path: root/78313-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78313 ***





SEIKKAILU UUDENVUODENYÖNÄ

Kirj.

Heinrich Zschokke



Suomentanut

V. I.



Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXVII





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.






1.


Äiti Kaarina, vanhan yövartijan vaimo, avasi akkunan kello yhdeksän
illalla Sylvesterinpäivänä ja pisti päänsä ulos yöhön. Lumi putoili
hiljaisina, suurina, akkunasta virtaavan valon punaamina hiutaleina
alas pääkaupungin kaduille. Hän katseli kauan iloisten ihmisten
juoksua ja touhua, ihmisten, jotka ostivat vielä uuden vuodenlahjoja
kauppiasten kirkkaasti valaistuista puodeista ja holveista ja
virtasivat kahviloihin ja viinikellareihin, seuroihin ja tanssisaleihin
ja niistä taas takaisin yhdistääkseen vanhan vuoden uuden kanssa ilossa
ja humussa. Mutta kun hänen nenälleen putosi pari suurta, kylmää
hiutaletta, veti hän päänsä takasin, sulki akkunan ja sanoi miehelleen:
"Rakas Gottlieb, jää nyt kotiin ja anna Filipin kiertää yö edestäsi,
sillä taivaasta tulee lunta niin paljon kuin voi, eikä se tee, kuten
tiedät, vanhoille jaloillesi mitään hyvää. Kaduilla tulee koko yön
olemaan eloisaa. On kuin olisi joka taholla tanssit ja juhla. Näkyy
paljon naamioituja. Filipillämme ei ole yhtään ikävä!"

Vanha Gottlieb nyykäytti päätään ja sanoi: "Rakas Kaarina, se on
kovasti mieleeni. Ilmapuntarini, ampumahaava polven yläpuolella on jo
kaksi päivää ennen sanonut minulle, että ilma muuttuu. On kohtuullista,
että poika auttaa isäänsä toimessa, jonka hän kerran perii minulta!"

Tässä on paikallaan ohimennen sanoa, että vanha Gottlieb oli aikoja
sitten ollut varusmestarina eräässä kuninkaansa rykmentissä, kunnes
hänet ammuttiin rammaksi rynnäkössä erästä vihollisen vallitusta
vastaan, jolle hän nousi ensimäisenä taistelussa isänmaan puolesta.
Hänen päällikkönsä, joka nousi vallitukselle, sen jälkeen kuin
se oli valloitettu, sai sellaisesta sotakentällä aloittamastaan
sankariteosta kunniamerkin ja ylennyksen arvossa. Varusmestariparka
sai olla iloinen selviytyessään rikkiammutuin säärin elävänä. Säälistä
annettiin hänelle koulumestarin paikka, sillä hän oli ymmärtäväinen
mies, jolla oli hyvä käsiala ja joka mielellään luki kirjoja. Mutta
koululaitosta parannettaessa riistettiin häneltä myöskin opettajan
toimi, koska tahdottiin pitää huolta eräästä nuoresta miehestä, joka
ei osannut lukea, kirjoittaa eikä laskea yhtä hyvin kuin hän, mutta
jonka kummi oli yksi kouluveuvoksista. Virkaheitto Gottlieb ylennettiin
yövartijaksi ja hänen apulaisekseen määrättiin hänen poikansa Filip,
joka oikeastaan oli oppinut puutarhurin ammatin.

Pieni talous tuli sen ohessa huonosti toimeen. Mutta rouva Kaarina
oli hyvä emäntä ja sangen toimekas, ja vanha Gottlieb todellinen
maailmanviisas, joka saattoi olla vähästä oikein onnellinen. Filip
ansaitsi riittävän jokapäiväisen leipänsä puutarhurilta, jonka
palkkalainen hän oli, ja kun hän vei tilattuja kukkia rikkaiden
taloihin, sai hän sievosia juomarahoja. Hän oli komea, 26-vuotias
nuorukainen. Ylhäiset naiset antoivat hänelle jo hänen kasvojensa
tähden lantin, ennemmin kuin jollekin muulle, joka ei voinut näyttää
juuri sellaista naamaa.

Rouva Kaarina oli heittänyt jo viitan hartioilleen huutaakseen
puutarhurin talosta poikaansa, kun tämä astui tupaan.

"Isä", sanoi Filip ja antoi isälleen ja äidilleen kättä, "sataa lunta,
eikä lumisade tee sinulle hyvää. Minä tahdon kiertää yön edestäsi, jos
tahdot. Paneudu sinä nukkumaan!"

"Sinä olet kunnon poika!" sanoi vanha Gottlieb.

"Ja sitten", jatkoi Filip edelleen, "olen minä ajatellut: koska
huomenna on uusivuosi, niin tahtoisin minä syödä kanssanne. Äiti,
sinulla ei kai ole paistia keittiössä..."

"Ei juuri sitä", sanoi rouva Kaarina, "mutta kyllä puolitoista naulaa
naudanlihaa, perunoita vihanneksiksi ja riisiä laakeripuun lehtien
kanssa sopaksi. Ja sen lisäksi vielä pari pulloa olutta juomaksi.
Tule vain Filip, me voimme huomenna herkutella! Tulevalla viikollahan
jaetaan yövartijoille uudenvuodenrahoja. Sentähden voimme kyllä elää
pulskasti."

"No, sitä parempi teille. Ja oletteko maksaneet jo vuokran?" kysyi
Filip.

Filip pani rahaa pöydälle ja sanoi: "Siinä on kaksikymmentäkaksi
guldenia, jotka minä olen säästänyt. Minä voin olla hyvin ilman niitä.
Ottakaa ne uudenvuodenlahjaksi. Siten voimme kaikki kolme alkaa uuden
vuoden iloisina ja huolettomina. Jumala suokoon, että me viettäisimme
sen terveinä. Taivas huolehtii edelleen teistä ja minusta."

Rouva Kaarinalla oli kyyneleet silmissä ja hän suuteli poikaansa.
Vanha Gottlieb sanoi: "Filip, sinä olet todella vanhuutemme tuki ja
turva. Jumala maksaa sen sinulle. Koeta edelleen olla rehellinen ja
rakastaa vanhempiasi. Minä sanon sinulle, siunaus ei jää tulematta.
Uudeksivuodeksi en toivo sinulta mitään muuta, kuin että säilytät
sydämesi hurskaana ja hyvänä. Se on vallassasi. Silloin olet kylliksi
rikas. Silloin on sinulla taivas omassatunnossasi."

Niin puhui vanha Gottlieb, meni ja merkitsi kahdenkymmenenkahden
guldenin erän suureen talouskirjaan ja sanoi: "Mitä sinä lapsena
tulit maksamaan minulle, sen olet sinä jo melkein kokonaan maksanut
takasin. Nyt olemme jo saaneet ja nauttineet säästöistäsi kolmesataa
seitsemänJoista guldenia."

"Kolmesataa seitsemäntoista guldenia!" huusi rouva Kaarina suuresti
hämmästyen. Sitten kääntyi hän säälivänä Filipin puoleen ja sanoi
pehmeällä äänellä: "Sydänkäpyni, minä säälin sinua. Niin, oikein paljon
säälin minä sinua. Jos sinä olisit voinut säästää ja tallettaa summan
itsellesi, niin ostaisit sinä nyt kappaleen maata, harjoittaisit omaan
laskuusi puutarhurin ammattia ja voisit naida hyvän Ruusun. Nyt se
ei käy laatuun. Mutta lohduta itseäsi. Me olemme vanhoja, sinun ei
tarvitse enää niin kauan auttaa meitä."

"Äiti", sanoi Filip ja rypisti hiukan otsaansa, "mitä sinä puhut?
Ruusu on minulle tosin yhtä rakas kuin elämäni, mutta tuhat Ruusua
antaisin minä sinusta ja isästä. Minulla ei voi tässä maailmassa olla
muita vanhempia kuin te, mutta kyllä vielä monta Ruusua, vaikkakaan
en kymmenestätuhannesta Ruususta tahtoisi ketään muuta kuin Bittnerin
Ruusun."

"Olet oikeassa Filip!" sanoi vanha Gottlieb. "Rakastaminen ja
naimisiinmeneminen ei ole mikään ansio, mutta kunnioittaa ja auttaa
vanhoja, köyhiä vanhempiaan, se on velvollisuus ja ansio. Uhrautua
intohimoineen ja mieli tekoineen vanhempiensa onnen tähden, se on
lapsen kiitollisuutta. Se hankkii sinulle Jumalan siunauksen, se tekee
sinut sydämessäsi rikkaaksi."

"Ellei vaan", sanoi rouva Kaarina, "aika kävisi tytölle liian pitkäksi,
tai hän tulisi sinulle uskottomaksi! — Sillä Ruusu on kaunis tyttö, se
täytyy sanoa. Hän on tosin köyhä, mutta kosijoita ei häneltä puutu. Hän
on siveä ja ymmärtää taloutta."

"Älä pelkää ollenkaan, äiti!" sanoi Filip. "Ruusu on minulle
juhlallisesti vannonut, ettei hän ota ketään muuta miestä kuin minut,
ja siinä on kyllin. Hänen vanhalla äidillään ei oikeastaan myöskään
ole mitään muistuttamista minua vastaan. Ja jos minä tänään voisin
harjoittaa ammattiani itseni hyväksi, niin huomenna veisin minä Ruusun
alttarin luo; sen tiedän minä. Se on vain kiusallista, että vanha
rouva Bittner kieltää meitä tapaamasta toisiamme niin usein, kuin
me mielellämme tahtoisimme. Hän sanoo, että se ei tee hyvää. Mutta
minä huomaan ja Ruusu huomaa myöskin, että se tekee meille molemmille
varmasti sangen hyvää. Niinpä olemmekin sopineet, että kohtaamme
toisemme taas tänään kello kaksitoista Yrjönkirkon pääoven edessä;
sillä Ruusu viettää Sylvesteriniltaa erään ystävättärensä luona. Sitten
saatan minä hänet yöllä kotiin!"

Näiden keskustelujen aikana oli kello läheisessä tornissa lyönyt kolme
kertaa, neljännestunnin. Silloin otti Filip isänsä yövartijaviitan
kuuman uunin päältä, jonne rouva Kaarina oli huolta pitäen sen
asettanut, kääri sen ympärilleen, otti torven ja sauvan, toivotti
vanhemmilleen hyvää yötä ja läksi vahtipaikoilleen.




2.


Filip astui majesteetillisena kuninkaallisen pääkaupungin lumisia
katuja, joilla kuljeskeli vielä paljon väkeä, ikäänkuin olisi ollut
päivä. Ajopelejä ajoi edestakasin. Kaikki oli taloissa valoisaa ja
kirkasta. Yövartijaamme huvitti hauska elämä. Hän lauloi ja puhalsi
määrätyssä kaupunginosassa kymmenennen tunnin oikein iloisena,
mieluummin ja monenmoisin sivuajatuksin lähellä Yrjönkirkkoa
sijaitsevan talon edessä, jossa hän hyvin tiesi Ruusun olevan
ystävätärtensä luona. "Nyt kuuntelee hän minua", ajatteli hän, "nyt
ajattelee hän minua ja unhottaa ehken puheen ja leikin. Jospa hän vain
olisi kello kaksitoista kirkon oven edessä!"

Ja kun hän oli tehnyt kiertokulkunsa kaupunginosan läpi, palasi hän
takasin rakkaan talon eteen ja katseli ylös Ruusun ystävättären
valaistuihin akkunoihin. Joskus näki hän naisolentoja akkunan ääressä.
Silloin löi hänen sydämensä nopeammin. Hän luuli näkevänsä Ruusun. Kun
olennot katosivat, tutki hän heidän pidentyneitä varjojaan seinillä
ja katossa saadakseen selvän, mikä niistä oli Ruusun varjo, ja mitä
hän teki. Ei tosin ollut aivan mukavaa seistä lumessa ja pakkasessa ja
tehdä huomioita, mutta mitäpä rakastava välittää lumesta ja pakkasesta!
Ja yövartijat rakastavat tähän aikaan yhtä romantillisesti kuin joku
entisajan hentomielinen ritari romansseissa ja ballaadeissa.

Hän tunsi kylmän vaikutuksen vasta sitten, kun kello löi yksitoista ja
hänen piti alkaa uudelleen yövartijakierto. Hänen hampaansa kalisivat
vilusta. Hän voi tuskin huutaa tunnin ja puhaltaa. Mielellään olisi hän
pistäytynyt oluttupaan lämmittääkseen jälleen itseään.

Kun hän nyt kulki pitkin yksinäistä syrjäkatua, astui häntä vastaan
kummallinen olento, tulipunaiseen silkkiviittaan verhottu ihminen,
musta puolinaamio kasvojen edessä, päässä pyöreä taaksepäin heitetty
hattu, joka oli monilla pitkillä, heiluvilla sulilla koristettu.

Filip aikoi sivuuttaa naamioidun. Mutta tämä astui hänen tielleen ja
sanoi: "Sinäpä olet kerrassaan soma miekkonen, sinä! Sinä miellytät
minua! Mihin menet? Sano se minulle."

Filip vastasi: "Mariankadulle, siellä huudan minä tunnin."

"Jumalallista!" huusi naamioitu. "Sitäpä sopii kuunnella. Minä tahdon
seurata sinua. Sellaista ei kuullakaan joka päivä. Tule nyt vain,
narrimainen mies, ja anna kuulua; mutta sen sanon sinulle, taiteellista
pitää sen olla, muuten en ole tyytyväinen. Voitko laulaa jonkun hauskan
pätkän?"

Filip huomasi kyllä, että herra oli hiukan juovuksissa ja
ylhäissäätyinen, ja vastasi: "Herra, paremmin viinilasin ääressä ja
lämpimässä tuvassa kuin tällaisessa pakkasessa, joka jäätää sydämen
ruumiiseeni." — Sen sanottuaan meni hän tietään Mariankadulle ja lauloi
ja puhalsi.

Naamioitu oli seurannut häntä sinne ja sanoi: "Tuo ei ole mitään
taidetta. Sen osaan minäkin, sinä narrimainen mies. Annapa minulle
torvesi, minä tahdon laulaa ja puhaltaa edestäsi. Sinä olet saava
ihmetellä itsesi puolikuoliaaksi."

Filip suostui lähimmällä asemalla naamioidun pyyntöön ja antoi hänen
laulaa ja puhaltaa. Se kävi aivan järjestyksessä. Samoin toisella,
kolmannella ja neljännellä kerralla. Naamioitu ei väsynyt olemaan
yövartijan sijaisena ja oli tyhjentymätön ylistellessään taitoaan.
Filip nauroi täydestä sydämestään hauskan herran päähänpistoille. Tämä
tuli kai iloisesta seurasta tai tanssiaisista ja oli lasillisella
viiniä virittänyt itsensä yli arki-elämän tavallisen korkeuden.

"Tiedätkö mitä, kultamuruseni? Minulla olisi suuri halu olla pari
tuntia yövartijana. Ellei se tällä kertaa tapahdu, niin ei minulla koko
elinaikanani ole sitä kunniaa. Anna minulle viittasi ja leveäreunainen
hattusi: minä annan sinulle tämän dominoni. Mene johonkin oluttupaan
ja juo itsesi puolihumalaan minun laskuuni; ja kun kello on yksi, tule
takasin ja anna minulle naamiaispukuni. Tässä on sinulle pari taaleria
juomarahaa... Mitä ajattelet, kultamuruseni?"

Siihen ei yövartijalla ollut mitään halua. Mutta naamioitu ei
hellittänyt pyynnöissään, ja kun molemmat astuivat synkälle kadulle,
tuli sovinto. — Filipiä paleli kauheasti; lämmin tupa olisi tehnyt
hänelle hyvää, eivätkä hyvät juomarahat vähemmin. Hän myönsi siis
nuorelle herralle yövartijan viransijaisuuden puoleksi tunniksi,
nimittäin kello kahteentoista saakka; silloin pitäisi naamioidun tulla
Yrjönkirkon pääoven eteen ja vaihtaa viitta, hattu, torvi ja sauva
pitkään, punaiseen silkkiviittaan, naamioon ja sulkahattuun. Filip
neuvoi herralle vielä neljä katua, joilla tämän olisi huudettava tunti.

