diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 3 | ||||
| -rw-r--r-- | 78447-0.txt | 2005 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 2 |
4 files changed, 2021 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..6833f05 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,3 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text diff --git a/78447-0.txt b/78447-0.txt new file mode 100644 index 0000000..2353f71 --- /dev/null +++ b/78447-0.txt @@ -0,0 +1,2005 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78447 *** +language: Finnish + + + + +ISÄN TOIVO eli RIKKAUS JA RAKKAUS + +Kirj. + +Juho Leppä [Juhani Ahtiluoto] + + + + + +Tampereella, +Isaak Julinin kustannusliike ja kirjakauppa, +1908. + + + + + + + »Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee.» + + + + +I. + + +Kauniin mäen rinteellä sijaitsi muhkea Mäkelän talo, noin puolitoista +nykyistä virstaa kirkonkylästä. Kartanon aidan takana oli tuuhea +humiseva hongikko, mutta se puoli, josta kylä näkyi, oli hakattu puista +paljaaksi; sileä, kalteva kangas oli vaan jäänyt sijalle. Tuvan +akkunasta voi katsella avaraa viljeltyä seutua, niuhkeine kylineen, +joiden keskellä kirkko tapulineen kohosi. + +Talon isäntä, Matti, oli keskikokoinen, harvalla leukaparralla ja +pienillä mustilla silmillä varustettu mies. Hän oli yksivaltias +hallitsia talossaan, sillä emännänkin puhevallan oli hän supistanut +hyvin pieneksi, varsinkin taloutta ja perhettä koskevissa asioissa. +Jos emäntä, joka viisaudessa oli paljon etevämpi miestänsä, koetti +joskus esitellä oman mielipiteensä mukaan miehensä päättämiä asioita, +jotka useinkin olivat vääriä ja hyvin pintapuolisesti mietittyjä, +sanoi isäntä tavallisesti: »mitähän akatkin miesten asioihin... +luuletko etten minä tuota yhtä hyviä ymmärrä kuin sinäkin... ja vähän +paremminkin?» Siihen sai emäntä aina tyytyä, jos ei mielinyt riitaa +alottaa, sillä isäntä ei kärsinyt sitä, että hänen mielipiteitään kovin +kauan vastusteltiin, olipa se missä asiassa tahansa. + +Likemmä parikymmentä vuotta olivat nykyiset haltiat Mäkelässä isäntänä +olleet. Tällä ajalla oli Matti kelpolailla lisännyt isävainajaltaan +perittyä omaisuuttaan ankaralla koron kiskomisellaan. Tarvitseville +naapureilleen lainasi hän rahoja ja jyviä sekä kaikkea muutakin, mitä +he vaan tarvitsivat. Antaissansa oli hän niin ystävällinen ja kohtelias +kaikkia tarvitsioita kohtaan, että olisi hänen luullut ilmaiseksi nuo +antimensa antaneen. Mutta sitten kuin tuli maksun aika, oli aivan +toisenlainen ääni kellossa. Joka ei määräpäivänä voinut suorittaa +velkaansa tuolle julmurille, sai pian vasara-kaupan kartanollensa. +Jos taas joku tuli pyytämään sitä, että velan maksu saisi jäädä +toistaiseksi, sanoi isäntä korvallistaan raappien: »ei mitenkään minun +nyt sovi... on niin vähät rahat ja nyt pian tarvitsen niin ja niin +paljon rahoja.» Mutta jos armon-ajan pyytäjällä oli pistää vähäinen +tukko rahoja isännän kouraan »odottajaista», sai hän vähäksi aikaa +siirretyksi maksuajan. + +Tuonlaisella laittomalla julmuudellaan oli Mäkelän isäntä jo monelta +perheeltä kodin riistänyt, anastaen heidän tavaransa itselleen ja +saattaen siten heidät armotta mieron tielle. + +Niin. Mäkelän isäntä oli täydellisesti joutunut mammonan orjaksi, +sillä maallinen rikkaus, olipa se oikein tai väärin saatua, oli hänen +mielipiteensä mukaan ihmiselämän pää-elinehto; oikeaa rehellistä +ihmistä, jos nim. ei se ollut rikas — ja puhdasta sydäntä ei hän +osannut pitää missään arvossa. + +Kaikkia mukavuuksia, mitä suinkin elämä voi tarjota, oli Mäkeläisillä +yltäkyllin; mutta sittenkin kaipasivat he jotakin. — Mitä kaipasivat +he? — Kaiken elämänsä ajan olivat he toivoneet sitä, että he saisivat +lapsia, mutta tuo toivomus ei ollut toteentunut. Tosin oli heillä ollut +ensi vuosina naimisensa jälkeen yksi poika, mutta sen heti pienenä oli +kuolema korjannut. Olihan heillä siis kaipaamista. + +Niin, Mäkelän vanhukset toivoivat lapsia, mutta tuohon heidän +toivomiseensakin oli heillä aivan erinkaltaiset syyt. Isäntä tiesi sen, +että ellei heille synny lapsia, jää hänen suuret aarteensa vieraan +hyväksi. Tuo ajatus se oli, joka oli isännän mielen saattanut niin +äreäksi ja milt'ei vähän synkeäksikin. + +Emännän tarkoitusperä oli aivan toista laatua. Hän toivoi lapsia sen +vuoksi, että saisi osottaa hellää äidinrakkauttansa heitä kohtaan, +vieläpä toivoi hän saavansa kasvattaa heistä kelpoihmisiä ja kunnon +kansalaisia armaalle synnyinmaallensa; vieläpä niinkin että hänellä +olisi heistä jotakin tukea ja turvaa vanhuutensa päivinä ja silloin +saisi nauttia onnistuneen työnsä hedelmiä. — Noin erilaiset mielipiteet +saattaa olla pariskunnallakin samassa asiassa. + + + + +II. + + +Vähän enemmän kuin vuosi, jälkeen kertomuksen alkua, muutti eräs +kolmihenkinen perhe etelästäpäin L—n pitäjää. Ensin olivat he +huonemiehinä Ojalassa, mutta sittemmin ostivat mainitun talon maalta, +aivan Mäkelän kartanon aidan takaa muutamia aikoinaan viljeltyjä +peltotilkkuja. Niiden keskelle kohosi pian vähänen, lautaetehisellä +varustettu mökki, jota ruvettiin nimittämään suutarin tuvaksi, syystä +kun perheen isä, Mikko, oli suutari. — Siihen aikaan kuin he omaan +tupaansa muuttivat asumaan, oli heidän poikansa Vilho, joka oli +kolmas henkilö perheessä — noin vuoden ikäinen. Vasta hiljan oli +suutari-Mikkokin Anninsa kanssa alottanut oman elämänsä — tyhjästä +miten monet muutkin. Mutta väsymättömällä ahkeruudellaan ja ankaralla +säästäväisyydellään olivat he elämän tarpeittensa menojen ohessa +saaneet kokoon vähäisen summan rahojakin, joilla he saivat oman katon +päällensä. Vaikka olivatkin niin vähävaraisia, olivat he sittenkin +onnellisia, sillä heillä oli täydellinen luottamus toisiinsa ja +Jumalaan ja tämä heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi teki. + +Samaan aikaan kuin »suutarilaiset» omaan tupaansa muuttivat asumaan, +synnytti Mäkelän emäntä pojan, jolle annettiin nimeksi Kaarlo. +Vanhemmille oli tuo kauvan odotettu tapaus niin mieluinen ja +suuriarvoinen, että sen johdosta pidettiin isot kemut Mäkelässä, jotka +muuten siellä olivat niin harvinaisia. Noihin kemuihin oli isäntä +kutsunut lukuisan joukon vieraita — rikkaita — tiettypä se, sillä +rakkaathan vaan Mäkelän isännän mielestä olivat ihmisiä. Siellä piti +isäntä vieraillensa vähäisen puheen, jonka lopetti sanoilla: »jos +Jumala suo lapsemme elää, toivon hänestä tulevan kelpomiehen.» + +Niin, kelpomiehen tahtoi Mäkelän isäntä kasvattaa pojastansa, sillä +hänen mielipiteensä lastenkasvatuksenkin suhteen oli aivan erilaatua +kuin muilla ihmisillä. Kasvattaa lapsiansa kurituksessa ja Herran +nuhteessa ei ollut hänen mielestään ensinkään tarpeellista, »sillä», +sanoi hän, »ei minuakaan ole lapsena peitottu eikä pyntätty ja +miespähän vaan on tullut.» Hän oli saanut itse kokea tuon pykälän +lasten kasvatuksessa ja sen nojalla tahtoi hän kasvattaa pojastansakin +ylevän ja kelpomiehen, samanlaisen kuin hän itsekin: rikkaan, +tavaroittensa tähden ylpeilevän pohatan. + +Äitille oli tuo lapsi kallein maailmassa. Hän hoiti ja vaali sitä +niinkuin silmäteräänsä. Jos lapsi vähänkin sattui ääntelemään tahi +itkeä vikisemään, koetti hän sitä parhaan taitonsa ja kykynsä mukaan +viihdytellä ja asetella. + +Kun Kaarlo kasvoi isommaksi, että kävelemään ja puhumaan varttui, alkoi +hän, miten lapset ainakin, hakemaan toverien seuraa. Mutta kun Mäkelä +oli vähän erillään muista taloista, ei Kaarlolla ollut muita tovereita +kuin suutarin Vilho, häneen hän hyvin tyytyikin ja hänen kanssaan +Kaarlo parhaiten viihtyi, vaikka Vilho olikin vuotta vanhempi. Pian +tuli lapsukaisista hyvät ystävät, jopa niin hyvät, etteivät voineet +toisittaan ollakaan. — Alituisena vieraina oli nyt Kaarlo suutarin +tuvassa, jossa häntäkin kohdeltiin lempeydellä. Mäkelässä saivat nuo +nuoret ystävykset olla ani harvoin, sillä Vilhon vanhemmat olivat +tulleet huomaamaan sen, ett'ei heidän poikaansa Mäkelässä oikein +hyvin suvaittu, sen vuoksi kokivat he estää Vilhoa siellä liika usein +käymästä. + +Niin viettivät toverit yhdessä lapsuutensa ensimmäiset päivät, jolloin +heidän pieni sydämensä oli vielä puhdas maailman saastasta, jolloin +heillä vielä oli puhdas tunto ja jolloin heidän sydämmensä vielä uhkui +täynnä uskollista lapsen rakkautta kaikkia kohtaan. Ilot, surut, itkut +ja naurut olivat heillä yhteiset. Yhdessä he juoksentelivat ympäri +mäkilöitä poimimassa mehuisia marjoja. Yhdessä istuivat he suutarin +tuvassa, jossa Vilhon äiti opetti heille ensimmäisiä kirjaimia vanhasta +paksulehtisestä aapisesta. + + + + +III. + + +Vieri muutamia vuosia ajan virtaan. Nuot nuoret ystävykset olivat jo +tuossa kuuden tai seitsemän vuoden paikkeilla. Silloin tapahtui Kaarlon +elämässä käänne, joka ei milloinkaan ollut hänelle hyödyksi. Kauvan oli +Mäkelän isäntä nurpealla mielin katsellut poikansa ja suutarin Vilhon +keskinäistä ystävyyttä tuumien tehdä siitä kerrassaan lopun, mutta aina +oli hän kumminkin jättänyt aikeensa toimeen panemisen sikseen, tuumien: +»ehtiihän tuon nyt vielä...» Mutta kun Kaarlo eräänä kertana tuli +taasenkin suutarin tuvasta, sanoi hänen isänsä jyrkästi: + +»Kaarlo ei saa enää koskaan mennä käymäänkään suutarin tuvassa. — +Muistatko nyt sen?» + +»Miks' en saa? — onhan Vilho ja hänen äitinsä ja isänsä aina, hyviä +minulle», sanoi Kaarlo hilpeällä lapsen viattomuudella kuultuansa +isänsä ankaran kiellon. + +»Onhan se sinulle, rikkaan talon pojalle, aivan sopimatonta, että +seurustelet tuonlaisen töllin pojan kanssa, joka on köyhä ja...» sanoi +tuo rikas ja ylpeä isäntä. + +»Eihän se mitään tee asiaan. — Antaa vaan poikain leikitellä yksissä, +paremmin kuluu heidän aikansa», sanoi Kaarlon äiti, joka kovin pelkäsi, +että isän väärät mielipiteet juurtuvat pian pojan nuoreen sydämeen. + +»Ei. — Se ei käy päinsä», äyhkäsi isä. »Eihän poika tule milloinkaan +tuntemaan arvoansa, jos hän elämän ikänsä saa tuonlaisten kanssa +seurustella», jatkoi hän vielä. + +»Enkö enään lukemassakaan saa käydä suutarin tuvassa Vilhon kanssa?» +kysyi Kaarlo surullisesti. + +»Hyi, kuka tuolla tuonlaisessa harakanpesässä... Ensi syksynä pääset +lasten kouluun ja sitten kun kasvat isommaksi ja lukemaan opit... +kansakouluun... Eikö se ole mahtavampaa ja arvollesi sopivampaa?» +puheli tuo lapsestaan suurta ja ylevää huolta pitävä isä. + +Kaarlo ei puhunut enää mitään, mutta tuo isänsä sana »köyhä» antoi +hänelle miettimisen ainetta. Tähän asti ei hän ollut huomannut +köyhyyttä ihmis-ystävyyden estäjäksi eli rikkojaksi. + +Tuo keskustelu isän ja pojan välillä — vaikka niin lyhyt, on alku +kaikkeen Kaarlon luonteen kehittymiseen, sillä siitä alkain alkoi hänen +sydämeensä vähitellen juurtua tunne, että kaikki ihmiset ovat häntä +huonompia. Muutamia aikoja noita päätelmiä mielessään kypsytettyään, +oli hän mielipiteissään isänsä kanssa aivan yhtä pitävä. — Isän +kylvämä siemen lankesi hyvään maahan; nyt oli myöskin isä päässyt +tarkoituksensa perille. + +Niin. Nyt tunsi jo Mäkelän Kaarlokin arvonsa; tunsi niin tarkoin, +ett'ei köyhät olleet hänen mielestään enään koirankaan veroisia. Heitä +haukkui hän missä vaan tapasi, nimitellen heitä kaikilla hävyttömillä +herjaussanoilla, joita hän oli kuullut oman isänsä suusta. Menipä hän +tuossa kasvavassa pahuudessaan jo niinkin pitkälle, että kivitteli ja +paiskoi turvattomia sivuitse kulkioita, niinkuin vanhoja vaimo-ihmisiä +ja lapsia, jotka eivät voineet itsiänsä puolustaa. Tuota raakaa +ja hävytöntä tapaa, joka jo oli tullut tuon ennen niin siivon ja +ystävällisen pojan mielityöksi, sai hän harjoittaa aivan pelvotta. +Sillä isänsä ei koskaan