Initial commit of ebook 78145 filesHEADmain

4 files changed, 4035 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/78145-0.txt b/78145-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..08f09ec
--- /dev/null
+++ b/78145-0.txt
@@ -0,0 +1,4019 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78145 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+LOKKILUOTO
+
+Kirj.
+
+Jules Sandeau
+
+
+Franskankielestä ["La roche aux mouettes"] suomensi
+
+Samuli S.
+
+
+
+Nuorten kirjoja N:o 4
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1903.
+
+
+
+
+SISÄLTÖ:
+
+    Esipuhe
+ 1. Pikku sairas
+ 2. Iloja ja suruja
+ 3. Elämä voitolla
+ 4. Vanhempain kesken
+ 5. Omin päin
+ 6. Lokkiluoto
+ 7. Karhujuttu
+ 8. Joonaan juttu
+9. Tuomas I:n retket
+10. Tambulinan kuningaskunta
+11. Suoritus
+12. Metsästys. Kalastus. Pujahdus
+13. Huippua kohti
+14. Missä he ovat?
+15. Bibia
+16. Epätoivo
+17. Äidit
+18. Kelpo merimies
+19. Yksi puuttuu
+20. Ihme
+21. Pienet pyhiinvaeltajat
+    Jälkipuhe
+22. Tulo Parisiin
+23. Kasvatus
+24. Kutsumus
+
+
+
+
+ESIPUHE
+
+Veljeni pojalle Paulille
+
+
+Pouliguen on muuan kylä Bretagnen maakunnassa Valtameren rannalla,
+Batz nimisen kauppalan ja Loire virran suun välillä on vähäinen kala-
+ja kauppasatama. Toisaalta sitä suojelevat hietasärkät ja toisaalta
+rajoittaa säännöllinen katu, jonka talot ulottuvat hamaan meren
+rantaan asti. Ympäristö on autiota alankoa; siinä ei sun surullinen
+silmäsi näe edes nummia, ei metsätöyryjä, ei kanervakankaita, sanalla
+sanoen ei näe tuota runollisuutta, joka on niin omituista Armorikan
+rannikoilla. Tie kulkee sinne suolalampien sivuitse, jotka sitä
+ympäröivät joka haaralta. Omaa luonnettansa vailla nämä lammet eivät
+silti ole, varsinkaan silloin kuin ne auringon paisteessa kimaltelevat
+härmäisinä kiteisinä huntuina. Kylä on hymyilevän siisti. Asukkaat ovat
+joko kalastajia tahi suolansaannissa työskenteleviä merestä he saavat
+elatuksensa jok'ainoa. Talot ovat hyvin rakennettuja, ja niiden sisässä
+vallitsee siveys, mukavuus ja uutteruus. Rannalla, tasaisella ja
+kovalla, lentää liihoittelee alinomaa kalalokkeja ja muita vesilintuja,
+jotka näyttävät rakastavan näitä seutuja. Muutaman askeleen päässä
+siitä pieni hongisto sekoittaa raikasta pihkahajuansa Valtameren jo
+niinkin terveellisiin tuulahduksiin. Vaikka ympäristö on hedelmätöntä,
+saattaa siinä kumminkin tehdä varsin miellyttäviä huvimatkoja. Koko
+se osa rantaa, joka ulottuu aina Croisicin kylään saakka ja koskettaa
+Batzin kauppala, ei tosin ole niin suurenmoista kuin Normandian
+kallioiset rannat, mutta suopi kumminkin silmän katsella mitä
+vaihtelevimpia näkyjä ja kuvan-omaisimpia kohtia. Tiheässä kohoilee
+siinä luotoja, mutta nuo tuhannet mutkat ja luonnolliset portaat, joita
+luode ja vuoksi ovat kaivaneet granitin kylkeen, sallivat milloin
+hyvänsä olla yhteydessä meren kanssa ja niin sanoakseni tunkeutua
+sen sisimpään olemukseen. Semmoisenaan on meri mulle rakas, ei niin
+paljoa näkynä kuin ystävänä. Rakasta minun on haastella sen kanssa,
+silmilläni seurata askel askeleelta sen kulkua särkältä toiselle ja
+katsella, kuinka se paetessaan luo niitä näkyviin tahi, seljälläni
+näitten yksinäisten lahdelmain rannalla, nähden sen jälleen valtoihinsa
+anastavan rantojaan ja heittelevän hyväileviä aaltojansa mun jalkaini
+juureen. Sen vihanpuuskatkin ovat minulle rakkaita. Tällä meren
+rannalla olen asunut muutamia viikkoja, ja suloista minun on muistella
+niitä päiviä. Siitä on jo pitkä aika. Poikani oli silloin vielä lapsi:
+näenpä vieläkin hänen juoksentelevan kallioita myöten ja leikkivän
+aaltojen kera, ikäänkuin hän jo nyt alkaisi opetella tuota kovaa ja
+kaunista ammattia, jonka hän sittemmin oli valitseva. Tekisipä mieleni
+palata Pouliguenin kylään. Siellä on elo yksinkertaista ja huokeata.
+Se mua kaikista enimmin miellyttää, että ylhäinen maailma sitä seutua
+ylenkatsoo, karttaa tahi ei tunnekaan sitä. Tämä pieni valkama,
+muutoin niin tyyni, oli minun sinne tullessani juuri päässyt hirveästä
+onnettomuudesta eikä ollut vielä oikein tointunut kärsimistänsä kovista
+iskuista. Ja tässä nyt, armas Paul, kertomus siitä, mitä siellä oli
+tapahtunut, sillä sinulle tämä kertomus on omistettu. Olit päättänyt,
+ettes alkaisi oppia lukemaan, ennenkuin vanha setäsi olisi sinulle
+jotakin kirjoittanut. Tunnustapa vaan luulit siten saavasi olla
+laiskana hyvinkin kauan, kun tunsit muka minun laiskuuteni. Mitäs
+sanot nyt, poikaseni! Soisinpa tämän kertomuksen miellyttävän sua ja
+herättävän sinussa piankin lukuhalua. Tehköön se sinut kykeneväksi
+lukemaan sujuvasti niitä kauniita kertomuksia, joita ovat kirjoittaneet
+ystäväni Stahl, Jules Vernes ja Macé; silloin ei sinun tarvitse
+valittaa nähneesi turhaa vaivaa, eikä ole minultakaan aika hukkaan
+mennyt.
+
+
+
+
+1. PIKKU SAIRAS
+
+
+Kauniina iltapäivänä kerran, vuonna 1854, huhtikuun keskivaiheilla,
+pysähtyivät sataman päähän vaunut, jotka kuljettavat matkustajia
+Guéranden ja Pouliguenin välillä. Ensimmäisenä nousi niistä maahan
+nuori rouva, sitten pieni poika, jonka hän otti syliinsä, sitten mukana
+tullut naispalvelija. Pieni poika, kalpea, heikko ja hieveröinen,
+oli näköjään vasta viiden vuoden vanha, vaikka hän oikeastaan jo
+kävi seitsemättä. Nuori rouva kantoi murhepukua; surullinen katsanto
+hänen lempeillä kasvoillaan kertoili huolesta vielä selvemmin kuin
+vaatteuksen väri. Hänen matkakapineensa, jotka kuski nosti kadulle,
+osoittivat kyllä, ettei hän ollut tullut Pouligueniin ainoastaan
+moniaan tunnin ajaksi. Hetipä rouva rupesikin tiedustelemaan itselleen
+kylässä soveliasta asuntoa useammaksi kuukaudeksi. Eikä hän näkynyt
+olevan liiallinen vaatimuksilleen: kahteen huoneesen hän sanoi olevansa
+tyytyväinen, kunhan vaan se, jossa hän tulee poikansa kanssa asumaan,
+on tilava, raitis-ilmainen, päivän puolella ja antaa merelle päin.
+Helposti hän löysikin semmoisen asunnon erään siveän, perheekkään
+kalastajan talossa ja muutti viipymättä sinne.
+
+Ullakkokamari, johon hän nyt otti asuntonsa, täytti tosin kaikki
+hänen vaatimuksensa, mutta hyvin yksinkertainen se sittenkin oli,
+niinkuin helposti arvaa. Hän laittoi sen pian oman mielensä mukaan.
+Naisilla on ylipäänsä luontoperäinen taipumus järjestelemiseen; he
+osaavat, kuin lintu, tehdä soman pesän, kun vaan saavat vähäsen
+jouhia, sammalia ja untuvia. Hän oli asettanut valkoiset verhot
+sen vuoteen ympärille, jossa hänen poikansa makasi, ripustanut
+uutimet joka akkunaan, levittänyt lattialle kaislamaton, kattanut
+järeätekoisen pöydän villavaipalla ja asetti nyt siihen kirjansa,
+rasiansa, neulouskotelonsa ja kaikki toalettikapineensa. Ei aikaakaan,
+niin jo oli äkkipikaa tekaistulla hyllyllä koristeina näkinkenkiä ja
+merileviä, pyöreitä, musta- tai punasuonisia kiviä, joita hän oli
+poiminut hiekasta, ja keväimen ensinmäisiä kukkasia, joita hän oli
+koonnut rannalta tai kallioiden koloista. Hänen elämänsä laatu oli
+säännöllistä, määränperäistä. Hän vietti päivät pitkät ulko-ilmassa
+pikku Mark'insa kanssa, jota hän aina kuljetti kanssaan, totuttaen
+häntä vähitellen helteesen, kovaan tuuleen, aaltojen loiskinaan ja
+haaleisin roikkasateisin. Kovin jo piti ulkona olla paha ilma silloin
+kuin hän joskus pysyi huoneessaan. Useimmiten, pakoveden aikana, hän
+istahti jollekin mereen pistävälle niemekkeelle, ja sillä välin kuin
+tuo pieni, armas olento, niin heikko, niin hento, niin kivulloinen,
+juoksenteli kallioilla, kirjasi hän tahi neuloi, hetkeksikään
+päästämättä silmäänsä lapsestaan ja alinomaa yllytellen häntä. Kun
+poika oli väsynyt, kun hän ikäänkuin rukoili päästä lepoon, silloin
+äiti nousi, kääräisi hänen ympärilleen saalin tai vaipan, laski hänet
+auringon lämmittämälle hiekalle ja, suoden hänelle rintansa tyynyksi,
+tuuditti hänet uneen. Monasti nähtiin hänen palajavan kylään, tämä
+armas taakka sylissä. Yön tullessa hän itse laittoi lapselle vuoteen
+ja viipyi hänen vieressään, kunnes uni oli sulkenut pojan silmät
+kiinni. Sitten vasta hän piti huolta itsestään. Hän istahti pöydän
+ääreen kirjoittamaan, ja tuntikausin juosta rapsutteli kynä väsymättä
+paperilla. Siinä hän hiljaisuudessa lausui ilmi pelkonsa, toiveensa ja
+kaikki hellät tunteensa, jotka hänen sielunsa täyttivät. Sillä tavoin
+rouva Henry vietti päivänsä Pouliguenissa. Hänen kohtalostaan kylän
+asukkaat eivät tienneet muuta kuin mitä näkivät, eivätkä he enempää
+halunneet tietääkään: työtä tekevä maakansa ei ole uteliasta. Sitä
+paitsi sanon jo alusta, ett'ei tämän nuoren vaimon elämässä ollut
+mitään salaisuutta: niin siveällä elämällä ei ollut mitään salassa
+pidettävää.
+
+
+
+
+2. ILOJA JA SURUJA
+
+
+Ne, jotka tunsivat herra ja rouva Henryn heidän avioliittonsa
+ensimmäisinä vuosina, saattoivat sanoa läheltä nähneensä onnellista
+avioliittoa. Nämä kaksi nuorta, somia ja solakoita kumpikin, eivät
+tuoneet muita myötäjäisiä kuin nuoruutensa ja rakkautensa, siveän
+nuoruuden ja palavan, molemmanpuolisen rakkauden. Kestettyään iloisella
+mielellä pahat päivät, nuo pahat päivät, joita ihminen joskus vielä
+saattaa kaivata, ymmärtäessään hyväin päiväin arvon, näkivät he
+mukavuutta ja varallisuutta vähitellen tulevan heidän taloonsa, jota
+jo entuudestaan oli koristamassa keskinäinen lempi. Samoin kuin nämä
+rakastettavat ihmiset ennen olivat osanneet olla onnen antimia vailla,
+osoittivat he nyt näitä onnen antimia ansaitsevansakin. Palveltuansa
+jonkun aikaa eräässä Parisin etevimpiä kauppahuoneita, avasi nuori
+aviomies oman liikkeensä. Hän oli uuttera, toimellinen, älykäs.
+Nuori, sievä rouva puolestansa ilomielin kantoi toisen puolen heidän
+elantonsa huolia. Ja ainoastaan tällä tavalla voi avioliitto olla
+onnellinen; avioliitto on yhteys, ja huonoksi harkitaan siinä naisen
+voima ja arvo, jos hän tehdään pelkän ylellisyyden esineeksi talossa.
+Vaikka herra Henry ja hänen vaimonsa juurta jaksain olivat ryhtyneet
+elämän todelliseen puoleen, niin pysyivät heidän hellät tunteensa
+kumminkin molemmin puolin entisessä voimassa, nuo hellät tunteet,
+heidän ilonsa köyhyyden päivinä. Rikkautta he eivät pitäneet elämän
+korkeimpana määränä. Todelliset elämän huolet eivät olleet saattaneet
+heitä halpamielisiksi. He rakastivat toisiansa kuin ennenkin; toimiäly
+ei ollut voinut kääntää pois heidän haluansa henkisistä nautinnoista.
+Kaikki heille hymyili. Heillä oli herttaisia lapsia, kolme pientä
+poikaa, kauniita kuin aamu ja vanhempainsa silmäteriä. Ja voi! Juuri
+nämä valkotukkaiset päät, ne ne onnettomuutta toivat.
+
+Vanhin lapsi, joka siihen saakka oli kasvanut kuin tuore vesa,
+alkoi kuuden vuoden iässä kalveta, laihtua; hän riutui kuukauden ja
+toisen ja kuoli. En rupea puhumaan isän ja äidin murheesta; miksipä
+puhuisinkaan ja mitäpä osaisin sanoakaan? Jos onni tosiaankin vaatii
+maksua lahjoistansa tässä maailmassa, niin kyllä he varmaan olivat
+velkansa jo suorittaneet, ja syytä olisi ollut luulla, ett'ei
+kadehtivalla kohtalolla enää ole mitään velkomista heiltä. Mutta
+kahden vuoden kuluttua himmeni toisenkin pojan elonkynttilä, niinkuin
+vanhemmankin veljen. Kuuden vuoden iässä rupesi hänkin kuihtumaan,
+ja vielä kerran näyttivät tiede ja hellä hoito voimattomuutensa:
+hymyillen hän kuoli, kädet isän kaulassa. Kolmesta lemmikistä oli
+enää jäljellä pikku Mark. Koettakaa nyt kuvailla poloisten vanhempain
+pelkoa, kuinka se kasvamistaan kasvoi sitä myöten kuin se kovan onnen
+ikävuosi läheni, joka oli niittänyt pois nuo kaksi edellistä. Mitä
+sanotte heidän hämmästyksestänsä, kun he huomasivat näivetystaudin
+ensimmäiset oireet! Mark rupesi lakastumaan, kuni kukka veden
+puutteessa. Tauti edistyi pikaisesti. He olivat jo kysyneet neuvoa
+kaikilta kuuluisilta lääkäreiltä eivätkä enää tienneet, minne kääntyä.
+Asuipa heidän naapurissansa muuan lääkäri, syrjäinen ja kuuluisan
+tiedemiehen mainetta vailla, mutta joka oli omassa kaupungin-osassaan
+saanut hyvän nimen taidollansa ja rehellisyydellänsä. Häntä he nyt
+muistivat sydämensä ahdistuksessa. Tohtori tuli: hän oli lempeän,
+vähän murheellisen näköinen; ulkomuoto oli pelkkää hyväntahtoisuutta,
+mutta sitä tuskin olisi huomannutkaan, elleivät hänen kauniit silmänsä
+ja syvälle tunkeva katseensa olisi osoittaneet sitä. Hän kuunteli
+vanhempain kertomuksen, jota tuon tuostakin keskeyttivät itkut
+ja nyyhkinät, tutki sitten lapsen ja vaipui hetkeksi äänettömään
+mietiskelyyn.
+
+— Hyvä rouva, — virkkoi hän viimein, — koko maailmassa ei ole kuin yksi
+ainoa lääkäri, yksi ainoa, huomatkaa, joka voi pelastaa poikanne.
+
+— Kuka hän on? Mikä hänen nimensä? — huudahti äiti innokkaasti.
+
+— Minä en ole se, — jatkoi tohtori. — Se, jota tarkoitan, on meidän
+kaikkien opettaja. Onnellinen se, joka joskus saa omistaneeksi jonkun
+hänen salaisuuksiansa! Hänen puoleensa juuri pitäisi sairasten aina
+ensiksi kääntyäkin; ja useimmat nukkuvat kalman uneen, kun eivät ole
+häneltä neuvoa kysyneet.
+
+— No niin, tohtori, hänen nimensä, hänen asuntonsa? Me kutsutamme hänet.
+
+— Turhaa olisi vaivanne. Hän ei lähde paikaltaan, eikä ylhäisinkään saa
+häntä luokseen tulemaan. Kruunupäistenkin pitää mennä hänen luokseen;
+mutta kaikkia, niin ylhäisiä kuin alhaisiakin, jotka vaan heittäyvät
+hänen puoleensa, hän kohtelee yhtä suurella hyvyydellä.
+
+— Ah, — huudahti rouva Henry, — minä riennän hänen luokseen, vaikka hän
+olisi toisessa päässä maailmata!
+
+— Menkää vaan, rouva, — sanoi tohtori painavasti. — Älkää odotelko
+huomista päivää, menkää tänään, menkää jo tunnin kuluttua. Lääkäri,
+josta puhuin, on luonto; uskokaa sen huostaan poikanne. Minä en
+vastaa hänen parantumisestansa, mutta minä vakuutan, että jos hän jää
+tänne, niin vuoden päästä viimeistäkin hän siirtyy veljiensä luokse.
+Temmaiskaa lapsenne pian pois oloista, jotka hänet surmaavat. Viekää
+hänet kauas Parisista, meren rannalle, johonkin kaukaiseen kylään
+Bretagnen tai Normandian rannoilla. Antakaa hänelle tilaa, raitista
+ilmaa, päivän paistetta, avara näköala. Totuttakaa hänen jalkansa
+juoksentelemaan rannan hiekassa; imeytyköön valtameren suola koko hänen
+ruumiisensa. Ja kun hän rupeaa voimistumaan, antakaa hänen juosta
+ja hyppiä kuni varsa nurmimailla. Lapsista, Jumalan kiitos, ei ole
+puutetta meidän rannikoilla; telmiköön ja keikkukoon siellä muitten
+mukana; vieriskelköön muitten kera meren rannalla. Älkää suojelko
+häntä tuulelta älkääkä sateelta. Syököön ja maatkoon hän ehdoltansa.
+Ei rohtoja eikä rasvoja minkäännäköisiä. Luonto on viisaampi koko
+tiedekuntaa. Luonto se yksinään ihmeitä tekee.
+
+Lääkäri läksi pois.
+
+Rouva Henry oli kuullut puhuttavan Pouliguenista; muuan hänen
+nais-ystävistään oli viettänyt siellä viime kesän. Samana iltana hän
+läksi rautatiellä Nantesin kaupunkiin. Seuraavana päivänä hän tuli
+höyrylaivalla Saint-Nazaireen. Guerandessa hän ei viipynyt sen enempää
+kuin että ennätti siirtyä postivaunuihin, ja tunnin perästä hän saapui
+siihen pieneen satamaan, jossa elämä ja kuolema oli taisteleva hänen
+lapsensa hengestä.
+
+
+
+
+3. ELÄMÄ VOITOLLA
+
+
+Elämä pääsi voitolle. Niinkuin kukka, joka on ollut kuihtumaisillansa
+siimeksessä karussa maassa, ja joka, istutettuna hedelmälliseen
+maaperään elpyy ja lupaa kukkasia ensi kevääksi, samoin toipui
+muutamain viikkojen kuluttua Markikin. Jo oli elvyttävä mehu alkanut
+salaperäisen työnsä; luulipa oikein näkevänsä, kuinka se virtaili
+hienon ihokudelman alla, johon jälleen palasi entistä raikkautta,
+verevyyttä ja kuultavuutta. Huulilla ei enää ollut sinervää kalpeutta,
+joka ikäänkuin kutsuu kalman suuteloa. Silmissä elähteli jo pikaisia
+valon säihkeitä; poskille nousi hento puna, kuten jäätiköiden lumille
+auringon noustessa. Rouva Henry elpyi hänkin. — »Kukapa olisi voinut
+minulle virkkaa,» — kirjoitti hän miehelleen, — »että vielä voisin
+sanoa olevani onnellinen äiti? Näyttää siltä kuin olisi taivas,
+antaessaan mulle takaisin tämän lapsen, antanut entisetkin. Hänessä he
+heräjävät henkiin hekin, ja aina kun syleilen häntä, luulen likistäväni
+sydäntäni vastaan kaikkia kolmea.» — Isä oli päässyt askareiltaan
+Parisissa sen verran vapaaksi, että kerran tuli Pouligueniin, lapsen
+toipumisen alussa. Hän ei viipynyt siellä kuin moniaan päivän, mutta
+olihan hän ennättänyt syliinsä sulkea uudesti elpyneen poikansa ja
+tutustua näinä muutamina päivinä siihen paikkaan, jossa hänen armaansa
+asuivat. Paljon lievitystä saa ihminen kaipauksen katkeruudessa,
+tuntiessaan sen paikan maailmassa, jossa hänen rakkaansa oleskelevat:
+hän seuraa heitä joka askeleella, hän näkee heidän elonsa, hän
+elää heidän kanssaan. Muutaman kuukauden kuluttua oli pikku Mark
+täydellisesti parantunut: luonto oli työn täyttänyt.
+
+Elokuun alussa kirjoitti rouva Henry miehellensä:
+
+»Hän ei enää ole lapsi, hän on pikku riiviö. Koko satamassa ei kuulo,
+ei näe muuta kuin häntä. Hän on koko kylän ilo, melu ja vilkkaus, hän,
+jota moniahta kuukausi sitten kaikki säälittelivät. Ei hän enää käy,
+ei hän enää juokse, hän lentää. Ei hän enää syö, hän hurmii. Elämän
+kuohuileminen tuntuu hamaan hänen tukkaansa asti, joka aina on kuin
+tuulessa. Lähetä viipymättä tänne housuja, mekkoja ja kenkiä. Tätä
+nykyä hän on repaleissa; koko ranta Pouliguenista Batziin asti on
+liputettu hänen housunperillään. Uskotko? Meri yksinänsä kykenee häntä
+hillitsemään ja rauhoittamaan. Meri tosiaankin ikäänkuin lumoaa häntä.
+Meren paetessa [Valtamerien rannoilla nousu- ja pakovesi ilmaantuu
+hyvin suuressa määrässä. Suomentajan muistutus.] hän on alakuloinen;
+sen palatessa hän taputtelee käsiään ja nimittelee sitä hellimmillä
+nimillä. Hän rakasta sitä, ikäänkuin ymmärtäisi, että meri on hänet
+kuolemasta pelastanut. Tämä kaikki on vallan hyvä; mutta tiedätkö,
+mistä hän uneksii? Mannermaata ei hänelle enää riitä. Mennä merelle,
+— siinä hänen halunsa. Tulipa poika tän'aamuna riemusta loistavin
+kasvoin ilmoittamaan minulle, että ukko Lambinet, isäntä, oli luvannut
+ottaa hänet veneesensä ja viedä hänet mukaansa kalalle. Mutta siinä
+kohden olin minä armoton. Rakastan minäkin valtamerta, mutta, vaikka
+moitittaisiinkin minua kiittämättömyydestä, minä rakkaudessanikin
+pelkään sitä. Sen vuoksi teroitinkin pikku herran mieleen, että hänen
+on tyytyminen mantereesen, ja että jos hän kerrankin uskaltaisi panna
+jalkansa veneesen, vaikkapa vene olisi rannassa kiinnikin, niin
+hän ei saisi enää päivääkään olla Pouliguenissa. Siinä, ystäväni,
+päivän sanomat. Paraillaan, tätä kirjoittaissani, hän makaa. Voi
+ettes ole näkemässä, kuinka soma hän on! Tuo raju veitikka on kaunis
+kuin enkeli. Hänen suunsa on kuin haljennut granattiomena; hänen
+päivettyneet poskensa hehkuvat kuin kypsät persikat, samettiverhoiset.
+Kastepisaroina helmeilee hiki hänen ohimoillaan, ja hengitys on
+niin vienoa, että kernaasti pitäisit sitä kukan hengityksenä. Mikä
+levollisuus, mikä tyyneys ja rauha!... Ja aatteles! kaikesta tästä
+nousee, heräjämisen jälkeen, vihuri ja myrskytuuli!»
+
+
+
+
+4. VANHEMPAIN KESKEN
+
+
+Haastelkoon meille rouva Henryn kynä.
+
+Tässä muutamia otteita kirjeistä, joissa kuvautuu tämän rakastettavan
+vaimon onnellinen luonne, ja jotka meille kertovat hänen poikansa
+toimista ja vehkeistä.
+
+
+Elok. 26 p
+
+»Luulen tosiaankin, että Mark on rakastunut mereen! Oli ilma millainen
+hyvänsä, aina hän kuljeskelee rannalla, lemmittynsä meren luona.
+Mannermaasta hän ei enää huoli yhtään; hänelle ei sitä enää ole
+olemassakaan. Merellä on yksinomainen oikeus kiinnittää puoleensa hänen
+huomiotaan ja viehättää häntä. Meressä hänen ainoa ajatustensa ala,
+sitä yksin hän ihmettelee ja ihailee. Vaikk'ei hän ole jalkaansakaan
+pannut alukseen, niin tuntee hän tarkoin kaikki merisanat kuin hyväkin
+kapteeni. Hän laskee ennakolta vuoksen ja luoteen ajat. Hän aavistaa,
+hän ennustaa myrskyjä ja raju-ilmoja. Näyttää kuin merellä ja hänellä,
+tällä pienellä olennolla ja tuolla äärettömällä jättiläisellä, olisi
+joku liitto, olisi myötätuntoisuutta, salaista tuttavuutta. Vilkkaana
+ja vaihtelevana kuni merikin, on hän kaikkien sen vaikutusten alainen;
+samat vaihteet hänessä kuin meressäkin. Vuoroin hän on kylmäkiskoinen,
+vuoroin raju, aina sen mukaan kuin meri on tyyni tai pauhaa.
+Raju-ilmalla hän on haltioissaan; aaltojen asettuessa hänkin tyyntyy.
+Hän ei tosin puhu purjehtimisesta, mutta voi mimmoisen katseen hän
+kiinnittää minuun joka kerta kuin Lambinet laittelee pyydyksiään ja
+valmistelee lähtemään ulapalle! Nuo katseet sinisilmistä, niin kauniit,
+niin pyytäväiset, ne voisivat liikuttaa rannan kivetkin. Joskus tunnen
+sydämeni sulavan. Otan hänet silloin syliini, heittääkseni hänet vanhan
+kalastajan huostaan; mutta hetipä mä taas äkkiä säikähdän ja, muuttaen
+mieleni, pidätän hänet ja likistän häntä rintaani vastaan, ikäänkuin
+meri tahtoisi ryöstää hänet minulta...
+
+Mistä tulee tuo yhä enenevä pelko, jonka tämä valtameri minussa
+vaikuttaa? Mistä tulee se, etten voi sitä kauan katsella, tuntematta
+salaista ahdistusta? Sen hellyys herättää minussa epäluuloa, sen
+kiivaus mua hirvittää. Vaikka kuinkakin sanoisin itselleni, että
+mertahan mun tulee kiittää viimeisestä aarteesta, mikä minulla
+on en sittenkään enää rakasta sitä, en voi enää rakastaa sitä.
+Kiittämättömyyttäkö tämä on? kateuttako? taikauskoako? aavistustako?
+Eiköhän se ole vain sitä, etten ole luotu elämään luonnon mahtavain
+ilmiöiden lähellä? Silloin tällöin niitä mielelläni ihailen;
+ajan pitkään ne mua uuvuttavat. Alituisina näkyinä ne eivät sovi
+luonnolleni. Vuoret musertavat minua, metsät tukehduttavat minua
+valtameri häiritsee mieltäni, melkein pyörryttää mua. Niin, ystäväni,
+minkäs sille tekee, mutta emäntäsi on yhä vaan hyvänsävyinen
+porvarieukko! Ota sekin vielä lukuun, että olen parisilainen
+kantapäästä kiireesen asti. Ma rakastan katujamme, rantakatujamme,
+bulevardejamme, eikä maalla mielestäni ole missään niin mieluisata olla
+kuin Parisin ympäristöillä. Siellä ma eläisin, lähellä metsiä, lähellä
+Seinen virtaa.
+
+Muistatko vielä tuota kaunista taloa, jota olimme yhdessä katsomassa,
+kävellessämme kerran Sèvren ja Bellevuen ylänteillä! Silloin oli
+sunnuntai huhtikuussa; silloin olimme köyhät ja hyvin onnelliset
+sittenkin! Talo oli vuokrattavana, pisteaidan veräjä oli auki, ja
+paikka kun oli miellyttävä, astuimme siitä sisään. Kuinka siellä oli
+kaikki kaunista, yksinkertaista, sievää ja meidän makumme mukaista!
+Puutarha mäen rinteellä, nurmikoineen ja kukkivine omenapuineen,
+paimenmaja tuolla alhaalla, talo mäentöyrällä ja sen ympärillä
+ruusupensaat, metsä-viina- köynnökset, syrenistöt ja saksanpihlajat,
+kirkasvesinen lammikko, jossa tiaiset janoaan sammuttivat, vihdoin
+lavea näköala suunnattomille nurmikentille, pyöröteatterina kohoileva
+Saint-Cloud, sen takana Mont-Valérien ja maiseman perällä Seinen
+virta järvenä levitteleiden,— kaiken tuon näen vielä kirkkaassa
+valossa; kaikki sen koommin vuodattamani kyyneleet eivät ole voineet
+himmentää näiden hymyileväin kuvien tuoreutta ja kirkkuutta. Parin
+tunnin aikana oli kaikki tämä meidän. Luulimme olevamme tämän kauniin
+maahovin omistajia, pidimme sitä omanamme, ja onnemme oli löytänyt
+pesän itselleen. Lapsia ei meillä silloin vielä ollut, mutta silloin jo
+näin, kuinka pienet valkopäät vilkkuvat lehtokujilla ja vieriskelevät
+nurmikoilla. Oi ihanata päivää ja armaita unelmiamme silloin!»
+
+
+
+Syyskuun 1 p.
+
+»Naura minun pelvolleni, mutta älä naura poikasi kiihkolle. Se on
+arveluttavampaa kuin luulinkaan. Saat itse» päättää.
+
+Vähän aikaa sitten päätin lähteä pienelle huviretkelle lähiseuduille.
+Mark oli mielissään, ajatellessansa vaunuissa ajamista, ja minä
+puolestani olin hyvilläni, edes pariksi päiväksi näkemästä mahtavaa
+herra Valtamerta. Toissa aamuna, aamuna sellaisena, joka jo tietää
+syksyn lempeyttä, me läksimme matkalle sattumoisin tilatuissa
+puolikatteisissa vaunuissa, edessä kaksi hevosta, joitten olisi
+sopinut väitellä, kumpiko heistä saisi kunnian kelvata Cervanteen
+sankarin ratsuksi. [Espanjalainen kirjailija Don Miguel Cervantes on
+kirjoittanut maailmanmainion ivakertomuksen 'Don Ouixote' nimisestä
+ritarista, joka mielessään aina haaveilee suuria sankaritöitä, mutta
+aatteitaan toteuttaessaan onnistuu kovin nurinkurisesti. Itse hän on
+pitkä ja laiha ja ratsastaa hevosella, nimeltä Rosinante, joka on yhtä
+huononpäiväinen ja laiha kuin herransakin. Suomentajan muistutus.]
+Minulle oli ihmeenä kerrottu eräästä rippusillasta Vilainen yli
+Roche-Bernardin lähellä: sinne nyt meillä matka piti.
+
+Kaikki kävi hyvin Croisicin kylään saakka. Taivas oli sininen, ilma
+kirkas, päivänpaiste lempeä; Mark oli vilkas ja iloinen kuin sirkkunen
+ja haastella lörpötteli kuin harakka; Sinua meiltä puuttui vaan.
+Maiseman Sinä tunnet: se on harmaata, kuivaa, hedelmätöntä, tuolta
+täältä vilahtaa meren pinta; — en tiedä, miksi tuo kaikki muistutti
+itämaita. Lintuja ei siellä sanottavasti ole; muutamia pölyisiä
+ohdakepensaita, ympärillään parvittain pieniä hyttysiä, — siinä: koko
+kasvisto, mitä tiellämme näimme.
+
+Croisiciin tultuamme, käännyimme merenrannasta sisämaahan päin.
+
+Näky muuttui sitä myöten mitä kauemmaksi tulimme rannasta. Tämä tosin
+ei ollut mikään uusi Eedeni; mutta päästyäni noilta yksitoikkoisilta
+suolakentiltä, saatoin kuvailla mielessäni, että olin siirtynyt
+Arkadian laaksoihin. Voi puita ja siimekkäitä polkuja siellä!
+[Arkadia on muinaisten runoilijain ylistämä seutu Kreikanmaassa.
+Kansa eli siellä, laumojansa kaitsellen, yksinkertaista, viatonta,
+rauhallista elämää. Arkadialla, kuvannollisesti puhuen, tarkoitetaan
+nytkin hiljaista, onnen maata. Suom. muist.] Voi nurmikoita ja ja
+puroja! Äärettömäin katselemiseen väsyneet silmäni levähtivät nyt
+mielellään maaelämän vähemmissä yksityisseikoissa. Eipä uskoisi,
+kuinka kuuden kuukauden olo Neptunon ja hänen kolmihaarukkansa
+lähellä saattaa rakastamaan hyväntahtoista Kybele neittä. [Neptuno
+(Kreikkalaisten Poseidoon) oli muinaisten Roomalaisten meren-jumala;
+hän kuvataan liikkuvaksi kolmihaarukka kädessä; Kybele oli muinaisilla
+Kreikkalaisilla maanhedelmäin jumalatar. Suom. muist.] Minä ihastuin,
+nähdessäni savun nousevan mökin olkikatolta lehdikossa, ja pysäytin
+hevoset, ihaillakseni oikein ehdoltani lammikkoa pajujen siimeksessä.
+Nauttimalla hengitin rintaani pensas-aidan raikasta tuoksua ja niitetyn
+heinän suloista hajua.
