path: root/78331-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78331 ***
language: Finnish




GYURKOVICSIN TYTÖT

Kirj.

Ferenc Herczeg


Suomennos unkarinkielestä





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.






SISÄLLYS:

Ferenc Herczeg.
Sárika.
Ella.
Katinka.
Terka.
Lizi.
Mici.
Klárika.




Ferenc Herczeg.


Ferenc Herczeg (synt. 1863) on syntyperältään saksalainen, svaabi,
mutta mieleltään, näkemykseltään ja kieleltään hän on unkarilainen.
Hänen tuotannossaan yhtyvät läheisesti romantiikka ja realismi, mutta
hän ei koskaan ole hentomielinen ja harvoin hän on tunteellinen.
Humoristina on häntä verrattu Mark Twainiin. Ja lisäksi suolaa hänen
kuvauksiaan erinomaisen hieno satiiri, jonka kärki kuitenkin usein jää
huomaamatta niiltä, jotka eivät Unkarin oloja tarkemmin tunne.

Herczegiä ei voi syyttää syvämielisyydestä. Mutta hän onkin
taiteilija, joka kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa objektiivisesti ja
filosofeeraamatta, eikä hänen kuvaamiansa piirejä sellaisinaan voikaan
sanoa syvämielisiksi, sillä niissä ei pohdita elämänkysymyksiä,
niissä eletään vain, ei ajatella. Mutta samalla kuin Herczeg on suuri
humoristi ja satiirikko, on hän myöskin tarkkasilmäinen psykologi. Hän
piirtää parilla vedolla koomillisen situatsionin, sanoja tuhlaamatta.
Hänen komiikkansa ei ole pilalehti-, vaan situatsionikomiikkaa, ja
sentähden ovat hänen, usein hyvinkin romanttisiin seikkailuihin
osaa ottavat sankarinsa todellisia ihmisiä, jotka käyvät meille
yleisinhimillisinä mielenkiintoisiksi.

Mutta Herczeg ei ole ainoastaan humoristi. Tavatonta suosiota
saavuttaneessa näytelmässään "Bizanz" hän käsittelee bysanttilaisen
kulttuurin kukistumista ja monumenttaalisessa romaanissaan "Pogányok"
(Pakanat) on hän aiheekseen valinnut muinaisen alku-unkarilaisen
pakanakulttuurin ja maahan tunkevan kristinuskon keskinäisen kamppailun.






GYURKOVICSIN TYTÖT




Keväällä minun täytyi lähteä Szerémségiin kummiksi eräälle kuuden
kuukauden vanhalle pakanalle. Hän tulla tupsahti maailmaan viime
syksynä, mutta minä olin jo kahdeksan vuotta sitten, juristi-aikanani,
luvannut hänen isälleen ruveta lapsen kummiksi.

Kiireelliset toimeni ja pääkaupunkilaisvelttouteni pidättivät minua
täyttämästä lupaustani aikanaan, ja koska itsepäinen vanha ystäväni
oli saanut päähänsä, että kummina piti olla juuri minun eikä kenenkään
muun, niin sateli sen johdosta Szavan rannalta minulle yhtä mittaa
uhkaavasisältöisiä kutsukirjeitä.

Tuli tiedonantoja pienokaisesta: jo tavoittelee lihavalla kätösellään
Styssin [Stys (Stüss), kortti unkarilaisessa korttipelissä]
metsästäjää; latkii jo vermouthia lusikasta; muljauttelee jo silmillään
ja maiskauttelee kieltään kuullessaan äitinsä mielilaulua. Ja vielä
hän on kastamatta. — Pappi uhkailee, äiti suree, ja hoitaja häpeää
kuljeskella kadulla lapsen kera, sillä ilkeämieliset naapurit kysyvät
aina häneltä: Mikä on tuon ison pojan nimi?

Eräänä päivänä sain rouvalta sähkösanoman. Se oli äidinsydämen
epätoivoinen tuskanhuuto: »Tänään lapsi alkoi puhua ja sanoi: Taakeli
vie, tellainen kummi! — Olga.»

Tätä en enää voinut vastustaa. Lähdin matkaan; tavaroitteni joukossa
oli pörrökarvainen keinuhevonen ja nikkeliakseliset lastenvaunut. Sitä
paitsi oli taskussani jokunen kultakolikko papille.

Puolen yötä nukuin rautatievaunussa, ja kun aamulla heräsin, havaitsin
olevani Bács-Bodrogin piirikunnan alueella.

Oli päivänpaisteinen, ihana kevätaamu. Juna kiiti unikkokenttien ja
rikinkeltaisten sinappipeltojen keskitse; iloiset pääskyset liitelivät
kanavien ylitse toisiaan tavoitellen; maidonkarvaisella taivaanrannalla
lensi joukko villihanhia kuin hyttysparvi nuorta pajukkoa kohti.

Taaksemme jäi milloin talonpoikaistalo, milloin kylärähjä. Pienet
talopahaset painautuivat pelokkaina kirkon ympärille ikäänkuin
kauhistuneina junan jyrinästä. Siellä täällä näkyi sammalkattoisia
herraskartanoita ja niiden puutarhapensastojen välistä räikeästi
esiinpistäviä peltikattoisia kuisteja.

Erään pienen, ränsistyneen aseman sillalla — aseman nimeä on mahdoton
lausua — tungeskeli koreilevia bunyevác-naisia ja turkkiin puettuja
talonpoikia.

Asema-aitauksen tuolle puolelle seisahtui nelivaljakko. Vaunuista
hyppäsi seuralaisensa auttamina kolme hienoa herrasnaista. Kaikki he
olivat kauniita, solakoita, reippaita ja hyvin vilkkaita; kahdella
heistä oli ruskea tukka, kolmannella kullankeltainen.

He kiipesivät asemasillalle pitkin ylimysaskelin, ikäänkuin ylenkatsoen
koko maailmaa. Ja kuitenkin koko maailma vain katseli heitä ja hymähti
heille. Matkustajat, talonpojat, naiset, poliisikunnan edustajat
ja vieläpä minäkin. Tuolla veturin lämmittäjä kurottautui nokisine
naamoineen koneensa rintasuojan yli ja töllisteli kaula kurkolla
heitä. Palvelusintoiset konduktöörit aukaisivat ovet ensimmäisen
luokan vaunuun, ja asemapäällikkö itse kantoi, perässä kulkien, heidän
nimikirjaimilla varustettuja matkalaukkujaan, jotteivät he mitenkään
vain myöhästyisi junasta.

Naiset itse puolestaan pitivät tätä sangen luonnollisena, koskapa
heillä ei näyttänyt olevan hituistakaan matkakuumetta. He eivät
välittäneet mistään, katselivat vain ympärilleen ja järjestelivät
kukkasiaan, joita kantoivat käsissään ja päivänvarjoissaan. Sillä
aikaa piti heidän seuralaisensa hellää huolta pitkäkarvaisesta
setteri-koirastaan.

Kello soi ja juna lähti. Viime tingassa aukaisi tottunut käsi vaununi
oven, ja ensinnä syöksyi luokseni koira, sitten astui sisään koiran
isäntä, noiden kolmen edellämainitun kauniin naisen seuralainen.

— Täällä on kaiketi tilaa...

Katselimme toisiamme hetkisen silmästä silmään, sitten huudahdimme
molemmat yht’aikaa:

— Feri Horkay!

— Kas! Sinäkö?

Löimme kättä.

Horkay oli rakas lapsuudenystäväni. Olimme samaan aikaan olleet
molemmat lukiossa, ja hänestä oli isä Kajetán useampia kertoja
ennustanut, että hän tulisi päättämään maallisen kilvoituksensa samassa
hirsipuussa kuin minäkin.

Muistuu mieleeni säihkyväsilmäinen, rasavilli poikanulikka, luokan
suuri koiranleuka. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä ja voimakas kuin
nuori pantteri. Hän oli vasenkätinen ja käytteli linkoaan peloittavan
taitavasti. Torimuijat, poliisit, oppipojat ja muut lukiolaisten
leppymättömät viholliset pelkäsivät hänen ilkeitä kujeitaan enemmän
kuin kolmipäiväistä vilutautia; mutta me pojat jumaloimme häntä ja
pidimme häntä johtajanamme.

Koko kaupungissa häntä yleisesti nimitettiin bácska-paholaiseksi.

Heti ensi kerran luokkaamme astuessaan hän valloitti meidät kaikki
itsetietoisella esiintymisellään ja reunalla vekkulinkäytöksellään.
Hymyilevä päivänsäde valaisi hämärän koulusalin, ja vapauden tuulahdus
kävi vihkojemme ja kirjojemme läpi. Hänestä, jonka mielestä kaikki,
mikä haiskahti auktoriteetilta, oli kuin pakkopaita ruumiille, hänestä
tuli meidän auktoriteettimme.

Sittemmin hänet kerran erotettiin koulusta samoin kuin hänet jo
ennenkin oli noin puolesta tusinasta oppilaitoksesta potkittu, ja
hänen isänsä vei hänet pääkaupunkiin, jonkinlaiseen kasvatusopilliseen
kurinpitolaitokseen.

Sen jälkeen en ollut häntä tavannut. Olin kuvitellut kerran näkeväni
Horkayn ritarillisena ryöväripäällikkönä, uudenaikaisena Rinaldinina,
— ja nyt näin hänet englantilaiskuosinen metsästyspuku yllään
nostelemassa kolmea kaunista naista nelivaljakosta...

— Feri Horkay!

Hän oli sama kuin ennenkin. Tuo iloinen ylimielisyys, veitikkamainen
hymy viiksien alla ja kiusanteon halu silmistä loistaen.

Arvasin, että hän nyt lingon asemesta käsitteli peloittavan taitavasti
pyssyään ja että häntä nyt pelkäsivät aviomiehet torimuijien ja
oppipoikien asemesta.

— Matkustan Bács-Tamásiin, selitteli Horkay. — Sinne on täältä
kahden tunnin matka... Siellä vietetään pikku Mici Gyurkovicsin [lue
djúrkovitš] häitä, ja minun pitäisi olla nuodemiehenä... Nuo kolme
komeata naista, jotka matkustavat kanssani, ovat morsiamen vanhempia
sisaria...

— Sukulaisiasiko?

— Olemme serkuksia taikka jotakin sinnepäin... Jätin heidät yksikseen,
olivat väsyneitä... Viime yönä eivät saaneet nukkua meidän meluamisemme
tähden, ja sitä edellisen yön he tanssivat...

— Onko niitä useampiakin samaa kaunista lajia?

— Seitsemän on Gyurkovicsin tyttöjä samoin kuin kuolemansyntejä. Viisi
heistä on jo onnellisesti naitettu, ja nyt menee seitsemäs miehelään.

— Ja kuudes tietenkin valmistautuu luostariin?

Horkay kohautti olkapäitään.

— Herra ties mitä hänestä tulee!

— Rumako?

— Päinvastoin! Asiantuntijat vakuuttavat, että hän on kaunein noista
seitsemästä... Siitä en kuitenkaan tahdo mennä takuuseen, sillä
näitten tyttöjen seurassa käy ihmisen niin, että hän aina pitää sitä
kauniimpana, jota par'aikaa katselee...

Jatkoimme sitten puhetta Gyurkovicsin tytöistä, sen jälkeen haastelimme
muista asioista ja sitten taas Gyurkovicsin tytöistä. Huomiotani
kiinnitti jokainen Horkayn heistä lausuma sana, sillä tämä kuuluisa
perhe antoi usein vierailunäytäntöjä Budapestissä. Kaikki tunsivat
heidät ulkonäöltä; jokainen oli nähnyt heidät joko kadulla tai
luistinradalla tai tanssiaisissa...

Kerran vuodessa, tuossa laskiaisen tienoissa, pistivät Tamásin
Gyurkovicsit tupakkasadosta saamansa tulot taskuihinsa ja matkustivat
Budapestiin, edusmies Gyurkovicsin luo, huvittelemaan. Ja niin pian
kuin he tunsivat budapestiläisen asfalttikäytävän jalkojensa alla ja
monien vieraiden ihmisten uteliaat katseet kasvoillaan, ei heitä voinut
enää mikään pidättää. Päivällisaikaan herättivät he sangen suurta
huomiota Koronaherczeg-kadulla ja päivällisen jälkeen luistinradalla.
Iltaisin he kävivät vuorotellen teattereissa ja tanssiaisissa ja
he eivät vielä aamun sarastaessakaan olleet tarpeekseen nauttineet
soitosta ja samppanjasta. Ja missä ikinä he liikkuivatkin, he antoivat
itävaltalais-unkarilaisen rahajärjestelmän helisevän siunauksen sataa
tarjoilijoille, mustalaissoittajille ja pika-ajureille.

Se oli sellainen iso perhe, joita oli vain vanhana patriarkallisena
aikakautena. Ruokasalissa oli aivan kuin alituiset vieraspidot.
Pöydässä istui iso liuta nuoria herroja — heidän jäntereisissä
ruumiissaan ja päivänpolttamilla kasvoillaan saattoi havaita
monikuukautiseen säännöllisyyteen pakotetun elämän ja etelän
ilmaston merkkejä —: siinä oli edusmies, tilanomistaja, sotilas ja
kihlakunnantuomari, kaikki Gyurkovicseja. He olivat kuuluisia myöskin
siitä, että he hakkailivat joka taholla, mutta yksikään heistä ei
mennyt naimisiin. Gyurkovicsin tyttöjä sitä vastoin ei yksikään
naimakelpoinen ihmislapsi voinut mielistellä kosimatta heitä.

Melkein joka vuosi Gyurkovicsit toivat mukanaan Budapestiin yhden
naimaikäisen tyttären, jolle sieltä aina löydettiin mies. Ja niin pian
kuin yksi heistä oli saanut ylleen morsiushunnun, vartoili jo toinen
kärsimättömänä pitkiä hameita.

He olivat kauniita, solakoita ja sangen keimailevia neitosia, jotka
saattoivat hyppiä seitsemän tanssia peräkkäin ja istua ruokapöydässä
hamaan aamunkoittoon, ilman että heidän kasvoillaan oli havaittavissa
vähintäkään kyllästymisen merkkiä. Aamunsuussa he säännöllisesti
sytyttivät savukkeen, heittäen kuitenkin ensin pikaisen, lupaa kysyvän
silmäyksen veljeensä, edusmieheen. Ja jos joku pöydässä istuvista
herroista vähitellen alkoi innostua samppanjan ja neitosten paljaitten
käsivarsien vaikutuksesta, sanoivat he hänelle:

— Puhukaa mammalle!

Sillä tavalla onnistui jokaisen heistä saada itselleen mies, ja
sanotaan, että heistä kaikista on tullut hyviä aviopuolisoja.

Kun heidän kapionsa oli asetettu Váczi-kadun näyteikkunoihin,
ihmettelivät ihmiset noita vaakunalla [tamásilaisten Gyurkovicsien
vaakuna oli valkoinen kissanpää kruunulla varustetulla, punaisella
kilvellä] varustettuja pöytäliinoja ja pitsikoristeisia alusvaatteita
ja alkoivat arvioida, kuinka suureksi kunkin tyttären myötäjäiset
voisivat nousta. Salaisuuden perillä olevat vain hymyilivät, sillä
he tiesivät, että myötäjäiset, noita alusvaatteita lukuunottamatta,
rajoittuivat vain plyysipäällyksiseen salonkikalustoon ja että
kodista lähtevä vuotuinen avustus sisältyi niihin kahteenkymmeneen
aprikoosimarmeladipurkkiin, jotka hänen armonsa rouva Gyurkovics
syksyisin lähetti naimisissa oleville tyttärilleen.

Kaksi tuntia eli siihen asti kuin juna ehti Tamásiin keskustelimme
pelkästään Gyurkovicsin tytöistä. Toisin sanoen: Horkay jutteli
ja minä kuuntelin korvat hörössä. Hän tunsi hyvin henkilönsä ja
pöyhenteli heidän tekosiaan hyväntahtoisen ivallisesti, aivan kuin
nuori isä, joka kerskuu tyttärensä kepposista. Ja silloin tällöin
vilahti hänen puheessaan kujetoverin turhamaisuus, joka vaati henkisen
omistusoikeuden osuutta onnistuneimpiin kolttosiin.

Kun juna kiiti yli Tamásin sillan, olin jo täydellisesti selvillä
kuuden Gyurkovics-tytön vaiheista. Nämä vaiheet eivät oikeastaan
muodosta mitään historiaa, sillä ne alkavat kaikki milloin minkin
tyttären ensimmäisistä tanssiaisista ja loppuvat kihlaukseen. Ennen
ensimmäisiä tanssiaisiaan tytöt viettivät arvoituksellista elämää
lastenhuoneen hämäryydessä, ja häiden jälkeen — hm, silloin he taas
hävisivät lastenhuoneen hämäryyteen.

Tulin tuntemaan Sárin, Ellan, Katinkan, Terkan ja Lizan vaiheet ja sain
tietää Mici Gyurkovicsin, nykyisen morsiamen, naimisiinmenon edellä
käyneet tapaukset.

Kuudennesta tytöstä en sitä vastoin saanut tietää mitään. Klárikalle
ei ollut vielä mitään erityistä tapahtunut. Hän oli käynyt
tanssiaisissa, antanut rukkaset muutamille kelpo nuorukaisille ja
jäänyt naimattomaksi. Miksi? Kukaan ei tietänyt sitä, hän itse kenties
vähimmin.

— Hän on rakastunut johonkuhun! arvailin minä.

Horkay katsoi minuun kummissaan, ikäänkuin ei ollenkaan olisi
käsittänyt sanojani.

Nuodemiestä odotti asemalla meluava seura. Siinä oli pari iloista
rouvaa ja neitosta, kokonainen liuta merimieslakkisia tenavia, pari
herrasmiestä ja taempana kaksi tai kolme vihreään liveriin puettua
palvelijaa.

Pyörien kolinaan ja veturin puhkumiseen sekaantui mustalaissoittajien
viulunvingutus. Kavioiden töminää ja hevosten hirnuntaa kuului
maantieltä, jonne useat nelivaljakot olivat seisahtuneet.

Eräs husaarieversti tarkasteli kärsimättömän näköisenä vaunuja. Kun hän
tuli ennenmainittujen kauniiden naisten ikkunan luo, heittivät nämä
hänelle kouran täydeltä ruusuja vasten kasvoja.

— Täällä ollaan!

Horkay puristi kättäni, kutsui koiraansa ja astui asemasillalle.
Katselin hänen jälkeensä ja näin hänen vihreän metsästäjälakkinsa
katoavan noiden päivänvalojen kirjavaan joukkoon, joitten omistajista
hän oli lasketellut monta sattuvaa pilaa.

Pikajuna kiiti eteenpäin, ja lammikkoa reunustavat tiheät
akaasiapensastot estivät minua enää näkemästä mitään.

Minulla oli hyvää aikaa muistelmiini; keltaisten sinappikenttien ja
vihreiden toukopeltojen vilahdellessa ohitseni ja vienon kevättuulen
lehahdellessa kasvoilleni avatusta vaununikkunasta tulivat mieleeni
Gyurkovicsin tytöt ja yhä uudelleen Gyurkovicsin tytöt.

Ja kun kaukaa näin sinistä taivasta kohti tornejaan kohottavan
Pétervarádin linnoituksen, olin jo mielessäni muodostellut kertomukset
Gyurkovicsin tytöistä.

Nyt kerron nämä yksinkertaiset jutelmat, jotka eivät herättäne mitään
erikoisempaa mielenkiintoa, sillä sanoinhan jo alussa, että ne kaikki
päättyvät häihin.




SÁRIKA.


En tiedä, minä kristillisen ajanlaskumme vuotena, mutta ainakin
jo atleettitanssiaisten aikana esitettiin Sárika Gyurkovicsille
Vigadossa [yleisten huvien viettopaikka Budapestissä. (Vigadó =
huvitus, huvittelu.) Suom.] eräs nuori herra. Epäilemättä luulette,
että tällainen esittely on mitä jokapäiväisin tapahtuma? Mutta jos
kärsivällisesti kuuntelette kertomustani loppuun saakka, teidän on
myöntäminen, että tämä tapaus oli laajalle ulottuvan toiminnan alkuna.
Soittokunta soitteli parhaillaan Treffin »Naisvalssia».

Lujasti nyöritettynä ja hyväntuulisena istui tyttö huomattavan tuoreena
säilyneen äitinsä rinnalla aivan lähellä tanssiaisten emännän ympärille
muodostunutta piiriä. Ellen olisi aivan omantunnontarkka kirjailija,
olisin sanonut: he istuivat itse piirissä. Jos olisin ilkeä, niin
sanoisin: he istuivat tuolla, seuran ulkopuolella. Mutta koska en
tahdo loukata historiallista totuutta ja vielä vähemmän Gyurkovicsin
neitosten seurallista kunnianhimoa, sanon näin: he istuivat aivan
lähellä tanssiaisten emännän ympärille muodostunutta piiriä.

Feri Horkay, tanssiaiskomitean marsalkka, raivasi itselleen tietä
frakkirivien välistä, talutellen erästä nuorta herraa käsipuolesta, ja
sanoi sukulaiselleen:

— Sárika! Saanko luvan esitellä parhaimman ystäväni — herra — tuota
noin — herra...

Hän oli unohtanut parhaimman ystävänsä nimen! Vain niin paljon hän
muisti, että tämän ristimänimi oli jokin Zoltán. Esitelty teki tuon
erikoisen, sulavan kulmikkaan kumarruksen, joka on gentry-nuorisolla
ikäänkuin vapaamuurarimerkkinä, ja sanoi:

— Nimeni on Zoltán Hidvéghy.

Sen jälkeen hän kietaisi kätensä sen kalanluu- ja
teräsvieterimestariteoksen ympärille, johon Sárika raukan nuortea
ruumis oli puristettu, ja tanssi hänen kanssaan kierroksen salissa.
He tanssivat molemmat hyvin. Kun he olivat tulleet salin yläpäähän ja
heidän suuressa tungoksessa täytyi käsin aukoa itselleen tietä, pyysi
Hidvéghy neitostaan vielä toiseenkin katrilliin. Sárika heitti kysyvän
silmäyksen Horkayhin, joka siinä lähellä leperteli erään kauniin
neitosen kanssa. — Horkay kohautti vain olkapäitään ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: — Tanssi vain hänen kanssaan, mutta omalla vastuullasi!

— Kyllä minun puolestani, sanoi Sárika.

— Mutta tunnetteko minut, kun tulen noutamaan teitä katrilliini? kysyi
Hidvéghy.

Sári Gyurkovics otti valkoisen neilikan olkapäältään ja ojensi sen
viattoman näköisenä Hidvéghylle:

— Tästä minä tunnen teidät.

Hän ei voinut toisin tehdä, sillä hän oli jättänyt tanssiohjelmansa
äitinsä huostaan.

