path: root/78303-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78303 ***




SUURIN RIKKOMUS

Romaani


Kirj.

DOMINIQUE DUNOIS



Tekijättären luvalla ranskankielestä (»Georgette Garou») suomentanut

Jalmari Hahl





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1930.




LUKIJALLE


Naiset ovat vallanneet Ranskan kirjallisuudessa yhä huomattavamman
aseman. Se onkin onni. He täyttävät siinä olleen aukon. Viime aikoihin
saakka ovat naissielua tutkineet ainoastaan miespuoliset kirjailijat.
Huomattavimmat heistä ovat Maupassant ja Paul Bourget. Mutta heidän
kuvaamansa nainen oli nähty miesten näkökulmasta. Naisen kuvailemana
ja erittelemänä nainen esiintyy varsin toisenlaisena ja ennen kaikkea
todellisempana. Hän ei ole enää sama heikko, teeskentelevä ja häilyvä
olento, jota on määritelty sanalla, joka juuri ilmaisee miespuolisten
psykologien vararikkoa: nainen — arvoitus.

Jos _Suurin rikkomus_ olisi miehen kirjoittama, sen päähenkilö
Georgette Garou olisi vastenmielinen olento, jonka teon vaikuttimina
ovat aineellisen hyödyn tavoittelu ja vieläkin alhaisemmat vaistot.
Tarvittiin naisen sydän vaistoamaan jokapäiväisen tarinan puitteissa,
jonka tapahtumat liukuvat lukijan silmien ohi, loputtoman monisäikeinen
ja säälittävä sydämen draama. Voidakseen oikein arvioida tuota
synnintekijätärtä kirjailijatar on lainannut hänelle sielunsa ja
tunneherkkyytensä. Hän on harkinnut mielessään, mitä hän itse olisi
tuntenut vastaavanlaisissa tilanteissa. Kirjoittaessaan romaaniaan hän
itse on ollut Georgette Garou, rakastanut ja kärsinyt tämän kanssa.
Hän itse on kuullut äänet, jotka yrittävät pidättää äitiä ja puolisoa
oman kodin kynnyksellä, ennen kuin sulki sen oven ainiaaksi. Hän
on vaikeroinut omantunnon tuskissa ajatellessaan rikkomusta, joka
karkoittaa hänet pois. Ja vaikk'ei hän voikaan hyväksyä samaista
rikkomusta, hän on niin hyvin vaistonnut sen syvästi naiselliset
vaikuttimet, että Georgette Garou tuntuu meistä pikemminkin
säälittävältä kuin syylliseltä ja että hänen hairahdustaan lieventää
rakkauden puhdas valo.

Rouva Dommique Dunois [oik. Marguerite Lemesle] on nykyaikaisista
naispsykologeista ensimmäinen. Hän on syntynyt Parisissa ja joutui
lapsuudessaan paljon matkustamaan perheen muuttaessa majoituspaikasta
toiseen. Hänestä kehittyi ajatteleva, harkitseva tyttö, joka huomasi
kaikki ja painoi kaikki mieleensä. Viimeiset kaksikymmentä vuotta
hän on asunut Tourainessa ja tarkkaa yhä edelleen elämää pienen,
aurinkoisen, kukkien ympäröimän talon ikkunoista, jolle hän on
antanut kauniin nimen Chimérie, »Haavelinna». Päivänä muutamana
hänen haavekuvansa saivat hänet ottamaan kynän käteensä ja kertomaan
nuoren tytön sydämen liikuttavan tarinan, jonka hän itse oli
joutunut näkemään. Siitä tuli hänen ensimmäinen romaaninsa »Epouse»
(Aviopuoliso), joka ilmestyi v. 1923. Sitten seurasi viiden vuoden
aikana kokonaista seitsemän muuta, joista tässä suomalaiselle
lukijakunnalle tarjona oleva »Suurin rikkomus» on viimeinen
järjestyksessä.

Paljon työtä, niukalti menestystä. Kuinka voisikaan toivoa, että
pelastuisi hukkumasta yhä lisääntyvään kirjallisuuden tulvaan? Onneksi
on olemassa Fémina-palkinto.

Fémina-palkinnon on perustanut suuri parisilainen kirjakauppa. Sen
palkintolautakuntaan kuuluu ainoastaan naisia, 22 kuuluisimpien
joukosta valittua kirjailijatarta, mutta kilpailuun saavat ottaa osaa
yhtä hyvin miehet kuin naisetkin. Tähän mennessä on palkinto joutunut
neljätoista kertaa mies- ja ainoastaan seitsemästi naiskirjailijoille.
Ei siis ole suuria toiveita sen saannista, varsinkin kun asuu
maaseudulla ja on kokonaan tuntematon niille naispuolisille
tuomareille, jotka määräävät kovin monien tavoitteleman palkinnon
kohtalosta.

Tästä syrjäisestä asemasta huolimatta päätettiin v:n 1928:n
Fémina-palkinto antaa rouva _Dominique Dunois'lle_ hänen romaanistaan
»Suurin rikkomus» (Georgette Garou). Se on käännetty kaikille
sivistyskielille, joten se ennustaa tekijättärelleen loistavaa
kirjailijauraa.




I


Sublaines'in kylän asukkaat, jotka illan suussa istuivat mataloiden
talojensa edustalla, herkesivät juttelemasta nähdessään heidän kulkevan
ohi.

He astelivat hitaasti kotitaloa kohti palatessaan pienestä Quentins'n
kylästä tervehtimästä sairasta, köyhää naissukulaista.

Georgette oli jo aamulla pukenut ylleen valkoisen morsiuspukunsa.
Hän oli kulkenut tiellä heinäkuun säteilevässä auringonpaisteessa
jäljessään iloinen, meluava hääsaatto, koko kylän väki, nuoret naiset
kirjavan räikeissä puvuissa. Saatossa oli mukana myös se mies, joka nyt
oli hänen aviopuolisonsa.

Määrin, kunnan esimiehen, edessä — joka myös oli talonpoikaissäätyä
ja kymmenen kertaa Georgettea rikkaampi ja jonka pojan Georgette oli
hylännyt — nuori nainen oli lausunut sen ratkaisevan sanan, joka
liitti hänet lujasti toiseen. Monen mielessä tuo askel oli herättänyt
paheksumista: olihan Georgette ottanut puolisokseen palvelijansa.
Vaatimattomassa, alastoman näköisessä kylän kirkossa, joka tähän
tilaisuuteen oli koristettu metsäkukkavihoilla ja kivilaatoille
levitetyllä kuluneella matolla, Georgette oli polvistunut suorana, pää
pystyssä, kirkonkellon kumeasti soidessa ja tärisyttäessä rakennuksen
lakea ja lähettäessä kauas ympäristöön kauneimpia, helähtelevimpiä
viestejään, aivan kuin Georgetten viereen polvistunut nuori, hintelä
mies olisi ollut äveriään talollisen poika.

Georgetten toivomuksen mukaisesti oli aamiainen syöty kylän
majatalossa, jonka julkisivussa komeili mustin kirjaimin maalattu
nimi: _Kahvila_. Aterian aikana Georgette oli, ylenkatsoen vallattoman
nuorison hillitöntä hilpeyttä, pysytellyt järkähtämättömän totisena,
ja hänen sisäinen ilonsa kuulsi esiin vain hänen suurten, tummien
silmiensä voitonvarmasta katseesta, joka syvänä hipoi etäisyyttä.

Ilta teki nyt tuloaan miellyttävän viileänä, ja Georgette nojasi
miehensä käsivarteen, tuntien pikemminkin itsetietoista ylpeyttä
kuin iloa ajatellessaan lähestyvää hääyötä, vaikka hän oli pysynyt
koskemattomana, mikä on harvinaista Ranskan keskisissä maakunnissa. Hän
kun oli kaikissa asioissa itsenäinen, hän oli pitänyt päänsä siinäkin
kohden. Samoin hän oli valinnut elämäntoverikseen miehen, jolla ei
ollut mitään, yksistään senvuoksi, että hän rakasti tätä. Ja kun
rakkaus, todellinen, ainoa, vastustamaton rakkaus on Tourainessa vielä
harvinaisempaa kuin hyveellisyys, seurattiin nuorta avioparia katsein,
niin kauan kuin heidän rinnakkain etenevät hahmonsa saattoi erottaa
tiellä, joka kylän keskipaikoilla teki äkkimutkan.

Kukaan ei kuitenkaan pyrkinyt ilkkumaan: olihan nuoren vaimon
vakaumuksellinen ylpeys siksi kunnioitusta herättävää. Pikemminkin
kyläläisten silmissä kiilui kateus. Joku mutisi: — Onpa ollut sillä
miehellä onni matkassaan!

Georgettesta ei sanottu mitään, sillä kaikki tunsivat sisimmässään
salaista kunnioitusta tuota karskia, itsepäistä ja siveää naista
kohtaan, niin että soimaukset ja moitteet raukesivat itsestään.

Tien tomussa leikkivät lapset kavahtivat ylös hänen lähestyessään ja
huusivat:

— Nuori emäntä tulee!

Tuossa syrjäisessä kyläpahasessa, joka oli loitolla rautatiestä ja
sivistyneen maailman ylellisyydestä, oli valkoinen satiini mieltä
jännittävä nähtävyys. Tenavat juoksivat luo ojennellen käsivarsiaan.
Mutta Georgette käveli edelleen kääntämättä päätään, vilkaisematta
vanhempiinkaan henkilöihin, jotka olivat nähneet hänet pienestä
pahasta. Se ei johtunut suinkaan siitä, että hän olisi pöyhkeillyt
turhamaisten ja kiemailevien naisten tavoin, jotka ylpeilevät uudella
puvullaan. Hänen onnensa vain sai hänet unohtamaan kaiken muun.
Tuonnempana kohtasivat häntä samanlaiset hämmästyneet ja miettiväiset
katseet, samanlaiset lasten ihmettelevät huudahdukset.

Georgette oli kookas ja sopusuhtainen, ja hänellä oli pitkät jalat niin
kuin Botticellin kuvaamilla naisilla. Vartalosta ja kasvoista päättäen
häntä olisi voinut luulla kaksikymmenviisivuotiaaksi, vaikka hän oli
vasta täyttänyt kahdeksantoista. Tuuheat, ruskeat kulmakarvat, jotka
turkisnauhan kaltaisina kaareutuivat hänen tummien silmiensä yllä,
saattoivat hänet näyttämään vanhemmalta kuin mitä hän todellisuudessa
oli. Mutta hänen karski ulkonäkönsä johtui ehkä yhtä paljon hänen
luonteestaan kuin matalasta otsasta, jolle tuuhea tukka valui kähäränä.
Hänen poskiensa rusotus muistutti Tourainen viinien vaaleaa punaa. Mies
oli lyhyenläntä. Hänellä oli vaalea, kauranhelpeiden värinen tukka,
hienot kasvonpiirteet ja vaaleat silmät. Hän oli hintelä ja kärsivän
näköinen kuin ainakin ihmiset, jotka ovat kokeneet kovaa lapsuudessaan
ja joihin on syöpynyt monen sukupolven kestävän, kuluttavan vaivannäön
ja puutteen leima.

He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan, sillä heidän ajatuspiirinsä
oli ahdas. Nuori aviomies kätki varovaisen ja ujon sielunsa pohjalle
sen suuren arpajaisvoiton aiheuttamaan ilon, joka ei taivaan armosta
sattunut hänen osalleen, sillä hän itse ei ollut tehnyt mitään
ansaitaakseen sen. Pitkin päivää nauttimiensa ryyppyjen huumaamana hän
ajatteli haltioituneena tiluksia, joiden omistaja hän oli ollut kello
kymmenestä saakka. Väsymättä hän yhä uudelleen luetteli mielessään
pellot, metsän, molemmat viinitarhat, talon rakennukset, navetan sekä
kahdeksan lehmää, hevosen ja aasintamman, uuden riihen ja viinikellarin
täysine omena- ja rypäleviinitynnyreineen. Tämä tuotti hänelle
tyhjentymätöntä tyydytystä, vaikkei hän tahtonut osata uskoa kaikkea
todeksi. Se tietoisuus, että hän nyt oli äveriäs talonisäntä, sai
hänen koko olemuksensa ylpeydestä värähtelemään. Hänen henkilössään
sai kokonainen köyhien esi-isien sarja ikäänkuin korvauksen
kärsimyksistään. Tuon kauniin nuoren naisen omistamisen herättämä
tyydytys oli vasta toisella sijalla.

Georgetten katse hipoi yhä etäisyyttä uhoten synnyinseudulle sen
rakkausonnen ylenpalttisuutta, joka sulki hänet voimakkaaseen
syleilyynsä.

       *       *       *       *       *

Tämä hänen onnensa oli hänen oma aikaansaannoksensa, ja hän oli siitä
ylpeä kuin voitosta konsanaan. Olihan hänen täytynyt kestää ankara
taistelu äidinäitinsä, vanhan Garou muorin kanssa, joka olisi toivonut
omaisuutensa karttuvan ulkoa tulleesta lisästä ja oli raivoissaan,
kun näkikin sen siirtyvän nuoren miehen käsiin, jota tosin ei voinut
moittia mistään, tämä kun oli nöyrä, hiljainen ja työteliäs, mutta
jolla ei ollut pennin pyörähtävää eikä edes sukulaisia, joilta olisi
voinut joskus vielä periä.

Georgette Garoun vahva puoli oli ollut se, että maatilan koko
tulevaisuus oli hänen varassaan. Hänen isänsä oli kuollut neljätoista
vuotta sitten, kesken kiireimmän elonkorjuun, ruttokärpäsen puremaan.
Haavaa ei hoidettu ajoissa, lähin lääkäri asui seitsemän kilometrin
päässä kylästä, eikä isäntä vaivautunut lähtemään liikkeelle
kiireimpänä työaikana. Georgetten äiti, keimaileva, käsiään arasteleva
ompelijatar, joka ei ollut mieltynyt maatöihin, meni vuoden kuluttua
uusiin naimisiin Quentins'in kylästä kotoisin olevan miehen kanssa ja
houkutteli tämän muuttamaan Parisiin.

Samoin kuin monet nuoret miehet, joita houkuttelevat helpompi,
kahdeksantuntinen työpäivä ja kaupunkilaiselämän viehätykset, siirtyi
Georgetten isäpuoli kaupunkiin ja sai serkkunsa suosituksesta kantajan
toimen Orsayn rautatieasemalla.

Pikku Georgette alkoi parkua, kun puhuttiin, että hänen oli seurattava
mukana kaupunkiin.

— En tahdo lähteä pois isoäidin luota! Minä tahdon jäädä Sublaines'iin!

Hän tarrautui kiinni muorin hameeseen, potki ja huusi, niin että kuului
pappilaan asti.

Päätettiin antaa tytön olla, ja tämä päätös ratkaisi asian kaikkien
mieliksi. Kaikki olivat tyytyväisiä, niin hyvin Garou muori, joka piti
Georgettea suvun jatkajana, kuin isäpuoli, joka ei ollut kovinkaan
halukas ottamaan elätettäväkseen itsepäistä tyttölasta, jopa äitikin,
joka oli saanut liinavaatevaraston hoitajattaren toimen Grand Hotelissa
ja jolle kuusivuotiaan lapsen olo yksin kaupunkiasunnossa olisi ollut
hankalaa.

Georgette siis pysyi yksin uskollisena Garou suvun maatilalle. Jottei
tämä siirtyisi vieraisiin käsiin, oli välttämätöntä, että hän menisi
naimisiin ja saisi perillisiä.

Georgette oli viisitoistavuotias, kun Didier Rousseau tuli taloon
palvelukseen. Kun hän oli täyttänyt kuusitoista, hänessä syttyi niin
kiihkeä rakkaus tuohon nuoreen mieheen, että se tuntui hänestä kyllin
voimakkaalta kestämään koko elämän ajan. Ja kursailematta hän ilmaisi
tunteensa Garou muorille. Tämä suuttui silmittömästi.

Georgette selitti:

— Jollette salli minun ottaa häntä, en mene ollenkaan naimisiin.

Sen enempää hän ei puolustanut päätöstään. Isoäiti vastusteli hyvin
tietäen, että nuori nainen aina menee miehelään, varsinkin jos hän
sattuu olemaan seudun kaunein tyttö ja tarpeeksi varakas herättääkseen
toiveita useammassa kuin yhdessä miehessä. Mutta Georgette hylkäsi
kaikki naimatarjoukset yhtä vastustamattoman tarmokkaasti kuin jos
olisi karkoittanut koiran piiskanläimäyksellä.

— Minä tahdon Didier'n enkä huoli kenestäkään muusta!

Kaikkein merkillisintä oli se, ettei hän edes ollut kysynyt Didier'n
omaa mielipidettä. Ei hän liioin ollut sanonut tälle rakastavansa
häntä. Hän puhui asiasta toisille Didier'n kuullen, joka hymyili
vaieten, hyvin tietäen, ettei voinut toivoa omakseen tuota komeaa
neitoa eikä hänen omaisuuttaan. Vaatimattomuutensa ja varovaisuutensa
ansiosta hän sai jäädä entiseen paikkaansa. Garou muori ei uskaltanut
erottaa miestä, kun tiesi, että naapurit kadehtivat häntä tuon kunnon
palvelijan vuoksi. Kymmenen taloa olisi ilomielin ottanut hänet
palvelukseensa, joten hän olisi joka tapauksessa jäänyt asumaan
seudulle. Nuori mies oli raitis ja pidättyväinen ja teki työtä kahden
puolesta. Talon etu painoi enemmän vaa'assa kuin muorin omat tuumat.
Lisäksi hän toivoi, että Georgette lopulta väsyisi. Taistelua kesti
kaksi vuotta. Mutta sitten tyttö selitti äidin äidilleen:

— Minä muutan tästä asumaan äidin luo Parisiin.

Sitä hän ei kyllä ollenkaan ajatellut. Mutta muori säikähti ja myöntyi.

       *       *       *       *       *

Talot loppuivat äkkiä tien molemmin puolin. Silmien eteen aukenivat
keltaiset, tuleentuneet viljapellot. Polttava aurinko oli paahtanut
niitä päivät pitkät. Nyt ne iltaviileässä tuoksuivat suloisesti kuin
lämmin leipä.

Tila oli puolen kilometrin päässä kylästä valtatien varrella, joka
painuu toisella puolen Cher-joen laaksoon, toisella taas kohti
etäisempää Indre-virran alankoa Sublaines'in kylän halki. Kun nuori
pari oli ehtinyt aivan lähelle kotitaloa, lähti poikanen, joka oli
seissyt tähystelemässä keskellä tietä, juosta livistämään huutaen:

— Nyt he tulevat!

Mutta kun heidän piti poiketa pihalle kotitalon portista, he huomasivat
seurakunnan kirkkoherran tulevan tiellä heitä vastaan. Hän palasi
katsomasta mehiläispesiään, jotka, hän oli asettanut viljelemättömälle
maatilkulle. Hän harjoitti mehiläishoitoa myyden sekä hunajaa että
mehiläisparvia kartuttaakseen niukkoja tulojaan.

Pappi oli vilkas, lyhyt ja hintelä mies, jonka silmät hohtivat
vilpittömyyttään pyöreistä kasvoista. Erinomainen sielun nuorekkuus
loi häneen nuorukaisen näköä, vaikka harvat, ohimoilta esiin pistävät
valkoiset hapset ilmaisivat hänen olevan viidenkymmenen korvilla.
Uhkuen toiminnanhalua ja saamatta riittävästi tilaisuutta kuluttaa
tarmoaan kolmensadan sielun suuruisen seurakunnan hoidossa hän harrasti
tieteellistä työskentelyä ja konesepän askartelua. Autojen alkuaikoina
hän kyhäsi oman auton, merkillisen, rämisevän ja kalisevan rakkineen,
joka herätti kylän kunnon asukkaissa sekä hilpeyttä että ihailua.
Hän oli niin ikään onnellistuttanut kylää ensimmäisellä radiolla.
Piirikunnan pääpaikasta, jopa kauempaakin saapui uteliasta väkeä hänen
pappilapahaseensa tutustumaan tähän ihmeeseen. Sittemmin hän hommasi
radioita lähikyliin virkaveljilleen.

Tämä sielunpaimen rakasti lampaitaan, noita yksinkertaisia sieluja,
joiden myötätunnon hän oli voittanut hyväntuulisuudellaan. Lisäksi
heissä herätti kunnioitusta kirkontorniin asetettu pitkä antenni,
joka ilmasta sieppasi soiton sävelet aivan kuin noitakeinolla. Hänen
ihailtavia ominaisuuksiaan oli vielä väsymättömän uuttera askartelu,
hän kun alati laajensi hengellisen toimintansa alaa, opastaen
torstaisin rippikouluoppilaitaan ja rientäen avuksi kokoamaan eloa
ja heiniä katokseen ukonilman uhatessa. Kun kerran syttyi keskellä
yötä vaarallinen tulipalo, joka oli vähällä tuhota koko kylän —
Sublaines'issa ei nimittäin ole vettä muualla kuin syvissä kaivoissa,
joista se ennen pitkää loppui — pappi ilmestyi vaarallisimpaan paikkaan
talon harjalle levittäen kaameiden liekkien ja tukahduttavan savun
keskellä märkiä vaatteita viereisen talon päädyn suojaksi. Hänet
tunnettiin kauhtanastaan. Tätä tapausta ei unohdettu. Mutta voi!
Tourainen asukkaat ovat epäkirkollisia ja löyhätapaisia, ja vaikka
Sublaines'in seurakuntalaiset kunnioittivatkin kirkkoherraansa, he
eivät välittäneet vähääkään hänen saarnoistaan. Enimmät miehet olivat
epäuskoisia, ja nuoret tytöt rikkoivat siveyskäskyjä.

Pappi rakasti siis kristillisellä rakkaudella erityisesti Georgettea,
karskia ja taipumatonta tyttöä, joka oli säilyttänyt hyveellisyytensä
eikä ollut solminut avioliittoa aineellista etua tavoitellen. Tämän
päivän aamuna hän oli vihkinyt Georgetten osoittaen sydämellistä
sielunpaimenen hellyyttä. Rakkaus, jota Georgette teeskentelemättä
ilmaisi tuntevansa puolisoansa kohtaan, ihastutti pappia. Hän arveli
tätä enteeksi kauniille ja suoralle elämäntielle, jonka hän aikoi
pysyttää kristillisenä. Nuoren naisen jurous ei tuntunut hänestä
lainkaan vastenmieliseltä. Ovathan juuri yksinkertaiset lähimpänä
Jumalaa!

— Olet siis iloinen? pappi sanoi tultuaan likemmäksi.

Kun Georgette ei vastannut, hän kun ei ollut lainkaan taipuvainen
ilmaisemaan tunteitaan ja ehkä ujosteli hengenmiehen viatonta katsetta,
pappi jatkoi vilkkaasti:

— Ei pidä hävetä! Sinulla on oikeus olla onnellinen. Se on
velvollisuutesikin.

— En minä häpeäkään!

— No niin, se on oikein.

Sen pitemmälle ei keskustelu jatkunut. Poistuessaan pappi sanoi:

— Hyvä Jumala siunatkoon teitä, lapseni!

Hän alkoi ripeästi astella pappilaan päin, yhä mielessään siunaten
heitä ja toivoen heille pian ja lukuisasti jälkeläisiä.

Aviopuolisot tulivat pihaan ruostuneesta rautaportista, joka oli
varhaisesta aamusta asti ollut selkosen selällään ja jonka Didier
tapansa mukaan sulki. He kulkivat asuinrakennuksen päädyn ohi. Talo
oli yksikerroksinen, hyvin vanha. Ulkoportaissa oli kolme matalaa
epätasaista, reunoista kulunutta astinta. Pihan yhdessä laidassa
oli navetta, talli ja vaja, jossa säilytettiin ajoneuvoja ja
maatalouskapineita. Perällä olivat kellari ja viininpuserrushuone
viileässä siimeksessä, jonne aurinko ei koskaan päässyt paistamaan.
Uusi, avara ja korkea, tiilikattoinen riihi sulki näköpiirin länteen
päin, ja asuinrakennuksen vastakkaisella puolella suojasi matala
pihamuuri vihannoivaa keittiökasvitarhaa.

Piha, joka oli aamulla lakaistu puhtaaksi, oli taas täynnä kanojen
likaa, jota tarttui Georgetten silkkikenkien anturoihin. Mutta hän ei
välittänyt siitä. Eiväthän nämä komeat pukineet liittyneet maatalon
tärkeään, jokapäiväiseen elämään, eikä niillä enää ollut merkitystä,
hän kun ei enää koskaan aikonut ottaa niitä ylleen.

Navetasta, jonka ovi oli auki, kuului kahinaa lehmien nyhtäessä heiniä
häkeistä ja maidon lorinaa sen valuessa kiuluun, niin että astian
metallilaidat soivat. Ulkoseinää vasten painautuneena, käsivarret
hajallaan kuin lepakolla, seisoi pieni poika François, aivan kuin
eksyneenä ylenpalttisen runsaalla mitalla tehdyn uuden pukunsa
avaruuteen, hymyillen hullunkurisesti Georgettelle ja Didier'lle. Kun
nämä olivat ehtineet pojan kohdalle, sai navetasta kuuluva kiivas
kiista heidät pysähtymään.

Kimakka naisääni huusi:

— Kyllä te voisitte antaa niistä meille muutamia, kun itse saatte ne
kanoilta ihan ilmaiseksi! Parisissa kiskotaan kananmunista ja kaikesta
muustakin häpeämättömän huikeat hinnat.

Pitkä, epäselvä mutina kuului vastaukseksi tähän huomautukseen.

Kimakka ääni jatkoi:

— Vai olisi minun pitänyt jäädä kotiin... Sitä kai tarkoitatte?...
Oliko kenties minun syyni, että miesparkani kuoli? Epäilemättä minun
olisi pitänyt jäädä tänne. Tyttäreni mukana olisi kaikki tämä joutunut
minulle. Georgetten naimisiinmenosta puhuen... mieletöntä soimata
minua siitä. Syyttäkää itseänne! En minä ole toimittanut heitä yhteen.
Tiedättehän itse liiankin hyvin, ettei Georgette välitä vähääkään
minun neuvoistani. Jos hän olisi noudattanut minun tahtoani, hän olisi
lähtenyt kanssani Parisiin. Hän olisi ansainnut rahaa minulle... Teinpä
aika tyhmästi, kun jätin hänet teille. Kyllä olette osannut käyttää
sitä hyväksenne. Eikä puhettakaan siitä, että korvaisitte uhraukseni
minulle! Kitsastelette vain kaikessa, ikään kuin minä en olisi hänen
äitinsä!

Garou muori tuli nyt äkkiä navetasta, täysi kiulu kummassakin kädessä.
Hän oli kookas, roteva, ruskeaihoinen vanhus, jonka isoissa, mustissa
silmissä oli häijy katse. Kyömynenä pisti esiin valkoisen myssyn
röyhellettyjen reunojen välistä, joka oli jäykillä nauhoilla köytetty
kiinni leuan alle. Nähdessään nuoren parin hän tuli huonolle tuulelle
ja purki kiukkuaan poikasen niskaan:

— Mitä sinä siinä seisoa töllötät uusissa vaatteissasi? Ota edes
esiliina eteesi! Älä luule, että ostan sinulle uuden puvun, kun
pääset ripille! Ja ala laputtaa siitä hakemaan sisartasi! Missä se
Rolande letukka viipyneekään?... Kattakoon pöydän. Kun tällä tavoin
vetelehditään, niin kaikki tyyni viivästyy.

Muorilla oli vika kitalaessa. Hän lausui sanat epäselvästi, syösten
ääntiöt nenän kautta, ja oli aina äkeissään, kun ei ääni tahtonut
totella hänen tahtoaan.

Poika livisti puutarhaan, ja muori katosi asuinrakennukseen.

— Lähdenpä tästä katsomaan hevosta, Didier sanoi hellittäen vaimonsa
käsivarren.

— Ei tarvitse. Olenhan minä jo täällä hevosta hoitamassa, kuului miehen
ääni vastaavan tallin perältä.

— Rolande! Rolande! huuteli poika jo etäällä.

Illan tyvenessä hänen kirkas äänensä kohosi ilmoille kuin kiurun raikas
viserrys.

Aviopuolisot seisoivat vastatusten, kasvoillaan tuollainen neuvoton
ilme, kun ei ole vielä ehtinyt tottua uuteen, outoon oloon. He tunsivat
jo kaipaavansa työtä. Didier katseli käsiään kuin ihmetellen, että ne
olivat toimettomina. Georgette hypisteli miehensä takin vuoria raapien
kynnellään tuota karkeata villakangasta, muuten vain huvikseen, kun
sai koskettaa sitä. Odottavan hääyön ajatteleminen alkoi jo painostaa
heitä ja loi heidän silmiinsä kaihtavia katseita, jotka ilmaisivat
jonkinlaista häveliäisyyttä, he kun tiesivät olevansa liian lähellä
taloa.

Nyt tuli vuorostaan navetasta näkyviin nainen. Hänen huonosta silkistä
tehty merensininen pukunsa, joka kuitenkin oli parisilaiskuosinen
ja jätti paljaiksi käsivarret ja lihavan, hyvin valkoisen kaulan,
jolla kiilsi vähäpätöinen kultakoru, osoittivat oitis, että hänen
ja maatalon väen välillä oli suuri ero. Ilmeisesti tuo nainen otti
elämän eri kannalta, pani rahansa ylellisyysrihkamaan ja huvitteluihin
sekä mahdollisesti myös elintapoihin, jotka eivät olleet aivan
moitteettomat. Hänen sinisistä silmistään ja kaunispiirteisistä, mutta
kuihtuneista, ihojauheen avulla nuorennetuista nelikymmenvuotiaan
kasvoistaan heijastui sisäistä vilpillisyyttä, vaaleaverisen naisen
kissamaista kiemailun halua, pintapuolisuutta ja rajuja intohimoja,
joita hän yritti verhota teeskennellyllä lempeydellä. Hän kadehti
tytärtään Georgettea, teeskentelemätöntä maalaisnaista, joka oli
rikastunut satunnaisesta onnenpotkauksesta, jota hän, äiti, ei ollut
osannut edeltäpäin arvata.

Hänen lähtiessään kotiseudultaan ei Garou muorin tilus ollut tuottanut
sanottavia, ainoastaan sen verran, että talon väki sai juuri ja
juuri elatuksensa, kun raatoi aamusta iltaan. Georgetten äiti luuli
tekevänsä hyvinkin viisaasti heittäessään hyvästi koko talolle, jota
hän halveksien nimitti »lehmän hännäksi», ja lähtiessään Parisiin.
Hänen aikomuksenaan oli anoppinsa, Garou muorin, kuoltua myydä maat
ja mannut ja ostaa rahoilla pieni liike. Sillä välin ei hänen pikku
tyttönsä maksanut hänelle mitään, ja kun hän kesäisin kävi parisilaisen
isäntäväkensä kustannuksella Sublaines'issa muka näyttelemässä hienoa
naista, hän sai, peloittelemalla muoria, että hän muka veisi tyttönsä
mukaansa, aina kiristetyksi itselleen ruokatavaroita, niin että hän
saattoi viedä mukanaan Parisiin melkoiset varastot perunoita, munia,
voita, jopa kananpoikia ja viiniäkin. Kaiken päälliseksi hän oli ylpeä
petkutuksistaan ajatellessaan, että Garou muori teki työtä hänenkin
puolestaan pysyen itse köyhänä, jota vastoin hän voisi miehensä palkan,
Grand Hotelista saamansa ansion ja tuon anoppinsa talosta kiskomansa
verotuksen turvin elää pulskasti tarvitsematta kieltäytyä paljostakaan.
Mutta Garou muori eli yhä vain, sota oli loppunut, ja kun kallis aika
pakotti hänet yhä enemmän supistamaan muita menoja, tuottivat samat
ruokatavarat, joista Parisissa täytyi maksaa huikeat hinnat, Garou
muorin tilalle odottamattoman suuria rahamääriä. Lehmien utarista
valui kultavirta. Pellon vaot hikoilivat kultaa. Pähkinäöljyn hinta
nousi frangista seitsemästäkymmenestäviidestä centimestä kuuteentoista
frangiin litralta. Omenaviini, josta varhemmin oli juuri ja juuri saatu
kolmekymmentä frangia tynnyristä, maksettiin nyt kaksisataa. Talvella
nousi munien hinta viiteentoista frangiin tusinalta; niin paljon ei
niistä oltu saatu miesmuistiin. Niin korkealle olivat maalaiset saaneet
hinnat korotetuksi viekkaudella ja salakavaluudella, lakkaamatta
naukumalla kurjuuttaan. Parisilaiset huomasivat sen lopulta, mutta
liian myöhään!

Kun Georgette oli nyt naimisissa, Garou muorin omaisuus meni äidiltä ja
isäpuolelta sivu suun, ja muori, jonka ei enää tarvinnut pelätä, että
hänen pojantyttärensä riistettäisiin häneltä, kosti miniälleen tämän
aikaisemmat kiskomiset kieltämällä häneltä pienimmänkin avustuksen.

       *       *       *       *       *

— Oletpa sinä kaunis, Georgetteni, sanoi täten osattomaksi jäänyt äiti
lähestyessään tytärtään.

Nuorikko näytti hiukan pöyhistelevän:

— No, kun on yllä nämä silkkiryysyt!

Georgette oli miestään melkein puolta päätä pitempi ja antoi itse
erityisesti arvoa ruumiinvoimilleen ja jänteville käsivarsilleen,
joita miehen käsi ei kyennyt koukistamaan, kun hän ojensi ne jäykiksi.
Tietäen omistavansa tällaisen pääoman, jonka oli pyhittänyt maakamaran
palvelukseen, hän ei arvioinut kauneuttaan kasvojensa viehättävyyden,
vaan ruumiinsa kestävyyden kannalta, se kun pystyi väsymättä
suorittamaan kaikkein raskaintakin työtä. Äiti tiesi sen ja mairitteli
häntä:

— Sinä olet vahvempi Emileä.

Emile oli hänen miehensä, Georgetten isäpuoli, jonka lihakset olivat
kehittyneet niin voimakkaiksi, että hän käden käänteessä nosti olalleen
matkustajien raskaat matkalaukut ja kantoi niitä niin vaivattomasti,
kuin ne olisivat olleet olkikupoja.

Äiti jatkoi:

— Sinä, Georgette, olet oikea onnen myyrä! Minun ruumiinvoimani ovat
huonot. Vatsani on vallan pilalla. Tarvitsisin helposti sulavaa
ruokaa... kananpojanpaistia, tuoreita munia. Kernaasti ottaisin niitä
joitakin mukaani... Mutta isoäitisi sanoo, että kaurat ovat liian
kalliita...

Hän kohautti olkapäitään ja jatkoi:

— Ikäänkuin ette saisi kauroja samalla hinnalla kuin kaikkea muutakin,
viljaa, vihanneksia, siipikarjaa!... Teidänhän tarvitsee vain kumartua
noukkimaan maasta. Jos tahdotte kaniininpaistia, ei muuta kuin tapatte
ja nyljette elukan, ja mäiskis vain, kun se on padassa!... Viinit,
omenaviini... sama asia. Avaatte vain viinitynnyrin tapin, niin viiniä
heruu aina. Meidän parisilaisten sitä vastoin täytyy ostaa kaikki, ja
millaisella hinnalla!... Annathan minulle kananmunia, Georgette?...
Olethan sinä nyt emäntä talossa...

Hän hyväili tytärtään katseillaan. Nuori vaimo myöntyi:

— Didier saa pistää niitä sinulle huomenna mukaan laatikollisen.

— Jos teiltä liikenisi päärynöitäkin, niin kyllä nekin minulle
kelpaisivat.

Hänen siniset silmänsä loivat katseita muurin takaa kohoaviin,
hedelmien painosta notkuviin puihin, ja sitten ympäri pihaa, navettaan,
asuinrakennukseen, kanalaan ja kaniinitarhaan päin, jonka hän tiesi
olevan hänen lähtönsä jälkeen rakennetun komean riihen takana. Näin
hänen pyyteensä kohdistuivat kaikkeen siihen maalliseen hyvyyteen, joka
oli luisunut hänen käsistään.

— Paljonko saatte tätä nykyä maidosta? hän kysyi kateellisena.
Varmaankin viisikymmentä frangia päivässä.

— Eipä juuri vähempääkään, Georgette vastasi.

Mieli katkerana äiti arvioi ääneen:

— Kanat munivat epäilemättä pari tusinaa munia päivässä... Sanotaan
summittaisesti kymmenen tusinaa viikossa... tusina seitsemän frangia...
nykyinen hinta... Entä viljaa!?... Paljonko saatte siitä?

Hän kääntyi Didier'hen päin. Tämä pudisti päätään uskaltamatta,
vaistomaisesti varovaisena, ilmaista viljan myynnistä saatua vuotuista
tuloa.

— No niin, ymmärrän kyllä, vaikk'ette sanoisikaan, että pistätte
vasikoista, oljista, kauroista, pähkinöistä, perunoista... ja kaikesta
muusta taskuunne neljäkymmentätuhatta frangia. Hitto vieköön!

Tosiasiassa ei Garou muorin tila tuottanut enempää kuin noin puolet
tuosta rahamäärästä. Mutta oli sitä jo siinäkin. Olihan muori, vaikkei
hän ollut siitä maininnut miniälleen, laajentanut tiluksiaan muutamalla
maatilkulla, kartuttanut lehmien ja kanojen lukua ja alkanut harjoittaa
hanhienhoitoa.

Nuoret aviopuolisot näyttivät ikäänkuin yhteisestä äänettömästä
päätöksestä varovan korjaamasta hänen tuloarviotaan paheksuen moista
urkkimista, koska he liiankin hyvin älysivät sen tarkoituksen: hän
olisi tahtonut kiskoa itselleen osan noista kaitselmuksen suomista
rahoista, joista talon väki puolestaan piti kiinni synnynnäisen
itaruuden voimalla.

Kun Georgetten äiti jälleen avasi suunsa jatkaakseen valitusvirttään,
hänen miehensä kutsui häntä tallin kynnykseltä:

— Germaine, tulehan tänne!

Mies seisoi siinä tallinoviaukossa lyhyen jäntteränä, leveäharteisena,
isokouraisena, näyttäen paikoillaankin ollessaan siltä kuin olisi
kantanut hyvin raskasta taakkaa, selkä kumarassa ja hajasäärin. Hänen
pöhöttyneistä, kelmeistä juoponkasvoistaan pistivät esiin mustat
viikset, jotka tuntuivat korostavan hänen ilmeensä raakuutta ja
ilkeyttä.

Germaine, Georgetten äiti, meni nyrpeänä miehensä luo toistellen
ajatuksissaan: »Neljäkymmentätuhatta frangia!» Talo oli tuskin
tuottanut kuuttatuhatta frangia siihen aikaan, jolloin hän oli Garou
vainajan vaimona. Sitä ajatellessaan hän tunsi kyynelten kihoavan
silmiinsä ja sydämensä olevan kateudesta pakahtumaisillaan.

Aviopuolisot menivät puutarhaan. Lapset olivat jättäneet sen veräjän
auki. Tytöllä, Rolandella, oli yllään vaaleanpunainen karttuunihame,
pojalla kastanjanruskea nuttu ja polvihousut. Tyttö oli kömpelösti
piilottanut hameensa poimuihin kukkavihon Georgetten ja Didier'n
keskustellessa äidin, anopin, kanssa. Vaistomainen tarve veti nuorta
paria viljelysmaita kohti, jotka olivat toissapäivästä asti olleet
omissa hoivissaan ja nyt äkkiä käyneet heille yhä rakkaammiksi, ne kun
kangastivat heidän mielessään entistään kirkkaampina niiden suurten
rahamäärien valossa, jotka Georgetten äiti oli kysymyksillään loihtinut
heidän silmiensä eteen.

Vastapäätä talon julkisivua oli matalan aitauksen juurella hoidotta
jätetty, erilaisia kukkia kasvava sarka: siinä oli isoja punalatvoja,
helakanvärisiä jalopeurankitoja, neilikoita ja kellanvihertäviä
resedoja, lomassa ajuruohoa, laventelia ja loppuun kukkineita liljoja.
Nämä kohosivat kirkkaan kirjavien liekkien tavoin puutarhan aitausta
vasten, ainoana koristeellisena »silmänruokana». Heti kukkalavan
jälkeen alkoivat hyötykasvit: punervalehtiset puutarhamansikantaimet,
kaalin kuvut, tukipuikkoihin kiinnitetyt tomaatit; kauempana oli
papuja, jotka näyttivät kuivien säleiden varaan heitetyltä verholta...
Siellä täällä kohosi matala puunkänkkyrä, jonka kyhmyiset oksat olivat
katkeamaisillaan vihreiden omenien tai kypsyvien päärynöiden painosta,
jotka riippuivat lehtien alla pitkänsoikeina kuin suuret mahlapisarat.

Lehtikuja kohosi loivasti kummulle asti, jossa se leveni ympyrän
muotoiseksi. Aukeaman keskellä kohosi omituinen, pyöreä rakennus, jonka
tiilikattoa peitti sammal ja jonka seinässä ammotti pyöreä aukko. Siitä
oli muinoin pistänyt esiin raskaiden puisten siipien akseli, joita
kumpua pyyhkivät tuulet auliisti pyörittivät. Vanhaa myllyä sanottiin
Garoun-myllyksi, ja siitä oli maatilakin saanut nimensä. Tällä puolen
ei ollut lainkaan aitaa kasvitarhan suojana, vaan siellä alkoivat heti
pellot. Punertavien tähkien lomasta pistivät näkyviin malvanväriset
ohdakkeiden mykeröt. Vilja oli valmista korjattavaksi.

— Huomenna aloitetaan elonkorjuu, virkkoi nuori aviomies.

Yö pimeni hiostavana. Tuntui savun ja olkien lemua. Auringonlaskun
kohdalla hivelivät vielä taivasta hehkuvat ruskot. Ennen kuin ne
sammuivat, niiden hohde kohosi taivaan lakeen asti kuin suunnattoman
tulipalon kajastus.

Sakenevan iltahämärän yläpuolella, joka jo kietoi harmaaseen
vaippaansa syvänteet ja notkot, hohtivat maiseman kohopaikat kuin
sula metalli. Myllyn kylki hulmahti punaiseksi. Georgetten hame
näytti ruusunpunaiselta ja hän itse tässä valaistuksessa kauniimmalta
ja kasvoiltaan ruskeammalta. Hänen silmänsä säkenöivät ja tuntuivat
laajenevan hänen siinä katsellessaan avaraa tuleentunutta viljapeltoa,
joka oli hänen valtakuntaansa ja omaisuuttaan. Silloin Didier'ssä
leimahti intohimon liekki; hän sulki morsiamensa kiihkeästi syliinsä ja
painoi suudelman hänen lujalle poskelleen, johon oli tarttunut ruohon
ja nisupellon tuoksua. Olihan Georgette hänen osalleen tullut nainen,
hänen onnensa, ja toihan hän myötäjäisinä nuo uhkuvat viljavainiot.
Georgette ojensi hänelle huulensa. Ja heidän suunsa yhtyivät ensi
kerran. Sitä ennen ei Didier ollut koskaan rohjennut häntä näin
lähennellä, ja Georgette oli siihen asti ylpeydessään pidättynyt
kokonaan hellyydenosoituksista. Kun he havahtivat hurmastaan, oli
taivaan hehku jo sammunut. Viileä tuuli hyväili heitä. Hämärä ravisti
heidän ylitseen yhä tummenevia harsojaan. He palasivat asunnolle hitain
askelin, käsivarret toistensa vartalolle kietoutuneina lujemmin kuin
muratti puun rungon ympäri. Heidän lähestyessään taloa hypähti Rolande,
jolla oli vaaleanpunainen hame, heidän eteensä ja kavahti Georgetten
kaulaan.

— Teitä odotetaan illalliselle, hän sanoi ja toimitti. Georgette ja
Rolande tulivat sisälle käsikkäin. Didier kulki heidän jäljessään, ja
kun he kaikki kolme nousivat kynnykselle, he hipaisivat ovenpielessä
kasvavaa ruusupensasta, joka varisteli heidän päälleen kukkiensa
veripunaisia terälehtiä.

Kattolamppu oli sytytetty valaisten katettua pöytää, jolla ei ollut
pöytäliinaa, vain isoja metallilautasia ja muita karkeatekoisia
maalaispöytäastioita.

Rolande ei herjennyt suutelemasta nuorta emäntää ja silittämästä hänen
valkoista silkkihamettaan. Tuo köyhä lapsi, jonka päivän aamusta iltaan
täytti iloton työ, tunsi sillä hetkellä ylipursuvaa iloa.

— Jätä hänet rauhaan! tiuskaisi muori. Sinähän likaat hänen pukunsa!

Ja muori kohotti jo hiilihankoa, uhaten tyttöä, joka pakeni tuvan
perälle veljensä viereen.

He olivat molemmat miellyttäviä lapsia. Heidän kalpeahkot kasvonsa
kuvastivat älykkyyttä. He olivat kuin kaksi pesästä pudonnutta
linnunpoikasta, köyhäinhoidon kasvatteja, jotka Garou muori oli
köyhyyden aikoinaan ottanut taloon, pitäen heitä kodissaan ja
vaatien heitä suorittamaan kaikenlaisia pikkuaskareita. Sisko ja
veli korvasivat yhdessä palvelijan. Eukko ei erityisesti hellinyt
heitä, mutta Georgette piti aina heidän puoltaan, ja he osasivat olla
tyytyväisiä, kun olivat niin nuoria ja nöyriä.

Käytiin ruokapöydän ääreen. Seurasi hieman kiusallinen epäröimisen
hetki. Didier oli tähän asti istunut vaatimattomasti pöydän alapäässä.
Nyt Georgette tahtoi, että hänen oli asetuttava kunniasijalle Garou
muorin viereen. Tämä ei uskaltanut vastustaa, mutta siirsi tuolinsa
kauemmaksi ja jurotti vihamielisen vaiteliaana. Nuori emäntä ja
muut istuutuivat vastapäätä, niin kuin on tapana Tourainessa,
jossa talonpoikaisvaimon velvollisuus on osoittaa kunnioitusta
aviomiehelleen; usein hän syö seisoallaan samalla tarjoillen
puolisolleen.

Oltiin omin joukoin. Tottuneina säästäväisyyteen Garou muori ja hänen
pojantyttärensä rajoittivat häämenot yhteen ainoaan ateriaan, joka
oli tarjottu vieraille kylän ravintolassa. Iltapäivällä nuori pari ja
häävieraat olivat rattailla käyneet Bléréssä valokuvauttamassa itsensä
ja hiukan näyttäytymässä ihmisille. Sublaines'iin palattua kukin oli
mennyt kotiinsa.

Kaniininpaisti kaalin kera, vihreät pavut, pähkinäöljyllä höystetty
salaatti ja valkoinen juusto muodostivat ilta-aterian. Kaikki oli
Garoun tilan omia tuotteita. Germaine mutisi itsekseen: Täällä
tarvitsee vain kumartua ottamaan maasta ravintonsa. Ei mikään maksa
heille mitään. — Turhaan hän haki tilaisuutta ottaakseen toistamiseen
asian puheeksi.

Didier ja hänen vaimonsa eivät enää hetkeksikään irroittaneet
katsettaan toisistaan, ja heidän silmäterissään värähteli samanlainen
rakkaudenpalo, joka maailman alkuaikoina kaikui metsissä valtaeläinten
huudoista niiden hääaikoina. Nuori siskospari lörpötteli kuin kaksi
kilvan visertelevää lintua tämän tästä purskahtaen nauruun. Germainen
mies, Boutet, jauhoi äänetönnä, tuntien itsensä tungettelijaksi tässä
vieraassa ympäristössä. Hän puhutteli muoria »rouvaksi» ja tarjoili
hänelle ahkerasti voidakseen itse samalla ottaa toistamiseen ruokaa
lautaselleen. Hän joi vahvasti kuin mies, jonka jano on suunnaton, ja
kenties kuvitellen kavalassa mielessään voivansa tyhjentää talon koko
viinivaraston. Sillä tavoin hän puolestaan koetti saada takaisin osan
vaimonsa entisestä omaisuudesta. Aterian lopulla hän alkoi viinistä
lämmenneenä luoda nuoreen pariin säädyttömiä katseita. Hän tuuppasi
kyynärpäällään vaimoaan vilkuttaen silmäänsä heille. Hän ei voinut
pidättyä lausumasta ääneen sopimattoman vallattomia huomautuksia. Mutta
kun nuoret puolisot eivät vastanneet tai eivät kuulleet ollessaan
vaipuneina kokonaan omiin ajatuksiinsa, hän kääntyi lasten puoleen,
jotka käsiinsä tukahduttivat nauruntirskahduksensa. Nyt he nauroivat
yhdessä kaikki kolme punoen jotakin kepposta. Rolande nousi, kulki
kömpelösti varpaisillaan, näytti salaperäiseltä ja aikoi siepata
yksinkertaiselta pähkinäpuiselta astiakaapilta metsäsianpään muotoisen
säästölippaan. Georgette huomasi sen ja käski ankarasti:

— Anna sen olla! En kärsi tuollaisia kujeita.

Silloin nuo salavehkeilijät nousivat noloina pöydästä. Muori sanoi
lapsille:

— Joutuin nukkumaan, kakarat! Huomenna korjataan astiat pöydästä.

