path: root/77849-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77849 ***
language: Finnish




ONNELLINEN MIES

Kertomus


Kirj.

POUL LEVIN



Suomentanut

Eino Kaila





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.




I.


Tämä kirja kertoo miehestä, joka on melkein viidenkymmenen vuoden
ikäinen. Hänen nimensä on Jens Vinge.

Hän asuu vaimonsa ja molempien lastensa kanssa Kronprinsessesgaden
varrella. Tällä kadulla tuoksuu lehvälle ja mullalle, kenties ei niin
paljon kadulla kuin korkeammalla olevissa kerroksissa niinkuin Vingen.
Vanhasta Kongens Havesta uhoavat tuoksu-aallot huoneisiin, sillä tämän
puiston piirteissä on aina hieman metsäntapaista. Kai se johtuu siitä,
että maan kätkössä on niin paljon kuihtuneita lehtiä ja että noilla
leveillä puilla on niin raskaat lehvät. Tämä luonnon tuoksu on kohtaava
Vingen perheen, kun he avaavat akkunan, se on tänä syksynä tuntuva
huoneissa, höysteisenä ja maakylläisenä.

Syksy tulee taloon pienen kirjavan oksan mukana, jonka kymmenvuotias
Annette on poiminut ulkona Langeliniellä poliiseista ja vartijoista
huolimatta ja jonka hän nyt on pistänyt äitinsä ruokaliinaan. Ja
rouva Vinge löytää sen, kun hän istuutuu päivällispöytään tyttärensä
ja tämän neljä vuotta vanhemman veljen Georgin kanssa, hän katsoo
hymyillen Annetteen päin, jolle tulee kiire sitoa ruokaliina kaulaansa.
Annette harrastaa tällaisia pieniä runollisia lahjoja — hän asettelee
jonkin pienen nukenkapineen paikkaan, mistä se löydetään juuri
oikeana hetkenä, hän antaa omituisia pikku kukkakimppuja, jotka hän
on sitonut oman makunsa mukaan, joskus paperilapun, jolle hän kankean
virheellisesti ja vinosti on kirjoittanut pari mustetahrojen ja
pyyhkäisyjen sotkemaa sanaa, kuten esimerkiksi sinä päivänä, jolloin
Georg oli saanut toria tutkinnossa tekemistään tyhmyyksistä: »Ällä
itke, Rakas georg, ystävälinen terveys siskoltasi.»

Annette muistuttaa äitinsä lapsikuvia, jotka riippuvat seinällä isän
kirjoituspöydän yläpuolella ja joita kukaan ei katsele arkioloissa.
Mutta eräänä päivänä heidän perhelääkärinsä ja vanha ystävänsä, tohtori
Salting, sattui ne huomaamaan ja sanoi:

»Kas, että tuosta kummallisesta lapsesta saattoi tulla te, rouva Vinge!»

Rouva Vinge nauroi, mutta kun hän oli yksin seuraavana aamupäivänä,
otti hän muotokuvat alas seinältä ja tarkasteli niitä. Silloin vasta
hän tuli tietoiseksi niiden ja Annetten yhtäläisyydestä, vaikka hän
aina oli tuntenut sen. Herra Jumala, ajatteli hän, pitääkö Annettenkin
läpikäydä kaikki tuo: ujous ja liian pitkät sääret ja tukka, joka aina
pyrkii törröttämään luvattomilla paikoilla, ja kapeat käsivarret!

Mutta sitten hän muisti mitä Vinge oli sanonut, kun hän kihlauspäivinä
löysi nuo vanhat muotokuvat hänen äitinsä albumista: »Sen mielestä,
joka sinua rakastaa ja joka pitää sinua maailman kauneimpana naisena,
on näissä muotokuvissa kumma ihanuus Sinä olet niissä. Sinun katseesi
on niissä. Etusormen pikku liike näkyy. Ylähuulen kurttu ja sinun
kapeat, värisevät sieraimesi. Sinä olet niissä omituisella kätketyllä
ja tajuttomalla tavalla — — tuo lapsi, pieni ujo tyttö, sopertelee
sinusta ja ojentaa minua kohti pieniä suloisia kapeita käsivarsiaan!»

Kuinka he sinä hetkenä syöksyivät toistensa syliin...

Rouva Vinge antaa Annetten pikku oksan luisua kasvojensa yli. Kun se
joutuu hänen suullensa, hän suutelee sitä. Georg näkee sen ja punastuu.
Hän on neljätoistavuotias, ja monet omituiset syyt saavat pojan
punastumaan siinä iässä. Eikö muka ole kiusallista, kun muut näkevät,
että tuntee jotakin? On ihanaa rakastaa äitiään, mutta kukaan ei saa
sitä tietää. Olenhan kasvanut erilleni hänestä, eikö niin? Olenhan
tulemassa mieheksi!

Georg ryhtyy puhelemaan, jottei hänen äitinsä huomaisi mitään, ja
hän käy yhä punakammaksi kasvoiltaan. Mutta äiti ojentaa kätensä
häntä kohti, ja hän panee omansa äidin käteen, heillä on samanlaiset
voimakkaat kädet. Se ei ole mikään oikea hyväily, mutta Georgin
kasvoille palaa äkkiä luontainen väri.

Niin on päivällinen ohi, eikä Vinge tullut kotiin. Vieras ääni ilmoitti
siitä puhelimitse. Rouva Vinge menee saliin ja seisoo hetken akkunan
ääressä.

Niin, nyt on siis syksy. Tämä taivas... tämä tunne siitä, että jossakin
kaukana, korkealla ja sisällä hänen omassa mielessään kohoaa jotakin,
joka sinertyy ja uneksien häipyy pois... kuin kaartuisi yli maan
äärettömän hienosta lasista tehty kupu, jossa on aivan heikko teräksen
kajo, ja kuin lasia sivelisi jokin hentoinen, pienet siivet, niin että
siitä syntyy sävel, sama sävel kuin hänellä on mielessään... Onko se
voimakkaan syksyn odotusta vaiko ohimenneen kesän kaihoa?

Hän kuulee Annetten käyvän laulellen ruokasalissa, ja hän ikäänkuin
kohottaa pikku äänen luokseen, nostaessaan käsivarret rinnalleen ja hän
seisoo siinä melkein liian suorana ja kuitenkin täysin luonnollisena,
samalla kuin hänen vartalonsa ääriviivat hitaasti sulavat hämärään,
joka vallitsee ulkona ja hänen omassa salissaan.

       *       *       *       *       *

Minä en unohda, että Jens Vingestähän minun on puhuttava. Mutta enkö
kerro hänestä silloin, kun tässä sanon minkälaiseen kotiinsa hän yhä on
palaamatta, vaikka tulee pimeä ja lamput sytytetään kaikissa taloissa?

Sinä hetkenä tuntee itsensä äärettömän kodittomaksi se kadun
kävelijä, joka tietää, että häntä varten ei missään huoneessa
sytytetä lamppua. Se on koti-ikävän hetki ulkomailla oleskelevain
elämässä. Sinä hetkenä vanhatpojat ja yksinäiset naiset menevät
hoitoloihinsa ja ravintoloihinsa, saadakseen ruokansa haukatuksi,
huumaten kaihonsa ja pettymyksensä lörpöttelyllä ja lautasten kalinalla
ja orkesterinsoitolla tai lukemalla päivän rypistyneitä sanomia.
Köyhempinä kuin köyhimmät, joilla on kodintapainen.

Tunnen miehen, varakkaan ja arvossapidetyn vanhanpojan, jolla on
julkinen asema ja arvonimi, mitä monet kadehtivat; hän kertoi kerran
muutamana alakuloisena hetkenä erään elämyksen, jota hän ei voinut
unohtaa, vaikka hänen elämänsä oli rikas »tapahtumista»:

Eräs köyhä puolalainen hatuntekijä, karkoitettu juutalainen, oli
keksinyt ruveta käymään hänen luonaan saamassa joskus pientä avustusta.
Mies oli harvinaisen ruma, kyttyräselkäinen karilas, jolta oli toinen
silmä lyöty pois, ja suun oli ikäänkuin raaka käsi vääntänyt vinoon.
Rintakehä pisti esiin, hänellä oli kyttyrä sekä edessä että takana. Hän
muistutti yltiöpäisen romantikon liioiteltua mielikuvaa hovinarrista.
Hän valitteli aina. Oli vaikeata elättää vaimo ja lapset näinä aikoina
ja vieraassa maassa.

»Miksi olettekaan mennyt naimisiin ja saanut lapsia?» kysyi
arvossapidetty mies puolittain ajatuksissaan.

Pieni hatuntekijä astui askelen häntä kohti ja katsoi häneen ainoalla
suurella ruskealla silmällään, joka tällä hetkellä loisti kahden
edestä, ja sitten hän piti seuraavan pikku puheen:

»Anteeksi, herra salaneuvos, te olette suuri mies ja lahjakas mies ja
— minä sanon sen omasta kokemuksestani — hyvä mies, mutta te olette
yksinäinen, eikö niin? Kun minä nyt tulen kotiin illalla, tulevat minun
molemmat pienet hienot tyttäreni juosten minua vastaan ja sanovat:
'Hyvää iltaa, isä!' — Anteeksi!»

Jens Vingellä on hieno rouva ja hieno pieni tytär ja poika, jonka
silmissä hän on miehen ihanne, ja kuitenkin hän istuu konttorissaan
vaipuneena rahtitariffeihin ja mietiskelyihin siitä, miten päästä
edelle kilpailijoista, tai jonkin niiden monien johtokuntain
kokouksessa, joiden jäsen hän on, tai hän seisoo valtuusmiesten salissa
käsitellen kunnan työmiesten palkkojen järjestelyä ja hänellä on kaikki
puoluetoverinsa vastassaan... Mutta kotona hänen salissaan on Annette
mennyt äitinsä luo ja sanonut:

»Isän pitää herättää minut kotiin tullessaan.» Hänen ylpeytensä on,
että hänen suuri isänsä kumartuu hänen ylitseen ja suutelee häntä
otsalle, kun hän on päässyt vuoteeseen. Hän tuntee, kuinka isän parta
kutittaa häntä, avaa hetkeksi silmänsä, mutisee jotakin käsittämätöntä
ja nukkuu sitten silmänräpäyksessä taas. Mutta hän muistaa sen
kuitenkin.

»Minä kyllä muistutan isää siitä», lausuu rouva Vinge.

»Puhu nyt tuosta — tiedäthän...»

Rouva Vinge puhuu tuosta »tiedäthän», kertoo tarinan, jonka Annette
haluaa kuulla, kun hän on väsynyt, mutta kuitenkin mielellään viivyttää
maatamenon hetkeä. Hän istahtaa rouva Vingen polvelle, ja kun pieni
lapsi tuolla tavoin painautuu äitiään vasten ja vaipuu lepoon, puoleksi
uinuen, silloin he ikäänkuin yhtyvät toisiinsa uudelleen, erikoinen
syvä, salaperäinen yhteenkuuluvaisuus tuntuu, paitsi ulkoisissa
piirteissä, siinä rytmissä itsessään, millä heidän liikkeensä
täydentävät toisiaan — kuin kukka oksalla, joka on kantanut sitä sen
ensi itiöstä saakka.

Rouva Vinge kertoo siitä ajasta, jolloin Annetten isä oli merimies
ja hän oli merimiehen vaimo. Kuinka isä teki matkoja sekä Islantiin
että Länsi-Intiaan ja moniin ulkomaan satamiin. Kuinka hän, äiti, ei
ikävöinyt, sillä sitä ei meriväenluutnantin vaimo saa tehdä, eikä
ollut levoton, sillä sitä hän ei saa toki ensinkään olla, mutta kuinka
hän kuitenkin joka ilta ennen nukahtamista näki mielessään tuon ison
laivan, joka höyrysi yli meren, ja pikku miehensä päivettyneenä,
valkoisessa univormussa, tai ahavoituneena, öljyvaatteisiin puettuna,
katse tiukkana vasten myrskyä, ja hän uneksi, että hänen vuoteensa oli
laiva, joka purjehti hänen miestään vastaan, hän seisoi komentosillalla
ja tuijotti yli aaltojen, ja kone jyskytti niin uskollisesti siellä
alhaalla... eteenpäin... eteenpäin...

Äiti kertoo laivastaan. Miten kaikki oli juhlallista ja hilpeää.
Annetten mielikuvitus työskentelee mukana. Ja yhdessä he ohjaavat
merelle laivansa, joka vie heidät päivettyneen, valkoiseen
kultanappiseen univormuun puetun miehen luo. Ja heillä on mukanaan
kaikkea kaunista, mitä he voivat keksiä. Kaikenlaisia kukkia on laivan
kannella, ja lippuja ja kallisarvoisia kankaita riippuu yli laidan, ja
kaikki heidän hienot huonekalunsa ja punainen japanilainen pianoliina
ja kirjoituspöytä on siirretty kannelle ison, vaaleansinisestä silkistä
tehdyn päivänverhon alle ja Annetten nukkehuvila, jonka parvekkeella
ovat kaikki hänen nukkensa... ja kaikki ruoka mitä heillä on
mukanaan... kaikki Annetten mielilaitokset... paistettua kyyhkystä ja
vaniljajäätelöä... ja kyyhkysiä... ja...

Annette on nukahtanut. Rouva Vinge istuu hetken häntä katsellen. Niin,
nyt he purjehtivat hänen unilaivallansa isän luo!

Sitten hän nousee varovaisesti ja kantaa nukkuvan Annetten vuoteeseen.
Keveästi hän nostaa hänet voimakkaille käsivarsilleen ja riisuu
vaatteet hänen yltään niin varovasti, että Annette vain hetkeksi herää
ja sopertaa jotakin äidilleen.

       *       *       *       *       *

Eikö Vinge siis tiedä, että sellaista on hänen kotonaan? Kyllä,
tietenkin. Mies tuntee rikkautensa. Mutta hän ei käy sitä joka päivä
laskemassa, ellei hän pelkää jonkun sitä häneltä varastavan, ja tätä
pelkoa ei Vinge tunne. Hän on sanonut vaimolleen:

»Sen mielestä, joka sinua rakastaa ja pitää sinua maailman kauneimpana
naisena»... hän on sanonut sen, kun he olivat nuoria ja valtasivat
toisensa yhä suuremmalla ilolla joka päivä, hän ei ole koskaan
rakastanut ketään muuta naista, hän tuntee rikkautensa.

Mutta ensin hän siis oli merillä. Ja Georgin syntyessä hän liittyi
appensa laivanvarustajaliikkeeseen, tuli johtajaksi, ja kun vanhus
kuoli ja liike sulautui suureen yhtymään, tuli hänestä maan suurimman
puolivirallisen höyrylaivayhtiön itseoikeutettu johtaja. Ja sitten
tulivat johtokunnat; Vingen tapaisen miehen he kernaasti haluavat
mukaan. Hän kuuluu piireihin. Luottopankki, puhelinyhtiö, uusi
laivaveistämö, kivihiili... johtaja Jens Vingen täytyy olla mukana,
sillä nimellä on sointua, siinä miehessä on vauhtia ja hilpeyttä.

Häntä tultiin tahtomaan kaupungin valtuustoon. Politiikka — ei, sitä
hän ei ymmärtänyt! Kuka puhuu politiikasta? Käytännön miestä he vain
tahtoivat. No niin, miks'ei? Jos vasemmisto huolii hänestä, niin...
käytännön miehenä.

Tietenkin! Se koristi listaa, jossa olivat kaikki nämä monet
poliittiset vähittäiskauppiaat. Hän vastasi myöntävästi.

Tämän vuoksi Vinge niin usein ehtii kotiin vasta myöhään illalla.
Eilen oli kokous pankissa, tänään valtuustossa, huomenna jokin kolmas,
pyörät surisevat. Hänellä on aikaa kaikkeen. Elämän loiste on hänen
yllään, hän on aina kunnossa. Hänessä on edelleenkin hieman merimiestä,
järjestys kaikessa... ja ripeästi, ripeästi. Hän on iso, voimakas,
vaalea. Hänellä on vielä kaartuvat viikset, jommoiset olivat muodissa
hänen nuoruudessaan, hän käy mieluimmin merensinisessä nutussa, hattu
hieman takaraivolla, kädet takintaskussa, ja pari hansikkaita pistää
niiden vierestä esiin. Kaikki tuollainen vaatturinsilitys puvussa on
outoa hänelle. Tuhat tulimmaista, eihän housuissa mikään luuranko ole,
vaan oikeat miehen koivet lihaa ja verta, ja ne tarvitsevat tilaa.

Mutta hän on hieno mennessään vieraskutsuille. Musta frakki ja
valkoinen liivi korostavat hänen sulavaa vartaloaan, hän ei näytä
tarjoilijalta. Hänellä on kuninkaallisesti hauskaa pitopöydässä, hän ei
kaipaa viiniä tullakseen tunnelmaan, puhelu, kauniit naiset pukuineen,
joita hän yhtä vähän voi arvostella kuin muistaa, kukat ja valot
hurmaavat hänet, hän puhelee kaikkien kanssa ja unohtaa vierusnaisensa,
innostuu, kiivastuu, kohtaa vaimonsa katseen alhaalta pöydän toisesta
päästä, pidättää itseään hetken alkaakseen kohta taas uudelleen.
On onni, että ruvetaan pelaamaan bridgeä, silloin hän ei enää tee
tyhmyyksiä sen kestäessä, hän pelaa intohimoisesti, mutta aivan liian
vilkkaalla mielikuvituksella, häikäilemättä vastapelaajaansa, joka
ei koskaan tiedä, mikä hänelle voi pistää päähän; tavallisesti hän
menettää.

Hänellä on vihamiehiä. Oikeastaan itse mitään tietämättä hän saattaa
haavoittaa toista kiihkeällä tuimalla vastauksellaan, joka kuuluu
vihlovana läpi lörpötyksen. Mutta kuka on saanut vastauksen, muistaa
sen.

Ja tuollainen loukkaantunut herra, joka muistaa sen, jäytää melkein
huomaamatta hänen mainettaan.

»Aivan niin», sanoo hän, »Vinge on kerkeä mies, mutta vähän liian
kerkeä, eikö teistäkin?»

Tai: »Vai niin, nyt on Vinge joutunut siihenkin johtokuntaan! Niin,
siunatkoon, hänhän kuuluu niihin, joiden pitää olla mukana kaikessa, ja
hän on todellakin kerkeä mies... mutta voitteko oikein ymmärtää, kuinka
laivayhtiön johtokunta suostuu sellaiseen? Eikö hänen varsinainen
työnsä kärsi siitä? Minä puhuttelin taanoin johtokunnan puheenjohtajaa,
tiedättehän, tuota vanhaa Rasmus Raskia... eli Repoa, kuten häntä
nimittävät... no, hän ei tietenkään sanonut mitään, mutta väitetään,
ettei hän koskaan ole voinut sietää Vingeä. No, Rasmushan ei ole mikään
hieno mies...»

»Johtaja Vinge valtuustoon — käytännön miehenä, ei poliitikkona. Kyllä,
äänestänhän minä häntä, sen teen, minähän olen Studentersamfundetin
vanhoja radikaaleja, ja kun minun puolueeni sanoo: äänestä, niin minä
äänestän, minähän olen vanha jäsen vaalipiirini puoluejohdossa. Ettekö
muista, että minä olin 'Sosiaalidemokraatin' johtava ehdokkaiden
esittäjä monta vuotta... vaikka minua oikeastaan ei voi nimittää
sosiaalidemokraatiksi, mutta jos itsekukin vetäisi omaan suuntaansa,
miten kävisi silloin politiikan? Minä siis äänestän Vingeä. Mutta minä
pelkään, että hän valmistaa meille jonkin epämiellyttävän yllätyksen,
hän saattaa intoutua pahasti... taanoin eräillä kutsuilla... no, en
minä viitsi kaivella sitä, hän oli kenties juonut pari lasia liikaa,
mutta hän suorastaan tiuskaisi minulle... vaimoni, jonka pöytätoveri
hän oli, piti häntä vallan säädyttömänä. Ettekö muuten arvele, että
hänen pitäisi hieman enemmän varoa mitä hän juo?»

Mutta Vinge ei kuullut mitään kaikesta tästä, ja kun hän ensi kerran
tapaa tämän miehen, seisoo hän kauan hänen kanssaan puhelemassa
puolueasioista ja sanoo paljon enemmän kuin hänen pitäisi.

Ja nyt on siis tuo epämiellyttävä yllätys esiintynyt valtuustossa.
Kaasulaitoksen työmiesten palkanjärjestely — sosiaalidemokraatit
tahtovat viedä asian perille yhdessä radikaalien kanssa; silloin Vinge
lohkeaa erilleen. »Hän ei ole poliitikko, hän on käytännön mies — eikö
niin? Eikö meillä tässä ole palkanparannus, jonka kautta me voimme
sekä antaa että vaatia? Mahdollisimman suuri palkka tietenkin, mutta
työhalun, työkyvyn pitää olla sitä vastaava, siitä on meidän saatava
varmuus. Ja tämä yksityisen työmiespiirin yksityinen palkanparannus
sitoo meidät edeltäkäsin, ilman että se antaa meille mitään varmuutta
siitä, että meidän on mahdollista viedä perille vaatimuksemme...
Menkää katsomaan herroja kadunlaskijoita... siinä istuu mies sikari
suussa pienellä tuolilla, hänellä on vasara kädessä, silloin tällöin
hän antaa sen pudota katukivelle, jonka toinen on asettanut hänen
nenänsä eteen; klik! panee vasara, sitten hän taas tupakoi, puhelee
vähän toverinsa kanssa, pyyhkii hien pyöreäkupuisesta hatustaan, huomaa
sattumalta, että taas on kivi hänen nenänsä edessä... no, mitämaks,
saakoon se napauksen... ja sitten hänen tulee jano. — Herra Jumala,
mehän olemme yksimielisiä pääasiassa, ja on kenties luonnollista, että
sosiaalidemokraatit tahtovat tuloksen nyt heti... mutta katsokaamme
asiaa suurpiirteisesti... minä en ole tässä mukana... en nyt...»

Puoluetoverit vetävät hänet syrjään, saavat hänet muutamaan soppeen.
Hän ei kenties ole vallan väärässä teoreettisesti katsoen, mutta
tässähän tarvitaan jok'ainoa ääni. Eikö hän voi laskea? Niin ja
niin monta, ja niin ja niin monta, eikö totta? Aikooko hän siirtyä
sosialistien vastustajain puolelle juuri palkkakysymyksessä,
arkaluontoisimmassa kaikista kysymyksistä? Tuleeko tästä julkinen
pahennus?

Eräs puoluetovereista on tullut verenpunaiseksi kasvoiltaan, hän on
pieni, paksumahainen herra, jonka ääni kolisten lähtee suusta, niin
että toinen sana vaientaa toisen kuulumattomiin. Voipa suorastaan
tuntua hieman kostealta, kun seisoo hänen läheisyydessään hänen
puhuessaan. Hän aikoo kuiskata eräälle virkatoverille, mutta hän
huutaakin yli kokoushuoneen: Kavallusta!

Toiset vievät hänet pois. Vinge on kuullut sanan. Enkö minä siis ole
vapaa mies? Kun tämä nyt kerran on minun vakaumukseni?

»Saanko hetkisen puhua kanssanne, johtaja Vinge», lausuu puoluejohtaja.
Hän on vanha, hänellä on valkea tukka ja parta, hän on maailman
viisain ja vaiteliain mies. Hän on istunut politiikan keskellä monta
sataa vuotta, hän on nähnyt monien tusinoiden Vingen tapaisten tulla
tuupertavan saliin, synnyttävän melskettä, tyyntyvän... kuinka, eikö
hän itse ollut samanlainen alkaessaan? Mikä tuli ratkaisevaksi?

Jäädäkö tänne vai ei, siitä on kysymys. Mutta kysymys on esitettävä
hienosti. Hän esitti sen hienosti Vingelle. Mitä se hyödyttää! Siitä
miehestä ei tule koskaan poliitikkoa. Hän puistelee puoluejohtajaansa
takinkauluksesta ja sanoo: »Ettekö siis ole yhtä mieltä kanssani? Eihän
siitä ole ensinkään kysymys. Sosiaalidemokraatithan ovat äänestäneet
ehdotuksen puolesta.»

Paksulla puoluetoverilla on salainen neuvottelu sosiaalidemokraattien
kanssa. »Kavallusta... kavallusta», sanoo hän vasten naamaa
merimiesten ammattiyhdistyksen puheenjohtajalle. »Johtaja Vinge»,
sanoo puheenjohtaja pyyhkien jotakin märkää leuastaan, »kyllä me jo
sen herran tunnemme! Tulee täyttä vauhtia, kädet taskussa, milloin
missäkin... luulee kai vielä olevansa upseeri komentosillallaan...
mutta me olemme kuitenkin nolanneet hänet pari kertaa. Hänellähän
on onneksi johtokunta yläpuolellaan. Mutta hänen pitäisi kuitenkin
olla vähän varuillaan. Tämä voi koitua hieman happamaksi hänen
höyrylaivoilleen.»

Puoluetoveri ei rohkene sanoa tätä kokoushuoneessa, jossa Vinge
on. Hän saa johtajan mukaansa ulos käytävään, vetää hänet syrjään
koristeelliselle askelmalle ja nojautuu graniittiin veistettyä lepäävää
leijonaa vastaan.

»Hänen on pakko antaa myöten», huutaa hän salaperäisesti... »minä olen
neuvotellut johtavien sosiaalidemokraattien kanssa. He ovat uhanneet
häntä laivoissa puhkeavalla lakolla.»

Johtaja katsoo sammunein silmin leijonaa, sitten hän panee toisen
kätensä sen nieluun ja sukii toisella partaansa.

»Eikö hän siis kuule mitä minä sanon...?» Nyt hän kääntyy ympäri ja
menee saliin taas.

Puoluetoveri ymmärtää. Se on tehtävä hienosti, hemmetin hienosti! Hän
vetää alas liivinsä, ja kädet housuntaskuihin haudattuina hän tallustaa
johtajansa jäljestä kokoushuoneeseen, josta ollaan juuri poistumassa.
Hän vilkuttaa johtajalle ja menee kotiin. Kun hän ojentelee
vuoteessaan, sanoo hän vaimolleen: »Amalie, minä neuvottelen hyvin
tärkeästä asiasta siellä valtuustossa. Minulla on ollut monta tärkeätä
keskustelua eri puoluejohtajien kanssa tänä iltana, mutta me sovimme,
ettemme puhuisi siitä kenellekään. Hyvää yötä, tyttöseni.»

Radikaalisessa lehdessä on hiljakseen alettu valmistua siihen, mitä
tuleman pitää. Sukkela salanimi »Amicus», Vingen koulukumppani, joka
»tuntee» hänet, kirjoittaa hänestä pienen petiittiartikkelin — pelkkiä
rakastettavuuksia, mutta sitä lajia, joka on Amicuksen erikoisuus.

       *       *       *       *       *

Tämän vuoksi Vinge ei tule illalla kotiin rikkautensa luo. Rouva Vinge
on saanut Annetten vuoteeseen, nyt hän istuutuu lukemaan englantia.
Georg tuli eilen näyttämään hänelle muutamaa lausetta oppikirjassaan,
josta hän ei päässyt selville. Rouva Vinge on ottanut esiin vanhan
resuisen kielioppinsa. Hän oli sanonut Georgille, että tänä iltana he
koettavat, kumpi heistä parhaiten osaa tulkita lauseen kaikkia sen
yksityiskohtia myöten, ja nyt Georg tietenkin ahertaa huoneessaan
kaikin voimin. Rouva Vinge on kyllä näyttävä hänelle olevansa
voimakkaampi! Hetkisen hän selailee vanhaa kirjaa, hänen kouluaikansa
nousee niin elävänä mieleen, ja tiedottomasti hän asettaa molemmat
kyynärpäät pöytään kuin koulutyttö, jonka täytyy pistää sormet korviin
saadakseen olla häiriintymättä.

Georg on työntänyt syrjään englannin kirjan ja sanakirjan. Hänen
edessään on se sanomalehti, missä hänen isäänsä kuvataan.

Georg ymmärtää kyllä, että kirjoitus yrittää olla sukkela ja ironinen,
sellaisiahan ovat aina tällä paikalla olevat kirjoitukset, mutta ironia
tekee hänen olonsa epävarmaksi. Se on jonkinlainen elämänkuvaus,
mutta miksi ne nimittävät hänen isäänsä »herra meriluutnantiksi»?
Hänhän olisi ollut amiraali nyt, ellei hän olisi jättänyt laivastoa ja
liittynyt äidinisän liikkeeseen, jossa — kuten kirjoituksessa sanotaan
— »tietenkin heti tehtiin tilaa tälle onnen lemmikille». Typerää on
tuossa kirjoituksessa se, että kaikki tämä, minkä Georg niin hyvin
tuntee, on nähty uudessa valaistuksessa, jonka tarkoitus on tehdä hänen
isänsä naurettavaksi tai kenties pikemminkin vastenmieliseksi.

Georg istuu riipien paksua, vaaleata tukkaansa. Niinpä niin, olisipa se
vintiö, joka tämän sepustuksen on kirjoittanut, tässä huoneessa, niin
hän aivan yksinkertaisesti rökittäisi hänet. Luokallakin on muutamia
tuontapaisia — he eivät oikeastaan sano mitään, mistä pääsisi heidän
kimppuunsa, mutta kuitenkin on heillä kasvonilmeessään jotakin, joka
tekee vastustajan epävarmaksi ja saa hänet iskemään päin. Miks'ei
hänen isänsä kurita moista junkkaria? Hänhän on vahva. Georg ja hän
mittailevat silloin tällöin voimiaan... silloin kun isä huomaa, että
Georg pian on yhtä pitkä kuin hän. »Käy kimppuun, poika!» sanoi hän
viime sunnuntaina, ja silloin he painiskelivat keskellä salia.

Vain harvoin Georg tuolla tavoin leikki isänsä kanssa. Eihän isällä ole
aikaa. Sehän juuri hänessä on suurenmoista, että hän aina syöksyy esiin
kiire liepeissään, rientää läpi huoneiden niin että viuhuu. Georg on
saanut olentoonsa saman tavan, hän jäljittelee sitä tietoisesti. Hän
saattaa sivuuttaa läksynsä kuin täyttä laukkaa... ellei äiti hillitse
häntä ja vedä häntä takaisin aherrukseen jollakin uudella tavalla.

Niin, englanninlukuhan olikin kysymyksessä! On oikeastaan kummallista,
että voi saada ikäänkuin tunnon siitä, mitä lause merkitsee, mutt'ei
kuitenkaan voi selvittää jokaista sananpartta ja muotoa erikseen. Mutta
äiti ei hellitä. Nyt Georg kuulee hänen hameensa kahinan käytävässä.
Taas hän saa tuon punan poskilleen... hänen mielestään on omituista,
että hän yhä vielä opettelee kieliläksyt äitinsä johdolla — toverien
ei missään tapauksessa pidä saada tietää siitä... ja kuitenkaan hän ei
tahdo siitä luopua.

»Georg!»

»Nyt minä tulen.»

»Minä en muuten ole sitä vielä oikein kunnolla lukenut.»

Georg kävelee edestakaisin lattialla, hän seurailee tarkoin maton
kuviota aina pimeään nurkkaan saakka.

Rouva Vinge istuu kirjansa ääressä odottamassa.

»Sillä... sillä minä olen istunut lukemassa tuota kirjoitusta isästä,
ja sitten...»

»Tulisit nyt tänne, niin minä koettaisin selittää sen sinulle.»