"Sydänkäpyseni!" huudahti naamioitu ihastuneena. "Minä tahtoisin
suudella sinua, ellet olisi tuollainen poronokka. No, sinä et kadu
kauppojasi. Kello kaksitoista saavu kirkon luo ja nouda juomarahoihisi
vielä paistirahoja. Huhhei, minä olen yövartija!"

Vaatteet vaihdettiin. Naamioitu pukeutui yövartijatamineihin. Filip
sitoi naamion, pani säkenöivällä rusetilla koristetun sulkahatun
päähänsä ja kääriytyi pitkään, tulipunaiseen silkkiviittaan. Kun hän
jätti sijaisensa, painoi hänen sydäntään kuitenkin ajatus, että nuori
herra voisi vallattomuudellaan poiketa yövartijan arvosta. Hän kääntyi
vielä kerran ympäri ja sanoi: "Minä toivon, että Te ette käytä väärin
hyväntahtoisuuttani ja harjoita vallattomuutta. Se voisi tuottaa
minulle harmia ja riistää virkani."

"Mitä ajatteletkaan, narrimainen mies?" huudahti viransijainen.
"Luuletko, etten tiedä, mitä virkaani kuuluu? Siitä anna minun
pitää huolta. Minä olen kristitty, kuten sinäkin. Korjaa luusi tai
minä heitän sauvan kinttujesi väliin. Kello kaksitoista olet sinä
välttämättömästi Yrjönkirkon luona ja annat minulle takasin pukuni.
Hyvästi! Tämä on paholaispilaa minulle."

Ylpeänä meni uusi yövartija tiehensä. Filip kiiruhti läheiseen
oluttupaan.




3.


Samassa kun hän kääntyi kuninkaallisen palatsin kulman ympäri, tunsi
hän, että eräs naamioitu henkilö, joka juuri nousi vaunuista tämän
palatsin edessä, kosketti häntä. Filip pysähtyi ja kysyi naamioitujen
tapaan, nimittäin hillityllä, hiljaisella äänellä: "Mitä käskette?"

"Armollinen herra, Te kuljitte ajatuksissanne tästä oven ohitse!"
vastasi naamioitu. "Eikö Teidän kuninkaallinen korkeutenne tahdo —"

"Mitä? Kuninkaallinen korkeus?" sanoi Filip nauraen. "Minä en ole
mikään korkeus. Kuinka Te saatte sellaisen päähänpiston?"

Naamioitu kumarsi kunnioittavasti ja katseli salaa säteilevää
dimanttirusettia Filipin sulkahatussa. "Pyydän anteeksi, jos loukkaan
naamiaisoikeutta. Mutta mihin pukuun hyvänsä Te verhouduttekin,
ilmaisee teidän jalo vartalonne Teidät aina. Suvaitkaa mitä
armollisimmin astua edellä, tanssitteko, jos saan luvan kysyä?"

"Minäkö? Tanssinko? — En. Näettehän, minulla on saappaat jalassa!"
vastasi Filip.

"Pelaatteko siis?" kysyi naamioitu edelleen.

"Vielä vähemmän, minulla ei ole yhtään rahaa mukanani!" vastasi
yövartijan apulainen.

"Jumalani, mutta käyttäkää minun kukkaroani, kaikkea, mitä minä olen
ja mitä minulla on!" huudahti naamioitu ja tarjosi hämmästyneelle
Filipille täyden rahapussin.

"Mutta tiedättekö sitten, kuka minä olen?" kysyi tämä ja työnsi
rahapussin takasin.

Naamioitu kuiskasi sulavasti kumartaen:

"Kuninkaallinen korkeus, prinssi Julian."

Tässä silmänräpäyksessä kuuli Filip sijaisensa huutavan äänekkäästi
tuntia läheisellä kadulla. Nyt vasta hän huomasi vaihdokset,
Prinssi Julian, joka pääkaupungissa oli tunnettu nuorena, hurjana,
rakastettavana ja henkevänä miehenä, oli saanut päähänpiston
vaihtaa osia hänen kanssaan. "No", ajatteli Filip, "jos hän esittää
yövartijan osan hyvin, niin en minäkään tahdo tuottaa hänelle häpeää
prinssinaamiossani, vaan osottaa, että voin kyllä puoli tuntia olla
prinssinä. Se on hänen syynsä, jos minä kenties lyön kirveeni kiveen."
— Hän kääriytyi lujemmin tulipunaiseen viittaan, otti rahapussin, pani
sen taskuunsa ja sanoi: "Naamioitu, kuka Te olette? Minä annan Teille
huomenna rahanne takasin."

"Minä olen kamariherra Pilzow."

"Hyvä. Käykää edellä! Minä seuraan Teitä."

Kamariherra totteli ja lensi edellä leveitä marmoriportaita, Filip
kintereillään.

He astuivat suunnattoman suureen saliin, jota tuhannet kynttilät
valaisivat, Näiden säteet taittuivat seinillä lukuisiin
peileihin, katossa heiluviin kristallikynttiläjalkoihin. Kirjava
joukko naamioituja aaltoili lattialla; siinä oli sulttaaneja,
tyrolilaistyttöjä, haarniskoituja ritareja, nunnia, rihkamakauppiaita,
rakkaudenjumalia, munkkeja, fauneja, juutalaisia, persialaisia ja
medialaisia. Filip oli hetken ällistynyt ja häikäisty. Sellaista
näytöstä ei hän koko elämässään ollut nähnyt. Salin keskellä ui
tuhansia tanssijoita ja tanssijataria musiikin harmoonisissa aalloissa.

Filip, jolle teki hyvää vaan lämmin, jota hän täällä hengitti, oli
ihmettelystä niin lamassa, että hän tuskin kiitti, kun muutamat
ohikiitävistä naamioiduista tervehtivät häntä milloin leikiten, milloin
kunnioittavasti, milloin tuttavallisesti.

"Suvaitsetteko lähteä pelipöytään?" kuiskasi hänelle kamariherra, joka
nyt valossa nähtynä seisoi siinä braminina.

"Antakaahan minun nyt ensin hengähtää!" vastasi Filip. "Minua palelee
hirveästi."

"Mutta lasi lämmintä punssia?" sanoi bramini ja vei hänet erääseen
sivuhuoneeseen. Valeprinssi ei antanut pyytää itseään kahdesti.
Tyhjennettiin lasi toisensa jälkeen. Punssi oli hyvää, ja pian virtasi
sen tuli Filipin kaikissa suonissa.

"Kuinka se onkaan, bramini, ettekö tanssi tänään?" kysyi hän
kamariherralta, kun he astuivat takasin saliin.

Bramini huokasi ja kohautti olkapäitään: "Minulta ovat peli- ja
tanssihalu menneet, nauru kadonnut. Ainoa, jota tahtoisin pyytää
tanssiin... kreivitär Bonau... minä luulin, hän rakastaa minua...
ajatelkaa epätoivoani... meidän kotimme olivat yhtä... äkkiä katkaisee
hän kaikki välimme."

"Ohoh, ensi kerranpa kuulen siitä!" huudahti Filip.

"Jumalani, ettekö tiedä? Koko pääkaupunki puhuu siitä!" huokasi
kamariherra. "Jo neljätoista päivää sitten katkaisimme me välimme.
Kreivitär ei edes salli minun puolustaa itseäni. Kolme kirjettä lähetti
hän minulle avaamattomina takasin. Hän on paronitar Reizenthalin
verivihollinen. Minä olin luvannut hänelle välttää kaikkea seurustelua
tämän kanssa. Ajatelkaapa onnettomuuttani; kun leskikuningatar lähtee
metsästysretkelle Freudenwaldiin, määrää hän minut paronittaren
kavalieriksi — mitä piti minun tehdä? Voinko minä vastustaa? Juuri
jumalallisen Bonaun nimipäivänä täytyi minun odottamatta lähteä pois...
hän sai tietää kaikki... hän tunsi väärin sydämeni."

"Hyvä bramini, käyttäkää tilaisuutta. Yleinen ilo sovittaa kaikki. Eikö
kreivitär ole täällä?"

"Ettekö näe häntä tuolla ylhäällä, vasemmalla, karmeliittinunnaa,
kolmen mustan naamioidun vieressä? Hän on ottanut naamion pois. Oi,
prinssini, Teidän armollinen sananne hänelle..."

Filip, jota punssi oli rohkaissut, ajatteli: tuossa on hyvä työ
tehtävänä! ja läksi kursailematta karmeliittinunnan luo. Kreivitär
Bonau tarkasteli häntä hetkisen totisena ja punastuneena, kun hän
istuutui hänen viereensä. Kreivitär oli kaunis tyttö, mutta Filip
huomasi pian, että hänen Ruusunsa oli vielä kymmenentuhatta kertaa
kauniimpi.

"Kreivittäreni..." sopersi hän ja joutui hämilleen, kun tämä käänsi
kirkkaan, haaveilevan katseensa häneen.

"Prinssi", sanoi kreivitär, "Te olitte hetki sitten melkein liian
vallaton."

"Kaunis kreivitär, nyt olen sen sijaan sitä totisempi."

"Sitä parempi, siis minun ei tarvitse paeta luotanne, prinssi?"

"Kaunis kreivitär, yksi kysymys sallikaa vain minulle: kadutteko myös
todella tässä nunnanpuvussa syntejänne?"

"Minulla ei ole mitään katumista."

"Mutta kuitenkin, kreivitär, Teidän julmuutenne... Teidän vääryytenne
rakasta braminia kohtaan, joka seisoo tuolla alhaalla Jumalan ja kaiken
maailman hylkäämänä."

Kaunis karmeliittinunna painoi silmänsä alas ja tuli jonkun verran
rauhattomaksi.

"Tiedättekö myöskin, kaunis kreivitär, että kamariherra on
Freudenwaldin juttuun yhtä viaton kuin minäkin?"

"Kuin Te prinssi?" sanoi kreivitär ja rypisti otsaansa. "Mitä sanoitte
Te minulle vasta tunti sitten?"

Te olette oikeassa, rakas kreivitär, minä olin liian vallaton.
Te itsehän sen sanoitte. Nyt vannon minä, kamariherran täytyi
leskikuningattaren käskystä lähteä Freudenwaldiin, täytyi vasten
tahtoaan sinne, täytyi alituisesti olla vihaamansa Reizenthalin
kavalierina..."

"Vihaamansa!" nauroi kreivitär ivallisesti ja katkerasti.

"Niin kyllä, hän vihaa, hän halveksii paronitarta. Uskokaa minua,
hän on käytöksessään paronitarta kohtaan mennyt melkein kaikkien
sopivaisuuden rajojen yli ja tuottanut siten itselleen paljon harmia.
Minä tiedän sen. Ja tämän kaiken on hän tehnyt Teidän tähtenne. Vain
teitä hän rakastaa, vain Teitä hän jumaloi. Ja Te − Te voitte sysätä
hänet luotanne!"

"Mistä johtuu, prinssi, että Te tunnette niin harrasta osanottoa
Pilzowin asioihin? Ennen ei kuitenkaan ollut siten."

"Se johtuu siitä, kreivitär, etten minä häntä ennemmin tuntenut, vielä
vähemmän hänen surullista asemaansa, johon Te olette syössyt hänet.
Minä vannon Teille, hän on viaton. Teillä ei ole mitään anteeksi
annettavaa hänelle, mutta hänellä kyllä Teille!"

"Hiljaa!" kuiskasi karmeliittinunna ilostunein kasvoin. "Meitä
tarkastellaan. Tulkaa pois täältä!" — Hän asetti naamion kasvojensa
eteen, nousi ylös ja antoi luullulle prinssille käsivartensa. Molemmat
menivät pitkin salia, sitten tyhjään sivuhuoneeseen. Täällä toi
kreivitär esiin katkeria valituksia kamariherraa vastaan, mutta ne
olivat vain mustasukkaisen rakkauden valituksia. Hän kuivasi pois
kyyneleen. Silloin astui rakastunut bramini kainosti sisään. Syntyi
syvä hiljaisuus. Filip ei tiennyt tehdä siinä mitään parempaa, kuin
viedä kamariherra karmeliittinunnan luo, asettaa heidän kätensä yhteen
sanomatta sanaakaan ja jättää heidät kohtalonsa varaan. Itse meni hän
takasin saliin.




4.


Täällä töyttäsi häntä eräs mamelukki ja sanoi kiivaasti: "Hyvä, domino,
että tapasin Teidät. Onko ruusutyttö täällä sivuhuoneessa?" — Mamelukki
astui sisään ja tuli siinä silmänräpäyksessä jälleen takasin. "Yksi
sana kahden kesken, domino!" sanoi hän ja vei Filipin salin etäisimpään
osaan akkunan luo.

"Minä vannotan Teitä!" sanoi mamelukki hillityllä, mutta kamalalla
äänellä. "Missä on ruusutyttö?"

"Mitä minulla on ruusutytön kanssa tekemistä?"

"Mutta minulla sitä enemmän!" vastasi mamelukki, jonka hillitty ääni ja
rauhattomat liikkeet ilmaisivat koko hänen sisäisen olemuksensa kauheaa
kuohumista. "Minulla sitä enemmän! Hän on minun vaimoni. Te tahdotte
tehdä minut onnettomaksi. Prinssi, minä vannotan Teitä, älkää pahettako
minua mielettömyyteen. Jättäkää vaimoni!"

"Sangen mielelläni!" vastasi Filip kuivasti. "Mitä minulla on teidän
vaimonne kanssa tekemistä?"

"Voi! Prinssi! Prinssi!" huusi mamelukki. "Minä olen viimeiseen saakka
luja, vaikka se maksaisi elämäni. Älkää teeskennelkö silmänräpäystäkään
kauemmin edessäni. Minä olen huomannut kaikki. Tässä — näettekö — tässä
on lappu, jonka tuo petollinen vaimo painoi käteenne, ja jonka te
tungoksessa hukkasitte lukematta sitä."

Filip otti lapun. Lyijykynällä oli siihen naisen käsialalla
kirjoitettu: "Muuttakaa naamiota. Kaikki tuntevat Teidät. Mieheni pitää
Teitä silmällä. Minua ei hän tunne. Jos olette kiltti, palkitsen sen
Teille?

"Hm!" murisi Filip. "Tämä ei ole, niin totta kuin elän, kirjoitettu
minulle. Minä välitän vähät Teidän puolisostanne."

— Taivas ja helvetti, prinssi, älkää saattako minua raivoon!
Tiedättekö, kuka on edessänne? Minä olen marsalkka Blankenschwerd. Se,
että Te mielistelette vaimoani, ei ole enää minulle tuntematonta viime
hovinaamiaisista saakka.

"Herra marsalkka", vastasi Filip, "älkää panko pahaksenne,
mustasukkaisuus sokaisee Teidät. Jos te tuntisitte minut oikein, niin
Te ette edes ajattelisi minusta sellaista hulluutta... Minä annan Teille
kunniasanani, Teidän puolisonne saa olla rauhassa minulta."

Onko se Teidän puoleltanne täyttä totta, prinssi?

"Täydellisesti!"

— Antakaa minulle todistus.

"Millaisen haluatte?"

— Te olette häntä tähän saakka pidättänyt — minä tiedän sen —
matkustamasta kanssani hänen sukulaistensa luo Puolaan. Suostutelkaa
hänet nyt puheillanne siihen.

"Sangen mielelläni, jos Te sillä olette tyydytetty!"

— Täydellisesti, Teidän kuninkaallinen korkeutenne, Te estätte kauhean,
välttämättömän onnettomuuden.

Mamelukki lörpötteli vielä yhtä ja toista, milloin itkien, milloin
rukoillen tai uhaten, niin että hyvä Filip pelkäsi, että mies voisi
alkaa hulluudessaan hänen kanssaan tappelun kaiken maailman edessä. Ja
siihen ei Filipillä juuri ollut aikaa. Hän oli iloinen päästessään irti
marsalkasta.

Tuskin oli hän kadonnut muiden joukkoon, kun eräs surupukuun puettu
naisnaamioitu nipisti häntä ystävällisesti käsivarresta ja kuiskasi:
"Mihin perhoseni? — Eikö hyljätty leski herätä Teissä yhtään sääliä?"