Boutet meni ulkoportaille tupakoimaan. Hänen vaimonsa seurasi häntä
sinne. Taivas oli täynnä tähtiä. Kasvitarhasta kantautui kasteen
kostuttaman kirvelin ja käenkaalin kirpeää tuoksua, johon yhtyi
navetan lemua. Heinäsirkkojen siritys ja sammakkojen kurnutus kohosi
ilmoille äärettömänä kuorona joka taholta. Lähempänä kuului koira
tempovan vitjojaan, jotka oli unohdettu irrottaa, navetassa ynisi
lehmä vasikalleen. Maaseudun runollisuus hillitsi Boutet'ta ja
hänen vaimoaan, niin että he puhuivat keskenään aivan hiljaa, vaimo
vilkkaasti, mies lyhyesti mörähtäen joukkoon. Epäilemättä he hautoivat
mielessään onnettomuuttaan tai päättelivät ahdistaa seuraavana päivänä
Georgettea, saadakseen kiskotuksi häneltä viemistä mukaansa, heidän
kun oli määrä lähteä paluumatkalle päivän koitteessa, sillä Boutet,
asemamies, oli saanut vain kolmen päivän loman.

— Lukitkaa sitten ulko-ovi! Garou muori kehoitti heitä.

Vanhus sammutti kattolampun, jätti pöydälle palamaan kynttilänpätkän ja
poistui kapeaan käytävään, jonka seinät olivat valkoisiksi kalkitut.
Nuoret aviopuolisot olivat kadonneet.

Heidän huoneenaan oli talonemännän huone, josta Garou muori oli saman
päivän aamuna luopunut korjaten siitä kapistuksensa. Aikaisemmin
Germaine oli asunut siinä ensimmäisen miehensä, Garoun, kanssa. Nyt
Georgette vuorostaan asettui siihen, ja hänen oli määrä pitää sitä
hallussaan siihen päivään asti, jolloin hänen synnyttämänsä poika
karkoittaisi hänet siitä hääiltanaan. Sellainen on vanha tapa, joka
määrää talon parhaan huoneen sen pariskunnan makuuhuoneeksi, joka on
täysissä voimissaan ja tehokkaimmin palvelee maakamaraa.

Vanhanaikainen pähkinäpuinen vuode, jossa oli punakukkaiset
kretonkiuutimet, neljä olki-istuimista tuolia, synkkä jykevä kaappi,
pieni matto permannon punaisilla hiekkakivilaatoilla, vähäinen
kuvastin pesupöydän yläpuolella, jonka pesumalja oli emaljoitua
rautaa, vihkivesimalja ja puksipuun oksa muodostivat tämän kolkon
huoneen koko sisustuksen, johon valoa pääsi ainoastaan pohjoisen
puolella olevasta pienestä pyöreästä ikkunasta. Huoneen ummehtunut
ilma tuoksahti kosteudelle, omenille ja kvitteni-puun lehville.
Keskellä kamiinan reunaa, lasikuvun alla, joka lepäsi kultaripsuisella
punasilkkipatjalla, oli pomeranssinkukkaseppele, jonka kellastuneet
lehdet olivat käpristyneet ja joka kertoi Georgette Garoun vanhempien
perinnäistapojen mukaisista häistä.

Nuori aviovaimo ei ollut tahtonut koristaa huonettaan uusilla
huonekaluilla, tuollaisilla Ludvig XV:n tyylisillä tai mauttomilla
uudenaikaisilla tuotteilla, joita Parisin Saint-Antoine-esikaupungissa
valmistetaan joukoittain ja myydään äkkiä rikastuneille maalaisille.
Ainoa uutuus, jonka hän oli hankkinut, oli vaaleanpunaisella silkillä
päällystetty haahkanuntuvainen peitepatja, outo ja naurettava laitos
tässä yksinkertaisessa maalaishuoneessa. Nuoren rakastuneen naisen
päähänpisto, joka ajattelee vain yölepoaan puolisonsa vieressä.

Suljettuaan oven he painoivat toistensa huulille rajun suudelman.
Georgette hellitti ensiksi ja sytytti kamiinan reunalla olevaan
rautaputkeen pistetyn kynttilän. Sen häilähtelevässä valossa näkyi
kahden tuolin varaan asetettu hieno peitepatja, yötä varten valmiiksi
tehty vuode ja ruskeassa savimaljakossa tuore kukkavihko, jonka saattoi
arvata helläsydämisen Rolande tyttösen siihen pistäneen.

Georgette torjui luotaan Didier'n, joka aikoi auttaa häntä riisuutumaan:

— Älä huoli! Et sinä osaa kuitenkaan!

Otettuaan ylleen yöpukunsa, siveänä karkeassa sertinkipaidassaan,
jota kankea koruompelu kaulassa ja ranteissa vielä jäykisti, hän
heitti halveksien syrjään sen korean harsokankaisen, nauharuusukkeilla
koristetun yöpuvun, jonka hänen äitinsä oli laskenut poikittain
vuoteelle, ja pujahti karkeiden raitien väliin, jotka tuoksuivat
hampulle ja kurjenmiekoille.

Didier'n ei tarvinnut valloittaa häntä. Olihan hän vapaaehtoisesti
valiten ottanut itselleen tämän miehen, ja hän antautui hänelle
täydesti.

Oi noita terveitä, teeskentelemättömiä rakkaudentunteita, jotka
jatkavat ihmissukua...




II


He nousivat jo päivän sarastaessa, kun pääskyset alkoivat aamun
kelmeässä hämärässä hiljaa viserrellä jokeltaen kuin lapset, jotka
puolitorkuksissaan lukevat iltarukoustaan.

Garou muori nukkui vielä, vanhat jäsenet olivat väsyneet edellisen
päivän rasituksista. Mutta Germaine oli jo täysissä pukimissa;
hattu päässä ja musta silkkivaippa hartioilla hän auttoi miestään
piilottamaan rattaisiin vaatteiden ja olkien alle raskasta
arkkua, jonka antelias Georgette oli salavihkaa sullonut täyteen
ruokatavaroita, ennen kuin muori heräsi.

— Kas noin, Boutet virkkoi puoliääneen. Anna tänne matkalaukku.
Asetamme sen etupuolelle...

Hän nivoi kahteen kertaan nuoran sen ympärille. Sitten hän kääntyi
tyytyväisenä katselemaan ympärilleen lyhdyn valossa, ettei vain
päivän valjettua mikään ilmaisisi, mitä oli anastettu talon oikealta
emännältä. Vajan maalattiassa oleva verilätäkkö osoitti, että siellä
oli vastikään tapettu kana. Germaine huomasi sen ja peitti sen mullalla.

Oli melkein kylmä. Kuu kumotti vielä taivaalla, joka oli samea kuin
harmaa vesi. Kukat ja vihannekset kylpivät kastepisaroissa. Raju tuuli
tuiversi hedelmätarhan puita. Germaine nosti vaippansa kauluksen
pystyyn ja palasi sisälle. Boutet seurasi häntä paitahihasillaan,
paukuttaen käsiään vastakkain saadakseen niistä pölyn irtautumaan.

Georgette valmisteli äidilleen ja isäpuolelleen varhaista lähtöateriaa.
Hän oli jo asettanut pesusoikkoon edellisenä päivänä pesemättä jääneet
astiat, tuonut pöytään ison leivän ja kulhon täynnä paistettua
sianlihahakkelusta. Hellan yli kumartuneena hän keitti maitoa, Rolande
tyttösen hääriessä kahvin keittohommissa kalpeat kasvot vielä unen
pöpperössä, vaalea palmikko riippuen aivan sekaisin selässä, edessään
kaulasta nilkkoihin ulottuva esiliina, jonka takaa näkyi kulunut, kurja
hame.

Georgetten ilmeissä ei näkynyt merkkiäkään edellisen yön tapauksista.
Hänen silmissään ei säteillyt enää, niin kuin edellisenä iltana,
tuollainen ihmeellinen odotus. Salaisuus oli jo toteutunut. Yllään
harmaa hame ja pusero hän ryhtyi jälleen jokapäiväisiin askareisiinsa.
Olihan maailmassa vain yksi aviopari lisää. Mutta hänen korvansa
kuulosti Didier'tä. Ja kuullessaan miehensä seulovan tallissa kauroja,
ennenkuin antoi niitä hevoselle, hän tunsi sydämensä paisuvan
ylpeydestä. Hän tunsi olemuksensa täydelliseksi eikä siitä lähtien
toivonut muuta kuin että saisi kuolemaansa asti jatkaa työn ja
rakkauden täyttämää elämää Didier'nsä rinnalla.

— No niin! Nyt voitte istua pöytään, hän virkkoi sitten kaataessaan
kiehuvaa maitoa isoihin kukkamaalauksilla koristettuihin kuppeihin.

— Kiitoksia, Rousseaun nuori emäntä! vastasi hänen isäpuolensa
mielistelevästi.

Ja kattolampun himmeässä valossa hän tarkasti tungettelevasti nuoren
vaimon kasvoja huomatakseen niissä hääyön mielenliikutuksen merkkejä.
Mutta hän näki Georgetten silmissä vain vilahdukselta itsetietoisen
tyytyväisyyden välkähdyksen. Tosin hän nyt oli »emäntä» eikä enää
»Garoun tyttö», joksi häntä siihen asti oli mainittu kylässä. Aivan
kuin aatelisarvo siirtyi maa-alueiden omistusoikeus isoäidiltä hänelle:
hänen päähänsä siirtyi orjantappurakruunu, josta hän oli yhtä ylpeä
kuin kultakruunusta. Mutta Didier'n tullessa tupaan ja aikoessa painaa
suudelman hänen kaulalleen, niin kuin maaseudun nuorten aviomiesten on
tapana tehdä osoittaakseen muille puolisonoikeuksiaan, Georgette torjui
hänen suudelmansa, sillä hän oli liian juro ja ujo näyttääkseen muille
moisia hellyydenkohtauksia. Hän käänsi päänsä sivulle ja kysyi:

— Oletko jo valjastanut hevosen? Päivä vaikenee. Aika rientää.

Huomatessaan hänen näin kiirehtivän miestään ja sinuttelevan häntä
kaikki purskahtivat nauruun. Mutta ankea lähtötunnelma karkoitti heti
samassa matkamiesten hilpeyden.

He söivät nopeasti, sanomatta halaistua sanaa, ehtiäkseen viimeisen
kerran täyttää ilmaiseksi vatsansa ja peläten myöhästyvänsä junasta,
joka kuitenkin lähti vasta kello kuusi aamulla.

Garou muori kömpi viimein esiin, nyrpeissään, kun oli ehditty aloittaa
ennen häntä, ja katsellen epäluuloisesti matkalle aikovien käsiä ja
taskuja. Viimeiseksi saapui poikanen, François, silmät vielä unesta
turvoksissa, jalassa paljaat saappaat ilman sukkia. Hän painoi
aamutervehdykseksi raikkaat huulensa kaikkien poskille.

— Siinähän sinä olet, pikku François, Georgette sanoi lempeästi.

Hän painoi pienokaisen rintaansa vasten äidillisen hellästi.

Ulkona kukot kiekuivat kilvan tervehtien toisiaan talosta taloon.
Pimeä alkoi hälvetä aamuhämärän tieltä. Ikkunaruudut vaalenivat, ja
avoimesta ovesta näkyivät piha ja puutarha selväviivaisina, ilman
varjoja, kuin harmaalle paperille piirretty luonnos. Georgette sammutti
kattolampun. Huoneessa tuli hieman hämärä, mutta saattoi jo huomata
aivan kirkkaasta, pilvettömästä taivaasta, että päivästä tulisi kaunis.

Päivän työt jaettiin.

— Minä lähden kyytiin asemalle, sanoi Georgette.

— Sitten minä lypsän lehmät, virkkoi vanhus.

Sitten hän alkoi komentaa lapsia:

— Rolande, päästä kanat pihalle ja pane veräjät kiinni, jotteivät ne
pääse tekemään pahojaan vainiolla... Sitten huuhtelet sangot kaivolla...

Rattaat ilmestyivät portaiden kohdalle. Ajoneuvojen eteen oli
valjastettu pörrökarvainen aasi, jota Didier talutti ohjaksista.

— Minä valjastan »Perhon» niittokoneen eteen, nuori aviomies sanoi
tultuaan tupaan.

Hän lisäsi kuin selittääkseen päätöstään:

— Tänään aloittavat elonkorjuun määrin talossa, ja Huguenin'in väki on
jo ollut toimessa pari päivää.

Elonkorjuuseen ryhdyttiin vasta kylän varakkaimpien tilanomistajien
annettua merkin. Pidettiin kovin sopimattomana aloittaa ennen heitä.
Muutamat »äärimmäisyysmiehet» uskalsivat kyllä tehdä niin, mutta Didier
Rousseau ei kuulunut heihin.

— Enkö minä saa tulla mukaasi, Didier? kysyi poika.

— Ethän toki! vanhus tiuskaisi viitaten karjapihaan. — Mene hoitelemaan
kaniineja ja vie hanhet laitumelle!

Hän lisäsi sitoessaan vyötäisilleen isoa sinistä esiliinaa:

— Minun on tästä kaikkein ensiksi lähdettävä lypsämään lehmät.
Elukkaparat eivät eilen päässeet lainkaan ulos, niin että ne ovat kovin
ikävissään. Rolande ajaa ne sitten oitis niitylle.

Koulunkäynnistä ei ollut puhettakaan. Lapset kävivät koulua vain
talvella, ja opettaja ummisti silmänsä hyvin tietäen, että viljelysmaat
kärsivät sodan jälkeen työvoimien puutetta.

— Lähdetään jo! Germaine kehoitteli nousten pöydästä.

Hyvästeltiin ulkona pihalla. Jokainen suuteli kolmesti lähtijöitä
vanhaan tapaan. Germaine ojensi poskensa Didier'lle ja sanoi ääneen:

— Hyvästi, hyvä ystävä. Näkemiin!

Boutet kiipesi rattaille ja ojensi vaimolleen kätensä. Georgette
keikahti heidän viereensä tarttuen ohjaksiin. Hän oli paljain päin ja
ilman päällysvaatteita, kun ei ollut tottunut käyttämään huivia eikä
hilkkaa, ja hänen nuori, terve ruumiinsa uhkui lämpöä.

Kun he olivat asettuneet istumaan rattaille, Germaine miehensä ja
tyttärensä väliin, Georgette hoputti aasintammaa:

— No, Carmen! alahan hölkyttää!

Elukka ei hievahtanut paikaltaan, luimisteli vain kyräten pitkiä
korviaan. Boutet'n täytyi antaa sille läimäys ruoskalla, ennenkuin
se suvaitsi lähteä liikkeelle. Silloin se porhalsi ulos veräjästä ja
kääntyi tielle pistäen hölkkäjuoksuksi.

— Hyvästi! hyvästi! huusivat molemmat lapset huiskuttaen pieniä
notkeita käsiään.

Aurinko teki nousua tasaisen siniselle taivaalle, joka oli kirkas kuin
kristallikupu. Päivän kehrä ei itse ollut vielä näkyvissä, mutta se
lähetti taivaanrannasta kimpun punaisia säteitä, joiden päät hipoivat
vainioiden keskellä kyyhöttävää kylää.

Tämä samanen kylä oli ikivanha, vielä vanhempi kuin sen pieni kirkko,
joka oli nähnyt seitsemän vuosisadan vaipuvan aikojen yöhön, se
oli vanhempi kuin roomalaistie, jonka kivilaattoihin aura vielä
joskus karahti pelloilla muutaman kilometrin päässä siitä. Kaksi
hautarauniota, joita ei kukaan ollut kyllin utelias avaamaan, mutta
joita oppineet arvelivat kelttiläisten rakentamiksi, oli siitä
todisteena. Maakamaraakaan ei ihminen ollut vielä saanut täydelleen
valtaansa. Kunnan alueella oli viljelemättömiä paikkoja, joissa maan
kiviranko pisti esiin ohuen ruokamultakerroksen läpi, kalliolouhikkoa,
syviä kuoppia ja tiheää viidakkoa, jonne aura ei uskaltanut ruveta
uurtamaan vakoja ja jotka näyttivät pysyneen alkuaikojen luonnontilassa.

Asukkaatkin olivat hyvin vanhoja tai hyvin nuoria ja lopen
alkeellisella asteella. Sivistys, joka kulkee pitkin jokivarsia
ja suuria hedelmällisiä laaksoja, joilla on helppo liikkua ja
jossa rautatiet levittävät tasangolle pitkiä liukkaita kiskojaan,
kohoaa varsin hitaasti ylängöille. Chenonceaux'n ja Sublaines'in
alkuasukkaiden välillä on eroa useita vuosisatoja. Edellisen
esivanhemmat ovat nähneet kuninkaiden matkaavan vaunuissaan,
jälkimmäinen on ammoisista ajoista elänyt syrjässä kesantojensa
keskellä. Parin penikulman [Ranskan penikulma = 4,444 metriä.
Suom.] päässä Cherin laaksosta nuoret naiset pukeutuvat Parisin
viimeisimpien kuosien mukaisesti. Siellä pidetään sunnuntaisin julkisia
huvitilaisuuksia, »jaava» ja »charleston» ovat suosittuja tansseja.
Mutta Tourainessa elävät vielä paikoitellen ikivanhat tavat. Se on,
sanalla sanoen, vielä roomalaista Galliaa.

Georgette Garou oli Sublaines'in asukkaista kaikkein vanhoillisimpia.
Hän oli kenties neljä kertaa käynyt Tours'issa, mistä hänen mielessään
säilyi jotenkin samanlainen muisto kuin Afrikan raakalaisseutujen
neekereillä, jotka joutuivat maailmansodan aikana käymään Ranskassa.
Itse kaupunki ei herättänyt hänessä ihmettelyä, eikä sen bulevardien
eikä tuomiokirkon kauneus tehonnut häneen lainkaan. Mutta autojen ja
raitiovaunujen vilinä, Sublaines'in taloja monta monituista kertaa
korkeammat rakennukset, myymälöiden paljous ja niiden näyteikkunoiden
kirkkaat värit häiritsivät hänen maaseudun rauhaan tottuneita
aistimiaan. Kun hän kuuli mainittavan Parisia, tuo nimi kuulosti
hänen korviinsa tarumaiselta, eikä se hänessä pystynyt herättämään
muuta kuin vastenmielisyyttä. Maakunnan pääpaikka, Bléré, oli hänen
mielestään maailman ääri. Ja Bléréssä naurettiin Sublaines'in
miehille, vantterille, jäyhille talonpojille, joiden rautanastaisissa
anturoissa pysyi pellon vakojen savi talvesta toiseen. He olivat
olleet ammoisista ajoista köyhiä! Heidän maansa tuotti vehnää, jonka
hinta oli ennen sotaa mitättömän alhainen. Sitten tuli suuri sota ja
suojelustullijärjestelmä; täytyi pakostakin tulla omillaan toimeen,
mikä kaikki teki tuosta vilja-aitasta yhtä rikkaan seudun kuin Cherin
ja Indren laaksot, joiden välissä tuo ylätasonko kohoaa. Se ei pysty
lainkaan hivelemään kauneudella silmää se kun on täynnä viljavainioita,
joiden välissä siellä täällä kohoaa kitukasvuisia metsikköjä, laihoja
viinitarhoja ja niittyjä, joilla lammaskatraat käyvät laitumella. Monet
asukkaat olivat vielä tottumattomia rikkauteensa eivätkä viihtyneet
muualla kuin kotonaan. Näitä oli myös Georgette Garou.

Oikealla ja vasemmalla puolen mutkaista tietä, jota pitkin rattaat
vierivät sellaista vauhtia kuin aasintamman lyhyistä koivista lähti,
väistyivät yksitoikkoiset maisemat hitaasti taaksepäin. Niihin loivat
hieman vaihtelua vain satavuotiaat, jykevät pähkinäpuut, jotka erosivat
keltaisesta vainiotaustasta kuin koruompeluksen kuviot. Matkamiehillä
oli runsaasti tunnin ajo asemalle.

— No? virkkoi Boutet kumartuen tytärpuoleensa päin, miltä tuntuu olla
naimisissa?

Hänen vaimonsa tuuppasi häntä kyynärpäällään kylkeen. Äitinä hän
kaiketikin paheksui noin epähienoa utelua. Lisäksi hän ei tahtonut
loukata Georgettea, koska toivoi yhä edelleen saavansa häneltä
ruokatavaroita, ehkäpä viekkaudella vähän rahaakin. Mies, joka
tunsi vaimonsa oveluuden, totteli oitis, oikein ymmärtämättä tämän
tarkoitusta, ja vaikeni. Mutta neljännestunnin kuluttua, aprikoituaan
asiaa, hän kysäisi:

— Eikö sinusta olisi hauska asua Parisissa?

Georgette ei vastannut.

— Teidän, sinun ja miehesi pitää ainakin käydä meitä katsomassa...

— Joudu, Carmen, joudu! Georgette hoputti aasia. Boutet ei hellittänyt.

— Tosin siellä ei ansaitse niin suunnattomasti kuin Sublaines'issa,
se on selvää... Mutta ei liioin tarvitse nähdä niin suurta vaivaa...
ei tarvitse pelätä rakeita eikä kuivuutta... Ja sitten on elokuvat ja
muita huvituksia... siellä on paljoa hauskempaa.

Nolona tytärpuolensa vaikenemisesta hän lopetti maanittelunsa. Mutta
voitto, jota hän havitteli tässä pelissä, oli liian houkutteleva.
Hetken kuluttua hän aloitti taas:

— Kuulehan, Georgette... jos myisit koko hökötyksen... tarkoitan
tilan?... Eikö sinusta porvarisnaisen asema olisi jotakin? Saisit
hienoja pukuja... sellaiset aina miellyttävät naisia... Ehkäpä sinulta
liikenisi varoja autonkin ostoon... Etpä sinä olisi ensimmäinen,
joka vaihtaa nahkaa. Hui hai! Orsayn asemalla näen matkustajien
joukossa kosolti sellaisia äkkiä rikastuneita, jotka ovat käärineet
kokoon mahdottomia setelikasoja kaupassaan tai pelloillaan ja jotka
sitten asettuvat Parisiin viettämään porvariselämää! — Niin, no,
muori on tosin vielä elossa... mutta eihän hänkään sentään eläne
iankaikkisesti! Ja nyt puhunkin niin järkevälle naiselle kuin sinä.
Onpa todella suuri vahinko, että niin kaunis ja älykäs naisihminen
kuin sinä elelet Sublaines'issa... lehmän hännässä, niin kuin äitisi
sanoo, vaikka voisit viettää miellyttävää elämää; ei tarvitsisi tehdä
mitään, rahat kasvaisivat hyviä korkoja, jotka tipahtaisivat taskuusi
aivan itsestään. Maantuotteet, näetkös, eivät aina pysy näin kovassa
hinnassa... Jos frangin arvo nousee, viljan hinta laskee, ja sitten
tulee maanviljelijälle taas huonommat ajat!... Nyt on otollinen hetki
myydä kaikki tyyni. Ja sitten tulet asumaan meille, äitisi kanssa...
Jos Didier yhä vain tahtoo raataa, niin voihan hän saada paikan
rautatiellä, niinkuin minäkin... Se ei ole niin rasittavaa, saa vapaat
matkat ja lopulta eläkkeen.

Näin hän lasketteli yksinpuheluaan, kateuden kirvellessä mieltä ja yhä
pahemmin hämillään, kun hänen korskea, kaunis tytärpuolensa pysytteli
äänetönnä osoittamatta muuta näkyvää tyytymättömyyden merkkiä kuin
että kulmakarvat rypistyivät isäpuolen maanitellessa yhä kiihkeämmin.
Tällaista ei tapahtunut ensi kerran. Se oli alkanut jo kaksi vuotta
aikaisemmin, jolloin hänen vaimonsa ja hän saivat selville, miten
runsaasti Garou-muorin tila tuotti, ja alkoivat katua, että olivat
päästäneet sen käsistään, sekä punoa juonia, miten jälleen pääsisivät
siitä osallisiksi. Mutta eipä ollut helppo siepata maata toiselta! Se
oli ensin vaihdettava kevyihin seteleihin, joita ei ymmärretty pitää
yhtä suuressa arvossa kuin kultaa, vaan jotka saattoi niin helposti
siirtää taskusta toiseen. Isäpuoli huokasi, sillä nuoren vaimon
itsepintainen vaikeneminen ei ollut omansa rohkaisemaan häntä.

Heidän edessään aukeni vähitellen näkyviin laakso ja sen sivussa
Amboisen metsä kuin turkisreunus. Kukkuloiden loivasti viettävillä
kupeilla näkyi kyliä, joiden talojen kaikki ikkunat paloivat tulena
auringon noustessa. Kapea laakso leveni levenemistään, ja sen yllä
häilyi ohutta, punervaa auerta, jommoista näkee usein kuuman päivän
aamuna. Kauempana tasangolla virtasi joki kirkkaana kuin kuvastin.
Kaikki nuo kylät, kaikki nuo tiet, jotka lipuivat ohi valkoisina
nauhoina kukkuloiden hartioilla, olivat jo toisenlaista Ranskan seutua
ja houkuttelivat matkaamaan kohti tuntematonta, joka kiehtoo ja saa
levottomaksi ihmismielen.

Georgetteen ei se houkutus pystynyt; hänen molemmat kumppaninsa, joihin
ei tehonnut maiseman viehätys, mikä lapsuudesta asti oli heille tuttua,
tunsivat kuitenkin hyväntunnetta puhtaasta aamuilmasta, jota he ahmien
vetivät keuhkoihinsa. Mutta samalla he muistivat polttavan ja pölyisen
kesäisen Parisin, raadannan, joka heitä siellä odotti entistään
raskaampana kaksi päivänä kestäneen maalla-olon ja runsaan kestityksen
jälkeen. He muistivat ahtaan kaupunkiasuntonsa, jossa täytyi joka päivä
pitää ruokaa ja juomaa tarkasti.

Ja ajatellessaan kaikkea sitä varallisuutta, joka jäi heidän taakseen,
he tunsivat itsensä entistään köyhemmiksi, surullisemmiksi ja
kateellisemmiksi.

Rattaat rämisivät pitkässä alamäessä. Lopulta tie muuttui
kaduntapaiseksi, sen molemmin puolin kohosi taloja. Saatuaan maistaa
ruoskaa »Carmen» lähti laukkaamaan armottomasti hypittäen ja
tärskyttäen rattailla istujia. Kuljettiin Blérén kautta. Kauppala
heräsi parhaillaan kiemailevana ja hymyillen kuin kaunis nainen,
myöhään ja veltosti. Sen myymälät olivat vielä kiinni, ovista pisti
esille jokunen naisenpää, tukka törröttäen ja kähertimiin käärittynä.
Tuonnempana kiilteli sinivihreä Cher-joki, ulottuen taivaanrannasta
toiseen melkein kuin meren lahti ja uhoten lähistöön kosteita huuruja.
Kun matkamiehet olivat ajaneet sillan yli, he joutuivat korkeaan
plataanikujaan ja lopulta päätyivät asemarakennuksen kohdalle.

Tietysti he saapuivat tuntia ennen junan lähtöä. Boutet pyysi
Georgettea pysähdyttämään puiden juurelle vastapäätä asemaa. Siinä
he odottaisivat nurmikolla, tavarat ympärillään, talonpoikaisen
kärsivälliseen tapaansa, jota he eivät olleet vielä unohtaneet.

Georgette, jolla oli kiire takaisin kotiin, suuteli heitä molempia.

— Onnea matkalle!

— Milloin tulet meitä katsomaan? Boutet kysyi yhä pitäen kiinni
tuumastaan.

— Ei minulla ole aikaa tehdä huviretkiä, Georgette vastasi verraten
viileästi.

Germaine kiitti vielä kerran saamistaan ruokatavaroista.

Heillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisilleen. Georgette keikahti
rattaille ja kääntyi joutuin paluumatkalle edes katsomatta taakseen.
Häntä seurasi karvaan kateellisin katsein äiti, jonka silmissä pois
rientävä ei enää ollut lihaa hänen omasta lihastaan, ei oma lapsi, jota
hän oli ruokkinut maidollaan, vaan se maapala, jonka edellisenä päivänä
solmittu avioliitto oli auttamattomasti riistänyt häneltä.

       *       *       *       *       *

Georgette asettui rattaille mukavaan asentoon. Hänestä tuntui, kuin
hän olisi kyydinnyt asemalle tämän maailman turhuuden, ja hän oli
vapautunut siitä nauttien jälleen täysin siemauksin yksinkertaisesta,
karusta, koruttomasta elämästään, jota hän rakasti enemmän kuin mitään
muuta.

Hänkö Parisiin? Kaikkia vielä! Se ei ikinä tapahtuisi, vaikka hänen
omaisuutensa kasvaisi niin suureksi, että se sallisi hänen »elää
porvarisnaisen tavoin» ja ostaa auton, niin kuin hänen isäpuolensa
oli höpissyt. Ummehtunut ja ahdas olo kaupungeissa, niiden tarjoamat
keinotekoiset huvitukset, jotka ovat kuin oopiumia niiden asukkaille,
kiihoittaen heidän aivojaan ja rohkaisten heitä mukautumaan
epäterveelliseen elämään, vaikuttavat sellaiseen, joka on sitä
maistanut tai jota n.s. sivistys on päässyt hipomaan, viehättäen ja
houkuttaen kuin pahe. Vaistomaisesti maaseudun yksinkertaiset sielut
pidättyvät siitä tuntien salaista pelkoa, sillä heidän ruumiinsa,
joka on tottunut omiin oloihinsa ja tahtoo pysyä terveenä, nousee
vastarintaan. Georgetten sielunelämä oli liian alkeellista, jotta
hän olisi ruvennut erittelemään tunteitaan. Silti hän ei voinut
kuvitella elämää eikä oloa muualla kuin Sublaines'issa. Hän ei tullut
toimeen ilman sen ylätasangon raikkaita tuulia ja avaraa näköpiiriä,
navetan lemua, isoäitinsä hirmuvaltaista komentoa, molempien
lapsukaisten naurua ja avaraa kotitupaa, sen valkoisia kalkkiseiniä,
taikinakaukaloa, seinäkelloa ja likaista pöytää, ei ilman jokapäiväistä
ankaraa työtä, tuttua maakamaraa, eikä ainakaan ilman miestään,
valtiastaan, jolle hän oli antautunut rakkaudesta ja joka täydensi
hänen onnensa.

Georgette oli lujasti kiintynyt tuohon kaikkeen; se oli hänelle sekä
elämän lähtökohta että sen päämäärä. Tämä eli epämääräisenä hänen
tietoisuudessaan, joka varsin vähän erosi aasintamman sielullisista
liikkeistä. Pitkäkorva laukkasi kotitallia kohti hyvää kyytiä, monta
vertaa innokkaammin kuin menomatkalla, eikä tällä kertaa tarvinnut
hoputtaa sitä ruoskalla.

Nuori vaimo sieti mainiosti terveellistä, purevan kuumaa hyväilyä,
jolla aurinko herkeämättä hiveli hänen paljasta niskaansa. Hän ei
räpäyttänyt silmäänsä sen tielle valamassa, häikäisevässä paisteessa.
Hänen keuhkonsa ahmivat puhdasta ilmaa yhtä halukkaasti kuin
ihmisolento sammuttaa janoaan elämän lähteellä. Ja kun hän lähestyi
Sublaines'ia, joka häämötti pähkinäpuiden lomasta ja josta selvänä
näkyi vain nelikulmainen kirkontorni, kömpelötekoinen viirikukko
huipussaan hänen jäseniinsä valui selittämätön mielihyvän tunne ja
hänen sisimmästään pyrki ilmoille voimakas riemuhuuto, joka olisi,
jos se olisi päässyt purkautumaan, ollut ainakin yhtä voimakas kuin
»Carmenin» kiljaisu, jonka se kajahdutti matkan päähän päästyään,
pysähtyessään kotitalon pihaan; se oli rakkaudensanoma jollekin
aasi-ystävälle, minkä se yksin tunsi ja minkä läheisyyttä se
sieraimillaan tunnusteli ilmasta.

Mutta Georgette ei kuitenkaan rientänyt Didier'n luo. Silmät loistaen,
posket hohtaen, hän oli ylpeä karttuneesta elinvoimastaan, mutta
samalla kärsivällinen, odottaen iltaa kohdatakseen miehensä. Itse
hän riisui aasintamman valjaista, heitti sen eteen heiniä ja meni
tyhjään taloon. Rolande oli varmaankin laitumella lehmiä kaitsemassa
ja muori heinää niittämässä. Käsirattaat olivat poissa vajasta, ja
selällään ammottavasta navetan ovesta näkyivät tyhjät pilttuut.
Tyttö oli tehnyt tarkkaa työtä: astiat oli pesty huolellisesti ja
lattialaatat puhdistettu. Georgette siivosi hartaana morsiushuoneen,
asetti haahkanuntuvapeitteen vuoteeseen ja ripusti miehensä häävaatteet
ja silkkipukunsa kaappiin. Hän hypisteli hetken aikaa noita hänen
nuoreen avioelämäänsä niin likeisessä yhteydessä olevia pukineita.
Sitten hän palasi tupaan, sulki säleluukut paahtavan auringon puolella
ja ryhtyi valmistamaan einettä. Kaikki tuotti hänelle iloa, papujen
silpominenkin, joita Didier söisi, ja sen tuolin katseleminen, jolle
Didier istuutuisi aterioimaan häntä vastapäätä.

Samaan aikaan istui Didier Rousseau niittokoneen kapealla ja
vaappuvalla ajoistuimella, jota ratas heilutti koneen terien katkoessa
tuleentunutta viljaa, joka kaatui luovolle maahan hänen taakseen. Siinä
hän, talon entinen renki, nyt ajoi omilla vainioillaan kuin kuningas ja
ajatteli väliin vaimoaan.




III


He olivat jo olleet naimisissa kuukauden päivät, joiden kuluessa joka
ilta saattoi heidät yhteen ja jokainen uusi aamu täytti heidän mielensä
yhä suuremmalla riemulla, kun he omistivat toisensa.

Viljan tuleentuessa koitti heille yhä uusia töitä, jotka kaunistivat
heidän onneaan kuin seinänauha temppelin otsikkoa. Nuo työt tosin
olivat heille perin tuttuja lapsuudesta, mutta nyt oli kaikella
erityinen viehätyksensä, kun he olivat mies ja vaimo.

Sitten aamuna muutamana ilmaisi yksitoikkoinen, jatkuva ja voimakas
jyske ja kalke, jonka äänilajit vaihtelivat kuin urkujen soitto ja
jonka aika ajoin keskeytti kimakka vihellyspillin ääni, että Garoun
talossa parast'aikaa puitiin. Tiheä, kellervä pöly täytti pihan,
nousten pilvenä hetki hetkeltä yhä korkeammalle ja himmentäen taivaan.

Keskellä tuota yhä uudistuvaa tomupilveä näkyi vain ison, kieppuvan
rattaan värähdellen liikkuva hihna sekä harmaita ihmishaamuja
häärimässä mustan, muodottoman möhkäleen ympärillä, joka sylki tulta ja
savua. Moisen manalaisen näyn yläpuolelle, vilja-auman huipulle, joka
kohosi talon kattoa korkeammalle, ilmestyi Georgette Garou paljain päin
ja käsivarsin hanko kädessä.

Siitä tuli raskas päivä, joka vaati väen koko tarmon iltaan asti.
Täytyi olla nopsa käänteissään, ponnistaa kaikki voimansa ja varoa
kallistamasta korvaansa väsyneiden käsivarsien huomautuksille, joiden
oli herkeämättä tehtävä samat liikkeet. Kone oli kuin hirviö, jota oli
syötettävä ja hoidettava lakkaamatta.

Georgette koppasi lyhteet hankonsa kärkeen, heitti ne ilmaan, josta
toinen hanko alempana sieppasi ja lykkäsi ne kolmannelle, joka heitti
ne puimakoneen käyttäjille. Näiden työ oli kaikkein vaarallisinta, he
kun käsin syöttivät lyhteet koneen hirvittävään, uhkaavaan kitaan.
Lyhteet tulivat jälleen ulos toisesta aukosta olkikupoina, tähkät
jyvistä tyhjinä, ja taas ne hankojen kärjestä lensivät päiden yli
toiseen kasaan, joka kohosi sitä mukaa kuin toinen aleni. Rapisten kuin
rankkasade virtasivat ruskeat jyvät koneen johtotorvesta säkkeihin,
jotka miesten selässä siirtyivät aittaan. Kaikki tekivät työtään
vaieten säästääkseen aikaa ja voimia. Ja heidän liikkeensä olivat niin
tarkoin lasketut, niin sopusuhtaiset, että vilja heidän käsissään
aaltoili kuin iso vaalea kangas pihan toisesta päästä toiseen. Molemmat
lapset avustivat voimiensa mukaan.

Aina tunnin kuluttua vihellyspilli kuulutti lyhyen lepohetken
alkaneeksi. Koneen täytyi välillä jäähtyä ja se oli voideltava. Tätä
levähdystä raatajat käyttivät hyväkseen vaihtaakseen jonkin hilpeän
huomautuksen, sylkeäkseen käsiinsä ja kääriäkseen kokoon alasvaluneet
paidanhihat. Sitten taas jatkettiin rohkeasti työtä. Mutta kello
kymmenen ajoissa kuumuus oli niin rasittava ja niskat punoittivat niin
auringonpaahteesta, joka poltti kuin tulinen liesi, ja varhaisesta
aamusta yhä vain lisääntynyt väsymyksen taakka painoi niin hartioita,
että liikkeet hidastuivat ja pitempi levähdys kävi välttämättömäksi.
Sitä vaativat kaikkein vahvimmatkin raatajista.

Koneen jyske hiljeni valitukseksi; lopulta moottori seisahtui
kokonaan. Silloin kaikki hengähtivät helpotuksesta äkkiä syntyneessä
äänettömyydessä, joka jo sinänsä tuntui rauhoittavalta ja
virkistävältä. Hihat kuivasivat hikeä, joka virtanaan valuen piirsi
vakoja hehkuvan kuumaan otsaan tarttuneeseen pölyyn. Kullankellervä
tomu laskeutui vähitellen ilmasta maahan. Väki puheli vielä hiljaa,
kurkut olivat kuivat kuin taula. Odotettiin virkistävää juomaa.
Auman kuvetta vasten nojalleen asetettuja tikapuita myöten Georgette
laskeutui maahan. Rolande riensi viinikellariin.

Tavallisesti Tourainen naiset eivät ota osaa viljanpuintiin. Miesten
ylpeys ei sitä salli. Naisen paikka on keittiössä. Mutta Georgette
käytti arvovaltaansa rikkoen tätä vanhaa sovinnaistapaa, eikä Didier
pannut vastaan, hän kun oli tottunut alistumaan ollessaan palvelijana
talossa, ja tämä tottumus vaikutti hänessä yhä edelleen. Toisetkaan
eivät vastustelleet, sillä nuoren emännän tavaton tarmo herätti heissä
kunnioitusta, varsinkin kun hän kaikkien nähden esiintyi arvokkaana ja
vakavana.

Georgette tarjosi viiniä, kaataen sitä Rolanden hänelle yksitellen
koristaan ojentamiin laseihin. Nuori emäntä oli riisunut puseronsa,
jotta hänen olisi helpompi liikkua ylhäällä auman huipulla. Hänen
avara, leveähihainen paitansa peitti hänen naisellisen ruumiinsa
kiihoittavat yksityiskohdat, ja hän oli niin vapaa kaikesta
kiemailusta, niin pidättyväisyytensä suojaama, että jokainen
intohimoinen pyyde kilpistyi oitis tuohon siveyden suojaverhoon, joka
oli lujempi kuin rautapanssari. Ja kun miesten katseet kohdistuivat
häneen, niissä ei välkkynyt veitikkamaista ilmettä, vaan tuntijain
ihailua, jotka osasivat antaa arvoa noille jänteville käsivarsille ja
tuolle teräksisen joustavalle povelle, jota ei väkinäisinkään liike
saanut värähtelemään.

Heitä oli viisitoista miestä, osaksi naapureita, osaksi sukulaisia,
jotka aina vuoroonsa maksuttomasti kävivät kuin talkoissa toisiaan
avustamassa. Lisäksi oli neljä koneenkäyttäjää ja yksi päivätyöläinen.
Viimemainittua eivät toiset juuri pitäneet arvossa, hän kun ei
osannut nykyisistä uusista ansiomahdollisuuksista huolimatta hankkia
itselleen omaisuutta, vaan asui pahaisessa mökissä, jonka vuokraakaan
ei kyennyt maksamaan. Joka vuosi hänen vaimollaan oli lapsi; hänellä
oli jo yksitoista tenavaa, ja osa niistä kunnan niskoilla. Kun tuo
päivätyöläinen otettiin mukaan, selitettiin tavallisesti toisille:
»Tämä on armeliaisuuden työ köyhälle». Sillä hän oli huononpuoleinen
työntekijä, nälkiintynyt raukka, ehkäpä vähän laiskakin. Hänen ihonsa
oli sileä ja puhdas ja silmät iloiset. Hän ei tosin ollut kaunis mies,
mutta ei silti rumakaan. Hänen kurjat vaatteensa ja velttoutensa olivat
syynä siihen, ettei kylän väki pitänyt häntä vertaisenaan. Itsekin
tietoisena huonommuudestaan hän kohotti lasinsa ennen kuin se oli
täynnä, kun taas toiset antoivat Georgetten täyttää heidän lasinsa
reunoja myöten.

He tyhjensivät lasinsa yhdellä siemauksella maiskauttaen kieltään
viinin virkistävän raikkaana valuessa kurkusta alas. He pyyhkäisivät
huulensa paidanhihaan silmät loistaen tyytyväisinä.

Joku virkahti:

— Hohhoh! Sepä teki hyvää!

Tarjottiin vielä toinenkin lasi.

— Peijakas! emme ainakaan pane vastaan! huudahti joku joukosta.

— Siitä valuu tulta suoniin, huomautti toinen.

Päivätyöläinen, »Köyhä Cadet», kuten häntä sanottiin erotukseksi
toisesta Cadet'sta, jolla oli jonkinverran varallisuutta, ei rohjennut
sekaantua rikkaiden puheisiin, vaan laskeutui velttona oljille heidän
jalkojensa juureen.

Didier huomautti:

— Mainio ilma.

Lasi kädessä hän iloiten katseli kirkasta taivasta ja ylpeänä
vaimoaan, tuota kaunista naista, joka näytti kohonneen esille itse
maan uumenista, hedelmällisen mullan ja viljan hengettärenä sekä
viinin haltiattarena, joka vuodatti kuumaa hehkua hänen ruumiiseensa.
Ja yksinkertaisen maalaisen ajatuspiirissään hän sekoitti toisiinsa
aviomiehen ja maanomistajan onnensa, oikein tietämättä rakastiko hän
maitaan siksi, että ne olivat antaneet hänelle hänen Georgettensa,
vai Georgettea sen vuoksi, että tämä oli lahjoittanut hänelle maata.
Sen hän vain tiesi, että hän oli ylen onnellinen rikkaudesta, jota
vehnänjyvät levittivät pihalle ja joka oli hänen omaisuuttaan. Mutta
tietysti hänen onnentunteeseensa sisältyi myös tietoisuus, että hän
omisti tuon harvinaisen naisen, joka lahjoitti hänelle huumausta ja
jonka neitseellinen sydän kuului yksinomaan hänelle.

Georgette ei ollut koskaan sanonut hänelle: »Minä rakastan sinua»;
todennäköisesti nuo sanat jäisivät häneltä kuunaan lausumatta, hän
kun oli niin harvapuheinen. Georgette tunsi rakkautta osaamatta sitä
määritellä ja antoi sitä toiselle. Ja tämä rakkaus, jonka Didier
sai osakseen, oli jotakin jalompaa ja suurempaa kuin se mitä hän
aikaisemmissa pahaisissa nuorenmiehen seikkailuissaan oli kokenut.
Mutta kun hän ei ollut yhtä koskematon kuin Georgette, ei myöskään se
rakkaus, jota hän tunsi, ollut yhtä puhdasta kuin Georgetten, ja hänen
aistillinen intohimonsa kuohahti monesti päivän mittaan. Mutta vasta
iltaisin, työn päätyttyä hän saattoi antaa hellyydelleen vallan.

Georgetten rakkaus oli aivan kuin raamatullista, alkuaikojen rakkautta;
se oli yksinkertainen ja voimakas, rohkea kuin oikeus, tulevien
sukupolvien pohja ja perus.

       *       *       *       *       *

Koko kesän, koko seuraavan talven ja vielä seuraavan kesänkin kesti
tätä heidän voimakasta rakkaudenelämäänsä.

Didier kiintyi päivä päivältä yhä lujemmin maihinsa. Pelto oli
yhtä suuressa määrin hänen puolisonsa kuin Georgette. Miehen
ylpeällä uhkuvalla voimalla hän muokkasi sitä ja ylpeili kylvämänsä
siemenen itämisestä. Molemmat, vaimo ja maan multa, hallitsivat ja
vallitsivat hänen sydämessään. Mutta hän oli ehkä lujemmin kiintynyt
noista valtiattaristaan vaativampaan ja oikukkaampaan, tätä kun oli
lakkaamatta suojeltava luonnonvoimien hyökkäyksiltä, sen puolesta
kun täytyi alinomaa taistella; olipa sitä pidettävä kurissakin sen
väliin käydessä uppiniskaiseksi ja kieltäytyessä jakamasta suosionsa
antimia. Ja varsinkin oli Didier'n kiintymyksen syynä valitettavasti
se seikka, että tämä lemmitty, maakamara, tarjosi rakastajalleen
tämän toivottomina köyhyyden aikoinaan niin kauan himoitsemaa kultaa,
mammonaa, jonka omistaminen täytti Didier'n olemuksen suuremmalla
hurmiolla kuin puolison sulo. Georgette sitä vastoin olisi ollut
valmis luovuttamaan viimeisen peltotilkkunsakin Didier'n vuoksi,
sillä Georgette tarvitsi häntä enemmän kuin omaisuuttaan täyttääkseen
kutsumuksensa siten, kuin hänen suuri sydämensä sen käsitti.

He tunsivat molemmat sisimmässään tyydytyksen ylenpalttisuutta, ja
heidän onnensa säteili heidän ympäristöönsäkin. Muori ei enää ollut
niin äreä kuin ennen. Lapset, joita entistään enemmän hyväiltiin,
alkoivat pitää aviopuolisoita vanhempinaan, joita poloiset eivät
olleet tunteneet, ja kävivät päivä päivältä alttiimmiksi työhön ja
hellemmiksi. Poika, François, kävi ison ystävänsä Didier'n kanssa
peltotöissä ja oli miestä mielestään istuessaan nuoren isännän vieressä
lantakuormalla tai rattailla.

Rolande, joka täytti kolmetoista, pestattiin palvelijattareksi.
Georgette ei hennonnut erota tytöstä, jota hän kohteli puoleksi
sisarena, puoleksi ottotyttärenä.

— Olen tarpeeksi rikas pitääkseni hänet talossa.

Garou muori äkäili ja mourusi tavalliseen tapaansa.

— Hän ei tee työtä edes sen vertaa, että maksaisi leipänsä!

Muori tiesi kuitenkin varsin hyvin, että tyttönen teki työtä paljoa
enemmän, kuin mitä hänen mitätön palkkansa korvasi.

Rolande kuunteli kalpeana, silmät pelosta laajentuneina, kuinka he
pohtivat hänen kohtaloaan.

— Minne se raukka menisi? Eihän hänellä ole ketään muuta kuin me,
tiukkasi Georgette.

— No! teetkö sitten todella työtä? muori tiuskaisi lapselle.

Tyttö kavahti heidän kaulaansa. Hän ei ollut vielä ennen tätä hetkeä
näin selvästi tuntenut hylätyn lapsen kohtalon surkeutta, eikä sitä
onnea, että oli saanut tyyssijan tässä vieraassa perheessä. Hänen
kultainen sydämensä oli iloa ja kiitollisuutta tulvillaan ja hän
teki mielessään salaisen päätöksen, että palvelisi heitä entistään
uutterammin.

Mutta heidän kaikkien osa oli liian kaunis. Kateellinen kohtalo hiipi
jo talon kynnykselle asettaakseen ansoja heidän onnensa tielle.




IV


— Etpä yhä vieläkään ole saanut lasta, virkkoi Garou muori kerran.

Kädet lanteilla hän seisoi ankarana syyttäjänä pojantyttärensä edessä.
Oli jo kulunut neljätoista kuukautta siitä, kun muori oli suostunut
tämän avioliittoon saadakseen maatilalleen perijän. Mutta tuloksia ei
yhäkään kuulunut!

Kun hän oli ensimmäisen kerran singahduttanut Georgettelle
soimauksensa, joka silloin oli ennenaikainen, nuori vaimo oli vastannut
vain:

— Olettepa te kovin hätäinen!

Nyt, kun muorin alinomaiset huomautukset olivat saaneet hänet
levottomaksi, hän ei enää vastannut mitään, vaan askarteli edelleen
äänetönnä tuvassa tuntien itsensä nöyryytetyksi. Valoisan oviaukon
kehyksissä Garou muorin jykevä hahmo kohosi synkkänä kuin uhkaava
onnettomuuden enne.

Sinä päivänä ei asiasta puhuttu sen enempää.

Mutta seuraavassa kuussa palasi muori, joka oli täysin selvillä
maalaisnaisille tutuista merkeistä, samaan kysymykseen:

— Ei yhä vieläkään lasta tulossa!

Ja hän ärtyi ja äkäili entistä pahemmin.