kieltänyt eikä nuhdellut niistä poikaansa, +vaikka usein itsekin sattui näkemään ja kuulemaan hänen töitään ja +puheitaan. Äidin puheesta, joka kaikin voiminsa koetti estää pojan +kasvavaa vallattomuutta, ei pojan tarvinnut mitään välittää, sillä sen +oli isä sanonut. _Itse_ tahtoi isä kasvattaa pojastansa jonkun kelpo +miehen. + +Kaarlon kauvan uinaillut ystävyys suutarin Vilhoonkin oli nyt saanut +loppunsa. Häntä ja vielä enemmän hänen kurjan näköistä kotiansa +halveksi Kaarlo sydämestänsä. Vallattomuudessaan juoksi hän usein mökin +luo, paiskasi kiven akkunasta sisään ja sitten lähti juosta kapistamaan +kotinsa pihalle, että mäki tömisi. Suutarin Mikko hyvin tiesi, ken +pahantekijä oli; mutta ei ollut siitä mitään välittävinään, vaikka +Kaarlo useita ruutuja oli sillä lailla särkenyt. + +Kyllästyipä viimein Mikkokin Kaarlon alinomaiseen pahuuteen. Eräänä +kertana, kun Kaarlo oli taaskin särkenyt Mikon akkunanruutuja, tuli hän +jokseenkin vihoissaan Mäkelään. Isännälle, joka pöydän luona penkillä +istui, sanoi hän tuimasti: + +»Kyllä teidän pitäisi ohjata tuota poikaanne edes sen verran, että hän +antaisi ihmisten akkunain olla kivittämättä!» + +»No, onko hän sitten kivittänyt sinun akkunoitasi?» kysyi isäntä, +vaikka hyvin tiesi, että poikansa oli sitä tehnyt, usein kuin itsekin +sattui näkemään. + +»On. — Hän on paiskannut jo useampiakin ruutuja rikki, vaikk'en ole +viitsinyt mitään puhua. Aina olen toivonut, että se loppuisi, mutta +mitä vielä», sanoi Mikko kiivaasti. + +»Älä huoli pitää tuonlaista meteliä minun huoneessani, taikka minä... +Ota makso ruuduistasi ja lapa sitten omaan mökeröösi meluamaan... +lurjus!» sanoi isäntä, hänkin suuttuneena. + +»En minä ole tullut niistä maksoa vaatimaankaan; vaan olen tullut +sanomaan, että estäisit kakarasi senlaisesta ilki-työstä», sanoi Mikko +ja lähti pois. + +»... Estäisit... ilki-työstä», kertoi isäntä halveksivalla äänellä +Mikon pois mentyä. — »Kaikkipa tässä nyt rupeavatkin komentamaan, kuin +tuonlaisetkin, joita ei kukaan pidä ihmisten arvoisinakaan», lisäsi hän +vielä. + +Ovi aukesi ja sisään astui jälleen Mikko. Hän oli kuullut porstuaan +mitä isäntä sanoi. Tuon isännän hävyttömän parjauksen vuoksi astui hän +takaisin tupaan. + +»Aina minä olen ollut yhtä hyvin ihminen kuin sinäkin ja olen vielä +nytkin sen verran, että kotini puolesta saan puhua mitä mä tahdon. — +Tulkoompa poikanne vaan kerrankaan vielä särkemään akkunoitani niin... +Ei minulla ole varoja joka päivä uusia ruutuja laittaa», sanoi Mikko. + +»Mitähän luuletkaan sitten tekeväsi?» kysyi isäntä välittämättä Mikon +viimeisestä lauseesta. + +»Paiskaan kintut poikki», uhkasi Mikko. + +»Mene, mene nyt hyvin äkkiä pois täältä, muutoin minä...» kirkasi +isäntä. + +»Sen olisin tehnyt käskemättäsikin ja teenkin kohta, mutta — muista +nyt, mitä olen sanonut», sanoi Mikko ja lähti. + +Tuonlaisia monenmoisia muitakin kanteita tuli Kaarlon töistä myötäänsä, +mutta sen sijaan kuin olisi pitänyt häntä niistä varata, kirosi ja +meuhasi isäntä lopettaen tavallisesti: »meidän poikako on aina halvin +sorrettavaksi... Eihän se nyt kaikkiin pahuuksiin ehtisikään.» + +Eihän ne tuollaiset puheet ja puolustelemiset vähääkään hämmentäneet +pojan kiihkeää pahantekohalua, ei, päinvastoin lisäsivät hirmuisella +vauhdilla, varsinkin kuin poika sai aina itse olla niitä kuulemassa. + +Suutari-Mikolla oli hänen Mäkelässä käyntinsä monen hiellä ja työllä +ansaitun markan pelastaja, miten hän itse sanoi, sillä siitä alkain +ei Kaarlo enään uskaltanut lähestyäkään Mikon asuntoa, sitä vähemmin +akkunoita kivittää. Jos hän joskus sattumalta sitä läheni, muisti +hän heti Mikon uhkauksen, ja silloin aina tiesi poika, mistä kotiin +mennään. — Mutta sitä enemmän saivat muut tästä lähin kärsiä Kaarlon +ainaisesta vallattomuudesta. Harvat olivat ne talot kylässä, joiden +kauniita viljavainioita ei Mäkelän Kaarlon päästelemät eläinlaumat +olisi raastaneet melkein puti puhtaaksi. Harvat olivat ne isät ja +äidit, joiden lapset eivät olisi saaneet pahoja vammoja Kaarlon +heittelemistä kivistä. Noin syvästi paatunut ja kaikkea ihmisellistä +kohtaan kylmennyt oli poika paran pieni sydän jo noin nuorena. + + + + +IV. + + +Kansakouluun pääsi Mäkelän Kaarlo, miten oli luvattukin. Muutamia +viikkoja oli hän jo siellä ollut. Tällä ajalla oli hän koettanut +olla niin siivo ja nöyrä kuin lampaannahkainen tuppi. Ujoudestako +tuo siivous ja nöyryys oli tullut, vai mistä, on vaikea sanoa, mutta +niin se ainakin oli. Vähitellen alkoi hän kuitenkin tutustumaan +koulun tapoihin ja silloin ei siivoutta eikä nöyryyttä näkynyt, ei +kuulunut; haihtuneet olivat ne kuin savu myrskytuuleen. Kaikenlaiset +vallattomuudet, kaikenlaiset kujeet ja konstit olivat nyt tulleet hänen +ainaisiksi töiksensä, joita hän ahkeraan harjoitteli. Ensimmältä olivat +opettajan vakavat muistutukset estäviä keinoja Kaarlon yhä kasvavaa +vallattomuutta vastaan; mutta kun hän huomasi, ettei siitä sen pahempaa +tullut, ei hän niistä liijoin suuria välittänyt, antoihan toisesta +korvasta mennä, toisesta tulla. + +Kun opettaja huomasi, ettei hänen ystävälliset neuvonsa ja +varoituksensa vähääkään auttaneet, täytyi hänen ryhtyä ankarampiin +estämis-toimiin. Niinpä eräänä aamuna, kun opettaja rukouksiin alkoi +ja kaikki seisoivat tyyneinä ja rauhallisina, kädet ristissä, odottaen +veisun alkua, otti Kaarlo taskustansa palasen kuminauhaa, veti sen +käsissään niin pitkäksi kuin suinkin sai, jolla sitten ampui edessään +seisovaa poikaa niskaan. Saatuansa kirpelevän iskun, päästi poika +pahasti älähtävän äänen, jonka kuultuaan jokainen kääntyi katsomaan +sinnepäin, josta ääni kuului. Kaarlo seisoi hajalla säärin, kädet +housuntaskuissa ja suu teeskennellyssä hymyssä, odotellen, mitä +kujeestansa alkaisi seuraamaan. Ei kauan tarvinnut odottaakaan, kun +opettaja nousi seisomaan ja alkoi kiivaasti kyselemään häiritsijää. +Useasta suusta kuului yhtä aikaa: »Mäkelän Kaarlo», ja sitten epäselvää +selitystä, jota ei voinut opettajakaan ymmärtää, moni kun samalla +kertaa eri sanoilla selitti Kaarlon tekoa. + +»Kaikki muut hiljan, Kaarlo vaan selittäköön mitä hän teki», sanoi +opettaja. + +Kaarlo ei puhunut sanaakaan. »Mitä sinä teit? — vastaa... hävytön», +kiivaili opettaja. Ei vastausta. + +»Tuleppas tänne sanomaan, koska et saata siellä puhua.» + +Kaarlo ei hievahtanutkaan paikaltaan: seisoi vaan kuin puuhevonen, +tirkistäen väliin opettajan kasvoihin, väliin lattiaan ja toisiin +koulutovereihin. + +»Tule tänne!... minä sanon», ärjäsi opettaja, että kaikki huoneessa +olijat kohoksi hypähtivät säikähdyksissään, »ethän sinä sinne ole +naulattuna.» + +Verkalleen lähti Kaarlo kävellä tenturoimaan opettajan eteen. + +»Mitä sinä teit?» kysyi opettaja vähän lauhkeammalla äänellä, Samalla +katsoen Kaarloa kiinteästi silmiin. + +»En mi-nä mi-tään teh-nyt», änkytti Kaarlo itkunsa seasta. + +»Älä sano itseäsi viattomaksi, sano vaan heti mitä teit, pääset +vähemmällä.» + +»Tällä vain ammuin Toi-vo-lan Mattia selkään», sanoi Kaarlo yhä itkeä +niiskuttaen, samalla vetäen housunsa taskusta, kuminauhan palasen. + +»Niskaan — tänne se ampui», sanoi Toivolan Matti suu itkun kireessä, +osottaen niskaansa johon nauha oli sattunut. + +Opettaja otti nauhan Kaarlolta. »Kuinka useasti olen sinua muistuttanut +näillä muutamalla viikolla — muistatko? — — — tuskimpa sitä muistaa +kukaan. — Miksi sinä aina teet tuonlaisia harmillisia rikoksia? Miksi +et sinä vähääkään tottele, vaikka minä myötäänsä koetan varoittaa ja +neuvoa sinua? — Miksi?» uteli opettaja. + +Kaarlo pillahti ääneensä itkemään. + +»Muista nyt, ett'et enään koskaan harjoita tuommoisia ilkeyksiä, +muutoin minä eroitan sinut pois koko koulusta. — Saat nyt mennä +paikallesi, mutta illalla täytyy sinun jäädä tänne muitten jälkeen, +että saamme puhella pitemmältä», sanoi opettaja ja aloitti virren +urku-harmonilla. + +Nyyhkien meni Kaarlo paikallensa. Kului sitten se päivä ja muutamia +muitakin, ettei Kaarloa tarvinnut muistutella. Mutta eihän ne +varoitukset pitkältä auttaneet. Eräänä päivänä kun oli juuri alkanut +uskonto-tunti, aukasi Kaarlo laatikkonsa kannen ja kuiskasi jotakin +vieruskumppaninsa korvaan, joka heti kurkisti laatikkoon, samalla +pyrskähtäen hillimättömään nauruun. Opettajan tarkka silmä huomasi +heti, että heillä oli jotakin vehkeitä tekeillä. Hän alkoi kysellä: + +»Mikäs sitä Saunalan Eetua niin makeasti naurattaa?» + +Eetu ei puhunut mitään; muuttui vaan hyvin totisen näköiseksi. + +»Mikä sinua nauratti, sano?» uudisti opettaja, kävellen Eetun luo. + +»Kun tuolla Kaarlolla oli — — niin sopiva — — kuvakirja», sanoi Eetu. + +»Mikä 'sopiva' sinulla taasen on siellä? — Näytäppäs minullekin», sanoi +opettaja. + +»Ei minulla mitään... senlainen — — — senlainen — — oikea kuvakirja», +sopersi Kaarlo peloissaan. + +»No, näytähän nyt, kuinka sopiva kuvakirja siellä onkaan; ehkä en +minäkään ole senlaista nähnyt», sanoi opettaja. + +»Kyllä Te... Ei se ole paljon minkään näköinen», puheli Kaarlo, +teeskennellyllä levollisuudella. + +»Sopivaksihan Eetu sitä sanoi ja tietysti se olikin, koska se niin +makeasti nauratti. — Minä tahdon nähdä sen.» Viimeinen lauseen sanoi +opettaja päättävästi, kohottaessaan Kaarlon laatikon kantta, jota hän +koko painollaan koetti pidellä kiinni. + +»Ei, hyvä lapsi, tuo nyt ole ensinkään koululaiselle sopiva, eikä +kellekään. Tuo on surkein ja pahin kuva-kirja, mikä maailmassa voi +löytyä. Se on se sama kirja, joka niin monta perhettä on säälimättä +ajanut mieron tielle, kun perheenisä on ruvennut tuommoista lukemaan. +Onneton on se, joka tuota 'kirjaa' alkaa selailemaan ja — lempimään», +puheli opettaja, katsoessaan laatikossa olevaa, kuvakirjaa, jossa — +pata-ässä oli päällimmäisenä. + +Kaikkein mieli oli jännityksessä opettajan ottaissa tuota kuvakirjaa +laatikosta. + +»Tietääkö vanhempasi, että sinulla on tämänlaiset kirjat?» kysyi +opettaja, pidellen korttipakkaa kädessään. + +»Ei», sanoi Kaarlo, häpeän ja vihan punan levetessä hänen kasvoilleen. + +»No, mutta kuinka sinä sitten vanhemmiltasi salaa uskallat tuonlaisia +kirjoja viljellä?» + +Kaarlo ei enää puhunut mitään. + +»Voi poikaparka», huudahti opettaja. — »Mikähän sinustakin tulee +mailmaan, jonka jo noin nuorena sielun vihollinen on saanut pauloihinsa +kietoa. — Ei muu kuin suurin renttu ja — roisto, jos et ajoissa rupea +parantamaan synnillistä elämätäsi. Minä toivon ja pyydän sinua, että +palajaisit pois synnilliseltä tieltäsi. Minä pyydän, että pyytäisit +vanhempiasi ohjaamaan itseäsi elämän oikealle tielle ja eläisit heidän +neuvonsa jälkeen, sitten voi sinustakin vielä tulla mies, muuten ei +milloinkaan — ei milloinkaan. Muista nyt nämät viimeiset neuvoni, +muista, se on viimeinen pyyntöni. — Nyt saat ottaa kirjasi ja kapineesi +ja mennä kotiisi, sillä tästä lähin en voi sinua enään pitää muitten +lasten joukossa, syystä, että pahalla esimerkilläsi turmelet heidän +vielä viattomat sydämensä ja saatat heidät samalle turmeluksen tielle, +jolla itse jo melkein auttamattomasti olet. — Niin =— nyt saat lähteä.» + +Itkien kokoili Kaarlo kapineitansa ja sitten hän lähti kävelemään +kotiinsa päin. + + * * * * * + +»Aina on minulla ollut se pelko, ett'ei Kaarlo kauvan menesty koulussa, +kun...» + +»Miten niin?» tokasi isäntä, keskeyttäen emännän puheen. + +»Kun se on saanut niin huutittomasti kasvaa, ett'ei ole koskaan ohjattu +häntä, vaikka olisi mitä tehnyt», sanoi emäntä arasti. + +»Tuo ei ole koskaan ohjattu' on sinulla aina suussa... Miks'et ole +kurittanut häntä niinkuin hevosta ja kasvattanut hänestä samanlaista +nurrusunteria kuin itsekin olet, jolta ei kaikisti saisi sanaa suusta, +vaikka