+
+Mutta sitä myöten kuin äiti muuttui lapseksi, muuttui lapsi
+vuorostansa yksitotiseksi aika-ihmiseksi. Turhaan koetin kiinnittää
+hänen huomiotaan niihin esineihin, jotka minua puoleensa vetivät;
+silloin tällöin hän vain nosti silmiänsä välinpitämättömästi, ääneti
+istuen vaununnurkassa. Croisicista saakka jo oli hänen vilkas
+haastelunsa lakannut. Päivä oli puolessa, ilma kuuma, tuota tukauttavan
+kuumaa laatua, jolloin kukkaset kuihtuvat, jolloin ei lintujen ääntä
+kuulu, ja niinpä minä paninkin päivän kuumuuden syyksi sen velttouden,
+johon Mark oli vaipunut. Mutta mitä edemmäks matka joutui, sitä enemmän
+hämmästytti minua, nähdessäni, kuinka surumielisiä nyt olivat nuo
+raikkaat, moniahta hetki sitten vielä niin vilkkaat kasvot.
+
+— Mikä sinun on, lapseni, mikä sinun on? Oletko sairas? Sano, mikä sua
+vaivaa?
+
+Hän pudisti vain ääneti päätään.
+
+Illan suussa tulimme Roche-Bernardiin. Heti sinne päästyämme, haukkaa
+Mark vähäsen einettä, pyrkii maata, pujahtaa peitteen alle ja nukkuu.
+Päivä oli siis kulunut hyödyttömästi, ilta ollut ikävä. Heräjäminen
+oli sitäkin surullisempi. Roche-Bernard ei ole milloinkaan ollut
+kuuluisa ihanuudestansa, ja majatalo, jossa olimme olleet yötä, oli
+sitä laatua, että se pikemmin synkisti kuin ilahutti vierastensa
+mieltä: oikea surumielisyyden pesä! Ainoana ja paraana huvituksena
+siellä on Vilainen silta. Hämmästyttää tosiaan katsojata tämä silta,
+joka on ripustettu kuni rihma kuilun yli, todistaen ihmisneroa. Olipa
+niin ja näin, että Mark suvaitsi siihen katsahtaakaan. Minä esitin,
+että lähdettäisiin ympäristöille, hamaan Nantesiin asti, ja käytäisiin
+katsomassa Tiffaugesia ja Clissonia. Allapäin hän vain istui Vannesin
+tien varrella, käyden yhä enemmin äänettömäksi ja miettiväksi.
+
+— Mitäs sinä sitten tahdot tehdä? — kysäisin vihdoin. — Tahdotko
+takaisin Pouligueniin?
+
+Olisin voinut lyödä vetoa, että Mark, tämän kuultuansa, hypähtää
+riemusta ja lankee kaulaani; mutta eipä niinkään. Lapsi parka ei
+tiennyt itsekään, mikä häntä vaiva hän kitui kuni kasvi, joka on otettu
+pois oikeasta maaperästä ja kuihtuu, tietämättään miksi. En tiennyt
+itsekään, mitä ajatella. Huvimatkamme oli päättynyt; ei ollut muuta
+jäljellä kuin lähteä takaisin. Pienen seurakumppalini mieliala ei
+sanottavaksi muuttunut alkupuolella paluumatkaa; mutta mitä lähemmäs
+rantaa tulimme, sitä enemmän hänen kasvonsa kirkastuivat. Ensimmäiset
+meren tuulahdukset herättivät hänet äkkiä! Humu mereltä päin muutti
+hänet kokonaan, ja kun hän viimein erään rannikkoon leikkautuneen
+poukaman kohdalta huomasi viheriän juovan Valtamerestä, — mikä
+heräjäminen, mikä hurmaus, mikä muutos, mikä elämään remahtaminen
+jälleen! Pouligueniin saavuimme illalla, ja kauan vielä auringon laskun
+jälkeen viipyi Mark rannalla, epäjumalaansa ihaillen. Mitäs sanot,
+ystäväni? Tästä aamusta alkaen, heti vuoteelta noustuaan, hän on
+jälleen perehtynyt vapaanaoloonsa ja samoilemisiinsa. Tuolla rannalla
+hän paraillaan kuuluu telmivän kylän lasten kanssa. Taivas! missähän
+tilassa ne housut taas lienevät hetken päästä!»
+
+
+
+Syyskuun 10 p.
+
+»Tunnen kyllä, että minua puuttuu Sinun elämästäsi yhtä paljon kuin
+Sinua minun. Minun pitäisi, minä tahtoisin lähteä täältä; tahtoisin,
+mutt'en voi. Hän on niin onnellinen ja vuodenaika vielä niin
+kaunista! Mistä saisin miehuutta, temmata hänet pois oloista, jotka
+häntä lumoavat, näistä seuduista, jotka ovat hänet ottopojaksensa
+omistaneet, tältä rannalta, joka näkyy tunnustavan hänet pikku
+kuninkaaksensa? Kuinka hentoisin katkaista niin monta sidettä? Tässä
+ei ole kysymyksessä lähtö, vaan ero. Tuskin uskallan hänelle mainita
+siitä sanaakaan; jos joskus satun virkkamaan sinnepäinkään, niin heti
+venyvät hänen kasvonsa pitkiksi ja silmät vettyvät. Sinä ystäväni,
+Sinä yksinäsi voisit päästää minut tästä pulasta ja tehdä lopun tälle
+ololle; näytä voimasi, tule tempaamaan pois vaimosi ja poikasi Mark ei
+ainoastaan rakasta, hän jumaloi Sinua: ei poissaolo, ei valtamerikään
+ole voinut vieroittaa Sinua hänen sydämestään. Sinun tulosi herättää
+riemun, joka voi viihdyttää myrskyt, estää vastustukset. Järjestä
+asiasi niin, että voit viettää täällä syyskuun loppupuolen. Jos asiamme
+siitä kärsivät, niin kärsikööt. Asiat eivät ole elämän paras puoli. Me
+palajamme Parisiin teinien teitä: ylös Loire virtaa myöten.
+
+Höyrylaivalla kulkeminen — siinä viehätys, jota Mark ei voine
+vastustaa. Hänen iällänsä eivät kiihkot vielä ole syviä juurilleen.
+Sinun läsnäolosi, kauniit näyt virran rannoilla, syksyn sulot, matkan
+tuhannet vaihteet, — tuo kaikki piankin haihduttaa hänen kaipauksensa
+mutta kerran kotia päästyämme, mitenkä viihtyy siellä tämä avaroihin
+aloihin ja raikkaasen ilmaan tottunut lapsi? Miten on meidän, ahtaassa
+asunnossamme Bac-kadun varrella kohteleminen tätä merien pääskystä?...»
+
+Kirjeen lopussa oli kynäpiirros, joka oli kuvaavinaan purjehtivaa
+laivaa, sen alla muutamia kiireessä kirjoitettuja, varsin epäselviä
+rivejä. Herra Henry luki ne kumminkin heti ensi yritykseltä: lastensa
+hieroglyfejä selvitellessään, ovat kaikki isät Champollioneja.
+[Jean Francois Champollion, muinaistutkija (1791—1832), oli
+ensimmäinen, joka sai selvää vanhain Egyptiläisten salaperäisistä
+hieroglyfikirjoituksista. Suom. muist.]
+
+Markin kyhäys kuului näin
+
+  »Isä kulta Minä rakastan sinua. Milloinkas sinä viimeinkin tulet
+  meidän luokse? Minä tahtoisin mennä merelle, mutta äiti ei pidä
+  siitä. Minulla on paljon, paljon tekemistä ja minä teen työtä oikein
+  hirveästi. Minä sain eilen ison kravun kallion kolosta; minulla on
+  niin paljon muuta sinulle kerrottavaa; mutta posti lähtee jo, enkä
+  ennätä muuta kuin syleillä sinua.
+
+  Sinun Pikku Mark.
+
+  P.S. Tämän laivan piirsin minä!»
+
+Ihmisen henki parka on niin luotu, että se haikeimpainkin
+onnettomuuksien perästä, kun on kadottanut rakkaimpansakin, yhä
+vieläkin voi kohota ja tuntea riemua. Murheen värit kalpenevat,
+heikkenevät, surun aaveet muuttuvat vähitellen hennoiksi haamuiksi,
+ruoho nousee haudoille, elämä kukoistaa jälleen hautain päällä. Niin on
+Jumala hyvyydessään säätänyt. Herra ja rouva Henryn piti nyt yhtymän,
+ollakseen enää toisistaan eroamatta. Nythän heidän koettelemuksensa
+jo päättyy; onni rupeaa jälleen hymyilemään näille paljon kovaa
+kokeneille puolisoille. Herra Henry laittelihe valmiiksi matkalle; ensi
+kirjeessään hän ilmoittaa täsmälleen tulonsa ajan. Nuori vaimo odotteli
+häntä kärsimättömyydellä, ollen onnellinen ja ylpeä, ajatellessaan,
+että hän nyt antaa miehellensä hänen poikansa, jossa terveys kuohuilee,
+ja jossa kaikki, mikä lapsessa kallista ja ihanaa on, loistaa
+kirkkaassa valossa. Ei voinut aavistaakaan äiti parka, mitä uusia
+onnettomuuksia oli tulossa.
+
+
+
+
+5. OMIN PÄIN
+
+
+Oli syyskuun 15 päivä. Tänään iltapuolella oli Pouliguenin kylä
+yksinäisyyden ja tyhjyyden ilmeinen kuva; elämä oli ikäänkuin kokonaan
+vetäytynyt siitä pois. Koko miesväki oli poissa, kalastajat merellä,
+suolamiehet suolalammikoilla, naisväki kokoamassa meren ajokkaita tahi
+pyytämässä merikrapuja. Kylään olivat jääneet ainoastaan lapset, jotka
+olivat liian nuoria, ulkotöihin, tusinan verta pieniä veitikoita,
+jotka, vanhempainsa poissa ollessa, olivat nyt itse isäntiä koko
+kylässä. Kaikki he olivat seitsemännen ja kymmenennen ikävuoden
+vaiheilla, paitsi nuorta Legoffia, joka jo kävi kolmattatoista. Hän
+kun oli muita vanhempi ja iäksensä koko lailla kypsynyt, niin oli
+muiden valvonta uskottu hänen huostaansa. Pian saamme nähdä, kuinka
+tämä arvoisa kaitsija teki tehtävänsä, ja millä urhotöillä hän toteutti
+kylän luottamuksen.
+
+Vaikka syksyä olikin jo kappale kulunut, niin oli tänään kumminkin
+hyvin helteinen päivä. Meri oli tyyni, ilma tukahuttavan hiljainen,
+taivas oli hehkuva, aurinko paahtoi ankarasti.
+
+Rouva Henry oli istahtanut rannalle kuusien alle. Mark oli pitkällään
+hänen vieressänsä. Estääkseen poikaa pujahtamasta pois, koetti äiti
+hyräilyllään nukuttaa häntä. Mutta poikaa nukuttaessaan, hän torkahti;
+raskaat silmäluomet ne painuivat kiinni, ja Mark kun näkyi myöskin
+olevan uneen uupumaisillaan, näytti hän hyvää esimerkkiä ja nukkui.
+
+Poikapa ei ollutkaan nukuksissa, vaan ihan valveilla.
+
+Hän kuuli valkamassa telmiväin lasten huutoja, ja jo hetken ajan oli
+hänen mieltänsä polttanut päästä joukkoon.
+
+Nähtyään äitinsä nukkuneen, hän vielä oli tuokion aikaa paikallaan,
+vaan sitten hän kohosi hiljalleen, kulki hiipimällä kuusistosta ja
+riensi sitten juoksujalassa rannalle. Sinne tultuaan, hän äkkiä
+pysähtyi, huumauneena, hämmästyneenä, ihastuneena nä'ystä, joka häntä
+kohtasi.
+
+Vastoin vanhempainsa käskyjä olivat poika nulikat menneet joka mies
+veneesen, joka oli kiinni rannassa. Heidän viisas kaitsijansa oli
+tarttunut airoihin ja niilläkös hän huitoi kaikella kättensä voimalla
+sillä välin kuin muut, potkien ja heiluen, saattoivat veneen vaappumaan
+ja vaarumaan niin, että nythän sitä luuli olevansa ihan keskellä
+valtamerta.
+
+Nähtyään Markin, he yhdestä suusta huusivat:
+
+— Mark! Tuoll'on Mark! Käy tänne, Mark, tänne!
+
+Jos Mark olisi nähnyt taivaan aukeavan ja kuullut kahdentoista serafin
+kutsuvan häntä harppujen helyllä paratiisin iloon, niin tuskinpa hän
+silloinkaan olisi tuntenut enemmin viehätystä kuin nyt.
+
+— En tule, — sanoi hän viimein — äiti on kieltänyt.
+
+— Hui, hai — huusi Legoff, huimapäisin kaikista. — Mitäs pahaa sitten
+tämä tämmöinen on?
+
+Ja siihen liittivät muut kuorossa:
+
+— Tule pois, Mark; tule mukaan vaan!
+
+Mark seisoi paikallaan liikahtamatta, kädet taskussa, eikä voinut
+kääntää silmiä kurimuksesta, joka häntä veti puoleensa.
+
+— En minä... — jupisi hän vitkalleen.
+
+— Hän ei uskalla! Katsokaas pelkuria! Kas Parisin herraa! Kas
+lellipoikaa!
+
+Mark ei voinut enää vastustaa. Salavihkaa hän vilkaisi metsään päin
+ja sitten, kaksin verroin syyllisenä, antaessaan samalla kertaa
+perää loukatun itserakkauden yllytykselle ja kielletyn huvituksen
+viehätykselle, hän hyppäsi rannalta veneesen, ja käsiä taputtivat nyt
+kaikki nuo hirtehiset, riemuissaan siitä, että olivat saaneet yhden
+rikoskumppalin lisää.
+
+Vaan tähän ei asia vielä päättynyt. Jos on totta se sananparsi, että
+ruokahalu tulee syödessä, niin on se varsinkin totta kiellettyä
+hedelmää syötäessä. Kukin hairaus tuo mukanaan toisenkin; pahanteko on
+hammasratas, joka, saatuaan kiinni vaatteistamme yhdellä hampaalla,
+ei enää päästä meitä irti. Meri oli alallaan: rasvatyyni, äänetön.
+Tunnin verran he olivat jo pitäneet pakanallista pauhuansa veneessä,
+joka ei paikaltaankaan liikahtanut; he rupesivat jo pitkästymään
+tuohon leikkiin, joka tosin oli huimaa, mutta joka ei saanut heitä
+tuumaakaan kauemmaksi. Silloin Legoff, ylpeänä siitä, että hän nyt
+muka on itse airomestari, esitti ystävilleen, että lähdettäisiin
+pienelle huviretkelle lahdelle: ei muuta kuin soudellaan rantaa pitkin
+ja lasketaan sitten hiljalleen rannan hiekkaan tuolla lahden toisella
+puolella.
+
+Tämä verraton esitys nosti sanomattoman riemun. — »Eläköön Legoff!»
+huudettiin esittäjälle. Mark oikein kiehahteli ilosta. Tottelemattomuus
+oli huumannut hänet, ja hän se onneton juuri päästikin auki nuoran,
+jolla vene oli sidottu rantaan.
+
+Ja nyt sitä lähdettiin. Voi juhlahetkeä kuitenkin!
+
+Kristoffer Kolumbo, laskiessaan niemen nenään uudessa maailmassa, ei
+ollut heitä riemullisempi eikä ylpeämpi.
+
+Tämä valkamasta lähtevä vene, tämä meri, pinnaltaan nyt niin tyyni,
+nämä lapset, niin riemuissaan lähdön hetkenä, kaikki tuo, Paul poikani,
+näyttää sinulle selvän kuvan ihmisen ponnisteluista, niin nuoren
+kuin vanhankin. Luulisi aina voivansa pysähtyä oikeaan aikaan, aina
+osaavansa laskea maihin lähimmäisellä rannalla. Eihän ole aikeissa kuin
+huviretki lahdelmalle vain, ja niinpä, pahaa varomatta, antautuu virran
+valtaan, joka vie pohjattomuuteen.
+
+Tuskin he olivat päässeet valkaman suusta, niin jo joutui tuo huonosti
+ohjattu vene pakoveden valtaan ja rupesi ajaumaan ulapalle päin. Sitä
+eivät pojat kumminkaan huomanneet; he nauroivat, kirkuivat, lauloivat
+aivan rajuina ilosta. Legoff, kaitsija, paisuneena oman tärkeytensä
+tunnosta, loiskutteli airoilla kaiken maailman suuntaan, mutta vene,
+niinkuin olivat näkymättömät kahleet sitä vetäneet, joutui yhä kauemmas
+kauemmas rannasta.
+
+Tottuneen merimiehen silmä se yksin saattaa laskea välimatkoja merellä.
+Pojat luulivat olevansa vielä lahdella, mutta olivatkin jo kaukana
+siitä. Se kohta, jossa he olivat aikoneet laskea maihin, jäi yhä
+taemmaksi. Särkät, kalliot, kylä, kaikki esineet rannalla alenivat ja
+vähenivät heidän takanansa.
+
+Äkkiä laulut ja naurut taukosivat: mitä kauemmas ulapalle he tulivat,
+sitä avarammaksi kävi meri; maininki kuohui heidän ympärillään.
+
+Kummastus, hämmästys, kauhu kuvautui pian heidän kasvoillaan.
+
+Legoff oli väsynyt ja turhaan ponnisteli enää; muut karkasivat nyt
+kiinni airoihin ja osasivat käyttää niitä niin hyvin, että muutaman
+tuokion kuluttua olivat meressä, josta oli mahdoton saada niitä
+takaisin. Vahinko ei ollut iso, koskeivät kumminkaan osanneet käyttää
+niitä, mutta heidän pelkonsa kävi kuitenkin suuremmaksi, sillä nyt
+huomasivat he kadottaneensa ainoan pelastuskeinonsa.
+
+Pojat parkuivat epätoivoissaan; mutta he olivat nyt aavalla merellä, ja
+Jumala yksin voi kuulla heitä.
+
+Ilta oli tulossa, aurinko oli mailleen menemässä eikä yhtään purjetta
+taivaan rannassa, ei ainoatakaan kalasumppua näkyvissä, ei soimaa, ei
+verkkovenettä! Äärettömyys oli heidän ympärillään: vettä ja taivasta
+vaan. Niinkuin ainakin ihmiset, jotka ovat yksin neuvoin tehneet
+jonkun tuhmuuden, olivat he alussa syytelleet toinen toistansa; mutta
+tieto yhteisestä vaarasta, joka kasvoi hetki hetkeltä, palautti pian
+sovun heidän välillensä. Hyyristyneinä yhteen ryhmään ja suoden
+suojaa toisillensa, kalpeina, hämmästyneinä, tuijottavin silmin, he
+eivät enää huutaneet, eivät itkeneet enää. Kauhistus oli tukahuttanut
+heiltä äänen. Milloin keikkui vene aallon harjalla, milloin taas
+vaipui ja katosi aaltojen väliin, jotka ulvoivat heidän ympärillään
+kuni lauma nälkäisiä susia. Mark ja Legoff olivat ainoat, jotka eivät
+olleet suunniltaan. Legoff oli uppiniskaisen rohkea, kuin mikäkin
+muinais-ajan Ajax, joka vaati jumalia kaksintaisteluun kanssansa.
+Markista täytyy sanoa, että tämä näky herätti hänessä vähemmin hirmua
+kuin uteliaisuutta. Hän oli kuullut kerrottavan Robinsonista ja
+näki jo itsensä autiolla saarella, eikä se olisi ollutkaan hänestä
+yhtään vastenmielistä. Pianpa hänen toivonsa täyttyikin: samassa Kuin
+aurinko laski lännen mereen, törmäsi vene kivikarille, jonka luode oli
+paljastanut vedenpintaan.
+
+Kova täräys viskasi pojat huiskin haiskin rannalle. Vähitellen he
+nousivat ylös, nivusiansa koetellen. Muutamilla mustelmilla he olivat
+päässeet koko leikistä: mutta vene oli palasina.
+
+
+
+
+6. LOKKILUOTO
+
+
+Kari, jolle he olivat käyneet, ympäröi isoa, yksinäistä, röyheätä
+luotoa. Aaveen-omaisena, muodoilleen kummallisena se kohosi kuin mikä
+jättiläislinna karin keskeltä. Meri ei ulottunut milloinkaan sen
+huippuun saakka, ja siinä näiden vesien kalalokit yötänsä viettivät.
+Sen vuoksi se oli saanut nimen Lokkiluoto. Merenkulkijoille on
+Lokkiluoto varsin hyvin tunnettu, sillä aavalta mereltä tuleville
+aluksille se osoittaa ympärillänsä olevat karit ja on johtona heille,
+heidän kulkiessaan kahden vaarallisen Four ja Blanche nimisen karin
+ohitse vähän matkan päässä Loiren suusta.
+
+Tila oli todellakin kaikkea muuta kuin viehättävä. Mutta niin hirveä
+kuin se olikin, valtasi pojat kumminkin jonkunlainen helpotuksen tunne,
+heti kun olivat päässeet jaloilleen. Äskeinen retki oli herättänyt
+heissä semmoisen vastenmielisyyden tuota kosteata elementtiä kohtaan,
+että oikein he hytkähtivät ilosta, tunnettuaan jalkainsa alla jotakin
+lujaa.
+
+Mutta eipä tätä iloa kauan kestänyt. Yö oli tulossa, mitenkäs heidän
+käy? Ja nälkää voivotti jo joka mies.
+
+Huimapäisiä nuo pojat olivat, mutta hyväsydämisiäkin. Kellä vielä oli
+välipala taskussa, ne panivat muonansa yhteen joukkoon, jotka sitten
+jaettiin tasan kaikkien välille, ja kukin sai osansa.
+
+Pian oli pöytä katettu. Särpimeksi, — nyt, jos koskaan, oli tämä sana
+paikallaan, — keräsivät he meriruohojen välistä illan viimeisissä
+hämärissä raakkuja ja simpukoita.
+
+Mark laittoi jälkiherkut: jalomielisesti hän jakoi tovereilleen
+suklaatin, jota hänellä oli mukanaan.
+
+Muiden sirpaleiden seassa, joita vene särkyessään oli heittänyt
+rannalle, löysivät he kurpitsapullon, joka oli puolillaan veden ja
+rommin sekoitusta. Kukin otti siitä pienen kulauksen.
+
+Ei ollut enää muuta jäljellä kuin laittautua yöpuulle. Yö on pian
+maattu, sanotaan. Hyvä on sitä niiden sanoa, joita odottaa kelpo vuode
+vedenpitävän katon alla ja tuulelta suojatussa kammiossa; mutta kenties
+sallittanee asiasta olla toista mieltä, kun ei patjana ole muuta kuin
+meren ajokkaita ja makuukammiona pelkkä kivinen luoto.
+
+Päivä oli ollut helteinen; ilta tuli kolakka.
+
+Hyyristyneinä yhteen kallion juurella, he värisivät ja itkivät
+pimeässä. Jopa rupesi Markikin, hienossa puserossa ja kesähousuissaan,
+tuntemaan, ett'ei ne autiot saaret olekaan niin mieluisia olopaikkoja
+kuin hän oli tähän saakka luullut. Legoff riisui päältään mekkonsa ja
+kietoi hänet siihen: itse Pyhä Marttikaan ei olisi antanut enempää kuin
+puolet.
+
+Legoffin arvo se oli kohoava satakertaisesti tänä merkillisenä yönä;
+hän oli sen kuluessa osoittava, mitä lapsikin voi toimeen saada
+neuvokkaisuudella, rohkeudella ja päättäväisyydellä Suurimmissakin
+pulissa.
+
+— Niistäkää nenänne, — sanoi hän, — ja kuulkaa. Häpeäisitte toki tuolla
+lailla ruikuttaa. Ettehän te enää ole lapsia, koira vieköön! Sinä,
+Jambonneau, täytit seitsemän vuotta viimeisen sardiininkudun aikana.
+Sinä, Pornichet, täytät kahdeksan, kun silli ensi kerran kutee. Entäs
+Macabiou, — kymmenen vuotta vanha äijä! Sinä, Mascaret, saisit jo vetää
+jalkaasi vanhemman veljesi kalasaappaat, vallan hyvin. Tuossa sitä
+nyt istua kökötetään yhdessä ryhmässä kuin lampaat raju-ilmalla; —
+muistakaahan, että me ollaan merimiesten poikia, ja että meistä tulee
+kerran merimiehiä meistäkin. Tekeekö mieli vielä päästä Pouligueniin,
+nähdä jälleen vanhempanne ja vielä kerran syödä rokkaa silavan kanssa?
+Minä vastaan teistä, jos vaan minua tottelette kuin miehet!
+
+— Totellaan, totellaan! — huudahtivat toiset, joihin tämä loistava
+puhe oli vaikuttanut kuin sähkövirta. — Käske vaan! Sinä, Legoff, olet
+meidän kapteeni!
+
+Jo pienestä pitäin, miltei kätkyestä asti, olivat he kukin kuulleet
+kertomuksia haaksirikoista ja rannoille ajauneista laivamiehistä.
+Heidän kuvausvoimansa oli jo aikaisin perehtynyt valtameren
+murhenäytelmihin; heillä oli, jos kohta epäselviäkin, tietoja siitä,
+mitä merellä tällaisissa pulmissa tehdään.
+
+— No niin, — sanoi Legoff, — minä olen kapteeni, te olette
+alapäällystö. Pidetäänpäs neuvoa nyt. Koetetaan keksiä paras keino
+tässä ahtaassa tilassa. Sanokoon kukin ajatuksensa; sitten päätetään.
+Niin sitä aina tehdään haaksirikossa. Neuvottelu alkaa! Jambonneau,
+puhu sinä ensiksi.
+
+— Minä arvelen, — vastasi Jambonneau miehekkäästi, — että meidän tulee
+ampua tykillä, kunnes joku ohitsekulkeva laiva kuulee ja tulee ottamaan
+meidät täältä.
+
+— Mistäs ne tykit otetaan? — sanoi Pornichet.
+
+— Entäs kruuti sitten? — virkkoi Mascaret.
+
+— Viis minä siitä, — arveli Jambonneau. — Minulta kysyttiin, ja minä
+vastasin. Ei ole pakko noudattaa minun mieltäni.
+
+Otetaan huomioon sekin, — sanoi Legoff. — Macabiou, sinun vuorosi.
+
+— Minusta nähden, — lausui Macabiou — meidän pitäisi kiivetä tämän ison
+kallion huipulle saakka ja huutaa siellä, minkä jaksamme, ja heiluttaa
+nenäliinoja.
+
+— Entäs sinä siellä muiden takana, François Guillemin! Matala olet
+kuin veneen talka, mutta niinhän sitä sanotaan, että »pieni, mutta
+pippuria». Mitäs arvelet?
+
+— Minä sanon, kuului hento ääni, — että pitäisi kirjoittaa kirje ja
+panna se puteliin ja viskata puteli mereen.
+
+— Onkos sulla, parisilainen, mitään sanomista?
+
+— Minä arvelen näin, — vastasi Mark: — otetaan ja kaadetaan maahan
+iso honka, koverretaan se puukoilla ja lähdetään siinä takaisin
+Pouligueniin.
+
+— Se nyt ei käy laatuun ollenkaan, — sanoi Pornichet. — Mutta
+tehdäänpäs lautta veneen laudoista ja heitetään sitten arpaa, kuka
+meistä ensin tulee muiden syötäväksi.
+
+Neuvoskunnan jäsenet hämmästyivät ja säikähtivät: mointa lausuntoa
+ei ollut kukaan odottanut, ei kenenkään mieleen ollut johtunut
+sellainen epätoivon keino. Äänetönnä istui joka mies alla päin
+ja huulet hölpällään, yksivakaisissa ajatuksissa ihmis-elämän
+vaihtelevaisuudesta. Legoff oli menettää palasen rohkeuttansa hänkin.
+Hän yritti jo muistuttamaan kunnioitettavalle neuvoskunnalle, ettei
+kapteeni tällaisissa tapauksissa ole arvan alainen Mutta äkkiä nousi
+kokouksessa kova liike. Yht'aikaa pääsi joka mieheltä suuttumuksen
+huutoja:
+
+— Ei se kelpaa! Ennen kuollaan nälkään! Suu kiinni, Pornichet!
+
+— Vai niin vainen! — lisäsi tämä, kovinkaan hämmästymättä, — mutta
+silläpä tavalla meidän vaari joutui syötäväksi »Medusan» lautalla.
+
+— Nyt on sinun vuorosi puhua, Mascaret, — sanoi Legoff, saadakseen
+mielet niin pian kuin mahdollista toisaalle.
+
+— Minä, — huudahti Mascaret päättävästi — minä pusken suoraan, minä.
+Minun tapani ei ole pieksää tuulta, toisin sanoen: puhua joutavia.
+Minun mielestäni on parasta, että lähdetään täältä pois kiiruimman
+kaupassa, mennään kotia, ennenkuin alkavat meitä kaivata, hotkaistaan
+hiukan verran ja mies kaattuvan alle maata. Jos jollakin olisi parempaa
+keinoa mielessä, niin anna tulla vaan.
+
+Yhtä paljon kuin Pornichetin ehdotus oli herättänyt vastustusta, yhtä
+paljon Mascaretin ehdotus nosti riemua. Tämä niin yksinkertainen ja
+niin suoraan lausuttu ajatus kevensi kaikkien mielet, saattoi kaikki
+yksimielisiksi.
+
+— Eläköön Mascaret! Se se puhui kuin poika. Siinä neuvo, joka kelpaa.
+Eläköön Mascaret!
+
+Nähtyänsä tämän odottamattoman riemastuksen, kävi Legoff totiseksi;
+häneen jota nuo suupaltit moniahta silmänräpäys sitten olivat
+ylistelleet, häneen nousi nyt katkeria ajatuksia kansan suosion
+horjuvaisuudesta. Hän rupesi jo pelkäilemään, että mitenkähän sen
+kapteenin-arvon tässä mahtanee käydäkään. Nyt oli siis ryhdyttävä
+päättävään keinoon ja yhdellä rohkealla iskulla anastettava takaisin
+se valta, joka jo vähällä oli häneltä kadota. Hän päätti senvuoksi
+kauniissa puheessa uudestaan esille ottaa ja juurta jaksain osoittaa,
+kuinka epäkäytännöllinen, kuinka sanomattoman sopimaton, kuinka peräti
+naurettava tämä viimeinen ehdotus oli. Siten hän ihan varmaan saa
+Mascaretin kiinni ihan Kapitolion portailla, raastaa hänet Tarpeion
+kalliolle [Tarpeion kallio on jyrkkä vuori lähellä Kapitoliota (Rooman
+linnaa) Sen kukkulalta syöstiin valtionkavaltajat alas.] ja syöksee
+hänet yhdellä käden käännähdyksellä alas.
+
+— Kyllähän tuon tietää joka mies, luullakseni, — sanoi hän, — että
+meidän pitää lähteä Mascaret on unohtanut vaan erään pienen seikan: hän
+ei ole sanonut, millä _keinoin_ sitä lähdetään.
+
+— Mitenkä! mitenkä! — huudahti Mascaret, joka jo alkoi horjahdella.
+
+— Jos Mascaret on tahtonut tehdä meistä pilkkaa, niin uskallan
+sanoa, että häh on valinnut siihen varsin sopimattoman ajan. Jos
+hän on puhunut täyttä totta, niin rohkenen hänelle muistuttaa sillä
+kunnioituksella, jonka hän ansaitsee, että kaikista tähän saakka
+annetuista neuvoista juuri hänen on kaikista typerin.
+
+— Sopisihan kuulla sitten sinun neuvoasi, — vastasi Mascaret uhkeasti.
+
+— Kuulkaa sitten, — lausui Legoff, korottaen äänensä. Tutkikaapas
+taskujanne, pojat. Onko kellään tulitikkuja?
+
+Poikia oli niin usein ja niin kovasti kielletty käsittelemästä
+tulitikkuja ja pitämästä niitä taskuissaan, että melkein jok'ainoa nyt
+veti taskunsa pohjalta pari kappaletta.
+
+— Hyvä on, — huudahti Legoff arvokkaasti, niinkuin päällikkö
+konsanaankin. — Ei tässä ruveta lauttoja rakentelemaan, vaan rovio
+meidän täytyy tehdä veneen laudoista. Meidän pitää sytyttää valkea,
+joka leimuaa niin korkealle, niin korkealle, että se näkyy peninkulmain
+päähän merelle. Kun sitten jollakin laivalla huomataan se, niin
+hoksaavat he kyllä, ettei mokoma liekki ole mikään takkavalkea; he
+käsittävät paikalla sen hätämerkiksi, eikä meidän huoli tanssia
+kengänpohjia piloille, lämmintä saadaksemme, ei! Käydään vaan koreasti
+valkean ympärille rinnatusten, niinkuin hailit vartaalle, ja siinä
+lämmitellään ja odotellaan, kunnes tulevat poikia hakemaan.
+
+Ken voisi kuvata sitä vaikutusta, minkä nämä sanat tekivät? Jambonneau,
+Macabiou, Pornichet notkistivat polvensa Legoffin neron edessä; pelkkä
+ajatus kelpo roviosta saattoi hänelle entisen yleisen suosion jälleen.
+
+Mascaret se vaan pysyi entisessä ajatuksessaan, jankuttaen yhä
+edelleen, että muka täältä pitäisi kiiruimman kaupassa lähteä pois.
+
+Hallo! — huusi Legoff sitten, — kannelle joka mies!
+
+Ja tähtien valossa hän kulki joukkonsa etunenässä veneen luokse, jota
+hän oli niin hyvästi ohjannut, ja joka nyt oli matalikolla laidat
+ammollaan. Legoff oli jo usean kerran haeskellut veneen sisuksen,
+löytääkseen jotakin syötävää, mutta siellä ei löytynyt muuta kuin vähä
+tappuroita, muutamia riepuja tervattua kangasta, kirves, nuoria ja
+purjelankaa. Mutta kaikkihan matkalla kelpaa. Näistä esineistä joita
+hän ensi alussa ei ollut pitänyt savikukonkaan veroisina, tuli hänelle
+vielä jok'ainoa tarpeen. Kirves kädessä hän kävi päättävästi veneen
+avonaisia laitoja särkemään; muut sillä välin keräsivät pilkkeitä ja
+kantoivat niitä röykkiöön Legoffin osoittamalle paikalle.
+
+Ei ole maailmassa niin surkeata tilaa, ett'ei yhteinen työ toisi siihen
+hauskuutta.
+
+Lautain pilkkominen, palasien kokoaminen, joita pimeän tähden täytyi
+kopeloimalla hakea, ja löytäjäin keskinäinen kinailu, tuleminen ja
+meneminen, työskenteleminen oikein kilvassa, muurahaispesän tapainen
+kihisevä toimeliaisuus, joka nyt syntyi tällä luodolla, yksin
+kuperkeikatkin, joita he saivat joko märjillä ajokkailla liukastuessaan
+tahi toisiansa vastaan törmätessään, — kaikki tuo piti pojat toimessa
+ja lopuksi ilahduttikin heitä.
+
+Rovio kasvoi kasvamistaan.
+
+Voi sitä hetkeä, jolloin kapteeni Legoff, alapäällystö ympärillään,
+raapaisi tulitikkua housuihinsa ja pisti valkean tervakankaasen ja
+tappuroihin, jotka hän oli pannut puiden väliin!
+
+Kukin pidätti hengitystänsä, sykyttävin sydämin odotellen.
+
+Alussa näkyi vaan savupilvi, paksu ja synkkä kuin yökin.
+
+Muutamia minutteja kului sanomattomassa sydämen ahdistuksessa.