Tässä minun täytyy huomauttaa eräästä seikasta. Feri Horkay, kuten
ennen on mainittu, oli Gyurkovicsien sukulainen, vaikkakaan ei aivan
läheinen, — ja lukiolaisajoiltaan saakka hän oli alituiseen ollut
rakastunut milloin mihinkin tämän monipäisen perheen naispuoliseen
jäseneen. Vain kohtuullisesti rakastunut hän oli, ihan siinä määrässä
kuin jokaisella ihmisellä on tapana olla rakastunut kauniisiin
serkkuihinsa. Gyurkovicsien perheessä suvaittiin häntä sentähden, että
hän monella tavalla oli hyödyksi taloudessa. Häneltä oppivat tytöt
tuon mutkikkaan csárdás-tanssin, hän antoi heille luistelunopetusta,
ja häneen he hioivat kaikki keimailunsa aseet. Horkay esitteli heille
myöskin nuoria herroja, ja hätätilassa hän olisi voinut itsekin heitä
hakkailla.

Sanalla sanoen: hän täytti erinomaisesti serkun velvollisuudet ja
nautti myöskin serkun oikeuksia, joihin kuului, että hän ilman enempiä
velvollisuuksia sai mielistellä tyttäriä ja että hän jouluna sai heiltä
vastaanottaa nimikirjaimillaan varustetun sikarikotelon.

Mutta palatkaamme taas Sárikaan, joka Hidvéghyn käsivarteen nojaten
oli noussut katrilliin, luonnollisestikin äidistään kauimpana olevassa
salin nurkkauksessa.

— Mistä olette kotoisin? kysyi Sárika.

— Sáros-piirikunnasta, vastasi Hidvéghy.

Horkay, joka oli heidän vastaparinaan, hymähti. Bácskalaiset hymyilevät
toisinaan sároslaisille, josta ei suinkaan seuraa, että sároslaisetkin
hymyilisivät bácskalaisille.

— Vietättekö talven täällä? kysyi Hidvéghy.

Tyttö vastusti pontevasti tällaista otaksumista.

— Herra varjele! Sepä vasta olisi ikävää! Viivymme täällä vielä kaksi
viikkoa; sitten matkustamme etelään.

— Etelään? Italiaanko?

Horkay, joka johti katrillia, ryntäsi juuri silloin ohi kuten
myrskyvihuri, ja siten Sárika saattoi suuremmatta vaaratta jättää
seuralaisensa siihen luuloon, että he tosiaankin matkustavat Italiaan.

— Mutta oleskelettehan kesän Bácskassa?

— No, osan kesää linnassamme, toisen osan kylpypaikoissa.

Hidvéghy, kuultuaan sanan »linna», oikaisi valkoista kaulasolmiotaan
ja tekeytyi arvokkaan näköiseksi. Hän olisi mielellään kysynyt vielä
enemmän, mutta se ei ollut tarpeellista, sillä tyttö puhui omasta
aloitteestaan.

— Maaseudulla ei ole lainkaan niin ikävä, kuin kaupunkilaiset
luulevat... Aamuisin kävellään puistossa — meillä onkin hyvin iso
puisto, luullakseni noin kaksisataa auranalaa... Iltahämärissä
ratsastellaan tai ajellaan vaunuissa. Minä mieluimmin ajelen ja
ohjaan aina itse neljää pientä ponyhevostani... Usein tulee meille
vieraitakin... Paronit Szibarics ovat läheisiä sukulaisiamme, ja sitten
vielä Szilvásyn kreivit... Tunnettehan Szilvásyn kreivit?

— Ellen erehtyne, luulen tavanneeni heidät... Niin — setäni, ministerin
luona muistaakseni tapasin heidät.

Kuultuaan sanan »ministeri» tarkasteli Sárika tanssittajaansa
kunnioittavasti kiireestä kantapäähän. He puhuivat nyt jo niin
tuttavallisesti kuin olisivat olleet hyviä ystäviä lapsuudesta
asti. Tuttavallisesti, sanon, mutta heidän äänessään oli kuitenkin
jonkinlainen varma, hillitty sävy. Hidvéghy koetti hieman sorautellakin
puhuessaan...

— Matkustaessamme Budapestista poikkeamme hetkeksi Kalocsaan, sanoi
tyttö, — tervehtimään enoamme, arkkipiispaa... Mikä ihastuttava vanha
herra hän on! Minusta hän pitää enemmän kuin muista meikäläisistä ja
kinastelee aina kanssani. Usein hän sanoo: Sárika, pian hankin sinulle
miehen!

— Luulen, että saatte miehen ilman hänen pyhyytensä myötävaikutustakin,
arveli Hidvéghy.

— Niinpä minäkin luulen, myönsi Sárika.

Hän ajatteli hetken aikaa tätä mieltäkiinnittävää puheenaihetta, mutta
kysäisi taas heti sen jälkeen tanssittajaltaan:

— Te olette Sáros-piirikunnasta?

— Olen syntynyt Hidvéghyn kylässä Sárosissa... Minulla on siellä
pari maakaistaletta — yhteensä noin parituhatta auranalaa — mutta en
pidä sielläolosta, sillä linnani on hirvittävän ikävä ja synkkä...
Kuvitelkaapa vain mielessänne viisisatavuotista ryövärilinnaa mustine
torneineen, linnaa, jossa on viisikymmentä huonetta ja jokainen huone
iso kuin temppeli...

— Mutta sepä olisi mieltäkiinnittävää! arveli Sárika. — Meillä ei ole
mitään senkaltaistakaan! Tuskinpa on koko Bácska viisisataa vuotta
vanha.

— Sellaisessa vanhassa linnassa tuntee ihminen olevansa aivan kuin
vankilassa.

— Ja nyt asutte siis vuoden umpeen Budapestissä? jatkoi tyttö uteliaana.

— Asun täällä, koska minulla toisestakin syystä on siihen pakko.
Minulla nimittäin on myöskin rehellinen ammatti... Sitä ei kukaan voisi
minusta huomata, eikö totta? Olen perheessämme vallitsevan vanhan
perinnäistavan uhri. Suvussamme on jo viidensadan vuoden aikana aina
ollut tuomareita... kihlakunnantuomareita, hovioikeudenneuvoksia ja
oikeusneuvoksia... Siten on tullut tavaksi, että aina joku perheemme
jäsen on antautunut tuolle alalle.

— Sepä intresanttia! Ja kauaksiko olette jo ehtinyt?

— Ajatelkaapa vain: olen vasta raastuvanoikeuden ylimääräinen notaario.
Minä — raastuvanoikeuden notaario! Nauroin ministeriä vasten naamaa,
kun hän oli nimittänyt minut. Hänkin nauroi ja sanoi: Mitä sinä oikein
haluat? Ethän suinkaan heti tahtone alkaa senaatin puheenjohtajana!

Katrilli loppui; ja ministerin veljenpoika vei arkkipiispan
sisarentyttären tämän paikalle. Sári sanoi myöhemmin Feri Horkaylle:

— Kaikista atleeteista on Hidvéghy miellyttävin. Hän on hieno mies eikä
lainkaan tunkeileva.

Ja Hidvéghy sanoi ystävälleen:

— Kaikista täällä olevista neitosista on vain Sári Gyurkovics jonkin
arvoinen. Hän on kaunis eikä lainkaan turhamainen.

Mutta Feri Horkay tuumaili itsekseen:

— Nuo kaksi ovat kuin luodut toisilleen.

Erään arkipäivän ehtoona illastivat Gyurkovicsit Hungaria-hotellissa.
(Arkipäiviksi he lukivat ne päivät, jolloin ei ollut tanssiaisia
eikä huviretkiä.) Mustalaissoittaja, joka, samoinkuin palveleva
tarjoilijakin, kuului Sárikan salaisten ihailijain joukkoon, veteli
par'aikaa jotakin bácskalaissävelmää, kun Hidvéghyn solakka vartalo
ilmestyi pöytien keskelle. Hän oli puettu komeaan, ruumiinmukaiseen
talvitakkiin ja tarkasteli sangen rohkeasti illastavia naisia. Äkkiä
hän huomasi Sárikan. Tytön katseessa mahtoi olla jotakin, jonka
Hidvéghy käsitti näin: Olkaa hyvä ja painakaa puuta! — koska hän
sijoittautui heidän pöytäänsä. Siinä istui entisestään muutamia nuoria
miehiä, joille hän ensi aluksi oli mustasukkainen, mutta joiden
kaikkien hän myöhemmin sai tietää olevan Gyurkovicsin veljeksiä:
edusmies, husaariupseeri, kihlakunnantuomari ja eräs viraton
Gyurkovics. Kaikki he joivat vahvasti ja ryypätessään eivät he koskaan
jättäneet kilistelemättä toistensa kanssa; kun hajamielinen edusmies
kerran sattui lyömään sen laimin, silmäilivät toiset kolme häntä
nuhtelevasti ja sanoivat surullisesti:

— Sinähän juot aivan kuin csonaplalainen tamburiininsoittaja!

(Minkätähden Gyurkovicsin herrat niin halveksivat csonaplalaista
tamburiininsoittajaa, en ole huolimatta kaikista tutkimuksistani
onnistunut saamaan selville.)

Mutta turhaa on tuhlata sanoja. Hidvéghy ja Sárika kohtasivat
toisensa seuraavana päivänä luistinradalla, sen jälkeen muutamissa
tanssiaisissa, sittemmin joka päivä.

Rouva Gyurkovics alkoi tutkistella Horkaylta: — Mikä tuo Hidvéghy
oikeastaan on miehiään? — En tiedä hänestä juuri mitään; sen vain
tiedän, että hän käy gentry-kasinossa ja on raastuvanoikeuden notaario.

— Johan siinä on tarpeeksi! Millainen hän muuten on virkamiehenä?

— Sanotaan hänen olevan täsmällisen ja kunnollisen, vaikka hän
mielellään suurentelee jutuissaan.

— Herra paratkoon! Kunpa hänellä vain ei olisi suurempia vikoja!

Kerran he taas tulivat luistinradalta. Kaasulyhdyt paloivat, ja nuoret
kiirehtivät edellä luistinten kalistessa. Feri Horkay seurasi äidin
kera jäljempänä.

— Ylihuomenna matkustamme kotiin, sanoi Sárika ja lisäsi surumielisesti
hymyillen: — Nyt en kuitenkaan lähde mielelläni!

Sárikan surumielisyydellä oli sellainen vaikutus nuoreen mieheen, että
hän hotellin rappusilla sanoi:

— Sárika.

Sárika — eihän siihen vielä sisälly mitään, mutta jos se sanotaan niin
kiihkeästi ja surunvoittoisesti, kuin Hidvéghy sen teki, niin silloin
puhuteltu punastuu turkinkaulustaan myöten ja saa sydämentykytyksiä.
Kun he olivat kahdenkesken käytävässä, sai neitonen takaisin
rohkeutensa ja kysyi hiljaa:

— Te olette niin kummallinen tänään! Tahdotteko sanoa minulle jotakin?

Hidvéghy ei tahtonut sanoa mitään, tahtoihan vain sanatonna suudella
häntä poskelle. Ja hän yrittikin sen tehdä, mutta pelästynyt Sárika
käänsi ajoissa päätään, niin että suudelma — Jumalan kiitos! — vain
hipaisi hänen korvaansa.

Seuraavana päivänä Sárika, hyvin arvaten, että Hidvéghyllá oli aikomus
uudistaa eilinen yrityksensä, ei laskenut häntä niin lähelle, että
napit olisivat sattuneet. Heidän erotessaan hän kuitenkin ojensi
kätensä Hidvéghylle ja pyysi suloisesti hymyillen, silmät kosteina ja
posket hehkuvina:

— Zoltán! Älkää olko niin hävytön!

— Mutta kun minä rakastan teitä niin hirveästi! huudahti
raastuvanoikeuden notaario.

Seuraavana päivänä Sárika itkien valitti suruaan Horkaylle. Suudelmasta
hän ei maininnut mitään — mitä se olisi kannattanutkaan? — mutta hän
sanoi jotenkin tähän tapaan:

— Jos hän minua rakastaa, niin älköön olko hävytön, vaan puhukoon
mammalle, sillä luullakseni minäkin rakastan...

Horkay sanoi:

— Tuota nuorta miestä täytyy rohkaista.

Tavallisissa oloissa ei Sárosin nuoria miehiä tarvitse rohkaista.

Feri Horkayn rohkaisutoimenpiteiden seurauksena oli, että hänen armonsa
rouva Gyurkovics lähetti kotiinsa Bács-Tamásiin seuraavansisältöisen
sähkösanoman:

  »Viivymme vielä viikon. Sárikaa kohdannut odottamaton onni. Zoltán
  Hidvéghy, erittäin huomattavasta perheestä, kaksituhatta auranalaa,
  velaton tila romanttisine linnoineen, setänä ministeri. Tarkemmin
  kirjeessä.»

Samaan aikaan lähetti Zoltán Hidvéghy äidilleen, kameraaliviraston
virkamiehen leskelle, seuraavan sähkösanoman:

  »Kihlannut Sárikan, upporikkaan bácskalaisen suurtilallisen tyttären,
  ruhtinaspiispan sisarentyttären ja ainoan perillisen. Kirjeessä
  tarkemmin.»

(Hänen korkeutensa ruhtinaspiispa joutui Hidvéghyn hajamielisyydestä
sille paikalle, joka oikeutta myöten kuului hänen pyhyydelleen Kalocsán
arkkipiispalle.)

Gyurkovicsit jäivät niin muodoin vielä viikoksi Budapestiin. Koko
sen ajan Hidvéghy istui alituiseen morsiamensa luona hotellissa,
ja sillä aikaa kuin Gyurkovicsin nuoret herrat täyttivät veljen
velvollisuutensa siten, että uudistivat kaikki, suurimmaksi osaksi
kenties jo kivikaudelta periytyneet, rakastavaista morsiusparia kohtaan
sopivat koirankujeet, hoiti rouva Gyurkovics järkähtämättömän sitkeästi
kaitsijantointansa. Ankarasta äidillisestä valvonnasta huolimatta
tapahtui kuitenkin hyvin usein, että nuoret pöydässä istuessaan,
tahallinen viekkaus mielessään, ojensivat ruokavadin toisilleen vain
saadakseen kosketella toistensa käsiä ja vaihtoivat juomalasejaan
sellaisella johdonmukaisuudella, kuin olisi tärkeämpikin asia ollut
kysymyksessä — vaihtaakseen ne taas uudelleen takaisin.

Rakkaus teki Hidvéghyn — niin ainakin väitti hänen ystävänsä Horkay —
pähkähulluksi, mutta Sárikan se teki hentomieliseksi. Ennen oli tyttö
terhakasti riidellyt milloin minkin vanhemman veljensä kanssa; — nyt,
jos joku sanoi hänelle pahan sanan, kimmelsi hänen silmässään heti
kyynel. Hän tuli omituisen lempeäksi ja haaveelliseksi. Ja sitten hänet
valtasi hermostuneen rauhattomuus, pian yhtämittainen surumielisyys.
Ikäänkuin ei häntä tulevaisuudessa olisi odottanutkaan rakkauden onni,
vaan suuri, hirvittävä onnettomuus. Hidvéghykin kävi päivä päivältä
synkkämielisemmäksi.

Horkay alkoi jo melkein surkutella heitä, mutta koetti turhaan
saada heitä tunnustamaan huoliansa. Toisilleen he kuitenkin vihdoin
ilmaisivat molemminpuoliset kärsimyksensä.

Se tapahtui kerran, kun rouva Gyurkovics unen uuvuttamana oli
nukahtanut ja he molemmat, ikkunan komeroon hiipineinä, saivat mielensä
mukaan kuiskailla.

— Missä mieluimmin asuisitte rouvana? kysyi sulhanen miettivänä.

— Ah, minulle se on yhdentekevää! sanoi Sárika nopeasti. — Siellä,
missä te olette, siellä viihdyn minäkin.

— Kesällä voisimme kenties matkustaa äitinne luo pariksi viikoksi.

— Tietysti matkustamme. Äiti jo hankitsee tilaa talossa.

Hän sanoi _talossa_ — ei enää _linnassa_.

Ja hän jatkoi puheluaan kodistaan, arastellen, kainosti punastuen,
mutta kuitenkin keventyvin sydämin, aivan kuin olisi lopettanut rippiä.
Hän repi osan kattoa, hajoitti kokonaisen ikkunarivin ja sysäsi
kokoon seiniä, kunnes tuosta suurenmoisesta linnasta oli muodostunut
sievä maalaistalo. Sitten hän käänsi puheensa puutarhaan. Kaunis
puutarha köynnöskasvimajoineen ja keilaratoineen. Tuo kahdensadan
auranalan suuruinen puutarha, josta he tanssiaisissa olivat puhuneet,
ei oikeastaan ollut heidän, vaan erään kreivin, jonka tilanhoitaja
heidän setänsä oli... Mutta silti he saattoivat käyskennellä puistossa,
milloin vain halusivat.

Sárika vaikeni ja tarkasteli Hidvéghyn kasvojen ilmettä.

— Ohoo! Vai sillä lailla! ajatteli sulhanen itsekseen. — No, silloinhan
voin minäkin huoleti räjähdyttää ilmaan esi-isieni vanhan linnan.

Sen hän tekikin heti paikalla.

— Parasta lienee, että sentään menemme teille, sillä meillä tuskin on
sijaa... Äitini asuu vuokrahuoneissa, sillä tuon ennenmainitsemani
linnan myi isoäitini veli jo noin neljäkymmentä vuotta sitten... Nyt
polttaa siellä eräs juutalainen paloviinaa...

Hän lopetti ja huoahti helpotuksesta. Voi sun vietävä, miten hän jo
olikin ruvennut halveksimaan tuota kurjaa linnaa synkkine torneineen
ja uhkaavine vallituksineen! Jo viikkokausia se oli ahdistanut hänen
rintaansa kuin painajainen.

Sárika tuli äkkiä hyvin iloiseksi. Hän nauroi ja sai halun ruveta
leikkelemään kappaleita heidän bácskalaisesta maatilastaan. Leikkelyään
hän jatkoi siksi, kunnes jäljelle jäi enää vain melkoinen pusta,
yhdeksänsataa auranalaa peltomaata, mutta sittenpä heitä olikin
kolmetoista sisarusta.

Hän tuli taas vakavaksi.

— Zoltán parka! Huonon kaupan teette tosiaankin naidessanne pienen
morsiamenne!

Hidvéghy melkein suuttui tästä.

— Anteeksi! Pidättekö minua myötäjäismetsästäjänä? hän kysyi kylmästi.

— En — en — antakaa anteeksi! Te olette mies ja voitte työllänne
elättää vielä ruokahaluisemmankin vaimon kuin minä...

Sárika nojasi onnellisena ruskeata päätään kihlattunsa olkapäähän —
toisin sanoen hän olisi nojannut, ellei hänen armonsa rouva Gyurkovics
juuri sillä hetkellä olisi herännyt ja erottanut nuoria rankaisevin
silmänmulkauksin.

Heidän täytyi niin muodoin jättää toiseen kertaan suursukulaistensa,
arkkipiispan ja ministerin saattaminen oikeaan olomuotoonsa.

Seuraavana keväänä Zoltán Hidvéghy nimitettiin kihlakunnantuomariksi.
Kaksi viikkoa sen jälkeen vietettiin Bácskassa häät. Jos herra
kihlakunnantuomari oli luullut, ettei hänen vaimonsa toisi mitään
myötäjäisiä, niin hän peräti erehtyi. Sárika sai todella kauniin
kolmenhuoneen kaluston, pianon ja täydelliset keittiövehkeet. Hän sai
ihastuttavat kapiot; kuusi tusinaa nenäliinoja, yhtä monta sukkaparia,
enkä tiedäkään mitä kaikkea vielä. Ja syksyllä anoppi lähetti heille
koko laatikollisen aprikoosimarmeladia.




ELLA.


Gyurkovicsin toisen tyttären nimi oli Ella. Hän oli puolen päätä
pidempi ja paljon keimailevampi kuin vanhempi sisarensa. Kun hänen
äitinsä vei hänet mukanaan Budapestiin, vannoivat nuoret herrat,
että Ella oli kaunein Gyurkovicsin tyttö, jonka he elämässään olivat
nähneet, mutta saman arvostelun antoivat he myöhemmin jokaisesta
uudesta julkisuuteen tuodusta Gyurkovicsin tyttärestä.

Muuten Ella liikkui ihmeteltävän varmasti asfalttikäytävillä ja
parkettilattioilla, mikä todisti sitä, että hän astui suureen maailmaan
vanhemmalta sisareltaan saamillaan perinpohjaisilla tiedoilla
varustettuna. Heti ensimmäisenä iltana, perheen illastaessa viisi
tuntia yhteen menoon Hungaria-hotellissa, valloitti hän, ikäänkuin
ensimmäiseksi voimannäytteekseen, mustalaissoittokunnan ja teki sen
niin perinpohjaisesti, että soittokunnan johtaja sittemmin vingutteli
Ellan mielikappaleita sekä tanssiaisissa että kapakoissa.

Gyurkovics-kuume tarttui taas nuoriin herroihin, ja näytti siltä, kuin
olisi riippunut Ellasta, kenelle heistä tauti tuottaisi onnettomimman
käänteen. Ella suosi eniten Endre Gáboria, ja tämän taktiikkavirheen
syyksi — äiti moitti siitä Ellaa sittemmin hyvin usein — on luettava
se, että perhe kahden viikon kuluttua matkusti kotiinsa ilman
naimatarjousta.

Endre Gábor, johon Ella niin suunnattomasti oli kiintynyt, oli
kauniskasvoinen ja elämäntavoiltaan hyvin säännöllinen nuori mies.
Gyurkovicsien näkökannalta katsottuna hänen suurin virheensä oli juuri
se, että hän oli niin erinomaisen säännöllinen. Sellainen nuori mies,
joka tyystin tarkasteli tarjoilijan laskua, joka »soupé-csárdásin»
aikana ei kadottanut järkeään, joka saattoi punnita tekojaan vielä
silloinkin, kun oli samppanjahumalassa, oli jo kerta kaikkiaan
epäilyttävä otus.

— Minä luulen, että tuo Endre Gábor kärkkyy rahoja, sanoi hänen armonsa
rouva Gyurkovics. — Parasta kai olisi, että päästäisit hänet menemään
etkä turmelisi hänen takiaan muita naimamahdollisuuksiasi.

Ella ei mistään hinnasta tahtonut päästää Endre Gáboria menemään. Jos
hän olisi saanut määrätä, ei hän olisi antanut Endrén tanssia ollenkaan
muiden tyttöjen kanssa, vaan olisi mieluimmin yksin pitänyt hänet
rinnallaan sekä kadulla että luistinradalla. Jos asia olisi hänestä
riippunut, olisi hän kuljetellut Endre Gáboria kaulavyöstä aivan kuin
viisasta newfoundlandilaiskoiraansa kotona, koiraansa, jonka synkkää
muotoa hän oikein pelkäsi, mutta jota hän kuitenkin rakasti sen
uskollisuuden tähden.