Kun avioliitto oli tapahtunut tosiasia, hän näytti, joskin
vastahakoisesti, hyväksyneen Didier'n. Olihan tämä vaitelias
työntekijä, melkein vailla yksilöllisyyttä, ja suorittivathan molemmat
aviopuolisot yhdessä kahta innokkaammin askareensa. Lisäksi Didier,
älykkäästi kylläkin, piti muorin läsnäollessa nousukasylpeytensä
kurissa varoen visusti koskaan vetoamasta uusiin oikeuksiinsa; päin
vastoin hän osoitti vanhukselle entistä palvelijan nöyryyttään, ja
vihdoin muori alkoi häntä suvaita. Ja syntyisihän heille pienokainen,
jonka suonissa virtaisi Garou suvun verta. Tila saisi hänen, muorin,
rotua olevan omistajan. Hän sieti isää tulevan lapsen vuoksi, jopa
Didier usein häipyi hänen tietoisuudestaan, hän kun yksinomaan ajatteli
poikansa tyttärenpoikaa, jota hän jo mielikuvituksessaan tuuditteli
käsivarsillaan. Mutta jo kolme kuukautta häiden jälkeen muori alkoi
käydä levottomaksi. Ja nyt, kun nuoren perheen hedelmättömyyttä yhä
vain jatkui, hänen vanha kaunansa virkosi jälleen. Että hän olikin
antanut omaisuutensa tuolle nuorelle miehelle, joka ei ollut tuonut
taloon »muuta kuin kääntöpääveitsensä», kuten hän halveksien sanoi,
ja joka ei kyennyt saamaan lasta! Didier pysyisi siis kaiken ikänsä
samana vaivaisena, etäisestä, täisestä, Jumalan selän takana olevasta
Solognesta tulleena maankiertäjänä, joka muorin kuoltua omistaisi
kokonaan talon kaikkineen päivineen ja saattaisi tehdä sillä mitä
halutti. Yhtä hyvin hän olisi voinut lahjoittaa sen ohikulkevalle
kerjäläiselle!

Nyt koitti Garou muorin puolelta vaino, jonka hän kohdisti yksinomaan
Georgetteen, rohkeamatta vielä peittelemättä ahdistaa Didier'tä,
mikä johtui vanhan perinnäistavan mukaisesta kunnioituksesta,
jota talonpoikaisnaiset aina tuntevat miestä, maan tuottavuudesta
huolehtijaa kohtaan. Lisäksi muori tahtoi itsepintaisessa, typerässä
päähänpiintymässään kiusoittaa Georgettea yrittämällä heikentää hänen
ylpeyttä uhkuvaa kiintymystään mieheensä.

— Eipä Didier edes kykene saamaan itselleen perillistä!

Georgette puolusti miestään:

— Ei se ole hänen syynsä! Kyllä hän täyttää velvollisuutensa.

Vanhus vaikeni neuvotonna, sillä hän ei tahtonut sysätä syytä
pojantyttärensä niskoille, koska hän olisi silloin samalla nöyryyttänyt
itseään.

Sama pelko esti Georgettea ilmaisemasta levottomuuttaan Didier'lle.
Ja hän ajatteli hätääntyneenä syntymisen salaperäistä ongelmaa
maalaisnaisen suorasukaiseen tapaan, kuinka lehmä, joka »jäi mahoksi»,
lähetettiin häpeällisesti teurastettavaksi. Hänen ylpeyttään kirveli
hänen ajatellessaan, että tilan kaikki elukkanaaraat, niin lehmät kuin
kaniinit, poikivat aina säännöllisesti silloin, kun oli tarkoitettukin.
Kasvikuntakin uhkui uusien taimien, uusien vesojen tuottamiskykyä —
molemmin puolin tietä kasvavat plataanit olivat täynnä kukkia, jotka
kehittyivät siemeniksi ilmaisten siten ehtymätöntä elinvoimaa. Oliko
hänessä siis jotakin vikaa? Tämä ajatus katkeroitti hänen onnensa.
Hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt syyttää Didier'tä; hänen varma
vakaumuksensa oli, että Didier, joka täytti puolisonvelvollisuutensa,
oli kokonaan syytön.

Pitkin päivää Georgette ajatteli asiaa soimaten omaa ruumistaan, jonka
hän kuitenkin tunsi olevan täysin terveen ja kunnossa, niin että
sitäkin oli vaikea syyttää.

Hääriessään päivän askareissa hän rypisti kauniita kulmakarvojaan,
ja astellessaan pihan poikki hän äkkiä pysähtyi kuin paikoilleen
jähmettyneenä katseen harhaillessa etäällä kuin apua hakien...
Se tulikin äkkiä kerran iltapäivällä, kun hän oli hoitelemassa
lehmää navetan kuumassa lemussa. Olihan monesti täytynyt vaikeissa
poikimistapauksissa turvautua eläinlääkärin apuun...

Georgette valjasti aasintamman rattaiden eteen. Kesti tavallisesti
kauan, ennen kuin hän sai tehdyksi päätöksen. Mutta kun se kerran oli
tapahtunut, ei mikään voinut estää häntä toteuttamasta sitä.

Hän tiesi, että Didier palaisi pellolta vasta illan suussa.

— Lähden tästä ostamaan riisisuurimoita vasikoille, Georgette sanoi
isoäidilleen. Käväisen Bléréssä.

Hän ajoi suoraan päätä lääkäriin. Hän ei ollut koskaan ennen
turvautunut tämän apuun, kun ei ollut milloinkaan ollut sairas,
mutta hän piti tätä erehtymättömänä poppamiehenä, joka osasi lukea
ihmisruumiin syvimmät salaisuudet kuin kirjasta. Matkalla hänen
vakava ja synkkä katseensa kiintyi tuon tuostakin vasta kynnettyihin
peltoihin, jotka hohtivat tummanpuhuvina uhkaavan taivaan alla: oli
lokakuu, ja sateinen vuodenaika alkoi samalla kuin syyskylvötkin. Ensi
kerran elämässään hän tunsi surun ankaraa kouristusta sekä häpeävänsä
ruumiinsa puolesta, joka ei ehkä ollut samanlainen kuin muilla naisilla.

Tohtori Courtois, joka oli tottunut näkemään vastaanottohuoneessaan
riutuneita kasvoja, hämmästyi kelpo lailla, kun kynnykselle ilmestyi
Garou-suvun komea tytär, joka uhkui terveyttä ja elinvoimaa kuin
nuori puu. Georgetten isän kuoltua ei lääkäri ollut käynyt heillä
mutta hän tunsi hyvin vainajan tyttären, kun oli nähnyt ajaessaan
autolla talon ohi hänen varttuvan vuosi vuodelta. Huhu Georgetten
avioliitosta oli kantautunut hänen korviinsa, ja samoin kuin pastori
Cruchet tunsi hänkin jonkinlaista hellyyttä tuota rakkautensa kohteen
valinnassa järkähtämätöntä naista kohtaan, joka oli ottanut miehekseen
palvelijansa. Mutta hänessä sekaantui tähän tunteeseen itsetiedotonta
miehistä kateutta, melkeinpä itsekästä mielipahaa, kun ei hän itse
ollut tuon kaikessa suorasukaisuudessaan sangen kiehtovan nuoren naisen
rakkauden kohteena.

— Onko isoäitisi sairas?

— Ei ole.

Ja samassa Georgette jo synkkänä virkkoi ääni käreänä, ikäänkuin olisi
tunnustanut jotakin häpeällistä:

— Minulla ei ole lasta!

»Kas vain!» lääkäri tuumi itsekseen. »Onpas hänellä kiire saada
jälkeläisiä».

Hän katseli Georgettea hymyillen ja sivellen huolellisesti hoidetulla
kädellään lyhyttä harmaata partaansa. Hän oli varsin tyytyväinen, kun
sai hetkeksi tämän potilaan hoitoonsa.

— Kauanko olet ollut naimisissa?

— Vuoden ja kolme kuukautta.

— No, no, ei sitten ole vielä mitään hätää!

Lääkäri nousi. Toisia sairaampia potilaita oli odottamassa.

— Palaa kotiisi! hän virkkoi laskien tuttavallisesti kätensä nuoren
vaimon pyöreälle olalle. Ja ole huoleti! Pian saat kutsua minut
ristiäisiin.

Mutta Georgette tahtoi päästä varmuuteen. Lääkärin täytyi tutkia hänet.
Hän alistui tarkastukseen rohkeasti, masentaen luontaisen ujoutensa
ja kammonsa. Kun tarkastus oli suoritettu ja lääkäri oli hiukan
kuulustellut häntä, tuo oppinut mies julisti mielipiteensä:

— Sinulla on virheetön ruumiinrakenne. Sinua ei vaivaa mikään; ennen
pitkää sinusta voi tulla kelpo äiti.

— Paljonko olen velkaa?

Sen enempää ei Georgette lausunut kiitollisuuttaan.

— Puhutaan siitä vuoden lopulla, lääkäri sanoi hiukan närkästyneenä.

Lääkärit eivät koskaan ole välinpitämättömiä kiitollisesta hymystä,
jonka heidän julistuksensa »terve!» kohottaa levottoman neuvonkysyjän
vielä pelokkaisiin silmiin. Ihailevalla miehellä on tässä osuutensa, ja
tohtori Courtois'sta olisi ollut erityisen mieluista saada tavallinen
kiitollisuuden hymy Georgetten kauniista, tummista silmistä.

— Lähetän sinulle laskun.

Mutta Georgette ei suostunut siihenkään. Hän tahtoi maksaa heti.
Lääkärin täytyi ottaa tavanomaiset kolmekymmentä frangia. Ja
Georgette poistui kiireesti vapauduttuaan pelostaan tuon poppamiehen
vastaanottohuoneessa, johon hän ei koskaan aikonut palata.

Ulkona hän hengitti vapautuneena heti unohtaen ahdistuksensa,
suunniltaan ilosta, kun hänen ruumiinsa oli terve ja taas päässyt
arvoonsa. Siirtomaatavarakaupasta hän itse nosti raskaan riisisäkin
selkäänsä ja kantoi sen rattaille ylpeänä tuntien voimiensa olevan taas
ennallaan.

Hänen mielihyvänsä oli niin suuri, ettei hän ollenkaan välittänyt
sateesta, joka rankkana valui pilvistä. Hän oli niin sykähtelevän,
niin hehkuvan iloinen, että pisarat oitis kuivuivat hänen poskillaan
virkistäen hänen hipiätään ja sirotellen helmiä hänen tuuheaan
tukkaansa.

Kostealla mullalla oli nyt toinen lemu kuin tulomatkalla. Orvokit
levittivät suloista tuoksuaan. Ja laajat kellertävät kesantopellot,
joilla aura oli nostellut lihavia multakokkareita, odottivat
siementä, ollen kuin toiveiden avaruus, joka vastasi hänen povessaan
sykähtelevään täyttymyksen toivoon.

Heti saavuttuaan kotipihaan ja malttamatta riisua aasintammaa valjaista
Georgette meni etsimään muoria ja tapasi hänet ladon perältä, josta
vanhus oli noutamassa porkkanoita kaniineille. Georgette huusi hänelle
kynnykseltä:

— Tulen lääkäristä. Hän tutki ruumiini kauttaaltaan. Jos kuka väittää,
etten minä muka voi saada lasta, hän puhuu pötyä.

Ja vahvistaakseen tohtori Courtois'n viisautta hän lisäsi:

— Se maksoi kolmekymmentä frangia!

Muori ei edes kääntynyt päin, mutta tuntui siltä, kuin hänen selkänsä
olisi ollut mielissään, ja Georgette katseli tuota selkää tyytyväisen
näköisenä. Ja tämä heidän vaitiolonsa ilmaisi enemmän kuin monet sanat
ja katseet.

Nuori vaimo ei kertonut Didier'lle, missä oli käynyt. Hänestä tuntui
siltä, vaikk'ei hän oikein voinut käsittää, miksi, että hän oli
menetellyt epärehellisesti miestään kohtaan.

       *       *       *       *       *

Molempien naisten välillä vallitsi nyt »Jumalanrauha». Tiedemiehen
puuttuminen asiaan tukki Garou muorin suun. Joksikin aikaa hän menetti
johtolankansa nuoren avioparin yhdyselämän kielteisiin tuloksiin
nähden. Hän oli sitä mieltä, ettei nyt, lääkärin annettua lausuntonsa
ja Georgetten vakuutettua miehensä terveeksi, ollut muuta tehtävissä
kuin odottaa luonnon työn täyttymistä. Georgette oli samaa mieltä.

Didier, joka ei ollut kiinnittänyt huomiota naisten väliseen riitaan,
vaikka se oikeastaan koski juuri häntä itseään, muokkasi edelleen
innokkaasti maataan. Hänen kunnianhimonaan oli saada se tuottamaan
seuraavana suvena enemmän kuin koskaan ennen. Ja hän käveli pitkin
vakoja, pää pystyssä tuulen vapaasti tuiverrettavana, jalkojen ja käden
tehdessä tahdikkaita liikkeitä, heittäen peltoon tuhansia kertoja
jyviä ja sydämensä toiveita, kuin ainakin aviopuoliso, joka on varma
itsestään ja onnestaan.

Mutta kahta kuukautta myöhemmin, joulukuun puolivälissä, Garou muori,
jolla oli ollut aikaa aprikoida asiaa, alkoi uudelleen nalkuttaa:

— Et sinä vain saa lasta.

Ja he rupesivat kinastelemaan.

— Ei olisi kannattanut maksaa kolmeakymmentä frangia tohtorille, jos te
olette häntä viisaampi. Vai luuletteko, että valehtelin? Menkää vaikka
itse kysymään häneltä! Georgette penäsi muorille.

— Tohtori! tohtori! Minä annan palttua koko tohtorillesi. Niinkuin hän
muka ymmärtäisi sellaisia asioita! Sinä esimerkiksi synnyit kuukautta
liian aikaisin. Cadet'n akalle tulee lapsia kuin turkin hihasta. Mutta
te olette jo olleet naimisissa vuoden ja viisi kuukautta!

Muori polki jalkaansa, silmät mulkoilivat ilkeästi, ja iho hulmahti
tummanpuhuvaksi myssyn kireälle sidottujen nauhojen ympärillä. Hän oli
niin äkeissään, että aivan vapisi, ja sanat syöksyivät esiin nenän
kautta, ikään kuin häntä olisi rajusti nikottanut.

— Se ei ole minun syyni! Georgette huudahti puolestaan.

Muori, joka sekoitteli lieden kivellä kanoille pöperöä, kääntyi
kiukkuisena aivan kuin jos paarma olisi purrut, ja tiuskaisi:

— No siinä tapauksessa syy on jossakussa toisessa!

Ajatus, joka kauan oli askarrellut hänen päässään, oli nyt siis
purkautunut ilmoille.

— Mutta sanoinhan minä...

— Sanoin ja sanoin! Eiväthän kaikki kukotkaan... Se sinun jo olisi
pitänyt nähdä kanalassa.

Hän loi pojantyttäreensä teräviä katseita vanhoista, häijyistä
silmistään.

— Jollei kevääseen mennessä kuulu mitään, annan totisesti matkapassit
koko epäkelvolle miehellesi! Ei avioero ole olemassa koiria varten...
suorastaan häpeä, ettei saa lapsia!... kenelle nämä maat sitten
joutuvat?...

Muori oli hautonut asiaa vanhassa pääkopassaan, joka oli yhtä
itsepintainen kuin pojantyttären. Nyt hän sieppasi padan, lähti
tuulispäänä tuvasta ja paiskasi mennessään oven rajusti kiinni.

Hänen laahustelevat askeleensa kuuluivat poistuvan kanalaan päin ja
hänen vihanien äänensä ärisevän:

— Kyllä minä opetan sinua laiskottelemaan, Rolande! Jo tunnin ajan olet
leikellyt kurpitsoja. Eikö siitä ikinä tule valmista!

Sama surkeus alkoi uudelleen. Vanha hedelmättömyyden pelko kohdistui
nyt siihen mieheen, jota Georgette rakasti yli kaiken ja jota Garou
muorin viha uhkasi... ehk'ei ilman syytä... niin, eihän kaikista
kukoistakaan aina ollut... sellaiset täytyi hävittää.

Tällä kertaa Georgette puhui asiasta Didier'lle. Muorin tyytymättömyys
ei tullut miehelle oikeastaan yllätyksenä. Hänkin oli itsekseen
pahoitellut, ettei heille ollut syntynyt perillistä, joka olisi
lopullisesti varmentanut hänen asemaansa talossa. Tietystikään hänen
mieleensä ei ollut juolahtanut, että häntä pidettäisiin syypäänä
sellaiseen, mitä hän puolestaan piti vain viivästyksenä. Georgetten
tunnustus, että hän oli käynyt lääkärissä, teki häneen ikävän
vaikutuksen, hän kun täten joutui ikäänkuin yksin kaikkeen syypääksi.

Hän ei uskaltanut soimata vaimoaan, mutta ajatteli pahastuneena:

»Nyt, kun Georgette on todistuttanut syyttömyytensä, syy sysätään minun
niskoilleni».

Aluksi hän ei kuitenkaan tahtonut ottaa vastuunalaisuutta
kannettavakseen. Mutta sitten hänen vaimonsa levottomuus tarttui
häneenkin, vaikk'ei hän tahtonut sitä myöntää.

— Naisilla on aina niin kummallisia päähänpistoja, hän sanoi kohauttaen
olkapäitään.

Tämä oli ensimmäinen pilvi heidän avioliittonsa taivaalla.

Georgette huomautti:

— Kuulehan, hyvä Didier, ei ole muuta neuvoa, kuin että sinä vuorostasi
käyt lääkärin puheilla. Sitten muori jättää meidät rauhaan.

Didier pani vastaan tuntien ylpeytensä loukatuksi, sekä ennen
kaikkea peläten lääkärissä käynnin tulosta. Mutta yritettyään
vikuroida oikealle ja vasemmalle, viitaten siihen, että oli täyttänyt
aviomiehen-velvollisuutensa, jopa turvautuen nyrpeyteen, heikkojen
tavalliseen aseeseen, toiste taas lausuen epäilyksiään lääkärien
taidosta, Didier lopulta myöntyi. Georgette piti aina päänsä. Eikä
loppujen lopuksi ovelinkaan lääkäri voinut sanoa tällaisista asioista,
niin hän arveli, yhtään mitään varmaa.

Nähdessään heidän ilmestyvän luokseen yhdessä, neuvottomina ja
vakavina, olkapäät yhdessä, tohtori Courtois'n täytyi hymyillä. Heidän
nuoruutensa ja hätääntymyksensä huvitti häntä.

Georgette sai puhua molempien puolesta, sillä eipä mikään maailman
mahti olisi voinut irroittaa ujon nuoren aviomiehen jäykkää kieltä.

Georgette virkkoi:

— Minulla ei ole vieläkään lasta.

Ja hän lisäsi:

— Isoäiti on äkeissään, tilan vuoksi.

Lääkäri älysi, että asia tällä kertaa oli vakava, kun mies oli mukana.
Hänen hymynsä häipyi hänen lyhyeen harvaan partaansa, ja hänen
silmiinsä tuli totinen ilme. Vuosi ja viisi kuukautta, se oli todella
hiukan liian pitkä aika... — Muori sanoo, että se on Didier'n syy,
Georgette huomautti vielä luoden katseen mieheensä.

Didier pureskeli hermostuneesti pienten vaaleiden viiksiensä päitä.

Tohtori Courtois nousi ja pyysi Georgettea menemään viereiseen
huoneeseen. Avatessaan hetken kuluttua oven ja kutsuessaan Georgetten
takaisin vastaanottohuoneeseensa hän sanoi:

— En saata huomata miehessänne mitään vikaa...

Ilon välke kiilui syytetyn silmissä. Mutta hänen kärsimyksensä ei
silti ollut päättynyt. Tohtori tahtoi todella auttaa nuorta avioparia,
täyttää velvollisuutensa ja samalla tyydyttää uteliaisuutensa
lääkärinä. Hän päätti lähettää Didier'n Tours'iin, virkatoverinsa
luo, joka oli tämän alan erikoistuntija ja saavuttanut jonkin verran
mainetta.

— Siihen en suostu, en ikinä! Didier vastusteli.

Hän ei tunnustanut, että hänen vastahakoisuutensa syynä oli pelko, että
tiede eittämättömästi toteaisi hänen puutteellisuutensa ja saattaisi
hänet alttiiksi Garou muorin vihoille.

Georgette oli järkkymätön, lääkäri säesti häntä, ja näin Didier noiden
molempien ahdistamana lopulta antoi perään ja lähti Tours'iin.

Nyt seurasi viikon odotusaika, seitsemän pitkää päivää, joiden kuluessa
Didier tunsi Garou-suvun maakamaran polttavan jalkojensa alla ja
pelkäsi päälle päätteeksi, että Georgetten rakkaus saattaisi heiketä,
hän kun kammoksui kaikkea ihmisolennon epätäydellisyyttä.

Mutta sitten tohtori pisti heidän käteensä virkatoverinsa lähettämän
paperin, jossa Didier'n isyyden mahdollisuus todistettiin. Tällä
kertaa lääkärin palkkio nousi sataan frangiin, joka rahamäärä
täytti aviopuolisoiden mielet kumoamattomalla luottamuksella ja
kunnioituksella.

Se hinta ei totisesti ollut liian kallis, sillä olihan sillä ostettu
heidän molempien vapautus! Ja tohtori Courtois sai kaupan päälliseksi
sen, mitä jurompi ja jäykempi Georgette ei ollut hänelle suonut,
nimittäin aviomieheltä säteilevän hymyn ja kiittämään ojentuneen käden.

Olihan entinen palvelija voittanut takaisin viljelysmaansa!

— No siis, Georgette kysyi ja tiukkasi, miksi meillä ei ole lasta?

Tohtori teki eleen, joka suuresti muistutti Pontius Pilatuksen liikettä.

— Kärsivällisyyttä, hyvät ystävät, ja hyvää jatkoa vain! hän sanoi
nauraen. Saammehan nähdä...

Ja tuo rattoisa hymy viipyi hänen huulillaan vielä hetken sen perästä,
kun hän jo oli sulkenut oven aviopuolisoiden jälkeen.




V


Kovin paljon syntyy lapsia, joita ei ole toivottu tähän maailmaan!
Minkä vuoksi siis luonto, joka usein viekkaasti tekee tepposet
rakastaville, joskus itsepintaisesti kieltää aviopuolisoilta heidän
oikeutetun rakkautensa hedelmän? Tämä on niitä luonnon salajuonia,
joiden suhteen tiede on voimaton ja joiden johdosta muinaiskansat
kuvittelivat olevan olemassa pahanilkisiä henkiä, joiden ainoana
tehtävänä oli ihmisten kiusaaminen.

Tuolla vapauttavalla paperilla ei ollut Garou muoriin nuoren parin
odottamaa ja toivomaa vaikutusta, vaikka sitä koristivat latinalaiset
nimitykset ja vaikka siinä oli allekirjoitus ja sinetti, aivan kuin
notaarin kirjoittamassa asiapaperissa, ja vaikka sen lunastuksesta
maksettu iso rahamäärä sai aviopuolisot varmasti pitämään sitä pätevänä
ja luottamaan siihen vuoren lujasti. Muori ei siitä rauhoittunut eikä
tyytynyt aviopuolisoiden tavoin odottamaan, vaan joutui päin vastoin
vihan vimmaan. Hänen ahtaat aivonsa eivät tajunneet, miksi ei miehellä
ja vaimolla, jotka olivat todistettavasti täysin terveet, silti ollut
lasta. Kun hän ei siis voinut käydä erityisesti kummankaan kimppuun,
varsinkaan inhoamansa ja halveksimansa Didier'n niskaan, hän alkoi
umpimähkään herjata molempia.

— Senkin teeskentelijät! Kirotut heittiöt, tomppelit ja epäkelvot!

Hänen paheksumisellaan ei ollut rajoja. Aterioidenkin aikana hän
sadatteli heitä lasten kuullen, jotka vaikenivat hämmästyneinä ja
kauhuissaan. Kun kylässä levisi tieto, että joku seudun eukoista odotti
lasta, vanhus sai uutta tuulta purjeisiinsa:

— Hitto vieköön! Näyttepä olevan ainoat koko kylässä, jotka eivät pysty
saamaan pieniä!

Muori takoi nyrkillään pöytää niin rajusti, että kanat, jotka olivat
uskaltaneet pujahtaa tupaan nokkimaan permannolle pudonneita muruja,
pakenivat hulluina pelästyksestä, surkeasti kotkottaen, siivet
viistäen maata. Pihalla otti koko kanamaailma kaakattaen osaa niiden
säikähdykseen. Ja kun ne sitten vetäytyivät kanalan turviin, ne
kävelivät varovasti, toinen jalka sojossa, kaula pitkällä.

Kerran — silloin oli perjantai — lähti muori vuorostaan piirikunnan
pääpaikkaan. Tavallisesti Georgetten tehtävänä oli viedä viikolla
kertyneet kananmunat myytäväksi torille. Samalla hän sieltä osti
ruokatavaroita jₐ kun hän oli nuori ja voimakas ja hyvin jaksoi kantaa
raskaita vasuja, Garou muori oli kernaasti uskonut hänelle tämän
tehtävän. Mutta tällä kertaa hän selitti:

— Menen itse. Minulla on asiaa Bléréhen. Hän ei aikonut käydä
lääkärissä, vaan notaarin puheilla. Hänellä oli se käsitys, että
avioero oli saatavissa lapsettomuuden perusteella, ja hän kuvitteli jo
karkoittavansa talosta Didier'n, jopa Georgettenkin, jos tämä yrittäisi
vastarintaa. Eikö hän muka ollut omaisuutensa haltija? Ja nuori
vaimo, joka oli liian ylpeä mennäkseen toisten palvelukseen, taipuisi
varmaankin. Sitten hän menisi uusiin naimisiin, tällä kertaa rikkaan
miehen kanssa. Ja ajatellessaan tätä mahdollisuutta Garou muori oli
melkein iloinen juonestaan.

Illalla hän palasi kotiin nolona, toiveissaan pettyneenä. Mutta hänen
häijyytensä ei silti talttunut. Hän kyllä keksisi keinon pakottaakseen
heidät antamaan hänelle perillisen, jota hän heiltä vaati, kun he
kerran kykenivät siihen. Hän sai päähänsä, etteivät he tahtoneetkaan
lasta, jotta maa kuuluisi yksinomaan heille ja että he hänen kuoltuaan
voisivat menetellä sen kanssa mielensä mukaan. Boutet'n vilpilliset
tuumat olivat osaksi tulleet hänen tietoonsa. Hän ei ollut aluksi
välittänyt niistä arvellen, että oli turha vaiva houkutella kaupunkiin
Georgettea, joka oli lujasti kiintynyt maalaiselämään. Mutta nyt
muori oli ruvennut pelkäämään niitä salaisia pyyteitä, jotka meidän
päivinämme pyrkivät saamaan nuoret pauloihinsa, ja kuvitteli, että
Georgetteenkin oli voinut tarttua halu siirtyä kaupunkiin. Kuka saattoi
tietää, eikö muorin taloa sitten myytäisi? Jo pelkkä ajatus, että hänen
maansa joutuisi vieraalle, oli pisto hänen sydämeensä.

Pitkin päivää hän hautoi tätä mielessään koettaen keksiä keinoa
masentaakseen avioparin ja honottaen lakkaamatta epäselviä sanoja,
joista kuitenkin tämäntästä erotti sanan: lhapsi! lhapsi!

Tätä he nyt saivat lakkaamatta kuulla. Ja talven tultua, jolloin
työttömyys, sade ja kylmä usein saivat perheen kokoontumaan tupaan
lieden ääreen, muorilla oli hyvä tilaisuus kiusata heitä.

Lapset, jotka tunsivat luonnollista vetovoimaa puolisoihin, koettivat
nöyryydellään ja kuuliaisuudellaan lieventää äreyttä ja toraa. François
kulki Didier'n kintereillä, kuunteli ja totteli vain häntä täten
osoittaen, kenelle hän antoi enimmän arvoa. Rolande taas pysytteli
Georgetten lähellä naisellisen yhteisyysvaiston pakosta. Kun peloittava
isoäiti ahdisteli pojantytärtään, Rolande kietoi käsivartensa tämän
kaulaan suojellen häntä ruumiillaan ja suudellen häntä hellästi. Tämä
oli hänen tapansa ottaa osaa Georgetten mielihaikeuteen, sillä olihan
tämä melkein Rolanden kasvatusäiti.

Garou muori oivalsi hyvin tuon mykän kielen ja kohotti ankaraa kättään
tyttöä uhaten.

— Tuota vartenko maksan sinulle palkkaa?

Ja hän ravisteli tyttöä rajusti. Tämä alkoi itkeä, ja Georgette tuli
väliin.

— Minä kiellän teitä pitelemästä häntä pahoin!

— Enkö minä ole emäntä tässä talossa? muori kirkui. Jos tahdon ajaa
hänet maantielle, en kysy siihen lupaa sinulta!

Talossa vallitsi oikea helvetti. Mutta silti Georgette ja Didier olivat
rakkautensa voimalla, joka tuotti heille turvallisuuden tunteen,
yhä edelleen onnellisia, melkein yhtä onnellisia kuin alkuaikoina.
Georgette kiintyi yhä lujemmin mieheensä, turvaten häntä. Eihän Didier
ollut millään lailla rikkonut! Olihan hän täysi mies, ahkera raatamaan
ja ruumiiltaan täysikelpoinen. Lapsi kyllä tulisi aikanaan.

Didier lohduttautui vähemmän jaloilla vaikuttimilla. »Minä välitän
viisi! Onhan maa minun hallussani. Määri ja pastori ovat sen minulle
juhlallisesti määränneet. Olkoon muori kuinka kiukkuinen tahansa; hän
ei mahda sille mitään».

Ja molempien mielessä liikkui sama ajatus!

»Vanhat ihmiset eivät elä ikuisesti».

Monessa kylän perheessä asiat olivat suunnilleen samalla tavalla:
vanhukset riitelivät ja torailivat lakkaamatta, ehkä kateudesta, kun
huomasivat nuorten päivä päivältä työntävän heitä lähemmäksi hautaa ja
asettuvan heidän tilalleen talossa, jota vanhat eivät enää kyenneet
palvelemaan. Tarrautuen epätoivoissaan kiinni maahan, joka liukui pois
heidän jalkojensa alta, he koettivat saada nuoret noudattamaan heidän
tahtoaan, osoittaen sellaista itsepintaisuutta, että se heissä piti
yllä yhä jatkuvaa yksinvallan harhaluuloa. Huguenin'in perheessä oli
isoisän isä kuolinpäivänsä aattoon asti vastustanut luhistumaisillaan
olevan talon purkamista, jossa hän oli elänyt voimansa päivät; sen
tilalle tahdottiin rakentaa uusi, joka paremmin vastaisi hänen
lastenlastensa ja näiden lasten mukavuudenvaatimuksia ja varallisuutta.
Ukko väitti, ettei hän olisi uusien seinien sisällä tuntenut olevansa
kotona. Ja istuen olki-istuimisessa nojatuolissaan, jossa hän
itse saattoi tarkata hyödyttömäksi käyneen ruumiinsa asteittaista
raukeamista, hän taisteli kuin loppuun palava, lepattava kynttilä.

— En salli, että tähän taloon kosketaan, en salli sitä!

Hänen hautajaistensa jälkeisenä päivänä saapuivat muurarit.

Garou muori arvasi, mistä aviopuolisot ammensivat tuon mykän
kärsivällisyytensä, johon he lopulta olivat turvautuneet. Huolimatta
siitä, että hän tunsi olevansa vielä terve kuin »pukki», hän oli
raivoissaan. Mutta sitten toivottu kostokeino iski äkkiä hänen
aivoihinsa.

Hän käväisi vielä kerran kysymässä neuvoa notaarilta, ja tällä kertaa
hän palasi Sublaines'iin silmät kiiluen ilkeää iloa. Äh! Nyt he olivat
hänen käsissään! Heidän täytyi antaa myöten, tai muuten...! Kitsaan
vanhan sydämensä syvimmässä hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei
hän ryhtyisi pakkokeinoihin; olihan hän liiaksi kiintynyt omaan
vereensä vahingoittaakseen sitä. Mutta ase, jonka laki oli antanut
hänen käteensä, riitti hänen mielestään saattamaan kauhun valtaan tuon
vietävän Didier'n, miehen, tuon »kirotun koiran», joka oli riistänyt
hänen pojantyttärensä ja joka ei, huolimatta siitä, että olisi pystynyt
isäksi, toimittanut taloon perillistä.

Aluksi muori muutti menettelyä, ei enää torunut, vaan kävi lauhkeaksi
kuin lammas, mikäli sellaista vertausta saattaa käyttää olennosta,
jonka nähdessään täytyi pikemminkin ajatella hevoskaakkia, joka oli
yhtä tummanpuhuva naamaltaan kuin luisevakin. Lapsesta ei enää puhuttu
sanaakaan. Pienokaiset saivat osansa tästä hunajakakusta. Jopa muori
teki sen lisäksi tavattoman isoksi, ikään kuin hän olisi hävennyt,
että oli niin pahasti kiusannut orporaukkoja. Rolande ei enää saanut
kokea »ravisteluja», jotka ennen olivat olleet tavallisia, kun
vanhus teräspihtien lujilla kourillaan oli rusikoinut tytön hentoja
käsivarsia. Hän myönsi, että Rolande oli »hyvä tyttö» ja että hän
ansaitsi hyvää kohtelua. Mutta poikaa muori erityisesti hemmotteli.
Hän ei enää puhutellut François'ta sellaisilla hyväilynimillä kuin
»etana» ja »kakara», vaan nimitti häntä oikein »François'ksi» ja
»pienokaiseksi». Poika oli jo ennenkin sanonut muoria »isoäidiksi».
Sublaines'issa annetaan arvonimi »rouva» ainoastaan hattua käyttäville
kaupunkilaisnaisille. Tuttavallisuus kehittyi nyt ystävyydeksi. Lapsen
sydän on kovin helposti voitettavissa! Makeat sanat, hyväilyt ja
makeiset ovat pettämättömin keino. Kaikkea sellaista tuli François'n
osaksi. Muori määräsi lisäksi, että pojan oli istuttava pöydässä hänen
ja Didier'n välissä. Vihankauna oli pojalle tuntematon käsite, ja tuo
viaton ihmistaimi hymyili ihmettelemättä ja osaamatta epäillä mitään,
tuntien itsensä onnelliseksi vaipuessaan tuon äidillisen hellyyden
untuviin, ja painoi raikkaita suudelmia eukon vanhalle, kuihtuneelle
poskelle.

Georgette ja Didier puolestaan nauttivat täysin siemauksin palanneesta
rauhasta ja sovusta. Nämä olivat ihania päiviä, joina entiset
solvaukset unohdettiin ja anteeksianto liiteli ilmassa.

Kun muori arveli hedelmän kypsyneen, hän taritsi sen salakavalasti
kerran sunnuntaina, jälkiruoaksi päivällispöydässä.

— Koska nuo eivät saa lasta, kirjoitutan sinulle paperin rakas
François. Sinä saat periä talon, maat ja mannut.

Jos salama olisi iskenyt pöytään, ei se olisi voinut järkyttää
aviopuolisoja pahemmin kuin tämä Garou muorin ilmoitus. Aterian
päätyttyä aviopuolisot lähtivät pihalle ja poistuivat syrjäiseen
paikkaan, sunnuntairauhan kaihottua kauas heidän mielestään.

Oli jäätävän kylmä päivä, joka ennusti lumisadetta. Pilvet kiitivät
matalalla, ja tuuli pyyhki maan pintaa, pörröttäen kanojen höyheniä
ja ajaen ne säikähtyneinä koppiinsa. Aitauksen matalaan seinään
nojautuneena ojentelivat paljaat kukkavarret kuivuneita oksiaan.

Vielä niitäkin surkeammiksi tunsivat itsensä tuo mies ja tuo vaimo,
jotka olivat väistyneet syrjään, painautuen toisiinsa, kuin kaksi
maailman hylkimää.

Pitkän hetken he seisoivat siinä vaieten ahdistuksen kouristaessa
rintaa. Kirkonkello kutsui iltamessuun. He näkivät pikku François'n
tulevan pihalle yllään kulunut, haalistunut takki, hennot jalat liian
isoissa kengissä. Mutta hänen kaulaansa koristi räikeänvärinen liina,
jonka he tunsivat isoäidin huiviksi. Muori huusi Rolandelle:

— Ota vaippasi ja lähde veljesi kanssa iltakirkkoon!

Jo jonkin aikaa hän oli säännöllisesti lähettänyt lapset kirkkoon. Tämä
sisältyi hänen tuumiinsa, joihin kuului hyvien välien aikaansaaminen
seurakunnan papin kanssa.

Tuntien yhä kasvavaa katkeruutta Georgette ja Didier katselivat lasten
lähtöä. Heidän silmänsä olivat täynnä neuvotonta levottomuutta kuin
vasikoilla, jotka näkevät niityn reunassa tomupilven ympäröimänä
kiitävän auton, käsittämättömän, uhkaavan laitoksen. He eivät
huomanneet, että itätuuli teräväkärkisen veitsen tavoin viileskeli
heidän kasvojaan. Haava oli sydämessä. He eivät vielä puhuneet mitään,
heidän ajatuksensa eivät vielä olleet ehtineet harkita vaaraa. Se
häilyi vain heidän yläpuolellaan kuin petolintu siivet levällään
valmiina syöksymään heidän kimppuunsa. Tapansa mukaan, ollessaan
pahoillaan, Didier pureskeli vaaleita viiksiään. Georgette katseli
häntä surullisena ajatellen vain hänen mielipahaansa ja toivotonna
voimattomuudestaan...

Tuvan perältä katseli Garou muori nauttien heidän tyrmistystään. He
huomasivat sen lopulta ja loittonivat toisistaan.

Taitaa vielä nähdä ampua kaniinin, virkkoi Didier.

Ilta oli kyllä jo tulossa, mutta hänen täytyi päästä hiukan pois
pohtimaan tuota julmaa iskua. Hän meni tupaan, sieppasi pyssyn seinältä
ja kutsuin koiraa:

— Peni!

Koira, joka makasi vajassa, hyppäsi oitis esiin pehkuistaan ja kiiti
pihalle. Se ei ollut kylläkään rotueläin, mutta silti, hyvä metsäkoira,
mustan- ja valkeankirjava ja verikoiran kokoinen. Sen haukku kuului
kauan aikaa pihaan sen hypellessä isäntänsä edellä kedolla.

Palattuaan tupaan Georgette istuutui kutomaan sukkaa ikkunan ääreen
pyhäillan puolilevossa odottaessaan lehmien lypsyaikaa — nehän eivät
tienneet lepopäivästä mitään. Garou muori hoiteli kaniineja ja kanoja,
tuli sitten tupaan ja istuutui lieden ääreen kuorimaan perunoita,
joiden kipertyneet hidut putoilivat hänen syliinsä. Sitten hän asetti
keittopadan tulelle. Molemmat naiset eivät vaihtaneet sanaakaan, mutta
he mittelivät kumpikin vaieten voimiaan.

Ilta saapui. Lapset palasivat kirkosta, aikailtuaan kauan kylässä
messun jälkeen rohkaistuneina muorin hyvätuulisuudesta, eikä vanhus
huolinut ruveta torumaan heitä, kun he olivat viipyneet niin kauan.
Didier palasi seitsemän korvilla, kun jo oli aivan pimeä, metsästys
laukku tyhjänä. Hän ei ollut ottanut lainkaan pyssyä olaltaan koko
aikana.

He söivät ilta-aterian ääneti. Heitä ahdisti sama ajatus, joka oli
kuumeisena kiertänyt heidän aivoissaan neljän viime tunnin ajan,
samalla kun heitä kiusasi François'n naureskelu hänen leikitellessään
muorin kanssa veikistellen hänelle kuin hemmoiteltu lapsi ainakin.

Kun aviopuolisot olivat kahden omassa huoneessaan, Didier kysyi hiljaa
vaimoltaan:

— Kuulitko, mitä muori sanoi?

— Totta kai kuulin.

— Luulen, ettei hänellä ole siihen oikeutta, nuori mies mutisi.

— Siitä täytyy ottaa selvä...




VI


Notaari antoi heille tietoja, samoin kuin oli neuvonut Garou muoriakin,
yhtä jäätävän puolueettomasti.

He olivat tulleet hänen luokseen molemmat, samoin kuin lääkäriinkin.
Mutta he tunsivat itsensä vielä vakavammiksi tässä täsmällisen
jäykässä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä isoja kirjoja ja
vihreitä pahvikoteloita ja jossa tuntui ihmisten kohtaloita säätävän,
peloittavan ja tutkimattoman lain jylhä henki. Istuessaan kumpikin
tuolillaan keskellä kiiltävää parkettilattiaa he saivat kuulla, että
Garou muorilla oli täysi oikeus käyttää puolet omaisuudestaan miten
itse harkitsi parhaaksi.

Didier'n kasvot vääntyivät pelosta ja ahdistuksesta.

— Se on häpeällistä! huudahti Georgette. Notaari käski heidän oitis
poistua. Hän ei sietänyt moitittavan lakia, jonka edustaja hän oli.

Pelko ja kapinanhenki täyttivät heidän sydämensä, ja samalla heissä
jälleen virisi hillitön toivo saada tuo lapsi, joka oli tuiki
välttämätön, mutta joka, sen pahempi! yhä vain viipyi. Mutta kuukauden
toisensa perästä sama pettymys vainosi heitä yhä pahemmin lannistaen
heidän rohkeuttaan. Ja he katselivat toisiaan tyrmistyneinä ja
vihaisina. Mikä heitä oikeastaan vaivasi, kun molemmat olivat terveet?
Didier joutui kokonaan ymmälle.

— Joku on varmaankin noitunut meidät! hän tuumi vihdoin. Jos saisin sen
konnan käsiini, kyllä näyttäisin...

Hän mietti päänsä puhki, mutta saattoi muistaa ympäristöstä ainoastaan
talonpoikaista kansaa, kauttaaltaan hyvänsävyisiä, kelpo ihmisiä,
joiden ei voinut epäillä olevan juonessa paholaisen kanssa. Tuollaisia
noitatemppuja — näin hän päätteli — tekevät tavallisesti ryysymekot ja
maankiertäjät, joilla ei ole kotoa ei kontua.

— Se on ehkä Cadet, senkin pahan ilman lintu! hän virkkoi kerran. Jos
tietäisin sen varmasti, panisin pyssyn puhumaan.

Näin hän puheli kadehtiessaan tuolta köyhältä päivätyöläiseltä hänen
kolmeatoista lastaan niin monta niitä jo oli kertynyt. Mutta saattoipa
hän sen uskoakin. _Täytyihän_ olla olemassa syntipukki, se oli
selvää. Ja kun tiedekään ei näyttänyt kykenevän selittämään heidän
hedelmättömyyttään, täytyi hakea selitystä turvautumalla »noitiin» ja
»pahaan silmään». Sellainen taikausko on ammoisista ajoista vallinnut
Sublaines'issa. Cadet oli tuollaiseen ilkeyteen aivan kuin luotu.
Oli jotakin kieroa tuon miehen koko olemuksessa, tuossa laiskassa
vetelyksessä, joka eli tekemättä juuri mitään ja näytti aina ilkkuvan
raatajia, jotka hikoilivat hänen ympärillään. Didier alkoi suorastaan
vihata tuota miestä.

— Se retku, senkin kaniininsonta, ei saa ikinä astua jalallaan tämän
talon maille! hän selitti singahduttaen ilmoille pahimman Tourainen
seuduilla käytännössä olevan herjaussanan.

Ja hän lisäsi:

— Jos hän heittäisi saastaisen henkensä, ehkäpä me silloin pääsisimme
tästä pahasta!

Georgette oli naishenkilönä taikauskoltaan lievempi, joten hän kohdisti
huomionsa yliluonnollisen maailman vastakkaiseen puoleen, jossa hän
arveli hedelmättömyytensä salaisuuden piilevän ja josta myös oli
saatavissa siihen parannus, nimittäin taivaaseen. Mutta kun hän oli
niin oppimaton, että tuskin osasi rukoilla, hän ei mennyt kirkkoon
polvistumaan lohduttajattaren, Jumalan äidin, eteen, jonka otsaa
koristivat tähdet, eikä liioin naisesta syntyneen Jumal-Ihmisen eteen.
Hän vetosi vielä käsittämättömämpään ihmeeseen, joka oli uponneena
alkuihmiskunnan usviin. Alku-isien alkeelliset uskonnollisen tunteen
idut asustivat vielä hänen sielussaan; siinä oli jätteitä muinaisten
gallialaisten uskonnosta, jotka kulkien druidien jälkiä pystyttivät
obeliskimaisia _menhir-kiviä_ kanervanummille.

Sivistyskeskuksista hyvin loitolla olevilla seuduilla, missä kaukainen
menneisyys yhä tuntuu viipyvän, kristinusko vielä joskus lainaa
muinaisten jumaluuksien pakanallisia piirteitä.

Sublaines'in kunnan alueella on ihmeellinen ja ihmeitätekevä kivi,
johon on legendan mukaan painunut Pyhän Martinus Toursilaisen
askelen jälki. Se on yksinään pellossa, lähellä valtatietä, ja tuota
yksinkertaista vaatimatonta pyhää esinettä on kunnioitettu yli
vuosituhannen. Sitä koristaa multaan pistetty, kahdesta oksasta tehty
risti, jonka tuntemattomat kädet uusivat joka kerta kun tuuli tai
pyhimystä häpäisevä elukka kaataa sen. Naiset heittelevät, rukoillen
ihmeitä, tuon kiven ympärille kuparikolikoita, jotka poikanulikat
sitten pistävät taskuunsa. Georgette asetti tuon pyhän esineen kohdalle
kiven alle kahdenkymmenen frangin setelin ja lupasi joka vuosi tuoda
siihen uuden samanlaisen.

Kivi pysyi kuurona.

Didier ei enää silmäillyt maataan samanlaisin katsein kuin ennen. Se ei
ollut notaarissa käynnin jälkeen enää hänen laillinen puolisonsa, vaan
rakastajatar, jota toinen himoitsi. Sitä ajatellessa hänelle kihosivat
kyyneleet silmiin. Voitaisiinhan häneltä milloin tahansa riistää
ainakin puolet noista pelloista, joita hän oli hellien hoivannut,
lannoittanut, muokannut ja kylvänyt ja joiden oli sitten nähnyt
aaltoilevan vihannoivan viljan peitossa kuin hienon kankaan tulossa
olevan kevään tuulahduksissa. Häneltä voitaisiin milloin tahansa
riistää satavuotiaat pähkinäpuut, nuo öljyn tuottajat, molemmat pienet
viinitarhat, joiden mustien varsien sisässä tulevan sadon tuottajat,
rypäletertut, nyt vielä uinailivat, polttopuita antava metsä, koko talo
uusine riihineen, navettoineen, lehmineen, kaikkineen, mitä hän oli
pitänyt omanaan. Ja kuka saisi nämä aarteet? Tuo pahainen François,
jonka hän, typerästi kyllä, oli ottanut ystäväkseen ja jonka älyä ja
nöyryyttä hän oli kehunut!

Nyt hänen käsityksensä pojasta oli muuttunut. Hän piti tätä
tungettelijana, melkein varkaana, käenpoikana, jonka itse paholainen
oli toimittanut hänen pesäänsä. Muori osasi muutoin taitavasti
käännellä puukkoa haavassa. Hän ei enää ollut näkevinään ketään
muuta kuin François'n ja hyväili ja hemmoitteli poikaa yhtenään
aviopuolisoiden nähden. Kerran illallispöydässä hän tarttui isoilla,
ruskettuneilla, luisevilla käsillään pojan hentoihin käsivarsiin, jotka
pistivät esiin liian lyhyistä hihoista, ja virkkoi:

— Olet jo toisen puvun tarpeessa. Saat ihka uudet vaatteet, kun pääset
ripille.

Tuo miehen alku oli hauskan näköinen ja kiitollinen. Hänen hipiänsä oli
hieno kuin kaupunkilaisella, tukka oli kullankeltainen, silmät älykkäät
ja nauravat, kasvoista loisti pirteyttä, hellyyttä ja hyvää tahtoa.

Seuraavana päivänä Didier kielsi häntä tulemasta mukaansa pellolle
selittäen:

— Opettaja valittaa, ettet käy koulua. Minä en tahdo olla siihen syypää.

Garou muori yhtyi hänen mielipiteeseensä, mikä raivostutti häntä
entistä pahemmin.

— Hän on oikeassa. Sinun täytyy saada oppia, pikku François!

Tämän jälkeen poika kävi säännöllisesti koulua, aivan kuin oikeat
perheenlapset. Hänen tapansa ja käyttäytymisensä muuttuivat
toisenlaisiksi kuin köyhän lapsella, jota armosta siedettiin. Hän
ei enää ollut ujo. Palatessaan koulusta hän meni suoraa päätä
ruokakomeroon syömään sianlihahakkelusta ja leipää. Hänen taskuissaan
kilisi rahaa. Kun hän oli saanut parempaa ravintoa ja hoitoa, hänen
poskensa kävivät pyöreiksi ja punaisiksi. Mutta kun hän oli pohjaltaan
hyväluontoinen, hän kaikesta huolimatta suri sitä, etteivät Didier ja
Georgette enää olleet hänen ystäviään niinkuin ennen Muorin vetäessä
hänet syliinsä hän loi heihin omituisen katseen, joka rukoili heiltä
anteeksiantoa, sillä täysin tajuamatta syytä hän vaistosi, että
vanhuksen hyväilyt loitonsivat heitä hänestä. Eihän hän enää saanut
heiltä entistä hymyilyä, niin kuin ollessaan heidän suojattinsa. He
käänsivät hänestä katseensa muuanne eivätkä puhelleet hänen kanssaan.

