path: root/77813-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77813 ***
language: Finnish




ENON RAHAT

Huvinäytelmä 3:ssa näytöksessä


Kirj.

TH. BARRIÈRE


Suomentanut

C. Edv. Törmänen





Hämeenlinnassa,
A. W. Lindgrenin kirjapainossa ja kustannuksella,
1878.




JÄSENET:

 PLUMET, entinen turkitsia, 49 vuoden vanha.
 PHILIP PLUMET, hänen orpanansa, 35 v. v.
 DUTOCQ, 55 v. v.  |
 SARAZIN, 60 v.  v. | virasta eronneita everstejä.
 ROBINEAU.
 HENRIETTE, hänen vaimonsa, Plumet'in sisaren-tytär.
 MARTEL, Plumet'in toisen sisaren poika.
 LAURA, Martel'in vaimo.
 GALOUZOU, asian-ajaja, Lauran holhoja.
 LUCIEN, Plumet'in kummi-poika.
 CLEMENCE, Sarazin'in sisaren-tytär, 27 v. v.
 PAULINE PROTAT, 19 v. v.
 PALVELIA.

Tapaus: Ensimmäisessä näytöksessä Plumet'in luona Parisissa, toisessa
ja kolmannessa Meurseault'in maatilalla Bourgognessa.




Ensimmäinen näytös.


Huone Plumet’in luona. Ruokasaliin johtava ovi perällä auki;
ruokasalista näkyy katettu päivällispöytä.


Ensimmäinen kohtaus.

    Robineau. Philip. Henriette.

Philip ja Robineau (istuvat pöydän ääressä vasemmalla, juoden madeiraa).

_Philip_. Tämäpä on saakelin hyvää madeiraa Tätä pitää orpanan
toimittaa kosolta kellariinsa niin kauvan kuin tätä voipi saada.

_Robineau_. Miksi hänen pitää sitä niin kosolta toimittaa? Eihän eno
itse milloinkaan juo madeiraa.

_Philip_ (täyttää lasinsa). Mutta _minä_ juon.

_Robineau_ (eriks.). Niin sen kyllä huomaan!

_Philip_. Orpana on paitsi sitä kauniisti paikannut kätensä, kun möi
turkitsemis-toimensa, siitäkin syystä saattaa hän, totta vie, panna
pöydän kauniiksi.

_Henriette_. Oli se muka viisas työ, tuo mainittu myöminen. Olisi
oikein hauska tietääkseni, kuka häntä neuvoi siten jättämään
ammattinsa. Se ihminen on joko äärettömän tuhma tai sanomattoman ilkeä.

_Philip_. Minä se olin.

_Henriette_. Tekö? — Ja mitä teidän on sekaantumista senlaisiin
seikkoihin?

_Philip_. Hm! Minun mielestäni on orpanan aika ajatella lepoa ja
voittojensa nauttimista.

_Henriette_. Puoti ei ollut hänelle mikään rasitus — päin vastoin
huvitus. Sen huomaa siitäkin, että hän, sen myötyään, lakkaamatta
kävelee ja tuskittelee itsekseen.

_Robineau_. Minä ajattelen aivan samoin kuin vaimonikin.

_Philip_. No, minne minä nyt ristin maalaan?!

_Robineau_. Tuo iva ei ollut ollenkaan mehukas. Min'en milloinkaan
kiistele vaimoni kanssa, kun tiedän hänen olevan oikeassa.

_Philip_ (hymyillen). Mutta minä olen varsin merkinnyt, että tuo
erinomainen yksimielisyys syntyy ainoastaan silloin, kun te alatte
minua kaltata.

_Henriette_. Mutta saanko luvan kysyä, mitä te oikeastaan tarkoitatte!
— Oletteko te milloinkaan kuullut meidän moittivan enoa hänen
hyvän-luontoisuudestaan ja anteliaisuudestaan teitä kohtaan?

_Philip_. Anteliaisuudestaan?

_Henriette_. Minä olen, kuten miehenikin äsken sanoi, enon todellinen
sisarentytär, ja te olette ainoastaan hänen orpanansa, mutta
kuitenkin on hän tehnyt paljon enemmän teidän hyväksenne, kuin
hän milloinkaan on tehnyt minun hyväkseni. Kun te joku aika sitte
kauniisti suutuitte sotilaan virkaan, pelasti eno teidät siitä suurilla
summilla, mutta min'en vielä ole virkannut teille siitä sanaakaan — en
hiiskahtanutkaan. Olenko ehkä? (Istuu vasemmalle).

_Philip_ (puoliääneen). Siitäpä minä pyytäisinkin saada olla vapaa.

_Henriette_. Nyt te olette jo kaksi vuotta kävellyt kädet taskussa,
toimittamatta niin pienintäkään, olette vain elänyt minun enoni
kukkarolla, aivan kuin olisitte ollut hänen esikoispoikansa. Min'en ole
milloinkaan tehnyt siitä muistutusta, min'en ole milloinkaan sanonut
ainoatakaan nuhde-sanaa, en teille enkä enollekkaan.

_Philip_. Rouva Robineau, te näytte vallan unohtavan, että minä olen
hyödyttänyt taloa elatukseni edestä, minä olen auttanut Plumet-orpanaa
hänen toimissaan.

_Henriette_ (ivallisella hymyllä). Vai niin — vai olette?

_Robineau_. Ei, täm'ei hyödytä mitään. Älkäämme nyt enää pilkatko
toisiamme. — Te olitte aina enemmän kafeessa kuin puodissa.

_Philip_ (vakaasti). Hra Robineau! Teidän vaimollenne suon minä
anteeksi hänen pienet koiranpäänsä, joita hän viskeli mulle vast’naamaa,
mutta — —

_Henriette_. Mitä tuo taas on?

Philip (totisesti). Teiltä min'en kärsi sanaakaan tässä asiassa.

_Robineau_ (äkkiä). Rakas ystävä, te ymmärsitte sanani varsin väärin, —
min'en ollenkaan tahtonut loukata teitä, en milläänmuotoa — — −

_Philip_ (kuin edellä). Näettekös, se ei ole mikään leikin asia.
Ihmiset voisivat luulla minua — —

_Robineau_ (k. e.). No, mutta rakas, paras ystävä — kuinka semmoista
voisi tulla kysymykseenkään?

_Henriette_ (nousee, väittäen). Ei millään muotoa — sehän juuri — — —

_Robineau_ (vaimolleen). Ole vait sinä!

_Philip_ (todellisella tunteella). Tietäkää, minä pidän orpanastani
enemmän kuin te voitte aavistaakkaan. Minun sydämeni on niin kiintynyt
häneen, ett'en luule voivani elää ilman häntä. (Lucien tulee sisään;
katselee ikkunasta ulos).

_Henriette_ (ivalla). Niin vai — aivan siten minäkin luulen.

_Robineau_ (vaimolleen). Etkö sinä voi olla vaiti!

_Henriette_ (miehelleen). Sinä olet katala jänisjalka! Kehno pelkuri!

_Robineau_. Enpähän! — Vaan hän tuossa on tottunut teräskaluja
käyttämään — ja se on juuri minun heikoin puoleni.


Toinen kohtaus.

    Entiset. Lucien.

_Lucien_. Luulenpa, häpeä olkoon, että hra Protat menee matkoihinsa —
Niin, Pauline menee yksin huoneesen.

_Philip_ (huomaa Lucienin). Kas vaan! Nuori hra Lucien!

_Lucien_. Anteeksi — min'en ollenkaan huomannut, että täällä oli
ketään. (Kumartaa läsnä-olioille).

_Philip_. Mitä lemmon taakkaa te kainalossanne kannatte, nuori mies?

_Lucien_. Siinä on otteet kaikista asiaan kuuluvista kauppa-papereista.
Minä luulin tapaavani orpanan täällä.

_Henriette_ (painolla). Tarkoitatte luultavasti kummianne.

_Lucien_ (kainosti). Hra Plumet on tavallaan myöskin minun orpanani.
Minun äitini oli nimittäin hänen serkkunsa.

_Robineau_ (vaimolleen). Huomaatkos, mitenkä tuo käärme jo alkaa
nostella päätään.

_Henriette_ (miehelleen). Meidän täytyy tarkoin pitää häntä silmällä.

_Robineau_ (teeskennellyllä ystävyydellä). Anteeksi, nuori ystäväni,
meidän täytyy jättää teidät. Enon poissa ollessa pitää vaimoni ja minun
hoitaa taloutta. Meidän täytyy mennä käskyjämme antamaan (Menevät).

_Philip_. Ja minun pitää mennä katsomaan, että saamme oikeita viinejä
pöydälle. — Hyvästi siksi! (Menee).

_Lucien_. Herralle kiitos, että menivät tiehensä! (Rientää Pauline'a
vastaan).


Kolmas kohtaus

    Lucien. Pauline.

_Pauline_. Hyvää päivää, hra Lucien!

_Lucien_. Minä tunsin teidän olevan rappusilla.

_Pauline_. Te näitte luultavasti, tuosta ikkunasta, minun tulevan?

_Lucien_. Niin — ja näin myöskin isänne sanovan teille jäähyväiset ja
menevän pois. — Kai hän toki tulee päivälliselle?

_Pauline_. Tuskin. — Hän muisti yht'äkkiä, että hänen välttämättömästi
oli puheltava asian-ajajansa, hra Galouzou'n kanssa, hän sanoi
jäähyväiset ja jätti minut, kuten tavallista, ypö yksinäni seisomaan
keskelle katua.

_Lucien_. Kuten tavallista? — Tapahtuuko se niin usein?

_Pauline_. Joka päivä. — Aina keväästä saakka on hän joka päivä noin
kello 2:n aikana sanonut minulle: Pauline, pukeupas tänään vähän
koreaksi, niin menemme ajelemaan Boulognen metsään. Minä olenkin joka
kerta koettanut tehdä parastani toalettini suhteen — ja isä on ottanut
suuren tukun karttapapereita matka-lektyyrikseen.

_Lucien_. No, onko hänellä vieläkin riita-asioita hoidettavana?

_Pauline_. Juuri tätä nykyä on hänellä seitsemäntoista. — Sitte me
nousemme vaunuihin, mutta ennenkuin olemme ehtineet Champs Elysées'iin,
muistaa isä joka kerta yht'äkkiä jonkun asian, josta hänen ihan
välttämättömästi pitää heti paikalla puhella jonkun kanssa. — Sitten
hän tavallisesti joko heti sanoo jäähyväiset, antaen minun ajaa
yksinäni kotiin, tai, kuten toisinaan tapahtuu, ajamme yhdessä jonkun
asian-ajajan luo, ja minä saan jäädä ulos vaunuihin ja monesti odottaa
häntä kolme, neljä tuutia.

_Lucien_. Pikku Pauline-parka!

_Pauline_ (hymyillen). Min'en saa koskaan nähdä Boulognen metsää. —
Maltappa! Kun me tulemme aviopariksi, on minun ensimmäinen pyyntöni:
Seuraa minua Boulognen metsään!

_Lucien_ (huoaten). Niin, kun me tulemme aviopariksi! — Kylläpä sitä
vielä saat odottaa.

_Pauline_. Miksikä niin? — Ethän vain luulekkaan, ett'emme saa toisiamme?

_Lucien_. Sen pahempi — minä pelkään sitä.

_Pauline_. Siihenpä ei pienintäkään syytä. Onhan mun isäni sen jo
myöntänyt.

_Lucien_. Niin mutta sillä ehdolla, että minä ensin pääsen
asian-ajajaksi — ja lisäksi sellaiseksi, jolla on asioita.

_Pauline_. No, ja siksihän sinä voit päästä milloin ikinä tahdot, Onhan
sun nykyinen isäntäsi, hra Dubarle, heti valmis jättämään sinulle koko
liikkeensä — tai miksi te sitä kutsutte.

_Lucien_. Aivan oikein, kun minä vain ensin lyön 100,000 franc'ia
pöytään, tai ainakin hankin vankan takauksen siitä summasta. — Minä
olen pyytänyt hra Plumet’iä, joka on ainoa rikas tuttavani, takaukseen,
mutta hän kielsi.

_Pauline_. Hällä on siis jotain sinua vastaan?

_Lucien_. Ei mitään, kun hän vain saisi itse päättää, mutta hän on
mokoma heikko olento, joka antaa nykäistä itseään joka nuorasta. Hän
on aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa viimeksi puhuu. − Hän oli
suuttunut äitiini, joka oli hänen serkkunsa siitä, että tämä oli mennyt
miehelle, joka ei ollut varakas. Äitini kuoltua katui hän käytöstään,
ja koetti parantaa sitä; hän otti minut turviinsa ja hoiti minua aivan
kuin omaa lastansa. Mutta senpahempi on hänen lähimmäiset omaisensa
päässeet vaikuttamaan häneen. Ne koettavat kaikin voimin saada häntä
hylkäämään minut.

_Pauline_. Sitä olen minä jo kauvan aavistanutkin, ja olen senvuoksi
keksinyt keinon, jolla saadaan eno meidän puolellemme. — Mitä luulet,
jos koettaisimme naittaa hänet?

_Lucien_ (hymyillen). Aiotko sinä naittaa hra Plumet'in?

_Pauline_. Minulla on eräs ystävä, joka on oikea enkeli, mitä hyvyyteen
ja lempeyteen tulee; hän on kuin luotu enolle. Ensiksikin hän pitää
sanomattoman paljon minusta, siis tulee hänestä varsin hyvä rouva
Plumet meitä kohtaan. Toiseksi tulee hänestä hyvä avio-vaimo, sillä hän
on hyvä kaikille, ja kolmanneksi on hän köyhä tyttö, jonka tulevaisuus
juuri tämän naimisen kautta vakautuisi.

_Lucien_. No, ken on tuo kallis aarre, joka siten on sinun vallassasi?

_Pauline_. Clemence Dutocq, erään vanhan everstin sisarentytär. —
Tiedäthän isälläni olevan pari kartanoa Bourgogne'ssa; aivan lähellä
niitä asuu juuri tämä neiti Clemence soturi-enoineen, — niitä on
kaksi, everstit Dutocq ja Sarazin. — Sarazin on oikea sota-karhu,
hällä on noin pitkät viiksetkin, kuin minun parasollini. Elämä niiden
kanssa on luonnollisesti kaikkea muuta kuin hauskaa, mutta kuitenkin
pitää Clemence itseänsä onnellisena, josta huomaat, että hän aivan
epäilemättä on hyvä ja tyytyväinen tyttö.

_Lucien_. Kuinka vanha hän on? Pauline. Seitsemän kolmatta. — Ikäänsä
katsoen on hän ihan parahultanen Hra Plumet'ille.

_Lucien_ (hymyillen). Tämä on kaikki mainiota — —

_Pauline_. Niin, eikö totta?! Lucien. Minulla ei ole mitään muuta tuota
esitystäsi vastaan, kuin että sen toteutuminen — varovasti lausuen —
on varsin epäiltävä, koska se on perustettu kahden personan naimiseen,
jotka eivät toisiaan tunnekkaan ja jotka asuvat 60 penikulman päässä
toisistaan. —

_Pauline_. Noo, eikö muuta — -? Minä olen jo puhunut vanhan eversti
Dutocq'in kanssa hyvin paljon hra Plumet'istä. Minä olen kiitoksillani
kohottanut hänet kymmenenteen taivaasen, ja olen kuvaillut Dutocq'ille,
kuinka oivan naapurin hän hra Plumet'istä saisi. Isäni olen minä
houkutellut myömään toisen kartanonsa Bourgogne'ssa. Nyt on ensimmäinen
tehtävä, saada hra Plumet ostamaan sen, ja se kyllä onnistuukin,
sillä eversti lupasi auttaa minua. — Kunhan Plumet vain saapi nähdä
Clemencen, käypi kaikki aivan itsestään, siitä min'olen varma —
Clemence suostuu, hra Plumet takaa sinulle 100,000 franc'ia, sinä
pääset asian-ajajaksi, ja minä sinun vaimoksesi.

_Lucien_. Minä pelkään vain, että orpanani epävakaisuus kumoo koko
sinun kauniit tuulen-tupasi. Mitä hän tässä silmänräpäyksessä päättää,
sen hän melkein aina seuraavassa hylkää. Eilen esimerkiksi, myötyään
varastonsa ja puotinsa hyödyllisillä ehdoilla, oli hän varsin ilon
vallassa, — ja, minä voin varmaan vakuuttaa, tänään on hän aivan
toivoton — — — (keskeyttää, huomattuaan Plumet’in tulevan)


Neljäs kohtaus.

    Entiset. Plumet.

_Plumet_ (its,, näkemättä toisia). Hm! Hm! — Se oli tuhmuus — suuri
tuhmuus! — Jos olisin odottanut edes tulevaan kesään, ja sitte vasta
myönyt — — (pudistaa päätään).

_Lucien_, (hilj. Pauline'lle). Kuulitkos!

_Plumet_ (huomaa toiset). Tekö, neiti? — Kuinka isänne voipi?

_Pauline_. Kiitän! Aivan hyvin.

_Plumet_ (Lucien’ille). No — ja mitä sinä tahdot?

_Lucien_. Minun piti puhella kanssanne tuosta − − −

_Plumet_. Niin, sinun piti puhella kanssani — mutta siitä on jo
kokonainen tunti, kuin sinä tänne tulit, ja minä olen ollut tuossa
viereisessä huoneessa; — miks'et tullut luokseni, kun sulla oli mulle
asiaa?

_Pauline_. Minä pyysin häntä olemaan täällä pitämään minulle seuraa.

_Plumet_. Vai niin — se on toinen asia. — No, ja mitä sinä minusta
tahdot sitten?

_Lucien_. Tässä on otteet kaikista papereista, jotka koskevat myömistä
— —

_Plumet_ (eriks.). Uh — oi! Tuota tuhmaa liikkeeni myömistä! Sepä vasta
kiusoittavaa!

_Lucien_. Hra Dubarle tuo itse vielä tänäpäivänä koko kauppasumman.

_Plumet_ (eriks., allapäin). Sitä ei siis ennää
voi muuttaa — se on mahdotonta — tuiki mahdotonta! (Ään. Lucienille).
Niin, niin — nyt sinä voit huoletta palata konttoriisi, kyllä
minä pidän neidille seuraa. — Luultavasti jäisit mielemmin tänne
lörpöttelemään aina päivälliseen saakka. Sen kyllä uskon, sillä
minua pikkuisen aavistaa, ett'et sinä ole erinomaisempi ahkeruuden,
säntillisyyden esikuva. (Istuu oikealle).

_Lucien_ (eriks. Paulinelle). Hän kuuluu nykyään puhutelleen
sukulaisiaan.

_Plumet_. Mutta minä huomautan sinulle yhden seikan, kummipoikani, —
sinä olet varsin yksin, turvatonna maailmassa, sinun ei ole keltään
odotettava pienintäkään apua. Muista tarkoin kohtalosi. Sinä kärsit
äitisi vikojen tähden; niin käypi, kun totellaan ainoastaan omaa päätä,
kuultelematta, mitä ymmärtäväiset ihmiset sanovat.

_Lucien_ (vakavasti, painolla). Minun äitini meni miehelle, jota hän
rakasti, ja siinä hän teki aivan oikein.

_Plumet_. Vai — niin! Minä olen siis aina vain väärässä. Minä olen
arvattavasti mokoma vanha turhanpäiväinen lörppö? Niinhän!

_Lucien_. Mutta hyvä hra Plumet, kuinka minä — — —

_Plumet_ (nousten). Sinä — hävytön ihminen!

_Pauline_. Mutta hra Plumet!

_Plumet_. Anteeksi, neiti. Mutta tuo — hän tuossa — — hän on niin
korkeamielinen ja kiusoittava jupero, että — — hän on ihan äitinsä
kuvainen!

_Lucien_ (innostuen). Älkää aina äitiäni morkatko, sanon minä — — —

_Pauline_ (keskeyttää Lucien'in, osoittaen häntä poistumaan).

_Lucien_ (suutelee hänen kättään, menee oikealle).


Viides kohtaus.

    Plumet. Pauline.

Plumet (huomaamatta Lucienin poistuneen). Vai niin! Minua kielletään
tekemästä mitä itse tahdon − omissa huoneissani! — O'o — se on
kaunista! – Tuoss on ovi, herraseni! Mene! — Matkoihis, sanon minä!

_Pauline_. Hyvä hra Plumet! — Johan Lucien meni — aikoja sitten.

_Plumet_ (hämmästyen). Meni? — "Minun äitini meni miehelle, jota hän
rakasti, ja siinä hän teki aivan oikein." — Onkohan koskaan kuultu
mokomampaa! — Antaa hänen mennä — menköön vain tiehensä. — Minä olin
oikeassa, se on varma. Mitäs te sanotte, neiti, enkös minä ollut aivan
oikeassa?

_Pauline_. Ette.

_Plumet_ (hämmästyen). E — — mitä — —?

_Pauline_. Niin, ehkä minä olen erehtynyt. Nuorella tytöllä ei olekkaan
tarpeeksi kokemusta, voidakseen tuomita tuommoisessa riidassa.

_Plumet_. Aivan oikein.

_Pauline_. Mutta sen tiedän, hra Lucien tunsi itsensä hyvästi
loukatuksi.

_Plumet_. Minä sanoin ainoastaan puhtaan totuuden.

_Pauline_. Hänellä oli kyynelet silmissä, mennessään ovesta.

_Plumet_. Oliko hällä kyynelet silmissä, — nyt, äsken? — Noo — kyllä
kai hän toki tulee päivälliselle — tulee kyllä!

_Pauline_. Katkerata lieneekin yhä kuulla äitivainajaansa
armottomuudella mainittavan.

_Plumet_. Niin, mutta — min'en ollutkaan armoton, — en millään muotoa.
— Kenties — kenties minä olin vähän liian ankara? — Se on ehkä
mahdollista.

_Pauline_. Niin, ankara te olitte - ankara juuri sitä miestä kohtaan,
joka niin sanomattomasti pitää teistä.

_Plumet_. Niin, minä myöskin, minä myöskin. Minä pidän myöskin siitä
poika-lurjuksesta oikein paljon, — Tarkoin ajatellen — olipa vähän
ilkeätä, että minä äsken — äsken — — soisin, ett'en olisi sanonutkaan
kaikkea — —

_Pauline_ (kiekaillen). Tästälähin olette varoillanne — eikö niin?

_Plumet_ (suutelee hänen kättään). Niin, niin, sulo-käpykkäni, minä
olen varoillani, — — —

_Pauline_. Te olette oikein herttainen ihminen, hra Plumet, — (eriks.)
ah, Herra, kuinka kauvan! (huomaa Robineaun ja Martel’in), Kas niin! Nyt
onkin jo loppu!


Kuudes kohtaus.

    Entiset. Martel. Robineau (oikealla).

_Martel_ ja _Robineau_ (kumartavat Paulinelle).

_Pauline_ (tervehdittyään). Eikö rouvanne vielä ole tulleet?

_Martel_. Ne ovat tuolla sisällä.

_Pauline_. Hyvä — minä menen tervehtimään heitä (Menee perä-ovesta)


Seitsemäs kohtaus.