+
+Pianpa rupesi kuulumaan tulen räiske.
+
+Savun keskeltä välähti punainen liekki, säihkyvät tulikielet alkoivat
+nuoleskella ensimmäisiä halkokerroksia, nopeasti kohosi tuli rovion
+päähän saakka ja pian leimusi suunnaton tulipatsas, punaten merta ja
+taivasta.
+
+Juhannus-yön kokkovalkeat eivät ole milloinkaan ansainneet ilotulien
+nimiä paremmin kuin nämä palavat laudat hätämerkkinä. Onnellisempana
+kuin Mascaret, nautti Legoff nauttimalla hyvin ansaitsemansa yleisen
+suosion suloutta. Varmaa, aivan varmaa on, että tämä niin korkealle
+leimuava ja kirkas valo tuo heidän avukseen kaikki laivat, joita vaan
+liikkuu kymmenenkin peninkulman päässä. Kaikki olivat vakuutetut
+pikaisesta pelastuksestansa ja tervehtivät sitä jo meluten ja huutaen.
+Mutta kalalokit kallion huipulla heräsivät säikähtäneinä ja lentelivät
+majansa päällä, koleita huutoja päästellen.
+
+
+
+
+7. KARHUJUTTU
+
+
+Hetket kuluivat, valkean leimuaminen oli vähennyt. Nuotion ympärillä
+pojat yhä vain odottelivat laivaa heitä noutamaan. Taanoinen
+kiihko oli jo sekin sammunut sytykkeiden puutteessa. He olivat
+vähitellen vaipuneet tuollaiseen velttouteen ja alakuloisuuteen, joka
+tavallisesti seuraa suuria mielenliikutuksia. Senjälkeen he taas
+joutuivat epätoivoon. Pelkoa ja vavistusta he tunsivat, ajatellessaan,
+millaistahan se Pouligueniin palajaminen oikein mahtaa olla, jos
+nimittäin heidän on sallittu sinne palatakaan. Vanhempain hätä ja
+tuska kalvoi kyllä heidän sydäntänsä, mutta vielä enemmin pelkoa
+nousi heihin, kun he ajattelivat, miten heitä siellä otetaan vastaan.
+Mark ei ollut ylpeämpi eikä tyyneempi muitakaan. Hän ajatteli, kuinka
+hänen äitinsä tuskissaan juoksentelee pitkin rantaa. Poika tiesi hänen
+olevan hellimmän äidin maan päällä, ja tieto mielipahasta, jonka hän
+oli tehnyt niin hellälle äidille, särki hänen sydäntänsä; hän tiesi
+myös äitinsä olevan ankarankin, kun tarvis vaati, ja nyt tunsi hän
+tehneensä liian suuren rikoksen, voidakseen toivoa kovinkaan suurta
+sääliväisyyttä. Punnitsi niinmuodoin asiata miltä puolelta hyvänsä,
+kaikkialla oli vaan pelkkää voivotuksen syytä. Kangastuksena näkyi
+heille nyt rauhallinen maja, jossa he olivat syntyneet, takkavalkea,
+joka niin iloisesti oli leimunnut illalla, heidän satuja kertoessaan,
+pöytä, johon he olivat istuneet aterialle, vuode, jossa he olivat
+maanneet niin makeasti viheriäin uutimien takana. Nyt vasta he
+huomasivat, kuinka paljon hyvää, kuinka paljon riemua he olivat
+kadottaneet; he tunsivat nyt, kuinka onnellisia lapsia he olivat olleet
+tähän saakka, kuinka hyviä heitä kohtaan vanhemmat olivat olleet ja
+kuinka suuresti heitä rakastaneet. Ja katkerasti silloin itkivät poika
+parat. He olivat jo saaneet liian suuren rangaistuksen, ja kumminkin se
+oli vasta alulla.
+
+Legoff se taaskin rohkaisi heitä.
+
+— Kas niin, — huudahti hän, — tuleeko tässä tuosta uikutuksesta ja
+ruikutuksesta loppua milloinkaan? Oikein jo korvia kivistää! Mitäs
+teiltä tässä oikeastaan puuttuu? Jalat teillä on lämpöiset, pää selvä
+ja vatsakin niin köykäinen. Mitäs vielä pitäisi olla? Mitä te sitten
+ulisette? Kenties eivät ole muistaneet lämmittää vuodetta herra ja
+paroni Mascaretille? Kreivi Jambonneau mahtaa odottaa untuvaista
+patjaansa, vai kuinka? Ylhäinen ja vapasukuinen herra Macabiou kenties
+ei ole löytänyt tohveleitaan ja yönuttuaan? Voi hirveätä asiata
+kuitenkin! Mistähän tähän ympärilleni on keräytynytkään mokomia
+merikarhuja? Saattepas nähdä, että tuossa on pian kaksikymmentä ja
+kolmekinkymmentä laivaa riitelemässä keskenään, kuka vaan saisi viedä
+teidät Pouligueniin; teidän maksaa vaan valita paras joukosta. Mitä
+tulee vastaan-ottoon, jota meille valmistetaan, niin en juuri voi
+taata, että siellä on kunniariuvut pystyssä ja hunajat ja mesileivät
+odottamassa heti valkaman suussa. Saattaapa niinkin käydä, ettei
+kiittämätön isänmaa raatsi edes ilotuliakaan panna palamaan. Mutta
+niille, jotka tykkäävät tukkapöllystä ja sen semmoisesta, niille
+voin vakuuttaa, ettei sitä pidä heiltä puuttuman. Niin, te pääsette
+vain muutamalla korvatillikalla, te, mutta minä saan maksaa kaikki
+tyyni, ja minä saan, niin että tuntuu! Kun ajattelen, että isän
+vene se paraillaan meille lämmintä liehtoo, niin tunnenpa kylmiä
+väreitä seljässäni. Mutta ei päivää kuin ei vahinkoa, ja kyllä hätä
+keinon keksii! Kas niin, itkut pois; älkää olko ämmämäisiä, miehet;
+koetetaanpa jollain tavoin huvitella itseämme.
+
+— Niin, — sanoi Jambonneau, — heitetään kiekkoa.
+
+— Tai ruvetaan tonttusille, — arveli Pornichet.
+
+— Tai hippasille, — esitti Macabiou.
+
+— Jos ei herroilla olisi mitään sitä vastaan, — lausui pikku Guillemin,
+— niin esittäisin kilpajuoksua; joka voittaa, se saa piirakaisen.
+
+— Min'en tahdo muuta kuin lähteä täältä pois, — intti Mascaret.
+
+— Vielä parempi on, — sanoi Legoff, — että ruvetaan kertomaan satuja.
+Jokainen meistä osaa ainakin pari kolme sellaista. Ei mikään ole niin
+hauskaa kuin kelpo satu, kerrottu ystäväin kesken. Jokainen kertokoon,
+mitä osaa, ja se, joka kaikkien mielestä on kertonut hauskimman, se saa
+muilta karamelleja ensi sunnuntaina Batzissa messun jälkeen.
+
+Onnellinen lapsen ikä! Muuta ei tarvinnut heti oli jo mieli toisaalla
+ja ajatukset sitä mukaa. Oli kuin tuulenpuuska olisi kirkastanut
+taivaan ja hajoittanut pilvet. Yhdestä suusta huudettiin: »Satuja,
+satuja!» Jokaisella heistä oli varastossa muutamia juttuja, enemmin
+tai vähemmin tosia, enemmin tai vähemmin todenmukaisia, niitä juttuja,
+joita merimiehet tuovat mukanaan kaukaisista maista, ja jotka kulkevat
+suvusta sukuun, korjattuina ja liiankin suuresti lisäiltyinä.
+
+Kilpatanner oli avattu, ja kunkin paloi mieli astua sinne. Tämä
+kilpailu, jossa palkintona oli muutama karamelli, innostutti
+kuvausvoimaa, kiihotti intoa.
+
+— Ala sinä, Pornichet, — sanoi Legoff. — Sinulla on jotain lystiä, joka
+pyörii kielen päässä! sen näkee jo suun mutistuksista.
+
+— On kuin onkin, — huusi Pornichet, rynnäten rohkeasti ja suinpäin kuin
+pörriäinen. — Kyllä nyt saadaan nauraa! Minä kerron teille Medusan
+haaksirikosta ja kuinka meidän vaari...
+
+Muuta hän ei ennättänyt sanoa, sillä nuhteita ja moitteita alkoi sataa
+kuin rakeita, eikä aikaakaan, niin oli kilpajuoksija pysäytetty ja
+kilpasankari kellellään.
+
+— Pornichet, — lausui Legoff juhlallisesti, — tuollaisia juttuja
+ei tarjota ihmisille, jotka eivät ole syöneet päivällistä ja ovat
+tällaisessa tilassa kuin me. Ota opetuksesta vaari, ja kun joskus tulet
+ylhäiseen seuraan, niin muista aina, ett'ei sivistyneen ihmisen sovi
+panna sorkkaansa kaukaloon. Jollei sinulla ole sen huvittavampaa...
+
+— Mutta minusta nähden... — vastasi Pornichet pöyhistellen.
+
+— Toisen vuoro! — huusi Legoff.
+
+— Niin kyllä, niin kyllä, — toistivat muut. — Suu kiinni, Pornichet,
+heti paikalla!
+
+— Jassoo! — sanoi Pornichet — Sitten minä pyydän virkaeroa.
+
+— Saamas pitää, — sanoi Jambonneau.
+
+— Lähtään kotia, — virkkoi Mascaret.
+
+— Kuka ottaa puhuakseen? — kysäsi Legoff.
+
+— Minä! — huusi vilkas Macabiou, kauhean kärkäs karamelleille ja siitä
+tunnettu joka puodissa. — Minäpä kerron teille, miks'ei Babolein
+Macabiou, isän setä, viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana voinut
+istua, niinkuin muut ihmiset.
+
+Tämä viehättävä, odottamaton ja oikein eepillinen johdatus herätti
+kuulijain uteliaisuuden varsin kiihkeäksi.
+
+Tuokion kuluttua Macabiou alkoi:
+
+— Isäni setä, nähkääs, oli kirvesmiehenä »Muskotti» nimisellä
+korvetilla. Se oli kerran lähtenyt Jäämerelle, joka on sellainen meri,
+että siellä, niinkuin jo nimestäkin kuuluu, kyllä kynsiä kylmii,
+vaikk'ei kukkaro kostu. — Aamulla kerran, kun laivaväki heräsi, oli
+»Muskotti» jäissä kiinni: ei pääse sinne eikä tänne. Ei muu neuvoksi
+kuin jäädä sinne talveksi, hylkeiden ja valaskalain seuraan lähelle
+Huippuvuorten saarta, jossa jääkarhuja on niin että vilisee, ja jossa
+apelsiineja ei kasva kuin suurten herrain ansareissa. Baboleinin
+lempityönä oli yrttien kerääminen. Se ja tupakkamälli poskessa olivat
+hänen ainoat mielitekonsa maailmassa. Kävelee hän sitten tuosta taas
+kerran korsiansa kokoilemassa, niin äläst! Siin'on hänen edessään
+viisi valkoista, komeaa jääkarhua. Tuskin olivat karhut hänet nähneet,
+niin jopa astua lynkyttivät hänen luokseen, päätä nyökyttäen, ja
+laskeutuivat hänen jalkainsa juureen ja nuolivat hänen käsiään Babolein
+luuli näkevänsä unta. Sitten hän arveli näiden kenties olevan joitakin
+vanhoja tuttuja, mutta vaikka hän kuinkakin koetteli muistella, niin
+tuli hän viimein siihen päätökseen, että nämä olivat hänelle vallan
+outoa väkeä. Kohteliaasti nämä viisi karhua sitten saattoivat häntä
+laivalle asti ja läksivät pois sitten vasta kuin hän oli noussut
+laivaan. Huomenna hän tapasi muita karhuja, ja nämäkin kohtelivat
+häntä yhtä suurella kunnioituksella, ja sen koommin hänellä, laivalle
+palatessaan, oli aina perässään joukko karhuja, jotka seurasivat
+häntä kuin mitkäkin villakoirat. Siitä pitäin ei laivalla muusta
+ollut puhettakaan; arvaahan sen. Lopulti tultiin siihen päätökseen,
+että kirvesmiehellä mahtaa olla luontoperäinen lahja lumota eläimiä
+ja kesyttää ne jo ensi silmäykseltä. Laivan lääkäri, joka oli oppinut
+mies, sanoi Baboleinissa olevan sellaista eriskummallista nestettä
+— hän sanoi sitä magneetiseksi, — joka virtailee Baboleinin ihosta
+karhujen nahkaan. Kun jäät viimeinkin läksivät ja »Muskotti» pääsi
+liikkeelle, niin olipa siinä näky, jota sopi katsella. Puolitoista
+tuhatta karhua läksi uimaan laivan jälkeen, ja niin ne olisivat
+seuranneet sitä hamaan Brestiin saakka, jollei Babolein, heidän
+etuansa katsoen, olisi kehoittanut heitä palajamaan takaisin. Silloin
+karhut päästivät kauhean valitushuudon ja palasivat voivotellen omille
+asunnoilleen. Heltyi siinä Baboleinkin sillä hän oli kovasti mieltynyt
+näihin karhuihin ja arveli, että niin uskollisia ystäviä on ani
+harvassa.
+
+Kolme vuotta sen jälkeen oli Babolein Brestissä. Siellä hän kerran
+illalla oli kävelemässä. Ajotin rannalla muutamain merimiesten jotka
+olivat lystiä poikia kaikki tyyni ja hakivat huvitusta. Siinä hän nyt
+kertoi heille retkistänsä Jäämerellä ja tuttavuudestansa Huippuvuorten
+jääkarhujen kanssa. Muut sitä kuullessaan nauroivat niin, että oli
+leuat mennä sijoiltaan, ja pitivät koko juttua pelkkänä valheena.
+Sattuivat silloin samassa näkemään erään komeljantin, jolla oli
+sylissään apina ja perässään kahleissa musta karhu, hirmuisen suuri
+ja pörröinen, suojakoppa kuonolla. Paikalla löi Babolein vetoa kaksi
+markkaa siitä, että karhu laskeutuu hänen jalkoihinsa ja rupeaa
+nuolemaan hänen käsiänsä. Vedon löi hänen kanssaan Claude Chalumeau,
+joka oli hänkin kotoisin Pouliguenista ja oli kirvesmiehenä »Lohella».
+Miten he siinä sitten lienevät puhelleet ja selitelleetkään, niin
+komeljantti suostui viimein ottamaan karhultaan pois kuonokopan ja
+päästämään sen hetkiseksi irti. Babolein Macabiou asettui pedon eteen,
+iski siihen oikein tuikean silmäyksen ja viskasi magneetillista
+nestettänsä karhulle vasten kuonoa. Lieneekö hänen taikanesteensä ajan
+pitkään väljähtynyt vai tepsikö se ainoastaan valkoisissa karhuissa
+en tiedä varmaan; musta karhu vaan ei näkynyt siitä huolivan, ja
+sen sijaan kuin sen olisi pitänyt heittäytyä Baboleinin jalkoihin,
+kohosi se takakämmenilleen ja uhkasi heittää päinvastoin hänet omiin
+jalkoihinsa. Nähtyänsä tuon julman pedon hampaat, täytyi Baboleinin
+tunnustaa; että hänen nesteensä oli vallan heikkoa, ja sen vuoksi hän
+arvelikin paraaksi lähteä käpälämäkeen. Hän käänsi pedolle selkänsä,
+mutta tuli samassa kääntäneeksi sen puoleen jotain muutakin, ja kas
+siihen iski nyt peto kyntensä niin lujasti, että töin tuskin saatiin se
+hellittämään saaliinsa. Ja siinä nyt, hyvät ystävät, kuulitte, mitenkä
+isäni setä, Babolein Macabiou, menetettyään kaksi markan kappaletta
+ja kaksi muuta kappaletta, makasi kuusi viikkoa, näkemättäkään
+tupakkamälliä, ja jäi koko elin-ajakseen ilman istumaneuvoja.
+Vanhoilla päivillään hän usein kertoi tätä tapausta, mutta kertoi aina
+seisoviltaan ja lisäsi aina lopussa, ett'ei karhuihin ole luottamista
+enempää kuin ihmisiinkään.
+
+
+
+
+8. JOONAAN JUTTU
+
+
+Niin kertoi Macabiou kaikkien iloksi ja mielihyväksi. Kolme kertaa
+taputettiin hänelle käsiä, eikä itse Pornichetikaan saattanut olla
+siihen osaa ottamatta, vaikka olikin käynyt alle kynsin. Kilpailu oli
+tosin vasta alkanut, mutta pojissa nousi nyt jo aavistus että Macabiou
+se karamellit vie. Tämä karhujuttu oli saattanut heidät hyvälle
+tuulelle, kielenkannat heltivät, ja kilvan tuli nyt mitä kummallisimpia
+juttuja kuuluville. Kaunis oli tuo kuva tuossa: rovio, joka vielä
+välähteli niin kirkkaasti, nuo lapset sen ympärillä erillaisissa
+asennoissa, mikä seisoen, mikä istuen kalliolla, ja kaikki tarkasti
+kuunnellen kertojaa, saari, jonka luodevesi oli paljastanut, pienet
+lätäköt, joihin taivaan tähdet kuvastuivat, tuo mahtava kallio, jonka
+epäsäännöllisiä ja synkkiä rinteitä siellä täällä valaisi rovion
+tuli, kalalokit, jotka lentää lepsuttelivat huipun kohdalla ja,
+kuvan kehyksenä sitten kaukainen meri mainingeissa, — tuo näky, niin
+omituinen, niin viehättävä, olisi kyllä ansainnut kuvaajaksensa van der
+Neerejä tahi Isak van Ostadeja.
+
+Kaikkea, mitä tänä ihanana iltana tuli kerrotuksi, on mahdoton panna
+kirjaan; se täyttäisi suuret nidokset. Kaikki nämä kertomukset
+olivat pohjaltaan toistensa kaltaisia: kaikissa niissä kerrottiin
+merimiehistä, jotka olivat joutuneet mitä pulmallisimpiin tiloihin ja
+viimein päässeet niistä kunnialla.
+
+Niinpä oli Jambonneaun vaarinvaari eräänä päivänä uimassa Mozambikin
+salmessa. Äkkiäpä hän huomasi kaksi hirmuista lohikäärmettä, jotka
+uivat häntä vastaan kidat ammollaan. Mutta osasipa hän — peiakas kuin
+oli sukkela! — ärsyttää pedot toistensa kanssa tappelemaan, ja taistelu
+päättyi siihen, että lohikäärmeet nielaisivat toinen toisensa: pyrstöt
+vaan jäivät jäljelle, ja niitä säilytetään tänäkin päivänä muistoina
+Jambonneaun perheessä.
+
+Pikku Guilleminin vaarin oli käynyt vieläkin paremmin. Ollessaan
+Jäämerellä valaskaloja pyytämässä, hän kerran iski väkäkeihäänsä
+valaskalan niskaan, mutta samassa löi valaskalakin pyrstöllänsä veneen
+kumoon. Vaari pulahti silloin veteen hänkin, mutta ennätti tarttua
+keihään nuoraan kiinni; ja kun peto, sukellettuansa veden alle, jälleen
+nousi pintaan, hyppäsi hän, vaari, pitkittä puheitta sen selkään ja
+asettui siihen kuin mille laivan kannelle ikään. Ja sillä kurin hän
+sitten matkusti kolmattatoista sataa peninkulmaa, juoden sadevettä ja
+leikaten pekunansa seljästä aina väliin viipaleen, mitäpä kaksikin
+rasvaista läskiä, ja sammutti aina sillä tavalla nälkänsä. Aina kun
+valaskala sukelsi veteen, antoi hän sen hinata itseään, puksierauksen
+viisiin, ja asettui jälleen entiselle paikalleen, kun eläin nosti
+hirmuisen selkänsä kuin minkä laiturin Valtameren vedenpintaan. Viikon
+verran hän vehtaili tuolla lailla valaskalan kanssa, mutta sittenpä hän
+saikin sen tottelemaan itseänsä aivan hyvästi, sillä keihäs näet oli
+yhä vaan kiinni eläimen niskassa. Ja niinpä hän vihdoin, monien mutkain
+ja vaarain perästä, tulee kerran koreasti Brestin satamaan: ylpeästi
+hän seisoo suunnattoman valaskalan seljässä, ja peto ruiskuttaa vettä
+kitusistaan korkealle ilmaan suureksi ihmeeksi kaupunkilaisille, jotka
+ensi kertaa elämässään näkivät mokoman näyn. Se oli Joonaan retken
+vastakohta se.
+
+Vaikka tämän jutun todenperäisyys olikin vähän epäiltävää laatua,
+niin viehätti se kumminkin, hyvin kerrottuna, kuulijoita, ja pikku
+Guilleminin valaskala taisi jo panna pussiin Macabioun karhut.
+
+Mark vuorostansa kertoi Robinsonista autiolla saarella, mutta, se
+täytyy tunnustaa, pienen ystävämme kertomus ei juuri sanottavaksi
+miellyttänyt. Pojat olivat toisillensa tarjoilleet sellaisia
+makupaloja, että Robinson Crusoe papukaijineen, päivänvarjoineen ja
+karvalakkeineen tuntui heistä kuin vesivelli herkkuja syöneelle. Itse
+Perjantaikaan ei herättänyt suurta osan-ottoa. Tämän kertomuksen,
+josta Mark ei kyennyt antamaan kuin yleiset piirteet vain, tämän
+kertomuksen olet sinä, armas Paul, kerran lukeva sellaisena kuin se
+on kerrottu tuossa kuolemattomassa kirjassa, josta lapselle on riemua
+ja vanhallekin vielä oppia, ja joka on parhaimpia, mitä ihmisjärki on
+luonut. Siinä kirja, jossa ei ole koristeita eikä haetuita helyjä,
+siinä kirja, jolla ei ole muuta viehätystä kuin viehätyksistä parhain,
+nimittäin totuuden viehätys, — ja sen sinä luet ensin huviksesi ja luet
+sitä uudestaan opiksesi. Siinä ystävä niin nuorten kuin vanhainkin.
+Siitä, mikä meitä nuoruuden päivinä on ihastuttanut, siitä on meille,
+tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa koettelemuksissa.
+Se antaa meille, tarpeen tullessa, neuvoa ja apua elämän moninaisissa
+koettelemuksissa. Se antaa meille miehuutta, kärsivällisyyttä ja uskoa
+Jumalaan; se osoittaa meille kaikki apuneuvot, mitä sillä ihmisellä
+on, joka on jäänyt oman onnensa nojaan; se osoittaa, kuinka ihmisen
+kyvyt kehittyvät epätoivoisessa asemassa, ja kuinka sielu, jäätyän
+yksikseen luonnon helmaan, välttämättömästi kohoaa Luojan luo. Paitsi
+pyhiä kirjoja, en tiedä mitään toista, jossa olisi enemmän lohduttavaa
+voimaa, josta tuoksuaisi enemmän inhimillistä, enemmän uskonnollista
+filosofiaa, yksinkertaisempaa ja ylevämpää siveys-oppia. Omituinen
+kohtalo tuon kirjan tekijällä! Mikä hän oli, kukapa sitä tiedustelisi?
+Kuka huolisi kysyä, onko häntä ollutkaan? Hän on kadonnut teoksensa
+maineesen. Tietäkööt kumminkin lapset hänen nimensä, ja pysyköön se
+nimi iäti siunattuna heidän muistossaan: hänen nimensä oli Daniel de
+Foë. [Daniel de Foë eli Defoë (lue: Denjel difoo) englantilainen
+kirjailija 1661 — 1731, julkaisi v. 1719 maailmankuulun teoksensa:
+»Robinson Crusoen (lue: Robinson Kruuso'n) elämästä ja onnen
+vaiheista». Se on ilmestynyt suomeksikin. — Suom. muist.] Niinkuin
+monet muutkin ihmiset, jotka ovat työtä tehneet lähimmäistensä
+hyödyksi, niin hänkin kuoli puutteen-alaisena, vainottuna, onnettomana.
+
+Kertomiskilpa oli päättymäisillään. Kaikki tahi melkein kaikki olivat
+kilpailleet palkinnosta, ja vaikka valaskala oli saanutkin pojat
+hetkiseksi kahden vaiheille, niin näkyi voitto sittenkin kallistuvan
+karhujen puolelle. Macabiou, ikävä kyllä, ei osoittanut niin kainoa
+maltillisuutta kuin voittajan tulee ja sopii. Hän näki jo ominansa
+tusinan karamelleja, huolellisesti käärittyinä harmaasen paperiin, vesi
+kihahti jo hänen suuhunsa, hän lipoi jo kieltänsä, mutta silloinpa
+kapteeni Legoff, oltuaan tähän saakka vaan palkintotuomarina, astui
+itse kilpatantereelle.
+
+Hän rykäisi kolme kertaa, ei juuri ääntänsä selvittääkseen, vaan
+kehoittaakseen herroja ja kuulijoita vaitioloon.
+
+Mielistelevä hyminä kulki koko joukossa.
+
+— Hiljaa, hiljaa!
+
+Macabiou yksin vaaleni ja vavahti.
+
+
+
+
+9. TUOMAS I:N RETKET
+
+
+— Minäpä, — sanoi Legoff, — minä kerron teille, kuinka minun vaari
+vainajani, Tuomas Legoff, joka oli lähtenyt pelkkänä matrosina
+purjehtimaan »Bellonalla», vihdoin tuli kuninkaaksi eräälle Etelämeren
+saarelle.
+
+— Se ei ole mahdollista! — huusivat muut äimästyen. — Onko kuninkaita
+ollut sinun suvussasi?
+
+— Yksi ainoa, — vastasi Legoff kainosti, — mutta kuninkaallista
+sukuperää sitä silti ollaan, sanoo isä. Tämmöinen oli juttu. »Bellona»
+purjehti Tyyneellä merellä, joka on niin hiljainen kuin lammas. Siinä
+on siellä täällä saaria, joiden asukkaat panevat muukalaisen vartaalle
+ja pistävät hänet poskeensa.
+
+— Vanhoja uutisia! — sanoi Macabiou. — Semmoisia ihmisiä sanotaan
+ihmissyöjiksi eli muukalaisella nimityksellä kanni... kanni...
+
+— Kannibaaleiksi, — auttoi Mark; — semmoiset ne juuri tahtoivat
+Perjantainkin syödä.
+
+Legoff jatkoi:
+
+— Niin, »Bellona» kynteli Tyyneen meren pintaa ja hyvällä myötätuulella
+teki kaksitoista solmua tunnissa solkenaan vaan; mutta eräänä päivänä
+huomattiin ruomassa tuli. Pumputtiin, pumputtiin, mutta mitäpäs siitä
+läksi! Parin tunnin kuluttua leimusi koko laiva ilmitulessa kuin
+olkilyhde.
+
+— Sepä on lystikästä, — sanoi sukkela Pornichet, — että vedessäkin voi
+palaa.
+
+— Saatpa nähdä, poikani, ett'ei se ollut niinkään lystikästä. Väki ähki
+ja öhki pumputessaan ja sammuttaessaan, mutta valkea se yhä levisi
+lähemmäs ja lähemmäs kruutisäiliöä.
+
+— Voi tonttu! — sanoi Pornichet.
+
+— Ei auttanut muu kuin lähteä laivan sisästä. Mutta justiin siinä
+silmänräpäyksessä kuin laivaväki oli laskeumaisillaan veneisin, —
+rrräiskis! Kruuti syttyy, jyräys kuuluu laivan sisästä. Sitä pauketta
+ja piuketta, sitä ritinää ja ratinaa. — Kaikki oli säpäleinä. Ei
+ollut enää »Bellonasta» jäljellä hituakaan. Tuokiossa oli vesi ja
+tuli kuluttanut siitä joka murun. Ei jäänyt henkiin kuin yksin Tuomas
+Legoff. Hänet lennätti kolmesataa seitsemänkymmentäviisi jalkaa
+korkealle ilmaan, ja sieltä hän, heitettyään kymmenkunnan kuperkeikkaa,
+putosi istuvilleen yhteen niistä veneistä, jotka oli päästetty alas.
+
+— Mikä onni! — arveli Macabiou.
+
+— Siihen aikaan, huomatkaas, hyvät ystävät, Tuomas Legoff oli uljain
+merimies koko Franskan laivastossa, pulska poika, jolla Nantesin ja
+Brestin välillä ei ollut vertaista. »Bellonalla» ei häntä muuksi
+sanottukaan kuin soreaksi Tuomaaksi; hän oli koko laivan koru
+ja kaunistus. Sen lisäksi hän oli saanut loistavan kasvatuksen;
+täynnä arvokkaisuutta oli hänen ryhtinsä, ja pää oli miehellä kuin
+partaveitsi. Hän olisi voinut nousta yhteiskunnan korkeimmille
+kunniasijoille, ja oli juuri perämieheksi pääsemäisillään, silloin
+kuin »Bellonan» tuho tapahtui. Näin hän nyt näki olevansa ypö yksinään
+veneessä, keskellä suunnatonta Valtamerta, mutta siitä ei mies
+kömmähtynyt, ei likimainkaan, arvelihan vaan, että koska hän näin
+ihmeellisellä tavalla on päässyt silminnähtävästä kuolemasta, niin
+kai hän varmaankin on määrätty jotain erinomaista toimittamaan. Hän
+rupesikin voimainsa takaa soutamaan, toivoen saavansa nähdä jonkun
+laivan, joka hänet ottaa mukaansa, tai pääsevänsä maihin johonkin
+saareen. Niin souti vaari parka kymmenen päivää ja kymmenen yötä,
+syömättä ja juomatta, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.
+Yhdentenätoista päivänä hän ei enää soutanut hän söi silloin toisen
+kenkänsä.
+
+— Mahtoi maistua, — sanoi Pornichet.
+
+— Kahdentenatoista päivänä hän iski puukkonsa kärjellä suonta itsestään
+ja joi vertansa.
+
+— Juokse jo järveen! — virkkoi Mascaret. — Kolmantenatoista hän
+kävi seljälleen veneen pohjalle ja odotti vaan, että kuolema häntä
+armahtaisi ja korjaisi pois. Ei ollut enää soreasta Tuomaasta kuin
+luu ja nahka jäljellä; vaari parka oli näinä kahtena viikkona käynyt
+keltaiseksi, kuihtuneeksi ja laihaksi kuin kapahaili.
+
+— Ihanhan tässä on ruumis jo kananlihalla — virkkoi Jambonneau
+hytistellen, — mutta yks'kaikki, anna mennä loppuun vaan!
+
+— Niin, Legoff, kerro, kerro! — huudahti Mark, joka oli pelkkää korvaa.
+
+— Miten kauan hän lienee maannut veneen pohjalla, ei hän itsekään
+tiennyt. Herätessään hän huomasi olevansa pitkällään pehmoisella
+kukkanurmikolla, upeiden puiden alla, joissa tuhansia lintuja oli
+laulamassa, ja jotka levittivät suloista tuoksua. Jo luuli vaari
+päässeensä paratiisin iloon; mutta hierottuaan silmistään unet pois ja
+nähtyään, millaisia olentoja hänen ympärillään on, oli hän vakuutettu
+joutuneensa manalan pohjalle. Seitsemättäkymmentä villiä ihmistä, yksi
+toistansa hirveämpää, ruumiit kokonaan piirreltyinä kirjaviksi eikä
+pukua yllä muuta kuin vaskirengas nenässä, istui hänen ympärillään,
+nähtävästi keskustellen keskenään ja erinomaisen tarkasti katsellen
+häntä.
+
+Hän kun tunsi maantiedon kuin viisi sormeansa, niin arvasi kohta, mikä
+hänet nyt perii.
+
+On se sentään kovaa, kun ihminen, oltuaan syömättä kolmetoista
+päivää, itse joutuu syötäväksi neljäntenätoista. Kellä sydän on
+oikealla kohdalla, se tosin saattaa jollakin tyytyväisyydellä antautua
+ateriaksi hyville ystäville tarpeessa, ja olenpa vakuutettu, että
+Pornichetin vaarista mahtoi siinä tilassa tuntua jotenkin hauskalta;
+mutta mennä tuntemattomain villien kitaan, jotka eivät edes osaa meidän
+kieltämmekään, ei vainkaan se ole lystiä.
+
+Tuomas paralla ei ollut edessään muuta kuin käydä koreasti
+paistinvartaalle tai halstarille taikka ellei niinpäin, niin sitten
+paistinpannuun tahi kastrulliin. Eipä ihme siis, että hän äimistyi,
+kun hän, noustuansa istumaan, näki noitten ruskea-ihoisten lankeavan
+maahan kasvoilleen hänen eteensä, nousevan sitten ylös ja heiluttelevan
+sekä viuhtovan käsiään semmoisella tavalla, joka ei suinkaan osoittanut
+mitään pahoja aikomuksia.
+
+Muutamat kantoivat hänen eteensä korittain apelsiineja, banaaneja ja
+ananaaseja toiset nostivat hänen huulilleen limonaadia tai kokosmaitoa.
+Toiset tulivat kutkuttamaan häntä jalkapohjista ja hieromaan hänen
+pohkeitansa sillä välin kuin muut löyhyttivät hänelle vilvoitusta
+palmunlehdillä.
+
+Ja aina kun hän oli syönyt palasen tai juonut kulauksen, niin villit
+päästivät ihastuksen huutoja, he kirkuivat riemusta, he tanssivat ja
+hyppivät ja tekivät semmoisia ihmeellisiä kuperkeikkoja, että olisi
+luullut heidän taittavan niskansa.
+
+Sitten kuin hän oli syönyt kuin mies ja juonut kuin kaksi miestä,
+puettiin hänet vaippaan, joka oli tehty kanarialinnun, kolibrin ja
+papukaijan höyhenistä; sitten hänet nostettiin kantotuoliin, ja nyt
+läksi koko joukko, musikantit etupäässä, astumaan kuninkaan linnalle.
+
+Hallitus-istuin oli tässä maassa ollut tyhjä eilisestä saakka; entinen
+kuningas, näet, oli kuollut kovaan vatsatautiin. Senvuoksi maan
+ylimykset tahtoivat asettaa hänen seuraajakseen tämän ulkomaalaisen,
+jonka sallimus oli heittänyt heidän rannoillensa.
+
+Tällä tavalla Tuomas Legoff, joka jo oli ollut kuolemaisillaan nälkään
+ja janoon, ja jolla ei ollut jalkineitakaan enää kuin tallukoista
+toinen, tuli Tambulinan saaren kuninkaaksi.
+
+»Kruunausjuhla vietettiin vielä samana päivänä. Kaikki yleiset
+rakennukset valaistiin illan tultua ilotulilla, ja koko pitkä yö
+tanssittiin ja laskettiin raketteja.
+
+— Tuo nyt on pelkkää valhetta, — sanoi Macabiou.
+
+— Valhettako? — huudahti Legoff; — Se on ollut painettuna
+sanomalehdissä.
+
+— Sitten se vasta valhetta onkin, — lisäsi Macabiou.
