diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 78592-0.txt | 2877 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 2893 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/78592-0.txt b/78592-0.txt new file mode 100644 index 0000000..daec88e --- /dev/null +++ b/78592-0.txt @@ -0,0 +1,2877 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78592 *** + + + + +PUNAINEN KUKKA + +y.m. kertomuksia + + +Kirj. + +Vsevolod Garshin + + +Venäjän kielestä suomentanut + +Martti Wuori + + + +Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXIV + + + + + +Hämeenlinnassa, +Arvi A. Karisto, +1911. + + + + + + +SISÄLLYS: + +Vsevolod Garshin + +Punainen kukka. +Neljä päivää. +Yö. +Varoitusmerkki. +Tarina ylpeästä Aggeista. + + + + +VSEVOLOD GARSHIN. + + +Kun Pietarissa levisi tieto, että Vsevolod Garshin maaliskuun 24 +päivänä v. 1888 oli kuollut sen johdosta, että hän saman kuun 19 p. +mielipuolisuuden kohtauksessa oli heittäytynyt asuntonsa porraslavalta +alas portaiden väliseen aukkoon, niin tämä surusanoma otettiin +Venäjällä vastaan mitä haikeimmilla säälin ja kaipauksen tunteilla. +Sillä vaikka Garshin kuollessaan olikin vasta kolmenkymmenen kolmen +vuoden vanha (hän oli syntynyt Jekaterinoslavin kuvernementissä 2 +p. helmikuuta v. 1855) ja vaikka hänen tuotteliaisuutensa, häntä +aika ajoin rasittavan sielun taudin takia, olikin jotenkin niukka, +niin oli kuitenkin tämä "kieltämätön, omaperäinen kirjailijakyky", +jolla lausunnolla Turgenjev kunnioitti nuorta kirjailijaa jo hänen +ensimäisen "Neljä päivää" nimisen kuvauksensa ilmestyttyä, ehtinyt +herättää niin suurta huomiota, että uskottiin Venäjän saaneen hänestä +uuden Dostojevskin, — tietysti, ei kirjalliseen suuntaan, vaan kyvyn +laatuun nähden. Paitse Turgenjevia, oli Leo Tolstoillakin, jonka +kouluun Garshin, varsinkin sotakertomuksissaan, kuuluu, hänestä suuria +toiveita, ja ell'ei Garshinin aikaista kuolemaa olisi väliin tullut, +niin näyttää siltä kuin olisi toteutunut Turgenjevin ennustus Venäjän +nuorempien kaunokirjailijain suhteen, että "Garshinista yksinään ehkä +jotakin tulee". Sillä eipä näistä yksikään näy tähän saakka vielä +saaneen Garshinin laajalle levinnyttä kirjailijanimeä syrjäytetyksi. + +Kirjailijatoimessaan ei Garshin ehtinyt ulommaksi kertomusten tahi, +oikeammin sanoen, kuvausten ja usein hyvin lyhyeidenkin kuvausten +ahtaita rajoja. Mutta jotakin omituista, samalla tuskallista ja +viehättävää, niissä joka ainoassa on, mikä lukijata kerrassaan +ihastuttaa. Tekijän synnynnäinen alakuloisuus on antanut niille niiden +synkän värityksen ja ne aatteet, joita hän palveli, syvällisen, +siveellisen vaikutuksen. + +Eikä ole iso Garshinin jättämä puhtaasti kaunokirjallinen perintökään. +Niissä kolmessa pienenlaisessa kirjassa, joihin kaikki hänen teoksensa +"kertomusten" nimellä ovat kootut, on näitä kaikkiaan kahdeksantoista +kappaletta. Kolmannessa, 1889 vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassa +on, paitsi A. Skabitshevskin kirjoittamaa, pääasiallisesti Garshin +autobiografiaan ja hänen kirjeisiinsä perustuvaa tekijän elämäkertaa, +joka täyttää melkein puolen kirjaa, neljä, ennen ainoastaan +sanomalehdistössä painettuina ollutta, pikku kertomusta, kuvaus +Ajaslarin tappelusta, johon Garshin itse otti osaa ja jossa häntä +ammuttiin jalkaan, "kirjeitä Pietarista", taidearvostelua koskevia +kirjoituksia ynnä kolme aivan lyhyttä runopätkää. + + + + +PUNAINEN KUKKA. + + +I. + +"Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Pietari I:sen nimessä julistan +pidettäväksi tarkastusta tässä hullujenhuoneessa!" + +Nämät sanat lausuttiin kovalla, kimakalla, heleällä äänellä. Sairaalan +kirjuri, joka mustetäplillä tahratun pöydän ääressä kirjoitti sairaan +nimen suureen repaleiseen kirjaan, ei voinut pidättää nauruansa. Mutta +ne molemmat nuoret miehet, jotka sairasta sinne saattoivat, eivät +nauraneet: he tuskin pysyivät jaloillaan, oltuaan kaksi vuorokautta +makaamatta tuon mielipuolen seurassa, jonka he vastikään olivat +rautatietä myöten sinne tuoneet. Viimeisen edellisellä pysäkillä oli +raivo käynyt pahemmaksi; jostakin olivat he saaneet hullujen paidan +ja, kutsuttuaan konduktöörin ja santarmin avuksi, pukeneet sen sairaan +päälle. Siten olivat he saaneet hänen tuoduiksi kaupunkiin sekä +sairaalaan. + +Hän oli hirvittävä. Paitsi hulluuden kohtauksessa repaleiksi +repimäänsä harmaata pukua, ympäröi hänen runkoansa karkea takki; +pitkät hihat puristivat hänen kätensä ristiin rinnan päälle ja olivat +sidotut solmuun selän taakse. Tuliset, tuijottavat silmät (hän ei +ollut maannut kymmeneen vuorokauteen) hehkuivat liikkumattomasta +loisteesta; suonenvedon värähdys, tempoi alahuulta; takkuiset kiharat +hiukset valuivat harjana hänen otsallensa; nopein, raskain askelin +astuskeli hän nurkasta nurkkaan, tutkivasti katsellen vanhoja kaappeja +papereineen ja vahavaatteella peitettyjä tuoleja sekä väliin silmäillen +saattomiehiäänkin. + +— Viekää hänet osastoon. Oikealle. + +— Minä tiedän, minä tiedän. Viime vuonna olin jo kanssanne täällä. Me +tarkastimme sairaalaa. Minä tiedän kaikki, ja minua on vaikea pettää, — +sanoi sairas. + +Hän kääntyi ovelle päin. Vartija aukaisi sen hänelle; astuen yhtä +nopein, raskain ja varmoin askelin sekä mielipuolinen pää hyvin +pystyssä, lähti hän ulos huoneesta ja melkein juosten meni hän oikealle +mieliviallisten osastoon. Saattajat ehtivät tuskin seurata häntä. + +— Soita. Minä en voi. Te sidoitte käteni. + +Ovenvartija aukaisi oven ja he astuivat sisään sairaalaan. + +Tämä oli iso, vanhaan ruunun malliin rakennettu kivikartano. Kaksi +suurta salia, joista toinen — ruokahuone, toinen — yhteinen asunto +rauhallisia sairaita varten, leveä läpikäytävä, varustettu lasiovella, +joka vei kukkaistarhaan, sekä parikymmentä eri huonetta, joissa +sairaat asuivat, täyttivät alakerran; siellä oli myöskin kaksi +pimeää suojaa, toinen verhottu sisältä patjoilla, toinen laudoilla, +joihin raivoisat pantiin, ja äärettömän suuri, kupukattoinen, synkkä +huone — kylpyhuone. Yläkerrassa olivat naiset. Sekavaa, ulvomisien +ja vaikeroimisien keskeyttämää hälinää kuului sieltä. Sairaala oli +rakennettu kahdeksallekymmenelle hengelle, mutta koska se oli yksinään +muutamia lähikuvernementteja varten, niin pidettiin siinä aina 300:taan +henkeen saakka. Pikkuruisissa kopeissa oli vuoteita nelin, viisin; +talviseen aikaan, kun sairaita ei laskettu puutarhaan ja kun kaikki +ristikoilla varustetut ikkunat olivat kokonaan kiinni, oli sairaalassa +sietämättömän raskas olla. + +Uusi sairas vietiin huoneeseen, jossa kylpyammeet olivat. Terveeseenkin +ihmiseen saattoi se tehdä tukalan vaikutuksen, saatikka sitte +sairaaseen, kiihtyneeseen mielikuvitukseen. Se oli, niinkuin sanottu, +suuri, kupukattoinen huone, jonka lattia oli tahmea kivilattia ja jota +valaisi yksi ainoa, nurkkaan tehty ikkuna; seinät ja kuvut olivat +tumman punaisiksi maalatut; liasta mustuneeseen lattiaan ja sen tasalle +oli tehty kaksi kivistä ammetta, aivan kuin kaksi pitkulaista, vedellä +täytettyä hautaa. Suunnattoman suuri vaskiuuni silinterinmuotoisine +vedenlämmityskattiloineen ja monine vaskisille torvineen ja hanoineen +täytti ikkunan vastakkaisen nurkan; kaikella oli sairaalle mielelle +tavattoman kamala ja haaveenomainen luonne, ja ammeiden hoitaja, muuan +lihava, aina vaitioleva Vähä-venäläinen, lisäsi synkällä näöllään vielä +tätä vaikutusta. + +Ja kun sairas tuotiin tähän hirveään huoneeseen kylpemään ja, sairaalan +ylilääkärin parannustavan mukaan, hänen niskaansa oli pantava iso +laastari, niin joutui hän raivoon ja vimmaan. Perättömiä ajatuksia, +toinen toistaan eriskummallisempia, alkoi pyöriä hänen päässänsä. +Mitä tämä on? Kidutustako? Salainen rankaisupaikka ehkä, jossa hänen +vihollisensa olivat päättäneet tehdä lopun hänestä? Kenties itse +helvetti? Hänelle tuli vihdoin mieleen, että se oli jotakin kidutusta. +Hän riisuttiin, huolimatta hänen hurjasta vastustelemisestansa. +Sairaudesta lisääntyneellä voimalla riuhtaisihe hän helposti irti +muutamien vartijain käsistä, niin että he kaatuivat maahan; vihdoin sai +neljä miestä hänen kumoon ja, tartuttuaan häntä käsistä ja jaloista, +laskivat hänen lämpimään ammeeseen. Se näytti hänestä kiehuvalta +vedeltä, ja hullussa päässä vilahti johdoton, katkonainen ajatus, että +se oli kiehuvalla vedellä ja kuumalla raudalla toimitettava kidutus. +Vedestä läkähtyen ja suonenvedontapaisesti taistellen käsillään ja +jaloillaan, joita vartijat lujasti kiinnipitelivät, karjui hän, +tukehtuen, johdottomia puheita, joita itse kuulematta, on mahdotonta +kuvitellakaan mielessään. Siinä oli sekä rukouksia että kirouksia. Hän +huusi, siksikuin hänen voimansa uupuivat ja lopuksi lausui hän hiljaa, +katkerasti itkien, lauseen, joka ei ollut missään yhteydessä hänen +edellisten sanojensa kanssa: + +— Pyhä Yrjö-marttiira! Sinun käsiisi annan minä ruumiini. Vaan en +henkeäni, oi, en!... + +Vartijat pitelivät häntä yhä, vaikka hän jo oli rauhoittunutkin. +Lämmin kylpy ja pään päälle pantu jäitä sisältävä rakko tekivät +vaikutuksensa. Mutta kun hän, melkein tunnottomana, otettiin ylös +vedestä ja asetettiin tuolille istumaan laastarin panemista varten +hänen niskaansa, niin viimeiset voimat ja hurjat ajatukset jälleen +puhkesivat ilmi. + +— Miksi? Miksi!? huusi hän. — Minä en ole tahtonut pahaa kellekään. +Miksi tappaa minut? O-o-o! Oi, Herra Jumala! Oi, te, ennen minua +kidutetut, teitä rukoilen, pelastakaa... + +Polttava kosketus niskaan sai hänen hurjasti taistelemaan. Palvelijat +eivät voineet tulla toimeen hänen kanssaan, eivätkä tietäneet, mitä +tehdä. — Eihän sille mitään voi, — sanoi tätä tekoa johtanut sotamies. +— Pitää pyyhkiä. + +Nämä tavalliset sanat saivat sairaan vapisemaan. Pyyhkiä!... Mitä +pyyhkiä? Ketä pyyhkiä? Minua!— ajatteli hän ja peitti kuoleman kauhusta +silmänsä. Sotamies tarttui karkeaan pyyheliinaan molemmista päistä ja +hieroi sillä, kovasti painaen niskaa, jota tehden hän repäisi irti +laastarin ja päällimäisen ihon, niin että siihen tuli avonainen, +punainen hieroma. Kipu tästä, joka tyynelle ja terveellekin ihmiselle +olisi ollut sietämätön, tuntui sairaasta kaikkein viimeiseltä. Hän +tempaisihe hurjasti koko vartalollaan, riuhtaisihe irti vartijani +käsistä ja hänen alaston ruumiinsa romahti lattian paasille. Hän tahtoi +huutaa, vaan ei voinut. Hän vietiin tunnottomana vuoteeseen ja kohta +vaipui hän pitkään, sikeään ja kuoleman tapaiseen uneen. + + + + +II. + + +Hän tointui yöllä. Kaikki oli hiljaa; suuresta viereisestä suojasta +kuului makaavien sairaiden hengitys. Jossakin kaukana puheli +kummallisella, yksitoikkoisella äänellä itseksensä muuan sairas, +joka oli yöksi pantu pimeään huoneeseen, ja ylhäällä, naisosastossa, +lauloi käheä kontra-altto jotakin villiä laulua. Sairas kuunteli +näitä säveleitä. Hän tunsi kaikissa jäsenissään hirveätä väsymystä ja +voimattomuutta; hänen kaulaansa pakoitti kovasti. + +— Missä minä olen? Mikä minun on? tuli hän ajatelleeksi. Ja yht'äkkiä +muistui hänelle tavattoman selvään mieleen viimeinen kuukausi hänen +elämätänsä ja hän ymmärsi olevansa sairas sekä mitä sairasti. Jono +eriskummallisia ajatuksia, sanoja ja tekoja muistui hänen mieleensä, +saaden koko hänen ruumiinsa värähtelemään. — Mutta sehän on lopussa, +Jumalan kiitos, se on lopussa! kuiskasi hän ja nukkui jälleen. + +Avonainen, rautaristikolla varustettu ikkuna oli pienelle umpikadulle +päin, joka oli korkeiden rakennusten ja kiviaitauksen välissä; +tällä kadulla ei kukaan koskaan käynyt ja se oli kasvanut täyteen +jonkinlaisia pensaita ja syreenejä, jotka uhkeasti kukkivat siihen +vuoden aikaan... Pensaiden takaa, aivan ikkunain vastassa, häämöitti +korkea aitaus; sen takaa taas näkyivät suuren puutarhan puiden latvat, +joita, niiden läpi pilkoittaen, valaisi kuu. Oikealla kohosi sairaalan +valkoinen rakennus, jonka ristikkoikkunoista näkyi valoa; vasemmalla +oli ruumishuoneen valkoinen, kuun valaisema umpiseinä. Kuu paistoi +ikkunan ristikon läpi huoneen lattialle, valaisten osan vuodetta ja +sairaan väsyneitä, kalpeita kasvoja, joiden silmät olivat ummessa: nyt +ei hänessä ollut mitään mielipuolista. Olipa vain uupuneen sikeää, +raskasta unta, ilman unennäköjä, ilman vähintäkään liikahdusta, +melkeinpä ilman hengitystäkin. Muutamaksi silmänräpäykseksi heräsi hän +täydessä tajussaan, aivan kuin terveenä, vaan noustakseen sitte aamulla +jälleen vuoteestansa entisenä mielipuolena. + + + + +III. + +— Kuinka te jaksatte? kysyi tohtori häneltä seuraavana päivänä. + +Sairas, joka vast'ikään oli herännyt, makasi vielä peitteen alla. + +— Mainiosti! vastasi hän, hypähtäen ylös, pannen tohvelit jalkaansa +ja tarttuen aamutakkiinsa. — Oivallisesti! Yksi vain ei ole hyvä; kas +tässä! + +Hän näytti niskaansa. + +— Minä en voi kivutta kääntää kaulaani. Mutta ei se mitään tee. Kaikki +on hyvin, jos vain sen ymmärtää; ja minä kyllä ymmärrän. + +— Tiedättekö, missä olette? + +— Tietysti, tohtori! Olen hullujen huoneessa. Mutta jos sen vain +ymmärtää, niin on se aivan yhden tekevä. Aivan yhden tekevä. + +Tohtori katseli häntä terävästi silmiin. Hänen kauniit, hyvin hoidetut +kasvonsa somasti kammattuine kullahtavine partoineen ja levollisine +sinisine silmineen, jotka katselivat kultasankaisten silmälasien läpi, +olivat liikkumattomat ja läpitunkemattomat. Hän tarkasteli. + +— Miksi noin terävästi katselette minua? Te ette näe, mitä minun +sielussani on, — jatkoi sairas — vaan minä näen selvästi teidän +sieluunne! Miksi teette te pahaa? Miksi olette te koonneet tämän joukon +onnettomia ja pidätte heitä täällä? Minulle on yhdentekevä: minä +ymmärrän kaikki ja olen levollinen; mutta he? Miksi nämä kiusaukset? +Ihmisestä, joka on saavuttanut sen, että hänen sielussansa on suuri +ajatus, yhteinen ajatus, — hänestä on yhden tekevä, missä asuu, mitä +tuntee. Vieläpä elää tahi olla elämättä... Eikö niin? + +— Hyvin mahdollista, vastasi tohtori, istuutuen tuolille huoneen +nurkkaan, nähdäkseen sairasta, joka nopeasti käveli nurkasta nurkkaan, +kopisuttaen suuria, hevosennahkaisia tohveleitaan ja liehutellen +punajuovikkaan, isokukkaisen pumpulisen kauhtanansa liepeitä. Tohtorin +seurassa oleva välskäri ja sairaalan päällysmies seisoivat edelleen +asennossa oven edessä. + +— Ja minullakin se on! huudahti sairas. — Ja kun minä sen löysin, +tunsin itseni uudesta syntyneeksi. Tunteet teroittuivat, aivot +työskentelee enemmän kuin konsanaan. Mitä ennen saavutti pitkällä +jonolla päätelmiä ja arveluja, sen tunnen nyt intuitiivisesti. Minä +olen todellisuudessa saavuttanut sen, mihin filosofia on pyrkinyt. Minä +elän itsessäni suuria aatteita siitä, että avaruus ja aika vain — ovat +kuvitelmia. Minä elän ilman avaruutta, kaikkialla tahi en missään, +kuinka tahdotte. Ja sen tähden on minusta yhdentekevä, pidättekö minua +täällä vaiko laskette vapaaksi, olenko vapaa vaiko sidottu. Minä olen +huomannut, että täällä on vielä muutamia muitakin samallaisia. Mutta +muusta joukosta on sellainen olettamus hirveä. Miksi ette päästä heitä +vapaiksi? Kuka tarvitsee... + +— Te sanoitte, — keskeytti tohtori, — että elätte ulkopuolella aikaa ja +avaruutta. Vaan täytyneehän myöntää, että me nyt olemme tässä huoneessa +ja että nyt on — tohtori otti kellon esille — puoli yksitoista 6 päivä +toukokuuta vuonna 18—. Mitäs te siitä arvelette? + +— En mitään. Minusta on yhdentekevä, missä ja milloin olin ja elin. +Jos se minusta on yhdentekevä, niin eikö se merkitse, että minä olen +kaikkialla ja aina? + +Tohtori naurahti. + +— Omituista logiikkaa, — sanoi hän, nousten ylös. — Kentiesi olette +oikeassa. Näkemiin asti. Ettekö tahdo sikaria? + +— Kiitos. — Hän seisattui, otti sikarin ja puraisi hermoisasti +poikki sen pään. — Tämä auttaa ajattelemaan, — sanoi hän. — Se on +maailma, pienoismaailma. Toisessa päässä alkaalit, toisessa hapet... +Semmoinen on maailmankin tasapaino, jossa vastakkaiset alkeet +neutraliseeraantuvat. Hyvästi, tohtori! + +Tohtori lähti etemmä. Suurin osa sairaita odotti häntä, seisoen +asennossa vuoteensa vieressä. Ei mikään päällikkyys nauti sellaista +kunnioitusta alemmiltaan, kuin mieliviallisten lääkäri sairailtaan. + +Jäätyään yksin, jatkoi sairas kulkuaan nurkasta nurkkaan. Hänelle +tuotiin teetä; istumatta tyhjensi hän kahdessa siemauksessa suuren +lasin ja melkein silmänräpäyksessä söi hän ison palan valkoista leipää. +Sitte lähti hän ulos huoneesta ja kulki, pysähtymättä, muutaman tunnin +ajan nopein ja raskain askelin rakennuksen päästä päähän. Oli sateinen +päivä ja sairaita ei päästetty ulos. Kun välskäri tuli etsimään uutta +sairasta, niin näytettiin hänet käytävän päähän; sairas seisoi siellä, +kasvot kiinni puutarhaan vievän oven lasissa, ja katsoa tuijotti +kukkalavaan. Hänen huomionsa oli kääntänyt puoleensa tavattoman heleän +punainen kukka, muuan unikukan laji. + +— Tulkaa punnittavaksi, — sanoi välskäri, koskettaen häntä olkapäähän. +Ja kun sairas kääntyi kasvoin häneen päin, niin oli välskäri vähällä +horjahtaa pelästyksestä: niin paljon villiä häijyyttä ja vihaa hehkui +noissa mielipuolen silmissä. Mutta nähtyään välskärin, muutti sairas +oitis kasvojensa ilmeen ja seurasi häntä tottelevaisesti, sanomatta +sanaakaan sekä ikäänkuin syviin mietteisiin vajonneena. He tulivat +tohtorin huoneeseen: sairas kävi itse suuren kymmenysvaa'an päälle; +punnittuaan hänen, merkitsi välskäri kirjaan vastapäätä sairaan nimeä +109 naulaa. Seuraavana päivänä oli 107, sitä seuraavana 106. + +— Jos näin käypi edelleenkin, niin ei hän elossa pysy, — sanoi tohtori +ja käski ruokkia häntä niin hyvin kuin suinkin. + +Mutta huolimatta tästä ja sairaan tavattomasta ruokahalusta, laihtui +hän päivä päivältä ja välskäri kirjoitti kirjaan joka päivä yhä +pienemmän naulaluvun. Sairas ei maannut melkein ollenkaan ja vietti +kaiket päivät alituisessa liikkeessä. + + + + +IV. + + +Hän tiesi olevansa hullujen huoneessa; tiesipä olevansa