path: root/77787-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77787 ***
language: Finnish




VAINON AJOILTA

Runoja


Kirj.

HILJA TAMMINEN





Tampereella,
Tampereen Työväen Sanomalehti Oy,
1923.




SISÄLTÖ:

I. KERTOVIA RUNOELMIA

   Ballaadi vainon ajoilta.
   Mitä kertoi keltavarpu.
   Kevään tytti.
   Vangin kevät.
   Tihutyö.
   Pakolaiset.
   Valkea orjatar.
   Sairashuoneella.
   Joulunaattona.
   Aunukselainen romanssi.

II. RAUTAKAHLE

   Rautakahle.
   Karsinan oljilla.
   Vankilasta toiseen.
   Eessä on valkea muuri.
   Ei paista Jumalan päivä.
   Tuopa huonolla huvia.
   Äidin käytyä.
   Koppitoverille.
   Sukankutoja.
   Pyyhi kyynele.
   Ikkunaristikoilta.
     Tiu'ut.
     Pälvet.
     Lapsi.
     Kukat.
   Aamulla.
   Uni.

III. VANKILEIRILLÄ

   Herääminen.
   Nälkiintynyt.
   Kuoleva.
   Vapaaksi.
   Vangit työssä 1-2.
   Piharuohikolla.
   Evään tuonti.
   Juuriltaan silvotut.
   Sisarukset.
   Hautojen luona.
   Hurmekenttä.
   Polttavin silmin.

IV. YSTÄVYYS JA LEMPI

   Ystävälle 1-3.
   Sä olet 1-2.
   Kulkurille.
   Ka'onnut kulta.
   Öinen erohetki.
   Lemmitylleni.

V. TÄHYSTELYÄ

   Muuan vierailu.
   Eemi.
   Äidin varoitus.
   Laiskuri.
   Helmi.
   Onni.






I. KERTOVIA RUNOELMIA




BALLAADI VAINON AJOILTA.


    Satain salpojen takana,
     sellin harmajan hämyssä
    nainen valju vaikerehti,
    mustakulma näin kujerti:
    »Ylen aikoja on vierryt,
     monta kuukautta kulunut,
    vuotta kaksikin ka'onnut
    näkemästä kullan kannon,
    kä'en viime koskennasta,
     suukon saannista suloisen.

    Olipa tulossa talvi,
    aika joulun joutumassa,
    kulta silloin kauas kulki
     pahansuopia pakeni.

    Ve'et vetreät valutin
     sinisistä silmistäni
    lähetessä lähtöhetken.
    Kätes kiersit vyötärölle,
     povellesi pääni painoit
    vasten rintoas rakasta.
    Siinä sain suloisen suukon,
     kuulin lempilausehisen.

    Heltisi kätesi hellä,
     vyöhyt vahva vyötäröltä.
    Pian pistihet pihalle.
    Hyvästiksi herttaiseksi,
    viimeiseksi viestiseksi
     heitit hellän katsehisen.

    Huoli tunkihe povehen,
    mure musta mieleheni,
    kun näin kultani katosi
    synkän kuusikon sylikin,
     taakse taajan honkametsän.

    Tuon en jälkehen tavannut.

    Tuosta kuukausi kuluvi,
    vieri viisi viikkokautta,
    jopa veivät vankilahan
     panivat pahan sijalle.

    Täällä kolkossa kolossa
     päivät päättymättömiä,
    vaivoin viikot vieriävät,
    tuskin kuukau'et kuluvat.
     Aina muistan armastani
    apeoina aamusina.
    Muistan puolison poloisen
     iltoina ilottomina.

    Kolmasti lumi sulanut,
    valkovaippanen valunut,
    kolmasti kevät kerinnyt,
    versonut on nurmi vehmas
     siitä kun sinut tapasin.

    Kukat kolmasti kohonnut,
    kolmet lehet koivu saanut,
    tuomi kukkaset koreat
     minun koi'on koskematta.

    Kahet on maalla marjat ollut,
    punapuolaset aholla
     poloisen mun poimimatta.

    Kahesti kesäiset linnut
    muille maille muuttanehet
    vangin kurjan kuulematta
    sulosuitten soitteloa
     helkytystä heljäkielten.

    Vieläkö minun poloisen
    tavanneepi talvi uusi,
    saavuttaapi syksy kolmas
    tässä paikassa pahassa
     ou'ossa olosijassa?

    Lensi kyyhkynen kylästä
     kaunokaula kaupungista
    sellin laskihe lasille.
     Mursihe valio vaimo
    murusia muutamia,
    ripotteli rippehiä.
     kyllin syö'ä kyyhkyläisen.

    Kysyi kyyhkyltä poloinen
     usein linnulta uteli:
    »missä mairut matkaelit,
    kussa kaarsit kaunokaula?
    Tuletko meren takoa,
     yli selkien sinisten
    vellovan vetosen poikki?
    Näitkö tummatukkaistani
    matkoavan maata pitkin?
     Käviikö kylässä kyyhky,
    missä armaani asuvi,
    omani olostelevi?
    Puhu kultainen puluni,
     hohtokaulani kuherra!» —
 
    Sanoi siihen juovasiipi:
     »kulkenut en kaukomaita,
    mennyt en meren ylitse;
    ole en omaasi nähnyt,
    kaivattuasi kohannut
     Kuljin kultani keralla,
    oman kanssa kaunokaisen.
    Liitelin ihanat ilmat,
    siniaavat siivin sousin,
     valkopilvien pihoille,
    luokse hohtohattaroi'en.»
    Näinpä lauloi lieto lintu,
     puheli pulu, sorea.

    Kulkevi so'an sanomat
    tie'ot tarkat taisteluista.
    Muurin yltävät ylitse,
     käy läpi lukitun uksen.

    Haastelevi vaimo valju
    kuultua verisen viestin:
    »oma oisipa uroni
    miesten parhai'en parissa
     tuoksinassa taiston tuiman!

    Olet mieleinen minulle,
    jospa kannat kalpoasi
     eestä aatteen armahaisen.»

    Vietti vaimo päiviänsä
    surren sulkujen sisällä
     kaihoin vankikammiossa.

    Miespä maita, matkoavi,
    Uros urkeni ulomma.

    Muisti vaimon valkeaisen,
    Naisen nauravan kotona.

    Mies se mielevä puheli,
     noinpa haasteli halulla:
    »vieläkö minua muistat
     kaipaelet kultoasi?
    Tokko tahtonet takaisin
    suvainnetko saapuvaksi
     poloisen palajavaksi?

    Poves onko pohjukassa
    vielä rahtu rakkautta?
    Sykkiikö sy'än sinulla
     yhä eestä ystäväsi?»

    Aika kulki kulkuansa.
    Mies nyt toimissa tosissa,
    partaurhojen parissa
     askarteli aatetyössä.

    Yhä muisti marjuttansa
    mustakulmoa murehti.
    Näin nyt haastoi huolissansa
     uros uhkea pakisi:

    »Kusta löy'än kultaseni
     mistä omani osannen,
    täältä poi'es kun palajan
    koitunen kotisijoille?
    Yhytänkö ystäväni
    uroon uu'en kainalossa
     vieraan vierellä verevän?

    Jospa ystävän yhytän
     kaunon toisen kainalossa,
    painuvan povea vasten
    ojentaman olkapäälle,
    toki toisen surmoaisin,
     tahi tappanen molemmat!

    Eli ehk'en soimaele,
    ehk' en kurjoa kiroa.
    Ovelta takasin työnnyn
    ukselta jo poi'es pyörrän,
     vaikka on sy'än sytenä.»

    Aika eellehen eteni,
     Uro urkeni ulomma.
    Saapuvi sotisijoille,
    tuli tappotanterille
     Kantoi kauno kalpoansa
    puolesta hyvän asian,
    tempasi teräksen vyöltä
     eestä aattehen ylevän.

    Tuli tuimat syksyn tuulet
    kylmi kukkaset koreat.
    Puunti puolaset mäellä,
    lehet koivun kellertivät,
     pihlajat punassa hohti.

    Saapuvi paha, sanoma,
     vierivi viluinen viesti
    naisen valjun vankilahan,
    koppikin kovaosaisen:
    »Kuoli kultasi sorea,
    kaatui kalvan kalskehessa,
     miesten miekanmittelössä.»

    Saatua surusanoman
     vaikerteli vaimo vaisu:
    »Lähtenen manan majoihin
    painun tuonelan tuville,
     tästä huolihuonehesta
    kauheasta kammiosta,
    koska kuoli kulta kaunis
     sortuihe sorea sulho.»

    Silloin muisti hän emosen,
    äitikultansa kotona.
    Muisti äitinsä murehen
     vanhempansa vaivan suuren.

    Tuosta helmiksi heruivat,
    kyyneliksi kirposivat
    iltojen ikävät kaikki,
     öitten mustien murehet.

    Äiti kirjeen kirjoitteli,
     emo saatteli sanoman
    taakse rautaristikkojen.
    Noinpa virkkoi vanha vaimo:
    »Tytär telkien takana,
     lapsi vaisu vankilassa
    olet mielessä minulla,
    muistossa murenematta.
    Kyynel virtana valuvi
    tähtesi tytär poloinen,
     eestäs lempilapsueni.