Se kumma tapahtui, että Gyurkovicsin toinen tytär, kenties
»soupé-csárdásin» innostamana tai kenties niiden muutaman
samppanjatilkan vaikutuksesta, jotka hän illan kuluessa oli nauttinut,
tuli pyörälle päästään kilistäessään Endre Gáborin kanssa.

Mutta sillä välin kuin Ella hurmaantuneena, säihkyvin silmin katseli
Endre Gáboria ja rouva Gyurkovics huolestuneena tarkasteli Ellaa,
risteilivät epämieluisat ajatukset nuoren miehen aivoissa.

— Minä en voi mitenkään kytkeä itseäni tähän perheeseen; hehän
syöksevät perikatoon itse Rotschildinkin. Otaksukaamme, että heillä
on miljoona — niin paljon ei heillä nyt tosin ole... ja sitten on
heitä kai noin kymmenen kappaletta... Heidän äitinsä on vielä nuori
nainen, ja olkoon, että hän antaa kullekin lapselleen viisi- tai
kuusikymmentätuhatta guldenia... Se tuottaa vuodessa korkoja noin
kaksi- tai kolmetuhatta...

Gábor otti käteensä Ellan viuhkan.

— Erittäin kaunis viuhka! Tekisi mieleni ostaa tällainen sisarelleni...
Onko tämä kalliskin?

— Ei ollenkaan! Jos tahdotte, hankin teille samanlaisen
kahdeksallakymmenellä guldenilla.

Nuori mies puri huultaan.

— Kahdeksankymmentä guldenia, tuumi hän itsekseen, — kolmannes
kuukausipalkastani...

Eräs Gyurkovicsin veljeksistä sätti parhaillaan tarjoilijaa. Hän oli
tilannut Monopolia, ja tarjoilija toi kotimaista samppanjaa.

— Olenko minä mikään ajurinroikale, koska aiotte juottaa minulle
unkarilaista samppanjaa! riehui nuori mies.

— Minä en voi mitenkään kytkeä itseäni tähän rahojanielevään
perheeseen, päätteli Endre Gábor itsekseen.

Päivät vierivät, tupakkasadon tulot hupenivat, ja Gyurkovicsit alkoivat
sääliä tavaroitaan kokoon. Ella, jossa rakastuneen tytönheiskaleen
kaikki merkit näyttäytyivät, oli lähestyvästä eronhetkestä
synkästi suruissaan. Vielä oli hänellä jäljellä yksi toivonkipinä:
erojaiskekkerit, jotka Endre Gáborin ystävät panivat toimeen
Gyurkovicsien kunniaksi.

Juhlatilaisuudessa näytti siltä, kuin olisi Ellan mielitietty katunut
tähänastista vastustustaan. Hän oli yhtenään Ellan läheisyydessä,
jokaisesta hänen sanastaan huokui tosi suru tapahtuvan eron johdosta,
ja illallisten aikana hän kuumeni hakkailussaan siinä määrin, että
Ellan poskilla paloi yhtämittainen odotuksen puna.

Mutta sitten tapahtui jotakin, vain vähäpätöinen ajattelemattomuus,
joka taas jäähdytti Endrén. Asianlaita oli niin, että
mustalaissoittokunnan johtaja, valaen tunteensa nuottipinnalle,
oli Ellan kunniaksi säveltänyt laulun, jonka oli ristinyt
_Bunyevács-prinsessan lauluksi_. Laulun sanat puhuivat eräästä
Bács-Tamásin taivaalla tuikkivasta, loistavasta tähdestä.

Tämä tosin ei ollut mikään uusi luonnonilmiö eikä uutuus musiikinkaan
alalla, mutta se voi kuitenkin aina saada jokaisen tunteellisen
bácskalaissydämen nyyhkimään hamaan aamunkoittoon.

Ella ei tosin nyyhkinyt, vaan kuunteli kaihomielisesti hymyillen ja
silmät ummessa sävellystä. Sitten hän kääntyi veljeensä, edustajaan:

— Kuule, Milán, annapa minulle pari kymppiä!

— Mitä sinä rahoilla?

— Annan mustalaisille.

— Se on minun asiani!

Edusmies ei antanut. Ella tuumi hetkisen, irroitti sitten
käsivarrestaan kauniin jalokivirannerenkaansa ja viskasi sen
mustalaisten lautaselle. Edusmies sekä suuttui että nauroi; hän lunasti
sitten sisarensa koristeen kolmellakymmenellä guldenilla.

Mutta Endre Gábor napitti hännystakkinsa.

— Olisin aivan pähkähullu, jos kytkisin itseni tähän perheeseen, murisi
hän itsekseen.

Hän jätti pelästyneen Ellan istumaan niine hyvineen ja alkoi tulisesti
hakkailla erästä naista, jonka nimen olen unohtanut.

Seuraavana päivänä Gyurkovicsit matkustivat kotiinsa. Ellan äiti vei
mukanaan sen järkyttävän kokemuksen, että hänen toinen tyttärensä,
bunyevács-prinsessa, johon hän karnevaalien aikana oli kiinnittänyt
niin monta rohkeata toivetta, osoittautui seuraelämään mahdottomaksi.

Oli kulunut kahdeksan kuukautta noista kuuluisista karnevaaleista.
Syksy saapui pitkin askelin, ja Endre Gábor tuli ystävänsä Feri Horkayn
kutsusta sinne etelän puoleen metsästelemään peltopyitä.

He olivat jo ammuskelleet muutaman päivän, kun Horkay otti puheeksi
läheisessä kylässä asuvat Gyurkovicsit.

— Oikeastaan sinun pitäisi käydä tervehtimässä heitä... Tapasithan
heidät hyvin usein viime talvena Budapestissä...

He päättivät käydä siellä yhdessä. Mutta Endre Gábor joutuikin ennen
ja yksinään Gyurkovicsien taloon. Se tapahtui seuraavasti: Eräänä
aamupäivänä kuljeskelivat metsämiehet pitkin sänkipeltoa, pyssyt
kainalossaan, ja eksyivät siinä päivällisen korvissa toisistaan. Gábor
lähti etsimään vaunuja ja laahusti hitaasti väsyneen vainukoiransa kera
suoraan eteenpäin. Äkkiä hän havaitsi olevansa lähipitäjän rajalla.
Joku selitti hänelle, että kylän toisella puolella oleva iso, vanha
talo oli Gyurkovicsien.

— Tunnen heidät tarpeeksi hyvin voidakseni pyytää heiltä lautasellisen
keitosta, tuumaili metsämies itsekseen ja astui talon pihaan.

Talon ulkomuoto ei suinkaan ilmaissut asujaintensa ylimystaipumuksia.
Gábor ei voinut uskoa, että täällä asuisi bunyevács-prinsessa. Isolla,
hiljaisella pihamaalla kuopusteli joukko helmikanoja; aidanseipäisiin
oli sälytetty pyttyjä ja maitokiuluja.

Portailla ei Gábor tavannut niin ristinsielua. Huoneisiin hän ei
uskaltanut astua, sillä hän pelkäsi näkevänsä laiskottelevat prinsessat
aamupukineissa, ja sentähden hän lähti astelemaan väentupaan.

Väentuvan edustalla, ison silkkiäispuun varjossa, oli parhaillaan
käynnissä isopesu. Koko liuta rupattelevia pesijättäriä kiersi ja
karttusi siinä liinavaatteita. Mankeli oli sijoitettu räystään alle,
missä myöskin toimitettiin silitys. Herrasmiesten kirjorintaiset
paidat, joiden silittäminen, kuten tunnettua, vaatii aivan
erityistä tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa, oli erotettu muista
vaatteista, ja niiden silittäminen oli uskottu Ella-neidille. Sillä
bunyevács-prinsessakin seisoi siellä avokaulaisessa kotipuvussa,
valkopilkkuinen huivi päässään, käsivarret kyynärpäihin saakka
paljaina, ja puhalteli kasvot hehkuvina kuumaa rautaa...

Kun hän näki metsästäjän ja tunsi hänet, kirkaisi hän ja pyrähti tupaan
jättäen tohvelinsa tielle. Pari kolme hänen pesutoveriaan, Gyurkovicsin
tyttöjä nekin, seurasi hetkisen epäröityään sisarensa jälkiä. Vain
väärentämättömät talonpoikaistytöt jatkoivat kylmäverisinä työtään.

Kun Gábor myöhemmin pyysi Horkaylta selitystä tähän eriskummalliseen
tapahtumaan, kohautti tämä olkapäitään:

— Mikä ihme siinä? Rouva Gyurkovicsilla on niin paljon lapsia, että
hän heidän avullaan hoitaa koko talouden; pojat ovat peltotöissä,
tytöt taas keittiössä, navetassa ja kellarissa. He kirkastavat astiat,
keittävät, pesevät, sekoittavat vettä kaupunkiin vietävään maitoon ja
vieläpä pitävät huolta viininkin sekoituksesta.

— Olisitpa nähnyt heidät Budapestissä!

Gyurkovicsin tyttäret olivat muuten sangen hämmästyksissään Gáborin
äkillisestä ilmestymisestä taloon. Odottivathan he häntä vierailulle,
mutta vasta muutaman päivän päästä. Siksi he kyllä olisivat saaneet
talon kuntoon ja pari renkiä liveripukuihin. Mutta nyt heidät oli
paljastettu. — Mieheen, joka oli nähnyt heidät pesusoikon ääressä, he
eivät enää voineet vaikuttaa Budapestissä karnevaalien aikana...

Sentähden olikin Ella-neiti hieman hämmästynyt, kun Endre Gábor
peltopyitä metsästellessään useammankin kerran kävi talossa.

Eräänä päivänä nuori mies taas ilmestyi taloon ja tapasi tytön
riihestä. Tyttö valvoi sukankudin kädessään työntekoa ja suojeli
itseään ryöpyttävältä tomulta isolla liinalla. Nyt ei hän enää juossut
Gáboria pakoon, sillä hän oli jo kokonaan luopunut siitä toivosta, että
voisi jollakin tavoin miellyttää tuota nuorta miestä.

Gábor istuutui hänen viereensä kaurasäkille, ja tyttö antoi huivinsa
solua olkapäille.

He puhuivat hiukan jokapäiväisistä asioista.

— Tiedättekö, Ella, kun tanssin teidän kanssanne Pestin juhlassa, en
olisi voinut kuvitellakaan näkeväni teitä tällaisena...

Tyttö puri huultaan; teki sitten ripeän päätöksen ja katsoi nuorta
miestä rohkeasti silmiin:

— Teillehän se on yhdentekevää! Juhlassa miellytin teitä aivan yhtä
vähän kuin täällä riihessäkin!

— Erehdytte! Te miellytitte minua juhlassa, ja myöskin täällä riihessä
te miellytätte minua.

— Mutta juhlassa olin sentään enemmän mieleisenne?

— Taaskin erehdytte! Tuossa asussa katselen teitä mieluummin.

— Mitenkä?

Tyttö silmäili äkkiä pukuaan; veti sitten paksupohjaiset kenkänsä
pumpulihameensa alle.

Isäntärenki tuli säkkejä noutamaan, ja Ella lähti, avaimet sivulla
kalisten, aittaan. Tultuaan takaisin hän kysyi tavallinen rohkea hymy
kasvoillaan Endre Gáborilta:

— Sanokaa, miksi miellytän teitä enemmän nyt?

— Siksi, että nyt uskallan toivoa, että te vähempiosaisenkin miehen
rinnalla...

Hän ei lopettanut lausettaan. Ella sanoi hiljaa:

— Asia riippuu siitäkin, kuka tuo mies on...

— Ja jos se olisin minä?

Ellaa kutsuttiin taas viljavaa'alle. Ennen menoaan hän kuitenkin sanoi
nopeasti:

— Puhukaa mammalle!

Endre Gábor puhui jo samana iltana mammalle.

Ja rouva Gyurkovics sanoi tyttärelleen:

— Sitä minä aina olen sanonut, että miehiin täytyy vaikuttaa. Mutta
sitä en tietänyt, että herrasmiehiin voi vaikuttaa kotiaskareillakin.

Muutamia kuukausia myöhemmin töllistelivät ihmiset Vaczi-kadun
näyteikkunoissa olevia Ella Gyurkovicsin kapioita: kirjailtuja
nenäliinoja ja pitsikoristeisia alusvaatteita.

Ja jo laskiaiskarnevaalien aikoihin vietiin Budapestiin Gyurkovicsien
kolmas tytär, joka oli vieläkin sievempi kuin hänen molemmat vanhemmat
sisarensa ja jonka vaiheet kohta kerron.




KATINKA.


Rouva Gyurkovics ei suinkaan, toimitettuaan naimisiin toisen
tyttärensä, heittäytynyt hyödyttömään lepoon, kuten moni muu vähemmän
tunnollinen äiti kenties olisi tehnyt, vaan kutsui heti kolmannen
tyttärensä lastenkamarista ja teki hänelle tiettäväksi, että hän siitä
päivästä lähtien oli täysikasvuinen tyttö.

Gyurkovicsin tytöt olivat luodut sellaisiksi, että heidät
viidennestätoista ikävuodesta alkaen voitiin tehdä isoiksi tytöiksi
milloin tahansa. Tarvitsi vain antaa heille pitkät hameet ja
kureliivit, kammata heidän tukkansa muodin mukaisesti päälaelle ja —
kaiken muun saikin jo sitten huoleti jättää heidän omaan huostaansa.
He kehittyivät itsestään. Lapsellinen riehakka ilme heidän kasvoillaan
muuttui itsestään keimailuksi, nuoria miehiä eivät he enää nimittäneet
sedäksi, vaan aina teitittelivät, ja pienestä puutarhastaan ja
kyyhkysistään eivät he enää välittäneet hiventäkään. Kyyhkyset sekä
koulumamsellilta saadut pyhimystenkuvat ja ahkeruudentodistukset
menivät perintönä nuoremmille Gyurkovicsin tyttärille, kun taas
äskenleivottu isotyttö sai huostaansa vastikään naimisiin päässeen
sisarensa tanssiohjelma- ja kotiljonkimerkkikokoelman.

Katinka Gyurkovicsia nimitettiin aina kuudenteentoista ikävuoteensa
saakka Katicaksi, mutta nyt äiti vaihtoi naimisissa olevan tyttärensä
kehoituksesta tuon talonpoikaisen Katica nimen ylimyskaikuiseen
Katinkaan.

Katica-Katinka oli muuten aivan yhtä solakka ja kaunis ulkonäöltään
kuin muutkin Gyurkovicsin tytöt. Hän tanssi ihastuttavasti, vaikkei hän
ollutkaan nauttinut tanssinopettajan ohjausta.

Viimeksimainittu tosiseikka on omiaan osoittamaan, että
bács-tamásilaisten lastenkamareissa harrastettiin paljon muutakin kuin
vain kävelemisen opetusta.

Katinka oli tavallaan erikoisuus Gyurkovicsien perheessä, hän näet ei
ollut tumma, vaan vaalea. Alkuaan kai hänetkin sentään oli tummaksi
tarkoitettu — hän oli »tummasilmäinen ja kulmat sysimustat», kuten joku
sanomalehtireportteri kirjoittaisi. Toisin sanoen tummuuteen nähden ei
hänessä ollut mitään toivomisen varaa; hänen ihonsa värikin oli miltei
ruskea, mutta — hänen tuuhea tukkansa oli yhtä kullankeltainen kuin sen
bysanttilaisen kuningattaren, jonka ylevään kuvaan minä kerran olin
rakastunut, mutta jonka nimeä — mikä kiittämättömyys minun puoleltani!
— en enää muista. Piirikunnan vanhat herrat olivat hartaasti
rakastuneet Katinkan tuuheaan tukkaan ja nimittivät sen omistajatarta
pikku-madonnaksi. He otaksuivat hänellä olevan lempeän sielun, mutta
tämä otaksuma osoittautui sittemmin kerrassaan perusteettomaksi. Kun
Katinka oli ensi kerran pukeutunut Arvaylta juuri saapuneeseen pitkään
hameeseen, kokoontui talon koko palveluskunta töllistelemään tuota
koreata ihmettä. Rouva Gyurkovics katseli huomattavasti mielissään
tytärtänsä, ja Katinkakin silmäili itsetyytyväisen näköisenä
kuvastimeensa.

Hänen armonsa sanoi ihan huomaamattaan:

— Tuota en annakaan tuhatta auranalaa vähemmällä!

Hän taisi luulla, ettei Katinka ymmärtänyt sitä, mutta pikku-madonna
sanoi mahdikkaan rauhallisesti:

— Jättäkää se minun asiakseni.

Tuhannen auranalaa?

Kun Gyurkovicsit karnevaalien aikana taas huvittelivat Budapestissä,
sattui sellainenkin ilta, jolloin Katinkan pöydän ympärillä oli
yht'aikaa tarjolla kaksikymmentätuhatta auranalaa, — ei tietysti
kuitenkaan yhden henkilön omaisuutta kaikki.

Näistä kahdestakymmenestätuhannesta auranalasta omisti Gida Radványi
kymmenentuhatta, — se vain oli vikana, että nuo kymmenentuhatta
auranalaa eivät oikeastaan olleet hänen omaisuuttaan, vaan hänen
isänsä, ja että Gida Radványi oli vielä surkuteltavan alaikäinen. Hän
käytti monokkelia, ajoi omissa numeroimattomissa vaunuissaan, mutta
oli edellisenä vuonna — herra ties monennenko kerran! — saanut reput
ylioppilastutkinnossa.

Ellei asianlaita olisi ollut näin, olisi Katinkasta varmaan tullut
paronitar ja suurtilallisen puoliso, oikean todellisen suurtilallisen
eikä sellaisen, joka vain hotellien matkustajaluetteloissa komeilee
sillä nimellä.

Vanhempi Radványi oli husaarieversti. Kun hän sai kuulla, että
poika, sen sijaan että olisi valmistautunut tutkintoonsa, hakkaili
Gyurkovicsin tyttöä, alkoi hän, virkaansa kuuluvaa etuoikeutta
käyttäen, synkeästi kiroilla.

Hän sanoi — pidän velvollisuutenani sivuuttaa mahtipontisimmat
voimasanat — muun muassa näin:

— Ensiksikin: tuon lurjuksen täytyy oppia jotakin. Toiseksi: minä
en halua joutua minkäänlaisiin tekemisiin tuon bunyevácilaisen
nousukassuvun kanssa! Kolmanneksi: minä löylytän tuota nuhkkaa...

Rouva Gyurkovicsille vihjaistun, että vanhemmalla Radványilla oli
joitakin periaatteellisia epäilyksiä tuota aikeessa olevaa aviohittoa
vastaan.

— Kärsivällisyyttä, Katinka! sanoi rouva Gyurkovics. — Kärsivällisyyttä
vain, kyllä ukko vielä myöntyy!

— Kunhan vain tuo pikku Gida Radványi ei olisi semmoinen aasi!

— Joka tapauksessa on hyvä, että pidät poikaa kuumana.

Katinka vaipui mietteisiinsä.

— Taitaisi olla edullisempaa hieman lämmitellä itse ukkoa...

(Heillä oli jo tapana puhella tällä tavalla keskenään.)

Gyurkovicsit matkustivat taas kotikyläänsä eivätkä nähneet pikku
Radványia ennen kesän tuloa.

Mutta kesällä he taas näkivät hänet usein. Radványin ja Gyurkovicsien
tilukset olivat aivan lähitysten, ja Gida vietti kesää isänsä
tilalla. Tämän hän teki sillä tekosyyllä, että hänen muka täytyi
lueskella ylioppilastutkintoaan varten. Mutta päivällisen aikaan
hän säännöllisesti livisti kotiopettajan kynsistä ja ilmestyi
Gyurkovicsien luo hirvittävän huonomallisessa ratsastuspuvussa. Sitten
hän ikävystytti Katinkaa iltaan saakka milloin keilaradalla, milloin
keinussa. Kotiopettaja, tuskastuneena oppilaansa tottelemattomuudesta,
ratkesi juomaan, — vaikka olihan niitä ihmisiä, jotka väittivät, että
hän jo ennenkin oli viinaa viljellyt.

Kerran Katinka aivan suuttui seuralaiseensa.

— Minä ajan hänet matkoihinsa! Ei hän ole vielä muuta kuin nulikka!

— Mitä sinä tyttö ajattelet? vaikeroi rouva Gyurkovics. — Hän on
sentään kaksi tai kolme vuotta sinua vanhempi... Ja sitä paitsi hän
on ylimys, ja kaikki ylimykset naivat varhain. Tuossa tuokiossa voi
hänestä tulla edullisin kosiomies koko piirikunnassa!

— Mutta kun hän on sellainen pässinpää!

— Paronin ei tarvitse olla viisas. Jos jollakulla paronilla on
järkeä, perustaa hän sokeritehtaita ja kouluja tai tuhlaa rahansa
tanssijattariin tai politiikkaan...

Kerran, kun he tekivät lähtöä erääseen metsistössä puron rannalla
vietettävään juhlaan, ilmaisi Gida kauhistuneena Katinkalle, että hänen
isänsä, eversti, oli tulossa:

— Isäni saapuu, saapuu mukanaan koko rykmenttinsä! Ja hän jääkin tänne!
Hän on hankkinut määräyksen siirtyä tänne koko rykmentteineen!

»Koko rykmentti» näytti erityisesti vaikuttavan Gidaan. Hän kuvitteli
asian niin, että tästä lähin alkaa kahdeksansataa husaaria hänen isänsä
johdolla vartioida häntä, ettei hän vain mitenkään pääse Katinka
Gyurkovicsin läheisyyteen, vain että hänen on pakko päivät pääksytysten
lukea päntätä.

Joku vihjaisi Gyurkovicseille, että everstikin saapuu sinne
kevätjuhlaan.

— Sitä parempi! sanoi Katinka. — Silloinhan saamme nähdä toisemme
silmästä silmään.

Vanhempi Radványi taisi tuntea joitakin epäilyksiä, koskapa hän
tuli juhlaan vasta iltamyöhällä. Hänen poikansa, jolla näkyi olevan
taipumuksia erottautua joukoista sillä tavoin, että latki samppanjaa
kuin vimmattu, oli iltapuoleen jo täydessä tuiskussa. Herra
kotiopettaja, joka jo hyvän aikaa oli koetellut taltutella oppilastaan
ja vihdoin itse, jaloa uhrautuvaisuutta osoittaen, ryhtynyt juomalla
vähentämään tilattua samppanjavarastoa, nosti Gidan vihdoin hellävaroen
vaunuihin ja vei kotiin.

Gyurkovicsitkin tekivät lähtöä. Koko perhe, ja etupäässä Katinka, oli
sangen huonolla tuulella. He sijoittautuivat parhaillaan vaunuihin.
Kahdeksan heistä oli jo onnellisesti saatu paikoilleen — Gyurkovicsien
pyörivään perhearkkiin mahtui uskomattoman paljon ihmisiä — Katinka
yksin seisoi vielä hevosten vieressä.

Siinä tuokiossa pysähtyivät komeat metsästysvaunut heidän kohdalleen.
Kahta virmaa hevosta ohjasi eräs upseeri.