Filip vastasi hyvin kohteliaasti: "Kauniit lesket löytävät lohduttajia
aivan liian paljon; saanko lukea itseni Teidän lohduttajienne joukkoon?"

"Miksi Te olitte niin tottelematon, että ette muuttanut naamiota?"
sanoi leski, samalla kuin astui hänen kanssaan sivulle, missä voi
antautua vapaammin hänen kanssaan keskusteluun. "Luuletteko sitten,
prinssi, ettei jokainen tunne Teitä täällä?"

"Ihmiset", vastasi Filip, "ovat kuitenkin epävarmoja ja erehtyvät minun
suhteeni."

"Ei ollenkaan, prinssi; ja ellette hetipaikalla pukeudu toisin, niin
jätän Teidät koko illaksi. Sillä minä en tahtoisi antaa miehelleni
mitään aihetta kohtaukseen."

Nyt tiesi Filip, kenen kanssa hän oli tekemisissä. "Te olitte kaunis
ruusutyttö Ovatko ruusut niin pian lakastuneet?"

"Mikäpä ei olisi katoovaista? Erittäinkin miehen uskollisuus! Näinhän,
kuinka Te hiivitte pois karmeliittinunnan kanssa. Tunnustakaa pois
huikentelevaisuutenne. Te ette voi enää kieltää."

"Hm!" vastasi Filip kuivasti. "Älkää syyttäkö minua, muuten syytän minä
myös Teitä."

"Esimerkiksi, kaunis perhoseni?"

"Esimerkiksi ei ole yhtään uskollisempaa miestä kuin marsalkka."

"Sitä hän on kyllä. Ja minä olen väärässä, todella suuresti väärässä
kuunnellessani Teitä liian paljon. Minä moitin itseäni kylliksi. Hän on
ikävä kyllä nuuskinut suhteemme."

"Viimeisissä hovinaamiaisissa, kaunis leski."

"Missä Te olitte niin hillitön ja varomaton, kaunis perhonen."

"Tehkäämme se jälleen hyväksi. Erotkaamme. Minä kunnioitan marsalkkaa.
Minä en voi nähdä hänen kärsivän minun tähteni."

Leski katseli häntä hiukan sanattomana.

"Jos Teissä todella on", jatkoi Filip edelleen, "hiukankaan
kunnioitusta minua kohtaan, niin matkustakaa marsalkan kanssa Puolaan
sukulaistenne luo. On parempi, että me emme näe toisiamme liian usein.
Kaunis nainen on kaunis, mutta uskollinen, siveä nainen on vielä
kauniimpi."

"Prinssi!" huudahti hämmästynyt marsalkan rouva. "Onko se täyttä totta
Teidän puoleltanne? Oletteko minua koskaan rakastanut, tai oletteko
vain vaihdellut?"

"Katsokaas", sanoi Filip, "minä olen kiusaaja ja aivan omituista
laatua. Minä etsin hyvettä ja uskollisuutta naisissa ja löydän niitä
niin harvoin. Uskollinen ja hyveellinen voi minun yksin kiinnittää —
siksi minua ei kiinnitä kukaan. Mutta minähän valhettelen. Yksi on
minua kiinnittänyt, mutta — se tekee minulle kipeää — Te ette ole juuri
se?

"Te olette inhoittavalla tuulella, prinssi", sanoi leski, ja hänen
vapiseva äänensä ja kohoileva povensa ilmaisivat, mitä hänessä tapahtui.

"En", vastasi Filip, "minä olen, niin totta kuin elän, maailman
rehellisimmällä tuulella. Minä tahtoisin tehdä tyhmän kepposen
mielelläni jälleen hyväksi. Minä olen sanonut sen myöskin Teidän
miehellenne?

"Kuinka?" huudahti leski pelästyneenä. "Te olette ilmaissut kaikki
marsalkalle?"

"En juuri kaikkea, ainoastaan sen, mitä tiesin."

Leski kääntyili kovassa liikutuksessa oikealle ja vasemmalle. Hän
väänteli käsiään. Vihdoin hän kysyi: "Missä on mieheni?"

Filip osoitti mamelukkia, joka juuri lähestyi hitain askelin.

"Prinssi!" sanoi leski äänellä, joka ilmaisi sanomatonta vihaa.
"Prinssi, Jumala antakoon Teille anteeksi, minä en voi antaa Teille
anteeksi koskaan. Niin inhoittavaan tekoon mahdollisena en ole pitänyt
ihmissydäntä milloinkaan. Te olette petturi. Minun mieheni on kunnon
mies mamelukinpuvussa, Te olette mamelukki kunniallisessa puvussa.
Tässä maailmassa, ette Te näe minua enää!" — Näin sanoen käänsi hän
nopeasti ja ylpeästi Filipille selkänsä, meni mamelukin luo ja ryhtyi
hänen kanssaan, kuten näytti, hyvin vakavaan keskusteluun.

Filip nauroi salaa partaansa ja ajatteli itsekseen: "Minun sijaiseni,
yövartija, katsokoon, kuinka tulee toimeen. Minä en esitä osaani hänen
nimessään niinkään huonosti. Kun hän vain huomenna niin rehellisesti
jatkaisi, kuin minä olen alkanut!"

Hän astui tanssivien luo ja huomasi tyytyväisyydekseen kauniin
karmeliittinunnan tanssijattarien rivissä ylen onnellisena bramininsa
rinnalla. Tämä oli tuskin huomannut tulipunaisen dominon, kun hän
heitti lentosuukon ja osoitti elein autuutensa korkeutta. Filip
ajatteli itsekseen: "On vahinko, etten ole prinssi koko elinaikaani.
Ihmiset olisivat pian kaikki minuun tyytyväisiä. Maailmassa ei ole
mikään helpompaa, kuin olla prinssinä. Yhdellä sanalla saa hän aikaan
enemmän, kuin parhain asianajaja pitkällä puheellaan. Hänellä on oikeus
käydä suoraan ja puhua vapaasti suunsa puhtaaksi Niin, kun minä olisin
prinssi, silloin olisi Ruusuni minulta mennyttä. Ei, minä en tahtoisi
olla prinssi."

Hän katsoi kelloa, se oli vasta puoli kaksitoista. Silloin tuli
mamelukki kiireesti hänen luokseen, veti hänet sivulle ja antoi hänelle
jonkun paperin. "Prinssi", huudahti mamelukki, "minä tahtoisin langeta
jalkoihinne ja kiittää Teitä tuhassa. Minä olen sopinut vaimoni kanssa.
Te olette murtanut hänen sydämensä, mutta se on hyvä, että se tapahtui.
Hän tahtoo matkustaa jo tänä yönä. Hän aikoo jäädä maatiloilleen
Puolassa. Eläkää terveenä! Mikä hetki olisikin, minä odotan Teidän
käskyjänne, kun on kysymyksessä käydä kuolemaan Teidän kuninkaallisen
korkeutenne edestä. Minun kiitollisuuteni on ikuinen. Eläkää terveenä!"

"Seis!" huudahti Filip, kun marsalkka aikoi kiireesti poistua. "Mitä
pitää minun tehdä tällä paperilla?"

Marsalkka vastasi: "Se on pelivelkani edelliseltä viikolta, jonka olin
melkein unhoittanut ja nyt lähtiessä muistin. Minä olen tunnustanut
vekselin Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne." Sen sanottuaan
marsalkka katosi.




6.


Filip katseli lehteä, luki siitä jotakin viidestätuhannesta guldenista,
pisti paperin laskuunsa ja ajatteli: "Onpa vahinko, etten ole prinssi."

Samassa ruikutti joku hänen korvaansa: "Teidän kuninkaallinen
korkeutenne, me molemmat olemme ilmi. Minä ammun itseni." — Filip
katseli suurin silmin ympäri ja näki erään neekerin.

— Mitä Te tahdotte, naamioitu? kysyi Filip aivan rauhallisena.

"Minä olen eversti Kalt", vastasi neekeri kuiskaten. "Onneton marsalkan
rouva on lörpötellyt kaikki herttua Hermannille, ja nyt sylkee tämä
tulta ja liekkejä Teitä ja minua vastaan."

— Sylkeköön minun puolestani! vastasi Filip.

"Mutta kuningas tietää kaikki!" huokasi neekeri pelokkaana. "Minut
pistetään jo ehken tänä yönä arestiin ja viedään huomenna linnaan. Minä
hirtän mieluummin itseni."

— Siitä Teille ei ole minkäänlaisia hyötyä! sanoi Filip.

"Pitääkö minun antaa itseni alttiiksi häpeälle koko elinajakseni?
Minä olen hukassa. Herttua tulee vaatimaan verisen hyvityksen. Hänen
selkänsä on vielä varmasti sininen selkäsaunasta, jonka annoin hänelle.
Minä olen hukassa ja leipuri tyttö sen lisäksi. Minä hyppään sillalta
ja hukutan itseni vielä tänä yönä."

Jumala varjelkoon! sanoi Filip. Mitä hyötyä siitä Teille ja
leipuritytölle olisi?

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne laskee leikkiä, ja minä olen
epätoivossa. Minä rukoilen alamaisimmin, suokaa minulle vain pari
silmänräpäystä kahdenkesken."

Filip seurasi neekeriä yksinäiseen sivuhuoneeseen, missä muutamat
kynttilät levittivät himmeätä valoaan. Neekeri heittäytyi lamautuneena
alas sohvalle ja huokasi ääneen. Filip löysi eräältä pöydältä
virvokkeita ja hienoa viiniä ja rupesi maistelemaan.

"Minä en käsitä, kuinka Teidän kuninkaallinen korkeutenne voi pysyä
niin rauhallisena tässä kirotussa jutussa!" sanoi neekeri. "Jospa vain
se lurjus, se neapelilainen Salmoni, joka näytteli henkienmanaajan
osaa, olisi vielä täällä! Se miekkonen oli täynnä juonia hampaista
päälakeen saakka ja olisi ehken voinut pelastaa meidät jollakin
viekkaudella. Nyt on hän puhdistanut tomut jaloistaan."

"Sitä parempi! vastasi Filip ja täytti lasinsa uudelleen. Niinpä
lykätkääkin kaikki syy hänen niskoilleen. Hän on poissa.

"Kuinka, lykätä hänen niskoilleen? Herttuahan tietää, että Te, minä,
marsalkan rouva ja leipurityttö olimme salaliitossa hyötyäksemme
hänen taika-uskostaan. Hän tietää, että Te lahjoitte Salmonin henkiä
manaamaan, että minä neuvoin leipurityttöä, johon hän oli rakastunut,
houkuttelemaan hänet ansaan, että minä olin henki, joka heitin hänet
maahan ja pehmitin hänen nahkansa. Jospa vain en olisi mennyt pilassa
liian pitkälle! Mutta minä tahdoin kolisuttaa hänestä ulos hiukan
rakkautta minun tyttöäni kohtaan. Se oli kirottu kepponen. Minä otan
myrkkyä."

Ottakaa mieluummin lasi viiniä; se on hyvää! sanoi Filip ja otti
suurella ruokahalulla uuden palan torttua. Ja muuten, lisäsi hän,
täytyy minun Teille suoraan tunnustaa, rakas eversti, että Te olette
everstiksi hyvin pelkuri, kun tahdotte tuollaisen narrijutun tähden
samalla ampua, hukuttaa, myrkyttää ja hirttää itsenne. Se olisi jo
liikaa yhdelle. Ja toiseksi täytyy minun Teille sanoa, etten minä
tullut Teidän lörpöttelystänne vielä hullua hurskaammaksi.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä en tiedä, missä minun pääni
seisoo. Herttuan kamarijunkkari — hän on minun vanha ystäväni — uskoi
minulle juuri, että marsalkan rouva, pirun riivaamana oli vasta
muutamia minuutteja sitten astunut herttuan luo ja sanonut hänelle:
komedian leipurin talossa suunnitteli prinssi Julian, joka ei soisi
sisartaan Teille. Noita-akka, jonka näitte, olin minä itse prinsessan
valitsemana, ollakseni Teidän taikauskonne todistajana. Prinssi
Julianilla on Teidän velkaluettelonne, jonka Te heititte: kuoppaan,
josta Teidän piti nostaa aarre, kuten myöskin Teidän määräyksenne
leipuritytön suhteen, jonka Te, naituanne prinsessan, tahdoitte ottaa
luoksenne kamarineitona ja aateloida. Ja henki, joka antoi Teitä
selkään oli eversti Kalt, prinssin apulainen. Sen tähden Teidän
naimisiinmenonne meni päin seiniä. Älkää toivoko kauempaa; Te odotatte
turhaan. Niin oli marsalkan rouva sanonut herttualle ja kadonnut."

Filip pudisti päätään ja murisi: "Nepä vasta kauniita juttuja Sellaisia
kolttosiahan häpeää alhaisinkin rahvas. Mitä konnankoukkuja, eikä
mitään loppua!"

"Ei", huudahti eversti, "mitään halpamaisempaa, kuin marsalkan rouva
teki, ei voi enää tehdä. Naisen täytyy olla itse raivotar. — Armollinen
herra, pelastakaa minut!"

— Missä sitten on herttua? kysyi Filip.

"Kamarijunkkari sanoi, että herttua oli noussut kiivaasti ylös ja
huudahtanut vain: Minä menen kuninkaan luo! — Ajatelkaa, prinssi, jos
hän menee kuninkaan luo ja maalaa juttumme omaan tapaansa."

— Onko sitten kuningas täällä?

"Kyllä. Hän pelaa sivuhuoneessa arkkipiispan ja poliisiministeri
l'Hombre'in kanssa."

Filip kulki pitkin askelin läpi huoneen. Tässä oli hyvä neuvo tarpeen.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi neekeri, "pelastakaa minut.
Teidän oma kunnianne on kysymyksessä. Se on Teille helppoa. Muuten
olen minä varustautunut kaiken varalle, ja ensimäisen pahan tuulen
puhjetessa olen minä rajan yli. Huomenna odotan minä Teidän viimeisiä
määräyksiänne menettelyni suhteen." — Näin sanoen neekeri hävisi.




6.


"On parasta, että rupeat yövartijaksi, Filip!" ajatteli Filip
itsekseen. "Sinä sotket itsesi ja sijaisesi jumalattomiin asioihin,
joista ei pelasta sinua eikä häntä ei sinun oma eikä hänenkään
viisautensa. — Sekö siis on ero yövartijan ja prinssin välillä? Hyvä
Jumala, kuinka paljon hulluja juttuja, joista me yövartijatorven ja
kangastuolin, lapion ja lestin ääressä emme ole osanneet uneksiakaan,
tapahtuukaan täällä hovitaivaan alla maallisten jumalien kesken! Me
kuvittelemme mielessämme, että jumalat elävät, kuten enkelit, synnittä
ja suruitta. Kaunista elämää! Minä olen täällä neljännestunnissa
hyvittänyt enemmän koiruuksia, kuin itse koko elämässäni tehnyt."

"Niin yksin, prinssini?" kuiskasi eräs ääni hänen takanaan. "Ylistän
itseäni onnelliseksi tavatessani Teidän kuninkaallisen korkeutenne
silmänräpäyksen ajan yksinään."

Filip katseli ympärilleen. Se oli kultaan, silkkiin ja jalokiviin
puettu aseenkantaja. — Mitä tahdotte? kysyi Filip.

"Vain silmänräpäykseksi armollista kuulemista!" vastasi aseenkantaja.
"Se on kiireellistä laatua ja tulos ehken mieluinen Teille."

— Kuka sitten olette, naamioitu, jos saan kysyä?

"Kreivi Bodenlos, raha-asiainministeri, Teidän kuninkaallisen
korkeutenne palvelija!" vastasi aseenkantaja ja kohotti naamiota
näyttääkseen naaman, joka suurine silmineen ja kuparinkarvaisine
nenineen näytti olevan uusi naamio.

— No, herra kreivi, mitä käskette? kysyi Filip edelleen.

"Saanko puhua avomielisesti? Minä annoin ilmoittaa itseni jo kolme
kertaa Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne saamatta armoa päästä
puheille. Ja kuitenkaan — Jumala on todistajani! — ei koko hovissa
tunne kukaan niin harrasta osanottoa Teidän kuninkaallisen korkeutenne
menestykseen kuin minä."