kuinka koettaisi.» + +»Miks'et ole kurittanut»... kertoi emäntä katkerasti. — »Kuinka voit +puhua tuonlaisia?... Enkö minä olisi kurittanut, mutta sitä et ole +antanut tehdä», jatkoi hän vielä. + +Isäntä ei puhunut hetkeen aikaan mitään, mutta vähän ajan päästä kysyi +vähän lauhkeammalla äänellä: + +»Mistä sinulle senlainen ajatus on tullut, ett'ei Kaarlo kansakoulussa +menesty?» + +»On häntä jo useita kertoja toruttu ja uhattu eroittaa pois koulusta, +jos ei hän heitä kujeilemisiansa.» + +»Kukahan tuota on sanonut?» + +»On sitä tuo Toivolan Mattikin... ja muutkin.» + +»Toivolan Matti», kertoi isäntä ylönkatseellisesti. — »Entä miehen +puheita sinä uskotkin... Ennen Matti ajetaan kolmasti pois koulusta, +ennenkuin meidän Kaarlo yhtään kertaa», kerskui isäntä. + +»Sitä toivon minäkin, että poikaparka saisi olla siellä oppimassa +ihmisten tapoja, sillä kotona ei hän niitä saa oppia koskaan.» + +Isäntää alkoi nukuttamaan lämpöisellä takkakivellä; eikä kauan +viipynytkään, kun hän jo veteli »hirsiä», että seinät jyrisi. + +Emäntää ei nukuttanut vähääkään. Hänellä oli niin paljon miettimistä, +niin paljon surua poikansa tähden, ett'ei unta ollut kuuluvissakaan. +Hän otti neulomuksen käteensä, istui penkille ja alkoi sukkelaan +pistellä neulaansa lumivalkeaan palttinaan. Tuon tuostakin katsahti +hän kirkolle menevälle tielle, jossa ihmisiä ahkeraan liikkui. Erään +tienmutkan takaa tuli näkyviin vähäinen poika, valkea nyytti kädessä. +Tuon nähtyään tuli emäntä hyvin levottomaksi. Hetkisen oli hänen +katseensa teroitettuna tielle päin, mutta sitten pääsi häneltä sydäntä +särkevä parahdus: »voi hyvä Jumala, tuollahan tulee poika kirjat +pussissa... Voi, voi tuotahan minä olen peljännytkin.» + +»Mi-mitä si-si-inä sa-noit?» örisi isäntä, kuultuansa emännän puheen. + +»Sanoin vaan, että Kaarlo on kohta kotona — voih», vaikeroitsi tuo +poikaansa sureva äiti. + +»Mitä sinä voihkaat?» kysyi isäntä, joka jo oli täydellisesti toipunut. + +Vastaukseksi isännän kysymykseen astui Kaarlo huoneesen. + +»No, mitäs varten nyt pois tullaan?» kysyi isäntä, »saatiinko lupa, +vai...?» Hän ei voinut arvellakaan, että Kaarlolla on »eropassi» +koulusta. + +Kaarlo näytti hyvin surullisen näköiseltä, eikä tahtonut mitään vastata. + +»Onko sinulle oltu siellä pahoja?» uteli isäntä. + +»On. — Opettaja ajoi minut pois koulusta», sanoi Kaarlo nyyhkien. + +»Ja minkä vuoksi?» + +»En minä tiedä.» + +»Tottahan tuon nyt tiedät, kuitenkin sinä olet jotakin tehnyt, syyttä +ei opettaja ole sinua pois ajanut», sanoi Kaarlon äiti. + +»Ei se senlainen äkäpussi suuria tarvitse, kun se lapsia koulusta pois +ajaa, — sen olen kuullut monen sanovan. Eikä se tuonlainen mies +suuria rikoksia pysty tekemäänkään... ymmärtäähän sen jokainen», koetti +isäntä puoltaa poikaansa. + +»Pahaa tekemään Kaarlo kelpaakin, muuhun ei mihinkään. Se on ainoa ja +varmin oppi, minkä hän on sinulta saanut», sanoi emäntä, vihan ja surun +sekaisella tunteella. + +»Heitä nyt jo tuo jarnuttamisesi, sitä olen tänä päivänä kylläkseni +saanut kuulla», sanoi isäntä. + +»Voi hyvä Matti! Sinä et tiedäkään, kuinka vaikea minun on kuulla ja +nähdä, miten poika päivä päivältä edistyy ja varttuu pahuudessa, ja se +kaikki on väärän kasvatuksen hedelmiä, hedelmiä, jotka kerran vielä +ovat sinullekin karvaita. — Tuota kaikkea nähdessäni ja kuullessani +pitäisi minun vaan olla vaiti kuin mykkä ja katkerimmatkin surut kätkeä +sydämeni syvimpään soppeen», puheli emäntä murtunein mielin. + +»Paljon parempi olisikin, kun pitäisit jolloinkin leipäreikäsi kiini, +ettei se olisi joka asiaa varten auki kuin tarhaportti», sanoi isäntä +raa'asti. + +»Niinhän se on... Mutta minun sydämeni on katkeamaisillaan tuon +poikaparan tähden, kun ei hän saanut koulussakaan olla oppimassa +ihmisten tapoja.» + +»Ihmisten tapoja», kertoi isäntä. — »Laiskaksihan siellä oppii, ei +muuksi miksikään. Parempi se vaan nyt on, kun poika ei ole koulussa... +Opettelee kotona lukemaan ja kirjoittamaan, koska on jo hyvällä +alulla ja aikaa on kyllä. Pahinta vaan oli se, kun tuli poika sinne +pannuksikaan, mokomankin äkäpussin kiusattavaksi», puhua lopotteli +isäntä niin levollisena kuin ei olisi mitään tapahtunut. § »Noin sinä +puhelet, mutta tiedätkö mitä nuo puheesi vaikuttavat poikaan? — Eikö +ne ole sytykettä tuleen? Eivätkö ne lisää sisua ja pahaa luontoa pojan +sydämeen, joka kaikelle on altisna, vai mitä luulet?» + +»Ole nyt tuossa jo saarnaamatta, muutoin minä näytän, mistä on tie +pihalle», ärjäsi isäntä. + +Emäntä ei puhunut enään mitään, mutta kirkkaat kyyneleet, jotka +silmistänsä tihuilivat, todistivat hänen surunsa suuruutta. + + + + +V. + + +Sen mukaan kuin Kaarlon ikä eneni, vähenivät häneltä nuot lapsimaiset +vallattomuudet. Vähitellen tuli hän huomaamaan, että melkein kaikki +ihmiset häntä halveksivat, vieläpä vihasivatkin. Ei ollut se niin +rikkaalle, ylpeälle ja kunniastaan aralle pojalle oikein mieluista +olla ihmisten pilkan ja — vihan esineenä. Päästäksensä tuttavuuteen, +ehkäpä ystävyyteenkin kyläläistensä kanssa, koetti hän tehdä +tuttavuutta kaikkein mielestänsä parempain ihmisten kanssa. Tehdä +sitä todella pitikin, sillä ensimältä onnistui se hyvin huonosti. +Mutta alkoivatpa ihmiset vähitellen huomaamaan, että hän oli paljon +muuttunut, paljon jättänyt pois konnamaisia kujeitansa. Niin alkoi hän +saamaan kyläläisiltäkin sen verran luottamusta, että pelvotta uskalsi +kirkonkyläänkin mennä, jota ei ennen ollut uskaltanut suurin surminsa +tehdä. + +Samalla kun Kaarlo alkoi miehistymään ja jättämään vähemmälle noita +lapsimaisia kujeitansa, alkoi hänessä vakaantumaan yhä se mielipide, +etteivät köyhät ole ihmisiäkään. Kaikkein enimmän hän kumminkin vihasi +entistä lapsuutensa toveria Vilhoa. Mielellänsä olisi hän saattanut +hänet pelkonsa alle, mutta eipä tuo karhun voimilla varustettu +nuorukainen ollutkaan niin helppo taipumaan ikeen alle kuin sen ensi +katsannossa olisi luullut. + +Tuohon entisten toverusten ainaiseen vihaan ei ollut enää yksin Vilhon +köyhyys syynä, sillä siinä oli toinenkin paljon pätevämpi syy. Lukija +ehkä tahtoisi senkin tietää, mutta sitä kertoessa täytyy poiketa vähän +syrjä-asiaan. + +Noin nykyisen virstan päässä Mäkelästä kirkolle päin oli Ojalan talo. +Ojala oli nyt, samoin kuin Mäkeläkin, vankimpia taloja paikkakunnalla, +vaikka silloin kuin nykyiset hallitsijat sen haltuunsa saivat, oli se +kurjimmassa rappio-tilassa. Kartanoa ei ollut muuta kuin rapistunut +asuinhuone, liiteri, aitta ja yksi navettaräysä, kaikista ovet ja katot +kelpaamattomiksi lahonneet ja navetasta kattokin sisälle rysähtänyt. +Pellot ja niityt olivat samanlaisessa kunnossa: puita ja pensaita +kasvoivat peltojen pientareet, sammalta ja rikkaruohoa pellot. Sanalla +sanoen: koko talo näytti ikäänkuin kuolleelta ja hävitetyltä. + +Niin. Senlaisessa kunnossa oli Ojala nykyisten asukasten sinne +muuttaissa. Suurta työtä, suurta voimaa, suurta kestäväisyyttä, suurta +kärsivällisyyttä, suurta uhraavaisuutta ja luottamusta tarvittiin +siinä, ennenkuin hiellä ja vaivalla ansaitusta työstä alkoi palkkaa +tulemaan. Kaikki nuot ankarat koettelemukset kestikin Eero — se oli +isännän nimi — nurkumatta ja kun Jumala antoi runsaita ja lihavia +viljavuosia, alkoi tekijä saamaan palkkansa moninkertaisesti. Kun vielä +otamme lukuun sen, että Eero oli säästäväinen ja omaa, mutta samalla +lähimäisensäkin etua katsova mies, alkoivat hänen varansa oikein +tuntuvasti karttumaan, — Ojalaisten nykyiseen kotiinsa muutto tapahtui +samaan aikaan, jolta kertomuksemme aikaa. + +Kun Ojalaiset olivat olleet noin vuoden uudessa kodissaan, syntyi +heille tyttö, joka sai nimen: Aino. Useita muitakin lapsia oli heillä +ollut, mutta kaikki kuolema korjannut heidän vielä pieninä ollessaan. +Kertomuksemme ajalla on Ainosta kasvanut kaunis, sini-silmäinen ja +solakkavartaloinen tytön hempukka; siveän käytöksensä, kainoutensa ja — +kauneutensakin puolesta olisi hän kelvannut esikuvaksi kenelle hyvänsä. + +Tuohon tyttöön — ei tyttöön, vaan — noihin Ojalan rikkauksiin oli +kiintynyt Mäkelän Kaarlon huikenteleva sydän. Niillä toivoi hän +kelpolailla lisäävänsä omia tulevia aarteitaan, jotka hän isänsä +kuoleman jälkeen oli perivä. Mutta noita Ojalan rikkauksia ei Kaarlo +voinut muuten saada, jos ei hän samalla saanut Ainoa. Sen vuoksi +koetti hän saada tyttöä suostumaan itseensä, mutta vaikka kuinkakin +hän parhaan mahtinsa ja taitonsa mukaan olisi koettanut Ainon sydäntä +taivutella ja sytytellä siellä lemmen tulta, pysyi se vaan hänen +harmiksensa sammuksissa ja kylmänä häntä kohtaan. + +Tuota ei Kaarlo voinut ymmärtää, miksi ei Aino häneen mieltynyt, niin +rikkaasen ja — ehkäpä uljaasenkin poikaan; mutta aikain kuluessa tuli +hän huomaamaan, että Aino lempikin suutarin Vilhoa. Tuota ei Kaarlo +voinut kärsiä ja siinä suurin syy hänen sammumattomaan vihaansa. + +Oli muuan sunnuntai heinäkuun loppupuolella, kun Mäkelän kankaalle +kokousi iso joukko nuorisoa viettämään aikaansa kaikenlaisilla +huvituksilla. Siellä oli Mäkelän Kaarlokin neuvojensa ja määräystensä +kanssa ensimäisenä miehenä kuin »Esau taivaassa». Kaikki koettivatkin +noudattaa tuon rikkaan ja ylpeän pojan käskyjä ja komentoja, +pysyäksensä hänen kanssaan ystävyydessä. — Sepä nyt tietty. — Kaarlon +määräyksen mukaan oltiin juuri numero-parisilla, kun suutarin Vilho +Ojalan Ainon kanssa saapui leikkipaikalle. Heti otettiin vasta tulleet +yhteiseen leikkiin ja kummallekin sanottiin numero — noin vaan salaa, +ettei muut kuulleet. + +Kun joku aika oli harjoitettu mainittua leikkiä, sattui Kaarlolta +menemään kumppani toiselle. Hän otti nyt oikein arvokkaan näköisen +aseman ja sanoi: »Numero kaksikymmentäyksi.» Totellen käskyä, lähti +Ojalan Aino Kaarlon viereen, luoden lähtiessään Vilhoon lempeän +silmäyksen. »Kaksikymmentä», sanoi Vilho, jäätyänsä yksin »So, Mäkelän +Kaarlo, lähde piirtämään», sanoi eräs tyttö, joka tiesi Kaarlon +numeron. »Olispa halpa», sanoi Kaarlo ylpeästi. + +»Samahan se, vaikk'et tulekaan, onhan niitä Mattia muuallakin +maailmassa, ei vaan Kitulassa. Tulkoon sitten ensimmäinen, koska ei +'korkeammat' tule», sanoi Vilho. + +Sillä ajalla kuin Aino oli ollut Vilholla parina vaihtoi hän numerosi +erään tytön kanssa, joka oli hänen vieressään. Hänellä oli nyt sama +numero, jota Vilho vast'ikään huusi; täytyi jättää Kaarlo yksin ja +mennä takaisin Viillolle pariksi. + +»Lemmon pikikoura», huusi Kaarlo puoliääneen, jäätyänsä yksin. »Minä en +ole enään numero-parisilla», lisäsi hän kovemnmalla, äänellä. + +»Ollaan sitten hyvävälisillä», ehdotteli muuan. + +»Ollaan, ollaan, — ollaan», kuului joukosta. + +Ehdotettu leikki alkoi, mutta sen menoa ei ole tarpeellinen tässä +kertoa, sillä se meni tavallista rataansa. + +Leikitellessä oli päivä kulunut paljon sivu puolenpäivän, silloin +kaikki yksimielisesti päättivät, että pistetään vähän tanssiksi! Kohta +otti Pajulan Ville käsiharmoninsa, joka oli hänellä mukana, ja alkoi +vetämään polkan säveleitä, että hongikko moninkertaisesti matki pelin +kimakoita ääniä. + +Kukin valitsi nyt itselleen tanssi-kumppanin ja pian meni iso piiri +hurjassa vauhdissa ympäriinsä, niin että kangas tömisi. Meni siinä +suutarin Vilhokin Ojalan Ainon kanssa, jonka hän ennen Kaarloa ehti +ottamaan. Muutaman pienen poikatolliskon kanssa seisoi Kaarlo siinä +likellä, josta parit kiersivät, ajatellen itsekseen, minkä kepposen +tekisi Vilholle, että saisi hänet yleisen pilkan ja naurun alaiseksi. +Luulipa hän jo keksineensä oikein hyvänkin keinon. Juuri kun Vilho +Ainon kanssa siitä sivu meni, pisti hän jalkansa Vilhon jalkain eteen, +mutta hän oli niin sukkela, ettei kukaan hänelle