Initial commit of ebook 78591 filesHEADmain

4 files changed, 3420 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78591-0.txt b/78591-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..13dcff2
--- /dev/null
+++ b/78591-0.txt
@@ -0,0 +1,3404 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78591 ***
+
+
+
+
+KAUNIS SEPÄNEMÄNTÄ
+
+y.m. kertomuksia
+
+
+Kirj.
+
+GÉZA GÁRDONYI
+
+
+
+Suomentanut
+
+Matti Kivekäs
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1917.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Kaunis sepänemäntä.
+Isä ei iloitse. Kohtauksia jokapäiväisen elämän näyttämöltä.
+Kaksi leppäkerttua.
+Pikku kreivi.
+Rautakana.
+
+
+
+
+Kaunis sepänemäntä.
+
+
+Maisema oli helmikuun luminen, kun me reellä ajoimme borsodilaiseen
+kylään. Toverini on siellä maatilanhoitajana. Muutenkin on hän
+sikäläisiä.
+
+Lähetessämme kylää — kello taisi silloin olla kolmen tienoissa
+iltapäivällä — kompastui toinen hevosista, ja joka askeleella se ontui
+lonkastaan.
+
+Ajaja kiroili.
+
+Pysäytimme hevoset. Ontuvan jalan kenkä oli höltynyt.
+
+No, eipä hätää. Täällä on seppä kylän laidassa. Hän kengittää sen
+tuokiossa.
+
+Ajaja irroitti kengän, ja hevonen juoksi kevyesti lopun matkaa.
+
+Seppä takoi juuri rattaitten vietereitä lumikatteisen mustan pajan
+edustalla. Hän oli harvinaisen komea ja kookas mies. Hän oli oikea
+sankari sepokseen nahkaesiliinassaan, hiukan rokonarpinen ja
+kovakourainen.
+
+— Kengitetään vain tämä etujalka, — sanoi toverini.
+
+— Ajaja tuo hevosen myöhemmin kokonaan kengitettäväksi.
+
+Sepän ovelta pisti esiin valkohuivinen naisenpää.
+
+Se oli aivan kuin vanhan lampaan pää. Silmäterätkin olivat valkeat
+niinkuin lampaalla. Ja hänen huivinsa oli sidottu sillä tavoin niskaan,
+että hänen luonnottoman suuret keltaiset korvansa vielä enemmän
+rumensivat hänen kasvojaan.
+
+Nähdessään Palin hän hymyili, tuli ulos ja niiasi nöyrästi:
+
+— Hyvää päivää, herra isännöitsijä! Ehkä suvaitsette astua tupaan siksi
+kunnes...
+
+Hän piilotti kyynärpäähän asti paljaan käsivartensa esiliinansa alle.
+Hänellä mahtoi siinä olla leipää tai jotain muuta sellaista, — ja
+lomassa hän heitti minullekin nöyrän silmäyksen:
+
+— Ehkä suvainnette...
+
+Hän saattoi olla hyvinkin siisti ja kelpo vaimo. Mutta milolainen Venus
+olisi kääntynyt seinään päin, jos nainen olisi ilmestynyt hänen eteensä!
+
+— Kiitämme, sepän emäntä, — vastasi Pali, — mutta luulenpa, että jo
+heti voimme jatkaa matkaamme.
+
+Kengittäessään käänsi seppä hiukan päätään ja sanoi vaimolleen:
+
+— Tuoppas sitten pari tuolia, Katini, niin saavat herrat ainakin
+istahtaa.
+
+Uljaan näköinen pieni poika seisoi juhlallisen näköisenä pajan ovella;
+hän oli aivan isänsä pienoiskuva. Äitinsä kutsuvasta katseesta hän heti
+liikahti ja lähti juosten hakemaan tuolia.
+
+Sitten näyttäytyi ovessa hymyileväsilmäinen tytön typykkä, mutta vain
+vilaukselta. Hän taasen oli aivan äitinsä sievennetty jäljennös; tosin
+oli hänellä sepän mustat silmät.
+
+Toverini huusi hänelle:
+
+— Tule esiin piilostasi, pikku pupu! Tule esiin! Saat kreutserin!
+
+Pikku jänö tuli aristellen. Hän saattoi olla viisivuotias. Seppä
+vilkaisi häntä ohimennen hymyillen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Minä en voinut unohtaa vaimoa, kahta lasta ja sepän hellää äänen
+värettä: »Tuohan pari tuolia, Katini.»
+
+— Kuulehan, — sanoin Palille ennen illallista, — mitenkähän se uljas
+seppo on voinut ottaa sellaisen lampaankuvaisen vaimon? Eikö hän ole
+löytänyt itselleen sopivampaa?
+
+Pali myhähti:
+
+— Tiedätkö, — sanoi hän, — että hän kerran katkaisi jalan eräältä
+mieheltä, katkaisi tosiaankin. Hän on siitä hyvästä istunutkin. Se oli
+joku aasi täältä kylästä, ja hän oli hiukan juovuksissa silloin. Sekin
+oli kysynyt: »Miten sinä seppämestari saatoitkaan naida niin tuiki
+ruman naisen?» Hän oli heittänyt miestä raskailla pihdeillä.
+
+Illalliskutsu keskeytti puhelumme. Pöydässä oli lapsiakin. Kaikista
+muista asioista juteltiin, mutta sepän emännästä ei, vaikka minulta ei
+sepän perhe unohtunut mielestä. Mitenkähän he olivat joutuneet yhteen?
+Mennäänköhän maallakin rahan vuoksi naimisiin? Mihinkähän kylän seppä
+on rahoja tarvinnut? Muutenkinhan hän vain lakkaamatta takoo aamusta
+iltaan. Mitäpä hän rahoilla? Mahdotonta on ajatella, että hän rahan
+tähden olisi nainut. Ehkä hän oli ottanut vain kostaakseen jollekulle
+toiselle, joka oli kaunis? Lie tyhmä mies, jonka viekas perhe on
+saattanut satimeen ja naittanut? Tai on hänen makunsa sellainen?
+
+Lapset vietiin aikaiseen levolle. Sytytimme sikarimme. Pali suositteli
+kortteja. Mutta minua korttipeli ellottaa.
+
+— Kuulehan, — sanoin hänelle, — minä yhä vain ajattelen niitä
+seppäläisiä. Heidän avioliitossaan lienee jotain mielenkiintoista ja
+erikoista?
+
+Pali nauroi minulle.
+
+— Kaikkea vielä! Mitä mielenkiintoista siinä olisi. Silkkaa proosaa se
+on alusta loppuun!
+
+— Mutta miksi hän sitten otti niin rutiruman vaimon?
+
+— Hitto tiesi! Nai kun nai. Jos se sinun mieltäsi erikoisesti
+kiinnittää, niin voinhan sen kertoakin:
+
+Olin mustalaispojan ikäinen, kun seppä ensi kerran nai.
+
+Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kaunis, mustasilmäinen, kalpea nainen.
+Niinkuin valkorintainen pääskynen. Sanoivat, että hän sen vuoksi oli
+niin valkea, että oli sydänvikainen.
+
+Eräänä kesäisenä päivänä, juuri Pyhän Annan päivänä, hän kuolikin.
+Hän kuoli äkkiä, puutarhassa. Oli kuokkinut perunoita tai jotain
+senkaltaista, sitten hän oli istuutunut, pää hervahti ja siihen hän
+heitti henkensä.
+
+Kaupunkiin on täältä pitkä matka. Ruumisarkut tuodaan tänne
+tavallisesti naapurikylästä.
+
+Sinne ajoi meidänkin seppä. Puuseppä oli hänelle jotain sukua. Hän itki
+kuomalleen aivan kuin pieni lapsi. Puuseppäkin heltyi kyyneliin.
+
+Sitten nikkari kuivasi kyyneleensä.
+
+»No, älä murehdi», sanoi hän, »minä teen hänelle sellaisen arkun,
+etteivät kreivittäretkään lepää paremmassa».
+
+Hän vei sepän lautavajaansa ja näytti hänelle ränstynyttä pianoa.
+
+»Katsohan tuota. Se oli meidän kanttorivainaallamme ennen. Aioin tehdä
+siitä lippaita. No siitä...»
+
+Hän hajoitti viipymättä pianon lautaosat, mittaili, sahasi ja höyläili.
+
+Lomassa toi hän viinaa kapakasta, juopottelivat. Silloin tällöin
+valahti kyynel sepän poskipäille. Nikkari ja hänen vaimonsa
+lohduttelivat häntä minkä vain sydämeltään, sanoiltaan voivat.
+
+Mutta sepän silmistä valuivat loppumattomat rankkasateet:
+
+»Mikä helmi hän olikaan! Miten maukkaan hernerokan hän osasikaan
+keittää! Miten olikaan hän minusta huolissaan, kun olin vilustunut!»
+
+Ja ääni vapisevana hän jatkoi:
+
+»Pikku poikani... Pikku Imruskani! Kukapa nyt enää pitää huolta
+orpopojastani? Ei ole ainoatakaan naisihmistä, jolle voisin hänet uskoa
+luottamuksella. Äitivanhuskin tuli sinne. Mutta hän on 82-vuotias. Aina
+istuu. Hänen jalkansa ovat niin herpaantuneet.»
+
+Nikkarin vaimo ehdottaa, että hän ottaisi lapsen hoitoonsa edes siksi
+asti, kunnes seppä saa uuden emännän taloonsa.
+
+Uuden emännän? Seppä ei sellaisesta tahdo kuulla puhuttavankaan. Mutta
+ei hän voi poikaansakaan antaa sinne. Onhan hän ainoa poika. Ei hän
+henno hänestä eritä.
+
+Vihdoin, kauan neuvoteltuaan, hoksaa nikkarin vaimo, että Kati Székely
+olisi paras, jos hän vain lähtisi. Kati on keski-ikäinen orpotyttö.
+Hänkin viime viikolla hautasi äitinsä. Isä oli puutarhuri, ja hänhän
+olisi kylläkin arvokas mestarin taloon. Hän on puhdas, ahkera, ja
+kunniallinen olento. Osaa keittääkin mainiosti, varsinkin hernerokkaa
+ja pannukakkua. Hänelle voisi kyllä uskoa talonsa ja lapsensa.
+
+Iltapäivällä oli arkku jo valmiina. Se oli kiilloitettu, vaskisilainen,
+komea ruumisarkku. Katikin ilmestyi. Palkkaa hän ei pyydä, kunhan häntä
+vain ei kohdella palvelijana, sillä hän ei ole vielä koskaan palvellut.
+Ei hän ollut aikonutkaan. Mutta koska sanoivat, että seppä oli hyvä
+mies...
+
+Seppä ojensi hänelle kätensä:
+
+»Pidän sinua sisarenani. Kun vain pidät huolen pojastani, ettei hän
+tuntisi itseään kovin orvoksi!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hautajaisten jälkeen takoi seppä jälleen surullisena kuumia rautojaan.
+Hänen silmänsä olivat punaiset, kasvonsa kalpeat, hiuksensa sukimatta.
+
+Ei hän olisi työskennellyt sinä päivänä, mutta vaunuista oli särkynyt
+jokin siderauta — isäni oli sen lähettänyt. Muitakin kiireellisiä
+töitä oli kertynyt hautajaispäivänä. Elonkorjuun aikana ei voi töitä
+laiminlyödä. Sepänkin täytyi ripustaa surupukunsa naulaan ja pukeutua
+nokiseen nahkaesiliinaansa.
+
+Hänpä siis työskentelee. Lyöjänä on hänellä Feri-poika.
+
+Ihmiset tulevat oikealta ja vasemmalta. Sanovat lohduttavan sanan,
+toisenkin. Juovat pari luumuviinaryyppyä peijaisten rääpiäisinä.
+
+Seppäkin juo heidän kanssaan; välistä hän juo sivu puolen yön.
+Jokaisesta lohdutuksen sanasta vierähtävät hänen kyyneleensä. Hän
+huokailee raskaasti:
+
+»Hyvä Jumala, kunpa vain ei olisi sitä pojannaperoa...!»
+
+Hiljaisuudessa saattoi tuntea hänen mustan ajatuksensa. Köntös-vanhus
+sanoo hänelle ankarasti:
+
+»Ei ihminen ole hanhi! Joka on voimakas, älköön olko voimakas
+ainoastaan ulkoa, vaan sisältäkin.»
+
+Seppä takoo kuumia rautojaan.
+
+Pajan edusta on kylän kasino. Elonkorjuunkin aikana siellä istuu yksi
+tai pari työtöntä miestä. Kivellä, pyörillä, rautakasoilla, missä vain
+kukin istuimensa löytää.
+
+Lupa-aikoina minäkin usein kävin siellä kuuntelemassa heidän juttujaan.
+
+Sillä tulevat ja menevät vankkurit, vaunut ja hevosmiehet käyvät siellä
+kengittämässä ja raudoittamassa ja kertovat uutisia. Kuka missäkin
+kulki ja mitäkin kuuli. Syyspuolella sieltä sai tietoonsa viljan hinnat
+tarkkoina pörssinoteerauksina. Kävi siellä joutohetkinään ontuva
+suutarikin, kylän humoristi.
+
+Kyläläiset nimittivät häntä vain Dolfiksi, vaikka hän ei ollut Dolfi
+eikä juutalainenkaan. Hänen tukkansa oli kihara, ja jokaista hän ivaili.
+
+Sinäkin päivänä hän iltapuolella tuli linkaten talostaan. (Hän asui
+silloin kylän toisessa laidassa, kaislakattoisessa hökkelissä,
+viidensadan askeleen päässä pajasta.)
+
+Hän hoippui meitä kohden, päässään leveälierinen, vanha olkihattu.
+
+Muulloin me aina odotimme häntä hymyillen. Joku aina vingahtikin
+hilpeästi. Mutta nyt...
+
+Dolfikin oli allapäin. Hän ei kepsuttele yhtä nopeasti kuin
+tavallisesti sisäänpäin vääntynyttä jalkaansa, vaan tulee hitaasti.
+Hänellä on yllään edestä tahrainen ja muualta juurenruskea kesätakki ja
+iankaikkisesti kestävät riippulahkeiset kesähousut. Hänen ajatuksensa
+ovat pysähtyneet vakavina vaaleanpunaiselle otsalle.
+
+Ei häntä ole vastaanottamassa hymy eikä leikkisä sana. Ei hänkään
+osoita ilon merkkiä. Hän sanoo hyvänpäivänsäkin hiljaisena, tullessaan
+luoksemme.
+
+Seppä kiinnittää juuri uusia vietereitä kieseihin. Hän ojentaa
+sanattomana kätensä tulijalle.
+
+»Ystäväni...» sanoo suutari matalalla, väräjävällä äänellä, »vielä
+tulee onnellisempiakin päiviä».
+
+Hän ei ollut hautajaisissa eikä peijaisissa. Hän oli aikoinaan laskenut
+niin paljon leikkiä kuolemasta ja kuolinlauluista, — hän tunsi itsensä
+arvottomaksi surevaan seuraan.
+
+Hän istuutui pajan räystään varjoon kiesien nahkapäällyksiselle
+istuimelle, joka oli siihen nostettu syrjään, ja veti taskustaan
+ihvisen äkkiväärän.
+
+Hänen kasvonsa olivat oudon näköiset sen vuoksi, että ne olivat niin
+vakavat. En koskaan ennen ollut nähnyt niitä muunlaisina kuin silmät
+sirrillään, kettumaisesti hymyilevinä tai pyörein silmin nauravina.
+Tänään olisi luullut, että hän oli vaihtanut kasvojaan toisen kanssa.
+Ne olivat rumenneet ja käyneet pitkänomaisiksi. Hänen ulkoneva
+nenänsäkin oli ikäänkuin liukunut alemmaksi. Hän oli tyhmän ja vanhan
+näköinen.
+
+Mutta he olivat hyviä ystäviä, seppä ja hän. Varsinkin kesällä, kun ei
+kukaan teetä kenkiä eikä paikkuuta vanhoja, saattoi Dolfin takaraivolle
+kallistuneen vanhan olkihatun nähdä kaiken päivää sepän pajan
+edustalla. Sunnuntaina kävi seppä vastavierailulla. He ryyppäsivät,
+pelasivat korttia ja haukkuivat pääministeriä.
+
+»Pronty!» huudahti suutari.
+
+En tänäänkään vielä tiedä mitä tämä sana merkitsee. Siinä on
+halveksuntaa ja paheksumista samalla. Sen sanansa hän huudahti silloin,
+kun hän tunsi olevansa isänmaan nimessä loukattu, ja iski kämmenensä
+navakasti pöytään.
+
+Mutta sellaista tapahtui ani harvoin. Se tapahtui vain silloin, kun
+he olivat kolmatta litraa tyhjentämässä. Ja niin paljon he joivat
+ainoastaan silloin, kun sepän veli tuli naapurikylästä viettämään
+kaksinkertaista pyhää. Sepän veli oli ajuri. Hän oli laiha,
+vatsatautinen mies. Hänellä oli silmälasit, ja sunnuntaisin hän luki
+jotain isänmaallista lehteä.
+
+No ajurihan heille kertoi, että ministerit olivat jouduttaneet
+valtakunnan itävaltalaisten käsiin; että sotajoukot eivät palvelleet
+maata, vaan keisaria; että keisari ei vähääkään ajattele magyarien
+parasta; että ennen pitkää joudutaan sotaan; että magyarit suurin
+joukoin muuttavat Amerikkaan ja että pian joudumme siihen, että kotiin
+jää ainoastaan meidän kylämme ja pääministeri.
+
+Dolfi-suutari pieksi sellaista puhetta kuullessaan usein pöytää ja
+huusi prontyaan. Seppä vain murahteli hampaittensa takaa:
+
+»Helkkarissa, olisipa minulla vaan pihtieni välissä sellainen
+ministeri! Paiskaisinpa hänet alasimelle ja iskisin moukarilla, niin
+ohueksi kuin hyvin paistettu räikönen!»
+
+Ajuri ajoi sitten matkoihinsa, ja kahteen pekkaan he pohtivat
+kuulemiaan viikkokausia.
+
+Mutta eipä pajan edustalla paljonkaan voinut politikoida. Sepällä
+oli monet rautansa tulessa, eikä hän ehtinyt istuskella välillä.
+Muutenkin syventyivät Dolfin ajatukset politiikkaan ainoastaan
+viinilasin ääressä. Pajan edustalla vain nalkuteltiin ja lasketeltiin
+loppumattomia kokkapuheita.
+
+Alkuaikoina he eivät olleet niinkään hyviä ystäviä. Dolfin tullessa
+kylään eivät he juuri sietäneet toisiaan. Seppä pilkkasi suutaria
+_nauravaksi kanaksi_ ja suutari seppää _tanssivaksi lampaaksi_. Eivät
+he edes puhuneet keskenään. Seppä ei silti vihannut suutaria, hän vain
+halveksui häntä niinkuin Herkules voimatonta miestä.
+
+Mutta suutari vihasi seppää. Aina kun hän ontuen kulki pajan ohi,
+pyyhki hän huomiotaherättävästi nenäänsä punaisella nenäliinallaan ja
+pudisteli sitä, aivan kuin se olisi ollut pölyinen.
+
+Mutta kerran oli sepän nopeasti hankittava itselleen uudet saappaat.
+Hän oli saanut kutsun hääpojaksi suuriin häihin, eikä hänellä ollut
+aikaa käydä kaupungista asti hakemassa uusia saappaita. Hänen täytyi
+vain yksinkertaisesti ja nöyrästi taivuttaa päänsä astuessaan Dolfin
+työpajaan.
+
+»En tingi, kunhan vain saan oikein sirot! Ja valmistukoot ne
+keskiviikoksi», sanoi hän arvokkaasti.
+
+Ja Dolfi-suutari neuloi hänelle sellaiset saappaat, ettei ollut sitä
+tshekkiläistä hanuria, jonka nahka olisi säännöllisemmin painunut
+kiinni, eikä niin voitelemattomia rattaita, - että ne olisivat paremmin
+narisseet. Hän kirjaili ne vielä kiiltonahalla ja naulasi korkoihin
+vaskinauloilla sepän nimen alkukirjaimet. Tanssijoille ovat sellaiset
+erikoisen mieluisia. No, seppä mieltyi silloin suutariin niin, että
+häissä joi hänen kanssaan veljenmaljan.
+
+Siitä pitäen ilmestyi suutari pajan edustalle tavan takaa. Ja kevään
+tultua hän muutti kylän yläliepeeltä sen alalaitaan, asuakseen
+lähempänä seppää.
+
+Sanoin, että hän sinäkin päivänä tuli sinne. Pajan edustalla puheli
+jo viisi tai kuusi miestä. He puhelivat jostain kahakasta, joka
+edellisenä pyhänä oli sattunut lähellä vainioita. Dolfi kuunteli heitä
+äänettömänä, laski käppyrälierisen olkihattunsa maahan ja kuivasi hikeä
+otsaltaan.
+
+Silloin huomasin, että hänen takkinsa napit olivat kaikki erilaisia.
+Alimmainen oli sotamiehen univormuun kuuluva vaskinappi, ja ylimmäinen
+oli sellainen posliininappi, jollaisia papit käyttävät. Nuori mies
+on köyhä mies. Entä kylän mestarimieskin? Sittenkin... hän ei ollut
+sellainen köyhä, jota me muut sanomme köyhäksi, vaan sellainen, joka
+itsekin tuntee olevansa köyhä.
+
+No, siinä huoahtaa suutari äänetönnä.
+
+Samassa palasi puutarhasta tyttö, jonka seppä oli tuonut mukanaan.
+Hänellä oli tohvelit jalassaan, ja hänen hailakankeltainen hameensa
+laahasi maata. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä. Silmät veristivät.
+Huomasi että hän oli viettänyt unettoman yön. Varmaankin lapsen tähden.
+
+Hänellä oli korissaan pieniä kurkkuja. Käsivarrella kenotti sepän
+vuodenvanha orpolapsi. Pieni mustasilmäinen lapsi nukkui hänen
+olkapäätään vasten.
+
+Suutari mulkoili häntä.
