diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 78493-0.txt | 9427 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 9443 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/78493-0.txt b/78493-0.txt new file mode 100644 index 0000000..cb25789 --- /dev/null +++ b/78493-0.txt @@ -0,0 +1,9427 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78493 *** +language: Finnish + + + + +KOLMAS + +Romaani + + +Kirj. + +ADELINE, RANTZAUN KREIVITÄR. + + + +Tekijän luvalla suomentanut + +E. V. + + + + + +Porvoossa, +Werner Söderström. Osakeyhtiö, +1923. + + + + + + +1. + + +»Sinun pitäisi kerran jälleen sepittää säveliä sanojen asemesta», sanoi +nainen ja laski kätensä hänen kädelleen. + +He istuivat pienessä olutravintolassa Münchenissä. Naisen edessä oli +lasi italialaista vermuttia, miehen edessä lasi olutta. He olivat +syöneet illallista yhdessä ja istuivat nyt keskusteluun syventyneinä +kylki kyljessä tungokseen saakka täydessä tuvassa. Heihin oli siellä jo +vuosia sitten totuttu. + +Molemmat olivat kookkaita ja tummia, molemmat yksivakaisia, usein +raskasmielisiä, työstä väsyneinä usein niin näännyksissä, että tulivat +ja menivät vaihtamatta keskenään ainoatakaan sanaa. + +Tänään oli toisin. + +Mies oli puhunut yhtä mittaa ja innostuneena ja vaiennut vain, kun +iltamyöhällä muudan repaleinen mies tuli ravintolaan ja lauloi luutun +säestyksellä. Ja kun musiikki oli päättynyt, puhui nainen miehelle, ja +tämä katsoi häntä hämmästyneenä. + +»Ja sen sinä sanot hetkellä, jolloin vihdoin uskon pääseväni perille — +Mara, sinä olet kova! Etkö sitten milloinkaan ymmärrä minua?» + +»Oo — tiedäthän kyllä, mitä tarkoitan. Tuo musiikki vain juuri +ailahutti mieltäni ja tulin ajatelleeksi, että se olisi sinulle +virkistystä suuren työsi lomassa.» + +»Virkistystä on minulle vain menestys; kaikki muu kiusaa ja rasittaa +minua, ja kuolleen toivonko haudastakaivamisen pitäisi minua virkistää? +Ei, unohtaa, mitä takana on, ja suunnata vain suoraan päämaalia kohti, +vaikka kestäisi kaksikymmentä vuotta, kunnes sen saavuttaa!» + +»Tietenkin, Peter, luonnollisesti, ja minähän olen niin iloinen, että +professori Lenthe on sinun työhösi niin tyytyväinen. Milloin tulet +lukemaan minulle?» + +»Ajattelin huomenillalla yhdeksältä. Sopiiko sinulle?» + +»Sopii kyllä. Minulla on viidestä seitsemään oppilaita. Ne lähetän sen +jälkeen pian pois. Mutta eikö jo makseta?» + +»Oletko väsynyt, Mara?» + +»Väsynytkö? Olen, kovinkin, kuinkas muuten?» + +»Ajattele! Neljän kuukauden päästä tapahtuu ratkaisu: silloin voi +meillä olla — minä sanon — _voi olla_ kymmenentuhatta markkaa.» + +»Peter, älä, pyydän, älä, puhu siitä, minä en tänä iltana sitä kestä.» + +»Mikä sinun on, Mara?» + +»Ei mikään. Suo anteeksi! Huomenillalla olen ihan reipas, minä lupaan +sen.» + +»Sinä olet niin omituinen. Tule, lähtekäämme! Mitä sinun on maksettava?» + +»Viisikymmentä penniä.» + +»Mara, minä maksan sen, katsoen miljooniin —, no niin, en puhu siitä. +Mutta _nyt_ et saa olla alakuloisena, nyt, kun jo olemme kaksi +kokonaista vuotta yhdessä toivoneet... mennään ulos, siellä on ihana +ilma.» + +He nousivat. + +Kumpikin heitti kevyen hihattoman päällysvaipan harteilleen, Peter otti +leveälierisen mustan huopalakkinsa naulakosta, ja he lähtivät ulos. + +Kadulla kulkivat he rinnakkain kuin kaksi hyvää kumppanusta tasaisin, +pitkin, joustavin askelin. + +Vaistomaisesti suuntautuivat heidän askelensa Theresienwieselle, ja he +kulkivat laajan, tumman aukean laitaa pitkin. + +Se oli aivan autiona. + +Äkkiä pysähtyi mies. + +Kiersi kätensä naisen hartioille ja sanoi: »Mara, rakas Mara.» + +Tämä nojautui miestä vastaan. + +»Niin, Peter», vastasi hän syvään huoaten. + +Sitten vaikenivat molemmat ajatuksiinsa vaipuneina. + +»Minulla on eräs suunnitelma», sanoi Peter äkkiä, »mutta sen sanon +sinulle vasta huomenillalla, jos silloin ymmärrät minua paremmin kuin +tänään.» + +»Peter», vastasi Mara äkkiä kiivastuen, »kuinka saatat sanoa, etten +sinua muka ymmärrä? Kaikki ajatuksenihan ovat jo vuosia sitten sinun +romaanissasi kiinni... minähän tuskin voin erottaa enää todellisuutta +runoilusta. Tänään vain olen niin omituisen herpaantunut. Sattuuhan +sitä taiteessa, varsinkin maalauksessa, että usein on niin tyhjä ja +ontto ja kuin kuollut. Ja oppilaat veivät tänään viimeisetkin voimani. +Ja sinä, rakas, — rakkaimpani.» + +Hän kiersi molemmat käsivartensa Peterin kaulaan ja suuteli häntä. + +»Ihmisiä tulee», sanoi tämä. + +»Mitä niistä — ihmisistä!» huudahti nainen. + +Sitten kävelivät he edelleen. + +Peter saattoi Maraa tämän asunnolle saakka. + +»Huomiseen!» sanoi hän. + +»Huomiseen!» vastasi toinen, ja ensimmäistä kertaa kirkasti heidän +kasvojansa hymähdys. + +»Se keino se tuntuu auttavan yhä vielä», sanoi nainen seisten aivan +miehen edessä, »että meillä, onnen suosikeilla, aina on edessämme +'huominen'. Ei tyhjää yhdentekevää, mitä hyvänsä tiistaita tai +keskiviikkoa, vaan huominen, joka kuuluu meille, meille molemmille! +'Autuas eilinen, tää päivä, huominen' — vai miten se oli — niin, hyvää +yötä ja — huomiseen!» + +»Niin, huomiseen», toisti toinen vakavasti, »kuusi vuotta olen jo +kulkenut vain huomista kohti, sitä hetkeä, jolloin voimme sanoa: +tänään! Mara, etkö sinäkin ajattele niin? Kerran olen minä tuleva +ja kysyvä sinulta, sinä uskollisin: 'milloin?' Ja sinä olet sanova: +'tänään!' Hyvää yötä.» Ovi lusahti Maran mentyä lukkoon, Peter asteli +ripeästi pois ja Mara nousi verkalleen ylös portaita viidennessä +kerroksessa olevaan pieneen taiteilija-asuntoonsa. + +Yksi sana kaikui hänen korvissaan: tänään. Mikä ihmeellinen sana se +olikaan. Kuinka kummalta kuuluikaan: tänään! Huomenna —? ah, se oli +tuiki toista! Siinähän oli välissä pitkä, pimeä yö, ja kaikki voi +yhdessä yössä muuttua. Mutta: tänään! Entä, jos sanottaisiin: _tänään_ +minä kuolen! Tai: tänään tapahtuu sitä ja sitä! Tänään astun sen yhden, +suuren, peruuttamattoman askelen. + +Mara jäi seisomaan portaiden pimeään ja toisti ääneen: »tänään!» + +Hänestä tuntui kuin vastaisi ääni kaukaisista, tuntemattomista +etäisyyksistä — tänään —, hän kuunteli vielä hetken jännittyneenä ja +astui sitten asuntoonsa. + +Atelieessa sytytti hän vahakynttilän ja alkoi siistiä huonetta; vasta +puoliyön aikana meni hän levolle. + +Hänellä oli selvä ennakkotuntu, ettei hän tänä yönä saisi unta, mutta +tuskin oli hän oikaissut itsensä kun jo nukahti. + +Nukkui unia näkemättä; kuin kuollut! ajatteli hän aamulla, kun +siivoojatar soitti ovelle. + +Mitä erikoista olikaan tapahtunut? Hän ei saanut sitä päähänsä. Hän +pudisti viimeisen unisuuden pois, asunto pantiin jälleen päiväkuntoon, +Mara keitti kahvin itselleen ja siivoojattarelle, ja sitten oli vielä +puoli tuntia aikaa, kunnes oppilaat tulivat ja malli. Hän meni pienelle +parvekkeelle, lepokotiinsa, kuten hän tätä vapaan ilman hengityspaikkaa +nimitti. Raitis toukokuunilma virtasi häntä vastaan, nälkäisiä +pikkulintuja lepatteli hänen ympärillään hänen hiljaa vihellettyään, +ja Mara veti henkeä syvään, syvään ja kokosi voimia edessäolevaan +aherrukseen. + +Päivä kului ankarassa työssä, Mara ei mennyt ulos edes illalliselle, +vaan pani kaikki kuntoon ystävänsä tuloa varten. Atelieen vieressä +oli hänen pieni asuinhuoneensa, ja hän siirsi vanhanaikaista +nojatuolia, jotta ystävän olisi mukava lukea; hän itse piirtäisi, ehkä +kahdettakymmenettä kertaa — hänen päätään, joka hänestä joka kerta +näytti kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta, kuta enemmän hän sitä +tutki, mutta ei ottanut koskaan oikein onnistuakseen. Otsa kyllä, +tuo leveä ja kaareva otsa, ja hehkuvat silmät, mutta suun ilme ei +milloinkaan. + +»Siinä on joku piirre», lausui hän usein, »jota minä en ymmärrä.» + +Peterin tapana oli naurahtaa sille. + +Vihdoin kuuli Mara hänen tulevan. Oli jo hämärä; melkein pimeä. +Peterillä oli oma avaimensa hänen asuntoonsa. Mara jäi hämmästyneenä +seisomaan keskelle huonetta, sillä hän kuuli kaksi ääntä ulkoa, Peterin +ja erään toisen, vieraan. Samassa tempasi Peter oven auki ja tuli +syli avoinna häntä vastaan. »Ajattele, Mara», huudahti hän, »hän tuli +eilen! Eilen illalla, eikö se ole omituista? Knud, tule sisään, — saan +esittää: morsiameni, neiti von Doren, ja vanhin ystäväni ja toverini, +Knud Hansen.» Vieras tuli sisään. + +Hän oli vaaleaverinen ja hintelä, kirkas- ja sinisilmäinen, mutta +näytti kalpealta ja köyhältä. + +Sen kaiken ehti Mara nähdä ojentaessaan hänelle kättä ja sanoi: »Vai +eilen.» + +»Niin, eilen illalla seisoi hän oveni edessä», vastasi Peter hänen +puolestaan, »ja mitä luulet hänen siitä pitäen tehneen? Ei kuin maannut +ja nukkunut sohvallani sillävälin kuin minä tein työtä — no, palkaksi +otinkin hänet suoraan mukaan tänne.» + +Nyt kääntyi Knud Hansen Maran puoleen. »Ettekö tekin katso, että +nukkuminen voi olla työtä?» kysyi hän kevyesti. + +»Voi — vieläpä sangen raskasta», vastasi Mara hitaasti. + +»Ah arvasinhan, että te heti alkaisitte keskustella neljännessä +ulottuvaisuudessa, mutta nyt syökäämme ensin. Mihin Knud istuu? Tuohon! +Hyvä Mara, onko sinulla viiniä?» + +»Ei, rakas, ikävä kyllä ei ole.» + +»No, minä juoksen alas ja noudan pullon vesuviota osteriasta. Knud ei +ole saanut vielä tervetuloryyppyä.» + +Ennenkuin toiset ehtivät vastata, oli hän jo poissa, + +Knud istahti hiljaa matalalle tuolille ikkunan viereen. + +Mara siirsi sen ääreen pienen pöydän ja otti esiin laseja kierteisestä +nurkkakaapista. + +Sitten katsoi hän vierasta. + +»Mikä teidän on?» sanoi hän. »Te näytätte niin...» + +»Surkealta», täydensi vieras tyynesti. Syntyi lyhyt äänettömyys. + +»Oletteko sairas? Voinko auttaa teitä jotenkin?» kysyi Mara taas. + +Vieras katsahti häneen. + +»Äsken vielä ajattelin ennemmin kuolla kuin sanoa. Mutta te olette +niin erikoinen, niin äidillinen — antakaa anteeksi — minähän en vielä +laisinkaan tunne teitä, mutta minun, minun on yksinkertaisesti — nälkä.» + +»Oo», äännähti Mara. + +Samassa oli hän jälleen kaapin luona, leikkasi vieraalle +leivänkimpaleen ja istui vierelle, kun tämä söi. Ja näki hänen kätensä +vapisevan. + +Hän ajatteli kysyä, eikö Peter sitten ole antanut teille mitään +syötävää. Mutta sen sijaan kysyi hän vain: + +»Joko kauankin?» + +»Jo monta päivää», vastasi vieras. + +»Heti kiehuu teevesi», sanoi emäntä ja nousi jälleen ylös, »ja Peter +tuo heti viiniä. Ja on minulla täällä muniakin vielä, niin että kyllä +tässä pian toimeen tullaan.»... + +Ovi aukeni. + +Peter toi viiniä, juustoa ja makkaraa. + +»Enkös minä sitä ajatellut, että sinun mahtaa olla nälkä, mutta +sinuahan ei koko päivänä saanut hereille, niin, ja tosiaan, kun +iltapäivällä käväisit ulkona, et suinkaan sinä olisi ehtinytkään syödä. +No terve taas, vanha veikko, ja annas kuulua, mistä sinä nyt olet tänne +päin maailmaa tipahtanut!» + +»Kerrotaan siitä toiste, ei nyt», murahti Knud Hansen, »sinunhan piti +lukea, älkää te millään antako minun sitä häiritä.» + +»Tietääkö hän?» kysyi Mara. + +»Kaikki», vastasi Knud. + +»Mitä vielä, en suinkaan minä tänään lue», esteli Peter hermostuneena, +»heti ensimmäisenä iltana.» + +»Sitten minä lähden.» Knud nousi ylös. Peter pakotti hänet istumaan. + +»Herran nimessä, istu, mies.» + +»Ehkä herra Hansen todella mieluummin haluaa, että me luemme kuin +juttelemme», sekaantui Mara asiaan tyynellä äänellänsä. »Peterin työ +sujuu, nähkääs, paremmin, kun hän välillä lukee sitä minulle», selitti +hän vieraan puoleen kääntyen. »Istu tähän, Peter — tähän vanhaan +nojatuoliisi — ihmistä ei pidä työssään keskeyttää», lisäsi hän vielä +hymyillen. + +»Minusta olisi mukaisaa, jos lukisit, Peter, — jutellahan voidaan +jälkeenpäin, ja minähän tulin mukaan sillä ehdolla, etten häiritse +teitä», sanoi Knud. + +Peter kohautti hartioitaan, mutta tarttui kuitenkin paksuun +käsikirjoitussalkkuunsa ja istahti vanhaan nojatuoliin. + +Mara istui suuren piirustuspöydän ääreen ja otti piirtimen käteensä. + +Vieras nosti päänsä ylös, pani kätensä ristiin polviensa ympäri ja +katseli eteensä. + +Peter huoahti kerran syvään, teki äkkinäisen, päättävän liikkeen +ja alkoi lukea. Ei kuulunut muuta kuin paperien kahinaa, vanhan +kaappikellon äänekästä, verkkaista raksutusta ja Peter Rasmussenin +yksisointuista ääntä. + +Jo kaksi vuotta oli hän kirjoittanut herkeämättä erästä suurta +romaania. Hän oli kahtena viime kesänä ollut kotiseudullaan Pohjanmeren +rannalla, ja teos alkoi olla valmis viimeistelyä vailla. Hän aikoi +tällä romaanilla ottaa osaa suureen palkintokilpailuun, jossa parhaasta +teoksesta tällä alalla oli määrätty tarumaisen suuri, kymmenentuhannen +markan palkinto, ja Peterillä oli enää vain yksi ajatus: sen palkinnon +saavuttaminen! Hänen koko tulevaisuutensa riippui siitä. + +Hän luki nopeasti ja yksitoikkoisesti, mutta hänellä oli sangen +kaunissointuinen ääni, joka silloin tällöin sai omituisen laulavan +sävyn. + +Marasta oli se tänä iltana kuin merenkohina, ja lukemattomat, +alinomaiset pienet aallot keinuttivat hänen sieluansa pois, kauas pois +uusille ulapoille. + +Kuka oli tuo ihminen, joka äkkiä oli ilmestynyt heidän välilleen? + +Muudan Peterin nuoruudenystävä. + +Nimeltä tunsi Mara hänet kyllä. + +Peter oli muinoin pitänyt paljon tästä ammoin kadonneesta ystävästä. +Mara tiesi hänen olevan ihmeen lahjakkaan miehen, taiteilijan niinkuin +hekin, ei, niinkuin hän, sillä sehän oli maalari. Oli — vai oliko vain +ollut? + +Tuohan oli aina ollut niin kevytmielinen, lopulta menettänyt kaikki, +kunnes ei ollut muuta edessä kuin meno merten taa. Jo kymmenen vuotta +sitten, oli Peter kertonut. Ja nyt oli hän täällä. Oliko Peter +siitä iloinen? Mara katseli Knud Hansenia ja ymmärsi, että se oli +vihoviimeisillään kamppaileva ihminen. Ymmärsipä vielä paljon enemmän. +Vaikka oli hänet vastikään nähnyt ensimmäistä kertaa. Tunsi, että +ystävän tulo kovasti kuohutti Peterin mieltä. Näki nytkähtelyt tämän +naamassa ja tiesi, että Peterin oli vaikea tänä iltana lukea. + +Tuijotti lukijaa ja kummasteli mitä tämä oikeastaan luki. Säikähti +sitten itseänsä ja alkoi piirtää, vikkelästi ja kiihkeästi. Nyt sen +piti, sen täytyi onnistua. Ja Peter luki. Kun hän vihdoin lopetti, +seisoi vieras Maran tuolin takana ja sanoi: »hyvä.» + +»Onko se sinusta tosiaankin hyvä?» kysyi Peter. »No, on siihen pantu +työtäkin ja hikeä. Niin, totta puhuen, hikeä ja paljon.» + +»Entä verta?» kysyi Knud. + +»Mitä tarkoitat?» + +»Sitä vain, että hiki kyllä merkitsee paljon, mutta hiki ilman verta — +ei mitään.» + +»Sydänverta», sanoi Mara verkkaan ja nousi ylös. Peter nousi myös. + +»No mutta sehän on itsestäänselvää... te puhutte niin salaperäisesti ja +sanotte tavallisia selviöitä. Tietysti on sydänverta kaikki. Luuletteko +te minun voivan kirjoittaa ilman sydänverta kynässä musteen asemesta?» +Peterin katse, siirtyi levottomana toisesta toiseen. + +»Sinä olet käynyt aivan kalpeaksi, rakkaani», sanoi Mara häntä +syleillen. »Tule, vahvista itseäsi viinillä ja hedelmillä.» + +He asettuivat jälleen kaikki kolme pyöreän pöydän ympärille ja söivät +vaieten. + +»No, Knud, entä sinä?» kysyi Peter äkkiä ja katsoi ystäväänsä. + +»Minäkö? Minusta se on sangen hyvä, jos minun arvostelustani välität, +mutta — kerrohan vielä — minä olin eilen illalla niin väsynyt, kun +tulin, — milloin sinä oikeastaan olet ruvennut kirjailemaan? Minähän +olen aivan ällistynyt!» + +»Jo kolme vuotta sitten, — tiedätkö, musiikki onhan se, — niin, — hyvin +kaunista, mutta ei ravitse, ja täytyyhän sanoillakin voida saavuttaa +sama kuin sävelillä. Minä kirjoitin sanomalehtiin ja aloin uneksia...» + +»Niin minäkin», sanoi Knud yksikantaan. + +»Sinäkö? Mies, sehän on suurenmoista! Kirjoitatko ehkä nykyäänkin +jotakin?» + +»En, en pitkään aikaan enää, minä olin välillä muissa puuhissa, ja +sitten palaan aina kuitenkin taas maalaukseen ja...» + +»No niin, sehän onkin sinun ainoa todellinen taipumuksesi; onko sinusta +tullut Kroisos siellä ja käyt vain huvin vuoksi repaleissa? Sinähän et +oikeastaan ole kertonut vielä mitään.» + +»Repalehuvia — ei hullumpaa!» toisti toinen ja nauroi ensimmäistä +kertaa. Sitten nousi hän ylös. + +»Sinun morsiamesi on väsynyt tehtyään sinusta kerrassaan verrattoman +pään. Eiköhän lähdetä?» + +»Vai on se pää nyt vihdoinkin onnistunut? Annas nähdä, Mara! Hm, +mainiota. Mutta onko minun naamassani sitten jotakin noin fanaattista?» + +»Tietysti, niinkuin jokaisella, joka pyrkii johonkin päämäärään. Hyvää +yötä, neiti von Doren, minä kiitän teitä tästä illasta, kiitän paljon, +voikaa hyvin!» + +»Mutta näemmehän toki toisemme vielä...» sanoi Mara. + +»Kuka tietää, minä olen muuttolintu. Hyvää yötä!» + +Hän astui kiiruusti ovesta ulos, Peter ja Mara seisoivat vastakkain. + +»Niin. Hänen elämänsä on aina heilunut ylös ja alas. Mara, minä +pelkään, että hän tulee hurjasti häiritsemään minua työssäni. Jos hän +jää pitemmäksi aikaa, niin helpotathan hiukan minun huoltovaivojani?» + +»Kernaasti, Peter, mikäli minulla on aikaa. Missä hän sitten asuu?» + +»Ah, hän voi tänä yönä vielä olla minun sohvallani, minun täytyy +kuitenkin kirjoittaa puolen yötä. Kuinka omituista, että hänkin +on yrittänyt kirjailemista. Sehän ei lainkaan ollut hänen alansa, +ei ensinkään. Ikäänkuin sitä voisi kirjailla noin vain, paremman +puutteessa! Minun täytyy kirjoittaa taas koko viimeinen luku kerrassaan +uudestaan. Mitäs sinä oikeastaan siihen sanot?» + +»Minusta se oli aivan johdonmukainen, Peter. Mitä sinä siinä tahdot +muuttaa?» + +»Se _ei ollut_ johdonmukainen. Minun täytyy muuttaa kaikki. Hyvää yötä, +Mara, — huomiseen...» + + + + +2. + + +Seuraavana aamuna sangen aikaisin ilmestyi Maran luo kaupunginlähetti +tuoden kirjeen Peteriltä. Tämä pyysi siinä Maraa hartaasti tulemaan +hänen luokseen niin pian kuin mahdollista. + +»Tietysti», äännähti Mara, »jotakinhan täytyi tapahtua.» Hänen tarvitsi +tuskin kysyäkään mitä. + +Hän meni atelieehen, jossa neljä naisoppilasta istui ja seisoi mallin +ympärillä. Mara viittasi lempioppilaalleen Oda Brentelle, ja tämä nousi +ripeästi ja tuli Maran perässä toiseen huoneeseen. + +»Oda, — minun täytyy mennä pois enkä palaja ennenkuin +lopputarkastukseen kahdentoista ja yhden välillä, — tottahan te pidätte +sillävälin kaikesta vaarin, eikö niin?» + +»Mielelläni, tiedättehän, että teen, mitä vain tahdotte.» + +»Niin, tiedän. Hyvästi; pian tulen taas takaisin. Milloin oikeastaan +aiotte matkustaa?» + +»Paha kyllä jo parin päivän päästä, — vanhempani katsovat, että minä +olen nyt oppinut maalauksen perusteellisesti ja kerta kaikkiaan, +puolessa vuodessa! Neiti von Doren, mitä te siihen sanotte? Siitähän +voi joutua raivoihinsa.» + +»Pidättekö asuntonne?» + +»Pidän, minun täytyy. Onko teillä vuokralaista minulle kuudeksi +viikoksi?» + +»Kenties — minä kysyin vain muuten, — hyvästi —» + +Pian sen jälkeen seisoi Mara raitiovaunun sillalla ja kulki +Theresienkadulle. Siellä eräässä pienessä piharakennuksessa oli Peterin +»runoilijaloukko». + +Hän kapusi kiireesti monet portaat ylös. Ylhäällä oli Peterin ovessa +lappu: »pyydetään olemaan soittamatta». + +Hän koputti hiljaa ja kuuli heti sisäoven käyvän. + +Samassa seisoi Peter hänen edessään. + +Sangen kalpeana ja valvoneen näköisenä. + +»Hän nukkuu», sanoi hän kiihtyneenä, »me emme voi puhua tässä. Hyvä, +että tulit!» + +»Istutaan tässä portailla», kuiskasi Mara vastaan. »Onko hän tehnyt +itselleen pahaa?» + +»Ei, kuinka sitä johdut ajattelemaan?» + +»Ah, Jumalan kiitos, ettei niin ole, hän oli eilen niin omituinen; minä +en oikein tiennyt, mikä hänen oli, ja olin jälkeenpäin vielä levoton, +kun te olitte menneet. Mikä häntä sitten vaivaa?» + +»Täydellinen luhistuminen! Kerrassaan romahdus. Ensin jutteli hän kello +kolmeen saakka aamulla ja meni sitten tainnoksiin, — tuntikausiksi, +kuule, — kesti iankaikkisen kauan kunnes lääkäri saapui. Hän sanoo +sen olevan äärimmäistä nääntymystä, alituista ravinnonpuutetta ja +sensemmoista; no, nyt hänelle valetaan hiljoilleen jotakin sisään +ja hän on puolihorroksissa; tohtori lupasi tulla takaisin; tämä on +onneton juttu; minä jo pelkäsin Knudin kuolevan käsiin! Ja kuinka +laiha se miesparka on! Luita ja nahkaa! Ja tuskin vaateriepua mukana, +puolitoista markkaa kukkarossa — siinä kaikki! Minähän en toissailtana +häntä lainkaan tuntenut, mutta näin huonosti en asian sentään luullut +olevan. Siunatkoon, mitä kaikkia maan päällä elää, — kun ajattelee, +että hän ei viikkokausiin ole saanut kunnollisesti syödäkseen ja +yleensä puhaltaa viimeistä pilliä, Mara, — että semmoinen onneton enää +ollenkaan riippuu elämässä kiinni.» + +»Onko hän sen kaikki sinulle kertonut?» + +»Kaikki, hän jutteli koko yön. Ah, mikä hukkaan mennyt elämä! +Miesparka, ja että hänen piti sattua lusahtamaan läjään juuri minun +luonani!» + +»Kuinka voit puhua sattumasta, Peter, — hänen oli määrä +yksinkertaisesti enää ehtiä vain sinun luoksesi. Mutta mitä me nyt +hänelle teemme?» + +»Sehän se juuri on, minkä vuoksi pyysin sinua tulemaan. Mitä me hänelle +tehdään?» + +»Hänellä ei tietenkään ole ketään eikä mitään?» + +»Juuri niin: ei ketään eikä mitään.» + +»Mutta olemmehan me.» + +Syntyi vaitiolo. He istuivat vierekkäin portailla, Peter tuijotti +eteensä. + +Mara katsoi häntä sivusta ja ajatteli — jos he nyt olisivat naimisissa, +niin voisi Knud yksinkertaisesti jäädä heille. Ikäänkuin hänen +ajatuksensa arvaten mutisi Peter: »Jos tämä olisi tapahtunut puolta +vuotta myöhemmin, niin meillähän kukaties olisi jo se kirottu raha ja +voisimme — —» + +»Mitä rahasta!» keskeytti Mara hänet nopeasti. + +»Niin, sinä sanot sen noin vain; eilen sanoit 'mitä ihmisistä'. +Valitettavasti _on olemassa_ ihmisiä, niinkuin täytyy olla olemassa +rahaakin, jotta tässä maailmassa voisi elää; sairaala on liian kallis, +sitä me emme saa kokoon, Mara.» + +»Minullahan on atelieen takana suuri huone, jossa on vain kuvia, — +siellähän hän voisi maata, — ja kai minä saan hänet ruokituksikin, +— miesparkahan ei ole oikeastaan sairas, vaan yksinkertaisesti +nälkiintynyt.» + +Peter katsoi häntä hetken ällistyneenä. Sitten kietoi hän käsivartensa +Maran ympäri ja veti hänet luokseen. + +»Maailmassa on vain yksi ihminen, joka on todellinen ihminen, ja se +olet sinä, Mara, ei kenenkään muun mieleen juolahtaisi sellainen ajatus +—.» + +»Älä puhu turhia, Peter, mitä siinä on merkillistä. Täytyyhän auttaa +toistansa sen verran kuin voi, emmehän voi häntä kadullekaan heittää. +Minusta asia on niin ylen yksinkertainen, että siihen tuskin kannattaa +tuhlata sanaakaan enää.» + +»Tietysti sinä pohjimmalta olet oikeassa, mutta ajattele seurauksia: +isäntäväkesi saa kuulla, että sinun asunnossasi makaa nuori mies, +sitten sinun naisoppilaasi... mikä juoru siitä nouseekaan!» + +»Ole hiljaa, Peter, älä käytä niin äiteliä sanoja, kun on kysymys +ihmiselämästä. _Saakoon_ isäntäväkeni tietää, että minä olen ottanut +luokseni kuolemaisillaan olevan —» + +»Niin he ajavat sinut ulos.» + +»Jumala siunatkoon», sanoi Mara ja korotti ääntään, »niin ajakoot, +silloin menemme ihan köyhien luo pohjoiskortteliin, missä ei vallitse +tapa, vaan ihmisyys, ja missä meidät otetaan vastaan, koska meillä +on nälkä ja vilu, sitä kysymättä, olemmeko mies ja vaimo... kaikki +onnettomat auttavat toisiansa, se on minun syvin elämänkokemukseni.» + +»Eikä se kokemus ole teitä myöskään pettävä, neiti», sanoi äkkiä ääni +heidän alapuolellaan, ja porraskerrosta nousi ylös omituinen vanha mies. + +Hän näytti olevan sangen vanha, päässä silinterihattu ja hartioilla +musta, väljä vaippa. + +Peter ja Mara hypähtivät ylös. + +»Ah, herra Häberle», sanoi Peter sitten helpotusta tuntien, — »uusin +naapurini, soittotaiteilija Häberle» — esitti hän sitten vanhuksen +Maralle. + +Mara ojensi hänelle kätensä ja näki tumman, surullisen silmäparin. + +»Minä olen vanha», sanoi Häberle hiljaa, »ja kuljin portaita ylös +hitaasti ja kuulin... te tahtoisitte sijoittaa köyhän ystävän, +jonnekin, mutta ei ole rahaa, ettekä tiedä minne? Eikö ole niin asia?» + +»Niin on», sanoi Mara. + +»Rahaa minullakaan ei ole, mutta minulla on 'minne'. Minä olen +jo aikoja siirtänyt vanhan soittokoneeni makuuhuoneeseen, herra +Rasmussen, kun en mielelläni häiritse ihmisiä. Asuinhuoneeni on sangen +käyttämätön. Sinne voitte sijoittaa nuoren miehen ja — ruokkimisestahan +lupasi neiti pitää huolen, eikö niin?» + +»Mainiota!» huudahti Peter. + +Mara tarttui äänettömästi vanhuksen käteen ja siveli sitä. + +»Tulkaa katsomaan huonettani, jos se teistä soveltuu.» + +Peter avasi varovasti käytävän oven, sitten astelivat he varpaillaan +kaikki laajan vinttihuoneen läpi ja tulivat matalan oven luo, johon +oli kiinnitetty nimikortti: Augustin Häberle, musikeri. Vanhus otti +taskustaan avaimen ja aukaisi oven; he tulivat pieneen keittiöön ja +sitten taittokattoiseen, kattoikkunalla varustettuun huoneeseen. + +Suuri kirjavakukillinen sohva oli seinän vieressä, muuten oli huone +melkein tyhjä. + +»Nähkääs», sanoi vanhus, »tämä sohva se antoi minulle ajatuksen, että +ystävänne voisi nukkua siinä, sillä minä en sitä milloinkaan tarvitse, +eikä oikeastaan sovi kohdella huonosti ja laiminlyödä tuollaista vanhaa +uskollista huonekalua, vaikka sillä niinkuin minullakin — ja kaikilla — +on nuoruutensa ollut.» + +»Herra Häberle», sanoi Peter, »mutta meillä ei todellakaan — +valitettavasti — ole rahaa, me emme voi teiltä tätä sohvaakaan +vuokrata...» + +Häberle kääntyi Maran puoleen. + +»Sitä teidän ei tarvitsekaan, minulla on mitä elääkseni tarvitsen +enkä tietäisi, mitä rahalla tekisin, mutta tämä huone on onnettomalle +ihmiselle vapaa.» + +»Kiitoksia», sanoi Mara hiljaa. + +»No hyvä, tahdotteko nähdä vielä toisenkin huoneeni?» + +Hän avasi ilman muuta oven ja vei uudet ystävänsä varsinaiseen +huoneeseensa, joka päinvastoin kuin edellinen oli huonekaluja melkein +liiankin täynnä. + +Ihmeellisiä, vanhoja esineitä. + +Keskellä uudinvuode, seinät kattoon saakka tauluilla peitetyt, +piironkeja, tuoleja, kaappeja, kaikki kiiltävän puhtaita, ja sitten — +muista erillään, itsekseen — soittokone. + +»Ja täälläkö te asutte, ihan yksinänne?» kysyi Mara. + +»Täällä, minä ja soittokone, me kaksi olemme yksi, ja» — hän teki +kädellään kuvaavan liikkeen — »kolmatta ei täällä enää ole.» + +Ja kun hänen kuulijansa olivat ääneti, jatkoi hän salaperäisesti: + +»Kolme on merkillinen luku. Kolmas on aina — yksi liikaa — kun sen vain +oivaltaa.» + +Tällä hetkellä tuli eräs vanhanpuolinen vaimo sisään ja sanoi: + +»Herra Rasmussen, tulkaa pian, se vilkuu silmillään kuin varpunen.» + +Peter riensi ulos ja Mara jäi seisomaan vanhuksen kanssa. + +»Herra Häberle», sanoi hän sopertaen, »_tehän_ toki ette saata olla +onneton.» + +»Olin, lapsi, olin, kun en vielä ymmärtänyt, mikä meitä kaikkia niin +hämmentää; nyt tiedän kaikki, ja kerran tulette tekin sen tietämään, +kun teidän vuoronne tulee.» + +»Oi, kuinka ihanaa», sanoi Mara, »että hän joutuu tänne, teidän +luoksenne.» + +»Minun luokseni? Siinä ei ole mitään. Mutta merkityksensä kai tälläkin +päivällä tulee olemaan. Meidän täytyy hankkia sohvalle peitteitä ja +vuodevaatteita; herra Rasmussenilla ei kai ole niitä liikenemään.» + +Peter tuli jälleen sisään, raahaten patjaa. + +»Rouva Krämer antaa tämän patjan», sanoi hän riemuisana, »ja Knud on +juonut hiukan teetä, en tiedä vain, joko uskallamme hänet siirtää. +Mara, voisitko sinä luovuttaa hiukan makuuvaatteita?» + +»Kyllä, minä menen heti toimittamaan, ja jos herra Hansenia ei vielä +saa liikuttaa, niin sallii herra Häberle varmaan, että sinä saat ensi +yön nukkua sohvalla... kaksi yötä nojatuolissa...» + +»Mutta, Mara... minustahan ei nyt ole kysymys.» + +»Tämä huone on nyt käytettävissänne, herra Rasmussen; minä olen koko +aamupäivän ulkona, tunneillani, niin että annatte vain lääkärin +määrätä, missä teidän potilaanne on paras maata.» + +»Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, herra Häberle.» + +Saman päivän iltana makasi Knud Hansen vanhan Häberlen kukillisella +sohvalla ja katseli ympärilleen kuin unessa. Melkein salaperäisenä +tavalla oli huone päivän mittaan täyttynyt huonekaluilla. + +Theresienkadun N:o 60:n vinttikerroksen asukkaat olivat kaikki +liittyneet yksiin, ja tuontuostakin aukeni herra Häberlen ovi ja joku +toi pöydän tai tuolin tai pullon viiniä tai pari appelsiinia taikka +hiukan leivoksia... + +Suuren vinttieteisen ympärillä yksin oli kuusi asukasta, joiden +nimet olivat oviin kiinnitetyille pienille korteille merkityt. Peter +Rasmussenin ovi oli vastapäätä Häberlen ovea, ja nyt illalla tuli vielä +viereisestä ovesta, jonka nimikortilla seisoi Frida Arend, nuori tyttö +ja toi kukkaruukun, jossa oli kukkiva neilikka. + +Hän näki Häberlen oven olevan auki ja sipsutti hiljaa sisälle. +Huoneessa makasi äänetön ja kalpea mies sohvalla ja ikkunan +ääressä seisoi kookas tumma nainen keittämässä jotakin kauniilla, +heleänsiniseksi maalatulla pöydällä. + +Tyttö asetti säikähtyneenä kukkansa keskelle lattiaa ja katosi +taas. Kun Mara kääntyi ympäri, näki hän kirkkaanpunaiset kukat ja +potilaan vaaleansiniset silmät, jotka olivat täyttyneet kyynelillä. +Sairas ei ollut koko päivänä vielä lausunut sanaakaan, vaan antanut +välinpitämättömänä kaiken tapahtua, — nyt, kun Mara seisoi hänen +vieressään, käänsi hän päänsä seinään päin. + +»Katsokaa», sanoi Mara, »kuinka elämä teitä tervehtii, niin kirkkaana +ja kauniina — ja nyt, nauttikaa jotakin...» + +Potilas katsoi häntä hajamielisenä. + +»Missä minä oikeastaan olen?» kuiskasi hän. + +»Kotona», vastasi Mara. + +»Onko semmoista maan päällä?» + +»On, kaikkialla, missä tapaamme ihmisiä, jotka ovat ylhäältä peruisin +niinkuin Augustin Häberle ja niinkuin minun sulhaseni, teidän +ystävänne.» + +»Kuinka kummallista», sopersi sairas. + +Mara istui hänen viereensä ja Knud koetti syödä hiukan keittolientä. + +»Kummallista on», sanoi Mara, »että elämä oikeastaan tulee paljoa +kauniimmaksi, kun ei siinä enää ole mitään maista kotia, johonka +nuoruudessaan kuitenkin on niin lapsellisesti kiintynyt.» + +»Kuinka niin?» + +»No, kun on koditon niinkuin minäkin, niin tuntee koti-ikävää toiseen +maailmaan, ja ihminen saa täällä ikäänkuin siivet, hän ei enää ole niin +kylläinen ja vakinainen kuin ennen, vaan on kuin matkalla ja kulkee ja +vaeltaa...» + +»Ja sitten?» kysyi toinen. + +»Niin, sitten kohtaa tiellä äkkiä pelkkiä matkatovereita, jotka myöskin +ovat kotimatkalla, ja silloinhan on jo vähän niinkuin kotona.» + +»Ja nyt minä siis olen kotona», sanoi Knud. + +Sitten sulki hän silmänsä. + +Mara poistui hiljaa ja meni sulhasensa huoneeseen. Tämä istui +kirjoituspöytänsä ääressä työhönsä syventyneenä. + +Ikkunalla oli kukkia, se oli ainoa ylellisyys, minkä Peter itsellensä +soi, sohva oli samalla vuoteena, ja paitsi suurta kirjahyllyä ja vanhaa +nojatuolia ei huoneessa ollut muuta kalustoa. + +Seinät olivat täynnä öljymaalauksia, enimmäkseen Maran harjoitelmia, +keskellä eräs suuri Pohjanmerimaisema, jota Peter sanoi +»runottarekseen». + +Mara laski kätensä hänen olkapäälleen. + +»Sinun ei pitäisi tänään tehdä työtä enää. Menkäämme ulos illalliselle. +Häberle pitää huolta Knudista.» + +»Heti, heti, minun täytyy kirjoittaa vielä neljä sivua, sitten tulen +Schellinginkadulle ja sen jälkeen saatan sinut asuntoosi, Mara. Minä +tuon toistaiseksi Knudille ruuan osteriasta, ja iltaisin ottaa emäntä +häntä hoitaakseen, mutta minulla on sentään hiukan huolia.» + +»Ei tarvitse olla: Oda osti tänään päivällä minulta 'Iltahetken' +seitsemästäkymmenestä markasta; tässä on ensinnäkin viisikymmentä +märkivää potilasta varten, mutta tietenkään et sano mitään. Anna hänen +syödä hyvää, kevyttä ruokaa, Peter; ajattele sentään, että me olemme +vielä joka päivä saaneet riittävästi syödäksemme ja hän on nähnyt +nälkää, pitkiä aikoja...» + +»No, Mara, niinkuin me emme muka olisi sitä joskus tunteneet...» Hän +hypähti ylös ja huudahti kiihtyneenä: »Hyvä Jumala, niin, elämä on +kauheaa! Ei muuta kuin raatamista ja vaivaa ja silloin tällöin joku +kurja kolikko! Miten meidän kaikkien oikeastaan lopulta käy?» + +»Peter, kun tekee työtä niinkuin sinä, niin ei elämä toki ole kauheaa. +Enempää kuin päämäärä ja toivo ei kellään ihmisellä voi olla.» + +»Minä en pääse päämäärään koskaan, en koskaan, minulla ei enää ole +oikeata rauhaa työhön.» + +»Kuinka niin, ei rauhaa?» + +»Ah, ei pitkään aikaan enää, aina tahtovat toiset ihmiset minulta +jotakin, ja nyt se on tuossa Knudkin ja...» + +»Niin, kyllä minä sen käsitän, että se on raskasta.» + +»Käsitätkö? Ethän toki luule, että minä nyt kolmen vuoden päästä +katuisin alan vaihtamista? Ei ei. Mutta kaikki häiritsee minua nyt, +enkä minä pääse työssäni vähääkään eteenpäin, se on kauheata. Mara +miten meidän käy?» + +Mara oli kääntynyt poispäin. Nyt käänsi hän tyynet, vakavat kasvonsa +jälleen Peterin puoleen: + +»Ole huoleton, Peter, kaikki käy, niinkuin tulee käydä... Meidän täytyy +vain pysyä rohkeina. Meidän elämämmehän on, sellaisena kuin se on, niin +ihanaa ja rikasta! Ihmiset luulevat meidän elävän kurjaa nälkäelämää +rauniokasalla, ja me kuljemme kuitenkin pelkkien kukkien keskellä! +Ajattele, kuinka ihana ihminen tuokin Häberle on! Mitä rikkautta +hänestä huokuukaan, ah, minä en vaihtaisi osaani kenenkään kanssa koko +maailmassa!» + +»Sinä olet kuin meri, Mara», sanoi Peter, »aina uudessa kauneudessaan +ja...» Mara sulki kädellään hänen suunsa. + +»Tule, mennään nyt tekemään suunnitelmia lähiviikoiksi, miten saisimme +työtä Knud Hansenille.» + +»Työhön hän ei vielä pitkään aikaan pysty, meidän on nyt aluksi +pidettävä häntä luonamme näin vain.» + +»Tietysti. Minä ajattelinkin vain tuonnempana.» + +»Niin. Nyt meitä on siis kolme», sanoi Peter Rasmussen huoaten ja +tarttui lakkiinsa. + +Mara alkoi tuijottaa häneen. + +»Mikä sinun on, Mara?» + +»Minä ajattelin Häberlen sanoja kolmannesta. Niin omituista, eikö ole?» + +»On. Sangen omituista», toisti Peter. + + + + +3. + + +Knud Hansen makasi useita viikkoja sairaana herra Häberlen huoneessa. +Hän makaili katsellen ympärilleen silmillä, jotka eivät nauraneet +eivätkä itkeneet, joissa oli vain määrätöntä väsymystä ja joskus +ällistynyttä hämmästystä. + +Hän antoi hoitaa ja syöttää itseään kuin lapsi, hän olikin niin +väsynyt, että tuskin jaksoi kättä nostaa, ja kuin vuosia sitten +uneksittu unelma väikkyi hänen muistossaan se ilta, jolloin hän ensi +kerran näki Maran. Sen jälkeen oli hän vaipunut syvään horrostilaan; +sitten olivat suopeat aallot keinuttaneet hänet jälleen jollekin +rannalle, ja tällä rannalla seisoi eräs olento, ja se oli Mara. Hän +näki hänet joka päivä. Hän tuli iltaisin, ja Knud tunsi jo tarkkaan +hänen askelensa. + +Ensin kävi ulko-ovi. Sitten meni hän vastapäiseen huoneeseen Peterin +luo. Ja sitten hetken kuluttua tuli hänen luokseen. + +Maralla oli aina sama kevyt kangashattunsa ja viheriä vaippansa. +Käsivarrella oli hänellä koppa. + +Tuli hänen luokseen ja antoi kättä lujasti ja toverillisesti. Kuinka +hänellä oli kauniit kädet! Kapeat ja pitkät ja kuitenkin niin tukevat. + +Kasvot olivat tavallisesti kalpeat, mutta silmissä oli aina loistoa. + +»Meren loistoa», sanoi Peter, »hän on meren rannalla syntynyt.» + +Pari ystävällistä sanaa sanottuaan meni Mara sitten koppineen suuren +sinisen pöydän luo ja alkoi keittää — jotakin hyvää, voimakasta keittoa +ja joitakin maukkaita vihanneksia oli hänellä aina hoidokkiaan varten. + +Ja hoidokin silmät tarkkasivat hoitajan jokaista liikettä. Kun sitten +tuntui voin ja jauhojen suloinen tuoksu, avautui tavallisesti ovi, ja +Peter tuli sisään. + +Ja sitten siirsivät he toisen pöydän hänen vuoteensa ääreen ja söivät +kaikki yhdessä. Tavallisesti äänettöminä. + +Sillä Maralla ja Peterillä oli päivän työ ja vaiva takanaan, ja Knud +Hansenia ei haluttanut puhua. + +Kaikki, mitä hänellä oli kertomista tuhlatusta elämästään ja +toivottomuudestaan tulevaisuuteen nähden, oli hän jo aikaa sitten +Maralle kertonut, ensimmäisinä päivinä, jolloin tämä häntä hoiti, mutta +sitten sairastui hän kuumeeseen eikä saanut ylimalkaan enää puhua. + +Ja nyt ei häntä enää haluttanut. + +Peter — hänhän tiesi myöskin kaikki, ja Peteriä, joka oli niin hyvä, +niin enkelinhyvä, ei hän etenkään tahtonut rasittaa kaikella sillä +likaisella ja kurjalla, jota aina kertyy sellaiseen kulkurielämään, +mitä hän oli viettänyt. + +Peterin elämänhaaksi liukui niin tyynesti ja itsestäänselvästi kaikkien +karien ohi, Peter vihasi kaikkea pahaa; senvuoksi häntä Marakin +niin rakasti. Ja senvuoksi hänkin, Knud, häntä niin rakasti. Peter! +Se oli kaikkien hänen harhailevien ajatustensa viimeinen ja paras +ajatus, Peter oli hänen pelastusankkurinsa. Peter oli merkillinen +mies. Niin, se mies oli esimerkiksi uhrannut musiikkinsa sanallakaan +sitä surkeilematta. Ja kuitenkin oli hän jo lapsena säveltänyt, +oli sovelluttanut koko elämänsä musiikkia varten ja sitten äkkiä, +kolme vuotta sitten, jättänyt kaikki ja alkanut uutta uraa. Se oli +sankarillista suuruutta, vai mitä se oli muuta? Mikä hänet siihen +oli saanut? Hänen rakkautensa Maraan? Ah, sehän oli selvää, jos hän +tahtoi mennä naimisiin Maran kanssa, täytyi hänen ansaita rahaa, paljon +rahaa. Ja hän aikoi ansaita sen kirjailijatoimella. Kummallista, +kuinka umpimielinen Peter sentään oli; Mara kai hänet kuitenkin tunsi +täydellisesti. Joka ilta saattoi Peter morsiamensa kotiin. Se oli ainoa +virkistys, minkä tuo työmyyrä itsellensä soi. Ja sitten tuli hänelle, +Knudille, vielä aivan erikoinen, autuaallinen hetki. Silloin tuli näet +vanha Häberle sisään, kuulusteli varovasti, oliko Rasmussen poissa, +sillä musiikki häiritsee häntä, sanoi hän. Häberle oli kerran mennyt +hänen luokseen ja kysynyt, häiritsikö soitto häntä, ja silloin oli mies +istunut ja itkenyt, ja sen vuoksi soitti Häberle vain kun Peter oli +poissa. Vanhalla soittokoneella oli kaunis, hieno ääni, ja Häberlen +soittaessa pulpahti koneesta harpun ja huilun sointuja, ja Knud Hansen +makasi ja kuunteli ja unohti kurjuutensa ja hätänsä eikä oikein +tiennyt, elikö hän vai oliko jo kauan sitten kuollut, vain uneksi +olevansa kotiseudullaan Pohjanmeren rannalla ja kuulevansa meren laulua +ja antoi sielunsa liitää ja liukua lokkina laineiden yllä ja mukana +ja näki yksinäisellä saarella kaksi ihmistä kävelemässä, ja ne olivat +Peter ja Mara. Mutta hän näki heidän parissaan kulkemassa kolmannenkin +olennon, jota hän ei tuntenut. + +Ja sitten nukahti hän ja uneksi seuraa vaan päivään saakka, kunnes +Peter tuli kahvia tuoden ja huoltaen häntä kuin äiti, niin, ja sitten +vihdoin tulivat taas nekin päivät, jolloin Knud jälleen oli jalkeilla, +jolloin hän oli täysin herännyt uinailusta ja paratiisiolosta ja alkoi +taasen elää ja etsiä ihmisiä ja solmia suhteita, ja sitten lankesi kuin +luonnostaan, että hän iltapäivisin kello neljän ja viiden välillä kävi +Maran luona. Tämä antoi silloin vielä opetusta, mutta Knud istui hänen +pienessä asuinhuoneessaan, poltteli paperossia ja otti hänen hyllyltään +jonkun kirjan lukeakseen, ja usein tällöin tuli Mara sisään ja he +keskustelivat siitä, mitä hän luki, ja joivat hiukan teetä yhdessä. +Usein tuli myöskin Oda, ja silloin puhuivat he paljon kotiseudusta: +Oda oli myöskin Slesvig-Holsteinista, ja hänen vanhempainsa maatila +oli Maran kodin rajanaapuri, ja Knud Hansen ja Peter Rasmussen olivat +molemmat Husumista. + +Kerran kun Knud taas istui Maran luona, sanoi hän äkkiä: + +»On sentään oikeastaan typerää, että minä en ole kuollut.» + +Maran otsalle valahti varjo. + +Sen tunsi Knud hänessä niin hyvin kuin pilvenvarjon merellä. Mara +puhdisti päätään. Mutta ennenkuin hän ehti mitään vastata, jatkoi Knud +nopeasti: + +»Älkää nyt, pyydän, sanoko siihen mitään tuota tavallista: 'elämähän +on teidän edessänne' tai 'kaikkihan voi vielä kääntyä parhain päin'! +Te ette tunne minua, jos niin ajattelette; siksi usein olen jo ollut +kuilussa ja joka kerta on minut pelastettu, ja kuitenkin putoan yhä +sinne uudelleen; niinpä, mitä siinä on tekemistä?» + +Knud istui aivan hänen edessään, kädet ylösnostettujen polvien +ympärillä ja tuijotti häneen kankeasti heleänsinisillä silmillään. Mara +sanoi: + +»Jospa teidän vain kerrankin johtuisi mieleenne koettaa auttaa toisia +ihmisiä sen sijaan, että aina annatte mennä niin pitkälle, että toisten +täytyy auttaa teitä!» + +Knud hypähti ylös. + +Hänen laihat, kasvonsa sävähtivät hehkuvan punaisiksi. + +Hän oli ääneti pitkän kotvan. + +Sitten kohautti hän olkapäitään ja istuutui jälleen. + +Ja naurahti hiljaa. + +»Minäkö toisia auttamassa? Nähkääs, minullahan on niin huono onni, +että aina joudun niin erinomaisten ihmisten joukkoon. Ketä minä +heistä auttaisin?» Ja kun Mara ei vastannut, jatkoi hän: »Ajatelkaa +itse: Häberletäkö? Häberle on kuin Jumalan lapsi, melkein pyhimys... +Peteriäkö?... Tai teitä...?» + +Hän vaikeni kesken. + +»Te voisitte auttaa meitä kaikkia», vastasi Mara tyynesti, »eihän sitä +milloinkaan auteta sillä, mitä tekee, vaan sillä, mitä on.» + +»Vai niin», vastasi Knud kuivasti. + +Sitten vaikenivat molemmat. + +Mara oli ottanut esille käsityön. + +»Miltä Peterin romaani tuntuu teistä?» kysyi hän äkkiä ylös +katsahtamatta. + +»Sangen hyvältä», vastasi Knud. + +»Siinäkö — kaikki?» + +»Kaikkiko? Neiti von Doren, sehän on totisesti sangen paljon. +Tiedättehän te, joka olette niin sanantunteva, että se on korkein +arvolause, minkä Luoja antoi työllensä. Muuten sanon minä Peterille +aina, että hänen pitää mennä töineen meren rannalle ja viimeistellä se +siellä. Hiukan suolaa ja meren tuntua näyttää minusta romaanista vielä +puuttuvan, ja sehän on oikeastaan...» + +»Pääasia», täydensi Mara. + +»Niin kyllä, mutta mitä me ihmisparat teemme tämmöisessä tapauksessa? +Ikävöimme merta ja istumme vinttikerroksessa Münchenissä.» + +Mara nousi ylös. + +Hänen kasvonsa saivat tumman, intohimoisen ilmeen. + +»Minun täytyy hankkia se Peterille, minun täytyy.» Knud nousi myöskin +ylös. + +»Sitten menen minä ja lyön jonkun rikkaan miehen kuoliaaksi ja raahaan +Peterin Pohjanmerelle, ja sitten täytyy teidänkin tulla mukaan, sillä +merenrantalainen tekin oikeastaan olette.» + +»Minäkö? Miksi niin?» + +»Teidän silmissänne on meri.» + +»Oh, mitäpä tuosta, herra Hansen, merilintuhan te itsekin olette, jos +siitä on kysymys.» + +»Niin olenkin, ja koditon ja orpo, niinkuin oikeastaan ollaan kaikki +kolme. Pohjanmeri on meidän äitimme: menkäämme kysymään neuvoa siltä, +mitä meidän tällä elämällä on tehtävä! Hyvästi, Mara-neiti, minä yritän +vielä kerran onnistunko.» + +Naurahti ja lähti äkkiä. + +Mara jäi yksin ja mietti tuota omituista miestä. Hänessä oli niin +paljon hyvää, niin paljon mahdollisuuksia ja lahjoja, hän olisi +varmaan helposti voinut luoda aineellisen onnensa elämässä ja ajelehti +kuitenkin kuin peräsimen menettänyt laiva ja hylkäsi hymyhuulin sen, +johon Peter ja hän, Mara, jotka kumpikin olivat niin yksivakaisia ja +raskaskäänteisiä, pyrkivät niin suurella vaivalla koskaan perille +pääsemättä. Koskaan! Elämä tuntui hänestä monta kertaa niin hirveän +pitkältä ja tarkoituksettomalta. + +Kenties tämä Knud Hansenin väliintulo merkitsi jotakin. Mara ei +käsittänyt hänen suhdettaan Peteriin. Peter oli ilmeisesti jo jonkun +aikaa ollut täydellisesti hänen vaikutuksensa alaisena eikä Mara vielä +tiennyt, oliko tämä hyväksi vai pahaksi; hän ei saattanut oikein +selittää Peterin tavatonta kiihtyneisyyttä, hän uumosi vain jotakin +käännettä heidän kaikkien elämässä. Mutta mikä se oli ja minkälainen? + +Peter ei tullut tänä iltana hänen luokseen, mutta sen sijaan helähti +hänen kolminkertainen soittonsa aikaisin seuraavana aamuna Maran ovella. + +»Mara», sanoi hän, »minulla on uutinen... ihana...» + +»Tule tänne näin», pyysi Mara sulkien atelieen oven ja vei hänet +asuinhuoneeseensa. + +Peter tarttui hänen molempiin käsiinsä. + +»Ajattele», sanoi hän puhuen nopeasti ja hiljaa, »Knud on äkkiä saanut +rahoja ja haluaa, että me matkustamme niillä Pohjanmeren rannalle +Hölupiin tai St. Peteriin tai Nordstrandiin; mitäs siihen sanot?» + +»Oi kuinka ihanaa!» huudahti Mara ja painalsi päänsä Peterin olkaa +vasten. »Mutta kuinka se kävi?» kysyi hän sitten yhtä kiihtyneenä kuin +Peter. + +»Niin, Mara, se on oma juttunsa, jolle minä en mitään mahda. Hän oli +eilen illalla niin reipas, ja me menimme vielä Bergenin yhdessä ja...» + +»Oh», sanoi Mara vain, »te pelasitte.» + +Hän laski Peterin käden irti. + +»Hyi», lisäsi hän sitten, »kuinka rumaa ja mikä vahinko!» + +Peterin kasvot synkkenivät. + +»Me emme nyt lainkaan ymmärrä toisiamme. Minä en pelannut», sanoi hän +kärttyisesti, »että muut pelasivat, on minulle yhdentekevää. Minä menin +kotiin kello kymmenen, kello kaksi tuli Knud ja oli voittanut Willi +Cohnilta tuhannen markkaa.» + +Mara ei vastannut ja Peter meni ikkunan ääreen ja näytti ärtyneeltä. + +»Eikö ole nurinpäistä», sanoi hän, »että me tässä aherramme ja +tuommoiselle kevytmieliselle olennolle putoaa kaikki syliin... mutta, +Mara, jos olisit nähnyt, kuinka liikuttava hän oli, hän heitti minulle +setelit vuoteeseen ja sanoi: 'tuoss' on, poika, minulle ei mammona +merkitse mitään, tee sinä sillä jotakin kunnollista', ja sitten tuli +matkasuunnitelma, hän maalaa siellä ja minä kirjoitan, ja totta puhuen, +Mara, iloitsimme siitä oikeastaan kuin lapset.» + +Hän tuli takaisin Maran luo ja katsoi tähän oikein rukoilevasti. + +»Milloin aiotte sitten matkustaa?» kysyi Mara. + +»Niin pian kuin suinkin. Hänen terveydelleenhän on edullisinta nyt +kesäkuussa ja hän lupaa auttaa minua työssäni, kirjoittaa puhtaaksi +ja korjata, mitä tarvitaan. Mara, ehkäpä minun onnistuu vielä saada +hänestä oikein kunnollinen ihminen siellä yksinäisyydessä, onhan hän +kuitenkin herttainen, viehättävä mies! Me olemme taas tänä aikana +tulleet niin läheisiksi.» + +»Kuinka kauan aiotte viipyä?» kysyi Mara. + +»Niin kauan kuin rahat riittää, tiedätkö, kaksi sellaista kulkuria kuin +me ei paljoa tarvitse.» + +»Peter!» sanoi Mara äkkiä ja pani molemmat kätensä hänen kaulalleen. + +Peter katsoi häntä kysyvästi. + +»Ah ei!» sanoi Mara äkkiä, »älä katso minua niin moittivasti, mutta +minulla on sellainen tuntu, että tämä vääryydellä saatu raha tuottaa +meille onnettomuutta. Täytyykö sinun tosiaan ottaa se häneltä vastaan?» + +»Sinä käytät vahvoja sanoja, Mara; niin suuri ei se synti sentään ole, +ja miksikä en suostuisi ottamaan rahaa vastaan parhaalta ystävältäni?» + +»Onko hän se?» kysyi Mara. + +»On, on varmaan. Onko sinulla mitään häntä vastaan?» + +»Ei, ei mitään, minua vain kaikki hiukan huolestuttaa ja minä +ajattelin, että hän nyt piakkoin lähtisi. Auttaahan ei semmoista +ihmistä kuitenkaan voi.» + +»Sinäkö niin sanot! Etkö sinä sitte pidäkään hänestä? Ei suinkaan hän +toki millään tavoin ole ollut sopimaton sinua kohtaan?» + +»Ei, kuinka semmoista voit ajatellakaan! Pidänhän minäkin hänestä; hän +saattaa olla joskus niin lapsellinen. Auta häntä työhön, Peter, katso, +että hän jälleen alkaa maalata tai kirjoittaa sanomalehtiin, muuten hän +vie koko sinun aikasi niinkuin nyt; minä tiedän kyllä, että sinä et ole +saanut paljoa tehdyksi työtä, olet istunut hänen vuoteensa ääressä ja +te olette mietiskelleet maailman menoa, ja merenrannalla makailette te +rannikolla ja tuhlaatte aikaa, tätä hirvittävän lyhyttä aikaa.» + +Peter oli ääneti. + +Hetken kuluttua sanoi hän verkalleen: + +»Mitenkähän olisi, jos sinä tulisit mukaan...?» + +»Minäkö? Minulla ei ole matkarahaa ja niinä, Peter», — Mara nojautui +jälleen hänen olkaansa vasten — »minä olen myös mieluummin kaksin kuin +kolmisin...» + +Peter syleili häntä. + +»Me kaksihan olemme erottamattomat, Mara; minä en sinua oikein ymmärrä, +sinä olet niin omituinen. Onko jotakin tapahtunut sinun ja Knudin +välillä? Ei, sanot sinä; hyvä: niinpä suo minulle toki tämä hiukka +vapautta kerran... näes, minä pidin meidän kumppanuuttamme kolmisin +näinä viime viikkoina niin ihmeenihanana ja minussa on pyhä tunne, +että minä en nyt saa jättää Knudia, vaan minun tulee tukea häntä. +Hänen pitää ryhtyä maalaamaan; en luule, että kirjoittaminen on juuri +hänen alaansa, vaikka hänellä siinäkin on joskus ollut menestystä, +kuten hän kertoi; mutta kun hän taas oikein toden perästä maalaa, niin +saan minäkin jälleen rauhaa kirjoittamiseen... Ja nyt hyvästi! Illalla +osteriassa. Tulethan?» + +»Tulen tietenkin; hyvästi... oppilaat jo odottavatkin.» + +Hän tuli kello seitsemän aikana ravintolaan ja tapasi heidän +totuntapaikallaan Knud Hansenin yksin. + +»Peter tulee heti», tervehti Knud vakaasti. + +Ja kun Mara oli vaiti, kysyi hän hiljaa: + +»Oletteko suuttunut?» + +Maran teki mieli myöntää, mutta ei oikein hennonut. Knud katsoi häntä +niin kumman suruisasti. + +»Tiedättehän», puhui Knud edelleen, »tietysti olette jo kauan tiennyt, +että Peterin romaani ajautuu suorastaan karille, ellei jotakin +tapahdu, joka saa siihen henkeä... niinpä aiomme käyttää Willi Cohnin +liikamammonaa tähän elvytykseen... tuossa Peter muuten tuleekin...» + +Peter tunki nopeasti joukon läpi. + +»Joko olette kauankin odottaneet? Ettekö? No hyvä... Joko sinä olet +kertonut Maralle?» + +»Mitä sitten?» kysyi Mara. + +»Me matkustamme jo huomenna, Mara, tämä on jäähyväisjuhla; ja neljän +viikon kuluttua olemme jälleen reippaina ja menestyksellä lastattuina +täällä.» + +Mara ei vastannut. Knud oli tilannut pullon viiniä ja kaatoi laseihin. + +»Hyvät ystävät», sanoi hän sitten äkkiä kiihkeästi, »sallittehan toki, +että toimitan tämän matkan teille, jotka olette pelastaneet minun +elämäni.» + +»Mara ei tule mukaan», sanoi Peter. + +Knud laski lasinsa jälleen pöydälle. + +»Mutta sehän ei ole mahdollista!» huudahti hän. + +»Ettehän sentään todenperään voinut ajatella, että minä tulisin +mukaan», sanoi Mara nopeasti ja hiljaa, »minulla ei ole nyt matkarahoja +eikä sitäpaitsi aikaa.» + +»Minähän sanoin sen sinulle heti, Knud», huomautti Peter. + +Mara katsahti sulhaseensa kummastuneena. + +Vallitsi rasittava äänettömyys. + +Knud joi verkalleen lasinsa pohjaan. + +Sitten sanoi hän vanhaan keveään tapaansa: »No, minä ajattelin, että +kumppanusten kesken olisi sivuseikka, kenellä matkaraha sattuu olemaan, +ja luulin tähän saakka teidänkin olevan tällä inhimillisellä kannalla, +neiti, suokaa siis anteeksi röyhkeyteni ja sallikaa minun nyt vain +juoda teidän onneksenne ja sinun, Peter... teidän tulevaisuutenne +onneksi.» + +»Terve, Knud! Mara ei ole suuttunut, ei, mutta näes, se ei vain nyt käy +laatuun... niin, tulevaisuus, siinähän täytyy ratkaisun olla.» + +»Teille kyllä... minulle taas...» + +»Teille myöskin», sanoi Mara, »teidän täytyy vallata onni, mutta ei +pelaamalla, se on niin inhoittavaa, en voi sille mitään.» + +Knud loi häneen polttavan katseen: + +»Millä tavalla sitten muuten voi päävoittoa tavoittaa?» + +»Peter sanoi teidän aikovan ryhtyä