    Entiset paitsi Pauline.

_Martel_ (Plumet'ille). No, hyvää päivää, enokulta! Minua suuresti
ilahuttaa, nähdä sinut noin terveenä ja raittiina! — Minä luulin, toden
totta, etten olisi ehtinyt tulemaankaan, kun mulla aina on aivan kädet
täydet toimituksia.

_Robineau_ (eriks). Kauniita toimituksia — sen saattaa sanoa!

_Martel_. Mutta, Herralle kiitos, sain toki kaikki kunnollisesti
lopetetuksi — ja tässä nyt olen.

_Robineau_ (Plumet'ille). Vaimoni ja minä olemme jo pari tuntia olleet
täällä ja ikävällä odotelleet teitä.

_Martel_ (eriks). Ja riidelleet ajan ratoksi.

_Plumet_. Niin, suokaa anteeksi viipymiseni, mutta minun täytyi aivan
välttämättömästi puhella hänen kanssaan, joka puotini osti. — Minä
tahdon, näette, tuon turhan puuhan loppuun niin pian kuin suinkin, ja
siksi olenkin ollut liikkeellä aivan aamusta alkaen.

_Robineau_ (kiihkeästi). Niin, te näytätte todellakin liian rasitetulta.

_Martel_. Sinä olet varsin vaalea, eno-hyvä.

_Plumet_. Ja kuitenkin voin vallan hyvin.

_Robineau_. Henriette huomasi huonon vointinne jo eilen illalla.

_Martel_ (innolla). Niin, jo eilen aamulla varhain sanoi Laura minulle:
Enolla on varmaankin joku vaiva.

_Plumet_. Minua ei toki vaivaa mikään — mikään erinomainen.

_Martel_. Niin, sinä aina sanot; mutta tiedätkö mitä, enokulta. Sinä
varsin rääkkäät ruumistasi.

_Robineau_. Niin, teidän pitäisi todellakin pitää enemmän huolta
itsestänne.

_Martel_. Ellet itsesi tähden niin toki meidän tähtemme, jotka sinusta
niin sanomattomasti pidämme.

_Robineau_. Levähtäkäähän nyt vähän tässä nojatuolissa! (Viepi hänet
siihen). Kas niin! Onko siinä hyvä istua? — Voitteko nyt paremmin?

_Plumet_. Kiitos, kiitos, lapsikullat! — Niin, nyt minä voin paremmin.

_Robineau_ ja Martel (viittaavat toisilleen, ottavat tuolin kumpikin,
istuvat).

_Martel_. Koska tämä seikka nyt kerran tuli puheeksi, et saa suuttua,
me torumme sinua vähäsen, eno-hyvä.

_Plumet_. Mistä syystä, lapsikullat?

_Robineau_. Teidän jokapäiväisistä varomattomuuksistanne.

_Martel_. Tai oikeammin tuon rakkaan orpanasi varomattomuuksista,
joihin sinä annat itsesi viekoitella.

_Robineau_. Muistakaahan toki,
enokulta, Philip ei koskaan ole tehnyt muuta kuin syönyt, juonut ja
maannut, — hänellä on todellakin varsin rautainen terveys; mutta jos
te elätte hänen tavallaan, olette ennen puolen vuoden kuluttua neljän
laudan suojassa.

_Plumet_. Mutta minä vakuutan — −

_Martel._ Ei mitään
väitteitä, enokulta. Näinä viimeisinä aikoina olet sinä elänyt liian
epäsäännöllisesti. Sinä olet aina ollut päivällis-seuroissa, huviretkillä,
lyhyesti, sinä olet ottanut liian paljon osaa senlaisiin
huvituksiin, jotka aivoja kuumentavat. Usko pois — sitä sin'et kauvan
kestä. Anna sinä Philip'in elää niin hullusti kuin hän tahtoo, hänen
terveytensä kyllä kestää, eikä häneltä rahojakaan puutu — siitä saa hän
kiittää sinun hyvyyttäsi.

_Plumet_. Noo — en minä hänelle niin hirveän paljon anna, kuin te
luulette.

_Robineau_. Niin, eihän se meitä liikuta. Rahat ovat teidän ja teillä
on tietysti valta panna ne mihin itse tahdotte.

_Martel_. Niin tietystikin, luonnollistahan se, mutta terveytesi — se
on vallan toista.

_Robineau_. Jos Philip todellakin pitäisi teistä, jos hän edes
kunnioittaisi teitä, ei hän suinkaan saattaisi kuljettaa teitä
kaikkialle: Ravintoloihin, yleisiin baaleihin ynnä muihin pimeyden
paikkoihin. Chateau de Fleurs esim. ei ole juuri sopiva paikka teidän
ollaksenne.

_Plumet_. Ei, aivan oikein — sinne mun ei olisi pitänyt mennä.

_Martel_. Philipin laita on vallan toinen, hän on juuri omiansa
sellaisiin seuroihin.

_Robineau_. Niin. Hän etsiikin yhä ahkeraan sentapaista yleistä elämää.

_Plumet_. Niin, tarkoin ajatellen, liiankin ahkeraan.

_Robineau_. Hyvin mahdollista — vaan eihän se meitä liikuta.

_Plumet_. Mutta se liikuttaa minua. — Kukas senlaiset ilot maksaa — ei,
häpeä olkoon, Philip ainakaan.

_Martel_. Sen voipi jokainen noin puolittain arvatakin.

_Plumet_. Hän pitää erinomaisen paljon suurellisen herran elämästä; ja
kylläpä minun kukkaroni saapikin toisinaan tuntuvasti kärsiä siitä.
— Eilen esim. sai hän minut houkutelluksi päivälliselle Véry'n luo ja
arvatkaapa, kuinka paljon se kahden hengen ateria minulle maksoi? — 67
franc'ia 80 centimia.

_Martel_. Olipa se kelpo hinta!

_Plumet_. Se oli hävytön hinta! Nylkyrin hinta! — Sitten osti hän
loge'n, kaikkein kalliimman, operaan ja — ajatelkaahan — antoi vaunujen
odottaa koko illan teaterin edustalla. — Se ilta maksoi minulle 129
franc'ia 75 centimia. — Ei, se on toki liian hullua! — Ja sitten vielä
— mikä on kaikkein pahin — hän pitää itse sitä semmoista mynttäämistä
aivan luonnollisena ja merkillisen halpana. -Alanpa, tottamaar, uskoa,
että hän pitää minua jonkinlaisena lypsy-lehmänään.

_Robineau_ (nostellen olkapäitään). Sitä nyt ei kuitenkaan voi millään
keinoin auttaa — —. Hän asuu teidän luonanne ja sitä on vaikea saada
toiseksi.

_Plumet_. Kuinka niin? — Enhän minä, lempo soi, ole hänen kanssaan
naimisissa, tiedän mä.

_Martel_. Ruman ilkeätä on, että juuri me olemme tulleet puhumaan
tuosta seikasta. — Heittäkäämme se sen vuoksi hornan tuuttiin!
Miettikäämme nyt ainoastaan sinun terveytesi varjelemista.

_Plumet_ (nousee, toiset samoin, asema sama). Minun terveyteni
varjelemista! Mitä te luulette Philip'in huolivan minun terveydestäni!
Hän on ehkä, niinkuin äsken sanoittekin, syypää minun heikkouteeni,
ett'ei mulla kenties enään ole pitkiä aikoja elettävänä. — Ehkä
luulettelee hän saavansa periä minut. — Mutta siinäpä iskeekin poikonen
kirveensä kiveen! Hän on jo saanut enemmän, kuin hänen osalleen
tuleekaan, ja vaarinhan olisi, jos hän saisi menettää vielä muidenkin
osan. — — Huomispäivänä sanon minä hänelle. Hakekoon itselleen toisen
kortteerin, minun saa hän jättää. — Mikä pakko minun on osoittaa
hyvyyttä ihmistä kohtaan, jok'ei minusta vähintäkään pidä.

_Martel_. Oikein ilkeätä, että juuri tämä seikka tuli puheeksi. — Ethän
toki ole suutuksissa meille, kun olemme suoraan lausuneet ajatuksemme?
Plumet. Mitä puhetta — —

_Robineau_. Me pidimme velvollisuutenamme teitä kohtaan, puhua asiat
aivan suoraksi.

_Plumet_. Ja siitä minä teitä kiitän. Minä tiedän varmaan teidän
molempain totisesti pitävän minusta.

_Martel_. Sehän luonnollista. Kuka sinusta pitäisi, ellen minä. Minähän
olen sinun lähimmäinen sukulaisesi, todellinen sisaresi-poika.

_Robineau_ (äkkiä). Aivan samoin sanoo aina Henriettekin, teidän
todellinen sisarenne-tytär: "Kenen olisi enemmän pidettävä enosta, kuin
minun", — sanoo hän aina. Te ette voi aavistaakaan, kuinka paljon hän
pitää teistä. Siksipä minä uskonkin teille erään salaisuuden, — mutta
te ette millään muotoa saa olla sitä tietävinänne: Näinä viimeisinä
viikkoina on hän ommellut tohveleja, joilla hän aikoo teitä ihastuttaa.
Hän on oikein saanut silmänsä kipeäksi työstään.

_Plumet_. Oi, sitä enkeliä! Martel. Mutta mitäs sanot Laurasta, eno?
Kuusi viikkoa on hän jo valvonut jok'ainoa yö kello kahteen, neuloen
sinulle yö-lakkia.

_Plumet_. Niin. Te olette herttaisia ihmisiä? Teihin neljään voin minä
huoletta luottaa; sillä te pidätte minusta vilpittömästi. Mutta te
saattekin nähdä, ett'en sitä unhoita, — minulla on jo pieni lahja teitä
kumpaistakin varten.

_Robineau_ (teeskennellyllä väitökselle). No, mitäs semmoisista — — ei
suinkaan?

_Martel_. (samoin). Ei suinkaan meidän sillä tavoin pidä osoittaa
ystävyyttämme toisiamme kohtaan?

_Plumet_. Ei mitään pakinaa enää, lapsikullat! (Salaisesti). Minä olen
pistänyt sivulle kaksikymmentä pientä 1000-franc'in arvoista lippua-,
niistä te saatte kymmeneen mieheen.

_Robineau_. Enokulta, se on liian paljon! Ei − −!

_Martel_. Ihmiset voisivat luulla meidän rakastavan sinua ainoastaan
kehnosta oman-voitonpyynnöstä — ainoastaan sinun povi-taskuasi.

_Robineau_. Me emme millään muotoa voi ottaa niin suurta lahjaa.

_Martel_. Emme, se on ihan mahdotonta, me emme saata!

_Plumet_. Ettehän te vain tahtonekkaan suututtaa minua. — Minä olen
päättänyt ja määrännyt, että tuon summan pitää tulla teidän omaksenne —
ja niin sen _pitääkin_.

_Martel_ (pyyhkivinään kyyneleen silmistään). Oi, ääretöntä
jalomielisyyttä!

_Robineau_ (syleilee Plumet’iä). Rakas, kultaeno!

_Martel_ (tekee heti samoin). Min'en saata koko elinaikanani kylliksi
osoittaa kiitollisuuttani?

_Plumet_ (liikutettuna). Kas niin, lapseni; — nyt ei enää sanaakaan
tästä asiasta.

_Robineau_. Minun pitää heti mennä kertomaan vaimolleni tämä ilahuttava
uutinen. — Jäätkö sinä tänne, Martel?

_Martel_. En. (Katsottuaan kelloonsa, eriks.). _NicoIine_ odottaa
minua kello viisi. (Ään.). Minulla on vähän toimittamista ennen
päivällistä, enokulta, senvuoksi suonet anteeksi, että jätän sinut
puoleksi tuntia.

_Plumet_. Älä vain millään muotoa myöhästy minun tähteni!

_Martel_. Hyvästi, enokulta. (Puristaa jälleen Plumet’iä rintaansa).

_Robineau_. Anna minunkin kerran vielä kiittää sinua — (tekee samoin).

_Plumet_ (kyynelissä). Mun armahat, rakkaat lapseni!

(Robineau perä-ovesta, Martel oikealle pois, salaa tarkastellen
toisiaan).



Kahdeksas kohtaus.


Plumet (yksin)

Voi, kuinka suloisen hyvät nuo kaksi on! Ja kuinka sydämellisesti ne
minusta pitävät! Ja lisäksi ovat ne niin merkillisen yksimieliset —
oikein sopusointuiset! (Istuu vasemmalle).



Yhdeksäs kohtaus.


Plumet. Martel.

_Martel_ (palajaa, katsoo ympärilleen; menee varpaillaan Plumen’in luo).

_Plumet_. No? Minä luulin sinun jo menneen?

_Martel_ (häristää leikillisesti sormellaan). Sinä olet toki aina tuo
vanha — — — aina sinä annat hyvän sydämesi houkuttaa itsesi harhateille.

_Plumet_. Mutta johan me olemme kylläksi puhelleet tuosta turhasta
seikasta.

_Martel_. Milloin ikinä vain huomaat olevasi tilaisuudessa tekemään
jonkun hyvän, ylevän, työn, et sinä koskaan kysy ymmärrykseltäsi, vaan
ainoastaan sydämeltäsi neuvoa.

_Plumet_. Mitä kummia sinä nyt jälleen tarkoitat?

_Martel_ (katselee tarkasti ympärilleen). Meidän kesken puhuen,
— sin'et tee ollenkaan viisaasti, antaessasi niin suuren summan
Robineaulle. — Tunnethan sinä hänen hullumaisen halunsa yhä keksiä
jotakin uutta. Nuo 10,000 franc'ia ovat vähän ajan kuluttua tuhlatut,
joka ropo, johonkin tuhmuuteen; toisin sanoin, ne ovat kuin veteen
viskatut.

_Plumet_. Hm, hm, — sitäpä min'en — häpeä olkoon — ollenkaan tullut
ajatelleeksi.

_Martel_. Niin, tällä kertaa on katumus tietysti liian myöhäistä —
mutta vastaiseksi — — —

_Plumet_ (nousee, muuttaa asemaa). Myöhäistä? Miksikä se vielä on
myöhäistä?

_Martel_. Olethan sinä jo luvannut tuon summan hänelle.

_Plumet_. Mutta eivätpä rahat vielä olekkaan hänen pivossaan!

_Martel_. Minulle on luonnollisesti samantekevä, annatko hänelle nuo
10,000 fr. tai et, — minä olen täyttänyt velvollisuuteni, kun olen
sanonut, mitenkä hän niitä epäilemättä käyttää.

_Plumet_. Niin, siitä minä sinua kiitän.

_Martel_. Älä kuitenkaan kerro Robineaulle, että minä olen mitään
puhunut, sillä moiset seikat maailma aina ymmärtää väärin. Hyvästi,
eno. (Menee oikealle)

_Plumet_. Hyvästi siksi. (Yksinään). Martel on oikeassa, — hän on ihan
oikeassa. Robineau on aivan semmoinen kuin hän sanoi, — turhanpäiväinen
tuumamestari eikä muuta. Hänelle annetut rahat ovat todellakin kuin
veteen viskatut. Minä olin liian ajattelematon, kun lupasin hälle niin
suuren summan. — — — Hm, hm, kuinka se nyt — pistää vihakseni! — Minä
luulen, että mun on paras suoraan sanoa hälle — — —



Kymmenes kohtaus.


Plumet. Robineau (tulee hiipien perältä) sitten Philip.

_Robineau_. Onnellinen sattuma, että saan silmänräpäyksen puhua
kanssanne kahden kesken.

_Plumet_. Aivan sitä samaa toivoin minäkin, kun — — —

_Robineau_. Sallikaa minun ensiksikin vielä kerran kiittää teitä
ja senjälkeen vakuuttaa, että teidän jalo lahjanne tulee mitä
parhaimmalla ja viisaimmalla tavalla käytetyksi. Niin, minä voin
luonnollisesti sanoa ja vakuuttaa sen ainoastaan _omasta_ osastani.

_Plumet_. Te voitte luonnollisesti vakuuttaa ainoastaan _omastanne_
— niin, luonnollisesti. Mutta miksi te sanotte sen niin merkillisen
painavasti? — Onko teillä kenties jotain korvan takana?

_Robineau_ (viekkaalla salakielisyydellä). Minullako — ei — minull’ ei
suinkaan ole mit'ikinä korvani takana.

_Plumet_. Ehkä te luulette _Martel'in käyttävän osansa huonosti.

_Robineau_. Minulla ei ole mitään Martel’ia vastaan. Hän on perin kunnon
mies — kaikkia muita pait itseään kohtaan.

_Plumet_. Kuinka niin?

_Robineau_. Tunnettehan te hänen naurattavan turhamaisuutensa. Hän
tahtoo _à tout prix_ koettaa onneaan kaunotarten keskuudessa, ja hänen
onnistuukin löytää jonkunlainen onni _erään_ luokan naisten
kanssa; vaan — — —

_Plumet_. No mitä se hänen raha-asioihinsa koskee?

_Robineau_. Martel ei, näetten, ole kaunis ja − −

_Plumet_. Ei, ei — mutta sehän vieläkin vähemmin koskee raha-seikkoja.

_Robineau_. Hänen täytyy tietysti ostaa itsensä kauniiksi ja, uskokaa,
se tulee kalliiksi.

_Plumet_. Mitä — -? Te luulette siis todellakin — —?

_Robineau_. Josko minä luulen! Rakas eno, koko Parisissa ei ole ketään,
paitsi te ja Martel’in oma yksinkertainen vaimo, jok'ei tunne hänen
huikentelevaisuuttansa.

_Plumet_. No, mutta onkohan koskaan kuultu mokomampaa!

_Robineau_. Kysykäähän Galouzoulta, asianajajalta, joka on Lauran
holhoja, — hän voipi kertoa teille monta kaunista historiaa.

_Plumet_. Hm, hm, hm!

_Robineau_. Minä voin panna veikkaa vaikka kuinka suuren summan, että
ne 10,000 fr., jotka äsken hälle lupasitte, ovat neljäntoista päivän
kuluessa kuitti joka ropo: Hän syöttää ne ensimmäiselle kauniille
kirsikka-huulelle, jolla vain on "kaksi riviä valkoisia" suussa.

_Plumet_ (eriks.). Ja mokoma elävä koettaa vielä maalata muita mustaksi.

_Robineau_. Tietysti te käsitätte, eno-hyvä, ett'en minä sano tätä,
jauhoittaakseni omaa kakkuani, eihän mulle siitä mitään hyötyä olisi.
Mutta minä pidin velvollisuutenani, ilmoittaa teille Martel'in
heikkouden, au'aista silmänne, jotta vasta voitte vartioita hyvää
sydäntänne.

_Plumet_. Hän on siis oikea heittiö? Vallan pohjaton hupahauta?

_Robineau_. Vaikka hän perisi vuodessa kymmenen kertaa miljonan, olisi
hän mies menettämään jok'ainoan rovon, sitä myöten kuin ne käsiinsä saa.

_Plumet_. Jumala armahtakoon semmoista "papin-säkkiä!"

_Robineau_. No, mutta, hyvä rakas eno, eihän sitä muuta saata
odottaakkaan ihmiseltä, jolla ei milloinkaan ole pienintäkään tointa,
ei ainoatakaan totista halua eikä taipumusta?

_Plumet_. Mutta minäpä en annakkaan rahojeni Martellin kautta mennä
aivan kuin lahtarille, joka myöpi keitettyä soppa-lihaa, — tai muita
epärehellisiä teitä - — — en; minä vedän massini suun tarkoin umpeen.
Hällä ei ole nuo 10,000 fr. kourassa
vielä!

_Robineau_. Mutta olettehan te jo luvannut ne hänelle; vaan vast’edes
varmaankin kysytte minulta neuvoa, ennenkuin jälleen antautte
jalomielisyytenne orjaksi.

_Philip_ (tulee sisään, jää perälle).

_Plumet_. Niin teen! — Te olette ainakin totinen ja ahkera mies.

_Robineau_. Enokulta, minä olen yhä viettänyt yksinkertaista elämää.
Minä olen tottunut tulemaan toimeen vähällä; mutta minä ymmärränkin
kartuttaa tuota vähääni parhaimmalla tavalla. Olisittepa saanut
nähdä, minkä ilon olisitte saanut rahoistanne, jos minä olisin saanut
Martelinkin osan; saisittepa nähdä mitä minä tekisin, jos mulla vain
olisi 20,000 — tai edes 15,000 fr.!

_Philip_ (perällä its.). Hei, hei!

_Plumet_. Tarvitseisitteko ihan paikalla tuon
summan?

_Robineau_. Tarvitseisin — minulla on suuri
affääri tarjona, joka — —

_Plumet_. No, hyvä — te saatte 15,000 fr.

_Robineau_. Kiitoksia! Tuhansia, tuhansia kiitoksia, hyvä, rakas
enokulta! (Syleilee häntä). Mutt'ei niin sanaakaan tästä Martel'ille —
eikö niin?

_Plumet_. Ole sinä vain huoletta.

_Robineau_. Eikä Philip'illekään.

_Plumet_. Philip — hän menköön matkoihinsa, heti paikalla. Kiitos
teille ja Martel’ille: Nyt "minä tunnen väkeni, ne ovat — — —"

_Philip_ (on, tämän kuultuaan, hiipinyt ulos oikealle; tulee takaisin,
antaa itsensä ilmi).

_Robineau_. (Plumet'ille). Tuossa hän onkin! Älkää nyt vain olko
vaha-palanen!

_Philip_. Vaimonne tahtoi puhutella teitä, hra Robineau; hän on tuolla
sisällä.

_Robineau_. Kiitos! (Plumet’ille). Älkää nyt vain olko mämmi, kuten
tavallista. (Menee).

_Plumet_. (Suuttuu). Mämmi! — Nytpä minä kerrankin näytän, ett'en ole
mämmi.



Yhdestoista kohtaus. Philip. Plumet.


_Philip_ (lyhyesti ja vakaasti). Kuuleppas, orpana, mulla on sulle
asiaa.

_Plumet_. Sepä sattumus — samoin on minullakin sinulle.

_Philip_. Mutta minä puhun ensiksi. — Minä tahdoin vain sanoa: Minä
matkustan pois.

_Plumet_ (hämmästyy). Matkustat pois? — Kuinka niin?

_Philip_. Kuinka, minä kokoan kapineeni sanon jäähyväiseni? — ja menen
matkoihini, sehän luonnollisinta.

_Plumet_. Mutta Philip — — —

_Philip_. Ei mitäkään loruja! — Se on jo kauvan maannut mielessäni,
mutta nyt minä sen panen toimeen. Sinä olet perinpohjin hyvä mies,
orpana, ja tuleepa vihdoin sekin päivä, jona sinä myönnät, että
täälläkin, liivin alla (lyöpi rintaansa) tykytteli hyvänlainen kapine.

_Plumet_. Herran päivät, miksi sinä rintaasi tuoten rääkkäät?

