu, joka
+suonenvedontapaisesti ja tiheään löi hänen rinnassaan; soitti surun
+murtaman ihmissydämmen tuskalla ja murheella, sydämmen, joka on yksin
+ja kaikkien unohtama. Hän soitti koko elämällään ja koko elämästään
+soitti hän — ja yhä raivoisemmin ja vaativammin löi hän raudalla
+vaskisiin kylkiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut herättää jonkun, joka
+on tuolla tuntemattomassa sinisessä kaukaisuudessa ja nukkuu heräämättä
+eikä kuule miten maa itkee ja huokaa.
+
+— Vastaa, sinä tuntematon! — kumisi ponnistaen kaiken voimansa
+vapiseva kello. — Vastaa, sinä voimallinen ja sääliväinen! Katso
+ihanaa maata! Se on surussaan, kuin leski ja lapsensa, nälkäiset
+ja loukatut, itkevät. Joka päivä nousee aurinko yli maan ja kulkee
+piirinsä riemulla, mutta koko sen suuri valo ei voi saada sitä suurta
+pimeyttä häipymään, joka täyttää kärsivän ihmissydämen. Kadonnut on
+elämän totuus ja valheeseen tukehtuvat lapset ihanan maan! Vastaa, sinä
+tuntematon! Vastaa, sinä mahtava ja laupias!
+
+Sepän käsiä ei väsytä. Yhä lujemmin ja lujemmin lyöpi hän kellon mustia
+kylkiä, ja myrskyisesi itkeä voivottaa helisevä vaski:
+
+— Oi, vastaa!
+
+Strelitskiläiset ovat vaipuneet mietteisiin eivätkä katsahda toinen
+toiseensa. Eräs heistä käänsi takkinsa liepeen ottaakseen esiin
+tupakkaa ja jäikin sitten liikkumattomaksi: suu selällään ja silmillään
+seuraten pelvolla ja toivolla raskaasti edestakaisin liehuvaa
+rautakieltä, mutta kapea paperossia varten valmistettu paperiliuska
+rapisi tuulessa. Toinen heistä nojautuu puisia käsipuita vastaan,
+katsoo alas, mutta ei näe mitään, ei litteitä, aivan kuin maassa
+makaavia kattoja, ei auringossa kiiltävää jokea. Jotakin tuttua kuulee
+hän kellon vaikeroivassa äänessä, tuttua ja surullista: noin hänen
+äitinsä itki, niin itki hän itsekin ja nytkin hän tahtoisi itkeä.
+
+— Oi, vastaa! Vastaa!
+
+Aivan Strelitskin esikaupungin päässä kulkien kuuntelee Semjon kellon
+soittoa. Hän kallistaa päänsä sivulle ja pudistaa sitä tyytymättömänä.
+Sitten kiirehtää hän isä Andrein luo ja sanoo hänelle: — Isä, kuulkaa,
+isä! Kellossa on halkeama. Johan sen sanoin teille aikoja sitten, mutta
+te ette usko. Kuulkaa nyt!
+
+Ja päätänsä kallistaen kuuntelevat he, mutta iloinen aurinko loistaa
+heille suoraan silmiin ja tulisena kiiltää papin rinnalla risti.
+
+
+IV.
+
+Merkulov ei mielellään luonut katsettaan maahan ja koko pääsiäisviikon
+kuluessa piti hän päänsä vähän taaksepäin nojautuneena ja katseli
+ylöspäin. Ja koko viikon oli hän raittiina, soitti joka päivä
+puolipäiväjumalanpalveluksesta aina iltajumalanpalvelukseen saakka
+Vasilij Suuren kellotornissa ja iltasella istui hän kellonsoittaja
+Semjonin luona eli käyskenteli kymmenen virstaa kaupungin ulkopuolella
+ja palasi kotiinsa vasta yöllä.
+
+Kolmantena viikonpäivänä, vähä ennen iltajumalanpalvelusta, tuli Semjon
+kirkontorniin. Merkulov levähti väsyneenä ja kyttyräselkäinen räätäli
+Snigir soitti sekasotkuisesti ja ikäänkuin pakosta, saaden kellosta
+ainoastaan epäselviä ja vapisevia ääniä.
+
+— Päästähän! — sanoi Semjon. Ujosti hymyillen jätti räätäli nuoran irti
+ja astui sivullepäin pannen kätensä selän taakse kyttyrän alle.
+
+— Kuulehan, kummi, minä sinulle näytän, miten tulee soittaa — kääntyi
+kellonsoittaja Merkulovin puoleen. — Ei teidän tapaanne!
+
+— Noh, annas kuulla! — virkkoi Merkulov ylpeästi.
+
+Semjon kokosi sormiensa väliin pienten kellojen nuorat, asetti jalkansa
+laudalle, mikä pani koskimaisen kellon liikkeeseen ja sanoi käskeväsi
+kyttyräselkäiselle:
+
+— Anna mennä, soita harvaan ja vahvasti. Tunnollisesti.
+
+Heikko räätäli, hymyillen ja kalpeana ponnistuksista, heilutti vielä
+jäykkää kellonkieltä, kun Semjonin käsissä jo hieno- ja pehmeä-ääniset
+pikkukellot alkoivat soida. Ne ikäänkuin nauroivat, kuin lapset
+juoksivat nopeasti, pyörivät ja hajaantuivat ja yhdessä niiden kanssa
+nauroi lämmin ilma, vanha kellotorni hymyili ja Merkulovinkin kuiviin
+kasvoihin tuli hymy. Taivaan kirkasta iloa henki sointuvista äänistä
+ja yhtyen niiden heleihin ääniin, kuin aikaihminen leikkiviin lapsiin,
+myönsi keskimäkien kello pehmeällä barytoonilla:
+
+— Jaa! Jaa! Jaa!
+
+— Niin lystiä! Niin lystiä! — helisivät lapset.
+
+— Jaa! Jaa! Jaa! — myönsi kello hyväsydämisesti.