    Aamulla anivarahin
     toiset töillensä menevi,
    ahkerat ahertamahan,
    minä muistan marjuttani.
    Päivin kaikin kaipaelen
    tytärtäni tuutimaani,
     käsivarsin kantamaani.
    Ilta kun tulevi tuosta,
    levon aika aukeavi,
    maata miekkoset menevät
    siirtyvät leposijoille.
     Minä vanha vaimo kurja
    saa en silmähän unosta
    ainoalta aatokselta:
    saatko vaisu vankilassa
    unhoa unettarelta?
     Ristin rinnalle käteni,
    polo painun polvilleni,
    rukous kohoopi kohta
    isälle ikihyvälle
     puolesta tytär poloisen.

    Oipa lempilapsueni,
     tytär tuskin tuu'iteltu,
    kaikki haikeat halusi
    synkimmät sy'änsurusi
    heitä helmahan Jumalan!
     Siitä auvo aukeaapi,
    lohtu lempeä tulevi.
    Vaikka konsaan et kohanne
    elossa emo poloista,
     saanen laivahan salissa
    asunnoissa autuaitten
    sulkea sinut syliini.
    Kukaan siellä ei erota,
     pahansuovat poi'es raasta.»

    Vaimo vuoteella viruvi,
    avosilmin siirteleikse.
    Poltto suonissa palava,
     rinnassansa tuska tuima.

    Emon saatua sanoman,
    viestin vienon äitivanhan,
    suru itkuksi sulihe,
     pisaroiksi rinnan pinne.

    Voihki vaimo vuotehella:
    »Oipa nyt oma emonen,
    äiti kallis kantajani,
    lopun tunnen jo tulevan,
     piinan pitkän taukoavan.

    Nähä en sinua, saane,
     heittyä en helmanasi.
    Suloiset luin sanasi,
    lauhat lempilausehesi,
    tunsin tuosta maamon mielen,
    äiti, äänesi tajusin.
     Kiitos kulta äitiseni,
    kiitos hoivasta, hyvästä,
    hempeästä hellinnästä!
    Ällös maamoni murehi,
    vaikkapa varahin painun
     mullan mustahan povehen!
    Ehk'en toivo taivahia,
    tieän tehneeni parahin,
    osanneeni oikeahan,
     näin kun kannan kahlehia
    puolesta pyhän asian.
    Hyvästi emoni hellä!
     Katkeaa jo kahle julma,
    pääsen paulasta pahasta
    oman puolison povelle.»
    Ääni vaisu vaimenevi
     voihkeeksi kivun kipeän.

    Yksin vietti yönsä pitkän.
     Aamuauringon sätehet
    pilkki pienestä lasista,
    löysi vaimon vuotehelta.
    Kerran henkäs hento rinta,
     käsi valkea vavahti.

    Kyyhky itki ikkunalla,
    hohtokaulanen kuhersi
     kuolemata naisen nuoren.

    Saivat äidille sanoman
    tie'on tarkan tyttärestä:
    »Sairas salpojen takana,
    siukka muurien sisällä
     on nyt lempilapsuesi.»

    Läksi lasta katsomahan,
     omaa tyrmähän tytärtä.
    Kysyy portilla poloinen:
    »Nähä saanko sairastani,
    lempilastani kohata?»
     Vastas vartija vihainen:
    »Kuoli kurja tyttäresi.»
    Kysyi vielä vaimo vanha:
    »Saanen kuollutta kohata,
    panna paarille poloisen,
     asetella arkkusehen?»
    Vartija äkänen äyski:
    »Jo on kuollut kuopattuna,
    mullan pantu jo povehen.»
    Portin paiskasi pahasti,
     tylyn työnsi kiinni uksen.

    Maahan vaipui vanha äiti,
     rinnassa tulinen tuska,
    oas pistävä povessa.
    Itki maassa marsuttansa,
    tuonen tuhoja, nureksi:
     »Oisit taatto taivahinen
    minun korjannut kotia
    vanhuksen vaeltamasta,
    kun nyt kutsuit naisen nuoren,
     valkeaiseni valitsit.
    Oipa lapseni omani!
    Pienenä sua pitelin
    sylissäni sylkyttelin,
     hoi'in hellin helmassani,
    vierahan vihattavaksi,
    pahain syyttäsi sysiä.
    Poi'es kuolit kukkaseni,
    punapuolani putosit
     kä'en hellän hoitelutta.

    Oisin ottanut omani,
     asetellut arkkusehen,
    pessyt pehmein kätösin.
    Oisin puhtaihin pukenut,
    vaalitellut valkeahan.
     Kultasuortuvat sukinut.
    Kukat pannut kulmillesi,
    punaruusut rinnan päälle.
     Tie'ä en tytär poloni,
    mihin sun pahat panivat,
    hautasivat kerjäläiset.
    Ei kukaan kumpuas kukita,
     solmi sulle seppelettä.

    Mihin nyt kuljen kurja vaimo?
    Kusta koito saan kotini,
    mistäpä majan matalan?
    Poissa on vävy väkevä,
     poissa mairut marjaseni.» —

    Nousi kurja kulkemahan,
    vavisten vaeltamahan,
     tietä käymähän kivistä.




MITÄ KERTOI KELTAVARPU.


    Lensi lintunen lasille,
    keltarinta ristikolle,
    siinä virtensä viritti,
     helähytti heljän laulun.

    Noinpa lintunen liversi,
     vierähytti virren varpu,
    syvältä sy'änkerästä,
    kupukullan pohjukasta:
    »Oi, te herjat luonnonherrat,
    inehmoiset te ihalat,
     kuin on kurjaa elonne,
    kohtalo kovaosaista.
    Veli veljeä vihaavi,
    suku toista sorteleikse,
    raasteleikse raivopäänä,
     kostomielellä kovalla.

    Ylinnä ylistetähän,
     sorjiksi sotatekoja,
    kaunehiksi kalvan töitä,
    miekan mittelö jaloksi.
    So'an urheita uroja
     parahiten palvotahan,
    jumaloi'en juhlitahan
    Ristilöitä rinnan täy'en,
    kukkakiehkurat koreat
     saapi sankari sotainen.

    Oi, te houkat herjamielet,
    ihalat inehmon lapset,
    jotka soitatte so'alle,
    veritöille veisoatte,
     julmuuksille juhlan teette!

    Soitan so'asta minäkin,
    vierähytän vaisun virren,
     varpurukka vaikertelen.

    Ollut en so'assa itse,
     olinpa sotisijoilla.
    Kerron koito kuulemani
    näöt nähtyni sanelen:
     »Kevätpäivänä pätöisnä,
    kevätaamun auteressa,
    lensin lintu liukassiipi
     etsien pesimäpuuta.

    Puu oli poikki pirstoeltu,
    Silvottu sälöiksi sorja.

    Tuosta käännyihen kylähän,
    luokse tuttujen tupaisten,
     pirttien pihoille pienten.

    Mitä näin minä näkyjä
     ihmisien ilkitöitä?
    Kaikki tuhkana tupaset,
    pirtit poltettu poroksi,
    raunioksi raiskaeltu.
     Siinä haamut hoiperehti,
    valjukasvoiset, vaelsi
    kylmillä kotisijoilla,
     kotikullan raunioilla.

    Kohos kauhuja etehen
     kauan aukolla avaran,
    kynnyksellä kolkon kuopan:
    runneltuja ruumihia,
     silvottuja sirpaleita,
    äsken suonet sykkäeli,
    liikkui jäntevät jäsenet,
     nyt on kauheena kasana.

    Näinpä laumat lapsosia,
    nälännähneitä poloja
    matkoille menevän mieron,
     kerjuteille herkeävän.

    Kuulin itkuja kujilta,
    valitusta valtateiltä.
    Lapset itkivät isiä,
    nei'ot sulhoja surivat,
     miehiänsä vaimot valjut.

    Laskeun likemmä tuosta,
     painun pellon pientarelle.
    Eineeksi jyvästä etsin,
    muutamata murkinaksi.
     Siinä pelto perkkaamatta,
    kyntämättä, kylvämättä.
    Löytyypä vakoa vainen
     tykin kuulan työntämätä!

    Lensin tuosta lehvistöhön,
    sy'än synkkänä surusta,
    murehesta mieli musta.
     Mietin nähtyjä näkyjä.»

    Noinpa lintunen liversi,
    keltavarpunen valitti,
    rautaisella ristikolla,
    kopin kolkon ikkunassa,
     paisteessa kesäisen päivän.




KEVÄÄN TYTTI.


    Jälkehen verisen vainon,
     taiston talvisen perästä
    kerkeä kevähän tytti
    kultakutrinen, korea,
     simahuuli, silkkihuntu
    keijuna ketoa kiisi,
    notkeana nummen viertä.
    Tuosta harjulle halasi,
     kiipes vuoren kiirehelle.

    Siitä silmäsi sivumma
     katsehella kaunoisella.
    Mihin katseensa kajosi
    siitäpä lumi sulavi,
    mihin silmän siirteleikse
    heti routa raukenevi,
     kirpoavi kirsi kylmä.

    Kerkeä kevähän tytti
     hajahapsi, hienohelma,
    tuosta astuvi alemma,
    laskehtihe laaksomaille;
    kulki koivikon korean,
     notkui nurmen nukkavierun.

    Kuhun koski kengän korko,
     siihen kukkanen kohosi.
    Mihin polki pieni jalka
    siihen nousi nurmen nukka.
    Missä huntunsa hajotti,
    silkkiliinan liehahutti
     siinä puhkes lehti puuhun.

    Kerkeä kevähän tytti,
     kevään impynen ihana
    laulun heljän helkähytti
    huulilla hunajasilla.
    Sanat helminä helisi,
     kultakelloina kulisi.