— Herra kreivi, minä olen Teihin kiintynyt! vastasi Filip, mutta mitä
tahdotte? Tehkää se pian.

"Saanko puhua kauppahuoneesta Abraham Levi?" kysyi aseenkantaja.

— Niin paljon kuin tahdotte.

"Se on kääntynyt puoleeni niiden viidenkymmenentuhannen guldenin
tähden, jotka Te olette sille velkaa. Se uhkaa kääntyä kuninkaan
puoleen. Ja, Te, tiedätte, minkä sanan Te annoitte kuninkaalle, kun hän
käski maksaa Teidän viimeiset velkanne."

— Eivätkö ihmiset voi odottaa? kysyi Filip.

"Yhtä vähän kuin veljekset Goldschmidt tahtovat odottaa, jotka vaativat
Teillä seitsemänkymmentäviisituhatta guldenia."

— Yhdentekevää minulle! Jos ihmiset eivät tahdo odottaa, niin täytyy
minun...

"Ei mitään epätoivoisia päätöksiä, armollinen herra! Minä voin saattaa
kaikki jälleen radalleen, jos..."

— Mitä sitten, jos?

"Jos Te lahjoitatte minulle armonne, jos te suvaitsette vain kuunnella
minua silmänräpäyksen. Minä toivon voivani täyttää vaivatta kaikki
Teidän velkanne. Kauppahuone Abraham Levi on tehnyt suunnattoman suuria
vilja-ostoja, niin että viljan hinnat ovat nousseet tavattomasti.
Kielto tuoda viljaa naapurivaltioista nostaisi hinnat kaksin- ja
kolminkertaisiksi. Siten annettaisiin Abraham Leville hyvitystä, ja
kaikki olisi järjestyksessä. Kauppahuone silittäisi velat, ottaisi
maksaakseen Teidän puolestanne ne seitsemänkymmentäviisituhatta
guldenia ja minä antaisin Teille kuitit. Mutta kaikki riippuu siitä
seikasta, saanko minä olla vielä muutamia vuosia raha-asioiden
johdossa tai en. Jos paroni Greifensackille onnistuu sysätä minut
ministeristöstä, niin olen voimaton toimimaan Teidän hyväksenne, kuten
hartain toivoni olisi. On Teidän kuninkaallisen korkeutenne vallassa,
että jätätte Greifensackin puolueen, ja silloin on pelimme voitettu.
Minulle on yhdentekevää, pysynkö ministeristössä tai en. Minä haluan
lepoa. Mutta Teidän kuninkaallisen korkeutenne tähden ei se ole
yhdentekevää. Ellen voi sekottaa kortteja mieleni mukaan, niin olen
hukassa".

Hetkiseen ei Filip tiennyt, mitä vastata esitykseen. Vihdoin, kun
raha-asiainministeri vastausta odottaen veti esiin jalokivillä
koristetun nuuskarasian ja otti hyppysellisen nuuskaa, sanoi Filip: —
Jos minä teitä oikein ymmärrän, herra kreivi, niin tahdotte Te hiukan
kuristaa maata nälällä maksaaksenne velkani. Oletteko myös ajatellut,
kuinka paljon kurjuutta saisitte aikaan? Ja tuleeko kuningas myöntymään
siihen?

"Jos minä pysyn asioissa, niin jättäkää se minun huolekseni, armollinen
Herra. Niin pian kun elatusvarojen hinnat kohoavat, tulee kuningas
heti itsestään ajattelemaan viljapulaa ja estämään viljan ulosviennin
korkeilla tulleilla. Sitten annetaan kauppahuoneelle Abraham Levi lupa
viedä ulos kymmenen säkkiä ja se vie sata. Ei mikään ole helpompaa kuin
se. Mutta kuten sanottu, jos Greifensack pääsee ohjaksiin, ei siitä
tule mitään. Ennenkuin hän on tutustunut asioihin, kuluu vuosia. Niin
kauan pelaa hän pakosta rehellistä miestä nylkeäkseen sittemmin sitä
kovemmin kuningasta ja kansaa. Hänen täytyy ensin tuntea alansa. Ei
löydy yhtään ilkeämpää juutalaista, kuin Greifensack. Hänen ahneutensa
löyhkää."

— Siis pitää kuningasta neuvoa vaihtamaan raha-asiainministeriä joka
kahdestoista kuukausi, jos hän tahtoo tulla rehellisesti palvelluksi.

"Minä toivon, armollisin herra, ettei kuninkaalta ja hovilta ole
puuttunut mitään sinä aikana, jolloin minä olen johtanut raha-asioita."

Minä uskon sen, kreivi mutta kansa raukalta sitä enemmän. Se pystyy
tuskin enää maksamaan verojen ja maksujen paljoutta. Teidän pitäisi
menetellä vähän säälivämmin meidän kanssamme.

"_Meidän_ kanssamme? — Enkö tee kaikkeni hovin hyväksi?"

— Ei, säälivämmin pitäisi Teidän menetellä kansan kanssa, tarkoitin.

"Prinssini, minä tiedän, millaisen arvonannon olen velkaa Teidän
sanoillenne. Kuningas korkeasyntyisine perheineen on kansa, jota
palvelen; se, mitä kansaksi kutsutaan, ei voi tulla huomioon. Maa on
kuninkaan omaisuutta. Kansat ovat kunnioitettavia vain sikäli, mikäli
he toisten nollien tavoin, jotka seuraavat päälukua, suurentavat sen
arvoa. Mutta tämä ei ole hetki uudistaa seulottua sanakiistaa kansojen
arvosta, vaan minä pyydän armollisinta ratkaisua, saanko kunnian
suorittaa Teidän veikanne mainitulla tavalla?"

— Vastaus: ette, ette ja ette koskaan satojen tuhansien köyhien
perheiden kustannuksella.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, sehän käy vain kauppahuone Abraham
Levin laskuun. Ja jos minä pakotan tämän kauppahuoneen lisäämään
Teille vielä viisikymmentätuhatta guldenia puhdasta Teidän velkojenne
maksuksi? Minä luulen, että se käy päinsä. Kauppahuone voittaa yhdellä
ainoalla leikkauksella niin paljon, että —"

— Otaksuttavasti myöskin Teille, herra kreivi, tulee vielä sievoset
juomarahat?

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee laskea leikkiä. Minä en
voita siinä mitään. Minä palan vain halusta saada takaisin Teidän
suosionne."

— Te olette sangen ystävällinen.

"Siis saan minä toivoa, prinssini?"

— Herra kreivi, minä teen, mikä on oikein; täyttäkää Te
velvollisuutenne.

"Minun velvollisuuteni on palvella Teitä. Huomenna kutsutan Levin
luokseni, päätän kaupan hänen kanssaan ja minulla on kunnia jättää
Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne mainitut kuitit sekä osotus
viidellekymmenelletuhannelle guldenille."

— Menkää, minä en tahdo kuulla siitä!

"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne antaa armonsa auringon paistaa
jälleen päälleni? Sillä pysymättä ministeristössä, on minulta
mahdotonta —"

— Minä tahtoisin, että Te, Teidän ministeristönne ja Abraham Levinne
istuisitte kaikki kolme hornassa. Sen sanon Teille, että jos syntyy
viljapula eivätkä elatusvarojen hinnat laske heti paikalla tai jos
Teidän juutalaiskauppahuoneenne ei myy haalimaansa viljaa heti
ostohintaan, niin menen minä muitta mutkitta kuninkaan luo, ilmaisen
hänelle kaikki koirankoukut ja ajatan Teidät ja Abraham Levin maasta.
Luottakaa siihen, minä pidän sanani.

Filip kääntyi ympäri, meni tanssisaliin ja jätti raha-asiainministerin
aivan kivettyneenä seisomaan paikalleen.




7.


"Milloin käskee Teidän kuninkaallinen korkeutenne vaunut ajettavaksi
oven eteen?" kuiskasi hänelle eräs ääni, kun hän kulki pitkin salia
naamioitujen joukossa. Se oli paksu, lyheläntä peruukilla varustettu
hollantilainen kauppias, joka teki hänelle tämän kysymyksen.

— Minä en aja.

"Kello on yli puoli kaksitoista, prinssi. Kaunis laulajatar odottaa
Teitä. Hänellä on ikävä."

— Siis laulakoon jotakin.

"Kuinka, prinssi, olisitteko muuttanut mielenne? — Viehättävän Rollinan
tahtoisitte jättää pulaan? — Kadottaa se kultainen silmänräpäys,
jota kaksi kuukautta turhaan ikävöitte? — Teidän kirjeenne, jonka Te
jalokivillä koristetun kellon kanssa lähetitte kauttani tänä aamuna
Signora Rollinalle, teki tämän ihmeen. Ylpeä hurskastelija taipuu. Te
olitte vielä päivällä niin suuresti ihastunut ja nyt yhdellä kertaa
niin kylmä kuin jää! Mitä Teille on tapahtunut? Muutosta minä en
ymmärrä."

— Se on minusta yhdentekevää.

"Mutta Te käskitte minun seuraamaan itseänne kello puoli kaksitoista.
Olisiko Teillä kohtauksia?"

— Kyllä.

"Ehkä supé kreivitär Bornin luona? Häntä ei ole näkynytkään
tanssiaisissa, ainakaan ei hänestä ole jälkeäkään täällä muiden
naamioittujen joukossa. Minä voisin erottaa hänet tuhansien seasta
hänen käynnistään ja omituisesta tavastaan kantaa somaa päätään.
Kuinka, prinssi?"

— Ja jos olisikin, pitäisikö minun uskoa se Teille?

"Ah, minä ymmärrän ja vaikenen. Mutta tahdotteko kumminkin ilmoittaa
Signora Rollinalle, että Te ette tule?"

— Kun hän on antanut itseään ikävöidä kaksi kuukautta, niin ikävöiköön
nyt hänkin puolestaan kaksi kuukautta minua. Minä en mene.

"Siis komeasta kaulakoristeesta, jonka Te määräsitte hänelle
uudenvuodenlahjaksi, ei nyt otaksuttavasti tulekkaan mitään."

— Tuskin, mikäli se minusta riippuu.

"Tahdotteko katkaista kokonaan välinne hänen kanssaan, armollinen
herra?"

— Minä en ole hänen kanssaan vielä alkanutkaan.

"No sitten, prinssi — siis saan olla avomielinen. Siis saan sanoa
totuuden, jonka Te ehken jo tiedätte. Otaksun ainakin sitä Teidän
äkillisestä mielenmuutoksestanne. — Vain Teidän intohimonne Rollinaa
kohtaan pelotti minua tunnustamasta sitä Teille aikaisemmin. Te olette
petetty!"

— Kuka sen on tehnyt?

"Viekas oopperalaulajatar. Teidän täytyisi jakaa hänen suosionsa erään
juutalaisen kanssa."

— Erään juutalaisen kanssa?

"Niin kyllä, Abraham Levin pojan kanssa."

— Onko se lurjus sitten kaikkialla?

"Te ette siis vielä tiedä? Minä sanon Teille pyhän totuuden. Ellei
Teidän kuninkaallinen korkeutenne olisi tullut väliin, huvittaisi
juutalainen julkisesti kaupan olevaa kaunotarta. Minun on vain sääli
kelloa."

— Minun ei.

"Portto ansaitsisi pölyharjaa."

— Moni ei tule arvostelluksi ansionsa mukaan.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, aivan liiankin totta. Esimerkiksi,
minä keksin erään tytön — oi prinssi, koko kaupungissa ei ole yhtään
kauniimpaa, ei yhtään houkuttelevampaa. Mutta harvat ihmiset tuntevat
tuon taivaallisen olennon. Pyh, mitä on Rollina häneen verraten! Vanha
Dennerin noita-akka. Katsokaas, tyttö solakka ja norja kuin ruoko;
väri, hieno hipiä kuin iltarusko lumella; pari silmiä kuin aurinkoja;
kultaiset, paksut hiukset — lyhyesti, en eläissäni ole nähnyt mitään
kauniimpaa. Mutta kukapa voisi arvostella tätä Venusta? Hän on
rakkauden jumalatar porvarillisessa päähineessä. Tätä vastaan täytyy
meidän alkaa metsästys."

— Siis porvaristyttö?

"Tosin vain grisetti, mutta — ei, Teidän täytyy nähdä hänet ja Te
palatte. Mitä auttaa minun kuvailemiseni ja ylistelemiseni! Mitä
ihastuttavaa Te joskus kauneimmissa unissanne olette voinut nähdä, on
ruumiillistunut hänessä luonnossa, ja sen lisäksi vielä mitä rakkain,
hienoin, saastuttamattomin viattomuus! — Mutta hänet näkee harvoin. Hän
poistuu harvoin äitinsä luota. Mutta minä tiedän hänen istumapaikkansa
kirkossa ja joka sunnuntaisen kävelyretkensä, jonka hän tekee äitinsä
kanssa Ulminportin edessä. Samoin olen minä saanut jo selville, että
eräs nuori, pulska mies, eräs puutarhuri, hakkailee häntä. Mutta
tämä ei voi naida häntä, koska hän on köyhä kuin kirkon rotta, eikä
tytölläkään ole mitään. Äiti on erään, kalvetustautiin kuolleen
nuoranpunojan leski."

— Mikä on äidin nimi?

"Leski Bittner Maitokujan varrella, ja hänen tyttärensä nimi on Ruusu,
mikä hän todella onkin."

Hyvälle Filipille tuli tämän niinen kuullessaan kylmä ja lämmin.
Hänellä olisi ollut mitä suurin halu antaa puristeltu nyrkki kertojalle
vasten naamaa. "Oletteko Te paholaisen oma?" huusi Filip.

"Joutavia!" sanoi hollantilainen. "Minä olen tiedustellut jo hyvin.
Teidän täytyy ensin nähdä luo soma olento. Tai kuinka, prinssini, joko
Teidän terävä katseenne on huomannut oivallisen helmen? Tunnetteko Te
hänet todellakin?"

— Minä tunnen hänet tosin.

"Sitä parempi. Olenko kiittänyt liian paljon? Ettekö Te ole yhtä
mieltä? Hän ei ole pääsevä käsistämme. Me menemme yhdessä äidin
luo. Te olette olevinanne ihmisystävä. Lesken köyhyys on tullut
Teidän tietoonne. Te ette voi nähdä yhtään hätää kärsivää. Te otatte
osaaottavasti selvän hyvän rouvan olosuhteista, jätätte jälkeenne
jonkun lahjan, toistatte vieraskäynnin, jatkatte hyväntekeväisyyttä,
tulette Ruusun kanssa tutummaksi. Muu seuraa itsestään.
Puutarhuri-roikale on puoleksi syrjäytetty; hän auttaa ehken vielä, kun
painaa hänen kouraansa tusinan kovia taalereita."

Filip ei tiennyt, mitä vihassaan sanoisi. "Iskeköön ukkonen — —" huusi
hän.

"Jos se lurjus, puutarhuri, tekee vaikeuksia?" keskeytti hänet
hollantilainen. "Oi, siitä antakaa minun huolehtia. Teidän
kuninkaallinen korkeutenne, jos minä Teidän välityksellänne saan
kamariherranavaimen, niin kuuluu tyttö Teille. Puutarhurin panen minä
sotamieheksi ja lähetän hänet armeijaan. Silloin voi hän tapella
isänmaan puolesta. Sillä aikaa olette Te herra kentällä; sillä luulen,
että tyttö riippuu porvarillisella itsepäisyydellä pojassa. Yleensä ei
tule olemaan helppoa ajaa tytön päästä ennakkoluuloja, joita hän on
porvarislurjukselta imenyt. Mutta minäpä tahdon ottaa hänet kouluun."

— Minä katkaisen kaulanne siitä hyvästä.

"Liian ystävällistä. Vain Teidän puolustukseksenne kuninkaalle ja
kamariherran avain..."

— Herra, minä tahtoisin, minä voisin Teidät heti paikalla...