+
+Ja niin kaunista se oli, niin vilpitöntä ja valoisaa, että Merkulov
+ihastuksissaan löi käsillään lanteisiinsa ja hänen nauruun
+tottumattomat kasvonsa muuttuivat kummalliseksi ryppymykkyräksi, minkä
+keskelle mustat levottomat silmänsä aivan katosivat. Semjon heitti
+häneen utelevan katseen ja varmasti, ankaralla ja eriskummallisen
+kylmällä kasvonilmeellä, heitti hän ilmaan semmoisen kirkkaan lyhteen
+ilosia ja sointuvia ääniä, että heikon räätälin kyttyrää pitkin kävi
+kylmä väristys ja kaksi ohikulkijaa seisahtui alhaalla torilla ja
+katsoi ylös. Ja suuri kello, jota ei enää pakotettu antamaan raivoisia
+tuskallisia ääniä, levähti syvillä ja tasaisilla soinnilla, jotka
+juhlallisesti liitelivät siniseen loistavaan avaruuteen. Ja näin ne
+puhuivat, nuo iloiset kellot:
+
+— Katso ihanaa maata! Se iloitsee kuin äiti ja auringon loistossa
+riemuitsevat kaikki sen synnyttämät. Yli kaukaisten ketojen lentävät
+meidän äänemme korkeudessa ja leivo pilvissä vastaa niille ja maassa
+kiiltävät purot. Kuuletko niiden kristallikirkasta soittoa? Rajoja,
+rotkoja pitkin ne virtaavat ja raivaavat tiensä lumen alla ja kiitävät
+koskina jokeen. Katso, muutamat niistä ovat pienet ja elämänsä on
+lyhyt, kummusta kuoppaan vain, ujosti ja lempeästi ne lorisevat ja
+paljon puhdasta iloa on niiden suloisessa lirinässä. Kas toiset
+taas rotkoja pitkin riehuten rientävät, pohjastaan saven keltaisen
+kohottavat, mustan lumen pois uurtavat ja kantavat sen pirstaleet
+vapaan virran avaruuteen. Voimakkaina ja raivoisan rohkeina niiden
+äänet raikuvat ja vapautetun maan riemulaululla ne toinen toistaan
+tervehtävät. Katso maata, ihana kuin nuori äiti on se, ja auringon
+loistossa iloitsevat kaikki sen synnyttämät. Kuuletko, kuinka vihreä
+ruoho kasvaa ja silmikot puhkeavat? Siinä on elämän totuus!
+
+Semjon lopetti. Hengästynyt kyttyräselkä painoi luiset pitkät sormensa
+rintaansa vasten ja hymyili, alhaalle kokoontui kansaa ja katsoi ylös;
+— ja voittoisesti heilahuttaen punasta partaansa kääntyi kellonsoittaja
+Merkulovin puoleen. Tämä seisoi kelloista poispäin kääntyneenä,
+järkähtämättömässä ja ylpeässä asennossa, ja katsoi ylöspäin Semjonin
+pään yli.
+
+— Kas, sillä lailla me soitamme, — sanoi Semjon.
+
+— Reippaastiko, vai mitä, kummi?
+
+Merkulov pureskeli huuliaan, loi silmäyksen kelloihin, parruihin,
+joissa ne riippuivat, katsahti ylönkatseellisesti kyttyräselkään ja
+vastasi:
+
+— Tiettyhän se on, että te olette mestari, Semjon Saveljitsh. Mutta,
+kuitenkin — teillä ei ole oikeata ääntä.
+
+— Vaan sinulla on, — naurahti Semjon suosiollisesti. — Aivan kuin akka
+löisi kepillä halkinaiseen malmipataan! Muka!
+
+Iltajumalanpalveluksen jälkeen Merkulov ei mennyt kotiinsa, vaan jäi
+kellonsoittajan luokse.
+
+Semjon ryyppäsi viinaa, jota Merkulov käsittämättömästä
+velvollisuustunteesta osti hänelle joka päivä, joi sitten kotona
+teetä ja kun aurinko jo laskeutui mailleen, kutsui hän äänettömän
+vieraansa istumaan penkille. Valkean kellotornin yläosa hohti vielä
+keväisen iltaruskon kullassa, mutta alhaalla laskeutui jo läpikuultavia
+varjoja ja kiviseinistä puhalteli yön kylmyyttä. Molemmat olivat
+ääneti, molemmat polttivat ja seurasivat silmillään tupakan savua; ja
+tuo sininen lemuava savu aaltoili hitaasti, häipyi ja esiintoi vielä
+räikeämmin kevätilman raittiuden ja tuoksun. Semjon ei pitänyt pitkästä
+vaitiolosta, hänestä alkoi tuntua ikävältä ja hän alkoi veltosti,
+sana sanalta, kertoa palveluksestaan kirkossa, vahakynttiläpätkistä
+ja kirkonisännästä, kauppias Ardunovista. Kelloista ja soittamisesta
+hän ei puhunut mitään. Merkulov, yhä tuntien, että takanansa oli tuo
+äänetön salaperäinen kirkontorni, odotti levottomasti hetkeä, jolloin
+Semjon alkaa puhua siitä todellisesta, josta tulee puhua. Ja voimatta
+kauvemmin odottaa, keskeytti hän kellonsoittajan puheen.
+
+— Te soitatte hyvästi, Semjon Saveljitsh.
+
+Kun Merkulov puhui hänen kanssaan maallisesta ja jostakin tavallisesta,
+sanoi hän hänelle »sinä» ja »Semjon», mutta kun puhe oli kellojen
+soitosta ja kelloista, siirtyi hän »te»'hen ja nimitti häntä isän nimen
+mukaan.
+
+— Soitan kyllä, se on varma, — myönsi Semjon. — Mutta, totta sanoen, se
+onkin taitoa.
+
+— Ei sitä ole jokaiselle annettu.
+
+— Se on tietty, ettei jokaiselle, — myönsi taas kellonsoittaja. —
+Tarvitaan hyvä korvakin sen käsittämiseen. Muuten pääsee niistä
+semmoinen häly, että voi veikkoset!
+
+Merkulov oli ääneti.
+
+— Mutta, suokaa anteeksi, mutta kuitenkaan teillä ei ole sitä oikeata —
+huomautti hän.
+
+— Sointiako?
+
+— Niin, sointia.
+
+Semjon hymyili. Hän ei paljon ajatellut sitä, miten hän soitti, mutta
+tiesi ihmisten puheista, että soittonsa oli hyvä ja iloinen, tiesi
+senkin, että tuntee iloa sydämessään tarttuessaan kellon nuoraan.
+
+— Isä Andrej sanoo: kun sinä — sanoo hän — soitat, niin lasit tanssivat
+pöydälläni.
+
+— Mutta sielu? kysyi Merkulov.
+
+— Sieluko?
+
+— Esimerkiksi, minulla on tytär, Maarja, Maarja Vasiljevna. Miehensä
+rääkkäsi häntä kauheasti... Niinkö se on jätettävä?
