Initial commit of ebook 78358 filesHEADmain

4 files changed, 3710 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78358-0.txt b/78358-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..9fa0990
--- /dev/null
+++ b/78358-0.txt
@@ -0,0 +1,3694 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78358 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+LÄÄKÄRIN TUNNUSTUS
+
+Kirj.
+
+Milka Pogačić
+
+
+Suomentanut
+
+Lauri Laiho
+
+
+
+
+
+Jyväskylässä,
+K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
+1921.
+
+
+
+
+Milka Pogačić.
+
+
+Milka Pogačić, yksi luonnonihanan Kroatian etevimmistä henkisen työn
+tekijöistä, on syntynyt v. 1860.
+
+Neljättä vuosikymmentä hän on jo palvellut kulttuuria opettajattarena
+ja kirjailijattarena sekä viime vuosina puheenjohtajana koko maata
+käsittävässä opettajataryhdistyksessä, joka yhdistys on tehnyt paljon
+muunmuassa lastenkasvatuksen edistämiseksi.
+
+Mitä Milka Pogačić on julkisessa elämässä, sitä hän on myös
+sisimmässään: vilkas, nuorten aatteiden innostama, isänmaanrakkauden
+elähyttämä. Näille aatteille ja tälle rakkaudelle hän omistaa kaiken
+kykynsä ja voimansa, uurastaen väsymättä varsinkin naisten elämän
+olosuhteitten parantamiseksi ja lasten hyväksi, lasten, jotka ovat
+jääneet osattomiksi vanhempainsa huolenpidosta ja kodin kasvattavasta
+onnesta.
+
+Myös teoksissaan — sekä runomittaisissa että suorasanaisissa — hän luo
+esille jalopiirteisen, kaiken hyvän ja ylevän elähyttämän naisluonteen,
+joka tuntee vain yhden suuren päämäärän: edistää kaikkea, mikä on
+jaloa, todellista ja hyödyllistä. — Sanalla sanoen, hänen luomansa ovat
+ja pysyvät hohtavina helminä kroatialaisessa kirjallisuudessa, jota
+valitettavasti ei kylliksi tunneta tämän kauniin maan jylhien rajain
+ulkopuolella.
+
+Suomentaja.
+
+
+
+
+
+
+ENSIMMÄINEN KIRJA.
+
+
+
+
+I
+
+
+Huhtik. 5:nä 1910.
+
+Eilen me kannoimme hänet pois siitä talosta» jossa hän oli elänyt
+rauhallista elämäänsä. Me kannoimme hänet hedelmäpuiden muodostaman
+lehtikujan läpi, puiden, jotka hän itse oli istuttanut ja hoitanut,
+ja joita me ihailimme. Eivätkö juuri samat kukat koristaneet hänen
+arkkuansa? Ja kun me hautasimme hänet, laskimme hänen hautaansa samoja
+kukkia.
+
+Ja sinä, poikani, itkit tietämättäsi ääneen. »Kaunis äiti», kuultiin
+sinun huokailevan, kuten ennen pikkupoikana.
+
+Silloin minä huomasin tuttaviemme hämmästyneitten katseiden ikäänkuin
+nuhtelevan sinua valheesta. Takanamme kuulin jonkun puoliksi hämillään
+selittävän, että vain rakkaudesta sinä nimitit häntä kauniiksi. Ja että
+pyhä lapsen rakkaus aina kutsuu äitiä, olkoon hän minkälainen tahansa,
+kauniiksi.
+
+Ja illalla kun istuimme kahden minun huoneessani, eikä minulla ollut
+helliä, sydämellisiä sanoja, eikä hyväileviä syleilyjä, joilla äiti
+poistaa lapsensa surut, otit sinä seinältä äitisi kuvan. Ääneti,
+värisevin käsin hyväilit sitä, kunnes kohotit kuivat, hehkuvat silmäsi
+minun puoleeni...
+
+»Kaunis äiti», äänsit hiljaa ja ripustit tyynesti kuvan paikoilleen, ja
+aloit rauhattomana, kärsimättömänä kävellä huoneessa.
+
+Ja silloin tuli se, mitä odotin.
+
+Äkkiä sinä suoristausit edessäni ja iskit terävän, säihkyvän katseesi
+minuun. — Kuinka se tapahtui? kysyit hiljaa.
+
+Ja minä vastasin koneellisesti, kuten aina kun minulta sitä kysyttiin,
+että se johtui verenmyrkytyksestä — onnettomasta tapahtumasta.
+
+Minä hapuilin, kurkkuani ahdisti. Olin näkevinäni hänet itsensä kuvan
+vieressä sellaisena kuin hän oli viimeisinä vuosinaan; onnettoman
+näköiset, raadellut kasvot... minusta näytti kuin hän olisi kohottanut
+sidettä ja osoittanut minulle tyhjää silmäkuoppaa.
+
+Ja sinä näytit nuoressa kauneudessasi vihastuneelta enkeliltä, joka
+polttaa säihkyvillä silmillään sielun.
+
+Minä tunsin olevani sinulle velkaa totuuden. Ja minä annan sen
+sinulle, vaikka onkin vaikeaa muun yhteydessä puhua päivistä, jolloin
+vanhempaisi onni särkyi.
+
+Sinä poistuit. Näin sinut puutarhassa. Kävelit teitä, joita myöten hän
+oli astellut; pysähdyit siinä, missä hän tapasi istua, ja hyväilit
+pelokkaasti ja hellästi tyhjää penkkiä. Hedelmäpuista, jotka hän kerran
+istutti, varisee kukkia, ja aurinko laskeutuu.
+
+Sinun ovat kukat, sinulle ne antavat hedelmänsä. Minun on yö.
+
+
+
+
+II
+
+
+Huhtik. 6:na 1910.
+
+Etsin läpikotasin laatikon, jonka kymmenen vuotta sitten olin lukinnut,
+tähän saakka sitä aukaisematta. Otin sieltä pölyttyneitä, kellastuneita
+lehtiä, joille olin tunnustanut sen, mitä en ollut kenellekään
+ilmaissut, kun sydämeni oli pakahtua.
+
+Minä luen... Viereisestä huoneesta kuulen sinun askeleesi, ja
+lukiessani kuuntelen ja seuraan sinua. Samoin kuuntelin äitisi
+askeleita silloin kuin me, asuen saman katon alla, olimme toisistamme
+kaukana kuin eri maailmoissa.
+
+Kysyn itseltäni, onko välttämätöntä kertoa sinulle totuutta, tehdä
+sinut menneisyyteni tuomariksi, sinut, joka olet itse tulevaisuus,
+jonka täytyy elää omaa elämääsi, hävittää tai onnellistaa omalla
+elämälläsi ja kohota omilla kokemuksillasi. Eikö ole parempi, eikö ole
+välttämätöntä, että tiedät vain sen, minkä jo olet saanut selville ja
+minkä koko maailma tietää: että kaunis äitisi sairastui äkkiä, että
+tauti syövytti hänen vasenta poskeansa, vei vasemman silmän, että hän
+silloin vetäytyi yksinäisyyteen ja rauhaan, ja että isäsi muuttui
+hiljaiseksi ja itseensäsulkeutuneeksi.
+
+Niin, minä heitän nämä paperit tuleen.
+
+
+
+
+III
+
+
+Huhtik. 7:nä 1910.
+
+Ei, en hävitä niitä. Kerron totuuden. Tullessani tänään kotiin tapasin
+oveni edessä nuoren miehen, joka tervehti minua, kohteliaasti. Tunsin
+hänet. Asianajaja Vuscic. Kysymykseeni, odottaako hän minua, nuori mies
+vastasi hiukan hämillään, että hän odottaa Juliaa, joka on käymässä
+luonamme.
+
+Julia, sinun pieni ystävättäresi, äitisi uskollinen seuralainen, ainoa,
+joka kävi hänen luonaan melkein joka päivä, ja jolle äitisi varasi
+kauneimmat kukat, säästi makeimmat hedelmät, ja kun tyttö sairastui
+vakavasti, kävi äitisi yhtämittaa hänen luonaan. Sinun äitisi, joka
+salasi itsensä maailmalta ja tahtoi olla sille kuollut.
+
+Kohtasin teidät yhdessä äidin huoneessa. Kättelitte toisianne.
+
+Niin kauniit ja nuoret! Julian silmissä säteili sitä suurta äidillistä
+rakkautta, joka kykenee tyynnyttämään kaiken tuskan, ja sinun kasvosi
+olivat kyynelistä kosteat. Teidän sielunne värisivät suurimmista,
+puhtaimmista tunteista, nuoresta rakkaudesta ja ikävästä, ja
+suloisesta tuskasta. Aioin poistua, mutta te olitte jo huomanneet
+läsnäoloni. Istuuduin viereenne ja hetken hiljaisuuden kuluttua aloimme
+keskustella. Ja jokainen meistä koetti puhua jostakin ulkopuolella
+olevasta, jostakin, mikä ei koskenut sitä mitä ajattelimme.
+
+Silloin minä muistin Vuscic'ia ja kysyin, miks'ei hän ollut tullut
+sisään. Tyhmä kysymys; eihän vieras nyt sopinut meidän seuraamme.
+
+Ja silloin minä näin kuinka sinun silmissäsi leimahti, ja kuinka taas
+heti tyynesti tutkit Julian ilmettä. Hän joutui hämille, punastui sinun
+katseestasi, mutta sinä olit vaiti.
+
+Julia lähti pois ja sinä seurasit häntä vain pihalle saakka. Nyt
+kävelet kärsimättömänä, rauhattomana huoneessasi. Minä kuuntelen
+askeleitasi, ja tiedän, että varjo on laskeutunut nuoren rakkautesi
+yli. Kuulen sinun poistuvan, kuulen askeleesi portaissa, huoneessasi,
+joka on omani yläpuolella. Vedät jotain lattiata myöten...
+
+Arvasin. Frans kertoo sinun käskeneen laittaa matkalaukkusi kuntoon,
+sillä matkustat huomenna Zagrebiin.
+
+Senvuoksi en heitä muistiinpanojani tuleen; järjestän ne sinua varten,
+sillä sinulla on minun monet ominaisuuteni — epäluuloisuuteni,
+kiivauteni; koska sinun on välttämättömästi oltava menneisyyteni
+tuomarina, jotta edes se voisi poistaa pahan omalta tulevaisuudeltasi.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Huhtik. 9:nä 1910
+
+Olin yöllä luonasi. Päätäsi poltti, hengitit raskaasti ja heittelehdit
+rauhattomana vuoteessasi. Istuuduin viereesi, kuten äitisi tapasi
+tehdä; pidin sinun kättäsi omissani ja hyväilin otsaasi.
+
+»Äiti, kaunis äiti», puhelit unissasi.
+
+Aamulla tulit ruokasaliin. Odotin sinun mainitsevan poislähdöstäsi,
+mutta sinä puhuit ikäänkuin et aikoisikaan matkustaa.
+
+Kiitän sinua, poikani!
+
+Sitten näin sinun poistuvan lehmuskujaan. Kannoit suurta orvokkivihkoa.
+
+Kenelle? kysyin itseltäni. Menetkö Julian luokse korjaamaan sen mitä
+teit hänelle eilen?
+
+Ei, sinä veit ne äitisi haudalle.
+
+
+
+
+V
+
+
+Huhtik. 10:nä 1910.
+
+Ah! — kuinka ihanaa ja kaunista olikaan siinä talossa, joka oli täynnä
+valoa, rakkautta ja laulua!
+
+Se talo tuntui minusta niin pieneltä ja miellyttävältä säleaitoineen,
+joiden raoista vihreät pensaat ojentelivat oksiaan ja rauhaisine
+puutarhoineen, jonne kaksi olentoa usein kätkeytyi nauttimaan
+onnestansa. Ympärillä hyörivät ihmiset intohimoineen ja suruineen,
+mutta ei mikään näistä soraäänistä päässyt rikkomaan suojaisen
+tummennon lumoavaa hiljaisuutta. Kuului vain huokauksia, valituksia
+ja avunpyyntöjä — silloin minä velvollisuuteni tuntien jätin majani,
+lähtien viemään sitä apua, jota minä kykenin antamaan. Mutta, elämäni
+ja onneni hurmaamana seisoin kylmänä sairasvuoteen ääressä, käyttäen
+vain järkeäni ja tiedettä. Niin, vain ne luovutin taisteluun tautia ja
+kuolemaa vastaan — kylmä kaksintaistelu, ei mitään enempää; ja yhtä
+vähän kuin puhuin sairasvuoteen ääressä mitään ulkopuolella tiedettäni
+olevaa, yhtä vähän kerroin kotona töistäni ja parannusmenettelyistäni.
+Minulla ei ollut mitään kerrottavaa vaimolleni ja pojalleni. Mutta ehkä
+juuri tästä johtui maineeni pikainen leveneminen ja se, että minua
+ruvettiin kutsumaan sairaiden luo hyvinkin kauas. Kylmä, rauhallinen
+esiintymiseni, joka saattoi minut heti arvaamaan sairauden laadun ja
+eri vivahdukset, säilytti myöskin käteni aina varmana.
+
+Olisin ehkä voinut innostuakin ammattiini, ellei Irene olisi ollut niin
+terve ja verevä, ellei hän olisi tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä
+kaikenlaista tautia ja etenkin sairaita kohtaan. Senvuoksi en koskaan
+puhunut hänelle sairaistani, en silloinkaan, kun joku tapaus herätti
+erikoisesti mielenkiintoani, tai kun taistelin paraillaan kuoleman
+kanssa jostakin potilaasta. Aina pakotin ajatukseni kotiportin edessä
+kääntymään toisaalle, ja peseydyttyäni ja vaihdettuani pukua astuin
+hänen luokseen kokonaan hänen omanansa, kokonaan sinun, valmiina
+kieltäytymään kaikesta teidän, minulle niin sanomattoman rakkaiden
+olentojen edessä.
+
+Sinun äitisi...
+
+Kuinka monta vuotta onkaan kulunut siitä ajasta, kuinka onkaan
+sieluni heittelehtinyt tuskissaan siitä lähtien kun erosimme; ja
+kuitenkin, muistellessani niitä päiviä, jolloin me olimme niin läheiset
+toisillemme — jolloin me olimme yksi: minä, äitisi ja sinä, — painaa
+sydäntäni jonkinlainen suloisen huumaava tuska, ääretön kaipaus
+laajentaa, sitä, ja itkemättömät kyyneleet polttavat silmiäni. Suuret,
+kuumat kyyneleet.
+
+Enkä minä ymmärrä, kuinka kaikki tämä on haihtunut; tykkänään kadonnut,
+ikäänkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Kuinka olen voinut elää
+ilman noita tunteita; ilman niitä jokapäiväisiä hyvästelysanoja
+lähtiessäni ja tervehdyksiä palatessani, kahden ikuisen rakkauden,
+kahden loppumattoman kaipauksen yhtäjaksoista vaihtelua!
+
+Kaunis, kaunis Irene! Koko maailma nimitti häntä niin, kaikkien
+katseet pysähtyivät häneen. Sinäkin kutsuit häntä kauniiksi äidiksesi,
+sinä, yhtä kaunis kuin hän. Ja te olitte minun, samoin tuo rakas,
+erikoisesti ja miellyttävästi kalustettu koti, joka sisälsi kaikki,
+mitä hienostunut maku saattaa vaatia. Äitisi oli todellinen taidesielu,
+hän tarvitsi kauniita vaatteita, kirjoja, nuotteja, tauluja ja kaikkea,
+mitä taide kykeni antamaan elämän sulostuttamiseksi. Ja minä voin
+täyttää hänen jokaisen toiveensa. Vanhemmiltani olin perinyt riittävän,
+omaisuuden, tietoni lisääntyivät joka päivä, työskentelin paljon ja
+olin onnellinen voidessani tyydyttää äitisi mieliteot. Ei mikään,
+mikä voi häntä ilahduttaa, ollut liian kallis, ja vasta silloin olin
+tyytyväinen, kun hän mielissään jostakin uudesta esineestä, riemuitsi
+kuin lapsi, kuin sinä, joka rakastit äitiäsi rajattomasti, tulisesti.
+Minun edessäni sinä vielä kiihdyit hyväilyssäsi voidaksesi vain
+osoittaa kuinka paljon hän sinusta piti, ja suutuit minulle, kun minä
+häntä syleilin, josta minä vuorostani sinua välistä nuhtelin.
+
+Ja kun sinä harmistuneena vetäydyit syrjään, nauroimme me
+mustasukkaisuudellesi. Se näytti miellyttävän äitiäsi, sillä hän
+kertoili minulle sinun pahantuulen purkauksistasi silloin kun hän
+mielestäsi ei välittänyt tarpeeksi sinusta, ja ilostasi silloin kun
+minä lähdin muualle, sillä silloin kaunis äiti oli yksin sinun...
+
+Niin elimme äitisi ja minä, ja sinä meidän keskellämme, me kolmisin
+onnemme kanssa. Emme seurustelleet kenenkään kanssa hiljaisella
+paikkakunnallamme, koska me ensinnäkin olimme kylliksi toinen
+toisillemme ja toiseksi, koska naapurimme eivät voineet meille mitään
+antaa. Heidän elämänsä oli taisteluja, joita me emme ymmärtäneet;
+heidän ajatuksensa erosivat tykkänään meidän ajatuksistamme; menimme
+heidän luokseen silloin, kun meidän täytyi, mutta palasimme takaisin
+heti kun voimme. Ja kun potilaiden vierailut lisääntyivät, rakennutin
+puutarhan toiselle puolelle uuden rakennuksen eri sisäänkäytävineen
+kadulta, yksinomaan suojellakseni taloani vierailta aineksilta.
+
+Ja tämä tapahtui avioliittomme seitsemäntenä vuonna.
+
+Sinä olit silloin kuusivuotias.
+
+
+
+
+VI
+
+
+Huhtik. 11:nä 1910.
+
+Rakastatko sinä Juliaa? Rakastatko häntä niinkuin minä rakastin äitiäsi?
+
+Jos rakastat häntä, silloin elävöittyy sinun sielussasi minun
+elämäni, jonka lempi kovin varhain vakaannutti. Irene, äitisi, oli
+isäni ystävän, naapurin tytär, jonka kanssa seurustelin opistossa;
+ensimmäinen olento, joka valloitti ajatukseni, jota kaipasin niiden
+tunteitten raajattomalla voimalla, jotka seuraavat poikuusiän kujeita.
+Rakkaus häneen varjeli minua kaikista paheista, ja kun hänen isänsä
+kuoli ja hän jäi yksin, orvoksi, hänen äitinsä oli jo kauan ollut
+kuolleena ja isällä oli vain eläkkeensä, minä tunnustin vanhemmilleni,
+että rakastan Ireneä. Päätin suorittaa lääketieteentutkinnon ja
+mennä sitten hänen kanssaan naimisiin, ja he ottivat mielissään
+tytön luokseen. Mutta vain sillä ehdolla, etten puhu hänelle mitään
+rakkaudestani ja naimisiinmenostamme, kunnes olen täysin varma
+opinnoistani.
+
+Sillä, virkkoi isä, sydän on käsittämätön. Tänään se uskoo, että se
+tunne, joka sitä vallitsee, on ikuinen — ja huomenna...
+
+Silloin en sitä uskonut.
+
+Pidin isälleni antamani lupauksen, ja vasta silloin kuin
+tohtorindiplomi taskussani palasin kotiin, vasta silloin Irene sai
+kuulla huuliltani hehkuvan rakkaudentunnustuksen, joka oli kauan jo
+sydämessäni kytenyt.
+
+Ja silloin olin vakuutettu, että sellaisia sanoja sanotaan vain yhdelle
+ja vain yhden kerran.
+
+Hän ajatteli ehdottomasti samoin. Ehdottomasti...
+
+Ja keväällä kun syreeni tuoksui ja omenapuut kukkivat, menimme
+naimisiin.
+
+Ja seitsemän vuoden kuluttua syreeni tuoksui taas ja omenapuut kukkivat
+— pääskyset palasivat, mutta me emme kätelleet toisiamme, emme
+syleilleet toisiamme. Silloin eli tämän katon alla kaksi olentoa, kaksi
+ihmistä, jotka taistelivat itsensä kanssa, kaksi, joiden oli kuljettava
+Golgatan tietänsä. Ja sinä tunkeuduit väliimme kuin kahden ventovieraan
+väliin, kutsuen meitä isäksi ja äidiksi — lakkaamatta muistutit meitä
+siitä, mitä olimme olleet toisillemme.
+
+Äiti yksin kuuli sinua, hän yksin ymmärsi sinua. Yht'äkkiä hän puristi
+sinua rajusti ja peitti kasvosi suudelmilla, ja sinä jokeltelit
+onnellisena vanhaa nimeä: kaunis äiti! — Minä en sinua kuullut. Tuskani
+pystytti sinulle ylipääsemättömän muurin; tuskasta halpautuivat käteni
+ja huuleni, en voinut sinua syleillä, enkä lausua hyväileviä sanoja.
+Niin muutuin sinulle vieraaksi ja kaukaiseksi; ja sellaisena olen
+pysynytkin. Äiti merkitsi sinulle kotia, hän oli sinulle myös se, mikä
+minun piti olla, ja niinkuin sinä silloin uskoit hänelle kaikki pienet
+harmisi ja toiveesi, niin teit myöhemminkin. Kaikki vain hänelle. Ja
+kun minä ilmestyin, näytti kuin olisi ilo kasvoiltasi kadonnut.
+
+Ja minä puristin hampaani yhteen ja poistuin yhä juhlallisempana, yhä
+kylmempänä.
+
+Rakastatko sinä Juliaa? Tiedätkö, ettei ole olemassa ikuista
+rakkautta?...
+
+Se tapahtui avioliittoni seitsemäntenä vuonna. Lääkärinpäiväkirjassani
+se on merkitty helmikuun 20 päiväksi. Oli myöhäinen iltapäivä, paksu
+lumikerros peitti tasangot ja kunnaat ja taivas kylpi laskeutuvan
+auringon punassa. Kävelin rauhallisena, sillä olin ollut kaikkien
+sairaitteni luona, eikä minun niinmuodoin tarvinnut pelätä joutuvani
+heti uudelleen lähtemään. Mutta noin puolimatkassa juoksi palvelija
+vastaani, kehoittaen minua kiirehtimään, sillä rouva odotti. — Kaksi
+herraa oli ajanut ohi, selitti palvelija, hevoset olivat pillastuneet
+ja aivan talomme kohdalla ajoneuvot törmäsivät tienviittapylvääseen,
+kaatuivat kumoon — toinen herroista putosi kärryiltä, mutta kykeni omin
+avuin nousemaan, toinen oli jäänyt istuintuoliin ja roikkui puolittain
+kadulla, puolittain ajoneuvoissa, joita hevoset laahasivat perässään,
+kunnes apuun rientäneet ne pysähdyttivät. Vaimoni, niin kertoi
+palvelija, oli nähnyt tämän ikkunastaan ja rientänyt palvelijain kanssa
+kadulle, ja nyt molemmat herrat olivat minun työhuoneessani. Toinen
+heistä — vanhempi — oli päässyt omin neuvoin, »rouva ja minä häntä
+hiukan tu'imme, miehet kantoivat toisen, tajuttoman.»
+
+Minä kiiruhdin. Taloni edustalla vilisi ihmisiä äänekkäästi
+keskustellen; joukko antoi minulle tietä — ja minä astuin sisälle
+hiukan rauhattomana, tyytymättömänä.
+
+Huoneessani istui vieras vanha herra, äitisi oli kumartuneena sohvan
+ylitse, hänen vieressään palvelijattaret, ja kuten tavallista
+sellaisissa tapauksissa, aivan neuvottomina. Askeleeni kuullessaan
+äitisi kääntyi minuun päin, ja minä hätkähdin hänen huolestunutta
+ilmettään. Tartuin hänen käteensä, hän osoitti sohvaa, jossa
+runneltunut mies lepäsi.
+
+Auttakaa, pelastakaa poikani, voihki vanhus edessäni, ja minä ryhdyin
+heti työhön.
+
+Sinä iltana alkoi elämämme kulkea uutta taivalta.
+
+
+
+
+VII
+
+
+Huhtik. 13:nä 1910.
+
+Tänä aamuna tapasin Julian äitisi haudalla. Nähtyään minut, hän
+tahtoi piiloittautua, mutta minä estin sen. Kiitin häntä kuolleelle
+osoittamastaan hartaudesta, ja palasimme yhdessä hautuumaalta.
+
+Herttainen ja rakastettava tyttö. Hänen läheisyydessään viihtyy hyvin.
+Hänen silmistään voi lukea rehellisyyttä ja uskollisuutta.
+
+Mutta ihminen voi olla rehellinen ja uskollinen, ja kuitenkin —
+kuitenkin! Niin kummalliset ovat sielu ja sydän. Niitä ei voi pitää
+kädessään, niitä ei voi sulkea eikä puristaa niin, ettei jokin äkkiä
+yhtyisi niihin, jokin, jota emme itse päästäisi sinne, ja joka
+vaikuttaa meihin ja elämäämme mullistavasti.
+
+Mutta sinä et sitä ymmärrä, niinkuin en minäkään sitä ymmärtänyt.
+
+Hänen asuntonsa kohdalla tapasimme Vuscic'in, yht'äkkiä ilmestyit
+sinäkin viereemme, vaikka en ollut sinua nähnyt missään lähellä. Otin
+vaarin, kuinka terävästi sinä katsoit Juliaa, kun hän vastasi Vuscic'in
+tervehdykseen. Hän punastui sinun katseestasi ja sinä puristit huulesi
+yhteen ja kalpenit vihasta.
+
+Ja koko päivän olit vaiti; näin sinut vain pöydässä. Säälin sinua. Sinä
+kärsit — enkä minä voi muuta kuin hymyillä.