+
+Tyttö palasi hetken kuluttua ja pysähtyi sepän eteen silmät pelokkaina
+niinkuin naudalla.
+
+»_Tsaako_ vielä tuoda luumuviinaa?» kysyi hän vastahakoisesti ja
+sammaltaen.
+
+»Ei tarvitse enää, Kati», vastasi seppä, »mutta täytä ruukku vedellä».
+
+Tyttö tassutteli tohveleissaan takaisin keittiöön.
+
+Me olimme jo _tsaako_-sanan kuullessamme naurutuulella. Dolfinkin
+kasvoille ilmestyivät harakanvarpaat. Vielä hetken hän pidätti itseään,
+mutta sitten hän jo purskahti:
+
+»Mistä sinä Pali olet poiminut tuon ihanan kielon?»
+
+Olimme kaikki aivan tukehtua nauruumme. Oppipoika painoi kätensä
+suutaan vasten ja koetti hillitä pursuvaa iloaan.
+
+Seppä katseli meitä kummastellen. Tyttö tuli jälleen takaisin, tuoden
+täyttämänsä ruukun.
+
+Seppä käänsi silmänsä tyttöön. Totisesti, silloin hän vasta ensi kerran
+näki hänet. Sillä puusepän luona olivat suru ja viina pimittäneet
+hänen silmänsä. Ei hän huolinut silloin ulkomuodosta, kunhan
+vain sai luotettavan. Parilla sanalla oli kaupat tehty, ja illan
+tullen, hän istutti tytön rattaille viereensä. Seuraavana päivänä,
+hautajaispäivänä, ei hän nähnyt taivasta eikä maata, sillä koko maailma
+pyöri hänen silmissään.
+
+Vasta suutarin sanoista hän huomasi ensi kerran katsella. Varmaan hän
+itsekin hymähti. Hän pudisti päätään:
+
+»Jumalallinen!»
+
+»Tosiaankin aivan ihmeellinen helmi!» jatkoi suutari tytön poistuttua.
+»Lähetämme hänet Budapestiin kauneuskilpailuun!»
+
+Sitä me nauroimme vieläkin enemmän. Seppäkin hymähti. Oppipoika heitti
+moukarinsa ja vääntelehti naurusta.
+
+»Älä pilkkaa», sanoi sitten seppä käyden vakavaksi. »Tullessamme tänne
+pyrki pikku poikani heti hänen syliinsä. Vähät minä siitä välitän,
+minkälainen hänen naamansa on. Pian siihen tottuu.»
+
+No siitä pitäin riitti ilon aihetta pajan edustalla.
+
+Dolfi-suutari sinkautteli joka päivä yhä uusia sanasutkauksia räystään
+alla.
+
+»Laupeudensisaret ovat päättäneet maalauttaa Katin kuvan
+alttaritaulukseen.»
+
+Tai:
+
+»En saanut nukutuksi koko yönä. Näin sellaista unta, että minun piti
+mennä Katin kanssa naimisiin.»
+
+Seppäkin mieltyi leikinlaskuun. Mielellään hän jatkoi pilaa:
+
+»Taisit turhaan uneksia: Feri jo katselee häntä sillä silmällä.»
+
+»Ennen karkaisin koko maailmasta», huusi oppipoika.
+
+Ja me nauroimme kaikki näille tyhmille puheille.
+
+Kerran kääntyi tyttö juuri silloin ovesta, kun me nauraa röhötimme.
+Hän oli viemässä ruoan tähteitä syöttiläille. Keittiön ovi oli pajan
+vieressä. Sikala oli sen takana. Hänen täytyi kulkea meidän välitsemme.
+
+Meidän nauravat silmämme seurasivat häntä, ja hän tunsi, että me
+nauroimme hänelle. Yht'äkkiä hän punastui korviaan myöten.
+
+Hän kaatoi ruoantähteet sioille ja seisoi kauan siinä liikkumatta.
+Sitten hän palasi nopeasti, niin että hameenhelmat kahisivat. Mutta nyt
+hän oli jo kalpea, aivan sinertävän kalpea. Korvistakin.
+
+Kulkiessaan ohitsemme hän heitti meihin tuskaisen ja samalla vihaa
+säkenöivän katseen.
+
+Mutta toiset eivät sitä huomanneet. Ehkäpä vain minä yksin näin sen
+silmäyksen.
+
+Neljänneksen kuluttua hän tuli jälleen ulos. Hänellä oli yllään
+kravunpunainen pusero. Toisella käsivarrellaan hän kantoi koria ja
+toisella lasta.
+
+Kylään hän meni. Varmaankin oli sepän äiti lähettänyt hänet kylään
+ostoksille.
+
+Seuraavinakin päivinä hän kulki punaisessa puserossa, ja jaloissaan
+oli hänellä korkeakorkoiset nyörikengät. Tukkakin oli huolellisesti
+kammattu. Kaulassaan kantoi hän sinistä helminauhaa. En tiedä, olivatko
+helmet kivestä vai lasistako lienevät olleet. Hänen pukunsa oli
+puolittain talonpoikainen, puolittain sellainen kuin käsityöläisten
+naisilla tavallisesti on. Mutta se oli kuitenkin juhlapuku.
+
+Tytön puku ei jäänyt suutarilta huomaamatta.
+
+»_Tsehän_ on _tsievä_ tyttö ja oikein _tsiitsti_!» sanoi hän tytön
+kadottua.
+
+»Taitaa olla rakastunut!» tokaisi joku kylänmies, joka oli hevostaan
+kengittämässä.
+
+Suutari vastasi teeskennellyn vakavasti:
+
+»Ei hän ole sen luontoinen: hän huokailee itselleen vain vaaleata ja
+tummaa.»
+
+Seppäkin virkahti:
+
+»Minä jo aavistelen, että se Ferin tähden pukeutuu. Ettekö ole
+huomanneet, miten Feri kävelyttää silmiään hänen jäljessään.»
+
+Tietysti nauroimme sille.
+
+Sepän äitivanhus istui portailla papuja peraten. Hän oli ryppykätinen,
+kumaraselkäinen pieni mummo.
+
+Hän sanoi pojalleen:
+
+»Älkää te aina pilkatko sitä tyttöparkaa! Se jo pahastui. Jos menee
+tiehensä, en tiedä kenen voit saada poikaasi hoitamaan. Lapsi ei
+äitiinsäkään paremmin suostunut.»
+
+Tyttö oli tosiaankin nopsajalkaisena puuhaileva ihminen, joka kohteli
+lasta hellästi. Eikä hän enää ollut puvustaan huolimaton, niinkuin
+ensimmäisinä päivinä. Päinvastoin: hän pukeutui sangen huolellisesti.
+
+Mutta jos pila jo on jotakuta puraissut, ei sitä niinkään heitetä
+rauhaan.
+
+»_Tsinua_ minä _rakatstan_, Feri!» sanoi Dolfi-suutari tytön
+sammalkieltä matkien. »_Tsinä tsydämeni tsanomattoman tsyvä rakkauts_.»
+
+Ja taas me nauroimme.
+
+Tyttö palasi pian. Mummo istui vielä synkkänä oven edustalla. Tyttö
+kertoi hänelle mitä oli puodista saanut, ja sitten hän sattumalta
+vilkaisi Feriä ja sattumalta huoahtikin hiukan, niinkuin raskasmieliset
+tekevät.
+
+Tämän nähdessämme me tietysti purskahdimme aivan hillittömään nauruun.
+Feri paiskasi moukarinsa alasimeen ja kääntyi rähähtäen pajaan päin.
+
+Tyttö kalpeni jälleen. Hän katsoi meitä vihaisesti. Sitten hän astui
+sepän eteen.
+
+»Mestari, minä lähden pois. Minä lähden jo tänään», nyyhkytti hän
+vedet silmissä. »Antakaa minulle vain vaunut. Niin paljon kai voin
+pyytää... Sen verran varmaan ansainnen, ettei minun tarvitse omalla
+kustannuksellani...»
+
+»Mene hiiteen!» huusi seppä synkistyneenä.
+
+»Voinhan minä jalkaisinkin mennä.»
+
+Ja hän kääntyi ympäri ja katosi huoneeseen.
+
+Sepän kasvoilta saattoi lukea hänen hämmästyksensä. Hän heitti viilan
+kädestään ja meni tytön jäljestä.
+
+Hän viipyi sisällä muutaman minuutin. Vihaisena hän palasi. Kynnyksellä
+makaavaa koiraansakin potkaisi.
+
+»Hitto teidät periköön!» ärähti hän oppipojalle ja suutarille. »Älkää
+pilkatko sitä tyttöä!»
+
+Ja olkansa takaa hän jälleen vasaroi rautaa.
+
+Siihen aikaan tehtiin hänelle jo tuon tuostakin naimatarjouksia. Vanhat
+naiset ja kelpo ystävät neuvottelivat sepän selän takana, kenet he
+naittaisivat hänelle. Mutta eivät toisetkaan, jotka toivat hänelle
+työtä, laiminlyöneet kysyä:
+
+»No, miten kauan se seppä aikoo leskimiehenä olla?»
+
+»Kuolemaan asti», vastasi seppä.
+
+»Minäpä tiedän yhden, teille sopivan.»
+
+Mutta seppä katkaisi kaikki sellaiset puheet.
+
+Tuli syyskuu. Minun täytyi palata kaupunkiin. Samalla kuin kylän tomut
+jäivät jälkeeni, jäivät sinne myöskin kaikki sen pikkuhuolet.
+
+Vasta joulun aikaan muistui mieleeni hauska pajan edusta. Mutta
+talvipakkasella ei kasino juuri saanut seuraa koolle. Kulkiessani pyssy
+olalla sepän talon ohitse näin ikkunassa lapsen ja sen takana Katin
+kasvot, hänen keltaiset korvansa ja vaaleat lampaansilmänsä. Hän oli
+yhä vielä siellä. Mummonkin näin kirkossa. Seppä oli siis vieläkin
+leskimies.
+
+Mutta pääsiäisen tienoissa oli kasino jälleen vauhdissaan. Suutari
+istui siellä entiseen tapaansa laiskankorvaisessa olkihatussaan,
+likaisenruskeassa takissaan ja ikuisesti kestävissä housuissaan. Ei
+hänessä huomannut muuta muutosta, kuin että hänen takkinsa alimmainen
+vaskinappi oli joutunut ylös ja ylimmäinen posliininappi alimmaiseksi.
+
+Mummokin istui jakkarallaan keittiön oven edustalla, ja vanha koira
+venytteli jäseniään kynnyksellä.
+
+Inhoittavampaa koiraa en ole eläissäni nähnyt. Se oli niinkuin
+karvatukko, sen karvat olivat pitkät ja kiharat; se oli mustanvalkea
+vanha koira. Ei edes silmiä voinut erottaa sen riippuvien takkukarvojen
+alta. Se oli joskus sepän kulkuriaikoina yhtynyt häneen maantiellä
+eikä luopunut hänestä sen koommin. Eikä seppäkään lähettänyt sitä
+autuaammille metsästysmaille. Vielä nytkin, kun sitä ajattelen,
+inhoittaa se minua.
+
+Seppä oli juuri lopettanut kengityksen. Ilkeä kavionhaju tuntui vielä
+ilmassa, mutta se ei häirinnyt kasinon keskustelua.
+
+Siellä oli silloin neljä miestä Dolfin ympärillä, piiput hampaissa.
+Neljäntenä oli Gede, metsävahti, tattarikasvoinen, tekopyhä mies,
+turkkitakki yllään ja päässään isäni antama vanha metsästyslakki.
+
+Gede oli nähtävästi vain sattumalta joutunut sinne, piippuaan
+sytyttääkseen. Hän paineli käyräkyntisellä peukalollaan piipunporoja ja
+pisti lomaan:
+
+»Minäkin tietäisin yhden, mestari; se on totisesti oiva luojanluoma ja
+teille aivan parahultainen.»
+
+Seppä katsoi häntä olan takaa ja nosti silmälautojaan:
+
+»Ketä tarkoitat?»
+
+Pajan ohitse karahutti kaksi pillastunutta hevosta täyttä ravia.
+Kauppias David istui vaunuissa, tai paremmin sanoen seisoi niinkuin
+kissa katonharjalla ukkosilmalla. Hän tarrautui kaikin voimin vaunujen
+laitaan. Saattoi huomata, että hän oli aikeissa hypätä ulos. Mutta
+vielä meidän nähtemme sai ajomies hevoset hillityksi ja vaunut vierivät
+tasaisesti eteenpäin.
+
+Hyvän aikaa katselimme jäljestä. Sitten jatkoi Gede, aivan kuin ei
+mitään olisi tapahtunut:
+
+»Sitä Kenesi-eukkoa, sitä leskeä. Se vasta sitten on työteliäs nainen.»
+
+Seppä pudisti päätään.
+
+»Minä olen käsityöläinen. En voi ottaa talonpoikaista vaimokseni!»
+
+Puhemies ei hellittänyt kesken:
+
+»No, tunnen minä käsityöläisvaimonkin, joka olisi sopiva. Mutta se on
+jo...»
+
+»Kuka hän sitten olisi?»
+
+»No sen Vitéz-ajurin leski.»
+
+Suutari heitti viallista jalkaansa ilmaan ja nauraa hohotti.
+
+»Sepä on aivan sinulle sopiva, Pali! Hänen äänensä voisit kuulla
+vaikka, tulisit kuuroksikin.»
+
+»No no», sanoi puhemies loukkaantuneena, »ei kukaan voi sanoa, ettei
+hän ole kaunis nainen».
+
+Seppä huitaisi vihastuneena kädellään:
+
+»Miksi helkkarissa te tahdotte neuloa niskaani kaiken maailman lesket?
+Muistuttamaan minua ensimmäisestä miehestään!»
+
+Pitkä, kuivahko isäntä astui piippuapolttelevien joukkoon. Se oli
+Mátyás Sulyán — kähäräpartainen, viiksiniekka siivo mies. Hän sanoi:
+
+»Tiedänpä minä vielä paljoa paremman. Se ei ole leski, ei äänekäs eikä
+talonpoikainen. Kauniskin on, niinkuin keväinen kastehelmi.»
+
+»Kuka se on se kastehelmi?»
+
+»Se on Nyárádin ratavartijan tytär.»
+
+Kaikkien silmät kiinnittyivät seppään.
+
+Seppä arvioi hetken aikaa rauhallisena tarjokkaita. Vasta minuutin
+kuluttua hän vastasi:
+
+»Ei minun taloni ole mikään koulu. Mitä te minulle niin nuorta tyttöä
+tyrkyttelette? Ja niinkö te luulette, että minä noin vain ilman rahoja
+naisin toistamiseen?»
+
+»On sillä jonkun verran.»
+
+»Paljonko sitten?»
+
+»Kaksisataa floriinia. Kuulin itse isältään.»
+
+Seppä katseli ylenkatseellisesti isännän polvia.
+
+»Kaksisataa floriinia? En minä niin vähästä naisi edes kanttorin
+tytärtä. En minä enää ole niin lapsellinen, että söisin kaalikääryleen
+ilman täytettä.»
+
+Ja hän kampasi viidellä sormella otsalle valahtaneet kiharansa.
+
+»No paljonko pitäisi mestarille olla täytettä?»
+
+»Paljon.»
+
+»Sanokaapa sentään.»
+
+»No ainakin kahdeksansataa floriinia.»
+
+Isäntä katseli häntä hämmästyneenä. Sanattomana karisti hän sammuneen
+piippunsa porot pivoonsa. Hän pisti piipun taskuunsa, porot suuhunsa ja
+tallusteli kotiaan.
+
+»Sen on ratavartija lähettänyt», sanoi suutari, kun Súlyán jo loittoni
+etäämmällä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pääsiäispyhänä oli kirkko väkeä täynnä. Meillä — kuten tietänetkin — on
+penkkimme alttarin vieressä. Istuessani siinä isäni vieressä katselin
+tietysti ympärilleni. Silmäni pysähtyivät herraskaisesti puettuun
+nuoreen rouvaan.
+
+Hän oli valkea, sämpyläkasvoinen nainen, yllään surupuku. Päässään oli
+hänellä suuri korpinsulalla koristettu hattu. Hän istui ensimmäisellä
+penkkirivillä ispaanin ja kanttorinrouvan välissä. Kahden käenkaalin
+välissä valkea helluntairuusu!
+
+Kukahan lienee? Kovin tutun näköinen!
+
+Muutaman minuutin kuluttua sain tietää, että hän oli Etelka, myllärin
+tytär.
+
+Jopa nyt. Oli jäänyt leskeksi!
+
+Mutta miten onkaan nainen toisenlainen tyttöiässään kuin aviovaimona!
+
+Tyttönä hän oli ruskeaihoinen ja laiha, niinkuin harakka, ja hänen
+kaulansa oli pitkä. Hänen puheensakin oli naurava niinkuin harakan.
+Aina kun metsästelin myllyn lähitienoilla, seisoi hän puutarhan
+kulmauksessa ja osoitteli kaukaa minne riista oli paennut. Kerran
+ammuin variksen ja vioitin ainoastaan siipeä. Menin hänen luokseen ja
+annoin sen hänelle.
+
+Miten hän riemastuikaan!
+
+Kaupungissa hän näytti kalvenneen. Hän oli käynyt pyyleväksi, posket
+pullottivat, ja toinen leuka oli tullut lisäksi. Hänen kaulansa
+oli lyhennyt, niin että näytti siltä, kuin ei hänellä kaulaa olisi
+ollutkaan.
+
+Messun aikana katselin häntä lakkaamatta. Mitenkähän lie hänen miehensä
+kuollut niin nuorena?
+
+Iltapäivällä toi muuan päiväläispoika minulle sanan, että niityllä
+oli kurppia. Ne majailivat siellä joka kevät vesiojissa. Päiväkin oli
+aurinkoinen. Otin pyssyni ja lähdin niitylle.
+
+Kuljeskellessani siellä kosteassa ruohikossa näin kolme miestä
+ja koiran menevän myllylle päin. Ensimmäisenä kulki meidän uljas
+seppomme, hänen kintereillään seurasi hänen koiransa; sitten tuli
+lyhyenläntä rilliniekka mies ja takimmaisena toinen, joka ontui. Kaikki
+kolme olivat tietysti juhlapuvussa. Sepällä oli kädessään kirjailtu
+teräsfokos [Unkarilainen keppi, jonka kahva on kirveen muotoinen.]ja
+päässään hortobágylainen [hortobágy on Sisä-Unkarin kuuluisin puszta eli
+aro] lakki; toiset olivat mustissa.
+
+He kulkivat sillä tavoin peräkanaa sen vuoksi, että tie oli kapea ja
+hiukan liejuinen. Seppä kulki välistä varpaillaan, aivan kuin olisi
+kävellyt munien keskellä. Välistä hän pysähtyi, katseli eteensä ja
+loikkasi. Koirakin pysähtyi, katseli ja loikkasi sitten. Toisetkin
+epäröivät hiukan, mutta he eivät osanneet loikata yhtä kauas,
+kernaammin he tekivät pienen mutkan. Vain siellä, missä tie oli hyvä,
+seurasivat he seppää askel askeleelta.
+
+Kunpa ne vain eivät menisikin myllärille?
+
+Seppä oli jo vuosikausia ollut vihoissa mylläriläisten kanssa.
+Eripuraisuuden syynä olivat ränstyneet käsirattaat. Mylläri tarvitsi
+käsirattaita pihatöihinsä. Romutavaraahan ne olivat. Sepät ovat
+hyvillään, kun joku ottaa vaivakseen viedä sellaiset pois.
+
+Mutta sepän vaimokin pyysi kerran vastalahjaa: kananmunaa tai
+neljääkin, myllärin töyhtöpyrstöisten kanojen munimaa.
+
+Myllärin vaimo antoikin, ja sepän emäntä vei ne iloissaan kotiaan.
+Sillä myllärin kanat olivat aivan erikoista rotua: ne olivat valkeita
+niinkuin kyyhkyläinen, mutta pyrstö oli aivan musta. Kaikkien silmät
+pysähtyivät niihin. Poliisikin oli kehoittanut heitä lähettämään yhden
+tai pari niistä kuninkaalle.
+
+Mutta mylläriläiset eivät lähettäneet. Ja mitenkäpä niitä lähettäisi,
+eläviä kanoja.
+
+Sepän emäntä pani kaikki neljä munaa mielikkikanansa haudottaviksi ja
+odotti kärsimättömästi neljäkolmatta päivää. Hän näki niistä untakin.
+Vihdoin tuli toivottu päivä. Munat halkesivat ja kananpojat kömpivät
+kuorestaan, toinen toisensa jälkeen. Keltainen ja keltainen ja taasen
+auttamattomasti keltainen! Mustapyrstöistä ei ollut ainoatakaan!
+
+Sepän emäntä melkein itki kiukusta. Seppäkin murahti vihastuneena:
+
+»Kiittämättömät ketut! No odotahan, mylläri, vielä sinä tulet minun
+luokseni!»
+
+Ei hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Pysähtyi pajan edustalle pian
+piippuniekka mylläri! Hän toi suuren litteän rautapyörän. Pyörä oli
+särkynyt. Se oli hitsattava yhteen.
+
+»Pistän sen heti ahjoon!» vastasi seppä teeskennellyn rauhallisesti.
+
+Ja hän työnsi ahjoon paksut pyöräraudat. Hän puheli ystävällisesti.
+Oppipojan hän lähetti hakemaan viiniä.
+
+Kun rauta valkeni, lennätti hän ahjolle:
+
+»Hei, jopa on rauta meltona! Tartuhan tuohon! Pidä sitä noin
+alasimella, kunnes saan hitsatuksi.»
+
+Mylläri laski piippunsa työkalupöydälle ja tarttui pihteihin. Hän laski
+hehkuvan raudan alasimelle, ja seppäkin lennätti omansa sen päälle.
+Sitten tshihi-puhi! Hän vasaroi rautaa, niin että kipinät sinkoilivat
+tähtisateena myllärin kasvoihin.
+
+»Älä hellitä!» kiljaisi hän lomassa.