+
+— Macabiou ei tiedä sitä seikkaa, — lausui Legoff mahtavasti, — että
+vaarini, palattuaan Franskaan, esitettiin kuninkaalle, joka otti hänet
+vastaan kuin sukulaisensa, sanoi häntä orpanakseen, sillä tuolla
+lempinimellä kruunupäät toisiansa kunnioittavat, ja nimitti hänet siinä
+samassa luutnantiksi meriväkeen, pyytäen anteeksi, ettei voinut antaa
+hänelle takaisin hänen vasta menettämäänsä kuningaskuntaa. Silloinen
+kuuluisa kuningas oli nimittäin rauhaa rakastavainen eikä tahtonut
+kietoa Franskaa pitkälliseen sotaan. Tämä on ihan totta; kaikki
+sen-aikuiset sanomalehdet kertoivat siitä.
+
+— Niin, niin, sen-aikuiset sanomalehdet, — sanoi Macabiou, — nättiä
+väkeä.
+
+— Mutta nyt, — vastasi Legoff yhä arvokkaammin, — mutta nyt tahtoisin
+tietää, miksikä herra Macabiou tekee tuollaisia kommervenkkejä,
+niellessään minun vaarini alamaisia, koska kerran minä nielaisin hänen
+isänsä sedän puolitoista tuhatta karhua ihan irvistämättä.
+
+— Nyt on jo aika lopettaa jutut, — sanoi Mascaret. Valkea rupeaa
+sammumaan, ja minuun alkaa tulla jo aika nuha; saattaahan Legoff kertoa
+meille loput Pouliguenissa.
+
+— Ei, ei, kerro vaan loppuun asti, Legoff, — huusivat kaikki muut,
+asettuen yhä lähemmäs valkean ympärille.
+
+Legoff tunsi tuosta salaista mielihyvää ja alkoi jälleen.
+
+
+
+
+10. TAMBULINAN KUNINGASKUNTA
+
+
+Jos maailmassa milloinkaan on ollut semmoista kuningasta, joka
+on saattanut sanoa olevansa alamaistensa jumaloima, niin ainakin
+oli sellainen Tuomas I, Tambulinan kuningas. Hän ei hallinnut kuin
+puoli kuudetta kuukautta, mutta tämänkin lyhyen ajan kuluessa hän
+sai tuta kaiken sen sulouden, jonka kuninkuus tuottaa hellälle
+sydämelle ja vennolle vatsalle. Joka aamu tuli koko kansa miehissä
+tiedustelemaan kuinka hänen majesteetinsa jaksaa, ja kuinka hän on
+yönsä maannut. He koettivat arvata ja ennakolta täyttää kaikki hänen
+pienimmätkin mielitekonsa. Kalastajat kalastivat ja linnustajat
+linnustivat ainoastaan häntä varten. Hänen ruoka-aittansa oli täpö
+täynnä kaikenlaatuista tavaraa; herkullisimmat kalat, mehuisimmat
+metsän riistat olivat aina valmiina hänen ateriaansa varten. Joka aamu
+kannettiin hänelle sänkyyn vadillinen maisi-velliä. Tunnin kuluttua
+hän sai aamiaisekseen kolme tai neljä paistettua pikkulintua, jotka
+sulivat suussa kuin voikakut. Hän söi päivällistä puolenpäivän aikana,
+välipalaa kello neljä eikä pannut koskaan illallisetta maata.
+
+— Älä, veikkonen, — äänsi Macabiou, jonka vatsassa nälkä piti aika
+kurinaa. — On sopimatonta tuoda esiin tuollaisia pikkuseikkoja.
+
+— Se on armotonta, — liitti Jambonneau, vetäen vyötänsä kireemmälle.
+
+— Mennään pois, pojat, — sanoi Mascaret.
+
+— Älkää nyt keskeytelkö! Antaa hänen puhua! — huusivat muut.
+
+Legoff jatkoi:
+
+»Kerran, mitäpä kahdestikin päivässä kaikki valtakunnan virkamiehet
+kokoutuivat hänen akkunansa alle, ja siellä he, huvittaaksensa häntä
+ruoansulatuksen aikana, lauloivat kansallisia lauluja, joita hänen
+majesteetinsa, minun vaarini, suvaitsi balkoniltansa palkita kaikkein
+armollisimmalla hymyllä. Häneltä säästettiin kaikki sekä ruumiin että
+hengen rasitukset. Hän ei liikkunut ulkona muutoin kuin kantotuolissa.
+Mitä valtioasioihin tulee, niin hänen kuullen ei niitä milloinkaan
+otettu puheeksi; hänellä oli kyllä ministerejä, jotka pitivät niistä
+huolta.
+
+Luulispa nyt, että Tuomas, oltuaan parikin viikkoa näin rauhallisessa
+ja ravitsevaisessa kuninkaanvirassa, jälleen rupesi toipumaan
+ja vahvistumaan. Mutta ei, valitettavasti ei! Vaikka hän oikein
+työksensä koetti maata, syödä ja olla työttömänä, niin hirveän laihana
+hän sittenkin oli, ja tämä seikka se suretti hänen alamaisiansa.
+Nähdessään häntä ulkona hänen kantotuolissaan, keltaisena kuin sirkka
+ja näivettyneenä kuin haavankuori, kävivät he pahoille mielin eivätkä
+ollenkaan näyttäneet tyytyväisiltä.
+
+Vasta neljän kuukauden kuluttua hän rupesi vaurastumaan. Siitä saakka
+lihosi hän silmin nähtävästi, ja sorea Tuomas tuli jälleen näkyviin
+Tuomas I:n kruunun alta. Hänen alamaistensa rakkaus näkyi kasvavan
+samassa määrässä kuin hänen lihavuutensa. Ja tällä rakkaudella ei
+ollut enää rajoja siitä hetkestä asti, jona he huomasivat hänen
+vatsansa paisuvan. Jos hän hetkeksikään pisti nenänsä ulos, niin heti
+keräytyi hänen ympärilleen suuri joukko alamaisia, jotka ahnain silmin
+katselivat ja tunnustelivat hänen majesteetiansa. Liiatenkin vetivät
+hyllyvimmät paikat hänen ruumiissansa erinomaista huomiota puoleensa,
+ja kaikki osoittivat mitä hurjimmilla keikahduksilla mielihyväänsä
+siitä, että heillä oli niin pyöreä ja pullea kuningas.
+
+Nämä lapsellisen riemun osoitukset olivat hänelle mieliin,
+ymmärrättehän sen, ja varsin korkeihin ajatuksiin hän tulikin
+itsestänsä. Ja tosiaan, tutkiessaan itsensä ruumiin sekä hengen avujen
+puolesta, hän ei liiaksi ihmetellytkään olevansa kuninkaan istuimella;
+oikeinhan hän oli siinä kuin kotonansa ja paljoa perehtyneempikin kuin
+»Bellonan» märssykorissa. Lukenut mies kun oli, oppi hän maan kielen
+kahdeksassa päivässä niin hyvin, että puhui sitä kuin äidinkieltään.
+Usein hän kävi alamaistensa luona. Semminkin hän rakasti astua
+heidän majoihinsa äkkiarvaamatta. Hän sanoi silloin aina tulleensa
+tiedustelemaan, oliko heillä mitä puutteita, ja joi hyvin armollisesti
+heidän kanssaan lasillisen ratafiaa. Näin erinomaisia villejä, joiden
+hän oli luullut syövän ihmisen lihaa, hän rakasti sydämellisesti, sanoi
+heitä lapsiksensa, pitipä heitä kauniinakin. Hän ei ajatellutkaan
+ruveta heitä opettamaan, päin vastoin hän päätti pitää kunniassa
+heidän herttaista tiedottomuuttaan. Saaren asukasten sivistys oli
+hänen mielestänsä aivan riittävä, ja hän pelkäsi pahentavansa sen, jos
+rupeaisi siihen kajoamaan. Hän eli rauhassa, piti makean leivän juhlaa
+aamusta iltaan eikä koskaan nukkunut sanomatta itselleen, että kaikki
+oli mitä parhaimmalla kannalla Tambulinan kuningaskunnassa.
+
+Eräänä iltana, sitten kuin hän oli syönyt illallisen, iski
+hänen mieleen lähteä katsomaan, millä kannalla yöpolisi on hänen
+valtakunnassaan. Hän arveli myöskin, että vähäinen kävely ennen
+maatapanoa olisi edullista ruuansulatukselle. Sen vuoksi hän kietoi
+ympärilleen höyhenvaippansa ja läksi salaa ulos linnasta. Taivaalla
+ei näkynyt kuuta eikä tähtiä: pimeä oli kuin säkissä. Tuollaisessa
+pimeässä — olisi helposti saattanut taittaa niskansa, mutta siitä
+huolimatta hänen majesteetinsa rupesi kävelemään ristiin rastiin katuja
+pitkin, hiipien hiljaa varpaillaan. Ja eikös tuo ollut kaunista?
+Hallitsija, vetäytyneenä pois hovielämän nautinnoista, kävelee omassa
+korkeassa personassaan yövartijana varjellen alamaistensa henkeä ja
+omaisuutta! Tämä ylevä velvollisuus, jota hän nyt täytti ensi kertaa,
+kohotti hänet taaskin hänen omissa silmissään, ja nyt hän ei enää
+epäillyt olevansa syntynyt kuninkaaksi.
+
+Saarella makasi kaikki. Tambulinan porvarit kuorsasivat pajun-oksista
+ja kierretyistä vihvilöistä tehdyissä majoissaan. Nähtyänsä, että
+järjestys vallitsee hänen pääkaupungissaan, mutta että kadut kenties
+tarvitsevat uutta kivitystä ja valaistusta, aikoi hän palata linnaansa,
+varsin tyytyväisenä kävelyhynsä. Mutta kulkiessaan erään yksinäisen
+majan ohitse, hän kuuli sen sisästä ääniä, ikäänkuin siellä olisi
+ollut joku kova kiista tai riita. Keskeltä muiden vikiseviä ääniä
+kuului selvään eräs kova ääni, jonka hän paikalla tunsi: se oli erään
+Kvinkvina nimisen ylimyksen, joka oli tunnettu kansanvillitsijä ja
+kansanpuolueen johtaja. Samoin hän tunsi myös äänestä lemmikkinsä,
+Bibi-Lulun, joka oli varsin lempeä ja hento nuorukainen, ja jota hän
+rakasti enimmin kaikista, sillä hänen puheensa oli niin viehättävä,
+hänellä oli niin kauniita ajatuksia ja luonne niin herttainen. Hänen
+majesteetinsa painoi korvansa kiinni majan seinään, haluten tietää,
+mistä tuolla sisässä riidellään.
+
+— Sen minä sanon, — huusi Kvinkvina innoissaan, — että hän on nyt
+parhaimmillaan, ja ett'ei hänestä enää sen parempaa saa.
+
+Sitä minäkin, — visersi Bibi-Lulu lempeästi.
+
+— Mutta niin ei ministerit, lisäsi kolmas ääni. — He koettelivat
+häntä tän'aamuna ja sanovat hänessä vielä olevan heikkoja paikkoja.
+
+— Heikkoja paikkoja! — kirkui Kvinkvina. — Tuommoisia ne
+ovat, ne meidän ministerit! Siinä taas se heidän kavaluutensa ja
+herkullisuutensa. He koettavat vaan vetää meitä nenästä, voidakseen
+siepata itselleen rasvaisimmat palat. Jos heitä ruvettaisiin uskomaan,
+jos heidän annettaisiin tehdä mielensä mukaan, niin ei meille jäisi
+muuta kuin luut, ja niistäkin olisivat he jo imeneet ytimen pois.
+
+— Pois ministerit! — kuului samassa parikymmentä uhkaavata ääntä,
+niin että Tuomas Legoff luuli jo olevansa isänmaassaan.
+
+— Tästä pitää saada loppu, pitää! — kiljaisi jälleen Kvinkvina ja löi
+nyrkillään seinään niin lujasti, että kuninkaan nenä oli vähällä käydä
+lyttyyn. — Mehän olemme tehneet hänet kuninkaaksi: sehän oli paras
+keino lihoittaa häntä; mutta nyt saavat kansan uhraumiset jo päättyä.
+Kansa nurisee, kansa ei jaksa enää odottaa, kansa vaatii jälleen päästä
+oikeuksihinsa. Juhlamenojen pitää tapahtua huomispäivänä; jollei, niin
+muistakaa minun sanani, että kapina nousee Tambulinan saarella!
+
+— Kannatetaan! Huomenna siis! — huusivat kaikki villit.
+
+Ja yksi heistä arveli vielä.
+
+— Siitä tulee kieltämättä makuisin pala, mitä milloinkaan on saatu
+meidän pienissä juhlissa.
+
+— Malttakaa,»— sanoi armas Bibi-Lulu, — minkä kastikkeen kanssa
+hänet kannetaan pöytään?
+
+— Ei kastiketta minkäännäköistä! — vastasi Kvinkvina niin mahtavasti,
+että keskustelu paikalla taukosi. — Vartaalla hän paistetaan, eikä
+liiaksi paistetakaan! Siitä minä pidän huolen. Sanalla sanon, tällä
+kertaa ei kansa tule pilkatuksi, petetyksi, niinkuin usein tätä
+ennen. Se aika on ollut ja mennyt, jolloin kansa, huokaillen ahnaan
+ylimysvallan häpeällisen ikeen alla, ryömillään sai poimia muruja
+isoisten pöydältä! Oikeuden hetki on viimeinkin lyönyt, kansa tuntee
+oikeutensa, kaikki kalpenee, kaikki katoaa kansan majesteetin edessä,
+ja koska minä juuri sitä edustan, niin pidätän itselleni parhaimman
+palan.
+
+Moinen ylenpalttinen vaatimus herätti nurinaa.
+
+— Mitäs te nurisette? — tiuskasi Kvinkvina, ilkeästi irvistäen. —
+Eikös kukin teistä saa palaa paistetusta kuninkaasta?
+
+Tämä julma leikkipuhe rauhoitti tyytymättömät ja istunto päätettiin
+yksimielisillä huudoilla: »Huomiseksi! huomiseksi!»
+
+Tuomas I:n oli käynyt kalman vaaleaksi ja kosk'ei hänen ensinkään
+tehnyt mieli läsnäolollansa kunnioittaa huomispäivän juhlaa, niin
+otti hän sääret selkäänsä, jättäen kapineet ja kampsut, ja läksi
+potkaisemaan rantaan päin. Vaikka hän nyt jälleen oli menemässä
+kohtaamaan uusia paastopäiviä, uusia onnenvaiheita, ja vaikka hän
+tiesi, millaista hänen kansansa oman voiton pyytämättömyys oikeastaan
+on, niin ei hän kumminkaan malttanut olla heittämättä kaipauksen
+katsetta jäljellensä tuohon Tambulinan saareen, jossa hän oli elänyt
+niin monta onnellista päivää. Sallittakoon hänen poikansa pojan
+lausua tässä pari kunnioituksen sanaa hänestä! Hallittuansa puoli
+kuudetta kuukautta, hän läksi pois, niinkuin oli tullut tyhjin käsin
+ja puhtaalla omalla-tunnolla. Eikä johtunut hänen mieleensä viedä
+muassaan edes valtionrahastoa eikä kruunun timanttejakaan. Hän heitti
+vaippansakin päältään, viskasi sen rannan hiekalle, luopumisensa
+merkiksi, ja nosti jo jalkansa, astuakseen veneesen, — mutta samassa
+tunsi hän jonkun käden laskeuvan raskaana hänen olkapäällensä...»
+
+Legoff pysähtyi nyt ja vaikeni hetkiseksi. Kuulijain tarkkuus oli
+kiihkeimmillään. Jos jokainen heistä olisi ollut Tuomas I:n sijassa,
+jokainen heistä tuntenut tuon raskaan käden laskeutuvan hänen
+olkapäällensä, niin eivät he silloinkaan olisi tunteneet suurempaa
+kauhua. Pikku Mark ei vielä ollut koskaan ollut mukana mokomassa
+juhlassa. Mascaret ei puhunut enää sanaakaan poismenosta, ja Macabiou
+näki jo selvään, että karamellit olivat menneet häneltä sivu suusta.
+Pyyhkäistyään tyytyväisenä leukaansa ja heitettyään Macabioun puoleen
+semmoisen katseen, joka olisi saattanut vajottaa hänet, hänen isänsä
+sedät ja tämän karhut maan alle, jatkoi Legoff jälleen merkillistä
+jutelmaansa.
+
+
+
+
+11. SUORITUS
+
+
+»Näin nyt oli kuninkaallinen pakolainen otettu kiinni kuin pahantekijä
+ikään, ja vaikka hän oli enemmän kuollut kuin hengissä, niin jaksoi
+hän kumminkin kääntyä ympärinsä ja näki edessään erään julman
+kummituksen, joka oi ollut muu kuin Kvinkvina itse, Kvinkvina kaikkine
+seuralaisineen, joiden etunenässä näkyi Bibi-Lulun lempeä haahmo
+puiden siimeksessä. Niinkuin tiedätte, hyvät ystävät, ovat villit
+ihmiset ihmeellisen tarkka-aistisia. Heillä on niin herkät korvat, että
+kuulevat heinän kasvamisen, muurahaisen astunnan, kärpäsen hengityksen.
+Näkö heillä on niin erinomainen, että voisivat nähdä hämähäkin
+kutovan verkkoa kuussa, ja mitä hajuhermoihin tulee, niin voisivat
+he Pouligueniin asti tuntea, milloin Batzissa makkaroita paistetaan.
+Tuskin olivat Kvinkvina ja hänen seurakumppalinsa tulleet ulos majasta,
+jossa he olivat olleet neuvottelemassa, niin olivat he heti vainunneet
+kuninkaan hajun. Viekkaina kuin ketut he olivat hetikohta arvanneet,
+että jotakin tässä on toisin kuin olla pitäisi. He läksivät onnettoman
+vaari vainajan jälkiä myöten, eikä heidän tarvinnut kovinkaan
+kiirehtiä, niin jo ennättivät rannalle samaan aikaan kuin hänkin.
+
+— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina kaikella alamaisella
+kunnioituksella, — teidän majesteetinne tietää kyllä, että
+perustuslakimme, jota olette vannonut pitävänne pyhänä, nimenomaa
+kieltää kuningasta lähtemästä maasta pois.
+
+— Lapsukaiseni, rakkaat lapsukaiseni, — änkytti onneton hallitsija,
+tuskin enää pysyen pystyssäkään. — Minun teki mieleni vaan tehdä
+piikkiriikkinen huviretki merellä. Pyhitettyäni koko päivän
+valtiotoimille, jotka tarkoittavat kansani parasta, olisi minun ollut
+suloista, sen tunnustan, muutamaksi hetkeksi tuossa ruuhessa pienosessa
+unohtaa mahtavuuden murheet ja hallitustointen huolet.
+
+— Perustuslaki, teidän majesteettinne, ei salli sitä. Ja jospa
+perustuslakikin sen sallisi, niin rohkenisivat teidän uskolliset
+alamaisenne kaikkein nöyrimmästi kantaa jalkainne juureen kieltonsa.
+Yöt ovat viileät näinä aikoina, ja yks kaks voisitte saada yskän ja
+kulkutaudin, ja huomenna on meillä juhla, jossa teidän majesteetinne
+läsnäolo on välttämätön.
+
+— Juhla! Niinkö sanoit, rakas Kvinkvina?
+
+— Niin, teidän majesteetinne, isänmaalliset huvit, joihin on osaa
+ottava koko saaren kansa...
+
+— Ja olisipa kovin katkerata, jos suuresti rakastettu hallitsijamme
+ei kunnioittaisi niitä läsnäolollaan, — lisäsi Bibi-Lulu sointuvalla
+äänellään.
+
+— Rakkaat ystävät, minä olen syvästi liikutettu. Kuinka suloista
+minun olisi nähdä kaikki alamaiseni ympärilläni samassa pöydässä! Vaan
+pahoinpa pelkään, että minun terveyteni tila riistää minulta huvituksen
+olla läsnä huomispäivän kokouksessa. Minä en ole ensinkään terve, rakas
+Kvinkvina.
+
+— Mitä minä kuulen! — huudahti Kvinkvina. — Teidän majesteetinne ei
+ole koskaan voinut paremmin. Olettehan lihava ja pullea puolelta ja
+toiselta.
+
+— Muistapas, Kvinkvina, että pahimmat taudit ne juuri osoittavatkin
+hyvän terveyden oireita. Tällainen kyllä on minulla muoto, lapsukaiset,
+mutta sittenkin minä surkastun ja näivetyn päivästä päivään. Valta ja
+voima — se on painava taakka, ja hallitseminen — voi kuinka raskas
+urakka se on! Helpompi olisi hakata halkoja. Tämä rasva, johon kansani
+katseet kiinnittyvät niin suurella rakkaudella ei ole muuta kuin
+pelkkää tautiperäistä pöhöä Tämä lihavuus, joka tekee teidät niin
+ylpeiksi tämä pulleus, tämä ihon punervuus, kaikki tämä, hyvät ystävät,
+on petollista ulkonäköä vaan. Vertauksissa puhuen: minä olen kuin mikä
+pöhökakku. Mutta merkillisintä tässä taudissa, joka minua vaivaa, on
+se, että vereni on alituisesta valvomisesta muuttunut niin sanoakseni
+myrkyksi. Jok'ainoa kirppu tai itikka, joka pahaa aavistamatta
+kimppuuni käy, saa halvauksen ja kuolee siihen paikkaan. Joka aamu on
+herätessäni ympärilläni kantapäästä kiireesen syöpäläisten raatoja.
+Tiedättehän, että viime viikolla kuoli minulta suureksi surukseni
+Kakambo, sievin kaikista apinoistani, sydämelleni rakkahin juuri siitä
+syystä, että se oli niin sinun näköisesi, rakas Kvinkvina; mutta sitä
+ette vielä tiedä, mistä syystä tämä sorea elävä nukkui pois elämänsä
+kukoistuksessa. Sanonko ma? Kakambo parka kuoli parin sekunnin kuluttua
+siitä kuin oli leikitellessään pikkuruisen vaan puraissut minua
+sääreen. Päättäkää nyt siitä, saatanko olla esimiehenä huomispäivän
+isänmaallisessa juhlassa. Määrätkää kuinka tahdotte, minä tottelen.
+Minä tunnen velvollisuuteni, ja kuninkaan ensimmäinen velvollisuus on
+kaikin puolin noudattaa kansan tahtoa. Eläköön perustuslaki! Eläköön
+Tambulinan kansa!
+
+Tämä puhe oli lausuttu niin vakavasti ja sulavasti, että herrat
+villit, vaikkeivät sitä kaikin puolin uskoneetkaan, saivat siitä
+kumminkin yhtä ja toista miettimisen aihetta. He rupesivat
+neuvottelemaan keskenänsä, ja Tuomas I luuli jo päässeensä pälkähästä,
+ainakin toistaiseksi, mutta pian hän kuuli Kvinkvinan puhuvan
+kumppaleilleen:
+
+— Mitä hän nyt on meille lasketellut, on pötyä alusta loppuun. Minä
+tiedän ihan taatuista lähteistä Kukambon kuolleen vatsan kovuuteen.
+Mitä taas apinan isäntään tulee, niin hän on aika velikulta. Ryhdytään
+vaan iloisesti toimeen. Kaikissa tapauksissa sopii, varmemmaksi
+vakuudeksi, antaa ministerien maistaa ensimmäiset palat. Tavallisella
+ahneudellaan he kyllä etunenässä hyökkäävät paistin kimppuun; me muut,
+me ryhdymme ateriaan sitten vasta kuin he ovat maistaneet.
+
+Tämä varovaisuuskeino sai kyllä rauhoittumaan alamaiset, mutta ei
+kuningasta. Tuomas tunsi olevansa sairaampi kuin oli tahtonut heille
+luulotellakaan.
+
+— Teidän majesteetinne, — sanoi hänelle Kvinkvina, — emme suinkaan
+uskaltaneet muuta kuin luulla terveyttänne mitä parhaimmaksi. Syvästi
+liikutettuina siitä kuvasta, jonka annoitte meille taudistanne, me nyt
+juuri keskustelimme, eikö sopisi jättää toistaiseksi puheenaolevaa
+juhlaa. Valitettavasti täytyy minun kumminkin alamaisuudessa ilmoittaa
+juhlan valmistusten ennättäneen jo niin pitkälle, ett'ei sitä mitenkään
+käy enää viivyttäminen. Kaikki ruokalajit on jo teetetty, kaikki
+kutsumuskortit lähetetty. Ja kun sitten vielä teidän majesteetinne
+saa kuulla, mikä tarkoitus tällä juhlalla on, niin olenpa vakuutettu,
+ett'ei teidän majesteetinne jätä kunnioittamatta sitä läsnäolollaan.
+
+— Sano, Kvinkvina, sano, mikä sen tarkoitus on, — rukoili Tuomas
+parka joka luuli saavansa kuulla jotain lohdullisempaa ja tarttui,
+mieletön mies, toivon pienimpäänkin oljenkorteen.
+
+— Teidän majesteetinne! Hamasta harmaasta muinaisuudesta saakka
+on Tambulinan kuningaskunnassa ollut tapana, että kansa jo ennen
+hallitsijansa kuolemaa antaa heille kullekin kunnianimen, joka on
+muistuttava kaikista niistä suurista töistä, kuin hän kansallensa
+tehnyt on. Ja huomenna juuri, teidän majesteetinne, kansa kokoutuu
+yhteen ja juhlallisesti julistaa teidän majesteetillenne kunnianimen,
+jolla historia aina maailman loppuun saakka on kunnioittava Tuomas
+I:stä.
+
+— No niin, Kvinkvina. Tämä kunnianimi...
+
+— Täytyy sanoani, teidän majesteetinne, että vaikea oli löytää
+meidän köyhästä kielestä sanaa, johon olisi yhdistetty niin monta
+ja niin erillaista ominaisuutta, ja joka muistuttaisi niin monesta
+suuresta työstä, mitä olette maalle tehneet, ja joka samalla myös
+ennakolta ilmoittaisi kaikki nekin työt, mitkä vastedes olette tekevä.
+Kauan olimme epätiedossa, mikä olisi sopivampi: Tuomas Paksuko,
+Tuomas Hyväkö, Tuomas Hyväntekijäkö, Tuomas Rauhallinenko; mutta
+näistä sanoista ei yksikään ilmaissut kylliksi tarkkaan rakkauden
+ja kiitollisuuden tunteita, jotka rintamme täyttävät. Viimeinkin
+minä, Kvinkvina, — o sitä onnellista sydämmen sykäystä! — minä olen
+löytänyt, minä olen ehdottanut, minä olen helposti saanut hyväksytyksi
+todellisen kunnianimen, ainoan, mikä soveltuu teidän majesteetillenne,
+ja huomenna, teitä jumaloivan kansan riemuitessa, lasien kilistessä
+ja torvien raikuessa, julistetaan Tuomas I alamaistensa Ravitsevaksi
+Isäksi.
+
+— Tämä on ylenpalttista, Kvinkvina, tämä on liian ylenpalttista!
+— huudahti kuningas, ollen vähällä kaatua maahan ja osoittaen
+ylevämielisyyttä niin suuressa määrässä, että oikein puristi tuon
+iljettävän saarelaisen kättä. — »Te olette oikeassa, rakas ystävä,
+min'en epäile enää, minä tulen huomispäivän juhlaan; se on oleva
+elämäni kauniin, elämäni ihanin päivä. Saatte olla varmat tulostani,
+lapseni! Vaan nyt, jättäkää minut. Tahdon olla yksinäni. Tahdon,
+yksinäni viruskellen tässä venosessa, mietiskellä ja valmistella
+rauhassa sitä puhetta, jonka huomenna olen pitävä, jälkeisruokaa
+syödessämme.
+
+— Teidän majesteetinne, — sanoi Kvinkvina jälleen, — parempihan
+on teidän virua omalla vuoteellanne. Tämä vene ei ole mikään osa
+Tambulinan valtakuntaa, ja perustuslakihan on selvä. Jos suvaitsette,
+niin saatamme alamaisuudessa teidän majesteetinne hamaan palatsiin
+asti.
+
+Tämän sanottuaan hän kietoi kuninkaansa huolellisesti höyhenvaippaan,
+jonka hän itse oli ottanut ylös maasta, ja niin läksi koko joukko
+astumaan kuninkaan hoville. Kuningas kulki etunenässä ja hänen
+perässään, asianomaisen matkan päässä astuivat muut, päästämättä
+häntä näkyvistään ja tarkasti väjyen hänen pienimpiäkin liikkeitään.
+Tuomas paralla ei ollut enää muuta toivoa kuin Bibi-Lulu. Vaikka hän
+oli kuullut hirveitä sanoja, jotka ukkosena olivat sattuneet hänen
+korviinsa ja myllertäneet mieheltä koko sydämen, niin ei hän kumminkaan
+voinut uskoa, että niin paljon kiittämättömyyttä ja niin paljon
+paatumusta olisi vielä noin kovin nuoressa olennossa; hän piti varmana,
+että Bibi-Lulu hänet kylläkin auttaa tästä epätoivoisesta tilasta.
+Tultuaan lähemmälle linnaansa, hän kääntyi, kulkuansa kumminkaan
+tauottamatta, seuralaistensa puoleen ja käden viittauksella,
+mahtavalla ja käskevällä kuin ennenkin, kutsui Bibi-Lulun luoksensa.
+Nuori villi totteli paikalla kuninkaansa käskyä. He kulkivat vierekkäin
+jonkun aikaa ääneti, kuningas ajatuksissaan ja synkkänä, Bibi-Lulu
+tyyneenä ja myhäillen.
+
+— Bibi-Lulu, — sanoi viimein Tuomas niin hiljaa, etteivät muut voisi
+kuulla, — tiedäthän, kuinka hyvä olen aina ollut sinulle. Olisitpa
+kelvottomin mies tässä kansassa, jos sinulle erittäin tarvitsisi
+sitä muistuttaa. Minussa on sinulla ollut, en tahdo sanoa parhain
+herra, mutta suorin ja uskollisin ystävä. Ylenpalttisesti olen
+vuodattanut päällesi armoani ja hyvyyttäni. Kun päivällispöydässäni
+oli kalkkunanpaistia, sait sinä joka kerta siivet kalutaksesi. En
+koskaan maistanut pähkinäkreemiä ennenkuin sinä olit hotkaissut siitä
+puolet. Muistatko, kuinka monasti tapasin sinut herkuttelemasta
+ruokakaapissani? Salamähkään olet sa juonut minulta toista litraa
+ratafiata. Minä vaan myhäilin enkä kieltänyt, kummastelin vaan,
+miksi sinä salavihkaan otit sitä, mitä hyvästä sydämestäni olisin
+sinulle aina suonut. Sinun läsnäolosi silitti pois rypyt otsaltani.
+Minä kutsutin sinua, kun viivyit kauan poissa, ja useinpa minä jätin
+kultaisen kartanoni ja tulin sinun matalaan mökkiisi ja poltin siellä
+veljellisyyden piippua sinun kanssasi. Sinulle avasin sydämeni, sinulta
+en salannut mitäkään. Julkisissa juhlissa istuit sinä vieressäni.
+Minä sinut nostin kunniaan ja arvoon. Nähdessään meitä aina yhdessä,
+olisivat ihmiset saattaneet luulla olevasi syntynyt hallitusistuimen
+portailla. No niin, Bibi-Lulu, sietäisitkö, palkinnoksi kaikista näistä
+hyvistä töistä, että kuninkaasi, herrasi, ystäväsi pannaan vartaalle
+kuin mikä lampaanlapa?
+
+— En minä ole syypää siihen, rakas herrani; tuo mokoma Kvinkvinahan
+se tahtoo teitä vartaalle, — huilutti Bibi-Lulu hienolla äänellään.
+— Minä puolestani tahtoisin, että teidät laitettaisiin jänispaistin
+viisiin ja kannettaisiin pöytään sipulikastikkeen kanssa.
+
+— Kurja! — kiljasi Tuomas kovasti suutuksissaan. — Se on siis totta,
+se on siis totta! Sinäkin, viheliäinen Bibi-Lulu, sinäkin varusteleit
+syömään kuningastasi!
+
+— No ihme ja kumma, armas herrani, — vastasi Bibi-Lulu enkelin
+viattomuudella, vähemmin liikutettuna kuin hämmästyneenä, —
+minkästähden teitä sitten olisi apatettu niin hyvästi kuudetta
+kuukautta ja lihoitettu niin suurilla kulungeilla?
+
+Tuomas I kääräisi ympärilleen tiiviimmästi höyhenvaippansa, painoi
+päänsä alas eikä enää virkkanut sanaakaan. Muutaman minutin perästä
+saattojoukko seisattui linnan ristikkoportille. Hallitsija pantiin
+lukon taakse, kolme vahtia asetettiin joka portille, ja hamaan aamuun
+asti kulki aseilla varustettuja patrulleja Tambulinan saarta ristiin
+rastiin.
+
+Oli sekin yö, lapsukaiset, oli sekin yö! Kuvailkaa nyt mielessänne
+Tambulinan kuningas, kulkevana pimeässä, avarassa palatsissaan,
+joka muutaman tunnin kuluessa oli muuttunut hänelle vankihuoneeksi,
+ja josta hän pääsee pois ainoastaan — uhrialttarille astuakseen.
+Tutkittuaan kaikki huoneensa ja nähtyään, ettei pakenemista ollut
+ajatteleminenkaan, painoi hän päänsä käsiinsä ja itki katkerasti.
+Ilveilys oli loppunut; murhenäytelmä oli alkava. Hänen ei sopinut edes
+nuhdella kansaansa kiittämättömyydestä, sillä Bibi-Lulun viimeiset
+sanat olivat osoittaneet hänelle asian oikean laadun. Kadonnut oli
+Tuomas I kuin tina tuhkaan; jäljellä oli vain »Bellonan» entinen
+matrossi. — »Voi sua, ikipäiväinen narri,» — virkkoi hän itsekseen,
+— »kun hetkiseksikään saatoit luulla, että sua niin huolellisesti
+helliteltiin ja lelliteltiin vaan suurten ansioittesi ja pulskan
+vartalosi vuoksi! Voi sua kolmin-, voi nelinkertainen narri, joka
+annoit vetää itseäsi niin törkeästi nenästä ja pidit täytenä totena
+alamaistesi kunnioitusta, koskas et muuta tehnyt kuin vedit ruokaa
+ja juomaa nahkaasi aamusta iltaan ja sulattelit sitten illasta
+aamuun!» — »Hänelle muistui nyt mieleen satu ketusta ja korpista;
+mutta hassuinta hänen tilassaan oli se, että hän, oltuaan tähän asti
+korppina, nyt vielä oli oleva juustona. Tuon tuostakin hän kuulahti
+melua ulkona: siellä kuului vartijain määränperäisiä askelia tahi
+heidän vuorohuutojansa. Hänestä tuntui, kuin hänen ruumiistansa nyt jo
+läksisi paistin hajua ja, huolimatta ponnistuksistaan, hän ei mitenkään
+voinut tehdä päätöstänsä häntä odottavan kohtalon suhteen. Hän myönsi
+kernaasti hallituksensa olleen yhtämittaisia kemuja ja kekkereitä,
+mutta nyt, kun laskut oli suoritettava, oli niihin pantu vähän liikoja.
+Uupuneena vihdoin niin suurista liikutuksista, (olisi tuota uupunut
+vähemmästäkin), hän heittihe viimein kuninkaalliselle vuoteellensa ja
+nukkui, kietouneena höyhenvaippaansa.»
