diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 78494-0.txt | 1665 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 1681 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/78494-0.txt b/78494-0.txt new file mode 100644 index 0000000..14babc3 --- /dev/null +++ b/78494-0.txt @@ -0,0 +1,1665 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78494 *** + + + + +SUURVARAS + +Kertomus + + +Kirj. + +JENNY BLICHER-CLAUSEN + + +Suomentanut + +Emil Mannsten + + + +Kirjallisia pikkuhelmiä XXIX + + + + + +Hämeenlinnassa, +Arvi A. Karisto, +1910. + + + + + + +Jenny Blicher-Clausen, tanskalainen kirjailijatar, papin tytär, +kotoisin Jyllannista, syntyi 29 p. heinäkuuta 1865. Kirjailijauransa +hän alkoi v. 1883 ja julkaisi ensimäiset teoksensa salanimellä John +Bentsen. Hänen nykyajan elämää kuvaavat kertomuksensa ovat laajalle +levinneet varsinkin naisten piirissä ja saavuttaneet suurta suosiota +paitsi Tanskassa, myös Ruotsissa ja Suomessa. Kukapa suomalainen, +joka vähänkin välittää täysarvoisesta, siveellisesti jalostavasta +kaunokirjallisuudesta, ei olisi lukenut hänen intohimoista +rakkaudentarinaansa "Inga Heine", jossa kirjailijatar osottaa kuinka +ihminen tahtonsa lujuudella voi voittaa kiihkeimmätkin tunteensa, +ja opettaa, että kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin +onnellakin! Edellisen vertainen on kirjailijattaren hiljainen jutelma +"Setä Frans", jonka lukeminen tuntuu ihanalta kuin kulku tuoksuvan +yrttitarhan läpi, varman, lämpimän käden taluttamana. Ja nykyajan +kertomuksessaan "Sonja" kirjailijatar ottaa laskuun semmoisen määrän +sisäisiä tekijöitä — lapsen hienoimmista, välittömimmistä tunnelmista +aina täysin kehittyneen luonteen lujatahtoisiin päätöksiin asti — että +ne vastustamattomasti valtaavat lukijan ikäänkuin eletyn totuuden +voimalla. Jenny B.-C:n viimeksi suomenkielellä ilmestynyt teos "Veli +Giovanni" on hieno kuvaus Italian kesäisiltä ruusuntuoksuisilta mailta, +piirretty tarkan psykoloogin ja syvätunteisen kertojan varmalla +kynällä. Se kertoo taisteluista lupauksen ja lemmen, oikeauskoisen +katolisen kirkon ja sydämen kutsuvan äänen, vehreän sopusuhtaisen +luonnon ja munkkikammion itsekidutusten välillä. Se on puhtaan +sydämen puhtaan lemmen ihana ylistyshymni. Ja tämä, nyt lukijan +käteen tarjoutuva pikku kertomus "Suurvaras" on puhtaaksi hiottu +helmi, joka heijastelee nuoren, kukoistavan immen heräävää lempeä ja +hänen lahjomatonta oikeudentuntoaan, kun se jalolla suuttumuksella +musertavana tuomiona kohtaa hänen kasvatusisäänsä, vanhaa paatunutta, +toimestaan luopunutta tohtori Hornia. Löytäköön tämä kaunis kertomus +meillä Suomessakin tiensä mahdollisimman moneen kotiin. + +Jenny Blicher-Clausen kuoli v. 1907. + + + + + +Meidän päivinämme puhutaan niin paljon varkaista — pikkuvarkaista ja +suurvarkaista. + +"Pienet pannaan kiinni, suurten annetaan olla vapaina", sanoo vanha +sananlasku — sillä suurvarkaiden laita on se, että he osaavat +taitavasti lumota ihmisten silmät, valehdella ja luikerrellen pelastua +pälkähästä — jota vastoin pikkuvarkaat eivät pääse minnekään, +yhteiskunta panee toimeen meluajoja heidän kiinniottamisekseen. + +Siveelliseltä kannalta katsoen on rikos yhtä suuri jos varastaa +kymmenen kruunua, kuin jos varastaa kaksikymmentä — siveellisesti +nähden suuri petturi ja pieni kotivaras sisältyvät samaan käsitteeseen: +"pikkuvarkaita", — kaikki he varastavat sellaista, mikä on vakuutettua, +mistä voidaan asettaa takaus ja suorittaa korvaus, mikä voidaan +menettää ja saada takaisin. Siveellisesti nähden on näin ollen tuhansia +pikkuvarkaita — mutta suurvarkaita on vain yksi: _Mainevaras_. + +Tunnetko häntä? Hän on liukas ja kevelä — liehakas milloin niin tahtoo, +leikkisä milloin hänelle soveltuu, ystävällinen saattaessaan sinua +ovelle, sydämellinen taputtaessaan sinua olalle, mutta sitä kerkkäämpi +nylkemään sinut kielellään, kun olet poistunut niin kauas, ettet voi +häntä kuulla. + +Hänellä on kameleontin kyky muuttaa väriä — kätketyssä hymyilyssä — +kahdamielisessä sanassa — nopeaan tokaistussa peitetyssä lauseessa — +äkkinäisessä ivallisessa naurahduksessa, joka säikähdyttää ja saattaa +hämille. Ja hän saa kaikki yksinkertaiset uskomaan. Hän taritsee +valhetta niin perin luotettavalla tavalla — ikäänkuin salaisesti surren +sen voimaa — ja hän lisää rakastettavasti: Ei toimita puhua siitä +muille. Hänen sanoillaan on samallainen teho kuin tuulenpuuskalla +kasvisiemeniin: ne sinkoavat tuokiossa kauas ympäri ja kylväytyvät +itsestään kaikkialle. Kun Jumala tuomitsee ihmiset viimeisenä päivänä, +on hän jättävä rankaisematta kaikki nuo pikkuvarkaat, jotka pettivät +toisiaan ruuassa ja vaatteissa, rahassa ja tavarassa, ja iskevä +vihansa salamat tuohon ainoaan suurvarkaaseen: Mainevarkaaseen — sillä +tämä varasti ihmisiltä sen, mitä ei voida antaa takaisin — hän polki +sieluja, niin että nämä tuskittelivat — hän kävi taloissa ja tuhosi +kodit — hän heitti lokaa kuolleitten päälle, kun nämä eivät voineet +nousta itseään puolustamaan! Sentähden elossa-olevat hylkäävät hänet +ja kuolleet tuomitsevat hänet, ja suurinta petturia pitää kutsuttaman +vanhurskaammaksi häntä, sillä Jumalan edessä on hän suurvaras — hän +yksin — ja hänet on vetävä tilille joka sielu, jota hän on polkenut! + + * * * * * + +Kaukana Juutinmaalla, syrjäisessä seudussa, oli vanha lääkärin-asunto. +Tohtori, joka siinä asui, oli kolmekymmentä seitsemän vuotta +harjoittanut ammattiaan sillä paikkakunnalla — nyt kävi hän seitsemättä +kymmeniänsä ja oli, heikon terveytensä pakoittamana, vihdoin päättänyt +luopua praktiikastaan ja myydä sen enimmän tarjoovalle. Se on: itse +asiassa ei hän luopunut siitä — hän aikoi edelleenkin hoitaa sitä +pikkuhissukseen, kun olisi kysymyksessä potilas, joka maksoi runsaasti +— mutta tätä aiettaan ei hän ilmaissut kenellekään, kaikkein vähimmin +sille nuorelle miehelle, joka oli ostanut hänen praktiikkansa ja +asunnon sen ohella ja josta nyt oli tuleva hänen seuraajansa. + +Siitä hetkestä ruveten, kuin nuori lääkäri ravakoin, voimakkain +askelin astui tohtori Hornin huoneeseen tuoden rehellisellä, suoralla +katseellaan ja syvällä soinnukkaalla äänellään ikäänkuin tuulahduksen +nuorekasta terveyttä, työteliäisyyttä ja hyvää tahtoa tullessaan, siitä +hetkestä ruveten tohtori Horn vihasi häntä kaikesta sydämestään. Ehkei +hän itse silloin ollut täysin tietoinen siitä, mutta hän vihasi siitä +yksinkertaisesta syystä, että se oli hänen seuraajansa, joka seisoi +siinä. + +Hän oli tosin itse valinnut virasta eroamisen, mutta häntä ei +miellyttänyt nähdä toisia hänen paikallaan, ja sentähden tunsi hän jo +ennakolta seuraajatansa kohtaan kovaa vastenmielisyyttä. Hän olisi ehkä +voinut mukautua siihen, jos hänen virkaveljensä olisi ollut iäkkäämpi +mies — mutta nyt seisoi tässä aivan nuori medisiinari — jolle hän olisi +kelvannut miltei iso-isäksi — ja hankkiutui jatkamaan hänen työtään! Se +oli hänestä jo vääryyttä. + +Nuoruus tuo aina jotakin uutta tullessaan — minnekkähän +tässä kaivattiin uutta, missä vanhakin oli hyvää — olihan se +kolmekymmentäseitsemän vuotta ollut kyllin hyvää — ja eikö hän +koko tuon ajan ollut itsevaltiaasti hallinnut välittämättä muualla +tapahtuneesta kehityksestä? + +Hän ei ollut koskaan rasittanut itseään liiaksi — hän rakasti rauhaa ja +mukavuutta — hän tuli milloin häntä kutsuttiin, siinä kaikki, ja suuri +ero oli sairaan luona viipymisellä aina sen mukaan, oliko potilas rikas +vaiko köyhä, ylhäinen vaiko alhainen. + +Olihan niitä köyhiä, jotka peittelemättä sanoivat, että tohtori +Horn oli kova mies, josta oli parasta pysyä erillään milloin +oltiin hädässä, ja kerrottiin hauskoja juttuja hänen ahneudestaan; +mutta traditsionien voiman kautta oli hän niin hyvissä väleissä +paikkakunnan arvohenkilöiden kanssa, joita kohtaan hän aina osotti +suurta rakastettavuutta, ja hän oli niin erinomainen seuraihminen, +että köyhien huuto ponnahti takaisin hänen moitteettomasta mustasta +hännystakistaan ja tärkätystä paidanrintamuksestaan. + +Tohtori Horn oli varova mies. Hän osasi niin hyvin hallita itseään, +ettei koskaan kiivastunut. Kun hän istui ja hykerteli kuivia käsiään — +hän hykerteli aina käsiään, milloin jokin ei häntä miellyttänyt — ja +ivallisesti hymyillen vakuutti, että uuden ajan edistys oli humpuukia, +niin moni uskoi häntä ja unhotti, ettei voida elää vanhentuneilla +opeilla tai mukavasti istuen työhuoneessa tuomita työtätekeviä, vaan +että sen, joka tahtoo, että hänen sanoilleen on annettava jotakin +arvoa, täytyy itsensä seurata kehitystä. + +Kun nuori tohtori Höjstrup ensi kerran astui edeltäjänsä huoneeseen, +kuuli hän vain häntä tervetulleeksi toivottavan äänen ystävällisen +kajauksen, mutta hän ei erottanut sitä välähdystä silmässä, joka piili +tämän takana, hän ei pannut merkille sitä kaksimielisyyttä, joka loihen +ilmi hymyilyssä. + +Piirilääkäri, jonka luona hän äskettäin oli käynyt, oli tosin sanonut +hänelle suoraan: + +— Minä onnittelen teitä siihen paikkaan, jonne tulette, mutta minä en +onnittele teitä tohtori Hornin naapuruuteen. + +Tohtori Höjstrup oli heläyttänyt raikkaan, iloisen naurun ja sanonut: + +— Mitä se voisi minua haitata? Onhan hän luopunut praktiikastaan. + +Mutta lauseva väläys oli vilahtanut esiin piirilääkärin viisaista, +harmaista silmistä, kun hän pitkällä sormellaan viitaten pohjasta +etelään ja idästä länteen oli sanonut: + +— Tällä tavalla näettekös, tällä tavalla! + +Nuori tohtori ei ollut silloin sen paremmin kiinnittänyt siihen +huomiotaan — hän