+
+Mutta mylläri ei näe eikä kuule mitään. Varmaan oli säkene osunut häntä
+suoraan nenänpäähän. Hän tarttui päähänsä ja pudotti raudan. Samassa
+hän kääntyi, mutta silloin putoili tulisade hänen niskaansa, korville
+ja selkään.
+
+Hän puski seinää, kunnes löysi oven. Piippunsakin hän unohti pöydälle.
+
+Kasino tietysti nauraa hohotti.
+
+Myllärikin oli sen verran selvillä takomisen salaisuuksista, että
+hän tiesi rautaa tavallisesti taottavan alaspäin eikä sivultapäin
+vasaralla. Heidän ystävyytensä katkesi siihen.
+
+Vasta viikkojen kuluttua mylläri osoitti leppymisen merkkejä: hän
+tervehti seppää kunnantuvalla veronmaksupäivänä. Mutta seppä katseli
+häntä vain pään yli.
+
+»Kolmesta vaarasta suojelkoon Jumala», sanoi hän seuraavana päivänä
+pajassa, »tulesta, vedestä, raivokkaista koirista ja kiittämättömistä
+ihmisistä».
+
+Siinähän oli jo oikeastaan neljäkin vaaraa, mutta seppä luki varmaankin
+hullut koirat ja kiittämättömät ihmiset samoiksi.
+
+Kummakseni näin hänen nyt mennä viipottavan myllärin luo. Katselin.
+Tosiaankin, he menivät sinne. Eivät edes pysähtyneet portilla, menivät
+suoraa tietä sisälle.
+
+Olivatko he tehneet sovinnon? Kaikki on tällaisessa kylässä
+mahdollista. Mutta että juuri seppä... Entäpä jos mylläri nyt
+vuorostaan työntää hänet jauholaariin tai vaikka suin päin
+myllylampeen!?
+
+Katselin heitä kummastellen. Mieleeni juolahti sekin, että seppä
+kenties oli kirkossa nähnyt myllärin Etelkan ja saanut uuden
+päähänpiston...
+
+Mutta pyhien jälkeisenä tiistaina tulin sattumoisin pajalle ja kuulin,
+miten hän kielsi kaikki naima-aikeensa.
+
+»En minä enää mene naimisiin», hän sanoi puoliksi leikillään. »Vasta
+Dolfin jälkeen.»
+
+Suutariakin tämä lausunto hämmästytti.
+
+»Minunko jälkeeni?»
+
+Mutta hän tarttui jälleen vanhaan pila-aiheeseensa: »Eipä sinun sitten
+kauan tarvitsekaan olla leskenä. Minä odotan enää vain Feriä; sitten
+minäkin... Odotan vaan, kunnes hän nai _tsuloitsen paltsamin_.»
+
+Ja hän loi silmänsä Katiin.
+
+Tyttö istui keittiön oven edustalla mummon vieressä leikkien sepän
+Imruskan kanssa. Hän leikki niinkuin pikkutytöt nukkiensa kanssa.
+Välistä otti syliinsä, välistä laski maahan. Hyvitteli, mairitteli.
+
+Lapsi oli silloin jo puolentoistavuotias. Ruskeapäinen ja
+pienisilmäinen niinkuin isänsäkin. Sillä erotuksella vain, että isän
+pää oli liian pieni ruumiiseen verraten, — varmaan hän juuri sen
+vuoksi oli antanut kiharainsa kasvaa niin suuriksi — mutta lapsen
+oli niin suuri, että ruumis sitä tuskin kantoi. Silloin hän juuri
+otti ensimmäisiä askeleitaan. Pää keikkui milloin oikealle, milloin
+vasemmalle, mutta useimmiten eteenpäin. Hän oli aivan kuin juopunut.
+
+Tyttö huvitteli itseään sillä, että tavan takaa irroitti kätensä
+lapsesta ja tarttui taasen juuri silloin, kun se oli kaatumaisillaan.
+
+Kati oli muuten siististi puettu. Samoin lapsikin. Katilla oli
+vaaleanpunainen karttuunihame — sellainen kuin kylän tytöillä
+tavallisesti: niin ruumiinmukainen, että se miltei ratkesi olkapäiltä
+ja selästä. Lapsella oli sininen mekko ja punaiset kengät.
+
+Kuullessaan palssamia mainittavan hän katsoi vihastuneena ensin
+suutaria ja sitten minua. Katsoessaan minua hän punastui. Mutta ei
+sanonut mitään.
+
+Myöhemmin sain tietää, että hän alituisesti kasteli kahta palssamia ja
+että hänet sen vuoksi oli ristitty palssamiksi.
+
+»Kyllä minä nainkin», jatkoi poika pilantekoaan. »Helluntaina vietämme
+häitä. Eikö niin, Kati?»
+
+Katin sijasta vastasi mummo:
+
+»Heretkää jo!»
+
+Kati huokasi ja ummisti valkeat silmänsä. Hän oli jälleen kalpea,
+sellainen kellertävän kalpea kuin hän tavallisesti oli. Hän nosti
+lapsen syliinsä:
+
+»Oletko uninen, pikku kulta? Uninenko?»
+
+»Uninen», vastasi lapsi.
+
+Ja hän kiersi kätensä lapsen kaulan ympäri ja painoi sen pään povelleen.
+
+He katosivat huoneeseen.
+
+Mummo sähähti:
+
+»Iankaikkisesta iankaikkiseen teidän kielenne naperoi sitä tyttöä.
+Ihmettelen hänen kärsivällisyyttään. Minä en enää kauan elä, ehkä vain
+viikkoja, ehkä jonkun päivän. Kenen saat hänen tilalleen?»
+
+Ja hänkin poistui huoneeseen.
+
+»No jättäkää jo rauhaan», sanoi seppä. »Sitä paitsi ei se olekaan niin
+ruma. Kauniita sillä on kaikki jäsenet. Sen kauniimpia ei ole Jumala
+luonut.»
+
+»Vaihtoi vain pään», pisti suutari. »No, Feri, koppasehan tyttö
+isäntäsi kädestä!»
+
+Silloin me nauroimme sepälle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Läpäisin ylioppilaskirjoituksissa. Yht'äkkiä muuttui maailma silmissäni
+kokonaan. Olin niinkuin toukka, joka kotelonsa jätettyään lentelee
+perhosena edelleen.
+
+Vanha renkimme tuli yksin minua vaunuilla hakemaan asemalta. Isäni oli
+silloin kokonaan elonkorjuukiireissä. Istuu tuessani iloisena vaunuihin
+aloin keskustella ukon kanssa.
+
+»No, Márton, miten voivat kotona?»
+
+Ennen olin aina sanonut Márton-_setä_. Nyt jäi setä-sana pois, aivan
+kuin itsestään.
+
+»Isoarokkoa on kylässä, nuoriherra», vastasi vanhus.
+
+»Onko se vaarallistakin laatujaan?»
+
+»Ei niinkään, nuoriherra. Siellä makaa kaksi miestä ja yksi
+nuorukainen. Tosiaankin, onhan siellä vielä yksi vaimoihminenkin,
+sikopaimenen, sen Jósvain akka.»
+
+Isorokko ei kiinnittänyt mieltäni. Tuskin oli sitä kevättä, jolloin ei
+pari ihmistä olisi saanut tartuntaa. Toipuvat siitä ja sitten jatkavat
+töitään.
+
+»Entä Pajtäs-tamma, joko se on varsonut?»
+
+»Jo, onnellisesti. Orivarsan teki;»
+
+»Entä se ja se», — mieleeni johtuivat seppäläisetkin.
+
+»Entä _tsuloinen paltsami_, joko meni miehelään?» —
+
+Márton hymähti:
+
+»Vielä mitä. Kuka sitä naisi? Vaikka onhan se ahkera immeinen, eikä
+akaksikaan hullumpi.»
+
+»Márton kait ottaisi, jos olisi nuorimies?»
+
+»En minä. Mutta jos tuo asuisi toisessa kylässä, niin ehkä sitten. Hyvä
+sillä on sydän, nuoriherra!»
+
+»No miksi sitä ei voisi joku omastakin kylästä naida?»
+
+»No kun sitä niin pilkkaavat. Kun ovat kerran alkaneet, piisaa siitä
+iloa hautaan asti. Mutta itsessäpä lie syy. Vaikka miten pilkkaisivat,
+ei tuo koskaan anna takaisin, aina vain huokailee ja vetistelee tai
+muljottaa tyhjää. Ei niin pitäisi.»
+
+»Entä miten sitten?»
+
+»Iskeä kiinni kynsin hampain! Vaikka kuka olisi!
+
+Siitä ne hellittäisivät.»
+
+Hän hoputti hevosia ja jatkoi:
+
+»Mutta siinä lie pahin syy, että itse seppäkin pilkkaa. Nyt sillä on
+_Kaunis Ilona_ viimeisenä nimenä. Tyttö hupakko ei lähde matkaansa,
+harhailee vain niinkuin unissakävijä. Pukee itsensä kaikenkirjaviin
+hepeniin. Punasi kasvonsakin kerran jollain punaisella töhröllä. Siitä
+kävi vain rumemmaksi, raukka.»
+
+»Mutta miks'ei hän sitten jätä seppää?»
+
+Márton kohautti olkapäätään:
+
+»Jo se kerran kokosi kompeensa mennäkseen. Mutta lapsi kavahti itkien
+kaulaan, kun sanoi lähtevänsä. Ei henno jättää.»
+
+Olimme hetken ääneti. Hevoset juoksivat tasaista ravia. Sitten virkahti
+vanhus jälleen:
+
+»Vaikka täytyyhän sen sittenkin jättää. Seppä on jo kihloissa.»
+
+»Kenen kanssa?»
+
+»Myllärin Etelkan.»
+
+»Vai senkö nai? Hyvän tapasikin!»
+
+»Elävät, kuolevat toistensa tähden.»
+
+»No sepä nähdään!»
+
+»Etelka käy joka päivä sepän luona. Valmistavat jo kanatarhaa. Aina
+neuvottelevat mummon kanssa. Kahvinkin se hänelle keittää.»
+
+Ukko vaipui syviin mietteisiin, nähtävästi kahvia ajatellessaan. Sitten
+hän taasen hoputti hevosia. Talomme torniviiri näkyi jo kaukaa.
+
+Ajattelin, miten kotona iloitsisivat tulostani. Sikarejakin toin
+mukanani. Sytytin yhden. Mitähän isäni sanoo nähdessään minun polttavan
+sikaria? Varmaankaan ei hän virka mitään. Olenhan minä jo aikamies,
+näkyköön kypsyyteni todistus muillekin.
+
+Márton virkahti jälleen: »Hui hai! Katinkin se pitäisi. Kati odottaa
+vain häitä enää. Sitten hän vakavissaan jo lähteekin.»
+
+Vähät minä nyt Katista ja sepästä ja koko pajasta, kun vain joutuisin
+kotia ja saisin paiskata paperini pöytään!
+
+Miehellä on seitsemän onnellista päivää eläissään. Niistä on varmasti
+yksi se, jona hän jättää koulun.
+
+Siitä onnellisuudesta riittää päiviksi ja viikoiksi suloutta.
+
+Minäkin olin onnellinen niinä päivinä. Onneani häiritsi ainoastaan se,
+että sisareni vietiin pois kotoa. Tohtori kehoitti viemään. Jósvain
+akka oli kuollut rokkoon ja tartuttanut sen naapureihinkin.
+
+Sisareni olivat rokotetut, mutta jos sittenkin puhkeaisi pari
+rokonnäppylää kasvoihin! — Kauhuissaan riensivät he Tátralle, ja äitini
+seurasi heitä. Talomme käytävät kumisivat tyhjyyttään. Ei tullut
+vieraitakaan niinä viikkoina. Kyökkärikin keitti kehnosti, kun ei ollut
+äitini silmä valvomassa.
+
+Isäni sieti jonkun aikaa hänen laiminlyöntejään, mutta kun hernerokka
+kerran tuli pöytään ilman silavakelmuja, loppui isäni kärsivällisyys:
+
+»Helkkarissa! Eivätkö ne nyt enää osaa keittää edes hernerokkaa
+kunnolla! Pali, mene sinä iltapuolella myllärille ja kysy, joutaako
+Etelka tänne pariksi viikoksi. Mylläriläiset osaavat valmistaa hyvää
+ruokaa. Ja elleivät muuta, niin osaavat he ainakin keittää rokan
+oikealla tavalla. Syömme joka päivä rokkaa, kunnes äitisi palaa!» Otin
+pyssyni. Lähdin heti päivällisen jälkeen. Etelkaa en tavannut kotosalla.
+
+»Se on sepän luona», sanoi hänen äitinsä. »Taitaa nuoriherra jo tietää,
+että ovat kihloissa. Joka päivä se sulhaselleenkin keittää hernerokkaa.
+Tänään vei rinkilöitäkin. Tehkää hyvin, maistakaa, nuoriherra.»
+
+Ja hän asetti eteeni korillisen tuoreita, murakoita rinkilöitä.
+
+»Tietystikin te, myllärin täti, ajattelette, etten minä niihin koske!»
+
+Ja minä istuin syömään. Haastelimme kaiken maailman asioista,
+eniten kuitenkin Etelkasta. Seppä rakastaa häntä, niin ettei edes
+ensimmäistäkään vaimoaan innokkaammin. Etelka viettää siellä melkein
+kaiket päivänsä, ja seppä saattaa hänet kotia, ja sitten he juttelevat
+yhdessä, usein puoleen yöhön saakka. Kymmenen päivän kuluttua he
+viettävät häitä, lauantaina.
+
+Haastellessamme tulimme jutelleeksi Jósvain eukkoparastakin.
+
+»Kaikenlainen kuolema on kauhistuttava», sanoi myllärin vaimo, »mutta
+rokkokuolema on sittenkin kaikkein kamalin. Minulta kuoli veli
+rokkotautiin. Vielä nytkin, nähdessäni pahoja unia, kuulen hänen
+voihkeensa: 'Vettä! vettä! Kaikki helvetin tulet polttavat sisuksiani!'
+Emme voittaneet vedellä. Vihdoin hän nousi, kömpi ulos muiden nukkuessa
+ja hyppäsi lampeen. Sinne hukkui.»
+
+Se oli pöyristyttävä kertomus. Vieläkin selkäpiitäni karmii sitä
+ajatellessani.
+
+No minä lähden sepän luo Etelkaa tapaamaan.
+
+Kotiuduttuani olin vain kerran ollut pajalla. Kasino ei sattumalta
+ollut koolla. Ainoastaan Dolfi poltteli yksin piippuaan. Muuan isäntä
+oli rattaanpyöriä raudoittamassa.
+
+Raudat painettiin juuri suurien pihtien avulla pyöriin. Ne savusivat ja
+pihisivät.
+
+Seppä oli haluttoman näköinen, ja hänen silmänsä olivat sekavat
+niinkuin jälkihumalassa.
+
+Etelka seisoi hänen vieressään ja katseli häntä huolestuneena. Hänen
+toinen leukansa oli kasvanut sitten pääsiäisen ja surupuku oli vielä
+hänen yllään. Huolestuneena hän kysyi sepältä:
+
+»Mistä se tulee? Mistä? Eihän sinua aamupäivällä vielä mikään
+vaivannut!»
+
+»Varmaankin johtuu pahoinvointisi rokasta», sanoi Dolfi. »Hitto vieköön
+koko rokan. Kerran kulkuriaikoinani antoivat minulle Ersekujvárissa
+oikein rasvaista rokkaa. Söin kokonaisen vadillisen. Mutta puolen
+vuotta kirosi vatsani sitä.»
+
+»Se on mahdotonta!» sanoi Etelka kiivaasti. »Minun keittämään! rokkaa
+voi sairaskin syödä.»
+
+Mummokin tuli keittiöstä tuoden märän liinasen.
+
+»Annahan kun kierrän tämän sinun pääsi ympärille.»
+
+Seppä pudisti päätään. Mutta Etelka otti liinan ja pyysi hymysuin:
+
+»Entä jos minä sidon?»
+
+Seppä antoi hänen sitoa. Suukonkin hän suikautti Etelkan poskelle.
+Nainen huudahti kainosti ja kohotti kätensä poskelleen.
+
+»No onhan se kihlatuille toki, luvallista», puolusteli seppä. »Mutta
+katsohan, jo katoaakin kuumeeni.»
+
+Silloin kerroin minäkin isäni terveiset.
+
+Etelka kuunteli silmät säteilevinä.
+
+»No katsokaapa», sanoi hän voitonriemuisena, »herrat eivät pelkää minun
+hernerokkaani. Hyvä on, huomenna tulen. Mutta vain siinä tapauksessa,
+että sulhaseni...»
+
+»Päästän sinut! Aivan kernaasti!» sanoi seppä. »Saakoon vain herra
+isännöitsijäkin kerran maistaa sinun keittojasi.»
+
+Yhtäkkiä muuttui suutarin ilme. Hän iski kämmenensä polviaan vasten.
+
+»Pali! Eikö vaan puhkeakin sinuun rokko?»
+
+»Saakeli!» vastasi seppä olkansa takaa.
+
+»Mutta kautta Pilatuksen! Noinhan alkoi Jósvain akallakin rokkotauti.
+Oletko sinä rokotettu?»
+
+»En ole.»
+
+Suutari nousi pystyyn. Hän pudisti päätään ja laputti hyvästiä
+sanomatta kylään.
+
+Seuraavana aamuna Kati tuli meille.
+
+»Etelka-rouva pyytää anteeksi, ettei hän voi tulla.
+
+Hänen sulhasensa on sairas.»
+
+»Mikä seppää vaivaa?»
+
+»Ristiluuta särkee.»
+
+»Älähän», sanoi isäni, »kesälläkin ihmiset vilustuvat».
+
+Lääkäri oli juuri silloin kylässä. Etelka pysäytti hänet pajan
+lähettyvillä. Kyynelsilmin pyysi hän katsomaan sairasta.
+
+Seppä oli jo vuoteen omana. Hän oli ojentautunut sohvalle, sellaisena
+kuin oli, nahkaesiliinassaan. Hän harmitteli, kun oli pyydetty lääkäriä.
+
+»Ei minua mikään vaivaa!» sanoi hän seisomaan nousten. »Nostin vain
+hiukan liiaksi ja venähytin itseni.»
+
+»Onko teillä kuumetta?»
+
+»On vain sellaisia kylmänväreitä. Kyllä ne katoavat itsestäänkin.»
+
+Lääkäri pudisti päätään.
+
+»Ruvetkaa sänkyyn vain, mestari. Kyllä noin voimakas mies kestää —
+rokkotaudin.»
+
+Mummo tilasi itselleen vaunut, ennenkuin kello löi seuraavan tunnin.
+
+»Minä olen jo vanha», mutisi hän, »turhakin minä olen täällä, kyllähän
+nuoremmat hoitelevat».
+
+Ja hän palasi omaan kyläänsä.
+
+Feri-poika katosi yöllä kylästä.
+
+Etelka tuli seuraavana päivänä meille keittämään.
+
+»En minä ole niin hullu», sanoi hän, »että tartutan itseeni
+rokkotaudin».
+
+Sepän paja oli kaksi viikkoa lukittuna. Ken sattumalta meni sinne,
+huomasi seinällä punaisen paperin ja kääntyi pelästyneenä takaisin.
+
+Mitä tapahtui tässä talossa kahden viikon aikana? Jumala sen tiesi.
+
+Minä kiersin kauhulla aina tämän paikan. Myllärin poika muistui alati
+mieleeni, hän, joka tuskissaan kerjäsi vettä ja tuskissaan hukutti
+itsensä myllylampeen.
+
+Vasta kolmannella viikolla näin sepän. Hän haki purosta ruukulla vettä.
+Hänen partansa oli kasvanut, hänen kasvonsa näyttivät kaukaakin katsoen
+tummanpunaisilta. Sitten näin hänet toistamiseen keittiön portailla
+puhdistamassa porkkanoita. Hänen pikku poikansa leikki koiran kanssa
+hänen vieressään. Pojassa ei huomannut rokon jälkiä, mutta sepän kasvot
+olivat kirjavat niinkuin ansarissa kasvaneen ananaksen kuori. Tuskin
+tunsi entisekseen.
+
+Seuraavalla viikolla ilmestyi Katikin. Hänen kasvonsa olivat vieläkin
+kirjavammat. Hän seisoi keittiön ovella ja katseli kylään päin,
+varjostaen kädellään silmiään auringolta.
+
+Kymmenkunnan päivää myöhemmin pistäysin suutarilla korjauttamassa
+kenkäni korkoa.
+
+Istuessani siellä kaiken surkean sekamelskan keskellä tuli sinne
+Gedekin, kantaen kainalossaan risaista saapasparia.
+
+»No», sanoi hän hilpeästi, »ettekö nähneet seppää?»
+
+»Emme», vastasi Dolfi, huolellisesti naulaten kantapäätä. »Sen koommin
+en ole häntä nähnyt kuin hän sairastui.»
+
+»Ne menivät Katin kanssa juuri tästä ohi.»
+
+Suutari kummasteli:
+
+»Katinko kanssa?»
+
+»Niin, Katin kanssa. Menivät pappilaan.» Suutarilta putosi kädestä
+kenkä.
+
+»Pappilaanko?»
+
+»Sinne. Panivat itsensä kuulutukseen.»
+
+»Pronty!» huudahti suutari.
+
+Ja hän iski kämmenensä pöytään, niin että kaikki esineet pompahtivat
+korkealle.
+
+Kuulutus luettiin tosiaankin seuraavana pyhänä.
+
+Vielä samalla viikolla suutari muutti kylän toiseen — laitaan.
+
+
+
+
+Isä ei iloitse.
+
+Kohtauksia jokapäiväisen elämän näyttämöltä.
+
+
+Gideon on paitahihasillaan.
+
+Ei hän ole Raamatun Gideon, vaan Gideon Kovács.
+
+Ei hän ole edes mikään sankari, onpahan vain sellainen laihakoipinen
+konttoristi. Vaikka saattavathan elämän kanssa kamppailevat
+konttoristitkin välistä olla merkillisempiä sankareita kuin vanhan ajan.