sairaskin. +Samoin kuin ensimäisenäkin yönä, heräsi hän toisinaan keskellä +hiljaisuutta koko päivän kestäneen rajun liikkeellä-olon jälkeen, +tuntien kolotusta kaikissa jäsenissään ja hirveätä painoa päässänsä, +mutta täydessä tajunnassaan. Kentiesi vaikutelmien poissaolo yön +hiljaisuudessa ja hämärässä, kentiesi vasta heränneen ihmisen aivojen +heikko työkyky tekivät sen, että hän sellaisina hetkinä selvään +käsitti tilansa ja oli ikäänkuin terve. Mutta tuli päivä; valon ja +elämän heräämisen ohessa sairaalassa, valtasivat vaikutelmat hänen +jälleen; sairaat aivot eivät jaksaneet niitä kestää ja hän oli hullu +uudelleen. Hänen tilansa oli kummallista säännöllisten johdelmien ja +mahdottomuuksien sekamelskaa. Hän käsitti, että hänen ympärillään +oli kaikki sairaita, mutta samalla näki hän jokaisessa heistä jonkun +salassa piilevän tahi kätketyn henkilön, jonka hän tunsi ennen tahi +josta hän oli lukenut tahi kuullut. Sairaala oli täynnä kaikkien +aikojen ja kaikkien maiden ihmisiä. Siellä oli sekä eläviä että +kuolleita. Siellä oli sekä kuuluisia että maailman mahtavia ja +sotilaita, viimeisessä sodassa kuolleita ja heränneitä. Hän luuli +olevansa jossakin lumotussa taikapiirissä, joka oli itseensä koonnut +maan kaiken voiman ja pöyhkeässä innostuksessa piti hän itsensä +tämän seuran keskuksena. Kaikki nuo hänen sairaalatoverinsa olivat +tulleet sinne toimittaakseen teon, joka hämärästi näytti hänestä +jättiläisyritykseltä ja tarkoitti kaiken pahan hävittämistä maan +päältä. Hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtuva, mutta hän tunsi +itsessään kylliksi voimia sen toteuttamiseksi. Hän osasi lukea toisten +ihmisten ajatuksia; näki esineistä koko heidän historiansa; sairaalan +puutarhassa kasvavat suuret jalavat kertoivat hänelle kokonaisia +tarinoita menneistä ajoista; tämän todellakin jo hyvin kauvan sitte +rakennetun kartanon piti hän Pietari Suuren rakentamana ja oli +vakuutettu, että keisari asui siellä Pultavan tappelun aikana. Hän +luki sen seinistä, rappeumista, tiilien ja kaakelien palasista, jotka +hän löysi puutarhasta; kartanon ja puutarhan koko historia oli niissä +kirjoitettu. Ruumishuoneen pieni rakennus oli hänen mielestänsä täynnä +kymmeniä, satoja jo ammoin aikoja kuolleita ihmisiä, ja hän katsoi +tarkasti siihen ikkunaan, joka oli puutarhan nurkkaan päin, nähden +valon epätasaisessa heijastuksessa vanhoista taivaankaaren värisistä, +likaisista laseista tuttuja kasvoja, jotka hän oli nähnyt jolloin +kulloin elämässään tahi valokuvissa. + +Sillä välin tuli kirkas, hyvä ilma; sairaat olivat päivät pitkään +ulkona puutarhassa. Heidän puolensa puutarhaa, vaikka olikin pieni ja +kasvoi tiheästi puita, oli joka paikassa, missä vain oli mahdollista, +istutettu täyteen kukkia. Johtaja pakoitti kaikkia vähänkin työhön +kykeneviä tekemään siellä työtä; kaiket päivät lakaisivat he käytäviä +ja karistelivat niiden päälle hiekkaa, kitkivät ja kastelivat kukka- +ja hedelmälavoja, jotka he itse olivat kaivaneet. Puutarhan nurkka oli +kasvanut täyteen tiheitä kirsimarjapensaita; pitkin tarhaa ulottui +jalavakuja, sen keskelle, pienelle keinotekoiselle törmälle, oli +sijoitettu puutarhan kaikkein kauniin kukkaslava; heleitä kukkia +kasvoi pitkin ylimmän kerroksen laitaa ja sen keskellä koreili +suuri, harvinainen, keltainen, punatäpläinen georgiini. Se oli koko +tarhan keskuksena, hallitsi sitä ja huomata saattoi, että monet +sairaat antoivat sille jonkinlaisen salaperäisen merkityksen. Uudesta +sairaasta näytti se myöskin joltakin tavattomalta, joltakin puutarhan +ja sen kartanon palladiumilta. Kaikki tienvarret olivat samoin +sairaiden istuttamat. Siinä oli jos jonkinlaisia kukkia, joita tapaa +vähävenäläisissä puutarhoissa. Siinä kasvoi, likellä rappusia, kolme +omituista unikukan lajia, ne olivat tavallisia paljon pienemmät ja +erosivat muista erittäin heleän punaisen värinsä kautta. Nämä kukat ne +hämmästyttivätkin sairasta, kun hän ensimäisenä päivänä tulonsa jälkeen +sairaalaan, katseli puutarhaan lasioven läpi. + +Mentyään ensi kerran puutarhaan, katseli hän, laskeutumatta +rappusien astimilta, ennen kaikkia näitä heleitä kukkasia. Niitä oli +kaikkiaan vain kaksi; sattumalta kasvoivat ne erillään toisistaan +ja kitkemättömällä paikalla, niin että ne olivat tiheän heinikon +ympäröimät. + +Sairaat tulivat toinen toisensa perästä ulos ovesta, jonka luona +vartija seisoi ja antoi kullekin heistä paksun, valkoisen, +pumpulilangoista kudotun päähineen, jossa oli punainen risti otsassa. +Nämä päähineet olivat olleet sodassa ja olivat ostetut huutokaupassa. +Mutta sairas antoi tietysti tälle punaiselle ristille eritysen, +salaperäisen merkityksen. Hän otti päähineen päästänsä ja katseli +ristiä, sitte unikukan kukkasta. Kukkaset olivat heleämmät. + +— Se voittaa, — sanoi sairas — mutta katsotaanhan. + +Ja hän laskeutui alas portailta. Vilkaistuaan ympärilleen ja näkemättä +vartijaa, joka seisoi hänen takanaan, astui hän lavalle ja kurotti +kätensä kukkaseen päin, mutta ei kuitenkaan taittanut sitä. Hän +tunsi poltetta ja pistosta kurottamassaan kädessä sekä sitte koko +ruumiissaankin, ikäänkuin joku kova, hänelle tuntemattoman voiman +survaus olisi lähtenyt punaisista terälehdistä ja tunkeutunut hänen +ruumiiseensa. Hän meni lähemmäksi ja ojensi kätensä aivan kukkaan +kiinni, mutta kukka, niinkuin hänestä näytti, puolustihe, laskemalla +itsestään myrkyllistä, kuolemaa tuottavaa hengitystä. Hänen päätänsä +alkoi pyörryttää; hän teki viimeisen hurjan ponnistuksen ja tarttui jo +kukan varteen, kun raskas käsi yht'äkkiä laskeutui hänen olallensa. Se +oli vartija, joka tarttui häneen. + +— Ei saa taittaa, — sanoi vanha Vähävenäläinen. — Äläkä astu +kukkaslavalle. Teitä on täällä hulluja paljon; jos jokainen +taittaa kukkasen, niin jääpi koko puutarha tyhjäksi, — sanoi ukko +vakuuttavasti, pitäen sairasta kiinni olkapäästä. + +Sairas katseli häntä kasvoihin, irroitti ääneti itsensä hänen +käsistänsä ja lähti kovassa mielenliikutuksessa kulkemaan käytävää +pitkin. — Voi, onnettomia! ajatteli hän. —Te ette näe, te olette niin +sokaistut, että puolustatte häntä. Maksoi, mitä maksoi, mutta minä teen +lopun hänestä. Ellei tänään, niin huomenna koettelemme voimiamme. Ja +jos minä hukun, niin eikö se ole yhdentekevä. + +Hän käveli puutarhassa iltaan saakka, tehden tuttavuutta ja pitäen +kummallisia puheita, joissa jokainen kanssapuhuja vain kuuli vastauksia +omille, hulluille ajatuksillensa, jotka ilmestyivät johdottomissa, +salaperäisissä sanoissa. Sairas käveli milloin toisen, milloin toisen +toverin kanssa ja tuli ennen päivän loppua yhä enemmän vakuutetuksi, +että "kaikki oli valmista", niinkuin hän itsellensä sanoi. Kohta, kohta +hajoavat rautaristikot, kaikki nämä vangit pääsevät täältä ja kiitävät +joka haaralle maailmaa ja koko maailma vävähtää, heittää päähänsä +vanhan verhonsa ja ilmestyy uudessa, ihmeellisessä kauneudessa. +Hän melkein unhoitti kukan, mutta mennessään pois puutarhasta ja +noustessaan portaille, näki hän jälleen tiheässä, pimenneessä sekä jo +kasteella peittyvässä ruohossa aivan kuin kaksi punaista kekälettä. +Silloin sairas jättäytyi muista jäljelle ja, asettuen vartijan taakse, +odotti sopivaa tilaisuutta. Kukaan ei nähnyt, kuinka hän hyppäsi lavan +yli, sieppasi kukan ja kätki sen sukkelaan rinnallensa paidan alle. +Kun tuoreet, kasteiset lehdet koskettivat hänen ruumiiseensa tuli hän +kalman kalpeaksi ja siiristi kauhistuen silmänsä selko selälleen. Kylmä +hiki nousi hänen otsallensa. + +Lamput sytytettiin sairaalassa; illallista odottaessaan heittäytyi +suuri osa sairaita vuoteesensa, paitsi muutamia levottomia, jotka +kiireesti astuskelivat pitkin käytäviä ja saleja. Sairas oli kukkineen +niiden joukossa. Hän käveli, puristaen suonenvedontapaisesti kätensä +ristiin rintansa päälle; hän ikäänkuin tahtoi pusertaa, musertaa +siihen kätkemänsä kukan. Muiden vastaantullessa väistyi hän heistä +kauas syrjään, peläten vaatteensa liepeelläkin koskettaa heihin. — +Älkää tulko lähelle! Älkää tulko lähelle! huusi hän. Mutta sairaalassa +välitti harva sellaisista huudoista. Ja hän astui yhä sukkelammin, otti +yhä suurempia askeleita, käveli tunnin, pari, omituisen rajusti. + +— Minä väsytän sinun. Minä tukahdutan sinun! lausui hän kolkosti ja +vihaisesti. Toisinaan hän kiristi hampaitansakin. + +Ruokasalissa annettiin illallinen esille. Suurille pöydille, jotka +olivat ilman pöytäliinoja, pantiin muutamia maalattuja ja kulloitettuja +puuvateja vetelän vellin kanssa; sairaat istuivat penkille; heille +annettiin kullekin palanen mustaa leipää. Puisilla lusikoilla söivät +he kahdeksan henkeä kustakin vadista. Muutamat, jotka saivat parempaa +ruokaa, söivät erittäin. Ahmittuaan nopeasti annoksensa, jonka vartija +toi sairaallemme hänen huoneeseensa, ei tämä siihen tyytynyt, vaan +lähti yhteiseen ruokasaliin. + +— Antakaa minun istua täällä, — sanoi hän johtajalle. + +— Ettekös te ole syönyt illallista? kysyi johtaja, valellen +lisäannoksia vateihin. + +— Minun on kovin nälkä. Ja minun täytyy hyvin vahvistaa itseni. Ruoassa +on koko olemiseni: tiedättehän, etten makaa lainkaan. + +-— Syökää, hyvä mies, terveydeksenne. Taras, annahan lusikka ja leipää. + +Hän istuutui erään vadin ääreen ja söi vielä äärettömän paljon velliä. + +— No, jo riittää, jo riittää — sanoi johtaja vihdoin, kun kaikki +herkesivät syömästä, vaan sairaamme jäi istumaan vatinsa ääreen, ottaen +siitä toisella kädellään velliä, toisella pidellen lujasti rintaansa. — +Syötte liiaksi. + +— Oi, jospa tietäisitte, kuinka paljon tarvitsen voimia, kuinka paljon +voimia! Hyvästi, Nikolai Nikolajevitsh, sanoi sairas, nousten ylös +pöydästä ja kovasti puristaen johtajan kättä. — Hyvästi! + +— Minnekäs nyt? kysyi johtaja hymyillen. + +— Minäkö? En minnekään. Mutta ehkä huomenna näemme toisemme. Kiitän +teitä hyvyydestänne. + +Ja hän puristi vielä kerran kovasti johtajan kättä. Hänen äänensä +vapisi, silmiin kiertyi kyyneleitä. — Rauhoittukaa, hyvä mies, +rauhoittukaa, — vastasi johtaja. — Miksi näin synkkiä ajatuksia. Menkää +maata ja nukkukaa hyvin. Teidän tulee enemmän maata; jos tulette hyvin +makaamaan, niin kyllä kohta parannutte. + +Sairas itki ääneen. Johtaja kääntyi vartijain puoleen ja käski +heidän pikemmin korjaamaan pois ruo'an. Puolen tunnin kuluttua +kaikki sairaalassa jo makasivat, paitsi yhtä ainoata henkeä, joka +riisuutumatta loikoi vuoteellaan nurkkahuoneessa. Hän värisi kuin +horkassa ja puristi suonenvedontapaisesti rintaansa, joka, niinkuin hän +luuli, oli täynnä sanomatonta kuoleman myrkkyä. + + + + +V. + + +Hän ei maannut koko yönä. Hän oli taittanut tuon kukan, sillä hän piti +sen teon urotyönä, jonka hän oli velvollinen tekemään. Ensikerran +katsellessaan lasioven läpi, käänsivät nuo punaiset lehdet hänen +huomionsa puoleensa, ja hänestä näytti, että hän sillä hetkellä +täydellisesti ymmärsi, mikä hänen tehtävänsä oli maan päällä. Tässä +heleän punaisessa kukassa oli hänen mielestään maailman koko pahe. +Hän tiesi, että unikukasta tehdään opiumia; kentiesi tämä ajatus, +kasvaen äärettömiin, sai hänen luomaan siitä hirveän fantastillisen +aaveen. Kukkanen toteutti itsessään hänen silmissänsä kaiken paheen; +se imi itseensä kaiken viattomasti vuodatetun veren (sen tähden se +olikin niin punainen), kaikki kyyneleet, ihmiskunnan koko sapen. Se +oli salaperäinen, hirveä olento, Jumalan vastakohta, Ahriman, joka oli +ottanut vaatimattoman ja viattoman muodon. Se oli siis katkaistava +poikki ja tapettava. Mutta sekin oli vielä vähän, — ei pitänyt antaa +sen kuollessaan vuodattaa kaikkea pahetta maailmaan. Senpätähden +hän piiloittikin sen rinnallensa. Hän toivoi, että kukka huomiseksi +kadottaa kaiken voimansa. Sen pahuus menee hänen rintaansa, hänen +sydämeensä, ja siellä joko voitetaan tahi voittaa — ja silloin hän itse +hukkuu, kuolee, mutta kuolee kunniallisena taistelijana ja ihmiskunnan +ensimäisenä taistelijana, sillä tähän saakka ei kukaan ole uskaltanut +yhdellä kertaa sotia kaikkea pahetta vastaan maailmassa. + +— He eivät nähneet häntä. Vaan minä näin. Voinko minä jättää hänen +elämään? Ennemmin kuolema. + +Ja hän makasi, voipuen haaveenomaisessa, olemattomassa taistelussa, +mutta voipuen kuitenkin. Aamulla tapasi välskäri hänen tuskin hengissä. +Mutta siitä huolimatta sai herääminen jonkun ajan kuluttua voiton +hänestä, hän hypähti ylös vuoteeltaan ja alkoi, niinkuin ennen, juosta +pitkin sairaalaa, puhellen sairaiden kanssa sekä itsekseen ääneen ja +johdottomimmin, kuin konsanaan. Häntä ei päästetty puutarhaan; nähden, +että hänen painonsa väheni ja ettei hän vieläkään maannut, vaan käveli +kävelemistään, käski tohtori ruiskuttaa ison annoksen morfiinia hänen +ihonsa alle. Sairas ei vastustellut: onneksi sattuivat siihen aikaan +hänen hullut ajatuksensa ikäänkuin yhteen tämän teon kanssa. Hän nukkui +kohta: hurja liike lakkasi ja häntä alati seuraava, hänen epätasaisista +askeleistansa syntyvä kova kaiku katosi korvista. Hän vaipui unheeseen +ja taukosi ajattelemasta kaikkea, jopa toistakin kukkaa, joka vielä oli +taitettava. + +Hän taittoi sen kuitenkin kolmen päivän perästä, vartijaukon silmien +edessä, joka ei ehtinyt estää häntä sitä tekemästä. Vartija kiirehti +hänen jälkeensä. Kovasti, riemuisasti huutaen juoksi sairas sisään ja, +syöksyen huoneeseensa, kätki kasvin rinnallensa. + +— Miksi sinä kukkia revit? kysyi hänen jäljestänsä juossut vartija. +Mutta sairas, joka jo makasi vuoteellaan tavallisessa asennossaan, +kädet ristissä rinnan päällä, alkoi puhua sellaista lorua, että vartija +ainoastaan ääneti otti hänen päästänsä kiireessä unhottamansa päähineen +ja lähti pois. Ja haaveenomainen taistelu alkoi uudelleen. Sairas +tunsi, että kukasta pitkinä, käärmeentapaisesti kiemurtelevina virtoina +valui pahetta; ne kiersivät hänen, puristivat hänen jäseniänsä ja +vuodattivat hänen ruumiiseensa hirveän myrkkynsä. Hän itki ja rukoili +Jumalaa, sillä välin myöskin kiroten vihollistansa. Illemmalla kukka +lakastui. Sairas tallasi jalkojensa alle mustuneen kukan, kokoili +tähteet lattialta ja vei ne kylpyhuoneeseen. Heitettyään muodottoman +kukkakimpaleen kivihiilillä kuumennettuun uuniin, katseli hän kauan, +kuinka hänen vihollisensa kihisi, kiemuroitsi, ja lopuksi muuttui +hienoksi, valkoiseksi tuhkakääryksi. Hän puhalsi ja kaikki katosi. + +Seuraavana päivänä tuli sairas huonommaksi. Hirveän vaaleana, posket +vajonneina sekä hehkuvat silmät syvään uponneina silmäonteloihin, +jatkoi hän horjuen ja usein kompastuenkin hurjaa kävelyään ja puhui +loppumatta. + +— En tahtoisi turvautua väkivaltaan, — sanoi ylilääkäri apulaiselleen. + +— Mutta tästä työstä on tehtävä loppu. Tänään painoi hän vain 93 +naulaa. Jos näin jatkuu edelleenkin, niin hän kuolee parin päivän +perästä. + +Ylilääkäri mietti. — Morfiinia? Chloraalia? sanoi hän puoleksi +kysyvästi. + +— Eilen ei morfiini enää auttanut. + +— Käskettekö sitomaan hänen? Muutoin epäilen, tokko hän jääpi eloon. + + + + +VI. + + +Ja sairas sidottiin. Hän makasi, hullun paitaan puettuna, vuoteellaan, +lujasti sidottuna leveillä palttinaliuskareilla sängyn rautaisiin +poikkipienoihin. Mutta hurjat liikkeet eivät tauonneet, vaan pikemmin +lisääntyivät. Monta tuntia ponnisti hän voimiansa vapautuakseen +kahleistaan. Kerran, kovasti tempaisemalla, sai hän vihdoin yhden +siteen katkaistuksi, irroitti jalkansa ja pujottauduttuaan muiden alta, +alkoi sidotuin käsin kävellä pitkin huonetta, villisti ja epäselvästi +huudellen. + +— Vieköön sun!... huusi sisään tullut vartija. — Piruko sua auttaa! +Miehet! Tulkaa joutuun, hän pääsi irti. + +Ja kolmen hyökkäsivät he sairaan kimppuun. Alkoi kova ottelu, väsyttävä +hyökkääville, tuskallinen itseänsä puolustavalle henkilölle, joka +kadotti viimeisetkin voimansa. Vihdoin saivat he hänen kaadetuksi +vuoteeseen ja hän sidottiin entistänsä kovemmin. + +— Te ette käsitä, mitä teette! huusi sairas hengästyen. — Te hukutte +itse! Minä näin kolmannen, vasta puhjenneen. Nyt hän jo on valmis. +Antakaa minun lopettaa tekoni! Se pitää tappaa, tappaa, tappaa! +Silloin on kaikki lopussa, kaikki pelastettu. Minä lähettäisin teidät, +mutta ainoastaan minä voin tehdä sen. Te kuolisitte jo pelkästä +kosketuksestakin. + +— Olkaa vaiti, herra, vaiti! sanoi vartijaukko, jäätyään vahtimaan +vuoteen luo. + +Sairas vaikeni yhtäkkiä. Hän päätti pettää vartijan. Hänet pidettiin +sidottuna koko päivän ja jätettiin yöksi samaan asemaan. Annettuaan +hänelle illallista, teki vartija itselleen tilan hänen vuoteensa +viereen ja pani maata. Kotvasen kuluttua makasi hän jo sikeää unta. +Vaan sairas kävi työhönsä käsiksi. + +Hän väänsi koko ruumiinsa tavataksensa vuoteen rautaista laitaa ja +koskettaen siihen hullunpaitansa pitkään hihaan kätketyllä kätensä +ranteella, alkoi hän sukkelaan ja kovasti hieroa hihaa rautaa vastaan. +Muutaman ajan kuluttua paksu palttina repeytyi ja hän sai etusormensa +irti. Nyt kävi työ nopeammin. Aivan uskomattomalla sukkeluudella ja +notkeudella sai hän takaa solmun auki, johon hihansa oli sidottu, +aukaisi paidan ja sen jälkeen kuunteli hän kauan vartijan kuorsaamista. +Mutta ukko makasi sikeästi. Sairas riisui yltään paidan ja pääsi pois +vuoteesta. Hän oli vapaa. Hän koetteli ovea: se oli sisältä lukossa ja +avain oli luultavasti vartijan taskussa. Peläten herättää vartijan, +ei hän uskaltanut etsiä hänen taskuistansa, vaan päätti mennä ulos +huoneesta ikkunan kautta. + +Oli tyyni, lämmin ja pimeä yö; ikkuna oli auki; tähdet tuikkivat +tummalla taivaalla. Hän katseli niitä ja iloitsi siitä, että ne, +niinkuin hänestä näytti, ymmärsivät ja säälivät häntä. Hän näki niiden +lähettävän maahan äänettömiä, vilkkuvia säteitä ja hurja päättäväisyys +kasvoi suuremmaksi. Rautaristikon paksu piena oli taivutettava, oli +pujottauduttava kapeasta aukosta umpikadulle, joka oli täynnä pensaita, +ja sieltä kiivettävä korkean kiviaidan yli. Siellä oli