oli niin luottavainen — hän ei voinut uskoa mitään +pahaa kenestäkään ihmisestä. Hän oli kiivas, helposti kuohahtava +luonne, joka vihan yllättäessä saattoi sanoa paljonkin, jota hän +sitten katui — mutta hän oli perin jaloluontoinen, äärimäisyyteen +asti rehellinen ja totuutta harrastava. Hänen mieleensä ei koskaan +juolahtanut ajatusta tehdä toisille jotakin pahaa — hän ei koskaan +uskonut kenessäkään olevan kavaluutta — ollen kiivas ja suora, ei hän +koskaan kieräillyt eikä uskonut toisten kieräilevän — ja hänen tahtonsa +oli tässä suhteessa luja. + +Kun siis tohtori Horn ojensi hänelle kätensä lausuen hänet +tervetulleeksi, puristi hän tämän pitkiä, luisevia sormia niin kovasti +pienessä, nasevassa kourassaan, että teki kipeätä vielä kauan sen +jälkeen, ja läksi sitten kasvatustyttären kanssa katselemaan taloa. + +Tohtori Horn oli ollut naimisissa, mutta avioliitto oli ollut lapseton, +ja vaikka rahaa oli ollut aina riittämiin, ei tohtorin mielestä koskaan +ollut kannattanut ottaa kasvattia. + +Vaimo oli ollut hänen elävä vastakohtansa: vilkas, ponteva, täynnä +riehakkaita päähänpistoja, jotka eivät aina olleet yhtä omaperäisiä, +vaan jotka harvoin olivat tehoamatta siihen ympäristöön, jossa hän +eli. Ihmiset, jotka tunsivat hänet nuorena, tiesivät kertoa hänestä +monta hupaista juttua — mutta oli heillä tapana lisätä, että säkenöivä +vilkkaus, joka oli silloin ollut hänelle ominainen, oli vähävähältä +muuttunut jonkinlaiseksi liioitteluun meneväksi hilpeydeksi, joka +ei ollut miellyttävää ja joka toisinaan saattoi tuntua miltei +tuskastuttavalta. + +Hänen kuolemansa jälkeen päätti tohtori Horn ottaa lapsekseen nuoren +tytön, joka kuului sukuun ja joka saisi periä hänet, jos käyttäytyisi +hänen mielikseen. + +Neiti Inger oli kuudentoista vuoden ikäinen tullessaan tohtorin taloon. +Nyt hän oli kaksikymmentävuotias — elävä, lämminverinen sielu — +voimakas, hieman synkkämielinen luonne. + +Hän mieltyi heti tohtori Höjstrupiin — tämän avomielinen puhe, nopeat +vastaukset, rehellinen, vilpitön esiintyminen viehättivät häntä ensi +silmänräpäyksestä. + +— Ettekö luule kasvatusisästänne olevan vaikeaa nähdä uuden ja oudon +henkilön ottavan haltuunsa täällä kaikki? kysyi hän aivan rehellisesti. + +Ja tyttö vastasi yhtä rehellisesti: + +— Minä en usko, että hän voipi mukaantua siihen — ja olen koettanut +parastani saadakseni hänet muuttamaan pois täältä. Monet hänen +ystävistään ovat koettaneet samaa, mutta ilman mitään tulosta. Hän +vastaa vain, että hän tahtoo kuolla siellä missä on elänyt. + +— No niin — itse asiassahan se on vallan ymmärrettävää — ja minä +toivon, että me kyllä tulemme sopimaan keskenämme. Ettekö te usko sitä, +neiti? + +Neiti Inger ajatteli, että jos tohtori Horn ylipäänsä voisi kenenkään +kanssa sopia, pitäisi hänen sopia tämän ystävällisesti hymyilevän, +suorakatseisen miehen kanssa. Mutta hän ei vastannut mitään. + +Ja tohtori Höjstrup jatkoi innokkaasti: + +— Olen ollut apulaisena kahdella hyvin vanhalla lääkärillä. — +Toinen heistä oli itse herttaisuus — ja toinen itse kärtyisyys — +mutta niinpähän vaan tulin toimeen — jälkimäisen kanssa myöskin — +paljoa paremmin kuin kolme edeltäjääni — ettekö luule minun voivan +kasvatusisännekin kanssa tulla toimeen? + +Neiti Inger nyökäytti päätään rohkaisevasti. + +— Luulen kyllä. — Ja tohtori Höjstrup puristi hyvää tarkoittaen hänen +kättään jäähyväisiksi. + +Tohtorin lähdettyä seisoi hän kauan ikkunassa ja katsoi ulos sateeseen, +joka herkeämättä vihmoi vanhaa puutarhaa ja vanhaa taloa — ja hän +virkkoi puoliääneen: "Sääli miestä — kovasti sääli". — Mutta hän ei +itsekään tiennyt miksi hän niin sanoi. Ja hänestä tuntui samalla, kuin +jos jotakin kovaa ja jäätynyttä olisi sulanut hänessä. + +Hän tunsi ympärillään niin lämmittävää auringonpaistetta, että yhden +ainoan säteen siitä olisi pitänyt olla kylliksi kuivatakseen kaikki nuo +putoelevat sadepisarat — ja hän ojensi pehmeät, nuoret käsivartensa +valoa kohden ja ratkesi äkkiä suloisiin onnenkyyneliin. + +Hän vavahti kuullessaan terävän äänen viereisestä huoneesta. + +— No, — joko hän viimeinkin lähti, tuo haaveksija. Tulee tänne kuin +munasta päässyt kananpoika ja luulee voivansa vanhalle kanalle opettaa +jotakin — sillä kaiketihan kuulit hänen sanovan, että täällä on paljon +tehtävää — eihän täällä ollut sairashuoneita eikä sairaanhoitajattaria +monen peninkulman alalla! Ha-haa! Ikäänkuin eivät ihmiset itse voisi +hankkia sairaanhoitajattaria! — Ja sitten puhui hän köyhyydestä! Täällä +ei ole mitään köyhyyttä — luulisin tuon minä paremmin tietäväni! Mitä +sanot sinä? + +— En mitään. + +— Ei, aivan kuten sanoin. — Mitä pidät hänestä. + +— Paljon. + +— Tietysti — sileät kasvot ja kaunis ääni, silloinhan naiset jo ovat +valmiit. + +Kasvatustytär astui äkkiä hänen eteensä ja pani molemmat kätensä +rukoilevasti hänen käsivartensa ympäri. + +— Oi, jospa sinä tahtoisit! + +— Mitä niin? + +— Matkustaa pois täältä sen sijaan että muutat viereiseen taloon ja +olet lakkaamatta pakoitettu näkemään vanhan kodin silmiesi edessä. Sinä +et koskaan tule tuntemaan itseäsi onnelliseksi siinä, et koskaan. — Jos +nyt pyydän sinua kaikesta voimastani, koko täydestä sydämestäni — etkö +sittenkään tahdo tehdä sitä? + +Tohtori Horn ravisti vihastuneesti hänet pois itsestään. + +— Lopeta jo nuo tuollaiset juttusi, sanoi hän. Jos sitä tuleekin +heitetyksi ulos pesästään, ei kukaan silti voine kieltää jäämästä pesän +lähettyviin. + +— Sinua ei heitetty — läksit itse siitä. + +— Kun pakko käski, tyttöseni, kun pakko käski. Luoja on heittänyt ulos +minut. Mutta hän sallii kai minun jäädä paikkakunnalle. + +Neiti Inger oli tuokion vaiti, sitten virkkoi hän äkkiä: + +— En ymmärrä sinua! Jos olisin sinun asemassasi, en minä kestäisi nähdä +vieraiden muuttavan siihen kotiin, jota minä olen rakastanut kautta +elämäni. Matkustaisin kauas pois enkä tulisi milloinkaan enää sitä +näkemään. Mutta sinä — muutat asumaan viereiseen taloon. + +Myhäilyn tapainen lehahti tohtorin kasvoilla, mutta hän seisoi selin +tyttöön, niin ettei tämä nähnyt sitä. + +— Tietenkin, sanoi hän. Pitäähän minun saada nähdä miten ihmiset täällä +vastaanottavat kaiken sen uuden, mikä luultenkin nyt tulee käytäntöön. +Minun pitää saada nähdä josko minun parannuskeinoni edelleen kelpaavat, +tai heitetäänkö ne kokonaan romukoppaan. Saattaisihan olla, että ne +joka tapauksessa kestäisivät koetuksen. — + +— Ja elleivät kestä, kuinka silloin käy? + +Tohtori kohotti olkapäitään. + +— Kuinka silloin käy? Silloin täytän piippuni uudestaan ja nauran +itsekseni — ihmisten typeryydelle. + +— Etkä ole kantava katkeraa mieltä seuraajaasi kohtaan sen vuoksi? + +— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Miksikä sitä tekisin? + +Tohtori Horn sanoi aina: "Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon" silloin, +kun hän tarkoitti jotakin muuta, kuin mitä oli uskottelevinaan. + +Neiti Inger ei ollut koskaan ennen huomannut, että tuon lauseen +sointisävyssä oli jotakin valheellista; mutta tänä silmänräpäyksenä +hämmästytti se häntä, vaikkei hän tahtonut selvittää itselleen sen +syytä. + + * * * * * + +Muutamia kuukausia kului. Nuori lääkäri muutti vanhaan +lääkärin-asuntoon, ja tohtori Horn asettui viereiseen taloon asumaan. +— Pienestä vasta-istuttamastaan puutarhasta saattoi hän nähdä vanhaan, +johon hän itse oli istuttanut enimmät pensaat, jossa hän tunsi +jok'ainoan noista ryhmyisistä puista, raskimatta koskaan kaataa niistä +ainoatakaan. + +Eräänä aamuna näki hän yhden kirsikkapuun kaadetuksi ja taas eräänä +päivänä koko sarjan karviaismarja-pensaita kiskotuksi maasta. + +Se tuntui hänestä kuin henkilökohtaiselta loukkaukselta, kuin iskulta +kasvoihin, ja hän mutisi pariin kertaan hampaittensa välitse: "Kuolema +ja kadotus!" Mutta kun kasvatustytär huomautti muutoksesta, virkkoi hän +mitä ystävällisimmin hymyten: + +— Oh, Jumala meitä hyvin varjelkoon! Sehän on miehen oma asia, tahtooko +hän hävittää puutarhan. + +— Niin, mutta pitäähän saada vähän ilmaakin sisään, uskalsi tyttö +lisätä. + +Sinä silmänräpäyksenä oli mielenmaltti mennyttä. Tietysti — vanha +ei milloinkaan kelvannut — piti raivattaman tilaa uudelle! Uusia +instrumentteja leikkauksia varten — uusia puita puutarhoihin — uutta +lääkettä pulloihin — kunhan vain oli uutta, niin se kelpasi! + +Mutta hän katui heti, että oli paljastanut itsensä noiden valppaiden +silmien edessä, jotka tarkkasivat häntä, ja hän lisäsi kohta sen +jälkeen: + +— Niin no — _minusta_ se tietysti on yhdentekevä. — Lähdetäänkö syömään +aamiaista? + + * * * * * + +Oli sydänkesä, kun tohtori Höjstrup astui lääkärintoimeensa pienessä +Juutinmaan kaupungissa ja siihen kuuluvassa laajassa maalaispiirissä, +ja alussa kului hänen aikansa niin tarkkaan kaikkien niiden +vaatimusten tyydyttämisessä, joita hänelle asetettiin, ja hän oli niin +innokkaasti kiintynyt työhönsä, että oli jo myöhä syksy, ennenkuin +hän saattoi ajatellakaan mitään sellaista, kuin vieraisilla käyntiä +paikkakuntalaisten luona. Mutta mitä hän tässä suhteessa laiminlöi, +siitä piti huolta tohtori Horn. Hänellä oli laaja seurustelupiiri, eikä +hän koskaan ollut nähnyt luonaan niin paljon vieraita kuin nyt. + +Kun hän jälestä kahvin istui nojatuolissaan, nojaten selkäänsä kovaa +pielustaa vasten, laski hän valloilleen kaiken rakastettavuutensa ja +kuivanlystikkyytensä, huvittaakseen vieraitaan. + +Silloin joutui nuori lääkäri luonnollisesti puheeksi — ja tohtori Horn, +joka istui sormiellen kirjoituspöydällä olevaa viivotinta tai