    Herkesi heleä ääni,
     vaimeni sorea soitto.
    Tyhjään eipä ehdykkänä,
    ilo ilmoihin hupene.
     Syntyi siitä sirkkusia,
    korentoisia kohosi.
    Silkkisiipiperhosia
    helovärein hohtavia
     siitä ilmoille yleni.

    Kerkeä kevähän tytti,
     kultakutrinen, korea
    liehui perhojen perässä,
    leikki sirkkain siskosena.
     Nauru hopeena helisi
    huulilta hymyäviltä,
    siitä sai puronen soinnut,
     vesi heljä helkkehensä.

    Yhtä eipä tytti tainnut,
     kevään keijunen osannut:
    vehreällä verhoella,
    kirjokukkasin kutoa
    jälkiä so'an orihin,
     kalman kauhean kavion.




VANGIN KEVÄT.


    Paistoi kerran päiväkulta,
     heloitti heleä pouta
    läpi ruutujen rumien,
    särörautojen raoitse.
    Tanssi säihkyvät sätehet,
    leikki lapset päiväkullan
     sellin seinällä hämärän.

    Aloin siitä arvaella
    talven vallan taittuneeksi,
    tietää tuostapa osasin
     kevään kohta kerkeävän.

    Itse nousin ikkunahan
     kiipesin lasin lähelle.
    Taakse tankojen tähysin:
    joko armas aurinkoinen
    on lumen sulaksi saanut?
     Joko nousee nurmen nukka,
    kohoo kukkanen korea.
    Onko saanut Suomellemme
     kiurunen koreakieli,
    Hitain taivosen tasolla
    siniaukeeta sipuen,
    nousten kohti korkeutta,
     soitellen sulosäveltä.

    Noita huomata halasin
    Töitä kerkeän keväimen.

    Katsoin ristikon raosta;
     lumen näinpä lähteneeksi
    pois jo vankilan pihalta.
    Siitä ei silmälle iloa.
    Rujatunkiot törötti
    siinä alla akkunani.
     Tuosta katsoin kauvemmaksi,
    sivu muurin silmäelin.
    Eipä koreaa kohannut
    sielläkään ei silmä nähnyt
    nurmikkoa nousevaksi,
     kukkaista kohoavaksi.

    Paistoi kirkas päiväkulta,
    heloitti heleä pouta
    paljahille paatosille,
     kaljun kallion kylelle

    Enpä kuullut kiurun ääntä,
     leivon laulua iloista.
    Liiaksikin lintusia
    muurin päälle kun pälysin,
    vakavat varikset siinä
     haaskalinnut haastelivat
    kesän tuumien tulosta.
    Aina lensihe lähelle
    tuiskahteli tunkiolle,
     etsi einehen paloja,
    ruuan tähteitä tähysi.
    Siitä siiville kohovi,
    yläilmoihin yleni,
     raakkuen hyvät hyvästit.




TIHUTYÖ.


    Honkia pohjan vihuri puistaa,
    hurjana vinkuu raivossaan,
    aikoen irti kiskoa, suistaa
     maahan ne kaikki juuriltaan.

    Yö nokimusta, myöhä on. Laitaa
    metsikön yksin kiertävi mies.
    Minne näin rytöpolkua kaitaa
    johtavi nyt sydänyöllä ties?

    Yössäkin säihky synkeä ihan
    silmistä lieskana leimahtaa.
    Sielua syövän, polttavan vihan
    loimua lienee kauheaa.

    Tummana talojen ryhmä liki
    metsikön reunaa häämöttää.
    Tuika ei tulet, ihmiset siki
    nukkuvat. Raivoo myrskysää.

    Hiljensi mies jo käyntinsä vinhan,
    seisovi vaiti, kuulostaa
    ääniä yöstä. Hymynsä inhan,
    riettaan pimeys verhoaa.

    »Hyvä on», näinpä virkkavi, »valo
    tuika ei ykskään. Työhön siis!
    Kohta on punaroistojen talo
    tuhkana, taikka mun vieköön hiis!

    Miksi he astui tielleni, laati
    sääntöjä, joista mä huoli en,
    uhkasi hullut, tilille vaati
    töistäni, konnaksi pauhaten.

    Äsken jo oli painavin telkein
    ovi se suljettu. Riemuitsi
    valkeat miehet. Lemmonko elkein
    auki he salvat kirvoitti.»

    Ääneti tietään astuvi. — Kuja
    aidattu siinäpä aukenee.
    Vierellä sen talo hirsinen, luja.
    Nyrkkiä sille hän heristelee.

    Hiljaa hiipien saapuvi pihaan,
    suojahan kiertää nurkan taa.
    Sytyketuohet, kätketyt hihaan
    kiirehin esille tempoaa.

    Nuolevat seinää tuliset kielet,
    yltyvi tanssi vimmaisin.
    Hirveä voima, hetkessä nielet
    sen mitä vuosissa luotikin.

    Herääpi ihmiset, rientävät luokse,
    ilmoille liekit hulmuaa.
    Auta ei siinä häärinä, tuokse,
    maahan katto jo romahtaa.

    Reunassa metsän kaiken sen näkee
    mies, joka kuusehen nojautuu,
    kuinka he turhaa auttaa käkee.
    Hirtehisnauruun vääntyvi suu.




PAKOLAISET.


    On kaita piilopolku korven syliin,
    vain harvoin ihmisjalka löytää sen.
    Ei johda kulkijaa se metsäkyliin,
     tuo 'polku loputonten taivalten.

    Se kiertää reunamata jylhän rotkon,
    sen, missä huuhkain öisin huhuaa,
    ylitse käy se soisen rämenotkon,
    Syvärit missä mustat tuijottaa.

    Kas, siellä kummitukset öisin teiskaa,
    manalan aaveet, peikot kotiutuu,
    ja virvatulet soiden yllä leiskaa;
    siks' seudun väki paikkaa kammoksuu.

    Lähellä rotkoa on hiilimiilu
    ja vanha sysisauna. Aikoja
    on hauta käyttämätön ollut; kiilu
    ei saunan räppänästä valkea.

    Suvinen yö se varjoin himmentyvin
    nyt laskee maille, linnut vaikenee
    ja korven yllä lepää rauha syvin.
    Mut kenpä siellä ripsaa, rapisee?

    Jo aukee saunan ovi, kyyristyen
    mies aukosta sen astuu näkyviin.
    Hän kummitusko, polttajako sy'en?
    Luo katsehen hän korven syvyyksiin.

    On hauta tyhjä, pinoa ei missään.
    Ei työssä siis. Hän vaiti kuuntelee
    ja odottavan näyttää kiihdyksissään
    ja säpsähtää, kun oksat kahisee.

    Nyt kuului vihellys, ja hiljaa vastas
    hän siihen. Naavakuusten takaa saa
    esille mies nyt. »Terve tulemastas!»
    niin äsken tullutta hän toivottaa.

    »Mä varroin iltakauden evääntuojaa,
    ei saapunut, lie turha odotus.
    Tää korpi nälkäkuolemalta suojaa
    ei suone, eessä lienee uupumus.»

    Näin virkkaa tulija se mielipahoin
    ja toinen tuohon vastaa kiihtyen:
    »Valkoisten vangiksi en ehein nahoin
    mä jääne, ennen korpeen nääntynen!»

    Risukko rapsaa ihmisaskeleista,
    jo oisko kintereillä vainoojat!
    Ei auta näkyvissä siinä seista,
    takana miilun oivat suojamat.

    He sinne painautuvat vaiti, pelvoin. —
    Nyt nainen saunan eteen ilmestyy
    selässä reppu raskas, kantaa kelvoin
    ei jaksa. Pois jo häipyi pelon syy.

    He esiin käyvät riemuin tervehtien
    ja naisen hartioilta irroittaa
    jo kontin pois. Hän otsaltansa hien
    nyt pyyhkii, jutteluhun puhkeaa:

    »Jo eksyin äsken tuolla, löytää hevin
    en tietä sammaleista tahtonut.
    Kai vartositte povin sykkäilevin?
    Kas, esihin nyt eväät hankitut.»

    Puheli näin ja kautta vinon uksen
    he käyvät sisään saunaan matalaan
    ja miehet tuovat risukannalmuksen
    nokisen kiukaan luokse tullessaan.

    Tää maahan kaivettu on sauna, muinen
    majana ollut hiilenpolttajan.
    Vain muutama on riuku koivupuinen
    pylväiksi lyöty seinäin multahan.

    Lavitsa tuettu on hongantyvin
    ja siinä sammalvuode pehmeä.
    Käy pölkky pöydän sijaisena hyvin,
    ja valon hämyisen luo räppänä.

    Pianpa lieska kirkas kiukahalla
    katossa saattaa karstan kiilumaan
    ja havut tuoksuu multalattialla,
    ja nainen häärii ruoka-puuhissaan.

    Hetkeksi unhottaen vainon ajan
    ja pakolaisen kurjan kohtalon
    näin rauhassa nyt pienen piilo-majan
    he alkaa aterian nautinnon.

    Mut syötyään on hetki hyvästjätön,
    jää rakkaat, kotiseutu, kaikki jää,
    ja eteen aukee taival tietämätön.
    — Vain nainen yksin kotiin kiirehtää.




VALKEA ORJATAR.


