Initial commit of ebook 78590 filesHEADmain

4 files changed, 3444 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78590-0.txt b/78590-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..efc9927
--- /dev/null
+++ b/78590-0.txt
@@ -0,0 +1,3428 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78590 ***
+
+
+
+
+KORKOKEINOTTELUA
+
+Kirj.
+
+Matilde Serao
+
+
+
+Tekijän luvalla italiasta ("Trenta per cento") suomentanut
+
+F. O. Viitanen
+
+
+
+
+
+Tampereella,
+Osuuskunta Wäinämöinen,
+1908.
+
+
+
+
+
+
+Matilda Serao on syntynyt v. 1856 Kreikassa. Hänen vanhempansa
+olivat italialainen politiko Franz Serao, joka valtiollisista syistä
+karkotettiin maanpakoon, ja tämän puoliso, muuan kreikkalainen
+ylimysnainen. Jo 17-vuotiaana alkoi Matilde Serao kirjallisen uransa
+sanomalehtikirjailijana, ja v. 1885 hän, naimisiin jouduttuaan,
+perusti puolisonsa (Scarfoglio) kanssa Koomaan sanomalehden »Corriere
+di Ro ma». Sen jälkeen hän on yhtäjaksoisesti työskennellyt
+sanomalehtihommissa. Nykyään hän toimittaa puolisonsa kera Napolissa
+laajalle levinnyttä ja tunnettua lehteä »Il Matino».
+
+Sanomalehtitoimensa ohella on Matilde Serao kirjoittanut suuren
+joukon novelleja ja romaaneja, joista muutamat luetaan paraisiin,
+mitä uudenaikainen italialainen kertomistaito on voinut luoda.
+Italian kirjallisuudenhistoriassaan pitävätkin toht. Berthold Wiese
+ja prof. Erasmo Pèrcopo häntä Italian tunnetuimpana nykyaikaisena
+romaaninkiijoittajattarena. Toht. Alfred Friedmann, joka on kääntänyt
+saksaksi useita Seraon novelleja, pitää häntä monessa suhteessa
+nykyisen italialaisen kaunokirjallisuuden tyypillisimpänä edustajana.
+
+Jokapäiväisen elämän monet pikkudraamat ovat useinkin Seraon
+kertomusten ja jutelmien aiheina. Hän katsoo synkästi elämää, ja
+samoinkuin hän sanomalehtitoimessaan usein ja sydämeenkoskevasti
+on puhunut köyhien puolesta ja maalannut voimakkain värein suurta
+suurkaupunkikurjuutta, samalla tavalla hän romaaneissaan usein nousee
+sotajalalle yhteiskunnan virheitä ja epäkohtia vastaan. Vaikka hän
+onkin realisti, pysyttelee hän kumminkin etäällä tämän suunnan
+äärimmäisyyksistä, ja hänen pessimismiäänkin miedontaa jonkinlainen
+henkäys etelä-italialaisen elämänilosta. Voittamattomana pidetään
+Matilde Serao varsinkin napolilais-elämän kertojana ja kuvaajana.
+Hänen parhaista teoksistaan — kaikkiaan nousee hänen kirjoittamiensa
+nidosten luku neljännellekymmenelle — mainittakoon »Fantasia», »La
+conquista di Roma», »Il paese di cuccagna», »Per monaca», »Addio,
+amore!» ja tämän jälkimäinen osa »Il castigo» sekä myöhemmistä »La
+ballerina», joka äskettäin on ilmestynyt suomeksikin. Enin luetuin
+hänen teoksistaan, mikäli maansa olojen tarkka tuntija, italialainen
+toht. Sophia Rebuschini eräässä tänne lähettämässään yksityisessä
+kirjeessä mainitsee, lienee kumminkin »Nel paese di Gesù. Ricordi di un
+viaggio in Palestina», jossa Palestiinan oloista annetaan kerrassaan
+suurenmoisia ja hienoja kuvauksia. Erittäin suosittu on Italiassa
+myöskin hänen useille kielille käännetty, nyt suomenkielisessä
+asussa »Korkokeinottelua» nimisenä ilmestyvä Napolin oloja kuvaava
+kertomuksensa »Trenta per cento», jota alkukielellä jo on levinnyt
+kuusi painosta. Viimeksi on Matilde Serao osottanut omaavansa runsaasti
+näytelmäkirjailijankin taipumuksia. Viime vuoden lopulla hän yhdessä
+ranskalaisen kirjailijan Pierre Décourcellen kanssa kirjoitti näytelmän
+»Dopo il perdono», jolla Parisissa oli sangen huomattava menestys ja
+joka aivan äsken on ilmestynyt kirjanakin.
+
+Matilde Seraon kielenkäytöstä sanoo edelläviittaamani Italian
+kirjallisuudenhistoria, että tuskin kukaan Italian naisista on
+käyttänyt italian kieltä kauniimmin kuin hän.
+
+Tampereella, maaliskuussa 1908.
+
+Suomentaja.
+
+
+
+
+I.
+
+
+Professori Alessandro de Peruta oli juuri lopettanut historiatunnin
+Napolin ensimäisen, kuninkaallisen tyttökoulun kolmannella luokalla,
+jossa hän opetti joka aamu. Alfonsina Barracaracciolo, vartiavuorollaan
+oleva opettajatar, kalpea, hiljainen, sairaalloinen nainen, oli
+saattanut hänet pitkän, puutarhaan asti ulottuvan holvikäytävän
+läpi suureen, luostarimaiseen etuhuoneeseen tammisine penkkeineen
+ja leveine, mustine pöytineen. Sitten hän hiljaa poistui, silittäen
+laihan kätensä kapeilla sormilla vaaleita hiuksiaan. Professori
+nojasi kyttyräselkäistä vartaloaan pöytään, ja hänen suuren päänsä
+kellertävänkalpeat kasvot olivat kumartuneena päiväkirjan yli, johon
+hän hitaasti merkitsi tuntinsa, Barbarellan, koulun kaitsijan,
+jatkaessa sukankudintaan. Hänen painellessaan punaisella imupaperilla
+kuivain, luisevain sormiensa kirjoittamaa töhryistä nimikirjoitusta,
+tuli sisälle käsityönopettaja Clorinda Fasulo. Hän oli suuri, lihava,
+hauska nainen, jolla oli pulleat, punaisina loistavat posket ja
+niin kireä villainen puku, että näytti siltä, kuin olisi se joka
+silmänräpäys ollut vähällä ratketa pyöreäin olkapäiden ja lihavain
+käsivarsien liikkeistä.
+
+»Hyvää päivää, hyvää päivää, herra professori», lausui hän iloisesti.
+»Voitteko hetkisen täällä viipyä?»
+
+»Mielelläni», vastasi pieni mies-pahanen, joka kunnioittaen ja ihaillen
+katseli voimakasta, paksua naista.
+
+»Te voisitte tehdä minulle palveluksen. Tunnetteko Ruffo-Scillan
+pankkia?»
+
+»En», vastasi professori hienosti hymyillen, »en tunne sitä enkä mitään
+muutakaan pankkia.»
+
+»Ei tee mitään, minulla on tässä osote. Luullakseni on pankki teidän
+matkanne varrella. Lyhyesti, jollette pidä vaivaa suurena, voisitte
+viedä sinne nämä seitsemänsataa liraa, kolmesataa liraa sisareni
+Elisabetta Fasulon ja neljäsataa Clorinda Fasulon nimeen.»
+
+»Onko se säästöpankki? Otanko yhden pankkikirjan vai kaksi?»
+
+»Ei kumpaakaan, herra professori. Margherita Lombardi, joka vei
+sinne kaksi kuukautta sitten sataviisikymmentä liraa, sai ainoastaan
+yksinkertaisen kuitin, jossa on pankin leima ja viisi, kuusi
+allekirjoitusta. Samoin emäntämme Teresina Farnese ja pienokaisten
+opettaja Filomena Scognamiglio. Siis ei muuta kuin kuitti. Kun rahat
+ovat olleet siellä kuukauden, saa sadasta lirasta satakaksitoista.»
+
+»Kaksitoista prosenttia korkoa kuukaudessa!» huudahti professori
+hämmästyneenä.
+
+»Niin, kaksitoista liraa», vastasi neiti ääneen nauraen, mikä teki
+hänen kasvonsa vielä punaisemmiksi ja loistavammiksi.
+
+»Se ei minusta ole mahdollista», vastusti professori.
+
+»Margherita Lombardi, Teresina Farnese ja Filomena Scognamiglio ovat
+niin saaneet», sanoi Clorinda Fasulo riemuiten.
+
+»Silloin se on vehkeilyä», mutisi professori arasti; hän ei koskaan
+uskaltanut varmaa mielipidettä sanoa ääneen.
+
+»Eikö mitä! Ruffo-Scilla on ylhäinen herra ja kunnon mies; meillähän on
+hänen veljentyttäriään opistossamme.»
+
+»Mutta miten hän voi niin satumaisia korkoja maksaa?»
+
+Clorinda Fasulo oli hetken ääneti ja sanoi sitten, varovasti
+katseltuaan ympärilleen, melkein kuiskaten professori Alessandro de
+Perutan korvaan: »Ruffo-Scilla on asioissa Rothschildin kanssa; rahat
+ovat Rothschildin.»
+
+»Ah», vastasi professori, syvään henkäisten. Kuitenkin teki hän,
+ankaran oikeudentuntonsa pakottamana, vielä viimeisen kokeen asiasta
+päästäkseen:
+
+»Minkätähden ette itse vie rahoja pankkiin, Signorina Fasulo?»
+
+»Koska käymme ulkona ainoastaan sunnuntaisin ja pankki on silloin
+kiinni. Olen pahoillani teidän tähtenne, sillä siellä on kai aina
+kova tungos. Tietysti! Kuka päästäisikään sellaista tilaisuutta
+käsistään? Mekin luovutamme kaksivuotiset säästömme. Ymmärrätte, ettei
+kolmesta- neljästäkymmenestä lirasta, jotka sisareni kanssa kuukaudessa
+ansaitsemme, juuri paljoa voi säästää. Miksi emme siis asettaisi
+rahojamme Ruffo-Scillan pankkiin?»
+
+»Olen valmis palvelukseenne, vaikka olisin mieluummin suonut, että itse
+olisitte vienyt rahanne. Voisitte kuitenkin vielä ehkä katua; joku
+onnettomuus ...»
+
+»Niin kauvan kuin mainitsemani henkilö on hänen yhteydessään», sanoi
+neiti, tarkottaen rahakuningas Rothschildia, »voimme olla levollisia.»
+
+»Olen valmis palvelukseenne», toisti professori, vetäessään käsiinsä
+villaisia käsineitään, sillä hän tahtoi kaikin tavoin voittaa ystäviä
+opistossa. Siitä huolimatta painostivat häntä kovasti Clorinda Fasulon
+antamat rahat, niin pian kuin suuri, tamminen ovi, jonka koulun
+kaitsija Barbarella hänelle avasi, oli jälleen sulkeutunut. Hän oli
+syviin ajatuksiin vaipuneena. Koska olisikaan hänellä, köyhällä
+professorilla, ollut seitsemänsataa liraa hallussaan! Niin paljoa ei
+hän ollut koskaan omistanut, vielä vähemmin oli hän sellaista summaa
+koskaan mukanaan kuljetellut. Hänhän oli vain köyhä historianopettaja,
+joka, valmistuneena professoriksi ilman vakinaista paikkaa, töin
+tuskin sai kouluopetuksellaan ja paria yksityisoppilasta ohjaamalla
+kuun lopussa kokoon sataseitsemänkymmentä liraa, joilla hänen
+täytyi itse tulla toimeen kaupungissa ja vielä ylläpitää äitinsä ja
+sisarensa Giffoni Vallepianassa Cilentossa. Ei milloinkaan ollut hän
+yht'aikaa nähnyt seitsemääsataa liraa, tämä professori parka, joka
+asui kurjasti kalustetussa huoneessa via Concordian varrella olevassa
+palazzo Cariatissa. Via Concordia päättyy Corso Vittorio Emanueleen,
+mikä on yleinen köyhäin ja rikkaitten kokouspaikka. Ja kulkiessaan
+pitkää matkaansa jalan, jotta raitiotiemaksu, kolme soldoa, säästyisi,
+kosketti hän vähän väliä päällystakkinsa taskua, jossa oli Fasulo
+sisarusten seitsemänsataa liraa suureen, rikkinäiseen, mustasta,
+kuluneesta nahasta tehtyyn lompakkoon kätkettynä.
+
+Jos ne hukkuisivat tai jos joku ne häneltä varastaisi! Paljas sellainen
+ajatuskin saattoi hänet kalpenemaan ja teki hänen kolmekymmenvuotiset
+pergamenttikasvonsa entistään kellertävämmiksi. Mieluimmin olisi
+hän mennyt pankkiin suoraa päätä, päästäkseen rahoista, jotka häntä
+suorastaan piinasivat, mutta ei ollut enää aikaa mennä palazzo
+Fausitanoon Toledokadulla olevan Carità kirkon torin varrelle, jossa
+Ruffo-Scillan suuri pankkiliike sijaitsi; hänen oli ensin opetettava
+via del Gesùn varrella olevan normaalikoulun toisen luokan oppilaita.
+
+Sen takia antoi hän, yhä peläten kadottavansa rahat, kätensä edelleen
+olla vaaranalaisen taskun päällä poiketessaan koulukirjakauppias
+Cambardellankin luo via Trinità Maggiorella, josta hän, niinkuin usein
+ennenkin, lainasi vihon Muratorin historiaa. Kirjakauppias kuunteli
+tarkkaavasti erään vaaleaverisen, hienostipuetun nuorukaisen puhetta,
+järjestäessään Scavian kielioppeja pieniin kääröihin.
+
+»Nyt vien don Antonion puolesta viisituhatta liraa pankkiin», sanoi
+nuori mies, mainiten erään kuuluisan lääkärin nimen.
+
+»Niin paljon ja enemmänkin voi don Antonio panna pankkiin», lausui
+kirjakaupassa oleva pieni, vanha mies, joka nautti eläkettä jostakin
+entisen bourbonilaisen raha-asiainministerin virastosta. Hän vietti
+joka päivä kaksi tai kolme tuntia hiljaa ja liikkumatta Filippo
+Gambardellan kirjakaupassa ja puhui vain yhden lauseen joka puolen
+tunnin kuluessa.
+
+»Ettekö te aio pankkiin mitään panna, don Filippo?» kysyi nuori mies
+imarrellen.
+
+»Minä myyn kirjojani», vastasi hän hiukan epävarmalla äänellä.
+
+»Lyön vetoa, että päätätte huomenna vielä sen tehdä», sanoi nuorukainen
+nauraen. »Tulenko huomenna takaisin?»
+
+»Eikö mitä! Oletteko tekin ehkä pankkiiri?» kysyi Filippo Gambardella.
+
+»En, mutta minä olen Ruffo-Scillan ystävä», vastasi nuori mies mitä
+suurimmalla kohteliaisuudella. »Muutenhan... en hänelle tee sillä
+palvelusta, vaan teille.»
+
+»Ymmärrettävästi!» murisi eläkkeennauttija, ottaen hyppysellisen
+nuuskaa. »Kaksitoista prosenttia kuukaudessa on hyvä asia.»
+
+»Liian hyvä», mutisi don Filippo välinpitämättömästi.
+
+»Voitte levollisena uskoa pankille rahanne ettekä menetä mitään!»
+huudahti nuori mies iloisesti. »Rahat ovat englantilaisia, kaikki tulee
+Englannista.»
+
+»Oletteko hyvä ja annatte minulle Muratorin?» sanoi de Peruta
+hämmästyneenä ja levottomana, sillä tämä toisinta asiasta herätti koko
+hänen epäilyksensä uudestaan.
+
+»Odottakaa hetkinen, palvelen teitä heti», vastasi don Filippo
+Gambardella, nuorukaisen poistuessa nauraen ja luvaten seuraavana
+päivänä palata.
+
+»Aiotteko te viedä rahoja Ruffo-Scillan pankkiin?» kysyi professori,
+kirjakauppiaan etsiessä Muratorin kirjaa.
+
+»Kukapa tietää!» vastasi tämä, astuessaan tikapuita alas. »Ehkä vien
+sinne pienen summan.»
+
+»Eikö se teistä ole uskallettua?»
+
+»Arpajaisissakin uskalletaan ja kuitenkin ylläpitävät ne valtion ja
+koko maailma koettaa niissä onneansa», huomautti eläkkeennauttija.
+»Tahtoisin vain omistaa rahaa!»
+
+»Onhan se muuten englantilaista keinottelua», mutisi kirjakauppias;
+»englantilaisethan tekevät rahoja niinkuin heinää.»
+
+»Todellako? Minulle on puhuttu Rothschildista», huomautti professori de
+Peruta yhä epäillen.
+
+»Rothschildistako? No, sitä parempi, silloin saamme olla varmoja.
+Näette, että Ruffo-Scilla ymmärtää asiansa...».
+
+Professori lähti kaupasta, tulematta asiasta vakuutetuksi; mutta pieni
+eläkkeennauttija mietti, miten ihmeellistä oli, että hänelle maksettiin
+vain korkoja eikä pääomaa; jos hänellä nyt olisi ollut eläkkeensä
+pääoma, olisi hän voinut tulla rikkaaksi Ruffo-Scillan avulla.
+
+Hitaasti asteli professori de Peruta tänä marraskuun aamuna
+normaalikoulun korkeita, pimeitä portaita ylös. Sairaalloisesti
+hermostuneessa mielentilassaan, joka on kyttyräselkäisille ominainen,
+tuntui hänestä kuin painaisi musta lompakko seitseminesatoine liroineen
+hänen rintaansa leiviskäin painolla. Tietysti ei historiatunti voinut
+tänään mennä muuten kuin huonosti, vaikkakin hän, työteliäänä,
+tunnontarkkana opettajana, otti vähäpalkkaisen virkansa, niin
+katkeralle kuin elämä hänestä tuntuikin, sangen vakavalta kannalta.
+Opettajahuoneessa, joka, kuten muutkin huoneet, näytti pimeältä,
+kostealta ja tomuiselta, katseli hän kirjallisuudenopettajaa, pientä,
+paksua, oppimatonta barilaista pappia, joka vilkkaasti keskusteli
+johtajan, laihan, tavattoman pitkän piemontilaisen kanssa, joka myös
+oli pappi. Kuvitteliko hän, vai kuuliko hän tuollakin kuiskattavan
+nimeä Scilla, tuon turmiollisen karin vaarallista nimeä? Hän meni
+ohi tervehtien, pysähtymättä, sillä hän tiesi, ettei häntä kaivattu
+eikä rakastettu. Oliko sekin kuvittelua, vai kuiskuttelivatko hänen
+oppilaansakin salaa samaa nimeä, istuessaan tarkkaamattomina ja
+kuuntelematta opetusta? Oliko se todellakin kirjoitettuna pienille
+paperiliuskoille, jotka kulkivat penkistä penkkiin ja otettiin
+vastaan hymyillen tai tirskuen? Olivatko Ruffo-Scillan pankkihuonetta
+koskevat asiat kiihottaneet näitä tyttöjäkin? Koska he olivat
+kaupunkilaislapsia, jotka kello kahdeksan aamulla lähtivät kouluun, oli
+joku heistä voinut kuulla niistä puhuttavan joko kotona tai matkalla
+tai vieraskäynnillä. Turhaan vaati hän milloin kohteliaasti, milloin
+suuttuneesi, sairaille ja onnettomille ominaisella ärtyisyydellä
+hiljaisuutta; tyttöjen lörpöttelyhalu ei ollut tukahutettavissa,
+eivätkä he oikeastaan pelänneetkään häntä, sillä huolimatta
+hermostuneesta äreydestään oli hän hyvä kuin lapsi ja aivan liian arka,
+heikko ja sairaalloinen, saavuttaakseen näiden itsepäisten kansanlasten
+kunnioittavan arvonannon. Hän itse voi tuskin odottaa tunnin loppua,
+päästäkseen koulusta kuulemasta enää puhetta tästä pankista, jonka
+rohkeus raha-asioissa ja jonka epäilyttävä vehkeily teki levottomaksi
+hänen ankarasti oikeudenmukaisen omantuntonsa, jonka ei vielä ollut
+tarvinnut häntä mistään syyttää. Miten hän olikaan onnellinen, kun
+kello vihdoin löi yksitoista, ja tytöt, niin pian kuin näkivät
+opettajan seisovan, itsekin nousivat kolistellen ja, käyttäen hyväkseen
+tekosyytä meluamiseen, huusivat kuorossa: »Hyvästi, herra professori!
+Hyvästi, herra professori!»
+
+Jo kiiruhti hänkin kantamansa mustan lompakon painostamana ja
+kiusaamana katua alas, ikäänkuin olisivat onnettomat rahat häntä
+ajaneet takaa. Palazzo Faucitanon avara piha ja kauniit portaat
+rauhoittivat häntä vähän. Vihdoinkin saavutti hän päämaalinsa ja
+kymmenen minuutin kuluessa saattoi hän päästä vapaaksi taakastaan;
+sitten sai hän ajatella kävelyretkeään Kansalliskirjastoon, jossa
+hän teki tutkimuksia arvostelevaa historiaansa varten. Se oli pitkä,
+vaivalloinen työ ja hänen oppineena-olemisensa ihanne. Hänen mukanaan
+nousi portaita ylös muitakin ja taas toisia tuli ylhäältä alaspäin.
+Pankissa oli suuri joukko ihmisiä. Sen muodosti suuri, pitkähkö huone,
+jonka kaunis, vaahterapuinen väliseinä jakoi kahtia. Väliseinässä
+olivat virkamiesten luukut: kolme rahojen jättämistä varten,
+kolme, joista niitä sai ottaa; mutta ihmiset tungeskelivat tiheinä
+joukkoina ensinmainittujen edessä, eikä niillä luukuilla, joista
+korkoja maksettiin, näkynyt kuin kolme, neljä henkilöä. Yleisölle
+määrätty osasto oli sisustettu silmiinpistävän komeasti; siellä oli
+tummansinisellä sametilla päällystettyjä huonekaluja, joissa oli
+sinisiä ja kultaisia reunuksia ja tupsuja. Tummansinisiin, keltaisella
+kirjailtuihin virkapukuihin puettuja palvelijoita, joilla oli lakkeihin
+kirjoitettuna: _»Pankkihuone Ruffo-Scilla»_, kulki edestakaisin.
+Ja yhä enemmän ihmisiä tunkeili luukuilla toinen toistaan vastaan
+puristettuina. Kaikki pitivät rahaansa valmiina kohotetussa kädessään.
+Kaikellaisia seteleitä, keltaisia, sinisiä tai harmaita, järjestettyinä
+pieniin kääröihin tai kokonaisiin paketteihin, muutamat ihka uusia
+kuin olisivat juuri olleet kivipainosta lähteneitä, toiset likaisia ja
+rasvaisia kuin olisivat jo tuhansien likaisten käsien kautta kulkeneet.
+Oikeastaan ei nähnyt muuta kuin päitten yli kohotettuja seteleitä
+piteleviä käsivarsia.
+
+Professori de Peruta tunsi itsensä hetken aikaa ikäänkuin
+masentuneeksi; sillä mitä hän aamulla oli pitänyt yksityisenä
+tapauksena, näytti hänestä nyt, kun tunti tunnin jälkeen kului,
+joltain, joka salaman nopeudella leveni joka haaralle ja kehittyi. Tämä
+ihmispaljous pelotti häntä; hän vetäytyi huoneen nurkkaan ja alkoi,
+kääntyneenä seinään päin, ottaa Fasulo sisarusten seitsemääsataa liraa
+lompakostaan, laskeakseen ne vielä kerran ja pitääkseen niitä valmiiksi
+kahteen osaan jaettuna, toisessa kolme, toisessa neljäsataa liraa, ja
+sitten hän asettui viimeiseksi hitaasti eteenpäin kulkevaan jonoon.
+Silläaikaa jatkui rahain antaminen mahdollisimman yksinkertaisesti.
+Uusimman kuosin mukaan vaatetettu nuori virkamies, jonka hiukset
+kiilsivät voiteesta, jonka viikset olivat taidokkaasti käherretyt
+ja jolla oli loistava, musta helmi kravattineulassaan ja suuri,
+kiiltävään, tukevaan kultasormukseen juotettu jalokivi pikkusormessaan,
+kirjoitti kiireesti kassakirjaansa maksetun summan suuruuden ja repäsi
+siitä pienen kuitin, jonka leimasi ja ojensi maksajalle. Samalla
+huusi hän niin äänekkäästi, että kaikki sen kuulivat, maksajan nimen
+ja maksetun summan suuruuden toiselle, puuaitauksen takana olevalle
+virkailijalle, joka kirjoitti molemmat pieneen luetteloon. Niin kuului
+nimi toisensa jälkeen ja summa summan perästä:
+
+»Francesco Jadicicco, neljäsataakolmekymmentä!»
+
+»Pasquale Foderaro, kaksituhattaseitsemänsataaseitsemänkymmentä!»
+
+»Salvatore Apricena, satakaksikymmentä!»
+
+»Parooni Costanzo Vasaturo, seitsemäntuhattayhdeksänkymmentä!»
+
+Ja kirjanpito kävi niin nopeasti, ettei tarkasti katseleva Alessandro
+de Peruta voinut kyllin ihmetellä. Muutkin ihmettelivät tätä liikkeen
+liian suurta yksinkertaisuutta ja nopeutta ja olisivat luultavasti
+toivoneet enemmän muodollisuuksia; mutta kun toinen toisensa jälkeen
+helpotuksesta huoahtaen, kuin olisi raskaasta taakasta päässyt, sekä
+täysin onnellisena, kun näki asiansa hyvin toimitetuksi, lähti sieltä,
+ei kukaan uskaltanut sanoa mitään.
+
+Aina kun mainittiin joku suurempi summa, kurottivat kauvempana seisovat
+kaulaansa, nähdäkseen, kuka se onnellinen oli, joka voi antaa tuhansia
+liroja Ruffo-Scillan pankkiin talletettavaksi, ja he puristivat
+lujemmin muutamia sadan liran seteleitänsä huoaten, kun ajattelivat
+niitä suunnattoman suuria korkoja, joita olisivat voineet saada
+tuhansilla. Oi, miten vähemmän rikkaat kadehtivat niitä, jotka voivat
+panna niin suuria summia hyväätekevään Ruffo-Scillaan, saadakseen jo
+kuukauden kuluttua suuria korkoja ja voittaakseen neljännesvuoden
+kuluttua suunnattomasti rahoja!
+
+Professori Alessandro de Peruta näki tämän kaiken omin silmin ja hänen
+ihmetyksensä nousi minuutti minuutilta. Kun oli niin pieni, nousi hän
+varpailleen, nähdäkseen luukusta liikehuoneen sisustan. Ja kummallisen
+mielikuvayhdistelmän johtamana muisti hän samassa silmänräpäyksessä
+vaikutelman, jonka kolme tai neljä vuotta sitten oli saanut Italian
+toisessa pääkaupungissa Firenzessä. Hän oli matkustanut sinne,
+saadakseen suosituksia nykyiseen virkaansa normaalikoulussa. Erittäin
+muisti hän päivän, jolloin hän, asiansa toimitettuaan, oli etsinyt
+erään napolilaisen ystävänsä, jolla oli virka kansallispankissa.
+Kun hän ei tiennyt ystävän osotetta ja koska hän hiukan pelkäsi
+Firenzen katujen kauneutta ja vilkkautta, oli hän mennyt suoraan
+pankkiin. Ja koko se juhlallinen vaikutus, jonka tuo suuri, valoisa,
+hehkulaitoksen lämmittämä huone ja sen syvä hiljaisuus, jota eivät
+edes kävijäin askeleet häirinneet, oli häneen jättänyt, palasi nyt
+äkkiä hänen muistiinsa; hän näki tummanvihriäiset verhot, suuret,
+jykevät, mustanpuhuvat pöydät, komeat kipsi- ja marmoriveistokset,
+kalliit, lujat, puiset huonekalut, vaikuttavan huoneen koko melkein
+majesteetillisen vakavuuden ikäänkuin kangastuksena edessään.
+Salissa suuren puuaitauksen takana oli hän nähnyt ystävänsä muitten
+virkailijain joukossa, jotka siellä hitaasti ja äänettöminä
+työskentelivät, istuen korkeissa nojatuoleissa suuret konttorikirjat
+edessään, ja jotka vähän väliä pistivät kynän korvan taa, verratakseen
+kahta kirjan eri sivuilla olevaa lukua. Ja samassa huoneessa oli
+hän nähnyt kokonaisia rivejä kirjahyllyjä, kattoon asti ulottuvia
+seinäkaappeja ja korkeita ja leveitä kirjoituspulpetteja, joiden
+ääressä virkailijat kirjoittivat. Kaikki tämä oli tehnyt häneen syvän
+vaikutuksen; hän oli arvostellut ystävänsäkin entistään suuremmaksi
+tämän arvokkaan koneiston yhtenä pyöränä ja aivan huumaantuneena
+uskalsi hän vain hiljaisella äänellä kutsua ystäväänsä yhteisille
+illallisille ennen matkaansa. Illalla kohteli hän häntä suurimmalla
+kunnioituksella ja puhui vähän väliä hiljaisella äänellä ja arvokkaasti
+kansallispankista, ikäänkuin suuresta, ylevästä, poissaolevasta
+henkilöstä, ikäänkuin mahtavasta jumaluudesta, joka oli saavuttanut
+hänen kummastelevan ihailunsa.
