path: root/77824-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77824 ***
language: Finnish




KETTUSEN KOMPPANIAN LAPINMATKA

Kertomus Kettusten ja Ola Svenskin matkasta
koulukaupungista kotia Lappiin


Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS



WSOY:n koululaiskirjasto N:o 60.





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1929.




ENSIMMÄINEN LUKU.


»... Ja osta minulle Lundahlin kirjakaupasta puoli tusinaa Faberin
lyijykyniä n:o 2 ja sitten pieksunkengäkset Kauralasta, Siellä on
nahkatavara parasta. Varsinahkoja minulla on täällä, kun piti keväällä
"Tösseli" teurastaa. Se on kyllä suuri pettymys Pekalle, joka oli
kovasti kiintynyt mullikkaan. Mutta — kuten tiedät — meillä kävi piispa
huhtikuussa, ja me olimme äidin kanssa sitä mieltä, että se piti
teurastaa ("Tösseli" nimittäin). Se oli siis välttämättömyys, koska
porot olivat jo kovin laihoja siihen vuodenaikaan...»

Kalle Kettunen lopetti kirjeen lukemisen. Hän oli papinpoika Uujoelta,
Suomen pohjoisimmasta pitäjästä, Lapista. Kevätlukukausi oli
loppumaisillaan, ja Uujoen papin lasten oli viikon päästä aloitettava
kotimatkansa.

Pekka, Kallen veli, ei ollut vielä tullut kotiin kaupungilta. Hän oli
lyseon toisella luokalla, kun Kalle oli jo viidennellä, Sitäpaitsi asui
heitä samassa paikassa vielä kolmaskin, nim. heidän pikku sisarensa
Sirkka, joka oli tyttökoulun ensimmäisellä luokalla.

Rouva Mehtonen, täysihoitolan pitäjä, kurkisti oven raosta. Hän oli
neljänkymmenen ikäinen papinleski, joka elätti itseään ja viittä
lastansa pitämällä koululaisia. Kalle Kettunen oli alusta alkaen
asunut hänen luonaan, ja selvää oli, että nuoremmat, Pekka ja Sirkka,
seurasivat vanhimman veljen jälkiä.

— Eikö Pekka ole vielä tullut? kysyi rouva Mehtonen.

— Ei ole. Hän meni postimerkkiukin luo.

— Ai, ai sitä Pekkaa! Tuhlaa kaikki rahansa postimerkkeihin. Mutta
samanlainen oli meidän Aarokin pienempänä.

Rouva Mehtosen pää hävisi oven raosta. Hetken kuluttua tömisteli Pekka
sisään, kasvot loistaen.

— Minä sain kolme guatemalalaista kolmellakymmenellä pennillä! huudahti
hän heti ovessa.

— Ethän vain petkuttanut ukkia?

Pekka, reipas kaksitoistavuotias, katseli veljeään pitkään,

— Kuinka semmoisia puhut? Tiedäthän, etten minä petkuta ketään. Kas...
onko kotoa tullut kirje?

Pekka sieppasi kirjeen pöydältä. Kalle piti häntä syrjästä silmällä.
Hyvä, että veli sai itse lukea surullisen uutisen.

Yht'äkkiä kirje lensi lattialle. Pekka seisoi punaisena keskellä
huonetta.

— Kyllä minä vihaan sitä piispaa! huudahti hän, taistellen itkua
vastaan, — Syödä Tösseli, joka oli niin viisas vasikka! Kaikki minun
elättini syödään! Viime syksynä söivät Ruijan herrat kesyn hanheni, ja
nyt piispan herrat Tösselin!

Pekka itki.

Kalle koetti lohduttaa häntä:

— Älä nyt ole milläsikään. Kyllähän vasikoita aina saadaan.

Mutta Pekka keskeytti hänet:

— Saadaan kyllä... mutta sellaista kuin "Tösseli" ei saada koskaan.
Joka juoksi perässä kuin koira...

Hän pyyhiskeli silmiään ja kiivastui uudelleen:

— Minä en nosta lakkia enää piispalle, en! Ja sitten hetken päästä
hiukan tyynemmin: — Hyvä, että kokeet on jo ohi! Muuten olisin aivan
varmaan kirjoittanut ruotsissa nelosen.

Sirkkakin joutui siihen hätään.

— Onko kotoa tullut kirje? Voi, antakaa minulle!

Hän huomasi kirjeen lattialla ja kiiruhti ottamaan sen ylös.

— Isän ja äidin kirje lattialla! toruskeli hän herttaisesti. Hän oli
kymmenvuotias, terve ja punaposkinen, lyhyt pellavasaparo niskassa.
— Ai, ai, täällä on äitikullalta terveisiä reunassa. "Hoitakaa hyvin
Sirkkaa matkalla." — Kuule, Kalle, oletko lukenut tämän? veikisteli
hän. — Mitäs Pekka itkee?

Pekka silmäsi häneen tuikeasti.

— Kuule, Sirkka, tervehtisitkö sinä sitä ihmistä, joka löisi sinun
"Sofia Margareetasi" rikki?

— Enpä tietysti! Mutta... mitä... mitä sitten?

— Piispan herrat ovat syöneet Tösselin.

Pikku Sirkka seisoi suu ammollaan. Hän ei ollut vielä ehtinyt aloittaa
kirjeen lukemista.

— Että äiti saattoikin suostua siihen! huudahti hän.

— Nyt, lapset, syömään! Ruoka jäähtyy.

Se oli täti Mehtonen, joka huomaamatta oli ilmestynyt huoneeseen.

— Mistä Tösselistä te puhutte?

Kalle sai selittää asian. Se oli se sonnin mullikka, josta oli ollut
puhe, ja joka oli saanut nimensä kuuluisan kenraali Stösselin mukaan.

— Vai niin... semmoisia ne piispan herrat ovat.

Mutta ei sille voi mitään. Piispalle pitää tarjota parasta, mitä
talosta löytyy. Kyllä minä tiedän.

Täti Mehtonenpa sen tiesi. Olihan hän papin leski.

Ruokasalissa odotti jo joukko poikia ja tyttöjä. Kun "Kettusen
komppania" saapui, luettiin lyhyt pöytärukous ja käytiin käsiksi
aamiaiseen.

Aterian aikana keskusteltiin siitä, pitikö Pekka Kettusen tervehtiä
piispaa vai ei. Kuudesluokkalainen Väinö Virtanen, kruununvoudin poika,
kannatti Pekkaa.

— Ne ovat byrokraatteja, sanoi hän. Hän edusti konventissa
vapaamielistä suuntaa.

Mutta Timo Tapanila, joka itse aikoi papiksi, virkkoi arvokkuutta
teeskennellen:

— Piispoille pitää olla piispain ruokaa.

Mutta silloin hän sai vastaansa Matti Muikun, talollisen pojan, joka
ei voinut sietää Timo Tapanilaa, koska tämä hänen mielestään esiintyi
liian mahtipontisesti.

— Jos minä olisin pappina, ja sinä tulisit minun seurakuntaani
tarkastamaan, syöttäisin sinulle kissanraadon.

— Lapset, lapset! torui täti Mehtonen. — Pöydässä ollaan kauniisti.

Timo Tapanilan itsetietoisuutta oli verisesti loukattu. Hän virkkoi
halveksivasti:

— Ja minä erottaisin sinut virasta!

— Älkää kinatko, rauhoitteli Väinö Virtanen isällisesti. —
Tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole pappeja eikä piispoja.

— Onkos kissanraatoja?

Se oli Kalle Kettunen, joka sen kysymyksen viskasi.

Papinpoikana hän katsoi velvollisuudekseen vastustaa Väinö Virtasta,
joka ylpeili vapailla mielipiteillään.

Minkälaisen päätöksen olisi väittely mahtanut saadakaan, jollei
täti Mehtonen olisi korjannut lautasia pois. Koko joukko odotti
jännityksellä seuraavaa ruokalajia.

— Ai, viiliä! huudahtivat he kuorossa, kun huomasivat tarjottimella
kymmenkunta pientä, lasista viilipyttyä.

— Se on kesän merkki, virkkoi talon vanhin poika, seitsemäsluokkalainen
Aaro. Ja keskustelu sai kuin itsestään uuden suunnan.

Puhuttiin kesästä ja kesän vietosta. Jokaisella oli omat
suunnitelmansa. Talon poika, Aaro Mehtonen, aikoi mennä sahalle
työhön. Hän oli köyhä ja hänen piti ansaita. Väinö Virtanen, vaikka
itse suunnittelikin huvimatkaa Ruotsiin, hyväksyi arvelematta Aaron
aikeen. Hänen mielestään oli hyvä tutustua kansaan, koska se oli se,
joka tulevaisuuden yhteiskunnassa tulisi ottamaan komennon. Sitäpaitsi
ruumiillisen työn tekijät olivat hänestä oikeita aatelisia, ja he
"säätyläiset" pakostakin vain jonkinlaisia yhteiskunnan loisia.

Matti Muikku aikoi möyriä kotitalonsa pelloilla, silti yhtään
pyrkimättä Väinö Virtasen aatelissäätyyn. Hänestä se oli
yksinkertaisesti velvollisuus. Timo Tapanila pelkäsi saavansa ehdot
matematiikassa, ja hänen kesänsä kuluisi siis kirjan ääressä. Se
oli hänestä verinen vääryys, sillä mitäpä papit matematiikalla
tekivät. Hehän eivät tarvinneet muuta kuin neljä laskutapaa
kokonaisilla luvuilla, sillä eihän heillä ollut muuta laskettavaa kuin
kantokirjansa. Tytöillä oli omat suunnitelmansa, millä puutarhanhoito,
millä navetta. Mutta Kettusen pojat aikoivat ruveta eränkävijöiksi.

— Mitä ne semmoiset ovat? kysyi talon nuorin, kuusivuotias Eeva.

— Ne ovat sellaisia, jotka pyydystävät riistaa, kaloja ja lintuja,
karhuja ja kettuja, yleensä kaikkea, mitä erämaassa liikkuu ja elää,
selitti Kalle Kettunen.

— Siis myöskin sääskiä, huomautti Väinö Virtanen pilkallisesti.

— Miks'ei, vastasi Kalle huolettomasti. — Minä olen aikonutkin laittaa
hyönteiskokoelman.

Väinö Virtanen ei puhunut mitään, sillä eläinoppi oli hänen
kompastuskivensä.

— Niin... sellaisiksi me rupeamme, yhtyi puheeseen Pekkakin, suu täynnä
viiliä. — Me otamme kuukauden eväät ja lähdemme samoilemaan tuntureita.

— Mutta — kuinka te jaksatte kävellä? uteli pikku Eeva.

— Me harjoittelemme kotimatkalla.

Niinpä niin. Olipa näillä lapsipoloisilla kotia matkaa... Uujoelle,
Suomen pohjoisimpaan kärkeen. Rouva Mehtonen säälitteli pikku Sirkkaa
ja epäili, mahtaisiko hän jaksaa.

— Jaksan kyllä, vastasi tämä reippaasti. — Ja jos uuvun, saavat Kalle
ja Pekka laittaa paarit ja kantaa minua.

— Me kyllä emme rupea sinua kantamaan, huomautti Pekka. — Jos et jaksa,
saat jäädä.

— Kuinka monta penikulmaa teille nyt karttuukaan matkaa?

— Ristiniemeltä kolmetoista Soasjoelle, mutta se ajetaan hevosella.
Siihen loppuu maantie, ja sitten alkaa apostolinkyyti. Kolmekymmentä
penikulmaa suunnilleen.

— Kolmekymmentä penikulmaa! Se on vallan hirveätä! Mutta tottakai
sentään voitte käyttää venettä?

— Noin kymmenen penikulman verran. Loppu on käveltävä.

Toverit katselivat pelonsekaisella kunnioituksella "Kettusen
komppaniaa". Se oli eri väkeä.

— Mutta eikö nyt löydy mitään keinoa päästä helpommin? tiedusteli Väinö
Virtanen, joka lukukauden alussa vasta oli muuttanut Kallen kouluun.
Hän ei olisi kävellyt penikulmaakaan, saatikka sitten kahtakymmentä.

— Ei ole... jaa, jos Ruotsin ja Norjan kautta matkustaisi, niin sitten
kyllä. Mutta se tulee kovin kalliiksi.

Kalle Kettusella oli aikamiehen ilme, kun hän tämän sanoi.

— Hm! Tulevaisuuden yhteiskunnassa, — aloitti Väinö Virtanen, mutta
rouva Mehtonen oli ruvennut lukemaan pöytärukousta, joten Virtasen
filosofia keskeytyi.

Aamiaisen jälkeen hajaantui kukin taholleen. Oli käsissä viimeiset
koulupäivät ja läksyistä vielä huolta. Toiset lähtivät kello
kahdeltatoista kouluun. Mutta Kalle, jolla sattui olemaan lupa, lähti
toimittamaan isänsä määräämiä ostoksia.

Kadulla hän pysähtyi hetkiseksi. Ylhäältä ilmasta kuului omituisia
rämäjäviä ääniä. Kurkiparvi lensi kaupungin yli, kiila pohjoista kohti.

Kallen sydän sykähti ilosta.

— Terveisiä Uujoelle! kuiskasi hän, seuraten lintujen lentoa, kunnes
ne hävisivät kirkontornin taa. Pian hekin kolme olisivat matkalla
pohjoiseen, Lappiin, rakkaaseen, valoisaan Lappiin!




TOINEN LUKU.


Koulu oli loppunut ja todistukset saatu. "Kettusen komppania" oli
komeasti päässyt luokalta, Kalle kuudennelle, Pekka kolmannelle ja
Sirkka toiselle. Ostokset oli ostettu, selkäreput kunnossa, ja nyt
seisoivat kaikki kolme vaununsillalla, jutellen täti Mehtosen kanssa,
joka oli tullut "lapsiaan" saattamaan. Hän oli jo aamupäivällä
saattanut yhden joukon etelään päin, ja tässä olivat nyt hänen
pohjoiseen lentävät lintunsa, niinkuin hän leikillään sanoi.

— Sirkkaa minun tulee sääli. Kuinka ihmeessä sinä jaksat, lapsi parka?

— Kyllä minä jaksan, vastasi tyttönen, jolla oli jalassa paulakengät ja
vyöllä pieni puukko. — Tädin ei tarvitse yhtään olla huolissaan.

— Älkää nyt kulkeko pitkiä päivämatkoja, ettei Sirkka väsy. Kalle,
sinun pitää muistaa...

— Kyllä minä muistan.

Hän katseli väkijoukkoa ja huomasi Väinö Virtasen, joka hieno keppi
kädessä käveli laiturilla. Hän oli saanut ehdot ruotsissa, jotenka
suunniteltu huvimatka nyt muuttui opintoreissuksi. Hän oli jäänyt
kaupunkiin, vaikka olisi voinut matkustaa jo aamulla. Ilmeisestikin
tuon kävelykepin vuoksi.

— Jaha... täälläkö ne lappalaiset nyt ovat menossa?

Hän heilutteli keppiään, mutta huomasi samassa täti Mehtosen ja pujahti
väkijoukkoon.

Kallea nauratti. Mokomakin hepsake! Tarpoisipa heidän kanssaan Lapin
jänkiä, niin lähtisi herrastelemishalu.

Samassa soi kolmannen kerran, ja junailija puhalsi pilliinsä. Veturi
vihelsi, juna nykäisihe liikkeelle. Nenäliinaa heilutellen jäi täti
Mehtonen asemasillalle.

— Hyvästi, lapset! Terveisiä kotiin.

Kaupunki taloineen soljui heidän ohitseen. Tuossa oli hautuumaa, muuten
kaunis paikka. Siinä vilahti maantie, jolla Kalle ja Pekka olivat
kevätiltaisin harjoitelleet pyöräilyä. Tuolta näkyi lyseon punainen
peltikatto ja kauempaa tähtitorni. Merikin käväisi pari, kolme kertaa
näkyvissä, mutta sitten painuttiinkin jo leikkaukseen. Kasarmi...
oluttehdas... pumppu... rautasilta. Kohisten porhalsi juna yli sillan,
kiljahdellen hyvästiksi kaupungille, jonka tehtaiden piiput vielä
viimeiseksi viittoivat retkeläisille.

Kettusen komppania meni vaunuun. He olivat aloittaneet "anabasiksensa",
ylämatkansa, niinkuin kreikankielen opettaja koulussa oli heidän
kotimatkaansa nimittänyt.

       *       *       *       *       *

Ristiniemellä liittyi heidän matkaansa Iijärven nimismiehen poika,
joka kävi ruotsalaista lyseota samassa kaupungissa. Hänen nimensä oli
Ola Svensk, ja hän oli reipas ja solakka nelitoistavuotias, päässyt
jo viidennelle luokalle. Ola oli tullut jo edellisenä iltana ja
jäänyt sopimuksen mukaan Kettusen komppaniaa odottamaan, Iijärvi oli
Uujoen naapuripitäjä, ja heillä oli yhteistä matkaa kolmisenkymmentä
penikulmaa.

He yöpyivät samaan majataloon ja olivat kuin saman perheen jäseniä.
Vaikka he kaupungissa kulkivat eri koulua ja puhuivat eri kieltä, he
kuuluivat nyt yhteen, Lappi, kotimaakunta, yhdisti heidät.

Aamulla varhain he istuivat rattaille, ja hevosmatka alkoi. Majatalon
isäntä itse oli heitä auttelemassa. Hän oli leikkisä mies, jolla aina
oli mukava sana matkamiesten varalle.

— Sanokaa niille papoille, että muuttavat pois sieltä tunturista,
veisteli hän nytkin muhoillen ystävällisesti. — Poroksihan siellä
ihminen muuttuu.

— Ei muutu, sanoi Sirkka nauraen.

— No varmasti! Heti kun nilkat alkavat napsua, se on merkki, että jo
rupesi muuttumaan.

— Sitten minun olisi pitänyt olla jo aikoja poro, sillä minun nilkkani
ovat napsuneet niin kauan kuin muistan, tuumi Pekka totisena.

Majatalon isäntä nauroi ja viittasi kädellään hyvästiä.

Svenskin Ola ajoi pikku Sirkan kanssa toisella, ja Kalle ja Pekka
toisella hevosella. Tie kulki suurten metsien ja laajojen soiden halki.
Siellä täällä näkyi jokin yksinäinen talo. Mäkeä ylös ja toista alas
sujui taival. He vaihtoivat hevosia kievareissa ja merkitsivät nimensä
päiväkirjaan. Sirkka pani merkille, että Olakin teki merkiltänsä
suomeksi. Niin — mitäpä hän olisi ruvennut erottautumaan toisista.
Täällä kaukana kiveliössä oli vain yksi mieli ja yksi kieli. Mutta
ainoa, joka merkitsi päiväkirjaan säätynsä, oli Pekka. Hän kirjoitti
säännöllisesti: "Lyseolainen Pekka Kettunen."

Samoin he täyttivät ahkerasti muistutussarakkeita, mutta aina
myönteiseen suuntaan. Jos he majatalossa sattuivat juomaan kahvia,
piirsi Pekka heti muistutuksen: "Tässä kievarissa on sitten eri
hyvä kahvi!" Taikka: "Kettusen komppania ja Svenskin Ola ovat tähän
majataloon erittäin tyytyväiset." Nuo päiväkirjat korjasi aikanaan
nimismies ja lähetti lopuksi lääninhallitukseen. Sielläkin saivat
siis niiden tarkastajat havaita, että kirkkoherra Kettusen lapset
ja nimismies Svenskin poika olivat suurella riemulla matkanneet
kesälomalleen.

Kahden päivän perästä he saapuivat Soasjoelle. Ola oli selittänyt
Sirkalle, että kaikkein ensimmäiseksi, ennenkuin tultiin itse kylään,
näkyisi tien käänteessä kirkon katto. Ja niin kävikin. Toisen päivän
iltana vilahti muutamasta tienkäänteestä näkyviin sinkkipeltikatto.
Sirkka silmäsi kysyvästi Olaan. Tämä nyökkäsi päätään. Aivan oikein: he
olivat Soasjoella. Muutamia satoja metrejä vielä, ja he laskeutuivat
joen rantaan ja rupesivat huhuilemaan lautturia. Tämä tulikin, vanha
pahkaposkinen äijä, joka jutteli tuttavallisesti Olan ja Kallen kanssa.

— Jaahah... se on tuota... taas koulu lopussa. Ja pohjoiseenko sitä...
tuota... painetaan?

— Sinnepä sinne, vastasi Ola. — Ja siellä oltaisiinkin, jollei
tarvitsisi koulua käydä.

— No, no... kyllä sitä sentään pitää koulua käydä. Ei herraslapsista
muuten tule mitään, jolleivät koulua käy. Rupeavat töllöttelemään ja
innistelemään ilmaa... niinkuin tämä meidän hosmestarin poikakin.

— Ettepäs tekään ole koulua käynyt ja olette päässyt lautturiksi,
virkkoi Pekka, joka oli ruvennut auttamaan lautan hilaamisessa.

— Minun ei ole tarvinnutkaan.

— No, miksi meidän tarvitsee?

— Ka... siinäpä se on, kun teidän tarvitsee. Rupeatte muuten
töllöttelemään.

Lapset nauroivat. Heistä oli tämä lautturi kerrassaan mukava mies. He
sanoivat hänelle hyvästiä kädestä pitäen, ja pikku Sirkka niiasi oikein
kauniisti.

— Uujoen papin tyttökö se sinä olet? kysyi lautturi. — Sinuapa ei ole
ennen näkynyt.

— Hän tuli syksyllä isän kanssa Norjan kautta, selitti Pekka.

— Ja nyt yrittää ensi kertaa jalkamatkaa. Ai, ai, pienet ovat jalat
vielä, mutta sirkeältäpä muuten näyttää.

— Kyllä minä jaksan siinä missä toisetkin, vakuutti Sirkka punastellen.

He lähtivät pappilaan, sillä se oli heidän tavallinen majapaikkansa.
Kirkkoherra Koivula rouvineen otti heidät ystävällisesti vastaan.
Ola ja Kalle saivat kertoa kirkkoherralle kaupungin kuulumisia.
Vaikka posti tuli tänne jo kolmesti viikossa, olivat matkamiesten
tuomat uutiset silti aina tervetulleita. Kirkkoherra kyseli koulun
opettajista; pari niistä oli hänen koulu- ja ylioppilastoveriansa.
Myöhään yöhön saakka istuivat pojat kirkkoherran työhuoneessa, ja tämä
näytteli heille munakokoelmaansa. Hän oli nim. innokas lintumaailman
tutkija, voipa sanoa pienoinen tiedemies, ja hänen kokoelmansa
käsittivät monta suurta kaappia. Ola ja Kalle, jotka olivat kumpikin
huvitettuja luonnontieteistä, kuuntelivat jännittyneinä kirkkoherran
selityksiä. Tämä näytti heille erästä harvinaista linnunmunaa, jota
kumpikaan ei ollut ennen nähnyt. Sitä he tarkastelivat nyt innokkaasti.

— Mistä setä tämän löysi?

— Tästä pappilan haasta, jutteli kirkkoherra, ja hänen oikean silmänsä
alla rupesi mukavasti nykimään. — Mutta arvatkaapa, kuinka kauan
haetutti, ennenkuin löysin pesän?

Sitä oli poikien mahdoton arvata.

— Kolme kokonaista viikkoa! Sinä aikana en tehnyt mitään muuta kuin
hain tätä yhtä ainoata pesää, (Tietysti kävin sunnuntaina kirkossa ja
toimitin jumalanpalveluksen.) Hätäisesti joudin syömään.

Pojat katselivat ihmeissään harvinaista setää. Ei ollut mikään ihme,
että hän oli saanut "Lintu-Jussin" liikanimen.

— Mutta kuinka setä sen löysi?

Kirkkoherra sytytti piippunsa ja kertoi:

— Näin muutamana päivänä postista palatessani harvinaisen linnun,
jota epäilin Pohjan pajulinnuksi. Sehän pesii Jäämeren rannoilla
eikä sitä juuri koskaan tavata näin etelässä. Seurasin sitä, kun se
lenteli edelläni puusta puuhun, ja arvasin sen pesineen jonnekin
tänne lähitienoille. No, ei muuta kuin hakemaan. Kulutin yhden päivän
ja kuljin pappilan ympäristön ristiin rastiin, mutta en löytänyt.
Pari kertaa näin sen haassa ja vahvistuin olettamuksessani, että se
on pesinyt sinne. Kun se on uunilinnun sukulainen, ajattelin sen
muuranneen itselleen pesän jonkin mättään koloon. Mitäs muuta kuin
järjestelmällisesti etsimään. Jaoin haan ruutuihin ja hain ruudun
päivässä. Kolmen viikon kuluttua löysin sen mättään kolosta koivun
juurelta. Siinä oli neljä munaa. Yhden niistä otin, ja tuossa se nyt on.

Poikien piti uudelleen katsoa tuota harvinaista munaa.