+
+Oi, Mladen, kuinka vaikeata onkaan rakkauden alussa, kun ei tiedä onko
+rakastettu! Mutta sitten myöhemmin kun saat kutsua sitä toista omaksesi
+Jumalan ja ihmisten edessä, kun olet tietoinen siitä, että toisen
+jokainen hengenveto kuuluu, sinulle, ja yksin sinulle, kun sinut valtaa
+pelko, epäilys — mustasukkaisuus! — Ja villi, raivoava itsekkyys!
+
+Tavanmukaisella tyyneydelläni tutkin uutta potilastani, pesin ja
+käärin hänet siteihin, ihaillen äitisi taitavuutta ja pelottomuutta,
+kun hän sen kerran voitti vastenmielisyytensä, jota hän aina tunsi
+nähdessään haavoja ja verta. Nuorukainen raoitti viimein silmiään,
+katseli tajuttomana ympärilleen, ja äitisi riensi vanhuksen luokse
+huudahtaen: Hän elää! Oh, älkää pelätkö, mieheni pelastaa hänet, lisäsi
+hän itsetietoisella vakaumuksella.
+
+Sillä hetkellä tunsin ensimmäisen kerran ylpeyttä ja tyytyväisettä
+ammattini puolesta, ja minusta tuntui kuin katseeni olisi muuttunut
+terävämmäksi, päätökseni varmemmaksi. Potilas tuli minulle rakkaammaksi.
+
+Koska ei sairasta voitu kuljettaa kotiin, teimme hänelle tilan toisessa
+vastaanottohuoneessani, ja vasta kun hänet oli laskettu levolle ja
+hän oli rauhoittunut, käännyin vanhuksen puoleen ja johdatin hänet
+asuinrakennukseemme.
+
+Hän oli huomattava tilanomistaja, parooni Gusic. Hänen sisarensa,
+joka asui Wienissä, oli kuollut ja jättänyt hänelle Rijeka-nimisen
+maatilansa, joka sijaitsi puolentunnin matkan päässä meidän
+asunnostamme. Ensimmäistä kertaa ajoi Gusic poikansa Albertin kanssa
+tilalleen, kun hevoset pillastuivat ja poikaa kohtasi onnettomuus.
+
+Lohdutin vanhusta taitoni mukaan, eikä se ollutkaan perin vaikeata,
+sillä olin vakuutettu, että nuori mies oli muuten terve ja voimakas,
+eivätkä haavat, vaikkakin vaaralliset, olleet parantumattomia.
+Nähdessäni äitisi suhtautuvan varsin myötätuntoisesti yht'äkkiä
+ilmestyneeseen vieraaseemme, rauhoitin miestä, vakuuttaen, että
+sairaasta huolehditaan kuin kotonaan, eikä häneltä tule mitään
+puuttumaan.
+
+Illallisen jälkeen laskimme Gusic'in levolle ja minä lähdin sairaan
+luokse; Irene seurasi minua ja me vietimme unettoman yön paviljongissa.
+
+Se ei ollut ainoa sellainen yö. Kuolema hiiviskeli Albertin vuoteen
+ympärillä. Jonkun kerran se jo kurotti kättänsä häntä kohden ja
+peräytyi takaisin minun tullessani. Irene auttoi minua auliisti ja
+väsymättä; silloinkin kun minä itse epäilin taitavuuttani hän innosti
+minua käyttämään vielä jotakin lääkettä, jotakin menettelytapaa. Hän
+ikäänkuin kaksinaistui, hän oli paviljongissa ja asuinrakennuksessamme,
+hurmasi minut tyyneydellään ja tottuneisuudella, jolla hän emännöitsi
+ja huolehti vanhasta Gusic'ista, huolellisesti hän hoiti myöskin sinua,
+voiden silti uhrata ajastaan sairaallekin. Päivä päivältä lisääntyi
+hänen harrastuksensa minun työhöni, ja kun sittemmin voin kertoilla
+hänelle sairaistani, arveluistani, onnistuneista tapauksista tai
+vastoinkäymisistä, muuttui työni itsellenikin rakkaammaksi, sydämeni
+avautui niillekin, jotka etsivät apuani.
+
+Siitä muuttui rakkautenikin ylevämmäksi, pyhemmäksi, tunsin itseni
+paremmaksi, suuremmaksi. Minusta tuntui silloin, että me kaksi
+olimme hiljaisen pyhätön vartijoita, valmiit kutsumaan kärsiviä,
+vastaanottamaan heitä ja lohduttamaan, sytyttämään soihtuja pimeään
+yöhön, etteivät he eksyisi, vaan löytäisivät lohtua tuovan tiemme.
+
+Uusi tunne, joka elävöitti sieluani, teki minut ikäänkuin kiitolliseksi
+sairaalle, jonka kohtalo oli johdattanut talooni, ja ennenkuin voin
+nähdä hänen silmänsä, kuulla hänen äänensä, olin jo hänen ystävänsä.
+
+Vihdoin voitimme sairauden. Albert palasi tajuihinsa ja minä sallin
+hänen keskustella isänsä kanssa. — Irene syleili minua toisessa
+huoneessa, sopertaen: Vain sinä voit hänet pelastaa; Yksin sinä!
+
+Parin päivän kuluttua vanha Gusic poistui, jättäen poikansa meidän
+luoksemme, kunnes hän olisi täydellisesti parantunut.
+
+
+
+
+VIII
+
+
+Huhtik. 16:nä 1910.
+
+Äkkipikainen sinä olet, Mladen, kylmä ja hellittämätön
+oikeudenmukaisuudessasi.
+
+Keskustelimme äsken päättyneestä opiskelustasi lakitieteen alalla;
+tahdot innokkaasti jatkaa opinnoitasi käytännöllisesti saadaksesi
+kokemusta ja tyydytystä työssä.
+
+Kuinka tuomitset isäsi?
+
+Riennän kirjoittamaan sinulle tunnustukseni, ja kuitenkin, kuinka
+mielelläni laskisin kynän kädestäni, olisin vaiti ja polttaisin kaikki
+jäljet. Sillä kuinka sinä katsotkaan minua saatuasi tietää kaiken?...
+
+Sinulla on äitisi silmät, ne voivat katsoa niin lämpimästi ja
+uskollisesti, ja taas niin päättäväisesti ja kylmästi. Suusikin on
+hänen, niin pehmeä, mutta samalla myös niin kirvelevä. Minä pelkään
+sinun katsettasi ja sanojasi.
+
+Murrosikä, jota parhaillaan elät, tekee sinut tavallista
+itsekkäämmäksi. Muistit Vuscic'in, kerroit hänen elämästään Zagrebissa,
+asiasta, joka ei juuri kaunistanut häntä, mutta joka ei myöskään voi
+se enempää vaikuttaa hänen elämäänsä, kuten sinä niin luottavaisesti
+vakuutit. Tämän virheen tähden sinä tuomitsit hänet, hylkäsit. Eilen
+illalla ja vielä tänään päivällä minä jatkoin tuota keskustelua, pidin
+vaarin, odotin edes yhtä lohduttavaa lausetta, yhtä säälivää sanaa —
+turhaan.
+
+Kuitenkin tiedät ja tiesit jo eilen, ettei Vuscic etsi Juliaa, että hän
+rakastaa toista.
+
+Astut elämään, lain palvelukseen; et kurota käsiäsi onnettomalle, et
+rakenna siltaa, jota myöten hän voisi palata säädyllisiin piireihin,
+kuten sinä niitä kutsut; et hellitä lain ankarasta pykälästä.
+Tinkimättä, kylmäverisesti. Niin sinä sanot, ja minä uskon sinua.
+
+Mahtanetko tietää aina mikä on oikein?...
+
+Äitisi erkaantui tyynesti elämästä. Kuolemani ei ole vaikea, hän sanoi,
+Mladen on päättänyt opintonsa, nyt hän voi elää ilman minua.
+
+Ei, Irene, Mladen tarvitsee sinun äidin käsiäsi, sinun naisellista
+sydäntäsi, kaikkea sitä, mitä juuri sinä voisit nyt hänelle antaa.
+Nyt, kun päiviesi aurinko tekisi laskua, kun seisoisit tyynenä ja
+voimakkaana itsesi ja elämäsi yläpuolella, noine kauaskantavine
+katseinesi, jotka ilmaisevat lepoa ja rauhan heijastusta. Nyt sinä
+hellävaroen tasoittaisit Mladenin sielussa löytyvät särmät ja
+kohopaikat, ettei niitä saisi tasoittaa elämä, jolla ei ole äidin käsiä.
+
+Minä en voi olla hänelle sitä, mitä olisit sinä, eikä hän sitä
+vaadikaan minulta. Sinun luoksesi hän tuli — sydämineen, sinulle hän
+uskoi tunteensa. Hänen sielunsa kärsi, kun sinä kadotit kauneutesi,
+ja hän ikäänkuin kääriytyi tuskalliseen alistuvaisuuteen. Hänen
+ajatuksensa ja tunteensa muuttuivat sinun ajatustesi ja tunteittesi
+kaltaisiksi — ja kuka tietää, vaikka lapsi jo silloin olisi
+vaistomaisesti ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Eikö hän
+ponnistellut, tai eikö hän ponnistele vieläkin löytääkseen syyt ja
+syyllisen?
+
+Ja jos hän saa tietää? Jos hän katsoo minua noilla sinun silmilläsi,
+Irene?
+
+Tuleeko hän vaatimaan ruumiinavausta? Minun pitäisi hymyillä
+pilkallisesti, Irene! Ikäänkuin se riittäisi herättämään ihmisen
+kuolleista!
+
+
+
+
+IX
+
+
+Huhtik. 20:nä 1910.
+
+Minä ryöstin nuo kaksi päivää yksitoikkoiselta arkielämältäni, kaikki
+työni suomat vapaahetket omistin äitisi puutarhalle. Ja minä olin niin
+lähellä häntä, vapauttaessani rautatammesta ja muusta tuhosta sen, mitä
+hän oli luottamuksella ja rakkaudella istuttanut. Minä huoahdin ja näin
+ja ymmärsin sen tyyneyden, millä hän käyskenteli maakaistaleella, joka
+antoi hänelle kukkia ja hedelmiä korvatakseen hänen ruumiinsa, joka
+kerran tulee siinä lepäämään.
+
+Käteni kurottautuu etäisyyteen etsien sinun kättäsi, Irene, kuten
+kerran entisinä päivinä. Minusta tuntuu kuin olisit lähelläni, täällä
+nojatuolissa. Sinä istut ja luet, minä puhelen pojallemme, ja silloin
+tällöin sinä katseellasi tai sanallasi hyväksyt puheeni.
+
+Niin, niin — elämää ymmärretään niin myöhään. Vasta silloin, kun se on
+menetetty.
+
+Minä jatkan, Mladen:
+
+Me miltei muutimme asuntomme paviljonkiin, kotona vain nukuimme. Albert
+voi jo hiukan seisoskella, ja jottei tarvitsisi kantaa ruokia erikseen
+Albertille, äitisi määräsi pöydän katettavaksi toiseen huoneeseen,
+missä olivat minun kirjani, työkaluni ja koti-apteekki.
+
+Albert voimistui päivä päivältä yhä enemmän, joka päivä saimme yhä
+selvemmin tuntea hänen sympaattista luonnettaan, sivistyneisyyttään ja
+lapsellista hyvyyttään, josta johtui hänen rajaton kiitollisuutensa
+äitiäsi kohtaan ja rakkautensa sinuun, Mladen. Hän oli kuin sinun
+orjasi, vastatessaan väsymättä sinun tuhansiin kysymyksiisi. Hän luki
+sinulle, piirteli, leikki kanssasi, niin että minä aloin kutsua häntä
+sinun hoitajaksesi, ja äitisi sanoi itsellään olevan kaksi lasta.
+
+Ja sinä sanoit hänelle usein ylpeästi, mutta vakavasti: Kaunis äiti
+meillä!
+
+Niin siirtyi meidän pieneen, onnelliseen ja rauhalliseen perheeseemme
+tämä nuorukainen, upseeri, jonka äkillinen onnettomuus teki meille
+rakkaaksi ja läheiseksi, ikäänkuin hän olisi syntynyt meidän
+joukossamme.
+
+Melkein joka toinen tai kolmas päivä tuli hänen isänsä häntä katsomaan,
+ja joka kerta tämä vierailu päättyi siihen, että hän vaati minulta
+laskua poikansa parantamisesta ja hoitamisesta. Irenen kanssa
+neuvoteltuani päätin kieltäytyä vastaanottamasta mitään maksua; Albert
+oli ystävämme, jonka olimme saaneet sillä huolehtimisella, säälillä ja
+hoidolla, jolla pelastimme hänet, ellei juuri kuolemasta, niin ainakin
+pitkäaikaisesta sairaudesta.
+
+Ei mikään tee ihmisiä tai esineitä meille niin rakkaiksi kuin se, että
+saavutamme ne säälillämme, ja huolenpidollamme.
+
+Kunpa emme milloinkaan pitäisi sentään niitä kokonaan ominamme. Niin
+ihmisiä kuin esineitäkään!
+
+Silloin — yht'äkkiä...
+
+Liitän tähän, poikani, silloin kirjoittamani lehdet.
+
+
+
+
+
+
+TOINEN KIRJA.
+
+
+
+
+I
+
+
+Maalisk. 30:nä 1893.
+
+Mitä tapahtuu ympärilläni?
+
+— Ilma on raskasta, sakeata. Ikäänkuin joka puolelta hiipisi haamuja.
+
+Haamuja... harmaita ja raskaita. Ne istuutuvat minun rinnalleni,
+panevat aivot hehkumaan, tylsistyttävät ajatuksia.
+
+Pitäisi sytyttää valot ja valaista kaikki nurkat. Pitäisi vetää ne
+aurinkoon. Ehkä ne katoaisivat.
+
+Ne katoaisivat varmasti.
+
+Mutta mitä sitten on tapahtunut? Kuinka se tapahtui?
+
+Eilen, niin eilen illalla — istuimme minun huoneessani. Vähän
+aikaa jo olemme sitä nimittäneet Albertin huoneeksi. Irene ja minä
+istuimme nojasohvalla, lapsi välissämme. Vastapäätä meitä istui
+Albert nojatuolissa. Hän kertoi, lapsuudestaan, äidistään. Hän oli
+varmaankin kunnioittanut ja rakastanut äitiänsä kovin, sen voi päättää
+hänen jokaisesta sanastaan. Irene veti Mladenin luokseen ja puristi
+lämpimästi minun kättäni. Minä ymmärsin häntä, luulen ymmärtäneeni;
+hän toivoi, että hänen poikansakin kerran puhuisi hänestä siten. Ja
+Mladen kasvoi mielikuvituksessani vartevaksi, kauniiksi, viisaaksi ja
+kuuluisaksi. Sellaiseksi kuvittelin hänet sieluni silmillä, paljoakaan
+kuuntelematta Albertin kertomusta... Kellonlyönti muistutti minua
+sairaasta naapuristani. Nousin hieman vastenmielisesti. Tovin seisoin
+ja katselin Ireneä ja poikaa pöytälampun varjostetussa valossa. Kaikki
+muu oli kokonaan varjossa, näkyvissä olivat vain hän ja lapsi, kaksi
+olentoa, minun kaksi valoani.
+
+Irene siristi silmiään paremmin nähdäkseen minut, joka seisoin
+varjossa, ja poika heilutti pientä kätöstään: Riennä, isä!
+
+»Riennä, isä», sopersi lapsi väsyneesti, kun käännähdin kynnyksellä.
+Irene hymyili tervehtiessään minua.
+
+Minä riensin todellakin. Kadun päässä pysähtyivät nopeasti kiitävät
+kärryt viereeni. Joku sieltä kutsui minua. Maanviljelijä Jalsevac
+kiiruhti luokseni ja pyysi värisevällä äänellä minua tulemaan heti
+vaimonsa luokse. Hän on kuolemaisillaan — änkytti mies puristaen
+käsiäni. Tulen, vastasin minä, mutta ensin minun täytyy juosta kotiin
+ottamaan laukkuni. Minä juoksin takaisin ja mies nousi kärryille.
+
+Tempasin nopeasti oven auki. Sohvalla istui Irene, pidellen Mladenia
+vieressään, ja hänen sivullaan — siinä, missä minä hetkinen sitten
+istuin — minun paikallani oli Albert... Molemmat liikahtivat
+pelästyneesti.
+
+Sillä hetkellä en tosiaankaan ajatellut sitä sen enempää. Minun
+täytyy kiiruhtaa Jalsevacin maatilalle, huusin ja hyökkäsin toiseen
+huoneeseen, kahmasin työkalulaukun käteeni ja heitin viitan
+hartioilleni. Kun palasin, Albert istui ikkunan luona.
+
+Lähestyin Ireneä. — Hän nukkuu, virkkoi tämä osoittaen poikaa. Onko
+sinulla kaikki? Laukku ja viitta?
+
+Niin hän kysyi aina kun minun täytyi yöllä lähteä sairaskäynnille. Ja
+aina hän saattoi minua. Nytkin hän tahtoi nousta. Minä en sallinut.
+Suutelin häntä ja sanoin, ettei hän odottaisi minua illalliselle, ja
+hyvästeltyäni Albertia riensin kadulle.
+
+En ajatellut mitään. Olin aivan rauhallinen itseni, Irenen ja lapsen
+puolesta, pelkäsin vain, etten joudu kyllin ajoissa sairaan luokse.
+Tilanomistaja piteli itse ohjaksia, pantuaan hevoset kuin hulluina
+laukkaamaan. Hän istui hiljaa, silloin tällöin päästellen tukahtuneita
+huokauksia.
+
+En ajatellut muuta kuin sairasta tilanomistajanvaimoa. Tunsin hänet.
+Hän oli nuori, hoikka, rikaskin — edellisenä vuonna he olivat menneet
+naimisiin, ollen toistensa täydelliset vastakohdat. Tämä velkaantunut
+aviomies oli huonossa huudossa ennen naimisiinmenoansa, ja vihjaistiin,
+ettei hän ollut siitämisin juuri muuttunut. Siinäkin esimerkki, kuinka
+erehdyttävä yleinen mielipide voi olla, ajattelin, katsellessani
+vieressäni suonenvetoisesti vapisevaa miestä.
+
+Vihdoin saavuimme perille, astuimme kivitaloon, josta kaikui
+sydäntäsärkevä huuto. Tilanomistaja juoksi edellä, minä seurasin häntä.
+
+Muutaman tunnin kamppailu... Päivän valjetessa nuori äiti ja
+vastasyntyneet lapsi taistelivat elämästään.
+
+Isä veti minut syrjään. Elääkö lapsi äitinsä jälkeen? kysyi hän
+väräjävällä äänellä.
+
+Pudistin päätäni. Vain muutamaksi minuutiksi, pelastakaa se vain
+yhdeksi minuutiksi, tohtori! kädet ristissä hän pyysi.
+
+Ymmärsin! Tein voitavani. Pakotin tuon vielä muodottoman olion
+näyttämään elonmerkit itsessään. Isä seisoi vieressäni, kalpeana,
+vapisevana, itkun punaamin silmin, tähystellen jokaista liikettäni.
+Hän näytti tuntevan helpotusta, kun lapsi äännähti heikon, kuin kaukaa
+kuuluvan itkun.
+
+Tuntui kuin äitikin olisi odottanut vain tätä ääntä, sillä sen
+kuultuaan, hän käännähti kerran ja kuoli.
+
+Se eli hänen jälkeensä, eikö niin, se eli kauemmin kuin äitinsä,
+huohotti tilanomistaja katsellen ympärilleen. Ja hänen äitinsä toisti
+sen, katsahtaen vuoroin minuun, vuoroin kätilöön, ikäänkuin kutsuen
+meidät todistajiksi: Se elää, elää, ja hän alkoi kastaa lasta.
+
+Silloin mies kääntyi vaimonsa puoleen. Polvillaan sängyn vieressä hän
+voihki, hyväili kuolleen käsiä ja kasvoja, ja itki rajusti.
+
+Noin puolentunnin kuluttua olin valmis. Lapsi seurasi äitiänsä.
+Siirryin toiseen huoneeseen pesemään itseäni, ja kas, isäntä tuli
+perässäni. Eikö niin, tohtori, kysyi hän useamman kerran, te olette
+todistaja, että hänen elämänsä päättyi ennenkuin lapsen... tietäkää, se
+on perinnön vuoksi, selitti hän touhuissaan; jos lapsi olisi kuollut
+aikaisemmin kuin äiti, saisivat äidin sukulaiset periä, mutta tässä
+tapauksessa pidetään lasta perijänä, ja lain mukaan perii isä lapsensa,
+siis minä. Ja taas, saatuaan minun sanani, että lapsi eli melkein
+puolituntia kauemmin, hän muisti vaimoansa ja alkoi voihkia.
+
+Niin se tapahtui — aprikoin sitä ajaessani kylmänä, sumuisena aamu-yönä
+kotiin. Liitin tähän tapahtumaan useita muita, joissa kärsivä rakkaus
+ja kylmä, säälimätön itsekkyys esiintyivät rinnan kuolevan vuoteen
+ääressä. Siksi en tahtonut seurustella vieraiden ihmisten kanssa,
+paitsi silloin kun minua kutsuttiin. Onnellisin tuntein käänsin
+ajatukseni vaimooni, Ireneen, sanoin melkein ääneen: Toisin on meillä,
+me olemme erilaisia...
+
+Kuvittelin näkeväni rakkaani siten kuin heidät jätin lähtiessäni.
+Vaimoni ja lapseni istumassa sohvalla, katseillaan hyväillen minua.
+
+Mutta äkkiä sysäsi toinen kuva tämän syrjään. — Irenen vieressä, minun
+paikallani, istui Albert, ja molemmat hätkähtivät odottamattomasta
+tulostani.
+
+Miksi hän istuutui Irenen viereen? Kuinka hän salli sen? Kutsuiko
+hän Albertin siihen? Ehkä hän odotti vain minun lähtevän. Miksi he
+hämmästyivät kun minä astuin sisään?
+
+Minusta tuntui ikäänkuin jonkinlaiset kuumat aallot olisivat vyöryneet
+ylitseni, ja henkeni melkein salpautui.
+
+Niin aprikoin ajaessani sinä valjuna, kylmänä aamuna, toivoen samalla,
+että hevoset olisivat juosseet nopeammin, ja että ne olisivat laiskasti
+laahustaneet.
+
+Lähestyin jo kotiani, voin jo erottaa kirkontornin ja talorykelmän —
+ja tietämättä miksi, käskin kuskin pysähdyttää. Astuin alas kärryiltä
+käskien miehen palata kotiin, ja läksin jalkaisin.
+
+Kuljin nopeasti, nopeasti, ja taas hitaasti, hitaasti kuin varas yöllä,
+epämääräisen, ellottavan tunteen painaessa ajatuksiani.
+
+Albertin huoneessa aukasin äkkiä sähkötaskulamppuni. Albert heräsi,
+nousi istualleen... Miksi kaikki tuntui jo luonnollisemmalta, miksi
+minä häpesin? Mitä olin ajatellut, odottanut?
+
+Minä se olen, mutisin, olen palannut. Menin viereiseen huoneeseen
+riisumaan viittani ja tyhjentämään laukkuni. Ja palasin taas Albertin
+luokse. Hän oli sytyttänyt kynttilän ja kysyi, kuinka sairas voi;
+vastattuani hänelle, katselin ympärilleni huoneessa.
+
+Mitä minä etsin?
+
+Pöydällä, sohvan edessä oli avattu kirja levällään. Se oli romaani,
+jonka annoin eilen Irenelle. Hän oli siis lukenut täällä?
+
+Mika kirja se on? kysyin kuin sivumennen, ja hän vastasi unisesti:
+
+Rouva luki minulle katkelman...
+
+Ja taas tunsin tuon kuuman aallon...
+
+Sammutin kynttilän, poistuin huoneesta, kuljin puutarhan läpi
+asuinrakennukseemme, makuuhuoneeseeni valaisten ympärilleni, etsien
+jotakin.
+
+Astuin sisään. Hän heräsi äkkiä, kuten aina kun minä tulin myöhään
+kotiin, suoristausi, ojensi kätensä ja syleili minua hyväillen.
+
+Minusta tuntui, että hän pelasti minut poisti minulta jonkin
+ellottavan, likaisen. Olin ikäänkuin taudista parannettu.
+
+Ja kuitenkin, aina kun senjälkeen heräsin aamuisin, heräsi minussa
+myös jokin muu. Se kulkee mukanani, leijailee ja näykkii ympärilläni,
+sekoittaa ajatukseni, ja vuoroin hunnuttaa silmäni, vuoroin tekee ne
+näkevämmiksi.
+
+Irene — Irene!...
+
+
+
+
+II
+
+
+Huhtik. 4:nä 1893.
+
+Sulkeuduin huoneeseeni, ilmoitettuani täytyväni tutkia erästä uutta
+alaani käsittelevää teosta.
+
+Sitä saneessani en katsahtanut Ireneen. Niin, en vilkaissut häneen,
+en kutsunut häntä tulemaan kanssani, kuten meillä oli tapana tehdä
+aikaisemmin. Hän istui silloin nojatuolissa kirjoituspöydän vieressä
+tehden jotakin käsityötä, tai lukien, väliin nostin silmäni häneen,
+katseemme kohtasivat toisensa, hän ojensi silloin kätensä minua kohti...
+
+Ja minä viihdyin niin hyvin.
+
+Hän ei tule. Onko hän unohtanut, että minä olen onnellinen vain
+silloin kun hän on vieressäni? Eikö hän tunne, että minä odotan häntä,
+kärsimättömästi, tuskallisesti...