+
+Kaikki tämä palasi elävästi hänen muistoonsa, hänen seisoessaan
+keskellä tämän kirjavan, kalpean, ennakkoluuloisen, hälisevän joukon
+huumaavaa melua, kaikkien näiden joko kurjasti tai silmiinpistävän
+komeasti vaatetettujen ihmisten keskellä, jotka kiireesti käärivät
+kokoon vastaanottokuitin ja sitten riensivät pois kuin olisivat
+lähteneet julkisesta pelihuoneesta. Se palasi hänen muistoonsa, kun hän
+katseli aitauksen toiselle puolen, jossa näkyi kaksi, kolme erimallista
+tuolia ja pieni pöytä; jonka ääressä eräs virkailija kirjoitti, mitä
+luukulla oleva nuori mies saneli. Ei ollut siellä kirjahyllyä, ei
+kaappia, ei kassaa eikä kirjoituspulpettia, ei mitään muuta kuin tyhjä,
+kolkko huone, joka ehdottomasti teki epäilyttävän vaikutuksen.
+
+»Carlotta Bencivenga, kahdeksansataayhdeksänkymmentä!»
+
+»Rosario Fuortes, satakaksikymmentä!»
+
+»Gaetano Amirante, kaksitoistatuhatta seitsemänsataa!»
+
+Pankinhoitaja otti rahat viimeksimainitulta, joka oli suuri,
+vahvarakenteinen mies, puettuna kellahtavaan päällystakkiin ja
+keltaiseen huopahattuun, selvästi maalainen, sekä alkoi laskea
+niitä. Siinä oli likaisia, rasvaisia seteleitä ja joukossa oli myös
+pussillinen piastereita, joita ei enää ollut pitkään aikaan ollut
+käytännössä, Ferdinand toisen, bourbonilaisen, aikuisia rahoja...
+kokonainen paperi- ja hopearahojen mallikartta, jolle virkamies
+laskiessaan huomaamatta itsekseen hymyili, maalaisen, jonka takana
+professori Alessandro de Peruta seisoi, ahneesti silmillään seuratessa
+joka seteliä, joka rahaa.
+
+»Kaksitoistatuhatta seitsemänsataa», sanoi pankkimies, alkaessaan
+kirjoittaa vastaanottokuittia.
+
+Hän pani koko summan muitten saamiensa rahojen joukkoon, joka
+oli kasvanut suureksi arvopaperikohoksi sekä kokonaiseksi kulta-
+ja hopeakasaksi, jonka varalle heillä nähtävästi ei ollut edes
+kassakaappia. Eikä ollut vaikea huomata, kuinka vastahakoisesti
+maalainen lopultakin rahoistaan luopui, kulkien pois pankista hitain
+askelin, huojuttaen paksua ruumistaan kuin hanhi.
+
+»Seitsemänsataa liraa Elisabetta ja Clorinda Fasulon nimeen», sanoi
+professori Alessandro de Peruta.
+
+»Elisabetta ja Clorinda Fasulo, seitsemänsataa», huusi pankinjohtaja
+kovalla äänellä, pyyhkäisten rahat syrjään ja aikoen kirjoittaa kuitin.
+
+»Ettekö laske rahoja?» kysyi professori hämmästyneenä.
+
+»Ei niin pieniä summia koskaan lasketa», vastasi virkailija lyhyesti,
+ja hänen jalokivisormuksensa kimalsi komeasti.
+
+Samalla repäsi hän sulavalla kädenliikkeellä vastaanottokuitin ja
+ojensi sen professorille. Mutta tämä vastasi kylmästi: »Erehdytte;
+siinä oli kolmesataa liraa Elisabetia, neljäsataa Clorinda Fasulon.»
+
+»Helposti korjattu», sanoi pankkimies, tukahuttaen kärsimättömyyden
+ilmeen kasvoissaan. »Antakaahan minulle kuitti takaisin.»
+
+Hän otti kuitin ja kirjoitti siihen pienellä käsialalla pari
+muistutusta.
+
+»Ei, herraseni», vastusti professori. »Ei tuo ole mikään oikea kuitti.
+Teidän on annettava minulle kummankin maksajan nimeen eri kuitti.»
+
+»Teillä näkyy olevan liikaa aikaa, mutta minun aikani on täpärällä»,
+sanoi kaunis nuorukainen hävittömällä äänellä.
+
+»Se on teidän asianne, mutta olkaa hyvä ja antakaa molemmat kuitit,
+niinkuin ne haluan.»
+
+»Silloin ette ole lausunut ajatustanne selvästi», vastasi toinen,
+kohauttaen olkapäitään, »mutta ei tee mitään, saatte kaksi kuittia.»
+
+Ja huoahtaen kärsimättömyydestä, alkoi hän, revittyään ensimäisen
+kuitin, kirjoittaa kahta uutta, lausuen nimet tavuttain, jotta selvästi
+näkyisi, kuinka asia häntä rasitti.
+
+Sitten repäsi hän kuitit kirjasta ja kysyi: »No, ovatko ne nyt oikein?»
+
+»Ovat.»
+
+»Silloin kai suvaitsette, että jätän teidät.»
+
+»Mutta mahdattehan korjata kirjaankin erehdyttävän merkinnän?»
+huomautti professori kylmästi, poistumatta.
+
+»Oi, se on pian tehty», huudahti nuori keikari mitä huolettomimmalla
+äänellä, revästen nopealla kädenliikkeellä pois kirjasta väärän
+kuittauksen ja rutistaen sen mytyksi.
+
+»Miten? Te revitte kassakirjaa?» kysyi professori hämmästyksestä
+kankeana.
+
+»Mitä toivotte?» kysyi häneltä virkailija, tekeytyen tyhmän näköiseksi.
+
+»En mitään», vastasi professori, aikoen lähteä.
+
+Tämän jälkeen pisti nuori mies päänsä luukusta ja sanoi käheällä
+äänellä: »pyydän herrasväkeä olemaan kärsivällisinä viisi tai kuusi
+minuutta, tulen heti takaisin.»
+
+Odottajat murisivat tyytymättöminä. Kaikki näkivät, kuinka kaunis
+nuori mies levitti hajuvedeltä tuoksuvan, reikäompelulla kaunistetun
+nenäliinansa pienelle pöydälle, tunkeakseen siihen kaikki arvopaperit
+kirjavassa sekasotkussa, niin että ne näkyivät liinan joka kulmasta.
+
+Hänen kulkiessaan rahakassansa kanssa ovelle, putosi pari kääröä
+nenäliinasta lattialle, mutta hän ei sitä huomannut tai ollut
+huomaavinaan, toisen virkamiehen pistäessä kulta- ja hopearahat
+sekaisin suureen likaiseen riepuun ja jättäessä kuparirahat halveksien
+nurkkaan.
+
+Niin hävisivät molemmat virkailijat takaovesta, kuin olisivat he,
+maksajain aarteet mukanaan, maasta hävinneet.
+
+De Peruta näki heidän katoavan ja hänkin meni, ollen epätoivoinen
+rahoista, jotka olivat kuin kuiluun kadonneet.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Vaaleaverinen signora kulki ylös Corso Vittorio Emanuelea, jonka
+vasemmanpuolisen sivukäytävän kummuntapaiselta ylennykseltä
+näkee yli koko Napolin. Mutta hänellä ei ollut — oliko se sitten
+välinpitämättömyyttä vai hajamielisyyttä — silmäystäkään uhrattavana
+lumoavalle näköalalle yli meren, maaseudun ja kaupungin, joka levisi
+hänen vasemmalla puolellaan. Tiukasti kääriytyneenä talvikaapuunsa,
+silmät tiheän mustan harson takana maahan luotuina ja pienet, mustiin
+käsineihin puetut kädet ruskeaan puuhkaan piilotettuina, kulki hän
+nopeasti ja aivan ajatuksissaan eteenpäin. Siitä huolimatta huomasi
+hän, että hänen viereensä äkkiä ilmaantui varjo, jonka syvät, mustat
+silmät katselivat häntä sydämellisimmän hellästi.
+
+»Hyvää päivää, signora Eleonora», sanoi nuorukainen hiljaa, herkeämättä
+häntä katsellen, ikäänkuin ei voisi kääntää katsettaan pois.
+
+»Hyvää päivää, signor Paolo», vastasi rouva tervehtien, pysähtymättä.
+
+»Ettekö salli minun saattaa teitä pientä matkaa?» kysyi nuorukainen
+pyytävästi. »Vain pari silmänräpäystähän matkanne enää kestää.»
+
+Rouva painoi päänsä alas ja tumma puna peitti hänen kalpeitten
+kasvojensa puhtaan, miltei läpinäkyvän ihon. Sitten hidastutti hän
+askeleitansa, ja vaieten kulkivat he molemmat rinnakkain.
+
+»Miksi te aina minua odotatte?» kysyi hän yht'äkkiä, samalla kertaa
+suuttuneesi ja alakuloisesti.
+
+»Kun en muuta voi», vastasi nuorukainen, ikäänkuin loukkaantuneena
+luoden katseensa maahan.
+
+»Tuotatte sillä minulle surua», sanoi vaalea nainen, ja äänessä kuului
+itkua ja hänen ihanat, syvät, armaat silmänsä näyttivät kyynelhelmien
+verhoamilta.
+
+»Oi, älkää niin sanoko», rukoili nuorukainen kuin suruun tukehtuva.
+»Minähän kuolisin mieluummin kuin tuottaisin teille tuskaa». Ja
+hänen syvässä äänessään kaikui voimakas, tukahutettu intohimo. Rouva
+katsahti häneen vaieten ja koetti jouduttaa askeleitaan. Onneksi ei
+tiellä tänä kylmänä talviaamuna ollut suurta liikettä, enimmäkseen
+näkyi tähän aikaan Napolin kauniilla kaduilla ainoastaan hedelmä- ja
+vihanneskauppiaita ja työväkeä, ainoastaan toimeliaita, kiirehtiviä,
+vain työtään ja omia huoliaan ajattelevia ihmisiä, jotka eivät
+välittäneet noista kalpeista kävelijöistä, jotka keskustelivat toisiaan
+katselematta ja joitten silmistä leimusi polttava tuska.
+
+Nuorukainen otti napinreiästään vihon kalpeita, puoliksi paleltuneita
+orvokkeja ja yritti työntää sen hiljaa seuralaisensa puuhkaan. Ja
+tämä tunsi itsensä niin heikoksi ja surulliseksi, ettei uskaltanut
+antaa takaisin tätä pientä, heikosti tuoksuvaa lahjaa, vaan veti kukat
+piiloon.
+
+»Minä sain ne köyhältä tytöltä, joka kulki paljainjaloin ja näytti
+puoleksi kangistuneelta kylmästä; nämä olivat ensimäiset, jotka hän
+sai myydyiksi», kertoi nuorukainen, ikäänkuin päästäkseen ajatuksista,
+jotka hänet valtasivat, »ja hän sanoi minulle väristen ja vilusta
+kankeana, että minä tein hänet onnelliseksi.»
+
+»Onnettomia on kaikkialla», huomautti rouva hajamielisesti, kohottaen
+katseensa.
+
+»Te olette itkenyt, signora Eleonora.»
+
+»En, en», vastusti tämä nopeasti.
+
+»Tiedän, että olette itkenyt», toisti hän, katsellen rouvaa kiihkeän
+epätoivoisena.
+
+»Miksi olisin itkenyt? Erehdytte ihan varmasti», vastasi vaalea
+signora, katsellen merelle, jotta ei näkisi noiden epätoivoisten
+silmien tutkivaa katsetta.
+
+»Miksi tahdotte salata minulta kärsimyksiänne, signora Eleonora? Ettekö
+tiedä, että arvaan kaikki, että tiedän kaikki ikäänkuin sallimuksesta?
+Ettekö siis tiedä, että teitä rakastan?»
+
+»Olenhan sanonut teille, ettette saa sitä sanaa koskaan sanoa, signor
+Paolo», vastasi hän ankarasti. »Erotkaamme nyt, sitä pyydän teiltä.»
+
+»Hyvä», mutisi mies. »Ei tarvitse teidän enää kuulla minulta sitä
+sanaa, koska se niin teitä vaivaa. Mutta te olette antanut minulle
+luvan ottaa osaa kohtaloonne rehellisesti, ystävänä, nöyrimpänä ja
+vaatimattomana ystävänänne. Älkää minulta kieltäkö sitä, sillä se olisi
+suoraa julmuutta.»
+
+»Antakaa anteeksi», sanoi hän, tunnustaen erehdyksensä, »mutta minä
+olen oikeastaan niin onneton, yksinäinen ja hyljätty, että melkein
+kaikki inhimillinen apu minua nykyään loukkaa ja epäilyttää. Minusta
+tuntuu kuin tahtoisivat kaikki vain lisätä kärsimyksiäni, ne, jotka
+minua vihaavat, ne, jotka minut ovat hyljänneet, ja nekin, jotka minua
+rakastavat. Olen väärässä, tiedän sen, ja pian kai ei minusta kukaan
+enää välitä.»
+
+»Ennen kuolisin kuin teidät hylkäisin», vastasi nuorukainen lujasti.
+
+»Älkää toki kuolemasta puhuko», sanoi hän pelästyen.
+
+»Miksi olette itkenyt?» kysäsi nuorukainen uudestaan itsepintaisen
+päättävästi.
+
+»Olin kirkossa», alkoi rouva, »ja itkin siellä kauvan ja katkerasti.
+Rukous tekee hyvää ja liikuttaa samalla. Emme milloinkaan niin tunne
+kärsimyksiemme suuruutta kuin rukoillessamme Herraa päästämään meitä
+niistä, vaikka kuolemankin avulla. Tämä sydämeni tuhkan kohenteleminen
+saattoi minut itkemään, mutta lohdutti minua myös.»
+
+»Onko hän teitä jälleen kohdellut pahasti?» kysyi nuorukainen
+säälimättä, käyden suoraan asiaan.
+
+»Oi, ei», vastasi rouva katkerasti, »hän ei ole minua suinkaan pahoin
+kohdellut.»
+
+»Siis...», tutki nuori mies, kalveten vihasta, »siis... päinvastoin?»
+
+»Ei, ei mitään ole tapahtunut», kuiskasi hän samalla katkeran
+valittavalla äänellä, joka kuului, kuin olisi hän ainiaaksi murtunut.
+
+Sillä aikaa olivat he kulkeneet ohi pienien portaiden, jotka johtavat
+tieltä palazzo Cariatiin, missä signora Eleonora asui. Niin, he olivat
+kulkeneet kauas aina Bristol ja Bellevue hotellin ohi ja olivat nyt
+Corson kaukaisimmassa ja enin maaseutua muistuttavassa osassa. Rouva
+huomasi sen ensin ja sanoi, katsoen saattajaansa pyytävästi hellin,
+pelkäävin silmäyksin: »Kääntykäämme takaisin.»
+
+»Kääntykäämme», vastasi nuorukainen voitettuna. »Mutta sanokaa minulle
+mitä _hän_ on teille tehnyt, saadakseen teidät itkemään.»
+
+»Oi, ei mitään, ei yhtään mitään.»
+
+»Sanokaa se minulle, signora Eleonora, sanokaa se parhaalle
+ystävällenne.»
+
+»Hän ei ole tullut koko viime yönä kotiin; eilen varhain hän meni eikä
+ole vielä palannut», purkautui nyt äkkiä hänen syvimmän sydämensä
+valitus kuuluviin.
+
+Nuorukainen katseli häntä vaieten.
+
+»Mutta missä hän voi olla?» alkoi rouva uudestaan kuin puhuisi hän
+itseksensä, kuin jatkaisi hän ääneen puhuen sisäistä keskustelua.
+»Mitä hän tekee! Miksi ei hän tule kotiin? Onko hän kadottanut kaiken
+rakkauden ja hävyn tunteen, eikö hänellä enää ole pienintäkään kipinää
+omaatuntoa? Vai onko hän todella vaarassa? Kunpa edes tietäisin, missä
+hän on? Mutta siitä ei minulla ole aavistustakaan. Minä olen kurja,
+heikko, tietämätön nainen, joka en voi häntä suojella enkä pelastaa!»
+
+Hän työnsi sanat suonenvedontapaisesti esiin, kuin olisi hän ollut
+niistä tukehtumaisillaan, ja puhui katkonaisin lausein, korottaen
+ääntään, kuin olisi hän yksin salissaan eikä julkisella kadulla miehen
+kanssa, jota hän toivottomasti rakasti.
+
+»Siis rakastatte miestänne yhä, signora Eleonora?» kysyi tämä vakavasti.
+
+»Niin», vastasi hän varmalla äänellä, »rakastan ja kunnioitan häntä.»
+
+Mies ei vastannut mitään, mutta hän kalpeni ja signora Eleonora voi
+nähdä, miten tämän voimakkaan, rohkean miehen silmät kyyneltyivät.
+
+»Velvollisuus...» lisäsi rouva, ikäänkuin puolustuksekseen.
+
+»Eikä hän sentään täytä ainoatakaan niistä velvollisuuksista, joita
+avioliitto teidän kanssanne hänelle asettaa», vastasi nuori mies, joka
+häntä jumaloi.
+
+»Mitäpä siitä? Jos rakastaisimme, ainoastaan vastarakkautta
+saadaksemme, olisi elämä liian hyvä.»
+
+»Se on totta», huokasi mies.
+
+»Ja sitten, kukapa tietää, mitä hänessä liikkuu! Pari päivää on hän
+minusta ollut niin hämmentynyt, että tuskin olen uskaltanut häneltä
+mitään kysyä, vielä vähemmin häntä mistään nuhdella. Usein istuu
+hän parvekkeemme nurkassa, viettäen siellä monta tuntia polttaen ja
+sanaakaan puhumatta ...»
+
+»Olen nähnyt hänet», keskeytti Paolo, »minun huoneeni akkunasta näkee
+kaikki».
+
+»Väliin on hän hillittömän iloinen, kuin tahtoisi hän huumata itsensä
+jotain unohtaakseen. Oi, signor Paolo, varmaan häntä uhkaa vaara! Ei
+hän ole vielä koskaan koko yötä ollut poissa kotoa.»
+
+»Näin hänet eilen illalla», sanoi signor Paolo kylmästi ja
+hajamielisenä.
+
+»Oi, olkaa armelias ja sanokaa missä», rukoili rouva kädet ristissä.
+
+»Miksi sanoisin sitä teille?» vastasi hän jonkinverran
+välinpitämättömästi. »Olenko minä teidän miehenne vartia?»
+
+»Olette oikeassa, minä vain kiusaan teitä», sanoi rouva hieman
+nöyryytettynä. »Mutta kuitenkin... minua rauhoittaaksenne.»
+
+»Oi, voitte olla levollinen ...» vastasi nuorukainen, pilkallisesti
+hymyillen. »Teidän miestänne ei uhkaa pieninkään vaara.»
+
+Ja mitä pilkallisemmin hän nauroi, sitä aremmaksi ja hiljaisemmaksi
+kävi rouva, sillä hän aavisti totuuden, vaikka ei uskaltanut enempää
+kysyä.
+
+»Näin hänet eilen illalla», jatkoi nuorukainen kuin ajatuksissaan,
+»niinkutsutussa Talvipuutarhassa. Ettekö ole siellä koskaan ollut?»
+
+»En, en käy missään.»
+
+»Suokaa anteeksi, kysyin tyhmästi. Talvipuutarha on julkinen
+huvittelupaikka, jossa eivät kunnialliset naiset juuri käy.»
+
+Rouva oli käynyt kalpeaksi ja antoi katseensa painua maata kohti.
+Mutta nuorukainen himoitsi katkerata tuskaa, jota hän tunsi, kun tiesi
+rakastettunsa kärsivän, ja siksi hän jatkoi kertomustaan hiljaisella
+äänellä, kuin koskisi se aivan turhaa asiata.
+
+»Talvipuutarha on puoleksi teatteri, puoleksi laulukahvila ja
+lisäksi ravintola, jossa esitysten jälkeen iloisesti syödään; se
+on yhtymäpaikka nuorille, hienoille herroille, riippumattomille
+aviomiehille ja vapaille, riippumattomille nuorille naisille...»
+
+»Ymmärrän, ymmärrän,» vastasi rouva, joka kiiruhti askeleitaan,
+ikäänkuin päästäkseen enempää kuulemasta.
+
+»Nyt, kun Napolille näyttää koittaneen rikkauden ajat», jatkoi nuori
+mies, joka oli päättänyt mennä asian pohjaan asti, »kun ne kaikki,
+jotka uskovat uusiin pankkihuoneisiin, ovat tulleet rikkaiksi ja
+pankkien pitäjät enemmän kuin rikkaiksi, on Talvipuutarha joka ilta
+iloisia vieraita tulvillaan. Siellä tuhlataan rahaa kasoittain! Ja
+teidänkin miehenne antoi kultakolikoittensa eilen illalla kimallella
+Lidia Gioian maalattujen silmäin edessä.»
+
+Rouva ei enää rohjennut sanoa mitään, mutta häpeän puna peitti hänen
+suloiset kasvonsa. He olivat saapuneet melkein hänen talolleen, kun
+hänessä heräsi uusi ajatus, joka aiheutti kysymyksen: »Onko minun
+mieheni näiden pankinpitäjäin kanssa tekemisissä?»
+
+»On, nähtävästi pankkiiri Costan kanssa.»
+
+»Ja asia on vaarallinen?»
+
+»Kuka sen voi tietää! Nykyään uskoo siihen koko maailma...»
+
+»Tiedän, sehän on yleinen hulluus.»
+
+»Niin, mutta siitä voisi myös tulla äkillinen mullistus».
+
+»Vaarallinen?»
+
+»Niin, jokainen rehellinen omatunto nousee sellaista suunnatonta
+keinottelemista vastaan...»
+
+»Ja te sanotte, että mieheni on vakavasti siihen sekaantunut?»
+
+»Siltä ainakin näyttää.»
+
+Rouva värähti inhosta, kulkiessaan alas portaita, jotka johtavat Corso
+Vittorio Emanuelelta discesa delle Colonne Cariatille. Päästyään alas
+käytävälle, pysähtyi hän, sanoakseen nuorukaiselle hyvästit.
+
+»Olette tosin minut tiedoillanne rauhoittanut,» sanoi hän, »mutta
+samalla tehnyt hyvin, hyvin surulliseksi.»
+
+»Siis teette puolisollenne sen mielihyvän, että olette hänen tähtensä
+mustasukkainen?»
+
+»En», vastasi hän varmasti; »en ole mustasukkainen, ainoastaan hyvin
+levoton noiden pankkiasiain, tuon vierailla rahoilla keinottelemisen
+tähden, jonka te sanotte niin vaaralliseksi. Tahdotteko nyt
+näyttää olevanne todellinen ystäväni?» lisäsi hän tuolla lempeällä
+äänensävyllä, joka nuorukaista hurmasi.
+
+»Käskekää minua!»
+
+»Auttakaa minua pelastamaan mieheni. Olen jo sanonut teille, että
+en ole mustasukkainen, mutta minä kuitenkin elän hänen talossaan ja
+minulla on hänen nimensä. Hänen häpeänsä olisi minunkin ja hänen
+onnettomuutensa koskisi minuakin. Koettakaa mahdollisimman tarkasti ja
+yksityiskohtia myöten tutkia tuota keinottelua; toimittakaa tutkinto,
+koettakaa paljastaa totuus kuin olisitte tutkintatuomari. Ja kun vakava
+vaara uhkaa, kaukaa tai läheltä, niin sanokaa se minulle vapaasti ja
+säälimättä.»
+
+»Sen tahdon tehdä», sanoi nuori mies täydellisesti voitettuna.
+
+»Sillä välin puhun mieheni kanssa. Joskus hän kuulee minua ja tällä
+kertaa aion puhua niin hartaasti, että toivon voivani hänet pelastaa.»
+
+»Te olette pyhimys», kuiskasi nuorukainen, »mutta en luule sen ihmeen
+teille onnistuvan.»
+
+»Luuletteko, että mieheni jo nyt on vaarassa?» kysyi hän pelästyneenä.
+
+»En tiedä», vastasi hänen saattajansa vältellen, »mutta olkaa
+vakuutettu, että otan siitä selvän, kuin koskisi asia ystävääni»,
+lisäsi hän katkerasti.
+
+Mutta nyt alkoi ihmisiä kulkea ohi, ja he tarkastelivat nuorta paria
+uteliain silmäyksin, kentiesi arvaten totuuden. Signora Eleonora oli
+saapunut aivan kotinsa luo, hänen ei tarvinnut enää muuta kuin kiertää
+giardino Cariatin kulmaus... Niin ojensi hän siis nuorukaiselle pienen,
+mustan, soman käsineen verhoaman kätensä, jota tämä hetkisen piti
+omassaan.
+
+»Voikaa hyvin», sanoi hän, »nyt minun täytyy mennä, kaikki katselevat
+meitä».
+
+»Mehän olemme koko ajan puhuneet _hänestä_...» vastasi nuori mies
+alakuloisena.
+
+»Se on meidän turvamme», sopersi hän; ja sentakia tuntuu minusta, kuin
+olisin vähemmän syyllinen. Voikaa hyvin, signor Paolo».
+
+»Sanokaa: näkemiin!»
+
+»Näkemiin... vaikkakaan en vielä tiedä, koska tapaamme.»
+
+»Heti kun minulla on tietoja.»
+
+Ja niin sanoen katsoi hän rakastettuaan niin hellästi silmiin, että
+tämä tunsi koko heikon sydämensä täyttyvän säälistä.
+
+»Miksi tekin illoin menette talvipuutarhaan?» kysyi rouva, hienosti
+hymyillen.
+
+»Ainoastaan ilahtuakseni...» vastasi mies, ilosta punastuen.
+
+»Mutta te olitte yksin, eikö niin?» kysyi hän suurimmalla
+luottamuksella.
+
+»Olin, rakas, ihan yksin», vastasi mies huumautuneena.
+
+»Ja nyt ette enää menekään sinne», sanoi signora, poistuessaan
+hurmaavasti hymyten.
+
+Hän näki keveän, tumman olennon kiiruhtavan pois nopein askelin ja
+katoavan kulman taa. Hänkin asui suunnattomassa palazzo Cariatissa, sen
+kolmannessa kerroksessa; signora asui toisessa. Mutta peläten tuhansia
+naapureita, jotka asuivat tuossa mehiläispesässä, ei hän rohjennut
+saattaa häntä ja samalla itse jäädä taloon, vaan hän lähti jälleen
+tielle, vieden vaistomaisesti huulilleen käden, joka oli pidellyt
+vaalean signora Eleonoran kättä.
+
+Palazzo Cariatin avarassa pylväskäytävässä tapasi signora Eleonora
+Triggiano naapurinsa, professori de Perutan, joka juuri oli menossa
+ulos tuntejansa antamaan. Rouva hymyili hyväntahtoisesti, sillä hän
+oli aina ystävällinen köyhälle, ahkeralle, aralle ja onnettomalle
+miehelle, jolle naisen hymyily oli erityisesti suuren arvoinen ja joka
+siksi aina tämän naisellisen hyvyyden lumoamana jäikin rouvan eteen
+seisomaan. Koska tänä aamuna oli hyvin kylmä, oli professori puettu
+avaraan, karkeaan, ruskeaan talviviittaan, jonka flanellivuori saattoi
+sen näyttämään hyvin paksulta, sekä lyhyihin, karkeisiin käsineisiin,
+joissa oli suunnattomat sormet. Kun hänen hattunsa vielä lisäksi,
+myöskin kylmän vuoksi, oli painettu syvään otsalle, oli hän sangen
+kummallisen näköinen, mutta pysähtyi kuitenkin, tapansa mukaan, rouvan
+eteen, vaihtaakseen hänen kanssaan pari sanaa: »Miten voitte, signora?»
+kysyi hän hätäilevän levottomalla osanotolla, kuin olisi toinen pitkän
+ajan ollut sairaana; oikeastaan oli se vain hämmentymisen peittämistä.
+
+»Kiitos, hyvin», vastasi rouva, »ja te, herra professori; olette aina
+ahkera?»
+
+»Olen. Ja se on minulle suuri lohdutus», lisäsi hän hajamielisenä,
+sillä hän olisi jälleen mielellään mennyt, mutta ei tiennyt, miten
+lopettaisi keskustelun.
+
+»Ja miten perheenne voi?» kysyi rouva kohteliaisuudesta, jotta jotain
+sanoisi.
+
+»Oi, kiitos», vastasi professori liikutettuna. »Eilen sain pitkän
+kirjeen kotoa. He kysyvät minulta... he tiedustelevat uusia
+pankkihuoneita», mutisi hän, vaipuen äkkiä ajatuksiinsa.
+
+»Hekin tietävät niistä? Sinne asti on huhu kulkenut?» kysyi rouva
+hämmästyneenä, voimatta estää äkillistä kalpenemistaan.
+
+»Siltä näyttää... maaseudullakin on siitä kuultu. Ja sitten...» lisäsi
+hän vaivalloisesti, »ovat maaseudun naiset niin uteliaita... he
+tahtoisivat tietää kaikki... ja luulevat, että me voimme kaikesta antaa
+tietoja...»
+
+»Mutta luultavasti aikovat hekin panna rahoja johonkin pankkiin?»
+lausui rouva hiukan kiihottuneella äänellä.
+
+»Oi, ei, sitä en luule», jatkoi professori hitaasti ja vaivalloisesti,
+kuin olisi hänellä pala kurkussa. »Heillä ei ole rahoja eivätkä voi
+saadakaan; tiedättehän, että olemme hyvin köyhiä».