_Philip_. Minä tiedän kyllä, että minullakin on pienet vikani. (Ään.;
kuni kumoten jonkin väitettä). On, minulla on vikani, jos niitä vioiksi
voipi sanoa. Minä olen laiska, minä pelaan korttia, juon ja pidän
lemmon paljon kauniista naisista, mutta kuitenkin on mulla sydän paikan
paikassa. Ymmärrätkös, mun sydämeni on paikan paikassa!

_Plumet_. Mutta enhän minä ole sitä koskaan epäillytkään.

_Philip_. Et sinä, vaan nuo kaksi Laban'ia, israelilaista, nuo — — — no
niin! Minä kyllä tiedän, ketä tarkoitan, ja siit'ei sanaakaan enää.

_Plumet_ (tyytyväisnä). Ei, siinä olet oikeassa, jätetään se seikka
sikseen. (Eriks.). — Hän menee tiehensä, ihan itsestään — minun ei
tarvitse sanoa sanaakaan — sepä hyvä!

_Philip_ (kuin olisi hänellä jotain kysytty). Minnekkö matkustan?

_Plumet_. Sit’en ole kukaan kysynyt. En minä
ainakaan.

_Philip_ (kuin ei.). Mistäkö elän?

_Plumet_. Enhän minä sitäkään kysynyt — —

_Philip_. Se ei ketään liikuta! — Minä menen Algier'iin. Otsani hiessä
koen ansaita elatukseni ynseällä, vieraalla maalla.

_Plumet_. Ei, anteeksi, ystäväni, Algier kuuluu olevan erinomaisen
hedelmällistä maanlaatua.

_Philip_ (ivalla). Oo — vai niin — todellakin? Siellä varmaankin lentää
paistettuja varpusia kurkkuni täyteen, kun vain suuni aukasen, niinhän?!

_Plumet_. Sitä min'en juuri tarkoittanut, vaan − − −

_Philip_ (yhä ivalla). Tiettyä se, Afrikahan on suloinen paradisi,
Eldorado, kaivattu maa, johon minä toivon ikävällä matkustan: elämä
on siellä nautintoa vain. — — — Vai niin, sinä luulet siis, että minä
ainoastaan huvikseni matkustan oudoille aloille, kuollakseni siellä
puutteessa ja kurjuudessa kaukana syntymä-maastani, — ihanasta,
armaasta syntymämaastani!

_Plumet_ (kuivasti). No, mutta, saateri olkoon, enhän minä ole sua
pakoittanut Afrikaan menemään —

_Philip_. Enhän minä sitä sanokaan. Mutta kun
minä turhamaisen arkatuntoisuuteni tähden tykkänään uhraan itseni,
syöksen itseni kurjuuteen, ei sinun toki pitäisi sanoman, että minä
teen sen ainoastaan huvikseni.

_Plumet_. Mutta, herran-enkeli, mies!

_Philip_. Mikäkö se arkatuntoisuus on? — Niin, sen olisin kernaammin
pitänyt salassa — —

_Plumet_. Voithan sen vieläkin tehdä — min'en ole ollenkaan utelias — —

_Philip_. Mutta koska sinä sen niin välttämättömästi tahdot tietää,
niin Herran nimeen sitten. Minä jätän sinun talosi, kun kunniani ja
sydämeni ei salli minun nähdä, mitenkä tuo hävytön Robineau ja tuo
ilettävä Martel surkuteltavan häpeällisesti tanssittavat sinua pillinsä
mukaan.

_Plumet_. Mutta Philip — -!

_Philip_. Sinä olet sokea, ystäväiseni, umpisokea! — Sin'et — surkeata
kyllä — ollenkaan näy huomaavan, että se teeskennelty rakkaus, jota
he niin kukkurapäisesti sinua kohtaan osoittavat, yksinomaisesti
tarkoittaa sinun rahojasi.

_Plumet_ (alkaa epäillä). Luuletko todellakin — —?

_Philip_. He toivovat saavansa periä sinut, ja pitävät nyt jo sinun
omaisuuttasi omanaan. Siksi heidän mieltänsä kirveleekin nähdessään
sinun huvittelevan, välin panevan molemmat koipesi liikkeelle, kun
luulettelevat että se käypi heidän kukkarolleen — sillä mitä sin'et
eläissäsi kuluta, se jääpi muka heille.

_Plumet_. Min'en voi uskoa sanojasi.

_Philip_. Koetapas tuhlata rikkautesi, tai − mikä varmaankin on enemmän
mielesi mukaista − panepas omaisuutesi aivan nipusta nappuun johonkin
elatuskorko-laitokseen, niin saatpa nähdä, miten koko perheen rakkaus
sinua kohtaan haihtuu, kuin nukkuvan huokaus.

_Plumet_. Niin, hyvin mahdollista, että olet oikeassa. — Kun et toki
juuri sinä olisi herättänyt epäilystäni! —

_Philip_. Se oli velvollisuuteni; nyt saatan huoletta matkustaa. (Vähän
perälle).

_Plumet_. Ai'otko todellakin jättää minut?

_Philip_. Se on välttämätöntä, muuten et sinä saa lepoa etkä
rauhaa omassa kodissasi. — Minä tiedän varsin hyvin, kuinka monta
mielikarvautta sinä olet saanut niellä minun tähteni, sillä
"sisaresi-pojat" — — —

_Plumet_. Luuletko sinä minun kysyvän sisareni-pojalta lupaa, saada
pitää luonani hyvää ystävää. Luuletko niin?

_Philip_. Ja ystävää, joka päälliseksi on oma orpanasi?

_Plumet_. Niin, ja mun _todellinen_ orpanani.

_Philip_. Me olemmekin nykyään ainoat Plumet'it koko maan pinnalla, me
olemme ainoat jäännökset koko suuresta suvustamme. — Varmaan tiedän
minä, että vanhat, edesmenneet Plumet’it tälläkin hetkellä tirkistelevät
hautojensa pohjasta meihin, — niin, orpana, niin ne tekevät!

_Plumet_. Ja meitä tahdotaan eroittaa toisistamme, — ei maar',
ystävä-kultani! Te pidätte minusta ainoastaan rahojeni tähden; mutta,
saattepa nähdä, nenänne venyy, sillä te ette saa niin ropoakaan, ette
nyt ettekä kuolemanikaan jälkeen.

_Philip_. Sinä pyydät minun siis jäämään entiselleni?

_Plumet_. Pyydän, ja se on minun tahtoni.

_Philip_. Mutta näinköhän voinet pitää tuota lähtöäsi viittäkään
minuuttia?

_Plumet_. Kuuleppas, orpana, min'en ole mikään nahkiainen. Minä
tiedän, mitä minä tahdon, sen minä teen. — Me emme eroa toisistamme
milloinkaan, Se olkoon päätetty; — sillä minä pidän sinusta oikein
paljon. — Tuossa! Ota nuo! (Tarjoo Philip'ille moniaita setelejä, jotka
otti povitaskustaan).

_Philip_ (kieltäen). Kiitoksia, orpana, minulla on vielä joitakuita
jälellä niistä, jotka viimeksi annoit.

_Plumet_. Ota nuo, sanon ma. — Minä tahdon näyttää, ett'en pelkää noita
toisia (huomaa Robineaun ja toiset, jotka tulevat perältä; hiljaa
Philip’ille). Pistä ne taskuusi ja mene huoneesesi. Parasta on, ett'ei
kukaan niitä näe.

_Philip_ (itseks. mennessään, tarkoittaen tulioita). Kas niin,
ystäväiseni, minä voin kuitenkin vetää teitä nenästä! (Menee
vasemmalle).



Kahdestoista kohtaus.


Robineau. Henriette. Martel. Laura (tulivat viimeisten lauseiden
ajalla). Plumet.

_Martel_. Kas tässä minä olen jälleen, enokulta!

_Plumet_ (kylmästi). Niin, minä näen sen.

_Robineau_. No, enokulta, kuinkas asiat kävi Philip'in kanssa?

_Plumet_ (tyynesti). Philip jää minun luokseni, — mitenkäs muuten!

(Martel, Robineau ja Henriette katsovat toisiinsa hämmästyneinä ja
pettyneinä).

_Martel_ (eriks. toisille). Jälleen tupa toisessa ikkunassa! (Keskenään).

_Robineau_. Mitä tämä? (Keskenään).

_Henriette_. Antakaa minun vain vallita, niin — — —!(Keskenään).

_Martel_ (Lauralle). Sanohan sinäkin jotain enollesi.

_Laura_ (Plumet'ile). Enokulta, min'en ole vielä kiittänyt sinua
äärettömästä lahjastasi — — —

_Plumet_ (kylmästi). Älähän ollenkaan hätäile kiitoksinesi.

_Henriette_. No, Herrantähden, pitäähän meidän toki kiittää sua. Mutta,
enokulta, minulle on sinun terveytesi kaikkein tärkein. Robineau kertoi
sinun voivan huonosti. Sinulla on jokin vaiva?

_Plumet_. Ei nimeksikään — —

_Henriette_. Sin'et vain tahdo myöntää sitä. — Sinä olet liian ankara
itseäsi kohtaan, kun et henno saattaa meille surua myöntämällä olevasi
sairas.

_Martel_. Eno _ei ole terve_, — sanokoon hän itse, mitä tahansa — hän ei
ole terve, voihan sen nähdä puolellakin silmällä.

_Robineau_. Niin, kuinka eno voikaan olla terve, kun Philip vetää häntä
jokapaikkaan, samaan hurjaan elämään, jota itsekkin viettää.

_Henriette_. Loruja, ystäväiseni! — Sinä et oikein voi pitää
Philipistä, — siksi syytät sinä häntä kaikesta.

_Plumet_. Aivan oikein!

_Henriette_. Philip on varsin hyvä ihminen, ja hän pitää erinomaisen
paljon enosta.

_Martel_ (eriks. Henriette'lle). Oletko sä hullu?

_Henriette_. Ja onnellisin sattuma on ollut, että hän on asunut sinun
luonasi, — ja minua suuresti huolettaisi, jos sinä aikoisit tehdä
jotakin muutosta siinä suhteessa; sillä sinä kaipaat tuon tuostakin
jotain rattoisata ajanviettoa, ja Philip, joka aina on iloinen ja
tyytyväinen, onkin juuri soveliain toveriksesi.

_Plumet_ (hurmaantuneena). Niin, eikö totta! Juuri niin minäkin
ajattelen. - Mutta sinun hra puolisosi neuvoo minua päinvastoin ajamaan
Philipin tiehensä.

_Henriette_. Niin, sen kyllä uskon, sillä minun hra puolisoni on
Philip'in ankarin kilpailia. Niin, älä kieltelekkään, Robineau. Sinä
pelkäät enon pitävän Philipistä enemmän, kuin sinusta.

_Robineau_ (tajuaa nyt Henrietten menetyksen). Niinpä vain, tottavie,
taidan ollakin.

_Henriette_. Ja jos ei terveytesi, enokulta, olekaan niin hyvä, kuin me
toivoisimme, tulee se ainoastaan siitä, että kaksikymmentä vuotta olet
elellyt kaikenlaisten nahkojen ja turkkien joukossa. Se ei suinkaan ole
terveellistä.

_Robineau_. Ei, se ei suinkaan ole terveellistä − −

_Martel_. Ei, se on epäilemättä vahingollista terveydelle.

_Henriette_. Mutta tästälähinhän ei sulla enään olekaan muuta tehtävää,
kuin vain hoidella terveyttäsi. Ja sallitko minun antaa sinulle hyvän
neuvon.

_Plumet_. Mielelläni, ystäväni, mielelläni.

_Robineau_ (Plumet’ille). Voi, kuinka tuo Henriette toki pitää teistä,
eno, — eikö totta?

_Henriette_. Sinä olit äsken luvannut Martel’ille ja minun miehelleni
10,000 franc'ia kummallekin. — Sinun ei pidä antaa heille niin mitään.
(Plumet hämmästyy). Matkustapas niillä rahoilla Italiaan. Kun vain
oleskelet edes puolen vuotta Florens'issa, niin saatpa nähdä, kuinka
terveenä ja raittiina sieltä palajat.

_Martel_. Niin, se on oivallinen aate! (Yht’aikaa).

_Robineau_. Se sinun hyvää tekee! (Yht’aikaa).

_Laura_. Sinne sinun pitää mennä, eno. (Yht’aikaa).

_Plumet_ (Robineaulle ja Martel'ille). Mutta sanoittehan te äsken
välttämättömästi tarvitsevanne rahoja?

_Robineau_. Älkäämme nyt ajatelko meidän etuamme.

_Martel_. Kaikkein tärkein on meille sinun terveytesi, enokulta.
(Puristaa hänen oikeaa kättään).

_Robineau_. Se on sydämemme tärkein aate. (Puristaa hänen vasempaa
kättään).

_Plumet_ (liikuteltuna). Teiltä, lapsikullat, teiltä ei pidä koskaan
mitään puuttuman. (Eriks.). Ja noita herttaisia olentoja voipi Philip
niin rumasti panetella!

_Henriette_. Ja sitte — tiedätkö mitä, enokulta: Ett'ei niin pitkä
aika vieraalla maalla rupea ikävystyttämään, pitää sinun ottaa Philip
mukaasi.

_Plumet_. Philip? — Ei, kiitoksia paljon! (Eriks.). Nyt minä jo tunnen
senkin veitikan.

_Robineau_ (eriks. Martell’ille). Bravo! Hyvin
käypi!

_Martel_ (viittaa ymmärtävänsä).

_Henriette_. Mutta jos satut siellä sairastumaan, kukas sinua hoitaa?

_Pauline_ (tulee oikealta).

_Plumet_. Ei ainakaan Philip. — Jos minä päätän matkustaa Italiaan,
matkustan minä yksinäni.



Kolmastoista kohtaus.


Entiset. Pauline.

_Pauline_. Aiotteko te matkustaa Italiaan, hra
Plumet?

_Plumet_. Niin, neitiseni. Minä kaipaan raitista ilmaa, tullakseni
oikein entiselleni jälleen.

_Pauline_. Mutta miksikä te matkustatte niin äärettömän kauvas?
Bourgogne'ssa on ilma ihan yhtä raitis, kuin Italiassakin. Siellä
elävät ihmiset enemmän, kuin sadan vuoden vanhoiksi.

_Plumet_. Mitä sanotte?

_Pauline_. Ja hupaisempi olisi kai sukulaisillennekin, jotka
teistä niin sanomattomasti pitävät, että välin saattaisivat käydä
teitä tervehtimässä ja voisivat itse hoitaa teitä, jos sattuisitte
sairastumaankin. — Rautatietä ei sinne ole kuin muutaman tunnin matka.

_Robineau_ Tuo pikkuinen on oikeassa! (Keskenään).

_Martel_. Se on helpoin keino
eroittaa hänet Philipistä, jok'ei surmikseen ole maaseudulla. (Keskenään).

_Robineau_. Ja Lucien jääpi samalla myöskin erikseen hänestä. (Keskenään).

_Henriette_. Ja ajatelkaas, kuinka paljon rahoja häitä siten säästyy —
siit'on suuri hyöty. (Keskenään).

_Kaikki neljä_. Hän pitää saataman maalle! (Keskenään).

_Plumet_ (on puhellut Pauline'n kanssa). Onkohan maalla todellakin niin
hupaista — — —

_Pauline_. Tuolta tulee eversti Dutocq — kysykääpä häneltä!



Neljästoista kohtaus.


Entiset. Dutocq (vasemmalla).

_Dutocq_. Hyvää päivää hyvät herrat! (Tervehtien). Hyvät naiset!
(Plumet’ille). No, mitenkäs voitte?

_Plumet_. En oikein — en oikein hyvin.

_Dutocq_. Mutta te näytätte ainakin oikein kukoistavalta. Ettehän vain
lienekään todellisesti sairas, — ehkä joku ilkeä liika-varvas — — —

_Plumet_. Minun sukulaiseni tahtovat minun muuttamaan maalle.

_Dutocq_. Se on oikein. Ei mikään ole niin terveellistä, kuin raitis
maan ilma.

_Pauline_. Ja varsinkin ilma Meursault'in tienoilla, eikö niin, hra
eversti?

_Dutocq_. Se on verratonta!

_Martel_ (Dutocq'ille). Onko sen lähi-tienootkin oikein kauniit?

_Dutocq_. Ihanat! — Ja päälliseksi on sen läheinen metsä aivan sakea
otuksista.

_Robineau_. No, mitäs siitä sanotte, eno? Olettehan te metsästäjä
kiireestä kantapäähän.

_Plumet_. Niin, kyllä minä otukseni korjaan.

_Martel_. Ja niin terveellistä kuin metsästys onkin! Se on sinulle
parahin lääke.

_Henriette_ (Dutocq'ille) Luuletteko enon siellä saavan sopivan asunnon
ja erityisen puutarhan?

_Dutocq_. Ystäväni Protat myöpi erään tiluksistaan. Minun ymmärrykseni
mukaan paikka on aivan kuin teitä varten, hra Plumet.

_Pauline_. Siinä on verrattoman suuri puutarha, jossa me olemme
kasvattaneet kaikenlaatuisia kyökkikasvia.

_Robineau_. Se on verratonta!

_Martel_. Ilse kasvattaa kyökkikasvinsa, sepä vasta hupaista! (Eriks.
Lauralle). No, sanohan sinäkin jotain!

_Laura_. Luonnollisesti, ne maistuvat aina makeammalta, kun on ne itse
kasvattanut.

_Plumet_. Sehän on tyhjää luulettelua vain; mutta totta se on: Kaikki,
mitä itse — toimittaa itselleen, näyttää paremmalta, kuin ostettu.

_Robineau_. Muistatteko vielä kaalia, jota kerran istutitte tuonne
takapihan nurkkaan?

_Plumet_ (tyytyväisenä). Oliko se hyvää?

_Robineau_. Parasta, mitä ikinäni olen maistanut.

_Plumet_. Sanokaapa, eversti, onko siinä kauniita näky-aloja
läheisyydessä, — se on minun mielestäni mitä tärkein ehto.

_Pauline_. Kauniin näky-ala, kuin voitte toivoa, on eräältä kukkulalta
aivan asuinrakennuksen vieressä.

_Plumet_. Sepä oivallista! — Siellä minä istun joka ilta ihailemassa
auringon laskua.

_Henriette_. Mutta, enokulta, älä vain ole liian kauan ulkona iltasin,
— ilta-ilma ei ole terveellinen.

_Plumet_. No kaikkia! Eihän aurinkoa yöllä nähdäkkään.

_Robineau_. Minä luulen, toden totta, että Henriette näkee aaveita
keskellä päivää, kun vain on kysymys enon terveydestä.

_Henriette_. Niin, naurakaa te vain. Kun eno vainen sairastuu, on
varovaisuus myöhäistä.

_Plumet_ (taputtelee häntä ystävällisesti poskelle). Te lellittelette
minua, lapsikullat — te lellittelette minua!



Viidestoista kohtaus.


Entiset. Philip (vasemmalta. Sitte) Lucien.

_Philip_. Orpana hoi! Oletko sinä kipeä? Oletko tallannut jalkasi —
johonkin?

_Plumet_ (totisesti). En, hra orpana!

_Philip_ (eriks.). Täytyykö mun alkaa alusta jälleen?

_Plumet_. Minä jätän Parisin. — Muutan maalle asumaan.

_Philip_. Mutta kuitenkin aivan lähelle Parisia, — eikö niin?

_Henriette_. Päin vastoin. Kuudenkymmenen penikulman päähän Parisista.

_Philip_. Hyi, saakeli, kaikkiin tauteihin!

_Pauline_. Hra Plumet ostaa ehkä isäni maatilan Meursault'in lähellä.

_Philip_. Meursault'in! — Aivan keskellä Bourgogne'a! Siellä on
suloisia viinejä! — Noo, — sitte kyllä, tullaan toimeen, orpana-hyvä.

_Robineau_. Siellä ette ainakaan te viihdy, hra Philip.

_Philip_. Mitä sanottekaan; — Viininkorjuu-aika on huikean hupainen;
- kekkeri toisensa jälkeen — välin kaksi, kolme yht'aikaa.

_Martel_. Mutta muu vuoden-aika varmaankin tulee teille tuiki tukalaksi
ja ikäväksi.

_Philip_. No, on kai siellä ravintola läheisyydessä?

_Robineau_. Ei ainoatakaan!

_Philip_. Mutta minäpä sitte toimitan sinne semmoisen.

_Dutocq_. Noo, kyllä ajan aina saapi kulumaan. Talvella, tai kun on
ruma ilma, kokoonnumme toinen toisemme luo.

_Plumet_ (äkkiä, iloisesti). Ja saamme pienen whistin toimeen, — eikö
niin?!

_Dutocq_. Niin, tai hupaisen pakinan pienen lasin ääressä, ilta-valkean
räpyttäessä kamiinissa.

_Plumet_. Sehän on suloisen hupaista, se semmoinen! — Maa-elämä
lieneekin paljon hauskempaa, kuin elämä suuressa kaupungissa.

_Lucien_ (tulee).

_Robineau Martel. Henriette_. On, on, tiettyä se!

_Plumet_. Eikö hra Dubarle jo tule pian?

_Lucien_. Ei, hän käski minun pyytämään anteeksi puolestaan.

_Plumet_. No, mennään sitte ruualle; — minä olen saanut oikein
kirvelevän ruokahalun, ainoastaan ajatellessani maa-elämää. — (Viittaa,
seurue alkaa mennä ruokasaliin. Plumet seuraa heitä).

_Pauline_ (toisien mentyä, Lucienille). Minä muutin kuvertit, — me
tulemme nyt istumaan vierekkäin. (Menevät ruokasaliin).

_Philip_ (joka jo istuu pöydässä). Minä esittelen ensimmäisen maljan
orpanani onnelle, toivoen hänen heikkoutensa pian poistuvan, jotta hän
saapi jäykän, miehen mielen!

_Kaikki_. Eläköön eno!




Toinen näytös.


Meursault'in maatila. Huone, josta on vapaa näköala puutarhaan.



Ensimmäinen kohtaus.


Plumet. Galouzou. (Molemmat ovat puutarhassa, tarkastavat rakennuksen
ulkopuolta).

_Galouzou_ (ulkona, kokoittaa räystäälle). Tuo ränni tuolla,
katto-ränni, pantiin vasta viimme vuonna; se on aivan uusi.
(Äreämäisesti) Ettehän te katso sinnepäinkään! Tuo, — näettekös, — tuo,
tuo — tuolla!

_Plumet_. Kyllä, kyllä, kyllä minä näen. Galouzou. Nuo patsaat tuolla
ovat takkiraudasta; alukset harmaasta kivestä; ikkunan-kaaret tuolla
ovat tiilistä; nuo pienet ikkunat tuolla, oikealla, valaisevat kyökkiä
ja ruokakamaria. — — No, ettehän te puhu ettekä pukahda? Kenties ette
ymmärrä koko puheestani mitään? — Kun te ette puhettani käsitä, on
minun varsin hyödytöntä, suutani turhaan vaivata. Plumet. Minä ymmärrän
kaikkityyni! (Tulee huoneesen; eriks.). Tuo on toki hirvittävän tulinen
mies. (Ään.) Tämä on vastaanotto-huone, — eikö niin?