+
+Gideon seisoi peilin edessä ja harjasi itseään, silmissä haaveileva
+ilme. Hän levitti huolellisesti jakaukselle vaaksanmittaiset mustat
+kiharansa. Tuolilla oli hänen takkinsa, ja sen yli oli levitetty
+huolellisesti silitetyt housut.
+
+Mutta hänen piti vielä ajaa partansakin. Gideon etsi laatikosta
+parranajoneuvonsa.
+
+Joku koputti huoneen ovelle. Enkelimäisen hellä ääni kuului sieltä:
+
+— Joko olette pystyssä, herra Kovács?
+
+Kovács heitti takin ylleen, napitti kauluksensa ja vaaputteli itseään
+iloisesti niinkuin västäräkki.
+
+— Jo minä olen jalkeilla, Mariska. Jo olen ollut aikoja sitten.
+
+— Taidatte olla jo pukeissakin?
+
+— Jo olen.
+
+— No silloin...
+
+Ja sisälle astui sievä mustasilmäinen tyttö, yllä ruusunpunainen
+pusero, vaaleansininen hame ja vyötäisillä valkea esiliina; hän oli
+raikas niinkuin aamusarastuksessa auennut neilikka. Kainalossaan oli
+hänellä harja ja pölyriepu.
+
+— Hyvää huomenta! No älkää pelästykö! En minä pölytä teitä. Minä vain
+tahdon pyyhkiä ikkunat, niin kauan kuin te vielä olette kotona. Ja
+minä tahdon valmistua nopeasti tänään. Tiedättehän, että sunnuntaina
+tavallisesti menen messuun. Mutta ettehän vielä ole ajanut edes
+partaanne!
+
+— Juuri olin aikeissa. Eikö täällä vielä ollut, tuota, postinkantaja,
+Mariska?
+
+— Ei. Mutta ajakaa te vain partanne. En minä puukkaa teitä kyynärpäähän.
+
+Kovács tuijotti partavehkeisiinsä. Tyttö avasi ikkunapuoliskot ja
+ryhtyi puuhiinsa. Toukokuun aurinkoinen tuulenlehaus täytti huoneen.
+Pihalla haukahteli koira iloisesti.
+
+Kovács seisoi toisen ikkunan edessä ja sitoi kaulahuiviaan, salavihkaa
+katsellen Mariskaa.
+
+Tyttö hymyili:
+
+— Miksi te ette aja partaanne? Luuletteko, etten ennen ole nähnyt
+partaa ajettavan? Isäni näin useinkin, Jumala suokoon hänen sielulleen
+rauhan. Te olette kovin omituinen mies, herra Kovács.
+
+— Minäkö? Omituinen?
+
+− Niin, hyvin omituinen.
+
+— Miksi minä olisin omituinen?
+
+— Muuten vain.
+
+— En minä huomaa itsessäni mitään omituista. Sanokaa miksi minä muka
+olen omituinen?
+
+— Eikö ole omituista, että olette jo vuoden asunut meillä ja tapaatte
+minut joka päivä; että joka pyhä tuotte minulle kukkavihon, ja kun
+meidän pitäisi haastella, tuntuu teistä yht'äkkiä siltä, kuin olisitte
+sähkösanoma, ja samassa te lennätätte itsenne jonnekin muualle.
+
+Gideon Kovács vilkutti silmiään ja punastui.
+
+— Mistä minä haastelisin, — änkytti hän.
+
+Tyttö astui hänen luokseen ja katsoi häntä silmiin läheltä, sitten
+aivan läheltä.
+
+— Sanokaa, miksi te tuotte minulle kukkia joka sunnuntai?
+
+Kovács punastui yhä enemmän.
+
+— Miksikö? Siksi, että minä tiedän että te... sunnuntaina
+iltapäivisin... aina menette jonnekin äitinne seurassa.
+
+— Eikö se merkitse mitään muuta.
+
+— Ei mitään.
+
+— Te olette käsittämätön ihminen!
+
+Gideon vilkutti silmiään epäröivästi.
+
+Tyttö jatkoi:
+
+— Aina kun pyydämme teitä raittiiseen ilmaan, vastaatte, että olette
+lupautunut muualle. Mutta tuskin olemme ehtineet kääntyä kadun
+kulmauksessa, kun te jo palaatte takaisin ja uppoudutte kokonaan noihin
+kuiviin kirjoihinne. Hyi! Kirjat! Kirjat eivät ole elämää!
+
+— Minun täytyy opiskella paljon, Mariska.
+
+— Mutta ettehän te opiskele. Ette te opiskele! Te kirjoitatte runoja.
+Eräänä päivänä katselin mitä ne kirjat ovat, jotka ovat teille
+mielenkiintoisempia kuin minä. Yhdestä kirjasta minä löysin runojakin,
+aivan upouusia runoja. Tässähän se kirja onkin. Täällä ovat runotkin.
+_Minun salaiselle epäjumalattarelleni; Tyttöjen helmi; Jos sanoa
+voisin; Hullu ma oon; Mustalle tähdelle; Öin päivin sua aattelen;
+En yllä sinuun, kaihon tähteni._ Suokaa anteeksi, että olen lukenut
+runonne. Mutta runot eivät ole salaisuuksia. Ne ovat todella kauniita
+runoja.
+
+Yhtäkkiä Gideon virkistyi niinkuin ruoho sateesta.
+
+— Kauniita? Eivätkä sanomalehdet kuitenkaan ota niitä painattaakseen.
+Ne sanovat lähettäessäni, että, tuota... Ajatelkaa, yhdestä vastattiin:
+»Runonne ovat vanhanaikaisia; jokaisen säkeen voi niistä ymmärtää.»
+
+Mariska hymyili:
+
+— Se mahtaa olla ihmeellisen kaunis tyttö.
+
+— Kuka?
+
+— Se josta ne runot kertovat.
+
+— Ei ole sen kauniimpaa maailmassa!
+
+— Tässäkin on runon nimi. Kas tuota: _Ei maassa kauniimpaa, lie tuskin
+taivaassakaan vertaa, kuin on mun punapuseroinen armahani_ j.n.e. Minä
+kuolen uteliaisuudesta, ellen saa tietää kuka hän on.
+
+Gideon Kovács tuijotti hämillään Mariskan keltaisia puolikenkiä. Mutta
+hän ei vastannut.
+
+— Ja juuri tässä on se, mitä minä en ymmärrä, herra Kovács, — jatkoi
+kuulustelija. — Te katsotte aina niin oudosti minua, kun näette minut,
+te katsotte niin että... Eräänäkin päivänä, kun istuin tässä ikkunan
+ääressä sivuttain, ette te kääntänyt silmiänne minusta.
+
+— Mistä te sen tiedätte?
+
+— Minä vain odotin, miten kauan te katsoisitte. Tunnin ja viisi
+minuuttia te tuijotitte. Mutta niin juopunein silmin, että jos kadulla
+olisitte sillä tavoin katsonut poliisia, niin hän olisi varmasti vienyt
+teidät putkaan.
+
+— Miten voitte te sen tietää? Ettehän te kertaakaan katsonut minuun.
+
+— Näkee tyttö silloinkin, vaikka hänen silmänsä olisivat verhotut.
+Muuten, jos haluatte tietää, oli vieressäni vihreä lampunkupu. Se
+kuvasti itseensä ikkunan. Voi mikä hupakko minä olen! Sanalla sanoen,
+minä en ymmärrä teitä. Tai: onko se runotyttö kenties minun näköisäni?
+Aluksi minä ajattelin, että kenties... Minullakin on punainen pusero...
+Mutta te aina karttelitte minua niin huomiotaherättävästi! Kuitenkin
+minä niin kovin mielelläni tahtoisin nähdä sen ihmeellisen kaunottaren!
+
+Katsokaa, tuota, peiliin, — sammalsi Gideon.
+
+— Ettäkö minä sittenkin olisin se, Gideon!
+
+— Ei minulla ole syytä salata enää, koska jo tiedätte. Kun minäkin vain
+tietäisin...
+
+Tyttö ojensi kätensä, sitten hän kavahti yht'äkkiä Gideonin kaulaan.
+
+He syleilivät toisiaan kauan.
+
+— Mutta kertokaa minulle nyt, rakas Gideon, — sopersi tyttö irtaantuen
+hänestä, — mitä teidän käytöksenne oikein merkitsee? Tiedättehän te,
+etten minä ole rikas tyttö enkä kenenkään mielitietty, mutta miksi
+sittenkin puhutte saavuttamattomista tähdistä?
+
+Gideon meni vesitarjottimen luo ja joi lasillisen vettä.
+
+— Kohta te ymmärrätte, Mariska. Minä olen heti ensi näkemästä ollut
+teidän, tuota, orjanne. Sen vuoksi minä tämän huoneenkin vuokrasin.
+
+— Sitä minä aavistin.
+
+— Minun syntymääni, Mariska, verhoo, tuota, hämäryys.
+
+— Tiedämme kyllä, että olette orpo.
+
+— Minä kasvoin orpokodissa, eikä kukaan ole minusta koskaan välittänyt.
+Kuka oli minun, tuota, isäni, sitä en koskaan saanut tietää. Minä
+kyselin sitä usein. Mutta minulle sanottiin, että minun täytyy odottaa,
+kunnes kasvan suureksi ja vartun täyteen miehen ikään, silloin
+minulle kerrotaan kaikki. Siitä lähtien minä aina tutkistelen, minkä,
+tuota, luonteinen minä olen. Epäilemättä on minulla herrasmiehen
+tunnusmerkit. Sillä minä olen aina vihannut mauttomuuksia. Minulla
+on myötäsyntynyt rakkaus kaikkea, tuota, kaunista kohtaan. Katsokaa,
+minä esim. harjaan itseni joka päivä huolellisesti, niinkuin
+vaikka, tuota, nainen. Tukkalaite minua innostuttaa niinkuin ratsua
+sotilassoitto. Kauniit, muodikkaat vaatteetkin, vaikka minulla
+tietystikään ei ole varaa sellaiseen. Mihinkäpä minulla olisi varaa?
+Enintään voin ostaa itselleni hyvältä tuoksuvan, tuota, saippuan.
+Minä olen aivan hullaantunut voimakkaasti kuohuvaan, tuoksuvaan
+saippuaan! Teatterissakin minä mielelläni kävisin, mutta siitä ei
+voi olla puhettakaan. Taidenautinnoissani täytyy minun tyytyä pikku
+tamburiiniini.
+
+— Te soitatte ihmeen kauniisti tamburiinia! Niin tunteellisesti...!
+
+— Vaikka ei kukaan ole opettanut. Minä vain tahdon sanoa, että aina
+tutkin luontaisia taipumuksiani ja aina johdun siihen lopputulokseen,
+että suonissani on, tuota, ylhäistä verta.
+
+— Se on varmaa, Gideon! Teidän kasvoissannekin on jotain. Te
+muistutatte kuuluisaa kreivi Gyula Andrássya.
+
+— Niinkö arvelette?
+
+— Hänellä on tukkakin samalla tavalla kammattu.
+
+— Se on totta. Ja minun nimenikin on Gideon. Eihän se ole mikään
+tavallinen nimi! Sellaisen nimen valitsevat ainoastaan, tuota, suuret
+herrat!
+
+— Ehdottomasti. Minua on teidän nimenne aina miellyttänyt, Gideon.
+
+— Mutta katsokaa, Mariska: minun kohtaloni on vain köyhän konttoristin.
+Kuitenkin voi jonakuna päivänä tapahtua, että luokseni tulee jokin,
+tuota, vanha ja hieno herra. Ja hän sanoo minulle: _Poikani!_ Ja
+voihan olla mahdollista, että minä samana päivänä saan oikeuden kantaa
+oikeata, tuota, — aatelisnimeä.
+
+— Voi, ihanaa on sitä jo ajatellakin!
+
+— Saattaa olla mahdollista, että isäni on jokin, tuota, jokin
+sellainen, joka kesälläkin kulkee silinterihatussa ja jos hän tahtoo
+kävellä, istuu hän silloinkin vaunuihin; ja jos hän matkustaa, ajaa hän
+aina ensimmäisessä luokassa.
+
+— Pikajunassa!
+
+— Pikajunassa, niin, vieläpä paremmassakin: Idän loistojunassa.
+Puolessatoista tunnissa hän ehtii Budapestista Wieniin.
+
+-— Ja hän asuu linnassa!
+
+— Ja... voihan olla... niin voihan olla mahdollista, että... Vaikka
+voihan olla niinkin, että hän on, tuota, köyhä mies... Mutta sitä en
+sittenkään luulisi! Minulla on jonkinlainen tunto siitä; se kuiskaa
+minulle aina, että hän on, tuota, jalosukuinen. Mutta, oma Mariskani,
+salaisuuden täytyy ennemmin tai myöhemmin, tuota, tulla ilmi. Ei ole
+koskaan, Mariska, maailmassa ollut sellaista salaisuutta, joka ei
+olisi tullut ilmi! Usein minä näen untakin siitä. Usein päivälläkin
+kyyneleet kohoavat silmiini, kun ajattelen sitä. Tiedättekö, Mariska,
+että minä olen hyvin tunteellinen ihminen. Minä en voi katsella edes,
+miten ajuri ruoskii hevostaan. En edes sitä, että vanhemmat kurittavat
+lapsiaan, tai että lapset ahdistelevat koiria. En minä sille mitään
+voi: minun sydämeni on niin tunteellinen. Minä annan kaiken anteeksi
+vanhemmilleni, sillä varmaankin he sen vuoksi rikkoivat rakkauden
+voimakkainta lakia vastaan, että heillä oli niin suuri tuota...
+
+Gideon pyyhki kyyneleensä ja jatkoi:
+
+— Minua ei vielä kukaan ole suudellut, Mariska. Teidän huulenne olivat
+ensimmäiset, jotka antoivat ensimmäisen suudelman minulle.
+
+Mariska painaltui jälleen hänen rintaansa vasten ja uudisti moneen
+kertaan ensimmäisen suudelmansa, aivan kuin korvatakseen ne, joita
+vailla Gideonin oli täytynyt elää.
+
+— Näin minä sen selitän, Mariska, — jatkoi Gideon haltioituneena, —
+tänään en minä ole vielä kukaan enkä mikään. Minä olen vain vaivainen,
+tuota, vaivainen helleri yhteiskunnan arvoasteikon mukaan. Mutta kerran
+tulee, tuota, hopeinen floriini, tai vaikkapa kultaraha, ja sanoo: sinä
+olet minun lapseni! Sinä olet osa minusta! Tai tulee vanha ja kulunut
+neljän kreutserin raha... Ei, ei se sittenkään voi olla mahdollista.
+Sanalla sanoen, minä en ole tahtonut liikahtaakaan, ennenkuin se suuri
+salaisuus tulee ilmi.
+
+— Ettekö tiedä edes äidistänne mitään?
+
+— Valitettavasti vain nimen...
+
+— Miksi valitettavasti? Luottakaa minuun, oma Gideonini!
+
+— No niin, tietäkää siis, että minun äitini nimi oli... oli Lidi Kovács.
+
+— Lidi Kovács, sehän on kaunis nimi. Entä sitten?
+
+— Ettekö ymmärrä! Voi enkelin viattomuutta! Äitini nimi oli Lidi Kovács.
+
+— Lidi Kovács. Ymmärränhän minä sen!
+
+— Mutta minä näen, että te ette ymmärrä. Ettekö ymmärrä, että jos
+jonkun nimi on Gideon _Kovács_ ja jos hänen äitinsä nimi on _Kovács_...
+
+Tyttö katseli Gideonia aivan kuin katselisi maahan pudonneen
+kiinalaisen maljakon pirstoja.
+
+— Nyt minä jo ymmärrän. Siis... Ja mikä teidän äitinne oli?
+
+— Papinkirjassani sanotaan: _Ammatiltaan kamarineitsyt_.
+
+Syntyi hetken hiljaisuus. Kovács katseli murheellisesti eteensä, tyttö
+pelästyneesti kummastellen Kovácsia.
+
+Sitten poika kohotti silmänsä.
+
+— Eikö totta, nyt te jo ymmärrätte, miksi minä tulin tänne ja miksi
+vaikenin? Eikö totta, nyt te, tuota, halveksitte minua?
+
+— Oi, ei! — huudahti tyttö.
+
+Ja niinkuin lintu, joka levittää siipensä lentoon, levitti hän kätensä
+ja lensi Gideonin kaulaan.
+
+— Ei, ei! Se jonka vanhemmat ovat jättäneet, sitä ei rakastava sydän
+hylkää!
+
+— Kiitos, — änkytti Kovács tunteellisen onnellisena. — Vihdoin on
+onnenkin päivä puhjennut minulle paistamaan. Minä tunnen, että tämä
+päivä on minun elämäni ensimmäinen, tuota, juhlapäivä. Tiedättekö,
+Mariska, että tänään täytyy salaisuuden tulla ilmi. Tänään minä olen
+täysi-ikäinen. Tänään täytyy minun saada kirje orpokodista. Siinä
+kerrotaan missä minun äitini on, ja sitten minä etsin käsiini sen
+naisen ja kysyn häneltä, kuka isäni on.
+
+— Mutta miksi, Gideon?
+
+Poika kohautti olkapäitään,
+
+— Ehkä hän nähdessään minut... ehkä saadessaan tietää, että minä olen
+pyrkivä mies ja rehellinen ja kunnollisesti elävä... Koko elämäni olen
+minä tuota, janonnut vanhempaini rakkautta. Lapsuudessani näin usein
+kuvia, joissa äiti painoi lastaan hellästi povelleen, tai sellaisia,
+joissa isä pyörii piirissä lapsineen joulukuusen ympärillä. En minä
+vaadi isältäni mitään. Mutta elämäni useimmin toistuva unelma on ollut,
+että eräänä päivänä ilmestyy kaunis vanha herra ja sanoo minulle:
+poikani! Ja sitten hän painaa minut rintaansa vasten...
+
+— Gideon parkani!
+
+— Sittenkin hänen täytyy olla herrasmies, Mariska! Sillä
+kamarineitsythän on vain suurilla herroilla...
+
+— Se on varmaa.
+
+— Ehkä se ei edes ollut hänen syynsäkään...
+
+— Siitä olen vakuutettu. Ja te sanoitte, ettei kukaan käynyt teitä
+tervehtimässä orpokodissa.
+
+— Ei kukaan. Varmaankaan hän ei tiennyt minusta.
+
+— Minä uskon varmasti, oma Gideon, että kun se herra näkee miten
+kaunis, reipas ja... miellyttävä mies... Entä jos se olisi joku kreivi
+ja se ottaisi teidät pojakseen!
+
+— En minä välitä siitä, olipa hän kuka tahansa. Vain se on ollut
+minun ainoa ajatukseni ja unelmani, että näkisin, että saisin katsoa
+sen ihmisen kasvoihin, josta aivan varmaan tiedän, että hän on minun
+isäni. Ja että saan katsoa häntä silmästä silmään... Hänen silmänsä
+ovat varmasti samanlaiset kuin minunkin... Vaikka hän kieltäisikin...
+Mutta että vain saisin tuntea ja kokea sen tunteen, joka herää siitä,
+että näen hänet silmästä silmään ja tiedän, että _hän on minun oma
+isäni_!... Tätä yhtä ja ainoata olen aina pyytänyt Jumalalta.
+
+— Gideon parka!
+
+— Usein olen kadulla tarkastellut vanhoja, tuota, herroja... Varsinkin
+Kossuth-kadulla... Uskokaa minua, minä tuntisin hänet, vaikka en edes
+aavistakaan, kuka ja mikä hän on. Mutta minä tuntisin hänet sittenkin,
+Mariska.
+
+Samassa kuului ovikellon soitto. Molemmat vavahtivat!
+
+− Äiti! — sanoi tyttö.
+
+— Postimies! — sanoi Kovács.
+
+Tyttö tarttui harjaan ja pöytäliinaan. Hän riensi avaamaan ovea.
+
+— Äiti tulee!
+
+Mutta heti kuului uudistettu soitonkilinä, ja voitonriemuisin kasvoin
+Mariska lennätti Kovácsille paksun, sinetöidyn kirjeen.
+
+— Se on orpokodista!
+
+Gideon kalpeni. Vapisevin käsin hän repäisi kirjekuoren auki. Hän tunsi
+siinä jotain kovaa. Mutta tytön nähden hän ei uskaltanut avata sitä.
+
+— Jättäkää minut yksinäisyyteen tällä hetkellä, rakas. Minä kerron
+sitten kaiken ja näytän mitä olen saanut.
+
+Tyttö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lennähti ulos.
+
+Gideon jatkoi hitaasti kirjeensä avaamista.
+
+Sieltä ilmestyi esille vanha haalistunut valokuva. Se esitti nuorta,
+palvelijattaren näköistä naista, jolla oli yllään valkea hame ja
+valkea pusero kyynärpäihin ulottuvine hihoineen. Miellyttäväkö?
+Vastenmielinenkö? Sitä ei voinut kuvasta päätellä, sillä nainen siristi
+silmiään, aivan kuin olisi tahtonut varjella itseään tomupilveltä.
+
+— Tämäkö on minun äitini? — sopersi Gideon.
+
+Ja hän ihmetteli, miten omituisen vieraalta tuo nainen hänestä tuntui,
+aivan yhtä vieraalta kuin valokuvat kaupunginpuiston valokuvaajien
+näyteakkunoissa.
+
+Ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Hänen silmänsä
+liukuivat orpokodin johtajan jäykille kirjaimille. Siinä oli lyhyt
+ilmoitus siitä, että oheen on liitetty ainoa tallella oleva kirjoitus,
+joka selvittää hänen sukuperänsä. Sen lisäksi eivät he muuta
+tiedä, kuin että Lidi Kovács kuoli pääkaupungin Rókus-sairaalassa
+kolmenkolmatta vuotiaana, jättäen pojalleen ainoastaan valokuvan ja
+mukana seuraavan kirjeen.