— Eikö poikani ole täällä — nuori Radványi? kysyi upseeri joltakulta.

Katinka kohotti päätään. Eversti Radványi tunsi rouva Gyurkovicsin ja
teki kunniaa ruoskanvarrella.

— Hyvää iltaa, armollinen rouva! Jo nyt kotiin lähdössä?

— Aivan niin — kotiinhan me, sanoi rouva Gyurkovics välinpitämättömästi
hymyillen, vaikka hänen sydämensä tykyttikin kiihtymyksestä. Eversti
katseli tarkastellen Katinkaa:

— Neiti Katinka, vai kuinka? Onpa hän kasvanut!

Veitikkamaisuus ja kiusanhalu välähtelivät hänen silmissään ja
hymyilivät hänen viiksiensä varjossa.

— Paljonpa teitä onkin siellä vaunuissa, hyvä herrasväki... Mielelläni
jätän yhden istuinpaikan vaunuissani käytettäväksenne...

Katinkan päähän pälkähti rohkea tuuma. Hän sanoi:

— Jos paroni ystävällisesti haluaa viedä minut kotiin, olisin sangen
kiitollinen. Sallittehan, äiti?

Rouva Gyurkovics nyökäytti vain päätään sanatonna hämmästyksestä.
Varjele sitä Katinkaa! Siinä sitä on tyttöä!

Katinka tarttui everstin hansikoituun käteen ja kiipesi rivakasti
korkealle ajomiehen paikalle istumaan. Eversti maiskautti kielellään.
Vaunut kääntyivät nuolennopeasti piirtäen kaaren tomuiseen tiehen, ja
pian oli tuo raskaasti kolajava perhearkki jäänyt kauaksi taakse.

— Te teitte hyvin rakastettavasti, neitiseni, suostuessanne niin pian
tarjoukseeni, sanoi Radványi. — Mutta tosiaankin, olihan teidän,
ollessanne tekemisissä näin vanhan miehen kanssa, turhaa ruveta
vitkastelemaan.

— Tunnetteko itsenne vanhaksi? kysyi Katinka.

— Jumala varjelkoon! Ainahan sitä teidän rinnallanne...

Hän aikoi vielä jatkaa, mutta nielaisi kuitenkin viimeiset sanat. Hän
muisti, että tuo nuori tyttö oli uskottu hänen suojelukseensa.

— Kuinka vanhaksi luulette minua?

Katinka hymähti salavihkaa. Ahaa, tuo herra on hieman turhamainen! Hän
päätti olla varovaisuuden vuoksi hyvin kohtelias.

— Mies on ylipäänsä juuri sen ikäinen, miltä hän osaa näyttää. Te
näytätte olevan kahdenkymmenenyhdeksän ja kolmenkymmenenyhdeksän
välimailla.

Eversti naurahti. Kas vain, pikkukissa alkaa kehrätä!

Katinka ei muuten liioitellut arvioidessaan everstin
kolmenkymmenenyhdeksänvuotiaaksi. Hän oli komea, kaunis ja
— poikanulkkiinsa verraten — hämmästyttävän nuorekas. Hänen
oikeanpuoleista poskeaan vain rumensi kauheannäköinen arpi, sellainen,
jonka räjähtävä ruuti tavallisesti aiheuttaa.

He ajoivat raitojen suojista aukeamalle. Täysikuu paistoi heitä suoraan
kasvoihin, ja Radványi saattoi siis paremmin katsella Katinkaa.

— Ettehän suutu, vaikka katselen teitä näin? Olen jo kuullut teistä
niin paljon...

— Ahaa! Nyt paukahtaa! ajatteli Katinka ja kysyi rohkeasti:

— Hyvääkö vai pahaa?

Eversti ei vastannut heti, vaan katseli tuota solakkaa vartaloa,
joka ruhtinaallisen mukavasti nojautui vaunujen selustaan, ja noita
itsetietoisia, rohkeailmeisiä tytönkasvoja. Sitten hän sanoi, aivan
kuin aikomattaan:

— Ja te tahdotte uskotella minulle rakastavanne tuota maitokuonoa!

Katinka katseli häntä hämmästyneenä. Mutta eversti, joka ei vielä
kertaakaan elämässään ollut saanut pidetyksi kieltään kurissa, jatkoi
katkerana:

— Te näytätte olevan aivan erikoislaatuinen tyttö! Minä olin kuvitellut
teidät kokonaan toisenlaiseksi... Koko olennostanne näen, että olette
ylpeä ja rehellinen... — Mitenkä ylpeytenne sallii teidän mielistellä
tuota maitovarsaa? Ja mitenkä soveltuu rehellisyyteenne se, että
kärkytte poikani rahoja?

— Kärkyn hänen rahojaan! — Katinkasta tuntui, kuin hänen olisi täytynyt
vaipua maan alle häpeästä ja harmista... Kukaan ei ollut vielä tällä
tavoin puhunut hänelle... Hän tunsi, että häntä nyt oli kauheasti
solvaistu... Senkötähden tuo oli käskenytkin hänet vaunuihinsa? Hän
tarttui ohjaksiin ja sanoi:

— Päästäkää minut! Seisahduttakaa! En tule enää kauemmaksi!

Eversti pelästyi nyt vuorostaan.

— Minä pyydän, neiti, älkää toki...

Katinka kavahti kiivaasti seisomaan täyttä vauhtia kiitävissä
vaunuissa. Eversti yritti tarttua hänen käteensä, mutta silloin hevoset
pillastuivat ja alkoivat nelistää.

— Ferenc! Pidä kiinni neidistä!

Mutta kun Ferenc, renki, aikoi tarttua Katinkaan, sai hän aimo
korvapuustin, ja tyttö hyppäsi maahan vaunujen kiitäessä eteenpäin.

Katinka putosi polvilleen, sen pahemmin ei hänelle käynyt. Hänen siinä
katsellessaan ympärilleen ja tuumaillessaan, mihin nyt ryhtyisi,
lähestyi Radványi ontuen häntä. Eversti oli myöskin hypännyt vaunuista,
joita hän ei siinä sivalluksessa saanut pysähdytetyiksi, ja heittänyt
ohjakset rengille.

— Te olette tosiaankin oikea hupakko, sanoi eversti.

Mutta nähtyään, että Katinka itki pelosta ja mielipahasta, alkoi hän
lohdutella.

— Menkää! sanoi Katinka kyynelten lomassa. — Jättäkää minut rauhaan,
niin te kuin poikannekin! Pitäkää poikanne, minä en halua kuulla mitään
raakuuksia!

— Suokaa anteeksi, neiti! Huomaan, että olen puhunut tyhmyyksiä.
Katsokaas, minä olen jo vieraantunut naisseurasta ja tottunut
nimittelemään lasta omilla nimilläni — pardon! Puhunko kenties taas
tyhmyyksiä?

Katinka lähti kylään päin, ja eversti ontua löntysteli hänen
rinnallaan. Hetken kuluttua sanoi tyttö:

— Jos pidätte ritarillisuutena kohdella tyttöä tuolla tavoin, niin...

Eversti tuli miettiväiseksi.

— Tosiaankin, te olette oikeassa. Tunnen olevan! teille hyvityksen
velassa...

Katinka silmäili häntä ylenkatseellisesti.

— Helppo on teidän puhua. Minä olen vain tyttö enkä voi taistella
kanssanne, ja miestuttavani eivät ole niin hulluja, että tekisivät sen
minun puolestani...

Tyttö alkoi jo kovasti miellyttää everstiä. He eivät puhuneet enää
sanaakaan, ennenkuin tulivat kartanoon.

— Nyt olen kotona, sanoi Katinka hiljaa.

— Jos suvaitsette, jään odottamaan äitiänne, pyytääkseni hänelläkin
anteeksi.

He istuutuivat pylväskoristeisen kuistin kivipenkille. Katinka kohteli
everstiä jo hiukan sävyisämmin, sillä tämä oli nyt hänen vieraanaan.

— Ei teidän tarvitse odottaa äitiä, sanoi hän hetken kuluttua. —
On kenties parempi, etten hiisku hänelle sanaakaan koko äskeisestä
tapahtumasta. Yhtä asiaa pyydän teiltä kuitenkin: älkää laskeko enää
poikaanne lähettyvilleni!

Eversti nousi.

— Olen todellakin pahoillani siitä, mitä äsken tapahtui, ja haluaisin
mielelläni jollakin tavalla hyvittää... Nyt katselen teitä jo kokonaan
toisilla silmillä, ja, uskokaa minua, olisin ylpeä, jos poikani,
tultuaan mieheksi...

Herra ties', miten tämä olisi päättynyt, ellei Katinka olisi kesken
kaikkea kivahtanut:

— En minä huoli teidän pojastanne! Jättäkää minut rauhaan!

(Hän oli vähällä sanoa: Suolatkaa poikanne! Tämän sanontatavan, joka
oli hyvin paljon käytännössä Gyurkovicsin tyttöjen kesken, olivat he
oppineet kalastajilta, jotka aina myivät torilla parhaat kalansa, mutta
suolasivat huonommat.)

— Olettepa te vihoissanne!

Katinka, jonka luonne oli sellainen, että hän leppyi yhtä nopeaan kuin
kiivastuikin, sai kummallisen päähänpiston. Hän ojensi everstille
kätensä.

— Annan teille tilaisuuden hyvittää minut. Sanokaapa, osaatteko tanssia?

Eversti räjähti nauramaan.

— Parina viime vuotena olen tehnyt sitä vain välttämättömyyden
pakosta... hovitanssiaisissa...

— Sepä hyvä! Te osaatte siis! Nähkääs, jos poikanne lakkaa
seurustelemasta kanssani, alkaa koko piirikunta juoruta minusta, eikä
se ole suinkaan hauskaa. He sanovat, että te olette kieltänyt häntä.
Juorupuheista pääsisimme siten, että te silloin tällöin tanssisitte
kanssani juhlatilaisuuksissa ja joskus kohteliaisuudesta hakkailisitte
minua hieman.

Eversti nauroi taas. Hänen täytyi mielessään myöntää, että Katinka oli
sangen älykäs tyttö. Hän suostui ehdotukseen.

Mutta kun Katinka yöllä makasi vuoteessaan, liikkui hänen mielessään
suurenmoisia ajatuksia. Hän kutsui luokseen nuorimman sisarensa Micin,
jota hän eniten rakasti, suuteli hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen
korvaansa:

— Ehkä sinun pikku siskostasi sittenkin tulee paronitar!

Pari päivää tämän jälkeen tärisytti ankara rumpujen pärrytys
Gyurkovicsien ikkunaruutuja. Kokonainen husaarirykmentti ratsasti kylän
läpi, etunenässä päällikkö uljaana ja loistavassa puvussa. Katinkan
ikkunan alla hän tervehti niin juhlallisesti miekallaan, että koko
rykmentti komentamatta katsoi oikealle! Katinka toi esiin hurmaavimman
hymyilynsä ja nyökäytti ruhtinaallisen arvokkaasti vaaleata päätään.
Mutta pikku sisarelleen hän ilmaisi tyytyväisyytensä syyksi rykmentin
erinomaisen ryhdikkyyden.

Ensimmäisten piirikunnan pääkaupungissa pidettyjen tanssiaisten jälkeen
kierteli merkillinen huhu ympäri lähiseutuja. Paroni Radványi kuului
hakkailevan Gyurkovicsin pikku Tinkaa ja vieläpä täydessä tulihanassa.

Seuraavat tanssiaiset antoivat juoruille uutta virikettä. Mutta kun
ensimmäinen lumi tuossa Liisanpäivän seutuvilla satoi, oli koko
piirikunta jo niin tottunut asiaan, ettei se siitä enää piitannut.

Mutta ihan Liisanpäivänä sattui huomiotaherättävä tapahtuma. Katinkan
huoneeseen pyrähti pääskynen, joka pitkällä vaelluksellaan oli muista
myöhästynyt, ja tyttö, hieman taikauskoinen kun oli, helli, syötteli ja
puhalteli pitkin päivää tuota vilusta värisevää linturäpelystä.

Sinä päivänä sattui eversti olemaan päivällisellä Gyurkovicsien luona
ja jäätyään kahvin jälkeen kahdenkesken Katinkan kanssa saliin hyväili
hänkin lintua, jota tyttö piteli käsissään, ja sanoi:

— Minä olen sentään vanha aasi, eikä totta?

— Mikä vanha te muka olette, ja miksikä olisitte aasi?

— Siksi, että minä niin sydämestäni teitä rakastan!

— Kiitos kunniasta! Minun mielestäni se ei suinkaan todista
aasimaisuutta! Minäkin rakastan tätä lintua, mutta silti en ole mikään
aasi!

— Mitä sanoisitte, jos kosisin teitä?

— Minuako?

— Nauratteko minut ihan hölmöksi?

— No enhän minä voi sanoa sitä enkä tätä, kun ette vielä ole kosinut!

— Olettakaamme, että olen sen jo tehnyt. Mikä on vastauksenne?

Tähän tyttö vastasi samaten kuin kaikki Gyurkovicsin tytöt olisivat
vastanneet samanlaisessa tapauksessa:

— Puhukaa mammalle!

Ja niin tapahtui, että Katinka Gyurkovicsista tuli everstinrouva jo
kahdeksantoistavuotiaana, ja koska hänen miehensä tuolla ylemmissä
piireissä on erinomaisessa suosiossa, voi tapahtua, että hänet
kahdenkymmenen vuoden ikäisenä ylennetään kenraalinrouvaksi.




TERKA.


Olen luvannut kertoa kaikkien Gyurkovicsin tyttöjen historian, mutta
nyt, kun olen tullut neljänteen ja mielessäni vierittelen Terkan
vaiheita, alan katua lupaustani.

Sanon heti aluksi, ettei historia neljännestä Gyurkovicsin tytöstä
oikeastaan ole mikään historia. Kaksi ihmislasta rakastuu toisiinsa ja
he tulevat mieheksi ja vaimoksi. Alussa vanhukset murisevat hieman,
mutta suostuvat lopuksi. Siinä kaikki.

Siis jokapäiväinen, poroporvarillinen tapahtumain kulku, joka on
tullut isoäitiemme, vieläpä heidänkin äitiensä osaksi. Mutta viisas
mies täyttää kuitenkin toisinaan lupauksensa, ja senpätähden kerron,
kaikesta huolimatta, neljännestä Gyurkovicsin tytöstä.

       *       *       *       *       *

Rouva Gyurkovicsin nuorin tytär, Mici, jonka nimen eteen en vielä
voi liittää »neiti»-sanaa sentähden, että hän ikäistensä tapaan
vielä viettää hämärää elämää lastenkamarin syvimmässä sopukassa, ja
koska Gyurkovicsin talossa käyvät vieraat eivät ole kiinnittäneet
minkäänlaista virallista huomiota hänen olemassaoloonsa, — Mici,
sanon, herätti kerran maailman huomiota, huomiota, johon hänellä ei
ollut minkäänlaista laillista oikeutta, — siten, että hän sai luuvalon
vasempaan käsivarteensa.

Micillä oli aina ollut taipumus työntää oma olemuksensa etualalle
vanhempain sisartensa sarjassa, ja rouva Gyurkovics epäili sentähden
alussa tuota luuvaloa. Mutta kun lääkärineuvosto oli selittänyt, ettei
tämä luuvalo ollut teeskenneltyä, vaan oikeata rehellistä kipua, vei
rouva Gyurkovics tyttärensä kuudeksi viikoksi Budapestiin Margit-saaren
kylpylään parantumaan. Suotuisa peltosinappisato vaikutti lopullisen
ratkaisevasti hänen päätökseensä.

Tämä kaikki tapahtui keväällä, ja Terka Gyurkovics, naimaiässä oleva
neitonen, seurasi luonnollisesti mukana.

Feri Horkay pyysi kirjeellisesti erästä pääkaupunkilaista ystäväänsä
László Törökiä olemaan naisten hoivaajana, ja László Török omistautui
tähän mieluisaan tehtäväänsä niin uutterasti, ettei hänestä kolmeen
viikkoon näkynyt lievettäkään sisäasiainministeriössä, jossa hänellä
oli ylimääräisen kopistin virka, mutta sitä enemmän hän loisti
läsnäolollaan Margit-saarella.

Aamulla hän lähti saarelle höyrylaivassa, ja kun hän kaukaa näki kahden
laiturin käsipuuhun kyynärpäitään nojaavan neitosen valkeat pukineet,
kiroili hän säännöllisesti laivakoneen hidasta käyntiä.

Iltapäivällä he lähtivät seikkailurikkaille löytöretkille raunioiden
ympärillä rehoittavaan metsistöön, jossa kukkivat pensaat varistivat
valkoisen lehtisateen heidän ylitsensä.

Illalla, kun soittokunta soitteli, he kävelivät hiljaa puhellen
jättiläispuiden alla. Päivän kuluessa he käväisivät kaupungissa, tuossa
orvokkien ja kevään kaupungissa, jossa vieno, suloinen tuuli henkäili
kaduilla.

Näiden viattomien huvittelujen seurauksena oli, että László Török
vanhempi — eräs Temés-piirikunnan rikkaimpia, mutta joka tapauksessa
myöskin raakaluonteisimpia tilanomistajia — kerran, luettuaan poikansa
viimeksisaapuneen kirjeen, taittoi kiukkupäissään tshibukistaan
[pitkävartinen turkkilainen piippu. Suom.] varren ja ärjäisi:

— Vaimo! — Kampsut kokoon! Lähden Budapestiin ja väännän niskat nurin
pojaltasi!

Vaimo koetti pelästyksissään lepytellä miestään. Ja kun hän käsitti,
että pojan laita oli huonosti, sai hän puolisonsa suostumaan siihen,
että hänet lähetettiin Budapestiin. Poika näet ymmärsi paremmin äitinsä
puhetta...

Rouva Törökin saapumisesta Budapestiin seurasi, että László lähetti
kohteliaan anteeksipyyntökirjeen Gyurkovicseille eikä näyttäytynyt
kolmeen päivään saarella. Mutta Terkan sydämen täyttivät synkeät
aavistukset.

Neljäntenä päivänä he kohtasivat toisensa sattumalta kaupungissa.
Kohtaaminen tapahtui seuraavasti: László Török oli maleksinut jo hyvän
puolituntisen Faragó & K:n liikkeen edustalla, napinreiässä kukka ja
savuke hampaissa.

Sinnepäin tulivat Gyurkovicsin tytöt äitinsä kanssa. He olivat olleet
aamumessussa ja sen jälkeen käyneet muutamissa kauppaliikkeissä; nyt he
aikoivat kotiinsa saarelle.

Molemmilla oli sininen, valkopilkkuinen kevätpuku ja valkoharsoinen
hattu. Heidän käsineensäkin olivat samanlaiset, samaten rukouskirjat ja
päivänvarjot. Terkan hame vain oli vaaksan verran Micin hametta pitempi.

Jo kaukana nyhjäisi nuorempi tytär sisartaan kyynärpäällä:

— Hei! Katsopas Laci Törökiä!

Äiti sanoi ankarasti:

— Ensiksikään ei hän ole mikään Laci, vaan László. Toiseksi emme
ole tietävinämme hänestä. Jos hän haluaa liittyä seuraamme, tulkoon
itsestään!

Terka ei puhunut mitään, mutta nuorempi tytär purskahti nauruun:

— Hän odottaa jotakuta! Totisesti, hän odottaa jotakuta!

— Älä vain puhuttele häntä! kuiskasi Terka.

Mutta Mici seisoi jo asennossa asfalttikäytävällä László Törökin edessä
ja kysyi päätään käännellen kuin utelias lintu:

— Te odotatte jotakuta, eikö totta? Erästä kaunista naista — mitäh?

— Mutta Mici!

— Teatteristako — kuinkah?

Törökin täytyi nauraa.

— Tietysti minä odotan kaunista naista, mutta en kuitenkaan
teatterista. Hän on tuossa myymälässä.

Terka, joka tähän asti oli pysynyt välinpitämättömänä, vieläpä
nyrpeillä mielin kääntänyt päänsä puolittain toisaallekin, sanoi nyt
rauhallisesti äidilleen:

— Minun täytyy ostaa vielä pari metriä lievenauhaa.

Naiset tarvitsevat aina lievenauhaa. — He menivät myymälään, ja
sill'aikaa kuin Mici iloisesti jutteli Törökin kanssa ovella ja äiti
ryhtyi neuvotteluihin kauppiaan kanssa, vaani Terka tummilla silmillään
ympäri huonetta myymälän pöytään nojaten.

Hän löysi sen, ketä etsi: Törökin kauniin naisen. Harmaahiuksinen,
hymyilevä muori istui nojatuolissa, ja kolme kauppapalvelijaa laahasi
hänen nähtävikseen kankaita. He olivat rakentaneet hänen eteensä jo
kokonaisen tornin aukikierretyistä kangaspakoista.

Mici kohautti täydellisesti pettyneenä olkapäitään, mutta Terkan katse
kirkastui, ja hänen suupieliinsä ilmaantui suloinen hymy.

Török esitteli heidät toisilleen:

— Äitini...

Terka Gyurkovics sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan, ääni ikäänkuin
takertui hänen kurkkuunsa. Hän kumarsi äkkiä, vieläpä suutelikin pari
kertaa tuon vanhan naisen kättä, jota hansikas peitti; sitten hän,
pelästyen omaa rohkeuttaan, kääntyi pois.

Molemmat äidit puristivat toistensa kättä, rouva Török ystävällisesti,
rouva Gyurkovics kunnioittavasti kumartaen. (Sanotaan, että kahdesta
äidistä tytön äiti aina kumartaa syvempään.)

Törökin äiti sanoi, että hän tahtoi yllättää naimisissa olevaa
tytärtään kesäpuvulla. Sen piti olla muodikas, mutta ei silmäänpistävä,
hieno, mutta halpa.

Sill'aikaa kuin äidit yhteisvoimin hommailivat kankaan valinnassa,
puhelivat nuoret keskenään ovella.

— Mutta miksi ette enää ollenkaan ole tullut saarelle? kysyi Mici
Törökiltä.

Terka sanoa tokaisi yli olkansa:

— No mutta Mici! Emmehän voi laahata herra Törökiä väkisin saarelle!

Hän korosti erityisesti _herra_-sanaa.

— Olenko taas tullut herraksi? kysyi Török moittivasti. Sitten hän
heti lisäsi katkerasti: — Todellakin, Terka, te olette usein hyvin
kummallinen!

Terka hymyili hänkin katkerasti:

— Minäkö kummallinen? No hyvä, siis minä se olenkin kummallinen!

Mici mitteli heitä katseellaan.

— Joko taas riitelette?

Äidit olivat tällä välin myllänneet ylösalaisin koko
kesäkangasvaraston, mutta lopuksi he, havaittuaan, ettei yksikään
kankaista vastannut heidän makuaan, ostamatta mitään tapsuttelivat
myymälästä ulos. Onneksi rouva Gyurkovics, jolla oli suuri kokemus
kaikenlaisissa ostotoimissa, tiesi erään myymälän, josta he varmaan
löytäisivät etsimäänsä kangasta.

