Initial commit of ebook 78445 filesHEADmain

4 files changed, 3086 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78445-0.txt b/78445-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..5cee721
--- /dev/null
+++ b/78445-0.txt
@@ -0,0 +1,3070 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78445 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+NAAMIOITA V
+
+Kirj.
+
+Eino Leino
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Vihtori Kosonen Osakeyhtiö,
+1909.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Lukijalle.
+Tarquinius Superbus.
+Shakkipeli.
+
+
+
+
+LUKIJALLE.
+
+
+Hyvin tietäen, että kirjan sisällys ei parane sen esipuheista, en
+kuitenkaan malta lähettää julkisuuteen tätä viiäettä sarjaa NAAMIOITA
+lausumatta niiden ja samalla koko draamallisen tuotantoni johdosta
+paria sanaa.
+
+Näytelmäni eivät ilmesty siinä järjestyksessä, missä niiden oikeastaan
+pitäisi ilmestyä, mutta kyllä erään jo aikoja sitten hahmotellun
+suunnitelman mukaan, joka niiden kautta vähitellen ja askel askeleelta
+toteutumistaan lähestyy. En nimittäin kirjoita näytelmiä vain
+näytelmien vuoksi, vaan ajan niiden avulla takaa eräitä taiteellisia
+tarkoitusperiä, joista kenties on liian varhaista puhua vielä,
+mutta joiden mielestäni pitäisi jo sieltä täältä tähänkin saakka
+ilmestyneistä draamallisista kokeistani tarkkaavan lukijan silmään
+vilahdella. Tarkoitan: aina suurempaa ja suurempaa tyylittelyä,
+tarkoitan: aina äärimmäisempää taidekeinojen yksinkertaistuttamista,
+teatterin tekemistä jälleen korvalle kauniiksi ja silmälle
+koristeelliseksi, näyttämön muodostamista jälleen runouden eikä vain
+porvarillisen maun ja kirjallisen käsityön kotisijaksi.
+
+Nämäkin tarkoitusperät muuttuvat kuitenkin vain yhtä moneksi
+taidekeinoksi, jos tulee kysymys erään yhä korkeamman päämäärän
+saavuttamisesta, josta epäilemättä on vieläkin ennenaikaisempi puhua
+kuin edellisistä, mutta jota tässä yhteydessä tahtoisin vain lyhyesti
+pyhäksi draamaksi nimittää. Samalla kuin väitän koko nykyaikaisen
+draaman kehityksen siihen kärjistyvän, tietysti vain vakavimmissa
+edustajissaan, väitän että meillä suomalaisilla ei ole olemassa vielä
+mitään omintakeista draamallista muotoa, mutta että pyrkimykset
+sen etsinnässä sattuvat merkillisesti yhteen niiden taiteellisten
+virtausten kanssa, joilla muualla maailmassa koetetaan korjata
+teatterin nykyistä eittämätöntä rappiotilaa.
+
+Toivoen pian saavani tilaisuuden esittää mielipiteeni näistä asioista
+laajemminkin, tahdon vielä edellisen lisäksi huomauttaa, että vain
+näiden pyrkimysten ja näiden tarkoitusperien valossa monet ne seikat
+myöskin muissa draamallisissa teoksissani, joita lukija — ynnä julkinen
+arvostelu — nyt hämmästelee, voivat saada luonnollisen selityksensä.
+Samoin että 4-näytöksinen legenda TUOMAS PIISPA on tarkoitetlu
+muodostamaan keskimmäisen osan trilogiasta LALLI— MAUNU TAVAST ja
+vaatii tämän kokonaisuuden tuntemista saadakseen oikeat puitteensa
+lukijan mielikuvituksessa.
+
+Julkisen arvostelun nimellä en yllä suinkaan ole tahtonut kunnioittaa
+kaikkia niitä kritiikin eunukkeja, joita suomalainen — ja eritoten
+juuri „tosisuomalainen“ — sanomalehdistö katsoo isänmaalliseksi
+velvollisuudekseen joka joulu ja kevät julkisuuteen lähettää. Yhtä
+nimettöminä kuin kyvyttöminä, yhtä vailla mitään personallista
+taidekäsitystä kuin kirjallista edesvastuuntunnetta, merkitsevät
+he meikäläisessä kirjallisessa elämässä niin yksinomaan kielteistä
+ilmiötä, että on vaikea sen suhteen sovittaa edes Faustin suuren
+suvaitsevaisuuden päästötodistusta: "Täytyy olla olemassa sellaisiakin
+lurjuksia."
+
+Helsingissä 6.9.1909.
+
+_Eino Leino_.
+
+
+
+
+
+
+TARQUINIUS SUPERBUS
+
+5-näytöksinen sukutarina Rooman kuningasvallan ajoilta
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+SERVIUS TULLIUS, Rooman kuningas. TULLIA, hänen tyttärensä. TARQUINIUS
+SUPERBUS, hänen vävynsä, sittemmin Rooman keisari. SEXTUS, heidän
+poikansa. COLLATINUS, heidän sukulaisensa. LUCRETIA, hänen vaimonsa.
+BRUTUS, hänen ystävänsä. YLHÄISIÄ NAISIA, ORJATTARIA.
+
+1:nen, 2:nen ja 3:s näytös tapahtuvat Roomassa, 4:s näytös Collatiassa,
+5:s Rooman muurien edustalla.
+
+Aika: vv. 534-510 e.Kr.
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
+
+
+Suljettu piha Tullian talossa. Sisäänkäytävä oikealta, samoin
+vasemmalta ynnä oikealta taka-alalta. Keskellä pihaa pieni suihkulähde,
+sen vierellä paatinen penkki ja synkkä sypressi. Kuuman keskipäivän
+valaistus.
+
+_Tullia_ seisoo taustaan vievän oven kynnyksellä nojaten pihtipieleen,
+salaperäinen hymy kapeilla huulillaan. _Tarquinius Superbus_ tulee
+oikealta aikoen pihan poikki.
+
+TULLIA: Etsit veljeäsi?
+
+TARQUINIUS: Niin. (Tervehtivät toisiaan äänettömästi.)
+
+TULLIA: Hän ei ole kotona.
+
+TARQUINIUS: Eikö? Missä hän siis on?
+
+TULLIA: Tietääkseni on hän juuri mennyt sinua etsimään.
+
+TARQUINIUS (hiukan kummastuneena): Todella? — Tulen juuri kotoani.
+
+TULLIA: Te olette käyneet toistenne ohitse siis. Sellaista saattaa
+joskus tapahtua.
+
+TARQUINIUS: Niin. Paras, että kiirehdin näin ollen takaisin kotiini.
+Hyvästi! (Aikoo mennä.)
+
+TULLIA (nopeasti): Varro vähän! — (Venyttäen merkitsevästi sanojaan.)
+Luuletko hänet sieltä löytäväsi?
+
+TARQUINIUS: Epäilemättä, jos hän todella on mennyt minua etsimään,
+kuten sanot.
+
+TULLIA (aina merkitsevämmin): Tarquinius Superbus! Etkö pelkää
+ollenkaan, että voit jälleen veljesi ohitse käydä?
+
+TARQUINIUS: Häh? Oletpa sinä hupaisa! — (Naurahtaa, katsoo häneen ja
+tulee taas totiseksi. Arastuen.) Mitä tarkoitat?
+
+TULLIA: Tarkoitan: etkö luule hänen samoin kotiinsa kiirehtivän,
+kuultuaan sinun menneen häntä etsimään?
+
+TARQUINIUS: Se on totta. Paras siis, että varron täällä häntä.
+
+TULLIA: Mutta jos _hän_ vartoo siellä?
+
+TARQUINIUS (kokonaan ymmällä): Niin. Tällä tavoinhan me kaksi emme
+ikinä tapaa toisiamme.
+
+TULLIA: Katsopas! — (Hymyillen sisäänpäin.) Nyt et sinä tiedä enää
+ollenkaan, pitääkö sinun jäädä vai lähteä. Eikö se ole hullunkurista?
+
+TARQUINIUS: Kyllä. — (Tyytymättömänä.) Mutta sinulla, kallis kälyni,
+onkin omituinen taito sotkea sekaviksi kaikkein selvimmät ja
+yksinkertaisimmat asiat maailmassa. — (Päättävästi.) Nyt menen minä.
+(Aikoo mennä.)
+
+TULLIA (salaman-nopeasti): Et! Sinä et liiku paikaltasi!
+
+TARQUINIUS: Mitä tarkoitat?
+
+TULLIA: Tarkoitan: — (jälleen hymyilevänä) ellei minun sisareni
+_siellä_ ole onnistunut veljeäsi paremmin pidättää kuin minun on sinua
+_täällä_ pidättää onnistunut, on mahdollista, että hän on tuossa
+tuokiossa jo takaisin kotonaan. — Paras siis, että varrot täällä häntä.
+
+TARQUINIUS: Tahdon tavata veljeni, siinä kaikki. Voin vartoakin. (Istuu
+kivipenkille. Hetken vaitiolo.)
+
+TULLIA (helähtävällä äänellä): Sinä rakastat veljeäsi?
+
+TARQUINIUS: Kysymys sekin! — (Olkapäitään nykäyttäen.) Etkö sinä
+sisartasi?
+
+TULLIA: _Sisarena_ olen minä häntä aina rakastanut.
+
+TARQUINIUS (terävästi): Mutta et minun vaimonani?
+
+TULLIA: Minä en vastaa sellaisiin kysymyksiin.
+
+TARQUINIUS: Kuten tahdot. (Vaitiolo.)
+
+TULLIA: Eikö totta, oli varsin omituinen oikku isältäni naittaa meidät,
+molemmat tyttärensä, teille kahdelle Tarquiniukselle?
+
+TARQUINIUS (katsoo häneen): Niinkö? — Minä puolestani en näe siinä
+mitään omituista.
+
+TULLIA: Sepä kummaa! — (Mitä merkitsevimmin.) Kuitenkin oli teidän
+isänne Tarquinius Priscus hänen edeltäjänsä valta-istuimella.
+
+TARQUINIUS: Joku on aina jonkun edeltäjä. — (Tarkkaavaisena.) No niin?
+
+TULLIA (kuten edellä): Isäsi edeltäjä oli Ancus Martius. Hänen poikansa
+_surmasivat_ sinun isäsi!
+
+TARQUINIUS: Tuossa et mitään uutta minulle kerro. Mutta miksi noita
+verisiä asioita juuri nyt mieleesi muistuttelet?
+
+TULLIA (jatkaa järkähtämättömän): Niin nousi minun isäni Servius
+Tullius valtaistuimelle.
+
+TARQUINIUS: Entä sitten? Hän ansaitsi sen.
+
+TULLIA: Mutta miten? — Eikö siten, että isäni Servius Tullius oli vävy
+sinun isällesi. Se oli hänen suurin ansionsa.
+
+TARQUINIUS: Siinäkin saatat sinä olla aivan oikeassa. Mutta mitä
+tarkoitat sinä kaikella tällä puheellasi?
+
+TULLIA (hymyillen voitollisesti): Tarkoitan: myöskin minun isäni
+jälkeen voi _jompikumpi_ hänen vävyistään kohota valtaistuimelle.
+
+TARQUINIUS: En ole tuota asiaa tullut tarkemmin ajatelleeksi. (Vaikenee
+välinpitämättömyyttä teeskennellen. _Tullia_ katsoo syrjäkarein häneen,
+nauttien jo edeltäpäin voitostaan.)
+
+TULLIA (kuin ohimennen): Minun isäni on jo vanha mies.
+
+TARQUINIUS: Jumalat ovat antaneet hänelle pitkän elämän lahjan.
+
+TULLIA (tuskin voiden enää itseään pidättää): Miltei liian pitkän,
+tarkoitat sinä?
+
+TARQUINIUS: Jumalat varjelkoot minua mitään sellaista tarkoittamasta! —
+(Tekopyhästi.) Servius Tullius on suuri hallitsija.
+
+TULLIA (suoraan): Kuka seuraa häntä valtaistuimelle? (Vaitiolo.
+_Tarquinius Superbus_ nousee hitaasti ja luo läpitunkevan katseen
+häneen. _Tullia_, kuten edellä, sisällinen, voitollinen nauru
+silmissään.)
+
+TARQUINIUS: Arvattavasti sinun miehesi, Tullia, koska hän on meistä
+kahdesta esikoinen.
+
+TULLIA: Hän? — (Hiukan ylenkatseellisesti.) Hän ei näytä siitä
+kunniasta paljoakaan välittävän.
+
+TARQUINIUS: Veljeni on viisas. Hän ei tahdo tulla salamurhatuksi.
+
+TULLIA: Hän on pelkuri!
+
+TARQUINIUS: Vaara väijyy kuningasten kantapäillä. — (Muuttaen
+säveltä ja ikäänkuin tahtoen pakottaa Tullian lausumaan julki koko
+ajatuksensa.) Veljeni sopiikin mielestäni paremmin yksityis-elämään.
+
+TULLIA: Sinäpä sen sanoit, Tarquinius Superbus! (Katsovat loistavin
+silmin toisiaan.)
+
+TARQUINIUS (kuten edellä): Samoin kuin minäkin muuten. Isämme
+kuolema on ollut meille siinä suhteessa varoittava esimerkki. (Lyhyt
+vaitiolo. Heidän silmäteränsä eivät siirry toisistaan. Päivä paahtaa
+pilvettömän taivaan laelta, suihkulähde solisee. Vallitsee muuten
+kuolemanhiljaisuus.)
+
+TULLIA (kätensä kohottaen): Sinun isäsi oli suuri hallitsija!
+
+TARQUINIUS: Niin. Kaiketi hänet juuri siksi surmattiinkin.
+
+TULLIA: Servius Tullius asuu nyt hänen palatsissaan.
+
+TARQUINIUS: Luonnollisesti. Palatinum on Rooman kuningasten vanha
+asuinsija.
+
+TULLIA (aina kiihkeämmässä tempossa): Sinun isäsi kävi voitollista
+sotaretkiä ja sai aikaan monta mahtavaa rakennusta ja temppeliä. Mitä
+on Servius Tullius tehnyt?
+
+TARQUINIUS: Hän on ollut viisas järjestäjä.
+
+TULLIA: Ihailetko sinäkin hänen viisauttaan?
+
+TARQUINIUS: Joskus, kun kuulen suurten intohimojen huminan korvissani.
+Tahtoisin silloin olla hänen kaltaisensa.
+
+TULLIA: Jumalille kiitos, et ole sitä. — (Vaitiolo. Vaihtaen säveltä.)
+Sanotaan sinua ylpeäksi, Tarquinius.
+
+TARQUINIUS: Olenkin ylpeä. Siksi Rooman roskaväki niin vihaakin minua.
+
+TULLIA (sisällisellä riemulla): Sinä et välitä heidän vihastaan?
+
+TARQUINIUS: En. Siinä suhteessa olen minä isäni poika. (Seisoo uljaana,
+pää pystyssä, katsoen Tulliaa suoraan silmäterään. Lyhyt vaitiolo.)
+
+TULLIA: Sinun isäsi työ jäi kesken-eräiseksi.
+
+TARQUINIUS: Jäi.
+
+TULLIA: Capitolium vartoo vielä koristajaansa. Vielä ovat monet uljaat
+templinharjat pystyttämättä, vielä myös monet Rooman viholliset
+voittamatta.
+
+TARQUINIUS: Niin. — (Salaisella katkeruudella.) Servius Tulliuksella ei
+ole ollut aikaa siihen.
+
+TULLIA (ärsyttävästi): Hänellä on ollut muuta, tärkeämpää tekemistä,
+tarkoitat sinä?
+
+TARQUINIUS: Mahdollista kyllä. Hän on Rooman muureilla ympäröinyt.
+
+TULLIA (kuten edellä): Kansa rakastaa häntä, eikö totta?
+
+TARQUINIUS: Minä luulen niin.
+
+TULLIA: Sinun isääsi he sen sijaan kiroavat!
+
+TARQUINIUS (väkinäisesti): Servius Tullius on hallitsija kansan mielen
+mukaan. (Voi tuskin hillitä enää itseään sisällisessä vihassaan ja
+katkeruudessaan. Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)
+
+TULLIA: _Sinun_ ei tee mielesi jatkaa isäsi työtä?
+
+TARQUINIUS (leimahtavin silmin): Minun? — Minulla ei ole siihen mitään
+tilaisuutta.
+
+TULLIA: Hanki siis tilaisuus itsellesi, ole kuningas!
+
+TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Servius Tullius elää vielä.
+
+TULLIA: Hän? Hän voi millä hetkellä hyvänsä kuolla.
+
+TARQUINIUS (kuten edellä): Silloin seuraa veljeni häntä
+valta-istuimelle.
+
+TULLIA: Myöskin sinun veljesi voi kuolla.
+
+TARQUINIUS: En ole ikuinen minäkään.
+
+TULLIA (selittämättömällä ilmeellä): Takaan: et kuole ennen häntä.
+
+TARQUINIUS: Sanotko niin? (Yrittää tarttua hänen käteensä, pidättää
+vielä kerran itsensä. _Tullia_ katsoo kiiluvin silmäterin häneen.)
+
+TULLIA: Sanon. — (Ärsyttävästi.) Mutta sinun veljesi olisi hallitsija
+kansan mielen mukaan!
+
+TARQUINIUS: Plebeijit pitävät hänestä.
+
+TULLIA: Mutta patriisit? Mutta Rooman ylimykset? Ne pitävät sinusta?
+
+TARQUINIUS: Minä en tiedä. Mutta minä luulen, että minulla on monta
+hyvää ystävää heidän joukossaan. (Katsovat toisiinsa, ymmärtävät.
+Painostava vaitiolo. Päivä paahtaa, suihkulähde solisee. _Tarquinius_
+on sisällisestä jännityksestä tukahtumaisillaan.)
+
+TULLIA (äkisti): Sitä olen minä aina aavistanut!
+
+TARQUINIUS: Mitä olet sinä aavistanut?
+
+TULLIA: Että sinusta tulisi hallitsija _minun_ mieleni mukaan! (Lyhyt
+vaitiolo.)
+
+TARQUINIUS: Täällä on kovin hiljaista.
+
+TULLIA: Niin. Minä olen lähettänyt pois orjat. (Lyhyt vaitiolo.)
+
+TARQUINIUS: Veljeni viipyy kauan poissa.
+
+TULLIA (hiljaa hymyillen): Eikö totta: hän olisi vain häirinnyt meidän
+toverillista yhdessä-oloamme.
+
+TARQUINIUS: Saatat olla siinä oikeassa. — (Äkkiä.) _Rakas Tullia!_
+
+TULLIA: Me kaksi olemme luodut toisillemme. (Syleilevät.)
+
+TARQUINIUS: Mutta hän voi millä hetkellä hyvänsä palata.
+
+TULLIA: Hän ei palaja enää milloinkaan.
+
+TARQUINIUS (säpsähtäen): Kuinka? Mitä tarkoitat?
+
+TULLIA: Katso! — Hän ei ole ollenkaan lähtenyt kotoa pois. (Siirtyy
+ensi kerran koko näytöksen aikana kynnykseltä. _Tarquinius_ menee
+sisälle, viipyy kauan poissa ja palajaa vihdoin takaisin hiljaisena,
+hahmo muuttuneena, käsivarret ristissä rinnan yli. Mittailee kauan
+pitkin katsein häntä.)
+
+TARQUINIUS: Miksi tapoit hänet?
+
+TULLIA: Hän ei sopinut minulle. Eikä hän sitäpaitsi ollut syntynyt
+Rooman kuninkaaksi.
+
+TARQUINIUS: Nyt pelkään sinua.
+
+TULLIA (iskevästi): Et, vaan sinä ihailet ja ihmettelet minua, sillä
+tuon saman olisit sinä jo aikoja ennen tehnyt mielelläsi.
+
+TARQUINIUS: Minulla ei olisi ikinä ollut voimaa siihen.
+
+TULLIA: Sentään sitäkin kohta kysytään.
+
+TARQUINIUS: Nyt en minä tahdo enää kuulla sinua. (Menee vitkalleen
+vasemmalle, nojaa puunrunkoon ja peittää vihdoin kasvonsa vaipallaan.