+
+Gideon mursi toisenkin kirjeen kuoren. Se oli kirjoitettu
+hailahtaneella sinipunervalla musteella keltaiselle paperille. Käsiala
+oli talonpoikainen:
+
+  Rakas poikani älä kiroo äitiisi. Sillä minä olisin tahtonut kasvattaa
+  sinut mutta en voinut, isäsi on Gidejon Kis-Kuczor parturin oppipoika
+  Devrecsenistä. Minä tutustuin Häneen mutta hänellä ei ollut mitään,
+  sitten sinut vietiin löytökotiin sillä minä sairastuin rinta tautiin..
+
+  Sinua suutelee hautaan asti rakastava äitisi
+
+  Lidi Kovács.
+
+Gideonin silmät väsyivät, ennenkuin hän oli tavannut edes kirjeen
+loppuunkaan.
+
+— Parturinoppipoika, — ajatteli hän haikeasti. — Ei paroni eikä
+kreivi, vaan parturinoppipoika. Neljän kreutserin lantti! Ihminen,
+joka ei koskaan ollut matkustanut pikajunassa, vaan ainoastaan
+matkustajajunassa ja silloinkin kolmannessa luokassa!
+
+Hän häpesi. Hänestä tuntui siltä, kuin häntä olisi isketty
+lihakirveellä päähän.
+
+Kesti pitkän hetken, ennenkuin hän toipui. Sitten hän luki kirjeen
+uudestaan.
+
+— Gideon Kis-Kuczor. Kovin tuttu nimi! Missä minä olenkaan nähnyt
+tämän nimen? Ahaa, nyt tiedän: täällä samalla kadullahan minä sen näin
+parturin kyltissä. Gideon-nimi kiinnitti huomiotani siihen...
+
+Ja hän tunsi sielussaan sellaisen myrskyn raivoavan, että hän hoippui
+sinne tänne, kulkiessaan huoneessaan.
+
+— Parturi... käsityöläinen... vaskipivoinen parturi... Siitämisin
+hänkin on varmasti vanhentunut. Mutta yhdentekevää, hän elää! Ja ehkä
+hän vielä lisäksi hakee minua! Mitäpä jos astuisin parturitupaan...
+Ei, sitä en tee. En voisi hallita ääntäni. Mutta hän on sittenkin
+isäni! Minä kurkistan salavihkaa ovesta... Jos vielä tuntisi... Mutta
+minkälainen ihminen hän oikein lienee? Ovatkohan meidän luonteemme
+samanlaisia? Ehkä hän on varoissaankin? Pitäisipä kutsua tänne joku
+hänen apulaisistaan. Juurihan minun pitäisi ajaa partani. Minä kysyisin
+häneltä välinpitämättömällä äänellä, noin vain ohimennen, minkälainen
+ihminen hänen isäntänsä on. Onko hän hyvänsuopa? tai ehkä juoppo?
+muistaneeko hän kadonnutta poikaansa? huokaillenko muistelee? mitä hän
+puhuu hänestä? Sepä oli hyvä ajatus!
+
+Ja Gideon raotti ovea ja sanoi ääni vapisevana:
+
+— Olkaa hyvä, täti, ja lähettäkää joku poika parturille. Tällä kadulla
+on parturi. Hänen nimensä on Kis-Kuczor. Mutta älköön poika menkö
+muualle, ainoastaan sen luokse. Ja pyytäköön lähettämään apulaisen
+partaa ajamaan. Älkää unohtako, että _apulaista_.
+
+Hänen kasvonsa hehkuivat sisäisestä kuumuudesta. Hän otti jälleen
+käteensä valokuvan ja tarkasti sitä huolellisesti. Hän asettui
+peilinkin eteen. Hän vertaili omien kasvojensa yksityispiirteitä
+kuvaan, kulmiaan, nenäänsä ja leukaansa. Hänen oma otsansa oli
+korkeampi, nenäkin oli tylpempi ja leuka kulmikkaampi, mutta huulien
+hienous, sen hän oli saanut äidiltään!
+
+Mariska kurkisti sisään ja katseli urkkien Gideonin kasvoja.
+
+— Hyvää vai pahaako kuuluu?
+
+Gideon pisti kirjeen taskuunsa.
+
+— Iltapäivällä minä kerron, — vastasi hän hymyillen sillä tavalla,
+kuin olisi hänellä ollut sitruunankuori suussaan. — Minä tulen teidän
+kanssanne kävelemään tänään iltapäivällä.
+
+Tytön silmät paloivat uteliaisuudesta.
+
+— Minä jo heti arvasin, että hyvää kuuluu. Lähetitte jo hakemaan
+parturia: se on hyvä enne! Nyt ette te enää itse aja partaanne. Kreivi,
+niinkö?
+
+— Ei.
+
+— Paroniko?
+
+— Ei... ei aivan.
+
+— Mutta joku suuri herra kuitenkin?
+
+— Älkää kyselkö, kultaseni, minä olen kovin kiihdyksissä...
+
+— Kiihdyksissä? Voi, silloin minäkin. Minun täytyy istuutua; jalkanikin
+vapisevat. Siis joku rikas? Minä toivon, ettei hän kiellä, että minun
+rakas Gideonini...
+
+— Koettakoonpa vain!
+
+— Eikö totta, ettehän salli?
+
+— Minua hän ei voi käskeä!
+
+— Niin juuri! Te olette todella mies, Gideon. Sanan rohkeimmassa
+merkityksessä! Entä äitinne?
+
+Gideon nyökäytti päätään:
+
+— Hän on kuollut.
+
+— Jumalan rauha hänelle! Mutta eläähän kuitenkin isänne. Aiottehan
+puhua hänen kanssaan?
+
+— En tiedä voinko puhua hänen kanssaan?
+
+— Mutta miksi ei? Mitä pikemmin sen parempi! Onko hänellä kenties oma
+talokin?
+
+— Sitä en tiedä.
+
+— Voihan kuitenkin olla mahdollista että on. Oi Gideon, minun oma
+Gideonini! Entä jos hänellä on monta taloa ja hän antaa meille yhden
+niistä? Mitä? Te pudistatte päätänne? Älkää olko niin heikkouskoinen,
+Gideon! Hänelläkin on varmasti omatunto. Ehkä hänellä on maatilakin?
+
+— En luule...
+
+— Yhdentekevää. Talokin on maatila. Miten usein olemmekaan
+lukeneet ilmoituksista, että taloja vaihdetaan maatiloihin ja
+maatiloja taloihin. Vaunutkin hänellä on, eikö totta? Onko hän
+naimisissa? Ylhäinenkö? Ehkä parlamentin jäsen? Miten onnellisiksi
+me tulemme, Gideon! Vaikka kirjeestä olisi pujahtanut esille
+markkinakerjäläinenkin, olisimme me vastaanottaneet hänet avosylin.
+Mutta näin, Gideon, mikä onni! Nyt tulee parturi!
+
+Keltaiseen aivinaiseen takkiin puettu kaljupäinen mies ilmestyi ovelle.
+Hän oli viidenkymmenen korvilla, hänen viiksensä olivat tiukasti
+kierretyt ja hänen jalkansa laihat. Nöyrästi hymyillen hän tervehti:
+
+— Arvoisa herrako minua lähetti hakemaan?
+
+— Minä, — vastasi Gideon henkeään vetäen.
+
+Ja hän kiinnitti silmänsä parturiin...
+
+Parturi laski laukkunsa pöydälle ja poimi esille hiomahihnan,
+partasudin, -kupin ja -saippuan.
+
+— Pyytäisin hiukan vettä, — sanoi hän tytölle.
+
+Mariska asetti karahvin hänen eteensä ja poistui.
+
+Vapisevin käsin riisui Gideon takkinsa, irroitti kauluksensa ja
+istuutui selin ikkunaan.
+
+Parturi levitti pyyheliinan.
+
+— Täällä en vielä ole käynyt, — alkoi hän hyvänsuopeasti keskustelun. —
+Joko olette suvainnut kauan asua täällä?
+
+Ja kuohutellessaan saippuaa hän katseli ympärilleen.
+
+— Minä vain, tuota, pyysin... apulaista, — änkytti Gideon.
+
+— Oi, minä tulin itsekin mielelläni, — vastasi parturi. — Totta puhuen
+ei minulla olekaan apulaista. Suvainnette tietää, että nyt on sellainen
+aika, jolloin on vaikea saada apulaista. Hjaa... Työpalkat kohoavat, ja
+täällä laitakaupungilla on aivan mahdotonta... suvaitkaa uskoa... aivan
+mahdotonta...
+
+Tätä sanoessaan hän kuohutti saippuaa vielä kerran ja voiteli sillä
+Gideonin leuan.
+
+— Ehkä suvaitsette kääntyä hiukan, arvoisa herra. Noin, valoon päin.
+
+Gideon kääntyi. Välillä hän vilkaisi parturia.
+
+... Tuoko se olisi! Tuo laiha, variksen näköinen?
+
+Hänen rintaansa ahdisti.
+
+— Oletteko täältä meidän kadultamme? — kysyi hän mahdollisimman
+välinpitämättömästi.
+
+— Kyllä, pyydän nöyrimmästi.
+
+— Kuczor?
+
+— Niin juuri, Gideon Kis-Kuczor, arvoisan herran palvelukseen aina
+valmis.
+
+Hän etsi sopivaa naulaa hiomahihnalle. Kun hän ei sellaista löytänyt,
+kiinnitti hän sen lopuksi ovenkahvaan. Hän veteli partaveistä pitkin
+hihnaa edestakaisin.
+
+... Siitä ei ole epäilemistäkään, ajatteli Gideon huoaten.
+
+Ja hänen silmänsä tirkistelivät jälleen nurkastaan miestä. Varreltaan
+ei hän ollut näköinen, mutta parturin silmäkulmat, — aivan kuin olisi
+hän nähnyt omansa peilissä. Ja silmissäkin oli jotain samankaltaista.
+Elleivät ne vain olisi niin sitrallaan ja ryppyjen ympäröimät...
+
+Hän tunsi sisäistä puistatusta. Aivan varmasti se oli hänen isänsä!
+
+Parturi alkoi rauhallisesti ajamisensa Gideonin oikean korvan juuresta.
+Hänen kätensä liikkeet todistivat suurta ammattitottumusta. Hänen
+pyyhkiessään veitsen terästä saippua vaahdon sanoi Gideon:
+
+— Naimisissako olette?
+
+— Kyllä, arvoisa herra.
+
+— Entä... entä onko teillä lapsiakin?
+
+— Oi, onpa niitä. Neljä kaikkiaan. Kolme poikaa ja yksi tyttö. Vanhin
+poikani auttaa minua jo liikkeessä. Hän on taitava poika. Ajattelin
+antaa hänen opiskella, arvoisa herrani. Mutta hänen hampaansa eivät
+mitenkään pystyneet latinaan. Molemmat nuoremmat sitä vastoin
+suoriutuvat paremmin. Mutta tyttäreni on sentään kaikkein sujuvin
+oppimaan. Hjaa...
+
+— Eikö teillä... eikö teillä ole muita, tuota, lapsia?
+
+— Ei ole, arvoisa herra.
+
+— Eikö ole ollutkaan?
+
+— Ei, ei.
+
+— Muistelkaapa hiukan, tuota...
+
+Parturi naurahti kohteliaasti.
+
+— Ei, ei. Neljässäkin on jo tarpeeksi köyhälle miehelle, hyvä herra.
+
+Ja hän jatkoi huolellisesti parranajoa.
+
+Seuraavan lyhyen hiljaisuuden jälkeen Gideon jatkoi sydän kurkussa
+kyselyjään:
+
+— Missäpäin te olette liikkunut?
+
+— Joka taholla, arvoisa herra, joka taholla. Wienissäkin. Siellä on
+kaikkein paras, Hjaa...
+
+— Entä Veszprémin piirikunnassa?
+
+— Sielläkin. Arvoisa herra taitaa olla sieltäpäin kotoisin?
+
+— Entä missä siellä piirikunnassa?
+
+— Olen ollut Veszprémissá ja Devrecsenissä. Kauimmin olin Devrecsenissä.
+Se on kaunis paikka. Hjaa...
+
+Gideon vaikeni. Ainoastaan hänen silmäteränsä värähtelivät
+kiihtymyksestä. Parturi oli jo ajanut hänen toisen poskensa ja puolen
+leukaa, ja ennenkuin hän ryhtyi toiseen puoleen, teroitti hän vielä
+kerran veistään.
+
+Kun hän palasi, kysyi Gideon vavahtavin huulin:
+
+— Tunsitteko siellä Lidi Kovács nimisen naisen?
+
+Parturi hätkähti. Hän jäi tuijottamaan Gideonia.
+
+— Tunsinko? — vastasi hän karttelevasti. — Tunsin.
+
+Gideon ei kestänyt enempää.
+
+— Isäni! — huudahti hän ojentaen molemmat kätensä.
+
+Parturi oli lyyhistynyt polvilleen pelästyksestä. Partaveitsi putosi
+hänen kädestään.
+
+Gideon vaipui hänen kaulaansa ja toisti kyynelsilmin:
+
+— Isäni!
+
+Parturi joutui niin suunniltaan tästä odottamattomasta purkauksesta,
+ettei edes pyyhkinyt kasvoihinsa ja takkiinsa tahrautunutta
+saippuavaahtoa, vaan mutisi kummeksien:
+
+— Tekö olisitte... tuota, sinäkö olisit?
+
+— Minä, minä olen, Gideon, teidän poikanne!
+
+— Minun poikaniko?...
+
+— Teidän poikanne. Minä en ole vihainen teille. Vasta tänään sain
+tietää...
+
+Parturi tuijotti yhä kivettyneenä. Sitten hän nosti partaveitsen ja
+hioi sitä jälleen. Hänen otsallaan kihoilivat hikipisarat.
+
+Gideon istuutui jälleen tuolille ja jatkoi tunteellisesti:
+
+— Vasta tänään sain tietää... Mutta miten usein olenkaan ajatellut
+tätä hetkeä! En minä ajatellut sitä tällaiseksi, ei tällaiseksi! Mutta
+yhdentekevää! Tiedättekö, että minut on kasvatettu orpokodissa?
+
+— En ole tiennyt, arvoisa herra, tai tuota...
+
+Ja käsi vapisevana hän jatkoi parranajoa. Pari kertaa hän leikkasikin.
+
+— Anteeksi, — hän mutisi.
+
+Ja sanattomana hän jatkoi työtään. Gideonkaan ei puhunut mitään, ettei
+veitsi viiltäisi vielä kolmannestikin. Toiselta puolen kylmensi hänen
+tunnettaan se, ettei hänen isässään näkynyt mitään ilon merkkejä. Vasta
+työn päätyttyä, kun parturi pyyhki hänen kasvojaan sienellä, hän sanoi
+arasti:
+
+− Te olette hämmästynyt, niinkö? Mutta minun täytyy sanoa, että en minä
+ole sellainen... ja sen vuoksi minä annan anteeksi. Lopultakin...
+
+— Ja mikä on Lidi parasta tullut? — änkytti parturi.
+
+— Hän on kuollut.
+
+— Kuollutko?
+
+— Niin. Muuten en koskaan nähnyt häntä.
+
+Sitten he vaikenivat. Molemmat olivat kiihtyneitä. Parturi oli
+palttinankalpea. Hänen silmissään oli kalvava pelästys.
+
+Vielä kerran hän upotti sienen veteen ja pyyhki sillä Gideonin poskia.
+
+— Minä pyytäisin teitä, tuota, sinua... että kun kerran jo on näin...
+kun siitä jo on kulunut niin pitkä aika... niin älkää sanoko lapsilleni.
+
+Sen voin luvata, — vastasi Gideon väsyneesti.
+
+Parturi puristi veden sienestä ja kysyi sitten:
+
+— Puuteroidaanko?
+
+— Ei, — vastasi poika.
+
+Parturi riisui liinan hänen kaulaltaan ja mutisi koneenomaisesti:
+
+— Tehkää hyvin.
+
+Gideon pisti käden taskuunsa. Silmät kosteina hän sormeili pikkurahoja.
+
+— Paljonko olen velkaa?
+
+Parturikin kostein silmin, mutta kuitenkin, ääni virallisena vastasi
+kumartaen:
+
+— Ainoastaan neljäkymmentä helleriä...
+
+
+
+
+Kaksi leppäkerttua.
+
+
+Kaadettuna kuivui heinä niityllä. Sitä jo haravoitiin. Punaiset huivit
+ja kirjavat hameet liehuivat joka taholla. Heinä haravoitiin ja
+koottiin rukoloille...
+
+Toukokuun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.
+
+Harteikas suuripäinen nuorukainen kulkea toikkaroi niittytietä
+pitkin, olallaan heinähanko. Hänellä oli päässään keltainen olkihattu
+ja harteillaan kesäviitta. Hän oli jo lopettanut työnsä. Piippuaan
+poltellen hän kulki kylää kohden. Tultuaan erään haravatytön luokse hän
+pysähtyi:..
+
+— Päivää, Klarika! Oletpa sinä kasvanut!
+
+Tyttö nosti silmänsä ja punastui.
+
+— On satanut runsaasti, — vastasi hän hymyillen.
+
+Sitten hän haravoi edelleen.
+
+Nuorukainen aikoi sanoa vielä jotain, mutta jäikin siihen hetkeksi
+seisomaan äänetönnä; imeskeli vain piippuansa ja astuskeli sitten
+edelleen.
+
+Sillä ei ole lainkaan soveliasta jäädä juttusille kunniallisten
+neitojen kanssa. Vaikka saattoihan niinkin olla, ettei nuorukaisella
+ollutkaan sen enempää sanottavaa.
+
+Klari oli todella varttunut varreltaan kevään kuluessa. Viime vuonna
+hän oli vielä ollut lapsi. Talven jälkeen olivat hänen kasvonsa ja
+rintansa pyöristyneet. Hänen käsivartensa olivat valkeat, sillä vasta
+ensi kerran hän työskenteli paitahihasillaan; kyynärpäihin asti ne
+olivat valkeat. Valkea oli hänen kaulansakin. Päässään ei hänellä ollut
+huivia. Hiukset olivat talonpoikaisesti silitetyt päälaelle, ja takana
+ne ulottuivat letiksi palmikoituina puoliväliin selkää.
+
+Tämä sananvaihto ei tällä tavoin kerrottuna näytä miltään, mutta Klarin
+elämässä se merkitsi uutta ajanjaksoa.
+
+Vielä tähän asti ei kukaan ollut tervehtinyt häntä. Ei kukaan ollut
+vielä pysähtynyt häntä katselemaan. Ei kukaan ollut sanonut: Oletpa
+sinä kasvanut!
+
+Hänen kätensä aivan vapisivat haravoidessa. Hänen kasvoillaan poltti
+puna jatkuvasti. Hänen silmänsä loistivat. Hän oli mustasilmäinen
+ja sorja varreltaan. Hän pysähtyi ja katseli myhäillen ajatuksiinsa
+vaipuneena eteensä.
+
+Samassa ilmestyi niitylle toinen tyttö. Hänen hameensa oli samanlainen
+siniraitainen kuin Klarinkin. Mutta hänellä oli yllään nuttu, sekin
+siniraitainen.
+
+Oikeassa kädessään hänellä oli keppi, vasemmassa tuoppi. Kasvot
+taivasta kohden käännettyinä hän kulki verkalleen. Hän oli sokea.
+
+— Tänne, tänne, Vical — huusi vanha mies heinäsuovan luota.
+
+Sokea tyttö hymyili ja kulki ääntä kohden edelleen. Keppiään varovasti
+edellään haroen hän meni vanhuksen luokse. Hän ojensi tuopin. Ukko joi
+siitä ja antoi sen sitten toisille.
+
+Viimeiseksi joi Klari. Laskiessaan tuopin luotaan hän vilkaisi
+ympärilleen ja sanoi kuiskaten ja salaperäisesti:
+
+— Tiedätkö mitä tapahtui?
+
+Sokea tyttö kohotti päätään.
+
+— Mitä?
+
+— Pista Szentgyörgyi puhutteli minua.
+
+Sokean kasvot ilmaisivat ihmetystä.
+
+— Mitä hän sanoi? — kysyi hän hiljaa.
+
+— Hän tervehti.
+
+— Tervehtikö?
+
+— Sitten hän sanoi, että olin kasvanut.
+
+— Niinkö hän sanoi?
+
+— Niin.
+
+Sokea tyttö katsoi kummastellen tyhjyyteen ja sanoi sitten jälleen:
+
+— Eikö hän sanonut mitään muuta?
+
+— Ei. Eikö se ollut omituista?
+
+Ja kun hän hymyili kysyessään, hymyili sokeakin.
+
+Molemmat tytöt olivat niin toistensa näköiset kuin olisivat olleet
+peilikuvia toisistaan. Sokealla olivat silmät vain puoliksi suljettuina
+ja hänen kasvonsa olivat hieman kalpeammat ja kätensä pienemmät.
+Varmaankin olivat hänen jalkansakin pienemmät, mutta hän kävi
+saappaissa, sillä hän ei osannut väistää okaita.
+
+He olivat kaksoiset. Vica oli kaksivuotiaana kadottanut näkönsä
+kuumetaudissa. Hänen silmänsä olivat surkastuneet ja pienenneet. Mutta
+siitä huolimatta hän toimitti kaikki näkevän askareet. Keväällä hän
+käänsi puutarhamaata, kesällä kantoi isälleen ja sisaruksilleen evästä
+pellolle; syksyllä hän murenteli maissintähkiä ja syötti sikoja,
+talvella kehräsi niinkuin toisetkin. Hän kantoi veden kylän laidasta
+Tisza-joesta; hän kävi puodissa, kun jotain tarvittiin. Kylässä hän
+kaikkialla osasi kulkea kompastumatta. Hän sanoi tuntevansa sen, mitä
+muut näkivät. Varjoisen puun hän tunsi kymmenen metrin päästä ja osasi
+sanoa senkin, mikä puu mikin oli. Hän sanoi, että kaikki hengittää
+omalla tavallansa. Puun hengitys on tuoksuvainen, seinän kylmä, tai jos
+aurinko paistaa siihen, on se kuuma. Jos joku leikillään asettui tiellä
+tai pihalla hänen eteensä, ei hän törmännyt yhteen.