+
+Ja ulkona on niin koleata. Synkkiä päiviä yhtenään, sataa, pyryttää.
+Sellaisina päivinä istuu kernaasti räiskyvän takkatulen ääressä,
+miellyttävän lampunvalon loisteessa, jos vierelläsi on vaimosi,
+lapsesi, eikä välillänne ole mitään muuta vierasta. Ei mitään, mikä ei
+kuuluisi siihen.
+
+Nyt hän oli täällä. Ääneti, nopeasti hän lähestyi minua, kiersi
+käsivartensa kaulaani, ja kiitollisena minä suutelin hänen käsiänsä.
+Hän istui hetken vieressäni, ja minä olin syventyneenä kirjaani.
+
+Kerrotko minulle jotakin kirjastasi? kysyi hän luoden minuun nuo hyvät,
+uskolliset silmänsä.
+
+Ei, ne silmät eivät valehtele.
+
+Toisesta huoneesta kuului Albertin ja Mladenin äänet. Poika nauroi
+ja huudahteli ilosta. Hän taivutti hiukan päätään, ikäänkuin
+kuunnellakseen.
+
+— Albert kertoo hänelle sellaisia tyhmiä, fantastisia satuja, virkkoi
+hän moittivalla äänellä.
+
+Miksi tuo väite teki minulle niin hyvää?
+
+
+
+
+III
+
+
+Huhtik. 10:nä 1893.
+
+Tuli suojasää. Kaikki ovat sairaita. Kuljen väliin jalkaisin, väliin
+hevosella. Naapurin lapset sairastuivat kurkkumätään. Pelkään Mladenin
+puolesta. Irene on myös kovin huolissaan.
+
+Albert ehdottaa, että hän matkustaisi pois ja veisi pojan mukanansa
+Fiume'en. Hän sanoi tuntevansa itsensä kovin onnelliseksi, jos voisi
+antaa hänelle turvapaikan liikkuvaa vaaraa vastaan.
+
+Katsahdin Ireneen. Hän pudisti kieltävästi päätään. Kiitoksia, sanoi
+hän Albertille, mutta minä en voisi erota Mladenista.
+
+Ja jos te menisitte Mladenin kanssa? Minä jäisin tänne, lisäsi hän.
+
+— Minä en voisi erota sinusta, vastasi hän, ojentaen kätensä minulle.
+
+— Etkö, etkö voisi erota minusta? kysyin häneltä, kun olimme kahden.
+
+— En koskaan, en koskaan, vastasi hän. Missä sinä olet, siellä minunkin
+paikkani.
+
+Kuinka pikaisesti rauhoittuukaan mieli hänen sielukkaiden silmiensä
+edessä!
+
+
+
+
+IV
+
+
+Huhtik. 20:nä 1893.
+
+Yöt ja päivät ovat vaikeita. Tuskin ehdin käydä kaikkien apua
+tarvitsevain luona. Lapsista ovat useimmat sairaina. Difteria niittää
+uhreja. En voi kaikkia pelastaa. Sydämeni lakkaa lyömästä, kun
+ajattelen, että myöskin Mladen voisi sairastua.
+
+Ehkä sittenkin lähetän hänet Fiume'en. Albert pyytelee sitä
+hellittämättä. Hän on jo voimistunut siksi paljon, että valmistautuu
+lähtemään kotiin. Mutta minä itse pidätän häntä. Olen melkein aina
+sairaiden luona. Irenen olisi ikävämpi varjella Mladenia tartunnalta,
+jos hän olisi yksin. Itse hän ei sitä tunnusta, päättäväisesti
+kieltäytyen Albertin pyynnöistä; vielä päättäväisemmin hän kumoaa minun
+huomautukseni, sanoen, että hänen olisi vaikea olla ilman poikaa.
+
+— Ja jos Mladen sairastuisi siellä? siihen kysymykseen keskustelumme
+tavallisesti päättyivät. Mitä minä tekisin sinun tuloosi saakka?
+Ajattele, lisäsi hän, mitä minä tekisin ilman sinua?
+
+Milloin hyvänsä muistelen, kuinka rauhaton olin, minun täytyy ihmetellä
+itseäni. Mikä onni, etten kavaltanut itseäni! Kuinka olisinkaan
+loukannut häntä, kuinka saisinkaan hävetä! Ja hän, ylpeä Ireneni —
+antaisi sitä tuskin koskaan anteeksi.
+
+
+
+
+V
+
+
+Huhtik. 30:nä 1893.
+
+Ulkona voitti kevät, aurinko, ja minuun tunkeutuu taas jotakin pimeätä.
+Uudelleen tunnen kodissani nuo painajaiset, jotka nousevat minun ja
+Irenen väliin.
+
+Sairaustapaukset harvenivat; jonkun päivän olen ollut vähän enemmän
+kotosalla, mutta tuntuu kuin olisin ollut kauan poissa. Joka hetki
+löydän jotain uutta, vierasta. Salongissa on piano muutettu toiselle
+puolelle huonetta. Albert väittää, että siellä on parempi akustiikka.
+Irene on siis soittanut hänelle, laulanutkin. Niinkuin minulle ikään!
+
+Ja minun täytyi aina silloin lähteä ulos.
+
+Vanhempaini kuvat riippuvat toisella seinällä: Albert sanoo, että ne
+ovat siellä paremmassa valossa.
+
+Minun täytyy myöntää, että se on oikein, ja kuitenkin se harmittaa
+minua.
+
+Mladen on kuin kiinnikasvanut Albertiin, aina hänen läheisyydessään.
+Eilen kutsuin häntä luokseni, hän ei totellut. Kutsuin toisen kerran
+jurosti. Hän siirtyi luokseni, seisahtui eteeni, itsekäs uhma silmissä.
+Irene astui viereemme ikäänkuin suojellakseen häntä. Tahdoin hyväillä
+pojan päätä, puristaa häntä rintaani vasten, mutta hän vastusti hiljaa.
+Irene otti häntä kädestä ja vei hänet hetken kuluttua ulos.
+
+— Söimme ääneti illallista. Oli niin painostavaa. Haa, haamut istuivat
+meidän kanssamme jäähdyttäen sanat huulillemme.
+
+Vihdoin Irene koetti murtaa jään. Hän laverteli, laski leikkiä minun
+kanssani, pojan kanssa; ja kovettunut sydämeni alkoi sulaa. Silloin
+Albert huomautti pelokkaasti Ireneä lupauksestaan. Nähdessään minun
+katsahtavan kysyvästi, hän selitti Irenen luvanneen laulaa hänelle tänä
+iltana — matkaonneksi, lisäsi hän hymyillen:
+
+— Matkaonneksi? ihmettelin minä.
+
+— Niin, vastasi Irene, en ole vielä ilmoittanut sinulle, että Albert
+jättää meidät huomenna.
+
+Hän kutsuu häntä yksinkertaisesti Albertiksi.
+
+Albert alkoi lämpimästi kiitellä meitä vaivoistamme ja hyvyydestämme, —
+ja minä sillä hetkellä onnellisena hänen poislähdöstään, vakuuttelin,
+että hänen seuransa oli meille kovin rakasta j.n.e.; kuten sellaisissa
+tapauksissa on tapana puhua, koetinpa vielä suostutella häntä
+jäämäänkin muutamaksi päiväksi.
+
+Fiume ei ole kaukana, virkkoi hän; tiedän, että ikävä vetää minua
+teidän kauniiseen, rakkaaseen taloonne — jos sallitte.
+
+Irene ojensi hänelle kätensä. Minä vain nyökäytin päätäni. Koetin
+teeskennellä, ettei huomattaisi minun olevan kaikkea; muuta kuin
+mielissäni tuosta lupauksesta.
+
+Irene lauloi — minun mielilaulujani. Hän seisoi hänen vieressään ja
+käänsi nuottivihon lehtiä.
+
+Voi, kuinka hänen äänensä kiusasi minua. Ensimmäisen kerran. Kuuntelin
+vastahakoisesti. Tunsin, etten ole ainoa hänen elämässään, tuska hiipi
+sydämeeni.
+
+Laulujen lomassa he keskustelivat. Irene nosti päätään ja katsoi
+häneen. Katsoiko hän häntä toisin kuin minua? Onko hänen äänensä
+vähemmän hellä puhuessaan hänelle?
+
+Ja he ovat olleet kahden niin monta päivää, niin monta iltaa, öitäkin...
+
+Oih, kaikki minussa nousi kapinaan. En voinut sietää enempää.
+
+— Minä lähden nukkumaan, sanoin. Hyvästelin nopeasti ja poistuin.
+
+Kuinka värisinkään — korvissani humisi, jotain nousi kurkkuuni. Jääkö
+hän, eikö hän huomaa minun kärsivän, eikö hän riennä?
+
+Kello tik-takitti seinällä, mutta jokainen heilurinlyönti koski minuun
+kuin luja isku. Eikö hän tule? Kaikki ajatukseni ja tunteeni yhtyivät
+tuossa kysymyksessä, jännittyneet hermoni kutsuivat häntä.
+
+Vihdoin hän tuli kantaen kynttilää. Hän oli siis valaissut hänelle, hän
+itse, ja sitä ajatellessani leiskui jotain silmissäni.
+
+Hiljaa hän laski kynttilän pöydälle, tuli luokseni, otti pääni käsiensä
+väliin ja katsoi silmiini.
+
+— Stank, mikä sinun on? kysyi hän.
+
+— Olen sairas, sopersin minä.
+
+Ja hän hyväili polttavaa otsaani, rauhoitti, nuhteli minua, että minä,
+lääkäri, vakava mies päästän hermoni ja oikkuni kiihtymään. Vielä
+hän sanoi, että minä peloitan, vieroitan lasta, ja että hän vain
+suurella vaivalla oli onnistunut tasoittamaan minun kylmäkiskoisuuteni
+vieraalle, jolle olimme velvolliset osoittamaan jonkun verran
+huomaavaisuutta.
+
+Hän puhui paljon, muistuttaen minulle, kuinka hän oli pitänyt minua
+esikuvaksi kelpaavana miehenä, jota hän kunnioittaa ja rakastaa, mutta:
+jos annat hetkellisten oikkujen johtaa itseäsi, kuinka käy silloin
+minun ihanteeni?
+
+Minä rauhoituin, enemmän hänen äänestään kuin sanoistaan, ja taas oli
+kaunista ja kirkasta minun sielussani...
+
+Ja aamulla mietin uudelleen hänen sanojaan, tutkin hänen jokaista
+katsettaan, tähystelin salaa Albertia ja häntä, toistaen mielessäni
+kaikki tapaukset, jotka opettivat minua tuntemaan lausuttujen sanain
+arvon, oltuani usein kosketuksissa valheellisten ja kevytmielisten
+ihmisten kanssa.
+
+
+
+
+VI
+
+
+Toukok. 4:nä 1893.
+
+Albert on lähtenyt pois, olemme kahden.
+
+Miksi en iloitse? Pidän silmällä Ireneä. Hän näyttää rauhalliselta ja
+eloisalta, mutta huomasin hänen kuitenkin silloin tällöin vaipuvan
+ajatuksiinsa. Kysyin häneltä äkkiä, mitä hän ajattelee. Hän joutui
+hämilleen.
+
+Ajatteleeko hän häntä?
+
+Mladen kysyy yhtämittaa, milloin Albert palaa. Irene lohduttaa, että
+hän tulee pian.
+
+Eikö hänen äänessään ole jotakin outoa? Hän tulee pian luoksesi, sanoo
+hän. Eikö niissä sanoissa piile peitetty ilo?
+
+Haa, taas kahden. — Enkä kuitenkaan voi iloita vilpittömästi,
+täydellisesti. En voi estää itseäni kuulemasta jonkun kerran päivässä
+hänen nimeään, tai tuskissani kysymästä itseltäni: onko Irene minun,
+kokonaan, kaikkine ajatuksineen, tunteineen?
+
+Minusta tuntui kuin olisin soutanut ränstyneessä veneessä tulvivan joen
+uhkaavissa pyörteissä, joihin vene näytti joka hetki sortuvan. Nyt joki
+asettui, tulva laski. Katselen, voimatta uskoa, että toisin on ollut.
+
+Elämämme jatkui samoinkuin se oli ennen sitä päivää, kun Albert äkkiä,
+ilmestyi taloomme. Vaimoni ja lapseni ovat taas yksin minun... Mutta
+yhtä ajatusta en voi vaientaa, yhtä ääntä, — joka hokee korvaani:
+Sinunko on todella se, mikä voi olla sinun vain niinkauankuin ei sitä
+joku toinen hekumassaan ota?
+
+Rakastatko minua, Irene? kyselen yhtämiseen. — Voisitko elää ilman
+minua?
+
+Alussa hän vastaili minulle tulisesti, kuten aina, kun johtui
+ajattelemaan, että hänen pitäisi elää ilman minua. Eikö hän ymmärtänyt,
+että minä kysyin jäisellä äänellä, kuten tuomari, joka värisee innosta
+saada syytetty tunnustamaan, tai asettaan lataava metsästäjä?
+
+Ja tänään hän vastasi kärsimättömästi:
+
+— Et ole koskaan kysynyt minulta noin, ja vaipui ajatuksiinsa. Sitten
+hän seisoi pitkän aikaa ikkunan edessä, katsellen lehtikujaa.
+
+Ehkä hän muisteli sitä päivää, jolloin Albert kannettiin sieltä tänne!?
+
+
+
+
+VII
+
+
+Toukok. 8:na 1893.
+
+Missä olenkaan lukenut eräänlaisesta villikansojen kaksintaistelusta?...
+
+Taistelijat asettuvat peitetyin silmin korkeakasvuisen ruohikkokentän
+kumpaankin päähän ja hyökkäävät toisiansa vastaan terävillä
+viikatteilla asestettuina, ja kätkeytyvät taas viidakkoon.
+
+Varkain hiipiä — vaania — hyökätä ja taas piilottautua — inhottava,
+pirullinen menettely — —
+
+Ja minä teen sitä joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Hyökkään, nyt
+Ireneä, nyt Mladenia kohti, ja sitten ikäänkuin viisastuen halveksin
+itseäni, mutta — kovin pian hyökkään uudelleen.
+
+Kuka auttaa minua, kuka minut pelastaa?
+
+Kuinka halpamainen, inhoittava se kohtaus oli?
+
+Olin kotimatkalla. Sydämeni löi kiihkeästi, vapisevin käsin
+aukaisin portin. Yhdellä silmäyksellä näin koko pihan. Ei mitään.
+Ei minkäänlaisia jälkiä. Ketään siis ei ollut tullut, ei ketään
+ollut sisällä. Juoksin nopeasti sisälle, läpi kaikkien huoneiden —
+viimeisessä, Mladenin huoneessa, tapasin Irenen ikkunan ääressä,
+ikkunan, joka katsoo lehtikujaan.
+
+Silmäini edessä pimeni; tunsin kasvojani kirvelevän.
+
+— Olet viime aikoina ruvennut kovin ihailemaan jokapäiväisen näköistä
+ympäristöämme, sanoin ja huomasin, ettei se ääni ollut minun, vaan
+jokin outo, kaukainen ääni.
+
+Hän kääntyi äkkiä, katsahti minuun — oh, se oli vieras katse, säälivä
+silmäys. Sitten hän kumartui ääneti Mladenin puoleen. Lapsi leikki
+kuutioiden kanssa lattialla. — Hän ei jättänyt leikkiänsä eikä
+rientänyt luokseni kuten ennen. Vieläpä hän vetäytyi sivullekin,
+silmäillen kieroon, pelokkaasti minua.
+
+Vereni aaltoili kiihkeästi. Poika, huudahdin jurosti, sillä tavoinko
+sinä tervehdit isääsi? Ja kiukuissani potkasin kuutiot menemään. Lapsi
+huusi, haparoi äitiänsä, ja he vetäytyivät yhteen, toisiaan suojellen.
+Kuului vain heidän hengityksensä. Silloin Irene nousi ja poistui
+huoneesta ottaen pojan mukaansa.
+
+Ja minä huusin, en sitä, mitä sydämeni valitti, vaan jotain raivokasta,
+inhaa.
+
+Hän pysähtyi. Kalpeana. Oih, kalpeana kuin seinä, laajentunein,
+sumeisin silmin, puristaen tiukasti lasta, ja minun sydämeni värisi
+ikävästä, että nuo kädet syleilisivät minuakin.
+
+— Irene!...
+
+Haikea, toivoton valitus lapsen hillittömän itkun säestämänä täytti
+huoneen. Katumus, häpeä, tuska — en tiedä mikä, puistatti minua.
+Polvistuin Irenen eteen. Mutta hän kääntyi pois minusta. Hypähdin
+pystyyn, poistuin paiskaten oven perässäni, että koko talo tärähti. Se
+teki minulle hyvää. Minut valtasi halu särkeä kaikki, kaikki hävittää,
+synnyttää suurempi melu kuin mikä sisässäni raivosi.
+
+Ja nyt minä istun täällä yksin — yksinäisenä, ja häpeä painaa minua
+kuin suuri vuori. Häpeä Irenen edessä, lapsen edessä, itseni edessä. On
+kuin viha heräisi minussa. Voi, pitikö sen tapahtua? Eikö Irene näe,
+ymmärrä? Jos hän näkee, jos hän vain uhittelee, voiko hän, tiesikö hän,
+että näin tulee käymään?
+
+
+
+
+VIII
+
+
+Toukok. 9:nä 1893.
+
+Yksin, yksin!
+
+Irene ja minä elelemme, kuljemme vierekkäin kuin kaksi rauhatonta
+sielua. Minun katseeni ikävöi häntä. Hän on kalpea, hänen kasvoilleen
+on ilmestynyt eräänlainen marttyyrinilme. Mistä lähtien? Eilisestäkö?
+Siitä päivästäkö, kun Albert lähti pois?
+
+Ja kuinka kaunis hän on! Voi, miten rakastankaan häntä!
+
+Marttyyrinilme hänen kasvoillaan kiusaa minua. Sieluni vääntelee
+tuskissaan hänen edessään. Voi, eikö hän näe, että minä kuljen kohti
+tuhoani? Jos hän rakastaa minua, niin miksi hän ei tule, miks'ei hän
+nöyrry säälimään minua, miks'ei kutsu minua luokseen?...
+
+Ja taas säteilisi aurinko meidän kodissamme, kuten silloin kun
+ei yksikään katse, ei yksikään ajatus murtautunut pois pienestä,
+onnellisesta ryhmästämme.
+
+Mladen leikki puutarhassa. Tunsin tarvetta etsiä apua lapselta. Lähdin
+sinne tapaamaan häntä. Poika kuuli askeleeni. Äkkiä hän kääntyi ympäri
+ja juoksi kaaressa ohitseni sisälle.
+
+Katselin tuskallisen hämmästyksen valtaamana hänen menoaan.
+
+Johtui mieleeni koira, pieni koira, jonka isäni kerran lahjoitti
+minulle. Olin rajattoman onnellinen kun isä uskoi sen minun
+suojelukseeni, ja eläin alkoi kaivata hemmotteluani. Olin ylpeä, sillä
+olihan se ensimmäinen olento, joka kuului kokonaan minulle. Suojelin,
+ruokin ja hoidin sitä; pentu valloitti koko viisitoistavuotiaan
+sydämeni, ja melkein suutuin, kun joku toinen sitä silitteli, tai se
+itse lähestyi vierasta. Oli sunnuntai, tahdoin kävellä sen kanssa,
+näyttääkseni sitä kaikille tovereilleni. Sidottuani sen nuoraan,
+lähdin sen kanssa metsään, missä meillä pojilla oli tapana kokoontua;
+mutta sinne oli jotensakin pitkä matka, päivä oli helteinen, ja pentu
+heittäytyi pitkälleen tavantakaa. En ymmärtänyt, ettei se jaksa; olin
+varma, ettei se tahdo käydä. Vedin sitä nuorasta, se nousi, mutta
+kaatui taas. Ja kun tämä oli uudistunut muutaman kerran, vimmastuin
+niin, että otin raipan ja pieksin koiraa...
+
+Vielä tänään näen sen silloisen katseen... Otin sen syliini, se
+painautui valittaen rintaani vasten, ja surullisena kannoin sen kotiin;
+kaduin tekoani ja hoidin sitä hellästi, hyväilin enemmän kuin ennen —
+eikä se kuitenkaan antanut minulle koskaan anteeksi. Omasta tahdostaan
+se ei tullut koskaan luokseni; jos kutsuin, tuli se häntä koipien
+välissä, peläten, pahaa aavistaen, ja kun se luuli, etten näe sitä,
+silloin se juoksi suuressa kaaressa pois... aivan kuin Mladen nyt.
+
+Olenko menettänyt lapseni? Heidät molemmat samalla kertaa?
+
+Oi niin, kumpikin ovat hienoja sieluja, ja minä olen varjellut heitä
+kaikesta pahasta, suojellut pienintäkin varjoa vastaan. He eivät
+nähneet milloinkaan minua äreänä, ei koskaan röyhkeänä.
+
+Mutta olenko minä yksin syypää? Eikö Irene tiedä, mikä minussa on? Ja
+jos olisinkin syyllinen, niin eikö hänen pitäisi antaa se anteeksi?
+Eikö rakkaus anna kaikkea anteeksi?
+
+Se antaa anteeksi. Miksi en siis minäkin anna? Oh, rakastanhan minä
+häntä niin, että antaisin hänelle vaikka mitä anteeksi. Jos vain
+tietäisin — ellei olisi tätä epäilystä, joka minut myrkyttää. — En
+tiedä mitään, uskon kaikki.
+
+
+
+
+IX
+
+
+Toukok. 11:nä 1893
+
+— Ovikello soi keskiyöllä. Olin valveilla... vakoilin Ireneä. Hän
+puhuu usein unissaan. Odotin hänen lausuvan hänen nimensä. Hänellä oli
+tapana herättää minut kun soitettiin. Teeskentelin nukkuvani, hän ei
+liikahtanut. Joku painoi alhaalla yhä kiihkeämmin soittokellon nappulaa
+— yhä uudelleen...
+
+Vasta silloin tunsin hänen kätensä. Kevyenä ja pehmeänä se haparoi
+kasvoillani. Liikahdin.
+
+— Stank, joku soittaa, sanoi hän hiljaa ja sytytti kynttilän.
+
+Aukaisin silmäni, katseemme osuivat yhteen. Hänen silmänsä olivat
+punaiset, kyynelten turvottamat. Tuossa vieressäni itki Irene, vaimoni,
+jota rakastan hulluuteen saakka, jolle olen vannonut olevani tukena ja
+kilpenä. Huokasin, avasin sylini, hän painautui rintaani vasten, ja
+kyyneleemme yhtyivät.
+
+— Mene, Stank, mene — virkkoi hän, irtautuen, hiljaa syleilystäni.
+
+Koneellisesti astuin ikkunan luokse ja aukaisin sen. Alhaalla seisoi
+poliisi: Pyydän tohtoria tulemaan nopeasti, sanoi hän, Randiz on
+tappanut vaimonsa!
+
+Puin päälleni Irenen auttaessa ja riensin juoksujalkaa kadulle. Kuulin,
+selitti poliisi, avunhuutoja Randizin talosta, koputin ikkunaan — ja
+äänet vaikenivat äkisti. Aioin jo lähteä pois, luullen aviopuolisojen
+riidelleen, sillä olen viimeaikoina öisin, kulkiessani heidän
+ikkunainsa ohi kuullut heidän kinastelevan. Mutta ovi oli auki, Randiz
+juoksi ikkunaan kirves kädessä — toistaen yhtä mittaa: minä tapoin
+hänet — minä tapoin hänet.
+
+Naapureita kiiruhti paikalle, menimme taloon — uh, herra! Sänky oli
+veren vallassa, vaikea oli erottaa, mitä, siellä muuta oli. Sidoimme
+hänet, toiset juoksivat tuomarille, ja minä teidän luoksenne, herra.
+
+Niin hän kertoi minulle, — mutta hänen äänensä ponnahti takaisin
+korvistani kuin kaikuna. Jonkinlainen raju pelko valtasi minut.
+Kernaammin olisin kääntynyt takaisin, ja kuitenkin, jokin veti minua,
+ja kertasin itsekseni: hän murhasi, murhasi vaimonsa!
+
+Vihdoin saavuimme perille. Talon edessä parveili suuri joukko ihmisiä.
+Naiset, miehet, lapset, kaikki mutisivat puoliääneen, se kuulosti
+korvaan kuin kaukaisen kosken pauhu. He väistyivät syrjään antaen
+minulle tietä.
+
+Lähestyin vuodetta. Lamppu sytytettiin — ja minä olin vähällä pyörtyä.
+Valkoiset, täyteläiset hartiat ja niiden yläpuolella verinen möhkäle,
+aivan muodoton. Hartiat liikahtavat, rinta nousee ja laskee. —
+Katsahdin mieheen. Hän seisoi kädet siteissä nurkassa ja tuijotti
+tylsästi minuun. Kumarruin vuoteen yli, etsien ja tutkien... rinta
+kohoaa aina vähemmän, viimeinen puistatus, verensyöksy ja... kaikki on
+rauhallista.
+
+Loppu, sanon tuomarille, ja hän vastaa käheästi ja, koneellisesti:
+alustava kuulustelu!
+
+Silloin kuului nurkasta huuto — ei — eläimellinen mylvinä, joka turhaan
+koetti vaihtua inhimillisesti ymmärrettäviksi sanoiksi, ja sitten
+seurasi hätääntynyt, kimeä kirkaisu. Lapsi konttasi sängyn alta...
+Annoimme sen yhdelle ovensuuhun ilmestyneistä naisista. Ja silloin
+alkoi kuulustelu.