+
+Mutta Semjonia ei haluttanut kuulla ikävää juttua Maarjasta, ja
+hän alkoi viheltää hiljaan kohottaen ylöspäin punasta partaansa ja
+silmäili taivasta, josta päivä ei vielä ollut loppunut ja josta
+pian hopeanhohtoiset tähdet alkoivat syttyä. Merkulovkin vaikeni ja
+istui kauan vihaisesti pureskellen huuliaan. Sitten kasvonsa kävivät
+iloisemmiksi ja hän virkkoi:
+
+— Mutta hauskaa on soittaa aamulla varhain, kun kaikki vielä nukkuvat,
+paukahuttaa niin, että he kaikki hypähtävät vuoteiltaan.
+
+Semjon lakkasi viheltämästä ja yhä silmäillen taivasta, kysyi hän
+välinpitämättömästi:
+
+— Kuuletko sinä sitten, kun aamujumalanpalvelukseen soitetaan?
+
+— En kuule.
+
+— Sepä se! Eikä sitä kukaan kuule.
+
+Merkulov tahtoi väittää vastaan, mutta katsottuaan Semjoniin ja hänen
+punaiseen partaansa, mikä välinpitämättömästi törrötti ylöspäin, sanoi
+hän kylmästi!
+
+— Jää hyvästi.
+
+Kun Merkulov oli astunut tullisalvan toiselle puolelle, alkoi jo pimetä
+maantiellä ja tähdet, jotka ensin olivat suuret ja kirkkaat kuin
+hopeaiset viisikopeekat, tulivat teräviksi ja heleiksi ja ikäänkuin
+katsoivat maahan. Astuttuaan noin kaksi virstaa, istahti hän pyöreälle
+virstakivelle, ja vaipui raskaisiin mietteisiin — ajatuksetta, sanatta,
+syviin ja kummallisiin mietteisiin, jotka kahlehtivat ihmisen kuin
+raskas uni. Hän huokaili syvästi eikä kuullut omia huokauksiaan; otti
+esiin tupakkaa, laittoi paperossin ja poltti, eikä huomannut sitä.
+Unisesti täristen ajoivat rattaat ohitse, kummankin puolen maantietä
+pimeällä kedolla lorisivat purot uinaillen, leväten yön kylmyydessä
+kiireellisestä päivätyöstään; mutta ei hän nähnyt rattaita eikä kuullut
+purojen lorinaa. Ja kun hän nousi seisoalleen ja katsoi kummastellen
+ympärilleen tietämättä, miten hän oli tänne joutunut, oli hänen
+sielussaan eräs vaikea, selittämätön työ suoritettu ja hän tunsi
+helpoitusta ja iloa sydämessään.
+
+»Senjka on tolvana, vaikka onkin Saveljitsh», ajatteli hän
+pilkallisesti, astuen reippaasti kaupunkiin päin jäykillä jaloillaan.
+Hän muisti kuinka tuo suuri kirkonkello oli tänään vaikeroinut hänen
+käsissään ja ikäänkuin repinyt pahaisiksi sinistä avaruutta palavalla
+avuksi huudollaan — ja hänestä oli niin hauskaa, ettei hän voinut
+pidättää itseään, vaan naurahti yksinäisen kuivaa naurua, joka kuului
+kummalliselta keskellä yötä. Se oli tässä, se oli hänessä ja hänen
+ympärillään ja kaikki, mikä oli ollut sitä ennen — poistui johonkin,
+eikä sitä enää ole eikä siitä enää tarvitse ajatella. Ja niin valoisaa
+oli hänen päässään kuin kirkossa pääsiäisenä, jolloin jokaisella on
+kädessään palava vahakynttilä.
+
+— Senjka tolvana! — toisti hän ääneen ja naurahti taas.
+
+Lauantaina Merkulov soitti viimeisen kerran ja kun Semjon melkein
+väkisin otti häneltä nuoran, oli hän kalpea väsymyksestä ja
+mielenliikutuksesta ja polvensa vapisivat.
+
+— Odota, älä vielä! — pyysi hän ajattelematta kellonsoittajaa, joka
+varovaisesti kahdella sormellaan kosketti hänen olkapäähänsä. — Minun
+tulee vielä soittaa. Kerran vain! Sillä niin pitää.
+
+Kellonsoittaja työkkäsi ääneti hänet pois ja Merkulov jätti
+kaihomielisellä silmäyksellä hyvästit kirkonkellolle ja lähti pois.
+Mutta sunnuntaiaamuna heräsi hän iloisena ja reippaana, eikä voinut
+kauaan aikaan käsittää, ettei hänen ollut mihinkään mentävä. Kuin
+ihminen, joka kauan on matkustanut, jolla matkalla on ollut paljon
+seikkailua, katseli hän uteliaasti ja suopeasti vinoja seiniä ja mustaa
+kattoa, — eikä löytänyt niissä sitä, jota hän etsi. Sitten meni hän
+pajaan, kosketti sormellaan kylmää tuhkaa ahjossa, sylkäsi ja katsoi
+miten sylkensä kiertyi palloksi pehmeässä tuhassa. Sitten meni hän ja
+koetteli pylväitä; eräs niistä heilui. Niin hän kuljeskeli koko aamun
+tuvasta pajaan, käveli kauan kuihtuneessa pienessä puutarhassaan, jossa
+paljaat ja kuivuneet vadelmavarret hyljättynä seisoa törröttivät,
+ja kävi Strelitskissä katsomassa, miten kaksi seuruetta juopuneita
+strelitskiläisiä tappeli harmonikasta.
+
+Mutta kello kahden aikana, kun hän toimettomana ollessaan pani maata,
+heräsi hän naisen kirunnasta ja hänen peljästyneiden silmiensä
+eteen ilmestyivät Maarjan veriset ja kauheat kasvot. Hän läähätti,
+repi vaatteensa, joita miehensä jo oli repinyt, palaisiksi ja pyöri
+mieletönnä ympäri tupaa, törmäten nurkkia vasten. Hän ei voinut enää
+huutaa, ainoastaan kurjasti vinkua, josta tuskin oli mahdollista mitään
+ymmärtää.
+
+— Voi, hän tappoi!
+
+Merkulov pyöri hänen jälessään ympäri huonetta, mutta ei voinut saada
+häntä kiinni: hänen päänsä oli lyöty rikki, hän ei ymmärtänyt enää
+mitään ja raappi kynsillään raivoisassa kauhussaan, ja ulvoi. Vasen
+silmänsä oli rikkipoljettu saappaan korolla.