kiertäen +itselleen paperossia, muisti joka kerta, olkapäitään kohauttaen, sanoa: + +— Hän saattaa tosin olla varsin hyvä — minä pidän itse asiassa hänestä +paljon — mutta hän ei vain ymmärrä lääkärintointansa. + +Hän unhotti lisätä, että hänellä ei ollut kerrassaan minkäänlaisia +todisteita tämän lausuntonsa tueksi — ja ihmiset eivät muistaneet +kysyä. Mutta hiljaa ja hiipien levisi kautta koko paikkakunnan se huhu, +että nuorella lääkärillä ei oikeastaan ollut minkäänlaista kokemusta ja +että hänen parannuskeinonsa onnistuivat huonosti. + +Kukaan ei tiennyt mistä nämä huhut olivat peräisin, mutta ne olivat +olemassa ja tekivät varman vaikutuksensa ihmisiin. + +Tohtori Höjstrup ei ollenkaan aavistanut mikä oli syynä muutokseen, +mutta itse muutoksen hän kyllä huomasi. + +Alussa oli hän kohdannut ystävällisyyttä ja luottamusta kaikkialla — +nyt tunsi hän ikäänkuin kylmien leyhähdysten huokuvan vastaansa ja +muutamissa luuli hän huomaavansa jotakin epäilyksen tapaista. + +Tämä johti vain siihen, että hän kahdenkertaisella innolla antautui +työhönsä. Hän ei koskaan suonut itselleen rauhaa — hän suunnitteli +lakkaamatta parannuksia terveyshoidollisiin oloihin. Hän pakotti +vähitellen ihmisiä antamaan arvoa hänen työlleen, ja mitä paremmin he +oppivat tuntemaan häntä, sitä lähemmin liittyivät he häneen. Äkillinen +kylmyys haihtui vähitellen ja sen korvasi lisääntyvä ystävällisyys. + +Köyhät hän hyvin kohta voitti puolelleen. Hänellä oli ominainen, +vilpitön tapa kohdella niitä, jotka hänessä herättivät luottamusta. + +Kun varsinainen sairaskäynti oli suoritettu, saattoi hän vielä kauan +aikaa istua potilaan vuoteen luona ja puhua rauhoittavasti hänen +kanssaan — ja lähtiessään puristi hän voimakkaasti tämän kättä — oli se +miten musta tahansa. + +Silloin saattoi joku vanha työmies rosoisella äänellä ja jotakin +kosteaa silmännurkassa sanoa hänelle: + +— Ettäs pidätte lukua tällaisesta köyhästä miehestä, kuin minä olen! +Ja tartutte käteeni — ja istutte vuoteeni vieressä — ja lohdutatte +minua niin ystävällisesti. Oh niin! siihen emme olleet tottuneet vanhan +tohtorin aikana — ei, emme kautta sieluni ja Jumalani olleet. + +Tohtori Höjstrup hämmästyi. + +— Mihinkä sitten olitte tottuneet? kysyi hän. + +— Niin katsokaas, hän tuli kun häntä kutsuttiin — se on, kun +lähetettiin vaunuilla noutamaan häntä — mutta hän ei joskaan viipynyt +puhuakseen lohdutuksen sanoja meikäläiselle. Toista oli ylhäisten luona +— siellä hänellä oli ikäänkuin paremmin aikaa, — mutta se ei tullut +koskaan kysymykseen meikäläisen miehen luona. + +Nuori lääkäri oli ääneti. Sen verran oli hän paikkakunnalla +oleskellessaan jo tullut tietämään, ettei Horn ollut köyhien ystävä, +mutta häneen vaikutti aina ilkeän hämmästyttävästi, milloin joku puhui +pahaa hänen edeltäjästään. Hän oli sellainen vastakohta tälle, että +sen sijaan kuin tohtori Hornin luona ei ollut kukaan tervetulleempi +kuin se, joka puhui pahaa hänen nuoresta virkaveljestään, saivat +ne henkilöt, jotka luulivat voittavansa tohtori Höjstrupin suosion +panettelemalla hänen edeltäjäänsä, olla niin varmat aikeensa +epäonnistumisesta, etteivät koskaan enää uudistaneet yritystään. Hän +räsähti usein kiivaaseen tapaansa ja pyysi päästä kuulemasta kaikkia +sellaisia kanteluja — ennen kaikkea hän ei voinut suvaita juoruja — ja +vastenmielisintä hänestä oli nurkissa supatteleminen. + +— Suoraa menettelyä, mies, sanoi hän kerran eräälle talonpojalle. +Sanokaa hänelle itselleen, mitä nyt sanotte minulle, muuten en voi +teitä kunnioittaa. + +Talonpoika joutui hämilleen. + +— Tohtori on hyvä ja antaa anteeksi, sanoi hän. Vanhaa tohtoria, +nähkääs, miellytti aina suuresti kuulla uutisia. + +Kerran kysyi häneltä muudan mies, miksi hän ei suostunut viljelemään +maatilkkua, kuten hänen edeltäjänsä oli tehnyt — aina se olisi jonkun +verran tuottanut. + +— Minä sen kautta vaan velkautuisin, vastasi tohtori, minä en ymmärrä +maanviljelyksestä niin vähääkään. + +Toinen nauroi turvallisesti. + +— Tohtori Hornpa ymmärsi sitä paremmin. Kaiketihan olette kuulleet +jutun, kuinka hän sopi puimamiehen kanssa hinnasta jokaiselta +puitavalta nelikolliselta ohria, mutta arvellen mittojen täyttyvän +liian nopeaan, meni hän joka aamu luuvaan ja pyyhkäsi kädellään mitat +vajemmiksi. + +Tohtori Höjstrup oli kavahtanut ylös. + +— Minä en tahdo uskoa sitä todeksi, sanoi hän, kuulitteko, minä en +tahdo! + +Ja hän iski nyrkillään niin kiivaasti pöytään, että toinen säikähti ja +puikki tiehensä. + +Mutta muutamia päiviä sen jälkeen tuli vanha nainen ja pyysi tohtoria +viipymättä seuraamaan häntä. Hänen poikansa oli sairaana, hänellä oli +kaulassa iso paise, joka pyrki tukehuttamaan häntä. Tohtori seurasi +tuokiossa naista, suoritti nopean leikkauksen, ja sairaan tila tuli +heti paremmaksi. Silloin pani vaimo vanhus kätensä ristiin, ja +ilokyyneleet vierivät hänen ryppyisiä poskiansa pitkin. + +— Oi, Herra Jumala, kuinka nyt olen iloinen, etten antanut petkuttaa ja +taivuttaa itseäni, sanoi hän. + +Tohtori loi kysyvän katseen sairaaseen; mutta tämä vain ravisti +päätään. Silloin vaimo vanhus tarttui luottavaisna tohtorin käteen ja +sanoi: + +— Teidän _pitää_ saada tietää — että voitte olla varuillanne. + +Tohtori katsoi häneen edelleen yhtä hämmästyneenä, mutta nainen jatkoi +yhtä sitkeästi: + +— Näettekös — kun läksin täältä noutamaan teitä, tuli vanha tohtori +vastaani. + +— Minne matka? sanoi hän. + +— Lähden käymään lääkäriä pojalleni, sanoin. — Häntäkö? virkkoi +hän juurikuin ylenkatseellisesti. — Niin olen aikonut, sanoin. — +Miettisitte ensin tarkoin, sanoi hän — sillä ei hänestä ole minnekään. +— Oli se vähän outoa minusta kuulla, sillä onhan vanha tohtorikin +oppinut mies — mutta sitten ajattelin: se on varmaan vain kateus, joka +hänessä puhuu. Ja niin menin sinne, minne itse tahdoin — Jumalan olkoon +kiitos ja kunnia! + +Oli niin paljon todenmukaista helyä vapisevassa äänessä ja niin +rehellistä kiitosta lämpimässä kädenpuristuksessa, että tohtori +Höjstrup tunsi sen olevan teeskentelemätöntä hyväntahtoisuutta, joka +tässä huokui häntä vastaan. + +Mutta hänen rohkea luottamuksensa ihmisiin sai sen kautta ensimäiseen +kolahduksensa, ja varjo laskeutui hänen avomielisille kasvoilleen. + +Hänen ensi aikomuksensa oli mennä suoraan tohtori Hornin luo ja vaatia +häntä tilille joka sanasta, jonka hän oli puhunut — ja ollen kiivas +luonne, joka menetteli heti ensimäisten mielivaikutteiden mukaan, oli +hän kohta sen jälkeen jo menossa naapurinsa luo. + +— Kuinka rohkenee hän sanoa, ettei minusta ole minnekään, oli hän +vastannut vanhalle naiselle — eihän hän tunne minua — eikä edes tiedä +mitä minä toimitan. + +Mutta silloin oli vaimo nyökäyttänyt vanhaa päätään niin kummallisesti +ja sanonut: + +— Hän, hän tietää paljon — ja mitä hän ei tiedä, sen saa hän tietää +muilta. — Asunhan hän aivan sen talon vieressä, missä te olette asuntoa! + +Siis urkkimista! Juoruja! Panettelua! + +— Älä sano väärää todistusta lähimäisestäsi! Miten elävänä tuo vanha +käsky yhtäkkiä esiintyi hänen tietoisuudessaan. + +Hän pyyhkäsi nenäliinalla korkeata, hikistä otsaansa ja pysähtyi syvään +hengähtäen, kuin jos hän olisi joutunut saastutettuun ilmapiiriin, ja +kaivannut puhdasta ilmaa hengittääkseen. + +Tohtori Hornin talon ulkopuolella kohtasi hän neiti Ingerin. + +— Minkä näköinen olette tänään? kysyi tämä. En tunne ollenkaan noita +kasvoja. + +Tyttö silmäili häntä hymy katseessa — ja tohtori tarttui ehdottomasti +hänen esiin ojennettuihin käsiinsä ja puristi niitä niin kovasti, että +tytöltä pääsi huudahdus. + +— Älkää puristako niin kovasti, sanoi hän. Teillä on sormet kuin +raudasta! + +— Anteeksi, sanoi tohtori ja päästi hänen kätensä. Minun täytyi vain +nähdä kestäisittekö. Tai ehkä se oli sentähden, että jotakin oli +särkynyt minussa itsessäni ja minä tahdoin nähdä toisissakin jotakin +särkyvän. — Onko kasvatusisänne kotona? + +— Kyllä on. Onko teillä asiaa hänelle? + +— Tahdon kertoa hänelle, mitä olen kokenut tänään. Minä isken aina +kohti, sen sanon teille — en rakasta kiertoteitä. + +Ja nyt kertoi hän rehellisesti neiti Ingerille mitä oli tapahtunut. + +— Jos tohtorilla on muistuttamista minua vastaan, sanoi hän lopuksi, +niin sanokoon sen minulle itselleni. Minä en puhu koskaan hänestä pahaa +— mutta jos sen tekisin, tapahtuisi se julkisesti — sen tiedän. + +Tohtorin puhuessa oli tyttö käynyt kalpeaksi, ja hän oli vastaillut +vain pienillä, sanattomilla päännyykytyksillä. Nyt kääntyi hän yhtäkkiä +tohtoriin päin ja sanoi: + +— En luule teidän kannattavan puhua hänen kanssaan. Se tekisi vain +pahan pahemmaksi. Hän on niin katkera. Minä en tiedä, mutta hänessä +näkyy olevan sairautena, ettei hän voi sietää seuraajaansa. + +— Silloin totisesti ei hänen olisi pitänyt jäädä tänne. + +Tyttö silmäili tohtoria surumielisesti hymyillen. + +— Luuletteko, etten ole pyytänyt häntä matkustamaan pois? sanoi hän. +Kyllä! Olen rukoillut häntä kaikesta sydämestäni tekemään sen. + +— Niin, mutta — silloinhan _tekin_ matkustatte pois. + +— Luonnollisesti. + +— Jääkää sitte tänne molemmat, sanoi hän ja kääntyi nopeasti pois. + +Lämmin veri hulvahti tytön kasvoihin — ja hänestä tuntui äkkiä, kuin +olisi hän kahlannut suolaisessa vedessä — raittiissa, vaahtoavassa +merivedessä — lämpimässä, vahvistavassa vedessä, samallaisessa kuin se, +jossa hän oli lapsena pulikoinut. Hän oli melkein kuin tuntevinaan sen +makua kielellään — sellainen turvallinen, iloinen voiman tunne täytti +hänet. + +Tohtori kääntyi ympäri. + +— Olkaamme