Se oli vaalea, sormenpään kokoinen, ja siinä oli vaaleanpunertavia
täpliä.

Setä Koivulan arvo oli poikien silmissä kohonnut moninkertaisesti. He
tunsivat suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Sellainen luonnontutkija!
Sellainen harvinainen pappi! Kukaties he olisivat valvoneet aamuun asti
ja kuunnelleet hänen kertomuksiaan, jollei kirkkoherran rouva olisi
tullut ajamaan heitä levolle.

— Kyllä meidän pappa valvoo vaikka viikon, kun pääsee linnuistaan
puhumaan, toruskeli hän, — Mutta poikien pitää aamulla taipaleelle.
Siellä vanhemmat odottavat jännityksellä, ja minä tiedän, että
odottavan aika on pitkä.

Eikä poikien auttanut muu kuin totella. Pekka ja Sirkka olivat jo
aikoja menneet "höyhensaarille".

Mutta vielä unissaankin he olivat kuulevinaan setä Koivulan matkivan
lintujen ääniä ja näkevinään, kuinka hänen oikean silmänsä alla
poskilihas mukavasti nyki. Ja he nauroivat onnellisina.




KOLMAS LUKU.


Ja nyt alkoi jalkamatka, hei!

Soasjoen pappilan pihalla seisoi retkikuntamme reput selässä ja
leppäsauvat kädessä, valmiina aloittamaan ylämatkansa. Kirkkoherra
Koivula rouvineen antoi heille rappusilta viimeisiä neuvojaan.

— Siellä on Pomokairassa paljon tikan ja palokärjen pesiä... niitä
teidän sopisi mennessä tarkastaa.

Koivulan setä se vain huolehti linnuistaan. Kirkkoherran rouva
huomauttikin:

— Eivät lapset jouda koluamaan lintujen pesillä. Käy muuten niin,
etteivät ehdi koko kesänä kotiin. Muista sinä vain sitä sinun
kerrallista käräjäsaarnaasi.

Pojat olivat kuulleet jutun. Setä Koivulan oli pitänyt muutamana
keväänä mennä käräjäsaarnaa pitämään, kun hän kirkon ja pappilan
välillä oli huomannut palokärjen, joka naputteli onttoa hongan runkoa.
Käräjät olivat sinä vuonna siirtyneet tavallista myöhempään, ja setä
Koivulan oli tehnyt mieli katsoa, aikoiko palokärki pesiä puuhun.
Hän oli kiivennyt honkaan ja unohtunut sinne. Tuomari lautakuntineen
odotti kirkossa, mutta pappia ei vain kuulunut. Silloin oli
kirkkoväärti tullut portaille katsomaan. "Siellä on pappi puussa...
on tainnut löytää uuden pesän", oli suntio huuaissut hänelle tapulin
luukusta. "Eiköhän soiteta uudestaan papin kellot?" Sanottu ja tehty.
Setä Koivula oli säikähtänyt ja ollut vähällä pudota puusta alas.
Kauhtana oli pahasti revennyt, mutta siitä huolimatta hän oli pitänyt
käräjäsaarnan. Tuomari oli ollut vähän suutuksissaan, sillä käräjät
pääsivät alkamaan vasta tuntia myöhemmin. Mutta saatuaan kuulla
selityksen, hän oli nauranut. "Se on se Lintu-Jussi sellainen, että
sille pitää antaa anteeksi."

Setä Koivulalle se oli vähän kiusallinen juttu, eikä hän mielellään
kärsinyt kuulla siitä puhuttavan.

— Mitäpäs tuosta... mutta ne ovat klassillisia herroja ne palokärjet...
saaneet nimensäkin Mars-jumalan mukaan. Niiden elämää on soma seurata.

— Ole tuossa nyt... aina sinä niistä linnuistasi! Sanokaa nyt, lapset,
paljon terveisiä isälle ja äidille.

— Niin... Jumalan haltuun nyt sitten!

Pojat nostivat lakkiaan, pikku Sirkka niiata nyksäytti, ja reippaina
astuivat retkeläiset pappilan veräjästä ulos, suunnaten kulkunsa
jokiahdetta pitkin läpi kirkonkylän pohjoiseen. Yksi ja toinen
vastaantulija, joka tunsi heidät, toivotti onnea matkalle. Ja kylläpä
sitä tarvittiinkin, sillä Olan kotia Iijärvelle oli tasan kaksikymmentä
penikulmaa, puhumattakaan Kettusista, joiden kotiin Uujoelle tuli vielä
Iijärveltä kolmetoista.

Mutta hyvin olivat retkeläiset varustettuja. Evästä oli riittävästi.
Koivulan täti, jolla itsellään ei ollut lapsia, oli pitänyt heistä
huolta kuin omistaan. Hän oli paistanut lettuja ja pannut mukaan yhtä
ja toista hyvää. Oli suolattua kalaa, oli kuivattua poronlihaa, kahvia
ja sokeria. Leipää oli myös, sillä sitä oli usein vaikea saada köyhistä
Lapin taloista. Mutta retkeläiset luottivat siihen, että he saattoivat
matkan varrella vahvistaa eväsvarastojaan pyytämällä kalaa. Sitä varten
oli Kalle varustanut mukaansa onkia ja uistimia. Ola oli ripustanut
reppunsa kielekkeeseen rautapeltisen paistinpannun, ja Pekka oli saanut
kannettavakseen pienen kahvipannun. Olalla oli muassaan salonkikivääri
ja Kallella pistooli. Vielä kuului Kallen kantamukseen rankinen,
valkoinen telttakangas, jonka saattoi mukavasti jännittää kahden puun
tahi seipään väliin, ja jonka alla oli lämmin nukkua.

Sääskistä ei ollut vielä näin varhain haittaa. Ne tulivat tavallisesti
vasta juhannukseksi. Mutta sateen ja kylmän vuoksi oli tuollainen
rankinen hyvä olemassa.

Alkutaipaleella oli vielä kyliä ja taloja, joten heidän ei kolmeen,
neljään päivään tarvinnut yöpyä taivasalle. Mutta kuta pitemmälle matka
kului, sitä autioimmiksi kävivät seudut. Maat rupesivat kohoamaan, ja
viidentenä päivänä Soasjoelta lähdön jälkeen he näkivät ensimmäiset
varsinaiset tunturit. Olihan niitä näkynyt tosin jo ennen Soasjokeakin,
kuten Pyhätunturi ja Luosto, mutta ne olivat yksinäisiä ilmestyksiä,
kuin sattumalta joutuneet niin kauas muista erilleen. Mutta täällä
Soasjoen pohjoisosissa niitä näkyi kokonaisia ketjuja pitkin taivaan
rantaa. Sieltä täältä pisti esiin jokin korkeampi huippu. Lapset
koettivat arvata, mitä ne mikin olivat.

— Nuo ovat Nattaset, sanoi Kalle, osoittaen korkeaa tunturia, jossa oli
kaksi pyöreäpäistä huippua rinnakkain.

He seisoivat jylhän vaaran laella ja katselivat valtavaa näköalaa,
tuntien oman pienuutensa. Kalle ja Olakin, jotka olivat melkein
aikamiehiä, seisoivat vaieten. Heitäkin kammotti tämä yksinäinen, pitkä
taival. Mutta Pekka, joka joutui hurmion valtaan nähdessään tuntureita,
huudahti osoittaen sauvallaan pohjoista kohti:

— Tuolla... noiden tunturijonojen takana on kotimme!

Hän oli kuin sotapäällikkö, joka aikoi johtaa joukkonsa voittoon.

Pikku Sirkan sydäntä ahdisti. Kaukana, kaukana oli koti vielä. Matka
sinne tuntui loppumattomalta. Hän oli nyt kävellyt kymmenen penikulmaa,
ja jalat tuntuivat raskailta kuin lyijy.

Mutta Kalle lohdutti häntä:

— Älä ole milläsikään. Me emme kulje tänään pitemmälle kuin tuon
seuraavan vaaran laitaan. Siihen teemme tulen ja yövymme.

He lähtivät jatkamaan matkaa, jota Kallen kertoman mukaan ei pitänyt
olla päälle kolmen kilometrin. Mutta pikku Sirkasta tuntui tämä
lopputaival toivottoman pitkältä. Eikä kumma, sillä hän oli ensimmäistä
kertaa tällaisella retkellä.

Mutta hän oli urhoollinen pikku tyttö. Hän ei nurissut. Ola tarjoutui
kantamaan häntä selässään yli soiden, mutta Sirkka ihan närkästyi.
Kyllä hän yksinkin pääsi. Oikeastaan hän olisi ollut ketterin koko
joukosta, jollei kenkä olisi ruvennut hankaamaan jalkaa. Hän ei
kuitenkaan puhunut siitä mitään toisille. Pelkäsi näiden joutuvan
neuvottomiksi. Hyppien mättäältä toiselle hän eteni kauas toisten
edelle, jotka kantamuksiltaan eivät voineet niin nopeasti seurata.

Yhdeksän tienoissa illalla he saapuivat määräpaikkaan. Aurinko meni
vain puoleksi tunniksi piiloon keskiyön aikaan, mutta nyt se vielä
paistoi puiden latvain yläpuolelta. Erämaa oli hiljainen kuin hauta.
Vain haukat leijailivat heidän yläpuolellaan ja niiden naukutus
tuntui tässä suuressa äänettömyydessä pahaenteiseltä. Laululinnutkin
olivat vaienneet. Lähelläolevalta suolta kuului vain jänkälinnun
yksitoikkoinen piipitys.

Vaaran juurella oli yksinäinen, puolittain sortunut heinälato. Joku
uutistalokas oli sen siihen rakentanut, korjaten vaaran alta leviävältä
jängältä heinän. Mutta nyt ei sitä oltu käytetty enää moneen vuoteen.
Kaipa oli uutisasukas löytänyt paremmat heinämaat lähempää taloaan,
koska oli hylännyt tämän kaukovainionsa.

Kalle ja Ola rupesivat tekemään tulta. Sirkka istahti kivelle ladon
viereen, katsellen kuusankaa, joka kuusen oksalta toiselle hypellen
näytti tarkkaan seuraavan heidän puuhiaan. Sitä kutsuttiin täälläpäin
"kuukkeliksi", ja se oli uteliaisudestaan tunnettu. Se seurasi
matkamiestä välistä kilo metrimääriä ja oli toisinaan kyllin rohkea
siepatakseen leipämurusen ihan miehen selän takaa, tämän aterioidessa.
Se eli tavallisesti kuusen silmuilla, mutta saattoi heittäytyä
toisinaan kaikkiruokaiseksi kuin Pohjolan jätkä. Se oli kaunis lintu,
jota sen tungettelevaisuuden perusteella ei olisi luullut sellaiseksi
"salonkilaulajaksi" kuin se todellisuudessa oli.

Pekka oli mennyt joelle, joka virtasi vaaran ohitse. Hän viipyi siellä
hyvän aikaa eikä vastannut huhuiluun. Toisilla oli kahvi aikoja
valmiina, mutta Pekkaa vain ei kuulunut. He päättelivät silloin hänellä
olevan jotakin tärkeämpää tekeillä ja jättivät hänet rauhaan. Vasta kun
ateria oli valmis, he rupesivat uudelleen huhuilemaan häntä.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun poikaa ei ruvennut
kuulumaan. Ola lähti silloin joelle, mutta palasi hetken kuluttua
takaisin ilmoittamaan, ettei joella näkynyt ketään. Onkivapa ja suuri,
ainakin kolmen kilon painoinen hauki olivat ainoat, mitä hän löysi.
Mutta onkijaa ei näkynyt, ei kuulunut.

Silloin valtasi pelko koko retkikunnan. Kalle meni aivan kalpeaksi, ja
Sirkka hyrähti itkuun. Oliko Pekka hukkunut?

He kiiruhtivat joelle, mutta se oli kauttaaltaan niin matala, että
hyvin olisi erottanut, jos siihen joku olisi pudonnut.

He rupesivat yksistä voimin huhuilemaan:

— Pekka... Peek-kaah! Tännepää-in!

Mutta ei kuulunut mitään muuta kuin kaiku, joka mahtavan ukkosen
jyrinän tavoin kiiri pitkin saloa.

Silloin heidät todella valtasi pelko.

Päätettiin, että Kalle lähtisi ensiksi etsimään. Jollei hänen
onnistuisi Pekkaa löytää, niin sitten lähtisi Ola. Sirkkaa ei sopinut
jättää yksikseen, siliä hän oli kovin järkytetty.

Kalle lähti, ja Ola jäi Sirkan luo. He kuuntelivat Kallen huhuilua.
Ääni loittoni loittonemistaan, kunnes se lopulta kantausi heidän
korviinsa heikkona kuin sääsken laulu. Sitten sekin häipyi, eikä
kuulunut mitään.

Noin tunnin kuluttua Kalle palasi — yksin. Hän oli aivan neuvoton. Hän
kertoi kulkeneensa jokivartta alas pitkän matkaa, menneensä parissa
paikassa joen ylikin, mutta ei ollut kuullut eikä nähnyt mitään.

Nyt oli Olan vuoro lähteä liikkeelle. Kalle jäi sisarensa luo
lohduttelemaan tätä. Sirkka oli jo aivan varma, että Pekka oli joutunut
surman suuhun ja hän itki katketakseen.

Kuin olisi ymmärtänyt pikku koulutytön surun rupes kuukkeli
yht'äkkiä visertämään. Nyt sai Sirkka oppia tuntemaan, kuinka tuossa
lintumaailman "mustalaisessa" asui hieno ja herkkä sielu. Se lauloi
osaaottavasti, mutta samalla iloisesti ja heleästi, niin että Sirkasta
rupesi tuntumaan, kuin olisi laulaja erikoisesti tahtonut lohduttaa
häntä.

— Kuulepas kuukkelia, kuinka kauniisti laulaa, sanoi Kalle, joka
samalla seurasi Olan etääntyvää huhuilua. Tämä oli lähtenyt
päinvastaiseen suuntaan kuin hän.

Kului tunti ja kului toinen, eikä Olaa kuulunut. Oli jo käsissä
keskiyö. Vieno kesäyön hämy kääri hetkeksi vaippaansa metsän ja suon.
Tuli loisti kirkkaammin, ja Kalle lisäsi siihen puita. Sirkka rupesi
jo pelkäämään, että Olakin oli eksynyt. Mutta Kalle rauhoitti häntä,
OJa oli siksi iso poika, ettei hän niinkään vain eksyisi. Lapissa
syntyneenä hän oli tottunut metsiä kulkemaan. Kyllä hän varmasti
palaisi ja toisi Pekan tullessaan.

He vaikenivat hetkeksi ja kuuntelivat. Ei kuulunut risahdustakaan.
Kuukkelikin oli herennyt äänettömäksi. Ilma oli tummansinertävää kuin
savun sekaista, ja jängältä, vaaran alta, alkoi nousta usvaa. Oli
melkoisen kylmää.

Silloin — yht'äkkiä rasahti jossakin katkennut oksa. Kalle ja Sirkka
höristivät korviaan. Kuului askeleita ja matalaäänistä puhetta. Lapset
hypähtivät pystyyn. Oliko se Ola vai kuka se oli?

Askelet lähenivät; nyt kuului jo puhekin selvempään. Sirkka tunsi Olan
äänen. Samassa tämä ilmestyi harjun takaa, taluttaen Pekkaa kainalosta.

— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? huudahti Kalle ja syöksähti
tulijoita vastaan.

— On... ja ei ole, vastasi Ola nauraen? - Tämä mies vain hourii.

Kalle tarkkasi Pekkaa. Tämä oli kalpea ja pelästyneen näköinen.

— Missä olet ollut?

Pekka yritti puhua, mutta tuokioon hän ei saanut sanaa suustaan.
Suupielet vain nykivät, ja näytti siltä, kuin olisi hän ollut itkuun
purskahtamaisillaan. Lopulta hän änkytti:

— Kar... kar... karvainen pää.

— Mistä karvaisesta päästä se puhuu?

Lopuksi aukeni Pekan puheväylä. Hän kertoi menneensä joen rantaan
uistattamaan. No, se tiettiin. Entä sitten? Niin... hän oli uistellut
aikansa ja saanut suuren hauin sekä ollut juuri huutamaisillaan
toisille, että tulisivat katsomaan, kun metsästä hänen takaansa oli
kuulunut outoa töminää, ja puiden välistä oli näkynyt karvainen pää
ja kaksi mustaa silmää. Hän oli ensin luullut sitä karhuksi, mutta
yks'kaks' oli pää siirtynyt toiseen paikkaan ja katsellut sieltä...
noin kaksi metriä siitä, missä hän oli sen ensiksi huomannut. Se
oli liikkunut aivan äänettömästi, lopulta niin nopeasti, ettei hän
ollut erottanut, missä se kulloinkin oli. Koko metsän laita oli
ollut täynnä karvaisia päitä, ja ne olivat heiluneet edestakaisin,
hävinneet hetkeksi ja sukeltaneet jälleen uudelleen näkyviin. Oli
vain kuulunut omituista tuhkimista, aivan kuin olisi joku lujaa
puhaltanut kouransilmäänsä. Silloin hän oli lähtenyt juoksuun, aikoen
luonnollisesti toisten luo. Mutta hätäännyksissään hän oli juossutkin
jokivartta ylös, ja koko ajan oli karvainen pää seurannut häntä. Hän
oli parantanut vauhtia, langennut, noussut jälleen ja pinkaissut kuin
henkensä edestä, — kunnes oli suin päin syöksähtänyt muutamaan kallion
koloon, jonne oli jäänyt makaamaan puoleksi tiedotonna. Vain kerran hän
oli nähnyt tuon karvaisen kummituksen ja kuullut sen tuhauksen. Sitten
se oli hävinnyt, ja hän oli maannut kolossa siihen asti kuin Ola oli
hänet löytänyt.

— No etkö kuullut meidän huutojamme?

— Kuulin kyllä, mutta en uskaltanut tulla ulos. Ajattelin, että se
uudelleen rupeaa minua ahdistamaan.

Seurasi pitkä äänettömyys. Lapset katselivat toisiaan säikähdyksestä
kalpeina. Mikä kumma se oli ollut?

— Ei se ole voinut olla muu kuin karhu, virkkoi Kalle viimein.

— Mutta kun minä en nähnyt muuta kuin pään.

— Karhu on taitava piiloutumaan. Sehän juoksee metsässä niin
mestarillisesti, ettei sitä juuri koskaan pääse näkemään.

— Karhu se on ollut, vakuutti Olakin.

— Lähdetään pois tästä, se syö meidät, itki Sirkka.

— Ei se enää tule, vakuutti Kalle. — Jos se on ollut karhu — ja mikäpä
muu se olisi voinut olla — niin se on säikähtänyt yhtä paljon kuin
Pekkakin ja kaikonnut matkoihinsa. Ei — kyllä me tässä olemme yötä.
Eihän Sirkkakaan jaksa kävellä kauemmas.

He päättivät siis yöpyä siihen. Tulta kohennettiin, ja pian loimusi iso
valkea kesäöistä taivasta kohti. Ruvettiin syömään, ja hetken kuluttua
jo naurettiin Pekan seikkailulle.

Varovaisuuden vuoksi levitettiin rankinen vanhaan heinälatoon. Oviaukko
tukittiin kiinni ladon pohjalta nostetuilla lattiapuilla, ja tuokion
kuluttua makasivat retkeläiset rankisen alla suloisessa sovussa.

Pikku Sirkka nukahti heti, mutta pojat valvoivat jonkin aikaa.
Heistä oli jännittävää nukkua keskellä ääretöntä saloa, kaukana
ihmisasunnoista. Olisivatpa opettajat saaneet olla heitä katsomassa.

Väsymys valtasi lopulta pojatkin. He vaipuivat sikeään uneen.

Parin tunnin kuluttua Kalle heräsi omituiseen murinaan, joka tuntui
tulevan kuin maan alta. Murinaa seurasi äkäisiä, lyhyitä tuhahteluja,
aivan kuin olisi joku käsipalkeilla voimakkaasti puhaltanut. Kalle
kömpi hiljaa rankisesta ulos ja koetti tirkistellä ladon seinän
raoista, mutta mitään ei näkynyt. Ulkona oli valoisaa kuin päivällä, ja
jossakin lähellä lauloi rastas.

Muriseva ääni kuului uudelleen ja nyt aivan ladon peränurkan takaa.
Kalle hiipi sinne ja huomasi samassa suuren, tumman otuksen, joka
päätään edestakaisin heilutellen kaivoi vihaiseti ladon nurkan
juuressa. Mättään palasia lenteli ilmaan sakeana tuiskuna, ja otuksen
suuri ruho nytkähteli pehmeästi kuin olisi se ollut liitoksistaan irti.

Se oli karhu.

Kalle tunsi polvensa käyvän heikoiksi. Pidellen molemmin käsin ladon
seinästä kiinni hän koetti pysyä pystyssä, mutta askeltakaan hän ei
uskaltanut ottaa. Murina eteni ladon seinää pitkin, ja joku heikompi
seinäpuu pullistui sisäänpäin pedon painaessa sitä raskaalla ruhollaan.
Karhu pysähtyi, kaivoi taas maata, murisi vihaisesti ja lähti jatkamaan
kulkuaan ladon ovea kohti.

Silloin muisti Kalle pistoolinsa. Hän hiipi rankisen luo horjahtelevin
askelin. Lattiapuut kolahtelivat hiljaa, mutta sittenkin tuntui niiden
aiheuttama kolina hänestä tuskallisen kovalla. Hän silmäsi oviaukkoa.
Se oli onneksi illalla tukittu. Mutta muutamalla tempaisulla saattoi
nuo harvat puut iskeä hajalle, ja silloin he olisivat kaikki karhun
kidassa.

Hän herätti Olan, joka kuorsasi seljällään. Tämä hieroi silmiään eikä
tahtonut pitkään aikaan tajuta, mistä oli kysymys.

— Ola, Ola, karhu on ulkona ladon edessä ja tulee sisään!

Ola kavahti pystyyn kuin ammuttu. Hän sieppasi salonkikiväärinsä,
ja ennenkuin Kalle ehti häntä estää, oli hän ladon seinän raosta
lähettänyt luodin pedon turkkiin.

Mutta — silloinkos kajahti ulkoa karjaisu, joka sai korven raikumaan.
Siihen heräsivät Pekka ja Sirkkakin ja rupesivat yhteen ääneen
huutamaan. Mutta nyt ei pojilla ollut aikaa rauhoittaa heitä.

Haavoittunut peto hyökkäsi kahdella jalalla ladon ovea kohti,
karjahdellen kauheasti. Toisella kämmenellään se tuon tuostakin tapaili
paistiaan ja huhtoi sitten ympärilleen hurjasti. Muutama silmänräpäys
vain, ja jo alkaisivat ovipuut rutista. Pekka ja Sirkka olivat
kömpineet ladon etäisimpään nurkkaan ja kädet silmillä parkuivat kuin
henkensä edestä.

Nyt olivat pikaiset neuvot tarpeen. Kalle tempaisi pistoolinsa, ja
vaikka hän olikin kasvoiltaan kalpea kuin palttina, hän seisoi keskellä
ladon lattiaa uljaana kuin sotasankari. Hän ojensi oikean kätensä
laukaistakseen, mutta karhu liikkui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt
laukaista. Näytti siltä, kuin olisi se etsinyt vihollistaan ladon
edestä, sillä se penkoi ja repi turvetta ihan vimmatusti. Yht'äkkiä se
nosti päätään, ja kuin kuunnellen, mikä sen korviin kantautuva ladosta
kuuluva outo ääni oli, se seisoi kahdella jalalla ladon oven edessä.

Silloin pamahti laukaus. Kalle oli ampunut ja tähdännyt suoraan
rintaan. Ja nyt kajahti erämaan hiljaisuuteen karjahdus kahta
kauheampi. Peto syöksyi oviaukkoa vasten, ja koko lato heilahteli kuin
olisi se ollut paperista. Kalle lähetti toisen laukauksen, ja tällä
kertaa peto aukaisi veristävän kitansa kuin aikoen nielaista koko
ladon. Sitten se ääntä päästämättä keikahti selälleen ja jäi, käpälät
taivasta kohti, makaamaan liikkumattomana.

Mutta nyt olivat Kallenkin voimat lopussa. Jännitys oli ollut liian
suuri. Hän lysähti ladon lattialle kuin lankavyyhti ja pistooli kirposi
hänen kädestään. Ola riensi häntä auttamaan, nostaen hänet istumaan
ladon seinää vasten. Unohtaen pelkonsa riensivät Pekka ja Sirkkakin
hänen luokseen lohduttamaan häntä.

— Älä ole milläsikään, Kalle, se on kuollut, sopottivat he yhtä aikaa.

Mutta Kalle kohottautui omin varoinsa istumaan ja virkkoi raukeasti
hymyillen:

— Minä ta-poin sen!