siinä vertoja vetänyt, +ei niin hevillä kaatunutkaan; entistä tanakkaampana vaan meni... + +Kun sitte tanssi taukosi ja Ville siinä vaan peliänsä lumputteli, juuri +kuin jotakin uutta kappaletta muistellen, meni Vilho Kaarlon eteen ja +sanoi jotensakin pisteliäästi: + +»Voi miesparka, kuinka tuo sinun kepposesi onnistui huonosti, koska +emme edes kaatuneetkaan... Jos minä olisin sinulle noin tehnyt, olisit +varmaan lentänyt kappaleen matkaa kankaalle ja lyönyt pääsi kiveen, +että olisi kai tullut sarvea kerraksi. — Älä nyt vaan enään toista +kertaa mitään yritäkään, koska tuokin noin huonosti onnistui.» + +Tuo Vilhon sukkela, mutta samalla alentava puhe teki pahaa Kaarlon +ylpeälle luonnolle. Se viilsi syviä haavoja hänen sydämeensä, +jotka eivät tuntuneet paranevan terveeksi muutoin kuin suutarin +Vilhon täydellisellä häväisemisellä. Vaikka Kaarlon sanavarasto oli +tavallisesti aina valmiina, ei hänellä nyt tahtonut olla sanaa suuhun +tulevaa. Sen siaan koetti hän tyrkätä Vilhoa rintaan. + +»Mikä sinä luulet olevasi? — viheliäinen vaivainen, köyhäkaula, +pikikäpälä...» sanoi hän sitten. + +»Mikä sinun nyt taasenkin on, kun olet noin kummallisen näköinen?» +kysyi Mäkelän isäntä pojaltansa, kun hän jonkun aikaa oli ollut tuvassa. + +»Minunko? ei mikään», koetti Kaarlo sanoa, tehden itsensä niin +levollisen näköiseksi kuin suinkin taisi. + +»Eihän sinun jalkasikaan pidä vähääkään yhtä tilaa, siippailet ja +riippailet vaan kuin pääkkölammas.» + +Kaarlo ei ensin aikonut ilmoittaa koko tapausta, joka leikki-kentällä +tapahtui, sillä silloinhan hän olisi kerrassaan paljastanut oman +mitättömyytensä. Mutta vähitellen alkoivat koston tuumat kiertelemään +hänen rinnassansa ja mielensä käymään karvaaksi. Toivossa, että isänsä +kostaisi hänen puolestansa, kertoi hän juurta jaksain koko tapauksen; +kokipa kelpolailla valehdellakin saadaksensa syytöksensä suuremmaksi. + +Uteliaana kuuntelikin ukko poikansa kertomusta alusta loppuun asti. +Kasvonsa kävivät tulipunaisiksi, pienet silmänsä kutistuivat entistäkin +pienemmiksi kuultuansa, että Vilho oli aivan syyttä hänen poikansa niin +hirveästi kyntännyt ja niin hävyttömästi solvaissut. Kun Kaarlo lopetti +kertomuksensa, lähti isäntä jotensakin vihoissaan suutarin mökille. + +»Väärin teki Kaarlo, kun syyttä rupesi käymään päällesi, mutta ei +sittenkään sinun olisi saanut häntä niin kovasti rangaista, puheli +suutari-Mikko pojalleen, kun tämä oli päässyt kertomasta tapausta +leikkipaikalla. + +»Ei olisikaan... mutta miksikäs hänen tarvitsee aina sortaa minua», +sanoi Vilho. + +»Vaikka, mutta — — — mitä — tuollahan tulee Mäkelän isäntä tänne päin, +että mäki jytisee... Jokohan Kaarlo on kannellut, että sinä olet häntä +kurittanut, sitten sinä olet helisemässä», sanoi Mikko katsahtaessaan +ulos. + +»Tietysti se sen kannellut on, mutta en minä ainakaan Masaa rupea +pelkäämään», sanoi Vilho miehevästi. + +»Tiedätkö sinä s——nan peikko, mitä olet tehnyt, häh?» kirkasi isäntä jo +ovea avatessaan. + +»Miks'en sitä tietäisi... tiedänpä hyvinkin», sanoi Vilho naurahdellen +ja lisäsi totisempana! »Miks'ei hän anna minulle rauhaa? — Miksi hän +aina minua sortaa ja edessäni aina nyrkki pystyssä pyörii?» + +»Sinua sortaa», kertoi isäntä, »kuka sinua sortaa, eihän se nytkään +ole sinulle mitään tehnyt, kun olet ollut sen vähiltä tappaa... senkin +konna!» ärjyi isäntä. + +»Hm. Vai ei mitään? — Kumpikahan se oli, joka ensin haukkumaan rupesi +ja päällekäymään?» + +»No, niin tämä poika tässä vähän ennen Teidän tuloanne sanoi, että +Kaarlo oli ensin köyhäkaulaksi ja pikikäpäläksi haukkunut ja vieläpä +lyömäänkin alkanut», selitti Vilhon äiti. + +»Se on valhe. — Meidän Kaarlo ei ole senlainen... te valehtelette +jokainen niinkuin siat!» ärjyi yhä isäntä. + +»Teidän Kaarlo se niin valehtelee kuin sika, jos sika ensinkään +valehteleekaan; en minä ainakaan ole koskaan kuullut sian valehtelevan +enempää kuin tottakaan puhuvan», sanoi Vilho nauraen. + +»Vieläkö sinä, sen vintiö, rupeat minusta pilkkaakin tekemään, häh?» +sanoi isäntä, läheten Vilhoa nyrkki pystyssä. + +»Soh? — nyt hiljaa, Matti, taikka minä sanon sinulle, niinkuin sinä +ennen minulle: mene omaan mökkiisi meluamaan», sanoi Mikko kiivaasti. + +»Tuleppas panemaan ulos, niin vinttaan kuonoosi, että muistatkin +saaneesi...» ilkkui isäntä. + +»Enhän minä ole aikonutkaan sinua ulos panna, vaikka sen nyt hyvin +voisin tehdä, mutta sanon vaan, että sinun pitää olla siivolla ja puhua +ihmisittäin, sillä minä en kärsi, että sinä pidät tuonlaista meteliä +minun huoneessani.» + +»Vieläpä huoneesi... mökeröhän tämä on, oikea harakanpesä», ylvästeli +isäntä. + +»On tämä vaan sellainen, ett'et saa täällä mellasta, et, vaikka mikä +olisi.» + +»Mitäs teet vaikka mäikkäänkin, mitä? häh!» sanoi isäntä, hypähtäen +Mikon eteen. + +»Tätä minä teen, kas tätä», sanoi Vilho taluttaen niskasta isännän ulos. + +Isäntä sätki, potki, kirkui ja kirosi, minkä ennätti, mutta se ei +auttanut vähääkään; ulos täytyi mennä, että koivet kolisi. + +»Tuon hävyttömyytenne saatte kerran vielä katkerasti katua», sanoi +isäntä puiden nyrkkiä akkunan takana. Sitten hän lähti. + +»Kummallinen mies tuo Matti, kun viitsii tuon penikkansa puolesta +noin hävyttömästi tehdä... Tuonlaisella kasvattamisella se on siitä +senlaisen pahantekijän saanutkin», puheli Mikko isännän pois mentyä. + +»Sillä kai», arveli Mikon vaimo. + + + + +VI. + + +Kului se kesä. Alin-omaa olivat nuo entiset lapsuudentoverit kiivaassa +riidassa, mutta Vilho ei koskaan enään satuttanut kättään sortajaansa, +vaikka se hävyttömästikin häntä kohteli. Mäkelän isännän suutarilla +käyntikö sen vaikutti, vai mikä, on vaikea päättää. + +Eräänä aamuna lähti Mäkelän isäntä poikansa kanssa noutamaan heiniä +joki-luhdalta, joka oli noin pari virstaa kylästä alaspäin. Molemmat +olivat he samalla hevosella. Jäätä myöden he menivät ja pääsivätkin +onnellisesti perille. — Kun kuorma oli valmiina ja ajamaan piti lähteä, +tuumi isäntä: + +»Uskaltaisikohan ajaa kuorman kanssa jäälle?» — »Soh, miksei uskalla +kun ajaa vaan, että kerran rymähtää. Huonollainenhan se keli tahtoo +olla maallakin», sanoi Kaarlo. + +Näin puhellen ajoivat he ladon tyköä töyrälle. Siinä he vielä +seisattivat hevosen ja isäntä sanoi epäillen: + +»Mutta, jos putoaa.» — + +»Eihän se tullessa paljon rutissutkaan», huomautti Kaarlo. + +»Mitäpä tullessa, kun ei ollut kuormaakaan.» + +»No, jos putoaa, nostetaan ylös», sanoi Kaarlo miehevästi. + +»Ei, miesparka, ei se olekaan niin pian nostettu kuin sanottu», +tuumi isäntä ja ajoi jäälle että karahti. Pitkältä eivät he ehtineet +ajaa, ennenkuin heikko jää murtui ja nuot rohkeat ajajat kuorminensa +hevosinensa suistuivat suin päin sulaan. Nyt ei ollut miehillä mitään +pelastuksen toivoakaan, sillä omat voimat eivät riittäneet, että +olisivat voineet ylös päästä, ja muuta apua ei näkynyt ei kuulunut. +Useampia minuutteja olivat pudonneet pysytelleet itsiänsä jään +laidassa kiinni, mutta kun viimeisetkin voimat alkoivat loppua, ei +heillä ollut enään paljon toivoakaan. Puoleksi tarmotonna kokivat +he kuitenkin ikäänkuin vaistomaisesti pitää kiinni jään laidasta. +Tietäähän sen, että henkensä pelastamiseksi jokainen uhraa viimeisetkin +voimansa. — Heittäytyä virran mustaan hautaan, vetisen Vellamon +saaliiksi, oli ainoa ajatus minkä nuot kuoleman kanssa kamppailevat +voivat enää tajuta. Mutta olihan sekin hirveätä, niin äkkiä, keskeltä +elämänsä rakkaimpain pyrintöjen, astua kaikkivaltiaan vanhurskaalle +tuomiolle, jossa ei auta rikkaus, eikä mikään muu voima tahi valta. +Todellakin hirveä kohtalo. Mutta silloin juuri, kun hätä on suurin, +on apukin lähin. — Suutarin Vilho sattui olemaan linnunpaulojansa +kokemassa likellä Mäkelän luhtaa olevassa korvessa. Hän oli huomannut +naapureinsa uhkarohkean hankkeen. Arvellen siitä tuhon tulevan, oli +hän lähtenyt heitä seuraamaan Ullankanteella. Juuri kuin isäntä teki +viimeisen onnistumattoman yrityksensä pelastuaksensa, alkaen heti sen +jälkeen solumaan jään alle, tarttui Vilho voimakkailla käsillänsä +häntä niskasta kiinni ja nosti jään päälle; samalla tavalla pelastui +Kaarlokin. + +Nyt ryhtyivät nuot läpimärjät, vilusta värisevät ja melkein +kangistuneet miehetkin ankaralla innolla Vilhon kanssa hevosen ja +kuorman pelastamiseen, jotka viimeinkin suurella vaivalla saatiin jään +päälle. Kun kaikki oli saatu kelpaavaan kuntoon, istuivat he kaikin +kuorman päälle ja lähtivät ajamaan niin kovaa vauhtia kuin suinkin +hevoset pääsivät. Vaikka joka naulan reiästä vesi jäälle pulpahti, +pääsivät he kuitenkin onnellisesti kotiin. Tuolla kahden virstan +pituisella taipaleella jäätyivät kastuneitten miesten vaatteet koviksi +kuin puu ja siitä seurasi ankara sydäntä tärisyttävä vilu. — Kun matkue +saapui pihaan, hyppäsi Vilho pois kuormasta ja juoksi huoneeseen. + +Emäntä oli tuvan ikkunasta nähnyt miesten kiivaan tulon. Samalla kun +hevonen pihaan seisahtui, ilmestyi hänkin portaille. + +»Mitä Jumalan tähden nyt on tapahtunut? Oletteko ajaneet sulaan, +vai...?» tiedusteli emäntä. + +»Olemme — Tulkaa nyt auttamaan isää pois reestä, hän on niin +tönkistynyt, ett'ei voi itse päästä», sanoi Kaarlo. + +Äitinsä kanssa kantoi hän isänsä tupaan, jossa heti molemmilta +riisuttiin jäiset vaatteet ja pantiin kuivat ja lämmitetyt sijalle. +Vähitellen alkoi isäntäkin lämpeämään leimuavan takkavalkean edessä, +vaikka tupaan tuotaissa oli melkein kuin kuollut. + +»Kyllä se oli kuolema jo niin likellä, että jos se vielä likemmäksi +tulee, niin silloin se jo kaappaa kynsiinsä», sanoi isäntä värisevin +äänin. + +»Likellä se oli», myönsi Kaarlokin. + +»Miten teidän on oikein käynytkään?» kysyi emäntä. + +Isäntä kertoi koko tapauksen alusta loppuun saakka, aivan niinkuin +olemme nähneet, ja sanoi vielä lopuksi: + +»Kyllä se on miesten parhaita tuo suutarin Vilho, vaikken minä ole +häntä koskaan pitänyt minkään veroisena. Mutta hänettä olisimme nyt +virran pohjassa, kylmän jään ja veden hautaamana.» + +»Jumalan hyvyydestä se on enemmän kuin suutarin Vilhon, että vielä +hengissä olemme», sanoi Kaarlo, joka ei olisi suurin surmin sitä +tunnustanut, että Vilho heidät pelasti. + +»Tietysti. — Mutta jos ei Vilho olisi apuun ehtinyt, ei Jumala ainakaan +olisi tullut meitä niskasta vetämään», huomautti isäntä. + +Kaarlo ei puhunut enää mitään, mutta isäntä sanoi: + +»Oletko jo lämmitellyt, että tarkenet käydä suutarin tuvassa.» + +»Mitä siellä?» kysyi Kaarlo ihmeissään. + +»Käyt käskemässä heidät jokaisen tänne», sanoi isäntä. + +Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan isänsä viimeistä lausetta, mutta kun +hän uudisti käskynsä ja lisäsi: »vai kuulitko vieläkään?» niin täytyi +Kaarlon lähteä, vaikka vastahakoista se oli. + +Päästyään suutarin porrasten eteen, seisahtui hän miettimään, josko +menisi ensinkään sisälle, vai pyörtäiskö pois. Hetkisen mietittyään +astui hän kumminkin huoneesen. + +»Isä pyysi teidät jokaisen tulla käymään meillä», sanoi Kaarlo +nypiskellen takkinsa nappia. + +»No, mitä sinne nyt?» kysyi Mikko. + +»En minä tiedä, mutta käski se tosiaan», sanoi Kaarlo ja lähti pois. + +Hetkisen oli hän ollut kotonansa, kuin kutsumansa vieraat tulivat. +Heidän kanssansa menivät isäntä ja emäntä kamariin, mutta Kaarlo +jätettiin tupaan. Avaimen reiästä koki hän tirkistää kamariin, mutta +mitään erinomaista ei siitä voinut nähdä. Vasta sitten kuin hän asetti +korvansa oveen ja henkeänsäkään vetämättä kuunteli, kuuli hän isänsä +sanovan: »— olen ollut aina Teille paha... voitteko antaa sen meille +anteeksi?» + +Kaarlon mielestä oli tuo suurinta häpeää ja ihmisarvoa alentavaa, että +isänsä tuonlaisilta pyytää