maalaamaan. Käyttäkää vain hyvin +aikaanne merenrannalla siihen, tai kirjoittakaa joku sujuva novelli. +Ottakaa tekin osaa suureen kilpailuun, herra Hansen, siinähän on +monenlaisia palkintoja tarjona!» + +Peter ja Knud katsahtivat Maraan ällistyneinä. Mara innostui äkkiä. + +»Niin, silloinhan te voitte työskennellä yhdessä, antaa toisillenne +herätteitä ja innostusta... kuinka ihanaa se olisi!» + +»Mainiota», sanoi Peter. + +Hänen äänensä kuului omituiselta ja kovalta. + +Knud tuijotti yhä Maran. + +Sitten kaatoi hän viinilasinsa jälleen täyteen. + +»Juokaamme vielä lasi tämän ajatuksen onneksi», sanoi hän kevyesti. +»Ajatuksethan eivät maksa mitään, minä vain en ole kirjailija, mikäli +tiedän, eikö totta, Peter? Niinhän sinäkin sanot, ja minä tulen mukaan +vain ollakseni Peterin seurana ja palvoakseni merta ja vahvistaakseni +järkkynyttä terveyttäni. Peter, terve... minä juon sinun työsi maljan.» + +Peter kulautti myöskin lasinsa pohjaan, ja sitten istuivat he kaikki +taas vaiti. + +Pikku, ravintola oli tänä iltana tupaten täynnä, ääntensorina kohisi, +tupakansavu täytti ilman ja Marasta tuntui kuin näkisi hän molemmat +ystävänsäkin vain usman läpi. Hän näki Peterin istuvan pää taaksepäin +kenossa, pehmeä tukka otsalta ylöspyyhkäistynä. Hän rakasti erikoisesti +tuota leveäluista otsaa, jonka takana »karkoitettu» musiikki asui... +Peter tuijotti sikarinsa savuun käsivarret ristissä rinnalla ja kaikki +tuntui hänestä äkkiä niin vieraalta ja kaukana, kaukana olevalta. + +Sitävastoin tunsi hän elävästi toisen läheisyyden, vaikka Knudin +vaaleiden, levottomien silmien katse harhaili väkijoukossa ja hänestä +pois. Kaukaa kuului soittoa, ja Mara leikitteli parilla kuihtuvalla +kukkasella, jotka olivat pöydällä. Mistä ne oikeastaan tulivat? Kuka ne +oli hänen lautasensa viereen pannut? + +»Tulee myöhä», sanoi Mara vihdoin, »minä lähtisin kotiin.» + +He nousivat kaikin kolme ja lähtivät ulos. Oven edessä sanoi Knud +Hansen hyvästi. »Te tulette sinne kuitenkin perästäpäin», lausui hän +nauraen Maralle, »sanonko terveisiä merellenne ja sävellänkö teille +merisinfonian?» + +»Hyvästi, herra Hansen», vastasi Mara, »ja kaikkea hyvää...» + +Hän antoi kättä, Knud suuteli sitä. »Kiitos — kaikesta...» kuiskasi +hän. Sitten tarttui Mara Peterin käsipuoleen ja he lähtivät kävelemään. +He astuivat ihan äänettöminä. + +»Siis huomenna», sanoi Mara, kun he vihdoin olivat hänen ovensa +edustalla. »Ja mihin aikaan?» + +»Aamulla kello 8,30», vastasi Peter + +He seisoivat vastakkain ja katsoivat toisiinsa. + +»Älkäämme tehkö eroa raskaaksi», sanoi Mara »meidänhän on jo usein +täytynyt eritä, mutta omituista on, että se tällä kertaa tuntuu minusta +niin vaikealta Peter. Mitähän sitten merkinnee?» + +»Minullakin on aavistuksia», vastasi Peter, »mutta lapsellistahan +lienee niihin kiinnittää huomiota...» + +»Päinvastoin», sanoi Mara huolestuneena, »aavistukset ovat varoituksia, +kuule, älä matkusta, kun sinua varoitetaan.» + +Peter katsahti häneen epävarmasti. + +»Ei», sanoi hän sitten, »kyllä minun täytyy matkustaa. Minä tahdon +saada työni valmiiksi, Mara, älä häiritse minua siinä! Knud olisi +sangen mieletön, jos hän ryhtyisi kirjailemaan maalaamisen asemesta... +kuinka semmoista pälkähtikään päähäsi?» + +»Minä ajattelen yhdessätyöskentelyä niin viehättäväksi, ja hänhän sanoo +Amerikassa usein kirjoittaneensa kaikenlaista.» + +»Ah, hän on kaiken maailman mies, minä luulen, että on hyvä, että hän +tulee mukaani. Mitä sinä arvelet?» + +»En ymmärrä sinua.» + +»Minä tarkoitan, että hänestä täällä muuten tulee käden käänteessä +jälleen kevytmielinen...» + +»Jaa, sinä ajattelet Cohnin ja senkaltaisten seuraa, niin, Peter, siinä +olet oikeassa. Pidä huolta hänestä, minä pyydän, minun on häntä niin +kauheasti sääli, hän on kuitenkin niin äärettömän yksinäinen.» + +»Tietysti pidän hänestä huolta. Hyvää yötä, Mara! Tänään vielä kerran: +huomiseen! ja sitten...» + +»Vaiti, Peter, älä puhu enempää! Minä tulen huomenna asemalle. Hyvää +yötä!» + +Seuraavana aamuna oli Mara keskusasemana ja näki molempien ystävysten +seisovan vaunun ikkunassa. + +He näyttivät kumpikin olevan iloisia ja matkakuumeessa, ja kun juna oli +mennyt, seisoi Mara vielä kotvan paikallaan ja ajatteli: + +— Nyt matkustavat he molemmat pois, ainiaaksi! + +Sitten kääntyi hän hitaasti kulkemaan kotiaan ja teki ahkerasti työtä +koko päivän. Illalla oli olo hänestä niin omituista ja vihdoin meni hän +Theresienkadulle. Hänellä oli avain Peterin asuntoon ja hän meni sisään +siistimään vielä lähteneen jälkiä. Hän oli poissa. Hurja itku tahtoi +tupata kurkkuun, ja aivan selittämätön tuska ahdisti sydäntä, kun hän +asetteli syrjään Peterin tavaroita ikäänkuin tämä olisi kuollut. Hän +ei saattanut lainkaan tätä tunnelmaansa käsittää, poistui nopeasti +huoneesta ja koputti Häberlen ovelle. + +Ukko kuljeksi huoneessaan ympäri ja siivosi Knud Hansenin jäämistöä. + +»Hyvä, että tulet, lapsi», sanoi hän, »minusta tuntui niin yksinäiseltä +poikien mentyä... ne ovat hyviä poikia, kuule, molemmat... minä tunnen +heidät tarkoin... mutta toisen täytyy nousta korkeuksiin, toisen vaipua +syvyyksiin... sinä tulet vielä ymmärtämään, mitä tarkoitan, ja sinun +tulee olla kärsivällinen, lapsi, pysyä paikallasi, kunnes sinun vuorosi +tulee! Siinä kaikki, mitä me voimme tehdä.» + +Mara istui Knud Hansenin jättämällä sohvalla. Hän ei oikein kuullut, +mitä ukko puhui, kaikki oli hänestä niin omituista. + +Ukko asteli edestakaisin. + +»Älä sure suotta», sanoi hän, »tämmöisistä eroista ei saa antaa mielen +masentua, ne eivät ole vielä pahinta.» + +Pahinta on, kun joutuu väärälle tolalle ja eroaa — omasta itsestään. +Silloin vasta on ihminen yksin elämässä. Mutta me tiedämme niin vähän. +Kerran on sinunkin aikasi ohi, ja silloin sinä tiedät, mitä sinun on +tehtävä, ja nyt kuuntelet kai hiukan soittoa, eikö niin? Minä tiedän +kyllä, ja sitten sanon sinulle jotakin vielä, lapsi, tänä iltana. Anna +sinä poikien olla poikessa kauan, kauan... se on parempi, ja matkusta +sinä nyt tänä kesänä vanhan isoäitisi luo, josta minulle kerroit, ja +katsele kerran taas, kuinka omaistesi laita on siellä pohjolassa. Sinä +tarvitset hiukan vanhan ympäristösi ilmaa, jos tahdot pystyä seisomaan +paikallasi... ei ole hyvä aina vain elää yhdessä määrätyssä piirissä... +siivet surkastuvat... kuulethan, mitä sanon?» + +»Kuulen, isä Häberle», sanoi Mara hiljaa. + +Ukko asteli edestakaisin ja meni sitten soittokoneensa ääreen, +ja lämpöisessä, hiljaisessa kesäyössä alkoi soida Beethovenin +kuutamosonaatti, mestarin soittamana. + + + + +4. + + +Slesvig-Holsteinin länsirannikolla oli Dorenien pieni kantatila. Se +oli ollut Dorenien hallussa jo satoja vuosia, ja monta eri isäntää +oli siinä ollut hyvinä ja huonoina aikoina. Viimeksi oli Maran +isä, joka oli hiukan lajista muuttunut, kuten Dorenit väittivät, +hoitanut tilan taloutta jokseenkin epäedullisesti; hänen aikaista +kuolemaansa oli suvussa senvuoksi pidetty jonkinlaisena kohtalon +armona, ja vainajan nuorempi veli nosti tilan jälleen kuntoon. Maraa +oli vanhempainsa kuoleman jälkeen kasvatettu vanhan isoäiti Dorenin +luona, joka asui pääkartanon lähellä olevassa leskirakennuksessa. +Kotiopettajattaria vaihdettiin, mutta kukaan ei saanut oikein tolkkua +tästä hiljaisesta, umpimielisestä tytöstä; neljätoistavuotiaana tuli +hän erääseen Hampurin kasvatuslaitokseen ja sieltä palattuaan selitti +rauhallisesti haluavansa ruveta maalariksi ja opiskella Münchenissä. +Vaikka tämä hänen toivomuksensa aluksi jyrkästi torjuttiin, pysyi hän +siinä rautaisella päättäväisyydellä ja pääsi vihdoin ankaran taistelun +jälkeen taiteilijauralleen. + +Dorenit olivat pitäneet perheneuvottelua, suuri, yksivakainen tyttö +oli käynyt heille Bucheneckissä aika epämukavaksi; vaikka hänellä +ei ollutkaan mitään vaatimuksia tilan suhteen, liikkui hän siellä +kuitenkin kuin isänsä elävä varjo, eikähän ollut haitaksi, jos hän +tosiaan johonkin ryhtyisi, kun hän varmaankaan ei milloinkaan menisi +naimisiin, ja niin katsottiin lopulta olevan aivan paikallaan, että +hän halusi seistä omilla jaloillaan. Hänen hampurilaiset opettajansa +sanoivat hänellä olevan maalaustaipumusta, Münchenissä eli Dorenien +kaukaisia sukulaisia, ja niin tuli hän sitten yksikolmattavuotiaana, +kun oli täysi-ikäinen ja saattoi vaatia pientä omaisuuttaan haltuunsa, +Müncheniin erääseen vakavamaineeseen täyshoitolaan ja alkoi opintonsa +asianmukaisesti ja säännöllisesti. + +Hän oli sangen ahkera ja edistyi hyvin, mutta suvussa vallitsi +kuitenkin suuri mieltenkuohu, kun hän ei vielä muutamien vuosien +kuluttua ollut myynyt yhtään suurempaa maalausta, vain silloin tällöin +joitakin parinkymmenenmarkan tauluja, mutta Ludwig-setä oli sitten +kerran keskustellut Hampurissa erään tunnetun maalarin kanssa ja tämä +oli puhunut jotakin »oikeutuksesta mitä parhaisiin toiveisiin», ja +sehän oli melkein kuin lääkärintodistus, ja suku tarttui näihin hyviin +toiveisiin sangen vakavasti. + +Ja sitten tuli surullinen, kauhea tapaus Maran elämässä... tahra. + +Hän oli lomalla kotona isoäidin luona, kun eräänä päivänä saapui pitkä, +tummatukkainen nuorukainen, joka ilmoitti olevansa pianisti Peter +Rasmussen, eikä vain sitä, vaan ilman muuta — Maran sulhanen! Asia oli +peräti kiusallinen ja saattoi koko Dorenin suvun suureen kuohuntaan. +Sentapaistakaan ei suvussa koskaan ollut tapahtunut. Mutta puhuttiinpa +Maralle mitä tahansa, hän vastasi vain levollisesti, että hän ja Peter +olivat oppineet tuntemaan toisensa ja rakastamaan toisiansa ja olivat +juuri menneet kihloihin. Eikä auttanut mitään sekään, että heille +sanottiin molemmille: avioliittoahan he eivät kuitenkaan voineet +ajatellakaan, mitä he siis oikeastaan tahtoivat? Silloin vastasivat +he ihan rauhallisesti, etteivät he sitä toistaiseksi lainkaan +ajatelleetkaan, vaan aikoivat ensin ansaita jotakin, tulla täysin +itsenäisiksi ja vasta sitten mennä naimisiin. Sanalle »täysin» panivat +he erikoista painoa. + +Niinpä ei ollut muuta tekemistä, kuin että annettiin Maran joutua +epäsuosioon, kiellettiin Peteriltä oleskelu Bucheneckissä ja +toivottiin, että asia vähitellen oikenisi itsestään. Tummatukkaisen +pianistin täytyi pikimmittäin jälleen lähteä kylän majatalosta, +minne hän sangen sopimattomasti oli asettunut asumaan, ja hän palasi +Berliiniin, missä hän opiskeli soitantoa, ja epätoivon tai katumuksen +kyyneliin puhkeamisen asemesta pakkasi Mara hiljaa matkalaukkunsa ja +matkusti takaisin Müncheniin. Pientä äidiltään perimäänsä omaisuutta +ei häneltä voitu riistää, ja kun hän selitti tulevansa sillä mainiosti +toimeen, varsinkin kun hänellä oli kymmenen oppilasta, täytyi antaa +hänen mennä. + +Siitä huolimatta kutsui isoäiti Doren hänet joulujuhliksi kotia, mutta +Peterin nimeä ei saanut mainita. + +Mutta asia kävi yhä vain pahemmaksi, sillä Peter ja Mara eivät +luopuneet toisistaan, ja Müncheniin palattuaan kirjoitti Mara eräänä +päivänä, että Peterkin oli nyt muuttanut Müncheniin, hän oli luopunut +musiikkialalta ja ruvennut kirjailijaksi. Varmaan hän sillä alalla +menestyisi, ja Mara pysyisi hänelle kuolemaan asti uskollisena. Tähän +vastasi suku uhkaamalla lopullisesti luopua hänestä, ellei hän purkaisi +kihlausta tai ainakin muuttaisi Münchenistä pois. Mutta Mara jäi +Müncheniin, ja niin luopui perhe hänestä. + +Nyt oli hän kolmenkymmenen ikäinen eikä viiteen vuoteen ollut käynyt +kotona, eikä vanha isoäiti Doren ollut kahteen vuoteen maininnut +pojantyttärensä nimeä, kun eräänä päivänä naapuritilan tytär, nuori +maalaajatar Oda Brente tuli vieraisille Bucheneckiin eikä puhunut koko +päivänä muusta kuin Marasta ja aina vain Marasta ja kuinka yksinäinen +Mara oli nyt Münchenissä ja niin laiha ja kalpea, ja että Brentet +aikoivat kutsua hänet luokseen ja että hänen täytyi tulla tai Oda toisi +hänet väkisin. Vanha isoäiti ei sanonut siihen mitään, mutta piti +ryhtiänsä vielä tavallista jäykempänä ja oli neiti Brenteä kohtaan +sangen kylmä. Illalla lähetti hän vanhan palvelijattarensa pääkartanoon +ja kutsutti poikansa luokseen. Ludwig Doren, kookas ja tukeva ja sangen +hyvinhoidettu, saapui hänen luokseen täsmällisesti puoli yhdeksän, ja +kun hetki oli puhuttu kylvöistä ja ilmoista ja politiikasta, sanoi +rouva von Doren äkkiä: + +»Minusta olisi suorastaan sopimatonta, jos Marie Agnes nyt kaiken +jälkeen, mitä on tapahtunut, tulisi Brentein luokse, Ludwig.» + +Ludwig ällistyi ensin sanomattomaksi. + +»Onko sitten siitä puhetta, äiti?» + +»On, Brenten pikku neiti, joka tänään oli teillä ja kävi minunkin +luonani, ei puhunut mistään muusta, ja Marie Agnes saattaisi kyllä +uhmata meitä tuolla tavalla. Mitä sinä arvelet olevan tehtävä? Olisiko +minun... vielä viimeinen kerta koetettava kutsua hänet tänne korkeaan +ikääni nähden...?» + +»Niin, äiti, se olisi epäilemättä parasta», vastasi Ludwig helpotusta +tuntien, »sillä näes, meille se ei tytärtemme vuoksi todellakaan oikein +kävisi laatuun, he ovat jo muutenkin kaikennäköisten uudenaikaisten +aatteiden tartuttamia, mutta sellaista elämää, jota Mara jo muutamia +vuosia on Münchenissä viettänyt, ei heidän minun mielestäni tule oppia +läheltä tuntemaan... Minä pelkään vain, että saat Marie Agnesilta +tavanmukaiset rukkaset.» + +Isoäiti rypisti otsaansa. + +»Se mieshän kuuluu nyt olevan poissa Münchenistä.» + +»Niinkö? Sehän on mainiota — lopullisestiko?» + +»Siitä en oikein tullut selville, mutta Marie Agnesta kuvattiin minulle +sangen yksinäiseksi ja onnettomaksi.» + +Herra von Doren nousi ylös. + +»Sitten on juttu tietysti lopussa! Sehän on ihanaa! Näes, äiti, +mitä minä teille aina sanoin: ei muuta, odottaa kärsivällisesti, he +kyllästyvät aikanaan. Marie Agneksellehan se tietenkin on suunnaton +nöyryytys, mutta joka ei usko sovilla, saa kokea kovilla — vanha +juttu! Pikku Brente oli varmaankin hänen lähettinsä, hän ei rohkene +vielä suoraan pyytää meiltä anteeksi! Oikeastaanhan sitä pitäisi nyt +tyynesti odottaa, mutta se ajatus, että hän tulisi ensin Brentein luo, +on minustakin kiusallinen ja sopimaton... Äiti, kirjoita hänelle pari +sanaa, se on todellakin parasta.» + +Enempäähän ei rouva von Doren tahtonut kuulla, ja niin kirjoitti +hän seuraavana päivänä pojantyttärelleen pari riviä ja kutsui häntä +tulemaan luokseen vähän virkistymään. + +Vastoin hänen tahtoaan tuli kirjeen sävy ystävällisemmäksi kuin hän +oli tarkoittanut, ja muutamien päivien kuluttua saapuikin sitten Maran +vastaus, että hän tulee. + +Vanha rouva oli kiihtyneempi kuin halusi näyttää. Hän meni +tuontuostakin vierashuoneeseen katsomaan, oliko kaikki kunnossa, ja +tulopäivänä seisoi hän polvet epävakaisina ikkunassa pojantytärtänsä +odottaen. Ludwig oli lähettänyt vaununsa asemalle, ja nyt kuuli hän +jo pyörienkolinaa kylätien kivitykseltä ja sitten kääntyivät vaunut +lehmuskäytävään ja olivat pian hänen asuntonsa edustalla. + +Vanha rouva pani pitsisaalin hartioilleen ja meni ovelle. Siellä tuli +jo Marakin vastaan silmät suurina, kysyvinä. + +Ei kumpikaan naisista sanonut sanaakaan, mutta Mara kumartui +suutelemaan isoäidin kättä. + +Sitä hän ei ollut tehnyt viisi vuotta sitten lähtiessään, sillä isoäiti +oli puhunut loukkaavasti Peteristä, ja Mara oli mennyt ovesta ulos +sanaakaan sanomatta. Ja minkävuoksi kutsui vanha, ankara rouva, jolta +hän ei ollut koskaan saanut paljoa rakkautta osakseen, hänet nyt +takaisin? + +Mara ei sitä tiennyt, mutta oli tuntenut selvästi, että hänen tällä +kertaa ei pitäisi kieltäytyä, koskahan tämäkin matka tulisi kuulumaan +hänen elämänsä käänteeseen, eikä hän tahtonut kohtaloa pidättää. + +Kuin unissaan seurasi hän vanhaa rouvaa, joka saattoi hänet hänen +entiseen lapsuudenkamariinsa ja sitten sanoi vain kylmästi: + +»Illallisille odotan sinua alhaalla kello seitsemän.» + +»Hyvä on, isoäiti.» + +Hän katsahti isoäitiin ja omituinen hellyys valtasi hänen mielensä, +mistä lienee johtunutkaan. + +Myöskin rouva von Doren näytti niin kumman liikutetulta, mutta meni +lyhyesti rykäisten ulos ovesta ja jätti Maran yksin. Mara istuutui +vanhanaikaiseen matalaan nojatuoliin ikkunan ääreen eikä liikahtanut. + +Ikkuna oli auki, se oli ruusujen ympäröimä ja jasmiinintuoksua +tunki sisään ilta-auringon mukana, joka paistoi hänen kukikkaiselle +himmelivuoteelleen ja sen edessä olevalle vanhalle, vankkuvalle +jakkaralle... kotoinen ilma ympäröi häntä; hän ei hennonut hievahtaa +eikä ajatella mitään, hän istui kuin lumottuna, kunnes kova, räikeä +kellonlyönti ulkona muistutti hänelle että illallisen aika ei enää +ollut kaukana. + +Huoahtaen nousi hän ylös ja alkoi penkoa matkatavaroitaan, +selkäreppuaan ja pleedikääröään. + +Puoleksi hymyillen otti hän esiin tumman silkkipuseron, jota hän +vuosikausiin ei ollut käyttänyt — vanhan rouvan mieliksi hän tahtoi +pukeutua mahdollisimman hyvin — ja sitten lähti hän alas mielessään +omituinen jännityksen tuntu, mitenkä tämä käynti mahtaisi päättyä ja +mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi. + +Hän tapasi isoäidin pienessä salissa; puettuna mustaan silkkipukuun +istui tämä ompelupöytänsä ääressä suurta, kirjavakukikkaista tyynyä +ommellen. + +Tällaisena Mara hänet aina muisti ja hänen päässään välähti, kuinkahan +monta tyynyä isoäiti nyt jo lieneekään elämässään ommellut, ja että +nuo monen monet tyynyt oikeastaan olivat ainoat olennot, joihin +vaitelias, ylpeä rouva oli ommellut monet ajatuksensa ja jotka yksin +ne tunsivat... kuinka hehkuvasti olikaan Mara nuorena tyttönä ihaillut +isoäitiänsä, melkein jumaloinut, mutta hänen tullessaan vanhemmaksi ja +ymmärtävämmäksi ja tarkkanäköisemmäksi haihtui palvonta eikä jäljelle +jäänyt muuta kuin kova, vanha vaimo, joka ankarilla arvosteluillaan +vain haavoitti ja loukkasi ihmisiä eikä tehnyt ketään, ei ketään +onnelliseksi. Mara joutui heti entisaikojen vanhan totunnan valtaan, +istahti vaistomaisesti isoäitinsä nojatuolia vastapäätä olevalle +tuolille ja kysyi koneellisesti: + +»Kuinka voit, isoäiti?» + +Vanhus ompeli edelleen ylös katsahtamatta. + +»Kuinkapas vanha, yksinäinen vaimo voi, käy vähitellen rammaksi, on +kaiket päivät yksin, ihmisillähän on kaikilla parempaa tekemistä +kuin huoli vanhoista sukulaisistaan... mutta niinkuin Jumala hyväksi +näkee... Oletko sinä... ollut sairas, Marie Agnes?» + +»En, vain hiukan työstä rasittunut... minä kaipasin tosiaan raitista +ilmaa, ja silloin juuri tuli sinun kirjeesi... minä kiitän sinua siitä +paljon, isoäiti.» + +Kuinka kummallista, jälleen tunsi hän taannoista hellyyttä ja olisi +tahtonut nousta ja kietoa kätensä isoäidin kaulan ympäri ja suudella +häntä ja kertoa hänelle kaiken salaisen, katkeran hätänsä; mutta ei; +kylmältä sydämeltä ei kannata lohdutusta etsiä. + +Vanhus oli rypistänyt otsaansa ja ompeli vielä innokkaammin, ja +sitten tuli palvelijatar ilmoittamaan illallisen olevan valmiin, ja +rouva von Doren astui arvokkaasti pojantyttärensä edellä ruokasaliin. +Hiukan väkinäisen keskustelun avulla saatiin tämä puolituntinen +jotenkuten kulumaan, sitten lepäili vanha rouva korituolissaan talon +edustalla suuren lehmuksen alla, ja Mara käyskenteli vanhojen puiden +siimeksessä, tietämättä enää oikein, minkä vuoksi hän oli tullut. Hän +oli pian kulkenut läpi rouva von Dorenin pienen alueen, sitten tuli +hän orapihlaja-aidan luo, jonka takana oli laajoja niittyjä ja niiden +takana meri. Hän oli jäänyt seisomaan ja huokasi syvään. Miksi oli +hän tullut tänne? Miksei ollut mennyt merenrannalle, missä Peter oli? +Sehän oli kuitenkin hänen maatansa. Ja Peter kirjoitti niin harvoin, +niin säännöttömästi; Mara oli tuntenut jo kauan, että jotakin oli +epäkunnossa. Kirjeistä päättäen täytyi Peterin olla hermostuneessa +mielentilassa; mahtoiko hän taas olla romaanissaan takertunut kiinni +johonkin kohtaan? Ah, ei, sitä ei Mara uskonut, sillä Peter oli +suunnitellut kaikki niin tarkoin yksityiskohtia myöten, että ei +tarvinnut muuta kuin vain kirjoittaa näiden muistiinpanojen mukaan. +Mara pani kaikki Knud Hansenin syyksi, tuon vieraan, joka oli tunkeunut +heidän välilleen, tuon kolmannen, joka pyrki erottamaan Peteriä ja +häntä, jolla oli jotakin sala-aikeita ja joka jollakin salaperäisellä +tavalla kuin mikäkin paha henki uhkasi Peterin enkelinhyvää sielua. +Mara oli jo aikoja selvään tuntenut hänen vaikutuksensa Peteriin, mutta +ei oikein tiennyt, mihin suuntaan tämä vaikutus painoi, mutta Maraa se +ainakin painoi raskaana taakkana, joka jo viikkokausia oli ollut hänen +sydämellään. + +Ukko Häberlekään kummallisine puheineen ei ollut hänelle enää viime +aikoina ollut oikeana lohdutuksena, tai sitten ei Mara ymmärtänyt häntä. + +Kuinka jasmiinit sentään tuoksuivat! Ja hän seisoi niiden keskessä kuin +äkkiä vanhentunut ihminen, tietämättä oikeastaan, minkä vuoksi. + +Kun hän jälleen palasi kartanolle, näki hän useita ihmisiä isoäitinsä +ympärillä ja tunsi Ludwig-sedän ja tämän puolison, Minette-tädin. + +Kaikki nuo ihmiset paheksuivat hänen rakkauttaan Peter Rasmusseniin +niin suuresti ja olivat häntä haavoittaneet ja loukanneet ja +tuominneet, mutta hän oli viettänyt niin vakavaa, työteliästä elämää, +ettei hänellä ollut aikaa suurin surra sukunsa vihoja, ja hänen +elämänsä Peterin, ystäviensä ja oppilastensa parissa Münchenissä oli +niin rikasta, niin ylivuotavan täyttä, että hän lopulta enää tuskin +kaipasikaan omaistensa rakkautta. Ja hän ajatteli, että hän tuskin +tietäisi, mitä tehdä sillä rakkaudella, mitä nämä ehkä saattaisivat +hänelle antaa! + +Sillä mitä sanoivat nämä ihmiset rakkaudeksi ja ystävyydeksi ja +ymmärrykseksi! + +Mara astui verkalleen lähemmäksi, hän ei tuntenut mitään katkeruutta +omaisiaan kohtaan eikä äskeinen hellyys vielä kokonaan ollut haihtunut +hänen sydämestään. + +Setä ja täti nousivat tervehtimään häntä hiukan hämillisen kankeasti. + +Mara istahti heidän seuraansa ja vastaili matkaansa, +maalausharrastuksiaan y.m.s. koskeviin kysymyksiin, ja pian sen jälkeen +nousivat sukulaiset ylös ja sanoivat hyvästi. Rouva von Doren kulki +poikansa käsipuolessa puiston läpi, Mara meni sisälle. + +»No, minkälainen hän on?» kysyi Ludwig Doren uteliaana. + +»Kummallinen, sangen kummallinen», vastasi hänen äitinsä seisahtuen, +»ei merkkiäkään katumuksesta tai tunteista, uskotko, kylmä ja hillitty +kuten aina, mutta ei minun nähdäkseni mitenkään hädässä tai onneton.» + +»Ja sangen hyvin puettu», huomautti Minette-täti, »kuka sitten lienee +hänelle sen silkkipuseron lahjoittanut?» + +»Mutta Minette, olehan toki... tiedätkö, äiti, Minette ja minä olemme +ajatelleet, että tästä jutusta nyt on lopullisesti tehtävä loppu, minä +olin tänä aamuna Brentein luona, ja pikku Oda puhelee jos jotakin — +siellähän on joukossa vielä muudan kolmaskin, tuntui minusta...» + +»Kolmasko?» kysyi vanha rouva von Doren henkeä pitäen. + +»Niin, ajattele, Husumin vanhan rehtori Hansenin kauan sitten kadonnut +ja kokonaan rappiolle joutunut poika on ilmestynyt Müncheniin, ja Marie +Agnes näyttää ottaneen hänet luokseen ja...» + +»Ludwig, sinä unohdat itsesi...» + +»Suo anteeksi, äiti, minä tahdoin vain sanoa, että tämä Hansen on +peluri ja ihan turmeltunut mies ja hän on raahannut sen toisen, +sen Rasmussenin, mukaansa Hölupiin, ja siellä kai ne molemmat nyt +tuhlailevat Marie Agneksen säästöjä, niin minä arvelen asian olevan, +ja jos me nyt saatamme todistaa Mane Agnekselle, että hänen rakas +Peterinsä on huono mies, jättää hän hänet, siksi on hänessä sentään +Dorenia, uskokaa minua.» + +»Tuo kaikki on minusta sangen mautonta», sanoi isoäiti, kääriytyen +lujemmin shaaliinsa. + +Ludwig loi vaimoonsa silmäyksen. + +Tänä iltana ei vanhukselle sopinut puhua enempää, sillä sana »mauton» +oli hänen syvimmän paheksumisensa ilmaus. + +He saattoivat vanhan rouva von Dorenin takaisin ja menivät sitten +pyökkimetsän rinnettä alas omaan kartanoonsa. + +»Ludwig», kysyi Minette hetken kuluttua, »uskotko sinä tosiaan?» + +»Mutta, kultaseni, Oda Brenten viattoman varomattomien kertomusten +jälkeen olen siitä vakuutettu... muuhan ei sitäpaitsi olisi +mahdollistakaan... ensinnäkin he ovat taiteilijoita, ovat rakastaneet +toisiaan jo seitsemän vuotta, emmekä me ole milloinkaan kuulleet mitään +erosta... niinpä he luonnollisesti elävät vapaassa avioliitossa.» + +»Herranen aika, Ludwig, silloinhan me emme _voi_ oikeastaan lainkaan +sallia tyttärien tulla yhteen hänen kanssaan... minkä vaikutuksen hän +sinuun teki?» + +»No, vanhaksikäyneen ja kuluneen... Jospa sentään Oskar Brente, joka +parahiksi on täällä, menisi pian hänen kanssaan naimisiin.» + +»Aateliton maanmies, Ludwig...» + +»No, Marie Agnekselle hän on nyt hyvinkin kylliksi hyvä, ja sitäpaitsi +sangen kyvykäs mies... Minäpäs otan ja kirjoitan herra von Birkelle +Amrumiin, hän luultavasti voi saada selvän, mitä elämää nuo molemmat +miehet meidän rannikollamme viettävät... hyvä toki, että vanhat kunnon +Hansenit aikoja sitten ovat kuolleet tarvitsematta tuta siivon poikansa +paluuta... Mutta tule, on jo myöhä...» + +Vanha rouva von Doren asteli syvästi järkytettynä salissaan keppinsä +varassa edestakaisin. + +Hänen sydämensä oli jälleen täynnä suuttumusta käsittämätöntä +pojantytärtään vastaan ja hän katui jo katkerasti kutsuaan. + +Ottaisiko hän hänet vielä tänä iltana puhuteltavaksi ja sanoisi hänelle +vielä kerran totuuden, koko totuuden säälimättömästi? + +Juuri silloin aukeni ovi, ja Mara astui sisään. + +»Saanko sanoa sinulle hyvää yötä, isoäiti? Minä olen niin väsynyt +matkasta...» + +Isoäiti katsahti silmänräpäyksen pojantyttärensä levollisiin, kalpeihin +kasvoihin ja suuriin, tummiin silmiin, joilla huoneen hämärässä tuntui +olevan jotakin merimajakan sävyä; sitten ojensi hän kätensä ja sanoi +lyhyesti: + +»Hyvää yötä.» + +Mara vastasi hieman hämmästyneenä »hyvää yötä», meni sitten ylös ja +istui pian kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan kirjettä Peterille. +Tämän kuva oli hänen edessään — kuva, jota hän erikoisesti rakasti; +muudan ystävä oli valokuvannut hänet pianon ääressä istuvana, +ajatuksiinsa vaipuneena, pää hiukan kumarassa... Oi, jospa hän jälleen +soittaisi, soittaisi ja säveltäisi, teki Maran mieli ääneen huudahtaa, +mutta hän jäi mykkänä istumaan kuvan ääreen. + +Nyt tuntui hänestä, kuin kuulisi hän sen laulun, jota Peter soitti, +vaatimatonta laulua, jonka sanat olivat Maran ja sävelet Peterin +sepittämät: + +Ei ollut soittajalla maat' eikä tavaraa, hän kulkee taivasalla maailmaa +avaraa mut missä mielii, siellä hän päivää paistattaa, ja enkeleiltä +tiellä hän aina suojan saa. Näet tänne soittajan sen kun taivaantaatto +toi, niin hienon kultasäikehen sen sydämeen hän loi. Ei silmään kaiken +kansan sen säikeen heie näy, ja pilkka palkkanansa hän maastaan poies +käy. Vaan säie soittajata vie taaton kotohon... hän maist' ei kaipaa +maata, kun sydän taivaiss' on. + +»Kun sydän taivaiss' on», hyräili Mara itsekseen... ja sen sijasta +istui Peter nyt ja kirjoitti tuota romaania, tuota romaania, jota +Mara vihasi kuin katkerinta vihollistaan, sillä siitä pitäen kuin +Peter siihen ryhtyi, oli heidän välinsä muuttunut... ah, hän tiesi sen +tarkasti, siitä pitäen ei Peterin sydän enää ollut taivaissa, vaan +tavoitti maata, rahaa, menestystä... Nuo kamalat kilpailujulistukset +olivat vetäneet hänen ylvään, soivan sydämensä alas ja koko hänen +elämänonnensa riippui nyt noista kymmenestätuhannesta markasta, jotka +hän aikoi voittaa! + +Voittaa, mennäkseen Maran kanssa naimisiin! Ah, se herätti ajatuksia, +liian syviä pohjaan asti ajateltavaksi... istuiko hän nytkin tänä +kesäyönä kirjoittamassa tuota loputonta kertomusta, jossa ei ollut +mehua eikä voimaa ja johon hän oli niin hurjan härkäpäisesti +tarrautunut? + +Mara nousi ylös, meni ikkunan luo ja katseli yöhön. + +Hänen korviinsa kuului kaukaista kohinaa oliko se meri? + +Äkkiä näki hän lemmittynsä ihan selkeästi edessään. + +Hän istui matalassa maalaiskamarissa vanhan soittokoneen ääressä ja +soitti, ja Mara näki aivan selvästi olennon, jolla oli suuret siivet +kuin enkelillä, seisovan hänen takanaan ja pitävän kättänsä hänen +olkapäällään. Silloin tiesi Mara, että Peterin paras olemus ei vielä +ollut tyyten hukassa, ja näyn haihtuessa, hyräili hän vielä kerran: +»kun sydän taivaiss' on.» + + + + +5. + + +Mara oli nyt jälleen vanhassa kodissaan. Ensimmäiset päivät kuluivat +hiljaisesti, isoäiti katsoi häneen aina niin kuin olisi halunnut sanoa +jotakin, mutta ei saanut sanotuksi. Täten tuli hän olennossaan yhä +jäykemmäksi ja torjuvammaksi, ja hellyys Maran sydämessä surkastui +olemattomiin. Hän ihmetteli vain, miksi vanhus oli häntä kutsunut, s.o. +hän tunsi kyllä, että jotakin häntä vastaan suunniteltiin tai että +vääriä huhuja hänestä oli levitetty suvun keskuuteen, mutta hän oli +kuin lumottu, tunsi, että hänen tuli täällä odottaa sitä iskua, joka +oli häntä kohtaava. Hän meni seuraavana päivänä pääkartanoon käyden +tätinsä ja setänsä luona »virallisella» vastavierailulla. + +Tällöin näki hän myös serkkunsa, Hilda ja Leni Dorenin, jotka olivat +muutamaa vuotta nuorempia kuin hän, mutta oikeastaan vaikuttivat vielä +seitsentoistavuotiailta. + +Maraa katseltiin uteliaasti ja rasitettiin kaikkinaisilla mitättömillä +kysymyksillä. Hän tunsi olevansa näiden ihmisten joukossa kuin +vaihdokas, mutta vastasi ystävällisesti ja auliisti kaikkeen, ja kun +hän puolen tunnin kuluttua lähti, oli hän aivan väsynyt ja teki vielä +pitkän kävelymatkan päästäkseen roveisiinsa. + +Hän kulki kylän kautta ja kävi tervehtimässä niitä harvoja tuttavia, +joita hänellä siellä vielä oli; Bucheneckissa oli kaikki muuttunut; +vanhoista ihmisistä, jotka hän vielä lapsuutensa ja nuoruutensa ajoilta +tunsi, oli elossa enää vain muutamia. Niiden joukossa oli vanha paimen +ja vanha kuski, mutta hän oli käynyt heille vieraaksi, ja hänen +taiteilijatarammattinsa oli heidän mielestään jotakin pahaa, itsensä +paholaisen keksimää. + +»Miksette te jäänyt isoäidin luokse?» kysyttiin häneltä kerta toisensa +jälkeen, eikä hän voinut sitä heille selittää. + +Mara käveli sitten metsässä ja löysi pian vanhan lempipaikkansa, +vanhan penkin, jolla hän oli istunut ja odottanut silloin monta vuotta +sitten Peteriä, jonka kanssa hän vähäistä ennen oli mennyt kihloihin +Berlinissä. + +Hänen mieleensä palasi tuo ensimmäinen aika niin elävästi tänään, nuo +ihanat päivät Berlinissä, missä hän oli käymässä erään ystävättären +luona ja oppinut tuntemaan hänet, tuon innoitetun musikerin. Hänhän +oli saman paikkakunnan lapsia ja orpo niinkuin Marakin hänen vanha +äitinsä, joka oli asunut hänen luonaan Berlinissä, oli hiljan kuollut — +Peter kertoi tämän kaiken, he löysivät toisensa, ymmärsivät toisiansa +niin hyvin, niin hyvin, kävivät yhdessä konserteissa, olivat yhdessä +innostuneita tai yhdessä hiljaa ja vaiteliaita, ja kun Peter Rasmussen +lyhyen ajan jälkeen ilmoitti hänelle rakkautensa ja kysyi, tahtoisiko +Mara tulla hänen vaimokseen, niin vastasi hiljainen, ylpeä Mara +yksinkertaisesti ja kuin luonnostaanlankeavana myöntävästi. Sitten oli +hän matkustanut Holsteiniin ja sitten oli Peter tullut perässä; täällä, +tällä penkillä olivat he istuneet... lujasti syleillen, kaiken muun +unhottaen... nousseet sitten ylös mennäkseen isoäidin luo, ja kun he +näin käsi kädessä kulkivat metsätietä, oli Ludwig-setä tullut vastaan, +ja sitten oli tullut kaikki se hirvittävä, kaikki nuo inhoittavat +kyselyt ja tiedustelut... Peterillä oli hihassaan vielä suruharso +äitinsä kuoleman jälkeen, ja Mara kuuli Ludwig-sedän tylyn äänen +sanovan: + +»No, ainakaan ei miehellä ole hämäriä hännystäjiä enää... onhan se edes +jotakin.» + +Katkeruus valtasi Maran mielen tätä muistellessa, hän nousi ylös ja +lähti kävelemään edelleen. + +Paluumatkalla tulivat hänen takaansa vaunut, joissa istui Olga Brente +veljensä Oskarin kanssa. + +Vaunut pysähtyivät, Oda hyppäsi alas, syleili häntä hurjasti eikä ollut +ilostaan ja yllätyksestään ollenkaan toipua. + +»Täällä on Oskarkin. Hän tuli eilen tervehtimään minua, hänellä on nyt +oma pieni tilansa, Dremmelshof, ja siellä ihana ranta. Mara, siellä +täytyy meidän yhdessä maalata. Kuinka kauan te viivytte? Ja kuinka +Rasmussen ja amerikkalainen voivat?» + +Näin juoksi juttua ja sateli kysymyksiä; vihdoin ottivat he Maran +vaunuihinsa ja saattoivat hänet Bucheneckiin takaisin. + +Buchneckiläiset näkivät tietenkin heidän ajavan + +»Ahaa!» sanoi Ludwig Doren, »Mara ja Oskar!» + +Ludwig ja Minette katsahtivat toisiinsa merkitsevästi ja heidän +mielikuvituksensa liiti jo niin pitkälle, että he alkoivat jo +keskustella, oliko _heidän_ pidettävä häät, vai eikö se ollut isoäidin +asia. + +»Joka tapauksessa vain aamiaishäät, mitä pienimmässä piirissä», sanoi +Ludwig mitä vakavimmin. + +»Tietenkin... Ludwig, tiedätkö, mikä minua nyt huolestuttaa?» + +»Mikä sitten?» + +»No, Fritz on kirjoittanut Hildalle jotakin tännetulostaan.» + +»Tuleeko Fritz? Mainiota, — Minette, ethän toki luule, että Fritz +ryhtyisi mihinkään Maran kanssa! Sehän on suorastaan naurettavaa! +Vanhahko naisserkku ja lisäksi vielä maalaajatar, jolla on +musikerisuhde... Herra siunatkoon... jos hänessä edes olisi jotakin +viehättävää, mutta hänhän on niin yksivakainen ja ikävä kuin nuo +emansipoidut naiset aina ovat. Mistä heidän kanssaan ylimalkaan voi +puhua? Ei, anna sinä vain Fritzin turvallisesti tulla... tytöt, +jotka rakastuvat pianisteihin, ovat meidän Fritzille vaarattomia, +ja tiedätkö, minusta on sangen mieluisaa, jos Fritz on täällä, minä +pelkään näet että tuo Rasmussen saattaa vielä ilmestyä tänne, kun hän +kuulee Maran olevan täällä, ja silloinhan voi Fritz toimittaa hänet +pois jaloista, ettei minun tarvitse sitä tehdä.» + +»Herranen aika, Ludwig, sehän voi johtaa kaksintaisteluun.» + +»Kaikkia vielä, Rasmussen ei tietenkään ole hyvityskelpoinen... Mutta +mitäs tytöt oikeastaan sanovat serkustaan?» + +»Ah, he pitävät häntä hassahtaneena, mikäli minä olen huomannut, mutta +mitään erikoista he eivät ole sanoneet.» + +»Minä pyysin äitiä vielä eilen illalla selittämään Marie Agnekselle, +että hänen ei pitäisi puhua meidän tyttöjemme kanssa suhteestaan +Rasmussenin kanssa, mutta äiti on ollut niin omituinen näinä päivinä... +minä en tiedä, pelkääkö hän Marie Agnesta vai mitä se on... hän +kieltäytyi eilen jyrkästi puhumasta minun kanssani hänestä... no, minä +odotan vain Birken vastausta Amrumista, sitten puhun hänen kanssaan +vielä kerran suorat sanat.» + +Fritz Doren, ainoa poika ja Bucheneckin perillinen, saapui todellakin +lähipäivinä omaistensa luo. Ratsun kompastuminen ja ratsastajan jalan +nyrjähtäminen oli hankkinut hänelle tämän loman. Hän astui vanhempainsa +kotiin sirossa sivilipuvussa, keveästi keppiinsä nojaten. + +Hänestä tuli heti koko perheen keskus. Sisaret pistelivät häntä +herttaisesti hänen ylhäisen kalpeutensa vuoksi ja urkkivat kaikkia +hänen viimeaikasia naistuttavuuksiaan... kaikkialla oli ollut ystäviä, +kaikkialla oli hänestä jotakin kuultu, ja hänen piantapahtuvaa +kihlaustansa jonkun rikkaan perijättären kanssa oli odotettu +Bucheneckissa vuosikausia ja joka hetki. + +»Tehän ette lainkaan laske minua niin pitkälle», sanoi Fritz +stoalaisesti. + +»Mitä sillä tarkoitat? Mitä tuo on? Vai on se meidän syymme, että sinä +et saa tehdyksi päätöstä?» Hilda ja Leni olivat sangen loukkaantuneita. + +»Vai ei ole», vastasi Fritz, »sillä tuskinhan ihminen alkaa kiinnittää +edes huomiota johonkin, niin puhutaan tämä onneton olento perhepiirissä +kerrassaan kuoliaaksi, vielä ennenkuin hän edes on siellä käynyt, ja +silloin sitä luonnollisestikin vetäytyy syrjään.» + +»Fritz, sinä olet sietämätön», sanoi Leni. + +Onneksi oli päivällinen juuri päättynyt. Tytöt katsoivat, että Fritz +tällä kertaa todellakin oli huonolla tuulella. Johtuiko se vain +jalasta? Vai oliko hänellä ehkä jotakin omallatunnollaan? Toivottavasti +ei se tulisi tämän loman aikana ilmi, sillä silloin olisi isän +hyväntuulisuus mennyttä ja kesän koko ilo tärvelty. + +Fritz herätti jo kotiatulonsa ensimmäisenä päivänä omaistensa suurta +paheksumista. + +Päivällisen jälkeen oli hän kenellekään mitään sanomatta mennyt +yksinään isoäidin luo ja jäänyt sinne kahville, vaikka hän yleensä ei +juonut kahvia. Ja palattuaan sanoi hän perhepiirissä: + +»Oli muuten mainion hauska jutella Maran kanssa, isä, siitähän on +tullut ihan viehättävä.» + +»Se on makuasia», arveli herra von Doren olkapäitään kohauttaen. »Äiti +ja minä katsomme hänen saattaneen itsensä sangen kieroon asemaan meihin +kaikkiin nähden, mutta hän lähtee kai pian jälleen pois. En luule, että +isoäitiparka kestää kauan tätä hermostuttavaa vierailua.» + +»Isoäiti kuunteli hyvin huvitettuna, kun me juttelimme», intti Fritz +kiertäen lyhyeksi leikatulta viiksiään ylöspäin, minkä riitti. + +»Haluatko vielä tänään tulla minun kanssani Dremmelshofiin, Fritz?» +kysyi hänen isänsä jokseenkin hermostuneena. + +»Oskarin luo», vastasi Fritz hiukan punastuen, »kyllä, kernaasti, isä.» + +Molemmat herrat ajoivat pian senjälkeen pois, ja tuskin olivat he +kuuleman ulottuvilta, niin sanoi Hilda Lenille: + +»Nyt saa hän kuulla Maran tihutyöt. Kunpa vain tietäisin, ovatko +vanhemmat oikeassa! Enhän tosin voi käsittää kuinka ylimalkaan +soittoniekkaan rakastuminen voi pälkähtää päähänkään, mutta tämä +salakähmäisyys on minusta inhoittavaa.» + +»Kuule, mennään hänen luokseen. Tiedätkö, jos hän olisi taideprofessori +ja varakas, niin ei kellään ihmisellä olisi mitään sanomista, ja +siksihän hän vielä voi tulla minä päivänä tahansa! Minusta on +oikeastaan väärin, että häntä kohdeltiin täällä sillä tavoin viisi +vuotta sitten. Säätyeroahan ei nykyään oikeastaan enää ole.» + +»Ei, eihän sitä enää pitäisi olla, ja kuitenkin on ero auttamattomasti +aina sama. Aseta Fritz ja Rasmussen rinnakkain ja sinä tiedät, miksi +toiseen voi rakastua ja toiseen ei, vaikkapa hän sitten kymmenesti +olisi pulska ja kunnon mies.» + +Mara istui lähellä rakennusta maalaamassa, kun hän kauhukseen näki +serkkujen tulevan, mutta ei voinut enää paeta. + +He seisoivat jo hänen vierellään. + +»Kuinka ihanaa! Mitä se esittää?» + +»Talon yhtä nurkkaa ruusuineen.» + +»Vahinko, ettei koko talo tule kuvaan, tästä sitä on niin vaikea +tuntea. Aiotko lahjoittaa sen isoäidille?» + +»En tiedä... vielä.» + +»Me häiritsemme sinua kai, Marie Agnes?» + +»Eikö mitä... taikka, aurinko laskee heti ja silloin minä lopetan... +jos tahtoisitte odottaa niin kauan...» + +»Niin, me olimmekin oikeastaan menossa isoäidin luo, onko hän ylhäällä?» + +»On kyllä... siis näkemiin.» + +»Näes, nuo ne on niitä taiteilijatapoja, joita Rasmussenilla varmaan +myös on», sanoi Hilda heidän mennessään, »jokainen muu sivistynyt +ihminen panee toki työnsä syrjään, kun vieraita tulee. Ajattele +esimerkiksi Fritz...» + +»Fritzkö? Joka menee yksinkertaisesti toisesta ovesta ulos, kun +toisesta tulee vieraita! Onko ne sinun mielestäsi sitten parempia +tapoja? — Hilda, mene sinä isoäidin luo, minä odotan täällä ulkona.» + +Pian sen jälkeen tuli Mara maalauskompeineen ja tapasi Lenin istumassa +oven edessä. + +»Saanko auttaa sinua kantamaan?» + +»Kiitos, jos viitsit...» + +»Kyllä, minä tuon kaikki ylös.» + +Leni jäi ylös, istumaan serkkunsa luo ja katsahti väliin salavihkaa +Peter Rasmussenin valokuvaa Maran kirjoituspöydällä, mutta ei +uskaltanut mitään sanoa. + +»Mitä pidät Fritzistä?» sanoi hän vihdoin. + +»Sangen paljon», vastasi Mara heti. Hän oli jo täysin tottunut tähän +merkityksettömään kysymys- ja vastausleikkiin, joka näytti olevan +Bucheneckissa muotina, ja piti sitä sangen mukavana, sen avulla kun +saattoi niin hyvin olla piilosilla ja siinä kun tällä kertaa hänelle +lisäksi oli uutuuden viehätystä, sillä hänen kumppaniensa keskuudessa +Münchenissä ei tätä seurustelutapaa tunnettu — siihen ei kellään ollut +aikaa. + +»Meistä hän on kovin hiljainen eikä lainkaan entisissä roveissaan», +jatkoi Leni. + +»Niinkö», sanoi Mara, »mitenkä hänen jalkansa oikeastaan tuli +nyrjähtäneeksi?» + +Hän sai nyt kuulla seikkaperäisen kertomuksen hevosen kompastumisesta +ja puhdisti sillä välin palettinsa, ja sitten huusi Hilda alhaalta +Lenia tulemaan pian, oli jo myöhä. + +Yksin jäätyään huokasi Mara syvään; hän ei tulisi serkkujensa kanssa +koskaan läheisemmälle kannalle. He tuntuivat hänestä, joka kerta +kun hän heidät näki, niin muuttumattomilta kuin seisoisi maailma +Bucheneckissä alallansa ja olisi vain muualla joutunut tuohon huikeaan, +henkeäriistävään rientomarssiin. + +Luutnantin ilmestyminen oli hiukan muuttanut elämää Bucheneckissä, +seurustelu naapuriston kanssa oli vilkkaampaa ja Marakin oli silloin +tällöin isoäidin mukana kutsuttu mukaan, mutta hän kieltäytyi melkein +aina; vain Brentein luona Seehotissa oli hän usein, siellä hän viihtyi +ja tunsi olevansa rakastettu. Ympäristössä kuiskailtiin todellakin +jo hänestä ja Oskar Brentestä — kumpikaan asianosainen ei tietenkään +aavistanut siitä mitään — Maralle oli se, mitä täälläpäin sanottiin +»liehittelyksi», aivan vento käsite; jos joku ihminen miellytti häntä, +seurusteli hän mielellään hänen kanssaan paljon, yhdentekevää mitä +sukupuolta hän oli, eikä aavistanut, että oli olemassa ihmisiä, joilla +oli aikaa ja halua siksi ottaa hänet ja hänen ystävänsä puheensa +aineeksi. + +Mutta hän oli tänä aikana saanut vielä yhden ystävän, mikä pantiin +hänelle sangen pahaksi. + +Se oli Fritz Doren. + +Dorenin perheelle oli ihan käsittämätöntä, mikä Marassa Fritziä +miellytti, ja vanhemmat alkoivat jo vakavasti ajatella, olisiko heidän +käytettävä mahtisanaa, sillä melkein joka päivä keksi Fritz tilaisuuden +tavata Maraa, ja jos tämä ystävyys tulisi tietoon, saattaisi se +tärvellä Fritziltä ympäristössä monta aviomahdollisuutta. + +Esimerkiksi sangen rikkaan, mutta ylpeän pikku kreivitär Linde von +Lindbergin kanssa, »jotapaitsi», sanoi Minette-täti, »tämänlaatuinen +ystävyys vanhahkon ja niin keimailevan naisen kanssa kuin Marie Agnes +on suoranainen onnettomuus nuorelle miehelle, sillä se estää häntä +rakastumasta nuoriin tyttöihin ja johtaa hänet epäterveisiin ja +luonnottomiin ajatuksiin... Katso, Ludwig, tuolla menee Fritz taas +isoäidin luo, kuten hän sanoo.» + +»No, annas hänen tulla takaisin», tuumi Ludwig kiukkuisena. + +Hetkeä jälkeenpäin koputettiin hiljaa Maran ovelle. + +»Mara, oletko siellä?» + +»Tule sisään, Fritz, minä maalaan näköalaa ikkunastani, eihän se sinua +häiritse?» + +»Päinvastoin, on niin viihtyisää, kun työskentelet. Saako täällä sinun +luonasi polttaa? Jaa, sulhasesihan polttaa tietysti myös.» + +»Ei, tiedätkö, hän ei ole tupakkamies, mutta silti voit sinä huoleti +tupakoida... tiedän kyllä, että se usein helpottaa.» + +»Mara, sinä tiedät niin paljon, sinun kanssasi voi puhua niinkuin +ystävän kanssa.» + +»Kiitos, Fritz, siitä sanasta.» + +Maran ääni oli liikutettu, kun hän sanoi tämän mutta hän ei katsahtanut +ylös työstään, joka oli pohjamaalausta piirustuksen päälle ja senvuoksi +salli hänen puhua. Fritz oli istuutunut vanhanaikaiseen pieneen +nojatuoliin ikkunan ääressä ja poltti savukkeen toisensa jälkeen. + +»Mara», alkoi hän hetken syvän äänettömyyden jälkeen, sopertaen, »me +puhuimme eilen naimisiinmenotta ja semmoisesta ja sinun käsityksestäsi +aviosta...» + +»Ja hänen», lisäsi Mara. + +»Niin tietysti, Peterin myöskin... se vaikutti minuun kyllä kokolailla, +mutta sinä et aavista, kuinka vaikeaksi, melkein mahdottomaksi maailma +tekee meille sen käsityksen noudattamisen.» + +»Maailmako? Minä elän myöskin maailmassa, Fritz.» + +»Niin kyllä, mutta teillä on kai... toisia vaaroja sinun maailmassasi, +meillä ne ovat nämä kirotut säätytottumukset tai mitenkä sanoisin... +jokainen tekee niin ja niin sen sitten tulee tehneeksi, ja tytöt ovat +niin kasvatettuja, etteivät he tiedä mistään mitään ja jälkeenpäin +on heille kaikki yhdentekevää... minä tarkoitan niin sanottua +entisyyttä... ja näetkös, mitenkä sitä tästä ikuisesta suosta pääsee +ylös... ja vaikka pantaisiin kuinkakin ovet telkeen, niin tulee +kuitenkin murtauduttua ulos, ja kun sinä sanot, että Peterillä ei tähän +saakka ole ainoatakaan hetkeä kaduttavana elämässään, niin sanon minä: +hattu pois Peterin edessä ja... minä, minä häntä melkein kadehdin.» + +»Sinäkö, Fritz?» + +»Niin, tiedätkö, Mara... minä olen nimittäin kilkissä... ja pahasti +olenkin.» + +Seurasi äänettömyys. + +Mara siveli kankaansa konemaisesti täyteen... — antaa kuvan mennä +pilalle, ajatteli hän, — Fritziä ei tällä hetkellä saa häiritä. + +»Jos sinun on parempi, niin kerro», sanoi hän hiljaa ja ystävällisesti. +Fritziin katsomatta. + +»Onhan se oikeastaan ihan hullua, että minä puhun sinun kanssasi +tämmöistä, mutta nykyaikaanhan on muotina puhua naisten aikana kaikesta +ja jos jostakin, se on inhoittavaa...» + +»Fritz, minä yksinkertaisesti kieltäisin sinua puhumasta siitä, ellen +tietäisi, mistä syystä sinä sen teet... mehän olemme näinä päivinä jo +keskustelleet kaikista näistä vaikeista ongelmista, älä siis siihen +tuhlaa sanoja.» + +»Ei, en, varjelkoon, no niin, näetkös, se ihminen kun ei laske minua +irti, ja minä... minä kun rakastan Oda Brenteä niin hurjasti.» + +»Oda Brenteä», toisti Mara ja katsoi serkkuansa hämmästyneenä. + +Tämä oli peittänyt päänsä käsiinsä ja näytti sangen onnettomalta. + +»Kerro», sanoi Mara vain. + +»Etkö sinäkään ole keksinyt minun salaisuuttani? Kuinka omituista, +kukaan omaisistani ei aavista sitä, ja sehän kaikki onkin samantekevää, +kun vain saisin sen _yhden_ tekemättömäksi... Mara, sinä ja Odahan +olette niin likeisiä ystäviä, ja kun minä nyt tiedän sinun ajatuksesi +meistä miehistä, niin täytyyhän minun melkein olettaa, että Oda +ajattelee samalla tavalla? Ja sentähden tulin sinun luoksesi... kenties +sinä voisit minua neuvoa, auttaa, Mara, tästä pulmasta!» + +Mara oli vaiti pitkän kotvan. + +Sitten sanoi hän väräjävällä äänellä: + +»Kuinka kauhean surullista tämä on... ja mikä vahinko! Oi, miksi, miksi +turmelette te itseltänne aina kaikki?» + +»Mara, se on kauheaa, minä myönnän sen, mutta silloin kolme vuotta +sitten oli Lieschen niin herttainen ja niin köyhä ja nälkäinen... +ja sitten kävi niinkuin näissä asioissa käy, toverit ivasivat minua +ja melkein pakottivat minut siihen... jälkeenpäin sitten kaikki +oli pian ohi, mutta minun täytyy maksaa kauhean paljon rahaa sille +intohimoiselle olennolle... Ja nyt jo toista vuotta olen rakastanut +Odaa, tahtoisin nyt kysyä häneltä, en kestä kauempaa... mutta sinä +voisit sanoa hänelle hyvän sanan minun puolestani, Mara... se toinen +juttuhan on todellisuudessa ja aikoja sitten loppunut, aikoja... se on +enää vain raha-asia eikä muuta.» + +»Eikä muuta? Oi, Fritz, se on kamala asia... niin, suorastaan katala, +kuinka voitkaan puhua siitä tuolla tavoin? Etkö edes tunne katumusta?» + +»Katkeraakin!» vastasi Fritz tuskin kuuluvasti. + +»Ja jo kolme vuotta olet kantanut sitä taakkaa... miksi et ole +vanhemmillesi...» + +»Vanhemmille? Tämmöistä?» Fritz naurahti katkerasti. »Isä sanoisi: +'Semmoisesta ei puhuta, poikani, se maksetaan ja annetaan nurmen kasvaa +päälle; piste'. Ja äiti joutuisi suunniltaan, pitäisi minua menneenä +miehenä ja lopulta... ja sehän se on katkerinta, Mara... lopulta +neuvoisi hän minua kuitenkin mahdollisimman pian menemään hyviin +naimisiin! Ei, minullahan ei ole ketään, joka minua näissä asioissa +neuvoisi. Vasta meidän keskustelumme näinä päivinä johtivat mieleeni, +että sinulla on ihan omintakeinen mielipide asiasta, ja sinä tunnet +elämän... mitä minun on tehtävä, Mara?» + +Mara oli noussut ylös ja käveli epätoivoisena edestakaisin. + +»Fritz», sanoi hän, »se on kauheaa, mutta sinun täytyy kai naida hänet.» + +»Sitä olen tuhannenkin kertaa ajatellut, mutta pitääkö meidän todella +mennä naimisiin ilman rakkauden kipinää kummaltakaan puolelta?» + +»Hyvä Jumala, ei, sehän olisi rikos luontoa vastaan. Silloin sinulla +ei ole muuta tehtävää, kuin pitää huolta, ettei hän joudu hunningolle +sinun syysi tähden, mutta mennä kenenkään toisen kanssa naimisiin et +sinä minun ymmärtääkseni saa.» + +»Se on liikaa! Se on liian kova rangaistus!» + +»Niin, miten sitten menettelet? Minä en ymmärrä. Ellet tahdo kertoa +asiaa tulevalle morsiamellesi, niin on se minusta selvä petos.» + +»Mara!» + +»Niin, Fritz... Peter on samaa mieltä kuin minä. Kuinka te tähän saakka +aina olette saaneet tämän petoksen soveltumaan kunniantuntoonne, on +minulle käsittämätöntä! Tiedättehän pohjimmaltanne sangen hyvin, että +omatuntonne ei sitä hyväksy. Sinulla on vain yksi mahdollisuus. Jos +tahdot naida kunniallisen tytön, niin täytyy sinun sitä ennen tehdä +avoin tunnustus. Muutoin alennat häntä ja itseäsi.» + +Fritz oli niinikään noussut ylös. + +Alhaalla soi kello. + +»Isoäiti kutsuu minua», sanoi Mara, »Fritz, minä en voi auttaa sinua +muuten kuin niinkuin juuri sanoin...» + +»Mutta luuletko, että Oda...» + +»Minä en voi vastata Odan puolesta, minä tiedän vain itsestäni, että en +voisi tehdä sitä, vaikka rakastaisin kuinka suuresti!» + +»Mutta, Mara! Ja sinä sanot rakastavasi + +»Niin, Fritz, se on toista. Mutta aviorikosta en voisi tehdä.» + +»Aviorikosta... mitä tarkoitat?» + +»Tarkoitan, että niin kauan kuin se ensimmäinen elää, on hän sinun +vaimosi, olittepa sitten jollakin paperipalasella virallisesti +yhteenkirjoitetut tai ette... hän on sinun vaimosi. Sehän on Jumalan +säädös luomisen alusta alkaen, että kahdesta ihmisestä tulee yksi, eikä +sitä lakia ihmisen pidä rikkoman, eikä hän sitä voikaan, olkoon hänellä +kuinka monta puolustelua ja selittelyä hyvänsä!» + +»Mara, minä luulen, että sinä olet tuossa käsityksessäsi jokseenkin +yksinäinen!» + +»Se on mahdollista, mutta sano minulle, koskeeko kuudes käsky vain +naisia? Niin te näytätte olettavan. Mikäli minä tiedän, on Jumala sen +antanut ihmisille ilman poikkeuksia... Mutta minun täytyy rientää.» + +»Vielä vain yksi asia, Mara. Kauanko viivyt vielä täällä?» + +»En enää kauan. Minä lähden pian merenrannalle, ehkä Odan kanssa...» + +»Ah, sitten tulen minäkin perässä... Mara, sinä olet minun ainoa +ystäväni maailmassa, olet näinä päivinä siksi tullut, halveksitko sinä +minua?» + +»En ikinä! Huomenna enemmän... voi hyvin...!» + +»Minä tulen mukana alas. Minä kiitän sinua.» + +Kun Mara tuli isoäitinsä luo, näki hän heti, että vanha rouva oli +kovasti kiihdyksissä. Maran tulosta saakka Bucheneckiin oli isoäiti +karttanut vakavampaa keskustelua pojantyttärensä kanssa, mutta +viime päivinä oli vanha kauna jälleen kasaantunut ja enentynyt, ja +tänä aamuna Ludwigin kanssa tapahtunut keskustelu oli saanut hänet +päättämään vihdoinkin puhua asiat halki. + +»Sinä olet antanut minun odottaa, oliko sinulla vieraita ylhäällä?» + +»Fritz oli luonani.» + +»Fritz sinun makuuhuoneessasi? Se on sangen sopimatonta, Marie Agnes... +istu, ole hyvä... minä olen pyytänyt sinua tulemaan, koska katson +pyhäksi velvollisuudekseni isoäitinä vielä viimeisen kerran ennen kuin +minua ei enää ole sanoa sinulle, että... huomauttaa sinulle, että... +Marie Agnes, etkö sitten vähääkään kadu sitä kuinka sinä kohtelet minua +ja meitä kaikkia?» + +Mara oli istunut tuolille vastapäätä isoäitiänsä. + +Sisäisen kylmyyden tuntu levisi verkalleen yli koko hänen ruumiinsa ja +jäykisti hänet. + +Uusiintuisiko nyt sama kohtaus kuin viisi vuotta sitten? Hän kohotti +päätään ja katsoi isoäitiinsä, mutta painoi katseensa heti taas alas, +sillä kylmät silmät vastapäätä olivat häntä vastassa kuin veitsenterät. + +»Sinä tiedät, isoäiti», sanoi hän sitten hiljaa, »että sinun +suuttumuksesi on minun elämäni suru, mutta mitäs minä voin tehdä!» + +»Tämä suru on vain sananparsi, Marie Agnes, ja mitäkö voit tehdä? +Vihdoinkin jättää tuon miehen, sen tyhjätaskun, sillä minähän näen, +että hänen kuvansa on yhä vielä sinun kirjoituspöydälläsi, vaikka hän +jo aikoja olisi halunnut luopua sinusta.» + +Mara puristi käsiänsä lujasti yhteen eikä antanut näiden pahojen +sanojen tunkea sydämeensä, ja hän oli tähän viimeiseen taisteluun jo +niin kauan valmistautunut, että ne todellakin vain hipaisivat häntä +haavoittamatta. + +Millä saattoikaan häntä haavoittaa? + +»Peter ja minä pidämme yhtä kunnes se päivä tulee, jolloin voimme mennä +naimisiin», vastasi hän vihdoin koneellisesti. + +»Vai niin, minähän en pitkään aikaan enää ole sekaantunut sinun +sisäisiin asioihisi eikä minulla ole siihen haluakaan, mutta se on +sinun oma syysi, kun teistä sanotaan, että te olette jo kauan eläneet +vapaassa aviossa.»