"Oi, älkää imarrelko minua yhtään, armollinen herra! Te tiedätte, joka
silmänräpäys on elämäni tarjona Teidän edestänne. Jos minä olisin
aavistanut, että tuo suloinen olento oli Teille tunnettu, että Te
ette ole kylmä häntä kohtaan, niin olisi hän jo aikoja sitten maannut
sylissänne."

"Ei yhtään sanaa enää siitä!" huusi Filip julmasti, niin julmasti
kuin hän hillityllä äänellä tällä paikalla tanssivien, meluavien,
liehakoivien ja vaanivien naamioitujen läheisyydessä saattoi huutaa
ilmaisematta itseään. "Ei yhtään sanaa enää!"

"Ei, tekoja!" puuttui hollantilainen iloisena puheeseen. "Jo huomenna
avataan juoksuhaudat linnoitusta vasten. Sitten hyökkäätte Te
eteenpäin, Te olette tottunut voittamaan. Tiedustelevat etujoukot ovat
pian valmiina. Minä otan puutarhurin osakseni, äiti karkaa Teidän
kultaisen lippunne luo. Sitten rynnäkkö!"

Filip saattoi tuskin hillitä enää itseään. Hän tarttui kourineen
hollantilaisen käsivarteen ja sanoi: "Herra, jos Te uskallatte —"

— Jumalan tähden, armollinen herra, hillitkää ilonne. Minun täytyy
huutaa ääneen. Te muserratte käsivarteni.

— Jos Te uskallatte, jatkoi Filip edelleen, vainota tätä viatonta
tyttöä, niin muserran minä, niin totta kuin elän, kaikki luut
ruumiissanne.

"Hyvä, hyvä!" huokasi, hollantilainen tuskallisessa pelossa. "Suvaitkaa
vain päästää minut irti."

— Jos minä tapaan Teidät joskus vaanimassa tätä tyttöä tahi vain
Maitokujan läheisyydessä, niin olette Te kuoleman oma minun käteni
kautta. Sen mukaan ratkaiskaa.

Hollantilainen seisoi siinä aivan ällistyneenä. "Teidän kuninkaallinen
korkeutenne", sanoi hän vapisten, "minä en voinut tietää, että Te
rakastatte tätä ihanaa tyttöä niin totisesti kuin näyttää."

"Hyvin totisesti, sen tahdon minä koko maailman edessä tunnustaa."

"Ja Teitä rakastetaan vastaan?"

"Mitä se Teihin kuuluu? Älkää puhuko minulle enää koskaan siitä. Älkää
ajatelko enää koskaan tyttöä; Teidän ajatuksenne jo saastuttaa. — Nyt
tiedätte minun mielipiteeni. Korjatkaa luunne!"

Näin sanoen käänsi Filip hänelle selkänsä ja hollantilainen poistui
korvallistaan raapien.




8.


Sillä välin oli myöskin Filipin sijainen näytellyt osaansa yövartijana
kaupungin kaduilla. On kai tarpeetonta ensin huomauttaa, minkä jokainen
jo itsestäänkin tietää, että tämä ei ollut kukaan muu kuin prinssi
Julian, joka täynnä makiata viinaa oli saanut päähänpiston ruveta
yövartijaksi. — Niin pian kun hän oli jättänyt Filipin, huusi ja
puhalsi hän tunnit sydämen halusta kadunkulmassa toisensa jälkeen,
pani lauluunsa kaikenlaisia koomillisia lisäyksiä ja välitti vähät
määrätystä alueesta, jolla hänen olisi pitänyt pitää vahtia ja puhaltaa.

Kun hän juuri mietti uutta laulua, aukeni sivussa erään talon ovi,
hyvin puettu tyttö astui ulos ja viittasi houkuttelevasti kuiskaten:
Pst! pst! Sitten vetäytyi hän takaisin pimeään käytävään.

Prinssi jätti laulunsa sikseen ja seurasi miellyttävää ilmestystä.
Pimeässä tarttui häneen hento käsi, ja pehmeä ääni kuiskasi: "Hyvää
iltaa, rakas Filip! Puhu hiljaa, ettei kukaan kuule meitä. Minä
hiivin vain silmänräpäykseksi pois seurasta tervehtiäkseni sinua
ohikulkiessasi. Oletko tyytyväinen?"

"Tyytyväinen kuin Jumala, sinä enkelini!" sanoi Julian. "Kuka voisi
olla surullinen luonasi?"

"Filip, minulla on sanottavaa sinulle jotakin hyvää. Sinun on syötävä
huomenillalla meidän luonamme. Äiti sallii sen. Tuletko myöskin?"

"Joka ilta, joka ilta!" huudahti Julian. "Ja niin kauan kuin tahdot.
Minä tahtoisin, että sinä aina voisit olla luonani tai minä sinun
luonasi hamaan maailman loppuun saakka. Se olisi jumalallista elämää!"

"Kuule, Filip, puolen tunnin kuluttua olen minä Yrjönkirkon luona.
Siellä odotan minä sinua. Ethän lyö laimin tulla? Älä anna minun kauan
odottaa. Sitten teemme vielä kiertokulun ympäri kaupunkia. Nyt mene,
ettei meitä kukaan yllättäisi."

Hän aikoi mennä, mutta Julian veti hänet takaisin syliinsä. "Tahdotko
antaa minun erota niin kylmästi sinusta?" sanoi hän ja painoi suudelman
hänen huulilleen. Ruusu ei tiennyt, mitä sanoisi Filipin rohkeudesta.
Sillä Filip oli ollut aina niin kaino ja lempeä, että hän oli
uskaltanut suudella korkeintaan hänen kättään, paitsi kerran, kun äiti
oli tahtonut kieltää heiltä molemmilta kaiken kanssakäynnin. Silloin
olivat he tuntien korkeinta rakkautta ja korkeinta tuskaa vaihtaneet
ensimmäisen suudelman. Sen jälkeen eivät enää koskaan.

Ruusu vastusti, mutta luultu Filip oli niin raju, että hänen täytyi
heittää vastustus välttääkseen ilmiantavaa melua. Hän maksoi suudelman
ja sanoi: "Filip, nyt mene!" Mutta tämä ei mennyt, vaan sanoi:
"Silloinhan olisin pähkähullu. Luuletko, että yövartijatorveni on
minulle rakkaampi kuin sinä? Ei millään muotoa, sinä sydänkäpyseni."

"Voi", huokasi Ruusu, "mutta sehän ei ole oikein."

"Miksi sitten ei, sinä pikku narrini? Onko sitten suuteleminen
kielletty sinun kymmenissä käskyissäsi?"

"Niin", vastasi Ruusu, "jos me saisimme omistaa toisemme, silloin olisi
se jotain muuta."

"Omistaako? Jos se ei ole mitään muuta, niin voit sinä omistaa minut
joka päivä, jos tahdot."

"Oi, Filip, kuinka sinä puhut tänään niin kummallisesti? Mehän emme voi
ajatella vielä sitä."

"Mutta minä ajattelen aivan toden totta vakavasti sitä. Jos sinä vain
tahdot."

"Filip, oletko juovuksissa? Tahdonko minä? Mene, sinä loukkasit minua!
— Kuules, Filip, minä näin viime yönä unta sinusta."

"Oliko se jotakin kaunista?"

"Sinä voitit arpajaisissa. Silloin oli meillä molemmilla riemu. Sinä
ostit itsellesi komean puutarhan. Kauniimpaa ei ole koko kaupungissa
eikä sen ulkopuolellakaan. Kaikkea oli meillä siellä yllin kyllin;
kukkia kukkien vieressä, suuria penkkejä täynnä hienoimpia vihanneksia
ja puita, joiden oksat riippuivat raskaina hedelmistä. Minä tulin
herätessäni oikein surulliseksi, kun uni oli vain narrannut minua.
Sano, Filip, oletko pannut jotakin arpajaisiin? Oletko voittanut
jotakin? Tänäänhän oli arpominen."

"Jos minä sinun onnellasi, sinä kaunis lapseni, voittaisin suuren
arvan, kuka tietää, mitä tapahtuisi? Kuinka paljon pitäisi minun
silloin voittaa sinulle?"

"Jos sinä olisit vain niinkin onnellinen, että voittaisit tuhat
guldenia, silloin voisit sinä jo ostaa sievosen puutarhan."

"Tuhat guldenia? Ja jos olisi enemmän?"

"Oi, Filip, mitä sinä sanot? Onko se totta. Ei, älä petä minua, kuten
uneni! Sinä olet asettanut, sinä olet voittanut. Tunnusta se vain!"

"Niin paljon kuin tahdot."

"Oi Jumalani!" huudahti Ruusu ja heittäytyi ilon juovuttamana hänen
kaulaansa ja suuteli häntä hehkuvalla ilolla. "Enemmän kuin tuhat
guldenia? Mutta annetaankohan sinulle niin paljon rahaa?"

Ruusun suudellessa unhotti prinssi vastata. Hänestä tuntui sangen
kummallisella pitää sylissään hentoa, jaloa olentoa, jonka hyväilyt
eivät olleet hänestä niinkään yhdentekeviä, ja hän olisi ottanut ne
niin mielellään oinaankin laskuunsa.

"Vastaahan toki, vastaahan toki!" huudahti Ruusu kärsimättömästi.
"Annetaanko sinulle myös niin suuri paljous rahaa?"

"Minulla on se jo; ja jos se tuottaa sinulle iloa, niin annan sen
sinulle."

"Kuinka, Filip, onko se sinulla mukanasi?"

Prinssi veti esiin kukkaronsa, jonka hän, täynnä kultaa, oli pistänyt
taskuunsa käyttääkseen sitä pelipöydässä. "Ota ja punnitse, tyttöseni!"
sanoi hän ja pani sen, samalla kun suuteli pieniä, hienoja huulia,
Ruusun käteen. "Rakastatko sen tähden minua?"

"En, Filip, todellakaan en paljon rahasi tähden, jollet olisi minun
Filipini."

"Ja kuinka, esimerkiksi, jos minä antaisin sinulle vielä kerran yhtä
paljon enkä olisi sinun Filipisi.

"Niin heittäisin minä aarteeni jalkojesi eteen ja tekisin sinulle
kohteliaan niiauksen", sanoi Ruusu.

Samassa aukeni eräs ovi ylhäällä, kuului naisääniä ja naurua. Kynttilän
valo lankesi ylhäältä portaille. Ruusu pelästyi ja kuiskasi: "Puolen
tunnin kuluttua Yrjönkirkon luona!" ja juoksi pois ylös portaita.
Prinssi seisoi jälleen pimeässä. Hän meni ulos talosta ja katseli
rakennusta ja valaistuja akkunoita. Äkillinen ero oli tapahtunut
hänelle luonnollisesti aivan liian aikaisin. Rahapussi, jonka kanssa
tyttö oli paennut pois, ei tosin kaduttanut häntä, mutta kyllä se,
ettei hän ollut nähnyt tuntemattoman kaunottaren kasvoja valossa,
että hän ei tiennyt edes hänen nimeään ja vielä vähemmän, olisiko
hän täyttänyt uhkauksensa heittää rahat hänen jalkoihinsa, jos hän
olisi esiintynyt hänelle oikeassa olennossaan. Sillä välin lohdutti
hän itseään kohtauksella Yrjönkirkon luona. Juuri tämän paikan oli
yövartijakin neuvonut hänelle. Julian ymmärsi pian, että hän oli
kiitollisuuden velassa onnellisesta seikkailustaan vain tälle, vaikka
se oli tapahtunutkin tämän tahtomatta.




9.


Oliko, että viinihöyryjen vaikutus uudenvuodenyön kasvavan kylmyyden,
tai Ruusun petoksen johdosta oli kohonnut, ruhtinaallisen yövartijan
vallattomuus vei voiton?

Keskellä kävelevien joukkoa pysähtyi hän erääseen kadunkulmaan ja
puhalsi torveen sellaisella voimalla, että kaikki naiset hyppäsivät
takasin ääneen huudahtaen ja miehet jäykistyivät pelosta. Sitten huusi
Julian tunnin ja lauloi:

Kauppa rakkaan kaupunkimme korin on käynyt kurjaksi, eikä enää
tyttäremme kelpaa kenenkään rouvaksi. Tavara itseään koristaa,
kuitenkaan ei miestä saa.

"Sehän on hävytöntä!" huusivat muutamat naisäänet joukosta, "verrata
meitä tavaraan." — Mutta monet läsnäolevista miehistä nauroivat
täyttä kurkkua. "Da capo!" kiljuivat muutamat hauskat veljet. "Bravo,
yövartija!" huusivat toiset. "Kuinka uskallat, mies, loukata naisiamme
julkisella kadulla?" sähisi yövartijalle eräs nuori luutnantti, joka
kuljetti komeata tyttöä käsivarressaan.

"Herra luutnantti, yövartija laulaa, Jumala paratkoon, totuuden!"
vastasi hänelle nuori mylläri. "Ja juuri tuo naiskuvatus, jota Te
kuljetatte käsivarressanne, vahvistaa totuuden. Hei, naikkonen,
tunnetko minut? Tiedätkö, kuka minä olen? Häh? Sopiiko kihlatulle
morsiamelle kuljeskella öisin haaveilemassa toisten miesten kanssa?
Huomenna sanon sen äidillesi. Minä en tahdo olla enää missään
tekemisissä kanssasi!"

Tyttö peitti kasvonsa ja painautui upseerin käsivarteen päästäkseen
pois. Mutta luutnantti ei tahtonut sotasankarina niin helposti peräytyä
myllärin edestä, vaan puolustaa kunnialla kenttää. Hän syyti suustaan
joukon kirouksia, ja kun hän ei ollut enää yhtään sanaa velkaa,
heilutti hän keppiään. Mutta äkkiä kohosi kaksi paksua espanjalaista
ruokokeppiä työmieskourissa varoittavina luutnantin pään päälle.

"Herra!" huusi leveäharteinen oluenpanija sotilaalle. "Tässä ei ole
alotettava tappelua tuon tyttörepakon tähden. Minä tunnen myllärin,
hän on kelpo mies. Hän on oikeassa, ja yövartija on oikeassa, niin
totta kuin elän! Rehellinen porvari tai käsityöläinen voi ja tahtoo
tuskin ottaa tyttöä vaimokseen kaupungistamme. Naisenheikaleet
tahtovat kohota yli säätynsä; sen sijaan että neuloisivat sukkia,
lukevat he romaania; sen sijaan että pitäisivät huolta keittiöstä ja
kellarista, juoksentelevat he teattereissa ja konserteissa. Kotona ovat
he likaisia ja kaduilla kulkevat he koristettuina kuin prinsessa. He
eivät tuo miehelle kotiin muita myötäjäisiä, kuin pari kaunista nuttua,
pitsejä, nauhoja ja koristuksia, romaaneja ja laiskuutta. Herra, minä
puhun kokemuksesta. Jos meidän porvaristyttömme eivät olisi niin
turmeltuneita, niin olisin minä aikoja sitten mennyt naimisiin."

Kaikki ympärillä seisovat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Luutnantti
laski aseensa hitaasti alas molempien espanjalaisten ruokokeppien
edessä ja sanoi suuttuneena: "Se nyt vielä puuttui, että sai täällä
kuunnella porvarillisen roskaväen parannussaarnoja!"

"Mitä, porvarillisen roskaväen?" huusi eräs naulaseppä, toisen
espanjalaisen ruokokepin omistaja. "Te aateliset laiskurit, joita
meidän täytyy elättää veroillamme ja maksuillamme, tahdotteko te puhua
porvarillisesta roskaväestä? Teidän rietas elämänne on syynä kaikkeen
onnettomuuteen taloissamme. Olisi puolta enemmän rehellisiä tyttöjä,
jos te olisitte oppineet rukoilemaan ja tekemään työtä."

Nyt juoksi siihen useampia nuoria upseereja, mutta myöskin mestarit
ja käsityöläiskisällit kokoontuivat. Pojat tekivät lumipalloja ja
heittelivät niitä tiheimpään joukkoon saadakseen siitä myöskin huvia.
Ensimäinen kuula sattui mainitun ylhäisen luutnantin nenään. Tämä
piti sitä porvarillisen roskaväen hyökkäyksenä ja kohotti uudelleen
keppinsä. Kahakka alkoi.