+
+Ja jokaisen hän tunsi käynnistä; tai ellei käynnistä, niin äänestä; tai
+ellei sanaa vaihdettu, niin kädenannista.
+
+Jos vieras puhutteli häntä, saattoi hän äänestä päättää, monenko
+askeleen päässä hän oli, miten pitkä ja miten vanha; ja senkin hän
+osasi sanoa, oliko ihminen hyvä vaiko huono.
+
+Kylässä häntä sanottiin vain sokeaksi Vicaksi.
+
+Kun hänen tuoppinsa oli tyhjentynyt, lähti hän kotia päin. Hän kulki
+hiukan hitaammin, pää painuksissa.
+
+Sisaren sanat liikkuivat hänen ajatuksissaan. Heidän tunteensa kulkivat
+aina yksiä teitä. Siinä, että joku nuorukainen oli tervehtinyt Klaria,
+hän tunsi naiseksi varttuvan tytön ensimmäisen juhlahetken. Oli
+tervehtinyt Klaria! Nuorilla miehillä ei ole tapana tervehtiä tyttöjä,
+vaan tytöt tervehtivät heitä. Mutta Klari oli varmaan ollut selin
+kääntyneenä työskennellessään.
+
+Sokea tyttö kulki edelleen, kasvot uneksivina. Niityn laidassa hän
+pysähtyi. Hän tunsi kukkia ympärillään. Kukat olivat valkeita ja
+tuoksuttomia, mutta sokealle eivät mitkään kukat ole tuoksuttomia.
+Senkin hän tunsi, että kukka oli nimeltään Salomon sinetti. Hän
+ihmetteli, miten metsäkukka oli saattanut joutua sinne. Yhden hän
+taittoi ja pisti hiuksiinsa.
+
+Sitten hän jatkoi unelmiaan Pista Szentgyörgyistä.
+
+Hän tunsi nuorukaisen, mutta tietystikään ei sillä tavoin kuin näkevät.
+Jos hän sattumalta olisi saanut näkönsä jälleen, olisi hän varmaan
+oudoksuen katsellut kyläläisten muotokuvia, jos ne olisi asetettu
+hänen nähtävilleen. Hän ei olisi tuntenut edes omaisiaan. Hänelle
+eivät kasvojenpiirteet merkinneet mitään. Ääni ja tunto ilmaisivat
+hänelle kaiken. Jokaiselle ihmiselle on ääni yhtä luonteenomainen kuin
+kasvotkin, ja käsikin on toisella erilainen kuin toisella. Hän tunsi
+nuorukaisen omalla tavallaan. Senkin hän tiesi, miten suuri hän oli,
+minkä ikäinen, miten väkevä ja miten hän oli leikkisä juttelussaan.
+Varsinkin hän selvästi muisti erään lapsuutensa päivän, jonka
+sisällyksenä Pista Szentgyörgyi oli.
+
+Hän oli silloin ehkä kymmenvuotias, kun eräänä pyhäiltana soitettiin
+kyläkapakassa Aina kun siellä soitettiin, ei Vicaa voitu pidättää
+kotosalla. Hän meni sinne ja painoi korvansa aitaa vasten. Kun
+tanssisäveltä soitettiin, tanssi hän itsekin. Tanssi oli hänen suurin
+ilonsa. Ellei hän liikkunut askareissaan, asettui hän keskelle tuvan
+lattiaa ja pyöri ympäri ojennetuin käsin. Hänestä tuntui mieluisalta,
+kun ilma hyväili hänen kasvojaan tanssiessa. Häntä ei tanssiminen
+vähääkään hävettänyt. Soiton tahdissa hän osasi tanssia niinkuin
+toisetkin. Unkarilainen tyttö ei opettele tanssimaan. Se on hänellä
+veressä. Se on myötäsyntynyttä.
+
+Silloinkin hän tanssi kapakan lähistöllä Szentgyörgyiläisten
+puimatantereella. Siellä oli vain pikkutyttöjä, jotka tanssivat
+keskenään. Pista Szentgyörgyi oli silloin juuri päässyt nuortenmiesten
+kirjoihin. Ensi kerran hän oli pukeutunut leveähihaiseen paitaan,
+ensi kerran koreili hänen lakissaan kukkanen, ja ensi kerran hän iski
+tanssissa yhteen kannusniekkaiset kantapäänsä.
+
+Hänen astellessaan siinä ylvästellen pihan poikki sanoi eräs
+pikkutytöistä kurillaan.
+
+— Tanssittakaa, Pista-setä!
+
+Seitsentoistavuotias poika hämmästyi kuullessaan itseään sanottavan
+sedäksi.
+
+— No tulehan sitten, — sanoi hän alentuvasti.
+
+Kerran, pari hän pyörähti hänen kanssaan. Hän potkaisi jalkansa
+ilmaan, polkaisi maata, läiskäsi kämmenellään niskaansa, läimäytti
+saappaanvarsiaan ja heitti tyttösen siihen.
+
+Sokea tyttö kuunteli ikävöivän näköisenä jalkojen töminää, ja kun
+tanssi oli lopussa, huusi hän rukoilevasti:
+
+— Minuakin, Pista!
+
+Nuorukainen oli leikkisällä tuulella ja sokean tytönkin kanssa hän
+pyörähti jonkun kerran; potkaisi jalkansa ilmaan, polkaisi maata,
+läiskäsi kämmenellään niskaansa, läimäytti saappaanvarsiaan ja lennätti
+tytön vieressäolevalle parrulle.
+
+Sokea tarrautui siihen kiinni, ja kaikki nauroivat. Pista Szentgyörgyi
+meni kapakkaan.
+
+Ainoastaan Vica ei nauranut. Se, että hän oli saanut tanssia nuoren
+miehen kanssa, vaikkapa vain siunaaman hetkenkin, antoi hänelle
+sellaisen juhlallisen tunnelman, että hän unohti raa'an pilankin.
+Kun hän sen jälkeen tanssi, kuvaili hän aina tanssivansa Pista
+Szentgyörgyin kanssa.
+
+Vaikka eivät he sen koommin edes puhelleet keskenään. Sillä kukapa
+nuori mies olisi ruvennut juttusille sokean tytön kanssa? Toiset
+olisivat heti sanoneet, että hänellä oli sokea lemmitty.
+
+Sokea tunsi kulkevansa piennarnurmella. Huhtikuussa oli satanut
+runsaasti, ja ruoho oli kaikkialla kasvanut. Hän istuutui, riisui
+saappaansa ja jatkoi paljain jaloin kulkuaan ruohikossa. Mieluiselta
+tuntui hänestä astuskella pehmeällä nurmella. Mutta samassa hän poltti
+jalkansa nokkosiin ja silloin hän veti saappaat jälleen jalkaansa. Sen
+sijaan että olisi mennyt kotia, hän poikkesikin Tiszan rannalle.
+
+Siellä oli jo vuosia sitten ollut rannalle ajautunut hirsilautta.
+Viime kesänä oli Vica usein istunut sen veden partaaseen ulottuvassa
+päässä virutellen jalkojaan vedessä. Hän kuunteli veden lipajamista
+ja poreilevaa ääntä, joka kuului lautan alta. Nytkin Vica istahti
+sinne. Hän riisui saappaansa ja asetti ne taakseen. Vesi pyöriskeli
+miellyttävän vilpoisena hänen jalkojensa ympärillä. Pian siitä katosi
+nokkosten aiheuttama poltto.
+
+Muuan vaimo tuli rannalle ruukkuaan täyttämään ja huusi hänelle:
+
+— Pidä varasi, tyttö, vesi on siinä syvää!
+
+— Kyllä tiedän, Veron-täti, — vastasi tyttö hymyille».
+
+Illalla tytöt jälleen aprikoivat kummien sanojen merkitystä. Samassa
+vuoteessa maaten he kuiskuttelivat keskenään.
+
+— Minä olen jo iso tyttö, — sanoi Klari.
+
+— Me olemme jo isoja tyttöjä, — toisti Vica.
+
+Kun Klarilta sitten katkesi juttu, kysyi hän:
+
+— Onko sillä jo viikset?
+
+— On pienet suippokärkiset mustat, — vastasi Klari.
+
+— Sotaväessä ne ovat kasvaneet. Siellä hän oli korpraalina, ettäs
+tiedät.
+
+Sitten he puhelivat siitä, että sunnuntai-iltapäivällä saisivat tietää,
+mitä tervehdys merkitsi. Silloin tytöt ja pojat menevät tavallisesti
+joukoittain kylän laitaan, hautuumaan lähistölle, ja leikkivät siellä
+kaikenlaisia seuraleikkejä, etenkin haukkaa ja kyyhkystä.
+
+Sitä ei kuitenkaan heti ryhdytä leikkimään, vaan kun nuorukaiset ovat
+kokoontuneet joukkoonsa samoinkuin tytötkin, huudahtaa nuorukaisten
+johtaja hihkaisten:
+
+— Hei pojat, tuolla on kokonainen parvi villikyyhkysiä! Ottakaamme
+kiinni heidät!
+
+Ellei heidän johtajansa saanutkaan valittuaan vangituksi, tai jos hän
+tahtoo osoittaa, että hän yhä vieläkin tavoittelee vain yhtä, toistuu
+leikki useammankin kerran.
+
+Sellaisissa kylissä, joissa ei ole mustalaissoittajia, kisailevat
+nuorukaiset näin neitosten kanssa.
+
+Huhtikuu oli ollut ruma — ei ainoanakaan sunnuntaina voinut mennä
+ulos leikkisille. Mutta toukokuu antoi kirkkaita päiviä ja taivas oli
+heleänsininen.
+
+Sunnuntaina he siis pukeutuivat molemmat huolellisesti. Klari osti
+uuden nauhan: ruusunpunaisen samettisen, jota siniset lemmenkukat
+koristivat. Puolet siitä hän antoi Vicalle, sillä he pukeutuivat aina
+samalla tavoin.
+
+Litanian jälkeen menivät hekin kylän laitaan.
+
+Viime vuonna he olivat leikkineet »enkeli-paholaista» vielä lasten
+parvessa, samoinkuin »ryöväriä ja kiinniottajaakin», mutta hiljattain
+he olivat lopettaneet sunnuntaikoulunsa ja onnellisina he liikuskelivat
+nyt isojen tyttöjen parvessa.
+
+Odotettiin jo kisojen alkamista.
+
+Viime vuonna oli Vicakin vielä leikkinyt lasten parissa niinkuin
+muutkin. Se oli ollut hauskempaakin, sillä kukaan ei juossut häntä
+pakoon, vaan kaikki kiiriskelivät hänen ympärillään niinkuin ainakin
+sokkosilla oltaessa. Mutta nyt hän seisoi alakuloisena isojen tyttöjen
+joukossa.
+
+Tällä kertaa oli Pista Szentgyörgyi nuorukaisten johtajana. Siellä
+hän uljasteli toisten kanssa töyhtöniekkaisessa pyöreässä hatussaan,
+heittäen vain silloin tällöin syrjäsilmäyksen kokoontuviin tyttöihin.
+
+Kun heitä oli jo yhtä monta koolla kuin poikiakin, kiljaisi hän
+yht'äkkiä:
+
+— Hei pojat, tuolla on kokonainen parvi villikyyhkysiä! Ottakaamme
+kiinni heidät!
+
+Tytöt karkasivat kukin taholleen. Vicakin lähti juoksemaan: hän juoksi
+juoksemistaan, haroen käsillään ilmaa edessään. Jalkojen töminä,
+hengästynyt huohotus ja nauru kuului kaikkialta. Sitten hiljeni
+jalkojen töminä. Tytöt joutuivat toinen toisensa jälkeen vangeiksi.
+Klarikin huohotteli siellä Pista Szentgyörgyin sylissä. Ainoastaan
+Vicaa eivät ainoankaan nuorukaisen kädet pidättäneet eteenpäin
+karkaamasta.
+
+Leikki alkoi uudelleen. Vica juoksi jälleen. Hän juoksi kasvot
+palavina, juoksi milloin oikealle, milloin vasemmalle, tarkaten
+nuorten miesten saappaitten töminää. Kerran hän hiljensikin juoksuaan
+tuntiessaan jonkun nuorukaisen lähenevän. Mutta poika juoksikin hänen
+ohitsensa toista tyttöä tavoitellen.
+
+Silloin hän kävi alakuloiseksi ja erkani pois leikistä. Hän vetäytyi
+akaasiapuun alle, joka kasvoi hautuumaan laidassa.
+
+Nuoret leikkivät edelleen. Mutta Vica jäi surullisena seisomaan
+yksikseen akaasiapuun alle. Sitä hän kummastellen ajatteli, miksi
+eivät ne pojat, jotka vielä viime vuonna leikkivät hänen kanssaan, nyt
+enää hänestä välittäneet. Olihan hän viime vuonnakin ollut sokea, ja
+kuitenkin he olivat mielellään leikkineet hänen kanssaan.
+
+Sitten ruvettiin leikkimään kissaa ja hiirtä, ja Klari veti Vicankin
+muitten mukaan piiriin. Mutta Vicaa ei kukaan lyönyt liinasellaan: hän
+ei saanut olla kissana eikä hiirenäkään. Mutta siitä huolimatta hän
+seisoi onnellisena toisten parvessa ja nauroi kun muutkin nauroivat.
+Sillä vaikka hän ei nähnytkään, kuuli hän kuitenkin juoksun töminän
+ja tunsi käsien kosketuksesta ja tempoiluista missä hiiri milloinkin
+liikkui ja missä kissa seurasi kintereillä.
+
+Kerran puikahti Pista Szentgyörgyi hänen käsivartensa alitse, ja
+silloin hän kohotti käsivartensa suloisen pelästyksen valtaamana.
+
+Vihdoin aurinko laski etäisten koivunlatvojen takana ja tytöt lähtivät
+kotia kulkemaan.
+
+Vica ei malttanut odottaa, kunnes he olisivat ennättäneet kotia, vaan
+kuiskasi Klarin korvaan:
+
+— Ottiko hän sinut kiinni?
+
+— Neljästi, — vastasi Klari onnellisena..
+
+— Sanoiko hän jotain?
+
+— Sulkiessaan minut syliinsä hän sanoi: »Minä syön nuo sinun kauniit,
+säteilevät silmäsi!»
+
+Vica ei kysynyt enempää. Kasvoissa uneksiva ilme hän kulki eteenpäin
+nojautuen Klarin käsivarteen.
+
+Mutta illalla maatessaan he uudelleen palauttivat mieleen koko leikin
+menon. Oliko Pista ajanut Klaria takaa, vai oliko Klari kiertänyt niin,
+että hän siten joutuisi Pistan tielle?
+
+Ilmeisesti oli Pista metsästellyt Klaria. Kertaakaan ei hänen tarvinnut
+kierrellä hänen eteensä joutuakseen. Se oli suora ja avoin tunnustus.
+Klari jutteli niin onnellisena, kunnes lopulta haukotteli ja vaikeni.
+
+Hän olisi varmaan jo nukkunutkin siihen, ellei Vica olisi uudestaan
+kysynyt:
+
+— Ovatko sinun silmäsi todella niin kauniit?
+
+— Kauniit ovat, hyvin kauniit, — vastasi Klari uneliaasti.
+
+He eivät puhelleet sen enempää. Sokea valvoi vielä kauan ajatuksinensa.
+Hän kuunteli sisarensa tasaista hiljaista hengitystä. Kerran hän ojensi
+kätensä ja koetteli varovasti sisaren silmiä.
+
+Hänellä on aivan samanlaiset silmät ja silmäluomet kuin minullakin,
+ajatteli hän surumielisesti, ainoastaan silmämuna on täyteläisempi.
+Sitten hänkin nukahti ja nukkuessaan hän hymyili.
+
+Seuraavana päivänä hän oli vaiteliaampi kuin tavallisesti. Mutta
+kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Sokeathan ovat muutenkin
+hiljaisempia kuin näkevät. Ainoastaan Klari kysyi kerran:
+
+— Mikä sinua vaivaa?
+
+— Ei mikään, — vastasi Vica.
+
+— Oletko särkenyt jotain?
+
+— En.
+
+Hetken kuluttua hän sitten sanoi:
+
+— Pojat eivät enää leiki minun kanssani.
+
+Klari oli näinä päivinä laulavampi ja nauravampi kuin muulloin. Eräänä
+iltapäivänä hän otti leppäkertun ruusupensaasta ja lauloi äänekkäästi:
+
+— Nouse, nouse, leppäkerttu! Näytä tietä mulle, minne vievät minut?
+Itään vaiko länteen, taivaaseen vai maahan, vaiko tänne jättänevät?
+
+Ja heti lähti leppäkerttu liikkeelle: se kiipesi ja kiipesi ylöspäin
+pitkin Klarin sormia ylös sormenpäähän asti. Sitten se yht'äkkiä
+levitti siipensä ja läksi lentoon.
+
+— Minnepäin se lensi? — kysyi Vica kiihkeästi.
+
+— Szentgyörgyi'ä kohden!— vastasi Klari riemuiten.
+
+Ja silloin Vicakin kääntyi Pistan kotia kohden. Hänen kasvonsa
+ilmaisivat harrasta ihmetystä.
+
+Sinä iltana Klari pujahti neljästi puutarhassa. Kukaan ei sitä
+huomannut, hän vain tuli ja meni, käväisemältä.
+
+Kun he sitten illalla laskeutuivat levolle, kuiskasi hän kuumin huulin
+Vican korvaan:
+
+— Pista oli täällä.
+
+Sokea sykähti.
+
+— Puhuitko sinä hänen kanssaan? — kysyi hän hiljaa.
+
+— Puutarhan perällä, — vastasi Klari.
+
+— Mitä hän sanoi?
+
+— Kun minä siinä seisoin, tervehti hän ja sanoi: »Hyvää iltaa,
+Klarika!» Minä vastasin hänen tervehdykseensä. Sitten hän nojautui
+aitaa vasten ja sanoi, niin hän sanoi että: »Harvoinpa sinua saakin
+nähdä, kaunokaiseni!» Niin hän sanoi että »kaunokaiseni». Minä aioin
+sanoa hänelle, että saapihan tavata, kun käy kysymässä, mutta minä
+jouduinkin niin hämilleni, että sanani katkesi siihen.
+
+— Entä sitten?
+
+— No sitten hän sanoi että: »Etkö antaisi minulle kättä, kultaseni?
+Voit uskoa, ettei minun ole liimassa.» No minä ojensin hänelle käteni
+aidan taakse ja sitten minä sanoin: »Mitenkä te täällä kuljette?»
+Hän sitten vastasi siihen että: »Kukkia minä täältä etsin.» »Mitä
+kukkia?» kysyin minä. »Sellaisia kuin satun löytämään», vastasi hän.
+Mutta sitten minä sanoin että: »On jo pimeä, ei niitä silloin löydä.»
+»Armahdappas, Klarika, ja poimi itse tuohon minun lakkiini muutama»,
+hän sanoi. Ja kun minä jälleen jouduin hämilleni, sanoi hän: »Etkö
+virka mitään, lintuseni?» Niin hän sanoi että »lintuseni». »Ei täällä
+ole kukkia lähistöllä», sanoin minä. »No», sanoi hän, »huomenna minä
+kuljen jälleen tästä ohi ja saanhan minä silloin. Saanko?» »Saatte», —
+vastasin minä. — Sitten... niin sitten minä juoksin tieheni tänne.
+
+Ja sitten Klari syleili kiihkeästi sisartaan.
+
+— Eikö se ollut kummallista?
+
+— Kummallista oli, — sai sokea kuiskatuksi.
+
+Hetken kuluttua hän sitten taasen sanoi:
+
+— Ei sinun olisi tarvinnut juosta tiehesi.
+
+Seuraavana iltana he kuiskuttelivat vielä kauemmin. Klari oli
+antanut nuorukaiselle ruusun. Ja he olivat puhelleet ilmasta ja
+vuodentulotoiveista. Välillä puhutteli nuorukainen Klaria helmekseen
+ja tähdekseen ja silitteli hänen kättään. Vica kuunteli sisartaan outo
+väristys mielessä.
+
+Nuorukainen ilmestyi sitten ilta illan jälkeen, ja he puhelivat ilmasta
+ja vuoden tulosta. Lakissaan oli hänellä nyt aina tuoreita kukkia.
+Pyhäiltaisista kisoista tiesivät kyläläiset, keltä hän oli saanut ne.
+
+Nyt saattoi Klari jo viipyä kauemminkin puutarhassa iltaisin. Vanhemmat
+näyttivät suostuneen tähän tuttavuuteen.
+
+Vica odotteli valveillaan Klarin paluuta. Ja uteliaana hän kuunteli,
+miten he edistyivät rakkaudessaan.
+
+— Tänään oli minulla kumma ilta, — kuiskasi Klari.
+
+— Pista suuteli minua.
+
+Vican käsi vavahti Klarin olkapäällä.
+
+— Minkälaista se oli? Kerro aivan tarkasti!
+
+— No kun minä seisoin siellä aidan luona, niin hän sanoi, että aidan
+piikit pistivät! Sitten hän kiipesi aidan yli ja me seisoimme siellä
+pähkinäpuun alla. Sitten hän tarttui minua käsistä ja veti minut
+luokseen ja painoi minut rintaansa vasten ja sitten hän suuteli minun
+kasvojani. Mutta kauan, loppumattoman kauan.
+
+— Mitenkä? Mitenkä?
+
+Klari kohotti päätään, ja hänen huulensa koskettivat Vican kasvoja.
+
+— Tuolla tavoin.
+
+Kuuma tunne virtasi läpi koko Vican ruumiin.
+
+— Miten sinä olet onnellinen, — hän kuiskasi.
+
+Seuraavana päivänä satoi vettä. Illan tullen sanoi Vica sisarelleen:
+
+— Miten sinä voit tänä iltana mennä ulos?
+
+Klari hymyili.