    Keltakutrit palmikolle suori
     aamun valjetessa vanki nuori.
    Ikkunanpa ruudusta hän kuvaa
    katsoo, himmeänä heijastuvaa;
    nainen valju siitä väikkyy vastaan,
     äiti tuskin enää tuntis lastaan.

    Riemua mi silmistänsä muinen
    hohti, eipä tunne tuiretuinen.
    Usein ne nyt kyynelissä uivat;
    harvoin katse sees ja ripset kuivat.
    Kaartuisi jos vielä hymyyn huulet
    kolkon naurun kajahtavan kuulet.

    Nuorena hän, lapsi köyhän perheen,
     sortui tielle rikoksen ja erheen,
    siksi aika riettaan valhekeiman
    painoi valko-otsaan synnin leiman.
    Viinimaljaan lapsuusmuistot kuoli,
     sammui poven polte, outo huoli.

    Vankilan hän kolkon kammioissa
     nyt, kun hurja hekuma on poissa,
    rypäl'neste unhoa ei vuoda,
    katseen eloonsa voi kurjaan luoda.
    Tuskaa luottain muistot kaikki herää,
  §   syytöksien tulvan tuntoon kerää.

    Ajan muistaa, jolloin viihdytellään
    surut, huolet äidin helmaan hellään.
    Varoitukset yhä vielä kajaa:
    »Lapsikulta, muista kotimajaa,
    äidin kynnys korkeaks ei sulle
    koskaan lapsoseni armas tulle.»

    Kuuli sanat nuo hän milloin heitti
     kotimökin, aukes elon reitti.
    Muistaa ne ja monet harhapolut,
    jotka kulki, tuimat virran kohti,
    missä aallot kolhi kallioihin,
     jättäin viimein rannan liejukoihin.

    Tuntee sielussaan hän katkeruuden
    Usein koki alkaa elon uuden;
    turhaa oli kaikki katumukset,
    auttaa ei voi äidin siunaukset.
    Sielun, ruumiin turmeli jo saasta,
    kyynel voisko puhtaaksi sen laasta!

    Syyllisen, — ken turmiohan syöksi
     hänet, elonaamun tehden yöksi, —
    suojana on laki, yhteiskunta;
    uhria vain kohtaa halveksunta.
    Siksi ilkkuhun käy kalvaat huulet
     naurun kolkon kajahtavan kuule.




SAIRASHUONEELLA.


    Yötär hiljaa hiipii, vaippaan mustaan
    kietoo pimennoiset holvit linnan.
    Unettaret hellää lohdutustaan
     tuntea suo monen raskaan rinnan.

    Utukuviksi nyt vaihtuu haaveet;
    silmäluomet väsymys jo sulkee.
    Äänetönnä kuni öiset aaveet
    vahdit yksin kierroillansa kulkee.

    Eipä kaikki uinu rauhan unta.
    Tuolla tuli tuikkaa ruudun takaa
    valostaen hohteellansa lunta.
    — Sairaat siellä rauhatonna makaa.

    Hiljaa vaikeroiden huulin kelmein
    poskin kuumehohtoisin he nyyhkii,
    otsaan kohotessa hikihelmein.
    Kättä hellää ei, mi sitä pyyhkii.

    Nainen nuori kuumeisena hourii,
    reuhtoo, ylös karkaa, poski hiiluu,
    tuskissansa peitettänsä kourii.
    Silmissänsä outo tuli kiiluu.

    Olkivuoteelle jo vaipuu koito
    auttamana sairastoverien.
    Heiltä yksin hoiva lie ja hoito,
    kunnes matkaa maille vainajien.

    Öiset tunnit verkkaisesti mataa;
    voihkinat yön ääniin hukkuu, hajoo.
    Valkolunta hiljallensa sataa; —
    pimeyden helmaan kaikki vajoo.




JOULUNAATTONA.


    Lumihiutaleita hiljaa, harvaan
    tumman pilviharson läpi putoa.
    Joulunaaton kunniaksi, arvaan,
    luonto valkovaipan ylleen kutoo.

    Ulkona on ilma raitis, lauha.
    Matkoillensa lähtee joulupukit.
    Vankilassa alkoi joulurauha;
    lepää kangaspuut, on hiljaa rukit.

    Äänetönnä iltaa hämärtyvää
    katsoo nainen ristikkojen takaa.
    Katseessansa kaihoa on syvää;
    huulten yllä huolen piirre vakaa.

    Sinisilmä poijut mieleen hiipii,
    jonka täytyi jättää vieraan hoitoon,
    siksi tuskantunne rintaa riipii,
    ahdistua saa povellensa koitoon.

    Sydänkäpy, silmieni valo,
    saatko joulupukin vieraaksesi?
    Tokko kuusen kynttelien palo
    lisää loistetta, sun silmiesi?

    Puhtaanako jälkeen joulukylyn
    riennät leikkien sä toisten joukkoon,
    vaiko vieras suopi sanan tylyn,
    sysäyksin työntänee sun loukkoon?

    Taiko hymyyn käyvät huulet pienet
    vieraan ojentaissa herkkupalaa?
    Äitisi jo unhottanut lienet?
    — Tuska hällä velloo sydänalaa.

    Valot sammuu, yöksi ilta muuttuu.
    Poskea vain surun kalventamaa
    kyynel kastaa. Joulurauha puuttuu.
    Vangin aatos kiertää rataa samaa.




AUNUKSELAINEN ROMANSSI.


    Tummakutri Klassa-neidon
    nauru heleänä soi,
    lemmenliekkiin monen keidon
     »prihan» sytyttää se voi.

    »Pesedoissa» ylvästellen
    kiisti he, ken Klassan sais'
    katrillikin; »kilpavellen»
    mieleen kaunaa jäädä tais'.

    Repoirannan »priha» parhain
    häntä »mutsjoks» kyseli.
    »Mieroh, hieruh» ylen varhain
    Klassan maine levisi.

    Keväänsuussa »kujosille»
    saapui sorja kulkija.
    Silmäs »sentsoin» pielehille,
    siellä immyt kaunoisa.

    Katsoi silmiin; punastuva
    neito »perttiin» kiirehtää.
    Ohi kulki, immen kuva
    mieleensä nyt väikkyää.

    Illoin »sirmakka» se alkaa
    soiton, kutsuu nuorison;
    tytöt notkeasti jalkaa
    nostaa, polkee nurmikon.

    Prihat »ripatskua» hyppii,
    leikkipuheet pulppuaa,
    tytöt »paikan» kulmaa nyppii,
    palmikot ne heilahtaa.

    Katrillissa liehuu Klassa
    Suomen pojan parina,
    kimaltelee tumma »kassa»
    iltaruskon loistossa.

    Öinen hämy tanssipaikan
    himmeään jo verhoaa,
    sirmakan ja balalaikan
    äänen viimein vaijentaa.

    Repoirannan kukka nähtiin
    »kaimaamana» kulkijan,
    hän se katsoi silmän tähtiin,
    kuuli naurun raikkahan.

    Toisten mieliin syttyi viha,
    sehän oli tiettävä,
    tuosta, kun on »Ruotsih priha»
    Klassan »mielespiettävä».

    Kerkes kesä, sormessansa
    »koltsanen» se kiilteli,
    »tieton» helmet kaulallansa
    valkealla välkähti.

    Syksy joutuu, halla hyinen
    rannan kukat kaikki vie.
    Lähti Klassan lemmittyinen,
    Suomeen hänet johti tie.

    Klassa »tiettoansa» vuottaa,
    »wentsälle» kun hakea
    luvannut on hänet; luottaa
    tyttö sanaan »prihansa».

    Valkohangen kirkkaat kiteet
    kisakentän kaunistaa,
    eipä katkee lemmensiteet,
    Klassa »tieton» kirjeen saa.

    — Yhä kulki kosijoita
    luoksi kaunon kuuluisan.
    Repoirannan »prihat» noita
    pilkkas, tietäin asian. —

    Saipa kevätlinnut lehtoon,
    rannat ruohopukeisiin,
    silloin pieni Ondrei kehtoon
    nukkui maamon laulelmiin.


 Sanain selitys edelliseen.

    Priha = nuorukainen. Pesedat = kylätanssit.
    Kilpavellen = kilpaveljen eli kilpakosijan. Mutsjo = vaimo.
    Mieroh hieruh = vieraisiin kyliin. Kujosille = kujalle.
    Sentsoi = etehinen. Pertti = pirtti.
    Sirmakka = eräänlainen hanuri.
    Ripatsku = eräs kansantanssi.
    Paikka = kaulalle levitetty liina. Kassa = tukka.
    Kaimaaminen = saattaminen. Ruotsih priha = Suomenpuolen poika.
    Mielespiettävä = lemmitty. Koltsanen = sormus.
    Tietto = heili, Ventsät = vihkiäiset.






 II. RAUTAKAHLE




RAUTAKAHLE.


    Rautakahle, syvälle lihaan
    syöpyvi jäljet, joita se lyö.
    Syttävi mielen kostohan, vihaan,
    hirveä, kylmä kahlevyö.

    Rautakahle, tuskien pinne
    kantajan povea ahdistaa.
    Pyrkinet pois, vaan pääse et minne,
    — Pohjaton nielu aukeaa.

    Rautakahle, puristusnauha,
    jolla he aatosta kammitsoi.
    Ken sitä kantoi, poissa sen rauha:
    kiroja silmät vain salamoi.

    Rautakahle, painava piina,
    sieluhan ainaiset arvet söit;
    kauhea kuoleman kääreliina
    pakkopaitana ympäröit.