+Pitkä vaitiolo. _Tullia_ hiipii hiljaa hänen vierelleen.)
+
+TULLIA (hiljaa): Tarquinius Superbus: rakastatko minua?
+
+TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia.
+
+TULLIA: Mutta minun sisareni erottaa meitä? Hän seisoo meidän
+välillämme?
+
+TARQUINIUS (tuskin kuuluvasti): Niin.
+
+TULLIA: Myöskin sinun veljesi seisoi meidän välillämme. Nyt häntä ei
+ole enää!
+
+TARQUINIUS (tuskallisesti): Mitä vaadit minulta?
+
+TULLIA: Että tapat ennen ensi yötä hänet.
+
+TARQUINIUS: Mutta isäsi? Mitä sanoo sinun isäsi?
+
+TULLIA (ratkaisevasti): _Oletko_ sinä syntynyt kuninkaaksi?
+
+TARQUINIUS: Kansa pitää hänestä.
+
+TULLIA: Sinulla ovat Rooman patriisit puolellasi. — (Kiihkeästi.) Juuri
+nyt on otollinen hetki. Toimi siis!
+
+TARQUINIUS: Emmekö voi lykätä sitä tuonnemmaksi?
+
+TULLIA: Emme. — Rahvas on elonkorjuussa Rooman muurien ulkopuolella ja
+vain ylhäisö jäänyt jälelle kaupunkiin. Senaatti kokoontuu huomenna...
+
+TARQUINIUS: Se on totta! (Paljastaa jälleen kasvonsa. Lyhyt vaitiolo.)
+
+TULLIA: Tarquinius: huomenna menet sinä kuninkaallisessa puvussa
+Curiaan.
+
+TARQUINIUS (miettien): Mutta jos he ajavat maanpakoon minut?
+
+TULLIA: Sinulla on ystäviä senaattorien keskuudessa. Muut tyrmistyvät
+ja pelkäävät henkeään.
+
+TARQUINIUS: Mutta kuningas? Mitä sanoo kuningas?
+
+TULLIA: _Sinä_ olet kuningas!
+
+TARQUINIUS: Mutta...
+
+TULLIA (hymyillen): Ei mitään _mutta_ enää. — (Vaientaa hänen suunsa
+suudelmalla. Kuiskaten:) Ensi yönä olen minä sinun kuningattaresi.
+(Syleilevät.)
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+TOINEN NÄYTÖS.
+
+
+Curian edusta. Oikealla Forum Romanum, vasemmalla Capitolium. Ovi
+perältä, johtava matalalle podiumille. Siitä portaat etualalle, jota
+paksujen pilarien välinen ristikko rajoittaa.
+
+_Collatinus_ syöksyy nopeasti ulos perältä. _Brutus_ heti hänen
+jälessään.
+
+COLLATINUS: Tuossa en minä tahdo olla mukana. Pois!
+
+BRUTUS: Aiotko poistua kesken juhlapitoja?
+
+COLLATINUS: Kautta taivaan, tuo ei ollut häneltä oikein! Hän loukkaa
+vanhaa kuningasta.
+
+BRUTUS (nokkelasti): Uusi loukkaa aina vanhaa ja ravistunutta. — Ja
+sitäpaitsi: miksi ei meillä voisi olla kahta kuningasta? Toinen uusi,
+toinen vanha.
+
+COLLATINUS: Sinulta ei saa koskaan järjen sanaa! — Mutta missä viipyy
+kuningas?
+
+BRUTUS: Kumpaa tarkoitat sinä?
+
+COLLATINUS (äkeästi): En Tarquiniusta! — Totta tosiaan, tätä pitäisi
+tuon kunnon vanhuksen olla näkemässä?
+
+BRUTUS: Servius Tulliusta siis? — Hän on elonkorjuussa kaiken kansansa
+keralla, kuten sopii maan isälle, joka on väsynyt valtiotoimiin.
+
+COLLATINUS: Vahinko! Ikuinen vahinko!
+
+BRUTUS: Mikä vahinko? Hän korjaa siellä, Tarquinius Superbus täällä. —
+Sinä näet: me tarvitsemme välttämättömästi kaksi kuningasta.
+
+COLLATINUS: Hiljaa! Nyt ei ole leikinlaskun aika. — (Kuin itsekseen.)
+Lienee paras, että riennän vastaan hänelle ja koetan pyytää häntä
+tyynenä pysymään. Sillä muuten vuotaa tässä verta.
+
+BRUTUS (viheltäen): Verta? Sitä vuotaa kuin viiniä tähän
+maailman-aikaan. — Etkö ole kuullut, että Tarquinius Superbuksen veli
+on langennut miekkaansa ja löydetty verilätäköstä kotinsa kynnykseltä?
+
+COLLATINUS: Hassutusta! Näin vielä eilen aamulla tuikiterveenä hänet.
+
+BRUTUS: Tämä kuuluu eilen keskipäivän aikaan tapahtuneen. — Ja hänen
+vaimonsa, vanhempi Tullia, on liukahtanut omissa portaissaan ja
+halkaissut takaraivonsa.
+
+COLLATINUS: Mitä sanot? Milloin?
+
+BRUTUS (järkähtämättömällä tyyneydellä): Tuo kuuluu eilen iltapäivällä
+tapahtuneen. — Tarquinius parka! Hänellä ei todellakaan ole viime
+vuorokauden kuluessa ollut suurta iloa suvustaan.
+
+COLLATINUS: Tuosta kaikesta en minä ole mitään kuullut.
+
+BRUTUS: Siitä näet, mikä etu on liikkua vähän kotinurkkien
+ulkopuolellakin, kaduilla ja kujilla, kuten minä esimerkiksi, vaikka
+sinä puolestasi olet aina sitä pelkäksi tyhjäntoimittamiseksi
+nimittänyt. Siellä saa kuulla yhtä ja toista, josta herrat senaattorit
+ja valtiomiehet eivät tiedä niin hölynpölyäkään.
+
+COLLATINUS: Se on tyhjäntoimittamista! Mutta lieneekö jotakin perää
+omassa hölynpölyssäsi?
+
+BRUTUS (ylemmyydellä): Kaikki on, kuten kerroin, tapahtunut. —
+Arvostella asioita ei minulle kuulu eikä minun järkivähäni siihen
+riittäisikään. Mutta onkia tietooni niitä ... toivon, ettet siinä
+suhteessa ole tavannut mestariani.
+
+COLLATINUS: Olet oikeassa. — (Vaipua syviin ajatuksiin.) Mikä turman
+päivä!
+
+BRUTUS: Niin, ajattelepas, mikä onnettomuus! Langeta omaan miekkaansa...
+
+COLLATINUS: Brutus! Tuo kuulostaa mielestäni varsin omituiselta.
+
+BRUTUS: Entä sitten tuo toinen tapaus: jos joku muu, tavallinen
+ihminen, olisi kaatunut portaissa, olisi hän kenties nyrjäyttänyt
+jalkansa tahi saanut aimo kuhmun kulmaluuhunsa. Mutta tältä: kallo
+halki ja henki kankaalle heti! — Eikö se ole mustan murheellista?
+
+COLLATINUS (kuin itsekseen): Ja hän tulee tänään kuninkaallisessa
+puvussa curiaan! — Brutus! Kautta taivaan, se mitä kerrot, on omiaan
+saattamaan minut outoihin ajatuksiin.
+
+BRUTUS: Minun heikon aivokoppani taas ovat nämä tiheät kohtalon-iskut
+kokonaan myllertäneet. — Ajattelepas: kadottaa samana päivänä sekä
+veljensä että puolisonsa!
+
+COLLATINUS (matalalla äänellä): Jospa se vaan olisi siinä...
+
+BRUTUS: Niin. — (Nopeasti samaan ääneen tarttuen.) Jos hän vielä tänään
+appensa kadottaa, ei hänelle jää enää muuta lohdutusta kuin kaunis
+kälynsä ja kuningas-arvo. — Tarquinius parka! Hänen asiansa ovat
+todellakin hullusti. (Lyhyt vaitiolo.)
+
+COLLATINUS (äkisti): Brutus! Tässä on olemassa salaliitto.
+
+BRUTUS: Korkeat jumalat näyttävät tehneen salaliiton keskenään hänen
+heimonsa perinpohjin tuhotakseen!
+
+COLLATINUS: Etkö usko: myös vanhan kuninkaan henki on vaarassa? Muuten
+ei Tarquinius Superbus ikinä olisi uskaltanut tulla tuossa asussa
+senaatin eteen.
+
+BRUTUS: Kaikkien henki on vaarassa, jotka tavalla tahi toisella nyt
+seisovat liian liki Tarquiniusta. — Ai! (On tullut niin lähelle, että
+on koskettanut häneen, ja pakenee nyt koomillisella pelolla näyttämön
+toiselle puolen. _Collatinus_ katsoo kummastuneena häneen.)
+
+COLLATINUS: Mitä? Taasko ilveilijätemppuja? — Miksi irvistät niin
+omituisesti?
+
+BRUTUS: Unohdin aivan, että olet itsekin hänen sukulaisensa.
+
+COLLATINUS: Se olen, ja jos hänestä todella tulee kuningas, pitäisi
+minun sellaisena oikeastaan iloita hänen onnestaan. Mutta minä en soisi
+hänen tulevan kuninkaaksi tällä tavoin. — (Äkkiä, viitaten oikealle.)
+Tuossa hän on.
+
+BRUTUS: Kuka? Servius Tullius, näen minä. — Nyt saadaan hauskaa!
+
+COLLATINUS: Minne menet?
+
+BRUTUS: Takaisin sisälle luonnollisesti. Onpa huvittavaa nähdä, kuinka
+nuo kaksi mahtuvat samalle tuolille istumaan. — Tuletko?
+
+COLLATINUS: En. Minä pelkään tätä yhteentörmäystä. Servius Tullius on
+vielä kiivas ukko ijästään huolimatta eikä arvattavasti anna temmata
+valtaa noin vaan ilman muuta käsistään.
+
+BRUTUS: Se on jo temmattu. Senaatti on vaitiolollaan hyväksynyt uuden
+kuninkuuden.
+
+COLLATINUS (vakavasti): Brutus! Tämä päivä päättyy verisesti.
+
+BRUTUS: Sitä parempi! Hahhah, tämähän on hauskempaa kuin
+juhlanäytäntö _Circus Maximuksessa_. (Menee nauraen perälle. _Servius
+Tullius_ syöksyy oikealta, paljastettu miekka kädessään, vaippa
+epäjärjestyksessä ja harmaat hapset tuulessa liehuvina. _Collatinus_
+käy vastaan hänelle.)
+
+COLLATINUS: Terve!
+
+SERVIUS TULLIUS (läähättäen): Kuka olet? — Ah, Tarquinius Collatinus!
+Oletko nähnyt sukulaistasi? Häntä, tarkoitan, jota Superbukseksi
+nimitetään?
+
+COLLATINUS: Hän on tuolla sisällä.
+
+SERVIUS TULLIUS: Se on totta siis? Ja hän istuu kuninkaallisella
+istuimella, tuo rakas vävyni? — Pois! Minä lävistän hänet tällä
+miekallani.
+
+COLLATINUS (asettuen hänen tielleen): Yksi sana!
+
+SERVIUS TULLIUS: Se konnien päämies! — Mitä? Miksi tahdot minua
+pidättää? — Ahaa, myöskin sinä olet Tarquinius! Te olette kaikki
+tehneet salaliiton keskenänne. (Aikoo perälle. _Collatinus_ kokee
+pidättää häntä.)
+
+COLLATINUS: Seis!
+
+SERVIUS TULLIUS: Mitä tahdot minusta?
+
+COLLATINUS: Jos henkesi on kallis sinulle, varoitan sinua nyt tuossa
+mielentilassa curiaan menemästä.
+
+SERVIUS TULLIUS (suuttuen): Sinä varoitat minua? — Häh? Tässä
+mielentilassa? Olenko minä hullu siis, joka kaipaa hoitajaa? Enkö minä
+ole kuningas enää?
+
+COLLATINUS: Sitten, jälestäpäin selitän sinulle käytökseni. Nyt: tyynny
+ennen kaikkea, sillä muuten pelkään pahoin pian jääväni ainoaksi, joka
+vielä kuninkuutesi tunnustaa.
+
+SERVIUS TULLIUS: Kuinka? — Pois, tahi kautta taivaan, opetan sinulle
+alammaisuuden ensi käskyn.
+
+COLLATINUS: Salli minun puhua sinulle...!
+
+SERVIUS TULLIUS (hätyyttäen häntä miekallaan): Miekkas maalle, ellet
+tahdo tulla tapetuksi kuin uhriteuras!
+
+COLLATINUS: Sinä _olet_ hullu!
+
+SERVIUS TULLIUS: Ja sinä... Tarquinius! — Nyt kuolet sinä. (Tahtoo
+lävistää hänet miekallaan. Taistelevat. _Collatinus_ lyö miekan hänen
+kädestään, _Tarquinius Superbus_ ilmestyy kuninkaallisessa puvussa
+curian kynnykselle.)
+
+TARQUINIUS: Kuka rikkoo rauhan curian edustalla?
+
+SERVIUS TULLIUS: Ah! (On vaipunut kokoon miekkansa kadotettuaan,
+kimpoaa jälleen ylös ja tahtoo syöksyä podiumille. _Collatinus_ estää
+häntä siitä. _Tarquinius Superbus_ katsoo ylpeästi heihin.)
+
+COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Vielä viimeisen kerran pyydän minä
+sinua...
+
+SERVIUS TULLIUS: Tuossa hän on! Minä revin elävältä hänet.
+
+TARQUINIUS: Keitä olette? Miksi taistelette keskenänne? Ettekö tiedä,
+että senaatti kokoontuu, ja että paikka, jolla seisotte, vaatii
+ehdotonta hiljaisuutta?
+
+COLLATINUS (Servius Tulliukselle): Kuuletko? Hän ei ole meitä
+tuntevinaan!
+
+SERVIUS TULLIUS: Puhutellaanko minua näin?
+
+COLLATINUS: Poistu siis! Sinä näet, että voimattomalla vihallasi tässä
+tilaisuudessa vain pahennat asiaasi.
+
+SERVIUS TULLIUS: Irroita kirottu kätesi minusta! — (Puiden nyrkkiään
+Tarquiniukselle.) Tunnen Rooman lait ja asetukset paremmin kuin sinä,
+vallan-anastaja!
+
+TARQUINIUS (tyynesti): Et näy tuntevan niitä. — Sinä siellä, miekka
+paljastettu kädessäsi! Kuka olet? Miksi pitelet tuota miestä? — Vastaa!
+Etkö näe, ketä puhuttelet?
+
+COLLATINUS: Tarquinius Collatinus olen. Puhun Tarquinius Superbukselle.
+
+TARQUINIUS: Puhut Rooman kuninkaalle.
+
+SERVIUS TULLIUS (ärjäisten): Rooman kuningas olen minä!
+
+TARQUINIUS: Käytöksesi ei todista sitä. — Mikä lieneekin kiista teidän
+välillänne, nyt käsken minä senaatin ja Rooman kansan nimessä teitä
+molempia täältä poistumaan.
+
+SERVIUS TULLIUS: Kuinka? — (Vihan vimmoissaan.) Käsketkö _sinä minua_?
+
+TARQUINIUS: Toivoin, että olisit tehnyt sen käskemättä.
+
+SERVIUS TULLIUS (itseään osoittaen): _Minä_?
+
+TARQUINIUS: Niin. Mutta harmaat hapset eivät ole aina viisaan mielen
+merkki.
+
+SERVIUS TULLIUS: Ennen sinä poistut tältä paikalta kuin minä.
+
+TARQUINIUS (levollisesti): Sepähän nähdään.
+
+SERVIUS TULLIUS: Mies! Sinä saatat minut pois suunniltani. — Senaatti
+päättäköön meidän välillämme.
+
+TARQUINIUS: Se on jo päättänyt. Minä olen nyt Rooman kuningas.
+
+SERVIUS TULLIUS: Kansa ei ikinä vahvista sinun vaaliasi!
+
+TARQUINIUS: Se jääköön Rooman kansan asiaksi. — Mutta nyt: poistutko
+tahi tahdot ennemmin, että kutsun liktorit tänne?
+
+SERVIUS TULLIUS: Aah!
+
+COLLATINUS: Heimomme nimessä!
+
+TARQUINIUS (pelottavalla tyyneydellä): Hiljaa! Tämä ei ole mikään
+perheriita.
+
+SERVIUS TULLIUS: Ei, me kaksi ratkaisemme sen. (Syöksyy podiumille
+käyden käsiksi Tarquiniukseen.)
+
+TARQUINIUS: Hätätilassa voin itsekin suorittaa liktorin toimen.
+(Heittää alas portaita hänet. _Servius Tullius_ kaatuu raskaasti ja
+jää virumaan näyttämön oikealle puolen. _Collatinus_ rientää hänen
+luokseen.)
+
+COLLATINUS: Kuningas kuolee!
+
+TARQUINIUS (hitaasti): Taisin koskea liian kovasti ukkorähjään.
+Tarkoitukseni ei ollut tappaa häntä.
+
+COLLATINUS: Hän on taintunut, veri tihkuu hänen ohimostaan. — Tule ja
+auta häntä!
+
+TARQUINIUS: Itse syyttäköön hän itseään. — (Ankarasti.) Hän maatkoon
+siinä. Kiellän kenenkään Rooman kansalaisen häntä auttamasta.
+
+COLLATINUS: Suonet anteeksi, ellen nyt tottele käskyäsi. — Apua! Apua!
+
+TARQUINIUS: Onneton! Etkö opi mitään _hänen_ kohtalostaan?
+
+COLLATINUS (hänestä välittämättä): Ei kuulu ketään tulevaksi. — Tästä
+on sana kansalle saatettava. Minun täytyy itseni mennä heitä etsimään.
+
+TARQUINIUS: Niin totta kuin nimesi on Tarquinius...!
+
+COLLATINUS: Juuri siksi. — Toivon, ettei _sinua_ koskaan kuninkaana
+täten kohdeltaisi. (Rientää oikealle. Tarquinius Superbus tulee
+hitaasti alanäyttämölle, katsoo kauan maassa makaavaa, vavahtaa ja luo
+aran katseen ympärilleen. — _Tullia_ saapuu nopeasti, kasvot riemusta
+säteilevinä, vasemmalta.)
+
+TULLIA: Minun kuninkaani ja minun hallitsijani!
+
+TARQUINIUS (väistäen hänen syleilyään): Hiljaa! St!
+
+TULLIA: Tulen juuri Capitoliumilta. Siellä sanottiin senaatin kokouksen
+jo alkaneeksi.
+
+TARQUINIUS: Se on alkanut. — (Puhuu Tullialle, silmä yhä maassa
+makaavaan kiintyneenä.) Senaattorit istuvat juuri sisällä.
+
+TULLIA: Ja sinä olet ollut siellä?
+
+TARQUINIUS: Olen.
+
+TULLIA: Tuossa puvussasi?
+
+TARQUINIUS: Niin.
+
+TULLIA: Ja sinä olet istunut kuninkaan paikalla? Ja sinä olet johtanut
+keskustelua? — Noh? Mitä he ovat sanoneet?
+
+TARQUINIUS: He ovat vaieten sallineet sen tapahtuvan.
+
+TULLIA (riemuiten): Katsopas! Sinä olet Rooman kuningas! Sinä olet
+minun kuninkaani! (Tahtoo jälleen syöksyä hänen syliinsä. _Tarquinius_
+torjuu hänet luotaan kauhistuneena. _Servius Tullius_ liikahtaa ja
+päästää hiljaisen valituksen. _Tullia_ ei vieläkään huomaa häntä.)
+
+TARQUINIUS: Hiljaa!
+
+TULLIA: Miksi! — Olethan sinä Rooman kuningas! Onhan meidän tuumamme
+nyt onnistunut.
+
+TARQUINIUS: On, mutta kuitenkin...
+
+TULLIA (hämmästyneenä): Mutta kuitenkaan sinä et tahdo syleillä minua?
+Miksi et?
+
+TARQUINIUS: Mielestäni ... sinun ilosi ei ole tässä ... paikallaan.