Rolande, jota muorin suvaitsevaisuus ei pystynyt houkuttelemaan, ei
saanut aviopuolisoilta sen suurempaa suosiota osakseen. Kun hän rohkeni
yrittää hyväillä Georgettea, tämä työnsi hänet luotaan tylysti:

— Ei sinun tarvitse »nuoleskella» minua noin!

Silloin tyttö meni nurkkaan itkemään.

Hän oli hylätyn naisparan lapsi, syntynyt häpeässä, levottomuudessa ja
kurjuudessa; hän oli herkkähermoinen, kaipasi hyväilyjä ja hellyyttä,
ja pieninkin epäystävällisyys loukkasi häntä.

— Se ei ole minun syyni! hän vaikeroi silmät kyynelistä turvoksissa.

Tuo lapsen suru, joka puhkesi ilmi ylen usein, laskeutui tunnonvaivan
tavoin jo ennestään raskaisiin sydämiin. Onni oli paennut talosta.
Tylyt tunteet myllersivät mieliä pohjaa myöten.

Didier etääntyi vaimostaan. Aviomieheksi ja isännäksi ylennetyn
entisen palvelijan nöyrä kiintymys vaihtui karsaudeksi. Hän oli nyrpeä
vaimolleen siitä, ettei tämä ollut, annettuaan hänelle omaisuuden,
kyennyt antamaan keinoja sen hallussa pysyttämiseksi. Georgette
rakasti miestään yhä vielä tuntien häntä kohtaan täyttä, jakamatonta
rakkautta, mutta hän kärsi Didier'n happamista ilmeistä ja hänen
jöröttelemisestään, mikä muistutti hänelle hänen naaraan-heikommuuttaan.

Parisissa alettiin suuresti iloita avioparin hedelmättömyydestä. Äidin
ja isäpuolen toiveet leimahtivat jälleen liekkiin. Perhe ilman lapsia
on kuin puu vailla juuria. Näyttihän taas mahdolliselta, sitten kun
Garou muori olisi kuollut, taivuttaa Georgette myymään talonsa ja
muuttamaan Parisiin kuluttamaan »perheen keskuudessa» varojaan. Muori
oli perin epäluuloinen, hän ei enää kutsunut Boutet'n väkeä käymään
talossa. Silti Germaine ahdisteli tytärtään, että hän ainakin kerran
miehensä kanssa kävisi heidän luonaan Parisissa. Heidän juonenaan oli
häikäistä heidät, saada heidät mieltymään pääkaupungin huvituksiin
ja sitten herättää heissä se vakaumus, ettei niin varakkaille
henkilöille sopinut sellainen asuinpaikka kuin Sublaines. Saadakseen
nuoren vaimon suosiolliseksi Boutet puolisot lähettivät hänelle
pieniä lahjoja: silkkikangaspaloja, jotka oli halvalla ostettu isojen
myymälöiden jäännösvarastojen loppuunmyynnistä ja jotka Georgette
kätki laatikkoonsa vaistomaisen epäluuloisena, kun noita liian
kauniita lahjoja, joiden mykän kielen hän varsin hyvin ymmärsi, satoi
kovin tiheään. Ne tuntuivat hänestä nöyryyttäviltä, sillä hän älysi,
että häntä pidettiin, koska hän oli vailla perillistä, tarpeettomana
maatalossa; hän jouti jo mennä rappiolle, samoin kuin hänen äitinsäkin
oli osaksi käynyt.

Mutta aviopuolisojen levottomuus kohosi huippuunsa François'n ensi
kerran päästessä ehtoolliselle. Rolande oli ensi kerran ripillä
käydessään ollut puettuna niiden jumalisten naisten ompelemaan ja
lainaamaan pukuun, jotka kerran vuodessa kävivät pappilassa. Kun
tuohon tilaisuuteen oli hankittava puku François'lle, ei muori ottanut
kuuleviin korviinsakaan, että poika olisi käyttänyt Georgetten häiksi
ostettua, kasvun varalta liian väljää ruskeaa pukua, joka kuitenkin oli
vielä aivan hyvä. Sen sijaan hän sai mustan verkapuvun ja valkoiset
liivit, kultaripsuisen silkkisen käsivarsinauhan, hienot kengät, uuden
virsikirjan, jopa helmiäisrukousnauhankin. Häneltä ei puuttunut mitään,
eipä edes rippilapsen kemuja, joihin kutsuttiin naapuritkin.

Näin suuri hyvyys liikutti kyläläisten mieltä.

— Teette todella kauniisti, virkkoi ruokapöydässä lihava Huguenin'in
emäntä, joka itse ei suinkaan olisi menetellyt samoin.

— Kun ei noilla ole lasta! Garou muori selitti viitaten väkäleuallaan
lapsettomaan aviopariin päin.

Ylpeydessään Didier ja Georgette hillitsivät katkeruutensa niin
täydelleen, että kun heidät nähtiin niiden joukossa, jotka saattoivat
François'ta iltamessuun, ihmiset sanoivat:

— Tuo Garoun perhe on hyväsydämistä väkeä. Ensin renki, nyt hylätty
lapsi...

Pappi oli ylen onnellinen ajatellessaan, että hänen seurakunnassaan oli
kristittyjä, joita kelpasi mainita esikuviksi muille.

Tehdessään ristinmerkin sen nisukakun kohdalla, jonka François oli
messusta tultuaan tuonut ja joka munan ja juustopalan kera muodosti
köyhän papin aamiaisen, hän mumisi:

— Ollos kiitetty, Jumala, kun annat tämän lohdutuksen palvelijallesi...
Noiden ihmisten armeliaisuus on taivaallinen ruusu, joka versoo
Sublaines'in karussa maaperässä.

Garou muori noudatti itsepintaisesti edelleen suunnitelmaansa. Hän
ajatteli kaiketi, että oli parempi luovuttaa hänen käytettävänään oleva
osa omaisuudesta pojalle, joka sanoi häntä isoäidiksi, kuin Didier'lle,
jota hän ei voinut kärsiä. Nuoruuden viehätysvoima voittaa aina
vanhusten sydämen. Koska muori ei saanut perillistä omasta suvustaan,
niin mikä esti häntä valitsemasta perijäkseen tuota löytölasta?
Sellaista ei kuka tahansa tekisi. Ja olihan François'lla niin vaalea
tukka ja raikkaat kasvot!

Sinä iltana aviopuolisot valvoivat myöhäiseen yöhön. Kuluneen päivän
juhla oli varmana todistuksena siitä, että muori oli uhkauksellaan
tarkoittanut täyttä totta. Siihen asti he eivät olleet tahtoneet uskoa
sitä. Nyt asia näytti ilmeisen selvältä. Ajatellessaan François'n
yhä vahvistuvaa valta-asemaa he jo tunsivat itsensä puoleksi kuin
karkoitetuiksi kodista ja konnulta.

Nämä mietteet pyörivät heidän aivoissaan, jotka eivät saaneet rauhaa
pään levätessä äkkiä kovaksi käyneellä pieluksella kylmenneessä
vuoteessa. Didier siirtyi vihamielisesti etemmäksi vaimostaan.
Silmät auki pimeässä hän ajatteli avioliittonsa tuottamaa katkeraa
pettymystä, joka päättyisi lopulta siihen nöyryytykseen, että häneltä
riistettäisiin puolet siitä omaisuudesta, jota hän oli kahtena vuotena
tottunut pitämään omanaan. Joskus vielä lain valvojat tulisivat
luovuttamaan tungettelijalle tämän osan. Täytyisi riidellä jokaisesta
neliömetristä maata, ehkä ruveta käräjöimään ja kaiken päälliseksi
joutua kadehtijoiden hampaisiin; hehän olivat karsain silmin
katselleet hänen onneaan. Ja kaikki tämä senvuoksi, että tuo letukka
itsepintaisesti pysyi yhä vain hedelmättömänä! Hänen teki mielensä
häväistä vaimoaan, ahdistaa häntä, niin kuin peto karkaa kaatuneen
hevosen kimppuun. Georgetten kauniin, epäitsekkään rakkauden hänen
jalomielisen olemuksensa ja omaisuutensa lahjan — kaiken Didier unohti
tuon purevan tuskan kouristuksissa joka raateli häntä omaisuuden
menettämisen uhatessa.

— Onko siis mahdoton päästä toivottuun tulokseen? hän virkkoi ääneensä,
viitaten heidän ainaiseen huoleensa. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?

Kun vaimo ei vastannut tuntien itsensä syvästi loukatuksi, Didier
kohosi kyynärpäänsä varaan tiuskaistakseen hänelle vasten kasvoja:

— Kun notaari on käynyt asiaan käsiksi, se ei enää ole autettavissa.
Hyvä Jumala! On kai toki naisten tehtävä synnyttää lapsia.

Hänen vihansa purkautui ensi kerran esille täysin peittelemättä
paljastaen hänen pikkumaisen miehisen ahneutensa sekä sen, että hän oli
lujemmin kiintynyt maakamaraan kuin vaimoonsa. Ja hän ilkkui lisäksi
tätä ilkeästi tämän joka ilta toistuvasta intohimoisuudesta.

— Olet kenties liian kuumaverinen!... Sinun kai pitäisi saada itse
paholainen mieheksesi!

Pelkäsikö Georgette menettävänsä miehensä rakkauden? Kapinoiko
hänen itserakkautensa tuota ansaitsematonta solvausta vastaan? Vai
mahtoikohan se ääretön alistuvaisuus, joka saa naisen mukautumaan
miehen tahtoon, äkkiä tehdä hänet niin raukkamaiseksi, että hän
menetti selkeän velvollisuudentajunsa? Oli miten hyvänsä, noiden
sanojen ruoskaniskuista hän täysin tajusi, että Didier odotti häneltä
apua, jonka hän yksin saattoi antaa. Olihan hän jo jalomielisesti
lahjoittanut tuolle ruti köyhälle miehelle suuren rakkautensa ja koko
kauniin olemuksensa. Vieläkö tuo mies vaati enempää? Georgette antaisi
hänelle senkin. Tuolla maalaisnaisella oli kuningattaren sydän. Koska
tämä oli se hinta, joka vaadittiin Didier'stä, niin hyvä! hänen piti
saada tuo lapsi, jota hän, Garou muori ja maakamara vaativat. Georgette
todistaisi heille hedelmällisyytensä. Hän laskisi heidän syliinsä
perillisen, joka antaisi hänelle takaisin hänen omanarvontuntonsa,
ylpeytensä ja suuttuneen puolison sydämen.

Mutta miten hänen piti menetellä? Siitä hänellä ei vielä ollut
aavistustakaan. Tulos oli kaikkein tärkein.

Kun Georgette kerran oli tehnyt päätöksen, se oli järkähtämätön. Mitä
nainen tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo, niin sanoo sananparsi. Mutta mitä
alkeellinen kansannainen tahtoo, sitä ei itse paholainenkaan voi estää.




VII


Kesäkuu kutoi kuninkaallisen tähkäpäiden vaipan Sublaines'in avaralle
ylätasangolle. Pähkinäpuiden oksat olivat täynnä pyöreitä, kovakuorisia
raakiloita. Kirkon nelikulmainen kellotorni, jonka huipussa ikivanha
kirkonkukko oli kautta vuosisatojen kääntyillyt tuulten mukaan, lepäsi
tuhatvuotisten kivimöhkäleittensä varassa, mietiskellen, itse lopen
vanhana keskellä kultaisen aamun nuoruutta, niiden ihmisten suruja ja
iloja, jotka olivat levähtäneet sen varjossa ja kuluttaneet sen kulmat
tyvestä tylpiksi.

Seisoen navetan ovella kuokkaan nojaten Georgette nosti hetkeksi
katseensa kohti tuota rukoukseen kehoittajaa, joka kohosi kaukana
salaperäisessä taivaanrannassa tuolla puolen vaaleiden viljavainioiden,
yli tummien pähkinäpuiden, jotka peittivät kylän näkyvistä. Hän
käänsi silmänsä siitä oitis pois, laski kuokan kädestään ja alkoi
lakaista pihaa. Matalan kiviaitauksen harjalla, joka erotti pihan
puutarhasta, hohtelivat valkeat liljat ja sinikellot somana reunuksena
kuin reunasomiste messukirjan lehdessä. Mutta tuo mielleyhtymä ei
houkutellut nuorta vaimoa kääntymään yliluonnollisten voimien puoleen.
Hänen sen suuntainen yrityksensä oli jäänyt vastausta vaille.

Jo viikon päivät hän oli koettanut keksiä käytännöllisempää keinoa
saadakseen lapsen, jonka oli päättänyt hankkia itselleen. Hänen
tietääkseen oli olemassa vain yksi keino, juuri se, jota ihmiset
ovat ammoisista ajoista käyttäneet lisääntyäkseen. Siihen oli pakko
turvautua. Mutta hänen omasta miehestään ei ollut. Huolimatta
kammostaan ja nöyryyttävästä surustaan Georgetten siis täytyi
totuttautua ajatukseen, että oli turvauduttava toiseen mieheen. Joka
päivä hän harjoittelihe alistumaan tähän ajatustapaan, ja vähitellen,
katsomalla velvoitustaan suoraan silmiin, hän alistui noudattamaan sitä
kuin väistämätöntä välttämättömyyttä. Joka kerran, kun hän tätä kamalaa
asiaa aprikoidessaan tunsi vilpittömyytensä ja rakkautensa kapinoivan,
Didier'n sanat kaikuivat hänen korvissaan: »On kai toki naisten tehtävä
synnyttää lapsia!» Silloin hänestä tuntui, kuin näkymätön voima olisi
tarttunut häntä hartioista ja työntänyt häntä eteenpäin.

Kenet hän valitsisi? Yhdentekevää. Aikoihan hän vain täyttää raskaan
velvollisuutensa. Sen vuoksi asia ei tuntunut hänestä synniltä. Päin
vastoin; hän kuvitteli, näin masentamalla ylpeytensä ja uhraamalla
itsensä, antavansa miehelleen, maakamaralle, rotunsa verelle todisteen
äärettömästä rakkaudestaan.

Oli se hetki päivästä, jolloin taivaan laelle kohoava auringon
paahde juo ilmassa liitelevät aamu-usvien jäännökset ja hiljaisuus
vallitsee maataloissa, se hetki, jolloin nautaeläimet loikovat
navetassa puhtailla pahnoilla, suuret, miettiväiset silmät selällään
märehtien puna-apilasta. Sarastuksesta alkaen Didier oli ollut
vainioilla. Rolande oli vast'ikään lähtenyt kaitsemaan ahmatteja
hanhia, jotka kävellä taapersivat koirashanhi etunenässä, heiluen
lyhyillä jaloillaan, kuin valkoinen laivue. Tuvan säleluukkujen takana
valmisteli muori monenlaista einettä elukoille ja ihmisille. Ja kanat
lepäsivät pihan kuumimmassa sopessa hiekkaan kaivamissaan kuopissa,
siivet hajallaan, valppaan kukon ollessa vartiana, pyöreät silmät
tuijottaen aurinkoon. Tämän tästä nousi aina kana tai pari ja tepasteli
joutuisasti tiehensä. Harja punoittaen, hätääntyneinä ja kiireissään ne
kiersivät riihen nurkan ympäri kadoten munimapesiinsä. Syrjässä muista
kotkotti emäkana; sen pörröllään olevien höyhenien alla kuhisi pientä
siipikarjaa. Navetan karsinaan muusta karjasta erotettu vasikka, joka
vastikään oli vieroitettu emästään, ynisi kaihoten sen nisiä. Kaikki
uhkui äitiyttä, alkavaa elämää, olemisen jatkuvaa sarjaa...

Pihaportin saranat kitisivät. Peni alkoi haukkua ja hyppäsi ulos
kopistaan niskakarvat pystyssä, valmiina puolustamaan emäntäänsä.
Georgette rypisti kauniita kulmakarvojaan.

— Mitä sinä turhia haukut, Peni! hän huusi koiralle.

Portinpuolisko avautui raolleen lapsen käden tuuppauksesta, ja kapeasta
aukosta tulvi pihaan yksitellen kokonainen lauma kakaroita. He olivat
köyhiä, mutta siistejä tenavia, joilla oli yllään haalistuneet,
paikatut pestyt punaiset esiliinat, jotka näyttivät jonkinlaisilta
mekoilta. Pienokaiset pitelivät kaikki toisiaan kädestä isommat ja
vahvempijalkaiset tukien heikompia, joista nuorin ei vielä ollut
täyttänyt kahta vuotta. He pysähtyivät Georgetten eteen, ja tyttönen,
joka johti heitä, puhkesi puhumaan lasketellen henkeä vetämättä
läksynsä, jonka hän toisti joka portilla:

— Tänä aamuna syntyi meille pieni veli. Ei ole yhtään rahaa, millä
ostaa sille maitoa.

Hän ojensi kätöstään, mutta laski sen jälleen vaipumaan, tyrmistyneenä
Georgetten ankarasta katseesta.

— Montako teitä on? nuori vaimo kysyi.

— Neljätoista, kun se uusi luetaan mukaan.

Lapsi katseli ympärilleen, ja samalla kun hän tarkasteli tätä rikkaiden
taloa, hän lasketteli edelleen laulavalla äänellä:

— Isot lapset ovat jo palveluksessa, mutta meillä pienillä ei ole
leipää.

Toiset pienokaiset katselivat nenä pystyssä ällistellen tuota »hienoa
naista», joka oli niin erilainen kuin heidän äitinsä. Tämän »rouvan»
tiheä tukka oli pikimusta; hän sai syödä lihaa, juustoa ja maitoa ja
juoda viiniä. Lasten nälkiintyneet silmät ahmivat tuota ihmeellistä
ihmisolentoa kuin herkullista ateriaa.

Georgette luki tenavat. Heitä oli kymmenen. Kymmenen Cadet'n vesaa;
sitten oli vielä kolme vanhempaa sekä kotona vastasyntynyt pienokainen.
Lapset olivat vaaleatukkaisia ja yhdennäköisiä kuin marjat, hiukan
hentoja, kuin karussa maaperässä kasvaneet kukat, mutta terveitä ja
elinvoimaisia. Päivätyöläinen, heidän isänsä, ei ollut vankka eikä
roteva, mutta taatusti luomiskykyinen. Siitä oli Georgettella edessään
kouraantuntuva todiste, nuo yhdeksän lasta, sen miehen perilliset, joka
tosin ei omistanut mitään — ei mitään muuta kuin tämän lapsilaumansa.

Georgette luuli kuulevansa äänen taivaasta. Hän antoi kourallisen
lantteja vanhimman käteen, ja huomattuaan vajassa munavasun hän pisti
tuoreen munan jokaisen punaisen esiliinan taskuun. Sitten hän työnsi
pienokaislauman ulos portista sulkien sen sitten, ja palasi hitain
askelin rakennukseen, ankarasti aprikoiden tuumaa, joka vaivalloisesti
muodostui hänen aivoissaan, mutta jota hän kypsytti talonpoikaisnaisen
sitkeään, hellittämättömään tapaan. Hän ei tahtonut kuulla muorin
ainaisia, pisteliäitä jaarituksia eikä alistua niin suureen uhraukseen
olematta varma tuloksesta.

Hetken hän pysytteli liikkumatta, epäröinnin varjo pitkien silmäripsien
alla. Sitten hän kohotti päänsä ja tähysteli kirkontorniin päin
kuitenkaan näkemättä sitä. Se olisi puhunut hänelle toisenlaista
velvollisuuden kieltä, mutta hän ei enää kuulostanut sitä, vaan
tuuppasi kaksiosaista ovea, ensin ylä-, sitten alaosaa. Paistuvan
silavan rätinä ja ruskeiksi käristyneiden liikkiöviipaleiden
miellyttävä haju hyväilivät hänen korviaan ja sieraimiaan. Silmät vielä
tulvillaan auringonpaistetta hän puhui keskellä tuvassa vallitsevaa
pimeyttä, joka kätki Garou muorin peloittavan läheisyyden:

— Jos saan lapsen, niin lähetättekö nuo toiset pois?

Muori ei hämmästykseltään saanut heti vastanneeksi. Mitä?... Didier
ja hänen vaimonsa siis antautuivat armoille! Voitonilon välke valaisi
hänen himmeitä silmäteriään.

— Lähetättekö molemmat lapset talosta pois? Georgette toisti
kysymyksensä.

Vähitellen hän erotti säleluukkujen pimentämässä tuvassa
sametinmustasta pesän taustasta hehkuvan hiilloksen, sitten tummat
huonekalut, pyöreän seinäkellon ja muorin jykevän hahmon. Vanhus
paistoi parast'aikaa kaniinia kolmijalalle asetetussa pitkäkahvaisessa
padassa. Hän kaatoi sitten valmiin paistin kannelliseen kasariin,
poikkesi ruokakomeroon, nouti sieltä viinipullon ja valeli viinillä
paistia. Hän oli sillä välin ehtinyt miettiä vastaustaan, jonka hän
antoi varovasti, kun älysi pojantyttärensä äänensävystä, että tässä
aiottiin hieroa kauppoja:

— Rolande tyttönen on hyvin työteliäs ja ahkera. En voisi saada toista
hänen veroistaan. Sitä paitsi hän on niin huokeapalkkainen.

Kasarin kansi alkoi kuumassa höyryssä raksutellen hyppiä. Se kuulosti
aivan kuin epäilykseltä.

— Niinkuin haluatte, Georgette virkkoi tiukasti. Joko panette talosta
pois molemmat, sekä Rolanden että François'n, tai minä en ikinä saa
lasta!

— Onko sinulla sitten jo sellainen tulossa, koska puhut noin kovalla
äänellä? muori kirkaisi ojentaen vartaloaan kädet lanteilla.

Georgette ei koskaan valehdellut. Lisäksi hän oivalsi edulliseksi pitää
vanhusta epävarmuudessa.

— Ei ole, hän vastasi.

— Sinä siis voisit saada lapsen, mutta te, sinä ja miehesi, ette tahdo?
Garou muori kysäisi.

Ja hänen leukansa alkoi jo värähdellä vihasta.

— Ei! Georgette vastasi. Se ei riipu meidän tahdostamme.

Hän jatkoi:

— Me emme mahda asialle mitään.

— No mitä sitten höpiset?

— Se on minun asiani, Georgette vastasi kuivasti.

Vanhus katseli omituisen uteliaisuuden sekaisella kunnioituksella
tuota eriskummaista Georgettea, jolla oli salaperäiset keinonsa ja
päätöksensä.

Mutta ennen kuin muori teki mitään päätöksiä, hän mietti ja harkitsi
asiaa. Rolandea hän epäilemättä kaipaisi. Muutamat hänen vanhan
sydämensä kielet myös vavahtelivat liikutuksesta, kun hän ajatteli,
että täytyisi uhrata François. Mutta hänen sukunsa veren ääni, joka
puhui kaikkein vakuuttavinta kieltä, vei lopulta voiton.

— Siinä tapauksessa ajan lapset talosta.

— Tours'iinko? Georgette tiukkasi. En tahdo, että he jäävät
Sublaines'iin.

— No, vaikkapa Tours'iin, muori myönsi äkeissään. Ilmoitan siitä
tarkastajalle, ja vien itse lapset sinne.

Hän lisäsi epäluuloisena:

— Mutta minun pitää saada varmuus siitä, että lapsi todella syntyy.

Sopimus oli tehty. Ei puhuttu sen enempää. Muori ei udellut, miten
Georgette aikoi järjestää asian. Se oli hänestä yhdentekevää. Hän ei
tahtonut tietää mitään yksityiskohtia. Hän pesi kätensä.

Aamiaisajan lähestyessä hän kattoi pöydän, meni pihalle, toi mukanansa
sisään tyhjän vasun ja huusi vimmoissaan:

— Kuka on vienyt kananmunat?

— Minä vain, Georgette vastasi rauhallisesti. Köyhän Cadet'n vaimo on
vastikään saanut neljännentoista lapsensa. Annoin kananmunat hänen
tenavilleen.

— Vai niin, hyvä, hyvä, muori virkkoi tyyntyen. Luulin jo, että Rolande
tai François... Nuo senkin etanat alkavat jo luulla olevansa isäntiä
talossa.

Ilmapiiri oli jo muuttunut. Georgettesta oli taas tullut talon oikea
emäntä, maan täysi omistaja. Ei siis muuta enää kuin täyttää sopimuksen
ehdot.




VIII


Kun astiat oli korjattu aamiaispöydästä, Didier lähtenyt pelloille
töihin ja Rolande »ruohostoon», Georgette otti kaapista kaksi sadan
frangin seteliä, ja panematta edes hattua päähän ja mainitsematta
lähemmin lähtönsä syytä hän virkahti ohimennen muorille:

— Lähden asialle kylään.

Hän ajoi Penin takaisin pihaan tämän yrittäessä lähteä mukaan ja
taivalsi pölyistä tietä seuraten varjoaan, joka pakeni hänen edestään.
Kello oli kolme. Aurinko paahtoi polttavana, ilma oli hehkuvan kuuma
kuin palavan lieden ääressä. Vaaleankeltaisista vainioista kohosivat
pähkinäpuut erillisinä, tiiviinä ryhminä, erottuen tummanvihreinä
läikkinä taivaan porsliinin-sinestä.

Georgette joudutti askeliaan kylää kohti.

— Olette kävelyllä? kuului ääni virkkavan aivan lähellä.

Georgette säpsähti. Mies ja nainen olivat matkalla heinäniitylle,
astellen äänettöminä maantien pientareella pölyssä harava olalla.

— Lähdin katsomaan Köyhän Cadet'n vaimoa.

— Niin! hänhän sai lapsen tänä aamuna.

— He ovat kuin kaniinit! nainen sanoi kohauttaen olkapäitään. Lapsia
tulee kuin turkin hihasta, eivätkä vanhemmat ajattele, kykenevätkö
hankkimaan heille ruokaa.

Georgette kulki ohi pysähtymättä. Saavuttuaan lähelle kylän taloja hän
huomasi Cadet'n lapsiparven, joka yhä kierteli kerjuuretkellään. Hän
joudutti askeliaan ja saavutti heidät.

— Missä isänne on töissä?

Tyttö viittasi kädellään taivaanrantaan päin:

— Tuolla.

— Missä tuolla?

— En tiedä.

Sitten hän muistaessaan aamulla saamansa kolikot purki käden käänteessä
esille tietonsa huutaen:

— Catryn viinitarhassa, solatien päässä!

Georgette oli jo liikkeellä. Matkat ovat pitkät Sublaines'in
ylätasangolla. Hän käveli pitkin harppauksin malttamatta pysähtyä
vetämään henkeään. Poiketessaan sille polulle, jonka päässä
päivätyöläinen, Köyhä Cadet, oli työssä, hän tunsi hikisen paidan
tarttuvan ihoon kiinni, ja posket hehkuivat tulisina.

Solatie oli kaivettu matalahkon kummun poikki ajoliikenteen
helpottamiseksi. Se oli sadeveden uurtama ja kivinen, pyöränraiteet
olivat painuneet syvään sen pintaan, ja se kiemurteli kahden
multavallin välissä, jotka olivat runsaasti kahden miehenmitan
korkuiset, eikä sillä liikkuessaan nähnyt edessään eikä takanaan muuta
kuin nuo korkeat heinän ja sinivatukkapensasten peittämät valliseinät
ja päänsä yläpuolella taivaan. Se oli oikea rakastavien lymypaikka.
Päivisin se aina oli tyhjä. Vain muutamat joenrannan asukkaat kulkivat
sitä kautta mailleen.

Saavuttuaan tälle tielle Georgette höristi korviaan. Hän ei nähnyt
hakemaansa miestä, mutta kuuli hänen kuokkivan jossakin ylhäällä.

— Cadet! hoi, Cadet!

Hänen täytyi huutaa miestä moneen kertaan, ennen kuin tämä kuuli hänen
äänensä. Lopulta Cadet levähti työstään ja kuuli tieltä huudon...
Georgette näki hänen tulevan multavallin laidalle hikisenä, paita auki
reuhottaen.

— Tekö minua huusitte?

Ja hän lisäsi kohteliaasti:

— Päivää.

— Päivää, päivää.

— Ei ole varsin viileä ilma tänään, mies totesi maalaisten tavoin
tahtoen näyttää siltä, ikäänkuin ei olisi kiireistä työtä, vaikka niin
onkin asianlaita. Hän ajatteli, ettei Rousseaun nuori emäntä olisi
tullut häntä hakemaan, ellei olisi välttämättä tarvinnut hänen apuaan.

Georgette ei vastannut miehen huomautukseen ilmasta. Silloin mies kysyi:

— Taitaapa teillä olla minulle asiaa?

He tarkastivat toisiaan, toinen alhaalta, toinen ylhäältä, tuijottaen
suoraan toistensa silmiin.

— Minulla olisi pari sanaa sanottavaa teille, Georgette mutisi.

— Hyvä.

Mutta Cadet kynsi korvallistaan.

— Malttakaahan, lopetan työni parin minuutin kuluttua.

Oikeana tourainelaisena hän ei heti noudattanut naisen, ei edes näin
arvokkaan talonemännän, tahtoa. Mies siis palasi työhönsä Georgetten
jäädessä tielle odottamaan jyrkkään multaseinään nojaten.

Hän ei ajatellut mitään. Hän tiesi kuitenkin, mitä tahtoi, ja ettei hän
palaisi kotitaloon, ennen kuin hänen tahtonsa olisi täyttynyt.

Muodon vuoksi päivätyöläinen vielä iski kuokallaan maan kamaraa
muutaman kerran, hän kun oli utelias kuulemaan, minkälaista palvelusta
nuori vaimo häneltä halusi. Yleensä hän kaihti raskasta työtä, ja
rakastaen vapauttaan hän ei mielellään ryhtynyt pitkäaikaiseen
urakkaan. Mutta hän tiesi myös, että Garou muori antoi työväelleen
hyvää ruokaa. Sitä paitsi hän ajatteli palkkaa, joka hänelle
tarjottaisiin työstä; ehkäpä hän saisi parikymmentä frangia, jotka
olisivat kovin tervetulleet taloon, jossa kymmenen pientä nälkäistä
suuta kärtti leipää lapsivuoteessa makaavan äidin ympärillä.

Viimein mies tuli näkyviin matkan päässä tiellä, jolle oli
laskeutunut muutamia penkereeseen koverrettuja pykäliä myöten, jotka
muodostivat siihen astimien tapaiset. Hän oli pukenut ylleen harmaat
pumpuliliivinsä, mutta oli jättänyt ne napittamatta, niin että saattoi
nähdä vyötäisiin asti hänen laihan, luisevan vartalonsa, joka oli
punervien ihokarvojen peittämä ja hiessä ja pölyssä. Hänellä oli kuokka
olalla; ja hänen länkisäärensä notkahtelivat jalkojen survaistessa
kiviin, jotka pyörivät isojen rautanastaisten kenkien niihin
potkaistessa. Jalkineista pistivät esiin luisevat, likaiset nilkat.

Georgette ei ottanut askeltakaan miestä vastaan. Hän odotti suorana,
liinapusero kaulaa myöten napitettuna, posket punoittavina, mehevinä
kuin kypsä hedelmä. Otsalle valuivat tuuheat hiukset, jokin suortuva
sametinpehmeihin kulmakarvoihin asti, joiden alla ihanat, tummat silmät
tuijottivat järkähtämättöminä ja ankaroina.

»Jumaliste! kaunis ihminen!» mies ajatteli innostuen.

Hänen oma vaimonsa oli jo koko lailla lakastunut monista
synnytyksistään.

Cadet pysähtyi parin askelen päähän valmiina kuuntelemaan.

— Tahtoisin sanoa teille pari sanaa, Georgette toisti.

— Tarvitaanko teille töihin?

— Ei! Ei tarvita töihin.

Georgette vaikeni. Hetken kuluttua hän jatkoi, katse maassa:

Minulla on niin vaikea asia...

Mies ei vastannut, vaan odotti jatkoa.

Nähkääs, Georgette virkkoi äkkiä päättävästi. Minulla ei ole lasta,
ja isoäiti on siitä vihoissaan. Hän uhkailee luovuttavansa tilan
perinnöksi löytölapselle, jonka olemme ottaneet taloon.

— Minkäs sille voi? mies huomautti.

— Mutta minun täytyy saada lapsi. Se on välttämätöntä. Mutta en saa
Didier'n kanssa...

Avomielinen tunnustus tyrmistytti kovin miestä, varsinkin kun tuo juro
ja ylpeä nainen oli tehnyt sen sellaiselle vaivaiselle ryysymekolle
kuin hänelle! Mutta se rohkaisi häntä samalla rupeamaan tuttavalliseksi.

— Kas vain sitä taitamatonta tomppelia!

Hänen pienissä sinisissä silmissään kiilui veitikkamainen välke. Mutta
Georgettea ei naurattanut, ei sinne päinkään! Hän ei edes hymyillyt!
Samassa mies häpesi leikinlaskuaan kuin säädytöntä epäkohteliaisuutta
ainakin.

— Ei se ole hänen syynsä, Georgette puolusteli. Lääkäri on tutkinut
meidät molemmat.

Ja hän lisäsi:

— Kenties kaikki aviopuolisot eivät sovellu toisilleen.

— Niin, mies virkkoi totisena, ehkäpä muutamat naiset ovat kuin
kaniinit. Onhan muutamia naaraskaniineja, joille ei joka uroselukka
kelpaa.

— Taitaapa olla.

Georgette oli taas hetken ääneti kaivaen kenkänsä kärjellä tien soraa
ja kiviä. Sitten hän jatkoi:

— Niin minäkin uskon. Senpä vuoksi ajattelin teitä... ja koettaisin
osoittaa kiitollisuutta... palveluksestanne...

Hän puhui nopeasti ääni kähisten, pyrkien kiireisesti sanomaan
sanottavansa.

Mies karkoitti päästään ajatuksen, joka hänestä tuntui järjettömältä.

— Jos voisin vaivata teitä...

Georgette huomasi, ettei mies täysin tajunnut...

— Teillähän on neljätoista lasta, hän sanoi silloin.

— Hitto vieköön, se on meidän ainoa ilomme, eikä se maksa mitään!

Mies tiesi silti, että häntä moitittiin lapsilauman suuruudesta, ja
se hermostutti häntä. Sillä noilla moittijoilla oli kodit ja konnut,
setelipinkat kaapissa kangaspakkojen alla, viiniä kellarissa, kanoja
karjapihassa, polttopuita enemmän kuin tarvitsivat ja taskut täynnä
kolikoita, niin että he saattoivat lähteä kaupunkiin huvittelemaan
juhlapäivinä.

— Toisilla on liiaksi, toisilla liian vähän, mies lisäsi
syvämietteisesti.

Itsepintaisesti Georgette piti kiinni aiheestaan ilmaisten sen kautta
rantain:

Mies, joka on neljäntoista lapsen isä, voi epäilemättä saada
viidennentoista...

Mies ei uskonut korviaan! Hän oli sittenkin jo äsken aavistanut tätä.
Kovin hämillään hän alkoi nauraa. Eipä silti, että hän olisi epäillyt
kykyjään, mutta hän käsitti sentään rakkausasiat, sekä kevyet että
vakavat, toiselta kannalta. Olihan hän nuorena poikamiehenä nauttinut
rakkauden hurmasta naikkosten kanssa, niin kuin muutkin nuorukaiset.
Mutta Rousseaun vaimon ehdotus tuntui hänestä mitä järjettömimmältä
synniltä, johon häntä viekoiteltiin kylmästi harkiten kuin kaupantekoon.

Tuon köyhän päivätyöläisen sielu oli varmasti perin yksinkertainen,
siitä ei ollut epäilystä! Mutta ei silti niin yksinkertaisen
suorasukainen kuin Georgetten. Siinä piili hitunen runollisuutta,
jopa häveliäisyyttäkin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, että hänen
miehuuteensa vedottiin ja turvauduttiin tuolla tavalla.

Georgette vaistosi miehen vastustushalun. Hän kaivoi käsilaukustaan
esiin toisen sadan frangin setelin ja pisti sen päättävästi päivä
työläisen käteen. Mies vastusti hiukan, mutta oli jo joutunut tuon
suuren rahan lumoihin. Hän näki ajatuksissaan kotona odottavat
monet nälkäiset pienet suut, lapsivuoteessa makaajan ilon ja kaiken
säästyneen vaivannäön, jonka tuo paperipala tuottaisi hänelle. Ja hän
puristi seteliä pivossaan.

— No niin, hän virkkoi kömpelösti. Koska kerran niin tahdotte...

Hän heitti kuokkansa maahan. — — —

       *       *       *       *       *

— Hys! Pois! Pois! sähisi ääni ylhäällä multavallin reunalla, aivan
kuin jos joku olisi hätistänyt kanoja pois kielletyiltä teiltä.

Seurakunnan pastori, Sublaines'in kelpo pappirukka sattui kulkemaan ohi
rippikoululapsineen, joita hän kävelytti aina torstaisin, pidättääkseen
heitä huonoista leikeistä ja näpistelystä. Joku poikanulikoista oli
ohikulkiessaan huomannut alhaalla tiellä Cadet'n ja Georgetten, toiset
uteliaat olivat rientäneet katsomaan, samoin pappikin. Tämä sai lapset
joutuisasti poistumaan ja seurasi heitä allapäin, aivan tyrmistyneenä
siitä, että Georgette oli voinut hairahtua moisille poluille. Eipä hän
olisi ikinä osannut ajatellakaan, että tuo ankaran siveä Georgette
olisi pohjaltaan noin irstas! Tuo valkoinen karitsa oli saattanut
viekoitella tuollaisen pahaisen miehen! Paheen vietti oli epäilemättä
piillyt syvällä, kun ei siitä ollut aikaisemmin näkynyt pienintäkään
merkkiä. Tämä ristiriitaisuus loukkasi kunnon pastoria syvästi.

Sitten hän ajatteli, että hyvä Jumala oli kieltänyt tuolta vaimolta
lapsen, ja hän joutui sinä hetkenä suorastaan ymmälle; miten sen
kiellon voisi selittää? Mutta olihan hän ilokseen kuullut, että
François aiottiin ottaa Garoun taloon omaksi lapseksi ja että tämä
teko, joka korvasi luonnon kitsauden, antoi orvolle äidin ja kutsui
talon ylle Korkeimman siunauksen. François'n päästessä ensi kerran
ripille hän, pappi, oli sanonut Garou muorille:

— Hyvä Jumala palkitsee sen teille!

Näinkö siis täyttyi hänen sielunpaimenena lampailleen lausumansa
ennustus!

Ja hän alkoi rukoilla hiljaa itsekseen, poikanulikoiden salaa ilkkuessa
hänen ahdistunutta ilmettään: »Herra, avaa avionrikkoja-naisen silmät
näkemään rikkomuksensa kauheus! Herra, salli tämän tapauksen olla vain
helvetin harhanäky, jonka tarkoituksena on koetella Sinun palvelijaasi!»

Hän karkoitti koko näyn tekemällä ristinmerkin.

Hänen takanaan rikostoverit erosivat melkein huomaamattomasti
nyökäyttäen päätään toisilleen. — — —

       *       *       *       *       *

Kun perhe kokoontui ilta-aterian ääreen, François loi Georgetteen
pitkän katseen isoista, lempeistä harmaista silmistään. Tuo lapsen
katse oli miettiväinen ja ihmettelevä, vakava kuin soimaus ja niin
hellittämätön, että nuori vaimo lopulta virkkoi:

— Mitä sinä minua katsoa töllistelet?

Poika käänsi katseensa alas lautaseensa. Hän sulki kokemansa
salaisuuden syvälle herkän sielunsa pohjalle eikä aikonut puhua siitä
edes sisarelleen. Eiväthän muutoin Georgetten teot liikuttaneet heitä,
orpoja, joita armosta pidettiin talossa. Mutta hänen ei enää tehnyt
mieli nauraa eikä leikitellä isoäidin kanssa.

Didier oli pahalla tuulella, niinkuin yleensä aina viime aikoina.
Vanhus kaihti pojantyttärensä katsetta. Rolande katseli tutkien ja
murheellisena kaikkia koettaen arvata syytä, joka oli sulkenut heidän
sydämensä. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat aavistaneet, että uusi
tulokas ilmestyisi maailmaan, heidän keskuuteensa, yhdeksän kuukauden
kuluttua.

Sinä iltana Georgette ensi kerran avioliittonsa aikana oli kylmä
miehelleen. Ja kun Didier loukkautuneena käänsi selkänsä vaimolleen,
tämä koetti saada lohdutusta hänen vuokseen tekemästään suuresta
uhrauksesta ja puolustella tekoaan suuren rakkautensa valossa.






TOINEN OSA




I


— Poika, kaunis pieni poikalapsi, totta tosiaan!

Vuoteesta kuului valittavaa vikinää. Garou suvun perillinen veti ensi
kerran keuhkoihinsa elämän ilmaa, tunsi sen epämiellyttäväksi ja
kirkaisi.

Muori otti vastasyntyneen esiliinaansa ja vei sen pois huoneesta.

— Tahdon pitää lapsen luonani! vaati Georgette.

— Heti paikalla. Kunhan ensin olen hoidellut teitä, virkkoi kätilö.
Tämä oli nuori, kurssin käynyt, vilkaseleinen nainen. Didier oli
noutanut hänet edellisenä iltana, ja auto odotti pihassa.

Mutta lapsivuoteessa lepäävä oli niin levoton, että palleroinen oli
oitis tuotava hänelle takaisin.

Garou muori laski sen pielukselle, ja Georgette painoi kärsimyksistä
hieman vaalenneen poskensa lapsen lämmintä ruumista vasten.

Äiti ei ollut päästänyt ainoatakaan huutoa ankaroiden synnytystuskien
aikana. Purren hammasta ja terästäen tahtonsa äärimmilleen hän
oli vähääkään valittamatta kestänyt kärsimykset, jotka tuon hänen
kiihkeästi haluamansa pienokaisen maailmaan tulo oli vaatinut. Eikä
hän ollut sallinut kenenkään perheen jäsenistä olla läsnä, ennen kuin
kätilö arveli välttämättömäksi kutsua Garou muorin saapuville.

Tuon yön pitkinä odotuksen hetkinä Didier oli istunut nöyränä tuvassa
lieden sopessa, pää käsien varassa, tuumien asioita, joista hän
kernaammin olisi ollut mitään tietämättä ja koettaen luulotella
mielessään, että kaikki oli juorua ja valhetta, mutta sisimmässään
tyytyväisenä, kun Georgette oli näin suonut hänelle varman
omistusoikeuden tilaan.

Kun muori lopulta ilmestyi tupaan julistaen voitonriemuissaan:
poikalapsi! ja näytti hänelle esiliinaan käärimäänsä pienokaista,
ei Didier ajatellut: »Minun poikani!» eikä tuntenut sisimmässään
ylpeää mielenliikutusta, vaan tuumi: »Minun taloni!» Tuo vikisevä,
pieni, punertava lihakimpale toi sen hänelle nyrkkiin puristetuissa
kätösissään.

Hän ei kumartunut tunnustelemaan eikä suutelemaan lasta. Hän jäi siihen
paikoilleen, yhä nojaten päätään käsiinsä kyynärpäät polvien varassa,
arvellen mielessään olevansa syrjäinen koko tapauksessa ja vaistoten,
että Garou muori tiesi sen ja halveksi häntä. Mutta vähät siitä! Hän
oli nyt talon todellinen omistaja. Tämän tietoisuuden herättämä ilo
karkoitti muut tunteet.

— Ei sinusta ole edes hoitelemaan tulta! muori äkäili. Pistähän puita
pesään. Tämä pieni raukka voi muuten vilustua.

Ikkunaruutujen takana oli vielä yön sysimusta pimeä. Tupa oli kylmä.
Vastasyntynyt parkui. Didier heitti risuja hiillokseen. Liekki leimahti
iloisena ja lämmittävänä. Jo edellisenä iltana hellalle asetetut
vesikattilat alkoivat ennen pitkää pihistä. Muori survaisi soikkoa,
jossa pienokainen oli pestävä.

— Kaada siihen kuumaa vettä! hän komensi.

Didier totteli ja katseli sitten vaieten, miten vanhus sormellaan
koetteli vettä, kylvetti pienokaista ja kääri sen sitten kapaloihin
kasvoillaan isoäidin hellä ilme. Sitten muori peitti lapsen valkoiseen
villahuiviin, ja kun hän vei sen takaisin huoneeseen, Didier meni
perässä.

Äitelä lääkkeiden hajun kyllästämä kostea ilma lemahti siellä vastaan.
Nuori äiti oli jo puettu ja lepäsi selällään. Kynnykseltä Didier näki
hänen painavan ruskeata poskeaan lastaan vasten ja tunsi hetkisen
loukattua miehenylpeyttä, mutta lohduttautui samassa ajattelemalla,
että näin täytyi olla.

Muori ja kätilö katselivat hellin mielin äitiyden ensi hetkien
aina liikuttavaa näkyä. Silloin Didier alkoi pelätä, että hänen
hämillisyytensä huomattaisiin, lähestyi vuodetta ja kumartui
suutelemaan tuota sankarillista naista, joka oli hänen vaimonsa. Tämä
ei vastannut hänen suudelmaansa. Georgetten pitkät silmäripset pysyivät
alhaalla, ja kätilö virkkoi, puolustaen sukupuoltaan:

— Annetaan hänen nukkua! Hän ei enää tarvitse muuta kuin lepoa.

Kun Garou muori saattoi kätilöä autoon, Rolande ja François heräsivät
melusta ja riensivät Georgetten vuoteen ääreen. Mielenliikutuksen
valtaamana tyttö sanoi: »Äiti!» painaen raikkaat huulensa nuoren äidin
poskelle. Polvillaan kuluneella matonpätkällä vuoteen ääressä François
suuteli kaikkea pienokaisessa, mihin ylettyi, sen vaaleanpunaisia
kätösiä, sen pieniä paljaita jalkoja, osoittaen hämmästyksensekaista
hartautta nähdessään tuon elämän ihmeen, joka oli ilmestynyt yöllä.

— Pikku veljeni! Pikku veljeni! hän toisteli.

Pihalla auto hyrisi ja lähti liikkeelle. Portinpuoliskot kitisivät
saranoillaan Didier'n avatessa ja sulkiessa ne. Garou muori palasi
makuuhuoneeseen, tempasi pienokaisen pois, laski sen kehtoon ja
karkoitti tungettelijat. Hän tiuskaisi Rolandelle:

— Koska olet noussut näin varhain, niin ota hame yllesi ja mene
siivoamaan tupaa, joka on niin täynnä tavaraa, ettei tiedä, mihin
jalkansa laskee!

Ovi sulkeutui hänen perässään. Georgette jäi yksikseen. Silloin
hän avasi silmänsä ja vaipui haaveiluun ylen onnellisena ruumiinsa
vapautumisesta.

Pieneen kaminaan ei viritetty valkeaa muulloin kuin sairaustapauksissa
ja lapsen synnyttyä. Sen punainen hohde valaisi huonetta himmeästi
lattiasta kattoon saakka luoden lakeen huonekalujen suuria varjoja.
Oliko lapsivaimossa kuumetta? Suuressa heikkoudentilassaan,
liikkumattomuudessaan ja herkkätuntoisuudessaan hän kuuli sellaisia
ääniä, joita hänen korvansa ei aikaisemmin ollut erottanut: risujen
ritinää pesässä ja salaisia aaveiden kuiskeita. Esineiden varjot
alkoivat tanssia seinillä silloin tällöin leimahtavien liekkien
valossa. Oudot kädet näyttivät kurottautuvan häntä kohti. Soimasivatko
ja uhkasivatko ne? Koko huone tuli täyteen eloa.

Jykevä pähkinäpuinen kaappi, jossa Garou suvun naiset olivat yli sadan
vuoden ajan säilyttäneet kunniallisten perheittensä liinavaatteita,
näytti suurenevan suunnattomasti. Sen etusivu sai äkkiä suuttuneiden
kasvojen hahmon. Sen sisällä olivat Georgetten puolison paitojen
joukossa vastasyntyneen kapalot ja paidat. Kaminassa alkoi palaa kuiva
oksa, joka valaisi silkkipatjaa, millä Georgetten pomeranssinkukista
tehty morsiusseppele lepäsi. Pienen silkkipatjan kultaripsuille lankesi
hohde: ne näyttivät ivalliseen nauruun auenneiden huulien takaa
kiiluvilta hampailta.

Oksa paloi loppuun ja sammui, mutta puolihämärässä näkyi vielä vuoteen
jalkapuolessa vaaleanpunainen haahkanuntuvapeite — hänen rakastuneen
tytön oikkunsa! — ja se puhui jotenkin samaa kieltä: Mitä kaikki tämä
hyödyttää? Mitä hyödyttää niin suuri rakkaus ja ylpeys, kun kaiken
tuloksena oli tuo tulokas, pieni äpärä, joka nyt lepäsi Garou suvun
häväistyssä kätkyessä?

Kaikki mykät esineet olivat nyt käyneet puheliaiksi ja kertoivat
hänelle surullista tarinaa. Se oli kuin kirpeää lemua, joka sekaantui
tuohon raikkaasti tuoksuvaan kukkaan: hänen hohtavaan pienokaiseensa.
Se ei ollut suorastaan tunnontuskaa — mahtaisiko hän koskaan kokea
sellaista? — vaan pikemminkin tumma pilvi, joka synkisti hänen
päivänpaisteista onneaan.

Miksi hänet olikaan pakotettu tähän tekoon?... Mutta kuka oikeastaan
oli pakottanut häntä mihinkään?