+
+»Ehkä niin onkin parempi», sanoi rouva miettiväisenä. »Olette kai
+kuitenkin vastannut?»
+
+»Tietysti, heti. Olen kirjoittanut heille, etteivät nämä pankkihuoneet
+ole muuta kuin suoraa keinottelua, olen todistanut, etteivät voi muuta
+ollakaan. Mahtavat sitten ainakin olla varuillaan!»
+
+»Mutta, kuten sanotte, eihän heillä ole mitään — kadotettavaa?»
+
+»Silloin on kirjeeni muille varotuksena», tuumi professori, ja sanat
+tuntuivat pysähtyvän hampaiden taa.
+
+»Hyvästi, herra professori», sanoi rouva äkkiä, tullen kuolon
+kalpeaksi, kuin olisi jäinen kylmyys hänet vallannut.
+
+Professori katseli vielä, miten hän kulki pihan poikki ja alkoi nousta
+portaita. Sitten lähti hän työhönsä, ajatellen jälleen saamaansa
+kirjettä, jossa sisar niin tarkasti kyseli pankkihuoneista, paljaasta
+uteliaisuudesta, kuten hän kirjoitti, vain kuullakseen niistä jotain.
+Mutta veljestä, tuntui, kuin olisi kirjeestä huokunut sydämentuskaa.
+Eihän äidillä ja sisarella ollut pienintäkään omaisuutta; miksi siis
+tämä suuri uteliaisuus?
+
+Signora Eleonora Triggiano taas puolestaan tunsi koko surutaakkansa
+raskaana painona laskeutuvan sielulleen, hitaasti, ikäänkuin väsyneenä,
+noustessaan portaita ylös.
+
+Tuskin oli hän joutunut huoneustoonsa, kun palvelijatar antoi hänelle
+kirjelipun. Siinä oli muutama lyijykynällä kirjoitettu rivi, jonka
+hänen miehensä oli asemalta lähettänyt. Se kuului yksinkertaisesti:
+
+  »Rakas Eleonora!
+
+  Matkustan Costa pankin asioissa Salernoon; paljon rahoja
+  ansaittavissa. Kolmen, neljän päivän perästä olen jälleen kotona.
+  Näkemiin!
+
+  Carlo.»
+
+Ei yhtäkään sydämellistä sanaa hänelle, ei mitään muuta kuin
+pankkihuoneesta ja rahoista. Ja kentiesi ei hän ollut matkustanut
+yksinkään! Ehkä oli hänen mukanaan tuo nainen... miksi signor Paolo
+häntä kutsuikaan?... niin, Lidia Gioiaksi, joka varmaan oli valenimi.
+Hän viskasi pois hattunsa ja kaapunsa, välittämättä palvelustytöstä,
+joka kysyi, kattaisiko hän suuruspöydän. Rouva vaipui nojatuoliin,
+epätoivoisena painaen nyrkkiin puristettuja käsiään päin ohimoitansa
+ja silmiänsä. Hän ei enää ollut lemmenkade, hän oli puhunut totta
+Paolo Collemagnolle. Mutta hänen sieluansa painosti aavistus
+lähenevästä, turmiollisesta elämänkäänteestä, ja tällä hetkellä oli
+hän sellaisessa neuvottomuuden ja turvattomuuden tilassa, jossa meistä
+tuntuu, kuin horjuisi pohja jalkaimme alla ja kuin kiusattu sydän
+parka turhaan etsisi pelastusrengastansa. Hän oli yksin. Rehellisellä
+ja vilpittömällä mielellä oli hän uskonut elämänsä miehensä, Carlo
+Triggianon käsiin; tämä ei kuitenkaan osannut pitää hänen sydäntään
+arvossa ja oli todellisuudessa jo eronnut vaimostaan, vaikka he lain
+ja ihmisten edessä vielä olivat erottamattomasti yhdistetyt. Hänellä
+ei ollut lapsia, ei sukulaisia eikä ystäviä muita kuin yksi ainoa,
+Paolo Collemagno. Mutta tämähän ei tuntenut häntä kohtaan ainoastaan
+ystävyyttä, vaan rakkautta! Tuo nuorukainen oli häntä rakastanut
+jo kaksi vuotta lohduttamattomalla, toivottomalla, intohimoisella
+rakkaudella, ja kun hän ajatteli hyvää nuorukaisparkaa, jonka elämän
+tarkotuksena ja päämääränä hän oli, aukeni hänestä tiellensä toinenkin
+kuilu. Hän oli todella puhdas ja hyvä, hän inhosi pahaa ja syntiä;
+mutta kuinka usein oli hänen vastustuksensa muuttunut sääliksi, niin
+sääliksi, sääliksi! Mutta kuka sääli häntä, yksinäistä ja hyljättyä?
+Siinä hän makasi kylmän, harmaan talvipäivän hämärässä, äänettömän
+huoneensa hiljaisuudessa. Ja koko hänen kotinsa oli hiljainen ja
+äänetön kuin koko suunnaton palazzo Cariatikin, joka kolmekerroksisena
+kohosi Corson varrella ja kuusikerroksisena komeili via della
+Concordialle päin. Siinä oli kaksi isoa porraskäytävää, kolmet
+pienet portaat, kahdet palvelijoita varten, sekä kaksikymmentäneljä
+pienempää ja suurempaa huoneustoa. Mikä yksinäisyys! Ja missä oli
+sillä aikaa hänen miehensä? Salernossa, ajamassa noita kauheita
+asioita, jotka täyttivät hänet pelolla ja mahdollisesti riistivät
+hänen miehensä kunnian; Salernossa, tuon maalatun naisen, tuon Lidia
+Gioian seurassa, joka tyytyväisenä käytti väärin voitettua kultaa.
+Oi, tätä yksinäisyyttä! Mutta missä oli sitten Paolo Collemagno?
+Varmaan ei kaukana hänestä, huoneessaan kolmannessa kerroksessa, jossa
+hän ehkä juuri kirjoitti hänelle yhtä noista syvästi tunteellisista
+kirjeistä, joihin hän ei koskaan vastannut, mutta joita hän ei säälistä
+hennonut kieltäytyä ottamasta. Vai ajatteliko hän ehkä hänen palavaa
+rukoustansa miehensä pelastamiseksi ja pani toimeen tutkimuksia? Mutta
+eikö Paolo tälläkin osottanut rakkauttaan, niin jaloa, sankarillista
+rakkautta, että hän tunsi itsensä liikutetuksi syvimmässä sydämessään
+ja kiitollisuuden vahvain siteitten sitomaksi? Mutta ei häntäkään,
+jota hän intohimoisesti rakasti ja joka epäilemättä olisi rientänyt
+hänen luokseen ainiaaksi... ei Paolo Collemagnoakaan hän saanut kutsua.
+Hänestä oli yksinäisyys hyve, tuon miehen seura syntiä. Yksin, yksin,
+yksin!
+
+Ja kun palvelustyttö ilmoitti, että donna Concettina, rukoileva sisar,
+halusi puhua hänen kanssaan, ei hän lähettänyt tätä pois, jotta ei
+enää olisi yksin, vaan pääsisi omasta epätoivostaan ja tuskallisista
+ajatuksistaan. Hän tuskin tunsi donna Concettinaa, rukoilevaa sisarta,
+joksi häntä kutsuttiin, hän oli hänet naapurinaan vain pari kertaa
+tavannut, sillä donna Concettina asui toisen kerroksen kolmannessa
+porraskäytävässä. Hän kävi aina köyhästi puettuna, hiljaisena,
+alasluoduin silmin ja niin hiljaisin askelin, kuin olisi hänellä
+huopa-anturat kengissään. Niin astui hän nytkin varovasti sisälle,
+puettuna mustaan villapukuun, mustaan kaapuun ja mustaan, leuvan alle
+solmittuun suruhattuun. Kellertävissä käsissään piteli hän, kylmästä
+huolimatta, vanhanaikuista, kudottua työlaukkua, jonka päällä komeili
+kiekuva kukko mitä haljastuneimman värisenä.
+
+Rukoilija-sisaren, donna Concettinan, kasvot olivat kauttaaltaan
+vahankeltaiset, ikäänkuin ei hänen suonissaan olisi virrannut
+pisaraakaan verta, ohuet huulet olivat tuskin vaaleanpunaiset ja hiukan
+tummahkot silmäluomet peittivät aina viekkaan katseen.
+
+»Kiitetty olkoon Jeesus ja pyhä neitsyt!» tervehti hän hiljaisella
+äänellä.
+
+»Aina ja ijankaikkisesti», vastasi signora Eleonora, joka tunsi kaavan.
+
+»Ehkä häiritsen?» kysyi rukoilija-sisar, katsellen ympärilleen ja
+ristiten vahanväriset kätensä työpussin ympäri.
+
+»Ette ensinkään», vastasi signora Eleonora, joka mielellään tahtoi
+paeta synkkiä ajatuksiaan.
+
+»Te voisitte tehdä minulle hyvän työn», sopersi donna Concettina.
+
+»Mielelläni, voimaini mukaan», vastasi signora Eleonora, joka ei ollut
+erittäin rikas, mutta aina hänen kätensä olivat valmiit antamaan
+jotakin köyhille.
+
+»Tiesinhän, että te olette hyvä hengetär ja hurskas sielu, joka
+ette sitä minulta kiellä. Pidän sitä aina minulle erittäin suurena
+suosionosotuksena.»
+
+»Puhukaa peittelemättä», vastasi vaalea rouva kärsivällisenä,
+näyttämättä vastenmielisyyttään pitkiin esipuheisiin.
+
+»Tahdon sanoa teille, että me, äitini ja minä, olemme niin rutiköyhiä,
+että tuskin voisimme elää, jollemme paikkaisi silkkisukkia ja kutoisi
+pitsejä, hiukan ansaitaksemme. Voi, rouvaseni, kuinka vaikeata, kuinka
+kovaa on elämä, kun tahtoo elättää itsensä rehellisesti!» lisäsi hän
+huokaisten, ikäänkuin hänen olisi täytynyt kestää mitä vaikeimpia
+sieluntaisteluita, joissa hänen siveytensä olisi ollut lähellä
+haaksirikkoa.
+
+»Niin, se on vaikeata», vastasi signora Eleonora, syvään huoaten.
+
+»Kenellä meistä ei olisi koetuksia kestettävänä!» alkoi rukoilija
+uudestaan, tutkivasti vilkaisten Eleonoran kauniita kasvoja. »Elämä on
+alituista taistelua. Yhdellä on enemmän, toisella vähemmän kärsittävää,
+mutta kaikkien täytyy taistella. Äitini ja minä olemme koko ikämme
+saaneet kärsiä. Vasta nyt näkyy toivon välke pilkoittavan...»
+
+»Kuinka niin?» kysyi signora Eleonora hajamielisenä, sillä häntä
+ikävystytti tämä intoileva puhe, joka ei auttanut häntä surujansa
+unohtamaan.
+
+»Uusien pankkihuoneitten avulla», mutisi rukoilijasisar, antaen
+katseensa vielä kerran tutkivasti kiertää huonetta.
+
+»Pankkihuoneitten?» huudahti Eleonora, suuresti hämmästyen.
+
+»Niin. Koko maailmahan käyttää hyväkseen tätä kultasadetta, tätä
+mannaa, jonka Herra antaa sataa taivaasta! Se on todellinen Jumalan
+siunaus, joka nyt vuotaa Napolin yli ja jota se synteinsä tähden ei
+totisesti olisi ansainnut. Miksi emme mekin köyhyydessämme saisi
+osaamme siitä? Emmekö mekin ole Jumalan lapsia? Emmekö mekin ansaitse
+niin monien kärsimyksien jälkeen lohdutusta?»
+
+»Mutta kuinka?» kysyi Eleonora vielä kerran, yhä enemmän hämmästyen.
+
+»Tietysti», jatkoi rukoileva sisar, huomaamatta kysymystä, »olen
+jo kysynyt neuvoa hurskaalta papiltamme, don Teofilolta. Äitini ja
+minä emme koskaan tee mitään, kuulematta ensin hänen mieltään. Hyvä
+pastorimme kuunteli minua kärsivällisesti, kun kerroin hänelle hätämme,
+ja sanoi sitten, ettei ollut Jumalan tahtoa vastaan, mitä aioin tehdä.
+Eihän lehtikään liiku ilman, että Herra niin tahtoo! Siis ei ole mikään
+synti, jos käytämme hyväksemme pankkihuoneita, joiden Jumala antaa olla
+olemassa.»
+
+»Mutta mitenkä sitten?» kysyi Eleonora kolmannen kerran mitä suurimman
+hämmästyksen valtaamana.
+
+»Olen tullut luoksenne», jatkoi rukoilija-sisar yhä, osottaen
+viittauksella, että hän nyt tuli asiaan, »koska puolisonne, don Carlo,
+on pankkiiri signor Costan, tuon Napolin hyväntekijän, läheinen ystävä;
+signor Carlo voisi tehdä paljon meidän puolestamme. Tahdotteko te,
+hänen vaimonsa, pyytää sitä?»
+
+»Ette vielä ole minulle sanonut, mitä toivotte pankkiiri Costalta.
+Mieheni... niin, luulen tosin ... että hän tuntee hänet...»
+
+»Tunteeko hänet! Hänhän on kerääjä...»
+
+»Mikä hän on?»
+
+»Kerääjä.»
+
+Tämä outo sana tuotti signora Eleonoralle ikäänkuin piston sydämeen.
+Mutta hän ei sanonut mitään, rukoilija-sisaren pistäessä kätensä
+työpussiin ja kaivellessa sitä, etsien jotain. Signora Eleonora
+odotti, että nyt ilmestyisi anomuskirje, jossa donna Concettina
+omassa ja äitinsä nimessä pyytäisi pientä lahjaa suurelta pankkiiri
+Costalta. Mutta eipä ilmaantunutkaan mikään pitkinpäin taitettu paperi,
+jollaisille Napolissa tavallisesti anomuskirjeet kirjoitettiin, vaan
+sen sijaan keltainen, todellakin keltainen pergamenttilompakko, joka
+oli useasta paikasta rikki ja sidottu kiinni käärenauhoilla.
+
+Rukoileva sisar piteli sitä hartaan liikutuksen valtaamana kuin pyhää
+esinettä, asetti sen sitten, pudotettuaan työpussin lattialle, jossa
+se näytti valkoiselta rääsyltä, polvilleen ja avasi sen. Luoden
+kissamaisen viekkaan katseen ympärilleen, sanoi hän: »Me tahtoisimme
+panna pienet säästömme talteen pankkihuone Costaan.»
+
+»Ah!» huudahti Eleonora, rajattomasti ihmetellen.
+
+»Se on hyvin pieni, kolmenkymmenen vuoden kuluessa tuskalla ja
+kieltäymyksillä koottu summa. Tosin meillä silloin tällöin on ollut
+tilaisuus lainata ystävillemme pieniä summia ja siitä on meitä
+palkittu. Mutta ajat ovat niin huonoja, rouvaseni», lisäsi hän
+huokaisten, »ettemme siitä huolimatta ole milloinkaan voineet vuodessa
+saada enempää kuin viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia. Nyt, kun
+Costa maksaa viisitoista ja kahdeksantoista prosenttia kuukaudessa,
+ymmärrätte, että olemme vaatineet vähät rahamme takaisin velallisilta.
+Siitä on ollut vaivaa. Kuinka monta rukousta olemmekaan sen tähden
+kohottaneet taivaalle! On niin tavattoman itsepäisiä velallisia, jotka
+tosin maksavat korot, mutta eivät millään ehdolla tahdo maksaa pääomaa!
+Mutta taivaallinen isäni ja eräs hurskassieluinen oikeudenpalvelija
+ovat auttaneet minua, sillä ei ole toista, joka niin osaisi yhdistää
+hurskauden ja tarkkuuden kuin Gaetano Falcone. Lyhyesti, olen
+vihdoinkin saanut kaikki kootuksi ja olen tuonut rahat mukanani,
+keskusteltuani papin kanssa vakavasti, ja toivon, että te annatte ne
+miehellenne.»
+
+Puhuessaan laski hän hitaasti seteli seteliltä rahojansa. Mutta
+Eleonora oli uudestaan joutunut sydäntuskansa valtaan, sillä hänestä
+tuntui, kuin olisivat nuo häpeälliset korot punoneet hänen ympärilleen
+verkon, joka veti hänet häviöön.
+
+»Kuinka suureksi summa nousee?» kysyi hän koneellisesti, luullen, että
+oli kysymys muutamasta sadasta lirasta.
+
+»Valitettavasti on se hyvin pieni vain», sanoi rukoileva sisar,
+mutisten luvun toisensa jälkeen, ja signora Eleonora peitti kädellä
+silmänsä, ikäänkuin päästäkseen näkemästä kauhistavaa näytelmää,
+ja odotti kärsivällisenä. Ja kesti melkoisen ajan, ennenkuin
+rukoilija-sisar, vihdoinkin päätettyään laskemisen, kääri setelinsä
+tukkuun, jonka ojensi vaalealle Signoralle, ja sanoi muitta mutkitta:
+»Siinä on neljätuhatta liraa.»
+
+»Mitä?»
+
+»Neljätuhatta liraa», toisti hän.
+
+»Jotka ovat teidän?»
+
+»Meidän säästöjämme.»
+
+»Ja te aiotte sijoittaa ne pankkiin?»
+
+»Niin, mutta me aiomme erityisenä suosionosotuksena pyytää
+kaksikymmentä prosenttia kuukaudessa.»
+
+»Erityisenä suosionosotuksena...?»
+
+»Teidän puolisonne voi osottaa meille sen suosion. Mitäpä Costalle
+merkitsee joko kahdeksantoista tai kaksikymmentä prosenttia? Hänelle,
+joka ansaitsee niin paljon, on se ihan sama.»
+
+»Keneltä siis luulette hänen niin paljon saavan?»
+
+»Ettekö sitä tiedä? Teidän oma miehennehän sen on meille sanonut. Rahat
+tulevat Franceschiellolta.»
+
+»Keneltä, Franceschiellolta?»
+
+»Frans toiselta, bourbonilaiselta. Hän tahtoo napolilaisilleen
+osottaa suosiotansa; ja sitten, kun hän on tehnyt meille hyvää
+ylenmäärin, tulee hän itse takaisin, ja kaikki ottavat hänet avosylin
+vastaan. Oletteko jo kuullut laulun, joka aiotaan Franceschiellon
+tervetuliaisiksi laulaa?»
+
+»Enhän tiedä mistään», vastasi signora synkän epätoivoisena.
+
+»Arapite port' e ffeneste ca chill' amiso è teste.» [Avatkaa ovet
+ja akkunat, sillä ystävänne jo saapuu. Suomentaja.] Se merkitsee,
+että iloitsemme, kun bourbonilainen jälleen tulee. Mutta me vaadimme
+kaksikymmentä prosenttia, ymmärrättekö? Äiti ja minä olemme jo
+laskeneet monen kuukauden tulot.»
+
+»Tässä ovat rahat», jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, ojentaen
+signora Eleonoralle jälleen setelitukkua. »Mutta... ymmärrättehän?
+Kaksikymmentä prosenttia! Muuten pidämme nuo muutamat liramme ja
+käytämme ne muuhun.»
+
+»Pitäkää ne»; sanoi signora Eleonora kylmästi.
+
+»Kuinka?»
+
+»Minä en ota niitä.»
+
+»Miksi ette? Siksikö, että vaadimme kaksikymmentä prosenttia
+kahdeksantoista sijasta. Voi, rouva, hyvä rouva, mehän olemme niin
+köyhiä ja eläminen on niin vaikeata! Vakuutan teille, että jollei
+minulla olisi vanhaa äitiäni, en välittäisi siitä ensinkään; mutta
+kun jo on niin köyhä, täytyy tehdä parhaansa, jottei enää köyhtyisi
+enempää. Olemme tehneet laskumme; me tarvitsemme juuri kaksikymmentä
+prosenttia, siitä emme mitenkään voi luopua.»
+
+»Voitte tehdä miten tahdotte, donna Concettina, mutta minä en voi
+rahojanne ottaa.»
+
+»Ja miksi ette?»
+
+»Koska en tiedä mitään noista pankkihuoneista, enkä tahdokaan tietää,
+en nyt... enkä koskaan.»
+
+»Oletteko sitten mitään panneet niihin?»
+
+»Minä? En», lisäsi signora jäisellä äänellä. »Mutta pidän parempana
+olla sekautumatta raha-asioihin.»
+
+»Miksi ette sitten salli minun puhua miehenne kanssa?»
+
+»Hän ei ole kotona. Hän on Salernossa.»
+
+»Tuleeko hän pian takaisin?»
+
+»En tiedä. Ehkä parin, kolmen päivän perästä.»
+
+»Niin odotan häntä, vaikka olenkin hyvin pahoillani, kun menetän
+kaikilta näiltä päiviltä korot. Me olemme köyhiä ihmisiä,
+ymmärrättehän?»
+
+»Miksi ette itse vie rahojanne Costaan?»
+
+»Siellä, kuten muissakin pankeissa, on sellainen tungos! Tietysti! Kuka
+ei käyttäisi hyväkseen Jumalan siunausta? Mutta minä kainostelen niin
+suuria ihmisjoukkoja. Ja sitten, ei minulle korkoja ylennetä, kun en
+ole tunnettu. Odotan siis mieluummin teidän miestänne.»
+
+»Oletteko sitten niin varma, että hän tekee teille tämän palveluksen?»
+
+»Olen tietysti», vastasi rukoilija-sisar riemuiten. »Hänhän on jo
+monta aikaa puhunut minulle siitä aina, kun olemme portaissa tavanneet
+toisemme, ja neuvonut minua panemaan omiani ja ystäväini rahoja
+pankkiin.»
+
+»Hyvä on», vastasi signora Eleonora, kohauttaen olkapäitään, kuin
+pudistaakseen taakan päähänsä. »Odottakaa häntä.»
+
+»Säilytättekö salaisuuteni?» kysyi rukoilija-sisar, pistäessään
+rahojaan takaisin kellastuneeseen lompakkoon. »En tahtoisi, että tässä
+talossa tiedettäisiin meidän pienistä säästöistämme! On niin paljon
+pahoja ihmisiä! Ja näinä parina päivänä voisi tapahtua varkaus. Me
+naiset asumme ihan yksin. Siksi pyydän hartaasti, ettette puhu mitään.»
+
+»En näe ketään, enkä puhu tästä kenellekään mitään.»
+
+»Madonna tietänne valaiskoon», sanoi rukoileva sisar, nousten
+lähteäkseen.
+
+»Pyhä neitsyt olkoon kanssanne», vastasi signora Eleonora hurskaasti.
+
+Kun hän jälleen oli yksin, tunsi hän itsensä kuin huumautuneeksi.
+Palvelijatar tuli uudestaan sisälle kysyäkseen, halusiko rouva syödä
+välisuuruksensa; oli tullut myöhäinen ja tytöllä näytti olevan
+kiire. Niin lähti siis vaalea rouva väsyneenä ja uupuneena autioon
+ruokahuoneeseen, syödäkseen siellä yksin ja kiireisesti, palvelijan
+hätäisesti palvellessa.
+
+Vähän ajan kuluttua kysyi tämä: »Salliiko rouva minun mennä ulos
+syömisen jälkeen!»
+
+»Kyllä, mutta tulkaa pian takaisin, sillä minä olen yksin.»
+
+»Kaksi tai kolme tuntia tarvitsisin», sanoi tyttö, tuoden kahvia.
+»Minulla on kaksi hyvin tärkeätä asiaa.» Ja tavasta, millä hän rouvaa
+katseli, näki, että hän olisi mielellään sanonut kaikki. Tämä nousi,
+mennäkseen takaisin saliin, antaen tytölle silmillään merkin jatkaa.
+Hänellehän oli kaikki tervetullutta, mikä saattoi hänet pakenemaan
+ajatuksiansa ja vaipumaan täydellisen unohtamisen ja huumauksen tilaan.
+
+»Teidän armonne tietää, että aion mennä naimisiin parin kuukauden
+perästä ja että saatoin säästöjeni ja kaikkien rouvan antamien lahjojen
+avulla hankkia itselleni liinavaatteita, koristuksia ja hiukan
+vaskiastioitakin keittiötä varten. Sulhaseni Totonno on myöskin tehnyt
+ostoksia, ja niin ei meille ole jäänyt soldoakaan, [1 soldo — 5 penniä.
+Suomentaja.] jolla voisimme häitä viettää.»
+
+»Annan teille hiukan siihen tarkotukseen», sanoi rouva, katsellen
+hajamielisenä erään ranskalaisen romaanin päällyspaperia.
+
+»Armollinen rouva on niin hyvä!» vastasi palvelijatar liikutettuna.
+»Mutta me tarvitsemme melkoisen summan, meidän pitää maksaa kolmen
+kuukauden vuokra ja muita sellaisia menoja. Siksi päätimme eilen
+Totonnon kanssa viedä panttilainastoon liinavaatteemme, koristeet,
+vaskikalut, lyhyesti kaiken, mitä voi pantata. Siellä annamme niiden
+olla kolme kuukautta ja sijoitamme kaiken, mitä niistä saamme,
+pankkiin. Kolmessa kuukaudessa, rouva kulta, kasvaa se meidän
+laskujemme mukaan melkein kaksinkertaiseksi; siinäpä todellinen ilo.
+Esimerkiksi, jos saamme kolmesataa liraa panttilainastosta... niin
+kasvaa se meille kolmessa kuukaudessa korkoa satakahdeksankymmentä
+liraa. Sitten lunastamme panttiin pannut tavarat ja meille jää
+satakahdeksankymmentä liraa. Oi, Totonno ja minä olemme kaiken niin
+hyvin laskeneet.»
+
+»Raffaella parka!» huokasi signora Eleonora hiljaa.
+
+»Mitä, minäkö? Ei se ole säälittävä, jolla on omaisuutta ja terveys; ja
+nyt, kun meillä on uudet pankkihuoneet, ei kukaan ole köyhä, rouvaseni.»
+
+Rouva painoi päänsä alas, alkaen lukea.
+
+»Annatteko minulle kolme tuntia aikaa, armollinen rouva? Meidän täytyy
+ensin mennä panttilainastoon ja sitten pankkiin. Panttilainastossa on
+aina paljon ihmisiä, sillä kaikki tahtovat viedä rahoja pankkiin ja
+panttaavat siksi kaikki, mitä heillä on. Me annamme kauniit villaiset
+sänkyvaatteemmekin, jotta summa tulisi suuremmaksi. Portinvartia on
+pantannut aito hopeaisen pyhän Genovieffankin, niin että on todella
+synti...»
+
+»Menkäähän jo, menkää, Rafaella parka!» mutisi hänen emäntänsä hiljaa.
+
+»Ettekö tarvitse mitään?»
+
+»En mitään.»
+
+»Hyvästi, armollinen rouva.»
+
+»Näkemiin.»
+
+Ja niin oli hän jälleen yksin. Hänen tuskiensa katkeruus oli kuitenkin
+vähentynyt. Hän ajatteli, tuntematta erityistä tuskaa, että oli kuin
+olisi hän ollut mukana haaksirikossa ja kärsinyt sen kaikki kauhut
+Hän oli mielessään tuntenut häviämisen katkeran toivottomuuden ja
+kuolemankamppauksen, aaltojen lyödessä hänen ylitsensä ja vetäessä
+hänet mukanaan syvyyteen. Mutta nyt oli tuo kamala silmänräpäys ohitse.
+Hän oli hukkunut. Hänestä tuntui kuin hän makaisi äärettömän meren
+pohjalla, hiekalla ja levillä leväten, ja nukkuisi vienosti, suloisessa
+hervottomuudessa, jonka tuollainen kamppailu tuottaa. Hän huomasi
+olevansa auttamattomasti hukkunut, tunsi voimansa perikadon tykkänään
+uuvuttamiksi, suunnattomain vesimääräin painaessa hänen ruumistaan ja
+päätään. Mitä hän enää voi tehdä? Hänhän oli hukkunut. Kaikki oli häntä
+vastaan noussut kovana kohtalona ja tämä kohtalo oli yllättänyt hänet,
+heikon naisen, ja voittanut jo ennen taistelua; eikä kuolinhetken
+katkerasta surusta ollut jäänyt muuta jälelle kuin alakuloinen valitus
+kaiken sen tähden, mitä hän oli ympäristöstään ja itsestään kadottanut.
+Hänen suloiset kasvonsa erottautuivat kalpeina synkkää taustaa vastaan;
+hän oli puettu pumpuliseen pukuun, jota vyö piti koossa, ja hän liikkui
+elottomana, aavemaisena makuuhuoneensa parvekkeella, josta näki palazzo
+Cariatin puutarhaan.
+
+Rakennuksen vastapäisessä osassa näkyi eräästä akkunasta Paolo
+Collemagnon uskolliset, hellät kasvot. Hymyiltyään heikosti toisilleen,
+katselivat he aivan ajatuksiinsa vajonneina, puhumatta, liikkumatta,
+toisiaan. Tunnit kuluivat, päivä läheni loppuaan, ja yhä seisoi
+akkunansa ääressä maailman unohtanut ja hyljätty Eleonora Triggiano.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Viimeinen viikko ennen joulua oli tänä vuonna erittäin lämmin. Ankara
+pohjatuuli, joka joulukuun alussa oli raivonnut Napolin kaduilla,
+tehden napolilaiset, jotka eivät siedä kylmää, hyvin onnettomiksi —
+kolea pohjatuuli, joka saa huulet kalpeiksi ja silmät punaisiksi,
+hiljeni, ja vieno scirocco-tuuli sulki helmaansa kaupungin, jolle tämä
+tuuli on kaikki kaikessa. Pelkäsivätkö ehkä sade ja suuri kylmyys
+köyhäin, varsinkin katukauppiaitten, rukouksia, sillä nämä, jotka
+kaupitsivat kaikkia mahdollisia tavaroita, pelkäsivät tänä ilon
+viikkona yhtä paljon kumpaakin. He olivat suorittaneet kynttilä-uhrin,
+jotta tulisi kaunis ilma ja ihmiset lähtisivät kotoaan ja ostaisivat,
+mitä suurella torilla oli saatavana.