Rouva Vinge siirtyy ompeluksineen »oikeaan» tuoliinsa, niin että valo
paremmin lankee hänen työlleen.

Tällaisena Georg tuntee parhaiten äitinsä. Hän istuu hieman takakenossa
ja kuitenkin niin suorana, että saattaa tuntea hänen ruumiinsa
joustavuuden ja tarmon. Hän lepää, mutta ei veltostu. Tämä antaa
hänelle tiedotonta hallitsijatarsävyä, se ikäänkuin kohottaa hänet
tuoleineen arkipäiväisyyden yläpuolelle, ja hänen kuljettaessaan
neulaa ompeluksen läpi on käsivarren ja käden liike niin varma ja
samalla niin viehättävä, että katsoja tuntee kaipausta syvimpään
tuttavallisuuteen ja pelkää lausua harkitsemattoman sanan. Valo
lankeaa hillitysti hänen pehmeälle vaalealle tukalleen, yli korkean,
vapaan otsan ja tunteellisten silmäluomien, joiden värinä paljastaa
hänen mielensä. Georg näkee tämän kaiken eikä tiedä siitä. Se sitoo
tämän neljätoistavuotiaan pojan, joka ei ole nähnyt muuta kuin onnea,
äitiin, kotiin — sitein, joita hän ei koskaan huomaa, ennenkuin ne
kerran katkeavat. Silloin hän on ymmärtävä kaiken. Päivästä päivään ne
katketessaan solmiutuvat yöllä hänen unissaan uudestaan ja katkeavat
niin pian kuin hän herää, ja tämä sointu on oleva salaisena säestyksenä
kaikkeen mihin hän ryhtyy. Hän on kenties joksikin ajaksi unohtava
sen, mutta se on joka tapauksessa olemassa, ja kun hän kerran saa oman
kodin, on sointu taas tietoisesti helähtävä. Hänen nuori vaimonsa on
myös kuuleva sen ja tunteva olonsa turvallisemmaksi, ja hän itse on
jonakin ihmeellisenä hetkenä ymmärtävä, että onnellinen mies rakastaa
kaksi kertaa, ensin äitiään ja sitten sitä naista, josta tulee hänen
vaimonsa, ja sitten heitä molempia, kun muistot ja aika sulavat yhteen.
Sinä päivänä Georg on riemuitsevana ja kaihomielin ymmärtävä sen, mitä
hän nyt vain tuntee.

Rouva Vinge istuu hetken ommellen, sitten hän katsahtaa Georgiin, joka
nyt istuu hänen edessään epämukavasti pehmeällä tuolilla, joka on sekä
liian pieni että liian mukava hänen poikamaiselle kömpelyydelleen. Mitä
hänen pitää tehdä säärilleen... ja käsivarsilleen... eihän hän voi
piilottaa niitä pöydän alle?

»Katsohan, Georg, se joka on isästä kirjoittanut, ei nyt tosiaankaan
ole ajatellut, että minä tai sinä sen lukisimme. Hän tuntee isän
elämän vain ulkoapäin eikä muuten ole siitä ensinkään huvitettu, mutta
hänenhän pitää ansaita elantonsa tällaisilla kirjoituksilla.»

»Mikä hänen nimensä on?»

»Sen minä kyllä tietäisin sinulle sanoa, mutta minun mielestäni hänen
nimensä on aivan yhdentekevä. Minä olen muuten kerran ollut hänen
huoneessaan.»

»Oletko sinä —»

»Kyllä. Siitä on muutamia vuosia. Isällä oli taistelu lämmittäjien
kanssa. Silloin kirjoitti tuo sanomalehtimies suunnilleen saman
kirjoituksen — 'Amicukseksi' hän nimitti itseään silloinkin. Se on
tuommoinen arvossapidetty salanimi. Minä kysyin niinkuin sinä nyt hänen
nimeään, ja isä tiesi sen. Se on eräs hänen koulutoverinsa. Mutta minä
en tahtonut miestäni kohdeltavan sillä tavoin, ja niin minä muitta
mutkitta menin tuon Amicuksen luo.»

»Lehden toimitukseenko?»

»En, poikaseni», rouva Vinge hymyilee hieman, »hänen kotiinsa.
Se oli varhain aamupäivällä. Hän makasi kyllä vuoteessaan, mutta
hänen palvelustyttönsä osoitti minut työhuoneeseen. Siinä minä
seisoin katsellen ympärilleni. Olihan siellä kaikki mitä olla pitää,
ymmärräthän, kirjoituspöytä ja tuoleja ja sohva ja kirjahylly, mutta
kuitenkin, tuntui, kuin siellä ei olisi koskaan ihminen asunut...
siellä ei ollut yhtään kukkaa eikä kasvia, ei pienintäkään elävää
esinettä... on niin vaikea selittää sellaista, mutta ajattelepas
tuommoista puusepän akkunaa, jonne huonekalut on asetettu kuin oikeaan
huoneeseen, vaikka se ei ole ensinkään mikään huone... sellaista oli
siellä. Ja minä seisoin katselemassa kaikkea sitä ja kuulin hänen
häärivän viereisessä huoneessa saadakseen aloittaa päivänsä. Ja äkkiä
iski päähäni: »Herra Jumala, _sellaistako_ on hänen elämänsä!»

»Entä sitten?»

»Sitten minä hiivin hiljaa pois.» Rouva Vinge nauraa. »Ja sen näköinen
on tietenkin hänen huoneensa yhä edelleen! Ja mitä se silloin liikuttaa
sinua ja minua, jotka istumme täällä sisällä... sanohan?»

Hän ojentaa kätensä Georgille, ja kun tämä kömpelönä ja punastuvana
tarttuu siihen, vetää rouva Vinge hänet luokseen ja suutelee häntä
otsalle.

»Ja nyt me luemme englantia, ymmärrätkö! »

       *       *       *       *       *

Jos Vinge olisi mennyt kotiin suoraan toimikunnan kokouksesta, olisi
hän vielä saattanut nähdä Marie-Louisen ja Georgin vaaleat päät
englanninkirjan yli kumartuneina, mutta raatihuoneen edessä hän tapasi
toimittaja Helsingin. He kuljeksivat katua alas ja puhuivat tuosta
palkanjärjestelystä ja lehden kirjoituksesta.

»Ystäväni Amicus liikkeellä! Minä tunnen aivan hänen hajunsa tänään.
Minä muistan hänen eväspussinsa kouluajalta. Vihreätä juustoa ja
savustettua silliä!»

Hymyn tapainen häivähti Helsingin kasvoilla. »Te olette siis
loukkaantunut — no, sitä minä en ihmettele. Me sanomalehtimiehethän
emme niin syvästi aprikoi jotakin artikkelia. Mutta torukaa te vain
minua!»

»Toruako? Ei. Mutta tiedättekö, mitä ajattelin aamulla. Eiköhän
Helsing pari kertaa kuussa kysy itseltään, miksi hän sekaantuu
kaikkiin mahdollisiin asioihin, eiväthän ne kaikki voi häntä huvittaa,
ja tyynenä katsoo, kuinka hänen lehtensä joutuu satojen ihmisten
käsiin, jotka esimerkiksi istuvat teatterissa tai syövät päivällistä
ravintolassa.»

Helsing pyyhkäisee suutaan ja tirkistää välinpitämättömänä ilmaan.

»Miksikö minä en kysy sitä itseltäni pari kertaa kuussa? Sitä minä
totta vie kysyn itseltäni jok'ainoa aamu, kun avaan lehteni ja luen
mitä nuo töhertäjät ovat kirjoittaneet.»

»No, mutta mitä te sitten vastaatte?»

»Mitäkö minä vastaan? Sen minä unohdan päivän kuluessa.»

He kulkevat Dronningens Tvaergaden läpi, missä Helsing asuu vanhassa
talossa. Siellä muuan mies kolkuttaa kovasti kodittomain majatalon
porttia.

Hän on päissään. »Sehän on hitto, eikö nyt edes voi päästä sisään
tuohon syyhypesään?» Vastapäätä, tanssisalin räikeässä valaistuksessa,
rähisee pari naikkosta kahden vallan nuoren, poikamaisen merimiehen
kanssa. Molemmat tytöt ovat kai hekin nuoria, heidän suunsa ovat
hampaattomat, tukka riippuu yli heidän harmaiden kasvojensa, vaatteet
ovat likaiset, siinä asussa, kuin he olisivat äsken heittäneet ne
ylleen, mutta jaloissa on heillä korkeakantaiset kiiltokengät. »Avatkaa
lain nimessä!» huutaa juopunut mies yömajan edessä, jonka akkunat vielä
ovat avoinna, kuin talo hengittäisi raskaasti pimeässä. »Minä tarjoan
koko joukolle», sanoo toinen merimies rahojaan helistellen; tytöt
tarttuvat häntä vyötäisiin.

Vinge tuntee koko tilanteen siltä ajalta, jolloin hän oli merillä. Nyt
menee koko pestiraha menojaan, ja monta suolavedenpäivää tarvitaan
pesemään puhtaaksi sellainen poikaraukka. Miksi pitääkään kulkea tätä
siivotonta katua? Onko Marie-Louise mennyt nukkumaan? Vinge tahtoo
kotiin. Hänenhän on suudeltava Annettea. Mutta hän ei pääse erilleen
Helsingistä, kun tämä nyt on takertunut häneen.

Kyllä kiitos, Helsing tahtoo mielellään nähdä hänen asuntonsa.
Huoneistoista hän on aina ollut huvitettu... kun vain kerran saisi
varaa siihen.

Samalla hetkellä Vinge katuu tarjoustaan, mutta nythän se on tehty.

Hän avaa oven saliin — pimeätä. Niin, tiesihän hän sen varsin hyvin.
Hän tuntee nyt, että hän on tietänyt sen kaiken aikaa. Hän johdattaa
Helsingin huoneeseensa, sytyttää, menee sitten hakemaan viskyä ja
soodavettä. Hän hiipii Marie-Louisen makuuhuoneeseen, seisoo aivan
hiljaa ja kuuntelee hänen tyyntä hengitystään.

»Minä en nuku», sanoo Marie-Louise.

Vinge hymyilee ja menee hänen luokseen.

»Toimittaja Helsing on huoneessani, aion läksyttää häntä.»

»Ei», sanoo Marie-Louise ja panee kätensä hänen kasvoilleen; Vinge
suutelee sitä. »Ole nyt järkevä, muuten minä nousen ja tulen sinne.»

»Minä kyllä pidän varani.»

»Se on hyvä. Mene sitten.» Hän kääntää pois päänsä ja sulkee silmänsä.

Helsing on istuutunut. Hän on pieni hienosteleva herra, hän räpyttää
silmiään valoa kohti, hänhän työskentelee aina lamppujen valossa, se on
tehnyt hänen silmänsä ylen herkiksi. Hänen ihonsa on harmaa. Hän istuu
tuolilla ja tirkistää eteensä, kuin hänen huomionsa olisi kiintynyt
määrättyyn kohtaan.

»Sikari?» kysyi Vinge.

»Kiitos, minä en tupakoi, minun on täytynyt lopettaa.»

»Kuinka vanha olette oikeastaan, herra toimittaja?»

»Liki kuusikymmentä.»

»No, kun tulee niin vanhaksi! Minä tupakoin nähkääs kaiken päivää.
Näitä pieniä venäläisiä savukkeita... pistätte suuhun, pari haikua,
heitätte pois pätkän ja sytytätte uuden. Se vaikuttaa kuin lapiollinen
hiiliä koneeseen.»

Vinge puhelee haihduttaakseen epäsoinnun mielestään.

Helsing katselee ympärilleen.

»Niin, minä kyllä ajattelinkin, että teillä oli hauska asunto.
Täältähän täytyy olla ihana näköala.»

Hän avaa akkunan ja hengittää keuhkoihinsa ulkoilmaa.

»Korkealla... ja puita edessä», sanoo hän melkein itsekseen.

»Niin, mutta niitähän saa tuskin koskaan nähdä», sanoo Vinge. »Eihän
tule koskaan oltua kotona.»

Helsing palaa tuoliinsa takaisin.

»Ei, senhän voin ymmärtää. Mutta jos te pysytte erikoisissa
käsityksissänne, niin pääsette ainakin valtuustosta. Teillähän on
puolue vastassanne.»

»Minä viis puolueesta.»

»Hyvä on. Mutta minäpä sanon teille, että juuri teidän tapaisia
henkilöitä meidän ei pidä päästää julkiseen elämään. Vaalitempun
kautta te tulitte valituksi. Te vain aikaansaatte epäjärjestystä. Te
sekoitatte toisiinsa asioita, jotka eivät kuulu yhteen. Mielialoja,
käsityksiä, periaatteita, jotka ovat kotoisin teidän muusta
toiminnastanne. Herra Jumala, ettekö sitten tiedä, että työmiehet ovat
enemmistönä. He tahtovat enemmän palkkaa, hyvä, silloin he saavat sen.
Miksi te siihen sekaannutte?»

Helsing sekoittaa viskyään. Hänen äänensä on sisäänpäinkääntynyt,
melkein manaava. Hän ei todellakaan halua käydä rynnistämään Vingeä
vastaan, mutta se saattaa käydä välttämättömäksi. Vinge on palannut
ennalleen. Hän heittää pois savukkeen ja sytyttää uuden, ja samalla hän
ikäänkuin pudistaa päältään huonon tuulensa.

»Minäpä sanon teille erään seikan.» Hän seisahtuu äkkiä Helsingin
eteen. »Kun minusta tuli laivayhtiön johtaja...»

»Saatoinpa arvata sen.»

»Ei, kuulkaa nyt... niin minä puolen vuotta kuljin vain katsellen.
Tässä oli kunnon mies, joka tahtoi tehdä työtä, tuossa toinen,
joka oli välinpitämätön ja laiskoitteli... kas silloin minä iskin.
Kunnollisille minä annoin paremman palkan. Muiden annoin mennä. Raha ei
ole tärkeintä. Työhalu se on, ymmärrättekö. Ken ei tahdo tehdä työtä
kunnollisesti, on kiusaksi toisille, jotka sitä tahtovat. Samaa tahdon
sanoa kunnan työmiehille. Lisätkää vauhtia, niin rahaa kyllä tulee.»

»Luuletteko, että joku tulee kadunlaskijaksi tai muurariksi siksi, että
se huvittaa häntä? Mies on siihen pantu, ja siinä hän on, ja silloin
on raadettava niin vähän kuin mahdollista, niin runsaan rahan edestä
kuin mahdollista. Te puhutte kuin onnellinen mies, joka itse on saanut
valita — jopa kaksikin kertaa, kuten huomaan Amicuksen oivallisesta
pikku kirjoituksesta. Olisipa minulla ollut yksikin kerta valitsemisen
varaa! Mutta minä sain aikaisin perheen, joka minun oli elätettävä.
Muuten minusta olisi tullut kalastaja.»

Vinge ei voinut olla nauramatta.

»Niin, se on totinen tosi. Sunnuntaisin menen pikku tuvalle, jonka
omistan Fure-järven rannalla. Siellä minä sitten istun kalastamassa.
Mikään ei ole niin ihanaa kuin istua tuollainen pitkä onkivapa kädessä
ja huomata, että siima soluu virran mukana. Maanantaiaamuna minä sitten
palaan taas kaupunkiin.»

Molemmat vaikenevat.

»Te olette liiaksi elämän hemmoittelema voidaksenne olla julkinen
henkilö, johtaja Vinge. Enkö saa nähdä salia, ennenkuin lähden?»

»Niin», sanoo Helsing. »Kaunis huone, ja iso. Minä pidän tilavista
huoneista. Hyvää yötä, te onnellinen ihminen!»

Vinge saattaa hänet alas. Sitten hänen on kirjoitettava pari kirjettä.
Iltalehtiä hän ei ole lukenut. On myöhä, ennenkuin hän menee nukkumaan.
Sinä iltana hän unohtaa suudella Annettea.

       *       *       *       *       *

Miestä ei tunne, ennenkuin on saanut nähdä hänen kirjoituspöytänsä.
Onko se kuormitettu täyteen papereita, ovatko nämä paperit kaikesta
huolimatta järjestyksessä, vai näkyykö, että mies sohii niitä ja
kuluttaa puolet ajastaan hakiessaan käsiinsä sen, mitä kulloinkin
tarvitsee? Vai onko pöydällä vain kirjoitussalkku ja iso pronssinen
mustetolppo ja kalenteri ja tulitikkulaatikko nahkakotelossa, jossa
on nimikirjaimet? Minkälainen pöytä on? Onko se amerikkalainen
kirjoituspöytä, joka muistuttaa huijaria lukuisine pikku taskuineen
ja lokeroineen? Vai onko se vanha ja kulunut, jonka ääressä mies on
istunut nuoruudestaan saakka ja jonka jokainen naarmu ja reikä on
muisto? Onko pöydällä vanha haalistunut valokuva? Tai jokin kummallinen
kirjepaino helmiompeluksineen, jommoisia pikku tytöt tekivät siihen
aikaan, jolloin veistoinnostus ei vielä raivonnut pohjolassa?

Vingen kirjoituspöytä konttorissa on vanha raskas tammipöytä, väriltään
tumma ja syvä, sen ääreen mahtuu kaksi istumaan vastakkain, siinä on
monta laatikkoa, jotka liukuvat edestakaisin kuin henkäisemällä — se on
kerran ollut hyvin kallisarvoinen, sen on tehnyt oikea vanha puuseppä,
jommoinen otti tällaisesta pöydästä yhtä korkean hinnan kuin minkä
nykyään kokonainen empiretyylinen salinkalusto maksaa, se oli hänen
appensa pöytä, ja nyt se on hänen pöytänsä, hän siirsi sen mukanaan
vanhasta konttorista uuteen rakennukseen, ja pöydällä on kaunis
kristallimaljakko vanhuksen ajoilta; Marie Louise pitää huolen, että
siinä aina on pari kukkaa. Ja sen lisäksi kasoittain papereita, joiden
järjestämistä varten Vingellä on sihteeri, ja säiliökynän teline.

Kauimpana talossaan, kaikkien muiden huoneiden takana, aitauksien,
ovien ja käytävien suojaamana, on Vingen konttori. Sen kahdesta isosta
akkunasta, jotka päästävät valon tulvimaan huoneeseen, on näköala
satamaan. Kun hän nojautuu taapäin kirjoitustuolissaan ja katsoo ulos,
häviää laituri peltivajoineen ja laatikkoineen ja tynnyreineen, ja
hän näkee vain vettä ja taivasta. Se on kuin purjehtimista, ja hän
muistaa laivastoaikansa. Hänen pitää nähdä vettä ja kuulla hälinää,
millä laivat lastataan ja puretaan. Sillä hänen toimistonsahan ei ole
ensinkään vain nämä neljä seinää ja kirjoituspöytä ja kristallimaljakko
ja iso pöytä nahkasohvan edessä, mihin puheenjohtaja, paksu Rasmus,
paiskautuu, niin että joustimet laulavat hänen allaan; hänen
toimistonsa alkaa aivan laiturin päästä, missä itkevät mummot ja nuoret
tytöt seisovat huiskuttamassa hänen lähteville laivoilleen ja luulevat
nähneensä saatettavansa nostaneen hattuaan viime tervehdykseksi ja
missä vanhat täysinpalvelleet merikarhut istuvat penkillä syljeskellen
ja ovat tiukkoja arvostaan.

Vingen toimistossa vyöryvät raskaat työvankkurit edestakaisin.
Työmiehet, jotka eivät voi tuntea voimiaan, ellei ole melskettä ja
riitaa, työntävät laatikoita ja paaleja, kunnes nostokoneet ottavat
haltuunsa taakat ja kohottavat ne kannelle niin sirosti kuin ne
olisivat pikku neitejä, ja laatikot luisuvat äänettömästi pitkin
kuluneita kiskoja kuin pojat, jotka ovat liukumassa.

Vingen toimisto, se on tämä lautojen ja tervaisten touvien ja
tavaroiden ja hevosten ja koneöljyn ja laivakeittiöiden eltaantuneen
rasvan haju, mikä joka aamu tulvii hänen ylitseen, kun hän tulee
kiireissään, hattu hieman takaraivolla ja kädet takintaskussa —
tämä kaikki on hänen. Toimisto, sitä ovat kaikki nämä ajoneuvot ja
automobiilit, jotka sotkeutuvat toisiinsa suurten valtamerilaivojen
edessä, ja matkustajat matka-arkkuineen ja laukkuineen ja
polkupyörineen ja »Hyvästi, hyvästi, muista tervehtiä Amandaa...
kirjoita nyt kunnolla... eihän tuule paljon... minä menen heti
selälleni keskilaivaan... hoi, kaupunginlähetti...» koko tämä
hämmennys, joka tulvii yli laivaportaan, ja muuttuu järjestykseksi
samalla hetkellä, kun laivakello soi.

Koko talo on hänen konttorinsa. Häntä huvittaa tehdä kierros
naputtavien kirjoituskoneiden luota alas toimistoon, missä ihmiset
seisovat aitauksen edessä juhlallisin ilmein, kuten aina, kun on
ostettava lippu matkaa varten... ensimmäinen luokka, kansipaikka,
yksityinen hytti...

Hytti, hytti, suurenmoinen sana. Hytti! Voihan aivan kuulla tuulen
ulvovan. Vingen täytyy nauraa juostessaan ylös portaita. Miksi juuri se
sana nyt iski hänen mieleensä? Sen on valoisa aamu ikäänkuin lähettänyt
häntä vastaan. Matkatuntujako? Ei hitustakaan! Täällä hän on kotonaan.
Häntä haluttaa kiertää kaikkien pulpettien luo ja kirjoittaa itse
kirjeisiin ja luetteloihin, jyskyttää näitä nuoria herroja selkään,
houkutella tytöt nauramaan... ei, hänhän on johtaja, ei esimerkiksi käy
laatuun ensinkään, että hän asettaa kätensä aitaukselle ja kiepauttaa
itsensä sen yli. Mutta hyvää huomentahan saattaa sanoa.

»Hyvää huomenta!»

Kas niin, nyt hän ei taaskaan vastaa, tuo herra Jensen, herra
prokuristi Jensen, — varjelkoon, älä vain unohda arvonimeä —, joka
tuossa kuhnustelee, omahyväisenä ja soreana kuivasta tukasta aina
hyvinharjattuihin, leveäkärkisiin nauhakenkiinsä saakka, virkamies,
joka tekee velvollisuutensa, velvollisuutensa, ja se ei sisällä mitään
siitä, että hänen pitää tuhlata yhtiön aikaa joutavan hyvänpäivän
takia. Tietysti herra prokuristi Jensen istuu paikallaan, ellei ole
sunnuntai tai pyhäpäivä tai hänen 14-päiväinen kesälomansa, jolloin hän
velvollisuudentuntoisesti syö jonkin kesähoitolan häviön partaalle;
tietenkin hän tekee työnsä saamansa palkan edestä; ei siihen ole mitään
hyvänpäivän toivottamista.

Tuommoisia ihmisiä... Vingellä on aina sydän kurkussa hänet
nähdessään. Tämänlaatuisen ihmisen hän oikeastaan ensimmäisenä tapasi
käytännöllisessä elämässä, appensa liikkeeseen liityttyään. Hänkin oli
prokuristi. Herra Svendsen, ukko Svendsen, kuten appi nimitti häntä,
ensimmäinen mies konttorissa, viime vuosina liikkeen varsinainen
johtaja, joka silloin myöskään ei pukahtanut paikaltaan. No niin, ukko
Svendsen, joka muuten oli varmaankin vain hieman yli viidenkymmenen,
valmistautui kenties täällä pääsemään kaiken johtoon, kun talon
pojalla, Valdemarilla, oli vain halua istua kirjojensa ja sepustustensa
kimpussa ja kun sekä hänelle että Marie-Louiselle oli riittävästi rahaa.

Kunnes Vinge syöksyi paikalle hyvine huomenineen ja tietenkin heti iski
yhteen Svendsenin kanssa. Ja Svendsen loukkaantui ja lähti, saaden
määrätyn summan kerta kaikkiaan, eläkkeestä hän ei tahtonut kuulla
puhuttavan... Jumala ties, minne hän oikeastaan oli hävinnyt?

Oliko Vinge ollut tyly silloin, ollessaan nuori ja vilkas, tottunut
komentamaan, ylimielisen iloinen Marie-Louisesta ja sydämessään vähän
levoton sen uuden uran johdosta, jolle hän nyt oli joutunut? Niin, sitä
hän kai oli, kosk'ei hän milloinkaan saanut tuota Svendseniä oikein
pehmenemään, vaan tämä meni ja sulki oven perässään vallan hiljaa.

Vai niin, kirjeet, neuvottelut...

Vinge kääntyy ripeästi nuoren miehen puoleen, jolla on kädet täynnä
papereita. Sitten he tekevät työtä. Ulkona kaikuu voimakas höyrylaivan
puhallus, kuuluu laivasta laskettujen portaiden kajahdus kivisiltaan,
hajaantuvan väkijoukon hälinää. Vinge sanelee kirjeen, keskustelee
puhelimessa, pari vanhaa kapteenia, joita on käsiteltävä kiirehtimättä,
toverillisesti, käy häntä tapaamassa. Sitten ilmoitetaan Frits Johnsen.

»Niin, antakaa hänen tulla sisään.»

Frits Johnsen käy kolmattakymmentä, hän on erään laivayhtiön johtaja,
joka ponnistelee eteenpäin hyvin tarmokkaasti ja toistaiseksi mitä
parhaimmassa sovussa suuren yhtiön kanssa. Hän seurustelee hieman
Vingen talossa, Vinge pitää hänestä paljon. Heidän välillään on
parinkymmenen vuoden ikäero. Kuten Vinge kuului niihin, joiden piti
päästä perille oman sukupolvensa aikana, niin on Johnsenkin niitä,
joita ajan kehitys työntää eteenpäin. Siksi on heidän välillään
luontaista sukulaisuutta.

Mutta kuitenkin on hänessä jotakin uutta, jota Vinge ei ymmärrä
yhteisten etujen kannalta. Se kai johtuu siitä, että Johnsen on
hieman saanut harhailla tässä maailmassa ilman muuta tukea kuin oma
itsensä. Elämä on tietenkin näyttänyt hänelle vain yhden puolen, sen,
mikä kohtaa sitä, jonka täytyy päästä perille. Mutta kuka tietää,
eikö Johnsen tulisi vallan toiseksi sinä päivänä, jolloin hän tapaisi
jotakin, joka on yläpuolella tätä kamppailevaa kuhinaa, rikkaiden,
voimakkaiden ja kuitenkin niin lauhkeiden mielien loistoa? Vinge uskoo
niin, koska hän tahtoo käsittää Johnsenin niin, vaikka hän varsin hyvin
tietää, etteivät sukupolvet täysin ymmärrä toisiaan.

Onko se tarpeen, jotta he kohtelisivat toisiaan ystävinä? Eikö Vingen
tapaisella miehellä ole varaa tunnustaa nuoren miehen kuntoa? Varsin
helppoa on löytää vikoja ympäristöstään ja sitten antaa laimea
tunnustus: »Niin, hän on todellakin oikein kelpo nuori mies, mutta
onhan hänessä sitä ja sitä ja sitä... no, kai hän sen oppii. Onhan
meillä muillakin ollut oppivuotemme.»

Tämä »me muut», se on se sitkeä vastus, joka voi tehdä nuoren miehen
katkeraksi ja vihamieliseksi koko elämänsä ajaksi, niin että hän itse
lausuu »me muut», kun hänen aikansa tulee. »Me muut», se on pienen
yhteiskunnan kirous, jossa on niin vähän paikkoja ja niin vähän
mahdollisuuksia, niin että nuoret tuntevat edessään kuin muurin,
jossa on raskas portti; avain on huolellisesti väännetty lukkoon, ja
portinvartija sanoo vieressä: »Paikat ovat täynnä, hyvät herrat, saatte
odottaa, kunnes joku näistä sisälläolijoista ystävällisesti ottaa
kuollakseen, sillä vapaaehtoisesti he eivät nouse pöydästä.»

Johnsenissa on se omituista, että hänellä ikäänkuin ei ole oikeata
luottamusta itseensä ja muihin. Tietenkään sitä ei ole ymmärrettävä
niin, että hänellä ei olisi tuntoa omasta kyvystään. Vinge arvelee
usein, että tosin hän itsekin on ollut röyhkeä nuorena, mutta se oli
sulaa vaatimattomuutta sen Johnsenin kallionlujan vakaumuksen rinnalla,
että hänen täytyy päästä eteenpäin — ei mutta tämä Johnsen virittää sen
omituisen tunteen, että nyt hän pysähtyi siihen paikkaan, nyt hän ei
rohkene antaa enempää itseään alttiiksi. Hänellä ei ole mitään kykyä
intoutua, ajattelee Vinge.

Vinge tarttuu suoraan asiaan.

»Istukaa. Mitä te nyt puuhaatte?»

Joistakin rahdeista on kysymys. Johnsen yrittää tunkea tieltään Vingen
yhtiön, vaikka on sovittu, etteivät he tällä paikalla esiintyisi
kilpailijoina ja vaikka Johnsenin tarjoama hinta on niin alhainen,
ettei se nykyään saata olla mikään ansio — siis jokin suunnitelma, jota
valmistetaan.

Johnsen istuutuu ja katselee ympärilleen. Sen hän tekee joka
kerta Vingen konttorissa ollessaan. Hieno huoneisto, kuuluu kuten
tavallista jostakin hänen ajatuksistaan. »Huono kirjoituspöytä! Kukkia
konttorissa, he ovat sentimentaalisia, nuo vanhat. Sohva on hyvä. Hän
seisoo puhelemassa. Hän on siis huomannut sen. Minä hymyilen, antaa
hänen puhella, kaikkihan on selvää, rahti on meidän.»

Johnsen on komean näköinen siinä istuessaan. Tiivis ja joustava. Suu
on tosin vähän epäluotettava hymyssään, mutta silmät ovat siniset ja
lapselliset, niihin tahtoo Vinge päästä käsiksi. Mutta Johnsen ei
tahdo. Hän nousee, lausuu muutamia merkityksettömiä sanoja; ja nythän
saamme nähdä, kaikkihan oli vain yritystä... hän jättää hyvästit.

»Hän valehtelee, se vintiö», lausuu Vinge itsekseen Johnsenin
mentyä. »Hän valehtelee röyhkeästi päin naamaa. Niiden täytyy saada
kirje sinne.» Vinge sanelee pienelle pikakirjoittajatytölle. Se
on englanninkieltä. Hän kävelee edestakaisin lattialla kuin ennen
komentosillalla, hän puhuu lyhyin sysäyksin, pienet venäläiset
savukkeet sinkoavat hänen suustaan.

Sitten soi puhelin, nyt tulee sihteeri, pari välittäjää, taas eräs
kapteeni. Työ sujuu yhä ripeämmässä tahdissa, on päästävä valmiiksi.
Vinge tahtoisi mielellään päästä näkemään uutta lokaviemärilaitosta,
täytyyhän päästä näkemään mitä täällä istuu päättämässä, eihän se
muuten ole kuin paperia.

Hän on valmis, hän kääntyy äkkiä. Hän tuntee pistoksen rinnassaan...
vai kainaloissako se on... hän tuntee kalpenevansa, hetken hän seisoo
kuin keinuen, vai huoneko keinuu?

No, nythän se meni ohi.

Hän on tietenkin kääntynyt liian äkkiä. Hän sytyttää uuden savukkeen ja
imee savun keuhkoihinsa.