+(Kääntyy poispäin. Vaitiolo.)
+
+TULLIA: Mikä vaivaa sinua?
+
+TARQUINIUS: Ei mikään. (Vaitiolo.)
+
+TULLIA (äkkiä epäilevästi): Elääkö sisareni?
+
+TARQUINIUS: Ei.
+
+TULLIA: Sinä surmasit hänet?
+
+TARQUINIUS (hiljaa): Tein sen sinun tähtesi, Tullia.
+
+TULLIA: Sitten minä en voi ollenkaan sinua ymmärtää. — (Hyväillen.)
+Miksi murehdit siis? (Painautuu kiinni häneen. _Tarquinius_ tarttuu
+hänen käsiinsä ja katsoo kauan silmiin häntä.)
+
+TARQUINIUS: Etkö _sinä_ sure sisaresi kuolemaa?
+
+TULLIA (kummastuneena): En! Olenhan itse tahtonut sitä.
+
+TARQUINIUS: Mutta nyt, kun kuulet kuolleeksi hänet? Etkö sääli häntä?
+
+TULLIA: En. — (Vaikenee, arastuu ja katsoo Tarquiniukseen. Toisella,
+epävarmalla äänellä.) Suretko sinä veljeäsi?
+
+TARQUINIUS (hitaasti päätään pudistaen): Oikeastaan: en.
+
+TULLIA: No niin?
+
+TARQUINIUS: Entä jos isäsi olisi kuollut? Etkö häntä surisi?
+
+TULLIA (hymyillen): Olethan _sinä_ minulla. (Painautuu likemmä häneen.)
+
+TARQUINIUS: Tullia: nyt kauhistaa sinun rakkautesi minua.
+
+TULLIA: Miksi? — (Äkkiä, äänellä ohuella kuin tikarinkärki.) Etkö enää
+rakasta minua? Etkö enää rakastaa minua tultuani kuninkaaksi?
+
+TARQUINIUS: Tiedät, että teen sen, Tullia. — Jos tahtoisinkin, en voisi
+olla sinua rakastamatta.
+
+TULLIA (pakanallisella riemulla): Siispä olet sinä minun omani! (Lyö
+käsivartensa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee tulisesti häntä.
+_Tarquinius_ vastaa huumautuneena hänen suudelmiinsa. — _Servius
+Tullius_ voihkii äänekkäästi.)
+
+TARQUINIUS: Hiljaa! (Irtautuu äkisti hänestä.)
+
+TULLIA: Miksi? Mikä sinun on?
+
+TARQUINIUS (kuiskaten): Etkö kuullut?
+
+TULLIA: Mitä?
+
+TARQUINIUS: Häntä, kuolevata! (Pakenee näyttämön toiselle puolen.)
+
+TULLIA: Kuulet kummituksia. — (Nauraa.) Miksi pakenet? Luulisi
+kostotarten sinua ahdistavan.
+
+TARQUINIUS (tukahtuneella äänellä): Kenties he tekevätkin sen. — Heitä
+on liian monta, näetkös.
+
+TULLIA: Keitä? Kostottaria?
+
+TARQUINIUS: Vainajia. Heitä on mennyt liian monta manalle. Nyt
+syyttävät he minua siellä.
+
+TULLIA: Kiitä onneasi, että he ovat vainajia! Muuten et sinä olisi
+Rooman kuningas.
+
+TARQUINIUS: Vaatii tottumusta, näen ma, tulla murhamieheksi.
+
+TULLIA: Vaatii tottumusta tulla kuninkaaksi. — Yksi murhe on minulla
+vielä: isäni! Oletko tavannut hänet?
+
+TARQUINIUS (vaikeasti): Olen.
+
+TULLIA: Onko hän tuolla sisällä? Mitä hän sanoi siis? — (Painokkaasti.)
+Onko kaikki siis teidän kahden välillä nyt suoritettu?
+
+TARQUINIUS: Minä ... luulen ... niin.
+
+TULLIA: Hän luopuu siis hyvällä kuninkuudestaan? Hän alistuu sinun
+alammaiseksesi?
+
+TARQUINIUS: Tuskin.
+
+TULLIA (riehahtaen): Kuinka? — Toivon, että sinä et väistynyt? Toivon,
+että pidit puoliasi?
+
+TARQUINIUS: Pidin.
+
+TULLIA: Sitä odotin sinulta. — (Tyynemmin.) Kaikissa tapauksissa on
+sinun voittosi aina epävarma niin kauan kuin hän elää.
+
+TARQUINIUS: Minä tiedän.
+
+TULLIA (uhkaavasti): Siispä tiedät työsi. — Missä hän on? Jäikö teidän
+riitanne ratkaisematta?
+
+TARQUINIUS: Luulen, että se on jo lopussa. (Kuiskaten.) Etkö kuule? Hän
+kutsuu sinua.
+
+SERVIUS TULLIUS (heikolla äänellä): Tullia!
+
+TULLIA: Todellakin: kuulin jonkun nimeäni mainitsevan. — (Kääntyy ja
+huomaa nyt vasta vanhuksen.) Isäni! Hän elää vielä?
+
+TARQUINIUS: Niin, hän tahtoi temmata minulta kuninkuuden...
+
+TULLIA: Ja sinä?
+
+TARQUINIUS: ... Minä heitin hänet alas portahia. Siinä hän lepää nyt.
+
+TULLIA (nopeasti): Näkikö kukaan sinun tekoasi?
+
+TARQUINIUS: Vain Collatinus, sukulaiseni. — (Vaikeasti.) Hänkin
+kauhistui sitä.
+
+TULLIA: Hän? Ja kuka muu? — Jo tänne tullessani näin kansaa joka
+taholta virtailevan kaupunkiin. Jos hän tuosta vielä virkoaa ja ehtii
+koota ystävänsä, on sinun kuninkuutesi loppunut samassa kuin se on
+alkanutkin.
+
+TARQUINIUS: Mitä vaadit minulta?
+
+TULLIA: Tekosi täyttämään. — Ellei sinulla ole siihen voimaa...
+
+TARQUINIUS (säpsähtäen): Ei, ei! Heitä on liian monta. Älä vaadi
+minulta mahdottomia!
+
+TULLIA: Kuningas Tarquinius Superbus: kavahda, etten katso alas sinuun!
+
+TARQUINIUS: Hän on isäsi!
+
+TULLIA: Pistä miekallasi! — (Äänten sorinaa oikealla.) Etkö kuule?
+Kansa kokoontuu. Tori on jo täynnä väkeä. He tulevat tännepäin. — Nyt
+taikka ei milloinkaan! (On tarttunut Tarquiniuksen käsivarteen ja vetää
+häntä vanhukseen päin. _Tarquinius_ tekee päättävän liikkeen, kalpa
+kohoaa hänen kädessään. _Servius Tullius_ nousee viimeisillä voimillaan
+kyynärpäänsä varaan ja kutsuu heikolla, valittavalla äänellä tytärtään.)
+
+SERVIUS TULLIUS: Tullia! Minun rakas tyttäreni!
+
+TARQUINIUS: Ah! (Horjahtaa, miekka putoaa hänen kädestään. _Brutus_ on
+edellisen aikana ilmestynyt curian kynnykselle ja seuraa jännitettynä
+kohtausta. — Äänten sorina kasvaa oikealta.)
+
+TULLIA (raivostuneena): Raukka! (Tempaa miekan ja syöksee sen isänsä
+sydämeen. _Servius Tullius_ kuolee. _Brutus_ puhkeaa voimakkaisiin
+kättentaputuksiin.)
+
+BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein pistetty, gladiaattori! Suoraan sydämeen!
+
+TARQUINIUS: Kuka puhuu?
+
+TULLIA: Oh, se on vaan tuo vähämielinen! — Tule! Menkäämme!
+Kansanjoukko vyöryy tännepäin.
+
+TARQUINIUS: Minne?
+
+TULLIA: Heitä vastaan-ottamaan. Rooma tahtoo nähdä kuninkaansa. —
+(Ojentaa kätensä hänelle.) Tule!
+
+TARQUINIUS (kauhistuen): Hänen ylitseen? En ikinä!
+
+BRUTUS: Hyvä, hyvä! Oikein näytelty, näyttelijä! (Taputtaa vimmatusti
+käsiään.)
+
+TULLIA: Tule! (Astuvat käsi kädessä Servius Tulliuksen ruumiin ylitse.
+Äänten sorina oikealla on kasvanut myrskyksi.)
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+KOLMAS NÄYTÖS.
+
+
+Huone Tarquiniusten palatsissa Palatinumilla. Tyyli: etruskilainen.
+Parrukatto, puupylväät; seinät fantastisilla maalauksilla koristetut.
+Perällä avoin, poikittain kulkeva pilarikäytävä, josta portaat alas
+Rooman torille. Taustassa laakso ja sen takana kukkula, jonka rinteellä
+palanen vanhaa etruskilaista asutusta.
+
+_Tullia_ tulee vasemmalta aikoen poikki näyttämön. _Sextus_, perältä,
+kiirehtii nopein askelin portaita ja syöksyy äitiään syleilemään.
+
+SEXTUS: Äiti! Äiti!
+
+TULLIA: Sextus! Poikani! — Sinä olet palannut siis?
+
+SEXTUS: Niin, äiti, tässä minä olen. — (Vallattomalla riemulla.) Ja nyt
+minä olen Rooman kuningas!
+
+TULLIA (säpsähtäen): Mitä puhut?
+
+SEXTUS: Niin, äiti, tiedäpäs: minä en kysynytkään Delphoin Apollolta
+ainoastaan isäni kohtaloa.
+
+TULLIA: Mitä siis?
+
+SEXTUS: Tahdoin samalla hiukan omaankin tutkistella. — (Vallattomasti.)
+Nyt nähdään, paljonko on perää Delphoin suuren Apollon lauselmissa.
+
+TULLIA: Poikani! Pilkkaatko jumalia?
+
+SEXTUS (nauraen): Mieleni tekee joskus vain vähän härnätä heitä. —
+Mutta _jos_ he kerrankin, ihmeeksi edes, puhuvat totta, silloin pitäisi
+minusta ennen pitkää tulla Rooman kuningas!
+
+TULLIA: Sinusta?
+
+SEXTUS: Tein tämän kysymyksen oraakelille: kuka on Tarquinius
+Superbuksen jälkeen oleva Rooman hallitsija?
+
+TULLIA (jännitettynä): Niin. Ja Pythia vastasi?
+
+SEXTUS: Näin: "Hän, joka matkalta palattuaan ensin ehtii syleilemään
+äitiään."
+
+TULLIA: Ah! (Painaa kädellä sydäntään tuskin enää voiden hillitä
+iloaan.)
+
+SEXTUS: Kas niin, ja nyt minä olen palannut tältä matkalta ja nyt minä
+olen ensin ehtinyt syleilemään äitiäni. — (Ilakoiden.) Ja nyt minusta
+tulee Rooman kuningas!
+
+TULLIA (hillityllä äänellä): Minä toivoisin sitä mielelläni. —
+(Vaitiolo.) Mutta sinun seuralaisesi? Ehkäpä joku heistä on jo ennen
+sinua ennättänyt Phoibos Apollon asettaman ehdon täyttämään?
+
+SEXTUS: Mitä vielä! He tulevat kaukana jälestäpäin. Sitäpaitsi
+selittävät he koko lauselman toisella tapaa.
+
+TULLIA: Toisella?
+
+SEXTUS (nauraa): Brutus esimerkiksi. Et voi uskoa, kuinka hassu hän on.
+
+TULLIA: Brutus?
+
+SEXTUS: Päätä häneltä on aina puuttunut. Mutta nyt näyttää siltä kuin
+hän olisi viimeisenkin järkensä kipinän kadottanut.
+
+TULLIA (kärsimättömästi): Mitä hänestä?
+
+SEXTUS: Minä en ymmärrä todellakaan, kuinka kauan Rooman ritaristo voi
+pitää tuota miestä johtajanaan! Voitko sinä sen minulle selittää, äiti?
+
+TULLIA (ylenkatseellisesti): Jotkut, arvattavasti vieläkin tuhmemmat
+miehet ovat löytävinään jotakin neroa hänestä.
+
+SEXTUS: Hänestä! — (Nauraa jälleen täyttä kurkkuaan.) Mutta näin
+hän teki: heti kun olimme haahdesta rantaan astuneet, lankesi hän
+polvilleen, syleili ja suuteli maata...
+
+TULLIA: Maata!
+
+SEXTUS: ... niin, ajattelepas, äiti, _maata_ ... ja kohotti aina
+välillä käsivartensa kuin rukoukseen kohti taivahia.
+
+TULLIA: Miksi teki näin tuon kaiken?
+
+SEXTUS: Saatpa kuulla. Se on vieläkin hullunkurisempaa. (Nauraa.)
+
+TULLIA (miettien): _Maata_? — Miksi hän sitä suuteli?
+
+SEXTUS: Maa on muka meidän kaikkien yhteinen äitimme, selitti hän...
+
+TULLIA: Niinkö?
+
+SEXTUS: ... ja sen mukaan pitäisi nyt muka hänestä tulla Rooman
+hallitsija.
+
+TULLIA: Brutuksesta?
+
+SEXTUS (nauraen): Niin, Brutuksesta. Voitko kuvitella, äiti, mitään sen
+mielenvikaisempaa?
+
+TULLIA: Kuka tietää. — (Levottomana.) Delphoin suuri Apollo käyttää
+usein sanoja, jotka näyttävät selkeiltä ensi katsannolla, mutta
+saattavat itse asiassa olla hyvinkin hämäriä ja salaperäisiä...
+
+SEXTUS: Päinvastoin äiti, juuri päinvastoin! Ne _näyttävät_ hämäriltä,
+mutta _ovat_ päivänselkeitä sille, joka ne selkeästi ja rohkeasti
+ymmärtää.
+
+TULLIA (huolestuneena): Voi olla. — Minä pelkään tuota miestä.
+
+SEXTUS: Ketä? Brutusta? — (Nauraa.) Kenties alat sinäkin uskoa jo, että
+hänestä tulee Rooman kuningas?
+
+TULLIA: Kenties. Minä en pitäisi sitä mahdottomana.
+
+SEXTUS: Äiti! Nyt uneksit sinä.
+
+TULLIA (poissa-oleva ilme kasvoillaan): ... joskus kun ajattelen häntä,
+tuntuu minusta kuin voisi hänkin olla jonkun tuntemattoman jumalan
+oraakkelilause, täynnä himmeitä ja peljättäviä aavistuksia...
+
+SEXTUS: _Hän_? — (Nauraa.) Jos _hänestä_ tulee Rooman kuningas...
+(Mykistyy äkkiä huomatessaan isänsä _Tarquinius Superbuksen_, joka
+edellisen aikana on tullut oikealta ja pysähtynyt otsa rypyssä,
+käsivarret ristissä rinnan yli, erään pylvään taakse. Vaitiolo.)
+
+TULLIA: Mitä aiot sanoa?
+
+SEXTUS (kuiskaten): Isäni!
+
+TULLIA: Missä?
+
+SEXTUS: Tuolla, tuon pylvään takana. Hän seisoo siellä ja tarkastelee
+meitä katseella, joka saa kaiken veren suonissani jähmettymään.
+
+TULLIA (hiljaa): Minä näen.
+
+SEXTUS: Luuletko hänen meitä vakoilevan?
+
+TULLIA: Hän vakoilee omia hiljaisimpia ajatuksiaankin. Sillä hän on
+mies, jota suuri pimeys ympäri piirittää.
+
+TARQUINIUS (harvakseen): Kenestä tulee ... Rooman kuningas?
+
+TULLIA: Pojastamme Sextuksesta tietysti, ellei mitään arvaamatonta tule
+sinun kuolemasi jälkeen tapahtumaan. Mutta olkoon se aika vielä etäällä
+meistä!
+
+TARQUINIUS: Aina tapahtuu jotakin arvaamatonta. — (Vaitiolo.) Täällä
+keskustellaan Rooman kuninkuudesta?
+
+SEXTUS: Leikkiähän se oli, isäni armas, leikkiä.
+
+TARQUINIUS: Luonnotonta leikkiä se oli. (Värähtävällä äänellä.) _Minä
+... elän ... vielä._
+
+TULLIA: Kukaan ei ole sinusta kuolleena miehenä keskustellut.
+
+TARQUINIUS: Hiljaa. Minä tunnen tuon puhetavan omasta nuoruudestani.
+
+TULLIA (hiukan ivallisesti): Todellakin?
+
+TARQUINIUS: Kyllä. Se ennustaa kuolemaa niille, jotka elävät vielä, ja
+ääretöntä vaivaa ja kärsimystä niille, jotka astuvat heidän sijalleen.
+(Vaitiolo. Käy kohti Sextusta ja pysähtyy hänen eteensä silmä tuimana
+ja tutkivan.) Sinä olet palannut siis?
+
+SEXTUS: Olen, isäni.
+
+TARQUINIUS: Ja Phoibos Apollon vastaus minulle?
+
+SEXTUS: Kuuluu näin: "Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa
+voittajana takaisin Roomaan Porta Capenan kautta, ei hänellä ole enää
+mitään peljättävää kaikkena elin-aikanansa."
+
+TARQUINIUS (innokkaasti): Kuinka? Porta Capenan kautta? — (Vaipuu
+mietteisiinsä.) Mitä sotaretkeä saattaa Delphoin jumala tarkoittaa?
+(Vaitiolo.)
+
+SEXTUS (kuiskaten äidilleen): Luuletko, että hän äsken suuttui minulle?
+
+TULLIA: Minä en tiedä. Mutta sellainen hän on: sinä näet, hänen
+sielunsa vaeltaa kaukana näistä maailmoista.
+
+SEXTUS (päätä pudistaen): Minusta on hänen tilansa suorastaan
+huolestuttava.
+
+TULLIA: Kuinka niin?
+
+SEXTUS: Etkö usko, että hän siten kadottaa kaiken rauhansa ja
+elämän-ilonsa?
+
+TULLIA (kuin itsekseen): Toimitarmonsa hän on jo aikaa sitten
+kadottanut. — Mutta mene nyt! Ethän ole vielä tervehtinyt edes vaimoasi.
+
+SEXTUS: Oh, hän ei ole tainnut minua liiaksi ikävöidä! (Menee
+vasemmalle, luoden vielä aran silmäyksen isäänsä, joka on pysähtynyt
+oikealle etualalle mietteissään. Vaitiolo. _Tullia_ lähestyy varovasti
+häntä.)
+
+TULLIA: Armaani...
+
+TARQUINIUS (säpsähtäen): Mikä on? — Oletko vielä täällä?
+
+TULLIA: Etkö muista taikka kenties et tahdo muistaa, että tänään
+senaatti kokoontuu?
+
+TARQUINIUS: Tarkoitat, että minun paikkani kenties tällä hetkellä olisi
+curiassa?
+
+TULLIA (hiljaisesti): Kenties tarkoitan minä sitä.
+
+TARQUINIUS: Tiedäthän, etten ole enää pitkään aikaan käynyt siellä.
+— (Kuin itsekseen.) Minulla on tätä nykyä muuta, tärkeämpää,
+toimittamista.
+
+TULLIA (varovasti): Mietitkö Delphoin Apollon vastausta sinulle?
+
+TARQUINIUS: Ehkä. Siksi pyydänkin sinua nyt olemaan minua
+häiritsemättä. (Siirtyy vasemmalle etualalle. _Tullia_ jää paikalleen
+keskinäyttämölle. Vaitiolo.)
+
+TULLIA: Kansa käy yhä tyytymättömämmäksi...
+
+TARQUINIUS (kärsimättömästi): Käyköön!
+
+TULLIA: Ja vihamieliset heimot Rooman ympärillä yhä rohkeammiksi...
+
+TARQUINIUS: Luuletko sen minua liikuttavan?
+
+TULLIA (pidätetysti): Mielestäni sen pitäisi liikuttaa kuitenkin Rooman
+kuningasta.
+
+TARQUINIUS: Kuka sanoo, että tahdon olla Rooman kuningas? Kuka sanoo,
+etten tahdo olla ylhäisempi?
+
+TULLIA: Mikä on kuningasta korkeampi?