+
+Sama on asian laita pääsiäisenkin edellisellä viikolla; silmät
+katsovat kohti korkeutta, kuuluu huokailemista ja rukouksia, vieläpä
+epäitsekkäidenkin puolelta, että päivä paistaisi, sillä kaikki
+tietävät, että nämä viikot ovat köyhille tärkeät, silloin kaikki
+auttavat ja ostavat. Puolivarakkaillakin on, niin ihmeelliseltä kuin
+se tuntuneekin, näissä tilaisuuksissa suurehkoja summia tuhlata. Tänä
+vuonna oli se todellakin rahvaan mielestä ollut Kristus-lapsi, joka
+taivaallisessa armossaan oli muuttanut pohjatuulen sciroccoksi ja siten
+tehnyt mahdolliseksi, että koko Napoli oli muuttunut markkinapaikaksi.
+Markkinain melu oli jo alkanut ja nousi nyt alemmista kaupunginosista
+ylöspäin aina Toledokadulle asti, missä se muuttui melkeinpä
+sietämättömäksi, koska sinne olivat sadat kauppiaat pystyttäneet
+kojunsa. Toledokadulta nousi melu vielä ylemmäksi aina Corso Vittorio
+Emanuelelle ja viheriäisille kummuille, niin että koko kaupunki oli
+täynnä korviasärkevää humua, ikäänkuin Vesuvio olisi kumean äänensä
+nostanut pauhaamaan.
+
+Eleonora Triggiano pysyi, niin kauan kuin kadut olivat jään peittämät,
+yksin kotona. Uunissa paloi tuli, ja hehkuvan hiilloksen kuumuus
+nukutti hänet alakuloisen velttouden tilaan, joka yhä enemmän sai hänet
+valtoihinsa. Hänen miehensä oli palannut Salernosta ja oli entistään
+iloisempi ja puheliaampi, hyvätuulisena polttaen ja lörpötellen
+lakkaamatta. Mutta hänen vaimonsa kalpeat, miettivät kasvot vaivasivat
+häntä. Hän oli tuonut mukanaan parin ihmeen kauniita ja kallisarvoisia
+jalokivikorvarenkaita, jotka Eleonora otti väsyneesti hymyillen,
+pitääkseen niitä tuskin puolta päivää. Kaksi kertaa oli hän ehdottanut
+huvimatkaa Sorrentoon, jossa talvisin oli tapana käydä, mutta Eleonora
+oli molemmilla kerroilla kieltäytynyt, syyttäen pahoinvointia ja
+kylmyyttä.
+
+Oikeastaan antoi hän vaimonsa mielellään olla yksin ja osotti hänelle
+kohteliaisuutta vain päästäkseen omantunnontuskista, jotka häntä joskus
+vaivasivat. Mutta kun hän näki Eleonoran ikävänä ja oikullisena, jätti
+hän kodin paperossi hampaissa ja iloisesti hyräillen laulunpätkää.
+Kaksi kertaa oli hän ollut koko yön poissa ja kolmannella kerralla
+ei hän enää katsonut maksavan vaivaa pyytää anteeksi ja koettaa
+selitellä poissaoloaan, kuten siihen asti. Eleonora pudisti päätään
+ja vaipui jälleen surkeaan mietiskelyyn, viettäen pitkiä aikoja
+polttavan tulen loimussa. Ei hän käynyt enää ulkonakaan eikä ollut
+nähnyt Paolo Collemagnoa; hän tahtoi karttaa häntä, sillä vaikka he
+vain kadulla tapasivat, jäi hänen sydämeensä kuitenkin kummallinen
+heikkous. Ainoastaan kun hän istui pienessä nojatuolissaan ikkunansa
+ääressä ja oli lukevinaan, suuntasi hän silmänsä kirjasta kalpeihin
+kasvoihin, jotka näkyivät kolmannen kerroksen akkunassa ikävöivinä
+ja epätoivoisina. Ja illoin, kun hänen puolisonsa söi illallista
+Talvipuutarhassa tai oli Lidia Gioian kanssa sekalaisessa seurassa
+San Carlossa [Kuuluisa varieteeteatteri, josta Matilde Serao laajalti
+kertoo äskettäin suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan »La Ballerina»
+(Tanssijatar). Suomentaja.], luki hän pitkiä kirjeitä, joita joka päivä
+sai, sillä hän ei voinut kieltäytyä näiden kirjeiden lukemisesta eikä
+ystävänsä äänettömästä katselemisesta. Mutta hänen verettömät kasvonsa
+kalpenivat päivä päivältä ja mustat reunat silmien alla puhuivat
+unettomista öistä.
+
+Mutta sinä päivänä, jona scirocco otti Napolin hellään helmaansa,
+sammutti Raffaella tulen uunista ja avasi ovet parvekkeelle. Kun
+Eleonora Triggiano nousi vuoteeltaan, räpytteli hän silmiään suloisen
+päivänpaisteen häikäisemänä. Nyt, auringon paistaessa kirkkaasti ja
+lämpimästi akkunoihin ja kun kadulta vielä tunki iloinen melu hänen
+korviinsa, ei hän voinut, kuten muulloin, vetäytyä hämärään nurkkaan
+huoneessaan, selaillakseen puolinukkuneessa tilassa jotain kirjaa tai
+miettiäkseen. Tylsä hitaus, jonka vallassa hän oli, väisti sinisen
+kevättaivaan iloisuutta ja kirkasta päivänpaistetta, sillä ne, ne
+lopultakin poistavat kaikki napolilaisen tuskat.
+
+»Eikö rouva aio lähteä ostoksille? kysyi Raffaella, hankkien itselleen
+hommaamista hänen lähellään.
+
+»Ei minulla ole mitään ostettavaa», vastasi emäntä epävarmasti.
+
+»Oi, menkää kuitenkin, rouva hyvä, vaikkapa vain armeliaisuudesta!»
+sanoi tyttö, mennen noutamaan uutta pukua, jonka ompelija oli tuonut
+jo neljätoista päivää sitten, mutta jota rouva ei tylsyydessään ollut
+tahtonut pitää.
+
+Hän oli oikein sievä tuossa tummansinisessä verkapuvussa, joka oli
+koristettu kapeilla hopeareunuksilla ja johon kuului pieni takki
+suurine, taiteellisine nappeineen. Koko puku teki hänet vielä
+tavallista nuoremman näköiseksi. Suuren, tummansinisen huopahatun
+reunan yli riippui vanhan ranskalaisen kuosin mukaan suuri sulkatöyhtö
+vaaleille, kiiltäville hiuksille, jotka olivat kootut paksuun solmuun
+niskaan; leveät hatun reunat varjostivat suloisia kasvoja. Raffaella
+ojensi hänelle puuhkan, kukkaron, nimikorttitaskun ja valkoisen
+nenäliinan ja mutisi tuolla napolilaiselle ominaisella nöyrällä
+tuttavallisuudella, jota voisi pitää hävittömyytenä, jollei tietäisi
+sen olevan hyväntahtoisuutta: »Kun rouvalla nyt olisi tuollainen
+pieni, tuollainen... niin rouva ostaisi leikkikaluja ja vahasta tehdyn
+Kristuslapsen.»
+
+»Älkää viitsikö puhua tuollaisista, Raffaella», sanoi hänen emäntänsä
+hiljaa, napittaessaan käsineitään.
+
+»Se ei ollut Jumalan tahto ...» lisäsi Raffaella, jota ei voinut estää
+viimeistä ajatustaan ilmi tuomasta.
+
+Niin lähti Eleonora Triggiano ensi kerran kahteen viikkoon hitaasti
+kotoansa. Mutta hän kulki ilman päämäärää tai tarkotusta, sillä ei
+hänellä ollut mitään tekemistä, ja siksi kulki hän koneellisesti. Corso
+Vittorio Emanuelea ylöspäin pieneen San Pasqualen luostarin kirkkoon,
+jossa hän tavallisesti kävi rukoilemassa. Corsollakin oli jo melkoisen
+vilkasta; kaikkialla näkyi kojuissaan puuhailevia ruokakauppiaita,
+joilla oli suuret varastot makkaroita, kurkkuja ja mitä erilaatuisimpia
+juustoja; vihannes- ja hedelmäkauppiaat taasen olivat asettaneet
+omena- ja päärynäkoppansa pitkin koko sivukäytävää. Siellä kohosi
+appelsinipyramideja, mandariniröykkiöitä sekä kokonaisia valkokaali-,
+parsa-, talvisalaati- ja naurisvuoria, kaikki niin tuoreita ja
+viheriäisiä, että oikein silmää ilahuttivat. Myyminen ja tinkiminen
+oli juuri alkanut, ja jotta pääsisi hiukankin häiritsemättä eteenpäin,
+huomasi signora Eleonora parhaaksi jättää sivukäytävän ja kulkea
+keskellä katua kirkolle, jossa hän toivoi löytävänsä yksinäisyyttä,
+alakuloista hiljaisuutta, joka soveltui hänen sydämensä toivottomaan
+välinpitämättömyyteen. Mutta kirkossa oli joulun kunniaksi kiillotettu
+hopeakalut kiiltäviksi, oli hankittu uusi punainen messukirja ja
+alttarin tavallinen valkea liina oli vaihdettu erittäin hienoon,
+pitsitettyyn; niin, vanhat maljakotkin oli lukkari puhdistanut tomusta
+ja niissä oli raikkaita ruusuja. Kirkossa oli juuri nyt rukoilijoita,
+ja signora Eleonora polvistui nöyränä tummalle puupenkille, köyhäin
+paikalle, sillä heillä ei ole maksaa soldoa, jolla saisivat
+olki-astimen.
+
+Hän koetti koota ajatuksensa ja rukoilla, mutta entistä enemmän
+piinasi hänen sieluansa tuo kamala epätoivo, joka oli saattanut hänet
+tunnottomuuden partaalle. Ei koskaan, ei koskaan enää hänen miehensä
+palaisi hänen luokseen, hän tiesi sen hyvin, eikä mikään rukous voisi
+häntä palauttaa. Ja vaikka tämä ihme tapahtuisikin, löytäisi hän
+vaimonsa sydämen kylmenneenä. Ja tuo toinen?... Oi, häntä ei hän täällä
+kirkossa saisi edes ajatella, se oli synti, suuri synti. Eikä hänellä
+kuitenkaan ollut voimaa inhota tuota ajatusta, ei hänellä ollut siihen
+puhtaan sydämen kauhua, jota hän ennen oli tuntenut. Hän ei voinut
+itkeä, ei katua, ei rukoilla ja niin lähti hän vihdoin lohduttomana ja
+itseensä tyytymättömänä kulkemaan edelleen.
+
+Mutta tullessaan ulos kirkosta sellaisen ihmisen väsynein ilmein,
+jonka ei suurimmallakaan voimainponnistuksella ole onnistunut koota
+kiusaavia, lenteleviä ajatuksiansa, värähti hän äkillisestä pelosta.
+Jos hän kulkisi vielä pienen matkan pitkin Corsoa, tapaisi hän varmasti
+Paolo Collemagnon; hänhän odotti aina siellä Eleonoraa, ja tämän
+täytyi joka hetki pelätä, että hän ilmestyisi hänen viereensä. Siksi
+kulki Eleonora epäillen vain muutamia askeleita eteenpäin ja alkoi
+sitten etsiä poikkikäytävää Toledolle. Hän löysikin pienen, huonosti
+kivitetyn kujan, joka oikeastaan on sata-askeleinen porraskäytävä
+kuluneine portaineen ja jonka nimi siksi on delle Cento gradelle
+[sata askelta]. Kansannaiset, jotka istuivat talojensa kynnyksillä,
+kääntyivät katsomaan ylhäistä rouvaa, jonka hopeakirjailut loistivat
+auringossa. Mutta hän kiirehti askeleitaan, kulkien yhä eteenpäin,
+aina via dei Sette Dolorille [Seitsemän tuskan katu. Suomentaja.]
+asti, ikäänkuin vaaraa paeten. Hänen saapuessaan Pignaseccaan, suureen
+köyhien kaupunginosaan, kuului joulumarkkinain melu yhä suuremmalta, ja
+huomaamattaan joutui hän keskelle kovaäänistä joukkoa. Kalatorillakin
+oli vilkasta elämää, sieltäkin kuului iloisia huutoja ja hoilotuksia.
+Marmoripöydille oli levitettynä koko Napolin meren rikkaudet, ja
+puolikuolleet, vedellä valellut kalat olivat täytetyissä kopissa.
+
+»Seitsemän liraa tämä kala maksaa!»
+
+»Kuusi liraa», tarjosi osteleva keittäjä.
+
+»Ei, seitsemän!» huusi kaupustelija innokkaana.
+
+»Kuusi ja puoli!»
+
+»Ei kelpaa, seitsemän!»
+
+»No, annahan tänne sitten; olet oikeassa, meillähän on Ruffo-Scilla»,
+huusi keittäjä, maksaen seitsemän liraa.
+
+»Eläköön Scilla! Eläköön!» huusi myyjä.
+
+»Eläköön Scilla!» vastasi joukko.
+
+Eleonora Triggiano oli vähällä tukehtua tässä ympäristössä; lämmin
+iltapäivä-scirocco toi meriveden tuoksua, hummerit olivat inhoittavia,
+ankeriaat kiemurtelivat ja muut kalat olivat puolipilaantuneita.
+Mutta ostajain, varsinkin köyhäin ostajain, joukko oli niin suuri ja
+kovaääninen tinkiminen vei niin paljon aikaa, että hän joka puolelta
+puristettuna pääsi eteenpäin ainoastaan hitaasti ja tunkemalla.
+
+»Kaksikymmentä kappaletta liralla, kaksikymmentä liralla!» kuului
+sardinikauppias huutavan.
+
+»Kolme kiloa kolmella liralla», huusi ostaja vielä kovemmalla äänellä;
+sitten seurasi ankara sanakiista yhden tai parin soldon tähden, kunnes
+vihdoin molemmat, ostaja ja myyjä, jalomielisesti luopuivat kuudesta
+soldosta.
+
+»Annan ne sinulle kolmella pyhän viikon kunniaksi!» huusi kalakauppias,
+käärien sardinit paperiin.
+
+»Kolme liraa, kolme liraa!» huusi ankeriaisten myyjä, valaen valkoisen-
+ja mustankirjavain ankeriaisten päälle käden täyden vettä. Ja koko
+napolilainen kuumeentapainen vilkkaus kuvastui tässä ihmisvirrassa,
+joka tunkeili marmoripöytäin, suunnattomain, tummien liinavarjostimien
+alla olevain koppain, pikku kopilla täytettyjen penkkien ja maljojen
+ympärillä. Maljojen pohjalla välkkyi valkeita, liikkuvia merieläimiä.
+Tuossa raivasi tietään joukon läpi vaivalloisesti poika, joka piteli
+suurta, tummaa rapua uhkaavine saksineen korkealla ilmassa, tässä kulki
+pieni tyttö kaikellaisia tavaroita kantavan äitinsä vieressä ja piteli
+pienessä kädessään pajulenkkiä, josta riippui neljä ankeriaista. Maata
+peitti limainen kerros, joka haisi rantamudalta ja josta sciroccon
+vaikutuksesta kohosi lämmin, kirpeä haju. Ihmiset ja esineet olivat
+ikäänkuin verhotut vaaleanviheriäiseen usvaan.
+
+Eleonora Triggiano vei vähän väliä, nenäliinan kasvoilleen,
+hengittääkseen siitä virtaavaa liljantuoksua. Mutta keskellä tuota
+kamalaa sekasotkua sai hän sieltä täältä poimimistaan sanoista,
+katkonaisista lauseista ja pienistä, aviopuolisoiden välisistä
+keskusteluista, ilohuudahduksista ja kaikkien jotenkin samallaisesta
+kasvojen ilmeestä sen selvän ja samalla selittämättömän vaikutuksen,
+että Napolissa oli suuria summia liikkeellä ja että köyhimpäinkin
+taskut olivat täynnä. Näytti kuin itsessään niin runollinen juhla,
+joka näytti muuttuvan suunnattomaksi syömiseksi, tänä vuonna muutenkin
+tulisi tavallisuudesta poikkeavaksi.
+
+»_Pare l'urdemo juorno che se magna_» [Näyttää siltä, kuin olisi se
+viimeinen päivä, jolloin voi pitää syöminkejä. Suomentaja.], sanoo
+runoilija joulujuhlasta; mutta itse asiassa saavat iloiset toiveet
+hyvistä, runsaista, kauvan kestävistä syömingeistä napolilaisen aina
+harvinaisen iloiselle tuulelle, oikeinpa halusta palavaksi, kuin
+haaveilisivat he olevansa »Laiskurienmaassa», jossa heille olisi
+valmistettu kokonaisia makaroni- ja kaalivuoria sekä suunnattomia
+vadillisia munilla ja laakerimarjoilla suurustettua ankeriaskeittoa,
+tai suolattuja tai paistettuja ankeriaisia, kaalimuhennosta ja
+sardineja, kovaksi keitettyjä munia, säilykekaloja ja savustettuja,
+tomatikastikkeella höystettyjä tai paistettuja kanoja. Ja tänä
+vuonna saattoi todella elää kuin »Laiskurien maassa», sillä pankkien
+maksamat suuret korot täyttivät kaikki taskut ja tekivät kiertokulun
+ruhtinailta palvelijoille, sääliväisiltä ja jalomielisiltä köyhille.
+Joka paikassa oli rahoja liikaa, niitä tuli joka puolelta, mutta
+varsinkin maaseudulta, ja niitä liikuteltiin kaikkialla, missä
+suurenmoisesti tuhlaten valmisteltiin joulua, napolilaisten suurta
+onnenjuhlaa. Signora Eleonora Triggianon huomiokyky oli neljäntoista
+päivän yksinäisistä mietiskelyistä teroittunut, ja keskellä tätä
+äänten, värien ja hajun kirjavaa sekasotkua havaitsi hän terävän ja
+syvän totuuden, nimittäin, että etelämaalainen kansa on hillitön,
+kun se, tottuneena kohtuullisuuteen ja köyhyyteen, huomaa äkkiä
+olevansa rikas ja voi täyttää vatsansa mielensä mukaan, varsinkin
+kaupungissa, jossa parhaat kalat, hienoimmat kasvikset ja ihanimmat
+hedelmät ovat saatavina. Jonkunlainen lempeä hyväntuntemus valtasi
+hänet, kun hän ajatteli rahasummia, jotka kumpusivat joka taskusta,
+ruokatavarain paljoutta sekä niiden onnea, jotka nyt voivat ostaa ja
+jotka, kantaessaan lintujansa, kalojansa ja vihanneksiansa kotiin, jo
+ennakolta nauttivat suurista, loppumattomasti toisiaan seuraavista
+kemuista, joita ainoastaan nukkuminen ja kävelyretket keskeyttäisivät.
+Joukon eteenpäin kulettamana läheni hän Toledoa; mutta saavuttuaan
+Pignaseccan käytävällä olevan leivos- ja hedelmäkaupan luo, täytyi
+hänen pysähtyä, sillä sen omistaja ei ollut täyttänyt ainoastaan
+sivukäytävää, vaan koko kadun pöydillään, avonaisilla laatikoillaan
+ja kopillaan. Siinä oli kuivattuja kastanjoita, kuorittuina ja
+kuorimattomina, pähkinöitä, saksanpähkinöitä, poltettuja manteleita,
+puristettuja calabrialaisia viikunoita ja sisilialaisia rypäleitä,
+kuivattuja ja sokeroituja luumuja ja pieniä, pyöreitä kirsikoita.
+Näiden lisäksi oli hienoja ja karkeita talkkunajauhoja, kaikensuuruista
+makaronia, ja kaikki oli koristettu taitehikkailla kukkasilla,
+värillisillä papereilla ja kullatuilla kiehkuroilla, jotka muodoltaan
+olivat mitä vaihtelevimpia; kokonaisuus muodosti suunnattoman
+nelikulmaisen teltan, jossa ihmisjoukko tunkeili laatikoitten, pöytäin
+ja koppain ympärillä.
+
+Kaupan kaarenmuotoisen käytävän yläpuolella heilui menijäin ja
+tulijain hattujen sinne tänne työntämänä suuri ilmoitustaulu, jolle
+räikein värein keltaisella, sinisellä ja punaisella oli kuvattu
+paksu Pulcinella [Pulcinella nimen omaa eräs laji italialaisia
+ilveilijöitä, jotka esittävät tilapäisiä huvinäytelmiä kaikissa Napolin
+kansanjuhlissa, varsinkin karnevaleissa. Ne ilmestyivät yleisöä
+huvittamaan 16:nnen vuosisadan lopulla. Pulcinellojen näyttelemistapa
+sekä puku on vaihdellut eri aikakausina. Nykyään heidän pukuunsa
+kuuluvat valkeat, täysivillaiset alushousut, samasta kankaasta tehty
+väljähihainen päällysviitta, jonka päällä on musta nahkavyö. Kaulassa
+on Pulcinellalla liinakankaasta tehty röyhelö ja päässä valkoinen,
+villakankaasta tehty lakki, jossa on punainen tupsu; kolme neljättä
+osaa kasvoja on naamion peittämä. (Croce, I teatri di Napoli.)
+Suomentaja.], joka söi sormin tulipunaisessa tomatikastikkeessa uivia
+makaroneja. Vieressä oli kirjoitus:
+
+    Jokaiselle, ken multa ostaa,
+    Lahjoitan minä kilon pastaa.
+    Hyvää on pasta della Costa,
+    Eläköön, eläköön pankki Costa.
+
+    [A chiunque viene a comprare
+    Un chilo di pasta voglio regalare,
+    Vera pasta della Costa
+    Viva viva la banca Costa!]
+
+[»_Pasta della Costa Vesuviana_» on nimenä eräänlaatuisilla
+leivoksilla, joita valmistetaan rannikkokylissä lähellä Vesuviota ja
+joita pidetään parhaina koko Italiassa. Suomentaja.]
+
+Ja todellakin oli jokainen, joka jo kolmen päivän aikana oli tullut
+kauppaan ostamaan viikunoita, pähkinöitä, rypäleitä tai pastaa,
+saanut kilon paksua n.s. zitamakaronia. Kilo tätä hiukan mustahkoa
+makaronia, jota oli valmiiksi asetettu kääröihin puodin perälle,
+maksoi puoli liraa, ja vaikka se ei ollutkaan juuri hyvää, niin oli
+tämä suurenmoinen anteliaisuus kuitenkin napolilaisten mielestä
+jotain niin arvokasta, ettei kauppa sen jälkeen ollut koskaan
+tyhjänä. Kaikki tulivat sieltä ostamaan ja toistivat iloisesti
+rallattaen ilmoituksen runoa: »Eläköön, eläköön pankki Costa!» Ja
+tarina Pignaseccan pastan-myyjästä kulki ympäri koko Napolin mitä
+erilaisimpina, ihmeellisimpinä muunnoksina. Yksi kertoi, että hän oli
+korkoina saanut kolmekymmentätuhatta liraa Costalta, toinen tiesi,
+että Costa oli antanut hänelle kymmenentuhatta liraa puhdasta rahaa
+ja pastaa viidenkymmenentuhannen liran arvosta, jotta hän jakaisi
+sitä napolilaisille. Toiset pankkiherrat ystävineen ja keräilijöineen
+tukahuttivat kiukkunsa tuon näennäisesti viattoman ilmoituksen
+johdosta, joka vaikutti niin paljon, ja koettivat vastustaa sitä.
+Mutta kauppa pysyi yhtä täytenä kuin ennenkin, ja joskin ne, jotka
+ostivat pieniä makaroneja kuudella soldolla, saivat kilon puolen
+liran arvoista makaronia, niin maksoivat ne, jotka ostivat enemmällä
+kuin yhdellä liralla, myyjälle tappion takaisin. Mutta mitäpä siitä!
+Kauppa ei ollut milloinkaan tyhjänä ja ne, jotka jättivät sinne kolme,
+viisi, kymmenen tai kaksikymmentä liraa, kuljettivat riemuiten, kuin
+olisivat voiton saaneet, makaronikilonsa kotiin. Eleonora Triggiano oli
+jäänyt seisomaan ja katseli yhä vielä kalahajun vaivaamana juustoja,
+säilykkeitä ja hyvältä tuoksuvia kasviksia, hymyillen ihmisjoukon
+melulle; ja kun hän vihdoin oli vapaalla paikalla della Carita kirkon
+ulkopuolella, hengähti hän syvään helpotuksesta.
+
+Täällä vasta alkoivat oikeat joulumarkkinat, jotka lukemattomine
+kojuineen ulottuivat aina Santa Brigidalle.
+
+Piazza della Caritan yhdelle reunalle oli eräs koppain kauppias
+levittänyt tavaransa: kaikellaisia pajusta punotuita tavaroita, alkaen
+pienistä kopista, joissa pienokaiset vievät eväitä kouluun, suuriin
+pesukoppiin asti. Toisella puolen toria oli vaskiseppä, joka oli
+niinikään asettanut maahan kahvipannunsa, paistinpannunsa, kattilansa
+ja sankonsa.
+
+»Kahvipannu viidellätoista soldolla! Hyvä tavara! Hyvä tavara!» huusi
+läkkiseppä.
+
+»Pieniä lasten koppia, ainoastaan yksi soldo kappale!» huusi toinen
+kauppias.
+
+Mutta signora Eleonora ei pysähtynyt; eräs julkisten ilmoitusten
+jakaja oli pannut pienen kelta-puna-viheriäisen paperin hänenkin
+puuhkalleen, ja hän luki sen koneellisesti. Siinä via San Giacomolla,
+Napolin pankkia vastapäätä, sijaitseva pankkiliike Ferrero ja Kumpp.
+ilmoitti maksavansa kuukaudessa kaksikymmentä prosenttia puhtaassa
+kullassa kaikille, jotka toivat rahoja heidän säilytettäväkseen,
+olivat rahat sitten metallia tai seteleitä. Tämä tietysti suuresti
+kohotti korkojen arvoa. Pankki oli avoinna kello kymmenestä viiteen ja
+lupasi mitä suurinta huolellisuutta ja täsmällisyyttä asioissaan. Ei
+mitään muuta; se oli kuin hammaslääkärin, suutarin tai viinikauppiaan
+ilmoitus ilman ainoatakaan allekirjoitettua nimeä. Kuitenkin näytti
+siltä kuin riittäisi lupaus koroista ja osote, sillä kaikki lukivat
+ilmoituksen mitä suurimmalla tarkkuudella ja käänsivät sen sitten
+huolellisesti kokoon, säilyttääkseen sen. Eikä ilmoitusten jakajan
+jäljissä todellakaan näkynyt ainoatakaan paperiliuskaa maassa, vaikka
+ihmiset tavallisesti rutistavat tuollaiset laput halveksivasti kokoon
+ja heittävät ne pois, kun ovat ne lukeneet. Eleonora Triggianokin
+säilytti keltaisen paperiliuskaleen, jonka oli vetänyt puuhkansa
+sisään, ja jatkoi matkaansa Toledolle, jonka kummallakin sivukäytävällä
+joulumarkkinat olivat parhaillaan. Hän olisi tahtonut tehdä hyvän
+työn ostamalla jotain, mutta hän ei tahtonut viedä kotiansa sellaista
+rihkamaa kuin huonoja laseja, kyökkiharjoja, seitsemänkymmenenviiden
+centesimon kaulanauhoja, liran ja viidenkolmatta centesimon kukkaroita,
+ruostuneita kahvimyllyjä tai lampunlaseja.
+
+Ostettiinhan tänä vuonna muutenkin niin suunnattomasti, ja myyjät,
+jotka tuuppivan ja tunkeilevan joukon keskellä yhä tekivät hyviä
+kauppoja, olivat niin tyytyväisiä, että hänen pieni almunsa näytti
+aivan tarpeettomalta. Joka kojun ääressä seisoi ilmoittajana poika,
+joka erittäin onnellisena, kun sai voimainsa perästä huutaa, kirkui pää
+takakenossa ja suu ammollaan: »Kolme nenäliinaa liralla!»
+
+»Harja, viisitoista soldoa!»
+
+»Kellonvitjoja yhdellä soldolla!»
+
+»Kuusi lasia, vain yksi lira! Yhdellä liralla kuusi lasia!»
+
+»Ilotulitus-aineksia, ilotulitusta!» huusi kaikkia muita kovemmin
+ilotulitustavarain kauppias, joka myi sähikäisiä, bengalitulta ja
+raketteja.