Heti huomattuaan, että Georgette oli raskaana, oli Didier omistanut
hänelle hellää huolenpitoa. Eikö hän siis tiennyt, että Georgette oli
toiminut hänen salaisen toivomuksensa mukaisesti? Siinä tapauksessa
hän, Georgette, kantaisi tuon salaisuuden taakan yksin. Olihan sekin
rakkauden ilmaus, joka liittyi aikaisempiin, mutta joka oli hänelle
kahta raskaampi, jollei puoliso tuntenut sitä eikä ottanut siihen osaa.
Ja sitä jatkuisi siihen saakka, kunnes hän itse unohtaisi...! Niin,
jospa voisikin todella unohtaa, unohtaa!

Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen hetken kuluttua. Pienestä
pyöreästä ikkunasta alkoi tunkeutua huoneeseen kalpea sarastus.
Huonekalut näyttivät nyt kutistuvan jälleen entisen kokoisiksi.
Liikkumattomina uudessa valaistuksessa ne nyt olivat ääneti. Pian
oli auringonnousun aika, ja uuden päivän valo saisi häipymään pahat
muistot, jättäen hänen elämäänsä hallitsemaan tuon pienen lapsen
ja hänen entisen onnensa — niin kuin hän toivoi: miehensä jälleen
saavutetun rakkauden.

Hän ojensi käsivartensa kehtoa kohti ja hyväili kädellään sen laitaa.

— Pieni kullanmuruseni, pieni kaunis kukanumppuni!

Äitiys lievensi hänen suuren sielunsa juroutta.

Hän nukahti nuo sanat huulillaan ja pitkienripsiensä päässä kyynel,
odottamaton kyynel, hänen ensimmäisensä.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää myöhemmin hän nousi jalkeille, ja uusi elämä alkoi.
Hän ei enää ollut yksinomaan rakastava puoliso, joka oli mieheensä
niin kiintynyt, että saattoi tämän vuoksi tehdä aviorikoksen synnin.
Nyt hän oli ennen kaikkea äiti, joka rakasti pienokaistaan lujasti,
kateellisena, niin kuin ihminen rakastaa sellaista, mikä on maksanut
hyvin paljon. Olihan lapsen hintana ollut koko hänen ylpeytensä, joka
oli hänelle hänen rikkauttaan kalliimpi.

Hän ei mielellään luovuttanut lastaan isoäitinsäkään syliin, vaivoin
hän sieti, että kukaan muu kuin hän itse kajosi siihen ja hoiti
sitä. Se oli hänen yksinomaista omaisuuttaan. Hän laiminlöi talon
työt, eristäytyi lapsen kanssa tuntikausiksi pitäen sitä kiihkeästi
povellaan, katsellen, kun se nukkui hänen polvillaan ja rypistäen
tuuheita, tummia kulmakarvojaan, kun Didier lähestyi ja ojensi kätensä
hyväilläkseen lasta äidin mieliksi.

Toisinaan Georgette nosti lapsen korkealle ja huudahti:

— Jean Garou! Jean Garou!

Sillä hän kieltäytyi mainitsemasta sitä sen laillisella sukunimellä.
Hänen käsityksensä mukaan lapsella ei ollut isää, se kun ei ollut
Didier'n poika, ei rakkauden hedelmä, vaan yksinomaan hänen
synnyttämänsä olento.

Silloin Didier alkoi kantaa kaunaa tälle pienokaiselle, mutta ei
ilmaissut sitä kenellekään, hän kun rakasti maata enemmän kuin
vaimoaan, jopa enemmän kuin miehenkunniaansa.




II


Jean Garou oli kolmen viikon vanha, kun Georgette sanoi muorille:

— Milloin aiotte toimittaa Rolanden ja François'n pois talosta?

Garou muori valmisti lapselle kylpyvettä lieden ääressä. Hän
ei ollut kuulevinaan. Rolande oli kovin tarpeellinen talossa.
Parast'aikaa hän pesi pienokaisen liinavaatteita pihalla paukuttaen
niitä kartulla. Oli kylmä ilma. Vesi jäätyi tytön käsissä. Mutta
hän raatoi uhrautuvasti erityisesti hellien pienokaista, kun ei
tyttöparan sydämellä ollut ketään muuta, jota olisi voinut rakastaa,
kuin tämä ankara perhe. Mikähän palvelijatar voisi niin kiintyä
isäntäväkeensä ja niin alttiisti suostua ylimääräiseenkin työhön
pitäen sitä melkein palkintona? Eikä hän koskaan valittanut, ei
lausunut ainoaakaan vaatimusta. Löytölasten hoitolan herra tarkastaja,
joka oli kasvattanut hänet, ei ollut suotta kiitellyt hänen hyviä
ominaisuuksiaan. François'sta maksettiin yhä toistaiseksi »elatusapua»,
ja hänkin toimitti kaikenlaista pientä palvelusta. Muorin kitsaus
nousi vastustamaan lasten karkottamista talosta. Lisäksi muori oli
muistona ilveilystään säilyttänyt hitusen kiintymystä poikaan. Nyt,
kun vanhuksen häijy ankaruus oli haihtunut laillisen perillisen
syntymisestä, hän ei enää tahtonut muistaa, että oli käyttänyt
poikaparkaa välikappaleena säikyttääkseen pojantytärtään ja
pakottaakseen hänet ryhtymään tuohon perin vastenmieliseen keinoon,
jotta saisi taloon lapsen, jota ei sinne tullut laillisen aviollisen
yhdyselämän tietä. Nuori vaimo oli älynnyt kaiken tämän ja kantoi siitä
vanhukselle kaunaa. Mutta ennen kaikkea hän pelkäsi jotakin uutta
kavalaa juonta peloittavan isoäitinsä puolelta. Eikä hän tahtonut Jean
Garoulle kilpailijaa.

Hän sieppasi lapsen isoäidin käsistä ja laski sen itse kylpyammeeseen.
Hetken molemmat naiset olivat kumartuneina lapsen yli yhteisen
rakkauden yhdistäminä. Ehkä eksyttääkseen nuoren äidin ajatuksia Garou
muori oli olevinaan kovin innostunut.

— Katsos, kuinka kauniit vahvat pienet jalat! hän kehui kosketellen
niitä isoilla, luisevilla käsillään.

Mutta Georgette hautoi edelleen päähänpiintymäänsä itsepäisen otsansa
alla, ja varjoja kasaantui hänen kasvoilleen. Vanhus vaistosi, että
täytyi jotakin vastata:

— Enhän voi karkoittaa Rolandea. Olen pestannut hänet vuodeksi.
Täytyisi maksaa sakkoja irtisanomisesta.

— Onhan meillä varoja, Georgette tiukkasi. Hän lisäsi ankarasti:

— En siedä enää heitä täällä, en Rolandea enkä François'ta!

— Nyt et ole järkevä! Garou muori rohkeni huomauttaa. Mitä tuollainen
hyödyttää? Onhan Rolande sangen näppärä ja kiltti hoitamaan
pienokaista. Mistä löydämme hänen veroisensa?

— Se hyödyttää sen verran, etten siedä heitä täällä, Georgette ilmoitti
järkähtämättä.

Äkkiä Georgette tempasi ammeesta pienokaisen, joka vettä valuen ja
kirkuen painautui hänen povelleen.

— Muutan Parisiin ja otan lapsen mukaani, hän uhkasi. Olenhan minä sen
äiti.

Hänen poskensa olivat hulmahtaneet hehkuvan punaisiksi, ja hänen
silmänsä salamoivat vihasta ja suuttumuksesta.

— Sitä paitsi olette antanut minulle sananne.

Garou muoria alkoi vuorostaan peloittaa. Hän katseli tuota pientä
olentoa, joka oli hänen sukunsa lihaa ja verta ja jota äiti piteli
kuin höyhentä. Sen saattoi todella helposti viedä talosta pois, niin
etteivät muorin vanhat silmät näkisi sitä enää koskaan. Tuo sisukas
pojantytär kykeni kyllä panemaan täytäntöön minkä päätöksen tahansa.
Olihan hän antanut siitä näytteen!

— No niin! Älä nyt suutu noin. Lapset lähtevät talosta.

— Milloin kirjoitatte tarkastajalle?

— Vaikka jo tänä iltana, muori vastasi nöyrästi.

Tyyntyen nuori vaimo otti tuolin selkänojalle asetetun lämmitetyn
pyyheliinan ja alkoi kuivata pienokaista, joka parkui täysin
keuhkoin, kaivellen pienillä sormillaan kyyneliä silmäluomistaan
ja potkien jaloillaan, sellaisen käsittämättömän kiukun puuskan
vallassa, jollaisilla ihan pienet rintalapset toisinaan ilmaisevat
tyytymättömyyttä olemassaoloonsa.

Ulko-oven takaa kuului kenkien kopinaa. Rolande tuli tupaan ja riensi
pienokaisen luo polvistuen lattialaatoille. Tyttö katseli kernaasti
lasta sen ollessa alastomana, ihmetellen tuota elävää nukkea. Mutta
varsinkin hän oli levoton sen kirkumisesta.

— Mikä sitä sydänkäpyä vaivaa? hän kysyi.

Rauhoittaakseen lasta Rolande pisti kylmästä vedestä jäykistyneen,
vilusta sinisen sormensa sen kätöseen, joka heti tarrautui kiinni tähän
tukeen. Lapsi lakkasi parkumasta, avasi silmänsä ja katseli tyttöä
pitkään. Silloin Rolande suuteli sen rintaa.

Tyttö tuoksahti kylmälle ulkoilmalle ja uhkui nuoruutta. Ikkunasta
saattoi nähdä pihalla lapsen pienet liinavaatteet, jotka Rolande oli
pessyt ja ripustanut nuoralle kuivamaan ja jotka olivat jäätyneet
pakkasessa. Tyttö nauroi onnellisena ja hellänä laskien koko sydämensä
kiintymyksen pienokaisen jalkojen juureen. Mutta hänen talosta
karkoittamisensa oli päätetty asia. Georgette sysäsi hänet luotaan
sanoen:

— Jätä lapsi rauhaan! Se voi vielä vilustua, kun koskettelet sitä
jäätyneillä sormillasi.

Kahta viikkoa myöhemmin lasten oli lähdettävä talosta varhain aamulla.
Asiasta ei oltu ilmoitettu heille ennakolta. Se sanottiin heille
vasta heidän herätessään, kaksi tuntia ennen lähdön hetkeä, niin kuin
kuolemaan tuomituille. Rolande ei aluksi käsittänyt. Kun kauhea totuus
viimein selveni hänelle, hän heittäytyi nyyhkyttäen Georgetten jalkojen
juureen:

— Pidä minut luonasi, äiti! Teen kaikki talon työt! Lypsän lehmät,
pesen pikku Jean'in vaatteet, teidänkin vaatteenne... aivan yksin!
Parsin sukat, pesen astiat...

Hän luetteli ne askareet, jotka olivat hänen jokapäiväisenä raskaana
taakkanaan, jopa lupautui suorittamaan mitä raskaimpia töitä, joihin
hänen neljätoistavuotiaat, hennot käsivartensa tuskin olisivat
kyenneet, kunhan vain saisi jäädä heidän palvelukseensa.

— Minä rukoilen sinua, äiti!

Kauheassa hädässään hän mainitsi vaistomaisesti tämän pyhän nimen, joka
oli hänen ainoa turvansa. Hän huusi vielä:

— Anna minun jäädä pikku veljeni luo!

Hän ei tarkoittanut Françoisia, vaan tuota pojanpalleroa, jonka vuoksi
hänet juuri ajettiin pois. Ja hän laahusteli Georgetten jalkojen
juuressa, kädet ristissä, rajuin elein, epätoivoissaan, kokonaan
suunniltaan tuosta äkillisestä ja liian ankarasta iskusta. Kun hän
lopulta huomasi Georgetten taipumattomuuden, hän kimposi ylös ja
kavahti Garou muorin kaulaan.

— Antakaa minun jäädä taloon, isoäiti!

Sitten hän hädissään heittäytyi Didier'n povelle, painaen sitä vasten
vaaleata palmikkoaan ja vettä valuvaa poskeaan, suudellen kiihkeästi
tunnottoman miehen karkeasänkistä leukaa. Kun nuo omanvoitonpyynnin
kivettämät sydämet eivät osoittaneet pienintäkään heltymisen merkkiä,
tyttö sai hermokohtauksen ja hoiperteli huonekaluihin nojaten
peräseinälle asti, kolhaisten itseään siihen, huutaen ja nytkähdellen
kuin haavoittunut eläin.

François, jossa jo kyti alkavaa miehekkyyttä, ei sanonut mitään.
Hän itki hiljaa itsekseen nähdessään sisarensa itkevän ja kietoi
käsivartensa tämän vartalolle, kun raukka lopulta pakeni hänen
turviinsa.

Toiset kaihtivat heidän katseitaan. He käänsivät pois silmänsä,
jotteivät näkisi lasten yhä rukoilevia katseita. Heidän
pyövelintehtävänsä painoi heidän kasvoihinsa kovuuden ja rumuuden
leiman. Ja koko kohtaus oli niin kiusallinen, että Garou muori joudutti
asioiden kulkua.

— Ei kannata vitkastella, myöhästymme junasta. Rolande, pane tavarasi
nyyttiin!

Kun tyttö ei hievahtanut paikaltaan, muori katosi sisähuoneisiin
ja palasi tuoden kasan vanhoja vaatteita, jotka heitti lattialle
levitetylle likaiselle rääsylle. Tottuneena aina käymään käsiksi työhön
Rolande solmi yhteen sen vastakkaiset nurkat, katsomatta, mitä oli
sisällä, silmät vielä turvoksissa, melkein sokeina paljosta itkusta.
Risaisesta virsikirjasta varisi pyhäinkuvia. Garou muori tuuppasi ne
takaisin nyyttiin raa'alla kädellä ja sulloi siihen vielä lattialle
pudonneen päättömän nuken, muistorahan ja tyhjän kukkaron — tyttöparan
ainoat aarteet.

Samoin tehtiin François'n nyytti. Mutta muori varoi visusti panemasta
siihen pojan ripillepääsypukua. Kitsaus, joka täydelleen hallitsi hänen
sydäntään, sammutti siitä sen pienoisen hellyyden kipinän, joka oli
siellä kytenyt poikaa kohtaan.

Sitten hän hoputtaen käski lasten pukeutua parhaisiin hoitolan
antamiin tamineisiin. Kun he olivat valmiit, hän itse tarjosi heille
viimeisen aamiaisen, jonka lapset söivät pöydän kulmalla, aivan kuin
olisivat olleet vento vieraita. Sillä välin valjasti Didier aasintamman
vankkurien eteen, ja Garou muori otti karkean, avaran vaipan
hartioilleen ja sitoi mustan huivin myssynsä päälle.

— No niin, nyt lähdetään! hän sanoi nähdessään rattaiden saapuvan.

Arkoina molemmat lapset lähestyivät Georgettea ja Didier'tä. Heidän
mieleensä ei juolahtanut kysyä, miksi heidät karkoitettiin. He
suutelivat vilpittömästi noiden henkilöiden kasvoja, jotka ajoivat
heidät suureen tuntemattomuuteen, kohti orpojen kohtaloa, nautittuaan
kahdeksan vuotta heidän hellyyttään ja altista palvelustaan. Murtuneena
Rolande ei enää itkenyt. Nöyrästi hän pyysi saada viimeisen kerran
nähdä pikku Jean'ia. Ja kun tämä parast'aikaa nukkui kätkyessään, tyttö
suuteli hiljaa lapsen toista nyrkkiä ja poistui huoneesta varpaisillaan.

Heidän käskettiin nousta myttyineen rattaille. He kavahtivat toinen
toisensa viereen muorin rinnalle. Vankkurit vierivät ulos portista. Oli
kolea, sateinen aamu maaliskuun lopulla. Rolande ajatteli:

— Unohdin käydä kanoja hoitamassa.

Pyörät vierivät tietä pitkin vieden heidät pois talosta. Peni saattoi
vankkureita kappaleen matkaa. Garou muori sipaisi sitä piiskalla. Koira
ulvahti ja palasi kotiin. Rolande kääntyi kalpeana, luomet turvonneina
seuraamaan katseineen hyvää eläintä, joka nolona pujahti pihaan. Ja
niin kauan kuin hän saattoi nähdä pikku Jean'in nuoralla kuivamassa
riippuvia vaatteita, jotka hän itse oli edellisenä iltana pessyt, niin
kauan kuin hän saattoi erottaa talon katon, hän huiskutti kättään
viimeisiksi jäähyväisiksi, joihin ei kukaan vastannut, paitsi kenties
Hän, joka valvoo pesästä pudonneita linnunpoikasiakin ja oli antanut
heille valoisan sielun.

       *       *       *       *       *

Tuvassa Didier ja Georgette istuivat vaieten vastatusten, häpeissään
pahasta teostaan ja sen erottamina. He kuulivat tyynessä aamuilmassa,
joka tulvi sisälle avatusta ovesta, pyörien ratinaa, jotka veivät
taivaan siunauksen mukana kauas pois talosta sen viimeiset omattunnot,
sen viimeiset ilonkipinät. Kun kaikki häipyi etäisyyteen, kun ei
enää kuulunut muorin piiskanläimähdyksiä, hänen hoputtaessaan aasia,
Georgette meni ottamaan lapsensa kätkyestä.

Pidellen pienokaista pystyssä polvillaan hän katseli tätä totisena,
nosti sen sitten kasvojensa tasalle, suuteli sen käsiä ja pieniä
jalkoja, jotka kipristyneinä liikkuivat hänen suunsa kohdalla. Jean
Garou oli nyt kuningas, ja hänen kauttaan maa kuului Didier'lle, ilman
mitään tulevaisuudessa uhkaavaa vaaraa.

— Nyt saamme olla huoleti. Olihan tämä välttämätöntä, mies virkkoi
ilmaisten ääneen sen ainoan ajatuksen, joka täytti hänen sielunsa.

Georgette ei vastannut hänelle mitään. Hänen sydämensä pohjalla oli
jotakin, mikä itki, ja ehkä hän tunsi itsensä katkeraksi, kun ei
hänen miehensä ymmärtänyt sitä. Silloin Didier lähti huoneesta, meni
ulko-ovelle, veti ilmaa sieraimiinsa ja poistui pelloille töihin.

Alkoi tihuuttaa hienoa, kylmää vihmaa. Se kostutti keittiökasvitarhassa
sellerinlehtiä ja nostatti talven roudasta sulavasta mullasta tuoksuja,
jotka ennustivat kevättä.

Ja Didier kulki kohti maakamaraa, lemmittyään; se oli anastanut häneltä
kaiken, taivaisen säälin ja hyvyydenkin, joka yksin kykenee sovittamaan
ihmisten kaikkein halpamaisimmatkin teot.




III


Kevät saapui äkkiä helkyttäen kaikkia ilon ja valon soittimiaan.
Huhtikuu hajoitti pilvet virkeillä sormillaan, jotka tuoksuivat
syreenipensaille ja nuorelle ruoholle. Taivaan kuultavan kirkas
sinikupu kaareutui Sublaines'in aavan ylätasangon yllä. Aurinko sytytti
kultakipinän vihreiden vehnänkorsien päähän, jotka vavahtelivat ja
aaltoilivat kahisten kuin kaukainen meren aaltojen humu, jokaiseen
pähkinäpuun pihkaiseen silmuun, valmistaen niiden puhkeamista lehteen,
räystäisiin ja ihmissydämiin. Harmaan totisena ja ikivanhana törrötti
vain kirkontorni, vaikka se näkikin nuoren vuodenajan versovan. Mutta
kun ihmislapset katselivat sitä, he tunsivat yhä täydemmin uhkuvan
nuoruutensa.

Kaikki hymyili, paitsi Garoun talo.

Painostava hiljaisuus vallitsi pihalla ja asuinrakennuksessa. Rolanden
raikas ääni ei enää kajahdellut siellä, hänen poissaolonsa tuntui kuin
soimaukselta. Reippaan pojan sointuva ääni ei enää houkutellut kaikuja
pihan seinistä. Heidän paikkansa olivat tyhjät pöydässä, vailla heidän
hymyileviä kasvojaan, heidän hauskaa lörpötystään, tyhjät, kuin kaksi
vastikään luotua ammottavaa hautaa, joiden partaalla sillä ei ole
oikeutta itkeä, joka on ne toiselle kaivanut omin käsin.

Molemmat naiset huomasivat mielipahakseen, millainen työtaakka joutui
heidän hartioilleen, kun Rolanden vilkkaat, työteliäät kädet puuttuivat
talosta. Georgetten täytyi itsensä tarttua karttuun ja saippuaan
pestäkseen pienokaisen vaatteet. Hänen työkseen jäi lisäksi peltikiulun
puhdistus suudalla ja kuumalla vedellä ennen lypsyä, kaniinien, kanojen
ja hanhien ruokkiminen, koiran ruoan laitto ja tuvan siivoaminen.
Muorin täytyi mennä niittämään, mikä sai hänet nyrpeäksi. Joka hetki he
olivat kutsumaisillaan Rolandea, joka sen pahempi oli poissa. Lehmät
jäivät kytkyiinsä navettaan, astiat usein pesemättä. Huomattiin, että
taloon oli saatava palvelijatar, mutta täytyi kai odottaa juhannukseen.
Sillä välin naisväki oli äkeissään. He tunsivat kipeästi lisäavun
puutetta; ja päälle päätteeksi talo oli vailla virkeän, nuorekkaan
elämänilon lähdettä.

Elukat mylvivät kärsien laiminlyönnistä. Turhaan niiden turpa
kurottautui päivänpaistetta, taivasta ja läheisiä kukkia kohti, jotka
näkyivät niiden synkän asunnon avoimesta ahtaasta ovesta. Tuo vilkas
lapsi, jolla oli hunajankeltainen tukka, ei enää tullut irroittamaan
niiden kytkyitä eikä ajamaan niitä kukkiville niityille ja pientarille,
häärien niiden ympärillä ja puhutellen niitä hyväilynimillä:

— Joudu jo, Punikki kultaseni! Hoi Valkotäplä lemmikkini! Odotas,
Laukko, senkin veitikka! Pian saat vatsasi täyteen mehevää ruohoa!

Tyttö oli ajellut niitä pienellä vitsalla. Kun oli päästy veräjistä,
kömpelöt lehmät laukkasivat hetkisen tiellä, valpas paimentyttö
kintereillään. Ja oli vallan ihmeellistä nähdä, miten niin nuori tyttö
sai tuon vastahakoisen, temmeltävän lauman tottelemaan.

Puolipäivän aikaan hän ajoi lehmät kotiin, kukkavihkonen kädessään.
Pihassa oli vielä Rolanden tehtävänä juottaa lehmät, ja tyttönen siirsi
kiviaitaan kaivon vesiputken suulle, ponnistaen kaikki nuoret voimansa,
iloisena tästä voimannäytteestä. Ja kun hän seisoi siinä yllään lyhyt
hame, vaalea palmikko niskassa, kiskoen hennoilla käsillään vipua, joka
tahdissa soiden kohosi ja laski, tuntui siltä, kuin pääsiäiskello olisi
laulanut kevättä.

Kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä, ja se puute tuntui kipeästi.

Koira, Peni, lasten ylin ystävä, väsyi turhaan etsimiseen ja
juoksenteli nyt alakuloisena, korvat lerpallaan, Georgetten jäljessä.
Pikku Jean Garou, jolle ei ehditty antaa riittävää hoitoa, parkui
surkeasti.

       *       *       *       *       *

Kylässä puhuttiin paljon pahaa orpojen karkotuksesta. Olihan Georgetten
kohtaus Cadet'n kanssa solatiellä luonut häpeän varjon koko Garoun
talon ylle. Kylän asukkaat olivat kovin mielissään kadehdittuaan
Georgettea, hänen ylpeyttään ja rakkaudesta solmittua avioliittoaan,
kun nyt saivat syytää hänen niskaansa pilkkaa ja kurittaa häntä
juorujen raskaalla ruoskalla.

Kyllä kylässä päiviteltiin ja arvailtiin huhun alkaessa levitä! Kuinka
ilkeitä oltiinkaan, kun huhu osoittautui todeksi! Kylän juoruakat
utelivat väsymättä rippikoululapsilta yksityiskohtia, ja heidän
kertominaan nuo tiedot muuttuivat varmuudeksi. François oli ainoa,
joka ei puhunut mitään. Mutta toiset sensijaan puhuivat sitä enemmän.
He korostivat vielä puheittensa vahvikkeeksi papin sanoja: »Pois!
Pois! Älkää katsoko sinne!» ja »Ettehän ole mitään nähneet?» joita tuo
hengen mies oli yksinkertaisen typerästi toistellut. Ja kun Georgetten
myöhäinen äitiys osoittautui varmaksi, kylän kelpo eukot tietysti
asettivat sen Georgetten ja Cadet'n tapaamisen yhteyteen. Ei voitu
käsittää mokomaa rakastajan valintaa, mutta kun kerran oli tapahtunut
niin suuri lankeemus, se antoi yllykettä mitä rohkeimpiin juoruihin.
Rivoja sukkeluuksia rapisi kuin rakeita, kun kylän väki kulkiessaan
Garoun talon ohi näki pihamaalla kuivamassa »pienen tungettelijan»
liinavaatteita. Tämänkaltaiset seikkailut ovat aina omansa herättämään
ihmisten vahingoniloa ja ilkeää panettelua.

Georgette ei ollenkaan käynyt kylässä. Hän ei tosin tahallisesti
kaihtanut kyläläisiä, joiden pilkan kohteena hän ei vielä tiennyt
olevansa, mutta hän ei tahtonut tavata Cadet'ta. Olihan tuo mies
aivan ilmeisesti osoittanut haluavansa nähdä, mitä tuloksia hänen
asioihin puuttumisestaan oli ollut. Tämä ei suinkaan tapahtunut pahassa
tarkoituksessa; hän ei olisi tahtonut saada noita rahoja ilmaiseksi.
Laiska hän oli, mutta ei epärehellinen. Hän olikin ollut ensimmäinen,
joka oli pannut merkille Georgetten vartalon muuttumisen. Kun he kerran
sattumalta olivat kohdanneet toisensa raitilla, Cadet oli odottanut
Georgettelta ystävällistä hymyä, ehkäpä kiitostakin. Olihan hänen
altis palveluksensa sen ansainnut. Mutta Georgetten mielestä mies oli
julkea. Sellainen hän ei kuitenkaan ollut, sillä hän vain naurahti, kun
häneltä suorastaan udeltiin asiaa. Georgette puolestaan olisi toivonut,
että mies olisi unohtanut koko jutun. Hän ei muutoin tahtonut olla
minkäänlaisissa tekemisissä Cadet'n kanssa. Senvuoksi hän kernaimmin
pysytteli puolustusasemassa kotitalon piirin sisällä. Lisäksi oli tuon
vapaaehtoisen eristäytymisen syynä ehkä se nöyryytys, jonka alaiseksi
Georgette oli omissa silmissään joutunut ja joka painoi raskaana hänen
mieltään. Mutta että hänen salaisuutensa oli koko kylän hampaissa —
siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Toisin oli Didier'n laita. Maatyöt pakottivat hänet joka päivä
tapaamaan naapureita. Nämä tiesivät varsin hyvin, mihin erikoisiin
keinoihin oli täytynyt ryhtyä kärjistyneessä perintökysymyksessä
Georgetten pitkällisen hedelmättömyyden vuoksi, minkä puolestaan
arveltiin saaneen aviomiehen suvaitsevaksi poikkeuskeinoihin nähden.
Eivätkä nuo samaiset naapurit malttaneet olla kiusoittelematta
aviomiestä, sanoivatpa aivan suoraan hänelle sellaista, mistä hän
olisi kernaimmin ollut aivan tietymätön. Se kateellinen kauna, jota
he kantoivat entistä palvelijaa kohtaan, sai heidät rohkeiksi, ja he
syöttivät hänelle »Cadet'ta» pienimmänkin aiheen tarjoutuessa. Cadet
ja yhä vain Cadet! Toiste tehtiin salaviittauksia, joita selvensivät
merkitsevät silmäniskut.

Joku esimerkiksi oli luulevinaan, että Didier ja Cadet muka olivat
hyviä ystäviä.

— Hän on kuin veljesi. Kun tarvitset apua, ei se mies pane vastaan.

Didier oli raivoissaan. Hän olisi voinut turvautua nyrkkeihinsä
syöttääkseen nuo ilkeät huomautukset asianomaiselle, mutta varoi
kuitenkin niin tekemästä kaihtaen juttua, joka vain olisi levittänyt
tietoa hänen häpeästään. Hän siis pui nyrkkiä taskussaan. Se tiedettiin
hyvin ja sitä käytettiin kaikin tavoin hyväksi.

Didier lohduttihe ajattelemalla, että hän oli tilan omistaja. Se ei
ainakaan pettänyt häntä. Se antoi hänelle runsaan korvauksen kaikesta
vaivannäöstä, jonka hän oli uhrannut sen palvelukseen. Garou muorin
kaappiin kasaantui tuhannen frangin seteleitä, ne sijoitettiin korkoja
kantamaan ja vaihdettiin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa uusiin
peltolohkoihin. Sekä setelit että laajentunut tila olisivat kerran
hänen, Didier'n, omaisuutta, tuon vaivaisen ryysypekan pojan ansiosta,
jonka laillinen isä hän oli. Vähät hän muusta! Hänen varma ja karttuva
rikkautensa korvasi hänelle kaiken.

Hän oli muutoin aivan varma siitä, ettei Georgette pettänyt häntä.
Mahdollistahan oli, että hänen vaimonsa oli yhden kerran tehnyt niin
hankkiakseen välttämättömän perillisen maaomaisuuden turvaksi. Didier
hyväksyi täydelleen tämän olettamuksen. Jopa hän tunsi Garou muorin
tavoin tuosta teosta omituista kunnioitusta vaimoaan, voimakasta naista
kohtaan, joka oli lujatahtoisena kuin mies osannut niin taitavasti
turvata heidän yhteiset etunsa. Silti hän ei ottanut uskoakseen
huhu Cadet'sta, yksistään siitä syystä, että tuo mies oli hänestä
vastenmielinen ja että mokoma valinta harmitti häntä. Epävarmuus
taas oli hänelle mieleen, se kun rauhoitti hänen omaatuntoaan.
Lisäksi hän arveli salaisesti olevansa yhteisymmärryksessä vaimonsa
kanssa. Hän luuli, että Georgette hyväksyi hänen vaiteliaisuutensa
ja suvaitsevaisuutensa. Ja kun ei hänen sielunsa kyennyt käsittämään
niin suurta rakkautta, hän ei uskonut, että Georgetten uskottomuus,
sen salassa pitäminen sekä orpojen karkoittaminen olisi tapahtunut
siitä syystä, että hänen vaimonsa olisi tahtonut yksinomaan hyödyttää
häntä, osoittaen kieltäymystä ja sankaruutta, joka tuottaa pyhimyksen
sädekehän, vaan että hän oli alistunut uhraukseen voitonhimosta ja
kiintymyksestä tämän maailman hyvyyteen.

Kostaakseen loukatun ylpeytensä puolesta ja antaakseen todisteen
sisäisestä tasapainostaan hän osti kylvökoneen, ja se karvas kateus,
jota tämä uusi varallisuuden näyte herätti kylän asukkaissa, tuotti
hänelle täyden hyvityksen loukatusta aviomiehen arvosta.




IV


Pappilan puutarhan aidassa oli raskas, sateesta mustunut ja halkeillut
portti, jonka ruostunut, suunnattoman suuri rautalukko ei ollut enää
pitkiin aikoihin ollut kunnossa Didier työnsi portin auki.

Puutarha oli oikeastaan vain aidattu alue, jonka täyttivät siellä
täällä epäjärjestyksessä kasvavat puut, kukat ja vihannekset. Orvokit
ja kaalit versoivat siellä suloisessa sovussa. Metsämansikoiden
naapureina oli kieloja, kevätesikot rehoittivat vaapukkapensaiden
oksien suojassa. Hieno rehevä elämänlanka, joka paisutteli umppujaan,
painoi tiheällä, vihreällä vaipallaan kumaraan päärynäpuun latvan.
Melkein koko Tourainen kasvisto, sekä ihmistä ravitsevat että hänen
silmäänsä ilahduttavat yrtit olivat sikin sokin edustettuina tässä
pappilan puutarhassa.

Kaupunkilainen, »sivistynyt» ihminen, jonka on tapana kiduttaa kasveja
pakottaaksen ne mukautumaan sovinnaisiin kehyksiin ja joka osaa ihailla
niitä yksistään siinä muodossa, olisi ylenkatseellisesti kääntänyt
pois silmänsä tästä sekasorrosta. Mutta pappi rakasti sitä. Hän piti
sitä kristillisen veljeyden vertauskuvana, ja hänen oli tapana sanoa,
että hyvä Jumala oli hänen puutarhurinsa. Kun hän tarvitsi vihanneksia
keittoonsa, hän otti kääntöpääveitsensä ja leikkeli pensaista muutamia
liikoja oksia, jolloin hän pääsi käsiksi vihanneksiin. Kun hän tahtoi
koristaa kukilla tai muilla kasveilla Pyhän Neitsyen alttarin,
hänen tarvitsi vain ottaa ne puutarhastaan. Kaikkina vuodenaikoina
taivas tarjosi jotakin. Toisinaan pastori sonnusti ohuesta kankaasta
tehdyn, vanhuuttaan kiiltävän kauhtanansa ja muokkasi multaa jossakin
puutarhan sopukassa. Hän kylvi maahan siemeniä, mutta unohti sitten,
mitä lajia ne olivat, uskoen kasvun Kaitselmuksen huostaan. Ja
tämä hoiti tehtävänsä hyvin. Papilta ei koskaan puuttunut mitään
puutarhantuotteita. Mutta hän tarvitsikin niin vähän.

Didier kulki pappilan päärakennukselle johtavaa keskikujaa, jota
reunustivat neilikat ja ajuruohot. Talo oli yksikerroksinen, vankkaa
tekoa; se oli rakennettu kivestä, jonka pinta oli aikojen kuluessa
saanut harmahtavan sävyn. Ovessa ei ollut soittokelloa. Viiden askelman
korkuisten portaiden yläpäässä oleva ulko-ovi oli lukitsematta yöt ja
päivät. Kotona ollessaan pappi vastaanotti tulijat sydämellisesti, aina
valmiina täyttämään sielunpaimenen velvollisuutensa, antamaan neuvojaan
ja tarjoamaan radiomusiikkia, jos teki mieli kuunnella sitä. Jollei
hän ollut kotona, sopi jäädä odottamaan tai vapaasti käyskennellä
huoneissa. Talossa ei ollut edes palvelijatarta. Silloin tällöin joku
jumalinen vaimo, leski tai vanha naimaton nainen kävi siistimässä
pappilassa saaden palkakseen hunajaa tai rukouksia.

Köyhä talo! Salia ei ollut, sen sijaan paljasseinäinen työhuone,
jossa ei ollut muita huonekaluja kuin höyläpenkki, radiokone,
vanha mahonkipiironki, joka oli sekä liinavaatekaappina että
kirjoituspöytänä, sekä tuoli vieraille. Lattialla oli paksulti
höylänlastuja. Työkaluja oli kasoissa ikkunalaudoilla. Toisella
puolella oli keittiö, jossa pappi pyhän erakon tavoin itse valmisti
ruokansa. Jossakin sanottiin olevan makuuhuoneen, jossa kerrottiin
olevan kalustona rautasänky ja ristiinnaulitunkuva. Muut huoneet olivat
tyhjinä.

Didier tapasi pastorin vasara kädessä korjaamassa särkynyttä
mehiläispesää. Kun pappi huomasi tulijan hänen pyöreille kasvoilleen,
jotka yhä vielä olivat nuorekkaat ja vilpittömät, levisi hämmästyksen
ja pettymyksen varjo. Hän oli toivonut, että Georgette itse olisi
tullut sopimaan ristiäisistä. Jo viikkokausia hän oli odottanut
tätä hetkeä. Sillä huolimatta tuosta saastaisesta synnistä hän
ei voinut täydellisesti tuomita nuorta naista. Yksinkertaisilla
sieluilla on tuollainen sisäinen aavistus, varsinkin kun ne ovat,
saatuaan jumalaisen kutsumuksen antaa synninpäästön ihmisten
halpamaisista rikkomuksista, saavuttaneet jonkinlaisen tottumuksen
tutkia ja vaistota ihmisten omientuntojen syvyyksiä. On olemassa
varma yhteys sielujen välillä. Niillä on näkymättömät tunnustimet,
joiden avulla ne aavistavat toistensa olemuksen. Vaikka Georgetten ja
hänen rippi-isänsä välillä oli suuri luonteen eroavaisuus — olihan
jälkimmäinen perin lempeä, edellinen taas juro — heille oli yhteistä
samanlainen vilpitön suoruus. Eihän voinut olla mahdollista, että tuo
ujo ja ylpeä nainen, joka oli pidättäytynyt rakastamastaan miehestä
avioliittoon asti — sen pappi hyvin tiesi, kun oli ripittänyt häntä
häiden aattona — niin, eihän ollut mahdollista, että tuo nainen olisi
tehnyt syntiä Cadet'n kanssa, ellei siihen olisi ollut aivan muita
vaikuttimia kuin aistillinen himo. Hän arvaili jotakin toista syytä,
esimerkiksi aviomiehen uskottomuutta. Jos naiset ovat luonteeltaan
vilpittömiä ja kiihkeitä, he lankeavat tuollaisiin hairahduksiin,
joissa niiden aiheuttaman loukkautuneisuuden ja surun ansiosta piilee
anteeksiantamuksen itu. Oli miten tahansa, tässä piili arvoitus, jonka
selvityksen hän olisi tahtonut saada Georgettelta. Ja nyt taivas
lähettikin hänen luokseen aviomiehen!

— Tulin puhumaan pienokaisen kasteesta, Didier virkkoi pyörittäen
ujona lakkiaan kädessään, niin kuin kaikki Sublaines'in heikkouskoiset
asukkaat aina tekivät puhuessaan sielunpaimenensa kanssa.

Saattoi näyttää siltä, että pappi uskoi juorujen ehtineen miehen
korviin; hän ei ainakaan voinut onnitella isää, niin kuin hänen oli
tapana tehdä, kun häntä tultiin pyytämään ristimään lasta. Hänen
kristillinen rakkautensa oli joutunut kovalle koetukselle. Tätä
petettyä aviomiestä kohtaan hän ei tuntenut sääliä, vaan vaistomaista,
käsittämätöntä ankaruutta.

— Hyvä, hyvä, hän virkkoi vain... Ja... teillä kai voidaan hyvin?

Hän odotti silmäluomet alhaalla, nojaten molemmin käsin höyläpenkkiin,
joka erotti hänet Didier'stä. Ilmeisesti hän näytti odottavan
toisenlaista vastausta, kuin mitä hänen jokapäiväinen kysymyksensä
edellytti. Didier huomasi sen ja joutui kovin hämilleen.

— Kiitoksia kysymästä... niin... kaikki voivat hyvin, hän soperteli.

Silloin pappi kohotti päänsä ja katseli tuota lyhyttä vaaleatukkaista
miestä. Hän ymmärsi, mikä tätä suretti.

Miksi tuo loukattu aviomies ei valittanut? Miksi hän ei ilmaissut
oikeutettua vihaansa, kun aviorikoksesta syntynyt lapsi oli varastanut
hänen nimensä? Olihan hänellä tilaisuus tehdä niin, varmana siitä,
ettei hänen luottamustaan petettäisi. Saattoihan hän itkeä, luhistua
tuskansa painon alle tarvitsematta hävetä. Hän saattoi vedota
sielunpaimenen arvovaltaan, jotta tämä johdattaisi eksyneen aviovaimon
oikealle tielle. Pappi oli jo kahdenkymmenen vuoden ajan harjoittanut
kutsumustaan tässä syrjäisessä kylässä. Hän oli nähnyt paljon
kurjuutta, ja vaikkeivät Sublaines'in asukkaat olleetkaan hartaita
uskovaisia, hän oli lohduttanut omantunnon ahdistuksen vaivaamia,
jotka olivat olleet vähemmin uskovaisia kuin Didier ja jotka olivat
tulleet etsimään häneltä tukea, jota eivät löytäneet muualta. Mutta
Didier sulkeutui mykkään jäykkyyteen, joka tuntui selittämättömältä
ja levottomuutta herättävältä. Tässä ei ollut sellainen mies, joka
vaikenee ylpeydestä. Sentapaisilla ihmisillä on toisenlainen ilme
kasvoillaan. Tuo vaikeneminen ei liioin johtunut tietämättömyydestä;
jos niin olisi ollut laita, hän olisi hymyillyt kovin iloissaan siitä,
että oli tullut isäksi. Hän ei olisi seisonut siinä papin edessä
jäätävän kylmänä, melkein vihamielisenä. Hän näytti syytetyltä, joka on
jäykistäynyt puolustautuakseen.

Mutta sielunpaimen ei voi ruveta kylvämään epäsopua aviopuolisoiden
välille.

— Olette siis tyytyväinen? hän mutisi huolissaan.

Mies väänteli vaaleita viiksiään. Totta kai hän oli tyytyväinen! Olihan
tila nyt hänen!

— Hyvin tyytyväinen! hän vastasi.

Ja hän loi pappiin uhittelevan katseen, joka samalla paheksui tuota
kysymystä.

Pappi käänsi silmänsä kohti jykevää kirkontornia, joka kohosi toisella
puolen puutarhaa. Hän odotti innoitusta. Mutta sitä ei tullut. On
olemassa sellaisia kiusallisia, pulmallisia tilanteita, joista ei
kaikkein älykkäinkään selviydy. Pappi ehdotti siis muitta mutkitta
ristiäisten päivämäärää ja hetkeä:

— Toukokuun toisena sunnuntaina, jumalanpalveluksen jälkeen.

Hän näki Didier'n poistuvan puutarhan kautta ja äkkiä pysähtyvän
katselemaan avointa vajaa. Siellä oli paja ja tuo merkillinen auto;
naurettava ja samalla liikuttava vehje, joka oli kuuluisa koko seudulla
ja jota kirkkoherra ei enää rohjennut ottaa esille piilosta peläten
sukkeluuksia. Ne eivät olisi kohdistuneet yksistään tuohon kummalliseen
rakkineeseenkaan myös sen tekijän kauhtanaan. Nuori mies kohautti
olkapäitään halveksien moista vaivannäön tulosta, joka ei ollut
tuottanut mitään etua tekijälleen, samalla koettaen myös karkoittaa
tuskalliset ajatukset. Hän meni sitten ulos raollaan olevasta portista,
jonka hän paiskasi kiinni jälkeensä.

Pappi Cruchet tunsi syreenien tuoksun virtaavan sisään avoimesta
ikkunasta. Yksinäisessä pappilassa vallitsi taas hiljaisuus.
Miettiväisenä vanha sielunpaimen tarttui jälleen höyläänsä.




V


Oli siinäkin ristiäiset!

Viimeinen villitys oli ensimmäistä pahempi. Garou muori oli maksanut
hyvät rahat kirkonkellojen soitosta. Täytyihän lähettää kauas
ympäristöön vihityn metallin värjyvät viestit uuden kristityn tulosta!

Kylän väki juoksi kynnyksille kuuntelemaan kellojensoittoa lasketellen
ilkeitä sukkeluuksia:

— Jean Rousseau, Jean Cadet, Jean Garou, Jean... Herra tiesi, mikä sen
palleroisen sukunimi oikeastaan olikaan!

Viimein tuo odotettu, pilkattu pienokainen ilmestyi maantielle,
käärittynä hienoihin liinoihin, koristettuna pitseillä ja pitkillä
nauhoilla, kuin ruhtinaan lapsi ikään.

Georgette oli tehnyt pienokaisensa koreaksi, samoin kuin hän oli
somistanut häävuoteensa silkkisellä untuvapeitepatjalla. Mutta hän ei
ollut lähtenyt saattamaan lasta kirkkoon, vaan jäi kotiin valmistamaan
juhla-ateriaa. Se herätti kyläläisissä pettymystä; valmiiksi varatut
häväistyksen nuolet putoilivat tehottomina kuin taittuneesta jousesta.

Garou muori kantoi pienokaista, ristipoikaansa ja perillistään. Hän
ojensi pienokaisen kasteeseen isoilla käyräsormisilla noita-akan
käsillään. Järkähtämättömältä ja häijyltä näytti tuo vanha nainen, joka
oli vaatinut tämän lapsen syntymistä sukuylpeytensä koko voimalla.

Kuinka erilaisia henkilöitä olikaan vuosisatojen kuluessa kokoontunut
laidoiltaan kuluneen, kellervän kastemaljan ympärille! Kummisetiä ja
-tätejä, jotka pitivät vapisevia käsiään ristissä tehdessään kristityn
suojelevaa valaa, nuoria äitiä sydän sykähdellen äitiyden ilosta,
ylpeitä nuoria isiä, heltyneitä isovanhempia, jotka olivat tulleet
näkemään sen pienen vesan ristimistä, jonka oli määrä jatkaa heidän
sukuaan.

Tällä kertaa kastemaljan ääressä oli synkkä, peloittava isoäiti, jolle
tuo sattuman maailmaan säätämä pienokainen ei ollut muuta kuin varma
tilan suvun hallussa säilyttäjänä isä, joka ei ollut isä ja joka
itse sen hyvin tiesi, mutta joka samasta omistamishimosta oli vaiti.
Kummina oli Boutet; hänen toiveensa olivat täydelleen pettäneet,
mutta hän oli saapunut läheltä toteamaan asioiden tilaa ja toivoi
nyt sydämessään, että lapsi mitä pikimmin katoaisi maailmasta. Hänen
vaimonsa mustan silkkipuvun alla myllersivät kateelliset tuumat, jotka
olivat melkein yhtä tuhoa toivovia. Ja kaiken tämän kataluuden, kaiken
tämän ihmisolentojen sisimmästä pinnalle nousseen loan alkujuuri oli se
ainoa pyyteiden päämäärä, joka ainaisesti saa ihmiset julmiksi: raha,
ja vielä enemmän: omaisuus.

       *       *       *       *       *

Tällä siveellisellä rumuudella oli kaksi uhria: viaton lapsi ja
poissaoleva äiti. Mutta sen tiesi yksin Jumala.

— Manaan sinusta pois kaiken pahan hengen saastan — pappi lausui
kolmannen kerran.

Aivan hiljaa hän lisäsi:

— Ja myöskin äitisi synnin.

Hän oli kastanut monenlaisia lapsia, julkisten naistenkin äpäröitä,
mutta ilman juhlallisia menoja, niin kuin sellaisissa tapauksissa
on oikein ja kohtuullista. Joskus hänen oli ilokseen onnistunut
saada hairahtuneet kirkon helmaan pyhän avioliiton avulla. Ja nyt
tämän sielunpaimenen oli ristittävä tuo pienokainen, jonka hänen
lempilampaansa oli tuonut aviopesään!

Kun uskonnolliset menot olivat päättyneet, pappi rukoili itsekseen
pitkän aikaa tutkiskellen omassatunnossaan, mitä hänen olisi tehtävä
hengellisenä välittäjänä. Ei! Hän ei voinut tehdä mitään, ei uskoa
asiaa aviomiehelle; ja vaikka tämä sen tietäisikin, hän ei voisi ruveta
soimaamaan tätä. Olihan anteeksiantamus Jumalan säätämä. Eikä hän
voinut yhdistää Georgetten ja Cadet'n käsiä. Vastoin tahtoaankin hän
oli syyllinen, rikostoveri!

Toukokuun heleä aurinko valaisi pientä kirkkoa, jossa ei ollut
poikkilaivaa ja joka oli yksinkertaisen valkoinen tuhatvuotisessa
alastomuudessaan, sen isoja lattialaakoja ja korutonta alttaria. Se oli
köyhän väen pyhäkkö, karkea ja kaunistelematon kuin hekin. Kirkkoherra
peitti korvansa käsillään, jottei kuulisi helähtelevää kelloa, joka
kuulosti ilkkuvalta kuin paholaisen nauru, eikä poikanulikoiden
huutoja, jotka ulkona olivat vastaanottamassa ristiäissaattuetta.

Kaikki Cadet'n pienokaisetkin olivat saapuvilla yllään haalistuneet
punaiset esiliinansa, kompuroiden pölyssä ja poimien maahan heitettyjä
makeisia. Silloin Boutet kummi päästi ilkeän naurun ja kolhaisi
kyynärpäällään vaimoaan, hän kun jo tiesi yhtä ja toista, vaikka olikin
saapunut vasta samana aamuna.

       *       *       *       *       *

Georgette oli odottanut lastaan tien laidassa. Kärsimättömänä hän oli
lähtenyt kävelemään muutaman askeleen kylään päin varjostaen kädellään
silmiään tähystellessään ristiäisväen paluuta. Kun pienokainen viimein
ilmestyi näkyviin pienen saaton etunenässä, kalkatti vielä kirkonkello,
sama kello, joka oli soinut hänen vihkiäistilaisuudessaan... Hän ei nyt
ajatellut muuta kuin pienokaistaan, ei nähnyt muuta kuin tuon valkoisen
mytyn, joka hipoi Garou muorin olkapäätä.

Georgette otti lapsen muorin käsivarsilta, vei sen juoksujalkaa sisään,
suuteli sitä moneen kertaan ja avasi puseronsa ruokkiakseen sitä.

Pikku Jean Garou oli vaaleatukkainen, samoin kuin Cadet, ja hänellä oli
samanlaiset siniset silmät. Mutta Didier oli niinikään vaaleatukkainen
ja sinisilmäinen, joten niiden ihmisten häväistyshalu, jotka saaton
kulkiessa ohi olivat kumartuneet tarkastamaan lapsen kasvoja, ei ollut
saanut tilaisuutta päästä valloilleen. Jotta yhdennäköisyys saataisiin
selville, täytyi siis malttaa mielensä ja odottaa.