viimeinen +taistelu taisteltava ja sitte — vaikka kuolema. + +Hän koetti paljain käsin saada paksun rautapienan taivutetuksi, mutta +se ei onnistunut. Silloin kiersi hän paitansa pitkistä hihoista +nuoran, kiinnitti sen pienan kärkeen ja kävi koko ruumiillaan siihen +riippumaan. Kovien ponnistusten jälkeen, jotka melkein veivät kaikki +hänen voimansa, taipui piena ja ahdas aukko oli valmis. Hän pujottautui +siitä, kutistaen olkapäänsä, kyynärpäänsä ja alastomat polvensa, +hiipi pensaiden läpi ja seisattui seinän eteen. Kaikki oli hiljaa; +yölamppujen valo valaisi heikosti suuren rakennuksen ikkunoita; niistä +ei näkynyt ketään. Ei kukaan huomannut häntä; hänen vuoteensa ääressä +vahtiva ukko makasi luultavasti sikeässä unessa. Tähdet tuikkivat +ystävällisesti ja lähettivät säteitä aivan hänen sydämeensä asti. + +— Minä tulen luoksenne, — kuiskasi hän katsellen taivasta. + +Pudottuaan ensi koetuksessa alas, revityin kynsin, kädet ja polvet +verissä, kävi hän etsimään mukavampaa paikkaa. Siellä, missä aita yhtyi +ruumishuoneen seinään, oli pudonnut pois muutamia tiilejä. Sairas +huomasi sen ja käytti sitä hyväksensä. Hän kapusi aidalle, tarttui +toisella puolella kasvavan jalavan oksaan ja laskeutui hiljaa puuta +myöten maahan. + +Hän syöksyi tutulle paikalle rappusten luo. Kukka häämöitti siellä, +terälehdet kiertyneinä, ja sen saattoi erottaa selvään kasteista ruohoa +vastaan. + +— Viimeinen! kuiskasi sairas. — Viimeinen! Tänään voitto tahi kuolema. +Mutta se on minusta samantekevä. Odottakaa, — sanoi hän, katsellen +taivasta: — minä tulen kohta luoksenne. + +Hän katkaisi kukan, repeli sitä ja rutisti ja, pitäen sitä käsissään, +palasi samaa tietä takaisin huoneeseensa. Ukko makasi. Jaksaen töin +tuskin päästä vuoteensa luo, kaatua kellahti sairas siihen aivan +tunnotonna. + +Aamulla tavattiin hän kuolleena. Hänen kasvonsa olivat levolliset ja +kirkkaat; niiden kuihtuneet piirteet, ohuet huulet ja syvään vajonneet, +suljetut silmät ilmaisivat jotakin ylpeilevää onnea. Kun hän pantiin +paarille, koetettiin auaista käsi ja ottaa pois punainen kukka. Mutta +käsi oli kangistunut ja hän vei voittosaaliinsa kanssansa hautaan. + + + + +NELJÄ PÄIVÄÄ + + +Muistan, kuinka me juoksimme metsää myöten, kuinka kuulat vinkuivat, +kuinka niiden taittamat oksat putosivat maahan, kuinka tunkeuduimme +orapihlajapensaiden läpi. Laukaukset alkoivat taajeta. Metsänrinteessä +näkyi jotakin punaista vilahtavan siellä täällä. Sidorov, nuori +ensimäisen komppanian sotamies ("mitenkä hän on meidän ketjuumme +joutunut?" tuikahti ajatus päässäni) lyykistyi yht'äkkiä maahan ja +katsahti ääneti minuun suurilla pelästyneillä silmillään. Hänen +suustansa vuoti verta. Niin, minä muistan sen hyvin. Muistan myöskin, +kuinka melkein metsän rinteessä aivan, tiheässä pensaikossa näin... +_hänen_. Hän oli iso, paksu turkkilainen, mutta minä juoksin suoraan +häntä kohti, vaikka olin heikko ja laiha. Jokin pamahti, jotakin, +niinkuin minusta näytti, äärettömän suurta lensi ohitseni; korvissa +alkoi soida. "Hän ampui minuun", ajattelin minä. Ja kauhusta kiljahtaen +painautui hän selin tiheään orapihlajapensaaseen. Olisi voinut kiertää +pensaan ympäri, mutta pelosta ei hän muistanut mitään, vaan ryömi +pisteleviä oksia vastaan. Yhdellä iskulla löin pyssyn hänen kädestään, +toisella survaisin jonnekin pistimeni. Kuului jotakin mölähdyksen +tahi voihkauksen tapaista. Sitte juoksin eteenpäin. Meidän miehet +huusivat: huraa! kaatuen, ampuen. Muistan, että minäkin ammuin muutamia +laukauksia tultuani jo ulos metsästä kedolle. Yht'äkkiä kaikui "huraa!" +kovemmin ja kaikki lähdimme samalla kertaa liikkeelle eteenpäin. Se +on, emme me, vaan meidän miehemme, sillä minä jäin. Minusta se näytti +omituiselta. Vielä omituisempaa oli se, että kaikki yht'äkkiä katosi; +kaikki huudot ja laukaukset vaikenivat. En kuullut mitään, näin vain +jotakin sinistä; se oli varmaan taivas. Sitte sekin hävisi. + + * * * * * + +En ole koskaan ollut niin omituisessa tilassa. Tuntuu kuin makaisin +mahallani ja näkisin edessäni vain pikkuruisen palasen maata. Muutamia +ruohonkorsia, muurahainen, joka yhtä kortta myöten ryömi alassuin, +pieniä rikkakasoja viimevuotisesta nurmesta — siinä koko minun +maailmani. Ja sen minä näen toisella silmälläni vain, sillä toista +painaa jokin kova esine, varmaankin oksa, johon pääni nojaa. Minun on +hirveän epämukava olla ja minä tahdon liikuttaa ruumistani, vaan en voi +mitenkään ymmärtää, miksi sitä en voi tehdä. Siten kuluu aika. Kuulen +heinäsirkkain sirinän, mehiläisen surinan. Muuta ei ole olemassakaan. +Vihdoin ponnistan voimiani, saan oikean käteni altani vapaaksi ja, +nojautuen molemmin käsin maahan, koetan nousta polvilleni. + +Jotakin pistävää ja pikaista lävistää salamana koko ruumiini polvista +rintaan ja päähän asti, ja minä kaadun taaskin. Taaskin pimeyttä, +taaskaan ei ole olemassa mitään. + + * * * * * + +Heräsin. Miksi näen tähdet, jotka niin kirkkaina tuikkivat Bulgarian +tummansinisellä taivaalla? Enkös ole teltassa? Miksi olen sieltä +kämpinyt ulos? Liikahutan ruumistani ja tunnen tuskallista kipua +jaloissani. + +Niin, olen haavoitettu taistelussa. Vaarallisestiko vai en? Koettelen +jalkojani siltä kohdalta, mistä kivistää. Sekä oikea että vasen jalka +ovat hyytyneen veren peittämät. Kun kosketan niihin käsilläni, niin +tuntuu kipu vieläkin kovemmin. Se on hampaansäryn tapaista kipua: +hellittämätöntä, vihlovaa. Korvissa soi, päätä painostaa. Epäselvään +käsitän, että molemmat jalkani ovat haavoitetut. Mitäs se sitte +merkitsee? Miks'eivät ole korjanneet minua pois? Jokohan turkkilaiset +saivat meistä voiton? Alan muistella, mitä minulle on tapahtunut, +ensin epäselvään, sitte selvemmin, ja tulen siihen päätökseen, ettemme +lainkaan ole voitetut. Sillä minä kaaduin sitä sentään en muista; +mutta muistan, miten kaikki juoksivat eteenpäin, vaan minä en voinut +juosta, ja minulle jäi vain jotakin sinistä silmieni eteen — ja kaaduin +mäen törmälle, aukealle paikalle. Tämän paikan osotti meille pieni +komppanian päällikkömme. "Pojat, tuonne!" huusi hän meille heleällä +äänellään. Ja sinne me tulimme; emme niinmuodoin ole voitetut... +Miksikäs sitte minua ei ole korjattu pois? Tässähän on kedolla aukea +paikka, kaikki on näkyvissä. Enkä minä varmaan yksinäni tässä makaa. +Ampuivathan kovin taajaan. Pitää kääntää päätä ja katsoa. Nyt on se +helpompi tehdä, koska silloin, kun toinnuin ja huomasin ruohon ja +muurahaisen, joka ryömi alassuin, koettaessani nousta ylös, en kaatunut +entiseen asemaani, vaan selälleni. Senpä tähden näenkin nuo tähdet. + +Kohottaudun istuakseni. Se käy hyvin vaikeasti, kun molemmat jalat +ovat poikki. Monta kertaa joudun epätoivoon; lopulta, kivun nostamat +kyyneleet silmissäni, pääsen istumaan. + +Ylläni on palanen tumman sinistä taivasta, jossa helottaa suuri tähti +ja muutamia pienempiä, ympärillä jotakin pimeää, korkeata. Ne ovat +pensaita. Makaan pensaikossa; eivät ole löytäneet minua! + +Tunnen, kuinka hiuksen juuret päässäni liikahtavat. + +Mutta mitenkä olen pensaikkoon joutunut, kun minut kedolla ammuttiin? +Varmaankin olen tänne haavoitettuna ryöminyt, tiedottomana kivusta. +Omituista vain, etten nyt voi hievahtaa, vaan silloin kykenin +laahautumaan pensaiden luo. Ehkäpä minulla silloin olikin vain yksi +haava ja toinen luoti vasta tässä teki lopun minusta. + +Vaaleita, punertavia pilkkuja alkoi pyöriä ympärilläni. Suuri tähti +kalpeni, toiset pienemmät hävisivät. Kuu nousi taivaalle. Kuinka +ihanata nyt on kotona! + +Kummallisia ääniä kuuluu korviini. Ihan on kuin joku voihkisi. +Niin, voihkimista se on. Makaakohan lähettyvilläni joku samallainen +unhottunut, jolta on jalat poikki tahi jolla on luoti vatsassa? +Ei, voihkiminen on niin likellä, eikä ympärilläni ole nähtävästi +ketään. Herra Jumala, itsehän minä voihkinkin! Hiljaista, valittavaa +voihkimista! Jokohan todellakin koskee niin kipeästi? Varmaankin. Minä +vain en käsitä tätä kipua, sillä päässäni on pimeätä, lyijyä. Parempi +on taaskin nukkua, maata, maata vain. — Vaan tokkohan koskaan enää +herään? Yhdentekevä. + +Sillä hetkellä, kun aion käydä maata, valaisee leveä, kalpea kuu valon +juova kirkkaasti sen paikan, jossa lepään, ja minä huomaan jotakin +tummaa ja suurta venyvän noin viiden askeleen päässä minusta. Siellä +täällä sen päällä näkyy välkähdyksiä kuun valosta. Ne ovat nappeja tahi +ampumaneuvoja. Siinä on joko kuollut tahi haavoitettu. Yhdentekevä, +minä käyn maata... + +Ei, se ei ole mahdollista! Meidän miehet eivät ole menneet pois. +He ovat täällä, he ovat voittaneet turkkilaiset ja jääneet tälle +seisontapaikalle. Miks'ei kuulu puhetta, ei nuotiotulen räiskettä. Kai +heikkouteni tähden en kuule mitään. He ovat varmaan täällä. + +"Auttakaa! Auttakaa!" + +Kolkkoja, hurjia, käheitä valituksia pääsee rinnastani eikä kuulu +niihin vastausta. Kovaan kaikuvat ne öisessä ilmassa. Kaikki muu on +ääneti. Heinäsirkat vain sirisevät hellittämättä niinkuin ennenkin. Kuu +katselee minua alakuloisesti pyöreillä kasvoillaan. + +Jos se olisi haavoitettu, niin kyllä olisi semmoisesta huudosta +herännyt. Kuollut se on. Meidänkö miehiä, vai turkkilainen? Voi, Herra +Jumala! Niinkuin se ei olisi samantekevä. Ja uni hiipi tulehtuneille +silmilleni. + + * * * * * + +Loion silmät ummessa, vaikka ammoin aikoja jo olen ollut valveilla. Ei +tee mieli avata silmiä, sillä suljettujen luomien läpi tunnen auringon +paisteen; jos aukaisen silmät, niin niihin koskee. Ja parempihan onkin +olla hiljaa, hievahtamatta... Eilen (eilenhän se taisi olla?) minut +haavoitettiin; on kulunut vuorokausi, kuluu toinen ja minä kuolen. +Yhdentekevä. Parempi on olla hievahtamatta. Olkoon ruumis paikoillaan. + +Kuinka hyvä olisi pysäyttää aivojenkin toiminta; mutta sitä ei saa +millään pidätetyksi. Ajatukset, muistot ahtautuvat päähäni. Mutta se +ei kuitenkaan ole pitkäksi aikaa, kohta tulee loppu. Sanomalehtiin +jää vain muutama rivi, että häviömme muka ei ole suuri: haavoitettuja +niin ja niin monta; kuollut vapaaehtoinen sotamies Ivanov. Ei, eivät +nimeäkään mainitse; sanovat vain: yksi kuollut. Yksi sotamies, niinkuin +tavallinen koira vain... + +Kokonainen kuva loimahtaa kirkkaasti mielikuvituksessani. Siitä on jo +kauan; muutoinhan kaikki, koko elämäni, se elämä, jolloin en vielä +tässä loikonut jalat poikki, oli jo kauan sitte... Astuin katua; +kansanjoukko pidätti minua. Kansa seisoi ja katseli äänettömänä jotakin +valkoista, veristä, surkeasti uikuttavaa. Se oli pikkarainen, sievä +koira; raitiovaunu oli ajanut sen yli. Se oli kuolemaisillaan, niinkuin +nyt minä. Muuan piharenki survasi kansan syrjään, tarttui koiraan +niskasta kiinni ja vei pois. Kansanjoukko hajaantui. + +Vieköhän minut kukaan pois? Ei, makaa vain ja kuole. Vaan kuinka ihana +on elämä... Sinä päivänä (jolloin sille koiralle onnettomuus tapahtui) +olin minä onnellinen. Olin jonkinlaisessa hurmoksessa, ja olihan siihen +syytäkin. Te, muistot, älkää kiusatko minua, jättäkää minut rauhaan! +Mennyt onni, nykyiset tuskat... jospa jäisivätkin vain vaivat, eivätkä +kiusaisi minua muistot, jotka ehdottomasti saavat minun tekemään +vertauksia. Oi, ikävä, ikävä! Olet haavoja pahempi. + +Vaan tuleepa väri. Aurinko paahtaa. Aukaisen silmäni, näen samat +pensaat, saman taivaan, mutta päivän valossa. Ja tuossapa naapurinikin. +Se on turkkilainen, kuollut ruumis. Kuinka tavattoman suuri! Minä +tunnen hänen: se on se sama... + +Edessäni makaa ihminen, jonka minä olen tappanut. Minkä tähden tapoin +hänen? + +Hän makaa siinä kuolleena, verisenä? Miksi ajoi kohtalo hänet tänne? +Kuka on hän? Kentiesi on hänelläkin, niinkuin minulla, i'äkäs äiti, +joka kauan iltasin tulee istumaan matalan majansa ovella, katsellen +kaukaista pohjoista kohti, odotellen, eikö palaja poikansa armas, +työntekijänsä, elättäjänsä. + +Entäs minä? Minä myöskin... Minäpä vaihtaisinkin jo hänen kanssaan. +Kuinka onnellinen hän on: ei hän kuule mitään, ei tunne haavan kipua, +ei kuoleman tuskaa, eikä janoa. Pistin on tunkeutunut suoraan hänen +sydämeensä... Tuossa on hänellä takissa iso reikä; sen ympärillä verta. +_Sen tein — minä._ + +Minä en tahtonut sitä tehdä. Minä en tahtonut pahaa kellekään, kun +sotaan lähdin. Ajatus, että minunkin tulisi ihmisiä tappaa, ikäänkuin +kaikkosi minusta. Minä ajattelin vain sitä, kuinka minä asetan _oman_ +rintani luotien eteen. Ja minä lähdin ja tein sen. + +No, entäs sitte? Hupsu, hupsu! Ja tuo onneton fellah (hänen päällään +oli egyptiläisen puku) — hän on vieläkin vähemmin syyllinen. +Ennenkuin heidät sijoitettiin, kuin sillejä tynnyriin, laivaan ja +vietiin Konstantinopeliin, ei hän ollut kuullut mitään Venäjästä +eikä Bulgariasta. Hänet käskettiin menemään ja hän meni. Ellei hän +olisi mennyt, olisi häntä piesty vitsoilla tahikka olisi joku pasha +ehkä ampunut hänet revolverilla kuoliaaksi. Hän kulki tuon pitkän, +vaivaloisen matkan Stambulista Rustshukiin. Me hyökkäsimme, hän +puolustautui. Mutta huomattuaan, että me olemme hirveitä ihmisiä, emme +pelkää hänen patenttoitua englantilaista luotipyssyään, vaan yhä vain +tunkeudumme eteenpäin, niin hän kauhistui. Kun hän tahtoi juosta pois, +niin hyppäsi muuan pikku mies, jonka hän olisi voinut tappaa yhdellä +mustan nyrkkinsä iskulla, ja syöksi pistimensä hänen sydämeensä. + +Millä lailla hän on syypää? + +Ja millä lailla minä olen syypää, vaikka hänet tapoin? Millä lailla +olen syypää? Miksi vaivaa minua jano? Jano! Kuka tietää, mitä se +sana merkitsee?! Silloinkaan kun me kulimme Rumenian kautta, astuen +hirveässä, neljänkymmenen asteen kuumuudessa viidenkymmenen virstan +taipaleita, en tuntenut sitä, mitä nyt tunnen. Oi, jospa joku tulisi! + +Herra Jumala! Hänellä on tuossa suuressa pullossa varmaankin vettä! +Vaan pitää päästä hänen luoksensa. Sekös käy vaikeaksi! Yhdentekevä, +päästä täytyy. + +Minä ryömin. Jalat laahaavat, heikontuneet kädet jaksavat tuskin +liikuttaa hervotonta ruumista. Kuolleen luo on pari syltä, mutta +minulle on se enemmän — ei enemmän, vaan pahempi — kuin kymmenen +virstaa. Ryömiä kuitenkin pitää. Kaula palaa, sitä polttaa, kuin tuli. +Kuoleehan sitä ilman vettäkin pikemmin. Ehkäpä kuitenkin... + +Ja minä ryömin. Jalat tarttuvat maahan ja jokainen liike synnyttää +sietämätöntä kipua. Minä huudan ja vaikeroin, mutta ryömin sittekin. +Vihdoin on hän jo siinä. Tuossa on jo pullokin... siinä on vettä ja +niin paljon! Kai enemmän kuin puoli pulloa! Oi, vettä minulle riittää +pitkäksi aikaa... ihan kuolemaan saakka! + +Sinä pelastat minut, minun uhrini! Minä aloin irroittaa pulloa +siteistä, nojaten toiseen kyynärpäähäni, kun yht'äkkiä, kadotettuani +tasapainon, kaaduin kasvoilleni pelastajani rinnan päälle. Hänestä +lähti jo kova ruumiinhaju. + + * * * * * + +Sammutin janoni. Vesi oli lämmintä, vaan ei pilaantunutta ja sitä +paitsi oli sitä paljon. Tulen vielä elämään muutamia päiviä. Muistan, +että "Jokapäiväisen elämän fysiologiassa" sanotaan ihmisen voivan elää +ilman ruokaa enemmän kuin viikon ajan, jos vaan saa vettä. Ja sitte +siinä vielä on kerrottu eräästä itsemurhaajasta, joka tappoi itsensä +nälällä. Hän eli hyvin kauan sen takia, että joi. + +No, entä sitte? Jos elänkin vielä viisi, kuusi päivää, mitä siitä +lähtee? Meidän miehet ovat poissa, bulgarialaiset hajalla. Lähellä +ei ole mitään tietä. Yhdentekevä on kuolla. Kolme päivää kestävän +kuolemankamppauksen sijasta olen nyt vain tehnyt itselleni koko viikon +kestävän. Eikö olisi parempi lopettaa? Naapurini vieressä on hänen +pyssynsä, oivallinen englantilainen ase. Ei tarvitse muuta kuin vain +ojentaa kätensä; sitte — yksi silmänräpäys ja on loppu. Patruuneja on +tuossa myöskin kasottain. Hän ei ole ehtinyt ampua kaikkia. + +Lopettaako siis vai odottaa? Mitä? Pelastusta? Kuolemaa? Odottaa siksi +kuin turkkilaiset tulevat ja alkavat nylkeä nahkaa haavoitetuista +jaloistani? Ennenpähän itse... + +Ei, ei saa masentua; tahdon taistella loppuun, niin kauan kuin voimia +riittää. Sillä jos löytävät minut, niin olen pelastettu. Kentiesi +sääriluut eivät ole vahingoittuneet; parantavat minut. Saan nähdä +kotimaani, äitini, Mashan... + +Jumala, älä salli heidän saada tietää, kuinka kaikki todellisuudessa on +tapahtunut! Uskokoot, että olen tapettu yhdellä kertaa tälle paikalle. +Miten tulee heidän käymään, kun kuulevat, että olen kärsinyt vaivoja +kaksi, kolme, neljä päivää! + +Päätäni huimaa; matkani naapurini luo on minut kokonaan masentanut. Ja +tuossa vielä tuo kauhea haju! Kuinka hän on mustunut... minkänäköinen +sitte lienee huomenna tahi ylihuomenna. Ja nyt minä makaan tässä vain +sentähden, ettei ole voimia vetäytyä kauemmaksi. Jahka levähdän, niin +konttaan entiselle paikalleni; parahiksi tuulikin käy sieltä päin ja +puhaltaa löyhkän pois luotani. + +Makaan ihan näännyksissä. Aurinko polttaa kasvojani ja käsiäni. Ei ole +millä verhoutua. Jospa jo pikemmin tulisi yö: se taitaa olla toinen. + +Ajatukset hämmentyvät ja minä vaivun unheeseen. + + * * * * * + +Nukuin kauan, sillä kun heräsin, oli jo yö. Kaikki entisellään: haavoja +pakottaa, naapurini loikoo yhtä suurena ja liikkumattomana. + +En voi olla häntä ajattelematta. Todellako jätin kaikki, mikä oli +minulle rakasta ja kallista, kävelin tuhannen virstan matkan, kärsin +nälkää, vilua ja hellettä, todellako, vihdoin, nyt makaan tässä +tuskissani sen takia vain että tuo onneton lakkaisi elämästä? Ja +näinköhän olen tehnyt mitään hyödyllistä sotaan nähden, paitsi tätä +murhaa? + +Murha, murhaaja... Ja kuka? Minä! + +Kun hankkiuduin sotaan, eivät äiti ja Masha kieltäneet minua, vaikka +itkivätkin minun tähteni. Aatteen sokaisemana en noita kyyneleitä +nähnyt. En ymmärtänyt (nyt sen ymmärrän), mitä tein läheisilleni! + +Ja onko siinä mitä muisteltavaa? Eihän mennyttä saa palautetuksi. + +Vaan mikä omituinen näkökanta tekoni suhteen ilmeni monella +tuttavallani. "Sekös on hupsu! Pyrkii, itse tietämättä minne!" +Kuinka sopivat sellaiset