KARSINAN OLJILLA.


    On pimeä ja synkkä karsina
    ja ruutuun maalattuhun päivyt luo
    vain turhaan sätehensä. Nurkassa
     on pehkukasa, kurja vuode tuo.

    Kun kaihoin ruudun maaliin katselin,
    niin kuluneen näin pienen pilkun pois.
    Kas, siitä tähti tuikki kirkkahin,
    kuin mulle vilkutellut silmää ois.

    Eloa tähdessäkö tuossa? Lie
    inehmon heimoa sen asujat?
    Iloa, murhettako heidän tie
     ja oisko siellä samoin vankilat?




VANKILASTA TOISEEN.


    Mun julmiin asetti he syytteisiin
    ja paiskasivat muurin uumeniin.
    Nyt rauhassako maata annetaan?

    — Ei, vankilasta toiseen kulkee tie;
    kai tarkotus näin heillä näyttää lie
    jokainen vankiluola Suomenmaan. —

    Jo pitäis tottuakin komentoon,
    kun tutustellut vuosikaudet oon
    ma noita harmajia koppejaan.

    He aikonevat ehkä kasvattaa
    olojen näiden oivaa tuntijaa;
     kai viimein tarkastajan paikan saan.




EESSÄ ON VALKEA MUURI.


    Jo katkesi jäisien kahleiden paine,
    saa vapaana läikkyä sininen laine,
    jo laineilla keinuni venhot ja laivat;
    vaan meillä on niin monet kaihot ja vaivat,
     kun eessä on valkea muuri.

    Oli tuonoin metsässä lunta ja jäätä; —
    jo vuokkoset nostavat pienoista päätä
    ja katsovat kainona taivasta, maata,
    vaan me emme vuokkoja poimia saata,
     kun eessä on valkea muuri.

    Me silmäämme kaihoten lehdikkörantaa,
    niin tuoreita tuoksuja tuulonen kantaa
    ja umppuset aukee ja silmikot puhkee,
    on koivikko rannalla vehreä, uhkee.
    Vaan eessä on valkea muuri.

    Nyt vapauden toivehet mielehen nousi
    ja kotien tanhutta ajatus sousi.
    Me aukeavaksi sen rautaisen oven
    jo uskoimme. Sykkivän tunsimme poven.
     — Mut taas kohos valkea muuri.




EI PAISTA JUMALAN PÄIVÄ.


    Ennen kuivalla kulolla
    vapaana vaelteleisin,
    kuin nyt tyrmässä tylyssä,
     kiviluolassa kituisin.

    Paljas kallio parempi,
     sorjempi somero käy'ä.
    Kohoahan korea korsi
    aukeallakin aholla.
     Kasvaahan kanerva kaunis
    kuivallakin kankahalla.
    Paistaahan Jumalan päivä
     kaljullekin kalliolle.

    Puuntavat punaiset pilvet
     kultareunat ruskottavat
    iloksi inehmon lasten,
    kulon kulkijan suloksi.
    Paista ei Jumalan päivä
     minun kurjan kammiooni.




TUOPA HUONOLLA HUVIA.


    Tuopa huonolla huvia,
     onnea osattomalla,
    auvoa kopin asujan;
    varustella varpusia,
     kyllästeitä kyyhkysiä
    leivän pienillä paloilla,
    syötellä talitiaiset
     rasvan pikku rahtusilla.




ÄIDIN KÄYTYÄ.


    Äiti mulle mieleen tuli,
    äiti vanha, harmaantuva.
    Sydän lämpöiseksi suli,
    muistohan kun äidin kuva
     nousi näin.

    Saapui kohtaloa julmaa
    Katsomahan lapsen polon.

    Kyynel kastoi silmäkulmaa
    nähtyänsä vangin olon,
     johon jäin.

    Ryppyiseksi oli poski
    tullut, hiuksiin hopeoita
    lisää. Oi, se minuun koski!
    Silittelin hiljaa noita
     kädelläin.

    Lohdutella koki. — Yhä
    muistan äänen värähdyksen
    hellän. Sen on sointu pyhä
    läpi suuren kärsimyksen
     soiva viihdyttäin.




ÄIDIN KÄYTYÄ.


    Äiti mulle mieleen tuli,
    äiti vanha, harmaantuva.
    Sydän lämpöiseksi suli,
    muistohon kun äidin kuva
         nousi näin.

    Saapui kohtaloa julmaa
    katsomahan lapsen polon.
    Kyynel kastoi silmäkulmaa
    nähtyänsä vangin olon,
         johon jäin.

    Ryppyiseksi oli poski
    tullut, hiuksiin hopeoita
    lisää. Oi, se minuun koski!
    Silittelin hiljaa noita
         kädelläin.

    Lohdutella koki. — Yhä
    muistan äänen värähdyksen
    hellän. Sen on sointu pyhä
    läpi suuren kärsimyksen
         soiva viihdyttäin.




KOPPITOVERILLE.


    Yksin vuotehella valvon.
     Ristikkojen varjot seinään piirtyy.
    Muistikuvat hennot sieluun siirtyy,
    yhtä vainen hellien mä palvon.
    Muistot muut kun hukkuu unhon vesiin,
    kirkkaana se yhä kohoo esiin,
     kuni kuuhut alta pilvikalvon.

    Kenen on tuo kuva hento,
    johon yhä kiintyy sydän rukka?
    Nainen on se nuori, tummatukka.
    Sukulainen ei, vaan vieras, vento.
    Päilyy sinisilmiensä syvyys,
    otsalla on lempeys ja hyvyys;
    takana sen aatoksien lento.

    Yhteen vankilassa tultiin;
     asunnoksi saimme saman kopin,
    siellä hänet tuntemahan opin.
    Toveruuttaan vaihtaisi en kultiin!
    Saman luojan oomme käsialaa,
    sama hehku sieluissamme palaa,
     eipä tukehtua voi se multiin!

    Unhottaisinko sen ajan. —
    Syvennyimme moniin kysymyksiin,
    päätelmihin usein saimme yksiin.
    Unhotimme kahleet, vankimajan
    runotarten mailla liidellessä.
    Laulus heleänä helkkyessä,
    sielu kohos yli aineen rajan!

    Aikaa ihanata moista!
    Yhteisiä oli itkut, surut,
    yhteisiä pienet ilonmurut.
    Soimannut ei konsaan toinen toista.
    Erossakin yhteishenki elää!
    Sisimpääni laulus yhä helää.
    Aika rientää, muistoas ei poista!




SUKAN KUTOJA.


    Kopissansa Lyyli rukka
    istuu, kädessänsä sukka,
    aatos karkaa kauvas pois,
    täällä eipä olla sois,
     kotiin hartahasti halaa.

    Siinä sukkaa kutoissansa
    muistaa pienet rakkahansa,
    puute, hätä heillä lie,
    edessänsä mieron tie,
     äiti jos ei kotiin palaa.

    Kyynelistä silmät kastuu
    muistot nää kun mieleen astuu.
    Sukka jatkuu joutuisaan.
    Muurit synkät varjollaan
     kaiken maailmalta salaa.




PYYHI KYYNELE.


    Pyyhi kyynele silmästäsi
    äiti kultani kallis,
    enhän tähteni päiviäsi
     huolin viettävän sallis.

    Pyyhi kyynele, murheen moisen
    tahtoisin suita estää;
    mulle kärsimys taidon soi sen
    kuinka lujana kestää.

    Pyyhi kyynele silmiesi.
    Liioin itkenyt lienet,
    rinnalla muinahis murheittesi
    nää ovat kolhuni pienet.

    Pyyhi kyynele, kuivaa poski;
    kääntää kohtalo lehden,
    kärsimyksen, mi tänään koski
     kerran onneksi tehden.




IKKUNARISTIKOILTA.



TIU'UT.


    Helisevi tiellä tiu'ut,
    soipi helke heleään,
    reki liukkahasti liu'ut,
     hepo juoksee vikkelään.

    Narskuu lumi jalaksissa,
    heidän ohi kiitäissään.
    Mies ja hepo huurtehissa,
    katsomaan mä tuota jään.

    Mietin yksin: mihin hällä
    matka lienee kiireinen.
    Kosioonko? Etäämmällä,
     helke kuuluu kulkusen.

           Viipurääninv.



PÄLVET.


    Katsoin ikkunaristikoilta
     taakse vankila-aituuksen,
    näinpä harmailta kallioilta
    lähteneeksi jo hankien.
    Kuiske rinnassa mulla soi:
     »Jo on pelloilla pälvet, oi!»

    Kohta vuokkoset hennot herää,
     kevätpuroset pulppuaa,
    leivot liitävi päivänterää
    kohti, lauluja kaijuttaa.
    Minä kuulla, en nähdä voi,
     vaik on pellolla pälvet, oi!

                 run lääninv.



LAPSI.


    Mä kammioni ikkunasta nään
    ihanan lapsukaisen, kutripään,
     mi vilkutteli pikku kädellään.

    Kätösiä tuota katsomaan mä jäin,
    kun vangille se huiski herttainen.
    Mä lapsuuteni muistin kultaisen,
     ja tunsin vesihelmen silmässäin.

                 Helsingin l.v.



KUKAT.


    Pihalle milloin katsoin, eessä sama
    on kiviseinä, aikain sammaltama.
    Sen rosopintaa illoin tuijotin.

    Mut kerran huomaan, että sammalista
    mi versoi harmaan kiven halkeimista
    on sinikellot nousseet kukkihin.