ystäviä me kaksi! sanoi hän. + +Toinen nyökkäsi. + +— Niin olkaamme! — Ja hänestä tuntui kuin olisi se lauluna purkautunut +esiin. — Älkää välittäkö pienistä vastuksista, — sanoi hän, se tekee +vain hyvää. Sitä paitsi — kun tekee työtä niin tunnollisesti kuin te, +on kylliksi puolustetta omassa itsessään. Kaikki ne, jotka _tuntevat_ +teidät, tulevat myös pitämään teistä ja luottamaan teihin. + +Oli kummaa, miten selvästi hän näki tällä hetkellä. Hän ymmärsi, että +tohtorin esiintymisen kiivaus työnsi hänen luotansa joitakuita, mutta +hän ymmärsi myös, että tohtori tulisi yhä rakkaammaksi kaikille niille, +jotka oppivat tuntemaan hänen nopean ajatusjuoksunsa ja — omituisen +tapansa ilmaista ajatuksiaan, hänen rehellisen luonteensa ja suoran +olentonsa. Heidän luottamuksensa häneen oli kasvava, heidän uskonsa +häneen vahvistuva, heidän rakkautensa häneen täyttävä ilman sillä +lämmöllä, jota hänen herkkä sielunsa kaipasi. + +— Vielä tulee valoisampia aikoja, sanoi hän ja nyökäytti tohtorille +rohkaisevasti päätään, luoden samalla häneen ujostelemattoman katseen +tummista silmistään. + +Ja noiden silmien säteen valossa se, mikä oli ollut tohtorista niin +tärkeäarvoista, kutistui aivan mitättömäksi. + +— Joutavia, sanoi hän itsekseen, kun lähti pois, — aivan varmaan oli +tohtori huonolla päällä — siinä kaikki. + +Jos pidät minusta, niin pidän sinusta elonpäivieni loppuun asti! lauloi +hän kovasti, astuessaan pihan läpi, ja neiti Inger kuuli hänen mainion +äänensä syvän kaiun hänen sulkiessaan oven jälkeensä. + +Hän nosti käsivartensa päänsä yli, pani kätensä niskaan ristiin ja +nauroi hiljaa — onnellisena. + +Eräänä päivänä oli tohtori kohdannut hänet tullessaan eräästä pienestä +talosta, jossa mies joi ja vaimo makasi sairaana ja kaikki lapset +juoksentelivat repaleisina. + +— Miksi ihmisten pitääkin mennä naimisiin? oli tohtori silloin sanonut +ominaisella kiivaalla tavallaan. Kaksi hevosta käy harvoin yhtä +tasaisesti — paljon parempi on ajaa yksivaljaikkoa. + +— Niin minustakin! oli neiti Inger vastannut nyökäyttäen hyväksyvästi +päätään. Ja nyt asteli tohtori siinä ja lauloi — _hänelle_: + + Jos pidät minusta, + niin pidän sinusta + elonpäivieni loppuun asti! + +Oi kuinka hän oli mieltynyt tuon äänen ihanaan, syvään malmisointuun +ja noihin hienoihin, pehmoisiin käänteihin! Että kukaan saattoikaan +hankkia pahaa häntä vastaan! Että saattoivatkaan! + +Hän juoksi sairaan luo, jonka luota tohtori vastikään oli tullut, +ja täällä kuuli hän tuon vanhan vaimon kiittävän tohtoria suurella +äänellä. Naisen kiitollisuudella ei ollut määrää. Sitten juoksi hän +kotiin takaisin. Hän sänttäsi suoraan arkihuoneeseen tohtori Hornin +luo, hän oli päättänyt suututtaa tohtorin oikein perinpohjin. Hän +melkein tanssi! Kiireissään ei hän ollut muistanut ottaa hattua +päästään — se oli valahtanut hänen veitikkamaisille silmilleen. Hän +seisahtui tohtorin tuolin viereen. + +— Oletko kuullut? sanoi hän aivan hengästyneenä. + +— Mitä niin? — Tohtori katsoi ärtyisänä ylös sanomalehdestään. + +— Tohtori Höjstrup on tehnyt vaarallisen leikkauksen Lars Kren'ille +— hän on pelastanut tämän hengen — eukko sanoo, ettei hän ole nähnyt +kenenkään käyttelevän leikkausveistä niin taitavasti, kuin tohtori +Höjstrup. + +— Mitä ymmärtää tuo vanha turjake sellaisista asioista. — Se ei +merkitse paljoa. + +— Eikö sekään merkitse mitään, että Lars Kren toipuu. + +— Katsotaanhan ensin, jääkö hän eloon. + +Kasvatustytär rupesi mieltäosottavasti hyräilemään. + +— Lopeta tuo piiperrys! + +Tavallisesti totteli hän ehdottomasti kun tuo kummallinen uhka asui +äänessä — mutta tänään oli, kuin jos hän olisi saanut kymmenen naisen +rohkeuden ja kymmenen naisen voiman, sillä hän mitteli lattiata +edestakaisin kädet selän takana ja sanoi pelkäämättömällä äänellä — +väliin hyräillen: + + Litti, litlilua! + Kuuletko nyt mua + poika luona koivulehvikön! + +— Sano kerrankin minulle: mitä hän oikein on tehnyt sinulle? Eihän ole +hänen syynsä, että sinä luovuit toimestasi ja että _hän_ sattui olemaan +se, josta tuli sinun seuraajasi. Jonkunhan se _täytyi_ olla! + +Tohtori katsoi ylös, ja hänen kasvoillaan väreilevä ivallinen hymy +kiusoitti kasvatus tytärtä. + +— Jumala meitä hyvin varjelkoon, kuinka asia sinusta näyttää olevan +polttava, sanoi hän. Ethän vain liene rakastunut? + +Silloin ratkesi kasvatustytär itkuun — valtavaan, kiihkeään itkuun. + +— En käsitä, miksi häntä vainoat, sanoi hän — hän ei koskaan ole +ajatellut tai sanonut sinusta mitään pahaa — hän tekee innolla työtään +säästämättä itseään enemmän yöllä kuin päivällä — hän tekee kymmenen +sairaskäyntiä siinä missä sinä teit yhden, ei kai siinä mitään +moitittavaa liene? Että hän saattaa vihastua potilaaseen, joka ei +tottele hänen määräyksiään, ei mahtane liikuttaa ketään muita, kuin +häntä itseään, luulen mä. + +Hän käänsi selkänsä tohtorille odottamatta hänen vastaustaan — mutta +siitä päivästä ruveten eivät he enää puhuneet tohtori Höjstrupista. + +Tohtori Horn oli viisas ja varova mies — hän älysi, että tässä +vaikuttivat alentavat sanat vain päinvastaiseen suuntaan — ja tästä +lähin saivat ainoastaan vieraat kuulla hänen kärkeviä huomautuksiaan ja +ivallisia hyökkäyksiään — jotka kaikki olivat tarkoitetut heikontamaan +sen asemaa, joka oli tullut outona paikkakunnalle. + +Näytti kuitenkin, kuin olisivat useimmat hyökkäykset menneet ohi +mainittavampaa jälkeä jättämättä. Aikaa voittaen yhä useammat +turvautuivat nuoren lääkärin apuun, ja ylen harvinaista oli, että +joku vanhoista potilaista kääntyi tohtori Hornin puoleen saadakseen +jotakin neuvoa. Tämä ei kuitenkaan pidättänyt sappea kuohumasta — vaan +päinvastoin. + +Sitten tapahtui eräänä päivänä, että tohtori Horn sai tietää jotakin, +minkä hän ymmärsi käyttää hyväkseen ja mikä tuotti hänelle tuulta +purjeisiin. Hän pistäytyi katsomaan erästä vanhaa kartanonvoutia, jota +useita vuosia oli vaivannut luuvalo — ja joka oli hieronut itseään +oppodeldokilla ja ajanut sisäänsä salisyyliä. + +Vanhus istui nojatuolissaan nauraen: + +— No, tänään näytätte olevan mainiolla tuulella, sanoi tohtori Horn, +asettaen keppinsä huoneen nurkkaan. + +— Joo, nauroi kartanon vouti, nuori tohtori on koko iloinen veitikka +— hän se saa pelin käymään. Istun tässä ja juttelen hänelle siitä +apteekkivoiteiden paljoudesta, jota vuosien mittaan olen käyttänyt — +saamatta kuitenkaan mitään apua, ja niin sanoo hän minulle: + +— Mitä se toimittaa? Ette te luuvalostanne pääse kuitenkaan. Teidän +on saatava jotakin vahvistavaa; tehkää siis ennemmin niinkuin minä — +juokaa päivässä neljännespullo hyvää punaviiniä — sekoitettuna veteen — +aterioille jaettuna; se antaa voimia. + +Kaksimielinen hymy lehahti tohtori Hornin kasvoilla. + +— Vai niin, vai niin! sanoi hän, en tosin uskonut siinä mitään perää +olevan, mutta niinhän sanotaan, ettei savua ilman tulta. + +— Mitä tarkoitatte? sanoi kartanonvouti, koettaen näyttää näpsäkältä. + +— Oh, ajattelin vain, että huhu kertoo hänen ahkeraan maistelevan +väkeviä, sanoi tohtori. + +— Vai niin? Sitä huhua en koskaan ole kuullut. Eikä neljännespullo +punaviiniä veteen sekoitettuna oikeuta sanomaan — + +— Ei, ei suinkaan, ehätti tohtori selittämään. — Kysymys on vain, +supistuuko se siihen. — Niin, niin, herra kartanonvouti! Onneksi olkoon +parannuskeino! + +Ja tohtori Horn läksi jättäen kartanonvoudin kummalliseen epäilyksen ja +uteliaisuuden tilaan. + +Hän ei uskonut ollenkaan syytöstä, mutta ensimäiselle ihmiselle, joka +tuli hänen luokseen käymään, sanoi hän, seuraten kaikille ihmisille +ominaista tarvetta tehdä itseään huvittavaksi: + +— Niin, tohtori Horn sanoo hänen juovan. Minä pidän hänestä niin kovin. +Hän on niin tosi, niin ujostelematon ja suora — ja lisäksi on hänellä +niin helkkunan hyvä lausetapa. + +Viimemainittua ihaili kartanonvouti enimmin, sillä sitä häneltä +itseltään kokonaan puuttui. + + * * * * * + +Noin kuukausi tämän perästä sairastui apteekkarin pieni poika +äkillisesti kuristustautiin ja sai kiihkeitä tukehtumiskohtauksia. +Apteekkari tahtoi, että olisi kutsuttu tohtori Höjstrup, mutta hänen +vaimonsa sanoi: + +— Minä en uskalla haettaa häntä — hänhän saattaisi olla päissään — +muista mitä tohtori Horn sanoo hänestä. + +Apteekkari vihastui — vihastui tavattomasti. Hän tahtoisi nähdä sen +miehen, joka on tavannut tohtori Höjstrupin päihtyneenä, sanoi hän. +Puolitoista vuotta oli nuori lääkäri ollut paikkakunnalla, ja hänet +oli aina tavattu selvänä, haettiin häntä yöllä tai päivällä. Jos +_vaimoa_ halutti uskoa akkain juoruja ja tuon vanhan, happamen tohtorin +panettelua, oli se hänen oma asiansa — mutta _itse_ puolestaan tahtoi +hän haettaa tohtori Höjstrupin, sillä tähän hän luotti — vaimo saattoi +haettaa vanhan tohtorin, jos arveli sen paremmaksi. + +Seuraus tästä oli, että lähetettiin yht'aikaa sana molemmille +lääkäreille. + +Mitä tohtori Höjstrupiin tulee, täytyi vaunujen palata tyhjillään. +Hän oli tuntia aikaisemmin poistunut asunnostaan ja ajanut asemalle +lähteäkseen kymmeneksi päiväksi maalle. — Ensimäinen pikkuinen +virkaloma, mikä hänellä oli sen jälkeen kuin oli paikkakunnalle tullut. + +Hän oli aamulla käynyt tohtori Hornin luona ja pyytänyt tätä hoitamaan +hänen praktiikkaansa niin kauan; tohtori Horn oli luvannut, mutta jos +sattuisi uusi taudintapaus, ei hän tahtoisi siihen puuttua — hän oli +väsynyt ja vanha jo. + +Sen ymmärsi tohtori Höjstrup vallan hyvin — ja niin he sopivat, +että tohtori Horn sähköttäisi hänelle, jos tarvis vaatisi — hän +tulisi silloin heti