Hän rientää asioilleen läpi kiireisen aamupäiväkaupungin, vaihtaa
pari sanaa kaikkien tuttujen kanssa; kukapa ei olisi hänen tuttunsa?
Täytyyhän toki elää sen kaupungin elämää, jota on osaltaan johtamassa,
ja pieni lörpöttely ei ole Vingelle suinkaan vastenmielistä.

Sellainen on hänen työpäivänsä.

       *       *       *       *       *

Nyt syksyllä rouva Vinge ensi kerran avioliittonsa aikana kokee
rakastumista toiseen mieheen kuin siihen, jota hän on rakastanut siitä
saakka kuin tuli täysikasvaneeksi ja itsestään tietoiseksi. Tämä
uusi rakastuminen kestää vain neljännestunnin, mutta se saa suuren
merkityksen hänelle. Ja siitä päivästä lähtien hän ei koskaan poistu
portistaan katsomatta Kongens Haveen päin, katseessaan sekä itseironiaa
että kumppanuustunnetta muita naisia kohtaan.

Hän tapaa Frits Johnsenin suunnilleen portillaan, ja kun on vielä
tunti päivälliseen eikä rouva Vingellä vielä ole ensinkään halua mennä
kotiin, niin luonnollista on, että hän noudattaa Johnsenin kehoitusta
kävellä puiston ympäri... tämä iltapäivän ilmahan on kuin viiniä, joka
ei huumaa, vaan ainoastaan tekee mielen juhlalliseksi ja keveäksi.

Johnsenin ilmaisema luonnonihailu on hänelle yllätys. Johnsen on kyllä
ennenkin kertonut matkoistaan ja oleskelustaan idässä, missä hän
ansaitsi kannuksensa, mutta rouva Vingellä on aina ollut se vaikutelma,
että hän ei ole siellä nähnyt muuta kuin liiketoimia ja alkuasukkaitten
elämästä vain sen verran kuin hänelle oli tarpeen. Nyt ilmenee äkkiä,
että tämän liikeaistin takana on ymmärtämystä luontoa kohtaan,
josta hän itse ei ole koskaan ennen ollut tietoinen, koska kukaan ei
ole siihen vedonnut. Rouva Vingen tekemät aivan luonnolliset pikku
huomautukset ne varmaankin houkuttelevat hänestä esiin jotakin, jossa
hän mielellään viipyy ja joka saattaa hänet muistelemaan aikaa, jolloin
hän kerran lapsena kulki täällä äitinsä kanssa ja tahtoi poimia kukkia
kielletyiltä paikoilta.

Mutta hänen sanoissaan ei ole mitään uneksivia, hentoja syystunnelmia,
hänen ja rouva Vingen käyskellessä tässä vanhassa puistossa, joka
näillä tunneilla on varsin tyhjä, ei mitään siitä, mitä rouva Vinge
tunsi ensimmäisen syyshämyn hetkenä katsellessaan kohti lasikuvun
siintävää äärettömyyttä. Ei, Johnsen ikäänkuin käy toteamassa:
tällainen on syksy täällä ja sellainen silloin, kun hänellä oli
johdettavanaan puunkuljetus aarniometsistä, ja sellainen silloin, kun
hän muutamana päivänä eksyi erään kaukaisen kivikaupungin puistoon.
Hän tuntee syksyn selvistä, määrätyistä väreistä, kuten merimies
saa rannikon tähystimeensä ja sitten purjehtii uraansa eteenpäin,
mutta rouva Vingen mielestä on jotakin voimakasta ja samalla kertaa
liikuttavaa siinä, että tällä kunnianhimoisella nuorella miehellä on
aikaa siihenkin ja aikaa sanoa se hänelle niin vaatimattomasti ja
kuitenkin epäröimättä — hän tietää täsmällisesti mitä hän tuntee.

He ovat tulleet pikku sillalle, joka johtaa kaivannon yli linnaan. Kun
mieliala on sensuuntainen, virittää tämä paikka yksinäisyyden, unelman,
muinaisuuden tunteen, joka on melkein valtaava. Linnan molemmat
torninhuiput, suippo pääty hiekkakiviveistoksineen, portti nauhoineen
ja punainen muuri tässä iltapäivävalaistuksessa, mutta ennen kaikkea
liitelevä silta, joka näyttää niin keveältä veteen kuvastuessaan,
ja sitten vallikaivanto joutsenineen, rapautunut kivitys, maatuneet
äyräspalkit ja kaikki tämä vihanta, joka ei ensinkään kuulu kaupunkiin,
molemmat vanhat orapihlajapensaat vihreine marjoineen, orjanruusut
tiilenpunaisine kiulukkoineen ja veden rajassa kasvava kaisla.

Rouva Vinge laskee kätensä rauta-aitaukselle ja katselee kaivantoon
päin, seuraa silmillään vettä aina kulmaukseen saakka, mistä näkyy
palanen vanhaa puusiltaa... aivan kuin siellä olisi vielä vanhempi
puisto kaiken tämän takana. Hän tuntee olevansa niin onnellinen siitä,
että hän on keksinyt jotakin uutta ja miellyttävää tässä nuoressa
miehessä, joka tähän saakka on ollut hänelle varsin outo. Hän ei
oikeastaan ajattele Johnsenia, mutta keskellä kaikkea tätä rauhaa
tulee hän tietoiseksi myötätunnostaan ihmisiä kohtaan sellaisina kuin
he nyt kerta kaikkiaan ovat. On ihanaa elää. On ihanaa kävellä tässä
tämän kyvykkään nuoren miehen kanssa, joka tuntee tämän paikan keskellä
meluavaa kaupunkia.

Johnsen ei aavista mitään siitä, mitä rouva Vingessä tapahtuu. Hän
on tavannut tämän sattumalta, ja hänen mielestään rouva Vinge oli
harvinaisesti edukseen tänään. Oli jotakin voimakasta, jotakin
nuorukaismaisen notkeaa hänen vartalossaan ja ryhdissään, mikä
houkutteli Johnsenia. Hän on miekkailija, ja samalla hetkellä kuin hän
näki rouva Vingen talonsa portilla, tiesi hän, miltä tämä näyttäisi
tiiviissä miekkailupuvussa floretti häntä kohti ojennettuna kädessä,
joka lujasti tarttuu kahvaan.

Johnsen ei oikeastaan ole mikään naisten valloittaja; hänellä on ollut
vain tuollaisia huokeasti voitettuja tai huokeasti ostettuja suhteita,
joita suurkaupunki lahjoittaa nuorelle miehelle, jolla on riittävästi
rahaa ja joka ei kasvatuksensa eikä ympäristönsä vaikutuksesta ole
saanut turhia epäröimisiä. Hän ei suinkaan suunnitellut mitään
kehoittaessaan rouva Vingeä tulemaan kanssaan puistoon, hänen päähänsä
ei ole pälkähtänytkään, että rouva Vingen tapainen vallasnainen
lankeaisi hänen osalleen. Tämä ei kuulu siihen piiriin, jonka hän
tuntee hienoista ravintoloista, missä tanssitaan pikkutunneilla ja
missä hän pari kertaa melkein ällistyneenä on pidellyt rakastajatarta
käsivarsillaan nuoren naisen sijasta, joka vain tahtoo tanssia valssia
hempeän soiton säestyksellä miehen kanssa, joka osaa seurata tahtia ja
»vie» hyvin.

Mutta kun hän sattuu luomaan katseensa alas rouva Vingen käteen, joka
vapisee melkein huomaamattomasti, ja tuntee hänen äänettömyytensä,
käsittää hän sillä salaisella aistilla, mikä saa miehen ja naisen
ymmärtämään toisiaan, että rouva Vingessä tapahtuu jotakin, mikä
lähentää heitä toisiinsa, ja sanomatta sanaakaan hän laskee omansa
hänen kätensä päälle ja huomaa hänen vastaavan aivan heikolla
puristuksella.

Ja samalla tulee kummallekin hyvin kiire seurata virtaavaa vettä, joka
ikäänkuin vie mukanaan kuvan ulos avaraan maailmaan — kuvan rouva
Vingestä vieraan herran kanssa, jonka käsi lepää hänen kädellään. Ja
ikäänkuin todetakseen, että näin todellakin on, kääntää rouva Vinge
silmänsä Johnseniin päin ja kohtaa hänen katseensa.

»Ei», sanoo rouva Vinge koneellisesti.

Johnsen käy aivan ymmälleen ja sopertaa:

»Eikö...?»

Ja kun hän samalla huomaa vastauksensa ja koko tilanteen
hullunkurisuuden, käy hän yhä enemmän ymmälleen eikä keksi sanoa mitään
muuta kuin:

»Anteeksi, mutta... mutta minun lienee pakko lähteä...»

Hän nostaa hattuaan ja astuu muutamia hieman epävarmoja askeleita
sillalta hiekkakäytävälle, ja kun hän tulee muutamien pensaitten
luo, jotka peittävät hänet, rupeaa hän juoksemaan. Se vaikuttaa
vapauttavasti häneen. Hän juoksee pois jostakin, joka on tullut hänen
ylitseen vastoin hänen tahtoaan. Hän on esittänyt naurettavaa osaa,
mutta ei edes tämäkään ole nyt pääasia. Mitä, jos rouva Vinge olisi
sanonut »kyllä» »ein» sijasta! Kuinka sitten olisi käynyt? Vingen
vaimo. Miehen, jolla on se asema, mikä on Johnsenin tietoinen päämäärä.
Herra Jumala, Vingehän on vanha mies, vielä toistaiseksi on heidän
suhteensa ystävällinen, mutta se päivä on tuleva, jolloin...

Vingen vaimo! Ei, se kävisi kyllä liian mutkikkaaksi. Liiketoimet
sinänsä ja yksityiselämä erikseen!

Kun Johnsen on tullut puistosta pois, hän katsahtaa tahtomattaan Vingen
akkunoihin. Ei, oli rouva sanonut. Siis hän tarkoitti kai: kyllä. No
niin, noloushan vähän kevenee, kun rupeaa raa'aksi. Ja tämän jälkeen
Frits Johnsen ei sitäpaitsi enää ajattelekaan asiaa.

Rouva Vinge seisoo sillalla ja kuulee hänen juoksevan. Sinä hetkenä
hän pitää Johnsenista. Mutta hän on käynyt vallan kalpeaksi ja alkaa
vavista, niin että hänen täytyy laskea toinenkin kätensä kaiteelle.
Mitä on tapahtunut? Ei mitään. Kaikki. Eikö hän siis rakasta miestään?
Onko hän sitä lajia... turvaton, niin pian kuin jotakin sellaista
viriää hänessä? Hän ei ole tuntenut sitä koskaan ennen, mutta jokin
kerta kai on oleva ensimmäinen.

Mistä tuo »ei» tuli, joka lensi hänen suustaan? Jensistäkö? Lapsistako?
Hänestä itsestäänkö?

Hän kävelee hitaasti pois, sillalta alas puistoon. Joka askelelta,
jonka hän ottaa, hän ymmärtää ei'nsä paremmin. Se ei tullut kenestäkään
erikoisesta. Se tuli heistä kaikista, kokonaisuudesta, jota hän
rakastaa.

Tultuaan portille, joka johtaa Kronprinsessesgadelle, suoraan
vastapäätä hänen taloaan, hän pysähtyy ja katselee puistoon. Tuolla hän
siis kulki... tämä nainen joka antoi vieraan nuoren miehen taputtaa
itseään. Niin vaarallista saattoi siis elämä olla. Niin lujasti oli
siis pidettävä kiinni siitä, minkä omistaa!

Rouva Vinge hymyilee tahtomattaan omalle olennolleen, kuin lapselle,
josta pitää, mutta jota tulee vartioida.

Hänen mielensä on kuin hedelmä... äkkiä lankeaa siihen juuri se
auringon ja tuulen kosketus, joka antaa sille täyden kypsyyden.

       *       *       *       *       *

Rouva Vinge... rouva Vinge... hänen nimensä on Marie-Louise, mutta
niinhän häntä nimittävät yhtä vähän hänen lapsensa kuin Frits Johnsen.
Niin tekee vain hänen miehensä.

Heidät on kutsuttu vieraisille sinä iltana, ja kuten tavallista
saavat Georg ja Annette ihailla häntä hänen täydessä komeudessaan.
Marie-Louise ihailee itsekin itseään. Uusi puku on hänelle ilo, hän
rakastaa hienoja pehmeitä kankaita, hän nauraa itselleen huomatessaan
tarkastelevansa näytteille pantuja pukuja ja muuttelevansa niitä hieman
oman makunsa mukaan. Hänhän on vain kolmekymmentäkahdeksanvuotias,
hänellä on nuoren tytön mieli kaiken muun omaisuutensa lisäksi, hän
on pieni pukuasioista huvitettu nuori tyttö, joka tulee käynnille ja
sanoo: »Mennäänpä nyt muotikauppaan katsomaan hienoja tavaroita ja
seisomaan isojen kuvastimien edessä.»

Marie-Louise seisoo salissa pukuaan silitellen. Annette menee hänen
luokseen.

»Se pullottaa», sanoo hän.

»Hienoa, hienoa!» Marie-Louise astuu askelen eteenpäin. Georg käydä
maleksii lattialla eikä ole näkevinään mitään.

»Aiotko sinä tanssia?» kysyy Annette. Se on hienointa mitä hän tietää.

»Kyllä, tietysti. Tule tänne.»

Ja kun Georg samalla kevytmielisesti lähestyy häntä, tarttuu hän
hänenkin käteensä ja tanssii piirissä heidän kummankin kanssa.
Annette laulaa ja nauraa, Marie-Louise laulaa mukana, he laulavat
yhä äänekkäämmin, itse keksimäänsä säveltä, kunnes he äkkiä rupeavat
laulamaan jotakin renkutusta.

»Laula mukana, poika», huutaa Marie-Louise ja pudistaa Georgin
käsivartta. Ja Georg hyräilee mukana murrosäänellään, yhä rohkeammin
muiden melutessa.

»Georg röhkii», huutaa Annette.

»Hän röhkii... röhkii kuin porsas», laulavat kaikki kolme, tanssiessaan
yhä kiivaammin. Marie-Louise se kiihdyttää tahtia, hän vapautuu siinä
yhä enemmän, hänen lapsensa, hänen kiltti uskollinen poikansa, hänen
pieni suloinen tyttönsä, hänen salinsa, hänen miehensä, joka seisoo
nauraen ovessa:

»Oletteko pyörällä päästänne? Eihän tässä voi koota ajatuksiaan...»

»Tule sitten tanssimaan mukaan.»

»Meidän täytyy lähteä. Automobiili on tullut.»

»Hyvästi.»

Marie-Louise suutelee kiihkeästi Georgia ja juoksee ulos.

Vinge istuu hieman takakenossa automobiilin nurkassa, hänen täytyy
ikäänkuin antaa mielensä laueta päivän työn jälkeen. He ajavat
valaistuja katuja pitkin, ihmisten, askelten, puhelun, naurun ääniä
soluu heidän ohitseen.

Marie-Louise katsoo Vingeen sivultapäin. — Kun he kääntyvät
puolipimeälle, tyhjälle bulevardille, ojentaa hän ikäänkuin sattumalta
paljaan käsivartensa ja hansikattoman kätensä Vingen kasvoja kohti.
Sisällä pimeydessään istuu Marie-Louise hymyillen hymyä, jossa on sekä
jännitystä että voitonriemua. Hän tahtoo miehensä hyväilevän häntä
juuri nyt, hän tahtoo tuntea omistavansa hänet, jokin hänessä vaatii
sitä ja tekee hänet varmaksi siitä, että hän saa sen. Käsi tulee
lähemmäksi Vingen kasvoja. Siinä kädessä on sekä tahtoa että hellyyttä,
se tuoksuu, hehkuu pimeydessä.

Kädet puhuvat. Miehellä, joka ei sitä kuule, ei ole vaimonsa
luottamusta. Vinge kuulee. Hänen silmänsä ja suunsa ymmärtävät heti.
Hän tarttuu Marie-Louisen käteen ja vie sen huulilleen. Hän suutelee
kättä, sormia, käsivartta. Kumpikaan ei sano sanaakaan, kumpikaan ei
katso toiseen. Vinge on polvillaan hänen edessään. Hän vapisee. Hänen
suunsa etsii Marie Louisen polvea, tuntee sen puvun silkin alta. Hänen
suutelee hänen jalkaansa, hänen ohutta kenkäänsä ja tuntee hänen
vastauksensa, sitten kättä taas, molempia käsiä, sormia, hänen rakkaita
kynsiään, nyt kulkevat huulensa yli hänen pienen sormessaan olevan
naarmun...

»Marie-Louise», kuiskaa hän.

Sitten Vinge taas istuu hänen vieressään, tuntee hänen päänsä
olkapäällään, kohtaa hänen suunsa, hänen ruumiinsa, hänen käsivartensa,
jotka painavat puolison päätä hänen kaulaansa vastaan, samalla kuin hän
kuiskaa: »Mieheni, mieheni!»




II.


Rasmus Rask on iltapäivällä ulkona ajelemassa. Hän ajaa landoossaan.
Automobiileja hän ei tunnusta. Ne kulkevat liian nopeasti. Ennenkuin
huomaakaan, on jo kaukana metsässä, ja mitä siellä on tekemistä? Kun
hän tekee puolitoistatuntisen ajeluretkensä, tahtoo hän ajaa Strogetiä
pitkin, ulos kaupungista Bredgaden kautta Langeliniea ja tehdä
korkeintaan pienen kierroksen Charlottenlundiin päin; niin ajeltiin
siihen aikaan, jolloin jokaisella hulivilillä ei ollut ajoneuvoja.

Vielä aivan äskettäin istui hänen pieni pyylevä Sofiensa hänen
vieressään, nyt ajelee Rasmus yksin. Hänen lapsensa ovat hajaantuneet
ympäri maailman, hän seurustelee heidän kanssaan mitättömän vähän. He
jättivät kodin aikaisin tai heidät ajettiin pois. »Minun lapseni ovat
kiittämättömiä», sanoo hän, »ja vävyni ovat pelkkää pötyä». Heillä ei
ole ollut samaa käsitystä rahan arvosta kuin hänellä, ja he tekivät
velkoja ajatellen hänen odotettua hengenheittoaan.

Senvuoksi hän nyt Sotien kuoleman jälkeen ajelee yksinään. Hän istuu
raskaasti vaunuissa, hänen seitsemänkymmentä ikävuottansa ovat raskaat
kantaa. Mutta silloin tällöin hän hieman oikaisee itseään ja vetäisee
hevosten hieshöyryjä sieraimiinsa. Sitten hän kumartuu eteenpäin ja
keinuttaa aivan hiljaa yläruumistaan ravin tahdissa, kädet lepäävät
hänen polvillaan, ja hänen huuliltaan kuuluu — äärettömän heikkona, hän
ei tiedä siitä itsekään — se kuvaamattoman pieni maiskaus, minkä kieli
antaa suulakea vastaan ja jota kuskit käyttävät hevosia kiihoittaakseen.

Silloin tällöin hän lausahtaa pienen kehoituksen. »Pidä hevoset
kunnolla kurissa, Ludvig...»

Ludvig, joka on melkein yhtä vanha kuin Rasmus ja takaruumiistaan
lihava istuttuaan suunnilleen kaksi miehenikää kuskipukilla, vastaa
viemällä piiskan kasvojen eteen ja menettelee muutoin hevosten kanssa
niinkuin katsoo oikeaksi ja kohtuulliseksi.

Rasmus Raskin nimi on oikeastaan Jörgensen, mutta Pörssissä ei häntä
jokapäiväisessä puheessa koskaan nimitetä muuksi kuin Rasmus Raskiksi,
sen hän varsin hyvin tietää, koska hän kaikista kaupungin miehistä ajaa
hitaimmin ja aina kiivailee ajan kiirettä ja rauhattomuutta vastaan.
»Tämä käy liian ripeästi», on hänen kertosäkeensä — hän sanoo sen
lievällä juutalaisella murteella, joka on ollut hänelle arvaamattomaksi
hyödyksi, kun on pitänyt voittaa näiden kööpenhaminalaisten luottamus.
»Kaikki tämä käy liian ripeästi.»

Nuoruudessa hänen liikanimensä Pörssissä oli Rasmus Repo. Hänessä on
aina ollut jotakin, mikä on houkutellut antamaan hänelle haukkumanimiä;
hän ei ole samanlainen kuin muut. Revoksi nimitettiin häntä sekä
siksi, että hän oli punatukkainen, että siksi, että hän oli niin
kirotun taitava liiketoimissa. Tämä juuttilainen renki, tai oikeastaan
puotipoika, joka jäi pääkaupunkiin suoritettuaan asevelvollisuutensa
rakuunana, sai hämmästyttävän nopeasti pystyyn rehuaineiden
kauppaliikkeen, ja paljon ennenkuin aavistettiinkaan, oli hän varakas
mies, joka saattoi käyttää kopeaa kieltä vanhoja toiminimiä kohtaan.
Kun se tapahtui ensikerran, tiukasti, mutta kieltämättömän elegantisti,
sai hän Revon nimen, ja nyt ei hänelle enää naurettu, kun oli pakko
tunnustaa hänet, hymyiltiin vain — pirun Rasmus Repo, sanottiin, ja
niin hän oli perillä. Ja seuraavaa kilpailijaa, joka tahtoi tunkeutua
esiin, kohtasi kiinteä liitto Rasmuksen ja vanhojen toiminimien kesken,
jotka olivat ottaneet hänet piiriinsä.

Mutta valtioneuvosta hänestä ei tullut. Vaikka hän oli lahjoittanut
mitä lahjoittaa piti isänmaallisiin tarkoituksiin, ja vaikka hänen
päivällisilleen saapui sekä pari lakitieteen professoria että rovasti
ja moniaita upseereja, ajoi yritys karille. Muutamat luulivat sen
epäonnistuneen siksi, että eräs niin korkea henkilö, ettei häntä
juuri sovi mainita tässä yhteydessä, sattui vetämään suunsa hymyyn,
kun Rasmusta, jonka haukkumanimen hän tunsi, ehdotettiin hänelle;
toiset väittivät näin käyneen siksi, että Rasmus Repo oli yhden ainoan
kerran elämässään ollut liian ripeä käänteissään, hän kun eräillä
ampumajuhlapäivällisillä etukäteen käytti nimitystä, jonka oli sanottu
olevan hänelle tulossa, ja oli ollut liian häikäilemätön erästä
korkeata ministeriön virkamiestä kohtaan, joka kostoksi ehkäisi sen.
Joka tapauksessa koitui siitä vain oikeusneuvoksen titteli, josta
Rasmus kieltäytyi, perustellen tätä Sofielle: »Jos sinusta tulisi
oikeusneuvoksetar, pikku Sofie, niin kaikki naureskelisivat sinulle.
Sinä et voi selvitä vähemmällä kuin valtioneuvoksettaren arvolla.»

Tämä oli hänelle onneksi sikäli, että hän tuli siten
vasemmistolaiseksi, joka sopi paljon paremmin hänen luonteelleen, ja
koska oikeiston vaikutusvalta heikkeni nopeasti, oli hänellä ilo kuulua
kehittyvään puolueeseen, jossa hänen merkityksensä kasvoi kasvamistaan.
Ei poliitikkona — se ei huvittanut häntä hiluistakaan, koska hän
ei tahtonut tuhlata konttoriaikaa valtiopäivien istunnoissa — vaan
miehenä, joka kuului Pörssin vakavaan siipeen ja siten loi edullista
valoa tämän puolueen ylle, jota pääkaupungin pomot kohtelivat olkapään
kohautuksella, ja jonka talo muodostui kokoontumispaikaksi, missä monet
merkitsevät henkilöt tapasivat toisensa. Hänen päivällisensä saivat
mainetta, ja itse hän viihtyi oivallisesti näissä juhlissa, joissa
Kööpenhaminaan kokoontuneet yksinkertaisemmat, itsetietoiset ja usein
rattoisat maalaispatruunat olivat kunniavieraita ja tekivät mahtavia
aukkoja Sofien tukevaan ruokaan ja Rasmuksen väkeviin viineihin.
Ja pari juristia ja upseeria ja erään rovastin — joskin muutamasta
maalaiskunnasta — saattoi myös hankkia, sikäli kuin kehitys meni
eteenpäin.

Vähitellen tuli tukkukauppias Rasmus Jörgensenistä mies, jolla oli
merkitsevä asema monella alalla. Hän oli sitkeä. Sillä välin kuin
useimmat, jotka olivat olleet mukana hänen astuessaan ensimmäisiä
askeleitaan, luopuivat kamppailusta, kesti hän sen yhä, vaikka revon
turkki alkoi vivahtaa punaisesta harmaaseen, mikä sivumennen sanoen
sopi hänelle. Hänen liikkeensä säilytti luotettavan leimansa, hän ei
halunnut siihen mitään poikaa tai vävyä, kuten muut, saattaakseen
sen uhkapeliin tai ulkomaisen luoton varaan; hän jäi »vanhan hyvän
ajan» mieheksi. Kerrottiin juttuja hänen älykkäistä, kokeneista
vastauksistaan, hän pääsi tukkukauppiasyhdistyksen komiteaan,
tuli monen oivan johtokunnan jäseneksi, ja kun se todellinen
valtioneuvos, joka oli ollut erään laivayhtiön puheenjohtaja, kuoli
niin sopivasti ennen suurta yhteenliittymistä, kohosi Rasmus, joka
oli ollut varapuheenjohtaja ja hyvin huomattava liiketuttava, vallan
luonnollisesti yhdistyneiden laivayhtiöiden puheenjohtajaksi.

Rasmus Rask istuu leveästi hyvinvoinnin ja kansalaisten kunnioituksen
hartioilla ajellessaan landoossaan, molempien suloisesti tuoksuvien
hevostensa vetämänä ja lihava Ludvig kuskipukilla.

Sää on ihana, Rasmus käy lyyrilliseksi ja sanoo:

»Tänään ajetaan satamansarvelle.»

Ludvig ajaa ulospäin Langelinielle. Rasmus tirkistää käveleviä naisia
— hän hymyilee muistellessaan, kuinka kiukkuiseksi Sofie saattoi tulla
huomatessaan sen — ja huomioi, kuinka monta hänen laivoistaan purjehtii
satamaan ja sieltä pois. Aurinko paistaa yli kaiken.

Heidän tultuaan aallonmurtajalle Rasmus laskeutuu kävelemään,
sillä välin kuin vaunut kääntyvät. Ja luonto vaikuttaa häneen niin
voimakkaasti, että hän, joka muuten ei milloinkaan ole liikkeessä, saa
halun astella majakalle saakka, parikymmentä askelta. Hän ei ole ollut
siellä koskaan ennen, hän tuntee olevansa kelpo vanha herra. Yks kaks,
yks kaks, keppi kopsaa betonia vastaan. Hän tulee loistavalle tuulelle
nähdessään siellä penkillä kaksi päivällisvierastaan: puoluejohtajan ja
puoluetoverin.

»Mitä näenkään», huudahtaa Rasmus, »tapaako täällä tuttavia?»

Niin, sehän totisesti on varsin luonnollinen asia. Puoluetoverin pitää
lääkärin määräyksestä ainakin kerran viikossa tehdä tämä kävely ennen
päivällistä, muuten hän kuolee sydäntautiin. Aallonmurtajalla hän toki
ei missään tapauksessa joudu komiteojen kokouksiin. Ja puoluejohtaja
haaveksii mielellään täällä ulkona, hän on lyyrikko — kuinka hän
muuten olisi sietänyt elää monta sataa vuotta pelkässä taktiikassa?
Hänen pikku runonsa ja isänmaalliset laulunsa, jotka ovat hänen
ylpeytensä, kun ne nimettöminä julkaistaan maaseutulehdissä, syntyvät
hänen astellessaan täällä majakan ympärillä. Kaikilla hänen säkeillään
on sama poljento. Hänen unelmansa on, että kerran, kun hän saa
muistopatsaansa, huomataan, että hän oikeastaan olikin suuri runoilija.
Puoluetoveri on keskeyttänyt hänet toiseen säkeistöön:

    »Tanskan lippu hulmuaa
    Yli Salmen suurten laivain...»

ja ruvennut punomaan juonia hänen kanssaan lakosta Vingen yhtiötä
vastaan. Puoluejohtaja sulkee taas kasvonsa ja on taas pelkkää valkeata
partaa ja tukkaa.

Rasmuksen tullessa alkaa puoluetoveri rykiä, sohia johtajaa
kyynärpäällään ja räpytellä pullistuvilla silmillään. Lopuksi tuprahtaa
hänestä kuin savu laivanpiipusta: Mitä johtokunta sanoisi lakosta? Eikö
olisi syytä puhua vähän järkeä Vingelle? Rasmus katsoo puoluejohtajaan.
Mitä tämä sanoo?

»Juttu on lykätty muutamaksi viikoksi», kuuluu parran sisästä.

Lykätty... lykätty... puoluetoveri on noussut ja tarttunut Rasmuksen
takinrinnukseen. Tässä on toimittava ripeästi, muuten luopuu yhä
useampia. Ei totisesti ole hänenkään mieleensä, että työmiesten pitää
saada korkeampi palkka, mutta politiikka ei siis olekaan kuria — kun
jokainen tempoo omaan suuntaansa, miten silloin käy kokonaisuuden?
»Minä siis äänestän palkankoroituksen puolesta, mutta niin eivät
ajattele kaikki...»

»Teidän pitäisi puhua hieman hänen kanssaan ajoissa, tukkukauppias
Jörgensen. Mitä oikeastaan luulette osakkeenomistajienne sanovan,
jos he saavat maksaa siitä huvista, että heidän johtajansa komeilee
valtuustossa erikoismielipiteineen?»

Puoluejohtaja nousee ja puristaa vaiteliaasti herrojen kättä. Rasmuksen
mielestä täällä tuntuu vetoa, hevosille ei ole myöskään hyväksi seisoa
tuossa odottamassa hiestyneinä. Puoluetoveri hölkkää yksin kotiinsa.
»Amalie», sanoo hän lusikoidessaan olutkeittoa suuhunsa — hänellä
on kiire, piirijohtokunnassa on tänä iltana kokous — »nuo kirotut
kävelyt ovat sentään joksikin hyödyksi; minulla oli tänään hyvin tärkeä
neuvottelu ulkona aallonmurtajalla».

Rasmus ei katsele laivojansa eikä naisiansa ajellessaan kotiinsa. Hänen
aivonsa sulkeutuvat hitaasti Vingen ympärille. Pitääkö hänen kanssaan
nyt ruveta rettelöimään? Rasmus ei voi sietää häntä; on jotakin
kohtalokasta siinä, että nämä kaksi ihmistä ovat tavanneet toisensa; he
ovat yhtä erilaisia kuin juutalainen kyntöhevonen ja kilpa-ajoratsu, ei
ole mitään järkeä siinä, että heidät valjastetaan yhteen. Kaiken sen,
minkä Vinge on saanut lahjaksi, sen kohtasi Rasmus ponnistellessaan
ylöspäin ja sitä hän ei voi koskaan hankkia itselleen — hän tietää
varsin hyvin, että jos hän sen voisi, olisi hän valtioneuvos jo aikoja
sitten. Hän ajattelee Vingeä melkein yhtä suurella vastenmielisyydellä
kuin tätä juttua.

Mutta sitäpaitsi on olemassa toinen paljon kouraantuntuvampi syy
siihen, että Rasmusta haluttaa antaa Vingelle pieni löylytys. Vingellä
itsellään ei siitä ole mitään aavistusta.

Rasmus kumartuu eteenpäin ja katsahtaa hevosiin.