_Galouzou_. Luonnollisesti. — Nyt olette nähnyt koko alikerroksen, —
mitä pidätte siitä?

_Plumet_. Kyllähän tämä — — huoneet ovat jotenkin sopivasti jaetut.

_Galouzou_. Jotenkin sopivasti! — Ne ovat mainion hyvin jaetut!

_Plumet_. Niin, minä myönnän, mitä sisäpuoleen tulee, olen minä varsin
tyytyväinen.

_Galouzou_. Siis ei ulkopuoli ole teistä mieleinen? — Saanko kysyä, mikä
ulkopuolta vaivaa?

_Plumet_. No — — sitä min'en juuri — — noin — — voi sanoa, vaan — — —

_Galouzou_. No, kun ette voi sitä sanoa, niin älkää puhuko mitään.

_Plumet_ (eriks.). Tuo herra Galouzou tuossa hän on vähän hävytön mies?

_Galouzou_. Saisinko minä tietää, mikä vika huoneen ulkopuolessa on?

_Plumet_. Minun mielestäni on facadi pikkuisen — noin — — kuinka minä
sanoisin — noin — lyhyesti, se ei ole kaunis.

_Galouzou_. Siis itse rakennustapa teistä vastoinmielinen? — Te
tahtoisitte hakattuja kuvia seiniin, korinthilaisia patsaita? Tai
kenties byzantilaisia koristuksia? Hä? — Mitä rakennustapaa teidän
mielenne tekee, jos uskallan kysyä, dorilaista, gothilaista tai
renaissance'a?

_Plumet_. Mutta, Herran-poika, minä tarkoitan

_Galouzou_. Jos mielitte ostaa historiallisen muistomerkin, niin ostakaa
— Pantheon! Mutta minä luulin teidän haluavan maatilaa. Kumpaa te nyt
oikeastaan etsitte: Maatilaako vai temppeliä? saanko luvan tietää sen.

_Plumet_. No, älkäähän nyt toki — — tietysti
maatilaa.

_Galouzou_. Sepä hauskaa — kiitoksia! — No, ostakaa sitte tämä ja
päästäkää meidät rauhaan.

_Plumet_ (eriks.). Hän on todellakin pähkä-hullu! — (Ään.) Minä
tahtoisin toki kernaasti puhutella itse omistajaa. Protat on minun
ystäväni ja saattaisi välittää monta seikkaa.

_Galouzou_. Mitä hän selittäisi? Olenhan minä tässä? — Ahaa, te ette
kenties luota minuun? Tiedättekö, minulla on ollut Protat’in toimituksia
jo kaksikymmentä vuotta?

_Plumet_. Mutta hra Galouzou-kulta — —

_Galouzou_. Niin saakaamme asia pian selville, minun aikani on tärkki.



Toinen kohtaus.


Entiset. Pauline. Clemence (perällä).

_Pauline_. Hyvää päivää, hyvät herrat! Hyvää päivää, hra Plumet!

_Plumet_ (tervehtii ystävällisesti Clemencea). Hyvää päivää, neitiseni.
— Saammekohan me kunnian nähdä eversti Dutocq'ia tänään?

_Galouzou_ (pois perä-ovesta).

_Clemence_. Sen luulen ihan varmaan; — minä puolimittain toivoin
Dutocq-enon jo olevankin täällä.

_Pauline_. Joutukaa, joutukaa pian valmiiksi noiden kauppa-asioittenne
kanssa, hra Plumet. Me tulimme noutamaan teitä kävely-retkelle. Ilma on
ihana ja tiet vallan verrattomat!

_Plumet_ (ystävällisesti). Te olette pieni kelpo neiti! — Teidän isänne
lienee varmaankin sanomattoman onnellinen, saadessaan joka päivä elää
tuommoisen enkelin kanssa.

_Pauline_. Naikaa tekin, hra Plumet, niin saavutatte samanlaisen onnen.

_Plumet_ (hymyten). Naikaa te ensin, neiti.

_Pauline_. Eikös mitä! Teidän välttämättömästi alottaminen.

_Galouzou_ (tulee takaisin, huutaa julman kovaa oikeasta ovesta).
Saanko luvan kysyä, minne te jäitte? — Eihän siitä synny tuon enempää,
vaikka minä yksinäni töllistelisin huonetta viisi päivää peräkkäin.
Enhän minä sitä ostaa ai'o.

_Plumet_. Niin, niin, minä tulen! (itseks.). Voi sitä hirveätä kulkkua,
kuin tuolla miehellä on! (naisille) Anteeksi niin kauvan! (Menee
oikealle).

_Pauline_. Niin, mutta älkää vain liian kauvan viipykö.



Kolmas kohtaus.


Pauline. Clemence.

_Pauline_. No, Clemence, mitäs pidät hra Plumet'istä? —

_Clemence_. Mitäkö minä pidän hra Plumet’istä? — Min'en todellakaan
niin tarkoin katsellut häntä, että olisin saanut mitään varsinaista
ajatusta hänestä. Minusta näyttää hän varsin hyvältä mieheltä; siinä
kaikki, mitä hänestä sanoa saatan.

_Pauline_. Hän ei näytä, vaan hän on hyvä mies, ole ihan vakuutettu
siitä. — Mutta sanopas pilan vuoksi, Clemence, miks'et ole mennyt
naimisiin?

_Clemence_. Sinun kysymyksesi ovat hyvin kummallisia. Tiedäthän varsin
hyvin, ett'en minä hennonnut luopua äidistäni.

_Pauline_. Mutta nyt kun äitisi jo aikoja sitten on maannut haudan
pohjassa?

_Clemence_. Ovathan enoni jälellä vielä. — Kun minä, äitini kuoltua,
olin yksinäni maailmassa, tuiki turvatonna, ottivat he kumpainenkin
eronsa sotaväestä ainoastaan — ollakseen minulle isän sijassa. Se
ei ollut vähäpätöinen uhri. — (Hymyilee). Ajattelepas, jos minä
nyt luopuisin heistä! — Kukas sitte sovittaisi heitä, kun sattuvat
riitelemään, ja semmoinen "sattumus" tapahtuu, kuten hyvin tiedät, sata
kertaa päivässä. Sula rakkaus ja yksimielisyys kiihoittaa heitä tuohon
ainaiseen riitaan.

_Pauline_. Minä vakuutan, he olisivat sanomattoman iloiset
kumpainenkin, kun vain saisivat kuulla sinun joutuvan kelpo miehen
turviin. — Minä puhelin viimeksi eilen tästä asiasta Sarazin-enosi
kanssa, ja hän sanoi, että ainoa seikka, joka tekisi hänen
kuolin-hetkensä katkeraksi, olisi, nähdä sinut jäävän turvattomana,
tuettomana maailmaan. (Maikaillen) Sanopas siis, Clemence-kulta, etkö
sinä myöntyisi minun naima-ehdotukseeni, kun minä ihan varmaan lupaan
hankkia sinulle oikein hyvän, kelpo miehen?

_Clemence_. Mutta Pauline, minä luulen, sinä − − −

_Pauline_. Niin, se on kummallinen heikkous, niinkuin Aurore-tädissä
muinoin, — ett'ei mikään ole minusta niin hupaista, kuin naittaa
ihmisiä. — Voi, rakas Clemence-kulta, salli minun naittaa sinutkin!

_Clemence_ (nauraen). Minut, — vanhan-piian!

_Pauline_. Seitsemänkolmatta vuotta, — kas mun tätä ikää! He!

_Clemence_. Tiedätkös, että minulla jo on harmaita hiuksia päässäni?

_Pauline_. Annas kun katson. — No, eikös todellakin! (Nykäsee hiuksia
Clemence'n tukasta). Kas niin! Nyt ei siell' ole enään ainoatakaan!

_Clemence_. No, sinä olet lapsekas!

_Pauline_. Luota sinä vaan minun sanaani, sinä olet vielä sievä ja
kaunis, kuin ennenkin, — sinusta tulee oikein suloinen morsian, usko
pois!

_Clemence_. No, lopettakaamme nyt tämä pilapuhe.

_Pauline_, Niin, mutta se ei olekkaan pilapuhetta, vaan täydellisin
totuuteni. — Koko minun tulevaisuuteni pylväät ovat pystytetyt sinun
naimiseesi Lucien'in kummin kanssa, — muuten emme mekään, Lucien ja
minä, saa toisiamme.

_Clemence_ (hämmästyen). No, mutta sittehän kaikki sinun lorusi ovat
täydellisintä tosi-tarkoitusta.

_Pauline_. Niin onkin, sanoinhan sen jo.

_Clemence_. Ja mies, jonka olet minulle määrännyt, on — —

_Pauline_. Hra Plumet! (Vilkkaasti) Hän ei ole ollenkaan ruma — vai
mitä?

_Clemence_. Min'en tiedä, onko hän ruma vai kaunis, minä olen tuskin
katsonutkaan häneen.

_Pauline_. Mutta minäpä olen. Eilenkin tarkastelin häntä kaksi pitkää
tiimaa yhtä mittaa, ja tulin vihdoin siihen päätökseen, että hän,
tarkoin katsoen, on vielä varsin kaunis.

_Clemence_. Olkoon tuo pakina joko pilaa tai totta, vaan — puhelkaamme
nyt muista asioista.

_Pauline_ (melkein itku suussa). Niin puhelkaamme sitten, mutta sitä
ennen menen minä sanomaan jäähyväiseni Lucien'ille ikipäiviksi.

_Clemence_. No, mutta mitä tuo äskeinen pakinasi Lucien'in ja sinun
rakkauttas liikuttaa?

_Pauline_. Se on pian sanottu. Hra Plumet’in sukulaiset ovat pahoja
ihmisiä, jotka ovat panetelleet Lucien'iä hra Plumet'ille, ja sen
tähden hän ei lainaakkaan Lucien'ille rahoja, jotta hän voisi ostaa
Dubarle'n asianajajan-liikkeen; ja isäni vaatii välttämättömästi, että
hänen vävy-poikansa pitää oleman asian-ajaja. Ja ajatteleppas nyt toki
— jos sinä tahtoisit, niin, jos sinä vain tahtoisit? — Sinä voisit
luonnollisesti heti saada Plumet'in lainaamaan Lucien'ille rahoja —
ja me tulisimme onnellisiksi. Ja monta muuta, paitsi meitä, tekisit
sinä onnelliseksi: Omat enosi, jotka siinä tapauksessa voisivat olla
huoletta sinun tulevaisuudestasi, — ja kenties voisit tehdä — oman
miehesikin onnelliseksi. — Mutta sin'et vain tahdo, — jättäkäämme siis
koko puhe sikseen! Minä jään vanhaksi-piiaksi tai kuolen suruun ja − ja
_kenen_ vika se sitten on?

_Clemence_. Sinä aina liioittelet.

_Pauline_. Liioittelet! Kas, tuolta tulee Lucien, — kysypäs häneltä.



Neljäs kohtaus.


Entiset. Lucien (perällä).

_Lucien_. Nöyrin palvelianne, hyvät naiset!

_Pauline_. Etkö tuonut isääni tänne? Minä luulen, että hra Plumet
odottaa häntä.

_Lucien_. Isäsi on matkustanut Dijon'iin, jossa hän aloitta
riita-asian, joka varmaankin venyy hyvin pitkäksi.

_Pauline_. Mutta tottakai hänen toki pitää tulla tänne, päättämään
tämän tilan kauppa hra Plumetin kanssa.

_Lucien_. Hän on täällä tarpeeton. Tässä ovat kaikki paperit täydessä
järjestyksessä, ja hra Galouzou'lla on valtuus-kirja isältäsi.

_Pauline_. Ne ovat hirveän ilkeitä, nuo isän ainaiset riita-asiat.

_Lucien_ (huoaten). Ja varsinkin on tämä Dijon’nin asia ikävä meille.

_Pauline_. Kuinka niin?

_Lucien_ (alla päin). Sillä sen kautta on isäsi vihdoinkin löytänyt
vävyn, joka on hänestä mieleinen.

_Pauline_. Mitä sanot?

_Lucien_. Nuori asianajaja, joka hoitaa hänen riita-asiaansa
Dijon'issa, on minun entisiä ylioppilastoveriani. Minä puhelin hänen
kanssaan tän'aamuna ja, tietämättään minun sydämeni asioista, kertoi
hän suoraan, että sinä olet palkkio, jonka hän saapi, jos riita-asia
päättyy isäsi eduksi.

_Pauline_. Huomaatkos nyt, Clemence-kulta, ett'en minä liioitellutkaan.
— Sinä olet niin tottunut uhraamaan itsesi toisten hyväksi, — tee se
vielä yksi kerta, yksi ainoa kerta vain minun hyväkseni, niin en minä
koskaan enää pyydä sitä!

_Clemence_. Mutta, tyttökulta, mitenkä minä voin sitä seikkaa parantaa?

_Pauline_. Mene naimisiin hra Plumet'in kanssa, — siinä kaikki! Muusta
minä kyllä huolen pidän.

_Clemence_. Mutta eihän se ole ollenkaan varma, että hra Plumet
tahtookaan naida, — vielä vähemmin, että hän tahtoo naida minut; hän ei
edes tunnekkaan minua.

_Pauline_. Tunteepa — ja varsin hyvin tunteekin; siitä olen minä
pitänyt huolen; viime aikoina olen minä alati, aivan lakkaamatta
puhellut sinusta.

_Clemence_ (toruen). Vai olet sinä tehnyt siten.

_Pauline_. Ihan herkeämättä — niin, no en toki juuri aivan herkeämättä,
mutta usein minä olen puhunut sinun avuistasi — ja hän pitääkin sinusta
jo hyvin paljon. — Jos hän nyt tulisi kosimaan sinua, — mitä vastaisit?

_Dutocq_ (ulkona, vasemmalla). Sarazin!

_Clemence_ (vilkkaasti). Eno!



Viides kohtaus.


Entiset. Dutocq.

_Pauline_ (Lucienille). Kyllä hän menee naimiseen, se on ihan varma.

_Dutocq_ (tulee vasemmalla, etsien jotain). Missä hitossa hän nyt
lienee, tuo vanha tussarin-hana? (Clemencelle) Etkö sinä ole nähnyt
Sarazin'iä tänään?

_Clemence_. Hän meni ulos jo varhain aamulla. Sittemmin en ole nähnyt
häntä.

_Dutocq_. Minun piti tavata hänet täällä, mutta nyt olen etsiskellyt jo
kokonaisen tunnin joka sopesta ja lokkerosta — — missä lemmon — — —

_Lucien_. (Paulinelle) Kontrahtia odotetaan jo varmaankin. — Hyvästi,
Pauline — minä luotan ainoastaan sinuun. (Menee).

_Pauline_. Ole aivan huoletta, kaikki käypi hyvin! Clemence, mennäänkö
puutarhaan kävelemään?

_Clemence_. Nyt on jo myöhäistä; minun täytyy mennä kotiin.

_Dutocq_. Ja jos tapaat sen beduinin, enosi, kotona, niin sano, että
minä odotan häntä täällä.

_Clemence_. Kyllä, — mutta sillä ehdolla, ettette jälleen,
tavallisuuden mukaan, rupea riitelemään.

_Dutocq_. Riitelemään — ei — eihän siitä puhettakaan!

_Clemence_ (vasemmalle).

_Pauline_ (oikealle).



Kuudes kohtaus.


Dutocq. (Sittemmin) Sarazin.

_Dutocq_. Riitelemään? — Minä en, surma syököön, suinkaan tahdo
riidellä tuon vanhan rötkäleen kanssa, minä annan hälle vain kelpo
tervetuliaiset; siinä kyllä! (Katselee oikeanp. perä-ikkunasta). Kas,
kas! Tuolla hän, lempo soi, potkieleekin kaalisarkojen välissä ja
näyttää niin merkillisen suuri-arvoiselta, aivan kuin olisi voittanut
Austerlitz'in. — Halloo, vanha vänkipannu! — Front! Ja suoraan kuni
lemmon laukaus eteenpäin!

_Sarazin_ (tulee perältä poltellen pienellä piipulla).

_Dutocq_. Mitä sinä olet puuhaillut koko tämän aamun?

_Sarazin_. Minä olen tuskitellut ja kiroillut itsekseni.

_Dutocq_. Miksi menit ulos, ottamatta minua mukaasi?

_Sarazin_. Kun tahdoin tuskitella yksinäni. Se on hupaisempaa.

_Dutooq_ (ojentaen hälle kätensä). No, päivää vanha — karhu!

_Sarazin_ (puristaen sitä). Päivää vanha — metsä-sika!

_Dutocq_. Miks'en minä koko pitkänä päivänä, ole saanut nähdä sinun
inhoittavaa naamaasi?

_Sarazin_. No, kun minä olin kävelyllä, kuulithan sen jo.

_Dutocq_. Sinä tahdoit kenties ihailla auringonnousua?

_Sarazin_. Liikuttaako se sinua?

_Dutocq_. Olisi oikein herttaista, jos sinä kerrankin rupeaisit vähän
ihmismäisemmäksi.

_Sarazin_. Miksikä pitäisi minun turhaan vaivaa näkemään?

_Dutocq_. Kuulepas, tiedätkö mitä, — tänään näytät sinä — jos
mahdollista — vielä enemmän pirun inhoittavalta ja ilettävältä, kuin
ennen. — Mitä sinä oikeastaan kävelet ja nuuskielet — hä?

_Sarazin_. Minä ajattelen, että jo alan vanhentua, — niinkuin sinäkin.

_Dutocq_. Vanhentua? — Siksikö, ett'emme juuri eilen täyttäneet 14:sta
ikä-vuottamme?

_Sarazin_. Voipi tapahtua, että me molemmat jonakuna päivänä ihan
äkkiarvaamatta pistetään turpeesen.

_Dutocq_. Älä pilkkaa tosi-asioita, Sarazin, se ei ole soveliasta.

_Sarazin_. Ja kun me olemme olemattomissa, on yksi ihan turvatonna
maailmassa.

_Dutocq_ (käy totiseksi). Clemence, — aivan totta,

_Sarazin_. Oletko sinä pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan?

_Dutocq_. En.

_Sarazin_. Oletko pannut eläkkeestäsi mitään talteen häntä varten?

_Dutocq_. En.

_Sarazin_. Oletko ylimalkaan tehnyt mitään, jolta vastaisuudessa voipi
varjella häntä puutteesta ja kurjuudesta?

_Dutocq_. En, sen pahempi.

_Sarazin_. Sinä olet ollut huikentelevainen heittiö, sydämetöin olento,
hävytön suurimaha. — Eikö totta, Dutocq?

_Dutocq_. Niin, niin, — sinä olet oikeassa. (Ääneti, kuni katuen).
Niin, mutta sinä? Oletko sinä pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan?

_Sarazin_, En, minä olen myöskin ollut ilkeä heittiö — mutta eihän se
ollenkaan asiata paranna. — Vai kuinka?

_Dutocq_. Ei! — Hm! Hm! — Ja kun me kuolemme, kuolee eläke myöskin, —
(miettii) tässä ei ole muu edessä, kuin: Meidän täytyy elää niinkauvan,
kuin mahdollista.

_Sarazin_. Siihen minä kernaasti suostun.

_Dutocq_. Meidän täytyy ruveta syömään ja juomaan niin paljon, kuin
suinkin — —

_Sarazin_. Panna varhain maata iltasin — —

_Dutocq_. Ja aamuin nukkua puoleen päivään saakka — −

_Sarazin_. Ei milloinkaan juoda huonoa viiniä − − −

_Dutocq_. Luonnollista se. — Hyvä viini on aina terveellisempää.

_Sarazin_. Ja kun sinä joskus vilustut, täytyy sun varovasti maata
14 päivää "kahden lakanan välissä". — Ja sinä, vanha jukuri-pää,
luulet kaikesta tuosta todellakin olevan mitään hyötyä! — Vihdoin
viimein täytyy sun kuitenkin, vaikka vastoin tahtoaskin, jupisematta
laskea aseet ja kääntää töppöset taivasta kohti! — Siinä sitte makaat
nenä pystyssä, — ja mitä on koko tarkka varovaisuutesi Clemence'ä
hyödyttänyt?

_Dutocq_. Ei mitään! — No, mutta mitä pirua meidän pitää tehdä sitten?
— Min'en käsitä niin pienintäkään. Ymmärrykseni seisoo — järkähtämättä.

_Sarazin_. Kaikeksi onneksi on toki joku, joka pystyy ajattelemaan
enemmän, kuin sinä ja minä. — Pikku Pauline-neiti, jok'ei ole vielä
kahdenkymmenenkään, hän saattaa meidät molemmat häpeään. Tiedätkö, mitä
hän on neuvoitellut?

_Dutocq_. En — en minä tiedä mitään.

_Sarazin_. Että Clemence'n pitäisi mennä naimisiin Plumet'in kanssa.

_Dutocq_ (hämmästyy). Oletko sinä riivattu? Ihanhan sinä hyökkäät
huoneesen paalu-portti päässä! — Luuletko Plumet’in, joka on
miljoniekka, huolivan tytöstä, jolla ei ole ropoakaan — ei niin
kuvaakaan?!

_Sarazin_. Oma vahinkonsa, ellei hän huoli.

_Dutocq_ (epäillen). Hm, hm, hm!

_Sarazin_ (puhuu, kunnes kiivastuu). Mitä siinä hymiset? Minä rohkenen
väittää, että Clemence'n pikku sormikin on sata vertaa sen arvoinen,
kuin koko Plumet kiireestä kantapäähän saakka! Eikä jörinää ollenkaan!
Sinä — —

_Dutocq_. Enhän minä sitä kielläkkään. Sarazin. Minä rohkenen väittää,
että hän on onnensa kukkulalla, saadessaan senlaisen tytön! Hä?!
Dutocq. Aivan epäilemättä! Sarazin. Ja hän on ihan hullu, ellei hän
tytöstä huoli. Sillä olisipa hupaista tietääkseni, mistä syystä mokoma
musta-takki sivilinäis-jukuri saattaisi halveksia sellaista tyttöä,
kuin Clemence on!

_Dutocq_. No, mutta lemmon kattilassa! — Eihän tuosta naimisesta ole
vielä ollut puhettakaan, ei siis mikään halveksiminenkaan voi tässä
tulla kysymykseen!

_Sarazin_. Mutta tässä tulee pian kaikki kysymykseen. — Pikku Pauline
vakuutti aivan varmaksi, että Plumet neljänkolmatta tunnin kuluessa
tulee kosimaan Clemencea.

_Dutocq_. Onko se totta?

_Sarazin_. Onko minun tapani valehdella?

_Dutocq_ (liikutettuna). Täällä, sydämeni sopessa, viileeksii niin
kummallisesti. — Meidän armas Clemence'mme saisi siis kodin — ja
hyvän, lämpöisen kodin koko elämänsä ajaksi. — Mitä sanot Sarazin!
(Läpsähyttää häntä olkapäälle). — Sinä voit siis vallan huoletta
ojentaa koipesi ja — kuolla hetipaikalla!

_Sarazin_. Minkä tähden pitää juuri minun ensiksi minull'ei ole
ollenkaan suurempaa hätää Manalaan, kuin sinullakaan.