Vähitellen he toipuivat pelästyksestä ja rupesivat neuvottelemaan. Ei
pitänyt vielä lähteä ladosta ulos, sillä ei ollut aivan varmaa, oliko
peto todella kuollut. Kalle otti jälleen pistoolin käteensä, ja Ola
salonkikiväärin. Niin he istuivat hiljaa kuiskutellen ainakin runsaan
tunnin. Mutta kun ladon edessä makaava peto ei hievahtanutkaan, he
uskalsivat viimein kömpiä ladosta ulos.

Ohoo! Olipa se koko köriläs! Melkein yhtä suuri kuin täysikasvuinen
lehmä! Pekka, jonka pelko oli jo aikoja sitten hävinnyt, kiipesi
seisomaan karhun vatsan päälle ja lakkia heilutellen hihkaisi niin,
että korpi raikui:

— Eläköön karhunkaataja!

Olaa nauratti. Olipa se Pekka nyt miestä poikaa, kun ei ollut vaaraa
enää.

Pekka häpesi ja puitti nopeasti alas. Mutta Kalle virkkoi sovittavasti:

— Ei pidä Pekkaa pilkata. Luulenpa, että pelkäsimme vähän itsekukin. Ja
astuen metsän kuninkaan luo hän jatkoi juhlallisesti:

— Turkin riistämme nyt sinulta, mesikämmen!




NELJÄS LUKU.


Nyt alkoi karhun nylkeminen, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä.
Pojille ei ollut ennen sattunut sellaista hommaa. Mutta he olivat
neuvokkaita miehenalkuja, jotka eivät niinkään vain masentuneet
vaikean tehtävän edessä. He siis neuvottelivat, miten tuo työ olisi
suoritettava.

Kalle muisti kuulleensa, että karhua nyljettäessä oli ensin viillettävä
nahka raajojen sisäpuolelta ja vatsan kohdalta halki ja sitten
ruvettava nylkemään sivuille päin. Siis tuumasta toimeen. Pojat kävivät
innostuneina työhön käsiksi, ja ennen puolta päivää oli mesikämmeneltä
riisuttu turkki.

Mutta kylläpä he olivatkin sen näköisiä. Yltäpäätä veressä ja karhun
talissa kuin teurastajat konsanaan. Pekalla oli naamakin ihan veren
vallassa, kun hän verisellä kämmenseljällä oli tuon tuostakin
pyyhkäissyt hikistä otsaansa. Aurinko kiersi rataansa jo toista kertaa,
kun he illalla kyykkivät paitasillaan nuotion ympärillä pestyään
vaatteensa joessa ja asetettuaan ne kuusen oksalle kuivamaan.

Kalle oli pystyttänyt ladon eteen tukevan seipään ja ripustanut
siihen karhun taljan kuin voiton merkiksi. He istuivat nyt kaikki
tulen ympärillä, syöden illallistaan ja karkoitellen tungettelevia
muurahaisia loitommas.

— Neiti Sirkka saa nyt suoda anteeksi, että esiinnymme vähemmän
sopivasti puettuina. Mutta me olemme tulleet sodasta kuningas
Mesikämmentä vastaan ja huuhtoneet hurmetta valuvat vaatteemme joessa,
lausuili Ola juhlallisesti.

— Mitä te minusta välitätte! Minä kuvittelen, että te olette
hurstikauhtanaisia muinaissuomalaisia, jotka ovat kokoontuneet
uhrijuhlaan. Opettaja näytti sellaisen taulun koulussa. Siinä oli
johtaja ihan Kallen näköinen.

— Entäs minä... näitkö minua siinä kuvassa? uteli Pekka.

— Kyllä... sinä pitelit johtajan miekkaa hänen selkänsä takana.

— En minä halua olla palvelija. Minä tahdon olla vapaa mies niinkuin
toisetkin.

— Niin... vapaita miehiä olemme jokainen... metsän urheita poikia,
jotka veroitamme Tapion aittaa. Siinä köljöttää ukko ilman turkkia.
Pojat, osoittakaamme kaatuneelle vihollisellemme kunniaa ja
peittäkäämme hänen ruumiinsa havuilla.

Kalle nousi ensimmäisenä ja rupesi karsimaan oksia lähellä olevasta
kuusesta. Hetken kuluttua oli karhu haudattu valtavan havukasan alle.

— Mutta mistä ihmeestä metsän kuningas eksyi tänne? kummasteli Ola,
kun pojat olivat jälleen istuneet tulen ympärille ja hörppivät Sirkan
keittämää kahvia.

— Siitä pitää ottaa selvä. Kukaties on tässä lähellä haaska.

Vaatteet olivat jo kuivuneet, ja pojat pukeutuivat nopeasti. Kulkien
jokivartta ylös, Pekan piilopaikan ohi, he saapuivat pienen jängän
laitaan, jota yhdeltä puolen reunusti tiheä pajupensaikko. Siellä,
muutaman pajupensaan takana, makasi lehmän raato, josta taka-osa oli jo
melkein syöty.

— Tässä on nyt arvoituksen selitys, sanoi Kalle. — Karhu on maannut
myöhään pesässään ja lähtenyt sitten saalistamaan. Koko talven
nukuttuaan se on ollut nälkäinen ja käynyt uutisasukkaan lehmän
kimppuun armotta. Kukahan onneton laski karjansa näin aikaisin ulos?

— Siltä on loppunut heinät, niinkuin usein käy täällä pohjoisessa, ja
niin on lehmät täytynyt laskea ulos, selitti Ola.

— Niin, sanoi Pekka, joka ei ollut kuunnellut Kallen selitystä. —
Siksi oli karhukin niin levoton, kun me yövyimme liian lähelle sen
aterioimispaikkaa, Kesäkarhu voi toisinaan yltyä ihan hirmuiseksi, jos
sitä häiritään.

— No... se ukkeli ei enää syö toista lehmää, yhtyi puheeseen Kalle. —
Me olemme pitäneet siitä huolen.

— Niin... me olemme pitäneet siitä huolen, toimesi Pekkakin.

— Ainakin sinä huusit niin paljon kuin kurkusta lähti, veisteli Ola.

— Mitäpäs muutakaan olisin voinut tehdä, puolusteli Pekka. — Peto
pelkää ihmisääntä. Siinä on kuninkaallinen kaiku, joka ilmaisee
luomakunnan herran ja käskijän.

Paluumatkalla käytiin katsomassa Pekan piilopaikkaa. Se oli kuin
pienoinen luola kahden kallion välissä.

— Ja siinä on sitten sen kuninkaallisen käskijän palatsi, nauroi Ola,
joka ei malttanut olla tekemättä kiusaa Pekalle.

Pekka suuttui ja lähti juoksemaan.

— Minä eksyn uudestaan, niin pääsette minusta, huusi hän.

Mutta Kalle rupesi sovittamaan. Ei pitänyt leikistä suuttua. Ja
sitäpaitsi saatettiin hän jo jättää Pekka rauhaan. Eikö päätetty niin
kerta kaikkiaan?

Sama se. Pekka houkuteltiin jälleen seuraan, ja niin lähdettiin
leiripaikkaa kohti.

Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun karhun päältä oli
kuusenhavut viskottu syrjään. Ilmeisesti oli joku heidän
poissaollessaan käynyt täällä.

— Tämähän on merkillistä, tuskitteli Ola. Hän alkoi jo kohta toden
teolla uskoa kummituksiin.

Oli suunnilleen puolen yön aika, ja aurinko ajelehti taivaalla
huntuunsa verhoutuneena. Se paistoi punaisena, ja sen laidat
liekehtivät ja leimusivat sulan metallin tavoin. Sitä saattoi paljain
silmin katsoa.

— Kuka kumma on täällä käynyt nuuskimassa? ihmetteli Kallekin.

Pekkaa ja Sirkkaa alkoi jo uudelleen pelottaa. Läheltä piti, etteivät
he ruvenneet itkemään. Mutta he olivat jo kuitenkin siksi paljon
kokeneet tämän vuorokauden kuluessa, että jaksoivat hillitä itsensä.

— Se on varmaankin ollut ihminen, virkkoi Sirkka vapisevin äänin.

— Kukapa muu... mutta haluaisin tietää, kuka, vastasi Ola. — Hei, jos
siellä metsässä on joku, niin astu esiin! jatkoi hän huutaen. — Taikka
muuten —.

Hän ei ehtinyt lausettaan lopettaa, kun Sirkka nykäisi häntä takin
helmasta ja viittasi oikealle, metsän laitaan.

— Tuolla seisoo mies...

Pojat katsoivat osoitettuun suuntaan ja heidät valtasi kumma olo. Jos
he olisivat olleet autiolla saarella, he olisivat voineet vannoa,
että heidän edessään seisoi ilmetty Robinson Crusoe. Niin merkillisen
näköinen oli vieras. Paksu köysikimppu olalla, päässä tuohilipalla
varustettu lapinlakki ja jalassa rikkinäiset nahkahousut hän muistutti
metsäläistä, joka on vuosikausia asunut yksin, erillään muista
ihmisistä. Tukeva ryhmysauva kädessä hän astui nyt retkeläisiä kohti,
jotka vaistomaisesti perääntyivät muutaman askelen.

— Päivää... vaikka yöpä nyt taitaa olla, tervehti hän. — Tekö sitä
olittekin!

Ei se ollut mikään Robinson Crusoe, vaan Almasuvannon isäntä, Jaakko
Musikka, joka oli lähtenyt lehmäänsä hakemaan.

— Se ei ole enää elävien ilmoilla, ilmoitti Kalle. — Tuossa on teidän
lehmäntappajanne.

Hän osoitti nyljettyä karhua.

— Niinpä ajattelinkin, kun ei sitä ruvennut kotiin kuulumaan. Vai te
sitä olette tämän pedon kaataneet. Teittepä hyvän työn.

Ja Almasuvannon isäntä kertoi, että useana keväänä oli karhu näillä
main asustanut. Kerran ennenkin se oli jo heiltä lehmän syönyt. Ja nyt
meni toinen.

Almasuvannon isäntä huokasi ja tuijotti tuleen. Lasten kävi häntä sääli.

— Mutta — minkäpä sille tekee. Kun on mennyt, on mennyt, eikä sitä auta
surra.

Hän tarkasteli karhun raatoa ja kysyi:

— Ette kai te tätä mihinkään kuljeta? Meillä on syötävät vähissä.
Etteköhän luovuta tätä minulle, niin saan vellin höystöä?

Pojat suostuivat siihen ilolla. Mitäpä he karhun lihalla tekivät,

Sovittiin, että almasuvantolainen lähtisi hakemaan hevosta talosta,
joka sijaitsi vajaan penikulman päässä joen yläjuoksun varrella. Hän
vedättäisi sapilailla karhun raadon kotiinsa ja panisi lihat suolaan.

— Korpit sen muuten nokkivat, tuumi hän puheensa päätökseksi.

- Siinä samassa menee kai sitten taljakin. Sillä me olemme tässä
neuvotelleet, miten sen saisimme kulkemaan.

— Aivan niin... mutta se pitää ensin kytkeä. Muuten se menee pilalle.

Ja Almasuvannon isäntä ryhtyi heti taljaa kytkemään.

Saatuaan työnsä valmiiksi hän asetti sen ladon seinää vasten ja virkkoi:

— Siitä tulee komea nahka Uujoen pappilan lattialle, kunhan se
pehmitetään ja muokataan. Minä kyllä voin senkin tehdä, kun sain karhun
lihat. Sittenpä talvella toimitan sen postin mukana Uujoelle.

Almasuvannon isäntä lähti hevosta hakemaan. Menomatkalla hän poikkesi
lehmän haaskalle, jonne pojat neuvoivat hänelle tien.

— Ehkäpä siitäkin voi vielä jotakin korjuuseen panna, virkkoi hän
mennessään.

Lapset rupesivat laittautumaan levolle. Edellinen yö oli ollutkin
hiukan katkonainen, jotenka uni nyt oli hyvään tarpeeseen. Ei ollut
myöskään enää pelkoa, että heitä nyt häirittäisiin. He nukkuivat
pitkälle, puoleenpäivään.

Aurinko paistoi täydeltä terältään, kun he heräsivät ja rupesivat
laittamaan tulta. Karhun lihat ja talja olivat hävinneet; Almasuvannon
isäntä oli käynyt ne hakemassa. Lapset haukkasivat hiukan aamiaista,
kokosivat tavaransa ja lähtivät jatkamaan matkaansa.

Iltapäivällä he saapuivat Almasuvannon uudistalolle, jossa talonväki
otti heidät ystävällisesti vastaan. Emännällä oli pata liedellä; hän
keitti parast'aikaa karhun lihaa.

— Vai sellaisia karhunkaatajia te olette, puheli hän hyväntuulisena.
— Teittepä hyvän työn, kun tapoitte pedon; se olisi koko kesän ollut
karjaa uhkaamassa. Äpyli-riepu! huokasi hän sitten, — Minä jo aavistin,
että sille on käynyt huonosti, kun ei alkanut kuulua. On täällä metsän
kiveliössä oltava, on.

— Miksei isäntä ole koettanut ampua sitä? kysyi Ola. Hän ihmetteli sitä
tyyneyttä, millä erämaan ihmiset alistuivat kohtaloonsa.

— No kun ei ole oikein niitä pyssyvärkkiäkään... pahanen haulikon
räiskä vain. Eikäpähän tuota ole liettynytkään pitkiin aikoihin,
puolusteli isäntä itseään.

— Mitenkäpä se talvella tiettyisi? Makaahan se... karhu. Olisit
kiertänyt... joutessasi ja neuvottanut sitten vaikka lensmannin
ampumaan. Ainahan se kyselee karhun pesiä...

— No... ammuttuhan tuo nyt on. Ei siihen enää tarvita lensmannia.

Almasuvannon isäntä oli kaivanut piippuvehkeensä esiin ja istui pirtin
pankolla hiukan nyreän näköisenä.

Emäntä kantoi karhukeiton pöytään ja kehoitti lapsia syömään. Mutta
-ei ottanut rokka oikein maistuakseen. Se maistui liiaksi metsälle,
niinkuin isäntä sanoi. Pikku Sirkka ei voinut syödä ollenkaan, eikä
juuri Pekkakaan. Mutta Ola ja Kalle pistelivät keittoa puulusikalla,
vaikka sisu tuntui panevan vastaan. He eivät kuitenkaan viitsineet
kieltäytyä — Kalle varsinkaan. Ja niin he söivät hyvän annoksen tuota
kitkeränmakuista ruokaa.

— Eihän se metsäperäläinen osaa ruokia valmistaa, puheli emäntä. —
Mutta kyllä nuo meidän mukulat sen sijaan pistelevät.

Ja hyvin näytti keitto talon lapsille maistuvankin. Pieni, viisivuotias
pojan tenavakin, jolla ei ollut muuta yllään kuin risainen paita,
pisteli keittoa suurella puulusikalla ja virkkoi tuon tuostakin,
kääntyen nauraen vierasten puoleen:

— Karhutoppaa!

Mutta olipa ystävällisellä emännällä sen sijaan viiliä Sirkalle ja
Pekalle. Kokonainen suuri pytty kannettiin kummankin eteen. Ja ylpeinä
kuin kuninkaat he istuivat pyttyjensä ääreen. He jakoivat viilin
keltaisen pinnan eri valtakuntiin ja maanosiin ja sitten kilpailivat,
kumpi heistä ennemmin sai jonkin valtakunnan "hävitetyksi". Pekka se
tavallisesti peri voiton. Mutta voitti Sirkkakin kerran. Hän popsaisi
Portugalin yhdellä siemauksella. Pekka ei kerinnyt sitä kyllin nopeasti
löytämään — hän oli hiukan heikko maantieteessä. Mutta se olikin Sirkan
ainoa voitto. Venäjät, Turkit ja Unkarit söi Pekka puolta nopeammin
kuin Sirkka, eikä tämä sitä pahakseen pannut.

— On ne nuo lapset, ihmetteli Almasuvannon isäntä, — kun pitää
viilipyttykin riikeihin jakaa.

Ilta kului haastellessa. Almasuvannon isäntä oli mainio kertoja.
Emännän sanojen mukaan hän olikin oikeassa virassaan, kun pääsi
"muistelemaan". Ja kylläpä Jaakko Musikalla muisteluksia olikin.

Hän kertoi tietäjistä ja noidista, jommoisia oli ennen vanhaan asunut
ympäri Lapinmaata. Ne olivat olleet niin väkeviä, että olivat tappaneet
toisensa penikulmien päästäkin. Ja paljaalla sanansa voimalla vallan.

Sellainen oli ollut Kiurun Hannukin. Hän oli kerran riitaantunut
erään toisen noidan kanssa mikkelikirkolla. "Katto sie etheesti,
näetkö kevättä vielä!" oli Hannu kerskunut. "Aina mie senthään siinä
pärjhään kuin siekin!" oli toinen rinnustellut. "Sepä saahaan nähhä.
Ennenkuin jäät lähtevät Kiurujärvestä, oIet sie lautojen välissä!" Ja
niin oli käynyt. Ennenkuin Kiurujärvestä lähtivät jäät, tuotiin Vesman
Jeremi kuolleena kirkolle. Hän oli kaatunut höyläpenkin päälle, sanaa
puhumatta. Kiurun Hannu oli hänet tappanut viiden penikulman päästä.

Lapset kuuntelivat höröllä korvin. Olipa hyvä, että nyt oli valoisa
vuodenaika, muuten olisi Sirkkaa ruvennut pelottamaan. Musikan Jaakko
näytti kovin salaperäiseltä kertoessaan. Hänen mustat silmänsä
kiiluivat kuin karhulla. Emäntäkin unohtui hetkeksi kuuntelemaan hänen
juttujaan.

— Kyllä se meiän isä noita osaa, hymähti hän sitten kuin puolittain
pilkalla.

Mutta Jaakko sylkäisi pitkän syljen ja virkkoi rauhallisesti

— Toet ne kuitenkin on.

Ja hän rupesi juttelemaan Ahimelekista, joka oli asunut Sompion
puolessa vanhaan aikaan. Siinä se oli sitten ollut noita! Niin taitava,
että oli saattanut muuttaa itsensä milloin ketuksi milloin karhuksi —
aina tilanteen mukaan. Olipa kerran muuttanut itsensä säynäjäksi ja
uinut Luiroa alas ottaakseen selvää, mistä johtui, ettei lohi noussut
jokea ylös. Aina jokisuulla saakka oli käynyt ja joutunut jo kerran
uutistalokkaan nuottaan, mutta pelastunut viime tingassa potkaisemalla
itsensä yli venheen laidan. Oli neuvonut vaimolleen ja tyttärelleen,
millä keinoin nämä herättäisivät hänet lovesta, kun hän kotirannassa
tarttuisi heidän nuottaansa. No niin... muutamana päivänä vetivätkin
sitten vaimo ja tytär suuren säynäjän maalle, arvaten sen Ahimelekiksi,
joka oli palannut retkeltään. He kantoivat kalan pirttiin ja rupesivat
muistelemaan loitsulaulua, jonka isä oli heille lähtiessään opettanut.
Mutta kuolemakseenkaan he eivät kumpikaan enää muistaneet sitä. Kala
rupesi jo mätänemään pirtin penkillä, kun tytär muutamana päivänä
kehrätessään yht'äkkiä muisti:

    "Ahimelek Anterias,
    paijelee jo pajas!"

[Ahimelek Antelias, nousepas jo ylös! (lapin kieltä).]

Silloin ilmestyi isä Ahimelek yht'äkkiä pirtin penkille istumaan. Äiti
ja tytär jo riemastuivat. Mutta — samassa kuin Ahimelek yritti ruveta
puhumaan, loksahtivatkin hänen leukansa irti ja putosivat lattialle.
Hän oli kuollut.

Lapset kuuntelivat jännittyneinä. Olivatpa ne merkillisiä juttuja —
totta tosiaan! Ola muisti lukeneensa Amerikan intiaaneista melkein
samankaltaisia kertomuksia. Istui kaksi noitaa vastakkain ja tuijotti
toisiaan tulen yli, joka paloi heidän välissään. He olivat päättäneet
kaksintaistella sillä tapaa. Tuijottivat tuntikausia silmät kovina,
kunnes yht'äkkiä — toinen, heikompi, kellahti selälleen ja oli kuollut.
Toinen tappoi hänet henkensä voimalla.

Niinpä niin... maailmassa oli paljon salaperäistä, niinkuin täällä
Lapissakin. Oli sellaisia paikkoja metsissä ja tuntureilla, joissa ei
saanut unta. Ylös ajettiin väkisellä, ja niin piti siirtyä toiseen
paikkaan. Ne olivat haltioiden asuntoja.

Olipa Lapissa vanhaan aikaan asunut jättiläisiäkin, oli kokonaisia
kyliä, joiden asukkaat polveutuivat jättiläisistä. Niinkuin
Nilivaarakin Kittilässä. Kerrankin olivat hukat ajattaneet muuatta
jättiläistä kokonaisen päivän. Tämä oli lopulta päässyt pujahtamaan
erään kalastajan tupaan. Kalastaja asui järven saaressa ja makasi
korkealla, katonrajassa olevassa vuoteessaan, jättiläinen hyppäsi
vuoteen reunalle. Sieltä eivät sudet tavoittaneet häntä, kun hän istui
niin korkealla. Jalkojaan heilutellen oli jättiläinen vain lauleskellut:

    "Hei, killeririepuja,
    hei, killeririepuja!"

Silloin oli kalastaja herännyt ja huomannut, kenet oli saanut
vuodetoverikseen. Hän rupesi miettimään, millä keinoin pelastuisi.
Kun jättiläinen nyt siinä istui ja lauleskeli, työnsi hän tämän
yht'äkkiä sängyn reunalta alas. Jättiläinen putosi lattialle, ja
silloin hänen vyönsä ratkesi. Kaikki siinä olleet hopearahat holahtivat
pitkin permantoa. Sudet hyökkäsivät jättiläisen kimppuun ja repivät
kappaleiksi. Kun ne sitten olivat lähteneet tiehensä, kiipesi kalastaja
vuoteeltaan alas, kokosi jättiläinen hopeat ja tuli rikkaaksi mieheksi.

Tällaisia tarinoita Almasuvannon isäntä kertoi. Retkeläiset istuivat
korvat hörössä. Lappi rupesi tuntumaan heistä vielä salaperäisemmältä
kuin ennen. He kulkivat tonttujen, tietäjien ja jättiläisten
valtakunnassa. Kukaties he vielä itsekin kohtaisivat sellaisia.

Oli jo myöhäinen, kun Jaakko Musikka lopetti. Päät mitä ihmeellisimpiä
asioita täynnä paneutuivat lapset nukkumaan. Emäntä oli kantanut
sisään tuoksuvia heiniä ja levittänyt heille oikein mukavat vuoteet.
Tyytyväisinä matkaansa, talonväkeen ja koko maailmaan he nukahtivat, ja
aurinko oli jo kiivennyt korkealle, kun he seuraavana aamuna heräsivät.

Käki kukkui lähelläolevassa koivikossa.




VIIDES LUKU.


Almasuvannon isäntä lähti heitä venheellä saattamaan. Joki oli
useita penikulmia kuljettava, ja olisi ollut jo aikaisemminkin, jos
retkeläisemme vain olisivat halunneet sitä käyttää. Mutta heillä oli
vähän rahaa, ja se oli saanut heidät kieltäytymään. Sitä suuremmalla
ilolla he nyt tervehtivät Almasuvannon isännän ystävällistä tarjousta.

Joki mutkitteli korkeiden rantojen välissä. Toisinaan ne kohosivat niin
korkealle, että sai melkein pystyyn katsoa, ennenkuin erotti törmän
reunan. Kesällä ne lainehtivat hyväntuoksuista luonnon heinää. Jaakko
Musikka selitti, että tällaisia niittyjä kutsuttiin keläsniityiksi,
koska ne sijaitsivat korkeilla jokitörmillä.

Seutu oli aivan asumatonta, Almasuvannon uudistalosta oli kolme
penikulmaa lähimpään naapuriin, ja sinne, Kunnasenvaaraan, oli
Almasuvannon isäntä luvannut lapset saattaa. Hän aikoi kalastella
paluumatkalla, sillä ruokavarat olivat näin kesän alussa sangen niukat.

— Ettekö ole koettaneet onkia? tiedusteli Almasuvannon isäntä.

Eivätpä he vielä olleet isosti kalastaneet. Viimeistä edellisessä
yöpaikassa he olivat uistelleet, ja Pekka oli saanut kolmen kilon
painoisen hauin.

— Täällä on runsaasti kalaa... näissä vesissä, ja tähän aikaan vuodesta
on kala hyvä ottamaan. Nälkä se on hänelläkin talven jälkeen.

Pojat selittivät, että heillä kyllä oli aikomus koettaa kalaonneaan,
kun löytävät sopivan paikan. Näihin saakka olivat eväät vielä
riittäneet. Mutta eihän kalakeitto luotaan lykännyt.

— Eipä ei, arveli Jaakkokin. — Siikatauro varsinkaan...