+
+Maalaiset ostivat eniten, he, jotka eivät miesmuistiin olleet
+saapuneet jouluksi Napoliin. Tavallisesti tahtoivat he viettää joulua
+kotipaikoillaan, Santamariassa, Venafrossa, Potenzassa, Nocerassa,
+Cassinossa, Teanossa tai Cotronessa. Mutta tänä talvena olivat he,
+pääpappi ensimäisenä, suorastaan tulvineet Napoliin, joskin he
+luultavasti aikoivat palata jouluaattona. Naiset olivat paikallisissa
+kansallispuvuissa tai myöskin puoleksi kaupunkilaiskuosin mukaan
+puettuina, sitten oli joukossa suuria talonomistajia naimaikäisine
+tyttärineen ja koulusta päässeine poikineen, paksuvatsaisia notarioita
+ja nuuskaavia kylälääkäreitä, pieniä, laihoja, äkäisiä asianajajia sekä
+laihoja, kuivia koulumestareita, suuriin rasvanahkaisiin saappaisiin,
+ruskeisiin samettiviittoihin ja suurireunaisiin brigantesca-hattuihin
+puettuja arentimiehiä sekä jyväkauppiaita viekkaine keräilijöineen. He
+olivat kaikki tulleet junilla Foggiasta, Beneventosta, Reggiosta ja
+Ebolista ja olivat täyttäneet kaikki maalaisten majatalot: ravintola
+»Kukkasen» Fiorentinitorin varrella, San Tommaso d'Aquinon varrella
+olevan »Punaisen hatun», »Iloisen ravintolan» Piazza Caritalla
+ja Guantai Nuovin varrella olevan »Villa Borghesen». Ainoastaan
+varakkaammat olivat sijoittuneet »Hotel Centraliin» via Fontana
+Medinalla ja »Hotel de Saint-Petersbourgiin» raatihuoneen torin
+varrella. He kuluttivat kaiken aikansa juoksemalla katuja edestakaisin
+väsyneinä ja uupuneina, naiset puettuina vanhanaikaisiin takaa
+sidottaviin hattuihin, miehet suuriin talonpoikaissaappaisiin. Ja joka
+kaupan, joka kojun luo he pysähtyivät tinkien, kaikki sekaisin, naiset,
+lapset, papit ja talon pojat, ja puhuen halveksivasti tavaroista.
+Huolimatta kaikista myyjän haukkumisista, kun hän heitä sanoi
+maanmoukiksi, tarjosivat he itsepintaisesti kolmannen tai neljännen
+osan tavaran arvosta, suostuen kuitenkin melkein aina lopuksi maksamaan
+pyydetyn hinnan. Ja näkihän heidän korkeista saappaistaan ja raskaista
+verkatakeistaan, heidän kultaisista korvarenkaistaan, kolmenkertaisista
+kultaketjuista kaulassa ja pitkistä, kultaisista kellonperistä, että
+he olivat varakkaita... ohuet huulet, viekkaat syrjäsilmäykset ja outo
+kasvojen väri, kaikki taas viittasi siihen, että he olivat tulleet
+Napoliin, viedäkseen piasterinsa, tukaatinsa ja napoleondorinsa,
+vieläpä vanhentuneet espanjalaiset colonnatitkin, joita oli säilytetty
+rautaisissa raha-arkuissa maaseudulla, uusiin pankkeihin, saadakseen
+nuo korkeat korot. Milloin oli Napolissa nähty niin paljon hopeata
+ja kultaa, niin paljon kiiltäviä, heliseviä rahoja? Ja maaseudun
+asukkaita olivat nekin, jotka, uskomatta Italian kansallispankkiin,
+eivät tyytyneet siihen, mitä säästöpankit heille antoivat, vaan olivat
+nyt uusien pankkiliikkeitten houkuttelemina, kun satumaisten korkojen
+avulla luulivat voivansa saada omaisuutensa parissa kuukaudessa
+kolmenkertaiseksi, niin turmelevan rahanhimon vallassa, että,
+saadakseen nopeasti suunnattomia voittoja, toivat monien vuosien
+tarkasti kätketyt säästöt pääkaupunkiin.
+
+Eleonora Triggiano huomasi tämän hyvin, sillä, kulkiessaan pitkin
+Toledo-katua [Toledo, Napolin pääkatu, nykyään sen nimenä on via Roma.
+Suomentaja.], täytyi hänen vähän väliä pysähtyä, kun pankkihuoneitten
+edustalla seisova, ihmettelevä joukko sulki hänen tiensä. Ainoastaan
+hitaasti pääsi joukko, jossa suurimmaksi osaksi oli maalaisia,
+eteenpäin. Ja maalaisten joukko: pääpappi vaimoineen ja lapsineen,
+talonomistaja poikineen ja tyttärineen, paksu arentimies ystävineen,
+seisoi niin hartaana kuin olisivat menossa juhlalliseen toimitukseen.
+Mutta Eleonora Triggiano, joka tarkasteli joukkoja uteliaasti tutkien,
+huomasi, että melkein joka pienemmällä joukkiolla oli johtajana nuori,
+hienosti vaatetettu herra, jolla oli helmineula kravatissaan tai suuri
+jalokivisormus sormessaan, vieläpä joskus yllä hienot turkitkin.
+Ja tätä »keräilijää» seurasivat he tottelevaisesti ja kuuntelivat
+hiljaisina hänen vilkasta, aito napolilaista, sydämiävoittavaa
+sanatulvaansa.
+
+He kuljettivat vastahakoisia sisälle, rohkaisivat arkoja,
+raivasivat tietä syrjääntungetuille ja lyhensivät muodollisuuksia
+kärsimättömille. Nuorukaiset, joilla ei ollut paikkaa, pojat, jotka
+eivät olleet tahtoneet mitään oppia, vaan olivat jättäneet kotinsa,
+oltuaan vanhempainsa suruna, ylioppilaat, joiden luvut eivät
+menestyneet, kauppapalvelijat, jotka olivat jättäneet vaatimattomat
+paikkansa, vekselientekijät, jotka eivät enää voineet näyttäytyä
+pörssissä, kun heidän vekselisummain »erotuksensa» eivät voineet
+tulla hyväksytyiksi, viralliset pelaajat, jotka olivat ajetut pois
+peliklubeista pelivelkojensa takia, tai huonopalkkaiset virkamiehet,
+jotka vain silloin tällöin kävivät konttoreissaan, kaikki sellaiset
+rupesivat nykyään keräilijöiksi. Ei mikään ollut sen helpompaa.
+Paitsi niitä, jotka harjoittivat tätä ammattia aamusta iltaan
+kahviloissa ja teattereissa, ravintoloissa ja kävelypaikoilla,
+vieläpä vieraskäynneillä ja tanssiaisissa, lyhyesti sanoen joka
+paikassa, kehuen pankkien etuja kauniin sanoin, voi kuka hyvään mennä
+kassalle, sanoen: »Eräs ystävistäni lähettää minun kauttani kymmenen,
+kaksikymmentätuhatta liraa, vaadin niin ja niin monta prosenttia
+keräilijänä». Heti sai hän haluamansa prosentin ja tuli keräilijäksi.
+Kuka hyvään kelpasi siksi, kun hän vaan rupesi pankinpitäjän ystäväksi
+ja otti tämän harvinaisen näytelmän pääosan, nimittäin viettelijänä
+olemisen, suorittaakseen. Ja ajatellen, että hänenkin miehensä näitten
+nuorukaisten tavoin piti mustaa helmeä kravatissaan ja jalokivisormusta
+sormessaan, ajatellen niitä jalokiviä, joilla hän ihmisten puheitten
+mukaan koristeli Lidia Gioiaa, sekä niitä, joita hän, kuolettavasti
+loukaten vaimonsa hienotunteisuutta, oli hänellekin tarjonnut —
+ajatellen hänen kiihottunutta, melkein päihtyneen puheliaisuuttaan, loi
+Eleonora leveälierisen hattunsa alta silmänsä maahan, sillä hän tunsi,
+kuinka häpeän puna peitti hänen poskensa.
+
+Mutta mitä merkitsi tämä kaikki? Napoli ui rikkaudessa ja oli
+tyytyväinen. Toinen puoli napolilaisia myi, toinen osti ja väliin
+vaihdettiin osat. Kulkeva lasitavarakauppias Madonna delle Grazia
+kirkon luona [Tämän kirkon portilla on kaksi pitkää kivipenkkiä,
+joilla kaikellaiset kaupustelijat myyvät tavaroitaan. Suomentaja.]
+herätti yleistä huomiota taivaansinisillä laseillaan ja pulloillaan,
+ja Barberion ja Miccion silkki- ja villakangaspakkoihin oli mahdoton
+päästä käsiksi. Pienen kirjapainon edustalla, jossa painettiin sata
+nimikorttia kahdella liralla, oli kokonaisia perheitä korttejaan
+odottamassa, vieläpä suuret jalokivikaupatkin, joissa tavallisesti
+vallitsi syvä hiljaisuus, olivat täynnä! Ja joka paikassa tuo puhe
+ja huuto! Joka puolelta, joka kaupasta, varsinkin niistä, joissa
+ilotulitusaineita myytiin, kuuluivat äänekkäät, etelämaalaiset
+ilohuudot, jotka ehdottomasti herättävät vastakaikua, melu, joka yhtyy
+meluun, ja melun ja kirkunan huumaaman joukon huudot: »Ilotulitusta!
+Ilotulitusta!»
+
+San Giacomo kadulla annettiin Eleonoralle toinen ilmoituslappu, tällä
+kertaa punainen. Siihen oli karkeasti kuvattu onnetar, jonka silmät
+olivat peitetyt ja joka, liidellen yhdellä jalallaan onnenpyörällä,
+antoi sataa kultakolikolta kuolevaisten päälle. Vieressä oli suurilla
+kirjaimilla painettu luku ja moneen kertaan uudistettu ilmoitus:
+
+  22 % 100:lta.
+
+  Kaksikymmentäkaksi prosenttia sadalta.
+
+  22 % — vakavasti ja varmasti kaksikymmentäkaksi prosenttia.
+
+Ja alempana oli: »...antaa pankkiliike Palmieri, via Santa
+Brigidalla, numero 114, ensimäisessä kerroksessa, kello kymmenestä
+viiteen.» Eikä muuta. Siis hänen astuessaan sata askelta pitkin
+Toledokatua, olivat pankkikorot nousseet kahdestakymmenestä
+prosentista kahteenkymmeneenkahteen. Ilmoitusten jakaja seisoi
+pienen joukon keskellä, joka suorastaan repi ilmoitukset hänen
+käsistään ja tuskin joutui erottamaan kosteat paperit toisistaan.
+Eleonora Triggiano säilytti konemaisesti tämänkin paperiliuskan.
+Hänellä oli nyt via Santa Brigida sekä siten suurin kansantungos
+takanaan, täällä nimittäin loppuivat joulumarkkinat. Sen sijaan näkyi
+suurten, komeasti varustettujen kauppojen ikkunoissa mitä ihanimpia
+tavaroita: timantteja ja silkkikankaita, hanhenmaksapiirakoita ja
+mitä hienoimpia kaakkuja. Ihmiset olivat hienompia, ylhäisempiä.
+Täälläkin kokoontuivat ihmiset suuren, juuri liimatun ilmoituksen
+eteen, jossa pankki Costa ilmoitti voivansa tästä lähin, onnistuneitten
+liikeyritysten johdosta ulkomailla, maksaa korkoja kaksikymmentäkolme
+prosenttia kullassa ja kaksikymmentäviisi paperirahoissa. Se oli
+suurelle paperille painettu, ja selityksen alla oli allekirjoitus:
+»Pankkiliike Costa ja Kumpp.» Kokonaisuus näytti jo siistiltä ja
+kaksikymmentäviisi prosenttia paperirahassa teki valtavan vaikutuksen
+joka lukijaan, sillä kaikki jäivät kuin kivettyneinä seisomaan ja
+lukivat ilmoituksen yhä uudestaan. Seuraava paikka, missä ihmiset
+jälleen tunkeilivat tiheissä joukoissa, oli sokurileipuri Caflischin
+kolmen ihka uuden kaupan edessä. Niissä loistivat peilit ja marmori, ja
+kaikenlaiset sokuriteokset ja kirjavat makeiset houkuttelivat ostajia.
+Ihmisiä virtasi sisään kauppaan, josta tulivat, kantaen tötteröitä,
+paperiinkäärittyjä pulloja, koppia ja pieniä puulaatikolta ja astuivat
+sitten ulkopuolella odottaviin vaunuihin. Lyhyesti, siellä oli
+samallainen hyörinä ja pyörinä kuin palazzo Faucitanossa sijaitsevassa
+Ruffo-Scilla pankissa.
+
+Eleonora Triggianokin meni ostamaan makeisia, joita aikoi antaa
+palvelijoilleen, portinvartialle ja pienokaisille naapuristossaan,
+tehdäkseen siten iloa pikkuväelle. Mutta hänen täytyi odottaa,
+koska kaikki kolme myymälää olivat täynnä, ja niin hän istahti
+kärsivällisenä rautaiselle penkille muitten naisten viereen. Eniten
+kysyttiin napolilaisen herkuttelun tärkeimpiä tavaroita, nimittäin
+keltaisenruskeita, kiiltäviä, jokseenkin kovia joulukaakkuja, joiden
+täytteenä on hunajaa ja manteleita, hienoimmista valkoisista jauhoista,
+suklaasta ja hillosta tehtyjä _mostacciuolo-leivoksia_, jotka näyttivät
+kovilta, mutta oikeastaan olivat niin pehmeitä, että sulivat suussa,
+ja hienoa _pasta realea_, joka oli valkoisen, viheriäisen tai punaisen
+väristä, riippuen siitä, oliko se tehty manteleista ja kirsikoista,
+manteleista ja pistacchiosta tai manteleista ja valkoisesta sokerista.
+Nämä leivokset, jotka ihastuttivat silmää kaikenmuotoisina: pyöreinä,
+nelikulmaisina, pienten leipäin näköisinä, sydämenmuotoisina ja
+suorakulmaisina, vieläpä kaikenvärisinäkin, olivat hyvin houkuttelevia
+ja kävivät kaupaksi niin nopeasti, että molemmat kirjurit, jotka
+ottivat vastaan tilauksia maaseudulle, eivät ensinkään lakanneet
+kirjoittamasta. Mutta myös pienet ranskalaiset leivokset, kirkkaine,
+tummine, keltaisine, valkoisine tai punertavine kermatäytteineen,
+nuo napolilaisten herkut, joita oli kasattu pyramideiksi, jopa
+kokonaisiksi linnoituksiksi, kuluivat pian loppuun, puhumattakaan
+ranskalaisista makeisista, joita ostettiin pienet atlas-, silkki-,
+olki- tai metallipussit täyteen. Tavalliset korput ja leivätkin
+kävivät hyvin kaupoiksi. Kaikki leipuri Caflischin kauppapalvelijat,
+joina oli ainoastaan vaaleaverisiä, hienoihoisia ja sinisilmäisiä
+sekä valkoisilla esiliinoilla varustettuja sveitsiläisiä, tekivät
+äänettöminä ja tottuneina puhdasta ja hienoa työtänsä, johon olivat
+jo lapsista asti tottuneet, ja vaunuihin kannettiin suunnattomia
+paperitötteröitä. Tässä kaupassa voi nähdä napolilaisten joulunvieton
+valmistamisen täydellisesti, sekä niiden, joilla ei ollut paljon
+tuhlattavaa, mutta jotka eivät voineet olla ilman makeisia, että
+niiden, jotka varakkaampina eivät ostaneet ainoastaan itselleen,
+vaan köyhille ja kurjillekin. Tännekin olivat pankkien keräilijät
+tunkeutuneet vielä epävarmojen uhriensa mukana, sumentaakseen heidän
+järkeänsä jalomielisesti tarjoamalla heille kaakkuja ja malagaa tai
+jotain muuta väkevää, makeata viiniä, puhuen koko ajan pankkiliike
+Ferrerin tai de Cunctisin ihmetöistä. Eleonora Triggiano koetti
+katseillaan taivuttaa erästä myyjää häntäkin palvelemaan, ja kun tämä
+kohteliaana ja nopeasti oli tehnyt kaupat ja kirjoitti niitä kirjaansa,
+lausui Eleonora: »Mikä tungos!»
+
+»Niin, nyt on neljänkymmenentuhannen liran päivä», vastasi myyjä, joka
+tunsi hänet.
+
+»Koko maailma ostaa kaakkuja», jatkoi rouva melkein kuin itsekseen.
+
+»Siitä saamme kiittää ainoastaan pankkiliikkeitä», lopetti
+sveitsiläinen tarkka näköisesti.
+
+Kun Eleonora Triggiano oli jättänyt kaupan, oli hän jälleen tyytymätön
+ja olemassaoloonsa kyllästynyt. Miksi hän oikeastaan oli lähtenyt
+ulos, miksi tehnyt ostoksia? Mitä häntä liikutti kaikki nuo ihmiset,
+tuo herkuttelu? Minkätähden valmisti hänkin joulujuhlaa? Eihän hänellä
+olisi joulua, ei pääsiäistä, ei mitään juhlaa koko vuonna! Päivä läheni
+loppuaan; scirocco hiljeni vähitellen ja ilma alkoi tuntua kostealta.
+San Ferdinandolla lakkasi vähitellen elämä ja liike, mutta joka kadulta
+tunki sinne äänekäs, moniääninen, kauvas kaikuva huuto, joka kehotti
+ostamaan ilotulitusaineita; yli kaiken kuului huuto: »Ilotulitusta!
+Ilotulitusta!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Niin alkoi sitten illan hämärtyessä, suuren syömisen loputtua, jota
+joulujuhlan alkuna vietetään kello kahdesta kello viiteen, niinsanottu
+_spariatorio_, jouluammunta, jonka polisit turhaan ovat kieltäneet
+— annettuaan luvan myydä ilotulitusaineita — ja jota vahdit turhaan
+pitävät lakien rikkomisena. Kun oli syöty öljyllä, kynsilaukalla ja
+sardineilla suurustettuja makaroneja, paistettua tai muhennokseksi
+keitettyä ankeriaista ja erilaisia salateja, joita tehdään broccolista
+sekä kukkakaalista, ja kaikenlaisista suolatuista aineista tehtyä
+niin kutsuttua rinforzoa, kun oli nautittu koko joukko kaakkuja,
+tuoreita ja kuivattuja hedelmiä ja juotu runsaasti viinejä ja likörejä,
+alkoi kello viisi kaikilla kaduilla ja toreilla, joka kujassa ja
+käytävässä, sekä avonaisissa että suljetuissa pihoissa, ilotulitusten
+polttaminen. Napolilainen rakastaa yli kaiken ilotulia ja erittäinkin
+ilmaan ampumista, pyssyjen pauketta ja rakettien tulisia kaaria, jotka
+pelottavat jalankulkijoita ja saattavat lörpöttelevät naiset hyppäämään
+kauvas toisistaan... tulipyöriä, jotka leviävät kuin suihkulähde joka
+puolelle, roomalaisia tulia, jotka levittävät punaista, viheriäistä ja
+sinistä valoa ja itkevät tulikyyneleitä.
+
+Kello seitsemän illalla näytti siltä kuin olisi koko Napoli mereltä
+kukkuloille asti, sekä sen hienot kadut että köyhälistön kaupunginosat,
+muskettitulien valtaamat. Kaduilla kun pyssyt paukkuivat, niin
+parvekkeilta vastasivat sähikäiset ja lentotulet ja joka ikkunassa
+paloi bengalitulta. Joka paikassa oli katupoikia, jotka, ammuttuaan
+laukauksen, huutaen ja kirkuen juoksivat pakoon ensimäisen nurkan
+taa. Ylimpien kerrosten parvekkeilla näkyi rauhallisia porvareita,
+jotka ampuivat, pitäen juuri niin pitkiä väliaikoja, kuin tarvitsivat
+pyssyjensä lataamiseen. Ladattuaan tulivat he jälleen ulos ampumaan
+ilmaan, naisten paetessa puoliksi peloissaan, puoliksi iloisina sisälle
+huoneeseen. Hevoset eivät enää menneet mihinkään ja niin täytyi ajajien
+viedä ne pakostakin talliin. Harvat rohkeat jalan kulkijat saivat
+kuunnella korviasärkevää melua. Milloin heidän päänsä päällä, milloin
+selän takana pamahti odottamatta laukaus, ja väkevä ruudin haju, johon
+sekaantui palaneen paperin ja bengalin hajua, saattoi heidät yskimään.
+
+»Ilotulia, ilotulia!» huusivat ilotulien myyjät aina, kun saivat
+kojunsa uudestaan täyteen.
+
+Kello kymmenen illalla voi muutamin paikoin luulla, että oli joutunut
+taistelukentälle; ainakin kaksikymmentäneljä nuorukaista ja katupoikaa
+oli poltetuin käsin, kasvot haavoissa ja sormet ruhjottuina viety
+haavoitettujenkotiin. Mutta ei ampuminen siitä vähentynyt, pikemmin
+näytti koko kaupunki olevan värillisten tulien, rakettien ja
+tulilähteitten peittämä. Unta tai lepoa ei kukaan voinut ajatellakaan,
+sillä oli mahdotonta sulkea korviaan pelottavalta jouluammunnalta.
+Eleonora Triggiano, joka oli syönyt tänä iltana yksin, makasi nyt,
+voimatta enää hallita hermojansa, vuoteellansa, piilottaen päänsä
+pieluksien alle. Koko palazzo Cariati ympäristöineen oli eriväristen
+tulien vallassa, niin että näytti siltä kuin koko rakennus luhistuisi
+kokoon tämän kansanomaisen, kovan tykkitulen ankarista töyttäyksistä.
+Moneen vuoteen ei oltu tällaista kuultu; tänä iltana ammuttiin tuhansia
+liroja tyhjään ilmaan.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Kellon käydessä kahdeksatta tuli palvelustyttö Eleonora Triggianon
+makuuhuoneeseen. Hänen emäntänsä luki hämärässä päivänvalossa, joka
+tunki sisälle puoleksi sulettujen ikkunaluukkujen kautta. Eleonora oli
+niin kalpea ja hänen silmänsä olivat niin väsyneet, kuin olisi hän
+lukenut koko yön. Ja ihan konemaisesti kysyi hän kauniilla, mutta
+ilmeettömällä äänellä, josta tuntui joka ilon ja surun väre kuolleen:
+»Onko mieheni palannut?»
+
+»Ei», vastasi Raffaella huokaisten, »ei hän tänäkään aamuna ole
+palannut». Eleonoran mies oli ollut jo neljä päivää poissa kotoa,
+ilmoittamatta mitään vaimolleen; niin ei ollut ennen koskaan
+tapahtunut, ja siksi rouva kysyi joka aamu, kun Raffaella tuli
+hänen huoneeseensa, ja joka iltapäivä, kun hän palasi kävelyltään,
+yksitoikkoisesti: »Onko mieheni palannut?»
+
+Ja tyttö mutisi, kääntäen päänsä pois, ikäänkuin tuskaista
+hämilläänoloansa peittääkseen: »Ei, hän ei ole tullut kotiin». Niin
+tottui Eleonora Triggiano vähitellen elämänsä suureen ja surulliseen
+tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Hän ei halunnut enää mitään, ei
+Jumalalta, ei mieheltään eikä maailmalta; hän eli hetkestä hetkeen,
+päivät pitkät, ajattelematta omaa asemaansa. Hänelle oli välttämätöntä
+olla ajattelematta, miettimättä, kyselemättä itseltään, miksi
+oikeastaan eli; hän pelkäsi, että muuten epätoivon hetkenä unohtaisi
+itsensä.
+
+Nuorena ja kauniina, sydän tuntehikkaana ja sielu täynnä korkeita
+ihanteita, huomasi hän yhtäkkiä olevansa yksin ja hyljättynä avarassa
+maailmassa, ilman turvaa, ilman apua, ilman ainoatakaan ihmistä, jonka
+puoleen olisi voinut kääntyä. Mutta hän ei tahtonut sitä ajatella.
+Siksi kulutti hän päivänsä lukemalla ja kävelemällä ja vietti monta
+tuntia kirkossa rukoukseen vaipuneena, näyttämättä milloinkaan
+kiihottuneetta tai kärsivältä; päin vastoin puhui hän asioista
+aina vain pintapuolisesti ja harrasti kaikellaisia pikku asioita,
+välttääkseen suurta kysymystä, joka täytti koko hänen sielunsa.
+
+»Missähän herra nyt on?» kysyi Raffaella, joka ei voinut sietää, että
+hänen emäntänsä oli niin yksin ja hyljättynä.
+
+»Hän on poissa asioilla», vastasi silloin Eleonora vältellen.
+
+Mutta kun levottoman tytön kysymykset tulivat tiheämmiksi ja
+epäilevämmiksi, vastasi Eleonora hänelle eräänä päivänä kuivasti:
+»Älkäähän huoliko niistä asioista, Raffaella».
+
+Eikä nyt puhunut kukaan enää hänelle hänen miehestään, eikä mikään enää
+voinut irroittaa häntä henkisestä tylsyydestä, ei surukaan. Tosin kysyi
+hän yhä miestään, mutta enemmän uteliaisuudesta kuin levottomuudesta.
+
+»Ehkä hän tulee tänään», lisäsi Raffaella tänä aamuna, auttaessaan
+emäntäänsä pukeutumaan.
+
+»Ehkä»... mutisi Eleonora Triggiano itsekseen, ja samassa keskeytti
+hänet äkkinäinen sade.
+
+Aikainen kevät ilmoitti Napolissa tulonsa tällaisella lämpimällä,
+pitkä-aikaisella sadekuurolla, joka tuli kohisten ja lopetti äkkiä
+kylmyyden ja pohjantuulen, antaen sijaa lämpimille tuulille, jotka
+hiljaisella hyväilyllään rauhoittavat ja virkistävät hermoja kuin
+rakkaat kädet.
+
+»Sataa, miten ikävää!» sanoi Eleonora. Hän tunsi ennakolta
+loppumattoman pitkän päivän tyhjyyden suuressa, autiossa
+huoneustossaan. Eikä hän enää tiennyt mitä tehdä, mitä lukea, millä
+kuluttaa aikaansa, jotta voisi estää sydämensä äkkinäisen heräämisen,
+jota hän pelkäsi. Ja sellaisia yksinäisiä, yksitoikkoisia päiviä,
+jolloin toivo kuolee, näki hän loppumattomana ketjuna tulevan ja
+menevän, niin että hänet valtasi selvä pelon tunne, ja elämä tuntui
+hänestä sietämättömän pitkältä ja tyhjältä. Kevätsade rapisi ikkunoita
+vastaan ja koko kaupunkia peitti suuri, harmaa huntu. Mutta rajuilma
+toi mukanaan koko heräävän kevään hempeyden, ensimäiset hennot kukat
+ja koko etelämaisen kasvirikkauden kauniin loiston. Se oli lempeätä,
+virkistävää sadetta, ja kadulla juoksivat pojat paljain jaloin ja
+avopäin ja huusivat nauraen: »Sataa, sataa!»
+
+Mutta mitäpä se häntä, hyljättyä liikutti, että sade lopetti kylmän
+talven; eiväthän häntä varten enää ruusut kukkineet. Sulottomina ja
+ikävinä vierivät hänen ohitsensa kevät, kesä, syksy ja talvi; ei mikään
+vuodenaika voinut tuoda mitään uutta. Hänen koko elämänsähän oli samaa
+pitkää, yksinäistä vuodenaikaa ilman kukkasia, ilman hedelmiä.
+
+»Tässä on kirje», sanoi palvelustyttö, joka juuri tuli uudestaan
+huoneeseen, missä Eleonora istui välinpitämättömästi kammaten pitkiä,
+vaaleita hiuksiansa.
+
+»Kirjekö?» kysyi hän hajamielisenä.
+
+»Niin, eräs palvelija on tuonut sen ja odottaa vastausta.»
+
+Eleonora avasi kuoren. Kirje oli vain Paolo Collemagnolta ja kuului:
+
+  »Signora Eleonora!
+
+  Työ, jonka annoitte tehdäkseni, on tehty. Hän, jota rakastatte, on
+  suuressa vaarassa. Ainoastaan Te voitte hänet pelastaa. Sanokaa,
+  missä voin tavata Teidät tänään ja mihin aikaan. En uskalla pyytää,
+  että ottaisitte minut vastaan kotonanne. Käskekää, minä tottelen, ja
+  luottakaa minun rajattomaan uskollisuuteeni.
+
+  Paolo Collemagno.»
+
+Miettien katseli Eleonora kirjettä. Hän, jota rakastatte! Kuka? Hän
+vaistomaisesti tunsi, että hän tuskin rakastaisi enää ketään, ei
+itseänsä eikä muita. Kuitenkin oli hän valmis tekemään viimeisen
+uhrauksensa, jota häneltä nyt menneisyyden nimessä vaadittiin. Hänellä
+oli tuon miehen nimi; siksi hän tahtoi pelastaa hänet, ainakin koettaa
+pelastaa, sillä oikeastaan hän tunsi itsensä haluttomaksi, melkeinpä
+välinpitämättömäksi, ja hänestä oli melkein vastenmielistä, että hänet
+oli ravisteltu hereille tylsästä uneliaisuudestaan. Niin kirjoitti hän
+hitaasti, ensi kerran, Paolo Collemagnolle seuraavat rivit:
+
+  »Kun ilma selkenee, niin odottakaa minua Capodimonten puistossa,
+  ensimäisessä lehtokujassa. Tulen sinne heti, kun päivä alkaa paistaa.
+  Kiitos!
+
+  Eleonora Triggiano.»