... + +»Sanotaanko niin?» kysyi Mara. + +»Sanotaan kyllä, ja minä kysyn sinulta nyt viimeistä kertaa, tahdotko +vihdoinkin luopua tuosta miehestä, joka on meidän välillämme, vai etkö?» + +Ja kun Mara oli vaiti, jatkoi hän: + +»Ajattele toki, seitsemän turhaan tuhlattua vuotta olet sinä nyt +viettänyt... tietystihän kärsii sinun toimesi siitä, sinähän näytät +vanhalta ja surkastuneelta, sinä olet kolmenkymmenen ikäinen, sinun +täytyy nyt ratkaista... vain tuo mies on sinun ja omaistesi välillä.» + +»Miksi hän oikeastaan on meidän välillämme?» kysyi Mara. »Tehän ette +häntä edes kunnolla tunne.» + +Isoäiti oli hetken hiljaa. + +»Ihminen tunnetaan teoistaan. Tämä pitkä kihlaus on suorastaan +epäsiveellinen, Marie Agnes.» + +»Voi olla, että me syksyllä menemme naimisiin», sanoi Mara. + +Jälleen syntyi äänettömyys. + +Mara tunsi, että vanha rouva vapisi suuttumuksesta ja järkytyksestä, +mutta minkäs hän sille mahtoi. + +»On turhaa puhua sinun kanssasi, Marie Agnes, sinä olet itsepäinen... +Syöksy siis onnettomuuteesi! Minä tiedän varmasta lähteestä, että sinun +sulhasesi viettää huonoa elämää erään pahamaineisen kumppanin kanssa +rannikolla ja...» + +Mara seisoi pystyssä kuin kynttilä. + +»Ah, sitten täytyy minun heti rientää sinne häntä auttamaan», sanoi hän. + +Vanha rouva katsoi häntä niin typertyneenä, että Mara jo pelkäsi hänen +kaatuvan tuoliltaan. + +Hän astui liki ja sanoi pelästyneenä: + +»Isoäiti...» + +Vapisevin käsin työnsi vanhus hänet pois. + +»Mene siis! Se on tämän jutun huippu! Minä ennustan sinulle +kaikkinaista onnettomuutta. Mutta jos sinä sen nyt teet, niin olit +minun luonani viimeistä kertaa... Mene vain, mene.» + +Mara seisoi liikkumattomana hänen rinnallaan. + +»Isoäiti!» sanoi hän vielä kerran, sitten kääntyi hän ja meni ovesta +ulos. + + + + +6. + + +Peter Rasmussen laski kynän kädestään ja kuunteli herkeämätöntä +kaukaista kohinaa ja jyrinää. + +Se tuli tuolta särkkien takaa. + +Siellä viskautui vesi myrskyn ajamana rannalle ja pakeni taas viheltäen +ja pauhaten kivien ja merenruuhkan ja puunsirpaleiden yli takaisin +synkkään hautaansa. + +Peter tuijotti silmät selällään eteensä ja kuunteli kuin lumottuna. + +Lähenikö se vai loittoni? + +Tämä kumajava kellonääni se joka kerta värähdytti hänen sieluaan kuin +tuntemattomista maailmoista kuuluva huuto, joka koski mieskohtaisesti +häntä, mutta jota hän ei saattanut ymmärtää, ja nyt tuli kokonainen +sävelten orkesteri paisuen valtavaan, miltei yliluonnolliseen voimaan +ja kauneuteen... hän nousi vaistomaisesti ylös ja piti henkeänsä +odottaen viimeistä riemuisaa finalea... nyt... nyt se tuli! Kuolon- +ja voitonhuudolla yhtaikaa paiskautuivat hyökkäävät aallot rannalle, +kohistakseen sitten verkalleen takaisin vaimentuen loittoneviin +säveliin, kunnes taas suuri kello syvyyksistä ilmoitti uutta, +mahtavampaa rynnäkköä. + +Olipa se ilta! + +Peter seisoi matalan pienen ikkunan ääressä, jota myrsky ravisteli +niin että ruudut helisivät. Hän katsoi ulos pimeään yöhön ja tunsi +pimeydessä meren tulevan kuin jättiläiskouran, joka aikoi yhdellä +otteella temmata pienen saareen syvyyteen... ehkä jo seuraavalla... + +Häntä puistatti ja hän käveli pienessä huoneessa edestakaisin. + +Jäi seisomaan nurkassa olevan vanhan klaveerin eteen. Melkein arkaillen +kuin varas aukaisi hän kannen ja löi pari akordia syvän huokauksen +päästessä rinnastaan. + +Yhtä varovasti, surullisen tuskaisesti pani hän kannen kiinni taas +ja palasi nopeasti kirjoituspöytänsä ääreen, missä yksi yksinäinen +kynttilä valaisi hänen paksua käsikirjoitustaan. + +Hän oli äsken heittänyt kynän luotaan niin rutosti, että valkoiselle +paperille oli pärskähtänyt lukemattomia mustepilkkuja. Peter otti +viivoittimen ja ajatuksiinsa vaipuneena — veti paperille hienoja suoria +viivoja ja järjesti mustia pisteitä ryhmiin ja kuunteli kohisevaa, +pauhaavaa sinfoniaa ulkona ja näki Ahdin istuvan mereisessä linnassaan +suurta kultaharppuansa soittamassa. + +Hän veti pöytälaatikkonsa auki, penkoi Maran kirjeitä — jäljensi +niistä jotakin, mutta hänen kätensä alkoi vapista ja äkkiä tempasi hän +kirjoittamansa paperin, rutisti sen kourassaan ja nakkasi maahan. + +Hänellähän ei ollut enää aikaa menettää, viiden viikon kuluttua +viimeistään oli käsikirjoitus lähetettävä, ja mitä oli hän näinä +pitkinä, ihanina viikkoina aikaansaanut! + +Tuskin mitään! + +Hiki kihosi hänen otsalleen, kun hän tänä iltana jälleen silmäsi +työtään... hän oli viikkomääriä ikäänkuin kiertänyt ympyrää, kieppunut +yhden kuolleen kohdan ympäri kertomuksessa, hävittänyt lehtiä lehtien +jälkeen, vihdoin ikäänkuin raivosta kirjoittanut pari lukua, ja sitten +taas oli edessä se kuollut kohta ja kaikki taas nurinnarin. + +Hänellä ei ollut mitään rauhaa työssään. + +Se se oli. + +Sen rauhan olivat he häneltä vieneet. + +Mara ja Knud. + +Hänen morsiamensa ja hänen paras ystävänsä. Se oli alkanut, kun Knud +tuli Müncheniin eikä antanut hänen kirjailijatoimelleen kylliksi arvoa. +Luuli itse jotakin siitä ymmärtävänsä ja oli yllyttänyt Marankin hänen +työtänsä vastaan; sen oli hän, Peter, kauan tuntenut. + +Ja kamalahan oli ollut Maran ajatus neuvoa Knudiakin vielä ottamaan +osaa tähän kilpailuun. Se oli sentään kaiken huippu. + +Se oli vienyt häneltä maan jalkain alta, sillä niinhän oli tosiaan +käynyt, että Knud maalaamisen asemesta oli äkkiä alkanut kirjoittaa... +luonnosta, kuten hän sanoi, niin, ja sen sijaan, että olisi auttanut +häntä, istui nyt toisessa kerroksessa hänen yläpuolellaan olevassa +huoneessaan ja kirjoitti myöskin. + +Tai eihän oikeastaan milloinkaan voinut tietää, kirjoittiko hän vai +ei. Hän ei koskaan puhunut siitä, oli usein poissa päiväkausia, teki +purjehdusmatkoja kalastajien kanssa, pelasi yöt läpi mannermaan +kapakoissa, tuli, kun sattui, taas takaisin, makaili tuntimääriä +tai päiviä rannalla, pimisi päiväkausiksi ylös asuntoonsa, oli aina +herttainen ja uskollinen hänelle, Peterille, ja riisti kuitenkin koko +hänen rauhansa. + +Useammin kuin kerran oli Knud antanut hänen selvästi ymmärtää pitävänsä +hänen romaaniansa heikkona. Suoraan hän tosin ei ollut sitä sanonut. +Mutta, Peter tunsi sen. + +Entä Mara...? + +Peter kiristi hampaitaan. + +Että Mara ei rakastanut hänen romaaniaan, senhän hän oli tiennyt jo +kauan. Mutta Mara oli kuitenkin uskollisesti pysynyt hänen puolellaan, +kunnes — niin, kunnes Knud Hansen tuli. + +Siitä pitäen oli kaikki muuttunut. + +Hän oli käynyt tätä salaista, sisäistä kamppailua mielessään jo kauan, +mutta elämässähän on salaisia taisteluita, joista ei kukaan saa tietää +mitään. + +Vain täällä tämä kohiseva, pauhaava Pohjanmeri, nämä karkeloivat, +tanssivat laineet, jotka antavat elämänsä pärskähtää valkeaksi +vaahdoksi, ne olivat riistäneet hänen salaisuutensa, ne ivasivat +ja pilkkasivat häntä, ne puhkesivat hänen kanssaan elämän, +pohjasyvyyksistä lähteviin säveliin, ne repelivät myöskin koko hänen +teoreettisen kirjailemiskudoksensa pelkiksi lepattaviksi riekaleiksi, +ne yrittivät säälimättömästi murskata hänet ja pyyhkäistä pois kaiken +elollisen piiristä! + +Peter kamppaili niiden kanssa vereen saakka, ja monesti, kun ne +lauloivat liian äänekkäästi, istuutui hän klaveerinsa ääreen ja vaienti +ne soittamalla hurjia, riemuisia säveliä ja soitti kirjoituspöytänsä +ympärillä kurkkivat haltijat suohon, kunnes itse näännyksissä vaipui +vuoteellensa ja nukahti ja — näki unta merestä. + +Mutta ne eivät häntä masenna! + +Hän oli mies. Olihan hän työskennellyt nyt jo vuosia tämä saavutus +päämäränänsä ja työskennellyt hyvällä omallatunnolla ja puhtain käsin. + +Ne eivät saisi syytä kerskua olleensa oikeassa, kaikki ne, jotka +silloin olivat varoittaneet häntä muuttamasta alaa. Kaikki! Senkö +vuoksi he sen tekivät, etteivät suoneet hänelle menestystä? + +Kuinka Marakin silloin Berlinissä oli häntä pyydellyt, kun hän puoliksi +ylimielisyydestä kirjoitti erään kertomuksen sanomalehteen ja sai +ensimmäiset kolme sataa markkaansa! Helposti oli sitten vielä ansainnut +useita satoja sanomalehtiartikkeleilla ja sarkastisilla arvosteluilla, +jotka tosin eivät ensinkään miellyttäneet Maraa, mutta työskentelihän +hän vain Maran vuoksi, voidakseen vihoviimeinkin rakentaa heille +kodin, ei vaivaista musikerimajaa, vaan oikean kodin, jonka hän tahtoi +suurilla varoilla loistavasti sisustaa; mitenkäpä sitä milloinkaan +voisi musikerina saavuttaa! Kirjailijana sitävastoin viittoivat +hänelle juuri nuo helpot, tarumaiset tulot... Jos hän nyt voitti tässä +kilpailussa, niin kilpailisivat jälkeenpäin kaikki sanomalehdet ja +kustantajat hänestä. Ja professori Lenthe, jonka ääni painoi paljon +palkintolautakunnassa, oli häntä kiittänyt ja rohkaissut. + +Joutavuuksiahan ne vain olivat, joita vastaan hän täällä kamppaili, ja +se, että he kaikki väittivät, ettei kirjaileminen ollut hänen oikea +alansa ja että pari sanomalehtimenestystä ei merkinnyt mitään — se oli +vain kateutta. Jos ei vain tätä onnetonta matkaa olisi ollut, niin +istuisi hän ahkerasti Münchenissä ja kirjoittaisi, mutta sen sijaan oli +Knud kustantanut koko tämän matkan ja istunut sitten hänen viereensä ja +alkanut myöskin kirjoittaa — Maran neuvosta! + +Niin, eivätkö he sitten tienneet tällä yksinkertaisesti hänet +tuhoavansa? Ja elleivät he sitä tienneet, miten saattaisi hän sanoa sen +heille? He eivät olisi häntä ymmärtäneet. + +Ottihan tähän kilpailuun osaa tuhansia ihmisiä. Palkintoja oli +romaaneista, luonnoksista, jopa sävellyksistäkin. Kävisikö hänen +sanominen Knudille: 'älä sinä ota osaa!' kun Knudinkin elämänonni ehkä +riippui siitä? + +Kas! Mikä ääni se oli, mikä rämähdys — romahtiko talo läjään? Kas, +taaskin! Ylhäällä Knudin huoneessa oli ilmeisesti ikkuna rävähtänyt +auki, ja hänen isäntäväkensä nukkui jo aikoja. + +Olikohan Knud pannut käsikirjoituksensa edes kunnollisesti talteen? +Kuinka helposti saattaisi tuulenpuuska myllätä kaikki sekaisin! +Tehköön sen, se ei häneen kuulunut! Knudhan ei ollut uskonut hänelle +salaisuuttaan, mitä hän kirjoitti ja miten... eikä hän milloinkaan +mennyt Knudin huoneeseen, ei tahtonut siihen sekaantua. + +Kas! Nyt kävi ovi, hän kuuli kalastaja Klaassenin kapuavan ylös ja +sulkevan ikkunan. No, kaipa sitten käsikirjoitus oli pelastunut. + +Peter teki päättävän liikkeen ja ryhtyi taas työhön vaatimattoman +kirjoituspöytänsä ääressä. + +Missähän Knud mahtoi olla? + +Ehkä mannermaalla? Kenties oli lähtenyt Maran luo? + +Miksei hän ollut kirjoittanut Maralle niin pitkään aikaan? + +Ja miksi oli Mara sitten äkkiä taas omaistensa luona? + +Oliko siellä sovinto tekeillä? Sehän oli mahdollinen vain, jos Mara +hylkäisi hänet. + +Olisiko — olisiko se mahdollista? + +Marahan oli ollut niin omituinen silloin eronhetkellä Münchenissä... +olisiko todellakin jotakin ollut hänen ja Knudin välillä? Välähdyksiä +kulki koko ajan hänen silmiensä edessä: Knudin sairaus, Maran hoito, ja +jälkeenpäinhän oli Knud viettänyt joka iltapäivän Maran luona ja vain +hän, hän oli ollut sokaistu! + +Hän voihkasi ääneen. + +Hänen koko elämänsä oli noiduttu: Mara hylkäsi hänet, ja Knud, jonka +hän oli ottanut luoksensa, raahasi hänet tänne ja sen sijaan että olisi +jättänyt hänet rauhaan, kiihdytti hänet kuoliaaksi tällä kilpailulla. + +Hulluksi tästä kaikesta oli tulla. + +Mitä oli hänen tehtävä? Onnistuisiko heidän nöyryyttää häntä? Sillä +muuta he eivät kuitenkaan saattaneet tarkoittaa. + +Hän tarttui äkkiä kynään ja alkoi kirjoittaa ja kirjoitti koko yön +rautaisella tarmolla. + +Aamulla tapasi hänen emäntänsä hänet nukahtaneena pöytänsä ääreen, pää +käsivarrelle vaipuneena. + +Emännän onnistui vain vaivoin saada hänet hereille. + +»Herra Rasmussen», sanoi hän sitten, kun tämä pökertyneenä hypähti +ylös, »ei tämä tämmöinen kelpaa. Se paljo kirjoittaminen yötä myöten ei +ole hyväksi. Juokaa nyt kahvinne ja pankaa sitten maata, minä herätän +teidät päivällisaikaan, mutta hyväksi tämä tämmöinen ei ole.» + +Peter otti häneltä ääneti kahvitarjottimen ja meni se mukanaan oven +edustalle aamuaurinkoon. + +Myrsky oli tyyntynyt, mutta kaikki näytti revellyltä ja väsyneeltä kuin +hurjan taistelun jälkeen. + +Kahvi vahvisti ja virkisti häntä, hänellä oli tunne ikäänkuin olisi hän +toipunut ankarasta taudista. + +Mutta oliko hän sitten tänään terve? + +Vaivaloisesti kokosi hän ajatuksensa. + +Niin, hän oli viime yönä kirjoittanut valmiiksi viimeistä edellisen +luvun ja ellei Knud aivan pian palaisi, kirjoittaisi hän lopun +lähipäivinä. + +Kuinka ihana olikaan tämä aamuilma! + +Hän tunsi halua mennä merelle ja uida. Hän nousi ja kulki hiukan +hoippuen kapeaa niittypolkua pitkin, joka johti särkän harjalle ja +sitten siitä merelle. + +Kun hän oli mennyt, tuli vastapäiseltä puolelta Knud Hansen takaisin. + +Hän oli suuresti muuttunut viime viikkoina. + +Hänen käyntinsä oli voimakas ja joustava, hänen kasvojensa väri niin +ruskea, että silmät näyttivät vielä helakammilta. Hän astui reippain +askelin ikäänkuin iloisen sanoman tuoja. + +Hän meni suoraan ystävänsä huoneeseen, mutta tapasi sen tyhjänä. + +Knud katseli ympärilleen ja silmäys kauhean paksuun +käsikirjoituspinkkaan sanoi hänelle, että Peter oli ollut ahkera. + +Maassa oli rypistetty paperi. + +Knud ei itsekään tiennyt, minkävuoksi hän sen otti ylös ja silitti +auki; sitten kävi hänen kasvojensa ilme vakavaksi ja jännittyneeksi, +kahdella askelella oli hän klaveerin luona ja koetti saada +sävellyksestä selkoa. + +Se oli pieni laulu ja alle oli kirjoitettu seuraavat sanat: + +Kun kuohuu pauhinalla yön aikaan vaahto veen, niin Ahti aaltoin alla on +kultaharppuineen. + +Ja jäyhin sorminensa sen kieliin kun hän käy, niin ääriin rantojensa +veet merten järkähtäy. + +Jo kohta kautta hyrskyn ja pauhun valtaisen — kuin kellonsoitto myrskyn +soi laulu laineiden. + +Ja laineen laulun loiton sen tuuli maihin tuo ja paisuu sävel soiton... +vie sydämees sen vuo... + +Sanan »sydämeen» oli Peter pyyhkinyt pois ja kirjoittanut sen sijaan +»kuolohon». + +Knud oli niin järkytetty, että hän tuskin saattoi lukea sanoja ja +sitten alkoi hän soittaa, mutta hänen kätensä olivat liian rauhattomat, +hän hypähti ylös pani sävellyksen huolellisesti säilyyn povitaskuunsa, +seisoi sitten hetken alallaan ja huuteli ääneen Peterin nimeä. + +Emäntä tuli sisään ja ilmoitti Peterin menneen ulos. Hän oli Knudia +kohtaan epäluuloinen, Peter oli hänen ilmeinen lemmikkinsä, mutta Knud +osasi aina kuitenkin herttaisuudellaan tehdä hänet aseettomaksi. + +Tänään ei Knudilla ollut aikaa ajatella emäntää. Hän riensi Peterin +perässä merelle. + +Hän löysi tämän korkeassa lieteruohikossa nukkumassa. + +Hän katseli ystäväänsä huolestuneena. + +Silmät olivat niin sisäänvajonneet ja suora nenä pisti esiin sitä +voimakkaampana. Knud oli jälleen aivan haltioitunut näiden kasvojen +jalosta kauneudesta; varsinkin hienopiirteinen suu kiinnitti hänen +huomiotansa tällä hetkellä, ikäänkuin näkisi hän sen ensimmäistä +kertaa, tuon merkillisen piirteen huulien ympärillä kuin puolinaisen +hymyn, josta ei tiennyt, oliko se pilkkaa vai hyvyyttä, ja tuon +voimakkaasti kaartuneen otsan, jonka takana tämän kumman miehen salatut +aarteet asuivat, tämän miehen, jota Mara rakasti. Hyvänen aika, niin, +tietenkin. Mutta mitä olisi tästä miehestä kerran tuleva? + +Knud Hansenilla oli ilkeä tuntu, ikäänkuin joku näkymätön kolmas +seisoisi hänen ja nukkuvan välillä... jota Mara rakasti, Mara! + +Hän teki vaistomaisen liikkeen, ja Peter heräsi. + +Merkillistä. Knudin jälleennäkemisilo surkastui äkkiä pieneksi kasaksi +harmaata tuhkaa, kun hän katsoi Peterin tummiin silmiin, jotka +tuijottivat häneen pelästyneesti ja melkein vihamielisesti. Mutta hän +tointui pian. + +»Täällä sitä taas ollaan, poikani», sanoi hän heittäytyen Peterin +viereen ruohikolle, »minulla on säkillinen uutisia sinulle.» + +»Missä sinä sitten olit?» kysyi Peter verkalleen, yhä +puolipökerryksissä. + +»Meressä, merellä ja meren alla... minä tunnen tämän suuren sfinksin +nyt hyvin... sitten maalla... kuule, minä olen nähnyt Maran.» + +»Maran», toisti Peter. + +Eikö hän sitä ollut tiennyt? + +»Niin, minä tulin Dremmelshofiin, me olimme purjehtiessa eksyneet ja +laskimme maihin Oskar Brenten rantaan.» + +Knud vaikeni. + +Mutta kun Peter oli ääneti, jatkoi hän: + +»Oskar oli sangen ystävällinen ja kohtelias minulle, kutsui meidät +sisään ja siellä tapasimme hänen sisarensa Odan, Maran ja... Fritz +Dorenin...» + +Jälleen pysähdys. + +»Tiedäthän kai», sanoi Knud sitten, »että Fritz ja minä lopulta +ylimmällä luokalla olimme vähällä joutua kaksintaisteluun, minä luulen, +että hän vihaa minua, mutta Mara, sinun morsiamesi, tervehti minua niin +ystävällisesti, että Fritz hillitsi mielensä ja antoi minulle myöskin +kättä. Meitä oli siellä oikeastaan sangen lystikäs seura.» + +»Entä Mara?» sanoi Peter vihdoin. + +»No, tottahan tietänet kaikki?» + +»En mitään; tiedäthän, että Maran ja minun välillä on sopimus olla +kirjoittamatta useammin kuin kerran kuussa.» + +»Tiedän. No niin: Mara on joutunut riitaan vanhan rouvan kanssa.» + +»Tietysti, sanoinhan sen hänelle jo ennakolta. Miksi hän aina kuitenkin +menee noiden ihmisten luo?» + +Knud kakisteli. + +»Niin näes, Peter, koti on sentään aina koti. Hän ei saattanut jäädä +enää kauemmaksi vanhuksen tykö ja aikoi heti tulla sinun luoksesi, +mutta ei saanut vastausta sinulta korttiinsa, hän arveli kortin kai +joutuneen hukkaan, ja muutti aluksi Brentein luo ja aikoo nyt Odan +kanssa maalailla Oskarin talossa. Mutta minä sain hänet kuitenkin +lupaamaan, että hän joka tapauksessa käy meitä katsomassa.» + +Peter hypähti ylös. + +»Sinä!» sanoi hän vain. + +Knud katsoi hänen ohitseen. + +»Niin», vastasi hän ihan rauhallisesti, »Maralla oli niin ikävä sinua, +hän aikoo pian palata Müncheniin ja tahtoisi kai sitä ennen tavata +sinua.» + +»No niin, tietenkin», sanoi Peter, puhuen nopeasti ja kiihtyneenä, +»muuten ei se kortti ole huikkaan joutunut, minä ajattelin hänen +puhuneen vain... ylimalkaisesti, varsinkin kun hän ei kirjoittanut +mitään yhteentörmäyksestä vanhuksen kanssa.» + +»No, toivottavasti hän nyt pian tulee; sitten meitä on jälleen kolme +niinkuin Münchenissä», sanoi Knud selällään maaten ja taivasta +tuijottaen. + +»Minä en voi työskennellä, jos niin paljon ihmisiä on koolla», huudahti +Peter äkkiä. + +»Paljon ihmisiä? Muut eivät kai tule mukaan... Muuten näytti Oda +Brentekin sellaiselta kuin hän mieluummin olisi jossakin muualla kuin +kotona, ja Fritz Doren on nyrjäyttänyt jalkansa ja näytti sangen +surkealta... Peter, vanha mies, sinä kai olet tehnyt tuimasti työtä?» + +»Olen, tuimasti, ja minun täytyykin taas palata kotiin... Sinä kai jäät +kuitenkin tänne rannalle aamupäiväksi?» + +»Ajattelin toimittaa vielä pitkähkön merihartauden. Niinpä näkemiin +myöhemmin.» + +Peter kiiruhti kotiin pitkin askelin. + +Mara tuli. + +Se oli hänen ainoa ajatuksensa. + +Mara varmaan moittisi häntä, ettei hän ollut pitemmällä työssään, mutta +siihen oli Knud syypää, rauhanhäiritsijä, tuo kolmas, joka oli tullut +hänen ja Maran väliin. + +Mara tuli. + +He olivat viettäneet iloisia päiviä Dremmelshofissa, Mara ja Knud, +sillä välin kuin hän tässä kauheassa yksinäisyydessä oli kamppaillut +olemassaolostaan. + +Mutta huvitelkoot he, he eivät saisi häntä houkutelluksi tieltä, ja jos +he häiritsivät häntä, niin hänpä lähteekin, hän. Niin, hän lähtee! Se +oli vapauttava ajatus. Ihan sama minne. + +Mutta täällä hän ei voinut saada työtänsä valmiiksi, sen hän tiesi. +Ehkeipä hän valmistu lainkaan! + +Lähipäivinä ei Maralta saapunut mitään tietoa. + +Knud loikoili rannalla ja Peter istui huoneessaan ja kirjoitti. Joka +kerran kuin kuuli oven käyvän, odotti hän Maran ilmestyvän. + +Siitä kävi hän vielä hermostuneemmaksi. + +Ja loppu, hänen kertomuksensa loppu! + +»Minä en tiedä mitään loppua», sanoi hän kerran aivan ääneen itsekseen. + +Onko sitten elämässä aina loppua tällaisissa tarinoissa? + +Tässähän ei oikeastaan voinut tarkoin määritellä alkua eikä loppua ja +elämässähän ei romaaninloppua ollut melkein milloinkaan. Aina jäisi +vielä jotakin sanottavaa, jota tuskin saattoi sanoilla ilmaista... +toisin oli musiikin laita: suuressa sinfoniassa _tuntee_ lopun, sävelen +häipymisen, ja jokainen seuraa kehitystä mukana, tarvitsematta muuntaa +loppua, suurta, kaameaa loppuakordia arkisiksi, voimattomiksi sanoiksi. + +Herra varjelkoon, kuinka hänen sielunsa janosi ja himoitsi musiikkia +näihin aikoihin! + +Eräänä iltana, kun hän tiesi Knudin lähteneen purjehtimaan muutamien +merimiesten kanssa, istahti Peter jälleen klaveerin ääreen ja alkoi +soittaa. + +Kun hän vihdoin monen tunnin kuluttua väsyneenä taukosi ja kun hän +kääntyi huoneeseen päin, seisoivat Mara ja Knud ovella. + +Mara tuli hänen luokseen silmät suurina säikähtyneinä ja suuteli häntä. +Hervottomana antoi hän sen tapahtua. Hän oli kuin pökerryksissä ja +tuijotti ystäviänsä kuin tajuttomana. + +Knud katkaisi hiljaisuuden. + +»Peter», sanoi hän liikutettuna, »ei auta, minun täytyy se nyt +sinulle sanoa, sinä soitit ihmeteltävästi, kuule, se on kerrassaan +kuolemansynti, että olet jättänyt musiikin! Minä olen sanonut sen +sinulle jo tuhannen kertaa, mutta nyt minä vannotan sinua! Heitä +käsikirjoituksesi hiiteen! Heitä se mereen ja kirjoita, mitä tänään, +mitä kaikkena tänä aikana olet säveltänyt! Se ei ole liian myöhäistä! +Ole mies ja pyörrä!» + +Peter katsoi mykkänä toisesta toiseen, sitten työnsi hän Maran pois ja +oli seuraavassa sekunnissa kadonnut ovesta ulos. + +»Hyvä Jumala, mitä teittekään!» huudahti Mara nyt pelästyneenä, »kuinka +saatoitte niin käydä hänen kimppuunsa... minne hän nyt meni...» + +Knud oli heittäytynyt istumaan eräälle tuolille. + +»Ystävät», sanoi hän, »eikö teillä sitten enää ole mitään tuntua +siitä, mikä on taidetta, oletteko te sitten näinä kolmena vuonna niin +typertyneet, tyhmenneet ja tympeyneet, että annatte sellaisen miehen +kuin Peter istua kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa romaaneja, kun +hän on musiikkimies... mutta suokaa anteeksi, Mara-neiti, minähän olin +valmistanut teitä siihen, että Peterissä on ollut tapahtumassa muutos +siitä pitäen kun hän on täällä... mutta tuo ihana sinfonia, jonka me +juuri kuulimme, sai minut suunniltani... ja koko juttuhan on suorastaan +ihan nurinpäinen.» + +Mara näytti melkein yhtä hämmästyneeltä kuin hänen sulhasensa. + +»Minä menen hakemaan Peteriä», sanoi hän hetken kuluttua tavattoman +tyynellä äänellä ja meni hitaasti pois. + +Peter harhaili ilman päämäärää särkillä. + +Hän oli kauheasti kuohuksissaan. + +Vihdoin heittäytyi hän väsyneenä lieteruohikkoon ja koetti palauttaa +mieleensä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. + +Hän oli vielä kokonaan sävellyksensä lumoissa, ja silloin seisoi äkkiä +Knud kuin kostonenkeli hänen edessään ja vannotti häntä säveltämään +edelleen, ja siinä oli Mara ja katsoi häntä suurin, rukoilevin silmin, +vai eikö Mara lainkaan ollut mukana? Oliko se ollut vain ilmestys? +Häntä kutsuva kohtalo? + +Hän tarttui käsin otsaansa — oliko hän hulluksi tulossa? + +»Jumalani», voihkasi hän, »mitä sinä minusta tahdot?» + +Hän makasi näin ehkä tunnin, yö oli tulossa, lämmin ja tuoksuinen, +tumman meren yli asetti kuu leveätä hopeasiltaa. Silloin kuuli Peter +läheneviä askeleita ja tunsi kaukaa Maran hahmon. + +Se oli todellakin Mara, ja nyt oli Peteristä taas kaikki selvää. + +Knud oli houkutellut Maran tulemaan ja tahtoi nyt houkutella hänet, +Peterin, heittämään mereen sen työn, jolle hän rakensi tulevaisuutensa, +jolle hän jo vuosia oli uhrannut aikansa, voimansa, sielunsa, +kaikkensa, Herra siunatkoon, kaikkensa ja joka nyt muutaman päivän +perästä olisi valmis! Ja minkä vuoksi? Jotta hän ei saisi näitä +kymmentätuhatta markkaa eikä voisi mennä naimisiin Maran kanssa. +Mahtoiko Mara... + +Mutta silloin juuri oli Mara jo hänen vieressään, hänen hahmonsa näytti +hämärässä niin suurelta ja hän oli niin kaunis, vielä kauniimpi kuin +ennen... Peterin ruumista puistatti ja hänen huulilleen oli pyrkimässä +pyyntö, mutta hän oli ääneti ja nousi vain puoliksi ylös, kun Mara nyt +istahti hänen, viereensä. + +Mara tarttui hänen käteensä ja silitti sitä hiljaa. He katselivat +molemmat merelle ja olivat vaiti. + +— Eikö hän sitten minua lainkaan tervehdi, ajatteli Mara. + +Hän tunsi, että hänen täytyi aloittaa puhelu, sillä Peter, joka +oli hänestä aina ollut hyvin korkealla, tuntui hänestä tänään niin +avuttomalta kuin lapsi. Jotakin on nyt meidän välillämme, mitä lienee! +tahtoi hän sanoa, mutta sanoi vain: »Kuinka sinä oikein voit?» Ja kun +Peter ei vastannut: »Oliko paha, että tulin? Minä palaan Müncheniin +näinä päivinä ja kaipasin kuulla sinusta ja sinun työstäsi... Milloin +voit lukea minulle? Minä olen niin kauhean jännityksissä kaikesta.» + +Peterin olisi tehnyt mieli itkeä, itkeä niinkuin meri, joka tuolla +heidän jalkainsa juurella niin herkeämättä itki ja huokasi. + +Hän sai vaivoin hillityksi itsensä. + +»Sinähän kuulit, mitä Knud sanoi — mereen pitää minun se heittää. +Arvattavasti ajattelet sinäkin samalla lavalla.» + +»Oi, Peter, kuinka voit sitä ajatella, sinähän olit niin hyvissä +otteissa Münchenissä, ja että sinä lomahetkinä soitat... sehän on vain +ihanaa.» + +»Münchenissä minä olinkin hyvissä otteissa, mutta tiedäthän kai, että +Knud myöskin on kirjoittanut?» + +»Kyllä, hän kertoi sen minulle, minä olen niin iloinen, että hän +jälleen tekee työtä, se on varmaan vain sinun ansiotasi, vaikka hän +onkin tekeleeseensä tyytymätön... Sitäpaitsi, ettehän te... hänen on +korkeintaan luonnos ja sinun paksu romaani, jotenka mistään kilpailusta +teidän välillänne ei voi olla puhettakaan.» + +»Koko juttuhan on juuri kilpailua, Mara... oikeastaan hornan keksintöä +ihmisten tekemiseksi hulluiksi mielipuoliksi! Kuinka voi lyhyessä +ajassa luoda jotakin kunnollista, valmista! Ellei minulla olisi +ollut tämä työni tekeillä jo kolme vuotta, en lainkaan yrittäisi, ja +sittenkin on sangen epätietoista, tokko valmistun Mara, kuule, on jo +myöhä, missä sinä sitten asut?» + +»Kylässä, Knud hankki huoneen suutari Jensin luona minulle ja Oda +Brentelle, joka tulee huomenna. Minun täytyy nyt lähteä kotiin, kello +on jo yli kymmenen. Tuletko mukaan, vai oletko liian väsynyt? Sieltähän +on vielä puolen tunnin matka teidän erakkomajaanne. Tästä, heti särkän +takaa.» + +He olivat nousseet ylös molemmat ja kävelivät peräkkäin kapeaa särkän +poikki vievää polkua alaspäin. Mara kulki edellä. Peter tuli perässä, +Hetken kuluttua alkoi hän kysellä Maran olosta isoäidin luona, ja Mara +kertoi hänelle kaikki, mutta he puhelivat kuin unessa eikä kumpikaan +oikein kuullut, mitä toinen sanoi. Heidän välillään kulki kolmas. + +Kuutamo paistoi heidän polulleen ja valaisi selkeästi heidän kookkaat +hahmonsa. Knud Hansen oli avoimen ikkunansa ääressä ja näki heidät +kaukaa ja ihmetteli, minkävuoksi Mara käveli niin kumarassa kuin olisi +kantanut raskasta taakkaa. + + + + +7. + + +Rannan pehmeällä sannalla makailivat Mara ja Oda Brente pitkällään. + +Vähän kauempana rakensivat Fritz Doren, Oskar Brente ja Knud Hansen +santalinnaa ja iloitsivat kuin lapset, kun tunnoton kylmä laine +pyyhkäisi pois muhkean laitoksen ja kohahti heidän ylitseen. + +Kävi navakka tuuli, mutta taivas oli vielä sininen ja aurinko paistoi +kirkkaasti. + +»Milloin Rasmussen lukee sen meille?» kysyi Oda äkkiä vaiteliaalta +ystävättäreltään. + +»Ah, en tiedä, tokko hän lukee lainkaan», vastasi Mara. + +»Hän lupasi minulle eilen illalla. Mutta tiedätkö, Hansenin pitää +myöskin lukea. Se tulee olemaan hurjan jännittävää. Minä esitän, +että tehdään se tänä iltana, lähetetään serkkusi Fritz Rasmussenin +luo taivuttamaan häntä... Ah, jospa Dremmelshofissa ja Bucheneckissa +aavistettaisiin, kuinka tuttavallisia me täällä kaikki olemme... Kuule, +eikö Rasmussen ole lainkaan mustasukkainen sinun ystävyytesi vuoksi +Fritz-serkun kanssa?» + +Mara nousi ylös ja katsoi Odaa kummastuneena. Hän oli viime aikoina +ollut niin omien asioittensa askarruttamana, että oli kokonaan +unohtanut Odan ja Fritzin. Hän oli kyllä huomannut, että Oda alkoi +kiinnittää huomiota hänen serkkunsa varovaan kosieluun, mutta Fritzhän +oli hänelle sanonut, ettei hän ainakaan kahteen vuoteen vielä +aikonut... ja nyt? Oda katseli taivasta, ja Mara sanoi vain: + +»Kuule, älä koskaan käytä tuota kamalaa sanaa 'mustasukkaisuus', jo sen +kaiku on niin halpa ja alhainen...» + +»Mara-kulta, todellisessa rakkaudessa täytyy aina olla +mustasukkaisuutta, muuten et tiedä, mitä rakkaus on.» + +»Tiedätkö sitten sinä?» teki Maran mieli kysyä, mutta nieli sanansa. +Oli näet yksi aine maailmassa, josta hän ei mielellään keskustellut. +Se oli rakkaus: ihmisten käsitys siitä tuntui hänestä niin alhaiselta +ja arkiselta, että hän tosiaan ei tiennyt, mitä sille mahtoi. Hän +ei myöskään saattanut kuvitella, että Fritz ja Oda voisivat mennä +kihloihin, niin kauan kuin Lieschen Meier oli elossa. Fritz ei ollut +enää kajonnut tähän asiaan, mutta ehkäpä hän aikoi puhua siitä Odan +kanssa täällä Hölupissa? Ja mahtaisiko Oda suostua Lieschenistä +huolimatta? + +— Merkillistä! Kaikkialla on tämä salaperäinen kolmas, josta vanha +Häberle puhui! ajatteli Mara: — Fritzin ja Odan välillä se on onneton +Lieschen, mutta kuka se on Peterin ja Knudin välillä? Ja kuka Peterin +ja minun välilläni? + +Kuinka muuttunut hän olikaan tänne saarelle tultuaan ikäänkuin joku +Vellamonneito olisi hänet loihtinut! Mitä olikaan Knud hänestä tehnyt! +Oliko Knud hänen paha henkensä? + +Ja mitä oli tullut Peterin ja Knudin välille? + +Mitä saattoi sellaisen ystävyyden väliin tulla? + +Mara ei tiennyt enää, rakastivatko vai vihasivatko Peter ja Knud +toisiaan, kaikki oli nyt niin merkillistä ja niin sekavaa ja hämärää. +Näköjään viettivät he täällä kaikki niin tuttavallista elämää, kuten +Oda sanoi, mutta salassa kulki kukin suurta, katkeraa taakkaansa +kantaen eikä kukaan näyttänyt todellista olentoansa, ja Marasta +tuntui kuin he kaikki yhdessä kietoutuisivat yhä lujemmin suureen, +näkymättömään verkkoon, josta ei millään enää päässyt irti. + +Herrat palasivat nyt heidän luokseen, ja Oda pyysi heti Fritz Dorenia +menemään Peterin luo pyytämään häntä tänä iltana lukemaan heidän +verannallaan. + +»Muuten täytyy teidän lukea, herra Hansen», sanoi hän lopuksi. + +»Miksei», vastasi Knud välinpitämättömästi, »minä sainkin sen +eilenillalla valmiiksi.» + +»Mitä, valmiiksiko?» huudahtivat kaikki yhdestä suusta, »eihän se ole +mahdollista! Eikä sitten puhu mitään! Rakentaa täällä santalinnoja kuin +lapsi eikä ilmaise viikon suurinta salaisuutta.» + +»Hyvä!» huudahti Fritz, »yksi runoilijoistamme on siis valmis. No, me +olemmekin viikon päivät siivosti antaneet teidän olla rauhassa, Mara +on tuskin nähnyt sulhastaan. On se oikeastaan vähän nurinpäistä, kun +ollaan kihloissa, eikö olekin, neiti Brente? Mitä, onko se teidän +mielestänne niinkuin ollakin tulee? Ei, kiitoksia! No, minä lähden nyt +tulevan serkkuni luo, jos Hansen on valmis, niin totta kai hänkin. +Niinpä näkemiin, hyvät herrasväet!» + +»Onkin aika», sanoi Knud jälleen, »kahden viikon kuluttua on viimeinen +hetki, ja loppu on vielä kirjoitettava puhtaaksi.» + +»Fritz», sanoi Mara, »jää sinä tänne, minä menen Peterin luo ja kysyn +häneltä.» + +»Hyvä niinkin. — Oda neiti, tahdotteko nyt muuttaa linnaan, jonka olen +teitä varten rakentanut?» + +Mara kuuli vielä Odan hilpeän vastauksen: »Jahkahan ensin katsotaan, +kannattaako», sitten alkoi ääntensorina hälvetä, ja hän kulki yksinään +pitkin rantaa. Mutta sitten tuli joku ripein askelin hänen perässään. +Hän tiesi kyllä kuka se oli. + +»Älkää kiusatko häntä lukemaan», pyysi Knud tultuaan hänen rinnalleen. + +»Miksei hänen tulisi lukea?» vastasi Mara. »Häntä vahvistaa, kun kaikki +siitä iloitsevat. Minä itsekin kehoitin häntä kovasti vielä eilen.» + +Knud katsoi häneen epätoivoisena. + +»Kuka tietää...», alkoi hän. + +Mara keskeytti hänet. + +»Oletteko te sitten asiastanne niin varma, että olette niin valmis +lukemaan?» + +Knud seisahtui. + +»Hyvästi, Mara-neiti», sanoi hän hiljaa ja harppasi parilla askelella +särkänrinteen yli pois. + +— Mikä hänen lienee, ajatteli Mara. Lieneekö hän yleensä kirjoittanut +mitään kunnollista, hän on niin omituinen. + +Peter istui kirjoittamassa. + +Hänen kasvonsa olivat käyneet vielä kapeammiksi ja saaneet viime +viikolla erään läpitunkemattoman ilmeen. Knud ja Mara eivät olleet enää +puhuneet hänen kanssaan musiikista; häh oli kaiket päivät sulkeutuneena +huoneeseensa ja kirjoitti — kirjaansa. Hän kieltäytyi jyrkästi +lukemasta teostaan ja naurahti hiukan, kun kerrottiin, että Knud oli +luvannut lukea, »mutta siihen minä kyllä tulen», sanoi hän sitten. + +Illalla oli koko seura sitten koolla Oda Brenten parvekkeella, myöskin +Peter, vain tekijä ja lukija Knud Hansen puuttui vielä. + +Fritz Doren oli hankkinut olutta ja limonaadia. Vihdoin saapui Knud +salkku kainalossaan. + +Hän näytti kalpealta ja laihalta ja oli vastoin tapaansa hermostunut ja +kiihtynyt. + +»Ensinnäkään minä en ole mikään kirjailija», sanoi hän, »kuten Peter +voi todistaa, ja toiseksi en saata lukea täällä. Onko teistä tämä +paikka muka tunnelmallinen? Tämä ahtaus ja nämä kärpäset... ah, tulkaa +toki meren rannalle, otetaan lyhty mukaan, minä luen sen valossa, kun +pimeä tulee, ja yöhän on lämmin ja tuuli ihan tyyntynyt.» + +»Niin, mennään merenrannalle», huusivat kaikki. + +He menivät särkän yli rannalle ja olivat pian sen jälkeen kaikki +asettuneet erään särkän rinteelle. Ilta oli helteisen kuuma, meri +tyynenä kuin peili täynnä odotusta ja äänettömyyttä. Kun kaikki olivat +sijoittuneet, pani Knud Hansen salkkunsa polvilleen ja otti muutamia +lehtiä esiin. + +»Se on vain eräs muistelma elämästäni Atlantin takana», sanoi hän. +»Mutta, kuka tietää, ehkä kyllä kymmenentuhannen markan arvoinen», +lisäsi hän sitten nauraen ja vilkaisi vielä kerran äkkiä kuulijoihinsa +ennen kuin alkoi lukea. Hän näki Peter Rasmussenin kalpeat kasvot, +hehkuvat, tummat silmät ja ivallisen suun, jonka hymy teki hänen +sydämensä aivan kylmäksi, näki Maran katseen suurena, tyynenä ja +odottavana kuin meri, näki Fritz Dorenin ja Odan, jotka rakastivat +toisiaan, ja hyvän, paksun Oskarin, joka varmasti rakasti Maraa, ja +hänen sikarinsa. Kuinka saattoikaan rakastua Maraan? Mikään ei ollut +toivottomampaa: yhtä hyvinhän voisi rakastaa merta, hurmautuneena +syöstä sen helmaan, jotta se vain seuraavassa silmänräpäyksessä +kylmästi hymyillen vetäisi rakastajan syvyyteen ja tuhoaisi. Kaiken +tämän näki Knud salamannopeudella; sitten sanoi hän ääneen: + +»No niin, minä luen sitten... se on, kuten sanottu, vain sulaa +mielettömyyttä, mitä olen kirjoittanut, eräs elämys, joka minulla oli +Amerikassa tarjoilijana ollessani... no, kuunnelkaa sitten.» + +Hän luki nopeasti ja hätäisesti, mutta vähitellen tuli hänen äänensä +levollisemmaksi, ja pian oli hän kertomukseensa niin syventynyt, että +hän kokonaan unohti ympäristönsä. + +Hän ei huomannut, kuinka kuulijat kävivät hiljaisemmiksi ja +hiljaisemmiksi, ei nähnyt Maran loistavia silmiä, ei, että Peter oli +kääntynyt selälleen, pannut kädet päänsä alle ja silmänsä kiinni, +ei Oda Brenten ja Fritz Dorenin kuolontotisia kasvoja ja että he +nyt istuivat käsikkäin, eikä myöskään Oskaria, joka piti kädessään +sammunutta sikaria. Hän luki ja luki, kunnes tuli ihan pimeä. Joku +sytytti hiljaa kynttilän lyhdyssä, Knud asetti sen viereensä ja luki +edelleen kuin henkensä edestä. + +Ja totinen oli kertomuskin, sen tunsi kohta todeksi, todella eletyksi +ja koetuksi, ja kuulija seurasi tämän Jumalan ja ihmisten hylkäämään +miehen kauheita kamppailuja ja odotti henkeä pidättäen hänen kohtalonsa +täyttymistä. + +Kerran lakkasi Knud lukemasta, nousi ylös ja sanoi: + +»Riittää jo.» + +»Jatka», sanoi Fritz Doren käheällä äänellä, ja Knud istahti jälleen +hiekalle ja luki pienen lyhdyn valossa edelleen. + +Yö tuli mahtavana ja suurena. + +Sydänyön aikaan alkoi meri käydä levottomaksi ja loitolta kuului +kaukaista kohinaa. Silloin pani Knud äkkiä paperinsa kokoon ja sanoi: + +»Minä en saata enempää... huomenillalla loppu.» + +Ja ennenkuin kuulijat olivat tointuneet, oli hän salkkuineen tiessään. + +Hämärästi näkivät he hänen hahmonsa häipyvän kesäyöhön. Vain hitaasti +pääsivät he irti lumouksesta, jonka valtaan olivat joutuneet. + +Oskar Brente mutisi jotakin käsittämätöntä ja lähti sitten Knudin +perässä pitkin askelin, Fritz Doren ja Oda Brente katsoivat toisiaan +hajamielisinä ja lähtivät sitten hekin käsi kädessä, vain Mara seisoi +vielä ja katsoi liikkumattomana makaavaa Peteriä. + +Hänen kurkkunsa oli kuin kuristunut eikä hän saanut pitkään aikaan +mitään sanotuksi. + +Vihdoin rohkaisi hän itsensä. + +»Etkö tule mukaan, Peter», sanoi hän hiljaa, »muut ovat jo kaikki +menneet.» + +Peter hyppäsi ylös. Mara näki hänen silmänsä edessään ja äkkiä tuntui +hänestä, ettei hänen edessään ollutkaan Peter, vaan toisesta maailmasta +oleva henki, demooninen valo välähti häntä vastaan vain sekunnin, mutta +se kauhistutti hänen sydäntään ja hän luuli hetken melkein kuolevansa. + +Hän koetti ajatella ja sanoa jotakin yksinkertaista ja kuuli äänensä +kuin kaukaa sammaltavan: + +»Minä luulen, että nousee ukonilma, emmekö lähde kotiin, rakas Peter?» + +Silloin ravisti hänen edessään oleva olento itseänsä, hän kuuli +voihkauksen, ja sitten sanoi Peter oudolla äänellä: + +»Niin, kotiin.» Hän pyyhkäisi kädellään kasvojansa, pani käsivartensa +Maran vyötäisille ja lähti kävelemään hänen kanssaan. Hetken kuluttua +sanoi hän: »Mara... Mara...!» + +Mutta Mara ei saattanut vastata mitään, nojautui vain kävellessään +häneen ja tunsi, että heidän takanaan kulki joku olento, hän ei +kääntynyt, mutta näki sen kuitenkin, näki pitkät, harmaat tekosiivet ja +kuuli hiljaiset, riemuitsevat askelet. + +»Kolmas», ajatteli hän kauhistuen. + +Kuka se oli? + +Peterkään ei puhunut enää mitään, saattoi hänet vain kotiin ja antoi +hyvästiksi kättä. + +»Huomenna — loppu», sanoi hän kasvot poispäin käännettyinä. + +Sitten he erosivat. + +Peter käveli hiljoilleen yötä myöten kotiinsa. + +Tuuli tuimeni, pimeät pilvet alkoivat peittää taivasta ja heittivät +varjonsa maahan ja mereen. + +Peterin jalat löysivät tien, hänen silmänsä eivät nähneet mitään. + +Ukkonen alkoi jylistä ja särkkien takaa kuului meren harppulaulu. + +Majastaan näki hän pilkoittavan valoa. + +Hänen isäntäväkensä oli ylhäällä, ukkonen oli heidät herättänyt. + +Peter vilkaisi Knudin ikkunoihin. Ne olivat selkoselällään, mutta +huoneessa oli pimeä. + +»Herra Hansen meni vielä kylään, häh aikoo kai hummata koko yön. Se +ei ole hyväksi, herra Rasmussen, ja kun vielä tulee ukkonen. Herra +Rasmussen, kenties te panette ikkunat kiinni herra Hansenin huoneessa! +Muuten sataa sisään ja kun herra Hansen on kapakassa, tulee hän +kuitenkin vasta myöhään kotia.» + +»Hyvä on», vastasi Peter koneellisesti. + +Hän meni portaita ylös Knudin kamariin. + +Kirjoituspöytä oli avoimen akkunan ääressä, pöydällä avonainen salkku +ja suuri kasa käsikirjoitusliuskoja. + +Salama välähti halki koko taivaan, ja ensimmäiset, raskaat sadepisarat +putosivat maahan. + +Peter seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos. + +— Nyt ukkonen, ajatteli hän, ja _yksi_ salamanisku ja minä ja koko talo +on sekunnissa mennyttä. + +Hän säikähti ajatuksiansa, ja hänen katseensa sattui Knudin +käsikirjoitukseen. + +Papereita katsoessaan oli hän kuulevinaan omituista kohua ja pauhinaa. + +Hän tiesi hyvin, mitä se oli. + +Näissä papereissa oli sama sävy, kuin tuolla alhaalla, syvällä, syvällä +meressä. Ahti kultaharppuineen, jota myöskään ei kukaan nähnyt; näissä +papereissa istui hän myöskin ja kosketti kourinensa kieliä ja soitto +kuului kautta maailman ja ihmisten sydämet värisivät ja heidän korvansa +kuuntelivat kuin lumottuina. Ääni, huuto syvyydestä, vanha ihmisen +jättikamppailu Jumalan ja saatanan kanssa, se nosti sotahuutonsa +tässä Knud Hansenin kertomuksessa, ja jokainen ihminen tiesi: tämä on +minunkin kamppailuni, se täytyy minunkin ehdottomasti käydä, tänään +tai huomenna enkä tiedä kummanko puoleen voitto hallistuu, Jumalan vai +saatanan. + +Peter laski pitkät, laihat sormensa paperille. + +Tässä, tässä oli ystävän voitto. + +Loistava voitto. Kuinka lyhyttä ja mestarillista olikaan tyyli, mutta +vähät tyylistä: totuuden järkähtämättömät, loistavat kasvot ne tässä +kohtalossa näkyivät ja se teki asian niin suureksi. + +Olipas se salama! + +Taivas oli kuin haljennut. Peter teki ristinmerkin. + +Niin, tässä, hänen kätensä alla oli ystävän voitto ja hänen oma +tappionsa, kuolemansa. + +Ei auttanut, että hän vakuutteli itselleen tämän olevan vain +järjettömän mielihoureen — hänen työnsä oli hyvää ja kunnollista ja +oli aivan yhdentekevää oliko Knud Hansenkin sattumalta kirjoittanut +novellin, jopa hyvänkin. Epäilemättä jätettäisiin tähän suureen +kilpailuun monta tuhatta romaania, voiton mahdollisuus oli hänellä sama +kuin ennenkin, eikä lainkaan saattanut tietää eikö lautakunta pitäisi +hänen teostaan parempana kuin Knudin — tuota harpunääntähän ei kuka +tahansa saattanut kuulla — sen kuulivat ylimalkaan vain sellaiset, +jotka tästä suuresta harpusta jotakin tiesivät, ja niitähän oli yleensä +vain muutamia. Ah, kuinka sen kielet helähtelivät tänä yönä yli ukkosen +jyrinänkin! Niin, näinhän kyllä saattaisi käydä. Mutta kuitenkin tiesi +hän tällä hetkellä järkähtämättömän varmasti, että Knudin kertomus +veisi voiton ja — oli hänen työnsä tuhonnut! + +Se ei ollut mielihouretta. Se oli tosiasia. Ja vaikka hänen edessään +olisi ohut tuhannen ihmistä ja vakuuttanut päinvastaista, niin tiesi +hän, että tämä teos oli hyvä ja hänen omansa huono. + +Siitä hetkestä, jolloin Knud oli alkanut kirjoittaa, jolloin he +molemmat, niinkuin hän nauraen oli sanonut, olivat ryhtyneet +kirjoituskilpasille, siitä hetkestä oli hänen työnsä muuttunut +huonoksi. Jos Knud olisi, kuten aikomus oli ollut, maalannut, silloin +olisi hän voinut rauhaisasti kirjoittaa edelleen. Mutta näin ollen hän +ei ollut saattanut. + +— Sitä ei heidän olisi pitänyt tehdä! ajatteli Peter yhä uudelleen. — +Sitä ei heidän olisi pitänyt! + +Heidän, hänen parhaiden ystäviensä, Knudin ja — Maran! + +He olivat tällä kilpakirjoittamisella ahdistaneet hänet kuolemaan, ja +he tunsivat ja tiesivät, minkä luontoinen hän oli. Heidän ei olisi +pitänyt riistää hänen sielunrauhaansa! + +Nyt olivat he riistäneet häneltä kaikki! He olivat alusta pitäen +liittoutuneet häntä vastaan. Mara oli aina ollut Knudin puolella ja +paholaisen keksintöä oli ollut, että Knud päätti ryhtyä kiistämään +häneltä palkintoa. + +Sillä muutahan ei asia pohjaltaan ollut. + +Knud, jota hän oli niin rakastanut! Jonka hän oli pelastanut +nälkäkuolemasta. Nyt ei Peter voinut muuta kuin vihata häntä. + +Hänen kätensä oli yhä Knudin paperien päällä, ja hän tunsi vihaavansa +Knudia. + +Tämä vihollinen, joka oli tunkeunut kolmanneksi hänen ja hänen työnsä +väliin, työntänyt hänet syrjään elämän pöydästä ja itse istunut tilalle +ja syönyt elämänleipää. + +Tämä ihminen, joka ilman velvollisuudentuntoa vaelsi elämänsä läpi, +jolla ei ollut mitään tointa, jolle oli samantekevä oliko hän +viinuri vai maalari tai ei mitään, joka vain vaihteeksi kirjoitteli +kertomuksia ja josta oli yhtä lystiä, voittiko hän tuhannen markkaa vai +kymmenentuhatta, oli tunkeutunut hänen pyhättöönsä, hänen työpajaansa +ja riistänyt häneltä työaseet käsistä. + +Ja Mara oli sen nähnyt. + +Vielä enemmän — hän oli riistänyt häneltä Maran... Eikö salama iskenyt +juuri alas? Eikö missään syntynyt tulipaloa? Oliko kaikki pimeää, +niinkuin äskenkin? + +Knud oli yllyttänyt Maraa hänen työtänsä vastaan. + +Alusta alkaen. + +Ja sitten tuli hän vielä ehdottamaan, että hän luopuisi kirjoittamasta +ja rupeisi jälleen musikeriksi. Ja Mara, joka ennen oli ollut kokonaan +hänen, Peterin, puolella, oli sanonut samaa, vaikka tiesi, mikä uhraus +se silloin oli ollut Peterin puolelta ja minkä vuoksi hän sen uhrasi! +Se oli liikaa! Se oli hirvittävää! Hänen molemmat parhaat ystävänsä. +Jos he olivat huomanneet, että hän oli vain töhertäjä, mikseivät +sanoneet sitä suoraan, alusta alkaen. Ja kuka antoi heille oikeuden +ajatella hänestä niin halventavasti? Kuka? Professori Lenthen, joka oli +lukenut hänen teoksensa, piti sitä etevänä, toiset toverit myöskin, ja +vain nämä kaksi moittivat sitä. Mistä se oikeastaan johtui? + +Mikä mahtoi siihen olla syynä? + +Vain yksi asia — jota hän ei rohjennut ajatella! + +Ja pelosta, että paljastaisivat itsensä, olivat he häntä kohtaan niin +ystävällisiä, teeskentelivät mielenkiintoa hänen romaaniansa kohtaan ja +antoivat hänen kärsiä näitä helvetintuskia. + +Tuossa oli käsikirjoitus hänen edessään, taivas oli yhtenä tulimerenä, +ja hän näki käsikirjoituksen selvästi — kuinka olikaan Maran sydän +kääntynyt kokonaan tämän kertomuksen puolelle! + +Tuo kirottu käsikirjoitus! + +Se irvisti hänelle, se oli hänen murhamiehensä, hän voisi sen +vuorostaan tappaa, hän voisi kaapata käsiinsä nämä lehdet ja nakata +ulos sateeseen ja myrskyyn ja tuhota ne. + +Pöytä, jolla ne olivat, natisi hänen painalluksensa raivosta ja Peter +värisi kiireestä kantapäähän. + +Kuule, kuule, kuinka hurjana meri oli, ah noita mustia jättilaineita, +jotka vyöryivat maata vasten, ja kuitenkin mitä olivat ne verraten oman +sielun salakareihin! Nehän ovat paljoa synkemmät ja särmäisemmät kuin +vaarallisin vesi. Eikö niiden nimi ollut Mara? + +Alhaalla seisoivat kalastaja, hänen vaimonsa ja heidän lapsensa ja +katselivat huolestuneina rajuilmaa. + +»Herra Rasmussenin on varmempi tulla alas, se käy yhä pahemmaksi», +sanoi emäntä. Ja samassa tulikin hän portaita alas, ja he näkivät hänen +kalpeat kasvonsa salaman valossa. Hän meni huoneeseensa sanaakaan +sanomatta. + +»Panikohan se ikkunat kiinni ylhäällä, isä? Menehän varoiksi katsomaan.» + +Kalastaja Klaassen meni ylös ja palasi sitten sanoen: + +»Minä menen sentään vielä sanomaan Rasmussenille...» Ja meni Peterin +huoneeseen. Ja juuri sillä hetkellä tapahtui se kaamea tapaus. Jyrisevä +rätinä ja leimaus, häikäisevä, tanssiva leimaus ja sitten savua ja +räiskettä ja tulenloimua katosta ulos. + +Pienen saaren kyläläiset näkivät tulenloimun ja riensivät kaikki +paikalle. Mutta kun he saapuivat palopaikalle, oli kaikki jo ohi. +Ukkosen raivo oli nyt lauhtunut, ihmiset olivat pelastaneet henkensä, +kalastajatupa oli joutunut uhriksi ja oli nyt vain rankkasateessa +huutelevien ihmisten ympäröimänä, savuavana raunioläjänä. + +Mitään ei ollut enää pelastettavissa, ja kuitenkin nähtiin muudan +mies vaatteet kärventyneinä ja naama noessa juoksevan tulen läpi. Se +oli Knud Hansen. Hän syöksi erään ryhmän luo, jonka joukossa hän näki +Peterin. + +»Peter», huusi hän, »minun käsikirjoitukseni!» + +»Jumalan tähden», sanoi Maran ääni, »missä se on?» + +»Peter, minun käsikirjoikseni!» huusi Knud uudelleen ja ravisti +ystäväänsä hartioista. + +Peter katsoi häneen hölmistyneenä. + +»En tiedä», mutisi hän. + +»Mutta omasihan sinulla on kainalossa, Peter», huomautti Mara, »eikö +sinulla ole myöskin Knudin papereita?» + +»Hyvä Jumala», voivotti kalastajanvaimo, »ei mitään saatu pelastetuksi +kuin henkiriepu, mutta Jumalan kiitos, mökki oli sentään vakuutettu!» + +»Minun kirjoitukseni», huusi Knud vaimolle, »minun työni ylhäällä +kirjoituspöydälläni.» + +»Jumala paratkoon, herra Hansen, herra Rasmussenhan oli koko ajan +ylhäällä teidän huoneessanne, hänellä oli se salkku kainalossaan kun +hän tuli alas, ihan varmaan, minä näin sen, ylhäällä sitä ei enää +ollut.» + +»Sitten on Peter sen pelastanut jonnekin», sanoi Mara varmasti, +»rauhoittukaa, Knud. Peter, ethän liene sairas? Sinä olet niin kalpea +ja vaitelias. Knud, meidän täytyy saattaa hänet katon alle johonkin, +näettehän, että hän on sairas... Hänhän aivan horjuu... Peter, Peter, +toinnu toki, sano jotakin!» Hän tarttui Peteriin, joka seisoi kuin +kuvapatsas, musta salkku lujasti puristettuna kainalossaan. + +Knud loi häneen epätoivoisen katseen. »Käsikirjoitukseni», sanoi hän +hiljaa. Hän istahti eräälle kivelle ja peitti kasvonsa käsiinsä. + +»Mies», sanoi Oskar Brente äkkiä kiivaasti, »mitä sinä oletkin +kapakassa koko yön ja annat aarteesi palaa täällä! Se on yksinomaan oma +syysi.» + +Knud ei vastannut mitään, joukko huusi ja melusi, mökin luona ei ollut +enää mitään tekemistä, perustukset törröttivät savuavien raunioiden +ympärillä. + +Kello oli neljä aamulla, kun kaikki likomärkinä ja väsyneinä vaelsivat +takaisin kylään päin. Fritz Doren ja Mara tukivat Peteriä, joka käveli +vain horjuen. + +»Mielen järkytys», mutisi Fritz, ja Mara lisäsi hiljaa: »Ja +liikarasitus.» + +Maran huoneeseen laittoivat he hänelle vuoteen. + +Mara siirtyi Odan kamariin. + +Pian lakkasi ulkona sade, navakka tuuli hajoitti pilvet, pieni +saari kimmelsi aamuauringon valossa ja aallot hyppelivät hilpeinä +sinertävällä merellä. + +Kello yhdeksän aikaan tuli Knud Hansen ja kysyi Maraa. + +Hetken kuluttua tuli tämä ulos ovesta ja istuutui hänen vierelleen +talon edessä olevalle valkoiselle