    Ne huojuu, nyökkää suvituulen mukaan,
    ei niiden tarinata tiedä kukaan,
    mä kesäyössä valvoin, kuulin sen.

    »Me emme itänehet siemenistä.
    Me puhkesimme vangin kyynelistä
    mi kastaneet on öisin vuotehen.»

            Hämeenlinnan k.h




AAMULLA.


    Soi aamuvarhain viserrys
    niin sointuva, linnun kielin.
    Ah, kuin on hertas sen herätys,
     jo nousen reippain mielin.

    On huomen raikas, selkeä,
    ei tunnu nyt tuskan taakka,
    min painosta illalla itkin mä
    kai puolehen yöhön saakka.

    En surrut lemmen suruja,
    en iltani ikävyyttä.
    En huollut huomisen huolia,
    tai koppini hämäryyttä.

    Mä heimoni tunsin murehen,
    sen kaunihit toiveet pettyi;
    ja voittajan koston hirmuisen
     tuon muistin, — silmäni vettyi.




UNI.


    Yöllä unta armaastani näin:
     vajonnut mä olin murheisiin,
    kerroin hävitystä kotimme.
    Kyyneleet hän kuivas silmästäin
    virkkain: »Ellos itke kulta niin,
     uuden pesän laitan sinulle.»

    Painuin armahani sylikin.
    Herättyä vielä riemuitsin.






III. VANKILEIRILLÄ




HERÄÄMINEN.


    Me aamuin kuularuiskun rätinään
    heräämme. Ylös vaivoin ryömitään
     lavoilta, joilla yömme värjyttiin.

    On vaiti kaikki. Painostaen niin
    nyt mielet valtaa kammo, tyrmistys.
    Kasvoilla jokaisen on kysymys:
    »Taas ketä tovereista ammuttiin?»




NÄLKIINTYNYT.


    Piikkilanka-aidan takaa näen
    nuorukaisen laihan, kelmeän.
    Katseitaan mä väistyn säikähtäen.
    Haamu manalanko lienee hän?

    Aavesilmät tuijottaa kuin talman
    heittänyt jo tuoni niille ois;
    kasvoillaan on keltaväri kalman.
    Vaiti on, kuin kuolo kammitsois.




KUOLEVA.


    Risainen takki tuon on yllä vanhuksen.
    On hiukset harmajat ja parta takkuinen.

    Vavisten toisten luo hän johtaa askeleet;
    nälästä hällä näin on voimat uupuneet.

    Ojentaa pyyntöhän hän käden laihtuneen,
    ja huulet valjut vain ne liikkuu hiljalleen.

    »Oi leipää antakaa!» näin kuiskii vanhus vaan,
    kätensä painaltaa nyt vasten poveaan.

    Hän maahan nyykertyy ja »leipää» ääntää suu
    kuin hiljaa henkäisten, — niin silmät ummistuu.




VAPAAKSI...


    Vapaaksi laskettiin, hän hoippuin kävi
    nyt matkaan, päästen kaupungista pois.
    Eräällä veräjällä viivähtävi.

    Ei eellehen nyt tuosta käydä vois,
    niin uupuneeksi tunsi nuoret jalat.
    Ah, jospa ken nyt lasin vettä tois!

    Sai nainen säälivä, hän leipäpalat
    ja maitotilkan voipuneelle soi.
    — Ne syötyään jo aukes tuonen salat. —




VANGIT TYÖSSÄ.


    1.

    Haudoista kaivetutta »valkoisia»
    on vangit komennettu pesemään,
    kuin itse olisivat vainajia
     niin valjuja he kaikki näöltään.

    He vitkastellen ryhtyi työhön inhaan.
    Iletti mätänevät ruumiit nuo,
    kun täytyi kannella ja pestä. — Vinhaan
    nyt eipä suju heiltä puuha tuo.

    Syrjässä seisoi valju nuorukainen,
    ei työhön käskettyyn hän tarttunut,
    »en moista tee, oon punakaartilainen,
    ei työtäni mun ruumiin huuhtelut!»

    Nyt päällikkö kun kuuli uhmaa moista,
    vilkaisi silmiin nuoren sotilaan
    ja tiuski: »Lurjus, sanas vielä toista!» —
    Niin nuorukainen lausuu uudestaan:

    »En pese vihollista!» päättää innoin,
    kivääri vaikka kohti kohouu.
    Hän kaatuu maahan lävistetyin rinnoin
     ja nurmi hurmehesta punertuu.


    2.

    Kumpua sankarihaudan
    luurankomiehet ne aukoo.
    Painavat lapioraudan
    multahan. Helle se raukoo,
     tippuvi otsalta hiki.

    Hauta on auki jo. Kajoo
    kouransa arkkuihin siellä.
    Lahonut seppele hajoa
    pudoten jalkoihin tiellä. —
    Tuollapa hautoa liki

    parvet on vartijamiesten
    katsoen jälkiä tuhon.
    Vangit työhön he piesten
    saivat; ne uhmansa uhon
     salaavat hammasta purren.

    Päätänsä puistavi honka
    kohisten, nähdessä ilveen.
    Taivaalla harmaja lonka
    peittävi päivyen pilveen,
     ihmisten ilkoja surren.




PIHARUOHIKOLLA.


    Junavaunusta horjuen laskeutuu
    punavankeja; maalle nyt pääsevät he.
    Sulotuoksuja henkivi nurmi ja puu,
     suvilintuset laulavat: riemuitse!

    Ohi käy rivi kaamea, ryysyinen,
    moni kuoppainen siinä on poski, — ja suu
    se on kaartama tuskien piirteiden.
    Niin verkkaan tietä he laahautuu.

    Talo tuolta jo kunnaalta häämöttävi.
    Sitä kohti on suunta; jo saapuvat luo.
    Piharuohikko vehmas houkutteli, —
    syli pehmeä tuo levon lauhkean suo.

    Hepä siihen nyt uupuen lyyhähti niin,
    käsi voimaton ruohoa nyhti. He söi
    sitä nälkänsä tuskihin. Ympäröiviin
    ei koskenut tuo, he sen pilkaksi löi:

    »Mitä huolta nyt ois, kun jo punikit sai
    kesälaitumen oivan.» — Ne ilkkuilijat
    sukujuurta he samojen miesten kai,
    jotka ristille lyötyä herjasivat.




EVÄÄN TUONTI.


    Aamulla alkavi, iltaan kestää
    vaellus ympäri leirin ain'.
    Vartijat portilla kokevat estää,
     ampumis-uhalla pelottain.

    Säikkyiskö moista naiset ne urheet;
    nääntyvi leirillä rakkaimmat,
    siitä on rinnassa huolet ja murheet,
    siksi he kaikkea uhmaavat.

    Pihalla horjuvat pöhöisin jaloin
    ryhmissä vangit nälkäiset,
    ruokitut haisevin kalliokaloin,
    päivässä kuolee kymmenet.

    Kiertävät naiset vankila-alaa.
    Omansa sieltä jos nähdä sais,
    vaivalla hankittu mytty se salaa
    päällitse aidan jo singahtais.

    Harmaahapsinen äitikin evään
    myös oli laatinut lapselleen.
    Katsehen luo aran ylvästelevään
    vartijamieheen valkoiseen.

    Seisovan huomaa veräjän luona
    tyttönsä riutuvakatseisen.
    Vartija kääntyy, hetkenä tuona
    kiirehti, antimet ojentaen.

    Tieltäpä järjestysmies näki heti,
    yhteiskunta on vaarassa tää,
    hyppäsi luo, käsipuolesta veti
    portilta vanhusta säikkyvää.

    Vartija rientää avuksi veikon,
    muille ei kunniatyötä sois,
    riistävi kädestä tyttösen heikon
    äitinsä antaman lahjan pois.

    Vanhuksen pois lainvalvojat veivät;
    tyrmähän hänetkö telkeää?
    Vartija taskuunsa sulloi leivät.
    Tyttönen portilla nyyhkyttää.




JUURILTAAN SILVOTUT.


    Näin tänne raastettu on luota lasten
    hän, äiti, ainut turva kodin köyhän.
    Nyt nuorintaan hän painaa rintaa vasten.

    — »He isän äsken saattoi laitaan mäen
    perästä pikakuulustelun löyhän,
    ja lapsiani tuskin enää näen.

    Oi pohjatonta kurjuutta on olo!
    Nyt helmassani tyhjää rintaa imee
    tää nälän heikontama pikku polo.

    En elää voi, en kuolla», näin hän huokaa. —
    Taas vihloo sydäntänsä ääni kimee,
    kun pienokainen turhaa itkee ruokaa.




SISARUKSET.


    Riveissä ammuttujen lepää hiljaa
    sisaria kaksi, sairaanhoitajaa,
     kuin pari tuulen taittamata liljaa.

    He sylityksin siinä uinahtaa;
    on kummaltakin kuula läpi rinnan
    se mennyt, sydänveri pulppuaa.

    Ihana vaaleus tuo ihon pinnan. —
    Vakaiset huulet näyttää lausuvan:
    »Annoimme aatteestamme kalliin hinnan.




    HAUTOJEN LUONA.


    Astun aatoksissa ahon laitaa.
     Kuuntelen kun hongan latvat soittaa.
    Silmä keksii oudot hiekkakummut,
    toisilla jo nurmi vihannoittaa,
    aukee tulipuna liljain ummut.
     Kaikki hajallaan on ilman aitaa.