+
+Tämän epämääräisen, ylimalkaisin lausein kirjoitetun vastauksen
+lähetti hän miehelle, jota jumaloi. Kentiesi sade ei lakkaisi koko
+päivänä ja hän voisi olla menemättä kohtaamaan miestä, joka herättäisi
+koko hänen tuskansa uuteen eloon, jossa kaikki ne vaarat, joita hän
+pelkäsi, uudelleen ympäröisivät hänet uhkaavina ja samalla kertaa
+houkuttelevina. Hän pelkäsi tuota kohtausta, jossa hän varmaan kuulisi
+kauheita asioita; vähintäin pakottaisi se hänet jälleen elämään,
+tahtomaan jotain ja katsomaan onnettomuutta silmästä silmään. Ennen
+kaikkea näkisi hän uudestaan Paolo Collemagnon, hänen täytyisi katsella
+hänen kauniisiin, rehellisiin, uskollisiin kasvoihinsa, kuunnella hänen
+sydämeentunkevaa ääntään, jonka sointu sai hänet joka kerta värähtämään
+säälistä ja hellyydestä. Hän oli niin hartaasti rukoillut, että Jumala
+saattaisi hänen sielunsa yhä enemmän täydelliseen unhoittamisen,
+täydellisen lamaantumisen tilaan, joka tekisi hänelle mahdolliseksi
+olla mitään ajattelematta, mitään tietämättä ja antaisi hänen elää
+jonkinlaisessa puoliunessa. Ja nyt äkkiä kajahti ääni, joka huusi häntä
+haudasta, voimakas ääni, joka käski häntä nousemaan ja kulkemaan. Oi,
+kunpa sade ei milloinkaan lakkaisi, kunpa se upottaisi koko maailman,
+jotta häneltä säästyisi tuo tuskallinen herääminen! Mitä he häneltä
+tahtoivat, nuo itsekkäät ihmiset? Miksi he huusivat häntä takaisin
+elämään? Miksi täytyi hänen, naisparan, jolla ei ollut voimaa, ei
+rohkeutta, taasen heittäytyä elämän taisteluun? Mitä he vaativat
+hänen runnellulta sydämeltään? Ja sateen rapistessa yhä hiljemmin
+akkunoita ja katukivitystä vastaan, heräsivät hänen sydämessään kaikki
+epäilykset, kaikki tuskat, lyhyesti, tuskainen elämä raastavine
+riitoineen. Levottomasti kulki hän edestakaisin huoneessa, luullen
+tukehtuvansa yksinkertaisessa ruskeassa villapuvussaan, sillä jo sateen
+kestäessä alkoi kesä henkiä lämpöä, ja hänen kuivuneissa suonissaan
+alkoi jälleen virrata nuori, kuuma veri. Hänen levottomuutensa yhä
+kasvoi ja miettien koetti hän päästä selville, minkälainen se vakava,
+suuri onnettomuus olisi, joka uhkasi hänen puolisoansa; ja kun hän
+yhdisti miehensä pitkän poissaolon Paolo Collemagnon kirjeeseen, loihti
+mielikuvitus hänen eteensä mitä synkimpiä kuvia. Yhä hiljaisemmin
+virtaili sade tänä helmikuun aamuna, mutta hän, vaipuneena synkkiin
+mietteisiinsä, ei sitä huomannut. Oi, hänen unelmansa levosta, rauhasta
+ja unhotuksesta oli lopussa, hän oli uudestaan annettu alttiiksi
+onnettoman olemassaolon lohduttomuudelle ja suruille. Missähän oli nyt
+hänen miehensä? Mitkä vaarat häntä uhkasivat? Kuinka olisi mahdollista
+hänet pelastaa, olisiko hänellä edes kyllin voimia siihen? Ah, miten
+kovasti hänen sydämensä nyt äkkiä tykytti, kuinka pian ja helposti
+se oli avoinna epäluulolle, pelolle, äkkinäiselle heikkoudelle ja
+innostukselle! Ja kun hän siten, vaipuneena synkkiin ajatuksiin tunnin
+toisensa perästä, kulki autioitten huoneittensa läpi yhä enenevästi
+kiihottuen, unohti hän epätoivoisten tavalla ajan. Kello oli yksi, kun
+heikko auringonsäde valaisi hänen ikkunansa. Ajatuksetonna katseli
+hän ulos. Hänenhän täytyi mennä, hänen täytyi saada selko asiasta;
+hänenhän täytyi pelastaa puolisonsa kunnia, ehkäpä sen miehen elämäkin,
+jota hän oli rakastanut. »Hän, jota rakastatte», oli Paolo Collemagno
+kirjoittanut nöyränä ja kärsien. Ei, ei, ei hän enää ketään rakastanut
+eikä tahtonut rakastaa, hänet oli vain uudestaan herätetty tuntemaan
+elämän raskaita velvollisuuksia, ja hän tunsi niiden painon laskeutuvan
+päälleen vakavana ja vaativana.
+
+»Siis toimeen», sanoi hän.
+
+Kun hän talonsa ovella astui vaunuihin, oli helmikuun taivaalle
+levinnyt kirkas sini, joka seuraa pitkällisiä ukkossateita, ja
+sekä kadut että ilma olivat vielä lempeän, tuoksuvan kosteuden
+täyttämät. Eleonora Triggiano oli antanut tuoda umpivaunut,
+peittääkseen kiihottunutta mielentilaansa, mutta, huolimatta
+suljetuista ikkunoista, kääntyi moni ohikulkijoista katsomaan
+kalpeata, vaaleaveristä, mustapukuista naista, jonka melkein elottomat
+kasvot näyttivät oudoilta tiheän, mustan harson alta. Hän oli niin
+kiihottunut, että olisi suonut vaunuilla olevan siivet, mutta tässä
+ei päästy edes rivakasti eteenpäin, koska oli ylämäkeä ja katu
+liukkaan, sateen tuoman mudan peittämä. Niin kulki hän hitaasti ylös
+Toledokatua, jolla melkein pitkin pituuttaan näkyi suuria punaisia,
+keltaisia ja viheriäisiä ilmoituksia, joissa pankit, vanhat ja
+uudet, lupasivat kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäviisi, vieläpä
+kaksikymmentäkahdeksankin prosenttia kuukaudessa. Mutta Eleonora
+Triggiano katseli tätä kaikkea kyyneleisin silmin, näkemättä mitään.
+Vähän väliä näkyivät hänen kalpeat kasvonsa vaunun ikkunasta; oli kuin
+sisäinen kärsimättömyys olisi pakottanut häntä arkana katselemaan ulos
+ikkunasta; oli kuin hän ei olisi enää voinut sietää oloa pimeässä
+vaununnurkassa, kuin olisi hän etsinyt tuskainsa syytä ohikulkevain
+kasvoista tai ympäröivistä esineistä. Eikä tie ottanut loppuakseen.
+
+Turhaan oli Eleonora Triggiano tuon tuostakin antanut ajajalle merkin
+kiiruhtaa, Santa Teresa kuja täytyi ajaa käyden, sade oli sen niin
+liottanut. Nyt istui hän ummessa silmin, nojaten vaunujen pieluksiin,
+ikäänkuin ei enää olisi tahtonut kuulla mitään, vaan kokonaan unohtaa —
+olevansa elossa. Vihdoinkin, kun hän tämän pitkän väsähtämisen jälkeen
+jälleen avasi silmänsä ja kumartui ikkunasta katsomaan, missä paikoin
+oli, huomasi hän kaupungin olevan takanansa ja vaunujen jo kääntyneen
+kummalliselle kaarenmuotoiselle Capodimonte kadulle, jonka varrella
+oli onneton »villa del prete», kammottava maatalo, jossa eräs pappi,
+»silmälasipappi», niinkuin sanottiin, oli murhattu ja joka antoi
+viheriäiselle, laaksoon päättyvälle maisemalle synkän vivahduksen.
+Kaikki oli rauhallista ja hiljaista; katu lepäsi autiona, sillä via di
+Capodimonte, joka vie kuninkaalliseen linnaan, on kyllä kesällä monien
+huviloiden takia hyvin vilkasliikkeinen, mutta talvella sitä vastoin
+aivan käyttämätön, koska se on yksinäisyyttä etsiville rakastavillekin
+liian kaukainen. Hän katseli maantien suuria, lehdettömiä puita, joiden
+ohitse vaunut ihan läheltä kulkivat, ja vasemmalla olevaa ihmeellistä
+linnanpuistoa, jossa oli alati viheriöivä kasvullisuus. Ja tästä,
+vielä sateesta kosteana välkkyvästä luonnosta, suletuin ikkunoin ja
+ovin lepäävistä taloista, koko tuosta maalaisesta talvi-hiljaisuudesta
+huokui häntä vastaan rauhaa ja iloa. Vaunut pysähtyivät kuninkaallisen
+puiston portille ja portinvartia, joka tunsi Eleonoran, loi tuskin
+silmäystäkään pääsylippuun, jota hän näytti. Hän kulki usein täällä
+suurilla, varjoisilla, tuoksuvilla käytävillä, joissa löysi rauhaa
+ja yksinäisyyttä; hän rakasti pitkiä, kauvaksi häipyviä teitä. Nyt
+kulki hän hitaasti ja miettivästi, nojaten päivänvarjonsa pitkään
+norsunluiseen varteen, kun näki Paolo Collemagnon, tuon uskollisen,
+täydellisen miehen tulevan vastaansa. Näyttikö hänestä vain siltä, vai
+oliko hän todella laihtunut; katseliko hän häntä syvään painunein,
+kuumehohtoisin silmin?
+
+He nyökkäsivät vain toisilleen, vaihtamatta sanaa, puristamatta
+kättä, ja kulkivat sitten hitaasti, ikäänkuin kumpikin ajatuksiinsa
+vaipuneena, toistensa vieressä. He jättivät suuren, englantilaisen
+puutarhan ympäröivän linnanrakennuksen vasemmalle ja kulkivat
+oikeaan syvälle metsään kivisen holvitien kautta, jossa metsänvartia
+istui huoneensa kynnyksellä, kuninkaallisella vaakunalla koristettu
+lakki päässään. Ohut, sateen kostuttama hiekka, jota vielä peitti
+syksyn keltainen lehtikerros, tuskin narisi heidän jaloissaan.
+Laajat nurmikentät alkoivat jo vihertää, ja punaisten vuokkojen,
+noiden synkkäin metsien kylmäin kukkasten raittiiseen, kosteahkoon
+tuoksuun sekaantui jo heikko orvokintuoksu. Ja kun he näin kulkivat
+toistensa rinnalla, valtasi Eleonoran joku niin outo, voimakas tunne,
+että toivottomuus, joka koko päivän oli kahlehtinut hänen eloon
+herätettyä sydäntänsä, väistyi toivon tieltä, joka oli kuin puitten
+ensi vehreys, niin tuore ja hento, tai kuin pieni, viaton hankien
+kukkanen. Paolo Collemagno taas puolestaan antautui puhtaan, kauvan
+kaivatun riemun valtaan, kun näki vieressään hennon, vaalean, nuortean
+naisen, joka mustassa puvussaan näytti tytöltä, joka vasta juuri
+on astunut yli elämän kynnyksen. Niin kulkivat he yhä edelleen. Ja
+Eleonora tunsi sydämensä vapautuvan kaikesta tuskasta; hänelle jäi
+vain selvä, kylmä tieto siitä, että hänen tuli täyttää velvollisuus,
+ankara velvollisuus miestänsä kohtaan, miestänsä, joka oli vaarassa.
+Viimeinen velvollisuus, sanoi hän itselleen, ja tämä sana palasi, hänen
+ymmärtämättään, kummallisen, ennustavan kehotuksen tavoin yhä uudelleen
+hänen huulilleen, kuin olisi siinä ollut hänen elämänsä avain.
+
+»Puhukaahan, Paolo!» kuiskasi hän hiljaa, istahtaen karkeasti tehdylle
+puupenkille, jonka viereen he olivat joutuneet.
+
+Paolo Collemagno jäi, koska hän ei pyytänyt häntä istumaan,
+tottelevaisesti seisomaan penkin eteen, kaivellen ajatuksissaan
+keppinsä päällä santaa ja siirrellen pieniä kiviä edes takaisin.
+
+»Työ, jonka annoitte minulle, signora Eleonora, ei ollut helppo»,
+alkoi hän, lausuen rakkaansa nimen erittäin hellästi, »mutta olinhan
+luvannut! Totuus on se, että koko kaupunki, vieläpä maaseutukin, on
+joutunut järjettömyyden valtaan, joka lisääntyy päivä päivältä. Ja
+etelän maassa, jossa kansalla on sellainen loistava mielikuvitus
+kuin esimerkiksi meillä, on hyvin vaikeata varjella itseänsä
+liioittelemiselta ja hulluudelta.»
+
+»Mutta te olette päässyt totuuden perille?» kysyi Eleonora, luoden
+Paoloon sellaisen katseen, kuin olisi hän ainoa totuutta tutkiva, kuin
+olisi hän itse totuus.
+
+»Niin, minä olen saanut kaikki selville, mutta se on maksanut paljon
+vaivaa», vastasi tämä, luoden uudelleen silmänsä maahan. »Minun täytyi
+omalla vastuullani tehdä tutkimus ja itse toimia tutkintatuomarina;
+nyt voin antaa sille, joka saa tämän suurpetoksen rangaistukseen,
+täydelliset asiapaperit.»
+
+»Suurpetoksen!» huudahti Eleonora kalveten. »Kuinka niin?»
+
+»Signora Eleonora», jatkoi Paolo Collemagno juhlallisen vakavasti,
+»nämä pankkiliikkeet ovat suunnatonta varkautta; pankkiirit, johtajat,
+palvelijat ja... keräilijät muodostavat yhden ainoan, suuren
+varasliiton.»
+
+Rouva puraisi huuleensa ja kyyneleet — viimeiset kyyneleet —
+himmensivät hänen silmänsä; hän ei nähnyt enää mitään.
+
+»Ei yksikään keksityistä jutuista ole totta», alkoi Paolo uudestaan,
+kuin olisi hän selittänyt asiaa itsellensä, »ei Rothschild, ei
+Englannin pankki, ei paavi, ei Frans toinen eikä Brasilia ole
+antaneet vähääkään näille pankeille. Rahat eivät koskaan, eivät edes
+onnistuneimmilla, kylmäverisimmillä keinotteluilla tuota kymmentä,
+kahtatoista, viittätoista tai kahtakymmentä prosenttia. Vielä
+vähemmin ovat kaikki nuo ihmiset, Ruffo-Scilla, Costa, Ferrer ja
+lukematon jälkijoukko, pankkiireja tai pörssikeinottelijoita, he ovat
+yksinkertaisesti yleisön rahojen kavaltajia, ryöväreitä ja varkaita
+eikä muuta. He voivat maksaa korkeita korkoja ainoastaan ottamalla
+ne ennakolta pääomasta, lopun he anastavat, itse suurimman osan,
+palvelijat ja keräilijät saavat pienemmän. He maksavat pääomasta
+otetut korot ja elävät päivät päästään humussa ja ylellisyydessä,
+tietäen hyvin, että neljännesvuoden, tai ehkä kuukauden, tai ehkä
+jo kymmenen päivän kuluttua tulee onnettomuus, joka syöksee heidät
+perikatoon. Mutta sitä he eivät tahdo ajatella, he luottavat etelän
+lapsien heikkouskoisuuteen ja »Laiskurienmaa»-unelmien elpymiseen. Niin
+unohtavat he pian välttämättömästi uhkaavan, varman, voittamattoman
+vaaran ja elävät keskellä rajattoman ylellisyyden kaikkia iloja,
+nauttien naisista, hevosista, matkoista, huviretkistä ja jalokivistä,
+keskellä koko inhimillisen lyhytnäköisyyden tyhmyyttä, joka tahtoo
+nauttia vain nykyhetken riemuja...»
+
+»Kaikkiko he ovat varkaita?» kysyi signora Eleonora konemaisesti.
+
+»Kaikki, poikkeuksetta. Tämä rakastellakseen naista, tuo saadakseen
+hevosvaljakon, yksi saadakseen paikan San Carlossa, ylellisen
+päivällisen tai viehättävän illallisen... Kaikki he varastavat. Raha,
+joka kello kaksi iltapäivällä tuodaan johonkin pankkiin, on jo kahden
+tai kolmen tunnin kuluttua jälleen liikkeellä, kadotakseen ainaiseksi
+pankkiirin, virkailijain, keräilijäin, vieläpä palvelijainkin taskuista
+joka paikassa, missä syödään, juodaan, pelataan, lyhyesti, missä rahoja
+tuhlataan. On selvää, että rahanhimo on saattanut rikkaat panemaan
+rahansa noita satumaisia korkoja kasvamaan, epäilemättä on väärä
+omanvoiton pyynti paaduttanut siihen asti tarkat omattunnot, mutta
+surullisinta on, että näiden ohessa on hävinnyt lukemattomia pieniä ja
+juuri siksi kalliita säästöjä, joiden kadottaminen merkitsee kurjaa
+tulevaisuutta!...»
+
+»Ja ratkaiseva loppusuoritus?» kysyi Eleonora, katsahtaen puhujaan
+arasti.
+
+»Sattuu kolmen tai neljän päivän perästä. Kaikki tuon ennen
+kuulumattoman petoksen langat ovat valtion viranomaisten käsissä.
+Pankkiirit, keräilijät ja virkailijat pannaan kaikki syytteeseen
+yhteisesti tehdystä rikoksesta, ehkä riittää vain petos tai vararikko.
+Vähemmällä kuin viidellä vuodella vankeutta ei kukaan pääse; joka
+tapauksessa ovat he hukassa.»
+
+»Luuletteko, että mieheni on vaarallisesti sekaantunut asioihin?» kysyi
+Eleonora, pitäen itseään jo pahantekijän puolisona.
+
+Nuorukainen epäili hetkisen, sitten sanoi hän hiukan vaivalloisesti:
+
+»On... luullakseni.»
+
+»Oletteko siitä varma?» kysyi toinen, yrittäen esiintyä ankarana.
+
+»Minulla on todistuksia käsissäni», vastasi Paolo hiljaa, tuntien
+tunnossaan oikeudenmukaisuutensa rauhan.
+
+»Voivatko nuo todistukset tehdä hänet oikeudessa rikokselliseksi tai
+kanssarikolliseksi; voidaanko hänet niiden nojalla tuomita?» kysyi
+Eleonora itsepäisesti edelleen, sillä hän oli päättänyt tunkeutua
+kurjuuden pohjaan asti.
+
+»Voidaan», vastasi Paolo, »ne ovat kuitteja, papereita ja osotuksia,
+joissa on hänen nimensä; ne täytyy hävittää. Luultavasti on niillä
+jotka ovat antaneet hänelle rahoja pankkiin vietäväksi, paljon
+todistajia, mutta jos paperit ovat poissa, niin ei puheilla ole enää
+mitään arvoa.»
+
+»Oh!» vastusti rouva, kuin olisi häntä tuollainen tapa vaivannut.
+
+»Muuta ei voi tehdä. Harha-askel on otettu, nyt täytyy hävittää
+todistukset. Samalla täytyisi hänen... lähteä pois...»
+
+»Hänen pitäisi siis paeta?» kysyi Eleonora miettien.
+
+»Niin. Ei rikoslain kanssa ole leikkimistä. Jälkeenpäin voi sovittaa
+kaikki.»
+
+»Kunnia on mennyt iäksi», vastasi rouva kylmästi.
+
+»Niin, kunnia», vahvisti mies.
+
+»Mitä voin tehdä?» kysyi Eleonora.
+
+»Teidän täytyy vakuuttaa miehellenne uhkaavan vaaran varmuus, taivuttaa
+hänet hävittämään todistukset ja pakenemaan. Häneltä ei puutu rahoja...
+hän voi jättää Napolin...»
+
+»Ja minä?» kysyi nainen.
+
+»Te olette voimakas ja hyvä», vastasi nuorukainen sydämellisesti, »te
+tulette kantamaan helposti rakastetun miehenne nimen häpeän».
+
+»Minä en rakasta häntä», kuului varma vastaus.
+
+Paolo katsahti häneen, ja hänen kalpeat, intohimoisen rakkauden
+kuluttamat kasvonsa punastuivat. Mutta rakkaus oli kirkastanut hänen
+jalon sydämensä ja hän sanoi ainoastaan: »Yhdentekevää, teidän täytyy
+kuitenkin pelastaa hänet».
+
+»Koetan», vastasi Eleonora, painaen päänsä alas.
+
+»Koettakaa heti», uudisti nuorukainen. »Ettekö siis ymmärrä, että, kun
+työskentelen hänen pelastuksekseen, teen sen ainoastaan siksi, että
+tahdon pelastaa teidät teidän nimenne ja tulevaisuutenne.»
+
+»Minulla ei enää ole tulevaisuutta, Paolo», sanoi hän surullisesti
+suloisella, tuskien murtamalla äänellä.
+
+»Älkää sanoko niin, teille voivat ihanat päivät vielä palata...»
+
+»Oi, ei! Tiedättehän, että kaikki on hukassa.»
+
+»Luvatkaa minulle kuitenkin tehdä, minkä voitte, estääksenne
+onnettomuutta.»
+
+»Miten alotan?» kysyi Eleonora, katsellen kuin hukkuva ympärilleen.
+»Hän on jo neljättä päivää poissa kotoa.»
+
+»Ettekä tiedä missä?»
+
+»En. Ennen hän sanoi sen minulle, mutta nyt en tiedä mitään.»
+
+»Ehkä hän tulee pian takaisin.»
+
+»Kukapa tietää», vastasi Eleonora, käyden yhä levottomammaksi.
+
+»Kuulkaahan», alkoi Paolo Collemagno, huomattavasti ponnistaen
+voimiansa, »minä ajattelen vain teidän onnettomuuttanne. Jollei
+hän hävitä todistuksia ja lähde täältä, niin täytyy teidän kärsiä
+kaikki hänen pahaa työtään seuraavat harmit vielä sen häpeän lisäksi,
+että tiedätte hänen olevan vankeudessa ja otatte osaa yleiseen
+epätoivoon: polisit tulevat häntä hakemaan teidän kodistanne, santarmit
+tulevat pitämään kotitarkastusta, tutkintatuomari tulee vaatimaan
+teitä todistajaksi ja vielä on tuhansia kiusallisia, häpeällisiä
+yksityiskohtia. Oi, Eleonora, hurskas enkeli, kuinka kestätte sen
+kaiken?»
+
+»Jumalani, Jumalani!» huudahti hän, väännellen käsiään.
+
+»Ja kun ajattelen, ettei teillä edes ole ketään, jonka luona voisitte
+etsiä turvaa...!» jatkoi nuorukainen epätoivoisena.
+
+»Ei ketään, ei ketään!»
+
+»Pikku raukka!» sanoi Paolo, ottaen säälivästi hänen kätensä ja pitäen
+sitä omissaan.
+
+Eleonora punastui kuin nuori tyttö, joka kuulee ensimäisen lemmen
+sanan. Ja häpeän ja tuskan painostamana, ajatellessaan kauhistavaa
+tulevaisuuttaan, tietäessään, että oli sidottu konnaan, ja katsellen
+silmästä silmään onnettomuutta, jonka tiesi uhkaavan, nousi hän
+päättäväisenä ja sanoi, katsoen Paolo Collemagnoa suoraan silmiin:
+»Nyt menen täyttämään viimeistä velvollisuuttani. Mutta ensin, Paolo,
+kuulkaa vielä, mitä minulla on sanomista: sydämeni on nöyryytetty
+teidän sielunne suuruutta nähdessäni. Te olette niin voimakas ja viisas
+ja samalla niin hyvä ja lempeä, että minä tunnen itseni tyhmäksi ja
+kurjaksi, niin pahaksi teidän rinnallanne. Olen kiusannut teitä»,
+lisäsi hän väräjävällä äänellä, »enkä ole ollut sen arvoinen, että
+olisin saanut tehdä teidät rauhattomaksi surullisilla ajatuksillani.
+Pyydän teitä antamaan minulle anteeksi. Sanokaa, että annatte minulle
+anteeksi.»
+
+»Oi, älkää sanoko niin, rakas, uskollinen sydän...» kuiskasi Paolo
+puoleksi tukahutetulla äänellä.
+
+»Ei, ei, en ollut sen arvoinen. Olen heikko, kurja olento. Olen
+tuottanut teille surua. Antakaa minulle anteeksi. En voi teitä jättää,
+ennenkuin sen lupaatte.»
+
+»Jumala siunatkoon teitä kaikesta siitä hyvästä, mitä olette minulle
+tehnyt», sanoi Paolo vakavana, koskettaen hänen otsaansa.
+
+Ja niin kulkivat he jälleen äänettöminä toistensa rinnalla, koskematta
+toisiinsa, puhumatta sanaakaan. Kärsien toisten syntien tähden kulkivat
+he, taivuttaen päänsä kohtalon kuorman alla, mutta rehellisinä ja
+lujina, surullista turmiotansa kohden. He kulkivat hitaasti, kuin
+olisivat tahtoneet pitentää suloista yhdessä olemista. Mutta hetki
+kului ja pian huomasivat he olevansa kivisessä holvikäytävässä,
+jossa heidän täytyi erota. Paolo Collemagno ymmärsi, että Eleonora
+tahtoi hänet tässä jättää hyvästi, ja pysähtyi puhumaan hänelle vielä
+viimeisen sanan.
+
+»Kuulkaahan, Eleonora», sanoi hän, pitäen lujasti hänen kädestään,
+ikäänkuin antaakseen hänelle rohkeutta ja voimaa, »en ole teidän
+miehenne ystävä, enkä siksi saa tulla teitä tapaamaan. Mutta muistakaa,
+että tästä hetkestä alkaen olen valmis kaikkeen; sanokaa vain sana,
+kun olette suojan, avun tai neuvon tarpeessa, niin olen aina paikalla.
+Mitä teille tapahtuneekin, älkää koskaan ajatelko olevanne yksin tai
+hyljätty! Teillä on ystävä, joka pitää teistä enemmän kuin kukaan
+muu. Kirjoittakaa minulle, lähettäkää minulle sana; teen kaikki mitä
+tahdotte, kaikki mitä haluatte! Älkää unohtako, että asun samassa
+talossa kuin te, että olen kuin vahtisotamies paikallani. Tehkää
+minulle se palvelus; älkää unohtako minua vaikeina hetkinänne.»
+
+»En unohda», sanoi Eleonora, syvästi liikutettuna. »Ajattelen teitä
+aina.»
+
+Sitten lähti Eleonora Triggiano nopein askelin, kääntymättä kertaakaan,
+kuin pelkäisi hän omaa liikutustaan, kuin tuntisi hän itsensä
+pelottavan lopun takaa ajamaksi.
+
+Hän heittäytyi suljettuihin vaunuihinsa ja antoi päänsä vaipua
+pieluksille. Hän oli niin väsynyt, mutta samalla niin tuskallisesti
+hereillä; hän sulki silmänsä ja rukoili Jumalalta tarpeellista voimaa,
+taivuttaakseen puolisonsa mielen.
+
+Mutta, oi, hänellä ei ollut siitä mitään toivoa! Mies oli liian
+kevytmielinen, liian vallattoman paheellinen, liian iloinen
+hurjastelija, lörpöttelevä ja petollinen etelämaalainen, joka,
+silloinkin, kun hän vielä rakasti vaimoansa, oli osottautunut liian
+vaihtelevaksi ja tahdoltaan heikoksi. Ensi lemmen kaunis unelma oli
+liian pian muuttunut. Kuinka saattoi Eleonora toivoa voivansa vaikuttaa
+mieheen, joka oli sulkenut sydämensä siveellisyydeltä ja oikeudelta
+ja joka ei tyytynyt melkoiseen omaisuuteensa, vaan tahtoi enemmän,
+yhä enemmän, suunnattomasti rahaa, tullen sen takia varkaaksi ja
+petturiksi! Mikä rehellinen, avomielinen sana nyt enää voisi herättää
+tämän kevytmielisen pahantekijän omantunnon? Ah, ei hän oikeastaan
+mitään enää toivonut, kaikki näytti hänestä olevan auttamattomasti
+hukassa. Hitaasti kuljettaessa mäkeä ylös kaupunkia kohden, koetti hän
+keksiä tehoavaa keinoa, mutta hänen miehensä iloista huolettomuutta
+vastaan tuntui kaikki kilpistyvän. Ja sitten ei hän edes ollut köyhä ja
+rikos siis sitä suurempi. Mitä sellaiselle ihmiselle voi sanoa?
+
+Oli jo myöhäinen, kun hän saapui talonsa edustalle, ja astumatta
+vaunuista kysyi hän portinvartialta, oliko hänen miehensä jo tullut
+kotiin.
+
+»Ei», oli vastaus.
+
+»Eikä mitään sähkösanomaa; ei kirjettä?»
+
+»Ei mitään.»
+
+Eleonora pudisti päätään ja tunsi rohkeutensa yhä vähenevän tämän
+kovan kohtalon alla. Hän aikoi nousta vaunuista ja lähteä odottamaan
+puolisoansa huoneissaan; mutta hän ei voinut vastustaa kuluttavaa
+liikkumisen halua, halua etsiä häntä, joskin turhaan, ja niin käski
+hän ajaa pankkiliike Costalle. Hän saapui sinne juuri, kun pankki
+suljettiin, vaikka se tänään olikin ollut auki tunnin kauvemmin kuin
+tavallisesti, suuren ihmistungoksen takia. Hän ei uskaltanut kysyä
+mitään virkailijoilta, jotka tulivat portaita alas juhlatuulella,
+puhellen ja polttaen, yhtä kovaäänisinä ja heleästi nauraen kuin hänen
+miehensä. Hän katseli heitä vain hämmästyneenä ajatellen, että parin
+päivän kuluttua ei yksikään heistä enää nauraisi.