penkille. + +Knud säikähti hänet nähdessään. + +Kymmenen vuotta vanhentunut, ajatteli hän. + +Itsekin tunsi hän itsensä kurjaksi ja onnettomaksi, mutta Mara ei +kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Istui vain ja tuijotti eteensä. + +»Miten Peterin laita on?» kysyi Knud hetken kuluttua. + +»Nyt hän nukkuu», vastasi Mara kuivalla äänellä, »hän oli ensin aivan +kuin huumautunut. Onhan suorastaan kumma, ettei hän ole kuollut.» + +»Niin, kumma on», toisti Knud. + +»Hän sanoi minulle vielä», jatkoi Mara samalla äänellä ylös +katsahtamatta, »että kalastajanvaimo pyysi häntä menemään teidän +huoneeseenne sulkemaan ikkunat. Sen hän teki ja kokosi teidän +käsikirjoitusliuskanne, jotka olivat hujan hajan, yhteen, myrskyhän +olisi voinut viedä kaikki. Paniko hän ne salkkuun vai ei, ei hän +enää muista... hän ajatteli, että myrsky hellittäisi ja meni alas ja +muistelee kalastajan vielä käyneen hänen huoneessaan... silloin oli +salama iskenyt, hän oli vaistomaisesti kaapaissut pöydällä olleen +käsikirjoituksensa, mutta ei muista, kuinka hän tuli ulos... kaikkihan +paloi parissa minuutissa. Ei kukaan saattanut savulta enää mennä +mökkiin, ja kun me sitten tulimme, oli kaikki jo tuhkana ja porona.» + +Knud ei vastannut mitään, hän tuijotti pieneen, aidattuun kukkatarhaan, +joka oli heidän edessään täynnä neilikoita ja resedantuoksua, täynnä +eloa ja auvoa. Eivätkö kukat tunteneet, että heidän keskessään istui +ihminen, tai kaksi ihmistä, sydän kuolleena? + +»Mara-neiti», sanoi Knud väkinäisesti, »sitten on kai kaikki ohi. Minun +käsikirjoitukseni on palanut. Niin, se on tietenkin oma syyni, minä +olen taas kerran ajanut karille, tietysti, niinhän minun aina käy.» + +Hän oli hetken hiljaa. + +»No», sanoi hän sitten, »kerran sitä on ihminen itsekin tuhkana, +niinkuin kaikki tuo hiiltynyt paperi... Oikeastaan ihanaa saada +kuolla keskellä onneansa, sen sijaan että vähitellen paleltuisi. Ja +pohjaltaanhan se on jokseenkin yhdentekevää, eihän siinä juuri paljon +hukkaan mennyt, voi ajatteletteko te, Mara-neiti, että kertomus oli +koko hyvä?» + +Knud oli noussut ylös ja katsoi häneen. Mara kohotti äkkiä päätänsä ja +katsoi häntä silmät kyynelissä, huulet yhteenpuserrettuina eikä saanut +mitään sanotuksi. + +»Herran tähden», sanoi Knud, »älkää toki itkekö.» + +»Niin», sanoi Mara, »minun täytyy teille sanoa, että teidän +kertomuksenne oli kaunein, mitä pitkään aikaan olen lukenut, +järkyttävin... Knud, luvatkaa minulle, että alatte vielä alusta ja +kirjoitatte sen uudelleen. Se ei saa joutua hukkaan, ei saa.» + +Knud katsoi maahan. + +»Se _on_ joutunut hukkaan», vastasi hän, »ja nyt, jääkää hyvästi ja +kiitoksia... tervehtikää Peteriä... Minä lähden tänään Oskarin kanssa +Dremmelshofiin, minulla ei ole tällä saarella enää mitään tekemistä... +Minä toivotan Peterille kaikkea hyvää... Münchenissähän sitten kai taas +tavataan kaikki kolme.» + +»Münchenissä?» sanoi Mara verkkaan. »Ah, niin... hyvästi, Knud...» + +Mara nousi ylös ja ojensi hänelle kättä. + +Knud katsoi häntä ikäänkuin aikoen sanoa vielä jotakin, mutta näytti +malttavan mielensä, puristi hänen kättään ja lausui vain: + +»Kalastaja Klaassen muistelee vieneensä minun käsikirjoitukseni vielä +Peterin huoneeseen, mutta sitä ei Peter tietenkään — huomannut.» + +»Ei tietenkään», vastasi Mara, »kun minä kysyin kalastajalta, ei hän +muistanut enää varmasti, ottiko hän teidän huoneestanne mitään vai ei. +Tutkikaa vielä kerran kaikki, Knud, kenties...» + +»Minä tulen juuri tutkimasta, siellä vain polttaa kätensä ja jalkansa +kuumassa tuhkassa. Kaikkihan on tuhkana, Mara-neiti. Vahinko, etten +itse ole palanut. Ajatelkaas, jos Peterin työ olisi joutunut tulen +omaksi!» + +»Hyvästi, herra Hansen», sanoi Mara. »Minä luulen Peterin huutavan +minua...» + +»Niin, niin... menenhän minä... hyvästi onko tämä nyt sitten +viimeinen...?» + +Hän piti vielä Maran kättä omassaan. + +»Viimeinenkö?» kysyi Mara katsoen häntä kuin kaukaa etäisyydestä, »ei, +ajatelkaa kaikkea, mitä olemme puhuneet, ja — älkää jättäkö minua +pulaan, Knud.» + +»Mitä sillä tarkoitatte?» + +»Te ette saa tehdä sitä!» toisti hän hätäisesti. »Mutta Peter kutsuu +minua...» + +»Peter kutsuu minua!» toisti yksin seisomaan jäänyt Knud. Hän heilutti +kävelykeppiään ilmassa, katsahti ylös, poimi sitten maasta resedan ja +lähti hitaasti ja raskaasti kävellen pois. + +— Mahtaneeko hän häntä koskaan niin kutsua — ajatteli hän, — kuin +kutsutaan ihmistä, joka täytyy saada, jota ilman joutuu hukkaan, kuolee +nälkään, niin, Herra nähköön, jonka kaipuuta on jokainen hengenveto... +jota kutsuu ja huhuilee, kunnes sydän pakahtuu... Hm... mutta osat ovat +maailmassa niin ihmeellisesti jaetut, että toinen kutsuu ja toinen ei +kuule, ja että kuitenkin niin ihmeen helposti kuulee väärin... Kuka +minua kutsuu? Peterkö ehkä, rakkain ystäväni? He ovat iloisia, kun +pääsevät minusta, kumpikin. Minä olin kolmas, ja kolmas on aina pahasta +ja saa mennä. Ajoissa, ajoissa eikä vasta kun jo on myöhäistä. Hei, +eteenpäin, Knud Hansen, älä rupea raukaksi! + +Hän asteli rantaa alaspäin ja katseli merta. + +Ulapalla näkyi purjelaiva. Hän kuuli kalastajaan laulavan: »Ah, +mistä kaukaa laineet nuo nyt tuuli tänne tuo...» Sitten kulki hän +rauhattomana edelleen ja illalla seisoi hän Maran asunnon edustalla +kysyäkseen, mitä hän oli tarkoittanut tuolla puheellaan pulaan +jättämisestä... mutta mitäpä kannatti kysyä, koko elämähän oli kuin +kysymys... + +Knud Hansen oli koko yön ulkona, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut. + + + + +8. + + +Hampurin — Münchenin pikajunassa istuivat Mara ja Oda Brente kolmannen +luokan vaunussa. + +Maran loma oli lopussa. Jos hän tahtoi jälleen avata maalauskoulunsa +ja olla menettämättä oppilaita, täytyi hänen ehdottomasti määräaikana +olla Münchenissä. Mutta lähtö oli ollut hänelle vaikeaa, sillä hän oli +jättänyt Peterin pienelle saarelle yksin ja surkeaan tilaan. + +Mutta Peter oli vaatinut häntä lähtemään. + +Mara ajatteli sydän raskaana viimeisiä yhdessäolon päiviä. + +Peter oli ollut niin omituisessa mielentilassa. + +Sellaisena ei Mara koskaan ollut häntä nähnyt. + +Ensimmäisen järkytyksen mentyä ohi seurasi suuren kiihtymyksen päiviä, +jolloin hän oli käyttänyt Maraa kohtaan niin katkeria sanoja, että Mara +oli niistä vieläkin kuin pökerryksissä. Nyt kun pikajuna kiiti maita +ja hän katsoi ulos ikkunasta mitään näkemättä, koetti hän palauttaa +mieleensä kaiken, mitä Peter oli sanonut, voidakseen sen ymmärtää; +mutta kuinka hän päätään vaivasikin, ei hän päässyt selvyyteen. + +Hän ei ymmärtänyt, kuinka Peter saattoi sanoa niin kylmästi ja +tyynesti, että hän Knudin lukemisyönä oli huomannut, ettei hänen oma +teoksensa kelvannut mihinkään ja että hän ehdottomasti oli päättänyt +luopua kilpailusta. Mara oli pyytänyt ja rukoillut romaanin puolesta, +mutta silloin oli Peter syyttänyt häntä teeskentelystä ja vaatinut heti +sanomaan, mitä hän piti Knudin kertomuksesta, ja kun hän oli sanonut, +että se hänen mielestään oli kaunis, oli Peter kimmastunut ja sanonut, +että sitä ei hänelle tarvinnut sanoa, sen tiesi hän ennestään, hänhän +oli nähnyt sen Maran kasvoista, kun Knud luki. + +Niin, kertomus oli todellakin kaunis. Vahinko, että se oli palanut. +Mutta niin monipuolisen lahjakas mies kuin Knud ryhtyisi varmaan +nyt maalaamaan jotakin merimaisemaa sen sijasta ja saisi siitä +kaksikymmentätuhatta markkaa. Hänellä, Peterillä, ei ollut enää halua +ottaa osaa koko tähän uhkapeliin. Ja kun hän jälleen ryhtyi työhön, +tahtoi hän työskennellä yksin, ihan yksin... he olivat hoputtaneet +häntä henkihieveriin, Mara ja Knud, niinkuin koirat jänistä. + +Mara puhui äänensä käheäksi rauhoittaakseen häntä ja luuli häntä +sairaaksi, mutta sitten oli Peter taas niin kylmä ja levollinen, että +tämäkin lohdutusperusta hävisi. + +Sitten tuli syvän masennuksen hetkiä ja silloin tuli Peter pyytämään +saada istua hänen luonaan ja pitää vain hänen kädestään kiinni ja pyysi +häneltä anteeksi niin nöyränä ja epätoivoisena, ettei Mara ensinkään +saattanut ymmärtää, mitä Peter luuli hänelle tehneensä. + +— Se on lopun alkua! — ajatteli Mara. — Se on lopun alkua! + +Käsikirjoitukseensa ei Peter kajonnut. Hän oli pannut sen +matka-arkkuunsa. Hän puhui kyllä työsuunnitelmistaan, mutta ei +sanonut, mitä ne olivat. Mutta kerran lausui hän, että naimisiinmenon +mahdollisuudet nyt olivat nollapisteen alapuolella. + +Älköön niillä ajatuksilla mieltänsä raskauttako, oli Mara sanonut +omaksi hämmästyksekseen ihan tyynesti ja ystävällisesti, hän, Mara, +on valmis oitis purkamaan kihlauksen, jos se vain jollakin tavalla on +Peterille rasituksena. Silloin oli Peter katsonut häneen niin oudosti +ja mennyt pois. + +Sittemmin ei tähän kysymykseen oltu kajottu. + +Niin pian kuin Peter oli hiukan toipunut, oli hän mennyt palaneelle +mökille ja penkonut koko päivän raunioläjässä ja moittinut +kalastajaa, jokahan oli ollut ylhäällä ja olisi voinut ottaa mukaansa +käsikirjoituksen, tomppeli... + +»Niin, en minä tiedä», sanoi tämä, »töinkö minä sen alas vai enkö. +Jotakin minä kyllä toin alas ja panin herra Rasmussenin pöydälle vai +oliko se keittiön pöydälle. Herra Rasmussenhan oli siellä itsekin ja +nyt se on pois.» + +»Minä olin huoneessani», vastasi Peter ärtyisästi, »enkä keittiössä, +kun salama iski.» + +»Niin enhän minä sitäkään muista. Vaimoni sanoo, että herra +Rasmussenilla oli joku musta käärö kainalossa ulostullessaan ja +jotakinhan minullakin oli, kun alas tulin, mutta minä en muista +oliko ne Hansenin housut, jotka olivat tuolilla, vai hänen +käsikirjoituksensa, sitä en tiedä, mutta pöydälle minä sen vain panin.» + +»Mies, keittiössähän oli Leena ja kirkui, että Herra siunatkoon, mikä +ilma, mutta syy on Hansenin yksin, mitäs hän menee kapakkaan juomaan, +kun on sellainen ilma.» + +Peter palasi ihan kuohuksissaan Maran luo. + +»Kalastajanvaimo väittää sen olleen minun kainalossani, ikäänkuin minä +olisin sen hävittänyt.» + +»Oi, Peter», sanoi Mara, »jos olisit voinut, niin olisithan ennen +pelastanut hänen paperinsa kuin omasi.» + +Peter kävi kalmankalpeaksi. + +»Minua alkavat kaikki nämä jutut ellottaa. Pyydän, jätä minut yksin.» + +Niin kului pari päivää, joina Mara ja Peter ensimmäistä kertaa +kihlauksensa jälkeen olivat miltei vihamielisellä kannalla. + +Ja eräänä aamuna ilmoitti sitten Mara tyynesti ja päättävästi, että +hänen täytyi nyt palata Müncheniin. + +Silloin oli Peter kuin yhdellä iskulla muuttunut. + +Ensin pyyti ja rukoili hän Maraa viipymään vielä vähän aikaa, sitten +ymmärsi hän matkan välttämättömyyden, mutta oli taas ystävällinen ja +melkein yhtä herttainen kuin ennen. + +Knudista eivät he nähneet tai kuulleet merkkiäkään. + +Kun Knud silloin oli lähtenyt Maran luota, oli Peter seissyt ikkunassa +ja sanonut hänen tullessaan: + +»Minä kuulin kaikki, mitä te puhuitte.» + +Hän vastasi: »Senhän sait kernaasti kuullakin», eikä enää lainkaan +tiennyt, mitä Knud ja hän silloin olivat puhuneet. + +Ja sitten ihmetteli hän, että Knudin hyvästitön lähtö ei Peteriä +lainkaan kiihdyttänyt. Oliko se ihana ystävyys tosiaan lopussa? Ja +miksikä? Miksi? + +Tosiaanko tuon käsikirjoituksen vuoksi? + +Ja sitten tuli lähtöpäivä. Peter lupasi tulla viikon kuluttua perässä. +Hän saattoi Maran ja Odan mantereelle, ja Mara näki hänen kookkaan, +solakan hahmonsa seisovan vielä kauan sen jälkeen kuin juna jo oli +lähtenyt liikkeelle. + +Hänestä tuntui kuin näkisi hän hänet vielä, kun juna jo kiiti kaukana, +ja kuin tuntisi hän yhä vielä ihanaa, vapaata, suolaista meri-ilmaa. +Pikku saari oli hänet tänä aikana lumonnut, ja hän oli äkkiä näkevinään +vanhan, yksinäisen maalaajattaren, joka eleli siellä eräässä mökissä. +Oliko se hän itse? + +Hän oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, että hän kokonaan unohti Odan ja +hämmästyi, kun tämä äkkiä puhutteli häntä. + +»Nyt on Fritz vanhempiensa luona», sanoi hän, »ja koettaa saada +kihlauksellemme suostumusta, poikaparka.» + +Kun ei vastausta kuulunut, katsoi hän Maraa. + +»Oi, Mara», sanoi hän sitten ja siirtyi ystävätärtään lähemmäksi. +Tarttui hänen käteensä sanaa sanomatta ja niin kiitivät he äänettöminä +matkansa määrää kohti. + +Müncheniä lähestyttäessä seisoivat molemmat ikkunan ääressä ja +katsoivat ulos yöhön. Silloin alkoi jo vilkkua valoja... he rakastivat +molemmat Müncheniä, tätä kaikkien taiteilijain oikeata kotia, ja olivat +kerran vakuuttaneet toisilleen, etteivät milloinkaan asetu asumaan +muualle kuin tänne. Suurelle keskusasemalle saavuttua sanoi Oda: + +»Mara, enkö saa tulla sinun mukaasi ja asua luonasi? Sen jälkeen kun +tulit meille Dremmelshofiin, on minulla kai ystävättären oikeudet, +saanko?» + +Mara syleili ja suuteli häntä. + +»Käytä niitä oikeuksia, mutta ystävyyden oikeudet sisältävät +molemminpuolisen vapauden. Jätä minut pariksi päiväksi yksikseni...» + +»Minä koetan», sanoi Oda hiljaa, »mutta voisihan olla, että _minä_ +tarvitsisin sinua...» + +»Oi, sitten tulet heti, vaikka keskellä yötä. Oda, oletteko sitten +kihlautuneet?» + +»Olemme, Mara, sinä yönä merenrannalla.» + +»Sitä merta!» sanoi Mara. »Etkö vieläkin tunne sen tuoksua... meren? +Minä en sitä lainkaan saa haihtumaan... Emmekö muuta sinne kerta, +vain me kaksin, ilman maailmaa ja ihmisiä, vain merta, merta ja +tuulta ja aurinkoa ja kohinaa ja viuhua... ja kaiken, kaiken kaipuun +tyynytystä...» + +»Mara... minä saatan sinut sittenkin vielä kotiin ja vuoteeseen. +Tiedäthän, ettei kukaan osaa tehdä niin hyvää unipunssia kuin minä. +Tule nyt, älä vastusta. Tässä, minulla on vielä ajurirahaa ja +huomisesta alkaen korottaa Oskar minun kuukausrahaani, ajatteles, +kuinka hauskaa... Tule nyt vain, kultaseni, tule.» + +Mara antoi äkkiä tahdottomasti kuljettaa itseänsä, ja Oda lähti hänen +luotaan vasta, kun ystävätär alkoi nukkua. + +Oda tuli seuraavana aamuna ani varahin takaisin ja toi mukanaan +kaikkinaista hyvää, hedelmiä ja piparkakkuja ja pullon vermuttia, mutta +hänen ihmeekseen oli Mara jo ylhäällä, asunto siistitty ja Mara, vanha +tyyni ja umpimielinen ilme kasvoillaan, täydessä työssä. + +Hänen silmänsä olivat kiillottomat ja varjon kaihtamat, se oli kaikki, +mitä Oda huomasi. + +Hän maalasi erästä suurta stillebeniä, joka loman aikana oli kuivunut +hyvin ja johon hän nyt siveli hienoja sinisiä tuntuja paksulla värillä +maalattuun kuparikattilaan. + +Oda asetti aamiaiskorinsa syrjään hiukan nolostuneena, Maran +sananparreksi tullut lähestymättömyys lamautti hänen sydäntään. Mutta +hän oli myöskin Pohjanmeren lapsia ja tiesi sangen hyvin, että rannikon +väki on yhtä tutkimattoman suljettua kuin meri itse ja että sen helmet +ovat vain syvältä löydettävissä. + +Mutta joka kerran on sen syvyyden helmet nähnyt, ei niitä sen koommin +unohda, sille jää niiden loistoa kuin merenheiettä silmiin ja sydämeen. + +Sen kaiken tiesi Oda Brente ja niin meni hän hetken kuluttua taas +pois levollisesti ja hiljaa omaan työhönsä. Häntä ei loukannut, ettei +Mara kysellyt mitään hänen kihlauksestaan, hän tunsi, ettei hänen +nyt sopinut vaivata Maraa lemmentarinallaan. Fritzin sähkösanoma »ei +toivotonta» oli hänet herättänyt aamulla, hän kulki nyt se taskussaan +ja nämä lyhyet sanat lämmittivät häntä kuin auringonpaiste sydänjuuria +myöten. + +Viime aika oli hänestä melkein kuin unta ja tämä toistensa löytäminen +lemmittynsä kanssa oli ollut unelmaihanaa. Oi, jo kauan rakasti +Oda Fritziä ja Fritz häntä myös, sen tiesi hän nyt. Mutta tämä sen +havaitsemisen, yhä lähemmäs tulon aika ja vihdoin tuo lämmin pimeä +ilta särkällä merenrannalla, jolloin Knud oli lukenut suurenmoisen +kertomuksensa! Silloin oli äkkiä kahdesta sielusta tullut yksi, ja hän +kuuli kuin kaukaa Knudin äänen lukevan: »Kerran tulee joka ihmisen +elämässä suuri hetki, jolloin hänen todellinen ja ainoa kohtalonsa +astuu hänen eteensä, ja ellei hän tätä hetkeä tunne, on hän hukassa...» +Silloin oli hän hiljaa ja rauhallisesti pannut kätensä Fritz Dorenin +ojennettuun käteen... Se oli ollut heidän kihlauksensa. + +He eivät olleet sitten enää käsiään hellittäneet, vaan menneet käsi +kädessä pois, ja vasta kaukana, kaukana särkän takana olivat he +sanoneet toisilleen toisiansa rakastavansa. Kaikki muut olivat he +unohtaneet ja unohtivat heidät seuraavina päivinäkin, unohtivat pian +kauhean tulipalon ja Knud Hansen-paran, unohtivat Maran ja Peterin, +jota salama epäilemättä oli hipaissut ja huumannut, ja vasta hiljan +tuli Odalle selväksi, että Peterin ja Maran välillä tapahtui jotakin. + +Ah, mikseivät he voisi kerran olla epäsovussa... kaikkihan kääntyisi +taas hyväksi jälleen? + +Oda jumaloi Maraa ja oli kauan ihaillut Peteriä, runoilijaa. Mikä tämän +nyt oli tullut? + +Kymmenentuhannen markan voitto tämän vuoden kuluessa ja Maran ja +Peterin häät olivat muuttuneet niin varmaksi tapahtumaksi hänen +mielessään, että hän ei osannut toisin kuvitellakaan. + +Olikohan Peterin romaani vielä kauniimpi kuin Knudin? + +Hän ja Fritz olivat palon jälkeen kuiskailleet keskenään, että oli +oikeastaan tavaton onni Peterille, että tämä kilpailija oli tuhottu. + +Mutta he olivat kumpikin hävenneet tätä ajatustaan. + +Knud Hansen nousisi kyllä vielä pinnalle: rikkaruoho ei häviä.. Ja +Peterille täytyi väkisinkin suoda kaikkea hyvää. + +Tulisikohan Peter viikon päästä? + +Joka kerta, kun hänen piti sitä Maralta kysyä, kuolivat sanat hänen +huulilleen. Hän ei tiennyt, miksi. + +Mara oli kirjoittanut kaikille oppilailleen ja ilmoittanut palanneensa, +mutta saanut vasta pari kolme ilmoitusta... + +Hän teki päivätyönsä vähäpuheisena ja koneellisesti. + +Odakin tuli hänen seurassaan vaistomaisesti mykäksi. + +Viikon kuluttua sai Mara Peteriltä ja Oskar Brenteltä yhteisen +kuvakortin, jossa Peter ilmoitti pian kirjoittavansa perinpohjaisesti. + +Maralla oli rasia täynnä kuvakortteja; hän pani tämän siihen mitään +sanomatta. + +Eräänä päivällä soi ovikello jokseenkin kiivaasti. Mara hätkähti ja +sanoi ääneen: »Loppu!» + +Hetken seisoi hän alallaan ja meni sitten avaamaan. + +Fritz Doren oli ulkona. + +Mara huomasi heti hänen olevan sangen kiihdyksissä, ja tuskin ehti hän +sisään, kun hän istahti väsyneenä tuolille ja huudahti: »No, vanhukset +ovat raivoissaan, minä sanon sinulle yleensä...» + +»Sano rohkeasti vain, Fritz.» + +»Niin, meidän koko retkemme saarille, tiedätkö, he ovat kerrassaan +kauhuissaan meidän kaikkien käytöksestämme. Ehkä olisikin ollut +parempi, että meillä olisi ollut joku 'esiliina' mukana, vai mitä, +Mara?» Maran täytyi hymyillä. + +»Niin, ensin hankkia ja sitten ottaa mukaan. Tiedätkö, eihän meillä +ollut lainkaan aikaa ruveta kaikissa sanomalehdissä ilmoittamaan +etsivämme 'esiliinaa', sillä vapaasta tahdostaan ei sellaiseksi kukaan +rupea.» + +No niin, setä Ludwig ja täti Minette ovat suutuksissaan olkoot kun +huvittaa, mutta mikään esteperustus teidän... rakkaudellennehan se kai +ei sentään ole. Oletteko te sitten todella oikein kihloissa, Fritz?» + +»Olemme», vastasi Fritz säteilevänä, mutta jatkoi sitten nopeasti. +»Mutta inhoittava tämä tilanne sittenkin on, sillä minun taskurahani +eivät isän suuttumuksesta suurene.» + +»Odallahan on rahaa.» + +»Oda sanookin, että se on aivan yhdentekevää, mutta hän tahtoo isän ja +äidin siunausta.» + +»Niin vanhanaikainenhan hän ei muuten ole.» + +»Mara, sinähän et muuten ollut noin ivallinen. Mikä sinun on?» + +»Älä siitä huoli. Minä teen paljon työtä ja vanhenen, Fritz. No, sinä +olit siis jo Odan luona?» + +»Minä tulen sieltä, minun lomani on lopussa, jalkapahus ihan terve. +Mara, mitä meidän on tehtävä?» + +Mara kaapi suurella voimalla vanhat värit paletistaan, ne olivat +melkein yhtä kuivuneet kuin hän itse. Hyvä Jumala, olivatpa nämä lapset +lapsellisia. Eihän heillä ollut mitään huolestumisen syytä, jos vain +itse tahtoivat toisensa. + +»Mamma Brente saa keskustella asiasta hiukkasen mamma Minetten kanssa, +Fritz. Sinun vanhemmillasihan ei voi olla mitään muistuttamista Odaa +vastaan. Se, että hän on porvarillinen, ei toki toden perään ole mikään +syy. Niinpä olkaa vain kiltit ja uskolliset ja rakastavaiset, niin +vietätte jouluanne onnellisena parina Bucheneckissa.» + +Hänen sanojansa seurasi äänettömyys. Sitten sanoi Fritz: + +»Mara, sinua vaivaa jokin. Olemmeko minä tai Oda tehneet sinulle +jotain? Näes, sinä olit ja olet minun paras ystäväni... sinähän tiedät, +että ilman sinua en olisi koskaan uskaltanut Odan luo.» + +»Todellako!» sanoi Mara. + +Fritz vaikeni, ja Mara ajatteli hämmästyneenä, kuinka hän oli Odasta +erehtynyt. Hän ei ollut luullut, että Oda niin helposti sivuuttaisi +Lieschen Meierin olemassaolon. + +»Niin, mehän aioimme sanoa sen sinulle heti, Mara. Mutta Peterin +sairaus esti meitä. Kuinka hän voi?» + +»Kiitos, varsin hyvin.» + +»Niin, ja sitten kiehtoi kihlausaika meidät niin kokonaan, Mara. Sinä +ja Peter, tehän olette olleet kihloissa jo niin kauan, ja me olemme +vastikään päässeet niin pitkälle. Olemmeko jollain tavalla loukanneet +sinua, Mara?» + +»Hyvä Jumala, Fritz, ette vähääkään. Ja minä iloitsen niin onnestanne. +Tuossapa Oda soittaakin. Hän on kai hukannut avaimen.» + +Fritz riensi hänen ohitseen mennäkseen avaamaan morsiamelleen, ja vasta +hyvän kotvan kuluttua tulivat he Maran luo sisään. + +He olivat säteileviä, tilasivat Maralta suuren öljymaalauksen häikseen +eikä vakavista huolista ollut puhettakaan. + +Maran täytyi tuontuostakin sulkea silmänsä, jotta ei olisi selvästi +nähnyt heidän välillään huoneessa hyljätyn Lieschenin hahmoa, ja äkkiä +sai hän sen tunnun, että Fritz _ei ollut_ kertonut sitä Odalle niinkuin +oli aikonut. Tämä ajatus teki Maran hehkuvan kuumaksi. + +Ja tuskin oli Mara johtunut tätä ajattelemaan, niin tuli Fritz +levottomaksi ja esitti poislähtöä. Hänellä oli käytettävänään vain tämä +ainoa päivä Münchenissä, ja hän ja Oda tahtoivat nauttia siitä kuin +lapset. + +Kun he olivat menneet, katseli Mara lohduttomana ympärilleen. + +Elämä oli niin ihmeellinen ja pitkä... niin kauhean pitkä. Hän ei +enää lainkaan sitä osannut hallita. Kuinka kummallisia kaikki ihmiset +olivatkaan ja kuka sitten enää oli uskollinen ja tosi? Vai vaatiko hän +liikaa ihmisiltä? Mutta oikeastaanhan täytyi Fritzin ja Odan yksinkin +tietää, mitä tahtoivat, hänellähän ei lainkaan ollut oikeutta siihen +sekaantua. + +Muutamien päivien kuluttua sai hän taas kortin Peteriltä ja sitten +taas yhden. Että hän oli yhdessä Oskar Brenten kanssa, lohdutti Maraa, +joka oli todella iloinen, kun viimeinen kortti kertoi, että Oskar oli +ottanut Peterin Dremmelshofiin virkistymään syysviikoiksi. Odakin oli +siitä iloissaan ja sanoi: + +»Nyt hän voi rauhassa levätä laakereillaan, sillä kestää kai puoli +vuotta ennenkuin lautakunta on kaikki lukenut. Milloinka Peter +oikeastaan saa kuulla päätöksen?» + +He kävelivät Isarin rannalla, kun Oda sanoi tämän. + +»Hänhän ei ole lainkaan ottanut osaa kilpailuun», sanoi Mara hetken +kuluttua. + +Oda pysähtyi. + +»Mutta, Mara, sehän ei ole mahdollista!» + +Enempää hän ei saanut sanotuksi. + +»Minkätähden sitten?» kysyi hän hetken kuluttua huolestuneena, sillä +Mara kulki hänen rinnallaan niin suurena ja kivettyneenä. + +»Hänestä se ei ollut hyvä eikä hän löytänyt sopivaa loppua... eikä +hän voinut väkinäisesti lopettaa. Harvoinhan on loppu sellainen kuin +ajattelimme... Mutta jos hän vain myöhemmin saa kustantajan, niin sehän +on paljon varmempi tie.» + +»Niin tietysti, paljon varmempi», vastasi Oda nolona. + +Hän oli niin säikähtynyt tästä tiedosta, jonka seuraukset hän +salamannopeasti käsitti, että hän ei uskaltanut sanoa mitään enempää. +Mutta hän kirjoitti vielä samana iltana veljelleen ja pyysi häntä +pakottamaan Peteriä työskentelemään edelleen ja auttamaan häntä +kustantajan etsinnässä. + +Oskar vastasi viipymättä. + +Dremmelshof, syyskuussa 08 + +Rakas pikku Oda, + +... Peteriä ei saa enää ryhtymään mihinkään. Tiedät, että minä sinun +Marasi kauniiden silmien vuoksi teen paljon, ja yksinomaan siitä syystä +olen miehen tänne ottanut. Hän sanoo, että hänellä muka on suurenmoinen +uuden novellin aate, mutta yhtäkaikki hän vain harhailee pitkin rantoja +tai istuu ja paukuttelee vanhaa flyygeliäni, minkä se vain kestää. +Minä en ymmärrä musiikista mitään, mutta ihmiset kokoontuvat hänen +soittoansa kuuntelemaan... kun hän sen huomaa, hurjistuu hän ja syöksee +ulos ikkunasta tai ovesta kuin paholainen — te taiteilijathan olette +niin oikullisia, Oda, sen olen aina sanonut, ja suurin oikku on kai, +että sinä haluat mennä naimisiin sen kaartinluutnantin kanssa, — muuten +on Fritz kyllä hyvä mies, minä pidän häntä jokseenkin säällisenä, +muuten en hänelle antaisikaan pikku Odaani, vaikka vanhemmat kolmasti +suostuisivat. Jos tahdot tervehtiä Maraasi minulta, niin tee se ja sano +hänelle, että antakoon sen pitkän runoilijan mennä menojaan ja ottakoon +ennemmin hyvän vanhan Oken, — hänen isoäitinsä on sentään heikkarin +viisas nainen, minä käyn vanhuksen luona usein, hänen myötäjäisillään +voisimme Mara ja minä elää mainiosti. + +Hyvä uskollinen Oke. + +Oda ei uskaltanut näyttää tätä kirjettä Maralle ja oli myöskin +vihoissaan, että Oskar puhui Fritzin säällisyydestä vähän niin +ja näin. Mutta jos Peterillä oli uuden kirjan aihe, niin sehän +oli hyvä. Hän tulisi kai pian takaisin Müncheniin, ansaitsisi +sanomalehtiartikkeleilla ja arvosteluilla taas paljon rahaa ja +kirjoittaisi sitten novellinsa valmiiksi ja silloin olisi Marakin taas +iloinen ja kaikki hyvin. Hän rauhoittui vähitellen taas ja kuitenkin +jäi häneen joku epämieluisa tunne Oskarin kirjeestä. Hän päätti puhua +kerran siitä Fritzin kanssa. Fritzhän oli niin avomielinen ja hyvä. + +Hän kävi joka päivä Maran luona ja otti jälleen tunteja kolmen muun +neiden kanssa yhdessä, mutta ei jäänyt enää, kuten niin usein ennen, +tuntien jälkeen Maran luo, vaan muiden mukana pois. Hän aavisti enemmän +kuin tiesi, että Mara kävi hiljaista jättiläiskamppailua ja tarvitsi +yksinäisyyttä. Kun hän minua tarvitsee, niin hän kutsuu, ajatteli Oda. +Hänellähän oli Fritzinsä. Appivanhemmat olivat jo lauhtuneempia ja +vaativat vain ajatusaikaa jouluun saakka. Oda ja Fritz olivat siihen +hyvin tyytyväisiä. + +Peter ei palannut. + +Kerran marraskuussa tuli Maralle kirje Hampurista. + +Peter oli Dremmelshofissa tutustunut hampurilaisiin herroihin, jotka +julkaisivat erästä uutta aikakauslehteä. Häntä oli pyydetty avustajaksi +ja tointa kuvattu taloudellisesti sangen edulliseksi. Tietysti oli hän +suostunut ja sanonut irti asuntonsa Münchenissä, mutta kun hänellä ei +ollut matkarahoja, pyysi hän Maraa hyväntahtoisesti lähettämään hänelle +tärkeimmät tavaroistaan. Hän oli hyvin toivehikkaana: Knud ja Mara +saisivat nähdä erehtyneensä hänen ja hänen kirjailijakykynsä suhteen. + +Niin meni Mara eräänä päivänä Peterin asuntoon ja pani tämän tavarat +kokoon. Monet luonnokset ja kuvat, jotka olivat Maran tekemiä, otti +hän omaan asuntoonsa, Peterhän pyysi vain tärkeimpiä tavaroitaan ja +muu olisi ollut vain tiellä. Vaatekonttorissa oli iso pinkka lujaan +käärittyjä papereita. Ne olivat Peterin vanhoja sävellyksiä, valmiita +ja keskeneräisiä. + +Mara ei tiennyt, oliko viime vuosina uusia tullut lisäksi: hänhän ei +koskaan saanut Peteriltä sitä kysyä. + +Maran käsi oli raskaana paperien päällä ja painoi niitä kuin jotakin +elollista, joka ei saanut elää... melkein niinkuin hänen oma +sydämensä... sitten pani hän käärön kuitenkin Peterin tavara-arkkuun. + +Ja sitten lähti hän pois. + +Vanhan Häberlen oven ohi kulki hän varpaisillaan, vaikka hän tunsi +suurta halua mennä vanhuksen luo... Mutta ei, ei... vasta kun kaikki +oli lopussa. + +Mutta eikös tämä juuri ollut loppu? + +Hän oli jo mennyt portaita alas, kun hän äkkiä pyörti ja meni ripeästi +vanhuksen luo. + +»Isä Häberle», sanoi hän ääneen ja oudosti, »mitäs nyt tulee, mitenkä +nyt käy?» + +Ukko kutsui hänet pyhättöönsä, missä hänen klaveerinsa oli, ja pyysi +Maraa kertomaan, ja äkkiä saattoi Mara puhua aivan tyynesti ja kertoi +hänelle kaikki ja sanoi taas lopuiksi: »Mitenkä nyt käy?» + +»Lapsi», sanoi ukko salaperäisesti, »kaksi sanaa on sanottu, kolmas on +ilmassa, se on myöntävä tai kieltävä. Mutta älä mene tapausten edelle. +Se on kerran oleva edessäsi kirkkaana kuin salamanleimaus. Silloin ota +se rohkeasti vastaan.» + +»Minä en kohta enää jaksa», sanoi Mara. + +»Ei auta, pysy sinä vain paikallasi, kunnes sana tulee, ja tule minun +luokseni kunnes — hän palajaa.» + +Mutta hän ei palannut. + +Hän kirjoitti yhä harvemmin, yhä katkerammin, hän oli ylen +yksinäinen, mutta ei tahtonut tulla häirityksi, aikakauskirja oli +tulevaisuuskylvöä, tiettävästikin saattoi sato tulla vasta vuosien +takaa, ja silloin oli hän jo liian vanha voidakseen pyytää Maraa enää +jakamaan hänen kohtaloansa, ja sitä ennen hän varmaan kuolisikin, +joutuisi turmioon... Ja Peter kiitti Maraa kaikesta tämän rakkaudesta +ja uskollisuudesta: Mara oli ainoa valo hänen synkässä, vikaanmenneessä +elämässään, mutta ei voinut häntä enää auttaa. + +Näin kirjoitti hän sekaisin. Mara vastasi tyynesti ja herttaisesti +ja laajasti. Hän ei tiennyt lopullista, viimeistä sanaa vielä, mutta +eräänä päivänä tuli sekin. Heidän kirjeen vaihtonsa oli viime aikoina +saanut toisen sävyn — kuinka se oli tapahtunut, ei Mara itsekään +tiennyt — hän ei enää tavannut sitä äänilajia, johon Peterin sielu +oli viritetty, ja niin olivat he lopulta vaihtaneet kylmiä, julmia +kirjeitä, joista jokainen synnytti uuden väärinkäsityksen. Peter +puolestaan moitti, ettei Mara ymmärtänyt hänen kirjailijauraansa, Mara +taas kirjoitti kylmiä, järkeviä sanoja, jotka Peteriä loukkasivat sen +sijaan, että olisivat häntä auttaneet. Vihdoin päättivät he tyyten +lopettaa kirjeenvaihtonsa. + +Mutta sitten kirjoitti Mara kuitenkin vielä kerran. + +Hän oli ennen joulua myynyt suurehkon taulun eikä voinut toimia vasten +luontoansa. Hän teki siis niinkuin niin usein ennenkin: tarjosi +Peterille rahat hänen tullakseen jouluksi Müncheniin, jotta he voisivat +rauhassa puhua asiansa puhki. Mara odotti yötä päivää, tunti tunnilta +Peterin vastausta, ja vihdoin se tuli. + +Se oli hylkäävä. + +Hänen täytyi, ikävä kyllä, ottaa vastaan toinen kutsu tulevaisuutensa +vuoksi. Hän oli nyt tullut tuntemaan ihmisiä, jotka tahtoivat häntä +auttaa. Asia oli tapahtunut sangen merkillisesti. Hänen ystävänsä +olivat raahanneet hänet erääseen konserttiin ja siellä oli eräs +viehättävä, nuori nainen, jolla oli muhkea alttoääni, laulanut ja +Peter oli jälkeenpäin tullut hänen tuttavakseen. Mutta mitä hän +oli laulanut, mitä! Muistiko Mara lähettäneensä hänelle kerran +Dremmelshofista pienen runon »Kun kuohuu pauhinalla»? Viimeisessä +säkeessä oli hän vain muuttanut sanan »sydämees» sanaksi »kuolohon», +se kun hänestä oli todenmukaisempaa. Siihen oli hän eräänä myrsky-yönä +tehnyt sävellyksen, mutta huonon, huonon. Hän oli rutistanut paperin +ja heittänyt paperikoriin. Kuinka se nyt oli joutunut tämän nuoren +naisen käsiin? Hän arveli, että Leena Klaas, joka palveli Hampurissa, +oli tyhjentänyt hänen paperikorinsa ja ottanut paperin talteen — ja +jollakin salaperäisellä tavalla oli se sitten joutunut laulajattaren +haltuun. Niin, kukapa näistä sattumista saisi selkoa. + +Nuori laulajatar ja yleisö olivat ihastuneita lauluun, ja laulajatar +oli pyytänyt häntä säveltämään vielä muutamia lauluja ohjelmistoonsa. +Hän oli ollut laulajattaren vanhempien luona aterialla, ja +merkillisintä oli, että isä oli — kustannuskirjakauppias, ja tytär +oli nauraen sanonut: »Isän täytyy kustantaa kaikki kirjanne, jos te +vain autatte minua kuuluisaksi.» Nyt aikoi Peter kirjoittaa uuden +novellinsa ja viettää joulua kirjakauppias Thomsenin luona ja kenties +säveltää jotakin laulajattarelle. Kenties hän sitten pääsiäiseksi tulee +Müncheniin, jos saa aikaa. Siihen mennessä he kai molemmin puolin ovat +tulleet rauhallisemmiksi ja järkevämmiksi, jotta voivat puhua asiat +puhki, jos Mara niin haluaa. + +Kaiken tämän kirjoitti hän Maralle. + +Ja kaiken tämän luki Mara uudelleen ja uudelleen. + +Oikeastaan luki vain kaksi sanaa: viehättävä ja nuori! Ja sitten +hetken kuluttua käsitti hän äkkiä, että Peter aikoi jälleen säveltää. +Siis vihdoin viimein! Se oli Maran ensimmäinen ajatus. Entä toinen? +Viehättävälle, nuorelle naiselle. Ja kun Mara näin seisoi kirje +kädessään, tuli kolmas sana taivaasta ja oli hänen silmiensä edessä +kirkkaana kuin salamanleimaus. Se sana oli: »loppu». + +Ne kaksi, jotka tähän saakka oli sanottu, Peterin ja Maran puolelta, +olivat myönteisiä. Nyt oli kolmas tullut, ja se oli kielteinen — ja +asia oli lukossa. Mara ei tiennyt, kauanko hän näin seisoi, eikä +myöskään, kuinka se päivä kului ja yöt ja seuraavat päivät, mutta +vihdoin tunsi hän, että hänen täytyi jotakin tehdä, ja silloin meni hän +vanhan Häberlen luo ja antoi tälle äänettömänä Peterin kirjeet. + +»Isä Häberle, se on nyt lausuttu, se kolmas sana», sanoi hän sitten +hetken kuluttua. + +Häberle seisoi mykkänä ja katseli ulos. + +»Ei», sanoi hän, »minä en sitä vielä näe. Se on tulossa, se on +tipahtamassa, mutta vielä ei ole kirkkautta. Kirkkaudesta toiseen, +Mara, ehkäpä tunkevat ne vielä läpi. Ymmärrätkö minua?» + +Mutta Mara katsoi häntä ymmärtämättä ja meni ääneti pois. + + + + +9. + + +Joulukuusen ympärillä Bucheneckissa olivat Dorenit ja Brentet koolla. + +Asia oli käynyt niinkuin Mara oli sanonut. Rouva Brente ja rouva +von Doren olivat keskustelleet pitkän aikaa, olivat aluksi sanoneet +toisilleen monta sopimattomuutta toinen vävystä, toinen miniästä ja +erinomaisen paljon hyvää omista lapsistaan. Mutta lopulta oli todettu, +että Odalla oli erittäin hyvät myötäjäiset, ja se lepytti Dorenien +sydämiä. Rouva Brentestä taas oli kovin houkutteleva se ajatus, että +saisi tyttärensä tuonnempana naapurikseen Bucheneckiin... sanalla +sanoen, lapset saivat tahtonsa läpi ja seisoivat nyt säteilevänä +kihlaparina joulukuusen ympärillä. + +Oda oli erittäin aistikkaasti puettu, taiteellisen kaunis punapitsinen +reformipuku verhosi hänen vartaloansa, ja setä Ludwig alkoi ihailla +poikansa makua. + +Myöhään illalla, kun isä ja poika vielä kahden kesken polttivat +sikaria, sanoi edellinen hyväntuulisena: + +»No, poikaseni, salattavaa kai sinulla ei ole mitään, vai onko minun +vielä autettava sinut jostakin pinteestä, häh?» + +Fritz katsoi isäänsä hämmästyneenä, sitten sanoi hän miltei +liikutettuna: + +»Kiitoksia, isä, minun asiani ovat kunnossa... vaikka kerran, kolme tai +neljä vuotta sitten...» + +»Siis sentään», mutisi isä syvämielisesti. + +Fritzin tuli outo olla. + +»Isä, se on kauan sitten järjestetty, aikoja...» + +»Täysin luotettavasti?» + +»Täysin luotettavasti... rahaa kyllä silloin, paljonkin, mutta...» + +»Onko lasta?» + +»Ei, isä, lasta ei ole.» + +»Jumalan kiitos... sitten ei ole todistuksia olemassa.» + +»Isä, täytyykö se tunnustaa morsiamelleen?» + +Herra von Doren hypähti ylös. + +»Poika, oletko hullu? Tunnustuksia morsiamelle? Jotta hän huomenna ei +enää olisi sinun morsiamesi. Sitäpaitsi, säätynaisten kanssa ei puhuta +sellaisista pikkutyttösistä kuin sinun Lieschenisi tai Minchenisi — +olletikaan morsiamille! Morsiamet eivät tiedä mistään mitään, ja se +on hyvää ja siivoa ja niinkuin pitääkin. Poika, ethän toki ole mikään +pässinpää, — morsiamille tekee sulhanen suuteloiden ja hellyyksien +lomassa kaikenlaisia hämäriä viittauksia, että hän on huono mies eikä +lainkaan hänen rakkautensa arvoinen, ja sinä voit panna vetoon kymmenen +yhtä vastaan, että morsian viattomuudessaan vakuuttaa sinulle olevansa +vielä paljoa huonompi kuin sinä, ja koko juttu päättyy suurenmoisiin +lemmen vakuutuksiin ja selityksiin ja hän vannoo ottavansa vaikka +itsensä paholaisen, kun hän kerran sitä rakastaa... Hyvä Jumala, niin, +onhan se suloistakin, tuo valtava lemmenhuuma, jossa silloin eletään...» + +»Isä», alkoi Fritz, »entäs jälkeenpäin?» + +»Mitä jälkeenpäin? Silloinhan toinen on jo toisen. Ja eikö mies muka +ennalta ollut tahtonut sanoa olleensa huono? Ja ovatko nuo pikku +morsiamet sitä sitten todella tahtoneet tietää? Varjelkoon! Pahimmassa +tapauksessa on kohtauksia ja kyyneliä ja jälkeenpäin sovintoja ja +rannerenkaita... Siinähän ei silloin auta säästää. Mutta kymmenen +yhtä vastaan panen vetoon, että se useimmille on jälkeenpäin ihan +yhdentekevää, ja jos heille sitten olet tehnyt selväksi, että me kaikki +olemme samanlaisia, niin uskovat he sen viimein ja ovat iloisia, että +ovat edes saaneet sinut pelastetuksi.» + +»Mutta me emme ole kaikki samanlaisia», vastasi Fritz hiljaa, syvästi +huoahtaen, »minä tahtoisin...» + +»Mitä tahtoisit? Ole sinä vain hiljaa. Minua miellyttää sinun Odasi +suuresti, hänessä on siroutta... ja nyt, hyvää yötä, Fritz... Jumala +siunatkoon sinua, poikani... onnea ja kaikkea hyvää.» + +Fritz meni yksin portaita ylös huoneeseensa. + +— Minä tahtoisin — jatkoi hän äskeisiä ajatuksiaan loppuun — että +olisin kysynyt Maralta aikaisemmin ja että minulla olisi ollut joku, +joka olisi minulle sanonut, että sitä voi ja pitäisi pysyä puhtaana. + +Hän katsoi ulos talviyöhön. Kuskin asunnossa oli vielä valoa ja hän +kuuli laulavia lapsenääniä: + +»Ja nyt uhrina meiltä Sä saat sydämen, ilomielellä Sulle me annamme +sen. Pyhäks kuin omas on sekä puhtaaks se luo, iäks siihen sen +yhteenliittyä suo!» + +Fritz oli vaistomaisesti pannut kätensä ristiin. + +— Pyhä ja puhdas sydän! — ajatteli hän alakuloisena. — Mitä kannattaa +lapsia opettaa laulamaan sellaisia lauluja, kun heille myöhemmin +opetetaan, ettei miehen tarvitse pitää sydäntään pyhänä! + +Ensimmäisenä juhlapäivänä oli Odan vanhempien luona Seehofissa suuret +kihlajaispäivälliset. + +Seehof oli Bucheneckiin verrattuna vain pieni tila, mutta +mallikelpoisesti hoidettu, ja Odan vanhemmat elivät siellä vielä +useiden nuorempain lasten kanssa hyvissä varoissa. Uudet läheiset +suhteet hiukan ylimielisten Dorenien kanssa eivät Odan omaisia erin +miellyttäneet, mutta Fritz Doren osasi voittaa ihmisten sydämet, kun +tahtoi, ja niinpä odotettiin päivän juhlaa hyvällä mielellä. + +Vanha rouva von Doren oli ilmoittanut myöskin tulevansa, se oli päivän +suuri tapahtuma. Talon isäntä, ent. majuri Otto Brente, Fritzin +onnellinen appi, kävi tuon tuostakin ulko-oven edustalla ajoissa +huomatakseen vaunujen tulon. + +Tuessapa jo vanha, raskas landoo tulikin pitkin kivettyä viertotietä. +Herra Brente oikaisi valkoiset liivinsä sileiksi ja huusi lujaa: + +»Oda, Oda, he tulevat, olepas valmiina, tyttö!» + +»Heti, isä!» vastasi Oda välinpitämättömästi. Hän ei saattanut yhtyä +yleiseen innostukseen Maran isoäidin tulosta ja vain vaivoin saatiin +hänet osoittamaan vanhalle rouvalle asianmukaista kunnioitusta. + +»Oda, meidän täytyy olla ulkona häntä vastaanottamassa», selitteli nyt +Fritzkin pyytelevästi. + +»Univormu sopii sinulle mainiosti», vastasi Oda, »minä maalaan sinusta +joskus uhkean kuvan. Ratsuhousut, varsisaappaat ja asenuttu, lakki +hiukan vinossa voi, tuolla se paha, vanha noita jo nousee vaunuista.» + +»Oda!» huudahti Fritz vielä hämmästyneenä, mutta sitten jätti hänkin +morsiamensa, joka tänään harmahtavassa velvetpuvussaan oli kerrassaan +kuvankaunis, ja riensi isoäitiään vastaan. + +Todella mahtipontisena astui vanha rouva herra Brenten käsipuolessa +eteiseen. + +Oda sai kaksi sormenpäätä suudeltavakseen, mutta tyytyi vain +kohteliaasti kumartamaan ja tervehti sitten appivanhempiansa ja +kälyjänsä. — Kuinka onkaan Fritz saattanut tipahtaa tähän perheeseen, — +ajatteli hän, — sekin on yksi seitsemästä maailmanihmeestä! + +Hänestä tämä kihlajaisjuhla oli kauhistuttava, suorastaan mieletön, +mutta niin pian kuin hän puhui sinnepäinkään, sanottiin hänelle +joka taholta, että hän yritti matkia Maraa, ja se oli hänestä niin +harmillista, että hän mieluummin vaikeni, sillä vastaansanomisesta ei +hänen omaistensa enempää kuin Dorenienkaan parissa ollut mitään apua. +Sen hän tiesi vanhastaan. Korkeintaan johtuisi siitä ikäviä kahnauksia, +ja Oda ajatteli: pitäkööt päänsä, minähän menen lopultakin naimisiin +vain Fritzin kanssa. + +Ja elämää Fritzin kanssa Berlinissä kuvitteli hän ihanaksi ja runsaaksi. + +Brentet olivat näitä päivällisiä varten kerrassaan »kunnostautuneet», +kuten Ludwig-setä myöhemmin huomautti. Mieliala oli sangen hilpeä. + +Pidettiin asianmukaiset maljapuheet, joissa ilmeni paljon »avoimia +syliä» ja »suurinta luottamusta». Fritz otti kaikki sangen vakavalta +kannalta ja hänen eilisiltainen hentomielisyytensä oli kokonaan +haihtunut. + +»Oskar», huusi hän pöydän yli, »sinun on myöskin pidettävä puhe!» + +»Olkoon niin», sanoi Oskar, kilisti lasiinsa ja nousi pyylevänä ylös. +Kaikki odottivat hänen esittävän isoäidin maljan, ja tämä itsekin +jo katsoi häntä puoliksi valmis hymy huulillaan. Mutta Oskar sanoi +levollisesti: + +»Erään valitettavasti poissaolevan sukulaisen, neiti Marie Agnes von +Dorenin malja!» + +»Eläköön», huusi Fritz voimakkaasti, mutta yleinen eläköönhuuto oli +vain kohtalainen. + +Ja sitä seuranneen kiusallisen hiljaisuuden aikana kuului Odan +ystävällinen ääni: + +»Niinä en voi juoda Maran maljaa samalla juomatta hänen sulhasensa +Peterin onneksi.» + +Hän katsahti vain sulhaseensa. + +Tämä kilisti hänen kanssaan ja suuteli hänen kättään, mikä Odan +mielestä tässä tilaisuudessa oli aivan tarpeetonta. + +Nyt nousi talonisäntä nopeasti ylös ja piti hiukan imelänpuolisen +puheen isoäidille. + +Sen jälkeen kävi keskustelu taas yleisemmäksi, olipa Odan tuleva appi +sepittänyt runopukuisen ylistyksen Odasta taiteilijattarena. + +»Jospa Mara tämän tietäisi», sanoi Oda nauraen Fritzille. + +»Miksikä?» vastasi Fritz hieman loukkaantuneena, »sinähän +olet todellinen taiteilijatar, sinun viimeinen merimaisemasi +Dremmelshofista...» + +»Hiljaa, lapset!» huudahti Oda, »ennen te ette tahtoneet tietää mitään +minun taiteestani, jättäkää se vain nytkin rauhaan!» + +»Aivan kuin Mara», sanoi yksi kälyistä. + +»Aivan», vahvistettiin kuorossa. + +Oda pani kädet korvilleen. + +Vihdoin oli juhla-ateria päättynyt. + +»No, mihin huoneeseen tahdotte vetäytyä?» kysyi appi Brente säteilevän +hyväntuulisena. + +Vastauksen asemesta tarttui Oda erääseen nuorempaan veljeensä ja riensi +hänen kanssaan ulos. + +»Taas aivan taiteilijatar», sanoi Minette-rouva imelänhappamasti. + +Fritzistä alkoi tämä tuntua vähitellen kiusalliselta. + +Hän sytytti hermostuneena sikarin ja meni vihdoin lankomiehensä Oskarin +kanssa viereiseen biljaardihuoneeseen. + +Mutta siellä tapasivat he Odan nuorempain sisarustensa kanssa +innokkaassa pelissä eikä kestänyt kauan ennenkuin molemmat herrat +olivat mukana. + +Pian kutsuttiin heidät kuitenkin saliin kahville ja vasta illalla oli +morsiusparilla rauhaisa kahdenkeskinen hetki Odan kamarissa. + +»Oda», sanoi Fritz, »sinä olet tosiaan hiukan omituinen isoäitiä +kohtaan. Sinussa on kerrassaan jotakin kovaa, kun puhut hänen kanssaan. +Sehän ei käy laatuun.» + +»Mara», vastasi Oda vain. + +»Olkoon. Hän on kova ja kohtuuton Maraa kohtaan niinkuin muutkin +meikäläiset, ja sinä tiedät, kuinka minä Maraa kunnioitan. Mutta me +teemme asian vain pahemmaksi, jos me heitä vielä ärsytämme. Minä olen +päinvastoin jo usein ajatellut, etkö juuri sinä olisi omiasi kerran +pehmentämään isoäidin sydäntä!» + +»Minäkö? Herrantähden! Hän vihaa minua, minä olen hänestä porvarillinen +ja epähieno, senhän sinä näet hänen nenänpäästään. Sinulla on muuten +vähän samannäköinen nenä, Fritz, tässä nenänpään seudulla... sangen +hieno.» + +Fritz naurahti heikosti. + +»Pyydän, älä ole kova, Oda! Naisten ei koskaan pidä olla kovia. Sehän +on juuri Maran viehätys, ettei hän koskaan ole kova. Mutta sinä?» + +Oda nojautui sohvalla, jossa he istuivat, taaksepäin ja katsoi häntä. + +»Pelkäätkö sinä minua, Fritz?» + +Fritz punastui vastoin tahtoansa tummanpunaiseksi. + +Hänen mieleensä oli salamana välähtänyt eilinen keskustelu isänsä +kanssa. + +Hän sai vaivoin mielensä tasapainoon, mutta äkkiä vakavaksi käyneenä +sanoi hän vain hiljaa: + +»En, rajaton luottamus ja...» hänen teki mielensä sanoa enemmän, mutta +isän kaikki sanat seisoivat kuin pienet paholaiset hänen ympärillään +eikä hän tiennyt, mitä sanoa. + +Ehkäpä se oli hänen onnensa. + +Oda ajatteli loukanneensa häntä ja nojautui lempeästi häntä vastaan, +mutta kesti hyvän kotvan ennen kuin Fritz pääsi irti painajaisistaan ja +jälleen saattoi ehjästi nauttia nykyisyydestä morsiamensa kanssa. + +Seuraavana päivänä toistui sama juhlallisuus Bucheneckissa, sillä +erolla vain, että Bucheneckissa oli »ainoa mahdollinen» päivällistunti +kello kuusi, kun taas Brentellä syötiin kello kahdelta. + +Fritz ja Oda elivät iloisia päiviä. + +Oli seesteinen, ihana pakkassää, he luistelivat, kävivät kävelemässä +ja ajelemassa, kerran Dremmelhofissakin, missä Oskar-paran jokseenkin +vastoin tahtoansa täytyi kestitä koko seuruetta. + +Hän sanoi vihdoin raivostuneena, ettei hän jää iäkseen seurustelemaan +Dorenin naisten kanssa, vaan lähtee matkalle. + +»Minne?» kysyi Oda ärsytellen. + +»Müncheniin», vastasi hän lyhyesti. »Huolehditteko te sitten muka +Marasta? Peter istuu kiinni työssään Hampurissa ja Mara istuu ihan +yksinään Münchenissä.» Oda kävi vakavaksi. + +»Minä olen ihan onneton, kun en ole näinä päivinä saanut kirjettä +Maralta.» + +»Ehkäpä huomenna tulee», arveli Fritz lohduttaen. »Tule, lähdetään +kotia, eihän meillä ole enää kuin kaksi päivää, Oda...» + +Maran kirje tulikin seuraavana aamuna kuin tilattu. + +Oda istui kirje kädessään ja luki ja luki. Sitten hypähti hän ylös, +kääräisi ylleen hartiavaippansa, painoi päähänsä kangaslakin, tarttui +kävelykeppiinsä ja lähti jalkaisin kulkemaan kiiruusti Bucheneckia +kohti kalpeana ja kasvojen ilme kauhistuneena. + +Ilma oli harmaa ja kylmä ja hiljalleen alkoi sataa lunta. Oda ei siitä +kaikesta mitään huomannut, käveli vain niin rivakasti kuin saattoi ja +oli tunnin kuluttua isoäidin asunnon luona. + +Äkkiä hän pysähtyi. + +Teki sitten ripeän päätöksen ja meni vanhan, pelätyn rouvan taloon. + +Odan suhde isoäitiin oli hiukan parantunut. Olipa isoäiti sallinut Odan +ruveta sinuttelemaan häntä. Mutta tällä hetkellä unohti Oda muutenkin +kaiken pelon. Lumisena, posket punaisina astui hän vanhan rouvan +huoneeseen ja huudahti: + +»Oi, isoäiti, minkä vuoksi sinä et heitä auttanut!» + +Rouva von Doren tuijotti Odaa kuin ilmestystä ja sanoi sitten +vavahtavalla äänellä: + +»Sinä tuot lunta minun huoneeseeni. Riisu päällysvaatteesi eteiseen ja +tule sitten sisälle.» + +»Ja jos minä olenkin luminen», vastasi Oda kuohuksissaan, »mitä se +tekee! Tässä...», hän piti Maran kirjettä kädessään, »tässä...! Se on +sinun syysi. Kuinka saatoit sen tehdä!» + +Rouva von Doren nousi ylös hiukan vapisten, mutta seisoi nyt suorana +kuin kynttilä. + +»Te olette nenäkäs, neiti Brente. Pyydän, poistukaa huoneestani.» + +Oda hengitti huohottaen. Hän huomasi äkkiä menneensä liian pitkälle ja +mutisi sopertaen: + +»Anna anteeksi... antakaa anteeksi, mutta minä olen niin suunniltani... +Mara kirjoittaa juuri, että kaikki on lopussa hänen ja Peterin välillä.» + +»Jumalan kiitos!» huudahti rouva von Doren ja vaipui jälleen +nojatuoliinsa. + +»Voi, hyi», sanoi Oda. + +Jälleen aikoi rouva von Doren vastata ankarasti, mutta Oda ehätti hänen +edelleen. + +»Minä tiedän, että minun ei sitä pitäisi... mutta minä en voi muuta. Jo +vuosia on minun tehnyt mieleni sanoa se teille, sillä jo vuosikausia +olen minä likeltä nähnyt Maran kärsimyksen, ja teidänhän olisi +tarvinnut vain antaa rahaa Maralle ja Peterille, silloin olisivat he +voineet mennä naimisiin jo seitsemän vuotta sitten, sen sijaan että he +näkevät nälkää elämänsä parhaat vuodet ja surkastuvat huoliinsa, kunnes +lopulta eivät enää mitään voi eivätkä tahdo. Voi miksi, miksi olet sen +tehnyt, isoäiti! Mara on enkeli ja Peter on jalo, hyvä mies. Eihän +ollut mitään syytä häntä niin vainota. Mutta nyt te olette päässeet +päämääräänne.» + +Hän vaikeni hetken hengästyneenä ja sulanut lumi valui pieninä +puroina pitkin hänen pukuansa lätäköiksi lattialle. Mutta vanhus ei +enää kiinnittänyt huomiota siihen. Hänen kasvonsa olivat kutistuneet +raivosta ja nenä käynyt teräväksi. Hän ei kuitenkaan saanut sanaakaan +sanotuksi, mutta tunsi hämärästi, että joku oli jo usein pitänyt +hänelle tätä kamalaa puhetta pimenevinä hämyhetkinä ja unettomina öinä, +hän ei oikein tiennyt kuka. Mutta tämä, tämä oli sentään sietämätöntä. +Mikä pälkähtikin tuon häpeämättömän personan päähän? Kuinka pääsisi +hänestä irti? Kaikenlainen skandaali oli hänestä inhoittavaa. + +»Miksikä sinä et rakasta Maraa?» sanoi Oda nyt hiljaa ja alakuloisesti. +»Me kaikki rakastamme häntä niin hehkuvasti. Me olemme kaikki vasta +siellä Münchenissä hänen kauttaan tulleet oikeiksi ihmisiksi. Hän on +niin suuri ja hyvä. Hän antaa viimeisen roponsa köyhille. Hän tekee +työtä aamusta iltaan ja yöt läpi, ei tee kenellekään pahaa. Mutta +hänen sukunsa hylkää hänet kokonaan, ei kukaan auta häntä eikä välitä +hänestä... hänellä ei ole muuta kuin rakastettunsa, hyvä, ihana Peter +Rasmussen... ja senkin te nyt riistätte häneltä! Auta häntä toki, +isoäiti!» + +Eikö tuo tyttö sitten lainkaan vaikene? + +Vanhus haukkasi ilmaa, etsi sanoja, mutta ei löytänyt, kunnes vihdoin +sai vaivoin sanotuksi: + +»Minä paheksuin tätä kihlausta alusta alkaen. Marie Agnes ei ole +tahtonut kuulla minua. Minä pesen käteni viattomana.» + +»Mutta mitä olisi Maran sitten pitänyt tehdä? Sinähän epäsit häneltä +kaiken. Et tahtonut suoda hänelle tointa, et tahtonut tätä avioliittoa, +niin, mitä on meidän onnettomien sitten tekeminen? Jos minun vanhempani +eivät olisi antaneet minun opiskella, niin olisi minun täytynyt karata, +sillä jotakin varten tässä maailmassa kai mekin olemme olemassa, vai +katsotko todella, että minun tulevat kälyni ovat kadehdittavia ihmisiä, +kun eivät tiedä, miten aikaansa tappaisivat?» + +Tämä oli liikaa. + +»Sinun kälyilläsi on säädyllisemmät tavat kuin sinulla. Minusta on +kuulumatonta, niin, pöyristyttävää, että tällä tavoin tunkeudut minun, +vanhan vaimon, luokse. Minun on pyydettävä Fritziä estämään semmoista +ja kasvattamaan morsiantansa paremmin tai sitten olemaan tuomatta häntä +säädyllisiin ihmisiin... soo, siinäpä hän tuleekin... Fritz, pyydän, +vie morsiamesi pois. Minä en tätä suvaitse, en.» + +Fritz oli kiiruusti tullut sisälle. Hän oli aivan sanattomana +hämmästyksestä ja saattoi äänettömänä kiihtyneen Odan ulos. + +Ulkona seisoivat he vastakkain. + +»Mara», huudahti Oda. »Hänen ja Peterin välillä on kaikki loppunut. Oi, +Fritz, eikö se ole kauheaa!» + +»Mara ja Peter?» sopersi Fritz. »Mutta mitä sillä on isoäidin kanssa +tekemistä?» + +»Ah, isoäidinkö? Hän vihaa Maraa. Fritz, tule minun mukaani! Mitä on +minun tehtävä? Minun täytyy heti