+
+TARQUINIUS: Se, joka ... ei, sinä et ymmärtäisi sitä kuitenkaan. Paras,
+että päätämme tämän keskustelun. (Menee taustaan. Vaitiolo.)
+
+TULLIA: Tahdoinkin oikeastaan kysyä sinulta vain yhtä asiaa.
+
+TARQUINIUS: Mitä?
+
+TULLIA (vienosti): Rakastatko minua vielä?
+
+TARQUINIUS: Epäiletkö sitä? — (Kääntyy, katsoo häneen, tulee hänen
+luoksensa ja pitää kauan kiinni hänen käsistään. Sitten toisella,
+muuttuneella äänellä, josta eräs etäinen kaunis muisto soinnahtaa:)
+Olethan sinä Tullia, _tulitukka_!
+
+TULLIA: Sinä nimitit minua nuoruudessani niin.
+
+TARQUINIUS (purskahtaen): Minun nuoruuteni sammui vereen, samalla kuin
+nousi meidän rakkautemme!
+
+TULLIA. Sitten mahdamme me tuntea kovin toisin nuo asiat sydämessämme.
+Sillä _minun_ nuoruuteni nousi vasta minun lempeni keralla.
+
+TARQUINIUS (harvakseen): Siitä saakka ... olen minä ... vanha mies.
+
+TULLIA: Kuitenkin kohosit sinä kuninkaaksi.
+
+TARQUINIUS: Minun kuninkuuteni kävi minulle liian kalliiksi, Tullia.
+Voitko sitä ymmärtää?
+
+TULLIA: En.
+
+TARQUINIUS (merkitsevästi): Tarkoitan: minä makselen sitä yhä vieläkin
+ja pelkään, että saan pian maksaa sen hengelläni...
+
+TULLIA: Tarquinius!
+
+TARQUINIUS (synkästi): En olisi ensimmäinen Rooman kuningas, joka
+murhataan. — (Pidätetyllä tuskalla.) Kuitenkaan en soisi, että _hän_
+sen tekisi!
+
+TULLIA: Kuka?
+
+TARQUINIUS: Hän, Sextus...
+
+TULLIA (kauhistuen): Poikamme? Mitä mieleesi juolahtaakin?
+
+TARQUINIUS: Samaa, mitä juolahti _meidän_ mieleemme silloin, kun sinun
+isäsi virui curian portailla verissään! — (Kuin itsekseen.) Nonoh,
+emmehän ole vielä niin pitkällä...
+
+TULLIA: Emmekä tule koskaan siihen, kautta jumalien!
+
+TARQUINIUS (katsoo häneen): Noin olisi myöskin sinun isäsi ollut valmis
+kerran vannomaan. (Katsoo vielä hetkisen häneen, nyykähyttää päätään
+ja poistuu sitten hitaasti oikealle. _Tullia_ jää keskinäyttämölle
+synkkänä eteensä tuijottamaan. — Herää ajatuksistaan, hengähtää,
+Poistuu vasemmalle. — _Collatinus_ ja _Brutus_ tulevat perältä.)
+
+BRUTUS: Ai, ai! (Koettelee käsin kaksin päätään ja vääntää oikeaan ja
+vasempaan sitä hullunkurisesti irvistäen.)
+
+COLLATINUS: Noh? Mitä lemmon kujeita taas?
+
+BRUTUS (luoden arkoja katseita ympärilleen): Aina kun nousen tämän
+palatsin portaita, tuntuu minusta aivan kuin pelkäisi pääni niukahtaa
+nivelistään. — Ai!...
+
+COLLATINUS: Aina vaan hullutuksia!
+
+BRUTUS: Älä sano! Muista, miten kävi Tarquinius Superbuksen
+ensimmäiselle puolisolle! Luiskahtihan hän poloinen omissa portaissaan
+ja taittoi niskaluunsa...
+
+COLLATINUS (leikillisesti): Onneksi nämä eivät ole sinun portaasi.
+
+BRUTUS: Eivät, kiitos jumalien. Mutta olenpa nähnyt myös vanhan
+kuninkaamme Servius Tulliuksen kierivän kuin kiekko alas portaita
+eivätkä nekään olleet hänen omansa.
+
+COLLATINUS (synkistyen): Tuon tapauksen muistan. — Kaksikymmentä neljä
+pitkää vuotta on siitä vierähtänyt.
+
+BRUTUS: Minun ohitseni ovat ne lentäneet kuin laulava lintuparvi!
+— Mutta vieläkö ihmettelet, että olen siitä saakka oppinut kaikkia
+portaita syvästi kavahtamaan?
+
+COLLATINUS: Lähemmin harkiten voi sinulla todellakin olla syytä
+pelkoosi.
+
+BRUTUS: Niin, näetkös, minulle se olisi korvaamaton vahinko...
+
+COLLATINUS (nauraen): Entä sitten Rooman kansalle ja senaatille, sillä
+joutuisihan silloin koko ritaristomme tavallaan päättömäksi!
+
+BRUTUS: Se olisi niin heidän tapaistansa. Mutta mitä minun päähäni
+tulee...
+
+COLLATINUS: ... niin on turhaa, että enää pingoitat sitä minun tähteni.
+— Mutta tuolla tulee Sextus, jonka niskaan pyydän sinua raskaimmat ja
+kömpelöimmät sukkeluutesi kuormittamaan.
+
+BRUTUS: Kiitos. — Miksi näyttää hän niin murheelliselta? (_Sextus_
+tulee vasemmalta, tervehtii nyreällä pään-nyykähdyksellä edellisiä.)
+
+SEXTUS: Terve. Oletko siinä jo?
+
+COLLATINUS: Kuten näet. Mutta sinä et näytä erikoisesti iloitsevan
+kotiintulostasi.
+
+SEXTUS: Hm. Se ei ole ollut minulle juuri mikään mieluinen palaaminen.
+
+BRUTUS (kiertäen ja katsoen joka taholta häntä) Näytäthän siltä kuin
+olisit maasi myönyt ja rahasi syönyt. — (Koettelee hänen vatsaansa.)
+Ai! Sentään on hänellä vielä nälkä, poikaparalla. Sen huomaa kyllä
+hänen ontelostaan.
+
+COLLATINUS: Todellakin! Mikä vaivaa sinua?
+
+SEXTUS (pahantuulisesti): Tulen juuri vaimoani tervehtimästä.
+
+BRUTUS: Se olisi meidän pitänyt arvatakin!
+
+COLLATINUS: Sitä vähemmän ymmärrän minä ystäväämme. — Eikö vaimosi ole
+ottanut hyvin vastaan sinua?
+
+SEXTUS: Hm, saatan sen sanoakin teille. — (Traagillisesti.) Ei ole enää
+mitään hyvettä eikä uskollisuutta maailmassa!
+
+BRUTUS: Ohoh! Mikä uutinen!
+
+COLLATINUS (huolestuneena): Ystäväni: onko sinulle tapahtunut jotakin?
+
+SEXTUS: Oikeastaan ei mitään odottamatonta. — (Jälleen traagillisesti.)
+Mutta niin suureksi en minä vielä olisi tapainturmelusta tässä
+kaupungissa uskonut!
+
+BRUTUS: Etkö? Kun omia tapojasi ajattelen, en sitä isosti ihmettelekään!
+
+SEXTUS: Veljet, veljet! Missä ajassa me elämmekään!
+
+BRUTUS: Aika on paha, mutta jos aiot sitä ruveta parantamaan,
+täytyy sinun ensin parantaa paikka, sillä minusta on kuin en minä
+pitkään aikaan enää olisi kuullut omaa ääntäni tässä. — Mikä
+kanakoppi? (Vasemmalta iloisia nais-ääniä, huudahduksia ja vallatonta
+naurunkikatusta.)
+
+SEXTUS (kärsimyksellä): Te kuulette itse. — Ei ole niin aivan hauska
+palata pitkältä matkalta kotiin, missä on ilo ylimmillään...
+
+COLLATINUS: Ilo sinun palaamisestasi? Mutta onhan se niinkuin olla
+pitääkin.
+
+SEXTUS (kiivaasti): Ilo minun poissa-olostani, ymmärrättekö! — No niin,
+minään siveyden ja uskollisuuden ihanteena en minä ole koskaan pitänyt
+puolisoani. Mutta luulin hänen kuitenkin ottavan varteen edes hiukan
+enemmän yleisiä tapoja...
+
+BRUTUS: ... joiden turmelusta juuri äsken pääsit valittamasta! — Mutta
+kuinka kohtasit sinä hänet?
+
+SEXTUS: Pitopöydässä kohtasin minä hänet, joukko, Rooman ylhäisiä
+naisia ympärillään, kaikki seppelpäisinä ja posket viinistä
+punertavina...
+
+BRUTUS: Kiitä onneasi, ettei joukko Rooman ylhäisiä miehiä häntä
+ympäröinyt! — Tässä tapauksessa tekisi mieleni miltei onnitella sinua.
+
+SEXTUS (happamesti): Kuinka niin?
+
+BRUTUS: Riennät yhtä syleilemään ja kohtaatkin puolentusinaa puolisoa.
+— Mutta _heidän_ puolisoitaan käy minun sääliksi todellakin.
+
+SEXTUS (katsoo häneen): Myöskin minun. — _Sinä_ et ole vielä käynyt
+kotonasi?
+
+BRUTUS: En, enkä aio sinne noin vaan suinpäin syöksyäkään.
+
+SEXTUS: Aavistat pahaa kukaties?
+
+BRUTUS (arvokkaasti): Minä en tahdo valmistaa vaimolleni, yhtä vähän
+kuin itsellenikään, mitään epämiellyttäviä yllätyksiä. Siksi olen jo
+edeltäni lähettänyt orjan hänelle hyvissä ajoin tulostani ilmoittamaan.
+
+SEXTUS: Se oli kyllä järkevästi ajateltu. Mutta luuletko hänen myös
+tavanneen kotona vaimoasi?
+
+BRUTUS (ällistyneenä): Missä hän olisi siis?
+
+SEXTUS: Siellä, pitopöydässä. — (Nauraen.) Ja sikäli kuin minusta
+tuntui, ei hänkään näyttänyt maan ydintä ja hedelmää halveksineen!
+
+BRUTUS: Se virnasuu! (Pudistaa salassa nyrkkiään, tällä kertaa tuiki
+rehellisellä suuttumuksella. _Sextus_ ja _Collatinus_ nauravat.
+_Brutus_ näyttää sangen nolostuneelta.)
+
+COLLATINUS: Ystäväni, minä valitan todellakin teidän huonoa onneanne.
+
+BRUTUS (äkkiä Sextukselle): Mutta nyt, kun he näkivät sinut ja
+arvasivat siis meidät kaikki palanneiksi...? Nyt lienevät he kukin
+kotiinsa kiirehtineet?
+
+SEXTUS: Mitä vielä! He siirtyivät vain viereiseen huoneeseen jatkamaan
+juominkiaan. — (Vasemmalta iloisia ääniä, pitkää ja kaikuvaa
+naurunkikatusta.) Kuuletko, Brutus! Tahdotko, että lähetän sinne orjan
+sinun tulostasi ilmoittamaan? (Sextus ja Collatinus nauravat. _Brutus_
+siirtyy syrjään synkistyneenä.)
+
+BRUTUS (mutisten): Se on hävytöntä, se on...
+
+COLLATINUS: Onpa onni, ettei ainakaan minun vaimoni ole siellä. Sillä
+pelkäänpä muuten, että voisin sinun tavallasi ruveta jo kaikkea hyvettä
+ja uskollisuutta maailmassa epäilemään.
+
+SEXTUS: Tällä kertaa hän ei ole todellakaan siellä.
+
+COLLATINUS (luottavaisesti): Eikä millään muullakaan kertaa. Minun
+Lucretiani viihtyy parhaiten värttinänsä ja kangaspuittensa ääressä.
+
+SEXTUS: Sinun vaimoasi sanotaan siveäksi Lucretiaksi?
+
+COLLATINUS: Niin, ja hän ansaitseekin sen nimensä kaikella kunnialla.
+
+SEXTUS (epäilevästi): Mutta onko hän siveä myös sinun poissaollessasi?
+Kas, se on pulma juuri.
+
+COLLATINUS: Kyllä. (Hymyillen.) Voin taata hänet.
+
+SEXTUS: Hassutusta! Kaikki naiset ovat tehdyt samoista tarvispuista.
+
+COLLATINUS (hellällä ylpeydellä): Kenties kaikki muut, mutta ei _minun_
+vaimoni.
+
+SEXTUS: Niin kaikki miehet sanovat. Ja sentään kaikki vaimot pettävät
+miehiään.
+
+COLLATINUS: Sitten on siveä Lucretia ihana ihme heidän joukossaan.
+
+SEXTUS (olkapäitään kohauttaen): Ei ole olemassa mitään ihmeitä,
+ystäväni. Minua vastaan ei ainakaan ole sellainen vielä milloinkaan
+kahdella jalalla kävellyt.
+
+COLLATINUS: Kuuletko, mitä hän sanoo, Brutus? Etkö tahtoisi tulla
+todistajaksi minun puolestani? (_Brutus_ on edellisen aikana kuunnellut
+katkeroitunein elein ilakoitsevia nais-ääniä vasemmalta, yrittänyt
+raivoissaan hyökätä sinne ja jälleen hillinnyt itsensä. Puuttuu nyt
+puheesen, silti äskeistä mykkää näyttelemistään unohtamatta.)
+
+BRUTUS (äkeästi): Mitä siinä turhia kiistelette! Lyökää veto, lyökää
+veto, ja se, joka häviää, saa pitää sekä omansa että toisen vaimon että
+vielä minun vaimoni tuolta kaupanpäälliseksi! (_Sextus_ ja _Collatinus_
+nauravat. _Brutus_ hääräilee yksin ja hermostuneena pylväiden välissä
+vasemmalla taka-alalla.)
+
+SEXTUS: Olkoon menneeksi, minä suostun. (Ojentaa kätensä.)
+
+COLLATINUS (tarttuu nauraen siihen): Myöskin minä, mutta en sillä
+ehdolla, jonka Brutus mainitsee.
+
+SEXTUS: Ehdoista voimme me kyllä sopia jälestäpäin. Nyt on vain kysymys
+siitä, kuinka yllättää vaimosi, ennenkuin hän on saanut tiedon sinun
+palaamisestasi.
+
+COLLATINUS: Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa. Sinä ratsastat meidän
+edellämme Collatiaan...
+
+BRUTUS (happamesti): Pane pukki kaalimaan vartiaksi!
+
+SEXTUS: Hyvä, minä ratsastan sinne. Ja te?
+
+COLLATINUS: Me saavumme sinne tunnin pari myöhempään. Ja sitten istumme
+me viinin vierellä ja nauramme yhdessä koko tälle hullunkuriselle
+kiistanaiheelle. — Brutus! Erota! (_Brutus_ tekee niin. Kirkas ja
+helisevä nauru vasemmalta.)
+
+BRUTUS (tyrmistyneenä): Kuuletteko? Se oli _hänen_ naurunsa. Minä
+tunnen sen.
+
+COLLATINUS: Sinun vaimosi?
+
+SEXTUS: Epäilemättä.
+
+BRUTUS (puoli-ääneen): Se vintiö tietää jo minun tulostani ja
+kuitenkin julkeaa hän nauraa noin. — Eikö se ole ennen kuulumatonta?
+(Ulkona raikkaita torventoitotuksia. _Ystävykset_ katsovat toisiinsa
+kummissaan.)
+
+COLLATINUS: Noh? Mitä tämä on!
+
+SEXTUS: Merkki taisteloon! (Rientävät taka-alalle.)
+
+BRUTUS: Ketä vastaan? Onhan maassa rauha tietääkseni.
+
+COLLATINUS: Tori on täynnä sotilaita. Kansa rientää kokoon kaikkialta.
+
+SEXTUS: Tuosta täytyy meidän mennä selkoa ottamaan. (Kaikki nopeasti
+perälle. Torventoitotuksia. _Tullia_ tulee vasemmalta, _Tarquinius
+Superbus_, täydessä sotapuvussa, kevein askelin ja kasvot riemusta
+säteilevinä oikealta.)
+
+TULLIA: Mitä merkitsevät nämä taisto-äänet?
+
+TARQUINIUS: Tullia! Tulen sinulle jäähyväiseni jättämään.
+
+TULLIA: Minne aiot?
+
+TARQUINIUS: Sinne, missä on paikka Rooman kuninkaan: sotakentälle!
+
+TULLIA (iloisesti hämmästyneenä): Kuinka? Onko sota julistettu?
+
+TARQUINIUS: Niin, sain juuri tiedon siitä senaatista.
+
+TULLIA: Ketä vastaan?
+
+TARQUINIUS: Volskilaisia, jotka jo kauan ovat häirinneet meidän
+rajojamme. — (Riemuiten.) Ajattele, mikä yhteensattuma! Juuri samana
+päivänä, jona Phoibos Apollon vastaus saapui minulle.
+
+TULLIA: Se on totta.
+
+TARQUINIUS: _Nyt_ tiedän minä, mitä sotaretkeä taivaan vallat
+tarkoittavat. — _Jos Tarquinius Superbus sotaretkeltään palajaa
+voittajana_...
+
+TULLIA (levottomana): Mutta ellet sinä palaja voittajana?
+
+TARQUINIUS: Oh, sinä et ole nähnyt minua vielä sotakentällä! — (Syvään
+hengittäen.) Minä halajaa jälleen nähdä verta. He tulevat tuntemaan,
+että minä vielä vanhoillanikin olen isäni poika.
+
+TULLIA: Tarquinius Superbus! Nyt tunnen minäkin taasen sinut. (Syleilee
+kiihkeästi häntä.)
+
+TARQUINIUS: Pitkä yö on heittänyt varjonsa meidän välillemme. Nyt päivä
+koittaa korkeana.
+
+TULLIA: Sen säteet jo sinun kulmiasi seppelöivät. — (Ulkona
+torventoitotuksia.) Sallitko, että saatan sinut sotarintamaan? (Menevät
+riemuiten perälle. Näyttämö on tuokion ajan tyhjä. Sitten vasemmalta
+varovin, hiipivin askelin nuori _patriisi-nainen_, seppel päässä,
+viinimalja kädessään, kurkistelee veitikkamaisesti ympärilleen ja
+viittaa vasemmalle.)
+
+Kokonainen parvi nuoria _patriisi-naisia_ pyrähtää näyttämölle. Kaikki
+seppelöityinä, toisilla viinimaljat, toisilla kitarat käsissään. Ulkona
+jatkuvia torventoitotuksia, sitten tasaista sotajoukkojen astuntaa.
+
+_Kaikki_ rientävät perälle ja viittovat vallattomasti jäähyväisiksi
+poistuville legionille. Tyrkkivät toisiaan, tekevät merkkejä, nauravat
+ja ilakoivat.
+
+Torventoitotukset vaikenevat. — _Kaikki_ rientävät kuin yhteisestä
+käskystä takaisin keskinäyttämölle, toiset lepääviin asentoihin, toiset
+plastillisiin ryhmiin kitarat käsissään. Taustan keski-osa verhotaan
+esiripulla. Kitarat helisevät. Nuori _patriisi-nainen_, joka on ensin
+tullut sisälle ja jonka kirkas nauru jo ennemmin on kaikunut näyttämön
+takaa, alottaa sangen uskalletun uhrihypyn.
+
+_Brutus_ ja _Collatinus_ näkyvät perällä. — Uhrihyppy päättyy, _naiset_
+taputtavat ihastuneina käsiään.
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+NELJÄS NÄYTÖS.
+
+
+Huone Collatinuksen kotona Collatiassa. Ovi oikeanpuolisesta taustasta,
+toinen etualalta vasemmalta. Perällä pitkä penkki, vasemmalla
+taka-alalla tuikkiva hiilos, oikealla pöytä, hylly ynnä talouskaluja.
+Kaikki karua, yksinkertaista ja korutonta.
+
+Myöhäinen iltahetki. Ulkona tuulta ja sateen ropinaa. _Lucretia_,
+penkin vasemmanpuolisessa päässä, kehrää värttinällä. _Orjattaret_
+samoin hänen vierellään. — Himmeä lamppu valaisee näyttämön taka-alan.