+
+Illalla oli Merkulov juovuksissa, tappeli vävynsä Taraskan kanssa ja
+molemmat vietiin poliisivankilaan. Siellä heidät heitettiin likaiselle
+asfalttilattialle ja he vaipuivat juopuneen kuolonkaltaiseen uneen
+vieretysten, kuin ystävät, ja unessa he kiristivät hampaitaan ja
+hengittivät toinen toistansa kohti palavan viinan kuumaa löyhkää.
+
+
+
+
+ALIKAPTEENI KABLUKOVIN ELÄMÄSTÄ.
+
+
+Kuuralla ja jääneulasilla peitettyjen akkunaruutujen läpi tunkeutuivat
+talviauringon aamusäteet ja täyttivät kylmällä, mutta iloisella valolla
+kaksi suurta, korkeata ja tyhjää huonetta, jotka yhdessä keittiön
+kanssa muodostivat alikapteeni Nikolai Ivanovitsh Kablukovin ja hänen
+palvelijansa Kukushkinin asunnon. Pakkanen oli nähtävästi enentynyt
+yöllä, sillä akkunalaudoille kehysten nurkkiin oli muodostunut
+jääpahkoja ja hengittäessä nousi höyryä huoneen kylmässä ilmassa, joka
+yön kuluessa oli puhdistunut tupakan hajusta.
+
+— Kukushkin! — huudahti Nikolai Ivanovitsh reippaalla
+barytooniäänellään, särppien lasistaan kuumaa teetä. Lasi oli asetettu
+hopeaiseen kehykseen, jonka koristeet olivat mustuneet; se muodosti
+hopeisille teelusikkoineen kapteenin koko kalleuskokoelman. — Kukushkin!
+
+Huoneeseen astui ovessa kompastellen palvelija, joka oli erotettu
+vakinaisesta sotapalveluksesta, vääpelin lausunnon mukaan,
+»tolkuttomuudestaan». Hänen pieni päänsä suurine lapion muotoisine
+korvineen törrötti kankeana ja hänen pitkä ja laiha vartalonsa asettui
+kaikellaisiin muihin asentoihin, paitsi siihen, jota vaadittiin.
+
+— Mimmonen nahjus sinä olet, veikko, — nuhteli kapteeni häntä
+lempeästi. — Pitää tulla heti, kun kutsutaan.
+
+— Aivan niin, — mörähti Kukushkin ja katsahti karsaasti.
+
+— Mimmonen tolvana oletkin, veikko. Mitä sinä vääntelet naamaasi?
+Oletko juovuksissa?
+
+— Ei meillä ole varoja juoda.
+
+Nikolai Ivanovitsh ei tahtonut pilata hyvää mielialaansa, kohotti vain
+ääneti olkapäitään ja käski tuoda viinaa ja einepalaa sekä panna uunin
+lämpiämään.
+
+— Mikä tuo on? — kapteeni osoitti silmillään kirjavaa teekuppia, joka
+nähtävästi oli Kukushkinin omaisuutta ja jonka hän toi viinakarahvin ja
+sardiinien kanssa. — Onko se ryyppylasi? — kapteeni loi katseensa alas.
+
+— Aivan niin.
+
+— Oh, sinä tolvana!... Pyydä emännältä!
+
+Sillä aikaa kun palvelija, istuen kyykkysillään, hääri uunin
+edessä ja sytytti koivuntuohella märkiä lumisia halkoja polttaen
+sormiansa, mietiskeli Nikolai Ivanovitsh kaikinpuolin suunnitelmiaan
+huomisiltaa varten. Lähenevä juhla vaati juhlavarustuksia ja huomenna,
+jouluaattona, päätti kapteeni laittaa pienet kemut, jotka juomien
+luvusta päättäen eivät olleet tarkoitetut naisia varten. Eikä kapteeni
+enää pitänytkään lukua naisista, sillä rykmentin rouvasväkeä, jonka
+kanssa hänen tuli usein taistella nakkipelissä, hän ei pitänyt naisina
+ja muitten kanssa hän ei ollut tekemisissä. Kapteeni laati luettelon
+viineistä ja ruo'ista ja antoi sen vähän tyytymättömällä tunteella
+palvelijalleen, joka odotetun hyväksymisen asemesta vastasi kuin
+papukaija: »aivan niin» ja »kuulen». Mutta mitä enemmän hän »kuunteli»,
+sitä hajamielisemmäksi ja synkemmäksi tuli hänen silmäinsä ilme;
+kapteeni olisi voinut sanoa, että niissä ilmaantui salaista ivaa, ellei
+hän olisi varmasti tiennyt, että Kukushkin oli typerä ja kykenemätön
+ivailemaan. Ostoksia piti olla kymmenen ruplan edestä, mutta
+kapteenilla oli ainoastaan kahdenkymmenenviiden ruplan seteli, jonka
+hän antoi palvelijallensa. Toivoen saavansa Kukushkinin reipastumaan
+ja herättääkseen hänessä enemmän toimintahalua, Nikolai Ivanovitsh
+tarjosi hänelle kupin viinaa, muka pakkasen tähden. Siunattuaan
+itsensä, Kukushkin ryyppäsi viinan, mutta ei rykässyt, ei sylkässyt
+eikä kiittänyt, niinkuin hänen olisi pitänyt tehdä tapansa mukaan; hän
+pyyhkäsi vain huuliansa niin kiivaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut
+poistaa jokaisen jäljen nöyrästä suopeudestansa. Muutaman minuutin
+kuluttua keittiön ovi paiskattiin kovasti kiinni.
+
+— Mikä kärpänen on häntä pistänyt? — ajatteli kapteeni. — Ennen hän
+oli hiljanen, mutta nyt hän on tullut hupsuksi, toissa päivänä oli hän
+aivan röyhkeä ja emäntäkin valittaa hänestä. Noh, kissa hänet vieköön!
+Ajattelen mieluummin, miten hauskaa tulee huomeniltana.
+
+Ryypättyhän vielä kaksi ryyppyä viinaa, käveltyään edestakasin
+huoneessaan, katsottuaan jäätyneeseen akkunaan, josta jo alkoi vuotaa
+vettä, otti Nikolai Ivanovitsh esille pienen laatikon ja istahti sille
+kohisevan ja sihisevän uunin eteen. Sen suusta puhaltausi kuumuutta
+häntä kohti. Sihinä hiljeni ja liekin keltaset kielet nuoleskelivat
+hiiltyneitä halkoja.