+
+Selvä murha, lopetti tuomari. Kieltämättä selvä, ajattelin minä,
+kuunnellen Randizia.
+
+Hän petti minua, petti — voihki mies käheällä äänellä. En tiedä mikä
+minuun tuli, otin kirveen, ja...
+
+Silloin hän ojensi ristityt kätensä sänkyä kohti: Maare — Maare!
+valitti hän loppumattomassa tuskassa ja katumuksessa. Ja taas hän
+katsoi minuun: auttakaa, auttakaa! Kaunis hän oli, kaunis, hulluiksi
+hän teki kaikki, tahdoin vain, ettei hän olisi kaunis... ja sitten — en
+tiedä — en tiedä...
+
+Nousevan auringon ensimmäiset säteet punasivat idän taivasta kun
+poistuimme Randizin talosta. Seisahduin hengittämään raitista ilmaa,
+tuomarin napittaessa viittaansa kaulaan asti ja virkkoessa: hirttää
+hänet pitäisi. Sillätavoin murhaa nukkuvan vaimonsa!
+
+— Mies-parka, vastasin minä. Ja tuntui kuin joku toinen olisi lausunut
+tuon sanan, se tuli niin säälien. Riensin kotiin sekavien ajatusten
+painostamana. Ne olivat hajanaisia, ne ilmestyivät joka puolelta kuin
+salamat pilvisenä yönä sotkien Randizin vaimoineen minun ja minun
+vaimoni kanssa. Tuskasta purin hampaani yhteen ja puristin nyrkkejäni,
+koettaen ajatella vain Ireneä, ja yhtäkkiä juolahti mieleeni: jos hän
+odottaa minua... ja kaikki toiveeni kohdistui tuohon ajatukseen. Jos
+hän odottaa minua, on kaikki hyvin.
+
+Hän odotti minua salissa katetun pöydän ääressä, samovaarin kohistessa.
+Hän suoristausi ja riensi pelokkaan kiihkeänä vastaani, ja minä
+polvistuin hänen eteensä kätkien pääni hänen helmaansa.
+
+Sitten istuuduimme vierekkäin, avaten sydämemme toisillemme. Hän
+valitti minulle viime aikoina kärsimistään suruista. Hän sanoi
+värisevänsä pelosta, että minä sairastun, ja että käytökseni Mladenia
+kohtaan surettaa häntä.
+
+— Sinä, joka olit ja olet ruumiillistunut hyve. En voi ajatella
+toisin kuin että olet sairas, — sanoi hän silittäen hellästi päätäni.
+Mutta olethan lääkäri ja tiedät mitä teet. Sillä, Stank, jos sinä
+sairastuisit?...
+
+Kuinka paljon pelkoa ja huolta olikaan hänen äänessään! Ah, sydämeni
+aukeni hänen edessään huokaillen katuvaisena: unohda, unohda, mitä
+tapahtunut on!
+
+Nyt hän lähti työhönsä, ja minä kirjoitan ja tunnen kuinka kurtut
+kasvoiltani häviävät ja kouristuneet hermoni vapautuvat.
+
+Niin hän sanoi: tule, menkäämme ikkunaan. Tunnetko ruusun tuoksua? —
+en tiennyt edes niiden kukkivan. En nähnyt muuta kuin yhden suuren,
+kauhistuttavan pimeyden, joka uhkaa elämäämme. Kaunista, onnellista ja
+riemuisen rikasta elämäämme.
+
+Eikö niin, Irene, me suojelemme sitä?
+
+Unohdin sillävälin Randizin kokonaan. Irenekään ei kysellyt paljon.
+Olimme niin kiintyneet jälleenpelastamaamme onneen. Ja kuitenkin —
+Irenen kanssahan minun täytyy siitä puhua...
+
+Mladen minun, myös täytyy saavuttaa. Minun kaksi aurinkoani saavat taas
+loistaa; kaksi pyhimystäni — saavat uudelleen tuntea loppumattoman
+rakkauteni.
+
+
+
+
+X
+
+
+Toukok. 12:na 1893
+
+Puhuimme Randizista — ja olemme eri mieltä.
+
+Ensimmäisen kerran!
+
+Randizin teko on saattanut Irenen ymmälle. Hän ei ymmärrä, kuinka mies
+voi hyökätä nukkuvan naisen kimppuun ja tehdä niin raakamaisen työn.
+
+Ja minä puolustan häntä. Olen niin kaunopuheinen, että itsekin
+ihmettelen. Kaikki on minulle selvää. Nuori, rikas kauppias nai
+köyhän kirjurin tyttären, yhden yhdeksästä sisaruksesta; kantaa häntä
+käsillään! Ja tämä pettää hänet. Pettää häpeämättä, röyhkeästi. Ja
+mies rakasti häntä niin rajusti. Jumala tietää kuinka kauan hän lie
+kärsinyt; sanottiin hänen viime aikoina olleen kovin hermostuneen,
+tuskin tietäen mitä puhua, mitä tehdä. Hän tuijotti ihmisiä niin, että
+nämä alkoivat välttää häntä; hän laski väärin, omaksi tappiokseen...
+Vaimonsa kanssa hän ei puhunutkaan, lastaan hän väisti... Ja ehkä
+hän valvoi öisin hänen vieressään, ehkä hän odotti vaimon kavaltavan
+salaisuutensa ja — ehkä vaimo lausui, ehkä hän sopersi jonkun nimen —
+ikävöiden — kutsuen... Ja se nimi ei ollut hänen nimensä... Silloin
+hän, onneton...
+
+— Mutta miksei mies ajanut häntä pois? keskeytti Irene, kalpeana
+kiihkosta, säihkyvin silmin.
+
+— Sehän johtuu siitä, ettei hän voinut ajatella, jäädä yksin, näkemättä
+häntä vieressään, kuulematta hänen ääntänsä. Se on, että hän rakasti
+häntä hulluuteen saakka.
+
+Irene hymyili tylsästi. — Ei, älä sano, että se on rakkautta, mikä
+tappaa.
+
+— Ei, hän ei tahtonut häntä tappaa. Hän tahtoi vain pidättää hänet
+itselleen, hän tahtoi rumentaa vaimonsa kasvot niin, ettei hän ketään
+miellyttäisi; rumanakin hän olisi _hänelle_ kaunis, ja rakas...
+
+— Ja silloin? huomautti Irene huohottaen.
+
+— Silloin, jatkoin minä, vaimo ehkä sopersi taas sen toisen nimen,
+ja mies villiintyi hänen huokauksistaan ja lemmenkutsuistaan, ollen
+varma, että, vaimonsa sillä hetkellä ajattelee yksinomaan sitä toista.
+Hän iski, päihtyen yhä raivoisammaksi luiden rusentumisesta kasvoissa,
+joita hän rakasti niin hurjasti ja joita rakasti myöskin toinen, sillä
+ne olivat niin kauniit... kunnes hänen voimansa loppuivat...
+
+Minä vaikenin. — Irene järjesti jotain pöydällä, näin sen vaikken
+katsonutkaan sinne. Vihdoin hän katsahti minuun sanoen: Ja vaimosta,
+etkö puhu hänestä mitään?
+
+Naurahdin väkinäisesti. — Ymmärrän paremmin miestä. Puolusta sinä
+vaimoa!
+
+— Niin, virkkoi hän miettien. Randiz oli epäluuloinen, mustasukkainen
+mies, joka vakoili hänen jokaista silmäystään, jokaista liikettään,
+hän pelotti vaimonsa persoonallisuutta ja ajatuksia, ja hänen kaikkein
+viattomimmassakin seurustelussaan mies näki petosta ja uskottomuutta.
+Hän kiusasi häntä päivänkoitosta iltaan saakka, vuoroin synkällä
+vaiteliaisuudellaan, vuoroin juroilla sanoillaan. Nainen ei nähnyt
+apua, ei löytänyt ulospääsyä. Hänessä kapinoi ylpeä sielu, hän nousi
+alhaista epäluuloa vastaan — ja ehkä, jatkoi Irene hitaasti — ehkä
+alkoi hänen kiusattu, huonosti kohdeltu rakkautensa laimentua.
+
+Katsoimme toisiamme tovin tiukasti, kylmästi.
+
+Tietääkö hän, mikä minua kiusaa? Tunnen, että hän tietää. Ja hän on
+yksi niistä, joissa rakkaus kuolee, jos sitä kiusataan, kohdellaan
+huonosti.
+
+Oh, jos hän ei rakasta minua, jos hän lakkaisi minua rakastamasta!
+
+Emme tienneet, mitä enää puhua; vihdoin minä nousin ja poistuin
+huoneesta. Kävelin ulos portista, kauas vainioille, kunnes jalkani
+väsyivät ja ajatukseni herpautuivat.
+
+Minkälainen minä olen — kuinka alas olenkaan joutunut — urkkijaksi.
+Ylpeä Ireneni! Olen vakuutettu, että hän itse sanoisi sen minulle, jos
+hän ei enää rakastaisi minua.
+
+Kysyn häneltä. Se hänen täytyy luvata minulle.
+
+
+
+
+XI
+
+
+Toukok. 18:na 1893.
+
+Kuinka kauniita päiviä meillä oli! Kuinka rikas onkaan työn ja onnen
+elämä! Ja kaikki on niinkuin oli ennen. Minä työskentelen väsymykseen
+saakka, tulen kotiin, missä minua odottaa Irene — vaimoni, ja lapseni,
+ja minä muutun aivan toiseksi, tyyneksi ja päättäväiseksi.
+
+Irenessä huomaa tuskin mitään muutosta, vain silloin tällöin on hän
+vaitelias ja miettiväinen. Ja silloin hän yht'äkkiä syleilee minua
+tulisesti ja intohimoisesti, ja hänen suutelunsa on hehkuvampaa kuin
+koskaan ennen — niinkuin rakkautemme ja onnemme aamuna. Ei, se ei
+ole valhetta, se ei ole petosta; ja hänen hetkellinen mietiskelynsä
+on myöskin käsitettävää. Minä peloitin häntä niinkuin peloitin
+Mladeninkin, ja nuo kaunosielut sulkevat niin vähästä porttinsa, ja
+sisällepääsy niihin on hyvin vaikeata.
+
+Vaikka usein aivan vapisen kärsimättömyydestä kun vaimoni katsahtaa
+minuun kysyvästi, melkein kuin peläten, kun lapseni epäröiden tulee
+luokseni, hillitsen kuitenkin samalla itseni, enkä anna hermoilleni
+ylivaltaa. Randiz ilmestyy silmäini eteen. Koko maailma on häntä
+vastaan, kaikki vannovat, että hänen vaimonsa oli syytön, uskollinen,
+ja että kaikki johtuu vain hänen järjettömästä, onnettomasta
+epäluulostaan.
+
+Irene kertoo minulle usein, mitä Randizista ja hänen vaimostaan
+puhutaan. Hän tekee sen ikäänkuin tarkoituksella. Ehkä hän tahtoo
+muistuttaa minua omasta epäluulostani ja sen synnyttämistä vakavista
+seurauksista...
+
+Tai — vaimentaakseen epäilyksiäni, ja että hänen olisi helpompi...?
+
+Mikä helpompi? Mitä kauheita ja inhoittavia ajatuksia tunkeutuukaan
+mieleeni? Joka päivä, olkoon se yhtä kaunis ja onnellinen kuin ennen,
+ovat ne luonani. Silloinkin kun aivan hurmaannun onnesta, silloinkin —
+on kuin jokin leiskahtaisi edessäni. Jokin keltainen, epämiellyttävä
+valo, joka muuttaa Irenen kasvot, ja samalla hänen sanansa sointuvat
+niin vastenmielisiltä. — Irene huomaa sen. Hän on sanonut minulle jo
+kahdesti tai kolmesti, että minun pitää lääkitä itseäni.
+
+Ja tosiaankin — minä lääkitsen itseäni. Mutta paras lääke on Albertin
+kortti. Hän kirjottaa Wienistä, että hänen täytyy äkkiä matkustaa,
+tietämättä milloin palaa takaisin. Hän tervehtii »onnellista taloani»
+ja meitä kaikkia...
+
+Irene luki sen tyynesti ja kylmästi. Mladen ojensi kätensä ja otti
+sen. Se kuuluu hänelle, koska se on sedältä. Se koski minuun, se näkyi
+varmaankin kasvoiltani; Irene silmäili minua vakavasti, ikäänkun
+tahtoen saattaa minut järkiini, asettua minun ja pojan väliin.
+
+Tai...? sellaisella tyynellä, varmalla katseella kesytetään villejä
+eläimiä. Kesytetään villieläin ihmisessä.
+
+
+
+
+XII
+
+
+Toukok. 30:nä 1893
+
+Irene matkusti Zagrebiin. Hänellä on siellä asioimista itselleen ja
+meille, ja hän palaa vasta huomenna.
+
+Enkä minä voi pysyä tyynenä. Harhailen huoneesta toiseen hajamielisenä,
+synkkänä.
+
+Kuinka tyhmää tämä on! Onhan hän matkustanut useita kertoja, minä olen
+ollut yksin moniaita päiviä, enkä koskaan ole tuntenut oloani näin
+vaikeaksi. — Mutta tällä kertaa on kuin jokin tukehduttaisi minua, olen
+levoton, mietin yhtenään: ellei hän palaisi takaisin?
+
+Mitä tapahtuisi, jos hän ei palaisi?
+
+Mladen on surullinen. Hän kaipaa äitiä, eikä jätä minua. Hän on
+kerännyt leikkikalunsa yhteen, istuu lattialla ja leikkii, mutta ei
+kutsu minua, eikä kysy neuvoa, kuten äidiltä, tai Albertilta, jonka
+piti, aina rientää hänen avukseen. Eikö hän ole vielä antanut minulle
+anteeksi — sen paremmin kuin pieni koiranikaan kerran?
+
+Olen miltei pahoillani kun minulla on nyt niin vähän työtä. Koko
+paikkakunta on kiihdyksissään lähenevästä pormestarinvaalista, ja
+ihmiset ovat unohtaneet‘ sairastamisen.
+
+He ovat kuin villiintyneet. Viisi ehdokasta kilpailee
+pormestarinpaikasta, kaupunkilaiset ovat jakautuneet viiteen
+puolueeseen, jokainen ponnistelee kaikin keinoin oman ehdokkaansa
+puolesta ja neljää muuta vastaan. Kellään ei ole aikaa ajatella mitään
+muuta; jokapäiväinen elämä on luiskahtanut pois polultaan, kuin
+Punainenmeri, joka aukeni israelilaisille. Kaikki viisi ehdokasta
+ja puoluetta ovat koettaneet värvätä minua puolelleen, mutta kun en
+tahdo liittyä yhteenkään, ovat he kaikki minua vastassa. Ja enimmän
+Ivaniz, s.o. hänen vaimonsa, joka koettaa kaikin voimin saada miehensä
+pormestariksi. Eilen hän valitteli minulle kuinka ihmiset ovat
+inhoittavia ja kiittämättömiä, että hän huomaa sen parhaiten nyt kun
+hänen miehensä tarvitsisi ystäviä, kuinka ne, joille hän on tehnyt
+paljasta hyvää, pakenevat vastapuolueen leiriin täi vetäytyvät syrjään,
+ettei tarvitsisi antaa ääntänsä hänelle.
+
+Noiden kiittämättömien joukkoon hän laskee myöskin minut. Ivaniz oli
+ensimmäinen potilaani. Luonnollisesti pitäisi minun olla hänelle
+kiitollinen koko ikäni, sillä kun sellainen herra luotti minun
+taitavuuteeni, kääntyivät kaikki muutkin minun puoleeni.
+
+Parasta olisi, että tuo vaali tapahtuisi mahdollisimman pian ja että
+he valitsisivat vaikka Ivanizin, jolla on enemmän rikkauksia näistä
+viidestä ehdokkaasta — tosin myöskin vain sitä...
+
+Ja huomenna tulee Irene. Ellei mitään estettä satu menen häntä, vastaan
+muutaman asemavälin yllättääkseni hänet.
+
+Vain siksikö? Ei, vaan ikävästä nähdä hänet pikemmin, saattaa hänet
+mahdollisimman nopeasti kotiin, joka ilman häntä on autio ja surullinen.
+
+Ja minä tarkkaan häntä — tarkkaan itseäni, etten loukkaisi häntä
+alhaisella epäilykselläni — omaa Ireneäni, onneani!
+
+
+
+
+XIII
+
+
+Toukok. 31:nä 1893.
+
+Kuinka rauhallinen olikaan sydämeni! Mitä kuumia ja helliä sanoja
+sopertelivatkaan huuleni, kun menin Ireneä vastaan asemalle. Ja nyt
+kaikki ikäänkuin kutistui kokoon, — hyytyi sisimmässäni.
+
+Olin menossa auttamaan Ireneä vaunusta, kun viereisen vaununosaston ovi
+aukeni myöskin ja rouva Ivaniz työntäytyi sieltä vaivalloisesti ulos.
+Päästyään alas hän tervehti heti meitä niin suloisen herttaisesti, että
+tiesin varmasti hänen teeskentelevän.
+
+— Enpä edes aavistanut, virkkoi Irene hieman hämmästyneenä, ja rouva
+Ivaniz naurahti äänekkäästi, terävästi.
+
+— Kuinka olisitte aavistanut, kaunis tohtorinna!
+
+— Koko paikkakunta kutsui häntä kauniiksi tohtorinnaksi. —
+Luonnollisesti, ystäväiseni, ette aavistanut, entä sitten? Ja taas hän
+naurahti. — Sivuutin teidät kaksi — tai kolme kertaa, mutta te olitte
+niin — niin innostunut... Viimeisellä asemalla ette myöskään nähnyt
+minua, ettehän?
+
+Kuinka tutkivasti hän silmäili Ireneä puhuessaan! Ja Irene? —
+Huomasin hänen kalpenevan ja olevan kaatumaisillaan. Hän puristi
+suonenvetoisesti kättäni ikäänkuin pyytäen minua vapauttamaan hänet
+tuon naisen läheisyydestä. Mutta tämä kääntyi puoleeni kysyen, onko
+ollut nähnyt hänen miestänsä, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: Oh,
+niin se on. Kun miehen ei tarvitse pelätä vaimoansa, silloin hänen ei
+myöskään ole pakko lähteä häntä vastaan, eikö niin, kaunis tohtorinna?
+Tervehdittyään meitä ivallisen kunnioittavasti hän poistui.
+
+Ja me jäimme yksin — äänettömiksi. Kantaja nosteli Irenen matkatavarat
+yhteen; katselin sitä kaikkea, Ireneä, kantajaa ja matkatavaroita
+ikäänkuin tiheän harmaan usvan läpi. Siirryin vaistomaisesti Irenen
+viereen kävelemään, väristen toivosta, että hän puhuisi jotain, mutta
+peläten samalla: mitä hän sanoo?
+
+Mutta hän oli vaiti.
+
+— Irene, puhu, sain vihdoin vaivalla sanotuksi. Mitä tuon naisen puheet
+merkitsevät?
+
+Hän oikaisi itsensä. Hänen kalpeista kasvoistaan tuijotti kaksi
+silmää minuun kuin viimeisiä liekkiään leimahdellen. Hänen huulensa
+liikkuivat, mutta hän ei löytänyt sanoja. Häntä puistatti.
+
+— Kotiin — kotiin, sopersi hän itkemäisillään olevan lapsen äänellä.
+
+En tiedä, kuinka tulimme kotiin; en tuntenut mitään; katselin ihmisiä
+kuin unessa — he tervehtivät minua ja minä kohotin koneellisesti
+hattuani. Kotiin — kotiin, kohisi päässäni, ja kuitenkin toivoin, että
+tie kotiin olisi johtanut — maailman ääriin.
+
+Saapuessamme pihaan juoksi palvelijatar vastaamme:
+
+— Jumalan tähden, kiiruhtakaa, herra, kivi osui Mladenin silmään.
+
+Hätkähdin Irenen huutoa. Hän juoksi sisälle kuin naarasleijona.
+
+Lapsi oli loukkaantunut vakavasti. Hetken pelkäsin, että silmä olisi
+tuhoutunut. Jos kivi olisi osunut pikkuisenkin lähemmäksi, olisi silmä
+ollut mennyttä. Nyt oli vain orvaskesi repeytynyt, mutta siinä iässä
+arpeutuvat sellaiset vammat nopeasti.
+
+Irene ei jättänyt lasta. Hän ei vaihtanut edes pukuaan. Hän pitää
+poikaa sylissään, asettaa kääreitä ja lapsi puristautuu lähemmäksi
+häntä, huokaisten vähän väliä: kaunis äiti!
+
+Miksi hän suuteli minun kättäni, kun ilmaisin hänelle toivoni silmän
+suhteen! Olen kyllä ennenkin kokenut sellaista, että joku äiti on
+polvistunut eteeni suudellen käsiäni. Mutta se on ollut vieras vaimo ja
+vieras lapsi!
+
+Istuin pimeässä nurkassa ja katselin tiukasti vaimoani ja lastani,
+kysyen itseltäni ja sinulta, Irene, — kuinka paljon minua on teissä
+molemmissa. Olette kylliksi toinen toisellenne — minä olen vain lääkäri.
+
+Varkain hiipien jätin huoneen, koko talon. Menin ulos syvää rauhaa
+ja lepoa huokuvaan yöhön, tuoksuaville vainioille. Ja nuo kaukaiset,
+rauhallisesti tuikkivat tähdet, ja rajaton, hyväilevä hiljaisuus
+ikäänkuin tyynnyttivät pahoja ajatuksiani, ja jotain toivon tapaista
+nousi sieluuni.
+
+Ei, — kuinka hän voisi jättää minut?...
+
+Eihän hän rohkene jättää lastansakaan.
+
+Ja tyydyttäisikö se myöskään minua tänään?
+
+Lähdin lapsen luokse. Hän oli nukkunut. Äiti nosti hänet vuoteelle ja
+istui hänen viereensä, pitäen pojan kättä omassaan. Huomattuaan minut
+hän nousi, katsoi minua hetken kuin aikoen jotain sanoa, mutta sitten
+hän taas kääntyi lapsen puoleen.
+
+— Irene!
+
+— Ei nyt, ei nyt, hätäili hän. Silloin hän hetken kuluttua juoksi äkkiä
+luokseni, syleili minua ja itki katkerasti.
+
+Talutin hänet Mladenin huoneesta omaan huoneeseemme, johdatin
+patjakolle istumaan ja istuuduin itse hänen viereensä. Hän ei voinut
+rauhoittua ja minun tuli yhä vaikeammaksi olla, hänen itkunsa kiusasi
+minua yhä enemmän, kysyin yhä kärsimättömämmin: miksi itket? Hän ei
+vastannut, ja minä, käsittäen nuo kyyneleet, ikäänkuin kivetyin. Ah, ne
+eivät olleet minun tähteni, eikä minua varten; ja lopulta istuin hänen
+Veressään vain lääkärinä, käskien hänen mennä nukkumaan.
+
+Hitain ja horjuvin askelin hän lähti Mladenin luokse ja paneutui
+nukkumaan hänen viereensä.
+
+
+
+
+XIV
+
+
+Kesäk. 3:na 1893.
+
+Kaikki on selvää minulle. Tänä yönä matkustin ohi Fiumen. Albertin
+ikkunat olivat valaistut. Hän on siis palannut ja kohdannut Irenen
+Zagreb'issa, matkustanut yhdessä hänen kanssaan, mutta poistunut
+junasta yhtä asemaa aikaisemmin, etten minä näkisi häntä ja tietäisi
+hänen olleen vaimoni kanssa. Ilman rouva Ivanizia olisin tuskin saanut
+sitä tietää.
+
+Ja nyt sen tietää koko kaupunki. Tunnen kuinka ihmiset katselevat
+minua toisin kuin ennen, painan silmäni alas heidän edessään, kuljen
+ympärilleni vilkuillen kadulla kuin varas päästäkseni kohtaamasta rouva
+Ivanizia ja ollakseni muistuttamatta hänelle onnettomuudestani ja
+häpeästäni.
+
+Viimeisinä kolmena päivänä minulla on ollut vaikeita tehtäviä
+ratkaistavana. Kaksi vakavaa sairastumista on kääntänyt ajatukseni
+Irenestä. Oh, ei kääntänyt, vaan lykännyt hieman loitommaksi. Minusta
+tuntuu, että olin perheessäni kuin pelkkä lääkäri. Lääkärinä kävin
+Mladenia katsomassa, puhuin Irenelle vain sen, mitä lääkäri sellaisessa
+tapauksessa sanoo; lapsi voi nyt paljon paremmin, silmä ei ole pahasti
+loukkautunut, toivon voivani pelastaa toisetkin potilaani — ja taas
+nousevat tuskaiset ajatukset mieleeni: mitä sitten — mitä sitten?
+
+Menisinkö hänen luokseen?
+
+Mitä voittaisin sillä? Rakastaisiko hän taas minua? Voisiko koskaan
+palata se, mikä ollut on?
+
+Se ihmeellinen onni, se paratiisimainen sopusointu?
+
+Ja minä seison oven takana — hyljättynä kuin almunpyytäjä.
+
+Muutaman kerran ojennan käteni revolveria kohden.
+
+Olisinko Randiz?
+
+Ketä kohti suuntaisin sen?
+
+Siten kapinoivat ja nousevat toisiaan vastaan ajatukseni, tässä näyttää
+kuin minä vyöryisin niiden painon alla, nyt nousen taas, häpeän. Minä,
+vakava mies, oikeudenmukainen, kunnioitettava — lääkäri, jonka suuri
+tehtävä on koettaa pelastaa ja pidentää elämää! Sellaisina hetkinä minä
+vihaan sinua, Irene, sinua ja sinun kauneuttasi.
+
+Sillä ellet olisi kaunis, toinen ei katselisi sinua niin ahnaasti, ei
+himoitsisi omakseen niin hekumoiden!