sanat _heidän_ käsitykseensä sankariudesta, +isänmaanrakkaudesta ja muista sellaisista seikoista? Sillä _heidän_ +silmissänsähän minä edustin kaikkia näitä hyveitä. Ja kuitenkin +kaikitenkin olin "hupsu". + +Ja minä matkustan Kishineviin; selkääni sälytetään laukku ja +kaikellaisia muita sotatarpeita. Ja minä astun tuhansien mukana, +joista ehkä löytyy vain muutamia, jotka, niinkuin minä, lähtevät +vapaaehtoisesti sotaan. Muut olisivat jääneet kyllä kotia, jos olisivat +saaneet. Kuitenkin kulkevat hekin, niinkuin me, "itsetietoiset", +kulkevat tuhansia virstoja ja tappelevat samoin kuin mekin tahi ehkä +paremminkin. He täyttävät velvollisuutensa, huolimatta siitä, että heti +jättäisivät kaikki siksensä ja menisivät tiehensä — jos vain saisivat. + +Puhalsi raitis aamutuulonen. Pensaat alkoivat huojua, lentoon pyrähti +unelias lintunen. Tähdet ovat sammuneet. Tummansininen taivas on käynyt +haaleaksi, peittynyt hienoihin, hiilakoihin pilvenhattaroihin; harmaa +hämy kohosi maasta. Tuli kolmas päivä minun... Miksi sitä sanoisi? +Elämäksi? Kuoleman kumppanukseksiko? + +Kolmas... Montako niitä vielä lienee jälellä? Joka tapauksessa ei +monta. Olen tullut kovin heikoksi ja enpä taida kyetä väistymään +ruumiista loitommalle. Kohta joudumme samalle tasolle sen kanssa ja +sitte emme ole vastenmielisiä toinen toisellemme. + +Pitää juoda. Aion juoda kolmasti päivässä: aamusella, puolenpäivän +aikaan ja iltasella. + + * * * * * + +Aurinko nousi. Sen ääretön kehä, jonka poikki kulkevat pensaiden mustat +oksat, on veripunainen. Tänään näkyy tulevan kuuma. Naapurini, kuinka +sinun käy? Nytkin jo olet hirveä. + +Niin, hirveä hän oli. Hänen hiuksensa alkoivat lähteä. Hänen +luonnostaan musta ihonsa kävi kalpeaksi ja keltaiseksi; pöhöttyneet +kasvot pingottivat sitä niin, että se oli korvan takaa haljennut. +Siellä kuhisi matoja. Jalat olivat turvonneet ja kenkien hakasien +väliin oli noussut isoja rakkoja. Ja hän itse oli kokonaan paisunut +vuoreksi. Mitä tekeekään hänestä aurinko tänään? + +Maata niin likellä häntä on sietämätöntä. Minun täytyy kontata +etemmäksi, maksoi mitä maksoi. Mutta jaksankohan? Kykenen vielä kättäni +nostamaan, pullon aukaisemaan, juomaan, mutta — raskasta, liikkumatonta +ruumistani siirtämään? Joka tapauksessa koetan liikkua, vaikka +vähänkin, vaikka puoli askelta tunnissa. + +Koko aamu kuluu minulta tässä työssä. Kipu on kova, mutta mitä se +minulle nyt on? Minä en enää muista, en voi kuvitella itselleni terveen +ihmisen tuntemia. Olenpa jo ikäänkuin tottunut kipuun. Tänä aamuna +ryömin sittenkin noin kahden sylen verran ja ilmestyin entiselle +paikalleni. Mutta kauan en saanut raitista ilmaa nauttia, jos raitista +ilmaa voi sanoa olevan kuuden askeleen päässä mätänevästä ruumiista. +Tuuli kääntyy ja tuo jälleen minua kohti niin kovaa löyhkää, että minua +eltoo. Tyhjä vatsa kutistuu tuskallisesti ja suonenvedontapaisesti; +kaikki sisälmykset kääntyvät ylösalasin. Ja pahanhajun saastuttamaa +ilmaa oikein valumalla valuu päälleni. Joudun epätoivoon ja itken. + + * * * * * + +Ihan masentuneena, typertyneenä ja melkein tiedottomana makasin minä. +Yhtäkkiä... eiköhän se vain ole sairaan mielikuvituksen harhaluuloa? +Minusta näyttää, ettei ole. Niin, puhetta se on. Kavioiden kapsetta, +ihmisten ääniä. Olin vähällä huudahtaa, mutta maltoin mieltäni. Mitä, +jos ne ovat turkkilaisia? Mitä silloin? Näiden tuskien lisäksi tulee +vielä toisia, vielä kauheimpia, joista hiukset nousevat pystyyn, jo +silloinkin kun niistä sanomalehdissä lukee. Nylkevät nahan, kärventävät +haavoittuneet jalat... Hyvä jos vain sen tekevät; hehän ovat +kekseliäitä. Onko todellakin parempi päättää päivänsä heidän käsissään, +kuin kuolla tähän? Mutta jos ne ovat — meidän miehiä? Kirotut pensaat, +miksi olette kasvaneet ympärilleni noin tiheäksi aidaksi? En mitään +näe niiden läpi; yhdestä kohdin vain avautuu, ikäänkuin ikkunasta, +oksien välistä näkö kaukaisuuteen, loilanteesen. Siellä, näköjään, on +puro, josta joimme vettä taistelun edellä. Niin, tuollahan on se iso +paasikin, joka oli pantu puron poikki sillaksi. Siitäpä he varmaan +ajavat yli. Puhelu hiljenee. En voi erottaa, mitä kieltä he puhuvat: +kuuloinkin on käynyt heikoksi. Herra Jumala! jos ne ovat meidän +miehiä... Huudan heille; he kuulevat ääneni purollekin asti. Se on +parempi kuin joutua bashibusukkien kynsiin. Mikseivät he jo tule? +Kärsimättömyys kiusaa minua; en huomaa ruumiinkaan hajua, vaikka se ei +ole ollenkaan vähentynyt. + +Ja yht'äkkiä näkyy puron ylimenopaikalla kasakoita! Siniset puvut, +punaiset housunhulpiot, keihäät. Heitä on kokonainen puolisataa. +Edellä, uljaan hevosen selässä, mustapartainen upseeri. Tuskin olivat +ne puolisataa päässeet puron yli, niin hän kääntyi satulassaan koko +ruumiillaan taaksepäin ja huusi: "Juoksu-u-un ma-ars!" + +— Seiskaa, seiskaa, Jumalan tähden! Auttakaa, auttakaa, veljet! huudan +minä; mutta jykevien hevosten kavioiden kapse, miekkojen helinä ja +kasakkain äänekäs puhelu on minun kähinääni kovempi — ja he eivät kuule +minua. + +Voi, kirousta! Näännyksissä kaadun kasvoilleni maahan ja alan kovasti +itkeä. Kumoon kaatamastani pullosta vuotaa vesi, elämäni, pelastukseni, +kuolemani tuonnemmaksi lykkäys. Mutta sen minä huomaan vasta kun +pullossa vain on puoli lasillista jäljellä ja kaikki muu on mennyt +ahnaaseen, kuivaan maahan. + +Voinkin muistella sitä kauhistusta, joka valtasi minun tuon hirveän +tapauksen jälkeen? Minä makasin hievahtamatta, silmät puoliummessa. +Tuuli kääntyi vähä väliä ja milloin puhalsi päälleni raitista, puhdasta +ilmaa, milloin jälleen ympäröi minua löyhkällä. Naapurini kävi sinä +päivänä niin hirveännäköiseksi, ettei sitä voi kuvatakaan. Kun kerran +aukasin silmäni katsoakseni häneen, niin kauhistuin. Kasvoja ei hänellä +enää ollut. Ne olivat hajaantuneet irti luista. Hirvittävä luinen hymy, +ikuinen hymy näytti minusta inhottavammalta, kauheammalta kuin koskaan, +vaikka monastikin olin pidellyt pääkalloja käsissäni ja leikellyt +kokonaisia päitä. Tämä sotilaan puvussa oleva ruumis kiiltonappineen +sai minut vapisemaan. "Tämmöistä se on sota", ajattelin minä. "Tässä +sen kuva." + +Mutta aurinko polttaa ja paahtaa kuin ennenkin. Käteni ja kasvoni ovat +ammoin aikoja poltetut. Jäljellä olleen vesitilkan join loppuun. Jano +vaivasi niin kovasti, että, päätettyäni juoda pienen kulauksen, joinkin +yhteen otteeseen kaikki. Voi, miksi en huutanut kasakoille, kun olivat +niin likellä minua! Vaikkapa olisivat olleet turkkilaisia, olisi se +sittenkin ollut parempi. Olisivatpahan kiduttaneet tunnin, pari, vaan +nyt en tiedä, kuinka kauan tässä vielä täytyy virua ja kärsiä. Äitini, +armahin! Revit pois harmaat hiuksesi, lyöt päätäsi seinään, kiroat sen +päivän, jolloin minut synnytit, kiroat koko maailman, että se ihmisten +kärsittäväksi on keksinyt sodan! + +Mutta varmaan te ja Masha ette saakaan kuulla vaivoistani. Hyvästi +äitini, hyvästi morsiameni, rakkahani! Oi, kuinka raskasta, katkeraa! +Sydänalaa kouristaa. + +Taaskin tuo pieni valkoinen koira! Piharenki ei sitä säälinyt, vaan +iski sen pään seinään ja heitti ruomaan, jonne rikat ja likavesi +viskataan. Mutta se eli vielä. Ja kärsi vielä kokonaisen päivän. Vaan +minä olen sitäkin onnettomampi, sillä kärsin kokonaista kolme päivää. +Huomenna on neljäs, sitte viides, kuudes... Kuolema, missä olet? Tule, +tule! Ota minut! + +Mutta ei tule kuolema eikä ota minua. Ja minä makaan hirveässä +päivänpaisteessa eikä ole minulla veden tippaakaan, millä virkistäisin +polttavaa kurkkuani, ja kuollut ruumis saastuttaa minua. Se on jo +ihan hajaannuksen tilassa. Myriadeja matoja tippuu siitä. Kuinka ne +kuhisevat! Kun se on syöty ja siitä ei ole jäljellä muuta kuin luut ja +puku, sitte tulee minun vuoroni. + +Kuluu päivä, kuluu yö. Yhä samaa. Tulee aamu. Yhä samaa. Kuluu vielä +päivä... + +Pensaat huojuvat ja suhahtelevat, aivan kuin hiljaa puhelisivat. "Nyt +sinä kuolet, kuolet", kuiskailevat ne. "Et saa nähdä, et saa nähdä, et +saa nähdä!" vastaavat pensaat toiselta taholta. + +— Eipä niitä tässä voi nähdäkään! kajahtaa ääni lähelläni. + +Minä säpsähdän ja toinnun kerrassaan. Pensaista katselevat minua +jefreitterimme leppeät, siniset silmät. + +— Lapiot tänne! huutaa hän. — Tässä on vielä kaksi: yksi meidän ja yksi +heidän! + +— Ei tarvitse lapioita, ei saa kuopata minua, minä elän! tahdon huutaa; +mutta ainoastaan heikko huokaus pääsee kuivettuneilta huuliltani. + +— Herra Jumala! Vieläkö hän elää? Herra Ivanov! Miehet! Tulkaa tänne, +meidän herramme elää! Ja kutsukaa lääkäri! + + * * * * * + +Puolen minutin perästä kaadetaan vettä suuhuni, vettä ja vielä jotakin +muuta. Sitte kaikki katoaa. + +Tasaisesti huojuen liikkuvat kantopaarit. Tämä tasainen liikunto +viihdyttää minua. Milloin herään, milloin jälleen nukun. Sidottuja +haavoja ei pakota; omituinen, selittämättömän mielihyvän tunne virtaa +läpi koko ruumiini... + +— Sei-so! Laske aa-las! Sairaanhoitajat, neljäs vaihdos, mars! +Paareihin kiinni ! Nos-ta! + +Näin komentaa Pjotr Ivanitsh, lasarettiupseerimme, pitkä, laiha ja +hyvin lempeä mies. Hän on niin iso, että kääntäessäni silmäni hänen +puoleensa, aina vain näen hänen päänsä harvoine, pitkine partoineen +ja olkapäänsä, vaikka paareja hartioillaan kantaakin neljä kookasta +sotamiestä. + +— Pjotr Ivanitsh! kuiskaan minä. + +— Mitä, kultaseni? + +Pjotr Ivanitsh kumartuu puoleeni. + +— Pjotr Ivanitsh, mitä lääkäri teille sanoi? Kuolenko kohta? + +— Mitä te, Ivanov, joutavia! Ette te kuole. Teillähän on kaikki luut +eheät. Koko onnenpoika! Ei luuta, ei suonta poikki. Vaan kuinka olette +elänyt nämä kolme ja puoli vuorokautta. Mitä olette syönyt? + +— En mitään. + +— Entä juonut? + +— Turkkilaiselta otin pullon. Pjotr Ivanitsh, nyt en jaksa puhua. Sitte. + +— No, Jumalan huomaan, kultaseni, maatkaa makeasti. + +Jälleen uni ja unhe... + +Minä heräsin osastomme lasaretissa. Vieressäni seisoo tohtori, +laupeuden sisaret ja paitsi heitä näen vielä kuuluisan pietarilaisen +lääkärin tutut kasvot, jotka ovat kumartuneet jalkojeni yli. Hänen +kätensä ovat veressä. Hän puuhaa kotvasen jalkojeni ääressä ja kääntyy +puoleeni: + +— No, teidän Jumalanne on onnentuoja, nuori mies! Eloon jäätte. Toinen +käpälä teiltä kyllä otettiin, vaan mitäpä siitä. Jaksatteko puhua? + +Minä voin puhua ja kerron heille kaikki, mitä tässä on kirjotettu. + + + + +YÖ. + + +I. + + +Taskukello kirjoituspöydällä takoi nopeasti ja yksitoikkoisesti kahta +nuottia. Erotusta noiden nuottien välillä oli hienonkin kuulon vaikea +huomata, mutta kellon omistajasta, siitä kalpeasta miehestä, joka istui +pöydän ääressä, tuntui kellon tikutus kokonaiselta laululta. + +— Se on iloton ja alakuloinen, tuo laulu, puhui itsekseen kalpea mies: +— aika itse laulaa sitä ja, aivan kuin opetukseksi minulle, laulaa se +noin ihmeteltävän yksitoikkoisesti. Kolme, neljä, kymmenen vuotta sitte +tikutti kello juuri samalla lailla, kuin nytkin, ja kymmenen vuoden +kuluttua tulee se vieläkin tikuttamaan juuri samalla lailla... aivan +samalla lailla. + +Ja kalpea mies loi kelloon samean katseensa, vaan käänsi oitis pois +silmänsä sinne, minne, niitäkään näkemättä, aikaisemmin oli katsonut. + +— Kellon tahdin mukaan on koko elämä kulunut näennäisine +vaihtelevaisuuksineen, suruineen ja iloineen, epätoivoineen ja +hurmauksineen, vihamielisyyksineen ja rakkauksineen. Ja nyt vasta, +tänä yönä, kun kaikki suuressa kaupungissa ja suuressa kartanossa +nukkuu, ja kun ei muita ääniä ole olemassa, paitsi sydämen tykytystä +ja kellon tikutusta, nyt vasta näen minä, että kaikki nuo kaihot, +ilot, ihastukset ja kaikki, mitä elämässä on tapahtunut — kaikki +on ollut ruumiittomia haamuja vain. Toiset, — niitä, joita olen +takaa ajanut, tietämättä minkä vuoksi; toiset, — niitä, joita olen +paennut, tietämättä miksi. Silloin en tietänyt, että elämässä on vain +yksi todellisesti oleva — aika. Aika, joka kuluu niin säälimättömän +tasaisesti, pysähtymättä siinä, jossa kauemmin aikaa tahtoisi +pysähtyä se onneton, joka elää hetkeä varten, ja joka ei tee kiirettä +vähintäkään edes silloin, kuin todellisuus on niin raskas, että tekisi +mieli pitää sitä haihtuneena unena; aika, joka osaa vain yhden laulun, +sen, jota minä nyt kuulen niin tuskallisen selvään. + +Hän ajatteli sitä ja kello yhä vain tikuttamistaan tikutti, +kiusallisesti vedellen ajan i'ankaikkista laulua. Monta seikkaa +muistutti hänelle tuo laulu. + +— Todellakin kummallista. Minä tiedän, että usein joku omituinen haju, +tavaton esine tahi räikeä sävelmä herättää muistiin kokonaisen kuvan +kauan sitte eletyistä oloista. Muistan, kuinka kerran olin läsnä +erään henkilön kuolinvuoteen ääressä; silloin pysähtyi italialainen +posetiivinsoittaja avonaisen ikkunan eteen, ja samalla hetkellä, kun +sairas jo oli sanonut viimeiset epäselvät sanansa ja, heitettyään +päänsä taaksepäin, koristen teki lähtöä, kuului typerä sävelmä +oopperasta "Martta": + + Linnuillen + Tyttöjen + Karaistut on nuolet... + +Siitä saakka joka kerta, kun satun kuulemaan tuon sävelmän — toisinaan +kuulen sen vieläkin, sillä typeryydet eivät helposti haihdu — ilmestyy +oitis silmieni eteen rutistettu päänalainen ja siinä kalpeat kasvot. +Ja kun näen ruumissaaton, alkaa pikku posetiivi oitis soittaa korvaani +tuota samaa sävelmää: + + Linnuillen tyttöjen... + +Hyi, kuinka inhottavaa!... Vaan mitä minä aloinkaan ajatella? Niin +vainkin: minkä tähden kello, jonka ääneen, näköjään, jo aikoja sitte +olisi pitänyt tottua, muistuttaa minulle niin paljoa? Koko elämää. +"Muista, muista, muista..." Muistan! Jopa liiankin hyvin muistan, +yksin senkin, jota olisi parempi olla muistamatta. Noista muistoista +kasvot vääntyvät, nyrkki puristautuu ja lyö rajusti pöytään... Nyt +isku vaiensi kellon äänen ja silmänräpäyksen ajan en kuule sitä, +mutta ainoastaan silmänräpäyksen vain, jonka jälkeen uudelleen kaikuu +röyhkeästi, kiusallisesti ja itsepäisesti: + +— Muista, muista, muista... + +Kyllä, kyllä muistan. Ei minulle muistuttaa tarvitse. Koko elämä on +tuossa kuin kämmenellä edessäni. On siinä ihaeltavaa! + +Hän huudahti sen kovaan pakahtuneella äänellä; hänen kulkkuaan kuristi. +Hän luuli näkevänsä koko elämänsä; hän muisti koko jonon törkeitä ja +synkkiä kuvia, joissa hän itse oli toimivana henkilönä; muisti elämänsä +koko lo'an, käänsi ylösalaisin sielunsa kaiken lo'an eikä löytänyt +siitä yhtään puhtoista, kirkasta murustakaan, ja oli vakuutettu, ettei +hänen sieluunsa ollut jäänyt mitään muuta, kuin lokaa. + +— Eikä niin, ettei ole jäänyt, vaan siellä ei ole koskaan edes mitään +ollutkaan, oikaisi hän ajatustaan. + +Heikko, arka ääni kuiskasi hänelle jostakin kaukaisesta sielun +sopukasta: + +— Eiköpähän toki ole ollut? + +Hän ei kuullut sitä ääntä tahi ainakaan ei ollut kuulevinaan sitä, vaan +kiusasi yhä itseään. + +— Kaikki olen muistiini johdattanut ja minusta näyttää, että olen +oikeassa, ett'ei ole kohtaa, johon pysähtyä, minne jalkaa panna +astuakseni ensimäistä askelta eteenpäin. Minnekä eteenpäin? En tiedä, +mutta ulos ainakin tästä lumotusta piiristä. Menneisyydessä ei ole +tukea, sillä kaikki on valhetta, kaikki petosta. Valhetellut olen +itse itselleni ja pettänyt itseäni, mistään välittämättä. Sillä +lailla pettää muita veijari, joka sanoo pohatta olevansa ja kertoo +rikkauksistaan, jotka ovat jossakin "siellä" "vielä perimättä", mutta +jotka ovat olemassa, ja lainailee rahoja oikealta ja vasemmalta. Koko +ikäni olen jäänyt velkaa itselleni. Nyt on tullut tilin aika ja — minä +olen tahallisen väärän konkurssin tekijä... + +Hän mietti näitä sanoja omituisella mielihyvällä. Hän ikäänkuin ylpeili +niistä. Hän ei huomannut, että, nimittäessään koko elämätään petokseksi +ja sekoittaessaan itseään lokaan, hän nytkin valhetteli samalla +pahimmalla valheella maailmassa, valheella omalle itsellensä. Sillä +toden teolla ei hän ollenkaan pitänyt itseään niin huonona. Olisipa +joku toinen sanonut hänelle edes kymmenennen osan siitä, mitä hän itse +syyti päälleen sinä pitkänä iltana, niin ei olisi hänen kasvoilleen +noussut häpeän puna, hänen tunnustaessaan moitetta oikeutetuksi, vaan +vihan puna. Ja silloin hän kyllä olisi osannut vastata solvaajalle, +joka olisi kajonnut hänen kunniaansa, — tuohon, jota hän nyt itse näkyi +niin säälimättä jalkojensa alle polkevan. + +Hänkö itse? Hän oli jo siinä tilassa, ettei enää voinut sanoa +itsestään: minä itse. Hänen sielussaan kajahteli ääniä, jotka puhuivat +eri tavoin, ja mikä näistä äänistä oikeastaan kuului hänelle, hänen +minälleen, sitä ei hän itsekään voinut ymmärtää. Ensimäinen ääni hänen +sielussaan, kaikista selvin, ruoski häntä varmoilla, jopa kauniillakin +puheilla. Toinen, epäselvä, mutta kärkäs ja itsepäinen tukahutti +toisinaan ensimäisen. "Älä kiusaa itseäsi kuoliaaksi", sanoi se. "Petä +mieluummin loppuun asti, petä kaikkia. Ole olevinasi toisille muuta, +kuin olet, niin on hyvä ollaksesi." Olipa vielä kolmaskin ääni, se +sama, joka kysyi: "Eiköpähän toki ole ollut?" mutta se ääni puhui +arasti ja tuskin kuultavasti. Sitä hän ei edes koettanut erottaakaan. + +— Petä kaikkia... Ole olevinasi muuta, kuin olet... Enkös minä sitä +sitte ole koettanutkin tehdä koko ikäni? Enkös sitte olekin pettänyt, +enkös olekin näytellyt osaa ilvenäytelmässä? Ja mitä "hyvää" siitä on +lähtenyt? Se vain, että vielä nytkin teeskentelen, kuin näyttelijä, +nytkään vielä en ole se, mikä toden perään olen. Vaan tokko minä edes +tiedän, mitä minä toden perään olen? Liiaksi olen takertunut voidakseni +sitä tietää. Mutta saman tekevä, minä tunnen, että tässä jo muutamia +tunteja perättäin teeskentelen ja pidän itselleni surkeita puheita, +joita itsekään en usko, jopa puhun nytkin ennen kuolemaa. Todellako +ennen kuolemaa? Kyllä, kyllä, kyllä! huudahti hän kovaan, joka kerta +vihaisesti painaen nyrkillään pöydän laitaan. — Täytyyhän sitä vihdoin +viimein selviytyä sekasorrosta. Solmu on niin solmittu, ettei