+
+Koputus ovelle. _Orjattaret_ lakkaavat työstään ja kuuntelevat.
+_Lucretia_ kohottaa päänsä kummastuneena.
+
+LUCRETIA: Kuka se voi olla? — (Uusi koputus.) Menkää ja avatkaa
+hänelle! (_Orjatar_ tekee työtä käskettyä. _Sextus_ tulee sisälle,
+päällysvaippa vettä valuvana, pysähtyy ovensuuhun ja katsoo uteliaasti
+ympärilleen.)
+
+SEXTUS: Tämä siis on Collatinuksen koti!
+
+LUCRETIA: Niin, tunnetko isännän vai ehkä saavutkin sanantuojana
+häneltä?
+
+SEXTUS: Miksi sitä kysyt, kielevä tyttöseni?
+
+LUCRETIA (miellyttävästi): Siksi että jos niin on, ei tervetulleempi
+vieras koskaan ole käynyt tuon kynnyksen yli.
+
+SEXTUS: Hm. Saammehan nähdä. — (Huolettomasti orjattarille.) Pyydän
+teitä nyt tuloni talon emännälle ilmoittamaan.
+
+LUCRETIA: Talon emäntä olen minä täällä.
+
+SEXTUS: Kuinka? Oletko sinä Lucretia? — (Astuu peremmälle ja tervehtii
+kohteliaasti häntä.) Ja sinä kehräät todellakin?
+
+LUCRETIA (hymyillen): Tietysti kehrään minä, — mutta koska näyt
+tuntevan minutkin nimeltäni, salli minun nyt kysyä sinulta, ketä
+puhuttelen.
+
+SEXTUS: Anteeksi, enkö ole vielä sitä sanonut sinulle? Olen Sextus
+Tarquinius, poika kuninkaan.
+
+LUCRETIA: Poika kuninkaan! (Yrittää nousta hämmästyneenä, _orjattaret_
+seuraavat hänen esimerkkiään.)
+
+SEXTUS: Ei, ei! Pyydän, istu! Ja te muut siellä, pysykää paikoillanne!
+— Noin. Juuri tuossa asennossa tahtoisin minä ijät kaiket nähdä sinut.
+(_Lucretia_ painuu takaisin paikalleen yhä enemmän hämmästyneenä.
+_Orjattaret_, arkoina ja pelokkaina, seuraavat hänen esimerkkiään.
+_Sextus_ on astunut oikealle etualalle ja tarkastelee nyt taustan
+ryhmää iki-ihastuneena.)
+
+LUCRETIA: Minä en ymmärrä...
+
+SEXTUS: Etkö? — Mikä armas taulu!... Nuo tytöt ... tämä valaistus ...
+sinä itse siellä värttinäsi takana... Minä en ole tiennyt, minä en
+ole voinut aavistaa, että olisi olemassa mitään samalla niin siveätä,
+kaunista ja päätä-pyörryttävän pyhää maailmassa! (Varjostaa silmänsä
+kädellään. Vaitiolo.)
+
+LUCRETIA (arasti): Minä en ymmärrä, mitä huvia poika kuninkaan voi
+keksiä itselleen niin tavallisesta ja arkipäiväisestä näystä.
+
+SEXTUS: Huvia, sanoitko? Suurin autuus on se minun sielulleni. —
+Siveä Lucretia! Tuon näyn tahtoisin minä painaa ikiajoiksi sydämeni
+syviinpään.
+
+LUCRETIA (punehtuen): Miksi sanot minua siveäksi Lucretiaksi?
+
+SEXTUS: Siksi että kaikki ihmiset nimittävät sinua niin. — Ah!
+Maan päällä on siis olemassa jotakin _niin_ kaunista, että se voi
+pakottaa kuolevaisen ehdottomasti polvilleen. (Polvistuu. _Lucretia_
+nousee kokonaan hämmentyneenä, _orjattaret_ seuraavat edelleen hänen
+esimerkkiään.)
+
+LUCRETIA: Pelkään, että pilkkaat yksinkertaista työtäni ja pukuani...
+
+SEXTUS (nousten nopeasti): En, kautta jumalien! — (Tarttuu hänen
+käteensä.) _Heitä_ saatan minä pilkata, mutta heitäkin ainoastaan niin
+kauan kuin he pysyvät pilvien takana ja näkymättöminä. Nyt, jumalat,
+minä tunnustan teidän valtanne ja suuruutenne!
+
+LUCRETIA: Se onkin aina tunnustettava.
+
+SEXTUS: Se on tunnustettava _silloin_, kun he ottavat päälleen
+ihmismuodon ja meitä vastaan tuolla katseella hymyilevät...
+
+LUCRETIA (hymyillen): Taikka tulevat iltamyöhällä meidän tupaamme,
+haastavat hassutuksia, lankeavat polvilleen ja tekevät jos joitakin
+temppuja, ollen muka aivan tyrmistyneitä näystä, jonka he voivat
+kohdata missä maalaisessa majassa tahansa (Nauraa sydämellisesti.)
+Oletpa sinä hyvin hullunkurinen!
+
+SEXTUS: Olenko? — (Kokonaan hurmaantuneena.) Ja kuitenkin sanon minä
+sinulle: ei edes Delphoin suuren Apollon temppelissä ole täyttänyt
+minun sydäntäni sellainen hartaus ja nöyryys ja rauhallisuus kuin tällä
+hetkellä sinun kattosi alla.
+
+LUCRETIA: Tosiaan!
+
+SEXTUS: Sinä, joka olet niin viisas ... voitko sen minulle selittää,
+siveä Lucretia?
+
+LUCRETIA (pudistaa hymyillen päätään): En.
+
+SEXTUS: Sallitko siis, että minä sanon sen sinulle?
+
+LUCRETIA: En, sillä arvaan, että jälleen lausuisit joitakin
+hullutuksia. (Painaa päänsä ujostuneena Sextuksen rakastavasta
+silmänluonnista.) Miksi katsot minuun noin?
+
+SEXTUS: Olet oikeassa. Maan mato! Mikä olen minä, että tohdin katsoa
+silmiin sinua?
+
+LUCRETIA: Taas pilapuheita! Miksi ei sinulla olisi lupa katsoa minuun?
+— (Sydämellisesti hymyillen.) Eihän silmä osaa ota.
+
+SEXTUS (kuiskaten hänen korvaansa): Ei. Mutta syvältä minun sydämestäni
+soi ääni, joka sanoo, että sinua on vain rukouksilla ja uhriliekeillä
+lähestyttävä kuin kuolemattomia. — Ethän sinä suutu siitä minulle,
+siveä Lucretia?
+
+LUCRETIA (hiljaa): En. — (Vaitiolo. Pois haihduttaen.) Mutta minua
+vaivaa, että sinä uudestaan ja yhä uudestaan ylistät minun siveyttäni.
+
+SEXTUS: Todellakin? Se vaivaa sinua?
+
+LUCRETIA: Niin, sillä ethän sinä tunne minua, et tiedä oikeastaan,
+olenko minä kala vai lintu. Näethän vasta ensi kerran minut.
+
+SEXTUS (hymyillen): Mutta _olethan_ sinä siveä Lucretia?
+
+LUCRETIA: Mahdollista kyllä. Mutta en ole tottunut saamaan kunniaa
+siitä, mitä pidän velvollisuutenani...
+
+SEXTUS: Niinkö?
+
+LUCRETIA (vilpittömästi): ... Samoin kuin pidän sitä jokaisen kunnon
+vaimon velvollisuutena, joka miestään rakastaa.
+
+SEXTUS: Todella? ja sinä rakastat miestäsi?
+
+LUCRETIA: Tietysti rakastan minä häntä.
+
+SEXTUS: Miksi?
+
+LUCRETIA (hämmästyneenä): Miksikö? — Teetpä sinä kummallisia
+kysymyksiä. — Tietysti siksi, että ... siksi, että ... no niin...
+(Hymyillen.) Tiedätkö, suoraan sanoen, tuota asiaa en minä ole koskaan
+tullut ajatelleeksi.
+
+SEXTUS: Sallit ehkä, että minä autan sinua. — Sinä rakastat häntä
+siksi, että hän ensiksikin on sinun miehesi...
+
+LUCRETIA (innokkaasti): Juuri niin! — Ja toiseksi...
+
+SEXTUS: Ja toiseksi, koska hän on minun sukulaisen! — (Nauraa.)
+Tiedäpäs, Lucretia: niin erinomainen emäntä ja aviopuoliso kuin
+lienetkin, olet sinä sentään unohtanut yhden hyvin tärkeän asian.
+
+LUCRETIA: Minkä?
+
+SEXTUS: Ethän ole antanut minulle vielä edes tervetuliais-suudelmaa.
+
+LUCRETIA: Ah, sekö se vain oli!
+
+SEXTUS: Niin. Olen jo kauan sitä turhaan odottanut.
+
+LUCRETIA (hämillään): En tiedä, onko se oikein sopivaa...
+
+SEXTUS: Näin läheisten sukulaisten kesken? — (Hymyillen.) Hyi,
+Lucretia! Ajattelepas, mitä miehesi sanoo, jos hän kotiin palattuaan
+kuulee, että olet ottanut näin huonosti vastaan hänen ystäväänsä,
+poikaa kuninkaan.
+
+LUCRETIA: En tunne myös, mikä on tapana kuninkaan hovissa. Mutta en
+tahtoisi miestäni minulle vihastuvaksi... (Suo suudelman hänelle.)
+
+SEXTUS: Armas Lucretia! (Vaitiolo.)
+
+LUCRETIA (haihduttaen hämmennystään): Mutta etkö aio riisua vaippaasi?
+Olethan likomärkä aivan. — Ja etkö tahdo istua tänne lieden ääreen?
+— Varropas, teen vähän tulta sinulle... Siinä on sinun hyvä kuivata
+vaatteitasi. (Heittää pari risukimppua lieteen. Tuli leimahtaa
+korkealle. _Sextus_ riisuu vaippansa, istuu lieden ääreen ja ojentaa
+kätensä kohti sen suloista lämpimää.)
+
+SEXTUS: Ah! — (Kuin itsekseen.) Tämä siis on Collatinuksen kotiliesi.
+
+LUCRETIA (leikillisesti): _Näistä_ emännän velvollisuuksista olisit
+sinä voinut minua muistuttaa. — Tytöt! Te saatte mennä levolle nyt. —
+Ja tähän pöydälle asetan minä sinulle hiukan viiniä ja palan paistia,
+jota itse äsken söimme, vaikka en tiedä, tokko se mahtanee kelvata
+pojalle kuninkaan. (Puuhailee toimekkaana pöydän ääressä. _Orjattaret_
+menevät. Sextus on sulkenut silmänsä uneksien. Vaitiolo. — _Lucretia_
+tulee ja koskettaa häntä hiljaa kädellään.)
+
+SEXTUS: Ja nyt? Mitä nyt aiot?
+
+LUCRETIA: Nyt aion sanoa sinulle hyvää yötä.
+
+SEXTUS: Kuinka? Jätätkö minut?
+
+LUCRETIA (hymyillen): Mieleni tekisi kyllä kuulla jotakin miehestäni,
+mutta näen, että olet nyt liian väsynyt viestien kerrontaan. —
+(Osoittaa vasemmalle.) Tuolla on huoneesi.
+
+SEXTUS: Ja sinun? (Tarttuu hänen käteensä.)
+
+LUCRETIA (osoittaen perälle): On tuolla. — (Hymyillen herttaisesti.)
+Mutta vain tänä yönä...
+
+SEXTUS: Miksi?
+
+LUCRETIA: Siksi että meillä ei ole mitään vieraskamaria ja sinä saat
+nyt kunnian nukkua minun huoneessani.
+
+SEXTUS: Sinun? Ja sinun miehesi siis?
+
+LUCRETIA (hiukan surumielisesti): Minun mieheni on niin paljon poissa.
+— Olen tottunut sitä miltei vain omakseni katsomaan.
+
+SEXTUS: Siveä Lucretia! (Suutelee hänen kättään tulisesti.)
+
+LUCRETIA (vetäen hiljaa kätensä pois): Hyvää yötä.
+
+SEXTUS: Viivy vielä hetki! Tarinoimme vähän ja tulemme hyviksi
+ystäviksi.
+
+LUCRETIA: Emmekö ole jo ystäviä?
+
+SEXTUS: Tulemme vielä paljon paremmiksi. Etkö sinä toivoisi sitä?
+
+LUCRETIA: Epäilemättä...
+
+SEXTUS: Niinpä jäät sinä vielä hetkiseksi. Minä pyydän... Yö on niin
+pitkä ja minua vaivaa sellainen sisällinen levottomuus...
+
+LUCRETIA: Minkä tähden?
+
+SEXTUS: Minä en tiedä... Se seuraa sieluni ääretöntä yksinäisyyttä...
+(Kuin itsekseen.) Ei kukaan ole niin yksin kuin minä, ei kukaan avaran
+taivaan alla!
+
+LUCRETIA (epätietoisena): Jäisin mielellänikin kanssasi vielä hetkeksi
+pariksi pakisemaan, ellen pelkäisi sinua aivan uneen uuvuttavani. —
+(Hymyillen.) Kas niin, nyt nukut jo taas!
+
+SEXTUS: Minäkö? Mistä sen päätät?
+
+LUCRETIA: Sinä suljit silmäsi ja näytit jälleen niin rajattoman
+väsyneeltä ja raukealta...
+
+SEXTUS (katsoo kummallisesti häneen): Näytinkö? — Ihmetteletkö sitä?
+
+LUCRETIA: En, oikeastaan, sillä onhan ilta jo myöhäinen ja sinulla on
+ollut pitkä matka tänne Roomasta tuulessa ja sateessa ratsastettavana.
+
+SEXTUS (kuten edellä): Niinkö?
+
+LUCRETIA: Niin, ja siksi tahdonkin jättää sinut nyt yksin lepäämään ja
+kuulla huomenna, mitä sinulla on minulle kerrottavaa ... varmaan mahtaa
+se olla jotakin tärkeätä, koska se on saanut itse kuninkaan pojan
+liikkeelle lähtemään.
+
+SEXTUS (pudistaa päätään hitaasti ja surumielisesti): Nyt ei viisas
+Lucretia minua oikein ymmärtänyt.
+
+LUCRETIA: Enkä? — Siksi onkin väärin sanoa minua viisaaksi Lucretiaksi.
+Tiedän itse kyllä olevani hyvin typerä ja minun mieheni sanoo...
+(Vaikenee äkkiä punehtuen.)
+
+SEXTUS: Ja sinun miehesi sanoo mitä?
+
+LUCRETIA: Nyt olin minä sanoa typerimmän typeryyteni.
+
+SEXTUS: Juuri sen tahtoisin minä kuulla, näetkös.
+
+LUCRETIA: Nauraaksesi minulle, niin.
+
+SEXTUS (kauniisti): En, vaan sulkeakseni silmäni jälleen ja nähdäkseni
+unta onnesta, joka ei ole ihmislasten. — (Vaitiolo. Matalalla äänellä.)
+Nyt ymmärsit sinä minut, eikö niin?
+
+LUCRETIA: En tiedä. — (Hiljaa.) Mutta minusta tuntuu kuin _olisin_
+sinut oikein ymmärtänyt.
+
+SEXTUS: Ah! — Istu siis ja salli minun painaa pääni sinun syliisi ja
+uneksia, että tämä onni edes hetkisen on minun omani. (Tarttuu hänen
+käsiinsä ja vetää hänet lavitsan päähän istumaan. _Lucretia_ sallii sen
+tahdottomana tapahtuvan. Pitkä vaitiolo.)
+
+LUCRETIA: Sinä mahdat olla ... hyvin onneton mies.
+
+SEXTUS (raukeasti): Olen. Minulla ei ole paikkaa, kuhun pääni
+kallistaisin.
+
+LUCRETIA: Kuitenkin on koti sinullakin.
+
+SEXTUS: Minulla? — (Katkerasti.) Koti!
+
+LUCRETIA: Niin, olenhan kuullut, että on sinulla vaimo valio. Eikö hän
+rakasta sinua täydestä sydämestään?
+
+SEXTUS (kuten edellä): Minun vaimoni!
+
+LUCRETIA: Myöskin äitisi elää vielä.
+
+SEXTUS (kuten edellä): Minun äitini! — (Vaitiolo.) Ei, sinä et tunne
+heitä. Etkä minua! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä palatsissa!
+
+LUCRETIA: En. Mutta olen kuvitellut, että se olisi niin paljon
+suurempaa ja korkeampaa kuin on elämä täällä meidän syrjäisessä
+maaseudussamme. — (Vaitiolo. Hymyillen.) Nyt nukut sinä.
+
+SEXTUS (uneksien): Kuinka täällä on hiljaista! Kuulee aivan oman
+sydämensä tykytyksen.
+
+LUCRETIA: Eikö sitä kuninkaan palatsissa kuule?
+
+SEXTUS: Ei aina. — (Vaitiolo.) Tiedätkö, mitä nyt mietin, Lucretia?
+
+LUCRETIA: Sano se minulle!
+
+SEXTUS: Tuumin jäädä tänne elinpäiväkseni.
+
+LUCRETIA: Varmaan tulisi sinun hyvin pian ikävä täällä. Ja sitäpaitsi,
+kun sinusta tulee Rooman kuningas...
+
+SEXTUS (nauraen): Delphoin suuri Apollo on sen minulle ennustanut —
+(Karkaa ylös.) Mutta kuinka sinä sen tiedät?
+
+LUCRETIA: Arvelin, että se olisi aivan luonnollista. (Nousee.)
+
+SEXTUS: Niinkö? — (Tarttuu hänen käsiinsä merkitsevästi.) Mutta minun
+isäni elää vielä.
+
+LUCRETIA: Tarkoitan: tietysti vasta hänen kuolemansa jälkeen.
+
+SEXTUS: Niinkö? — (Päästää jälleen hänen kätensä.) Mutta tiedätkö,
+kuinka minun isäni itse kohosi kuningasistuimelle?
+
+LUCRETIA (hiljaisesti): Minä olen kuullut siitä.
+
+SEXTUS: Hän tappoi edeltäjänsä kuin koiran ja minun äitini oli
+siinä hänelle avullisena! — (Äkkiä.) Sinä? Sinulla ei ole halua
+kuningattareksi?
+
+LUCRETIA: Minun kunnianhimoni ei ole koskaan lentänyt niin korkealle.
+(_Sextus_ katsoo vielä hetkisen häneen ja purskahtaa sitten kaikuvaan
+pilkkanauruun.)
+
+SEXTUS: Jää sitten piikojesi ja värttinäsi luo! (Katsoo ympärilleen.)
+Missä he ovat? Mihin he ovat menneet? Miksi et sinä kehrää, siveä
+Lucretia? (Vaipuu ruhmolle lieden ääreen ja painaa pään itkien
+käsiinsä. _Lucretia_ katsoo neuvottomana häneen.)
+
+LUCRETIA: Oletko sairas?
+
+SEXTUS: Sairas sydämestä, siveä Lucretia, sairas sydämestä! — Ah, olisi
+parempi, etten koskaan olisi tämän talon ovea lähestynyt!
+
+LUCRETIA: Kadutko käyntiäsi? Ja äsken sanoit sinä tahtovasi jäädä tänne
+elinpäiväksesi. — Katsopas: noin pian sinä muutat mieltäsi.
+
+SEXTUS: Olisi parempi, sanon, sille, joka kerran syntyi syvyyksissä
+elämään, että hän ei ikinä näkisi jumalten taivaan korkeuksia! — Siveä
+Lucretia: sitä et sinä koskaan tule ymmärtämään.
+
+LUCRETIA: Nyt en todellakaan ymmärrä sinua.
+
+SEXTUS: Etkö? Etkö sittenkään, kun sanon, että olisi parempi sille,
+jonka paikka on yössä ja pimeydessä, että hän ei ikinä olisi siveän
+Lucretian kotiliettä lähestynyt? — (Vaitiolo.) Nyt menen minä.
+
+LUCRETIA: Miksi?
+
+SEXTUS: _Siksi että rakastan sinua saakka hulluuteen._ — Nyt tiedät
+sinä sen. (Vaitiolo.)