»Pidätä vähän vasempaa, Ludvig!» Hän koettaa ajatella jotakin muuta,
mutta se pyrkii esiin, tuo kohtaus Vingen kanssa... silloin...

Sofie eli vielä silloin. Oli herrakutsut, Vinge oli myös pyydetty.
Aterian jälkeen, kun vielä seisoskeltiin salissa, johduttiin puhumaan
jalokivistä. No niin, Rasmus oli itse johdattanut puheen siihen, sillä
hän oli äskettäin lahjoittanut Sofielle hyvin kalliin koristeen sen
johdosta, että tämä oli täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Hän antoi
Sofien mennä hakemaan kalleutensa ja näytteli niitä. Vuosien kuluessa
oli niitä kerääntynyt monta, sillä Rasmus käytti niitä kotirauhan
ostoon, kun Sofie oli saanut hänet kiinni ilmeisestä uskottomuudesta,
ja sitäpaitsi jalokivet ovat eräänlainen pääoman sijoitus.

»Tämä on siis rubiini... ja tämä tässä rannerenkaassa on timantti,
ja tämä on topaasi, ja tuo vihreä on... on... miten sitä nyt taas
nimitetäänkään... sma... sma...»

— »fiiri!» sanoi Vinge, joka seisoi piirissä ja oli hilpeällä päällä.

»Niin», sanoi Rasmus ja nyökkäsi kiitollisena hänelle, »se on hyvin
harvinainen smafiiri!»

Samassa näki hän seuran nauravan ja käänsi kasvonsa pois. Sofie
näki sen myös ja tempasi kalleudet itselleen, hän ymmärsi tehneensä
tökeryyden, Vinge oli saattanut hänet häpeään professorien, upseerien
ja rovastin edessä, maalaispatruunien läsnäollessa, syötyään hänen
ruokaansa ja juotuaan hänen viiniään.

Tämähän oli vallan mitätön seikka, nenäkkyys, poikamaisuus... safiiri,
smafiiri... sehän on yhdentekevää. Mutta Rasmus oli siis tehty
naurunalaiseksi seisoessaan omassa salissaan kehuskelemassa. Tuo
meriupseeri tuolla, yhteiskunnan toiselta siiveltä, on sen tehnyt, ja
se syöpyy karkean talonpoikaislihan läpi sydämeen saakka ja siellä se
piilee vuosikausia. Niin, sanalla sanoen, tuo Vinge olkoon varuillaan!

Tästä hetkestä on lakko ja Vingen suhde siihen tullut yhdeksi niveleksi
Rasmuksen hitaissa pohdinnoissa.

       *       *       *       *       *

Onneksi Vinge ei osaa arvostella lähimmäisiään oikein. Hän on huono
ihmistuntija.

Pessimistit eivät koskaan erehdy, mutta he eivät ilostu siitä. Vinge on
optimisti, hän ei koskaan kiinnitä huomiota siihen, että pessimistit
seisovat nurkassa huokaamassa: Tästä ei koidu hyvää! Vinge saa niin
paljon toimitetuksi, koska hän lähtee siitä edellytyksestä, että
hänellä on paljon työtovereita. Ja hänen onnistuu tosiaankin usein
saada ihmiset temmatuksi mukaan. He ikäänkuin eivät voi vastustaa
tätä miestä, joka on niin iloinen työstään, niin kiinni siinä, ja
joka niin ajattelemattomasti paljastaa itsensä niille, joiden kanssa
hän kulloinkin on tekemisissä. Perästäpäin monet katuvat, että ovat
antaneet hänen temmata itsensä mukaan, ja sysäävät syyn harmistaan
Vingen harteille. Mutta siitä hänellä ei ole mitään aavistusta.

Huonot ihmistuntijat ne tekevät suurimman työn. Heitä eivät epäilykset
kalva, eivätkä he tuhlaa aikaansa juoniin ja vastajuoniin. He eivät
aloita päiväänsä epäluuloisina ja väsyneinä. Joka aamu he sanovat
itselleen: Tänään minä teen sen ja sen, siihen ja siihen ihmiseen
minun pitää päästä käsiksi, tosin Rasmus Rask ei ole mikään hieno
mies, ja sanotaanhan, että hän on kettumainen, mutta hän on kykenevä
mies ja hänellä on myös kokemusta, ja minäpä puhun hänelle tuosta
kujeesta, minkä Frits Johnsen on minulle tehnyt... no niin, Johnsen on
petkuttanut minua, mutta tulimmaista, hän tahtoo päästä eteenpäin, ja
sentähden minä pidän hänestä, ja emmepä me tosiaankaan kuole tuosta
tappiosta, mutta meidän täytyy siis olla sitä enemmän varuillamme...
ja sitten on tuo juttu valtuustossa, niin, mutta kun he huomaavat,
että tässä on minulla tosi kysymyksessä, elinkysymys siitä, pitääkö
minun ensinkään olla julkisessa elämässä mukana, kun minulla itselläni
on tällainen käsitys työn arvosta, niin kyllä he ymmärtävät minut...
he ovat vain niin tottuneet siihen, että kaiken pitää mennä vanhaa
hölkkää, mutta itse asiassa he taipuvat vakaumuksen edessä... hän oli
oikeastaan mahdottoman miellyttävä tuona iltana, toimittaja Helsing,
ja puoluetoverihan on vain rähisijä, jolla on liian paljon sylkeä
suussaan...

Näin tuumiskelee Vinge, joka ei älyä ihmisiä, ja hän puuhailee pitkän
aamupäivän konttorissaan. Ja unohtaa aivan pohtia sitä, että olisi
mahdoton kestää keskellä maailman melskettä, elleivät pessimistiset
ihmistuntijat vallan hiljaa kävisi järjestelemässä ja sormeilemassa
koneistoa, hillitsisi milloin mitäkin ratasta ja ikäänkuin panisi
siihen huopapäällystä, joka on kudottu epäluulosta ja laskelmista.
Niinpä niin, optimistit, huonot ihmistuntijat, onnelliset ihmiset
tekevät työn, mutta toiset panevat nuoran Vingen jalkaan, muuten
hän pillastuisi ja karkaisi tiehensä. Nyt he vetävät nuorasta aivan
keveästi, hän ei sitä vielä huomaa.

Hän ei huomaa, että Rasmus Revolla on Sofien smafiiri esillä ja hän
taas kuulee tirskuntaa ympärillään... sen vanhan jutun on Vinge jo
aikoja sitten unohtanut, ja jos tilaisuus tarjoutuisi, tekisi hän saman
tyhmyyden uudelleen tänään ja unohtaisi sen huomenna. Mutta Rasmuksella
on ollut monet mietteet näinä päivinä. Kuinka nyt lieneekään Pörssissä
sukeltanut esiin, että lakko on tekeillä laivayhtiössä ja osakkeet ovat
alhaalla. Rasmus on suuri osakkeenomistaja, hänen omaisuutensa sulaa
kokoon näinä päivinä, ja vaikka hän ei aiokaan myydä mitään, niin eihän
hän kuitenkaan pidä siitä. Ja tuo rahtijuttu, jonka Vinge on hänelle
esittänyt, ei suinkaan kevennä hänen mieltään. Rasmus ajaa konttoriin.
Ludvig voi jaloitella hevosia Amaliegadella lähetystöjen edessä sen
ajan.

Rasmus tahtoo koetella Vingeä. Puhuuko hän jotakin lakosta? Ei
sanaakaan. Hän puhelee tuosta Johnsenista.

»Niin», sanoo Rasmus, »siinähän me olemme olleet vähän liian hitaita
liikkumaan».

Vinge tulee ajatelleeksi haukkumanimeä ja hymyilee. Se kiukuttaa
Rasmus Raskia. Kuka silloin hymyilee, kun häntä on vedetty
nenästä liiketoimissa? Tuo Vinge ei sitten koskaan ole muuta kuin
meriluutnantti, joka on joutunut väärälle paikalle. Rasmusta oikein
haluttaa nähdä tuota Johnsenia.

»Puhutaanpa vähän kahden kesken sen junkkarin kanssa.» Vinge voi varsin
hyvin telefonoida Johnsenille, he ovat hyvissä väleissä, pystyvä nuori
mies.

»Niin, käyhän laatuun puhella», ajattelee Rasmus.

Johnsenilla on konttorinsa aivan läheisyydessä, ja hän tulee heti, hän
tahtoi näet myös mielellään tavata puheenjohtajaa.

Rasmus on suurenmoinen, kauppias aina leveihin sormenpäihin saakka.
Viisas, vaitelias, vaaniva, mutta samalla rakastettava, hän on omassa
elementissään, se tekee kaikki ihmiset kauniiksi. Hän tarttuu asioihin
kuin seppä vasaraansa ja pihtiinsä, kuin puuseppä höyläänsä, yht'aikaa
pontevasti ja miellyttävästi. Johnsenin ja hänen tarvitsee puhella vain
neljännestunti, kun he jo saavat vainua toisistaan.

Epäluotettava koira, äännähtää oikealla paikalla Johnsenin ajatuksissa,
on hitaasti voitettava, muuten se puree. Kelpo äijä, joka oikeastaan
ihailee minun toimintaani.

He ovat kuin yksin huoneessa, Vinge istuu itsekseen, hänen on hauska
katsoa heitä.

Rasmus on saanut kyllikseen täksi päiväksi. Hän istuutuu landoohon
ja jatkaa matkaansa. Tuosta Johnsenista voi tulla epämiellyttävä
kilpailija, mutta hänessä on ainesta kunnon johtajaksi. Ja Vingellähän
on niin paljon muuta. Politiikka... ja ties mitä. Voihan sitäpaitsi
ostaakin Johnsenin ja hänen laivansa, eihän niitä ole niin monta.

Vinge lyö Johnsenia olalle.

»Eikö hän olekin suurenmoinen, tuo minun Rasmukseni! Tehän tulitte
mainiosti toimeen. Mutta kuulkaa nyt vakava sana: me kilpailemme
gentlemannien tavoin, muistakaa se?»

»Eikö hän oikeastaan ole tyhmä», kuuluu Johnsenin aivoissa, hänen
sytyttäessään yhden Vingen savukkeista ja hyvästellessään.

Niin, Vinge on tyhmä näinä päivinä.

Aluksi hän ei näe puoluejohtajankaan lävitse, kun tämä käy hänen
luonaan.

Tarkemmin ajatellen — kun nyt palkkakysymys tulee esiin, niin pitäköön
Vinge vain puheensa! Niin, eikö totta, sitähän Vingekin ajatteli.
Kunnon väkeä!

Kyllä.

Ja hän saa kernaasti tuoda esiin koko aineistonsa.

Kyllä.

Sillä se on kuitenkin oleva vapauttava sana monelle puolueen jäsenelle,
ja sosiaalidemokraateillekin on terveellistä kuulla se kerran.

Vinge säteilee! Hän on voittanut! Hänen uskonsa ihmisiin on voittanut.

Kyllä.

Puheenjohtaja puristaa hänen kättään. Hän on vanha, mutta häntä
voi vielä vallan hyvin lämmittää nuori into ja usko. Ja hän haluaa
mielellään kuulla kauniin, oivasti rakennetun puheen. Yhtä vähän
kaunopuheisuutta kuin lyyrillistä paatosta pidetään ansionsa mukaisessa
arvossa meidän päivinämme. Kun Vinge sitten on lopettanut puheensa, on
hänen vain lisättävä, että asian nykyisellä kannallaan ollessa hän ei
äänestä.

Mitä tämä on? Vinge hätkähtää ja on vähällä kaataa tuolin kumoon.

Niin, sanoo johtaja, jos Vinge sekä puhuu että äänestää vastaan, saa
hän osan puoluetta mukaansa ja yhden noista niinsanotuista villeistä,
se on niistä, jotka ovat sidotut molemminpuolisesti... voisi melkein
sanoa käsistä ja jaloista. No niin, Herra Jumala, nämä omituiset
ihmiset eivät siis voi sietää erikoismielipiteitä. Mutta jos hän
tyytyy vain _puhumaan_ ehdotusta vastaan, niin hän on puoluetoverin
tarmokkaiden toimien johdosta varma siitä, että nämä rakastettavat,
mutta vähän vaivalloiset kumppanit äänestävät niinkuin heidän tulee. He
tulevat arvelemaan, että heidän käsityskantaansa on kylliksi tehostettu
hänen puheessaan, jos siitä vain tulee pitkä ja sisältörikas, he
pyytävät sitten puheenvuoroa ja ilmoittavat vallan lyhyesti yhtyvänsä
häneen ja äänestävät sitten niinkuin tulee, perustellen tätä niin, että
periaatteessa he ovat aivan yhtä mieltä sosiaalidemokraattien kanssa:
korkeampi palkka koko joukolle. Sehän on Vingenkin mielipide, mutta
koska hän nyt ei tahdo äänestää ehdotuksen puolesta ja on niin outo
asiassa — niin varjelkoon, tämän yhden kerran...

Ah, puoluejohtaja on totisesti järjestellyt paljon mutkikkaampiakin
asioita. Siis: Vinge puhuu, muttei äänestä. Ken osoittaa
itsekieltäymystä, vahvistaa isänmaata. Tunnustus tulee kerran.

Pisara pessimismiä putoaa Vingen sieluun, ja vastahakoisella
äänensävyllä hän kysyy:

»Entä jos minä en teekään niin, miten käy silloin?»

Puoluejohtajan sielu on poistunut hänen ruumiistaan ja liihoittelee
lyriikan kukkaskedoilla, vain tukka ja parta viipyvät maan päällä.
Vinge ei siis voi saada mitään vastausta, kokous on loppunut.

       *       *       *       *       *

Lakko! Sana on sanottu. Ahnein, nopsin basilli yhteiskunnan ruumiissa.
Sosiaalidemokratia neuvottelee. Myötätuntoisuuslakko, ei yksityisten
laivayhtiöiden työmiesten, vaan koko yhtymän lakko. Näin saadaan
laveampi neuvottelupohja. Vingen vastuu käy laajasisältöisemmäksi. Se
merkitsee, että hänestä saadaan parempi ote. Alkaa kuulua mutinaa.
Helsingin lehti referoi vain, sitten tulee artikkeli mielialasta.
»Amicus» metsästää muilla mailla, nyt täytyy Helsingin itsensä tarttua
asiaan. Kun Vinge sattumalta tapaa hänet kadulla, ei Helsing pysähdy
jutteleman vähän kalastuksesta ja korkeista huoneista ja sanomalehtensä
töhrijöistä, vaan kiiruhtaa ohi.

Monia tarinoita kerrotaan sadun hurjasta ajosta. Talonpojat kömpivät
peitteen alle, kun se kiitää yli katon ulvovine otuksineen ja herättää
yön huuhkajat ja lepakot horroksestaan; se on kuolleiden yö. Se on
oikein omiaan romanttisille runoilijoille. Se on niin maalauksellinen,
tuo hurja ajo. Yö, eläinten punaiset, höyryävät kielet, pimeässä
hehkuvat silmät, valkeat haamut liehuvine sumuvaippoineen... joutavia
asioita, tuulen pieksämistä! Ihmiset sulkevat silmänsä, kömpivät
peitteen alle ja tuntevat vasta sitten, kuinka suloinen olo on.

Me osaamme tehdä tuon paljon paremmin nykyään. Mutta me emme
vedä kuningas Volmerin miehiä varustuksineen asehuoneesta. Me
käytämme oikeita eläviä miehiä. He istuvat kokouksissa punaisten
pöytien ympärillä, he puikkelehtivat käytävissä, he seisoskelevat
kadunkulmissa, he vetävät toisensa akkunaloukkoihin ja kuiskivat, he
puhuvat laveasti puhujalavoilta, he istuvat toimituksissa laskien
rivejänsä, he käyttävät suuria sanoja ja toisia vallan pieniä; ensin
tulevat juhlalliset ja kunnialliset, sitten taivaltavat ironiset
ja pisteliäät, ja viimeisinä kääpiöt, jotka entisaikoina menivät
piiloon ajon lähestyessä, mutta joita nyt kuhisee maasta esiin, jotka
hoilaavat, virnistävät ja ovat mielissään: olkaa varuillanne, nyt me
lyömme häntä!

Läpi kaupungin käy hurja ajo. Ei yli kattojen, ei, vaan pitkin
katuja, sisään taloihin, huoneistosta toiseen, yhä hurjemmin, kaikki
mukaan, täällä on yksi, jota pitää lyödä, eilen hän oli vapaa,
tänään voimme saada hänet kiinni, jos meitä onnistaa; eilen hän oli
onnellinen, sallimmeko me sitä? Hän alkaa luisua, hän horjuu hieman...
oi, katsokaa, hän luisuu, hän horjuu, olkaa nyt reippaita miehiä,
»herättäkää hevoset laitamiltaan, kylkihin kultaiset kannukset vaan»,
ja antakaa katujen ja kujien loan roiskua hänen jälkeensä. Ajo! Mistä
se tulee? Ken kuljetti kapulaa? Ken puhalsi ensin torveen?

Kukaan ei sitä tiedä. Sinäkö se olit? Pysähdy, vastaa, tuhat
tulimmaista, sinäkö se olit? Minäkö? Kuinka se voi pälkähtää päähäsi?
Mieshän on ystäväni! Minä sanoin juuri: antakaa olla, minä sanoin;
minä tein kaiken estääkseni sen. Sinähän se siis olit — miksi
punastut? Miksi silmäsi hiipivät minusta pois? Minäkö? Kuinka se voi
pälkähtää päähäsi? Hänhän on ystäväni. Juuri näinä päivinä minä olen
osoittanut hänelle ystävyyttäni. Kutsuin hänet suurille päivällisille
ja kirjoitin: Rakas ystävä... harras veljesi... Ja muille minä sanoin:
antakaa olla, sanoin. Ei, se oli tuo tuossa. Hänkin kieltää. Näin he
rientävät ohitse.

Näin he liittyvät yhteen, näin he yllyttävät toisiaan, näin he
kieltävät kaikki kuorossa, joka alati kasvaa, että he eivät ole ajossa
mukana, mutta kun nyt on näin käynyt, niin eteenpäin, eteenpäin, hänen
jälkeensä — emmekö pian saa häntä käsiimme, emmekö pian ole osanneet
hänen sydämeensä? Eläköön, täällä on verisiä jälkiä tiellä, olemme
osanneet, hänen sydämensä vuotaa verta...

Ei vielä, Vinge ei vielä tiedä ajon alkaneenkaan. Mutta hän luulee
kuulevansa torventoitotusta kaukana metsässä. Hän alkaa kuunnella.
Hän tuntee omituista epävarmuutta, ihmisillä on niin kiire, he eivät
pysähdytä häntä, kuten heidän on tapana.

Marie-Louise odottaa. Hän huomaa, että Vingellä on jotakin mielessään.
Päivällispöydässä hän oli väkinäisen vilkas, laski Georgin kanssa
leikkiä sellaisella tavalla, että poika katsoi häneen melkein
pelokkaasti, ja kun Annette rupesi vallattomaksi ja tuli kolistelleeksi
haarukkaansa lautastaan vastaan, häivähti vaivautunut ilme hänen
kasvoilleen.

Vinge ei ole sanonut mitään Marie-Louiselle. Heidän juodessaan kahvia
hän tavallisesti kertoo hänelle yhtä toista päivänsä kulusta. Sen hän
on viime aikoina unohtanut. Hän joko vaipuu ajatuksiinsa istuessaan
kahvikuppi kädessään tai menee kiireesti omaan huoneeseensa. Hän on
ollut kiivaskin jonkin kerran. Mitättömät pikkuseikat ovat saaneet
hänet kärsimättömäksi. Hänen katseessaan on ollut jotakin kuin hän ei
näkisi Marie-Louisea häntä katsoessaankaan.

Marie-Louise huomaa sen, siksi että hän rakastaa Vingeä. Hän tahtoisi
auttaa tätä, mutta ei voi sitä vielä tehdä. Tämä on rakkauden syvin
tuska, naisen ja miehen yhteinen. Sinä tahdot päästä rakastettusi
maailmaan. Koetat kaikkea. Portti on suljettu. Se portti, joka ennen
lennähti auki, kun vain henkäisitkin siihen. Lennähti auki kuin hymy
rakastettusi kasvoille, ja sinä kuljit autuaana eteenpäin, ei, sinä
liitelit, jokainen lausumanne sana liiteli, vähäpätöisinkin arkisana
liiteli väreilevässä yhteisymmärryksessä yhä syvemmälle äänettömyyteen.

Äänettömyyttä Marie-Louisen ja Vingen välillä. Saattoi tulla tällaisia
onnellisia iltoja, jotka olivat kuin aselepo hänen rauhattomassa
elämässään. He istuivat kumpikin huoneessaan, Vinge työnsä ääressä,
Marie-Louise omansa, kirjan, ompeluksen ääressä; silloin tällöin
meni Marie-Louise hänen luokseen tai hän seisoi ovessa katsellen
Marie-Louisea, he vaihtoivat vain pari sanaa, mutta heidän välillään
oli virta, se tuntui toisesta toiseen, he tiesivät mitä he omistivat.

Mutta kun portti on suljettu, seisot sinä niinkuin köyhin ulkopuolella.
Sinä tiedät, että sen takana on tuska, alakuloisuus, toivottomuus. Sinä
katsot rakastettuasi, hänen katseensa on tyhjä, toivoton. Rakastettusi
puhuu, ääni on väsynyt. Mitä on tapahtunut? Miks'et saa auttaa, miks'ei
sinulla ole voimia murtaa porttia? Tällaisina hetkinä liian töykeä
ihminen lyö iskun toisensa jälkeen suljettua porttia vastaan, ja liian
nöyrä polvistuu rukoilevasti ja suutelee kynnystä, ja sisäpuolella
oleva kuiskii: »Et saa... et saa... älä nyt anna minun tuntea itseäsi
sellaiseksi.»

Marie-Louise ei ole töykeä eikä nöyrä. Hän odottaa. Valo lankeaa yli
hänen joustavan vartalonsa, yli hänen voimakkaiden käsiensä, jotka ovat
maailman lempeimmät niitä kohtaan, joita hän rakastaa; silkkilanka ei
katkea, kun hän vetää sen läpi koruompeluksen kirjavan mallin, eikä
kenkään ole näkevä, että se värähtää hiukan.

       *       *       *       *       *

Vinge kävelee edestakaisin huoneensa lattialla. Nyt hän pysähtyy
suljetun salinoven eteen. Miks'ei hän avaa sitä ja mene Marie-Louisen
luo? Siksi, että levottomalta tunteelta, jonka vallassa hän on, puuttuu
sanoja.

Mikä oikeastaan on kysymyksessä?

Kenties se on vain hänen päähänpistonsa, että johtokunnan kokouksessa
tänään oli vallalla töykeä sävy. He ikäänkuin kömpivät nahkaansa.
Kun hän hymyili, olivat he kaikkein vakavimman näköisiä. Ja Rasmus
istui siellä pöydän päässä jäljitellen edeltäjäänsä valtioneuvosta.
Tuo Johnsenin juttu tuli esiin yhä uudestaan. Niinkuin Rasmus olisi
tahtonut jännittää sen vielä merkityksellisemmäksi kuin se ansaitsi.
Moneen kertaan mainittiin Frits Johnsenin nimi. Sellaista kilpailijaa
on pidettävä silmällä. Pystyvä nuori mies. Rasmus antoi tietoja
hänestä, kuin olisi tuntenut hänet perinpohjin, ja kuitenkin hän oli
tavannut hänet vain tuon yhden kerran.

Niin, oliko todellakin niin? Mistä Vinge sai sen epäluulon? Hän
karkoittaa sen, mutta silloin juolahtaa jokin toinen puoli asiaa hänen
mieleensä. Viimein hän on palauttanut muistiinsa jokaisen Rasmuksen
lausuman sanan. Ja toisten ilmeet. Kokonainen pieni näytelmä esitetään
hänen mielessään. Se vaivaa häntä kuin sävel, josta ei pääse rauhaan.

Ja vielä toinenkin seikka saattaa hänen mielensä alakuloiseksi. Hän
ei voi olla ajattelematta Svendseniä, vanhaa Svendseniä, jonka hän
karkoitti apen liikkeestä. Sellaista ei ihminen vallitse. Ajatus,
jota ei ollenkaan tahdo tunnustaa ajattelevansa, yhtyy toiseen, ja ne
vyöryvät eteenpäin kuin lumipallo, joka tulee yhä suuremmaksi.

Vinge ei ole ollenkaan sanonut itselleen, että Frits Johnsen saattaisi
käydä hänelle vaaralliseksi, ei myöskään, että Rasmuksen tietenkin
täytyy tarkoittaa jotakin sillä, että hän useita kertoja mainitsee
hänen nimensä, ja kaikkein vähimmin on Vingen päähän pälkähtänyt,
että hänen saattaisi käydä kuin Svendsen-vanhuksen... mikä ajatus...
eihän tässä ole mikään vertailu mahdollinen... ei, hän ei ole sanonut
sitä itselleen, ei myöskään kuiskannut sitä, se ei ole mikään selvä
ajatussarja, mutta on kuitenkin jotakin... jotakin hänessä...
tietymätöntä mistä se tulee...

Svendsen... Jumala tiesi, miten hänen oikeastaan kävi. Ehkä
Marie-Louise tietää? Voihan mennä häneltä kysymään. Tuleehan hän,
Vinge, samalla astuneeksi tuon kynnyksen yli. Hetken hän seisoo
hymyillen nolona itsekseen.

Vihdoinkin! Marie-Louisen silkkilanka värähtää niin, että hänen täytyy
tehdä pistos mahdollisimman nopeasti. Vinge vaeltelee permannolla...
aivan kuin Georg, ajattelee Marie-Louise.

»Sano minulle... en tiedä, kuinka olen tullut sitä ajatelleeksi...
Svendsen... vanha Svendsen konttorista... miten hänen oikeastaan kävi?
Sinähän tunsit hänen vaimonsa, eikö niin? Oletko koskaan kuullut
hänestä mitään?»

Marie-Louise ei sano: miksi sinä sitä kyselet? Hän vastaa:

»Kyllä, minä tiedän varsin hyvin, kuinka hänen kävi. Minä tapasin hänen
vaimonsa muutamia vuosia myöhemmin.»

»No?»

»Ensin hän oli sairaana jonkin aikaa.» »Sairaanako?»

»Niin. Mielisairaana.»

Marie-Louise ei ole koskaan tahtonut sanoa sitä Vingelle. Mutta kai sen
täytyi käydä välttämättömäksi nyt, kun Vinge kysyy.

»Mielisairaanako? Johtuiko... johtuiko se _siitä_...?»

»Kyllä. Hän oli saanut halvauksen.»

»Entä sitten? Myöhemmin?»

»Hänen täytyi lähteä pois kotoa. Ensin johonkin hoitolaan, sitten
maalle erään sedän luo, joka oli puutarhuri. Siellä hän virkistyi,
ja silloin kun minä puhelin rouva Svendsenin kanssa, oli heidän
aikomuksensa ottaa puutarhuriliike haltuunsa niillä rahoilla, mitä oli
jäljellä siitä summasta, jonka hän sai lähtiessään.»

Vinge kävelee edelleenkin lattialla. Marie-Louise ei sano: tule nyt
kertomaan minulle mikä on kysymyksessä. Sen täytyy siis olla jotakin
konttoria koskevaa. Mutta hän puhuu muista asioista.

Vinge tulee lähemmäksi ja lähemmäksi. Nyt hän seisoo Marie-Louisen
takana, tämä huomaa Vingen käden tuolillaan. Hän tulee siinä
seisoessaan yhä tyynemmäksi. Marie-Louisehan on niin tyyni. Kaikki on
niin rauhallista täällä sisällä. Pikku pronssikello tikuttaa pianolla
melkein äänettömästi. Vinge ei viitsi kertoa Marie-Louiselle kaikkia
typeriä ajatuksia, joita hänellä tänään on ollut. Hän karkoittaa ne.
Marie-Louise on voittanut. Vinge unohtaa todellakin.

Mutta Marie-Louise muistaa.

       *       *       *       *       *

Toinen ilta. Marie-Louisen veli on käynyt heitä tervehtimässä. Valdemar
väittää, ettei hän ole koskaan elämässä tehnyt mitään. Hän sanoo sen
yhtä vähän uhmaillen kuin ylpeillen tai anteeksipyytäen. Herra Jumala,
hänellä on niin paljon rahaa kuin hän tarvitsee, ja Vinge, joka on
ollut hänen ystävänsä lapsuudesta saakka, — he ovat samanikäisiä —
Vingehän hoitaa kaikki.

»Kun minä menen puhelimeen», lausuu Valdemar, »soittaakseni
vaatturilleni ja kirjakauppiaalleni, ajattelen minä: No, pikku Jens,
voitko nyt juosta toimittamaan tämän minulle? Ja sinä olet aina
halukas, paitsi kun sinä ilmoitat: minulle väärän numeron, siksi että
sattumalta istut tällä hetkellä toisessa johtokunnassa, hoitamassa
minun kadunkivitystäni tai hiiltäni tai pikku papereitani. Etkö pian
voisi tulla jonkin avioliittotoimiston johtokuntaan ja hankkia minulle
vaimoa?»

Vinge nauraa. Hän nauraa aina Valdemarille, joka ei tee mitään.
Marie-Louise pilkkaa häntä. Marie-Louise on kookkaampi, rehevämpi kuin
hän, hän nimittää veljeään lapseksi, häntä huvittaa työntää hänet
tuolille istumaan tai pyöräyttää hänet ympäri.

Valdemar kirjoittaa runoja. Sitä hän on tehnyt siitä saakka kuin
tuli ylioppilaaksi. Mutta hän painattaa vain silloin tällöin jonkin
runon. Joskus hän lukee ääneen jonkin näistä Vingen luona. Heikolla,
aralla äänellä, ja niin pian kuin on lakannut lukemasta, hän poistuu
haluamatta kuulla mitä he sanovat. Hän selittää aina, että runo
oikeastaan käsittelee sitä tai sitä, jotakin keksittyä pikku juttua,
jolleivät he tietäisi, että se tarkoittaa jotakin, joka on tapahtunut
hänelle itselleen. Tänä iltana hän sanoo, että runo on kirjoitettu
vanhalle ystävälle, joka on mennyt naimisiin nuoren tytön kanssa. »Runo
kertoo siis tämän ystävän ajatuksista hänen katsellessaan vaimoaan.
Olen aikonut antaa sille nimeksi: Kahvilassa.»

    Olen elänyt mä päiviä, jotk' iäks saduks jää,
    ja käynyt kaukomaissa, tienohia joiden
    en enää muista. — Tapahtuiss' sen iltahämärää
     mä vietin kahvilassa vanhass' aterioiden.

    Olen tuntenut ma vavistuksen vuotten vastaisten,
    ja kummat äänet sieluni on sisimmässä
    salaperäisesti soineet joukoss' ihmisten,
     oven käydessä ja lautasien helinässä.

    Olen nähnyt vakavuuden, leikin elämän
    — runsaan sadon korjuumiehen, joka aina kiittää
    vuoks kukan, korren, lyhteen tähkäisän
     ja illoin aina sormet ristiin rukoukseen liittää.

    Hän se haastoi, vaimoni. Vain vaiti katselin.
    Yö ympärillä meiltä tuhat salaisuutta peitti.
    Ma vallass' unelmien häntä tuijotin,
     hänen kasvojansa, joille lamppu hohdottansa heitti.

    Ja silloin oli niinkuin käsi hellä väristen
    ois hunnun sulta poistanut — mi kirkkaus silmissäsi! —
    ja niinkuin joku näkymätön mulle hymyten
     ois viitannut ja olalleni laskeunut ois käsi.