Näin Boutet tuumiskeli hajasäärin katsellessaan, kuinka Georgette imetti
pienokaista tuossa klassillisessa ja liikuttavassa asennossa, joka aina
miellyttää miehiä! Käsivarsi tukena kuin kätkyt, mukavasti kannattaen
lasta, yläruumis, joka tarjoaa ravintoa, kumarassa, katse hellästi
kiintyneenä tuohon hedelmään, joka imee mehua äidillisestä puusta.
Pieni käsi tavoittelee elinvoiman uhkuvia lähteitä.

Mutta tuo näky ei pystynyt lauhduttamaan Boutet'ta. Pienokainen
kiinnitti Georgetten lopullisesti, ratkaisevasti maatilaan.
Säilyttääkseen sen pojalleen hän asuisi ikänsä Sublaines'issa. Mennyttä
koko toivo saada hänet taivutetuksi myymään talo ja muuttamaan Parisiin!

Käytyään entistään ovelammaksi oltuaan tekemisissä kaupunkilaisten
kanssa ja opittuaan tinkimään omantuntonsa vaatimuksista himoitessaan
rahaa Boutet arvasi koko salaisuuden, joka ei ollut selvinnyt kelpo
kirkkoherralle. Oltuaan kaksi vuotta lapsetonna Georgette oli Cadet'n
avulla saanut välttämättömän perillisen; mies ja isoäiti olivat
suostuneet tuumaan, koska kaikki kyläläiset tiesivät sen. Sitä julisti
mielenosoituksellinen kirkonkello, ambrahelminen kaulakoriste, hopeinen
lelu ja pieni silkkiturkki; näiden omaisten antamien ristiäislahjojen
rinnalla Boutet-puolisoiden tuomiset olivat pahaisia köyhien antimia.
Se harmitti Boutet'ta ylenmäärin.

Mutta suuttumus ja kateus sytyttivät hänen verikoiransilmiinsä ilkeän
kipinän. Koska kaikki oli mennyttä, hän aikoi päästää häijyytensä
valloilleen ja häiritä tätä salaista yksituumaisuutta. Ehkäpä lisäksi
perheen keskuuteen heitetty epäsovun kekäle saattaisi tuottaa hänelle
jotakin etua! Rahvaan mieltymys vallankumouksiin ei johdu niinkään
etuoikeuksien saavuttamishalusta, kuin toivosta, että sekasorron
vallitessa saattaisi anastaa toisen omaisuutta.

— Pöytä on katettu, ilmoitti Garou muori.

Lautaset oli asetettu punaraitaiselle pöytäliinalle, ja pöydän
ympärillä oli viisi tuolia — ei enempää, kuin mitä perheen jäsenten
luku vaati. Peläten kyläläisten kielevyyttä he eivät olleet uskaltaneet
kutsua naapureita.

Germaine ja Didier istuivat jo pöydässä. Boutet ei pitänyt kiirettä.
Hän puhisi ja tuumi, mitä sanoa. Aluksi hän ihmetteli, että orpolapset
olivat poissa.

— Eivätkö Rolande ja François enää ole talossa? hän kysäisi osoittaen
lautasia.

Ensin ei kukaan vastannut, ja kiusallisen hiljaisuuden aikana hän
nauraa hihitti ivallisesti.

— Isoäiti lähetti heidät takaisin, selitti Didier lopulta pyöritellen
lautasta peittääkseen hämilläoloaan. Talossa alkoi olla lapsia liiaksi.
Mitäpä täällä toisten kakaroita...!

— Sepä vahinko! Boutet virkkoi kolistellen tuolia istuu tuessaan. Se
tyttö oli aika sievä ja näppärä.

— Varmaankin lapset olivat kovin suruissaan! Germaine huomautti
hiljaisesti.

Kylmä, jäätävä tunnelma laskeutui täten heti alussa juhla-aterian ylle.
Muisto Rolanden epätoivosta tuntui väräjävän ilmassa.

— Missä he nyt ovat? Boutet uteli kaataen mielenosoituksellisesti
lasinsa täyteen viiniä.

Georgette, joka oli viereisessä huoneessa pannut lapsensa makuulle,
tuli samassa tupaan ja sanoi:

— Emme tiedä.

— Eivätkö he ole kirjoittaneet?

Kyllä, nuo lapsiparat olivat kirjoittaneet kaksikin kertaa. Mutta
heille ei oltu vastattu. Heidän lähettämänsä postikortit, jotka oli
piirretty täyteen isoja, kömpelöitä kirjaimia ja joissa oli alinna
molempien nimikirjoitukset, oli heitetty johonkin pöydänlaatikkoon.
Yhteisestä sopimuksesta ei kolmikko hiiskunut asiasta halaistua sanaa.

— Eivätpä kirjeet haihduta ikävää, jonka nuo lapsukaiset jättivät
jälkeensä, muori selitti valehdellen häpeämättömästi.

Rohkaistuen Didier mutisi:

— Koko köyhäinhoito on ikävä laitos. Jos joutuu tekemisiin sen kanssa,
siitä syntyy pelkkää epäsopua perheessä.

Boutet saattoi nyt kuvitella, mitä oli tapahtunut, kun lisäksi otti
huomioon kylällä kuullut juorut.

— Minä puolestani olisin teidän sijassanne, hän sanoi kumartuen kädet
lanteilla lähemmäksi ruokavatia, jonka Garou muori asetti keskelle
pöytää, pikemminkin ottanut lapsikseni nuo orvot kuin lähtenyt
hankkimaan tuota kakaraa.

Hän käänsi leukansa sitä huonetta kohti, jossa pieni Jean Garou nukkui,
ja lisäsi upottaen katseensa suoraan Didier'n silmiin, joka ei ollut
tätä odottanut:

— Siitä olisi vähemmän juoruiltu.

— Älä sekaannu asioihin, jotka eivät sinulle kuulu! Garou muori
tiuskaisi äkäisenä peittäen arvovallallaan nuorten aviopuolisoiden
nolouden.

Muori laski tyttärensä miehen lautaselle palan vasikanpaistia vihreiden
herneiden kera. Annoksesta kohosi ilmaan hyvälle tuoksuvaa höyryä.

— Syö, äläkä höpise joutavia!

Parisista tulleet vieraat söivät vahvasti ottaen korvausta kaupungissa
kärsimästään puutteesta. Mutta Boutet'n äskeisiä sanoja seurannut
nolo tunnelma ei haihtunut, eikä hänen häijyytensä talttunut. Hän
nautti ensi hyökkäyksensä vaikutuksesta, ja hänen julkeutensa yltyi
nuorten aviopuolisoiden raukkamaisuudesta, molemmat kun näyttivät
olevan kuuroja tai välinpitämättömiä. Asemamies ei antanut heidän
teeskennellyn välinpitämättömyytensä johtaa itseään harhaan. Tuo
isoleukainen, jykeväolkainen ja ilkeäkatseinen mies piti heitä koko
ajan silmällä ja levottomuuden vallassa viittaamalla kiusalliseen
salaisuuteen, jonka perille hän näytti päässeen.

Vasikanpaistin jälkeen tuotiin pöytään vanha kana, joka oli uhrattu
tilaisuuden kunniaksi. Sitten tarjottiin lammasta, joka oli paistettu
isossa leivinuunissa. Talonpojat ylenkatsovat vihanneksia, joiden
näkevät liian runsaina rehoittavan ympärillään; heille on liha kaikki
kaikessa.

Boutet'n jano oli sammumaton. Hän tyhjensi viinipullonsa ja pyysi heti
kursailematta toista varmana itsestään.

Hän alkoi kerskaillen puhua Parisista ja iloisesta elämästä, jota
siellä vietetään huvittelujen pyörteessä. Antaakseen puheilleen pontta
hän vetosi vaimoonsa: — Eikö niin, Germaine?

Hauskat illat elokuvissa, huvimatkat ystävien seurassa kaupungin
ympäristöön, kävelyretket sunnuntaisin Boulognen metsässä,
katutanssiaiset, perhekemut, joita pantiin toimeen kaikkina
lomapäivinä. Hohhoh! Siinä kaupungissa ei tarvinnut istua ikävissään! —
Eikö niin, Germaine?

Germaine myönsi, kasvoilla hymy, josta kuulsi salaista
yhteisymmärrystä. — Enpä vain enää tahtoisi asua Sublaines'issa.

Hän kallisti päänsä lautasensa yli ajatellen paikkaamis-
ja parsimistyössä lyhentyneitä öitään hotellin
liinavaatteidenhoitajattaren toimessa, joka rasitti silmiä ja teki
vähäveriseksi, niukkoja aterioita, miehen liiallista kiintymystä lasin
nautintoihin, jotka nielivät liian suuren osan tuloista. Tietysti hän
ajatteli myöskin huvitteluja ja juhlia, jotka kuitenkin olivat kovin
väsyttäviä, kun niihin täytyi mennä jalkaisin, vaikka oli koko päivän
ollut seisomatyössä. Jotta tuo kaikki olisi ollut hauskaa, olisi
ollut tarpeen Georgetten rahat — nuo rahat, jotka hän, Germaine, niin
typerästi oli päästänyt käsistään.

Vastaukseksi Didier viittasi maan tuottamiin varmoihin tuloihin. Kun
lapsi kerran oli olemassa, ei hänen enää tarvinnut salailla niitä.

— Neljäkymmentätuhatta tänä vuonna pelkästä viljasta... Ja sitten on
oma herransa. Kun tahtoo lähteä kävelylle ja huvittelemaan, ei tarvitse
pyytää lomalupaa. On riippuvainen ainoastaan itsestään.

— Mutta ettehän te koskaan huvittele!

Molemmat miehet mittelivät salavihkaa toisiaan katseillaan.

— Meikäläisen taas ei tarvitse välittää sateesta, tuulesta eikä
rakeista. Ja kun lähden kaupungille porvarisvaimoni kanssa, ollaan
»herra» ja »rouva». Ei ole mitään eroa meidän ja miljoonamiehen
välillä, joka kulkee samalla katukäytävällä! Talonpojalla on sitä
vastoin aina sontaa kengänanturoissaan.

— Saattaa niin olla, Didier myönsi kiusaantuneena.

Mutta täytyy katsoa, että on, mitä pistää taskuun. Mepä emme pidäkään
yllämme koko omaisuuttamme!

Hän keskeytti puheensa. Georgette toi pöytään tuoreista munista ja
vaniljalle tuoksuvasta kermasta tehdyn jälkiruoan. Otettuaan sitä
lautaselleen Didier jatkoi:

— Teidän ammatissanne on omat vastuksensa, politiikat ja lakot ja
kaikki... Eikä niistä ole pataan pantavaksi. Minä puolestani annan
palttua politiikalle. Jollei olisi maataviljeleviä talonpoikia, ei
olisi syötävääkään. He ovat siis lopen tärkeät olemassa. Jollei
heitä olisi, niin, hyvästi nisuleipä! Teillä on kahdeksantuntinen
työpäivänne... Mutta me olemme vapaita! Tahtoisinpa nähdä sen ihmisen,
joka estäisi meitä raatamasta kahtatoista ja neljääkintoista tuntia
vuorokaudessa kiireisimpänä aikana. Ja kun sataa, pysytellään kauniisti
katosalla, mutta päivä ei suinkaan mene hukkaan, meillä on hommaa
silloinkin!

— Mutta niinä vuosina, jolloin sataa rakeita, tai on liiaksi poutaa
tai sataa tihuuttaa lakkaamatta, menetätte kaiken! Boutet kivahti
paukauttaen pöydänlaitaa nyrkillään.

Didier ei antanut perään.

— Maa pysyy sentään aina paikoillaan. Vaikka se tuottaisikin vain
vähän, siinä on yllin kyllin meille. Lisäksi on erilaisia elintarpeita,
halpoja ja kalliita. Kyllä täällä maalla aina suoriutuu. Hyvinä vuosina
tekee säästöjä.

Boutet huomasi joutuvansa heikommalle puolelle. Hän oli alakynnessä; se
ärsytti häntä yhä enemmän.

— Vanhoilla päivilläni saan rautatieyhtiöltä eläkkeen, hän yritti
puolustella.

— Joka lakkaa heti kuoltuanne — Didier penäsi puolestaan. Maaomaisuus
taas siirtyy lapsille! Vaikka tulisi sotia ja vallankumouksia, se on
aina paikoillaan.

Garou muori tarjosi ääneti kahvia ja kotitekoista paloviinaa pienistä
laseista, jotka hän täytti reunaa myöten. Boutet tyhjensi lasinsa
yhdellä siemauksella. Sitten hän virkkoi iskien sen pöytään:

— Sinä olet vaimosi avulla päässyt hyviin oloihin. Ilman häntä et olisi
sen kummempi kuin vaivainen renki!

Hän jatkoi:

— Saatpa kiittää häntä hyvin paljosta... No, riittäköön! Ymmärrät
sanomattakin...

— Émile... ole vaiti! Älä puhu pötyä! varoitti hänen vaimonsa.

Koettiko hän pidättää miestään vai kiihoittaa tätä? Kukapa tiesi, mitä
tuo epäilyttävän lempeä vaaleatukkainen nainen oikein hautoi mielessään!

Boutet kääntyi rajusti häneen päin: — Vai pötyä! Eikö koko maailma jo
tiedä sitä!

Aamiainen päättyi. Se oli kestänyt kello kolmeen.

— Menkää kävelemään, kehoitteli Garou muori. Saatte minut jo
tuskastumaan!

He nousivat kaikki pöydästä. Boutet'n katseet etsivät Georgettea. Hän
oli kadonnut. Oliko hän paennut kielevää miestä?

Aterian aikana nuori äiti oli itsepintaisesti pysytellyt vaiti ja
kuunnellut miesten keskustelua niin välinpitämättömän näköisenä, että
saattoi epäillä, olivatko asemamiehen salaviittaukset lainkaan osuneet
hänen korviinsa. Kun hän palasi pirttiin ylpeänä äitiydestään kantaen
käsivarsillaan lasta tarjotakseen sitä suudeltavaksi — ristiäiset kun
olisivat ilman sitä tuntuneet hänestä puutteellisilta — Boutet'n viha
kuohahti valloilleen raakana, väkijuomien ja pitkällisen kateuden
kiihoittamana.

Mennen suoraa päätä Didier'n luo hän paiskasi raskaasti kätensä hänen
olalleen huutaen:

— Siinä on kakara, jonka maailmaan tulosta sinulla ei ole ollut suurta
vaivaa. Oletpa aika veitikka! Kun tarvitset perillistä, hankit sen
itsellesi tilaamalla.

Didier oli horjahtanut asemamiehen kouran kovasta iskusta. Kalman
kalpeana, huulet hermostuneesti nytkähdellen hän katseli ympärilleen
kuin hätyytetty eläin tutkien, mistä pääsisi pujahtamaan pakoon. Mutta
Boutet puristi hänen olkaansa uudelleen kuin pihdeillä.

— En ymmärrä, mitä tarkoitat! Didier sopersi.

Hätyyttäjä purskahti leveään nauruun. — Vai niin! Vai ei »herra» tiedä.
»Herra» ei tahdo tietää, sillä tämä on hänen etunsa mukaista, eikö
niin?! Jollei olisi tuota kakaraa, niin terve menoa koko perintö! On
niin mukava tekeytyä tietämättömäksi tolvanaksi. No: jollet tiedä sitä,
niin saat nyt kuulla minulta, että pienokainen on vaimosi ja Köyhän
Cadet'n lapsi, ja että sinä itse olet kehoittanut eukkoasi siihen
siistiin hommaan, kun et itse pysty saamaan perillistä. Senkin retku!

Germaine oli lysähtänyt tuolille itkeä tillittäen ja peittäen
kasvonsa hajuvedelle tuoksuvalla nenäliinalla. Garou muorin huulet
lepattivat, mutta hän ei saanut kuuluviin pienintäkään ääntä. Valkoisen
myssyn alla hänen kasvonsa hehkuivat tummanpunaisina. Mutta hänen
leimuavat katseensa eivät iskeneet Boutet'hen. Ne tuntuivat sinä
hetkenä lävistävän Didier'n. Vanhus odotti, että tämä puolustaisi
perheen kunniaa, että hän nyrkillään iskisi juopuneen, ruokottoman
miehen kurkkuun nuo herjaavat sanat. Vaistomaisesti nuo kolme naista
hankkiutuivat erottamaan heitä toisistaan. Didier seisoi neuvotonna ja
vaieten kuunnellen solvausta. Nyt Boutet kähisi hänelle vasten kasvoja,
joka sanan välillä murjoen kourallaan hänen olkaansa ikään kuin
iskeäkseen vasaralla jokaisen lauseen hänen nahkaansa:

— Minä en kärsi tätä suvun häpeää, koska Georgette on minun rouvani
tytär, enkä salli, että meille sinun vuoksesi ilkutaan kylässä...
Sinulla ei ole muuta tehtävää, kuin että laputat tiehesi, kuuletko,
heittiö? Sonta ja maa eivät ole sinun sen paremmin kuin tuo äpäräkään.
Maa kuuluu oikeuden mukaisesti meille. Ja meille se olisi joutunutkin,
jollet sinä olisi varastanut sitä meiltä.

Hengästyneenä hän vielä karjui käheäksi käyneellä äänellään:

— Senkin löyhkäävä, saastainen retku!

Sitten hän vaikeni ja näytti äkkiä tyrmistyvän kesken riehuntansa.

Mutta enemmän kuin miehen uhkaavia kouria ja aviomiehen häpeää
julistavaa ääntä, jonka saattoi kuulla maantielle asti, Didier pelkäsi
vaimonsa katsetta. Tuollaisena hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä;
se ilmaisi halveksimista, näytti karkoittavan hänet pois tuvasta.
Hän horjahti kuin pyörtymäisillään, mutta tointui samassa tuokiossa
tarrautuen kiinni ajatukseen, ettei kukaan voinut riistää häneltä
taloa, ei edes hänen vaimonsa. Sillä laki ei katso avioeron aiheeksi
vaimon uskottomuutta, johon aviomies suostuu. Häntä itseään ei saisi
tuota eroa vaatimaan kukaan, ei edes lujatahtoinen Georgette, josta
hän, käsittämättä miksi, alkoi epäillä saavansa tästedes vihollisen.
Hän siis vain tyytyi kohauttamaan kapeita hartioitaan, joista
asemamiehen kourat olivat hellittäneet.

Georgette pelasti odottamatta tilanteen kaikkien hämmästykseksi:

— Te lähdette tästä talosta heti paikalla, hän sanoi kylmästi
isäpuolelleen, joka alkoi selvitä humalastaan ja seisoi murjottaen
häpeissään.

Georgette jatkoi kohottaen käsivarsillaan lepäävää valkoista myttyä:

— Tässä talossa on vain yksi isäntä. Ja hän on tässä... Sen jälkeen,
mitä olette sanoneet, en tahdo, että koskaan enää astutte tämän talon
ovesta sisälle. Lähtekää siis, älkääkä palatko takaisin!

Georgette oli niin tyyni ja ankara, niin tarmokas ja arvokas, että
Boutet epäili syytöksien todenperäisyyttä ja soperteli:

— Hyvä, hyvä, kyllä lähdetään... Sen, minkä tein, tein sinun vuoksesi,
kun ajattelin... Jos olen erehtynyt, niin olisi pitänyt keskeyttää
minun puheeni... Sellaista voi sattua kenelle tahansa... Voithan
muutoin itse tiedustella... koko kylä puhuu siitä... Tarvitseeko
mokoman asian vuoksi erota vihamiehinä? Asiat sovitaan selittämällä...
Lyödään sovinnon kättä.

Hän heilutti kättään valmiina nöyrtymään, jopa ojentamaan sen
Didier'llekin, jos niikseen tuli. Kun hän ei saanut pienintäkään elettä
vastaukseksi rauhantarjoukseensa, hän sanoi kömpelösti:

— Etkö siis tahdo?... Ajatko meidät pois? No, hyvä! Kyllä tästä
lähdetään... Tule, Germaine!

Hän tarttui vaimoaan käsivarresta saadakseen hänet nousemaan. Tämä itki
tällä kertaa oikeita kyyneliä, jotka kostuttivat hänen poskensa ja
saivat hänen silmänsä verestämään.

— Tule! Boutet tiuskaisi silloin. Etkö ymmärrä ettei hän enää tahdo
tuntea meitä? Sinä et enää ole hänen äitinsä.

— Ei tämä ole minun syytäni! Saat syyttää itseäsi kaikesta! huudahti
Germaine.

Kuivaten nenäliinalla poskiaan hän sanoi vaikeroiden:

— En voi lähteä matkaan tällä tavalla. Valvoin viime yön junassa.
Jalkani katkeavat allani.

— Kyllä kai me saamme yösijan kylästä. Älä välitä mokomasta...

Mies lisäsi kuin yrittäen peloitella:

— Onhan niitä aina, jotka kernaasti tarjoavat meille katon pään päälle,
jo siitäkin syystä, että voivat siten auttaa rouva Garouta.

Muorin teki mieli pyytää heitä jäämään. Mutta hän katsoi Georgetteen;
nuoren vaimon kasvot olivat niin järkähtämättömän ankarat, ettei hän
uskaltanut sanoa mitään.

Silloin Boutet toisti kolmannen kerran:

— Tuletko, Germaine?

Lopulta tämä päätti seurata häntä.

Vielä kynnyksellä Boutet kääntyi sanomaan:

— Tästä ei totisesti koidu sinulle onnea!

Georgette ei enää kuunnellut. Hän oli istuutunut katsellen polvillaan
nukkuvaa lastaan, joka itki ojennellen kätösiään. Georgette avasi
puseronsa.




VI


Taaskin kesäkuu säteili voitokkaana Sublaines'in laajalla
ylätasangolla, jota vallitsivat vainioiden vaalea kulta ja taivaan
sini. Pähkinäpuut levittivät tuuheita vihreitä lehvistöjään, ja ruohon
mehevät samettinauhat reunustivat valkoisia teitä.

Kumartuneina vieretysten vakojen väliin Didier ja Georgette harvensivat
turnipsintaimia. Ne oli kylvetty kimppuihin, jotta siemenet yhdessä
jaksaisivat puhkaista kovan maakamaran. Myöhemmin täytyi nyhtää
taimikimput irti ja jättää vain yksi taimi kuhunkin reikään. Tähän
tarkkaan ja samalla hitaaseen ja vaivalloiseen työhön käytetään
Tourainessa naisen kättä. Askel askeleelta aviopuolisot ojensivat
vartalonsa, heti jälleen kumartuen.

Pellon laidassa, pähkinäpuun varjossa Jean Garou nukkui kuivissa
heinissä Penin valppaasti vartioimana. Kaukaa pilkottivat valkoisina
pienokaisen vaatteet ja maahan pistetyn oksan päähän pantu olkihattu,
jonka äiti oli siihen asettanut suojaamaan lasta kärpäsiltä ja
auringolta tai ehkä vain muuten hellyydessään.

Georgette oli avopäin auringon hehkussa, joka paahtoi hänen hiuksensa
kuumiksi kuin hiilloksen ja poltti hänen niskaansa... Mutta hänestä
tuntui hyvältä kärsiä pienokaisensa vuoksi, jonka olemassaolon hän
siten tunsi voimakkaammin ja riippuvammaksi hänestä. Usein hän kääntyi
katsomaan lapseen päin vaistomaisen tarpeen pakosta ja jäi hetkeksi
seisomaan eksyen haaveiluun, joka oli vailla kuvia ja sanoja, ja
ajatteli tuota ruumiinsa hedelmää, jonka hän oli luonut ollakseen
äiti ja rakastaakseen sitä. Sitten hän tyytyväisenä jatkoi työtään...
Didier ei kohottanut päätään, vaan uurastaen uutterammin työssään jätti
hänet taakseen. Heidän molempien hahmot tuossa kirkkaassa valossa ja
kauempana nukkuva lapsi muodostivat perheen pyhän kuvan.

Korkealla näkymättömissä viljapeltojen yläpuolella laulelivat kiurut
pesiensä kohdalla. Aviopuolisoita ympäröi avaruuksien hiljaisuus,
jonka täytti kasvien ja eläinten rakkaus, puhtaan ilman huumaus,
joka laskeutui maan pinnalle ilmakehän neitseellisistä piireistä,
missä ei yksikään elollinen elento hengitä. Tämä virkisti Georgettea
ja Didier'tä. Se sai heidät unohtamaan, että he olivat ihmisiä, ja
tuntemaan itsensä kiinnikasvettuneiksi maakamaraan.

Äkkiä he säpsähtivät.

— No eikö vähitellen taas tarvita apulaista perhettä lisäämään?

Purevan ivallinen miesääni palautti heidät surkean onnettomuuden
todellisuuteen. He tunsivat hyvin tuon inhoittavan kiusanteon, joka
Tourainessa on ammoisista ajoista kohdistunut petettyihin aviomiehiin,
»aisankannattajiin», ivailunhalun, joka ehkä on periytynyt Rabelais'n
ajoilta saakka.

Ohikulkija, maalainen niinkuin hekin, oli jo kaukana. He eivät
edes kääntyneet katsomaan, kuka hän oli. Tuo ääni ilmaisi samaa
ylenkatsetta, jota kyläläiset nyttemmin joka tilaisuudessa sinkosivat
heille vasten kasvoja vähääkään kursailematta, Didier'n raukkamaisesta
vaiteliaisuudesta ja Georgetten uhmasta rohkaistuneina ja saatuaan
uutta yllykettä Boutet'n kostonhimossaan latelemista loruista.

He eivät sanoneet sanaakaan, vaan kääntyivät toisiinsa selin saatuaan
jälleen tämän muistutuksen syyllisyydestään.

       *       *       *       *       *

Ristiäispäivänä Georgetten suuri rakkaus oli kuollut. Niin kauan kuin
Georgette oli luullut, ettei Didier tuntenut hänen rikkomustaan, jonka
hän oli tehnyt auttaakseen miestään, hän oli rakastanut tätä entistään
hehkuvammin, tietoisena sankarimaisesta uhrautumisestaan. Ylpeyden
uhraaminen, mikä merkitsi kieltäymyksen äärimmäistä astetta, herätti
hänen mielessään tietoisuuden, että hän oli ylittänyt aviovaimon
velvollisuutensa. Tämä hiveli hänen jaloa sieluaan. Tuossa nuoressa
naisessa oli sellaista alkuvoimaista, suuripiirteistä rakkauden uskoa,
joka on ollut kannustimena Ranskan suurimmilla tyttärillä. Jos hän
olisi elänyt Kaarle VII:n aikoina, hänestä olisi voinut tulla Jeanne
d'Arcin veroinen nainen. Mutta kun hän oli nähnyt niin hehkuvan ja
voimakkaan palvontansa kohteen pysyvän äänetönnä, vaikka toinen
mies paljasti hänen häpeänsä, kärsien raukkamaisesti häväistyksen
kieltämättä ja kostamatta sitä, tuon entisen palvelijan koko
voitonhimo ja ahneus paljastui Georgettelle äkkiä kolkossa alastomassa
rumuudessaan, ja syvä halveksuminen antoi surmaniskun Georgetten
hartaalle kiintymykselle.

Boutet puolisoiden lähdettyä Didier oli kadonnut. Päivälliseen asti hän
viipyi poissa, minkä Georgette ymmärsi hyvin. Eihän hän ollut voinut
vaatia vaimoaan tilille Garou muorin läsnäollessa. Tämä ajatus salli
Georgetten puolustaa Didier'n toimettomuutta asemamiehen syytäessä
hänelle solvauksia vasten silmiä. Ehkä Didier oli tuntien arvonsa
hillinnyt raivonsa, päästääkseen sen valloilleen joskus myöhemmin, kun
ei olisi todistajia näkemässä eikä kuulemassa.

Mutta illalla, kun aviopuolisoiden huoneen ovi oli sulkeutunut
heidän jälkeensä, Georgette oli turhaan odottanut petetyn aviomiehen
vihanpurkausta. Hän, Georgette, ei olisi suinkaan puolustautunut.
Epäilemättä hän olisi, kun tuo viheliäinen tosiseikka, uskottomuus,
olisi otettu puheeksi, luopunut taivuttelemasta miestään hyväksymään
sen vaikuttimia. Georgette oli tottumaton selittelyihin eikä pystynyt
erittelemään tunteita, jotka olivat saaneet hänet turvautumaan
Cadet'hen, puhumattakaan siitä, että hän olisi ymmärtänyt Didier'n
olevan osaltaan syynä tapahtumaan. Georgette olisi antanut tuomita
itsensä, samoin kuin uskon uhrit ennen nousivat vastustelematta
polttoroviolle. Silloin hänen nöyryytetty rakkautensa olisi loistanut
entistään hehkuvammalla ja puhtaammalla liekillä, ja vaikka rangaistus
olisikin ollut kohtuuton, hän olisi taipunut sen käden kuritukseen,
joka lyödessään häntä olisi samalla antanut hänelle todistuksen
rakkaudestaan, joka oli hänen, Georgetten, rakkauden veroinen. Ehkä
hänen tutkimaton sydämensä silloin olisi kääntynyt Jumalan puoleen
sanoen:

»Sinä tiedät, miksi niin tein».

Ja omatunto rauhoittuneena hän olisi elinkautisella kiintymyksellä
sovittanut rikkomuksensa, jonka oikeaa laatua toiset eivät käsittäneet.
Myöhemmin, kun he molemmat olisivat ehtineet vanhoiksi, hän olisi
muistellessaan menneisyyttä vihdoinkin löytänyt ne sanat, jotka
olisivat kyenneet saamaan puolison ymmärtämään; tai ehkä tämä itse
olisi, huomatessaan tuon monivuotisen uskollisuuden, vaistonnut
totuuden.

Mutta Didier ei sanonut mitään; hän luuli vaimonsa olevan huolissaan
samasta asiasta kuin hän itse, nimittäin siitä, miten he saisivat
säilytetyksi omistusoikeuden tilaan. Hän vain muutamin ylimalkaisin
sanoin sadatteli Boutet'ta. Sen jälkeen hän ei koskaan puhunut
asiasta, vaan pysytteli aina vaiteliaana tai äreänä. Ja hän sieti
pelkurimaisesti naapurien loppumattomia viittauksia ymmärtämättä
vaimonsa kylmyyttä ja luullen, että tämä oli asiasta yhtä mieltä hänen
kanssaan. Eikä hän muutoin kiinnittänyt erityistä huomiota Georgetteen.
Sillä eihän hänen vaimonsakaan ollut sanonut mitään, ei ollut
moittinut miehensä raukkamaisuutta. Näin ollen Didier arveli, että
hänen vaimonsa, samoin kuin hän itsekin, piti selittelyjä turhina ja
vastenmielisinä. Georgetten koko kiintymys kohdistui nyt poikaan. Tämä
oli kuin nouseva aurinko hänen synkistyneen elämänsä taivaan rannalla.
Lapsi hallitsi hänen ajatuksiaan, sulostutti hänen tyhjiksi käyneitä
hetkiään nuorella olemassaolollaan, jota hän, äiti, yksinomaan piti
yllä. Pikku Jean oli hänen ilonsa, hänen ylpeytensä, hänen rikkautensa,
hänen hyvityksensä ja turvansa.

Kuukaudet, vuodenajat kuluivat, ja niiden viehätyksenä olivat
pienokaisen ensi hymy, ensi jokellus, ensi askeleet. Sen pieninkin
edistys herätti ihastusta, sitten tämä edistys kävi äidistä liiankin
nopeasti. Kun hänen täytyi vieroittaa lapsi, se suretti häntä.
Lakatessaan nauttimasta äidinmaitoa Jean Garou samalla osaksi erosi
hänestä alkaen elää omaa elämäänsä. Kun tuo pieni sielu toistaiseksi
oli hänelle tuntematon, hän entistään kiihkeämmin kietoi sen
huolenpitoonsa. Pienokaisessa herätti isän mykkä vihamielisyys
pelkoa ja Garou muorin käyrä nenä, ilkeät silmät ja vajavainen puhe
vastenmielisyyttä, minkä vuoksi hän turvautui yksinomaan äitiin, joka
aina hymyili hänelle.

Vaikkei Didier sanoin ilmaissut pienokaista kohtaan tuntemaansa
karsautta, se silti ilmeni hänen koko käyttäytymisessään. Siitä
kuvastui selvästi hänen kylmyytensä »tungettelijaa», tuon pienen
olennon kaikkia viehättäviä puolia kohtaan. Georgette ei loukkautunut
siitä. Olihan lapsi siten täydellisemmin hänen omansa. Isän
suhtautumisella pienokaiseen oli kuitenkin eri puolensa. Tämän kuolema
olisi jälleen syössyt hänet siihen kammottavaan pelkoon, että hän voisi
menettää omaisuutensa. Lapsen lievinkin sairaus sai hänet levottomaksi.
Silloin hän viipyi kauan kumartuneena kätkyen yli ja oli ensimmäisenä
vaatimaan, että noudettaisiin lääkäri. Mutta kun vaara oli ohi, hän
entistään vihamielisempänä loittoni lapsesta suutuksissaan itselleen,
kun oli tullut paljastaneeksi ajatuksensa.

Vuodet vierivät. Jean Garou oli viisivuotias. Hän oli lempeä ja soma
lapsi, kasvonpiirteet hienot, silmät siniset kuin Sublaines'in kesäinen
taivas, hiukset kultaiset kuin sen vehnävainiot. Ja hän oli onnellinen.
Tuo onni oli itsekästä ja itsetiedotonta, niin kuin lapsilla ainakin,
jotka tarvitsevat elämältä etupäässä ravintoa ja tuntevat ylintä iloa
äidin sylissä ja joka päivä heidän silmilleen paljastuvasta maailman
ihmeestä.

Talossa vallitsi näennäisesti rauhallinen ja sopuisa elämä. Ei
kuulunut ainoaakaan riidan sanaa. Ei koskaan viitattukaan siihen, mikä
oli tapahtunut. Garou muori vanheni ja kävi hiljaiseksi. Rolanden
sijaan oli tullut kuusitoistavuotias palvelijatar. Mutta tämä ei
osoittanut samanlaista kiintymystä perheeseen eikä levittänyt sellaista
päivänpaistetta taloon kuin karkoitettu tyttö. Uusi palvelijatar, joka
oli punatukkainen ja ontuva, oli käytökseltään julkea, ja hänellä oli
uteliaat silmät, joilta ei mikään jäänyt huomaamatta. Hän vaati suurta
palkkaa ja tahtoi olla vapaa joka sunnuntai-ilta, jotka hän enimmäkseen
vietti tanssiaisissa, sillä vaikka hänen liikkaava jalkansa panikin
kävellessä »ykskolmatta, ykskolmatta», se ei estänyt häntä menemästä
Sublaines'ista Bléréhen eikä tanssimasta myöhäiseen yöhön. Mutta
hän oli ahkera askareissaan, toimitti työnsä eripitkien jalkojensa
tahdissa, ja hänen olonsa ruokapöydässä vapautti isäntäväen liian
arkaluontoisesta keskustelusta.

Ulkoa päin perheen jäsenet näyttivät onnellisilta.

Tuo onnellisuus herätti pahennusta pastori Cruchet'ssä. Kulkiessaan
kirkkonsa ja mehiläispesiensä väliä hän usein ajatteli tätä asiaa,
joka aikoinaan oli herättänyt kylässä niin suurta melua ja jonka
rankaisematta jääminen oli turmiollisena esimerkkinä muille.

Kuitenkin Georgetten tuon tapauksen jälkeen osoittama nuhteeton käytös,
varmuus siitä, ettei hän enää ollut tavannut Cadet'ta — sillä heitä
pidettiin tarkoin silmällä — ja Georgetten äitiys lohdutti kunnon
sielunpaimenta. Silti asia jäi hämäräksi. Siinä oli ongelma, joka
oli vaikeampi ratkaista kuin ilma-aaltojen sieppaaminen, jonka hänen
käytännöllinen älynsä oli nopeasti tajunnut. Jos hän olisi kuunnellut
juoruakkojen puheita, asia olisi heti selvinnyt. Mutta hän paheksui
liiaksi panettelua kallistaakseen korvaansa sille.

Käsitellessään höyläänsä tai seurustellessaan ystäviensä mehiläisten
kanssa hän toisinaan keskusteli tästä asiasta hyvän Jumalan kanssa:

— On ero syntien ja syntien välillä. Vaikka tuon naisen synti onkin
kammottava, se ei kuitenkaan tunnu samanlaiselta kuin toisten
rikkomukset.

Katsellessaan pitkää, kirkontorniin kiinnitettyä antennia, jota
uudenaikaista koristettaan vanha pyhäkkö näytti ihmettelevän, pappi
ajatteli edelleen:

— Onko kirkontornin syy, jollei antennin välittämä viesti ole
mieltäylentävä? Ja kuitenkin itse se, nim. torni, näennäisesti puhuu.
Luonnonihminen, joka suoraa päätä tulisi erämaasta, ei ollenkaan
epäilisi sitä. Eikö voisi kuvitella, että syntien laita on joskus
samoin? Ehkä jokin kaukainen asema määrää ne. Ehkäpä se, minkä
silmäni näkivät tai minkä ainakin luulin niiden näkevän multavallien
välisellä tiellä ja mikä on aikaansaanut kaiken tämän häpeän hälinän,
oli jonkinlainen harhanäky, tavallaan kovaäänisen kaltainen, joka
tosiasiassa on itsetiedoton ja viaton... Tiede ei ole vielä sanonut
viimeistä sanaansa. Epäilemättä se ei koskaan sanokaan sitä... Eiköhän
ihmisen tekojen vaikuttimien laita liene samoin? Anna hyvä Jumala
palvelijallesi anteeksi, jos erehdyn! Mutta Georgette Garoun tapaus on
epäselvä ja hämärä. Hän ei ole mustan lampaan kaltainen, päin vastoin;
hän käyttäytyy kuin uhri, joka sovittaa toisen rikosta. Kuka tuo toinen
on? Minun tehtäväni ei ole syyttää ketään eikä antaa synninpäästöä
henkilölle, joka ei ole käynyt ripillä. Mutta kun Sinä, Herra, et lyö
häntä rankaisevalla kädelläsi, rohkenen ajatella...

       *       *       *       *       *

Kaksi vuotta kului vielä asioiden pysyessä suunnilleen ennallaan.

Sitten kerran koleana talviaamuna Garou muori kaatui äkkiä, kuin
tammi, halvauksen tapaamana keskelle pihaa, jota pyyhki jäätävän kylmä
länsituuli. Hän eli vielä muutamia tunteja, mutta oli menettänyt
puhekykynsä, tuijotti ainoastaan pikku Jean'iin pitkään, ikään kuin
olisi ollut tyytyväinen, kun häneltä jäi tuo poikanen, joka hänen
kuoltuaan säilyttäisi maan suvun hallussa.

Pastori tuli antamaan hänelle armonvälikappaleet antaen hänelle samalla
tietämättään synninpäästön hänen pojantyttärensä rikkomuksesta, josta
vanhus oli alun alkujaan vastuussa. Georgette saattoi isoäitinsä
kyyneltäkään vuodattamatta hautausmaahan. Vainajalta ei jäänyt
jälkisäädöstä.

Ja aviopuolisot olivat nyt kolmisin poikansa kanssa.






KOLMAS OSA




I


Pitkällinen, kumea, ankara ukkosen jyrinä vaimensi kauppatorin melun,
rattaiden räminän, autojen tärähdykset, siipikarjan kaakatuksen,
kaikista naapurikylistä tuotteitaan kauppaamaan saapuneiden maalaisten
huudot.

Raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella katukäytäville. Aurinko peittyi
pilvien taa. Rankkasade levitti ilmaan kostean mullan hajua. Jokainen
koetti päästä sateen suojaan. Tytöt pakenivat nauraen juoksujalkaa
saadakseen somat pukunsa turviin. Tori tyhjeni silmänräpäyksessä
ostajista. Kananmunien myyjättäret vetäytyivät vasuineen
porttikäytäviin. Tervavaatepeitteitä levitettiin myymäläpöytien ylle.
Miehet istuivat jo kahviloissa pöytien ääressä.

Satoi kuin kaatamalla. Vesivirrat valuivat loiskien kouruista tielle.
Purot paisuivat. Vettä tulvi joka taholta, se ropisi ja litisi
kattotiiliä ja katukäytävien kiviä vasten.

Georgette Garou työntyi lähimpään myymälään, pieneen
siirtomaatavarakauppaan, jossa sai myös juomatavaroita. Sen vuoksi se
olikin ahtautunut täyteen miehiä, jotka seisoivat tinatulla levyllä
päällystetyn myymäläpöydän ääressä.

Talo oli sangen huonossa huudossa. Sen omistajatar oli madonna
kasvoinen nuori leski, joka vuokrasi huonettaan rauhaisaa tyyssijaa
haluaville ohikulkeville rakastaville. Se tiedettiin kyllä, mutta siitä
ei välitetty tällä paikkakunnalla, jossa tavat olivat löyhät ja jossa
ei lemmennautintoja kursailtu. Olihan Sublaines'in ja Blérén olojen
välillä useiden vuosisatojen ero. Sublaines'in ylätasangolla vallitsi
vanhan ajan yksinkertainen elämä, joka tosin ei ollut aivan vailla
harha-askelia, mutta sentään yleensä säädyllistä. Taas hymyilevässä
Blérén laaksossa oli sivistys edistynyt pitemmälle, mutta se oli
myös tuonut mukanansa enemmän tapainturmelusta ja suvaitsevaisuutta.
Bléréssä välkkyi nuorilla naisilla silmissä synnynnäinen nautinnonhimo,
ainainen viekoittelu ja alttius noudattamaan miesten houkutuksia.

Georgetten tullessa kauppaan käänsivät myymäläpöydän ääressä
ryypiskelevät miehet katseensa häneen arvioiden hänen ulkonaista
olemustaan ja ruumiillisia avujaan. Ja kun Georgetten tummat silmät
ja solakka vartalo olivat yhä edelleen yhtä kiehtovat, syttyi miesten
silmiin himokkaan ihailun välke. He eivät kuitenkaan ryhtyneet
puheisiin hänen kanssaan, sillä he olivat paikkakuntalaisia, joten he
tunsivat hänen tylyn luonteensa.

Mutta seisoskelijoiden joukossa oli voimakas, viidenneljättävuotias,
leveäharteinen, vaaleatukkainen ja hauskan näköinen mies. Tämä sanoi
kaikkien kuullen vieraasti korostaen:

— Onpas siinä kaunis nainen!

Vieraan levollinen ja samalla rohkea katse kiintyi Georgetteen eikä
enää lakannut tähystelemästä häntä.

Kaupan omistajatar hankkiutui auliisti palvelemaan sisään tullutta,
jonka hän tiesi vain sattumalta poikenneen myymälään, mutta jonka
hän toivoi voivansa kohteliaisuudella voittaa asiakkaakseen. Hän
hääri kyyristyneenä Georgetten jalkojen juuressa sulloen koppaan
kauppatavaroita, joita Georgette osti runsaanpuoleisesti, häntä kun
halutti viipyä myymäläpahasessa hieman kauemminkin, eikä yksinomaan sen
vuoksi, että hän oli siinä suojassa sateelta. Ensi kerran hän kiinnitti
huomiota toiseen mieheen kuin puolisoonsa ja ihmetteli tätä tunnetta,
joka täytti hänen sydämensä suloisella mielihyvällä.

Kun Georgette oli maksanut ostoksensa, myyjätär sanoi:

— Älkää vielä lähtekö, emäntä! Odottakaa toki, kunnes sade taukoaa.

Silloin Georgette jäi odottamaan katsellen oven lasiruutujen läpi
tielle, jolle tulvi vettä koskenaan. Selkänsä takana hän vaistosi
liikkumattomien miesten läsnäolon ja tuon katseen, joka yhä tuijotti
häneen. Kädet mustan esiliinansa taskuissa myymälän omistajatar
huokaili:

— Voi, hyvä Jumala, millainen ilma!

Kellervät salamat välkähtelivät yhtenään valaisten silmänräpäykseksi
räikeällä valollaan pimenevän myymälän. Ukkosenjyrähdysten ohella,
jotka tämän tästä rämisyttivät ikkunaruutuja ja hyllyillä olevia
astioita, kuului rakeita sulattavien pommien kuivia räjähdyksiä.
Ilma kävi kuuman painostavaksi pienessä huoneessa, johon oli tiheään
sulloutuneet paljon ihmisiä. Oli vaikea hengittää, ja hiki tippui
helminä kasvoilta. Sähkön kyllästämä ilma ahdisti hermoja. Edellisiä
lähempänä ja voimakkaammin räsähtävä jyrähdys sai kaupan omistajattaren
päästämään kauhun huudon.

— Se ei ollut kaukana! kuului joku miehistä mutisevan.

Georgette oli vaistomaisesti kääntynyt miehiin päin ikäänkuin hakien
heistä turvaa. Hänen katseensa kohtasi taas tuon miehen silmät, jotka
hetken viivähtivät hänen omissaan, ikään kuin hämärästä rohkaistuneina.
Tuon oudon miehen intohimoinen katse sai Georgetten tuntemaan
sisimmässään selittämätöntä ahdistusta, joka kummasti järkytti hänen
ihmisarkaa olemustaan. Siinä tunteessa ei ollut mitään määrättyä, ei
mitään tahallista antaumusta. Hänen lepotilassa olleet vaistonsa vain
värähtelivät.

»Sinä miellytät minua», niin nuo levolliset siniset silmät näyttivät
sanovan.

Georgetten salaiset sukulaistunteet, joista hän ei vielä ollut
selvillä, vastasivat:

»Näen kyllä, että miellytän sinua. Eikä mikään turvaa minua tältä
suloiselta tunteelta».

Sitten ukonilma taukosi äkkiä. Pilvien lomassa näkyi sininen läikkä.
Aurinko ehätti paistamaan ja muutti kuin taikasauvalla sadekuteet
kipinäharsoksi.

Mies, joka oli luonut Georgetteen ihailevia katseita, nosti
kohteliaasti lakkiaan ja poistui ensimmäisenä myymälästä. Georgette
näki hänen katoavan muut miehet perässään. Myymälän omistajatar
lähestyi silloin Georgettea.

— Tuo mies on valuri, belgialainen, hän selitti yksinkertaisesti,
tottuneena suosimaan tämänkaltaisia tuttavuuksia. Hänen nimensä on
Gustave Vanlaert.

Avoimesta ovesta virtasi sisään raikasta, kosteaa ilmaa, joka tunki
tieltään ummehtuneen kuumuuden ja hyväili viileänä Georgetten poskia.
Mitään sanomatta hän tarttui koppaansa ja meni talliin ajamaan
pihaan rattaat ja hevosen — aasintamma oli jo käynyt vanhaksi ja
voimattomaksi. Vaistomaisesti hänen silmänsä tähystelivät tielle päin,
mutta eivät kohdanneet, mitä hakivat. Ja hän toisti itsekseen tuota
nimeä peläten unohtavansa sen: »Gustave Vanlaert»...

       *       *       *       *       *

Matkalla Bléréstä Sublaineshin Georgette ajatteli, tuntien yhä kasvavaa
mielihyvää, tuota miestä, hänen ihailevaa katsettaan, hänen vakaumusta
uhkuvaa huudahdustaan: »Onpas siinä kaunis nainen!» Ja yhä vielä hän
toisteli tuota outoa nimeä, painaakseen sen merkillisenä kokemuksena
syvälle mieleensä:

»Gustave Vanlaert».

       *       *       *       *       *

Georgetten ajaessa portista pihaan palvelijatar ja Peni koira
olivat vastassa. Mies ja poika olivat pellolla töissä. He palasivat
vasta illan suussa, kello kahdeksan ajoissa. Silloin Georgette meni
makuuhuoneeseen muuttamaan ylleen työvaatteet. Auki jääneestä ovesta
hän kuuli palvelijattaren riisuvan hevosta valjaista. Molemmat
poistuivat sitten talliin. Georgette tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi.

Istuen oljilla päällystetyllä tuolilla, äskeisestä ukkosilmasta
oudosti uupuneena, hän katseli tätä huonetta, joka oli käynyt hänelle
käsittämättömän vieraaksi. Perheen esi-isiltä periytynyt jykevä
kaappi, häiksi hankittu, nyt jo haalistunut haahkanuntuvapeite,
pomeranssinkukkaseppele kunniapaikallaan keskellä kaminaa! Kaikki tuo
oli vihamielistä, kaukaista, hänestä irtaantunutta.

Kuusitoista vuotta kestäneen avioliiton jälkeen, nyt, kun uusi tunne
ilmaantui hänen kohtalonsa kynnykselle, tämä hetki lopullisesti
ratkaisi hänen haaksirikkonsa puolisona ja äitinä. Mutta kuka oli
syypää tähän haaksirikkoon ja siihen lankeemukseen, joka oli tällä
kertaa mahdollisesti vastustusta kohtaamatta uhkaamassa? Vanlaertko?
Ei... Mutta yhtä kaikki, hän tai joku toinen; kaikkien vastuksien
ja ikävyyksien jälkeen noiden uusien elämänkasvojen kohtaaminen oli
kohtalokasta.

Georgetten yksinäisyys oli alkanut viisi vuotta aikaisemmin, kun Jean
oli kerran koulusta palattuaan kääntynyt kasvonsa kylmän päättäväisinä
pois äidistään.

Tämä ei tiennyt, mistä se johtui. Hän ei tiennyt, että Jean'in
ymmärtämättömät, sydämettömät toverit olivat kiusoitelleet tätä
tuuppien poikaa Cadet'n pienokaisia kohti ja huutaen: — Syleile
veljiäsi!