+
+LUCRETIA: Nyt pyydän sinua itse lähtemään.
+
+SEXTUS: Oletko vihainen siitä, mitä sinulle sanoin, Lucretia?
+
+LUCRETIA: Olen ... sillä pidin paljon sinusta.
+
+SEXTUS: Ja nyt?
+
+LUCRETIA (surumielisesti): Nyt olet siirtynyt minusta niin kauas kuin
+en koskaan elämässäni olisi kohdannut sinua. — Eikö totta, Sextus
+Tarquinius? Sitä ei olisi pitänyt sanoa minun mieheni ystävän ja
+sukulaisen.
+
+SEXTUS: Hyvä, että muistutat minulle minun suvustani. Sillä olin jo
+unohtaa todellakin, että myöskin _minä_ olen Tarquinius ja isäni poika,
+hänen, jota ylpeäksi nimitetään.
+
+LUCRETIA: _Minä_ puolestani en ole sitä hetkeäkään unohtanut.
+
+SEXTUS: Hyvä. Siispä muistat, kuinka minun isäni saavutti sen naisen
+suosion, jota hän nyt nimittää vaimokseen ja puolisokseen?
+
+LUCRETIA: Olen kuullut himmeitä huhuja kuiskittavan...
+
+SEXTUS (terävästi): Katsopas, sinäkin olet kuullut niistä.
+
+LUCRETIA: Kyllä, mutta olen aina kammolla evännyt itseni niitä
+uskomasta. Niiden _täytyy_ olla pelkkää panettelua.
+
+SEXTUS: Niinkö luulet? — (Hitaasti.) Minun isäni kuristi vaimonsa...
+
+LUCRETIA: Se ei ole totta!
+
+SEXTUS: On. Ja minun äitini pisti miehensä kuoliaaksi...
+
+LUCRETIA: Ah!
+
+SEXTUS: Niin sytyttivät he kaksi hääsoihtunsa ja hallitsevat vielä
+tänäkin päivänä Roomaa riemussa ja kunniassa. — (Hurjasti.) Siveä
+Lucretia! Olisiko sinusta miehesi murhaajaksi?
+
+LUCRETIA: Mitä lausut minulle! (Pitää korviaan, pakenee häntä.)
+
+SEXTUS (hampaittensa välistä): Pelkään, myöskin _minä_ olen suvustani
+huonontunut. — (Nauraa katkerasti.) Mutta kun tulen kuninkaaksi, käsken
+ensin katkaista kaulan sinun mieheltäsi.
+
+LUCRETIA: Silloin palkitset sinä huonosti kestiystävyyden, jota olet
+nauttinut hänen kattonsa alla.
+
+SEXTUS: Ja sinut itsesi raastatan minä Tarquiniusten palatsiin
+Palatinumille. Hahhah! — Hyvää yötä! Tervehdi miestäsi minulta ja sano,
+että hän on voittanut vetonsa!
+
+(Heittää vaipan hartioilleen ja menee nopeasti perälle. _Lucretia_
+katsoo hänen jälkeensä päätä pudistaen. Korjaa sitten ruoan pöydältä,
+katsoo vielä hänen jälkeensä, ottaa lampun ja poistuu vasemmalle. —
+Hiilos takassa on hiipunut hiljalleen. Näyttämö on nyt miltei pimeä).
+
+(_Sextus_ tulee takaisin. Kuiskaa: "Lucretia!" Hiipii vasemmalle ja
+kuuntelee henkeään pidättäen. Ovi aukenee, _Lucretia_, yöpuvussa ja
+lamppu kädessään, ilmestyy kynnykselle.)
+
+(_Sextus_ väistyy nopeasti vasemman puolisen taustan pimentoon.)
+
+LUCRETIA: Unohdin sulkea oven.
+
+SEXTUS (kuiskaten): Lucretia.
+
+(_Lucretia_ menee perälle, sulkee oven ja palajaa takaisin vasemmalle.
+Ovi vasemmalla jää hänen jälkeensä hiukan raolleen. Kapea valoviiva
+tunkee siitä näyttämön etualalle.)
+
+(_Sextus_ hiipii jälleen esille piilopaikastaan. Kuiskaa: "Lucretia!"
+— Tuli sammutetaan. _Sextus_ odottaa vielä hetkisen ja syöksyy sitten
+nopealla liikkeellä vasemmalle.)
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+VIIDES NÄYTÖS.
+
+
+Paikka Rooman ulkopuolella. Taustassa korkea muuri, kulkeva poikittain
+yli koko takanäyttämön; sen keskikohdalla järeätekoinen portti, josta
+tie suoraan etualalle. Toinen tie oikealta vasempaan leikkaa sitä.
+Tienristeyksessä paatinen penkki. Vasemmalla jylhä piinjapuu ynnä sen
+takana pientä viidakkoa. — Myöhäisen iltapäivän valaistus.
+
+_Lucretia_, yksin, kalpeana kuin kuolema ja liikkumattomana kuin
+kuvapatsas, nojaa piinjapuun runkoon, lasittuneella ilmeellä eteensä
+tuijottaen. Hän on avojaloin ja yöpuvussa, vain musta vaippa
+hartioillaan.
+
+_Collatinus_ ja _Brutus_ tulevat perältä nopein askelin ja kiivaasti
+keskustellen. Yrittävät jo mennä hänen ohitseen häntä huomaamatta.
+
+BRUTUS: Mutta siinä on Lucretia!
+
+COLLATINUS: Missä?
+
+BRUTUS: Etkö näe? Tuossa!
+
+COLLATINUS (riemastuneena): Ah! Hän se on. — (Aikoo rientää häntä
+syleilemään, mutta pysähtyy hämmästyneenä Lucretian tuonen-tyynestä
+katsannosta. Sopertaen.) Onko ... tämä ... Lucretia? (Ojentaa kätensä
+epäröiden. _Lucretia_ ei tartu siihen. _Brutus_ on äkkiä tullut hyvin
+totiseksi ja väistynyt oikealle, seuraten sieltä kohtausta piinjapuun
+luona suurimmalla sisällisellä jännityksellä.)
+
+LUCRETIA (soinnuttomasti): Tervetuloa takaisin kotimaahasi, Collatinus.
+(Vaitiolo. _Collatinus_ katsoo Lucretiaan, vilkaisee Brutukseen, joka
+jälkimmäinenkin on äkkiä kuvapatsaaksi kangistunut. Naurahtaa vihdoin
+väkivaltaisesti Lucretialle.)
+
+COLLATINUS: Onpas tämä eriskummallinen vastaan-otto! — (Vaitiolo.) Mitä
+tämä merkitsee? Onhan kuin kuoleman siivet kulkisivat tämän paikan yli.
+
+LUCRETIA: Kuuletko sinä sen siipien suhinan, Collatinus?
+
+COLLATINUS (leikillisesti): Pelkään, että se pesii tuossa piinjapuussa.
+Etkö tahtoisi siirtyä vähän syrjempään siitä, että voisin kiertää sinut
+käsivarrellani? — (Sydäntään osoittaen.) Täällä suhisevat vain siivet
+lemmen jumalan.
+
+LUCRETIA: Kiitos. Minun on hyvä näin. Eivät lemmen, vaan kuolon sanomat
+humisevat nyt minun huuliltani.
+
+COLLATINUS (kärsimättömästi): Etkö tahtoisi siis olla hyvä ja
+vihdoinkin selittää minulle, mitä merkitsee tämä narripeli?
+
+LUCRETIA: Kyllä. Kokoan juuri sitä varten ajatuksiani. (Vaitiolo.)
+
+COLLATINUS: Onpas ollut vasta vaivaa löytää sinua! — Me saavumme
+iltamyöhällä Collatiaan: sinä et ole kotona. Orjattaret eivät tiedä
+sinun lähdöstäsi mitään. Sanovat vain sinun jääneen kahdenkesken erään
+vieraan keralla...
+
+LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Sextus Tarquiniuksen keralla, niin.
+
+COLLATINUS: Missä hän nyt on?
+
+LUCRETIA: Minä en tiedä.
+
+COLLATINUS: Samapa tuo, kun tiedän hänen vain käyneen meidän kotonamme.
+— No niin, me riennämme takaisin Roomaan, luullen sinun lähteneen ehkä
+meitä etsimään: Roomassa ei ole kukaan nähnyt sinua...
+
+LUCRETIA (katsoo tiukasti silmiin häntä): Tarquinius Collatinus: miksi
+et sinä heti matkalta palattuasi saapunut minua tervehtimään?
+
+COLLATINUS: Minulla oli asioita Roomassa... Ja sitäpaitsi: lähetinhän
+minä tuon nuoren sukulaiseni sinulle tulostani ilmoittamaan.
+
+LUCRETIA: Sinä lähetit _suden_ edelläsi.
+
+COLLATINUS (säpsähtäen): Kuinka? — (Vaitiolo. Sitten hiljemmin ja
+arastuneemmin.) Et usko kuinka levottomia olemme sinun tähtesi olleet...
+
+LUCRETIA: Todella?
+
+COLLATINUS: Tietysti. Emme ole tienneet, mitä ajatella...
+
+LUCRETIA: Ettekö todellakaan?
+
+COLLATINUS (tutkivasti): Sinun äänesi soinnahtaa niin vieraalta ja
+luonnottomalta eivätkä sinun kysymyksesi ole mitään kysymyksiä.
+— (Vaitiolo.) Vasta nyt, kun päivä painuu jo laskulleen, saapuu
+palatsiin kaksi maalaista, jotka kertovat sinun seisovan Porta Capenan
+ulkopuolella ja odottavan meitä.
+
+LUCRETIA: Hyvä, että tulitte. Olen seisonut näin tuntikaudet tässä.
+
+COLLATINUS: Kuinka? — Miksi et ole käynyt sisälle kaupunkiin? Taikka
+tullut suoraan palatsiin, missä arvasit meidän niin suuressa tuskassa
+ja hädässä olevan.
+
+LUCRETIA (vaikeasti): Minä en ole uskaltanut.
+
+COLLATINUS: Sinä. Mitä olet peljännyt muka?
+
+LUCRETIA: Oma itseni on ollut hirvitys ja kalpea kauhu minulle. —
+Toisinaan olen minä vavissut kuin kuutamon varjo tässä.
+
+COLLATINUS: Ja seisonut siinä kaikkien ohikulkevien pilkkana ja
+naurun-esineenä. — (Väkinäisellä leikillä.) Hyi, etkö häpeä! Eihän se
+sovi Tarquinius Collatinuksen puolisolle.
+
+LUCRETIA (hiljaisesti): Vain yksinkertaista maalaiskansaa on tästä
+kulkenut ohitse eivätkä he ole nauraneet minulle. Päinvastoin ovat
+he väistyneet syrjään kunnioittavasti ja kuiskineet puoli-ääneen
+keskenään: "Tuossa on muudan, jolla on sydämen suru."
+
+COLLATINUS (kuten edellä): Eivätkö he ole kysyneet sinulta, onko
+sulhosi jättänyt sinut vai miehesi rikkonut vastaan vannottua
+uskollisuutta?
+
+LUCRETIA: Eivät.
+
+COLLATINUS: Sepä merkillistä!
+
+LUCRETIA: He eivät ole olleet niin sukkelia. — He ovat vain pudistaneet
+päätään ja kaartaneet kauempaa minua häiritsemättä. (Vaitiolo.)
+
+COLLATINUS: Ja nyt? Kuinka kauan aiot seisoa siinä?
+
+LUCRETIA (katsoo häneen): Sinulla on kovin kiire, Collatinus.
+
+COLLATINUS: Eipä suinkaan, mutta mielestäni vaikutamme me kaikki tässä
+tilaisuudessa hiukan hullunkurisilta...
+
+LUCRETIA: Niinkö sinun mielestäsi?
+
+COLLATINUS: Minä itse en suinkaan vähimmän meistä. — (Vaitiolo.) No,
+Brutus? Eikö sinulla ole enää yhtään kokkapuhetta hammastarhassasi?
+
+BRUTUS (kuivasti): Ei.
+
+COLLATINUS: Sinä näet itse, Lucretia, olethan saanut hänetkin
+sanoillasi aivan jääksi jähmettymään. — (Vaitiolo. Hiljaa ja
+sydämellisesti.) Etkö aio tulla kotiin?
+
+LUCRETIA: Minulla ei ole mitään kotia enää.
+
+COLLATINUS: Sinulla? Ei kotia? — Oletko järjiltäsi?
+
+LUCRETIA (soinnuttomasti): Eikä enää sinullakaan, Tarquinius
+Collatinus. (Painaa sydäntään suurimman tuskan vallassa.) Ah, jospa
+tietäisit...!
+
+COLLATINUS: Mitä? — (Vaitiolo.) Sinä _olet_ järjiltäsi. — Taikka olet
+sinä jostakin suuttunut minulle? — (Hiukan hämillään.) No niin, minä
+myönnän, että se oli kevytmielistä leikinlaskua, tuo, joka aiheutti
+Sextus Tarquiniuksen matkan sinne...
+
+LUCRETIA (päätään nyykähyttäen): Minä tiedän: eräs veto.
+
+COLLATINUS: Niin, eräs veto, jota minä heti kaduin sen lyötyäni...
+
+LUCRETIA: Etkö peljännyt ollenkaan häviäväsi sitä?
+
+COLLATINUS (naurahtaen): En. Se ajatus ei juolahtanut mieleeni
+todellakaan. — Mutta eihän se ollut niin suuri rikos? Eihän se
+ansainnut näin ankaraa rangaistusta?
+
+LUCRETIA: Ei.
+
+COLLATINUS: No niin? (Ojentaa kätensä.)
+
+LUCRETIA (siihen tarttumatta): Etkö tahdo tietää tarkemmin, missä
+olosuhteissa Sextus Tarquinius tapasi minut?
+
+COLLATINUS: Sitä ei minun todellakaan ole tarvis kysyä sinulta,
+Lucretia.
+
+LUCRETIA: No niin, sitten sanon minä sen sinulle kysymättäsi: hän
+tapasi minut värttinäni ääressä.
+
+COLLATINUS (sydämellisesti): Sen arvasinkin! — Ja sitten juttelitte te
+hetken keskenänne...
+
+LUCRETIA: Niin. Me juttelimme.
+
+COLLATINUS: Ja sitten ratsasti hän takaisin Roomaan, vai kuinka? — Ihme
+vaan, että palatsissa ei ole kukaan, ei edes hänen vaimonsa, nähnyt
+häntä.
+
+LUCRETIA: Niin, hän ratsasti ... mutta hän palasi takaisin.
+
+COLLATINUS: Takaisin?
+
+LUCRETIA (tukahtuneella äänellä): Minä olin mennyt levolle juuri.
+— Silloin syöksyy Sextus Tarquinius äkkiä minun kammiooni, pyytää,
+rukoilee ja uhkaa minua...
+
+COLLATINUS: Uhkaa?
+
+LUCRETIA: ... uhkaa kuninkaan kostolla ja omallaan, joka oli kohtaava
+meitä molempia, ellen minä heti suostuisi hänen kerallaan sopimattomiin.
+
+COLLATINUS: Kautta jumalien! — Ja sinä?
+
+LUCRETIA: ... Minä olin miltei alaston ... ja yksin ... yö pimeä
+vain minun ympärilläni ... ja hän oli jo sitä ennen minut julmilla
+puheillaan puolikuoliaaksi säikyttänyt...
+
+COLLATINUS: Ja sinä? Sinä antausit hänelle?
+
+LUCRETIA: Niin.
+
+COLLATINUS: Ah!
+
+LUCRETIA (syösten äkkiä hänen jalkoihinsa): Mutta tiedä, että tein sen
+ainoastaan henkeni hädässä ja koska kovin pelkäsin ja vapisin myös
+sinun puolestasi...
+
+COLLATINUS: Minun!
+
+(Kääntyy pois hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan. Hänen hartiansa
+painuvat kumaraan: hän itkee. Pitkä vaitiolo.)
+
+(_Lucretia_, maassa polvillaan, katsoo rukoilevasti ylös häneen.
+Vaippa on valahtanut hänen hartioiltaan: hän ei huomaa sitä. _Brutus_
+oikealla, yhä edelleen liikkumattomana, mutta ääretön sisällinen
+jännitys kasvoillaan. Pilvet kaupungin yllä palavat purppurassa.)
+
+LUCRETIA (hiljaa): Kallis puolisoni! Eikö sinulla ole enää yhtään sanaa
+minulle sanottavaa? (_Collatinus_ kääntyy hitaasti ja katsoo häneen.
+Lähestyy ja ojentaa kätensä hänelle.)
+
+COLLATINUS: Nouse! — (_Lucretia_ nousee väristen.) Sinun on kylmä?
+
+LUCRETIA: On.
+
+COLLATINUS: Sinähän vapiset kiireestä kantapäähän. — (Korjaa vaipan
+hänen hartioilleen.) Kuinka? Nyt vasta näen, kuinka ohuesti puettu sinä
+olet...
+
+LUCRETIA: Minulla ei ole ollut aikaa sitä ajatella. — Heti kun hän oli
+poistunut, syöksyin minä ulos pimeään yöhön ja olen harhaillut siitä
+saakka pitkin lehtoja ja viidakoita... (Koettaa hymyillä.) Tämän vaipan
+lienen vain jostakin saanut hartioilleni...
+
+COLLATINUS (hiljaa): Siveä Lucretia. (Suutelee lempeästi otsalle häntä.
+_Lucretia_ nojaa päänsä raukeasti hänen povelleen.)
+
+LUCRETIA: Näin on hyvä. (Vaitiolo.)
+
+COLLATINUS: Ja avojaloin sinä olet! — Näetkö? Päivä menee mailleen ja
+kaste lankeaa... Meidän on nyt heti kotiin kiirehdittävä.
+
+LUCRETIA (säpsähtäen): Ei! Ei kotiin! (Tempautuu irti ja katsoo
+suurin silmin häntä. _Brutus_ on vaistomaisesti astahtanut askeleen
+lähemmäksi.)
+
+COLLATINUS: Kuinka? Minne siis?
+
+LUCRETIA: Luuletko minun todellakin kutsuneen teitä kahta tänne vain
+kuulemaan minun häpeääni ja vaikerruksiani?
+
+COLLATINUS (hiljaisesti): En tiedä, miksi olet kutsunut meidät. Mutta
+arvelin sen tapahtuneen siksi, että...
+
+LUCRETIA: ... siksi että kostaisit minut, Collatinus! (Tempaa tikarin
+poveltaan, pistää sen sydämeensä ja vaipuu maahan äänettömänä.)
+
+COLLATINUS: Lucretia! (Aikoo syöksyä polvilleen hänen ruumiinsa ääreen.
+_Brutus_ estää häntä siitä.)
+
+BRUTUS (juhlallisesti): Hiljaa! — Hän on oikeassa. Ei kyyneleitä. —
+Toisin on Lucretia Collatinan kuolemaa vietettävä.
+
+COLLATINUS: Ystäväni!
+
+BRUTUS: Salli minun hoitaa vaimosi maahanpaniaiset! — Oh, minä vannon,
+että hän on saapa peijaat, joista vielä vuosituhannet tulevat kertomaan.
+
+COLLATINUS (hämmästyneenä): Mitä aiot?
+
+BRUTUS (kätensä kohottaen): Kostaa! — Kostaa, kuten hän itse käski
+meitä! — Kostaa _hänen_ puolestaan, joka viruu tuossa verissään, kostaa
+kaikkien niiden puolesta, jotka Tarquinius Superbus on saattanut
+manalle ennen aikojaan! — Mutta kostaa ennen kaikkea koko Rooman
+kansan puolesta, jonka tämä turmaa tuova kuningasheimo on tallannut
+jalkoihinsa.
+
+COLLATINUS: Syöstäkö hänet valtaistuimelta?
+
+BRUTUS: Niin. Mitta _on_ nyt täysi, Collatinus. Rooman kansa ei voi
+sietää tätä sortovaltaa kauempaa.
+
+COLLATINUS (kokonaan tyrmistyneenä): Ystäväni! — Brutusko noin puhuu?
+
+BRUTUS: Niin. On aika, että opit jo vihdoinkin minut tuntemaan.