Sirkka uteli, mikä se "tauro" oli. Jaakko selitti. Tauroksi sanottiin
sellaista keittoa, joka oli tuoreesta kalasta keitetty. Kun kala
turposi ja paisui, sanottiin sitä tauroksi.

Sirkasta oli hauskaa kuulla outojen sanojen selityksiä. Hän kyllä osasi
paikkakunnan kieltä, mutta aina silloin tällöin tuli esiin outo sana,
jonka merkitystä hän ei ymmärtänyt. Jaakko-isäntä selitteli mielellään.
Hänestä tuntui mukavalta olla opetusmestarina näille isoja kouluja
käyville, eikä hän huomannut haastellessaan, että kilometri toisensa
perästä livahti kuin itsestään.

Suvanto loppui, ja nyt oli tartuttava sauvoimiin. Jaakko siirtyi
perään, sillä se oli tärkein paikka sauvottaessa. Kalle vuorotteli
Olan kanssa keulassa, ja koko hyvin he tuntuivat olevankin taitoon
perehtyneitä. Almasuvannon isäntä antoi heille tunnustuksensa, ja siitä
olivat pojat mielissään.

— Pitää vain katsoa, ettei päästä venettä kankoamaan, huomautti
Jaakko-isäntä.

Mutta sitä sanaa ei taas Sirkka ymmärtänyt. Jaakko Musikka sai ruveta
selittämään.

— Kankoamiseksi sanotaan sitä, kun vene, kääntyen hiukan
poikkiviistoon, rupeaa jurraamaan vasten virtaa niinkuin itsepäinen
nautasonni, joka ei tahdo seurata taluttajaansa.

Ja Almasuvannon isäntä painallutti täydellä voimalla, niin että vene
viuhuen halkaisi virran vuolletta.

Nyt Sirkka ymmärsi. Hänestä oli tämä Perä-Pohjolan kieli ihmeellisen
rikasta sanoista ja sanankäänteistä. Oli oikein jännittävää kuulla
Almasuvannon isännän selityksiä.

— Katsokaapa tokkimuksia! huudahti samassa Pekka, joka uteliaana oli
silmillään seurannut joen molempia rantoja.

— Kas... siellähän näkyy olevan koko virkakunta, nauroi Almasuvannon
isäntä.

Rannalla, muutamassa lahdenpoukamassa hyppi ja päristeli joukko
eriskummallisen näköisiä, töyhtöpäisiä lintuja. Ne melusivat aivan kuin
olisivat riidelleet, hyppivät ja lentelivät edestakaisin ja näyttivät
todellakin olevan sotajalalla keskenään, päättäen niiden kirkumisesta
ja toistensa nokkimisesta. Ne olivat töyhtöhyyppiä. Muutamalla oli
valkoinen läikkä kurkun alla aivan kuin papin kaulus. Almasuvannon
isäntä selitti:

— Se on "pastori". Ja osoittaen eräitä toisia hän lisäsi:

— Ja nuo tuolla ovat "lautamiehiä".

Pekka seurasi uteliaana lintujen leikkiä. Häntä huvitti erikoisesti,
että niillä Almasuvannon isännän selityksen mukaan oli kullakin omat
nimensä. Sillä siellä oli paitsi edellämainittuja vielä "lukkari",
"tuomari" ja "kruununvouti". Olipa "nimismiehiäkin" pari kappaletta.
Todellakin kokonainen virkakunta!

— Mistä ne ovat sellaiset nimet saaneet? tiedusteli Pekka.

— No kun ne hääräävät juuri kuin herrat... pitävät käräjiä ja
kekkuloitsevat. Katsokaapa nyt pappia. Eikö se ole aivan ilmeisesti
kuin mikäkin pitäjän rovasti, arvokas ja juhlallinen. Ja lautamiehet
unisen näköisiä kuin konsana virkaveljensä käräjillä.

Sinne jäivät tokkimukset välejänsä selvittelemään, ja venhe liukui
hyvää vauhtia jokea ylös. Almasuvannon isäntä oli mestari sauvomaan.
Pienellä painalluksella hän sai venheen kulkemaan. Se oli hän, joka
varsinaisesti ohjasi.

— Taitoa sitä tähänkin tarvitaan, kehaisi hän, kun Sirkka ihmetteli
venheen kepeätä kulkua.

Puolenpäivän korvissa he saapuivat Kunnasenvaaran uudistaloon.

Pirtinväki kerääntyi rantaan tulijoita vastaan. Vieras oli harvinainen
täällä kaukaisessa kiveliössä. Lasten saapuminen viritti iloisen
mielialan uudistalossa. Kunnasenvaaran emäntä, pieni, tiitterä nainen
kapsahti heti lieden ääreen ja keikautti mustakylkisen kahvipannun
tulelle.

— Oikeassa oli meidän isä, kun sanoi, että tänä päivänä tulevat Uujoen
papin lapset, touhusi hän naureskellen.

Iiska-isäntä istui penkillä lynkäpäittensä varassa ja muhoili
tyytyväisenä.

— Mistä te sen tiesitte? utelivat lapset.

— Sääsket kertoivat, vastasi isäntä. — Niitä ei ole täälläpäin
vielä näkynytkään, mutta jo oli aamulla kuin pilveä tuolla alhaalla
lepikossa. Isäntä viittasi tuvan peräikkunaan.

Sirkasta siinä oli uusi ihme. Oliko se totta vai ei? Kunnasenvaaran
isäntä oli niin totisen näköinen, että ihan teki mieli uskoa.

— Eipä vainkaan, puuttui emäntä puheeseen. — Mutta kun se tämä meidän
ukko on vähän niinkuin tietäjän sukua. Se tietää asiat etukäteen.
Tuossa makoili aamulla sängyssään unenhorteessa ja laukaisi yht'äkkiä:
"Uujoen papin lapset tulevat tänään!" Minä siihen, että "älä höpötä
taas". Mutta ei se muuta kuin vänkäsi, että tulevat ne. No minä, että
tulkootpa sitten, eivät ne vieraita ole, ovat tulleet ennenkin ja
käyneet talossa. Ja eikös tuo äijänköntys arvannut oikein!

— Unissasiko näit? tiedusteli Musikan Jaakko. Häntä kiinnosti kaikki
salaperäinen ja outo.

— Niin kai se oli, murahti isäntä, joka näytti harvapuheiselta. — Niin
oli kuin olisi joku sanonut, että tulevat. Ja vielä sanottiin, että
tytöllä on kenkä hieronut, jalkaa...

Lapset katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja Sirkka punastui ja
kalpeni vuoron perään. Se oli aivan totta. Jo ensimmäisenä päivänä oli
vasemman jalan kenkä hangannut pahanlaisesti, mutta hän ei ollut siitä
hiiskunut mitään toisille. Illalla toisten huomaamatta hän oli sitä
voidellut sinkkisalvalla, jota hänellä sattui olemaan repussaan. Hän
oli pelännyt toisten hätääntyvän ja sen vuoksi ollut vaiti. Nukkumaan
pannessaan hän oli rukoillut, että Jumala lähettäisi enkelin auttamaan
häntä, koska hän muutoin pelkäsi jäävänsä jälkeen. Almasuvannossa se
oli jonkin verran asettunut, ja tänä päivänä oli ollut helppo, kun oli
saanut istua venheessä. Ihmeellistä, että Kunnasenvaaran isännälle oli
lähetetty sana. Se oli enkeli, joka sen oli tuonut.

— Onko sinulla kenkä hangannut jalkaa? kysyi Kalle.

— On, vastasi Sirkka hiljaa.

Lapset katselivat vuoroin toisiaan vuoroin talonväkeä. Oli tämä maailma
kummallinen.

— Riisupas kengät pois, niin katsotaan, kehoitti talon isäntä.

Sirkka totteli. Kunnasenvaaran isäntä otti kengät tarkastaakseen, sillä
aikaa kuin pojat tutkivat Sirkan jalkaa.

— Nämä ovat voitelun tarpeessa. Kyllä näistä kalu tulee, rauhoitteli
Iiska-isäntä.

— Etkä ole puhunut mitään, toruivat veljet Sirkkaa.

Tämä pillahti itkuun. Eihän hän ollut uskaltanut puhua. Oli pelännyt,
että toiset hätääntyisivät.

— Urhoollinen pikku neiti, toimesi Kunnasenvaaran emäntä. — Älä ole
milläsikään, kyllä me sen parannamme. Voitelemme suolattomalla voilla
ja haudomme pehmeäksi. Huomen aamulla voit taas jatkaa matkaa.

Sovittiin siis, että lapset yöpyisivät taloon ja vasta seuraavana
aamuna lähtisivät edelleen. Pojat käyttivät aikansa tutkimalla talon
läpikotaisin. He kävivät tallissa ja navetassa. Viimemainitussa
paikassa kiintyi Pekan huomio sonnivasikkaan, joka leveäotsaisena
katseli karsinastaan. Pekan mieli painahti apeaksi. Hän muisti
Tösselinsä.

— Mikä teidän vasikan nimi on? kysyi hän emännältä.

— Nuurperi.

Pekasta se oli outo nimi. Miksi sellainen oli annettu?

— No kun meillä on täällä sellainen paha nimismies, joka kiskoo
köyhältä viimeisenkin pennin. Niin tuo meidän isä, kun sattui
kärsimättömälle päälle, ja lapset tiukkasivat vasikan nimeä, sanoa
tokaisi, että "olkhoon vaikka Nuurperi!" Lensmanni oli käynyt samana
päivänä ulosotolla.

Emäntä huokasi, valmistaessaan haudetta lehmille ja jatkoi:

— Eihän se ole kyllä sopivaa, että elukoille annetaan ihmisten nimiä,
mutta se on tuo meidän isä niin itsepäinen... ja sitä paitsi — minä
olen kieltänyt lapsia, etteivät puhuisi vierasten aikana.

— Ja kuitenkin sanoitte meille!

— No... miten tuo nyt lie livahtanut, hätäili emäntä. — Pelkään, että
nimismies vielä sakotuttaa, jos saa kuulla.

— Eikä sakotuta! huudahti Pekka. — Meillä oli sonnivasikka, jonka nimi
oli Tösseli ja se oli kenraali. Mutta sen söi piispa.

Kalle ja Ola nauroivat. Pekan selityksestä saattoi saada ihan
hassunkurisen käsityksen. Kalle selitti emännälle asian.

— No niinhän minä sanoin! kiivaili Pekka.

— Sinä sanoit: meidän Tösseliä kenraaliksi, kiusoitteli Kalle.

— Enpähän sanonut!

— Sanoitpahan!

— En sanonut! Ja samassa karkasi Pekka Kallen kimppuun, ja navetassa
alkoi aika rätäkkä.

— Pojat, älkää viitsikö! rauhoitteli Ola, Mutta Kunnasenvaaran emäntä
nauroi:

— Ai, ai noita Uujoen papin poikia! Kyllä nuo vain perille kostuvat,
kun ovat noin kipakoita.

— Tuo Pekka on sellainen tosikko, nauroi Kalle.

— Siitä tulee pappi niinkuin isästäänkin, arveli emäntä.

— Ei tule! puuskutti Pekka.

— No mikäs sinusta sitten tulee?

— Insinööri.

— No sitten sinä rakennatkin meille rautatien, nauroi emäntä.

Siitä ei Pekka ollut yhtään varma. Häntä hiukan harmitti, että
emäntäkin ilkkui hänelle. Se oli kyllä väärinkäsitys Pekan puolelta,
sillä Kunnasenvaaran emäntä oli oikein ystävällinen ja hyvä ihminen.

Pojat lähtivät kiertämään ympäristöä, kun heillä kerran oli hyvää
aikaa. He painuivat metsään täydessä sovussa. Pekka oli unohtanut
suuttumuksensa, ja heillä oli yllin kyllin juteltavaa. Ola ihmetteli
kansan huumorintajua.

Paiskatapa nyt vasikka nimismiehen kaimaksi! Se oli mainiota! Olikohan
Iijäven lappalaistaloissa yhtään "Venskiä", kun hänenkin isänsä oli
nimismies?

— Enpä luule, virkahti Kalle. — Sinun isäsihän on tunnettu
lempeydestään.

— En minäkään uskoisi, sillä pappa on kovin pehmeänahkainen.

Ja siitä sukeusi poikien kesken periaatteellinen keskustelu, miten
kansaan oli suhtauduttava. Historian opettaja oli tunnilla maininnut
vanhan sananparren, että "gör bonden rätt, men aldrig gott" [tee
talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää], ja sen johdosta oli
Mikko Muikku välitunnilla kiivaillut ihan punaisena, että "kunpa
tekisivät oikein!" Mutta sitä ei oltu tehty. Talonpoikaa oli sorrettu
vuosisatoja. Ei siis ihme, että hänessä oli herännyt epäluulo ylempänä
olevia kohtaan. Siitä olivat pojat yksimielisiä. Mutta siinä erosivat
heidän mielipiteensä, että Kalle väitti talonpojan kyllä ymmärtävän
hyvääkin. Almasuvannon isäntä oli siitä selvänä esimerkkinä. Kun hän
sai karhunlihat, hän lupasi parkita taljan ja vielä päällepäätteeksi
kyyditsi heitä ilmaiseksi. Ja tässä talossa heitä oli hoidettu kuin
omaisia. Siskon kipeä jalka vahvisti taas sen tosiasian.

— No niin... ei väitellä. Hyviä ihmisiä täällä on joka paikassa.
Sovitaan siitä, että tuo vanha sananparsi pitää paikkansa kaikkialla
muualla, mutta ei Lapissa, Se on se poikkeus, joka vahvistaa säännön.

— Sovitaan! Se on oikein! Pojat löivät kättä sen päälle. Lappi oli
rauhoitettu alue, jonne eivät ulottuneet muun maailman riidat.

He olivat nousseet korkealle vaaralle, jolta oli laaja näköala
ylt'ympäri. Etelässä hohti taivaanranta sinisenä, mutta vaaleni
pohjoista kohti. Suuret metsät levittäytyivät joka puolella
silmänkantamattomiin. Täällä oli vielä puuta, mutta tuolla pohjoisessa,
mistä tunturit välkkyivät heitä vastaan, se harveni, kunnes se kokonaan
loppui Iijärven ja Uujoen välillä. Siellä ei kasvanut enää muuta kuin
vaivaiskoivu.

— Kaukana on jo kaupunki, tuumi Kalle. — Missähän lie Väinö Virtanen?
On tietysti matkalla Ruotsiin ja herrastelee laivankannella
kävelykeppeineen.

— Niin... se Virtanen on vähän "knapsu", virkkoi Ola.

— Siitä ei olisi näiden maiden tarpojaksi.

Siitä olivat toverukset yhtä mieltä. Sellaisista herrahtavista
koulupojista, joiden mieliharrastuksena oli hakkailu ja viime kuosin
mukaiset vaatteet, ei ollut Lappiin. Täällä ne olisivat uupuneet suohon
damaskeineen ja kävelykeppeineen.

— Minä en sitten välitä tytöistä! huudahti Pekka. — Meidänkin luokalla
on muutamia poikia, jotka ovat olleet haaleissa. Ätsh, sellaisia
mammanpoikia!

— Kyllähän niistä tytöistäkin saattaa välittää, mutta ei niiden perässä
pidä hypätä Väinö Virtasen lailla.

Olalla oli oma salaisuutensa. Hän oli "pihkassa" muutamaan suomalaiseen
tyttökoululaiseen, joka asui samassa pihassa. Mutta Olan "tykkääminen"
rajoittui vain iltahaaveiluihin ja kömpelöihin lemmenlauluihin, joita
hän kyhäsi muistikirjaansa.

— Ahaa... sinä tarkoitat Tyyne Haapalaa, ilkkui Pekka.

Olaa satutettiin arkaan kohtaan. Hän punastui korvia myöten. Mutta
tällaisessa tilaisuudessa, jolloin ympärillä aaltoilee aava erämaa
ja pojan rinta on eränkävijän mieltä täynnä, hempeys vaihtuu
suuttumukseksi. Olan tukeva käsivarsi tarttui Pekkaa kaulukseen ja uusi
rytäkkä oli nousemassa.

Mutta Kalle ehätti nyt väliin:

— Pojat, äskenhän sovimme siitä, että Lappi on rauhan maa. Me emme
hyväksyneet tänne Väinö Virtasen kaltaista kekkuloitsijaa, vaan
karkoitimme hänet ulos. Emmeköhän nyt karkoita Tyyne Haapalaakin saman
tien? Ulos _femina_ [nainen] paratiisista! Mitä arvelette, pojat?

— Samantekevä! Ulos _femina_ paratiisista! Vain äidit ja sisaret
tekevät poikkeuksen.

— Ja se vahvistaa taas säännön, sanoi Kalle.

— Minusta se rakkaus on vähän niinkuin ripulia, tuumi hän hetken päästä
kuin itsekseen.

Katseltuaan vielä jonkin aikaa ympärilleen pojat lähtivät
paluumatkalle. Auringon asemasta päättäen oli päivä jo pitkälle
kulunut. Linnut pyrähtelivät alempana vaaran kupeilla, ja ylhäällä
heidän päänsä päällä lensi iso lintu siivet levällään.

— Kotka! huudahti Kalle ja osoitti lintua, joka näytti katselevan
vaaran nokalla seisovia poikia.

— Ensi kertaa näen sen, — vaikka olen Lapissa syntynyt, sanoi Ola.

Hän seurasi kiinteästi komean linnun lentoa.

— Ilmojen kuningas! huudahti Pekka, joka ei myöskään ollut sitä ennen
nähnyt.

Kotka lensi suoraan pohjoista kohti. Pojat seurasivat sitä katseillaan
niin kauan kuin se näkyi. Viimein se erottautui vain pienenä mustana
pisteenä ja hävisi tunturien sineen.

— Se meni viemään tietoa, että me olemme tulossa, sanoi Pekka.

— Me olemme kuin roomalaiset, joiden edellä kotkat lentävät! huudahti
Kalle. — Me olemme matkalla Iijärveä ja Uujokea valloittamaan. Eläköön!

Kolmen pojan huuto kajahti hiljaisessa kiveliössä, saaden lähiseudun
vaarat raikumaan. Pojat heiluttivat lakkeja pohjoista kohti kuin
hyvästiksi kotkalle ja lähtivät sitten astumaan vaaran rinnettä alas.




KUUDES LUKU.


Seuraavana aamuna oli Sirkan jalka siksi parantunut, että saatettiin
lähteä jatkamaan matkaa. Hyvä taival olikin jo kuljettu —
satakolmekymmentä kilometriä. Ja matkalla oli jo oltu runsas viikko.
Maat kohosivat yhä enemmän: lähestyttiin Maanselän tuntureita.

Polkua oli helppo seurata. Vuoroin se kulki jokivarsia pitkin,
vuoroin poikkesi metsään. Soita oli vähäväliä, joiden yli kuljettiin
porraspuita pitkin. Paikoitellen olivat ne kuitenkin niin lahonneet,
että kulku kävi hankalaksi. Eräässä paikassa Pekka suistui suohon, ja
hänet oli sieltä vedettävä yhteisvoimin. Sirkka huusi täyttä kurkkua,
että "Pekka hukkuu!" Mutta Pekka puuskutti kuin mursu yltäpäätä
kurassa, ja huikeasti hurraten vetivät Ola ja Kalle hänet kuiville.
Onneksi oli lähellä lappalaisasumus, Pikku-Mattuksen kesäkota, ja
siellä sai Pekka kuivata riepujaan ja valmistautua uusien matkan
vaivojen varalle.

Pikku-Mattus oli paikkaamassa verkkojaan, kun Kettusen komppania kolusi
sisään. Hän oli vanha lappalainen, joka aikoinaan oli siirtynyt tänne
Norjan puolelta. Vanhan vaimonsa kanssa hän asusti kesät turpeista
tehdyssä kodassaan, ajelehtien talvet uudistalokkaiden pirteissä.

Hän oli pojille vanha tuttu. Joka syksy ja kevät he poikkesivat hänen
kodalleen. Sillä paitsi tuoretta kalaa kestitsi Mattus vieraitaan
hauskoilla tarinoillaan, joita pojat eivät koskaan väsyneet
kuuntelemaan.

Nytkin hänellä oli vereksiä juttuja yllin kyllin. Kun pojat olivat
kertoneet karhun kaadosta, sai Pikku-Mattus siitä aiheen ruveta
kertomaan karhuista. Niitä oli monenlaisia, oli loihdittuja karhuja ja
oikeita karhuja. Loihditut mesikämmenet olivat ennen olleet ihmisiä,
jotka joku noita oli loihtinut karhuiksi. Ne tunsi aina niiden
eriskummallisesta käytöksestä. Ne eivät tavallisesti tehneet pahaa,
vaan saattoivat esim. aivan rauhallisesti seurustella karjan kanssa.
Sellainen oli ollut sekin karhu, josta Muotkajärven vanha setä oli
Pikku-Mattukselle kertonut. Se oli ollut ihmeellinen karhu. Joka aamu
se lähti lehmien kanssa metsään. Isäntä ihmetteli, miksi kellokas
aina takaisin tullessa jäi jälkeen. Hän lähti kerran katsomaan ja
huomasi ihmeekseen karhun istuvan mättäällä lehmänkelloa läppäämässä.
Kellokas märehti rauhallisena sen vieressä mitä suloisimmassa sovussa.
Se oli ollut entinen suntio, joka äkkiä muutamana kesäpäivänä oli
heinäniityltä hävinnyt. Muuan kuuluisa noita, jonka suntio oli
markkinoilla suututtanut, oli kostanut tälle tällä tavoin. Senvuoksi
suntio vielä karhuksi muututtuaankin pyrki entisiä virkatoimiansa
toimittamaan. Kun hän ei enää kirkonkelloon käsiksi päässyt, hän
läppäili lehmänkelloa.

Lapset kuuntelivat jännittynein mielin. Pikku-Mattuksella oli
ihmeellinen kertojalahja. Hänestä ei oikein päässyt selville,
uskoiko hän itse omia juttujaan. Mutta kaikesta päättäen niin oli
laita, koskapa hänen mustat silmänsä aina rupesivat niin omituisesti
loistamaan, kun hän tuli muisteluspäälle. Satuja ne tietysti olivat
nuo hänen kertomuksensa, mutta yhtäkaikki niitä oli soma kuunnella.
Sirkasta tuntui, että he istuivat tontun luolassa. Niin omituisen
vaikutuksen teki Pikku-Mattus ja hänen pyöreä eukkonsa.

— Mitä ne ovat ne suuret kuopat, joita on siellä täällä postitien
varrella? kysyi Pekka, kun Pikku-Mattus oli lopettanut kertomuksensa. —
Niitä on tuolla kankaallakin, tuon viimeisen suon takana kolme.

Pikku-Mattus vilkastui. Hän laski kävyn kädestä lattialle, sytytti
piippunsa ja kertoi:

— Ne ovat peuranpyyntihankaita. Niiliin pyydystettiin ennen peuroja,
kun niitä asusti runsaasti näillä main. Kaivettiin syvä kuoppa, jonka
suu peitettiin pyöreällä kannella. Keskellä oli akseli, ja kun peura
sattui kannen päälle, pyörähti luukku, ja peura putosi kuoppaan.

Pikku-Mattus näytti käsillään, kuinka tuo "manööveri" tapahtui. Se oli
selvä. Lapset sen kyllä hyvin käsittivät. Siten oli Pikku-Mattus kerran
Muotkajärven vanhan sedän kanssa saanut peuran, jonka sarvet painoivat
kolme vanhaa leiviskää.

— Kolme vanhaa leiviskää! huudahti Ola. — Etköhän muista nyt väärin,
Pikku-Mattus?

Mutta puhuteltu ei kärsinyt vastaansanomista. Hän tarttui käpyynsä ja
silmäten Olaa halveksivasti tuhahti:

— Kun et usko, niin ole uskomatta! Ei se ole uskonkappaleeksi luotukaan.

Kalle antoi merkkejä Olalle, jotta tämä pysyisi vaiti. Mattus lopetti
muisteluksensa, jos vain joku rupesi tekemään huomautuksia.

Mattuksen vaimo tarjosi kahvia. Sitä juotaessa lappalainen lauhtui ja
puhaltaen vatiinsa niin, että kahvi lainehti kuin pieni järvenselkä
myrskytuulella, hän virkkoi:

— Sitä on tässä maailmassa paljon, jota ei kouluissa opita.

— Niin on, Pikku-Mattus, tyynnytteli Kalle. — Kyllä me sen uskomme.

Kallea halutti kuulla lisää Mattuksen muisteluksia. Sen vuoksi hän
esiintyi sovittavasti.

— Niin — älä ota pahaksesi, Mattus. — Se kun minä vain ilman aikojani...

Pikku-Mattus leppyi kokonaan, ja hetken päästä oli juttu uudessa
käynnissä. Olivat kai pojat huomanneet, että monessa paikassa,
varsinkin luolissa, oli kasoittain poronsarvia?

— Niinkuin Ukonsaaressakin! huudahti Pekka.