matkustaa Müncheniin Maran luo.» + +»No, no, annahan ensin kuulla, mitä oikeastaan on tapahtunut. Oletko +sinä tullut tänne jalkaisin, viertotietä yksinäsi? Mutta Oda, sehän ei +käy, olisithan toki voinut ensin soittaa.» + +Oda katsoi häneen suuttuneena. + +»Te olette kaikki kivestä. Maran elämän onni on murskana, kuuletko +sinä? Koko tämä vuosikausien raadanta ja toivonta hukkaan mennyt, +ymmärrätkö?» + +»Ymmärrän, se on kauheaa. Tule, mennään pian sisään, jotta saan kuulla +kirjeen...» + +»Mutta ei teikäläisten luo, jotka kaikki riemuitsevat tästä. Saata +minut takaisin Seehofiin.» + +»Sinähän olet ihan väsyksissä. Mennään puutarhurin rakennukseen, siellä +on herttaisen lämmin, Rath on ulkona ja hänen vaimonsa pääkartanossa.» + +He menivät puutarhurin asuntoon, Oda riisui päällysvaatteensa pois, he +istuutuivat sohvalle ja Oda luki ääneen Maran kirjeen. + +»Onpas se kummallinen kirje», sanoi Fritz, »niin kylmä ja tyyni. Hän +kirjoittaa niinkuin jostakin kaupasta: 'meidän kummankin mielestämme +oli parasta lopullisesti purkaa tämä toivoton kihlaus. Peter tarvitsee +täyttä vapautta ja huolettomuutta työtänsä varten'. Suunnilleen +niinkuin minä tarvitsen hevosta ratsastukseen, eikö totta, Odachen?» + +»Minä olenkin ihan ihmeissäni!» mutisi Oda. »Hän oli koko viime ajan +ennen joulua kylmempi ja umpimielisempi kuin koskaan ennen. Kenties oli +tämä kihlaus hänelle sittenkin taakkana? Vai mitä sinä luulet, Fritz?» + +»Hyvinkin luultavasti. Tiedätkö — minä sanon sen vain sinulle — +Peter ei Hölupissa miellyttänyt minua enää niinkuin ennen... hänessä +oli jotakin, hän oli niin rikkinäinen. Ehkä oli Mara saanut tietää +jotakin...» + +Fritz keskeytti äkkiä. + +»Joutavia, Fritz. Peter on ehdottoman luotettava mies. Hänellä ei ole +mitään salajuonia, yhtä vähän kuin sinulla, vai kuinka?» + +Fritz syleili häntä. + +»Mitäs salajuonia minulla olisi? Enkeleitähän me emme kukaan ole...» + +Siunatkoon, siinähän olivat taas isän sanat. Fritziä oikein ellotti +hetken. + +»Minä sanoinkin sen muuten vain... minä tarkoitin vain, etten ymmärrä, +minkä vuoksi Peter oli niin muuttunut. Minä pidin lopulta Knudista +paljoa enemmän.» + +»Niin minäkin», sanoi Oda. »Fritz, ethän tarkoittane, että Knud...» + +»Pahasti pihkaantunut Maraan hän oli, mutta...» + +»Hyi, Fritz, miksi sinä heti olet tuommoinen. Te olette tosiaan +kauheita. Aina heti muka rakastuminen, ja kuka tietää, kuinka usein +sitten olette rakastuneita.» + +»No, mitäs, eihän se mikä rikos ole eikä siinä tarvinnut olla mitään +pahaa. Merkillistä, kuinka kaikki miehet pitävät Marasta, vaikka... +naimisiin hänen kanssaan ei juuri moni pystyisi.» + +»Mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi Oda verkkaan. + +»Tuota... häntä pelkää, hän on liian... hyvä.» + +»No mutta kuule nyt, Fritz, tuostahan sopii katsoa syvälle! Tarkoitatko +ehkä, että minä...» + +Oda oli hypähtänyt pystyyn. + +»Joutavia!» keskeytti Fritz hänet nopeasti. »Minä tarkoitan vain tätä +laulua: 'Hän, kaikkein ihanin' ei hän milloinkaan meistä laula, hän +on niin äidillinen... Ah, hän on tosiaan kunnon tyttö. Minun tekisi +mieleni saada Peter kerran kynsiini.» + +»Fritz, sen annat olla. Sinä puhut niin omituisesti. Minusta tuo laulu +on suorastaan typerä ja epätosi.» + +»No no!» + +»'Ja ma siunaan morsianta': lörpötystä, sitä ei tee kukaan ihminen. Jos +sinä jättäisit minut, pitäisikö minun mukamaste vielä siunata sinun +uutta morsiantasi? Se vielä puuttuisi!» + +Fritz nauroi onnellisena. + +»No, mitä sitten tekisit?» + +»Ensinnäkin minä halveksisin häntä, että hän ottaa entisen, sulhasen... +ajattele, kuinka inhoittavaa!» + +»Oda, sinä olet lapsellinen.» + +»Mitä vielä, päinvastoin, minä otan kaikki vakavalta ja pyhältä +kannalta, sen olen Maralta oppinut. Voisitko sinä sitten suudella +ketään muuta kuin minua?» + +Vastauksen sijasta suuteli Fritz häntä. + +Sitten sanoi hän hitaasti: + +»Mara on kai myöskin hiukan liioitteleva mielipiteissään. Ja tiedätkö, +mitä täyteinen, oikea rakkaus on, kuten esimerkiksi meidän, tokko hän +mahtaa sitä oikein tuntea...?» + +Sitä epäili Odakin, ja vihdoin arvelivat molemmat, että Maralle +saattaisi vielä alkaa uusi elämä, vapaana tuosta omituisesta ystävästä +Peter Rasmussenista. + +Oda kertoi nyt kohtauksensa isoäidin kanssa, ja Fritzin täytyi +myöhemmin, kun Oda oli poissa, mennä tuntikausiksi lepyttelemään +vanhusta, kuitenkaan oikein onnistumatta. Rouva von Doren oli +raivoissaan, ja Fritz lähti lopulta pois loukkaantuneena. + +Se oli jokseenkin ikävä päivä. Omaisten ilkamointi Maran kohtalosta +loukkasi häntä myöskin syvästi, ja hän lähti illalla sangen +alakuloisena Seehofiin hyvästelemään morsiantaan, sillä seuraavana +päivänä oli hänen lomansa lopussa. + +Oda oli kylmettynyt ja lisäksi masentuneena ja vakavana ja Fritziä +huolestutti ajatus, että hän näin epäsuotuisissa oloissa lähtisi +matkalle Müncheniin. + +»Me emme saa jättää Maraa enää yksin», vakuutti Oda, »onhan väärin, +että me onnessamme olimme hänet siksikin unohtaneet.» Vihdoin sai Fritz +lohdutusta anopiltaan, jonka täytyi luvata hänelle, ettei antaisi Odan +matkustaa, ja sitten tuli hyvästelyn hetki. + +Fritz ei ollut lähtiessään tähän hyvästelyyn tyytyväinen. Oda oli niin +kiintynyt Maran kohtaloon, että Fritz alkoi tuntea mustasukkaisuutta +Maraa kohtaan, ja — mene tiedä, eikö Mara nykyisessä katkerassa +mielentilassaan kertoisi Odalle, mitä tiesi Fritzistä... Se ajatus +kuumotti ja vilutti Fritziä. Hänen täytyi heti kirjoittaa Maralle, +samalla säälitellä... tuhma juttu tämä purkaminen, olisihan se yhtä +hyvin voinut tapahtua myöhemmin... varmasti siinä oli Knud jollain +tavoin välissä. Mutta Mara! Hänellähän oli juuri tuo toverillinen tapa +jokaisen kanssa. Senvuoksi ei Fritz ollutkaan Dremmelshofissa ajatellut +mitään hänen paljosta seurustelustaan kaksin Knudin kanssa, joka äkkiä +oli ilmestynyt rannalle kuin merenkulkija ja seikkailija. Mutta nyt +johtui hänen mieleensä Maran kasvojen ilme sinä yönä, jolloin Knud oli +lukenut, ja Peter, joka oli ahertanut henkihieveriin saakka, ja nyt +aloitti alusta Hampurissa. Ja mihin oli Knud Hansen hävinnyt? + +Levottomuus ajoi hänet ani varahin seuraavana aamuna vielä kerran +Seehofiin. + +Oda nukkui vielä. + +Oskar seisoi pyylevänä ovella ja tuntui olevan huonolla tuulella. + +»Missäs sinä sitten eilen olit?» + +»Hampurissa.» + +»Ah, tapasitko Peterin?» + +»Sivumennen.» + +»Kuule, mitä oikeastaan on tapahtunut?» + +»Mikä hänet tietää... Peter on suorastaan murtunut mies.» + +»Peijakas, arveletko, että Knud...?» + +Oskar kohautti olkapäitään. + +»Knud oli hulttio pienestä pitäen, mutta hänhän oli tavattomasti +ryhdistänyt itsensä, kiitos olkoon Peterin ja — sinun serkkusi, — se +palanut kertomus oli kerrassaan mestarillinen... muuta en tiedä.» + +»Merkillistä, tytöt juoksivat kyllä aina hänen perässään... Mutta tämä +on liian omituista... Mitä Peter sitten puuhailee?» + +»No, hänelle on nyt käynyt hyvin. Muudan rikas kirjakauppias on ottanut +hänet. Sillä kuuluu suojaansa, olevan tytärkin.» + +»Vai niin, sittenhän voisi melkein toivoa, että miesparka... Mutta ei, +sen iskun yli ei hän ikinä elä.» + +»Kuinkapa voisikaan», murahti Oskar. + +»Sanohan, Oskar, — minulla on vielä kolme minuuttia aikaa — nukkuuko +Oda vielä?» + +»Nukkuu», vastasi Oskar. + +»Jaha», sanoi Fritz Doren lyhyesti, »näitkö häntä vielä eilen illalla?» + +»Näin.» + +»No, hyvästi sitten — sano terveisiä sisarellesi.» + +»Sanotaan. Hän sanoi eilen illalla nimenomaan, ettei häntä tänään saisi +häiritä, ettei hän tahtonut tänään nähdä edes sinuakaan.» + +Fritz nousi vaunuihin. + +»Niin on, mehän sovimme niin itsekin jo eilen illalla. Minä vaadin +häntä pysymään vuoteessa tämän kylmetyksen vuoksi. Tahdoin vain +kuulustella hänen vointiansa nyt aamulla... Hyvästi... Klaus, anna +mennä!» + +— Ajattelematon tuokin Oskar, — ajatteli hän raivoissaan, — sanoa +minulle sellaisia sopimattomuuksia Klausin kuullen. Mutta mitä tämä +merkitsee? Mitä kaikkea on hän Odalle vielä eilen illalla kertonut +Marasta ja Peteristä — kenties tehnyt viittauksia minuunkin? Oi, tuo +kirottu hetki elämässäni! Jospa sitä aavistaisi puoliksikaan, mitä +kaikkea sillä itseltään turmelee ja että sillä riistää itseltään +arvonsa kunnollisten tyttöjen edessä! Inhoittavaa! Kertahan vain +eletään ja mitenkäpä sellaista enää saa korjatuksi? Tolstoin +aatteita ylösnousemuksesta nauravat useimmat ja äitinikin pitää +sellaisia ajatuksia mielettöminä... mutta sen hän on saanut isältäni, +kuten isä itse sanoo. Kuka tietää, mitä kaikkea äitikin on saanut +kokea? Hyi, tämä on saastainen maailma eikä missään, ei missään +profeettaa, joka nousisi ja singauttaisi meille kaikille totuuden +taas kerran vasten kasvoja! Kuinka ennen pilkkasinkaan kaikkea +tuota hyväntekeväisyyshommailua ja kaikkia siveyden valvojia ja +-valvojattaria ja kuinka ylen iloinen olisin nyt, jos ne silloin +olisivat pelastaneet Lieschen-paran — ennen minua! Siunatkoon, jos +hänet joku naisi, silloinhan olisi kaikki hyvin. Mutta Mara... Minun +täytyy ensi tilassa matkustaa Müncheniin häntä puhuttelemaan. + +Vaunut pysähtyivät äkkiä. Oli jo kiire, ja Fritz Doren hyppäsi Hampurin +pikajunaan. + + + + +10. + + +Oli kosteankylmä, tuulinen helmikuunilta. Mara kulki verkalleen +pitkin Münchenin katuja. Häntä puistatti ja hän kääriytyi tiukemmin +vaippaansa. Viikon oli jo satanut lakkaamatta. Hänen atelieessaan oli +niin pimeää, että oppilaat tulivat vasta yhdentoista aikaan lähteäkseen +pois kello kahdelta, ja kello kolme oli jo liian pimeä tehdä työtä. +Ennen työskenteli Mara paljon myöskin taideteollisuuden alalla, piirsi, +veisti, poltti, laati reklaamikuvia, mutta nyt istui hän huoneensa +hämärässä tunnin toisensa jälkeen päivät pääksytysten. + +Illan tullen meni hän vanhan Häberlen luo ja he söivät illallista +yhdessä. Sen jälkeen soitteli ukko, ja sitten noin kello yhdeksän +seuduilla lähti Mara kotiansa. + +Mitä hänestä olisi tullut tänä aikana ilman isä Häberleä, sitä hän ei +tiennyt. Vanhuksella oli aina hänen varalleen rohkaiseva sana. Ja kun +Mara sanoi: »Isä Häberle, näin ei enää käy kauempaa...», niin lausui +ukko: + +»Ole vain levollinen, lapsi. Kaikella on aikansa. Jumalan teitä ei saa +keskeyttää. Tuhannen vuotta on yksi päivä, ja yksi päivä on tuhannen +vuotta. Kaikki on kärsittävä loppuun. Pysy vain paikallasi. Älä laske +irti näkymätöntä kättä. Siinä kaikki. Mitä teet tai puuhaat, on ihan +yhdentekevää, anna asian vain kehittyä, niinkuin se on kehittyvä. +Ihmisillä ei ole koskaan aikaa. He keskeyttävät aina kaikki ja +tärvelevät niin paljon, voi, niin paljon. He syöksevät elämyksiin kuin +pelästynyt lammaslauma ja kun ovat päämääränsä saavuttaneet, tietävät +tuskin enää, mitä ovat eläneet, ovat vain väsyneitä ja masentuneita ja +laiminlyöneet pääasiallisen, olennaisen. Tämä elämä ei ole olemassa +vain hengästyksiin juoksemista tai väsyksiin työskentelemistä varten. +Se on vain ikipitkän, salaperäisen, suuren tien alku, tien, joka +aina menee kohti kotia, aina ylöspäin, lapsi. Mutta mäet on noustava +tyynesti, muutoin ei saata hengittää kukkulalla. Käy sinä vain +levollisesti ja hiljalleen ja ole valpas, sinä et käy yksinäsi. Joku on +matkalla sinun luoksesi, minä kuulen hänen askelensa.» + +»Ah, ei», sanoi Mara, »minä olen ypöyksin! Odakin ja Fritz ovat minut +unohtaneet, ja Knud on hävinnyt...» + +»Ei hävinnyt», kuiskasi vanhus, »ei kukaan katoa. He ovat kaikki +matkalla, ja niin kauan kuin sinä vain kuljet suoraan eteenpäin, vedät +sinä heitä puoleesi langoista, joita he itse eivät tiedä.» + +Mara pudisti päätään. + +Hän tiesi asian paremmin ja tiesi olevansa ihan yksin, näin kulkiessaan +pitkin märkiä katuja. Ja hän tiesi sanat, jotka hänen isoäitinsä oli +sanonut: »seitsemän hukkaanheitettyä vuotta». Nämä sanat kalvoivat +häntä enemmän kuin yksin jäänti. + +Ja sitten seisoi Oda Brente eräänä päivänä hänen kotia tullessaan hänen +ovensa edessä. + +»Voi, Mara!» huudahti hän ja syleili ystävätärtään. + +»Olethan vihdoinkin tullut», vastasi Mara hiljaa. Meni edellä asuntoon, +sytytti lampun ja veti Odan kädestä pitäen pieneen huoneeseensa. + +Oda katseli ympärilleen, kuin olisi uudessa, vieraassa huoneessa, vai +oliko se Mara, joka oli niin vieras? + +Mara oli sytyttänyt pienen petrooliuunin, ja vasta nyt tunsi Oda, +kuinka kylmä huoneessa oli. + +Kaikenlaiset ajatukset ja arvelut risteilivät salamoina hänen päässään, +ja hän unohti hetkeksi itsensä, mutta kaikki, minkä hän sai sanotuksi, +oli jälleen vain: + +»Voi, Mara!» + +»Niin», vastasi Mara, vetäen Odan viereensä istumaan, »tämä aika on +kovaa, mutta se täytyy kestää, täytyy antaa sen kehittyä, sanoo isä +Häberle, ja se on lohdullinen ajatus. No kuinkas sinun on, pikku Oda?» + +»Anna minulle ensin anteeksi», pyysi Oda, »että jätin sinut niin +kauaksi aikaa yksiksesi.» + +»Oi, se oli hyvä, vaikka en sitä oikein käsittänyt. Mutta sinähän olet +ollut sairaana, eikö niin?» + +Oda oikaisi itseään ja pyyhki hiuksia otsaltaan. + +»Olen, minulla oli pitkällinen keuhkotulehdus, mutta ei se ollut se... +minun ja Fritzin välit ovat myöskin lopussa.» + +»Oi...», sanoi Mara säikähtäneenä. + +Odan huulet vapisivat. Hän koetti hillitä itseänsä väkisin, mutta +heittäytyi sitten Maran syliin ja puhkesi itkien sopertamaan: + +»Se on kauhea juttu... ajattele Fritz...» + +»Ah, onko hän kertonut sen sinulle?» + +Oda hypähti jälleen ylös. + +»Tiedätkö sinäkin sen?» sanoi hän silmät säihkyen. »Tiedätkö, että +hänellä on suhde Berlinissä, etkä sinäkään ole sitä minulle sanonut? +Oletteko sitten kaikki mielettömiä? Te tiesitte sen kaikki ja minunko +yksin ei pitäisi tietää? Mara, oletteko te hulluja, vai ilkeitä ja +huonoja?» + +Mara oli myöskin noussut ylös. + +»Fritz oli ainoa, jonka sopi sanoa se sinulle», sanoi hän. + +»Joutavia, Fritzhän ainakin pelkäsi minut menettävänsä, mutta minun +vanhempani, Oskar ja sinä, minun paras ystäväni? Hyi, Mara!» + +Hän riensi ovea kohti lähteäkseen pois, mutta Mara sulki häneltä tien. + +»Älä ole lapsi, Oda, tule tänne ja kerro perinpohjin. Kuinka sinun +mieleesi johtui, että minun olisi pitänyt sanoa se sinulle? Se on eri +asia, jos sinä olisit viidentoista vanha etkä tietäisi mistään, mutta +sinä olet viidenkolmatta ja täysin selvillä. Minä olin vakuutettu, että +sinä ja Fritz puhuisitte kihloihin mennessänne täysin avoimesti.» + +»Jospa olisinkin sen tehnyt!» huudahti Oda ja peitti kasvonsa käsillään. + +Mara koetti häntä rauhoittaa, ja hetken kuluttua istuikin Oda sitten +jälleen hänen vieressään ja kertoi. + +»Näetkö», sanoi hän, »sehän on kaikki niin kaunista teoriassa, ja +sitten sitä rakastuu niin... surkeasti, ja sitten menee kaikki teoria +männikköön... Minä ajattelin aina, onko siinä mitään vai eikö ole, +minulle on yhdentekevää... Mutta se kiusasi minua usein kuitenkin +niin sanomattomasti, sillä minä tunsin jo kauan, että Fritz ei ollut +ihan vilpitön. Mutta, Mara, ajattele, joskus minä en _tahtonut_ sitä +lainkaan tietää. Sinä et varmaankaan voi sitä ymmärtää, sinä ja Peter +kun olitte niin toisenlaisia, niin ihmeen ystävyksiä ja varmaan niin +paljon, paljon parempia kuin Fritz ja minä, mutta niin intohimoisesti +rakastuneita kuin Fritz ja minä... minä arvelen, että te olitte niin +toisenlaisia, ettekö olleetkin, Mara?» + +»Aivan toisenlaisia», vastasi Maran tyyni ääni. + +Hän oli painanut Odan pään poveansa vastaan eikä Oda nähnyt hänen +kasvojensa kalpeutta ja suurten silmiensä elottomuutta. + +»Niin ja ajattele, Mara, että Oskar sen sitten minulle kertoi, se on, +minä sen häneltä oikeastaan puristin ulos. Hän oli joulun jälkeen +Hampurissa ja tapasi Peterin ja...» + +»Ah, tapasiko hän Peterin...» + +»Tapasi, ihan sivumennen vain, Mara, ja myöskin Knudin, ja nehän olivat +vähällä joutua kaksintaisteluun, ja Oskar...» + +»Oda, mitä on tapahtunut? Kerro minulle kaikki, minä en aavista +mitään...» + +»Et aavista mitään?» + +»En, mistä saattaisin...» + +»Minä ajattelin, että Knud...» + +»Minä en ole sen koommin nähnyt Knudia. Oi, mitä heidän välillään on +ollut?» + +»He kohtasivat toisensa jossakin seurassa. Knud oli kai ollut +hiukan juopuneena — arveli Oskar. Joka tapauksessa oli hän vaatinut +Peteriltä käsikirjoitustaan ja väittänyt Peterin olevan syyllisen sen +menetykseen. Peter oli joutunut aivan mielettömäksi raivosta ja he +olivat singonneet toisiaan vastaan mitä katkerimpia syytöksiä. Oskar +oli vain vaivoin saanut heidät erotetuksi... Knud oli sitten vihdoin +mennyt tiehensä... Kun Oskar sitten tuli minun luokseni, haukkui hän +kaikkia, Fritziäkin, ja niin se tuli ilmi... Ensin sanoin minä, että se +oli minulle ihan yhdentekevää, ihan, mutta nyt, kun sen tiedän, en voi +sitä sivuuttaa, en voi!» + +»Milloin se tapahtui?» kysyi Mara. + +»Heti joulun jälkeen. Minä kidutin itseäni noin viikon päivät ja sitten +ilmoitin Fritzille kihlauksen puretuksi.» + +»Entä — Fritz?» + +»Fritz on suunniltaan. Hän kirjoittaa minulle kirjoittamistaan ja he +ovat kaikki suutuksissaan ja pitävät minua hulluna. 'Tuonko vanhan +jutun vuoksi!' sanoo isä. 'Sehän on lapsellista!' Ja sitten olin niin +sairas, että heidän täytyi minua säästää, mutta nyt olisi ahdistelu +taas alkanut ja niinpä minä hyppäsin junaan ja tulin sinun luoksesi... +Oi, Mara, mitä sinä tähän sanot?» + +»Te poloiset!» sanoi Mara. + +»Etkö sinä voi meitä sitten auttaa, Mara?» + +Vapisiko Mara? + +Oda katsahti säikähtyneenä ylös, mutta ei — Maran ilme oli niin +levollinen ja läpitunkematon kuin konsanaan. + +»Niin kauan kuin tämä toinen... tämä kolmas on Fritzin ja minun +välillä», alkoi Oda taas, »niin kananhan asia on auttamaton.» + +»Lieschen-parka ei teidän välillänne ole. Fritzin syyllisyys se teitä +erottaa.» + +»Mitä sillä tarkoitat?» + +»Minä tarkoitan vain, että vanha syy tunnolla ei voi uutta elämää +alkaa. Ah, Oda, se tunkeutuu aina väliin, mihin ryhtynettekin. Anna +sinä Fritzin ensin sovittaa syynsä ja katsokaa sitten. Enempää en voi +teille neuvoa.» + +»Mitenkäpä hän sen voisi sovittaa? Mitenkä?» + +Oda hypähti taas pystyyn ja kulki ympäri huonetta. Sitten seisahtui hän +taas Maran eteen. + +»Ja minä», sähisi hän hampaittensa välistä, »entä minä? Mitä minua +hyödyttää, jos hän tekee, minkä voi sen sovittaakseen? Sehän on +kuitenkin kerran tapahtunut! Ja sen minä sanon sinulle, Mara, minusta +se on suorastaan inhoittavaa! Ajatelkoot muut tytöt siitä, mitä +tahtovat ja pitäkööt minua kymmenesti hulluna, minä en voi sitä +sivuuttaa!» + +»Odachen», rauhoitti Mara. + +»Ei», huusi Oda ja puristi käsiänsä nyrkkiin, »minä en tee sitä! Siihen +olen minä liian hyvä! Minä en pue ylleni käytettyjä pesuvaatteita ja +tätä ei voi pestä niinkuin ulkonaisen tahran voi! Minä en halua mitään +yhteyttä kolmisin! Silloinhan voisi yhtä hyvin olla neljä tai viisi! +Ei, anna minun mennä, jos pidät Fritzin puolta.» + +Hänen silmänsä säkenöivät ja hän säntäsi ovesta ulos. + +Mara jäi istumaan liikahtamatta. + +— Oda-parka —, ajatteli hän, — kuinkapa siinä käy auttaminen? +Voiko sitä pestä pois? Eipä ei. Se ei ole ulkonainen tapahtuma: +Jumalansäätämän yhteyden hävittämisestä on arvaamattomia ja peloittavia +ja paljoa salaperäisempiä seurauksia kuin ihmiset aavistavat. Pisara +verta riittää tärvelemään kokonaisia sukupolvia... + +Maraa puistatti. — Niinpä oli siis nyt tämäkin tuhottu. + +Hän ei tiennyt, missä Oda asui, mutta tiesi Odan tulevan takaisin, ja +kolmen päivän päästä tämä tulikin. Mutta ei sallinut kajottavankaan +tähän asiaan, kunnes hän eräänä iltana ihan äkkiä taas etsi lohdutusta +Maran povelta. + +»Kaikki on niin hämärää ja sekavaa», sanoi hän, »sano minulle, miten +sinä kaikesta tästä ajattelet, vaikkahan ei kukaan ihminen tai enkeli +voi minua neuvoa ja minun kuitenkin on toimittava vain oman tunteeni ja +tuntoni mukaan...» + +Mara rauhoitti häntä ja sanoi sitten hiljaa ja verkalleen: + +»Minä ajattelen, että sinun pitää auttaa Fritziä, Odachen, hän on +pohjaltaan hyvä poika. Älä vain ole häneen niin hurjasti rakastunut, +vaan rakasta hänet oikein ulos ja irti tästä jutusta. Sehän on miesten +onnettomuus, että me naiset ymmärrämme heitä niin vähän, rakastamme +niin vähän parasta heissä ja luulemme aina, että aistinhuumaus on +korkeinta, parasta, jopa ainoa, mitä he meistä tahtovat — täydellistä +antaumista. Asianlaita _ei ole_ niin, Oda, aistillisella rakkaudessa on +oikeutensa, täysi oikeutensa, mutta se ei ole ikinä se, joka vie meitä +lähemmäksi Jumalaa ja vapauttaa meidän henkemme. Ja kuitenkin uinuu +jokaisessa miehessä niinkuin naisessakin jumalihminen. Meidän tulisi +enemmän auttaa miehiä kehittämään tätä korkeampaa ihmistä sen sijaan, +että intohimollamme tuemme alhempaa! Usko minua, meillä naisilla on +kauhean paljon syytä, kauhean! Useimmat eivät lainkaan aavista, kuinka +paljon! Minua on aina hämmästyttänyt, että miehet yleensä, rakastakoot +vaimojansa vaikka kuinkakin hellästi, kuitenkin tuntevat omaa äitiänsä +kohtaan vielä paljoa suurempaa ja järkähtämätöntä kunnioitusta! Mistä +se johtuu? Minä olen sitä paljon ajatellut, ja se voi johtua vain +siitä, että he tuntevat, että äiti sittenkin rakastaa heitä toisella +tavalla kuin vaimo! Saisiko niin olla? Oman vaimon pitäisi toki olla +heille pyhintä, mutta he ovat niin usein vielä vanhan testamentin +»herrana-olon» kannalla, jonka Kristus uudessa testamentissa kuitenkin +on kumonnut, ja me vahvistamme heitä siinä sillä tahdottomalla +antaumuksella, joka kulkee »suuren intohimon» nimellä ja pitää +itseään niin korkeana ja pyhänä! Ah, meidän pitäisi rakastaa heitä +äidillisemmin ja ajatella enemmän avion tarkoitusta kuin nautintoa, +ja he kunnioittaisivat meitä enemmän! Minä olen kaikki nämä vuodet +elänyt miesten parissa hyvänä toverina ja tunnen heidät hyvin. He eivät +ole lainkaan sellaisia, miksi monet naiset omaksi puolustelukseen +tahtoisivat heitä esittää. He ovat usein hyviä ja puhtaita, mutta niin +avuttomia. Kuka heitä huoltaa? Kuka on huoltanut Fritziä sitten kun hän +tuli luutnantiksi? Hänen äitinsäkö? Hänenkö sisarensa?» + +Mara oli puhunut kuiskaten, ja hänen lopetettuaan vallitsi pienessä +huoneessa syvä hiljaisuus. + +Oda nousi nyt ylös. + +Hän heilautti päätään taaksepäin. + +Hän oli ihmeen kaunis tällä hetkellä. + +»Minä huollan häntä», sanoi hän levollisesti. »Sinä olet löytänyt +oikean sanan, Mara. Hyvää yötä, on jo myöhäinen. Saanko tulla huomenna +jälleen?» + +»Aina, kultaseni, aina! Vielä yksi asia. Etkö ole kuullut sen koommin +mitään Knudista?» + +»En mitään», vastasi Oda hitaasti. + +Sitten meni hän pois, ja Mara jäi yksin. Hän sammutti lampun ja jäi +istumaan sohvalleen pienen uunin punertavassa valossa. + +— Niin toisella tavoin siis rakastivat Fritz ja Oda toisiaan kuin hän +ja Peter olivat toisiaan rakastaneet... niin, niin, hän oli vanha ja +väsynyt ja unohdettu ja yksin. Onnelliset lapset... heidän välillään +oli syy, joka tiedettiin, jota kaduttiin ja jonka Oda nyt äidillisin +käsin ottaisi pois rakastettunsa sydämeltä. Hänen ja Peterin välillä +sitävastoin oli kummitus. Käsittämätön, olennoton joku, jolla oli +monen monta nimeä, joista yksikään ei ollut oikea. Joskus oli se +sammunut rakkaus, joskus koreilematta ja lyhyesti köyhyys, joskus väärä +ammattiura. Syy, syyllisyys, ei vielä koskaan ollut sen nimenä, mutta +nyt saattoi joskus tapahtua, että hiljaisina, pimeinä öinä tuo kolmas +irvisti hänelle ja kysyi ivaten: missä on Knud Hansenin käsikirjoitus? + +Silloin Maraa kammotti. Tänään jälleen oli se huutanut Maraa kuin +röyhkeä syyttäjä keskellä päivää ja se oli ollut Knud Hansen itse, joka +kovalla äänellä huusi: missä on minun käsikirjoitukseni? + +Ja Maraa puistatti uudelleen ja sitten sävähti hän hehkuvan kuumaksi +ja toisti ääneen: »Missä se on? Missä se on?» Mutta sitten tuli toisia +ääniä, kokonainen kehittelevä, lörpöttelevä lauma: Missäkö se on? +Palanut. Ei kukaan ihminen mahtanut sille mitään. Peterkö? Hänenkö se +siinä rajuilmassa olisi pitänyt ottaa mukaansa omaan huoneeseensa? +Mikä mielijohde! Minkä vuoksi? Jos Knud Hansen jätti teoksensa +vaaraan istuakseen yön kapakassa... ja sitäpaitsi, kuinka kiusallista +Peterille, jos Knud sattui tulemaan takaisin ja olisi löytänyt +teoksensa Peterin huoneesta... Hyvä Jumala, kuka saattoi aavistaa, että +salama todella iskisi! Entä kalastaja Klaassen, joka väitti tuoneensa +käsikirjoituksen mustassa salkussa ja panneensa Peterin pöydälle? +Eikö Peter olisi voinut yhtä hyvin hypätä ikkunasta ulos molemmat +salkut kainalossa kuin vain yksi?... Kalastaja Klaassen 'muistelee', +siinä kaikki... kerran sanoo hän tuoneensa alas Hansenin housut, +toisen kerran käsikirjoituksen — mitä kaikella tällä on Peterin kanssa +tekemistä? Mitä taas siihen tuli, että Knud jälkeenpäin oli sanonut, +että hänen ensimmäinen lohdullinen ajatuksensa ukonilman alkaessa — +raivota oli ollut: 'Peterhän on kotona, Peter pitää huolen meidän +aarteistamme!' — niin miksikä Knud ei _olisi_ niin sanonut? Hänellä +oli täysi syy luottaa Peteriin. Peterhän oli pelastanut enemmän kuin +käsikirjoituksen, nimittäin hänen henkensä, silloin Münchenissä. Niin +no, kukapa ei auttaisi nälkiintymässä olevaa? Oi, ei läheskään kuka +hyvänsä! Mutta Peter oli sen tehnyt ja tehnyt kaikkea muutakin Knudin +puolesta, vaikka tosin isä Häberle antoi huoneensa ja Mara piti huolta +keittämisestä. + +Mara nousi sohvaltaan ja seisoi pystyssä kuin Niobe: missä on +käsikirjoitus? Ei, sitä hän ei enää kysynyt, vaan: minne on +jumalihminen Peterin sydämestä joutunut? Se se häntä ahdisti ja +kiusasi. Kuka, kuka oli sen karkoittanut? Ja milloin? Ja oliko +tosiaan mahdollista, että ihminen muuttuu äkkiä niin kokonaan ja +että käsittämätön, olennoton kummitus voi erottaa kaksi ihmistä, +jotka vuosikausia ovat toisiaan rakastaneet? Vai eikö se ollut mikään +kummitus? Oliko se joku? Ja sitten tuntui taas tuo kylmyyden puistatus +ja hämäryyden tunne. Hän sammutti uunin ja pani maata. + +Jo aikaisin seuraavana aamuna tuli Oda. Hän oli kovin kalpea, mutta +aivan tyyni. + +»Minä olen yöllä ajatellut vielä kaikki tyyten läpi ja aion matkustaa +Berliniin ja puhua Fritzin kanssa», sanoi hän. + +»Se on hyvä!» huudahti Mara, mutta sitten levisi leikkisä hymy hänen +kasvoilleen: »Kuinka sopimatonta se nyt taaskin on!» + +»Hyvä Jumala, Mara, sen sanan on paholainen itse keksinyt. Eihän +kenenkään tarvitse tietää, että Fritz ja minä tapaamme toisemme.» + +»Ei, ei tietenkään. Sinähän saatat hotellissa nähdä kenen tahansa ja +joutua hänen kanssaan puheisiin.» + +»Tietenkin. Kun koko elämä on kysymyksessä, ovat tavat varjoa. Kuule, +etkö sitten tulisi mukaan, kultaseni?» + +»Ah, en, mitäs minä siellä...» + +»Oi, Mara, tule mukaan! Minulla on semmoinen tunne, että se olisi +parasta! Fritz kunnioittaa sinua niin ja hänen tulee kunnioittaa +myöskin minua! Sen tiedän nyt. Mutta, Mara-kulta, käy meidän kanssamme +näiden päivien läpi! Anna minun maksaa matka, sinähän teet sen minun +vuokseni...!» + +»Minä ajattelen asiaa», sanoi Mara, »vaikka minusta on sangen vaikeaa +lähteä luolastani ja jättää isä Häberle...» + +»Pari päivää voi hän tulla toimeen ilman sinua... Tule mukaan!» + +Hän sai Maran taivutetuksi, ja vielä samana iltana matkustivat +ystävättäret Berliniin. He asettuivat erääseen pieneen hotelliin +kaupungin länsiosassa, ja ensi työkseen kirjoitti Oda Fritzille pyytäen +tätä tulemaan. + +Mara meni sillä välin ulos. Hän ei ollut käynyt Berlinissä sitten +kihlauksensa, ja kuin puoliksi unissa etsi hän vanhoja tuttuja +paikkoja. Hän kulki yliopiston ohi, pitkin Bayreuth-katua, jonka +varrella Peter oli asunut, ja hänestä tuntui kuin siitä kaikesta +olisi kulunut sata vuotta. Kuinka nuoria he silloin olivat olleet +hän ja Peter! Kuinka onnellisia! Kaikki esteet olivat heille olleet +vain kannustimia ne voittamaan, Peter unelmoi suurista sinfonioista +ja hän ihanista maalauksista! Se kaikki oli nyt ollutta, vai olivatko +he vain nähneet unta? Oliko todellakin kerran ollut aika, jolloin he +olivat olleet hilpeitä? Ottaneet osaa karnevaalihumuun Münchenissä +ja kulkeneet tekonenä naamassa pitkin katuja? Viettäneet oikeata, +aitoa taiteilijaelämää raskaassa päivätyössä ja hilpeissä, usein +hurjanhauskoissa iltajuhlissa? Oliko hänellä nyttemmin oikeastaan +enää oikeutta sanoa itseänsä taiteilijaksi? Sillä oli kai aika, että +nyt vihdoin kerrankin tuli se suuri ote, joka vahvistaisi ja vihkisi +hänen taituruutensa, vai oliko hänen yhä edelleen elettävä niinkuin +tähän saakka yhdestä pikkusaavutuksesta toiseen, vaivattava itseään +oppilaita pitämällä, jotka tulivat ja menivät, tuottaen hänelle juuri +sen verran, että hän saattoi elää! Mutta tähän saakka oli kuitenkin +kaikessa ollut se järki että hän pyrki johonkin, ja niin oli hän +ollut varsta tyytyväinen ammattiinsa ja oli eläytynyt siihen että hän +kerran saisi yhdessä Peterin kanssa työskennellä, elää ja kuolla — ja +Peter oli aina niin kipeästi tarvinnut hänen apuansa, ettei hänellä +lainkaan ollut aikaa ajatella omia pyrintöjänsä — hän oli elänyt +Peterin pyrkimyksen hyväksi! Oli uskonut hänen musiikkiinsa, hänen +tulevaisuuteensa, ja silloin, kun Peter jätti musiikin, silloin oli hän +ensimmäistä kertaa selvästi tuntenut, että se oli lopun alkua. Oliko +siis nyt todella loppu tullut? Auttamaton, julma loppu? Mara ei vielä +ollut tottunut uuteen elämäänsä. Hän tiesi, että se oli loppu hänelle, +mutta entä Peterille? Hän luuli nyt näkevänsä Peterin uran selkeästi... +ja oli hetkiä, jolloin hän ajatteli: kunhan Peter vain onnistuu, niin +on kaikki hyvin, ja jolloin hän jälleen käsitti kaikkien tapahtumain +suuren sisällisen yhteenkuuluvaisuuden ja tiesi myöskin, että hänen oli +täytynyt kuulua Peterin elämään, niinkuin Peterin hänen — jonkun aikaa. +Oliko nyt kummallekin tullut vahdinvaihto? Isä Häberle se hänelle tätä +katsomusta oli opettanut ja sillä pitänyt häntä pystyssä tänä aikana. + +Mutta sitten taas tuli hetkiä, jolloin hän tunsi, että hänen ei vielä +pitäisi jättää Peteriä — nimittäin ei sisällisesti. Ja hän tunsi +sielunsa, hänestä itsestään irtauneena, yhä vielä liehuvan Peterin +ympärillä suurin suojelevin siivin. + +Hän ei sille mahtanut mitään. Se tapahtui ilman hänen tointansa ja +tahtoansa. Oliko se yhä vielä — rakkautta? + +Mara jäi ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan ja tuijotti koneellisesti +erääseen näyteikkunaan. + +Äkkiä lausui syvä ääni hänen vieressään: + +»Hyvää päivää, neiti von Doren.» + +Mara heräsi kuin syvästä unesta ja näki edessään Oskar Brenten +hyväntahtoiset siniset silmät. + +»Kuinka hauskaa!» sanoi hän vaistomaisesti. »Minä olin juuri vaipumassa +maailmankaikkeuteen, niin lähettää taivas luokseni ystävän. Kuinka te +voitte?» + +»Sehän on mainiota, että tapaan teidät!» vastasi Oskar hiukan +liikutettuna. »Missä syötte päivällistä?» + +»En vielä missään.» + +»Onko iltanne vapaa? Sitten tulkaa minun kanssani 'Traubeen', pyydän, +ja olkaa taas minun vieraani kuten Dremmelshofissa. Minulla on niin +paljon sydämelläni — Oda — ja niin edespäin.» + +Mara mietti. + +»Kyllä, minä olen vapaa, minä tulen mukaanne.» + +He kulkivat yhdessä alas Leipziger-katua ja menivät sitten kirkkaasti +valaistuun 'Traubeen'. Oskar astui ylpeänä edellä ja löysi pian +viihtyisän kolkan. Mara istuutui ja katseli yhä vielä ympärilleen kuin +unissaan. + +Äkkiä johtui ravintolan loisteliaisuus hänen mieleensä ja hän sanoi +hymyillen Oskarille: + +»Emmekö ennemmin mene johonkin vaatimattomaan ravintolaan, herra +Brente? Vai ettekö ujostele minun müncheniläistä reuhkanaani?» + +»Joutavia! Te vaikutatte aina hyvinpuetulta. Älkää toki luulko, että +nuo olkipadat ja kukkapyörät päähineiksi hemaisevat meitä hituistakaan, +neiti von Doren. Me ajattelemme vain kauhulla hattulaskuja ja mietimme +kaikkinaista muuta. Ja nähkääs, jos meidänkin naisemme nyt alkavat +käyttää tuollaisia hattuja ja tukkalaitteita, niin eihän heitä lopulta +lainkaan voi erottaa 'demistä'. Teitä ei kukaan ihminen pidä muuna, +kuin mikä olette: _noli me tangere_ — älä kajoa — ja sehän on lopulta +kuitenkin parasta.» + +»Naisten pitäisi ylimalkaan pukeutua niin», sanoi Mara, »että miesten +ei milloinkaan tarvitsisi käyttää tuota arkista sanaa 'hattulasku'. +Minusta tuntuu täällä yhä kuitenkin kuin olisin lumottu. Puhukaamme +kotiseudusta, Pohjanmerestä, muuten tulen syvämieliseksi.» + +— Hän on arvoitus aina vain! ajatteli Oskar, jota Maran tapaaminen +hänen kihlauksensa purkautumisen jälkeen Peterin kanssa omituisesti +liikutti. Onko hän nyt onneton? Voiko hän ylimalkaan tuntea +lämpöisesti? Knud sanoi aina, että hän oli kuin Pohjanmeri, kylmä +ja suuri ja aina kaunis. Niin, tosiaan, kaunis hän oli, juuri +täällä, missä häntä saattoi verrata muuhun naismaailmaan, vallitsi +hän kuin kuningatar huolimatta koruttomasta viheriästä puvustaan ja +plyyshilakistaan, jota koristi vain yksi ainoa pitkä höyhen. Kuinka +sulavasti sopikaan tuo päähine hänen paksuun mustaan tukkaansa ja +kuinka suurina ja levollisina katselivat hänen uhkeat silmänsä +ympärilleen. Totisesti, siinähän täytyi ottaa hattu päästä jokaisen, +joka hänet näki. + +Oskar tilasi erinomaisen hyvän, pienen päivällisen kahdelle ja iloitsi +kuin lapsi, kun Mara kiitteli ruokia ja sanoi: + +»Näin hyvää en ole syönyt viikkokausiin.» + +»Mutta sehän on mielettömyyttä!» moitti Oskar, »Teidän pitää aina syödä +hyvää.» + +»Ah, en minä suinkaan ole herkkujenkaan halveksija, mutta pohjimmalta +maistuu minulle kunnollinen perunakeitto yhtä hyvältä kuin kaviaari, +ja tuore leipä kuin hummeri, ja ajan pitkään saisivat alituiset herkut +minut epätoivoon.» + +»Mistä oikeastaan johtuu, että te olette täällä, neiti von Doren?» + +»Minä tulin asioille pariksi päivää.» + +»Jaa, entäs Oda...» + +»Niin, tehän aioitte puhua hänestä.» + +»Niin, mitä ihmettä te siitä sanotte?» + +Mutta hän ei odottanut Maran vastausta, vaan jatkoi jokseenkin +kiivasta Odan moittimista. Joka muuten on niin viisas, järkevä tyttö +ja nyt äkkiä rupeaa turhankainoksi ja kursailevaksi. Jos kaikki tytöt +menettelisivät samalla tavalla, niin joutuisivat miehet kerrassaan +hunningolle. Hän ei käsittänyt kuinka Oda saattoi ottaa vastuulleen +Fritzin ajamisen kevytmielisyyden helmaan, kun tämä juuri pyrki +vakiintumaan. + +Mara antoi levollisesti hänen puhua loppuun. + +»Asia on aivan päinvastainen», sanoi hän sitten. »Jos tytöt antautuvat +niin helposti kuin tavallisesti on laita, niin ei ole kummakaan, +että miehet eivät pidä heitä suuressa arvossa ja ajattelevat, että +hiukan tahrainen kilpi on aina sentään riittävän hyvä kunnollisellekin +tytölle.» + +Oskarin naama sävähti sinipunaiseksi. + +»Jopas jotakin!» sanoi hän sitten ja kaatoi lasiinsa viiniä hiukan +epävarmalla kädellä. + +Mara katsoi häneen tyynesti ja ystävällisesti. + +Oskar oli kuin säikähdyksestä mykistynyt. + +»Haluatteko vielä hiukan viiniä?» + +»Kyllä haluaisin juoda teidän kanssanne uljaan kunnon pikku Odan +maljan.» + +»Neiti von Doren, tehän olette suorastaan uskomaton! No niin, jos +kaikki olisivat sellaisia kuin te ja Oda...» + +»Mitä sitten?» kysyi Mara. + +»Niin, mene tiedä, silloin kai miehet pitäisivät parempaa huolta +valkoisista liiveistään. Mutta mitenkä te voitte tämän maailman +parantaa? Se ei käy, elämä ja tavat ovat kerta kaikkiaan muodostuneet +sellaisiksi Katsokaa nyt tätä täynnä olevaa ravintolaa. Luuletteko +te, että täällä istuu ainoatakaan ihmistä, jonka liivit ovat todella +valkoiset?» + +Maran silmät loivat katseen yleisöön ja alkoivat vähitellen kyyneltyä. + +Oskar oli tarkannut häntä uteliaana, nyt joutui hän aivan ymmälle. + +»Herran tähden, neiti von Doren, juokaa äkkiä hiukan viiniä... puhutaan +muista asioista.» + +»Se on ohi jo, herra Brente, olkaa rauhassa. Mutta katsokaahan tuota +nuorta luutnanttia tuolla. Hän näyttää niin tyyten turmeltumattomalta +ja raikkaalta. Ja sitten katsokaa hänen kumppaneitaan, jotka yhä +täyttävät hänen lasinsa ja jälkeenpäin viettelevät hänet ties mihin. +Ja ajatelkaa sitten, että tuo poika rakastaisi jotakin tyttöä, josta +hän tietäisi, että hänen — valkoihoiset liivinsä — ovat tälle pyhät, +ja että hän tulisi ajatelleeksi, että kukaan ihminen ei tahraa yksin +itseänsä, vaan häpäisee sillä aina myöskin toisia ihmisiä, niin ehkäpä +hän kuitenkin nyt nousisi ylös ja menisi kotia.» + +Ja äkkiä, ikäänkuin vain itselleen, lisäsi hän: »Peter ajatteli samalla +tavalla.» + +Oskar oli nolostuneena. + +Ja Mara tiesi äkkiä, minkä vuoksi hän oli tullut Berliniin. + +»Tehän tiedätte», sanoi hän, »että Peter ja minä olemme purkaneet +seitsenvuotisen kihlauksemme, koska se ei enää meistä kummastakaan +ollut... paikallaan. Ystävinä voimme molemmin puolin olla toisillemme +enemmän. Minä toivon nyt niin paljon hänestä ja hänen musiikistaan.» + +Oskar katsoi häneen yhä ällistyneempänä. + +Mara otti tyynesti vielä hiukan vihanneksia ja kysyi sitten: + +»Näittekö te Peterin Hampurissa?» + +»Näin kyllä.» + +»Luuletteko hänen kirjoittavan vai säveltävän? Hän kirjoitti minulle +eräästä viehättävästä laulajattaresta, ja minä toivon _niin_, että tämä +ohjaa hänet jälleen oikealle uralle.» + +»Peter säesti häntä äskettäin koko _konsertin_ läpeensä», vastasi Oskar +koneellisesti. + +»Niinkö? Ah, sitten hän on tietenkin jälleen — harjoitellut?» + +»Minun luonani Dremmelshofissa paukutteli hän niin että seinät +huojuivat, neiti Mara. Hänen silmänsähän alkoivat suorastaan kimmeltää +kuin meri... niin, hän rummutti ja paukutti niin että koko väkeni oli +kerrassaan hullaantua. Vanhimmat akat alkoivat rallattaa ja vikistä ja +juroimmat miehet viheltää ja laulaa. Minä en tiennytkään, että Peter +oli niin tavaton soittamaan, ja minun täytyi suorastaan kehoittaa häntä +ajattelemaan novelliansa, mutta hän tuli järkiinsä vasta kun Hampurin +herrat tulivat sitä aikakauskirjaa esittäen... Mutta, paras neiti Mara, +tehän olette aivan kalpea kasvoltanne. Mennään pois, tulkaa, tämä +paikka ei todellakaan ole teille sovelias.» + +Hän auttoi vaipan Maran ylle ja kutsui ulkona ajurin. + +»Mihin?» kysyi hän. + +»Bülow-kadulle», vastasi Mara. + +»Minä olisin tahtonut pyytää teitä tulemaan kanssani teatteriin, mutta +te ette kai halua?» + +»Paljon kiitoksia, ei tänään enää, hra Brente. Tuota, säestikö hän omia +sävellyksiään?» + +»Luulen tosiaan, että hän oli ne säveltänytkin, siinähän en musiikista +mitään ymmärrä, mutta kyllä hän istuu yötä päivää kirjoituspöytänsä +ääressä, ja vaikka hän sanoi minulle kirjoittavansa uutta novellia, +niin luulen kuitenkin, että se onkin sinfonia...» + +Tiedättekö, että Knud Hansen rupesi röyhkeäksi ja meidän täytyi +ajaa hänet ulos? Vahinkohan miehelle sattui sen käsikirjoituksen +palossa, mutta hän kirjoittaa kai pian uuden... Hän lähtee kai pian +taas Amerikkaan... No, toivottavasti eivät hän ja Peter tapaa siellä +toisiansa. Tottahan te tiedätte, että Peter aikoo sinne myöskin?» + +»Amerikkaanko?» + +»Niin, neiti Thomsen suunnittelee konserttikiertuetta kautta Amerikan +ja tahtoo Peteriä mukaansa säestäjäksi. Peter saa luullakseni mainion +prosentin, jos matka onnistuu. Thomsenit ovat upporikkaita.» + +»Minä luulen, että ajamme jo ohi minun talonnumeroni. Herra Brente, +pyydän, sanokaa se ajurille... Jaha. Tässä se onkin... Herra Brente, +oikein paljon kiitoksia ja luvatkaa minulle olla hyvä Odaa kohtaan!» + +»Teidän vuoksenne tekee paljon», mutisi Oskar auttaessaan hänet ulos +vaunuista ja saattaessaan ovelle. + +»Hvvästi, neiti von Doren. Jos te joskus tarvitsette ystävää, niin... +niin... sitä minä vain tahdoin teille sanoa...» + +»Niin ajattelen teitä! Hyvästi, herra Brente, hyvästi! Maran mentyä +seisoi Oskar vielä kotvan alallaan. Sitten pudisti hän päätään ja lähti +hitaasti pois. — Mikä se lie, joka antaa hänelle sellaisen vallan! +Hänhän on kuitenkin oikeastaan hullu! Itkee juopuneen nuoren luutnantin +vuoksi, pitää Odaa uljaana, kun tämä antaa kunnon Fritzille lähtöpassin +ja iloitsee niin, että käy aivan kalpeaksi, kun hänen entinen +sulhasensa rakastuu rikkaaseen nuoreen naiseen ja taas mukamaste rupeaa +musikaaliseksi, kun tämä näet on laulajatar. Ja kuitenkin kaikitenkin! +Siinä on jotakin totta, onpa enemmän vielä — hän on kuin itse totuuden +huntusilmä kuva. Joka sitä ei tunne, nauraa, ja joka uskaltaa katsoa +häntä kasvoihin, sen täytyisi oikeastaan kuolla! Peijakas, tässähän +tulee vanhoilla päivillään tunteilevaksi... + +»Ajuri, hei! Wintergarteniin. Ei, odottakaas, nythän onkin jo ihan +liian myöhäistä, jo puoli kymmenen.» + +»Kello kymmeneltähän sitä parasta tulee», sanoi ajuri virnistäen. + +»No, mitä sitten?» + +»No, sitä alastonta kauneutta ja tanssisääriä.» + +»Jaa, onko se nyt sitten niin erinomaista?» + +»En tiedä, mutta totta mar se on, kun hienot herrasväet ja luutnantit +sitä aina tahtoo katsella, ja kun maalta tulee herroja, niin ottavat +vielä kreivittärensäkin mukaan, niin totta kai se kaunista mahtaa olla.» + +»Ah, joutavia, viekää minut vain kotiin.» + +»Hyvä niinkin, herra näkyykin olevan sitä vakavampaa lajia... So, +humma, olethan kauroja saanut!» + + * * * * * + +Mara tapasi ystävättärensä jo vuoteessa. + +Mutta hän oli vielä valveilla ja Maran täytyi istua hänen vuoteensa +ääreen. + +»Se oli kauheaa», sanoi Oda aivan sammuneella äänellä. + +»Kuinka niin?» kysyi Mara pelästyneenä. + +»Kesti niin kauan, kunnes todella ymmärsimme toisemme täysin.» + +»Mutta nyt kuitenkin ymmärrätte?» + +»Niin, minä toivon, minä toivon... nyt en voi siitä enää tänä iltana +puhua. Mutta kuule, tulethan huomenna minun kanssani jonnekin?» + +»Minne vain tahdot, Oda.» + +»Minulla on — hänen osoitteensa. Ajattele, vielä pari päivää sitten +oli Fritz saanut kirjeen häneltä. Hän on suuressa puutteessa. Ja +Fritz lähetti sanaakaan vastaamatta viisikymmentä markkaa. Ovatko ne +oikeastaan ihmisiä, jotka näin menettelevät...? Minun täytyy mennä +Lieschen Meieriä tapaamaan, minun täytyy!» + +»Tietysti sinun täytyy, mutta nyt nuku, pikku toveri! On sentään hyvä, +että olemme yksissä.» + +»On, Mara.» Oda kietoi käsivartensa Maran kaulaan ja veti hänet +luokseen. »Sano minulle vain yksi asia. Luuletko todella, että Fritz +saattaa ymmärtää tämän kaiken? Voiko mies sitä ylimalkaan ymmärtää. Vai +ovatko he kaikki jo niin turtuneet, että sen käsittäminen on heille +mahdotonta?» + +»Kaikki ihmiset, jotka kulkevat ylöspäin, ymmärtävät toisensa aina, +Odachen, sen olen tänään selvästi tuntenut. Suoralla tiellä Jumalaa +kohti vallitsee aina selkeys, samantekevää, onko kulkija mies vai +nainen. Vain poikkeaminen hyvästä, vaikkapa se tapahtuisi vain +pienimmissä ajatuksissakin, synnyttää väärinkäsityksiä. Sinä et voi +tehdä Fritzille mitään suurempaa kuin että nyt kuljet suoraan eteenpäin +— et poikkeile. Sen yksin hän ymmärtää. Oda, minä nain Oskarin — en +sanonut hänelle sinun olevan täällä — hän on antanut minulle suurimman +lahjan, mitä hän voi antaa.» + +Oda kavahti istumaan. + +»Hän ilmoitti minulle, että Peterkin jälleen kulkee suoraa tietänsä +tähteänsä kohti. Musiikki on saanut hänet takaisin! Minä uskon sen +aivan varmaan! Ja nyt hyvää yötä, nuku hyvin!» + +»Hyvää yötä, Mara. Sano minulle kuitenkin vielä — kuinka sinusta +oikeastaan on tullut sellainen kuin olet?» + +»Ah», vastasi Mara hitaasti, »minä olen aina ollut ylen yksinäinen... +siinä kaikki.» + +Seuraa vana aamuna ajoivat Mara ja Oda Berlinin itäosaan ja tapasivat +siellä erään hiukan kaamealta tuntuvan kadun varrella viidennessä +kerroksessa erään Rosner-nimisen perheen luona vihdoin Lieschen +Meierin. Laiha, kalpea, pieni ompelijatar istui ikkunan ääressä +silkkipuseroa ommellen. + +Oudostuva ja kylmä katse kohtasi sisääntulevia säätynaisia. + +Oda astui ystävällisesti hänen luokseen. + +»Minä olen ystävien kautta kuullut, että te olette puutteessa ja +tahtoisin kysyä teiltä, voinko teitä auttaa.» + +Lieschen seisoi sanattomana. + +Tällä hetkellä astui emäntä sisään pyylevänä ja tanakkana. + +»Puutteessako? Totta kai hän on puutteessa, neiti hyvä, kun sulhanen +jättää pulaan. Mutta niinhän herrat aina tekevät. Ja minä olen jo +sanonut Lieschenille, että sinun on nyt aika, Lieschen, olen minä +sanonut, ottaa toinen sulhanen, joka ylläpitää sinua säällisemmin kuin +herra luutnantti.» + +Lieschen seisoi suorana kuin kynttilä ja aivan kalpeana. Onneksi +kutsuttiin emäntää juuri ulos, ja Mara meni samalla kertaa ja jätti +Lieschenin ja Odan kahdenkesken, sulkien perässään oven. Ulkona +takertui emäntä pitkään keskusteluun, ja niin sai Oda aikaa keskustella +Lieschenin kanssa niinkuin oli halunnut. + +Kun Mara palasi huoneeseen, istuivat Oda ja Lieschen rinnakkain käsi +kädessä ja Oda huudahti innokkaasti: »Minä neuvon häntä juuri tekemään +jotakin terveytensä hyväksi. Hän on ollut kauan sairaana ja kun hänellä +täällä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta, niin mehän voisimme +niin hyvin ottaa hänet mukaan, Mara, tiedätkö, tri Blehnin hoitolaan +lähellä Müncheniä. Siellä paranee varmaan hänen keuhkonsa pian. Minä +olen sanonut hänelle, että kernaasti tahdon maksaa sen ja sittemmin +kyllä löydämme hänelle hyvän paikan, eikö totta?» + +Oda puhui sangen vilkkaasti ja silmät kiiluen. + +»No niin, te ajattelette asiaa, Lieschen, ja tuokaa sitten huomenna +vastaus minulle Bülow-kadulle.» + +Lieschen kylpi kyynelissä ja lupasi kaikki, ja ystävättäret palasivat +yksissä asuntoonsa. + +Molemmat olivat järkytettyjä. + +Sitten sanoi Oda rauhallisesti: + +»Kaksi vuotta oli hän hänen rakastajattarensa. Sitten oli Fritz +kyllästynyt! Lieschen on nyt aikeissa solmia uuden suhteen niin sairas +kuin onkin. Ellemme me saa häntä pois, on hän mennyttä, sen sanoo hän +itse, sillä sitten vierii ratas alaspäin. Mara, oi Mara!» + +»Sinä pelastat hänet», kuiskasi Mara. + +»Kyllä, mutta Fritz... Kuinka on mahdollista, Mara, että mies, +kunnianmies niinkuin Fritz, joka vielä ainakin nimellisesti on +kristittykin, käsittää koko asian enemmän onnettomuudeksi ja muka +itsestäänselväksi elämykseksi kuin syyllisyydeksi. Hän on kyllä +kauhean pahoillaan, mutta oikeastaan pyyteli hän koko ajan anteeksi +vain minulta sen sijaan että hänen olisi tullut anoa anteeksi — +Liescheniltä. Minä puhuin eilen illalla ääneni käheäksi ja sanoin +hänelle, kuinka raukkamaista minusta on vietellä juuri toisesta +säädystä oleva tyttö, joka on turvaton, jolla ei ole veljeä heti +kaksintaisteluun haastamassa ja joka kuitenkin yhtä hyvin on ihminen, +jolla on kunniansa, kuin hänen jalosukuisilla sisarillaan ja +serkuillaan! Ajatteles, että joku lähentelisi hänen sisartaan! Mutta +tämäpä on vain tuo 'Lieschen', häntä ei oteta lukuun, koska hän ei voi +— puolustautua! Onko mitään halpamaisempaa? Oi Mara, minä olin eilen +niin kiihdyksissä, minä sanoin hänelle kaiken tämän vasten kasvoja, +vaikka oma sydämeni siitä oli pakahtua, minä oikein tunsin sen menevän +pieniksi kappaleiksi puhuessani! Ja katso, kaikki, mitä he sanovat, on +mielettömyyttä! Niin kauan kuin Lieschen Meier elää, on hän Fritzin +vaimo, olipa siitä olemassa paperit tai ei, ja minä... enkä minä tahdo +tehdä aviorikosta, Mara, en saattaisi, vaikka tahtoisinkin... Sen +hänelle sanoin.» + +»Kuinka te sitten erositte?» kysyi Mara kietoen käsivartensa hänen +ympärilleen. + +»Hän tulee takaisin vielä tänä iltana. Silloin kerron hänelle +Lieschenistä. Kuinka hyvä, että olen rikas, hän näyttää niin +nälkiintyneeltä, raukka.» + +Illalla tuli Fritz Doren. + +Mara näki ikkunasta hänet muhkeana turkkikaulusunivormussaan ajavan +hotellin edustalle ja meni sitten lukusaliin häntä tervehtimään. + +Fritz näytti olevan tavattoman järkytetty, mutta hänen katseessaan +oli jotakin poikamaisen hyvää, kun hän tarttui Maran käteen ja sanoi +sopertaen: + +»Luuletko sinä, että se vielä oikenee?» + +»Kaikki riippuu siitä, Fritz, rakastatko sinä todella Odaa.» + +Fritz katsahti häneen, loi sitten katseensa maahan ja kamppaili +ilmeistä kamppailua. Mutta ei hellittänyt Maran kättä. + +»Enemmän vielä kuin ennen», sanoi hän sitten hiljaa. + +Maran nousi jotakin kuumaa kurkkuun ja silmiin. »Mutta se tulee olemaan +vaikeaa», sanoi hän. + +Oda tuli sisään, ja Mara jätti rakastavaiset yksin. + +Muutamia päiviä myöhemmin matkustivat Mara ja Oda Lieschen Meierin +kanssa takaisin Müncheniin. + +Kun he istuivat vaunussa, sanoi Oda ihan levollisesti: + +»Niinpä, niin. Nyt on siis kaikki lopussa. Rata on selvä ja onni on +kuollut. Onko siinä mitään järkeä, Mara?» + + + + +11. + + +»Rata on selvä ja onni on kuollut.» + +Ne olivat hirvittäviä sanoja Odan suussa. + +Ne kaikuivat yhä Maran korvissa, kun hän monta viikkoa myöhemmin +kevätauringon loistossa oli oppilaineen Isarjoen laaksossa tekemässä +luonnoksia. + +Hän ei ollut tiennyt, että kuollut onni on taakka. + +Hän ei ollut sitä myöskään uskonut. + +— Onhan minulla se kuitenkin ollut, — mietti hän miettimästä päästyään +— toisilla ei ole mitään, he eivät ole koskaan onnea tunteneet. + +Sitten alkoi hän mietiskellä: mitä on sitten onni? + +Hän tiesi sangen hyvin, että tähän oli monta vastausta. + +Oikeastaan oli ihmisillä siihen kuitenkin vain yksi vastaus: rakkaus on +onnea. + +Nuorena ollessaan oli hänkin niin ajatellut. Vielä enemmän: oli sen +kokenut. + +Kun hän ja Peter ensin rakastivat toisiaan, oli se ollut onnea. + +Mutta kun hän nyt sitä ajatteli tiesi hän myöskin, että oli olemassa +ikuinen kaipuu, jota ei mikään mainen rakkaus voinut tyydyttää. Hän oli +kauan kummastellut, mitä tämä kaipuu oikeastaan oli, kunnes hän sen +ymmärsi. + +Vain rakastaminen ei ole vielä elämistä. + +Eläminen on vielä enemmän kuin rakastaminen. + +Elämällä on tarkoitus, rakkaudella ei. + +Eläminen on luomista. Elämä on työtä. Elää, se on: kulkea joka päivä +määrätaival päämaja, lopullista kotiintuloa kohti todellisen elämän +löytämiseksi siellä. + +Ja tämä kuljettu määrätaival, se painoi hänen mieltänsä. Oliko hän +kaikkina näinä vuosina edes hievahtanut paikaltaan? + +Eikö hän aina ollut odottanut ja odottanut ja ajatellut: eihän minun +auta yksin mennä eteenpäin. Pian tulee Peter ja tarttuu minun käteeni, +ja silloin on kaikki toisin, ja minun täytyy kuitenkin kulkea hänen +tiensä hänen kanssaan. + +Se pian — oli jäänyt tulematta. + +Nyt vihdoin oli rata selvä ja nyt saattoi hän kulkea omaa tietään. + +Kamalinta oli, ettei hänellä ollut mitään tietä. + +Vanhaksi maalauksenopettajattareksi tulo, siinäkö kaikki? + +Elääkö vain itseänsä, yksinomaan itseänsä varten? + +Hän ei hemaissut itseään millään kuvitelmilla. + +Taiteeseensa ei hän enää uskonut. + +Ja että toiset sanoivat hänelle, kuinka paljon hän muka merkitsi +toisille ihmisille, oppilailleen, se ei häntä auttanut, sillä hän tiesi +asian paremmin. + +Hän tiesi jo ammoin, että todellisuudessa ei kukaan ihminen todella +merkitse toiselle mitään. + +Niin, iloa ehkä, onnea — ajaksi — mutta ei sitä, mitä