He suuntasivat kulkunsa erääseen keskikaupungin liikkeeseen.

Sillä välin kuin äidit taas ladottivat eteensä kesäkangaspyramideja,
kävelivät nuoret ulkona asfalttikäytävällä.

— Eikö meillä huomennakaan ole onnea nähdä teitä luonamme? kysyi Terka
jonkin aikaa vaiti oltuaan.

— Ei! sanoi Török vakavin ilmein.

Tyttö painoi päänsä alas ja hypisteli vaieten harsoaan.

Mici oli sill'aikaa jäänyt jälkeen. Hän oli erään portin pielessä
nähnyt valokuvakaapin ja syventynyt kuvia tarkastelemaan.

— Sanon totuuden, alkoi Török uudelleen. Olen vain ylimääräinen kopisti
enkä muuta. Minusta voi kyllä tulla jotakin, mutta vielä en ole
mitään... Eikä minulla ole oikeutta saattaa teille harmia...

— Siinäkö kaikki? Ketä se liikuttaa? Kun minä en siitä välitä, niin
mitä te siitä huolitte?

— Ette te, mutta toiset.

— Vanhemmatko?

Török punastui:

— Ei minun vanhempani — en ole enää mikään lapsi — mutta teidän äitinne!

Kirkas hymy väreili Terkan kasvoilla.

— Äitini tekee mitä minä tahdon.

Mici oli taas heidän rinnallaan ja sanoi, että hän tahtoisi mielellään
tulla valokuvatuksi avokaulaisessa puvussa. Hän oli valokuvaajan
luona nähnyt laihakäsivartisen naisen kuvan, ja nyt hän itsetietoisin
silmäyksin katseli omia täyteläisiä käsivarsiaan, joiden näkemisestä
tanssiaismaailman yleisö ei — ainakaan ihmislaskelmien mukaan — vielä
kolmeen vuoteen saanut nauttia.

He puhuivat yhtä ja toista jokapäiväisistä asioista, kunnes äidit
tulivat myymälästä. He eivät vieläkään olleet löytäneet mitä etsivät.
Erästä toista samantapaista kangasta he tosin olivat löytäneet, mutta
eivät sittenkään haluamaansa. Heidän täytyi vielä tehdä viimeinen
yritys eräässä kaupassa Koronaherczeg-kadun varrella.

Tämä päähänpisto miellytti Miciä. Hän tiesi, että kunniallisilla
ihmisillä oli tapana kuljeskella Koronaherczeg-kadulla päivällisaikaan.
(Kunniallisilla ihmisillä hän tarkoitti ensi sijassa kadetteja,
toisessa lakimiehiä.)

— Tekeekö äitinne todellakin aina mitä tahdotte? kysyi Török heidän
seisoessaan myymälän avoimella ovella. Ja hän lisäsi heti miettivänä: —
Kunpa ihminen vain tietäisi, mitä te haluatte!

Terka sanoi hiljaa, katsomatta häneen:

— Sitä, joka tahtoo sen tietää, neuvon kysymään aivan suoraan.

Ja kun Török ei heti vastannut, toisti hän verkalleen:

— Aivan suoraan.

— Aivan suoraan? — No — haluatteko ruveta ylimääräisen kopistin
rouvaksi?

Ajurin vaunut vierivät juuri heidän ohitsensa, ja jyrinä esti heitä
kuulemasta toistensa puhetta. Török luuli tytön huulten liikkeestä
voivansa lukea vastauksen:

— Miks'ei!

Mici livahti puotiin ja ilmoitti äideille kuivakiskoisesti, että Terka
ja Laci kävelivät käsikoukkua kadulla.

— Ovatko he nyt tulleet aivan hulluiksi!

Asian laita oli niin, että Török sanoi tytölle:

— Jos rohkenette, antakaa kätenne tänne!

Tyttö sanoi:

— Mutta mitähän ihmiset sanovat?

— Ettekö sillä juuri osoita, ettette välitä ihmisistä?

Silloin Terka, joka nähtävästi ei enää tiennyt mitä teki — ikäänkuin
hän olisi tyhjentänyt samppanjalasin — pujotti kätensä nuoren miehen
kainaloon.

— Nyt haluaisin nähdä ihmisen, joka meidät erottaa! sanoi Török
päättävästi puristaen tytön kättä.

Ihmiset eivät sanoneet mitään — ainoastaan tuttavat kääntyivät ympäri
onnitteleva hymy kasvoillaan — mutta rouva Török sanoi pojalleen:

— Oletko tullut hassuksi, Laci?

— En, hänhän haluaa tulla vaimokseni, selitteli poika.

He eivät voineet kauempaa seistä ovella, sillä pari naishenkilöä
yritteli myymälään. Kadulla he eivät voineet selvitellä asiaa: —
käytävähän ihan vilisi ihmisiä. Heidän täytyi odottaa, kunnes tulivat
rauhallisemmalle paikalle.

Matkalla rouva Gyurkovics hoki tuontuostakin:

— Ne lapset, ne lapset!

— Sill'aikaa kuin me katselimme kesäkankaita!

Rouva Törökin mieleen muistui, ettei hänen puolisonsa ollutkaan
lähettänyt häntä Budapestiin kesäkankaita ostelemaan, vaan ajamaan
pojan päähän järkeä. Hänen piti sanoa, että poika tekisi tyhmästi
mennessään nyt naimisiin, koska hän myöhemmin, kirjuriksi tultuaan,
voisi halunsa mukaan valita piirikunnan parhaimmista.

Mutta katsellessaan tuota kaunista paria, joka nyt, rohkeammaksi
tultuaan, toisiinsa puristautuneena ja tasa-askelin kulki eteenpäin,
tunsi hän, että hänen nytkin täytyi ruveta poikansa liittolaiseksi
tuota vanhaa, riidanhaluista herraa vastaan — kuten usein ennenkin. Ja
aina hän oli menestynyt.

Hänen armostaan rouva Gyurkovicsista tuntui siltä, kuin olisi hänen
hyvitettävä rouva Törökiä jostakin.

Hän siis lupasi vielä iltapäivällä viedä rouva Törökin erääseen
myymälään, josta he varmaan löytäisivät etsimäänsä kangasta. Mainittu
liike oli erinomainen ja hyvin varustettu, sellainen, josta vain
Budapestin rouvat ja hän, rouva Gyurkovics, tavaransa ostivat.

Sillä nähkääs, maalaisostajat ne juuri pilaavat kaikki kauppiaat.




LIZA.


Liza oli puolen päänmittaa lyhyempi vanhempia sisariaan, mutta oli
sitä vastoin Gyurkovicsin tytärten keskipainoa viisi kiloa raskaampi.
Mainitun keskipainon oli armollinen rouva kerta kaikkiaan määrännyt
viideksikymmeneksikahdeksaksi kiloksi. Se tyttäristä, joka painoi
enemmän, sai käyttää Bantingin parannustapaa, se, joka painoi vähemmän,
sai nauttia rautapillereitä.

Viidennen tytön erikoisena tuntomerkkinä oli ärsyttävä luomi poskessa.
Hänen luonteenomaisia piirteitään oli muiden muassa se, ettei hän
mielellään noussut varhain, ei pitänyt paljon tanssista ja oli
professori Korányin kanssa yhtä mieltä siinä, että sydämestään inhosi
kureliivejä.

Viimeksimainitun vastenmielisyytensä vaikutuksesta hän oli saavuttanut
ihmeteltävän näppäryyden tämän hänen ylleen pakotetun kiusankappaleen
riisumisessa. Poislähteville vieraille hän näet sanoi jäähyväiset
rappusilla hoikkauumaisena kuin ampiainen, mutta liehutti liinaa
ikkunan alitse vierivien vaunujen jälkeen jo mukavaan kotipuseroon
puettuna.

Sanoin, ettei Liza paljon pitänyt tanssista, ja nyt tunnen, että tein
uhkarohkean teon väittäessäni sellaista eräästä vilkasluontoisten,
alituisesti rauhatonten, ikäänkuin tanssiin luotujen ja tavallisesti
melkein tiedottomiksi nyöritettyjen Gyurkovicsin tyttöjen nuorimmista
sisarista.

Koska minä kuitenkin haluan saada lausuntoni uskotuksi, niin toivoisin,
että loisitte lyhyen silmäyksen Liza Gyurkovicsin lapsuusaikaan,
— mahdollista on, että lapsen yksilöllisten taipumusten joukosta
löydätte sen punaisen langan, jonka avulla saatamme ymmärtää neitosen
erikoisharrastukset.

Jo silloin kun hän oli kapalolapsi, nimitti palvelusväki häntä
Paksu-Lizaksi, kotiväki Laiska-Lizaksi. Mutta mikään nimi ei olisi
ollut hänelle sattuvampi kuin Kiltti-Liza.

Hän oli niin kiltti, että sinä aikanakin, jolloin hän sai hampaita,
olisi voinut luulla häntä kuuromykäksi, sillä hänen ei milloinkaan
kuultu päästävän äänenpirahdustakaan. Kun hän aamun valjetessa heräsi
kehdossaan, ei hän kiirehtinyt kääntämään puoleensa yleistä huomiota
korvia särkevällä kirkunalla, vaan nyrpistäen pientä nykerönenäänsä
odotti hiljaa soperrellen, että hänet huomattaisiin.

Kun hänet illalla asetettiin johonkin huoneiston sopukkaan, ei hän
nykyaikaisten lasten tapaan yritellyt kirkumalla pysähdyttää auringon
kulkua, vaan katseli tarkkaavasti ja vakavasti huoneen sisustusta,
kunnes ilman minkäänlaista hälinää nukahti.

Kun hän jo oli niin iso, että häntä kannettiin sylissä, ei hänessä
näyttäytynyt mitään itsekkyyden merkkejä. Kalistimensa hän monesti
heitti lapsellisen jalomielisesti imettäjän kintereillä hiiviskelevälle
lammaskoiralle, voileivoksensa hän antoi pienimmästäkin kehoituksesta
kenelle tahansa, heittipä sen usein kehoittamattakin pihalla
lenteleville kyyhkysille.

Imettäjä kuvaili hyvin usein lapsen hyvää sydäntä puutarhan aitauksen
vieressä seisoskeleville, lastenkasvatusta lämpimästi harrastaville
sotaväen hevostenhoitajille.

(Nämä sotaväen hevostenhoitajat tulivat aina keväisin parittain
Bács-Tamásiin, mukanaan kuninkaallinen siitosori. Parin kuukauden
kuluttua joutui lapsirakas sotamies säännöllisesti putkaan, korpraali
taas sairaalaan, ja sotatuomarin vaatimuksesta kuulusteltiin erästä
Gyurkovicsien palvelustyttöä todistajana jutussa, joka koski
kurinpitorikosta ja pahoinpitelyä.)

Räikeä vääryys tapahtui Lizalle siinä, että hänelle lapsuusaikana
luettiin vahvistava uni hyveeksi, kun taas nyt, hänen saatuaan pitkät
hameet, armollinen rouva, joka itse nousi varhain, piti suurta
mekastusta tuosta hyveestä.

Aamuisin, kun Liza vielä makasi patjojen välissä ja harmitteli
ristiriitaisuutta pehmeän vuoteensa ja lämpimän aamiaisen välillä,
astui rouva Gyurkovics huoneeseen ja pani voimaperäisillä
lausunnoillaan vaa’an ehdottomasti kallistumaan aamiaisen puolelle.
Tällöin hän usein sanoi Lizalle näin:

— Sinä olet jo melkein yhtä lihava kuin juutalaismuori ja aina vain
makaat!

Vertaus oli liioiteltu, sillä vuokraajan emännällä oli neljä selvästi
erotettavaa leukaa toistensa alla (vieläpä oli ensimmäisessä
ja toisessa havaittavissa partaakin!), kun sitä vastoin Lizan
ruusunpunaista leukaa yhdisti kaulaan yksi ainoa pehmeästi kaartuva
liitos.

Tytön kiitokseksi minun täytyy sanoa, että se melkoinen harmi, jota
hänelle suurenneltu lihavuutensa tuotti, ei vähääkään muuttanut hänen
sydämensä hyvyyttä. Renkien lapset tiesivät tämän hyväsydämisyyden,
talon koirat ja siipikarja tunsivat sen vaistomaisesti, sillä Lizan ei
tarvinnut muuta kuin vain näyttäytyä takapihalla tullakseen vilkkaitten
mielenosoitusten esineeksi.

Lizan myötätunto ei rajoittunut vain ihmisiin ja elukkoihin, vaan
kohdistuivatpa hänen rikkaan sydämensä tunteet myöskin paperilla
eläviin hahmoihin, niihin sankareihin, jotka esiintyivät hänen
mielikirjallisuuteensa kuuluvissa romaaneissa.

Hän lueskeli romaaneja suurella mielihalulla ja erosi siinäkin
vanhemmista sisaristaan, jotka pääkaupunkilaislehdistä lukivat enintään
tanssiaisselostukset ja kihlausilmoitukset.

Gyurkovicsien puutarhassa kasvoi ikivanha seljapuu. Sen matalan
latvuksen suojasta Liza oli löytänyt itselleen salaisen sopukan,
jossa hän tuhatlukuisten likakärpästen suristessa saattoi haaveilla
onnettoman rajakreivinna Isauran kohtalosta. Kun Isaura oli saatettu
perhehautaholviin, valoi Liza surunsa loppumattomiin kyyneliin, ja
kun sitten viimeisessä luvussa selveni, ettei Isaura ollutkaan oikein
todenteolla kuollut, valtasi riemuisa onnentunne Paksu-Lizan sydämen.

Rouva Gyurkovicsin sydämeen kasasi suurta huolta se seikka, että hänen
viidettä tytärtään eivät houkutelleet tanssiaissalien aineelliset
parkettilattiat, vaan romanttiset pilvilinnat.

— Luulet kenties joutuvasi naimisiin jonkun kreivi Orlandon tai paroni
Lebegényin kanssa?

Gyurkovicsin Lizaa ei nainut kreivi Orlando eikä paroni Lebegényi, vaan
Gida Radványi, joka juuri saman päivän iltana oli tervehdyskäynnillä
talossa.

Pieni Gida Radványi oli parisen vuotta tätä ennen ollut päättömästi
rakastunut Gyurkovicsien kolmanteen tyttäreen, vaaleaveriseen
Katinkaan. Eversti Radványi sai tytön tähystimeensä ja nai hänet
sitten itse, mutta pojan hän lähetti professori Sergiuksen
ylioppilasleipomoon päästäkseen hänestä. Ja sen hän sanoi pojalleen,
että älköön uskaltakokaan tulla kotomaihin, ennenkuin oli suorittanut
ylioppilastutkinnon.

Gida ei pitänyt asiaa kovin kiireellisenä, vielä vähemmän professori
Sergius, jolle nuoresta paronista maksettiin sataviisikymmentä
guldenia kuukaudessa. Gida toimi siis kaksi vuotta laitoksen
itsekasvatusyhdistyksen istunnoissa puheenjohtajana, mutta sai sitten
odottamattoman onnettomuustapauksen johdosta ylioppilastodistuksensa.
Tämä odottamaton onnettomuustapaus oli se, että ministeristö kielsi
Sergiuksen laitokselta oikeuden laskea enää ylioppilaita, ja kostoksi
siitä professori Sergius antoi ylioppilastodistuksen kaikille
oppilailleen.

Eversti oli nyt sitä mieltä, että poika oli tarpeeksi oppinut,
— eihän hänestä kuitenkaan koskaan voisi tulla muuta kuin joku
hevosvakuutusyhdistyksen esimies tai enintään piirikunnan päällikkö, —
ja kutsui hänet kotiin.

Ne, jotka ennestään tunsivat Gida Radványin, saattoivat huomata, että
hän oli sangen suuresti muuttunut oppilaitoksessa. Hänen viiksensä ja
voimansa olivat kasvaneet. Liza puolestaan havaitsi hänen käytökseensä
tulleen jonkinlaista romanttista ylevyyttä ja hänen kasvonpiirteisiinsä
jotakin surumielistä vakavuutta, joka oli hirvittävän intresanttia ja
muistutti Monte-Christon kreiviä tai vielä enemmän Don Carlosta, joka,
kuten tunnettua, oli rakastunut omaan äitipuoleensa.

Gida Radványi oli tosiaankin ottanut tehtäväkseen kantaa kovaosaista
kohtaloaan surun läpitunkemalla arvokkuudella. Oi — hän oli paljon
saanut kärsiä ja taistella sisäisiä taisteluja oppilaitoksessa
ollessaan, huolimatta tekemästään ennakkopäätöksestä, että velvollisuus
oli voittava intohimot ja että hän oli kieltäytyvä, vaikka henki menisi.

Mutta ihminen ei voita intohimojaan eikä ylimalkaan mitään muutakaan
vain pitääkseen voittonsa omana hyvänään, salassa. Sellaisina hetkinä
tuntee olevansa jonkun tarpeessa, sanokaamme esimerkiksi jonkun
markiisi Posan, jolle saattaa uskoa salaisuutensa ja jonka voi antaa
ihastella tätä sisäistä suurtyötä.

Ja kenellä olikaan enemmän taipumuksia markiisi Posan osan esittämiseen
kuin Liza Gyurkovicsilla? Parin viikon kuluttua oli Gida, joka joka
päivä illasti Gyurkovicsien luona, jo tullut niin hyväksi tuttavaksi
Lizan kanssa, että itki ilmoille suuren surunsa ystävänsä rinnoilla.
(Tätä ei tietystikään pidä käsittää aivan sananmukaisesti!)

Liza oli kyyneliin asti liikutettu; hän oli ylpeä Gidan luottamuksesta,
jota hän piti jalona, suurena ja hirveän intresanttina, ja vannoi
hänelle pyytämättä ikuista ystävyyttä.

Hän ei ollut koskaan uskaltanut toivoakaan näkevänsä Bács-Tamásissa
kasvoista kasvoihin miestä, jonka rinnassa velvollisuus ja intohimot
olivat kamppailleet tai joka ylipäätään jotakin taisteluista tiesi.

Bács-Tamásin herrat eivät milloinkaan puhuneet velvollisuuksista ja
intohimoista; heidän juttunsa käsitteli aina vain vuodentuloa, hevosia
ja suuria juominkeja.

Myöhemmin kertoi Gida seljapuun alla ystävättärelleen ihmeellisen
tapahtuman: kun hän ensi kerran jälleen kohtasi äitipuolensa.

Hän oli tullut kotiin oppilaitoksesta, ja hänen isänsä otti hänet
vastaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään.
Ikäänkuin he koskaan eivät olisikaan olleet kilpakosijoita. Isä sanoi:

— Servus, poika! Kas vain, viiksesi ovat alkaneet orastaa.

Katinka-rouva astui huoneeseen, ja hänkin käyttäytyi aivan kuin
ei mitään olisi tapahtunut. Ikäänkuin he koskaan eivät olisikaan
rakastaneet toisiaan. Hän sanoi:

— Kas Gidaa! Miten isoksi mieheksi olet tullut!

Sitten he puhuivat muista asioista, ja eversti oli entiselle
kilpakosijalleen niin epäkohtelias, että suvaitsi ruveta haukkumaan
häntä taskurahoista. (Niin kauan kuin Gida oli ollut lapsi, oli isä
jättänyt hänet omiin heteisiinsä kuin miehen ikään, mutta nyt hän
tahtoi korvata laiminlyöntinsä sillä tavalla, että käsitteli poikaansa
kuin lasta!)

Kun Gida poistui huoneesta, kutsui Katinka häntä eräästä sivuovesta ja
pisti salaa hänen käteensä kokoontaitetun paperin.

— Varo, ettei ukko näe! kuiskasi hän.

Gida kalpeni, hänen polvensa vapisivat. Sitten hän syöksyi ulos ja
talliin papereineen...

— Ah! Katinka varmaankin pyysi anteeksi kirjeessään!

Mutta paperi ei ollutkaan mikään kirje, vaan viidenkymmenen guldenin
seteli... Hän antoi Gidalle rahoja, inhottavia rahoja...

Liza sanoi huokaisten:

— Katinka ei ole vähääkään romanttinen!

Hän neuvoi Gidaa riistämään juurineen Katinkan kuvan sydämestään.
Jonkin riistäminen sydämestä juurineen oli sellainen voimatyö, joka
sai Gida Radványin innostumaan. Hän lupasi tehdä sen, kuitenkin
sillä ehdolla, että Liza jalomielisesti auttaisi häntä tässä
mieltäkiinnittävässä leikkauksessa.

Lasten alituisesta yhdessäolosta oli seurauksena se, että rouva
Gyurkovicsin päähän pälkähti eräs tuuma. Rouva Gyurkovicsin tuumat
suuntautuivat aina kahden ihmislapsen yhteenliittämiseen.

Kerran, kun Katinka taas otti puheeksi perheen seisovan kysymyksen:
mitä oli tehtävä Lizalle? — sanoi rouva Gyurkovics:

— Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut. Teidän Gida voisi naida hänet.

Katinka remahti nauramaan:

— Mitä-äh? Minusta siis tulisi Paksu-Lizan anoppi?

— Miksikä ei? Olethan ennenkin kinastellut hänen kanssaan paljon...
Hankin naimaluvan piispalta, arkkipiispalta — vaikkapa itse Rooman
paavilta, jos niiksi tulee! Tosiaankin, puhu miehesi kanssa.

Katinka puhui vielä samana päivänä miehelleen. Se päivä oli everstin
parranajopäivä, ja silloin saattoi istua hänen rinnallaan sohvalla.
Muulloin ei tämä tällainen käynyt laatuun, sillä hänen parransänkensä
pahasti pisteli arkaihoista ihmistä.

— En pidä siitä, että Gida alituiseen luikailee täällä eikä ymmärrä
ryhtyä mihinkään. Hän ikävystyttää täällä itsensä ja koko maailman.
Parasta olisi hankkia hänelle vaimo, ja sitten voisit luovuttaa hänelle
toisen taloista

— Kenties olet jo hankkinutkin hänelle vaimon?

— Tiedän erään reimatytön, joka on korviaan myöten rakastunut häneen ja
jota hänkin rakastaa.

— Mitä lajia?

— Ei huonompaa kuin oma vaimosikaan.

— Todellako?

— Paksu-Liza.

Eversti oli pakahtua nauruun, mutta Katinka suuttui ja mätki häntä
selkään.

— Mitä? Tuo poikalurkkiko tulisi langokseni?

— Häpeätkö sukulaisuutta?

En tiedä millä keinoin Katinka-rouva vaikutti herra everstiin; sen vain
tiedän, että eversti antautui seuraavana parranajopäivänään.

— Naurettava sattuma, mutta jos he toisiaan rakastavat...

— He jumaloivat toisiaan.

— No, antaa paukahtaa! Silloin ei poika ainakaan loikaroitse täällä...