+
+
+
+
+XV
+
+
+Kesäk. 4:nä 1893.
+
+Hän tuli minun luokseni...
+
+Kirjoitan sen muistiin, ikäänkuin se koskisi jotakuta, joka ei koskaan
+ole ollut luonani.
+
+Hän tuli hiljaa Mladenin kanssa, vakavana, melkein juhlallisesti. Hän
+toi minulle kukkavihon — ruusuja.
+
+Minä otin ruusut, laskin välinpitämättömästi pöydälle, ja hän huokasi.
+
+Mikä komedia! Mieleni teki sanoa hänelle, että hän lähettäisi ne
+toiselle; olin vaiti — lapsen vuoksi!
+
+Vedin pojan lähelleni ja hyväilin häntä; Irene seisoi vieressäni
+silitellen hiljaa minun päätäni.
+
+Vavahdus kulki läpi ruumiini. Ikäänkuin taivas olisi auennut edessäni.
+Ja helvetti!
+
+Tiedän, sillätavoin toimii pettäjä.
+
+Juuri sillätavoin!
+
+Nousin nopeasti, laskin Mladenin pois sylistäni, ja otin hattuni.
+
+— Menetkö? Minne? kysyi hän hiljaa.
+
+— C:hen — lähelle Fiumea — lausuin sen korostaen, tuntien ilmeen
+kasvoillani synkkenevän.
+
+Hän varjeli silmiään kuin lyöntiä peläten.
+
+— Hän — Albert, on palannut, sai hän sanotuksi väistäen katsettani.
+
+— Tiedän.
+
+Hän astui perässäni ovelle.
+
+— Stank!
+
+— ?
+
+— Tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Ja minä tunsin kuin raskaiden,
+hehkuvien aaltojen vyöryvän ylitseni.
+
+Nyt hän sanoo minulle, nyt — sen kauhean, sen, mikä eroittaa meidät
+ainaiseksi! Se pelotti minua, tuo uhkaava isku.
+
+— Sittenkun olen palannut takaisin, mutisin ja juoksin ulos huoneesta.
+
+Palasin vasta päivänkoitteessa. Harhailin metsissä. Olin kuin eläin,
+joka kantaa tuskansa metsän pimeään tiheikköön. Kiipesin eräälle
+kukkulalle, siihen paikkaan, missä niin usein olin istunut hänen
+kanssaan, mistä olimme katselleet taloamme, nähdäksemme tuleeko joku
+hakemaan minua. Polttavin silmin tuijotin ovea, katua — ehkä se toinen
+—!
+
+Kun pimeni, hiivin syrjäteitä Fiumeen.
+
+Mitä minä etsin? Miksi en sallinut hänen sanoa? Enkö ole pakotettu
+kuuntelemaan huomenna sitä, mitä tänään en tahtonut kuulla? Ja
+juoksenko aina niinkuin tänäänkin? Harhailla päivät, öisin hiipiä
+huoneeseeni, laskea ikkunaverhot alas varovasti kuin varas, ja vasta
+sitten sytyttää valot?
+
+Mutta kauheinta on, että muistan niin kiitollisena hänen hyväilyjään ja
+ruusuja, joita hän toi minulle kuten ennenkin.
+
+Tiedän, hän tahtoi heikontaa iskun voimaa, sokeroida pillerin.
+
+Jospa sittenkin olisin kuunnellut häntä; silloin kun en ollut niin
+runneltunut, alentunut. Tänä aamuna tapasi rouva Ivaniz minut. Hän
+käveli kälynsä kanssa; näin heidät jo kaukaa ja tahdoin välttää heitä
+siirtyen toiselle puolelle katua. Mutta hän alkoi tervehtiä minua
+toiselta puolen katua kysyen, kuinka minun kaunis tohtorinnani voi —
+onko hän matkasta väsynyt?
+
+Vihasin sillä hetkellä Ireneä.
+
+Joku piteli lukkoa. Koettaa avata. Olen lukinnut oven. Hän se oli.
+
+Hän koputti, kutsui — ja meni pois.
+
+Tuleehan hän aamulla. Puhuuko hän silloin? Odotan häntä. Lupaan
+kuunnella.
+
+Ja sitten?
+
+Ehkä teen samoinkuin Randiz.
+
+
+
+
+XVI
+
+
+Kesäk. 5:nä 1893.
+
+Tein pahemmin — halpamaisemmin.
+
+Minä — tähän saakka kunniallinen mies; lääkäri!
+
+Niin, kuinka se tapahtuikaan?
+
+Oli jo päivä kun nukahdin vaatteet päällä divaanille.
+
+Heräsin, aurinko paistoi korkealla. Heräsin kellon soittoon. Aukaisin
+oven. Siellä seisoi Irene. Hän näytti huolestuneelta ja surulliselta.
+Hänen takanaan seisoi eräs talonpoika. Tunsin hänet, olin käskenyt
+hänen tulla noutamaan minua hevosella äitinsä luokse, hänellä oli
+mätähaava. Tulen, sanoin, odottakaa alhaalla, ja rupesin pesemään
+itseäni. Irene palveli minua peseytyessäni, sitten hän meni tuomaan
+kahvia. Ääneti istuin ja join, ääneti järjesti hän esineitä pöydälläni.
+Äkkiä hän tuli luokseni ja puristi kättäni.
+
+— Stank, miksi et avannut minulle?
+
+— En kuullut.
+
+— Stank, emmehän jatka siten?
+
+— Ei minussa ole syytä.
+
+— Enkä minäkään ole tehnyt mitään. Ja hän katsoi minua niin
+vilpittömästi, vakavasti! Sitten hän jatkoi: Onko se vakava tapaus,
+jonka vuoksi sinua on tultu noutamaan?
+
+— Kyllä.
+
+— Mene sitten — ja palattuasi — salli minun puhua!
+
+Poistuin ikäänkuin päihtyneenä hänen sanoistaan ja äänestään — maailma
+ikäänkuin laajeni edessäni ja silmäni loistivat Ehkä sittenkin — ehkä!
+
+Saatuani leikkauksen suoritetuksi, kiipesin kärryille ja ajoin heti
+kotiin. Hän tuli vastaani. Niin kaunis! Niin kaunis, että se viilti
+sydäntäni, ja että tunsin hurjaa vihaa sitä kauneutta kohtaan. Oli
+kuin hän olisi tahtonut lisätä kauneuttaan pukemalla ylleen pehmeän,
+valkoisen hameen, joka taipui niin kiehtovasti hänen viehättävien,
+melkein tyttömäisten muotojensa ympärille.
+
+— Sinä olet kaunis, lausahdin vasten tahtoani.
+
+Hän naurahti hiljaa. Hiljaa kuin olisi tiennyt voittaneensa.
+
+Tunsin, että hän pitää minua vallassaan, ja että hän itsekin tietää
+sen. Tahdoin salata sen, ja nostelin veitsiä laukustani ja laskin ne
+pöydälle, puhdistaakseni ne sitten.
+
+— Mutta etkö näe rumaa rakkoa kasvoillani? Katso, juuri tuossa, kysyi
+hän osoittaen kohta puhkeavaa rakkoa.
+
+— Se kiusaa minua todellakin, sanoi hän ja otti pienen veitsen, jonka
+juuri olin laskenut pöydälle meni peilin eteen ja leikkasi rakon pois
+kasvoiltaan.
+
+Ja minä seisoin hänen vieressään ja näin, että se oli sama veitsi,
+jolla tunti sitten olin leikannut mätähaavan, ja tiesin, että olin
+puhdistanut sen vain hamarasta; tiesin, että siitä voisi olla pahoja
+seurauksia.
+
+Mutta olin vaiti, annoin hänen rauhassa leikata.
+
+Minä, lääkäri!...
+
+Ja vielä jotain — siellä sieluni pimeimmässä nurkassa välähti jokin! —
+Jos hänen kauneutensa katoaa, hän on taas sinun. Ei kukaan ikävöi häntä.
+
+Hän pyyhki nenäliinalla kasvojaan ja katsoi minua hymyillen. Eihän hän
+ymmärtänyt, miksi minä olin niin levoton. Ja herttaisesti, melkein
+ilakoiden hän tarttui molemmin käsin päähäni, kuiskaten korvaani: älä
+pelkää!
+
+Mikä kauhu paljastuikaan edessäni? Ylpeys nousi päähäni. Riuhtaisin
+itseni irti hänen käsistään.
+
+— Muista, en minä pelkää mitään. En minä. Alleviivasin taas tuon
+»minän».
+
+Mistä se tuli — mistä otin nuo katkeruutta ja halveksimista syytävät
+sanat, jotka kuultuaan hän kalpeni, lyyhistyi kokoon, kunnes nojautui
+voimattomana oveen, nostaen kätensä kasvoilleen ikäänkuin torjuakseen
+uhkaavat lyönnit.
+
+— Ei enää, ei enää, voihki hän.
+
+Tunsin väristystä hänen huokauksistaan, nautin saadessani soimata
+häntä, ja pelkäsin itsekin sanojani.
+
+Menehtyneenä hän aukasi oven ja poistui, ja minä jäin yksin, väristen
+kiihkosta, onnettomana ja — tyytyväisenä.
+
+Katseeni osui veitseen, jolla hän oli leikannut rakon kasvoiltaan, ja —
+— — minä nauroin kostonhimoisesti, inhasti, pirullisesti.
+
+Nyt valtaa minut pelko, se tuijottaa minuun. Ja olenko se minä? Mies,
+joka on kunnioittanut itseään, ollut ylpeä itsestään, ihmetellyt
+intohimoja ja puutteita, syyttänyt jokaista, joka ei ole voinut hillitä
+itseään.
+
+Eikö velvollisuuteni ollut kuunnella häntä? Ainakin kuunnella? Vaikka
+hän tahtoo jättää minut, luopua säädyllisesti siitä rakkaudesta, joka
+meidät kerran yhdisti. Minä sensijaan annoin hänen jättäytyä vaaralle
+alttiiksi, loukkasin häntä halpamaisesti. Ja nyt olen onnettomampi kuin
+koskaan ennen. Tunnen, etten ole kadottanut ainoastaan Ireneä, vaan
+myös itseni.
+
+
+
+
+XVII
+
+
+Kesäk. 6:na 1893.
+
+Irene jäi vuoteeseen. Kävin jonkun kerran hänen luonaan. Hän näyttää
+nukkuvan. Hän makaa oikealla poskellaan, en voi nähdä onko se
+pahentunut. Kutsun häntä, hän ei vastaa. Poistun kiihtyneenä ja palaan
+takaisin.
+
+Vihdoin vein lapsen hänen luokseen. Tapansa mukaan se painautuu lähelle
+häntä, hän hyväilee sitä, avaamatta silmiään, liikahduttamatta itseään.
+
+Ja taas minä poistun pelokkaana, hänen mykän äänettömyytensä kiusaamana.
+
+Jos ei hänessä sittenkään ole syytä? Mutta eikö hän voinut, eikö
+hänen pitänyt ymmärtää minun vimmastuvan? Ja voiko tulla kysymykseen
+lievennys, rauhallisuus ja kohteliaisuus, kun on hävitetty minun
+maailmani, myrkytetty elämäni?
+
+
+
+
+XVIII
+
+
+Kesäk. 7:nä 1893.
+
+En sulkenut koko yönä silmiäni. Hän nukahti hetkiseksi, sai
+kouristuskohtauksen ja heräsi kiljahtaen, ja minun sydämeni oli haljeta
+tuskasta itseni ja hänen tähtensä. Hellyin, tahdoin itkeä yhdessä hänen
+kanssaan, ottaen hänet syliini kuin lapsen. Hän puristautui lähelleni,
+rauhoittui; — sopertaen: »niin kauheita — kauheita sanoja», ja nukahti
+kuin sairas lapsi.
+
+Mutta minä en voinut nukkua. Tuskan, pelon, katumuksen vuoksi. Päivä
+alkoi jo hiipiä huoneeseen, esineet näyttivät kohoavan kuin usvasta, ja
+tuo vähitellen selkenevä valo harmitti ja kiusasi minua. Oh, ellei sitä
+olisi, jos pysyisi ikuisesti niin kuin oli silloin, kun särkyi kaikki,
+mikä elämän elämäksi tekee.
+
+Nousin ja lähdin puutarhaan. Kaikkialla vallitsee rauha ja hiljaisuus,
+vain minun sydämessäni temmeltää. Tyyntyykö se koskaan? Jokin epävarma,
+raskas panee minut pelosta värisemään. Näen uudelleen silmissäni,
+kuinka hän otti veitsen ja painoi sen kasvoillensa...
+
+Enkä minä estänyt...
+
+Pudistan syyn päältäni. Miksi hän salli sen tapahtua? Eikö hän pettänyt
+minua? Eivätkö he sopineet kohtauksesta? Eikö se juuri ole todistus
+heidän syyllisyydestään, että se toinen — raukka — poistui yhtä asemaa
+aikaisemmin? Tarvitaanko enempää? Eikö ole oikein rangaista syyllistä
+rikoksen mukaan? Hävittää se kauneus, joka houkuttelee vieraita,
+himokkaita silmiä...
+
+Auta, Herra, auta... Käännä takaisin...
+
+Haava paheni. Hiki helmeilee kasvoilla. Kuume nousee...
+
+Ja hän, Irene — on yhtä kaunis kuin ennenkin. Kummeksiva lapsen hymy
+huulillaan hän katselee huolestunutta ilmettä kasvoillani..
+
+— Rakas, lausui hän epäröiden, silittäen kättäni, ja minä melkein
+vaivuin hänen eteensä.
+
+Lapsikin lähestyy minua. Ah, meistä jokaisesta tuntuu kuin olisimme
+päässeet kuohuvista laineista hetkeksi turvaan hiljaiselle saarelle.
+
+Kuinka minä rakastan sinua, Irene!
+
+Rakastanko? Todellako? Missä oli sitten rakkauteni, kun hän
+myrkytetyllä veitsellä raapi kasvojaan?
+
+
+
+
+XIX
+
+
+Kesäk. 8:na 1893.
+
+En liikahda hänen viereltään. Kahdesti minua on kutsuttu. En voi
+mennä. On selvää, että Irene on saanut verenmyrkytyksen. Teen kaikkeni
+estääkseni aiheuttamani pahan, ja ääretön pelko valtaa olemukseni.
+
+— Minun pitää leikata, sanoin. Hän hymyili ja otti käteni.
+
+— Miksi kiihdyt niin, armaani, kysyi hän koettaen uudestaan
+hymyilemällä salata tuskansa.
+
+— Sinä menetät — — änkytin minä tietämättä miten sanoa.
+
+— Kauneutesi, keskeytti Irene.
+
+Ja siirsihe rinnalleni.
+
+— En menetä kuitenkaan sinun rakkauttasi, lisäsi hän kuin pyytäen.
+
+Murtuneena laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja painoin pääni hänen
+helmaansa. Itkin liikutuksesta ja häpeästä. Kuuntelin häntä; hänen
+äänensä tuli ikäänkuin jostakin etäältä, — kuuntelin sitä ja vasta
+jälkeenpäin muistuttelin mieleeni hänen sanojaan. Hän puhui:
+
+— En ole millään tavoin rikkonut sinua vastaan, en hetkeäkään missään
+suhteessa.
+
+Ja sitä hän toisti, sivellen kädellään kasvojani ja tukkaani.
+
+— Ja nyt minun on niin hyvä olla, rakas. Kiitän sinua huolenpidostasi,
+enkä pelkää mitään.
+
+Onko tässä tulisia hiiliä päälaella, kuten pyhässä kirjassa
+kirjoitetaan? Voi, kuinka ne polttavat!...
+
+
+
+
+XX
+
+
+Kesäk. 16:nä 1893.
+
+Minä toimitin leikkauksen... lähetin kutsun eräälle toverilleni,
+spesialistille. Hän leikkasi myös. Veri on myrkytetty. Irene oli haudan
+partaalla. Vältimme pahimman; — todellako?
+
+Zagrebilainen kirurgi silmäili minua vakavasti, kysyen: ehkä olet
+koskettanut haavaa likaisella veitsellä?
+
+— Minä — en! vastasin.
+
+Raukka, kohisi korvissani!
+
+Kun hän oli lähtenyt, menin huoneeseeni, otin tohtorindiploomini
+kehyksistä ja repelin sen pieniksi palasiksi.
+
+Se teki minulle hyvää.
+
+Katselen nyt alastomia puitteita, ja ajatukseni raatelevat sydäntäni
+kuin veitsen kärki.
+
+Tuomittuna kuin Kain, — pahemmin, paljon pahemmin — harhailen
+talossani...
+
+
+
+
+XXI
+
+
+Huhtik. 30:nä 1910.
+
+Vein äitisi Zagrebiin, Mladen. Oh, kuinka häntä piinattiin, raaksittiin
+niitä kauniita kasvoja, jotta hänen elämänsä saataisiin pelastetuksi!
+
+Ajoin yhtämiseen Zagrebiin ja sieltä takaisin, levottomana, kurjana
+kuin Kain, työhön kykenemättömänä, kykenemättä edes kirjoittamalla
+keventämään raskasta sydäntäni.
+
+En tiedä kuinka elin, — nyt niin monen pitkän vuoden perästä muistelen
+kauhulla niitä päiviä, ja ihmettelen, että vielä elän.
+
+En antanut kaikkein vakavimmassakaan tapauksissa kenenkään astua
+tilalleni. Menin ikäänkuin jonkinlaisen usvan lävitse minne hyvänsä
+minua kutsuttiinkin, epämääräisen ajatuksen pakottamana, toivoen
+uhrautuvaisuuteni lieventävän kohtaloani. Sellaisin ajatuksin seisoin,
+sairasvuoteen ääressä, tuntien rauhoittuvani ja voimieni lisääntyvän.
+
+Enkä koskaan ole toiminut niin hyvällä menestyksellä.
+
+Vihdoin — vainiot olivat jo alastomia, lehdet alkoivat kellastua ja
+illan hämärä laskeutui maahan, kun Irene palasi.
+
+Musta side tyhjän silmäkuopan päällä. Kauneus oli poissa.
+
+Sinä, Mladen, kiljahdit ja vetäydyit pelokkaana syrjään.
+
+Äitisi horjui, oli kaatua. Kiersin käteni hänen ympärilleen, puristin
+itseäni vasten, vannoen itsekseni, että hoidan ja suojelen häntä, ja
+että elän vain hänelle.
+
+Hän hymyili surullisesti, mutta nojautui kumminkin luottamuksellisesti
+rintaani vasten.
+
+Ja hän syleili ja suuteli minua niinkuin ennen ja niinkuin minä kerran
+hyväilin häntä...
+
+Ja aamulla, kun kaikki paljastava, säälimätön valo tunkeutui luoksemme,
+kun katselin häntä vieressäni... side oli pudonnut silmän päältä;
+silloin paljas silmäkuoppa ja arpeutuneet haavat kasvoilla ikäänkuin
+työnsivät minut pois...
+
+Katselin häntä, ja kaikki rakkaat sanat ja hyväily tuntui minusta
+eriskummalliselta, luonnottomalta... tympäisevältä.
+
+Rakkauteni oli kuollut.
+
+Vain katumus, häpeä, suru itsestäni minussa vielä eli.
+
+Ja äänetön harmi tuosta tapahtumasta ja siitä, etten ole itselleni sama
+kuin ennen.
+
+
+
+
+KOLMAS KIRJA
+
+
+I
+
+
+Toukok. 4:nä 1910.
+
+Olen väsynyt, tahtoisin levätä. Mutta kuitenkin tahtoisin, että olisin
+voimakas — sinun tähtesi Mladen. Tahtoisin omistaa sydämessäsi palasen
+sitä myötätuntoa, jonka äitisi piti hallussaan, jotta tottuisit
+tulemaan minunkin luokseni suruinesi ja toiveinesi.
+
+Mutta meidän välillämme ovat sinun pienet lapselliset ilosi, jotka minä
+kerran sinulta kielsin kun katselin ja ajattelin vain äitiäsi.
+
+Ei, yksinomaan itseäni.
+
+Ja nuo sinun murskatut ilosi synnyttivät välillemme pohjattoman kuilun,
+jota ei voida silloittaa eikä umpeen luoda. Ja minä seison ja ulotan
+turhaan käsiäni saavuttaakseni sinut, ja ettei minun tarvitsisi olla
+yksin. Kuilut ovat ylitsepääsemättömiä.
+
+Silloin muistan uudelleen sen, joka on kadonnut meiltä, äitisi. Mladen,
+ja kuinka hän koetti lähentää sinua minuun. Huomasitko miten hän
+piti vaarin jokaisesta tilaisuudesta, saadakseen sinut vakuutetuksi
+minun rakkaudestani ja hyvyydestäni. Kaikki pienet, kalliit
+huomaavaisuudenosoitukset, jotka hän sinua varten keksi, hän antoi
+sinulle minun nimessäni, toivoen sillä voivansa sovittaa välimme ja
+yhdistää meidät; ehkä et huomannut, että juuri se heitti varjon noihin
+pieniin ystävyydenosoituksiin vähentäen niiden arvoa. Minä näin sen,
+sillä sinä kavalsit itsesi pelokkaalla mutta itsepäisellä katseellasi,
+jollaisella et koskaan silmäillyt äitiäsi.
+
+Sen vuoksi en voi lähestyä sinua, en voi luokseni vetämällä estää sinua
+tuhoutumasta samalla tiellä, jota minä olen kulkenut.
+
+Sinä, rakastat Juliaa. Olen onnellinen, että rakastat häntä siinä
+iässä, joka on vaaroja täynnä, ja joka tarvitsee suuren, loistavan
+valon, jottei sielu vahingoittuisi ja tulisi saastutetuksi ainaiseksi.
+Mutta sinun rakkautesi ei ole tasaisesti valaiseva loiste, se on
+kylläkin suuri mutta liekehtivä, epäluotettava, sillä toisinaan se
+vetäytyy kokoon, synnyttäen ympärilleen mustia varjoja — ja toisinaan
+se kohoaa äkkiä korkealle, tehden kaikki vieressään epäluotettaviksi,
+toisenlaisiksi.
+
+Huomasin, että jokin teki sinut levottomaksi, että olet rauhaton
+ja kärsimätön, ja minä etsin syytä. Löysin sen. Julian serkku on
+tullut tänne; hän on enemmän sidottu kotiinsa ja serkkuunsa, ja sinä
+pahoittelet sitä, etkä anna hänelle anteeksi; sinä et myönnä, että
+hänellä on muitakin velvollisuuksia, paitsi mitä sinä häneltä vaadit.
+
+Näen kuinka sinä punnitset jokaisen hänen hymyilynsä, vakoilet jokaista
+katsetta, kuinka terävästi ja kylmäkiskoisesti vastaat hänelle, toisen
+kerran välttäen, toisen etsien häntä... ja minä näen itseni.
+
+Ja hän taipuu kuin lehti tuulessa, muuttuu pelokkaaksi, hiljaiseksi —
+menehtyy ajatuksiinsa ja tuskiinsa — kuten äitisikin.
+
+Toistuuko sinun nuoressa elämässäsi minun menneisyyteni? Oletko siinä
+suhteessa täydellisesti minun poikani, sinä, joka todellisuudessa olet
+niin kaukainen ja vieras minulle?
+
+Ja minä syvennyn yhä enemmän tuohon menneisyyteen, etäännyn yhä siitä,
+mikä tapahtuu nyt ja mikä minua ympäröi, ja kuitenkin on koko nykyisyys
+minulle selvä ja ymmärrettävä, sillä menneisyys on terästänyt silmäni.
+
+
+
+
+II
+
+
+Toukok. 8:na 1910.
+
+Lähdit pois, Mladen, äkkiä, odottamatta... Varhain aamulla riensit
+luokseni sanoen, että sinun pitää tutkintosi tähden kiiruhtaa
+Zagrebiin. Minä makasin vielä vuoteessa, ja oli liian aikaista
+pukeutua ja lähteä saattamaan sinua. Koetin lähestyä sinua, ojensin
+käteni syleilyyn — mutta sinä katsoit minuun katseella, joka pystytti
+ikäänkuin muurin välillemme — ja käsivarteni painuivat alas.
+
+En tahtonut tunkeutua salaisuuteesi, muistellen, kuinka minä ennen itse
+salasin epäluuloni ja kärsimykseni, ja sinä väistit minua kuin vierasta
+ihmistä, vierasta taloa.
+
+Julia tuli keskipäivällä. Köyhä, pieni Julia! Kuultuaan sinun lähteneen
+pois hän vain kalpeni puristaen huulensa yhteen.
+
+— Oletko suruissasi? minä kysyin, ja hänen päänsä painui alas, hän
+painoi sen minun käsivarrelleni ja nyyhkytti. Ja aivan hitaasti,
+ikäänkuin hän odottaisi löytävänsä jonkun, joka kuuntelisi häntä, hän
+paljasti minulle surunsa:
+
+— En tiedä, mikä hänen on, valitti hän; ei mikään miellytä häntä — en
+tiedä enää mitä tehdä, mitä jättää, välttääkseni loukkaamasta häntä.
+Sillä välin hänen katseensa harhaili ympäriinsä ikäänkuin etsien sitä,
+jolle hän oli voinut niin helposti purkaa sydämensä, ja joka osasi
+lohduttaa.
+
+Köyhä Julia-parka, sinä kuihdut, menehdyt siinä hurjassa loimussa — —!
+
+
+
+
+III
+
+Toukok. 9:nä 1910
+
+Rakkauteni oli kuollut. Minun suuri rakkauteni. Ja minä häpesin, sillä
+rakkauteni katosi yhdessä Irenen kauneuden kanssa, minua kauhistuttaa,
+ettei siitä mitään jäänyt — ei edes sääliä!