Niin oli kerran huutanut joku nulikka, joka oli kotonaan kuullut selviä
viittauksia, ja tuo huuto oli monta kertaa toistunut armottomien
naurunhohotusten säestämänä. Jopa Georgette Garoun poika oli työnnetty
päivätyöläisen, Köyhän Cadet'n jalkoihin, ja samalla oli huudettu yhtä
solvaisevasti:

— Mene sanomaan päivää isällesi!

Lopulta Jean oli ymmärtänyt, ja leppymättömänä, jommoisia lapset
saattavat olla, hän oli vieraantunut äidistään, tosin ei loukatusta
kunniantunteesta, hän kun oli liian nuori kokeakseen sellaista, vaan
siitä, että tuo ilkkuminen koski hänen heräävään itsetietoisuuteensa.

Siihen aikaan hänen kasvoistaan katosi poikaiän huoleton sävy, ja
niille laskeutui sen sijaan sellainen puolustusvalmiuden naamio,
jonka leima on havaittavissa kaikissa, jotka ovat saaneet kokea
ihmisten ilkeyttä. Mutta kun hänen täytyi kärsiä äitinsä ansaitsemaa
nöyryytystä, josta hän ei voinut vapautua, hänen katseensa menetti
vilpittömyyden hohteensa.

— Mikä sinun on, rakas Jean'ini? äiti kysyi huolissaan.

Poika loi alas pitkät silmäripsensä eikä vastannut, ja kun äiti toisti
kysymyksensä, hän meni tiehensä. Ennen iltaa häntä ei näkynyt. Hän
lymyili viininpuserrushuoneessa roikkuen hämähäkinverkkojen peittämällä
orrella ja katsellen rottien häärinää. Hän ei enää pelännyt niitä,
vaan piti niitä vähemmän hirvittävinä kuin ihmisiä. Tai hän kulutti
aikaansa vajassa kaivellen nappuloita ja väännellen säyliä pelkästään
kostonhalusta, jonka hän kohdisti elottomiin esineisiin. Toiste hän
piileskeli puutarhassa kukkien suojassa, rajusti raastaen niiden
koreita terälehtiä. Sieltä hän katseli, sydän tulvillaan kaunaa,
nuorta ja kaunista äitiään, jota hän oli siihen asti sokeasti ihaillut
ja jonka nuhteettomuutta hän oli pitänyt selvänä tosiseikkana, mutta
jonka syytä oli, että hänen nyt täytyi kärsiä näin katkera nöyryytys.
Hellyys, hemmottelu, lakkaamaton huolenpito ja hyväilyt, kaikki hyvyys,
mikä oli tullut hänen osakseen, unohtui nyt. Hän ei harkinnut. Hänen
ajatuskykynsä oli yhtä puutteellinen kuin hänen elämänkokemuksensakin,
eikä hän siis kyennyt ottamaan huomioon, ettei hänen äitinsä
käyttäytymisessä silloin ollut mitään moitittavaa. Kahdeksanvuotias saa
vaikutukset ulkoa päin, ei omasta harkinnasta. Hän tiesi vain, että
kylän poikanulikat paiskasivat hänelle vasten kasvoja hänen äitinsä
hairahduksen häpeän. Tämä herätti hänessä katkeruutta äitiä kohtaan.

Georgette koetti saada takaisin poikansa menetetyn hellyyden ja
kiintymyksen. Hän kohteli tätä entistäänkin herttaisemmin ja
sydämellisemmin. Levottomana ja valppaana hän valvoi tuota pientä
synkistynyttä sielua koettaen arvata sen salaisuuden tai ennakolta
ehkäistä tämän salaisuuden seuraukset. Ja tämä äidin levottomuus
kiihtyi kuukausi kuukaudelta pojan varttuessa ja käydessä
ymmärtävämmäksi. Ja kun äiti lopulta piti varmana, että ilkeät kielet
ilmaisisivat jonakin päivänä pojalle, millainen häpeä liittyi hänen
syntymäänsä, äidin hellyys löysi sellaisia lämmintä tunnetta uhkuvia
sanoja, joita ei edes rakkaus mieheen ollut tuonut hänen huulilleen.

— Rakastatko äitiäsi, pikku Jean?... Tulehan nyt tänne sanomaan se
minulle... tähän... aivan lähelle!

Äiti tutki tarkoin noita jäykkiä kasvoja, maahan tuijottavia katseita
ja pingoitettua suuta. Ja painaen povelleen tuota vastahakoista
ruumista hän rukoili:

— Olethan sinä minun... minun... Lupaa, ettet koskaan herkeä
rakastamasta minua!

Kun hän lopulta oli puoliväkisin saanut pojalta vastaukseksi myöntävän
päännyökkäyksen tai »kyllä» sanan, joka sihahti esille hampaiden
lomitse, hän rukoili vielä:

— Suutele minua... oikein kovasti... vielä kovemmin...

Ja Georgette lähensi häneen ruskeata poskeaan, jolle poika painoi
pidättyvät huulensa tuntien vastenmielisyyttä.

Georgette kärsi kaikesta tästä. Missä olivatkaan nyt äidin ja pojan
entiset hellän hehkuvat suudelmat? Jean oli ruvennut hautomaan salaisia
ajatuksia, käynyt umpimieliseksi; häneltä puuttui nyt välitön tunteen
lämpö ja lapsen into. Sanat täytyi temmata hänen suustaan, ja suudelmat
olivat hänestä vastenmielisiä.

Markkinapäivinä äiti palasi kaupungista taskut täynnä leikkikaluja
ja makeisia. Tämä ei parantanut asiaa. Jean otti tuomiset vastaan ja
kiitti. Mutta hän ei enää rakastanut äitiään. Hänen palvontansa oli
kuollut.

Kun Didier torui Jean'ia, tämä ei enää paennut äidin turviin noudattaen
vaistoa, joka saa lapsen etsimään tukea olennolta, joka on hänet
synnyttänyt. Hän kärsi isän nuhteet tyynesti, ollen päälle päätteeksi
ylpeä siitä, että häntä pidettiin syyntakeisena. Sillä lapsen
viattomuudessaan hän saattoi, huolimatta äidin hairahduksesta, sanoa
isäkseen Didier'tä, jonka nimi hänellä oli. Ja poika alkoi kiintyä
häneen, koska hänen toverinsa eivät ahdistaneet tätä.

Torstaisin, kun pojalla oli koulusta vapaata, Georgette koetti saada
hänet mukaansa lähtiessään töihin estääkseen häntä vetelehtimästä
kylällä.

— Tule mukaan apilapellolle! Voit vähän auttaa minua.

Jean pudisti päätään. Tämä ei enää miellyttänyt häntä, vaikka hän
oli aikaisemmin aina pyrkinyt äidin silmissä näyttämään oikealta
maatyöläiseltä pieni sirppi ja apilaskimppu olalla. Poika pelkäsi,
että hän voisi kulkiessaan äidin seurassa kohdata nuo peloittavat
pojanvekarat ja heidän joukossaan päivätyöläisen pojan, joka oli
syntynyt samana vuonna kuin hän ja joka toisten nulikoiden yllyttämänä
yhä sanoi naurettavan hellästi Jeania »pikku veljekseen».

Mutta niin kävi kuitenkin kerran sadepäivänä, kun Georgette oli
lähtenyt poikaansa vastaan tämän tullessa rippikoulusta. Ennen kuin
nulikat olivat tulleet ulos rippikoulusalista he jo alkoivat ainaiseen
tapaansa kiusoitella, mihin he eivät olleet vielä kyllästyneet.
Georgette kuuli kaiken, lasten kuhinan suljetun oven takana ja huudot,
jotka kutsuivat uhria:

— Jean Rousseau! Missä on Jean Rousseau?

Kun meluava poikaparvi sitten tuli esiin porttikäytävästä, Georgette
näki, miten nulikat työnsivät Jean'ia Cadet'n poikaa kohti, ja hänen
korviinsa kantautui parinkymmenen armottoman äänen typerä, ilkeä huuto:

— Suutele veljeäsi! Suutele veljeäsi!

Lapsensa tyynen alistuvasta käyttäytymisestä Georgette oivalsi, että
tuo häväisy oli alkanut jo silloin, kun Jeanein sydän oli sulkeutunut
äidiltä.

Äkillisessä vihastuksen puuskassa, jollainen moisessa tapauksessa
saattaa vallata maltillisimmankin, Georgette hyökkäsi poikavekaroiden
kimppuun jaellen iskuja ja korvatillikoita oikealle ja vasemmalle.
Lasten huutaessa riensivät näiden äidit saapuville. Välittämättä
sateesta siinä singahdutettiin herjauksia, uhkauksia ja pilkkasanoja,
joita näillä seuduin on ammoisista ajoista ollut tapana syytää
uskottomille aviovaimoille. Georgette kävi käsiksi. Syntyi mellakka;
aluksi tyydyttiin tuuppauksiin ja kynsillä uhkailemiseen, mutta lopulta
turvauduttiin nyrkiniskuihin, ja kelpo pastori Cruchet, jonka meteli
oli houkutellut paikalle, sai mielikarvaudekseen nähdä raivokkaan
kahakan. Suurin elein hän koetti rauhoittaa vihan vimmassa tappelevia
naisia:

— Herran nimessä, lopettakaa jo, hyvät naiset!

Taivas oli puhunut: rangaistus kohtasi avionrikkojavaimoa. Pastori oli
siitä hyvin pahoillaan. Georgetten hehkuvissa silmissä kuvastui liiaksi
epätoivoa ja viattoman pojan kalpeissa kasvoissa liiaksi nöyryytystä.
Tämä ei jäänyt papilta huomaamatta. Hän sanoi itsekseen:

»Riittää jo, hyvä Jumala! Riittää, riittää!»

Syöksyen tappelevien naisten väliin hän erotti heidät lempeillä ja
kylmillä käsillään, jotka eivät tunteneet intohimon hehkua, vaan
vaikuttivat rauhoittavasti.

       *       *       *       *       *

Juttu joutui käräjiin, ja kyläläiset iloitsivat siitä, että riidan
törkeä aihe tuli julkisen käsittelyn alaiseksi.

Koko Sublaines'in kylä saapui Blérén entiseen sakaristoon, joka oli
muutettu käräjätaloksi, kun kirkko oli erotettu valtiosta. Raskaat,
punaiset marmoripylväät loivat saliin Herodes Suuren, Betlehemin
lastenmurhien toimeenpanijan, tai Herodes Antipaksen, Johannes Kastajan
surmauttajan, aikaisen tuomiosalin leiman. Ja kaikki nuo uteliaat
ihmiset odottivat ankaraa tuomiota, avionrikkoja-vaimon julkista
ruoskimista. Mutta tuomari, joka oli viisas ja ovela mies, vainusi
yleisön mielessä palavan julkisen häväistyksen himon. Hän katkaisi
kesken tarpeettomat, liiaksi lavertelevat ilmiannot, teki vain muutamia
harvoja kysymyksiä, jotka koskivat riidan yleistä kulkua, ja käski pian
molempien riitapuolten poistua määräten, että heidän oli pantava kulut
tasan.

Mutta isku oli annettu. Julkisten solvausten häpeä laskeutui raskaana
onnettoman Georgetten hartioille. Jean'illa oli mielestään nyt täysi
oikeus kartella äitiään. Eihän äiti ollut puolustautunut ilmaisemalla
syyttömästi loukatun paheksumista eikä ollut antanut sellaisia
selityksiä, joista totuus olisi ilmennyt selvästi. Lisäksi Georgette
oli vielä mutissut kiihoittuneena mellakasta: »Mitä heidän tarvitsee
sekaantua minun asioihini!» Ja kun äiti ei ollut valittanut tuota
kauheata häväistystä miehelleen eikä vaatinut häntä kostamaan, poika
ei enää epäillyt äidin häpeää. Hän kyseli salaa palvelijattarelta,
liikkaavalta ja ovelalta tytönletukalta, joka oli liiaksikin perillä
kaikista elämän rumista puolista. Käräjäpäivänä, jolloin poika ja
palvelijatar Maria olivat kahden kotona, hän kysyi:

— Onko se totta, Maria?

— Mikä sitten, pikku Jean?

Rohkaisten mielensä, kädet taskussa poika sanoi päättävästi:

— Ettei isä ole minun isäni.

Palvelijatar herkesi nostelemasta hangolla tuoksuavia heiniä lehmien
häkkeihin, nauroi pojalle vasten kasvoja avaten levälleen sinivihreät
silmänsä, joissa loisti pahanilkinen veitikkamaisuus:

— Kas vain sinua pientä utelijaa!... Oletko kenties mustasukkainen?...
Jos asianlaita olisikin niin kuin aavistat, niin mitä se sinuun kuuluu?
Onhan hän ainakin äitisi mies ja käy täydestä. Muu ei liikuta sinua
vähääkään!

Poika lähti navetasta viheltäen raivoissaan. Ilmaisematta asiaa suoraan
tyttö oli sanonut tarpeeksi; pojan täytyi ymmärtää.

Siitä päivästä alkaen Georgette sai ilmeisen selvästi kokea, miten
hänen poikansa entistään enemmän kylmeni hänelle. Hänen elämänsä
viimeinen valopilkku sammui. Poika karttoi äidin seuraa, lähentelipä
vielä lisäksi mielenosoituksellisesti Didier'tä yhtenään seurustellen
ja työskennellen hänen kanssaan. Kerran torstaina Georgette näki heidän
molempien lähtevän pellolle auran perässä. Jean piteli itsetietoisena
ruoskaa kädessään. Raju epätoivo kouristi äidin sydäntä.

Vaikka Jean olikin toisen miehen poika, Georgetten mielikuvitus oli,
työskennellessään kuumeisesti hänen kantaessaan lastaan sydämensä
alla, muovaillut tämän — kohtalon ivaa! — Didier'n, sen ainoan
miehen, näköiseksi, jota hän, Georgette, rakasti. Yhdennäköisyys oli
silmiinpistävä. Jean oli lyhyenläntä, mutta hyvin muodostunut, jäsenet
solakat, mutta sitkeät, kasvonpiirteet miellyttävät, tukka samanlainen
tuleentuneen kauran värinen, ja silmissä oli samanlainen kaihtava
ilme. Jean oli työteliäs ja hiljainen, aivan niin kuin Didierkin. Tämä
yhdennäköisyys, jonka oikeastaan olisi pitänyt ilahduttaa syyllistä
äitiä, tuntui päin vastoin hänestä uudelta luonnon petokselta.
Riistettyään häneltä hänen onnensa ja naisenkunniansa Didier anasti
häneltä hänen poikansakin.

Tämä tapahtui Georgetten silmien edessä hänen voimatta sille mitään.
Didier vapautui vähitellen ennakkoluuloistaan huomattuaan, että oli
saanut pojasta taitavan ja palkattoman avustajan. Ja poika pani
parastaan. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut hankkia korvausta
petetylle miehelle. Saadakseen isäpuolensa suopeaksi itselleen Jean
oli altis palvelemaan häntä ja ottamaan onkeensa hänen neuvonsa. Täten
heistä tuli kaksi omistajaa, jotka kiintymys samaan maakamaraan yhdisti
toisiinsa.

       *       *       *       *       *

Jeanin ensimmäistä ripillepääsyä oli vietetty ilman mitään ulkonaisia
juhlallisuuksia. Ei syöty edes juhla-ateriaa perheen keskuudessa.
Tietystikään ei siis naapureita kutsuttu taloon. Pöydässä oli vain
nuo tavalliset neljä lautasta, ja aterian aikana vallitsi alakuloinen
mieliala.

Kun Jean oli saanut päästötodistuksen kansakoulusta ja vapautunut
koulutöistä, hän antautui kokonaan maanviljelykseen. Siitä oli nyt
kulunut vuosi. Hän kävi neljättätoista. Hän oli ikäisekseen henkisesti
harvinaisen kehittynyt ja vakava, ei näyttänyt enää pojalta, vaan
nuorukaiselta.

Aamusta iltaan hän oli Didier'n mukana maatöissä. Hän hengitti
mielihyvin peltojen tuoksua ja veti sieraimiinsa ylätasangon raikkaita
tuulahduksia. Hänen povensa paisui itsetietoisuudesta, kun hän
seisoen lantakuormalla piteli ohjaksia häikäisevässä auringonnousun
valaistuksessa, joka värjäsi hänen maailmansa ruusunpunaiseksi, tai
keskipäivän helteessä heilutti yhtä isoa kuokkaa kuin isäpuolensa
höystäessään viinitarhojen multaa sulfaatilla. Hän piti kunnianaan
matkia Didier'n raskaan laahustelevaa, huojuvaa käyntiä liikkuessaan
viiniköynnösrivien välillä. Hän oli silloin onnellinen, unohti
mielenhaikeutensa ja solvaukset, joita oli saanut kestää siitä syystä,
että oli olemassa. Didier suhtautui häneen varsin suopeasti. Ei hän
silti osoittanut isänrakkautta eikä poikakaan lapsenkiintymystä. Mutta
he tulivat hyvin toimeen yhteisessä työssä. Eikä kumpikaan osoittanut
lainkaan huomaavaisuutta Georgettea kohtaan.

Tämä tunsi tuon ylenkatseen raskaan painon. Aterioiden aikana molemmat
miehiset perheenjäsenet puhelivat vain keskenään. He keskustelivat
töistä eivätkä edes kysyneet Georgetten mielipidettä, vaikka maa
kuitenkin oli alunperin ollut hänen yksinomaista omaisuuttaan,
ennen kuin se joutui heidän käsiinsä. He jättivät hänet kokonaan
seurustelemaan palvelijattaren kanssa.

Päivät olivat pitkät avaran tuvan yksinäisyydessä Marian hoidellessa
elukoita, pestessä vaatteita, ollessa heinänteossa tai tarpeen vaatien
auttaessa miehiä maatöissä. Iän karttuessa palvelijatar oli vähitellen
anastanut arvovallan tässä rikkinäisessä perheessä ja suoritti kaikki
ne askareet, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet emännälle. Muun
talonväen näin syrjäyttämättä Georgette joutui Garou-muorivainajan
asemaan, valmisti ruoan ja paikkasi liinavaatteita ikkunan ääressä.
Ikävä oli hänen toverinaan. Tämä perheen vanhan naisen osa, jota hänet
pakotettiin näyttelemään, ennen kuin vuodet olivat riuduttaneet hänen
nuoruudenvoimansa, yllytti hänessä kaihoa hakemaan itselleen tyydytystä
toisaalta. Kaikkein enimmin katkeroitti häntä se, ettei hänellä ollut
ketään, jota olisi voinut rakastaa, että sekin olento, jota hän oli
kantanut sydämensä alla, oli hylännyt hänet, että hän oli menettänyt
kaiken, suuren ylpeytensäkin.

Tätä kaikkea hän oli tuuminut sinä iltahetkenä, jolloin ukkosilma oli
riehunut ja jolloin hän oli kohdannut Gustave Vanlaertin. Siitä illasta
tuli ikäänkuin rajapyykki hänen elämänsä kahden, toisistaan eroavan
taipaleen välille.

Hän olisi voinut sovittaa hairahduksensa, ja tämän sovituksen tuottama
tyydytys olisi voinut täyttää hänen elämänsä tyhjyyden. Mutta hänen
käsityksensä mukaan tuo hairahdus ei ollut niin suuri, kuin minä muut
sitä näyttivät pitävän, hän kun oli tehnyt sen rakkaudesta. Hänen siitä
kärsimänsä rangaistus olikin siis hänestä kohtuuton, ja se sai hänet
inhoamaan kotitaloaan, koko synnyinseutuaan, koko entistä elämäänsä.

Tuolla hymyilevässä laaksossa tuntui kangastavan jotakin vallan
toista, mikä sisältyi vieraan miehen katseeseen, joka oli kohdistunut
häneen uhoten ihailua, jollaista ei kukaan enää osoittanut hänelle:
kaupunki ja sen tarjoamat tuntemattomat ilot, ne salaperäiset huvit,
joista Boutet oli kertoillut, toisenlainen Ranska, joka oli olemassa
Sublaines'in ulkopuolella, unohduksen huumaava taikajuoma, heräävä usko
uusiin jumaliin.

Hänen runneltu, yksinkertainen sielunsa kiintyi kiusaukseen yhtä
voimakkaasti ja rajattomasti kuin se oli aikoinaan kiintynyt rakkauteen.




II


_»Kaunis nainen!»_

Tämä ylistely askarteli lakkaamatta hänen mielessään. Didier ei
ollut koskaan sanonut hänelle mitään senkaltaista. Eikä heikentynyt
tuon katseen lumous, joka niin suuresti erosi hänen silmiään ennen
kohdanneista silmäyksistä. Tuo katse oli nöyrä, mutta samalla
hallitseva; se sanoi: »Antaisinpa paljon, jos saisin omistaa tuon
kauniin naisen!» Tuon kaunopuheisen katseen nähtyään Georgette tajusi,
ettei Didier koskaan ollut rakastanut häntä.

Sillä viikolla, molempien perjantaipäivien välisenä aikana — seuvavaa
toripäivää odottaessaan — Georgette seisoi pitkään makuuhuoneen
kosteudesta himmentyneen pienen kuvastimen edessä. Hän ei enää,
niinkuin aikaisemmin, arvioinut itseään yksinomaan työhön soveltuvan
lihasvoiman vaa'alla.

Hän tutki, mikä muu, vähemmin puhdas viehätysvoima oli tuottanut
hänelle tuon mairittelevan lauseen.

— Varmaankin minun silmäni ja hipiäni! hän tuumi itsekseen.

Pukeutuessaan aamulla hän avasi karkean paitansa ja antoi tuuheiden
hiustensa valua hartioilleen. Ja nähdessään nyt aamun valossa kauniin
povensa valkeuden, johon hän ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt
huomiota, hän ajatteli:

— Varmaankin minun poveni ja vartaloni!

Hän tarkasteli itseään kuin jotakuta siihen saakka tuntematonta
olentoa, jonka olemassaolon hän oli nyt vasta huomannut kuvastimen
edessä seisoessaan. Sillä vaikka tämä nainen olikin yksinkertaisen
alkuperäinen, hän ei tutkiessaan edessään olevaa kuvaistaan jäänyt
epätietoiseksi siitä, että hän oli kaunis; hänen hartiaviivansa
olivat virheettömät, kulmakarvansa kuin samettia, tummissa silmissä
paloi liekitsevä hehku. Vuodet olivat kypsyttäneet hänet kuin kauniin
hedelmän tummentaen hänen poskiensa värin niiden somaa muotoa
muuttamatta. Tuon himmenneen kuvastinlasin takana näytti puhkeavan
esiin uusi syntyminen. Puolison takaa, jonka silmät olivat auenneet,
äidin takaa, joka oli katkerasti pettynyt, oli ilmestynyt näkyviin
_nainen. »Kaunis nainen!»_

Voitonriemuinen loiste välkehti noilla kasvoilla, jotka olivat
tottumattomat hymyilemään.

       *       *       *       *       *

Kun seuraava toripäivä oli tullut, Georgette riensi Bléréhen vieden
myytäväksi kaksi korillista kananmunia. Mutta hän ei tavannut
belgialaista kaduilla eikä siinä pienessä myymälässäkään, jossa he ensi
kerran olivat nähneet toisensa. Kaupan omistajatar hymyili hänelle
auliisti mielissään, kun hän palasi, hyvin aavistaen hänen tulonsa
syyn. Mutta Georgette ei rohjennut kysyä eikä toinen liioin puhunut
mitään.

Seuraavana perjantaina Georgette ei enää malttanut olla kysymättä.

— Missäs se Vanlaert...?

Myymälän omistajatar ei antanut hänen lopettaa lausettaan.

— Hän pääsee valimosta vasta kello kuudelta. Näitte hänet vallan
sattumalta täällä pari viikkoa sitten. Luultavasti hän kävi isäntänsä
asialla.

Hän lisäsi:

— Hän tiedusteli, kuka te olette...

Sitten kaupan omistajatar odotti ylen auliina, yhtä valmiina
ja persoonattomana kuin puhelin, siirtääkseen Georgetten sanat
belgialaisen korvaan. Hän näytti niin valmiilta palvelemaan ja
järjestämään, että Georgette kysyi arkailematta:

— Onko hän naimisissa?

— Sanotaan, että hänellä on Belgiassa vaimo, joka on pettänyt hänet.
Sen vuoksi Vanlaert hylkäsi hänet. Hän on kelpo mies.

Kaksi miestä tuli sisään tilaten juomaa. Tarjoillessaan heille emäntä
lennätti Georgettelle:

— Tulkaa ensi perjantaina vähän myöhemmin, kello kuuden aikaan. Olisipa
merkillistä, ellei hän silloin olisi täällä.

Vanlaert tuli kuin tulikin kauppaan seuraavana perjantaina.
Georgette ja hän kainostelivat aluksi, vaikka hyvin tiesivät, että
miellyttivät toisiaan. Myymälän emännän täytyi puuttua asiaan. Hän
vei heidät istumaan huoneen perälle syrjään muista asiakkaista ja
koetti saada keskustelun alkuun puhumalla viinitarhoista, jotka sinä
vuonna näyttivät lupaavilta, ja oluesta, jota juotiin Belgiassa. Hän
jätti heidät pohtimaan näitä asioita. Vanlaert tarjosi Georgettelle
lasillisen viiniä.

Poistuessaan myymälä-kapakasta he eivät olleet puolella sanalla
kosketelleet kiintymystä, joka veti heitä toistensa puoleen. Mutta he
olivat lukeneet toistensa silmistä, että kohtalo oli saattanut heidät
yhteen otollisena hetkenä ja että he kerran vielä omistaisivat toisensa.

Sinä iltana Georgette palasi hyvin myöhään Sublaines'iin. Didier
ja Jean olivat jo tulleet kotiin työstä. He eivät udelleet hänen
viipymisensä syitä, ja hän tunsi siitä lähtien olevansa vapaa toimimaan
mielensä mukaan.

Georgette näki jälleen Vanlaertin myymälän omistajattaren, Paulinen,
luona, jonka he olivat saaneet ystäväkseen, sekä sitten kerran
sunnuntaina tanssiaisissa. Tällä kertaa Jean ja Didier olivat tulleet
mukaan. Heti kun hevonen oli riisuttu valjaista ja viety talliin ja
rattaat asetettu kymmenien muiden joukkoon pihaan, vartian hoiviin,
he erosivat kukin omalle taholleen. Georgette lähti keskikaupungille,
Jean ja Didier poikkesivat kahvilaan. Hän tiesi miesten viipyvän siellä
iltaan saakka keskustelemassa eri ihmisten kanssa viljanhinnoista.

Keskipäivästä alkaen valuri oli odottanut Georgettea kävellen ison
aukion myyntikojujen tienoilla. Joukko nuoria tyttöjä kiusoitteli
häntä, hän kun oli pulska nuori mies, ja hän oli puolestaan
mielistellyt eräitä heistä. Mutta toisen naisen kuva täytti hänen
mielensä, ja hän tuuppasi nuo liian lähelle tunkeilevat luotaan. Kun
Georgette vihdoin ilmestyi kello kolmen ajoissa, Vanlaert meni häntä
vastaan, ikään kuin kohtaaminen olisi ollut edeltä päin sovittu.
Loukkaantuneina ja mustasukkaisina nuoret heilakat purskahtivat nauruun
katsoen julkeasti vasten kasvoja tuota talonpoikaisnaista, joka riisti
heiltä heidän liehittelijänsä. Mutta Georgette ja Vanlaert eivät
välittäneet siitä vähääkään, he olivat jo liiaksi kiintyneet toisiinsa.
Mutta jottei Georgette joutuisi huonoon valoon, Vanlaert erosi pian
hänestä pyydettyään häntä tulemaan tanssiaisiin. Se ei herättänyt
lainkaan huomiota, tytöt ja naimisissa olevat naiset kun tanssivat
Tourainessa vapaasti julkisissa kemuissa.

       *       *       *       *       *

Matala ja pimeähkö tanssisali oli väkeä täynnä kuin nuijalla lyöden.
Parit hypähtelivät posetiivin soiton tahdissa, jonka kampea pyöritti
kyttyräselkäinen mies. Vaikka ikkunat, joista kurkisteli huoneeseen
joukko poikavekaroita, olivat seppoisen selällään, oli sisällä
tukahduttavan kuuma, ja pöly, joka lähti kengistä ja saappaista —
monet olivat tulleet pitkien matkojen päästä ja suoraan pelloilta
— kohosi ilmaan harmaana pilvenä luoden verhon kaikkien niiden
lemmenseikkailujen ylle, jotka salissa saivat alkunsa tai jatkuivat.

Georgette ei osannut tanssia, mutta hän suostui nojaamaan belgialaisen
käsivarteen. Tämä odotti häntä tanssisalin ovella. He pujottautuivat
liikkuvaan ihmisjoukkoon, ja noiden lukemattomien, toisiaan tuuppivien
parien tungoksessa he tunsivat olevansa enemmän yksin kuin ulkona
keskellä katua.

Koko ihmislauma huojui ja nytkähteli amerikkalaisten tanssisävelmien
tahdissa, silmät haaveilevina hehkuen tai tulena palaen; kukin
ajatteli vain itseään ja pariaan, kukin soi täyden vapauden toisten
lemmenkaipuulle. Toisinaan hymyilevät huulet yhtyivät silmänräpäyksen
ajaksi. Kuumat hikihöyryt, jotka sekoittuivat nenäliinoista ja
naisten puseroista uhoaviin hajuvesiin, kyllästivät ilman sakeaksi.
Huumaantuneena Georgette antautui tanssin pyörteeseen Vanlaertin
kanssa, joka vei häntä painaen häntä lujasti vasten voimakasta
rintaansa. Ja keskellä tätä tahdikasta, jymisevää hälyä, joka esti
tanssijoita kuulemasta vieraiden parien puhetta, he vihdoin alkoivat
jutella lausuen julki lyhyellä sanalla tai lauseella elämänsä
haikeuksia ja yksinäisyyttä.

— Vaimoni oli lutka! tunnusti Vanlaert. Onneksi ei ollut lasta... Jätin
hänelle huonekalut ja lähdin tieheni... Onko teidän käynyt vähän niin
kuin samoin?

— Ei sovita yhteen, Georgette vastasi ainoastaan.

Mies olisi tahtonut tietää enemmän, mutta Georgette oli niin
salaperäinen, että toinen pelkäsi pahoittavansa hänen mielensä
kyselemällä lisää.

— No on siinä jo sokea elukka, joka ei tule toimeen teidän kanssanne!
Vanlaert mutisi vuorostaan.

Hän painoi Georgettea yhä lujemmin rintaansa vasten uskaltamatta
kuitenkaan suudella tuota pyöreää, pehmeää haituvaista poskea, joka oli
aivan lähellä hänen, Flanderin pojan, huulia ja joka hänessä herätti
hehkuvan intohimon. Mutta hiljentäen ääntään hän kuiskasi:

— Olettepa harvinaisen kaunis nainen, jumaliste!

Georgette hymyili tuota hänelle ominaista hymyä, joka oli kuin
kasvoille leviävä valonvälke. Silloin Vanlaert painoi päänsä lähelle
hänen korvaansa, kosketti huulillaan hänen hiuksiaan ja sanoi arasti:

— Jospa rohkenisin toivoa...

Georgette tunsi miehen värähtelevän hellästä rakkaudesta ja virkkoi:
Miksi ei — häneen katsomatta ja jurosti, niinkuin hänen tapansa oli.
Vanlaert rohkaistui tästä ja suuteli hänen kaulaansa. Ja hänestä
tuntui, kuin hänen sieraimiinsa olisi noussut kanervista solmitun
kihlajaiskukkavihon raikas kedon tuoksu. Georgette otti vastaan
suudelman ja virkkoi:

— Ensi perjantaina.

       *       *       *       *       *

He omistivat toisensa syyskuisena iltahetkenä pienen myymälän
omistajattaren huoneessa.

Tuon hymyilevän, valoisan huoneen kalustona oli kuparinen vuode,
jossa oli kukkakuvioinen peite, sinisametilla päällystetty nojatuoli,
piironki, jota koristi neitsyt Marian veistokuva, sekä myymälän
emännän miesvainajan muotokuva metallikehyksissä. Pesupöydän vieressä
oli vesisanko, ja kamiinan yläpuolella riippuva seinäpeili kuvasteli
ikkunan heleitä musliiniverhoja.

Tässä neitseellisessä huoneessa Georgette tutustui rakkauteen. Ei
aviolliseen, lain suojaamaan rakkauteen, vaan vapaaseen lempeen,
rakkauteen rakkauden vuoksi.

Kuinka suloinen olikaan tämä hairahdus! Tällä kertaa hän ei ollut
yksin rakastavana puolena. Toinenkin rakasti, rakasti häntä hänen
itsensä eikä hänen omaisuutensa ja viljelysmaidensa vuoksi!
Georgetten itsetietoisuus palasi jälleen. Hän iloitsi siitä, että
oli miehelle jotakin muuta kuin rikkauksien jakaja. Hän tunsi
hekumaa, joka vaimentaa omantunnon ja tuudittaa nukuksiin kadonneiden
harhakuvitelmien jättämän haikeuden. Koko hänen alkuperäinen luontainen
voimansa, jota hänen ilottomasti täyttäessään velvollisuuttaan oli
poljettu, pulppuili vapautuneena ilmoille kielletyssä rakkaudessa.

Ja kuitenkin, jos hän olisi osannut tutkia, mitä liikkui hänen
sydämessään, hän olisi tajunnut, että Vanlaertin hänessä herättämä
tunne suuresti erosi siitä, joka hääpäivänä oli täyttänyt riemulla
hänen sielunsa. Tuo edellinen tunne oli pikemminkin epätoivoisesti
vastaanotettu korvaus kuin vapaasti valittu onni. Mutta silti
Georgettelle tuotti mielihyvää se ajatus, että tämä komea ja voimakas
mies, naisten suuri suosikki, oli valinnut hänet, eikä toisia,
nuorempia naisia, ja että tuo valinta oli vapaa voitonhimosta eroten
täydelleen Didier'n itsekkäistä vaikuttimista. Yhtä itsepintaisesti
kuin Georgette aikaisemmin oli säilyttänyt koskemattomuutensa
aviopuolisolleen ja sitten sankarillisesti hankkinut hänelle perillisen
turvatakseen hänelle maan omistuksen, yhtä järkähtämättömästi
hän antautui, melkein julkisesti, tuon kuljeksivan valurin
rakastajattareksi, tietämättä hänestä muuta, kuin että hän oli onneton,
samoin kuin hän itsekin, ja että rakasti häntä.

Palatessaan Bléréstä lemmenkohtauksestaan Georgette katseli Didier'tä
kylmästi, kuin itsekästä anastajaa ainakin. Jos Didier olisi sanonut
yhden ainoankaan epäluulon sanan, Georgette olisi huutanut hänelle
julki tuon ajatuksensa. Mutta Didier ei lausunut ainoaakaan moitteen
sanaa, hän kun ei tiennyt mitään; eikä hän muutoin vaivautunutkaan
ottamaan asiasta selvää. Hän tunsi asemansa vahvaksi. Hän omisti Garou
suvun maan. Nojaten Georgetten ja Cadet'n lapseen hän eli huolista
vapaana.

Ei myöskään Jean, hänen oma Jean Garounsa jota, hän oli kantanut
sydämensä alla, voinut pidättää häntä kaltevalla pinnalla eikä herättää
tunnonvaivoja. Päinvastoin tuo nuorukainen joka päivä kielsi oman
äitinsä olemalla ystävällisissä väleissä petetyn aviomiehen kanssa,
jonka poika hän ei ollut. Ja nuorukainen oli lisäksi tuottanut
äidilleen liian raskasta kärsimystä. Hän oli ilmi elävänä muistutuksena
kaikesta kataluudesta, mikä hänen tähtensä oli täytynyt kestää.

Georgette ei enää ajatellut ketään muuta kuin Gustave Vanlaertia sekä
nautintoa, joka herpaisi hänen ymmärtämystä vailla olevan sieluparkansa
vastuuntunteen.

Viikko viikolta Georgetten ulkoasu muuttui. Pähkinäpuisesta kaapista
hän penkoi esille Boutet puolisoiden Parisista lähettämät lahjat, joita
hän oli aikoinaan ylenkatsonut: silkkipuserot, räikeänväriset nauhat ja
vyöt. Niillä hän koristelihe lähtiessään Bléréhen toripäivinä.

Ennen pitkää nuo viikoittaiset kohtaamiset kävivät hänelle
riittämättömiksi. Hän osti polkupyörän päästäkseen liikkumaan vapaammin
ja keksi aina jonkin verukkeen pyöräilläkseen nuo seitsemän kilometriä,
jotka erottivat hänet Vanlaertista.

Tätä kesti lokakuuhun asti. Tästälähin hänelle kävi vaikeaksi poistua
illoin talosta. Aikaisemmin koittava iltahämärä sai miehen ja pojan
palaamaan aikaisemmin töistä. Palvelijatar Maria oli sen lisäksi käynyt
epäluuloisen uteliaaksi, kun emäntä niin tiheään poistui kotoa. Pimeän
tullen nuo käynnit Bléréssä olivat suorastaan selittämättömiä.

Mutta iltaisin, tietäessään Vanlaertin häntä odottavan, Georgette ei
malttanut jäädä kotiin. Jättäen toiset lieden ääreen istumaan hän sanoi:

— Kuulin jotakin ääntä kanalasta päin. Menen katsomaan, mitä siellä on.

Suljettuaan oven jälkeensä hän sieppasi kiireesti polkupyöränsä
vajasta, livahti äänettömästi tielle ja saapui kohtauspaikalle
entistään kauniimpana, kasvot punoittavina ja tukka valuen kasvoille.
Mutta vaikka hän oli suorittanut sellaisen huomattavan voimannäytteen
kulkemalla pitkän tien kahteen kertaan lyhyemmässä ajassa kuin
tunnissa, talon muu väki vastaanotti hänet hänen palatessaan
vihamielisen vaiteliaasti.

Silloin Georgette sopi Vanlaertin kanssa niin, että kohtaamishetki
määrättiin aamiaislomaksi, ennenkuin työväki palasi tehtaaseen. Mutta
tämäkään ei ollut mukavaa; Garoun talon aamiaishetki ei sattunut samaan
aikaan kuin tehtaassa. Heidän kohtaamisaikansa supistui täten varsin
lyhyeksi, ja Vanlaert oli nyrpeä, hautoen mielessään pohjoisemman
seudun asukkaille ominaisia synkkiä ajatuksia, joita hän ei ilmaissut
sanoin.

Bléréssä alettiin juoruilla talonemännästä, joka ahkerasti kävi
tapaamassa belgialaista Paulinen, pienen myymälän omistajattaren,
luona. Peni, koira, joka itsepäisesti seurasi Georgettea — pahanilkinen
käsi irroitti sen kopista heti hänen lähdettyään — loikoili odottamassa
myymälän portailla, kuono käpälien välissä, elävänä osviittana.

— Sublaines'in emäntä kuhertelee vielä valurinsa kanssa, sanoivat
ihmiset nähdessään koiran.

Ja kun tämä toistui usein, pahat kielet saivat yllykettä. Blérén naiset
olivat pakahtumaisillaan mustasukkaisuudesta, kun heiltä riistettiin
komea, miehekäs mielistelijä.

Bléréstä juorupuheet kohosivat Sublaines'in ylätasangolle, kevyesti
ja nopeasti kuin lehti, jota tuuli kiidättää. Jokainen puhalsi tähän
lehteen saadakseen sen lentämään nopeammin. Se liiteli ympäri kylää,
jopa päivänä muutamana tupsahti pappilan ovesta sisään.

Kaikki tiesivät kohta, että Georgette Garou, joka nuoruudessaan oli
pitänyt peliään Cadet'n kanssa multavallien välisellä tiellä, oli
nyt antautunut lemmenseikkailuun ulkomaalaisen työläisen kanssa.
Olisi jo oltu melkein valmiit unohtamaan ensikertainen synti, mutta
nyt tuli lisäksi tämä uusi hairahdus, joka nostatti paheksumisen
myrskyn. Se yltyi aivan raivokkaaksi, kun jälkimmäinen hairahdus
toistui toistumistaan. Se ei ollut anteeksi annettavissa. Palvelijatar
Maria muiden muassa käytti joltisenkin julkeata kieltä puhutellessaan
Georgettea. Kohdeltuaan alussa petettyä aviomiestä ja Georgetten
poikaa ivaten ja ylimielisesti hän nyt peittelemättä siirtyi heidän
puolelleen. Ehkä hän hautoi mielessään salaisia tuumia: aviovaimon
harha-askel avaa ovet ulkopuolisten pyyteille.

Didier yksin oli tietymätön onnettomuudestaan, eikä kukaan toistaiseksi
näyttänyt katsovan tarpeelliseksi ilmaista sitä hänelle. Vaikka häntä
selän takana ivattiinkin, moni surkutteli häntä samalla.

— Tuolla miesparalla on huono onni matkassa. Hän on hyvä raatamaan, ei
juo, ei juoksentele tyttöjen perässä, ja on niin hyvä vaimonsa pojalle.
Kyllä hän ansaitsisi parempaa kuin joutua naurunalaiseksi vaimonsa
luvattoman touhun vuoksi!

Naiset, jotka käyttivät lehmiään talvilaitumella tien varsilla,
loivat myrkyllisiä katseita pyörällä ohi kiitävään Georgetteen täynnä
siveellistä paheksumista. Tai kukapa tietää — naisen sydän on monesti
niin täynnä ristiriitaisuuksia — ehkäpä he olivat kateellisiakin
ajatellessaan, miten rohkea tuo nainen oli, joka riensi laaksoon
rakkautensa lumoissa.

Georgette melkein hipaisi heitä ohi suhahtavalla pyörällään
rientäessään hakemaan unohdusta Vanlaertin lämpimästä vastaanotosta tai
jo lämmenneenä hänen suudelmistaan.

Tuo yksinkertainen, ajatuspiiriltään rajoittunut maalaisnainen ei
voinut tajuta, että Luojan käskyt ja ihmisten säätämät lait, joiden
tarkoitus on perheen turvaaminen, vaativat kaikesta huolimatta häneltä
uskollisuutta tuota rakkaudetonta aviomiestä kohtaan, joka oli ottanut
hänet hänen omaisuutensa vuoksi ja joka ei epäröinyt omistamasta lasta,
aviorikoksen hedelmää, syöstyään vaimonsa uskottomuuden tekoon.

Vanlaert sen sijaan ei vaatinut Georgettelta hänen rahojaan, ei hänen
maitaan, eikä perillisen saantia. Hän ei tahtonut mitään muuta kuin
omistaa Georgetten.

Lisäksi valuri antoi hänelle, osoittaakseen kiitollisuuttaan, pieniä
lahjoja.

Punnitessaan noiden kahden miehen arvoa Georgetten alkuperäinen
arvioimiskyky antoi etusijan jälkimmäiselle. Ja hänen omatuntoparkansa,
joka ei tajunnut monimutkaisten velvollisuuksien salaisuuksia,
hairahtui...




III


— Eipä taida olla erittäin lämmin retkeillä kylällä näin kylmällä!
Maria sanoi emännälle.

Jo edellisenä päivänä oli alkanut sataa lunta. Pilvet olivat matalalla
lyijynharmaina, talon katto, puutarha, etäinen kirkontorni ja näkyvissä
oleva osa kylää olivat valkoisen lumivaipan peitossa, joka loi kylään
kuolleen jähmettyneisyyden leiman. Missä vain oli ulkoneva tai rosoinen
paikka, se kantoi raskasta lumitaakkaa. Minne tahansa lumihiutaleilla
oli tilaisuus laskeutua lepäämään, siihen ne asettuivat; seinän varaan
unohdetun kuokan varrelle, puoleksi suljetun ikkunaluukun syrjälle ne
keräytyivät tiheäksi turkisreunukseksi. Pumpun patsaalla oli korkea
kärpännahkalakki päässä, portin rautapylväillä oli haikaranhöyhenpuuhka
kaulassa. Maata peittävään pumpulinpehmeään patjaan vaipuessaan askelet
vaimenivat kuulumattomiin.

Palvelijatar ravisti puolikintaista esiin pistävillä punaisilla
sormillaan villahuiviinsa takertuvia lumihiutaleita. Sitten hän vilusta
värjöttäen painoi käsivartensa povelleen pistäen kädet kainalokuoppiin.
Hänen jalkansa, jotka vajosivat nilkkaan asti pehmeään lumimattoon,
jättivät jälkeen syviä, mustia kuoppia, jotka olivat leveämmät lyhyen
jalkaterän puolella. Ihmisjäljet johtivat jo pihan poikki. Jean oli
aamiaispöydästä noustuaan lähtenyt asettamaan linnunpyydyksiä. Peni
koiran apilanlehden muotoiset käpälien merkit kulkivat Jeanin jälkien
perässä. Vajassa kuului Didier sahaavan halkoja.

— Eipä nyt ole lämmin liikkua ulkona...

Pakkanen oli todella pureva. Se tuntui tunkevan luihin ja ytimiin asti.

Minun täytyy nyt kuitenkin lähteä Bléréhen, selitteli Georgette. Täytyy
ostaa kahvia, joka on ihan lopussa. Itsekseen hän mutisi:

— En ole viiteen päivään käynyt siellä.

Saanhan minä kyllä lainaksi lähempää, kylästä, tyttö huomautti ilkeän
ilkkuva sävy äänessään.

Georgette avasi navetan oven. Siitä virtasi ulos lämmintä huurua, joka
hyväillen kietoutui hänen ympärilleen. Hetken hän epäröi. Tiellä häntä
epäilemättä palelisi. Mutta Vanlaertin tapaamisen kaiho vei voiton.

— Onpa minulla muutakin asiaa sinne, Georgette selitti.

— Tietysti, ja sellaista asiaa, jota ei kukaan muu voi toimittaa.

Vastaamatta mitään Georgette pistäytyi vajaan, otti pyöränsä ja lähti.
Valkoisia lumiperhosia liihotteli yhä ilmassa tarttuen hänen poskiinsa
ja huuliinsa. Avatessaan rautaportin hän tunsi kättään jäätävän. Tie
oli tuskin näkyvissä, niin vahvalti oli lunta. Välttääkseen eksymästä
ja kaatumasta hänen täytyi ajaa pyörällä autonpyörän raiteita pitkin.

Oikealla ja vasemmalla, niin kauas kuin silmä kantoi, hän ei nähnyt
muuta kuin toivottoman yksitoikkoisia kinoksia. Tuttu maisema oli
muuttunut oudoksi, vihamieliseksi. Se loi hänen sieluunsa ahdistusta,
joka tuntui pahalta enteeltä. Tällainen oli myös nyttemmin hänen
elämänsä, erämaa, jossa hän liikkui ypö yksin, ainoana lohdutuksena
kielletty suhde Vanlaertiin.

Nuo kohtaamiset kävivät yhä vaikeammiksi. Lumi tosin katoaisi pian,
mutta pitkä talvi oli edessä, taukoamattomat sateet, lokaiset tiet,
lyhyet päivät ja kaiken päälliseksi Marian ja kyläläisten epäluulo ja
aavistukset, jotka jonakin päivänä saapuisivat Didier'n korviin. Kaikki
tämä alkoi painaa Georgetten mieltä. Pyörän ohjaustanko poltti hänen
jäykkien sormiensa alla.

Tie tuntui hänestä tällä kertaa loppumattomalta. Ajaessaan
pähkinäpuun ohi hän hipaisi sen riippuvaa oksaa, joka pudotti raskaan
lumitaakkansa. Se tupsahti maahan kumeasti kuin kostea liinavaate.
Samassa puusta lehahti lentoon peltovarisparvi, jotka vaakkuen
painuivat pellolle päin eroten mustina pilkkuina valkeasta lumesta,
synkkinä kuin paha enne. Kyyneleet vierivät Georgetten poskille
pakkasen purressa, mutta kenties ne nousivat hänen sielunsa haikeuden
syvyyksistä. Tällainen valheen täyttämä elämä ja olo oli hänelle niin
outoa. Masentuneena hän ajatteli, että paras olisi hautautua lumeen
ja odottaa kuoleman tuloa. Mutta tämä oli vain hetken heikkoutta.
Hän oli liian terve sortuakseen masennuksen kouristukseen. Tie alkoi
jo viettää laaksoon. Ennen pitkää hän saapui ensimmäisten talojen
kohdalle. Katukäytävillä oli ovien edestä luotu lumi, vastaantulijoiden
katseissa, jotka eivät häntä tunteneet, ei ilmennyt vihaa, vaan
pikkukaupunkilaisten tylsyyttä ja välinpitämättömyyttä. Hän polki nyt
lujemmin pyöräänsä päästäkseen pikemmin lämmittelemään rakastajansa
syliin ja itkeäkseen ilmoille sydämensä tuskan.

Hän tapasi Vanlaertin pienen myymälän perällä ääneti tupakoimassa.
Viisi päivää hän oli turhaan odottanut Georgettea, joka luuli, että hän
valittaisi, niinkuin hän oli aikaisemmin usein tehnyt. Mutta sen sijaan
hän vei Georgetten perähuoneeseen, ja suljettuaan oven hän heti virkkoi:

— Minut on sanottu irti.

Nuo sanat kuulostivat surullisilta himmeässä valossa, joka pääsi sisään
musliiniuutimien lomitse. Irtisanominen tiesi sitä, että Vanlaertilla
oli lähtö edessä. Bléréssähän oli vain yksi ainoa valimo.

Georgette ei huomannut edes riisua hartiahuivia, johon hän oli
kääriytynyt, ravistaakseen pois lumen, joka oli siihen tarttunut, eikä
ripustaa sitä kuivamaan keittiöön lieden eteen, niinkuin hänen oli
ollut tapana tehdä sadepäivinä. Hän jäi seisomaan märkänä ja jäykkänä
vilusta, tietoisuudessaan ajatus, että hänen jalkojensa eteen oli
äkkiä auennut syvä kuilu, jonka pohjaan hän oli syöksynyt. Tällaista
tapausta hän ei ollut osannut edeltä päin aavistaa eikä ollut tullut
ajatelleeksi, että laittomat suhteet ovat sattuman varassa.