_Dutocq_ (puristaa hänen kättään sydämellisesti). Rakas, vanha
ystäväni! — (Äkkiä totisemmin). Vaan, kuuleppas, jos sinä vähänkin
syötät mulle pajunköyttä tuolla pakinallasi, niin — — —

_Sarazin_. Niin, mitä siitä?

_Dutocq_ (viite: keihään-piste Sarazin’in rintaan).

_Sarazin_ (vastaa siihen fintillä ja töyttäyksellä). Väistä! Yks'!
Kaks'! Noin! (Syleilevät toisiaan, sydämestään nauraen).



Seitsemäs kohtaus.


Entiset. Clemence (perältä).

_Clemence_ (Dutocq’ille). Täss'on sinun piippusi (Sarazin’ille) ja
täss' on _sinun_ tupakkikukkarosi.

_Sarazin_. Kiitos, kiitos, lapsikultani! (Syleilee ja suutelee
innokkaasti Clemencea otsalle).

_Dutocq_. Sinun jälkeesi — jos jääpi jotain kun sinä olet täyttänyt
tarpeesi.

_Sarazin_ (Dutocq’ille). Sinä voisit juuri mennä tuonne kaali-maahan,
katsomaan, olenko minä vielä siellä.

_Dutocq_ (suutelee otsalle Clemence'a, joka on tullut hänen
luokseen). Kyllä, jos Clemence tulee mukaan. Tuletko sinä minun
kanssani puutarhaan, katsomaan, onko tuo tuhma Sarazin-enosi siellä,
kaalinpäitten joukossa?

_Clemence_. Minä tulin juuri pyytämään teitä kävelylle kanssani — mutta
puutarhan käytävät ovat vielä varsin kosteat.

_Sarazin_. Sepä oivaa, sitte rupee kleini kohta vaivaamaan Dutocq'ia,
ja se tekee hänen äärettömän hyvää. (Clemence ottaa Dutocq’in käden
toiseen, Sarazin’in käden toiseen kainaloonsa; hänen ottamaan
Sarazin’in käden, sanoo).

_Dutocq_. Otetaanko hän mukaan?

_Sarazin_. Luonnollisesti, muuten ette voi mua sieltä löytää. (Menevät
puutarhaan).



Kahdeksas kohtaus.


Plumet. Pauline (tulevat oikealta, puhellen).

_Plumet_. Siitä, mitä olette kertonut, päätän minä, että neiti Clemence
varmaankin on kelpo tyttö.

_Pauline_. Luottakaa vain minuun. Hän on juuri kuin luotu vaimoksi
teille.

_Plumet_. Niin, — ehkä olette oikeassakin — mutta minulla on nuo
sukulaiset vielä — — −

_Pauline_. Hänen kanssaan te tulisitte sanomattoman onnelliseksi.

_Plumet_. Niin, sen kyllä uskon — — mutta mitähän sukulaiseni siihen
sanovat?

_Pauline_. Saisitte nähdä, kuinka perinpohjin hän ymmärtää
talouden-hoidon.

_Plumet_. Sitä min'en ollenkaan epäile; mutta minun sukulaiseni ovat
niin kummalliset.

_Pauline_. Clemence on itse kunto ja järjestys, — hän on säästäväinen,
lempeä ja hyväluontoinen, hän eläisi aivan teidän tahtonne mukaan — se
on varma.

_Plumet_. Niin, niin, semmoisesta luonteesta minä juuri pidänkin; — —
mutta, sen pahempi, minä pelkään, että sukulaiseni — — —

_Pauline_ (polkasee jalkaansa vähän kiivaana). Antakaa mun olla
rauhassa noista sukulaisistanne. Mitä teidän naimisenne niitä
liikuttaa? Ovathan nekin naimisissa; miks'ei teidän olisi lupa — — —

_Plumet_. Aivan totta sekin; — mutta, näettekös, asia on nyt sitä
laatua, että ne pitävät minusta niin sanomattoman paljon, ne
maikailevat minua aivan kuin isäänsä.

_Pauline_. No, ja mitä sitte?

_Plumet_. Niin, sitte, sitte ne luonnollisesti kadehtivat kaikkia,
joista minä pidän. Esimerkiksi Philip'iä; ne havaitsivat, että minussa
oli syttynyt jonkinlainen ystävyyden kipinä Philip'iä kohtaan, — ja
heti tahtoivat he minun poistamaan hänet luotani, tai, suoraan sanoen,
ajamaan hänet matkoihinsa.

_Pauline_. Aivan kuin kummi-poikanne Lucien'inkin, — eikö niin?

_Plumet_ (kainosti). Niin, niin juuri. — Uskokaa, min'en tohdi pitää
kissaa enkä koiraakaan talossani; sillä minä tiedän ihan varmaan, että
he tappaisivat, myrkyttäisivät ne, — siitä voitte huomata, kuinka
äärettömästi ne lapsikullat minusta pitävät.

_Pauline_ (ivalla). No eikös vaan!

_Plumet_. Ajatelkaa siis, mikä suru se olisi heille, että minä menisin
naimisiin.

_Pauline_ (teeskennellyllä pelvolla). Ne voisivat myrkyttää vaimonnekin.

_Plumet_. No, no, no, no!

_Pauline_ (teeskennellyllä epäilyksellä). Niin, mutta kun ne pitävät
teistä niin hirveän paljon.

_Plumet_. Minä pelkään ainoastaan niitä; ne voisivat surra taudin
niskaansa.

_Pauline_. Kaikki neljä? Sisarenne-tytär myöskin? Sepä olisi hirveä
historia. — Ei, tiedättekö, mitä minä luulen? -Minä luulen, että teillä
on väärät ajatukset sukulaisistanne. Minä luulen, että he olisivat
iloiset, kuullessaan teidän olevan yhdistettynä lempeän, rakkaan ja
uskollisen puolison kanssa.

_Plumet_. Suoraan sanoen — sitä min'en usko.

_Pauline_. Saattaisivatko he suuttua teidän onnellisuudestanne?

_Plumet_. Ei, ei — ei siitä, vaan siitä, ett'en minä olisi _heidän
kauttaan_ saavuttanut onneani.

_Pauline_. No, mutta sittehän ne ovatkin liian suuria egoisteja.

_Plumet_. Niin, siitä ne eivät ole juuri vapaat.

_Pauline_. Ja heidän itsekkäisyytensä tähden voisitte te uhrata oman
onnenne? — Sitä min'en ymmärrä.

_Plumet_. Se onkin, tarkoin ajatellen, tuhmasti. Minä olen jo tähänkin
saakka uhrannut liian paljon heidän hyväkseen. — Kun kaikki ympäri käy
— jos minun mieleni tekee naida, niin mitä se heihin koskee?

_Pauline_ (voiton riemulla). Hän antautuu! Voitto minun!



Yhdeksäs kohtaus.


Entiset. Sarazin.

_Sarazin_. (Plumet’in huomaamatta, Paulinelle hiljaa). Onko hän
päättänyt?

_Pauline_. Ei juuri vielä.

_Sarazin_ (suuttuen). Ei vielä! Hyvä! Nyt onkin jo myöhäistä!

_Pauline_. Mutta, hra eversti!

_Sarazin_. Kun mokomakin loka-porvari vielä ottaa mietiskelläkseen!

_Pauline_. Mutta muistakaahan toki, nyt on kysymys Clemence'n
tulevaisuudesta.

_Sarazin_. Se on totta, aivan totta — — sitä täytyykin mietiskellä.

_Plumet_. (ei ole nähnyt Sarazin’ia; eriks.) Minä olen todellakin
uhrannut liian paljon niiden ihmisten hyväksi. — Lieneehän minun toki
lupa elää tahtoni mukaan — — — (Sarazin lykkää tuolia) -. Kas, eversti
Sarazin!

_Sarazin_ (kuivasti). Aivan oikein.

_Plumet_. Kuinka voitte, eversti-hyvä?

_Sarazin_. Kiitos kysymästä — huonosti.

_Pauline_ (vilkkaasti). Me juuri puhelimme teidän sisarenne-tyttärestä.

_Sarazin_ (lyhyesti). Liian suuri kunnia.

_Plumet_. Pauline-neiti kertoi erinomaisen paljon hyvää
Clemence-neidistä, — hän on epäilemättä hyvin viehättävä nainen. — —
(Sarazin ei vastaa).

_Pauline_ (pienen äänettömyyden jälkeen). Minä sanoin muun muassa, että
Clemence'lta puuttuu ainoastaan kaksi seikkaa, muuten hän olisi naisten
ensimmäisiä.

_Sarazin_ (hämmästyen). Mitkä seikat ne ovat?

_Pauline_. Ensiksikin — rikkaus!

_Sarazin_ (suruisesti). Niin, sitä ei voi kieltää.

_Plumet_. No, kissan-jalka rikkauteen, kun hän muuten vain on kelpo
nainen.

_Sarazin_. Niin minäkin ajattelen (eriks.). Eipä hän sentään olekkaan
niin riivatun hullu, kuin luulin.

_Pauline_. Toiseksi — hänen pitäisi olla aatelis-sukua.

_Sarazin_. Aatelis-sukua? — Hän ei ole ylhäistä sukua, se on totta,
mutta hänellä on keksi enoa, jotka juuri ovat aatelis-säädyn tarvepuita.

_Pauline_. (eriks.). Tiesinhän saavani hänen puhumaan.

_Sarazin_. Dutocq'illa ja minulla ei ole aivan paljon tietoja eikä
taitoja — minulla ei ole niitä nimeksikään. — Mutta sen pidän kunniana.
Me olemme alkaneet halvoista sotamiehistä ja olemme raivanneet
arvotiemme taistelutanterella. Joka arvo-askeleen olemme haavoilla
maksaneet; on semmoinenkin tie, joka viepi arvoon.

_Plumet_. Se on erinomaisen kaunis tie.

_Sarazin_. Piruja kanss'! — Tätä nykyä me kuitenkin olemme jotenkin
tavallisia seura-miehiä sitä ei voi kieltää — — —

_Pauline_ (keskeyttäin). Vai niin? — Mitä puhuttekaan? (Plumet’ille)
Jos olisitte vain ollut viime baalissa maaherran luona, jonne koko
maakunnan ylimykset — sekä synty- että osto-ylimykset — olivat
kokoontuneet. Voitte uskoa, että eversti näytti muhkealta mustassa
frakissaan, valkoisine viiksineen, arpi otsassa ja kunnian-legionan
komendörinristi rinnassa.

_Plumet_ (vähän kunnioittaen). Oletteko te kunnianlegionan komendöri?

_Sarazin_. Dutocq on myöskin. Me saimme sen arvonimen aivan samana
päivänä.

_Pauline_. Ja kun Clemence yksinkertaisessa valkoisessa hameessa
enojensa välissä astui saliin, kuului yleinen ihastuksen osoitus läpi
koko seurueen — Minä vakuutan, se teki oikein hurmaavan vaikutuksen,
kun näki tuon nuoren, kauniin tytön kahden vanhan arvoisan soturin
välissä, joilla oli kunnian ja urhouden symboli rinnassa. — Kaikki
antoivat kunnioittaen tilaa — ja minä tulin niin liikutetuksi, että
tietämättäni rupesin itkemään.

_Plumet_ (liikutettuna). Niin, niin, sen minäkin helposti ymmärrän.

_Pauline_. Eikö niin? — Mutta mitä nyt? Minusta näyttää, ikäänkuin
teillä itsellännekin olisi kyynelet silmissä.

_Plumet_. Onko mulla? — No, niin, — enhän minäkään kivestä ole.

_Sarazin_ (tarjoo hälle kätensä liikutettuna). Te olette kelpo mies,
hra Plumet. — Vahinko vain, ettette ole soturi.

_Pauline_. Clemence oli koko illan baalin kuningatar. Rikkaimmat ja
aatelisimmatkin nuoret tytöt olivat kuni varjossa hänen suloutensa ja
viehättäväisyytensä rinnalla.

_Plumet_. Niin, hän on erinomaisen kaunis ja suloinen olento. Ja se
mies, joka saapi hänet vaimokseen, tulee sanomattoman onnelliseksi.

_Pauline_ (eriks. Plumetille). Siis on onnellisuutenne omassa
vallassanne.

_Plumet_ (kovin kainosti Sarazin’ille). Sanokaapa — tuota — eversti — —
— Jos — jos nyt — — joskus sattuisi, — — niinkuin esimerkiksi — —

_Pauline_ (salaa Plumet’ille). Rohkeutta vain!

_Plumet_ (samoin Paulinelle). Niin, mutta min'en oikein tiedä, mitä
sanoisin.

_Pauline_ (Plumetille). Alkakaa nyt vain!

_Plumet_ (Paulinelle). Kun ei ihminen ole tottunut tämänlaisiin
toimiin, niin — — —

_Sarazin_. Ai'oittehan te sanoa jotain, hra Plumet?

_Plumet_ (eriks.). No, nyt ei auta muu, kuin — (ään.) niin, näettekös,
eversti — — Jos joku kelpo mies, jolla on arvollisella tavalla koottu
arvollinen omaisuus — pyytää teiltä sisarenne-tytärtä vaimokseen, —
mitä te siihen vastaatte?

_Sarazin_. No, peijakas! Hm! — Sen mukaan — − −

_Plumet_. Minkä mukaan? — −

_Sarazin._ Niin, no — monen seikan mukaan. Ensiksikin — hänen pitää
olla oikein kunnon mies.

_Plumet_. Niin, niin, kuinkas sitten — tietysti, tietysti!

_Sarazin_. Hänen täytyy luvata tehdä Clemence niin onnelliseksi, kuin
hän ansaitsee. — Hän ei saa vaatia myötäjäisiä, sillä Clemence’lla
ei ole niin mitään. — Hän ei saa asua liian kaukana täältä, sillä ei
Dutocq enkä minäkään voi elää, saamatta joka päivä nähdä Clemence'a.

_Pauline_ (hilj. Plumetille). No, puhukaa nyt selvään, ja suunne
puhtaaksi.

_Plumet_ (tekee vihdoinkin vakaan päätöksen). No, niin. — Minä olen
säädyllinen mies, sen saatan vakuuttaa. — Minulla on 40,000 fr:n
tulot vuodessa, jott'en ollenkaan kaipaa vaimoni myötäjäisiä; minä
ostan tämän maatilan, jolla aion eleskellä elämäni loppuun saakka. —
Luuletteko, eversti, minun voivan täyttää vaatimuksenne Clemence-neidin
suhteen?

_Sarazin_. Hm! Sen mukaan — — −

_Plumet_. Vieläkö nytkin "sen mukaan?"

_Sarazin_. Luonnollista se. — Teidän pitää ensin saada Dutocq'in
suostumus, ja — ennen kaikkea — Clemence'n oma suostumus.

_Plumet_. Niin — arvattavasti. Mutta uskallanko luottaa teidän — — —?

_Sarazin_. Uskallatte, epäilemättä.

_Plumet_ (iloissaan). Tuhannen, tuhannen kiitosta, eversti!

_Sarazin_. Ja nyt minä lausun ajatukseni teistä, hra Plumet. Jo alusta
aikain pidin minä teistä; mutta kun teille äsken, kuultuanne tuon pikku
historian baalista, tuli kyyneleet silmiin, sanoin minä itsekseni: Tuo
on varmaankin peijakkaan potra mies, tuo Plumet.

_Plumet_ (ei saa liikutuksiltaan oikein puhutuksi). Noo — — eversti. —
- Minä — — — minä — —

_Sarazin_. No, no, eihän siitä ole syytä tulla noin liikutetuksi,
siitä, että minä pidän teitä kelpo miehenä; ja samoin tekee Dutocq
myös, sen tiedän.

_Plumet_ (puristaa jälleen hänen kättään, saamatta sanotuksi sanaakaan).

_Sarazin_. Nyt menen minä kotiin, puhelemaan asiasta Dutocq'in kanssa,
ja jos hän on samaa mieltä, kuin minäkin, voimme heti viivyttelemättä
puhua tyttösenkin kanssa (tarkastelee Plumet’iä), Ettehän te niin
vanhan-aikuinen sentään olekkaan, — te kyllä vielä voitte moniaita
vuosia olla kaikin puolin täydellinen aviomies, — hm! — — Hyvästi
(Menee arvokkaasti vasemmasta ovesta).



Kymmenes kohtaus.


Plumet. Pauline.

_Plumet_ (innoissaan). Voi, niin mainio mies! Niin verrattoman
jalomielinen! Niin sydämellinen mies! — Herralle kiitos, että sain
tulleeksi tänne Meursault'iin! — ja siitä on minun kiittäminen teitä,
neitiseni.

_Pauline_ (nyykäyttää päätään, hymyillen).

_Plumet_. Teitä on minun kiittäminen onnestani. Sillä, saattepa
nähdä, minä tulen onnelliseksi. — Minä saan nuoren, kauniin vaimon,
sitä min'en ole ikinäni toivonutkaan. — Naima-kontrahti pitää
kirjoitettamaan heti, tänään, eikö niin? — Ja sitte minulla on pieni
aate mielessä vaimoni myötäjäisistä.

_Pauline_. Hän ei saa myötäjäisiä! Olettehan sen jo monta kertaa
kuullut.

_Plumet_ (veitikkamaisesti). Saapa kyllä! — Minulla on aate mielessä
(hieroen käsiään). Minua huvittaa välin olla pikkuisen veitikkamainen!
— Tottahan te toki läsnä-olollanne kunnioitatte häitäni? Ja tanssitte
kerran minun, sulhaisen, kanssa? — Noiden kahden sahapukin —
suokaa anteeksi, enonne niiden pitää, totta toisen kerran, myöskin
tanssia, hahaha, nuo kaksi komendöriä! — (Veitikkamaisesti). Heidän
kutsumuskortillensa kirjoitan minä: "Herra eversti se ja se,
kunnianlegionan komendöri." Kunnianlegionan komendöri, se kuuluu
joltakin se!

_Pauline_. Mutta minä olen aivan hämilläni, hra Plumet. — Teitä ei
suinkaan voisi luulla heikoksi.

_Plumet_. Heikoksi? Minua? — Olenko minä heikko? Ken sen on sanonut?

_Pauline_. Teidän omat sukulaisenne.

_Plumet_. Minun sukulaiseni saavat mennä (vähän hilliten ääntään) sinne
ja sinne!

_Pauline_. Niin, se on oikein! — Vaan kas, tuoltapa asian-ajaja jo
tuleekin! — sitte menen minä tieheni. — (Mennessään Lucien’in ohi)
Onnistuu! - Hän naipi! (Menee).



Yhdestoista kohtaus.


Plumet. Galouzou. Lucien (paperineen).

_Plumet_. Minun mielestäni ovat _seinät yleensä jotenkin ohuet_.

_Galouzou_. Niin, jos ajatte niille 100-naulaisia tykkejä, saattavat
ne ehkä mullistua, mutta tätä rakennusta ei olekkaan ai'ottu linnaksi.
(Asiamiehen äänellä) Me olemme tähän saakka tarkastelleet kaikki
paperit, jotka koskevat omaisuutta ja sen muuttamista entisen omistajan
hoteista teille. — Hm! — Jos nyt ryhtyisimme lopulliseen seikkaan.
Suvaitsetteko istua, hra Lucien?

_Lucien_ (istuu, levittää paperinsa).

_Plumet_. Jos vielä vain sallisitte mun — — —

_Galouzou_ (törkeästi). Mitä sallimista te pyydätte? Minun mielestäni
on jo kylliksi aikaa turhaan menetetty.

_Plumet_. Mutta onhan toki aivan luonnollista, että minä — — —

_Galouzou_. Mikä on luonnollista? Luuletteko te meidän tahtovan pettää
teitä? — Luuletteko te meitä roistoiksi?

_Plumet_. No, herrantähden — — —

_Galouzou_. Ja jos me olisimme roistoja, luuletteko, että olisi vaikea
vetää teitä nenästä — aivan tietämättänne? — Ei, se kävisi, kuin saapas
jalkaan.

_Plumet_. Sen minä kyllä kernaasti uskon.

_Galouzou_. Teidän on paras pitää suunne kiinni, eikä ollenkaan puuttua
koko asiaan.

_Plumet_ (pikkuisen vakaasti). Mutta lieneehän mun toki lupa puhua,
penturi olkoon!

_Galouzou_. Kenen kanssa te tahdotte puhua? Mitä teill' on sanomista?

_Plumet_. Minä tahdon puhutella hra Protat’ia.

_Galouzou_. Hän on Dijon'issa — kuulittehan sen äsken!

_Plumet_. Mutta minun muistaakseni te sanoitte, että — — —

_Galouzou_. Hän on Dijon'issa! Täss' on kirje hältä, — uskotteko nyt!
(Näyttää kirjeen).

_Plumet_. Anteeksi — — — (Eriks.) Hän on toki melkein liian äreä ja
tulinen, tuo procuratori. Hm! — Ovatko paperit järjestyksessä?

_Galouzou_. Olkaa te vaiti! (Lucienille) Lukekaa!

_Lucien_ (lukee). "Mainitulla maatilalla on: Yksi kahdenkertainen,
rapattu asuinhuone-rakennus pihan ja puutarhan välissä, mainittu
puutarha ja piha ulkohuoneineen."

_Galouzou_. Koko omaisuus on minun valtuuttajani oma, joka sen täten
myöpi — —

_Plumet_ (aikoo kirjoittaa, vaan lukee ensin kauppa-kirjan). Mutta
tässä — tässä on kauppasumma 55,000 franc'ia. Minun ja Protat'in
välipuheen mukaan piti mun maksaa ainoastaan 50,000 fr.?

_Galouzou_. Ha?! — Oikein. Kiinteä omaisuus maksaa ainoastaan 50,000
fr. — Mutta hra Protat on tilan omistajana alkanut monta riita-asiaa;
niiden kulungit kuuluvat tähän tilaan.

_Plumet_. Mutta minä en tahdo ollenkaan riidellä, ja mitä Protat'in
riita-asiat minua liikuttaa? Galouzou. No, mutta antakaa te meidän olla
rauhassa ja keskustella, sanon minä. Koska tämä uusi omistaja käyttää
hyödykseen mainittuja riita-asioita, jos hän ne voittaa, on oikein
laillista ja asianmukaista, että hän myöskin maksaa kulungit.

_Plumet_. No niin, antakaa sitte tämän historian päättyä vihdoinkin.
Minä maksan, minä maksan — — — Suvaitsetteko minun vain pikkusen
kurkistaa tuohon tokumenttiin. Minä en, näetten, osta tätä tilaa
itselleni, vaan — —

_Galouzou_. Kelle sitten? Plumet (lukeissaan). Se tulee lahjaksi.
Galouzou. Lahjaksi — ahaa — sisarenne-pojalle?

_Plumet_. Ei — —

_Galouzou_. Sisarenne tyttärelle sitten?!

_Plumet_. Eikä — — (yhä lukien).