+
+COLLATINUS: Kuinka? Enkö tuntisi sinua, _sinua_, lapsuuteni
+leikkitoveria, nuoruuteni ystävää ja... (Katsoo häneen ja mykistyy
+äkkiä.) Ei, minä _en_ tunne sinua. Näen aivan oudon miehen edessäni.
+
+BRUTUS: Uuden, tarkoitat sinä?
+
+COLLATINUS: Tuo ääni ... tuo ryhti ... vanhan ystävyytemme nimessä
+vannotan sinua sanomaan minulle: kuka _olet_?
+
+BRUTUS (tarttuu hänen käteensä): Olen Brutus, olen ystäväsi, vaikka
+en se Brutus, mikä ennen olin ja joka sinua ennen on niin usein
+lystikkäillä leikkipuheillaan naurattanut.
+
+COLLATINUS: Et ... se ... Brutus? — Kuka siis?
+
+BRUTUS: Toinen, suurempi, korkeampi ... synkkä kuin yö ja leppymätön
+kuin tähdet taivahalla...
+
+COLLATINUS: Todellakin: onhan kuin kasvaisit puhuessasi!
+
+BRUTUS (katkerasti): Niin hyvin on minun siis onnistunut oma itseni
+peittää, että kun ensi kerran elämässäni tahdon esille sen, ei minun
+paras ystäväni tunne minua! — (Painaa sydäntään.) Oh! Täällä sisällä on
+asunut aina eräs toinen Brutus...
+
+COLLATINUS: Ystäväni: oikeastaan olen minä sitä aina aavistanut.
+
+BRUTUS: _Jos_ sinä olet sen aavistanut, niin sinä tiedät myös, _mitä_
+minä olen kärsinyt näinä vuosina, siitä saakka kuin vanha kuninkaamme
+Servius Tullius murhattiin...
+
+COLLATINUS: Ja kuitenkin: kuinka sinä olet voinut ilveillä ja hymyillä,
+hullutella ja teeskennellä...?
+
+BRUTUS (raivoisasti): Itkenyt verta minä olen, syönyt sappea minä olen
+ja kyyn kylmän myrkkyä keittänyt sydämessäni. — Aika on nyt kypsä,
+Collatinus. Minä tahdon Rooman kansan ja samalla oman sieluni tästä
+mätäpaiseesta puhdistaa.
+
+COLLATINUS: Sinäkin olet surrut siis Rooman kohtaloa?
+
+BRUTUS (katsoo häneen): Minä?
+
+COLLATINUS: Niin. Sinäkään et ole siis ollut kylmä isänmaasi asialle?
+
+BRUTUS: Minä? — _Minä_, joka en ole muuta miettinyt, siitä saakka kuin
+opin ajattelemaan? — _Minä_, joka en ole muuta murehtinut, siitä saakka
+kuin silmäni avautuivat näkemään rotuni rohkean pohjatonta kurjuutta ja
+häpeätä? _Minä_ olisin outo isänmaani asialle!
+
+COLLATINUS: Ystäväni! Tarkoitukseni ei suinkaan ollut loukata sinua...
+
+BRUTUS: _Minä_, joka olen _isänmaa itse_, sellaisena kuin se nyt
+tomusta nousee, heittää naamionsa, paljastaa oikeat kasvonpiirteensä
+ja astuu esiin peljättävänä, vanhurskaana tuomarina vaatimaan tilille
+kaikki tyrannit ja väärintekijät!
+
+COLLATINUS (hiljaisesti): _Uskotko_ sinä siis, että se vielä _voi_
+nousta todellakin?
+
+BRUTUS: Nyt _se_ nousee, ja jumalat olkoot laupiaat sen äidin lapselle,
+joka nyt asettuu sen rankaisevaa valtaa vastustamaan. — Oh, mitä me
+olemme sietäneet ja nielleet näiden ajast'aikojen vieriessä!
+
+COLLATINUS: Todellakin, tämä on ollut raskas aika jokaiselle Rooman
+kansalaiselle. Kukin on saanut kestää sen omalla tavallaan.
+
+BRUTUS (pidätetyllä raivolla): Kuinka me olemme kumartaneet ja
+hymyilleet, kuinka me olemme luikertaneet ja liehakoineet! Suudelleet
+ruoskaa me olemme ja kiittäneet "kost'jumala" jokaisesta potkusta,
+jonka tuo tuolta Palatinumilta on suvainnut antaa meille.
+
+COLLATINUS: Se on totta!
+
+BRUTUS: Ja mitä me olemme saaneet siitä palkaksemme? Lokaa ja verta me
+olemme saaneet siitä niin paksulta, että me siihen pakahdumme ja siihen
+uppoamme!
+
+COLLATINUS: Mutta voitko sinä siis todellakin kuvitella mielessäsi,
+että _mikään_ vääryys ja väkivalta enää voisi pakottaa siveellisen
+suuttumuksen myrskyn tämän kansan povesta ilmi mylvähtämään?
+
+BRUTUS: Niin totta kuin minä uskon omaan elämääni! Niin totta kuin minä
+uskon siihen myrskyyn, joka tällä hetkellä minun omassa rinnassani
+raivoaa! Niin totta kuin minä uskon tähtiin taivaalla ja jokaiseen
+vapaasen, itsenäiseen ajatukseen, joka näinä pitkinä vuosina on
+puhjennut kukkaan ja kypsynyt tekoon minun aivoissani: _uskoani Rooman
+kansan terveesen ytimeen en minä toki vielä milloinkaan ole kadottanut_.
+
+COLLATINUS (hiljaisesti): Hyvä olisi, ellet erehtyisi. Omasta
+puolestani täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, etten aina ole ollut enää
+niin aivan varma siitä.
+
+BRUTUS: Kenties ... en aina ... minäkään. — (Jälleen riehahtaen.) Mutta
+mitä? Silloin kun Lucretia surmataan, silloinko ei Rooman kansa menisi
+vastaan murhaajia? Mitä? Silloin kun Lucretia Collatina häväistään
+omassa kodissaan, silloinko ei rikas ja köyhä, vanha ja nuori,
+tarttuisi tapparaansa? _Minä_ en ainakaan voi muuta ymmärtää!
+
+COLLATINUS (surumielisesti): Etkö?
+
+BRUTUS: En. — Mitä? Jos vielä tämäkin saa rankaisematta tapahtua,
+silloinhan tippuvat tähdet taivaalta, silloinhan ei kannata elää enää,
+silloinhan kuolee kaikki kaunis maailmasta ja jää jälelle vain kaikki
+huono ja mätä ja madonsyömä! — Ei, ei, ei! — _Siihen_ et sinä saa minua
+uskomaan, Collatinus.
+
+COLLATINUS (päättävästi): Hyvä. Siispä kantakaamme ruumis kaupunkiin
+ja asettakaamme se julkiseen paikkaan nähtäväksi, ja minä vannon, että
+se on saapa olla siinä korjaamatta, siksi kuin sinä olet pitänyt sille
+lupaamasi hautapuheen.
+
+BRUTUS: Ja minä vannon, että minä olen puhuva niin, että itse pimeä
+yö sen ympärillä on iskevä kekäleitä. — Mutta joutukaamme! Päivä on
+jo mennyt mailleen ja minä näen kaupungin päältä synkän ukkospilven
+kohoavan. Me saamme yöksi myrskyn, Collatinus!
+
+COLLATINUS (lennokkaasti): Mutta aamuksi ihanan auringon-nousun!
+
+(Yrittävät käydä käsiksi ruumiisen, mutta polvistuvat kumpikin kuin
+yhteisestä sisällisestä käskystä sen ääreen.)
+
+(Pitkä vaitiolo. Nousevat hitaasti ja kantavat ruumiin kaupunginportista
+sisälle. Pian alkaa perältä kuulua yhä kasvavaa meteliä, huutoja ja
+äänten sorinaa. Portti suljetaan.)
+
+(_Sextus_ tulee juosten oikealta yrittäen kaupunkiin. Huomaa portin
+suljetuksi, huutaa, kolkutiaa, ei pääse sisälle. Vaipuu vihdoin
+paasipenkille epätoivoissaan. Meteli taustassa kasvaa kumeana ja
+onnettomuutta uhkaavana.)
+
+(_Tarquinius Superbus_, tukka tuulessa ja parta hajallaan, vasemmalta.)
+
+SEXTUS: Isä!
+
+TARQUINIUS: Poikani Sextus! — (Syleilevät nopeasti.) Pois! Minun täytyy
+tuosta portista sisälle.
+
+SEXTUS: Sinä et pääse siitä portista. Se on suljettu.
+
+TARQUINIUS: Mahdotonta. — Minä olen jättänyt jälkeeni kaiken
+sotajoukkoni vain kiiruhtaakseni ennen yötä sisälle siitä. — Sillä
+tiedä, poikani: Minä palajan voittajana!
+
+SEXTUS: Ah!
+
+TARQUINIUS: Siksi älä enää kauemmin viivytä minua. Sillä minun täytyy
+sisälle Porta Capenan kautta. Sitten ei minulla ole enää mitään
+peljättävää kaikkena elin-aikanani. (Rientää perälle.)
+
+SEXTUS: Minä sanon sinulle, isä: portti on kiinni.
+
+TARQUINIUS (kolkuttaen): Hoi! Ohoi! — Kuka sulkee kuninkaan silmien
+edestä?
+
+SEXTUS: Isä, minä pelkään. Mitä merkitsee tuo meteli kaupungissa?
+
+TARQUINIUS: He ovat vain saaneet tiedon kotiintulostani ja uskollinen
+kansani siitä jo ennakolta iloitsee. — Hohoi, ohoi! Miksi ei kuule
+kukaan? Eivätkö vartiat ole paikoillaan? (Lyö ja potkii porttia.
+Vaitiolo.)
+
+SEXTUS: Ei kukaan tule meille avaamaan.
+
+TARQUINIUS: Sitten täytyy sinun sisälle jonkun toisen portin kautta.
+
+SEXTUS: Tulen juuri toiselta portilta: minä en päässyt sisälle.
+
+TARQUINIUS (ällistyneenä): Mitä tämä merkitsee?
+
+SEXTUS: Samaa olen minäkin kysynyt. Mutta minä en uskalla antaa pahan
+aavistukseni vastata siihen.
+
+TARQUINIUS (katsoo häneen): Sinä et uskalla...? — Mutta onhan tämä
+tuiki naurettavaa. Minä olen lyönyt viholliseni, palajan voittajana ja
+nyt en minä pääse Porta Capenan kautta Rooman muurien sisälle!
+
+SEXTUS: Niin, isäni. Näyttää todellakin siltä kuin saisimme me viettää
+tämän yömme campagnalla.
+
+TARQUINIUS: Mutta minun täytyy päästä! — Kuka minä olen sitten?
+Enkö minä ole kuningas Tarquinius Superbus? Enhän minä ole mikään
+keppikerjäläinen. — Hoi! Ohoi! (Lyö ja rynkyttää porttia.)
+
+SEXTUS: Turha vaiva, isäni. Me olemme jätetyt ulkopuolelle. (Portti
+avautuu samassa.)
+
+TARQUINIUS: Ei. Sinä näet: portti avautuu. Vihdoinkin! — Nyt täyttyy
+vihdoinkin oraakelin lause. (_Tullia_ syöksyy ulos kaupungista kuin
+kostotarten ajamana. Portti sulkeutuu.)
+
+SEXTUS: Äitini!
+
+TARQUINIUS: Tullia! Minne aiot?
+
+TULLIA: Pois!
+
+TARQUINIUS: Minun täytyy sisälle tuosta portista. — (Vaipuu kokoon.)
+Ah! Se on jälleen sulkeutunut!
+
+TULLIA: Pois, jos henkenne on kallis teille! — Me olemme karkoitetut
+maanpakoon.
+
+SEXTUS: Me? (Kääntyy hitaasti ja peittää kasvonsa vaipallaan.)
+
+TARQUINIUS (ylpeästi): Kuka ajaa _meidät_ maanpakoon?
+
+TULLIA: Kansa!
+
+TARQUINIUS: Rooman roskaväki?
+
+TULLIA: Minä en tiedä, mutta kaupunki on heidän hallussaan. — Sanotaan,
+että senaatti istuu ... pidetään juuri kansankokousta forumilla...
+
+TARQUINIUS: Nyt? Illalla?
+
+TULLIA: Soihtujen valossa. — Ja puhujalavalle on asetettu ruumis...
+
+TARQUINIUS: Ruumis? Kenen?
+
+TULLIA: Lucretia Collatinan, joka on saanut surmansa omasta kädestään.
+— Brutus puhuu kuin ukkosen jumala! Tuliset lieskat sinkoilevat hänen
+kieleltään.
+
+TARQUINIUS (kokonaan hämmästyneenä): Brutus? — Mitä tämä on? Kuinka on
+tämä kaikki ymmärrettävä?
+
+TULLIA: Minä en tiedä. — Kaikki huutavat ja huitovat kuin
+mielenvikaiset. — Kukaan ei pääse ulos eikä sisälle kaupunkiin.
+
+TARQUINIUS: Mutta sinä?
+
+TULLIA: Minut noudettiin väkisin palatsista. — Pois! Pakoon! Pakoon!
+Pelkään, että he voivat katua päätöstään ja ajaa takaa meitä!
+
+TARQUINIUS: Mitä päätöstä?
+
+TULLIA: Että sinä et ole kuningas enää, että me olemme ajetut
+maanpakoon! — Pois! Nopeasti!
+
+(Näyttämö on edellisen aikana hämärtynyt. Pilvi kaupungin päällä iskee
+tulta. Nyt yhä kasvavaa ukonjyrinää.)
+
+TARQUINIUS (kauhistuneena): Onko sitten maailmanloppu? Valitaanko uutta
+kuningasta?
+
+TULLIA: Ei. "Ei mitään kuninkaita enää!" "Kansa itse hallitkoon nyt
+itseään!" — Näin he huutavat.
+
+TARQUINIUS: Ei mitään kuninkaita —? Kansa itse —?
+
+TULLIA: Niin. Luulen, että jo huomenna tasavalta julistetaan...
+
+TARQUINIUS: Häh? Tasavalta? Ei mitään kuninkaita enää? — (Kuin
+itsekseen.) Sitten on meidän aika todellakin tarttua mieron sauvaan.
+(Peittää kasvonsa vaipallaan. Pitkä vaitiolo.)
+
+TULLIA (hiljaa): Armaani! Meidän on nyt lähdettävä. Yö yllättää,
+raju-ilma on kohta meidän päämme päällä. — (Ukkosta ja salamoita.)
+Etkö kuule? Pois, nopeasti, jostakin vuorenkolosta tahi ystävällisestä
+majasta turvaa etsimään!
+
+TARQUINIUS: Vuorenkolosta! Voinko _minä_ turvautua jumaliin?
+Ystävällisestä majasta? Voinko minä turvautua ihmisiin?
+
+SEXTUS (äkkiä): Isä! Mutta on sinulla sotajoukko! Onhan sinulla
+voitollinen armeija takanasi!
+
+TARQUINIUS: Poikani! Minun uljas poikani! — (Syleilee häntä.) Miksi et
+sitä minulle ennen sanonut?
+
+TULLIA: Turhaa toivoa! Jo käyvät tällä hetkellä salaiset käskyt
+kaikkialle, armeijaan, maakuntaan. Sinä olet henkipatto mies,
+Tarquinius Superbus, ja kuka tahansa saa surmata sinut, jos sinut
+tavataan Rooman alueella.
+
+(Pitkä vaitiolo. _Tarquinius Superbus_ on vaipunut kokoon. Ukkosta ja
+salamoita.)
+
+TARQUINIUS: Mutta mikä tapaus on voinut olla syynä näin äkilliseen ja
+yksimieliseen kansan kapinaan? — Ah! Tuo ruumis? Kenen se oli?
+
+TULLIA: Lucretia Collatinan. Sanotaan, että poikamme Sextus on
+häväissyt hänet.
+
+TARQUINIUS: Onko se totta?
+
+SEXTUS (langeten hänen jalkoihinsa): Isä! (Vaitiolo.)
+
+TARQUINIUS: Nouse! — (Harvakseen.) _Sinä olit siis isäsi poika._
+
+TULLIA: Tarkoitat: _meidän_ poikamme, Tarquinius. (Laskee kätensä hänen
+olalleen.)
+
+TARQUINIUS (kuten edellä.) Tässä on siis koko perhe kokoontunut. —
+(Vaitiolo. Ukkosta ja salamoita. Sade lankeaa.) Menkäämme!
+
+TULLIA: Minne?
+
+TARQUINIUS: Jonnekin, missä ei sade pieksä meidän kasvojamme.
+
+SEXTUS (itkien): Siis erämaahan kuolemaan!
+
+TARQUINIUS: Vaeltamaan ovelta ovelle, jos niin tarvitaan.
+
+TULLIA: Tarquinius Superbus! Sinä suuri sulho minun nuoruuteni!
+(Syleilee itkien häntä.)
+
+TARQUINIUS (särkyvällä äänellä): Tullia, tulitukka! — (Hilliten
+itsensä.) Ojenna minulle toinen kätesi! Ja poikani Sextus ojentaa
+minulle toisen. — (Suurimmalla ponnistuksella.) Kas niin! Ja nyt kohti
+tuntemattomia kohtaloita. (Vaeltavat hitaasti vasemmalle. _Tullia_ ja
+_Sextus_ itkevät ääneen, _Tarquinius Superbus_ kulkee hartiat kumarassa
+ja hoippuen kuin vanha ukko heidän välillään. Ukkosta ja salamoita.)
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+
+
+SHAKKIPELI
+
+Kuvaelma karkelon ja pantomiimin kera
+
+
+
+HENKILÖT:
+
+NIILO OLAVINPOIKA, Särkilahden herra. DOMINUS BARTHOLOMAEUS. KUOLEMA.
+KIRVES, asemies.
+
+Näyttämö esittää keski-aikaista suomalaista ritaritupaa. Aika:
+1400-luku.
+
+
+
+Kynttilät ovat sytytetyt. _Särkilahti_ istuu yksin shakkilaudan
+ääressä, katsoen välillä tuntilasiin. Kulkuset kilahtavat ulkona. Koira
+haukkuu. Pian astuu sisälle _Dominus Bartholomaeus_, hengellisen säädyn
+puvussa. _Särkilahti_ rientää vastaan hänelle.
+
+SÄRKILAHTI: Täsmällinen kuten aina, Dominus Bartholomaeus. Pääsin juuri
+katsomasta tuntilasia.
+
+BARTHOLOMAEUS kumartaa, hymyilee.
+
+SÄRKILAHTI: Ettehän vaan liene vilustanut itseänne? Matka on pitkä
+pappilasta ja taivas on pyryn jälkeen kylmäksi tähdittynyt. Pisara
+viiniä, jos suvaitsette?
+
+BARTHOLOMAEUS kohottaa juomasarven huulilleen ja laskee sen takaisin
+pöydälle yhtä äänettömänä.
+
+SÄRKILAHTI: Maljanne, ja tervetulemaan! — Kas niin, huomaan jo, että
+silmänne palavat shakkipöytään. Kenties voimme heti alottaa. (Istuvat.)
+
+BARTHOLOMAEUS viittaa häntä alkamaan.
+
+SÄRKILAHTI: Aivan oikein, tänään on minun vuoroni alottaa. Teidän
+muistonne on pettämätön. (Siirtää.) — Jaa, jaa, kuinkahan monta vuotta
+me olemme näin joka lauantai-ilta tässä tuvassa toisiamme vastapäätä
+istuneet? Pian neljäkymmentä, luulen minä.
+
+BARTHOLOMAEUS nyykähyttää päätään.
+
+SÄRKILAHTI: Ja niiden vuosien vieriessä on paljon tapahtunut. Monta
+hallitsijaa on meillä ollut, monta ystävää on meiltä kuollut, piispat
+ja valtaherrat ovat vaipuneet istuimiltaan, sotajoukot toisiaan
+vastaan välähtäneet. Tällaista sekasortoa, mikä nykyään Suomenmaassa
+vallitsee, emme me sentään vielä koskaan ole kokeneet. Mikä on teidän
+mielipiteenne siitä, Dominus Bartholomaeus?
+
+BARTHOLOMAEUS tekee ristinmerkin, siirtää.