ihmiset aina +ajattelevat... + +Todellista apua, todellista tukea, todellista elämää. + +Jokainen on pohjaltaan ja sielunsa syvimmällä ypöyksin. Ja yksin täytyy +hänen kulkea läpi elämän ja kuoleman. + +Mara tunsi itsensä ylen orvoksi. Ja uusi, raskas elämys oli hänen +edessään: Odakin tulisi hänet jättämään, sen tunsi hän jo nyt. Oda +vetäytyi hänestä pois. + +Se oli alkanut siitä pitäen kuin Maran oppilaiden joukkoon oli tullut +eräs nuori, hilpeä upseerin-rouva. Sen kanssa oli Oda tullut ystäväksi. + +Hän saattoi Odaa niillä salaperäisillä käynneillä, joita Oda +tavallisesti teki sunnuntaisin. + +Silloin menivät he yhdessä Laufingiin ja kävivät katsomassa sairasta +Liescheniä suuressa keuhkoparantolassa. + +Oda oli aina kertonut Maralle laajasti näistä käynneistä, mutta sitten +ei hän kotvaan aikaan puhunut niistä mitään, kunnes eräänä päivänä +alkoi taas, mutta jo äänen sävystä huomasi Mara jotakin uutta olevan +tapahtumassa. + +Oda sanoi: »Minä luulen, että Lieschen alkaa parantua...» ja loi Maraan +samalla katseen, jossa — niin, mitä oli tässä katseessa? + +— Vihollisuutta, ajatteli Mara salamannopeasti. + +Ennenkuin hän vielä vastasi, jatkoi Oda hätäisesti ja hermostuneesti: + +»Rouva von Lindberg pitää minua yksinkertaisesti hulluna, niin hulluna, +ettei hän osaa sitä sanoin sanoa.» + +»Vai niin», sanoi Mara. + +»Niin», vastasi Oda. + +Ja kaappasi maalikomppeensa kokoon ja lähti Maran luota. + +Se oli ensimmäinen. + +Seuraavana iltana oli Oda tullut jälleen, mukanaan kukkasia ja +appelsiineja Maralle, mutta Licschenistä ei oltu puhuttu sanaakaan. + +Sitten parin päivän jälkeen alkoi hän taas: + +»Rouva von Lindberg sanoo, että jos jollakin hyvänteolla samalla... +samalla tekee suuren vääryyden, niin ei se ole enää mitään hyvää.» + +»Mitä hän sillä tarkoittaa...?» + +»Hän tarkoittaa, että Fritz...» + +»Mutta Oda...» + +»Niin, tiedätkö, hän on naimisissa ja tietää kai enemmän siitä, kuin +me, Mara. Hän sanoo, että Fritz joutuu auttamattomasti hunningolle... +Niin hän sanoo.» + +»Minusta näyttää, että se on yksinomaan Fritzin asia eikä sinun tai +rouva von Lindbergin.» + +»Niin, sinun on helppo puhua... mutta minä olen vastuussa Fritzistä... +minä voin pidättää häntä pahasta!» + +»Sitä sinä et voi. Sinä voit vain itse pysyä suoralla tiellä. Se on +kaikki, mitä toinen voi tehdä toisen hyväksi... tieltä poikkeamatta +suoraan eteenpäin.» + +Silloin puhkesi Oda puhumaan. + +»Minä suorastaan vihaan tätä suoraa tietä, josta sinä aina puhut. +Kuivalla, kovalla velvollisuudella me emme auta ketään ihmistä, mutta +rakkaudella me voimme auttaa. Rouva von Lindberg sanoo myöskin, +että ellei hän olisi antanut miehelleen kaikkea anteeksi, mihin he +joutuisivatkaan! Ja minne joutuisivat kaikki avioliitot ylimalkaan?» + +»Sinne, missä ne ovat», sanoi Mara ankarasti, »että mies ei kunnioita +vaimoansa, kun tämä antaa anteeksi kaikki.» + +»Mara, sinä olet liian kova! Se on sentään liian tylyä... siinä en minä +enää voi olla mukana.» + +Syntyi äänettömyys. + +»No, mitä siis aiot tehdä?» kysyi Mara. + +Oda purskahti itkuun. + +»En mitään», sanoi hän, »en mitään. Minä olen vain omasta mielestäni +niin tuhma, niin tuiki tuhma, kun vain tuommoisen pienen lemmenseikan +vuoksi, jommoisia jokaisella on, jokaisella... omin käsini revin +rikki koko onneni. Minä luulen, että sinä olet mielipiteinesi ihan +ainokainen, Mara.» + +Mara katsoi ystävätärtään sanattomana. + +»Mutta Oda, sinähän tulit minun luokseni ja sanoit... että sinun oli +mahdoton mennä Fritzin kanssa naimisiin ja...» + +»Niinhän minä kyllä sanoin ensin, mutta minä tahdoin tietenkin vain +kehoittelua, mutta sen sijaan vahvistit sinä vain minua näissä +korkealentoisissa aatteissa ja olet tehnyt meidät niin äärettömän +onnettomiksi.» Sen sanottuaan meni hän tiehensä. + +Mara istui vielä kauan liikkumattomana paikallaan ikkunan ääressä, kun +Oda oli mennyt. + +Oliko vain pelkkää unta, että ulkona oli niin kaunis kevätilma? +Täällähän oli niin kylmä ja pimeä. Eikö huoneeseen äkkiä ollut +ilmestynyt vihollinen, salaperäinen olio, joka melkein näkyvästi ojensi +kättään riistääkseen häneltä viimeisenkin? + +Maraa puistatti, hän nousi ylös ja meni pienelle parvekkeelleen +nähdäkseen vielä hiukan taivasta ja pilviä ennen yön tuloa, mutta oli +kuin hän olisi katsonut vain avaraan, suureen tyhjyyteen. + +»Ei mitään, ei mitään», kuiskasi hän, »ystäväni jättävät minut kaikki. +Ah minkä, minkä vuoksi?» + +Odan mieliala muuttui yhä enemmän. Lopulta he eivät, Mara ja hän, +saattaneet enää mainitakaan keskusteluissaan Liescheniä, ja niin solisi +ja haihtui pois vähitellen ystävyys, sillä kun he olivat kahden, oli +heidän välillään joku kolmas, joka ennakolta kuoletti yhteisymmärryksen +ja saattoi kaikki sovittelut epäonnistumaan. + +Mara ei voinut pidättää Odaa. + +Hän yritti kerran puhua asiasta rouva von Lindbergin kanssa, mutta +tämä, joka muuten oli sangen viehättävä ja viisas, nauroi hänelle +vasten naamaa. + +Hän ei muka ollut ikinä vielä kuullut hassumpaa kuin että morsian +noutaa sulhasensa lemmityn hoitaakseen ja vaivoin pysyttääkseen +hengissä tätä, joka sitäpaitsi oli niin pahasti keuhkotautinen, +että kuolema olisi hänelle kaikkein parasta, ja jokahan ei ammon +aikoihin enää piitannut mitään luutnantista... Hän halusi vain rahaa, +ettei kuolisi nälkään, ja sitähän, Herra nähköön, saattoi hänelle +antaa. Mutta luutnanttia ei toki sopinut vaatia pysymään hänelle +uskollisena, taivas varjelkoon! Neidit eivät olleet naimisissa eivätkä +siis tienneet, minkälaisia miehet todellisuudessa ovat... Semmoiset +ihanteethan ovat kyllä kauniita, mutta niin hulluja ja tuhmia ja niin +vääriä... + +Näin laverteli hän Maralle, joka seisoi ihmetellen eikä sanonut mitään, +kun ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. + +Ehkäpä elämä todellakin oli semmoinen kuin rouva von Lindberg sanoi. +Ehkäpä hän olikin hullu tai sitten tuhma, käyttökelvoton ihminen, joka +oli vain toisten ja oman itsensä tiellä. + +Näin kului pari viikkoa. + +Oda oli jälleen herttainen ja hyvä, mutta vieraantunut. He eivät enää +ymmärtäneet toisiansa. + +Tuli kesä ja oppilaat lähtivät kuumuutta pakoon maille maalailemaan +suurin suunnitelmin, suurin onnen ja menestyksen toivein ja unelmin. + +Rouva von Lindberg oli suostunut saattamaan Odaa Dremmelshofiin Oskarin +luo sillä välin kun hänen miehensä oli eräällä virkamatkalla, ja Mara +jäi yksin Müncheniin. + +Oda oli hyvinkin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan mukaan, mutta Mara +oli jyrkästi kieltäytynyt. + +Hän ei tahtonut matkustaa. + +Hänellä oli syynsä, mutta hän ei niitä ilmaissut. + +Ne olivat hänen raha-asiansa. + +Ne olivat sangen huonot. + +Hänen täytyi tästedes elää vielä entistäkin paljoa säästeliäämmin, jos +tahtoi karttaa todellista pulaa. Hänen oli viime vuosina aina täytynyt +kajota pääomaansa. Se oli pian lopussa, ja entä sitten? + +Hänen täytyi koettaa pian jälleen saada joku taulu myydyksi. Ilman +ylimääräistä tuloa ei hän lainkaan lähiaikoina tulisi kunnolla toimeen. +Mutta kuinkapa maalata kaunista kuvaa, kun on henkisesti ja melkein +ruumiillisestikin kuollut? Ja miten saada se myydyksi? + +Mara puri hampaitaan yhteen ja kävi äänettömästi ja ankarasti työhön +käsiksi. Oli helteisen kuuma kesä, hänen atelieessaan oli ikkuna auki +yöt päivät, kun hän muutoin luuli tukehtuvansa. Hän penkoi esiin +vanhoja aiheita ja harjoitelmia, teki lukemattomia luonnoksia, tuhlasi +paljon väriä ja paljon, paljon voimaa, mutta ei päässyt sen pitemmälle. + +Mutta hän ei hellittänyt. + +Hän ei lopulta enää ajatellut muuta kuin kuvaa, joka hänen täytyi +maalata ja myödä voidakseen siitä sitten elää edelleen. + +Hän ei tavannut ketään ihmistä. + +Mallia ei hänen kannattanut ottaa. + +Eikä häntä haluttanut enää käydä ulkona. + +Hän nouti iltahämärissä välttämättömimmät ruoka-ainekset ja keitti ne +itse. + +Isä Häberlenkään luona hän ei enää käynyt, sillä tällä oli nyt iltaisin +oppilas, pikku tyttö, josta hän aikoi tehdä suuren taiteilijan. Hän oli +kokonaan siihen antautunut. + +Mara oli liikanainen. + +Hän oli aivan yksin. + +Usein istui hän iltaisin parvekkeellaan kuunnellen sinne kohoavaa +suurkaupungin ainaisen melun kohua ja humua. + +Oliko se vain kaaoksen kohinaa, vai oliko se todellista elämää, josta +hän ei mitään tiennyt? Jonka hän oli laiminlyönyt? + +Oliko hän jäänyt ihan yksin ja eli saarella, mistä kukaan ei häntä +löytänyt, se kun oli näkö- ja kuulopiirin ulkopuolena? + +Vai oliko maailma jo kuollut ja eikö enää lainkaan ollut ihmisiä? + +Ja tuo kohina kuuluikin mereltä, Pohjanmereltä? + +Häntä karmi Pohjanmerta ajatellessa. + +Se nieli kaikki, mitä oli. + +Ihmiset ja rakkauden. Ihmiset ja rakkauden — kaikki. + +Myöskin taiteen ja voiman ja nuoruuden. + +Onhan naurettavaa, että hän istui täällä, tällä yksinäisellä +kallionlaella ja koetti maalata kuvaa. + +Hän oli jo aikaa unohtanut maalaustaidon. + +Niin, niin, nyt tiesi hän senkin. + +Hänhän oli aina antanut tunteja. + +Tuntien antaminen ja omaperäinen luominen on kaksi eri asiaa. + +Varsinkin, kun omaperäiseen luomiseen ei enää jää yhtään vapaata päivää +viikossa. + +Kun aina vain opettaa opettamistaan, on lopulta kuin revelty. Täytyy +arvostella, kiittää ja moittia aina pikkuseikkoja, keskittää huomiota +sikinsokin niin moniin sellaisiin, uhrata paras voimansa muille, +opettaa lopuksi niin kauan, että itse on ihan ontto ja omintakeiseen +aloitteeseen kykenemätön. Marasta tuntui, että hän oli opettanut +itsensä ontoksi. Näin ei saanut jatkua, kerran täytyi hänenkin hetkensä +lyödä! Nyt ei hän enää kyennyt kokonaan keskittymään omaan työhönsä, +hänen oli aina täytynyt pisara pisaralta tiputella sydänvertansa, +kunnes lähde lopulta oli ehtynyt. + +Jospa kerran saisi sen antaa yhtenä, suurena, vuolaana virtana ja +sitten kuolla! + +Ei vain tätä ainaista tihkuttamista! Sitä hän ei enää kestänyt. + +Kesä oli pitkä ja kuuma, yksi päivä samanlainen kuin toinen ja joka yö +edellisensä kaltainen. + +Näin vierivät viikot eikä Maran suuresta teoksesta ollut tullut mitään. +Hän oli kuitenkin maalannut pari ruusua, joita hän katsoi hyvin +onnistuneiksi. Löysi vielä vanhan kehyksen, jonka hän somisti uusilla +värivivahteilla ja ajatteli viedä tämän kuvan taidekauppiaalle. + +Mutta ei sentään hennonut. + +Ruusuissa oli jotakin niin omituista, ne pudottivat lehtiänsä niin +toivottomasti, juuri niinkuin hän itsekin, ja niin jäi kuva viemättä +kaupattavaksi. + +Kentieshän se oli viimeinen, mitä hän oli maalannut. + +Hänhän oli juuri niin väsynyt kuin tuo ruusu. Istui liikkumattomana +ja katseli kuolevaa kukkaa, joka oli hänen edessään lasissa. Keveä +liikahdus, kuulumaton ääni kuin pienen siiven lepatus — ja jälleen +makasi suuri, punainen terälehti pöydällä lasin vieressä. + +»Kuinka kaunista», sanoi hän vaistomaisesti. + +Hän hämmästyi oman äänensä kaikua. + +Niitä hän oikeastaan teki, mitä tavoitti? + +Tämän päivän illalla penkoi Mara kauan komppeitansa ja luonnoksiansa. +Hän ymmärsi, että hänen nyt täytyi tehdä joku ratkaiseva päätös. Täytyi +ryhtyä johonkin tai olisi hän lopussa. + +Hän alkoi järjestellä ja siivota. + +Ja jota enemmän hän sitä teki, sitä enemmän hän rauhoittui. + +Hän huomasi, että hänellä sentään vielä oli koko joukko luonnoksia, +jotka hän saattoi myydä, esim. kaikki ne, jotka ennen olivat olleet +Peter Rasmussenin huoneessa. Ne pelastaisivat hänet joksikin aikaa +nälkää näkemästä. Ja sitten, kun tämä pitkän pitkä kesä oli lopussa, +hakisi hän paikan, oikean opettajattaren paikan. Hän ei halunnut enää +olla riippuvainen sattumasta ja elää kuukaudesta toiseen jännityksessä, +saisiko oppilaita vai ei, olisiko hänellä leipää syödäkseen vai ei. Hän +ryhtyisi jälleen opettamaan, mutta nyt siten, että hänellä kerrankin +olisi lepoa elämässään. Kerrankin! + +Sitten hän olisi tosin maalauksen opettaja. + +Ehkäpä sellaisenakin vain keskinkertainen. + +Oli suuria kohtaloita ja oli pieniä. + +Hänen kohtalonsa oli silloin pieni ja tavallinen. + +Sellaisia kuin hän, niitähän oli satoja, tuhansia. Yksinäisiä, +ilottomia ihmisparkoja, jotka saavat kättensä työn juuri niin +maksetuksi, ettähän siitä elävät. Eläminen, sehän on vain vaeltamista, +vaeltamista kautta aavikonhiedan tai kukkalaaksojen sille raskaalle, +suurelle portille saakka, jonka läpi jokaisen on kerran käytävä. Ja +mitä tuli sitten? + +Vapautus, sanoi isä Häberle. + +Ja senhän täytyi olla totta. + +Sillä olihan elämä täällä maan päällä vain kuin oloa suuressa +vankilassa. + +Ulos ei kukaan päässyt. + +Kaikki vaelsivat siinä rauhattomina ympäri. + +Jotkut kulkivat käsi kädessä. + +Mutta useimmat kulkivat yksin, kukin vain omia kahleitansa kantamassa, +ja liikkuivat toistensa ohi kuin varjot, ja kahleet kalisivat milloin +kovemmin, milloin hiljemmin. Joskus olivat muutamat näkevinään suuren +valon välkähtävän ikkunain rautaristikon läpi ja luulivat suuren hetken +saapuneen, mutta hyvinkin pian palasi taas pimeys ja peitti heidät +kaikki. + +Mutta tässä vankilassa sitä kuitenkin oli asetuttava elämään. + +Vain vaeltaminen ja ajatteleminen ei ollut hyväksi. + +Täytyi joskus syödäkin. + +Muuten nääntyi nälkään. + +Niin monethan isoovat leipää, työtä, onnea, rakkautta... hän tosin ei +ollut enää pitkään aikaan isonnut. Oliko hän oikeastaan viime päivinä +syönyt kunnolleen? + +Hän ei saattanut tarkalleen muistaa, mutta penkominen ja järjestäminen +oli tehnyt hänet niin väsyneeksi, että hän ei missään tapauksessa +saattanut enää tänään mennä ulos. Hän halusi ennemmin nukkua, ah, +nukkua kauan, kauan. Hän lusahti nääntyneenä ikkunan ääressä olevalle +tuolilleen, mutta hänen kuivat suuret silmänsä jäivät auki, ajatus +liittyi ajatukseen, unta ei tullut, ketään ihmistä ei tullut eikä +kuulunut ääntä, ei risahdusta — mutta vihdoin tuli yö. Tuli kuumana ja +raskaana, mutta hämäränä ja hiljaisena ja herttaisena ja viipyi kauan, +niin kauan kuin saattoi, jotta päivänvalo ei näkisi ja häiritsisi +ikkunan ääreen kuukertunutta olentoa, jolla oli kalmankalpeat, +kuopillevajonneet posket ja tummat, elottomat silmät. + +Mutta ennenkuin täysi päivänvalo tuli, nousi keveitä askelia ylös +viidenteen kerrokseen Maran asuntoon, ja kapea, kalpea käsi painoi +soittokelloa. + + + + +12. + + +Dremmelshofin kuistilla istuivat Oskar ja Oda rouva von Lindbergin +kanssa iltapäiväkahvilla. Loistavasta lokakuunsäästä ja avonaisesta +ulko-ovesta sisääntulevasta, ihanasta meri-ilmasta huolimatta ei kukaan +heistä näyttänyt erin hyväntuuliselta. Oskar ja rouva von Lindberg +polttelivat, Oda istui keinutuolissa selkäkenossa ja tuijotti eteensä. +Hänen sylissään oli juuri avattu ja luettu kirje. + +»No, kuinka Mara voi?» kysyi Oskar vihdoin. + +»Hyvin», vastasi Oda heti. + +»Niinä luulen», huomautti rouva von Lindberg, »että neiti von Dorenin +kaltaiset ihmiset aina voivat hyvin.» + +»Kuinka niin?» kysyi Oskar. + +»No, hän on itseensäsulkeutunut ihminen, joka ei tarvitse ketään muuta +onneansa varten, johtuuko se sitten — siitä, että hän todellakin elää +ihanteissaan tai yksinkertaisesti siitä, että hän on niin kylmä ja +harkitseva.» + +»Omituinen seos, rouva. Oletteko milloinkaan tuntenut kylmää, +harkitsevaa — ihanteiden palvojaa?» + +»Niin se juuri on», puuttui Oda hermostuneesti puheeseen, »mehän +tiedämme kaikki varsin hyvin, että Mara on maailman paras ihminen, +mutta sittenkin — kylmä hän on, täytyy olla, ja sen vuoksi ei hänen +olekaan vaikeaa elää ihanteittensa mukaisesti, kun taas ihmiset, joilla +on verta suonissa, eivät sitä kerta kaikkiaan voi. Eihän sitä enää +olisikaan ihminen, jos kaikki olisi yhdentekevää! Ja elää niinkuin Mara +saattaa vain kylmä ihminen. Ajatelkaa toki Peteriä! Kylmästi purki Mara +kihlauksen. Tokko hän lainkaan on häntä raikastanut? Mehän emme sitä +tänäkään päivänä tiedä! Ja kuitenkin puhelee hän monesti ikäänkuin +hän olisi ainoa, joka ymmärtää todella rakastaa, ja saattaa näillä +periaatteillaan vain kaikki onnettomuuteen. Kenestä hän ylimalkaan +mitään välittää? Omaisistaanko? Ne saisivat hänen puolestaan asua, +missä pippuri kasvaa. Välittääkö hän meistä? Miksei hän tullut mukaan +tänne? Arvaan kyllä, että hänellä on ollut hiljainen ja suuri kesä ihan +ypö yksinänsä, kuten hän tässä kirjoittaa, ja minun kun on täytynyt +kotona suorastaan raataa ja kuulla joka puolelta nuhteita Fritzin +vuoksi! Minä alan todellakin luulla, että Fritzkin on toiminut vain +Maran vaikutuksen alaisena... Ah, hulluksi tässä on tulla!» + +Rouva von Lindberg poltteli tyynesti edelleen. Oskarin teki mieli monta +kertaa keskeyttää Odaa, mutta näki tämän säkenöivät silmät kyynelissä +ja murahti vain: + +»Vahinko, vahinko!» + +»Mikä on vahinko?» + +Oda oikaisihe ja katsoi häneen jännittyneenä. + +»Että ystävyys saattaa mennä niin murskaksi kuin sinun ja Maran. Minä +en ole vieläkään käsittänyt...» + +»Mutta, herra Brente», huudahti rouva von Lindberg, »eihän se ollut +mikään ystäväntyö Maran puolelta, että hän neuvoi Odaa, joka silloin +oli epätoivon ensimmäisessä puuskassa, rikkomaan välinsä herra von +Dorenin kanssa. Sellaisia niinsanottuja ystävättäriä on sellaisissa +tiloissa kartettava...» + +Oda hypähti ylös. + +»Ah, antakaa olla. Tietysti on syy yksin minun. Minähän olin silloin +niin kuohuksissa. Minä sanonkin vain, että jos Mara jälkeenpäin olisi +hiukan enemmän ymmärtänyt minun tilaani, niin ystävyys olisi jäänyt +ennalleen. Hän huomasi jo ammoin, että minä mielelläni olisin... +sopinut Fritzin kanssa, mutta hän oli ollakseen niinkuin asia kerta +kaikkiaan olisi lopullisesti ratkaistu, ja sitä juuri sanon minä +kylmäksi. Ja niin hän on aina ollut, maalauksessakin. Jos joku kuva ei +häntä miellyttänyt, niin ei muuta kuin heitti sen uuniin ja aloitti +toista, kun meikäläinen olisi vielä päiväkausia yritellyt korjailla +epätoivoon asti. Mutta hänkö? Huihai! 'Sehän on niin luonnollista!' +sanoi hän vain levollisesti — ja juuri yhtä yksioikoisesti tahtoo hän +ottaa koko elämän! Jos hän on erehtynyt rakkaudessa — mitäs muuta, +uuniin vain, ja siinä se — 'sehän on niin luonnollista!' — Knud Hansen +on myöskin joutunut karille hänen vuokseen, siitä olen ihan varma.» + +»Totisesti, Oda, nyt riittää! Te ette ymmärrä Maraa ja sinä teet sekä +väärin että huonosti.» + +»Oke, lopeta!» + +Oda juoksi itkien tiehensä. + +Oskar käveli äkeissään edestakaisin kuistilla. + +»Hänhän on ihan suunniltaan, tyttöparka», sanoi rouva von Lindberg. +»Että Mara kehoitti häntä tuohon Lieschen-juttuun, olikin sentään +liikaa. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Oda ei sitä kestäisi, +aina tuo henkilö silmäin edessä... Teidän sijassanne, herra Brente, +saattaisin minä nyt pian Odan ja luutnantin välit kuntoon. He +rakastavat toisiansa... tämä ero on sulaa hulluutta. Toiset naiset +saavat kokea paljoa pahempaa ja ovat kuitenkin onnellisia miehensä ja +lastensa kanssa... Minä puolestani en haluaisikaan miehekseni mitään +enkeliä.» Ja rouva nauroi itsekseen. + +Oskar murahti pari käsittämätöntä sanaa, näki sitten Maran kirjeen +pudonneen permannolle, otti sen ylös ja lähti ulos. + +Illalla kutsui hän Odan työhuoneeseensa ja antoi hänelle kirjeen. + +»Mitä siinä seisoo?» kysyi hän + +»Etkö ole lukenut? Hän on suorastaan mielenvikainen... syyskuun +lopusta on näet se Lieschen ollut hänen luonaan. Hänet laskettiin +Laufingista ulos terveenä, ja minä olin aikoja vuokrannut hänelle +asunnon talonpoikien luona, mutta sen sijaan ilmestyy hän eräänä +aamuna anivarahin Maran luokse, ja tämä ottaa hänet palvelijakseen +tai mallilleen, mene tiedä... mutta näin hän tekee minulle ihan +mahdottomaksi mennä enää hänen luokseen. Minä olin juuri kirjoittanut, +että olisin jälleen hyvä ja herttainen ja tulisin, ja tämä on +nyt vastaus. Ja kun hänen nykyinen asuntonsa kävisi hänelle ajan +pitkään liian kalliiksi, kirjoittaa hän, muuttaa hän vanhaan +atelieerakennukseen, missä Häberle asuu, ja Lieschen mukana, siellä +kuuluu olevan joku huone vapaana. Ja sitten kirjoittaa hän, että hänen +täytyy nyt itsensä työskennellä ahkerasti ja ettei hän talveksi aio +enää ottaa oppilaita. No, ehkäpä Häberle on ottanut esille rahoja +kätköistään — niin minä ainakin arvelen... Mutta minä en nyt mene +Müncheniin takaisin, vaikka Tilli Lindberg tietää toisen erinomaisen +maalausopiston.» + +Oskar istui pyylevänä nojatuolissaan. + +»Kirjoita sinä Fritzille, että hän tulkoon takaisin», sanoi hän +lyhyesti. + +Oda sävähti tummanpunaiseksi ja vaikeni. + +Äkkiä kietoi hän käsivartensa veljensä kaulaan. + +»Ah, Oskar, senhän sinä voisit tehdä! Minä en ole kuullut Fritzistä +mitään senjälkeen.» + +»Jos saan veljenä antaa sinulle hyvän neuvon, Oda, niin odota, kunnes +Fritz...» + +»Ah, Oskar, sinäkin olet vain Maran lumoissa! Se on minulle niin +vaikeaa.» + +»Kuule, mitä minä sanon, Oda!» Hän irroitti Odan kädet kaulaltaan ja +sanoi äkkiä kiivaasti: »Aja sinä tuo Tilli Lindberg tiehensä! Sen minä +sanon sinulle! Semmoiset naiset ovat kuin rutto, niin, ne ovat pahinta, +mitä on. Senkin hiukkasen ihannetta ja hivenen kunniantuntoa, mikä +meillä vielä on, yrittävät he leperrellä ja mairitella meiltä pois, +kun itse vain pyrkivät saamaan miehen, eikä mitään muuta! Senvuoksi +herjaavat nämä keimailevat naiset, jotka vain etsivät huvittelua, +kaikkea ylevää ja hyvää ja leimaavat sen sijaan aistillisuuden ja +intohimon yleväksi! Me miehet olemme heidän omallatunnollaan, heidän +yksin, he kun etsivät lemmenseikkailuja ja kataluuksia ja koska +me senvuoksi emme voi heitä kunnioittaa, noita naisia! Hyvä isä, +nauretaanhan sitä joskus viinin vierellä ja seurassa sellaisille +kaikkinaisille jutuille ja kaksimielisille kaskuille ja kokemuksille, +mutta pohjimmalta me kuitenkin inhoamme kaikkea sellaista. Sen sanon +sinulle, Oda! Ja sanon vielä senkin, että suorastaan kadehdin Fritziä +siitä, että hänen on niin käynyt... Tuhannen tulimmaista, ajattelin, +hänhän voi sinua kunnioittaa, hänellä on maailmassa yksi olento, joka +vetää häntä ylös- eikä alaspäin ja jota hän senvuoksi kunnioittaa +enemmän kuin itseänsä... Mutta nyt näenkin, että sinä et lainkaan +olekaan sellainen, että se kaikki on vain Maraa, tuota niin ihanaa +ihmistä! Hänenlaisensa naiset ne miestä nostavat ja kohottavat... Herra +siunatkoon, miksei sellaisia naisia ole enemmän maailmassa!» + +Oda oli nyt kalmankalpea ja tuijotti veljeänsä. Ei hievahtanut. + +Oskar oli vallan hengästyksissään puhumisesta. Sitten istuutui hän taas +ja sanoi: + +»Odota vain hiukan vielä. Anna tuon Lindbergin lähteä ja jää sinä +tänne. Ja kun sinun sydämesi jälleen on solunut oikealle tolalleen, +niin käväistään me Münchenissä ja pyydetään Maralta anteeksi... Kun hän +ei vain siellä raataisi itseään piloille kaiken tuon väen joukossa... +Niin, siellä hän nyt istuu siinä luolassa koko rosvojoukon kanssa ja +voisi niin hyvin olla Ruusulassa isoäitinsä luona. Tiedätkö, että +vanha rouva on jokseenkin huonona. Minä ratsastan huomenna häntä +tervehtimään, tuletko mukaan?» + +Oda ei yhä vieläkään liikahtanut. + +»Minähän en saa siellä näyttäytyä», mutisi hän alakuloisena, »mene sinä +vain... Hyvää yötä Oke ja kiitoksia.» + +»Niin, hyvää minä tarkoitin, mutta sinähän näytät ihan surkealta, niin, +elämä ei ole pikkuseikka... niinkin ihan jokapäiväisten ihmisten kuin +meidän täytyy oikein ponnistella pysyäksemme pinnalla, peijakas, ja +meidänhän on asiamme sentään jokseenkin hyvin, eikö olekin, Oda? Mutta +sen Lindbergin sinä toimitat täältä pian pois, eikö niin? Se on huono +ihminen! Usko minua, jokainen ihminen, joka pitää huonoa hyvänä ja +määräävänä, on itse huonompi kuin uskookaan ja tietää... No hyvää yötä, +pikku sisko.» + +Seuraavana päivänä ratsasti Oskar Bucheneckiin kuulustelemaan vanhan +rouvan vointia. + +Tämä otti hänet vastaan, istui hyvin kankeana ja kylmettyneenä +ikkunapaikallaan, mutta hänen katseensa oli yhtä kirkas ja terävä kuin +aina ennenkin. + +Oke kertoi vanhalle rouvalle, mitä mieleen sattui, elämyksistään +Amerikassa, missä hän kävi joka elokuu, Dremmelshofista ja +vuodentulosta ja politiikasta. Lopulta otti hän taskustaan erään +ulkomaisen sanomalehden ja sanoi: + +»Sillä Rasmussenilla on Amerikassa ollut jättiläismenestys. Sitä me +täällä emme olisi ikinä ajatelleet.» + +»Kenestä te puhutte?» kysyi rouva von Doren jääkylmästi. + +»Ka, Peter Rasmussenista», toisti Oke viattomasti, »hän on sittenkin +jättänyt kirjailijan uran ja ruvennut jälleen musikeriksi, +säveltäjäksi. Hänestä tulee vielä suuri, kuuluisa ja äveriäs mies.» + +Hetken kuluttua sanoi rouva von Doren hiukan epävarmalla äänellä: + +»Jumalan kiitos, että pojantyttäreni Marie Agnes silloin itse purki +kihlauksen. Tämä hänen erehdyksensä on aina ollut minulle käsittämätön, +mutta purkauksen jälkeen olen minä luonnollisestikin jälleen avannut +hänelle kotini. Valitettavasti vain ei hänellä tähän saakka ole ollut +— aikaa tulla. Marie Agnes kuuluu olevan sangen ahkera taiteilijatar, +sanovat kaikki.» + +Kajahtiko hänen äänestään ikäänkuin hiljaista ylpeyttä? + +Oskar kakisteli. + +»Minä poikkean pikapuoliin Münchenissä. Saanko sanoa poikannetyttärelle +terveisiä?» + +Rouva von Doren nyökkäsi. + +»Hyvin ystävällistä, herra Brente. Joko kävitte poikani luona?» + +»En, en vielä. Toivoakseni herrasväet voivat hyvin?» + +»Oikein hyvin. Poikani on yhä vielä sangen äkeissään tuosta tuhmasta +Fritzin jutusta. Olisihan ollut parempi, herra Brente, että sisarenne, +kun pojanpoikani kerran tahtoi naida hänet, olisi antanut enemmän +arvoa Dorenin nimelle ja välttänyt tämän perheskandaalin. Nuorikothan +olisivat voineet sopivammin kahden kesken ja häiden jälkeen oikaista +tämän pojanpoikani nuoruudenhairahduksen. Mutta nykyään ei kukaan enää +kuule vanhoja ihmisiä eikä, ikävä kyllä, tunneta säätyvelvoitusta... +Hyvästi, herra Brente, käykää toistekin katsomassa.» + +Oskar ratsasti pois varsin tyytyväisenä. + +Oliko hänellä amerikkalainen sanomalehtensäkin mukanaan? + +Oli kuin olikin, siinä oli tänä aamuna selvästi seisonut, että Peter +Rasmussenin ja Frida Thomsenin kiertueella oli joka kaupungissa ollut +suuri menestys, että Peterin sävellykset saavuttivat tunnustusta ja +ihailua. + +Silloin pälkähti hänen päähänsä, entäpä jos veisi tämän sanomalehden +Maralle? Hän ratsasti täyttä neliä kotia neuvotellakseen tästä +Odan kanssa, mutta Oda oli niin masennuksissa, ettei Oskar päässyt +puheen alkuun. Rouva von Lindberg oli ensimmäisestä viittauksesta +loukkaantuneena matkustanut pois ja Oda pelkäsi tulevansa sairaaksi ja +oli mennyt vuoteeseen. Kun Oskar kertoi hänelle Rasmussenista, sanoi +Oda vain: + +»Kaikkein parasta olisi, että Peter naisi pian Thomsenin ja Fritz +Liescheninsä, niin heillä kummallakin olisi, mitä ovat halunneet.» + +Oskar tuli miettiväiseksi. Kuka tietää, tokko Mara iloitsisi kiertueen +onnistumisesta niin kuin hän, Oskar. Matkahalu haihtui ja Oda tuli +todella sairaaksi. Hän oli ulkoilmassa maalatessaan saanut reumatismia +ja hänen mielialansa pahensi tilaa tuntuvasti. + +Muutaman viikon kuluttua saapui vanha rouva Brente Dremmelshofiin ja +neuvotteli Oskarin kanssa, eikö pitäisi kirjoittaa Fritzille. + +Miksei, mutta Fritz oli syyslomalla Tyrolissa, eivätkä hänen omaisensa +olleet viikkokauteen enää tienneet hänen osoitettaan eikä Oda millään +tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Sanoi vain, että sairaus oli +tullut juuri sopivalla aikaa, eikä Fritzin tarvinnut siitä mitään +tietää.. + +Fritz kuljeksi tällöin, lokakuun lopulla, Münchenissä ja etsi vanhan +Häberlen asuntoa. + +Hän oli aikonut käydä Maraa tervehtimässä ja hakenut häntä vanhasta +asunnosta. Vihdoin oli hän saanut tietää, missä Mara asui, ja oli juuri +kääntymässä pimeään porttikäytävään Theresienkadulta, kun Mara tuli +häntä vastaan. Niin, oliko se todella Mara? Niin laihaksi käynyt. Niin +kauhean laihaksi ja niin totiseksi — mutta samassa Mara tunsi hänet ja +hänen kasvonsa kirkastuivat. + +»Onpa hauskaa nähdä sinua jälleen, Fritz! Tuletko kanssani syömään? +Sitten mennään vanhaan osteriaan.» + +Fritz oli niin liikutettu jälleennäkemisestä, että seurasi vain +sanattomana. Pian sen jälkeen istuivat he vastakkain pienen pöydän +ääressä, ja Mara etsi ruokalistasta hänelle parhaat annokset niin +levollisena ja luontevana kuin olisivat he eilen tavanneet. + +»Mutta tuoko on kaikki, mitä sinä syöt?» kysyi Fritz säikähtyneenä +viitaten Maran keittolautaseen. + +Mara nauroi: + +»Oh, sitähän oli aika paljon. Huonoina aikoina syödään vielä vähemmän, +Fritz, ja sekin käy. Minä olin taannoin paljoa laihempi kuin nyt.» + +Sitten alkoivat he jutella, ja Mara mainitsi hänelle, että Lieschen +nyt oli hänen luonaan. Mara ei ollut hennonut lähettää häntä pois, kun +hän eräänä aamuna varhain oli saapunut hänen ovelleen ja soittanut +hänet hereille — »vain suurella vaivalla, ajattele, Fritz, sillä minä +nukuin kuin kuollut, vallan kummakseni, ikäänkuin en koskaan enää +voisi herätä. Mutta siinähän oli Lieschen ovellani ja täytyihän minun +pitää huolta hänestä. Luullakseni se oli sangen hyvä minulle, ehkäpä +pelastukseni.» + +»Mitä kummia ajatuksia sinulla aina onkaan», sanoi Fritz. »Olisi +varmaan ollut parempi, että joku olisi pitänyt huolta sinusta sen +sijaan, että sinä vielä otat lisätaakkaa olallesi. Sinä näytät sangen +huonolta.» + +»Enkö mitä. Minä voin taas sangen hyvin. Minulla on runsaasti työtä +enkä vaihtaisi kenenkään kanssa.» + +»Sopiiko sinun luonasi käydä, Mara? Jaa, niin...» + +Syntyi äänettömyys. + +»Sopii, Fritz», vastasi Mara verkalleen. »Minä olisin iloinen, jos sen +tekisit, mutta siellä on yhtä ja toista...» + +»Tietysti, kauhean boheemia», täydensi Fritz. + +Maran täytyi nauraa. + +»Minun on niin kotoista olla sinun kanssasi, Fritz. No niin, boheemia, +miksei? Siellä on ensinnäkin vanha isä Häberle, josta ei ole paljoa +sanomista ja joka kuitenkin on meidän vanha ankkurimme. Hän on kokenut +nuoruudessaan paljon kovaa: m.m. vei hänen veljensä hänen morsiamensa. +Mutta hän on opettanut meille kaikille, että ei pidä vastustaa ja +vihata muita ihmisiä, vaan ainoastaan itseänsä, s.o. paholaista, joka +pyrkii joka tilaisuudessa meitä hallitsemaan. Sitten on siellä hänen +ihmelapsensa, sitten eräs vaimo, jolla on monta pientä lasta, ilman +miestä, sitten asuu siellä kaksi nuorta arkkitehtiä ja vielä eräs vanha +maalaajatar, ja sitten minä ja Lieschen, ja sitten sukelsi kuin selviö +kaksi päivää sitten esiin — niin, tiedätkö kuka?» + +»En voi aavistaa.» + +»Knud Hansen, ajattele, aivan entisellään, ihan, — tällä hetkellä taas +pinnalla: on kirjoittanut jotakin ja ansainnut paljon rahaa. Nyt hän +on matkustanut Pohjanmerelle surusta, ettei kantasalin ympärillä ollut +yhtään huonetta vapaana, mutta hän palajaa kolmen viikon kuluttua +ja aikoo jäädä tänne työskentelemään ja asumaan. Hän on tarjoutunut +minulle elinkautiseksi emännänapulaiseksi.» + +»Kantasali, mikä se on?» kysyi Fritz. + +»Se on suuri ullakkohuone, josta on muodostunut jonkinlainen +eteishalli. Vanha venakko ja minä maalaamme seinät täyteen kuvia, +vanha flyygeli on keskellä lattiaa, ja kun Häberle soittaa iltaisin, +ovat siellä koolla kaikki jumalat, 'meidän kantavanhempamme', kuten +arkkitehdit sanovat, — yksi laulaa, toinen soittaa luuttua...» + +»Entä sinä?» kysyi Fritz. + +»Jaa minä? Minusta on tullut vanha ja muriseva ja minua sanotaan +Mara-muoriksi, Fritz.» + +»Niinkuin muori tai äitihän sinä olit aina meille kaikille. Minä +tulisin mielelläni tänä iltana, mutta... Lieschen...» + +»Lieschenkö? Pidä häntä yksinkertaisesti vertaisenasi, jotahan hän +pohjaltaan on. Ajattele, että olet kerran tehnyt hänelle suurta +vääryyttä ja pyydä ritarillisesti anteeksi, niin on sävy selvä...» + +»Hyvät ihmiset, Mara, jos kaikki olisi niin yksinkertaista kuin sinä +sanot...» + +»Se on yksinkertaista, Fritz, sen olen elämäni kolmena viime viikkona +jälleen oppinut. Elämä on ihan yksioikoista niin kauan kuin me itse +olemme mutkattomia ja tosia! Siinä koko asia.» + +»Niin, mutta Lieschen ei suinkaan rakasta minua enää?» + +»Ei. Hänessä on riehunut kauhea viha sinua vastaan, hän on halveksinut +sinua syvästi, niin, hän halveksii sinua vielä, ei silloisen vääryyden +vuoksi, vaan sen käsityksen tähden, mikä sinulla on siitä. Hän sanoo +aina: 'Jumalan edessähän kaikki ihmiset, ovat yhdenvertaisia, mutta kun +ylhäiset kristityt tekevät semmoista, niin meikäläisille se on synti, +mutta heikäläisille muka ei, vaikka jos kaksi tekee ihan samaa, niin +tottahan he ovat yhtäläisiä.'» + +»Hän on oikeassa», mutisi Fritz. + +Mara katsoi nyt kelloansa. + +»On jo myöhäinen, tuletko mukaan? Tahtoisin sanoa vielä, että Lieschen, +s.o. minä en luule, että hän on parantunut, ja talvi on oven edessä. +Ehkäpä hänen siunauksensa voi tuonnempana tehdä sinulle hyvää. Minä +menen edellä, tuletko perästäpäin?» + +»Tulen», vastasi Fritz nousten ylös. + +He menivät yhdessä ulos. Mara loi häneen niin suloisen silmäyksen, että +hän Fritzin mielestä jälleen oli nuori ja kaunis. Sitten he erkanivat. +Fritz halusi kävellä vielä puoli tuntia ja tulla sitten. Menopäätös +tuntui hänestä vaikealta. + +Mutta kun kello oli yhdeksän, meni hän kuitenkin ylös. Perille +tullessaan kuuli hän ukon soittavan ja tunsi joutuvansa uuden tenhon +valtaan. Hän aukaisi hiljaa oven ja oli nyt »hallissa». Hän huomasi +heti, että kantasali oli yksinkertainen, suuri, vanhanaikainen +ullakko-eteinen, josta taiteellisella koristelulla oli todellakin +tullut halli. Kaksi seinää oli maalattu freskoilla, toiset olivat +verhotut erilaisilla matoilla, suuri olkimatto oli keskellä flyygelin +alla, pilareissa riippui kaksi ikivanhaa messinkistä »kynttilänpidintä». +Hän näki leveän kaakeliuunin pankolla, jolla istui useita henkilöitä, +flyygelin ääressä kykkivän vanhan, kummituksenkaltaisen äijän, jonka +kädet liukuivat koskettimilla ja loihtivat vanhasta soittokoneesta +näitä salaperäisen tenhoavia ääniä. Fritz nojautui äänettömästi erästä +pilaria vastaan ja tarkkasi vähitellen ympäristöään lähemmin. Hän näki +Maran istuvan yläruumis etukumarassa, kädet polvilla; hämärässä näki +hän hänen silmiensä loistavan ja hänen mustan tukkansa kiiltävän. Hän +istui siinä kuin Sibylla, niin suurena ja juhlallisena. Tällä hetkellä +tuntui hän Fritzistä aivan uudelta ja oudolta. Hänen jalkainsa juuressa +istui pieni vaaleatukkainen tyttö, joka kaikkine aistinensa seurasi +soittoa. Vielä näki Fritz molempain arkkitehtien seisovan ja vanhan +venakon, ja silloin tällöin aukeni ovi ja uusia ihmisiä hiipi sisään; +moni heistä näytti miltei nälkiintyneeltä, mutta kaikkien kasvoilla oli +loisto, joka asuu niiden kasvoilla, jotka tietävät, että on olemassa +jotakin parempaa kuin tämä vaivainen elämä maan päällä ja ovat vihdoin +löytäneet oikean tien. Erään freskokuvan alla olikin lause: »Me olimme +kaikki eksyksissä kukin tahollansa. Mutta Herra pani kaikkien synnit +hänen päällensä.» Fritz alkoi hämärästi aavistaa näiden sanojen +yhteyttä. + +Kun vanhus oli lopettanut, vallitsi niin syvä hiljaisuus, että kukaan +ei arvannut liikahtaa. Sitten astui eräs nuorukainen Häberlen luokse +puhellen jotakin tälle, ja Fritz meni kättelemään Maraa. Tällöin +huomasi hän myöskin Lieschenin istumassa, ja nyt oli hänestä yhtäkkiä +ihan luonnollista ja itsestään selvää, että hän meni myöskin tämän luo. +Fritz ojensi hänelle kättään ja sanoi hiljaa: + +»Hyvää päivää, Lieschen. Anna minulle anteeksi.» + +»Sydämen pohjasta», vastasi tyttö. + +»Hiljaa!» huusi joku. »Hiljaa!» + +Ukko Häberle soitti kuutamosonaatia. + +Mara oli peittänyt kasvonsa käsillään. Fritz tunsi, mitä hän ajatteli, +tunsi että tässä huoneessa liikkui pelkkiä suuria, läpikamppailtuja +elämänkohtaloita, jotka pyhittivät sen. Ja hän mietti kuinka köyhä on +kaikkien niiden ihmisten elämä, jotka eivät tiedä semmoisesta mitään, +vaan tuntevat vain muodollisia seuroja tai väsyttäviä, lyijynraskaita +iltoja, ei mitään sielun kohotusta, kun päivä päättyy ja suuri, +hiljainen yö lähenee, eivätkä tiedä, mihin kaiken syntinsä ja hätänsä +ahdistuksessa menisivät. + +Hän oli kuin haltioitunut. Tätäkö sanottiin boheemiksi? + +Kun viimeiset sävelet olivat vaimenneet, nousi Mara ja antoi hänelle +merkin. Fritz seurasi häntä ja he menivät matalaa ovea kohti, jossa oli +Maran nimi: M.A. v. Doren. + +He tulivat pitkään, kapeaan kamariin, joka muutamilla huonekaluilla +oli sisustettu niin erinomaisen miellyttäväksi, että Fritziltä pääsi +huudahdus: »Oi, kuinka viihtyisää!» + +He istahtivat uunin ääreen kahteen korituoliin. + +»Mara», sanoi Fritz, »mutta pidetäänkö sinusta täällä kylliksi huolta?» + +»Parempaa kuin hienoimmassa hotellissa. Et uskoisi, mikä onni on +sairastuessa olla näiden ihmisten parissa. Äskettäin olin pari päivää +vuoteen omana ja se oli suorastaan kuin juhla. En ole pitkään aikaan +syönyt niin hyviä liemiä kuin arkkitehti Bremerin keittämät tai +semmoista teetä kuin venakko keittää. Entäs isä Häberlen sekoittamat +saunakukkatipat! Verrattomia. Me elämme, täällä niinkuin tosiaan +vapaat ihmiset. On kokonaisia sanasarjoja, joita täällä ei lainkaan +tunneta, kuten esim. sairaustapauksissa tartunta, seurustelussa kutsu, +pukukysymys ja varsinkin ikävä... Meidän ei tarvitse kuulua mihinkään +yhdistykseen ollaksemme hyväntekeväisiä, meidän välillämme on salainen +side ja jokainen auttaa toistaan sanaa sanomatta ja itsestäänselvänä +asiana. Me emme ratkaise ajan polttavia kysymyksiä sanoilla, vaan kukin +kohdastaan omalla teollaan, Fritz.» + +»Sinähän kuvaat paratiisillisia oloja, Mara.» + +»Tavallansa. Eihän Jeesus säälinytkään ketään niin kuin rikkaita, +kylläisiä ihmisiä.» + +»Mutta onhan teidän joukossanne myöskin kauhean syvälle langenneita +ihmisiä.» + +»On kyllä, mutta pahettakin voi täällä helpommin vastustaa, se kun +on julkinen eikä pyrikään piileksimään, kun sitä vastoin korkeampien +taholla, virkamies- ja upseeripiireissä esim. pahetta aina salataan +ja koetetaan kaikin mokomin näyttää siivollisilta ulospäin. Ah, +mitä se hyödyttää? Se rasittaa sydäntä vain vielä enemmän. Ihmiset +ovat kaikkialla samanlaisia — lurjuksia ja turmeltuneita naisia on +ylhäisimmissä ja alhaisimmissa piireissä aivan yhtä lailla, eikä yksi +sääty ole turmeltuneempi kuin toinen — se on totuus.» + +Molemmat vaikenivat. + +»Tiedätkö, että tämä oli Peterin huone? Täällä kadotti hän itsensä ja +täällä löydän minä itseni jälleen. Siitä on jo kulunut pitkä, pitkä +aika, mutta hänkin palajaa ensi lempeensä — musiikkiin. Minä uskon sen +varmasti.» + +Fritz oli yhä vaiti. Sitten kysyi hän: + +»Oletko äskettäin kuullut mitään — Odasta, Mara?» Mara huokasi hiljaa, +kertoi sitten varovasti Odan mielialasta ja hänen ystävyydestään rouva +von Lindbergin kanssa ja huomautti, että ihmiset ajattelevat näistä +asioista niin eri tavalla. Hän puolestaan ei saattanut eikä halunnut +siihen sen enempää sanoa, mutta ymmärsi, että Odasta tuntui vaikealta +tulla Müncheniin ja paras kai hänen oli ollakin Oskarin luona. + +»Hän on siis vielä siellä. Minä ajattelin nyt matkustaa kotiin, mutta +siinä tapauksessa menen sinne vain pariksi päiväksi. Läheisyys on liian +kiihdyttävä, tiedätkö. Odan ja minun ei sovi nyt olla heikkoja, sehän +olisi samaa kuin peräytyminen keskellä ratsurynnäkköä, eikö niin, Mara? +Meidän täytyy nyt odottaa, mitä Jumala meistä päättää. Ja tämmöinen +ilta täällä teikäläisten parissa tekee hyvää. Hyvästi, Mara, minä käyn +sinun luonasi pian kerran vielä ja kaikki, mitä voin tehdä Lieschenin +hyväksi — senhän tiedät, sinun tarvitsee minulle vain mainita. Mutta +rahan tarjoaminen tuntuisi minusta nyt loukkaukselta, ja kuitenkin — +mistä te kaikki oikeastaan elätte, kuule?» + +Maran täytyi nauraa hänen huolestunutta näköänsä. + +»Ah, jokainen ansaitsee aina jotakin ja se tekee yhteensä aika paljon. +Minä möin useita luonnoksia ennenkuin muutin tänne ja heitin taiteen +sikseen. Vasta täällä tässä ympäristössä olen löytänyt itseni. Talon +isäntä näki freskoni kantasalissa ja on pyytänyt minua maalaamaan +alakerrassa olevan ravintolan seinät. Se on ensimmäinen hyvä tilaus +elämässäni, Fritz. Nyt vasta minun taiteilijaelämäni todella alkaa. +Eikö elämä ole merkillistä?» + +»Sinäkö maalaat tavallisen kapakan?» + +»Ehkäpä se on tärkeämpi maalattava kuin kirkko. Siihen täytyy taiteen +yleensä palata, Fritz. Minä maalaan heille merenhyrskyn, ehkäpä +heistä silloin tuntuu olo vapaammalta ja iloisemmalta ja — olut +laimistuneelta. Hyvästi, Fritz, ja kiitos, että tulit.» + +Fritz suuteli hänen käsiään kunnioittavasti. + +»Ja tännekö sinä aiot jäädä ja juurtua, Mara?» + +»Kukapa sen tietää! Jään tänne ainakin toistaiseksi; minä tunnen, että +voin täällä jälleen tulla täysin onnelliseksi, vieläpä enemmän: minähän +alan vasta nyt elää! Ei pidä vain ajatella, että elämä tuottaa mitään +erikoista tai suurta — pieni ja suurihan ovat vain käsitteitä. Vain +joskus, öisin, on kuin kuulisin askelia tulevan minua kohti kaukaa, +mutta en tiedä, ovatko ne elämän vai kuoleman — äänihän on sama. +Saattaahan se myöskin olla meren soitto, joka minua kutsuu. Peter +sanoi aina, että minä olin meren sukua. Ehkäpä minä senvuoksi sovellun +niin huonosti ihmisten pariin? Peter sanoikin kerran, kun minun täytyi +sanoa hänelle eräs ehkä kova totuus: 'Mara, Mara, kuka voi juoda näin +karvasta vettä?' Senvuoksi on hyvä, että minä nyt olen yksin. Hyvästi, +Fritz, hyvästi!» + + + + +13. + + +Kaksi vuotta oli kulunut. + +Ja jälleen oli kirkas lokakuunilta. Mutta vanha rouva von Doren ei +enää istunut jäykkänä ja suorana, vaan kumaraisena ja alakuloisena +kamiinipaikallaan. + +Hänen edessään oli pelipöytä. Hän odotti uskollista ystäväänsä Oskar +Brenteä, joka kahdesti viikossa tuli hänen luokseen _écartéta_ +pelaamaan. Tänään viipyi Oskar tavallista kauemmin, ja vanhus muisteli +odotellessaan menneitä aikoja. + +Se, mikä hänen ylpeää selkäänsä oli niin taivuttanut, oli hänen +poikansa Ludwigin kuolema kaksi vuotta sitten. Ihan äkkiä oli tuo +voimakas mies kuollut keuhkokuumeeseen syksyllä, ja hänen kuolemansa +jälkeen tuli ilmi, että tilan taloutta oli hoidettu niin huonosti, +että Dorenin perhe oli suorastaan ahtaalla ja huolestuttavassa +asemassa. Vanha rouva maksoi sanaa sanomatta niin paljon velkoja +kuin saattoi maksaa, mutta se ei riittänyt, ja hän ajatteli tänään: +Mitenkähän olisi käynyt, ellei Lieschen Meier olisi kuollut ja Fritz +ja Oda tehneet sovintoa? Tosin, kovaahan oli, että Bucheneck nyt oli +pelastettu Brentein rahoilla, mutta nuori rouva von Doren oli osannut +lyhyessä ajassa kietoa vanhan isoäidin sormensa ympäri; totisesti, sen +tuo reipas pikkurouva osasi! Lehahtihan hienoinen hymy vanhan rouvan +kasvoille hänen ajatellessaan onnellista nuorta paria pääkartanossa +ja heidän valkoveristä pikku Maraansa — kaihan miehinen suvunjatkaja +pikapuoliin saadaan. Fritz, se täytyy sanoa, oli osoittautunut sangen +toimeliaaksi otettuaan tilan haltuunsa ja joka ilta tulivat molemmat +vanhuksen luo hänen elämänsä ehtoota ilostamaan. Minette-rouva +molempine tyttärineen oli muuttanut Kieliin, maksattivat Fritzillä ja +Odalla itselleen runsaan eläkkeen ja syöksyivät Kielin seuraelämään. +Merkillistä, mietti vanhus, kuinka vähän hän heitä kaipasi, vaikka +heidän käytöstapansa kieltämättä oli moitteettomampi kuin Odan, +kieltämättä, sillä Oda pysyi sinä, mikä oli: tuli aina vielä lumisena +sisään ja suuteli häntä herttaisesti ilman muuta — taas levisi hymy +vanhuksen kasvoille — suloinen hän sittenkin oli, Oda, vaikkakin +uudenaikainen ja häikäilemätön. + +Ja hän kertoi niin paljon Marasta. Aluksi se ei vanhusta lainkaan +miellyttänyt, mutta vähitellen oli hän siihen tottunut, ja nyt oli +hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun Fritz ja Oda tulivat, tavallisesti: +»Onko teillä tietoja Marie Agnekselta?» ja sitten kuunteli hän +värähtämättä kaikki ja sanoi lopuksi lyhyesti: »Jaha, jaha. No, Fritz, +tapasitko äitisi Kielissä?» + +Siihen päättyi keskustelu. + +Jos Fritz ja Oda joskus tekivät viittauksia, että Maran pitäisi tulla +Bucheneckiin, keskeytettiin se puhe heti. + +»Hän on pitänyt tuota herra Rasmussenia meitä kaikkia parempana — hän +ei enää sovi Dorenien joukkoon.» + +»Mutta, isoäiti», sanoi Fritz sitten, »kihlaushan on purettu jo lähes +neljä vuotta sitten.» Silloin vastasi vanha rouva vain: »Soo? Siitä +minä en tiedä mitään. Marie Agnes ei ole sitä minulle ilmoittanut. Jos +Marie Agnes vain päättää ja ottaa todellakin tavattoman miellyttävän +herra Brenten, niin minä annan hänelle hänen nuoruutensa hairahduksen +anteeksi.» + +Hän oli juuri ajatuksissaan jälleen saapunut Oskariin, kun tämä +saapuikin ja ojensi vanhalle rouvalle pari ruusua. + +»Kiitoksia», sanoi tämä, »kuinka huomaavaista teidän puoleltanne, herra +ratsumestari. Teillä ei kai kuitenkaan ollut oikein halua tänään tulla +vanhan rouvan luo, kun tulette näin myöhään.» + +»Pyydän tuhannesti anteeksi. Pehtorini ei päästänyt minua irti. +Tiedättehän kuinka tavattoman kernaasti tulen.» + +»Sangen rakastettavaa — te olette mairittelija.» + +»Enkä ole. Joka miehellä ei ole sellaista isoäitiä kuin minulla», sanoi +Oskar rauhallisesti. + +Sittenkun vanha rouva oli tullut Odan isoäidiksi, oli Oskarkin ruvennut +nimittämään häntä siksi, ja rouva von Doren oli siihen puoliksi +alentuvaisesti mukautunut. + +»Tänään on minulla kai taas yhtä surkean huono onni ratsumestari. Mitä +uutta kuuluu?» + +»Paljon. Tahdotte ensin kuulla sanomalehtiuutiset vai sukukuulumat?» + +»Suku on aina lähinnä, herra ratsumestari. Koskeeko se pojantyttäriäni +Kielissä?» + +»Minulla ei valittavasti ole kunniaa tietää mitään neideistä, mutta +serkultani Hampurissa olen kuullut, että suuri merisinfonia tulee +siellä piakkoin esitettäväksi ja että Rasmussen saapuu Amerikasta sitä +itse johtamaan.» + +Vanha rouva teki käsillään torjuvan liikkeen. + +»Herra Brente, huonot sukkeluudet eivät ole minun alaani. Te unohdatte, +että minä olen vanha vaimo.» + +»Oi, pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta serkkuni kuuluu sukuuni ja tämän +hän tosiaan on minulle tänään kirjoittanut ja paljon muuta lisäksi, +mutta sitä kai minun ei pidä kertoa?» + +»Ehkä myöskin, että tuota Rasmussenia nyt yleisesti jumaloidaan +ja että hänellä on musta pujoparta, kuten äskettäin seisoi jopa +Kreuzzeitungissakin! Minusta on tämänlaatuinen reklaami taiteilijoiden +personasta jokseenkin mautonta, mutta muutenhan he kai eivät tule +kuuluisiksi.» + +Oskar tarkkasi ihastuneena vanhuksen kasvoja. + +»No, hieno mieshän Rasmussen oli aina ja kunniallisesti hän on +menestyksen työllänsä ansainnut, totisesti.» + +»Niinkö todella? Teidän vuoronne, herra Brente.» + +»Niin on, niin on. Minähän häviän kuin hevoskoni, ah, anteeksi, +sitähän ei saa sanoa, mutta isoäiti ei toivottavasti kiinnitä huomiota +maakalaiseen puhetapaani. Niin, se Rasmussen on nyt onnensa luonut ja +minutkin on kutsuttu konsertin jälkeiseen juhlaan.» + +»Mikä eri juhla sitten vielä tulee?» + +»Thomsenin luona. Neiti Thomsen laulaa orkesterin säestyksellä jonkun +suuren sävellyksen, kaikki Peterin johdolla. Sitten tulee hänen +sinfoniansa ja konsertin jälkeen suuret illalliset Thomsenin luona +ja siellä luultavasti julaistaan Peterin ja Frida Thomsenin kihlaus, +kirjoittaa serkkuni.» + +Hän tarkkasi tätä sanoessaan visusti vanhan rouvan kasvoja. + +Rouva von Doren heitti kortit läjään. + +»Vai niin», sanoi hän silmät säkenöiden, »nyt siis, kun hän on +saavuttanut menestystä, jättää hän hänet ja ottaa rikkaan Thomsenin! +No, muutahan en senlaatuisilta ihmisiltä ole odottanutkaan.» + +Oskarin silmät suurenivat. + +»Jättääkö hänet? Mutta isoäiti! Mara — minä tarkoitan teidän +pojantyttärenne — on antanut hänelle rukkaset. Minkäs miesparka sille +mahtaa?» + +»Pojantyttäreni tiesi, miten oli tehtävä, herra Brente. Niin, on teidän +vuoronne. Te pelaatte tänään surkean huonosti, ystäväni. Milloinka tuo +konsertti Hampurissa sitten on?» + +»Viikon perästä, 22. lokakuuta, Dremmelshofin koko väki aikoo tulla +mukaan. Pehtorin väki kokonaan ja mamselikin sanoi: 'Mitä, herra +Rasmussen, joka täällä soitti niin kauniisti, että ihan täytyi itkeä, +antaa Hampurissa konsertin! Herra ratsumestari, sinne me mennään. +Sisareni, Line Groterjahn, asuu Hampurissa ja on usein pyytänyt +minua tulemaan!' Ja Bucheneckin herrasväki tulee varmasti mukaan, +Rasmussenhan on holsteinilainen, niin että sinne on mentävä jokaisen, +joka vain kynnelle kykenee. Hauskaa, kun mies niin nousee työnsä +ja loistavien lahjojensa ja sellaisen naisen avulla kuin teidän +pojantyttärenne Münchenissä. Muuten, joko olette kuullut, että Turkissa +pian syttyy sota? Sinne menen minä mukaan vapaaehtoisena. Minä alan +kyllästyä erakkoelämään Dremmelshofissa — tai isoäiti, arvon rouva, +miksette te oikeastaan muuta minun luokseni? Se olisi mainiota.» + +»Tämä ehdotus on sangen liikuttava, rakas ratsumestari, mutta — minun +päiväni ovat luetut.» + +»Joutavia! Teillä on vielä ruusuja poskilla. Te olette nuorin meistä +kaikista. Tulkaakin mukaan Hampuriin kuulemaan suurta sinfoniaa! Minä +tilaan ylimääräisen junan ja tuon auton tähän ovenne eteen. Ajatelkaa, +mikä kunnia kaikille holsteinilaisille, kun vanha rouva von Doren +Bucheneckista saapuu vartavasten juhlimaan nuorinta holsteinilaista +kuuluisuutta, Rasmussenia, se tekisi hyvän säväyksen, mitä?» + +Rouva von Doren katsoi Oskaria kummissaan. + +Hetken kuluttua sanoi hän vain: + +»Soo, te olette voittanut pelin. Ehkä riittääkin täksi päivää. +Liisa tuo heti teetä... Kertokaa minulle enemmän Turkista, herra +ratsumestari, se kiinnittää suuresti mieltäni.» + +Kun Oskar oli mennyt, sanoi vanhus moneen kertaan itsekseen. + +»Lystikäs mies, kovin lystikäs mies.» + + * * * * * + +Viikkoa myöhemmin oli suuri päivä Hampurissa. + +Oli konsertin alkamishetki ja jättiläismäinen Gluck-sali oli täpötäynnä +yleisöä. + +Häikäisevän kirkas valo, loistavia pukuja, äänten sorinaa ja +salaperäisen kiihoittavia näppäilyjä orkesterista, missä 'viriteltiin'. +Seisomapaikatkin oli myyty ja ovien luona seisoi pää pään vieressä +tosiaan taiteenjanoista nuorisoa, joka mielellään seisoo kolme tuntia, +ettei vain menettäisi ääntäkään. Nyt kävi suhaus: he tulevat! Kaikki +kurkottivat kaulaansa nähdäkseen taiteilijan paremmin. Marakin kohotti +hiukan päätään ja silloin — näki hän hänet. + +Mara oli saapunut pari tuntia sitten Münchenistä ja seisoi nyt erästä +pilaria vastaan nojaten tummapukuisena keskellä seisojayleisöä. + +»Tuo on Frida Thomsen», sanoi eräs ylioppilas hänen vieressään. +»Kerrassaan jumalainen, eikö ole? Aivan kuin hopeata puku, ja kun hän +laulaa — lumotuksi tulet! Hän laulaa vain Rasmussenin sävellyksiä.» + +»Missä Rasmussen on?» + +»Tuolla, tuo tumma, kookas mies, jolla on frakki ja valkoiset liivit ja +punainen ruusu