+
+Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Nikolai Ivanovitsh samoin
+istui laatikolla uunin edessä. Silloin hän oli äsken saapunut tähän
+kurjaan pikkukaupunkiin ja tullut tähän onnettomaan ratsuväenosastoon,
+jonka upseerit ovat niin sitkeähenkisiä ja jossa edistyminen on niin
+hidasta. Silloin hän ei vielä ollut kaljupäinen eivätkä hänen kasvonsa
+olleet punaset ja pöhöttyneet. Toista kieltä puhui silloin tuo tuli,
+joka niin miellyttävällä kuumuudella hyväili hänen kasvojaan. Se kieli
+ei ollut niin selvää kuin tämä, se oli tyhmää ja naurettavaa. Se puhui
+akatemiasta, jonne Nikolai Ivanovitsh aikoi lähteä opiskelemaan; se
+oli kuiskannut hiljaa ja salaperäisesti jostakin kauniista ja hyvästä
+tytöstä, joka mieltyisi häneen; se piirsi eläviä kuvia iloisista
+tanssiaisista, joissa solakka upseeri pinnistettyine vyötäröineen
+taitavasti polkisi masurkan tahtia ja keskustelisi teräväjärkisesti ja
+viehättävästi. Tanssi!... Miten naurettavaa tuo tanssiminen on!...
+
+Nikolai Ivanovitsh loi katseen pulleaan vatsaansa ja hymyili
+kuvitellessaan tanssivansa ja keskustelevansa jonkun neidin kanssa.
+
+— Mutta eikö nyt ole hyvä! Toden totta onkin! — väitti kapteeni
+ikäänkuin puhuen jollekin; ja näyttääkseen, että hänen on hyvä
+olla, otti hän ryypyn, mutta ei istahtanut enää uunin luo.
+Käveleminen huoneessa tuntui järkevämmältä. Hänen ajatuksensa
+kävivät jokapäiväsiksi, levollisiksi ja veltoiksi — hän ajatteli
+sitä, että juutalainen Apramka oli pilannut luutnantti Iljinin
+kiiltonahkasaappaat; sitä, miten paljon rahaa hän oli saapa, kun kerran
+tulisi komppanian päälliköksi ja sitä, että kasööri oli hyvä mies,
+vaikka olikin puolalainen.
+
+Kuluneina vuosina oli Nikolai Ivanovitshin täytynyt näyttää
+toteen, että hän viihtyi hyvin, juuri siten kuin tuleekin viihtyä.
+Mutta tuo oli ollut vaikeata, kunnes kapteeni hankki itselleen
+mahtavan liittolaisen — karahvin. Kun hän aamulla otti kaksi tai
+kolme ryyppyä, tuli kaikki niin selväksi, niin ymmärrettäväksi ja
+yksinkertaiseksi. Likainen, tyhjä huone ei enää saattanut häntä
+hämille köyhyydellään. Sitäkään ei voinut huomata, että hän itsekin
+kävi epäsiistiksi ja laiskaksi: ei muuttanut alusvaatteita koko
+viikkokausiin, eikä viitsinyt puhdistaa kynsiään. Ja kun hän sen
+huomasi, silloin se heti kumottiin järkevällä harkinnalla: »eihän minun
+tarvitse liehakoida neitosia!» Silloin oli myös helpompaa toimittaa
+virkaansa leväperäisesti eikä tuntunut niin harmilliselta, että hän
+viisikymmen-vuotisena oli alikapteenina, kun muut oppilaitoksesta
+samaan aikaan päässeet toverit jo olivat eversteinä, vieläpä muutamat
+kenraaleinakin. Lakkasi myös kalvamasta tuo hyödytön huoli siitä,
+että hän oli tuhlannut kaksikymmentäviisi vuotta mielettömään
+marssimiseen ja huomispäivän takaa-ajamiseen, että hän matkallaan oli
+paloittain kadottanut sieluansa. Keveä, miellyttävä sumu aaltoili
+Nikolai Ivanovitshin edessä, peittäen hänen silmistään kaikki, mikä
+ei kuulunut Horonskin reservipataljoonan neljänteen komppaniaan
+juutalais-Apramkoineen, preferanssineen, rykmenttiä koskevine
+päiväkäskyineen ynnä muine jokapäiväisine harrastuksineen.
+
+Mutta tapahtuipa pari kertaa vuodessa, että tuo kapteenin liittolainen
+muuttui hänen pahimmaksi vihollisekseen. Kiusallisen selvästi ja
+tuskallisesti nousi hänen eteensä käsitys hänen elämänsä kauheasta
+turhuudesta — ja silloin Nikolai Ivanovitsh joi yhtä mittaa kaksi
+viikkoa, istuen kotonansa alusvaatteissaan, naama punasena ja
+pöhöttyneenä. Juopuneen kyyneliä vuodattaen valitti hän tovereilleen,
+että hänet oli saatettu turmioon. Ja kun hänen toverinsa hylkäsivät
+villiintyneen, alkohoolimyrkystä puolihulluksi tulleen ihmisen,
+seisautti hän palvelijansa kynnykselle ja, ponnistaen viimeisiä
+voimiansa säilyttääkseen arvonsa, kertoi tälle ankaralla äänellä,
+että hän, kapteeni, oli hyvä ihminen, mutta ettei häntä käsitetä.
+Kun palvelijakin jätti »hänen vapaasukuisuutensa», niin »hänen
+vapaasukuisuutensa» painoi päänsä pöytää vasten ja itki, tietämättä
+itsekään, mitä hän itki; mutta itku oli sitä katkerampaa, mitä
+totisempaa ja tuskallisempaa se oli. Kun juomapuhti oli mennyt ohitse,
+niin kapteeni, vaikka hän häpesikin muistella tahi puhua siitä, ei
+kuitenkaan voinut vapautua epäselvistä, painavista muistoista. Eräs
+niistä, tosin muita parempi, oli muisto siitä, että Kukushkin oli
+auttanut häntä ja ollut myötätuntoinen hänelle. Lieneekö hän ollut
+vahvempi jaloiltaan kuin muut palvelijat ja kyennyt enemmän kestämään
+kapteenin sydämen purkauksia (jotka ajoittain osuivat palvelijaan lasin
+tahi jonkun muun kappaleen kanssa, joka sattui Nikolai Ivanovitshin
+käteen), vai lieneekö hän jollakin muulla tavalla osoittanut
+huolenpitoansa, siitä ei kapteeni voinut tarkoin päästä selville.