Prinssi, joka oli kuullut ainoastaan sanasodan alun, oli vetäytynyt
iloisena ja nauraen aikoja sitten toiselle kadulle, välittämättä
laulunsa seurauksista. Hän tuli raha-asiainministeri Bodenlosin
talolle. Tämän herran kanssa ei hän ollut parhaimmissa väleissä, kuten
Filip jo oli saanut tietää. Julian näki kaikki akkunat valaistuina.
Ministerin rouvalla oli suuri seura. Julian asettui satiirisella
runoilijatuulellaan vastapäätä palatsia ja puhalsi voimakkaasti
torveensa. Muutamat herrat ja naiset avasivat uteliaina akkunan,
kuunnellakseen yövartijaa kun heillä ehken ei ollut mitään parempaakaan
tehtävää.

"Yövartija!" huusi eräs herroista. "Laulapa myöskin komea pätkä
uudeksivuodeksi!" Tämä kehoitus houkutteli vielä useampia ministerin
rouvan seurasta akkunan ääreen.

Kun Julian oli tavan mukaan huutanut tunnin, lauloi hän kovalla äänellä
sangen kuuluvasti:

Te joita painaa velkataakka ilman pilaa 'kurssiin' saakka, tänä yönä
Herraa rukoilkaa, hän teidät ministeriksi asettaa, joka finansseitta
jättää maan, koska pitää rahat taskussaan.

"Tuohan saattaa tainnoksiin!" huusi ministerin rouva, joka juuri oli
astunut akkunan luo. "Kuka sitten on tuo halpamainen ihminen, joka
uskaltaa sellaista?"

"Jalosukuinen rouva!" vastasi Julian teeskennellyllä äänellä
juutalaisten tapaan murtaen. "Minähän tahdoin Teitä hiukan huvittaa.
Teidän armonne, minä olen vain hovijuutalainen Abraham Levi;
jalosukuinen rouvahan tuntee minut jo."

"Kuka?" huusi eräs ääni ylhäältä akkunan äärestä. "Jumalaton mies,
kuinka tahdot olla Abraham Levi? Enkös minä itse ole Abraham Levi? Sinä
olet petturi!

"Hälyyttäkää vartiosto!" huusi ministerin rouva. "Panettakaa mies
putkaan!"

Näiden sanojen kuuluessa jättivät kaikki vieraat suurella kiireellä
akkunan. Mutta eipä prinssikään jäänyt seisomaan, vaan suuntasi
kulkunsa pikamarssissa läpi muutamien pienien syrjäkatujen.

Lauma palvelijoita muutamien sihteerien seuraamana syöksyi ulos
palatsista ja hajaantui etsiäkseen pilkkaajaa. Äkkiä huusivat muutamat
kovasti: "Me olemme saaneet hänet kiinni!" Toiset kiiruhtivat; kohti
huutoa. Todellakin olivat he löytäneet sen alueen yövartijan, joka
asteli virkapolkuaan kaikessa viattomuudessa.

Hänet ympäröitiin, vangittiin, ja kuinka paljon hän vastustikin,
laahattiin hänet hänen pirullisten kompiensa tähden päävahtiin.

Päivystävä upseeri pudisti ihmetellen päätään ja sanoi: "Minulle on
tuotu jo yksi yövartija, joka laulullaan pääkaupungin tytöistä oli
saanut aikaan kiihkoisan tappelun upseerien ja porvarien kesken."

Vasta tuotu vanki ei tahtonut tunnustaa ollenkaan mitään ja melusi
kauheasti, että joukko nuoria miehiä, jotka nähtävästi olivat juoneet
liian paljon, oli häirinnyt häntä hänelle uskotun viran hoitamisessa.
Mutta yksi sihteereistä lausui hänelle koko laulun, joka oli herättänyt
ministerin rouvassa ja kaikissa hänen vieraissaan oikeutettua vihaa.
Kaikki sotilaat purskahtivat raikuvaan nauruun. Mutta rehellinen
yövartija vannoi kyyneleet silmissä, ettei mitään sellaista ollut
juolahtanut koskaan edes hänen mieleensäkään.

Kun tätä vielä kuulusteltiin, ja kun tämä vakuutti viattomuuttaan ja
vaati nuoria herroja edesvastuuseen heidän käytöksensä seurauksista,
ja kun sihteerit jo itse asiassa alkoivat epäillä, olivatkohan he
vanginneet oikean miehen, huusi vahtisotilas ulkona: "Vartio ulos,
aseisiin!"

Sotilaat juoksivat ulos. Sihteerit piirittivät yövartijaa edelleen
kysymyksillään. Silloin astui kenttämarsalkka päivystävän upseerin
seuraamana vahtitupaan.

"Sitokaa tuo mies!" huusi kenttämarsalkka ja osoitti kädellään
taaksensa. Kaksi upseeria, jotka kuljettivat aseista riisuttua
yövartijaa käsipuolesta, astui esiin.

"Ovatko sitten kaikki yövartijat tulleet hulluiksi?" huudahti
päivystävä upseeri sangen hämmästyneenä.

"Minä tahdon maksaa huomenna tuolle lurjukselle hänen hävyttömät
laulunsa!" huusi kenttämarsalkka.

"Teidän jalosukuisuutenne", vastasi äsken vangittu vartija vapisten,
"minä en ole, taivas sen tietää, tehnyt mitään lauluja, en koko
elämässäni yhtään laulua!"

"Vaikene, lurjus!" karjui kenttämarsalkka kauhealla äänellä. "Sinut
pitää lähettää linnaan tai hirsipuuhun. Ja jos vastustat vielä
sanallakaan, niin hakkaan sinut heti paikalla tuhansiksi kappaleiksi!"

Päivystävä upseeri huomautti kenttämarsalkalle kaikella
kunnioituksella, että kaupungin yövartijain kesken oli kai puhjennut
runollinen sairaus, sillä hän oli saanut nyt neljännestunnissa jo kolme
näitä isäntiä vartioitavakseen.

"Herrani", sanoi kenttämarsalkka häntä seuranneille upseereille, "koska
mies ei aio ensinkään tunnustaa, että hän on laulanut laulua, niin
muistutelkaa mielessänne kompaa ennenkuin sen unhoitatte. Kirjoittakaa
se muistiin. Huomenna tahdomme jo saattaa hänet tunnustamaan. Nyt en
tahdo kadottaa aikaa, ja takasin tanssiaisiin! Kuka muistaa sen vielä?"

Upseerit muistuttelivat mielessään. Toinen auttoi toistaan. Päivystävä
kirjoitti ja sai kokoon seuraavan laulun:

Kun sulkahatun alla on tyhjä pää, ja niskassa jäykkä letti törröttää,
kun rinta on ulos, ja vatsa sisään, Se kaikki sotajoukon voimaa lisää.
Tansseissa ja viulun soidessa, pelissä ja rakastellessa päästään
kenttämarskiksi.

"Tahdotko kieltää, lurjus?" huusi kenttämarski pelästyneelle
yövartijalle uudistuneessa raivossa. "Tahdotko kieltää, ettet laulanut
sitä, kun minä astuin ulos taloni ovesta?"

"Lie laulanut kuka hyvänsä, minä en tiedä mitään!" vastasi yövartija.

"Miksi juoksit sitten pakoon, kun näit minun astuvan esiin?" kysyi
marsalkka edelleen.

"Minä en juossut."

"Mitä?" huudahtivat molemmat upseerit. "Etkö juossut? Etkö ollut
hengästyksissä, kun me saavutimme sinut vihdoin tuolla torilla?"

"Niin, minä olin suunniltani pelosta, kun herrat hyökkäsivät päälleni
niin väkivaltaisesti. Se on vielä nytkin kaikissa jäsenissäni."

"Pistäkää putkaan tuo uppiniskainen koira!" huusi marsalkka
päivystävälle. "Hänellä on huomiseen mennessä kyllin aikaa tulla
järkiinsä." Näin sanoen kiiruhti marsalkka tiehensä.

Melu kaduilla ja yövartijoiden pilarunot olivat saattaneet koko
poliisivoiman liikkeelle. Vielä samana neljännestuntina vangittiin
kaksi muuta yövartijaa, jotka tosin eivät olleet oikeita, ja tuotiin
päävahtiin. Toinen oli laulanut ulkoasiain ministeristä häväisevän,
seuraavansisältöisen laulun hui: ministeri ei ole koskaan muulloin
ulkona asioillaan, kuin virastonsa aukioloaikana. Toista syytettiin
siitä, että hän oli laulanut piispan palatsin edessä: kirkon
kynttilöistä ei puutu talia, mutta ne levittävät sentään maahan enemmän
katkua ja savua kuin kirkkautta.

Prinssi, joka vallattomuudellaan oli tehnyt kaikille pääkaupungin
yövartijoille niin ilkeän kepposen, selviytyi kaikkialla onnellisesti
ja tuli juuri sentähden yhä rohkeammaksi. Asia synnytti melua. Ennen
niin rauhallisten yövartijoiden runollisesta kokeilusta oli lähetetty
raportti ja yksi pilalauluista todistukseksi itse poliisiministerille,
joka istui kuninkaan kanssa pelipöydässä. Kuningas kuunteli laulun,
joka oli suunnattu itse huonoa poliisilaitosta vastaan, joka pisti
nenänsä kaupungin kaikkiin perhesalaisuuksiin eikä kuitenkaan
huomannut omassa talossaan mitään, sentähden olisi sille suotava
hyppysellinen nuuskaa. Kuningas nauroi ääneen ja käski vangita yhden
yövartijarunoilijan ja tuoda hänet luokseen. Hän nousi pelipöydästä,
silla hän huomasi, että poliisiministeri oli kadottanut hyvän tuulensa.




10.


Pelihuoneen vieressä olevassa tanssisalissa oli Filip, ruhtinoitu
yövartija, huomannut juuri kellostaan, että oli aika lähteä
kohtaukselle Yrjönkirkon luo. Hän iloitsi siitä, että saa antaa
sijaiselleen takasin purppuraviitan ja sulkahatun, sillä hän ei ollut
aivan hyvällä tuulella ylhäisten naamioitujen joukossa.

Kun hän etsi juuri ovea pujahtaakseen siitä ulos, tuli neekeri hänen
perässään ja kuiskasi: "Teidän kuninkaallinen korkeutenne, herttua
Hermann etsii Teitä kaikkialta!" — Filip pudisti vihaisena päätään ja
meni ulos, neekeri kintereillään. Kun he molemmat astuivat eteiseen,
kuiskasi neekeri: "Kautta Jumalan, tuolla tulee herttua!" ja näin
sanoen läksi musta jälleen kiireesti saliin.

Korkea, pitkä naamioitu astui kiivain askelin Filipiä kohti ja huusi:
"Pysähtykää silmänräpäykseksi, minun on puhuttava sana kanssanne. Minä
olen Teitä jo kauan etsinyt."

— Mutta nopeasti, vastasi Filip, minulla ei ole aikaa hukattavana.

"Minä olen Teitä kyllin kauan etsinyt. Teidän pitää antaa minulle
hyvitys. Te olette loukannut minua verisesti."

— En tietääkseni.

"Te ette tunne minua?" huusi herttua ja otti pois naamion. "Nyt
tiedätte, kuka minä olen, ja Teidän paha omatuntonne on sanova Teille
lopun. Minä vaadin hyvitystä. Te ja kirottu Salmoni olette pettäneet
minut."

— Siitä en tiedä mitään! vastasi Filip.

"Te järjestitte tuon häpeällisen jutun leipuritytön kellarissa. Teidän
määräyksestänne hyökkäsi sitten eversti Kalt minun persoonani kimppuun."

— Ei sanaakaan totta.

"Kuinka, ei sanaakaan totta? Te kiellätte? — Marsalkan rouva
Blankenschwerd ilmaisi minulle kaikki vasta muutamia minuutteja sitten.
Hän oli silminnäkijänä siinä henkikomediassa, jonka Te näyttelitte
kanssani."

— Hän on kertonut Teidän jalosukuisuudellenne sadun. Minulla ei ole
ollut mitään osaa Teidän juttuunne. Jos Te olette antanut näytellä
kanssanne henkikomedian, on se Teidän syynne.

"Minä kysyn teiltä, tahdotteko antaa minulle hyvitystä? Ellette,
niin nostan melun. Seuratkaa minua heti paikalla kuninkaan Juo. Joko
taistelette Te kanssani, tai — kuninkaan luo?"

— Teidän jalosukuisuutenne... sopersi Filip hämillään. Minulla ei ole
halua taistella eikä lähteä kuninkaan luo.

Se oli Filipin puolelta täyttä totta, sillä hän pelkäsi kohottaa
naamiota ja joutua tuntuvaan rangaistukseen osan tähden, jota hänen
tahtomattaan oli täytynyt esittää. Hän teki sen tähden herttualle
kaikenlaisia esteitä ja katseli vain yhä ovelle saadakseen sopivan
tilaisuuden luikkia karkuun. Herttua sitä vastoin huomasi valeprinssin
pelon ja tuli sen kautta rohkeammaksi. Hän otti vihdoin Filip raukkaa
käsipuolesta ja aikoi viedä hänet saliin.

— Mitä tahdotte te minusta? huusi Filip epätoivoisena ja tyrkkäsi
herttuan takasin.

"Kuninkaan luo!" vastasi herttua raivoten. "Hänen pitää kuulla, kuinka
häpeällisesti hänen hovissaan kohdellaan ruhtinaallista vierasta."

— Hyvä! sanoi Filip, joka ei osannut auttaa itseään enää muuten, kuin
ottamalla jälleen prinssin luonnon. Tulkaa sitten, minä olen valmis.
Onneksi on minulla mukanani paperi, johon te omakätisesti kirjoititte
vakuutuksen leipuritytölle.

"Joutavia! hullutuksia!" vastasi herttua. "Se oli vain pilaa, jota niin
mielellään harjoitetaan tyhmän porvaristytön kanssa. Näyttäkää se vaan
kuninkaalle. Minä kyllä selviydyn siitä."

Kuitenkin näytti tämän kanssa olevan niin ja näin, sillä herttua
ei tungetellut enää ensinkään viemään Filipiä kuninkaan luo, ja se
oli Filipille jo hyvä; sitä kiihkeäminin vaati herttua, että he
istuutuisivat vaunuihin ja ajaisivat, taivas ties' mihin, sopiakseen
kunnia-asian pistooleilla tai sapeleilla. Se ei ollut ahdistelulle
Filipille mieleen. Hän kuvaili herttualle kaikkia tämän askeleen pahoja
seurauksia. Mutta tämä ei antanut vihassaan minkään taivuttaa itseään
halustaan; hän vakuutti, että hän oli pitänyt huolta jo kaikesta ja
matkustaisi vielä samana yönä jutun päätyttyä.

"Jos te ette ole", jatkoi herttua, "pelkurimaisin mies maassanne, niin
seuratkaa minua vaunuihin, prinssi."

— Minä en ole mikään prinssi vastasi Filip, joka huomasi olevansa
pakoitettu viimeiseen keinoon.

— Te olette se. Jokainen on tuntenut Teidät täällä tanssiaisissa. Minä
tunnen teidät hatusta. Te ette petä minua.

Filip otti pois naamion, näytti herttualle naamansa ja sanoi: "No,
olenko minä prinssi?"

Kun herttua Hermann huomasi aivan vieraat kasvot, ponnahti hän
taaksepäin ja seisoi kuin kivettyneenä. Hänen hämmästystään ja
hämmennystään lisäsi vielä se, että hän oli ilmaissut salaisimmat
asiansa vieraalle. Ennenkuin hän oli ehtinyt vielä tointua tästä, oli
Filip jo tarttunut ovenripaan, ja poissa oli hän.




11.


Niin pian kun Filip oli vapaudessa, riisui hän salaman nopeudella
silkkiviilan päältään, kääri halun siihen ja juoksi siten, molemmat
kainalossaan, pitkin katua kohti Yrjönkirkkoa.

Siellä seisoi jo Ruusu eräässä kulmauksessa korkean kirkonportin
vieressä ja odotti häntä.