    Kunnioittaan painan alas pääni.
    Hautakumpuja ne vainajien,
    jotka hirmuvallan kosto kaatoi,
    työn ja vapauden sankarien,
    jotka tätä maata ennen raatoi. —
    Kaikuu kummun alta outo ääni.

    Sanat kuuluu: »Veri vaatii verta!
    Sopua ei synny eikä rauhaa,
    konsa konnat kostamatta kulkee!
    Luumme lepoa ei tunne lauhaa,
    hautammekin häväistä he julkee!
    Saavuttakoon kosto heidät kerta!»

    Kylmät väreet kulkee selkää pitkin.
     Oman verenikö ääntä kuulen,
    vaiko viestin vainajien noiden?
    Oisko suhinaa se kevättuulen,
    haasteloa metsän haltioiden?
     — Kotiin kuljin; itsekseni itkin.




HURMEKENTTÄ.


    Kuljin ruohokenttää vihreäistä.
     Kaisoin heinää, jota jalka polki,
    vehmasta se oli, nukkapäistä,
    eräs täplä kellerti kuin olki.
    Katsoin yli kentän, kaikkialla
    oudot keltatäplät, kuni halla
     olis paikotellen käynyt niin.

    Oudoksuen katsoin näkyyn tuohon,
     joka eteen avarana aukes.
    »Mikä moiseks polttanut on ruohon?»
    kysymys tuo kieleltäni laukes.
    Ääni kuului alta ruohomeren:
    »Jälkiä ne ovat ihmisveren;
     sodan kauhut tässä näyteltiin.»




POLTTAVIN SILMIN.


    Ennen kun tuskat raasteli kovin,
    soi kyynelet lohdutustaan.
    Polttavin silmin, polttavin povin
     nyt tuijotan yöhön mustaan.

    Paljon mä ihmisten kovuutta itkin;
    myös lempeni suuren vuoksi.
    Lapseni hautaa ruohoista kitkin,
    niin kyynelvirrat juoksi.

    Aartehet nuo sinihetteiden lienen
    jo tuhlannut kuiviin asti.
    Itseni tähden, suruni pienen
    ne virtasi vuolahasti.

    Tulivat vainot, verinen tuho,
    ja heimoni hukkui peru.
    Rinnassa multa nyt hyinen uho,
    ei pisarta yhtään heru.

    Polttavin silmin, polttavin povin
    ma tuijotan, yö on musta.
    Rintaani tuskat raastavat kovin
     ei itkusta huojennusta.






IV. YSTÄVYYS JA LEMPI




PÄIVÄLLE.


    1.

    Poimin kukat ohdakkeen,
    niistä kimpun pienen teen
     pöydällesi asettain.

    Töyhdöt sinipunervat
    kuiskii sala-unelmat,
    jotka elää sielussain.

    Viestin tuoksu tuokohon:
    sydän rakastava on,
     joka sulle sykkii ain.


    2.

    Hapsiesi kultarihmaa
    soljutin mä sormissain,
    sieluhuni onnen vihmaa
     laskihe niin hiljaa vain.

    Hienoset käy kultahapset
    sydämestä toisehen,
    yhtehen näin tomun lapset
    herkin säikein kietoen.

    Ainut vain nyt unelmani:
    jospa kestäis säikeet nuo!
    Muutoin vajoo sielussani
     iki-unhoon riemun vuo.


    3.

    Mun saarsihe aivan jo pimeys, loka,
    kuhun käännyin, ain' oli tielläni oka.

    Oi, sieluni kärsi, en itkeä voinut;
    — kuin nauru ja nalja ois vastaani soinut.

    Niin saavuit sä ystävä, liian et pian,
    mä vaipua olin jo keskellä lian.

    Nyt sulle mä paljastan poveni haavat
    ja mieleni perukset, henkeni aavat.

    Ja kuiskaan unteni haavehet hennot,
    ne joilla mä siivitin aatosten lennot.

    Ne kaikki mi karsailta katseilta säästän,
    mun sieluni lapsoset ilmoille päästän.

    Näin kyllin jo puutetta uskon. — Ja erheen
    niin kietovan kaiken kuin himmeän terheen.

    Sä lämpöä hengit ja päivyen tavoin
    sumun haihdutti katsehes' kirkas ja avoin.




SÄ OLET.


    1.

    On sulla hehkua sielussas
    ja suonissa sulaa tulta.
    On uhmaa ylvästä otsallas
     ja katsehes tuike kuin kulta.

    Ah kuinka usein mä piilossa
    ihannoin sun silmiäs noita.
    Ne voivat hehkua innosta,
    vihan syöksyä taas salamoita.

    Olet henkeni heimoa, tunnen sen,
    myös hehkuva mulla mieli.
    Kun äänesi sointua kuuntelen,
     soi sielussain joka kieli.


    2.

    Sä olet kuin ääretön ulappa,
    kuin levoton aava meri.
    On mielesi alati vaihtuva
     ja kuohuvan kuuma veri.

    Ah, meri niin tyynenä läikkyy oi,
    ja mainingit vain häilyy,
    sen povessa myrskyjä piillä voi,
    vaikk' kirkkaana pinta päilyy.

    Mä sinuhun täysin en luottaa voi,
    niin alati mielesi vaihtuu.
    Nyt huulesi lausehet kauniit soi,
    vaan huomenna kaikki haihtuu.

    On tänään niin valoisa hymyilys
    ja hyväilet rakkahasti,
    vaan mistä, jo huomenna, kiihtymys,
    voit kuohua valtavasti.

    Ah, mainingit meren! Ne tenhoo nuo,
    niin valkeat vaahtoharjat.
    Oh rakasta sielusi hehku tuo
     ja vaihtuvat tunnesarjat.




KULKURILLE.


    Ne heittiöksi sua pahat parjaa;
    kun kuljet huoletonna pitkin maita,
    ja liian usein vietät sunnuntaita,
    ja suosiskelet maljaa vaahtoharjaa.

    Kun katson kylätiellä poikasarjaa,
    nään varren notkean kuin rannan raita.
    Ah, miten liekin sydämeni laita?
    — Ne huulet punottaa kuin kaksi marjaa.

    Oon autuaana juonut niiden hurmaa
    ja kuullut monta vakuutusta, valaa.
    — Muut ennustakoot tuhoa ja turmaa,

    mä nähnyt olen, mitä sielus sataa.
    En pelkää elämää, en säiky surmaa!
    Sun kanssas maailmalle mieli halaa!




KADONNUT KULTA.


    Kuikutteli kuovi yksin,
    surujansa suolla soitti,
    märän mättähän välissä,
    nevan pehmeän povella,
     rahkarimmen rannattoman.

    Niinpä kurja kuikerteli,
     tuota piipitti poloinen:
    kultansa oli ka'onnut,
    sortunut sorea sulho,
    häipynyt hämäräteille,
     eksynyt eri nevalle.

    Eipä kuullut kuovi kurja
    kutkutusta kultasensa.
    Eipä tiennyt lintu lieto,
    vaikka oisi kulta kuollut,
     uupunut iki-unehen.

    Niin nyt koito kuikuttelen
     kuin on suolla kuovi kurja,
    samoin vaivanen valitan,
    yksin rukka ruikuttelen.
    Poissa puoliso poloinen,
     kulta kaunoinen ka'onnut.




ÖINEN EROHETKI.


    Me kahden kanssasi kuljettiin
     salon siimeisen salateitä.
    Sinä aatoksissasi vaiti niin,
    minä kuivasin kyyneleitä.
     Utu nousihe suosta ja kirpeä tuoksu,
    hämy öinen metsähän hiipi,
    ja kavahti pöllöt nukkuvat puissa,
     niin hiljaa harmaja suhisi siipi.

    Sä metsän tummuvan reunassa
     minut ääneti syliisi suljit;
    niin kätesi irrotit uumalta,
    salapolkuja poies kuljit.
     Vaan mättään sammalehille mä vaivuin;
    oli yö niin lenseä, lauha,
    ja hämärä kuiski sieluhun hiljaa: —
     Soi lohdun metsien leppeä rauha.




LEMMITYLLENI.


    Oisinpa, noita ma,
    laatisin rakkausjuoman,
    keijujen, kukkien suoman;
     hurmaisin sun.

    Kipuna otsinpa
    loistavan kypeneparven,
    polttaisin poveesi arven.
     Muistaisit mun.

         *   *   *

    Aartehet kylläiset
     salatun lippaan
    halasin nuo omistaa. —
    Itkeä kyynelet
    viimehis tippaan
     silmäni saa.

    Houkkia lienen ma, — .
     rakastan merta,
    pauhuja aallokon;
    vaikkapa kuohuissa
    tiedän sen, kerta
     hautani on.

         *   *   *

    Kauvan ei ilman tuulispää
     yhtä lempiä saata.
    Kalpea lehti, pian se jää;
    tanssikin toista jo kiidättää.
    Lehti ei lemmestä taata
    konsaan vois. —
     Kuolevi hiljaa pois.

         *   *   *

    Kultaisen päivyen säteen
     majaani himmenevään
    kanssasi toit.
    Hellästi tartuit sä käteen,
    polvelle painoit pään,
     suukkosen soit.

    Hehkuvan rypälenesteen
     lailla se juovutti
    suukkonen tuo.
    Vaikka nyt laittaisit esteen;
    kieltäisit lempesi —
     saapuisin luo.

         *   *   *

    Valtavasti tuulten urut
    yössä soi.
    Poistukaa jo pienet surut!
    Tunne yksi mielen haltioi.