Kummankin perheen kesken oli siis päätetty asia, että Gidasta ja
Lizasta tulee pari. Salaisuus tunkeutui aina lastenkamariin ja
keittiöön asti. Kylässäkin puhuttiin siitä, piirikunnan herrat tiesivät
jo hääpäivänkin. Kun rouva Gyurkovics tilasi kapiot Lizalle, saivat
heidän budapestiläisetkin ystävänsä tiedon asiasta.

Gidan nähdessään sanoivat Gyurkovicsien palvelijat näin: — Kas, tuo
tuolla on meidän neidin sulhanen!

Kalastajat valikoivat jo lihavia sampia häitä varten. Mustalainen
Bandi Kukacz tuli armollisen rouvan luo ja pyysi, että tällä kertaa
käytettäisiin hänen soittokuntaansa. Hänen kontrabasistinsa eivät
koskaan juoneet itseään sioiksi, ja itse lupasi hän mennä vastuuseen
jokaisesta kadonneesta hopealusikasta.

Sanoin: kaikki tiesivät sen paitsi ne kaksi, joilla ainakin olisi
pitänyt olla jonkinlaista harrastusta asiaan, — Gida ja Liza. Gida
oli jo tosin saanut Lizan suosiollisella avustuksella riistetyksi
äitipuolensa kuvan sydämestään, vieläpä juurineen, ja nyt hän taisteli
uutta traagillista intohimoa vastaan.

Hän oli rakastunut Paksu-Lizaan, rakastunut kaikkien sääntöjen mukaan
— mutta silloin, kun hän jalomielisesti luopui Katinkasta, vannoi
hän sydämensä syvyydessä, ettei hän enää tässä elämässä rakasta.
Hänen sydämensä oli tuleva hautaholviksi, johon hän kätkisi kuolleen
rakkautensa. Ja nyt hän oli hius juuriaan myöten rakastunut Lizaan —
siinä hänen tragediansa.

Kauan aikaa arveltuaan hän ilmaisi tilansa Lizalle samalla kertaa
pyytäen ystävätärtään auttamaan häntä oman kuvansa riistämisessä hänen
sydämestään.

Liza pelästyi ja puhkesi miltei kyyneliin. Kun Gida kysyi, pelkäsikö
tyttö hänen puolestaan, vastasi tämä, että tietysti hän pelkäsi.
Mutta kun Gida sanoi, että Lizan nyt jo täytyi vihata häntä, vastasi
tyttö, että vihaaminen on juuri sama kuin olla vihaamatta... Ja jos
Gidan kohtalo kerran alusta pitäen oli se, että hänen täytyi rakastaa
Lizaa, niin silloin oli hänen turhaa yritellä kiskoa hänen kuvaansa
sydämestään; sillä ihminen ei voi taistella kohtaloaan vastaan.

Gida alistui siis kohtaloonsa. Kun hän kuitenkin aavisti, että hänen
vihamielinen isänsä ympäröisi hänet vakoojilla, käytti hän mitä
suurinta varovaisuutta suhteessaan Lizaan. Vasta silloin hän tuli tytön
kotiin, kun tämä antoi merkin, ettei mikään vaara uhannut. Punainen
nenäliina neitsytkammion ikkunassa merkitsi, että tie oli selvä ja
vapaa. Valkoinen nenäliina oli vaaran merkkinä. Vaara oli käsillä
silloin, kun eversti naukkaili kuistilla Gyurkovicsin veljesten kanssa.

Rakastuneet olivat myöskin kirjeenvaihdossa keskenään, mikä etenkin
Lizalta, joka ennemmin luki viisinidoksisen romaanin kuin kirjoitti
puoli sivua pitkän kirjeen, vaati suurenmoista uhrautuvaisuutta.
Postilaatikon virkaa teki puutarhan takanurkassa oleva suuri
kukkaruukku. Gida keksi myöskin salakirjoitusjärjestelmän, jota saattoi
ainoastaan vielä logaritmitaulujakin monimutkaisemman avaimen avulla
ymmärtää. »Rakastan sinua, armahani!» esimerkiksi kirjoitettiin näin:
»Kria kra krujukränk!»

Gida kuuli kerran isänsä ja Katinkan puhelevan keskenään viereisessä
huoneessa Lizasta ja hänestä. Hän ei voinut oikein erottaa, mitä he
puhuivat, ainoastaan nimet hän kuuli selvästi.

— Meidät on paljastettu! sanoi hän Lizalle.

Liza kalpeni, Gidan aivoissa alkoi kypsyä seikkailurikas
ryöstösuunnitelma. Hän harkitsi, vaikkakaan ei aivan tosissaan,
yksityiskohtia myöten, kuinka hän ryöstäisi Lizan ja veisi Melbourneen.
Hän tunsi erityistä mieltymystä Melbourneen. Jo maantiedetunneilla
oppilaitoksessa hän kuunteli halulla tuota koreasti sointuvaa nimeä
lausuttavan. Hän kuvitteli jo tulevansa aarniometsästä leveälierinen
hattu päässään ja kirves olallaan sekä Lizan istuvan odottelemassa
hirsimajan rahilla oopperamaalaispuvussa.

Mutta Melbourneen-lähdöstä ei tullut mitään; eräs seikka sattui
esteeksi.

Annanpäivänä, rouva Gyurkovicsin nimipäivänä, oli talossa pienet
juomingit ja mustalaissoittokunta soittamassa. (Mainesana »pieni»
tarkoittaa tässä osanottajien lukua eikä suinkaan nautittua
viinimäärää.) Iltapuoleen tulivat nuoret herrat kuistilla hieman
suuriäänisiksi, pirstasivat maahan lasinsa juotuaan perheenemännän
terveydeksi, latoivat hopealautasia symbaalille, kumahduttelivat
nyrkeillään bassoviulua ja virittivät revolverinlaukausten
pamahdellessa rouva Gyurkovicsin mielilaulun:

    »Hiljaa loiskii laine Maros-virran...»

Vanhemmat herrat, heidän joukossaan myöskin eversti, vetäytyivät
tupakkahuoneeseen ja alkoivat pelata tarokia, joka kuitenkin pian
vaihtui ferbliin.

Pian lyöttäytyi heidän seuraansa myöskin Katinka-rouva ja pyysi
kortteja. Hän osasi pelin, mutta hänellä oli yksi vika: hän teki
armottomasti vääryyttä. Kun hän korjasi panoksen, näytti hän
lehtensä vasta sitten, kun toiset sitä ristissä käsin rukoilivat,
— usein hän ei näyttänyt niitä ollenkaan, vaan antoi mieluummin
rahat takaisin. Panoksiin nähden hän aina käytti monimutkaista
väärinlaskemisjärjestelmää, jolla saattoi aviopuolisonsa aivan
epätoivoiseksi. Hänen setänsä oli jo tarjonnut hänelle melko summan
korvaukseksi, jos hän vain jättäisi pelin, ja eversti — yllätettyään
vaimonsa taas uudessa kujeessa — otti hänen rahansa takavarikkoon ja
selitti, että hän jakaa rahat hävinneiden kesken. Katinka-rouva koetti
pelastaa saaliinsa siten, että puhalsi yhtäkkiä lampun sammuksiin ja
sekoitti pimeässä setelit.

Seuraavassa silmänräpäyksessä valaisi neljä tulitikkua huonetta,
mutta — ihmeellistä! yksikään pelaajista ei katsellut rahojaan, vaan
kaikkien katseet olivat tähdättyinä Gidaan ja Lizaan, jotka pienellä
leposohvalla istuen olivat siivoina katselleet peliä.

— Erinomaista! sanoi eversti ja sytytti vielä kaksi tulitikkua.

Pelästyneen Lizan pää lepäsi tuolla Gidan rintaa vasten, kasvot olivat
tulipunaiset, hän vaikeroi hiljaa, mutta ei voinut irtautua, sillä
hänen hiuksensa olivat takertuneet Gidan rintaneulaan. (Tämä rintaneula
kuvasi muuten turbaanilla varustettua neekerinpäätä.)

— Kas vain, sanoi setä, — kihlatutkin kalastelevat sameassa vedessä.

Katinka vapautti sisarensa tuosta epämieluisasta asemasta ja antoi
hänelle sitten pienen korvapuustin — yhden hänelle ja yhden Gidalle.

Kalpeana mielenliikutuksesta Gida seisoi tytön edessä ja ojensi kätensä
tehden sankarillisen liikkeen.

— Niin — hän on minun morsiameni!

— Eihän se ole mikään uutuus, sanoi eversti haukotellen ja par'aikaa
rahojaan laskien.

— Minä rakastan häntä ja menen hänen kanssaan naimisiin, sanoi Gida
uhkaavana muodoltaan.

— Mikä sinua riivaa? Koko piirikuntahan tietää, että sinä nait hänet,
eikä sinun sentähden tarvitse tässä kirkua!

Sitten hän alkoi jakaa kortteja, sillä nyt oli hänen vuoronsa. Gida
ja Liza hiipivät huoneesta. Katinka meni perässä ja ravisti hihastaan
seteleitä.

— Tosiaankin, lapset, mamma tahtoo, että häät vietetään lokakuun
alussa...




MICI.


Gyurkovicsien perheessä tapahtui sellainen kumma, että oli pakko
naittaa Mici, nuorin tytär, ennenkuin Klárika, kuudes järjestyksessä,
oli puettu morsiushuntuun.

Tähän luonnonmukaisen järjestyksen rikkomiseen vaikutti osaltaan
myöskin eräs Mici Gyurkovicsin tekemä lievänlainen kuje. Klárika näet
lähetettiin — kun karnevaaliaika oli loppuun kulunut eikä mitään
näkyväisiä tuloksia ollut saavutettu — sukulaistensa mukana Fürediin.
Sukulaiset pitivät tytön luonaan koko kesän sillä tekosyyllä, että
heillä muka oli tiedossaan loistavat naimamahdollisuudet Klárikalle.

Rouva Gyurkovics, joka kesäistä sotaretkeä varten oli hankkinut
kuudennelle tyttärelleen uuden puvun, salli eräänä heikkona hetkenään
Micin käyttää kotona maalla Klárikan vanhaa pitkää hametta. Hän
salli sen, mutta uhkasi rangaistukseksi sulkea Micin uudelleen
lastenkamariin, jos hän vain yrittäisikin vallata itselleen _ison
tytön_ oikeuksia.

Ja seitsemäs tytär lupasi kaikki! Voi voi! — hän ei halua mennä
tanssiaisiin, hän ei välitä hituistakaan nuorista herroista. Hän pysyy
paljon mieluummin kotona äitinsä luona. Ihmiset sanoivat, että hän
keimaili, — kuinka hän olisi keimaillut? Miciä halutti kovasti tietää,
mitenkä sitä oikein keimaillaan!

Seitsemäs tytär lupasi kaikki. Mutta tuskin hän tunsi pitkän hameen
liepeet kantapäillään, kun jo gyurkovicsilaisveri heräsi hänessä. Hän
valikoi itselleen piirikunnan uljaimman miehen ja tuumi itsekseen: tuon
puolisoksi minä tahtoisin tulla! Ja vaikka kysymyksenalainen nuori mies
ei vielä niihin aikoihin ollut aikonutkaan kiinnittää minkäänlaista
huomiota Gyurkovicsin nuorimman tyttären olemassaoloon, kiisteli Mici
hänen kanssaan kuitenkin niin kauan ja oli niin töykeä hänelle, että
Sándorfy — se oli tuon komean miehen nimi — ei ainoastaan kiinnittänyt
huomiota häneen, vaan vieläpä rauhaan päästäkseen meni hänen kanssaan
naimisiin.

Äidin heikkouden seurauksena oli, että Mioille ilmestyi kosija sillä
välin kuin heidän fürediläiset sukulaisensa huolellisesti välttivät
kirjeissään esiintuomasta usein mainittua kysymystä Klárikan
erinomaisista naimisiinpääsymahdollisuuksista. Micin naimisiinmenoon
suostui rouva Gyurkovics vain siitä syystä, että tuo seitsemäs tytär
oli nuorin, jonkavuoksi äidin ei tarvinnut pelätä, että tämänlaatuinen
ikäjärjestysperiaatteen loukkaaminen tulisi perheessä vaaralliseksi
tavaksi.

Seitsemännen tyttären kihlauksen jälkeen alkoi kuulua huhun mutinaa,
että Klárika ja Mici oikeastaan olivatkin kaksosia ja että Klárika
tähän asti oli vain sen vuoksi ollut järjestyksessä edellä, että hän
oli nähnyt päivänvalon noin kuusikymmentä minuuttia ennen kuin hänen
nuorin sisarensa.

Aloitan kertomukseni siitä, kun Gyurkovicsit vaunuillaan lähtivät
Keményien maatilalle. Armollinen rouva, joka muutenkin oli erityisen
suopea nuorimmalle tyttärelleen, ummisti silmänsä, kun Mici, tuohon
usein mainittuun pitkään hameeseen puettuna, astui vaunuihin. Äiti oli
ihan varmasti vakuutettu siitä, etteivät he Keményllä tapaisi ketään
vieraita, ja hänestä tuntuikin sentähden kovin epämieluisalta, kun hän
näki kuistille kokoontuneen ison liudan tyttöjä ja viisi tai kuusi
nuorta herraa.

Nuoret pelasivat koko iltapäivän lawn-tennistä. Myöhemmin he remusivat
väentuvassa ja kävivät Mici Gyurkovicsin johdattamina talleissa ja
navetoissa. Jokaisen viisassilmäisen sarvipään muljauttaessa he
peräytyivät kirkuen, jokaiselle punaturpaiselle vasikankantturalle he
sanoivat: »myy-yh, silokarva!»

Kun he tulivat talliin, jossa pidettiin vieraiden hevosia, höristelivät
Mihály Sándorfyn raudikot korviaan ja alkoivat kuopia.

— Pitää olla varuillaan, hevoset voivat purra, sanoi sinitakkinen
ajomies tallin pimennosta.

Mici Gyurkovics vastata tokaisi:

— Aivan kuin niiden isäntäkin!

Nuoret herrat hymähtelivät, ja tytöt tyrkkivät toisiaan
kyynärpäillään... Pilkka ei pistänyt asianomaista! Sándorfy näet pelasi
kuistilla ferbliä vanhain herrain kanssa. Mici, kenties senvuoksi, että
tahtoi hyvittää tuota sinitakkista ajomiestä tämän isäntää kohdanneen
loukkauksen tähden, alkoi leperrellä hänelle:

— Oliko päivällinen hyvä? Saitteko myöskin viiniä? Jos mielenne tekee
jotakin, sanokaa vain minulle!

Sitten he aikoivat lähteä tarkastelemaan mehiläispesiä. Margit Kemény,
talon nuori tytär, lupasi näyttää vieraille mehiläiskuningattaren.
Tämäpä innostutti kaupunkilaisneitosia. He kenties kuvittelivat, että
suriseva mehiläiskuningatar asteli vahakakulla pieni kultakruunu
päässään.

Mutta sinne mentäessä rupesi satamaan. Heidän kasvoilleen putoili isoja
vesipisaroita, ja yhtäkkiä alkoi heitä ropsia kesäinen rankkasade. Koko
seura pakeni kirkuen takaisin taloon. Etumaisena loikki Mici keveästi
kuin nuori metsäkauris. Päänsä verhoksi hän oli kietonut satapoimuisen
talonpoikaishameensa.

Kun tytöt taas olivat kokoontuneet neitsytkammioon, alkoivat he
kiusoitella toisiaan äskeisen lapsellisen pakokauhun johdosta ja
tulivat äkkiä sangen vakaviksi.

Mutta pian Mici Gyurkovicsin kieli jälleen pääsi valloilleen.

— Eikö Feri Horkay ole vieläkään tullut? kysyi hän. — Ellei Feri Horkay
ole mukana, ei ole mitään hauskaa tiedossa!

Seura hajaantui pieniin ryhmiin; muutamat istuutuivat pienille
tuoleille, toiset sohvalle ja nojasivat tylsinä kyynärpäihinsä.
Neitsytkammiossa oleskeleminen oli muuten jotenkin vaarallista;
ojensipa kätensä mihinpäin tahansa, niin aina putoili pöydiltä ja
hyllyiltä särkyinä esineitä lattialle.

Muutamat tytöistä olivat polvillaan talon tyttären ympärillä
monilaatikkoisen kaapin vieressä, ja Margit Kemény näytteli heille
harvinaisuusvarastoaan.

— Tämän kannuksen kadotti tuo hurjapää Elefántovics Daruvárin
tanssiaisissa... Tämän pienen riikinkukon sain Feri Horkaylta
syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni kuusitoista vuotta... Tämä kaunis
paperiviuhka on myöskin kotoisin Daruvárin tanssiaisista — siinä on
Daruvárin kreivien vaakunakin... Sen takapuolella on kauhea irvikuva:
Feri Horkay on sinne piirustanut oman muotokuvansa... Näillä kahdella
pistolinkuulalla olisivat monokkeli-Elefántovics ja Jankó Szilágyi
kaksintaistelleet, ellei isä olisi oikeaan aikaan saanut heitä
sopimaan...

Mihály Sándorfy, sinitakkisen ajomiehen ja näykkivien raudikoitten
isäntä, astui huoneeseen. Hän oli päivällisten jälkeen paennut
meluavasta nuorisoparvesta rauhallisten vanhusten seuraan. Mutta kun
vanhukset sitten olivat ahkeranpuoleisesti kallistelleet laseja ja
huuhtoneet kuivia kurkkujaan ja kun eräs Torontalin piirikunnasta
kotoisin oleva armenialainen herrasmies oli ferblissä kiskonut heiltä
rahat, alkoivat he kovaäänisesti keskustella politiikasta, ja silloin
Sándorfy piti viisaimpana livahtaa takaisin nuorison joukkoon.

Kotvasen etsi hän itselleen paikkaa ja lyöttäytyi sitten parin
jaarittelevan nuorukaisen seuraan. He puhuivat kuiskaten ja
käsittelivät parhaillaan erästä naista koskevaa juttua.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Sándorfy.

— Feri Horkay sanoi...

— No sitten se on varmasti valhetta...

Hän puhui hiljaa, mutta hänen syvä äänensä tunkeutui kuitenkin Mici
Gyurkovicsin korviin.

Taivas tiesi, mikä ajatus pälkähti seitsemännen Gyurkovicsin tytön
päähän! Aina siitä saakka, kun Sándorfy oli astunut huoneeseen
tervehtimättä häntä erityisesti, oli Mici yhtä mittaa katsella
tuijotellut häntä. Nyt hän astui kaksi askelta eteenpäin, oikaisi
solakan vartalonsa ja kysyi Sándorfylta:

— Kenestä te puhutte? Sallikaa minun kysyä!

He olivat olleet jo kauan tuttuja, mutta vaihtoivat nyt keskenään
ensimmäiset sanat. Sándorfy säpsähti ja katseli ällistyneenä tyttöä.

— Anteeksi...

— Te väititte eräästä ihmisestä, että hän valehtelee, jatkoi Mici
kiihtymyksestä vapisevalla äänellä. — Sellaista ei pidä lausua
kuiskaten, vaan ääneen, vaikka sekin henkilö, jota puhe koskee, olisi
kuulemassa...

Miska Sándorfy punastui hieman, mutta remahti sitten nauramaan:

— Mutta armollinen pikku neiti! Ettehän vain halua ruveta riitelemään
kanssani?

Totta totisesti! Riidellä hän juuri halusikin tuon sietämättömän
neljännesylimyksen kanssa, mokomankin, joka katseli sekä häntä että
koko hänen seuraansa niin armollisen ylenkatseellisesti... Ellei koko
piirikunnan ihmisissä ollut sen vertaa kunniantuntoa, niin oli sitä
ainakin hänessä... Dalmatialaisveren kuuma taisteluinto ja kumoamishalu
leimusi hänen silmissään ja värähteli hänen sieraintensa pielissä.

Mihály Sándorfy sanoi:

— No, olkoon menneeksi: puhuin Feri Horkaysta... Sanoin, että hän on
valehdellut... Olen pahoillani, jos tällä satuin loukkaamaan joitakin
hellempiä tunteita...

— Ritarillinen mies ei puhu sellaista toisen selän takana... Olkaa hyvä
ja sanokaa se hänelle vasten silmiä... tai ellei teillä ole tarpeeksi
rohkeutta, sanon minä sen hänelle...

Tytöt olivat aivan kauhuissaan, ja nuoret herrat kiertelivät
hermostuneina viiksiään. Rouva Radványi, rouva Gyurkovicsin
äskenmainittu tytär, kutsui Micin syrjäpuoleen ja lupasi antaa hänelle
kaikessa hiljaisuudessa pari korvapuustia. Mutta viereisessä huoneessa
Mihály Sándorfy hermostuneesti nyki takkinsa nappeja.

— Mikähän tuo pikku tyttö oikeastaan on? Mitä kummaa hän minusta
tahtoo? Mistä minä olisin voinut tietää, että hän oli rakastunut Feri
Horkayhin?

Ja hetken perästä hän jatkoi:

— En koskaan olisi voinut luulla, että tuossa kyyhkyläisessä oli niin
paljon sappea!

Hän viipyi vielä jonkin aikaa vanhusten joukossa, mutta ei enää
tuntenut voivansa hyvin tässä linnassa. Jo puolisen tuntia tämän
jälkeen nähtiin hänen ajavan rankkasateessa huimaa vauhtia ikkunain
alitse. Hän ajoi kaupunkiin, meni suoraa päätä Kasinoon, etsi Horkayn
ja kertoi tälle, mitä linnassa oli tapahtunut. Horkay, joka jo
kolme päivää oli pelannut erään kuljeksivan biljarditaiturin kanssa
karambolia, hankasi liidulla biljardikeppiään ja sanoi:

— Minusta näyttää siltä, että meidän nyt täytyy taistella!

— Siitähän tuo näyttää! myönteli Sándorfy.

Seuraavana päivänä he sitten suorittivat kaksintaistelun. He ampuivat
pistoleilla, mutta Horkay ei osannut ja Sándorfy puolestaan heitti
pistolinsa maahan ja kutsui koko seuran illalliselle. Näin oli
Horkay-Sándorfy-juttu ratkaistu ritarillisuuden sääntöjen mukaan, mutta
Sándorfy-Gyurkovics-juttu sitä vastoin sai uutta virikettä Daruvárin
soutuseuran juhlassa.

Daruvárin soutuseuralla oli veneenvihkiäiset, ja siitä syystä
rummutettiin koko piirikunta koolle.

Mici Gyurkovics selitti kolme päivää äidilleen erinomaisella
asiantuntemuksella sitä seikkaa, että veneenvihkiäiset eivät olleet
mitkään tanssiaiset ja että sinne hyvin usein otettiin mukaan
lapsiakin. Tämän lakipykälän perusteella otettiin sitten hänetkin
mukaan daruvárilaisten juhlatilaisuuteen.