Peltovaristen näkeminen, toivottomaksi tekevä lumen paljous, paha
aavistus, joka oli kouristanut hänen sydäntään — ne tiesivät siis
tätä... Koko maailma hylkäsi hänet, niin sekin mies, joka sanoi
rakastavansa häntä.

Vanlaert selitti:

— Valimon omistaja ei enää tahdo maksaa kappaleluvun mukaan. Hän sanoo,
että liike kannattaa huonosti. Ansaitsin neljäkymmentä frangia. Hän
tahtoi vähentää sen kahteenkymmeneenkahdeksaan. En suostunut siihen.
Lähden hakemaan työtä muualta.

Georgette oli liikkumattomampi kuin kuvapatsas, vaaleampi kuin lumi,
jota putoili ikkunaruutujen takana.

Silloin mies laski kätensä hänen olkapäälleen:

— Nainen, sinun täytyy tulla kanssani!

Hän katsoi Georgettea syvälle silmiin uhoten vilpitöntä ja rukoilevaa
rakkautta. Hän siis yhä rakasti tuota kaunista naista. Hän tahtoi
viedä hänet mukanansa välittämättä vastuunalaisuudesta, kuin ainakin
työläinen, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin kunakin päivänä
ansaitsemansa palkka ja ilo harhailla mielin määrin maailmalla
noudattaen yksistään päähänpistojaan. Sellaisia nuo valurit ovat
kaikki, seikkailunhaluisia ja varmoja siitä, että he kaikkialta
löytävät hyväpalkkaisen paikan sekä että he ovat vapaat lähtemään
matkoihinsa, milloin haluavat. Vanlaert oli kuitenkin luonteeltaan
rehellinen. Hän oli pikaisuudessaan päättänyt erota työstään valimosta,
hän kun kiihkeästi halusi pitää Georgetten yksinomaan ja varmasti, eikä
vain hetkellisesti tässä pienessä myymälän perähuoneessa, kun vielä
tällaistenkin kohtaamisten toivossa oli usein pettynyt ja joutunut
toveriensa hampaisiin. Hän oli tavallaan vilpitön ja mustasukkainen
Didier'lle. Hän oli kyllästynyt siihen, että hänen mielitiettynsä oli
toisen vaimo. Odotettuaan turhaan noina viitenä päivänä hän oli äkkiä
tehnyt ratkaisevan päätöksen. Joko Georgette lähtisi hänen mukaansa,
tai hän, Vanlaert hylkäisi tämän.

— Ansaitsen tarpeeksi kahdellekin, hän vakuutti lopuksi.

— Minä olen rikas! Synnynnäinen ylpeys nosti päätään Georgettessa.

Vanlaert sai kasvoillensa huolettoman ilmeen.

— Miehesi ei luovuta rahoja, enkä minä niitä kaipaakaan.

Suloinen tunne valui lievittävänä palsamina Georgetten runneltuun
sydämeen. Huurre, joka äsken oli ollut kolkko ja kylmä, tuntui äkkiä
kirkastuvan ja lämpenevän. Tuo belgialainen oli rohkea ja jalomielinen
mies. Georgetten ajatukset eivät kantaneet niin pitkälle, että hän
olisi osannut pelätä rakastajansa mahdollisesti kylmenevän hänelle
tulevaisuudessa. Hän kallisti päänsä rakastetun miehen olkaa vasten
tuntien ensi kertaa elämässään olevansa tyttö, aivan pikku tyttönen,
joka tottelevaisena ja vahvemman turvaan luottaen täydellisesti
antautuu tämän ohjattavaksi.

— Minne tahansa menetkin, minä lähden mukaasi! hän sanoi vain.

Kun ensi pelästyksen hetki oli ohi, Georgette oli perin tyytyväinen
ja hyvillään, kun hän pääsisi eroon ylätasangolla asuvista ihmisistä,
heidän häijyydestään ja juorujen ahdistelusta. Hän oli niin väsynyt,
niin kyllästynyt kaikkeen, itseensäkin.

Kun Vanlaertinkin osaksi oli tullut samanlainen kohtalo, he
rakentaisivat yhdessä itselleen kodin, vaikka laittomankin; mutta
sehän ei ollut heidän syynsä! Siinä kodissa vallitsisi rakkaus,
pelkkä rakkaus. Georgetten herkkä sydän takertui tähän toivoon. Ja
tietäessään, että tämä nainen luopuisi hänen vuokseen tilastaan,
miehestään ja lapsestaan suostuen taloudellisesti niukkaan
elämään, antautuen vapaan suhteen sattumien varaan, Vanlaert tunsi
mieltymyksensä häneen kasvavan ja itserakkautensa yltyvän, joka usein
on rakkauden kannustimena.

He istuivat vieretysten vuoteen laidalla, sylityksin sisarusten tavoin,
ja viettivät tämän kohtaamishetkensä punomalla tulevaisuuden tuumia.
Tai oikeastaan Vanlaert yksin esitti aikeensa. Georgette ei puhunut
mitään. Hän ei edes vaatinut mitään lupausta. Hän ei asettanut ehtoja.
Hän suostui seuraamaan tuota valuria, samoin kuin oli mennyt naimisiin
palvelijansa kanssa, yhtä järkähtämättä uskoen inhimillisten tunteiden
vilpittömyyteen ja kestävyyteen. Ja hänen oli niin kiire toteuttaa tämä
unelma, ettei hän olisi tahtonut enää palata Sublaines'iin lainkaan;
varsinkaan hän ei tahtonut enää nähdä Didier'n nyrpeitä kasvoja. Mutta
se oli kuitenkin välttämätöntä. Vanlaert sai hänet myöntämään sen.
Valuri aikoi heti lähteä matkaan hakemaan muualta asuntoa ja työtä.

Ole huoleti, rakkaani! Ei sinun tarvitse odottaa kauan!

Pari viikkoa myöhemmin Georgette sopimuksen mukaan sai postikortin,
jossa ei ollut allekirjoitusta. Se merkitsi sitä, että Vanlaert
oli palannut Bléréhen. Georgetten oli määrä lähteä sinne ja heidän
molempien poistua seudulta seuraavana päivänä ensimmäisessä aamujunassa.

Ei kukaan tiennyt mitään heidän tuumistaan.




IV


Vuosikausia puhuttiin kylässä Georgetten siveellisestä harha-askeleesta
ja sydämen kovuudesta. Sillä mitäpä muutakaan se olisi voinut osoittaa
kuin kovasydämisyyttä, että hän oli ollut niin harvinaisen kylmäverinen
pakonsa kynnyksellä? Hän oli edellisenä päivänä suorittanut
tavalliset askareensa ja istuutunut pöytään viimeiselle aterialle
perheen keskuuteen ilmaisematta vähintäkään mielenliikutusta. Mutta
tosiasiassa raastoivat hänen sisintään levottomuus ja ahdistus, ja
vaikka ruumis konemaisesti suorittikin jokapäiväiset tehtävät, sielu
vavahteli tietäen olevansa kuilun partaalla. Sillä Georgette Garou ei
lähtenyt pois tietämättä ja tuntematta, miten koko menneisyys rynnisti
häntä vastaan koettaen tehdä tyhjäksi hänen mielettömän aikeensa.
Mutta taistelun kuumin hetki odotti yön tultua, jolloin hänen oli
suoritettava viimeiset valmistuksensa.

Levätessään pimeässä silmät auki hän koetti mittailla sarastukseen
kestävää aikaa. Oliko tämä aika laskettava minuuteissa vai tunneissa?
Viimein hänen luomensa painuivat umpeen. Muutamaksi hetkeksi hän vaipui
tajuttomaan horrokseen. Sitten hän taas kavahti hereille kolhaisten
silmäteränsä pimeän läpitunkemattomaan seinään. Päivänkoittoon oli
epäilemättä vielä pitkä aika Hänen vieressään nukkui Didier sikeästi.
Lumi oli ollut maassa viikon ajan hidastuttaen toukojen tekoa, ja
Didier oli viipynyt ulkona myöhäiseen yöhön. Hänen syvä ja säännöllinen
hengityksensä oli ainoa ääni, joka voitti Georgetten korvissa pauhaavan
veren kohinan. Turhaan hän odotti tuvasta kuuluvaksi kellon lyöntiä.
Minuutteja tai tunteja kului vielä...

Äkkiä hän päätti nousta. Olihan parempi olla valmis ennen aikojaan kuin
mahdollisesti myöhästyä kohtaamispaikalta. Hän nosti peitteen syrjään
ja kohosi istualleen vuoteessa. Didier ei liikahtanutkaan. Georgettella
nousi sydän kurkkuun... Lopulta hän harppasi uneen vaipuneen ruumiin
yli, joka tukki häneltä tien, ja alkoi nopeasti pukeutua seisoen
paljain jaloin kivilattialla ja pidättäen hengitystään, kun vaatteet
kahisivat ja hän pimeässä vahingossa survaisi tuolia. Pukeuduttuaan
hän otti jalkineensa toiseen käteensä ja hiipi, hapuillen toisella
kädellä, makuuhuoneen ovea kohti. Mutta kun hänen sormensa koskettivat
porsliinista ovenripaa, hänen lihaksensa kieltäytyivät tekemästä
ratkaisevaa liikettä. Ahdistus jähmetytti hänet. Tällaista ei tämä
luonnonlapsi ollut ennen kuunaan kokenut. Mikä häntä pidättikään?

Hän käännähti. Huone näytti tulvahtavan aaveita täyteen. Hänen arka
nuoruutensa, hänen tulinen rakastumisensa kahdeksantoistavuotiaana,
pienokainen, joka oli syntynyt näiden seinien sisällä. Ne vetivät häntä
takaisin. Hän palasi niitä kohti.

— Jos jään tänne, hän sanoi niille, annatteko te minulle takaisin, mitä
olen menettänyt?

Hänen silmänsä tottuivat pimeään, hän näki pyöreästä ikkunasta
siivilöityvässä heikossa valossa häämöttävän miehensä varjokuvan. Oliko
hän tarpeeksi rakastanut tuota Didier'tä? Oi! jos tuo mies vain olisi
tahtonut, niin kuinka onnellisena Georgette olisikaan rakastanut häntä
vanhuuden päiviin asti! Mutta tuo mies ei ollut tehnyt paljoakaan,
vaikk'ei heidän välillään ollut liioin koskaan ollut kinaakaan. Ehkäpä
siis hän, Georgette, oli rikkonut, koska kaikki heittivät häntä
kivellä? Hän ponnisti kaiken sisäisen tarkkaavaisuutensa tutkiakseen
itseään.

Tosin hän oli antautunut Cadet-seikkailuun, mutta sen hän oli tehnyt
Garou muorin uhkauksesta ja tavallaan itse Didier'nkin pakotuksesta...
Siveellisen elämän järkkyessä menneisyys astui hänen eteensä
selvenneenä. Hän muisti varsin hyvin tuon lauseen, joka sai hänet
tekemään päätöksensä, että hän turvautuisi päivätyöläiseen. Hänen
muuten niin ahtaassa muistissaan oli varma sija tuolla lauseella:

»Naisten tehtävä on toki synnyttää lapsia!»

Hänen miehensä ärtyisä ääni kaikui vielä hänen korvissaan antaen
epäsuoran käskyn:

»Hanki minulle hinnasta mistä tahansa välttämätön perillinen!»

Tämän ajatuksen suggeroimana hänessä oli herännyt tuuma: hän pyytäisi
apua joltakulta toiselta! Jos hän oli käsittänyt miehensä sanat väärin,
niin miksi tämä ei ollut nuhdellut häntä? Sopu palaa anteeksiannon
jälkeen. Sitä vastoin vaikeneminen, Boutet'n ja naapurien solvauksien
raukkamainen sietäminen...

Tuo vaikeneminen, tuo sietäminen oli sumentanut hänen rakkautensa.
Jollei Didier kerran pitänyt häntä rikollisena, hänen velvollisuutensa
oli puolustaa vaimoaan. Jos hän taas hyväksyi yleisen mielipiteen ja
tunsi itsensä loukatuksi, hänen olisi pitänyt paeta puolisonsa talosta,
jossa saman katon alla elivät avionrikkoja ja toisen isän lapsi.
Didier'n kunnia olisi täten puhdistunut, ja Georgette olisi ammentanut
äidinrakkaudesta, täydellisestä antaumuksesta lapsensa onnelle sekä
sovituksen tarpeesta sen hyveen voiman, joka olisi turvannut hänet
kiusauksilta. Sen sijaan Didier oli tarrautunut kiinni maahan, joka ei
kuulunut hänelle, sietänyt kaikki solvaukset, hyväksynyt avioliiton
ulkopuolella syntyneen lapsen ja liittynyt tähän halveksien häntä,
Georgettea.

Mutta ajatellessaan tässä aviohuoneessa rakastajaansa nyt eron hetkellä
hänestä tuntui, että lähtö tuon miehen luo oli ainoa rikkomus, josta
häntä todella voitaisiin syyttää, hän kun suostui siihen syystä, jota
langenneet naiset noudattavat. Se syy oli aistillinen himo, joka oli
tyystin vailla velvollisuuden tunnetta.

Tänä omantunnon heräämishetkenä, odottavan eron puistattaessa
Georgetten koko olemusta, hän vetosi haamuihin, jotka äsken olivat
ilmestyneet pidättämään häntä.

»Mitä tehdä?»

Ne tulivat lähemmäksi, kietoivat hänet syleilyynsä.

»Jää tänne, Georgette!» ne kuuluivat sanovan. »Älä halveksi meidän
kehoitustamme!»

Hänet valtasi äkkiä sellainen tarve, jota ovat tunteneet kaikki
kunnialliset naiset ajatellessaan tuhoutunutta avioelämäänsä, kun
menetettyjen, puhtaiden ilonaiheiden kaiho herää mielessä heidän
seistessään viritetyn ansan edessä, tarve pyyhkiä pois kaikki, antaa
kaikki anteeksi, unohtaa kaikki, aloittaa alusta.

Lisäksi hänestä tuntui mahdottomalta ja hänen ylpeyttään liiaksi
loukkaavalta poistua talosta näin, yöllä, rikosten hetkenä,
pahantekijän tavoin.

Sydän raadeltuna, epäröiden, surkeana hän istuutui tuolille oven
viereen. Ja hän värjötti vilussa ja epävarmuudessa yhä pitäen kenkiään
kädessään.

Aika riensi. Täytyi tehdä päätös. Vaistomaisesti hän kavahti pystyyn ja
lähestyi vuodetta.

— Didier! hän sanoi, kumartuen tämän puoleen.

Hän mainitsi miestään nimeltä sydämensä pohjasta, koko entisen
rakkautensa voimalla, joka tänä hetkenä palasi hänen mieleensä.

— Didier!

Hän ravisteli nukkujaa olkapäästä. Didier mutisi:

— Mitä nyt?

— Kuulehan, Didier!

Mies ei vastannut.

— Tahtoisin puhua kanssasi.

— Ei nyt. Huomenna sitten.

— Huomenna on liian myöhäistä.

Silloin Didier heräsi kokonaan, huomasi, että vaimo oli pystyssä
vuoteen ääressä, ja vaistosi vaaraa.

— No? mikä nyt on hätänä? hän kysyi levottomana.

Hän höristi korviaan peläten, että vaimo lausuisi kammottavat sanat:
Tuli on irti! Ja hän kohottautui vuoteessa valmiina syöksymään taloa
pelastamaan.

Georgette vastasi yksinkertaisesti:

— Minä lähden pois.

Didier vajosi rauhoittuneena patjoille:

— Minne sitten?

Kun Georgette ei selittänyt lähemmin, mies alkoi aavistaa, miten asiat
olivat. Hän ojensi kätensä ja tunnusteli Georgetten vaatteita, jotka
eivät olleet karkeata työpuvun kangasta. Georgette ei estänyt tätä
ajatellen, että mies jo muutenkin melkein ymmärsi. Sitten hän sanoi:

— Eihän tätä voi jatkua.

Ja äkkiä, muuttuneella äänellä, hän rukoili:

— Tule mukaan! Sublaines'issa kaikki halveksivat meitä. Sinä et enää
koskaan puhu minulle. Olet riistänyt minulta lapseni. Olen huonommassa
asemassa kuin tämän talon palvelijatar. Te kohtelette Mariaa paremmin
kuin minua. Myydään maat ja mannut ja muutetaan asumaan muuanne!
Unohdetaan kaikki ikävyydet! Jeankin unohtaa, ja sinä rupeat jälleen
minun ystäväkseni.

Didier kuunteli tyrmistyneenä. Niinä kuutenatoista vuotena, jotka he
olivat olleet naimisissa, Georgette ei kertaakaan ollut puhunut näin
pitkälti.

— Sinä olet mieletön!

Mutta Georgette ei hellittänyt, vaan tahtoi puhua suunsa puhtaaksi.

— Ehkä tein väärin, kun menin Cadet'n luo. Sekö on saanut sinut
katkeraksi minulle? Tiedät hyvin, miksi niin tein. Sinä et kyennyt
saamaan lasta, ja isoäiti vaati vaatimalla perillistä.

— Sinä ikävystytät minua! Didier ärähti upottaen päänsä pielukseen.

— Miksi et ole sanonut mitään?... Jos olisit ottanut asian puheeksi,
olisimme sopineet sen... En totisesti ollut siihen mieheen mieltynyt...
ja itsehän sanoit, että naisten tehtävä on synnyttää lapsia. Etkö ehkä
niin sanonut, voitko kieltää?... Minä muistan sen tarkoin, sillä sinä
päivänä ymmärsin kyllä, mitä tarkoitit. Luuletko, että se oli minusta
hauskaa? Mutta suostuin siihen tehdäkseni sinulle mieliksi, ja valitsin
sen miehen, koska hän oli kyennyt saamaan neljätoista lasta. Hän tai
joku toinen... yhdentekevää... Se oli inhoittavaa... Enhän rakastanut
ketään muuta kuin sinua... Jollei Jean'ia olisi syntynyt, olisi
François tätä nykyä tilan toisen puoliskon isäntänä.

Didier oli vaiti, ja Georgette vaistosi, että tuo vaikeneminen merkitsi
kärsimättömyyttä ja vihamielisyyttä. Georgette lisäsi päästyään
todistelunsa loppuun:

— En enää voi kestää tätä. Lähden pois.

Didier ärähti:

— Mene vain matkoihisi, jos niin tahdot!

Silloin Georgette teki viimeisen yrityksen. Palavasti halutessaan
sovintoa hän lopulta syytti itseäänkin lievittääkseen miehensä
syyllisyyttä:

— Sinä olet menetellyt väärin. Sinun ei olisi pitänyt antaa ihmisten
solvaista minua, eikä sinun olisi pitänyt suostua ottamaan minulta
Jean'ia, kun kuitenkin tiesit kaiken. Mutta minussakin on syytä. Jo
puolen vuoden ajan olen seurustellut valurin kanssa.

Nyt Didier'lle selvisi kaikki: polkupyörä, silkkipuserot, liian tiheät
käynnit Bléréssä, muutamat Marian säälivät katseet ja naapurien
käyttäytyminen, jotka nyttemmin tervehtivät Didier'tä vakavasti. Hänet
valtasi kuivakiskoisen, asioista perille päässeen mitättömän miehen
ilkeä ilo. Hänen vaimonsa uskottomuus vapauttaisi hänet vanhasta
suvaitsevaisuuden syytöksestä, joka niin kauan oli kiusannut häntä.
Ja kun häntä, Didier'tä, ei voitu asettaa lailliseen syytteeseen, hän
jäisi tilan ainoaksi omistajaksi.

— Luuletko, että minä siitä välitän?

— Jos päästät minut lähtemään, aion matkustaa pois saman valurin kanssa.

— Johan sanoin, etten välitä siitä rahtuakaan. Kaikkien tekosiesi
jälkeen en totisesti tahdokaan, että jäät taloon. Onko tämä nyt jo
sinulle tarpeeksi selvää puhetta?

Vuoteen rasahduksesta Georgette päätti, että Didier kääntyi selin
häneen. Hän odotti hetkisen... Hiljaisuus laskeutui jälleen huoneeseen
juhlallisena kuin ratkaisu. Georgettella oli yhä kengät kädessä.

No niin! Hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä, ei enää
vapaaehtoisesti, vaan tuon miehen pakottamana, joka lepäsi siinä Garou
suvun vuoteessa, tuon entisen rengin häätämänä, jolle hän rakkaudesta
haltioituneena oli antanut kaiken, lapsensakin!

Hän horjahti tuntien olevansa hylätty. Hän jätti heille
morsiusseppeleensä, liinavaatteet, huonekalut, kaiken. Edellisenä
iltana hän oli vain vaatepinkan alta vanhasta kaapista ottanut muutamia
sinne piilottamiaan seteleitä. Hän tunnusteli, oliko hänen kukkaronsa
taskussa. Sitten hän meni ovelle ja avasi sen tällä kertaa epäröimättä.

Tuvassa hän sytytti hiilloksesta pienen lampun ja kohotti sitä
katsoakseen seinäkelloa. Seinälle loi hänen ojennettu käsivartensa
jättiläisvarjon, joka tuntui merkitsevän kirousta. Hän tunsi kylmiä
väreitä. Kello oli vasta viisi.

Hän asetti lampun pöydälle, jolta otti siihen unohtuneen leipäpalan
alkaen konemaisesti syödä sitä. Sitten se putosi hänen kädestään. Hän
riensi kalkilla sivuttuun käytävään ja pysähtyi ovelle. Sen takana
nukkui Jean, Jean, hänen Jeaninsa, joka jälleen oli hänen pienokaisensa
tuona suurena lähdön hetkenä. Pojan jättäminen mursi äidin sydämen.
Hänen teki mielensä hakea turvaa ja pelastusta lapseltaan. Olihan
hänelle oikeus riistää hänet Didier'ltä, aloittaa uusi elämä poikansa
kanssa. Olihan poika hänen, yksinomaan hänen lapsensa! Mutta sinä
hetkenä, jolloin hän aikoi astua tuohon huoneeseen, ilmeni hänelle
armoton totuus: Jean ei enää ollut hänen kaulaansa kietoutunut
pienokainen, jolle maailman meno oli tuntematonta. Hän tiesi olevansa
Cadet'n poika, eikä hän voinut antaa sitä anteeksi eikä unohtaa.

»Syleile veljiäsi! Syleile veljiäsi!»

Hän näki edessään Jeaninsa pienet, häväistyksen runtelemat kasvot,
muisti selvästi, miten poika oli kääntänyt pois silmänsä ja kuinka
hän oli ollut täynnä vihan kaunaa, kun Georgette oli tarttunut hänen
käteensä ja vetänyt hänet pois kuulemasta poikanulikoiden ilkeää ivaa.
Sinä päivänä Jean Garou oli äidiltään mennyttä. Paheksuessaan arvotonta
äitiään hän oli liittynyt Didier'hen. Poika ei suinkaan seuraisi
äitiään, eikä laki antaisi häntä äidille. Tuon oven takana oli vain
Jean Rousseau, vieras nuorukainen, vihamies, joka karkoittaisi hänet
samoin kuin aviomieskin oli tehnyt.

Georgette palasi tupaan, pani kengät jalkaansa, kääri hartiahuivin
ympärilleen ja leikkasi itselleen vielä palan leipää — Sublaines'in
leipää, joka tuoksahti heinäkuun auringon paahtamalle punervalle
nisutähkälle. Sitten hän avasi ulko-oven säpin ja astui pihalle.
Tuima, kostea tuuli tuiversi häntä pimeässä. Taivas oli pilvessä.
Himmeässä valossa, pilvien lomitse heijastuvassa kuutamossa, hän näki
epämääräisinä häämöttävän edessään riihen, puutarha-aidan, pihan
keskellä olevan kaivon. Tämä oli hänelle perin tuttu näky, joka nyt
uinaili yön varjoissa ja joka ei enää koskaan näyttäytyisi hänelle
päivän valossa.

Oven naristessa Georgetten sulkiessa sitä Peni koira haukahti. Mutta
tunnettuaan emäntänsä se hyväili päällään hänen kättään. Silloin
Georgette kumartui, ja ajatellessaan, ettei hänellä ollut ketään muuta,
jota olisi hyvästellyt, hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä. Hän
istuutui kylmälle kivikynnykselle ja itki katkerasti pää käsien varassa.

Kun hän oli niin yksin, niin hylätty, ainoana lohduttajanaan koira,
ajatukseton eläin, joka hyväili hänen niskaansa lämpöisellä kuonollaan,
hän tunsi hirvittävän syyllisyyden tunteen raatelevan sydäntään ja
ylpeyttään. Olihan hänen, Georgetten, joka oli kaiken tämän omistanut
ja menettänyt, raskasta noin syöksyä yöhön ja lähteä tuon kuljeksivan
työläisen luo. Ja katkerana hän muisteli avioliittonsa päivänpaisteisia
alkuaikoja. Silloin kaikki häntä kunnioittivat, jopa kadehtivatkin.
Olihan hänen harvinaisessa onnessaan jotakin ärsyttävää, olihan hän
Sublaines'in kaunein ja kunniallisin nainen, rikas omaisuudeltaan
ja hyveiltään, kohtalon lempilapsi... Silloin oli äkkiä tullut tuo
onnettomuus: lapseton avioliitto. Oliko se todella ollut niin suuri
onnettomuus? Ehkä lapsi olisi vielä aikaa voittaen syntynyt. Äkkiä
hän kohotti uurteisen otsansa. Syyllinen oli siinä hänen edessään,
vähitellen paljastuen silmälle aamuhämärässä: Se oli maakamara! Se
oli vaatinut kaikki uhraukset, se oli tuottanut kaiken häpeän, kaikki
solvaukset.

Samassa kohosi muiston kätköistä Rolanden raikas kuva, hänen vaalea
palmikkonsa, hellä kiintymyksensä ja epätoivonsa tuona onnettomana
aamuna, joka oli pelottavassa määrin tämän aamun kaltainen ja jolloin
Georgette itse oli valvoessaan Jean Garoun etua vaatinut, että nuo
viattomat pienokaisparat karkoitettiin talosta.

»Anna minun jäädä tänne, äiti, anna minun jäädä!»

Miten tuon tunteellisen ja hellän tyttölapsen oli sitten käynyt?
Ja mikä oli François'n kohtalo, kun hänet oli jälleen teljetty
hoitolaan, hänen saatuaan kokea Garou muorin teeskenneltyä hellyyttä,
äidinrakkauden suloa ja onnen harhaluuloa? Ja kaiken tuon vääryyden
aiheuttaja oli Georgette, joka täten oli loppuiäkseen sälyttänyt
hartioilleen julmuutensa sovittamattoman tunnonvaivojen taakan. Tämä
oli ollut hänen suurin rikkomuksensa.

Voi! Noiden pienten lapsenkäsien, ristiin pantujen käsien, jotka
rukoilivat armoa, hän oli antanut epätoivosta vaipua tarttumatta
niihin, ja hänen korvissaan kaikui jälleen hirvittävän selvänä sydäntä
viiltävä huuto:

»Anna minun jäädä tänne, äiti, anna minun jäädä!»

Sama huuto kohosi nyt Georgetten huulille: sama armoton kuurous oli
vastauksena. Nyt oli maalla omistajansa, Didier piti sitä hallussaan
Jean'in ansiosta. Garou muori lepäsi haudassaan tyytyväisenä, kun hänen
tahtonsa oli täyttynyt. Ja Georgette, joka oli kaiken tämän hankkinut
noille eläville, karkoitettiin pois. Maakamarakin karkoitti hänet
luotaan, se kun ei enää tarvinnut häntä.

— Saastaista! katalaa! Georgette huudahti ääneen.

Hänen mielensä täytti inho. Hän ei enää rakastanut Sublaines'ia, ei
enää Didier'tä. Hänen oma ylpeytensäkin oli kadonnut. Antautuessaan
palvelemaan kaikkia noita ihmisiä, joiden tekoja ohjasi pelkkä oma etu,
hän oli syössyt itsensä turmioon.

Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä pois, koettaa unohtaa tai rakentaa
itselleen uusi elämän perusta. Sarastus voimistui, vaikka oli vielä yön
harmaiden usvien verhossa mutta ennen pitkää elämä heräisi talossa. Jos
hän vielä viipyisi, hänet yllätettäisiin siinä. Vanlaert odotti...

Mutta täytyikö hänen lähteä kokonaan ilman hyvästijättöä, saamatta
evääksi keneltäkään »onnea matkalle!» hänen, joka oli koko olemuksensa
juurilla kiinni tässä talossa, tässä seudussa, nyt kun hän lähti
taivaltamaan hirvittävää tuntematonta ja lain suojan ulkopuolella
olevaa rakkautta kohti? Hän tarvitsi jotakin tukea, jotakin turvaa.
Hän tarvitsi jonkinlaista anteeksiantamusta ja tuntemattoman voiman
ymmärtämystä...

Kaukana, näköpiirin rajalla, kohosi varjoista jykevä kirkontorni, sama
vanha torni, jonka juurella monet synnit oli anteeksi saatu, monet
huolet huojentuneet, monet kyynelet kuivuneet. Tuntui siltä, kuin se
olisi puhjennut puhumaan kehoittaen tuota ankaran ahdistuksen valtaan
joutunutta naista turvautumaan rukouksen lohdutukseen.

Georgette oli jo portilla, avasi sen ja alkoi hienosti tihuuttavassa
sateessa rientää kirkolle.

Hän avasi oven ja meni sisälle. Kirkko oli tyhjä. Tuona hetkenä pappi
oli kääntyneenä tyhjiin penkkiriveihin päin, kädet levitettyinä,
yläpuolellaan kolme sytytettyä vahakynttilää. Nuo molemmat ihmiset
katsoivat toisiinsa, nainen silmät täynnä haikeata surua, pappi
katseessaan ääretön, osaaottava hyvyys. Georgette polvistui
kivilaatoille alttarin eteen.

Ja pappi rukoili hehkuvasti tuon onnettoman, hänen mielestään syvälle
vajonneen naisen puolesta:

»Tiesinhän, hyvä Jumala, että hän palaisi luoksesi!»

Kun hän taas kääntyi, nainen oli kadonnut.

Georgette kiiruhti pyörällään syntiä ja Vanlaertia kohti. Ylätasangon
pureva, vinha viima tuiversi hänen hartioitaan. Mutta hänen
yksinkertainen sielunsa oli rauhoittunut.

Hänen hahmonsa suli kokoon mutkaisella tiellä. Lopulta näkyi pelkkä
tumma piste, joka sekin katosi.

Alhaalla rinteen juurella hän kohtasi Vanlaertin, joka tuli
kärsimättömänä ja levottomana häntä vastaan.

— Joudu! Joudu! Saatamme myöhästyä junasta.

He huomasivat, että uskollinen Peni koira oli salaa seurannut
emäntäänsä. Saadakseen eläinparan eroamaan heistä heidän täytyi
heittää sitä kivellä. Mutta kun pakenevan koiran ulvonta oli kadonnut
metsikköön, Georgette tunsi, että hänen menneisyytensä oli lopullisesti
hylännyt hänet ja että hän jätti tuolle tielle sydämensä kivitettynä,
murjottuna.




V


— Tiedätkö, missä äitisi on? Didier kysyi Jean'ilta.

Jean tuli ulos huoneestaan vielä lopetellen pukeutumistaan
työvaatteisiinsa. Poika pudisti päätään välinpitämättömästi.

Palvelijatar, joka vaistosi jotakin tavatonta, hääri heidän ympärillään.

Didier toisti kysymyksensä:

— Missä emäntä on?

— En minä tiedä, vastasi palvelijatar. Noustuani huomasin, että oven
säppi oli avattu ja portti jätetty raolleen. Luulin, että te olitte
lähtenyt töihin.

Hän jatkoi:

— Penikään ei ole kotona.

Didier pistäytyi pihalla.

— Polkupyörä ei ole paikoillaan vajassa, hän ilmoitti palatessaan
tupaan.

Tyttö irvisti ilkkuen. Häväistysjutun käryä oli ilmassa. Didier meni
makuuhuoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi pureskellen viiksiään.

— Äitisi on lähtenyt matkoihinsa, hän sanoi armottomasti Jean'ille.
Eikä hän palaa. Hän on ottanut mukaansa kaapista kaikki rahat.

Silloin palvelijatar rohkaistui puhumaan:

— Jos hän todella on lähtenyt tiehensä, hän on mennyt sen belgialaisen
valurin kanssa, jota hän kävi tapaamassa myymälän emännän, Paulinen,
luona harva se päivä... Koko kylä puhui siitä... Teillä, isäntä, yksin
ei ollut vihiä asiasta. Enkä minä uskaltanut puhua...

Poika alkoi itkeä. Koko lapsuudesta kasaantunut katkera nöyryytys
purkautui esiin, ja siihen yhtyi suru, ettei hänellä enää ollut
äitiä, sekä pelko, että isäpuoli käyttäisi tilaisuutta hyväkseen
karkoittaakseen hänet talosta.

       *       *       *       *       *

Jo aamupäivällä koko kylä sai tietää, mitä oli tapahtunut; poika oli
itkenyt ja Didier istunut tunnin ajan pöydän ääressä, pää käsien
varassa vastaamatta palvelijataren valitteluihin, joiden lomaan tämä
pisti kaikki isännälle tuntemattomat jutut ja juorut.

Maria oli muun muassa sanonut:

— Yhdessä suhteessa on teille molemmille parempi näin. Ihmiset
nauroivat nähdessään hänen ajaa hurahduttavan polkupyörällään. Parasta
oli, että hän iäksi päiviksi pyörähti tiehensä. Onhan teillä nyt
rauhallisempi olo talossa, kun ilma on puhdistunut.

Hän lisäsi muistaen salaisen toiveen, jota jo kauan oli tuudittanut
mielensä kätkyessä:

— Eipä teidän tarvitse mennä varsin pitkälle löytääksenne taloon
emännän, joka on tuota entistä parempi!

       *       *       *       *       *

Kylän naiset eivät löytäneet kyllin räikeitä sanoja mustatakseen äitiä,
joka oli hylännyt lapsensa. Jopa häntä sanottiin varkaaksi, kun hän oli
vienyt mukanaan omia rahojaan. Hylättyä aviomiestä taas surkuteltiin,
hänen niskoilleen kun nyt oli kokonaan jäänyt maan viljeleminen ja
huolenpito Cadet'n pojasta. Häntä ylistettiin siitä, ettei hän ollut
kohdistanut vihaansa poikaan. Päin vastoin hänen kerrottiin lyöneen
poikaa olalle sanoen:

— Älä itke, poikaseni! Olenhan minä luonasi ja turvanasi!

Jopa hänen sanottiin jalomielisyydessään menneen niin pitkälle, ettei
kärsinyt puhuttavan pahaa Georgettesta:

— Hän on onneton nainen. Jättäkää hänet rauhaan!

Maria puolestaan pani parastaan kuvatakseen synkin värein entistä,
emäntäänsä ja maalatakseen mitä kauneimmassa valaistuksessa isäpuolen
ja pojan menettelyn.

— Kyllä se meidän miehinen isäntäväkemme on kelpo väkeä! Poika
lempeä kuin tyttö. Isäntä... miesten parhaita. Ajatella, ettei hän
sallinut heittää tunkiolle sen lutkan morsiusseppelettä! Mukamas
pomeranssinkukkia! Rikkaruohoseppelettä hänen olisi pitänyt pitää
hääpäivänään. Minua vain ei saada uskomaan, ettei hän juossut miesten
perässä jo ennen naimisiin menoaan. Sen tähden hän meni vaimoksi
rengilleen. Eihän kukaan muu olisi hänestä huolinut.

Georgetten ansioluetteloa Maria vielä lisäsi huomauttamalla, ettei
sellainen ihminen tietystikään lähettänyt entiseen kotiinsa kirjettä.
Tuo luonnoton äiti ei edes kirjoittanut pojalleen. Maria sen kyllä
tietäisi, jos hän olisi kirjoittanut.

Mutta viisi kuukautta myöhemmin Georgettelta tuli kirje. Siinä ei ollut
ainoatakaan katumuksen sanaa. Didier piti muutoin tarkoin salassa sen
sisällyksen. Huolellisesti tarkastettuaan, että huoneen ovet ja ikkunat
olivat kiinni, hän luki sen ja sanoi Jean'ille:

— Äidiltäsi on tullut kirje.

Poika luki sen hitaasti, tarkkaavasti kahteen kertaan. Se ei sisältänyt
yhtään ystävällistä sanaa hänelle. Hänen nimeänsäkään ei ollut siinä
mainittu. Georgette pyysi siinä vain, että hänelle lähetettäisiin hänen
vaaleanpunainen untuvapeitteensä, ja tarjosi Didier'lle avioeroa.

Entinen palvelija alleviivasi kynnellä viimemainitun lauseen.

— En minä vaadi avioeroa. Ymmärrätkö? Hän, äitisi, on syyllinen. En
minä ole tehnyt hänelle mitään pahaa enkä ole käskenyt häntä pois
talosta.

Pojan vaietessa Didier kävi levottomaksi. Olihan Jean joka tapauksessa
Georgetten poika. Ja isäpuoli tahtoi, esittäessään puolustustaan, saada
laillisen perillisen puolelleen. Hän toisti:

— En minä vaadi avioeroa. Eikä se olisi hyvä sinulle. Herra ties mitä
seurauksia siitä olisi; tarkoitan, mihin toimenpiteisiin äitisi voisi
sitten ryhtyä. Ja sitten sinun olisi pakko elää heidän kanssaan,
totella tuota miestä ja elää palvelijan asemassa.

Jean punastui, ja Didier jatkoi:

— He ehkä riistäisivät sinut puti puhtaaksi. Et ole vielä
täysi-ikäinen. Avioerotapauksessa oikeus joskus vaatii omaisuuden
myytäväksi. Olen nähnyt sellaista. Ja kun myynti on tapahtunut, maa
luisuu pois käsistäsi. Jos se taas jää minun huostaani, minä säilytän
sen sinulle. Ethän siis jätä minua? Maa on oikeastaan sinun. Päätämme
kaikesta yhdessä.

Jean ei vieläkään sanonut halaistua sanaa. Hän kuunteli tuijottaen
kirjeeseen.

— No? Mitä sinä nyt ajattelet? Kun meitä nyt on vain kaksi, täytyy
yhdessä sopia asioista.

— On kai paras lähettää hänelle untuvapeite, Jean arveli.

— No lähetetään, jos niin tahdot, Didier myönsi.

— Eikä se muutoin enää ole häävi, poika lisäsi.

Ilon välke kiilui Didier'n silmissä.

— Ja mitähän sille muuten kirjoittaisi? Minun kirjoittamiseni käy
kankeasti. Enhän ole käynyt koulua. Kirjoita sinä, niin minä panen
nimeni alle. Lisäksi pelkään sanojani, jos ne joutuvat oikeuden eteen.
Ole siis varuillasi, poika!

— Ehkä on varminta, ettemme kirjoita mitään, poika päätteli.

Didier totesi nyt, että Cadet'n ja Georgetten pojasta oli tullut hänen
poikansa ja että he vast'edes kulkisivat käsi kädessä.

Maria, joka oli haaveillut emännän paikkaa, mutta joka olisi tyytynyt
emännöitsijänkin asemaan, pantiin pois palveluksesta. Lehmät myytiin.
Kylältä otettiin silloin tällöin vanhoja naisia suorittamaan
välttämättömiä askareita. Isäpuoli ja poika valmistivat itse ruokansa.
He elivät kitsaasti käyttäen maan tuotteista vain sen verran, kuin
juuri tarvitsivat välttämättömäksi ravinnokseen. Muut tuotteet, vilja
ja oljetkin, vaihdettiin seteleihin, joiden korot huolellisesti
talletettiin sen päivän varalle, jolloin sanoma Georgetten kuolemasta
vapauttaisi heidät mahdollisen oikeudenkäynnin ja anastuksen pelosta.




VI


Pappi ajatteli:

Missä oletkaan, Georgette Garou? Onkohan tuo kuljeksiva Vanlaert voinut
olla sinulle uskollinen? Vai onko hän yks' kaks' hävinnyt teille
tietymättömille kyllästyneenä kuihtuneeseen kauneuteesi ja yksitotiseen
olemukseesi?

Ehkä olet joutunut toisen miehen syliin, joka vuorostaan on sinut
hylännyt. Ehkä olet lopulta vajonnut julkisen naisen kurjuuteen
suurkaupunkien laitamilla.

Kuvittelen, että olet monesti itkenyt, varsinkin alkuaikoina. Olen
varma siitä, että usein olet ajatellut kotikylääsi Sublaines'ia, ja
että kaupungin ummehtuneessa ja löyhkäävässä ilmassa olet ikävöinyt
tämän ylätasangon puhtaita tuulahduksia. Toisinaan koetat kaiketi
avaruudesta löytää sen katon suunnan, jonka alla synnyit, sen vanhan
kirkontornin huipun, josta hääkellosi kerran kaikuivat. Mutta kuinka
polttava kotikaihosi liekin, tiedän, että samettiset kulmakarvasi
itsepintaisesti rypistyvät ja ettet koskaan palaa. Sinussa on liiaksi
ylpeyttä, kannat liiaksi kaunaa niitä kohtaan, jotka ensimmäisinä
paljastivat sinulle inhimillisen rumuuden.

Elämä on hyvin rumaa, Georgette Garou, ja me kaikki — harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta — olemme rumia. Mutta sinä et ole
luonnostasi ruma, sinussa ei ollut alun perin toisten rumuutta,
joka on olemukseltaan ahneutta, itsekyyttä ja tinkimistä tunteiden
eheydestä. Ja jos olet vajonnut syvällekin, sielusi on alati
pystyssä, yksinkertaisena, karaistuneena, kuin jos se olisi veistetty
Sublaines'in kivestä. —

Tähän tapaan ajatteli kylän kirkkoherra, lempeä mehiläisten
hoitaja, pyhä mies, jonka asioiden arviointi oli yksinkertaisen
teeskentelemätöntä ja vilpitöntä, palatessaan pappilaansa Sublaines'in
määrin seurassa, jonka hän oli kohdannut tiellä. Tämä tapahtui viiden
vuoden kuluttua Georgetten paosta.

Oli sellainen surunvoittoisen kaunis hetki, jolloin aurinko vaipuu
illan rauhallisiin usviin, jolloin ihmismieli tuntee olevansa lähempänä
totuutta, maa on vaipumaisillaan yön helmaan eikä maailmasta tunnu
olevan näkyvissä muuta kuin ääretön kullanhohtoinen taivaankupu, tuo
onnen kaukainen valkama, minne saavutaan vapautuneina ihmisolentojen
raskaista huolista ja kaikesta, mikä erottaa heidät toisistaan. Otsa
valon kirkastamana ihminen kasvaa silloin suureksi vapautuneena oman
itsensä raskaasta taakasta.

Pappi ja määri astelivat vieretysten vaihtaen harvakseen muutaman
jokapäiväisen sanan. Pappi haltioitui toivon haaveilusta katsellessaan
taivasta. Toinen taas loi katseensa avaroille viljavainioille,
joille illan varjot levittivät pehmeää verhoaan, ja uneksi oman
onnellisuutensa aiheuttajista: runsaasta sadosta, vaimostaan,
lapsistaan...

Heidän kuljettuaan näin kotvan aikaa ilmestyi heidän eteensä tielle
kaksi miehenhahmoa, jotka matkan päässä tulivat heitä vastaan. Molemmat
miehet olivat samankokoiset, samalla tavoin pukeutuneet, ja heidän
astuntansakin oli samanlaista. He tervehtivät kirkkoherraa ja määriä
samanlaisin elein, ja heidän sinisissä silmissään oli samanlainen
kaihtava ilme. Määri totesi vanhemmassa ja nuoressa miehessä niin
paljon yhdennäköisyyttä, ettei hän heidän ohi mentyään malttanut olla
huomauttamatta:

— Hän on kenties sittenkin tuon Didier Rousseaun poika!

Pappi ei sanonut tähän mitään. Kohtaus multavallien välisellä tiellä,
jonka hän oli joutunut näkemään kulkiessaan ohi rippikoululapsineen,
oli ilmi elävänä, inhoittavana ja kammottavana hänen edessään. Mutta
saattoihan Jean silti olla Didier'n poika. Jumala sen asian vain täysin
varmasti tiesi. Hetken vaiettuaan hän kysyi:

— Entä hänen vaimonsa...? Tiedetäänkö, minne hän on joutunut?

Toinen, jolle sielujen huolto oli myös uskottu tavallaan, vaikkakin
maallisessa merkityksessä, ja jolla oli jonkin verran oikeutta tuntea
heidän elämäänsä, vastasi:

— Olen koettanut ottaa siitä selvää, mutta asia näyttää olevan
läpitunkematon ja tutkimaton. Sanotaan, että Didier Rousseau tuntee
vaimonsa olinpaikan, vaikkei hiisku siitä kenellekään. Sanotaan hänen
joskus lähettävän hänelle rahojakin. Yksinkertaisintahan olisi pyytää
vaimoa palaamaan kotiin. Mutta Didier pelkäisi sitä. Tosiasiassa on
Georgette maan omistaja. Didier pelkää avioeroa, tila voisi silloin
luisua hänen käsistään. Ehkäpä poika sittenkin on Cadet'n lapsi.
Aikoinaan puhuttiin asiasta paljonkin, Hoettiin, että Didier itse olisi
ajanut vaimonsa Cadet'n syliin.

He saapuivat kylään. Pappi erosi äkkiä kävelytoveristaan.

— Annetaan kuolleiden haudata kuolleensa!

Ja kohottaen leveälieristä hattuaan hän lisäsi: — Näkemiin, herra määri!

Pappi alkoi astella nopein askelin. Mutta hän ei mennyt pappilaan.
Hän otti taskustaan ison avaimen, avasi kirkon oven ja lukitsi sen
jälkeensä. Alttari uinaili rauhaisassa varjossa. Tuosta rauhasta
kohosi jumalaisia ajatuksia, jotka voittivat inhimillisen viisauden.
Kristuksen syvät opetukset tuntuivat liitelevän ilmassa sielunpaimenta
vastaan.

Värisevin huulin pappi polvistui ison kastemaljan eteen, samaan
paikkaan, missä hän oli nähnyt Georgetten seisovan epätoivo kasvoillaan
lähtöaamuna. Siis mies itse oli pakottanut vaimonsa syöksymään synnin
helmaan! Olisihan vaimo voinut vastustaa, mutta hän oli noudattanut
miehensä tahtoa. Ja päälle päätteeksi tuo aviomies lähetti rahoja
avionrikkojalle!

Pappi loi silmänsä alttarille päin. Hän haki evankeliumista lohdutusta
ja enteellisiä osviittoja ja mutisi: »Ja minä sanon teille, että
tuomiopäivänä viimeiset tulevat ensimmäisiksi, ja ensimmäiset
viimeisiksi. Suuret synnintekijät ovat Herran oikealla puolella, ja
ne, joita ihmiset ylistävät, sovittavat liekeissä syntejä, joita ovat
saaneet toiset tekemään... Kuule, Vapahtajani, joka annoit anteeksi
avionrikkojalle, minä uskon vahvasti että tämä vaimoparka ansaitsee
laupeutesi!»

Ja hän jatkoi palavaa rukoustaan sulkien siihen Didier'n ja
Garou-muorivainajankin.

Mutta hän ei arvellut rukouksen riittävän, vaan rupesi hakemaan
vaatimattomasta ja puutteenalaisesta elämästään jotakin, minkä hän
olisi voinut tarjota kieltäymyksen uhriksi Herralle, jotta hänet
havaittaisiin mahdolliseksi rukoilemaan noiden poloisten puolesta.
Epäilemättä hän löysikin köyhästä elämästään jotakin sellaista, sillä
hän nousi lohduttautuneena nöyrästä rukoilevasta asennostaan.

       *       *       *       *       *

Tästä on jo kulunut vuosia. Jean on suorittanut asevelvollisuutensa.
Hän on palannut isäpuolensa luo. Hän ei puhu mitään naimisiinmenostaan.
Kirkkoherra Cruchet on käynyt vanhaksi. Hänen hiuksensa ovat ihan
valkeat. Jo monta vuotta sitten hän seurakuntalaistensa ihmeeksi
irroitti radioantennin kirkontornista. Kuuluisa auto ei enää ole
vajassa. Romukauppias on vienyt sen pois. Puhuttiin yhteen aikaan, että
pappi ajatteli lentokoneen valmistamista. Mutta ehkä siinä ei ollut
perää. Ainakin hän myi pajansa ja jakoi rahat köyhille.

Georgette ei ole palannut. Hänet on unohdettu. Ei kukaan enää puhu
hänestä.

Mutta minä, joka tunsin hänet ja jolle oli suotu tilaisuus luoda
silmäys hänen sielunsa uumeniin, minä, joka olen kertonut hänen
tarinansa, sikäli kuin sivullinen on voinut tuntea tapahtumia, en
koskaan voi unohtaa häntä. Hän on aina sisäisen katseeni edessä
sellaisena, jollaisena näin hänet hääiltana hänen astellessaan
Sublaines'in tomuisella tiellä, käsi entisen palvelijansa kainalossa,
ylpeämpänä ja säteilevämpänä kuin kuningatar.

Rakkauden hahmoa ei usein kohtaa niin ilmi elävänä. Tuona iltahetkenä
näin sen kasvoista kasvoihin ja tunnen vieläkin, miten se häikäisi
silmäni.

Mutta missä olet nyt, Georgette Garou?




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78303 ***