+
+Ajaessaan sieltä umpimähkään, eteenpäin, uuvuttaakseen tuskansa,
+pysähytti hän, ikäänkuin etsimishulluuden valtaamana, joka paikassa,
+missä mahdollisesti voi kuvitella miehensä olevan: klubilla, jossa
+hän kävi, kahviloissa, vieläpä muutamien ystävienkin asunnoilla.
+Tosin hän ei itse noussut vaunuista, peläten, että hänen epätoivonsa
+näkyisi kasvoista; hän lähetti vain ajajan, hermostuneesti keksien
+asiaa taloihin, ja odotti itse, puristaen käsiänsä kuin rukoilisi hän
+tuskaisesti, illan hämärtyessä yhä enemmän. Ajaja, joka oli vanha ja
+kankea, lähti hitaasti liikkeelle ja palasi yhtä hitaasti ilmoittamaan
+Signoralle, ettei herra Triggianoa ollut neljään, viiteen päivään
+näkynyt ystäväin luona, ei klubissa eikä kahviloissa. Silloin sanoi
+rouva uuden osotteen ja tuskallinen kulku alkoi uudestaan. Vihdoin,
+kun hän ei enää tiennyt ainoatakaan paikkaa, mistä voisi etsiä, paitsi
+avoimen kadun, sanoi hän itsekseen:
+
+»Hän on varmastikin Lidia Gioian luona.»
+
+Ja pelastusinnossaan ei häntä olisi pelottanut etsiä miestään tuon
+hävyttömän naisenkaan luota, kun vaan olisi tiennyt, missä hän asui.
+Mutta nyt ei hänellä enää ollut pienintäkään toivoa, ja jo aivan
+pimeässä illassa käski hän ajajaa viemään hänet kotiin.
+
+Siellä, kun hän juuri oli ajurille maksamaisillaan, sanoi portinvartia
+hänelle: »Teidän herra miehenne palasi kotiin tunti sitten».
+
+»Oi», vastasi hän, syvän huokauksen puristautuessa hänen rinnastaan.
+Sitten hän kiiruhti asuntoonsa, jossa Raffaella avasi hänelle oven.
+
+»Herra on tullut kotiin. Hän on jo syönyt ja nukkuu nyt. Minä saan
+herättää hänet vasta kello yhdeksältä.»
+
+»Minä odotan», mutisi Elenora itsekseen.
+
+Hän riisui hattunsa ja mustista helmistä kimaltelevan viittansa, veti
+hitaasti käsineet käsistään ja ojensi kaikki kamarineidilleen, joka
+äänettömänä häntä katseli. Sitten vaipui hän nojatuoliin ja nojasi
+päätään kättä vastaan, kärsivällisesti odottaen.
+
+»Ruoka on valmista», sanoi Raffaella, lähtemättä huoneesta.
+
+»Hyvä on, myöhempään», sopersi Eleonora.
+
+»Mutta tällä tavoin teidän armonne tappaa itsensä.»
+
+»Olkaa huoletta, Raffaella, menkää vaan ja ilmoittakaa minulle sitten,
+kun herra on herännyt.»
+
+Mutta hän sai kauvan odottaa, vähintäin kaksi tuntia. Sen ajan hän
+istui liikkumatta nojatuolissaan, suuren, silkkisen lampunvarjostimen
+varjotessa hänen silmiään. Hänen miehensä nukkui syvästi ja sikeästi,
+kuten suuresta henkisestä tai ruumiillisesta ponnistuksesta leväten.
+Ei tarvinnut muuta kuin kuulla hänen kovaa, syvää, kahden huoneen läpi
+kuuluvaa hengitystään, ymmärtääkseen, että hän oli vallan uupuneena
+palannut kotiin. Siitä huolimatta odotti Eleonora kärsivällisesti,
+liikahtamatta; olihan Herra osottanut hänelle armoansa, saattamalla,
+vaikkapa vain päiväksikin, jälleen kotiin hänen miehensä. Yhä
+synkemmäksi pimeni ilta; ja vihdoin soi sähkökello pitkään, jolloin
+Carlo Triggiano tavallisella iloisella melullaan ilmoitti heränneensä.
+Hän kuului puhelevan Raffaellan kanssa ja itsekseen tyytyväisenä
+rallattelevan; hän aukoi ja sulki kolistellen laatikoita ja naristeli
+uusilla, hienoilla kengillään. Eleonora ei noussut, mennäkseen häntä
+vastaan hänen omaan huoneeseensa, kuten tavallisesti, vaan odotti
+häntä vierashuoneessa. Vähän ajan kuluttua hän tulikin, vihellellen
+laulunpätkää, puettuna hännystakkiin ja silkkihattuun sekä komeaan
+turkkiviittaan, joka jätti hohtavan valkoisen paidanrinnan näkyviin.
+Saavuttuaan vaimonsa luo, jota kohtaan hän vielä tunsi hiukan
+kunnioitusta, vaikeni hän ja otti hatun päästään.
+
+»Sinun täytyy antaa anteeksi», luuli hän velvollisuudekseen sanoa, »kun
+et ole saanut minusta mitään tietoa; asiani eivät ole jättäneet minulle
+hetkeäkään käytettäväksi...»
+
+»Hyvä, hyvä, ei merkitse mitään», vastasi hänen vaimonsa, katsellen
+häntä melkein säälivästi.
+
+»Tänäkin iltana täytyy minun heti jälleen mennä», sanoi hän. »Meillä
+pankkiireilla on kokous, meidän asemamme tulee yhä merkitsevämmäksi.»
+
+»Minun täytyy puhua kanssasi», vastasi Eleonora päättävästi.
+
+»Hyvä, siihen on meillä aikaa huomenna suuruspöydässä. Minä en nyt aio
+matkustaa... ja tänä iltana en todellakaan voisi...»
+
+»Ei huomenna, vaan vielä tänä iltana», vastasi rouva samalla äänellä.
+
+»Sitten yöllä, kun olen tullut kotiin», sanoi mies, toivoen tällä
+lykkäyksellä voivansa taivuttaa vaimonsa.
+
+Mutta tämä vastasi uppiniskaisen päättävästi:
+
+»Ei, vielä tänä iltana.»
+
+»Mutta minun täytyy mennä», intti mies, alkaen käydä kärsimättömäksi.
+»Minulla on tärkeitä asioita.»
+
+»Mitä minulla on sinulle sanottavaa, on enemmän kuin tärkeätä.»
+
+»Niin te naiset aina sanotte», torui mies, »ja lopuksi on kysymys
+jostain pikku asiasta. Kun pyydän sinua, niin teet varmaan minulle
+mieliksi ja lykkäät tämän puhelun huomiseksi.»
+
+»En», kuului taipumaton vastaus, »minun täytyy puhua sinun kanssasi
+vielä tänä iltana, viipymättä. Olen odottanut sinua viisi päivää,
+saamatta mitään ilmoitusta; olen tänään etsinyt sinua kaikkialta. Ja
+nyt pyydän sinua jäämään tänne ja kuulemaan, mitä minulla on sanomista.»
+
+Hän sanoi tämän niin rauhallisesti ja niin levollisella äänellä, että
+se hänen mieheensä ehdottomasti vaikutti. Tähän asti oli hän aina
+nähnyt vaimonsa lempeänä, suloisena ja nöyränä; nyt tunsi hän olleensa
+väärässä, hän tiesi, että Eleonoralla oli täysi syy olla muuttunut ja
+puhua niin.
+
+»Minä kuuntelen», sanoi hän, istahtaen vaimoansa vastapäätä, laskematta
+kuitenkaan hattua ja keppiä käsistään, kuin olisi hän ollut täällä
+kylässä.
+
+»Carlo», alkoi Eleonora minuutin kestäneen vaitiolon jälkeen. »Sinun
+luottamustasi on käytetty väärin, sinua on petetty; ystävyytesi
+pankkiiri Costaan on saattanut sinut rumaan juttuun osalliseksi. Neljä
+kuukautta olet työskennellyt ihmisten eteen, joita kaikki rehelliset
+ihmiset pitävät varkaina ja jotka ehkä jo huomenna joutuvat oikeuden
+käsiin.»
+
+Hänen ensi sanoistaan oli mies käynyt aivan kalpeaksi; mutta kun
+Eleonora sitten rauhallisesti puhui edelleen, rauhoittui toinenkin ja
+kierteli vain hermostunein sormin viiksiään, kuin olisi puhe hänelle
+hiukan tukalaa. Mutta Eleonora katsoi häntä suoraan kasvoihin ja jatkoi:
+
+»Sinulle on valehdeltu, Carlo. Sinä olet kunnon mies, mutta olet
+antanut villitä itsesi; sinun hyväntahtoisuutesi ja rehellisyytesi
+estävät sinua näkemästä, mihin kuiluun olet sysätty. Sinä, rehellinen
+ja kunnollinen mies, jonka käteen minä olen ylpeänä laskenut omani,
+voit jo huomenna, jollet ajattele pelastumista, vaipua häpeään ja
+perikadon partaalle. Minä luulen... toivon», lisäsi hän vaivalloisesti,
+»että sinä vielä voit pelastua. Vielä voit hävittää kaikki, mitä voi
+käyttää todistukseksi sinua vastaan, paperit, kirjeet ja kuitit voit
+repiä ja polttaa, voit erota Costasta ja lähteä Napolista, matkustaa...»
+
+Mies katsahti häneen ja ratkesi sitten äänekkääseen nauruun.
+
+»Älä naura, oi älä naura», pyysi Eleonora äänellä, joka osotti: hänen
+sydämensä olevan pakahtumaisillaan surusta ja tuskasta.
+
+»Nauran juttua, joka on sinulle uskoteltu. Costa on Europan
+kuuluisimpia liikesuunnittelijoita ja mahtava raha-asioissa. Vakuutan
+sinulle, että sinua on pidetty narrina ...» lisäsi hän halveksivalla,
+säälivällä äänellä.
+
+»Costa ja kaikki muutkin saavat kolmen päivän kuluessa vastata
+teoistaan oikeuden edessä. Kaikki paperit ovat kaupungin viranomaisten
+hallussa», jatkoi Eleonora, voittaen ainoastaan vaivoin liikutuksensa.
+
+Mutta Carlo Triggiano nauroi uudestaan, niin että Eleonora tuli kuolon
+kalpeaksi ja tunsi olevansa pyörtymäisillään.
+
+»Sinua on pidetty narrina, rakkahin. Se on Costan vihollisten levittämä
+väärä tieto, joka on ollut liikkeellä jo neljä kuukautta.»
+
+»Olen varma asiastani, se on niin totta kuin itse totuus», huudahti
+Eleonora, kohottaen kättään, ikäänkuin vannoakseen. »Teidät kaikki
+vangitaan yhteisesti tehdystä rikoksesta.»
+
+»Lörpötystä», vastasi mies nousten, »ei muuta kuin lörpötystä, josta en
+ole vähääkään levoton.»
+
+»Oi Carlo, Carlo! Et siis tahdo pelastaa itseäsi?»
+
+»Pelastaa itseäni? Mutta mitä kummallisia houreita sinulla on. En
+tarvitse neuvoja enkä rukouksia. Olen alusta alkaen ollut Costan
+asioimiskumppani ja aion siksi jäädäkin, kunnes olemme yhtä rikkaita
+kuin hän».
+
+»Rahat ovat varastettuja», sanoi Eleonora varmana.
+
+»Eleonora, nyt et enää tiedä, mitä puhut!» huusi mies vihastuneena.
+
+»Sanon sinulle, että rahat ovat varastettuja; sinut vangitaan varkaana
+ja silloin seison minä rinnallasi varkaan puolisona!»
+
+»Vaikene», sanoi syytetty, kiristellen hampaitaan, »ole ääneti, narri!»
+
+Eleonora seisoi silmät kiinni, huulet kalpeina ja piirteet kuin
+kuolemantuskan uurtamina.
+
+»Muuten», jatkoi mies vimmastuneena, »ei sinun tarvitse surra.
+Tuomarit, presidentit ja kaupungin viranomaiset ovat kaikki meidän
+puolellamme. Rahalla voi paljon. Mitäpä ei rahalla saisi?»
+
+»Carlo, Carlo!» keskeytti häntä Eleonora väristen.
+
+»Älä toki tee itseäsi noin viattomaksi, äläkä pidä meitä pässinpäinä.
+Olemme järjestäneet asiamme niin ja olemme saavuttaneet niin
+suunnattoman kannatuksen, että meidän ei tarvitse pelätä haaksirikkoa;
+meidän mukanamme menisi liian monta pohjaan. Voit olla aivan
+levollinen, me pidämme varamme.»
+
+Tämän kauhistuttavan hävittömän puheen kestäessä, jossa ei hän edes
+käyttänyt hyväkseen vaimonsa keksimää valhetta, että hän oli petetty
+kunnon mies, vaan pikemmin tunnusti syyllisyytensä ja oli siitä ylpeä,
+tuntui Eleonorasta, kuin kaikki hänessä olisi romahtanut maahan ja
+hänen sydämessään sitten olisi tullut kuolon hiljaisuus.
+
+»Siis tiedät jo, että nämä pankit ovat konnuutta ja petosta?» kysyi hän
+jääkylmästä.
+
+»Hiljaa, hiljaa; ne ovat kylmäveristä keinottelua ja ahneuden ja
+tyhmyyden hyväkseen käyttämistä. Mehän maksamme korot...»
+
+»Jotka otatte pääomasta...» huudahti Eleonora samalla jäisellä äänellä.
+
+»Eleonora, nämä ovat asioita, jotka eivät kuulu sinuun», vastasi
+mies yhtä kylmästi, hilliten vihaansa. »Ei naisten pidä sekaantua
+raha-asioihin».
+
+»Et siis tahdo minua uskoa?» kysyi vaimo tuskissaan, joita tuskin muu
+kuin kuolemaan tuomittu voi tuntea.
+
+»En, en usko sinua.»
+
+»Et tahdo pelastua, polttaa papereita ja paeta?...»
+
+»En ollenkaan.»
+
+» Tahdot siis jäädä tänne?»
+
+»Niin, en ole niin tuhma, että lähtisin pois juuri nyt, kun täällä voi
+ansaita paljon rahaa.»
+
+»Jumalani!» huudahti Eleonora, väännellen käsiään mitä suurimmassa
+epätoivossa.
+
+»Säästä kauniita sanojasi», sanoi toinen halveksivasti.
+
+»Et sittenkään, vaikka pyydän sinua nimemme, kunniamme... muinoisen
+rakkautemme nimessä?»
+
+»Kauniita sanoja», toisti mies.
+
+»Carlo, Carlo, taivuhan toki, älä tahallasi kulje perikatoon, kuule
+rukouksiani, tuskaani, rukoilen sinua polttamaan kaikki ja lähtemään
+pois!»
+
+»En», oli lyhyt ja kova vastaus.
+
+Eleonoran pää vaipui rintaa vastaan, ikäänkuin hän miettisi. Kun hän
+sen jälleen kohotti, oli hänen kasvoistaan jokainen liikutuksen väre
+hävinnyt.
+
+»Olen ymmärtänyt sinut», sanoi hän. »Sinä et ole noita muita parempi;
+heidän tavallaan käytät sinäkin vieraitten rahoja, tyydyttääksesi
+kurjaa, paheellista elämääsi. Olen luullut, että olen naimisissa kunnon
+miehen kanssa, mutta sen sijaan olenkin konnan puoliso...»
+
+»Eleonora!» huusi mies raivoissaan.
+
+»Häpeän puna kohoaa kasvoihin, kun ajattelen, että minulla on sinun
+nimesi... kun ajattelen, että sinä ryöstät rahoja köyhiltä, joilla ei
+ole mitään... Jos kärsisit köyhyyttä ja nälkää, voisi ehkä kurjuutesi
+sinua puolustaa! Mutta näin ollen on se vain halpamaista rahan himoa,
+toivot vain omistavasi yhä enemmän rahaa, jotta voisit antaa tuolle...
+tiedäthän... tuolle Lidia Gioialle...»
+
+»No, niin, ja mitä vielä?» huusi mies raivon vallassa, jota ei hän enää
+voinut hillitä.
+
+»Pyhä neitsyt, tue minua», sanoi Eleonora, kohottaen käsiänsä taivasta
+kohti.
+
+»Oletko ehkä luullut, että minä koko ikäni katselisin sinun surkeita
+silmiäsi?» huusi mies, ollen raakuuden huipulla. »Oletko ehkä luullut,
+että minä lukisin kanssasi rukouksia kaksikymmentä vuotta? Kun tahdon
+lemmityn, niin en kysy lupaa keltään. Kulutanko ehkä sinun rahojasi?»
+
+»Oi Madonna, valaise minua!» huudahti vaimo jälleen kuin rukoillen.
+
+»Eikö sinulla ehkä ole kaikkea, mitä haluat? Annanko sinulta mitään
+puuttua? Eikö sinulla ole täysi vapautesi? Anna siis minunkin pitää
+omani, äläkä enää kiusaa minua.»
+
+»Oi Maria, pyhä neitsyt, valaise minua!» rukoili hän kolmannen kerran.
+
+»Älä väsytä minua sellaisilla menoilla, kirkunallasi ja kauniilla
+sanoillasi. Etkö huomaa, ettet siten saavuta muuta kuin että joudun
+sinusta yhä kauvemmaksi? Tahdotko saattaa minut jäämään pois ainiaaksi?»
+
+»Elääksesi hänen kanssaan, eikö niin?»
+
+»Hänen tai jonkun muun tai ei kenenkään, mutta ei ainakaan itkuisen,
+uskottoman vaimon kanssa, joka saattaa solvata miestään ja muita
+rehellisiä ihmisiä. Jonkun kanssa, kunhan ei vain sinun!» karjui mies
+kolme tai neljä kertaa perätysten, voimatta enää vähintäkään hillitä
+itseään.
+
+Eleonora oli kalvennut ja sanoi hitaasti:
+
+»Voinhan mennä.»
+
+»Mihin tahdot!» huusi mies. »Tosin en tiedä, mihin voisit mennä, mutta
+oikeastaan on se minulle yhdentekevää.»
+
+»Jossain löydän turvapaikan, hyvän tai huonon», kuiskasi Eleonora,
+luoden silmänsä taivasta kohden.
+
+»Tee, mitä tahdot», sanoi Carlo Triggiano väsyneenä ja haluten päästä
+pois.
+
+»Minun pitää siis mennä?» kysyi Eleonora todellisen sydäntuskan
+vallassa, kuin olisi hän vielä voinut muutakin toivoa.
+
+»Mene ainiaaksi», sanoi hänen miehensä kovasti, koettaen sytyttää
+uudestaan sikariansa.
+
+»Carlo, muista, että sinä lähetät minut pois, että sinä itse pakotat
+minut menemään. Muista se!»
+
+»Älä pidä turhia puheita! Meitä ei ole luotu yhdessä elämään. Mene!»
+
+»Hyvästi, Carlo!»
+
+Ja niin käänsi hän miehelleen selkänsä, osottamatta pienintäkään
+liikutuksen merkkiä. Hänen kirjailtu viittansa, hänen hattunsa ja
+käsineensä olivat vielä hänen levottoman retkensä jälkeen huoneessa,
+mutta hän ei huomannut niitä, vaan meni, sellaisena kuin oli, ilman
+hattua, mustassa puvussaan pois, painaen päänsä syvään rintaansa
+vastaan. Kohtalo niin tahtoi.
+
+Konemaisesti, tyydyttääkseen uteliaisuuttaan, meni Carlo Triggiano
+sikari hampaissa hänen perässään; mutta Eleonora ei enää kääntynyt,
+vaan hiipi suoraan, kuin unissaankävelijä, läpi koko huoneuston. Mies
+näki, miten hän avasi eteisen oven selälleen ja meni porraskäytävään,
+ja seuratessaan häntä kynnykselle asti, huomasi hän, että Eleonora ei
+mennytkään alas, lähteäkseen talosta, vaan että hän asteli hitaasti
+portaita ylös aina kolmanteen kerrokseen asti.
+
+Ja hämmästyneen puolisonsa silmäin edessä, joka katseli häntä,
+käsittämättä, minne hän meni, koputti hän, nojattuaan hetkisen
+portaitten käsipuuhun, kuin pelkäisi vaipuvansa maahan, eräälle ovelle
+kolmannessa kerroksessa. Se avautui heti, ja sanomatta sanaakaan hävisi
+Eleonora, ja Carlo Triggiano palasi yhä poltellen asuntoonsa ja huusi
+Raffaellaa luoksensa.
+
+Tyttö, joka oli kuullut ja nähnyt kaikki, tuli kalpeana ja vapisten.
+
+»Kuka asuu tuolla kolmannessa kerroksessa?» kysyi Triggiano,
+teeskennellen välinpitämättömyyttä.
+
+»Signor Paolo Collemagno», sammalsi tyttö, katsellen maahan.
+
+»Rouvan rakastaja, eikö niin?» sihisi mies raivostuneena, ja hänen
+keppinsä halkaisi ilmaa vinkuen.
+
+Mutta Raffaella vastasi heti, vaikka ei ollutkaan varma sanojensa
+arvosta: »Oi ei, ei. Hän vain tarkottaa hyvää.»
+
+»Oh!» vastasi Carlo Triggiano, kierrellen viiksiänsä hermostuneesti, ja
+sitten hän lähti kalpeana ja hiukan epävarmoin askelin.
+
+Tuskin oli Eleonora tuolla ylhäällä koputtanut, kun Paolo Collemagno
+itse tuli avaamaan kuin olisi hän odottanut häntä. Kun hän oli astunut
+sisään, jäi hän liikkumattomana seisomaan hämärään eteiseen ja hänen
+huuliltaan tulivat henkäyksenä sanat: »Tässä olen».
+
+Mutta Paolo vaipui itkien polvilleen hänen jalkainsa juureen ja suuteli
+pyhällä kunnioituksella hänen pukunsa lievettä.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Helmikuun kymmenentenä päivänä oli Napoliin levinneitten pankkien luku
+noussut yli sadankymmenen.
+
+Ja vaikka useimmat aikaisemmin perustetuista olivat, Ruffo-Scillaa ja
+Costaa jäljitellen, olleet sekä sisustuksensa että henkilökuntansa
+puolesta siistejä, jopa loisteliaitakin, niin olivat monet myöhemmin
+perustetuista pankeista vajonneet epäilyttävien katujen ja kujien
+köyhyyteen, ja niissä toimittivat kurjat, huonosti puetut ja raa'at
+henkilöt rahojen vastaan ottamisen ja maksut, ja kaikki kävi ilman
+mitään muodollisuuksia. Pankin avaamiseen tarvittiin kaksi pientä
+huonetta jonkun pikkukadun varrella olevan talon pimeässä ensimäisessä
+kerroksessa, sitten kaksi kurjaa, rääsyihin puettua henkilöä, kaksi
+horjuvaa pulpettia, pari likaista kirjanpitokirjaa sekä neljä
+olkituolia.
+
+Muutamat näistä uusista pankeista olivat via Tribunalin, Vico Nilon ja
+via Mercantin suurissa rakennuksissa, joissa löytyy kaikkia sekaisin:
+porvari- ja työläisperheitä, työhuoneita, joissa tehdään hienoja kukkia
+ja messukasukoita, kätilöltä, onnettomain, siveettömyyden hämärässä
+eläväin naisten asuntoja, salaisia pelihuoneita, halpoja ravintoloita,
+ja panttilainastoja. Joka paikassa, missä oli panttilainahuone,
+syntyi heti ylä- tai alakertaan melkeinpä kuin luonnolliseksi lisäksi
+pankki, ja viranomaisten kasvot niissä muistuttivat usein liiankin
+paljon panttilainaajain kasvoja, saattoipa vielä huomata salaperäistä
+yhtäläisyyttä kummankin laitoksen huonekaluissa ja kirjoissakin,
+ja tämä yhtäläisyys ulottui aina rautaisiin tai puisiin aitauksiin
+asti, jotka tavallisesti olivat kassapöytien ympärillä. Sekä uusissa
+pankeissa että pantti- ja lunastustoimistoissa oli vain vanhoja,
+rasvaisia, haisevia tavaroita, ja kummassakin oli virkailijoilla
+samallaiset kuluneet, likaiset takit, samallaiset risaiset paidat ja
+tahraantuneet kaulaliinat.
+
+Kuitenkin olivat, näitten uusien pankkien huonosta sisustuksesta
+huolimatta, korot nousseet uskomattomasti, samoin kuin pieni lumipallo,
+joka lähtee alpeilta kierimään, muuttuen lopulta lumivieremäksi. Jo
+tammikuun puolivälissä oli se keino vanha, että korot maksettiin
+ennakolta, niin että sai mennä heti toiselta luukulta toiselle korkoja
+saamaan, mikä tietysti oli ennen kuulumatonta, häikäisevää. Ja nämä
+ennakkokorotkin kohosivat jo helmikuun alussa kolmeenkymmeneen
+prosenttiin, niin että koko Napolista, maaseudulta, läheltä ja kaukaa
+virtaavat maksut nousivat satumaisesti.
+
+Jolla ei ollut rahoja, hän lainasi; naiset panttasivat jalokivensä ja
+hopeakoristeensa, myivätpä parhaat vaatteensakin; jolla oli eläke, se
+panttasi eläkekuittinsa; vieläpä postin- ja rahastojenhoitajatkin,
+joitten täytyi tehdä tilit joka viikko tai kaksi kertaa kuukaudessa,
+panivat rahat täksi vähäksi ajaksi pankkiin. Kaikki, joilla oli
+hoidettavana muitten rahoja, vieläpä kunnollisimmat ja rehellisimmätkin
+heistä, panivat rahat pankkeihin, tietysti vain vähäksi aikaa, kuten
+he, itseään rauhoittaakseen, sanoivat.
+
+Kartanoiden omistajat maalla vaativat rahansa talonpojilta, pannakseen
+ne johonkin pankkiin, ja joka paikassa, missä oli yhdistyksiä,
+porvarien tai sotilaitten klubi, suuri perhe, nunnaluostari,
+naisyhdistys, poikain tai tyttöjen kasvatuslaitoksia, kehittyi
+rahanhalu sellaiseksi intohimoksi, että arimmat ja köyhimmätkin,
+säästävimmät ja varovimmatkin, antoivat houkutella itsensä panemaan
+rahansa näihin pankkeihin, jotka maksoivat korkoja _kolmekymmentä
+prosenttia_ kuukaudessa.
+
+Jos rahasummat olivatkin pieniä, niin niitä tuli sitä enemmän, sillä
+ravintoloitsijasta silittäjään, joka oli säästänyt satakaksikymmentä
+liraa, hurskaasta rukoilijasisaresta bourbonien lepoa nauttivaan
+päämieheen, koulutytöstä opettajaan, portinvartiasta talonomistajaan
+asti ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi pannut rahojansa vaarallisiin
+pankkeihin. Tosin liikkui monessa aavistus, epämääräinen pelko,
+epäilyksen varjo, ja oli paljon ääniä, jotka viisaalla varovaisuudella
+ennustivat koko horjuvan rakennuksen kaatumista; joka paikassa kuuli
+kiivaita väittelyitä epäilijäin, välinpitämättömäin ja innostuneitten
+välillä, mutta tuo epämääräinen pelko, tämä aavistus, tämä epäilys,
+ainoastaan kiihottivat maksajain intoa ja mielikuvitusta, tuota
+hehkuvaa etelämaista innostusta, joka niin mielellään tahtoo tunkeutua
+kaikkeen, vieläpä kauppa-asioihinkin, antamaan niille uutta vauhtia.
+Uutterimmin toimivat ne pankkien innokkaat kannattajat ja puolustajat,
+jotka yhdessä osakkaiden kanssa kävivät katkeraa sotaa kaupungin
+yhtä rehellistä kuin rohkeata iltalehteä »Pangoloa» vastaan. Tämä
+oli alusta alkaen käynyt säälimättömän tarmokkaasti uusien pankkien
+kimppuun. Mutta, niinkuin kaikella hyvällä, oli tälläkin varjopuolensa;
+tämän riidan seurauksena ilmestyi uusia, pankkeja puolustavia
+lehtiä kuin sieniä maasta, ja ne herättivät tietysti levottomuutta
+ja epätietoisuutta. Oli jo ehditty suorittaa kaksintaistelujakin,
+joissa usea viaton oli kuollut, ja siten olivat turmiolliset pankit
+tahrautuneet verelläkin. »Pungolo» pitkitti taistelua, huolimatta
+kaikista pelotuksista ja nimettömistä uhkauskirjeistä, mutta osakkaat
+eivät enää pelänneet yleistä mielipidettä, koska he olivat jo
+voittaneet sen puolelleen, vaan sitä, mille kannalle hallitus ja
+kauppahuoneet asettuisivat.
+
+Tästä huolimatta lisääntyivät pankkien tulot yhä suunnattomammiksi.
+Tuntui siltä, kuin olisivat rauhallisimmat, maltillisimmatkin
+raivoisalla kiireellä rientäneet perikatoansa kohden, ja kahdeksantena,
+yhdeksäntenä ja kymmenentenä päivänä helmikuuta tyhjenivät kaikki
+vähäpätöisimmätkin kassat. Yhdennentoista päivän iltapuolella korotti
+kaksi uutta pankkia korkonsa, jotka nyt kymmenen päivää olivat
+pysyneet kolmessakymmenessä prosentissa, aina neljäänkymmeneen ja
+kuuteenkymmeneen asti.
+
+Mutta niiden ei enää onnistunut saada tuloja, sillä puolen päivää
+niiden ilmestymisen jälkeen, helmikuun kahdennentoista päivän aamulla,
+kukistuivat kaikki pankit yhtaikaa kuin korteista rakennettu talo.