+
+— Olemme senkin jo puhuneet. Yhtenä iltana, kun taivas oli pilvessä,
+kysyi hän, miten sitten tapaamme toisemme, jos sataa? »Ei mitenkään»,
+vastasin minä »odotamme kunnes kirkastuu». »Mutta ellei kirkastu ennen
+kuin viikon päästä?» sanoi hän. Siilomme sovimme siitä, että tapaamme
+toisemme vajan alla.
+
+Vaja oli vanha, rappeutunut rakennus; sen puoliksi lahonneet puuseinät
+antoivat uloinna puutarhaan. Sen räystään alla pysyi maa kuivana.
+
+Illalla sade taukosi. Klari nosti päällimmäisen hameen päänsä ylitse ja
+pujahti pihalle. Vica kuuli puutarhaveräjän aukeavan.
+
+Hetken aikaa hän istui ajatuksissaan eteisessä, kasvot puutarhaan päin
+kääntyneinä. Sitten hänkin nousi ja meni ulos.
+
+Hän tunsi, että ilma oli täynnä kosteata sumua ja että oli jo aivan
+pimeä. Mutta siitä huolimatta hän hiipi kokoonkyyristyneenä vajaa
+kohden. Välistä hän pysähtyi ja jäi kuuntelemaan.
+
+Kylässä oli kaikki aivan hiljaista. Satakieletkin olivat vaienneet.
+Ainoastaan kaukana haukkui paksuääninen koira. Varmaankin se oli papin
+koira. Puutarhastakaan ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Kuului ainoastaan
+raskaitten vesipisaroitten putoaminen oksilta ja lehtien nenistä
+lehtien lappeille.
+
+Vica hiiviskeli edelleen vajaa kohden.
+
+Hän pysähtyi jälleen kuuntelemaan. Nyt hän saattoi erottaa hiljaista
+kuiskutustakin. Pista oli siis jo tullut.
+
+Puutarhan veräjä oli jäänyt auki. Vica pujahti siitä niinkuin varjo.
+Varovasti hän kiersi sipulipenkin, karviaismarjapensaat ja hernemaan.
+Melkein maahan asti kyyryssä hiipi hän vajalle.
+
+Puhelu kantautui hänen korviinsa niinkuin tuulen kuiskaus. Nyt hän oli
+ehtinyt jo vajan nurkkaukseen, mutta vieläkään ei hän erottanut sanoja.
+
+Hitaasti ja varoen hän pujahti sisään. Mutta vielä hän sai taistella
+saadakseen auki oven, joka ahdisti pielistään. Hän sai ponnistella
+kauan, ennenkuin sai sitä sen verran raotetuksi, että mahtui lävitse.
+Puutarhanpuoleisessa seinässä oli aukko. Sinne hän kömpi. Sieltä hän
+varmaan voisi erottaa sanatkin.
+
+Mutta se ei ollutkaan niin aivan helppoa. Vajassa hänen täytyi kiivetä
+rankapinon yli. Sisemmällä oli vielä joukko hajoitettujen rattaitten
+osia. Hänen täytyi visusti varoa, ettei joku pyörä kiepsahtaisi tai
+kaatuisi kumolleen.
+
+Hän ryömi käsillään haroen ja alati jääden kuuntelemaan. Joka
+askeleella hän siirsi jalkojaan varovasti eteenpäin ja vasta sitten,
+kun oli aivan varma otteestaan, hän nosti toisen jalkansa.
+
+Senkin hän tiesi, että ikkunan alla oli vanha reiällinen lampaannahka.
+Se oli käännettävä toisin puolin. Kaikki tämä vei paljon aikaa.
+
+Vihdoin hän pääsi aukolle. Varovasti hän kohotti lampaannahkaa ja jäi
+kuuntelemaan.
+
+Nuorukainen sanoi:
+
+— Näitkö sinä unta minusta viime yönä?
+
+— Ei minulla ole tapana nähdä pojista unta, — vastasi Klari
+veitikkamaisesti.
+
+— Mutta sinähän sanoit eilen, että kävelit unissasi minun kanssani.
+
+— Se on kyllä totta. Mutta meitä oli koko joukko myllyssä. Me vain
+kahden jauhoimme vehnää.
+
+— Mistäpä kyyhkynen näkisi unta, ellei vehnästä?
+
+Siihen ei Klari vastannut mitään. Kuului sellainen ääni, kuin olisi
+vesipisara pudonnut veteen.
+
+Vicaa värisytti.
+
+Sitten jatkui keskustelu edelleen. He puhelivat siitä, että jos
+sunnuntainakin ilma on sateinen, pyytäisi tyttö vanhemmiltaan, että he
+antaisivat Pistan käydä tervehtimässä.
+
+— Pyytäkää itse, — vastasi Klari kartellen.
+
+Kauan he väittelivät siitä. Vihdoin Pista lupasi saattaa Klarin isän
+kirkosta kotia ja puhella hänen kanssaan. Vanhemmat kyllä muutenkin
+arvasivat asian. Klarin isä sanoisi varmaankin veräjällä, että:
+»Tulehan peremmälle, poikani.»
+
+Siitä he sitten niin iloitsivat, että seurasi äänekäs muiskahdus. Vican
+sydän tykytti aivan kuuluvasti. Hänen kasvonsa paloivat. Puutuneena ja
+kohmeissaan hän kyyrötti piilossaan. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta
+sitten hän painoikin korvansa jälleen aukkoon tukien itseään kädellään.
+
+Mutta silloin rakastavaiset hyvästelivätkin:
+
+— Näkemiin, ainokaiseni!
+
+— Näkemiin, Pista!
+
+Ja taas seurasi hiljainen maiskutus. Klari sanoi sitten onnellisen
+raukealla äänellä:
+
+— No menkää jo, menkää! Kauan minä jo olenkin ollut ulkona!
+
+Mutta nuorukainen viivytteli yhä.
+
+Silloin kuului jalkojen kopinaa pihalta ja Klari kuiskasi pelästyneenä:
+
+— Ai, äiti tulee!
+
+Hänen hameensa kahahtivat, ja sitten aukeni puutarhan veräjä.
+
+Nuorukainen jäi vielä hetkeksi seisomaan, sitten lähti hänkin: kulki
+puutarhan läpi ja hyppäsi aidan yli.
+
+Vica ei puhunut sanaakaan maata pantaessa. Ensi kerran eläessään hän
+salasi ajatuksensa sisareltaan. Vaitelias ja ajatuksiinsa vaipunut hän
+oli useita päiviä. Kun hänet lähetettiin vettä noutamaan, viipyi hän
+kauan. Hän istuutui nurmikolle ja uneksi. Välistä hän poimi kukkia ja
+sitoi niistä seppeleitä. Hän asetti seppeleen päähänsä ja taputteli
+sitä hymyillen. Niin hän istui usein pitkät hetket kivellä tai
+ruohikossa. Uneksien hän istui, liikkumatta. Sitten hän otti seppeleen
+päästään ja hajoitti sen.
+
+Eräänä iltapäivänä hän meni hanhia paimentavien lasten luo ja kutsui
+luokseen erään tytön.
+
+— Marika, — hän sanoi salaperäisesti, — minä sain kiinni leppäkertun.
+Katsotaanpahan, minne se lentää!
+
+Hänen kädessään oli todella leppäkerttu. Sokea avasi kämmenensä ja
+hymyillen hän tarkkaavaisesti seurasi sen kiipeämistä pitkin sormea.
+
+Ja hän lauloi sille:
+
+— Nouse, nouse, leppäkerttu! Näytä mulle tietä, minne vievät minut?
+Itään vaiko länteen? Taivaaseen vai maahan? Vaiko tänne jättänevät?
+
+Leppäkerttu kompuroi hitaasti. Kahdesti täytyi sille laulaa kysymys.
+Vihdoin se kuitenkin lähti liikkeelle. Se kiipesi kiipeämistään pitkin
+hienohipiäistä kättä ylöspäin, ylöspäin.
+
+Sokea tunsi sen levittävän siipensä ja lähtevän lentoon.
+
+— Minnepäin se lentää? — kysyi hän henkeään pidättäen.
+
+— Heinäsuovaan, — vastasi lapsi.
+
+— Kylään päinkö?
+
+— Eikä kun Tiszaan päin.
+
+Vica palasi mietteissään kotia.
+
+Matkan varrella oli hänellä aina ollut tapana tervehtiä
+vastaantulijoita. Hyvää päivää, Kati-täti, hyvää päivää, Molnár-setäl
+Mutta nyt hän ei tervehtinyt ketään, vaikka kolmekin tuttua kulki hänen
+ohitsensa. Ei hän edes huomannutkaan heitä.
+
+Mutta kerran hän kuitenkin tarkkasi. Joku tuli hänen takanaan. Hän
+tunsi askeleet: se oli Pista.
+
+Nuorukaisella oli kuokka olallaan, ja hän asteli vihellellen kotia päin.
+
+Vica verkensi kulkuaan.
+
+Mutta nuorukainen kulki hänen rinnallaan äänetönnä.
+
+Kun hän oli ainoastaan kuutisen askeleen päässä, sanoi Vica kainosti:
+
+— Pista-setä!
+
+Pista kääntyi katselemaan:
+
+— Katsohan, sinäkö se oletkin!
+
+— Minähän se. Ette edes puhuttele niinkuin ihmistä puhutellaan.
+
+— Miks'en puhuttelisi, Vica. Mutta minä kuljin niin ajatuksissani,
+etten edes huomannut sinua. Mitä sisaresi tekee?
+
+— Silittää, — vastasi sokea. Ja hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyi
+ruusunpunainen varjo.
+
+— Sano hänelle, että kyselin häntä. Mutta nyt minun täytyy rientää.
+Hyvästi, kultaseni!
+
+Hymyhuulin kulki tyttö edelleen. Kotona hän heti kertoi Klarille
+tavanneensa Pistan ja mitä hän oli käskenyt sanomaan.
+
+— Ja tiedätkö mitä hän sanoi minulle? Hän sanoi että: _kultaseni_.
+
+Klari syleili nauraen sisartaan:
+
+— Voi sinua hupakkoa! Kuinka hän ei olisi sanonut että »kultaseni»,
+olethan sinä niin kultainen, kultainen, kultainen!
+
+Ja hän suuteli hänen kasvojansa.
+
+Seuraavana sunnuntaina oli nuorukainen todella heidän luonaan. Hän
+oli jutellut Klarin isän kanssa kirkosta lähdettyä, ja kun ukko
+ystävällisesti puheli hänen kanssaan, rohkeni hän asiaansakin kajota ja
+sanoa:
+
+— Siitä Klarista on varttunut oikein reipas ja kaunis tyttö!
+
+— No, vastasi ukko, — kasvaahan se tyttö niinkuin sireenipuu.
+
+— On se vaan niinkuin ruusu. Kovin soma tyttö.
+
+Ukko huojutti hyvätuulisesti olkapäitään, mutta ei vastannut mitään.
+Kun he tulivat veräjälle, ojensi ukko kätensä, mutta ei hellittänyt
+heti:
+
+— Vieläkö sinulla on töitä tänään, kun niin kiirehdit?
+
+— Eikä ole.
+
+—- No pyörähdä sitten pirttiin. Voimme kait tässä mekin ryypätä lasin
+viiniä.
+
+Ja siellä nuorukainen vietti sunnuntai-iltapäivänsä.
+
+Seuraavana pyhänä olivat Pistan vanhemmat tervehdyksellä. Emännät
+keittivät kahvia, ukot joivat viiniä. Juutalaiselta oli sinä päivänä
+ostettu vehnästä.
+
+Kun Vicakin istui siellä naisten parissa, sanoi Szentgyörgyin emäntä:
+
+— Sinä taidat kovin pitää kahvista, kun noin juot sitä niinkuin vettä.
+
+Vica punastui. Ei hän sen vuoksi sillä tavoin juonut kahvia, että
+olisi sitä erikoisesti rakastanut, vaan sen tähden, ettei hän osannut
+syödä lusikalla. Liemikin annettiin hänelle aina kupissa. Kahvelia
+ja veistä ei hän osannut käyttää. Liha leikattiin hänelle aina
+valmiiksi Käsistään hän söi. Mutta hän pesi ne aina, ja ne olivat
+valkoiset niinkuin papin. Pikkutyttönä oli häntä kyllä koetettu opettaa
+syömäneuvoihin, mutta kun se ei onnistunut, sai hän pitää tapansa.
+
+Illalla puheltiin siitä, milloin vastavierailu tehtäisiin.
+Szentgyörgyit eivät olleet kutsuneet kahville, vaan illalliselle. Se
+merkitsi sitä, että he olivat suostuneet avioliittoon.
+
+Vica pani seuraavana päivänä kahvelin, veitsen ja lusikan omankin
+lautasensa viereen ja sanoi Klarille:
+
+— Opeta minua käyttämään näitä syömäneuvoja.
+
+— Voi sinua hupakkoa, — vastasi Klari nauraen. — Niinkuin sellaista
+tarvitsisi opetella.
+
+Vica upotti lusikkansa liemeen, mutta pistikin sen korvaansa, sen
+sijaan että olisi suuhunsa pistänyt.
+
+Kaikki sitä nauroivat.
+
+— Et tiedä edes missä sinulla on suusi.
+
+Tyttö pyyhki valahtaneen liemen. Sitten hän yritti uudestaan. Mutta
+nytkin lusikka meni omia teitään.
+
+Silloin hän laski lusikan luotaan ja pillahti itkuun.
+
+Sinä päivänä ei häntä saatu lohdutetuksi. Hän ei tosin valittanut,
+itkeä tihutteli vain itseksensä. Mutta sitä oli kovin haikeata
+katsella. Kun sitten kaikki yöllä nukkuivat, nousi hän vuoteeltaan ja
+asetti eteensä lautasen ja lusikan. Lusikan päätä hän ohjasi vasemmalla
+kädellään suuhunsa. Hän opetteli syömään.
+
+Sitten mentiin vastavierailulle. Vica söi oikealla tavalla niinkuin
+toisetkin, vaikka hänen kätensä vapisikin hiukan. Puheen lomassa
+sanoivat Szentgyörgyit, että nuoret pitäisi jo vähitellen naittaa.
+Vieraat nyökyttivät päätään, että kyllä kait jo vähitellen olisi
+aika. Ukot tapasivat sitten toisensa seuraavana päivänä ja piippua
+poltellen suostuivat nuorten naimishankkeisiin. Päätettiin, että kun
+uusi viini kukkii, vietetään häät. Pista lahjoitti sitten morsiamelleen
+ripsureunaisen kauniin silkkihuivin.
+
+Nyt eivät he enää kulkeneet muitten mukana kisakentälle, vaan viettivät
+kotona pyhäiset iltapäivät. Nuorukainen ei enää tullut aidan yli, vaan
+veräjän kautta. Iltaisin he istuivat suuren mulperipuun alla. Hyvän
+tavan vuoksi istui Vica heidän kanssaan.
+
+Useimmiten hän kutoi tai riipi papuja siellä ja kuunteli surumielisen
+äänettömänä nuorikoitten puhelua. Välistä Pista virkkoi hänellekin
+jonkun sanan, mutta useimmiten hän puheli Klarin kanssa. Sokea tunsi
+senkin, milloin nuorukainen syleili hänen sisartaan. Silloin oli heidän
+äänensä raukea ja kuuma.
+
+Ja niin jatkui elämä koko kesän.
+
+Syksyn kylmien tullen vetäytyivät he sitten tuvan lämpimään. Välistä
+sunnuntai-iltoina tuli sinne joitakuita, naapurien tyttäriä ja pari
+kolme nuorukaista, jotka vielä ainoastaan »sattumoisin» saattoivat
+tavata mielitiettynsä. Siellä he leikkivät sormuksen kätkemistä tai
+kertoivat kokkapuheita. Tytöt pistivät salavihkaa tulitikunpäitä,
+herneitä tai vahaa poikien piippuihin tai sitaisivat jonkun tytön
+huivilla jonkun pojan päällysviitan hihat yhteen. Pojat taasen
+piilottelivat sotilasvalokuvia tyttöjen rukouskirjoihin ja keksivät
+»salaisuuden» sillä tekosyyllä, että tahtoivat katsella pyhäinkuvia.
+Sellaista ilonpitoa piisasi kaikkina pyhäiltoina.
+
+Eräänä marraskuun sunnuntaina pistäytyi neljä tyttöä heille kirkosta
+tullessaan. He odottelivat nuorukaisia. Yksi tytöistä ehdotti silloin,
+että sidottaisiin Klarin kihlahuivi Vican päähän ja narrattaisiin siten
+sulhasta.
+
+Sillä nuoret miehet eivät menneet sinne kaikki yhtaikaa, vaan silloin
+kun huomasivat, että oli jo muitakin kokoontunut. Mutta Pista tuli aina
+kaikkein ensimmäisenä.
+
+Klari vastusteli, mutta ei kuitenkaan tahtonut pahoittaa
+ystävättäriensä mieliä. Vica ei ollut silloin tuvassa. Liina sidottiin
+hänen päähänsä sillä tekosyyllä, että tahdottiin koettaa, miten se
+soveltuisi hänelle. Vica suostui hymyillen. Muutenkin hän tahtoi
+pukeutua siististi sen jälkeen kuin oli päässyt lasten kirjoista.
+
+— Katsokaahan, miten hyvin se soveltuu hänelle! Miten kaunis sinä
+oletkaan, Vica! — he sanoivat hänelle.
+
+Ja onnellisena Vica kuunteli heidän sanojaan.
+
+Siksi asti he koettelivat liinaa, kunnes kuulivat veräjän aukenevan.
+Silloin kaikki tytöt piilottautuivat suin päin, mikä kaappien, mikä
+ovien taakse.
+
+Tuvassa oli jo puolihämärä. Vica seisoi hämmentyneenä keskellä lattiaa.
+Pista astui sisään.
+
+— Jumal' antakoon hyvän päivän!
+
+Hän heitti tutkivan silmäyksen tupaan ja sanoi ilostuen:
+
+— Yksinkö sinä oletkin, oma tähtisilmäni?
+
+Samassa hän jo painoi tytön rintaansa vasten ja suuteli häntä
+lämpimästi.
+
+Silloin tytöt ryntäsivät nauraa kikattaen esille. Mutta Pista katseli
+pettyneenä sokeata.
+
+— Senkin hulivili! — sanoi hän nauraen.
+
+Ja hän työnsi hänet luotaan. Terästääkseen vielä pilantekoa hän raapi
+korvallistaan ja ilkkui:
+
+— Vielä minä sinut opetan, senkin tuulihattu!
+
+Tytöt nauroivat katketakseen.
+
+Sokean kasvot kalpenivat aivan valkoisiksi. Kauhuissaan, jähmettyneenä
+hän seisoi siinä hetken. Sitten hän raukeasti vetäisi liinan
+hartioiltaan, heitti sen maahan ja meni ulos.
+
+Äiti paahtoi maissia keittiössä ja sanoi hänelle:
+
+— Tulehan tänne ja anna minulle pankolta vati.
+
+Mutta Vica ei vastannut. Hän poistui pihalle ja sieltä maantielle.
+Hän meni kalmankalpeana, kasvot jäykkinä kuin unissakävijällä, ilman
+keppiä. Hän meni Tiszan rantaan.
+
+Ajattelivat, että hän meni jotakuta tervehtimään. Vasta myöhään illalla
+alettiin häntä kaivata.
+
+— Minne hän jäi? Minne meni?
+
+Mutta Vica ei palannut enää koskaan.
+
+
+
+
+Pikku kreivi.
+
+
+Mies kömpi katua pitkin. Hänellä ei ollut jalkoja, ainoastaan
+vaaksanvertainen tynkä oli reittä jäljellä. Molemmissa käsissään
+oli hänellä jonkinlainen jakkaran tapainen, joilla hän tuki itseään
+nelinkontin ryömiessään. Hän kulki aivan kuin mittaritoukka.
+
+Välistä hän oikaisi itsensä tai vetäytyi seinävierustalle, pitäen
+hattua kädessään. Ohikulkevat kaupungin ihmiset heittivät hänen
+lakkiinsa silloin tällöin vaskirovon. Siitä hän eli.
+
+Hän oli muuten nuori, pyylevähkö mies. Päässään oli hänellä
+talonpoikainen pyöreä lakki, eikä hänen terveillä kasvoillaan näkynyt
+minkäänlaisia kärsimyksen merkkejä.
+
+Mutta eräänä syksyisenä päivänä ilmestyi raajarikkoinen sinne aivan
+kalpeana. Hän istuutui tai seisoskeli erään portinkiven vieressä
+nojaten itseään siihen.
+
+Ohikulkijat heittivät hänelle sinä päivänä enemmän rahaa kuin koskaan
+ennen. Mutta hän tuskin kiinnitti huomiotaan siihen kuka mitäkin antoi.
+Hän ei edes kiittänytkään, tuijotti vain eteensä murheellisen näköisenä.
+
+Ei kukaan kysellyt hänen vaivaansa. Yksinään hän aina konttasi: ei
+kukaan häntä koskaan ollut saattelemassa eikä kukaan hänen kanssaan
+myöskään puhellut. Kuitenkin saattoi huomata, ettei hän ollut yksin
+maailmassa. Siitä sen huomasi, että hän silloin tällöin pysähtyi jonkun
+puodin eteen; jos ovi oli auki, kömpi hän sisään. Hän osti makeisia,
+viikunoita tai pienen leikki piiskan. Huomasi, että hän lapselle niitä
+osteli.
+
+Jalaton mies ilmestyi kadulle seuraavanakin päivänä, mutta hän ei
+pysähtynyt missään. Hän kömpi kiirehtien. Erään talon kohdalla hän
+pysähtyi ja meni portaista sisälle. Siellä asui lääkäri. Hän kohotti
+jakkaraansa ja koputti sillä ovea.
+
+− Pyytäisin saada puhutella herra tohtoria.
+
+Vanha laiha herra ilmestyi ovelle ja katseli kummeksien jalatonta.
+
+— Jumalan tähden, herra tohtori, — vaikeroi raajarikko, — pikku poikani
+on sairas, varmaankin aivan kuolemansairas.