napinlävessä, tuo, jolla on musta tukka ja parta, hieno +mies, katso hänen liikkeitään ja mikä ryhti hänen päässään. No, hän +on saanut onnesta kiinni, mutta hänen kasvoissaan on myöskin jotakin +rautaista, eikö ole... hiljaa, pst, pst...» + +Peter Rasmussen tarjosi Frida Thomsenille käsivartensa ja saattoi hänet +korokkeelle. + +Huikeat kättentaputukset tervehtivät taiteilijaparia. + +Frida Thomsen oli jo kauan ollut hampurilaisten lemmikki, mutta +nyttemmin ei hänen nimeänsä mainittu muuta kuin yhdessä Peter +Rasmussenin kanssa. + +He kumarsivat molemmat, sitten istahti Peter flyygelin ääreen ja löi +muutamia akordeja. + +Heti syntyi haudanhiljaisuus. + +Frida Thomsen lauloi pelkkiä Peter Rasmussenin säveltämiä lauluja. + +Hän alkoi lempilaulullaan: 'Kun kuohuu pauhinalla', joka heti antoi +oikean mielialan koko illaksi. + +Konserttisaliin levisi kuin merenkohua ja meri-ilmaa, ja laulu oli kuin +suuren sinfonian airut, kuin ensimmäinen lokki rantasärkkien yllä, +joiden takana meri kohisee ja hyrskyää. + +Seurasi riemuisa kättentaputus. + +»Kukahan siihen on sanat sepittänyt?» kysyi joku. »'Mara' seisoo tässä, +kuka se Mara on?» + +»Mara ei ole kukaan. Se on hänen äitinsä. Ei, Mara on meri. Hiljaa, se +alkaa taas.» + +Laulu seurasi laulua, sitten tuli pieni väliaika, jonka jälkeen +Frida Thomsen lauloi orkesterin säestyksellä ja Rasmussen johti eri +korokkeelta, mutta hänen johtonsa oli melkein vain ylimalkaista +viittailua. Frida Thomsen johti koko sävellystä hopeaisella äänellänsä, +ja esitystä seuraaviin taputuksiin yhtyi innokkaimpana johtaja, jolle +laulajatar kiitollisena nyökkäsi päätään. + +Sitten tuli kymmenen minuutin väliaika, mutta kukaan ei poistunut +salista. Nähtiin vain kuinka Rasmussen kohteliaasti saattoi Frida +Thomsenin ulos. Sitten kuului taas orkesterin viritysnäppäilyjä ja +vihdoin tuli Peter Rasmussen ja astui korokkeelle. + +Kaikki oli jo ääneti. + +Mara näki Peterin kohottavan oikeaa käsivarttaan ja ikäänkuin +vavahtavan, sitten oikaisihe hän suoraksi ja seisoi kuin vaskeen +valettuna. Mutta hän antoi kätensä jälleen vaipua. Oliko se heikkoutta? +Mutta sitten kuului kolme reipasta, pientä tahti-iskua, hän kohotti +molemmat käsivartensa, ja soitto alkoi. + +Oliko se musiikkia? + +Eikö se ollut meri, joka siinä oli niin tyynenä ja rauhaisana, että +luuli näkevänsä sen silmäinsä edessä, rajattomana, rannattomana, +tummansinisenä, pyhässä levossa ja suuruudessa, ja kaukana näköpiirin +rajalla lipui vitivalkeita purjeita kohti tuntematonta maata ja +pilvissä kajasti kangastus, suuri, monitorninen kaupunki — eikö jo +kaukaa, kaukaa kuullut kellojen soivan ja julistavan syvää, autuasta +rauhaa kaikille maille? Mutta mitä ääniä ne olivat, jotka nyt +näyttivät ilmoittavan jotakin uutta? Tapahtui salaperäinen muutos, +meri sai sävyynsä jotakin kauheaa, liikkumatonta, se odotti. Odotti +jättiläismäisenä, hiljaisena ja suurena. Ja nyt tuli jostakin käsky +ja sinisestä unelmoivasta peilistä tuli äkkiä jotakin muuta, jotakin +kammottavaa, hirviö, joka kyyristi selkäänsä saaliinsa kimppuun +syöstäkseen. Vielä oli kaikki hiljaa, kaameaa, uhkaavaa. Sitten tuli +syvä kellonääni ja sitten hämäryys — kaukaa näköpiirin takaa se nousi +verkalleen, raskaana, armottomana, kangastus katosi, hämärä pimeni ja +sitten tuli tuuli. + +Kuin äkkihuuto vihlaisi se vetten yli ja katosi. Mistä se tuli? Minne +se oli mennyt? + +Mutta syvyydessä olijat olivat sen kuulleet. + +Bum, kajahti suuri kello, bum — ja hirviö alkoi sitä toistaa ja hiljaa +murista ja kohotti suurta, harmaata, teräksenkarvaista rintaansa +raskaasti ja hitaasti ylös ja laski taas alas, ylös ja alas. Hämäryys +yhä synkkeni. + +Mitä tuo oli? Taasko huuto? Tuhat huutoa yhtaikaa. Kimakkaa vihellystä +ja vinkunaa, vaakunaa vonkunaa, huii-ii, siinä se porhalsi ohi, +niinkuin hurjassa ajossa ja pyyhälsi pedon päällitse, ja tämä +aukaisi kitansa ja näytti lumivalkeat hampaansa ja karjaisi yli +kaiken kuuluvasti. Siihen vastasi tuhatkertainen karjunta. Se tuli +äärimmäisten äärien takaa, missä ei enää ole merta eikä maata, +syvimmistä syvyyksistä, syvältä hornankuilujen alta ja huikeista +korkeuksista, missä muutoin vain serafi ja kerubi puhaltavat pitkiä, +kultaisia pasuuniaan, se myllersi maan ja syöksi esiin valtaisina +vesivuorina, repi esiripun kaikilta maan ääriltä ja näytti kaikkialle, +miten suuri laiva upposi, katkesi kahdeksi kappaleeksi ja vaipui +syvyyteen kuin kivi, näytti lähelläolevan uppoavan veneen repaleisen +purjeen viimeiset lepattavat riekaleet ja peitti hukkuvien huudon ja +nyt, nyt ojensi se jättikouransa ja tempasi kokonaisen maan syvyyteen, +hui, kuinka kurimus kuohui ja kiehui... eikö tämä vieläkään ollut +kylliksi? Kuka vielä huusi? Bum, soi syvyyksien kello, bum, minä, minä +huudan, minä huudan kovemmin kuin muut, minä olen huutanut yötä päivää +jo tuhansia vuosia, minä olen suuri, uponnut ihmissydän, minä huudan +kaipuuta yöt ja päivät, minä soin tuhansin äänin, yöt, päivät, soitan +kaikki tuskat, jotka koskaan ovat apua huutaneet, minä olen soinut +hiljaa ja kovaa siitä saakka kun merta ja maata on ollut, minä huudan +ja annan kajahdukseni kaikua kunnes lasinen taivaankatto halkeaa ja +suuri, vertavuotava ihmissydän jälleen nousee ylös valoon. + +Kuule kuinka vedet pauhaavat ja katso kuinka pimeys nousee, mutta +kuuntele, kuuntele syvyyden kelloja! + +Ja mikäs tuo nyt oli? Tuliko valo? Meri ja maa vavahtivat ja +ensimmäinen aamuruskon säde sarasti pitkän, hirveän yön jälkeen. + +Se tuli huilunsoiton ja tuulikanteleen sävelin ja leijui herkkänä ja +varovana raunioiden ja kuoleman paikkojen päällä. + +Se levisi verkalleen, kulki kevyin, heijastavin heilahduksin ja päilyi +väräjävinä huntuina levottomien, ärtyisten aaltojen yllä, oli kuin +suuri, hyväntahtoinen käsi, joka siunaa, ja nimeämätön sana, joka +vaimentaa kaikki huolet... ja kahmaava nyrkki syvyyksistä katosi ja +kello vaikeni. + +Ja miten sitten kävi? + +Yhtäkkiä oli kaikki valoa ja loistoa, ja tässä valossa väikkyi kaukana, +kaukana jälleen kangastus, monitorninen kaupunki, jossa kellot soivat, +ja kellojensoittoon yhtyi lukemattomien äänien laulu ja taivaan ovi +aukeni ja meri antoi takaisin kuolleensa ja taivas ja maa ja tuonela +antoivat takaisin kuolleensa ja tuli viimeinen päivä, jolloin suuri, +uponnut ihmissydänkin meren syvyydessä vaikeni. + +Ja silloin tuli suuri, autuas, soiva hiljaisuus. + +Alkoi uusi iäisyys. + +Se oli meren sinfonia. + +Musiikki vaikeni, Peter Rasmussenin käsivarret vaipuivat alas ja +syvässä äänettömyydessä, joka seurasi, seisoi hän kuin kuvapatsas, ja +vasta kun loppumattomat kättentaputukset alkoivat, kääntyi hän ympäri, +ja he näkivät hetkisen hänen kalmankalpeat kasvonsa. + +Myöskin Mara näki ne. + +Muuten ei hän nähnyt mitään. Ei kuullut mitään. Hän kuuli vain +kellojensoiton ja seisoi kädet ristissä ja antoi kyyneleittensä +vapaasti valua. Hän saattoi ajatella vain muutaman sanan ja ajatteli +ne yhä uudelleen, ei mitään muuta kuin tämän: Jumalan kiitos! Jumalan +kiitos! + +Ei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota, kaikki olivat suuren elämyksen +lumoissa, kaikki näyttivät kirkastuneilta, innostuneilta, säteileviltä +ja kaikki huusivat ja pauhasivat: + +»Rasmussen, Rasmussen, esiin Rasmussen!» + +Ja hän tuli taas esiin ihan väsyneenä ja niin hiljaisena ja kalpeana, +ja kaikki tunkivat eteenpäin nähdäkseen hänet, ja tässä tungoksessa +livahti Mara ulos ja oli pian kadulla. + +Ulkona satoi kuin saavista kaataen. + +Mara pani päällysvaippansa, joka hänellä oli ollut käsivarrella, +jälleen ylleen ja kulki katuja pitkin minnekään pyrkimättä. + +Hän käveli tavailisin, joustavin askelin, kuten oli nuoruudessaan +kävellyt Peterin rinnalla. »Peter», puheli hän, »pikku Pekka!» + +Se oli ollut yksi hänen ensimmäisiä hyväilysanojaan silloin ennen. +Kuinka johtuikaan se nyt kymmenen vuoden kuluttua jälleen hänen +huulilleen? + +Koska hän jälleen oli löytänyt hänet. + +Vihdoin viimein, pitkien, oi, niin pitkien, pitkien vuosien jälkeen. + +Tämä oli jälleen hän, tämä oli Peter Rasmussen, tämmöinen oli hän +ollut, kun he menivät kihloihin, ja »pikku Pekka» äänsi hän taas. Nyt +tiesi Mara vihdoin taas, että paha ei voinut saada Peteristä voittoa! +Hän oli saattanut tehdä syntiä — nyt kulki hänen sielunsa taas valoa +kohti! + +Hän halusi vielä samana yönä palata Müncheniin, mutta juna lähti vasta +kello yksi yöllä — siihen oli pitkä aika. + +Vihdoin meni hän erääseen pieneen ravintolaan, tilasi itselleen +illallista ja ihmetteli, että kaikki ihmiset näyttivät niin +välinpitämättömiltä ja tyhjiltä. Tänään Peterin suurena kunniapäivänä. +Hän tunsi ylimielistä juhlatunnelmaa, hänen teki mielensä kutsua +kaikki nämä ihmiset juhlimaan kanssaan, mutta he näyttivät kaikki niin +kylläisiltä ja tyytyväisiltä, eivät varmaankaan ymmärtäneet taiteesta +ja musiikista mitään tai sellaisesta päivästä kuin tämä, jolloin +ihmiskunnalle oli annettu suuri lahja, kaadettu syliin runsaudensarvi +täynnä kauneutta ja iäisyyden ihmeitä. Hän ei syönyt melkein mitään. +Vihdoin hän maksoi ja lähti verkalleen pois. + +Sade oli tauonnut, ilma oli kaunis, käveleminen teki hänelle hyvää. +Hän tuli paljoa liian aikaisin asemalle, siellä seisoi vielä palelevia +kukkakauppiaita, ja Mara osti juhlatunnelmassaan heiltä niin paljon +kukkia kuin saattoi maksaa ja nousi syli täynnä ruusuja ja neilikoita +ja orvokkeja kolmannen luokan vaunuun. Istui nurkkaansa ja sulki +silmänsä. Hän joutui olemaan vaununosastossaan yksin, juna kiiti läpi +yön ja hän istui kukkien tuoksun ympäröimänä. Vain kaukana, loitolla +kohisi meri ja humisi hyrsky. + + + + +14. + + +»Herra Rasmussen, ettekö todellakaan tule meille enää tänä iltana?» + +»En, neiti Thomsen. Älkää pahastuko, minä en saata. En voi oikein +hyvin.» + +»No, huomiseen sitten, hyvästi!» Frida Thomsen keräsi kimmelteisen +laahustimensa kokoon, kumarsi hänelle ja lähti. + +»Huomiseen», toisti Peter koneellisesti. + +Toisia ihmisiä tuli hänen ympärilleen, hänen täytyi pudistaa vielä +monen kättä. Kuin unessa kuuli hän ystävien kiitosta ja ylistystä +ja toisteli yhtämittaa yhtä ja samaa: »paljon kiitoksia, oo, ylen +herttaista, kiitos, kiitos...» kunnes vihdoin viimein istui autossa ja +ajoi äänettömästi hotelliinsa. + +Tarjoilijat riensivät esiin. + +Haluaako herra professori illallisen tarjotuksi alhaalla vaiko ylhäällä +salissa, tahtooko herra professori valita erikseen ruoat vai syökö +valmiin ruokalistan mukaan: on tomaattilientä, kampelaa... + +»En kumpaakaan», keskeytti Peter tulvan, »tuokaa minulle kylmiä +leikkeleitä huoneeseeni ja pullo punaviiniä, ei mitään muuta.» + +»Hyvä on, herra professori.» + +Vihdoin oli hän yksinään huoneessaan. + +Hän heitti pois raskaan palttoonsa ja laskeutui pitkälleen +leposohvalle, sulki silmänsä ja makasi liikkumattomana. + +Hetken kuluttua koputettiin ovelle ja tarjoilija ilmoitti, että +viereisessä huoneessa oli pöytä katettu. + +»Kiitos», sanoi Peter lyhyesti ja jäi makaamaan. + +Ah, kuinka hyvää se teki viime päivien kauhean jännityksen ja nyt +lopullisen voiton jälkeen! + +Hän halusi vain oikaista jäseniänsä ja maata liikkumattomana, joka +hermo oli ollut niin äärimmilleen jännitettynä. Veri takoi suonissa, +ohimoissa ja sydämessä, hän tunsi olevansa ihan kuolemanväsynyt. + +Mutta hetken kuluttua tunsi hän voivansa paremmin. Hän aukaisi silmänsä +ja tuijotti kattoon. + +Missä hän oikeastaan oli? + +Hän koetti koota ajatuksiansa. Mutta ei kyennyt. + +Hänen korvissaan kohisi ja humisi. Hän oli olevinaan Pohjanmerellä, +niin, nyt hän tiesi, hän makasi rannikolla ja hänen vieressään istui +Mara ja laski kätensä hänen sydämelleen. Silloin hän rauhoittui. + +Hän tunsi Maran läheisyyden niin elävästi, että hänen huulensa hiljaa +lausuivat: »Mara!» Säikähti omaa ääntänsä ja avasi taas silmänsä, +katsoi ympärilleen, huomasi olevansa yksin ja tunsi huoneensa. + +Hiljaa huoaten nousi hän vihdoin ja ajatteli: + +— Minun täytyy syödä jotakin, muutoin kaadun nurin. + +Hitaasti ja hoippuen meni hän toiseen huoneeseen, istui katetun pöydän +ääreen ja alkoi juoda punaviiniä. Kuinka purppuranpunaista se viini +oli, niinkuin sydänverta, jota hän tänään oli ihmisille vuodattanut, ja +se kuului kuitenkin vain hänelle, ainokaiselle! + +Hän nosti lasinsa. + +»Sinun maljasi», sanoi hän ääneen. + +Kotimaan kamaralle astuttua oli hänestä Mara yhä hänen lähellään, astui +kuin varjo hänen vierellään joka askelella. + +Peter istui mykkänä ja hievahtamatta ja piti lasia käsissään. Kaikki +tämä vuodatettu sydänveri, sen täytyi oikeastaan tunkea hänen luokseen +vuolaana virtana ja löytää hänet, missä hän olikin. + +Ah, hänhän oli niin kaukana, kaukana, häneltä mennyttä, vaikkapa hän +pärskyttäisi sydänvertansa yli koko maapallon — Maraahan ei enää ollut +olemassa, hän oli kuollut, ja Peter oli iäksi yksinäinen. + +Mitä hyödytti, että Oskar oli eilen kertonut hänen elävän Münchenissä +niinkuin ennenkin, aivan entisellään, niin ettei tarvinnut muuta kuin +matkustaa sinne ja — ah, Oskarhan ei tiennyt, ei kukaan tiennyt, mitä +kaikkea oli tullut väliin, hänen ja Maran väliin, kaikkea kylmyyttä, +kaikkea kamppailua, kaikkea valhetta... + +Veri kihosi kuumana hänen kasvoihinsa. Hän nousi ja meni toiseen +huoneeseen. Nouti itselleen sikarin, mutta ei sytyttänyt sitä, palasi +taas ruokapöydän ääreen ja yritti syödä jotakin. + +Verkalleen pakotti hän muutamia paloja alas, sitten istui taas +liikkumattomana. + +Hän oli nyt menestyksen saavuttanut mies. + +Tänään oli hänen voitonpäivänsä, tänään. + +Kaikki ulkomailla saavutetut voitot olivat merkityksettömiä, mutta nyt +oli hänen isänmaansa ottanut hänet, hyljeksityn, vastaan. Tänään oli +hän saavuttanut elämänsä suuren päämäärän. + +Hyvä Jumala, minkä kamppailun ja kuinka pitkän harhailun jälkeen! + +Ketä oli hänen oikeastaan kiittäminen kohtalostaan? + +Frida Thomseniako? + +Oliko hän hänen kohtalonsa? Peter katsoi kelloansa. + +Hän tiesi, että jos hän nyt menisi sinne — oli juuri puoliyö — ja +kysyisi häneltä, olisi Frida hänen, ja kaiken hänen maineensa ja +menestyksensä lisäksi tulisi vielä loistava omaisuus, joka turvaisi +hänen tulevaisuutensa; silloin olisi hänellä puoliso, joka itse oli +suuri taiteilija, ja yhdessä saattaisivat he tehdä voittoretken kautta +maailman, mutta — kivi, joka hänen sydäntään painoi, ei ikinä siitä +kirpoaisi. Vaan kirpoaisiko se missään tapauksessa? Jälleen kuumotti +ja ahdisti häntä. Herra nähköön, oli tämäkin voitonpäivä, tässähän +hän istui tuskia kärsimässä juhlimisen asemesta — hän löi nyrkillään +pöytään, että lasit kilisivät. Hän nielaisi vielä lasin viiniä, mutta +se ei helpottanut, hän istui niinkuin oli istunut — murtuneena miehenä. +Hän oli saavuttanut päämääränsä. Mutta ruumiiden yli. + +Ja minkä vuoksi oikeastaan? + +»Minä en voinut muuta, en voinut muuta!» voihkaisi hän ääneen. +»He ajoivat minut tähän vihaan ja raivoon, laskivat leikkiä minun +sydämestäni ja kyvystäni, olivat liittoutuneet minua vastaan, +rakastivat toisiaan salassa, ivasivat ja pilkkasivat minun rehellistä +työtäni, riemuitsivat voitostaan... minun täytyi riuhtaista itseni irti +ja paeta, he tahtoivat minut tuhota.» + +»Kuka oikeastaan?» kysyi ääni ihan kuuluvasti. Peter katsahti hurjana +ympärilleen. + +Huoneessa ei ollut ketään. Äänessä oli aivan kuvaamaton kaiku. Täynnä +tyyneyttä ja hyvyyttä. + +Hän hypähti ylös ja asteli edestakaisin. + +»Knud ja Mara», huusi hän äkkiä. + +»Sehän on valhetta», sanoi ääni taas ihan levollisesti, »puhu sitä +muille, mutta älä sano itsellesi tänä voittosi hetkenä.» + +»Mutta minun täytyy se sanoa, minun täytyy se sanoa», voihki hän +uudelleen. »He eivät olleet kumpainenkaan läsnä tänä iltana. He eivät +suo minulle tätäkään voittoa, he elävät yhdessä ja rakastavat vaan +toisiaan.» + +»Mene ja kysy Maralta, onko se totta.» + +»Minä en saata, minun täytyisi tappaa se kolmas, joka on meidän +välillämme, se paholainen...» + +»Mutta Peter!» sanoi ääni vain. + +Peter istahti pöydän ääreen ja peitti kasvonsa käsivarsiinsa. + +Tätä ei enää saattanut sietää. + +Kuka puhui täällä hänen kanssaan, kuka vainosi häntä? Oliko se Mara? +Koko ajan oli Mara häntä vainonnut, aina, aina, nämäkin kolme vuotta +Amerikassa. Ei ollut häntä hetkeksikään jättänyt, Peter tiesi sen +kyllä, oli seisonut kuilun partaalla, johon hän oli aikonut syöksyä, ja +vain katsonut häntä, eikä hän ollut hypännyt. Mara oli aina ollut hänen +lähettyvillään, ja nyt, kenen lähetti hän nyt hänen luokseen? + +Herra nähköön, hän, Peter, oli häntä rakastanut niinkuin elämässä vain +kerran voi rakastaa, mutta Mara oli hänet jättänyt juuri, kun hänen +kauhein, vaikein aikansa oli, kun hän koetti kirjailijatoimellaan saada +purttansa väljemmille vesille, silloin oli hän hänet jättänyt, silloin +oli hän käynyt kylmäksi ja kalseaksi, silloin oli hän hänet hyljännyt +ja mennyt Knud Hansenin kanssa ja hänet, Peterin, olivat he sitten +ajaneet miltei kuolemaan, ja nyt, että hän nyt oli se, mikä oli, siitä +sai hän kiittää vain omaa itseänsä. + +»Peter-parka!» sanoi ääni. + +Hän hypähti jälleen ylös. + +Rauhattomana käveli hän huoneesta toiseen koko yön. + +Eikö tämä kamppailu koskaan lakkaisi? + +Mitä häntä hyödytti hänen ihana sinfoniansa, jossa hän oli temmeltänyt +ja runoillut ja laulanut sydämensä rauhaan? Oliko tämä rauha valhetta? +Oliko kaikki ollut turhaa? Eikö mikään menestys ja maine ja onni +auttanut mitään? + +Soiko kello aina syvyyksissä? + +Soi, hänestä tuntui kuin soisi se entistä äänekkäämmin. + +»Mitä se on?» voihkaisi Peter. »Mitä se on?» + +Hän ei saanut pitkään aikaan mitään vastausta ja asteli ahdistavine +ajatuksinensa huoneessa edestakaisin. + +Mutta kun aamuruskon ensimmäisen kajastuksen aikana seisoi ikkunan +ääressä ja katsoi ulos, kuului ääni vielä kerran. + +»Peter!» sanoi se, »jäätkö vielä tänäkin yönä tappiolle?» + +Hän seisoi hetken liikkumattomana suuria hikikarpaloita otsallaan. + +»En!» huusi hän äkkiä ääneen, otti päällysvaatteensa ja lähti ulos. + + * * * * * + +Isä Häberlen suuremmassa huoneessa makasi Knud Hansen sohvalla. Hän oli +loukannut jalkansa, hänen säärensä oli pantu lastoihin ja hän oli kovin +surkeana. + +Mutta tällä hetkellä kiiluivat hänen vedensiniset silmänsä. Sillä hänen +vuoteensa ääressä istuivat Mara ja isä Häberle, ja Maran täytyi kertoa. + +Knud Hansen taputti käsiään kuin ylimielinen poika. + +»Pyydän kerta vielä, Mara-neiti, sanokaa se kerta vielä: koko Hampuri +siis oli läsnä ja juhli häntä riemuiten ja kaikki olisivat tahtoneet +seistä päällään niinkö ihana on tämä sinfonia, niinkö suurenmoinen +todella? Meidän Peterimme, nyt hän on siis voittanut.» + +»Minä luulen myöskin, että hän nyt voittaa», arveli isä Häberle, »minä +uskon sen varmaan.» + +»Kuinkas muuten? Tietysti. Pian tulee hän nelivaljakolla kultaisissa +vaunuissa ja noutaa meiltä pois kuningatar Maran. Neiti Mara, älkää +menkö pois, minähän lasken tuhmaa leikkiä, tiedän sen, mutta koko +juttu on niin ihana. Pyydän jäämään, minä tukehdun muuten yksin. Isä +Häberle menee pois, mutta te jäätte, Mara, minullahan on teille jotain +kertomistakin.» + +»Mitä sitten?» kysyi Mara ystävällisesti ja istuutui jälleen. + +»No, kustantaja kirjoittaa julkaisevansa minun lastensatuni, jos te +suostutte ne kuvittamaan.» + +»Ah, oliko teillä minun luonnokseni todellakin mukana? Mutta +tietystihän annan ne kernaasti.» + +»Hyvä, sitten jaamme ansion. Ehkäpä siitä tulee hyväkin juttu ja minä +saan vihdoinkin ne tuhannet, joita yhä vielä odotan sen kuuluisan +tulipaloromaanin jälkeen.» + +»Knud», sanoi Mara, »oletteko tosiaan sen vahingon jo unohtanut, vai +teeskentelettekö vain? Olkaa kerrankin ihan suora.» + +»Mutta, Mara, minäkö en olisi suora! Joka olen teidän edessänne kuin +avoin kirja. Te tiedätte, että rakastan teitä epäjum...» + +»Älkää puhuko semmoisia, pyydän!» + +»Ei ei, en minä sitä tarkoitakaan, mutta suora minä olen. No niin, sen +palaneen käsikirjoituksen muisto on minulle jo tuskaton, ihan tuskaton. +Minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen. Vain Peterin käytöstapaa en +saattanut pitkään aikaan sulattaa. Ensimmältä olin siitä ihan sairas. +Ja sitten luulin loppuni tulleen... minä tahdoin joutua hunningolle, +tahdoin unohtaa teidät, Mara, mutta juttu on se, että en sitä voinut. +Te tiedätte, että nämä vuodet Amerikassa ajattelin aina teitä... teidän +ei ole tarvis mennä pois... minä tarkoitan sitä parhaassa mielessä. Ja +kun teitä ajattelee, Mara, niin ei voi tehdä mitään alhaista — se on +koko juttu. Ja sitten vihdoin ymmärsin myöskin teidän hyvästelysananne +silloin, kun puhuitte pulaan jättämisestä, muistatteko vielä? Voi näet +olla uskollinen ainoastaan, jos ei jätä itseänsä, sisäisintä luontoansa +pulaan. Niinhän kai tarkoititte?» + +»Niin, sisäisin luonto on jokaisen ihmissielun suuri salaisuus, +sisäisin luonto on — Jumala.» + +»Niin, niin, ja niinpä minä sitten taas vielä kerta kapusin ylös. Mutta +en sittenkään saanut mitään rauhaa, kunnes jälleen kömmin Müncheniin +teidän piiriinne. Ja nyt, 23. lokakuuta, voitte toki kerran antaa +minulle todistuksen, että minä tässä kodittomien turvapaikassa olen +kehittänyt itseni jonkinlaiseksi lastenhoitajaksi... minä olen, kuten +Häberle sanoo, lyönyt paholaista nenälle.» + +»Häberle lausuu sen tosin hiukan toisin, mutta lastenhoitaja sopii +todellakin, Knud. Mihin joutuisimmekaan täällä kaikki ilman teitä, +tehän autatte meitä kaikkia. Te olette ahkerin meistä kaikista ja isä +Häberlelle olette kuin oma poika!» + +»Entä teille?» + +»Kuin hyvä ystävä», sanoi Mara. + +Knud Hansen vaikeni ja hänen silmissään oli sanoin kuvaamaton ilme. + +Mara nousi ja antoi hänelle kättä. + +»Niinpä käymme nyt käsiksi satukirjaamme ja teemme tehtävämme yhtä +hyvin kuin — Peter omansa, eikö niin? Näkemiin, Knud.» + +Mara lähti ja kävi vielä ukko Häberlen luona kysyäkseen jotakin tämän +oppilaasta, jota hän myöskin opetti. + +Ennen lähtöään loi hän ukkoon pitkän, surullisen silmäyksen, ja vanhus +sanoi: + +»Minä tiedän, mitä sinä tahdot tietää, lapsi, ja voin sanoa sinulle +ainoastaan: pysy järkähtämättä paikallasi, lujasti. Minä ajattelin, +kun viime yönä rukoilin hänen ja sinun puolestasi, profeetta Danielia, +jonka rukouksen kuulemista pahat henget pidättivät yksikolmatta +päivää — ja ne ovat toimessa, sen saat uskoa, juuri kun hän on +voittamaisillaan, täytyy hänen kukaties vielä kokea paljonkin... kokea +rikkautta ja suurta hätää...» + +»Sinä tarkoitat Frida Thomsenia?» + +»Niin, ehkä täytyy hänen käydä sekin läpi. Mutta mitä se kaikki +merkitsee henkien suuressa taistelussa aarteesta, kun vain saamme hyvän +voitolle.» + +»Ah, niin. Soitatko tänä iltana, isä?» + +»Soitan, kello yhdeksän. Knudhan, lapsi, ei saa nukutuksi ilman sitä, +mutta minulla ei ole mitään rauhaa ennenkuin saan sen sinfonian. Kuule, +Mara!» + +»Mikäs on?» + +»Ei mikään, mutta minä luulen, että sinun ovesi kävi.» + +»Minunko oveni, sanot?» + +Hän seisoi hievahtamatta vanhuksen edessä, suoristautui sitten ja lähti. + +Kantasalissa ei ollut ketään. Hän meni huoneeseensa. Sielläkään ei +ollut ketään. + +Isä Häberle oli erehtynyt. + +Kuinka saattoikaan vanhus ajatella... ja vaikkapa Peter tulisikin, mitä +Mara hänelle sanoisi? + +Hän istui vanhaan nojatuoliin ikkunan ääreen. Alkoi hämärtää, ja hänen +korvissaan soi merenkohua ja kellojensoittoa. + +Kello seitsemän aikaan kuuli hän eteisen oven käyvän, ja Peterin +askeleita hallissa. + +Hän ei kummastellut hetkeäkään. Hän oli ihan rauhallinen. + +Sitten koputettiin ovelle ja Maran lausuttua »sisään», tuli Peter hänen +luokseen huoneeseen. + +Jäi seisomaan ovelle lakki kourassa. Mara näki hänen olevan +kalmankalpean ja liikutuksesta mykistyneen. + +Silloin nousi Mara ylös ja meni vastaan. + +»Hyvää päivää», sanoi hän ja ojensi tulijalle kättä. Tämä tarttui +siihen ja he seisoivat näin vastakkain, Mara mykkänä ja hyvänä ja Peter +myös äänettömänä ja sangen kalvaana. Ja heidän näin seistessään upposi +heidän väliltään kokonainen maailma ja tilalle kohosi uusi, verkalleen, +juhlallisesti. Mutta he eivät kumpikaan saattaneet sitä vielä nähdä. + +»Olitko tulossa minun luokseni?» + +»Olin, jos saan», vastasi Peter. + +»Tule.» + +Eikö hän ollut tänä aamuna päivän sarastaessa kuullut tätä sanaa +»tule», kun hän riensi asemalle, ja lähti ensimmäisellä pikajunalla +Müncheniin? + +Mara laski hänen kätensä irti, istui taas vanhalle paikalleen ja +viittasi lähellä olevaa tuolia ja ihmetteli kuinka jääkylmät hänen +kätensä olivat, kun hän pani ne yhteen. + +Peter jäi seisomaan, missä oli. + +Tuijotti Maraa kuin ilmestystä. + +Mara tahtoi hän sanoa, mutta ei päässyt pitemmälle, lankesi vain +polvilleen hänen eteensä ja peitti päänsä hänen helmaansa. + +Mara kietoi kätensä hänen ympärilleen. + +Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. + +Vihdoin kohotti Peter päätänsä ja katsoi häntä. »No», kysyi Mara, »mitä +sitten minusta tahdot?» + +»Oi, Mara, anna minulle anteeksi, anna anteeksi!» + +»Pikku Pekka!» sanoi Mara, kumartui alemmaksi ja suuteli häntä. + +Äkkiä irroittautui Peter ja hypähti ylös. + +»Minä tiedän, ettei minulla enää ole mitään oikeutta sinuun, Mara», +huudahti hän kiivaasti, »sinä olit jo silloin liian kauan kärsinyt ja +sietänyt minua. Älä puhu! Sinun ei ole tarvis sanoa minulle mitään, +minä tiedän jo kaikki, minä olen polkenut sinun rakkautesi jalkoihini, +minä en enää pitkään aikaan ole ollut sen arvoinen, minä en vaadi +sinulta mitään, en mitään, ota sinä vain tämä, tämä...» Hän kopeloi +palttoonsa taskua ja veti sieltä esiin paksun käärön, aukaisi sen +vapisevin käsin ja laski hänen syliinsä. Se oli sinfonia. + +»Sen vain tahdoin sinulle tuoda. Semmoinen olin, kun olin nuori, +ei, siinä olet sinä, sinun sielusihan, Mara, minun sieluni on +herättänyt. Ota tämä, se kuuluu sinulle. Minä itse en koskaan voi tulla +onnelliseksi, mutta ota se. Etkö sitten tahdo sitä ottaa?» + +Hän katsoi Maraa rukoilevasti. + +Mara oli ojentautunut selkäkenoon ja istui liikkumattomana. Hämärässä +näki Peter hänen kalpeat kasvonsa ja silmät, jotka katsoivat häntä niin +suurina ja vakavina. Hänen polvillaan oli sinfonia. Miksei hän sanonut +mitään? + +Peter laskeutui jälleen polvilleen hänen viereensä. + +»Mara, rakas Mara, onko sinulla liian paljon minulle annettavaa? Ah, +ota edes tämä taakka minun sydämeltäni.» + +»Minä otan sen kernaasti, Peter, mutta sitten sinun täytyy se antaa +minulle myöskin ihan kokonaan. Teetkö sen?» + +Peter painoi päänsä hänen povelleen ja puhui nopeasti, katkonaisin +lausein. + +»Tässä», sanoi hän, »tässä, sinfoniassa on kaikki.» + +»Minä tunnen sen», kuiskasi Mara. + +»Sinä? Kuinka se on mahdollista? Vasta eilen illalla kello kahdeksan...» + +»Minä olin Hampurissa, Peter. Tulin vasta tänä aamuna takaisin.» + +»Olitko sinä siellä! Mara, minä tunsin sen. Sinä olit minua niin +lähellä, minä tiesin sen, en saanut rauhaa koko yönä, kunnes juoksin +asemalle ja tulin sinun luoksesi, vaikka en lainkaan tiennyt, tokko +saisin...» + +Vastauksen asemesta syleili Mara häntä. Oli taas pyhä hiljaisuus. + +»Ja nyt tiedät, mitä minä olen kokenut, eikö totta?» + +»Tiedän kai», vastasi Mara hiljaa. + +Peter voihkaisi. Jälleen syntyi pitkä äänettömyys. + +»Mutta, Mara», alkoi hän sitten taas äkkiä. »Sinä et tiedä kaikkea, +sinä et voi sitä tietää. Tiesitkö sinä, tiesitkö, että yhteen aikaan en +sinua rakastanut?» + +»Tiesin kyllä», kuiskasi Mara. + +»Tiesitkö, että melkein vihasin sinua, Mara?» + +»Tiesin, Peter.» + +»Ja miksikä vihasin sinua? Kun olin sokea, hullu, mieletön. Kuinka +kauheaa onkaan, kun hetkeksikään hukkaa tähtensä ja joutuu väärälle +tolalle. Silloin menee kaikki vinoon ja nurinpäin. Minä en ymmärtänyt +enää mitään. Minä tarkoitin kirjailupuuhallani kuitenkin täyttä +totta, tahdoin ansaita rahaa sinulle ja itselleni, ja sinä olit aina +hiljaisesti sitä vastaan, se loukkasi minua niin. Minä en saattanut +käsittää sinua, vaan pidin sinua niin kylmänä ja ajattelin, että sinä +et välittänyt naimisiinmenosta ja sitten... tuli Knud meidän väliimme +kolmanneksi, niin paljon lahjakkaampi kuin minä, ja sinä olit aina +hänen puolellaan, aina, ja vihdoin vihasin häntäkin, tiedätkö sen?» + +»Tiedän, Peter.» + +»Minä vihasin häntä leppymättömästi, sillä hän muka ajoi minua +turmioon. Musiikkiinihan en pitkään aikaan enää ollut luottanut. Vasta +kun Amerikassa olin tuolla kauhealla kiertueella neiti Thomsenin +kanssa enkä sentään tahtonut elää vain hänen rahoistaan, ryhdyin +jälleen soittamaan henkeni edestä, kahviloissa yöt läpi, konserteissa +ja rikkaiden pankkiirien luona... Ja sitten kerran tunsin tähteni +verkalleen ja suurena jälleen kohoavan, ja silloin tiesin, että sinä, +Mara, olit ollut oikeassa aina, aina. Minä ryhdyin taas säveltämään. +Sinähän olit lähettänyt minulle kaikki vanhat sävellykseni silloin, +ja niistä tuli minun pelastukseni, Mara! Minun piti aina kirjoittaa +sinulle siitä, mutta ajattelin aina sitten, että se nyttemmin kuitenkin +oli liian myöhäistä. Sinä olit sanoutunut minusta irti enkä minä +uskonut sinun antavan anteeksi.» + +»Peter», sanoi Mara vain, »Peter», ja silitti hänen päätänsä. + +Taas syntyi äänettömyys. + +Sitten jatkoi Peter jälleen: »Mutta, Mara, sinä et tiedä vielä kaikkea, +ja tänään pitää sinun saada tietää kaikki. Sinä et tiedä, että minusta +on tullut rikoksentekijä.» + +Viimeiset sanat lausui hän tuskin kuuluvasti. + +»Sen tiesin jo kauan», sanoi Mara. + +Peter hätkähti. Mutta Mara piti häntä kiinni. + +»Eikö totta, Knudin käsikirjoituksen sinä...» + +Peter hypähti ylös. + +Mara näki hämärässä hänen seisovan edessään suorana kuin kynttilän ja +kalmankalpeana. + +»Annoin palaa», sanoi hän. »Mutta minä en uskonut salaman iskevän, +pahin tuntui jo olevan ohi, mutta...» hän oli hetken hiljaa ja jatkoi +sitten intohimoisesti: »mutta minä iloitsin, minä riemuitsin sisässäni, +kun liekit loimusivat veriviholliseni yllä ja tuhosivat sen. Niin, +Mara, minä iloitsin. Tiesitkö sinä tämänkin kataluuden jo?» + +Hänen äänensä oli kova ja katkera, hän kääntyi syvään huoaten poispäin +ja istui sitten tuolille hänen viereensä. + +»Eikö totta, sitä sinä et sentään vielä tiennyt, että olen oikea konna, +sillä ajatus ja teko ovat samaa?» + +»Kyllä, Peter», sanoi Mara rauhallisesti ja hyvänsävyisesti, »minä +tiesin sen kaiken niinkuin nyt tiedän, ettet enää sitä ole.» + +Peter painoi päänsä alas. + +»Mitä se hyödyttää? Minähän en voi milloinkaan, milloinkaan sitä +korvata. Kuinka on mahdollistakaan, Mara, että meissä on semmoisia +tunteita? Ihminen pitää itseänsä rehellisenä, kunnon miehenä ja äkkiä, +äkkiä on melkein tukehtua vihasta, raivosta ja murhanhimosta ja olisi +valmis tekemään rikoksen. Vain sattuma ehkäisee sen.» + +»Ei ikinä sattuma, Peter.» + +»Niin, mutta jos Knud olisi joutunut hunningolle, niin syy olisi +ollut minun, minun yksin. Mutta siihenkin tietoisuuteen olen päässyt +vasta vähitellen, oikeastaan vasta viime yönä, Mara. Sillä suuressa +katkeruudessani selittelin aina: mitä joutavia, hän ei huku, hänellähän +on Mara. Hänellä on Mara ja minulla ei. Mara! Ellei tuota kolmatta +olisi ollut meidän välillämme...» + +»Knud ei siinä koskaan ole ollut, Peter.» + +Ja kun Peter tuijotti häneen katkerasti, jatkoi hän rauhallisesti: »Hän +ei ole koskaan ollut meidän välillämme. Jos tahdot olla ihan tosi...» + +Peter vavahti eikä sanonut mitään. + +Silloin tarttui Mara taas hänen käteensä. + +»Peter, tällä hetkellä voi vain täysi totuus auttaa meitä. Saanko sanoa +sinulle, mitä ajattelen? Vaikkapa se jälleen olisi kitkerää vettä, jota +minun täytyy antaa sinulle juotavaksi? Sinähän tahtoisit kernaasti +päästä tästä painostavasta taakasta, eikö niin?» + +»Sano vain», vastasi Peter. + +»Pikku Pekka», sanoi hän. »Knud ei ole koskaan ollut kolmantena meidän +välillämme eikä myöskään hänen kirjoittelunsa. Etkö tiedä, mitä isä +Häberle aina sanoi kolmannesta? Että me olemme Jumalan omia ja että +paholainen asettuu väliin erottamaan Jumalaa ja hänen lapsiansa? Ja +niin pian kuin me annamme vain sormenkin verran perään, saa tämä kolmas +meidät valtaansa ja meidän täytyy häntä seurata kaikessa suuressa ja +pienessä, vihassa ja kateudessa ja itsekkyydessä, ja silloin eksymme me +itsestämme. Sinua vietteli hän niillä kymmenellä tuhannella markalla, +jotka tahdoit vastoin parempaa tietoasi ja tuntoasi ansaita ja tulit +siten itsellesi uskottomaksi ja silloin meni kaikki hukkaan. Minä +tahdoin niin kernaasti auttaa sinua, Peter. Mutta minä tein sen ihan +nurinpäisesti, kun näet ajattelin, että minä voisin sinua auttaa. Sitä +ei voi kukaan ihminen! Se on suurin erehdys, mitä on. Oi, minun olisi +pitänyt vapauttaa sinut itsestäni paljoa ennemmin. Minä olen siten +tehnyt suuren vääryyden, mutta ihminenhän on usein heikko. Sinä saatoit +vain itse auttaa itseäsi, Peter, ja me täällä saatoimme vain alati +rukoilla sinun puolestasi.» + +»Sen tiedän», vastasi Peter, »senvuoksi ei Jumala olekaan minua +hyljännyt, Mara. Viime yönä tunsin sisäistä pakkoa tulla sinun +luoksesi, et tiedä kuinka voimakasta, mutta vielä junassa tarrasin +kiinni ajatukseen, että minä en ollut syypää, vaan sinä ja Knud. Ja +minä tulin tänne vaatimaan sinua tilille ja joku sanoi aina: 'mene, +mene!' niin selvään, että minä tästedes aina tunnen sen äänen. Ja +sitten täällä, kun sinut näin, oli minun pakko langeta polvilleni.» + +Hetken kuluttua sanoi Mara: »Nyt menemme Knudin luo, eikö niin?» + +Peter katsahti häneen silmät suurina. + +»Mennään», sanoi hän sitten. + +He nousivat ylös, Peter aukaisi Maralle oven, ja he menivät yhdessä +eteisen läpi. Kun he astuivat Häberlen asuntoon, kavahti Knud +istualleen ja tuijotti heitä säikähtyneenä. + +»Peter», huudahti hän. + +Peter puristi hänen kättään. + +He katselivat toisiaan äänettöminä. + +»Knud», sanoi Peter, »minä tulen pyytääkseni sinulta juhlallisesti...» + +»Äh, joutavia», keskeytti Knud hänet kiiruusti, »anna olla...» + +»En», vastasi Peter syvästi huoaten, »anna minun puhua, se on +tarpeellista, eikö olekin, Mara?» + +Mara oli istuutunut tuolille Knudin vuoteen jalkopäähän, nyökkäsi +Peterille, ja tämä nojautui tuolin selkämystää vastaan. + +»Anna minun vihdoinkin päästä taakastani, Knud. Sinä olit oikeassa, kun +kerran Hampurissa vaadit minulta käsikirjoitustasi. Minä hoidin sitä +huonosti sinä yönä, ja sittemmin oli liian myöhä sitä pelastaa. Mutta +siinä ei ole kaikki, minä...» + +Hän vaikeni kuin väsymyksestä. + +Mara nojasi hiljaa päätänsä hänen käsivarteensa. Silloin Peter jatkoi. + +»Ja minä iloitsin, kun se paloi... anna anteeksi — se.» + +»Kyllä», vastasi Knud, joka jälleen oli laskeutunut pitkälleen, »mutta +kuinka se oli mahdollista, Peter?» Nyt nousi Mara ylös. + +»Minun täytyy vielä käydä herra Bremerin luona. Hänellä on niin paha +nuhakuume. Minä tulen pian takaisin.» + +Molemmat ystävykset katsoivat hänen jälkeensä, kun hän meni, ja olivat +äkkiä mykistyneet. Peter istui Maran tuolille ja ojensi Knudille vielä +kerran kättä. + +Knud tarttui siihen. + +»Veliseni», sanoi hän, »käsikirjoituksesta en pitkään aikaan ole +välittänyt, mutta sinun vihaasi en voinut oikein sulattaa. Mikä sinuun +menikin!» + +»Se oli paholainen», sanoi Peter. + +»Niin olikin», vahvisti isä Häberlen ääni, »se se oli. Hyvää päivää, +poikaseni, hyvä, että taas olet täällä. Onko sinulla sinfonia mukana?» + +»Se on Maralla, isä.» + +»Se on oikein. Onpa sinusta täytynyt tuntua hyvältä, kun sen vihdoinkin +olet voinut tuoda hänelle. Oletkin antanut hänen odottaa sangen kauan. +Sinä olet hänelle vielä monta sinfoniaa velkaa.» + +»Niin, minä olen paljon velkaa.» + +»Et, et mitään enää, veliseni», sanoi Knud. + +»Olen, olen! Mitä antaisinkaan, jos voisin tuhkan seasta saada +kaivetuksi sinun käsikirjoituksesi esiin! Yöt ja päivät kaivaisin +kaivamistani...» + +»Hän kirjoittaa vielä parempaa, antaa hänen vain olla... Hän on jo +kauan ollut oikealla tiellä. Sinun täytyy nyt taas vain ehtiä perässä, +Peter. Pääasia on, ettei teidän välillänne enää ole kolmatta.» + +Peter ja Knud katsahtivat toisiinsa. + +»Niin, niin», jatkoi vanhus, kävellen huoneessa edestakaisin tapansa +mukaan, »se täytyy vain tuntea ja sitä erehtyy kuitenkin niin helposti, +niin helposti. Jos meillä on kiviä tiellämme, niin ajattelemme aina, +että joku kolmas on pannut ne meidän tiellemme ja syydämme kaiken syyn +sen kolmannen niskaan, ja tietääkö jokainen aina heti hänen nimensä! +Toiset sanovat sitä kohtaloksi tai sattumaksi siksi ja siksi ihmiseksi. +Niinpä arvelee kaksi ystävää usein, että kolmas ystävä heitä häiritsee. +Sinä ajattelit, että se oli käsikirjoitus, sinä taas, että se oli Mara, +ja se oli kuitenkin vain oma syy, joka erotti teidät Jumalasta ja +senvuoksi myöskin ihmisistä, tai oikeammin sanoen, se oli paholaisen +työtä, jota te kumpikin vihassa ja raivossa teitte hänen kuuliaisina +orjinansa. Ja silloin on koko tie pimeä, pojat, sillä Luciferin +läheisyys heittää synkkää varjoa tiellemme, jotta me eksymme, ja +silloin on hänen helppo saada meidät kiinni. Meidän ei pitäisi koskaan +unohtaa, että kaikki pohjimmalta on kamppailua, jättiläiskamppailua +Jumalan ja paholaisen välillä — meistä.» + +»Silloinhan olisi oikeastaan ihminen kolmas», sanoi Peter. + +Tällä hetkellä tuli Mara jälleen hiljaa sisään. Peter nousi ylös, ja +kun Mara istui, nojautui hän jälleen tuolin selkämystään. + +Keskellä lattiaa seisoi vanhus ja katsoi säteillen kolmea ystävystä. + +»Ei», sanoi hän. »Ihminen on Jumalan omaisuutta, aivan omakohtaista, +sillä Jumala on hänet luonut. Luojaa ja luomusta ei koskaan voi +tyyten erottaa. Suuren mestarin viimeisen sormenjäljen voitte nähdä +kaikkialla. Paholainen on tullut väliin kolmanneksi.» + +Ja kun he olivat ääneti, sanoi hän salaperäisesti. + +»Ettekö te ole koskaan vielä häntä nähneet?» + +»Olen minä», kuiskasi Mara, »kerran Hölupissa, ja sittemmin vielä yhden +kerran.» + +Hänen tuolinsa selkämystä vavahti, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan. + +»Ihmiset puhuvat niin paljon pimeydestä ja varjosta, joka heitä +ahdistaa, mutta jos he vähänkin avaisivat silmiänsä, näkisivät he, +että ne ovat langenneen enkelin suuret, harmaat siivet, jotka heitä +varjostavat. Täytyy karttaa pimeyteen mieltymistä. Se, joka jo täällä +saattaa nähdä yliaistilliseen maailmaan, voi usein nähdä ihan selvästi +jättitaistelun ja taistelevien olentojen hahmon. Kaikki riippuu siitä, +kenen puolta me pidämme. Sen mukaan olemme kirkkaita tai synkkiä ja +sameita, ja sen armeijaa me enennämme, jolle antaudumme. Niinpä on +jokainen ajatuksemme ja jokainen tekomme osaltaan vaikuttamassa suureen +maailmanratkaisuun Jumalan ja paholaisen välillä. Täytyy vain se +havaita eikä suvaita, että kolmas voittaa. Oletteko nyt ymmärtäneet?» + +»Olemme, isä», vastasi Mara hiljaa. + +Hän kohotti päätään ja katsoi Peteriä. Seurasi pitkä äänettömyys. + +Sitten sanoi Mara: + +»Minä menen nyt pois, on jo myöhä.» Hän nousi ja ojensi heille kaikille +kättä. »Hyvää yötä, isä, hyvää yötä, Knud, hyvää yötä, Peter.» + +»Enkö saa saattaa vielä sinua huoneeseesi?» kysyi Peter tukahtuneella +äänellä. + +Mara ei vastannut, hänestä oli niin omituista olla, ikäänkuin ankaran +sairauden jälkeen. Hän käveli epävarmasti, oli niin kummallisen heikko, +sydän jyskytti kuuluvasti ja kovaa, korvat soivat ja humisivat. Hän +meni edeltä, ja sitten seisoivat he eteisessä vastakkain. + +»Mara», sanoi Peter, »ette te ole sitä kolmatta tunteneet, vaan minä, +minä yksin. Minä tahtoisin sanoa vielä jotakin, mutta nyt en saa sitä +huuliltani. En uskalla. Tiedätkö, mitä se on?» Hän tarttui Maran käsiin +ja katsoi häntä hartaan rukoilevasti. + +Mara ei vastannut mitään + +»Mara, ymmärrätkö minua, jos nyt sanon — huomiseen?» + +Mara seisoi suorana ja kookkaana. + +»Mitä sillä tahdot sanoa?» kysyi hän vihdoin melkein tylysti. + +»Että asia on niinkuin ennenkin, että minä yhä rakastan sinua yhtä +paljon, oi Mara!» + +Mara hengitti raskaasti. — + +»Sinäkö — minua?» sanoi hän. + +Ja pudisti hiljalleen päätänsä. + +»Ah, Peter», sanoi hän sitten, »se on nyt liian myöhäistä, minä +olen tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi, katso, kaikki nämä pitkät +vuodet...» + +Äkkiä vavahti hänen ruumiinsa, hän tempautui irti, meni nopeasti +huoneeseensa, istahti työpöytänsä ääreen ja peitti kasvonsa käsiinsä. + +Peter seurasi häntä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. + +»Mara», pyysi hän, »oma Marani!» Muuta hän ei osannut sanoa. + +Mara rauhoittui taas pian, mutta sanoi: »Niin pitkät vuodet, ne +vievät liian paljon, Peter. Katso, ne kolme vuotta, jolloin sinä +kirjoitit ja päivä päivältä yhä vieraannuit minusta. Ja sitten +viimeiset neljä vuotta... ne ovat tehneet minut vanhaksi, minä en +enää kelpaa onneen, minä en sovi ihmisten pariin. Jätä minut tänne +yksin köyhien keskuuteen, minä olen täällä löytänyt tieni. Pikku +Pekkani, nuoruudenonnemmehan meillä oli, ja keskipäivän me olemme... +laiminlyöneet.» + +»Minä en voi elää ilman sinua», rukoili Peter. + +»Niinkö arvelet? Minä luulen, että sinun täytyy sitä kuitenkin yrittää.» + +»Ei, Mara, minä en voi! Enkä voi uskoa, että sinun rakkautesi on +kuollut! Minä tiedän, että kukaan ihminen maailmassa ei voi niin +rakastaa kuin sinä. Eikö totta, Mara, se ei ole kuollut?» + +»Kuollutko? Ei... kuoleeko sitten mitään tässä maailmassa? Mutta +seitsemän vuotta niin syvää kärsimistä... sekään ei mene jäljettömästi +ohi. Ja viime kesänä, Peter, olin vähällä kuolla nälkään, leivän ja +ihmisten. Minä olen siitä vastikään jälleen toipunut, ja olin jo niin +kauan sitten ja niin täydellisesti, niin täydellisesti luopunut. +elämästä, etten minä nyt enää voi.» + +Silloin mykistyi Peter. + +Jättimäiseksi kasvoi hänen syyllisyytensä. + +Hän ei uskaltanut sanoa enää mitään. + +Hän suorastaan kivettyi kauhusta. + +Mara oli taas jälleen ihan rauhallinen. + +Hän nousi ja laski kätensä Peterin olkapäälle. + +»Meidän täytyy nyt kestää tämäkin», sanoi hän. »Kiitos, että tulit. Se +oli suurin lahja, mitä olisit voinut minulle antaa.» + +»Näinkö sinä lähetät minut pois?» + +Ja kun Mara vaikeni, jatkoi hän: »Minähän olen valmis odottamaan niin +kauan kuin tahdot, mutta anna minun tulla takaisin, Mara, ja kysyä +uudelleen aina jonkun ajan kuluttua, joko se päivä on, jolloin sinä +ehkä ajattelet toisin. Minullahan ei maailmassa ole ketään paitsi +sinua!» + +Hän luki Maran silmistä erään kysymyksen ja sanoi nopeasti. »Ei, me +olemme hyviä ystäviä ja taiteilijatovereita, Frida ja minä, muuta +ei. Ja Mara, mies, joka sinua rakasti se pitää sydämensä puhtaana +suurimmassakin kiusauksessa. Niin syvälle en ole langennut, muutenhan +en nyt näin seisoisi sinun edessäsi. Milloin saan palata? Pianko? +Kutsutko minua? Vai saanko minä koettaa... en tahdo sinua kiusata, +mutta ehkä piankin...?» + +»Saat», sanoi hän hiljaa. + +»Onko siinä kaikki?» kysyi Peter soinnuttomasti. Mara nyökkäsi vain, +kun Peter suuteli hänen käsiään ja meni hiljaa pois. + +Peter kuljeksi vielä kauan pitkin Münchenin katuja. Tähdet tuikkivat +niin suurina ja kultaisina ja Peter Rasmussen katsoi niihin ja tunsi +olevansa niin pieni ja surullinen. Hän ajatteli tähänastista elämäänsä, +joka oli ollut täynnä itsekkäisyyttä ja kunnianhimoa ja ylimielisyyttä +ja epätoivoa. Oliko hän nyt päässyt hyville päiville vain senvuoksi, +että hän vihdoinkin oli täyttänyt velvollisuutensa ja alkanut asioida +pyhällä, hänelle uskotulla leiviskällä? Ah ei, hän ei ollut matkansa +päässä, vaan vasta alkutaipalella, eikä edes sitä: hänen täytyi vielä +palata kauas takaisin ja uudelleen ja huolellisesti istuttaa kaikki +ne kukat, jotka hän väärällä tiellä oli huolettomasti tallannut, ja +oikaista ja korjata se, minkä hän oli väärin tehnyt, eikä enää paeta +pahoja tekojansa ja kääntää niille selkäänsä, vaan katsoa niitä suoraan +silmiin ja tuhota se paha, minkä ne olivat aikaansaaneet. Muu ei +auttanut. + +Hän oli kyllä ennen ajatellut: jos vain voisin tunnustaa vääryyteni, +niin kaikki olisi hyvin, ja hänellä olikin tänään ensimmäistä kertaa +jälleen tunne, että raskain taakka hänen sielustaan oli kirvoitettu, +sillä Mara oli antanut hänelle anteeksi. Mutta antaisiko hän täysin +anteeksi? + +Riittikö sitten ihmiselämä sovittamaan ja jälleen hyväksi tekemään +sitä, mitä hän ystäviään vastaan oli rikkonut? + +Ja millä ja miten hän sen sovittaisi? + +Ah, hänhän tahtoi antaa heille sydänverensä uusissa ja ihanissa +sävelteoksissa, mutta mitä oli hänen taiteensa verraten ystävien +kohtaloihin? Mitä saattoi hän taiteellaan heille antaa? Luuliko hän +sitten saattavansa lahjoittaa ihmiskunnalle jotakin? Eihän hän ollut +lainkaan sen arvoinen. + +Vitkalleen ja selkä kumarassa palasi hän hotelliinsa, missä oli yötä. + + * * * * * + +Fritzin ja Odan sähkösanoma kutsui seuraavana aamuna Maraa +Bucheneckiin. Isoäiti oli kuolemaisillaan. Kuinka kummallista, ajatteli +Mara, mahtaako hän todella haluta nähdä minua vielä kerran? Hän oli +heti selvillä siitä, että hänen nyt täytyi matkustaa, vaikka hän juuri +vastikään oli tehnyt sen pitkän matkan, oli hän siitä hyvillään. Hän +suoritti nopeasti matkavalmistuksensa, sanoi ystävilleen hyvästit, +pyysi sanomaan terveisiä Peterille ja riensi selkäreppu selässään +keskusasemalle. + +Kun hän oli nousemassa asemanportaita ylös, tavoitti hänet joku, ja +Peterin pyytelevä ääni sanoi: + +»Saanko minä kantaa sinun reppuasi? Ja saanko saattaa sinua? Minun on +tänään palattava Hampuriin, ja jos sallit...» + +Peter katsoi häntä niin epätoivoisena, ettei Mara saattanut muuta kuin +sanoa: + +»Mennään yhtä matkaa. Mutta jätä selkäreppu minulle, kunnes olemme +vaunussa. Siellä panen sen pois.» + +»Hyvä, minä hankin piletit.» + +»Mutta minä matkustan kolmannessa luokassa.» + +»Etkö istuisi mukavammin toisessa? Mara!» Jälleen katsoi Peter häntä +ihan epätoivoisena. »Minulla on niin kauhean paljon rahaa, enkö minä +saa ostaa pilettejämme? Minä en tosiaan tiedä, mihin saisin rahani +menemään.» + +»Siltä näyttää», sanoi Mara hymyillen. »Knud sanoi, että sinä olit +viskannut hänen vuoteelleen sellaisen kasan satamarkkasia, että hän +aikoi pelata niillä 'pasianssia' koko päivän. Minun puolestani ajetaan +vain toisessa luokassa, vaikka ensimmäisessä, jos tahdot, mutta kukin +omalla kustannuksellaan.» + +Ei ollut aikaa hukata. Mara odotti junan luona, kun Peter riensi +pilettiä hankkimaan. Nyt näki hän hänen tulevan takaisin ja näki hänet +ensimmäistä kertaa selkeästi päivänvalossa. Peter tuntui äkkiä ihan +hämmästyttävän vieraalta ja uudelta. Hän oli erittäin komea, niin +suuri ja miehekäs, leveäotsainen pää niin henkevä. Ja kuinka keveästi +hän kantoi siroa matkavaippaansa, ikäänkuin olisi elinaikansa ollut +iso herra. Pieni, harmaa huopalakki sopi hyvin yhteen suipon, mustan +parran kanssa... ja mitä kaikkea hänellä olikaan käsissään? Kirjoja +ja kukkia ja kääröjä, ja takana tuli kantaja hänen suurta, keltaista +matkalaukkuaan tuoden. Mara oli kuin lumeissa... oliko tuo hänen +Peterinsä, jonka hän viimeksi saarella erottaessa oli nähnyt niin +laihana ja surkeana ja kasvot niin katkeranhappamina ja kivettyneinä, +tuo siro herra, joka miltei poikamaisella ylpeydellä katseli +ostoksiansa. Nyt näki hän Maran ja tuli nopeasti luo. + +»Mara, meidän paikkamme ovat täällä. Tule, on aika.» + +Mara seurasi häntä. Peter oli ottanut ensimmäisen luokan osaston heitä +varten kahden, ja kun he olivat sisällä, sanoi hän pyytelevästi: + +»Mara, tämä yksi ainoa kerta salli minulle tämä. Kuka tietää, saanko +sinua enää tavata. Minunhan täytyy taas pian palata Amerikkaan... +sitähän sinä et lainkaan tiedä, minun täytyy se sinulle kertoa... +tässä ikkunan luona istut mukavimmin, ja jos tahdot nukkua, menen minä +ravintolavaunuun.» + +Hän nosti Maran selkärepun ylös, levitti kirjoja ja kukkia ja suklaata +hänen eteensä ja seisoi, sitten hetken mykkänä ja neuvottomana. + +»Istu, Peter», sanoi Mara saaden vaivoin hallituksi ääntänsä, »ja kerro +minulle elämästäsi.» + +Peter istui Maraa vastapäätä, nostettuaan pienen ikkunapöydän ylös ja +pantuaan sille punaiset, tuoksuvat neilikat. Juna lähti verkalleen +liikkeelle. Mara nojautui hiukan taaksepäin ja katsoi ikkunasta ulos, +Peter penkoi sanomalehtiä ja kirjoja, oli kuin puoliksi unessa eikä +äkkiä uskaltanut sanoa sanaakaan. + +Hän vilkaisi silloin tällöin Maran kasvoihin, jotka olivat hänestä +kauniimmat, kuin hän unissaankaan oli muistellut, mutta nyt +päivänvalossa näki hän myöskin niihin piirtyneet kärsimysuurrot. Oi +kuinka kernaasti olisikaan hän nyt silittänyt ja suudellut pois niistä +kaikki huolten jäljet, mutta sen oikeuden oli hän menettänyt. Hänen +sydäntänsä kouristi äkkiä kauhea ahdistus, hän nousi ylös ja meni +kapeaan käytävään. + +Siinä hän seisoi katsellen tasankoa, näki Münchenin tornien häipyvän ja +tunsi kaikkien hukkaanmenneiden vuosien katkeruuden katkerampana kuin +katkerimman kuoleman. + +Hän puristi ikkunanpielustankoa ja hänen silmänsä pimenivät. + +Sanoisiko Mara hänelle edes yhtä ystävällistä sanaa, yhtä ainoata, +ennenkuin tämä huikean nopeasti kiitävä juna saapui Hampuriin? Mitä +oli yksi ainoa päivä, mitä pari lyhyttä tuntia, mitä olivat olleet ne +seitsemän vuotta, jotka he olivat olleet kihloissa? Nyt tuntuivat ne +hänestä äkkiä kuin salamannopealta unelta, nyt tiesi hän eläneensä +paratiisissa sitä oivaltamatta. Ja nyt oli kaikki ohi. Portti oli +mennyt lukkoon. Kuinka olikaan näin saattanut käydä! Mitä niin kamalaa +oikeastaan oli tapahtunut, joka oli saattanut heidät erottaa? Oliko se +kaikki johtunut vain siitä, että hän oli seisonut väärällä paikalla? +Että hän oli jättänyt oikean tien ja antanut väärien vaikutteiden +johtaa itseänsä. Oli, ajatteli hän, siitä se oli johtunut, sillä oli +hän katkeroittanut omansa ja toisten elämän, se oli tehnyt hänet +huonoksi ja itsekkääksi ja senvuoksi oli hän väkisin työntänyt kaikki +ystävänsä luotaan. + +Ja auttaisiko hänen pyytelynsä ja rukoilunsa enää mitään? Eikö +ollut ihan ymmärrettävää, ettei Mara enää saattanut päättää ryhtyä +kulkemaan uudelleen hänen rinnallaan? Seitsemän vuotta oli hän siinä +uskollisesti kulkenut! Ei milloinkaan kärsimättömyyden tai valituksen +sanaa, aina vain rakkautta ja hyvyyttä ja hellyyttä. Jos hän silloin +sen sijaan, että muutti uraa, olisi ottanut vastaan Münchenissä +pienen, vastaperustetun musiikkikoulun johtajan paikan, jota hänelle +tarjottiin, niin olisivat he olleet aikoja naimisissa, aikoja! Mutta +hän ei tahtonut hautautua niin pieneen loukkoon, ja Mara oli ollut +valmis odottamaan — sen oli hän, Peter, pitänyt niin itsestään selvänä +kuin jokapäiväisen leivän. Maran oma toimiala oli näyttänyt hänestä +toisarvoiselta — Peter oli aina ajatellut vain itseänsä, kuinka +suuresti, sen