— Niin — siellä ja... muuallakin. Tiedättekö, mitä ne ovat?

Kyllä pojat tiesivät, tiesi Sirkkakin.

— Lappalaisten vanhoja uhrisarvia.

— Niin ovat, vahvisti Mattus, ja hän pääsi puhumaan tästä
mieliaineestaan. Ennen oli Lappi ollut rikas ja mahtava. Jokaisella
lappalaisella poroja tuhatmäärin. Se oli ennen tämän nykyisen
maailmanjärjestyksen aikaa. Lappalaiset uhrasivat seidoille
[lappalaisten pakanuuden aikainen jumala], ja porot lisääntyivät. Ei
varastettu toisiltaan, vaan elettiin rauhassa. Jokaisella oli, ja
jokaiselle seita siunasi.

— Mutta eikö se ollut pakanuutta? uskalsi Sirkka kysyä.

— Niinhän sitä sanotaan, mutta kuka tuon nyt oikein tiennee. Silloin
ainakin lappalaiset uskoivat.

— Älä sinä semmoisia juttele! torui Mattuksen vaimo. — Pakanuutta se
tietysti oli. Nyt eletään kristityssä maailmassa.

Pikku-Mattus lakkasi muistelemasta. Eukon huomautus oli koskenut arkaan
paikkaan. Paikkakunnalla kerrottiin, että hänkin vielä toisinaan teki
taikoja ja uhrasi seidoille. Mutta ei näyttänyt Mattuksen loitsuista
olevan apua, koska köyhänä pysyi.

Lapset olisivat pitempäänkin kuunnelleet hänen pakinoitaan, mutta
Mattus oli herennyt äänettömäksi. Pyytämälläkään ei häntä saatu enää
jatkamaan.

Retkeläiset lähtivät siis jatkamaan matkaa. He jättivät hyvästit
vanhuksille, ja Kalle sanoi lähtiessään Mattukselle:

— Syksyllä tuon sinulle suuren pussin sikarinpätkiä. Mutta sitten sinun
pitääkin muistella.

Pikku-Mattus murahti jotakin, josta ei saanut selvää, oliko hän
hyvillään vai pahoillaan.

Lapset työntyivät taipaleelle. Olikin jo hyvä hetki istuttu Mattuksen
turvekodassa. Kalle pahoitteli, että äijän jutut katkesivat kesken.

— Pitikin sen ämmän tulla siihen huomautuksineen.

Mutta Sirkka oli toista mieltä. Häntä peloittivat nuo monilukuiset
jutut seidoista ja staaloista [peikko, tonttu]. Miksi piti Lappi tehdä
kammottavaksi noituuden ja taikauskon maaksi? Eikö ollut hauskempi
kuvitella, että täällä kulkivat heidän edellään enkelit ja että juuri
täällä olivat taivaan tikapuut?

— Mikä mistäkin tykkää, vastasi Kalle hiukan happamena. Pikku Sirkka
kulki vaieten ja näytti kovin väsyneeltä.

— No niin! huudahti Kalle sitten iloisemmin nähtyään sisarensa
alakuloisen ilmeen. — Olkaamme pikku Sirkan kanssa yhtä mieltä, että
kuljemme kohti taivasta! Maanselän tunturit, jotka tuolta edestä käsin
pohottavat, näyttävätkin johtavan suoraan sinne.

— Et saa pilkata! torui sisar loukkaantuneena.

— Enhän minä pilkkaa, sisko rakas. — Minusta on vain hauskaa yhtyä
kannattamaan sinua. Sillä minustakin tämä Lappi on niinkuin taivaan
esikartano.

Taivallettiin äänettöminä. Jokainen mietti omia ajatuksiaan. Kalle
ajatteli, mitenkä tuon kaiken, jota he olivat matkalla kokeneet
ja kuulleet, voisi yhdistää sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Hän
oli siksi suuri Lapin ihailija, ettei hänellä pohjimmalta ollut
mitään pikku Sirkankaan ehdotusta vastaan. Kaikki, mikä kaunisti
Lappia, olipa se sitten Raamatusta saatua tahi lappalaisten vanhasta
muinaistarustosta, sopi hänen mielestään sen koristukseksi, kunhan
tuo koristaminen vain tapahtui maulla ja kunnioituksella. Hän oli
ajattelevainen poika, joka yksinäisinä iltahetkinään oli tätäkin
asiaa mietiskellyt, vaikk'ei hän vielä pystynytkään aivan selviä
johtopäätöksiä tekemään.

— Uskotko sinä, mitä Pikku-Mattus kertoi karhuista? kysyi Ola häneltä,
kun he olivat vaieten kulkeneet kappaleen matkaa.

Kalle huitaisi kädellään.

— Satuahan se on! huudahti hän, mutta jatkoi sitten kuin äskeisiä
mietteitään muistaen: — Mutta kun se sopii tänne Lappiin, niin
samantekevä. Se ei ollut mikään hullumpi historia.

— Minä kyllä uskon, vakuutteli Pekka. — Uskon senkin, että karhunhammas
tuottaa onnea ja varjelee pahasta.

— Siksikö sen otit? kysyi Ola.

— Siksi juuri! Uskon, että kun pidän sitä ensi lukukaudella taskussani,
vetelen paljaita kymppejä vain!

Toiset nauroivat. Pekka oli toisinaan mainio. Hän oli takonut äsken
tapetulta karhulta torahampaan irti.

He kulkivat pari tuntia vaieten. Sade oli kastellut heidät likomäriksi.
Onneksi se oli kuitenkin mennyt ohi verraten pian, ja taas paistoi
aurinko täydeltä terältä. He saapuivat pienen joen partaalle, jonka
yli johti kaadettu petäjä. Ylikulku kysyi verraten suurta taitoa.
Pekka suoriutui kyllä omin voimin, samoin Ola. Mutta pikku Sirkka ei
uskaltanut lähteä yli. Ola otti hänet selkäänsä ja kantoi. Kalle tuli
viimeisenä.

Mutta — miten ollakaan — päästyään keskelle jokea hän katsahti alas.
Hänestä näytti, että mustasta vedestä katseli häntä vastaan kaksi
omituista, kuumeista silmää. Tuntui siltä, kuin olisi kaadetun puun
alla ollut piilossa jokin suuri, hirveä olento, joka tavoitti häntä
saaliikseen. Se oli tietysti kiihtyneen mielikuvituksen vaikutusta
kaikki tyyni, ja Kalle naurahti itsekseen. Toiselta rannalta huuteli
Pekka iloisesti; hän oli jo päässyt yli. Kalle katsahti sinnepäin ja
kompastui samassa isoon oksaan. Polskis! Hän räpiköi kylmässä joessa,
ja virta vei häntä jonkin matkaa alaspäin. Mutta hyvänä uimarina hän
pääsi hetkisen ponnisteltuaan rannalle, jossa toiset ihmetyksissään ja
peloissaan olivat seuranneet hänen uimanäytöstään.

— Tahallasiko hyppäsit? kysyi Ola, jolle Kallen päähänpistot eivät
olleet outoja.

— Eikö mitä, vastasi tämä hampaat loukkua lyöden. — Minä putosin.

— Sinulla olisi pitänyt olla karhunhammas, veisteli Pekka. — Emmeköhän
vasta teekin niin, että heitämme sen joen yli aina sille, joka
vuorollaan yrittää yli. Siten pääsemme jokainen ehjin nahoin.

— Voimmehan koettaa, sanoi Kalle. — Mutta nyt pian tuli, jotta saan
kuivata vaatteeni.

Pojat laittoivat tulen, ja Kalle sai riisua märät vaatteensa. Olan
takki yllään hän kykki nuotion ääressä kuin joku ihmissyöjä, paljain
säärin. Pian hän kuitenkin pääsi lämpenemään, kun sai kuumaa kahvia.

— Enempi puita nuotioon! komensi Ola, — Mene sinä, Pekka, ja lyö tuolla
kassaralla muutamia kuivia oksia tuosta kaatuneesta pökkelöstä tuolla.

Hän osoitti joen rannalla makaavaa suurta honkaa, jonka oksat
törröttivät taivasta kohti kuin apua anoen.

— Mutta älä lyö jalkaasi, nauroi hän.

— Minä kyllä tulen toimeen, sillä minulla on karhunhammas, sanoi Pekka
iloisesti ja lähti.

Kun hän palasi hetken päästä, syli täynnä kuivia oksia, oli Olalla käsi
kääreessä.

— No mikä nyt? kysyi hän hämmästyneenä,

— Ola poltti kätensä, kahvipannu kaatui, selitti Sirkka silmät pyöreinä.

Ola oli omituisen näköinen. Suu naurun mujeessa hän näytti olevan
itkuun purskahtamaisillaan. Se johtui polttavasta kivusta.

— Vahinko, ettei meillä ole enempi karhunhampaita, ähki hän ja
purskahti sitten nauramaan.

— Mikähän on seuraava vahinko? kysyi Sirkka, joka puolittain pelkäsi,
puolittain oli huvitettu tapahtumasta. — Sanotaanhan, ettei kaksi
kolmannelta.

— Hameesi palaa! huudahti yht'äkkiä Kalle ja tempasi maasta kuusen
oksan, jolla rupesi hosumaan Sirkkaa niin paljon kuin jaksoi. Tyttö oli
ihan kalpea säikähdyksestä ja vikisi ja valitti kuin linnunpoikanen.
Palo saatiin kuitenkin heti sammumaan. Hameeseen vain tuli iso reikä.

Retkeläiset eivät enää nauraneet. He olivat kokeneet onnettomuuksia
yhden päivän osalle enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki tuntui hyvin
kummalliselta. Oliko todellakin olemassa salatuita voimia? Nyt saattoi
sitä kysymystä vakavasti miettiä. Kalle, joka oli eniten lukenut,
tuskitteli itsekseen. Mokomaakin voi sattua. Hän ei jaksanut uskoa
mihinkään sellaiseen. Se oli sattumaa kaikki tyyni.

Vähitellen mieliala keveni, kun he saivat uuden kahvin valmiiksi.
Paikalle oli hyvä jäädä yöksi. Siksi he levittivät rankisensa kahden
puun väliin joen rannalle. Kalle, jonka vaatteet olivat kuivuneet,
lähti ongelle.

— Annapa minulle nyt se karhunhammas, niin saadaan nähdä, tuottaako se
onnea niinkuin Pikku-Mattus sanoi, nauroi hän ja lähti.

Sillä aikaa toiset kaivoivat eväät esille. Puolen tunnin kuluttua
palasi Kalle kantaen vittaksessa neljää komeaa harria. Yksi niistä
painoi ainakin puolitoista kiloa.

— Karhunhampaassa on taikavoima, nauroi hän ja heitti kalat nuotion
viereen. — Siinä on herrasväelle illallinen, silvuplee!

Rattoisan melialan vallitessa syötiin illallinen. Vastoinkäymiset
olivat unohtuneet.

Tuntui siltä, että täysinäinen vatsa selvitti päänkin (niin
luonnontiedettä vastaan kuin se tuntui olevankin). Juteltiin matkan
vaiheista ja naurettiin oikein sydämellisesti. Tästä retkestä se
ainekirjoitus syntyisi! Kalle ja Ola päättivät kirjoittaa siitä
syksyllä ja kuvata Lapin niin kammottavaksi, että opettajalla nousisi
tukka pystyyn sitä lukiessa.

Aurinko oli kiertänyt jo melkein luoteeseen. Ola katsoi kelloa. Oli jo
lähellä puolta yötä. He kohensivat tulta, korjasivat kamppeitaan hiukan
syrjään ja vetäytyivät rankiseen. Tapettuaan huolellisesti sen sisään
tunkeutuneet sääsket he kallistuivat levolle, ja pian ilmoitti tasainen
hengitys retkeläisten vaipuneen syvään ja rauhalliseen uneen.

Mutta jonkin hetken perästä Sirkka heräsi. Hän teroitti kuuloaan ja
hänestä tuntui, että rankisen ympärillä omituisesti risahteli ja
rasahteli. Hänen mieleensä muistui Pikku-Mattuksen kertomus karhuksi
muuttuneesta noidasta, joka ajoi heitä takaa siksi, että he olivat
siltä hengen riistäneet. Hän silmäsi sivulleen ja katseli Kallen
rauhallisia kasvoja. Siinä nukkuivat veljet kummallakin puolen häntä,
ja äärimmäisenä vasemmalla Ola, selkä heihin päin. Kenellä heistä nyt
oli karhunhammas? Se kysymys tunkeutui terävänä ja samalla pelottavana
pikku Sirkan mieleen. Risahtelu rankisen ympärillä alkoi jälleen,
ja samalla kantautui Sirkan korviin omituinen, valittava, puoleksi
haukkuva ääni, joka teki kammottavan vaikutuksen. Hän herätti Kallen.

— Mikä hätänä? kysyi tämä karistellen silmiään.

— Etkö kuule? kuiskasi Sirkka, ja hänen äänensä vapisi.

Kalle kohottautui istumaan, nyt hänkin kuuli jotakin. Valittava ääni
kantautui joen rantaa reunustavan harjun takaa, ja siihen vastasi
toinen aivan rankisen vierestä. Mitä, mitä se oli?

Hän katseli ympärilleen. Missä oli hänen pistoolinsa?

Samassa hän muisti, että oli jättänyt sen nuotion ääreen. Mutta
Olan salonkikivääri oli sisällä, ja Kalle kurottautui ottamaan sen
nukkuvan toverinsa jalkopäästä. Olan takki oli Sirkalla peitteenä, ja
Kalle muisti, että sen taskussa oli patruunoita. Hän kopeloi taskuja
vapisevin käsin ja löysikin mitä etsi. Ladaten kiväärin niin hiljaa
kuin mahdollista hän kohotti rankisen oviverhoa ja katseli hiljaiseen
yöhön.

Jotakin valkoista vilahti nuotion vaiheilla, mutta Kalle ei ehtinyt
nähdä mitä se oli. Se vilahti ohitse kuin pitkä juova, ja arvelematta
yhtään Kalle laukaisi kiväärinsä. Sen pamahdukseen heräsivät toiset.

— Joko nyt taasen rikeeraa? kysyi Ola.

— Tämähän on merkillistä, kun ei enää saa yönkään rauhaa. Täällä
kummittelee, kuiskasi Kalle vapisevin äänin.

— Minä näin pitkän, valkoisen juovan. Se hävisi pensaitten väliin.

— Minkä näköinen se oli? kysyi Pekka silmät pyöreinä pelosta.

— Johan minä sanoin, että se oli pitkä, valkoinen juova. Ja sitten
risahti pari kertaa.

Samassa silmänräpäyksessä tunkeutui heidän korviinsa sama valittava
haukahdus, jonka Sirkka ja Kalle olivat aikaisemmin kuulleet.

— Kummittelee täällä, vaikeroi Pekka ja itku näytti taas olevan
tulemaisillaan.

— De' ä' nu förbaskat! [Se on nyt kiusallista!] sanoi Ola ja puhui ensi
kerran ruotsia koko matkan aikana. Hän syöksyi ulos rankisesta ja huusi
niin että vaarat raikuivat:

— Tule tänne kirottu otus, manalainen, kööpeli tai mikä mööpeli
lienetkin! Saat lyijyä pakaroillesi!

Mutta yöstä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hetken päästä kuului jälleen
Olan ääni:

— Tulkaa katsomaan! Tämähän on noiduttua.

Toisetkin ryömivät rankisesta esiin. Pikku Sirkka vain jäi oviaukolle
eikä uskaltanut etemmäksi.

— Katsokaa, huudahti Ola ja osoitti paikkaa, jossa Kalle oli illalla
perkannut kalat, — Kaikki suolet syöty.

— Naali! huudahti Kalle, jolla oli kymppi eläinopissa.

— Canis lagopus, vahvisti Ola, jonka vahvin puoli oli myöskin sama
aine. — Se veitikka se on ollut. Se oli naaras, joka haukkui tuolla
vaaran takana. Uros oli tutkimassa meidän leiripaikkaamme.

Retkeläiset rauhoittuivat ja vetäytyivät takaisin rankiseensa jatkamaan
unta. Yö kuluikin sen suuremmitta häiriöittä.




SEITSEMÄS LUKU.


Seuraavana aamuna alkoi nousu Maanselän tuntureille. Päivä oli kaunis,
ja iloisin mielin lähtivät retkeläiset matkaan. Yöllä sattunut häiriö
oli vaikuttanut virkistävästi heihin. Tuntui kuin he olisivat saaneet
raikkaan kylvyn. Tunturit hohtivat heidän edessään, kohottaen paljaita,
sinisiä huippujaan taivasta kohti. Peipponen lauloi rantalepikossa, ja
jossakin alempana joessa polskahti purolohi. Kalle oli aamulla käynyt
nykäisemässä puoli tusinaa noita koreakylkisiä kaloja, ja he olivat
syöneet oikein herkullisen aamiaisen.

Päästyään vaaran laelle, joka loivasti vietti pohjoista kohti, ja
jonka takaa toisia korkeampia kohosi retkeläisten eteen, Kalle asettui
matkueen etunenään ja aloitti reippaan laulun:

    — Käy kohti tuntureita
    retkemme riemuinen.
    Kyliä, kaupungeita
    ah, näin jo kylliksen!
    Hoi-laa! Hoi-laa!
    Ja kaiku tuntureista
    nyt vastaa:
    Hoi-laa!

    Hei, katso Kaunispäätä!
    Se tuolta tuijottaa.
    On patalakki jäätä,
    ja harteet huuruaa.
    Hoi-laa! Hoi-laa!
    Ja kaiku tuntureista
    nyt vastaa:
    Hoi-laa!

    Jäämerta kohti täällä
    vedetkin virtailee.
    Ja taivas pääni päällä
    oudosti vaalenee.
    Hoi-laa! Hoi-laa!
    Ja kaiku tuntureista
    nyt vastaa:
    Hoi-laa!

    Lumottu mailma alkaa
    huipulta vuoren tään.
    Et astua voi jalkaa
    täält' enää Etelään.
    Hy-väst! Hy-väst!
    Ja kaiku tuntureista
    nyt vastaa:
    Hy-väst!

Toisetkin olivat yhtyneet lauluun, joka reippaana kiiri ilmoille. Se
oli jonkun kuljeksivan "lantalaisen" tekemä, jonka runosuoni oli täällä
puhjennut, ja joka tällä tavalla oli tahtonut osoittaa rakkauttaan
Lappiin, ja samalla ehkä lausunut viimeiset jäähyväiset etelälle.
Kalle oli kopioinut sen muutaman autiotuvan seinään kiinnitetystä
paperilapusta, ja siitä oli muodostunut hänen mielessään oikea
Lapin marssi, jonka tällaisena päivänä sopi ilmoille kajauttaa. Hän
oli opettanut sen toisillekin, ja he osasivat sen jokainen, pikku
Sirkkakin. Tämä joutui omituisen vaikutelman valtaan tätä laulua
laulettaessa. Tuntui siltä kuin olisi lopullisesti jättänyt kaupungin.
Täältä käsin ajatellen häipyivät koulu, toverit ja täti Mehtonen
jonnekin saavuttamattomaan etäisyyteen. Koulussa-olo rupesi tuntumaan
kuin unelta. Mutta hänestä se ei ollut paha. Päinvastoin. Tämä tunnelma
nosti häntä yhä lähemmäs kotia, rakasta, kultaista kotia, josta hän
oli ollut niin kauan poissa. Tuntui siltä kuin olisivat isä ja äiti
ja pikku siskot olleet tuolla tunturin kaltaalla vastassa, valmiina
sulkemaan hänet syliinsä. Hän lauloi täyttä rintaa hennolla äänellään
ja hänet valtasi jonkinmoinen joulutunnelma.

Matka kului reippaasti. Nousu tuntureille vain oli vaivalloista.
Tavantakaa heidän piti pysähtyä levähtämään. Tunturi näytti kohoavan
ihan taivaaseen asti, vaikka polku kulkikin sen matalimman kohdan yli.
Päästyään puolenpäivän tienoilla korkeimmalle kohdalle he ponnistivat
vielä voimiaan ja kiipesivät Kaunispäälle. Sieltä oli suunnattoman
laaja näköala jokaiseen ilmansuuntaan.

Tuolla ylhäällä tunturin huipulla tuntui pikku Sirkasta maailma niin
mahdottoman avaralta ja ihminen näin pienen pieneltä. Ola ja Kallekin,
vaikka olivat jo isoja poikia, vaikenivat kokonaan. Niin valtavasti
vaikutti heihin mahtava ympäristö.

Etelää kohti, niin kauas kuin silmä kantoi, ulottui metsien vihreä
vyö. Metsää, yhä vain metsää. Siellä täällä kohosi joku korkeampi
vaara, mutta ne olivat vielä pieniä tämän uhkean tunturijättiläisen
rinnalla... jollakin tavoin litteähköjä ja matalia. Kaunispään laki oli
paljas, ja osittain peitti sen rotkoja vielä sulamaton lumi. Se oli
omituisen keltaista, aivan kuin soraa, mutta kun sitä kädellään koetti,
uhkui siitä jäistä kylmyyttä. Vaarojen välissä kimalteli pistävän
kirkkaasti, aivan kuin olisi sinne valettu sulaa hopeaa. Ne olivat
jokia ja järviä, joiden pintaan aurinko paistoi. Erään yksinäisen
vaaran huipulta kohosi hieno savupatsas ilmaan, osoittaen, että sinne
oli asettunut ihminen, joku kalastaja tahi uudistalokas. Hänen majaansa
ei näkynyt, sillä se oli kovin pieni ja metsän peitossa.

Pohjoiseen käsin aukenivat taas mahtavat tunturi — jonot, jotka
ketjujen lailla kiersivät taivaanrantaa. Maat rupesivat nyt alenemaan
sitä ilmansuuntaa kohti, Iijärven rantaan käsin. Sitä ei erottanut,
sillä matalammat rantatunturit estivät sen näkymästä. Mutta kaukana,
pohjoisen taivaan rannalla häämöittivät Uujoen rajatunturit. Niiden yli
oli Kallen, Pekan ja Sirkan vielä mentävä, ennenkuin he saapuisivat
kotiin.

— Katsokaapa poroja! huudahti äkkiä Pekka, osoittaen vasemmalle,
tunturin rinnettä alaspäin.

Siellä oli todellakin joukko poroja muutamalla kallion kielekkeellä, ja
musta pilvi leijaili niiden yläpuolella.

— Porot pyrkivät tuntureille kesäajaksi. Siellä eivät sääsket pääse
niitä ahdistamaan, selitti Kalle, joka oli hyvin perillä näistä
asioista.

— Miksikähän Jumala on luonut sääsket? kysyi Sirkka. Hänen oli vaikea
ymmärtää sellaisten elukoiden olemassaoloa.

— Ei niitä ole Jumala luonut, vaan paholainen, nauroi Ola. —
Uskonnonopettaja selitti meille, että Beelsebub merkitsee "kärpästen
päämies". Siis ne ovat sen äijän luomuksia.

— Sitten minä sen ymmärrän, innostui Sirkka. —

Ne kiusaavat ihmisiä ja eläimiä, koska se itse on kiusaaja.

— Ja eräässä koululaulussakin sanotaan, että hyttynen on hämärän renki,
tiesi Pekka. — Mutta täällä ne eivät tarvitse hämärääkään.

Pekka matki sääsken ääntä, ja toiset purskahtivat nauruun.

— Jaa — jos ne olisivat vasikan kokoisia, niin niistä olisi melkoinen
kiusa. Silloin ei auttaisi pikiöljykään, tuumi Kalle vakavana.

— Mutta — silloinpa niitä saattaisi metsästää niinkuin peuroja,
huudahti Pekka.

— Mutta — saattaisikohan niiden lihaa sittenkään syödä? kysyi Sirkka.

— Enpä tiedä. En ole syönyt sääskipaistia muulloin kuin silloin, kun se
mokoma on ihan suuhun lentänyt, veisteli Ola.

— Ojah! Kukaties lihakin muuttuisi ko'on mukaan, lausui Kalle. — Vaikka
en minä puolestani haluaisi niitä isommiksi.

— Väinö Virtanen kysyi kerran, että ovatko Lapin sääsket pääskysen
kokoisia, nauroi Pekka.

— Mitä vastasit?

— Sanoin, että ovat ja ihan valkeita.

Naurettiin taas. Se Väinö Virtanen heisteli nyt jossakin Ruotsin
puolessa ehtoja parantamassa. Huvimatka oli muuttunut opintoreissuksi.

— Mutta täällä on kylmä, hätäili Sirkka. — Emmeköhän lähde jo alas?

Tunturilla kävikin todella vinkeä tuuli. Hiestyneessä ruumiissa rupesi
tuntumaan vilunväreitä.

Retkeläiset lähtivät siis laskeutumaan alas, joka sekin kysyi taitoa ja
varovaisuutta.

— Nicht heruntergucken, nicht heruntergucken! [Ei kurkistella alas!]
varoitteli Ola, matkien alppioppaiden ääntä. Hänen isänsä oli käynyt
Sveitsissä ja kertonut alpeille noususta.