"Voi, Filip, rakas Filip!" sanoi hän hänelle heti, kun tunsi hänet, ja
puristi hänen kättään. "Minkä ilon olet sinä valmistanutkaan minulle!
Oi, kuinka onnellisia me olemme. Katsopas, minulla ei ollut enää yhtään
rauhaa ystävättärieni luona. Jumalan kiitos, että olet siinä. Melkein
neljännestunnin olen jo seisonut täällä ja palellut. Mutta minä en
ilosta ajattele ollenkaan kylmyyttä, jota kärsin."

— Ja minä, rakas Ruusu, kiitän myöskin Jumalaa, että olen jälleen
luonasi. Vieköön paholainen suurten herrain konstit. No, minä kerron
jonkun toisen kerran niistä hullunkurisista kohtauksista, joita minulla
on ollut. Sanoppa, sydänkäpyseni, kuinka on laitasi? Rakastatko minua
vielä hiukan?

"Voi, sinusta on tullut suuri herra, Filip, ja silloin on kai minun
vuoroni kysyä, rakastatko sinä minua vielä hiukan?"

— Tuhat tulimmaista, mistä sitten jo tiedät, että minä olin suuri herra?

"Itsehän sinä sanoit sen minulle. Filip, Filip, jospa sinusta vain ei
tulisi ylpeä, kun olet nyt niin kauhean rikas! Minä olen köyhä tyttö
ja nyt tosin liian huono sinulle. Mutta Filip, minä olen jo itsekseni
ajatellut, että sinun, jos sinä aiot hyljätä minut, olisi ollut parempi
pysyä puutarhurina. Minä surisin itseni kuoliaaksi, jos sinä hylkäisit
minut."

— Ruususeni sanos minulle, mitä sinä lörpöttelet? Minä olen ollut puoli
tuntia prinssinä, ja sehän oli vain pilaa; mutta koko elämässäni en tee
enää sellaista pilaa. Nyt olen minä jälleen yövartija ja yhtä köyhä
kuin ennenkin. Minulla on kyllä vielä mukanani viisituhatta guldenia,
jotka sain eräältä mamelukilta — ne voisivat meitä molempia auttaa
hädästä — mutta ikävä kyllä, ne eivät kuulu minulle.

"Sinä puhut ihmeellisesti", Filip sanoi Ruusu ja antoi hänelle raskaan
rahapussin, jonka hän oli saanut prinssiltä. "Siinä, ota rahasi
takasin. Ne tuntuvat ompelupussissani melkein liian raskailta."

— Mitä minä näin paljolla rahalla? Mistä olet saanut ne Ruusu?

"Sinähän olet voittanut ne arpajaisissa, Filip."

— Mitä? Olenko minä voittanut? Ja minullehan sanottiin raatihuoneella,
että minun numeroni eivät nousseet. Katsos minä asetin ja toivoin,
että joku voitto lankeisi meille myötäjäisiksi. Mutta puutarhuri
Rölhmann sanoi minulle, kun minä iltapäivällä tulin liian, myöhään
raatihuoneelle: "Filip raukka, ei yhtään numeroa!" — Huhhei, siis
kuitenkin voittanut! Nyt ostan minä suurimman puutarhan ja sinä olet
minun vaimoni. Kuinka paljon sitten on tullut?

"Filip, oletko juonut itsesi humalaan uudenvuodenyönä? Sinunhan se
pitäisi paremmin tietää, kuinka paljon niitä on. Minä tirkistelin
ystävättärieni luona vain pöydän alla salavihkaa pussiin ja oikein
hämmästyin, kun näin kultakappaleen toisensa vieressä kimaltelevan.
Silloin ajattelin minä: nyt minua ei ihmetytä, että Filip oli niin
hillitön. Niin, oikein hillitön sinä olit. Mutta siitä ei ole sinulle
suututtava. Minä tahtoisin itse langeta kaulaasi ja itkeä oikein
kylliksi ilosta."

— Ruususeni, jos sinä-tahdot langeta kaulaani, niin kai minun pitää se
kärsiä. Mutta tässä on väärinkäsitys. Kuka sinulle toi rahat ja sanoi,
että ne ovat minun arpajaisvoittoni? Minullahan on arpa vielä kotonani
laatikossa, eikä kukaan ihminen ole vaalinut sitä minulta.

"Filip, älä tee pilaa. Sinä sanoit sen itse minulle puoli tuntia sitten
ja annoit itse minulle rahat?"

— Ruususeni, tule järkiisi. Tänä aamuna näin minä sinut tullessasi ulos
messusta, jolloin me sovimme keskenämme kohtauksestamme tänä yönä. Sen
jälkeenhän emme ole nähneet toisiamme.

"Paitsi puoli tuntia sitten, jolloin minä kuulin sinun puhaltavan
ja kutsuin sinut Steinmannin taloon. Mutta mitä nyyttiä kannat sinä
sitten kainalossasi? Miksi kuljet kylmänä yönä ilman hattua? — Filip,
Filip, varo itseäsi. Paljo raha voi tehdä sinut kevytmieliseksi Sinä
olet istunut varmaankin jossakin ravintolassa ja ottanut enemmän kuin
pitäisi. Joutaviako? Mikäs nyytti sinulla on tuossa? Jumalani, nehän
ovatkin silkkisiä naisenvaatteita! Filip, Filip, missä olet sinä ollut?"

— Varmastikaan en puoli tuntia sitten sinun luonasi. Luulen, että
tahdot tehdä minusta pilaa? Vastaa minulle, mistä sait rahat?

"Vastaa minulle ensin, Filip, niistä sait nämä naisen vaatteet? Missä
olet sinä ollut?"

Kun molemmat kärsimättömäsi! odottivat vastausta, ja kun sitä ei
tullut, alkoivat he epäillä toisiaan ja kinastella.




12.


Kuten tavallisesti käy sellaisissa tapauksissa, jolloin rakastavainen
pari riitelee keskenään, siten kävi tässäkin. Niin pian kun Ruusu veti
esiin valkoisen nenäliinan ja kuivasi silmiään, käänsi pois päänsä ja
päästi huokauksen toisensa jälkeen rintansa syvyydestä, niin oli _hän_
ilmeisesti oikeassa, _Filip_ ilmeisesti väärässä. Ja viimemainittu
myönsi olevansa väärässä, kun lohdutti häntä ja tunnusti, että hän oli
ollut naamiaisissa, ja että se, mitä hän kantoi kainalossaan, ei ollut
mikään naisenpuku, vaan silkkiviitta, johon oli kääritty naamio ja
sulkahattu.

Mutta tämän katuvaisen tunnustuksen perästä alkoi vasta mitä ankarin
kuulustelu. Naamiaiset, sen tiesi jokainen tyttö suuressa kaupungissa,
ovat viattomille sydämille vaarallinen harhapolku ja taistelutanner.
Syöksytään suloisten vaarojen mereen ja hukutaan monta kertaa siihen,
ellei olla mitään hyviä uimareita. Ja Ruusu ei pitänyt ystäväänsä
Filipiä juuri parhaimpana uimarina, on vaikea sanoa, miksi? Siis täytyi
Filipin ensin selittää, oliko hän tanssinut? Kun tuli kieltävä vastaus,
kysyi Ruusu, oliko hänellä ollut seikkailuja naisnaamioitujen kanssa?
Sitä ei sopinut kieltää. Filip tunnusti kaikki, mutta lisäsi joka
kerran, että naiset olivat, olleet kaikki tyyni ylhäistä syntyperää
ja pitäneet häntä toisena. Ruusu tahtoi tosin hiukan epäillä, mutta
tukahutti epäluulonsa. Mutta kun Filip hänen kysymykseensä: kenenä
häntä oli pidetty ja keitä hän oli lainannut naamion? yhä mainitsi
prinssi Julianin nimen, pudisti hän epäillen päätään; ja vielä
uskomattomammalta kuulosti hänestä Filipin kertomus, että prinssi
oli toimittanut yövartijan virkaa, sillä aikaa kuin Filip oli
tanssiaisissa. Mutta Filip teki tyhjiksi kaikki hänen epäilyksensä
vakuuttamalla, että prinssi — sillä sinä piti hän sijaistaan — saapuu
sopimuksen mukaan muutaman silmänräpäyksen kuluttua Yrjönkirkon luo ja
vaihtaa yövartijaviitan kauniiseen naamiopukuun.

Nyt alkoi pelästyneelle Ruusulle selvitä hänen seikkailunsa
pimeässä käytävässä. Olihan hän jo silloin huomannut, että luullun
Filipin olennossa oli jotakin niin vierasta. Kun nyt tuli hänen
vuoronsa selittää kaikki tarkkaan, kuinka hän oli päässyt käsiksi
arpajaisvoittorahoihin, sopersi hän kauan ja etsi sanoja, niin että
Filipille tuli paha olla.

Ruusu kertoi vihdoin kaikki, mitä oli tapahtunut; mutta kun tuli
kysymys suukosta ja vastasuukosta, pysähtyi hän puheessaan. Kuitenkin
piti senkin tulla ulos.

"Se ei ole totta!" huudahti Filip. "Minä en ole antanut sinulle
suudelmaa enkä saanut sinulta sellaista."

"Kuitenkin oli se sinulle tarkoitettu", sanoi Ruusu hiljaa ja
imarrellen. Filip hieroi valkoista tukkaansa, ettei se nousisi pystyyn.

"Kuule, Filip, ettet se ollut sinä", sanoi Ruusu pelokkaana, "niin
uskon minä kaiken uskomattoman, jonka olet minulle sanonut, — ja
silloin se oli prinssi Julian sinun vaatteissasi."

Sitä oli Filip jo kauan aavistanut ja hän huudahti: "Se lurjus! Hän on
varastanut minulta sinun suudelmasi. Nyt minä käsitän! Vain sentähden
antoi hän minulle naamionsa, vain sen tähden tahtoi hän olla puoli
tuntia minun sijassani!" — Ja nyt muistui hänen mieleensä naamioitu,
joka oli kertonut hänelle oopperalaulajatar Rollinasta ja sitten
Ruususta. Hän uudisti kuulustelunsa ankarammin kuin ennen: oliko Ruusu
nähnyt prinssiä ennen ja kuinka? eikö hän ollut huomannut erästä
ylhäistä herraa, joka oli hiipinyt hänen perässään kirkkoon mennessä
tai ollut olevinaan asioilla Maitokujalla? tai eikö koskaan joku herra
tai muuten joku ollut tullut hänen äitinsä luo auttaakseen häntä hänen
hyljätyssä asemassaan rahalla ja hyvillä töillä?

Ruusun vastaukset tulivat kaikki niin rauhoittavina, ja niissä oli
niin suuri teeskentelemättömän viattomuuden leima, että Filipin sydän
tuli jälleen keveäksi. Hän varoitti Ruusua vaanijoista ja ylhäisten
armeliaisuudesta, ja tämä taas puolestaan varoitti häntä naamiaisten
vaaroista ja kaikista seikkailuista ylhäissäätyisten naisten kanssa,
joiden kautta moni nuori mies oli tullut jo onnettomaksi. He antoivat
toisilleen anteeksi tietämättömyydessä tehdyt synnit, ja Filip oli
aikeissa vaatia suudelman, joka oli ollut määrätty hänelle ja jota hän
ei ollut saanut — kun parin keskeytti parhaalla hetkellä vieras ilmiö.

Heitä kohti tuli täydessä juoksussa ja hypyssä eräs mies, joka
hengästyneenä pysähtyi heidän luokseen. Viitasta, sauvasta, hatusta ja
torvesta tunsi Filip heti paikalla miehensä. Tämä sitä vastoin etsi
naamiopuvun kantajaa. Filip ojensi hänelle hatun ja silkkiviitan ja
sanoi: "Armollinen herra, tässä on Teidän tavaranne. Tässä maailmassa
emme vaihda enää koskaan osia keskenämme; minä tulisin siinä liian
lyhyeksi!"

Prinssi huusi: "Pian, pian!" heitti yövartijapuvun päältään lumeen,
pani naamion kasvoilleen, verhoutui viittaan ja pani hatun päähänsä.
Ruusu hyppäsi pelästyneenä takasin. Filip kääriytyi viittaansa, pani
vanhan huopahatun päähänsä ja otti sauvan ja torven.

"Minä lupasin sinulle juomarahoja, toveri", sanoi prinssi, "mutta niin
totta kuin elän, ei minulla rahapussi ole mukanani.

"Se on minulla!" vastasi Filip ja ojensi hänelle kukkaron. "Te
annoitte sen tuolle minun morsiammelleni — mutta, armollisin herra, me
kieltäydymme sellaisista lahjoista."

"Toveri, pidä mitä sinulla on ja ota pian koivet allesi; sinulle ei
ole täällä turvallista!" huusi prinssi ja aikoi mennä. Filip piti
häntä kiinni viitasta: "Armollisin herra, meillä on vielä yksi asia
sovittavana!"

"Pakene, sanon minä sinulle, yövartija! Pakene, sinua ajetaan takaa."

"Minulla ei ole mitään syytä paeta, armollisin herra. Mutta minulla on
tässä teidän kukkaronne —"

"Pidä se. Juokse minkä voit!"

"Ja eräs marsalkka Blankenschwerdin viidentuhannen guldenin vekseli
annettavana Teille."

"Tuhat tulimmaista, kuinka olet tullut tekemisiin marsalkka
Blankenschwerdin kanssa, yövartija?"

"Hän sanoi, että se on eräs pelivelka, jonka hän on Teille maksava. Hän
aikoo jo tänä yönä puolisonsa kanssa puolalaisille maatiloilleen."

"Oletko hullu? Mistä sinä sen tiedät? Missä hän antoi sinulle nämä
tiedot?"

"Armollisin herra, ja raha-asiainministeri Bodenlos tahtoo maksaa
kaikki Teidän veikanne, jos Te käännytte hänen tähtensä kuninkaan
puoleen pyynnöllä, että hän pysyisi ministeristössä."

"Yövartija, sinä olet paholaisen riivaama!"

"Mutta minä ajoin hänet pois Teidän korkeassa nimessänne!"

"Sinä ministerin?"

"Niin, armollisin herra; sitä vastoin sovitin minä jälleen
täydellisesti kreivitär Bonaun kamariherra Pilzowin kanssa."

"Kumpi meistä on narri?"

"Ei kumpikaan. Laulajatar Rollina on yleinen tyttö, armollisin herra.
Minä tunnen hänen rakkausjuttunsa. Te olette petetty. Sen tähden pidin
minä Teidän kuninkaalliselle korkeudellenne arvottomana lähteä hänen
luokseen ja peruutin illallisen tänä yönä hänen luonaan."

"Rollina?"

"Vielä yksi. Herttua Hermann on kauheasti vihoissaan Teille sen
kellarijutun tähden. Hän aikoi valittaa teistä kuninkaalle."

"Herttua? Kuka sitten on kertonut sinulle kaikki?"

"Hän itse. Te ette ole vielä turvassa. Mutta kuninkaan luo ei hän
mene enää, sillä minä peloitin häntä sillä lapulla, jonka hän antoi
leipuritytölle. Sitä vastoin aikoi hän taistella kanssanne elämästä ja
kuolemasta. Varokaa häntä."

"Sanos minulle yksi asia: tiedätkö, mistä herttua tietää, että minä —"

"Hän on saanut tietää kaikki marsalkan rouvalta; tämä on sen hänelle
lörpötellyt, samoinkuin senkin, että hän oli noita-akkana näytelmässä."

Prinssi otti Filipiä käsipuolesta ja sanoi: "Vekkuli, sinä et ole
mikään yövartija!" Hän käänsi Filipin kasvot kaukaa loistavan lyhdyn
valoa kohti ja pelästyi, kun näki täydellisesti vieraan miehen.

"Oletko pirun riivaama tai... Kuka olet sinä sitten?" kysyi Julian,
joka pelästyksestä oli tullut aivan selväksi.

"Minä olen puutarhuri Filip Stark, yövartija Gottlieb Starkin poika!"
vastasi Filip rauhallisesti.




13.