takaisin. Hänen lähteissään istui tohtori Horn +nojatuolissaan ja näytti tavattoman suopealta. + +— Antanette anteeksi etten saata teitä ovelle — mutta te tiedätte, +että parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä. — Ja hän taputti nuorta +virkaveljeä ystävällisesti olalle. + +Tohtori Höjstrup ei vastannut mitään — hän jätti kiiresti hyvästit — +mutta kun hän hetki sen jälkeen kohtasi neiti Ingerin porstuvassa, niin +tämä ihan hämmästyi hänen kalpeuttaan. + +— Mitä on tapahtunut? sanoi hän. + +Ei mitään erityistä, vastasi tohtori, kasvatusisänne viimeiset sanat ne +vain tuntuivat minusta iskulta rintaan. Minä kunnioitan aina rehellistä +vihollista — mutta kohdatessani teeskentelyä on aivan kuin jotakin +kääntyisi sisässäni. Joku aika sitten kohtasin paljon vastustusta — +ihmiset eivät osottaneet minulle samaa luottamusta kuin ennen — ja +minä ymmärsin varsin hyvin, että kasvatusisänne puheet olivat saaneet +sen aikaan. Tänään tulin täysin virallisesti pyytääkseni häneltä +virkaveljenä palvelusta, ja kun läksin pois, sanoi hän: te tiedätte, +että parhaimmat ajatukseni seuraavat teitä! — Se se juuri on, mitä en +voi unhottaa. + +Neiti Inger otti hänen kätensä omiinsa. + +— Unhottakaa se sittenkin. On muistettava vain sitä, mikä on kaunista. + +Tohtori katsoi häneen. + +— Sitten on muistettava teitä, sanoi hän nopeasti myhähtäen ja läksi +pois. + +Neiti Inger kävi koko päivän hyräillen ja laulaen ja katseli tyhjälle +lääkärin-asunnolle päin ja sitten hyräili hän taas. Hänen sisällään +ja ympärillään tuntui juhlivalta! Hän ikävöi äärettömästi tohtoria — +oli ikäänkuin joka hengähdys hänessä olisi huutanut tohtorin nimeä — +mutta hän tiesi, että tohtori tulisi takaisin — hänen luoksensa! Hän +tiesi, että tohtorikin ikävöi — ja hänen poskensa hehkuivat ja silmät +hymyilivät — hänen huulensa hyräilivät ja hänen jalkansa tanssivat. + +Tohtori Horn olisi ehdottomasti huomannut hänen kasvojensa erikoisen +ilmeen, ellei hän olisi ollut niin kokonaan kiintynyt muuhun. Hänelle +oli apteekkarilta tuotu pikainen sana puoli tuntia sen jälkeen kuin +tohtori Höjstrup oli lähtenyt matkalle. + +Sähköttämällä lähimmälle asemalle saattoi hän vielä pysähdyttää +hänet, niin että tohtori Höjstrup olisi ennättänyt ajoissa kotia. +Mutta hänelle soveltui paremmin jättää tämä tekemättä. Hän tahtoi +suorittaa tehtävän yksin. Hän tahtoi näyttää, — että ihmiset kyllä +tulivat hänen luokseen, milloin vaara oli tarjona. Olivathan he +saaneet kolmekymmentäseitsemän vuotta koetella häntä — ja eikö hänellä +ollut ainakin traditsionin voima puolellaan? — Mutta hänellä ei ollut +mitään uusia instrumentteja. — Hän oli nähnyt oivallisen lansetin ja +hiuksenhienon leikkausveitsen tohtori Höjstrupin pöydällä — ollappa ne +vain hänellä! + +Sähköttäisikö hän ja pyytäisi saada lainata instrumentteja. — Ei, +silloinhan tohtori samalla voisi tulla takaisin. Oli varmempaa ottaa ne +luvatta. — Mutta silloin muisti hän tohtori Höjstrupin sanoneen: + +— Minä lukitsen koko talon — palvelustyttö saa olla vapaa — ja avaimen +jätän rengille, joka hoitaa hevostani. + +Tohtori Horn mietti hetkisen. Hän hykersi lakkaamatta käsiään kuten +hänellä oli tapana tehdä kun hän tuumi jotakin, jota ei tahtonut +ihmisten näkevän. Ja hän herkesi siitä vain kaivaakseen kynsiensä +alustaa. Tätä tehdessään hän ei kertaakaan katsonut ylös. Sitten läksi +hän tohtori Höjstrupin asunnolle. + +Hän tapasi rengin juottamassa hevosta. + +— Voisitteko hetkeksi päästää minut sisään, sanoi hän +välinpitämättömästi, minun olisi tarvis lainata yhtä lääkärinveistä. + +Sen Lars hyvinkin saattoi tehdä — hän päästi alttiisti lääkärin sisälle. + +— Niin mutta, Lars, instrumenttikaappi on lukossa, sanoi tohtori, kun +hän hetkisen kuluttua tuli työhuoneesta. + +Lars karsi korvallistaan. + +— Niin, mitäpä tuolle olisi tehtävä? sanoi hän. Minulla ei ole avainta +siihen. + +— Mutta Larshan on kynsiltään kätevä — voittehan te toimittaa minulle +mitä minä tarvitsen. + +Ja tohtori osotti sormellaan kahta terävää veistä, jotka olivat +ylimmällä hyllyllä lähinnä lasiovea. + +Lars virnisti niin että hänen poskensa pullistuivat — ja kun hänellä ei +ollut erittäin arka omatunto, meni hän ja toi tallikamarista tiirikan. + +Hänen oli kiittäminen vanhaa tohtoria monesta hyvästä juomarahasta +— ja Larsilla oli vain yksi Jumala — raha! Niitä hän rakasti +intohimoisesti — niitä hän väänteli ja käänteli käsissään, niin että +ne ihan lämpenivät hänen kovien hyppysiensä välissä, ennenkuin ne +häneltä heltisivät. Hän ei raskinut panna niitä likoon, toimittaakseen +itselleen hauskan illan, vielä vähemmin raski hän auttaa niillä hädässä +olevia. Rahojen vuoksi oli hän uuraasti raatanut vuosikausia ja rahasta +olisi hän milloin hyvänsä ollut valmis myymään sielunsa — jos sitä kuka +olisi vaatinut häneltä — sillä sielu, olihan se jotakin mitä ei voinut +nähdä, jota vastoin rahat olivat todellisuutta. + +Paitsi sitä, täytyihän tohtorin itsensä parhaiten tietää millainen +sopimus hänellä oli toisen kanssa. — Hänen oli joka tapauksessa +vastaaminen tästä. Ja niin avasi Lars tiirikalla taitavasti kaapin, +otti veitset ja antoi ne tohtori Hornille. + +— Voitteko nyt heti kyyditä minut apteekkarille? kysyi tohtori. + +— Miksikä ei, sen kyllä voin, sanoi Lars — pisti Ruskon valjaihin ja +antoi sen ravata huimaa kyytiä apteekille. + +Tohtori istui vaunujen peräistuimella eikä puhunut mitään. + +Larsista oli tämä lääkärinkapineiden lainaaminen vähän kummallista, +kun nämä kaksi lääkäriä eivät muuten pitäneet mitään kanssakäymisiä +keskenään — mutta sehän oli asia, joka missään tapauksessa ei +liikuttanut häntä. Ja niin vihelteli hän hiljaa ja syljeskeli +tiepuoleen ja pisti ominaisella, pehmoisella, vitkaisella +kädenliikkeellä runsaat juomarahat rasvaiseen taskuunsa. + + * * * * * + +Tunti sen jälkeen seisoi tohtori Horn apteekkarin makuuhuoneessa +nojautuneena pienen potilaan yli, joka, kuten hän heti huomasi, voitiin +pelastaa ainoastaan nopealla leikkauksella. + +Jok'ainoa hermo hänen pienissä lintumaisissa kasvoissaan oli +äärimmilleen jännittynyt. Kolmenkymmenenseitsemän vuoden mittaan oli +hän ollut ensimäinen ja tulisi olemaan ensimäinen nytkin. Lapsensa +pelastumisesta tulisivat he kiittämään tohtori Hornia eikä "häntä +tuolla". + +Hän otti kerta toisensa jälkeen instrumentit, punnitsi niitä kuivissa, +luisevissa käsissään ja oivalsi, ettei hän ikänä olisi uskaltanut +ryhtyä tähän leikkaukseen, ellei hänellä olisi ollut niin hyviä +instrumentteja kuin nämä olivat. + +Kuinka halpamielisesti hän tällä hetkellä menetteli nuorta +virkaveljeänsä kohtaan, ei hän ollenkaan ajatellut, tai jos ajatteli, +torjui hän jälleen aatoksen luotaan. + +Kaksi tuntia sen jälkeen lähti hän kotia, molempien vanhempien +lämpimien kiitosten ja monien siunausten seuraamana. Mutta mikään ei +miellyttänyt häntä siinä määrin, kuin nuoren rouvan välitön huudahdus: +"Oi, Jumalan kiitos, että saimme _teidät_ — emmekä tohtori Höjstrupia!" +Niin sen piti olla — näin hän oli nimenomaan tahtonut. — Hän hieroi +kädellä takaraivoaan, kuten hänellä oli tapana tehdä, kun jokin häntä +huvitti, ja hän kohottautui mukavammin istumaan vaunuissa. + +Mutta outo harmin tunne karmi häntä, kun hän astui maahan ajoneuvoista +oman talonsa edustalla ja kohtasi neiti Ingerin porstuvassa. Neiti +Inger auttoi päällysnuttua hänen yltään, ja he kävivät yhdessä +arkihuoneeseen. + +— Hyvä, että se nyt on ohi, sanoi tohtori hykertäen käsiään. En +kuitenkaan luule, että uudestaan puutun sellaiseen leikkiin — minä alan +tulla vanhaksi. + +— Minä olin kuulevinani, sanoi kasvatustytär — ja tohtori aivan +hämmästyi sitä kalskeutta, mikä tähän ääneen oli saanut, joka muuten +oli niin pehmeä ja taipuisa — olin kuulevinani, että sinä lupasit +sähköttäväsi tohtori Höjstrupille, jos sattuisi jokin uusi taudintapaus. + +— Kyllä, — mutta tämä ei sietänyt viivykkiä, näetkös. + +Kasvatustytär mitteli häntä kylmin, terävin katsein. + +— Sinä tiedät varsin hyvin, sanoi hän, että sähkösanoma olisi tavannut +hänet lähimmällä asemalla ja että hän olisi ehtinyt apteekille samaan +aikaan kuin sinäkin. Mutta sinä tahdoit mieluummin suorittaa tehtävän +yksin — tahdoit itsellesi kunnian kokonaan. + +Tohtori kääntyi häneen selin eikä vastannut mitään. + +— Kun viime kerralla suoritit samallaisen leikkauksen, jatkoi +kasvattitytär, pitäen edelleen katseensa tähdättynä häneen, muistan +sinun sanoneen, että tarvitset uudet instrumentit, jos sinun tulisi +vielä tehdä sellainen leikkaus. Kuinkas sitten tänään tulit toimeen +vanhoilla? + +— Minä lainasin tohtori Höjstrupilta — tietysti. + +Kasvatustytär vavahti. + +— En sentään olisi uskonut, että olet varas! sanoi hän. + +Tohtori kääntyi nopeasti häntä kohden. + +— Mitä sinä puhut? sanoi hän uhkaavasti. Mutta kasvatustytär seisoi +liikahtamatta ja tähysteli häntä sellaisella katseella, jonka edessä +tohtori ehdottomasti painoi silmänsä maahan. + +— Luuletko etten minä tiedä, että hänellä on kaapin avaimet taskussaan? +sanoi kasvatustytär. + +— No, niin, mitä sitten? Ei hätä lakia lue! + +Tohtori otti sanomalehden, levitti sen auki eteensä ja oli lukevinaan — +mutta kasvattitytär näki selvästi, että hänen kätensä vapisi. + +Hän astui kasvatusisänsä eteen, niin että tämän oli pakko luoda +katseensa ylös. + +— Mitä sanoisit papista, joka murtaisi auki virkaveljensä laatikon? +lausui hän pannen painoa joka sanalle — ja varastaisi messupaidan +ja alttariastiat — ja pitäisi ehtoollista varastetuilla tavaroilla +— vaikkei niiden