+Mutta hän tunsi kiitollisuutta Kukushkinia kohtaan. Siitä syystä hän
+ei ollut vielä ajanut pois Kukushkinia, vaan kärsi tämän virallisesti
+todistettua tyhmyyttä ja täysin alasrepivää vaikutusta kapteenin
+talouteen; sillä mitä Kukushkin ei voinut lyödä rikki, sen hän turmeli
+jollakin muulla, enemmän tai vähemmän kekseliäällä tavalla. Kapteenin
+käskyt hän toimitti niin päin seiniä, että muut palvelijat nauroivat
+sille.
+
+Otettuaan vielä ryypyn, läksi Nikolai Ivanovitsh käymään tuttaviensa
+luona, jätettyään avaimen ja huolenpidon kortteerista emännälle, joka
+asui porstuan toisella puolella. Kapteeni palasi kotiinsa myöhään
+illalla, mutta Kukushkinia ei vielä kuulunut. Yö kului ja sitä seuraava
+päiväkin — Kukushkinia vain ei kuulunut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pistettyään kapteenin luettelon hihankäänteeseensä Kukushkin astui
+kadulle ja kovan pakkasen ahdistamana hän joudutti pakostakin
+hanhiaskeleitaan, joiden tähden hänet oli ajettu pois komppaniasta.
+Pakkasessa tuntui viina lämmittävän, mutta siitä ei hänen mielentilansa
+käynyt suopeammaksi. Lähetettyään melkoisen joukon paholaisia
+eräälle ukolle, joka töykkäsi häntä, ja joka myös vuoroonsa ilmoitti
+hänelle jonkunlaisella kunnioituksella, ettei hän muka ollut vielä
+koskaan nähnyt mokomaa pitkää paholaista, astui Kukushkin ikäänkuin
+mielenosotukseksi aivan ajurin hevosen nenän ohi ja ajurin nuhtelevaan
+huomautukseen hän ärjäsi:
+
+— Paholainen teitä vedelköön, mokomatkin rahkeensyöjät!
+
+Kaikki, mikä sattui Kukushkinin tielle, herätti hänessä vastustusta
+ja pisteleviä huomautuksia. Mitä paremman näköisempi, kylläisempi
+ja juhlallisempi häntä vastaan sattuva naama oli, sitä vihaisemmin
+hän katseli sitä. »Halkeaa vielä tuo lihava koira», tervehti hän
+ajatuksissaan kauppiasta, joka reessä istuen otti vastaan puotipojan
+tuomia niinipusseja ja kääröjä. »Ei riitä vieläkään; kas, miten on
+lihottanut vatsaansa». Ajatus siitä, että kapteeni lähetti hänet
+kaupungin toiseen päähän asti, niinkuin ei tuossa lähempänä olisi ollut
+hyviä myymälöitä, saattoi Kukushkinin täyteen ihmisvihan vimmaan.
+»P—le häntä viivaa! — Osta Motikinilta sillejä, kuuletko?» matki hän
+kapteenia ja sylkäsi inholla.
+
+— Mutta jospa pistäyn ravintolaan? — kysyi Kukushkin joltakin, joka ei
+antanut hänelle rauhaa. Ja ylenkatseellisesti töykäten ravintolan ovea
+katosi hän sen taakse.
+
+— Kas, niin kävinkin ja ryyppäsin! — vakuutti hän voittoisasti
+astuessaan ulos ravintolasta ja puhalsi suustaan haisevaa ilmaa.
+Hän katsahti ylpeästi ympärilleen ikäänkuin vaatien koko maailmaa
+taisteluun, mutta asettui upseerin huomattuaan silmänräpäyksessä
+asentoon ja teki hänelle kunniaa.
+
+Jyrkältä mäeltä tuli Kukushkinin astua alas sillalle. Joen toiselta
+puolelta, kaupungin savupiippurivin takaa, josta nousi ilmaan
+valkeita suoria savupatsaita, hohti kaukainen valkea kenttä, kiiltäen
+auringon säteissä. Kaukana näkyi pitkä tie ja sillä pitkä liikkumaton
+kuormajono. Oikealla puolella kohosi siniharsona metsä. Kun Kukushkin
+näki puhtaan lumikentän, hänen levottomaan mieleensä nousi raju ja
+katkera vastustuksen tunne. »Ja sinä, lepää siinä vaan!» — ajatteli hän
+sekä vihalla että epätoivolla.
+
+Kolme viikkoa sitten oli Kukushkin kohdannut kauppatorilla erään
+maamiehen, joka kaikki Sabakinin kylän uutiset kertomalla loihti hänen
+eteensä maalaiselämän harrastusten lumoavan maailman — lumoavan,
+sillä siellä oli Kukushkin syntynyt ja asunut ja hänet oli otettu
+maalta — ties minkä tähden! Nuo asiat olivat joutuneet häneltä
+hieman unhotuksiin, mutta pieninkin muistuttaminen pani maalaisveren
+liikkeeseen, kutsuen Kukushkinia raskaaseen ruumiilliseen työhön
+— maalle ja auran luo. Maamies kertoi myös siitä, että hänelle,
+Kukushkinille, oli syntynyt tytär, mutta että nuori äiti oli sairas
+ja lasta ruokittiin sarvella. Sen lisäksi kertoi hän vielä, että
+Kukushkinin isällä ei ollut renkiä, ettei hän voinut Ivana-veljen
+kanssa tulla toimeen taloudessaan ja oli aivan heikontunut; leipää
+ei riittänyt ja jouluksi tuli lainata Ilja Ivanitshilta, jos Ilja
+Ivanitsh antaisi. »Ja kyynelsilmin pyytää hän rakasta poikaansa
+Petrushaa lähettämään rahaa, sillä kuolema lähenee». Kukushkin lähetti
+maamiehen kanssa ruplan, mutta joutui epätoivoon. Hänen peljästyneen
+mielikuvituksensa eteen tuli selvä kuva kodin katkerasta puutteesta ja
+mitä enemmän juhla lähestyi, sitä selvemmäksi ja pakottavammaksi se
+kävi. Hänen mietiskelyyn tottumattomat aivonsa työskentelivät hitaasti,
+kiinnittäen kaikki voimansa oivaltamaan tosiseikkaa, joka sulkeutui
+tuohon yksinkertaiseen vertauskohtaan: »kodissani ei ole leipää eikä
+työntekijää, mutta minä ostelen Hollannin silliä Motikinilta.»