+Tosin oli »Pungolo» edellisenä päivänä kertonut, että kaupungin
+viranomaiset seuraavana päivänä antaisivat käskyn vangita pankkiirit,
+keräilijät ja pankkien hoitajat ja ottaisivat haltuunsa maksetut
+summat. Mutta ei kukaan tahtonut tätä tietoa uskoa. Sama huhu oli
+kulkenut jo monta kertaa ennen, ja se voi aivan hyvin olla vain tuon
+lehden hurskas toivomus, joksi se heti leimattiinkin. Eivät edes
+pankkien osakkaat uskoneet ilmoitusta, vaan näyttäytyivät vielä yöllä
+lemmikkiensä, ystäviensä ja tuttujensa seurassa »Talvipuutarhassa»,
+suurissa ravintoloissa, julkisissa pelihuoneissa, tanssiaisissa ja
+kahviloissa.
+
+Mutta jo kello kahdeksan aamulla alkoi sekasorto; kuultiin varmalta
+taholta, että Guglielmo Ruffo-Scilla yöllä, kun hän ei voinut enää
+suorittaa maksuvaatimusta, vaan katseli avoimin silmin kuiluun, johon
+oli vaipunut puolittain tahdotonna, ikäänkuin sattumalta, mutta
+kuitenkin suurimmaksi osaksi haaveellisen, voitonhimoisen hulluuden
+takia... että Ruffo-Scilla oli yöllä luvannut vapaaehtoisesti
+antautua aamulla polisin käsiin ja että hän sitten todellakin oli
+mennyt polisipäällikön luo. Tämä uutinen tuli kuin salama kirkkaalta
+taivaalta, saattaen koko kaupungin levottomaksi ja hämmästyksiin.
+Kello kymmeneltä alkoi vangitseminen, takavarikkoon ottaminen ja
+sineteillä sulkeminen keskellä itkevää joukkoa, joka täytti toimistot,
+asunnot ja kadut pankkien ympärillä. Mikä näky! Kaikkien kasvot olivat
+kalpeita ja tuskaisia, kuin olisi kuolon käsi niihin koskenut, yhden
+piirteet olivat aivan liikkumattomat, toisen värisivät tuskasta.
+Useimmille merkitsi tämä isku täydellistä köyhtymistä, suurinta
+kurjuutta, onnettomuutta, jonka suuruutta he eivät vielä kyenneet
+edes arvostelemaan; mutta jonka pelottavan painon he jo tunsivat.
+Mutta monelle se merkitsi kunnian menettämistä. He olivat ottaneet
+vieraita rahoja, toivoen voivansa maksaa ne takaisin, ja näkivät nyt,
+etteivät olleet menettäneet ainoastaan rahoja, vaan olivatpa vielä
+vaarassa tulla syytetyiksi varkaudesta. Sellaiset ihmiset olivat
+pelosta kangistuneita ja aivan maahan masentuneita. Kuolonkalpeina,
+tuijottavin silmin liikkuivat he yleisessä tungoksessa kuin olisivat
+olleet kuuroja, sokeita ja tunteettomia, tajuten ainoastaan sen
+ajatuksen, että olivat hukassa. Palazzo Faucitanon edustalla oli
+hallituksen asettama valtion raha-arpajaisten pitäjä, joka kolme
+päivää sitten oli pannut liikkeelle monta tuhatta liraa. Ensin hän ei
+tahtonut uskoa onnettomuutta, ja sitten, kun hän oli siitä varma, alkoi
+hän vuorotellen huutaa, itkeä ja nauraa, käyttäytyen kuin raivohullu,
+ja saattoi siten tällä äkkinäisellä hulluudellaan ihmisjoukon vielä
+suuremman kauhun valtaan, niin että polisien lopulta täytyi viedä hänet
+väkisin pois. Tuollaisia kauhistavan liikuttavia tapauksia ei sattunut
+vain yksinäisinä poikkeuksina, vaan niitä sattui tuhansia. Täällä
+huusi epätoivoinen vanhus: »Lapset, lapset, tappakaa minut, minähän
+olen ryöväri, murhamies!» Tuolla oli nuorukainen, jonka kasvot olivat
+valkeat kuin liitu ja joka mumisi itsekseen: »Ei jää muuta neuvoksi
+kuin itsemurha, itsemurha», ja hän toisti koko ajan viimeistä sanaa,
+kuin olisi hänkin tullut hulluksi; toinen ukko, jolla oli punertavat
+silmät, joista vanhuuden viimeiset, harvinaiset kyyneleet olivat
+vuotaneet, änkötti ja sammalsi kuin olisi hermokohtaus vienyt häneltä
+puhelahjan. Mutta sydäntäsärkevää oli nähdä kuinka yksi ja toinen,
+joka ei vielä ollut mitään kuullut, tuli pahan aavistuksen ajamana
+joukkoon; joka puolelta yhtaikaa kiirehdittiin hänelle ilmoittamaan
+surullista uutista ulvomalla ja kirkuen, itkien ja kiroten, ja silloin
+kalpeni uutisen kuulija puolestaan, joskus alkoivat hänen silmäluomensa
+väristä, ikäänkuin hän ei olisi kestänyt päivän valoa, joskus alkoi hän
+horjua, kuin tuntisi hän pohjan luisuvan jalkainsa alta.
+
+Täydellisen epätoivon kuvan sai naisista. Joka paikkaan, mihin pankkeja
+oli perustettu, kaduille ja kujille, ovien edustalle, pimeisiin
+käytäviin ja synkkiin eteisiin nähtiin kaikensäätyisten naisten
+kokoontuvan kaikkialta: siinä oli kansannaisia, joilla olivat sekä puku
+että hiukset epäjärjestyksessä, kamarineitejä, jotka olivat sitoneet
+valkoiset esiliinat nurin eteensä, maalaisnaisia, joiden viitat
+riippuivat vinossa, panttilainaajia, naisia, jotka tahtoivat käydä
+vallasnaisista, ja todellisia vallasnaisia, joista näki, että he olivat
+ottaneet ensimäisen käsiinsä sattuneen hatun, ja joitten harsojen
+takaa näkyi sama kalpeus, samat tuskan ja vihan vääristämät kasvot
+kuin kansannaisillakin. Oli sydäntäsärkevää nähdä vapisevia käsiä,
+toivottomia katseita, sinisenpunaisia huulia, jotka turhaan kokivat
+pidättää nyyhkytyksiä. Heikommat eivät voineet hillitä itseänsä, vaan
+itkivät keskellä katua tai kulmauksissa, joko sanattomasta tuskasta,
+niin että suuret kyyneleet vierivät heidän poskilleen, tai kuumin
+uhmakyynelin ja voimattomasta lapsellisesta turvattomuudesta. Ja tämä
+loppumaton itku, joka herkesi tässä, jatkuakseen heti tuolla jälleen,
+nuo epätoivoiset naisten kyyneleet, naisten, jotka vaikersivat joka
+kadulla, kaikissa portaissa ja kaikilla ovilla koko omaisuutensa,
+kaikkien säästöjensä ja rauenneitten toiveittensa kadottamista, tämä
+naisellinen nyyhkytys, jota ei kukaan voinut vastustaa, täytti tämän
+onnettoman aamun loppumattomalla surulla. Mutta näytelmä muuttui,
+kun polisipäälliköt poliseineen ja santarmeineen olivat lopettaneet
+kotitarkastuksensa, takavarikkoon ottamisen ja sinettien panemisen ja
+tulivat portaita alas, tuoden konttorikirjoja, vangittujen pankkiirien,
+pankkivirkailijoitten ja niiden harvojen keräilijäin seurassa, jotka
+vielä olivat olleet kyllin varomattomia tai häpeämättömiä edelleen
+pysyäkseen ihmisten nähtävillä. Katsellessaan tätä synkkää jonoa,
+joka näytti surusaatolta, ymmärsi odottava kansanjoukko liiankin
+hyvin, että kaikki oli lopussa, kaikki menetetty, etteivät he
+koskaan enää saisi rahojansa. Oikeudenpalvelijat, jotka kulettivat
+mukanaan rikollisia, otettiin vastaan kovaäänisesti meluten, ja siinä
+naisten itkuun sekaantui sadatuksia, valituksia, ulvomista ja rajuja
+kirouksia, vieläpä äitiensä sylissä istuvat pienokaisetkin korottivat
+epätoivoista, odottavaa ääntänsä. Raivoisimmat hyökkäsivät santarmeja
+vastaan, jotta voisivat riistää heiltä vangitut, tappaaksensa,
+lyödäksensä, ruhjoaksensa heidät. Muutamien pankkien edustalla, kuten
+esim. via Tribunalilla ja via Forialla olevain, huomasivat polisit,
+että oli tarpeellista esiintyä virkavöissä ja puhua raivoavalle
+joukolle, jotta voisi pelastaa syylliset; Mercanti ja Santa Maria
+La Nova katujen varsilla olevain pankkien edustalle täytyi tilata
+poliseja ja sotamiehiä estämään kansaa panemasta tuomiotansa toimeen
+pankinhoitajia kohtaan. Oli mahdotonta välttää yhteentörmäyksiä ja
+hajoittaa kansanjoukko, oli mahdotonta saada ihmisiä ymmärtämään,
+että oli turhaa enää mitään odottaa. Ei! Sellainen isku vei miehiltä,
+naisilta ja nuorukaisilta voiman pysyä kotona rauhallisina; se ajoi
+heitä vastustamattomasti ulos, ja epämääräisesti etsien viimeistä
+toivon kipinää juoksivat kaikki pankeille, näkemään katuja, muureja,
+seiniä, joitten sisältä heidän rahansa olivat hävinneet.
+
+Klubeihin, luostareihin, toimistoihin, kouluihin ja padiglioneihin
+[Padiglioni, näin sanotaan Italiassa suurenpuoleisia rakennuksia,
+joita sotilasviranomaiset alhaiseen hintaan vuokraavat valtiolta,
+vuokratakseen niistä jälleen vielä halvemmalla asuntoja naimisissa
+oleville aliupseereille, sotavanhuksille j.n.e.] levisi tieto kello
+kahden aikaan. Oppitunnit täytyi keskeyttää, niinkuin kaikki muutkin
+työt; ei kukaan enää ajatellut lukemista tai kirjoittamista, vaan
+ainoastaan sitä, miten pikimmin pääsisi pankillensa itse kuulemaan
+ja näkemään. Joka ei saanut siihen lupaa, meni omin luvin, käyttäen
+hyväkseen yleistä epäjärjestystä, kun kaikki järjestys, kaikki
+itsensähillitseminen oli mennyttä ja kaikkia vallitsi vain yksi ainoa
+ajatus. Kellon käydessä kolmatta lisääntyi ihmisjoukko jälleen, kun
+kaikki ne saapuivat, jotka olivat saaneet ilmoituksen myöhemmin.
+Siinä tulivat luostarisisaret, opettajat, professorit, virkamiehet,
+työmiehet, upseerienlesket ja maistraatin virkailijat, jotka saapuivat
+suoraan raatihuoneelta... uusi, äkkinäisen tuskan valtaama parvi.
+
+Mutta ne, jotka vielä kolmen, neljän aikaan tulivat, vihasta ja surusta
+vapisten, tapasivat vain hiljaisen, alakuloisen, liiasta puheesta,
+huudosta ja itkusta uupuneen, joukon, joka aivan väsyneenä turhaan
+odottamiseen ei kuitenkaan voinut lähteä lohduttomiin koteihinsa, vaan
+jäi seisomaan kauhusta jäykkänä ja ikäänkuin typertyneenä. Ja kun
+vastatulleille uudistuivat aamulliset kohtaukset, pudistelivat muut
+vaan päitänsä hiljaisina, sillä he olivat voimattomia enää olemaan
+edes epätoivoisia, ja jokainen arveli, että hänen onnettomuutensa
+oli vielä paljon suurempi kuin kaikkien muitten. Lyhyesti, uudet
+tulokkaat tapasivat tuskaan ja kurjuuteen vaipuneen joukon, joka
+kokonaisuudessaan teki heikkomielisen vaikutuksen. Mutta vähitellen
+alkoi taas niittenkin synkän hiljaisessa joukossa, jotka seitsemän
+tuntia olivat imeneet onnettomuuttansa sieluihinsa ja saaneet ne
+siitä täyteen, uusi levottomuus, hyljättyjen kauppojen, koulujen
+ja toimistojen, lyhyesti, kaikkien tavallisen elämän olinpaikkojen
+pysyessä tyhjinä.
+
+Pian alkoi Salernosta, Casertasta, Foggiasta ja Campobassosta
+perätysten tulevilla junilla saapua maalaisia, jotka suuresta pankkien
+vararikosta olivat eniten kärsineet. Sieltä tuli ihmisiä, joiden
+kasvot olivat kamalasti vääristyneitä; toiset olivat laihoja ja
+tuhkanharmaita, toiset niin punaisia ja pöhöttyneitä ja heidän silmänsä
+niin verestäviä, kuin olisivat he olleet kuolemaisillaan halvaukseen.
+Oli kummallista katsella, kuinka he, sanaakaan puhumatta, katselivat
+ympärilleen arasti ja epäluuloisesti.
+
+Napolilaiset olivat aina herättäneet heidän epäluuloaan ja itse Napoli
+näytti heistä hehkuvalta sulatusuunilta, jossa kaikki raha suli ja
+muodostui kylmäksi tuhkaksi. Nyt oli perikato heidät saavuttanut,
+he olivat hukassa. Kuka heitä olikin käskenyt jättämään kotikylänsä
+ja ottamaan rahansa arkkujen uskollisesta turvasta Napoliin
+vietäviksi? Nyt olivat napolilaiset nielleet koko Jumalan siunauksen
+ja ainiaaksi! Maalaisparat eivät tahtoneet uskoa, että yksikään
+napolilainen oli liraakaan menettänyt; kaikki huuto ja itku, kaikki
+toivottomat kasvot heidän ympärillään merkitsivät heistä vain niiden
+suurta teeskentelemistä, jotka olivat kuluttaneet heidän rahansa
+ja jotka ehkä vielä epätoivoisesti itkiessään ja parkuessaankin
+pitivät osaa niistä taskuissaan. Synkkinä ja umpimielisinä nähtiin
+maalaisten seisovan, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut ja
+silmät vilkuivat epäluuloisina, ja kumarassa he kulkivat, kuin olisi
+isku heidät murtanut. Ne, jotka joutuivat pankeille asti ja löysivät
+ovet lukittuina ja sineteillä suljettuina, käänsivät niille selkänsä
+halveksivasti hymyillen. Monet ajoivat vaunuilla kuin mielipuolet
+polisipäällikön luota kaupungin viranomaisten luo ja näitten luota
+kauppaoikeuden presidentin luo, odottaakseen tuntikausia etuhuoneessa,
+joka oli täynnä yhtä toivottomia ihmisiä kuin hekin ja saadakseen
+lopulta ymmärrettävästi kylmäkiskoisen vastaanoton jälkeen purkaa
+suuttumustaan katkeroiksi sanoiksi Napolista ja napolilaisista.
+Kärsivällisesti kuunneltiin puhujaa ja sitten ilmoitettiin hänelle,
+että tällä hetkellä ei voinut mitään tehdä, täytyi odottaa tietoja
+taksoittajilta ja luottamusmiehiltä. Ja pikkukaupunkilaiset olivat
+uskovinaan näitä totuudenmukaisia ilmoituksia; mutta oikeastaan
+he eivät uskoneet sanaakaan ja menivät hampaitaan kiristellen ja
+tunnossaan varmoina, että tämä oli paha yritys saada heitä, petetyitä,
+perikatoon joutuneita, lähtemään kotiin.
+
+Vihdoinkin alkoi ilta hämärtää, ja joukko hajosi hitaasti,
+salaperäisinä varjoina, jotka hävisivät vastahakoisesti, koska eniten
+pelkäsivät kotiin tulemisen hetkeä, yhteistä surua ja omantunnon
+tuskia. Napoli oli tänä ensimäisenä onnettomuutta seuranneena yönä kuin
+sukupuuttoon kuollut. Kahvilat olivat autioita, San Carlon teatteri
+ja Talvipuutarha olivat suljettuja, sillä ei kukaan ajatellutkaan
+huvittelemista; ainoastaan kaupungin hienoimmilla kaduilla harhaili
+myöhään yöhön yksinäisiä olentoja, jotka kuolettavan tuskan
+lamauttamina eivät voineet palata perheensä helmaan. Pienet, aseman
+vieressä olevat ravintolat tulivat täyteen tällaisia kurjia, katumuksen
+ja omantunnon tuskain kiusaamia. Ja missä perheen pää tai poika,
+veli tai äiti oli palannut, kuului yön hetkinä loppumaton itku ja
+huokaileminen; vieläpä pienet viattomat lapsetkin, jotka aina tahtoivat
+nauraa, alkoivat katkerasti itkeä, kun huomasivat vanhempain itkevän,
+vaikka eivät ensinkään ymmärtäneet, mistä oli kysymys, ja heitä oli
+mahdoton saada rauhoittumaan.
+
+Lyhyesti sanoen, kaupungin kaikista taloista, köyhistä ja rikkaista,
+läheltä ja kaukaa kuului toivottomuutta ja valituksia; ei kukaan
+voinut nukkua eikä kukaan lepoa ajatellutkaan. Kaikkia oli onnettomuus
+kohdannut, täältä puuttui isä, tuolta poika, veli, joka oli vangittu
+ja viety San Francescon kauheaan vankilaan, San Francescoon,
+napolilaisten kamalimpaan paikkaan. Ja missä ei itketty, siellä
+taisteltiin pankkivararikosta ja rahojen menettämisestä; isä nousi
+poikaa vastaan, mies vaimoansa, sisar veljeänsä, ja vahingosta syytti
+kukin toistaan katkerin nuhtein, verisin loukkauksin... Lukemattomien
+luonteitten huonous paljastui ja nousi pinnalle, joka taholta kuului
+turhaan tukahutettuja huutoja, kirkumisia ja kirouksia. Kurjain rahain
+vuoksi ilmaantui näinä sekasorron surullisina hetkinä häpeämättöminä
+ja raakoina mitä inhoittavimpia tunteita ja pyrintöjä. Veren pyhät
+siteet sotkeutuivat, liitot, jotka olivat näyttäneet rikkumattomilta,
+saivat iskun, joka lopetti ne iäksi. Monessa paikassa riensivät
+yövahdit puoleksi tukahutettuja avunhuutoja kuullessaan paikalle ja
+löysivät paljastettuja puukkoja ja välkkyviä revolvereita, mutta eivät
+hekään voineet joka paikassa estää veren vuodatusta. Niin kului pitkä
+talviyö äänekkäissä epätoivon ilmauksissa tai voittamattoman tuskan
+tuottamassa synkässä hiljaisuudessa. Seuraavana aamuna kerrottiin
+neljästä itsemurhasta, monesta rosvouksesta ja viidestä tai kuudesta
+haavoituksesta. Suuri joukko ihmisiä oli matkustanut iltajunilla pois;
+he olivat jättäneet kotinsa, perheensä, kotiseutunsa, paetakseen
+häpeää ja koko omaisuutensa menettämistä. Nyt alettiin jo kuiskailla
+eri pankkivararikkojen suuruudesta, ja oli kummallista nähdä, kuinka
+summat tunti tunnilta kohosivat yhä satumaisemmiksi. Kymmenestä,
+kahdestatoista, viidestätoista miljonasta puhuttiin, kunnes vihdoin
+oikeat summat tulivat tunnetuiksi: Ruffo-Scillassa kaksikymmentä
+miljonaa, Costan pankissa kymmenen, neljä ja puoli miljonaa muutamissa
+pienemmissä pankeissa, ja koko vararikon suuruus nousi siis ainakin
+kolmeenkymmeneenneljään ja puoleen miljonaan!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hän, jolla ei ollut ollut rohkeutta tappaa itseänsä tai paeta, oli
+Alessandro de Peruta raukka, onneton, sairaalloinen professori.
+Helmikuun kahdennentoista päivän aamulla, ennenkuin hän tavallisuuden
+mukaan lähti tunneilleen kello kahdeksan, sai hän pitkän, sekaisen,
+sydäntäsärkevän kirjeen sisareltaan Giffoni Vallepianasta. Sisar ja
+äiti olivat tehneet suuren synnin. Salernosta heille saapuneitten ja
+siellä olevain asiamiesten monistamat puheet olivat huumanneet heidät
+ja tehneet heidät sokeiksi; heidänkin pieneen kyläänsä saapuneen
+keräilijän loistavain lupausten vietteleminä olivat he myyneet
+pienen talonsa vihannespuutarhoineen kahdestatuhannesta lirasta,
+kunnianhimoisesti toivoen, että pian olisivat saaneet omaisuutensa
+kahden-, jopa kolmenkertaiseksi kasvamaan. Pankkiliike Costan
+maksamilla koroilla aikoivat he sitten ostaa suuremman talon ja siten
+auttaa poikaa ja veljeä, hyvää Alessandroa, joka Napolissa teki työtä
+kuin juhta, jotta voisi elättää heitä. Nyt oli heidän talonsa — Jumala
+heitä armahtakoon — myyty Francesco Sorgentelle, joka jo kauvan oli
+sitä toivonut, mutta joka nyt, kun näki, kuinka mielellään he sen
+olisivat myyneet, oli tarjonnut siitä vain polkuhinnan. Kaksituhatta
+liraa oli salaa veljeltä — Jumala heitä armahtakoon — lähetetty
+erään keräilijän mukana Napoliin, ja naiset olivat saaneet niistä
+kuitin. Vasta sitten oli omatunto pakottanut heitä kysymään häneltä,
+kuin ei mitään olisi tapahtunut, lähemmin pankeista. Alessandro
+oli — hän muisti sen hyvin — vastannut niin jyrkin sanoin, että he
+olivat kangistuneet pelosta eivätkä tienneet, miten saisivat vikansa
+tunnustettua ja sovitetuksi. Vihdoin, kun monien kyyneleiden ja
+rukousten jälkeen olivat kuulleet, että heidän kahden päivän kuluttua
+täytyi luovuttaa talonsa Francesco Sorgentelle, olivat he päättäneet
+lähettää kuitin pojalle, veljelle, pyytäen, että hän ottaisi pankista
+rahat ja samana päivänä lankeavat kuukautiset korot ja lähettäisi siitä
+heille osan, jotta voisivat tulla pariksi päiväksi hänen luokseen
+Napoliin; kahdellatuhannella seitsemälläsadalla liralla pääsisivät
+he kyllä hyvään alkuun. Kuitenkin pyytävät he musertuneina vikaansa
+anteeksi häneltä, joka on oikeudenmukainen, hyvä, ja joka ei tunne
+petosta eikä valhetta. He rukoilevat polvillaan, että hän antaisi
+heille anteeksi, että he niin olivat menetelleet hänen tietämättään.
+
+Ja siitä johtui, että Alessandro de Perutakin tänä kauhun aamuna
+harhaili Napolin kaduilla tuhkan harmaana ja huulet tiukasti yhteen
+puristettuina, jotta ei itku nousisi kurkkuun. Hän kulki pankkiliike
+Costalta polisikamariin, sieltä pormestarille ja kauppaoikeuteen ja
+sieltä jälleen Costalle, laahaten itseään tuskan murtamana paikasta
+toiseen. Oi! Kohtalo oli ollut häntä voimakkaampi! Köyhänä ja
+sairaalloisena, omistamatta liraakaan, ja tietäen, että perheensä oli
+yhtä köyhä kuin hänkin, oli hän, huolimatta hämäristä aavistuksista,
+ollut itse puolestaan levollinen ja vapissut vain muitten puolesta.
+
+Niin, kova, armoton kohtalo oli pimittänyt hänen äitinsä ja sisarensa,
+nuo molemmat hyvät naiset, ja ryöstänyt heiltä heidän varman suojansa,
+perhetalonsa. Joka paikassa, missä vähänkin sääliä oli, katseltiin
+tätä aavemaista, pientä, kurjaa, sairasta olentoa syvällä surulla ja
+hänelle uskallettiin tuskin ilmoittaa, että ne, jotka olivat vieneet
+rahoja Costalle, olivat kaikkein onnettomimmat, koska siellä ei enää
+ollut mitään, ei yhtään mitään jälellä kymmenestä miljonasta. Tänä
+onnettomuuden päivänä ei hän mennyt tunneilleen, ei suurukselle
+eikä päivälliselle, vaan harhaili väsyneenä, kykenemättä kumminkaan
+menemään kotiinsa palazzo Cariatiin, kuluttavan janon vaivaamana
+ympäri katuja, juoden virvokevesikauppiaitten luona silloin tällöin
+lasillisen puhdasta vettä, maksaen siitä kaksi centesimoa. Minkälaisen
+yön hän sitten viettäisikään ylhäällä kylmässä, kolkossa huoneessaan
+ypö yksin! Hän oli etsinyt Eleonora Triggianoa, mutta tämä oli
+paennut kauvas pois Paolo Collemagnon, rakkautensa ja katumuksensa
+seuraamina; hän oli kysynyt Carlo Triggianoa, Costan keräilijää; mutta
+hän taas oli lähtenyt aamun sarastaessa pikajunalla Parisiin eikä,
+pahain kielten kertomuksen mukaan, yksin, vaan erään lemmittynsä
+seurassa ja vieden mennessään köyhiltä ryöstämänsä rahat. Vihdoin,
+keskiyön aikana, oli professori palannut kotiin väsyneenä, ruumis
+ja sielu uupuneena, hautautuakseen kylmän ja itkun lamauttamana
+yksinäisyyteen. Hän kuvitteli, miten molemmat naiset Giffonissa
+kärsivät, kun kuulevat, että olivat kadottaneet kaikki, talonsa ja
+omaisuutensa, Francesco Sorgenten tullessa samana päivänä ajamaan heitä
+talosta. Ja miesraukan enkelimäisessä sydämessä heräsi oikeutetun
+vihan sijasta armahtavaisuus, syvä sääli molempia onnettomia naisia
+kohtaan; hän ei voinut ajatella äitinsä hurskaita ja sisarensa iloisia
+kasvoja, tuntematta sääliä. Rahojen menettämisestä aiheutuneen vihan
+ja kaikkialla vallitsevan kurjuuden pelon raadellessa sydämiä ja
+katkoessa hellimpiä siteitä, tunsi hän rakkautensa omaisiinsa kasvavan
+yhä sydämellisemmäksi, ja halu olla heidän turvanaan onnettomuudessa
+täytti hänet ylevillä tunteilla, melkeinpä pyhällä kunnioituksella.
+Yöllä rukoili hän, että Jumala helpottaisi molempain heikkojen,
+yksinkertaisten naisten kuormaa ja antaisi hänelle voimaa täyttää
+rakastavan pojan velvollisuudet tänä raskaana aikana; hän rukoili,
+etteivät äiti ja sisar saisi kuulla onnettomuutta muilta kuin häneltä
+itseltään. Ja seuraavana päivänä onnistui professori Alessandro de
+Perutan suunnattomilla ponnistuksilla saada kokoon äidin ja sisaren
+matkarahat Napoliin ja lähettää ne heille. Samalla kirjoitti hän
+heille, että he lähtisivät heti, sillä hän vapisi, peläten joka hetki,
+että he kuulisivat surullisen sanoman jo Giffonissa tai matkalla.
+Hänen äitinsä oli niin vanha ja heikko, hänen sisarensa niin hyvä
+ja yksinkertainen, että tuo isku voisi heidät murtaa. Uuden toivon
+elvyttämänä, joka näytti suorastaan ihmeelliseltä tässä pienessä,
+sairaalloisessa, suuripäisessä miehessä keltaisine kasvoineen, lähti
+hän, vapisten pelosta ja huolesta, asemalle heitä vastaan ja siellä
+katsoi hän heitä niin levottoman tutkivasti kasvoihin, kuin tahtoisi
+hän lukea ajatukset heidän sielustaan. He olivat kalpean ja väsyneen
+näköisiä, mutta se johtui vain ikävästä, kun täytyi jättää vanha koti,
+ja matkan rasituksesta. Kaksi tai kolme kertaa olivat he jo ensimäisten
+tervehdysten jälkeen koettaneet alottaa puhetta rahoista, ainoasta
+apulähteestään; mutta Alessandro antoi heidän ymmärtää, että niistä
+keskustelun aika tulisi myöhemmin, ja niin he vaikenivat miettiväisinä,
+hänen koettaessaan saada voimaa ilmoittaa heille kaikki. Kun he vihdoin
+olivat yksin hänen kanssaan, hänen pienessä huoneessaan, suuteli hän
+vanhan äitinsä pyöreätä, työstä väsynyttä kättä ja sanoi, kylmän
+kalpeuden levitessä hänen kasvoilleen:
+
+»Äiti, äiti, sinulla ei enää ole muuta apua kuin minä!»
+
+Äiti ja sisar olivat vain yksinkertaisia pikkukaupunkilaisia,
+kokemattomia, liian helposti petettyjä naisia, mutta he käsittivät heti
+koko kamalan totuuden. Ja sisaren huudahtaessa tuskasta, tahtoi vanhus
+heittäytyä polvilleen poikansa eteen, rukoillakseen, että hän antaisi
+anteeksi äidilleen, joka oli syössyt hänet turmioon.
+
+Mutta poika vastasi, tuskasta väristen:
+
+»Oi, äiti, teillähän on minut, älä pelkää mitään, teillähän on minut!»
+
+Ja he itkivät yhdessä syvimmästä, tuskaisimmasta sydämensurusta.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78590 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..be7a087
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78590
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78590)