lainaksi saamiseen vaadittaisi häneltä muuta kuin +muutamia sanoja kirjekortilla. + +— Näitä asioita ei käy vertaaminen toisiinsa, sanoi tohtori Horn ja oli +lukevinaan edelleen. + +Mutta mieli äärimmilleen järkytettynä ja terävä oikeudentuntonsa täysin +valveutuneena vastasi kasvatustytär kiivaasti: + +— Saattaa olla jonkinlaista eroa määrässä, koska lienee pahempi +seistä varkaana alttarin edessä kuin sairasvuoteen vieressä — mutta +itse asiassa on se aivan samaa. En olisi koskaan uskonut sinun voivan +alentua siinä määrin, enkä koskaan uskonut, että tulisin tuntemaan +itseni niin onnettomaksi. + +Hänen äänensä petti — hän kääntyi pois ja juoksi huoneeseensa, jossa +vietti jälellä olevan osan päivää. + +Tohtori Horn jäi paikalleen istumaan, povessa häpeän ja uhman tunne. + +— Perhanan kiusallinen juttu, ajatteli hän. Mutta minä kyllä pidän +puoleni häntä vastaan. — Eihän koskaan tiedä, mitä tuollaisen +tuittupään mieleen saattaa juolahtaa — hänen voi pistää päähän hyljätä +minut, ja kenen minä silloin saan sijaan? Mutta samantekevä. Älköön +hän vain luulko, että hän saa minut taivutetuksi. Minä en ole tottunut +tuntemaan rautoja suussani. + +Lähinnä seuraavina päivinä karttelivat he vaistomaisesti toisiaan ja +vaihtoivat vain välttämättömimpiä sanoja toistensa kanssa. + +Tohtori ei välittänyt kasvatustyttären itkettyneistä silmistä ja +jäykästä esiintymisestä. Hän ei ollut millänsäkään siitä mitä oli +tapahtunut. Sitä paitsi oli hän pahoinvoipa — hän oli jaksanut huonosti +aina siitä saakka, kuin hän oli leikkauksen tehnyt — ja hän oli aina +harvasanainen milloin hän ei ollut terve. + +Oli kuitenkin sattunut jotakin, joka, niin vastenmielisesti kuin hän +tunnustikin sen itselleen, teki hänet jonkun verran levottomaksi. + +Lars kuski ei ollut pitänyt hampaittensa takana mitä oli tapahtunut. +Hän oli yhdelle ja toiselle kehaissut, miten kaappi oli auennut +helposti tiirikalla. + +— Se sujui kuin luomisen työ uusissa turvikkaissa, sanoi hän — mutta +luonnollisesti ei se tapahtunut minun vastuullani. + +Että käskijäkin on osaltansa syypää rikokseen ei saanut +alkuisimpanakaan ajatuksena sijaa hänen mielessään. Tohtorille, joka +oli oleskellut paikkakunnalla niin monta vuotta, että muisti milloin +useimmat ihmiset olivat syntyneet, milloin heidät oli kastettu ja ensi +kerran ripille päästetty, milloin he olivat joutuneet naimisiin, joskus +senkin, milloin heidät oli kätketty haudan poveen — hänelle oli totuttu +osottamaan kuuliaisuutta. + +Mutta oli joitakuita viisaampiakin päitä paikkakunnalla ja joitakuita +selvempiä aivoja, jotka eivät katsoneet tohtori Hornin puoleen +traditsionin vuoksi ja jotka mielellään kieltäysivät kanssakäymisestä +tämän seuraihmisen kera; heistä tämä juttu oli kutakuinkin +rikosluontoinen, eivätkä he myöskään arastelleet lausua käsitystään +julki. Heidän sanansa ehtivät tohtori Horninkin korville, ja kun häntä +ei miellyttänyt joutua kireihin väleihin arvohenkilöiden kanssa, +oli tästä seurauksena hänelle monta tukalaa hetkeä. Hän oli sekä +ruumiillisesti että henkisesti sairas näinä päivinä, mutta hän ei ollut +tietääkseenkään, vaan täytti piippunsa ja kierteli paperossejaan kuten +ainakin. Eikö hän yhden ihmisiän ajan ollut ensimäinen paikkakunnalla? +Ja oliko ketään, joka todenperästä uskalsi asettua häntä vastaan? Hän +oli tuota pikaa saava nuo pienet, näsäkkäät räkyttäjät vaikenemaan. + +Tällä välin saapui tohtori Höjstrup kotia. + +Jo asemalla sai hän peitetyin sanoin tietää mitä oli tapahtunut. +Mutta kun hän periaatteesta ei koskaan uskonut huhuja, ei hän ottanut +vakautuaksensa, ennenkuin hän puoli tuntia sen jälkeen seisoi +työhuoneessaan ja näki, että instrumenttikaappi oli avattu. + +Hieno, sininen suoni kulki hänen ohimonsa poikki. Hänen vihastuessaan — +ja se tapahtui kyllä usein, sillä hän oli kiivasluontoinen — paisui tuo +hieno, pehmoinen suoni aivan äkisti — mutta se ei ollut vielä koskaan +paisunut niin kuin tänään. + +Sanomatta mitään kenellekään otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi +tohtori Hornin asunnolle. + +Vaunut seisoivat pihassa hänen tullessaan sinne, ja hän näki heti, että +ne olivat piirilääkärin. + +Hänen päähänsä sävähti tuokiossa ajatus, että neiti Inger oli sairaana +— ja hän tunsi mitenkä hän jähmettyi tuskasta — multa samassa tuli +neiti Inger juosten pihan poikki. Hän oli nähnyt ikkunasta tohtori +Höjstrupin. Mutta samassa kuin tohtorin tuska oli haihtunut, sai +suuttumus jälleen hänessä vallan. Hän ojensi kätensä neiti Ingerille +tervehdykseksi, mutta vastasi tuskin tämän kädenpuristukseen. Sitten +sanoi hän lyhyesti ja päättävästi: + +— Tämä on jo lopen hullua. Minun täytyy heti puhua hänen kanssaan. +Toistaiseksi on vielä rangaistus olemassa siitä, että tunkeutuu toisten +asuntoihin, murtaa auki heidän kaappejaan ja luvatta käyttää heidän +omaisuuttaan. + +Neiti Inger silitti hiljaa hänen kättään. + +— Minä käsitän niin hyvin suuttumuksenne, sanoi hän. Minä olisin +eilen vielä itsekin tehnyt samaa kuin te — mutta nyt en tee sitä — +ettekä tekään sitä tee — sillä täällä on korkeampi oikeus puhunut. On +ikäänkuin joku korkeampi kuin me olisi ollut täällä tuomiolla. + +Tohtori Höjstrup katsahti pihalla seisoviin lääkärin vaunuihin ja kysyi: + +— Onko hän sairastunut? + +Neiti Inger nyökäytti myöntävästi — ja tohtori huomasi nyt miten +väsyneeltä hän näytti. + +— Se tuli viime yönä, sanoi hän. Hän sai sen oikeaan puoleensa; jos +kuinkakin mielisi, ei hän enää ikänä pysty käyttämään veistä. Hänen +tulee hyvin vaikeaksi liikkua, ja hän kykenee tuskin tulemaan omin +neuvoin toimeen. + +— Raukka! + +Neiti Inger näki, miten sininen suoni hänen ohimollaan hienoni +ja kävi vaaleaksi — hän näki miten kova ilme tohtorin kasvoilla +vaihtui pehmeäksi, lempeäksi, melkein leikkisäksi, joka muuten oli +hänelle ominainen, milloin hän seurusteli ihmisten kanssa — hän +näki tuon ilmeen solahtavan tohtorin korkealle, kirkkaalle otsalle, +katoavan ryppyihin puhtaiden, hieman raskasmielisten silmien +ympärillä, väreilevän ilmehikkään suun juonteissa ja pujahtavan aina +selväpiirteisen leuan vakoon. — Neiti Ingerille oli tuttu toinenkin +ilme — vielä elähtävämpi, vaikkakin syvempi ja totisempi, miettivämpi +ja raskasmielisempi, mutta se tuli näkyviin vain kahdenkesken oltaessa +— sitä ei kukaan noista välinpitämättömistä saanut nähdä. + +— Mies parka! toisti tohtori Höjstrup. Onko piirilääkäri vieläkin hänen +luonaan? + +— On, me haettiin hänet tänä aamuna ja hän aikoo nyt vasta lähteä. + +— Ei kai minun toimita mennä sisälle? + +— En luule hänen tahtovan nähdä teitä. + +— Ei tietenkään — ilmettyä pahaa omaatuntoaan! — Niin, niin, neiti +Inger! Jääkää hyvästi niin kauaksi. Minä lähden nyt vaivaistalolle +katsomaan vanhuksia — mutta sitten tulen takaisin kuulemaan miten +täällä jaksetaan. Saanenhan minä aina teidän kanssanne puhua? + +Neiti Inger nyökäytti, ja tohtori jätti hänet hyvästi iloisesti +hymyillen ja poistui nopein, pontevin askelin pihasta. + +Neiti Inger katsoi hänen jälkeensä säteilevin silmin, ja hänen rintansa +kohosi ja vaipui kiivaista hengähdyksistä. Oli pilvinen päivä, mutta +hänestä tuntui yhtäkkiä, kuin olisi koko vanha piha ollut täynnä +kimaltelevaa, säteilevää auringonpaistetta, joka hymyten valahti +kaikille katoille — vallatonta, ailahtelevaa auringonpaistetta, joka +houkutteli pääskyset esiin pesistään ja saattoi pienoiset, keltaiset +ankanpojat kanatarhassa seisomaan päälaellaan ruokakupissa ja +heittämään kuperikeikkoja toinen toisensa ylitse. + +Hän tunsi ikäänkuin lämpöaallon tunkevan ruumiinsa ja sielunsa läpi: +kuinka eläminen sentään oli ihanaa! Mutta vanhalle piirilääkärille, +joka samassa ilmautui ovessa, virkkoi hän vain: + +— Taitaa tulla ukonilma. On niin painostavaa tänään. + +— Mätäkuu ei olekaan vielä loppunut, neiti hyvä! sanoi vanha +piirilääkäri, pieni, laiha, herttainen mies, suuret rillit työnnettyinä +ylös otsalle. Periaatteesta ei niitä koskaan pidetty silmien edessä, +mutta milloin tohtori oli saanut vakaan määräyksen, että niitä oli +käytettävä, sysäsi hän ne tunnollisesti keskelle otsaa. + +— Teidän pitäisi tehdä aimo kävelymatka, lisäsi hän luoden silmäyksen +nuoreen naiseen. Yö saattaa tulla sangen raskaaksi, sen sanon teille. +Kun tänä aamuna tulin tänne, ette suinkaan ollut sen näköinen, kuin +olisi teissä monta veripisaraa ollut — nyt näytätte kuitenkin saaneenne +vähän lämpöä. + +Neiti Inger katsahti ylös, silmissä veitikkamainen hymy, mikä aivan +väkirynnäköllä valtasi vanhan tohtorin — sitten painoi hän käsiensä +selkäpuolet hehkuvia poskiansa vasten. + +— Minulla on riittävästi eloa ja voimaa ja tulta ja lämpöä monen pitkän +yön varaksi, sanoi hän. + +Piirilääkäri taputti häntä olalle, samassa kun neiti Inger kumartui +panemaan kiinni vaunujen jalkapeitettä. + +— Niin, kylläpä todellakin olette sen näköinen, sanoi piirilääkäri. +Minä tulen huomenna uudestaan. — No, aja, kuski! + +Ja pieni yksivaljaikko läksi pihasta pölyiselle maantielle päin, missä +kaikki salavat pitkin ojien vieriä humisivat rajuilman odotuksessa ja +missä kaikki elävät ruohon korret huokaillen kaipasivat sadetta. + +Mutta neiti Inger seisoi avoimessa ovessa, luontonsa sallimatta hänen +mennä sisälle. Ja hän lauloi pienellä, vienolla äänellään, mutta nuoren +rintansa koko voimalla. + +Häntä eivät kuitenkaan kuulleet ketkään — paitsi pääskysiä, jotka +lentelivät matalalla maata pitkin — ja koiraa, joka makasi nurmella +läähättäen — ja ankan poikia, jotka seisoivat päälaellaan ruokakupissa. + +Suuri