    Huminassa öisen tuulen
    armahain
    äänen rakkahan mä kuulen
    kuiskailevan mulle hiljaa vain.

    Lemmestäkö tuulten urut
    huminoi. —
    Poistukaa jo pienet surut
    lemmenlaulua kun tuulet soi.

         *   *   *

    Kun luhistui mun epäjumalain,
    Niin katkeruutta tunsin sielussain.

    Mut ihminen jo kohos sijaan sen,
    Niin rakas mulle, oi niin läheinen.

§         *   *   *

    Suudelmihin päivyen
    hiljaa valkokukkasen
     terälehdet aukeaa.

    Suudelmistas armahain
    puhkee kukat sielussain,
     silmät loisteen kumman saa.

         *   *   *

    Tunnen suuren lempesi
     ympäröivän sieluni
    sulotuoksuna,
    vaikka silmiäs en nää
    hurmaa se ja viihdyttää,
     luopi onnea.

         *   *   *

    Täytit maljan nestein hehkuvin,
    tyhjensin sen huulin janoisin.
    Sain nyt polton siitä sieluun ain',
     kiertää tulivirta suonissain.

         *   *   *

    Silmiesi välke meren
    vihertävä, sytti
    ilmiliekkiin poven; veren
     kiihkot läikähdytti.

    Puhaltele liekkiin tähän,
    palaa tahdon, palaa.
    Luotu en lie kytemähän
     tuhkan alla salaa.

         *   *   *

    Niin ääntäs rakasta mä haluin kuulen,
    sun katson silmiesi syvyyksiin
     ja kaarevuutta soman punahuulen.

    Me kahden kesäpäivä kisailtiin.
    Illalla istuin jalkojesi juureen,
    kun päivyt painui pilviin hohtaviin.

    Mä silmistäsi löysin ihmemaita,
    ja äänes sielun johti riemuun suureen.
    Olimme yhdessä niin onnekkaita.

         *   *   *

    Mä katsoin päiväntähteen loistavaan,
    — jos minne käännyin, aina, edessäin
     nyt auringonpa välkkyväisen näin.

    Mä katsoin silmäis ihmevalkeaan,
    — vain edessäni aina kuvastaa
     nyt kaksi silmää kummaa, loistavaa.

         *   *   *

    He silmistäsi älyn kipunat
    vain näkee, sekä otsan ylväät kaarteet,
    mut mulle säilyy hymys valo-aarteet
     ja katsettesi säihkysalamat.

    Oi, säälin köyhyyttä mä ihmisien,
    elolta onnea he turhaan pyysi.
    Jos kerran vajota sais hymyilyysi
     he, rikkauden löytäis ikuisen.

         *   *   *

    Kyselet: milloin alkoi onnemme?
     Sen tietäisinkö mistä.
    En tiedä päivistä mä mennehistä,
    en tulevia liioin aattele.
    Mä onnenhetkistä vain nykyisistä
    niin runsaan riemun sieluhuni sain,
     pois hälveni jo aika muistostain.






V. TÄHYSTELYÄ




MUUAN VIERAILU.


    Käy pappi luokse vangin paatuneen
     ja ottain kasvoillensa hurskaan muodon
    hän lausuu: »Jospa Herran rakkauteen
    myös punaisetkin ohjais joukkojaan,
    se estäis sodan kauhut, verenvuodon.»
     Mut silloin kysyy toinen vuorostaan:
    »Kun papit rauhan sanaa julistaa,
    he miksi kantaa voivat pyssyn julman?» —
    »Kas, vaarassahan oli isänmaa.»
     Näin pappi. — Vastaan vanki virkkavi:
    »Ei selvitykseksi tuo riitä pulman.
    Omia torppareitaan ahdisti
    se pappi, jonka ase käissä näin,
     ja tuskin siitä isänmaa sai avun.»
    Nyt paimen kelloon silmää: »Ystäväin,
    ei riitä aikani, vaan tulenen
    mä toiste.» Rykii, nielee viime tavun,
     ja kääntyy ovelle hän lähtien.




EEMI.


    Eemi poika oli kyllä,
    miehenalku mielevä;
    vanha, mekkonsa yllä
     töpsötteli tyynenä.

    Neljä vuotta vastaikään
    täytti, mies jo mielestään.
    Nauramaan ei saanut mikään,
    leikit leikki yksinään.

    Eemin äiti uskovainen
    usein kulki seuroissa.
    Poika äidin seuralainen
    tallusteli mukana.

    Kokoon tultiin; uskovaiset
    toisiansa tervehti.
    Sieluntilaa vanhat naiset
    halukkaasti kyseli.

    Eräs muori harmaahapsi
    Eemiäkin kättelee.
    »Ootko Jumalan sä lapsi?»
    noinpa vielä tutkasee.

    Eemi miettii kotvan aikaa,
    vihdoinkin jo vastaa pois.
    »Enkä ole», sanat kaikaa,
    »Kukas isän poika ois?»




ÄIDIN VAROITUS.


    Varoitteli äiti aina:
     »Neuvo tämä mielees paina,
    tyttökulta, karta noita
    tummain silmäin salamoita!
    Niiss' on säihkyä ja tulta,
     onnen voi ne viedä sulta!»

    Muistin aina varoitustaan,
     katsonut en silmään mustaan.
    Löytyi onnelleni kari,
    sininen se silmäpari.
    Niiden olin lumon alla,
     kunnes onnein jääti halla.




LAISKURI.


    Jo lasna äiti laiskaksi mua moitti,
    kun kirjat vainen huvittivat parhain.
    Hän työhön koki totuttaa jo varhain. —
    Mut häipyi se, kun lukuhalu voitti.

    Tai linnut sulosävelin kun soitti
    suojassa pensastojen, kukkatarhain,
    jäin silloin valtaan unelmien harhain,
    ja nuhteet, rangaistukset tuosta koitti.

    Näin moitetta oon aina kuullut samaa.
    Ne soimaa vierahat ja toveritkin.
    Ja joskus tunnenkin mä jotain lamaa;

    niin usein tuota itsekseni itkin.
    En kiintyä voi työhön, koota kamaa,
    vaan aatos laukkaa satumaita pitkin.




HELMI.


    On Helmi tylli äidin apu parhain;
    niin näppärästi tekee askareet,
    hän hoitaa pikku siskot, kantaa veet,
     ja käypi maitojonoon aamuvarhain.

    Pimeä aamu; tuuli vinha kovin
    ohuiden käypi läpi vaatteiden.
    Hän seisonut on siinä värjyen
    ja kasvoin sinertävin pitkän tovin.

    Jo ulkopuolia maitokaupan oven
    jokunen varhaisempi odotti,
    kun Helmi pieni tuohon kerkesi
    rivikin käyden, täytteheksi loven.

    Kuluvat tunnit; kylmemmäksi viima
    se yltyi, lunta alkain ryöpyttää.
    Sen hiutehet on jäätä terävää,
    mi sattuu kasvoihin kuin piiskan siima.

    Väristen vilusta hän yhä kokee
    sijansa urheasti säilyttää.
    »Jo aivan kylmää lapsen tämä sää»,
    näin ympärillä seisovaiset hokee.

    Nyt viimein kauppa aukes. Kiireisesti
    ovelle joukko syöksi. Sysien
    ja toisiensa eelle hyökäten
    he ryntäs, mies ken rytäkässä kesti.

    Perästä monen rynnistyksen, vaivan
    jo Kelmikin se maitotilkan sai.
    »Nyt pieni veikko riemastuupi kai»,
    hän miettii, tyytyväisin mielin aivan.

    Käy vastaan vallaton nyt poikaparvi
    mi koulumatkalla on. Rikasten
    he lapset. Helmin tuuppaa ilkkuen
    nyt käytävältä, kumoon häijy Arvi.

    »Pois kerjäläiset tieltä», kirkuu nulkki
    ja joukko naurain kulkee matkojaan.
    Tuo pieni häijyläinen riemussaan
    on heimonsa niin oivallinen tulkki.

    Voi kuinka kirpas Helmin mieltä pilkka!
    Kotiinsa nyyhkien käy huolissaan,
    ei pikkuveikko saa nyt maitoaan
     kun maahan kaatui vaivoin saatu tilkka.




ONNI.


    On ihmisonni täällä vaihtuvainen,
    sen mittasuhde vallan erilainen,
    Se, mitä minä väheksyn ja hylin,
     voi muutamille olla onni ylin.

    Niin moni lemmestäpä onnen löytää,
    mut toiset suosii oivaa herkku-pöytää,
    ja rikkautta eräät etsii maista,
    taas hurskaat tavarata taivahaista.

    Myös moni arvovaltaa tavottaapi,
    vaan joku uhrauksin onnen saapi.
    Huveja kevytkengät ajaa takaa,
    saa muudan onnen kyllikseen kun makaa.

    On jonkun onnea myös kostotuumat,
    ja toisen veljesrakkauden huumat.
    Ja tutkija vain keksinnöistä elää,
    upseeri siitä, että kannus helää.

    Voi tähdet ilon syttää jonkun mieleen,
    mut toinen toivois tähden rintapieleen.
    Sisimmän siloitus on karvain huolta,
    usea kiillottelee ulkopuolta.

    Näin onnen saantikin on monta tapaa,
    monasti kullan sijaan saadaan rapaa,
    vaan tuo on mielestäni seikka paha,
     kun useammat auttaa onneen raha.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77787 ***