anteeksi. »Tuota häpeää en milloinkaan +ottaisi päälleni, en, vaikka henki vietäisiin», tuumi hän itsekseen +niin kovasti, että läsnäolija olisi voinut kuulla hänen ajatuksensa, +jos senlaista olisi saapuvilla ollut. + +Kun Kaarlo oli hetkisen istunut hiiltyneen valkean ääressä, lämmitellen +itseänsä, tuli hänen äitinsä kamarin ovelle ja käski hänenkin kamariin. +Sinne meni hän yhtä vastahakoisesti kuin kovaseppä kirkkoon, mutta meni +kuitenkin. Siellä kohtasi häntä kiusallinen ja harmittava näky: isänsä +seisoi Mikon edessä, puristaen häntä kädestä, samalla puhellen: + +»Saanko nyt varmasti uskoa, ettet kanna sydämessäsi enään mitään +salaistakaan vihaa meitä kohtaan, vaan olet niinkuin ainakin veli ja +hyvä naapuri?» + +»En koskaan ole vihannutkaan teitä, en koskaan, vaikka joskus +pikaisuudessani olen suuttunut. Jos tekin ne annatte minulle anteeksi, +niin sitten ei koskaan enään puhutakaan menneistä asioista, vaan +annetaan niiden olla ijäti unohduksen helmassa», sanoi Mikko. + +»Sinä, Mikko, olet jalo mies. Sinä olet antanut anteeksi meille meidän +ainaisen pahuutemme, vaikka emme koskaan ole sitä ansainneet», sanoi +isäntä. + +»Niin, minä ja äitisi olemme nyt ainiaksi sopineet suutarilaisten +kanssa ja sama on sinun tehtävä», sanoi isäntä hilpeästi Kaarlolle, +mutta samalla käskevästi. + +Kaarlo seisoa jurotti oven pielessä niinkuin kivettynyt, jotakin +kirjoituksen tapaista raappien seinään. + +»Kuulithan mitä sanoin», uudisti isäntä. + +Hyvin vastenmielisesti astui Kaarlo ensin Mikon luo, jolta hän +alakuloisesti, mutta samalla kylmästi kysyi: + +»Minulla ei ole enään mitään anteeksi antamista, kaikki on jo ennen +annettu», sanoi Mikko, puristaen lämpimästi Kaarlon kättä. + +Samoin kävi Kaarlolle suutarin Annin kanssa, mutta sitten oli vaikein +tehtävä käsissä. Suurimmalta viholliseltansa täytyi hänen nyt pyytää +pahuuksiansa anteeksi, täytyi, muu ei auttanut. Kun hän Vilholle +tarjosi kätensä, muka sovinnon merkiksi, ajatteli hän mielessään: +»leppymättömimmän vihani merkki olkoon tämä, mutta ei sovinnon.» +Suoritettuansa nuot vaikeat tehtävänsä astui hän kamarista tupaan, +jossa odotteli suutarilaisia pois lähtemään. + + + + +VII. + + +Kului talvi. Talven perästä alkoi kevään lauhkeat ilmat lämmittämään +pohjolankin kylmää luontoa. Oli juuri jäiden meno-aika, kun Mäkelän +isäntä kaatui tautivuoteelle, josta ei enään milloinkaan noussut. +Eräänä päivänä oli hän tavallista heikompi, että jokainen ja hän +itsekin luuli lopun olevan käsissä. Hän käsketti Kaarlon luoksensa, +mutta häntä ei löytynyt, vaikka kuinkakin tarkoin olisi haettu. Joku +sanoi aamulla nähneensä hänen valjastavan hevosta ja lähteneen ajamaan +kirkolle päin, sen enempää ei kukaan hänestä tietänyt. Päivä kului +iltaan. Sairaan tuskat yhä vaan kovenivat, kuolema näytti tekevän +tehtävänsä. Kaikki itkivät ja vaikeroitsivat sairaan kuolinvuoteen +ääressä, mutta yhtä henkilöä ei siinä näkynyt. Sairaan oma poika oli +tiellä tietämättömillä, vaikka isänsä viimeisiä hetkiänsä vietti tässä +surun ja murheen laaksossa. Oliko Kaarlolla niin kova ja paatunut +sydän, ettei hän sen enempää välittänyt isänsä kuolemasta, vai oliko se +sitä »suurta ja ylevää», jota isäntä oli Kaarlosta luvannut kasvattaa, +sen jätän lukian päätettäväksi. + +Jätämme nyt sairaan kamppailemaan tuskainsa kanssa ja riennämme +etsimään Kaarloa. + +On jo myöhäinen ilta. Synkät, mustat pilvet verhoavat siintävää +avaruutta. Sieltä täältä, pilven lomasta vilkuttaa vielä joku tähtönen, +mutta senkin peittää pilventönkyrä ja sitten on kaikki pimeää, niin +pimeää, ettei näkisi, vaikka toinen tikulla silmään pistäisi. + +Ohkalan kamarin akkunan takana seisoskelee kaksi miestä odotellen +sydänyön lähestymistä. Toinen noista miehistä on meille hyvin tuttu +— Mäkelän Kaarlo, mutta toinen on ihan tuntematon. Mutta kun olisi +valoisampi aika, niin voisitte nähdä Kaapari-Taavetin mustat, +likaiset ja inhottavan näköiset kasvot. Tuo Kaapari-Taavetti oli +koko kyläläisten ainainen harmi ja kauhu. Ei sen vuoksi, että häntä +kukaan pelkäsi, mutta siihen oli toinen pahempi syy. Harvoin kävi +hän taloissa, ettei hän aina jotakin pientä tavaraa saanut mukaansa +— siitä tuo nimi Kaapari. — Mutta nuot näpistelemisensä osasi hän +niin sukkelasti salata, ettei koskaan tultu niiden jäljille, vaikka +hyvin tiettiin, mitä tietä ne olivat menneet. Hän oli tullut jo +niin kuuluisaksi tuossa ammatissaan, että kun hän tuli johonkuhun +taloon, laitettiin heti yksi henkilö tarkasti perään katsomaan hänen +töitänsä ja aikeitansa. Tuon oli jo Taavettikin saanut huomioonsa ja +heittänytkin päivällä näpistelemisen pois, mutta sitä ahkerammin teki +hän yön-aikana. Senlaisella retkellä oli hän nytkin, ja olipa vielä +saanut Mäkelän Kaarlonkin oppi-pojakseen. + +Sydänyö läheni. Kaikki huoneessa oliat nukkuivat sikeimmässä unessaan. +Ei kuulunut huoneesta mitään, jos emme ota lukuun nukkuvien raskaita +kuorsauksia. Yht'äkkiä särkyi akkunasta ruutu vähääkään helisemättä, +ja kohta konttasi Taavetti kamariin sisälle. Kauvan ei hän siellä +viipynytkään, kuin jo tuli takaisin, pieni mytty toisessa kädessä. +Hänen yrityksensä onnistuikin kaikin puolin hyvästi, mutta tullessaan +tuli hän liijaksi varomattomasti, että akkunassa syntyi kovaa rohinaa, +jonka isäntä heti kuuli. Juuri kun Taavetti sai päänsä ulos reijästä, +pamahti pistooli, josta syöksähti kirkas tuli pimeään öiseen ilmaan. +Tulen valossa tunsi isäntä Taavetin, joka jo mennä jymysi pakoon, että +tukka suorana liehui. Kaarloa ei hän huomannut, sillä se seisoi vielä +seinän vieressä, mutta kohta lähti hänkin Taavetin perään. + +Isäntä alkoi heti tarkastamaan mitä rosvot olivat vieneet. +Ensimmäiseksi meni hän katsomaan rahakirstuansa, mutta — voi hirveätä — +se oli ihan tyhjänä. Säikähdyksissään törmäsi hän tupaan, jossa kaikki +olivat jo hereillä, äskeisen ampumisen tähden. Siellä ilmoitti hän +syyn ampumiseensa, sekä sen, miten Kaapari-Taavetti on vienyt rahat. +Kun miehet saivat kuulla, mikä vahinko isännälle on tullut, pukivat he +kiireesti vaatteet yllensä ja lähtivät etsimään varkaita. + +Tuli aamu. Mäkelän Kaarlo oli juuri herännyt aamu-unestaan ja +loikoili vielä sängyssään, kun yht'äkkiä aukesi tuvan ovi ja +sisään astui Ohkalan isäntä — nimismiehen kanssa. Kaarlo säikähti +noiden odottamattomain vieraiden äkkinäisestä tulosta, niin ettei +tahtonut tietää mitä tehdä. Hän veti peitettä päällensä ja koetti +olla nukkuvinaan, mutta nimismies ei siitä välittänyt. Hyvän päivän +sanottuaan, johon sairas vapisevalla äänellä vastasi, astui hän heti +Kaarlon vuoteen viereen ja sanoi: + +»Nouse jo, mies, tekemään tiliä yöllisistä töistäsi.» + +Kaarlo yrähti vaan kerran ja veti peitettä paremmin päällensä. + +»Mitä Jumalan tähden hän on tehnyt?» kysyi isäntä ja emäntä yhteen +ääneen. + +»Kohta saatte kuulla», sanoi nimismies. + +»Soh! nouse ylös», sanoi hän Kaarlolle, pukaten häntä samalla kylkeen. + +»Mi-mi-mitä minusta ta-tah-dotte», örisi hän ja alkoi kuorsaamaan. + +»Nouse ylös», ärjäsi nimismies uudestaan. + +»Mitä nyt?» kysyi Kaarlo noustessaan istumaan samalla tuhrien silmiänsä. + +»Mitä yöllä on pitänyt tehdä, kun nyt noin nukuttaa?» kysyi nimismies +ivallisesti. + +»E-ei-hän ne yö-ty-öt niin su-uria ole, ti-etäähän sen», sanoi Kaarlo, +tehden itseänsä niin levolliseksi kuin suinkin taisi, vaikka pelotti, +että sanat kurkkuun takertuivat. + +»Mutta sinullahan ne nyt ovat olleet tavallista suuremmat.» + +»Kuinka niin?» + +»Etkös sinä ole ollut Kaapari-Taavetilla renkinä ja palvellut häntä +niin uskollisesti, että hän on korottanut sinun 'kasööriksensä?'» + +»Mi-mitä? — Kaa-a-pari-Taa-a-ve-tilla?» änkytti Kaarlo punaisena +kasvoiltaan kuin keitetty rapu. + +»Aivan niin.» + +»E-en mi-inä ti-e-dä mi-mitä ta-arkoi-itattekaan.» + +»Et tiedä», kertoi nimismies. — »Sinähän juuri sen tiedätkin, jonka +hallussa kerran ovat tämän Ohkalaisen rahat.» + +»Minun ha-al-lus-sani?» + +»Juuri sinun.» + +»Ei ne mi-inun ha-allus-sa-ani...» + +»Kenen sitten, jos ei sinun?» + +»Mi-inä e-en ti-ti-e-dä ni-iistä mi-tään.» + +»Sinä tiedät; parasta on että annat ne hyvällä pois, sillä muutoin +otamme ne väkivallalla.» + +»Kuka si-itä on sa-ano-nut, että minulla on Ohkalaisen rahoja?» kysyi +Kaarlo kiivaasti, vaikka pelonsekaisella äänellä. + +»Sen on sanonut se, joka ne sinun haltuusi on antanut ja ilman +sanomattakin sen jo tiedän: sinun kalpeat kasvosi ovat kyllin riittävä +todistaja», sanoi nimismies päättävästi. + +»Voi hyvä Jumala!» huudahti sairas vapisevalla äänellä. »Tuonlainen +roistoko pojastani tulikin, josta niin paljon hyvää olen toivonut.» + +»Niin. Hae nyt rahat tänne, niin pääset vähemmällä», sanoi nimismies +vähäisen vaitiolon perästä. + +»Ottakaa ne minulta, jos löydätte», sanoi Kaarlo ylpeästi, sillä hän +oli saanut äsken kadottaman rohkeutensa takaisin. + +»Missä on sinun kaappisi? Siellä kai ovat rahatkin.» + +»Sitä ette tarvitse tietää.» + +»Minun se tuleekin nyt tietää — sano paikalla, missä se on, muutoin...» +ärjäsi nimismies. + +»Se on vinttikamarissa», sanoi sairas. + +Kiireesti lähtivät miehet osotettuun paikkaan, Kaarlo perässä. + +»Te ette saa mennä minun kamariini, ette, vaikka s——na olis... +Kuulitteko: ette saa mennä», kirkui Kaarlo. + +»Me emme nyt aiokaan kysyä sinulta lupaa, me menemme luvatta», sanoi +nimismies. + +Kirkuen, parkuen ja synkeästi kiroten meni Kaarlo perässä. + +»Missä ovat kaappisi avaimet? kysyi nimismies kamariin päästyä.» + +»Ne ovat pöytälaatikossa, mutta ette te kaapista, ettekä mistään minun +hallustani löydä niitä rahoja, ette vaikka kuinka tarkoin etsitte», +sanoi Kaarlo voittoriemulla. + +»Missä ovat sitten rahat?» + +»Äsken sanoin jo, etten tiedä niistä mitään.» + +Nimismies tarkasteli kaapin jokaista laatikkoa ja soppea, mutta sieltä +ei löytynyt sitä, jota etsittiin, kaikenlaista roskaa ja romua tuli +vaan käsiin. Kaarlo seisoi nimismiehen takana tyyneenä ja pelotonna, +suu imelässä naurun hymyssä. + +Mikä saatti tuon äsken niin rauhattoman ja pelon valtaaman Kaarlon +jälleen niin tyyneksi ja levolliseksi? Kaarlolla oli ennenkin +varastettua tavaraa, muun muassa pappilan iso hopeamalja, jota myöskin +aikoinaan oli ankarasti etsitty. Tuon maljan muisti hän olevan +piironkinsa päällä, josta se ensimäiseksi olisi tullut nimismiehen +käsiin. Mutta kun kamariin tultiin, huomasi hän iloksensa maljan +olevankin poissa koko kamarista; nyt vasta muisti hän sen vieneensä +toiseen — parempaan talteen. Tämä seikka se oli, joka niin äkkinäisen +muutoksen teki Kaarlossa. + +»Täältä emme löydä rahojanne», sanoi nimismies Ohkalaiselle, »mutta +ehkä ne kerran vielä tulevatkin ilmi, vaikka ne nyt noin kavalasti +osataan peittää», jatkoi hän sitten. + +»Ei koskaan niitä löydy minun hallustani», sanoi Kaarlo yhä enenevällä +voittoriemulla. + +»Harvoinpa onnistuvat noin rumat rikokset ilmitulematta; ainakin +ajanpitkään käy useinkin niin», sanoi Ohkalainen surullisesti. + +»Meidän täytyy jättää tämä mies rauhaan, koska emme löytäneet häneltä +sitä, mitä etsimme, vaikka hyvin tiedän, että sinulla rahat ovat.» +Viimeisen osan lauseestaan sanoi nimismies kääntyen Kaarlon puoleen, +luoden samalla ankaran, läpitunkevan silmäyksen häneen. + +Sitten he lähtivät. + +Juuri kuin vieraat lähtivät ja Kaarlo seisoi vielä pihallaan katsellen +tyyneesti heidän jälkeensä, tuli talon palvelustyttö portaille ja sanoi +hätäisesti: + +»Isäntä kuolee kohta... Tulkaa kiireesti tupaan, hän käskee teitä.» + +»Mitäpä minä kuolemalle teen; sen se vie, jonka vie, siinä ei auta», +sanoi Kaarlo kylmästi. + +»Voi, voi. Tulkaa nyt kiireesti... hän kuolee kohta... hän käskee +teitä. — Joutukaa, joutukaa», hätäili