_Galouzou_. Noo — sitte minä arvaan — hehehe! Laura-näpykälle — mun
holholaiselleni. Niin, kas se on oikein. — Hän pitääkin sanomattoman
paljon teistä, enemmän, kuin ne toiset yhteensä. — Kas siinä te teette
kauniisti, oikein kauniisti, - ja tämä on loistava kauppa. Tila tulee
vähän ajan kuluttua puolta kalliimmaksi.

_Plumet_ (lakkaa lukemasta, antaa paperin Lucien’ille).

_Galouzou_. Olkaa hyvä, olkaa hyvä! Lisätkää sitte vain tuo tavallinen
lahja-kirjan liite! — Kas, se oli oikein, hra Plumet! — (Lucien
kirjoittaa). Kas, siinä te teette kauniisti ja viisaasti, se on
minun mieleeni!

_Lucien_. Kenenkä nimelle omaisuus muutetaan?

_Galouzou_. Rouva Laura Martel'ille, syntyisin Galouzou.

_Plumet_ (vilkkaasti). Eikö hemmetissä! Ei, ei, ei millään muotoa! —
Kirjoitahan: Neiti Clemence Dutocq'ille.

_Galouzou_ (hölmistyen). Mitä ihmeitä?!

_Plumet_. Tämä tila tulee minun vaimoni myötäjäisiksi.

_Kaikki_. Teidän vaimonne?!

_Plumet_, Niin, minä nain neiti Dutocq'in -jos hän minusta huolii.



Kahdestoista kohtaus.


Entiset. Pauline.

_Pauline_. Huolii kyllä, — minä tulen juuri hänen luotaan. (Plum.
kirjoittaa alle) — — Eversti Dutocq on jo matkalla tänne, hän tulee
noutamaan teitä.

_Plumet_. Tule, menkäämme pian häntä vastaan! (Rientävät ulos perältä),

_Galouzou_ (its.). Siinä ei Laura saakkaan periä Plumet'iä. Hänen
miehensä on joutunut häviöön. Laura lankeaa jälleen minun niskoilleni.
— Minun pitää kiirehin kirjoittaa Martel'ille ja Robineau’lle!




Kolmas näytös.


Sama huone.



Ensimmäinen kohtaus.


Robineau. Martel. Henriette. Laura (matkapuvussa). Palvelia.

_Palvelia_ (Henriettalle). Ei vielä rouva, siell' ei ole ketään
liikkeellä vielä. Täällä oli eilen päivälliset, jotka kestivät
myöhäiseen iltaan.

_Henriette_ (hilj. miehelleen). Kihlajaiset luultavasti. (Palvelialle.)
Hyvä! Ilmoita Galouzou'lle, että rouva Martel on täällä ja pyytää
puhutella häntä.

_Palvelia_. Mutta hra Galouzou ei ole vielä noussut, hänkään.

_Henriette_ (kärsimätönnä). Niin pitää hänen nousta nyt heti. — Tee,
kuin käskin. (Palvelia pois). — (Kovin liikutettuna). Naipi — hänen
i'ässään! Onko koskaan kuultu mokomata!

_Robineau_. Sinun pitää olla rauhallisempi, Henriette-kultani.

_Henriette_. Rauhallinen — olla rauhallinen! Hm, hyvä on niin sanoa. —
(Martel’ille, joka on heittäinnyt nojatuoliin oikealle). Kuulittehan
te, mitä palvelia sanoi. — — — Nuo päivälliset ovat luultavasti olleet
kihlauksen kunniaksi.

_Martel_. Luultavasti.

_Henriette_. Mutta jos te olisitte eilen mennyt suoraan kotiinne
pörssistä, ettekä ventturoinnut tiesi missä — niin olisimme voineet
lähteä matkalle puolenpäivän tienoissa, sen siaan kuin nyt lähdimme
ilta-hämärässä, ja olisimme kenties saapuneet hyvään aikaan, ja voineet
estää tuon ilkeän kepposen.

_Laura_. Niin, Edouard, minä tahdon tietää, missä sinä viivyit eilen.

_Martel_. Olenhan sen jo sanonut. Minä olin eräässä osakasten
kokouksessa, (Its.) Nicoline'n kanssa.

60

_Henriette_. Hamekkaiden kokouksessa-— — —

_Laura_. Taivaan Herra!

_Martel_. No, mutta tukihan toki vaimosi suu, sinä!

_Robineau_. Luuletko sen olevan niin helppoa?!

_Martel_. Minä olen, tottavie, kuin luuton liha, — tämäpä vasta
huvi-matka! Seitsemän tuntia yhtämittaa junassa! Aaa — huh!

_Henriette_. Luuletteko, ett'emme me myöskin ole väsyksissä?

_Martel_ (nousten). Min'en käsitä, miten te tulette toimeen. — Te
lienette varmaan raudasta.

_Henriette_. Niin, välin on meillä oikein rautainen tahto
(Kärsimätönnä). No, minne se palvelia jäi?

_Martel_ (tarkastaa itseään peilissä, järjestää partaansa). Minä toivon
toki, että tässä korpin pesässä löytyy edes jonkinlainen Figaro, sillä
partani on muuttunut oikein rosvonparraksi.

_Henriette_. Vai niin, — te ajattelette ainoastaan ulkomuotoanne näin
tärkeänä hetkenä? Teillä on ehkä rendez-vous toimessa daamin kanssa,
jota junassa niin kiekailitte?

_Martel_ (keikkarimaisesti). Jotainhan sitä pitää tehdä — ajan kuluksi.

_Laura_. Kyllä minä näin, miten sinä koko ajan kuiskuttelit sen kanssa,
suu makeana.

_Martel_. Niin, mutta hän ensiksi alkoi, he!

_Robineau_. Keikkari!

_Martel_. Muuten — se oli ihana, erinomaisen suloinen nainen.

_Henriette_. Rakkauden tunnusten siaan pitäisi teidän ajatella, millä
keinoin voimme poistaa vaaran, joka uhkaa meitä.

_Laura_. Niin, se olisi paljon parempi. (Rukoillen). Lupaa minulle,
kulta, rakas Edouard, ett'et mene tapaamaan tuota ilkeätä naista!

_Martel_. No, no, minä lupaan.

_Henriette_. Herra nähköön, kuinka sin'olet tuhma, Laura! Se nainen
teki vain pilkkaa miehestäsi, — näkihän sen jokainen.

_Laura_ (maikaillen Martel’ia). Niin, sinä voit luulla siten.

_Robineau_ (vaimolleen). Mitä hyötyä siitä on, että sinä tosi-asioita
lakkaamatta toistat?

_Henriette_ (totisesti). Minä pyydän, älä sinä myöskään suututa minua.
Minä olen tarpeeksi herkkä-hermoinen muutenkin.



Toinen kohtaus.


Entiset. Galouzou (vasemmalta).

_Robineau_. Kylläpä te olette antanut odottaa itseänne, hra Galouzou.

_Galouzou_. Olisitteko tahtonut nähdä minut senlaisena, kuin sängystä
nousin?

_Henriette_. Yksi tunti menee hukkaan toisensa jälkeen.

_Robineau_. No, kuinka loitos historia on ehtinyt? — Onko toivoa saada
seikkoja oikealle uralle jälleen?

_Galouzou_ (nostellen olkapäitään). Tuskin! Plumet on tarttunut ihan
keskelle naimispuuhan pyörää. Hän on julmasti rakastunut.

_Henriette_. Hän! — Vanha äijä! — Hm! Häntä tulee melkein surku.

_Robineau_. Mutta mikä hitto mokoman tuuman on hälle päähän pistänyt?!
— Se ei ole hänen omiaan. Henriette. No, sehän on helppo arvata. Kuka
muu, kuin nuo kaksi juonikasta enoa.

_Laura_. Dutocq ja Sarazin — niin, sinä olet oikeassa!

_Robineau_. He ovat siis ainakin kätensä paikanneet, — ja kunnon lailla
ovatkin.

_Laura_. Mutta mitenkähän ne lienevät voineet viekoitella enoa naimaan?

_Robineau_. No, se ei, todellakaan, ole liian vaikeata.

_Martel_. Ei, sen sinä kyllä tiedät.

_Robineau_. Mitä tarkoitat?

_Martel_. Ja ehkäpä Henriette'kin noin jotakuinkin tuntee sen asian.

_Henriette_. Tahtoisitteko puhua ymmärrettävästi.

_Martel_. Hyödytöntä olisi mainita kaikkia "pikku-summia", jotka sinä,
enon iloksi, olet suosiollisesti vastaanottanut.

_Henriette_. Te, hra Martel, te ette todella ole tyytynytkään
"pikku-summiin"; — paras olisi, ett'ette puhuisi mitään.

_Robineau_. Kyllähän se vihdoin nähdään ja selville saadaan.

_Martel_. Sitä minäkin toivon.

_Robineau_. Kylläpä vielä suutanne vinoonkin vetää.

_Galouzou_. Oikein, — riidelkää, tapelkaa, repikää tukkaa toisiltanne;
sill'aikaa kirjoittavat toiset naima-kontrahdin valmiiksi — ja se ei,
Jumal'avita tule rouva Plumet’ille vahingoksi, sen tiedän.

_Robineau_. Hän saa tietysti veljen-osan,

_Galouzou_. Enemmänkin!

_Kaikki_. Onko mahdollista!

_Galouzou_. Jälkeenjäänyt saapi koko tukun, rahat ja tilat kirjoineen
karjoineen, semmoinen on päätös (yleinen hämmästys.)

_Robineau_. Mutta siitä naimisesta ei millään muotoa saa tulla mitään.

_Galouzou_. Sitte ette saa kuluttaa hetkeäkään turhaan; sillä nuo
toiset eivät makaa kädet ristissä, olkaat varmat siitä?

_Martel_. (hymyillen) Ehkä heidän täytyy kiiruhtaa häitä _erinäisistä
syistä_.

_Henriette_. Ehkä, se on todellakin hyvin mahdollista.

_Martel_. Näillä tienoin on paljon kauniita tyttöjä

_Henriette_. Ja naiminen on epäilemättä paras keino saada kaikki pahat
huudot vaikenemaan. (Yleinen nauru.)

_Galouzou_. Ei — kylliksi! — Nyt menette jo todentotta liian loitos!

_Robineau_. Kuinka te sen tiedätte?

_Galouzou_. Minä tiedän niin paljun, että Clemence Dutocq on varsin
sävyisä tyttö, ilman pienintäkään pilkkua.

_Henriette_ (ivaten). No, sittehän se onkin oivallinen kauppa, ja
meidän täytyy kaiken mokomin, voimiemme mukaan, koettaa edesauttaa sitä.

_Galouzou_. Sitä min'en sano — — —

_Henriette_, (kuin ed.) Täytyyhän meidän koettaa lykätä Clemence'a
onnensa kukkuloille, hän ansaitsee sen; vähät siitä, että me itse sen
kautta joudumme häviöön? (Lauralle) No, sanehan jotain sinäkin, —
näyttää siltä, kuin ei koko asia liikuttaisikkaan sinua, — sinä vain
istua nuljotat kuin — en tiedä, mikä.

_Laura_. Mitä sinä tahdot minun sanomaan, min'en ymmärrä sanaakaan koko
puheestanne.

_Henriette_. Mutta onneksi me emme ole sinun emmekä hra Galouzou'nkaan
avun vaivaisia. — Robineau ja minä, me kyllä — — —

_Galouzou_. Riitelemisen siaan pitäisi meidän ajatella, millä keinoin
estäisimme tuon naimisen, se olisi paljon parempi, se.

_Robineau_ (Miettien). Meidän pitää keksiä keino — — —

_Laura_ (nousee). Niin, — meidän pitää keksiä keino — − —

_Henriette_ (iva-naurulla). Älä sinä vaivaakkaan aivojasi turhaan,
Laura-kulta; minä olen ihan varma siitä, ett'et sinä kuitenkaan pääse
tuota tuonnemmaksi.

_Laura_. Minä luulen löytäneeni jotakin!

_Kaikki_. Annapas kuulua!

_Martel_. Me kaappaamme palasen enon suusta. Me suostutamme puoleemme
tuon nuoren neidin. — Me kiedomme hänet kiinteästi köysiimme, ja — —
Sen toimen otan minä kernaasti osakseni.

_Laura_. Et kuuna kulloinkaan, siihenpä min'en suostu, en millään
ehdolla.

_Robineau_. Noo — mitä loruja!

_Martel_. Minun mielestäni on tämä keksintö vallan verraton!

_Laura_ (riippuen hänen kaulassaan). Ei, ei, ei millään muotoa, min'en
sitä salli.

_Galouzou_. Tahdotteko kuulla minunkin mietteeni? Teidän ei ollenkaan
pidä sekoittua asiaan. Teidän pitää — päin vastoin hellästi kohdella
neiti Dutocg'ia, — Jonkun toisen täytyy pitää naimisen estämisestä
huolta, jonkun, johon ei perintö-seikka, koske niin paljon, kuin teihin.

_Robineau_. Oikein!

_Henriette_. Mutta kenen?

Galouzou. Mitä sanotte esimerkiksi Philip'istä?|

_Robineau_. Niin, mutta mistä hänen nyt saa käsiinsä?

_Galouzou_. Minä kirjoitin hälle, että hänen läsnä-olonsa täällä on
erinomaisen tärkeä.

_Henriette_. Sitte emme suinkaan saa nähdä vilaustakaan hänestä. Jos
olisitte kirjoittanut, että hänellä nyt on tilaisuus olla ihmiselle
kiusaksi ja vahingoksi, olisi hän jo aikoja sitten ollut täällä.



Kolmas kohtaus.


Entiset. Philip (perältä).

_Philip_. Hyvää päivää ystävät! (Galouzou’lle). Eilen illalla sain
kirjeenne ja — tässä nyt olen. (Toisille). Panitteko kovinkin
pahaksenne minun tuloni?

_Robineau_. Päinvastoin, te olette varsin tervetullut!

_Philip_. Noo, — älkää laskeko leikkiä!

_Henriette_. Me juuri äsken sanoimme: "Oi, jos tuo kelpo hra Philip
toki olisi täällä!"

_Philip_. Sitte minä lienenkin varsin välttämättömän tärkeä tarve-kalu?

_Martel_. Niin juuri olettekin.

_Henriette_. Ajatelkaahan — eno naipi!

_Philip_. Eikös hitto! No, sepä hauskaa! — Sittehän täällä saadaan
oikein kuninkaalliset kekkerit! Olipa saakelin hyvä, että lähetitte
minua hakemaan.

_Robineau_. Vai niin, vai on se teidän mielestänne hauskaa?

_Philip_. Kuinkas muuten? — Tietysti myöskin teidän mielestänne, eikö
niin?

_Robineau_. Ei ollenkaan!

_Philip_ (muistaa). Ai, kas niin! — Ei, ei suinkaan! Nyt huomasin! —
Teidän suloiset toivonne menivät "kuni juusto korpin suusta" — Nyt
voitte pukeutua mustaan joka sorkka, ja kun teiltä kysytään, ketä
surette, saatte vastata: "Lempo sieppasi meiltä lihavan perinnön, eikä
jättänyt muuta, kuin petollisen toivon kuivat luut kurkkuumme!" Hahaha!
Tämäpä huvittavan hauska historia!

_Henriette_. Tuo on enemmän, kuin inhoittava ihminen!

_Robineau_ (malttaen mieltään). No, me valvomme vain oikeuksiamme, —
emme suinkaan itsemme tähden — — —

_Philip_. Ette, ette, — ette millään muotoa, ette itsenne tähden, vaan
— luonnollisesti Turkin keisarin tähden!

_Robineau_. Martel ja minä olemme naimisissa − − −

_Philip_ (teeskennellyllä myötätuntoisuudella). Oikein, oikein!
Ja saatte mahdollisesti moniaita "kakun marruttajia", ja noista
pikkuis-raukoista tahdotaan kernaasti pitää huolta. Se on
velvollisuuskin. — (Luonnollisella äänellään). — Noo, turhaa kaikki!
Älkää luulkokaan minun uskovan ryöväri-historioita. Sanokaa vain
suoraan haluavanne orpanan omaisuutta ja että se on hänen raskas
rahamassinsa, joka painaa nenäänne maahan.

_Robineau_. Mutta voittehan itsekkin arvata, Philip, kuinka katkeralta
tuntuu, kun ihmisellä on sukulainen, jota kohtaan vuodet pitkät on
osoittanut kaikkea mahdollista hellyyttä — —

_Philip_. Eikä kuitenkaan saa mitään vaivastaan — ei edes noista
koru-kirjailluista tohveleista eikä dito yölakeista maksoa; semmoinen
kiittamättömyys tuntunee hävyttömän kiusoittavalta, — niin niin!

_Laura_. Tuo on toki liian veikeätä!

_Henriette_. Olkaamme vain ääneti!

_Galouzou_. Kuuluu siltä, ett'ei hra Philip oikein käsitä kysymyksessä
olevata seikkaa. — Te näytte pitävän suorapuheisuudesta; siksi puhun
minäkin kaunistelematta. — Robineaun ja Martel’in perheet ovat tätä
nykyä hra Plumet’in lailliset perilliset, eikä kenkään voine moittia
heitä siitä, etteivät he aivan kädet ristissä päästä 40,000 franc'in
vuotista perintöä sivuitsensa.

_Philip_. Se on selvää!

_Galouzou_. Näille perheille olisi siis parasta, että jollain keinoin
saataisiin tämä naiminen menemään mitättömiin, ja siinä katsannossa
olemme toivoen luottaneet teihin, joka myöskin kernaasti suotte hra
Plumet'in pysyvän naimatonna.

_Philip_. Minäkö? Mitä hänen naimisensa minua liikuttaa?

_Galouzou_. Martel ja Robineau ovat tähän saakka eläneet tulevaisuuden
toivossa, sanoitte, mutta te itse, te olette elänyt nykyisyyden
todellisuudessa. Teillä ei ole mitään, te ette toimita mitään muuta,
kuin elätte orpananne niskoilla.

_Philip_ (vähän loukattuna). Hra Galouzou!

_Galouzou_. Niin, suokaa anteeksi, minä olen asiamies ja mainitsen
asioita omilla, oikeilla nimillään. (Vähitellen kuni olisi hän
oikeudessa. Papattaa). — Varmuuteen vivahtava todellisuus on, että
hra Plumet naineena miehenä tuntuvasti muuttaa entistä elämäänsä,
kuin myöskin, että hänen tuleva vaimonsa ja sen perhe anastaa talossa
sen paikan, jonka hän tätä ennen ihmeteltävällä vapaa-mielisyydellä
salli orpanansa ja ystävänsä pitää, — niin, olematta liian tulinen
toivoissaan, voipi jotenkin suurella varmuudella ennustaa, että
mainittu orpana ja ystävä jonakuna onnen päivänä löytää itsensä
maantieltä.

_Philip_ (its.). Tuo ei, toden totta, ole hullumpaa.

Galouzou (jatkaa). Jota vastoin, toisaalta katsoen, jos ei hra Plumet
nai, vaan jääpi vanhaksipojaksi, yhtä suuri todellisuus on, ett'ei hän
ollenkaan muuta entistä elämäänsä, että _status quo_ jääpi entiselleen,
ja että, niinkuin Robineaun ja Martel'in perhe oikeuden mukaan jääpi
hänen perillisikseen, ei myöskään hra Philip'iltä ryöstetä hänen
kohtuullisia oikeuksiaan. — Tämän jätän minä täten korkean oikeuden
tarkemmin tutkittavaksi! (kumartaa). Philip. Bravo, hra asian-ajaja,
bravo! Galouzou (huomaa hajamielisyytensä). Anteeksi, tämä meni vanhan
tavan mukaan!

_Philip_. No niin, — siis on tuon pitkän puheen lyhyt ajatus se, että
minun pitää saattaa orpanan naiminen mitättömiin, niinhän?

_Robineau_. Niin, siitä me olemme teille ikuisesti kiitolliset.

_Martel_. Niin, me olemme sydämestä kiitolliset, ja kun eno vihdoin
kuolee, saatte tekin osan perinnöstä.

_Philip_. Todellakin!

_Robineau_. Saatte, me vakuutamme, — kelpo summan, olkaa varma siitä.

_Philip_. Niin, nöyrin kiitokseni, vaan min'en ole tottunut käyttämään
toisen kuolemaa hyödykseni. Kun orpanani kuolee, suren minä, sillä minä
pidän hänestä sanomattomasti; mutta saapiko Martel'in ja Robineaun
perheet hänet periä tai ei — se on minusta aivan yhdentekevä. — Te ette
kärsi minua! minä tiedän sen, mutta enpä minäkään, Jumal'avita, pidä
tietä niin minäkään! — Plumet-orpanan naiminen ei ole mieleeni, mutta
uskokaa pois, se on vallan eri tynnyrin viiniä, se. Orpana oli iloinen
ja tyytyväinen minun kanssani, — mutta se ei ole sanottu, että hän on
yhtä iloinen ja tyytyväinen vaimonsa kanssa. Minä sain häneen jo vähän
ihmistapoja, ja pirun ikävätä olisi, jos olisin tehnyt vallan turhaa
työtä.

_Robineau_. No, te koetatte siis parastanne, estääksenne tuota naimista?

_Philip_. Niin teen, mutta Plumet’in tähden ja itseni tähden, mutt'en
suinkaan teidän tähtenne, olkaa varmat siitä.

_Martel_. Minä olen suuresti kiitollinen.

_Laura_. Tuossahan eno onkin!

_Galouzou_ (toisille, paitsi Philip'ille). Sitte menen minä tieheni. Te
ette tiedä mitään — ihastutte sen kuultuanne. Ymmärrättekö?

_Robineau_. Täydelleen!

_Galouzou_. Hyvästi! (Menee),



Neljäs kohtaus.


Entiset, pait Galouzou, Plumet.

(Philip on ottanut sanomalehden, eikä ota osaa koko seuraavaan
kohtaukseen).

_Plumet_ (tulee iloisena ja tyytyväisenä, hieroen käsiään, vaan
huomattuaan sukulaisensa, muuttuu hänen katseensa). Mitä näen minä?

_Henriette_. Meidät, eno, meidät! (Syleilee häntä sydämellisesti).

_Laura_. Hyvää päivää, eno-kulta! (Syleilee häntä samoin).

_Robineau_ ja Martel (puristavat hänen käsiään).

_Plumet_. Ja Philip myöskin!

_Philip_ (lyhyesti, nousematta). Päivää, ystävä!

_Plumet_ (änkyttäen). Tämäpä suloinen ihastus! — Tepä vasta kiltit
olitte. (Eriks.). Hyvä, jos olisitte hornan tuutissa!

_Robineau_. Ilma oli kaunis. Huomenna on sunnuntai; — siksi me
mietimmekin itseksemme: Mennäämpäs nyt rakkaan enomme luo.

_Henriette_. Ja tässä nyt olemme. Plumet. Sepä oli oikein oiva aate!
Laura. No, mutta kuinkas sinä nyt oikeastaan jaksat, kiltti enoseni?

_Martel_. Oletko tyytyväinen tähän seutuun?

_Plumet_. Kaikinpuolin, — tämä on oikein suloisen ihana seutu.