+
+
+
+
+12. METSÄSTYS. KALASTUS. PUJAHDUS
+
+
+»Päivä oli jo korkealla, kun kuningas heräsi. Hän hieroi silmiään ja
+luuli nähneensä pahaa unta. Tähän aikaan hänelle tavallisesti joka
+aamu tuotiin vellivati, ja tähän aikaan hoviherroja tunkieli hänen
+makuukammiossaan, kilpaillen onnesta, ken muka ensin saisi nähdä
+kuninkaan armollisen hymyn. Kummastellen, ettei ketään ollut hänen
+ympärillään, hän nousi vuoteeltaan, veti uutimet auki ja — arvatkaas
+mitä hän nyt näki?
+
+Aamu oli herttainen. Linnut lauloivat kilvassa aamuvirttänsä, ja
+aurinko paistoi tummansinisellä taivaalla. Keskellä palatsin eteistä
+toria leimusi halkorovio, jossa koko härkäkin olisi kyllä kypsäksi
+paistunut. Rovion edustalla oli hirveän pitkä aluspannu rasvaa varten
+ja pannun päällä yhtä hirveä paistinvarras, kiiltävä kuin miekan terä
+ja ripustettu kummastakin päästä kahden suunnattoman rautaristikon
+nojaan. Vähän matkan päässä siitä palmujen siimeksessä näkyi, niin
+pitkälle kuin silmä kantoi, pöytä, joka oli tehty pölkyille asetetuista
+laudoista. Kymmenkunta pikku pirujen näköisiä kokkipoikia kattoi
+pöytää, ja hovimestari hioi sieralla veistä, isoa kuin hyväkin miekka.
+Pöytävieraat olivat juuri tulossa: toisella puolen kulkivat vakavin
+askelin ministerit ja heidän perässään valtakunnan ylimykset; toisella.
+puolen kulki Kvinkvina, tuiman näköisenä ja käsi puuskassa, perässään
+esikaupunkien kansa. Sitä mukaa kuin kumpikin joukko läheni toistaan,
+heittivät he toisiinsa sellaisia silmäyksiä, että helppo oli ennustaa
+ilon ja sydämellisen sovun piankin haihtuvan tässä ihanassa juhlassa.
+Samassa kuin ministerit olivat saapuneet paikalle, täräytti kaktus- ja
+aloepensaiden suojaan sijoitettu soittokunta Tambulinan kansallislaulun.
+
+Tuomas Legoff oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt kaikki erikoiskohdat
+tässä miellytävässä kuvassa. Kaikki oli valmiina; odoteltiin vaan
+kuningasta paistiksi. Hämmästyneenä hyökkäsi hän akkunan luota pois
+ja syöksi hurjana kammioonsa. Ja siellä hänet nyt valtasi semmoinen
+raivo, ett'ei sitä osaa niin sanoa! Hän aikoi jo sytyttää palatsinsa
+tuleen kaikilta neljältä taholta ja hautautua paistuneena sen alle.
+Hän särki ja musersi kaikki, mikä vaan eteen sattui. Kristallit ja
+posliinit lensivät sirpaleina hänen ympärillään. Yhä enenevässä
+raivossaan, joka ei enää säälinyt mitäkään, talloi hän jalkainsa alle
+höyhenvaippansa, hän nyhti siitä höyhenet irti, hän repi sen palasiksi,
+ja hetken ajan oli hän, kiedottuna oikeaan höyhenpilveen, ja kohtalo se
+ikäänkuin vielä tahtoi häntä viimeisen kerran pilkata, sillä höyhenet
+pyrkivät tarttumaan kiinni hänen ihoonsa. Viimein hän päätti taistella
+hengestänsä ja myödä sen niin kalliista kuin mahdollista ja sieppasi
+käteensä tomahavk-nuijan, joka sekin oli osa kruunun irtaimistoa. Näin
+varustettuna hän asettui ovelle, valmiina lyömään kuolijaksi jokaisen,
+ken vain astuisi esiin. Seisottuaan tuossa neljänneksen tuntia, hän
+kuuli äkkiä ankaran melun ja riensi balkonille. Ulkona tapahtui
+seuraava seikka:
+
+Tuskin oli Kvinkvina saapunut torille, niin toi hän esiin vaatimuksensa
+mahtavalla ja korkealla äänellä. Hän sanoi kyllä sallivansa, että
+alhainen kansa asetetaan pöydän alapäähän; mutta koska hän juuri on
+edustama kansan majesteetia, niin vaatii hän itsellensä kunniasijan.
+Hän myönsi ministereille oikeuden maistaa ensiksi paistia ja tutkia,
+onko se läpitsensä kypsää, mutta itselleen hän pidättää paraimman palan
+ja ilmoitti uhkeasti, ett'ei hän siitä vaatimuksesta suinkaan aio
+luopua. Tulistuneina tuollaisesta hävyttömyydestä sanoivat ministerit
+Kvinkvinaa rosvoksi ja uhkasivat panettaa hänet pimeään torniin, jollei
+hän luovu röyhkeästä vaatimuksestaan. Silloin Kvinkina unohtaen peräti
+hienommat tavat, heitti kauhalla itse ministeripresidenttiä vasten
+otsaa ja samassa karkasivat molemmat puolueet toisensa kimppuun. Se
+oli tuiverrusta se! Ylhäiset ja alhaiset mukiloivat toisiaan minkä
+ennättivät, ja yhä vaan soitti soittokunta Tambulinan kansallislaulua.
+
+Nähtyään tämän perhekohtauksen, Tuomas Legoff ei enää viivytellyt:
+nythän oli otollinen hetki. Hän heittihe balkonin laidan yli laskeusi
+seinää myöten alas, putosi pehmosilleen, nousi jälleen pystyyn ja
+sitten kiitämään nuolena pois. Hän luuli jo päässeensä pakoon, mutta
+eräässä tien käännöksessä huomasi hänet kokkipoika ja soitti paikalla
+hätäkelloa. Tappelu taukosi silmänräpäyksessä, riitapuolet sopivat,
+ja nyt sitä lähdettiin yhdessä ajamaan takaa saalista. Sitä hirveätä
+menoa! Villeillä oli terästä kintereissään, ja Tuomas paksu ja jykevä
+kuin olikaan, oli siivet jaloissa. Jänis, koirat perässään, ei ole
+milloinkaan osoittanut niin suurta notkeutta ja moisia sotajunia. Hän
+harppaili kivien ja purojen yli, pujahteli pensaiden lävitse, katosi
+puiden taakse ja ryömi näkymätönnä maata pitkin. Milloin hän juoksi
+suoraan kuin ammuttu tykin luoti milloin pyörähteli sinne, tänne,
+saattaen takaa-ajajat jäljiltä pois. Nähdessänsä häntä noin nopeana,
+noin sukkelana, olisi luullut rasvan pysyvän yhtä hyvin ilmassa kuin
+vedenkin pinnalla. Olisi luullut tuuliaispään häntä lennättävän.
+Monta kertaa olivat villit vähällä lauaista häneen nuoleensa, mutta
+eivät kumminkaan tehneet sitä, peljäten pilaavansa paistin. He olivat
+herkkusuita ja senvuoksi tahtoivat saada hänet eheänä, vammatonna.
+Kvinkvina, joka oli lähinnä häntä, oli mennyt hienotuntoisuudessaan
+niin pitkälle, että oli ottanut mukaansa verkon, vataverkon semmoisen,
+toivoen saavansa hänet siihen kuin siipikalan. Tämmöistä menoa oli
+nyt Tambulinan kuningas jo juossut koko valtakuntansa halki. Hän
+rupesi jo hengästymään, mutta silloin hän huomasi saaren korkeimmalta
+mäeltä laivan, joka täysin purjein kulki rannan lähitse. Tämä näky
+antoi hänelle uusia voimia; hän riensi rannalle päin. Kvinkvina oli
+häntä niin lähellä, että jo kaksi kertaa oli viskannut verkkonsa hänen
+peräänsä, osaamatta kumminkaan. Tuomas oli jo lähellä pelastustansa;
+valtameri levisi jo hänen edessään turvan valkamana. Hypittyänsä
+kalliolta kalliolle, hän syöksi viimein Tyyneen Valtameren syliin
+ja luuli jo päässeensä kokonaan alamaisistansa, mutta samassa tunsi
+onneton olevansa kiedottu verkkoon, joka kaikilta puolin oli hänen
+ympärillään. Tämän oli Kvinkvina viskannut kallion huipulta hänen
+peräänsä, samassa kuin majesteeti oli heittäynyt veteen. Tuomas oli
+saatu kiinni. Voi kohtaloa kovaa kuitenkin! Ensin hän oli juossut kuin
+peura, sitten häntä oli pyydetty verkolla kuin mitä meren kalaa ikään,
+ja nyt, nyt hän joutuu paistettavaksi kuin kananpoika!
+
+Nyt oli vaan verkko vedettävä ylös pystysuoraa kallion kylkeä
+myöten. Tämä ei ollut helppoa työtä, eikä Kvinkvina, roteva vaikka
+olikin, olisi koskaan saanut sitä toimeen ilman muiden apua. Kaikki,
+herrat ja narrit, kävivät työhön käsiksi suurella innolla, sillä
+päivällispaistihan tässä oli hinattava ylös, ja sen lisäksi oli
+äskeinen juoksu pannut tyhjät vatsat kurnaamaan ihan surkeasti. Itse
+ministerit vetivät kuin juhdat, peljäten, ettei Kvinkvina, ihmeellisen
+kalastuksensa onnistumisesta ylpeänä, jälleen toisi esiin röyhkeitä
+vaatimuksiaan. Vähitellen rupesi verkko nousemaan veden pinnasta,
+pullollaan ja raskaana kuin olisi sen sisässä aimo sampi tai pieni
+valaskala, ja tuon nähtyään, he päästivät riemuhuudon. Saalis oli
+elossa: vesi loiski ja tirskui, ja kuninkaallinen vanki potki ja
+pyristelihe, koettaen päästä irti verkosta. Pianpa tuo nälkäinen joukko
+sai yhdistetyin voimin koko taakan ylös vedestä. Ja hiljalleen se
+kohosi yhä korkeammalle, milloin majesteetillisessa hiljaisuudessa,
+milloin rajuna räpisteleiden. Kukahan nähdessään syrjästä tuon aimo
+kasan kohoilevan yläilmoihin, olisi osannut ajatellakaan Tambulinan
+kuninkaan sillä lailla palajavan valtakuntaansa? Mutta mitä lähemmäksi
+kovan onnen hetki tuli, sitä enemmin näkyi Tuomas I saavan uutta
+notkeutta ja ihmeellistä voimaa. Hän potki ja kiekuroitsi kuin
+vihoviimeinen vimmattu. Verkko huiski ja heilui joka puolelta, nousi
+ja laski ja nousi jälleen, yhä kiehnäytyen röyheätä kalliota vastaan;
+nuora uhkasi joka silmänräpäys katketa, sillä kovin hieroutui se,
+pingoillaan kuin oli, kiviä vastaan. Väki läähätti, ministeristö oli
+uuvuksissa. Viimeinkin kajahti riemunhuuto rannalla: kahdentuntisen
+nousemisen perästä oli viimeinkin verkon yläosa kohonnut kallion huipun
+tasalle; mutta nytpä nousi toisellainen meno!
+
+Kun aaseilta loppuu heinät seimestä, silloin ne rupeavat tappelemaan
+keskenään, mutta nämä villit tekivät päinvastoin: yksimielisesti
+he olivat juosseet saaliinsa perässä, mutta nyt, kun saalis oli jo
+saatavissa, tulivat he jälleen eripuraisiksi. Tappelu oli vähällä
+syntyä uudelleen, tappelu sitä hurjempi, mitä pahemmin kalvava nälkä
+kiihoitti valtiollisia himoja ja yllytti puoluevihaa. Tuskin oli
+verkon pää noussut kallion laidalle, niin oli Kvinkvina seuralaisineen
+karannut kiinni ensimmäisiin verkon silmiin. Täynnä epäluuloa olivat
+valtakunnan mahtavat ja ministerit päästäneet irti nuoran ja käyneet
+kukin vuorostaan käsin verkkoon hekin. Kumpikin puoli veti omalle
+haarallensa, sättien toinen toistansa. Kvinkvina oli herraa puolestaan,
+koska hän muka oli saaliin saanut kiinni; pääministeri mahtaili taas
+sillä, että hän oli hinannut kuin mies, ja lujasti kuni rautaiset
+pihdit olivat sormet kiinni saaliissa. Sieraimet olivat levällään,
+suut vaahdossa, hampaat säihkyivät uhkaavina. Mutta hämmästyneenä,
+säikähtyneenä oli Tambulinan kuningas hyyristynyt verkon pohjalle eikä
+liikuttanut jäsentäkään. Muusta hänellä ei enää ollut huolta kuin vaan
+saada tietää, syödäänkö hän paistettuna vaiko keitettynä, ja kansako
+hänet poskeensa pistää vaiko ylimykset; mutta silloin — odottamaton
+onnen isku! Taivas nähtävästi piti erinomaista huolta meidän
+kuninkaallisen sukumme kanta-isästä! Juuri siinä silmänräpäyksessä
+kuin verkko oli nousemassa maalle, kuului risahdus, verkon silmät
+ratkesivat, Tuomas I:n raskas ruumis, tehtyään ison läven, pudota
+loiskahti mereen.
+
+En yritäkään kuvailla teille Tambulinan kansan hämmästystä: he
+seisoivat rannalla, kuin puulla päähän lyötyinä, nämä hellät ystävykset.
+
+Mutta kaukana oli jo kuningas.
+
+Kiivaasti kuin delfini hän halkoi aaltoja, kiiruhtaen taanoin
+huomaamansa laivan luo, joka, nähdäkseen miten tuo kummallinen tapaus
+loppuu, oli laskenut purjeet alas vähän matkan päässä rannasta.
+
+Se oli Amerikalainen priki.
+
+Tuskin oli Tuomas Legoff noussut laivan kannelle, niin johtui hänelle
+heti mieleen hänen entinen toimensa; nopeasti hän kiipesi ylös mastoon
+ja istahti mukavasti märssykoriin.
+
+Laiva oli lähtenyt jälleen liikkeelle ja kulki nyt aivan rannan
+lähitse.
+
+Villit olivat vielä kalliolla, liikkumatta, silmät mullollaan, suut
+auki.
+
+Tuomas näytti heille oikein kunnon pitkän nenän.
+
+— Aterioikaa ilman minua! huusi hän heille.
+
+Sitten hän kiepsahti, käänsi heille sen kohdan, jota he hartaimmin
+olivat halainneet, ja, viitattuaan varsin osoittavaisesti, lisäsi:
+
+— Tuossa noin teidän perustuslaillenne!
+
+
+
+
+XIII.
+
+HUIPPUA KOHTI
+
+
+Tähän oli Legoff päättänyt jutelmansa. Lopettaakseen sen sopivalla
+tavalla, liitti hän muutamia kohoittavia ja varoittavia lauseita, mutta
+äkkiäpä hänen äänensä keskeytti eräs toinen ääni. Ja tätä keskeyttäjää
+ei oltu osattu aavistaakaan. Hän säpsähti, kallisti korvansa meren
+pauhinata kohti ja päästi julman hätähuudon, johon kaikki muutkin
+kohta yhtyivät. Jotakin hirveätä, jota tuskin osasi erottaa, mutta
+joka näkyi liikkuvan yön pimeydessä, läheni pauhaten ja kantaen
+kammoa ja kauhistusta yöhön. Jo pauhasivat aallot saaren ympärillä.
+Poloiset huomasivat olevansa hukassa. He eivät olleet aavistaneetkaan
+tätä onnetonta loppua, joka kumminkin oli niin helposti arvattava,
+ja nousuvesi yllätti heidät äkkiä, niin kuin eivät olisi milloinkaan
+kuulleet siitä. Säikähtyneinä, neuvottomina he juoksentelivat
+kallioita ylös ja alas, kuni ahdistetut rotat, hakien lymypaikkaa.
+Kaikki huusivat vanhempiansa, käsiään kierrellen ja hivuksiaan
+repien. Keskellä tätä hälyä ja epätoivoa oli Tuomas I:n pojanpoika
+ainoa, joka ei menettänyt malttiansa. Käytyään Lokkiluodon ympäri,
+jota sammuvat kekäleet vielä hämärästi valaisivat, ja tutkittuaan
+tarkasti luodon muodon, oli hän huomannut, että tuolla ylempänä tässä
+myrskyjen murentamassa kivikalliossa varmaankin on ulospistäviä syrjiä
+ja tasaisia paikkoja, joita myöten he pääsevät nousuvettä pakoon;
+siellä on varmaankin halkeamia ja rotkoja, turvapaikoiksi heille.
+Mutta miten päästä sinne? Ensimmäisille tasanteille oli mahdoton
+päästä kissankynsinkään. Mutta hätä keinon keksii. Vähässä ajassa oli
+Legoff veneestä taanoin löytämistänsä nuorista ja rihmoista sitonut
+köysiportaat. Sitten hän korotti äänensä, niin että se kajahteli meren
+pauhun yli, ja kutsui pojat kaikki kokoon.
+
+— Rauhoittukaa, — sanoi hän heille. — Me olemme nyt tosin kuin
+hiiret loukossa, mutta voivotuksillako te luulette pääsevänne siitä?
+Kuulittehan te, miten vaari vainajan kävi; ei ollut hänellä pula
+parempi kuin meilläkään, mutta pääsipäs! Auta itseäs, niin Jumalakin
+sua auttaa, sanoo sananlasku.
+
+Muutamilla sanoilla hän ilmoitti, mitä nyt oli tehtävä, ja
+silmänräpäyksessä käskyt noudatettiinkin. Nyt oli asettuminen samaan
+asentoon kuin norsusilla oltaessa. Väkevimmät asettuivat kalliota
+vastaan, sitten nousi pienempi aina suurempansa hartioille, ja pian
+oli tuo elävä pyramiidi valmiina, juurella Macabiou ja Pornichet,
+huipulla Mark.
+
+— Pysykää nyt kiinni, pojat! — käski Legoff.
+
+Hän otti vauhtia ja kolmessa hypyssä oli hän jo Markin kohdalla, jonka
+hän oli vähällä sysätä alas. Siten hän pääsi semmoiselle kohdalle
+kuin ennakolta oli arvannut. Siinä oli kolo, kyllin avara, heidän
+sopia siihen joka miehen. Päästyään kerran sinne, kiinnitti hän ennen
+mainitut nuoraportaat ulospistävään kallionkylkeen, heitti toisen pään
+alas, ja niin nousivat pojat vuorotellen ylös. Ja aikapa olikin: vesi
+huuhteli jo heidän kantapäitään.
+
+— Voi kuitenkin, — sanoi Mascaret parka, nostaen jalkansa portaille, —
+sanokaas nyt itsekin, eikös olisi ollut parempi maata omilla vuoteilla!
+
+Sillä välin kuin muut lepäsivät, tarkasteli Legoff asemaa ja
+mietiskeli, millä keinoin päästä yhä ylemmäksi. Geologiasta hän tosin
+ei tiennyt sanottavaksi mitään, mutta luontoperäisellä aistillansa
+hän oli kumminkin tehnyt oikeita päätöksiä Lokkiluodosta. Kaukaa
+katsottuna tämä kallio näytti yhdeltä ainoalta suunnattomalta suipolta,
+sileälaitaiselta kannasta huippuun asti; mutta läheltä katsova tutkija
+sai siinä nähdä, mitä tuulet ja aallot voivat tehdä tuommoiselle
+kiviselle jättiläiselle. Kovat on heillä kourat. Vähän ne kyllä äkkiä
+toimeen saavat, mutta ne tekevät työtä sitä uutterammin, lepäämättä,
+joutopäiviä pitämättä. Hävityksen työstä oli tullut taideteos. Tämän
+kolotun, lohkoillun, joka puolelta tahkoillun kallion kyljissä näki
+jos minkinlaisia rakennustaiteellisia luonnoksia. Paikoittain ilmeni
+siinä ikäänkuin vanhan feodalilinnan raunioita, paikoittain kuni
+jonkun gootilaisen kirkon jäännöksiä. Umpinaisia rotkoja ja solia,
+portaita, joita myöten ei päässyt minnekään, pengerryksiä päälletysten,
+omituisen muotoisia pylväitä puoleksi hajonneiden holvien kannattamina,
+puolipyöreitä ja kulmikkaita kaarelmia, poikkinaisia karniiseja,
+ulospistäviä rinteitä, tornimaisia, räystäsmäisiä, suippopäisiä
+muodostuksia, sanalla sanoen, — sekavin joukko esineitä, mitä
+oikullinen luonto milloinkaan on voinut luoda taivaan ja valtameren
+välille!
+
+Legoff oli huomannut kallion äärimmäisessä päässä jonkun käytävän
+tapaisen, joka kierrellen kulki ylöspäin kallion ulkolaitaa myöten.
+Hän arvasi myös, että tämä käytävä, jossa tuskin vuorikauriskaan olisi
+päässyt kulkemaan, päättyi palttaan heidän yläpuolellansa.
+
+— Matkaan! huusi Legoff.
+
+Ja hän näytti heille tietä. Joukko liikkeelle heti. Verkalleen siinä
+kuljettiin, perätysten, jälkimmäinen pitäen kiinni edellisen: puserosta
+tai nutun liepeestä. Ääneti olivat pojat. Kuului vaan oppaan kun hän
+tuon tuostakin huomautti joukolleen vaarallisia paikkoja. Tähtien
+heikossa valossa he siinä samoilivat, ja meri möyrysi heidän jalkainsa
+alla.
+
+Ryömittyään kallion ympäri, he eivät tulleetkaan paltalle, niinkuin
+Legoff oli luullut, vaan joutuivat solaan, jonka kummallakin puolen
+kohoili kohtisuora kallion seinä. Tämä sola oli syntynyt kallion
+halkeamisen kautta, ja lohjenneita kivimöhkäleitä oli siinä aina vähän
+matkan päässä. He astuivat tähän halkeamaan, joka näytti kuivuneen
+virran uomalta. Eivät he tienneet, minne se vie, eivät tiedustelleet,
+pääseekö siitä pois: nousuveden ahdistaessa ei heillä ollut aikaa
+ajatella eikä harkita. He eivät astuneet, he ryömivät käsillään ja
+jaloillaan. Jok'ainoan kivilohkareen yli täytyi kiivetä. Vuoroin he
+liukuivat jälleen kiveltä alas, jolle juuri olivat päässeet; vuoroin
+jäivät kivelle lepäämään, kädet ja jalat naarmuissa, kieltäytyen
+enää menemästä eteenpäin. Legoff oli joka paikassa: etunenässä tietä
+osoittamassa sivulla, perässä, niinkuin lammaskoira rohkaisemassa
+uupuneita, Kehoittamassa jäljellejääneitä, panemassa niin sanoakseni
+sääriä kunkin selkään.
+
+— Miehuutta, pojat, miehuutta! Joko uuvuit, Jambonneau! Joko
+mennään ryömimällä, Mascaret! Aatelkaas vaan, mikä kunnia meille
+tästä viimeinkin tulee! Ei nyt poikia poimitakaan kuin simpukoita
+merenluodolta, eikä meidän huolikaan astua omiin lämpöisiin häntä
+koipien välissä. Ei! Pää pystyssä sitä kotia tullaan, pää pystyssä ja
+uljaasti kuin voittajat konsanaankin. — Astu, astu Macabiou, ethän
+sinä astu ensinkään. — Pouliguen on ottava meidät vastaan avosylin
+ja on kerskaileva kunniastansa, kun saa olla tällaisten miesten
+kotikylä. Isät sanovat: »kas uljaita poikia vaan!» Äidit katsovat
+ylpeinä tällaisiin lapsiinsa. Koko viikkoon pelkkää siankinkkua ja
+munakokkelia. — Ponnista, François Guillemin, ponnista! Ei maar
+vaarisikaan ollut kovin mukava istua kököttää valaskalan seljässä? —
+Sanomalehdissä, pojat, sanomalehdissä meitä mainitaan. — No, Pornichet,
+mitäs kuhnailet kuin etana? — Vielä miehen harppaus, parisilainen!
+Vielä muutama askel, pojat! Pian ovat vaivat lopussa.
+
+Ja Legoff oli esimerkkinä kylmäkiskoisuudessa, uutteruudessa,
+uhraumisessa yhteiseksi hyväksi. Ensimmäisenä hän oli joka kalliolla
+ja heitti sieltä muille nuoraportaat, joita hän kantoi vyötäisillään.
+Pienempiä hän hoiteli huolellisesti ja hellästi kuin äiti: vaikeimmissa
+paikoissa hän kantoi heitä sylissään tai olkapäillään. Tuon tuostakin
+hän huusi kaikkia nimiltä, tietääkseen, ovatko kaikki saapuvilla,
+eikö ketään ole jäljelle jäänyt. Läähättäen, uupuneina, riutuneina,
+peloissansa he olivat viimeinkin päässeet solan päähän. He eivät enää
+jaksaneet valittaa onnettomuuttansa. He viskausivat yksi sinne toinen
+tänne viimeisille pengerryksille, ja siihen useimmat nukkuivat. Nekin,
+jotka olivat koettaneet pysyä valveilla, vaipuivat uneen, mutta äkkiäpä
+he säpsähtäen heräsivät, sillä tulossa oli aina vaan vihollinen, joka
+ei väsynyt heitä ahdistamasta. Meri oli anastanut heiltä pakopaikan,
+sulkenut solan pään, ja siihen nyt aallot hurjina vyöryivät. Solasta ei
+ollut mitään pääsyä. He olivat saarretut kaikin puolin meren ja kallion
+väliin.
+
+— Tule tänne, Legoff, tule tänne!
+
+Mutta Legoffia ei ollut siinä. Hän oli kadonnut, ja tiessään oli
+silloin heidän viimeinenkin toivonsa.
+
+— Legoff! Legoff!
+
+Ei kuulu vastausta.
+
+Minne hän oli joutunut? Olisiko hän tietä etsiessään luiskahtanut alas?
+Olisiko hän joutunut altiiksi-antaumisensa uhriksi?
+
+— Missä sinä olet, Legoff, missä?
+
+Meri nousi nousemistaan, ja hyyristyneinä kallion seinää vasten he
+hirmulla katselivat, kuinka aallot jo vaahtojansa viskelevät heidän
+jalkoihinsa.
+
+— Legoff! Legoff!
+
+Vielä moniahta minutti, niin on vesi huuhtaissut heidät kuin
+hiekkajyvät.
+
+— Pojat hoi! — huusi samalla joku ääni ikäänkuin taivaasta.
+
+Oi uljas poika, kuinka kernaasti olisin sua likistänyt rintaani vasten!
+Hän se oli! Se oli Legoff! Muiden maatessa hän valvoi ja piti huolta
+heidän pelastuksestansa. Loiskasvin lailla hän oli tarttunut kiinni
+jokaiseen kallion särmään, sisiliskona ryöminyt ylös rinnettä myöten,
+oravana puikkinut ja pujahdellut, vuorikauriina hyppinyt kiveltä
+kivelle, ja nyt hän viimeinkin ihmeteltävällä notkeudella saapunut
+ylimmäiselle pengerrykselle. Sieltä hän heitti alas nuoraportaat, jotka
+oli määrätty vielä kerran pelastamaan heidät.
+
+Niin paljon vaivaa, niin paljon ponnistuksia — eikä se kumminkaan
+heitä auta, viivyttäähän vain tunniksi tai pariksi heidän tuhoansa.
+He riensivät vielä eteenpäin, kiveltä kivelle, kunnes saapuivat
+viimeiselle paltalle, jonka keskeltä kohosi jättiläispylväänä iso
+kallion lohkare. Täällä nyt oli ratkaiseva hetki lyövä näille
+poloisille pojille. He olivat panneet kaikki voimansa liikkeelle.
+Nouseminen oli päättynyt. Legoffinkin voimat olivat rauenneet.
+Korkeana ja sileänä kuin pylväs seisoi lohkare, jonka huipulla
+kalalokit yönsä viettävät, ja sinne ei ollut ajattelemistakaan. Meri
+ja autio avaruus piirittivät heitä, ja neuvottomina olivat pojat
+näiden kahden äärettömyyden välillä. Ylhäällä kohoili tyyneenä kirkas,
+öinen tähtitaivas, ja alhaalla nousi yhä likemmäs heidän viimeistä
+turvapaikkaansa valtameren hurja rynnäkkö. Meri läheni lähenemistään,
+ja kuolema läheni sen mukana.
+
+— Ystävät, — virkkoi viimein Legoff kyynelsilmin, — teidät oli uskottu
+minun huostaani. Minun oli teitä hoitaminen, ja minä olen saattanut
+teidät perikatoon. Tulkaa syliini ja sanokaa antavanne anteeksi minulle!
+
+Näistä sanoista heltyi jok'ainoa sydän.
+
+— Ei, Legoff, meillä oi ole mitään sinulle anteeksi antamista.
+Sinä et ole meitä saattanut perikatoon, sinähän olet tehnyt kaikki
+pelastaaksesi meitä.
+
+Ja Legoff syleili heitä kutakin; senjälkeen syleilivät he toisiansa,
+itkien ja nyyhkien.
+
+— Voi sinua, pikku Mark, sinä olit niin onnellinen, — sanoivat pojat; —
+miksis tulit meidän kanssa? Eikä sinun mielesi tehnyt mutta me muuthan
+sinua yllytimme.
+
+— Minäpä se olenkin syy tähän kaikkeen, — vastasi Mark; — minähän
+päästin veneen rannasta.
+
+Ja he kääntyivät Pouligueniin päin ja puhelivat, ikäänkuin vanhemmat
+voisivat kuulla heitä:
+
+— Hyvästi, isä! hyvästi, äiti! Meidän täytyy kuolla, te ette enää näe
+lapsianne!
+
+Mutta hirveähän oli sentään tuo lähenevä loppu, ja pian huusivat
+poloiset jälleen:
+
+— Pelasta meitä, Legoff, pelasta!
+
+Ja kaikki hyyristyivät hänen ympärilleen kuin kananpojat emänsä siipien
+alle. Ja juhlallisella äänellä hän lausui:
+
+— Polvillenne, pojat!
+
+Kaikki kävivät polvillensa, ja Legoff, seisoen paljastetuin päin
+heidän keskellään, luki ääneen sen rukouksen, jonka he olivat oppineet
+jo äidin sylissä istuessaan, ja jota he olivat lukeneet joka aamu
+noustessaan.
+
+»Isä meidän, joka olet taivaissa...»
+
+Sittenkuin hän oli lausunut viimeiset sanat, liittivät muut:
+
+— Amen!
+
+— Jumala siunatkoon meitä! — sanoi Legoff.
+
+Ja hän kävi polvilleen.
+
+Vesi nousi paltalle saakka, ja jo pirskui suolaista vaahtoa heidän
+kasvoillensa.
+
+
+
+
+14. MISSÄ HE OVAT?
+
+
+Yhtä suuri hämmästys ja epätoivo kuin Lokkiluodolla, vallitsi myös
+Pouliguenissa. Mutta lähtekäämme seuraamaan tapauksia siitä hetkestä,
+jolloin vene Legoffin johdolla oli lähtenyt rannasta. Kylässä oli vielä
+vähän aikaa kaikki hiljaa ja autiota. Rouva Henry herättyään ei osannut
+säikähtää eikä kummastellakaan Markin poissaoloa. Hän läksi ulos
+metsiköstä ja haeskeli poikaa silmillään, mutta kun ei häntä näkynyt,
+päätti hän pojan menneen muiden lasten kanssa leikkimään rannalle.
+Tämä arvelu olikin aivan luonnollista, sillä niinhän Mark oli tehnyt
+joka päivä. Koko iltapuolen oli äiti vaipuneena mitä mieluisimpiin
+ajatuksiin. Kohtalo näkyy lyövän toisinaan julmaa leikkiä ihmisen
+kanssa: niinpä rouva Henrykin hymyili tulevaisuudelle silloin kuin
+valtameri oli viemäisillään häneltä hänen viimeisen elonvesansa.
+
+Illan suussa palasi kotia koko kylän väki, paitsi kalamiehiä. Pouliguen
+kävi vähitellen jälleen entiseen asuunsa ja vilkastui; puuttui vaan
+lasten melua. Ei osannut vielä kukaan huomata heidän poissaoloansa;
+äiditkään eivät tuosta huolehtineet, sillä he tunsivat pienten
+huimapäisten tavat. Kun tulee illallisen aika, silloin — niin he
+arvelivat — ryntäävät he kuin nälkäiset varpuset. Täytyy tunnustaa,
+että jos pojat eivät olleetkaan aina niin perin tarkkoja kouluun menon
+suhteen, niin ihmeellisen täsmällisiä he olivat kaikessa, missä lusikat
+ja vellivadit tulivat kysymykseen. Tulipa jo illallisenkin aika, vadit
+höyrysivät pöydillä, mutta ei kuulunut vielä lapsia! Kummallista:
+tuollaistahan ei ollut koskaan ennen tapahtunut; mutta äidit, jotka
+näkevät miestensä menevän joka päivä merelle ja pienostensa, heti kuin
+liikkumaan kykenevät, piehtaroivan rannan hiekassa, eivät hätäänny niin
+vähällä. Rauhattomampi oli rouva Henry. Hän oli kulkenut kallioilla,
+huudellen poikaansa. Ja nytkös kylän eukot lohduttelemaan häntä, kukin
+tavallansa! Onhan Mark hyvissä hoteissa, mitäs vaaraa hällä olisi!
+Paikat ovat turvalliset, eikä pojatkaan juuri pölkkypäitä; he tuntevat
+meren rannan kuin viisi sormeansa. He ovat kaiketi menneet Guéranden
+markkinoille katselemaan tanssivia koiria, tai kenties Batziin, jossa
+he välisti pitävät suuria pähkinä- ja mesileipä- kekkereitä. Ei pojilla
+hätää hituakaan; pikkuruinen haiverrus vaan, kun kotia tulevat.
+
+Yö tuli, mutta lapsia ei kuulunut vieläkään. Rauhattomuus rupesi
+valtaamaan kyläläisiä. Rouva Henry ei enää kestänyt asemillaan. Hänen
+pyynnöstään oli suolankaivajia lähtenyt hakemaan kaikille haaroille.
+Muutamain piti mennä Guérandeen, toisten aina Batzin kauppalaan.
+Muutamain oli määrä käydä läheisissä kylissä ja kartanoissa. Heitä
+odottaessaan oli koko kylän väki kokounut rantakujalle. Siinä sitä
+pohdittiin ja punnittiin ja arvailtiin, mutta pelkkää pimeässä
+hapuilemista oli kaikki. Ja kovin siinä äidit toruivat poissaolevia
+poikia. Kukin sätti naapurinsa poikaa, ja mahtoi siinä Legoff, joukon
+johdattaja, kuulla kunniansa!
+
+Siinä sinkoili syytöksiä ja vastasyytöksiä, mutta kesken kaikkea
+kajahti meren rannalta räikeä, kamala, eläimen-omainen kiljahdus;
+vaimoväki katsahti kauhistuen toisiinsa, muutamat tekivät hurskaasti
+ristinmerkin.
+
+— Pyhä neitsyt! — huudahti Guilleminin eukko. — Bibia nauraa, ja se
+tietää pahaa!