+
+SÄRKILAHTI: Tiedän teidän kannattavan Kristian Oldenburgilaista. Suokaa
+anteeksi, siinä asiassa eroavat meidän mielipiteemme tykkänään. Minä en
+todellakaan ymmärrä teitä. Kaarle Knuutinpoika Bonde on meidän oikea ja
+laillinen hallitsijamme.
+
+BARTHOLOMAEUS tekee epäävän liikkeen.
+
+SÄRKILAHTI (kiivastuneena): Eikö? Niin minä tiedän, se on teidän
+esimiehenne, piispa Konrad Bitzin ansiota. Hänen valtiolliset
+vehkeilynsä ovat monta kirkasta päätä Suomen papiston keskuudessa
+sekoittaneet. Mutta että tekin, Dominus Bartholomaeus!... Ahaa, te
+tahdotte saada minut kiivastumaan, murhataksenne minulta tuossa yhden
+talonpojan? (Pelaavat hetken aikaa äänettöminä.)
+
+BARTHOLOMAEUS siirtää, hymyilee.
+
+SÄRKILAHTI: Ei, minä vakuutan, te ette tule siinä onnistumaan. —
+(Siirtää.) Kristian Oldenburgilaisen aika on ohitse. Vaikka Kaarle
+Knuutinpoika ei enää ikinä Ruotsin valta-istuimelle pääsisikään, eivät
+sen suurmiehet sentään tule Kristian Oldenburgilaista kuninkaaksi
+tunnustamaan. Teidän piispanne olisi sen vuoksi parasta luopua turhista
+juonistaan, jotka vaan ovat omiaan syöksemään koko isänmaamme varmaan
+turmioon.
+
+BARTHOLOMAEUS katsoo ylös korkeuteen.
+
+SÄRKILAHTI: Näen, että te toivotte apua Jumalalta. Ja sitä onkin
+tarvis, kautta Maarian, sillä olot eivät enää ole siedettävissä. Vai
+mitä te arvelette? Kaarle Knuutinpoika asuu Raaseporissa ja nimittää
+itseään Jumalan armosta Ruotsin, Norjan ja Göötainmaan kuninkaaksi.
+Piispa Konrad Bitz asuu Kuusistossa ja pitää salaista yhteyttä Kristian
+Oldenburgilaisen kanssa. Eerikki Akselinpoika Tott on valtionhoitajana
+julki sodassa arkkipiispa Juho Pentinpoika Oxenstjernan kanssa, joka
+äskettäin kuuluu Tanskaan paenneen.
+
+BARTHOLOMAEUS ottaa talonpojan.
+
+SÄRKILAHTI: Te saitte talonpojan, mutta minä vakuutan, että se voitto
+on käyvä kalliiksi teille, ystäväni. — (Siirtää.) Voisin salaisuudessa
+kuiskata teille jotakin: olen juuri saanut tärkeitä uutisia
+Tukholmasta. Mutta sormi suulle, Dominus Bartholomaeus, sormi suulle...
+
+BARTHOLOMAEUS tekee puustavillisesti liikkeen.
+
+SÄRKILAHTI (kuiskaten): Tottien ja Kristian Oldenburgilaisen välillä
+on puhjennut sota. Eerikki Akselinpojan on pakko nyt kallistua
+Niilo Sturen ja hänen johtamansa talonpoikais-liikkeen puolelle. Ja
+tiedättekö, mikä on siitä oleva seurauksena? Kaarle Knuutinpoika Bonde
+astuu kolmannen kerran Ruotsin valta-istuimelle.
+
+BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään, hymyilee.
+
+SÄRKILAHTI: Te ette usko sitä? — Ahaa, te olette kuullut, että Ruotsin
+kruunu on jo tarjottu jälleen Kaarle Knuutinpojalle, vaikka hän
+erikoisista syistä ei ole suostunut sitä vielä vastaanottamaan? Uskokaa
+minua, hän ottaa sen kyllä... Mitä? Te pudistatte jälleen päätänne? Te
+hymyilette? Tekin olette kuullut siis?...
+
+BARTHOLOMAEUS laskee sormen suulleen.
+
+SÄRKILAHTI: Se on panettelua, minä vakuutan teille, sen _täytyy_ olla
+pelkkää panettelua?... Mitä, Kaarle Knuutinpoika, uljain, ritarillisin
+Ruotsin ylimyksistä, ihastunut yksinkertaiseen linnankomentajan
+tyttäreen? Kenenkä tyttäreen, sanotte te? Abrahamin, Raaseporin
+linnanherran... Hän? Mahdotonta! Kuka? Kaarle Knuutinpoika Bonde? Hän,
+jonka ensimmäinen puoliso oli Birgitta Tuurentytär Bjelke ja toinen
+Kaarina Kaarlontytär Gumsehufvud?... Ja nyt? Kristiina, Abrahamintytär!
+— (Nauraa.) Teidän täytyy myöntää, rakas ystäväni, että tuo on tuiki
+mahdotonta! — Mitä? Rakkausko?...
+
+BARTHOLOMAEUS osoittaa sydäntään.
+
+SÄRKILAHTI (nauraa): Kaarle Knuutinpoika ei ole nuori enää. Hän
+tietää, mitä hän on omalle arvolleen ja aateliskilvelleen velkapää.
+Mitä sanoisi siitä Ruotsin aatelisto? Ja mitä Suomen? Nyt juuri, kun
+hän kohta kruunataan kuninkaaksi? Sillä hän kruunataan, olkaa varma
+siitä! Eerikki Akselinpoika Tott on jo kokoonkutsunut valtiopäivät
+Tukholmaan...
+
+BARTHOLOMAEUS kohottaa kaksi sormea taivasta kohti.
+
+SÄRKILAHTI: Kaikki on Herran kädessä, tietystikin. Mutta niin totta
+kuin minä aion voittaa tämän pelin ... katsokaa, nyt alotan minä
+hyökkäykseni ja uhkaan heti kuningasta. Shak!
+
+BARTHOLOMAEUS siirtää, hymyilee.
+
+SÄRKILAHTI: Te ette usko sen onnistuvan?... Hyvä, minä ehdotan pientä
+vedonlyöntiä teille. Te pelaatte mustilla, minä valkoisilla. Musta
+kuningas olkoon Kristian Oldenburgilainen, valkea Kaarle Knuutinpoika.
+Jos musta voittaa, lupaan minä heti yhtyä piispanne Konrad Bitzin kera
+Kristian Oldenburgilaisen kuninkuutta kannattamaan. Samoin lupaatte te,
+jos valkea voittaa, yhtyä minuun ja tervehtiä ilolla ... huomatkaa,
+Dominus Bartholomaeus, oikealla, rehellisellä sydämen-ilolla, Kaarle
+Knuutinpoika Bondea ainoaksi lailliseksi hallitsijaksenne, sekä olla
+hänestä enää mitään kurjia kulkupuheita uskomatta. — Kuinka on?
+Suostutteko?
+
+BARTHOLOMAEUS nyykähyttää päätään.
+
+SÄRKILAHTI: Hyvä. — Shak!
+
+BARTHOLOMAEUS siirtää.
+
+SÄRKILAHTI: Shak!
+
+BARTHOLOMAEUS siirtää.
+
+SÄRKILAHTI: Mitä te aiotte? Te uhraatte juoksijan? — No niin, minä otan
+kyllä, niitä tarjotaan. (Ottaa juoksijan.) — Ah!
+
+BARTHOLOMAEUS ottaa kuningattaren.
+
+SÄRKILAHTI: Siinä menetin minä kuningattareni. — Mutta minä saan
+uuden... Katsokaa: minun talonpoikani tuolla ovat jo pitkälle ehtineet.
+(Pelaavat hetken aikaa äänettöminä. Kynttilät hämärtyvät. Kulkuset
+kilahtavat pihalla jälleen. Koira haukkuu. _Kuolema_, viikatemiehen
+haamussa, ilmestyy ovensuuhun.)
+
+BARTHOLOMAEUS nousee.
+
+SÄRKILAHTI (katsoo häneen kummastuneena): Kuinka? Voitteko pahoin?
+
+BARTHOLOMAEUS viittaa ovelle päin.
+
+SÄRKILAHTI: Mitä? Te aiotte lähteä? Mahdotonta! Kesken peliä? Tätä ei
+ole vielä koskaan meidän shakkitoveruutemme aikana tapahtunut.
+
+BARTHOLOMAEUS hymyilee surullisesti.
+
+SÄRKILAHTI: Te voitte siis todellakin pahoin? Mutta eihän teidän
+sentähden toki liene pakko yön selkään lähteä... (Hymyilee
+leikillisesti.) Myöntäkää, että tuo minun viimeinen siirtoni oli omiaan
+saattamaan vatsanväänteitä teille. Niin, niin, te pelkäätte Kristian
+Oldenburgilaisen puolesta...
+
+BARTHOLOMAEUS tekee avuttoman liikkeen.
+
+SÄRKILAHTI: Että te voitte hiukan pahoin, sen voin minä ymmärtää. Mutta
+että te voisitte _niin_ pahoin, että me emme voisi jatkaa peliä, sitä
+minun, suokaa anteeksi, Dominus Bartholomaeus, on luvalla sanoen vaikea
+ymmärtää... Kuinka? Jättää kesken shakkipeli? Mitä te ajattelettekaan?
+— Tiedättekö, rakas ystäväni, _jos minä olisin teidän sijassanne,
+nousisin minä vaikka kuolinvuoteeltani pelaamaan vielä viimeisen pelin
+teidän kanssanne_. (Kuoleman viikate kohoaa vitkalleen.)
+
+BARTHOLOMAEUS astuu tuskallisena askeleen ovelle päin.
+
+SÄRKILAHTI: Kuinka? Te aiotte todellakin lähteä? — (Tyytymättömänä.) Te
+olette siis sairas? Mutta jos te olette niin sairas, teidän on paras
+jäädä tänne yöksi.
+
+BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään.
+
+SÄRKILAHTI: Te ette tahdo? Sallikaa minun sanoa teille: teidän lähtönne
+näyttää sangen merkilliseltä. — No niin, minä tahdon uskoa, että joku
+äkillinen pahoinvointi on kohdannut teitä. Mutta jos te vielä olette
+niin voimissanne, että te ylipäänsä jaksatte lähteä pappilaan, pyydän
+teitä uhraamaan vielä edes viisi minuuttia minulle ja shakkipelillemme.
+
+BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään, osoittaa tuntilasiin.
+
+SÄRKILAHTI: Kolme minuuttia! Minä omasta puolestani lupaan siirtää
+nopeasti.
+
+BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään.
+
+SÄRKILAHTI: Kaksi minuuttia!
+
+BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään.
+
+SÄRKILAHTI: No, minuutin te voitte ainakin myöntää minulle? Tahdon
+todistaa olevani oikeassa.
+
+BARTHOLOMAEUS pudistaa päätään yhä hätäisempänä.
+
+SÄRKILAHTI: Ettekö sitäkään? — (Yhä suuttuneempana.) Huomatkaa: minä
+pyydän meidän vanhan shakkitoveruutemme nimessä. Ja minä sanon, että
+ellette te, Dominus Bartholomaeus, nyt heti myönnä itseänne voitetuksi,
+on tämä oleva viimeinen peli, mikä minulla on kunnia pelata teidän
+kanssanne.
+
+BARTHOLOMAEUS nyykähyttää päätään hänelle.
+
+SÄRKILAHTI: Te myönnätte? (Ystävällisesti.) Niin, teidän asemanne
+oli todellakin epätoivoinen. Katsokaa itse: siitä ei ole enää mitään
+pelastusta.
+
+BARTHOLOMAEUS kumartaa jäähyväisiksi.
+
+SÄRKILAHTI (tarttuen hänen käteensä): Te ette siis tahdo jäädä yöksi
+meille? — Mitä? Teidän kätenne on jääkylmä! Dominus Bartholomaeus...
+Ja teidän silmänne sulkeutuvat! Te horjutte, te kaadutte ... sallikaa
+minun tukea teitä.
+
+BARTHOLOMAEUS nojaa häneen.
+
+SÄRKILAHTI (kasvavalla kauhulla): Herra Jumala! Tehän olette kalman
+kalpea kasvoiltanne. Jaksatteko puhua enää? Mitä? Ettekö? Teidän
+huulenne sinestyvät... Te kuolette, te olette jo kuollut. Teidän
+sydämenne ei lyö enää. Ah! Nyt vasta huomaan: ettehän ole koko aikana
+puhunut sanaakaan!
+
+(Kuoleman viikate välkähtää. Näyttämö pimenee. _Dominus Bartholomaeus_
+ja _Särkilahti_ katoavat. Kulkuset kilisevät ulkona. Koira haukkuu.
+Sitten hetkisen syvä hiljaisuus.)
+
+
+
+
+KARKELO JA PANTOMIIMI.
+
+
+Juhlamarssi raikahtaa. Neljä asemiestä, soihdut peitsenkärjissä,
+astuu sisälle ja asettuu kuhunkin huoneen neljään nurkkaan. Heidän
+jäljestään neljä ritaria asettuen heidän vierelleen, niin että
+ovensuusta näyttämö-partaasen kummallekin puolen huonetta kaksi riviä
+muodostuu. Jälleen sisälle neljä airutta, jotka asettuvat ritarien
+vierelle. Kaikista edellisistä on kaksi mustaa, kaksi valkeata. Mustat
+ovat asettuneet oikealle, valkeat vasemmalle, asemiehet (tornit)
+äärimmäisenä.
+
+Airuet puhaltavat torviinsa, Valkea kuningas ja valkea kuningatar
+tulevat ja asettuvat valkean rivin keskikohdalle, kaikkien ritarien
+syvästi kumartaessa. Airuet puhaltavat jälleen. Musta kuningas ja
+musta kuningatar tulevat ja asettuvat oikealle edellisiä vastapäätä.
+Kuninkaat tervehtivät toisiaan miekoillaan.
+
+Kuninkaiden jäljestä kahdeksan paria talonpoikaisrahvasta, poikia ja
+neitoja, neljä mustissa, neljä vaaleissa puvuissa; asettuvat kahteen
+riviin edellisten eteen. — Kansan karkelo.
+
+Talonpoikais-parit hajaantuvat. Mustat ja valkeat asemiehet vaihtavat
+paikkojaan. Airuet rientävät edes takaisin näyttämöllä saattaen sanoja
+kuningasten ja ritarien välillä. Ritarit astuvat esiin. — Miekkatanssi.
+
+Osa esiintyvistä on siirtynyt perälle. Rivit ovat harvenneet, jälelle
+on jäänyt vain joku asemies, ritari ja rahvaan edustaja. Mustia seisoo
+vaikeiden puolella ja valkeita mustien. Hetkisen näyttää täydellinen
+hajaannus ja sekasorto vallitsevan. Kuninkaat ja kuningattaret astuvat
+esiin. — Menuetti.
+
+Valkea kuningatar pyörtyy. Hänen kruununsa putoaa. Ritarit ja
+asemiehet rientävät häntä tukemaan, valkea kuningas näkee valkean
+talonpoikaistytön mustien äärimmäisellä sivustalla oikealla, kruunaa
+hänet entisen kuningattaren kruunulla ja jatkaa tanssia taukoamatta.
+Kansa puhkeaa riemuhuutoihin. — Soihdut sammuvat, näyttämö pimenee.
+Koira kuuluu ulkona haukkuvan harvakseen.
+
+Näyttämö valkenee. Kynttilät palavat kuin kuvaelman alussa.
+_Särkilahden herra_ istuu shakkilautansa ääressä, pää kätten varaan
+torkahtaneena. _Kirves_ astuu sisälle kiireesti.
+
+KIRVES: Herra Niilo! Herra Niilo! Herätkää! Tulen juuri pappilasta...
+
+SÄRKILAHTI (herää huudahtaen): Dominus Bartholomaeus! — Missä hän on? —
+Luulen hiukan uinahtaneeni.
+
+KIRVES: Dominus Bartholomaeus on kuollut.
+
+SÄRKILAHTI: Kuinka? Hän kuoli todellakin? Hän ei siis ehtinyt kotiin?
+
+KIRVES (katsoo häneen): Minä en ymmärrä, mitä herra Niilo tarkoittaa.
+Tietysti hän kuoli kotiin. Dominus Bartholomaeus ei ole ollenkaan
+liikkunut tänä päivänä huoneestaan.
+
+SÄRKILAHTI: Mitä te sanotte? Ei liikkunut! Mahdotonta! Hän oli täällä!
+Hän pelasi minun kanssani.
+
+KIRVES: Milloin?
+
+SÄRKILAHTI: Nyt juuri. Mutta sitten kohtasi äkillinen pahoinvointi
+häntä...
+
+KIRVES (vakavasti): Te olette nähnyt näkyjä, herra Niilo. Dominus
+Bartholomaeus ei pelaa koskaan enää. Hän on kuollut. Kuollut omassa
+vuoteessaan.
+
+SÄRKILAHTI: Kummallista! — Voitteko sanoa, millä hetkellä hän kuoli
+siis?
+
+KIRVES: Hän veti viimeisen henkäyksensä juuri lähtiessäni pappilasta.
+Tulen suoraan sieltä. — Muuten on minulla tärkeitä uutisia kerrottavana
+teille, herra Niilo.
+
+SÄRKILAHTI (kuin itsekseen): Kummallista! Kuinka voi kuolla kesken
+kerran alotetun shakkipelin? — (Kuin heräten.) Mutta kenen kanssa minä
+pelasin sitten? Kuka istui tuossa minua vastapäätä? Kuka siirsi! Tehän
+näette itse: peli on keskeneräinen.
+
+KIRVES: Te olette pelannut yksin tahi hänen haamunsa kanssa, herra
+Niilo. — Mutta minä en tuo teille terveisiä vain pappilasta, mutta
+myös Turusta ja Tukholmasta. Poikani palasi tänä aamuna sieltä ja minä
+riensin heti teidän kanssanne neuvottelemaan...
+
+SÄRKILAHTI (häntä kuulematta): Hän nousi siis todellakin
+kuolinvuoteeltaan! Hän tahtoi tulla vaikka haudan tuolta puolen,
+täsmällisesti, täyttämään lupaustaan. Uskollinen Dominus
+Bartholomaeus...
+
+KIRVES: Herätkää, herra Niilo, herätkää! Te puhutte itseksenne, te
+näette olemattomia. — Kuunnelkaa minua! Asia koskee koko Suomen
+aatelia. Kaarle Knuutinpoika on lähtenyt Raaseporista...
+
+SÄRKILAHTI (säpsähtäen): Mitä?
+
+KIRVES: Hän on nyt juhlallisesti julistettu Ruotsin kuninkaaksi.
+Eerikki Akselinpoika Tott on luopunut valtionhoitajan virasta ja saanut
+koko Suomen läänityksekseen. Kristian Oldenburgilaisen pyyteet Ruotsin
+kruunuun nähden ovat ijäksi rauenneet.
+
+SÄRKILAHTI (kuiskaten): Ja tuo nainen?
+
+KIRVES: Kuka?
+
+SÄRKILAHTI: Kristiina Abrahamintytär?
+
+KIRVES: On seurannut Kaarle Knuutinpoikaa Tukholmaan. Sanotaan hänellä
+olevan hyvät toiveet valta-istuimelle.
+
+SÄRKILAHTI: Niinkö? — (Kuin itsekseen.) Dominus Bartholomaeus! Siinä
+tapauksessa lienee parasta, että julistamme _remis_'ksi tämän pelin.
+
+(Kaataa shakkipelin. Samassa retkahtaa hänen päänsä taaksepäin. Hän
+kuolee ja jää jäykistyneenä nojatuoliinsa istumaan.)
+
+KIRVES (kumartuen hänen ylitsensä): Herra Niilo! Herra Niilo! —
+Kuollut. Suuri shakkimestari tuolla ylhäällä on siirtänyt samalla aikaa
+laudan ulkopuolelle vanhat vastapelaajat.
+
+(Ristii kätensä äänettömään rukoukseen. Katoolisen kuorolaulun sävel
+näyttämön ulkopuolelta täyttää ilman.)
+
+Esirippu.
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78445 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..1f70179
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78445
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78445)