+
+Ja niin se kävi, että me elimme kumpikin saman katon alla kuin kaksi
+täydellisesti toisilleen vierasta ihmistä, jotka molemminpuolin
+välttävät kohtaamasta toinen toistaan, missä vain voivat, peläten jäädä
+kahdenkesken, jotteivät heidän katseensa osuisi yhteen.
+
+Minun täytyi saada kiinnitetyksi itseni johonkin, etten paljastaisi
+sieluni tilaa.
+
+Olin poissa varsinaisesta asuinrakennuksestamme, milloin vain voin,
+tulin sinne usein hyvin myöhään, ja vähitellen siirryin kokonaan
+asumaan paviljonkiin. Sinua ja äitiäsi näin vain aterioilla, enkä aina
+silloinkaan.
+
+Kunnes hän eräänä iltana odotti minua paviljongissa. Hän seisoi ikkunan
+vieressä ja tervehti minua hiljaa. Hämilläni yllätettynä aioin sytyttää
+kynttilän, mutta hän vastusti.
+
+— Älä sytytä — näin on parempi!
+
+Tuntuu kuin hän puhuisi nytkin minulle, niin jäi muistiini hänen nöyrä,
+toivoton äänensä. Hän oli pitkän aikaa vaiti ennenkuin alkoi hiljaa,
+katkonaisesti:
+
+— Stank — ymmärrän sinua. Et voi toisin. Mutta lapsi. Lapsi kasvaa. Ja
+alkaa tuntea, ettei sillä ole isää. Ja alkaa tuomita.
+
+— Kuinka — tuomita? koetin puolustaa itseäni.
+
+Hän hymyili ääneti.
+
+— Se muistaa, että ennen oli toisin, tuomitsee, että toisin pitäisi
+olla. Mutta — minä en syytä sinua. Niin on. Mutta — lapsen vuoksi. Hän
+on arvattavasti kysynyt joltakin, ja luonnollisesti hänelle on sanottu.
+Tahdotko, että hän menettäisi isänsä? — koska minä menetin kauneuteni,
+lisäsi hän hiljaa.
+
+Mutta minä olin ääneti, unohtaen, että hän on luonani, niin
+kiinnittivät mieltäni muistot niistä päivistä, jolloin minä vihasin
+kauneutta, toivoen sen katoavan.
+
+Havahduttuani ajatuksistani olin yksin. Oli kuin olisin tullut taas
+järkiini. Jokin parempi, jokin inhimillisempi alkoi minussa vaikuttaa.
+Ensimmäisen kerran pitkän, pitkän ajan jälkeen sinkosi mieleeni
+kysymys: kuinka hän voi?
+
+Mutta vain silmänräpäykseksi. Onhan hänellä lapsi, joka on yksin hänen,
+joka välttää minua missä vain voi, joka tuijottaa minua samanlaisella
+katseella kuin se pieni koiranpentu, jota minä kerran löin, ja joka ei
+antanut minulle anteeksi, eikä unohtanut sitä koko elämänsä aikana.
+
+Ja sen vuoksi valtasi minut jonkinlainen halveksiva katkeruus, mutta en
+tahtonut tunnustaa itselleni, että olinkin itse luonut ja kasvattanut
+sen, vaientaakseni omaatuntoani ja vapautuakseni syyllisyydentunteesta.
+
+Vakuuttelin itselleni, että kaikki tapahtui vain Irenen itsensä
+vuoksi, ja että lopulta vain minä tulisin todella onnettomaksi, ja
+minulla vain on oikeus valittaa elämästäni. Lopulta en huomannut,
+että omatuntoni hukkui, muistot kävivät valjummiksi, että minä,
+tietämättä miten ja koska olin sopinut omantuntoni kanssa, ja että
+halveksimiseni ja vihani Ireneä kohtaan oli muuttunut täydelliseksi
+välinpitämättömyydeksi. Voin katsella häntä olematta millänikään
+siteestä silmäkuopan päällä, en ajatellut syytä siihen; voin oleskella
+enemmän kotosalla, elää hänen vieressään, se ei ollut minulle vaikeata
+eikä sietämätöntä, vaikka kernaammin pysyttelinkin paviljongissa,
+jonne Irene tuli vain silloin kun minä en ollut siellä. Huomasin sen
+järjestämisestä, useista pienistä muutoksista, joita hän teki huoneeni
+kaunistamiseksi. Alussa katselin sitä eräänlaisella halveksimisella,
+sitten välinpitämättömyydellä, lopulta en sitä edes huomannutkaan.
+
+Syvennyin kirjoihin, opiskelin ja kirjoitin itse — valmistuneita
+teoksia kasaantui laatikkooni. Silloin tällöin juolahti mieleeni, että
+pitäisi antaa ne maailmalle, välistä ojensin käteni ottaakseni ne ja
+lähettääkseni pois — mutta aina se jäi tekemättä. Sellaisina hetkinä
+näin silmissäni aivan pelottavan selvästi Irenen kuvan, kauniin Irenen,
+kun hän ottaa veitsen ja vie sen kasvoillensa — sen pidättämättä,
+estämättä, joka tiesi, näki ennakolta, mitä siitä seuraa...
+
+Sen, joka repi diploominsa, mutta ei luopunut arvonimestään, ei antanut
+virkaansa toiselle — — kunnialliselle!...
+
+Silloin heitin käsikirjoitukset takaisin laatikkoon, juoksin ulos
+metsään, väsytin itseni ajattelulla ja kävelyllä, ja tarvitsin aina
+tovin aikaa ennenkuin kykenin rauhallisena lähestymään sairasta,
+tai tyynesti astumaan asuntooni, jossa vallitsi hiljainen, mykkä
+alistuvaisuus, joka puristi jokaista sen piiriin joutunutta niin, että
+uskalsi puhua vain puoliääneen ja kävellä varpaillaan...
+
+Vain yhden kerran värähti tämä hiljaisuus ikäänkuin poreilemaan
+saatettu vesi. Luin huoneessani, kun äkkiä kuulin sinun äänekkään
+riemuhuutosi ja iloisen naurusi. Juoksit yli pihan vetäen kädestä
+upseeripukuista miestä.
+
+— Äiti, äiti — setä Albert!
+
+Ja sinun ilosi ikäänkuin puraisi minua keskeltä sydäntä; eräänlainen
+häijyys sai minun nousemaan tuoliltani ja seuraamaan sinua nähdäkseni,
+kuinka hän katsoo Ireneä.
+
+Saavutin sinut samalla kun äitisikin huutosi kutsumana ilmestyi
+kynnykselle.
+
+Ei yksikään lihas värähtänyt äitisi kasvoilla, tyynesti, alistuneesti
+hymyillen hän ojensi kätensä hänelle, silmäillen minua hänen ylitseen.
+Albert pysähtyi kuin paikalle naulittuna, sitten hän kumartui ääneti
+hänen kätensä ylitse, ja kun hän suoristausi ja rupesi puhumaan, värisi
+hänen äänensä pelästyksestä ja säälistä; mutta kun ensimmäinen hämminki
+oli ohi ja hän oli tervehtinyt minua, ilmeni hänen jokaisessa sanassaan
+ja eleessään jonkinlaista ritarillista kunnioitusta, ikäänkuin
+toivomus, ettei Irene tuntisi vieraan huomanneen onnetonta muutosta
+hänen kasvoissaan.
+
+Ja minä seisoin vaimoni ja poikani vieressä kuin asiaankuulumaton
+vieras. Kiihtyneenä ja häpeissäni jätin heidät ja vetäydyin horjuvin
+askelin huoneeseeni, peitin silmäni käsilläni, ja tyrmistyneenä
+elämästä, ajasta ja ihmisestä, purskahdin katkeraan, toivottomaan
+itkuun, ja minusta tuntui, että ne kyyneleet huuhtelivat pois
+viimeisetkin merkit rakkaudestani, vihastani ja kaikesta, mitä minussa
+vielä oli.
+
+Suoristauduttuani tunsin, että olin ikäänkuin ajelehtinUt pois
+temmeltävistä aalloista, ja että minulle nyt enää jäi vain alaston
+elämä kannettavaksi alastomalla pohjalla...
+
+
+
+
+IV
+
+
+— Toukok. 11:nä 1910.
+
+— Albert tuli vielä jonkun, kerran, aina täynnä jonkinlaista hienoa
+huomaavaisuutta Ireneä ja sinua kohtaan, mutta tuo silminnähtävä
+huomaavaisuus ei herättänyt minussa mitään erikoisia tunteita. Tuntui
+kuin olisin seisonut ventovieraiden ihmisten edessä. Kuin lääkäri,
+tottuneena tutkimaan syitä ja seurauksia, minä etsin ja tutkin, kuinka
+Albertin läsnäolo vaikuttaa Ireneen, kuinka sinuun; mutta huomattuani,
+että te kolme sulkeudutte kuoreenne minun edessäni, että puhutte vain
+puoliääneen, tai olette kokonaan vaiti, koetin pysyä poissa kotoa kun
+Albert tuli. Ja taas minulle tuli tavaksi istua metsäisellä kunnaalla,
+jonne talomme ja sen pääkäytävät näkyivät, odottaen hänen poistuvan.
+Istua ja vahtia kuten kerran ennen, ja ihmetellä, että teen sen nyt
+ilman ajatuksia, tunteita, ja kysyä: olenko minä se, joka kerran
+värisi täällä, joka villissä tuskassaan kaivoi sormillaan maata, joka
+kiristi hampaitaan ja leimuavin silmin tuijotti ovea, odottaen sieltä
+ilmestyvän sen, jonka vuoksi olin muuttunut Randizia huonommaksi.
+
+Ja sitten sekin vaihtelu katosi. Albertin loma oli kulunut loppuun
+ja hän palasi omaan maailmaansa, ja me olimme kuten ennen hänen
+tuloaan. Jotain oli kuitenkin muuttunut, yksi kuorma oli otettu pois
+harteiltamme, ja nyt sielu ikäänkuin valmistautui katsomaan eteenpäin.
+
+Kuin tulivuoresta purkautunut laava, joka vyöryessään hävitti kaiken
+elämän, mutta sitten peittyi ohuella maakuorella, josta nousi hentoja
+ituja; kuin uuden elämän, uuden voiman ja uuden yhteiskunnan profeetat,
+jotka ikuisella uskollaan elämään unohtavat hävityksen kauhistukset ja
+alkavat uudestaan rakentaa ja uudestaan toivoa.
+
+Sinä opiskelit kansakoulussa, ja minä ajattelin sitä päivää, kun sinä
+lähdet ensimmäisen kerran pois kotoa, kuinka erkanette te kaksi, jotka
+olette kuin yksi olento. Tunsin, että minun täytyy omistaa enemmän
+ajastani Irenelle, että minua häiritsee ja kiusaa tämä velvollisuus,
+joka on olemassa menneisyyden vuoksi, mutta joka nyt on pohjaton,
+tarkoitukseton. Ja tietämättä itse miksi, minussa ilmeni halu, ikävä
+päästä kauas pois, vieraaseen, tuntemattomaan maahan, missä tahtoisin...
+
+Niin, mitä tahtoisinkaan siellä? En vaivannut aivojani sillä. Vasta
+tänään ymmärrän, että siitä ohuesta maakerrostumasta, joka peitti
+kuuman laavan, alkoi nousta ensimmäisiä ituja, että minä olen vielä
+nuori, että sydän vielä eli... ja että minä pelkäsin kaikkea, mikä
+voisi häiritä asunnossani kotirauhaa ja sitä yksitoikkoisuutta, mikä
+siellä nyt vallitsee.
+
+Maailmankaipuuni suureni yhä, veti ja karkoitti minua. Aloin
+tutkia matkakertomuksia ja karttoja, kunnes päätin matkustaa
+mediciini-kongressiin Dresdeniin. Se tuntui minusta hyvältä tuumalta,
+jonka ympärillä alkoi pyöriä kaikkea muuta: luonnon kauneus ja
+kulttuuri, vapaus ilman harkintaa, kuolleet velvollisuudet ja
+jonkinlainen »ehkä», oih!
+
+Odotin suotuisaa tilaisuutta ilmoittaakseni Irenelle aikomuksestani.
+Myönsin itsekseni, että hänelle yksin jäätyään tulee ero sinusta sitä
+vaikeammaksi; ettei minun pitäisi jättää häntä juuri sillä hetkellä;
+että hän katsahtaa minuun moittivasti, ja minä tulen neuvottomaksi.
+Vihdoin sanoin sen hänelle nopeasti ja kylmäkiskoisesti, — odottaen
+hänen osoittavan paheksumistaan.
+
+— Ja järjestätkö sitä ennen Mladenin asiat? kysyi hän hetken kuluttua.
+
+— Hän menee Zagrebin lukioon.
+
+— Niin, mutta missä hän asuu? Pyytäisin sinua ennen lähtöäsi
+huolehtimaan siitä. Sillä minä en voi, lisäsi hän hiljaa.
+
+Rupesin miettimään. — Se olisi minulle hankalaa vastasin, sillä minun
+pitäisi palata kesken matkaltani viemään häntä Zagrebiin... mutta hän
+kiiruhti vastaamaan, että hän sittenkin järjestää itse kaiken, niin
+että minä saan huoletta matkustaa.
+
+Tein kuumeisena matkavalmistuksia. Etsin sijaista kaikkialta, ja
+vihdoin löydettyäni sellaisen rupesin todenteolla valmistautumaan
+— s. o. hän alkoi täyttää matka-arkkujani, ja eräänä aamuna päivän
+koittaessa kiiruhdin pois talostani kärsimättömänä, ikäänkuin olisin
+jättänyt vankilan, ikäänkuin olisi ollut olemassa joku toinen, joka
+avaa onnea uhkuvan sylinsä, joka odottaa jossakin, ja joka minun pitää
+löytää ja saavuttaa!
+
+
+
+
+V
+
+
+Toukok. 12:na 1910.
+
+Pysähdyin Wienissä. Otin huoneen samalta kadulta, jossa olin asunut
+ylioppilasaikanani; astuessani aamulla ensimmäisen kerran ulos rintani
+laajeni ylpeydestä ja tyytyväisyydestä. Olin yksin, vapaa, nuori,
+elämänhaluinen — sellaisena ainakin astelin Wienin katuja, katsellen
+kaunottaria suoraan silmiin. Ne vastasivat silmää iskien ja naurahtaen
+ja katselivat jälkeeni, sallivat minun saattaa itseään, tulivat
+kohtauksiin, kutsuivat itsekin minua, ja kolmen, neljän viikon kuluttua
+olin tullut tuntemaan ja rakastamaan useampia naisia, elänyt tulisia,
+huumaavia, ihmeellisiä hetkiä.
+
+Mutta minä jätin ne yhtä pian kuin olin saanutkin. Tulin pian tuntemaan
+arvottomiksi olennot, jotka niin helposti antautuivat, ja kuitenkin
+minä ikäänkuin kasvoin huomatessani, että minussa on vielä jotakin
+puoleensavetävää. Pohjimmalla sydämessäni kyti jokin epämääräinen
+toivo, kaukainen aavistus, että minä tällä mahdillani vielä valloitan
+naisen, jolle, annan itseni kokonaan ja jonka sylissä saan rauhan.
+
+Niin kuvittelin mielessäni, eikä yksikään ajatuksistani pysähtynyt
+sinne yksinäiseen, kaukaiseen taloon, eikä johtunut mieleeni, mitä
+mahtaa äitisi tehdä, ja kuinka voit sinä, Mladen...
+
+Silloin minä katsahdin elämän pohjaan.
+
+Usein näin ylösnoustessani vastakkaisen talon ikkunassa nuoret, kalpeat
+ja punaiselle vivahtavan tukan ympäröimät naisen kasvot. Nainen tapasi
+tulla hyvin usein ikkunan ääreen, kunnes aurinko alkoi paistaa hänen
+kasvoihinsa. Silloin hän laski uutimet alas. Alussa katselin naapuriani
+välinpitämättömästi, mutta pian kasvoi mielenkiintoni häneen niin,
+että aloin tarkastaa tuntematonta teatterikiikarillani, kunnes en
+lähtenyt enää ulos ennenkuin nainen oli laskenut verhot ikkunain eteen.
+Eräänä päivänä satoi, joten ikkunat pysyivät peittämättä. Jäin kotiin
+ja tähystelin häntä. Hän istui ikkunan ääressä pitäen avattua kirjaa
+käsissään, mutta lukeminen ei näyttänyt häntä huvittavan. Muutaman
+kerran hän katsahti ikkunaani ikäänkuin etsien minua, ja kun ilmestyin
+näkyviin, hymyili hän. Minä tervehdin, hän kiitti. Kirjotin paperille,
+että kiitän aurinkoa siitä, ettei se lähettänyt tänään säteitään hänen
+ikkunoihinsa, joten hänen ei tarvitse niitä peittää, hänen, joka
+säihkyvine silmineen ja houkuttelevine huulineen jo kauan on ollut
+minun aurinkoni, — ja muuta sellaista. Näytin kirjeen hänelle, hän
+nyökkäsi päällään, ja minä käskin portinvartijan viedä se kauniille
+naapurilleni.
+
+Katselin häntä, kun hän luki hymyillen kirjettäni, lähdin ulos ja
+kääntyessäni ympäri näin hänen pistävän päänsä ulos ikkunasta.
+
+Niin se alkoi...
+
+Hän oli Mimi, tulinen, harkitsematon Mimi, joka kutsui minut luokseen
+ja kahden päivän kuluttua aukaisi itse ovensa ja puristettuaan
+kiihkeästi kättäni johdatti minut osaksi kallisarvoisilla
+taideteoksilla ja osaksi arvottomilla helyillä koristettuun saliin.
+
+Hän nimitti salonkiaan häkiksi, silmäillen halveksivasti noita
+päältäpäin hienoja koruja, ja hypistellen samalla ikäänkuin lohtua
+hakien jotakin bazaari-kapinetta, sillä se oli hänen, hän oli sen itse
+ostanut. Pian tiesin, että hänellä oli köyhä isä, joka oli naittanut
+hänet rikkaalle vanhukselle, ja että hän on onneton. Hänen syleilynsä
+ilmaisivat hukkaanelettyä, petettyä nuoruutta, ja minä seisoin tämän
+intohimoisen naisen edessä toisinajoin kuin päihtyneenä, toisinaan
+hämmästyneenä ja voitettuna.
+
+Kerran kysyin häneltä, missä hänen miehensä on, jolloin hän vastasi
+halveksivasti viitaten kädellään viereiseen huoneeseen vievään oveen,
+ja nähtyään minun hämmästyvän hän naurahti äänekkäästi, meni ovelle ja
+aukasi sen.
+
+— Sinäkö se olet, Mimi? kuului heikko ukon ääni.
+
+— Minä, vastasi hän hymyillen melkein pirullista hymyä.
+
+— Tule luokseni, pyysi vanhus.
+
+— En voi, täällä on vieras.
+
+— Kuka?
+
+— Armaani, huudahti hän häijysti, uhmaten, ja ilkkuvasti nauraen
+syleillen minua.
+
+— Teen sinut perinnöttömäksi, mölysi ukko, kiihoittaen häntä yhä
+enemmän.
+
+— Jätä minut, singahutti hän vastaan, ja huudahti vihasta väristen: tee
+perinnöttömäksi, yhdentekevää! Vihaan sinua ja nimeäsi, minä hylkään
+sinut — eikö niin — hän kääntyi minun puoleeni — sinä otat minut
+kanssasi, sinä, jota minä rakastan välittämättä siitä, oletko rikas
+vai köyhä. Ah, sinun eteesi minä elän, sinua palvelen — sinä — sinä
+— ja hän polvistui nöyränä ja anovaisena eteeni, mutta viereisestä
+huoneesta kuului itkunsekainen ulina: — Mimi, kulta Mimi, en jätä sinua
+perinnöttä, kaikki on sinun, kunhan et vain jätä minua...
+
+Tuntui kuin olisi auennut eteeni pimeä rotko, ja sen pohjasta kohonnut
+Mimin sillä kerralla inhoittava, ellottava pää. Kuin unissa kuulin
+hänen naurun- ja itkunsekaisen puheensa: Ethän välitä tuosta? — Minä en
+huoli mitään häneltä, sinut vain minä tahdon, sinua minä seuraan vaikka
+nälkäisenä ja avojaloin, suutelen jälkiäsi maassa...
+
+Töytäsin hänet pois ja harppasin ovelle, mutta hän riippui minussa,
+syleili, pyysi, polvistui uhaten tappaa itsensä, jos jätän hänet —
+viereisestä huoneesta kuului heikkoa naurun höhötystä.
+
+Minä voitin itseni, palasin huoneeseen, rauhoitin häntä selittäen,
+että hän saa kohta tulla minun luokseni, ja että minä otan hänet
+kanssani; lupasin hänelle kaikkea, hyvin tietäen, etten täytä yhtäkään
+lupauksistani, otin hänen suutelonsa vastaan, vaikka vilunväreet
+karmivat selkäpiitäni, kunnes hän rauhoittui ja päästi minut menemään.
+
+— Huomiseen!
+
+Riensin hotelliini, maksoin laskuni ja tilasin ajurin. Istuuduttuani
+vaunuihin, juoksi Mimi ulos asunnostaan — toivottomana, pelästyneenä.
+
+— Aja! huusin kuskille. Hevoset ravasivat yöhön, käännähdin ympäri:
+Mimi seisoi kädet levällään ja hänen huutonsa voitti vaunujen jyminän...
+
+
+
+
+VI
+
+
+Toukok. 13:nä 1910.
+
+Irene — niin, hän ilmestyi äkkiä pettyneeseen sieluuni. Halusin päästä
+hänen puhtaaseen helmaansa. Jokin ikäänkuin veti minua hänen luokseen;
+ajaessani läpi pimeiden, pienten katujen, mutta päästyäni valaistuun
+asemasaliin johtui mieleeni, että Mimi voisi juosta perässäni, ja
+hätkähdin pelosta, että hän voisi minut saavuttaa.
+
+— Minne? kysyi piletinmyyjä kärsimättömästi, ja minä vastasin kysyen
+mihin menee ensimmäinen juna. Hän löi epäluuloisen silmäyksen minuun ja
+sanoi äreästi: Prag, Dresden, Berlin. — Tuskin olin ostanut piletin ja
+astunut vaunuun kun juna lähti...
+
+
+
+
+VII
+
+
+Toukok. 15:nä 1910.
+
+Sain sinun kirjeesi, Mladen, otin sen mukaani sinne alas kukkivien
+ruusujen joukkoon, samoinkuin kannoin kirjeesi sille, joka ei enää elä.
+
+Ja kuitenkin näytti minusta siltä kuin hän istuisi nytkin vielä sillä
+penkillä, nousisi seisomaan, tulisi vastaani, ojentaen kätensä sinun
+kirjettäsi kohti.
+
+Se uudistui sata kertaa, enemmän kuin sata kertaa. Hänen jokainen
+eleensä on kuin kaiverrettu muistiini, näen hänen värisevät kätensä,
+katselen hänen hiukan punastuneita kasvojansa, kun hän avaa nopeasti
+kirjeen, lukee... ja sanoo: Mladen on hieman surullinen, eli — hänellä
+on huolia, tahi — jokin painaa häntä...
+
+Enkä minä voinut ymmärtää mistä hän niin päätteli. En käsittänyt, että
+te olitte kaksi yhteen sointuun viritettyä jännettä, ja että vain äiti
+tuntee hennoimman värähdyksen lapsensa sielussa, ja että se puhuu
+hänelle silloinkin kun se on vaiti.
+
+Istahdin — penkinpäähän, ikäänkuin hän istuisi vieressäni ja minä
+koettaisin tehdä hänelle enemmän tilaa. Ympärilläni kukkii ja tuoksuaa
+ruusuja, aamun hiljaisuudessa olen kuulevinani hänen hameensa
+kahisevan, ja koko hänen rauhallinen, äänetön hyvyytensä leviää
+ylitseni. Ja tietämättäni pidän kirjettäsi niinkuin hän lukisi sitä.
+
+Mitä hän nyt sanoisi minulle? Mitä johtopäätöksiä hän tekisi
+sinun lyhyestä kirjeestäsi, noista melkein virallisista, kuin
+kauppakirjeistä, joissa tiedoitat, että olet suorittanut tutkintosi,
+että sinut vihitään kesäkuussa, päivän ilmoitat heti kun saat tietää —
+eikä mitään enempää!
+
+Köyhä Julia kuihtuu kuin nuori, liian aikaisin pesästään lentänyt
+lintu. Tahtoisin puristaa hänen käsiänsä, tahtoisin puhua hänelle
+sinusta, tahtoisin lohduttaa häntä, mutta kuullessaan sinun nimesi,
+laajenevat hänen silmänsä kuin pelosta.
+
+Pikku-Julia pelkää, että minä arvaan hänen tuskansa.
+
+Yksi käsi voisi koskettaa hänen sieluansa. Mutta sitä kättä ei enää
+ole...
+
+
+
+
+VIII
+
+
+Toukok. 18:nä 1910.
+
+Pyysin Juliaa kanssani erään sairaan luokse vuorten keskellä
+sijaitsevaan kylään; luin hänen sielussaan jotakin äitisi elkeistä.
+Tämän lapsen sielussa tapahtunut muutos koski minuun. Heikko, voimaton,
+hento — valju, ja silmissä tuo kauas toisiin maailmoihin tähtäävä katse.
+
+Tein sen mitä lääkärinä olin velvollinen tekemään. Kirjoitin myös
+sinulle. Lisäsin kuin sivumennen, että Julia näyttää sairaalta.
+
+
+
+
+IX
+
+
+Toukok. 19:nä 1910.