tyttö. + +»Mene nyt jo sinä, minä tulen kohta.» + +Tyttö riensi tupaan, mutta ennenkuin hän ehti sairaan vuoteen viereen, +oli isäntä — kylmänä. Kuolema oli tehnyt tehtävänsä. + +Noin kivikova, noin syvästi paatunut oli jo Kaarlo paran nuori sydän, +että hän voi iloita mustan ja törkeän rikoksensa onnistumisesta silloin +kuin isänsä temmattiin pois ajallisesta elämästä, Kaikkivaltiaan +vanhurskaan tuomioistuimen eteen, tekemään tiliä niistä leivisköistä, +jotka hänen käytettävänänsä olivat olleet. Niin paatunut ja kylmä oli +hänen sydämensä, ettei täyttänyt kuolevan isänsä viimeistä pyyntöäkään, +että olisi mennyt kuulemaan hänen viimeisiä sanojansa, vaan vartoi +ulkona, kunnes sai kuulla isänsä kuolleeksi. + +Ensi sunnuntaina saatettiin Mäkelän isäntävainajan maalliset jäännökset +maan mustiin multiin. + + + + +VIII. + + +Vähääkään ei Mäkelän Kaarlo surrut isänsä kuolemaa, eipä kummakaan, +sillä olihan hän nyt Mäkelän isäntä, joksi hän jo kauvan oli toivonut +pääsevänsä, saadaksensa elää paremmin oman mielivaltansa mukaan. Niin +kauvan kuin isäntä eli, täytyi hänen viimeiseltä totella isänsä tahtoa; +sepä tiettykin, sillä vainaja itsekin — vaikka liiaksi myöhään — oli +tullut huomaamaan, mihin väärä kasvatus vie. — Vääräksi oli isäntä +jo havainnut tuon oman kokemuksensa nojalla kasvattamisen. Hän oli +jo koettanut ohjata Kaarloa synnilliseltä polultaan oikealle tielle, +mutta se ei ollut onnistunut. Toivossa, että hänen kuolinvuoteellaan +antamat neuvonsa painuisivat pojan sydämeen, oli hän kutsuttanut hänet +luoksensa, mutta niitä neuvoja ei hän mennyt kuulemaankaan, kuten +edellä olemme nähneet. — Nyt kun ei Kaarlolla ollut enään ketään +komentajaa, sai hän elää aivan oman mielivaltansa vääräin ohjausten +mukaan, sillä äidin puheista ja varoituksista ei hän piitannut mitään. +Tuota saatua vapauttaan käyttikin hän nyt kaikin tavoin hyväksensä eli +oikeammin pahaksensa. Tavalliset talon työt jätti hän syrjään, mutta +alinomaiset kylän kulut ja renttu-retket tulivat sen sijaan hänen +varsinaisiksi toimiksensa. Joka paikassa alkoi tuo Mäkelän nuori isäntä +saamaan uusia tuttavia, joilla, jos ei yhdellä niin toisella, oli antaa +jotakin suuhun sopivaa. Heidän kanssansa kulutteli hän nuoruutensa +päiviä kaikenlaisilla huvituksilla, jotka eivät suinkaan hyvään päin +vieneet. Heidän seurassaan alkoi hän yhä enemmän ryyppimään ja muuhun +hurjaan menoon. Muutaman ajan käytyänsä tovereinsa koulua, oli hän +täysin oppinut rapajuoppo. + +Usein koki hänen äitinsä saada lempeillä varoituksillansa häntä +parantamaan synnillistä elämäänsä, mutta kaikki oli turhaa. Ei +minkäänlaiset kiellot, ei minkäänlaiset neuvot eikä varoitukset +pystyneet tuohon väärinkasvatettuun ja paatuneeseen poikaan. Monta +kertaa olisi luullut äidin ijäksi vihastuvan tuohon tottelemattomaan +ja uppiniskaiseen lapseensa, mutta eipä hän sitä tehnytkään. Hänen +rinnassansa kyti vielä äidinrakkaus tuota onnetonta ja väärällä +jäljellä olevaa poikaansa kohtaan. Hän tiesi suuren tehtävänsä jota +hän nyt kaikin voiminsa koki täyttää; tiesi myöskin sen suuren +edesvastauksen, mikä hänellä on lapsensa kasvatuksesta, jonka +haltijaksi Jumala on hänet uskonut. Tuosta kaikesta lepäsi rasittava +suru äitiparan murtuneella sydämellä. — Voi kuinka mielellänsä hän +olisi ohjannut lastansa oikialle tielle, mutta puuttui voimia. »Nuorena +olisi ollut vitsa väännettävä», sen hän tiesi hyvin, mutta sitä ei +hänen silloin oltu annettu tehdä ja ei enään vesa vääntynyt. Murtunein +mielin sanoi kerran äiti pojalleen, kun olivat jääneet kahden kesken +tupaan: + +»Sinä et voi arvatakaan, kuinka minun sydämeni on täynnä surua sinun +tähtesi... Kun minun pitää omin silmini nähdä sinun tuollaisena +renttuna, sinun, josta minä lapsena ollessasi niin paljon toivoin.» + +»Ei teidän tarvitse minua surra, ei vähääkään», sanoi Kaarlo ylpeästi. +»Elin minä hyvin eli huonosti, itse minä asiani vastaan», jatkoi hän +laulun tapaisella nuotilla. + +»Heitä edes pois tuo alinomainen juomisesi ja rupea tekemään työtä, +sillä ei yksi talo kauvan kestä tuonlaista elämää, kun ei koskaan +mitään tule, mutta menee vain joka päivä», varoitteli äiti. + +Tuolle äitinsä viimeiselle puheelle nauroi Kaarlo niin imelästi kuin +suinkin osasi, katkeroittaaksensa yhä enemmän tuon hyvää tarkoittavan +äitinsä jo kylläkin katkeraa mieltä. + +»Vai en minä saisi tavarallani elää kuinka haluan... Olispa siinäkin +päässä älliä, jos akkain komennon jälkeen rupeaisi elämään, hah, hah, +haa, olispa jo...» sanoi Kaarlo nauraen täynnä pirullista kiukkua. + +»Vielä kerran välittäisitkin minun puheestani ja eläisit komentoni +jälkeen, jos et ennen, niin ainakin silloin, kuin keppikerjäläisenä +kuljet pitkin tietä, mutta silloin se on myöhäistä.» + +»Puhukaa pesimille», sanoi Kaarlo ja lähti vihoissansa pihalle, +mennessänsä laulella remputtaen: + + »Mitäs minä muuta kun + Juon ja rallaan + Omalla tavaralla ja ralla, + Nuoren pojan ei sovi olla + Akkain vallan alla ja alla.» + +Sitten laitti hän hevosen valjaisiin ja lähti etsimään tovereitansa. + + + + +IX. + + +Eräänä sunnuntaina, ennen Juhannusta, laitti Kaarlo itsensä mitä +parhaaseen asuun. Mustat trikoovaatteet puki hän yllensä, kiiltävät +anturasaappaat veti jalkaansa, pani sievän nalli-hatun päähänsä; +pistipä vielä taskukellon komeine perineen liivinsä taskuun ja +komean letkavarsi-piipun hampaisiinsa. — Semmoisena lähti hän sitten +kävelemään Ojalaan päin. + +Mennessänsä koetti hän hyräillä jotakin tutunomaista laulua, mutta se +ei tahtonut onnistua, sillä ajatuksensa liitelivät Ojalassa. Ojalan +kamarissa oli hän istuvinaan, haastellen Ainon kanssa lemmen asioista. +Mutta noista lempeistä aatelmistaan herätti hänet suuri, musta käärme, +joka aivan hänen jalkainsa juuresta lähti loikeroimaan metsään. Tuota +häiritsiäänsä lähti hän tavottamaan kiinni, mutta ei monta askelta +ehtinyt astumaan, kun kuuli aivan läheltänsä jotakin puhetta. Hän +koetti hiipiä niin hiljaa kuin suinkin taisi sinne päin, josta oli +ääntä kuulevinaan, mutta ei kuulunut enää mitään, ei hiiskaustakaan. +Aikomuksessa mennä tarkemmin tutkimaan astui hän jo askeleen eteenpäin, +mutta samalla kuului taaskin ääntä, joka sai Kaarlon seisahtumaan. Nyt +seisoi hän yhdessä kohti hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa, teroittaen +kaiken kuuloaistinsa niin tarkaksi kuin voi ja kohta kuulikin hän tutun +äänen, joka sanoi: + +»Ei se ollut mikää... tuuli tai joku muu ratisutti puita.» + +»Niinpä taisi vaan ollakin, mutta minä säikähdin niin kovasti... hyi, +oikein vilun väreet raastelevat ruumistani...» sanoi toinen, jonka ääni +myöskin kuului tutunomaiselta. + +Kaarlo koetti tirkistellä jokaisesta puun ra'osta, nähdäksensä kuka +toinen oli, sillä toisen hän tunsi aivan hyvin — se oli suutarin Vilho. +Hän koetti ottaa muutamia askeleita niin varovasti kuin suinkin taisi +päästäksensä likemmäksi puhujia. Monta askelta ei hänen tarvinnut +astuakaan, kun hän sai taaskin seisahtaa ja nytkös oli edessänsä +harmittava näky: Vilho istui sammaleisella mättäällä, erään isonlaisen +kiven takana, Ojalan Aino vieressänsä nojaten hänen rintaansa vastaan. +Siinä he haastelivat seuraavaa: + +»Kummankin tulee lupauksensa pitää pyhänä ja liittomme salassa +sopivampaan aikaan... eihän meillä vielä niin vihalaisen kiirettä ole», +sanoi Vilho hymyillen. + +»Saahan tuota nyt salatakin... mutta minä luulen, ettei isäni olisikaan +vastaan puuhastamme, vaikka saisikin sen tietää», sanoi Aino hilpeästi. + +»Minä luulen, että ukko lujasti vastustaisi, eikä ihmekään... minä +poloinen kun olen vaan köyhä. Mäkelän Kaarloon verraten», sanoi Vilho +surullisen leikillisesti», sillä hän tiesi, että Mäkelän isäntä vainuja +oli Ainoa Kaarlolle toivonut heidän vielä pieninä ollessaan. + +»Älä sano niin, Vilhoni. Mäkelän Kaarloa kaikkine oikein ja väärin +saatuine rikkauksineen en ottaisi sinun ehdollasi, en vaikka...» sanoi +Aino lujasti. + +Tuo keskustelu ei ollut Kaarlolle mieleen — tietääpä tuon. Hän oli +saanut kuulla kylläksensä. Kerran vaan kimakasti vihellettyään lähti +hän juoksemaan Ojalaan päin. »Vai ei ukko vastusta, kun tietää saa. — +Hm — vai ei — sepähän nähdään», mutisi hän mennessään. + +Ojalan isäntä seisoi portailla, kun Kaarlo saapui pihaan. Vastattuaan +tulijan tervehdykseen, käski isäntä vieraansa huoneesen tupakoimaan, +ja käskyä tottelikin Kaarlo mielellänsä. Tulihan hänelle nyt hyvä +tilaisuus puhua asiansa, puhua ne mitä hän tullessaan oli nähnyt ja +kuullut ja omiaan lisäksi. + +Kun isäntä oli vieraansa kanssa hetkisen aikaa istunut kamarissa, +toi emäntä kahvia. Jotakin kunnioituksen tapaista tunsi Kaarlo +rinnassansa noita Ainon vanhuksia kohtaan, joiden kanssa hän haasteli +kaikenmoisista asioista. Sykkivin sydämin odotti hän emäntää +poistuvaksi, saadaksensa pikemmin ajaa asiansa, sillä emännän aikana ei +hän olisi viitsinyt sitä tehdä. Pian lähtikin emäntä askareillensa ja +kahden jäivät miehet kamariin. + +Nyt katsoi Kaarlo sopivan ajan tulleen. Hän laitti itsensä oikein +levolliseen asemaan, aukaisi takkinsa napista, että loistavat +kellonperät olisivat paremmin näkyneet, karisti kaikki pelon väreet +itsestänsä ja alkoi oikein miehevällä äänellä: + +»Minä olen tullut pyytämään teiltä emäntää itselleni, sillä ilman +semmoista ei tahdo talon asuminen oikein käydä päinsä.» + +»Vai niin. — Mutta minä en voi mitenkään antaa vaimoani sinulle», sanoi +isäntä, suu naurun hymyssä. + +Nyt havaitsi Kaario puhuneensa tyhmästi; häntä oikein tahtoi hävettää; +mutta hän rohkasi itsensä ja sanoi taas: + +»Tarkoitukseni olikin, että olen tullut pyytämään Ainoa vaimokseni.» + +»Se on aivan eri asia; saadaanhan siitä nyt puhua vähän enemmänkin — +missä mennee koko tyttö?» sanoi isäntä. + +»Kyllä minä tiedän missä Aino menee», ehätti Kaarlo sanomaan. + +»Olette kai jo olleet kaupoissa?» sanoi isäntä nauraen veitikkamaisesti. + +»En minä ole ollut varmasti, mutta kyllä joku toinen», sanoi Kaarlo +vähän kiertelevästi. + +»Mitä tarkoitat, en minä ymmärrä?» sanoi isäntä vakavampana. + +»Sen uskon, ett'ette ymmärrä; en minäkään olisi ymmärtänyt, mutta kun +satuin näkemään», kierteli yhä Kaarlo. + +»Mitä sinä olet nähnyt? — sano nyt jo minullekin», pyysi isäntä. + +»Te ette todellakaan tiedä mitään?» + +»Kyllä minä tiedän yhtä ja toista, mutta en tuota sinun salaisuuttasi.» + +»Niin, — Minä vaan pelkään, että saan Ainolta...» + +»Rukkasetko?» keskeytti isäntä, »miten niin?» + +»Niin luulen.» + +»Älä usko joutavia... Onhan siinä asiassa minullakin vähäsen valtaa», +sanoi isäntä. + +»Sen uskon, mutta...» + +»Mutta — mitä?» + +»Ainolla on jo toinen, jota hän rakastaa», uskalsi Kaarlo viimein sanoa. + +»Hm — joutavaa... Kukahan tuota on höpissyt?» + +»Ei kukaan. — Minä, minä itse tiedän, kun olen omin silmin nähnyt, omin +korvin kuullut.» + +»Missä?» kysyi isäntä ja kasvonsa kävivät hyvin totisiksi. + +»Tuolla — kun suoraan sanon — metsässä, tien vieressä. Kun minä tulin, +näin suutarin Vilhon istuvan Ainon kanssa, haastellen vilkkaasti lemmen +asioista. Minua eivät he nähneet, mutta minä sain heitä katsella ja +kuunnella salaa mielin määrin», selitti Kaarlo. + +»Jos puheesi on totta, niin silloin varjelkoon tyttö itseänsä...» +uhkaili isäntä. + +»Totta se on, ihan totta... Mutta eihän se ole Ainon, vaan Vilhon syy. +Miksi hän nuorta tyttöä viekottelee», koki Kaarlo puolustaa Ainoa. + +»On siinä Ainonkin syylä... on kun onkin. Miksi hän kaikkein renttuin +liverryksiä ja laverruksia uskoa? — Hm vai senlaisen miehen kanssa hän +seurustelee... hyvä, että sain tietää, ehkä siitä piankin loppu tulee, +jahka tässä ehditään...» puhua lopotteli