+
+
+
+
+15. BIBIA
+
+
+Kuka oli tämä Bibia, jonka nauru herätti kauhua ihmisissä?
+
+Hänen alkuperästään ei ollut mitään tietoa.
+
+Milloin oli hän ensi kerran ilmaunut tänne? Meren-ajonako aalto oli
+hänet rannalle heittänyt? Mistä hän tuli? Mistä hän oli syntyisin?
+Mitenkä hän oli asettunut näille rannoille? Mistä hän oli saanut Bibian
+nimen, joka oli tuttu joka ihmiselle?
+
+Siinä kysymyksiä, joihin ei vastausta saatu.
+
+Varmaa vaan on se, ett'ei kukaan ollut kutsunut Bibiata tänne, ja yksi
+ainoa katsaus häneen osoitti selvään, ett'ei koti ollut hänestä huolta
+vähintäkään pitänyt, jos Bibialla lienee kotia koskaan ollutkaan.
+Hän oli kuuro ja mykkä, rujokas, tylsämielinen, sanalla sanoen,
+kaikki osoitti Bibiassa, että luonto oli ollut tyly häntä kohtaan.
+Semmoisena kuin hän oli kertomuksemme aikana, semmoisena hän oli ollut
+aina: järjettömyys ja muodottomuus, ne eivät vanhene. Ryysyt, jotka
+tuskin peittivät hänen alastomuutensa, kerjuupussi kaulassa, paksut
+huulet, mieletön katse, väärät jalat, pitkät, karvaiset käsivarret,
+jotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, takkuinen tukka ja parta —
+kaikki tuossa kovan onnen olennossa herätti vaan katsojan inhoa tai
+surkuttelemista.
+
+Kuljeksimista hän kyllä näkyi rakastavan, mutta kunnan rajain yli
+hän ei kumminkaan koskaan mennyt. Hän oli ottanut varsinaiseksi
+olosijakseen Pouliguenin, ja siellä annettiin hänen olla, ei niin
+paljoa ihmisrakkaudesta kuin tottumuksesta, ja kosk'ei häntä vastaan
+milloinkaan kuulunut valituksia, niin ei irtolaislakikaan osannut
+häneen kovilla kourillaan käsiksi käydä. Veroja hänen ei tarvinnut
+maksaa eikä muitakaan rasituksia koskaan kantaa, ja niinpä Bibia osasi
+vallan hyvin selvitä taloudellisen elämän pulmallisimmistakin mutkista.
+Kesällä hän makasi yönsä rannan kallioiden juurella, talvella ladoissa
+tahi talleissa. Ympäri vuotta hän ravitsi itseään leivänpalasilla,
+kerjäläisenä kulkien talosta taloon, sekä kravuilla ja ruohoilla,
+joita hän kokoili meren rannalta pakoveden aikana. Paljain käsin hän
+pyysi isoja merikrapuja ja anaitsi vähän rahaa. Kävi hän toisinaan
+työssäkin satamassa, lastaamassa ja purkamassa, aluksia hinaamassa;
+ottivat joskus kalamiehetkin hänet mukaansa purjeita hoitamaan ja
+nuotan laskussa auttamaan. Markkinoilla hän väänsi karusellia, näyttäen
+itseään samalla ilmaiseksi. Saatuaan kokoon pari kolme markkaa, hän
+noudatti luonteensa vaatimusta kuin mikä kuljeksiva ritari konsanaankin
+ja katosi muutamaksi viikoksi. Silloin tuntui kuin jotakin olisi
+puuttunut Pouliguenista, — niin oli totuttu näkemään tuota rumaa,
+ryysyistä olentoa.
+
+Tämä poloinen oli yht'aikaa koko kylän kauhistus ja pelko, mutta
+samalla naurun ja ivan esine. Koirat urisivat hänen lähestyessään.
+Pienet lapset, huomattuaan jo kaukaa hänen tulonsa, juoksivat piiloon
+äitiensä hameitten turviin. Lasten itkut saatiin paikalla taukoamaan,
+kun vaan uhattiin Bibialla. Vanhemmat lapset juoksivat hänen perässään,
+kirkuen ja viskellen häntä kivillä. Ei ollut sitä kujetta, jota nämä
+rajut pojat eivät olisi tehneet hänelle joka päivä. Myötätuntoisuutta
+mies parka tuskin koskaan sai osakseen. Nuoret ja vanhat, pienet ja
+suuret eivät säästäneet häntä vehkeiltänsä ja ilveilyiltänsä: harvoin
+viskattiin leipäpala hänen pussiinsa, ellei sitä seurannut paha
+sana. Onko ihmeellistäkään sitten, että Bibia tuli pahaksi? Bibia
+oli paha vaan samalla kumminkin aina sävyisä. Viha, jota oli hiljaa
+kasaantunut hänen sydämeensä, ei osoittaunut milloinkaan itse työssä
+henkeä tai omaisuutta vastaan; se tuli ilmi vain kamalassa riemussa
+kaikesta onnettomuudesta, kaikista kovan onnen kohtauksista, mitkä hän
+suinkin näki. Hän ei olisi varastanut omenatakaan puutarhasta, hän ei
+olisi sormellakaan koskettanut perässään kirkuilevia pahan-ilkisiä
+poikia; mutta kun vene ulapalla kaatui kumoon, kun tulipalo hävitti
+rakennuksen, kun rakeet löivät laihon pilalle, ja kun silloin kaikki
+kylän asukkaat olivat surussa ja epätoivossa — silloin nauroi Bibia
+kimmurrellen, ja tämä nauru, joka kuului sahan sähinältä kiveä vastaan,
+kajahteli kylän päästä toiseen. Tällä tavoin hän kosti luonnon tylyyden
+ja ihmisten julmuuden: nämä nauroivat hänen ruumiinvirheillensä, hän
+nauroi heidän kärsimyksilleen.
+
+Rouva Henryn olo Pouliguenissa sai aikaan muutamia muutoksia tämän
+poloisen kohtalossa.
+
+Rouva Henry ei voinut liikutuksetta nähdä niin perinpohjaista
+viheliäisyyttä, ja sääliväisyyden silmäys viimeinkin kohtasi kurjaa
+miestä.
+
+Tavatessaan Bibian kävelemässä rannalla, hän ei katsellut häntä
+kuin mitä kummaa ikään eikä kääntynyt inholla hänestä pois, vaan
+kiinnitti häneen sääliväisen katseen, aina kun raha poloisen pussiin
+solahti, aina sillä oli rakkauden myhäys mukanaan. Pikku Mark se
+useimmiten sai antaa almun: rouva Henry arveli, että almu, lapsen
+käden kautta annettu, on paljoa otollisempi Jumalalle ja suloisempi
+köyhän sydämelle. Mark oli vähitellen voittanut inhonsa, ja pian
+tuli hänelle tuosta almun-annosta mieluinen toimi: siten hän tottui
+jo nuoruudessaan tähän korkeimpaan kaikista ihmisvelvollisuuksista,
+siten hän oppi antamaan arvoa ihmiselle sen rumimmassakin muodossa,
+oppi tuntemaan Luojaansa, rakastamaan Häntä ja palvelemaan Häntä Hänen
+vähäpätöisimmissäkin ja mitättömimmissäkin luoduissaan.
+
+Eräänä päivänä, ollessaan laivan lastia purkamassa satamassa, oli
+Bibia pahasti loukannut sormensa. Herkkä hän ei suinkaan ollut kipua
+valittamaan, mutta nyt hän oikein ulvoi tuskasta. Sattumalta tuli
+rouva Henry sinne. Koneen-omaisesti pysähtyi Bibia ja osoitti hänelle
+likistyneen sormensa. Hetkeäkään empimättä rouva Henry viittasi hänet
+tulemaan mukanansa ja vei hänet kotiinsa. Pienellä hyllyllä oli hänellä
+vähäinen kotiaptekki: hän, niinkuin äidit tavallisestikin, osasi
+hoitaa lyöttymiä, haavoja ja loukkauksia. Hän pesi sormen, oikaisi
+kynnen, likisti haavan laidat yhteen, kääri ne siteesen ja pani sormeen
+viimein nahkaisen tullon, jonka hän oli tehnyt hätäpikaa, ja sitoi
+kahdella, ranteen yli kulkevalla nauhalla. Ja kaiken tämän hän teki
+yksinkertaisesti ja sillä luontevalla sulolla, mikä asui kaikissa hänen
+toimissaan.
+
+Markille, joka oli ollut tässä saapuvilla, oli tämä mitä varmin,
+kauniin, hedelmällisin opetus.
+
+Nähdessään, kuinka tuota kerjäläis-parkaa toiset pilkkasivat, toiset
+härnäsivät, ja kuinka koko Pouliguenin lapsijoukko ajoi häntä takaa
+kuin mitä metsän petoa, tunsi Mark häntä kohtaan sääliväisyyttä,
+joka kasvoi melkein hellyydeksi. Hän ei lähestynyt Bibiata koskaan
+muutoin kuin lapsellisella ystävällisyydellä, ikäänkuin ymmärtäen,
+ettei pelkkä antaminen yksinänsä riitä, ja että almu on annettava yhtä
+sydämellisesti kuin lahjakin. Joka kerta hän laski pehmeän, pullean
+kätensä Bibian poskelle, sanoen: "Bibia parkaa! Voi Bibia parkaa!"
+ja silloin kerjäläinen seisoi liikkumatonna ja ikäänkuin syvissä
+ajatuksissa. Monastikin sai Mark esimerkillänsä tai pyynnöillänsä
+hillinneeksi lasten hurjat vehkeet. Huvikseen hän katseli rannalla,
+kuinka Bibia muitta neuvoitta, pitkillä koukkusormillaan vain,
+pyyteli merensaalista, eikä saata olla sen ihanampaa näkyä kuin tämä
+viheliäinen mies ja hänen rinnallaan tuo kaunis lapsi, joka hyrisi
+hänen ympärillään kuin mehiläinen, käsiään taputellen ja riemusta
+huutaen joka kerta kuin Bibia viskasi maalle kiinnisaamansa saaliin.
+
+Bibiassa nämä hyvyyden osoitukset sekä äidin että pojan puolelta
+eivät näkyneet herättäneen muuta kuin pelkkää typerää kummastelua,
+joka tuskin ensinkään erosi hänen luontoperäisestä tylsyydestään.
+Lieneekö hän niitä ymmärtänyt vai pitänyt vain jokapäivisenä asiana,
+sitä ei olisi kukaan saattanut varmaan sanoa. Vähitellen huomattiin
+kumminkin, ett'ei hän milloinkaan kulkenut rouva Henryn asunnon ohitse,
+nostamatta sormea huulillensa, ja sillä välin kuin Mark äitinsä kanssa
+oli Roche-Bernardissa, oli Bibia tähystellen ja haeskellen kuljeksinut
+sinne tänne.
+
+Sellainen oli Bibia. Viha yksinänsä heitti hiukan valoa siihen kätköön,
+jossa hänen järkensä piili; lähimmäisensä onnettomuuden näkeminen —
+se yksistänsä saattoi herättää hänet hänen tylsyydestään ja eläyttää
+hänen sieluansa. Hän vihasi ihmiskuntaa, jonka hylky ja inho hän oli.
+Liiatenkin vihasi hän lapsia, joiden pilkan-esine ja marttyri hän oli.
+
+Ja pahemmin kuin koskaan ennen olivat nuo pahan-ilkiset pojat
+ahdistaneet Bibiata juuri sen onnettoman päivän koittaessa, jolloin he
+vanhempainsa poissaollessa olivat herroina kylässä. Markia ei ollut
+silloin heidän joukossaan; he saivat siis oikein halustansa kiusata
+ja härnätä Bibiata. Päästäkseen heistä, oli Bibia paennut eräälle
+kalliolle, ja sieltä hän sitten oli katsellut näkyä, mieluisinta, mitä
+hänen silmänsä milloinkaan olivat nähneet: vene lähtee valkamasta, ja
+pian senjälkeen vetää valtameri mukanansa poloisen kiusanhenget.
+
+Ymmärrätkö nyt, kuinka suuri oli säikähdys Pouliguenissa, kun keskellä
+hätää, joka kasvoi joka silmänräpäys kuului Bibian nauru, tuo nauru,
+joka aina oli jonkun turmion enteenä ja kajahteli nyt kuni huuhkajan
+huuto keskellä yön hiljaisuutta?
+
+Taivas oli kirkas, meri tyyni: ei niinmuodoin ollut mitään vaaraa
+peljättävissä, mikään onnettomuus ei siis nähtävästi uhannut.
+
+Ja kumminkin oli Bibia nauranut!
+
+Yksi ajatus valtasi kerrassaan kaikkien mielet: lapset ovat joko
+hukkuneet tai surman suussa!
+
+Tällä välin palasivat ne, jotka oli hakemaan lähetetty. Lapsia ei ollut
+näkynyt missään, ei Batzin kauppalassa, ei kylissä eikä maatiloilla.
+Suolankaivajat viipyivät vielä Guérandessa. Kauan saatiin odottaa
+heitä He palasivat viimein hilpeinä ja hyvillään. He olivat käyttäneet
+tilaisuutta hyväkseen ja huvitelleet itseänsä Guéranden markkinoilla.
+He olivat käyneet kaikissa huvikojuissa ja nähneet ihmeellisiä asioita:
+kaksipäisen vasikan, jättiläisnaisen, hylkeen, joka osasi puhua kaikkia
+maailman kieliä, kuusijalkaisen lampaan, nuoralla tanssivan vuohen,
+apinoita, jotka osasivat äksierata kuin sotamiehet, koiria, jotka
+osasivat hyppiä renkaiden lävitse. Mitä taas lapsiin tulee, niin ei
+heistä ollut kuulunut mitään.
+
+Ei ollut enää muuta neuvoa kuin haeskella rannat tyyten tarkoin, ja
+— ihmeellistä! — kukaan ei ollut vielä osannut kohdalleen arvata,
+minne lapset olivat joutuneet; mutta silloinpa, mukaan otettujen
+tulisoihtujen valossa, nähtiin Bibia kallion huipulla käsi ojennettuna
+ulapalle. Sitä suuntaa olivat siis lapset lähteneet: sieltä päin heitä
+niinmuodoin on lähdettävä hakemaan.
+
+Parku pääsi kaikilta. Mentiin valkamaan. Luettiin veneet siellä. Yksi
+niistä puuttui.
+
+Lapset olivat merellä!
+
+
+
+
+16. EPÄTOIVO
+
+
+Säikäyksen ensimmäistä hetkeä ei kykene kukaan kuvailemaan. Rannalla
+nousi sanomaton hälinä. Tuska ja epätoivo herättivät henkiin
+kokonaisen rankkasateen sadatuksia ja kirouksia. Kuni naarassudet,
+joilta penikat on ryöstetty pesästä, syöksivät äidit hurjasti huutaen
+rannan kallioille. He juoksivat siellä sinne tänne, hajalla hapsin ja
+rintoihinsa lyöden. Se, joka ei ole nähnyt epätoivoisen äidinrakkauden
+tuskaa alhaisessa kansassa, ken ei tunne noita luontoja, joissa kaikki
+sielun liikutukset ovat vaiston vaikuttamia, se ei saata kuvailla
+itsellensä tällaista näkyä. Milloin he hurjistuneina, säihkyvin silmin,
+uhkaavina nuhtelivat tottelemattomia lapsiaan, jättäen heidät armotta
+Valtameren saaliiksi; milloin he taas heltyen vaikeroivat, pyytäen
+takaisin pienosiaan, ja sanomattoman helliä sanoja kuului nyt niiltä,
+jotka silmänräpäys sitten olivat rajuina kirkuneet. Nousuvesi lisäsi
+heidän epätoivoaan. Rantaa kohti, askel askeleelta, heidän täytyi
+peräytyä, sekoittaen huutojansa meren pauhuun, sadatellen aaltoja,
+jotka olivat ryöstäneet heiltä heidän kohtunsa hedelmän, kostoa huutaen
+merelle, joku jo ennen oli tehnyt niin monta vaimoa leskeksi ja nyt
+on lähtenyt ryöstämään lapsiakin. Vihdoin he epätoivoisina moittivat
+koko luontoa: maata, joka ei ollut osannut heitä varjella, merta,
+joka heidät oli ottanut, taivasta, joka oli sallinut heidän joutua
+perikatoon.
+
+Hälytys kävi yli koko paikkakunnan. Vähän matkan päähän toisistaan
+sytytetyt roviot valaisivat rantaa ja heijastuivat verisinä mereen.
+Hätäkello pantiin soimaan Batzissa. Kumea touhu kulki ympäri seutujen:
+ihmiset heräilivät ensimmäisistä unistansa. Croisicista oli työnnetty
+kaikki veneet vesille: muutamat laskivat ulapalle, toiset kulkivat
+rantoja pitkin. Pouliguenissa oli hätä noussut korkeimmilleen.
+
+Aallot olivat heittäneet rannalle meren-ajon joka nyt kulki kädestä
+käteen: se oli airo kateissa olevasta veneestä, selvä merkki
+varressaan. Sillä välin kokoontui kansaa kaikilta haaroin, ja pian oli
+ihmisiä keräytynyt niin kosolta, etteivät kaikki sopineetkaan tähän
+pieneen kylään. Piiritetyssä kaupungissa ei ole milloinkaan ollut
+suurempaa sekamelua: hätäkellon ääni, meren möyry, vaimojen parku ja
+hälinä, ja kaiken tuon kamalan konsertin keskellä Bibian käheä nauru.
+
+Entäs rouva Henry? Tuskissansa hänkin kääntyi luonnon puoleen; mutta
+valtamerelle hän puhui lempeästi, ikäänkuin peljäten herättävänsä sen
+vihaa.
+
+— Antakaa, aallot, poikani pois! Ole hänelle laupias, sä hirveä yö!
+Taivaan enkelit, vartioikaa hänen ympärillään! Hyvä Jumala, älä häntä
+hyljää!
+
+Ja vaimoille, joita oli tullut lähikylistä, hän puhui:
+
+— Sehän on viimeinen, ainoa lapseni. Kaksi oli minulla sitä ennen,
+mutta he kuolivat, ja jäljellä on hän yksin. Hän läksi pois minun
+maatessani. En tiedä, miten se tapahtui. Hän on vielä niin pieni, hänen
+on kylmä; hän oli kesävaatteissa.
+
+Miehille hän puhui
+
+— Teidän huostaanne minä hänet jätin. Hän eli keskellänne. Teidän
+luonannehan hän virkosi eloon ja tuli terveeksi. Rakastittehan te häntä
+kaikki. Teidän pikku Markinnehan se oli.
+
+Kaikki itkivät: hän herätti sääliväisyyttä muissa äideissä.
+
+Melkein mieletönnä tuskasta hän kulki eteenpäin, tietämättänsä minne,
+kulki kuin harhaileva haamu. Äkkiä hän huomasi lähellänsä Bibian, joka
+samoili syrjässä ja näkyi nauttimalla katselevan yleistä hätää. Rouva
+Henry ei tiennyt enää, mitä hän haastoi tahi mitä hän teki: hän rupesi
+puhumaan Bibialle ikäänkuin tämä voisi häntä kuulla ja ymmärtää.
+
+— Etkö sinä tiedä, Bibia, etkö tiedä?... Pikku Mark... muistathan, tuo
+pieni kaunis poika, jota niin usein kohtasit rannalla... se, jolla on
+niin kauniit, siniset silmät... se, joka aina juoksi sun luoksesi jo
+kaukaa, kun vaan huomasi sinut... muistathan?... hän, joka oli mukanasi
+kalaretkillä!... Nyt hän on merellä! Hän meni muiden kanssa! Hän on
+heidän kanssaan venheessä! Nyt ei minulla enää ole lasta! Juokse,
+Bibia, juokse hakemaan häntä! Löydä hänet! Tuo hänet luokseni! Hänen
+on niin kylmä! Etkös tunne, kuinka kolkkoa on yön ilma? Kas tässä, ota
+shaalini, kiedo hänet siihen. Mene nyt, Bibia, mene! Sitten rakastan
+sua, sitten pidän huolta sinusta.
+
+Rukoillen hän ojensi käsiänsä kurjaa miestä kohti.
+
+Bibia katsoi ulapalle ja rupesi nauramaan.
+
+— Mutta etkö sinä ymmärrä? — huudahti rouva, rajusti ravistellen
+hänen ryysyjänsä. — Sanoinhan minä, että hän on venheessä! Hän meni
+muiden keralla! Hän on heidän kanssaan tuolla merellä! Hän juuri, Mark
+poikani, lapseni! Hän ei milloinkaan tehnyt sinulle pahaa! Hän yksin
+oli hyvä sinua kohtaan. Hän auttoi sinua kurjuudessasi. Hän rakasti
+sinua viheliäisyydessäsi. Olin totuttanut hänet sinun rumuuteesi.
+Miksis naurat, kurja? Nauroinkos minä, kun ojensit puoleeni särjetyn
+sormesi? Nauroiko hän, kun muut viskelivät sinua kivillä? Poika parkaa!
+Hänen parhaimpana ilonaan oli laskea pussiisi puolet suurustansa. Mene
+pois hirviö, mene pois! Sielusi on vielä hirveämpi kuin ruumiisi.
+
+Poloisen äidin viha muuttui viimeinkin kyyneleiksi; hän rupesi kovasti
+nyyhkimään.
+
+Bibia ei nauranut enää.
+
+Hän seisoi liikahtamatta, luoden silmiänsä rouva Henrystä merelle
+ja mereltä jälleen rouva Henryyn ja koneen-omaisesti kietoen
+käsivarrelleen shaalia.
+
+
+
+
+17. ÄIDIT
+
+
+Verkkaan — vierivät kauhistuksen hetket. Kauppalassa ei ollut
+enää ketään. Kaikki ovet olivat seljällään, kaikki tuvat tyhjinä,
+takkavalkeita ei palanut missään. Kaikki ihmiset olivat hajauneet
+pitkin rantoja. Merellä välähteli aluksien lyhtyjä, sinne tänne,
+toistensa rinnalla, toistensa ohi. Äidit eivät enää jaksaneet
+parkua, he voivottelivat käheällä äänellä; miehet kokoutuivat eri
+ryhmiin nuotioiden ympärille, keskustellen päivän tapauksesta, jopa
+väitellenkin sen johdosta keskenänsä. Pouliguenissa ei ollut kirkkoa.
+Batzin kauppalan pappi, huolimatta vanhuudestaan, oli rientänyt
+tänne. Hänen tulonsa vaikutti sen, että melu ja rauhattomuus hiukan
+tyyntyivät. Hänen pyynnöstänsä oli rouva Henry suostunut menemään
+kotiansa; mutta nähtyään poikansa vuoteen, nähtyään tuon hiljaisen,
+vilpoisen, avaran vuoteen nyt tyhjänä, hän oli äkkiä vetänyt sen
+uutimet kiinni ja jälleen rientänyt rannalle. Liikuttavaa oli nähdä,
+kuinka suurta sääliväisyyttä häntä kohtaan osoittivat kaikki: olisi
+luullut, että hän se onkin ainoa, jolla on murheen ja tuskan syytä.
+
+— Voi rouva kulta, — puhuivat vaimot, keräytyen hänen ympärilleen.
+— Kova onni on kohdannut meitä kaikkia, mutta te kumminkin olette
+kaikista onnettomin. Tuommoiset tapaukset, ne ovat meidän kohtaloamme
+ne. Meri on meille leivän-antaja, meri on meille vihamieskin. Se ottaa
+meiltä lapset ennemmin tai myöhemmin. Merta varten me heitä kasvatamme:
+tänään tai huomenna se vie heidät meiltä. Me olemme tottuneet näkemään
+rakkaimpamme jo aikaisin lähtevän kotoa pois. Meidän kurjassa elämässä
+ei ole hetkeäkään, jolloin ei meillä olisi uhka päällä. Me synnymme,
+elämme, kuolemme alituisessa ahdistuksessa; mutta te, mutta te,
+poloinen! Onnettomuus kohtasi teidät kuin varas yöllä: ette osannut
+sitä aavistaakaan. Ette ole ennen nähnyt veljen, isän, puolison menevän
+luotanne kauaksi pois. Ei teidän ole tarvinnut vavista heidän tähtensä,
+ei rukoilla tuska sydämessä heidän puolestansa, ei odotella heitä
+mökkinne kynnyksellä. Lapsukaisenne ei ole ollut luvattuna jo kätkyestä
+saakka altiiksi merelle ja myrskyille. Meri oli teille vaan kesä-ajan
+huvitus. Voi kuitenkin! Miksette jäänyt sinne, missä olitte? Mitä te
+läksitte hakemaan näiltä raukoilta rannoilta? Mikä kovan onnen tuuli
+ohjasikaan teidät tänne?
+
+Miehet eivät tyytyneet pelkkiin valituksiin. Joko vakaumuksesta tai
+hyväntahtoisuudesta he koettivat osoittaa, ett'ei vielä olla kaikkea
+toivoa vailla. Merellähän ei nyt ole myrskyä. Eikä tuo rantalöytökään
+paljoa merkitse. Eihän se ole muuta kuin veneestä luiskahtanut airo;
+vene on oman onnensa nojassa kulkenut varmaankin paljoa turvallisemmin
+kuin jos tottumattomat kädet olisivat sitä käyttäneet. Tuskinpa saattaa
+luulla mahdolliseksi, ettei joku Pouliguenin monista kalaveneistä olisi
+heitä huomannut. Ihan varmaan ovat isät löytäneet poikansa: kaikki
+tulevat takaisin nousuveden kanssa, joka pian on ylimmillään.
+
+Tämä oli viimeinen toivo, johon vielä kävi tarttuminen, mutta pianpa
+sekin raukesi tyhjiin.
+
+
+
+
+18. KELPO MERIMIES
+
+
+Kalaveneitä alkoi laskea rantaan yksi toisensa perästä. — Surkea
+kotiatulo! Jok'ainoa vene lisäsi raivoa ja epätoivoa. Isät
+kiivastuivat, vihastuivat. Pastori koetti heitä rauhoittaa, ja vaimot
+ne kyynelsilmin nyt puhuivat lastensa puolesta, lastensa, joita he itse
+olivat toruneet moniahta hetki sitten. Ukko Legoff laski viimeisenä
+rantaan. Hän oli kylän pulskin mies, Tuomas I:n ansiollinen poika,
+oikea merikarhu, joka ei aaltoja peljännyt, ja joka jo aikoja sitten
+tarkoin tunsi kaikki Vellamon oikut. Muut, valmiina lähtemään jälleen
+merelle, odottivat vaan hänen käskyjänsä. Tuskin hän oli astunut
+maalle, niin jo hyökkäsi koko joukko hänen luokseen. Häneen yksin enää
+toivottiin: jos enää mitään pelastuksen keinoa löytyy, niin ukko Legoff
+sen yksin voi keksiä.
+
+— Joudu, Legoff, joudu! Onpa jo jotakin tapahtunut meidän poissa
+ollessa! Meillä ei enää ole poikia! Poissa jok'ainoa! Joudu! Sinä yksin
+voit ne tuoda meille takaisin!
+
+Silloin suuttui Legoff silmittömäksi.
+
+— Niitä junkkareita! — kiljaisi hän. — Luuletteko te, että niin minä
+vaan lähdenkin ulapalle hakemaan tuota lapsiliutaa! Mistä minä ne
+teille hankin? Menkööt mereen niin pitkälle kuin tietä piisaa; heistä
+minä viis! Onpahan vain leipärottia entistä vähemmin. Tupaan, eukot!
+Läpimärkä minä olen, ja nälkä minun on. Minä tahdon syödä ja käyn
+levolle sitten.
+
+— Mene vaan, ukkoseni, — sanoi Legoffin vaimo itkien. — Siellä on
+illallinen pöydällä, siihen ei ole vielä kukaan kajonnut. Koska sinun
+on niin nälkä, niin syö minunkin osani, syö lapsen osa myös. Minun ei
+ole nälkä, ja poika kenties on surman suussa.
+
+— Sitä parempi, — kertoi tuima kalamies — sillä jos minä saisin sen
+lurjuksen kynsiini, niin!... Senkin hylyt!... Tuli ja leimaus!
+
+Legoff, — puuttui pastori puheesen. — Minä olen sinut kastanut, minä
+sinut otin ensi kertaa Herran Ehtoolliselle, minä sinut myös olen
+vihkinyt. Kuule siis minua, onneton! Etkö sinä pelkää tuolla tylyydellä
+saavasi taivaan vihan lapsiraukkain ylitse?
+
+— Pelasta heidät, pelasta! — huusivat äidit, tarttuen hänen nuttunsa
+liepeisin.
+
+— Pelasta... hyvä on sanoa niin... Vielä kerran kysyn teiltä, mistä
+minä ne nyt otan!
+
+— Mene etsimään, ukkoseni, sinä kyllä löydät heidät. Välkkyyhän
+rinnassasi sunnuntaisin kahdeksan hopeaista kunniamerkkiä, jotka olet
+saanut ihmishengen pelastamisesta. Ne olivat ihan ventovieraita sulle,
+sallisitko nyt oman lapsesi ja kotikylän lasten mennä perikatoon?
+
+— Säälikää meitä, Legoff; säälikää minua! — sanoi rouva Henry, ottaen
+häntä kädestä.
+
+— No niin, malttakaas toki, — virkkoi Legoff, pyyhkäisten hihallaan
+silmäänsä. — Älkää nyt kaikki yhtä haavaa puhuko. Mihinkä aikaan
+päivästä ne kakarat läksivät valkamasta? Vai niin, puolenpäivän
+jälkeen. Vesi oli paolla silloin ja vei heidät mukanaan. Tultuaan
+kerran ulapalle, ovat he pakoveden mukana ajautuneet Lokkiluodon
+kareille. Kaunis alku! Kalastikos kukaan teistä siellä päin Jambonneau,
+Mascaret, Pornichet, Macabiou, huomasiko kukaan mitään erinomaista,
+mitään merkkiä?
+
+— Jaa mutta tosiaankin, — sanoi ukko Pornichet, — noin tunti auringon
+laskun jälkeen minusta näytti niinkuin olisi ollut jotain roviotulen
+tapaista siellä luodolla päin.
+
+— Etkä lähtenyt oitis sinne? Mitäs sä luulit sen olevan? Häitä muka
+vietettiin ja ilotulia poltettiin, häh!
+
+— Siltä se näytti kuin ois ollut tulta, ja minä meinasin, että kai se
+tulta on, — vastasi Pornichet tyyneesti.
+
+— Vai niin vainen! Ja sillä se muka oli tehty! Voi sinä, pässinpää!
+Etkös ymmärtänyt, että pojat olivat sytyttäneet veneen palamaan?
+Ymmärrättekö te muutkaan, että vene on särkynyt kareihin? Siitä ei siis
+enää ollut mihinkään, ja senvuoksi he tekivät siitä rovion, saadakseen
+apua. Siinä se. Mutta maltas, millähän veneellä pojan nulikat ovat
+lähteneet? — lisäsi Legoff, iskien terävän katseen vaimoonsa, — se
+vielä puuttuu, että olisivat ottaneet minun veneeni!
+
+Legoffin eukko loi silmänsä arkana maahan.
+
+— Kas niin, arvasinhan sen!... Voi konnia kuitenkin! Uuden uutukaisen
+veneeni! Viisisataa markkaa poltettu kuin kimppu tulitikkuja! Tämäpä
+vasta päivä on!
+
+— Niin se on, isäntä, — sanoi hänen renkinsä. Semmoinen lurjus kuin se
+teidän poika, niin se se on valmis tekemään vaikka mitä; mikäpäs sen
+hattua haittaa!
+
+Sanopas se vielä kerta! — kiljaisi Legoff, nostaen kätensä sellaiseen
+asemaan, ett'ei ollut epäilemistäkään, mitä mies moisella tarkoittaa.
+
+Mutta äkkiä hän muutti äänensä:
+
+— Kyllä minä pojan löylytän; se on vissi se. Sauna hänen saada pitää,
+sauna semmoinen kuin koskaan on lähtenyt tällaisista käsistä. Mutta
+paina sinä, tuhma suupaltti, mieleesi, ettei semmoiselle pojalle
+kuin minun vedä vertoja sata eikä tuhatkaan tuommoista retkaletta
+kuin sinun isäsi poika. Mokomakin moukka, tyhjäntoimittaja, rupeaa
+tässä viisastelemaan koko kylän älykkäimmästä ja uljaimmasta pojasta!
+Veneen polttamisella oli heillä tarkoitus, ja kenties sinunkin
+kalloosi mahtuu, että tuo tarkoitus oli hyvä, sillä nyt he olisivat
+pelastettuja, jollei tuo pölkkypää Pornichet olisi tänä yönä
+laiminlyönyt kaikkia merimiehen velvollisuuksia. Maata, nahjus, ja pian!
+
+— Mutta sitten, Legoff, mutta sitten? Miten on poikain käynyt?
+
+— No sitä ei ole vaikea arvata. Meri on noussut ja huuhtaissut pojat
+mukanaan. Siinä koko juttu... elleihän vaan tuo minun poikani, se
+lurjus, joka on valmis tekemään vaikka mitä, ole keksinyt keinon
+kiivetäksensä Lokkiluodolle ja vienyt muitakin mukaansa.
+
+Kyllä hän on keksinyt sen, ukkoseni, kyllä hän on kiivennyt! huudahti
+Legoffin äiti vakaumuksella.
+
+— Jos hän vaan on päässyt kiipeämään tuolle aimo kivelle...
+
+— Kyllä hän on päässyt, ihan varmaan! Hän on näyttänyt merelle pitkän
+nenän. Sen minä takaan, ja takaanhan minä sinun poikasi.
+
+— Jos vaan tuo marakatti osasi kynsin hampain kavuta viimeiselle
+paltaalle...
+
+— Osasi hän, osasi niinkin, ukko kulta! Minä näen hänet siellä! — huusi
+eukko, ikäänkuin äidinrakkauden kirkastamana.
+
+— Entäs toiset, entäs toiset? — kyseli rouva Henry hädissään.
+
+— Olkaa rauhassa, rouva kulta! Ette tunne poikaani. Jos hän on
+viimeisellä paltalla, niin siellä ovat muutkin. Luulenpa näkeväni pojat
+siellä. Tänne he kurottavat pieniä käsiänsä... He huutavat apua... Jo
+tullaan, rakkaat, jo tullaan!
+
+
+— Matkaan! — huusi Legoff sitten riemuitsevalle joukolle. — Macabiou,
+Jambonneau, Mascaret, kaikki isät merelle minun kanssani. Työ ei ole
+helppo, kyllä siellä miestä tarvitaan. Jos he vielä ovat siellä, jos
+vesi on pysähtynyt siihen eikä ole vienyt heitä mukaansa, niin on pojat
+koreassa tilassa! Ruokavaroja, muijat! Sokeria, viinaa, viiniä ja
+vaippoja! Joutukaa! Ei saa hetkeäkään enää menettää. Te, herra pastori,
+rukoilkaa Jumalaa heidän ja meidän puolesta.
+
+Muonat tuotiin, ja pursi oli jo valmiina lähtemään. Legoff oli
+astumaisillaan siihen, kun tunsi jonkun pidättävän häntä käsivarresta.