oli ilo vaivaistalolla, kun ilmoitettiin tohtori Höjstrupin +tulleen kotia. Vanhukset tungeskelivat hänen ympärillään ja ojensivat +hänelle kätensä tervetuliaisiksi. Yhdellä oli kipeä jalka, toisella +kipeä käsi, kolmannella vetelä vatsa. Paikkailemista oli enemmänkin. + +Voi, Herra Jumala, kuinka tuo tohtori sentään oli mainio! Hänellä oli +ystävällinen sana ja voimakas kädenpuristus jokaisen varalle erikseen. +Hän ei pitänyt lukua, oliko joku rikas vai köyhä. Hän otti Kana-Malenaa +kädestä aivan samalla tavalla kuin hän otti jotakin ylhäisyyttä +kädestä, ja hän tervehti yhtä kunnioitettavasti Tuli-Pietaria — joka +oli saanut nimensä siitä, että hän oli pistänyt tuleen naapurinsa talon +— kun hän tervehti "vanhusta tuolla". + +"Vanhuksella tuolla" tarkoittivat ihmiset tohtori Hornia — ja kun +tämä ei tiennyt koskaan nuorelle virkaveljelleen muuta nimeä kuin +"hän tuolla", niin oli tietysti lisättävä sana "vanhus", jotta kävisi +selväksi _kumpaa_ heistä tuolla tarkoitettiin. + + * * * * * + +Päivät kuluivat. Tohtori Horn toipui merkillisen pian. Hän istui +nojatuolissaan kuten ennenkin — luki sanomalehtiään, kaiveli kynsiään +ja kierteli paperossejaan. Tosin täytyi hänen tukea oikeaa kättään +vasemmalla, milloin hänen oli kirjoitettava nimensä, ja kävellessään +laahasi hän niin kummallisesti toista jalkaansa ja täytyi hänen aina +käyttää keppiä — mutta muuten oli hän sama kuin ennenkin: yhtä penseä +kaikkea uutta kohtaan, yhtä kangistunut ennakkomielipiteihinsä, yhtä +rakastettava, milloin vieraita kävi hänen luonaan, ja hän saattoi +jokaista ovelle toistaen muuttumattomasti samaa: "Hyvästi jääkää, +ystäväiseni! Muistakaa pian jälkenne!" + +Hänen seurustelunsa kasvatustyttärensä kanssa oli tähän aikaan +kummallista. Tohtori oli ystävällinen, tämä jäykkä — tohtori puheli, +tämä oli vaiti. Kasvatustytär kartteli häntä kaikin tavoin, mutta +pakotti osottamaan itselleen arvonantoa juuri tämän vastustelunsa +kautta. Sen ohessa hoiteli hän kasvatusisäänsä huolellisesti — ja +kasvatusisä ei voinut itseltään salata, ettei runsaimminkaan palkittu +sairaanhoitajatar olisi voinut tehdä hänen, hyväkseen sitä, mitä +kasvatustytär oli tehnyt, liikkuen hänen ympärillään — ei koskaan +väsyneenä, ei koskaan ärtyisänä — valvoen öitä päiviä vaaran kestäessä +— ja sen jälkeen aina huolellisena ja tunnontarkkana äärimäisyyteen +saakka. Mutta kasvatustytär, joka ennen oli ollut lämmin ja rakastava +suhteessaan häntäkin kohtaan, ei nyttemmin enää lähennellyt häntä, ei +enää koskaan kiertänyt käsiänsä hänen kaulaansa, ei enää hetkeksikään +sulkenut hänen käsiään omiinsa. Tohtori huomasi tämän vallan hyvin, +mutta hän vain pusersi sen sisäänsä. Hänhän ei tarvinnut ketään. + + * * * * * + +Oli sitten paahtavan kuuma kesäpäivä keskipalkoilla elokuuta. Päivä +poltti läpi kuivan maakamaran, kuihdutti kukat ja taimet, risoilutti +kuoren vanhoista tammista, niin että se kuivi taulaksi, ja käpristi +kokoon pyökkien lehdet. + +Karja seisoi kedolla ja ammui koleasti, tuntien rajuilman läheisyyden, +ja kaukana taivaanrannalla nousi synkkiä pilviä. + +Tohtori Höjstrup kulki rivakasti ahteita alas järvelle päin, jonka +rannalla oli pieni kylä. Hänen oli nopeasta astumisesta tullut kovin +kuuma, ja hän seisahtui aikavälin, pyyhkäistäkseen nopealla liikkeellä +hikeä otsaltaan. Ohimosuonet olivat niin vahvasti paisuneet, että +tuntuivat pyyhkiessä nenäliinan läpi. Mutta tohtori Höjstrup ei +aikonutkaan pysähtyä. Häntä oli pyydetty tulemaan pieneen taloon, +joka sijaitsi kauimpana piirissä. Äkäinen lehmä oli puskenut vanhaa +karjakkoa, ja apu oli viipymättä tarpeen. Ei ollut ajoneuvoja, että +olisi voinut lähettää apteekista noutamaan lääkkeitä — sentähden oli +tohtori lähettänyt omat vaununsa ja kävi itse jalan. + +Nyt oli hän kotimatkalla. Ja siinä astellessaan johtui hänelle +yhtäkkiä mieleen, että hän oli luvannut eräälle potilaalleen tehdä +morfiiniruiskeen kello kaksi. Nyt oli kello vain kymmentä minuuttia +vailla kaksi. + +Hän astui astumistaan ilman pysähdyksittä, ja hänen tuli joka sekunti +yhä kuumempi. + +Hän pyyhki nenäliinalla otsaansa yhä useammin ja useammin — ja +päivä paahtoi yhä tulisemmin ja tulisemmin. Se alkoi tuntua hänelle +kivistävänä pakotuksena päässä. Mutta hän astui edelleen pysähtymättä. +"Kuka on suorittava minun työni?" sanoi hän itsekseen, mutta ei +ollenkaan huomannut, että hän ajatteli ääneen. + +Silloin tuntui hänestä yhtäkkiä, kuin olisi maa horjunut hänen +jalkainsa alla ja kuin polttava käsi olisi laskennat hänen päänsä +päälle ja pakottanut hänet käymään polvilleen. Tuokiossa oli kaikki +hänen edessään aivan selvänä: hänen lyhyt elämänsä — hänen nuori +onnensa — valoisa tulevaisuus, johon hän oli saanut katsahtaa — ja +käsi, joka painoi hänet maahan. + +— Jumala ole minulle syntiselle armollinen! sanoi hän — +yksinkertaisesti ja selvästi — ja rehellisesti kuten hän elänytkin oli. +Sitten romahti hän raskaasti maahan — auringonpiston uuvuttamana. + + * * * * * + +Neiti Inger seisoi pihalla päästäen kahlekoiraa irti, kun hän yhtäkkiä +näki neljä miestä hitaasti lähenevän pölyistä maantietä pitkin ja +kantavan raskasta kantamusta keskessään. Hän päästi koiran irti ja +juoksi heitä vastaan. Hän tunsi vaistomaisesti, että heillä oli asiaa +hänelle. + +Hänen ehdittyään heidän luokseen laskivat he kantamuksensa maahan +levähtääksensä hetkisen — ja sydäntävihlovasti parkaisten heittäytyi +hän kuolleen yli. + +Eivät he koskaan olleet puhuneet sanaakaan avioliitosta — ei oltu +sormuksia vaihdettu eikä kortteja lähetetty — mutta neiti Inger tiesi +kuitenkin tänä hetkenä olevansa täydellisesti tämän oma — hänen ei +hetkeksikään juolahtanut mieleen salata epätoivoaan. + +— Pikku, kiltti neiti — pikku, kiltti neiti — sanoivat miehet ja +yskivät hämillään, taputtaessaan häntä olalle. + +Mutta hän ei kuullut heitä. Hän loikoi ja tuijotti, nähdäkseen +kipinänkin eloa noissa kasvoissa, jotka muutamia tunteja sitten olivat +olleet valoisat ja elävät, mutta nyt olivat kuolon jäätävän kylmyyden +jäykistämät. + +— Pankaa hänet huoneensa sohvalle, sanoi hän sukkelaan. + +— Sitten karkasi hän ylös kuin takaa-ajettu hirvi — viisi minuuttia sen +jälkeen oli hän haudankaivajan luona, jolla oli tapana soittaa kelloja +auringon noustessa ja laskiessa. + +— Soita! sanoi hän. Soita hänelle koko päivän — päivän, ja yönkin, jos +jaksat! Soita niin kauan kuin jaksat jäsentä liikauttaa — minä maksan! + +— Oh niin, oh niin, sanoi haudankaivaja, suru nyt tulee pitäjään, kun +saavat tietää. Minä soitan sanomata halki maan — surullista, synkän +surullista! + +Ja kellojen soitto kumahteli kautta pienoisen kylän. Ne soivat heleästi +— yksinäisyydessä — ne soivat raskaasti, kunnes aurinko meni mailleen, +ja joka mies paikkakunnalla tiesi, että nuori tohtori, joka oli +voittanut kaikkien niiden rakkauden, jotka tunsivat hänet — oli äkkiä +kuollut auringonpistoon. + +Vanha Horn kuuli sen eräältä koulupojalta, joka toi hänelle +maksettavaksi langenneen palovakuutuskirjan — ja vanha tohtori ei +itsekään käsittänyt sitä ilon ja surun sekaista tunnetta, joka +yht'äkkiä tunki hänen olentonsa läpi. + +— Herra Jumala, kuinka surullista, toisti hän pariin kertaan, +laskiessaan huolellisesti rahat. + +Mutta koulupoika ajatteli: + +— Totta hän nyt iloitsee, kun taas kerran pääsee valtaan. — Mutta ei +sitä jatkune kauan, sillä sitten tulee taas joku tohtori Höjstrupin +jälkeen. + +Ja sitten virnisti hän pilkallisesti, pani sormet suunsa eteen ja +vihelsi. + + * * * * * + +Neiti Inger seisoi yksin siinä huoneessa, johon he olivat vieneet +hänet. Hän tuijotti herkeämättä noihin piirtoihin, joita hän rakasti — +korkeaan otsaan, kaunismuotoiseen nenään, omituiseen, selväpiirteiseen +leukaan. Hän ei ajatellut mitä ihmiset sanoisivat siitä, että hän +yht'äkkiä tuli ja liikkui tässä talossa, kuin olisi hän ollut siinä +kotonaan — hän ei yleensä piitannut siitä mitä ihmiset ajattelivat. Hän +tunnusti rakkautensa julki milloin, miten ja missä vain sattui. + +Hänen sydämensä oli raskas kuin lyijy — oli kuin kylmä käsi olisi +rutistellut sitä — mutta hän ei voinut itkeä. + +Silloin istahti hän tohtori Höjstrupin kirjoituspöydän ääreen ja painoi +kylmät kätensä polttavia ohimoitansa vasten. + +Hänen katseensa osui kirjeeseen, josta puuttui osotetta. Kuoressa +seisoi vain: Neiti — mutta käsi oli pysähtynyt alkukirjaimiin In —. +Hän otti kirjeen ja avasi sen kuumeentapaisella kiireellä. Hän ei +hetkeäkään epäillyt, että kirje oli tarkoitettu hänelle. Siinä luki +vain: + + "Neiti Inger! + + Te tulette minulle joka päivä yhä rakkaammaksi. — Tahdoin sanoa + teille sen tänä aamuna — mutta nyt kirjoitan. Tahdotteko tulla + vaimokseni?" + +Silloin ratkesivat kyynellähteet! Ne kumpusivat kuten pienet, vuolaat +kevätpurot kumpuavat, kun ei mikään ehkäise niiden nopeata juoksua. Hän +painoi päänsä kirjeen yli ja tyrski ääneen. Mutta sitten nosti hän sen +äkisti ja ylpeä ilonvälähdys leimahti hänen kasvoillaan. + +Hän meni sohvan luo, jolla vainaja lepäsi, ja otti hänen kylmät kätensä +pehmeiden, lämpimien käsiensä väliin. + +— Kyllä, sanoi hän, minä olen oleva vaimosi — olen oleva ajassa ja +iankaikkisuudessa! — Ja hän lisäsi hiljaa, melkein kuiskaamalla: Minä +koetan kilvoitella itseni jälleennäkemisen uskoon — minä olen elävä +toivossa — toivossa —. + +Hän käänsi päänsä ovea kohden, joka samassa avautui. Piirilääkäri tuli +toimittamaan ruumiintarkastusta. + +— Neiti rukka, sanoi hän ja tarttui hänen kylmiin käsiinsä. Tekin +olette menettänyt