    Ma seurasin. Nyt kerron, mitä nähdä sain:
    sun onnes, kallis, näin mä siellä kaukomailla.
    Ja joka toive, rukous vuokses rukoelemain
     on kerran koristava sieluasi jalokiven lailla.

    Olen nähnyt, mitä anteina saat maailman muun:
    kera riemun tuskaa ja kullan kera kuonaa se lainaa,
    ja aika suita merkitsevi posket ja suun
     ja ympäri silmäisi leimansa painaa.

    Olen nähnyt: sinun heilimäsi hetki vielä lyö,
    syys kaikki toiveet siunaten täyttää
    nähnyt elämäsi pyhänä kuin onnen, min yö,
     yö yksin uness' ihmiselle näyttää.

    Minä maasta, jota rakastan, koska se sun,
    sun synnytti, kaunis ja kallis, olen poissa,
    ja oli kuin mykkä ja ikuinen yöni mun
     olis hehkunut autuuden hurmioissa.

    Olen vaeltanut seutuja, joit' en enää nähdä saa,
    mut hamaan hetkeen, jona kuolema mun jäätää,
    sieluni vain sua, sua, kallis, kaihoaa,
     mut turhaan, ah turhaan — niin kohtalo säätää.

Valdemarin mentyä seisoo Vinge hetken katsellen epävarmana
Marie-Louiseen. »Kuinka Valdemar on onnellinen», sanoo tämä.

»Onnellinen? Eikö runo juuri kertonut hänen kuolemastaan?»

»Kyllä. Mutta hän rakastaa.»

»Saattaako ihminen rakastaa ja ajatella kuolemaansa samalla hetkellä?»
kysyy Vinge.

Marie-Louise katsahtaa häneen hymyillen pientä hymyä, joka tekee hänet
luottavaiseksi ja kiitolliseksi.

Vinge pyyhkäisee otsaansa ja tahtoo vapautua jostakin. Mutta se ei ota
väistyäkseen.

Onhan taas tänään tapahtunut jotakin uutta. Rasmus on ollut hänen
luonaan. Rasmuksella on valtiollisia ystäviä, jotka pitävät häntä
ajan tasalla, eikö niin? Hänellä oli poliittiset päivälliset eilen...
hm, sellaiset päivälliset voivat saada eräänlaisen merkityksen, sen
Vinge kyllä tietää. Eikö hän todellakaan ole kuullut mitään tuosta
lakosta? No niin, uskoihan Rasmus sen. Vingellähän on suhteita
työmiespiireihin... poliitikkona... mutta kenties nuo suhteet eivät
ole aivan ystävällistä laatua tällä hetkellä? Täytyy vähän höllentää
ohjaksia, sanoo Rasmus, kuin puhuisi Ludvigille. Olla taipuisa
mielipiteissään. Ei ole niin helppoa olla poliitikko, kun samalla on
toisessa toimessa, jossa on vastuussa muille. Siitäkin, kuinka käyttää
aikansa. Rasmus itse ei ole milloinkaan luullut voivansa sellaisesta
selvitä, vaikka hän tosin aina on ollut oma herransa. Hänellä ei
ole ollut aikaa. Mutta nythän kaikki menee niin ripeästi. Ei kai
Johnsenista kuulu mitään uutta?

Enempää hän ei sanonut. Pitääkö Vingen nyt tässä selostaa se
Marie-Louiselle? Nykyaikaanhan hän epäilee Jumalaa ja koko maailmaa.

Ei, hän käy läpi salin ja heittäytyy kirjoituspöytänsä ääreen. Hän on
ottanut työtä mukaan kotiinsa. Hän ei ehtinyt lopettaa sitä tänään
konttorissa; ensin häiritsi häntä Rasmus, ja sitten hän ei ollut enää
työtuulella.

Marie-Louise katsoo hänen jälkeensä. Nyt hän tietää, että jotakin on
kysymyksessä.

       *       *       *       *       *

Sali on pimeä ja tyhjä. On hiljaista koko talossa. Vinge on tehnyt
kauan työtä. Alussa se kävi pingoitetusti, ajatukset muualla, sitten se
sujui paremmin. Hän kuuli Marie-Louisen lopettavan ompelunsa salissa,
hän saattoi seurata hänen jokaista liikettään, kun hän pani tavaransa
syrjään, ymmärsi, ettei hän tahtonut häiritä miestään, kosk'ei hän
tullut huoneeseen, ja sitten Vinge ikäänkuin uhalla työskenteli
yhä kiihkeämmin. Näin tulee hän vihdoin valmiiksi. Hänestä tuntuu,
kuin ilma olisi tullut raskaaksi kaikista savukkeista, jotka hän on
polttanut, hän menee ikkunan ääreen avatakseen sen.

Samassa hän horjahtaa, hänen täytyy hapuilla tukea tuolista. Hän tuntee
kovasti kalpenevansa. Hänen jäsenensä tuntuvat pyörivän. Hän kumartuu
eteenpäin. Silloin tulee kipu. Hän muistaa äkkiä, kuinka se yllätti
hänet muutamia päiviä sitten konttorissa, hänen ruumiinsa muistaa sen,
rinta, käsivarret muistavat ja valmistavat tietä sille kuin vanhalle
tutulle.

Se on pistos, joka alkaa terävänä ja ikäänkuin laajenee, mutta enemmän
kuin kipu vallitsee häntä omituinen voimattomuuden tunne.

»Kuolenko minä nyt?» hän ajattelee.

Samassa hän huomaa jotakin lämmintä; hän saattaa ojentaa ruumiinsa.
Kipu häviää. Hän tunnustelee otsaansa, se on aivan kostea ja kylmä.

Hän menee ikkunan ääreen ja saa sen avatuksi. On rankkasade. Ilma on
lauhkea ja täynnä varisevien lehtien tuoksua... oh, hän hengittää
syvään.

Lampun valojuovassa hän näkee tupakansavun ajelehtivan kohti avointa
ikkunaa. Ilmanpaine työntää sen ensin takaisin, sitten se nousee
korkeammalle ja heilahtaa aaltona ulos. Minä olen ihan yksinkertaisesti
tupakoinut liikaa, sanoo hän itsekseen. Hän tarkastaa savuaaltoa ja
toistaa tyyntyneenä: tupakoinut liikaa. Hän ei milloinkaan ole ollut
sairas. Hänellä on terveet, voimakkaat jäsenet. Hän herää joka aamu
hilpeys ja lepo ruumiissaan, joka höyryää, kun kylmä suihku virtaa
sen yli. Hän ei milloinkaan ajattele ruumiinsa vointia. Mutta nyt hän
on siis tässä istuessaan tupakoinut liikaa. Hän ei tahdo puhua siitä
Marie-Louiselle. Hänet valtaa hyvinvoinnin tunne. Hänen sisäinen
lämpönsä palautuu entiselleen. Mutta hän on väsynyt. Hän sammuttaa
työlampun, menee vuoteeseen ja nukkuu raskaasti. — —

       *       *       *       *       *

Hurraa, täällä tiellä on verisiä jälkiä, olemme osanneet häneen, hänen
sydämensä vuotaa verta...

Näinä päivinä on Vingen vaikea hillitä itseään. Hän ei tahdo ajatella
muuta kuin että hän on tuntenut itsensä sairaaksi, mutta se on jättänyt
jälkeensä ärtyisyyden, joka saattaa hänet hairahtumaan.

Koirat nuuskivat hänen jälkiään.

On ollut johtokunnan kokous lakonuhan johdosta. Rasmus antoi muiden
johtokunnanjäsenten olla kauan äänessä, lopuksi hän teki yhteenvedon
keskustelusta: Vingen julkinen asema ei ole eduksi yhtiölle, osakkeet
laskevat näinä päivinä kuin romahduksen edellä, lakko on seuraus
hänen poliittisesta toiminnastaan, sen tietää Rasmus »näin meidän
kesken», Johnsenia koskeva tyhmyys on todisteena siitä, että hänellä on
liian monta rautaa tulessa, Johnsenin tapaiseen kilpailijaan on joko
kohdistettava koko huomio tai on hänestä tehtävä työtoveri. Rasmus
on vallan varovasti tunnustellut Johnsenia, hän ei luule, että tällä
on mitään läheisempää yhteistyötä vastaan, joka siis osaksi voisi
vapauttaa Vingen kaikesta tästä, mikä nyt tuottaa hänelle liiaksi
vaivaa.

Nyt se on sanottu.

Vinge syöksyy puhumaan. Hän ei puhu läheskään niin hyvin kuin Rasmus.
Hän on ärtyisä. Hän intoutuu. Hän näkee vain umpimielisiä kasvoja
ympärillään, hän ymmärtää, että heillä on ollut kokous ilman häntä.
Kukaan ei mainitse mitä hän on ollut ja on liikkeelle, ja kun hän
itse sanoo sen, on kuin muut hymyilisivät noloina hänen puolestaan
kuiskiessaan toisilleen ja mutistessaan: »Varjelkoon, sehän on niin
totta, aivan totta.» Vinge vaatii oikeuttaan vapaana kansalaisena.
Äänettömyys. Kasvot ovat noloja näin suurten sanojen johdosta.

Sitten keskeyttää Rasmus.

Ei, sanoo Vinge, hän ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Jos
toivotaan hänen jättävän paikkansa, niin hän puolestaan ei ainakaan ole
estämässä sitä.

Rasmus lausuu ystävällisesti kuin kärsimättömälle potilaalle: »Tämähän
on vain valmistava keskustelu, rakas Vinge, eikö niin?» Mutta nyt hän
siis tuntee mielialan. Niin, sitten on kokous lopussa, hyvät herrat.
Rasmus ottaa varapuheenjohtajan, siivon komendöörin, jonka muisti ei
ulotu nenää pitemmälle, mukaansa iltapäiväajelulle päntätäkseen hänen
päähänsä, mitä kokouksessa on tapahtunut.

Seuraava hairahdus: Vinge menee tapaamaan Johnsenia. Niin, sillä
puhelimessa Johnsen vastasi, että hänellä valitettavasti ei ole aikaa
tulla Vingen luo tällä kertaa. Silloin Vinge menee Johnsenin luo.

»Nyt minä olen voiton puolella», sanoo Johnsen itsekseen. Ja sitten:
»Hän on vallan kalpea kiukusta, hän on totisesti surkean näköinen,
antaa hänen nyt vain intoutua.»

Eikä Vinge säästä itseään. Kokonainen rajuilma iskee Johnsenin yli,
Vinge sanoo kaikki tyhmyydet, mitä hän vain saa päähänsä: kavaluutta,
alhaisuutta, moukkamaisuutta, hienotuntoisuuden puutetta ja huonon
kasvatuksen tulosta ja koko joukon kauniita sanoja Rasmuksesta, tuosta
ketusta, rakista, vanhasta aasista... siinä on kokonainen eläintarha,
joka huvittaa Johnsenia suuresti. Hän tulee yhä kohteliaammaksi, vastaa
mahdollisimman vähän, saattaa Vingen melkein rakastettavasi ovelle.
Vinge ryntää alas portaita ja tietää varsin hyvin, kuinka tyhmä hän on
ollut. Johnsen tuulettaa huoneen hänen jälkeensä ja ajattelee: Mikä
onni, että selvisin silloin rouvasta seurauksitta! Mutta minua ei
haluta tavata häntä liian pian uudestaan.

Tätä Vinge ei voi salata Marie-Louiselta. Hänen täytyy puhua
Johnsenista. Kaikkea tuota muuta hän ei voi mainita, kun hän nyt
kerran on saanut päähänsä, että hän pitää sen omana tietonaan... häntä
hävettää, että hän tuo sen mukaansa kotiin... hän on niin tottumaton
siihen... jos Vinge olisi ollut ihmistuntija ja pessimisti, olisi
hän vallan tyynesti keskustellut siitä Marie-Louisen kanssa sopan ja
paistin välillä.

Mutta Johnsen! Aterian jälkeen hän purkautuu. Heidän syödessään on
Vinge ollut vaiti, on tuskin koskenut ruokaan, Marie-Louise hoitaa koko
keskustelun, mutta sekä Georg että Annette huomaavat, että jotakin on
hullusti, ja vaikenevat lopuksi kokonaan.

Vinge työntää kahvikupin luotaan, ja sitten hän sanoo: »Oletko voinut
kuvitella, että hän on sellainen roisto?»

Marie-Louisen päätä huimaisee hetken. Frits Johnsenko? Hänkö, jonka
Marie-Louise on tuntenut olevan itsensä ja miehensä välillä tänä aikana?

Mutta hänen täytyy puolustaa Johnsenia. Hänhän tietää tästä jotakin,
jota Jens ei tunne. Onhan hän kuulevinaan Johnsenin äänen... tuolta
vanhasta puistosta, muutaman minuutin matkan päästä, hän näkee sillan,
kaivannon, jossa vesi virtaa... hänen silmänsä... ja hän juoksi...

Vinge ei ymmärrä. Marie-Louisen täytyy toistaa puolustuksensa: »Niin
ei Johnsen varmaankaan ole tarkoittanut... sinähän et _tiedä_ sitä,
Jens...»

Eikö hän tiedä! Oh, hän tietää paljon! Hän tuntee ihmiset. Kateellisia!
Tahtovat vain ajaa omia asioitaan. Eivät siedä kenenkään onnistuvan.
Johnsen kuuluu kaikkein pahimpiin... oikein siihen kirottuun uuteen
sukupolveen.

Marie-Louise puolustaa taas. Hänkin kiivastuu. Hän ei tahdo Jensin
olevan semmoisen. Se koskee häneen. Hän ei oikein selvitä itselleen,
vaikuttaako tässä kenties hiukan myös se, että hän ei tahdo
Johnseninkaan olevan sellaisen.

Nyt he seisovat vastakkain kuin kaksi miekkailijaa.

»Loruja, haaveita!» huutaa Vinge. »Mistä sinä Johnsenin tunnet? Tuon
nulikan!»

»Ajattele sitten itse olevasi hänen asemassaan. Muista mitä ajattelit
Svendsen-vanhuksesta.»

Vinge värähtää kuin Marie-Louise olisi iskenyt häntä kovaa. Vertaileeko
hän? Uskaltaako hän vertailla?

Eikö Marie-Louisen ja Vingen välillä ole milloinkaan ennen ollut
erimielisyyttä? On tietenkin. Ne ovat aina päättyneet siihen, että he
ymmärsivät toisensa entistä paremmin juuri näiden kahnausten vuoksi; he
koettelivat voimiaan ja voittivat toisensa. Mutta nyt on Marie-Louise
lausunut nuo sanat, ja ne olivat näiden päivien levottomuuden
värittämät, sillä Marie-Louise ei ole ymmärtänyt, minkä vuoksi Vinge
on salannut sen, mikä näinä päivinä on täyttänyt hänen mielensä,
ja Marie-Louisen itsepuolustuksen kautta ovat sanat saaneet uuden
sävyn, kuin hänkin asettuisi nyt miestään vastaan. Näin on Vinge ne
tulkinnut. Hänellä on siis vihollisia kotonaankin! Tämä hämärä ajatus
Svendsen-vanhuksesta, jota hän on itse vastustanut kuin vihollista, saa
uutta eloa, kun hän tapaa sen juuri vaimonsa suussa. Kohtalon kostoako?
Loruja! Onko mitään kohtalon kostoa? Jotakin mystillistä mahtia? Ei ole
mitään mystiikkaa. Kyllä, on...

Hän on mennyt huoneeseensa. Jokin käy hänelle ikäänkuin ylivoimaiseksi.
Sisäistä ja ihan ruumiillistakin väsymystä. Hänellä ei ole mitään
kipuja, mutta sairauden tunne vallitsee häntä. Vaisu hätä. Tarve puhua
siitä jonkun toisen kanssa ja kuulla rauhoittavia sanoja. Eihän hän ole
sairas. Mutta häntä haluttaa puhua lääkärinsä kanssa. Miksi ei? Hänhän
voi kernaasti pistäytyä hänen luonaan jonakin päivänä. Herra Jumala,
Saltinghan on hänen vanha ystävänsä... Marie-Louisen ei tarvitse
ensinkään tietää sitä... hän vain pelästyisi tai ehkä nauraisi, kun
Vinge pelästyy pikku kipuja... hän on niin ankara itselleen... ja
hassuahan onkin voimakkaan miehen juosta lääkärin luo. Ja kuitenkin
tietää Vinge, että hän hetken kuluttua menee Marie-Louisen luo
kertomaan kaikki!

Ei, hän ei tahdo. Hän ei voi. Ja Marie-Louise kun rupeaa vielä lisäksi
puolustamaan Johnsenin tapaista otusta! Hän menee kuin meneekin ulos.
Voihan hän yhtä hyvin käydä lääkärin luona nyt tänäänkin. Mutta hän on
väsynyt. Oikeastaan häntä haluttaa enemmän loikoa tuolillaan silmät
ummessa. Hän yrittää sitä. Hän sulkee silmänsä. Samassa on kuin hän
olisi Saltingin luona. Hän näkee hänen huoneensa, kuulee hänen äänensä.
»Sinä — voimaihminen!» Niin, sen Salting sanoo, sen hän sanoo joka
kerta, kun he tapaavat. Onhan naurettavaa istua tässä pohtimassa
sairautta, kun kerran on voimaihminen. Väsynytkö? Se menee ohi, kun
hän pääsee ulkoilmaan. Hän on istunut liian paljon paikoillaan näinä
päivinä. Marie-Louisen ei tarvitse ensinkään kuulla, että hän menee.

Marie-Louise kuulee sen. Hän on istunut melkein jäykkänä eteensä
tuijottaen. Nyt hän kuulee eteisen oven käyvän. Hän kumartuu
tahdottomasti ääntä kohden, sitten hän purskahtaa itkuun.

       *       *       *       *       *

Vinge kävelee nopeasti tultuaan alas kadulle. On ruvennut sataa
tihuttamaan. Ylhäällä kaarilamppujen kajastuksessa näkyy sumu harmaana
kosteana huntuna, joka kääriytyy kaiken valon ympärille. Kadulla on
lokaista, äänet vaimentuvat. Ihmisten eleissä on jotakin vaiteliasta ja
painostunutta, kova ääni saa heidät käännähtämään, erikoisen kirkkaasti
valaistu myymälä imee koko parven luokseen, ihmisiä ikäänkuin haluttaa
seisoa siellä vähän virkistymässä.

Tohtori Salting asuu korkealla eräässä vanhassa talossa. Vingen täytyy
kauan seisoa soittamassa, ennenkuin avataan. Pieni palvelustyttö, jolla
on tukka epäjärjestyksessä ja märät kädet, kysyy mitä hän haluaa, ja
samalla avautuu ovi eteiseen. Saltingin kookas, laiha hahmo näyttäytyy,
toisessa kädessä on hänellä karkeatekoinen keppi.

»Sinäkö se olet, Vinge? Tämä herra on meidän kundejamme, Alexandra,
hänet teidän täytyy heti päästää sisään, muuten hän voi livistää
tiehensä.»

Vinge katsahtaa tahtomattaan palvelustyttöön, joka vilkuilee häneen
kuin aikoisi sanoa: ukko on vähän tylsä! Tytöllä on pienet ruskeat
silmät matalan otsan alla, kasvot ovat leveät ja huulet kapeat,
punaiset.

»Emmekö mene sisään?» kysyy Vinge vastenmielisen vaikutelman vallassa.

»Menemme. Neiti Hansen on kai kiltti ja sulkee oven ja lopettaa sitten
työn täksi päiväksi. Mutta ennenkuin menette, tuokaa esiin portviiniä.»

»Herra Jumala, Salting, onko sinulla yhäkin tuommoisia palvelustyttöjä?»

He ovat tulleet huoneeseen, jossa on kolme ikkunaa eikä muita
huonekaluja kuin vanha kirjoituspöytä, nojatuoli, muutamia muita
tuoleja, leposohva ja joukko kirjahyllyjä pitkin seiniä.

Salting pysähtyy keskelle lattiaa ja nojautuu tuolia vastaan.

»Tuommoisia palvelustyttöjä», hän puhuu kieliopillisesti ja panee
painon tuolle, »tuommoisia palvelustyttöjä on minulla edelleenkin,
aivan niin. Ne pitävät minut virkeänä, ja niiden kautta minä olen
alituisessa kosketuksessa, rahvaan kanssa. Alexandra on kolmas
pesumuijani tyttäristä, molemmat vanhemmat ovat jo kauan sitten
vaeltaneet minun taloni kautta ulos avaraan maailmaan. Alexandra on
pian kypsä lentämään. Hän on kyllä pystyvä tekemään kodin viehättäväksi
yksinäiselle miehelle.» Hän katsoo hymyillen ympärilleen. »Ja minussa
on leini, senvuoksi et ole nähnyt minua niin pitkään aikaan.»

»Olisithan voinut lähettää sanan. Marie-Louise olisi silloin voinut
hieman auttaa teitä.»

»Minä kiellän vaimoasi koskaan panemasta jalkaansa tänne. Ei suinkaan
teillä sairasteta?»

Hän ontuu nojatuoliinsa, asettaa toisen jalan jakkaralle ja vetää kepin
avulla laatikon sikareja luokseen.

»Paina puuta nyt, pyyhkäise nuo vihot lattialle.»

»Hän näyttää vanhalta», ajattelee Vinge. »Ja kuitenkin hän on vain
kolme vuotta minua vanhempi. Hänen tuuhea tukkansa on aivan harmaa
niinkuin kalsea partakin, jota kasvaa hänen pitkillä laihoilla
poskillaan... hän on kuin vanha, loppuun kulunut hevonen.»

Salting luo tutkivan silmäyksen Vingeen. Käynti ihmetyttää häntä, mutta
antaa nyt miehen itse selittää asiansa. Sitten Salting vähän käpertyy
avaran harmaan takkinsa sisään. Hän pukeutuu oman kuosinsa mukaan,
takin alla on kailava liivi, sitten pehmeä paita, jonka kaulasta
kiinnittää leveä sininen kravatti. Lapset niissä taloissa, joissa hän
on lääkärinä, arvelevat, että hän on kuin mikäkin sadun ukko, ja heillä
on luottamusta häneen. Hän maistelee usein lääkettä, jota heidän on
otettava, antaakseen heille rohkeutta, »vain risiiniöljyä ei, pikku
ystävä», on hänellä tapana sanoa, »siihen minulla ei ole tänään aikaa».

Palvelustyttö tuo viinin huoneeseen. Hän on pukeutunut mennäkseen ulos,
hänen kaapunsa on tiukkana hänen korkean povensa yllä. Hänen mennessään
uhoaa hänestä potpurin tuoksu.

»Niin», sanoo Salting Vingelle, joka huiskii pois hajua, »Alexandralla
on tämän kadun varrella ihailija, joka varustaa hänet hajuvesillä. Se
on outo tuoksu, eikö sinustakin? Minä olen turhaan pyytänyt häntä,
ettei hän kaataisi päälleen puolta pulloa kerrallaan, mutta hän tahtoo
nyt kerta kaikkiaan tehdä niin. Ja hän on sitäpaitsi oikeassa. Ihminen
joko haisee tai ei haise.»

»No, Jens», sanoo hän sitten, »käy asiaan. Onko vaimosi sairaana? Vai
joku lapsista? Vai sinä itse? Niin kai asia on, koska et ole vielä sitä
sanonut. Älä kainostele. Terveetkin voivat sairastua.»

Vinge sytyttää uuden savukkeen.

»Puh», sano Salting. »Älä kuvittelekaan, että haiset paremmalta kuin
Alexandra. Siis: sinä olet tupakoinut liikaa, ja nyt tuntuu sydämessä
pahalta... eikö niin?»

»Mistä sinä sen tiedät... voitko nähdä sen päältäni?»

»Olinpa oikeassa», mutisi Salting. »Anna kuulua nyt.»

Vinge selittää.

»Hm», sanoo Salting, »on helpottavaa olla terveiden miesten lääkärinä —
he toki osaavat selittää asiansa.»

Pikku sana »terve» tekee Vingen iloiseksi.

»Tule nyt, niin katsomme sinua vähän. Ole hyvä, ota takki päältäsi ja
liivi ja paita ja paneudu sohvalle.»

Salting ontuu Vingen luo ja kumartuu hänen ylitseen.

»Narisee kuin vanha puuhevonen.» Hänen onnistuu päästä polvilleen.

Sitten seuraa tutkimus. Saltingin tunteelliset sormet luisuvat yli
Vingen rinnan, hänen iso päänsä kumartuu hieman sen yli, hänen
ilmeisiinsä tulee jotakin kuuntelevaa, ja Vinge makaa siinä ensikerran
elämässään toisen ihmisen vallassa, ihan yksinkertaisesti ruumiina,
kuin pala maata, josta hän on tullut; ja nyt kumartuu vanha sadun ukko
kuuntelemaan elämän lähdettä.

»Niin», Salting pääsee vihdoin jaloilleen, »otamme vielä pari,
verinäytettä ja muita tuommoisia hauskoja pikkuseikkoja, joita me nyt
olemme keksineet, mutta muutoin asia on selvä.» Hän katsoo hymyillen
Vingeen. »Sinua on alkanut peloittaa, eikö niin?»

»On», sanoo Vinge ja koettaa myös hymyillä.

»Mitä turhia.»

»Jumalan kiitos», pääsee Vingen suusta.

»Ota nyt vaatteet yllesi ja puhelkaamme siitä. Pikku lasillinen? Tule
sinä vain... se on kuolemaksi sekä sinulle että minulle, mutta se
vaikuttaa hitaasti.»

»Katsos», sanoo Salting ja vaipuu tuoliinsa, »minä saattaisin hyvin
sanoa, että tämä kaikki on kuolemaksi, mutta minä voin myös sanoa, että
sinulla on monta hyvää päivää jäljellä, jos vain tahdot.»

»Tietenkin minä tahdon», sanoo Vinge hiljaa.

»Tokkohan? Jos minä nyt sanon sinulle, että sinä et saa polttaa kaikkia
noita savukkeita ja että sinun pitää erota valtuustosta ja mennä ulos
metsään huomenna ihan yksin ja tehdä kunnon kävely ja pitää lomaa joka
vuosi ainakin kuukausi kauniin vaimosi ja Annetten ja Georgin kanssa...
pelkkiä hyviä asioita, niin sinä naurat, etkö tee niin.»

Vinge vetäisee syvään henkeä.

»Siis ei minussa ole mitään vikaa... niin, tiesinhän minä sen varsin
hyvin. Minulla on ollut pari harmia... sääkin on niin hemmetin kolea...
ihminen tulee alakuloiseksi ja vaivaa lääkäriänsä.»

Hetken on aivan hiljaista.

»Eikö niin?»

Sen sanoo Vinge aivan hillitysti.

»Nuo kivut, mitä sinulla on ollut», sanoo Salting, kuin ei olisi
ollenkaan kuullut Vingen sanoja, »tulevat sydämestä ja sitä
ympäröivistä suonista. Nyt ne eivät merkitse paljoa, mutta ne ovat
oireita. Ne ovat ruumiin antamia vihjauksia. Teet viisaasti, jos otat
ne varteen. Sitä sanotaan alkavaksi kalkkiutumiseksi. Ja tauti päättyy
kuolemalla, niinkuin kauniisti sanotaan pulmallisissa lääkärikirjoissa.
Mutta se voi kestää kauan.»

Vinge luo Saltingiin katseen, jonka vanha lääkäri tuntee liiankin
hyvin. Hän nousee, menee sitten Vingen luo ja panee kätensä hänen
olalleen.

»Sehän se on kirottua teissä voimaihmisissä, jotka ette ole koskaan
olleet sairaita, että se koskee teihin niin kovasti. Ja olette niin
tietämättömiä omasta ruumiistanne, Herra Jumala, eihän rakennus
ikuisesti pysy pystyssä. Huomaamatta se vanhenee, kunnes kaikki sen
kerran näkevät. Sinä olet talo, joka nyt on seisonut viisikymmentä
vuotta kaikille säille alttiina, ja kova kenkien kopina on käynyt
portaissa ja huoneissa. Semmoinen kuluttaa. Tee se selväksi itsellesi
ja aseta olosi sen mukaan, kuten olen sanonut. Äläkä nyt mene kotiin
tekemään vaimoasi levottomaksi. Mene metsään huomenna ajattelemaan
sitä... lupaa se minulle. Minun on tapana käyttää tuota Helsingörin
metsää sekä onnetonta rakkautta että sinun vammaasi vastaan, kun minä
huomasin sen itsessäni. Ja jos kivut tulisivat, niin ota tätä.»

Salting istuutuu kirjoittamaan reseptin.

»Kolme — viisi tippaa kerrallaan, jos tahdot tulla paremmaksi. Pullo
suun eteen, jos tahdot päästä kaikesta kerrassaan.»

Hän hymyilee, kuten hänen on tapana hymyillä lapsille, joiden on
otettava mikstuuraa.

»Kas niin, Vinge, älä nyt istu noin. Ei sinussa ole muuta vikaa kuin
että sinä olet täyttänyt viisikymmentä vuotta. Yritä panna vuodet
menemään takaperin, jos voit. Minä olen nyt asettanut oloni niin,
että pian voin ottaa lomaa. Minä harjoittelen tässä kuluttamaan aikaa
lukemisella.»

»Mitä sinä luet?» kysyy Vinge koneellisesti ja tietää tuskin mitä hän
kysyy.

»Niin», sanoo Salting, »puhukaamme _siitä_. Minä en lue, minä elän. Se
on aivan tavaton kirja, eräs noista pohjoisnaparetkistä, joita minä
aina olen pitänyt hupsuna urheiluna... no, sattumalta sain kirjan
käteeni ja nyt minä olen muuttanut käsitystä. Tykkänään!»

Hän kohottautuu tuolissaan tukemalla pitkiä käsivarsiaan istuinta
vastaan, irvistää ja taivuttaa ruumistaan vähän eteenpäin, kuin aikoisi
puskusille.

»Ruho on hellänä tässä istumisesta. Se kohottaa vaikutusta.»

Ja ilman muuta hän rupeaa kertomaan, koska hänellä on sisäinen tarve
— hänhän on istunut tässä monta päivää ilman muuta puhekumppania kuin
Alexandra, jonka harrastus rajoittuu kortteliin.

»Me uurastamme ja raadamme, ymmärrätkö, tunnin toisensa jälkeen. Koirat
ovat lopen uupuneet, me vedämme itse, valjaat syöpyvät ruumiiseen,
ruoka loppuu, me syömme viimeisen koiran, pimeys painostaa yhä
pahemmin, me tunnemme kohta kuolevamme ja ponnistelemme kohti perikatoa
päivät ja yöt. Miksi me teemme niin? Miksi me olemme eläneet?»

Salting antaa käden raskaasti pudota kirjalle.

»He ovat tulleet sinne kauas vain kuollakseen. Sitä ei sanota kirjassa,
mutta se on kaiken takana. Tunteakseen kuoleman tulevan pakkasena ja
yksinäisyytenä. Nyt minä ymmärrän, että noiden ihmisten täytyi päästä
sinne ylös yhä uudestaan. Kuin olisimme aina tietäneet, että tämä
pakkanen ja yksinäisyys piilee elämän takana, työn ja rakkauden ja
ystävyyden takana, ja nyt me vihdoinkin tahdomme nähdä sen edessämme
ja tarttua siihen, omistaa sen... kaiken tuon, mitä me kartamme ja
työnnämme luotamme... ei, tässä on tosi edessä, me tahdomme nähdä tuon
kuoleman... tule siis, tuhat tulimmaista, nythän me olemme täällä,
ja me pinnistämme eteenpäin ja luisumme huomaamatta taaksepäin ja
kompastelemme... ja tulemme niin uupuneiksi, että ainoa onni on
nukkua... minä lainaan sinulle kirjan kun olen lukenut sen loppuun.»