saa auki: +se on hakattava poikki. Mitä varten minun pitikään lykätä tuonnemmaksi, +raastella sieluani, joka ilmankin jo on riekaleiksi raastettu? Kun se +kerran oli päätetty, niin miksi sitte istua, kuin mikäkin pölkky kello +kahdeksasta illalla tähän saakka? + +Ja hän kävi kiireesti vetämään esille turkkinsa povitaskusta revolveria. + + + + +II. + + +Hän oli todellakin istunut yhdessä kohdin kello kahdeksasta illalla +kolmeen asti yöllä. + +Seitsemän aikaan illalla, tänä elämänsä viimeisenä päivänä, oli +hän lähtenyt asunnostaan, ottanut ajurin, istunut selkä kumarassa +rekeen ja ajanut toiseen päähän kaupunkia. Siellä asui hänen vanha +ystävänsä, muudan lääkäri, joka, sen hän tiesi, sinä päivänä oli +lähtenyt vaimoineen teaatteriin. Hän tiesi, ettei tapaa isäntäväkeä +kotona eikä lähtenytkään sinne lainkaan tavatakseen heitä. Sisään, +työhuoneeseen hänet varmaan lasketaan läheisenä tuttavana, ja sitä hän +vain tarvitsikin. + +— Ihan varmaan lasketaan; sanon tarvitsevani kirjoittaa kirjeen. Kunhan +vain Dunjasha ei jäisi huoneeseen seisoa töröttämään... No, hyvä mies, +annappas nyt luistaa pikemmin! huusi hän ajurille. + +Ajuri — pienikasvuinen, vanhuudesta kyyryselkäinen mies, jonka hyvin +laihan kaulan ympäri oli kääritty leveän kauluksen alta esiinpistävä +kirjava kaulahuivi ja jonka kellertävänharmaat hapset riippuivat +äärettömän suuren lakin alta — moiskahutti suullaan, nykäsi ohjaksia, +moiskahutti vielä kerran ja vastasi sukkelaan rämeällä äänellä: + +— Kyllä perille viedään, älkää epäilkökään, hyvä herra. No, no!... +Sekös kujeilee! Jumala nähköön sitä hevosta! No! — Hän sivautti hevosta +piiskalla, johon se vastasi hieman huiskauttamalla häntäänsä. — Minä +kyllä tahtoisin mieliksi tehdä, vaan jo se isäntä antoi semmoisen +konin, ettei mihin panna... Herratkin suuttuvat, vaan minkäs sille +tekee. Ja isäntä sanoi: sinä, sanoo, vaari olet vanha, niin siin' +on sulle vanha konikin. Yhenikäisiä, sanoo, olette. Ja muut miehet +nauramaan. Mitäs ne, mielellään kyllä kurkkujaan kakistelevat. +Tietäähän sen, mitä ne ymmärtävät. + +— Eivätkö ymmärrä? kysyi reessä istuja, samalla kertaa ajatellessaan, +ettei päästäisi Dunjashaa työhuoneeseen. + +— Eivät ymmärrä, hyvä herra, eivät ymmärrä; vielä ne mitä +ymmärtäisivät! Tuhmia ovat ja nuoria. Meidän pihassa olen minä ainoa +vanha. Ja tokko sitä vanhaa miestä saa loukata? Kahdeksaskymmenes on +jo menossa, ja ne vielä nauraa virnailevat. Kaksikymmentäkolme vuotta +sotamiehenä palvelin... Tietäähän sen, tuhmia ovat... No, vanha luuska! +Siihenkös kohmetuit! + +Hän sivahutti taaskin hevosta piiskalla, mutta kun tämä ei ollut siitä +milläänkään, niin hän lisäsi: + +— Minkä sille tekee: varmaan on jo silläkin toinen kolmatta menossa. +Nääs sen, kuinka häntä tutisee... + +Erään suuren rakennuksen ikkunassa olevan valaistun kellotaulun +osottimet näyttivät puoli kahdeksaa. + +— Varmaan ovat jo lähteneet, ajatteli reessä ajaja tohtorista ja hänen +rouvastaan. — Vaan ehkä eivät olekaan... Ukko, älä kiirehdi kovin! Aja +hiljemmin: ei minulla minnekään kiirettä ole. + +— Tiettyhän se, ettei minnekään, ihastui ukko. — Parempihan se onkin +hiljakseen ajo. No, vanha! + +Ajoivat vähän aikaa ääneti. Sitte ukko kävi rohkeammaksi. + +— Sanoppas minulle, hyvä herra, alkoi hän yht'äkkiä puhella, kääntyen +herran puoleen, jolloin näkyivät hänen nyrkinkokoiseksi kutistuneet +kurttuiset kasvonsa, harva, harmaa partansa ja punaiset silmäluomensa: +— mistä se semmoinen ilkeys ihmiseen tulee? Meillä oli muudan ajuri, +Ivan nimeltään. Nuori, viidenkolmatta vuotinen, ehkäpä nuorempikin. +Vaan kuka sen tietää, minkä tähden ja mistä syystä, itsensä mies +surmasi. + +— Kuka? kysyi ajaja hiljaa ja käheästi. + +— Ka, se Ivan, Ivan Sidorov, mikä meillä ajurina oli. Iloinen mies +oli ja ahkera työmies, sen sanon suoraan. Vaan kuulehan! Tämmöinen se +oli! Maanantaina kun oli illallinen syöty, pantiin maata. Vaan Ivan +pani maata syömättä. Päätäni, sanoo, särkee. Meidän maatessa sitte +yöllä nousi ylös ja lähti ulos. Vaan sitä ei kukaan nähnyt. Mentiin +aamulla hevosta valjastamaan, niin mies tallin naulassa riippuu. +Valjaat oli naulasta ottanut ja pannut viereen maahan ja nuoran naulaan +kiinnittänyt... Voi, hyvä Jumala! Ihan se silloin kuin sydämeen koski. +Ja mikä siinä syy, että ajuri hirteen menee? Saattaako sitä nyt ajuri +hirttäytyä! Ihme, kumma! + +— Mitenkä niin? kysyi ajaja ryäistyään ja vapisevin käsin kietoutuen +tiukemmin turkkiinsa. + +— Niitä semmoisia ajatuksia kun ei ole ajurilla. Työ sillä on raskas, +vaivaloinen. Aamusin, kun tuskin vielä päivä koittaa, pitää hevonen +valjastaa ja ajamaan lähteä. Ja viluhan siinä pakkasessa tulee. +Kunpa vain kapakassa lämmitellä kerkiäisi, päivän saatavan saisi, +kaksi ruplaa viisikolmatta kopeikkaa täyteen ja sitte — nukkumaan! +Ajatellakin tuota vaikea on. Toista se on teidän, herrasmiesten, elämä, +teille kyllä voi päähän jos mikä pistää tuollaisesta ravinnosta. + +— Mistä ravinnosta? + +— Kevyistä ruo'ista. Sillä aamulla kun nousee herra, niin kauhtanaansa +pukeutuu, juopi teen ja huoneessaan kävellä alkaa. Kävelee ja syntiä +ylt'ympärillä. Olen sitä vähin minäkin nähnyt, ja tiedän. Teginskin +rykmentissä — Kaukaasiassa silloin palvelin — oli meillä muudan +semmoinen herra, luutnantti ruhtinas Vihljajev; palvelijana hänellä +olin... + +— Seis, seis! sanoi herra yhtäkkiä. — Tänne näin, lampun kohdalle. +Siitä minä kyllä jalkaisin pääsen. + +— Kuinka tahdotte; vaikkapa jalkaisinkin. Kiitoksia paljo, herra. + +Ajuri käänsi ja katosi alkavaan tuiskuun; herra taas astui kumarassa +selin eteenpäin. Kymmenen minutin kuluttua, noustuaan paratiportaita +kolmanteen kerrokseen, soitti hän kelloa viheriällä veralla verhotun +ja kiiltäväksi puhdistetulla vaskilevyllä varustetun oven kohdalla. +Loppumattoman pitkiltä näyttivät hänestä ne muutamat hetket, ennenkuin +ovi avattiin. Hänet valtasi mielentylsyys ja unhoitus; kaikki katosi: +tuskallinen entisyys, pienessä hutikassa olleen vanhuksen laverrus, +joka sattui niin omituisesti kohdalleen ja sai hänet kulkemaan lopun +matkaa jalkaisin, jopa se hänen aikeensakin, jossa hän sinne oli +tullut. Hänen silmiensä edessä oli vain viheriäinen ovi mustine +nauloilleen ja vaskilevyineen, eikä koko maailmassa ollut muuta, kuin +se. + +— Kas, Aleksei Petrovitsh! + +Se oli Dunjasha, joka kyntteli kädessä aukaisi oven. + +— Ja herra ja rouva kun vastikään läksivät ulos; ihan justiinsa +rappusia alas menivät. Kumma kun ette vastaan tullut. + +— Ovatko lähteneet ulos? Sepä nyt oli harmillista, todellakin! +valehteli hän niin kummallisella äänellä, että häntä silmiin +katselevan Dunjan kasvoille kuvastui epäilys — ja minun kun olisi +ollut niin välttämättä tarvis. Kuulkaahan, Dunjasha, minä pistäydyn +silmänräpäykseksi herran huoneeseen... Saako? kysyi hän aralla äänellä; +— kyllä minä heti, kirjelipun ainoastaan... on vähän asiaa... + +Hän katseli kysyvin silmin itsepäisesti Dunjashaa, riisumatta yltään ja +liikkumatta paikaltaan. Dunjasha joutui hämilleen. + +— Mitä te nyt, Aleksei Petrovitsh, enhän minä ole ennenkään... eikä se +ole ensi kertaa! sanoi hän loukattuna. — Tehkää niin hyvin. + +Todellakin, miksi tätä kaikkia, miksi tätä kaikkia puhunkaan? Sittenkin +tulee hän perässäni. Pois pitää laittaa. Vaan minne hänet laittaa? +Arvaa, ihan varmaan arvaa; ellei jo ole arvannutkin. + +Ei Dunjasha mitään arvannut, vaikka olikin äärettömästi ihmeissään +vieraan omituisesta nä'östä ja käytöksestä. Hän oli yksin koko +kortterissa ja oli tyytyväinen, kun sai edes viisi minuttia olla elävän +ihmisen parissa. Pantuaan kynttelin pöydälle, asettui hän oven suuhun. + +— Mene pois, mene Jumalan tähden, pyyteli häntä ajatuksissaan Aleksei +Petrovitsh. Hän istuutui pöydän ääreen, otti paperiarkin ja alkoi +miettiä, mitä kirjoittaisi, tuntien Dunjashan katseen, joka, niinkuin +hänestä näytti, luki hänen ajatuksensa. + +"Pietari Nikolajevitsh", — kirjoitti hän, pysähtyen joka sanalla, — +"minä kävin luonasi hyvin tärkeässä asiassa, joka..." + +— Joka, joka, kuiskasi hän, — vaan Dunjasha seisoo siinä yhä +paikallaan. — Dunjasha, tuokaa minulle lasi vettä, lausui hän yht'äkkiä +kovaan ja päättävästi. + +— Hyvä on, Aleksei Petrovitsh. Hän kääntyi ja meni ulos. + +Silloin nousi vieras istualtaan ja meni varpaisillaan sukkelaan +sohvan luo, jonka yläpuolelle tohtori oli ripustanut revolverin ja +ja sapelin, mitkä hänellä oli ollut Turkin sodassa. Tuota pikaa +aukaisi hän nahkakotelon, otti siitä revolverin ja pisti sen turkkinsa +povitaskuun, otti sitte kotelon laukusta muutamia patruuneja ja +pisti nekin taskuunsa. Kolmen minutin kuluttua oli Dunjashan tuoma +vesilasi tyhjennetty, kesken kirjoitusta jäänyt kirje kiinni pantu ja +Aleksei Petrovitsh lähti kotiaan. "Lopettaa pitää, lopettaa!" pyöri +ajatus hänen päässään. Mutta ei hän käynyt heti lopettamaankaan kotia +tultuaan; huoneeseen tultuaan ja pantuaan oven lukkoon, heittäytyi +hän, riisumatta, nojatuoliin, näki valokuvan, kirjan, tapettien kuvat, +kuuli pöydälle unhottamansa kellon tikutuksen ja vaipui mietteisiinsä. +Ja istui siten, jänterettäkään hievahtamatta, myöhään yöhön, siihen +hetkeen asti, jolloin me hänet tapasimme. + + + + +III. + + +Revolveri ei pitkään aikaan lähtenyt hänen kapeasta taskustansa; sitte, +kun se jo oli pöydällä, näyttäytyi, että kaikki patruunat, paitsi yhtä, +olivat pudonneet pieneen reikään. Aleksei Petrovitsh riisui turkin +yltään ja aikoi ottaa puukon ratkoakseen taskun ja ottaakseen patruunat +ulos, mutta muutti mielensä, hymähti vienosti toisella suupielellä ja +seisattui. + +— Mitä varten vaivata itseäni? Riittäähän se yksikin. + +— Kyllä, hyvinkin riittää tuo pikkarainen murunen siihen, että kaikki +on lopussa ja i'äksi päiviksi. Koko maailma katoaa; ei jää sääliä, ei +loukattua itserakkautta, ei soimausta itseään kohtaan, ei ihmisiä, +jotka vihaavat ja ovat olevinaan hyviä ja yksinkertaisia, ihmisiä, +joita voi nähdä läpi ja joita halveksii, ja joiden edessä kuitenkin +sitä itsekin on olevinaan rakastava ja hyvää suopa. Ei sitte enää petä +itseään eikä muita, vaan jälelle jää totuus, ikuinen olemattomuuden +totuus. + +Hän kuuli äänensä; hän ei ajatellut enää, vaan puhui ääneen. Ja se, +mitä hän sanoi, tuntui hänestä inhottavalta. + +— Taaskin samaa... Kuolet, tapat itsesi — etkä kuitenkaan ilman +puheitta tule toimeen. Ketäs varten, kenen edessä kujeilet? +Itsesi edessä. Oi, jo riittää, riittää... kertasi hän väsyneellä, +masentuneella äänellä ja koetti vapisevalla kädellä avata revolverin +kovassa kiinni olevaa lukkoa. Vihdoin lukko aukeni; rasvattu patruuna +soljahti aukkoonsa; hana kohosi kuin itsestään. Ei mikään voinut estää +kuolemasta: revolveri oli mallikelpoinen, ovi oli lukossa eikä kukaan +päässyt sisään. + +— No, Aleksei Petrovitsh! sanoi hän, kovasti puristaen revolveria. + +— Entäs kirje? vilahti yht'äkkiä hänen päässään. + +— Miksi, ketä varten? Kaikkihan katoaa eikä jää mitään; mitäs se minuun +kuuluu... + +— Vaikka vainkin. Mutta kirjoitan sittenkin. Eikö kertaakaan saisi +puhua kaikkia ihan vapaasti, mistäkään piittaamatta, ja pääasiallisesti +— omasta itsestään. Tämähän on harvinainen, hyvin harvinainen +tilaisuus, ainoa laatuaan. + +Hän laski pois revolverin, otti laatikosta vihkosen postipaperia ja +vaihdettuaan muutamia kyniä, joilla ei voinut kirjoittaa, vaan jotka +taittuivat ja pilasivat paperin, sekä tärveltyään muutamia lehtiä, +sai vihdoin kirjoitetuksi Pietarissa, Marraskuun 28 p :nä 187-. Sitte +läksi käsi itsestään juoksemaan paperia pitkin, muodostaen sanoja ja +lauseita, joita hän tuskin itsekään silloin ymmärsi. + +Hän kirjoitti kuolevansa tyynesti, sillä mitään ei ollut sääli: elämä +oli pelkkää valhetta. Ihmiset, ne joita hän rakasti — jos tosiaan +ketään rakastikaan, eikä teeskennellyt itsensä edessä rakastavansa +— eivät kyenneet pidättämään häntä, sillä olivat "väljähtyneet". +Eikä sitäkään, sillä "mitäpä heissä oli väljähtymistä", pelkästään +vain olivat hänessä kadottaneet kaiken mielenkiinnon, niin pian +kuin hän oli oppinut heitä tuntemaan. Hän tunsi itsensäkin, tunsi, +ettei hänessä, paitsi valhetta, ollut lainkaan mitään; jos olikin +elämässään jotakin tehnyt, niin ei sitä ollut tehnyt halusta tehdä +hyvää, vaan kunnianhimosta; eikä hän ollut tekemättä jättänyt huonoja +ja turmiollisia tekoja sen tähden, ettei hänessä huonoja taipumuksia +ollut, vaan kurjasta pelosta ihmisten tähden. Vaan siltä hän ei pitänyt +itseään huonompana "teitä, jotka jäätte valehtelemaan ikänne loppuun +asti", eikä pyytänyt heiltä anteeksi, vaan kuolee ylenkatsoen ihmisiä, +ei vähemmin kuin itseään. Ja ankara, mieletön lause pääsi häneltä +kirjeen loppuun: + +— Hyvästi, ihmiset! Hyvästi te, verenhimoiset, ilvehtivät apinat! + +Kirje oli vain allekirjoitettava. Mutta kun hän oli loppuun +kirjoittanut, niin tunsi, että hänen oli kuuma; veri oli noussut päähän +ja kolkutti hikisissä ohimoissa. Ja, unhotettuaan revolverin sekä sen, +että hän vapautuen elämästä pääsee vapaaksi kuumeestakin, meni hän +ikkunan luo ja aukaisi ilmaruudun. Höyryävä pakkasviima tulvahti häntä +vastaan. Lumisade oli tauonnut, taivas oli kirkas; toisella puolen +katua oleva häikäisevän valkoinen härmän verhoama puutarha loisti +kuutamossa. Muutamia tähtiä pilkoitti kirkkaalta taivaalta; yksi niistä +oli muita valoisampi ja tuikki punertavalla palolla. + +— Pohjantähti, kuiskasi Aleksei Petrovitsh. — Moneen vuoteen en ole +sitä nähnyt. Lukiossa, opiskellessani... + +Hänen ei tehnyt mieli luoda pois silmiään tähdistä. Joku astui nopeasti +katua pitkin, kovasti kopisuttaen paleltuneita jalkojaan katukäytävän +paasilla ja kyykistyen kylmästä päällystakkiinsa; vaunun pyörät +kulkivat niristen ja naristen jäätynyttä lunta myöten; ohi ajoi ajuri +lihavaa herraa kuljettaen ja Aleksei Petrovitsh seisoi yhä, kuin +kohmettuneena paikalleen. + +— Täytyyhän! sanoi hän itselleen vihdoin. + +Hän astui pöydän luo. Ikkunasta pöytään oli kaikkiaan kaksi syltä, +mutta hänestä näytti, että hän astui kauan. Pöydän luo tultua hän jo +tarttui revolveriin, kun avonaisesta ikkunasta kumahti etäinen, mutta +selvä, väräjävä kirkonkellon ääni. + +— Kello! sanoi Aleksei Petrovitsh, hämmästyen ja, laskettuaan +revolverin jälleen pöydälle, istuutui nojatuoliin. + + + + +IV. + + +— Kello! kertasi hän. — Miksi kello?... + +— Soitetaan kai kirkkoon? Rukoilemaan... Kirkko... kuumuus, +Vahakynttilät. Vanha pappi, isä Mihail, toimittaa jumalanpalveluksen +valittavalla, särkyneellä äänellään; lukkari laulaa möläjää. Nukuttaa; +ikkunasta tuskin hämärtää päivänvalo. Rinnallani isä, pää kumarassa, +tekee nopeaan pieniä ristinmerkkejä; ukkojen ja akkojen joukossa +takanamme kumarrutaan alituisesti maahan asti... Kuinka siitä on +kauan!... Niin kauan, ettei tahdo uskoakaan, että se on totta ollut, +että itse joskus sen olen nähnyt enkä vain jostakin lukenut tahi +joltakin kuullut. Ei, ei, on se ollut kaikki, ja silloin oli parempi +olla. Eikä vain parempi, vaan hyvä oli olla. Jospa nyt olisi niin, niin +ei olisi tarvinnut revolveria noutaa. + +— Lopeta! kuiskasi hänelle ajatus. Hän katsahti revolveriin ja ojensi +kätensä sitä kohti, mutta veti sen heti takaisin. + +— Arkailet? kuiskasi hänelle ajatus. + +— Enkä arkaile; ei sitä. Kauheata ei ole enää mitään. Vaan tuo kellon +soitto — mitä varten se?... + +Hän katsoi kelloaan. + +— Aamukirkkoon, varmaan. Ihmiset menevät kirkkoon; monelle heistä tulee +helpompi olla. Niin ainakin sanovat. Ja muistanhan, että minunkin niin +oli. Nuori poika silloin vielä olin. Sitte se meni ohi, hävisi. Ja +helpompi olla ei minulle sitte enää tullut mistään. Se on totta. + +— Totta! Kaikki muka vielä on totta tällaisella hetkellä! + +Se hetki tuntui välttämättömältä. Hän käänsi hitaasti päätään ja +katsahti taas revolveriin. Se oli suuri, kruununmallinen revolveri, +joka joskus aikoinaan oli ollut damaskoitu, vaan sitte oli haalennut +pitkäaikaisesta vetelehtimisestä tohtorin kotelossa. Se lepäsi pöydällä +perä Aleksei Petrovitshiin päin, joka voi nähdä sen kuluneen puun +renkaineen nyöriä varten, ylösvedetyn hanan ja kappaleen seinään päin +olevaa piippua. + +— Siinä on kuolema. Pitää ottaa ja kääntää ympäri... + +Kadulla oli hiljaa; ei kukaan ajanut eikä kulkenut ohi. Ja tuosta +hiljaisuudesta kumahti toinen kellonläppäys; ääniaallot tunkivat +sisään avonaisesta ikkunasta Aleksei Petrovitshin korviin. Ne puhuivat +hänelle vierasta kieltä, mutta puhuivat jostakin suuresta, valtavasta +ja juhlallisesta. Kumahdus kuului kumahduksen jälkeen ja kun kajahti +viimeinen lyönti ja ääni väräjäen häipyi avaruuteen, niin Aleksei +Petrovitsh ikäänkuin oli kadottanut jotakin. + +Kello oli tehnyt tehtävänsä: se muistutti miehelle, jonka pää oli +sekaisin, että on olemassa vielä jotakin muuta, kuin hänen oma ahdas +pikku maailmansa, joka oli vaivannut hänet uuvuksiin ja vienyt +itsemurhaan. Hillitsemättömänä aaltona tulvahtivat hänen ylitsensä +muistot, katkonaiset, johdottomat, ja kaikki aivan kuin uusia hänelle. +Sinä yönä hän vielä ajatteli monta seikkaa toisin ja muisteli paljon, +ja kuvitteli, että muisti koko elämänsä ja näki selvään oman itsensä. +Nyt hän tunsi, että hänessä on toinenkin puoli, se sama, josta hänen +sielunsa arka ääni oli hänelle puhunut. + + + + +V. + + +Muistatko sinä, mitenkä sinä pienenä poikana asuit isäsi luona +yksinäisessä, unhotetussa kylässä? Onneton mies hän oli, isäsi, ja hän +rakasti sinua enemmän, kuin mitään muuta maailmassa. Muistatko, mitenkä +te istuitte kahden kesken pitkinä talvi-iltoina, hän — tiliensä ja sinä +— kirjojesi ääressä. Talikynttilä paloi punaisella valolla, himmeten +hiljakseen, kunnes otit sakset ja niistit siitä karren pois. Se oli +sinun tehtäväsi ja sinä sen toimitit niin vakaasti, että isä aina loi +ylös silmänsä "suuresta talouskirjasta" ja katseli sinua, tavallinen, +alakuloinen ja ystävällinen hymy huulillaan. Silmäyksenne kohtasivat +toisensa. + +— Näes, isä, min' oon jo näin paljon lukenut, puhelit sinä ja näytit +lukemasi sivumäärän, puristaen lehdet sormesi väliin. + +— Lue, lue, poikaseni! kehoitteli isä ja vaipui jälleen tileihinsä. + +Hän antoi sinun lukea kaikkea, sillä ainoastaan hyvä painuu hänen kelpo +poikansa sydämeen. Ja sinä luit ja luit, ymmärtämättä niitäkään noista +mietteistä, vaan selvään, vaikka omalla tavallasi, lapsen tavoin, +vastaan ottaen sieluusi kuvaukset. + +— Niin, silloin kaikki näytti siltä, miltä näyttikin. Punainen +oli punaista, eikä punaisia säteitä heijastavaa. Silloin ei ollut +vaikutelmille valmiita muotoja — aatteita, joihin ihminen valaa kaiken +havaitsemansa, välittämättä siitä, kelpaako muoto vai eikö siinä ole +halkeamaa. Ja jos rakastit jotakin, niin tiesit rakastavasi; epäilyksiä +siinä ei ollut. + +Kauniit pilkalliset kasvot katsoivat häntä silmiin ja katosivat. + +— Entäs tuo? Rakastitko sitäkin? Toden totta, kyllä tarpeeksi tunteita +näyttelitte. Vaan tuntui kuin olisit vilpittömästi silloin puhunut ja +ajatellut... Kuinka paljon tuskia olikaan! Ja kun onni tuli, niin se +ei ollenkaan onnelta näyttänytkään, ja jos silloin todellakin olisin +voinut antaa ajalle käskyn: "odota, seis, tässä on hyvä olla", niin +olisinpa vielä ajatellutkin oliko käskettävä vai ei. Vaan sittepä, ja +hyvinkin pian, piti jo ajaa aikaa eteenpäin... Vaan mitäs nyt sitä +ajattelen! Ajateltava on sitä, mikä oli, eikä sitä, miltä on näyttänyt. + +Ja ollut oli hyvin vähän: ainoastaan lapsuus. Siitäkin oli muistiin +jäänyt vain hajanaisia palasia, jotka Aleksei Petrovitsh ahnaasti alkoi +kerätä kokoon. + +Hän muistaa pienen talorähjän, makuuhuoneen, jossa hän makasi +vastapäätä isää, muistaa punaisen maton, joka riippui isän vuoteen +yläpuolella; joka ilta, nukkuessaan, katseli hän tuota mattoa ja löysi +sen kummallisista koristeista yhä uusia muotoja: kukkia, petoja, +lintuja, ihmismuotoja. Hän muistaa erään aamun ja hajun oljista, joilla +uuni pantiin lämmitä. Nikolai-poika oli kantanut eteisen täyteen +olkia ja sylyksittäin syytää niitä uunin suusta sisään. Valkea palaa +rattoisasti ja kirkkaasti ja savu antaa mieluisan, hiukan kirpeän +hajun. Aleksei oli valmis istumaan uunin edessä kokonaisen tunnin, +mutta isä kutsui häntä teetä juomaan ja sen jälkeen alkoi opetus. Hän +muistaa, miten hän ei ymmärtänyt kymmenmurtolukuja, miten isä kiukustui +ja kaikilla tavoin koetti selittää niitä hänelle. + +— Hän ei taitanut itsekään osata niitä silloin oikein hyvin, ajatteli +Aleksei Petrovitsh. + +Sitte — Biblian historia. Se miellytti Alekseita enemmän. Ihmeellisiä, +valtavia ja haaveellisia kuvia! Kain, sitte Joosepin historia, +kuninkaat, sodat. Mitenkä kaarneet kantoivot ruokaa profeetta +Eliakselle. Ja siinä oli kuva: Elias istuu kivellä, kädessä iso kirja, +ja kaksi lintua lentää hänen luokseen, nokassaan jotakin ympyriäistä. + +— Isä, katsohan: Eliakselle kaarneet leipää toivat, vaan meidän Korppi +viepi meiltä kaikki. + +Kesy korppi, jonka nokka ja kynnet olivat punaisiksi maalatut, — se +oli Nikolain keksintö, — hyppii syrjittäin sohvan selkälaitaa pitkin +ja yrittää, kaulaansa kurottaen, vetää seinältä pronssipuitteita. +Puitteissa on pikkarainen vesimaalilla maalattu nuoren miehen +kuva, jonka ohimohiukset ovat sileiksi su'itut ja joka on puettu +tummanvehreään virkapukuun olkaimineen, tavattoman korkeine punaisine +kauluksineen ja tähtineen napinlävessä. Se on isä itse, viisikolmatta +vuotta sitte. + +Korppi ja kuva vilahtivat ja katosivat. + +— Mitäs sitte vielä? Tähdet, luola, seimi. Muistan, että seimi oli +minulle vielä aivan uusi sana, vaikka kyllä aikaisemmin tunsinkin +seimet tallissa ja navetassa. Vaan tämä seimi näytti joltakin +erityiseltä. + +Uutta Testamenttia ei opetettu samalla lailla, kuin Vanhaa, ei paksun +kuvakirjan mukaan. Isä itse kertoi Alekseille Jesuksesta Kristuksesta +ja luki usein sivumääriä Evankeliumia. + +— Ja jos joku lyö sinua oikealle korvalle, niin käännä hänelle vasen. — +Ymmärrätkös, poikaseni? + +Ja isä alkoi pitkän selityksen, jota Aleksei ei kuunnellut. Hän +keskeytti yht'äkkiä opettajansa. + +— Isä, muistatko, kun setä Dmitri Ivanovitsh kävi meillä? Silloin +tapahtui ihan sillä lailla: hän löi Tuomoa poskelle ja Tuomo vain +seisoo ja setä Dmitri Ivanovitsh löi häntä toisellekin poskelle; ja +Tuomo seisoo yhä. Minun tuli häntä niin sääli ja minä rupesin itkemään. + +— Niin, silloin itkin, — sanoi Aleksei Petrovitsh, noustuaan tuolilta +ja alkaen astua edestakaisin huoneessa: — minä silloin rupesin itkemään. + +Hänen tuli hirveän sääli noita kuusivuotiaan pojan kyyneleitä, ikävä +sitä aikaa, jolloin vielä saattoi itkeä sen tähden, että hänen +läsnäollessaan lyötiin puolustuksetonta miestä... + + + + +VI. + + +Ikkunasta puhalsi yhä kylmä ilma; vyöryvä höyry ikäänkuin valui +huoneeseen, jossa jo alkoi tuntua viluiselta. Iso, matala lamppu +läpikuultamattomine kupuineen, joka seisoi kirjoituspöydällä, paloi +kirkkaasti, mutta valaisi vain kirjoituspöydän pinnan ja osan lakea, +muodostaen sinne väräjävän pyöreän valokehän; muu osa huonetta oli +aivan puolipimeänä. Siinä saattoi eroittaa kirjakaapin, suuren +sohvan, vielä jonkun huonekalun, seinäpeilin, johon kuvastui valaistu +kirjoituspöytä, ja suuren haahmon, joka rauhattomasti liikkui huoneessa +nurkasta nurkkaan, kahdeksan askelta edes ja takasin, vilahtaen +joka kerta peilissä. Toisinaan Aleksei Petrovitsh pysähtyi ikkunan +luo; kylmä höyry valui hänen kuumeisen päänsä päälle, avoimelle +rinnalle ja kaulalle. Hän vapisi, vaan ei virkistynyt. Hän haparoi +edelleen katkonaisia ja hajanaisia muistelmiaan, muistellen sadottain +pikkuseikkoja, sekaantui niihin eikä voinut käsittää, mikä niissä +oikeastaan oli yhteistä ja tähdellistä. Sen hän vain tiesi, että +kahdenkymmenen vuoden vanhaksi, jolloin isä lähetti hänet lukioon, hän +oli elänyt aivan toisellaista sisällistä elämää ja hän muisti, että +silloin oli parempi olla. + +— Mikä sinua vetää tuonne puolitajuiseen elämään? Mitä hyvää oli +noissa lapsuuden vuosissa? Yksinäinen lapsi ja yksinäinen aikaihminen, +ihminen, joka "ei viisastele", niinkuin itse sitä nimitit kuoleman +jälkeen. Sinä olit oikeassa, hän oli ihminen, joka ei viisastellut. +Elämä oli nopeasti ja helposti hänet murjonnut, rikottuaan hänessä +kaiken hyvän, millä hän nuoruudessaan oli varustautunut; vaan eipä +se ollut mitään pahaakaan tuonut sijaan. Ja hän eleli loppuikänsä +voimattomasta lemmestä, jonka melkein kokonaan oli sinuun kohdistanut... + +Aleksei Petrovitsh muisteli isäänsä ja ensi kerran monien +vuosien kuluttua tunsi rakastavansa häntä huolimatta kaikista +hänen viisastelemattomuuksistaan. Hänen teki mieli nyt, vaikkapa +silmänräpäykseksi, siirtyä lapsuuden aikaansa, kylään, pieneen taloon +ja hyväillä tuota maailman murjomaa miestä, hyväillä koruttomasti, +lapsen tavoin. Hän halusi sitä puhdasta ja korutonta rakkautta, jonka +ainoastaan lapset tuntevat, ja ehkäpä vielä jotkut ihan puhtaat, +koskemattomat aikaihmistenkin luonteet. + +— Eikö toden perään voi palauttaa sitä onnea, sitä kykyä tuntea, että +puhuu ja ajattelee totta? Kuinka monta vuotta olenkaan kokenut tätä! +Sitä puhuu innokkaasti, aivan kuin vilpittömästi, vaan sielussa aina +kuitenkin piilee mato, joka jäytää ja imee. Se mato on — ajatus, että +etköhän toki, ystäväni, valhettele tuota kaikkea? Ajatteletkohan sinä +todenperään sitä, mitä nyt puhut? + +Aleksei Petrovitshille syntyi päähän vielä lause, nähtävästi, mieletön: + +— Ajatteletkohan sinä todenperään sitä, mitä nyt ajattelet? + +— Se oli mieletön, mutta hän ymmärsi sen. + +— Kyllä, silloin ajattelin juuri sitä, mitä ajattelin. Rakastin isää +ja tiesin rakastavani. Herra Jumala! Jospa olisi edes joku oikea, +teeskentelemätön tunne, joka ei kuolehdu oman _minäni_ sisässä. Sillä +onhan maailma olemassa! Kirkonkello siitä muistutti minulle. Kun se +kumahti, niin muistin kirkon, muistin kansan joukon, muistin äärettömän +ihmislauman, muistin oikean elämän. Kas sinne sitä on itseään pakoon +mentävä ja siellä pitää rakastaa. Ja rakastaa niin, kuin lapset +rakastavat. Kuin lapset... Sehän on sanottu tässä näin... + +Hän meni pöydän luo, aukaisi yhden laatikoista ja alkoi etsiä siitä +jotakin. Pieni tummanvihreä kirja, jonka hän kerran oli ostanut eräästä +näyttelystä naurettavan halvasta hinnasta, vetelehti siellä nurkassa. +Ihastuen sieppasi hän sen käteensä. Lehdet, kapeiksi, kaksipalstaisiksi +hienosti painetut, lensivät nopeasti hänen sormiensa välitse, tutut +sanat ja lauseet muistuivat hänelle mieleen. Hän alkoi lukea ensi +sivulta ja luki kaikki perättäin, unhottaen jo senkin lauseen, jonka +vuoksi oli hakenut kirjan. Ja se lause oli hänelle ammoin aikoja tuttu +ja ammoin aikoja unhotettu. Kun hän oli lukenut siihen saakka, niin se +hämmästytti häntä äärettömän sisällyksensä takia, joka oli lausuttu +kuudella sanalla: "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi..." + +Hänestä näytti, että hän ymmärsi kaikki. + +— Tiedänkö minä, mitä nämä sanat merkitsevät? Kääntyä ja muuttua +lapseksi!... Se merkitsee, ettei ole ensi sijalle asetettava +oma itsensä. Tempaistava on pois sydämestä tuo ilkeä epäjumala, +möhömahainen epäsikiö, tuo inhoittava Minä, joka, kuin mato, kalvaa +sielua ja tahtoo yhä uutta ja uutta ravintoa itselleen. Vaan mistä minä +sen otan? Olet jo kaikki syönyt. Kaikki voimat, koko aika on ollut +pyhitetty oman itsesi palvelukselle. Milloin olen ruokkinut sinua, +milloin kumarrellut sinulle; vaikka olen vihannut sinua, niin olen +sittenkin kumarrellut, uhraten sinulle kaiken hyvän, mitä minussa on +ollut. Ja nyt, nyt olen loppuun kumartanut, loppuun kumartanut!... + +Hän kertasi noita sanoja, astuen yhä huoneessaan, vaikka jo voimattomin +askelin, horjuen, kuin päihtynyt, pää kumarassa itkusta värähtelevällä +rinnalla ja pyyhkimättä kyyneleistä kastuneita kasvojaan. Jalat +kieltäytyivät tekemästä palvelustaan; hän istuutui hyykistyen sohvan +nurkkaan, nojautui sen kylkilaitaan ja, laskien kuuman päänsä +käsivarrelleen, itki kuin lapsi. Ja sitä voimien herpautumista kesti +kauan, mutta tuskia ei hän enää tuntenut. Lauhtui kuohunut teennäinen +viha; kyyneleet vuotivat helpottaen, eikä hävettänyt itku; tulipa kuka +tahansa sisään, niin hän ei olisi pidättänyt näitä kyyneleitä, jotka +haihduttivat vihan. Hän tunsi nyt, ettei epäjumala ollut vielä kaikkia +niellyt, se, jota hän niin monta vuotta oli kumarrellut, että oli vielä +rakkautta jäljellä, jopa uhrautuvaisuuttakin, että maksoi vielä vaivaa +elää tuota tähdettä tyhjentääkseen. Minne, niihin tarkoitukseen — sitä +hän ei tietänyt eikä hänen sillä hetkellä tarvinnutkaan tietää, minne +vuodattaa katumustaan. Hän muisti murheet ja kärsimykset, jotka hän oli +saanut elämässä nähdä, todelliset elämän surut, joiden edessä hänen +tuskansa yksitellen eivät merkinneet mitään, ja hän ymmärsi, että hänen +oli siihen suruun sukelluttava, otettava osakseen palanen sitä, ja +vasta silloin syntyy hänen sydämessään rauha. + +— Kauheata! Minä en voi enää elää omalla uhallani ja ansiollani; pitää +ja välttämättä pitää liittää itsensä yhteiseen elämään, kiusaantua ja +iloita, vihata ja rakastaa ei oman minänsä tähden, joka nielee kaikki +eikä anna mitään korvaukseksi, vaan ihmiselle yhteisen totuuden tähden, +joka on maailmassa, väitinpä vastaan kuinka paljon tahansa, ja joka +puhuu sielulle, vaikka kuinka koettaisinkin tukehduttaa sitä. Niin, +niin! kertasi Aleksei Petrovitsh hirveässä mielenkuohussa: — tuo kaikki +on sanottu siinä vihreässä kirjassa ja sanottu ikipäiviksi ja oikein. + +Pitää "hyljätä oma itsensä", tappaa oma _minänsä_, viskata se pellolle... + +— Mitä hyötyä siitä sinulle on, mieletön? kuiskasi muuan ääni. + +Mutta toinen, ennen arka ja kuulumaton, jyrähti sille vastaan: + +— Vaiti! Mitäs hyötyä hänelle lähtee, jos hän itse raatelee itseään? + +Aleksei Petrovitsh hypähti seisaalleen ja oikasihe suoraksi koko +kasvultaan. Tuo väite sai hänet ihastumaan. Sellaista hurmausta ei hän +ollut koskaan vielä kokenut, ei mistään menestyksestä maailmassa, ei +naisen rakkaudestakaan. Tämä hurmaus syntyi sydämessä, syöksyi ulos +siitä, pulppusi kuumana, valtavana aaltona ja valui kaikkia jäseniä +myöten, silmänräpäykseksi kuohutti ja virkistytti tuon kohmettuneen +onnettoman olennon. Tuhansittain alkoi kirkonkelloja juhlallisesti +soida. Aurinko loimahti huikaisevasti, kirkasti koko maailman ja +katosi... + + * * * * * + +Lamppu, joka oli palanut loppuun pitkänä yönä, valaisi yhä himmeämmin +ja himmeämmin ja sammui vihdoin kokonaan. Mutta huoneessa ei ollut enää +pimeä: päivä sarasti. Sen rauhallinen harmaa valo vuoti hiljalleen +huoneeseen ja niukasti valaisi panostettua asetta ja kirjettä +hurjine kirouksineen, joka makasi pöydällä, sekä keskellä huonetta — +ihmisruumista, jonka kalpeilla kasvoilla lepäsi levollinen onnen ilme. + + + + +VAROITUSMERKKI. + + +Simeon Ivanov oli ratavartija rautatiellä. Toiselle asemalle oli hänen +kojustaan kaksikymmentä, toiselle kymmenen virstaa. Noin neljän virstan +päähän oli edellisenä vuonna rakennettu suuri kehruutehdas; metsän +takaa sen korkea torni häämötti, vaan lähistössä, paitsi muita kojuja, +ei ollut ihmisasuntoa mitään. + +Simeon Ivanov oli kivulloinen, monta kovaa kokenut mies. Yhdeksän +vuotta sitte oli hän ollut sodassa; oli ollut erään upseerin +palvelijana ja tehnyt koko sotaretken hänen seurassaan. Nälkää oli +hän nähnyt ja vilua, jos päivänpaisteessakin paahtunut, ja neljän +—viidenkymmenen virstan pituisia taipaleita astunut sekä helteessä +että pakkasessa: oli hän sattunut kuulasateessakin olemaan, vaan +eipä yksikään, Jumalan kiitos, ollut osunut. Kerran seisoi rykmentti +ensimäisessä linjassa; koko viikon turkkilaisten kanssa ammuskeltiin: +tässä seisoo meidän ketju, tuolla alhon toisella puolen turkkilaisten, +ja aamusta iltaan paukuttelevat. Simeonin upseeri seisoi ketjussa +myöskin; joka päivä, kolmasti päivässä, kantoi Simeon hänelle rotkosta, +jossa rykmentin kyökki oli, kuuman samovaarin ja ruo'an. Astuu, kantaen +samovaaria, ihan aukeata ketoa: kuulat vinkuvat, kiviin ropsahtelevat; +Simeonia hirvittää, silmiä vetistää, vaan astuu kuitenkin. Herrat +upseerit olivat häneen hyvin tyytyväisiä: aina oli heillä kuumaa teetä. +Sodasta hän kyllä ehjänä palasi, mutta käsiä ja jalkoja vain kolottaa +alkoi. Ja paljon surua hän siitä saakka kokea sai. Kun tuli kotiaan, +niin isäukko kuoli; poika oli hänellä neljännellä vuodella, sekin +kuoli, kulkutautiin; niin jäi Simeon vaimoineen kahden kesken. Eikä +heillä talouskaan oikein mallannut, ja vaikeahan sitä on turvottunein +käsin ja jaloin maatakin kyntää. Niinpä kävi heidän mahdottomaksi +omaan kylään jäädä; lähtivät muualta onnea hakemaan. Kävi Simeon jos +jossakin, vaan ei löytynyt onnea mistään. Vaimo palvelukseen rupesi, +vaan Simeon kuljeksii yhä edelleen. Kerran sattui masinalla ajamaan, +niin muutamalla pysäkillä näkee, että on tuo asemapäällikkö vähä +niinkuin tuttu. Katselee Simeon häntä ja toinen myöskin Simeonin +kasvoja tarkastelee. Tunsivat toinen toisensa: oman rykmentin upseeri, +näet, oli. + +— Sinäkö se olet, Ivanov? kysyy hän. + +— Aivan niin, teidän arvonne, minä justiin olenkin. + +— Mitenkä olet tänne joutunut? + +Kertoi hänelle Simeon, että, näet, niin ja niin. + +— Minnekäs nyt olet menossa? + +— En voi tietää, teidän arvonne. + +— Kuinka niin, hölmö, et voi tietää? + +— Aivan niin, teidän arvonne, ei ole, näette, mihin ruveta. Työtä +jotakin, teidän arvonne, etsiä pitää. + +Katseli häntä asemapäällikkö, mietti ja sanoo: + +— Kuulehan, ystävä. Jää sinä toistaiseksi tähän asemalle. Olethan sinä +nainut? Missä sinun vaimosi on? + +— Aivan niin, teidän arvonne, olen nainut; vaimoni on Kurskin +kaupungissa, kauppiaan luona palveluksessa. + +— No niin, kirjoita vaimollesi, jotta tulee. Minä toimitan ilmaiseksi +piletin. Meillä tässä rautatienkoju piakkoin vapautuu, niin puhunpahan +puolestasi liikennetirehtöörille. + +— Paljon kiitoksia, teidän arvonne, vastasi Simeon. + +Ja hän jäi asemalle. Auttoi kyökkitoimissa, pilkkoi puita, pihan ja +laiturin lakasi. Kahden viikon perästä tuli vaimo ja Simeon lähti +käsinkuljetettavilla pyörillä kojuunsa. Koju oli uusi, lämmin, puita +kuinka paljon tahansa; pieni kasvitarha oli entisiltä vahdeilta jäänyt +ja peltomaata pari kaistaletta molemmin puolin rataa. Simeon ihastui +kovin ja rupesipa jo miettimään, miten taloutensa järjestää, sekä +lehmän että hevosen ostaa. + +Annettiin hänelle kaikki tarpeet: sininen lippu, punainen lippu, +lyhdyt, torvi, vasara, avain, millä kiskotulkat kiinnitetään, +rautakanki, lapio, luutia, pulttia, nauloja ja kaksi pientä kirjaa +sääntöjä sekä junain kulkutaulu. Ensi aikoina ei Simeon maannut öisin +lainkaan, yhä vaan kulkutaulua tutki: junan piti vasta kahden tunnin +perästä tulla, mutta hän jo on oman alueensa tarkastanut, istuu +penkillä kojunsa edustalla, ja yhä katselee ja kuuntelee, että eikö jo +kiskot tärise ja junan humina kuulu. Ja ulkoa oppi hän säännöt: vaikka +huonosti tavata osasi, niin oppipahan ulkoa kuitenkin. + +Oli kesä; työtä vähän, luntakaan nyt ei luoda tarvinnut. Eikä sillä +tiellä junatkaan taajaan kulkeneet; kahdesti vuorokaudessa Simeon +virstansa tarkastaa, missä ruuvinemiä kiinnittelee, hiekotusta +tasoittelee, ojia katsastaa ja lähtee kotiaan talouttaan hoitamaan. +Mutta siinäpä taloudessa sitä aina vastusta oli: mitä vaan yrittää +tehdä, niin kaikesta ratamestarilta kysyä täytyy ja se taas asiasta +liikennetirehtöörille ilmoittaa; ja ennen kuin pyyntö on perille +saapunut, niin on jo aika ohi. Ikäväksikin tuo kävi Simeonin ja hänen +vaimonsa. + +Kului noin pari kuukautta aikaa; alkoi Simeon tutustua naapureihinsa, +muihin vahteihin. Toinen oli vanha ukko; kauan jo oli aiottu hänet +toiseen vaihtaa: tuskin, näet, kykeni enää kojustaankaan ulkona +käymään. Ja vaimonsa hänen puolestaan radankin tarkasti. Toinen +ratavahti taas, mikä lähempänä asemaa asui, oli nuori mies, ruumiiltaan +laiha ja jäntevä. Hän ja Simeon kohtasivat toinen toisensa ensimäisen +kerran radalla, tarkastelulla, keskivälillä kojuja; Simeon otti lakin +päästään ja kumarsi. + +— Hyvää päivää, sanoo, naapuri. + +Naapuri katsahti häneen kieroon. + +— Päivää, sanoo. + +Kääntyi ja meni tiehensä. Sen jälkeen heidän vaimonsa kohtasivat +toisensa. Tervehti Simeonin Arina naapuria; vaan sekään ei paljon +tarinoimaan ruvennut, otti ja meni pois. Kerran tapasi hänen Simeon. + +— Kovinpa tuo, sanoo, miehesi on harvapuheinen. + +Eukko oli vaiti, sitte sanoo: + +— Mistäpähän sillä sinulle puhumistakaan olisi? Kullakin on omat +asiansa... Jumalan haltuun! + +Kului siitä yht' hyvin vielä kuukauden verta aikaa, niin tutustuivat. +Tapasivat, Simeon ja Vasili, toinen toisensa radalla, istuutuvat radan +varrelle, tupakoivat ja omista oloistaan pakinoivat. Vasili enimmäkseen +tuppisuuna istuu, Simeon taas kotipuolestaan ja sotaretkestä kertoo. + +— Paljon, sanoo, minä jo olen eläessäni murhetta maistanut, vaikk'ei +tuota ole, Jumala nähköön, elämää vielä liioin kulunut. Eipähäntä Jumala ole onnea suonut. Ja minkä kohtalon Jumala kerran suo, niin se sinä pysyy. Niinhän, veikkoseni Vasili Stepanitsh. + +Vaan Vasili Stepanitsh kopisti piipunpesän ratakiskoa vastaan, nousi ja +sanoo: + +— Ei meiltä, hyvä mies, kohtalo elämää syö, vaan ihmiset. Sillä ei +maailmassa ole sen nälkäisempää ja julmempaa petoa, kuin ihminen. Susi +ei syö sutta, vaan ihminen syö ihmisen elävältä. + +— Kyllä, veikkonen, susi suden syö, älä, puhukaan. + +— Sanotuksi kun tuli, niin sanoin sen. Vaan ei siltä julmempaa olentoa +ole. Joll'ei ihmisten häijyyttä ja ahneutta olisi — niin elää kyllä +saattaisi. Jokainen tässä yrittää elävältä siepata, siepata kuin minkä +palasen ja nielaista. + +— Enpä tiedä sanoa, veliseni, sanoo. Ehkä niin onkin, ja jos niin on, +niin varmaan sen on Jumala niin sallinut. + +— No, jos se taas niin päin on, sanoo Vasili, niin ei meillä ole sinun +kanssasi mitään puhumistakaan. Jos jokaisen ilkityön Jumalan päälle +viskaa ja itse vaan istuu ja kärsii, niin silloin, veikkonen, ei sitä +ole enää ihminen, vaan raato. Se sana pysyy. + +Kääntyi ja lähti, ei hyvästiäkään sanonut. Simeon nousi myöskin ylös. + +— Naapuri! huutaa hän, minkätähden sinä haukut! + +Mutta naapuri ei kääntynyt, vaan meni. Kauan katseli Simeon hänen +jälkeensä, kunnes Vasili katosi radan käänteeseen. Palasi sitte kotiaan +ja sanoi vaimolleen: + +— Koko ilves se on meillä tuo naapuri, eikä ihminen. + +Yhtä kaikki eivät riitaantuneet, tapasivat toisensa taas, puhelivat, +kuin ennenkin, ja yhäti samasta asiasta. + +— Voi veikkonen, ell'ei ihmisiä olisi, niin ei sitä me näissä kojuissa +istuttaisi, sanoo Vasili. + +— Mitäs?... käyhän tuota kojussakin eläminen. + +— Käy eläminen, käy eläminen... Voi sinua! Paljon olet elänyt, vähän +eläessäsi ansainnut, paljon katsomassa käynyt, vähän nähnyt. Mikä elämä +se on köyhälle miehelle, olipa se kojussa tahi muualla, kun sinun nuo +nylkijät syövät. Mehun kaiken imevät, vaan annas kun vanhaksi tulet, +niin heittävät pellolle, kun minkä raadon ikään, sikojen syötiksi. +Paljonkos sinä palkkaa saat? + +— Eipä tuota paljoa ole, Vasili Stepanitsh. Kaksitoista ruplaa. + +— Ja minä kolmetoista ja puoli. Vaan annas kun kysyn, miksi? Säännön +mukaan pitää jokaisen hallitukselta sama saaman: viisitoista ruplaa +kuukaudessa, lämmitys ja valaistus. Kukas se sitte meille kaksitoista +tahi kolmetoista ja puoli on määrännyt, annas kysyä?... Ja sitte vielä +sanot, että käy eläminen! Ymmärrähän, ett'ei siinä ole puhe vain +puolestatoista tahi kolmesta ruplasta. Vaikka kaikki viisitoistakin +maksaisivat. Olin tässä viime kuussa asemalla; tirehtööri matkusteli, +itse hänen näinkin. Sain sen kunnian. Ajaa ihan yksin eri vakonnissa; +astui ulos, seisoo. Vaan en jää minä tänne kauemmaksi; menen, minne +silmät vie. + +— Minnekäs sinä menet, Stepanitsh? Hyvästä ei ole parempaa etsiminen. +Tässä suli' on talo, lämpö ja maatakin pikkaraisen. Vaimosikin on hyvä +työntekijä... + +— Maata! Katselisitpahan minun maatani. Ei risuakaan siinä kasva. Tässä +keväällä olin kaalia istuttaa, niin saapui ratamestari. "Mitäs tämä, +sanoo, merkitsee? Miksi ilman pyyntöä? Miksi ilman luvatta? Pois, +ett'ei kaalin hajuakaan jäisi." Juovuksissaan oli. Toisen kerran ei +olisi mitään sanonut, vaan nyt äkämystyi... "Kolme ruplaa sakkoa!..." + +Vasili vaikeni, imaisi piippuaan ja lausui sitte hiljaa: + +— Pikkuisen vielä, niin olisin hänet kuoliaaksi iskenyt. + +— Kovinpa sinä olet, naapuri, tuittupäinen, sanon minä. + +— Enkä ole tuittu, totta vaan puhun ja ajattelen. Ja vielä se, senkin +punanaama, saapi minulta maistaa. Itse liikennetirehtöörille valitan. +Saapas nähdä! + +Ja valittikin toden perään. + +Matkusti siitä kerran liikennetirehtööri rataa tarkastelemassa. Kolmen +päivän perästä piti Pietarissa suurten herrain sitä tietä kulkeman: +revisioonia pitivät, niin täytyi ennen heidän tuloaan saada kaikki +kuntoon. Rata tasoitettiin, palkit tarkastettiin, naulat naulattiin, +tulkat kiinnitettiin ja patsaat maalattiin; risteyksiin käskettiin +keltaista hiekkaa karistelemaan. Lähiputkan eukko ajoi ukkonsakin +ulos ruohoa kitkemään. Simeon teki työtä koko viikon; pani kaikki +kuntoon, kauhtanansa korjasi ja puhdisti, ja vaskisen lippunsa +tiilijauholla oikein kiiltäväksi hankasi. Vasili teki myöskin työtä. +Liikennetirehtööri dresiinalla saapui; neljä miestä kamppia väänsi; +koneisto surisi ja rattaat kiitivät kaksikymmentä virstaa tunnissa, +niin että pyörät vonkuivat. Tuli sitte Simeonin kojun luo; Simeon +juoksi ulos ja raportteerasi, kuin sotamies ainakin. Kaikki oli hyvässä +kunnossa. + +— Joko olet kauan tässä? kysyy tirehtööri. + +— Toisesta päivästä toukokuuta, teidän arvonne. + +— Hyvä on. Kiitos. Kukas sadannessa kuudessakymmenessä neljännessä +numerossa asuu? + +Ratamestari, joka hänen seurassaan ajoi, vastasi: + +— Vasili Spiridov. + +— Spiridov, Spiridov... eikö se ole se sama, joka mennä vuonna +muistutuksen teiltä sai? + +— Juuri se sama. + +— Hyvä on, katsotaan Vasili Spiridoviakin. Anna mennä. + +Kävivät miehet kamppiin käsiksi ja dresiina lähti liikkeelle. + +Katselee Simeon sen perään ja tuumailee, että jo nyt tulee heillä +naapurin kanssa leikki. + +Parin tunnin kuluttua lähti hän rataa katsomaan. Silloin näkee, että +tuolta radan käänteestä tulee joku, jonka päässä jotakin valkoista +häämöittää. Rupesi Simeon tarkastelemaan — Vasiliksi tunsi; kädessä +keppi, selässä pieni pussi, poski huivilla sidottu. + +— Minnekäs se naapuri on menossa? huutaa Simeon. + +Tuli Vasili ihan lähelle: oli kauhean näköinen; kasvot valkoiset, kuin +liitu, ja silmät pyörivät päässä; puhua alkoi, vaan ääni katkesi. + +— Kaupunkiin, sanoo, Moskovaan... rautatien hallitukseen. + +— Vai hallitukseen! Valittamaan siis menet? Älä mene, Vasili +Stepanitsh, anna olla... + +— Enkä anna. Myöhäistä se on antaa. Näetsen, kasvoihin löi, verille +ihan. Niin kauan kuin elän, en sitä sikseen jätä. + +Tarttui Simeon hänen käteensä. + +— Jätä pois, Stepanitsh; totta sinulle puhun: ei se siitä parane. + +— Mitä paranee! Tiedän sen ilmankin, ett'ei parane; totta sinä +kohtalosta puhuit. Itseäni en sillä paranna, vaan totuutta, hyvä mies, +puolustaa tahdon. + +— Vaan sanohan, mistä se tämä kaikki läksi? + +— Mistäkö?... Tarkasteli kaikki, — dresiinalta alas astui, — ja +kojuun tuli. Jo minä sen tiesin, että kovasti kyselemään rupee, ja +kaikki, niinkuin olla piti, järjestin. Käkesi jo lähtemään pois, vaan +minä valittamaan. "Tässä, sanoo, hallitus revisionia pitää, sinä +senkin mokoma, ja sinä kasvimaasta valittamaan käyt! Tässä, sanoo, +salaneuvokset tulee, ja sinä siinä kaalinesi!" Minä en malttanut, +sanoin sanan, en häntä juuri niin varsin kovaan, mutta yht'hyvin se +tuntui hänestä loukkaavalta. Kun sitte iskee... niin minä vaan seison, +ikäänkuin niin olisi ollakin pitänyt. Vaan heidän pois mentyään, sitte +hoksasin, otin ja pesin kasvoni ja läksin. + +— Entäs koju? + +— Eukko jäi sinne. Hän kyllä kaikesta huolen pitää; ja muutoin vähät +heistä ja koko heidän rautateistään. + +Vasili nousi ja aikoi lähteä. + +— Hyvästi, Ivanitsh. Enpä tiedä, tokko sitä löydän mitään oikeutta +itselleni. + +— Näinkö sinä todellakin jalkasin lähdet? + +— Asemalla pyydän päästä tavarajunaan; huomenna olen Moskovassa. + +Naapurit heittivät hyvästi; Vasili lähti ja pitkään aikaan ei häntä +kuulunut. Vaimo teki työtä hänen puolestansa, ei maannut yöllä eikä +päivällä, kuihtui kokonaan, miestään odottaessaan. Kolmantena päivänä +tuli revisioni: veturi, pakaasivaunu ja kaksi ensimäistä luokkaa, +mutta Vasilia vaan ei kuulunut. Neljäntenä päivänä näki Simeon hänen +vaimonsa: hänen kasvonsa olivat itkusta pöhöttyneet, silmänsä punaiset. + +— Joko miehesi on palannut? kysyy hän. Ei vastannut muija mitään, +viittasi vaan kädellään ja lähti tiehensä. + + * * * * * + +Ennen muinoin, vielä poikana ollessaan, oli Simeon oppinut pajupilliä +tekemään. Ottaa pois pajukepin sydämen, mihin pitää, läpiä leikkaa, +toiseen päähän tulpan pistää ja niin mainiosti laittaa, että soita mitä +tahansa. Jouto-aikana valmisteli hän pajupilliä ison joukon ja tuttavan +tavarajunan konduktöörin kanssa kaupunkiin torille lähetteli, missä +hänelle kaksi kopeikkaakin kappaleesta maksettiin. Kolmantena päivänä +revisionin jälkeen jätti hän vaimonsa kotia kello kuuden iltajunaa +vastaan ottamaan ja itse otti hän puukon ja lähti metsään pajukeppiä +itselleen leikkaamaan. Oli tullut oman alueensa päähän; sillä kohdin +teki rata jyrkän käänteen; laskeutui alas radalta ja lähti kulkemaan +metsään. Puolen virstan päässä oli iso suo ja sen ympärillä kasvoi mitä +mainioimpia pensaita pajupilliä varten. Leikkasi koko kimpun keppiä ja +lähti kotiaan. Astuu metsän kautta; aurinko oli jo laskemaisillaan, +kuoleman hiljaisuus kaikkialla; kuului vaan, kuinka linnut visertelivät +ja risut jalkojen alla rasahtelivat. Astui Simeon vielä vähän, ei ollut +enää rata kaukana; tuntui hänestä aivan, kuin vielä jotakin olisi +kuullut, ikäänkuin jossakin olisi rautaa rautaa vasten hivuutettu. +Astui Simeon sukkelampaan. Korjaustyötä ei siihen aikaan heidän +alueellaan ollut. "Mitähän se merkitsee?" ajattelee. Astuu ulos metsän +laidalle — siinä kohoaa ratapenger hänen edessään; ylhäällä, radalla, +istuu kyykkysillään mies ja jotakin tekee; Simeon nousee hiljakseen +hänen luo: luuli, että joku oli ruuvin-emiä varastamassa. Katsoo — +mieskin nousi ylös; kädessä on hänellä rautakanki; pistää sen kiskon +alle ja vääntää kiskon syrjään. Oikein musteni Simeonin silmissä; +aikoo huutaa, vaan ei voi. Kun näkee Vasilin, niin ylös juoksuun, vaan +tämäkös kankineen avaimineen penkereen toista puolta kieppuen alas +vierii. + +— Vasili Stepanitsh! hyvä isä, kultaseni, palaa takaisin! Anna kanki, +pannaan kisko paikoilleen, niin ei kukaan saa tietää. Palaa takaisin, +pelasta sielusi synnistä! + +Vaan ei palannut Vasili, otti ja juoksi metsään. + +Seisoo Simeon irtiväännetyn kiskon luona; pajukeppinsä on maahan +pudottanut. Tulossa on matkustaja- eikä tavarajuna. Ei häntä +pysäytetyksi millään saa, kun ei lippua ole. Kiskoa myöskään ei saa +paikoilleen; paljain käsin ei käy nauloja kiinnittäminen. Juosta pitää, +juosta välttämättä kojusta jotakin kalua noutamaan. Auta, hyvä Jumala! + +Juoksee Simeon kojuunsa päin, hengästyy. Juoksee — tuossa paikassa +uupuu maahan. Jo on metsästä ulkona, vaan kojuun vielä sata syltä +jälellä, ei enempää, — mutta tehtaalta päin jo humina kuuluu. Kello on +kuusi. Kahden minuutin perästä kulkee juna sivu. Herra Jumala! pelasta +viattomat ihmisparat! Jo on Simeon näkevinään, kuinka veturi tarttuu +vasemmalla pyörällään irroittuneeseen kiskoon, vävähtää, kallistuu, +alkaa pölkkyjä repiä ja pirstaleiksi silpoa, siinä vielä käänne ja +jyrkkä penger, yhdentoista sylen puote, ja siellä kolmannen luokan +vaunut kansaa täpö täynnä, pikkuisia lapsiakin on. Siellä istuvat nyt +kaikki, eivätkä tiedä mistään mitään. Voi Herra Jumala, neuvo minua!... +Ei, mahdotonta juosta kojuun ja ehtiä ajoissa takaisin. + +Eikä ehtinyt Simeon kojuun asti juosta, kääntyi takaisin ja juoksi +entistään pikemmin. Melkein tunnotonna juoksee; itse ei tiedä, mitä +edessä tulee. Juoksi irtiväännetyn kiskon luo: siinä hänen keppinsä +maassa olivat. Kumartui, sieppasi yhden, itsekään tietämättä, mitä +varten; ja juoksi eteenpäin. Hänestä tuntuu, että juna jo tulee. Kuulee +kaukaisen vihellyksen, kuulee kuinka kiskot tasaisesti ja hiljakseen +täristä alkoivat. Juosta etemmäksi ei jaksa; seisattui tuosta kauheasta +paikasta sadan sylen päähän; samassa ikäänkuin valo yht'äkkiä hänen +ajatuksensa valaisi. Otti lakin päästään ja siitä huivin; sivalsi +puukon saappaan varresta ja teki ristinmerkin. Herra Jumala siunaa! + +Iski puukolla vasempaan käsivarteensa yläpuolelle kyynäspäätä; veri +pärskähti esiin, kuumana suihkuna pulppusi; siihen liinansa kasteli, +aukoi, levitteli, keppiin sitaisi ja nosti ylös punaisen lippunsa. + +Seisoo siinä, lippuaan huiskuttaa, ja tuolla juna jo tulossa. Ei näe +sitä junan kuljettaja, lähemmäksi ajaa, ja sadan sylen päästä ei saa +raskasta junaa seisautetuksi! + +Ja veri pulppuamistaan vaan pulppuaa; Simeon painaa haavaansa kylkeään +vastaan, kiinni tahtoo puristaa, vaan ei ota veri tauotakseen; syväänpä +näkyi kättään haavoittaneensa. Jo alkoi päätä pyörryttää; silmissä +mustia kärpäsiä lentelee; sitte kokonaan musteni; korvissa soi, kuin +kirkonkellot ikään. Ei näe junaa, ei huminaa kuule; yksi ajatus vain +päässä pyörii, että en saa seisautetuksi, uuvun, lipun pudotan; ja juna +kulkee ylitseni... Auta, Herra Jumala, lähetä toinen sijaan... + +Ja mustaksi kävi hänen silmissään, sielussa kaikki tyhjäksi, lipun +pudotti. Vaan ei pudonnut lippu maahan: sen otti jonkun käsi jo. +nosti korkealle tulevaa junaa vastaan. Kuljettaja näki sen, sulki +regulaattorin ja laski vastahöyryn. Juna seisattui. + +Ihmiset hyppäsivät ulos vaunuista, ryhmiin keräytyivät. Näkevät: maassa +makaa mies verissään, tunnotonna; toinen vieressä seisoo, verinen lippu +kepin nenässä. + +Katsahti Vasili ympäriinsä, päänsä kumarsi. + +— Sitokaa minut, sanoo: minä sen kiskon väänsin. + + + + +TARINA YLPEÄSTÄ AGGEISTA. + +[Kansantarun mukaan.] + + +Oli kerran muutamassa valtakunnassa hallitusmies; hänen nimensä +oli Aggei. Hän oli kuuluisa ja mahtava: hallitsija oli antanut +hänelle täyden vallan maassa; hänen vihollisensa häntä pelkäsivät, +ystäviä ei hänellä ollut, ja koko maan kansa eli kuuliaisesti +tuntien hallitusmiehensä vallan. Ja hallitusmies kävi ylpeäksi ja +alkoi ajatella, ett'ei ketään maailmassa ollut häntä mahtavampaa +ja viisaampaa. Eli hän komeasti; paljon oli hänellä rikkautta ja +palvelijoita, joiden kanssa ei konsaan puhunut, sillä piti heitä siihen +arvottomina. Vaimonsa kanssa eli hän sovussa, mutta piti häntä kurissa, +ett'ei tämä itse uskaltanut puhumaankaan ruveta, vaan odotti, kunnes +miehensä häneltä jotakin kysyi tahi jotakin hänelle sanoi. + +Eli siten Aggei yksin, ikäänkuin korkean tornin huipulla seisonut +olisi. Alahalta kansan joukko häntä katselee, vaan hän ei tahdo +ketäkään tuntea, seisoo vain ahtaalla alallaan ja ajattelee, että se +paikka yksin on hänen arvoisensa: vaikka onkin yksinäinen, niin on +kuitenkin ylhäinen. + +Meni Aggei eräänä pyhänä kirkkoon. Tuli sinne vaimoineen, kumpainenkin +uhkeasti puettuna; kaapu heillä oli kultakuteinen, vyö hohtokivillä +siroteltu ja heidän yllään samettitelttaa kannettiin. Ja heidän +edellään ja heidän jäljessään kulkivat soturit miekkoineen, +tapparoineen ja saattoivat heitä hallitsijan paikalle, josta heidän +piti jumalanpalvelusta kuunnella. Heidän ympärilleen asettuivat +päälliköt ja virkamiehet. Ja Aggei kuunteli jumalanpalvelusta ja +ajatteli omalla tavallaan, niinkuin hänestä näytti, oikeinko vai väärin +Raamatussa puhutaan. + +Alkoi siitä pappi kirjaa lukea ja tuli siihen paikkaan, missä sanotaan: +"rikkaat tulevat köyhiksi ja köyhät rikkaiksi". Vaan kun kuuli ne sanat +Aggei, niin suuttui. + +— Mikä sinun on, sanoo, pappi, kun semmoista valetta lu'et? Etkö sinä +tiedä, kuinka mahtava minä olen ja rikas? Ettäkö minä köyhtyisin ja +köyhä minun sijaani rikastuisi? + +Pappi vain ei kuunnellut häntä, vaan luki edelleen ja piti +jumalanpalveluksen loppuun, vastaamatta Aggeille mitään. + +Ja hallitusmies julmistui: käski panna papin rautoihin ja vankeuteen +sulkea, ja sen lehden, jossa ne sanat kirjoitetut olivat, käski repiä +kirjasta pois. + +Vietiin pappi vankeuteen ja lehti revittiin pois, ja hallitusmies Aggei +läksi palatsiinsa pitoja pitämään, pidoissa söi, joi ja iloitsi. + +Olipa muudan nuorukainen mennyt kaupungin taa ja näki siellä +hirven, ison oikein ja kauniin, jommoista ei sitä ennen koskaan +ollut nähnytkään. Ja hän tahtoi olla hallitusmiehen mieleen: juoksi +kaupunkiin, tuli hänen palatsiinsa ja kertoi palvelijoille hirvestä. +Ilmoitettiin siitä Aggeille ja hän käski valmistautua metsästysretkelle. + +Lähtivät metsästäjät ulos kedolle; näkivät hirven ja ajoivat sen luo. +Seisoo hirvi, pää pystyssä, ja katselee metsästäjiä, ikäänkuin mitä +odottaisi. Ei ollut ennen semmoista otusta nähnyt itse Aggeikaan: +kookas ja sileä, turpa ohukainen ja viisaannäköinen, sarvet, kuin +haarakas puu, syltä kokonainen sarvenkärkien väli. Karva sen ruskea +ja kiiltävä, kuin silkki; reidet valkoiset, kuin lumi. Ajaa siitä +Aggei likemmä ja ihmettelee, kun ei hirvi juokse pois, vaan silmät +suurina häntä yhä katselee, ikäänkuin tahtoisi jotakin sanoa. Tuli +lähelle Aggei ja aikoi jo keihäänsä nakata, kun käännähti otus, puisti +haarakkaita sarviaan, hyppäsi ensi hyppäyksellä kolme syltää ja kiiti +pellolle; ratsu oli Aggeilla semmoinen, ett'ei kullallakaan ostetuksi +saa, vaan perään jäi sittekin. Kääntyi hallitusmies seuralaistensa +puoleen, vaan heitäpä enää tuskin näkyvissäkään