huomasi hän vasta, nyt kauhukseen. Sillä kuinka olikaan +Maran taide kehittynyt sen jälkeen kun he olivat erinneet! Oliko hän, +Peter, _siinä määrin_ häntä alistanut ja orjuuttanut? Nyt oli Mara +järjestänyt oman elämänsä hänen poissaollessaan, ja yksi ilta, yksi +silmäys oli riittänyt osoittamaan Peterille, kuinka rikas, täyteläinen +ja siunauksellinen se oli. Oliko hänellä vielä oikeutta ottaa osaa +tähän elämään? + +Hän ei uskaltanut enää mennä sisään. Kuinka johtuikaan hän tätä +matkayllätystä toimeenpanemaan? Knud Hansen oli aina paljoa +huomaavaisempi käytöksessään Maraa kohtaan kuin hän. Kuinka olikaan +hän silloin Hölupissa aina pitänyt Marasta huolta, kun hän, suuri +runoilija, ei halunnut tulla häirityksi eikä pitänyt vähääkään lukua +ainoastakaan ihmisestä. + +Senvuoksi olikin hän nyt niin hirveän yksinäinen ja hyljätty. + +»Etkö lainkaan tule takaisin tänne?» kysyi Maran ääni hänen takanaan. + +Peter noudatti äänettömästi kehoitusta, ja niin istuivat he taas +vastakkain, mutta Peter peitti kasvonsa käsillään ja olisi mieluimmin +itkenyt. + +»Sinunhan piti kertoa minulle», sanoi Mara, »ehkäpä se auttaa sinua. +Sanohan, etkö koskaan sitten enää kirjoittanut?» + +»En koskaan! Siitä olin minä kerta kaikkiaan parantunut tuon kauhean +ukkosyön jälkeen. En vain tahtonut myöntää sitä muille ihmisille, mutta +en ole edes kurkistanut sen koommin käsikirjoitukseeni, en kertaakaan! +En ole avannut mustaa salkkuanikaan, se on tavara-arkussani Thomsenin +luona. Nyt aion polttaa sen sisällyksineen päivineen. Oi, jospa se +olisikin silloin palanut sen toisen asemesta! Mara, et tiedä kuinka +kauheasti se on minua painanut, kun se ei ollut millään autettavissa. +Minä koetin kyllä aina vakuutella itselleni, ettenhän sille mitään +mahtanut, mutta yhä kummitteli se mielessäni. Joskus olin vähällä +tulla mielenvikaiseksi: päivällä se painoi minua kuin painajainen ja +yöllä pengoin unissani raunioita ja tuhkaa enkä kuitenkaan löytänyt +mitään ja vihdoin hädissäni käännyin suuren tuskani ajamana Jumalan +puoleen, mutta en sittenkään saanut rauhaa. Ja sitten ajattelin sen +huuhtoutuneen pois suuren merisinfonian mukana, mutta seuraavana yönä +oli se edessäni kahta kaameampana. Tänään on toista, kun te olette +antaneet anteeksi, mutta onnelliseksi en milloinkaan enää voi tulla.» + +»Kerro minulle vielä kerran tarkkaan, kuinka se tapahtui, Peter.» + +»Ah, kuinka usein olenkaan sitä itselleni toistanut! Klaassenit +pyysivät minua menemään ylös, kuten muistat, sulkemaan ikkunaa.» + +»Niin, minä muistan.» + +»Ylhäällä, ukkosen ja salamain keskessä elin kaamean hetken, +helvetillisen, Mara... Minä, minä melkein rukoilin, että Jumala antaisi +tulensa taivaasta tulla ja polttaisi sen... minähän olin puolihulluna +tästä kilpailusta ja siitä, että rakkain ystäväni oli siihen ryhtynyt. +Ja sitten säikähdin omia ajatuksiani, kokosin paperit hänen mustaan +salkkuunsa, meillähän oli molemmilla samanlaiset — ja jätin sen sinne!» + +Hän vaikeni. + +Mara näki nyt, kuinka sisäänpainuneet hänen poskensa olivat ja kuinka +lohduton hänen katseensa. + +»Sinä kai ajattelit, että ukonilma oli lopussa?» + +Peter katsahti häneen. + +»Niin, Mara. Minä arvelin, että pahin oli ohi, ja menin alas omaan +huoneeseeni. Pöydälläni ikkunan ääressä oli minun salkkuni, minä +seisoin klaveerin luona ja ukkonen rätisi. Silloin tuli Klaassen sisään +ja sanoi jotakin, mutta minä en kuullut, mitä... pani jotakin pöydälle +ja sitten samassa silmänräpäyksessä tuli hirvittävä isku. Niinkuin +räjähdys. Minä seisoin tuliroihujen keskessä puoliksi huumaantuneena +ja viimeisen vaistoni avulla syöksin ikkunan luo, työnsin sen auki, +kaappasin salkkuni ja olin ulkona! Satoi yhtenä ryöppynä, minun +vierelläni oli kalastaja perheineen, rakennus paloi, sade lakkasi +äkkiä, olkikatto rusahti alas, kaikki luhistui rätisten kokoon, minkään +pelastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, savu ajoi meidät päinvastoin +kauemmaksi... Te kaikki tulitte vasta puolen tunnin kuluttua. Silloin +oli kaikki ohi!» + +Jälleen vaikeni hän. + +»Peter-parka!» sanoi Mara hiljaa. + +Hetken kuluttua jatkoi tämä taas. + +»Minulla ei silloin enää ollut selkeää ajatusta. Puristin salkkua +kainalossani, mutta minulla oli tunne kuin kulkisin saaliin kanssa. +Voitko semmoista käsittää?» + +»Voin», kuiskasi Mara tuskin kuuluvasti. + +»Sinä ajattelet, koska olin toivonut hänen tuhoansa. Kuinka kamalaa, +että ihminen on yleensä mahdollinen sellaisiin toivomuksiin, Mara! Minä +tiedän nyt että sellaiset toivomukset merkitsevät samaa kuin teko oman +omantuntomme edessä. Ja sitten kalvaa minua vielä yksi kamala asia. +Kalastaja Klaassenhan sanoi toisena päivänä käyneensä minun jälkeeni +ylhäällä ja tuoneensa Knudin salkun alas ja antaneensa minulle. Voithan +ajatella, kuinka tämä minua kuohutti?» + +»Kyllä!» + +»Jälkeenpäin sanoivat hänen vaimonsa ja tyttärensä, että ne olivat +Knudin housut, ja että hän oli pannut salkun keittiön pöydälle. Mutta +ajattele, Mara, kun minä hyppäsin ikkunasta, olin tosiaan näkevinäni +toisen salkun pöydällä! Ja se minua niin kauheasti kalvaa. Minähän +olisin vielä voinut ojentaa kättäni sisään, ennenkuin katto romahti. +Mutta minä olen selitellyt itselleni, että se oli jo mahdotonta! Ah, +mitä kaikkea sitä itselleen selitteleekään! Joskus tuskissani olen +kuvitellut tietäneeni Klaassenin panneen sen minun pöydälleni. Siitä +olin tulla hulluksi. Mikä siinä enää ihmistä pelastaa ja auttaa?» + +»Vain se, että on ehdottoman tosi itseänsä kohtaan, säälimättömän tosi. +Silloin vasta voi erottaa hyvän ja pahan. Minusta on aina ollut niin +merkillistä, että Ilmestyskirjan valkoisella hevosella ratsastajaa, +kaikkien kuningasten kuningasta ja kaikkien herrain herraa, nimitetään +kahdella niin yksinkertaisella inhimisellä sanalla: 'uskollinen ja +totinen'. Tehnevätkö ihmiset itselleen selväksi, mikä jättiläismerkitys +näillä sanoilla on? Ja minkätähden on niin kauhean vaikeaa olla ihan +tosi?» + +»Niin, Herra nähköön», sanoi Pietari soinnuttomasti. + +»Sinulle se oli vaikeaa, sinä kun olit sellaisessa tilassa, jolloin et +ollut ihan täydessä tajussasi, ja lisäksi tuli, että sinulla todellakin +hetkittäin oli huonoja ajatuksia. Minä voin hyvin käsittää sinun +tuskasi.» + +»Niin, mutta mitä olisi minun pitänyt tehdä?» + +»Jos olisit heti kertonut Knudille tämän kaikki, niin olisit säästänyt +itseltäsi vaikeita vuosia. Sen vuoksi ei Jumalakaan voinut kuulla +sinun rukoustasi, koska Hän voi antaa ainoastaan todellisen rauhan, ei +väärää.» + +»Niin, minä tiedän sen. Mutta, Mara, minä tiedän sen vasta nyt, +konsertin jälkeisen yön jälkeen, silloin...» + +»Silloin olet sinä ensimmäistä kertaa ymmärtänyt rukouksen: 'minä +en sinua jätä ennenkuin siunaat minua', eikö totta? Ennenkuin on +omakohtaisessa kamppailussa Jumalan kanssa lonkkansa nyrjäyttänyt, +ennen ei lainkaan Jumalaa tunne.» + +»Niin», kuiskasi Peter, »vuosikausien vaivasta huolimatta oli se +minun ensimmäinen kohtaukseni Jumalan kanssa, kun hän vaati minua +tunnustamaan syyni ja minun oli ratkaistava.» + +Hän peitti kasvonsa käsillään, ja Mara istui ihan hiljaa ja katsoi +häntä ja oli näkevinänsä ikäänkuin kaukaista aamuruskon kajastusta. + +Juna kiiti huimaa vauhtiansa. + +He istuivat kauan ääneti. + +Ei kukaan tullut heitä häiritsemään, ja Mara ajatteli, että tämä oli +hänen elämänsä ihmeellisin matka. Melkein kuin olisivat he vain kaksin +maailmassa, Peter, ja hän, tai kuin olisivat he kuolleet ja kohtaisivat +toisensa jälleen jollakin uudella tuntemattomalla tähdellä. + +Oliko siis olemassa jälleennäkemistä, vaikkapa olisi ollut kuolleena jo +tuhannen vuotta? + +Hän tunsi Peterin katseen. + +»Etkö haluaisi ottaa hiukan suklaata?» kysyi Peter arastellen. + +»Kernaasti. Ja sinullahan täytyy jo olla nälkä, Peter.» + +»Minä tilaan meille tänne pienen päivällisen. Saanhan? Pyydän, +päivähän on heti mennyt ja neljän viikon kuluttua täytyy minun palata +Newyorkiin.» + +»Täytyykö sinun mennä takaisin?» + +»Täytyy. Minut on valittu erään uuden musiikkiopiston johtajaksi +siellä, yhden monista, meikäläisiin oloihin verraten tarumaisella +palkalla. Minun on annettava Hampurissa vielä kaksi konserttia, +Kielissä ja Lyypekissä myös. Harjoitukset ovat sangen rasittavia; mutta +se on kuitenkin niin ihanaa. Missä aiot asua Hampurissa? Tänä iltanahan +et enää ehdi Schleswig-Niebülliin menevään junaan?» + +»En. Minun täytyy olla Hampurissa yötä. Missä sinä asut?» + +»Vier Jahreszeiten-hotellissa. Se on sangen hyvä. Kuule; tule sinäkin +sinne ja anna minun tänä iltana vielä huoltaa sinua.» + +»Voiko niin hienoon hotelliin tulla selkäreppu mukana?» + +»Ah, minä otan selkärepun ja sinä minun matkalaukkuni ja sitten...» + +»No, mitä sinä sitten vielä suunnittelet?» + +»Sitten annan heti tänä iltana vielä noutaa vanhan arkkuni Thomsonilta +ja hävitän käsikirjoituksen sinun läsnäolossasi, Mara. Siellä pitäisi +myöskin olla eräs pieni sävellys vielä, jota nyt ehkä saatan käyttää. +Onko isoäitisi jo kauan ollut sairaana? Fritz ja Oda ja Oskar olivat +konsertissa, mutta eivät puhuneet mitään siitä.» + +»Minä pelkään, että se on halvauskohtaus... hän on kahdenyhdeksättä +vuotias.» + +»Etkö sen koommin ole ollut siellä?» + +»En koskaan. Minä olin luopunut sovinnon toivosta. Dorenit ovat kauhean +sitkeätä väkeä.» + +»Pahassa ja — hyvässä», lisäsi Peter. + +Hän olisi kernaasti tämän sanoessaan suudellut Maran kättä, mutta +vaikka hänen päänsä vielä eilen oli ollut Maran povella, pidätti +jonkinlainen kunnioitus häntä lähestymästä. Milloinkaan vielä ei Mara +ollut hänestä tuntunut niin korkealta ja pyhältä kuin nyt. Hampurissa +hoiti Peter kaikki Maran puolesta ja Mara antautui puoleksi hämillänsä, +puolittain liikutettuna hänen hoitoonsa. Peter ajoi hänen kanssaan +yhdessä hotelliin ja vetäytyi sitten häveliäästi syrjään, kun Mara +valitsi itsellensä huoneen. + +He päättivät syödä yhdessä alhaalla ja ellei Mara tuntisi itseään liian +väsyneeksi, soittaisi Peter vielä muutamia sävellyksiään; hänellä oli +piano huoneessaan. + +Kello yhdeksän söivät he ja menivät sitten Peterin huoneeseen. + +»Vanha arkku on jo tullut», sanoi Peter, »nyt minä aukaisen sen heti.» + +Mara istahti väsyneenä tuolille, Peter meni makuuhuoneeseensa ja palasi +pian paksu, vanha, musta salkku mukanaan. + +Hän pani sen pöydälle ja aukaisi sen. + +Veti sitten täyteen kirjoitetut konseptipaperit ulos. + +Mara katsoi häntä ja näki hänen äkkiä käyvän kalmankalpeaksi. + +Peter tarttui päähänsä, parkaisi, horjui ja vaipui tuolille istumaan. + +»Mikä sinun on?» huudahti Mara säikähtyneenä ja riensi hänen luokseen. +Peter hengitti raskaasti eikä saanut sanaa sanotuksi. Hän sulki +silmänsä ja nojautui Maraa vastaan. Mutta äkkiä ryhdisti hän itsensä +väkisin, nousi ylös ja lausui: + +»Knudin käsikirjoitus.» + +»Mikä?» kysyi Mara. + +»Tämä tässä», huusi Peter. »Se on tässä, se ei ole palanut. Minä olen +ottanut hänen salkkunsa ja jättänyt omani pöydälle, Mara!» + +Hän vaipui jälleen tuolille. Hän oli aivan suunniltaan, ja Mara näki +edessään pöydällä Knud Hansenin säilyneen käsikirjoituksen. + +»Jumalan kiitos!» sanoi hän. + +Hänenkin täytyi istahtaa, liikutus melkein huumasi hänet. + +He katsoivat toisiaan mykistyneinä, olivat sanattomina tästä löydöstä. +Äkkiä hypähti Peter jälleen ylös. + +»Mitä on kello?» sanoi hän. »Minun täytyy viedä se Knudille, vaikka +sitten saisin matkustaa kolme yötä perätysten. Se on liian ihanaa, eikö +ole. Minun täytyy rientää Knudin luo.» + +»Tietysti», sanoi Mara, »tietysti on sinun lähdettävä heti.» + +»Oi Mara!» riemuitsi Peter tarttuen hänen käsiinsä. + +»Niin, mikä vahinko, etten minä saata tulla mukaan.» + +Se pitäisi meidän kolmen elää yhdessä.» + +»Meidän kolmen, ilman kolmatta!» yhtyi Peter innoissaan. »Oi Mara, +kuinka merkillistä! Ja kuitenkin, kuinka kauhean yksinkertaista! +Kalastaja pani Knudin salkun minun salkkuni päälle, ja minä kaappasin +tietysti ensimmäisen, minkä näin. Tästähän selviää, minkävuoksi olin +näkevinäni toisen salkun — se oli minun oma kovaonninen tekeleeni! Oi +Mara, mitäs nyt sanot, milloin...» + +»Minä matkustan huomenaamulla isoäidin luo», keskeytti Mara hänet. +Hetken olivat molemmat sitten ääneti. + +»Ja nyt, hyvää yötä! Kuinka Jumala on sentään armollinen antaessaan +meille vielä tämän ilon! Milloin sinä matkustat?» + +»Yöjunalla kello yksi. Hyvää yötä, Mara. Ja kiitoksia. Saanko sinulle +kirjoittaa?» + +»Hyvää yötä», sanoi Mara ystävällisesti. »Sano terveisiä Knudille.» + +Näin sanoen hän lähti. + + * * * * * + +Fritz ja Oda odottivat Maraa asemalla. + +»Mitä hän siihen sanoo, että me olimme Hampurissa Peterin konsertissa?» + +»Tokkohan me sitä hänelle lainkaan kerromme?» + +»Mutta, Oda, epäilemättä. Saat nähdä, että ensimmäinen asia, mitä hän +kysyy, on, olimmeko siellä. Mara ei ole niinkuin muut ihmiset. Hänelle +voi kertoa kaikki ja hänen kanssaan voi puhua kaikesta, mistä se sitten +johtuneekin!» + +»Hän on niin tosi ihminen. Mutta tuossapa juna jo onkin, ja hän astuu +juuri ulos.» + +Oda riensi ystävätärtään vastaan. + +He eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan. + +Mara ei ollut käynyt kotiseudullaan, ei ollut tullut myöskään Odan +häihin kaksi vuotta sitten. Hän ilmoitti silloin katkaisseensa kaikki +vanhat suhteet eikä haluavansa samoja perhekohtauksia uusiintumaan kuin +viime kerralla ennen lähtöään Dremmelshofiin. Se oli hänen mielestään +arvotonta ja hän alkoi Münchenissä nyt ihan uutta elämää isä Häberlen +piirissä. Niinkuin oli alkanutkin. + +Ja sitten kuoli Lieschen Meier. + +Oda oli heti Lieschenin kuoleman jälkeen tullut hänen luokseen ja vanha +ystävyys oli jälleen uudistettu, sillä »Mara on sentään aina sama», +sanoi Oda kummissaan jälkeenpäin Oskarille. Myöhemmin häämatkallaan +olivat Fritz ja Oda yhdessä käyneet häntä tervehtimässä Münchenissä +ja olivat aivan haltioissaan, kuinka suurenmoiseksi ja kauniiksi +Mara oli elämänsä järjestänyt. Taiteessaan oli hän tavattomasti +edistynyt, hänellä oli nyt aina tilauksia, ja ympäristöönsä vaikutti +hän hiljaisella, hyvänsuovalla tavallaan niin tenhoavasti, että kaikki +siitä lumoutuivat. + +Ja nyt oli hän täällä. + +»Mikä isoäidin oikein on?» oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun he +istuivat Odan kanssa keveissä jahtivaunuissa — Fritz ajoi itse ja oli +sangen maahenkisen näköinen, yllään virttynyt ja paikattu, sangen ahdas +nuttu ja päässä epämääräisen värinen huopareuhkana. + +»Huikean hieno», kuiskasi Oda Maralle, »eikö olekin? Ei ole mitään +sirompaa kuin meidän junkkerimme noissa pukimissaan. Minä maalaan hänet +tuossa asussa, luonnollisessa koossa...» + +»Isoäiti on sangen huonona», vastasi Fritz. »Me luulemme, että hänellä +on ohut halvauskohtaus, vaikkei sitä voi ihan varmaan todeta. Hän +on väliin aivan sekaisin, sitten taas ihan selkeä. Sitä on kestänyt +jo kaksi viikkoa. Kun menimme Hampuriin, oli hän parempi, mutta +toispäivänä luulimme lopun olevan käsissä.» + +»Onko hän sitten toivonut minun tulevan?» kysyi Mara. + +»Hän ei ole sitä nimenomaan sanonut, Mara, mutta hän näyttää joskus +olettavan, että sinä olet läsnä, ja Oskar, joka istuu tunnin hänen +luonaan joka päivä, sanoi, että sinun pitäisi tulla.» + +»Oskarista on tullut isoäidin epäjumala», selitti Oda. + +»Kuinka lystikästä», arveli Mara. + +Lyhyt matka oli pian lopussa. Oda saattoi Maran ilmeisellä riemulla +taloon hänelle varattuun huoneeseen, ja sitten piti heti ihailtaman +pikku Maraa, jolla oli, joskaan ei Fritzin nenää, kuitenkin »ihan» +hänen ylähuulensa. Ja sitten tuli Oda taas Fritzin luo ja sanoi: + +»Näeppäs, hän tietää, että me olimme Hampurissa, mutta _ei ole_ +kysynyt mitään. Ajattele, ensimmäistä kertaa elämässäni on Mara minun +mielestäni muuttunut.» + +»Joutavia», sanoi Fritz. + +»On. Minä en voi sanoa, millä tavalla, mutta ajattele, kuinka +kummallista — hän tuntuu minusta tulleen nuoremmaksi.» + +»No no, Oda. Mutta, kas, tuolla hän menee jo isoäidin luo. Kuinkahan se +kohtaus oikein käy? Minun on paras mennä mukaan.» + +Fritz riensi serkkunsa perään ja sai hänet kiinni juuri sen kunnaan +juurella, jonka laella Ruusula oli. + +»Ah, älä huolehdi, Fritz»; sanoi Mara. »Minä kuulustan ensin vanhalta +Miinalta, miten hän voi ja annan sitten yksinkertaisesti kysyä, +haluaako hän nähdä minua. Ellei, niin olen pian taas teidän luonanne. +Tiedätkö, minä olen joutunut kokemaan elämässä kyllin paljon ollakseni +enää mitään kummastumatta, niin että ole vain rauhassa.» + +»Herra nähköön, meidän neiti!» sanoi vanha Miina, kun Mara oli mummulan +porstuassa. »Jaa, jaa, niitä vanhoja aikoja!» + +»Niin, niin, Miina. Kuinka isoäidin laita on?» + +»No, onhan se välistä vähän höperönä, ei voi kieltää. Hän onkin jo +vanha ja lähtee kaiketi vähitellen sille pitkälle matkalle. Mutta +joskus se on taas ihan täydessä tajussa ja niin terävä kuin aina +ennenkin. Ja neidistä hän puhuu yhtä mittaa. Minä menenkin heti +kysymään. Tänään se on vuoteessa.» + +Mara pyydettiin sisään. + +Rouva von Doren istui suorana vuoteessaan. + +Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja käyneet teräväpiirteisiksi, mutta +tummat silmät katselivat Maraa selkeästi. + +Mara meni rauhallisesti hänen luokseen. + +»Hyvää päivää, isoäiti», sanoi hän ystävällisesti. + +»Soo, vai tulit sinä sentään vielä katsomaan vanhaa isoäitiäsi. Sehän +oli sangen ystävällistä. Istu.» + +»Kuinka sinä voit?» + +»Huonosti niinkuin näet. Minä vanhenen ja olen kaikkien vaivana. Jumala +näyttää ihan minut unohtaneen. Milloin sinä tulit?» + +»Tänä aamuna. Fritz ja hänen vaimonsa olivat kutsuneet minua ja olivat +asemalle noutamassa.» + +»Soo, etkö sinä tahdo asua minun luonani?» + +»Kernaasti, isoäiti, mutta kun nyt et voi hyvin, olisin sentään sinulle +ehkä rasituksena.» + +»Et minulle, mutta palvelijat katsovat, että heillä on liikaa vaivaa jo +minustakin. Onko sinulla aikomus viipyä pitemmän aikaa?» + +»Oo, kyllä, kernaasti, jos haluatte minua pitää.» + +»No tietysti. Mikä päähänpisto! Muuten, pikku Oda on erinomainen +emäntä.» + +»Sepä hauskaa, että olet sitä mieltä.» + +»Hän pitää sinusta paljon, Marie Agnes. Joko hän on sinulle sanonut, +että hän tahtoisi, että sinä korjaisit kirkon alttaritaulun? Sen +tosiaan voisit hänelle tehdä — sinähän pystyt siihen.» + +»Sen tekisin kernaasti. Minä puhun siitä heidän kanssaan.» + +»Niin, se on minusta hyvin sopiva ajatus heidän puoleltaan. Silloinhan +voisit täälläkin näyttää jotakin taiteestasi.» + +Muori vaikeni ja näytti väsähtävän. Mara kysyi, pitikö hänen mennä. +Mutta vanhus tahtoi jäämään, ja Mara istui hiljaa vuoteen ääressä, kun +sairas näytti uinahtavan. + +»Fritz», sanoi vanhus äkkiä ääneen silmien yhä ollessa kiinni. »Nythän +on Marie Agnes täällä.» + +Ja hetken kuluttua jatkoi hän yksinpuheluaan: + +»Hän on kuitenkin pysynyt oikeana Dorenina ja hänen pitää saada +Ruusula. Tietysti pitää hän Miinan talossa, sehän on Marie Agneksesta +itsestäänselvää. Vanhat palvelijat ovat niin häneen kiintyneet. Miksei +hän oikeastaan tule minun luokseni? Minähän olen jo odottanut niin +kauan.» + +Mara hiipi hiljaa ovesta ulos, jotakin kouristi hänen kurkussaan. Hän +istui isoäidin ikkunanpaikalle ja alkoi uneksia. Nyt oli Peter siis +Knudin luona! Mitähän Knud mahtoikaan sanoa! Hän soi heille molemmille +tämän suuren ilon niin sydämestään, varsinkin Peterille, jonka oli +täytynyt niin syvästi nöyryyttää itsensä! Kuinka kauheita onkaan näiden +vuosien täytynyt olla hänelle! Sen tiesi Mara vasta nyt. + +Pian tuli Fritz varpainaan sisään noutamaan Maraa aamiaiselle. Oskar +oli siellä ja oli herttainen ja hyvä, kuten aina. He puhuivat yleisistä +asioista, mutta kun he aamiaisen jälkeen istuivat yksissä Fritzin +huoneessa, eivät Fritz ja Oda enää voineet pidättäytyä. + +»Oi Mara!» sanoi Oda, »hän johti ihanasti Hampurissa ja hänen +sinfoniansa on suurenmoinen.» + +»Niin, kerrassaan mainio, etevä», täydensi Fritz, »hattu päästä +Rasmussenin edessä!» + +Mara ei sanonut sanaakaan, ja he vaikenivat hiukan nolostuneina, mutta +Fritz jatkoi sitten nopeasti: + +»Me kävimme häntä puhuttelemassakin. Hänen käy näköjään sangen hyvin.» + +Oda loi häneen moittivan silmäyksen, ja Oskar lausui luonnottoman +äänekkäästi: + +»Ja meidän vanhuksemme Ruusulassa voi niin huonosti.» + +Mara katsoi heidän ohitseen ikkunasta ulos. Ihan uusi tunne oli +vallannut hänet, aivan kumma, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Äkkiä se +selveni hänelle. Hän oli kuin salainen morsian, jonka pyhintä tökeröt +sormet kourivat. Hän säikähti niin, että aivan punastui, ei tuntenut +itseään enää; yritti pakottaa itseään sanomaan ihan yksinkertaisesti +ja rauhallisesti: Minähän olen tavannut Peterin myöskin. Tahtoi kertoa +heille kaikki, mutta ei saanut sitä sanotuiksi. + +Miksikä kertoisikaan, kerranhan se kaikki kuitenkin tulisi tietoon. Ah, +ei, ei kai koskaan. + +Neljän viikon kuluttuahan Peter palajaisi Amerikkaan voittajana, +sovinnon tehneenä, ja aikaa myöten hän kai havaitsisi, että Mara... + +»Mara, tuletko kävelemään?» + +Mara hypähti ylös ihan hajamielisenä. + +»Tulen kyllä», vastasi hän avuttomana. + +Palvelija tuli ilmoittamaan, että vanha rouva von Doren oli lähettänyt +hakemaan neiti Marie Agnesta. + +Mara ilmoitti tulevansa heti. + +Jäljellejääneet ystävät katsoivat toisiansa hänen mentyään. + +»Me olimme liian karkeita», sanoi Oda pahoillaan, »Tämä Peterin uusi +ilmestyminen on tietenkin häntä järkyttänyt, vaikka kihlaus on ollutkin +niin kauan purettuna, eikä pitkään aikaan sitä ennen enää ollut mikään +kihlaus. Fritz, kuinka saatoitkin ottaa sitä puheeksi.» + +»Mutta, kultaseni, sinähän se aloitit ja pakotit meidät mukaan.» + +»En tiedä, Mara saa tällä kertaa minut suorastaan itkemään. Minusta on +niin järkyttävää, kun hän on tällainen. Tekisi mieli pitää häntä oikein +hyvänä eikä melkein tahdo uskaltaa häneen edes katsoa.» + +»Mikä siinä lienee», murahti Oskar. »Minä menen hakemaan pikkuruisen. +Missä hän on? hyvä on, jaa... Se on merkillistä elämää tämä elämä.» + +Niin ajatteli Marakin istuessaan jälleen isoäidin vuoteen ääressä. +Vanhus nukkui enimmäkseen, mutta niin pian kuin Mara liikahti, avasi +hän silmänsä ja sanoi: + +»Joko sinä taas tahdot lähteä pois?» + +»En, minä jään mielenäni, isoäiti.» + +Hän itse oli niin väsynyt, että nukahti myöskin, mutta herasi pian +taas, kun vanhus huusi ääneen hänen nimeänsä, ja kun Mara kumartui +hänen puoleensa, sanoi hän melkein hellästi: + +»Minä luulin, että sinä sittenkin olit lähtenyt. Missä sinä olit? +Münchenissäkö?» + +»En. Täällä sinun luonasi. Mutta minä nukahdin hiukan. Suo anteeksi. +Minä olin kai väsynyt.» + +»Vai olet sinä väsynyt. Pitävätkö ne kartanossa edes kunnollista huolta +sinusta? Onko sinulla kaikki?» + +»Kaikki, isoäiti.» + +»Soo, soo. Onko herra Brente jo ollut täällä? Merkillisen miellyttävä +mies, Marie Agnes.» + +Ja hetken kuluttua hän lisäsi: + +»Miksikähän ei hän häntä huoli. Mutta hän tahtoi kai saada juuri sen +toisen, Rasmussenhan kai sen nimi oli. Herra Brente sanoo, että hänestä +lopulta sittenkin olisi tullut kunnon mies.» + +Ja taas hetken kuluttua: + +»Sehän on oikeastaan makuasia», puheli hän itsekseen. »Minusta +käsittämätöntä, mutta että hän milloinkaan hänestä luopuu, kuten +herra Brente arvelee, sitä minä en usko, siksi on hän liian sitkeä. +Me Dorenit emme luovu aatteistamme. Sehän minua hänessä on aina niin +miellyttänyt.» + +Mara kuunteli henkeään pitäen. Kääntyikö maailma nurin? + +Kahviaterian jälkeen tuli tosiaan herra Brente ja istui tunnin ajan +vanhuksen vuoteen ääressä. + +Mara teki pitkän kävely retken yksinään, ja illalla istuivat he jälleen +kaikki yksissä. Kun ei keskustelu tahtonut oikein sujua, pelattiin +whistiä. + +Seuraavana aamuna huomasi Mara jännityksellä odottavansa postia. + +Ja kun palvelija heidän istuessaan piirissä toi hänelle hopeisella +tarjottimella kirjeen Peteriltä, tunsi hän punastuvansa hiusmartoa +myöten. + +Hän nousi ylös ja meni ulos kirjeineen kuin salaista aarretta vieden. + +Mutta jo eteisestä pyörti hän, tuli takaisin seurusteluhuoneeseen, +istuutui äskeiselle paikalleen ja sanoi levollisesti: + +»Peter ja minä olemme myöskin tavanneet toisemme. Hän kävi Knudia +ja minua tervehtimässä Münchenissä. Ja ajatelkaa, Hansenin +käsikirjoituskin on jälleen löytynyt.» + +»Mitä ihmettä!» huudahti Fritz. + +»Miten sitten, mistä...?» kysyi Oda henkeään pitäen. + +Mara selitti sen heille ja kertoi matkustaneensa takaisin yhdessä +Peterin kanssa Hampuriin saakka. + +»Hän halusi lähettää minulle vielä yhden sävellyksen. Se on kai tässä. +Ah, on niin ihanaa, että hän on jälleen oikealla tolalla.» + +»Sangen ihanaa», sanoivat Fritz ja Oda yhtaikaa. + +»Nyt hänen edessään varmaan on ihana, suuri elämä.» + +»Luonnollisesti», huomautti Fritz. + +»No, ja entä Knud», sanoi Oda, »eikö hän ollut onnellinen? Saako hän +sen nyt myydyksi?» + +»Kyllä, toivottavasti. Hänestähän on myöskin tullut oikein kunnon +ihminen.» + +»Niin tietysti. Ei, mutta totinen paikka! Minun tyytyy vielä +vartavasten matkustaa Hampuriin tapaamaan Rasmussenia. Hänen täytyy +kertoa minulle tuo käsikirjoitusjuttu. Niin tarumaista ei minulle +eläissäni ole sattunut. Joko sinä taas menet isoäidin luo, Mara?» + +»Jo. Minä luen hänelle ääneen. Hyvästi siksi aikaa.» + +»No, paistakaa minulle haikara!» puhkesi Oda puhumaan. »Ensi kerralla +kertoo hän meille yhtä levollisesti, että Peter nyt on Frida Thomsenin +onnellinen sulhanen, ja sanoo sitten: 'ah, kuinka sydämestäni minä suon +hänelle sen onnen!' Fritz, onko se enää ihmismäistä?» + +»Ah, Oda, sinä et vieläkään ymmärrä Maraa. Jos hän sanoo suovansa +hänelle sen onnen, niin hän sen todella suo, ymmärrätkö? Hän ei näet +milloinkaan tee muuta kuin mitä ajattelee, kun me toiset teemme +sitä niin monia tuhansia kertoja, ettemme lopulta enää tiedä, mitä +oikeastaan todella tarkoitamme, mitä emme. Ei, tuo Hansen! Minun täytyy +ratsastaa Oskarin luo. Mitähän hän sanoo? Oikeastaan pitäisi meidän +viettää rantajuhla Oskarin luona jälleen kaikkien yhdessä, ja Knud +lukee jälleen ja Peter...» + +»Istuu Frida Thomsenin kanssa... Ei, Fritz, niin viehättävä kuin +laulajatar onkin ja vaikka käsitän sen Peterin puolelta, jos hän ehkä +on hänen lumoissaan, _siihen_ peliin minä en sentään tule.» + +Mara oli lukenut isoäidille ja kulki sitten kylän läpi kirkkomaalle, ja +siellä hän vanhan lehmuksen alla luki Peterin kirjeen. Hänen kätensä +vavahtivat hiukan kirjettä avatessaan. Hän ajatteli viimeisiä häneltä +saamiaan täynnä katkeruutta ja kylmyyttä olevia kirjeitä. Saattaisiko +hän niitä milloinkaan unohtaa? Hän tunsi vielä kylmyyden ja pimeyden +henkäyksen, joka oli kuohunut häntä vastaan, kun hän vain otti käteensä +pienen, pitkulaisen, Hampurista saapuneen kirjekuoren. Mutta tästä +kirjeestä huokui häntä vastaan lämpöä ja kaipuuta jo ennen kuin hän sen +lukikaan, ja sitten luki hän sitä, kauan, kauan, ja hänestä tuntui kuin +kuulisi hän suuren sinfonian uudelleen. + +»Yhä syvempien itsetuntemuksen vesien läpi täytyy minun käydä», +kirjoitti hän. »Yhdessäolo Knudin kanssa on minua jälleen järkyttänyt +mitä syvimmin, ja yhä enemmän, huomaan, kuinka hän on suuripiirteinen +ja syvä ihminen, joka vain peitti todellisen luontonsa herttaisella +pintapuolisuudella. Ja sen rinnalla näen minä itseni kahlejalkaiseksi, +niin epävapaaksi ja pieneksi. Oi Mara, minä olin luullut, ja hänhän +oli sen sanonutkin, että hän aikoja oli sulattanut mielessään +käsikirjoituksensa menetyksen. Mutta kun minä sen nyt toin hänelle, +ja hän käsitti, että se todella oli hänen tärveltymätön ja pelastettu +työnsä, niin ajattele, hän oli vähällä mennä tainnoksiin! Hän +istui ihan kalmankalpeana ja puristi salkkua poveaan vastaan ja +tuli vasta pitkän kotvan kuluttua ihan täysiin tajuihinsa! Minä +olin niin järkytetty ja sanoin hänelle, että sitä sentään en ollut +aavistanutkaan. Silloin huusi hän vapisevalla äänellä: 'Et, ystäväni, +sinä et ole aavistanut, että tämä oli minun ensimmäinen todella +kelvollinen työni täydelleen tuhlatun elämän jälkeen ja että sen +häviäminen merkitsi minun tuhoani! _Sitähän_ et saattanut aavistaa!'» + +»Voit ajatella, kuinka nämä sanat minua masensivat. Se oli hirveän +katkeraa, mutta minun täytyi sanoa hänelle, että tiesin sen olevan +mestariteoksen, vieläpä enemmän, osan häntä itseänsä, jonka ilomielin +näin tuhoutuvan. Ja sillä hetkellä ajattelin: kuinka onnellinen mies +olisin ollut, jos tuona yönä olisin heittänyt oman tekeleeni tuleen ja +pelastanut hänen teoksensa ja voinut sen antaa hänelle ja sanoa: 'tässä +on sinun mestariteoksesi! Tässä on sinun voittosi!'» + +Mara lakkasi lukemasta. Hänenkin täytyi ajatella, kuinka olisi ollut, +jos Peter olisi näin menetellyt. Mutta mitä oli isä Häberle silloin +hänestä sanonut? Hänen täytyy vaipua ihan pohjaan saakka, ennen ei hän +opi tuntemaan korkeuttansa. Niin, Peter oli liian kauan rakastanut vain +itseänsä, sitä ei soviteta vain yhdellä ainoalla hetken hyvällä teolla, +se sovitetaan vain syvillä, ankarilla, vuosikautisilla kamppailuilla. +Suuret, näkymättömät suojelushenget olivat johtaneet häntä oikein. + +Hän luki edelleen: + +»Minusta on nyt aivan käsittämätöntä, että Knud saattaa antaa minulle +anteeksi. Mutta hän pyrki vielä väittämään tehneensä väärin, että oli +silloin niin häirinnyt minun työtäni. Hän oli kuitenkin niin vuoren +varmasti uskonut minun musiikkiini, että hän oli ollut kuohuksissaan +siitä, että tuhlasin aikaa kirjoitteluun. Ja ajattele, tavallaan +on Knud vienyt minut takaisin musiikin alalle! Hän löysi silloin +huoneestani poisheittämäni sävellyksen ja otti sen talteen. Se oli +ollut häneltä kauan unohduksissa, mutta sitten kuuli hän Frida +Thomsenin laulavan Hampurissa ja vei tuon sävellyksen hänelle ja +pyysi laulamaan. Sitten raahasivat he minut konserttiin ja, Mara, kun +silloin kuulin tuon laulun, niin luulin sydämeni pakahtuvan tunteiden +kuohusta. Silloin kuulin sinfoniani ensimmäiset kohisevat sävelet ja +ensimmäisen valtavan kutsun takaisin musiikin alalle taas vuosien +takaa. Ja kuinka kauan sokeassa itsepintaisuudessani kuitenkin harasin +vastaan! En lainkaan osaa käsittää nyt, että kaikkeinkorkein Mestari +enää minun salli lainkaan mitään luoda, kun olin ollut niin uskoton +joka suhteessa. Knud ei ollut uskoton, mutta minä olin vähällä syöstä +hänet turmioon. Mikä häntä kuitenkin sitten Amerikassa ylläpiti? +Mara, hänen rakkautensa sinuun, hänen suuri, pyhä rakkautensa, josta +minä kerran saatoin olla niin lapsellisen mustasukkainen. Knudin ja +minun välillä on nyt kaikki jälleen selvää ja hyvin. Minä vein vielä +samana iltapäivänä hänen kertomuksensa hänen kustantajalleen, ja +illalla oli meillä suuri juhlahetki ensin alakerran ravintolassa sinun +'Merenhyrskysi' edessä, joka on niin suurenmoisen kaunis! Sinähän +meistä kolmesta olet kaikessa hiljaisuudessa tehnyt mestariheiton, +sen tunnustimme Knud ja minä toisillemme, kun kilistimme lasiamme +sinun suuren taideteoksesi ääressä. Ja sitten juhlimme kantasalissa. +Isä Häberle soitti IX:stä. Minusta tuntui koko ajan kuin olisit sinä +mukanamme, sinä, meidän suojeluspyhämme. Mara, milloin, milloin saan +nähdä sinut jälleen? Oi, sinä et tiedä, et voi tietää, vai oletko +kuullut senkin sinfoniastani — kuinka, sinua kaivaten huudan!» + +Jälleen antoi Mara kirjeen vaipua ja katseli silmät suurina avaruuteen. + +Kyllä, kyllä hän oli sen kuullut, tuon huudon, mutta se oli hänelle +vielä niin uusi, ettei hän suorastaan saattanut käsittää, koskiko se +todella häntä. Hän pudisti päätänsä. Ei saattanut sitä uskoa. Eikä +uskonut enää itseensä — nyt oli liian myöhäistä. Elämän toukokuu kukkii +kerran eikä sitten enää, ja hän oli vanha, väsynyt, raadannan rasittama +ihminen. Hän ei ollut onneton. Ei, hän oli löytänyt enemmän kuin +rakkaus ja onni on, hän oli tiennyt jo kauan, missä elämän salaisuus +piilee ja mikä suuren arvoituksen ratkaisu on. Hänen elämänsä oli +ihanaa, hän ei halunnut sitä toisenmoiseksi. Ei, ei. Mutta tätä vaivan +ja työn elämää — _hänen kanssaan_ yhdessä — halusiko hän sitä? + +Miltä mahtaisi tuntua, jos äkkiä kohtaisi pitkällä, yksinäisellä +maantiellä kuolleeksi luullun rakkaimman ystävänsä, ja tämä äkkiä +seisoisi ilmielävänä edessä ja levittäisi sylinsä juuri kun toinen +tuntisi olevansa taivaltamassa ypö-yksin? + +Mara sulki silmänsä ja eli tämän elämyksen. + +»Missä sinä olet ollut niin kauan?» kysyi hän ystävältään. + +Ja tämä vastasi: + +»Minä olen vaeltanut ja taivaltanut tuskassa ja yksinäisyydessä +niinkuin sinäkin, paljoa suuremmassa tuskassa kuin sinä, sillä minulla +oli syy taakkana ja olin koditon ja toivoton, mutta minä olen kulkenut +halki aavikoiden ja läpi syvien vesien jälleen tavatakseni sinut! Entä +nyt?» + +Mara nousi paikaltaan ja asteli pitkin askelin pois. »Niin, entä nyt?» +ajatteli hän ääneen. + +Sitten istui hän jälleen isoäidin vuoteen ääressä ja luki +kärsivällisesti Walter Scottia ja Dickensiä, vanhuksen +lempikirjailijoita, ja vanhus nukahti. Mutta usein, kun Mara katsahti +kirjasta ylös, olivat isoäidin silmät, katse suurena ja omituisena, +kohdistuneet häneen. + +Vanhuksen tila ei muuttunut. Usein luulivat he kuoleman +tulevan noutamaan hänet unessa, kun hän makasi niin hiljaa ja +kokoonkutistuneena. Mutta sitten aukenivat taas silmät niin terävinä +ja kirkkaina, vain ajatukset alkoivat mennä yhä enemmän sekaisin. Hän +näytti elävän paljon nuoruudessaan ja vaeltelevan miehensä kanssa, jota +hän mainitsi nimellä »rakkahin Doren», ympäri Bucheneckia. Ludwigista +puhui hän merkillisen ankarasti, Minetten ja tämän tyttäret näytti hän +kokonaan unohtaneen. + +Mara oli ollut talossa jo kaksi viikkoa. Peteriltä sai hän kirjeitä +joka päivä. Fritz ja Oda eivät olleet sitä huomaavinaan, vaikka +Mara nyttemmin puheli siitä ihan vapaasti. Hän vastasi joskus pari +ystävällistä sanaa, mutta ei Peterin pyyntöön saada tulla. + +Eräänä päivänä sanoi isoäiti äkkiä kirkkaalla äänellä: + +»Marie Agnes, ainako sinä vielä pysyt kiinni siinä, siinä herra +Rasmussenissa? Etkö sinä ole vielä hänestä luopunut?» + +Mara katsoi vanhuksen ohi kauas, kauas etäisyyteen ja sanoi sitten +hiljaa ja tyynesti: + +»En, isoäiti.» + +»Soo, soo.» + +Ja hetken kuluttua: »Ratsumestari Brentehän sanoo, että hänestä on +tullut kunnon mies. Musiikkiprofessori tai jotakin semmoista, sangen +hyvä kosijaksi. Sitähän ei silloin voinut tietää.» + +»Ei, sitä ei voinut tietää.» + +»Te olitte kerran riitaantuneet, eikö niin? Siinä oli joku kolmas, +sanottiin minulle.» + +»Ah, ei, isoäiti, me olimme vain itse, me itse tärvelimme kaiken +itseltämme.» + +»Soo, niin, semmoistahan kai joskus sattuu.» + +Molemmat vaikenivat taas. Sitten tuli Oskar vapauttamaan vuorostaan +Maraa ja kun hän tunnin kuluttua palasi isoäidin luota, katsoi hän +Maraa hiukan hämillisenä. + +»Tiedättekö, mitä hän minulle sanoi? 'Milloin oikeastaan tuo herra +Rasmussen kunnioittaa minulla käynnillänsä? Pitkää aikaa ei minulla +enää ole jäljellä.'» + +»Kuinka merkillistä», sanoi Mara. + +»Niin, lystikästä tosiaan.» + +Sen sanottuaan riensi Oskar kunnaanrinnettä alas niin nopeaan kuin +jalat kannattivat, ajoi Dremmelshofiin ja kirjoitti Peterille, että +tämän pitäisi tulla heti. + +Ja niin seisoi Peter kahta päivää myöhemmin äkkiä Maran edessä, kun +tämä tuli ulos Ruusulasta. + +Mutta Mara ei ollut kummastunut. Vain että Peter teki häneen jälleen +ihan uuden vaikutuksen, melkein liikuttavan, niin hiljaisen, hyvän ja +koruttoman... + +»Minä ajattelin, että sinä kerran tulisit», sanoi Mara ystävällisesti. +Peter vain katsoi häntä äänettömänä. + +Sinä iltana piti isoäiti pitkän puheen Maralle. Hän luuli häntä +Fritziksi. + +Hän tarttui hänen käteensä ja sanoi: + +»Fritz, kun Marie Agnes pysyy aikomuksessaan mennä naimisiin +musiikinprofessorinsa kanssa, niin haluan minä, että hänen kapionsa +valmistetaan minun puolestani. Te voitte sitten pitää päivälliset, +minä olen juhliin liian vanha. Mutta arvonmukaisesti on teidän ne +pidettävä. Puutarhuri ja metsänhoitaja tehkööt tehtävänsä ja kirkosta +kotia saakka pitää teidän rakentaa kunniaportteja. Klaassen kyyditsee +nuorikot sitten asemalle. Kesällä voivat he sitten asua Ruusulassa. +Ratsumestarihan sanoo, että hän, professori, antaa talvella suuria +konsertteja Wienissä ja Berlinissä. Sinun täytyy siis myöskin pitää +huolta hyvästä pöytämusiikista, Fritz. Ja toimita minulle kirkkoon +isäsi turkit; kun on niin vanha kuin minä, niin kylmettyy helposti. +Mutta mitä sinä itket, poikani? Onko pikku Marie Agnes kipeänä? +Marie Agnes oli myöskin suloinen pikkulapsi, mutta hänen vanhempansa +kuolivat peräti liian aikaisin, peräti. Hän oli niin ihmeellinen tyttö. +Sitä taiteilijapuuhaa minä nyt en kerta kaikkiaan ymmärtänyt. Mutta +senvuoksi ei sinun pidä itkeä, Marie Agnes, rakas lapsi! Onko sinun +professorisi oikeastaan täällä?» + +»On, isoäiti, hän on täällä.» + +»Tulkoon huomenna minua tervehtimään. Minä nousen huomenna ylös, minä +voin paljoa paremmin. Fritz, sinä voit tuoda morsiusparin luokseni +kello yksi. Yksinään heidän ei hevin sovi käydä vierailulla.» + +Mara lähti vanhuksen luota syvästi liikutettuna. + +Seuraavana päivänä pyysi hän puhelimitse Peteriä tulemaan +Dremmelshofista ja kysyi, eikö hän ystävällisesti tahtoisi käydä +isoäitiä tervehtimässä. + +Itse jäi hän Odan luo. + +Fritz meni Peterin kanssa vanhuksen luo, joka oli puettanut ylleen +mustan silkkipuvun ja istui sohvalla. + +Hän näytti voivan paljoa paremmin. Fritz kertoi jälkeenpäin Odalle, +että hän oli ollut Peterille erittäin kohtelias, mutta lopulta pannut +silmänsä kiinni ja sanonut ääneen: »Moitteeton käytös.» + +Silloin olivat he lähteneet pois, mutta vanhus oli lähettänyt Miinan +perään vielä sanomaan, että oli tultava toistekin. + +Kun Peter tuli lähipäivinä Bucheneckiin aamiaisille, kävi hän uudelleen +isoäidin luona viipyen lähes puoli tuntia. Ja sitten tuli hän noutamaan +Maraa kävelylle, ja he kuljeksivat yhdessä läpi syksyisen metsän ja +alastomien kenttien. + +»Aivan kuin kaksi vanhaa hyvää toveria», sanoi Oda peräti pettyneenä, +»ei merkkiäkään rakkaudesta.» + +Mutta Peteristä ja Marasta tuntuivat nämä tuntikautiset kävelyt vain +kuin lyhyeltä silmänräpäykseltä. Heillä oli kerrottavana toisilleen +monien vuosien elämykset ja vaikkeivät he sanallakaan koskettaneet +entistä suhdettaan, niin oli heille tämä yhdessäolo kuin aivan uusi, +ihmeellinen onni. He kulkivat rinnakkain kuin unessa, jota he eivät +millään hennoneet keskeyttää tai häiritä. + +Eräänä päivänä olivat he kulkeneet metsän läpi sen vanhan penkin ohi. +Siitä kulkivat he ääneti kuin varpaillaan. Sitten kulkivat he peltojen +yli eräälle kunnaalle, josta saattoi kaukaa nähdä kapean, kimmeltävän +viirun, meren. + +He istuivat kiville ja katsoivat ulapalle. Ja sitten sanoi Peter: + +»Pian täytyy minun mennä meren yli ja kolmen päivän päästä Kieliin. +Mara, tiedätkö, että minä joskus ajattelin tullessani tapaavani sinut +Dremmelshofin emäntänä.» + +Mara katsahti häntä hämmästyneenä. + +»Sitä sinä et toden teolla koskaan ajatellut.» + +»En, mutta äärettömässä yksinäisyydessä kuvittelee kaikenlaista. +Knudille minä olin todellisuudessa aikanani mustasukkainen, hän kun on +niin lahjakas ja herttainen.» + +»Merkillistä, minä en voi käsittää mustasukkaisuutta, en ole sitä +koskaan käsittänyt ja pidän sitä niin tuhmana ja huonona.» + +Peter oli vaiti. + +Hän aikoi sanoa: »sitten et ole kai koskaan itse rakastanut niinkuin +toiset ihmiset rakastavat», mutta sana kuoli hänen huulilleen, sillä +hän tiesi hyvin, että se ei ollut totta. + +Ahdistava tuska painoi hänen sydäntään. Oliko hän todellakin kadottanut +Maran? + +Päivästä päivään, hetkestä toiseen oli hän odottanut jotakin rohkaisua +Maran puolelta, mutta tämä tuntui loittonevan yhä kauemmaksi eikä Peter +tiennyt kuinka saattaisi kahden viikon kuluttua palata Amerikkaan — +ilman häntä. Tiesipä päinvastoin, että hän ei sitä kestäisi. + +Syysauringon paisteessa loistivat pyökkimetsät purppuranpunaisina, +mutta kultainen muhkeus täytti sydämen kuoleman ajatuksilla. + +Ja Mara istui hiljaa kädet sylissä. + +»Mara», sanoi Peter silloin hiljaisella äänellä, »etkö siis enää voi +minua rakastaa?» + +»Ah, Peter», vastasi Mara, »se on liian myöhäistä. Etkä sinä enää +tarvitse minua. Pääasiahan on, että musiikki on saanut sinut takaisin. +Sinä ansaitset vielä niin paljon onnea. Mitäpä sinä minulla tekisit!» + +»Minä tahtoisin tehdä sinun hyväksesi kaikki, mitä toinen ihminen voi +tehdä toisen hyväksi, jota hän rakastaa yli kaiken maailmassa. Mara, +minä kuolen ilman sinua!» + +Mara ei uskaltanut katsoa häneen. + +He istuivat ihan likekkäin ja katsoivat etäisyyteen. + +»Etkö tahdo vielä kerran yrittää minun kanssani?» sanoi Peter taas. +»Sinunhan ei tarvitse muuttaa mitään omasta elämästäsi. Minun hartain +pyrkimykseni on saada kotimaassa joku paikka, mieluimmin Münchenissä. +Minä tahtoisin perustaa taiteellisen orkesterin — parisilaisen _concert +rougen_ malliin — ja me eläisimme aivan niinkuin ennen, asuisimme +köyhien parissa kantasalissa, vain se eroa, että sallisit minun kantaa +sinua käsilläni ja huoltaa sinua, Mara, ja koettaa sovittaa jälleen +kaikin, kaikki! Sinä saat kehittää taidettasi vapaasti, missä ja miten +tahdot, kun me vain yhdessä kulkisimme tähtiä kohti niinkuin ennen! +Sinä olet minun pyhä lempeni! Minä sävellän sinulle! Joka sointu, joka +sydämestäni lähtee, tapaa kotinsa sinun sydämessäsi, kaikki, kaikki, +mitä luon ja laulan, kuuluu vain sinulle, eikä koskaan, ei koskaan enää +tule kolmatta olemaan meidän välillämme. Sinä et tiedä, kuinka olen +kärsinyt.» + +»Tiedän, Peter, ja nyt näenkin selvään, että tein sinulle kauheaa +vääryyttä, kun yllytin Knudia kilpailemaan kanssasi, mutta sinä +hyväksyit sen heti, ja minun onnettomuuteni on, että aina uskon ihmisen +sanaan, ja me olimme sisäisesti, Peter, jo olleet niin kauan erillämme, +etten enää tiennyt sitä enkä tätä. Sinunkin on annettava minulle niin +paljon anteeksi, voitko sinä?» + +»Minun sinulle? Oi Mara, etkö sitten tahdo, etkö voi yrittää vielä +kerran minun kanssani?» + +Hän kietoi käsivartensa Maran ympäri arkana ja pyytävänä. + +Mara antoi sen tapahtua. + +Äkkiä alkoi hän itkeä, pani kätensä kasvojensa eteen ja itki. + +Hän itki niin sydäntä vihlovasti, että hänen ruumiinsa hytki. + +Hän oli aivan suunniltaan. + +»Minä en usko, että voin, Peter», nyyhki hän katkonaisesti. »Minä en +saattaisi enää kulkea noin vain sinun sivullasi, niinkuin kaikkina +niinä vuosina. Siksi olen sinua liian hurjasti rakastanut.» + +Peter ei voinut vastata, puristi vain häntä lujemmin, ja Mara painoi +päänsä hänen olalleen. + +»Niin hurjasti», toisti hän kyynelten valuessa, »sitä sinä et kai +oikein tiennytkään, etkä tahtonutkaan tietää, ja minä rakastin +kuitenkin sinua niin hurjasti.» + +Oli kuin hän ei olisi voinut keksiä mitään muuta sanaa, ja Peter oli +niin järkkynyt tästä äkkipurkauksesta, joka nyt kuin vuosia patoutunut +virta äkkiä ryöppysi yli, ettei hän osannut muuta kuin sanattomana +häntä puristaa. + +»Ja sitten, kuinka kauheasti sinua kaipasin», voihki hän vielä. »Sinun +sieluasi, jonka sinä olit antanut minun käsiini, mutta kuin sinettiin +pannun salaisuuden, kuin iäksi sulkeutuneen kiven. Minä en voinut +sitä heittää pois enkä jaksanut enää kantaa. Se musersi ja tuhosi +minun elämäni ja teki minut kelpaamattomaksi kaikkeen, ihmisille, +taiteelle... kenelle olen jotakin ollut, mitä aikaansaanut? En mitään, +en mitään... Olin nääntyä ensimmäisenä kesänä... ja sen jälkeen on +voimani ehtynyt. Mitä sitten vielä minusta tahdot? Luuletko, että minä +vielä voin rakastaa?» + +»Luulen! Luulen, ettei kukaan ihminen maailmassa voi niin rakastaa kuin +sinä, niin syvästi, niin kuumasti, niin pyhästi ja niin ikuisesti! +Onnellinen se mies, joka sinut kohtaa!» + +Mara loi silmänsä häneen ja he katsoivat toisiaan syvään, ääneti ja +kauan. + +Näkivätkö he toisensa ensimmäisen kerran? + +Näköpiirin äärellä vaipui aurinko mereen kuin tulipallo. Tuulenpuuska +suhahti kunnaan puissa. + +Tuli ilta. + +Mara ja Peter nousivat ja kulkivat käsikkäin ääneti verkkaan kotiin. + +He kulkivat syvässä hiljaisuudessa niinkuin ihmiset jotka juuri ovat +yhdessä eläneet suurinta tai seisoivat aivan lähellä suurimman edessä. +Näin kulkivat he aina Ruusulaan saakka, ja Mara sanoi: + +»Tuletko mukana sisään?» + +»Tulen», vastasi Peter. + +Huoneessaan otti isoäiti heidät vastaan lampunvalossa. Hän oli jälleen +ylhäällä ja istui sohvallaan. Hän katsoi kirkkaasti ja selkeästi +Peteriin, kun he nyt yhdessä astuivat sisään. + +»Olin juuri lähettänyt teitä hakemaan», sanoi hän. »Tehän ette niin +pitkään aikaan ole olleet luonani. Se ei ollut hyvin tehty. Tahtooko +hän nyt vihdoinkin kerran soittaa minulle jotakin, Marie Agnes? Herra +Brentehän sanoo, että hän osaa niin hyvin.» + +Mara oli istuutunut hänen viereensä. + +Nyt katsoi hän Peteriin. + +»Sen tekee hän varmaan kernaasti, isoäiti.» + +»Kyllä, jos vain saan», vastasi Peter. Hän silmäsi ympäri huonetta. +Eräässä nurkassa seisoi vanha, ruskeaksi kiilloitettu spinetti. Peter +aukaisi kannen, istui soittokoneen ääreen ja painoi hellävaroen ja +hiljaa koskettimia. + +Se oli ikivanha soittokone, mutta ääni oli kirkas kuin vanhan hopeisen +kehon, ja Peterin mestarikäsien pitelystä levisi siitä hiljaiseen +huoneeseen helkettä ja sointua, kuin laulaisivat enkelit paratiisissa. + +Hän sommitteli keveitä, häälyviä säveliä, sitten soitti hän +koruttomasti ja yksinkertaisesti: »Ah, onko se mahdollista?» ja +seuraavissa toisinnoissa pysytti hän sen pääsävelenä. + +Vanhus tarttui Maran käteen ja kuiskasi kuuluvasti ranskaksi: »Hän +soittaa sangen hyvin.» + +Mara piti vanhaa, valkoista kättä omassaan ja silitti sitä hiljaa. + +Peter siirtyi sitten Schumannin »Unelmaan» ja soitti sitten Schumannin +»Kun muori ja vaari meni vihillen» niin herkästi, keveästi ja +pehmoisesti, ettei Mara ollut koskaan vielä kuullut hänen soittavan +sillä tavoin. Hän tunsi suuren rauhan ja rajattoman, pyhän ilon +sydämessään. + +Sen, mitä Peter ei ollut saanut hänelle sanoilla lausutuksi, sanoi +hän nyt hänelle soitollaan. Näissä koruttomissa, herkissä soinnuissa +tunsi Mara hänet ja ymmärsi nyt vihdoinkin, että hänestä oli tullut +aivan toinen mies, jonka sielu todellakin jälleen pyrki taivasta +kohti, kuten hän oli sanonut. Ja näiden yksinkertaisten ja kuitenkin +niin mieltäliikuttavien sävelten voimasta luhistui viimeinen erottaja. +Nähdessään hänet siinä spinetin ääressä istumassa näki hän jälleen +'pikku Pekkansa'. Silloin tunsi hän äkkiä saattavansa jälleen kulkea +hänen rinnallaan, mihin ikinä hän menisikin. Se ankara jännitys, jossa +hänen sielunsa oli viime ajat ollut, höltyi vihdoin ja soiton siivet +kantoivat hänet jälleen Peterin sydämelle... + +Vanhus oli sulkenut silmänsä. + +Mutta hän ei nukkunut, hän tuntui kuuntelevan mielenkiinnolla. + +Hänen pienet, kuihtuneet kasvonsa kirkastuivat ja äkkiä alkoi hän +hennolla, vanhalla, mutta sanomattoman hienolla, kirkkaalla äänellä +laulaa mukana: + +»Kun muori ja vaari meni vihillen, niin silloin vaari oli sulhanen ja +muori oli nuori morsian, oli nuori morsian.» + +Mara kuunteli kuin haltioituneena. Hän oli näkevinhän itsensä ja +Peterin muorina ja vaarina, täällä omassa kodissaan, näki heloittavia +kukkia ikkunalla ja auringonvaloa virtaavan lämpöisenä ja kimaltavana +kuin kulta, kuuli lintujen liverrystä ja autuasta iloa ja laulua +ja tunsi ensimmäistä kertaa elämässään jotakin suuren, puhtaan, +samentumattoman ilon paratiisinlämmöstä. + +Kun Peter lakkasi soittamasta, hyräili vanhus vielä hiljaa itsekseen, +ei voinut lainkaan luopua sanoista — »oli nuori morsian». — Äkkiä +kohotti hän päätään ja katsoi Maraa ja Peteriä. + +»No, oletteko te nyt niin pitkällä, lapset? Siinähän oli kai jotakin +vaikeutta välillä, minä olen unohtanut, olen niin vanha... Mutta +kun nyt olette tulleet hakemaan minun siunaustani, niin sen myöskin +saatte. Jumala antaa meille armossaan kaikki syyn anteeksi. Oletteko jo +toimittanut ilmoitukset? Marie Agnes, minä olen liian vanha tulemaan +mukaasi kapioitasi hankkimaan, mutta ehkä sinä menet Ludwig-sedän ja +Minette-tädin kanssa Hampuriin. Hampurista mekin hankimme kapiomme, kun +olimme morsian ja sulhanen... Niin, niin, ne vanhat ajat! Marie Agnes +oli niin toisenlainen kuin minä... Mutta hän on kuitenkin ollut minulle +niin paljon, sillä hänellä on Dorenien luonne, ja hänen sulhasensa on +miellyttävä mies ja suuri taiteilija. Lapset, vieläkö te olette täällä? +Milloin te oikeastaan menitte kihloihin?» + +Mara katsoi Peteriä, joka seisoi hänen vierellään, tarttui hänen +käteensä ja painoi sitä sydämelleen. + +»Tänään, isoäiti», sanoi hän hiljaa. + +Silloin puristi Peter hänen kättänsä niin lujasti kuin ei olisi ikinä +aikonut laskea irti. + +»Tänäänkö?» sanoi isoäiti, »kuinka merkillistä, tänään on minunkin +hääpäiväni. Minä tahtoisin mielelläni olla teidän vihkiäisissänne, +lapset, eikö niitä voisi toimittaa pian?» + +»Vaikka heti, isoäiti, vielä tänään, jos tahdot. Peter ja minä olemme +valmiit. Me odotamme vain sinun siunaustasi.» + +»Jumala siunatkoon teitä, lapset. Saatatko minut nyt vuoteeseen, Marie +Agnes, minä olen hiukan väsynyt. En ole näet enää ihan nuori, herra +Rasmussen. Hyvää yötä... Te soititte sangen kauniisti, se oli sangen +rakastettavaa teidän puoleltanne... Oo, kiitoksia, Marie Agnes saattaa +minut kyllä. Lapseni, pyydä häntä soittamaan vielä hiukan sillä aikaa +kuin minä menen vuoteeseen, se tuntuu niin suloiselta.» + +Mara saattoi vanhan rouvan tämän makuuhuoneeseen, ja viereisestä +huoneesta kuuluivat jälleen vanhan spinetin herkät soinnut. + +»Hän soittaa niin kauniita lauluja», kuiskasi vanhus. »Nyt, mikä tuo +on... 'Olen väsynyt, menen levollen' — ah kuinka kaunis. Sitä pitää +joka ilta rukoilla. Sitä pitää teidänkin aina yhdessä rukoilla, olkaa +vanhoja tai nuoria, Marie Agnes. Hyvää yötä, rakas lapsi. Tahdotko +vielä jotakin?» + +»Vain kiittää sinua ja pitää sinua kerran hyvänä, isoäiti... Hyvää +yötä.» + +Hiljaa palasi Mara viereiseen huoneeseen. + +Peter istui spinetin ääressä soitellen. Mara tuli hänen viereensä ja +laski kätensä hänen olalleen. Silloin hypähti Peter ylös, levitti +sylinsä, ja Mara painoi ääneti päänsä hänen povelleen. He syleilivät +toisiansa kauan... + +Viereisessä huoneessa rukoili vanha rouva von Doren kuuluvalla äänellä: +»Sinun armosi ja Jeesuksen veri sovittaa kaiken syyn.» + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78493 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..75c9e94 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78493 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/78493) |