+
+On lämmin pehmeä yö, täynnä metsän tuoksua ja suhinaa. Syvennyn siihen,
+ja sydämeni käy raskaaksi, sanomattoman surulliseksi ja tuskaiseksi,
+mutta ei kihoa kyynel silmiin. Sileäksi syöpynyt kallio, joka ei
+kerro, kuinka kauan aallot ovat sitä vastaan loiskineet, kunnes se on
+pyöreäksi käynyt; kunnes on syntynyt kuiluja, joiden olemassaoloa en
+aavistanut onneni päivinä — sillä kaikki oli niinkuin toivoinkin.
+
+Muistelen uudelleen niitä kauan sitten olleita päiviä, ja jatkan:
+
+— — — Olin juuri istahtanut vaununosastoon. Lamppu oli puoliksi
+peitetty; eroitan puolihämärässä toisiaan vastaan puristautuvan miehen
+ja naisen vartalot. Painauduin vastakkaiseen nurkkaan, suljin silmäni
+ja vavisten toistin mielessäni viimeiset seikkailuni. Kuvittelin
+rämpineeni ylös synkästä, vajottavasta suosta, ja että nyt kavuttuani
+varmalle kalliopohjalle, katselen pelolla ja ivalla rämettä, joka vähän
+aikaa sitten oli ahmaista minut hyllyvään kitaansa. — Jotakin kitkerää
+tuli suuhuni; tuomitsin eräänlaisella tyytyväisellä halveksimisella
+niitä olentoja, joihin olin Wienissä tutustunut, niiden mukaan arvioin
+kaikki naiset. — Senkin, joka sieltä kaukaa ilmestyi sieluuni, joka
+minua petti ja kavalsi, joka sysäsi minua yhä alemmaksi. Ja ollen
+varma, ettei Mimi minua saavuta, ettei hän saa uusia hetkinen sitten
+tapahtunutta kohtausta, minä pilkkasin, koetin muistutella mieleeni
+hänen puolisonsa ulisevaa ääntä, raukan, joka ehdottaa ja sallii
+kaikkea, ettei nainen vaan häntä jättäisi...
+
+Silloin tuntui kuin joku olisi kolhaissut minua päähän... Enkö minäkin
+toivonut kerran: ettei hän vain minua jättäisi! Enkö tahtonut, etten
+katsoessani ainoastaan näkisi, vaan myöskin tietäisin, että hän on
+läheisyydessäni, että lapsi sitoo hänet minuun, vaikkei hän minua
+rakastakaan. Ja kuka tietää, enkö minä samanlaisen tapauksen sattuessa
+olisi samoin itkien pyytänyt?...
+
+Veri nousi kasvoihini, tunsin äkkinäistä vihaa Ireneä kohtaan: tunsin,
+että kaikki nämä seikkailut joihin niin kiihkeänä heittäydyin, ovat
+todellisuudessa jonkinlaista raivokasta, ilkeätä kostoa Irenelle.
+Ja minä nauroin ja nautin nauraessani, toistaen ajatuksissani Mimin
+keskustelun miehensä kanssa, miehen, joka oli naulittu vuoteeseen, ja
+itki ja rukoili.
+
+Silloin minä nukahdin.
+
+Oli jo päivä kun avasin silmäni. Viereiselle penkille oli
+ilmestynyt vanhanpuoleinen, laiha ja kalpea mies, jonka kasvoja
+ympäröi vaaleanharmaa panta, ja silmät olivat vetäytyneet syvälle
+kuoppiinsa. Hän nukkui. Ensimmäisellä silmäyksellä tuntuivat nuo
+hienot ja vakavannäköiset kasvot ja valoisa otsa minusta tutuilta
+vaikka tiesinkin, etten ollut häntä ennen nähnyt. Nukkuessaan hän
+liikahti hermostuneesti, jolloin valkoinen, säännöllinen naisen käsi
+täyteläisin, pehmeän sormin hyväili miehen kasvoja ikäänkuin tahtoen
+sanoa: — Älä pelkää, minä olen valveilla.
+
+Ja minä muistin sinun äitisi käden...
+
+Tekeydyin nukkuvaksi ja tähystin silmäluomieni alta nuorta, ihanaa
+naista, joka sillä hetkellä järjesti runsasta tummaa tukkaansa, pani
+sitten hatun päähänsä ja otettuaan matkalaukustaan jonkin kirjan,
+syventyi siihen. Kirkkaassa päivänvalossa huomasin kaikki hänen
+kasvonpiirteensä, hienon vaon otsalla suorien ja tasaisesti kasvaneiden
+kulmakarvojen välissä ja jonkinlaisen melankoolisen marttyyrinilmeen
+säännöllisen kauniin suun ympärillä. Toivoin saavani nähdä hänen
+silmänsä ja harmistuin, kun hän ei nostanut silmiään kirjasta, mutta
+tyytyväisyydekseni muistaessani Wienissä lempimäini naisten sokeata
+suosiota rupesin koettamaan mahtiani tämän naisen suhteen. Katsoin
+häntä kiinteästi, käskin häntä — ja todellakin, hän tuli levottomaksi,
+katsahti minuun kuin etsien, kysyen, ja minusta tuntui, että hän näkee
+sieluni syvyyteen.
+
+Suoristausin, tervehdin, hän vastasi ja jatkoi taas lukemistaan.
+Mutta minun katseeni ei suonut hänelle rauhaa, sillä hän sulki
+kirjan, katsahti ulos ikkunasta, ja kun vaunumme heilahti tavallista
+lujemmin, silmäili hän seuralaistaan, auttoi peitettä hänen polvilleen,
+ja teki yhden niistä rakasta huolenpitoa ilmaisevista liikkeistä,
+jotka muistuttivat minua siitä huomaavaisesta kohtelusta, jota sain
+kokea jokaisena päivänä talossa, jonka nyt olin jättänyt. Nuoren
+naisen osoittamassa kohtelussa vanhahkoa miestä kohtaan oli jotakin
+äidillistä, mikä sai minun kadehtimaan ja samalla ivaamaan miestä.
+
+Wienissä saavuttamani kokemukset herättivät minussa äkkiä halun voittaa
+itselleni noiden käsien hyväilyn, ja saada nuo silmät minua katsoessaan
+kadottamaan rauhallisen loisteensa ja tuon hennon viehättävän vartalon
+taipumaan puoleeni; vertailin itseäni vanhaan mieheen. Minä — ja kuten
+minulle Wienissä kerrottiin — komea, hän elähtänyt, etukumarassa
+kulkeva — kuinka en voittaisi!
+
+Vihdoin matkakumppanini heräsi, nainen kumartui hymyillen hänen
+puoleensa, ja he alkoivat keskustella puoliääneen. Kirja liukui naisen
+sylistä alas lattialle, otin sen ylös ja annoin hänelle, mies kiitti
+hänen puolestansa kohteliaalla kumarruksella, esitellen samalla itsensä:
+
+— Tohtori Anschütz...
+
+Minusta tuntui taas kuin olisi kylmä ja lämmin aalto loiskinut
+ylitseni. Olinhan tutustunut mieheen, jota nykyaikainen lääketiede
+nimitti ylpeydekseen, jonka työtä olin niin usein yksinäisyydessäni
+ihaillut, josta olin etsinyt valoa ja apua elämäni synkkinä hetkinä.
+
+— Herra virkaveli matkustaa varmaankin kongressiin, virkkoi hän, kun
+olin esitellyt itseni hänelle.
+
+Sillä hetkellä heräsi minussa lääkäri, muistin päätökseni ja pian
+olimme vilkkaassa keskustelussa kongressista, lääketieteellisten
+merkkimiesten alustuksista, ja mitä enemmän ihailin tämän kuuluisan
+tiedemiehen vaatimatonta esiintymistä, sitä syvemmälle vaipui
+minussa se uusi ihminen, joka vast'ikään oli niin menestyksellisesti
+kapinoinut. Jokin puhdas, käsittämätön, joka huokui noista kahdesta
+olennosta, ikäänkuin painoi pohjimmaksi sielussani ne ajatukset ja
+halut, joilla vielä vähän aikaa sitten olin katsellut nuorta, kaunista
+vaimoa ja elähtänyttä miestä.
+
+
+
+
+X
+
+
+Toukok. 30:nä 1910.
+
+— Sinä et tule — et kirjoita! — Et aavista, että yksi sydän särkyy
+sinun tähtesi! Julia-raukka!
+
+Ja minä värisen ajatellessani, että minut kerran kutsutaan hänen
+vuoteensa ääreen.
+
+Kutsun häntä mukaani sairaiden luokse, ja hän tulee. Alussa hän epäröi.
+Ymmärsin häntä, hän pelkäsi minun mahdollisesti puhuvan sinusta, ja
+koskettavan hänen salaisuuttaan. Mutta minä olin vaiti, teeskentelin
+olevani täysin tietämätön hänen surunsa syystä; hän rauhoittui, ja nyt
+hänen silmänsä jo säteilevät ystävyyttä.
+
+Kuinka rakas lapsi hän on! Ja niin hento! Minusta hän on kuin lämpimien
+maiden kukka, jota pitäisi säilyttää ansarissa ja hoitaa pehmein käsin.
+
+Ja meillä ei ole niitä, Mladen!
+
+Ajattelin jo matkustaa Zagrebiin tuodakseni sinut kotiin — hänelle.
+Mutta en voi tehdä varmaa päätöstä. Kerran olen leikkinyt kohtalon
+kanssa, — se oli silloin kun minä tyynesti katselin, kuinka äitisi
+raapaisi likaisella veitsellä kasvojaan. Kerran olen tunkeutunut elämän
+salaperäisyyksiin, tahtoen pakottaa sen kulkemaan omien suunnitelmieni
+mukaan.
+
+Sillä sen elämä, joka on meille läheisin, on kuitenkin meille vieras,
+sellainen, johon ei pidä kutsumatta koskea, jonka edessä täytyy seistä
+kunnioitusta ja pelkoa osoittavin elein niinkuin oman itsensä edessä,
+joka on tuntematon ja vaarallinen itsellemme, ja joka tahtoo ja on
+pakotettu kulkemaan omaa tietänsä.
+
+Mutta minä tulin tietämään tämän vasta niin myöhään! Vasta silloin, kun
+kaikki nuoruus- ja miehuusiän myrskyt olivat tyyntyneet!
+
+
+
+
+XI
+
+
+Kesäk. 4:nä 1910.
+
+Kirjoitit sentään vihdoinkin. Kesäkuun kymmenes on promotiopäiväsi, ja
+sinä olisit iloinen, jos minä voisin silloin tulla.
+
+Olisitko kirjoittanut äidillesi siten?
+
+Se jyrsii sydäntäni, ja kuitenkin — jalkani vievät minut koneellisesti
+äitisi huoneeseen. Tunsin tarvetta laskea kirjeesi hänen pöydälleen
+ikäänkuin minun olisi pitänyt sanoa hänelle: poikamme rakkaus on
+yksinomaan sinun! Niin pitääkin olla! Ethän sinä ole elänyt ainoastaan
+itseäsi varten, siksi ei sinun tarvinnut koskaan olla yksin.
+
+Ei edes silloin, kun minä harhailin maailmalla, kun omasta tahdostani,
+täysin tietoisena heittäydyin likaisiin pyörteisiin; ei edes
+silloinkaan, kun minä haaveilin uudesta rakkaudesta.
+
+Kirjoitat myöskin merkillisiä sanoja Juliasta; tuskinpa hän niin
+huonosti voi, sanot, — ehkä hän kävelee liiaksi.
+
+Tuli mieleeni, kuinka ihmiset katselevat meitä niin eriskummallisesti,
+kuinka he hymyilevät merkillisesti... Muistan, että sinä olet minun
+poikani ja että minä olen kerran vakoillut sinun äitiäsi!
+
+Minun on vaikea olla, ja minä värisen vilusta, sillä kaikki toisiintuu
+elämässä...
+
+Ja elämä käy raskaammaksi ja tyhjemmäksi; ajatukseni kääntyvät takaisin
+menneihin päiviin. Dresdeniin — missä minua hurmasi uusi tunne, missä
+ajatukseni kohoutuivat korkealle, missä minä uneksin yhden unen, elin
+elin yhden suuren unohtumattoman episoodin.
+
+Seurasin sinne tri Anschütziä ja Adelea, hänen vaimoansa. Hän
+otti minut hyvin myötätuntoisesti vastaan, hyväksyi mielipiteeni
+lääketieteestä, keskusteli kanssani erikoiskysymyksistä kuin jonkun
+kuuluisan tiedemiehen kanssa, ja minun sydämeni laajeni ylpeydestä
+ja tyytyväisyydestä, tosin puhtaasta sillä kertaa. Hänen puheensa
+innostivat minua, avarsivat näköpiiriäni, ja minä olin rajattoman
+onnellinen kuin ylioppilas, jota suuri mestari johtaa totuuden ja
+tieteen ikuisiin pylvästöihin. Ikäänkuin kaikki kurja, arvoton ja
+paha olisi kadonnut päältäni ja minä olisin taas tullut nuoreksi,
+innostuneeksi, puhtaaksi ja jaloksi tieteen opetuslapseksi. Ja hän,
+Adele, näytti myöskin seuraavan suurella mielenkiinnolla opettajansa
+sanoja, ja innoissaan hän lähenee minun hurmiotani unohtaen olevansa
+nainen. — — Tai tuntuiko hänestä puolisonsa oppilas vaarattomalta,
+kuten sadun nuori paashi prinsessasta?...
+
+Asetuimme asumaan samaan hotelliin, saman käytävän varrelle ja
+tapasimme toisemme jo varhain aamusella. Ken oli aikaisemmin valmis,
+se koputti toisen ovelle, ja sitten me lähdimme edellisenä päivänä
+laatimamme suunnitelman mukaan, enimmäkseen keskustellen meitä lähinnä
+olevista kysymyksistä. Adele oli aina miehensä mukana.
+
+Sillä aikaa kun hän esitelmöi kongressissa minä istuin hänen vaimonsa
+vieressä, ja kun hyväksymisen sorina ja kätten taputukset jyrisyttivät
+salia, puristimme me toistemme väriseviä käsiä, ja onni säteili
+silmistämme. Ei mikään voinut paljastaa meitä horjuttavaa myrskyä.
+
+Ja se lähestyi — alussa hitaasti, oli kuin salama olisi leimahdellut
+siellä täällä taivaanlaella. Ne olivat meidän katseemme, jotka
+välähtivät väliin niin äkkiä, että sana pysähtyi hetkeksi huulille,
+että punastuimme, että toinen pelkäsi katsoa toisen silmiin, emme
+uskaltaneet jäädä kahdenkesken. Ja kun kongressin tärkein osa oli
+loppunut ja osanottajat alkaneet hajaantua kotimatkalle, silloin
+leimahti kirkas salama ja me näimme itsemme vajonneina rajattomaan,
+poispääsemättömään kaipuuseen.
+
+Olimme illallisella. Anschütz kohotti maljan, ja katsellen lasissa
+helmeilevää kullankeltaista viiniä esitti minulle, nuorimmalle
+ystävälleen, josta hänen kohta täytyi erota.
+
+— Ettemme unohtaisi toisiamme! lisäsi hän koskettaen lasiani.
+
+— Emme koskaan! ponnistelin vapisevin huulin, katsellen Adelea. Hän oli
+kalpea ja hänen silmänsä lepäsivät raskaasti päälläni. Malja helähti
+surullisesti, — Adele virkahti tuskin kuuluvasti:
+
+— Ei koskaan!
+
+Meitä molempia puistatti jonkinlainen hämmennyksen aalto, jota emme
+voineet vastustaa. Suu oli yhä mykkä, mutta silmät puhuivat, kädet
+hapuilivat toisen käsiä.
+
+Anschütz ilmoitti viimeisen edellisenä iltana luvanneensa kirjoittaa
+artikkelin jollekin sikäläiselle lehdelle, joten hänen pitää
+seuraavaksi päiväksi jäädä kotiin, ja me saamme mennä kahden oopperaan.
+Melkein vavahdin kiihkosta päästä kahden hänen kanssaan. Katsahdin
+häneen, hän vastasi silmillään, valitti, että hänen täytyy jäädä
+kotiin, ja kysyi mieheltään, eikö olisi parempi, jos hänkin jäisi
+kotiin; ja minä pidätin henkeäni.
+
+— Ei, vastasi Anschütz silmäillen vaimoansa vaatimattomalla, lauhkealla
+katseellaan. Minä iloitsen kun sinä huvittelet ja nuori ystäväni pitää
+sinusta huolta.
+
+— Oi kyllä, huudahdin minä vilkkaasti, ehkä liiankin vilkkaasti.
+Anschütz loi minuun ikäänkuin kysyvän katseen, sitten hän puristi
+Adelen kättä jonkinlaisella tyynellä varmuudella, virkkoen
+leikillisesti:
+
+— Luulen, ettet kaipaakaan enää niin pian kotiin.
+
+Seurasi lyhyt, raskas tauko, sitten jatkoimme taas keskusteluamme
+rauhallisesti.
+
+Anschütz, sivistynyt musiikinharrastaja, kertoi meille seuraavana
+päivänä esitettävästä Straussin. »Salomesta». Kuuntelimme ääneti, vain
+silloin tällöin kohtasivat himmeät, merkitsevät katseemme toisensa:
+Huomenna — huomenna!
+
+
+
+
+XIII
+
+
+Kesäk. 7:nä 1910.
+
+Lähtisinkö sinun promotioosi?
+
+Sitä kysyvät myös Julian silmät, enkä minä tiedä mitä vastata. Minä
+menen, sanon, ja lisään: ehkä menen.
+
+Kutsuit hänen isänsä »perheineen». Hänelle sinulla ei ollut sanaakaan,
+hänelle, joka on kanssasi kasvanut äitisi hellien käsien vaalimana.
+Tokko tiedät, miten monta kertaa ne ovat levänneet tuolla nuorella,
+kultaisella päälaella, jota minä tahtoisin niiden jälkien vuoksi jonkun
+kerran koskettaa.
+
+Ja minä tunnen yhä, että tuo nuori lapsi alkaa vetäytyä aina syvemmälle
+minun yksinäiseen sieluuni, että se kohta täyttää sen paikan, minkä
+sinä olet jättänyt.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Istuimme oopperassa — ääneti, peläten itseämme. Silloin jouduimme
+Straussin rajun, intohimoisen musiikin valtaan, joka repii hermoja,
+vavahduttelee suonia ja puistattaa ruumista — »Minä tahdon Johanneksen
+pään», huusi Salome kerraten tuon »minä tahdon» aina yhä korkeammalla,
+läpitunkevammalla äänellä. Minua vapisutti tuo »minä tahdon», kumarruin
+tietämättäni Adelen puoleen:
+
+— Sinut minä tahdon!
+
+Ja hän painautui olkapäätäni vasten ikäänkuin odottaen, mitä olin
+kuiskaava:
+
+— Sinut minä tahdon! Otan sinut käsivarsilleni ja kannan kauas, kauas,
+missä elämme vain tosillemme ja rakkaudellemme...
+
+Ihmiset nousivat seisomaan, tekivät lähtöä; en huomannut sitäkään, että
+ooppera oli loppunut. Kaikki pimeni silmäini edessä ajatellessani, että
+nyt on loppu, etten saa enää tuntea hänen olevan vieressäni, että hän
+menee asuntoonsa, puolisonsa luokse!
+
+Ja että hän matkustaa huomenna, enkä minä saa häntä enää nähdä!
+
+Pelko, epätoivo valtasi minut; olin tulla hulluksi. Nyt — nyt, kohisi
+sisässäni, istuutuessani hänen viereensä vaunuihin, ja polttavan
+kaipuun pakottamana laskeuduin polvilleni suudellen hänen käsiänsä ja
+polviansa.
+
+Hän värisi kuin lehti tuulessa ja yhden hetken — yhden silmänräpäyksen
+hän nojasi kasvojaan otsaani vasten.
+
+Vaunut pysähtyivät, astuimme hotellin eteiseen; kalpeina, erilaisina
+nousimme portaita ylös. Hän nojasi koko painollaan minuun, ja
+saavuttuamme huoneeni oven eteen minä pysähdyin, katsoin häneen...
+Tunsin, että koko elämäni oli silmissäni...
+
+Ja hän astui sisälle.
+
+Luulen huudahtaneeni, ojentaneeni käteni syleilläkseni häntä. Mutta hän
+vetäytyi syrjään.
+
+— Valoa — pyysi hän tukehtuvalla äänellä. Kiersin nappulaa,
+kynttiläkruunuun leimahti valoa, ja minä näin hänen nojaavan kalpeana
+oven pihtipieleen ikäänkuin voimattomana astumaan edemmä.
+
+Ja minä ojensin taas käteni, mutta hän pudisti tuskin huomattavasti
+päätään.
+
+— Adele!
+
+Ah, mitä sanoinkaan hänelle! Polvistuin hänen eteensä, rukoilin häntä
+pakenemaan kanssani, vannotin häntä rakkautemme nimessä, rakkauden,
+jota hän ei voi minulta salata...
+
+Hän kykeni taas hallitsemaan itseänsä. Se tapahtui äkkiä, mutta
+täydellisesti. Hän muuttui taas tyyneksi, arvokkaannäköiseksi rouvaksi,
+jollainen hän oli tuttavuutemme ensimmäisenä päivänä. Häh otti minua
+kädestä ja johdatti peremmälle huoneeseen, ja aivan kuin hän olisi
+ollut kotonaan ja minä hänen vieraanaan hän viittasi minua istumaan.
+Tovin hän silmäili minua jonkinlaisella etäisellä katseella, sitten hän
+alkoi puhua yksivakaalla, hiljaisella äänellä.
+
+— Tulin luoksenne, minun täytyi tulla. Ei, ei sen vuoksi — ehätti hän
+kun yritin syleillä häntä. Rakastan teitä, jatkoi hän luoden minuun
+vilpittömän katseen, — se tuli niin odottamatta ja putosi niin raskaana
+päälleni! Tahdoin sanoa tämän teille, jotta tietäisitte minun tunteneen
+sitä, mitä en voi teiltä salata, ja jotta ette kadottaisi uskoanne
+minuun ja elämään. Rakastan teitä — jatkoi hän vakaammalla äänellä,
+koskettaen kättäni, mutta en tahdo painaa silmiäni alas puolisoni
+edessä...
+
+— Miksi ajatella häntä, jos kerran rakastat minua?
+
+— Tahdon katsoa suoraan lapseni silmiin.
+
+— Ja minä?
+
+Jonkinlaisella puhtaalla äidillisellä eleellä hän tarttui päähäni,
+taivutti sen puoleensa, ja minä katsoin hänen tuskan vääristelemiä,
+kyyneleisiä kasvojansa, joilla samalla kuitenkin lepäsi jalo,
+päättäväinen ilme; — ajatusteni ja tunteitteni, menneen ja nykyisen
+elämäni temmeltävästä kaaoksesta ilmestyi silmiini näky: sinun äitisi
+seisomassa edessäni.
+
+— Irene, huudahdin vaistomaisesti.
+
+Hän hätkähti, vetäytyi ulomma ja loi minuun kysyvän katseen.
+
+— Vaimoni.
+
+Jonkinlainen lauhkea hymyily liukui hänen kasvojensa yli.
+
+— Palaa takaisin hänen luoksensa, kuiskasi hän ja kumartuen puoleeni
+kosketti huulillaan otsaani, ja jotakin puhdasta ja pyhää virtasi
+ruumiini lävitse...
+
+Ja se jäi jäljelle, ilmestyäkseen äänekkäänä kohinana sieluni
+kaaoksesta, nostaakseen sieluni yläpuolelle hairahdusten,
+lauhduttaakseen tuskaani, suunnatakseen katseeni puhdasta, suurta,
+ikuista ihannetta kohti...
+
+Ja aamulla hän seisoi edessäni tyynin, vilpittömin katsein. Hänen
+otsallaan säteili jotakin pyhimysmäistä, marttyyrimaista, jotakin, mikä
+pani silmäni kyyneltymään ja polveni horjumaan.
+
+— Kerro minulle jotakin vaimostasi, pyysi Adele, kun olimme jääneet
+kahden saattaessamme herra Anschütziä klinikkaan. Ääneti johdin hänet
+autiolle Brühlin terassille ja kerroin hänelle kaikki kaunistelematta,
+itseäni puolustelematta. Hän kuunteli minua astellen vieressäni
+alaspainunein päin, maahan suunnatuin katsein, ikäänkuin sanojeni paino
+olisi puristanut häntä, vain silloin tällöin vavahtaen ja koskettaen
+kättäni.
+
+Olin jo aikoja sitten lopettanut ja seisoin penkereen reunalla
+katsellen tajuamatta nopeasti virtaavaa Elbeä, raskaasti lastattuine
+höyrypursineen, auringon loisteessa kimmeltävää vuorijonoa pienine
+maalaiskylineen, jotka köynnösmäisesti ympäröivät Dresdeniä, Elbellä
+niinkuin kaupungissakin väikkyi vielä hieno syksyinen usva, vuorilla
+sitävastoin aurinko heloitti jo kirkkaana. Kevyt tuulenhenki puhalteli
+ympärillämme repien ja kiskoen kuihtuneita lehtiä autiolle tielle,
+samoinkuin elämäkin repii ja kiskoo sitä, mikä on orastanut Ja kukkinut
+ihmissydämessä.
+
+Vihdoin Adele havahtui mietteistään. Sitten hän aikoi puhua itsestään
+ja minä kuuntelin häntä hurmaantuneena niistä hyveistä sydämessäni,
+joita hän osoitti sormellaan. Hyväksyin hänen lujat mielipiteensä
+elämästä, velvollisuudentunnosta, kunniasta — kuuntelin sitä kuin
+ilmestystä, muistaen runoilijan neuvon, joka käskee eksyneiden kysyä
+tietä jaloilta naisilta... — — —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Asemalla hänen silmänsä vielä hetkeksi sumenivat, ikäänkuin olisi hänen
+kahlehdittu rakkautensa koettanut vielä kerran vapautua, mutta sitten
+hän nosti päänsä pystyyn rauhallisesti ja ylväästi.