Vinge on noussut. Hän ei tahdo kauemmin olla täällä. Hänen täytyy olla
yksin. Hän ymmärtää yhä paremmin, mitä Salting on sanonut hänestä. Hän
on sairas. Hänellä on resepti taskussa... kolme tippaa kerrallaan... ja
hänen ei pidä puhua siitä Marie-Louiselle...

Salting puristaa hänen kättään ja saattaa hänet ulos portaille saakka
ja huutaa hänen jälkeensä:

»Hyvästi, sinä. Huomenna metsään! Ja tänne sinun ei tuon seikan vuoksi
tarvitse kiivetä vielä kahteenkymmeneen vuoteen.»

Kun Salting palaa taas huoneeseensa, seisahtuu hän hetkeksi keppiinsä
nojaten:

»Niin, mies poloinen! Niin se tuntuu meistä — alussa!»




III.


Kasööri Andersen on kavaltanut kassasta viiden vuoden ajan. Hän nauttii
luottamusta, senvuoksi sitä ei ole huomattu ennen kuin nyt, jolloin hän
joutuu loukkuun pelkän sattuman, laiminlyönnin kautta, mikä oikeastaan
on hänen vaimonsa syy, koska tämä viime vuoden kuluessa on tehnyt
hänet niin sekapäiseksi. Hänellä suorastaan ei ole henkisiä voimia
kylläksi jatkaakseen nerokkaasti suunniteltua kirjanpitoaan, ja eilen
sai vihdoin tarkastaja, tuo teoreettisesti koulittu idiootti, asiasta
vainua, tänään se keksitään suunnilleen kello kaksitoista.

Silloin on vihdoinkin selviävä, kuinka Andersen vaimoineen on voinut
viettää moista elämää — teattereissa, ravintoloissa, kesäisin
Marienlystissä. Ihmiset saavat tietää, että Andersenin konttorissaan
kertoma tarina rouva Andersenin Ranskassa eläneestä sedästä, joka
kuoli ja jätti kaikki rahansa hänelle, on valetta alusta loppuun, ja
pahinta kaikesta: rouva Andersen saa tietää, että juttu, jonka Andersen
on kertonut hänelle aina heidän kihlausajastaan saakka Andersenin
muka johtavasta asemasta liikkeessä ja osuudesta voittoon, sekin on
valetta alusta loppuun; vaimo ja anoppi tulevat raivoihinsa, ja sitä ei
Andersen jaksa kantaa.

Vaimonsa tähdenhän hän on kaiken tehnyt. Vaimo on maailmannainen
ja hyvästä perheestä, Andersen on rakastanut häntä juuri siksi,
että hän on niin hieno ja että hänen tottumuksensa ovat peräisin
aivan toisenlaisesta ympäristöstä kuin hänen omansa. Herra Jumala,
Andersenhan on vaatimaton mies, hänen pienet silmänsä punareunaisine
luomineen ovat aina epävarmoina räpytelleet kohti maailmaa, kunnes ne
lankesivat hänen tulevaan vaimoonsa, joka siis oli hieno ja hyvästä
perheestä, mutta istui puoleksi vanhanapiikana ommellen salassa
muutamalle korumyymälälle leveillä valkoisilla sormillaan ja uskoi
Andersenin valeita.

Ensimmäinen seikka, joka hurmasi Andersenin, oli se perhesinettisormus,
joka hänellä oli etusormessaan. Moista ei Andersen ollut milloinkaan
ennen nähnyt. Hän näki unia tästä sormesta, jonka sormus teki melkein
majesteetilliseksi, hänen silmänsä ahmivat tuota kookasta naista,
omituisia viettejä heräsi hänessä, ja sitten hän alkoi kerskua ja
valehdella saadakseen hänet.

Andersen sai myöntävän vastauksen ja vaipui hänen jalkainsa juureen
ja aloitti autuaallisen rikolliselämän. Anoppi joutui ensiluokan
täyshoitolaan, ja kesällä asui siis Andersen vaimoineen Marienlystissä.
Kun hän saattoi vaimoaan ruokasalin punaista kävelymattoa myöten kohti
Sundetia tai kasinon »pikku hevosten» luo, missä he eivät koskaan
voittaneet, tunsi sekä Andersen että hänen vaimonsa, että he olivat
Euroopan hienostuksen keskus. Herra Andersen ikuisti kuningattarensa
tämän seisoessa Hamletin haudan ääressä, perhesormus etualalla,
Andersenista tuli näet kesällä amatöörivalokuvaaja, hän havaitsi
näet, että todellisella kylpyvieraalla riippuu pieni valokuvauskone
hihnassa olan yli. Ja vielä toisestakin syystä. Valokuvaajat käyttävät
syankaliumia levyihinsä. Andersen tietää eräästä sanomalehtien
itsemurhakuvauksesta, että se on nopeimmin vaikuttava myrkky.

Nyt aamulla hän ottaa pienen pullon mukaansa pimeään koppiin.

»Muistathan liput tämäniltaiseen konserttiin», sanoo vaimo vuoteestaan
ja kääntyy seinään päin nukkuakseen edelleen.

»Kyllä, ystäväni», sanoo pikku Andersen, ja samassa hän tuntee, kuinka
kaikki hänen kaulassaan kasaantuu tönkäksi. Hän menee vaimonsa vuoteen
ääreen ja hapuilee hänen kättään peitteen alta.

»Anna olla», sanoo vaimo ja läiskäyttää häntä päin.

»Kyllä», sanoo Andersen puoleksi tukahtuneella äänellä ja juoksee ulos.

       *       *       *       *       *

Hän syöksyy siihen vaununosastoon, minne Vinge on kätkeytynyt toivoen
saavansa olla yksin, juuri sinä hetkenä, kun juna lähtee liikkeelle.

Vinge hypähtää pystyyn, tahtoo väittää vastaan... tyhmyyksiä,
toisellahan on yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin hänelläkin. Vieras
vetää ikkunan alas, silmäisee molemmille puolille, vetää sitten
nopeasti päänsä takaisin ja heittäytyy nurkkaan. Hänellä on kaikki
päivän sanomat ja kuvitetut lehdet mukanaan, iso pinkka, kuin hän
aikoisi pitkälle matkalle, ilman matkatavaroita.

Andersen luo Vingeen nopean pälyvän katseen, sitten hän hypähtää
pystyyn ja kumartaa:

»Anteeksi... minä en heti tuntenut hra johtajaa... hyvää päivää...»

Vinge luo katseensa ylös. Tunnetaanko hänet täälläkin? Tietysti. Kuka
tuo pikku mies on? Vinge tervehtii epävarmasti.

»Andersen», sanoo Andersen virallisella, jäykällä äänensävyllä, jonka
hän on oppinut kesällä Marienlystissä kuullessaan automobiilien
omistajain esittäytyvän toisilleen: »Benedict & Co:n toiminimestä».

Niin, nyt Vinge muistaa ja vastaa tervehdykseen. Aivan mitätön henkilö.

Vinge katsoo ulos akkunasta. Andersen on käynyt käsiksi sanomalehtiin.
Hän näyttää haeskelevan jotakin, antaa silmien kiitää läpi palstojen,
päästää sitten lehden käsistään, niin että se putoaa lattialle, tai
pistää sen taakseen. Sitten tulee pilalehden vuoro, hän pudistelee
päätään ja nauraa ja lausahtaa Vingeen päin:

»Tämä on hyvä, tämä, tahdotteko nähdä?»

Vinge ei ojenna kättään, Andersen ei hellitä.

»Johtaja on matkustelemassa. Minä aion Helsingöriin. Minulla on siellä
vähän toimitettavaa.»

Kun Vinge ei vastaa, istuu Andersen hetken kädet polvillaan.

»Tämä vaunu hytkii», sanoo hän käsiänsä katsoen. »Huonoa ainesta.»

Sitten hän vaikenee, nojautuu taaksepäin ja näyttää nukkuvan.

Vinge ei voi olla katsomatta häneen. Hänen parraton suunsa liikkuu niin
avuttomana hänen nukkuessaan. Miksi minä istun tässä? ajattelee Vinge.
Melkein koneellisesti hän on mennyt rautatieasemalle ja ostanut lipun
Helsingöriin. Kuin Salting olisi hypnotisoinut hänet eilen illalla.
Koko yön hän on nukkunut raskaasti ja herännyt uupuneena; enimmin häntä
halutti jäädä makaamaan suljetuin silmin ja kuitenkin hän tietäisi
varsin hyvin, että hänen täytyy nousta, mennä ulos, pois.

Konttorissa on kirje Rasmukselta, ja Vinge mielestään tiesi sen jo
edeltäkäsin. Johtokunnalla on ollut kokous. Tilannehan on vakava.
Kova kilpailu ja uhkaava lakko, joka niin selvästi on kohdistettu
Vingen politiikkaa vastaan, vaikka sitä ei sanota. On käsitelty Vingen
tarjousta tai esittämää halua poistua, ja kieltämätöntähän on, että
uusi mies otaksuttavasti voisi torjua molemmat vaarat. Johtokunta on
tietenkin kiitollinen Vingelle näiden monien vuosien työstä, jonka
merkityksen se kaikissa suhteissa tunnustaa, mutta varsin hyvin
ymmärretään, että hän näin pitkän työpäivän jälkeen tuntee olevansa
väsynyt, mikä valitettavasti käy ilmi hänen lausunnoistaan tuonoin
johtokunnan kokouksessa. Johtokunta on vakavasti pohtinut tilannetta.
Asia saattaa kehittyä siihen, että yhtiön parasta katsoen oltaisiin
pakotettuja esittämään Vingelle, että hän vetäytyisi pois politiikasta.
Ellei se hänestä ollut ajateltavissa, löytyi kenties joku nuorempi
voima, joka...

Ei, tämä ei ollut mikään uhkavaatimus! Puheenjohtaja vain kirjoittaa
tämän Vingelle selvittääkseen tilannetta, onhan aina aikaa, miettiä
asiaa; teidän harras Rasmus Repo.

Sanomalehdetkään eivät ole ihmetyttäneet Vingeä. Helsingillä on
johtava kirjoitus lakosta, joka on kohdistettu laivayhtiöittemme
kovaa kuria ja liian sotilasmaista johtoa vastaan. Toisessa paikassa
lehteä on haastatteluja, ei Vingen kanssa, jonka nimeä ylipäänsä ei
mainita, vaikka jokaisen täytyy huomata, että se tuntuu ilmassa.
Luvataan pakina valtamerihöyryjen lämmittäjistä lehden matkustavalta
kirjeenvaihtajalta, joka useamman kerran on matkustanut Atlantin
poikki ensi luokassa. Vinge heittää lehden pois. Niin, Salting on
kyllä oikeassa... hän kaipaa ilmaa, hän tahtoo tehdä pitkän kävelyn
aivan yksin tämän yhden kerran. Niine hyvineen hän meni. Hänellä oli
Saltingin resepti taskussaan, hän pistäytyi apteekkiin ja sai pienen
pullollisen kirkkaita tippoja... mitä nimilapulla seisookaan...
nitro... kuka voi moista töhryä lukea! No niin, tänäänhän hänellä ei
ole ensinkään kipuja.

»Pullo... pieni pullo», Andersen on ilmeisesti kauan katsellut häntä ja
on nyt ikäänkuin yhdellä hyppäyksellä hänen vieressään.

»Ettekö kenties ole oikein terve?»

Vinge pistää pullon taskuunsa ja lausuu torjuen:

»Minä haluan levätä vähän.»

Mutta Andersen on vain onnellinen siitä, että hän vihdoinkin on saanut
vastauksen. Hän alkaa kuumeisesti puhella. Hänellä on, kuten sanottu,
jotakin toimitettavaa Helsingörissä. Sää on ihana. Jos aikaa riittää,
tekee hän kävelyretken metsään, hän tuntee sen hyvin viime kesältä,
silloin hän teki vaimonsa ja anoppinsa kanssa sinne huviretkenkin
pari kertaa, hotellista heillä oli mukana eväskori kuin entisaikoina,
he makasivat ja söivät paikoilla, missä oli aivan hiljaista ja
rauhallista... niin, vaihtelun vuoksi... hänen vaimoaan huvitti maata
metsässä ja nyppiä katkorappoja. Hän ei ole ottanut vaimoaan mukaansa
tänään, ei, he kai aikovat konserttiin illalla... missä nyt liput
olivatkaan? Ne eivät ole tässä taskussa... vaan tässä... no, sehän oli
hyvä. Mitä, jos hän olisi kadottanut ne! Hänhän tiesi niin varmasti
käyneensä hakemassa ne. — Syyskuu on ihana kuukausi. Ovatko puut jo
kellastuneet? On jokseenkin kylmä öisin. Eilen satoi. Metsässä on
varmaan märkää. Hän unohti tosiaankin ottaa kalossit mukaansa...

Sitten hän vaikenee vihdoin ja vetäytyy takaisin nurkkaansa.

Vinge antaa vauhdin ja vaununjyskeen viedä kaikki ajatukset mukanaan,
nyt vilahtaa jokin asema ohitse, veräjä huiskuttavine lapsineen,
metsikkö, alastomat vainiot... miks'ei vainioilla näy milloinkaan
ihmisiä?... Tuolla huvilassa liputetaan... tuolla on Sundet... juna
pysähtyy Helsingöriin.

Andersen hypähtää pystyyn ja ryhtyy keräilemään lehtiään. Vinge aikoo
kiiruhtaa hänen ohitseen, mutta hän liittyy seuraksi.

»Olisi kai käytävä parturissa», hän sanoo ja tunnustelee poskiaan...
»En ehtinyt tehdä sitä aamulla... ja sitten syödä vähän aamiaista...
ehkä?»

»Hyvästi», sanoo Vinge ja kääntyy pois, niin pian kuin he ovat tulleet
aseman ulkopuolelle.

Hän tuntee helpotusta nähdessään Andersenin häviävän parturiin
lehtipakka kainalossa.

Vinge kuljeksii aallonmurtajalle päin. Hän kulkee epävarmana, polvet
vähän notkuen, hän ei oikein tiedä minne suunnata kulkunsa, kun hänellä
ei ole mitään päämäärää. Sitten hän tuntee meri-ilman silmissään ja
suullaan, jotakin entistä sukeltaa esiin jossakin hänen mielessään,
jokin muisto Kronborgista, Helsingörin punaiset katot, auder
Helsingborgin yllä, merimerkki tuolla rinteellä.

Vinge on uloimmalla niemellä, merkkiaseman luona. Luotsi seisoo
tähystämässä. Vinge kysyy häneltä konemaisesti minkä mitäkin ja
sattuu tietämättään käyttämään merimiesmäistä puheenpartta. Luotsi
katsoo häneen ja ymmärtää vaistomaisesti, ettei hän ole tavallinen
kylpyvieras, joka tahtoo olla olevinaan. Ja sitten tuolla herralla
ei ole purjehduslakkia päässään. Siis hän ei kuulu myöskään siihen
halveksittavaan ihmiskunnan osaan, joka istuu leikkilaivan kannella
rottinkituolissa ja näyttelee kapteenia muutamille tytöille, joilla
on pitkät sulat hatuissaan. Luotsi antaa senvuoksi kunnollisen
merimiehenvastauksen. Vinge lausuu vain pari sanaa lisää, asiallisia
sanoja, luotsi vastaa lyhyesti ja ammattimaisesti, Vinge kohauttaa
hattuaan ja istuutuu uloimmalle penkille.

Selvästi, lyhyesti, miesmäisesti. Ne, jotka ymmärtävät toisensa, eivät
käytä kaikkea turhaa sananpaljoutta. Kuten siellä valtuustossa...
puheita, puheita. Kenenkä vuoksi? Puoluejohtajanko? Hänhän pitää
kaunopuheisuudesta, eikö niin, sujuvasta esityksestä, ne ovat omiansa
huomisaamun lehdille, jos puhujalla on sama käsitys kuin niillä, mutta
asia itse... sehän on ratkaistu!

He eivät voi pakottaa häntä sanomaan: en äänestä; eivät voi, ja kenties
pari liittyy häneen, ja asia raukeaa tänään. Entä sitten. Kohta on
vaalit, ja ensikerralla on puolue varovaisempi. Valitaan oikea mies, ja
kaikki sujuu niinkuin pitääkin.

Helsinghän on sanonut sen hänelle: mitä julkinen elämä takaa miehille,
jotka eivät seuraa puoluetta? Mutta miksi hänen pitää sitten seisoa
siinä puhumassa? Hän on äkkiä hengittävinään suuren salin ilmaa,
ummehtunutta kokoushajua, kaikkien näiden ihmisten vaatteiden, vanhan
tupakan, ruumiiden höyryjä, tomuisien paperien ja mattojen pölyä, hän
kuulee oman äänensä... ulkoa opitut lauseet... selostajain lyijykynät
rapisevat paperilla... puoluejohtaja istuu sukien partaansa kädellään
ja puoluetoveri on vetänyt jonkun mukaansa nurkkaan ja koettaa
kuiskata! Mutta hän puhuu puhujaäänellä, joka ei ole hänen luontainen
äänensä... opitut lauseet, pienet keskeytykset... nyt hän lisää voimaa,
sillä nyt hänen on lopetettava... hyi hitto!

Sillä hänhän ei ollenkaan tahdo sanoa tätä. Sitä, mitä hän tahtoo, ei
kenties voida sanoa, sitä muut eivät voi ymmärtää, työmiehet kaikkein
vähimmin, ja senvuoksi he pitävät häntä vain alhaisena luonteena, joka
ei suo heille rahoja. Hän ei välittänyt siitä, mitä Helsing tuona
iltana sanoi hänelle, mutta se on kuitenkin jäänyt häneen, koska se nyt
tulee hänen mieleensä. Hän on sekoittanut yhteen jotakin, joka ei kuulu
yhteen. Oman ilonsa siitä, että saa toimia ja elää, että saa tuntea
oman vauhtinsa ja panna muut käyntiin, ja sitten suuren työtätekevän
massan, jolle työ on ikeenä ja ilo aivan muualla — mikäli sillä on
mitään sellaista.

Astuessaan julkiseen elämään hän ei oikeastaan ensinkään ajatellut tätä
kaikkea. Hänelle vain tarjottiin uusi työn muoto, ja niinpä hän vastasi
myöntävästi. Miksi? Olihan oikeastaan hauska istua siellä kauniissa
raatihuoneessa ja elää kaupungin elämää uudella tavalla. Jokin seikka
itse kokouksissa viehätti häntä, monilukuiset ihmiset, jotka oikeastaan
kukin sinänsä ovat rakastettavia, erilaatuiset kysymykset, jotka
suoritettiin melkein koneellisesti, tämä säännöstelevä voima, joka
panee liikkeelle kaupungin sadat rattaat... jopa itse valaistuskin,
joka lankesi yli erilaatuisten kasvonpiirteiden ja kuulijain
vaihtelevan piirin.

Mutta nyt Vinge ymmärtää, ettei hän itse ole ensinkään ollut mukana
panemassa koneistoa liikkeelle, ja ensikerran kun hän aikoo panna oman
persoonansa vaakaan, muserretaan hänet kuin hietajyvänen. He eivät
voi käyttää häntä. Hän on asiaankuulumaton. Nyt hän seisoo ensikerran
ulkopuolella ja näkee, minkä arvoista tämä kaikki oikeastaan on.

Hän näkee suuren valitsijalauman sysäävän muutamia olioita edelleen,
ei siksi, että nämä ovat parempia, viisaampia, vapaampia kuin muut,
vaan koska nämä suostuvat olemaan heidän puhetorvinaan, tekemään mitä
toiset toivovat, ja vaativat itselleen vain sen pienen turhamaisuuden
tyydytyksen, että saavat istua tuoleilla ja olla äänessä.

Ja nyt ovat kaikki nuo tuntemattomat kasvot kääntyneet häneen päin,
tuhannet silmät tuijottavat häneen, niin että hänen ihoaan pistelee:
Mitä sinä tahdot? Miksi sekaannut siihen, mikä ei sinuun kuulu? Pysy
alallasi!

Eivätkö he muka ole oikeassa? Eikö hänen velvollisuutensa juuri olekin
pysyä työssään, jossa hän voi käyttää kaiken voimansa luodakseen
muillekin samaa elämää ja työiloa, jota hän on tuntenut itsessään?
Jos kukin tekee sen omassa piirissään, eivätkö silloin itsestään yhä
useammat taistele hänen taisteluansa, ja eikö voittoa saavuteta juuri
siten?

Näin työskentelevät hänen ajatuksensa hänen kävellessään takaisin
aallonmurtajaa myöten ja kaupungin läpi. Se ei ole mikään järjestynyt
ajatussarja, pikemminkin vain välähdys toisensa jälkeen, joka herättää
hänet siitä horroksesta, mikä tänään on vallinnut hänessä.

Kun hän kääntyy eräässä kulmassa, näkee hän Andersenin istuvan kahvilan
edustalla; pöydällä on hänen lehtikäärönsä.

Andersen hypähtää pystyyn ja sulkee kapean käytävän.

Syödään vähän aamiaista, eikö niin? Kun kerran on aikaa, miks'ei tehdä
niin? Andersen tempaa kellonsa esiin ja katsoo sitä: kyllä, hänellä on
aikaa. Vasta vajaan tunnin päästä hänen tarvitsee tavata sitä... jonka
kanssa hänen on puhuttava.

Äkkiä hän katsahtaa pitkin katua, nopeasti, kuin lähestyisi se, jonka
kanssa hänen on puhuttava.

Täällä on vähän kylmähkö, sanoo Andersen ja kuivaa otsaansa, täällä käy
veto kulmauksessa, hän siirtyy mieluummin sisään. Eikö herra johtaja
Vinge tahdo tulla mukaan?

Andersen on saanut lehtensä kainaloon ja tepastelee Vingen edessä.

Siellä on aivan tyhjää sisällä... hän on tilannut itselleen pihvin
paistettujen munien kanssa, mutta jos heitä nyt tulee kaksi, voisivat
he ensin tilata voileipäpöydän — se on tavallisesti erinomainen täällä
pikkukaupungissa — »minun vaimoni suorastaan rakastaa voileipäpöytää»,
sanoo Andersen äänellä, joka vapisee innosta ja liikutuksesta.

Vinge jatkaa matkaansa kesken toisen lörpötystä. Hän kulkee kapeiden
katujen kautta, matalien talojen lomitse. Hän saattaa nähdä sisään
perheisiin, jotka asuvat alakerrassa. Jokapäiväinen elämä huvittaa
häntä. Vanha vaimo seisoo kumartuneena yli höyryävän padan, vanha mies
istuu nojatuolissa lukien lehteään isojen pyöreiden silmälasiensa
lävitse; pieni tyttö loikoo ikkunalla silitellen kissanpojan selkää...

Hänet temmataan töykeästi tunnelmastaan: ajoneuvot, jotka
täyttävät koko hevosradan, pakottavat hänet siirtymään pyöreille
mukulakiville, jotka esittävät muka jalkakäytävää. Ohi ajaa jonkin
läheisen herraskartanon landoo, hiljaisuutta raatelee hevosten ravi
epätasaisella kivityksellä. Ja nyt vasta Vinge ikäänkuin oikein
ymmärtää, että hän kulkee tässä aivan yksin tavallisena arkipäivänä
ja miksi hän tekee niin. Saattavatko vaunut hänet ajattelemaan
Rasmusta... pikku koditko saattavat hänet ajattelemaan lapsia kotona
ja Marie-Louisen leikkejä heidän kanssaan? Mika liittää nämä mietteet
toisiinsa? Jokin ääni hänen rinnassaan puhuu Marie-Louiselle.
»Minkälaiseksi on meidän välimme muuttunut, Marie-Louise? Miksi
on siitä niin kauan, kun viimeksi puhelimme? On ollut niin paljon
seikkoja, joista minä en ole puhunut sinulle. Minä en edes oikein
tiedä, kuinka niin on käynyt. Mitä liikuttaa Rasmus sinua ja minua?»

Tämä vieras, mitätön mies on vyöryttäytynyt hänen elämäänsä, on
asettunut hänen ja hänen työnsä väliin, asettunut hänen ja hänen
kotinsa väliin... onko se mahdollista, voiko jotakin sellaista
tapahtua? Sellaista tapahtuu todellakin, hän tuntee sen rintaansa
vasten, kuin ne seisoisivat tuossa hänen edessään, repo ja kaikki ne
muut. Juuri nyt, kun Salting on sanonut hänelle sen... sen, mitä hän ei
tahdo ajatella... sehän on ohi, ei hänellä ole mitään kipuja...

Hän kulkee yhä rivakammin, nyt hän tuntee jalkojensa alla, että kivitys
loppuu, hänellä on maantie edessään, huviloita, puutarhoja, hän
kuulee automobiilin ajavan ohitseen, merkkitorven törähdys kiihoittaa
häntä... olisivatpa ne tässä, niin hän saisi puolustautua oikein
kouraantuntuvasti! Ne ovat hänen kimpussaan, kaikki nuo, jotka hän
otti lukuun vain toisessa sijassa, herättävät hänessä kyllästymistä
itseensä, alentavat häntä hänen omissa silmissään...

       *       *       *       *       *

Päivä kulkee tasaista rataansa kaupungissa, ihmiset kohtaavat toisensa
ja puhelevat keskenään. Sanat varisevat heistä. Tuossa seisoo kaksi
Vingen tuttavaa kadunkulmassa. »Oletteko kuullut, että on jotakin
epäsopua Vingen ja hänen johtokuntansa välillä. Niin, minulla oli
taanoin pöytätoverina amiraalitar Fuchs, hänen miehensähän on
johtokunnassa... hän sanoi suoraan, että Vinge pannaan viralta. Minä
näin hänet eilen kadulla, hän olikin vallan surkean näköinen. Mutta
voihan se olla vain siitä, ettei hän ole oikein hyvissä voimissa. Kuka
ei olisi vilustunut tähän aikaan? Vai tekö ette ole?»

Puhelin soi Vingen konttorissa. Ei, johtaja ei ole täällä. Niin, mutta
sanomalehtimiehen piti puhua hänen kanssaan tänään, milloin hän siis on
tavattavana? Ei tiedetä. Sanomalehtimies on loukkaantunut. Hän on vain
olevinaan, kyllä hän on siellä, se johtaja... silloin täytyy yrittää
hänen yksityisasuntoonsa päivällisaikaan. Ruokaa hänen kai on saatava.
Sillä välin hän voi puhella puheenjohtajan kanssa.

Rasmus on huono puhumaan telefonissa. Hän ei ole milloinkaan voinut
oppia, että hänen on puhuttava alas tuohon suppiloon. Se on niin
epämukavaa, kun on sikari suussa, ja Rasmusta miellyttää imeä
sikariansa, kun hän puhuu telefonissa jonkun kanssa... se antaa hyvää
pohtimisaikaa. Oikeata luottamusta hänellä kylläkään ei ole tähän
laitteeseen, joka on syntynyt sen jälkeen kuin hänestä tuli sivistynyt
mies.

Onko kysymyksessä jotakin, joka koskee johtajan vaihdosta
laivayhtiössä? Onko se jossakin yhteydessä tämän lakon kanssa? Sitähän
herra toimittaja kysyy? Niin, katsokaa, mitä siihen tulee... Rasmus
imee sikanaan taaksepäin nojautuneena leveässä kirjoitustuolissaan,
jalat melkein otsan tasalla... Halloo, halloo, huutaa sanomalehtimies.
Ei, sanoo Rasmus, asiahan on niin, että lakko... Halloo... niin, minä
kuulen... mehän toivomme parasta... niin, senhän me teemme...

Rasmus naurahtaa vähän, kun sanomalehtimies soittaa kiinni. Se on
kuitenkin varsin hyvä keksintö, tuo puhelin.

»Nyt siis Vinge sulattelee tuota kirjettä. Mitähän hän siihen vastaa?
Hän ei kyllä vetäydy syrjään politiikasta, hänhän tahtoo esittää suurta
osaa... niin, mutta jos hän kuitenkin ratkaisisi niinpäin, silloin on
kai hänen korskeutensa tiessään! Ja jos hän ei tee niin, otamme me siis
Johnsenin, ja hänet olen siis minä asettanut toimeen...»

Päivä kuluu. Vingen konttorissa puhellaan pulpetilta pulpetille. On
puolueita myötä ja vastaan. Lyödään vetoa: Kuka tulee ensin taloon,
Rasmus vai Vinge? Konttoripäälliköt eivät pidä pilaa sopivana. Jos
jotakin tapahtuisi, ei käy laatuun, että on omaksunut kannan, joka ei
ole yhtäpitävä yhtiön edun kanssa. Ne, jotka pitävät Vingestä, puhuvat
hänestä hillitysti kuin sairaasta. Herra prokuristi Jensen istuu
paikallaan ja tekee velvollisuutensa, hänestä on yhdentekevää, mikä
johtajan nimi on.

Vinge istuu penkillä tien vieressä, joka vie merenrannalta metsään.
Hän tietää, että nyt hänestä puhutaan. Voivatko he ottaa häneltä
hänen työnsä? Se ei ole oleva helppoa. Hän ei ole sanonut viimeistä
sanaansa. Mutta jos hän »voittaakin»? Voittaa — hänhän on menettänyt.
Hän on menettänyt myötätuntonsa ihmisiä kohtaan, valoisan ja hilpeän
työkykynsä, hänen työpäivänsä on pimentynyt. Hän, joka luuli kaikkia
ystävikseen ja jonka jokainen uusi päivä tempasi mukaansa, hän ymmärtää
nyt, että hänellä on vihamiehiä ja että hänenkin täytyy ruveta
tyrkkimään itseään eteenpäin vilinässä, aivan kuin muutkin.

Lomaa, sanoi Salting. Niin, nyt hän alkaa ymmärtää, miksi otetaan
lomaa. Kun tullaan väsyneiksi, niin väsyneiksi kuin hän nyt. Mutta
silloinhan ihminen myös on liian väsynyt levätäkseen.

Tuolla kuuluu joku tulevan juosten tietä pitkin. Vinge kuulee sen,
ennenkuin hän näkee mitään, askelet kajahtavat kovalla tiellä ja
kirkkaassa ilmassa. Sitten sukeltaa Andersen esiin. Ennenkuin Vinge
ehtii nousta, on Andersen penkin luona.

»Minä juoksin pois ennen kahvia», sanoo Andersen hengästyneenä, hän
aivan syöksee sanat suustaan, ja hänen poskensa vapisevat, »minä söin
vain paistetut munat... en ehtinyt...»

Sitten hän istuutuu, ja samassa luisuvat hänen lehtensä maahan. Vinge
ottaa koneellisesti ylös lehden, joka on pudonnut hänen jalalleen.

»Niin, niin, lehdet...» Andersen takertuu heti tarjoutuvaan aiheeseen.
»Sunnuntai-iltaisin menen vaimoni kanssa kernaasti kahvilaan ja me
luemme kaikki sanomat ja kuvitetut lehdet, ulkomaalaisetkin, vaimoni
osaa kieliä, myös ranskaa...»

Vinge on luonut katseen lehteen, joka hänellä on kädessään, eikä näe
että Andersen itkee, kyynelet vierivät pitkin hänen poskiaan, ja hän
ikäänkuin nielee sanat. Kun Vinge edelleenkin on omissaan, tarttuu
Andersenkin lehtikääröön.