isäntä ja suuttumuksen puna +levisi hänen kasvoillensa. + +Kun isäntä lopetti puheensa, astui Aino kamariin. Hän aikoi mennä +kaapista jotakin ottamaan, mutta huomattuansa Kaarlon aikoi hän heti +lähteä takaisin. + +»Äläpäs mene, minulla on vähän asiaa», sanoi isäntä, keskeyttäen Ainon +poismeno-puuhan. + +»Mitä asiaa?» kysyi Aino ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi kuin +kesäillan rusko. + +— »Missä olet näin kauvan viipynyt? — olemme saaneet sinua väsyksiin +asti odottaa», sanoi isäntä teeskennellyllä lempeydellä. + +»Tuolla — metsässä olemme käy...» + +»Olemme, sanoit. — Kenen kanssa? — sanoppas...» + +»Yksin mi...» + +»Yksin sinä», kertoi isäntä, keskeyttäen Ainon puheen. »Älä tule +minulle valehtelemaan», jatkoi hän vielä puiden nyrkkiä Ainolle. + +Entistä punaisemmaksi tuli nyt Aino kasvoiltaan. Kaarloon loi hän +suurinta halveksimista osoittavan katseen. Hän tiesi nyt olevansa +pulassa, josta ei kovin hevillä selviäkään. + +»Yksin todellakin minä olen ollut», sanoi Aino pelon sekaisella äänellä +kokien peitellä asian todellista laitaa. + +»Minä sanoin jo, että et saa tulla minulle valehtelemaan, luuletko, +etten minä tiedä kaikkea?» + +Aino paralla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. »Noin vähän aikaako se +liittomme saikin olla salassa... Pitäisikö minun nyt hyljätä ja siten +onnettomaksi saattaa hän, joka minulle on maailmassa kalleinta...? Ei, +sitä en tee milloinkaan, ei vielä viimeisessäkään hädässä... Ennen +syöksen itseni virran pyörteisiinkin, ennenkuin hyljään armaani ja otan +toisen — paljonkin ennen teen sen», ajatteli Aino itsekseen. Sitten +voitti hänet valtava itku, joka hyrskien ja raivoisana kuin koski +tunki ulos hänen sydämensä syvyydestä. Peittäen kasvonsa esiliinaansa, +kääntyi hän seinään päin ja antoi kyyneltensä vapaasti vuotaa, ja se +lievitti paljon hänen suurta suruansa. + +»Itku se on aina sinulla varana, kun vähän kovempi eteen tulee. Olisit +nytkin pysynyt kotona, niin ei olisi tullut mitään itkemisen ainetta... +Enkä minä vaadi sinua aina kotonakaan istumaan, mutta sen vaan sanon, +että suutarin Vilhon kanssa et saa enään seurustella; jos sitä vielä +teet, niin — sinä tiedät, mitä siitä seuraa», kiivaili isäntä. + +»Onhan Vilho yhtä hyvä ihminen kuin muutkin... Onhan hän rehellinen +ja kunniallinen, jotka ovatkin ihmisen parhaat avut... Miksi en saisi +hänen kanssansa seurustella?» uskalsi Aino itkunsa seasta sanoa, sillä +hän oli saanut jo rohkeutta. + +»Siksi, ett'et saa!... kuulitko nyt, vai...? — Vielä sinä rupeat tässä +sen hyvyyksiäkin latelemaan ja sitä puolustamaan, häh!» kirkui isäntä. +Kaarlo katsoi ajan sopivaksi pujahtaa ulos, sillä hän pelkäsi, että +isäntä rupeaa Ainoa löylyttämään ja sitä ei hän olisi viitsinyt nähdä. + +»Älä nyt vielä pois lähde, Kaarlo», sanoi isäntä, kun näki hänen ulos +menevän. + +»Ei, käyn vaan ulkona», sanoi Kaarlo ja lähti. + +»Kyllä se on parasta, että ajoissa heität pois tuon lapsimaisen +touhusi, siitä kumminkaan ei tule koskaan mitään, ei kerrassa mitään, +sanon vieläkin, — jos nyt vähänkään ymmärrät ajatella, niin käsitäthän +tuon aivan hyvin, että se on ihan mahdotonta sinun mennä köyhälle +poikakennolle, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin vaaterievut yllä», +puheli isäntä. + +»Köyhyys on hyvin pieni este rikkomaan välini Vilhon kanssa», sanoi +Aino. + +»Uskallatko sinä sanoa minulle vastaan, häh!» kirkasi isäntä. + +»Uskallan minä sanoa, että Vilholla olen kerran vainiona, +jos en hänellä, niin ainakin — Ahdilla.» [Ahti: veden jumala, +muinais-suomalaisten uskon mukaan.] + +Isäntä ei puhunut enään mitään. Ainon itsensä uhraavaisuus saatti hänet +niin syvästi miettimään, että unohti kaikki ympäristönsäkin; piippukin, +joka keskustelun ajalla oli käteensä jäänyt, putosi lattialle. + +Kaarlo oli oven takana kuunnellut keskustelua, mutta kun se taukosi, +lähti hänkin kävelemään kotiinsa päin. Portilla asti hän jo meni, kun +isäntä ilmestyi portaille ja kutsui hänet jälleen takaisi. + +»Ei nyt tällä kertaa oikein menestynyt asiasi; tuo tyttö hupakko on +niin kiintynyt siihen viekotteliaansa, ettei häntä vähillä saakaan +siitä erkanemaan... Tule ensi sunnuntaina, siksi koetan saada hänet +mielensä muuttumaan», sanoi isäntä. + +»No, kyllä minä tulen... Kiitoksia vaan nyt ja — hyvästi», sanoi Kaarlo +ja lähti. + +Mennessään ajatteli hän itseksensä äskeisiä tapahtumia, joita oli +nähnyt ja kuullut; erittäinkin Ainon sanoja: »Mäkelän Kaarlosta +kaikkine oikein ja väärin saatuine rikkauksineen en huolisi sinun +ehdollasi, en vaikka», ja »Vilholla olen kerran vaimona, jos en hänellä +niin ainakin Ahdilla», ajatteli hän. Vielä silloinkin, kuin hän jo +kotinsa lähellä meni, kaikuivat nuo sanat hänen korvissaan kieltävinä +vastauksina ajatuksilleen, mutta ne haihtuivat jälleen pois mielestä, +kun hän katseli suutarin mökkiä, jonka neli-ruutuisen ikkunan illan +laskeva aurinko kultasi loistollaan ja jossa tiesi Vilhon iloitsevan +onnestansa. Tuota ajatellessaan, puristuivat hänen kätensä nyrkkiin ja +veri suonissansa alkoi virtaamaan kiivaammin. Mutta hän rauhoittui, +sillä varmana piti hän sen että Vilhon ja Ainon liiton on Ainon isä +rikki repivä. + + + + +X. + + +On kulunut viikko. Pitkäksi on se tullut Mäkelän Kaarlolle, pitemmäksi +kuin seitsemän nälkävuotta. Levottomalla mielellä odotteli hän +kirkonaikaa sivu meneväksi, sillä silloin ei hän olisi viitsinyt +lähteä matkaan. Viimeinkin alkoi kellon soittoa kuulumaan ja ihmisiä +virtailemaan kirkosta kaikille haaroille. Kun väen tulo taukosi tiellä, +lähti Kaarlo kävelemään Ojalaa kohden. + +Kun hän oli mennyt muutamia satoja syliä kotiveräjältä, tuli Takamäen +muori häntä vastaan tiellä. Kovin oli mummo parka lääpästyksissään, kun +sanoi Kaarlolle hyvän päivän. + +»Nyt on mailma aivan mullin mallin», sanoi mummo, päästyänsä Kaarlon +likelle. + +»Miten niin?» kysyi Kaarlo. + +»No, kun suutarin Vilho ja Ojalan Aino kuulutettiin», sanoi mummo. + +Tuota mummon puhetta ei Kaarlo ottanut oikein uskoaksensa, sillä +yleensä sanottiin häntä vähän heikkopäiseksi, joten hän pian horajaa +mitä sattuu. — Eihän siihen ollut luottamista. + +»Jopa ollakaan, vai jo kuulutettiin... Te kaiketi näitte kuulutuskirjan +sakaristossa, koska tiedätte kertoa», sanoi Kaarlo nauraen. + +»Äläpäs poika teekään leikkiä, ihan totinen tosi se on... Männikön +muori minulle sanoi, joka ei milloinkaan valehtele», vakuutti mummo. + +»No, täytyyhän minun nyt uskoa tuo teidän puheenne ainakin — valeeksi, +ettei olisi kovin paha mielenne», sanoi Kaarlo ja lähti kävelemään +eteen päin. + +Kerran vielä katsahti mummo Kaarlon jälkeen ja mutisi jotakin epäselviä +sanoja, joita ei Kaarlo voinut erottaa. + +Kummallisia tunteita liikkui Kaarlon mielessä mennessään uudestaan +kosioretkelle Ojalaan, josta viikko takaperin oli tullut rukkasnippu +osaksi. Toivon ja pelvon vaihella astui hän Ojalan tupaan, jossa isäntä +pöydän päässä jotakin kirjaa lueskeli. Kuivasti vastasi hän tulijan +tervehdykseen nostamatta silmiäänkään ylös kirjasta. Kaarlo alkoi jo +uskomaan Takamäen muorin puheen todeksi; mutta kun hänen mieleensä +johtuivat nuot isännän sanat, jotka hän oli Ainolle lausunut: »parasta, +että heität pois tuon lapsimaisen touhusi, siitä kumminkaan ei tule +koskaan mitään», niin haihtuivat hänen mielestänsä nuot epätoivoiset, +mieltä rasittavat aatelmat ja rohkeana uskalsi hän kysyä: + +»Joko olette saanut tyttärenne mielen muuttumaan?» + +»Minulla ei enään olekaan tytärtä», sanoi isäntä surullisen kolkosti, +nostamatta vieläkään silmiänsä kirjasta. + +»Mitä? — ei olekaan tytärtä?» + +»Ei.» + +»Mitä tämä nyt on: ei olekaan koko tyttöä ja kumminkin on hän +kuulutettu Vilhon kanssa», mutisi Kaarlo itsekseen. Hän ei voinut +käsittää koko asiaa, ihmeissään kysyi hän taas: »Missä sitten Aino on?» + +»Minä olen ajanut hänet pois luotani», sanoi isäntä, painaen kirjan +kiinni. + +»Nyt olet, tiedän mä, saanut kuulla minulta kylläkseni, tiedustele +muualta tarkemmin», lisäsi hän vielä. + +»Voi, vaivainen narri, sanansa syöjä...» sanoi Kaarlo kiukussaan. + +Kiivaasti nousi isäntä pöydän päässä seisaalleen; mutta tavallista +kiivaammin lähti Kaarlokin ulos, sillä sen hän katsoi parhaaksi. + +Kotiinpäin kävellessään täyttyi hänen rintansa katkeralla kiukulla. +Kostoa, veristä kostoa Vilholle, mietti hän kaiken aikaa. Kun hän +kotiveräjästä astui pihaan ja katsahti vielä suutarin viheliäisen +näköistä mökkiä, nousi synkeä kirous hänen rinnastansa. + + * * * * * + +Oli ilta, saman sunnuntain ilta, jona Kaarlo viimeksi Ojalassa +kävi. Luonto oli hiljainen ja rauhaisa. Ei kuulunut enään lintujen +viserrystä, ei ihmisten ääniä, eikä mitään, joka olisi hiljaisuutta +häirinnyt; tuulen huhahtelevat henkäyksetkin honkain latvoissa olivat +jo tauonneet, koko luonto näytti uinailevan. + +Hongikossa likellä suutarin mökkiä piileili mies. Tuon tuostakin +kävi hän mökin oven takana, tarkoin kuuntelemassa, josko siellä +vielä oltaisiin valveella, mutta poistui jälleen honkain varjoon. +— Pirullinen hanke näytti hänellä olevan mielessä. — Kaikki oli jo +mökissä hiljaista, ei kuulunut muuta kuin nukkuvain raskaat henkäykset +ja seinäkellon yksitoikkoinen, taaja naksutus. Honkain varjosta hiipi +taaskin mies niin hiljaa kuin suinkin taisi ja asettui seisomaan +mökin seinustalle. Siinä otti hän taskustaan tuohen palasen, jonka +sytytti palamaan. Palavana pisti hän sen mökin kuivaan kattoon, joka +nuolen nopeudella oli ilmitulessa. Tuota tehdessään mutisi mies puoli +kuuluvasti: »ähä, suden pentu, nyt taitaakin karvasi kärvähtää.» — +Nähtyänsä, että työnsä kaikin puolin onnistui hyvästi, lähti hän +juoksemaan metsikköön, josta oli tullutkin. Mutta monta harppausta ei +mies ehtinyt ottaa, kun hän aivan likeltä takaansa kuuli äänen: + +Älä mene, mies. — Seis paikalla!» + +»Voi turkin punainen, nyt olen keksitty», mutisi mies juostessaan. +»Teidän kynsiinkö antaisin itseni? — oho, olisipa sekin viisaasti +tehty. — — Eivätpä sen sissit kumminkaan tunteneet minua, eivätpä, +koska eivät sanoneet nimeäni.» Tuo viimeinen ajatus rauhoitti kokonaan +pahantekijän; tyyneellä mielellä juoksi hän eteenpäin hongikon +monimutkaisia polkuja pitkin. + +Tuskin neljännestunnin verran kului, kun hätäkellot alkoivat kiivaalla, +säännöttömällä melullaan kutsua kansaa apuun tulipalopaikalle. Kohta +alkoikin väkeä virtailemaan oikein tulvimalla kaikilta haaroilta, +kaikenlaisten sammutusaseiden kanssa. Hätäillen ja ihmetellen tulen +äkkinäistä syntymistä, tuli Mäkelän Kaarlokin muiden mukana paikalle. + +Kun mökki oli jo melkein kaikki poroksi palanut, alkoi kirkolta päin +tulevalta tieltä kuulua porokellon helinää, joka läheni lähenemistään. +Kaikki tunsivat heti kellonäänen ja samassa tulijan. + +»Mitähän nimismieskin nyt enään... kun kaikki alkaa kohta olla porona», +sanoi muuan ukko, kuullessaan kellon äänen. + +»Ei tiedä mitä tuo tullee», tuumi toinen. + +Samalla ajoi nimismies kahden muun miehen seuraamana pihaan. Heti +rattailta alas astuttuaan alkoi hän kulkemaan väkijoukossa juuri kuin +jotakin hakien. Mäkelän Kaarlo näytti ikäänkuin pakenevan tuota etsivää +ruunun palveliaa, mutta viimeinkin pääsi nimismies hänen eteensä. + +»Täälläpäs sinut tapasin; minä panen sinut köysiin», sanoi nimismies, +luoden vihaisen ja läpitunkevan katseen Kaarloon. + +»Mi-mi-inun? — ja mi-in-kä vuoksi? — jos sa-aan lu-lu-va-an ky-sy-ä», +sopersi Kaarlo hätäyksissään. + +»Kysymättäkin tiedät asian yhtä hyvin kuin minäkin», sanoi nimismies +tuimasti. + +Kaikki katsoivat ällistyneinä Kaarloon ja vuoroon nimismiestä. + +»E-en-hän mi-minä ti-tie-dä mi-mi-itään te-ehneeni, jost-a