"No niin, tuotapa juuri etsimme! Seis, mies!" huusivat useammat äänet,
ja Filip, Ruusu ja prinssi näkivät äkkiä olevansa kiitettävän poliisin
kuuden lujakätisen palvelijan ympäröiminä. Ruusu päästi äänekkään
huudon. Filip tarttui pelästyneen tytön käteen ja sanoi: "Älä pelkää!"
— Prinssi taputti Filipiä olalle ja sanoi: "Se on tyhmä kolttonen. Minä
en sanonut sinulle turhaan, että sinun pitäisi pötkiä tiehesi oikeaan
aikaan. Mutta älä pelkää; sinulle ei tapahdu mitään pahaa."

"Siitä saamme perästäpäin sopia!" vastasi eräs lujakätisistä. "Ensin
saa hän tulla kanssamme."

"Mihin?" kysyi Filip. "Minä olen virassani, minä olen yövartija."

"Sen me jo kuulimme, ja juuri sen tähden seuratkaa meitä."

"Antakaa hänen mennä, miehet!" sanoi Julian ja etsi taskustaan rahaa.
Kun hän ei löytänyt mitään, kuiskasi hän Filipille salaa, että tämä
antaisi hänelle kukkarosta. Mutta lujakätiset riuhtasivat heidät
erilleen ja huusivat: "Pois! Tässä eivät auta enää sopimukset.
Naamioitu on myöskin epäluulon alainen ja hänen täytyy lähteä
kanssamme!"

"Hänen ei!" sanoi Filip. "Te haluatte yövartijaa, se olen minä. Jos te
voitte vastata siitä, että viette minut virantoimituksesta, niin viekää
minut, mihin haluatte. Mutta tämän herran antakaa mennä."

"Teidän asianne ei ole neuvoa meitä, ketä meidän pitää pitää epäluulon
alaisena", vastasi eräs poliisipalvelijoista. "Mars, kaikki mukaan!"

"Myöskinkö tyttö?" kysyi Filip. "Siihen en suostu."

"No, neitonen menköön. Teitä varten ei meillä ole mitään käskyä. Mutta
nimi, kasvot ja olopaikka täytyy meidän hätävaralta tuntea."

"Hän on leski Bittnerin tyttö Maitokujan varrelta!" sanoi Filip ja
suuttui kovasti, kun miehet käänsivät itkevän Ruusun kasvot kaukaisten
katulyhtyjen valoa kohden ja töllistelivät niitä.

"Mene kotiin, Ruususeni!" sanoi Filip. "Mene kotiin; älä pelkää minun
tähteni. Minulla on hyvä omatunto."

Mutta Ruusu nyyhkytti ääneen, niin että se herätti itse
poliisipalvelijoissa sääliä. Prinssi tahtoi käyttää tätä seikkaa
hyväkseen päästäkseen pakoon. Mutta yksi lujakätisistä oli vielä
parempi juoksija ja seisoi yhdellä loikkauksella hänen edessään ja
sanoi: "Hei! tällä on huono omatunto; hänen täytyy lähteä kanssamme.
Eteenpäin, mars!"

"Mihin?" kysyi prinssi.

"Suoraan ja päätä pahkaa Hänen, jalosukuisuutensa herra poliisimestarin
luo."

"Kuulkaas, miehet", sanoi prinssi hyvin totisena, mutta ystävällisesti
— sillä hänellä ei ollut tässä jutussa ollenkaan hyvä olla, koska hän
ei tahtonut juuri ilmaista yövartijana oloaan. "Kuulkaas, miehet,
minä tulin juuri vain sattumalta tämän yövartijan luo. Minä olen
hovista. Jos te uskallatte pakottaa minua tulemaan kanssanne, niin te
tulette katumaan erehdystänne ja istumaan huomenna tornissa vedellä ja
leivällä."

"Antakaa tämän herran Jumalan tähden mennä, miehet!" Imusi Filip.
"Luottakaa minun sanaani, hän on suuri herra, joka voi tehdä virkanne
teille liian karvaaksi. Hän on..."

"Vaiti!" huusi Julian. "Kukaan ei ole saava kuulla suustasi, kuka minä
olen, vaikkakin olisit arvannut, kuka olen. Kuuletko, ei kukaan! Ei
kukaan, sanon minä sinulle, tapahtukoon mitä tahansa. Kuuletko?"

"Me teemme velvollisuutemme!" vastasi eräs poliisipalvelija, "eikä sen
tähden kukaan pane meitä torniin. Mutta se kai voi loppujen lopuksi
tapahtua naamioidulle herralle itselleen. Me tunnemme jo sellaiset
puheet emmekä pelkää uhkauksia. Eteenpäin, mars!"

"Miehet, tulkaa järkiinne!" huusi Filip. "Hän on sangen huomattavassa
asemassa oleva herra hovissa."

"Ja vaikka hän olisi itse kuningas, täytyy hänen lähteä kanssamme; se
on meidän velvollisuutemme; hän on epäluulon alainen!" vastasi eräs.

"Katsos vaan!" huusi toinen, "suurilla hoviherroilla on kai
yövartijoiden ja teidän laistenne kanssa sovittavana salaisia asioita
ja kuiskattavana toisilleen korviin kuten taannoin."

Kun riideltiin vielä prinssin tähden, tuli kahdeksanvaljakko ajaen
kirkon ohi. "Seis!" huusi ääni vaunuista, kun nämä olivat juuri
poliisipalvelijajoukon kohdalla, joka ympäröi prinssiä.

Vaunut pysähtyivät. Ovi aukeni. Eräs, herra, puettuna päällystakkiin,
jossa loisti tähti, hyppäsi ulos ja meni ihmisryhmän luo. Hän sysäsi
poliisipalvelijat sivulle, katseli prinssiä päästä jalkoihin ja sanoi:
"Oikein! Tunsinhan jo linnun heti kaukaa sulastaan. Naamioitu kuka,
kuka olette?"

Julian ei tiennyt, mihin kääntyisi pulassaan, sillä hän tunsi herttua
Hermannin.

"Vastatkaa minulle!" huusi herttua jyrisevällä äänellä. Julian pudisti
päätään ja antoi herttualle merkin poistua. Mutta tämä tuli vielä
uteliaammaksi saada tietää, kenen kanssa hän oli ollut tekemisissä
tanssiaisissa. Hän kysyi poliiseilta. Nämä seisoivat paljain päin
herttuan ympärillä ja sanoivat, että heillä oli käsky viedä yövartija
heti poliisiministerin luo; vartija oli laulanut jumalattomia lauluja,
kuten he omin korvin olivat kuulleet; mutta oli päässyt heidän
käsistään pakoon; nyt täällä kirkon luona olivat he tavanneet hänet
tuttavallisessa keskustelussa naamioidun kanssa, joka näytti melkein
epäilyttävämmältä kuin yövartija. Naamioitu oli sanonut olevansa
hoviherra, mutta se näytti olevan ilmeinen valhe, He olivat sen tähden
pitäneet velvollisuutenaan vangita naamioidun.

"Mies ei ole hovista!" vastasi herttua, "siitä saatte olla varmat;
minä annan teille sanani. Hän hiipi uskomattomalla tavalla naamiaisiin
ja luulotteli jokaiselle olevansa prinssi Julian. Vihdoin täytyi
hänen poistaa naamionsa minun edessäni, kun hän oli pettänyt myöskin
minun, mutta pääsi karkuun käsistäni. Hän oli tuntematon mies,
seikkailija. Minä ilmoitin sen ylihovimestarille. Viekää te hänet heti
kuninkaalliseen palatsiin, te olette saaneet hyvän saaliin."

Näin sanoen kääntyi herttua ympäri, nousi vaunuihinsa, huusi vielä
kerran: "Älkää laskeko häntä!" ja ajoi pois.

Prinssi huomasi hävinneensä. Näyttää poliisipalvelijoille kasvonsa,
piti hän sopimattomana; näiden kautta olisivat hänen neronleimauksensa
tulleet liian tunnetuiksi kaupungissa. Pienempään vaaraan antautuisi
hän, jos hän ottaisi pois naamion ylihovimestarin tai poliisimestarin
edessä. Hän huusi siis päättävästi: "Minun puolestani! Tulkaa!"

He menivät. Ruusu katsoi itkien heidän jälkeensä.




14.


Filip oli melkein uskoa noituuteen tai, että hän näki unta. Sillä niin
sotkuista ja kirjavaa kuin tänä yönä sattui, ei hän ollut kokenut koko
elämässään. Hän ei oikeastaan voinut moittia itseään muusta kuin siitä,
että oli vaihtanut pukua prinssin kanssa ja sitten vasten tahtoaan
näytellyt tämän osaa naamiaisissa. Mutta kun prinssi otaksuttavasti ei
ollut näytellyt yövartijan osaa juuri sääntöjen mukaan — sillä miksi
hänen täytyi antaa vangita itsensä yövartijana? — toivoi hän löytävänsä
armon tämän luona.

Palatsin edessä löi Filip raukan sydän kovemmin. Häneltä otettiin pois
viitta, torvi ja sauva. Prinssi puhui muutamia sanoja erään ylhäisen
herran kanssa. Heti lähetettiin poliisipalvelijat pois; prinssi nousi
ylös portaita, ja Filipin täytyi seurata. "Älä pelkää!" sanoi Julian ja
jätti hänet. Filip vietiin pieneen etuhuoneeseen, missä hän sai kauan
aikaa olla yksin.

Vihdoin tuli eräs kuninkaan kamaripalvelija ja sanoi: "Tulkaa kanssani.
Kuningas tahtoo nähdä Teitä."

Filip oli melkein suunniltaan pelosta. Hänen polvensa tutisivat. Hänet
vietiin kauniiseen huoneeseen. Siellä istui vanha kuningas nauraen
pienen pöydän ääressä. Hänen vieressään seisoi prinssi Julian ilman
naamiota. Muita ei huoneessa ollut ketään.

Kuningas tarkasteli nuorta miestä jonkun aikaa, ja kuten näytti,
jonkunlaisella mielihyvällä.

"Kerro minulle tarkkaan kaikki", sanoi kuningas hänelle, "mitä sinä
tänä yönä olet tehnyt."

Filip sai arvokkaan itsevaltiaan ystävällisestä puhuttelusta jälleen
rohkeutta ja kertoi juurta jaksain alusta loppuun, mitä hän oli tehnyt
ja kokenut. Kuitenkin oli hän kyllin viisas vaietessaan siitä, mitä hän
prinssinä oli kuullut hovimiehistä ja minkä kautta Julian olisi voinut
joutua pulaan. — Kuningas nauroi kertomuksen kestäessä pari kertaa
ääneen; sitten kyseli hän vielä Filipin syntyperää ja tointa, otti pari
kultakolikkoa pöydältä, antoi ne hänelle ja sanoi: "Nyt mene, poikani,
ja odota kutsumustasi. Sinulle ei ole tapahtuva mitään pahaa. Mutta älä
ilmaise kellekään, mitä tänä yönä hommailit ja sait tietää. Sen kiellän
sinulta; nyt mene!"

Filip lankesi kuninkaan jalkoihin ja suuteli hänen kättään, samalla
kuin sopersi muutamia kiitos-sanoja. Kun hän nousi jälleen ylös
mennäkseen pois, sanoi prinssi Julian: "Minä pyydän alamaisimmin, että
Teidän Majesteettinne sallisi tämän nuoren miehen odottaa ulkona. Minun
on hänelle ilkityöstä, jonka tein hänelle tänä yönä, maksettava vielä
pieni velka."

Kuningas nyykäytti nauraen päätään, ja Filip poistui.

"Prinssi!" sanoi kuningas ja varotti uhkaavasti sormellaan. "Onni
Teille, että sanoitte minulle totuuden! Minä tahdon vielä tälläkin
kertaa antaa Teille anteeksi Teidän kurjat, hullunkuriset kolttosenne.
Te olisitte ansainnut rangaistuksen. Vielä kerran sellainen kepponen,
ja minä olen leppymätön. Juttu herttua Hermannin kanssa täytyy minun
vielä lähemmin tuntea. Hyvä, kun hän menee pois; minä en kärsi häntä.
Siitä, mitä Te sanoitte poliisi- ja raha-asiainministeristä, odotan
minä juuri todistuksia. Menkää nyt ja antakaa nuorelle puutarhurille
juomarahaa. Hän menetteli Teidän naamiossanne viisaammin kuin Te hänen."

Prinssi jätti kuninkaan. Hän riisui sivuhuoneessa naamiaispuvun, pani
päällystakin päälleen, kutsutti Filipin ja käski lähteä kanssaan hänen
palatsiinsa. Täällä täytyi Filipin sanasta sanaan kertoa kaikki,
mitä hän Julianin sijaisena oli kuullut ja puhunut tanssiaisissa.
Filip totteli. Julian taputti häntä olkapäälle ja sanoi: "Kuules,
Filip, sinä olet älykäs mies. Sinua voin minä tarvita. Minä olen
tyytyväinen sinuun. Mitä sinä minun nimessäni sanoit kamariherra
Pilzowille, kreivitär Bonaulle, Marsalkalle, ja hänen rouvalleen,
eversti Kaltille, raha-asiainministerille ja muille, huomaan minä
täysin järkeväksi ja pidän kuin olisin sen itse sanonut. Sitä vastoin
täytyy sinun vastata lauluista, jotka minä sinun nimessäsi lauloin.
Sinä menetät rangaistukseksi yövartijanvirkasi, mutta älä ole
milläsikään. Sen sijaan teen minä sinut linna-puutarhurikseni. Minä
annan hoidettavaksesi molempien linnojeni Heimlebenin ja Quellenthalin
puutarhat. Rahat, jotka annoin morsiamellesi, olkoot teidän
myötäjäisenne, ja Marsalkka Blankenschwerdin vekselin lunastan minä
heti paikalla sinulta viidellätuhannella guldenilla. Nyt mene, palvele
minua uskollisesti ja käyttäydy hyvin."




15.


Kuka oli onnellisempi kuin Filip. Hän juoksi täyttä vauhtia Ruusun
kotiin. Tämä ei ollut vielä vuoteessa; hän istui äitinsä kanssa pöydän
ääressä ja itki. Filip heitti täyden kukkaron pöydälle ja sanoi
hengästyneenä: "Ruusu, siinä ovat myötäjäisesi! ja tässä viisituhatta
guldenia, ne ovat minun. Minä tein yövartijana virheen; sen tähden
kadotin toivon isäni virkaan ja ylihuomenna muutan prinssi Julianin
linnapuutarhurina Heimlebeniin. Ja teidän, äiti ja Ruusu, täytyy tulla
kanssani Heimlebeniin. Samoin isäni ja äitini. Minä voin nyt teidät
kaikki hyvin elättää. Huhhei! Jumala suokoon kaikille hyville ihmisille
niin hyvän uudenvuoden!"

Äiti Bittner ei tiennyt, uskoako korviaan Filipin kertoessa ja silmiään
nähdessään rahat. Mutta kun Filip oli kertonut hänelle kaikki, ei
kuitenkaan enempää kuin oli tarpeellista tietää, ja kuinka se oli
tapahtunut, nousi hän nyyhkyttäen ylös, syleili häntä ja pani Ruusun
hänen syliinsä. Nyt hyppi ja tanssi ilon juovuttama rouva huoneessa ja
kysyi: "Tietävätkö myöskin isäsi ja äitisi jo kaikki?" ja kun Filip
antoi kieltävän vastauksen, huusi hän: "Ruusu, sytytä tuli, pane
vesi kiehumaan ja keitä hyvä kahvi meille viidelle! otti villaisen
viittansa, kääriytyi siihen ja meni ulos."

Mutta Ruusu unhoitti Filipin rinnoilla tulen ja veden. He seisoivat
vielä lujassa syleilyssä, kun rouva Bittner tuli takasin vanhan
Gottliebin ja äiti Kaarinan seuraamana. He ympäröivät siunaten
lapsensa; jos äiti Bittner tahtoi kahvia, niin täytyi se hänen itsensä
keittää.

Että Filip menetti yövartijan viran, että Ruususta tuli kahden
viikon perästä hänen vaimonsa, että molemmat muuttivat vanhempineen
Heimlebeniin — se ei kuulu seikkailuun uudenvuodenyönä, joka ei tullut
kellekään turmiollisemmaksi kuin raha-asiainministeri Bodenlosille.
Sen jälkeen ei myöskään ole kuultu, että prinssi Julian olisi tehnyt
samanlaisia neronleimauksia.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78313 ***