»Näissä lehdissä on niin paljon... ne tietävät kaiken. Mistä niillä
oikeastaan on tietonsa? Saattaisi luulla, että tämänkin penkin alla
makaa sanomalehtimies, eikö niin? Ja huomenna luetaan, että tässä me
istuimme... ja nimet ovat mainittuina... minunkin nimeni... huomisessa
lehdessä...»

Hän istuu mutisten. Sitten hän hypähtää pystyyn, tarttuu Vingen käteen
ja pudistaa sitä kiivaasti:

»Jääkää hyvästi, herra johtaja Vinge, minun täytyy livistää nyt, kello
on jo yli kaksitoista, ja minun on mentävä metsään. Kiitos siitä,
että olette ollut niin ystävällinen minulle... minä toivotan teille
miellyttävää kävelyä... tehän teette kävelyn, ennenkuin lähdette
kotiin, eikö niin? Te olette onnellinen mies, herra johtaja, niin, niin
olette...» Andersen pudistaa kerran toisensa jälkeen Vingen kättä,
»mutta nyt minun täytyy lähteä luotanne...»

Andersen lähtee juosten, hän kääntyy metsään ja katoaa, lehtensä hän
jättää lojumaan maahan.

»Hänhän itki», sanoo Vinge itsekseen. »Mikä häntä vaivasi? Oliko hän
päissään? Ei. Mutta hän itki.» Vingen pitäisi mielestään seurata häntä,
mutta hänellä ei ole tarmoa siihen. Mitä häntä sitäpaitsi liikuttaa,
että vieras ihminen itkee? Mitä liikuttavat häntä pikku Andersenin
surut?

       *       *       *       *       *

Marie-Louise tietää varsin hyvin, että hänen miehensä on lähtenyt
jonnekin ja missä mielentilassa hän on sen tehnyt. Tohtori Salting on
ollut hänen luonaan, ja hän on soittanut konttoriin ja saanut tietää,
että johtajaa ei odoteta sinne enää tänään.

Salting tuli ontuen, hän melkein laahasi ruumiinsa kaikkia portaita
ylös, niin että kaide kitisi. Marie-Louise pyytää häntä istuutumaan ja
sanoo hymyillen:

»Mitä te haluatte, herra tohtori? Meitä ei vaivaa mikään tässä talossa.»

Salting istuu ja katselee häntä vähän huohottaessaan ja etsiessään
jalalleen asentoa.

Hän katselee myös ympärilleen, isoa, valoisaa huonetta, vetää luokseen
kukkamaljakon, katselee sitten taas Marie-Louisea, puistaa päätään ja
sanoo:

»Nämä ruusut muistuttavat teitä. Enkö minä saisi tulla tänne
tunnin ajaksi joka aamupäivä? Jens on oikeassa... minun luonani on
tympäisevää.»

Ja sitten hän muitta mutkitta kertoo Vingen käynnistä hänen luonaan
eilen illalla.

Hän selittää kaiken tarkkaan. Hän on tietämättään ottanut Marie-Louisen
kädet omiensa väliin ja taputtaa niitä kaiken aikaa. Marie-Louise istuu
katsellen jäykästi eteensä, hänen silmänsä ovat ilmeettömät, mutta
luomet vapisevat ja ovat läpikuultavat.

»Minä sanoin Jensille, ettei hän sanoisi mitään tästä teille. Niin,
sillä minä tahdoin tehdä sen itse, silloin saisitte kunnollisen
lääkärinselityksen samalla. Ja sitten minä — olen lähettänyt hänet
ulos metsään tänään ihan yksinään, jotta hän selvittäisi asiat
itselleen. Ja kun hän nyt tulee kotiin, on teidän vuoronne. Silloin
tulee teidän tehtävänne. Sillä Jenshän on onnellinen mies, kun hänellä
tällä hetkellä on sellainen vaimo kuin te. Ymmärrättehän: te olette
hänen lääkkeensä, ja teidän avullanne hän voi elää monta hyvää vuotta
teidän molempien iloksi. Tämän hänen kotinsa pitää antaa hänelle hänen
ruumiinsa kaipaamaa lepoa, mutta minä myönnän, ettei se tule käymään
helposti... ei edes teiltä. Itkekää toki ennemmin kuin istutte tuolla
tavoin. Mutta nyt minä menen tieheni, sillä teille ei ole mieleen, että
minä olen tässä katsomassa.»

Ja hän kumartuu Marie-Louisen käsien yli ja suutelee niitä... hämillään
ja kömpelösti niin että mäiskähtää, ja hän pudistaa vähän päätään kuin
saisi havaita oman rumuutensa ja kömpelyytensä, pinnistäytyy ylös
tuolista ja kompuroi ulos ovesta.

Marie-Louise saa tuskin sanaa suustaan, mutta kun hän on sulkenut
eteisen oven Saltingin jälkeen, menee hän jäykin askelin saliin ja
astuu akkunan ääreen. Hän seisoo siinä melkein liian suorana, hän
ponnistaa kaikki voimansa ollakseen antamatta myöten, hänen on vilu
aina sydämeen saakka. Jens poloinen! Onko se totta... oletko sinä
todellakin aivan yksin nyt ajatellen kaikkea tuota?

Hän soittaa konttoriin ja saa tiedon. Ja hetkeksi leimahtaa närkästys
hänen mielessään siitä, ettei Jens ole uskonut huoliaan hänelle. Mutta
syyhän on tohtorin. Viekas ihminen seisoo hänen ja Jensin välillä,
täynnä hyviä sanoja, niin, ja ystävällisiä ajatuksia... hän katselee
käsiään, joita Salting on suudellut isolla suullaan... mutta nyt,
nyt pitäisi hänen olla Jensin luona, kun tämä taivaltaa ties missä
metsässä tai maantiellä. Eihän Jens ensinkään ymmärrä sellaista.
Monta vuotta, sanoi Salting, monta vuotta on heillä vielä jäljellä.
Niin, mutta jonkun tuntemattoman armosta... he eivät enää voi tuhlata
päiviään, kuten ovat tehneet... miksi he siis eivät ole yhdessä, miksi
he puhuivat toisilleen tuolla tavoin eilen illalla, kuin heillä olisi
iäisyys edessään ja kuin he kernaasti voisivat vähän torailla?

Koko keskustelu on niin ilmielävänä hänen mielessään. Hän muistaa mitä
hän sanoi Svendsen-vanhuksesta... miksi hän niin teki? Olihan hän
oikeassa, sen hän tietää, mutta miksi sanoa se juuri sillä hetkellä.
Silloin ei Jens eikä hän itsekään tietänyt, että Jens oli sairas... ei
sairas, sanoi Salting, ei sillä tavoin... mutta kuitenkin. Kaikkihan
johtui siitä, että Jens niin rajusti kävi tuon toisen kimppuun...
Johnsenin, niin, hän...!

Marie-Louisen suupieliin tulee kova ilme. Hänen huulensa ovat kapeat ja
valkoiset, hän on ankara itselleen tällä hetkellä. Hän on puolustanut
Johnsenia Jensiä vastaan. Nyt hänen siis on puolustettava Jensiä
Johnsenia vastaan. Hän ei tahdo suostua siihen, että hänen miestään
kohdellaan sillä tavoin. Hän menee Johnsenin luo ja sanoo sen. Nyt
heti. Kun Jens tulee kotiin, ei heidän välillään ole oleva enää mitään.

Hän ei ajattele mitä hänen on sanottava Johnsenille. Hän menee ilman
muuta Johnsenin konttoriin, astuu hänen ovestaan sisään, ja Johnsen
hypähtää hämmentyneenä pystyyn. Mitä merkitsee tämä käynti? Onko heidät
nähty tuona päivänä, ja onko jotakin rettelöä miehen kanssa? Rouva
muuten ei näytäkään niin nuorelta tänään...

Marie-Louise menee hänen luokseen ja ojentaa hänelle kätensä, ja nyt
hän äkkiä tietää mitä hän tahtoo ja mitä hänen pitää sanoa. Nyt hän on
aivan tyyni. Hän ei hetkeäkään ajattele, että hän on täällä vieraassa
paikassa, hän ajattelee vain Jensiä ja sitä, että Salting on sanonut
hänelle, että nyt on hänen vuoronsa.

»Teillä on jotakin tekeillä minun miestäni vastaan», hän sanoo, »minä
tiedän sen, ja hän tietää sen. Hän ei tiedä, että minä teen tämän
nyt, mutta sanon sen kyllä hänelle. Teidän pitää antaa Jensin tehdä
työtä aikansa. Hän on sen ansainnut. Ja teidän on tehtävä se myös
itsenne tähden. Muuten te kadutte sitä kerran. Minä saatan hyvin sanoa
sen teille, sillä minä olen pitänyt teistä... silloin kerran, kun te
juoksitte, jos muistatte sen, ja te kyllä muistatte. Mieheni tarvitsee
nyt rauhaa, ja sen minä annan hänelle. Mutta teidän pitää auttaa
minua, ja sen te voitte varsin hyvin tehdä, te ette tule siitä sen
huonommaksi, ette omissa silmissänne ettekä minun. Te olette tarmokas
mies, tiedän sen, eikä teidän tarvitse tunkea tieltänne Jensiä, olette
muutenkin kyllin varma siitä paikasta, ja minä lupaan teille, että
mieheni on kerran tuleva luoksenne ja itse vievä teidät siihen, ja se
on tuova teille enemmän iloa.»

Hän katselee Johnsenia valoisalla katseellaan, hänen eloisat kasvonsa,
joista loistaa yhtäaikaa lempeys ja ankaruus, ovat kokonaan kääntyneet
Johnsenia kohti, hänen äänensä tunkee väreillen Johnsenin läpi... miksi
tulee hän ajatelleeksi äitiään, joka kuoli hänen ollessaan aivan pieni?
Niin, seisoohan hän nyt tässä kuin poika, joka on tehnyt jotakin väärää
ja nyt vapauttaa itsensä siitä tunnustamalla sen... hän on tavannut
jotakin, minkä olemassaolosta hän ei tietänyt, jotakin, mitä kukaan
nainen ei ole ennen osoittanut hänelle; hän ymmärtää, että Jens Vinge
ei ole vain mies, joka omaa aseman, minkä hän kernaasti itse haluaa,
vaan että hänellä on takanaan koti, kaunis ja urhoollinen nainen, jonka
kohtalo hän on. Hän ei tiedä mitä sanoa, sillä meidän sanamme eivät ole
luodut mitään sellaista varten, se kuuluu äänettömyyteemme; hän saattaa
vain sanoa:

»Kyllä.»

Ja hän tuntee uudelleen Marie-Louisen käden omansa ympärillä...
sitten hän on mennyt, ja Johnsen hapuilee käsillään amerikkalaista
kirjoituspöytäänsä, saa kiinni työntökannen kouruista ja antaa sormensa
hitaasti liukua kourusta kouruun kuin vakuuttautuakseen siitä, että hän
todellakin seisoo tässä eikä ole uneksinut kaikkea...

Rasmus Repo tapaa häneltä kirjeen tullessaan kotiin ajoretkeltään.
Johnsen ilmoittaa vallan lyhyesti, että hän ei halua muuttaa asemaansa
siinä yhtiössä, jota hänellä nyt on kunnia johtaa.

Rasmus imeksii sikariaan. »Mikä miestä vaivaa?» ajattelee hän. »On
paras antaa hänen vähän tointua. Parin päivän perästä puhumme sitten
hänen kanssaan kahden kesken.»

       *       *       *       *       *

Mitä se Vingeä liikuttaa, että pieni mies juoksee metsässä itkien?
Mutta hän ei kuitenkaan voi olla sitä ajattelematta, ja hän nousee
penkiltä ja käy samaa tietä kuin Andersen. Mutta kun hän jonkin
matkan kuljettuaan ei saa tätä näkyviinsä, poikkeaa hän umpimähkään
metsäpolulle, missä on puita niin tiheässä, että ne melkein sulkevat
häneltä tien.

Vinge ei ole milloinkaan sietänyt käydä metsässä yksin. Hänen hermonsa
eivät siihen sovi. Hän voi kernaasti nauraa itselleen. Mutta seikka on
nyt kerran se, että häntä alkaa peloittaa. Kaikki nämä tuntemattomat
äänet tekevät hänet araksi. Vinge on tottunut melskeeseen konttorinsa
ympärillä ja voi suorastaan nauttia, kun rautakiskoilla täyteen
kuormitetut työvankkurit kolisevat kiireesti pitkin katua tai kun
palokunta lähtee kokonaisuudessaan liikkeelle. Mutta kun mustarastas
näkymättömänä hiipii kuihtuneen lehden yli hänen takanaan tai jokin
lintu äkkiä lepattaa oksien välissä, hätkähtää hän ja huomaa, että
hänen kasvonihonsa kiristyy. Ja tuossa luikertaa vaskikäärme tien yli
aivan hänen jalkainsa edessä, hän oli vähällä polkea sitä... hän astuu
ensin askelen taaksepäin, sitten hänen täytyy hymyillä käärmeraukalle,
joka vainuaa vaaraa, nostaa päätään ja liikuttaa kieltänsä. Sitten
se luikertaa eteenpäin ja luisuu alas ojaan melkein kuulumattomasti
kahisten, ja Vinge seisoo hetken tuijottamassa tähän kasvinvanojen,
lehtien, köynnösten ja kuihtuneiden lehvien myllerrykseen. Hän näkee
hyönteisiä, joiden nimiä hän ei tunne, on kuin kukin korsi eläisi omaa
elämäänsä; tuossa tulee mehiläinen, Vinge seuraa sitä silmillään, ja
vaistomaisesti hän pidättää hengitystään, kuin olisi tässä jokin, jota
hän ei tahdo häiritä. Pieni aarniometsä umpeenkasvaneine polkuineen
valtavien takiaisenlehtien alla, täynnä villejä eläimiä maassa ja
runkojen välissä, ja hämähäkki kutoo verkkoaan rungosta runkoon ja on
vihdoin käärivä koko maailman pehmeään, petolliseen ansaansa, joka
surmaa äänettömästi. Niin hiljaa kuin mahdollista Vinge laskeutuu
ojanreunalle, hänen täytyy nähdä, minne tuo pieni hämähäkki aikoo...
onnistuuko sen kiinnittää lankansa tuohon köynnökseen? Niin, nyt se
on siinä... Hän tahtoo nähdä kärpäsen lentävän verkkoon... hän tuntee
jotakin outoa tuoksua... kaikki tämä on hänelle outoa. Täällä on kaikki
niin ihmeen rauhallista... on kuin hautajaisissa, joissa laulettiin
virsi, jonka hän muistaa lapsuudestaan... vanhan sävelen... kas nyt
kömpii kovakuoriainen tuolle takiaiselle...

Hän kumartuu hitaasti eteenpäin, ja samassa hän tuntee kivun salpaavan
hengityksen... ei pahasti, ei mitään kohtausta, mutta siinä se on,
hän muistaa sen... ei tahdo... täytyy kuitenkin... ja vastahakoisesti
pistää hän käden taskuunsa; kyllä, siellä on pieni pullo.

Ja nyt hän vihdoinkin tietää, miksi hän istuu tässä. Kaikki tuo
muu, mitä hän tänään on ajatellut, on ollut vain tekosyytä, jotta
hän pääsisi siitä, mikä itse asiassa on kaiken aikaa vaaninut hänen
mielessään. Hän muistaa nyt joka sanan, minkä Salting lausui eilen
illalla, ja ne kerääntyvät kaikki yhden seikan ympärille: kuolema. Se
oli kaiken sen selvä, lyhyt sisällys, mitä Salting saattoi hänelle
sanoa. Hänen vammansa ei ole vaarallinen. Ei tietenkään. Se ei ole
muuta kuin mitä useimmat kokevat hänen iässään. Ei, tietenkään ei.
Mutta se on siis siinä, sitä ei saa selitetyksi olemattomaksi. Hänen
tietämättään on hänen elämänsä edennyt noususta laskuun. Kohti kuolemaa.

Muut hänen ikäisensä ovat kaikki siitä tietoisia. Valdemar kirjoittelee
runoja siitä! Hän rakastaa kuolemaa, hän ajattelee sitä, ja sitten hän
kirjoittaa siitä runon. Salting lueskelee pohjoisnaparetkikunnasta ja
ajattelee omaa kuolemaansa, puhuu siitä kuin luonnollisesta asiasta.
Tosissaanko he sitä tarkoittavat? Eikö se ole valhetta ja teeskentelyä?
No niin, toinenhan on runoilija, ja toinen istuu yksinään autiossa
huoneessaan, heillä on siis aikaa siihen. Mutta hän, hän on mies, joka
tuntee päivien arvon, hänen päämääränsä on itsessään siinä työssä, joka
tulee hänen osalleen, hänellä ei ole aikaa ajatella mitään sellaista.

Siinä he tulevat hänen luokseen kertoillen hänelle kuolemasta säkeissä
ja proosassa... omituista, kyllä sen piti sattua juuri nyt, niin
että hän ei voi olla sitä ajattelematta. Onko se sattuma? Onko sekin
sattumaa, että hän meni liiallisuuksiin johtokunnan kokouksessa taanoin
ja antoi Rasmukselle aihetta kirjoittaa kirjeen? Vinge tuntee, ettei
mikään ole satunnaista. Valdemar ja Salting ovat samanikäisiä kuin
hän, he ovat päässeet askelen pitemmälle ymmärtämyksessä kuin hän, ja
sen hetken täytyi tulla, jolloin heidän sanansa tunkeutuivat häneen
ja juurtuivat. Senvuoksi hän on sitä aavistamatta ollut hermostunut,
niin että he saivat hänet ansaan, nuo muut, jotka vain ajavat omaansa;
kuolema siinä liikahti ja taudinvaippaan verhoutuneena lausui heille:
tehkää hyvin, herrat, nyt on teidän hetkenne!

Vinge on ajatuksissaan istuen lyönyt kepillään ojan reunaa, yhä
kovemmin, tietämättään. Nyt hän tulee tietoiseksi siitä, että hän
tekee niin. Tässä hän istuu. Metsässä. Yksin. Tänne ulos ajettuna. Hän
puristaa keppiä ja lyö kaikella voimallaan nokkospehkoon, joka taittuu.
Ei, hän ei tahdo! Tämähän on mielettömyyttä, tämä. Sairas — hänkö
sairas? Hän ei voi olla sairas, se ei sovi hänelle. Mitä hän tekee
elämässä, jos hän on sairas ja vaivainen? Olla lomalla, sanoo Salting.
Lorua! Lorua... niin, lapsille ja kurjimuksille... ja niille raukoille,
joilla ei muuta ole... ja jotka eivät uskalla kuolla.

Hän huomaa äkkiä hiljaisuuden. Hän kuulee puiden humajavan. Oksa
murtuu. Hänen korvissaan suhisee. Hän hypähtää pystyyn. Koko hänen
ruumiinsa vapisee. Hän luulee palelevansa. Hän tahtoo juosta. Hän
tahtoo tuntea veren käynnin valtimoissaan.

Vinge juoksee metsän läpi. Hän ei aavista minne. Eteenpäin polkua
pitkin, jotkin oksat lyövät hänen kasvojaan vasten, on ihanaa
tuntea tuo pieni kipu. Eteenpäin hän tahtoo. Eikä hän tahdo
olla sairas. Hän ei hellitä. Hän tahtoo tehdä työtä, kunnes hän
suistuu kirjoitustuolista... mieluummin niin kuin sairastaa. Käydä
hoitelemassa itseään. Nähdä lasten istuvan arasti isää katselemassa. Ja
Marie-Louise! Hänkö sitten hoivailisi häntä? Eikä hän enää olisikaan
Marie-Louisen mies. Eikö hän enää voisi heittäytyä hänen eteensä,
tarttua hänen ihanaan ruumiiseensa, ottaa hänet käsivarsilleen? Hän
muistaa ajomatkan, jolloin he istuivat kuin kaksi nuorikkoa, jotka
ensikerran kokevat rakastavansa toisiaan... ja sitten kun he olivat
juhlassa ja vilkaisivat toisiinsa keskellä kaikkia muita ja kohtasivat
toisensa salaisessa, voitonriemuisessa ymmärtämyksessä... Marie-Louise,
onko tuo kaikki nyt ohi? Eikö jäljellä ole enää mitään muuta kuin
purkautuminen, tuska?

Vinge juoksee läpi metsän, eteenpäin, yhä syvemmälle, hän noudattaa
tietämättään jotakin polkua, ei näe ensinkään runkoja, kuulee vain
veren suhisevan korvissaan. Hän tietää varsin hyvin, ettei hän voi
sietää tätä. Hänen rintaansa kouristaa, kuin hän painisi jonkun
voimakkaan kanssa... niin, tulkoon sitten mieluummin kuolema samalla!
Lääke, sanoi Salting. Kolme tippaa. Tai koko pullo...

Miksi hän sanoi niin? Eikö se ollut neuvo? Mieluummin niin kuin istua
lääkepullo edessään ja odottaa seuraavaa lääkkeenoton hetkeä. Vanhoja
muistoja hänen vanhempiensa viimeisistä ajoista nousee hänen mieleensä.
Vanhukset! Kun hänen isänsä kadotti muistinsa eikä voinut kuulla,
mutta horjui kuitenkin yhä edelleen kirjoituspöytänsä ääreen ja istui
siinä, hän, joka oli ollut niin toimelias, ja tuijotti puhelimeen,
joka ei koskaan soinut, tai tempasi kuulotorven käteensä, koska hän
luuli kuulleensa soiton, ja änkytti hallootaan, eikä voinut kuulla
puhelinneidin vastausta. Ja hänen äitinsä... joka makasi kuoleman
kielissä monta päivää... ja muut hiipivät huoneissa ja ajattelivat
kaikessa surussaan vain: jospa se olisi ohitse...

Vieläkö hän juoksee? Vai onko hän heittäytynyt maahan? Itkeekö hän vai
huutaako hän siihen huminaan, joka kohisee metsän läpi? Onko päivä
vai onko jo hämärtynyt? Sitä hän ei tiedä. Hän ei tiedä, että hän
harhailee runkojen välissä, hoippuu kuin päihtynyt, törmäilee puihin
ja kompastelee. Hän ei tiedä, että hän puristaa keppiään ja lyö sillä
kaikille tahoille... nyt se sattuu pensaaseen... ja nyt puuhun, niin
että hän tuntee sen kädessään... nyt johonkin pehmeään, joka makaa
maassa.

Tämä odottamaton aistimus saa hänet hillitsemään itsensä, hänen
jalkansa töytäisee jotakin, hän on taas vähällä kompastua, sitten hän
ojentaa kätensä ja hapuilee jotakin edessään, joka tuntuu hänestä
tutulta... hän on saanut hatun käteensä... hän pysähtyy... näkee mikä
siinä maassa makaa, ja huutaa tietämättään.

       *       *       *       *       *

Siinä makaa pikku Andersen. Päänsä hän on pistänyt pensaaseen ja
työntänyt jalkansa suoraksi kuin ihminen, joka nukkuu selällään.
Vinge pudistelee häntä, mutta Andersen ei liikahda. Pensaasta kuuluu
kuihtuneiden lehtien kahinaa, Andersenin pää kallistuu hitaasti
sivulle. Vinge taivuttaa oksat syrjään ja näkee heti, että hän on
kuollut. Kasvot sinertävät, suupielissä on vähän vaahtoa, joka hitaasti
pisaroi alas leualle. Mutta ilme on tyyni unen ilme. Pieni pullo on
ruumiin vieressä. Vinge kumartuu alas nähdäkseen mitä se on, silloin
hän huomaa, että Andersenilla on kirje oikeassa kädessään, sormet
ovat koukistuneet kiinni yhteen kulmaan, paperi täytyy irroittaa
pienellä nykäyksellä. Siinä on harjaantuneella konttori tyylillä
päällekirjoitus, joka Andersenin on täytynyt kirjoittaa, ennenkuin hän
lähti kotoa: S.H.T., rouva Fernanda Andersen, Amagerbrogade...

Vinge katsoo ympärilleen. Andersen on valinnut metsän ulkoneman. Talo
häämöttää rinteen toisella puolen. Andersen tahtoi olla varma siitä,
että hänet löydettäisiin. Ja nyt siis Vinge oli hänet löytänyt.

Itsemurha! Sitä on siis Andersen aikonut aina siitä hetkestä saakka,
kun hän syöksyi vaunuun. Hänellä on ollut murhe, sitten hän selvitti
asian omin neuvoin. Herra Jumala — ja liput tämäniltaiseen konserttiin,
jotka hän näytti Vingelle. Aina viimeiseen saakka hän tahtoi kuvitella,
että rattaat pyörivät kuin tavallista.

Vinge hymyilee — äärettömän alakuloisesti. Miksi hän hymyilee? Tuolle
poloiselle itsemurhaajalleko? Tälle merkityksettömälle miehelle, joka
kävi hänen tiensä poikki arkisine lörpötyksineen ja nyt makaa tuossa
kuin rohkeuden, kuolemanhalveksumisen irvikuva. Itselleenkö Vinge
hymyilee? Hän kun on käynyt tässä kamppaillen itsemurhan kanssa eikä
kuitenkaan uskaltanut sitä, minkä tuo pieni raukka uskalsi. Hymyileekö
hän elämälle, joka antaa sattuman niin leikkiä meidän kanssamme ja
sinkoaa katkeran ironiansa meidän syvimpään vakavuuteemme? Andersen
ajatti partansa ennen kuolemaansa! Hän tilasi itselleen hyvää ruokaa!
Ja tässä seison minä, minä, joka tahdoin kuolla ja tunnustelin pulloa
taskussani, mutta en sitä tehnyt enkä koskaan voisi tehdä sitä! Mutta
nyt hän makaa tuossa ja pilkkaa minua. Niin, hyvä herra, minä olen
kunnolla kuollut. Minä uskalsin!

Vinge tuntee olonsa sellaiseksi kuin mies, joka on hirttäytynyt
nuoraan, mutta sitten tulevat muut juosten ja leikkaavat nuoran poikki!
Vinge on näkevinään kasvoja ympärillään, Rasmuksen, Johnsenin ja
Saltingin ison hevospään, joka kumartuu hänen ylitseen: Kyllä, ehjä
sinä olet ruumiiltasi, ystäväni, voit hyvin mennä konserttiin illalla
mutta ota korkeampi kaulus, niin ettei juovaa kaulassasi näy!

Pilkatkaa minua! Pilkatkaa minua kaikki, niinkuin minä pilkkaan
itseäni... minä en ole enemmän arvoinen. Marie-Louise, sellainen minä
olen. Juoksen ulos metsään ja tahdon kuolla, jättää sinut ja Georgin
ja Annetten, enkä kuitenkaan uskalla! Marie-Louise, sinä sanoit minua
mieheksesi, mieheksesi!

Ei, hän ei tahdo seisoa tässä itkemässä omaa viheliäisyyttään. Tuossa
makaa kuollut ihminen, hänen velvollisuutensa on toimittaa hänet pois.
Hänellä on kädessään vainajan hänelle ojentama kirje, hänen täytyy
jättää se omistajalle. Kuinka käy sitten hänen itsensä... kuinka
hän voi kääntyä takaisin elämään tämän jälkeen... se kysymys saa
odottaa... ensin täytyy hänen pitää huolta matkakumppanistaan, joka nyt
on vaiennut eikä voi juosta takaisin sanomalehtiensä luo. Kuolema on
antanut hänelle tehtävän suoritettavaksi... ennen teki elämä niin...

Hän kumartuu siirtämään Andersenin vähän edemmäksi pensaan alle,
sillä välin kuin hän menee huutamaan ihmisille, joita kai asuu
tuolla. Tarttuessaan maassa lojuvaan ruumiiseen Vinge huomaa, että
hänen täytyy ponnistaa kaikki voimansa siirtääkseen sitä. Niin raskas
on pikku miehestä tullut nyt kuoltuaan. Niin kankea ja kylmä, että
Vinge tuntee sen hermoissaan. »Herra Jumala... herra Jumala», mutisee
hän ja antaa ruumiin hitaasti luisua takaisin maahan. Ja hänen
mennessään metsänrinnettä kohti painaa hänen oma ruumiinsa häntä, ja
hänestä tuntuu, kuin hän kauan sitten olisi alkanut käydä tätä tietä.
Eikö metsä siis milloinkaan lopu? Hänhän saattaa nähdä tuon talon
päädyn, mutta ei tule koskaan perille. Hän on kuolemanväsynyt. Hän
tuntee käsissään ja pitkin käsivarsiaan vilun, joka on toisenlainen
kuin kaikki muu vilu, minkä hän tuntee. Hänen kasvojensa lihakset
vapisevat, hän luulee pyörtyvänsä, ennenkuin hän saavuttaa metsänreunan
kivimuurin, ja tuntee äkkiä olevansa sen ääressä. Kavuttuaan sen yli
hän tulee polulle, joka vie kohti taloa. On suloista tuntea karheat
kivet kämmentä vastaan. Hänen takkinsa tarttuu oksaan, hän tempaisee
sen luokseen... päästääkö se hänet vihdoin, tuo kirottu metsä...

Hän seisoo talon luona. Siinä on puutarha hedelmäpuineen,
taimilavoineen, kasvihuoneineen. Täällä on aurinkoa. Vinge kumartuu
aitauksen yli, hän näkee miehen kävelevän puutarhassa, hän huutaa
hänelle ja tuntee samalla, että mitään ääntä ei pääse hänen huuliltaan.
Hän huutaa uudelleen äänettömästi. Mutta mies tuolla saa kai kuitenkin
tunnon siitä, että joku seisoo puutarhan ulkopuolella ja tuijottaa,
hän kääntää päätään. Vinge ponnistaa kaikki voimansa, hän kurkottaa
kiivaasti päätään ja onnistuu vihdoin huutamaan:

»Tuolla metsässä makaa kuollut ihminen... teidän täytyy auttaa...»

       *       *       *       *       *

Kuinka Vinge tuli tälle penkille talon vieressä, mitä hän on sanonut,
onko hän ollut kaatumaisillaan ja saanut apua, saiko hän aikaa
ilmoittaa paikan, missä ruumis makaa, muutamille miehille, jotka
juoksivat — sitä hän ei oikein itse tiedä, mutta nyt kumartuvat eräät
kasvot häntä kohti, ja hän kuulee äänen sanovan:

»Mutta eikö se olekin johtaja Vinge?»

Hän näkee vanhan vaimon istuvan vieressään; nainen on pitkä ja
täyteläinen, hänen harmaa tukkansa on suittu ylös otsalta, Vinge kohtaa
tyynen ruskean silmäparin.

»Tunnetteko minut? Minä olen kyllä Vinge.»

»Kyllä minä tunnen teidät. Mutta te ette muista minua. Te olettekin
nähnyt minut vain pari kertaa, ja siitä on kauan. Minä olen rouva
Svendsen.»

Ja kun Vinge edelleenkään ei ymmärrä hän sanoo:

»Vanhan Svendsenin vaimo... silloin kyllä tiedätte.»

Vinge on hypähtänyt pystyyn.

»Missä minä siis olen —?»

»Meillä tietenkin», sanoo rouva Svendsen ja hymyilee. »Te olette
Svendsenin kauppapuutarhassa, herra Vinge, sitä te varmaankaan ette
aavistanut. Mutta istukaa nyt taas. Te olette raihnaan näköinen, enkö
mene hakemaan jotakin juomista?»