_Henriette_. Entäs naapurisi, minkälaisia ne ovat? — Se on erinomaisen
tärkeä ehto, että naapurit ovat oikein kelpo ihmisiä, muuten on maalla
ikävä.

_Plumet_. Minun naapurini ovat sanomattoman herttaista väkeä, ja minä
luulen yhä enemmän ihastuvani tähän elämään.

_Robineau_. Oletko ollut niiden seurassa? Mitä väkeä ne ovat?

_Plumet_ (hämillään). Hm — no — ensiksikin tässä on Protat tyttärineen,
sitten eräs eversti Dutocq ja hänen lankonsa eversti Sarazin —
äärettömän arvokkaita miehiä — ne ovat kumpainenkin kunnianlegionan
komendörejä — sanomattoman kelpo ukkoja — niin — hm — — ja Sarazin'in
sisarentytär neiti Clemence.

_Henriette_ (vilkaistuaan loisiin). Vai niin, Clemence Dutocq —
hänestä on Pauline usein puhunut; sehän kuuluu olevan sanomattoman
herttainen olento.

_Plumet_ (pikkaisen miehekkäämmin). Niin, niin — taivaallisen
herttainen — — ja kolmenkymmenen vuoden vanha.

_Robineau_. Kolmenkymmenen — eikö hän jo pian rupea naimisiin menemään?

_Plumet_ (lyhyen kamppauksen jälkeen). Niin — semmoiset on hällä juuri
tuumat.

_Martel_. Onko hän kihloissa?

_Plumet_. On.

_Henriette_. Tietysti jonkun nuoren miehen kanssa?

_Plumet_. No niin, sitä ei juuri saata sanoa, - hänen sulhaisensa on
minun i'ässäni.

_Robineau_. No, sepä vasta sopiikin aivan kuin lukkoon, varsinkin kun
ei Clemencekaan enään ole juuri eilisen teeren poikia.

_Plumet_ (yhä miehistyen). Niin, eikö totta?

_Martel_. Mutta minun tietääkseni on Clemence köyhä, kuni paratiisin
Eva.

_Robineau_. Niin, mutta luultavasti on hänen tuleva puolisonsa rikas.

_Plumet_. Niin, se on hyvin voipa mies.

_Henriette_. No, sittepä ei Clemence'n rikkaudesta olekkaan lukua.

_Plumet_ (iloissaan). Onko tuo nyt oikein vilpitön tosi-tarkoituksenne?

_Henriette_ (teeskennellyllä hämmästyksellä). Herrainen aika — mitenkäs
muuten? — Etkö sinäkin ole samaa mieltä?

_Plumet_. Tietysti, tietysti; mutta — —

_Martel_. Mutta - mutta — mitä "mutta"?

_Plumet_. Otaksukaamme nyt pilan vuoksi, ett'ei tuo sulhanen ole yksin
maailmassa; — että hällä on perillisiä.

_Robineau_. Lapsia?

_Plumet_. Eikä, vaan sukulaisia, jotka ehkä ovat eläneet siinä
toivossa, ett'ei hän koskaan enään naisi.

_Henriette_. No, hyväinen aika, tottahan hän ennen kaikkea ajattelee
omaa onneansa — — —

_Plumet_ (iloissaan). Ajatteletteko todellakin tuolla tavoin tätä
asiata? — Otaksukaamme nyt pilan vuoksi että minä aion naida!

_Martel_ (kuni järkensä kehkiytyisi). Mitä sinä sanot?

_Henriette_. Sinä ai'otkin, eno, sinä juuri ai'otkin, älä kielläkkään!

_Robineau_ (ilosta loistavin silmin). Onko se totta?

_Plumet_ (miehistäikse). No niin! Niin, lapset, minä ai'on naida!
(Eriks.). Kas niin, nyt se on sanottu!

_Martel_ ja _Robineau_ (teeskennellyllä kummastuksella). Todellakin!

_Robineau_. Toivotan onnea.

_Martel_. _Laura_. _Henriette_. Toivotan onnea!

_Henriette_ (uhaten sormellaan). Kas, kas, kuinka salaisesti tuo eno
kutoo juoniaan!

_Plumet_ (vakuuttaen). Ei! Minulla ei todellakaan ole ollut mitään
juonia pelissä.....

_Henriette_. Voi, kuinka minä ikävöitsen tulla tutuksi tuon neiti
Dutocq'in kanssa!

_Laura_. Minä myöskin.

_Plumet_ (vikkelään ja sydämellisesti). Luuletteko voivanne pitää
hänestä?

_Henriette_. Tietysti, jos hän vain oikein sydämensä pohjasta rakastaa
sinua.

_Plumet_. Te ette siis ole ollenkaan suutuksissa minulle siitä, mitä
olen tehnyt?

_Henriette_. Sinä loukkaat meitä, eno-kulta — − −

_Robineau_. Oletteko todellakin silmänräpäystäkään voinut luulla — — −

_Plumet_. Niin, minun täytyy tunnustaa, oli silmänräpäys, jolloin
pelkäsin teidän pahastuvan tästä naimisesta.

_Martel_. Hyi, eno, se ei ollut kauniisti tehty!

_Laura_. Ei, sinä teit rumasti.

_Plumet_. Niin, niin, nytpä minä sitä kadunkin, — minä olin hyvin paha,
kun voin - —

_Henriette_. Menkäämme nyt puhdistaimaan matka-tomusta, ja sitte pitää
sinun esitellä meidät tulevalle tädillemme.

_Laura_. Niin, kiiruhtakaamme.

_Martel_ (leikillä). Minä sanon sinulle jo edeltäpäin — minä alan
hienostella häntä.

_Plumet_ (suopeasti). Niin, ole hyvä, min'en suinkaan pane pahakseni.

_Laura_. Mutta min'en sitä salli, kuuletkos!

_Robineau_. Ja vanhalle eversti Sarazin'ille pitää teidän kaiken
mokomin esitellä minut.

_Plumet_. Sen minä teen, ystäväni. (Puristaa, liikutuksella Robineaun
kättä). Te olette perinpohjin kelpo lapsia. (Puristaa Martel’in kättä).
Min'en tiedä, kuinka minä saattaisin — — — (suutelee Henriettaa ja
Lauraa otsalle, pitää heitä liikutettuna hetken sylissään). Te olette
liian hyvät minua kohtaan! (Menee vähän sivulle, pyyhkiäkseen pois
kyyneleen).

_Robineau_ (hilj. Martel'ille). Minä luulen, häpeä olkoon, että ukko jo
on vanhuudestaan lapsellinen.

_Henriette_ (hilj. Philipille). Nyt on teidän vuoronne! (Seuraa toisia
ovea kohti).

_Philip_ (eriks.). Tämä naimiskauppa huvittaisi mua suuresti, ellei mun
olisi sääli tuota orpana-parkaa.

_Plumet_. Koko talon huoneet ovat hallussanne. Valitkaa itse — — —
(Syleilee ja suutelee vielä kerran Henrietteä ja Lauraa; kaikki neljä
menevät oikealle).



Viides kohtaus.


Philip. Plumet.

_Plumet_. Ja minä vielä pelkäsin sanoa asiaani noille kelpo-ihmisille.
— Voi toki, kuinka minä olen epä-luuloinen ja paha! (Huomaa Philip'in).
Kas, sinä olet siellä! — Sinä näit tämän taannoisen kohtauksen, — eikö
se ollut kaunis ja liikuttava? (Pienen äänettömyyden jälkeen.) Sin'et
vastaa. Sin'et ehkä ole samaa mieltä, kuin he?

_Philip_ (yhä lukien). Herra varjelkoon!

_Plumet_. Sinä ajattelet kaiketi, että minä olen tehnyt suuren
tuhmuuden?

_Philip_. Herra varjelkoon!

_Plumet_. Herra varjelkoon — Herra varjelkoon — mitä se merkitsee?

_Philip_. Ei se merkitse mitään.

_Plumet_. No, mutta vastaahan toki ihmisiksi. Onko se sinun mielestäsi
järjetöntä, että minä nain?

_Philip_. Ei suinkaan, päinvastoin, erinomaisen järjellistä, — koska
sinua haluttaa naida — niin — —

_Plumet_. Koska minua haluttaa naida — sinun vastauksesi ovat niin
kummallisia.

_Philip_. Minä seuraan aina haluasi ja sallin muidenkin tekevän aivan
samoin. Mikä oikeus minulla on tuomita muiden ihmisten tekoja? Enhän
minä ole ollenkaan viisaampi, kuin hullut ihmiset tavallisesti ovat.

_Plumet_. Hullut ihmiset! — Sinä luulet siis kuitenkin, että tämä
naiminen on hullun työtä?

_Philip_. Sitä min'en ole sanonut.

_Plumet_. No, mutta suoraan ja selvästi, — mikä on sinun ajatuksesi?
Saanko minä kuulla sen?

_Philip_ (nousee). No, koska tahdot niin, — minun ajatukseni on, että
olet tekemäisilläsi suuren, suuren — tuhmuuden.

_Plumet_. Kuinka niin, jos saan kysyä?

_Philip_ Kuuden vuoden kuluttua olet sinä viidenkymmenen kuuden vuoden
vanha, ja vaimosi ainoastaan vähän yli kolmenkymmenen. Toisin sanoin,
sinä olet vanha äijäressu, ja hän on nuori, kukoistava nainen.

_Philip_. Se on vain mokoma pakanallinen taikausko, harha-luulo. Ei,
päinvastoin, päinvastoin!

_Plumet_. Ettäkö vaimon pitäisi olla _vanhempi miestään_? — Miksi niin?

_Philip_. Ensiksikin siksi, että — ja sitten siksi, että — ja lopuksi
siksi, että.

_Plumet_. Sinä ajattelet aivan, kuin pahin vihamies.

_Philip_. Niin, yhtäkaikki minusta. — Sinun i'ässäsi mennä naimisiin, —
silloin pitää olla pikkuisen filosofinen, — mutta, koska sinä oletkin —
— —

_Plumet_ (miettien). Minun i'ässäni. — — Hm. hm! — Filosofinen! —
min'en, Herra paratkoon, ole ollenkaan filosofisempi, kuin muutkaan
tavalliset ihmiset.

_Philip_. Luuletko todellakin tyttösen ottavan sinut suloisten silmiesi
tähden — -?

_Plumet_ (epäilevästi). Ei minun silmäni taida enää niin merkillisen
suloiset ollakkaan — —

_Philip_. — — Ei, ystäväni, hän ottaa sinut ainoastaan rahojesi tähden.
Sinä olet houkuteltu kieroon tynnyriin.

_Plumet_. Se ei ole totta! Eipä — -!

_Philip_. Ensin ovat he viekoitelleet sinua ostamaan tämän maatilan,
luonnollisella tavalla päästäkseen luoksesi — sitte he ovat
mairitelleet sinua ja, kissa hiassa, veisanneet samaa virttä, kuin
sinäkin. Eilenkin esimerkiksi istuit sinä ihan epäilemättä noiden
everstien välissä päivällispöydässä?

_Plumet_ (vahan hämmästyen). Niin, — niin istuinkin.

_Philip_. Ja he kilistelivät lasia kanssasi, jotta vihdoin rupesitte
kävelemään korottomilla kengillä?

_Plumet_. Niin, — totta sekin! Minun täytyi todellakin juoda vähän
enemmän, kuin helposti voin kantaa.

_Philip_. Ja teidän sitä tehdessänne, istui Sulotar läheisyydessänne ja
kuumensi sinua hellillä silmäilyksillään? — Ja jälki-ruokaa syödessä
itki nuo kaksi "husaaria" sinun lautasesi kyyneleitä kukkuralleen, ja
syönnin jälkeen syleilivät ja suutelivat he sinua — ja toivat vihdoin
viimein naima-kontrahdin esiin?

_Plumet_ (väipästellen). Niin, niin — melkein juuri sillä tavoin ne
mua kiepoittelivat — —

_Philip_. Ja tänään he nauraa mutistelevat itsekseen, ajatellen: Hän
meni loistavasti loukkuun, tuo hellä-sydäminen Plumet!

_Plumet_. Niin, helläsydäminen minä olen mutten sentään pöllöpää.

_Philip_. Mutta siksi voit pian tulla.

_Plumet_. Minä näytän niille, ett'en ole pöllöpää. Minä olen antanut
heidän venyttää itseäni nenästä, sen huomaan; sillä toissa päivänä
vielä en tuntenut naimisen nykäystäkään mielessäni, en ollut edes
huomannut neiti Clemence'n olevan maailmassakaan, vaan sitte, ihan
yks', kaks' — en oikein tiedä miten — — olin kihloissa hänen kanssaan.

_Philip_. Nuo vanhat everstit ovat tietysti konstinsa oppineet
kavaljeerit, ja kaunotar on kärkäs saamaan miehen, ja päälliseksi
rikkaan.

_Plumet_ (heltyy jälleen). Ei, hänestä min'en luule mitään pahaa, —
vaikka voipihan, tottavie, olla mahdollista, että olet aivan oikeassa.
— Mutta sanohan, mitä mun nyt pitää tehdä, — olenhan minä tavallani
kiini, kuin käpälä-laudassa?

_Philip_. Eihän toki pappi vielä ole amenta lausunut?

_Plumet_. Ei, niin pitkälle ei juuri vielä ole ehditty.

_Philip_. Älä nyt lemmoksi jälleen ole nahkiainen.

_Plumet_. Minäkö? — Nahkiainen?!

_Philip_. Sano suoraan, että, tarkemmin mietittyäsi, olet huomannut
hulluutesi.

_Plumet_ (tekeikse jäykäksi). Niin, sen minä sanon suoraan. — Min'en
tahdo naida, min'en tahdo millään ehdolla naida. Sinun pitää olla
kuulemassa, kun minä sen sanon, jotta voit samalla vahvistaa syitäni,
eikö niin? (jälleen hellänä). Ja minun sukulaiseni, jotka tästä
naimisesta niin iloitsivat, ne raukat pettyvät — se on paha.

_Philip_. Älä ole milläsikään heistä. — He olivat oikein hurjat,
pelätessään sinun onneasi; mutta niill'ei ollut mieltä näyttämään sitä
sulle.

_Plumet_. Sen mä luulen, sillä ne pitävät minusta niin hirveän paljon.
Mene sinä nyt heti rauhoittamaan heitä.

_Philip_. Ei mitään kiirettä!

_Plumet_. Tottahan toki. Mene heti! (Philip menee oikealle). Ja tule
kohta takaisin! -? Minä tahdon Philip'in olemaan vieressäni, sillä
Dutocq ja Sarazin voivat joka silmänräpäys olla täällä. (Huomaa niiden
olevan perä-ovessa; juoksee oikean puoliselle; huutaa). Philip! Philip!



Kuudes kohtaus.


Plumet. Dutocq. Sarazin.

_Dutocq_ (iloisesti). Hyvää päivää! Kuinkas kuuluu? (Kättelee),

_Sarazin_ (toisella puolella). Hyvää päivää! (Kättelee).

_Dutocq_. No, nyt on avioliitto julistettu ja neljäntoista päivän
kuluttua pidetään häät.

_Plumet_. Neljäntoista päivän kuluttua?

_Dutocq_. Niin, ystäväni, niitä on mahdoton pikemmin saada toimeen;
mutta, lennä ja polta, koska olette näin kauvan ollut morsius-vuoteesta
poissa, voitte kyllä helposti odottaa nuo neljätoista päivää vielä.

_Sarazin_. Siitä minä olen varsin iloinen. Me saamme siis vielä
muutaman päivän pitää tyttö-letukan luonamme, ennenkuin sanomme hälle
viimeiset jäähyväiset. — Niin, viimeiset ne ovat, sillä — vaikka me
tosin saamme nähdä hänet joka päivä — kun hän vain on naimisissa, ei
meillä enää ole häneen mitään kiinikettä.

_Plumet_. Te tulette kaipaamaan, suuresti kaipaamaan häntä — sen minä
helposti ymmärrän.

_Dutocq_. Sitä emme saa ajatella, kun on kysymys hänen onnestaan.

_Plumet_ (Its.). Hänen onnestaan! (Hämillään). Niin — kunpa vain
tietäisi hänen ihan varmaan tulevan onnelliseksi minun kanssani.
(Philip tulee).

_Dutocq_. Mitä te tarkoitatte?

_Plumet_. Minä tarkoitan — kun ihminen on viettänyt vanhan-pojan elämää
niin kauvan, kuin minä tässä esim. on siihen tarttunut niin monta
eriskummaista tapaa ja oikkua, ett'ei nuoren vaimon ole ollenkaan
hupaista koko elinaikaansa elää semmoisen miehen kanssa.

_Philip_. Siinä on orpana aivan oikeassa.

_Dutocq_ (huomaa Philipin). Kas, hra Philip! Philip. Hyvää päivää, hra
eversti! Sarazin. No, semmoiset tavat ja oikut saattaa mies helposti
jättää.

_Plumet_. Niin, mutta se ei ole niinkään helppoa minun ikäiselleni,
ja minä olisin sanomattoman onneton, jos teidän oiva sisarenne-tytär
vihdoin katuisi kauppaansa. — Sitä min’en milloinkaan voisi antaa
itselleni anteeksi — —

_Dutocq_. Tuo arvelunne kunnioittaa teitä. Sarazin. Clemence’lla oli
myöskin arveluja, hän ei ollut ollenkaan kärkäs menemään naimisiin.

_Plumet_. Niin, sepä se! Minä jo aavistinkin, että — mitä minä
sanonkaan — että hän ei, tarkoin ajatellen, pidäkkään minusta.

_Sarazin_. Hän ei tosin pane sekä nenäänsä että suutansa alttiiksi
rakkaudelle, sit’ei hän tee, vaan ettehän te lie sitä odottanutkaan?

_Plumet_. Minä vain pelkään, kovasti pelkään, että hän ottaa minut,
ainoastaan totellakseen teitä. Hän on niin hyvä — niin hellä, että — — —

_Sarazin_. Luuletteko te meidän houkutelleen tai pakoittaneen häntä? Te
luulette meitä kenties roistoiksi — te — —

_Plumet_, (Kadottaa miehuuttaan). En suinkaan, en suinkaan: mutta te
ette kenties ole aprikoinneet asiata niin pohjasta pitäin, kuin minä.

_Dutocq_ (katsoo häntä tarkoin silmiin). Luuletteko niin?!

_Plumet_. Min'en voi sitä kieltää, minä — minä pelkään, että hän
uhraa itsensä. Niin, älkää vain ymmärtäkö minua väärin, minä olisin
luonnollisesti äärettömän onnellinen, saadessani sellaisen vaimon, kuin
Clemence on. Hän on kelpo vaimojen esikuva ihan joka katsannossa.

_Sarazin_ (tarkastaa häntä). Hän ei ollenkaan kaipaa teidän
ylistys-virsiänne —

_Plumet_ (aivan hämillään). Ei, ei — tiettyä se — mutta minun
mielestäni pitää mun toki sanoa siten, vakuuttaakseni teille, ett’ei
mulla ole pienintäkään sivu-ajatusta, joka pienimmässäkään määrässä
halventais sisarenne-tytärtä.

_Dutocq_ (kärsimätönnä). Sen minä hiton helposti käsitän, sillä mistä
te sen olisitte voinut saadakaan? Mutta mikä teidän mielessänne
oikeastaan mojottaa? Teillä on jotain sanottavaa?

_Plumet_ (tyhmistyneenä) Niin, minun piti vain sanoa, eversti-kulta,
että minun velvollisuuteni, kunnon miehenä, on — — —

_Sarazin_. Ei mitään esipuheita!

_Plumet_ (aivan tuppisuuna). Ei, ei — — vaan —

_Dutocq_ (kärsimätönnä). No, no!

_Philip_ (hilj. Plumet'ille). No, anna kaikua vain!

_Plumet_. Niin, mutta kun en oikein tiedä, miten alkaisin — — —

_Sarazin_. No, turkasen vietävä, en kauniimmin voi sanoa, pelkäättekö
meidän syövän teidät?

_Plumet_ (koettaa hymyellä). E — e — — Minä tiedän ihan varmaan, että
te olette kaksi herttaista kelpo miestä. — Hm! Minä puhelin teistä
viimeksi tänään Philip'in kanssa. Eikö totta, Philip, enkö minä sanonut
varsin hämmästyneeni, huomattuani min paljon ihmis-tuntoa ja sydäntä
noissa kahdessa kunnon soturissa, — hä?

_Philip_ (eriks.). Nyt hän laskee lorua jälleen!

_Sarazin_. Nyt ei ole ollenkaan puhetta meistä, vaan Clemence’sta! Te
olette muuttanut mielenne? Eilen te tahdoitte naida hänet — tänään ette?

_Plumet_. Suokaahan minun vain sanoa — — —

_Dutocq_ (vihaisesti). Sanokaa hitoilla — sanokaa sitte ajatuksenne!

_Sarazin_. Kai teillä toki sen verran on mieltä?

Plumet (pingolla). Minä vakuutan, — jos saisin seurata sydämeni ääntä —
— —

_Dutocq_ (voimalla). Jälleen! — Hiisikö teidän sydämestänne huolii!
Tahdotteko te naida vai ettekö tahdo naida?

_Plumet_ (ei saata päättää vastauksestaan). Minä tiedän kyllä — — —
minä -? — —

_Dutocq_. Nyt ei muuta, kuin lyhyt, _tahdon_ tai _en_ — jompikumpi!

_Philip_ (on ollut levoton, vihdoin). Minä vastaan hänen nimessään: En
— hän ei tahdo naida.

_Dutocq_. Vastaatteko te itsekin samoin?

_Plumet_ (heikolla äänellä). Vastaan!

_Dutocq_ (rauhallisena). No, nyt siis tiedämme, mitä meidän tulee tehdä.

_Plumet_ (lepuna). Uskokaa — minä vakuutan — tämä tuntuu minusta
hirveän katkeralta!

_Dutocq_ (kylmästi). Minusta myöskin!

_Sarazin_ (kiihoissaan). Mutta eipä, lempo vie, käykkään laatuun tuolla
tavoin pitää rehellisten ihmisten kunniaa ja onnea leikki-kalunaan.

_Plumet_. Mutta minä vannon — — —

_Sarazin_. Oo, menkää sen tulla ja viedä, mongerruksinenne, minä vaadin
vallan toista — tietäkää — — —

_Dutocq_ (arvokkaisuudella). Älä hätäile, Sarazin, annapas minun nyt
puhua. — Eversti on oikeassa! luvatonta ja katalaa on, huikentelevasti
panna ihmisten onnea ja kunniaa alttiiksi. Teidän ikäiseltä mieheltä on
oikeus vaatia, että hän tarkoin ajattelee ja harkitsee asiat, ennenkuin
ryhtyy mihinkään toimeen. Siten ette ole te tehnyt, hra Plumet — ja
olette käyttäinyt hyvin huonosti.

_Plumet_. Mutta, hra — — hra Dutocq — — —

_Sarazin_ (painolla). Te olette käyttäinyt huonosti!