jotakin. + +Neiti Inger nyökäytti häneen katsomatta. + +— Parhaimpani, sanoi hän vain. + +— Hemmetti ymmärtäköönkin näitä tällaisia kuolemantapauksia, jupisi +vanha tohtori. Voiko kukaan löytää niissä mitään ajatusta — tai +käsittää niiden merkitystä? Puhutaan Sallimuksesta — no niin! +Kummallinen Sallimus, joka säästää vanhoja ja kaataa nuoria! — Minusta +ei ole enää paljo mihinkään ja hänestä tuolla vielä vähemmin — hän +viittasi päällään tohtori Hornin asunnolle päin — vanha äkyri ei +ole tehnyt hänen elämäänsä täällä suinkaan valoisaksi, jatkoi hän +puuhatessaan ruumiin ääressä. Minä kyllä sanoin, kun hän puolitoista +vuotta sitten tuli tänne: Ette te hänestä mitään hauskaa naapuria saa +— mutta hän ei halunnut uskoa minua. Hänellä oli liian hyvä ajatus +ihmisistä, sillä miehellä. — No — onko teillä kynää? — Kuolemansyy? +Auringonpisto. — Minua ei ihmetyttäisi, jos tohtori Horn keksisi toisen +nimen — hän on kekseliäs, sen sanon teille. Älköön kuitenkaan käykö +sanojeni mukaan. + +— Mutta teidän sietäisi mennä kotiin ja panna maata, ette ole sen +näköinen, kuin voisitte kestää enemmän kuin mitä jo olette saanut. + +Mutta hän ei mennyt. + +Piirilääkärin lähdettyä pyysi hän palvelustyttöä tuomaan puhtaat +liinavaatteet, vettä ja pyyhinliinan — ja hän pesi vainajan itse ja hän +puki vainajan itse. + +— Olenhan hänen vaimonsa, ajatteli hän sitä tehdessään — olenhan +luvannut olla hänen vaimonsa. + +Iltapäivällä sai hän tohtori Hornilta kirjeen; se sisälsi käyntikortin, +johon oli kirjoitettu: + +"On kerrassaan sopimatonta, että oleskelet siellä. Sinun on heti +paikalla tultava kotia". + +Neiti Inger vilkaisi korttiin ja hymyili — sitten käänsi hän sen ja +kirjoitti takasivulle: + +— Minä olen hänen vaimonsa. Tiedän mitä teen. + +Palvelustyttö vei kirjeen takaisin. Neiti Inger itse ei palannut kotia +ennenkuin pimeän tullen — ja silloin sulkeutui hän omaan huoneeseensa — +hänen oli mahdotonta nähdä tohtori Hornin kasvoja nyt juuri. + + * * * * * + +Koko paikkakunnalla oli suru. Ei koskaan vanha kirkko pienen järven +rannalla ollut nähnyt niin valtavaa ihmiskokousta kuin sinä päivänä, +jolloin tohtori Höjstrup vietiin matalasta ristiholvista vehreällä +verhottuun hautaan, jonka ystävälliset kädet olivat valmistaneet häntä +varten kirkkomaalla. + +Vanhat ja nuoret ystävät, entiset ja uudemmat potilaat koettivat kilvan +näyttää osanottoaan. Kukaan ei ajatellut muuta tai puhunut muusta näinä +päivinä. Oli kuin nuori, voimakas olento, joka nyt oli murtunut, olisi +vielä elänyt heidän keskellään — milloin hymyilyssä — milloin katseessa +— milloin jossakin sanassa, joka tuotiin esiin ja joka sai merkityksen +— ja milloin äänen helyssä, joka edelleenkin tuntui väräjävän ilmassa +heidän ympärillään. + +Arkku oli kukkien peittämä — kirkko muistutti kasvihuonetta — ihmisiä +tungeksi siellä hiljaisuudessa ja kukkain tuoksussa. + +Surua oli kaikkien sydämissä ja lämmintä osanottoa katseissa. + +Tohtori Höjstrupin kaksi sisarta ja hänen vanha äitinsä olivat +saapuneet hautajaisiin — mutta äitimuorin vieressä, lähinnä kirstua, +kulki neiti Inger. Hänet tunsivat he kaikki, häneen tarvitsi heidän +vain katsoa ymmärtääkseen miten syvä se suru oli, joka oli kohdannut +häntä. + +Tohtori Horn oli tullut ajaen kirkolle — hän istui penkissä +asehuoneessa ja piti silmällä ihmisiä, jotka kokoontuivat. Neiti Inger +satutti jalallaan penkinlaitaan kulkiessaan ohitse — mutta hän käänsi +tahallaan pois päänsä — hän ei tahtonut nähdä tohtori Hornin kasvoja. + +Kukaan ei voinut käsittää miksi tohtori Horn oli tullut hautajaisiin — +useimmat olivat sitä mieltä, että hänen ennemmin olisi pitänyt jäädä +kotia — mutta hän "tahtoi kuulla kaikkea sitä kaunista mitä täällä +lausuttiin", sanoi hän ivallisesti hymyillen, ja pienet silmät pistivät +kun ne katsahtivat monipäiseen ihmismereen hänen ympärillään. + +Mutta hän pettyi. + +Kirkon palkattu puhuja ei kuulunut niihin, jotka ylistävät vainajia +— hän kuului ennemmin niihin, jotka peljäten sanovansa liian paljon +joskus tulevat sanoneeksi liian vähän. + +Sentähden oli tohtori Hornissa vallalla omituinen tyhjyyden tunne, +kun hän hautajaisista kulki kotia. Hän oli huonolla tuulella vielä +iltapäivälläkin, kun vanha talonpoika koputti hänen oveaan, hakien apua +kipeään sormeensa. + +— Tulkaa tänne! sanoi tohtori ja rupesi päästämään sidettä sormesta, +huultenkin se on hänen söhröhtelemäänsä tämä? + +— Niin on, niin on, sanoi talonpoika, käsittäen ilmeisesti väärin +tohtorin sanat, — hän hoiti minua niin taitavasti. Niin, mitäpäs +tohtori sanoo siitä, että hänet niin äkkiä temmattiin pois? + +Tohtori kohotti olkapäitään. + +— Niin, mitähän siitä on sanottava, ystäväiseni? Minä sanon: se olut! +se olut! + +Talonpoika nauraa hihitti tohtorin askaroidessa hänen sormensa +puhdistamisessa ja sitomisessa; mutta kohta sen jälkeen tuli paheksiva +tuikahdus hänen vedensinisiin silmiinsä. + +— Minä en ole koskaan nähnyt häntä muuten kuin selvänä, uskalsi hän +inttää, ja kuuluvat sanovan, että se on valhetta kaikki tyyni. Kylläpä +tuli hänen osakseen kauniit hautajaiset. Minä olen jo kahdeksannella +kymmenellä, mutta koskaan en ole nähnyt niin paljon ihmisiä +maahanpaniaisissa kuin tänään — enkä koskaan ole nähnyt niin paljon +surua ja niin paljon kukkia. + +Mutta nyt sänttäsi tohtori ylös ja iski luisevalla kädellään +kirjoituspöytään edessään. + +— Se on humpuukia! huusi hän; humpuukia! Ei totisesti ollut ketään, +joka olisi tarkoittanut kylmän kipenätä koko tällä juhlatouhulla. He +vain yhtyivät toinen toisensa houkuttelemina siihen. + +Talonpoika säikähti niin tavatonta tuiskahtelua, että sanoi tuota pikaa +hyvästit, suuresti kiittäen avusta — mutta kotia astuessaan ajatteli +hän omiaan näistä kahdesta lääkäristä — eikä se, mitä hän ajatteli +elossa olevasta, olisi ollut tämän mieleistä kuulla. + +Hän oli tuskin sulkenut porstuvan oven jälessään, kun kabinetin +oviverho työnnettiin syrjään ja neiti Inger astui parilla nopealla +askelella keskelle huonetta. + +Tohtori hätkähti nähtyään hänet, mutta hän ponnistautui tyyneksi eikä +ollut niinä miehinäänkään. Neiti Inger astui suoraan hänen eteensä ja +pakotti hänet katsomaan ylös. + +— Minä olin sisällä, sanoi hän, viitaten kabinettiin. Minä kuulin +kaikki — ja olen iloinen, että sain kuulla sen. Se arvostelu, jonka +lausuit edesmenneestä virkaveljestäsi, on oleva minunkin lähtökirjani +täältä. Sen, että sinä puoli vuotta sitten murtauduit hänen kaappiinsa +ja otit luvatta hänen instrumenttejaan, sen saatan antaa sinulle +anteeksi, niinkuin sen hänkin antoi anteeksi lämpimällä, hyvällä +sydämellään, joka oli niin vapaa moitteenhalusta. Mutta että vainoat +kuollutta miestä, joka ei enää kykene itseään puolustamaan, sitä en +anna sinulle anteeksi koskaan. Se on halpamaisinta, katalinta mitä +lienee olemassa! Ja sentähden sanon sinulle, ettei maan päällä ole +toista ihmistä, jota halveksisin niin, kuin halveksin sinua! + +Tohtori tahtoi nousta istualtaan, — mutta ei voinut, ja neiti Inger +jatkoi: + +— Minä tiedän, että samoin kuin puhuit pahaa hänestä hänen eläessään, +samoin olet puhuva pahaa hänestä nyt, kun hän on kuollut, sanoi hän +vapisevalla äänellä — mutta minä en välitä siitä enää, sillä minä +tiedän myös, että totuus on lopulta voittava. Hän on opettanut minulle +sen. Ja vielä on tuleva se päivä, jolloin sinutkin tuomitaan. Kun +kaikki varkaat, alkaen niistä, jotka varastivat hädän ja tarpeen +pakottamina, ja niihin, jotka kirjoittivat vääriä vekselejä toisten +nimille, asetetaan tuomion eteen, on Jumala heittävä laupeutensa +vaatteen heidän päällensä — mutta sinusta on Hän kääntävä pois kasvonsa +— sillä toiset varastivat ainoastaan rahaa ja omaisuutta, mutta sinä +varastit elämän! Sillä ihmisen kunnia on hänen elämänsä — muista se, +sinä — _maine-varas! Suurvaras!_ + +Neiti Inger matkusti samana iltana pois — ja samana iltana muutti +tohtori testamenttinsa, joka, sen sijaan että se oli tarkoittanut +kasvatustytärtä, nyt laadittiin monien hyväntekeväisyyslaitosten +hyväksi. + +Tohtori Horn eli protestanttisessa maassa, mutta kenties hän kuitenkin +tunsi mielessään, että sielumessut olivat enemmän, tarpeen hänelle kuin +useimmille muille. + +Vaunut, jotka veivät neiti Ingerin asemalle, pysähtyivät kirkkomaan +luona, ja hän kävi sisään. Hauta oli erikseen muista, järvi näköalassa. + +Neiti Ingerin mielestä tämä paikka sopi niin hyvin _hänelle_; se +oli vapaa kaikille suunnille eikä silmä kohdannut siinä ristejä ja +hautakumpuja. + +Hän seisoi hetkisen liikkumatta sen haudan ääressä, johon koko hänen +ilonsa oli kätkettynä. Ja hän oli kuulevinaan äänen maan povesta +sanovan: _Totuus on kerrankin voittava_. + +Sitten käveli hän verkkaisesti vaunuille takaisin, ja hänen sisällään +kuiskasi: Kaikki iloni on kuollut, mutta minä olen kuitenkin iloinen +ja ylpeä — iloinen siitä, että olen tuntenut hänet — ylpeä, että saan +kutsua itseäni hänen vaimokseen. Voi olla, että elämä tulee lyhyeksi; +silloin kohtaamme pian toisemme — voi olla, että se tulee pitkäksi, +mutta joka tapauksessa loppuu se kerran — kärsimykselle, surulle, +yksinäisyydelle tulee loppu — ja kaiken sen takana löydän minä iloni. +Se on lohdutukseni. + +Tai eikö jossakin vanhassa kirjassa sanota, että "kaikki ilomme on +lohdutusta —" + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78494 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..c1c8225 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78494 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/78494) |