Hänen armonsa rouva Gyurkovics katui sittemmin sangen suuresti tätä
päätöstään, sillä hänen nuorin tyttärensä sai taas — herraties
minkätähden — aikaan sievoisen kommelluksen Mihály Sándorfylle.
Armollinen rouva antoi tästä jälkeenpäin tyttärelleen aika läksytyksen»

— Oletko sinä mikä juristi tai husaariupseeri, koska et voi tulla
yhdenkään ihmisen lähettyville joutumatta hänen kanssaan riitaan?

Toisen katrillin loputtua näet Sándorfy tuli hiljaisen epätoivoisena
kesäksi puistikkoon tuodun tarokpöydän luo, jonka ääressä edusmies
Gyurkovics par'aikaa selvitteli pelitilejä, ja sanoi tälle:

— Kuulepas, Milán, jos tätä menoa jatkuu kauemmin, karkottaa sinun
pikku sisaresi minut tästä maailmasta... Csárdásia tanssittaessa hän
kaikin mokomin koetti saada minua ja noita kolmea Elefántovicsin
veljestä toistemme kanssa riitaan — hän väitti, että minä muka olin
ehdoin tahdoin tuuppinut heitä, — ja katrillissa hän ei tahtonut
tarttua käteeni... Ja koko iltapäivänä en ole uskaltanut tulla hänen
läheisyyteensä, sillä minä tiedän, ettei hän voi sietää minua...

Edusmies sanoi:

— Jos lapsi juonittelee, niin nipistä sitä korvasta!

Sanoi ja löi pöytään valtin. Mutta Sándorfy vaipui mietteisiinsä.
Tuo pieni kyykäärme käsittämättömine vihamielisyyksineen voi kenties
vielä saattaa hänelle jonkin vakavanpuoleisen ikävyyden. Olisipa
kerrassaan hassunkurista, ellei hän, joka niin monen monta kertaa oli
menestyksellisesti kesytellyt sekä vaaleita että ruskeita kyykäärmeitä,
voisi hellyydellä nyhtää tuolta myrkkyhampaita.

Hän tapasi ihastuttavan vihollisensa tanssilavan takana. Siellä tyttö
istui oluttynnyrillä, rummutellen kantapäillään tynnyrin laitaa ja
leyhytellen tavattoman suurella paperiviuhkalla viileyttä punoittaville
kasvoilleen.

— Neiti Mici, ettehän suutu, vaikka häiritsen teitä?

Mutta Gyurkovicsin seitsemäs tyttö ei vihastunut mistään niin paljon
kuin siitä, että häntä nimitettiin neidiksi. Hän oli _armollinen neiti_
— vain neideiksi nimitettiin palvelustyttöjä.

Hän mittelikin sentähden Mihály Sándorfya jäätävin katsein.

— Mitä te haluatte?

— Koko piirikunta ylistää teidän suoruuttanne... Ja minä tiedän vielä,
että te ajattelette ritarillisesti, tahtoisin sanoa: kuin kunnianmies —
mikä naisissa ei suinkaan ole jokapäiväistä... Senpätähden pyydänkin,
että sanoisitte aivan suoraan, miksi minua vihaatte.

— Huvittaisiko se teitä? kysyi Mici pilkallisesti.

— Äärettömästi!

— Nähkääs: minä en siedä ihmisiä, jotka ovat olevinaan!

— Ja te siis pidätte minua sellaisena?

— Pidän! oli kuivakiskoinen vastaus.

— Minä vakuutan, että te erehdytte... Jos tahtoisitte vaivata itseänne
tutkistelemalla minua hieman lähempää, tulisitte vakuutetuksi, että
olette erehtynyt...

Mici kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei häntä laisinkaan olisi
haluttanut ruveta tuohon tutkimistyöhön. Sitten hän hyppäsi tynnyriltä,
meni tanssilavalle, ja Sándorfy jäi seisomaan ällistyneenä kuin
kysymysmerkki.

Nuorta miestä sekä nauratti että suututti; mutta kun tanssinohjaaja
huuteli yhtä paria lisää kotiljonkiin, pälkähti Sándorfyn päähän
epätoivon tuuma. Hän etsi kesäpukujen vilinästä Micin.

— Tuletteko kanssani kotiljonkiin? hän kysyi uhkarohkeasti.

Hänen suureksi hämmästyksekseen Mici Gyurkovics sanoi:

— Miks'en — mutta ensin minun täytyy karistaa niskoiltani eräs toinen
tanssittaja.

Tuo toinen tanssittaja oli muuten Feri Horkay, joka Keményn linnassa
tapahtuneen selkkauksen jälkeen oli herkeämättä hakkaillut Mici
Gyurkovicsia. (Koko maailma puhui jo, että tuo tytönheilakka oli aivan
hillittömästi pihkaantunut Horkayhin.)

Kotiljongin tanssiminen Gyurkovicsin tyttöjen kanssa oli missä
olosuhteissa tahansa uhkarohkea yritys, ja tässä suhteessa oli Mici
vaarallisin kaikista Gyurkovicsin tyttäristä. Hänessä oli tosin eräs
pieni ruumiillinen vika: jos katsoi häntä suoraan silmiin, huomasi,
että hänen vasen silmäteränsä oli parisen millimetriä korkeammalla kuin
oikea. En juuri uskalla väittää, että hän olisi ollut kierosilmäinen,
mutta sen tiedän, että hänen katseensa oli haaveellisen uneksiva ja
hänen terhakan luonteensa jyrkkänä vastakohtana.

Syrjäytetty Feri Horkay ei laisinkaan kummastellut Micin käytöstä eikä
hämmästynyt, kun hän pari päivää myöhemmin, ratsastaessaan kylän läpi,
näki Gyurkovicsien talon veräjän pielessä Sándorfyn raudikot.

Mutta Sándorfy kävi Gyurkovicseilla vain sentähden, että hän oli rouva
Gyurkovicsin kanssa sveitsiläisen sonnin kaupoissa. Hän tarkasteli
elukkaa senkin seitsemät kerrat, tinki kuin mustalainen parin guldenin
tähden, mutta popsi sitten ainakin riitarahan edestä talon kinkkua ja
kaviaaria.

Ennen talosta lähtöään hän säännöllisesti kuljeskeli Micin kanssa
edestakaisin pihamaalla. Ja usein kuului rouva Gyurkovicsin kimakka
ääni:

— Minne sinä menet, Mici?

— Puhelen tässä Sándorfy-sedän kanssa.

»Setä»-sana rauhoitti hänen armoaan, mutta kahden kesken Mici nimitti
herra Mihály Sándorfya vain »teiksi» ja »Miskaksi».

Kun Sándorfy, joka oli reserviupseeri, sai käskyn lähteä
syysharjoituksiin, osti hän vihdoinkin tuon sonnin. Sen jälkeen hän
vielä kerran kävi talossa näyttämässä upseerinpukuaan.

Jättäessään hämärissä pikku tytölle hyvästit hän kävi hieman
kaihomieliseksi. Veräjälle saavuttuaan he alkoivat jo puhua kuiskaillen.

— Kuulkaapas, pikku Mici! Teidän kanssanne puhuessa tahtoisi niin
mielellään unohtaa, että te vielä olette pieni tyttö.

— Mutta enhän minä enää niinkään pieni ole, koetteli »seitsemäs»
lempeästi vastustella.

— On joutavaa puhua siitä, mutta minä toivoisin, että te pysyisitte
vielä kaksi vuotta minua kohtaan sellaisena kuin nyt olette... Yhtä
rakastettavana ja hyvänä...

— Ja mitä sitten kahden vuoden kuluttua? kysyi tyttö lapsellisen
uteliaana.

Paimenpojat ajoivat lehmiä karjapihaan kamalasti kiljuen keskellä
pöllyävää tomupilveä. Kun kaikki taas oli tyyntynyt, avasi Mici jälleen
suunsa:

— Tiedättekö, Miska, minä sanon teille nyt jotakin. Katsokaas, jos te
tahdotte sanoa minulle jotain, ei teidän tarvitse sitä varten odottaa
kahta vuotta, sillä kahden vuoden perästä en ole vanhempi kuin nytkään.

Miska ei tietysti ymmärtänyt tästä mitään, mutta »seitsemäs» selitti
hänelle asian.

— Äiti on pelkästä varovaisuudesta vähentänyt kaksi vuotta koko meidän
tyttöliutamme iästä, joten me kaikki siis olemme kaksi vuotta vanhempia
kuin luullaan... Mutta tämän sanon vain teille...

— No kuinka vanha olette nyt? kysyi Sándorfy.

Seitsemäs Gyurkovicsin tyttö taisteli kauan sisimmässään, mutta
sitten synnynnäinen vaisto sai hänessä voiton. Hän ei ilmaissut
perhesalaisuutta, hän sanoi vain:

— Olen kaksi vuotta vanhempi kuin luulette!

Tuloksena veräjän luona pidetystä keskustelusta oli, että Mici
Gyurkovics ei tahtonut kenttäharjoitusten kestäessä mihinkään
huvitilaisuuteen, vaan kuljeskeli kotomailla, vieno, salaperäinen hymy
huulillaan, aivan kuin lapsi, joka on saanut tietää jonkin salaisuuden
eikä halua ilmoittaa sitä muille, vaan toivoo, että kaikki voisivat
lukea sen hänen kasvoistaan.

Toinen epäilyttävä oire oli se, että Mici kerran kysäisi äidiltään:

— Kuulkaapa, äiti! Kirjoitetaanko »ijäisesti» sanan alkuun ij?

— Kenelle sinä aiot kirjoittaa? kysyi armollinen rouva.

Mici ei vastannut, mutta sinä päivänä hän tuli päivällispöytään sormet
mustetahroissa.

Eräänä päivänä Miska Sándorfy tuli jälleen taloon, syysauringon
päivetyttämin poskin, ja puhui Micin jo ennakolta antamien neuvojen
mukaan äidille...

Rouva Gyurkovics oli alussa ankaran vihainen. Mikä häikäilemättömyys
Micin puolelta! Työntäytyä esiin tuolla tapaa, vaikka on Klárikan
vuoro! Ensi hetkenä hän tuumaili riisua seitsemänneltä tyttäreltään
pitkät hameet ja ajaa hänet takaisin lastenkamariin. Sitten pisti
hänen päähänsä ajatus kääntää Sándorfyn huomio Klárikaan. Loppujen
lopuksi kuitenkin, vaihdettuaan kiivaita kirjeitä Klárikan kanssa ja
kun Mici itkien oli vakuuttanut, että hän rakasti Miskaa ja vieläpä oli
rakastava ijäisesti (ij:llä!), armollinen rouva antoi suostumuksensa.

Kun he jo olivat kihloissa, kysyi Sándorfy kerran morsiameltaan:

— Sanopas, miksi sinä vihasit minua niin kiihkeästi?

— Siksi, että sinä et ollut huomaavinasikaan minua! vastasi nuorin
Gyurkovicsin tyttäristä.




KLÁRIKA.


En mielelläni, vaan välttämättömyyden pakottamana olin aikeissa
lopettaa kertoelmani Gyurkovicsin tytöistä Micin kihlajaisiin, kun eräs
ilahduttava sattuma saattoi minut siihen mieluisaan asemaan, että nyt
saatan esittää teille viimeisenkin tyttären, Klárikan vaiheet.

Olin huvitellut noin kaksi viikkoa Szerémségissä — huvitellut sanan
hämäräperäisimmässä merkityksessä — ja sitten matkustin pikajunassa
Budapestiin. Kun juna sivuutti Bács-Tamásin aseman, tulivat mieleeni
luonnollisestikin Gyurkovicsin tytöt. Niin, Gyurkovicsin tytöt ja
ne monivivahteiset jutut, jotka ystäväni Horkay oli heistä kertonut
matkustaessamme kaksi viikkoa sitten samassa rautatievaunussa.

Katseeni kääntyi maantielle, joka tässä kohden kulki pitkän matkaa
rinnan rautatien kanssa.

Huomiotani herättivät nuolennopeasti tietä pitkin kiitävät ajopelit,
jotka nähtävästi yrittivät ehtiä asemalle ennen junaa. Noiden hiestä
kiiltävien, töpöhäntäisten juoksijain ja savuavan, puhkuvan hirviön
välillä syntyi jännittävä kilpailu.

Ajoneuvoissa istui kaksi henkilöä, toinen metsästyshattuinen, punakka
mies, joka tuon tuostakin läjähdytteli ruoskaansa hevosten korvien
ympärillä, toinen solakka neitonen, joka kädellään piteli isoa
olkihattuaan ja levottomana katseli junaa. Kepeät vaunut hyppelehtivät
armottomasti hietaisella tiellä, ja takana oleva vihreäpukuinen
palvelija oli molemmin käsin tarrautunut istuimen selustimeen...

Aisahevonen näytti jo hieman horjahtelevan. Silloin sulki pari
härkävaunua tien. Rattaat vilahtivat nuolennopeasti sen kapean
tiekaistaleen yli, jonka härkävaunut olivat jättäneet vapaaksi,
ja miltei hiipaisivat pyörillään niiden häkkejä. Vaikk'ei tuo
metsästyslakkinen herrasmies osaisikaan mitään muuta tässä maailmassa,
niin hän voisi ainakin ansaita leipänsä ajotaituruudellaan...

— Helkkuna — sehän on Horkay! Feri Horkay! Ja tyttö? Ken kerran
elämänsä juoksun varrella on nähnyt tytön, jossa virtaa Gyurkovicsien
veri, hän voi tuntea tuon rodun edustajan jo sadan askelen päästä.

Juna vihelsi ja ajopelit katosivat tiheitten akaasiapensaitten
peittoon. Kun seisahduimme asemalle, avasin vaunun oven.

— Kauanko viivymme täällä?

— Bács-Tamás — minuutin. — Lähdemme heti. Selvä!

Asemakello soi ja ovet suljettiin... Myöhästyneekö Feri Horkay? Hän
ei myöhästynyt. Juna oli jo liikkeessä, kun hän kasvot punoittavina
ja suu naurussa astui asemasillalle. Hänen rinnallaan hypähteli tyttö
polkka-askelin, nauraen, läähättäen ja hehkuvin poskin — puoleksi
pidätellen, puoleksi työntäen Horkayta. — Horkay hyppäsi vaunuun, avasi
oven ja huusi:

— Ylihuomenna olen täällä taas! Hyvästi, hyvästi, Klárika!

Hän heilutti hattuaan; ulkona liehui liina...

Vasta rautatiesillalla Horkay keksi minut.

— Kah! — Sinäkö!

Kaksiviikkoisen poissaoloni aikana olin sen verran kouliintunut,
että tervehdyksen asemesta ojensin hänelle luumuviinaa sisältävän
kenttäpullon, jonka szerémiläiset olivat ripustaneet kaulaani. Teimme
sitten toisillemme tiliä viimeisistä kokemuksistamme. Hän tuli Mici
Gyurkovicsin häistä, jotka olivat kestäneet yhtä kauan kuin minun
ristiretkeni Szerémiin.

Horkay etsi sikarikoteloaan ja käänteli omituismallisen
metsästystakkinsa taskut ylösalaisin. Eräästä taskusta putosi
pari pullontulppaa, toisesta hän löysi parin ruusunpunaisia
silkkihansikkaita. Hän veti vaistomaisesti henkeensä niiden tuoksua ja
sanoi:

— Klárikan hansikkaat jäivät minulle!

— Tuota — kuulepa, Horkay, — mikä sinun pikku Klárika-serkustasi
lopultakin tulee!

— Sama tietenkin kuin jokaisesta rehellisestä tytöstä tulee: rouva!

— Mitä helkkunaa? Onko hän niin äkkiä kääntynyt tuuleen? Hän on jo
kukaties kihloissakin?

Horkay nauroi:

— Onpa niinkin! Klárika on ollut kihloissa jo pari päivää. Totisesti,
sain ponnistella peräti ankarasti, ennenkuin tästä asiasta tuli
valmista... Join kolme päivää yhteen rymäkkään Klárikan tähden...

Tätä en käsittänyt. Epäilin jo hetkisen, että Horkay oli juottanut
jonkun naimakelpoisen nuorukaisen puolikuolleeksi ja sitten houkutellut
häneltä avioliittolupauksen...

Horkay oli tällä välin lopultakin löytänyt sikarikotelonsa. Hän hymähti
hiljaa itsekseen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä ja puheliaalla
tuulella, ikäänkuin olisi ollut äärettömän tyytyväinen itseensä. Eikä
minun tarvinnutkaan paljon kysellä häneltä, sillä hän kertoi omasta
aloitteestaan kaikki, mitä halusin tietää.

Hän kertoi Gyurkovicsin viimeisen tyttären vaiheet, ja tälle
kertomukselle voisi oikeastaan antaa nimen: Häät Bács-Tamásissa.

       *       *       *       *       *

Se, että rouva Gyurkovicsin kuusi tytärtä joutui naimisiin niin pian
toinen toisensa jälkeen ja että seitsemäs tytär — joka ikänsä puolesta
oli oikeastaan kuudes järjestyksessä — lopuksi hänkin joutui miehelään,
ei ollut armollisen rouvan eikä neitosten yksinomainen ansio, vaan he
saivat suuresti kiittää myöskin herra Ferenc Horkayn asiassa osoittamaa
harrastusta ja tarmoa.

Herra Ferenc Horkay, jota hänen oma ajomiehensäkin nimitti vain herra
Feriksi, ei ollut pohjaltaan minkään siveellistä elämää viettävän
nuorukaisen perikuva. Sanottiin, että hän pelaili ja juopotteli. Olisin
kuitenkin mielissäni, jos tahtoisitte pitää lieventävänä asianhaarana
sitä seikkaa, että hän säännöllisesti voitti korttipelissä ja ettei
koko laajassa Bács-Bodrogissa ollut sitä ihmistä, joka olisi jaksanut
juoda hänet pöydän alle.

Lukijani tietävät, että kuusi vuotta sitten, kun ensimmäinen
Gyurkovicsin tyttö vietiin tanssiaisiin, Horkay, joka siihen aikaan
parhaillaan eli ensimmäisten velkojen runollista aikakautta, hakkaili
tyttöä suurella uhrautuvaisuudella.

Tamásin yksinkertaiset herrasmiehet tuumailivat: Hän on pihkassa
tyttöön, siis — hän nai hänet. Mutta tämä päätelmä osui vain osaksi
oikeaan: Horkay oli kyllä rakastunut Sárikaan, mutta ei nainut häntä
eikä myöskään Ellaa, Katinkaa, Terkaa, Lizaa eikä Miciä, joihin
kaikkiin yhteisesti ja itsekuhunkin erikseen hän oli kerran ollut
hullaantunut.

Hän näet huomasi, että hänen serkkujensa kanssa oli mukava huvitella,
mutta hänellä, oli se luja periaate, että vaikkakin hän kerran
päättäisi ruveta osalliseksi avioliiton sakramentista, hän ei
kuitenkaan missään tapauksessa naisi sellaista tyttöä, jonka kanssa
saattoi mukavasti huvitella.

Mutta tytöillä oli se ajatus Horkaysta, että hyvä Jumala oli luonut
hänet csárdás-tanssijaksi; mihinkään _vakavampaan_ hänestä ei ollut.
(Tämä on Gyurkovicsin tyttöjen lausuntona erityisesti huomattava,
kun tiedämme, että Horkayn perintöosa oli kaksituhatta auranalaa
bácskalaista maata!)

Minulla on jo ennen ollut tilaisuus mainita, että Horkay ajan pitkään
täydellisesti perehtyi jonkunlaisen avioliitto-_agent provocateur'in_
tehtäviin. Hän hommaili paljon tyttöjen naima-asioissa, kenties
puolustaakseen itseään, kenties ilkeämielisyydestä, ja siihen suuntaan
käyviä hyviä töitä teki hän, joka — ainakin oman väitteensä mukaan —
oli »sinä» jok'ikisen herralta vivahtavan mieshenkilön kanssa koko
maassa, Gyurkovicseille hyvin monta.

Armollinen rouva alkoi vähitellen pitää tuota nuorta miestä
salaneuvoksenaan kaikissa avioliittoasioissa ja sanoikin kerran aivan
viattomasti:

— Tuon Klárikan tahtoisin mielelläni jo piakkoin saada naitetuksi!

Tähän Horkay vastasi miettivänä:

— Pelkäänpä pahoin, että saamme aimo lailla hommata Klárikan tähden!

Hän tunsi tytön hyvin, sillä tämän serkkunsa seurassa hän useimmin ja
mieluimmin oleskeli ja hän oli ainoa Gyurkovicsin tytöistä, jota Horkay
oli sinutellut jo lapsuusajoista asti.

Klárika oli omituinen tyttö, kerrassaan eroava muusta perheestä. Hän
oli ihan tarpeeksi kaunis — Horkayn mielestä vaarallisen kauniskin
—, keimailla hän myöskin osasi yhtä hyvin kuin kuka tahansa noista
kuudesta muusta, mutta vain silloin, kun hän sattui olemaan sillä
tuulella. Säännöllisissä oloissa hän ei ollut sillä tuulella, ja
toisinaan hän käyttäytyi ikäänkuin olisi vihannut miehiä ylipäänsä ja
erityisesti kosijoita.

Vastoin nykyaikaisia miehenmetsästäjättäriä hän edusti kummallista
taka-askelta siihen yksinkertaiseen alkutilaan, jolloin miehet saivat
kiittää onneaan saadessaan omakseen kauniin tytön.

Tämän uskomattomalta kuuluvan väitteeni todisteiksi voin esittää
kaksi eri tapausta. Viimeisten karnevaalien aikana, kun Gyurkovicsit
huvittelivat Budapestissä, Horkay esitteli Klárikalle erään
László-nimisen herrasmiehen, yliopiston apulaisprofessorin. Horkay
sanoi sittemmin tytölle:

— Klárika, tässä on sinulle loistava naimatarjous!... Siivo nuorukainen
on rakastunut sinuun... Tiedä, että siinä miehessä asustaa tuoksuva
runoilijasielu ja hänen päässään harhailee ruusunhohteisia ajatuksia...
Hän rakastaa naisellisuutta ja lempeyttä... Koeta siis olla hieman
lempeä!

Tällä kehoituksella oli se odottamaton seuraus, että Klárika
Gyurkovics, professorin par'aikaa esitelmöidessä hänelle lempeän
naisellisuuden jalostavasta lumousvoimasta, kurottautui sanaakaan
sanomatta pöydän yli, sieppasi Horkayn samppanjalasin ja joi sen
pohjaan. Vieläpä hän iski silmääkin Horkaylle, ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa:

— Terve, vanha veikko!

Lempeän naisellisuuden apostoli haihtui jäljettömiin tuoliltaan.