+
+— Legoff — sanoi rouva Henry, antaen hänelle virvoitusrohtoja ja
+vaipan, jonka hän oli kiireesti käynyt kotoansa, — minä jätän lapseni
+teidän huostaanne. Pitäkää hänestä hyvä huoli, isäntä. Hän on pienin
+kaikista, hän ei ole tottunut tämmöisiin. Hän se on saanut pahinta
+kärsiä. Sitä paitsi hän on ainoa, jonka isä ei tule häntä hakemaan.
+Saanko minä tulla mukaan?
+
+— Tekö mukaan, rouva kulta! Mitäs ajattelettekaan? Luottakaa minuun,
+luottakaa meihin kaikkiin. Kyllä me pidetään huolta teidän pojastanne,
+niinkuin omistammekin: yhden isän asemesta tulee häntä pelastamaan
+kaksitoista, ja Jumalan avulla, me tuomme teille kyllä enkelinne
+takaisin.
+
+Legoff astui purteen ja käski heittää köydet irti. Mannertuuli paisutti
+purjeet. Alus keikahti aalloilla ja läksi kyntämään meren pintaa.
+
+
+
+
+19. YKSI PUUTTUU
+
+
+Monta hetkeä oli vielä kuluva, ennenkuin miehet palajavat, mutta siitä
+huolimatta viettivät kyläläiset lopun yötä rannalla. Mielipiteet
+eivät enää hajauneet äärettömiin toisistansa: toivo, pelko, vavistus
+olivat nyt kiintyneet Lokkiluodon ympärille. Kaikki, jotka olivat
+nähneet sen likeltä, kuvailivat sen nyt tarkasti juuresta huippuun
+saakka, ja, niinkuin semmoisissa tapauksissa tavallisesti käy, oli
+jok'ainoa kuvaus niin täsmällinen ja tarkka, että kaikki muut olivat
+ihan toisenlaisia. Muutamat arvelivat, ettei kalliolle kiipeäminen ole
+vaikeata ensinkään, ja että lapset ihan varmaan ovat nousseet sinne;
+toiset sanoivat sinne pääsemistä ihan mahdottomaksi tai ainakin perin
+vaaralliseksi, varsinkin öiseen aikaan, niin pienille lapsille. Jotkut
+väittivät, ett'ei meri koskaan ole noussut viimeiselle pengerrykselle
+asti, ja että pojat muka makaavat siellä yhtä rauhallisesti kuin
+omilla vuoteillaan; jotkut sitä vastoin tiesit sanoa, ettei se niin
+varmaa ole, ja että päiväntasauksen aikana meri joskus on ulottunut
+sinnekin asti. Ja niinpä, sitä mukaa kuin kukin puhui, sitä mukaa
+toivokin sydämissä syttyi tai sammui. Legoffin äiti yksin ei järkkynyt
+uskossaan; hän ei olisi yhtään kummastellut, jos olisi saanut kuulla
+poikansa pysäyttäneen nousuveden, sanoen: "Tätä ylemmäs et nouse".
+
+Rouva Henry harhaili joukosta toiseen, halukkaasti kuunnellen ihmisten
+puheita ja tuntien sydämensä vuotavan verta tuhansista haavoista.
+Hänen ainoa toivonsa, jota hän vielä uskalsi ajatella, oli sekin
+kovin kamalata: se oli kuin orjantappuran oksa, jota hapuroidessaan
+käsi käy verinaarmuihin. Hän oli näkevinään pikku Markinsa kiipeevän
+yön pimeässä tuolle kovan onnen kalliolle. Vaikkapa — niin ajatteli
+rouva Henry — pojalla olisikin ollut kylliksi voimia, päästäkseen
+viimeiselle paltalle, vaikkapa nousuvesi ei olisi ulottunutkaan sinne,
+niin paleltunuthan poloinen on, nääntynyt väsymyksestä ja nälästä,
+naarmuissa, haavoissa.
+
+Aamun hämärässä hän meni eräälle rannan kalliolle; siellä hän
+istui kauan aikaa, masentuneena, silmät yhä taivaan rantaa kohti,
+niinkuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua avaruuksien läpi. Hänen
+noustessaan koitti jo päivä. Astuessaan alas rannalle, hän kohtasi
+Bibian, joka jo oli alkanut tavalliset kulkunsa. Nähtyään rouva Henryn,
+Bibia säpsähti ja lyyhistihe, kuin koira, jota on lyöty. Rouva Henry
+pahalla mielellä muistaen taanoisia kovia sanojaan, pysähtyi hetkiseksi
+ja katsoi sääliväisesti raukkaa. Hän muisti, kuinka Mark oli rakastanut
+tuota onnetonta, hyväillyt häntä, pienellä valkoisella kädellään
+silitellyt kerjäläisen kasvoja, annettuaan hänelle almua. "Bibia parka!
+Bibia parka!" sanoi hän, koettaen tehdä äänensä niin lapselliseksi kuin
+mahdollista. Ja hän meni itkien edemmäs.
+
+Auringon noustessa oli pappi muutamain kyläläisten kanssa mennyt
+Batzin kirkkoon messua pitämään. Sitten hän oli tullut takaisin: hän
+rohkaisi nyt äitien mieltä, rukoiltuaan ensin lasten pelastuksesta.
+Aamu kului kuumeenomaisessa odotuksen tuskassa. Sakeata sumua oli
+päivän sarastaessa alkanut nousta maasta. Se kätki näkyvistä taivaan
+ja levisi valamerelle. Luonto, joka on niin kerrassaan väliäpitämätön
+inhimillisestä onnettomuudesta ja kurjuudesta, näkyi nyt ottavan
+osaa poloisen kylän suruun. Rannat, saaret, niemet — kaikki oli
+kiedottu usmaan, jonka kautta päivänvalo kuulsi tummana, hämäränä.
+Täydellinen äänettömyys vallitsi rannalla, vaikka koko kylän väki oli
+siellä koossa. Pursi ei enää viivy kauan: se tulee tuokion perästä
+näkyviin usmasta. Ratkaiseva hetki oli tulossa: Herra auttakoon vaan!
+Puolenpäivän aikana kirkasti tuuli taivaan ja meren, aurinko paistoi,
+aallot kirmaelivat, ja kaukana näkyi valkoiset purjeet.
+
+Ääneti, liikahtamatta seisoi joukko rannalla. Sydämensä sykintää vaan
+kukin kuuli. Purjeet, jotka alussa olivat näkyneet ainoastaan pienenä,
+valkoisena pilkkuna taivaan rannassa, kasvoivat kasvamistaan. Alus
+läheni nähtävästi rantaa se oli Legoffin pursi! Mitähän se tuonee
+tullessansa? Riemuako vai murhettako? Elämänkö tuonee vai kuolemanko?
+Nuo purjeet, joita niin kauan oli odotettu, niin palavasti ikävöity,
+nuo purjeet olisi tahdottu nyt pysäyttää; vavistiin jo ajateltaessa
+aluksen laskua valkamaan. Sanomattoman tuskallinen hetki. Kaikkien
+ajatukset olivat, kiintyneet tuohon ainoaan palttinapalaan. Ei
+sanaa! ei huutoa! ei liikuntoa! ei käden käännähdystä! — Mutta kun
+alus viimoinkin oli tullut niin lähelle, että siitä erotti mastot ja
+itse rungon, kun kokassa huomattiin joukko pieniä olentoja, jotka
+heiluttivat ilmassa lakkejansa ja liinojansa, silloin elpyivät jälleen
+odottaneiden rinnat yhtä haavaa, ja yksi ainoa riemullinen parahdus
+kajahti taivasta kohti.
+
+— Oletteko te siellä? Tekö siellä olette?
+
+— Tääll' ollaan! — vastasivat aluksesta heleät äänet.
+
+Tuokio vielä, niin laski pursi rantaan, lapset hyökkäsivät ulos,
+sekaisin, päistikkaa toistensa ylitse. Mutta taivas! minkä näköisinä!
+Vaatteet repaleissa, kasvot naarmuissa kädet verisinä, päät pörrössä.
+Kukin äiti tunsi kumminkin poikansa, sieppasi hänet syliinsä jo
+veneen laidalta, likisti rintaansa vastaan ja suuteli, kastellen
+ilonkyynelillä armaansa kasvoja.
+
+— Mark! Mark! — huusi rouva Henry, etsien silmillään poikaansa ja
+ruveten jo epäilemään.
+
+Ei kuulunut vastausta!
+
+Muut olivat jo tulleet aluksesta, nythän olisi Markin vuoro, mutta
+Markin vuoroa ei tullut.
+
+— Mun lapseni! Mun lapseni! Teidän kanssannehan hän oli! Puhukaa,
+puhukaa, hyvät ihmiset! Missä on poikani, missä? Minne olette lapseni
+panneet?
+
+Miehet käänsivät kasvonsa toisaalle ja olivat vaiti.
+
+Yhdellä hyppäyksellä oli rouva Henry aluksessa. Hän tutki sen yhdellä
+silmäyksellä kokasta perään, ja parkaisi, kääntyen jälleen Legoffiin.
+
+— Poikani! Miss' on poikani! Te lupasitte tuoda hänet minulle!
+
+Kaksi äänetöntä kyyneltä vierähti vain vanhan kalamiehen poskelle.
+
+Äiti kiljaisi silloin kuin haavoitettu lintu ja vaipui tunnottomana
+purjekasalle.
+
+Tähän loppui kotiatulon riemu. Rouva Henryn onnettomuus saattoi
+koko kylän murheelliseksi. Äidit eivät enää voineet täydellä ilolla
+syleillä lapsiansa, he ikäänkuin kainostelivat. Kansajoukko viipyi
+vielä kotvan aikaa rannalla. Pikku Markin katoaminen oli nyt kaikkien
+puheen esineenä. Kysymyksiä sateli nuoren Legoffin päälle, ja hän
+kertoi, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä saakka, jolloin nousuvesi
+oli heittänyt viimeisen hyrskäyksensä paltalle. Hän oli nähnyt veden
+tempaavan Markin kalliolta alas ja oli kurottautunut häntä pidättämään.
+Mitä sen koommin oli tapahtunut, sitä hän ei enää muistanut. Isä
+lopetti pojan kertomuksen. Aamun koittaessa hän oli löytänyt pojat
+kalliolta, liikkumattomina, kylminä, nähtävästi hengettöminä. Ensin
+hän oli luullutkin heidät kuolleiksi: lukiessaan, kuinka monta heitä
+oli, oli hänestä tuntunut kuin lukisi ruumiita. Kaikki he siinä olivat,
+paitsi Markia. Pojat kääräistiin vaippoihin ja viimeinkin, hieromisten
+ja rohtojen avulla, saatiin heidät henkiin jälleen. Hetken kuluttua
+he olivat pystyssä taas, ja syödä ahmasivat kuin sudet, itkien ja
+valittaen pienen toverinsa katoamista. Poikien virvoitellessa itseänsä,
+oli Legoff muiden kalamiesten kanssa tutkinut Lokkiluodon kaikki
+pienimmätkin solat ja sopukat, mutta turhaan. Lasten puheen mukaan ei
+Mark olisi kumminkaan voinut elää aamuun asti, niin peräti voipunut
+hän oli; jollei meri olisi huuhtaissut häntä syliinsä, olisi hän
+löydettäissä ollut ruumiina kalliolla.
+
+— Rouva parkaa! — lisäsi ukko liikutettuna. — Jumala nähköön, kuinka
+kernaasti olisin antanut kaksi sormea kädestäni, jos vaan olisin saanut
+tuoda hänelle takaisin hänen silmäteränsä.
+
+— Niin! — sanoi pikku Mascaret; — jos muut vaan olisivat minua
+totelleet, niin ei tätä tällaista olisi tapahtunutkaan.
+
+Väki hajosi viimein; kukin meni kotiansa. Mutta kirkkoherran tehtävä
+vielä ollut lopussa; hän astui rouva Henryn asuntoon, jonne vaimo parka
+oli tunnottomana kannettu.
+
+
+
+
+20. IHME
+
+
+Herättyään viimeinkin tainnoksistaan, luuli rouva Henry ensin nähneensä
+hirveätä unta. Hänen ympärillään oli kaikki niin rauhallista. Kaikki
+kalut ja kapineet olivat entisillä paikoillaan: neuloustyöt,
+mielikirjat, lamppu, joka oli palanut koko yön, pikku Markin lelut,
+satukirjakin oli vielä auki siltä kohdalta, johon hän viimeksi oli
+pysähtynyt. Syksyinen aurinko paistoi täysin sätein tähän hiljaiseen
+majaan, jossa kaikki oli entisellään. Hän oli hetken liikahtamatonna,
+heittäen sinne tänne rauhattomia, säikähtyneitä katseita. Nähtyään
+vuoteen, jonka uutimet olivat kiinni, hän nousi äkkiä ylös: asiain
+todellinen tila heräsi hänen mielessänsä kaikessa kauheudessaan,
+ja rouva parka kaatui pyörtyneenä jälleen sisäpiikansa ja talon
+emännän syliin, jotka eivät olleet hänen luotansa luopuneet. Hänen
+tointuessaan jälleen, oli pastori yksinään hänen luonansa. Hän piti
+rouvaa kädestä kiinni ja rukoili hiljaa Jumalalta huojennusta äidin
+katkeralle tuskalle.
+
+Rouva oli nyt tyyni; hän ei itkenyt enää. Ääni oli kalsea; ei siinä
+enää helähtänyt hellyyttä häntä itseänsä eikä napinaa kohtaloa
+kohtaan. Näytti kuin olisi ukonnuoli iskenyt häneen ja kuivannut hänen
+silmänsä ja tuhaksi polttanut hänen sydämensä. Ensiksikin hän tahtoi
+tietää kaikki, mitä oli tapahtunut, pienimmätkin seikat: mitenkä
+hänen poikansa oli kiivennyt kalliota myöten, mitenkä hän oli päässyt
+viimeiselle paltalle, mitenkä aalto oli temmaissut hänet sieltä pois,
+ja viimein, millä tavalla muut oli löydetty ja pelastettu.
+
+— Kertokaa, kertokaa, pastori. Minä tahdon kuulla kaikki. Minä jaksan
+kuulla.
+
+Vitkastellen kertoi pastori, mitä oli itse kuullut. Rouva kuunteli
+halukkaasti, omituisen rajulla ahneudella, keskeyttämättä häntä
+muutoin kuin sanoilla: »Lapsi parkaa! lapsi parkaa!» jotka joka
+silmänräpäys pääsivät hänen huuliltansa.
+
+— Siis, — sanoi hän, — kaikki on lopussa, hän on kuollut; muut kaikki
+ovat tulleet takaisin, hän yksin ei palaja milloinkaan! No niin,
+pastori, tunnustanpa teille erään asian: minulle tapahtuu vaan ansioni
+jälkeen. Jumala on minua rangaissut, ja siinä Hän on tehnyt oikein.
+Minä olin huono äiti. Uskokaa minua. Minulta oli kuollut jo kaksi
+lasta. He olivat nukkuneet minun syliini. Minä vastaanotin heidän
+viimeisen huokauksensa. Omin käsin kiedoin heidät käärinliinoihin.
+Minun olisi pitänyt koko elinaikani surra heitä. Mutta muutaman
+vuoden kuluttua minä olin heidät melkein unohtanut. Mark täytti heidän
+sijansa minun sydämessäni. Minä olin ylpeä hänen kauneudestaan,
+hellyyteni huumasi minua. En muistellut enää niitä toisia. Muutaman
+päivän perästä tulee mieheni tänne. Me olimme eronneet toisistamme
+murheellisina ja nyt olisimme kohdanneet toisemme riemullisina. Ei,
+pastori, minä olin liian onnellinen! Minulla ei ollut oikeutta olla
+niin onnellinen. Jumala on rangaissut minua, ja minä en valita.
+
+Hän puhui kauan kuumeenomaisella nopeudella. Menipä hän niinkin
+pitkälle, että rupesi syyttämään itseänsä velvollisuuksiensa
+laiminlyömisestä pikku Markia kohtaan.
+
+— Minä se olen, — sanoi hän — joka saatoin hänet turmioon; minun
+vikani se on, että hän on kuollut. Taivas oli kyllä antanut minulle
+siitä viittauksia. Tuo meri, jota hän niin rakasti, herätti minussa
+pelkoa, herätti kauhistusta. Joku ääni sydämessäni sanoi, että meri
+houkuttelee häntä, saadakseen hänet vain saaliikseen. Minun olisi
+pitänyt valvoa jok’ainoa hetki, ja minä nukuin huoletonna!
+
+Ei kyyneltä, ei nyyhkäysta, ahdistettuja hengenvetoja vain myötäänsä,
+ja tuon tuostakin hourauksen ja mielettömyyden oireita.
+
+— Hiljaa, pastori: älkäämme puhuko niin kovaa. He nukkuvat kaikki
+kolme. Minä vedin uutimet kiinni, jottei päivänpaiste heitä
+häiritsisi. Legoff on löytänyt heidät Lokkiluodon ylimmäiseltä
+paltalta. He ovat ihan uuvuksissa. Kun he heräävät, niin saatte nähdä
+heidät. Vanhimman nimi on Armand, keskimmäisen Alfred ja nuorin — se
+on pikku Mark. Saattepa nähdä, kuinka kauniita lapsia he ovat kaikki
+kolme.
+
+Batzin kirkkoherra ei ollut mikään kaunopuhelias mies, mutta kyyneleet,
+jotka valuivat hänen ryppyisiä poskiansa myöten, haastoivat enemmän
+kuin kauniit sanat.
+
+— Rouva, — sanoi hän viimein, — minä olen jo vanha mies. Pitkän
+elämäni aikana olen jo nähnyt monta onnettomuutta; tällaista näen
+ensi kertaa. Te olette todellakin säälittävin olento tässä murheen
+laaksossa. Maailma ei voi teille hoivaa tuoda; nojautukaa sen vuoksi
+siihen käteen, joka teitä on lyönyt; se yksin voi teitä auttaa. Jumala
+ei rankaise teitä, hän koettelee. Hän on painanut teihin rakkautensa
+sinetin. Kaikki ei ole vielä lopussa. Älkää unohtako, että teillä on
+vielä muitakin velvollisuuksia täytettävinä maailmassa: te olette
+kristillinen aviopuoliso. Miehenne ei ole vähemmin surkuteltava kuin
+tekään; nyt enemmän kuin koskaan tarvitsee hän teidän lempeänne.
+
+— Niin, se on totta, te olette oikeassa. Lapsi oli koko hänen elämänsä.
+Hän ei saa tulla tänne! hänet pitää estää siitä! Minä kirjoitan
+hänelle, minä ilmoitan hänelle vähitellen... Mutta mitä sanoisin
+hänelle, hyvä Jumala! Auttakaa minua, pastori! Järkeni ei kykene
+ajattelemaan.
+
+Hän haki kirjoitusneuvoja.
+
+Hapuillen hajalla olevissa papereissa, sattui hänen käteensä kirje,
+joka oli tullut postissa jo eilen illalla.
+
+Hän mursi sinetin ja luki kirjeen.
+
+Se kuului näin:
+
+  Parisi, syyskuun 14 p.
+
+  »En jaksa odottaa enää! Niinkuin sanoit, kauppa-asiat eivät ole
+  elämän korkein onni. Te armaat siellä, mun sydämeni ainoat ilot,
+  tulenpa viimeinkin luoksenne! Vaimoni, lapseni! Pian likistän teitä
+  rintaani vastaan! Muita ei mulla ole maailmassa kuin te, aarteeni
+  kalliit! Minä lähden huomisiltana, pikajunalla. Nämä rivit tulevat
+  käsiinne päivää ennen. Sanalla sanoen, minä olen onnellisin ihminen
+  maailmassa; ei ole onnelleni verran vetävätä.
+
+  H.»
+
+— Pastori, — sanoi rouva Henry, luettuansa kirjeen, — viekää minut
+pois täältä. Hän on lähtenyt, hän on tulossa, hän on täällä tunnin
+kuluttua. Mitä minun pitää sanoa hänelle? Sekö, ettei hänellä enää ole
+lasta, että hänen poikansa on kuollut, hänen poikansa, jonka hän oli
+jättänyt minun huostaani, hänen poikansa, jonka olin luvannut antaa
+hänelle terveenä takaisin? Mahdotonta! Jumala ei pakottane minua
+sanomaan sitä hänelle. Viekää minut pois täältä, tai, paremmin, jääkää
+tänne. Niin, jääkää tänne, olkaa niin hyvä, olkaa niin sääliväinen!
+Minä tulen sitten hänen kutsuessaan. Te olette hyvä, herra pastori,
+te osaatte puhua onnettomille. Sanokaa hänelle, että minä elän, että
+minulla on oleva voimaa elää. Me tahdomme elää toinen toisellemme,
+toivoen löytävämme toisessa maailmassa nuo rakkaat olennot, jotka
+olemme kadottaneet.
+
+Näitä sanoja lausuessaan hän tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan.
+
+Hän pyyhkäsi nopeasti silmänsä ja läksi kiireesti ovea kohti, mutta
+samassa kuului kadulta vaunujen kolinaa.
+
+Guéranden postivaunut tulivat.
+
+Hän tahtoi paeta, mutta hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut
+lattiaan.
+
+Vaunut pysähtyivät.
+
+Kuului askeleita portailta.
+
+Hän vaipui tuolille ja kätki kasvot, käsiinsä.
+
+Pastori oli noussut ja katsoi ovea kohti.
+
+Ovi aukeni äkkiä, ja herra Henry ilmestyi kynnykselle.
+
+Hän ei tiennyt mitään, hän tuli iloisena.
+
+— Mene pois! mene pois! — huusi rouva, nostamatta päätään.
+
+Hän ei voinut sanoa muuta: nyyhkinä tukahdutti hänen äänensä.
+
+— Miehuutta, hyvä herra, miehuutta, — sanoi pastori. — Jumala koettelee
+teitä vielä kerran. Miehuutta tarvitsette nyt... itseänne varten...
+häntä varten!
+
+Herra Henry pysähtyi kynnykselle, tuijottavin silmin, kauhistunein
+kasvoin.
+
+— Mark! — parkaisi hän sydäntä särkevällä äänellä.
+
+— Mark! — huudahti hän uudelleen, syösten poikansa sänkyä kohti.
+
+— Mark! — äänsi hän vielä kerran, temmaisten epätoivoisena uutimet
+auki. Vuoteella näkyi jotakin shaaliin käärittynä.
+
+Kolmannen huudon perästä, joka oli vielä kovempi entisiä, näkyi shaali
+liikahtavan, ja se, mikä sen sisässä oli, hyppäsi herra Henryn kaulaan,
+sanoen:
+
+— Hyvää päivää, isä kulta!
+
+
+
+
+21. PIENET PYHIINVAELTAJAT
+
+
+Mikä liikutuksista runsas päivä! Uutinen levisi kohta ympäri kylän.
+Mark itse ei osannut selittää pelastustansa; sillä siitä asti kuin
+aalto oli temmaissut hänet mukaansa, hän ei enää mitään muistanut.
+Pian puhuttiinkin ihmeestä: taivaan enkeli muka oli pelastanut lapsen
+ja kantanut sen hänen vuoteellensa. Kaikki kyläläiset saarsivat rouva
+Henryn asunnon ja pyysivät saada nähdä pikku Markia, joka kumminkin
+vielä oli liian heikko, ulos tullakseen. Rouva Henryn täytyi astua
+akkunaan ja siitä näyttää Markia hämmästyneelle kansalle. Mutta
+kynnyksellä istui Bibia, huolimatta vähääkään siitä, mitä hänen
+ympärillään tapahtui, ja rauhassa syöden leipäkannikkaansa ja sipulia.
+
+Ensimmäisten riemastusten jälkeen tunsi äiti shaalin, johon hänen
+poikansa oli ollut kääritty: se oli sama shaali, jonka hän oli
+antanut Bibialle. Mutta mitenkä tuo mieletön olisi voinut olla tässä
+pelastuksessa osallisena? Osaamatta selittää, miten kaikki oli käynyt,
+rupesi rouva Henry kumminkin pääsemään asian perille. Sydän tunsi jo,
+mitä ei järki vielä voinut käsittää: järki hakee, sydän aavistaa.
+
+Yön aikana oli rannasta kadonnut vene, ja nyt se löydettiin tyhjillään
+lahden pohjukasta lähellä Batzin kauppalaa.
+
+Illemmalla saatiin tietää seuraavaa:
+
+Ei kaukana rannasta, jonne vene oli vedetty maihin, oli muuan mökki.
+Siinä asui köyhä perhekunta. Mies oli sairaana; vaimo oli valvonut
+koko yön hänen tautivuoteensa ääressä. Tunti ennen auringon nousua oli
+ovi äkkiä auennut, niinkuin tuulenpuuskasta, ja sisään oli astunut
+Bibia, lapsi sylissä. Lapsi oli ollut käärittynä shaaliin, tunnotonna,
+puolikuolleena vilusta. Bibia näkyi muuttuneen: hänen silmänsä
+olivat loistaneet kuin hehkuvat hiilet. Sisään tultuansa hän oli heti
+heittänyt risuja takkaan, lämmitellyt sen edessä lasta ja, tuuditellen
+sitä polvillansa, kaatanut muutaman pisaran viiniä lapsen huulille
+pienestä pullosta, jonka hän oli ottanut pussistansa. Ja kaiken tämän
+oli Bibia tehnyt taitavasti ja hellästi kuin äiti. Noin puolen tunnin
+kuluttua hän oli lähtenyt, niinkuin tullutkin oli, kantaen lasta
+sylissään.
+
+Bibia se siis olikin tuo enkeli! Kuinka! arvelee joku, tuo hirviö, tuo
+mieletön, tuo epatto! Hän juuri! Vaimon hyvyys, lapsen hyväilykset
+ja säälimiset olivat heittäneet tuohon synkkyyteen liikutuksen,
+kiitollisuuden ja altiiksiantaumisen kipinän. Tämä tehoton kipinä
+oli äkkiä leimahtanut ilmivaloon äidin epätoivosta ja riehunnasta.
+Bibia oli ymmärtänyt Markin lähteneen muiden lasten kanssa ja olevan
+vaarassa. Vaistomaisesti, tietämättä kenties itsekään, mitä hän nyt
+tekee, niinkuin ammuttu luoti, joka tottelee sysäystä, oli Bibia
+juossut valkamaan, syössyt veneesen, laskenut Lokkiluodolle ja tullut
+sinne juuri samassa silmänräpäyksessä kuin aalto oli huuhtaissut lapsen
+kalliolta. Jumala oli ohjannut häntä sinne, Jumala hänet takaisinkin
+saattoi. Hänessä herännyttä valoa ei kestänyt kuin muutaman hetken:
+tehtävänsä toimitettuaan, oli mies parka jälleen vaipunut entiseen
+pimeyteen. Hän ei enää muistanut, mitä oli tehnyt. Turhaan koetti rouva
+Henry kysymyksillään saada hänestä jotakin selkoa, mutta ei näkynyt
+enää mitään sisällistä liikutusta tuon karkean pinnan alta.
+
+— Syleile häntä! — sanoi äiti Markille, heittäen poikansa Bibian syliin.
+
+Mutta Bibia katseli vuoroin äitiä, vuoroin poikaa. Hän pisti sormen
+suuhunsa, saman sormen, jonka rouva Henry oli parantanut, ja moni
+tiehensä.
+
+Minun tullessani Pouligueniin, oli kylänväki tuskin toipunut
+liikutuksistaan. Seuraavana päivänä olin läsnä eräässä kauniissa
+juhlassa. Jo aikaisin aamulla asettuivat kaikki lapset
+kirkkovaatteissaan rannalle. Kirkon kellot alkoivat soida, ja heti
+läksivät lapset astumaan Batzin kauppalaan. Paljain jaloin, tuohus
+kullakin kädessä, he astuivat pyhiinvaeltajina Pyhän Neitsyen kirkkoon.
+Sellaisen he olivat tehneet lupauksen Lokkiluodolla, hädän ollessa
+ylimmillään. Heidän perässään kulkivat vanhemmat, viimeisinä herra
+ja rouva Henry. Samaan aikaan oli Batzin kirkkoherra apulaisensa
+kanssa lähtenyt juhlakulussa pieniä pyhiinvaeltajia vastaan, risti ja
+pyhät liput etunenässä ja väkijoukko perässä. Miehillä ja vaimoilla
+oli yllään sen maan kansallispuvut, jotka muistuttavat itämaita, ja
+joita ei aika ole saanut muutetuksi, ei edes nykyaikakaan, jolloin
+omituisuus vaateparsissa on kadonnut samalla kuin omituisuus tavoissa
+ja luonteissa. Puolitiessä kulkueet kohtasivat toisensa ja läksivät
+nyt yhtenä jonona astumaan Batzia kohti. Silloin aloitti kirkkoherra
+virren: »Magnificat», ja siihen yhtyivät yksiäänisesti kaikki muut.
+Aurinko valaisi kirkkaasti tätä kuvaa, ja meren pauhina, mahtava ja
+juhlallinen kuni suuret urut, säesti ihanaa virttä. Jumalanpalveluksen
+perästä kirkkoherra astui alas alttarilta ja piti seuraavan lyhyen
+puheen:
+
+»Rakkaat lapset! Te olette olleet tottelemattomia vanhemmillenne, ja
+Jumala on teitä rangaissut. Yhteisessä hädässä te olette auttaneet
+toinen toistanne, ja Jumala on auttanut teitä. Kuolema silmäinne
+edessä te rukoilitte Jumalaa, ja Hän on teidät pelastanut. Olkoon tämä
+teille opiksi. Olkaat nöyrät ja kuuliaiset vanhemmillenne; älkäät
+murhetta tehkö äidin sydämelle; rakastakaat toisianne ja luottakaat
+kaikissa elämänne kohtauksissa Jumalaan. Te tiedätte, kenen käden
+kautta pikku Mark on pelastettu. Luulimme alussa sitä enkelin työksi.
+Mutta ihme se sittekin on, ja koska Jumala hyvyydessään käyttää
+armotöittensä välikappaleina vähäpätöisimpiäkin, niin oppikaat tuosta,
+lapset, olemaan hyvät kaikkia kohtaan, älkäätkä halveksiko ketäkään».
+
+Odottamaton ilo oli varustettuna nuorille ystävillemme Pouliguenissa.
+Herra Henryn toimesta oli rannalle tehty teltta; sen sisässä oli
+katettuna pöytä, täynnä ruokia, piirakaisia, hedelmiä ja muutamia
+pulloja hyvää viiniä. Isännyyttä oli tarjottu Markille, mutta
+hän luopui siitä Legoffin eduksi, pitäen häntä ansiollisimpana
+siihen. Nuorta sankaria ei huolinut kahta kertaa pyytää, ja samoin
+kuin hän Lokkiluodolla oli ollut esimerkkinä mielenlujuudessa,
+neuvokkaisuudessa ja toimeliaisuudessa, niin hän nytkin voitti
+toverinsa oivalla ruokahalulla ja osoitti kyllä osaavansa tälläkin
+alalla olla johtajana.
+
+Herra ja rouva Henry olivat vielä muutamia päiviä Pouliguenissa. Nämä
+muutamat päivät käytettiin hyödyllisiin toimiin. He korvasivat ukko
+Legoffin vahingon, ostamalla hänelle Nantesista uuden, täydellisesti
+taakeloidun purren. Kiitollinen kalastaja nimitti veneensä Markiksi,
+ja tämä nimi piirrettiinkin kultakirjaimilla peräkeulaan. Tuomas
+I:n pojanpoika sai lahjaksi hopeaisen taskukellon, jonka kuoren
+sisäpuolelle oli koverrettuina sanat: »Pietari Legoffille, 12
+vuotiaalle, muistoksi syyskuun 15 päivästä». Tietysti ei Bibiakaan
+jäänyt unohduksiin; mutta mitä oli tehtävä tuolle poloiselle?
+Aiottiin ensin ostaa hänelle oma mökki rannalla tahi toimittaa
+hänet johonkin armeliaisuuslaitokseen; mutta kumpikaan ei olisi
+ollut sopivaista. Oma asunto, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaatii
+hoitoa ja huolenpitoa, mutta siihen ei Bibia kyennyt; toiselta
+puolen olisi armeliaisuuslaitoksessa oleminen ollut liian paljon
+Bibian kuljeksimiseen tottunutta elämäntapaa vastaan. Hän uskottiin
+viimein Batzin kirkkoherran huostaan, jolle jätettiin riittävästi
+varoja poloisen tarpeiksi. Lähdön hetki löi viimeinkin. Koko kylän
+väki saattoi Henryn perhettä Guérandeen, jonne mentiin jalkaisin.
+Siellä erottiin. Raskas oli Markin sydän. Ennenkuin hän nousi
+vaunuihin, syleili hän kaikkia tovereitaan. Äidit syleilivät rouva
+Henryä. Muutaman tunnin kuluttua he olivat höyrylaivalla, joka
+kulki ylös Loire virtaa. Bibia oli juosten seurannut heitä hamaan
+Saint-Nazaireen. Hän istui vielä kauan aikaa rannalla, liikahtamatta,
+katsoen yhä etenevää höyrylaivaa. Ja kun se oli kadonnut hänen
+näkyvistään, silloin itki tuo poloinen mies, itki ensi kertaa
+elämässään.
+
+
+
+
+
+JÄLKIPUHE
+
+
+
+
+22. TULO PARIISIIN
+
+
+Siinä nyt, armas Paul, kertomus, jonka olin luvannut sinulle. Tähän
+saattaisin jo pysähtyä; mutta luulenpa haluavasi tietää, kuinka pikku
+Markin kävi, kun hän oli kasvanut suureksi. Mieltäsi noudattaakseni,
+kerron hänestä siihen päivään saakka, jolloin hän, silloinkin vielä
+hyvin nuorena, astui isänmaalle hyödyllisten miesten joukkoon. Älä
+odota enää näiltä viimeisiltä sivuilta Lokkiluodon mieltä-jännittäviä
+seikkailuja; ne loppuivat jo, nuo kovat liikutukset. Astumme
+rauhallisten tapausten alalle; siellä on sinun entisiä tuttaviasi:
+isä, kunnollisuutta ja rehellisyyttä päänänsä; hellä äiti, uskollinen
+puoliso, jolla ei ole muuta riemua, kuin riemu kotilieden ääressä.
+
+Matka Pouliguenista Parisiin oli yhtämittaista uuden näkemistä ja
+riemun aihetta. Syksy oli tavattoman kaunista; sen vuoksi he pitensivät
+matkaansa: poiketen tuon tuostakin pienille huvimatkoille. Clissonissa
+he viipyivät moniaita päiviä Sévren rannoilla; sieltä jatkettiin
+jälleen matkaa ylös Loire virtaa, ja poikettiin Chenonceauxhon,
+Ohambordiin, Amboiseen, katsomaan vanhoja linnoja ja raunioita. He
+tulivat viimein Parisiin, ja vaikka entisiin oloihin ja oman kotilieden
+luokse palajaminen aina on mieluista, niin ei heidän takaisintulonsa
+hetki sittenkään ollut kaikkea murhetta ja kaipausta vailla.