— Minun mielestäni suomalaisten ei tarvitse matkustaa Sveitsin alppeja
ihailemaan, kun omassa maassa on kerran tällaisia tuntureita, selitti
Kalle innostuneena.

— Ei kyllä... mutta kun se on "chic".

— Mitä se on? kysyi Sirkka.

— Sinä turmeltumaton naissuvun edustaja! Sinä et tiedä vielä, mitä
"chic" on, naureskeli Ola.

Sirkka punastui. Oliko se jotakin — pahaa?

Eivät muutkaan »Kettusen komppanian» jäsenet sitä tienneet. Ola sai
siis selittää.

— Chic de Paris... [Pariisin muoti] ettekö ole sellaista lausetta
missään tavanneet?

Ahaa! Jopa Sirkka hoksasi. Hän oli saanut viime jouluksi täti
Mehtoselta hienon hajuvesipullon, jonka paperikuoressa oli seisonut tuo
lause.

— Johan minä sanoin, että Sirkalla on parhaat edellytykset tuon sanan
käsittämiseen.

— No mitä se sitten on? kysyi Pekka jurosti. — Minä en ymmärrä muuta
kuin "hik! hik!" ja silloin on ihmisellä hikka.

— Se merkitsee suomeksi "tapa" eli "muoti".

— Jaa... hikkako?

— Sinä pönteri! Eipäs kuin "chic".

No olkoon! Ei Pekka Kettunen sellaisesta välittänyt. Hänellä oli nälkä.

— Näettekö tuota punaista pistettä tuolla tunturin juurella? kysyi
Kalle.

Kyllähän se nähtiin. Mitäs siitä sitten?

— No siellä lähtee nälkä.

— Ahaa, Laupiaisen emännällä on maailman parasta viiliä! huudahti Pekka
ja kompuroi toisten jäljessä tunturia alas.

       *       *       *       *       *

Runsaan tunnin matkan jälkeen saapuikin komppaniamme uudistalon
pihalle. Sen oli rakentanut muuan Savosta muuttanut kulkumies
maantien toivossa, niinkuin hän itse sanoi. Hän oli väittänyt, että
Iijärvellekin vielä rakennettaisiin maantie, ja se tulisi kulkemaan
juuri postipolun suuntaa, tunturin matalimman kohdan yli. Silloin
hänen mökkinsä joutuisi ihan tien laitaan, ja hän etuilisi itselleen
kievarin sekä löisi rahaa kuin roskaa. Miestä kiusoiteltiin tämän
tulevaisuususkon vuoksi, mutta Laupiaisen isäntä virkkoi:

— Kun kerran Soasjoelle ovat kruununtien kiskoneet, kiskovat vielä
tännekin. Ja silloin minä olen voittanut.

Hän oli sanonut sen vallesmannillekin.

Oli miten oli, joka tapauksessa oli Laupiaisen Ollin mökistä tullut
kievari jo ennen maantien tuloa. Jokainen matkustaja poikkesi taloon,
joka olikin kuin kosteikko keskellä erämaata. Tunturille nousu oli
siksi rasittava, että paraskin urheilija poikkesi Ollin pirttiin
levähtämään ja kahvittelemaan. Ja Olli-isäntä keri pennit pois
kulkijoilta. Tulevaisuuden mies se Olli Laupiainen.

Ollin mökkiin poikkesivat siis retkeläisemmekin. Pihalla heloitti jo
tuore nurmen alku, ja navetasta kuului lehmän mölähtely. Eikö Olli
ollut vielä laskenutkaan karjaansa ulos?

— Päivää! hihkaisi Pekka heti ovessa.

— Sus siunatkoon! säikähti Leena, Ollin vaimo ja riensi katonorresta
riippuvaa pärekoppaa liekuttamaan. — Ihan minä säikähdin.

Olli itse seisoi pirtin perällä piironkinsa edessä. Sitä sanottiin
kylän kesken "pankiksi", ja silloin kuin Ollilla oli silmälasit
nenällä, tiettiin hänen hoitavan pankkiasioita.

— Jaaha! Kettusen komppania! Se on sitten lehmien uloslaskuaika.

Olli Laupiainen nauroi veitikkamaisesti. Hän oli tunnettu leikilliseksi
mieheksi, jonka huulilta sinkosivat sukkeluudet ihan itsestään.

— Ja röökynöitä matkassa. Niinhän ne herrat kulkevat.

Pikku Sirkkaa hävetti. Tämä vasta taisi ollakin majapaikka. Ja pojat
kun olivat tätä kiittäneet.

— Liekutahan, Olli, lasta. Minä käväisen navetassa laittamassa
"Tanstokalle" hauteen. Se kuuluu mölähtelevän siellä.

Olli iski silmää Olalle. Tällä tavalla hän koetti tasoittaa sitä
jyrkkää laskua, jonka hän mielestään nyt oli tehnyt — piirongin äärestä
kehdon laitaan — "pankkihommista" lapsenpiian tehtäviin. Hän laski
silmälasinsa pöydälle ja rupesi juttelemaan retkeläisten kanssa.

— Vai sitä tullaan taas. Ja hyvinkö on jaksettu?

Hyvinhän he olivat jaksaneet. Pikku Sirkkaa vain kävi hiukan sääli, kun
hän tahtoi uupua.

— En minä ole uupunut. Pojat puhuvat omiaan.

— Se on oikein! Kyllä noin iso ihminen jo hyvin jaksaa. Niinhän sillä
on puukko vyöllä kuin aikamiehellä.

Sirkka pyörähti navettaan emännän luo. Häntä huvitti erikoisesti tutkia
talojen lehmiä, tiedustella varsinkin niiden nimiä. Täällä päin oli
kaikilla lehmillä hyvin omituiset nimet. Hänellä oli jo pitkä kokoelma
niitä muistissaan. Paitsi "Äpyleitä", "Helunoita" ja "Ruusunnuppuja"
oli joukossa sellaisia kuin "Vakkerkukka", "Prinsessa", "Keisarinna"
ja "Kullanmuru". Mutta paras hänestä sittenkin oli "Tanstokka", jonka
nimen hän nyt oli ensi kerran kuullut.

— Eikö teidän lehmiä ole vielä laskettu laitumelle? kysäisi Pekka, jota
myös kaikki kotieläimiä koskevat asiat erikoisesti kiinnostivat.

— Ei ole, mutta tänä päivänä päästetään, nauroi Olli.

— Miksi juuri tänään?

— No johan minä sanoin, että kun "Kettusen komppania" saapuu, on se
merkkinä siitä, että kesä on tullut.

Olli se osasi. Pekka katseli häntä kulmat rypyssä. Hän ei pitänyt
savolaisista, vaikka oma isä oli sieltä syntyisin. Hän itse lukeutui
pohjalaisiin tai paremmin lappalaisiin.

— Onko paljon käynyt matkustavaisia? tiedusteli Ola, joka tiesi, että
Olli piti päiväkirjaa. Hän halusi jo käydä kievarista, vaikk'ei hänellä
mitään kievarinpito-oikeuksia ollutkaan.

— Onhan niitä kulkenut... herraa jos narriakin. Tuolla se on päiväkirja
piirongilla.

Olli heitti päiväkirjan Olalle, joka ryhtyi aita selailemaan. Hänestä
oli erikoinen nautinto tutkia majatalojen päiväkirjoja. Niissä
vilisi ohitse elämän virta, joka sykähteli milloin kovemmin, milloin
hiljemmin. Ja luonteesta sekä maailmankatsomuksesta jätti yksi ja
toinen matkustaja näihin päiväkirjamerkintöihin aina jonkin merkin
jäljelle.

Niinpä oli nytkin. "Er. Arv. Björkman" kulkenut "suksilla Torniosta
Norjaan". Se ei ollut ollutkaan mikään mammanpoika. "Olli Olematon" oli
matkannut "kaikkeen maailmaan". "Alfr. A. Gustafsson" oli varmaankin
ollut Olli Laupiaisen taloon erityisesti tyytyväinen, koskapa oli
merkinnyt nimensä perään: »Mången tack!» »E. Aminoffin» matkareitti oli
ollut "Åbo-Vadsö". Ja Iijärven vanha setä, metsänhoitaja M.W. Thuneberg
oli kulkenut »Suomesta Thuleen.»

— Jaa... se on vanha setä Thuneberg'kin ollut pitkästä aikaa alhaalla,
sanoi Ola, jolle kyllä oli kotoa kirjoitettu tästä matkasta.

— Kävihän se ukko, missä saakka lie käynytkin. Kolmeenkymmeneen
vuoteen ei sanonut liikkuneensa, kertoi Olli. — Tässä oli yötä mennen
tullen ja paljon oli kertomista, varsinkin paluumatkalla. Kuivaksi
paikaksi kiilasi sitä Helsinkiä. Niin sanoi ihmisten siellä elävän kuin
muurahaispesässä.

Thule oli Iijärvellä, puolen penikulman päässä Olan kotoa.
Siellä käytiin usein kylässä, ja talo olikin hyvin tunnettu
vieraanvaraisuudestaan. Siellä ruokittiin sekä jätkä että virkamies.
Kaikille oltiin yhtä ystävällisiä, ja lukemattomia matkustajia oli
Thulen setä pitkän Lapissa oloaikansa kuluessa holhonnut.

Vanha metsänhoitaja oli yleisesti rakastettu. Hän oli tunnettu suuresta
anteliaisuudestaan. Palkkansa hän jakoi seurakunnan köyhille, eikä
hänellä juuri koskaan ollut itsellään rahaa. Mutta hänellä olikin vapaa
"ylöspito" joka paikassa, missä vain sattui liikkumaan. Ja hän kulkikin
kuin keisari alamaistensa keskellä.

— Onpa yksi engelsmannikin taas ollut liikkeellä.

Ola luki nimiä päiväkirjasta: »A.H. Bromby, Finsbury Circus Building
London E. 7.»

— Aina niitä niitäkin maleksii. Ne ovat omituista kansaa. Muut ihmiset
ovat niille kuin paljasta ilmaa. Ne eivät näytä näkevän eivätkä
huomaavan mitään. Tämäkin istui tuossa penkillä lasin alla, pitkän
tovin piippuansa poltellen ja tuijotti peräikkunasta ulos. Oppaansa
kanssa vain haasteli jonkin sanan. Ja kummaa se on se engelskan
kielikin. Niin tuntuu meikäläisestä, kuin olisi puhujalla koko ajan
kuuma peruna suussa. Liekö tuo Jumalan luoma koko kieli?

— Kukapas sen muu olisi luonut.

— Minä en ainakaan pidä engelsmanneista! huudahti Ola ja heitti
päiväkirjan piirongille.

Mutta Kalle puolusteli heitä. Hänen isänsä, joka papiston
matkastipendillä oli opiskellut Englannissa, antoi heistä mitä
parhaimman todistuksen. Vierasvaraisempia ja ystävällisempiä ihmisiä
sai hakea. Vain ulkomailla liikkuessaan muuttui englantilainen
suljetuksi ja jäykäksi. Ja se kai johtui siitä, että hän tunsi
joutuneensa vieraalle pohjalle ja pelkäsi loukkaavansa toisten tapoja.

— Niin kai se on, innostui Olli. — Jos tuota nyt meikäläinen lapinjussi
lähtee vaikka Ouluun, niin ymmälle joutuu ensi päivänä. Minä eksyin
kerran siellä, eikä auttanut muu kuin ruveta huutamaan.

— No mitenkä sitten kävi?

— Poliisi juoksi luo ja kysyi: "Mikä hätänä?" Minä toimitin, ettei
vielä hätää ole, mutta se voipi tulla, jos ei kortteeri löydy. "No
miksikä huudat?" tiukkasi sapeliniekka. "No ka, kun siten paraiten
herättää huomiota! Ette tekään olisi tullut minun luokseni, jollen
olisi huutanut." Poliisilla ei ollut mitään sanomista, neuvoihan vain
minulle "vartteerin", joka ei ollutkaan varsin kaukana.

Olli nauroi veitikkamaisesti ja liekutti kiivaasti kehtoa, josta kuului
pientä kitinää.

— Tuota ei teillä ollut viime vuonna, huomautti Kalle.

— Ka ei... miten lie haikara erehtynyt tänne ja tipautti tämän
uuuinpiipusta sisään.

Laupiaisen Olli naureskeli ja iski silmää Olalle. Hän oli toista kertaa
naimisissa; ensimmäisen vaimon lapset olivat jo kaikki aikuisia ja
hajaantuneet ympäri maailmaa.

Pekka silmäsi Ollia halveksivasti. Mokomakin savolainen, syötti heille
pajuköyttä... aikamiehille! Eivät ne lapset sillä tavalla maailmaan
tulleet. Kyllä hän sen tiesi.

Nyt rynnisti Sirkka sisään ja huusi heti ovessa:

— Siellä on sitten vasta kaunis vasikka! En ole koskaan nähnyt.

— Mikset sanonut ennemmin?

Pekka seisoi lattialla lakki kourassa.

— Enhän minäkään ennemmin tiennyt, puolusteli Sirkka.

— Mennään katsomaan!

Lapset työntyivät uudelleen pihalle ja olivat mennessään kaataa nurin
emännän, joka täysinäinen maitokiulu kädessä tuli pirttiin.

— Sus siunatkoon noita lapsia! Ei uskoisi, että ovat marssineet satoja
kilometrejä!

— Jaa... teillä on tainnut lehmä poikia? kysyi Kalle.

— Poikihan se "Tanstokka" riepu. Toissapäivänä juuri, Satuittekin
parhaaseen aikaan. Saatte uunijuustoa illalliseksi. Kai te olette yötä
talossa?

Ola arveli, että olisi parasta jatkaa vielä matkaa Laitiseen ja ehkäpä
Iijärven rautaan. Olisihan silloin tämä jalkamatka ainakin hänen
osalleen lopussa.

— Mutta ei sieltä lähde postikaan ennen kuin ylihuomenna, tiesi Olli.

Se oli totta, Soasjoen postimies oli heidän jäljessään. Oli lähtenyt
kolme päivää myöhemmin Soasjoen kirkolta.

— Ka, kun ette malttaneet odottaa häntä?

— Ei maltettu.

— Eihän tämä ole enää se posti, muisti Olli, — Sehän meni jo viime
viikolla. Te olette viipyneet matkalla kauan.

— Ei ole viitsitty pitää kiirettä, kun ovat pieniä nuo toiset vielä.

— Kuuluuko Laitiseen mitään uutta?

— Eipä sinne erikoista, Laitisen Aleksi löysi vain viime viikolla
hukanpesän ja sai kolme elävää pentua.

Kalle Kettunen vihelsi. Sepä oli uutinen! Sitä ei saanut kertoa
Pekalle, jos mieli talossa yötä olla.

— Emmeköhän sentään lähde? Yöksi me ehdimme perille, ehdotti Ola.

— Pelkään, ettei pikku Sirkka jaksa, huokasi Kalle.

— No jäädään sitten, mutta muistakin, Olli, ettet hiisku Pekalle mitään
sudenpennuista. Silloin ei auta muu kuin taipaleelle.

Olli nauroi.

— Kyllä se minun takanani pysyy, kunhan ette vain itse päästätä.

Oli siis sovittu, että lapset yöpyisivät taloon. Iltapäivä kului
pakistessa. Syötiin uunijuustoa ja tuoretta ohrarieskaa viilin
kanssa. Retkeläisillä oli oikeat makean leivän päivät. Hyvissä ajoin
laittauduttiin levolle.

Mutta illalla, juuri kuin lapset olivat ojentautuneet tuoksuville heinä
vuoteilleen, hiiviskeli Laupiaisen Olli Pekan päänpuolessa ja näytti
kuiskuttelevan tälle jotakin. Kalle höristi korviaan.

— Mitä? kuuli hän Pekan kuiskaavan.

— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja.

Pekan kurkusta pääsi ujellus, joka muistutti jänistä ajavan jahtikoiran
ulinaa.

— Eikö Olli muistanutkaan—?

Olli käpsehti sänkyynsä ja hiljaisessa tuvassa kuului hänen pidätetty
naurunsa.

Senkin savolainen — —!

Kalle oli pahalla päällä.

— Kalle! kuului lattialta.

Tämä oli nukkuvinaan.

— Kalle! uudistui taas.

— No mitä?

— Laitisen Aleksi on löytänyt hukanpentuja. Eikö lähdetä?

— Vaikka olisi löytänyt kameelikurkia, ei nyt lähdetä mihinkään!

— U-ju jun! kuului Pekan puoleksi tyytymätön, puoleksi onnellinen
ujellus.

— Nyt nukutaan, komensi Kalle. — Kuulethan, että Ola ja Sirkka jo
kuorsaavat.

— U-ju-ju-juu! pani Pekka ja käänsi rauhattomana kylkeään.

Senkin savolainen!




KAHDEKSAS LUKU.


Valoisa kesäyö oli kulunut kutakuinkin hyvin, vaikka Pekka olikin
heittelehtinyt vuoteellaan koko yön. Hän oli nukkunut levottomasti,
nähnyt unta susista ja sudenpennuista. Ola valitti, että hänellä oli
vissit ruumiinosat aivan hellinä, kun Pekka oli koko yön potkinut häntä.

— Se on kaikki Ollin syytä, joka ei malttanut olla ilmaisematta
salaisuutta, puheli Kalle kenkiessään.

— Onkos sinulla, Olli, tuoreita kenkäheiniä, kysyi Ola, — Nämä entiset
ovat käyneet niin ruusuiksi, ettei näillä enää marssi kilometriäkään.

— Noudapas, Leena, navetanladosta pari kenkäheinäkimppua pojille,
kehoitti Olli, joka naureskeli Pekan touhulle. Tämä ei suostunut
enää riisumaan kenkiään. Hän oli tukkinut entiset heinänruuput
jalkineihinsa, kiinnittämättä niihin sen suurempaa huomiota.

— Heinitettävä on sinunkin uudelleen kenkäsi. Et sinä noilla äskeisillä
ruupuilla pitkällekään potki.

Pojat olivat pari päivää sitten vaihtaneet sukat heiniin. Niin oli
heidän mielestään helpompi kävellä.

Mutta Pekka vakuutti kulkevansa vaikka avojaloin, kunhan vain
ehdittäisiin hyvissä ajoin Laitiseen.

— Jaa — sanoi Laupiaisen Olli, kun hänen vaimonsa oli tuonut uusia
kenkäheiniä, — milloinkahan sieltä Iijärveltä tahi Uujoelta tulee pappi
alaspäin? Olisi tuo tyttö ristittävä.

Sitä eivät pojat tienneet. Kettusen poikain isä hyvin luultavasti
matkustaisi syksyllä Norjan kautta tuomaan Sirkkaa kouluun. Mutta
Iijärven pappi saattaisi hyvinkin kulkea.

— Mitäs se kulkisi... kesällä ainakaan. Se on tullut niin lihavaksi,
ettei pääse paikaltaan päkähtämään. Saarnatuoliin juuri jaksanee
kiivetä.

Olli kynsi korvallistaan ja oli olevinaan kärsimätön.

— Et sinä, Kalle, ole vielä niin pitkälle lukenut, että saattaisit tuon
lapsen kastaa? kysyi hän sitten, teeskennellen viatonta naamaa. Mutta
hänellä oli veitikka silmänurkassa.

Kalle heinitti kenkiään eikä ollut kuulevinaan. Ola pukkasi häntä
kylkeen.

— Niin mitä se savolainen sanoo?

— Kato, kato, kun on olevinaan. Vai "savolainen".

— Niin, että mitä se Olli...?

— Sitä, että kastaisit tuon mukulan ennen lähtöäsi.

— Kyllähän minä muuten, mutta jäivät liperit kaupunkiin, tuumi Kalle
vakavana.

— Ka, tehdään tuohesta miehelle papinkaulus, huudahti Olli ja kapsahti
keskelle lattiaa seisomaan. — Niin teki ennen Taivalkosken pappikin,
kun sattuivat oikeat jäämään kotia.

Olli Laupiainen oli sellainen lystikäs tomahtelija. Hänen tempuilleen
oli pakko nauraa. Nytkin hän oli niin veikeän näköinen kuin kettu, joka
katselee liesustaan.

Kalle huomautti siitä Ollille, mutta tämäpä vastata näpsähytti:

— Kettunenpa sen paremmin tietää.

— Ole tuossa nyt joutavoimatta! toruskeli emäntä, joka laittoi lapsille
aamiaista.

— Ka, ollaan, ollaan, koska kerran emäntä käskee, virkkoi Olli ja
rupesi puhdistamaan piippuaan.

Retkeläiset aterioivat ja olivat valmiit jatkamaan matkaansa.
Laupiaisen Olli ei suostunut ottamaan maksua, vaikka sitä hänelle
tarjottiin.

— Eihän toki oman puolen ihmisiltä, eihän toki. Menkää rauhassa vain ja
poiketkaa taloon kulkiessanne.

Ja veräjälle saakka hyvästellen saatteli Olli emäntineen retkeläisiä.

Matka sujui taas reippaasti. Pekka, joka tavallisesti asteli
viimeisenä, oli nyt asettunut etupäähän. Hän harppasi sellaista
vauhtia, että toisten oli vaikea pysytellä perässä.

— Onpa Pekan sääret nyt venyneet, huomautti Kalle Olalle, joka virkkoi:

— Mutta se se pettymys olisi, jos ei Aleksilla olisikaan pentuja enää.

Kallen mieleen iski epäilys. Mitä, jos Laupiaisen Olli olisikin
valehdellut! Ei niistä savolaisista koskaan voinut mennä takuuseen.

Mutta totta oli Olli puhunut. Saavuttuaan puolen päivän korvissa
Laitisen kylään he menivät suoraan Aleksin pirttiin, ja Pekka ei
kerennyt kunnolla päivää sanomaan, kun jo tiedusteli hukanpentuja.

— Onhan niitä kolme kappaletta, puheli Aleksi, joka istui pirtin
perällä kirvesvartta vuoleskellen. — Tuolla ovat vasussa takan kupeella.

Pojat riensivät sinne oikopäätä. Ja aivan oikein. Siellä ryömi kopassa
kolme vaaleanharmaata karvakerää, joille juuri oli puhjennut silmät. Ne
vikisivät ja nuuskivat vasun reunoja, ja yksi rupesi heti imemään Pekan
sormea ahnaasti ja halukkaasti.

— Mistä te nämä löysitte? kysyi Kalle.

— Tuolta Raututunturista, muutamasta kallion kolosta. Emä ei ollut
kotona; oli nähtävästi ruokaa etsimässä. Mutta pian se ilmestyi
paikalle, ja minulla oli täysi työ päästä siitä eroon.

— Eikö teillä ollut pyssyä?

— Oli kyllä, mutta ei sattunut haulikkoon kuin yksi panos, ja sen minä
laskin sille päin kuonoa. Mutta haavoitettunakin se seurasi minua
kilometrimääriä, kunnes Laupiaisen lähistöllä jäi jälkeen. Seuraavana
päivänä minä yritin sitä ajattaa, mutta peto oli painunut Saariselkään.
Liian heikko panos.

Olipa se seikkailu! Kalle tiedusteli, mitä Aleksi aikoi noilla
pennuilla tehdä.

— Mitäpä noilla... se kun nitistää hengiltä ja käy nimismieheltä katin
perimässä.

— Antakaa minulle yksi! huudahti Pekka. — Minä vien sen kotia ja
kasvatan. Se kesyttyy kuulemma niinkuin koira.

Aleksi naurahti.

— Kohtuudella sen saat. Mutta miten sinä sitä kuljetat?

— Eikö teillä ole vanhaa kallokasta? Siinä olisi hyvä kantaa.

Löytyihän talosta aina sellainen. Pekka pani pennun kallokkaaseen ja
ripusti sen selkäänsä. Sudenpentu vikisi ja vaikeroi. Mutta pian se
tottui uuteen asuntoonsa.

— Sille pitää syöttää vain maitoa. Se on niin pieni vielä, ettei osaa
muuta syödä. Minä olen niitä tällaisella vehkeellä elättänyt.

Aleksi näytti tavallista tuttipulloa.

— Eivätkö ne osaa vielä lakkia?

— En tiedä... en ole koettanut. Mutta pian se saadaan nähdä.

Pekan elätti nostettiin lattialle ja asetettiin maitovati nokan eteen.
Se nuuski sitä aikansa, mutta sitten rupesi pikku kieli lippasemaan, ja
pentu lakki aivan kuin koira.

— Hyvä tulee! huudahti Pekka. — Minä jo ajattelin, että pitäisi ostaa
Iijärven apteekista tutti ja ruveta sitä imettämään.

Pojat eivät malttaneet viipyä talossa, vaikka emäntä tarjoutui kahvia
keittämään. He aikoivat painaa yhtä menoa Iijärven rantaan, jonne oli
enää vajaa penikulma.

— Mutta jaksaako Sirkka? kysyi Pekka.