oli; katsoi taas +eteensä hirveä kohti ja näki, että se kulkuaan hiljensi. — "No, sanoo, +kyllä minä sen ehätän!" Nelistää taas, minkä hevonen pääsee, ja näkee, +että yhä likempänä vilkkavat hirven valkeat reidet. Juuri oli keihästä +heittämäisillään, niin hirvi päätään kääntää, potkaisee ja taaskin +on Aggei kaukana jäljessä. Muut metsästäjät ammoin jo ovat silmistä +kadonneet ja autiolla kedolla kiitävät vain hirvi ja Aggei ratsunsa +selässä. + +Ajaa hän sitä puolen päivää, niin näkee vihdoin, että hirvi juoksee +virran luo. "No, — ajattelee, — jos oikealle lähtee, niin se on +hukassa, jos vasemmalle niin — minun!" Vasemmalle teki virta polven +eikä ollut sieltä otuksella minne päästä; takana metsästäjä, edessä +leveä virta, ei ihmisen eikä eläimen yli uida. Kääntyikin hirvi +vasemmalle ja ilosta jo hypähteli Aggein sydän. Ajaa ja itse ajattelee: +"kohta on jo virta etkä pääse minnekään!" Tuli hirvi virralle ja vähän +matkan päässä rannasta oli pieni saari ja saarella tiheä pensaikko +ja metsikkö. Hyppäsi hirvi täyttä vauhtia veteen, meni sukelluksiin, +kohosi ylös ja ui saarelle. Tulee sitte Aggei virran rannalle ja näkee, +että otus jo pensaikkoon katosi. Vaan ajoipa hänkin heponsa veteen. + +Astui hepo veteen, kolme askelta astui ja upposi sinne kaulaa myöten +eikä enää jalka pohjaa tavoita. Kääntyi Aggei takaisin rantaan ja +ajattelee: "Eipä se hirvi niinkään minulta minnekään pääse ja noin +vuolaassa virrassa saattaa hevonenkin hukkua." Laskeutui hevosen +selästä, sitoi puuhun kiinni, riisui rikkaat vaatteet yltään ja meni +veteen. Ui, ui, vähällä oli virta viedä. Vihdoin koettaa jalallaan — jo +on pohja. "No, — ajattelee —, kohta minä sen saan" ja astui pensaikkoon. + +Vaan vihastuipa Jumala Aggeiseen. Kutsui luokseen enkelin ja käski +hänen, otettuaan Aggein muodon, pukeutua tämän vaatteisiin, istua +hevosen selkään ja ajaa kaupunkiin. Ja enkeli täytti Jumalan tahdon, +niinkuin sanottu oli. + +Aggei etsi etsimistään otusta pensaikosta, vaan ei löytänyt. Koko +saaren yltä ympäriinsä käveli, pitkin ja poikki pensaiden läpi ryömi, +— ei ollut mitään. Eikä voinut Aggei ymmärtää, minnekä hirvi oli +joutunut: edessä leveä virta, ei yhdenkään elävän yli uitava; ja +olisihan hän toki hirven nähnyt, jos se olisi uimaan lähtenyt. Harmitti +Aggeita kovin, vaan minkäs sille teki, täytyi palata takaisin. Tuli +rantaan, heitti keihäänsä pois, ett'ei tiellä olisi, ja ui jälleen +toiselle rannalle. Katsoo — ei ole siellä hevosta eikä vaatteita. +Suuttui siitä hallitusmies, kun ajatteli, että olivat varastaneet +ne, ja päätti ankarasti rangaista varasta. Astui ylös vedestä, nousi +jyrkälle äyräälle — aukeaa ketoa vain näkyi eikä yhtään ketään. Mitäpä +tehdä, täytyi lähteä alastonna. Astuu ja nurmi jalkoja puree: eivät +olleet tottuneet avoina olemaan; ja aurinkokin polttaa alastonta +ruumista ja päätä. Kulkee siitä Aggei ja nousee kukkulalle; näkee, +laaksossa paimen lehmiä ja vasikoita paimentaa. Seisattuu Aggei ja +alkaa hänelle kädellään viitata: + +— Hoi, sinä, — sanoo, — tules tänne! + +Paimen häntä katselee ja ihmettelee. "Mistäs se, — ajattelee, — +keskelle aukeata ketoa alaston ihminen ilmestyi?" Meni hiljakseen hänen +luokseen; toisessa kädessä pitkä piiska, toisessa tuohitorvi; itse +on puettu virsuihin ja huonoon mekkorääsyyn: yli olkapään leipäpussi +riippuu. + +Aggei hänelle huutaa: + +— Miks'et sinä tule, kun huudetaan? + +— Kukas sinä olet? kysyy paimen. — Mitä sinä tahdot? + +— Etkö ole nähnyt, kuka minun vaatteeni ja hevoseni on vienyt? + +— Kukas sinä sitte itse ole? kysyi taas paimen. + +— Kuinka, etkö sinä minua tunne? Minä olen teidän hallitusmiehenne, +Aggei. + +— Mitä sinä, hölmö, hulluttelet! Hallitusmiehemme vastikään ohitseni +kaupunkiin metsästämästä ajoi. Kauan häntä täällä metsästäjät etsivät, +ennenkuin löysivät: yhdessä sitte lähtivät. + +— Kuinka sinä uskallat, mokoma lurjus! huudahti Aggei. + +— Mene, mene! — sanoo paimen, taikka saat piiskaa maistaa. + +Ei muistanut hallitusmies enää itseänsäkään vihasta. Unhotti, että +oli alaston ja aseeton ja hyökkäsi paimenen kimppuun. Tarttui häntä +olkapäähän, tahtoi lyödä, vaan paimen oli väkevämpi häntä: heitti +Aggein maahan ja alkoi paukuttaa häntä tuohitorvellaan. Löi siksi, että +tuohi kokonaan hajosi, ja silloin hänen sydämensä lauhtui. + +— Siin' on, — sanoo, — sulle sanoistasi. Mene! + +Nousi ylös Aggei, aivan pahaksi pieksettynä, ja lähti hiljakseen +kulkemaan. Vaan mietti paimen ja kävi häntä sääliksi. "Turhaan minä, — +ajattelee, — miestä loukkasin: kentiesi hän onkin vain joku veitikka +tahi mielipuoli." + +Meni Aggei jo vähän matkaa paimenesta, niin kuulee, että toinen häntä +kutsuu. + +— Kuulehan, tule takaisin. + +Kääntyy Aggei, katselee, ja paimen toisessa kädessään jotakin pitelee, +toisella häntä luokseen viittaa. + +— Tule takaisin! huutaa. — Minnekä sinä alastomana menet?... Tuoss' on +sulle edes säkki. + +Seisoo Aggei, ei hievahdakaan. Hävetti häntä ja katkeralta tuntui +hänen sielussansa. Paimen otti puukon vyöstään, leikkasi säkkiin kolme +reikää: yhden päätä, kaksi käsiä varten ja astui Aggein luo. + +— Säkkini on tyhjä, leipäni olen kaikki syönyt. Ei ole ihmisen hyvä +alastonna kulkea; ota tämä paidan verosta. + +Puki Aggei säkin ylleen. Lähti sanaakaan sanomatta kaupunkiin. Astuu +ja ajattelee onnettomuuttaan eikä tiedä, mistä se hänelle tuli. Joku +petturi varmaan, hänen näköisensä, oli ottanut hänen vaatteensa ja +vienyt hevosen. Ja kuta kauemmaksi Aggei astuu, sitä kovemmin hänen +sydämensä kiihtyy. "Kyllä minä hänelle näytän, että minä — Aggei — +olen se oikea, julma hallitusmies. Käsken torille viedä ja pään poikki +hakata. Enkä paimentakaan sillä päästä", — ajatteli Aggei, vaan muisti +yht'äkkiä säkin ja häpesi. + +Astui siitä iltaan saakka, vaan kaupunkiin vielä äijä matkaa. Täytyi +kedolla yötä olla: kaivautui heinärukoon ja makasi siinä koko yön. +Aamun sarastaessa nousi ja lähti taas kulkemaan. Tietä myöten ajaa +kaupunkiin, torille, paljon kansaa. Yllätti hänen muuan kuorma ja +ajajat kysymään mikä mies hän oli ja miksi säkkiin oli puettu. + +Muistipa Aggei paimenen antaman selkäsaunan ja pelkäsi toden sanoa. + +— Minä, — sanoo, — en ole täkäläisiä ihmisiä; kulin teidän kaupunkinne +läpi asioilla, vaan tiellä rosvot päälleni hyökkäsivät, pieksivät pahan +päiväiseksi ja ryöstivät sekä hevosen että vaatteet ja rahat veivät. +Pukivat ylleni säkin ja laskivat menemään. + +Säälivät häntä hyvät ihmiset: kuka antoi paidan, kuka housut; yksi +antoi hänelle vanhat saappaanterät, toinen kauhtanan, kolmas lakin. +Kiitti heitä Aggei, kysyi, mikä nimi ja missä asuivat ja lähti +kaupunkiin jo iloisemmalla mielellä. + +"Kohta, — ajattelee, — vaivani loppuvat. Konnan minä rankaisen ja +heitä, jotka minua auttoivat, palkitsen." + +Meni hän suoraan kirkkotorille: siellä hänen palatsinsa seisoi. +Tahtoi portistaan sisälle mennä, vaan eivät vartijat häntä tunteneet +eivätkä päästäneet. Pelkäsi, kunhan eivät taaskin rupeisi lyömään, +meni pois ja alkoi ajatella, mitä nyt tehdä. Mennä suoraan kotiinsa +ei hän voinut: ennenkuin petturin käsiisi saat, pieksävät pahan +päiväiseksi ja vankeuteen panevat ja kentiesi tappavatkin. "Pitää +kärsiä", — ajattelee. Meni torille, jossa päiväläisiä palkattiin, ja +asettui kansan keskelle. Palkattiinpa hän siitä vähästä rahasta tiiliä +rakennustyöhön kantamaan. Raskas oli työ: hartiansa kokonaan verille +lyötti tottumattomuudesta ja itse oli aivan kuin runneltu. Illalla sai +hän rahat ja jakoi ne kolmeen osaan: yhdellä osti leipää ja söi; toisen +yön varalle jätti, kolmannella osti paperia vaimolleen kirjoittaakseen. +Oli heillä muudan suuri salaisuus, jonka tiesi ainoastaan hän ja +hänen vaimonsa, ja jotta vaimo kirjettä uskoisi, kirjoitti hän siitä +salaisuudesta ja, tultuaan kartanonsa luo, näki hän erään vaimonsa +palvelusnaisista ja antoi hänelle kirjeen perille vietäväksi. Eikä +tuntenut häntä hänen huonoissa vaatteissaan palvelusnainenkaan. Asettui +Aggei vähän matkan päähän portista vastausta odottamaan. + +Vaan hänen vaimonsa, kun näki, että miehensä oli hänen luonaan, ei +voinut uskoa tätä kirjettä. Ajatteli, että eiköhän hänen miehensä ollut +jollekin tullut ilmaisseeksi salaisuutta ja että joku ilkiö tahtoi +pettää häntä. Hän pelkäsi ankaraa miestään ja tiesi, että jos hän saapi +kuulla, että hänelle sellaisia kirjeitä tuodaan, niin hän rankaisee +häntä asiaa tutkimatta. Ja ajaakseen pois sen miehen, joka kirjeen oli +kirjoittanut ja pelottaakseen häntä, ett'ei hän koskaan enää uskaltaisi +vaivata häntä, käski hän palvelijain ottaa hänet kiinni, tuoda pihalle +ja pieksää häntä. Ja palvelijat tekivät niin ja päästivät Aggein pois +vähissä hengissä. Ryömi hän siitä vierastaloon ja tuskitteli koko yön: +aamupuoleen vasta nukkui. Ja hänen ruumiinsa oli kipeä, vaan sielunsa +sitäkin kipeämpi: viha voimaton ja hillitty kiukku vaivasivat häntä, ja +eipä vaivoja pahempaa mitään löydy. + +Seuraavana päivänä oli juhlapäivä ja isäntäväki alkoi vierastalosta +valmistautua kirkkoon lähtemään. Pukeutui emäntä koreaksi ja meni ulos +portille, vaan miehensä vielä jostakin syystä pihalla viivytteli. +Alkoipa vaimo miestään kutsua: + +— Tule, — huutaa hän, — muutoin menee hallitusmies kirkkoon, emmekä saa +häntä nähdä. + +Kuuli sen Aggei ja kysyy: + +— Kukas se teidän hallitusmiehenne on? + +— Sinä näköjään et ole tämän seudun ihmisiä, koska et sitä tiedä. +Aggeihan se meillä hallitusmiehenä on. Kaupunkia ja koko maakuntaa +hallitsee hän jo kaksitoista vuotta. Julma hän on mies: eilen näin +hänet kadulla, pelosta olin vähällä kaatua maahan. + +Meni isäntäväki kirkkoon ja Aggei ei tiedä, mitä ajatellakaan. Viittasi +vain kädellään. "Tuli, mikä tuli, — ajattelee, — vaan pahempaa, kuin +nyt, en voi itselleni tehdä; vaikkapa mestatkootkin minun, vaan minä +menen ja saatan ilkiöt ilmi." Ja hän meni isäntäväen jälestä kirkkoon +ja asettui kansan joukkoon rappusille, josta hallitusmiehen oli määrä +kulkea. + +Ja näki Aggei: tulevat hänen henkivartijansa tapparoineen, miekkoineen +ja päälliköt ja virkamiehet juhlapuvuissaan. Ja samettiteltan alla +kulkee hallitusmies puolisoineen: vaatteet heillä on kultakuteiset, +vyöt hohtokivillä sirotetut. Ja katsahti Aggei hallitusmiehen kasvoihin +ja kauhistui: Jumala hänen silmänsä aukaisi ja hän tunsi taivaan +enkelin. Ja Aggei juoksi kauhistuneena pois kaupungista. + + * * * * * + +Kauan juoksi hän, tietämättä itse, missä ja minne. Ja hän saapui +synkälle salolle ja kaatui väsyneenä puun alle, ja kauan makasi hän +voimatonna, tunnotonna, ikäänkuin sielu olisi hänet hetkeksi jättänyt. + +Yöllä hän heräsi ja hänen tuli kamala ollakseen. Unhotti, mitä oli +kolmena viimeisenä päivänä tapahtunut eikä tietänyt, minkä tähden +tähdet häntä oksien välistä katselivat, minkä tähden hänen oli kylmä +ja hän ei maannut höyhenpatjoillaan, vaan kostean maan päällä. Alkoi +muistella ja muisti kaikki. + +Ja katkerasti itki Aggei. Muisti koko elämänsä ja käsitti, ett'ei vain +irti revityn lehden tähden häntä Jumala rangaissut, vaan koko hänen +elämänsä tähden. "Vihoittanut olen Jumalaa, — ajattelee hän, — ja +saanko nyt enää armoa ja pelastusta?" + +Kauan makasi hän, itki, katuen syntiään ja rukoillen Jumalalta apua ja +voimaa. Ja Jumala lähetti hänelle voimaa. + +Aamu koitti; Aggei nousi ylös ja lähti ulos metsästä, meni Jumalan +valoisaan maailmaan ihmisten pariin. + +Kului vuosi, toinen kuluu, vaan Aggein vaimo yhä luulee, että hänen +miehensä asuu yhdessä hänen kanssaan palatsissa. Hän ihmettelee vain, +miksi hänen miehensä on käynyt niin nöyräksi ja hyvänluontoiseksi: ei +mestaa ketään eikä rankaise; ei käy metsästämässä, vaan kirkossa yhä +käy ja tutkii kiistoja ja riita-asioita ja sovittaa riitaantuneet. +Harvoin näkee häntä hänen vaimonsa; häntä hän kohtelee lempeästi, +toisin kuin ennen, sanoo ystävällisen sanan ja suojaansa poistuu, sinne +sulkeutuu ja yksin istuu. + +Tuli hänen luokseen vihdoin hänen vaimonsa. "Herrani, sano minulle, +millä olen sinua vihoittanut, jotta olet luovuttanut vaimosi luotasi? +En tiedä itselläni mitäkään vikaa olevan; miksi minua jo toista vuotta +vierastelet?" + +Katsahti häneen Enkeli, hymyili leppeästi ja sanoi: + +— Et milläkään ole minua vihoittanut, vaimoni armas, mutta minä olen +antanut Jumalalle lupauksen, ett'en kolmeen vuoteen sinua tuntisi. +Kohta tulee jo kolmas vuosi ja sinä tulet jälleen elämään miehesi +kanssa, kuin ennen. + +Sanoi, poistui suojaansa ja sulkeutui sinne. Vaimonsa alkoi itkeä ja +meni myöskin huoneeseensa. + +Niin elivät he kolme vuotta. Viikkoa ennenkuin neljäs alkoi, antoi +hallitusmies käskyn koota maakunnastaan kaikki köyhät ja kerjäläiset. +Hallitusmiehen kartanolla oli heille kaikille kestit pidettävät ja +lahjoja annettava. Kiitivät airueet joka kaupunkiin, lähettivät +kaupungeista käskyjä kyliin ja kaikkialle ja joka taholta keräytyi +köyhiä. + +Eikä tietänyt kukaan siihen saakka, että niin paljon köyhiä maassa +oli; tiet kaikki olivat heitä täynnä: ontuvia, jalattomia, kädettömiä, +sokeita ja heikkoja ja mielipuolia ja henkisesti köyhiä, vanhoja +ja pikkaraisia. Ne köyhät, jotka parempinäköisiä olivat, kulkivat +yksitellen, vaan sokeat joukottain. Keräytyivät kaupunkiin, ja niin +paljon heitä tuli, ett'eivät edes hallitusmiehen kartanolle sopineet, +vaan vieläpä kirkkotorinkin täyttivät. + +Meni siitä hallitusmies kirkkoon ja köyhätkin, jotka vain pääsivät, +tunkeutuivat sinne, toiset joukottain torilla, kirkon edustalla, +seisoskelivat. Palvelijat sillä aikaa torille pöytiä asettelivat ja +kattoivat niitä ja panivat niiden päälle piirakkaita ja särvintä, +lihaa, mettä ja viinejä. Ja niin paljon kuin kerjäläisiä oli, sijaa +riitti kaikille. + +Tuli sitte hallitusmies ulos kirkosta, seisattui rappusille, teki +kädellään merkin ja koko joukko vaikeni. + +— Minä olen iloinen nähdessäni teidät kaikki, hyvät ihmiset: tehkää +niin hyvin, nauttikaa vieraanvaraisuuttani. Pöytään käykää ja syökää, +ja kun syöneet olette, niin tulen vielä luoksenne. + +Sanoi ja meni palatsiinsa. Ruvettiin pöytään istumaan; muuan joukko +sokeita täytti kokonaisen pöydän. Kaukaa olivat nämä sokeat tulleet; +hiljalleen ja kauvan olivat he käyneet; oli heitä kaksitoista henkeä +ja saattaja oli heillä yksi. Hän kävi edessä, kaksi hänestä kiinni +pitivät, heistä taas muut parittain. Istutti hän heidät paikoilleen ja +itse kävi palvelemaan: kaatoi heille kuppeihin särvintä, piirakasta +jakeli, lihaa leikkeli ja lusikoita kullekin antoi. Sokeat syövät ja +hän toisesta toiseen käypi ja palvelee heitä. + +Päivällisen päättyessä tuli hallitusmies ulos palatsistaan ja alkoi +kulkea pöydästä pöytään. Miltä kysyy jotakin, mille ystävällisen +sanan sanoo ja hänen perässään astuvat palvelijat, rahaa ja vaatteita +kantavat ja kaikille jakelevat. Kun oli kaikkien luona käynyt, niin +tulee viimeisen pöydän luo, jossa sokeat istuivat. Kun näki saattaja +hallitusmiehen, niin alkoi vavista ja kalpeni kokonaan. + +Tulee hallitusmies hänen luokseen ja kysyy: + +— Oletko sinäkin kerjäläinen? + +— En, suuri hallitusmies, en minä ole kerjäläinen. Kerjäläisten +palvelija minä olen. + +— Hyvin sanoit, mies. Mikä sinun nimesi on? + +Loi sokeainsaattaja katseensa maahan. + +— Aleksiksi minua sanotaan. + +Katsoi Enkeli hänen silmiinsä, hymyili ja sanoo: + +— Ei kaikkia valhetta valheena pidetä. Seuraa minua. + +Jätti saattaja sokeansa ja meni hallitusmiehen perästä palatsiin. +Kulkevat he joukon läpi ja ihmiset heitä kaikki ihmettelevät: kulkevat +kuin kaksi veljeä ikään. Molemmat pitkiä ja kookkaita, molemmilla +mustat hiukset ja molemmat yhdennäköiset; sokeainsaattajalla vain +tuuheissa kiharoissa paljon harmaita karvoja hopealle hohtaa ja kasvot +tuulesta ja päivänpaisteesta mustuneet ovat, vaan hallitusmiehen kasvot +ovat valkoiset ja kirkkaat. + +Väistyi kansa syrjään ja heidät ohitsensa päästi; ja he menivät +palatsiin. Vei siitä Enkeli sokeainsaattajan etäiseen suojaan ja +sulkeutui sinne hänen kanssaan. + +— Minä tunsin sinut, Aggei, — sanoo hallitusmies, — tunnetkos sinä +minut? + +— Tunnen, herra, että lähetetty olit minua rankaisemaan. Ja minä kadun +syntejäni ja elämääni kaikkea... + +Ja Aggei puhkesi itkemään ja ääneen itki. Seisoo Enkeli hänen edessään: +kasvonsa loistavat ja hän hymyilee; kohottipa Aggei päätään ja lakkasi +itkemästä: ei ollut koskaan sellaista hymyilyä nähnyt. + +— Sinun rangaistuksesi on lopussa, — sanoo Enkeli. — Ota hallitusmiehen +kaapu, ota miekka ja sauva ja hallitusmiehen päähine ota. Muista, ettäs +rangaistu olit ja hallitse kansaa lempeästi ja viisaasti ja ole tästä +saakka kansasi veli. + +— En, minun herrani, en tottele minä sinun käskyäsi, en ota miekkaa, +en sauvaa, en päähinettä, en kaapua. En jätä minä sokeita tovereitani: +minä olen heille valo ja ruoka ja ystävä ja veli. Kolme vuotta olen +heidän kanssaan elänyt ja työtä tehnyt heitä varten ja koko sielullani +olen kerjäläisiin ja köyhiin liittynyt. Suo minulle anteeksi ja päästä +minut maailmaan ihmisten luo: kauan seisoin minä yksin kansan keskellä, +kuin kivisen patsaan päässä, korkealla olin, mutta yksin; sydämeni +kivettyi ja rakkaus ihmisiin katosi. Päästä minut! + +— Hyvin sanoit sinä, Aggei, — vastasi Enkeli. — Mene rauhaan! + +Ja meni Aleksi-sokeainsaattaja kahdentoista sokeansa kanssa ja teki +työtä koko elämänsä heitä ja muita köyhiä ja heikkoja ja sorrettuja +varten ja eli siten monta vuotta kuolemaansa asti. + +Ja kolmen päivän kuluttua heitti Enkeli hallitusmiehen ruumiin. Ruumis +haudattiin ja kansa kaipasi hallitusmiestään, joka alussa ylpeä ollut +oli, vaan sitte lempeäksi muuttui. + +Vaan Enkeli ilmestyi Herran kasvojen eteen. + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78592 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..21d2586 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78592 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/78592) |