+Muistettanee vielä, mitä rouva Henry oli viime kirjeessään kirjoittanut
+miehelleen Markista. Miten tulee heidän menetellä tuon merentakaisen
+pääskysen kanssa kaupungin ahtaassa asunnossa? Ja tosiaankin, heti
+kotiin tultuansa, Mark säpsähti, kuni häkkiin pantu lintu. Rouva Henry
+oli hänkin tottunut kirkkaasen taivaasen ja avaroihin näköaloihin;
+mutta hän oli niitä ihmisiä, jotka elävät ainoastaan toisten hyväksi:
+hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Seuraavana päivänä hän jo
+ilmoitti huolensa miehelleen, mutta tämä ei näkynyt asiata liian paljon
+laskevan sydämelleen.
+
+— Turhaan sinä hätäilet, — sanoi hän. — Mark on nyt pelastettu,
+hän on terve ja vahva ruumiiltaan. Luksemburg ja Tuilleriat eivät
+tosin palkitse hänelle Bretagnen merenrantoja, mutta, kun tarkemmin
+ajattelee, eihän Parisikaan ole mikään kolkko korpi. Poika tottuu
+kyllä vähitellen ympäristöönsä; siihen ei mene kuin moniahta viikko.
+Sitä odottaessamme lähdemme ensi sunnuntaina, niinkuin kunnon porvarit
+konsanaankin, kävelemään Meudonin metsään, ja tällainen pieni huvi
+uudistukoon aina viikon päästä niinkauan kuin vuoden-aika sallii.
+
+Rouva Henry arveli kumminkin miehensä ottavan asian liian helpolta
+kannalta. Mark ikävystyi ikävystymistään. Kuinka nuo kadut ja
+bulevardit, joilla häntä käytettiin hänen huviksensa, näyttivät
+hänestä ahtaille, umpinaisille! Mikä puron pahainen tuo Seinekin!
+Mitä viheliäisiä kiviä nuo Boulognen metsän kalliot! Kuinka vähän hän
+piti väliä huvituksista, joita hänellä oli kirjona! Kuinka kernaasti
+hän olisi vaihtanut kaikki nuo kauniit lapset, jotka leikittelivät
+yleisissä puistoissa, pariin kolmeen paljasjalkaiseen Pouliguenin
+kylän poikaan! Pornichet, Jambonneau, Macabiou, Mascaret — kaikki
+nuo nimet suhisivat hänen muistossaan kuin mehiläiset pesässä. Hänen
+mielestään ei ollut maailmassa muita sankareja kuin yksi, nimittäin
+nuori Legoff. Kaikkia hän kaipasi, yksin köyhää kerjäläistäkin. Olisi
+luullut Lokkiluodon tapausten karkoittaneen hänestä iäksi päiväksi
+hänen kiihkoisan rakkautensa merta kohtaan. Kaikkea muuta! Muisto
+tästä kamalasta yöstä säilyi hänen mielessään jonakin ihmeellisenä,
+tenhoisana seikkana! Alinomaa hän muisteli sitä, muistelipa innolla,
+joka kauhistutti rouva Henryä.
+
+— Voi sentään, — sanoi hän pojalleen eräänä iltana, kun tämä
+jo kahdettakymmenettä kertaa innoissaan oli kertonut äidilleen
+illanvietosta luodon juurella, huipulle kipuamisesta ja Legoff
+ystävänsä urotöistä, — jospa olisit nähnyt epätoivon, johon sinun
+kujeesi oli minut saattanut, niin etpä vainonkaan noin huviksesi
+kertoisi kaikista noista lärveistä asioista, et kertoisi niistä
+tuollaisella tavalla.
+
+Mark tunsi ansainneensa tämän nuhteen. Hän heittäytyi äitinsä syliin,
+eikä hän sen koommin enää milloinkaan puhunut Lokkiluodosta.
+
+Tuli sunnuntai, joka heidän oli määrä viettää Meudonin metsässä. He
+läksivät sinne iloisina kolmen kesken kirkkaana lokakuun aamuna. Mark
+oli onnellinen, kun jälleen sai edes moniaaksi hetkeksi uudistaa
+samoilemisiansa, jotka niin äkkiä oli keskeytetty, ja rouva Henry
+puolestaan nautti paljon tästä kävelystä, joka muistutti hänelle
+hänen nuoruutensa ihania päiviä. He tulivat alas Bellevuehyn, söivät
+päivällistä aseman ravintolassa ystävällisen isäntäväen luona, ja
+kulkivat sitten jalkaisin metsän kautta, jossa syksy oli täydessä
+komeudessaan. Tänään oli yksi niitä päiviä, jolloin aurinko sanoo
+jäähyväisiänsä. Linnut lauloivat kuin keväällä. Tammet olivat
+vielä viheriäisinä. Hiljainen tuuli heilutteli koivujen ja haapain
+kullankeltaisia lehtiä. Markin juostessa kuni nopea hirvenvasikka
+mättäillä ja kanervikoissa, astuivat herra ja rouva Henry hiljalleen
+lehtokujia myöten. Nämä paikat, joissa he ennen niin usein olivat
+yhdessä kulkeneet, herättivät heissä koko sarjallisen muistoja, vakavia
+ja sittenkin mieluisia. He johdattivat toistensa mieleen entisiä
+aikoja, yhteisen, rehellisen työn ja vaivannäön aikoja. Puheskellen he
+olivat saapuneet Sévren rinteille. He eivät malttaneet olla heittämättä
+silmäystä tuohon armaasen asuntoon, jossa he joku aika sitten olivat
+käyneet, ja jonka omistajia he olivat haaveilleet olevansa kokonaisen
+iltapäivän. He avasivat pisteaidan veräjän. He kävivät hämille, samassa
+huomatessaan puutarhurin, joka siis oli nähnyt heidän uteliaisuutensa.
+Mutta kohteliaasti tämä pyysi heitä astumaan sisään; isäntäväki muka on
+matkoilla.
+
+Rouva Henry vitkasteli kumminkin.
+
+— Käykää sisään, rouva, — sanoi puutarhuri, — älkää peljätkö olevanne
+vastuksina. Vaikkei tila ole vuokrattavana eikä myötävänäkään, niin
+herrasväki lähtiessään käski minun laskea sisään kaikki, jotka vaan
+tahtovat sitä katsella.
+
+— Mennään sitten sisään, — huudahti rouva Henry iloisesti: — sopiihan
+meidän vielä kerta luulotella itseämme, että meilläkin muka on maahovi.
+
+Aika ei ollut tehnyt mitään muutoksia tässä runollisessa huvilassa.
+Talo oli sellainen kuin rouva Henry sen oli kuvaillut kerran
+kirjeessänsä. Litteä katto, terassi ja balkonit, ruusupensastot ja
+metsä-viinapuiden köynnökset — kaikki siinä muistutti italialaista
+kasinoa. Sisältä oli huoneet vasta laitettu: huonekalut ja koristukset
+olivat yhtä sirot kuin yksinkertaisetkin. Huoneet tosin eivät
+olleet avarat, mutta rouva Henry arveli onnen tyytyvän vähäisiin
+sijoihin, ja kaikki, mitä hän täällä näki, oli niin hänen makunsa
+mukaista, että hänestä näytti, ikäänkuin hän itse olisi ollut täällä
+johtamassa järjestelemistä ja koristamista pienimpiä yksityisseikkoja
+myöten. Jokaiselta balkonilta levisi katsojain eteen näköala Parisin
+ympäristöille, niin omituisen kaunis, että ihanimmatkin seudut
+olisivat voineet kadehtia sitä: kahden viheriöivän niemen välissä
+Saint-Cloud amfiteatterina; sen takana uljas linnanomainen Mont
+Valerien; laakson pohjalla Seine ja kauempana taivaan rannassa
+Saunoisin ja Montmorencyn metsäiset kukkulat — mestarillinen kuva!
+Ilta oli tullut, ja he menivät saliin, kunnes junan lähtöaika oli
+lähenevä. Markia tämä paikka miellytti suuresti, eikä hän enää olisi
+sieltä pois lähtenytkään. Rouva Henry tunsi väkisinkin vähäisen kaihon
+sydämessään. — Kuinka suloista olisi asua täällä! — huokasi hän. Hän
+kääräysi shaaliinsa, mutta samassa avautuivat salin kaksoisovet ja
+puutarhuri, nyt palvelijan puvussa, lausui:
+
+— Rouva, pöytä on katettu.
+
+Hämmästyen, sanaakaan sanomatta katsahti rouva Henry kysyväisesti
+mieheensä. Tämä myhäili vain.
+
+— Niin, rakas vaimoni, — sanoi hän, ottaen häntä kädestä, — sinä olet
+omassa talossasi. Asiamme ovat käyneet paremmin kuin olisin voinut
+odottaakaan. Aina paloi mielesi, saada asua lähellä metsää, ei kaukana
+Seinestä. Tämä pieni asunto osasi miellyttää sinua, sen kuva pysyi
+alinomaa sydämessäsi, ja minun salaisena toivomuksenani oli saada
+se omaksesi. Sinun toiveesi on toteutunut, minun kunnianhimoni on
+täytetty. Kaikki tämä on omaasi, täällä olet haltijatar ja valtijatar.
+Käydään nyt ruualle, armaat: nyt on meillä oma kattila hahloissa, ja
+minulla onkin ankara ruokahalu.
+
+Näin sanottuaan hän astui ruokasaliin vaimonsa ja poikansa kanssa,
+jotka syleilivät häntä, — riemuisa hetki!
+
+
+
+
+23. KASVATUS
+
+
+Täällä pikku paratiisissa he viettivät syksyn. Ne, jotka ovat sen
+talon omistajia, missä ovat syntyneet ja kasvaneet, eivät käsitä,
+kuinka hurmaavaa on ajatus, että on saatu jotakin omaksensa. Sitä eivät
+käsitä muut kuin ne, jotka uutteralla työllään, mielen lujuudella ja
+älyllä ovat, niinkuin herra ja rouva Henry, tulleet siihen tilaan, että
+ovat itse hankkineet omaksensa majan, mikä heillä on, olipa tuo maja
+sitten kuinka vähäinen ja yksinkertainen tahansa. Hauskaa on ajatella
+noin hellällä rakkaudella sidottua avioliittoa. Pitkät vuodet täynnä
+koetuksia olivat vaan kireemmälle vetäneet nuo siteet, ja heidän
+nauttimansa onni oli sitä sydämellisempi, mitä selvemmin he muistivat
+ennen itkettyjä kyyneleitänsä.
+
+Lokakuu oli runsas kauniista päivistä. Raikas ja puhdas ilma näillä
+ylänteillä oli Markin rinnalle kuin lempeät tuulahdukset valtamereltä;
+metsät, päivän kirkastamat puistot purppurassa ja kullassa olivat
+hänelle korvauksena hänen kaipaamastansa merestä, palkitsivat hänelle
+kaukaisen ulapan. Rouva Henry oli jo ensimmäisestä hetkestä saakka
+emäntänä ja järjestäjänä talossa. Hän istutti ruusupensaita, leikkeli
+liikoja oksia, suunnitteli polkuja, tasoitteli siellä täällä liian
+jyrkkiä epätasaisuuksia eikä väsynyt, samoillessaan ristiin rastiin
+ihanata valtakuntaansa. Se oli kiirehtimättä kuljettu ympäri muutamassa
+minutissa, mutta koska hän joka kerta löysi siinä uutta huvitusta,
+niin ei hän voinut muuta kuin luulla valtakuntansa olevan aivan
+ääriä vailla. Niinkuin kauppamaailmassa yleensä on tapana, siitä
+saakka kuin kulkuyhdistykset ovat tulleet niin helpoiksi ja nopeiksi,
+läksi herra Henry joka ilta Parisista rakkaittensa luo. Silloin he
+söivät päivällistä, niin iloisina yhteentulostansa, ikäänkuin eivät
+olisi eilen illalla yhdessä olleetkaan. Marraskuu toki lopun tästä
+onnellisesta elämästä. Pohjatuulet alkoivat puhaltaa. Perhe muutti
+talvimajoillensa, ja heidän täytyi tunnustaa, että heidän asunnossansa
+Bac kadun varrella, kun takassa tuli illalla paloi, oli monta hyvää
+puolta sielläkin.
+
+Rouva Henry puhui jo täydessä totuudessa siitä, että hän jälleen ottaa
+huolekseen entisen osansa kauppa-asiain hoidossa, joita hänen miehensä
+kauan aikaa oli saanut toimittaa yksin; mutta herra Henry ei sallinut
+hänen puhua loppuun.
+
+— Armas vaimoni, — sanoi hän, — sinulla on toiset toimet huolenasi.
+Kaiken, minkä olet voinut tehdä talomme onneksi ja menestykseksi, olet
+tehnyt ja hyvin tehnytkin: sinun ansiotasi meidän toiminimemme maine
+on. Vastedeskin olen kysyvä sinun neuvoasi; mutta itse asiain hoidosta
+olet tästä lähin vapaa. Sinulla on nyt suurempi työ tehtävänäsi: tästä
+puolin sinä toimit yksinomaa poikasi eduksi. Mark kasvaa. Vielä joku
+vuosi, niin on meidän eroaminen hänestä, hän alkaa koulunkäyntinsä;
+mutta on olemassa ensimmäinen kasvatus, ja sitä ei voi antaa muu kuin
+äiti. Heillä yksinänsä on salainen keino, jolla voivat muodostaa
+lapsen sydäntä ja istuttaa siihen liikutuksia, jotka eivät ikinä
+haihdu. Ken voisi paremmin kuin sinä täyttää tämän velvollisuuden?
+Sinun lempesi, kärsivällisyytesi, hellyytesi kantavat hyviä hedelmiä.
+Pojalla on hyvät luonnonlahjat, sinun maksaa vaan kehittää niitä.
+Sinä saat helposti istutetuksi häneen rakkautta kaikkeen, mikä hyvää
+ja oikeata on, ja sinun hoitosi evästää hänet maailmaan täysin
+valmistuneena.
+
+Talvi oli tuima, mutta lyhyt. Huhtikuun alussa muutti äiti poikinensa
+maahoviin, jonne maaseutujen suuri juhlamestari, kevät, oli mennyt
+valmistamaan heille juhlallista vastaanottoa. Korkeasukuinenkaan
+rouva, tullessaan maatilalleen herran poikansa kanssa, ei ole
+milloinkaan saanut osakseen komeampaa, loistavampaa tuliaisjuhlaa.
+Leppäkerttujen kuoro tervehti heitä heti alussa. Kaksi kastanjapuuta
+muodostivat luonnollisen kunniaportin. Rastas piti tervehdyspuhetta.
+Kaikki ympäristön peipposet ja kuhankeittäjät kilvan lauloivat
+heitä tervetulleiksi, ja tuulen huhahdellessa syrenit tuudittelivat
+tuoksuvia terttujansa. Puutarha levittelihe ihastuneen katsojan
+edessä valkoisissaan ja punaisissaan. Mehiläiset hyristen hääräilivät
+apilaittensa ympärillä, orvokit ja esikot koreilivat lehtokujain
+varsilla: kaikkialla elämän hurmausta. Nämä Sévresin ja Bellevuen
+ylänteet, autiot ja yksinäiset talven kuluessa, ottavat keväällä taas
+yllensä viheriän pukunsa, jota on riennettävä ihailemaan, ennenkuin
+kaupunkilaiset ennättävät turmella sen neitseellisen sulouden.
+
+Onnen päivillä ei ole historiaa. Kuukausi kului kuukauden perästä,
+vuosi seurasi vuotta. Mark kasvoi äitinsä siipien suojassa. Tuskin on
+ensimmäinen kasvatus koskaan ollut niin helppoa kuin hänen. Markissa
+oli syntyperäistä myötätuntoisuutta luonnon sointuihin ja kauneuteen;
+helposti hän oli oppinut isosta luomisen kirjasta tavaamaan Jumalan
+nimen. Esimerkit hänen silmäinsä edessä olivat hänelle enemmän
+kuin koko kurssi siveys-opissa. Hänen vanhempainsa molemmanpuolinen
+rakkaus, hellyys, kunnioitus, jota he alinomaa osoittivat toisiansa
+kohtaan, puhuivat hänelle selvemmin kuin luonto perheellisestä elämästä
+ja sen velvollisuuksista. Onnellisia ne lapset, jotka ovat kasvaneet
+hellyyden ilmassa! Sitä imeytyy heihin koko heidän elin-ajakseen.
+Kymmenen vuoden iässä Markilla tosin ei ollut suuria tietoja; mutta
+hyvä siemen hedelmöitsi jo hänen sydämessään, ja kaikki ennusti pojassa
+rehellistä, vilpitöntä miestä. Koti-ikävän tapainen kaipaus, jolla
+hän oli kiintynyt Pouligueniin, katosi vähitellen. Mutta sittenkin
+metsäin humina illan tullessa, aaltoileminen niityillä ja pelloilla,
+usmat aamuin tai illoin taivaan rannassa, etäällä välkähtelevä purje,
+kaikki tämä saattoi hänet omituiseen uinailuun, ikäänkuin nuo äänet ja
+näyt olisivat olleet hänelle kaikuja, heiastuksia, kuvia valtamereltä.
+Hän ei puhunut enää Lokkiluodosta, mutta sen sijaan hän usein haasteli
+Pouliguenista ja sen asukkaista. Hän toivoi vielä pääsevänsä sinne.
+Sinne piti hänen hartahin halunsa; mutta vaikka tietty onkin, että ne
+seudut, missä olemme kärsineet, myöhemmin viehättävät meitä, niin
+helppo on kumminkin ymmärtää, ett’ei rouva Henryllä ollut vähääkään
+halua nähdä uudelleen tuota merenrannikkoa, jonka pelkkä muistokin
+oli hänelle kauhistus. Sitä paitsi ei Henryn perhe ollut kaikkea
+yhdistystä vailla tuon pienen kylän kanssa. Batzin pastori antoi
+sieltä tuon tuostakin tietoja. Hänen kauttaan oli myös sanoma saatu
+Bibian kuolemasta. Eräänä aamuna oli mies parka löydetty kuolleena sen
+talon kynnyksellä, jossa rouva Henry oli asunut. Ne hyväntahtoiset
+ihmiset, jotka olivat ottaneet haudatuksensa hänet, löysivät nahkaisen
+sormitullon, joka nauhasta riippui hänen kaulassaan. Bibia parka!
+Bibia parka!
+
+Kymmen vuotisena läksi Mark kotoa pois ja meni oppilaaksi
+Sainte-Barbe-des-Champs nimiseen opistoon. Parin vuoden jälkeen
+muutettiin hän Sainte-Barben kouluun Parisissa.
+
+Näyttää siltä kuin nuori Mark Henry ei olisi ollut mikään tiedoillansa
+loistava oppilas. Minä olen selaillut opiston kultaista kirjaa,
+mutta en ole löytänyt hänen nimeänsä siinä. Ei kukaan muista hänen
+tehneen itseänsä syypääksi liialliseen työhön, eikä myöskään, että
+hän olisi ollut mikään kiihoitin opettajille ja muille oppilaille.
+Mutta sen saattaa varmuudella vakuuttaa, että kaikki, niin opettajat
+kuin toveritkin, rakastivat häntä. Jalomielinen hän oli, aina altis
+jakamaan omaansa muille ja aina valmis vaikka nyrkkisille, kun tuli
+heikkoa ja ahdistettua puolustaa. Hänellä oli vilkas mieli, vilpitön
+luonne, rohkea ja uljas sydän. En sano mitään hänen taipumuksistaan.
+Vanhoja kieliä hän ei kärsinyt, taipuvaisempi oli hän suure-tieteisin.
+Maantieto se kumminkin oli hänen lempiaineensa; mieluimmin hän aina
+luki matkakertomuksia. Epäilemättä hän oli aikoinaan huvittanut
+tovereitansa kertomuksilla Lokkiluodosta, koskapa tänäkin päivänä
+vielä Sainte-Barben koulussa kerrotaan Huippuvuorten karhuista ja
+Tambulinan saaresta.
+
+
+
+
+24. KUTSUMUS
+
+
+Niinkuin kaikki vanhemmat, niin mietiskelivät herra ja rouva Henry
+nyt jo, millehän uralle Mark on astuva. Kysymättä neuvoa muulta
+kuin järjeltänsä ja personalliselta kunniantunnoltaan, he olisivat
+kernaasti nähneet, että hän vastedes ottaisi heidän kauppa-asiansa
+huostaansa, ja tässä he kieltämättä harkitsivat hyvin. Kauppaa he eivät
+suinkaan pitäneet minään muita halvempana toimena: he kunnioittivat
+sitä suuresti; he näkivät siinä runsaamman toimeentulon lähteen, kuin
+esimerkiksi valtion viroissa, eikä heidän mielestään kauppakonttori,
+jossa kunto ja rehellisyys vallitsee, ollut suinkaan huonompi
+arvoltansa kuin ministerin virkahuone. Vaikka siis heillä tässä kohden
+oli selvät ja vakavat käsitykset, niin olivat he ensin päättäneet
+antaa pojan valita aivan oman mielensä mukaan, mille tielle hän
+tahtoo kääntyä; mutta kosk’ei hänessä huomattu kiintymystä mihinkään
+erityiseen toimeen, ja kosk’ei hän näyttänyt antavan yhdelle enempää
+arvoa kuin toisellekaan, niin sopihan luulla, että hän ajan tullen
+vastustamatta täyttää vanhempainsa toivon. Näin haaveilivat vanhemmat
+salaa. Mutta tulipa hetki, joka herätti heidät tosioloon heidän
+unelmistansa. Ja mikä heräjäminen!
+
+Mark oli juuri täyttänyt kuusitoista vuotta. Lupa-aika oli lopussa.
+Hän oli viettänyt sen maalla, mutta sanottavan hauskaa ei hänen
+siellä ollut. Nuorukainen oli paljon muuttunut. Sanomattoman
+hellästi hän rakasti vanhempiansa, mutta yhä useammin hän väisteli
+heidän hyväilyjään ja haki yksinäisyyttä. Heidän läsnäollessansa
+hän oli useimmiten ääneti ja mietiskeli. Olivatko nämä elämän aamun
+ensimmäisiä usmia? Äiti oli monasti kysellyt häneltä syytä siihen,
+mutta turhaan.
+
+— Mikä sinun on, lapsi? — tiedusteli hän; — mikä sinun mieltäsi painaa?
+Toisin on tavallisesti tuossa iässä. Mitä on tapahtunut? Avaa minulle
+sydämesi. Minä tahdon tietää kaikki.
+
+Mark oli monta kertaa sanomaisillaan, mutta yhtä monta kertaa hän
+painoi salaisuutensa takaisin sydämeen.
+
+Vanhemmat olivat päättäneet keskustella pojan kanssa hänen
+tulevaisuudestansa, ennenkuin lupa-aika loppuu. Eräänä iltana,
+päivällisen jälkeen, olivat he kolmisin salissa. Mark istui
+ajatuksissaan kuin ennenkin; äiti katseli häntä rauhattomana.
+
+— No niin, Mark, — sanoi herra Henry äkkiä, — koska sinä näyt tahtovan
+olla totisena ennen aikojasi, niin puhukaamme sitten totisista
+asioista. Sinä olet täyttänyt kuusitoista vuotta, rakas poikani;
+siinä iässä tavallisesti heräjävät henkiin toiveet ja taipumukset,
+mieli alkaa kuohahdella ja etsiä itselleen toimintaa; siinä iässä
+alkaa kangastella ihmisen vastainen vaikutus-ala. Elämäntoimen
+valinta ulottaa vaikutuksensa koko olemiseemme; sen vuoksi ei saata
+koskaan liian aikaisin siitä mietiskellä; siihen sopii valmistautua
+vähitellen. Onko jotakin tointa, joka miellyttää sinua muita enemmin?
+Mihin aiot ryhtyä, lopetettuasi koulunkäynnin?
+
+Isä alkoi luetella erillaisia toimia, joita yhteiskunnallinen elämä
+tarjoaa: virkakuntia, tie- ja vesikulkulaitoksia, sotasäädyn, vapaita
+tieteitä ja taiteita. Mutta jok’ainoaan kysymykseen vastasi Mark aina:
+
+— Ei, isä, ei se mua miellytä.
+
+— Et siis välitä näistä mistään, et siis tunne mielihalua mihinkään
+sellaiseen? Kaikista keinoista, jotka ovat avoinna ihmisen
+ymmärrykselle ja toimeliaisuudelle, en suinkaan pidä kauppatointa
+vähimmässä arvossa. Tahtoisitko ryhtyä siihen? Olisiko sinun
+vastenmielistä ottaa huostaasi asiamme, kauppahuoneemme johdanto?
+
+— Ei suinkaan, — vastasi Mark, — pitäisinpä kunnianani kulkea tietä,
+jota isä on käynyt. Sen minä valitsisinkin... jollen tuntisi omituista
+halua toisaanne, — lisäsi hän matalalla äänellä.
+
+Rouva Henry säpsähti, ikäänkuin hänen sydämeensä olisi iskenyt nuoli,
+joka toi sinne aavistuksen asian todellisesta laidasta. Entinen sydämen
+ahdistus, entinen pelko palasi jälleen uhkaavana peikkona hänen eteensä.
+
+Herra Henry oli kummastunut.
+
+— En ymmärrä sinua, — sanoi hän. — Jos tunnet kutsumuksesi, niin
+miksikäs sitä salaat meiltä? Mistä se tulee, että vitkastelet,
+ilmoittaessasi meille salaisuuttasi? Vanhempiesi hellyyden tunnet
+vallan hyvin. Se ei ole eilispäivän lapsi; se on kuudentoista vanha,
+niinkuin sinäkin.
+
+Mark katsoi vuorotellen isäänsä ja äitiinsä ja painoi vihdoin päänsä
+käsiinsä. — Hän itki.
+
+Rouva Henry oli kalman vaalea.
+
+Voi, kovan onnen lapsi, mielesi tekee merelle!
+
+— Merelle! — toisti isä kauhistuen.
+
+— Niin, hän tahtoo jättää meidät. Siinä hänen kunnianhimonsa!
+
+— Tahdotko jättää meidät, Mark? Tahdotko jättää meidät, lapsi? Monet
+ovat tiet, joilla voit pysyä onnellisena ja meidän omanamme, ja
+kumminkin valitset sen, joka sinut erottaa meistä? Onko sinun ikävä
+kotonasi? Emme ole siis osanneet saada rakkauttasi puoleemme? Sano,
+mitä olisi meidän pitänyt tehdä? Sinä olit meille kaikki, muita ei
+meillä ollut maailmassa kuin sinä yksin, ja nyt tahdot sinä heittää
+meidät vanhenemaan surussa ja yksinäisyydessä!
+
+Kauan aikaa kuului vaan itkua ja nyyhkinää.
+
+Mark nousi viimein ylös.
+
+Hän laski kätensä vanhempainsa kaulaan ja likistäen heitä rintaansa
+vastaan sanoi:
+
+Älä itke, äiti: älä itke, isä! En jätä teitä koskaan. Tällä hetkellä
+tunnen todellisen kutsumukseni, ja se on: elää luonanne ja rakastaa
+teitä.
+
+Asia näkyi päättyneen, mutta se jätti syvät jäljet.
+
+Mark jatkoi lukujansa jälleen: mutta oi saanut enää kotitalo entistä
+rauhaansa ja huolettomuuttansa takaisin. Herra ja rouva Henry
+tutkistelivat ahdistuksella omaatuntoansa. Jos Markin halu merelle
+tosiaankin on vakainen, onko heillä oikeutta vastaan-ottaa hänen
+uhrautumistansa? Eivätkö he täten noudata itsekkään, moitittavan
+hellyyden käskyä? Ovatko he tosiaankin pitäneet huolta enemmin hänen
+onnestansa kuin omastaan? Onko varma, etteivät he ole väärinkäyttäneet
+hämmästyksen ja heltymyksen hetkeä, kääntääkseen omaksi hyödykseen
+nuorukaisen kohtaloa? He kysyivät itseltään, onko lasten ehdoton
+velvollisuus uhrautua perheen eduksi, vai eikö päinvastoin vanhempain
+tehtävänä olisi uhrautua lastensa tähden. Rouva Henry, joka oli
+nähnyt poikansa taipumuksen syntyvän ja tiesi, kuinka syvät juuret
+se oli laskenut pojan sydämeen, hän se varsinkin kärsi suurta tuskaa.
+Lähtönsä edellisinä päivinä oli Mark näyttänyt onnelliselta ja
+iloiselta; mutta äiti ei pettynyt: hän ymmärsi tuon tyyneyden olevan
+pakotettua. Hän tarkasteli poikaansa rauhatonna, huolestuneena, ja
+joka kerta kuin Mark kouluun läksi, olivat hänen silmänsä synkemmät,
+kasvot kalpeammat entistänsä.
+
+Sillä kannalla olivat asiat, kun eräänä iltana marraskuussa heidän
+luokseen tuli Sainte-Barben koulun rehtori. Hän oli aina ollut
+ystävä talossa; hänen tulonsa ei siis heitä kummastuttanut, mutta
+sydämellisten tervehdysten jälkeen ukko Guérard virkkoi:
+
+— Hyvät ystävät, velvollisuuteni käski minua tänään luoksenne.
+Asia koskee poikaanne. En saata enää teiltä salata, että poika on
+antanut meille paljon huolen aihetta. Hän käy päivä päivältä yhä
+alakuloisemmaksi, hän kuihtuu, ja luvut luistavat yhä huonommin.
+Syyn tähän muutokseen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin. Aika on,
+arvatakseni, ryhtyä toimiin. Monta Herran vuotta olen jo ollut
+nuorukaisten keskellä; tunnen luullakseni kaikki, mikä nuorisoa
+liikuttaa. Olen ympärilläni nähnyt kehittyvän monta kutsumusta, olen
+ohjannut muutamia, mutta niin itsepintaista, kuin merellemenon halu
+on, en ole nähnyt. Siinä on jotakin viehättävää, jotain tenhoavaa, jota
+on mahdoton vastustaa. Tiedän hyvin Markin jalomielisesti uhranneen
+heltymyksen hetkenä teille halunsa ja taipumuksensa; mutta, niin
+vilpitöntä kuin uhrauminen olikin, se on kumminkin ollut kovaa; se
+on jättänyt sydämeen haavan, joka tuskin voi parata. Asiata maksaa
+miettiä tarkoin. Me otamme suuren edesvastauksen päällemme, jos
+vastustamme nuorukaisen halua, joka sitä paitsi on kunniallinen
+ja näyttää niin ilmeisiä oireita kuin tässä tapauksessa kyllä
+olemme nähneet. Eiköhän ole peljättävissä, että, jos hän ryhtyy
+vastenmieliseen toimeen, hän ei siinä onnistu, ja eiköhän teidän tule
+siinä tapauksessa syyttää itseänne hänen onnettomuudestansa? Ymmärrän
+kyllä, kuinka katkerata on vanhempain, ja niin helläin ja hyväin
+kuin te, nähdä heidän ainoan poikansa ryhtyvän sellaiseen toimeen,
+joka pakottaa hänet elämään kaukana kotoa; mutta totta on sekin,
+että useatkin vanhemmat, jotka toivovat saada elää ikänsä lasten
+keskellä, pettyvät tuossa toivossaan. Antaessanne Markin seurata
+kutsumustansa, te epäilemättä hankitte itsellenne paljon murhetta,
+mutta hankittepa iloa myöskin. On oleva lähdön päiviä, on oleva
+tulonkin päiviä. Murheenne on oleva sydäntä särkevää, mutta ilonne
+raikasta riemua. Kaikella on maailmassa hyvät puolensa; erolla,
+tuskista katkerimmalla, on omansa silläkin. Sellainen elämä, täynnä
+yhä uudistuvia liikutuksia, ei häivy halpaan jokapäiväisyyteen,
+laimeuteen; se laajentaa ihmissielun näköalan ja tuo näkyviin vain sen
+jalot puolet; rakkauden se säilyttää yhtä vilkkaana, raikkaana, kevään-
+omaisena, jommoisena se ani harvoin säilyy pitkällisen kotona-olon
+aikana. Minä olen huomannut sen tosiasian, ett’ei sen hellempiä,
+armaampia poikia ole kuin meidän nuoret merimiehemme. Mitä taas itse
+merimiehen ammattiin tulee, en tiedä mitään toista jalompaa; yksin
+sekin jo osoittaa vähemmin tavallista luontoa, että tuntee taipumusta
+siihen. Siinä nyt, hyvät ystävät, mitä olin aikonut teille sanoa.
+Tutkikaa, miettikää. Minusta näyttää poikanne tulevaisuus olevan
+vaaran-alaisena, ja katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille.
+
+Samana iltana, herra Guérardin läsnäollessa, uhraus täytettiin
+rakkauden ja tuskan ilmauksilla: seuraavana päivänä menee Mark
+merikoulun valmistus-osastolle. Siihen hän suostui vasta monien
+keskustelujen perästä, ja katsoen siihen, että hän alussa kovasti
+vastusti sitä, olisi saattanut luulla hänen olevan uhrina vanhempain
+itsekkäille harrastuksille. Markilla ei ollut enää aikaa täyttä
+vuottakaan, valmistuaksensa merikoulun pääsytutkintoon, mutta
+muutamassa kuukaudessa hän kumminkin osoitti, mitä hyvä ymmärrys,
+ahkera työ ja luja tahto saavat aikoin.
+
+Kuinka kauhean nopeasti kolttaakaan meille kovan onnen ratkaiseva
+päivä, jota olemme peljänneet! Vielähän siihen on vuosia ja kuukausia;
+ei luulisi ankarain hetkien koskaan lyövän. Mutta ne kiiruhtavat
+kiiruhtamistaan, seuraten toisiaan kuni ukkosen jylinät. Toivottiin
+vielä jotakin onnen oikkua, mutta aika tuli ja hetki löi. Mark
+suoritti opintonsa, pääsi meriopistoon ja päätti tutkintonsa siellä
+kahden vuoden perästä. Asiat olivat menneet menojaan ilman vähintäkään
+häiriötä. Olisi saattanut luulla kaiken tämän tapahtuneen yhdessä
+päivässä, tenhovoimalla.
+
+Ja nyt, kun hän on poissa, kun hän kyntää kaukaisia ulappoja, lukevat
+vanhemmat viikkoja, odotellen kirjeitä ja vanheten yksinäisen
+kotilieden ympärillä. Poissa ovat talon ilot ja riemut. Siellä ei
+ole enää häntä, poissa on hän, jonka pelkkä läsnäolo saattoi iloa
+sinne! He kantavat kohtaloansa nureksimatta. Tämä ajatus se varsinkin
+heitä lohduttaa ja rohkaisee, siitä he puhuvat toisillensa, ja
+mieluista heidän onkin siitä puhella: heidän poikansa on hyljännyt
+keveän elämän nautinnot ja sen sijaan valinnut toimensa raskaalla
+ja työläällä alalla; hän palvelee jo isänmaatansa; hän on kutsuttu
+palvelemaan sitä kunnialla, ja vihdoin, muodostukoon hänen kohtalonsa
+millaiseksi hyvänsä, hän ei koskaan ole unohtava velvollisuuksiaan ja
+uskollisuuttaan.
+
+Ja rukouksissaan he pyytävät Kaikkivaltiasta, joka jo kerran ennenkin
+pelasti hänet meren aalloilta, pitämään kättänsä ojennettuna heidän
+lapsensa ylitse ja sulkemaan hänet pyhään suojaansa.
+
+Sèvres, 31 p. maaliskuuta 1870.
+
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 78145 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..4239f90
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for eBook #78145
+(https://www.gutenberg.org/ebooks/78145)