— Jaksan minä siinä missä sinäkin, vastasi Sirkka, joka kyllä olisi
mielellään jäänyt, mutta ei kehdannut sanoa.

Lähdettiin siis. Matkalla mietittiin ahkerasti, mikä hukanpennulle
annettaisiin nimeksi. Kalle, joka harrasti klassillisuutta, ehdotti
"Romulusta", mutta se ei Pekkaa tyydyttänyt.

— No pane sitten "Jugurtha",

— Se sopii paremmin pässille.

— Mitä arveltaisiin "Odysseyksestä"?

— Joo... Otusseon, innostui Pekka. — Pannaan se.

— Sehän sopiikin, Otus-se-on. Sillä otushan se on susikin.

Mutta kun Pekka huomasi, että hänestä tehtiin pilkkaa, ei hän
hyväksynyt "Odysseystäkään".

— Uju-juu! kuului samassa kallokkaasta, ja pojat heristivät korviaan.

— Minusta tuntuu, että se itse haluaa lausua mielipiteensä
nimenannosta, nauroi Ola. — Pannaan "Uju".

— Kas... sehän sopii. Ja sitäpaitsi Pekkakin sitä nimeä tapaili eilen
illalla nukkuessaan.

Mutta Pekka suuttui. Mokomatkin... kiusasivat häntä nyt, kun hän tunsi
itsensä niin onnelliseksi. Ei, hän miettisi itse nimeä hoidokilleen.

— No, mieti sitten. Onhan tässä Uujoelle talsittaessa vielä aikaa.

Kesä oli tännekin jo ehtinyt. Se oli melkein edellä Maanselän
tuonpuoleisten seutujen kesästä. Täällä olivat koivut jo puolilehdessä,
kun ne vielä esim. Soasjoella olivat olleet vasta hiirenkorvalla.
Mutta sääski ei ollut vielä tullut. Se tulikin tavallisesti vasta
juhannuksen aikaan. Lintuja sitä vastoin näkyi paljon. Täällä olikin
oikea siivekkäiden maailma. Läheisellä suolla päästeli kurki kovia,
rämäjäviä ääniä, jotka muistuttivat metalliastioiden helinää. Jossakin
pensaikossa lauleli peippo.

Kalle pysähtyi kuuntelemaan. Hän laski: yksi, kaksi, kolme, neljä.

— Neljä peipposta yht'aikaa. Hän kuunteli vielä hetkisen ja osoitti
sitten oikealle.

— Ja tuolla laulaa viides... ei, siellä on kaksi. Kuusi peipposta
yht'aikaa.

Kallella oli erikoinen taito erottaa linnut niiden laulusta. Hän
selitti toisille, milloin mikin metsän laulaja oli äänessä. Niin saivat
toiset kuulla punasiipirastaan, sinirintasatakielen ja monen muun
linnun äänet. Olasta oli melko vaikea erottaa niitä toisistaan, sillä
hän ei ollut harjoittanut korvaansa. Mutta Kallen avulla hän kuitenkin
oppi paljon tällä matkalla.

— Kuulkaapas tuotakin, sanoi Kalle ja pysähtyi, — Kuuletteko?

Toiset kuuntelivat ja erottivat valittavan »fyy-id, fyy-id», jota
yht'äkkiä seurasi maiskuttava »tseh-tseh-tseh!»

— Mikä se on?

— Se on leppälintu. Se on nähnyt meidät ja varoittaa toisia. Se on
tavattoman arka lintu. Odottakaapas —.

Kalle katseli eteensä ja osoitti koivunlatvaan.

— Tuolla se istuu, ja sen laulu johtui siitä, että se näki meidät tai
kuuli puheemme. Kuulkaapas... taas... fyy-id! fyy-id!... tseh-tseh-tseh!

Leppälintu oli Pekallekin tuttu, vaikk'ei hän ollut ennen tiennyt, että
juuri tuo ääni oli sen varoitusmerkki. Pikku Sirkkakin muisti sen usein
nähneensä Uujoen pappilan puutarhassa. Pieni punapyrstöinen lintu, joka
heilui ja viiputteli — aivan kuin olisi ollut höyhen vain.

Kalle kertoi leppälinnusta ja sen elintavoista. Hän oli monesti
löytänyt sen pesän, mutta siitä oli aina se ikävä seuraus, että emo
hylkäsi sen. Se lauloi melkein koko kesän, välistä vielä elokuussakin.
Mutta kesäkuussa oli sen paras lauluaika. Naaras ja poikaset muuttivat
etelään vähän aikaisemmin kuin uros. Se jäi vielä joksikin aikaa,
sitten sekin hävisi.

— Minne asti ne muuttavat? kysyi Sirkka.

— Eivätköhän mahtane mennä aina Afrikkaan saakka.

— Voi, niillä on paljon pitempi kotimatka kuin meillä!

— Mutta niillä on paremmat kulkuneuvotkin.

Niin — se oli totta. Sirkka ajatteli, että jos ihmiselläkin olisi
siivet, ei olisi mikään vaikeus koulun loputtua lentää yks' kaks'
Uujoelle. Yksi hurahdus, ja hän istuisi pappilan harjalla tai
kirkontornin huipussa ja huutelisi sieltä isälle ja äidille terveisiä.
Mutta ei oltu ihmiselle siipiä annettu täällä. Siellä toisessa
maailmassa hän vasta ne saisi, jos oli totta, että ihminen muuttui
kuolemansa jälkeen enkeliksi. Ja miksei se olisi totta. Pikku lapset
ainakin saivat siivet, siitä oli Sirkka ihan vakuutettu.

Niin — oli täällä lintuja ja lintujen laulua — oli! Se oli sellainen
konsertti, jota eivät mitkään soittokoneet olisi kyenneet saamaan
aikaan. Lampien, "lompoloiden" rannoilla polskuttelivat ja räpistelivät
kahlaajat; siellä oli kuovia, vikloja, tokkimuksia ja rantasipiä.
Hanhia lensi heidän ylitseen. Ilma vain havisi, kun ne suuressa
parvessa, siipiään raskaasti lyöden, porhalsivat yli. Koko seutu oli
täynnä ääntä, metsä, suot ja tunturinrinteet.

— Kopek! kopek! kopek! kuului yht'äkkiä heidän edestään, ja pari
riekkoa lensi koivikosta, vaaran kupeelta ja laskeutui sitten maahan.
Ne olivat vielä osaksi valkeita, mutta huomasi, että ruskea väri vei
voiton. Kesä oli tullut.

— Se on tyhmä lintu, sanoi Ola. Sumuisella säällä saa niitä naksuttaa
yhden toisensa jälkeen, eivätkä ne tee muuta kuin lennähtävät muutaman
askelen ja laskevat kopekoitaan.

— Lappalaisten onneksi, virkkoi Kalle. — Jos se olisi arka, niin
mistähän rahaa saataisiin, Riekkomaat ovat lappalaisen kultakaivos.

— Niinpä niin. Vähänpä sitä on muuten täällä, vaikka joka kesä
yritetäänkin.

He lähestyivät nyt niitä seutuja, joista todellakin huuhdottiin kultaa.
Oli Olakin muutamana kesänä käynyt kullan "vaskuussa", mutta paljoa hän
ei ollut saanut. Puolikymmentä neulannupin kokoista raetta vain.

— Mutta siitä huolimatta jättävät monet iijärveläiset talonsa ja
peltonsa ja lähtevät Kultalaan.

— Ihminen on ahne. Kullanhimo...

— Mutta — minusta olisi parasta, jos tyydyttäisiin vain siihen, mitä
luonto mielellään antaa, lausui Kalle. — Silloin tultaisiin hyvin
toimeen ja elettäisiin tyytyväisinä. Meillä on Uujoessa lohipato, mutta
se onkin oikea kultakaivos. Saamme välistä viisi, kuusi lohta päivässä.

— Kyllä kai isä on sen laittanut jo kuntoon? kysyi Sirkka silmät
loistaen.

— On tietysti. Heti jäänlähdön jälkeenhän pato rakennetaan, selitti
Pekka.

— Ja sitten nämä Lapin kehutut kultalöydöt houkuttelevat tänne
kaikenlaisia kulkureita, jotka turmelevat seudun ja jättävät ruman
jäljen. Se on jo Rantakylässäkin saatu nähdä, puhui innostuneena Kalle,
joka sydämestään harrasti kotimaakuntansa parasta.

— Hei jänis! huusi Pekka, joka oli pysähtynyt.

— Siellä viiletti tosiaankin jänöjussi polkua eteenpäin ja katosi
harjun taa. Se tempasi Kallen ja Olankin äskeisistä mietteistä.
Viimeksimainittu lausui:

— Kohta aukenee eteemme Iijärven ranta.

Ola olikin oikeassa. Puolen tunnin kuluttua rupesivat ensimmäiset
Rantakylän talot näkymään. Retkeläiset laskeutuivat joenrantaan. Siitä
oli mentävä venheellä yli.

He soittivat lautturia, joka hetken päästä ilmestyikin mökkinsä
edustalle.

— Tulkaa noutamaan yli! huusivat pojat kuorossa.

Hetken kuluttua oli lautturi lasten puoleisella rannalla. Hän muhoili
ystävällisesti.

— Päivää! Minä luulin, että se oli posti.

— Eikö posti ole vielä tullut?

— Ei, mutta pitäisi piakkoin tulla. Ettekö ole nähneet taipaleella?

— Emme. Me poikkesimme Laitiin ja viivyimme siellä kappaleen aikaa.

— Sitten on vielä jäljessä.

— Jokos Lesken-Matti on tullut kirkolta?

— On jo aikoja. Siellä odottelee kievarin pirtissä päästäkseen illalla
palaamaan.

Lesken-Matti oli kirkonkylän postimies. Pojat olivat ennenkin kulkeneet
hänen venheessään. Matti oli hiukan yksinkertainen, mutta muuten siivo
ja hyvä mies.

— Mikäs sillä nuorella herralla on kallokkaassa? kysyi lautturi
Pekalta. Pekka punastui, kun häntä kutsuttiin "nuoreksi herraksi". Hän
vastasi:

— En minä ole mikään "nuori herra".

— Ei — sen nimi on "Hukka-Pekka", sillä sillä on sudenpentu selässä.

— Yhyy! pääsi lautturilta, — Kotiako aiot kuljettaa?

— Sinnepä sinne.

— Ei noita mokomia kannattaisi elättää. Kurikalla otsaan vain. Ilmankin
syövät poroja tuhottomasti.

Mutta Pekka puolusteli elättiään.

— Tämä ei ainakaan tule syömään yhtään poroa. Siitä tulee kesy kuin
koirasta.

Lautturi maksettiin, ja peräkanaa astelivat retkeläiset joen törmää
ylös kievaria kohti.




YHDEKSÄS LUKU.


Posti saapui, ja iltamyöhällä lähtivät retkeläiset kirkonkylää kohti.
He olivat nyt olleet matkalla kolmetoista päivää ja patikoineet
kaksisataa kilometriä Soasjoelta lähtien — lukuunottamatta sitä
taivalta, jonka Almasuvannon isäntä oli heitä venheellä saattanut.
Järvimatkaa oli viisi ja puoli penikulmaa, ja se kuljettiin
tavallisesti yhdessä yössä.

Somalta tuntui pitkästä aikaa saada liukua venheessä, jota myötätuuli
kuljetti hyvää vauhtia. Lesken-Matti istui perässä ja hoiti purjetta.
Tällä reitillä oli tavallisesti aina myötäinen alkumatkasta — lähtipä
kummasta päästä järveä tahansa — ja lopussa vastatuuli. Niin oli nytkin
hyvänlainen myötäinen, mutta Lesken-Matti pelkäsi, että puolivälistä
kiskottaisi ankarasti. Ola ja Kalle lupasivat silloin avustaa häntä
soudussa.

Tämä oli nyt se kuuluisa Iijärvi, jonka saaria ei ollut kukaan lukenut
eikä syvyyttä mitannut. Rannat olivat kallioiset ja vesi kuultavan
kirkasta. Monen syllän syvyydeltä erotti selvästi pohjan.

Saaret kasvoivat metsää. Niitä oli vähä väliä, suurempia ja pienempiä,
asumattomia melkein kaikki. Muutamat kohosivat melkein äkkijyrkkinä
vedenpinnasta, muistuttaen siten suurta laivaa, joka keula tuulta
vasten halkoo veden pintaa. Iijärvessä olikin selkiä, joita saattoi
verrata merenulappaan. Toista laitaa ei erottanut, vaikka olisi kuinka
katsettaan teroittanut, ja sieltä puhalsi voimakas vihuri, joka sai
pienen venheen ankarasti keikkumaan. Mutta Lesken-Matti oli taitava
perämies, joka varmalla kädellä ohjasi pienen purtensa hyrskyjen halki.
Pikku Sirkkaa pakkasivat pelottamaan nuo korkeat, vaahtopäälaineet,
jotka vyöryivät venheen kupeella. Toisinaan näytti siltä, kuin olisivat
ne suoraa päätä rynnänneet venheen sisään. Mutta lähellä reunaa ne
ikäänkuin nöyrtyivät, hävisivät mataliksi ja kuin anteeksipyytäen
ylpeyttään livahtivat pakoon venheen alitse. Se riippui taitavasta
ohjauksesta.

Sirkka makasi postipussien välissä ja siirsi katseensa taivaalle.
Se oli harmaassa pilvessä. Pilvet lensivät tietänsä hajanaisina,
repaleisina kuin rauhattoman ihmisen mietteet. Alempana olevat kiitivät
eteenpäin nopeaan, paljastaen toisinaan jostakin aukostaan näkyviin
ylemmät pilvikerrokset, jotka purjehtivat tietään hitaammin ja
juhlallisemmin. Niiden ylimpiä reunoja valaisi kellervä hohde. Aurinko
oli niiden takana.

— Kylläpä tuli ryöttä ilma, lausui Lesken-Matti, katsellen purjeen
alitse eteensä. — Saa nähdä, onko meidän yövyttävä välille ja
odotettava tuulen tyyntymistä, Hautasaaren kohdalle se aina kulkee,
mutta sitten tuleekin melkein suora vastainen.

Olisipa se yöpymispaikka — Hautasaari. Sirkka oli kuullut, että
saaressa oli vanha lappalaisten hautausmaa, ja että paikalla kummitteli.

— Emme kai me Hautasaareen yövy? kysyi hän arasti.

— Niin jos ei päästä eteenpäin, on yövyttävä. Mitäs siinä?

— Huh! — Hautasaareen! Eikö siellä kummittele?

— Mitä tehnee... mutta ei ne kummitukset meille mitään mahda... kruunun
postille.

— Ei niitä kummituksia ole olemassakaan, huomautti Ola.

Lesken-Matti ei vastannut mitään, hän ei ruvennut asiasta väittelemään,
sillä paikkakuntalaisten tapaan oli hänkin taikauskoinen, vaikk'ei
kehdannutkaan sitä näyttää.

Vaiettiin taas ja kuunneltiin tuulen laulua. Vene natisi liitoksissaan
ja kulki eteenpäin tasaisin työnnähdyksin. Se oli pitkittäin
keinumista, joka tuntui mukavalta. Pekka oli nukahtanut keulaan,
kallokas vieressään. Sen suusta näkyi toisinaan pieni karvainen kuono,
joka uteliaana nuuski ylöspäin. Silloin tällöin kuului sisältä heikkoa
ujellusta. Sudenpentu ei näyttänyt nauttivan vesimatkasta.

Oli jo yli puolen yön, kun postivenhe hyvää vauhtia porhalsi salmeen,
jonka toisesta päästä sukelsi näkyviin korkeaa petäjikköä kasvava
matalarantainen saari. Sirkka muisti nähneensä erään maalauksen, joka
kuvasi kuoleman saarta. Se oli erehdyttävästi tämän kaltainen. Hän
arvasi sen Hautasaareksi.

— Hautasaari näkyy, huomautti samassa Kalle, aivan kuin olisi arvannut
Sirkan ajatukset.

Muutaman hetken kuluttua laskettiin rantaan. Lesken-Matti veti venheen
hietikolle niin pitkälle kuin jaksoi ja rupesi kantamaan eväsreppuja
maihin.

— Ainakin me tässä kahvistelemme, tuumi hän, katsellen ympärilleen ja
samalla kaivaen takin povesta piippuvehkeitä esiin.

Pian leimusi iloinen nuotio saaressa, vanhassa tulenpitopaikassa, ja
kahvipannu killui männynnäreen nokassa tulella. Matti oli avannut
laukkunsa ja ruvennut syömään.

— Eikö se ruoka maistukaan? kysyi hän hymyillen.

Eipä oikein tuntunut siltä. Oli syöty vahvasti kievaritalossa tuoretta
kalakeittoa. Mutta jos aikansa kuluksi koettaisi pureskella.

Kallekin avasi reppunsa ja otti eväät esille. Samassa hän huomasi,
ettei Pekka ollutkaan muassa.

— Anna pojan nukkua. Hyvää se sille tekee. Mutta sudenpentu pitää ottaa
tänne. Muuten se voi karata, ja me olemme helisemässä.

Ola nouti kallokkaan ja toi sen tulen ääreen. Pentu vikisi ja vaikeroi.
Sillä oli ilmeisesti kylmä.

Kalle otti sen syliinsä ja lämmitti tulen hohteessa. Pentu killisteli
pienillä, harmailla silmillään, ja tulen valo peloitti sitä. Se rupesi
kaivautumaan Kallen poveen ja innokkaasti nuuskimaan ja etsimään.

— Silläkin taitaa olla nälkä.

Pojat söivät ja syöttivät pennunkin, joka pian nukahti kallokkaaseensa.
Mutta tuulen voima yltyi vain. Petäjikkö ryskyi ja kohisi. Näytti
tulevan yöksi oikea myrsky.

Lesken-Matti istui mietteissään ja tuijotti tuleen. Mitä hän mietti,
sitä oli mahdoton arvata. Ola oli usein nähnyt lappalaisen tuolla
tavoin istuvan ja tuijottavan tuleen, ja se teki häneen joka kerta
oudon ja melkein salaperäisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi
noitavoimat liikkuneet ympärillä.

Tuuli yltyi yhä. Nyt se jo pauhasi täydellä voimalla. Tultakin
oli melkein mahdoton pitää. Myrsky lennättikin puita ja tuhkaa
ylt'ympäri. Lesken-Matti kävi katsomassa venhettä ja kiskoi sen ylemmäs
rantahietikolle. Hän oli herennyt umpimieliseksi ja näytti jonkin
verran levottomalta. Ilmeisesti hänestä oli vastenmielistä yöpyminen
tähän paikkaan.

Hän risteili nuotion ympärillä, tehden pieniä kierroksia metsässä,
aivan kuin olisi etsinyt jotakin. Ola piti häntä silmällä. Lesken-Matti
ilmeisesti tutki paikan turvallisuutta.

Ola hymähti itsekseen. Hän ei uskonut kummituksiin, vaikka oli
paljon niistä kuullut. Mutta tällaisena myrskyisenä yönä, täällä
asumattoman erämaan keskellä, kävi mieli kuin itsestään herkäksi ja
vastaanottavaksi kaikelle yliluonnolliselle. Hän muisti lappalaisten
kertomuksia kastamattomista lapsista, jotka itkivät pimeässä. Täällä
niitä varmasti oli kosolti, ja jos vanhoissa jutuissa oli perää, piti
niitä tänä yönä kuultaman.

Laittauduttiin levolle. Lesken-Matti sammutti tulen ja kääriytyi
peskikuluunsa. Yöt olivat vielä näissä pohjoisissa seuduissa tähän
aikaan kylmät, vaikk'ei päivä enää mailleen mennytkään. Pojat olivat
laittaneet rankisensa kuntoon, ja nyt lepäsivät matkamiehemme sen
suojassa.

Mutta — uni ei vain tahtonut tulla. Jokaisen mieli oli siksi
jännityksissä, että pakkasi väkistenkin valvottamaan. Pekka oli ainoa,
joka nukkui heti. Hän oli väsynyt viime taipaleella, pitäessään niin
uutterasti etumatkaa. Mutta Sirkkakin, jonka olisi myös luullut
väsyneen, valvoi.

Lapset kuuntelivat myrskyn laulua, ja se soi heidän korvissaan
kammoitta vana. Oli tämä Lappi sentään pelättäväkin, vaikka sillä
olikin niin monta hyvää puolta. Siitä oli sentään hyvä mieli, ettei nyt
ollut pimeä. Oli vain tuollainen vaisu ja kalpea valaistus, aivan kuin
vainajain mailla.

Lopuksi sentään tuli uni, mutta se ei ollut rauhallista niinkuin
tavallisesti. Heitä ahdistivat kaikenlaiset painajaiset ja yökyöpelit.
Kalle uneksi, että vanha, jäkäläpartainen lappalainen, jonka kasvot
olivat vahankeltaiset, ryömi nelin kontin hänen luoksensa, vaatien
siirtymään pois. "Tässä on käytävä meidän maanalaiseen asuntoomme, ja
sie makaat ihan oven päällä". Ja kun Kalle ei ollut kuulevinaan ukon
kehoituksia, jatkoi hän: "Me myöhästymme vainajien karkelosta, kun
eivät minun lapseni pääse ylös. Siirry pois siitä!"

Kalle vaikeroi unissaan, heittelehtien kovalla makuusijallaan, mutta
ei tietysti voinut siirtyä mihinkään, koska nukkui. Silloin hän näki
kummia: vanha lappalainen konttasi uudelleen hänen luokseen ja veti
perässään pitkää puukankea. Ilkeästi nauraen hän työnsi kangen Kallen
kyljen alle ja rupesi vääntämään. "Vai et aio lähteä! Kyllä minä sinut
siirtymään saan!" Kalle tunsi tukin pään kylkensä alla, mutta jokin
outo voima oli tehnyt hänet niin raskaaksi, ettei hän liikahtanutkaan.
Vain ruumiin keskipaikka kohosi hieman, mutta vaipui takaisin. "Oletpas
sinä painava!" tuumi lappalainen. "Mutta kyllä minä vielä konstit
tiedän!" Samassa hän konttasi tiehensä ja jätti kangen Kallen kyljen
alle. Kalle ajatteli, että mitähän se nyt meni hakemaan, kun samassa
rupesi maan alta kuulumaan lasten itkua. "Siellä lappalaisen lapset
valittavat, kun minä makaan niiden oven päällä", ajatteli Kalle ja
päätti siirtyä pois, Samassa hän heräsi.

Tuuli oli vain yltynyt. Metsässä heidän ympärillään ryski ja paukkui.
Rankisen seinässä olevasta harsoikkunasta näki, kuinka mäntyjen latvat
taipuivat. Jossakin etempänä kaatui suuri petäjä rytisten maahan, ja
hukanpentu parkui kallokkaassa. Sen ääni muistutti lapsen itkua. Kallen
päässä vilahti ajatus, että puu voisi kaatua heidän päällensä, ja hän
silmäili hätäisenä nukkuvia tovereitaan.

Kylkeä pakotti. Hän oli nukkuessaan kierähtänyt aivan rankisen reunalle
ja joutunut makaamaan kivenmukulan päällä. Siitä pakottava kipu.
Äskeinen oli ollut vain unta.

Samassa raoitti Lesken-Matti rankisen syrjää ja katsahti kauhistuneena
sisään.

— Lähdetään pois tästä! Tämä on noiduttu paikka! Pian, pian!

Kalle herätti toverinsa. He kömpivät ulos rankisesta, ja Lesken-Matti
osoitti venhettä. Sinne heidän piti rientää.

Saavuttuaan rantahietikolle, joka oli vain puolen sadan metrin
levyinen, kuului takaapäin kauhea rytinä. Iso petäjä oli kaatunut
heidän makuupaikkansa päälle.

Samassa Pekka parkaisi vihlovasti.

— Pentu, pentu! Hukanpentu jäi rankiseen!

Ola ja Kalle lähtivät ottamaan selvää, miten pennun oli käynyt.
Rankisen toinen pää oli joutunut petäjän alle, mutta toisesta päästä
kuului surkeaa vikinää. Siellä oli hukanpentu elossa.

Pojat kaivoivat sen esiin. Pennulle ei ollut tapahtunut minkäänlaista
vahinkoa. He kiskoivat rankisen irti, ottivat reppunsa ja kapistuksensa
ja palasivat venheelleen.

Siellä kyyröttivät toiset venheen laidan turvissa. Se antoi hiukan
suojaa. Lesken-Matti oli hakenut pari tukipuuta ja pönkittänyt niillä
venheen kohdalleen, ettei tuuli päässyt sitä röykyttämään. Hän kehoitti
lapsia paneutumaan hietikolle, venheen laidan alle pitkäkseen ja
levitti purjeen heidän alleen.

— Se oli viime tingassa, kun pelastuimme, höpötti hän hätääntyneenä. —
Jos ette olisi heti seuranneet, makaisitte nyt tuolla pää murskana.