+
+— Vie terveiseni hänelle, lausahti hän.
+
+Minä ymmärsin häntä, ja katsoessani junaa, joka vei hänet Berliniin,
+katsoin sinne, mistä olin rauhaa ja onnea etsien lähtenyt pois.
+
+Palasin takaisin kotiin!
+
+
+
+
+XIV
+
+
+Kesäk. 8:na 1910.
+
+Matkustin kotiin kummallisessa mielentilassa. Kuin pitkien, unettomien,
+hurjien öiden jälkeen, tai kuin vaikeasta sairaudesta parannuttua, kun
+aivot vielä ovat lamassa, eikä tiedetä mikä on todella tapahtunut ja
+mikä on vain kuvittelua.
+
+Vain yksi väikkyi yli kaiken mielessäni. »Kotiin!» Se ikäänkuin humisi
+korvissani, »kotiin» pauhasi sisälläni ja minä kiiruhdin kuin käskyä
+noudattaen. Silloin valtasi minut eräänlainen pelko, josta turhaan
+koetin vapautua. Astuin ulos junasta, harhailin ympäristöllä ja palasin
+uudelleen junaan.
+
+Kaikkialla vallitsi suuri, äänetön rauha. Autiot tiet, suljetut
+hotellit, tyhjät majatalot, jotka vähän aikaa sitten olivat täynnä
+iloisia, vilkkaita ihmisiä, laulua ja naurua. Sumu laskeutui vuorilta
+laaksoon ja painosti sydäntä. Silloin näyttäytyi odottamatta, yht'äkkiä
+aurinko, vuorten puhtaanhohtoiset huiput sukelsivat ylös harmaasta
+usvamerestä kiipien taivasta kohti. Myöskin kaukaiset metsät saivat
+osansa tästä kuninkaallisesta purppurasta ja kullasta, tehden ne tuhat
+kertaa kauniimmiksi kuin mitä ne ovat yksitoikkoisessa vihreydessään.
+
+Puhtaat, tasaiset vuorijonot ja häipyvät metsät vetivät minua
+puoleensa. Semeringillä astuin uudelleen pois junasta, kuljeskelin
+yksinäisillä vuoripoluilla, katselin kuinka usva hiljaa liiteli ja
+odotin jonkinlaisella taikauskolla, pääsevätkö kukkulat ja metsät
+sumusta auringonvaloon. Ja kun se oli tapahtunut, vilkastuin, astelin
+melankoolisen iloisena hiljaisessa, lehtiään varistelevassa metsässä,
+joka oli keltainen kuin auringonkulta, ja punainen kuin punaisin veri.
+
+Jotain tyynnyttävää tunkeutui sieluuni, poisti usvan aivoistani.
+Parannuin entiselleni noilla äänettömillä kunnailla, lähellä suurta
+kuolemaa, joka liitelee metsien yläpuolella.
+
+Kunnes kylmä tuulenviima alkoi puhallella, repien sadetta ja lunta.
+Silloin minä saavuin kotitanhuville, vieden muassani kuolevan luonnon
+kauneuden — — —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli sumuinen, epämiellyttävä yö kun pysähdyin taloni eteen. Ensimäisen
+kerroksen ikkunoista loisti miellyttävä, kiehtova valo, — luodessani
+katseeni sinne tuntui kuin olisin löytänyt jonkin kauan etsimäni.
+Tunsin hyväilevää väristystä otsallani ja tunnetta ruumiissani; otin
+avaimen taskustani ja aukasin nopeasti oven.
+
+Astuessani kenenkään huomaamatta eteiseen, kuulin hiljaista,
+katkonaista pianonsoittoa ikäänkuin sormet olisivat hapuilleet
+koskettimilla turhaan etsien sielussa sointuvaa säveltä. Menin
+ensimmäiseen pimeään huoneeseen. Toisessa huoneessa istui Irene pianon
+edessä kynttiläkruunun valossa, mutta minusta se valo näytti tulevan
+hänestä itsestään. Huolimatta vasenta silmää peittävästä siteestä,
+kalpeista kasvoista ja marttyyrinilmeestä suun ympärillä. Sävelet
+saivat yhä määrätymmän soinnun, kunnes hänen huuliltaan kohousi haikean
+tuskaisa laulu. Kyyneleet värisivät Irenen kauniissa äänessä — — ne
+monet itkemättömät kyyneleet, jotka ikäänkuin kiehuvina karpaloina
+tippuivat sieluuni:
+
+»Und mein Stamm sind jene Asra, welche sterben, wenn sie lieben...» (Ja
+minä olen suvusta Asran, joka kuolee, jos lempii...)
+
+lopetti Irene tietämättä laulaneensa taiteellisen ihanasti, ylevän
+melankoolisesti.
+
+— Irene — kuiskasin tuskin kuuluvasti. Mutta hän kuuli. Hän nosti
+päätänsä, nojautui eteenpäin kuin kuunnellakseen.
+
+Nähtyään minut kynnyksellä, siirtyi hän ikäänkuin häpeissään kirkkaasta
+valosta varjoon.
+
+Sanomatonta sääliä tuntien riensin hänen luokseen, levitin käteni —
+mutta hän pudisti päätään, ja käteni painuivat alas.
+
+Seisoin mykkänä, avuttomana — ja jotakin kovaa, uhmaavaa alkoi liikkua
+mielessäni. Hänen silmänsä saivat taas kostean välkkeen — jälleen
+kyyneleitä — kyyneleitä — helmeileviä, suuria.
+
+Ne taivuttivat minut polvilleni. Itku herahti silmiini, lämpimiä sanoja
+tulvi huulille, ja olisin halusta viiltänyt itseäni samoin veitsellä ja
+tunnustanut hänelle kaakki.
+
+Mutta hän ei sallinut. Äidillisen hellästi hän tarttui käteeni, talutti
+minut divaanille, istahtaen itse viereeni ja silittäen kasvojani.
+
+— Sinun pitää kuunnella, Irene!
+
+— Ei, Stank, ei, epäröi hän. — Jätä se!
+
+— Älä puhu!
+
+— Sinun täytyy saada tietää — vavisten kosketin sidettä hänen
+silmällään.
+
+Hän käänsi vavahtaen päänsä toisaalle.
+
+— En tahdo tietää, lausahti hän melkein jyrkästi.
+
+Hän tiesi, Mladen, hän tiesi. Tunsin sen sillä hetkellä ja niin useasti
+jälkeenpäin. Vaan hän ei tahtonut koskaan tietää.
+
+Eikä hän milloinkaan tahtonut suudella minua niinkuin ennen. Hän
+ei voinut koskaan antaa anteeksi minulle sitä, että olin hyljännyt
+hänet silloin kun hän kadotti kauneutensa, ja kuitenkin hän rakasti
+minua niin, ettei tahtonut eikä sallinut minun syyttävän itseäni
+hänen edessään. Hän kulki kanssani läpi elämän pitäen minua kädestä
+kuin sisar tai äiti, huolehtivana ja avuliaana. Ja tätä huolenpitoa
+ja hyvyyttä hän osoitti kaikille, joiden kanssa tuli kosketuksiin:
+palvelusväelle, sairaille, ovellemme koputtavalle almunpyytäjälle,
+jokaiselle kukalle ja ruoholle puutarhassamme. Kaikki voimistui ja
+lämpeni hänen hyvyytensä hohteessa, kaikki etsivät saivat neuvoa ja
+lohdutusta häneltä.
+
+Ja löysivät. Ja kuitenkin hän silloin jo valmistautui lausumaan
+jäähyväiset tälle maailmalle, täällä häntä pidätti vain pelko jättää
+sinut ennenkuin olet tarpeeksi kehittynyt.
+
+Kuinka monesti luinkaan sen hänen kasvoiltaan yllättäessäni hänet
+iltaisin puutarhapenkillä katselemassa laskeutuvaa aurinkoa. Hänen
+katseensa oli niin etäinen ja outo, täynnä mittaamatonta kaipuuta, ja
+koko hänen ruumiinsa osoitti väsymystä ja elämäänkyllästymistä.
+
+Tuskaista ja halveksuvaa välinpitämättömyyttä elämään.
+
+Otin silloin useasti hänen kätensä omiini, ja hän osoittausi kuin olisi
+tullut väkisin temmatuksi sieltä kaukaisista maistaan velvollisuuksien
+elävään todellisuuteen. Kunnes viittasin sinuun. Silloin hänen silmänsä
+loistivat. Ne eivät olleet milloinkaan sädehtineet siten minun vuokseni.
+
+Ja kuinka mielistelinkään häntä! Aivan kuin silloin, kun en tietänyt
+rakastaako hän minua todella, ja olisin antanut koko elämäni hänen
+rakkaudestaan. Hän täytti uudelleen sieluni, mutta toisin kuin
+ennen. Nyt hän avarsi ja kohotti sitä, ikäänkuin levittäen silmäini
+eteen jotain hienoa, sinertävää usvaa, joka tasoittaa ihmisissä ja
+esineissä piilevät kulmat ja kohopaikat. Inhimillinen vähäpätöisyys
+ja arvottomuus ei inhoittanut minua enää, eikä herättänyt minussa
+ylenkatsetta; sairaiden kiittämättömyys ei enää minua loukannut, ja jos
+joskus harmistuin, riitti kun Irene katsoi minuun ja virkkoi lauhkealla
+äänellään: ei niin, onhan hänkin vain heikko ihminen — ja minä muutuin
+heti hyväntahtoiseksi ja kärsivälliseksi, valmiina antamaan anteeksi ja
+auttamaan.
+
+Sillä hänkin oli hyväntahtoinen ja kärsivällinen ja valmis auttamaan
+jokaista olentoa ja kasvia.
+
+— Irene, sanoin hänelle kerran puoliksi leikkisästi, mitä tämä elämä
+oikeastaan on? Me annamme ja annamme sille kaikkea, emmekä mitään saa.
+
+— Voisiko elämää sietääkään, jos ei se olisi sellaista? kysyi
+hän syvällisesti. — Hätkähdin noita sanoja, ja vanha epäilys ja
+mustasukkaisuus ryntäsivät kimppuuni, katkeroittaen ääntäni.
+
+— Onko sinun, Irene, vaikea elää? Etkö näe, että annan kaikkeni sinulle
+— — —
+
+— Näen, Stank, ja kiitän sinua, vastasi hän rauhallisesti. Tekisin
+mielelläni elämäsi onnelliseksi.
+
+— Ja minkätähden?
+
+Hän ei vastannut, katsoi vain minua tuolla etäisellä ja yksinäisellä
+katseellaan, joka oli kuin toisesta maailmasta lähtöisin, ja joka ei
+voi leimuta intohimoa eikä vihaa.
+
+Tapasin hänet kerran huoneessani asettelemassa ruusuja pöydälleni. Hän
+ei huomannut minun tulevan. Astuin ääneti hänen luokseen ja puristin
+häntä rintaani vasten.
+
+— Irene, sinä annat ruusuja, vaan et anna rakkautta!
+
+Hän vetäytyi pois syleilystäni. Hänen kasvoilleen ilmestyi taas
+sama surun ja tuskan ilme, jonka olin huomannut kotiin palatessani.
+Silmänräpäyksen ajan hän varmaankin taisteli ajatuksissaan itsensä
+kanssa siitä, että vastaisiko.
+
+— Irene!... Kiersin käteni uudelleen hänen vartalonsa ympäri.
+
+Luoden minuun tuollaisen raskaan silmäyksen hän nosti kätensä otsalleen.
+
+Ja seisoi edessäni ilman mustaa sidettä. Minä näin tyhjän silmäkuopan,
+arpeutuneen otsan ja sitä ympäröivät kasvot, — ja myös toisen silmän,
+joka laajeni luonnottomasti leimuen — ikäänkuin tahtoen saattaa
+kasvotkin säikkymään... ja kauhu puistatti minua.
+
+Ja hän, joka näki ja arvasi kaikki, näki myös minun pelkoni.
+
+Tuskallisesti ja halveksivasti hymyillen hän sitaisi siteen silmälleen
+ja poistui.
+
+Tulin entiselleni, juoksin hänen jälkeensä, valmiina irroittamaan
+siteen ja suutelemaan tyhjää silmäkuoppaa. Mutta hän lukitsi itsensä
+huoneeseensa, eikä näyttäytynyt enää sinä päivänä. Minä seisoin — ah,
+kuinka usein olinkaan seisonut ja kuunnellut hänen ovensa takana.
+
+Kuulin hiljaista, tuskallista nyyhkytystä, joka pani kylmän väreen
+kulkemaan selkäpiitäni myöten, ja minä kysyin itseltäni: minkä vuoksi
+me elämme?
+
+Toisena päivänä hän jatkoi tasaista, tyyntä elämäänsä, kuten päivää
+aikaisemmin.
+
+Ja päivät kuluivat. Ei tullut kuitenkaan sitä päivää, joka olisi
+kuljettanut meidät sen yli, mikä meidät eroitti. Jokainen päivä nosti
+meidät hyvyydessä yläpuolelle ihmisten, mutta ei yksikään yläpuolelle
+sen, mikä on yleistä, inhimillistä.
+
+Vasta silloin kun hänen kaipuunsa täyttyi, kun hänen sielunsa
+sanoi hyvästit maailmalle — silloin, Mladen, minä suutelin täynnä
+mittaamatonta tuskaa hänen tyhjää, arpeutunutta silmäkuoppaansa, ja
+hän hymyili silloin ensimmäisen kerran pitkien vuosien päästä sitä
+onnellista, riemuitsevaa hymyilyä.
+
+Ja samalla hetkellä hän jätti minut...
+
+
+
+
+XV
+
+
+Kesäk. 9:nä 1910.
+
+Viime yönä minua kutsuttiin — Julian luokse. Menneisyyttäni muistellen
+olin unohtanut hänet.
+
+Kun soitettiin, tiesin, että minua etsitään hänen luoksensa. Tuli se,
+mitä odotin ja pelkäsin; mitä en voinut estää.
+
+Tuli vielä pahempaakin.
+
+Jotain, minkä vuoksi en levännyt koko yönä. Kävelin huoneessani
+aamunkoittoon saakka.
+
+Mutta sinulle, poikani, olen velkaa totuuden, ja minä annan sen
+sinulle, jotta näkisit, mitä on elämä, mitä on ihminen, ja että sinulla
+olisi sääliä molemmille.
+
+Julia, niin kertoi hänen äitinsä minulle, oli päivällä palannut
+viinitarhasta heikkona ja väsyneenä ja liikkunut koko päivän
+edestakaisin huoneissa levottomana kuin varjo. Illalla hänen silmänsä
+ja kasvonsa saivat kostean hehkun. He näkivät hänen olevan kuumeessa
+ja olivat tahtoneet lähettää noutamaan minua, mutta hän oli kieltänyt
+ehdottomasti. — Sairas oli laskettu vuoteelle ja oli hän nukahtanut
+pian. Äiti oli valvonut hänen vieressään, mutta nähtyään hänen
+rauhoittuneen, laskeutunut itsekin levolle. Hän oli yhtäkkiä herännyt
+tyttärensä rajuun yskänpuuskaan, hypähtänyt ylös sängystä, ja nähnyt
+hänen sylkevän verta.
+
+Sairas oli rauhallinen, vain väsynyt kuumeesta, kun menin häntä
+katsomaan.
+
+Kumarruin hänen puoleensa aikoen paljastaa hänen rintansa... mutta
+hänen hennot käsivartensa kiertyivät kaulaani ja nuori, kaunis pää
+painautui kasvojani vasten. — »Olen odottanut sinua», kuiski hän
+korvaani. »Miksi et tullut aikaisemmin? Aukealla on lämmintä. Emme mene
+sinne. Vie minut metsän varjoon — rakas, armas!»
+
+Ja minun lävitseni virtasi jotakin sanomattoman suloista ja
+tuskallista, se pysähdytti vereni ja ajatusteni juoksun, se ikäänkuin
+viilsi lihaksiani niin, etten voinut liikahtaa.
+
+Ja minä toivoin, etteivät ne kädet hellittäisi koskaan otettaan, vaan
+syleilisivät ikuisesti minua.
+
+Yhden silmänräpäyksen, vain yhden silmänräpäyksen. Silloin olin taas
+lääkäri.
+
+Julia voi huonosti, Mladen. Hän menehtyi ikävästä nähdä sinua, piinasi
+itseään, ajatellessaan, minkä vuoksi lähdit niin äkkiä. Hän lohduttausi
+sillä, että sinä kutsut hänet promotioosi, mutta kun et sitä tehnyt,
+voitti tuska tuon hennon, sairaalloisen olennon, tehden hänet todella
+sairaaksi.
+
+Pelastanko hänet? Meneekö tämä hyökkäys ohi ilman pahempia seurauksia?
+
+Minä voisin, jos hän tahtoisi. Jos sinä tahtoisit. Jos ottaisit hänet
+syliisi hellästi, kärsivällisesti, valmiina suojelemaan häntä. Niinkuin
+äitisi suojeli kaikkea, mikä oli heikkoa ja tarvitsi hänen apuansa.
+
+Niin, sinua Julia tarkoitti sanoillaan. Sinua hän kosketti minussa.
+
+Mutta että olin yhden hetken, vaikkapa vain yhden silmänräpäyksen
+toivonut hänen puhuvan siten minulle — se se minut tekee levottomaksi,
+pelokkaaksi.
+
+Ja kun sitten olin vaihtanut hänen vanhempainsa kanssa jonkun sanan
+toisessa huoneessa; kun olin heitä rauhoittanut antaen toiveita Julian
+parantumisesta, virkkoi hänen äitinsä:
+
+— Tiesin kyllä, että häntä jokin painaa, mutta arvasin väärin.
+
+Se täytti minut inholla.
+
+Julia-parka! Kun lakkaat hourailemasta, lepertelee äitisi vuoteesi
+ääressä, että olet ilmaissut salaisuutesi, ja ehdottaa sinulle
+avioliittoa minun kanssani...
+
+Kuinka kummalliselta se ajatus tuntuu minusta.
+
+Julia, pikku Julia!
+
+Ja minä? —
+
+       *       *       *       *       *
+
+Olin hänen luonansa. Verensyöksy on loppunut. Julia on levollinen. Hän
+katselee minua kuin tahtoisi jotain kysyä. Ja minä olen hämilläni kuin
+koulupoika.
+
+Mikä minua vaivaa? Miksi olen hämilläni? Sitä kysyessäni tahtoisin
+huutaa.
+
+Ja huomenna on sinun promotiosi. Ehkä odotat minua, ehkä et.
+
+Uskon voivani jättää Julian; lähteä aamulla ja palata takaisin
+illalla — mutta sitten ajattelen taas, etten uskalla poistua hänen
+läheisyydestään.
+
+Kuinka tukahduttava ja levoton yö. »Aukealla on lämmin. Vie minut
+metsän varjoon, rakas, armas...»
+
+Hyvästellessäni häntä sanoin palaavani vasta seuraavana iltana. Hän
+nyökkäsi päällään ikäänkuin olisi muistanut, että matkustan sinun
+luoksesi. Sitten hän kysyi:
+
+— Onko se varmaa?
+
+— Ehdottomasti. — Vienkö terveiset Mladenille? — Hän vaikeni ja sulki
+silmänsä.
+
+
+
+
+XVI
+
+
+Kesäk. 10:nä 1910.
+
+Olen palannut. Tunnen välinpitämättömyyttä. Minusta näytti, että
+olen kaukana elämästä ja kaikesta, että olen yksin ja hyljättynä.
+Ja ihmettelin, että olin voinut toivoa noita nuoria käsiä edes
+hetkeksikään. Minua ellottaa oma itseni ja minä häpeän.
+
+En tuntenut olevani välttämätön ja rakas sinulle. Tuskin katsoit
+minuun, kun keskustelit kanssani.
+
+Oi Mladen, etkö voi vähääkään siitä rakkaudesta, jota tunsit äitiäsi
+kohtaan, luovuttaa minulle?
+
+Juhlapäivällisen jälkeen ilmoitin sinulle, että Julia on sairaana. Sinä
+olit vaiti. Lähdetkö nyt kotiin? kysyin minä.
+
+Miksi loit minuun niin hämmästyneen, vihaisen silmäyksen? Vihaatko
+isääsi ja kotiasi?
+
+Oi Irene, minä pelkään elämää senjälkeen kun sinun kätesi, jotka sitä
+tasoittivat, ovat muuttuneet kylmiksi.
+
+Julia katsoi minun sisään astuttuani oveen, ikäänkuin odottaen sen
+vielä kerran aukenevan. Sinulle.
+
+Kerroin hänelle miten Zagrebissa kävi. Ilmoitin sinun jääneen vielä
+muutamien välttämättömien seikkaili vuoksi — hän ei puhunut mitään.
+
+Jonkinlainen tuskaisa huumori saa minut naurahtamaan ja houkuttelee
+hymyn huulilleni, kun ajattelen, kuinka järjettömästi ja aiheettomasti
+ihminen piinaa itseänsä.
+
+Mutta kaikista elämän tuskista useimmat ovat naurettavia ja
+vähäpätöisiä. Tiedän sen, vaan sittenkin...
+
+Olen sittenkin levoton, haaveilen kuitenkin niin naurettavasti. Niin
+tyhmästi.
+
+Jos tämä elämä voisi olla vielä elämättä, jos minun ei pitäisi olla
+täällä yksin ja hyljättynä.
+
+Jos sinä olisit Julian kanssa täällä ja jos te yhdessä sovittaisitte ja
+uudestaanrakentaisitte minun ja elämän välit!
+
+
+
+
+XVII
+
+
+Kesäk. 12:na 1910.
+
+Minä valehtelen — valehtelen. Et sinä, ette te molemmat yhdessä, Julia
+yksin olkoon vierelläni.
+
+»Aukealla on lämmintä. Vie minut metsän varjoon. Rakas, — armas!...»
+
+Hän voi paremmin. Hänellä ei ole enää kuumetta, ja minä olen niin
+onnellinen, täynnä toivoa, katsellessani jälleen hänen kirkkaita
+silmiänsä ja tuskin huomattavaa punaa hänen poskillansa.
+
+Rakas, nuori elämä, kuinka varjelisinkaan sitä, miten taistelisinkaan
+sen puolesta.
+
+
+
+
+XVIII
+
+
+Kesäk. 16:nä 1910.
+
+Miksi et tule, Mladen? Miksi viivyttelet?
+
+Etkö tunne sydämessäsi, että kahdenlaiset kädet kuroittautuvat Julian
+jälkeen? Kuoleman kädet ja isäsi kädet. Mutta isäsi on vain lääkäri,
+eikä hän tahdo elää.
+
+Kuume on palannut, tällä kertaa ankarampana, ja minä värisen pelosta,
+kuinka se kehittyy, kuinka päättyy. Julia on niin heikko, eikä tahdo
+elää.
+
+Hän puhelee houreissaan jonkun kanssa, jota hän näyttää pelkäävän. Hän
+vakuuttaa olevansa syytön ja tahtoo paeta. Hyväilen hänen käsiänsä,
+puhelen hänelle — hän rauhoittuu hetkeksi.
+
+
+
+
+XIX
+
+
+Kesäk. 17:nä 1910.
+
+Kuume korkeimmillaan.
+
+
+
+
+XX
+
+
+Kesäk. 20:nä 1910.
+
+Ei mitään toivoa. Tajuton. Vain joskus häh näyttää silmänräpäyksen ajan
+tuntevan minut. Silloin hän ojentaa nuo kalpeat, hervottomat kätensä
+minua kohden ja koettaa hymyillä.
+
+Sydämeni on pakahtua.
+
+
+
+
+XXI
+
+
+Kesäk. 23:na 1910.
+
+Sinä tulit.
+
+Oih, jos et olisi tullutkaan! Jos et olisi lausunut minulle niitä
+kauheita sanoja!
+
+Sinä vakoilit meitä. Epäilit minua jo silloin, kun minä kohtelin Juliaa
+kuin isä. Väijyit häntä kun hän palasi metsästä, solvasit häntä, että
+hän muka rakastaa minua.
+
+Samoin vakoilin minä äitiäsi, samoin solvasin häntä syyttäen ja
+parjaten.
+
+Kalpeana, muuttuneena seisoit vast'ikään edessäni, huutaen, että minä
+olin ryöstänyt sinulta Julian.
+
+Ja minä muistin ne sanat, jotka olin kerran itse lausunut äidillesi.
+
+Samat sanat lausuit sinä. Julia-parka — hän kaipasi hellempiä käsiä.
+
+Hellempiä kuin meidän ovat.
+
+
+
+
+XXII
+
+
+Kesäk. 26:na 1910.
+
+Kuinka kaunis ja rakas hän on, kuinka tyynet ovat hänen
+kasvonpiirteensä. Vahakynttilän valo lepattaa niillä, antaen ikäänkuin
+eloa noille kasvoille, joiden päällä väreilee rakas, rauhallinen hymy.
+
+Minäkin tahtoisin sulkea silmäni ja päästä sinne — äitisi viereen.
+Mutta olen luvannut hänelle, Irenelle, pitää huolta sinusta!
+
+Kunnes ensimmäinen tuska on ohi. Se jota sinä, Mladen, pidät ainoana ja
+suurimpana, samoinkuin ajattelit rakkaudestasi.
+
+Tietämättä olevasi syntyisin suvusta, joka tappaa rakastaessaan.
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78358 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..caae6f5
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78358
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78358)