Mutta Vinge tarttuu häntä käsivarteen ja pyytää häntä pysähtymään.
Hänen täytyy saada kuulla hänen puhuvan. Hänen täytyy saada tietää,
onko tämä unta vai totta. Hän tekee muutamia merkityksettömiä
kysymyksiä: täälläkö te asutte... missä on miehenne... ja äkkiä hän
puhkeaa puhumaan:

»Vaimoni on puhunut teistä... minä tungin miehenne pois... niin, minä
syynä olin, että hän lähti, enkä minä ajatellut sitä sen enempää... nyt
minä istun tässä... ehkä minun on paras mennä, ennenkuin hän tulee?»

»Ei ensinkään. Hän on sitäpaitsi nähnyt teidät, ja minä näin, että hän
tunsi teidät — tietenkin, ettehän te ole paljoa muuttunut.»

Hänen äänensä on tyyni. Hän katsahtaa vähän Vingeen sivultapäin.

»Eikö vaimonne ole mukana? Se oli ikävää. Minä tahtoisin kernaasti
nähdä hänet uudelleen. Minähän olen tuntenut hänet siitä lähtien kuin
hän oli pieni. Minulla on tosiaan kuvakin hänestä lapsena, sen hän on
itse antanut minulle. Sillä kas, hän oli sellainen lämminsydäminen
pikku tyttö.»

Kuinka Vinge kaipaakaan Marie-Louisea tällä hetkellä! Miksi hän
sitten on niin kaukana hänestä? Hän tahtoo kotiin nyt... heti, kunhan
Marie-Louise ei vain olisi tullut levottomaksi...

Mutta nyt astuu vanha mies heidän luokseen; tämä on siis vanha
Svendsen. Hän astuu hitaasti ja tukevasti mullan tahraamissa
työvaatteissaan, hänellä on iso haalistunut olkihattu harmaalla,
tuuhealla tukallaan, hänen kasvonsa ovat ruskettuneet samoin kuin hänen
kätensä.

Hän tervehtii tyynesti Vingeä ja sanoo, että nyt he ovat löytäneet
ruumiin ja levittäneet vaatteen sen yli ja soittaneet poliisille.
Tietääkö Vinge kuka se on? Eikö hän halua odottaa täällä ja tehdä
selkoa? Vinge haluaa kernaasti päästä takaisin Kööpenhaminaan. Niin,
mutta se sopii varsin hyvin. Hän ehtii sinne pikajunassa, sillä poliisi
on pian täällä. Svendsen kyyditsee hänet pikku vaunuillaan.

Vinge ja Sveildsen ovat puhelleet mainitsematta tuota toista asiaa.

Rouva Svendsen on ollut hetken poissa, nyt hän palaa ja sanoo, että
hänellä on kahvia tarjolla salissa.

»Aiotteko todellakin...?» kysyy Vinge.

Svendsen ja hänen vaimonsa katsovat toisiinsa; sitten sanoo edellinen:

»Niin, kas, kukaan ei pääse pois tästä puutarhasta, ennenkuin on
maistanut vaimoni kahvia ja katsellut minun rypäleitäni...»

»Me myymme ne Kööpenhaminaan», sanoo rouva Svendsen, »eräälle kaupungin
hienoista hedelmäkauppiaista, ja hän ansaitsee niillä hävyttömästi.
Niin, olkaa hyvä ja astukaa sisään.»

Siinä on pieni sali, keskellä iso pöytä. Rouva Svendsen tarjoilee.
Vinge istuu ensin odottaen, että he puhuisivat siitä... hän ei tiedä
mitä sanoa, mutta hänestä sitä ei voi välttää. Mutta Svendsen on
sytyttänyt piippunsa, rouva Svendsen istuu kahvikuppinsa ääressä ja
ojentaa hänelle korillisen pikkuleipiä, puhelu on aivan hiljaista
luonnollisine äänettömyyksineen, pöydän ääressä on hänen mielestään
mukava istua, täällä on niin turvallista tässä huoneessa, häntä
järkyttää kuulla muiden ihmisten puhelevan niin tyynesti ja
rauhallisesti. Svendsen ja hänen vaimonsa eivät keskustele vieraansa
kanssa. Jos hän tahtoo olla mukana heidän keskustelussaan, niin hyvä
on, mutta hän saa myös olla rauhassa. He nauttivat itse kahvistaan.
Itsemurhaajasta tuolla metsässä he eivät kysele, kun ei Vingelläkään
ole mitään enempää tietoa hänestä.

»Eikö enää kahvia?» kysyy rouva Svendsen.

»Siirtykäämme sitten rypäleisiin.»

Isossa kasvihuoneessa on viiniköynnös, jonka lehdet ja varret täyttävät
sen kokonaan ja peittävät ruudut. Ilma on raskas auringonpaisteesta,
joka lankeaa paksujen vihreiden lehtien lävitse. Suurissa, raskaasti
riippuvissa sinisissä tertuissa on melkein yliluonnollinen sulo...
voiko mikään olla niin hienoa ja niin runsasta samalla kertaa, huuruten
voimaa ja imelyyttä?

He menevät takaisin puutarhaan taas ja katsovat taimia ja hyötölavoja,
Svendsen lausuu tuskin mitään, silloin tällöin hän askartelee jonkin
kukan kimpussa ja survoo maata sormiensa välissä; rouva Svendsen
selittää, ilmoittaa nimiä ja hintoja.

Sitten tulee nuori poliisikomissaari pyörällä. Vinge selittää.
Kaikki merkitään muistiin, nimi, osoite, kellonlyömä, pikku Andersen
luetteloidaan, kaikki on järjestyksessä, Vinge lupaa antaa rouva
Andersenille tiedon ja jättää hänelle kirjeen.

Ja vähän myöhemmin istuvat hän ja Svendsen pikku vaunuissa. Takana
heillä on joitakin koreja, joiden pitää päästä mukaan junaan. Svendsen
ajaa itse, Vinge istuu hänen vieressään kovalla alustalla.

Sitten täytyy Vingen sanoa se.

»Miksi te ette puhu minulle siitä... entisestä?»

Ensin Svendsen ei vastaa. Hän huiskauttaa pois paarman hevosesta
piiskallaan. Sitten hän sanoo katsellen suoraan eteensä:

»Minä en ole milloinkaan puhunut siitä, johtaja Vinge, enkä nyt
sitäpaitsi koskaan ajattelekaan sitä. Ensin vei sairaus mukanaan osan
siitä ja sitten vaimoni enimmän osan ja puutarha siellä kotona sen,
mikä jäljellä. Kyllähän minä vähän hätkähdin, kun näin mikä mies te
olitte. Mutta minä olen mielestäni tullut oikealle paikalleni elämässä.
Niin että oikeastaan minun pitäisi kiittää teitä. Mutta sitä minä en
kuitenkaan tee.»

He kääntyvät alas rantatielle, he ajavat ohi penkin, jolla Andersenin
lehdet vielä lojuvat.

»Minun täytyi kuitenkin puhua siitä», sanoo Vinge... »Minä olen ollut
täällä ulkona, tänään, koska elämä on käynyt minulle nurjaksi.»

»Niin, sitä minä ajattelinkin, kun näin teidän taivaltavan siellä
aitauksen luona.»

»Minä toimin niinkuin minun täytyi toimia silloin, minä en voinut
muuta, olin nuori ja minun täytyi päästä eteenpäin.»

»Niin kai teidän täytyi. Siellä on paljon törkyä, tuolla», Svendsen
viittaa ruoskalla siihen suuntaan, missä Kööpenhamina sijaitsee.

»Mutta en voinut ymmärtää, että muut kohtelivat minua niinkuin minä
teitä silloin. Enkä minä voinut ymmärtää sitä silloinkaan, kun vaimoni
sanoi sen minulle. Mutta sen minä olen oppinut täällä teidän luonanne,
ettei meidän milloinkaan tarvitse kostaa niille, jotka ovat tehneet
väärin meitä kohtaan. Ja tänään on teidän puolestanne kostettu.»

Svendsen tuumiskelee hiukan.

»Minusta ei elämä enää ole niin vaikeaa. Mutta kai minä olen kokenut
jotakin, joka teidänkin on koettava.» Hän sivaltaa hevostaan. »Meidän
on kai muuten parannettava vauhtia saadaksemme korit mukaan junaan.»




IV.


Vingen kotiintulo, hänen ja Marie-Louisen kohtaus... jokainen, joka on
seurannut tätä kertomusta näin kauan, tietää myös mitä nyt on jäljellä.

Nyt tulevat ne päivät tai pikemmin ne vuodet Marie-Louisen ja Vingen
elämässä, jolloin he löytävät toisensa uudelleen onnessa, joka ei ole
myrskyävä kuin heidän nuoruutensa eikä myöskään sattumoisin siepattu
päivän hyörinän keskeltä, vaan syvä, täysin kypsä ja kaihomielinen kuin
syksy.

Vinge saa nyt »aikaa».

Hän tekee työtä yhtä hyvin kuin ennen konttorissaan keskellä melskettä,
mutta hän ei raahaa työtänsä mukaan kotiinsa tai julkiseen elämään. Hän
ei ole milloinkaan vastannut Rasmus Raskin ystävälliseen kirjeeseen,
eikä Rasmus myöskään tee viittauksia siihen. Johnsenin ja Vingen
välillään ikäänkuin salainen liitto, vaikka he eivät milloinkaan ole
puhuneet siitä, mitä Marie-Louise teki tuona päivänä. Heidän yhtiönsä
kilpailevat nyt niinkuin ennenkin, mutta työskennellessään he hitaasti
lähestyvät virkakumppanuutta — sellainen on mahdollista, eikä kumpikaan
yhtiö tee vararikkoa sen johdosta.

Valtuustossa aikomaansa suurta puhetta Vinge ei pidä. Hän kirjoittaa
puoluejohtajalle, ettei hän puhu eikä äänestä, hän tahtoo sinä iltana
istua mykkänä kuin henkilö, joka ottaa jäähyväiset toimialalta, mikä
ei ole hänelle omiaan. Vanha johtaja nyökkää ja ajattelee: Tietysti,
tiesinhän sen kyllä... kun vain sain puhua hänen kanssaan! Molemmista
epävarmoista äänistä tulee niinmuodoin varmoja, ne antavat jaa'nsa
palkankoroituksen puolesta, joka läpäisee loistavasti, ilman että lakko
puhkeaa.

Vinge voittaa kärsiessään tappion. Kaikki ovat he oikeassa häntä
vastaan. Rasmus, jonka onnistuu panna raja hänen innolleen tekeytyä
tärkeäksi julkisessa elämässä, sosiaalidemokraatit, jotka saavat
tahtonsa perille, kaikki, jotka näkivät Vingen rientävän niin
ärsyttävän pirteänä läpi kaupungin ja jotka nyt pudistavat päätään
hänelle ja sanovat osaaottavasti: hän alkaa tulla vanhaksi! — — —

Vingen täytyy ensin mennä viemään kirje rouva Andersenille; se ei ole
mikään helppo tehtävä, ja hän tahtoisi mieluimmin kiiruhtaa kotiin,
mutta nyt hänen täytyy tyytyä telefonoimaan Marie-Louiselle, että hän
tulee niin pian kuin saattaa, ja sitten hän menee Amagerbrogadelle.

Uusi talo hiekkakivikoristeineen ja pikku parvekkeineen, kaikki tyynni
valmiiksi ommeltujen talojen myymälästä ostettua, porraskäytävä
värillisine ikkunaruutuineen, joissa on myrkylliset värit, ja
raudoitettuine korkkimattoineen, ja joka kerroksessa kaksi huoneistoa,
joiden vinosti vastakkaiset eteisovet pälyvät toisiinsa.

Vinge nousee kolmanteen kerrokseen ja soittaa ovelle, jolla Andersenin
kiilloitettu messinkinen nimikilpi loistaa naapurin posliinikilpeä
vastaan. Hän soittaa kuolleen miehen ovelle, hän näkee kuolleen miehen
ovikilven ja kirjelaatikon. Mutta pikku Andersen on vaihtanut satamaa,
kuori on jäljellä maan päällä, mutta itse hän on jo syvällä unessaan.

Oven tempaa auki iso vaalea nainen, joka huutaa:

»Tuleeko vielä lisää? Kuka se on? Mitä te tahdotte?»

Vinge lausuu nimensä, pyytää saada puhutella rouva Andersenia.

»Minä se olen.»

Vinge näkee heti, että hän tietää jotakin. Hän ei ole itkettynyt, mutta
hänen kasvonsa ovat vääntyneet, hänen kätensä levottomat.

»Minulla on teille kirje.»

Rouva Andersen avaa salin oven ja huutaa sinne:

»Täällä on lisää tietoja, äiti.» Ja Vingelle:

»Onko hänet saatu kiinni?»

Salissa, joka on täynnä veistettyjä huonekaluja ja vihreää plyyshiä,
istuu pitkä, laiha nainen, vanha, harmaita kiharoita riippuu korvilla,
pieni musta pitsimyssy on hänen päässään. Hän istuu nenäliina kädessään
ja pyyhkii usein kasvojaan.

»Hän on tehnyt hävyttömästi... tehnyt hävyttömästi», toistelee hän
melkein koneellisesti. »Täällä käyvät poliisit ja sanomalehtimiehet
haastattelemassa tytärtäni lakkaamatta...»

Vinge ojentaa kirjeen rouva Andersenille.

»Minun täytyy ilmoittaa teille, että miehenne on kuollut. Minä jouduin
sattumalta Helsingörin vieressä olevaan metsään ja löysin tämän
kirjeen.»

»Saatoin arvata sen...» sanoo vanha nainen.

Rouva Andersen avaa kirjeen, siinä on neljä tiheään kirjoitettua sivua,
hän lukee ensimmäiset rivit, heittää sitten kirjeen pöydälle ja sanoo
äidilleen:

»Pettänyt meitä... pettänyt ensi hetkestä...»

»Se vasta on hävytöntä...»

Vinge sanoo äänellä, jota hän yrittää hillitä:

»Jos te tahdotte kuulla puhuttavan miehenne viimeisistä hetkistä, olen
valmis milloin hyvänsä. Tässä on osoitteeni. Minä en tahdo häiritä
teitä surussanne.»

Hän menee.

Eikö ole missään automobiilia? Pitääkö raitiovaunulla? Ei, hän ei voi
sietää suljettua huonetta, matka tuntuu sujuvan aivan liian hitaasti,
rautatiematka kotiin pikajunassa oli loppumaton. Hän alkaa kävellä
rivakasti. Kaikilla ihmisillä on kiire, on se hetki, jolloin konttorit
ja työpaikat tyhjentyvät ja lamput syttyvät kaikissa taloissa.

       *       *       *       *       *

Marie-Louise sytyttää salin lamput kuten tavallista. Hän menee Vingen
huoneen, hänen kirjoituspöytänsä ääreen, ja sytytyttää lampun... pitää
kai olla valoista täällä, kun hän tulee? Ei, hän sammuttaa uudelleen
lampun. Täällä pitää olla aivan tavallisesti. Siitä saakka kuin Vinge
telefonoi, hän on ajatellut vain sitä, että nyt hänen pitää hillitä
itsensä. Jos Jens tahtoo uskoa huolensa hänelle tänä iltana, on se
hyvä, ellei hän tahdo, täytyy odottaa. Marie-Louise tietää, että
kerran se tapahtuu, mutta Jensin itsensä pitää se sanoa. Marie-Louise
ei tahdo aloittaa kertomalla, että Salting on ollut hänen luonaan,
Jens ei saa aavistaa, että Marie-Louise oli aivan tyyni, silloin kun
hän pistäytyi Johnsenin luona, mutta että hän tultuaan sieltä kotiin
käveli levähtämättä edestakaisin lattialla, onnettomana siitä, mitä hän
oli saanut kuulla, onnettomana siitä, ettei hän tietänyt missä Jens
oli ja kuinka hänen laitansa oli. Millaisena hän on tuleva kotiin?
Epätoivoisena ja katkeroituneena miehenäkö? Onko hän turvautuva
Marie-Louiseen ja ottava vastaan hänen apunsa? Vai onko Marie-Louisen
taisteltava Jensin tautia vastaan kuin vihollista vastaan? Nyt on siis
heidän kotinsa joutuva koetukselle. Onko se jonkin arvoinen?

Se on jonkin arvoinen, hän tietää sen. Hän ikäänkuin kerää sen
ympärilleen. Huoneet kaikkine muistoineen. Onhan jokainen pikku
esinekin täällä muisto. Tuo huonekalu, jonka he silloin ostivat.
Sohvannurkka, missä hänen äitinsä istui heillä käydessään. Tuon
taulun raahasi Marie-Louisen isä itse tänne ja kapusi porraspuille
ripustaakseen sen hänen kirjoituspöytänsä yläpuolelle, sehän oli hänen
mielitaulunsa kotona, ja »voithan sinä mieluummin saada sen minun
eläessäni, niin minä voin iloita siitä, että se riippuu täällä sinun
luonasi». Valokuvat... lasten kuvat ajalta, jolloin he olivat pieniä...
kukkamaljakot.

Hän kerää sen ympärilleen viipymättä kunkin yksityisen pikku esineen
kohdalla; hän tuntee kaiken tämän tenhovoiman mieheensä, koska hän itse
rakastaa sitä. Tämä ei ole vain huoneisto korkealla vieraassa talossa,
jossa asuu paljon vieraita ihmisiä, ja jos he muuttavat, on tilalle
tuleva muita, jotka samalla oikeudella nimittävät sitä omakseen. Nämä
huoneet ovat nähneet hänen ja hänen miehensä elämän, täällä ovat
lapset varttuneet, puiston puiden kajastus ja tuoksu on päivä päivältä
kutoutunut heidän elämäänsä, ja jokainen päivä, joka täällä kodissa
kuluu, lahjoittaa heille muiston ja luo jotakin uutta.

Kun Georg tuli kotiin koulusta, oli Marie-Louise pulassa. Eihän hänkään
saa mitään huomata. Vinge on tapaava lapset aivan arkipäiväasussaan;
se juuri on antava hänelle turvallisen tunnon, ettei täällä kotona ole
tapahtunut mitään. Mutta Georgin puhuessa äidilleen koulusta ja muusta,
mistä hänen on tapana puhua, on hänen silmissään jotakin tähystävää tai
hämmästynyttä, kuin hän saattaisi joka hetki kysyä: mitä on tapahtunut
sen jälkeen kuin aamulla läksin? Mutta kun Marie-Louise ei tahdo
hänen huomaavan mitään, unohtaa hän sen, menee huoneeseensa, istuutuu
pöytänsä ääreen ja kirjoittaa jotakin, jota kukaan koko maailmassa ei
saa nähdä.

Annettestahan selviytyy paljon helpommin. Hän harrastaa tänään
innostuksella voimistelua, nykyään on koko hänen luokkansa hurmautunut
neiti Ludvigseniin, voimistelunopettajattareen, ja sen johdosta kuuluu
yhtämittaisia mätkäyksiä ruokasalista, missä Annette harjottelee
tekemään voltteja sekä oikeaan että vasempaan.

Tuntuu hyvältä, kun he ovat kotona. Kuinka se onkaan rauhoittavaa!
Marie-Louise seuraa heidän elämäänsä, hän ottaa osaa kaikkeen, mihin
he ryhtyvät, siihenkin, mistä hän ei tiedä; hehän ovat häntä ja hänen
miestään, ja kuitenkin he ovat jotakin itsekseen, jotakin ulkopuolella
sen, mitä hänessä itsessään tapahtuu. Kuinka hän olisi kestänyt tämän
päivän, jos hän olisi ollut yksin? Hän olisi täällä kaivellut mieltään,
joka tunnelman hän olisi hajoittanut ja tutkinut sen alkuperän,
joka ajatuksen hän olisi eritellyt ja havainnut sen kiusaavaksi tai
arvottomaksi, kovana itselleen, armottomana ja lopuksi niin kuolettavan
uupuneena, kuin hän oli nähnyt niiden naisten olevan, jotka yksin
kantoivat jotakin, jota he eivät voineet muille tulkita, ja joilla ei
ollut lapsia.

Jens on ymmärtävä, mitä hänen lapsensa saattavat merkitä hänelle nyt
Ymmärtävä, minkä onnen hän on lahjoittanut Marie-Louiselle niiden
kautta ja minkä onnen Marie-Louise on korvaukseksi velkapää hänelle.
Jos Jensin on luovutettava osa siitä, minkä ihmiset ulkona maailmassa
lahjoittivat hänelle, kun hän iloisena ja huolettomana kulki heidän
keskellään, on hän ymmärtävä, että hänen lapsensa voivat antaa sen
hänelle takaisin, kauniimpana, rikkaampana joka vuodelta, jona elämä
voimakkaammin kutsuu heitä.

Marie-Louise ei ajattele kuolemaa. Synnyttäessään Georgin ja Annetten
hän oli niin lähellä sitä, että se on tullut vallan luonnolliseksi
tekijäksi hänen elämässään, se ei enää ole mitään eristynyttä, joka
määrättynä hetkenä astuu uhaten esiin.

Hän ja hänen ruumiinsa tietävät, kuinka lähellä elämä ja kuolema ovat
toisiaan, että elämä syntyy kuoleman kynnyksellä.

Se hirvittävä tuska, jonka hän tunsi lasten syntyessä, ääretön ilo,
kun elämä soi voiton hänelle ja heille, ovat tehneet hänet kuoleman
tuttavaksi sellaisella salaperäisellä tavalla, jota ei kukaan mies
tunne. Hänen aistinsa tietävät, että joko se on vapahdus jota ei voi
kuvata, tai voitetaan se onnen huumassa, jonka vain voi aavistaa äidin
hymyssä, kun hän ensikerran panee lapsen rinnalleen.

Mutta hän tietää, että Jens on tänään kamppaillut kuoleman kanssa. Hän
on ihaillut ja rakastanut Jensiä siksi, ettei hän koskaan ole ottanut
sitä lukuun; sen kauttahan Jens juuri oli tuo voimakas, hilpeä mies,
joka vain olemalla hänen luonaan, olemalla hänen miehensä, antoi
hänelle ihmettelevää luottamusta hänen voimaansa, samalla kuin hän,
Marie-Louise, voitti hänet heidän rakkauselämässään, karkoitti kaikkien
muiden naisten kauneuden hänen mielestään. Tänään on Jens ollut heikko,
sen hän tietää. Hänen, joka ei ole koskaan ymmärtänyt mitä sairaus
on, on ollut pakko katsoa verhon taakse, elämän salaiseen kätköön. Ja
senvuoksi tulevat he tästä lähtien tuntemaan olonsa toistensa luona
turvallisemmaksi kuin milloinkaan ennen, he ovat saaneet yhteisen
tiedon jostakin, josta he eivät puhu, itsensä vuoksi, lastensa vuoksi,
päivien ja öitten vuoksi, jotka he tulevat toistensa kanssa elämään.

Senvuoksi juuri Jensin täytyi olla yksin tänään. Senvuoksi ei
Marie-Louise olisi mennyt hänen luokseen, vaikka olisikin tietänyt,
missä hän oli. Marie-Louise tietää, että jokainen ajatus, minkä Jens on
tänään ajatellut, katkerinkin, on vienyt heidät lähemmäksi toisiaan,
koska yksi voima, elämä, ei nyt enää puolusta heidän rakkauttaan, vaan
kaksi voimaa, elämä ja kuolema.

Millä mielellä Jens palanneekin kotiin, epätoivoissaan vai tyynenä,
Marie-Louise omistaa hänet.

       *       *       *       *       *

»Emmekö syö pian?» Georg on tullut saliin äitinsä kuulematta.

»Kyllä. Isä tulee kohta. Onko sinulla nälkä?»

»On, kuin sudella. Meillähän on häränpaistia päivälliseksi.»

»Mitä sinä olet puuhannut?»

Georg ei vastaa. Hän kulkee edestakaisin seuraten maton kuvioita. Siis
se on jotakin, jonka hän mielellään sanoisi äidilleen.

Marie-Louise istuutuu.

Ei, Georg ei sano mitään. Hän ei voi. Hän on rakastunut. Se tapahtui
tanssikoulussa. _Hän_ on pari vuotta Georgia vanhempi, mutta
samanpituinen. Hän on nuori neiti, jolla on hiukset sykkyrällä. Hän
käyttää hajuvettä, hänellä on rannerengas ja sormuksia. Hän tanssii
vain isojen kanssa. Hänen valkoinen puuhkansa riippuu eteisessä. Georg
on kädellään silitellyt sitä, mutta meni hämilleen aikoessaan suudella
sitä. Hän on istunut huoneessaan ja koettanut kirjoittaa runoa:

    Sade hurjasti ruutua pieksää
    ja puiden oksia puistaa,
    kylmänä vonkuva myrsky niistä
     lehdet maahan suistaa.

Sen pitemmälle hän ei päässyt. Hän sattui katsomaan ulos, oli aivan
tyyntä ja tähtikirkasta. Hän ostaa mieluummin kimpun orvokkeja ja,
pistää sen hänen merensinisen päällysvaippansa taskuun, kun muut ovat
sisällä salissa. Hänen nimensä on Emilie.

Marie-Louise katselee Georgia, kun hän tulee lampunvaloon. Hän
näkee, kuinka pojan mieli on työssä. Hänen kasvonsa punoittavat,
kätensä hän on työntänyt takkinsa taskuihin. Nyt tahtoo Marie-Louise
koetella häntä. Hän tarttuu ompelukseensa. Ei, Georg ei puhu mitään.
Marie-Louise hymyilee. Hänellä alkaa siis olla salaisuuksia äitinsä
edessä. Onko poika kenties rakastunut? Kutsuuko elämä häntä?

Georg on äkkiä tullut liian isoksi leikkiäkseen. Annette tulee saliin
nukkehuviloineen, nyt on parveke taas irtaantunut, Georghan korjaa sen,
se on huvittanut häntä ennen, isä auttoi häntä. Mutta hän ei tahdo.
Silloin sanoo Marie-Louise:

»Tietysti sinä tahdot. Juokse hakemaan vasara ja nauloja; tuo tänne
huvilasi, Annette.»

He panevat sen pöydälle ja alkavat naputtaa.

»Sade hurjasti ruutua pieksää»... lausuilee Georg itsekseen.
Marie-Louise antaa hyviä neuvoja, Annette on tarpeeton, hän pistäytyy
hetkeksi ruokasaliin, kuuluu lasin helähdys.

»Mitä sinä teet, Annette?» huutaa Marie-Louise. »Kas niin, Georg, älä
nyt lyö vinoon.»

»En mitään», sanoo Annette toisesta huoneesta ja tulee nopeasti saliin,
missä hän seisoo kädet selän takana katsomassa, kuinka toiset puuhaavat.

»Minä luulen, että isä tekee sen paremmin kuin te», sanoo hän.
»Sitäpaitsi tulevat nuket pian muuttamaan kaupunkiin.»

       *       *       *       *       *

Vinge seisoo talonsa edessä. Hän on kävellyt niin kiivaasti, että
hän vaistomaisesti pysähtyy tyyntyäkseen. Hän näkee, että salissa on
sytytetty lamppu, se vaikuttaa häneen niin, että kaikki mitä hän on
aikonut sanoa Marie-Louiselle, äkkiä on hävinnyt hänen mielestään. Hän
tahtoo nyt vain päästä hänen luokseen, sitten luontukoon muu miten
hyvänsä. Hän pistää avaimen eteisen oveen, kuin palaisi kotiin pitkältä
matkalta, selvästi tietoisena siitä, että hän tekee tämän liikkeen,
joka tavallisesti on aivan koneellinen. Hän pakottautuu menemään
huoneeseensa tapansa mukaan, astuu kirjoituspöydän ääreen, sytyttää
lampun, näkee muutamia kirjeitä saapuneen, mutta ei lue niitä.

»Isä on tullut, juokse sanomaan, että saa tuoda ruoan sisään», sanoo
Marie-Louise Annettelle; »pitele nyt kiinni, Georg, niin minä isken».

Samassa Vinge avaa oven.

»Päivää», sanoo Marie-Louise nukkehuvilan yli kumartuneena, »me
korjaamme tätä».

»Päivää», Vinge menee heitä vastaan, pysähtyy puolimatkassa, katselee
ympärilleen. Annette tulee juosten ruokasalista häntä vastaan.

»Katsos», sanoo hän ja tekee voltin, »sen me opimme neiti
Ludvigsenilta».

Marie-Louise nostaa silmänsä, kaikki nauravat.

»Tulkaa nyt», Marie-Louise panee vasaran syrjään, »meillä on kaikilla
nälkä, Georgilla eniten».

He menevät ruokasaliin. He alkavat syödä. Kun Vinge aikoo kaataa juomaa
lasiinsa, huomaa hän, että lasissa on pieni nukkekaapin kukkaruukku ja
siinä kangaskukka.

»Se on minulta», sanoo Annette. »Se on onnenruukku. Neiti Ludvigsen on
myös saanut sellaisen.»

»Kiitos», sanoo Vinge ja asettaa kukan eteensä. Samassa hänen ja
Marie-Louisen silmät kohtaavat toisensa. Hänhän tietää sen, ajattelee
Vinge mielessään.

»Isä», sanoo Georg, »kun sinä pidät tuon puheen valtuustossa, enkö
silloin minä ja muutamat toverini voi tulla kuulemaan sitä?»

»Niin mutta, Georg, minä en luule, että siitä puheesta tulee mitään,
sillä» — Vinge kääntyy Marie-Louisen puoleen, ja hänen äänensä värähtää
vähän, niin että vain Marie-Louise kuulee sen, — »minusta se ei ole
miksikään hyödyksi, kun kuitenkin on määrätty, kuinka käy — ja niin
on laita. Minä vetäydyn pois kaikesta siitä, sitä minä olen tänään
tuuminut.»

Marie-Louise katsoo häneen ja nyökäyttää päätään.

»Niin, se sinun pitäisi tehdä.» Ja yhä katsoen Vingeen: »Tohtori
Salting oli muuten tänään täällä. Hän ontuu pahasti, mutta hän pääsee
kuitenkin perille, tuo kiltti vanha herra.»

Marie-Louise tietää kaiken. Hän sanoo minulle tämän, koska hän tietää,
että minä en voi sanoa hänelle sitä nyt, en tuolla tavoin, ja kuitenkin
pitää hänen tietää se.

»Niin», sanoo Vinge ääneen, ja heidän silmänsä kohtaavat taas toisensa,
»hän on viisas mies. Mutta hänen luonaan on kauhean ikävää.»

Silloin Marie-Louise tietää, että Jens on ymmärtänyt hänet.

He nousevat pöydästä. Georg menee lukemaan englanninläksyään. Annette
juoksee edestakaisin ruokasalin ja salin välillä ja laulaa.

Marie-Louise ja Vinge seisovat salissa. Vinge on ollut matkalla
huoneeseensa, sitten hän äkkiä pysähtyy. Marie-Louise tulee hänen
luokseen. Hänkö levittää käsivartensa miestään kohti? Vai mieskö on
ottanut hänet ja painanut päänsä hänen olkaansa vastaan? Niin he
seisovat hetken, Marie-Louise silittää Vingen tukkaa, on kuin Vinge
aikoisi purskahtaa itkuun, mutta hän hillitsee sen.

Sitten hän kohottaa päänsä ja katsoo Marie-Louiseen:

»Sinä... sinä...», sanoo hän ja hymyilee, mutta hänen äänensä vapisee,
»sinä olet minun vaimoni... olethan? Ja minä rakastan sinua... siinä on
koko viisaus.»

Minä olen kirjoittanut Jens Vingen kohtalosta. Siitä tuli yhtä paljon
kirja hänen kauniista vaimostaan... onnellinen mies!




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77849 ***