Ja Lesken-Matti kertoi, että hän oli nähnyt unta, kuinka mahdottoman
pitkä lappalainen oli tullut häntä herättelemään ja sanonut: "Nouse
pois siitä! Siihen panee iso mies maata!" Hän oli heti ymmärtänyt, että
he olivat joutuneet manalaisten asuinpaikoille, ja hypännyt rankiselle
herättämään toisia. Ja niin oli käynytkin. "Iso mies" oli pannut maata
heidän sijalleen. Matti osoitti kaatunutta petäjää.

Kallekin kertoi unensa, ja Lesken-Matti vahvistui uskossaan, että
paikka oli noiduttu. Olan teki mieli panna vastaan, sillä hän rakasti
asioiden luonnollista selittämistä. Mutta hänkin oli niin omituisten
tunteiden vallassa, ettei viitsinyt puhua mitään. Pian he kuitenkin
rauhoittuivat ja kyyröttäen venheen laidan suojassa he lopulta
naureskelivat "isolle miehelle", joka oli ollut siksikin ystävällinen,
että oli ennakolta varoittanut heitä.

— Se oli varmaan samaa joukkoa, joka koetti kangeta minua ylös, virkkoi
Kalle.

— Mutta sinä olisit vain maannut välittämättä lappalaisen
ponnistuksista, jollei Matti olisi tullut meitä herättämään, torui
Pekka.

— Kyllä minä olin jo ennemmin hereillä, puolusteli Kalle. Ja sitten
kuunneltiin taas tuulen tohinaa.

— Minusta tuntuu, että se rupeaa heitättämään, virkkoi Ola hetken
päästä. - Ehkäpä se aamuksi tyyntyy.

Sitä toivoivat kaikki, pikku Sirkka kaikkein innokkaimmin. Hän kyyhötti
venheen laidan alla Matin pöykkyriin kääriytyneenä. Pannen kätensä
ristiin hän rukoili oikein hartaasti, että Jumala asettaisi myrskyn,
jotta he pääsisivät jatkamaan matkaansa.

Ja taivas kuuli pikku Sirkan rukouksen. Kun he avasivat silmänsä,
paistoi aurinko täydeltä terältään. Pienet laineet liplattivat
rantakiviä vasten, ja linnut lauloivat kilpaa. Tuntui siltä kuin
olisivat nekin kiittäneet Jumalaa kauniista säästä, joka oli seurannut
myrskyn jälkeen.

Mutta rumaa jälkeä oli tuuli tehnyt. Siellä täällä makasi petäjä
maassa, juuret ilmassa törröttäen. Oli onni, että rantahietikko oli
siksi leveä, ettei yksikään kaatunut puu ollut ulottunut venheelle
saakka.

Keventynein mielin laittelivat retkeläisemme venhettä kuntoon ja
lähtivät puolen päivän korvissa katkaisemaan loppupuoliskoa pitkästä
järvimatkasta.




KYMMENES LUKU.


Levähdettyään pari päivää Olan kotona jatkoi Kettusen komppania
matkaansa. Vielä oli taivalta kolmetoista penikulmaa, mutta jalkamatka
supistui puoleen. Välillä voitiin nim. silloin tällöin käyttää venhettä
pitempiä järviä halkaistaessa, ja loppumatka kuljettiin myötävirtaa
kaunista Uujokea alas.

Thulesta, vanhan metsänhoitaja Thunebergin talosta, saivat Kettusen
lapset postimiehen seurakseen. Siellä heitä myös olisi pidetty vieraina
useampia päiviä, mutta Kettuset olivat jo käyneet malttamattomiksi:
koti rupesi näistä puolin vetämään jo voimakkaammin. Se tuntui jo
olevan tuossa aivan käden ulottuvilla.

Thulen setä oli muistellut heille matkastaan. Huonolla suomenkielellä
hän oli selittänyt:

— Kylle teme Lappi on senten toista kuin se alamaa! En mine enne lähte
pois kotoa muuale kuin kirkole ja farbruur Svenski tervehtimän. Minule
riitte teme loppuikä kylle.

       *       *       *       *       *

Thulen setä oli nauranut herttaisesti. Hän oli ihmeellinen ukko.
Harrasti ilmatiedettä, metsästystä, kalastusta, kirjallisuutta
ja kirjoittelemista. Hän lähetteli tuon tuostakin postikortteja
pääkaupungin ruotsinkieliseen lehteen ja nuo "Brefkort från Iijärvi"
olivat sisällöltään aivan erikoisia. Niissä kerrottiin kevään tulosta
ja jäidenlähdöstä, siitä, milloin ensimmäinen pälvi ilmestyi Thulen
pihalle, ja milloin ensimmäiset joutsenet saapuivat. Tuon lehden
lukijat saivat valtiollisten asioiden lomassa tietää, minkälainen
oli ollut "kaivos" Lapissa kuluneena talvena, tai millaiseksi sen
luultiin talven päälle muodostuvan, kuinka paljon oli saatu kaloja ja
mitä kalaa etupäässä, minkälainen oli ollut sateenmäärä ja lumentulo
jne. Ja Kalle oli kuullut setä Svenskin sanovan, että noita pieniä
uutispalasia _Ultima Thulesta_ [_Ultima Thule_ = äärimmäinen Thule.
Roomalaisten käyttämä nimitys perimmästä Pohjolasta] rakastettiin
pääkaupungissa enemmän kuin niiden lähettäjä vaatimattomuudessaan osasi
aavistaa. Niin, Thulen setä oli vaatimaton, harvinaisen vaatimaton, ja
se kaunisti häntä aivan erikoisesti. Ystävällisen vaimonsa kanssa hän
palveli matkustavaisia ihailtavalla kärsivällisyydellä. Pikku Sirkka
sanoikin:

— Oman isäni jälkeen minä rakastan Thulen setää kaikkein eniten
maailmassa.

— Entäs setä Svenskiä? kysyi Pekka.

— Häntäkin... mutta Thulen sedän minä asetan toiselle sijalle.

Siihenpä tuntuikin sitten maailma loppuneen, kun Thulesta lähdettiin.
Setä seisoi rannalla ja lasautteli haulikollaan kunnialaukauksia
ilmaan. Se kuului talon tapoihin. Kallekin pudotteli pistoolistaan
viimeiset panokset — kiitoksiksi kaikesta ystävällisyydestä.

Venhe liukui hyvää vauhtia. Postimies, Heikki Sarre, souti, ja Kalle
piti perää. Sirkka istui keskellä venhettä postisäkin vieressä ja Pekka
hukanpentuineen keulassa.

Hän oli neuvotellut Thulen sedän kanssa pennun nimestä. Monta ehdotusta
oli setä tehnyt, mutta ne eivät olleet Pekkaa miellyttäneet. Ne
kuulostivat liiaksi konstikkailta ja olivat vaikeita lausua. Oli menty
läpi melkein koko skandinavialainen muinaistarusto jumalineen ja
haltioilleen, mutta ei ollut sieltä löytynyt sopivaa. Pekalla oli kyllä
se mieli, että pennun piti saada oikein kuninkaallinen nimi, mutta
mistä sen keksisi. Hän oli jo kerran puoleksi tosissaan tiedustanut:

— Mitä, jos ristisin sen "Piispaksi"?

Mutta siihen ei Thulen setä ollut suostunut.

— Ei se passa! Isäken ei siitä pidäisi. Se herätteisi pahennusta.

— Se kun söi sen "Tösselin", oli Pekka huomauttanut.

— Vaikka... mutta ei se passa. Parempi nimi sinun pite keksi.

Niinpä niin. Mutta kuinka sen keksisi. Hän oli mielessään käynyt läpi
kaikki mahdolliset nimet, mutta sopivaa vain ei näyttänyt löytyvän. Hän
oli murheellinen, Ennen kotiatuloa piti pennulla olla nimi. Niinhän
olivat Kalle ja Ola sanoneet. Kalle pääsisi taas häntä pilkkaamaan,
kun ei hänessä ollut miestä keksimään. Mutta — vielä hän sen löytäisi;
olihan tässä vielä kaksi päivää miettimisen aikaa.

Vene laski rantaan, ja nyt alkoi jalkamatka. Se ei kuitenkaan ollut
pitkä, vajaa penikulma vain. Tie kohosi korkealle harjulle, joka
kahden suon välissä mutkitteli pohjoista kohti. Harju kasvoi harvahkoa
mäntymetsää ja kumisi somasti askelten alla, Kalle vyörytteli suuria
kiviä sen rinnettä alas ja jäi jännittyneenä kuuntelemaan, kun ne
roiskahtaen putosivat allaolevaan suohon. "Roiskis! porloiskis!" pani
jänkä, ja lähellä olevat vaarat vastasivat.

Mutta Heikki paineli menemään suuri postisäkki selässä. Sirkka
ihmetteli, kuinka hän jaksoi sitä kantaa. Mutta Heikki oli tottunut.
Hän naureskeli vain:

— Kun sinua rupeaa väsyttämään, niin hyppää päälle. Kyllä sinä siinä
vielä menet.

Näin he kulkivat iloisesti haastellen ja leikkiä laskien kilometrin
toisensa jälkeen. Väliin laskeutui tie suolle, ja silloin piti kipittää
yli kapeita porraspuita. Toisinaan taas noustiin harjun rinnettä ylös,
jossa polku leveni parin kyynärän levyiseksi. Heikki selitti, että
oli tarkoitus tehdä tästä oikea ratsutie, jotta selkähevosella voisi
karahuttaa. Mutta sitä ennen pitäisi porraspuita leventää.

He poikkesivat taloihin tuon tuostakin. Ne olivat vielä Iijärven
puolella, mutta lappalaiset puhuivat samaa kieltä kuin uujokelaisetkin.
He suhtautuivat Kettusen komppaniaan kuin omiin ihmisiin ainakin, ja
pikku Sirkasta tuntui, että he olivat jo puoleksi kotona.

Juotiin kahvia poronjuuston kanssa ja syötiin tuoretta siikaa. Leipää
ei tahtonut enää näin myöhään olla, kun talvijauhot olivat loppuneet.
Mutta Thulen setä ja täti olivat varustaneet retkeläiset hyvillä
eväillä, joten heillä oli leipää yllin kyllin.

Mutta vaikea sitä oli toisinaan syödä, kun pikkulapset kerääntyivät
pöydän ääreen seuraamaan heidän ateriointiaan. Pikku Sirkka jakoikin
leipänsä lapsille, jotka ilosta loistaen puhkesivat huutelemaan:

— Laibbe, laibbe! [Leipää, leipää! (lapin kieltä).]

Pekan sudenpentu herätti huomiota. Naurettiin papinpojalle, joka moista
otusta muassaan kiikutti. Mutta lappalaislapset katselivat pentua
silmät pyöreinä. Ja jopahan sieppasi yksi sen syliinsä, retusti ympäri
huonetta ja puheli:

— _Gumpe, dat lä gumpe!_ [Susi, se on susi!]

Pekka ei oikein pitänyt mokomasta rehkimisestä, mutta häntä huvitti
lapsen innokas juttelu.

— Mitä se sanoo? kysyi hän Kallelta.

— Se sanoo, että se on susi!

Ahaa niin, — gumpe — sehän oli suden lapinkielinen nimitys. Hän ei
ollut monta sanaa lappia oppinut, sillä lappalaiset juttelivat heidän
kanssaan aina suomea.

— Siitäpä minä saankin sille nimen! huudahti hän silmät loistaen. —
Gumpe! Sehän on melkein samaa kuin kumppani.

— Aivan niin... pane vain Gumpeksi, myönnytteli Kallekin.

Se oli päätetty. Hukanpentu oli saanut nimensä. Se oli _Gumpe_.
Lappalaispoika oli sen sanonut. Näin siis Lappi antoi nimen omilleen.

Pekka oli hyvin tyytyväinen.

Matka jatkui. Poikettiin autiotuvalle. Niitä oli tällä välillä kolme,
mutta kolmannessa ei tavallisesti käyty, koska lähellä, puolen
penikulman päässä, oli talo. Keskimmäisessä tuvassa tavallisesti
poikettiin. Se oli korkealla tunturilla, ja illalla myöhään retkeläiset
saapuivat sinne.

Autiotuvalta oli suurenmoinen näköala. Luoteisella taivaanrannalla
kohosi seudun korkein tunturi, Rastekaise. Se muistutti suurta
sotalaivaa, joka keula kohti pohjoista näytti halkovan pilvimerta.
Huippua ei näkynyt; se oli sumun peitossa. Mutta pohjanpuoleinen mykevä
laita erottautui selvästi kellahtavaa taivaanrantaa vasten. Kalle
tervehti tunturia äänettömästi, ja hänen mielensä valtasi hartaus
keskellä hiljaista, juhlallista luontoa.

Alhaalla, tunturin alapuolella olevalla suolla piipitti jänkälintu
yksitoikkoisella, valittavalla äänellään. Muut lentäjät olivat hetkeksi
vaienneet, sillä oli puolenyön aika. Sitä ei kuitenkaan kestänyt
kauan, sillä heti kun aurinko rupesi kirkastumaan, kajahti vuorilta,
tunturirinteiltä, ilmasta, joka paikasta lintujen tuhatääninen kuoro.
Kallesta tuntui, kuin olisivat enkelit laulaneet korkeudessa.

Toiset nukkuivat jo, kun hän hiipi tupaan. Avotakassa hiipui vielä
tuli, ja pöydällä oli illallisen jäännöksiä. Kalle katseli tuvan
sisustaa ja hänen huomionsa kiintyi kehystettyyn tauluun, jossa oli
järjestyssäännöt autiotupia varten. Lasi oli lyöty rikki, ja paperin
reunat piirusteltu täyteen. Kallen mieli painahti apeaksi. Kumma,
ettei Suomen kansa oppinut sivistyneesti käyttäytymään. Hävitettiin ja
raiskattiin yhteistä omaisuutta niinkuin esim. tällaista autiotupaa,
kaikkien matkamiesten yhteistä kotia. Ihminen oli saastainen olento,
joka jätti rumat jälkensä joka paikkaan, missä liikkui. Häneen ei
vaikuttanut luonnon suuri, neitseellinen koskemattomuus. Hän hävitti,
raiskasi, raateli... monesti pahemmin kuin metsänpeto. Ja hänen nimensä
eläintieteessä oli _Homo sapiens_. [Viisas ihminen.]

Näihin sekaviin tunteisiin Kalle lopulta nukahti. Kun hän aamulla
heräsi, oli hänen ensimmäinen tehtävänsä ryhtyä siistimään tupaa. Pöytä
raivattiin puhtaaksi ja pestiin. Pikku Sirkka toimitti sen. Sisarukset
olivat oikein innostuneita, kun Kalle oli kertonut heille illallisista
mietteistään. Heikki autteli myös. Hän pilkkoi puita ja kantoi niitä
sisään, latoen ne sievään pinoon takan nurkkaan.

— On niin hauska matkamiehen tulla, kun on kuivat puut, virkkoi hän.

— Niin — ja tupa puhdas ja siisti, jatkoi Sirkka.

Kalle oli sitonut vaivaiskoivuista luudan, jolla Sirkka nyt lakaisi
tupaa.

— Niin vain, puheli postimies. — Mutta niitä on sellaisia hummereita,
jotka eivät välitä mistään. Särkevät ja sotkevat. Vaikka tuossa on
seinällä kielto ja sakonuhka. Mutta... sakotapas niitä kaiken maailman
lentojätkiä, jotka menevät ja tulevat, niin ettei koskaan tiedä.

— Syksyllä minä tuon uuden lasin tuohon tauluun, sanoi Kalle. — Ja
varjele sitä, joka sen rikkoo!

— Minkäpäs teet!

— Minä tapan sen!

— Hm! pani Heikki, järjestellessään postisäkin kantohihnoja.

— Minä kirjoitan taulun päälle, että

    Joka tämän rikkilyö,
    sille koittaa kuolon yö.
    Kalle Kettunen sen tappaa,
    kiväärillä otsaan nappaa!

— Hm! pani Heikki taas. — Sopiihan se. Mutta me taidammekin olla jo
lähtökunnossa?

Valmiita oltiin. Sirkka asetti luudan nurkkaan ja sanoi sille pudistaen
sormeaan:

— Pysy nyt siinä kauniisti, että muutkin voivat sinua käyttää.

Sitten hän kiepahti ketterästi kynnyksen yli ja liittyi toisten
joukkoon.

— No, nokka pohjoista kohti taas! komensi Heikki. — Tänä iltana
ryypätään kahvit Uujoen pappilassa.

Päivä oli kaunis. Nyt näkyi Rastekaisekin koko juhlallisessa
komeudessaan. Sen huipulla kimalteli valkoisia läikkiä. Sinne ei ollut
vielä kesä kerennyt kättänsä kurkoittamaan.

Tuli raja, pitäjien välinen raja. Kalle otti lakin päästään ja lausui
juhlallisesti:

— Terve sinulle, sinä Suomen pohjoisin pitäjä, sinä suippolakki
Suomi-äijän päässä, kotipitäjämme korkea ja kultainen!

Kalle ja Sirkka heiluttelivat vaivaiskoivun oksia ja hurrasivat,
Hukanpentukin yhtyi konserttiin, säestäen sitä pitkällä, valittavalla
ulvonnalla.

— Kuulepas Gumpea, kun on oppinut laulamaan! Se kehittyy nopeasti.

Soudettiin halki Mierasjärvi, poikettiin samannimisessä talossa.
Emäntä, ynseydestään tunnettu, otti tulijat ystävällisesti vastaan,
Tarjosi viiliäkin.

— Hyvät on merkit, naureskeli Heikki, kun talo oli jäänyt taaksepäin. —
Emäntähän oli kestipäällä. Toisinaan on niin ynseä, että vasemman käden
kainalon alta tarjoo vieraalle kättä.

Seudut muuttuivat yhä vaihtelevammiksi. Petäjät tosin harvenivat, ja
vaivaiskoivu ja tunturipaju asettuivat niiden tilalle. Mutta keltainen
jäkäläpeitto verhosi vaarojen rinteitä, ja siellä täällä nosti jo
vihreä nurmennokka päätään. Taivas oli kuulas ja selkeä ja vaaleni vain
pohjoista kohti. Siellä näytti olevan ikuisen kirkkauden asunto.

Kahdeksan tienoissa iltapäivällä oltiin jo Jomppalassa. Matka oli
kulunut nopeasti, sillä nyt oli kuljettu melkein yksinomaan venheellä.
Jomppalasta oli enää matkaa yksitoista kilometriä, ja se ei vetäisi
päälle puolentoista tunnin.

Jomppalassa ryypättiin viimeiset kahvit. Isäntä oli vanhaa pappissukua,
vaikka täydellisesti lappalaistunut. Hän oli kuuluisa puukkoseppä,
takoi erinomaisia peskipuukkoja, leukuja. Kallen isälläkin oli
sellainen, ja itse hän oli myös päättänyt tilata samanlaisen.

Talonväki näytti heille muhkeaa hopealusikkaa, jonka he edellisenä
syksynä olivat löytäneet perunamaasta. Se oli talon isännän esiäidin,
entisen uujokelaisen papinrouvan ja hänen kolmannen miehensä
vihkilusikka. Tämä kolmas mieskin oli ollut pappi, ja Kalle oli
kuullut heidän elämästään sangen romanttisen tarinan. Se oli kaunis
hopealusikka, jossa olivat nimikirjaimet M.G. ja H.S., ja lapset
ihailivat sitä kilvan.

— Myykää se minulle, sanoi Heikki.

— Ei... ennen saa talo mennä kuin me siitä luovumme, vakuutteli emäntä.
Ja isäntä oli samaa mieltä.

Seikka oli sellainen, että Heikki oli kihloissa Maria Guttormin,
uujokelaisen uudistalon tyttären kanssa, ja tuo lusikka olisi sopinut
heidänkin vihkilusikakseen.

Yksi Jomppalan tyttäristä lähti heidän mukanaan kirkolle. Vene olikin
talon; se kun Heikki sitä vain lainasi. Jomppalan Agneta asettui
airoihin ja Heikki perään, ja niin lähdettiin viimeistä taivalta
katkaisemaan.

Lasten jännitys kasvoi kasvamistaan, kuta lähemmäs kirkonkylää he
saapuivat. Puolivälistä alkoi heille jo tuttuja paikkoja; he olivat
usein retkeilleet joen varrella. Virta oli paikoitellen oikein
vuolas, ja vene kiiti hyvää vauhtia. Heikki tunsi väylät. Vuoroin hän
leikkautti viistoon poikki virran, laski niin läheltä toista rantaa,
että pajupensaat pyyhkivät venheessä istujia. Mutta sitä kesti vain
tuokion. Virta nielaisi heidät suvantoon, joka päilyi kuin peili
iltapäiväauringon valossa. Ja suvannon keskeltä aukeni retkeläisten
silmien eteen mahtava tunturin selkä, joka kohosi paljon ylemmäs joen
verraten korkeita rantatörmiä.

— Ailigas! huudahti Sirkka ja risti hartaasti kätensä. — Kohta olemme
kotona!

Niin — sieltä tervehti heitä Ailigastunturi. Se sijaitsi pappilaa
vastapäätä, järven toisella rannalla.

Ei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin muutamasta joenmutkasta aukeni
eteen avara järven selkä. Kierrettiin pitkä niemi ja — nyt sukelsi
näkyviin kirkko ja pappila. Ne olivat järven vasemmalla rannalla,
korkealla rantatörmällä. Pappilan mäenpuoleinen pää oli melkein maassa
kiinni, mutta järvenpuoleinen lepäsi korkealla kivijalalla. Valkeaksi
maalattu rakennus näytti somalta harmaata tunturinkylkeä vasten.

Kivikirkko, siro ja kaunis, jonka kaari-ikkunoiden yläosaa koristivat
punaiset tiilet, ja joka tapuliluukkujen kohdalta oli samaa väriä,
sijaitsi paljon pappilaa ylempänä. Mutta vaikka se olikin korkealla,
ulottui tunturin laki vielä sen tornin huipunkin yli. Se näytti isolta
linnulta, joka oli pysähtynyt siihen tunturin kupeelle outoa maailmaa
ihmettelemään, tehden sen vaikutuksen, kuin olisi se ollut valmis minä
hetkenä hyvänsä kohoamaan uudelleen siivilleen ja lentämään tiehensä.
Lasten mielestä se oli maailman kaunein kirkko, ja he viittoivat
riemastuksissaan temppeliä kohti.

Rannalla olevista kirkkotuvista oli joku huomannut heidät ja lähtenyt
juoksemaan pappilaa kohti. Samassa helähti kirkonkello soimaan, ja sen
ääni kajahteli juhlallisena yli hiljaisen seudun.

— Niin, nythän on lauantai-ilta, ja siellä soitetaan pyhää, lausahti
Heikki, joka myös oli hätkähtänyt kellon ääntä. — Tällaisilla
reissuilla tahtovat mennä päivätkin sekaisin.

Mutta Kettusen lapset eivät nyt kuulleet häntä. He tarkkasivat pappilan
rantaa, johon nyt juoksi mies avopäin, ja tämän perässä nainen,
vaalea esiliina vyöllä. Heitä seurasi kaksi lasta, jotka uteliaina
tirkistelivät lähestyvää venettä. Lappalaisia oli myös kerääntynyt
venevalkamaan, niin että ranta oli pian melkein mustana. Nenäliinaa
heilutellen tervehti kirkkoherra rouvineen tulijoita.

— Hurraa! Eläköön! kajahti veneestä, ja Posti-Heikkikin heilutti
hattuaan. Mutta pikku Sirkka oli purskahtanut itkuun. Hetki oli hänestä
liian suurenmoinen.

— Äiti, äiti! huuteli hän hätääntyneenä ja pyrki maalle, kuin olisi
pelastunut merihädästä. Pikku tytön sankarillisuus näytti tyyten
loppuneen.

— Lapsi, lapsi! huudahti papinrouva, ja seuraavassa hetkessä lepäsi
Sirkka itkien äitinsä sylissä.

— Tervetuloa, pojat! lausui kirkkoherra ja syleili molempia.
Lappalaiset paljastivat päänsä. Hetki oli heistäkin juhlallinen.
Kirkkoherra risti kätensä ja luki siinä järven rannalla kiitosrukouksen
hyvin päättyneestä matkasta. Lappalaiset kuuntelivat hartain mielin, ja
melkein jokaisen silmä kyyneltyi, kun pappi tuli loppusanoihin:

— Herra, auta meitä kaiken vaivan, työn ja vaelluksen perästä iäiseen
rauhaan taivaallisessa kodissa, että siellä lakkaamatta Sinulle
kiitosta veisaisimme. Amen.

Ja sitten alkoi kätteleminen ja terveisten sanominen. Pekkaa se hiukan
hermostutti, sillä hän olisi halunnut päästä kertomaan elätistään.

Kun viimeinen lappalainen siis oli kätelty, riensi Pekka isänsä luo ja
ojentaen kallokasta huusi niin, että järvenranta raikui:

— Isä, minulla on sudenpentukin, ja sen nimi on Gumpe!




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77824 ***