+
+Nyt Kukushkin käsitti tuon seikan kaikessa totuudessaan. Osaamatta
+enempää miettiä sylkäsi hän ja koko olentonsa vastusti sitä, vaikka
+hyödyttömästi, — ihmeekseen ja harmikseen, sillä tuommonen asian laita
+näytti hänestä vastenmieliseltä; tuntui kuin se olisi ulkoapäin hänen
+kimppuunsa hyökännyt. Ensin hän mietti lähteä karkuun, mutta se oli
+niin järjetöntä, että Kukushkin kokonaista kaksi päivää sen jälkeen
+kohteli kapteenia ivallisesti. Vielä hän vaati virkaveljeltään sotamies
+Tiytkiniltä tälle lainaamansa kaksikymmentä kopeekkaa ja kun tämä ei
+antanut sitä, nimitti hän häntä maamoukaksi ja konnaksi.
+
+Kukushkin läheni myymälää, kun jokin äkkiä töykkäsi häntä voimakkaasti
+sisältäpäin; ja ikäänkuin ruisrääkkä ruohikosta hyppäsi esiin kysymys:
+
+— Mutta — jos varastaisin?
+
+»Jumala varjelkoon» — sanoi Kukushkin peljästyen ja teki ristinmerkin.
+»Koko meidän suvussamme ei ole ollut varkaita, ja minä varastaisin!
+Mestaus olisi liian vähän siitä! Ja mitä kaikkea ihmisen päähän
+pistääkin!» — hymyili hän vilpillisesti ja astui kiireemmin. Mutta
+kahdenkymmenenviiden ruplan seteli rapisi hänen taskussaan, ja hänen
+sisässään joku sysäsi, sysäsi — ja sysäsi esiin vastauksen:
+
+— Sanon, että kadotin sen!
+
+»Jumala varjelkoon!» huudahti Kukushkin vielä kerran ja ryntäsi
+peljästyneenä eteensä sattuvaan oveen. Se oli ravintolan ovi.
+
+Suuttuneena ja levottomana selitti Nikolai Ivanovitsh upseereille,
+jotka olivat aikeissa tulla hänen pitoihinsa, että hänen palvelijansa
+oli kadonnut rahoineen päivineen, ja palattuaan kotiinsa löysi hän
+palvelijansa keittiöstä. Kukushkin istui penkillä ja horjuen ja
+torkkuen, kiillotti hän innokkaasti kapteenin saapasta.
+
+— Missä sinä, heittiö, olit? Oletko juovuksissa?
+
+— E-en suin-kaan, teidän vapaasukuisuutenne. Kuinka uskalsit juoda, ha?
+
+— Omalla rahallani join, enkä teidän.
+
+— Mitä! Oletko hävytön? Muttei missä ovat ostokset, missä rahat?...
+
+— Kadotin. Totisen Jumalan nimessä...
+
+Kapteeni löi kätensä yhteen ja loi sameat silmänsä äänettömänä
+palvelijaan. Jos kapteeni sillä hetkellä muistutti Napoleonia, niin
+Kukushkin oli Oksanina, kestäen pelkäämättä maailman valloittajan
+katseen. Palvelija katsoi ällistyneenä, nöyrästi ja levollisesti, kuin
+viattomasti loukattu ihminen ainakin, Nikolai Ivanovitshin silmiin.
+
+— Varastitko? Puhu!
+
+— Noh, tuomitkaa!... Ehkäpä varastinkin. Köyhää ihmistä on helppo
+loukata. — Kukushkin purskahti itkuun.
+
+Kapteeni tunsi, että viha tukahutti häntä, ja hän sähisi hampaittensa
+välitse:
+
+— Pane maata, konna. Huomenna rykmenttiin.
+
+— Niinkuin tahdotte, mutta minä joudun hukkaan ilman syytä!
+
+— Vait! Vait, sanon minä!
+
+Jalkaansa polkaisten lähti kapteeni pois keittiöstä. Kukushkin yritti
+taas ryhtyä saappaaseen, mutta ei ottanutkaan lukuun jatkuvaisuuden
+lain voimaa, seurasi itse harjan liikkeen mukana ja kaatui penkille.
+
+Kapteenin viha saavutti kaikkein korkeimman huippunsa, se purkautui
+katkonaisiin huudahduksiin, mutta hukkui pian muutamiin ryyppyihin ja
+sen sijaan tuli kovan loukkauksen tunne. »Eivät salli edes viettää
+juhlaa, niinkuin pitää», — valitti kapteeni, kuvaten mielessään
+huvitusta, josta ei tullut mitään. »Kuinka hauskaa se olisi ollut!»
+Kapteenin katse kiinnittyi tuon tyhjäksi rauenneen huvituksen kuvaan ja
+se ikäänkuin himmentyi. »Mutta minä näytän todeksi, että olisi ollut
+hauskaa!» huudahti kapteeni ja alkoi todistaa. Mutta ihmeellistä! Mitä
+enemmän kapteeni todisti, mitä useammin hän kaasi suuhunsa todisteita
+karahvista, sitä epäilyttävämmäksi kävi totuus.
+
+»Juomapuhti!» — ajatteli Nikolai Ivanovitsh kauhistuen, mutta tuo
+kauhistus muuttui heti iloksi — niin iloitsee ihminen, joka heittäytyy
+kuiluun päästäksensä päänhuimauksesta. Ikäänkuin kahleensa katkaistuaan
+nousi kapteenin eteen kuvia, synkkiä, painavia ja uuvuttavan
+surullisia kuvia. Ja rakkaan tytön kuva nousi hänen eteensä, puhtaana,
+viehättävänä. »Armaani», kuiskasi Nikolai Ivanovitsh hellästi paksuilla
+huulillaan. Mutta sen jälessä liiteli liitelemistään toisia kuvia.
+Kapteeni istui joen rannalla, sen joen, joka vei hänen toivonsa ja
+haaveilunsa inhimillisestä onnesta pohjattomaan kuiluun, ja yhä enemmän
+surkutteli ja sääli hän itseään. Viina karahvissa väheni, muuttuen
+tunteiksi, joita sen harvoin on sallittu herättää ihmissielussa:
+säälin, rakkauden ja katumuksen tunteiksi. »Ei kukaan tarvitse häntä,
+ei kukaan iloitse nähdessään hänen pöhöttynyttä ja likaista naamaansa.
+Hänen paksun, halvauskohtausta ennustavan kaulansa ympäri ei koskaan
+kierry pehmeitä lapsen käsivarsia, hieno poski ei koskaan painu hänen
+pistävää leukaansa vasten. Muilla on edes koira, jota he rakastavat
+ja joka heitä rakastaa.» Kummallisen ajatuksenjuoksun johdosta muisti
+hän Kukushkinia. Minkätähden Kukushkin rupeaisi rakastamaan häntä?
+Kukushkin... mikä tuo Kukushkin oikeastaan on?