+
+Ja kyynel vierähti pitkin hänen poskipäitään.
+
+— Mikä häntä vaivaa? — kysyi lääkäri.
+
+— En tiedä, — vastasi mies. — Toissa päivänä löin häntä korvalle. Ehkä
+hän siitä sairastui.
+
+Hän laski jakkaransa ja veti esiin nenäliinan taskustaan.
+
+— Jopa nyt, — sanoi lääkäri hämmästyneenä. — Mikä hänellä sitten on
+kipeänä? Korva, silmä vai pääkö?
+
+— En tiedä. Hän vain makaa.
+
+— Mutta miten te sitten saatoitte olla sellainen raakalainen?
+
+— En minä koskaan ole hänelle pahaa sanaa sanonut. Mutta minä
+riitaannuin äidin kanssa sen vuoksi, että hän kaikilla rahoilla osti
+leivoksia ja opetti lasta sanomaan »pappa». En minä ole mikään pappa.
+Jos poikani sanoo minua papaksi, ajattelen ettei hän olekaan minun
+poikani. Sen vuoksi me riitaannuimme. Minä uhkasin lyödä. Vaimoni
+kuohahti hänkin ja huusi: »Lyö vaan, senkin sammakko!» Siitä olisi
+syntynyt ilmitappelu, mutta sitten me kuitenkin sovimme. Kaikki
+olisikin ollut sitä myöten hyvinpäin, mutta kun toissa päivänä palasin
+kotia, juoksi nelivuotias poikani minua vastaan, kuten aina ennenkin,
+ja sanoi: »Sammakko-pappa tulee!» Ja silloin minä iskin häntä korvalle,
+niin että hän kaatui selälleen.
+
+Tohtori pudisti päätään; sitten hän merkitsi muistiin raajarikkoisen
+osoitteen. Kun mies ennätti kotiaan, oli lääkäri jo siellä.
+
+Jalaton mies asui puoleksi maahan vajonneessa etukaupungin hökkelissä.
+
+Tohtorin vastaanotti keittiössä lyhytniskainen nainen; hän oli
+nuori, tanakkavartinen, vaalea vaimo. Hänen kasvonsa eivät olleet
+kauniit, mutta ne uhkuivat terveyttä. Yllään oli hänellä tummanvihreä
+talonpoikaispuku; mutta edessään oli hänellä valkoinen sisäkön esiliina
+ja päässä punainen hilkka.
+
+Oudostellen hän katseli vanhaa herraa, ja kun tämä ilmaisi itsensä
+lääkäriksi, nyökäytti hän suruissaan päätään:
+
+— Niin, pikku kreivi on sairas.
+
+Hän avasi oven.
+
+— Pikku kreivi? — kysyi tohtori kummastellen.
+
+Nainen hymyili:
+
+— Naapurit ovat häntä nimittäneet pikku kreiviksi, ja sitten mekin
+aloimme kutsua häntä sillä nimellä. Sillä me puimme hänet aina
+samettivaatteisiin. Mieheni tuhlaa kaikki rahansa hänelle.
+
+Tohtori astui perempään huoneeseen. Se oli valoisa ja aurinkoinen.
+Kaikki huonekalut olivat ryysymarkkinoilta ostettuja, kukin eri mallia.
+Jokainen tuoli oli jollain tavalla särkynyt, pöydiltä ja sängyiltä oli
+jalat katkottu vaaksanmittaisiksi kuten isännälläkin. Huoneen yhdessä
+nurkassa oli siisti rautainen lapsenvuode. Nainen siirsi syrjään sen
+tyllikaihtimen.
+
+Siinä makasi sairas vehnänkarvaisen samettipeiton alla. Hän oli kaunis,
+vaalea lapsi. Nyt olivat hänen kasvonsa kuumeen punaamat.
+
+Lapsen vieressä oli korillinen nappeja. Siinä oli kaikenlaisia nappeja:
+luisia, vaskisia ja monia muita. Varmaankin oli maata ryömivä mies
+koonnut kadulta kaikki nämä napit.
+
+Tohtori istuutui vuoteen laidalle ja katseli tarkkaavaisesti nukkuvaa
+lasta. Hän kysyi miksi lapsi valitti, osasiko se niellä, yskikö se.
+Sitten hän otti pienen kätösen omaansa ja katsoi kelloaan.
+
+Tällä välin saapui raajarikkoinenkin kotiaan ja pysähtyi vaimonsa
+viereen. Molemmat katselivat ääneti ja huolestuneina tohtoria.
+
+Seistessään siinä vierekkäin muodostivat he todella huvittavan
+vastakohdan: terve, terhakka vaimo ja puoliruumiinen mies. Tuoko se
+aikoi antaa vaimolleen selkään? Mitenkähän se olisi käynyt päinsä?
+Totta kyllä: hän oli leveärintainen ja väkeväkätinen mies, mutta
+kuitenkin! Varmaankin hän tarttuu vaimoaan jaloista ja kaataa hänet
+ensin, aikoessaan nujertaa hänet.
+
+Tohtori laski käden ja sanoi, ettei lasta mikään vaivannut.
+
+Sitten hän nojasi keppiinsä ja katseli aviopuolisoita.
+
+— Mitenkä te olette joutuneet yhteen? — kysyi hän tuttavallisella
+äänellä, kuten ainakin lääkärit, jotka kauan ovat liikkuneet
+perhelääkäreinä.
+
+— Sattumalta, — vastasi vaimo hymyillen.
+
+— Jumalan sallimasta, — vastasi raajarikko vakavasti.
+
+Vaimo kohautti olkapäitään:
+
+— Ei minun mieheni aina ole ollut tuollainen. Hän oli kylän ensimmäinen
+nuorimies. Tietystikään ei hän silloin edes vilkaissutkaan minua. Mutta
+sitten eräässä tappelussa ammuttiin jalat häneltä polvien yläpuolelta.
+Hänet tuotiin tänne kaupunkiin ja jalat sahattiin poikki. Kun hän
+palasi takaisin, ei ainutkaan tyttö enää katsonut häntä, ja kotonakin
+hän kävi taakaksi. Minä asuin naapurien luona. Minä häntä lohduttelin,
+muut eivät.
+
+— Ja sitten te rakastuitte toisiinne?
+
+— Silloinpa niin. Sitten minä sanoin hänelle, ettei hänen kannattanut
+surra; menköön kernaamminkin kaupunkiin ja istukoon kirkon portailla.
+
+Aluksi ei hän millään tahtonut suostua. Hän sanoi, että hän mieluummin
+kuolee nälkään. Mutta sitten minä lupasin hänelle, että jos me siten
+voisimme elää, tulisin minä hänen luokseen. Niin hän koetti. Aluksi ei
+elämästä tahtonut tulla mitään, mutta nyt ei hän enää pyydä keltään,
+ottaa vain vastaan minkä antavat.
+
+— Antavat minkä Jumala on minua varten varannut, — pisti raajarikkoinen
+lomaan.
+
+— Ja te rakastitte häntä? — kysyi tohtori.
+
+Vaimo vastasi hymyillen:
+
+— Minä jo aikoja ennen olin häneen kiintynyt, mutta tietysti hän
+silloin piti nokkaansa korkealla. Sitten ajattelin, että mies se on
+mies vaikka jalatonnakin, ja kun itse olin orpo, ei hyppäys huimannut.
+
+— Sen vuoksi että se oli Jumalan tahto, — sanoi siihen jalaton.
+
+Lapsi heräsi ja puhkesi itkuun. Tohtori tarkasteli hänen kieltään ja
+pudisti päätään. Hänen päänpudistuksensa sai vanhemmat hätkähtämään.
+Mies kalpeni.
+
+Sitten tohtori kirjoitti lääkemääräyksen. Punaisen paperiliuskankin hän
+otti taskustaan. Poistuessaan hän kiinnitti sen oveen.
+
+Raajarikkoinen sanoi hänen mennessään:
+
+— En kait minä ole tähän syypää?
+
+— Ette, — vastasi tohtori, — siitä voitte olla rauhallinen.
+
+— Eikä lapsi kait kuole?
+
+Tohtori kohautti olkaansa:
+
+— Kenties, jos Jumala niin tahtoo.
+
+Sitten hän poistui.
+
+— Oi rakas pikku kreivini! — huusi mies itkien. — Älä jätä minua,
+Bandikani!
+
+Hän vaipui lapsen viereen, tarttui hänen käteensä ja peitti sen
+suudelmilla.
+
+Mutta neljäntenä päivänä sammui Bandikan elämä hiljaa.
+
+Hautajaiset olivat sateisena syyskuun päivänä. Miestä houkuteltiin
+nousemaan rattaisiin, mutta hän ei tahtonut.
+
+— Ei! ei! Jalkaisin minä kuljen! Ainoa poikani! Minä löin korvalle
+ainoata poikaani!
+
+Ja hän ryömi arkun jäljessä pitkin likaista katua, pää paljaana.
+Kyynelet putoilivat hänen käsilleen.
+
+Sinä iltana mies vaipui raskaaseen uneen. Hänen vaimonsa luuli
+hänen kadottaneen järkensä. Haudalla hän oli huutanut, että hänet
+haudattaisiin yhdessä poikansa kanssa, kotona hän etsi astiakaapista
+veistä iskeäkseen sen sydämeensä. Tavan takaa hän vaikeroi, ettei
+Jumala ollut häntä ottanut pojan asemesta, vaikka oli häneltä jo puolen
+ruumista riistänyt. Sammakko minä olen, sammakko minä olen! Oikein
+sanoi poikani, sammakko minä olen!
+
+Sitten hän puhkesi hirvittäviin kirouksiin. Hän paiskasi jakkaransa
+nurkkaan ja sanoi päätään katkerasti pudistaen:
+
+— Ei ole taivaassa mitään Jumalaa!
+
+Vihdoin saatiin hänet töin tuskin vuoteeseen, ja siihen hän nukahti.
+
+Hän uneksi istuvansa kadulla rakennuksen nurkkauksessa. Tuijottaessaan
+siinä eteensä huomasi hän rinnallaan jotain harmaata. Kummastellen hän
+katseli sitä tarkemmin. Se oli hänen partansa, hänen oma partansa.
+
+— Olenpa minä vanhentunut! — ajatteli hän päätään pudistellen.
+
+Viereisestä rakennuksesta tuli lapsia tulvehtien kadulle. Ensimmäisinä
+tulivat pienet, sitten suuremmat. Ne olivat koululapsia.
+
+Silloin hän muistikin lähteneensä pikku kreiviä vastaan, joka kävi
+siellä koulua.
+
+Samassa hän huomasi pikkukreivin tulevan. Hän oli jo varteva
+nuorukainen, kuusitoistavuotias. Kauniissa samettipuvussa näyttäytyi
+hän yht'äkkiä kaupungin hulivilien keskellä. Miten olikaan hänen
+käyntinsä uljas, miten voimakas hän oli! Aivan kuin olisi Jumala
+antanut hänelle omansa lisäksi vielä isänkin katkaistujen jalkojen
+voiman!
+
+Kainalonsa alla oli hänellä koulukirjat. Toisen, yhtä hienon pojan
+kanssa hän tuli häntä vastaan. He olivat varmaan hyviä ystäviä, sillä
+he kulkivat käsihakaa ja puhelivat vilkkaasti ja iloisesti.
+
+Isä katseli häntä hymyillen. Heidän katseensa yhtyivät. Mutta
+poika punastui ja poikkesi pitkin askelin kadun toiselle puolelle,
+vetäen toisen herraspojan mukanaan. Kiihtyneenä hän puheli tälle,
+kiinnittääkseen hänen huomionsa itseensä.
+
+Kerjäläinen tunsi rinnassaan vihlovan pistoksen ja heräsi.
+
+Hän kohosi istumaan ja tuijotti eteensä ajatuksiin vaipuneena.
+
+
+
+
+Rautakana.
+
+
+Odotimme junaa asemasillalla. Taivaalta putoilivat ensimmäiset
+lumihiutaleet. Juna oli myöhästynyt.
+
+Samettiviittainen herrasrouva vei poikansa rautakanan luo.
+
+— No tuosta saat lantin, solahuta se reiästä. Tartu sitten ripaan ja
+vedä siitä kerran!
+
+Ympärille kerääntyi neljä, viisi lasta. Ne olivat talonpoikaislapsia.
+Kateellisina he katselivat, miten rautakana kaakotti ja miten
+riemuitseva herraspoika veti esille kirkkaan, peltikuorisen munan.
+
+Asemasillan nurkassa keskusteli kaksi käsityöläistä keskenään. Toinen
+oli mustakätinen, värjäri tai hatuntekijä. Toisella oli pitkät
+silmäripset ja hänen kätensä olivat nokiset ja jäntevät, — hän oli
+kylän seppä.
+
+— Voi, voi, — kuului samassa mustakätisen huokaus.
+
+Seppä ainoastaan hymähti siihen.
+
+Mitenkä ovatkaan kohtalon tiet kuluttavia! Varsinkin mustakätisen.
+Puolen vuosisadan kurjuus paistoi hänen olennostaan. Hänen lakkinsa oli
+vanha risa, sellainen, joita näkee tunkioilla. Hänen saappaansa olivat
+aivan laikulliset. Hänen talvitakkinsa jokainen nappi oli erilainen.
+Kun viskasin sikarintynkäni pois, kumartui hän ottamaan sen. Hän
+kiinnitti sen ihviseen imukkeeseen ja puhalteli ohuita pilviä ilmaan.
+
+Mutta ei edes sikarintynkä häntä lohduttanut. Hän oli surullinen ja
+aivan kalpea. Pysähdyin hetkeksi heidän lähettyvilleen ja kuulin hänen
+surunsa syyn.
+
+— Totta totisesti, — lankoni, — puheli hän käheällä nenä-äänellä, —
+niin minä olen elänyt jo viikon päivät. Minun savupiippuni ei ole sen
+koommin sauhunnut, eikä luuta kiertänyt taloani. Ottaisinko vieraan?
+Hän varastaisi minun silmieni valonkin. Menisinkö uusiin naimisiin?
+Uusi emäntäni tuhlaisi kaiken omaisuuteni. Mutta en minä koskaan enää
+löytäisikään toista yhtä työteliästä.
+
+— Mitä vielä, — murahti seppä lohdutellen.
+
+Hatuntekijä veti esille sinikirjavan nenäliinan ja kuivasi sillä
+silmänsä ja nenänsä.
+
+— Ja vaikka löytäisinkin, voi siinä aina sittenkin piillä suuri vaara.
+En minä pidä siitä, että vaimo kantaa taskussaan rahani. Minun Annani
+ei tässä kohden ollut vaatelias. Mutta kuitenkin loihti hän pöydälle
+kaiken mitä talonpidossa tarvittiin. Kulkiessaan pitkin katuja hän
+huusi talonpoikaisvaimoille: »Sinun miehesi hattu on jo nukkavieruinen!
+Tuo se meille: värjäämme sen ilmaiseksi.» Vaimo toi hatun ja toi vielä
+lisäksi pari munaa tai pussillisen papuja tai lautasellisen jauhoja
+tai ryynejä, joskus kananpojankin. Rahaa emme koskaan tarvinneet ruuan
+ostoon.
+
+Seppä myhähteli.
+
+— Olipa hän tosiaankin topakka eukko. Ruoka-ainekset eivät suinkaan ole
+halpoja. Kruunua vähemmällä ei meillä kannata keittää.
+
+Hatuntekijä nyökäytti päätään:
+
+— Minun eukkoni upotti hatut vanhoihin värjäysvesiin. Talonpoika ei
+tarvitse vuoria eikä nauhoja.
+
+Seppä katseli kummeksien ja hymähti itsekseen.
+
+Näin asemasillalla kaupungin ylilääkärin. Astuin hänen luoksensa.
+Tervehdin häntä. Keskustelimme. Ohimennen hän loi katseensa molempiin
+käsityöläisiin ja sanoi:
+
+— Näetkö tuota hatuntekijää?
+
+— Näen. Mitä hänessä sitten on nähtävää?
+
+— Hänellä on enemmän rahaa kuin kaikilla meillä yhteensä, jotka
+matkustamme ensimmäisessä luokassa.
+
+— Mahdotonta!
+
+— Minä tiedän sen.
+
+— Mutta hänhän kokoilee sikarinpätkiä?
+
+— Juuri siksi hän on niin rikas. Hän on koronkiskoja ja saita koira.
+Yksin meidänkin pankissamme on hänellä päälle satatuhatta kruunua.
+
+Hän veti paperossin taskustaan.
+
+Talonpoikaislasten takana, jotka kummastellen katselivat
+samettipukuista herraspoikaa, seisoi kalpea poika. Hänellä oli
+jalassaan saappaat ja yllään turkkitakki. Mutta päässä oli hänellä
+herraskainen metsästyslakki.
+
+— Katso, — sanoin minä, — hänhän on kovin miellyttävän näköinen!
+
+Italialaisessa kirkossa näin kerran seinämaalauksen. Siihen oli
+maalattu enkeli, jonka silmät tuntuivat aivan elävän...
+
+— Minä tunnen hänet, — vastasi lääkäri sytyttäen paperossinsa. — Siksi
+hän on niin miellyttävän näköinen, että hänen kasvoiltaan loistavat jo
+toisen maailman värit.
+
+— Onko hän sairas? Saatoin arvata sen.
+
+— Hän on sydänvikainen. Olen hoitanut häntä, hän on tuon rikkaan
+hatuntekijän poika.
+
+— Pikku raukka!
+
+— Ei hän elä kevääseen.
+
+Ja hän kutsui pojan luokseen.
+
+— Mitenkä voit, Bandika?
+
+Poikanen kohotti lääkäriin kummastuneet siniset silmänsä.
+
+— Hyvin, — vastasi hän hymyillen.
+
+Mutta niin kärsivä oli hänen katseensa, että vieläkin näen sen edessäni
+selvästi. Ei mikään ole sen surullisempaa kuin sairaan lapsen silmät!
+
+Me jatkoimme kävelyämme asemasillalla.
+
+— Sääliksi käy kaunis lapsi, — sanoin ajatuksiin! vaipuen. — Oletko
+puhunut siitä hatuntekijälle?
+
+— Kuinka minä olisin siitä puhunut! Lääkäri ei koskaan ennusta sadetta,
+ainoastaan päivänpaistetta.
+
+Olimme ehtineet jälleen laiturin toiseen päähän, jossa hatuntekijä
+jutteli. Lääkäri vaikeni. Pikku poika tempoili isänsä kättä ja intti:
+
+— Isä! Minä tahtoisin peltikuorisen munan... Yhden peltikuorisen
+munan...
+
+Hatuntekijä ei ollut kuulevinaankaan. Hänen kasvoillaan oli saiturin
+ilme. Hänen silmistään kuvastui käärmemäinen kylmyys, ja hänen kapeat
+huulensa olivat tiukasti yhteen puristetut.
+
+— Isä, — intti poika jälleen,— se kana osaa munia... Katsohan tuolla...
+
+— Ole hiljaa! — murahti hänelle hatuntekijä.
+
+— Vain yhden ainoan kerran!
+
+— Minä lyön sinua! Vai tässä vielä! Tuhlaisit kaksikymmentä helleriä
+tyhjän takia!
+
+Pistin jo käden taskuuni antaakseni pojalle lantin, mutta junamme tuli
+samassa tohottaen asemalaiturille. Kaikki tarttuivat laukkuihinsa. Juna
+pysähtyy ainoastaan minuutiksi tälle asemalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Seuraavan vuoden kesäkuussa odotimme jälleen junaa, aivan kuin kerran
+ennenkin. Taivas oli pilvessä, asemasilta oli kivihiilen savun peitossa.
+
+Odottajien joukossa huomasin hatuntekijänkin. Hän oli kesävaatteissa,
+mutta tunsin hänet kuitenkin. Nyt hän oli vielä entisestäänkin
+laihtunut; ja hänen kasvonsa kuulsivat enemmän kuin ennen. Poikaa en
+nähnyt hänen seurassaan.
+
+Hatuntekijä kuljeskeli ikävystyneen näköisenä. Kainalonsa alla oli
+hänellä vanha haalistunut säkkilaukku. Hetkeksikään ei hän laske sitä
+maahan, vaikka se näyttääkin kovin painavalta.
+
+Rautakanan eteen kokoontuu joukko kylän koululapsia. Kullakin heistä on
+lantti kourassaan. He olivat tulleet tänne kylästä rautakanan luo. He
+olivat aivan kiihkeitä jännityksestä.
+
+— Minä pistän rahan siihen, — huudahti yksi heistä.
+
+— Minä jo tiedän, miten se pistetään.
+
+Varttuneempi, voimakaslihaksinen poika työnsi hänet syrjään.
+
+— Mene tiehesi! Minä osaan tehdä sen paremmin!
+
+Ja samassa kana kaakotti ja muni munan.
+
+Matkustajienkin lapset kertyivät sinne.
+
+Muuan kuusivuotias teerenpisamainen talonpoikaislapsi seisoskeli kanan
+lähistöllä riippuen äitinsä hameenhelmoissa. Uneksien hän katseli
+koululaisia ja ihmekanaa.
+
+Sitten hän kääntyi äitinsä puoleen:
+
+— Äiti! Anna kun minäkin munitan!
+
+— Ole vaiti! — vastasi vaimo haluttomasti, kallista huvia!...
+
+Ja hän nosti esiliinansa nurkkaa ja kuivasi sillä lapsen nenän...
+
+— Vain yhden ainoan kerran, — intti lapsi uudestaan.
+
+— Ole vaiti!
+
+— Voi, voi, äiti...
+
+Hatuntekijä seisoi heidän vieressään. Ajatuksissaan hän tuijotti heitä.
+Yhtäkkiä hän laski maahan laukkunsa. Hän pisti käden housuntaskuunsa
+ja veti esille suuren likaisen kukkaron. Hän etsi sen pohjasta
+kahdenkymmenen hellerin lantin.
+
+— Katsohan tuossa, — sanoi hän vakavana. — Munita nyt kanaa.
+
+Ja kyynel silmässä hän katseli lasta.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78591 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..14d6ab9
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78591
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78591)