Toinen tapaus koskee erästä Semessey-nimistä suurtilallista, joka
Horkayn mielestä oli suuri luonne ja jolla tiettävästi oli vain yksi
ruumiillinen vika: hän sokelsi hieman. Hän lausui aina s-äänteen f:ksi.
Esimerkiksi sanan _siskokset_ hän lausui _fifkokfet_. Herra Semessey
oli vahvasti rakastunut Klárikaan ja olisi luultavasti kosinutkin
häntä, ehei Klárika kerran koko pitkän iltapäivän olisi nimittänyt
häntä _Femeffey'_ksi. Ja koska sokeltaminen on tarttuvaista, kuten
haukottelukin, oli neiti Gyurkovicsin kevytmielisyydestä seurauksena,
että koko pöytäseurue alkoi sokeltaa ja että itse rouva Gyurkovicskin
illallisten loppupuolella nimitti herra Semesseytä Femeffeyksi.
Femeffey — tuota noin — Semessey, aioin sanoa — seurasi lempeän
professorin esimerkkiä ja hävisi ikuisiksi ajoiksi.

— Mitä sinä tyttö oikeastaan aiot tällä kaikella? kysyi armollinen
rouva kiukuissaan.

— En minä tahdo, että minulle talutetaan sulhanen marhaminnasta! Tahdon
mennä naimisiin sen kanssa, jota rakastan!

Hänen armonsa huudahti ällistyneenä:

— Jota rakastat! Sinä siis kuvittelet tulleesi maailmaan rakastamaan?

— Tietysti! Miksikä sitten? kysyi Klárika lapsellisen yksinkertaisesti.

— Sinä onneton! Siksi, että tekisit hyvän naimakaupan tietenkin!

Talvisesta miehenetsintäretkestä ei ollut mitään tuloksia, ja kesällä
lähetettiin Klárika sukulaisten mukana Fürediin. Kenties joku siellä
tarttuisi koukkuun.

Siellä olisi ollut useampiakin kelvollisia kosijoita, ellei Klárikan
jäätävä iva olisi karkottanut kaikkia kilpailevia, mahtavia
bácskalaisia suurtilallisia.

Sukulaiset lähettivät valituskirjeitä rouva Gyurkovicsille
ilmoittaen, että Klárika todellakin käyttäytyi sillä tavalla, kuin
hän olisi aikonut mennä luostariin: hän kertoo kenelle tahansa,
että hän myötäjäisikseen saa käärön koristenauhaa ja vuotuiseksi
eläkkeekseen kaksikymmentä purkkia marmeladia. Kun häntä tekemistään
tyhmyyksistä vaaditaan tilille, puhkeaa hän kyyneliin ja sanoo: — En
välitä kenestäkään enkä mistään! Minä vihaan miehiä, sillä he ovat
halpamaisia... Ja halpamaisin kaikista on Feri Horkay!

Horkay, joka par'aikaa Tamásissa kaikessa viattomuudessa pelasi tarokia
kahden Gyurkovics-veljeksen kanssa kuistilla, sanoi, kun hänelle
kerrottiin Klárikan lausunto, suuresti hämmästyneenä:

— Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?

Sitten hän kontrasi. Mutta pian hän oivalsi, kuinka turmiollista oli
kontrata tarokissa.

Klárika palasi kotiin vasta silloin, kun hänen nuorin sisarensa Mici ja
Mihály Sándorfy viettivät häitään.

Teillä ei ole minkäänlaista aavistusta siitä, mitä tarkoitetaan
tamásilaisilla käillä. Selitykseksi lausun vain: Kun nuori pari
kolmantena päivänä vihkimisen jälkeen ensi kerran riiteli häämatkallaan
eräässä Bauer & Grünbaumin hotellin sopukassa Venetsiassa, naputteli
Feri Horkay kotona Tamásissa nystyröillään pöytään ja sanoi:

— Nyt vasta alkavat häät tulla todenteolla hauskoiksi!

Viidentenä päivänä syötiin ja juotiin Gyurkovicseilla kaikki mitä
talossa syötävää ja juotavaa oli: sitten vieraslauma lähti Horkayn
ehdotuksesta pitkässä vaunurivissä ja soiton kajahdellessa saattamaan
kotiin vanhaa Elefántovicsia.

Elefántovicsien linnassa alkoi juhla uudelleen, kunnes ruoka-aitat ja
kellarit ammottivat tyhjinä. (Tätä nimitetään sielläpäin partioretkeksi
hyvän dalmatialaisen tavan mukaan.)

Rouva Gyurkovics antoi Klárikalle luvan ottaa osaa tähän partioretkeen.
Horkayn tuli matkalla pitää huolta hänestä, ja Elefántovicsin linnassa
oli kyllä rouvia, joiden suojeluksen alaiseksi hänet saattoi jättää.
Tyttö kiipesi siis Horkayn vaunuihin.

Kun he sitten ajaa koluuttelivat Dolovan tasangolla, näki Horkay
ystävänsä Krumpholzin kävelevän kanavan laiteella. Krumpholz
oli rikkain kaikista etelän svaabilaisista. Hänen isänsä oli
puunkiilloittaja — ties mistä kotoisin — mutta poika oli herra ja
miljoonain omistaja. Hänen poikansa — jos hän joskus saa sellaisia —
istuvat varmaankin ylähuoneessa.

Horkay pysähdytti nelivaljakkonsa ja sanoi:

— Otetaanpa tuo svaabilainen mukaan!

Krumpholz vastusteli.

— En minä tunne Elefántovicseja!

— Kyllä sinä vielä opit tuntemaan heidät, kun juot heidän viinejään!

— Minulla on sitäpaitsi saappaat jalassa; olen metsästyspuvussa!

— No eihän kukaan viisas ihminen voi vaatia, että sinä hännystakki yllä
ja kiiltonahkakengät jaloissa samoilisit metsiä ja maita!

— Sitä paitsi on mukanani eläinlääkäri... Olen kutsunut hänet
päivälliselle!

— Eläinlääkärin otamme myöskin mukaamme Elefántovicseille!

Svaabilainen ja konitohtori kiipesivät takaistuimelle. Mutta Horkay
läjähdytti ruoskaansa ja kuiskasi Klárikalle:

— Hei! Katselepa tuota svaabilaista! Hänellä on kolme miljoonaa!

Klárika vastasi silloin jotakin, josta minun, hyvinkasvatetun ihmisen
tavoin, pitäisi vaieta. Mutta minä en ole mikään hyvinkasvatettu
herrasmies, vaan naturalistinen kirjailija, jolle kaikki on luvallista,
ja senvuoksi ilmaisenkin, mitä Klárika lausui:

— Minä nostan häntääni svaabilaiselle ja hänen miljoonilleen!

Mutta Horkay pysyi tytön vihamielisyydestä huolimatta äkillisessä
päähänpistossa: hän päätti kytkeä pikku serkkunsa rahasäkkeihin.
Jos se onnistuisi, muodostuisi siitä kruunu hänen taituruudelleen
avioliittojen solminnassa. Svaabilainen oli sitäpaitsi miellyttävä,
pulska poika, ylhäinen ja miehekäs käytökseltään, — mutta jääkylmä ja
kuolettavan ikävystyttävä.

Kun linnassa kajahteli mustalaissoitto ja laseja ahkerasti
kilisteltiin, selveni asema Horkaylle. Hänen tuumastaan ei kuitenkaan
saattanut tulla mitään, — Krumpholz ei lähennellytkään tyttöä niin
kauan kuin nuo kolme Elefántovicsin veljestä olivat hänen tiellään.
Velimiehet olivat jo toisesta hääpäivästä alkaen täydessä lieskassa
hakkailleet Klárikaa, ja svaabilainen oli liian kykenemätön ja
selväpäinen ollakseen halukas kilpailemaan noiden kolmen riidanhaluisen
novellisankarivintiön kanssa.

Nuo kolme Elefántovicsia täytyi siis toimittaa pois tieltä. Siihen
oli vain yksi mahdollinen keino: juoda heidät pöydän alle. Kas, se
naula veti; Elefántovicsit eivät olleet juuri niitä poikia, jotka
peräytyivät, olipa vaatimus mikä tahansa. Kun Horkay siis heidän
läsnäollessaan teki sen rohkean ilmiannon, että hän muka tunsi erään
nuoren Elefántovics-herran, joka kerran, juotuaan lautasellisen
kaalikeittoa, oli tullut niin heikkopäiseksi, että hänet täytyi
paareilla kantaa kotiin äitinsä luokse, — jättivät veljekset tytön
tuossa tuokiossa, istuutuivat vastapäätä Horkayta ja alkoivat
tyhjennellä pikareita, isoja kuin haarikat.

Anteeksi, pieni poikkeus tässä aineestani: minulla on pikkuruikkusen
kerrottavaa noista kolmesta Elefántovicsista... Heidän ristimänimiään
ei kukaan tiennyt. Piirikunnassa heillä oli vain nimet
Monokkeli-elefantti, Hurjapää-elefantti ja Kamariherra-elefantti.
Monokkeli-elefantti puhui vähän ja joi paljon eikä luopunut
monokkelistaan edes saunassakaan. Hurjapää-elefantti ei käyttänyt
monokkelia, mutta joi paljon ja pani toimeen kaikenlaisia särkemis- ja
murskaamisvoimannäytteitä, joiden uhreiksi joutuivat lasit, pöydät ja
lamput, mutta erittäinkin kuvastimet. Kamariherra-elefantti joi hänkin
koko sievästi ja oli saanut nimensä siitä, että hän ei ollut mikään
kamariherra.

Kerran hän oli lähettänyt kuninkaalle anomuksen saadakseen kamariherran
arvon. Elefántovicsit olivat muka Unkarilaista aatelia, ja suvun
vanha muistotieto kertoi heidän polveutuvan Zerinistä, suuresta
dalmatialaisesta voivodista.

Kun hovivirastossa oikein perusteellisesti tutkittiin Elefántovicsien
sukupuuta, saatiin selville kolme asiaa. Ensiksikin: ettei heidän
isänsä ollut edes aatelismies; toiseksi: ettei heidän isoisänsä
ollutkaan dalmatialainen, vaan oli Serbiassa harjoittanut kukoistavaa
sikakauppaa; kolmanneksi: ettei heillä ylimalkaan ollutkaan mitään
isoisän isää. Kuvitellun kantaisän asemesta astui unhojen yöstä esiin
muisto eräästä siveästä, Elefántovics-nimisestä neitsyestä, jonka
osalle yksin tuli kunnia ja edesvastuu suvun olemassaolosta ja joka
aikoinaan oli kiivaasti kieltäytynyt esiintuomasta minkäänlaisia
tarkempia selvittelyjä suvun alkuperästä.

Elefántovicsista ei siis tullut kamariherraa, — ja senpävuoksi
nimittikin koko piirikunta häntä »Kamariherra-elefantiksi» ja kahvilain
tarjoilijattaret »hänen korkeudekseen».

Iltamyöhällä hentomielisyys valtasi Monokkeli-elefantin, ja hän pyysi
nyyhkyttäen Horkayta peruuttamaan tuon kauhean kaalikeitto-herjauksen.
Kamariherra-elefantti mainitsi, että heidän esi-isänsä olivat jo
kahdennellatoista vuosisadalla olleet tunnettuja juomaveikkoja, ja
Hurjapää-elefantti käski keittiöpiian tuoda hänelle ladatut pistolit,
jotta hän voisi heti paikalla taistella ruokasalissa Horkayn kanssa.

Illallisen jälkeen antautui sitten viimeinenkin elefantti.
Kamariherra oli jo aikaisemmin kadonnut. Kolmantena päivänä
hänet löydettiin heinäsuovalta makaamasta, ja sen, joka kerran
kirjoittaa Elefántovics-suvun historian, ei onnistu koskaan saada
selville sitä, mitenkä kamariherra oikein oli voinut kiivetä tuonne
korkeuteen. Hurjapää-elefantin, joka joutui taisteluun kaakeliuunin
kanssa ja pahoinpiteli salin kuvastinta, otti vanha herra neljän
palvelijan avustamana huostaansa ja salpasi hänet huoneeseensa.
Monokkeli-elefantin kantoi Horkay itse sänkyyn, ja sinne poika nukkui,
siivosti kuin lapsi, monokkeli yhä silmällään.

Naama punoittaen Horkay taas palasi ruokasaliin. Innostuksissaan hän
miltei oli unohtanut, mistä syystä hän oikeastaan oli juonut nuo kolme
elefanttia pöydän alle, ja nyt, hänen saavutettuaan päämaalinsa,
hänen kunnianhimonsa paisui, ja hetken aikaa halutti häntä nujertaa
myöskin konilääkäri ja Krumpholz pöydän alle. Mutta hänelle selveni,
että kamppailuun ryhtyminen konilääkäriä vastaan ei maksanut vaivaa.
Tämähän vain teeskenteli olevansa selvä, istui tuolillaan jäykkänä
kuin rautakanki ja nauroi tylsän näköisenä, mutta ei uskaltanut nousta
seisomaan peläten kaatuvansa nurinniskoin lattialle.

Horkay lähti siis etsimään Klárikaa. Hän löysi hänet salongista. Muut
naiset olivat jo paenneet noita meluavia juomasankareita. — Klári,
joka Tamásissa, tuossa suurryyppääjien luvatussa maassa, oli nähnyt
kamalampiakin otteluja, istui yksinään huoneen keskellä olevalla
pyörösohvalla palmukasvin varjossa. Toisin sanoen: hän ei ollut yksin,
sillä svaabilainen miljoonamies istui toisella puolella sohvaa, selkä
päin tyttöä, päätään käsiinsä nojaten ja taistellen unta vastaan.

Koko talo oli väsynyt tai sumussa; kaikkien kasvoilla näkyi yövalvonnan
merkkejä. Vain tuo teräshermoinen Gyurkovicsien taimi oli reipas,
rauhallinen ja välinpitämättömän näköinen. Kädessään hän piteli
viinilasia, johon hän vähän väliä kasteli leivosta.

— Svaabilaiskollo! tuumi Horkay itsekseen. — Eipä olisi kannattanut
ryhtyä sinun mieliksesi ryyppykamppailuun noita kolmea Elefántovicsia
vastaan!

Hän sai äkkiä erään päähänpiston, jota hän siinä silmänräpäyksessä piti
erinomaisen sukkelana... Siinäpä se! Hänen täytyy pakottaa svaabilainen
mustasukkaiseksi. Hän päätti olla ikäänkuin ei ensinkään huomaisi
Krumpholzia ja alkaa hakkailla Klárikaa oikein vimmatusti. Ellei
svaabilaisen sydän vallan savesta ole, niin tottapa tuo syttyy! — Hän
oli melkein ylpeä keksinnöstään...

— Mitenkä sinä Klárika oikein huvittelet täällä?

— En mitenkään! Kaikki juovat vain, kukaan ei välitä minusta, kaikkein
vähimmin sinä!

— No, veli Krumpholz, tuumaili nuori mies itsekseen, — ellet ennen ole
kuullut rakkaudentunnustusta, niin kuulepa nyt!

Ja varmasti kuten tunnustuksia tekemään oppinut ainakin hän sanoi
Klárikalle:

— Älä puhu sillä tavalla, Klárika! Sinä loukkaat minua
sanomattomasti... Välitän sinusta oikein paljon ja ajattelen sinua
enemmän kuin minun oikeastaan pitäisi... Sinä olet aina pitänyt minua
vain jonkinlaisena sedän tapaisena, Klárika, mutta jos tietäisit...
Voi, miksi en saa puhua sydämeni kyllyydestä...

Svaabilainen ei liikahtanutkaan, mutta sitä suurempi muutos tapahtui
Klárikassa. Hän laski lasin kädestään ja katseli hehkuvin kasvoin ja
vihasta säihkyvin silmin Horkayta.

— Mitä sinä taas minusta tahdot? Mitä sinä puhut sydämestäsi? Lieneekö
sinulla sydäntä ollenkaan?

— Etteikö sydäntä! Sen tiedät sinä parhaiten, Klárika! En ikinä ole
ketään Gyurkovicsin tytöistä rakastanut niin paljon kuin sinua...

Svaabilainen ei liikahtanut, mutta Klárika painoi alas päänsä, ja hänen
silmässään kiilsi kyynel. Horkay joutui hämilleen.

— Klárika, mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään! — ja hän jatkoi tukahdutetuin äänin: — Minä tiedän varsin
hyvin, että sinä taas vain hakkailet minua!

— Olenko minä koskaan hakkaillut sinua?

— Ja — ja sitä sinä vielä kysyt! Jäällä ja — silloin kun opetit minua
tanssimaan, kolme vuotta sitten...

— Mutta Klárika — tuota noin — sitähän olen tehnyt kaikille
Gyurkovicsin tytöille!

Tytössä heräsi katkera mustasukkaisuus, ja hän sanoi:

— Oh — sinä siis tunnustat? Oletko suudellutkin heitä kaikkia?

— No lakkaa jo tuosta! En ole suudellut yhtäkään heistä, sinua vain,
sillä sinua minä rakastan enemmän kuin ketään muuta...

— Vai niin! Sinä rakastat minua! Ja sentähden tahdot heittää minut
jokaikisen syliin: Krumpholzin, professorin ja kenen tahansa... Mutta
minä en huoli kenestäkään heistä miehekseni, mieluummin kuolen...

— Älä nyt puhu tyhmyyksiä, Klári kulta!

Horkayn päähän pälkähti kummallinen tuuma.

— Kuulepas, Klárika, ethän vain ole rakastunut minuun?

— Minäkö? Minä vihaan sinua! sanoi tyttö nyyhkyttäen.

Horkay koetti katsoa häntä silmiin, mutta tyttö käänsi päänsä toisaalle.

— Älähän huoli valehdella! Minkätähden sinä vihaisit minua?

He taistelivat hetkisen sisimmässään, sitten tyttö laski intohimoisesti
nyyhkyttäen päänsä sinne, mihin jo kauan oli toivonut saavansa sen
laskea: Horkayn olkapäälle, ja sanoi:

— Kuinka voisin vihata sinua, kun rakastan sinua niin sanomattomasti!

Liikutettuna Horkay silitti Klárikan ruskeata tukkaa.

— Rakastatko sinä todellakin minua? Oikein toden teolla?

— Minä tiedän, ettei sinulla ole sydäntä! sanoi Klárika, tuskallisen
itsepäisesti painautuen häneen. — Ja minä tiedän, ettet sinä välitä
minusta, mutta minä rakastan sinua sittenkin!

Horkay oli tällä välin täysin selvinnyt. Hän kääntyi ja tarkasteli
Krumpholzia. Svaabilainen nukkui sikeästi.

Kun Horkay seuraavana aamuna huusi Klárikaa vaunuihinsa viedäkseen
hänet kotiin äidin luo, ilmestyi tyttö hieman kalpeana, pää painuksissa
ja melkein nöyrän näköisenä linnan ovelle. He istuutuivat molemmat
etuistuimelle; Horkayn palvelija sijoittautui heidän taaksensa. He
tulivat aina kanavalle saakka puhumatta juuri sanaakaan, mutta siellä
Horkay antoi ohjakset tytölle voidakseen itse sytyttää savukkeen.
Klárika piteli varmasti ja ihmeteltävän tarmokkaasti noita neljää
kimoa. Kun Horkay taas tarttui suitsiin, otti hän samalla kouraansa
myöskin tytön käden, ja niin he ajoivat kolmin käsin Tamásiin. Tuo
pieni nyrkki vavahteli vähän väliä miehen kädessä.

Tamásin rajoille tultaessa kuului äkkiä Horkayn ääni. Hän kysäisi
hiljaa:

— Tuletko sinä siis tosiaankin vaimokseni?

Uskaltamatta katsoa häntä silmiin tuo uppiniskainen lapsi sanoi
päättävästi:

— Kenenkään muun kanssa en mene naimisiin!

Kun Horkay pyysi Klárikan kättä, kiljaisi hänen armonsa rouva
Gyurkovics pelkästä hämmästyksestä:

— Jessus Maaria, mitä sinä puhut!

— Niin, tuo pikku tyttö kosi minua, ja koska hän on kiintynyt minuun,
nain minä hänet.

Armollinen rouva teki ristinmerkin. Hänen päähänsä pisti sitten jotakin.

— Niin mutta — olisithan yhtä hyvin voinut naida ensimmäisenkin
tyttäreni.

Horkay punnitsi mielessään kotvan aikaa tämän väitteen
todenperäisyyttä. Sitten hän lausui budapestiläisen
tapaturmavakuutusyhtiön tunnussanat:

— Onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä!

Sitten rouva Gyurkovics läksytti tyttöä:

— Ja tuon Horkaynko tähden sinä olet antanut rukkaset niin monelle
kelpo kosijalle? Tiedätkö edes, mikä tuo Horkay on miehiään?

— Minä rakastan häntä! vastasi tyttö itsepintaisesti.

— Liehittelijä, kevytmielinen vekkuli!

— Sitä pahempi minulle! Mutta vaikka hän kurittaisikin minua, niin
rakastan häntä sittenkin!

Tuohan oli yltiöpään puhetta... Mutta sitten Klárika hymyili tuota
itsetietoisen naisellisuuden valloittavaa ja vastustamatonta hymyä.

— Mutta minun mieheni ei ole mikään liehittelijä eikä kevytmielinen
vekkuli... Minun mieheni on rakastava minua sentähden, että minä
tahdon...

Ja tällä tavalla tapahtui, että Ferenc Horkay, joka jonkin verran
vahingoniloisena oli auttanut kuutta Gyurkovicsin tyttöä kuuden miehen
kaulaan roikkumaan, itse nai seitsemännen.

Hänen armonsa rouva Gyurkovics alkoi valmistaa viimeisen tyttären
häitä, ja synkät aavistukset valtasivat bács-tamásilaisten kalkkunain
ja syöttiläsporsaitten mielen.

Kun rouva Gyurkovics sittemmin kuvaili vanhemmalle sisarelleen, rouva
Keménylle, tätä seitsemän vuoden aikana säännöllisesti uudistunutta
perhetapahtumaa, lopetti hän kirjeensä seuraavin sanoin:

»... ja kun vielä Klárikakin menee naimisiin, jään minä aivan yksikseni
poikien pariin, ja minun on varmaankin hyvin vaikeata tottua tuohon
hiljaisuuteen. Minusta olisi sentähden hauskaa, jos sinä antaisit
teidän pikku Margitin jäädä luokseni Tamásiin häitten jälkeen.
Elefántovicsin pojat käyvät nykyään hyvin usein meillä, svaabilainenkin
on luvannut tulla takaisin ja sitten vielä Béni Mándics. Ihminen ei
voi mitään tietää ennakolta! Svaabilaiseen en oikein luota, mutta
Béni Mándics on lujaluontoinen nuorukainen, ja hänelle voi huoleti
uskoa lapsen. (Hänen isänsä on antanut hänelle lauttauspaikan luona
olevan talon.) Jos sinä siis antaisit pikku Margitin tulla tänne,
voisi helposti tapahtua, että hänen ja Béni Mándicsin välillä syttyisi
lemmen liekki. Sellainen viriää itsestään, jos vain antaa nuorille
tilaisuuksia. Pakottaa ei heitä tietysti saa, enkä minäkään mitään
niin paljon vihaa kuin tuota miesmetsästystä, jota äidit naimattomine
tyttärineen meidän päivinämme kaikkialla harjoittavat...»




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78331 ***