+
+Kapteeni nousi vaivoin tuoliltaan, otti lampun ja lähti keittiöön.
+Palvelija makasi pää taaksepäin vaipuneena. Vasemmassa kädessään
+piteli hän yhä vielä saapasta, oikea käsi riippui raskaana penkiltä
+alas. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kivulloisen näköset. Kapteeni
+näki ensi kerran, miten Kukushkin nukkui, ja tämä näytti hänestä
+aivan toiselta ihmiseltä. Ensi kerran hän huomasi noissa nuorissa
+parrattomissa kasvoissa ryppyjä ja nuo kasvot ryppyineen ja vähän
+kohotettuine kulmakarvoineen näyttivät kapteenista tuntemattomilta,
+mutta rakkaammilta kuin ne, joita hän näki joka päivä, sillä ne olivat
+ihmisen kasvot. Tuo vaikutus oli niin uusi ja eriskummallinen, että
+Nikolai Ivanovitsh astui varpaillaan keittiöstä huoneeseensa ja katseli
+hämmästyneenä ympärilleen: hänestä näytti, ettei huonekaan ollut sama
+kuin ennen.
+
+Kului puolituntinen. Huoneesta kuului voimakas kutsu:
+
+— Kukushkin!
+
+Mutta karkeassa äänessä oli uusia tuntemattomia värähdyksiä.
+
+Kukushkin liikahti ja uuden kutsun jälkeen astui hän huoneeseen
+varovasti koputtaen koroillaan. Painaen päänsä alas seisahtui hän
+kynnyksen luo ja jäi liikkumattomaksi. Ja tuohon kurjaan ihmiseen
+kapteeni taisi vihastua!
+
+— Kukushkin!
+
+Palvelijan sormet liikkuivat hieman ja tyrmistyivät taas.
+
+— Varastitko rahat?
+
+— Va-rastinko... en... en...
+
+Kukushkinin ääni vavahti ja hänen sormensa liikkuivat nopeammin.
+Kapteeni oli ääneti.
+
+— Nyt siis rupeamme tuomitsemaan sinua?
+
+— Teidän vapaasukuisuutenne... Älkää salliko hukkua!
+
+Kapteeni hypähti äkkiä ylös, astui Kukushkinin luo ja tarttui tämän
+olkapäihin.
+
+— Tolvana olet! Tekisinkö minä todellakin niin? Oh, sinua! — Kapteeni
+töykkäsi Kukushkinia, kääntyi sitten poispäin ja astui ikkunan luo,
+ikäänkuin hän pimeänä jouluyönä olisi voinut nähdä jotakin kadulla.
+Mutta kapteeni näki ja, kohottaen kätensä kasvoilleen, pyyhkäsi pois
+jotakin, joka esti selvästi näkemästä.
+
+— Teidän vapaasukuisuutenne...
+
+Palvelijan äänessä kuului sitä samaa, mitä kapteeni oli niin taitavasti
+pyyhkäissyt.
+
+Kapteenin leveä selkä oli liikkumattomana.
+
+— Noh, mitä? — kuului kumeasti akkunan luota.
+
+— Teidän vapaasukuisuutenne... Rangaiskaa minua!
+
+— Riittää, riittää jo tyhmyyksiä!
+
+Nikolai Ivanovitsh kääntyi ja Kukushkin heittäytyi polvilleen ja tahtoi
+syleillä hänen jalkojaan. Hämillään, kärsimyksen ja mielenliikutuksen
+ilme punaisilla kasvoillaan, nosti kapteeni hänet seisomaan, suuteli
+häntä kömpelösti hänen pystyyn nousseelle tukalleen ja, riistäen pois
+kätensä, jota Kukushkin tahtoi suudella, töykkäsi hänet leikillisesti
+etemmäksi.
+
+— Mene nyt matkaasi! Olenko minä pappi? Kaada viinaa karahviin!
+Joutuin! Toinen jalka tuolla, toinen täällä!
+
+Voi, kauhistus! Paksumahainen karahvi, joka kymmenen vuotta oli
+uskollisesti ja rehellisesti palvellut kapteenia, lensi ilmaan,
+palvelijan käden tempaamana, pyörähti hetkisen käden edessä näyttäen
+tyhjää pohjaansa ja, tehtyään ratkasevan päätöksen, romahti maahan ja
+lensi pirstaleiksi.
+
+— Älä ole milläsikään, veikko! Tuo tänne neljännes!
+
+Pitkä ja pimeä on joulu-yö. Jo aikoja nukkuu kristitty maailma.
+Ainoastaan kapteenin akkunoista kumottaa valo, heittäen kellertävän
+heijastuksen lumelle...
+
+— Sinä siis lähetit rahat kotiin, sanot?
+
+— Aivan niin, teidän vapaasukuisuutenne. Minä maksan työlläni teille,
+teidän vapaa...
+
+— Noh, noh! Mitä tyhmyyksiä!
+
+Kapteeni poltti paperossiansa ja, istuutuen syvemmälle rikkinäiseen
+nojatuoliinsa, sulki mielihyvällä silmänsä. Kukushkin istui erään
+tuolin laidalla ja seurasi jokaista kapteenin liikettä puoliavoimin
+suin.
+
+— Ja sinä luulet, että he ovat siitä iloissaan?
+
+— Se on varma, teidän vapaasukuisuutenne, sehän on niin...
+
+— No niin, no niin!
+
+... Pitkä ja pimeä on talvi-yö, mutta sekin väistyy kaikki voittavan
+valon tieltä. Idässä koittaa...
+
+Kapteenin huoneessa hankitaan levolle. Kukushkin vetää saappaat
+kapteenin jaloista, ja on intonsa viehättämänä vetämäisillään
+kapteeninkin alas vuoteelta. Kapteeni asettuu vastakynteen ja voittaa
+palvelijansa virkainnon. Hellästi painaen rintaansa vasten saappaita,
+jotka ujosti katselevat maailmaa rikkinäisillä anturoillaan, astuu
+Kukushkin varpaillaan ulos huoneesta.
+
+— Odotahan... Sanoithan — tytär?...
+
+— Aivan niin, teidän vapaasukuisuutenne, Avdotja.
+
+— No, hyvä, mene nyt.
+
+Ihmeellistä, että ne tuskalliset ajatukset, jotka olivat juomapuhdin
+enteinä, tällä kerralla valehtelivat! Juomapuhti ei ilmestynyt
+seuraavana eikä muinakaan päivinä.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78635 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..27bf11f
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78635
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78635)