_Dutocq_. Pitää tarkoin ajatella, ennenkuin herättää köyhän, vaan
siveän tyttösen poveen toivoja odottamattomasta onnesta, ennenkuin
petollisilla virvatulilla ihastuttaa harmaapäitä vanhuksia, kuin
Sarazin ja minä, sanoen: Te surette lapsenne tulevaisuutta — minä otan
pitääkseni huolen siitä. — Semmoisia lupauksia ei pidä tehdä, ellei
tiedä tuiki varmaan voivansa täyttää niitä, sillä köyhyys on jo kyllin
raskas taakka, rauenneet toiveet sen lisänä sortavat kantajansa.

_Plumet_ (liikutettuna). Eversti-kulta!

_Philip_ (samoin, eriks.). Minä olen tehnyt väärin tuota kunnon
vanhusta kohtaan.

_Sarazin_. Jos me vain olisimme rikkaita, tai jos Clemence edes saisi
jotain myötäjäisiksi, ette niin helposti voisikkaan noin vain suoraa
päätä saattaa syytöntä tyttöparkaa maailman huudonalaiseksi. Vaan.
asiain nykyisellään ollessa, me saamme luvan olla vaiti — ja kärsiä!

_Plumet_. Minä vakuutan, Clemence'n maine ei tule ollenkaan kärsimään.
Vääryys on aivan tykkänään minun puolellani, ja minä kyllä pidän huolen
siitä, että ihmiset saavat sen tietääkin.

_Dutocq_ (kiivaasti). Minä kiellän teitä ainoallakaan sanalla
puolustamasta Clemence'a. Tytöstä, semmoisesta kuin hän, on
koko maailman _lupa puhua pahaa_, mutta me emme salli kenenkään
_puolustavan_ häntä, kun pidämme puolustuksen hänen arvoansa alentavana.

_Philip_. Oikein! Hyvin lausuttu!

_Plumet_ (kovassa mielenliikutuksessa). Mutta taivahan tähden,
eversti-kulta, min'en tiennyt — min’en ole ajatellut asian
olevan sellaisen, jonlaiselta se nyt näyttää. Mutta jos minun
epävakaisuudellani on niin hirveät seuraukset, niin toivon sydämeni
pohjasta, että unohdatte, mitä minä taannoin lausuin unohdatte että
olin heikko ja peruutin sanani. — Voidaanhan kaikki vielä saada hyväksi
jälleen, eikö niin

_Dutocq_ (hämmästyen). Mitä mielitte?

_Sarazin_. Onko tuo varsin hullu, tuo ihminen?

_Dutocq_. Rauhoitu, Sarazin!

_Sarazin_. En, minä olen jo, tottavie, ollut liian kauvan rauhassa!
Luuleeko tuo — hra Plumet että me olemme tulleet tänne peijailemaan,
niinkuin hän ehkä on tottunut tekemään turkki-kaupoissa?! Te luulette
kenties, että me olemme koettaneet pehmitellä sydäntänne, jälleen
voidaksemme kääpätä teitä ja teidän rahamassianne sisareni-tyttären
puoleen? Te luulette kenties — — —

_Dutocq_. No, mutta olehan jo vaiti, Sarazin! Meillä on ainoastaan yksi
teko jälellä — mennä matkoihimme. (Aikovat mennä).

_Plumet_ (rukoillen). Mutta Herran tähden! Enköhän minä toki voi tehdä
kaikkea hyväksi jälleen?!

_Philip_. Eversti Dutocq! Eversti Sarazin! — Minä yksinäni olen
syypää koko tähän rettelöön. Minä houkuttelin orpanaani peräytymään
ai'otusta liitostaan. Min'en tuntenut teidän luonnettanne — se
olkoon puolustukseni. Nyt sitävastoin, kun tunnen teidät, sanon minä
orpanalleni, — tuo perhe on tuhatta vertaa parempi kuin oma perheesi,
minut myöskin siihen luettuna, — sinä olet onnellinen, jos sen
jäseneksi pääset; ja teille minä sanon: Unohtakaa, mitä orpana taannoin
sanoi, sillä minä olin säkki, hän oli suu. Hän on heikko, hän on oikea
viirikukko, mutta hän on hyvä, kunnon mies, kun hän on kelpo ihmisten
joukossa.

_Plumet_ (Dutocq’ille ja Sarazin'ille). Antakaa anteeksi! (D. ja S.
epäilevät).



Kahdeksas kohtaus.


Entiset. Clemence (perältä. Kohta) Robineau. Martel. Henriette ja
Laura. Galouzou.

_Plumet_ (rientää Clemence’a vastaan, ottaa häntä kädestä). Neiti,
tahtoisitteko sanoa enoillenne hyvän sanan minun puolestani!

_Clemence_. Onko se välttämätöntä?

_Plumet_. Niin, minä olen loukannut teitä ja teidän perhettänne, mutta
minä tulin tehneeksi sen vallan tiedottani ja tahdottani, — pelkästä
tuhmuudesta, Min'en voi sitä muulla tavoin parantaa, kuin sydämeni
pohjasta pyytämällä teiltä kaikilta anteeksi.

_Clemence_. Minä ainakin olen jo antanut anteeksi, vaikk'en rikostakaan
tunne. Ja enoni (menee niiden luo, ystävällisesti) eivät saata olla
kauvan suutuksissa, sen tiedän monenvuotisesta kokemuksestani.

_Dutocq_. Niin, kun sinä menet vihollisten puolelle, on meidän
antautuminen. Eikö niin Sarazin?

_Sarazin_. Allekirjoitettu!

_Plumet_ (riemun vallassa; syleilee everstejä ja Philipiä).

_Sarazin_ (Philipille). Teissä on jotain, josta minä paljon pidän.
(Kättelee).

_Philip_. Kiitoksia, eversti! Minä pidän myöskin peijakkaan paljon
teistä.

_Plumet_ (suutelee kunnioituksella Clemence’n kättä). Minä tulen
vallan varmaan onnellisimmaksi olennoksi maanpinnalla. Kaikki huolet
poistuivat, kun vaimo kultaseni näyttihe. (Henriette. Robineau, Laura
ja Martel, sivu-ovesta).

_Henriette_. Hänen vaimonsa!

_Robineau_. Jälleen mieli muuttunut!

_Plumet_ (huomaa perheensä). Kas, kas tuollahan on Henriette ja Laura!
— Te toivoitte taannoin päästä neiti Dutocq'in tuttavuuteen, — tuossa
on sekä neiti Dutocq että — minun tuleva vaimoni.

_Henriette_ (hävyttömällä kohteliaisuudella). Minä toivotan teille
sydämeni pohjasta onnea, neiti. Te ette suinkaan joutunut tappiolle, —
vaikka vähän kauvemmin odotittekin.

_Plumet_ (vähän kiivaasti). Henriette!

_Dutocq_. Mitä se merkitsee?

_Henriette_. Te teette erinomaisen kaupan tällä naimisellanne; te
opitte vihdoinkin nauttimaan rikkauden suloisuuksia.

_Sarazin_ (Robineaulle). Suvaitsetteko nyt, mitä pikemmin sitä parempi,
tukkia vaimonne suun?!

_Robineau_. En — ja miksikä? Onhan hänellä oikeus puhua, vai mitenkä?

_Martel_. Meitä ei peloita soturin-ryhti!

Robineau. Älkää luulkokkaan, että teillä on pelkkien "Plumet'ien"
kanssa tekemistä?

_Henriette_ (miehelleen varoittaen). Robineau, kuulehan! (Yht'aikaa).

_Laura_ (samoin). Edouard-kulta! (Yht'aikaa).

_Sarazin_ (tulisesti). Jyrinä ja leimaus! Elleivät nuo korpin ruuat
mahdu ovesta pihalle, koetan minä kohta, eikö ikkuna lie avarampi!

_Henriette_. Tätä minä jo ajattelinkin. Meidät ajetaan ulos — oman
enomme huoneista! (Plumet’ille) Ja sinä sallisit sen?

_Robineau_ (Plumet’ille). Todellakin, kauniisen perheesen olet nenäsi
pistänyt, eno.

_Henriette_. Ja hylännyt meidät. Se on kiitos kaikesta huolenpidostamme
ja rakkaudestamme sinua kohtaan! — Tule, Robineau, meidän on paras aika
lähteä! Me väistymme syrjään, jättäin paikkamme uudelle perheelle, joka
meitäkin paremmin tietää, kuinka kallisarvoinen enonlainen mies on.

_Plumet_. Tuo on jo toki liiaksi, Henriette!

_Clemence_. Ei, rouvani, _meidän_ täältä poistua pitää. (Dutocq'ille).
Tule eno! (Plumet estelee häntä) Älkää estelkö, hra Plumet. Min'en
tahdo olla syynä eripuraisuuteen teidän ja perheenne välillä. (Dutocq
ja Clemence pois).

_Sarazin_ (liikkeellä). Voi, kuinka kynteni syhyy, kämmeniäni
kutkuttaa, — ah, jos toki saisin kunnon lailla — — —! (Menee).

_Philip_ (kiivaasti Plumet'ille). No, mutta älähän, hiiden kattilassa,
anna noiden tuolla tavoin mennä, — pidä ne luonasi, ja laita nuo sinne,
missä pippuri kasvaa!

_Robineau_ ja _Martel_ (uhaten). Haa! Te uskallatte!

_Henriette_. Ei — tämä on toki liian hullua!

_Robineau_ (Plumet’ille). Te ette sano sanaakaan — — —

_Martel_ (samoin). Sinä sallit todellisten sukulaisten tulla tällä
tavoin herjätyksi — omassa huoneessasi!

_Plumet_ (pitkän sisällisen kamppauksen jälkeen). Niin, minä sallin,
sillä te olette käyttäineet hävyttömästi minua kohtaan. Te olette
saattanut minulle arvaamattoman surun. Ja tästälähin saatte säästää
tuon "enokultanne" ja muut maikailuksenne, sillä nyt minä vihdoinkin
tiedän, ett'ei teidän suunne ja sydämenne nimeksikään pidä yhtä!

_Philip_. Kas niin! Tuohan on edes vähän järjellistä puhetta!

_Plumet_. Nyt poistuu heikkouteni, liiallinen hellyyteni teitä kohtaan,
ja sen te olette itse matkaansaattaneet. Te olette au'aisseet silmäni,
nyt minä näen selvään, ja jos sydämeni jälleen joskus alkaisi viedä
minua harhaan, luotan minä matka-toveriini elämäni poluilla, jonka te
multa ai'oitte anastaa. (Liikutettuna). Te sydämettömät! Sellainenko
oli teidän rakkautenne. Vilppiä, valhetta, petosta vanhaa enoanne
kohtaan, enoanne, joka ainoastaan yhdessä suhteessa teki väärin teitä
kohtaan: oli liian hellä-sydäminen! (Kiiruhtaa ulos).

_Philip_. Oivasti! Mainiosti! (Seuraa häntä).

_Martel_. Nyt hän on, luulen mä, ihan pähkähullu!

_Robineau_. Hänen aivonsa pehmenee pehmenemistään.

_Henriette_. No, ja mikä on vihdoinkin loppu laulusta? — Nyt hän
tietysti meni Dutocq'in luo, ja hetken kuluttua on hänen ja tuon
vanhanpiian naiminen vallan valmis ja valettu.

_Martel_ (Galouzoulle). Eiköhän lain kautta voisi saada tuota naimista
menemään kumoon? —

_Galouzou_. Ei, sen pahempi. Min'en ainakaan, lakiin nojaten, huomaa
mitäkään mahdollisuutta.

_Martel_. No, mutta Plumet'ihan on mokoma mieletön olento, jota mikä
konna hyvänsä mielensä mukaan voipi vetää nenästä, siitä minä olen
nähnyt sata esimerkkiä. — Hänet voipi hakea holhonalaiseksi.

_Robineau_. Aivan oikein, hän pitää saataman holhon-alaiseksi!

_Galouzou_. Vai on se niin helppoa?! Saanko olla rohkea ja kysyä: Mistä
syystä te hänet holhonalaiseksi tuomitsette?

_Martel_. No, syytä ei ole vaikea löytää.

_Robineau_. Ei ollenkaan, se on vallan helppoa. (Miettivät kumpikin
hetken). No peijakas! Että hänen ikäisensä mies menee naimisiin —
siinähän syytä kylliksi.

_Galouzou_. Ei, ei ollenkaan.

_Robineau_. No, naikoon sitte hiiden nimeen niin paljon kuin tahtoo;
mutta emmekö me toki saata estää häntä määräämästä omaisuuttaan muille
kuin meille, hänen laillisille perillisilleen?

_Galouzou_. Ette — min'en sitä ainakaan lakia seuraten, käsitä.

_Henriette_. Meidän lakimme lienevät hyvin kummalliset.

_Martel_. Toisin sanoin, minulla ei ole pienintäkään toivoa periä
mitään enon omaisuudesta!

_Galouzou_. Sitä olisi teidän pitänyt vähän ennemmin ajatella,
hra Martel — Minun velvollisuuteni on, lakkaamatta varjella hänen
myötäjäisiään, hänen ainoata omaisuuttaan — hänen äitinsä-perintöä
teidän hurjasta tuhlaavaisuudestanne.

_Martel_. Naima-eroako te tarkoitatte?

_Galouzou_. Niin!

_Laura_. En, en — min'en milloinkaan saata Edouard'istani erota!

_Galouzou_. Etkö sittenkään, kun minä aukasen silmäsi, kun saat tietää,
kuinka uskoton hän on sinua kohtaan ollut? (ottaa portfolj'in esiin).

_Laura_. Minä tahdon itse nähdä, — minä tahdon omin silmin nähdä
todistukset. (Galouzou, Martel ja Laura vetäytyvät peremmälle).

_Robineau_ (Henriettalle). Minä ymmärrän aivan täydelleen Galouzoun
tarkoituksen. En minäkään tästä lähin maksa kaikkia sinun rätinkiäsi.

_Henriette_. Ei sun tarvitsekkaan. Minä luotan myötäjäisiini.

_Robineau_. Mutta myötäjäisesi eivät riitä likimaillekkaan. — Kun minä
sinut nain, tyydyin minä varsin mitättömiin myötäjäisiin; korviini
kilistettiin "suuria vuotuisia kasvuja". Minä sain tosin 2,000 fr.
vuosittain sinun kauttasi; mutta sinä kulutat enemmän kuin 10,000 fr.
vuodessa pukuusi.

_Henriette_. No niin, kun ihminen kerran on tehnyt itsensä niin
naurunalaiseksi maailman silmissä, että on ottanut sinunkin kaltaisen
olennon miehekseen, lienee toki annettava anteeksi, että kokee
voimiensa mukaan peittää tuota pilkkua pikkusen loistavalla toaletilla.

_Robineau_. Mutta tästälähin min'en maksa sinun loistavaisuuttasi.

_Galouzou_ (lähenee Robineau'ta, annettuaan Lauralle pari kirjettä).
Teidän täytyy, ellette hae naima-eroa.

_Robineau_. No, sittepä minä haenkin naimaeron, tiettyä se!

_Henriette_. Ja siihen suostun minäkin kaikesta sydämestäni.

_Laura_ (on lukenut kirjeet, Martel on koettanut poistaa niiden
vaikutuksia). En — min'en voi enää elää tuntiakaan sinun kanssasi!

_Galouzou_. Sit' ei sun tarvitsekkaan, lapsikulta — ole huoletta, sinä
pääset hänestä; siitä minä pidän huolen. (Robineau'lle) Toimitanko minä
ehkä teidän asianne samalla?



Yhdeksäs kohtaus.


Entiset. Philip.

_Philip_ (huumeisen näköisenä, alussa ei saa liikutuksiltaan selvään
puhutuksi). Hyvä, että tapasin teidät! — Ajatelkaa — — —

_Robineau_. Mitä tämä?

_Laura_. Herrantähden, mikä teidän on?

_Philip_. Orpana — — — Plumet — — — (Heittäikse tuolille, jonka
ympärille kaikki kokoontuvat). Orpana — — —

_Henriette_. No, mitä "orpana"?

_Philip_. Orpana — kuoli!

_Kaikki_ (hämmästyneinä). Kuoli?! (Äänettömyys).

_Martel_. Onko se mahdollista? (Yht'aikaa)

_Robineau_. Mutta kuinka? (Yht'aikaa)

_Philip_. Hän oli täältä lähtiessään kovassa mielenliikutuksessa.
— Vähän aikaa sen jälkeen tunsi hän voivansa pahoin — ja tuskin
viiden minuutin kuluttua, oli henki poissa. (Yleistä hämmästystä ja
ulkokullattua surua).

_Martel_. Kenties veri hyytyi!

_Robineau_. Tai sai hän halvauksen! (Äänettömyys),

_Martel_. Ohhoo! — Niin, niin! Ihminen ei tiedä, missä
silmänräpäyksessä täytyy täältä lähteä, — — Siis ei mulla enään ole
enoa! — Hm!

_Robineau_. Siinä sortui jalo sydän.

_Martel_. Niin, erinomaisen jalo sydän! — Mutta hänelle pidetäänkin
kuninkaalliset maahanpaniaiset, me emme säästä mitään, osoittaissamme
hänelle viimeistä kunniaa.

_Robineau_. Huomatkaamme — se olisi suuri synti. Sillä hän oli
eläissään yksinkertainen mies, joka vihasi kaikenlaista loistoa ja
huomion herättämistä.

_Martel_. Niin olikin — minä luulen sentähden, että niin yksinkertaiset
hautajaiset kuin suinkin, ovat parhaiten hänen mielensä mukaan. Niin
yksinkertaiset kuin suinkin! —

_Robineau_. Niin, niin! Hän on nyt rauhan suloisuudessa! Hänen on hyvä!

_Martel_. Niin, ken tietää kuinka monta surua hän vielä olisi saanut
kärsiä. — Tuo naiminenkin — — (muuttaa ääntä). Tottakin! Ei hän vain
lienekkään tehnyt testamenttia!

_Robineau_ (pelolla). Niin, noiden Dutocq'ien hyödyksi, se on
mahdollista!

_Martel_. Se mun pitää heti saada selville! (Menee ovea kohti).

_Robineau_. Niin, se meidän pitää heti saaman selville! (Aikoo seurata).

_Martel_ (pysähtyy). Meidän? Sen asian kanssa ei sinun ole juuri mitään
tekemistä.

_Robineau_. Hä?! Eikö Henriette ole niin likeinen sukulainen kuin
sinäkin?

_Martel_. Mutta sinähän lupasit hakea naimaeron Henriette'stä? Ja
omasta puolestasi olet sinä aivan vieras asiassa.

_Robineau_. Minä luulen, sinä alat pienen koti-riidan. Min'en
luonnollisesti ole koskaan todella tarkoittanut hakea eroa hänestä.

_Galouzou_. Luonnollisesti, eikä Laurakaan. Paitsi sitä, ei
toivotuksilla ole mitään laillista voimaa.

_Henriette_ (Robineau’lle). Sinä olit jälleen, kuten tavallista,
tekemäisilläsi suuren tuhmuuden.

_Philip_. Todellakin, nyt muistan erään seikan. Silmänräpäys ennen
kuolemaansa viittasi hän schatulliinsa, mainiten jotakin 300,000
fr:ista, mutta hänen äänensä oli niin heikko ja epä-selvä, ett'en
oikein saanut selville, mitä hän sillä tarkoitti.

_Robineau_. Varmaankin puhtaita rahojaan ja arvo-papereitaan.

_Galouzou_. Meidän pitää heti panna irtain omaisuus paperille.

_Martel_ ja _Robineau_. Niin, se meidän pitää tehdä! (Kaikki, pait
Philip kiirehtivät, ovelle, jonka Plumet samassa aukasee. Seisahtuvat).

_Kaikki_ (suurimmalla hämmästyksellä). Eno!



Kymmenes kohtaus.


Entiset. Plumet. Kohta Dutocq, Sarazin, Clemence, Pauline ja Lucien.

_Plumet_. Niin, eno, joka on kuullut jok'ainoan sanan, mitä täällä,
minun poissa ollessani, on sanottu. Sanoinhan minä teille, hra
Galouzou, että seinät ovat jotenkin ohuet, tuonne huoneesen voipi
selvästi kuulla jok'ainoan sanan, mitä täällä puhutaan (Sarazin,
Dutocq, Clemence, perällä).

_Robineau_ ja _Martel_. Meitä on siis pilkattu katalalla komedialla — —

_Philip_ (tyytyväisenä hieroen käsiään). Jonka minä olen pannut
toimeen, — niin. Minä tahdoin kaiken mokomin opettaa orpanan oikein
pohjasta pitäin tuntemaan teidän "rakkautenne" ja "enokultanne" ja
mitä tohveleilla sekä yölakilla tarkoitettiin — hahaha! Ja paitsi sitä
tahdoin näyttää neiti Clemence’lle, ett'ei orpana aivan suurta vahinkoa
kärsi, päästessään vapaaksi mokomista "sukulaisista".

_Robineau_. Emmekä mekään todella liian suurta vahinkoa siitä kärsi.

_Henriette_. Emme! Hyvästi! Onnea "uudelle" perheelle! (Robineau ja
Henriette pois).

_Martel_ (pilkallisella kohteliaisuudella Plumet'ille ja Clemence’lle).
Enon uudet olot näyttävät tulevan niin lupaaviksi, että minä suurella
surulla sanon — jääkää hyvästi! (Martel ja Laura pois),

_Plumet_ (Dutocq'ille ja Sarazin’ille). Jos tekin nyt hylkäätte minut,
olen minä ypö-yksinäni maailmassa. (Dutocq ja Sarazin antavat hänelle
kätensä).

_Dutocq_. Ette, niinkauvan kuin me molemmat elämme.

_Clemence_ (tarkoittaen Pauline’aja Lucien’iä). Tuossa on vielä pari,
joka ei muuta toivo, kuin saada kiittää teitä onnestaan.

_Plumet_ (iloisena). Olkaa huoletta, lapseni! (Lucien’ille) Minä annan
sinulle niin paljon rahoja, että voit ostaa Dubarle'n liikkeen.

_Lucien_. Sydämellisimmät kiitokseni siitä!

_Plumet_ (Paulinelle). Ja huomenna käyn minä isänne luona, puhumassa
"hyvää kaunista" Lucien'in eduksi.

_Pauline_. Menkää sitten oikeuteen klo 12 ja 2:n välillä, siellä te
hänet varmemmin tapaatte.

_Clemence_. Kiitos! (Ojentaa Plumet’ille kätensä, jota tämä suutelee).

_Dutocq_. Kas niin — — nyt me olemme vallan lapsettomat.

_Philip_. Ja minä olen serkuton!

_Sarazin_. Kovin toki tuntunee oudolta, aina kotiin tullessa, nähdä
Clemence’n huoneen olevan tyhjänä.

_Philip_. Jos suvaitsette, muutan minä kernaasti siihen.

_Dutocq_ ja _Sarazin_ (kättelevät häntä). Se oli sana ajallaan!

_Plumet_. No, Herralle kiitos, että vihdoinkin ollaan näin pitkällä!
— "Ei pidä uskoa ystäväänsä, ennenkuin on sitä hädässä koettanut," —
sanotaan, mutta siihen lisään minä: Ja sukulaistaan vielä vähemmin.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77813 ***