kö-köysiin +ta-arvit-sis pa-anna», koki Kaarlo inttää vastaan. + +»Minä tiedän: sinä olet syypää tähän tulipaloon, vai kuinka? + +»E-en, he-her-ra va-valle-esma-anni, e-en ol-leen-kaan, — ku-kuka +si-sitä o-on sa-sano-nut?» änkytti Kaarlo. + +»Tässä ovat ne miehet, jotka ovat sinun nähneet tupaa sytyttämässä», +sanoi nimismies, osottaen miehiä, joiden kanssa hän oli tullut. + +»Anna nyt koreasti kätesi tänne, että saadaan niihin hamppu-kintaat nyt +ensi hätiin; pian saat paremmatkin», sanoi nimismies. + +»En to-todellakaan mi-nä o-le mit-ään te-ehnyt: yht'-aikaa me +o-ole-emme tä-tänne tu-tul-leet kaikk-i me-ei-dän vä-äki — ky-ysy-kää +nii-iltä», koetti Kaarlo sanoa nähtyänsä, että nimismies alkaa +nuorittamaan. + +»Jaha. — Tässä on teidän renki», sanoi nimismies Kaarlolle. — + +»Niinkuin näjet, Kalle — se oli Mäkelän rengin nimi — syyttävät nämät +minua tämän tulipalon sytyttäjäksi; — mutta eikö me jokainen tullut +yhdessä tänne?» kysyi Kaarlo rengiltänsä. + +»Joo; yhdessä me tultiin», vakuutti renki, »mutta vähän ennen kun +hätäkelloja aljettiin soittamaan, tuli isäntä kotiin täältä päin», +jatkoi hän vielä, katsoen suoraan nimismiehen silmiin. + +»Tiesinhän minä sen, että sinun työtäsi tämä on», sanoi nimismies ja +sitten jatkoi: + +»So, annapas nyt kätesi sitoa, sillä sinua ei uskalla muuten +kuljetella.» + +Ei ollut enään Kaarlolla sanaa suuhun tulevaa; täytyi antaa kätensä +karkeilla hamppunuorilla sidottaviksi. + +»Nyt kärryille, mars», sanoi nimismies, saatuansa Kaarlon köysiin. +Estelemättä astuikin vanki hänen viereensä ja pian oltiin matkalla. + +Juuri kuin Kaarloa lähdettiin viemään, saapui hänen äitinsä paikalle. +Nähtyänsä, missä pelissä poikansa on, ja kuultuansa, minkä tähden +se on siihen joutunut, alkoi tuo toivossaan pettynyt äiti itkemään +ja surkuttelemaan poikansa kovaa kohtaloa, mutta noita äitinsä +vaikerruksia ei Kaarlon tarvinnut kauvan kuulla; sillä ratasten pärinä +ja matkan yhä enenevä pituus esti sen. + + + + +XI. + + +Vankien kulettajan avara pirtti tuli nyt Kaarlon asumaksi. Kahlittuna +seinään kuin kartanokoira sai hän maata pirtin kovalla penkillä. Siinä +mietti hän nykyistä kohtaloansa; mietti entisiä vapautensa päiviä, +jolloin oli ollut omassa varassaan. Aina lapsuutensa ajoista asti +muistui mennyt elämä hänen mieleensä yhtenä suurena rikoksena, jota +ei milloinkaan voisi sovittaa. Vaikka omatuntonsa julisti hänen niin +paljon pahaa tehneen, ei hän sittenkään voinut tunnustaa itseänsä +kohtaloonsa syypääksi; isävainajaansa syytti hän siitä. Miksi hän oli +häntä niin hellitellen kasvattanut, miks'ei hän ollut häntä aikanansa +kurittanut. — Niin, miks'ei? + +Kauan valvoi Kaarlo, vaikka kaikki muut jo nukkuivat. Hänen sydämensä +oli levoton, sillä synkät ajatukset tulevista elämän kohtaloista saivat +hänet suremaan. Linnut lehtikoissa ja huoneiden räystäissä lauloivat +jo aamuvirttänsä ja aurinko metsän takaa alkoi heittämään ensimäisiä +säteitään. Silloin vasta sai vanki unta. Kauvan ei hän saanut nauttia +lepoansa, sillä kahleitten kolkko kalskahteleminen herätti hänet. Hän +rupesi istumaan penkille, jossa alkoi muistelemaan äskeistä untansa, +joka sai hänet entistäkin levottomammaksi. + +Hän oli ollut olevinansa jossakin kaukana kotoansa... ehkäpä poissa +Suomestakin, sillä kaikki oli siellä aivan toisenlaista ja ihmisetkin +puhuivat outoa kieltä... Sitten tuli muuan herrasmies, joka osasi samaa +kieltä kuin hänkin. Hän tuli Kaarlon tykö ja sanoi lempeällä äänellä: + +»Nyt lähdetään katsomaan työpaikkaasi.» + +Sanaakaan puhumatta seurasi Kaarlo pitkän matkaa oppaansa perässä +vuorista seutua, kunnes saapuivat ison aukon partaalle... Sinne +pimeään, ammottavaan syvyyteen alkoi opas astumaan, mutta Kaarlo ei +olisi uskaltanut häntä sinne seurata; vasta sitten kuin opas vakuutti, +ettei siellä mitään peljättävää ole, uskalsi Kaarlokin lähteä perässä. +Kauan viipyi, ennenkuin he ehtivät aukon pohjalle, niin kau'an, että +olisi luullut maan läpi mentävän. — Siellä pohjassa oli avarampi; +siellä työskenteli suuri joukko ihmisiä, niiden seurassa paljon Kaarlon +omia kansalaisiakin, jotka niin ahkerasti olivat toimessaan, että +tuskin joutivat huomaamaankaan vasta tullutta. Kaarlollekin annettiin +työ-ase käteen ja muiden mukana sai hänkin alkaa työnsä. Kun hän +oli hetken aikaa työskennellyt ison kivilohkareen vieressä, alkoi +se vyörymään hänen päällensä. Kaarlo koetti paeta pois alta, mutta +se ei onnistunut. Joka kerta kun hän ponnisti viimeisetkin voimansa +lähteäksensä juoksuun, kaatui hän aina paikalleen. Kivi oli jo niin +likellä että oli allensa rusentamaisillaan Kaarlon, mutta siihen hän +heräsi. + +Kummallinen oli hänen mielestänsä tuo uni, niin kummallinen, että se +pani hänet miettimään kurjaa tilaansa, miettimään niin syvästi, ettei +hän enään voinut uneen ummistaa silmiänsä. + +Pari viikkoa oli Kaarlo kulutellut aikaansa vankien kuljettajan tarkan +peräänkatsannon alla; sitten lähdettiin häntä viemään oikeuspaikalle, +vastaamaan teoistansa. Kaiken välin satoi vettä taivaan täydeltä, että +perille päästyä oli vanki, samoin kyytimieskin läpimärkänä. — Vilun ja +pelonväreet tunkivat hänen sydämensä lävitse, odotellessaan lakituvan +eteisessä sisäänkäskyä. — Viimeinkin tuli rättäri ovelle ja käski +sisälle. Vanginkuljettajan saattamana käveli vanki tuomarin eteen, joka +jotakin suuremmoista kirjaa selaillen kysyi häneltä: + +»Tämä nimismies N——ä syyttää sinua murhapoltosta, joka on tapahtunut +suutarin, Mikko Kankaan torpassa, kesäkuun ensimäisenä päivänä; mitä +sinulla on sanomista puolustukseksi?» + +»Että olen mainitusta syytöksestä yhtä puhdas kuin aurinko taivaalla», +sanoi Kaarlo jäykästi. + +»Sinä siis kiellät sen tehneesi?» sanoi tuomari. + +»Kiellän, kun en kuitenkaan ole sitä tehnyt», sanoi Kaarlo entiseen +tapaansa, mutta sitä sanoessaan hänen äänensä vapisi. + +Vieraatmiehet käskettiin sisälle kuulusteltaviksi. Molemmat sanoivat +nähneensä Kaarlon sytyttämässä huoneen kattoa tuleen, josta se heti +leveni joka paikkaan. + +»Nämät todistavat vihasta ja vainosta», sanoi Kaarlo, kun toinen +todistajista oli sanonut, mitä tiesi. + +»No, mitä vääryyttä sinä heillekin olet tehnyt, että ne nyt vihasta +sinun päällesi todistavat?» kysyi tuomari nauraen. + +»En mitään.» + +»Ei tietystikään ne sitten vihasta todista», sanoi tuomari. + +Kun molemmat vieraatmiehet saatiin kuulustelluksi, saivat kaikki +asianomaiset astua ulos. + +Vapisevin sydämin odotti Kaarlo tuomiotansa. Hänen kasvonsa kävivät +välistä tulipunaisiksi, välistä lumivalkeaksi. Sieltä täältä, +väkijoukosta kuului tuon tuostakin tuo Kaarlolle hirveä, sydäntä +tärisyttävä sana »Siperia», joka yhä enemmän sai hänet vapisemaan. + +Tovin aikaa oltuansa ulkona, sai vanki astua lakitupaan kuulemaan +tuomiotansa. Tuomari otti nyt oikein arvokkaan näköisen aseman ja alkoi: + +»Rikoskaaren yhdennentoista luvun, toisen pykälän nojalla, tuomitaan +Kaarlo Matinpoika Mäkelä kahden vieraanmiehen todistuksen mukaan +murhapoltosta elinkautiseen pakko-työhön Siperiaan.» + +Pahalla on paha palkka, sanotaan, niinpä tässäkin, Kaarlo oli ollut +kaiken ikänsä paha, pahempi kuin muut saman ikäisensä. Hän oli elänyt +isävainajansa väärän kasvatuksen mukaan, jotka jo nuorena ohjasivat +hänet väärälle polulle, polulle jolta on vaikea palata, jos ei ole +taitavaa ja valpasta opasta. Kaarlolla oli ollut sekin — oma äitinsä, +joka häntä koetti ohjata oikealle tielle; mutta tuon oppaansa hyvät +neuvot hän ylpeästi hyljäsi, vaeltaen vaan omaa, väärää polkuansa, joka +johti auttamattomasti hukkaan. + + * * * * * + +Oli Juhannus, tuo keski-kesän ihanin aika, kun Mäkelän Kaarloa +lähdettiin viemään kotoansa — kotoansa, sanoin, sillä kotonansa sai +hän vielä käydä viimeisen kerran, mutta sitten ei enään milloinkaan. +Kaikkein silmissä kiilsi kirkkaita kyyneliä, kun tuo kovasti +raudoitettu vanki antoi heille ikuiset jäähyväisensä; mutta kaikkein +enimmän kuitenkin suri vangin oma äiti poikansa kovaa kohtaloa; hän +itki niin kovasti, ettei voinut sanaakaan puhua. — Kauvan ei Kaarlo +saanut viipyä kotonansa, sillä kyytimiehensä kärryille täytyi taas +istua, joka heti lähti ajelemaan kirkolle päin. — + +Kun matkue saapui Ohkalan kohdalle, oli siinä iso joukko kansaa pihalla. + +»Mitkähän markkinat tuolla on, koska on noin paljon väkeä?» kysyi +Kaarlo kolkosti. + +»Siellä vietetään Ojalan Ainon ja suutarin Vilhon häitä», sanoi +kyytimies yksitoikkoisesti. + +Kaarlo hämmästyi tuon puheen kuultuansa, ettei tahtonut olla mitä +sanoa. Hän ei ollut kuullut puhuttavankaan Vilhon ja Ainon kaupoista +muuta kuin sen, mitä Takamäen muori oli tiellä hänelle kertonut. + +»Minun pitäisi saada puhutella morsiusparia; olisitteko hyvä ja +ajaisitte sinne», pyysi Kaarlo. + +»No, saahan tuota nyt... näyttääpä tätä päivää vielä olevan», sanoi +kyytimies, tirkistäen aurinkoon. + +Kun Kaarlo astui tupaan, hiljeni heti hälisevä joukko. Kaikki +katselivat häntä kuin lehmä uutta konttia; koettipa muutamat päissään +olevat poikaviikarit puhua kaikenlaisia pisto- ja kompa-sanojakin, +mutta niistäkös vanki viisi veisasi; suoraan kamariin hän vaan käveli, +jossa juuri Vilho sattui olemaan. Saatuansa häneltä kynän, mustetta +ja paperiliuskan, alkoi hän kirjoittamaan. Sanat tulivat melkein kuin +itsestään, vaikka hänen kätensä hieman vapisi. — Kun kirjoitus tuli +valmiiksi, meni hän Vilhon luo ja kysyi, josko tämä voi antaa hänelle +anteeksi. + +»Minulla ei ole enään mitään anteeksi antamista, kaikki olen jo ennen +antanut», sanoi Vilho puristaen vangin tarjoamaa kättä hellästi. + +»Minä onneton olen kaiken ikäni rikkonut sinua vastaan, muuta en ole +tehnytkään; mutta nyt tahdon sinua niistä palkita», sanoi Kaarlo +samalla ojentaen äsken kirjoittamansa paperin Vilholle. + +Tuo paperi ei ollut suuri, mutta se sisälsi paljon. Se oli testamentti. +Siinä määräsi Kaarlo Vilhon kaiken kiinteän ja irtaimensa ainaiseksi +omistajaksi, sillä ehdolla, että Vilho antaisi hänen äidilleen +murheettoman elinkautisen eläkkeen. + +Silmäiltyänsä paperin sisällön, ojensi Vilho sen takaisin Kaarlolle ja +sanoi, ettei hän ota mitään palkkiota. + +»Ota edes lahjaksi, Vilho hyvä, ota, se on minun viimeinen pyyntöni, +jos et sitä täytä, en saata uskoa, että sydämestäsi olet antanut +anteeksi», sanoi Kaarlo, tarjoten uudestaan paperin Vilholle. + +»Lahjaksi on tämä liijaksi iso, mutta koska sen noin sydämestäsi tahdot +antaa, otan sen suurimmalla kiitollisuudella vastaan», sanoi Vilho +tarttuen Kaarlon käteen. + +»Ei, se ei ole kylläksikään, sovittamaan kaikkia niitä rikoksia, mitä +olen sinulle tehnyt», sanoi Kaarlo. + +Vilho riensi tupaan, mutta palasi heti takaisin, tuoden Ainoa mukanaan, +jolle heti ilmoitti, minkä hyvän työn Kaarlo oli heille tehnyt. +Sovinnon lämmintä kättä, joka samalla oli hyvästijätön merkki, löivät +he nyt kaikin. Sitten itkien ja halaillen erkanivat he kuten veljekset, +jotka ijäksi eroavat toisiatansa. + +Kyytimies lähti vangin kanssa ajaa kitkuttelemaan eteenpäin. Ensin +kulki tie aukeata niittyä, mutta sitten kääntyi se synkkään metsään... +Kirkonkellot soivat niin surullisesti, juurikuin hyvästi-jätöksi tuolle +onnettomalle, maanpakoon tuomitulle ja elämän myrskyissä sortuneelle +nuorukaiselle... Metsän laidasta katsahti Kaarlo vielä kerran armaita +synnyinseutujansa, jotka hänen nyt täytyi ainaiseksi jättää... + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78447 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..7766583 --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1,2 @@ +Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78447 +(https://www.gutenberg.org/ebooks/78447) |